[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkZQT1qKb0lqYJA6tDSKqkGkd2Li_vaPvd1dxYA_Tc5U":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2336,"Historiallisia rakkauskirjeitä","Finne, Jalmari",1874,1938,"2336-finne-jalmari-historiallisia-rakkauskirjeita","2336__Finne_Jalmari__Historiallisia_rakkauskirjeitä",null,"muistelmat",[14],"rakkaus",[],"fi",1911,42355,263807,false,63133,[23],"Love-letters -- Translations into Finnish",[25,26,27],"Essays, Letters & Speeches","History - Other","Romance","\"Historiallisia rakkauskirjeitä\" by Jalmari Finne is a collection of historical love letters compiled and translated in the early 20th century. The work features letters from various notable figures across different times and places, showcasing the raw and personal sentiments conveyed in these correspondences. The compilation is interesting for readers who appreciate the complexities of love and human emotions as expressed through the written word.  At the start of this collection, the author introduces the concept and intention behind the work, emphasizing the emotional immediacy and candidness of love letters, revealing the vulnerabilities of their writers. The opening letters include a poignant missive from Mariana di Alcafarado to Captain Chamilly, detailing her deep feelings of longing, despair, and love, as she grapples with separation and the pain of unrequited affection. The letters set the stage for a compelling exploration of romantic anguish and devotion, inviting readers to experience the struggles of love through the voices of historical figures. (This is an automatically generated summary.)",[6],115,"Finnen kokoama teos sisältää tunnettujen historiallisten henkilöiden, kuten Jean-Jacques Rousseaun ja Jonathan Swiftin, kirjoittamia rakkauskirjeitä. Kokoelma tarjoaa välittömän näkymän menneisyyden suurhenkilöiden tunne-elämään ja heidän tapaansa ilmaista kiintymystä. Mukana on myös lyhyitä elämäkerrallisia tietoja kirjeiden laatijoista.","","HISTORIALLISIA RAKKAUSKIRJEITÄ\n\nKoonnut ja suomentanut\n\nJalmari Finne\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause.\nMariana di Alcafarado.\nJonathan Swift.\nJean-Jacques Rousseau.\nUgo Foscolo.\nAlfred de Musset ja George Sand.\nAlexander Herzen.\nFerdinand Lassalle.\nHistoriallisia tietoja.\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nTämä kirja on kokoelma eri aikoina ja eri maissa kirjoitettuja\nrakkauskirjeitä. Tämänlaatuiset kirjeet viehättävät jälkimaailmaa\nsuurella välittömyydellään, sillä kirjeen kirjoittaja esiintyy niissä\npeittelemättä vikojaan ja tuoden tietämättään ansionsa puhtaimmassa\nmuodossa esiin.\n\nKäytettävänä oleva aineisto on tavattoman laaja, sillä monien\nkuuluisien henkilöiden rakkauskirjeet on jälkimaailma julkaissut.\nValikoiminen on ollut hyvin vaikea, ja siksi tämän kokoelman\npuutteellisuudet ovat huomattavan suuret. Yhden nidoksen rajoitettu\nala on pakoittanut supistamaan sitäkin, mikä välttämättömästi olisi\nkokonaisuudessaan ollut otettava. Eri aikakausien usein teeskennelty\nsanontatapa on suuresti vaikeuttanut suomentamista, ja moni kohta\nsaattaa lukijasta tuntua jäykältäkin.\n\nLukijan opastukseksi olen kirjan loppuun liittänyt lyhyitä\nelämäkerrallisia tietoja kirjeiden kirjoittajista.\n\nJalmari Finne.\n\n\n\n\nMariana di Alcafarado\n\n\n_Mariana di Alcafarado kapteeni Chamillylle_\n\nEnsimäinen kirje.\n\n1667.\n\nAjattelehan, rakkaani, kuinka tavattoman suuressa määrässä oletkaan\nkadottanut selvän asioiden punnitsemiskyvyn. Sinähän onneton olet\nantanut petollisten toiveitten huumata itsesi ja olet niillä tahtonut\nminutkin lumota. Intohimo, joka herätti sinussa niin paljon ihania\nsuunnitelmia, tuottaakin sinulle nyt kuolettavaa epätoivoa, jonka voi\nverrata ainoastaan sen aiheuttajaan, eromme julmuuteen. Estääkö tämä\npoissaolosi, jolle tuskani, niin kekseliäs kuin se onkin, ei löydä\nkylliksi surullista nimitystä, minua ikuisesti katselemasta silmiäsi,\njoissa leimusi niin palava rakkaus, että se opetti minut tuntemaan\nsuurinta autuutta tuottavan tunteen, sai minut unohtamaan oman itseni\nja täytti hehkullaan koko minun olemukseni? Oi, omat silmäni ovat\nkadottaneet sen valon, joka niitä elähytti, niillä ei ole jälellä\nmitään muuta kuin kyyneleet, enkä minä olekaan niitä mihinkään muuhun\nkäyttänyt kuin ainaiseen itkemiseen sen jälkeen kuin kuulin, että\nolitte päättänyt minusta erota, sillä se on minulle niin sietämätöntä,\nettä se kohta tuottaa minulle kuoleman. Ja kuitenkin tuntuu minusta,\nkuin tarjoisivat nämät tuskat, joiden ainoana aiheuttajana te olette,\nminulle jonkinmoista nautintoa. Heti kun teidät näin, pyhitin teille\nelämäni ja minä iloitsen siitä, että saan sen teille uhrata. Tuhannet\nkerrat päivässä lähetän teille huokaukseni, ne etsivät teitä kaikkialta\nja tuovat tähän suureen tuskaani ainoana lohdutuksena surullisen\nvarmuuden onnettomuudestani, eikä se jätä minulle ainoatakaan toivon\nkipinää, vaan taukoamatta kuiskaa: \"Herkeä, onneton Mariana, turhaan\nsuremasta ja rakastettuasi etsimästä, häntä et koskaan enää saa nähdä,\nhän on purjehtinut merien taakse päästäkseen sinua näkemästä, oleskelee\nRanskassa tuhansien huvitusten ympäröimänä, ei hetkeäkään ajattele\ntuskaasi, vaan mielellään jättää sinulle muiston noista monista\nhuumaavista tunteista, joista hän sinua ei edes kiitäkään.\" Mutta\nei, minä en voi tottua siihen, että niin halpamaisesti ajattelisin\nteistä, vaan koetan kaikin tavoin puhdistaa teitä oman itseni edessä;\nen tahdo kuvitellakaan teidän unohtaneen minut. Enkö minä ole jo\nkylliksi onneton, jotta minun ei tarvitsisi kiusata itseäni vielä\ntällä valheellisella epäilykselläkin? Ja miksi suotta koettaisin olla\najattelematta, mitä kaikkea te teitte saavuttaaksenne rakkauteni? Se\ntäytti minut sellaisella ilolla, että olisin sangen kiittämätön, ellen\nenää rakastaisi teitä samalla tulisuudella minkä intohimoni minussa\nherätti silloin, kun täydellä ilolla kuulin teidän tunnustuksenne.\nMitenkä onkaan mahdollista, että niin perin onnellisten hetkien muistot\novat tulleet niin perin tuskaisiksi, ja miksi täytyy niin olla, että\nne sotivat omaa laatuaan vastaan ja pitävät sydäntäni tällaisen\nhirmuvallan alaisena? Oi, teidän viimeinen kirjeenne sai kummallisen\nkuohunnan sydämessäni aikaan: se sykki kiivaasti, ikäänkuin olisi\nponnistellut päästäkseen vapaaksi minusta ja etsiäkseen teitä. Nämät\nkiivaat mielenliikutukset vaikuttivat niin voimakkaasti minuun, että\nmakasin kokonaista kolme tuntia tajuttomana; ponnistelin palatakseni\ntakaisin elämään, joka minun kuitenkin täytyy kadottaa, koska en saa\nsitä teille säilyttää. Vihdoin toinnuin vastoin tahtoani. Huomasin\nriemukseni, että olin vähällä rakkaudesta kuolla, ja olin sitäpaitsi\niloinen, kun sydämeni ei enää ollut sen vaaran alainen, että se\npoissaolonne aiheuttamasta tuskasta olisi särkynyt. Tämän jälkeen olen\nkauan aikaa sairastellut, mutta voinko enää parantua, ellen teitä näe?\nKannan kuitenkin tuskiani valittamatta, koska ne johtuvat teistä.\nKuinka, onko tämä ehkä palkkani siitä, että olen teitä niin hellästi\nrakastanut? Olkoon kuinka tahansa, olen päättänyt koko elämäni teitä\njumaloida, enkä katsoakaan toiseen mieheen, ja vakuutan teille, että\ntekin tekisitte oikein, jos ette rakastaisi ketään toista naista.\nTyytyisittekö te miedompaan intohimoon kuin mitä minun oli? Ehkä\nmuualta löydätte enemmän kauneutta, vaikka ennen sanoittekin minulle,\nettä minä olin hyvin kaunis; mutta ette koskaan löydä niin paljoa\nrakkautta, ja kaikki muu on sen rinnalla turhaa.\n\nMinä pyydän, elkää kirjeissänne ilmoittako minulle asioita, joilla\nei ole mitään merkitystä minulle, ja elkää kehoittako minua teitä\nmuistamaan. Minä en voi teitä unohtaa, enkä unohda sitäkään, että\nannoitte minun toivoa kerran palaavanne ja jonkin aikaa viipyvänne\nluonani. Ah, miksi ette tahdo koko elämäänne viettää luonani? Jos\nminun olisi mahdollista päästä tästä onnettomasta luostarista, niin en\nodottaisi lupauksenne täyttymistä täällä Portugalissa; en, minä etsisin\nteidät välittämättä mistään muusta, seuraisin teitä kautta maailman ja\nrakastaisin teitä. En uskalla toivoa tämän täyttyvän, en tahdo pitää\nyllä toivoa, joka varmasti tuottaisi minulle hiukan lohdutusta, vaan\ntahdon ajatella ainoastaan tuskaani. Myönnän kyllä, että tilaisuus\nkirjoittaa teille, jonka veljeni minulle hankki, herätti muutamia\niloisia väreitä minussa ja karkoitti hetkiseksi sen epätoivon, jossa\nelän. Minä vannotan teitä sanomaan minulle, miksi te näitte niin paljon\nvaivaa lumotaksenne minut, kun kuitenkin tiesitte jättävänne minut? Ja\nmiksi niin itsepintaisesti tahdoitte tehdä minut onnettomaksi? Miksi\nette jättänyt minua rauhaan luostariini? Olenko minä koskaan teille\nmitään pahaa tehnyt? Minä pyydän teiltä kuitenkin anteeksi; en moiti\nmistään; minä en kykene luomaan kostotuumia ja valitan ainoastaan\nkohtalon kovuutta. Eroittaessaan meidät tuotti se ylitsemme kaiken sen\nonnettomuuden, mitä saatoimme pelätä; mutta sen ei onnistu eroittaa\nmeidän sydämiämme, rakkaus, joka on kohtaloa voimakkaampi, on ne\nsitonut elinajaksemme toisiinsa. Jos te jollain tavoin otatte osaa\nminun elämääni, niin kirjoitatte minulle usein. Ansaitsenhan minä edes\nniin paljon, että näette vaivaa antaaksenne minulle tietoja sydämenne\ntunteista ja ulkonaisista elämänne vaiheista; mutta, ennen kaikkea\nmuuta, tulkaa luokseni! Voikaa hyvin; minä en voi tästä lehdestä erota;\nse tulee käsiinne ja minä toivon, että saisin nauttia samaa onnea. Voi\nminua mieletöntä, tiedänhän, että se on mahdotonta. Jääkää hyvästi, en\njaksa enempää. Jääkää hyvästi; rakastakaa minua aina, aina, ja antakaa\nminun kärsiä vieläkin suurempia tuskia.\n\nToinen kirje.\n\nMinusta tuntuu, kuin tekisin tunteilleni maailman suurimman vääryyden\nkoettaessani niitä kirjeen kautta teille tulkita. Kuinka onnellinen\nolisinkaan, jos te voisitte niitä arvostella omien tunteittenne\nhehkun mukaan! Mutta enhän minä voi niihin vedota enkä voi olla\nteille lausumatta, vaikkakin paljoa miedommin kuin mitä tunnen, että\nte ette saa unhoittamisella, joka minut saattaa aivan epätoivoon ja\nteille itsellenne on häpeäksi, minua sillä tavoin kiusata kuin teette.\nOnhan oikeus ja kohtuus, että te kuuntelette kärsivällisesti minun\nvalittavan onnettomuuttani, jonka kyllä aavistin tulevan, kun näin\nteidän päättävän hyljätä minut. Tiedän kyllä olleeni kamalan erehdyksen\nvallassa luullessani teidän menettelevän minun suhteeni rehellisemmin\nkuin mitä on tapana. Minun mielestäni kohotti rakkauteni tavattoman\nsuuri määrä minut jokaisen epäluulon yläpuolelle ja ansaitsi suuremman\nuskollisuuden kuin mitä maailmassa tavallisesti kohtaa. Mutta teidän\ntaipumuksenne pettää minut sai lopulta voiton oikeudentunnostanne,\njota olitte velvollinen osoittamaan minulle kaiken sen jälkeen, mitä\nolen teille tehnyt. Olisin tavattoman onneton, jos rakastitte minua\nainoastaan sen vuoksi, että minä rakastin, ja tahtoisin kaikesta\nkiittää ainoastaan teidän omaa tunnettanne; mutta olenhan niin\nloitolla siitä, sillä kokonaista kuusi kuukautta olen saanut olla\nilman kirjettänne. Minä lasken tämän kaiken sen sokeuden syyksi, jolla\nantauduin rakkaudelleni; olisihan minun pitänyt huomata, että iloni\nloppuu ennen kuin rakkauteni? Kuinka olisin voinut otaksua, että te\nkoko elinajaksenne jäisitte Portugaliin, että luopuisitte urastanne\nja isänmaastanne ajatellaksenne yksinomaan minua? Tuskani ei koskaan\nvoi löytää lievitystä, ja muistellessani mennyttä onnea kasvaa vain\nepätoivoni. Mitä? kaikki toivoni on siis turhaa, enkä koskaan enää saa\nteitä nähdä luonani huoneessani, enkä tuota hehkua ja lemmen intoa,\njoka kuvastui kasvoillanne sinne tullessanne? Mutta voi, erehdynhän\nminä ja tiedän varsin hyvin, että tuo teidän hurmautumisenne, joka\nlumosi ajatukseni ja sydämeni, sai alkunsa vain siitä, että tahdoitte\nhauskasti viettää pari tuntia, ja että sen täytyi loppua silloin, kun\nolitte tarkoituksenne saavuttanut. Minun olisi liiankin onnellisina\nhetkinä tullut huutaa järkeni avukseni voidakseni supistaa tulviva\nonneni oikeaan mittaansa ja edeltäpäin huomata kaiken sen, mitä nyt\nkärsin. Mutta minä antauduin teille kokonaan enkä voinut ajatellakaan\nmitään, joka olisi voinut iloni myrkyttää ja estää minua nauttimasta\ntäysin siemauksin intohimonne hehkuvista osoituksista. Nautin liian\npaljon läsnäolostanne voidakseni ajatella teidän eräänä päivänä\nolevankin loitolla minusta. Muistan kuitenkin usean kerran sanoneeni\nteille, että teette minut onnettomaksi. Mutta nämä synkät ajatukset\nkatosivat pian ja nautin saadessani ne uhrata teille ja antautua sen\nlumouksen valtaan, minkä uskottomat vakuutuksenne minussa herättivät.\n\nTunnen aivan selvästi parannuskeinon kaikkia tuskiani vastaan, ja\nolisinkin niistä pian vapaa, ellen enää teitä rakastaisi. Mutta oi,\nmikä parannuskeino! Ei, minä tahdon mieluummin vieläkin enemmän kärsiä\nkuin unohtaa teidät. Ah, riippuuko se sitten minusta? En voi moittia\nitseäni siitä, että hetkeäkään olisin toivonut voivani tauota teitä\nrakastamasta. Olette säälittävämpi kuin minä, sillä parempi on kärsiä\nkaikki se, mitä minä kärsin, kuin iloita niistä veltoista hyväilyistä,\njoita teidän ranskalaiset rakastajattarenne teille suovat. En kadehdi\nteidän kylmäkiskoisuuttanne; enemmän ehkä säälin teitä.\n\nEn voi uskoa teidän kokonaan unohtaneen minut. Uskon hemmotelleeni\nteidät niin, että ilman minua voitte nauttia ainoastaan epätäydellisiä\niloja, ja olen onnellisempi kuin te, koska rakkautenne on minut\ntäydellisemmin vallannut.\n\nOlen hiljattain nimitetty luostarin portinvartijaksi; kaikki, jotka\npuhuvat kanssani, luulevat minun kadottaneen järkeni, sillä en tiedä,\nmitä heille vastaan. Nunnat mahtavat olla yhtä hulluja kuin minäkin,\nkoska ovat luulleet minun voivan hoitaa jotain virkaa.\n\nAh, kuinka minä kadehdin Emanuelin ja Franciscuksen kohtaloa! Miksi en\nole niinkuin hekin aina lähellänne! Olisin teitä seurannut ja varmasti\npalvellut teitä uskollisemmin kuin he. En maailmassa toivo mitään muuta\nkuin saada nähdä teidät. Ajatteletteko edes minua! Tyydyn siihen,\nettä minua muistatte, mutta en uskalla olla siitä vakuutettu. Silloin\nkun näin teidät joka päivä, en siihen rajoittanut toiveitani, mutta\nte olette totuttanut minut alistumaan kaikkeen siihen, mitä piditte\noikeana.\n\nYhtäkaikki en kadu jumaloineeni teitä, olen päinvastoin siitä\nsydämestäni iloinen, että olette minut houkutellut omaksenne; se\njulmuus, joka siinä piilee, että olette minut ehkä ainiaaksi jättänyt,\nei vähennä hitustakaan rakkauteni tulta. Tahdon, että koko maailma sen\ntietäisi, enkä sitä salaa, ja olen hurmaantunut siitä, että olen teidän\ntähtenne menetellyt kaikessa säädyllisyyden sääntöjä vastaan. Kunniani\nja hurskauteni on enää vain siinä, että rakastan teitä koko elämäni\najan hulluuteen asti, koska kerran olen alkanut teitä rakastaa.\n\nEn sano tätä kaikkea teille saadakseni teidät minulle kirjoittamaan.\nElkää pakoittako itseänne mihinkään; en pyydä teiltä mitään muuta\nkuin minkä vapaasta tahdosta voitte antaa ja hylkään kaikki\nrakkaudenvakuutukset, joita olettekin osannut olla lausumatta. Iloni\ntulee olemaan puolustaa teitä, ja teidän ilonne kai siinä, että\nolette päässeet kirjeen kirjoittamisen vaivasta, ja minä annan teille\nsydämestäni kaikki anteeksi.\n\nTänä aamuna varhain oli muuan ranskalainen upseeri niin laupias, että\npuheli yli kolmen tunnin ajan kanssani teistä. Hän sanoi, että Ranskan\nkanssa oli solmittu rauha. Jos niin on asian laita, niin ettekö silloin\nvoi tulla tänne ja viedä minua mukananne Ranskaan? Mutta enhän sitä\nansaitse; toimikaa aivan niin kuin katsotte parhaaksi. Rakkauteni ei\nriipu siitä tavasta ja laadusta, millä minua kohtelette. Lähtönne\njälkeen en ole hetkeäkään ollut terveenä ja ainoana ilonani on lausua\ntuhannet kerrat päivässä teidän nimeänne. Muutamat nunnat, jotka\ntuntevat sen surkuteltavan tilan, mihin olette minut saattanut, puhuvat\nusein teistä. Poistun huoneestani, jossa niin usein olette oleskellut,\nniin vähän kuin mahdollista, ja katselen taukoamatta kuvaanne, joka\non minulle elämääni kalliimpi. Tämä tuottaa minulle jossain määrin\nhelpoitusta, mutta samalla tuskaa, ajatellessani, etten ehkä enää\nkoskaan näe teitä. Miksi täytyy sen mahdollisuuden olla olemassa,\netten näe teitä ehkä koskaan? Oletteko ainiaaksi hylännyt minut? Olen\naivan epätoivoissani. Teidän Mariana raukkanne ei jaksa enempää; hän\nvaipuu kirjoittaessaan nämät viimeiset sanat pyörtyneenä maahan. Jääkää\nhyvästi, jääkää hyvästi; säälikää minua!\n\nViides kirje.\n\nKirjoitan teille viimeisen kerran ja toivon, että tämän kirjeen\nedellisistä eroava sävy ja ajatusten muoto osoittaa teille, että\nvihdoinkin olette minut saanut vakuutetuksi siitä, ettette minua enää\nrakasta, eikä minun tule teitä enää rakastaa. Lähetän sen vuoksi heti\nensi tilassa teille kaikki lahjoittamanne esineet. Elkää pelätkö, että\nteille vielä kerran kirjoitan. En pane edes nimeänne käärön päälle;\njätän kaikki nämät toimet dona Britekselle, johon aina olen luottanut,\ntosin asioissa, jotka ovat tavattoman kaukana nykyisistä toimista.\nHänen toimensa tulevat näyttämään vähemmän epäilyttäviltä kuin minun;\nhän ryhtyy kaikkiin varovaisuuskeinoihin, jotta varmasti tiedän teidän\nsaavan takaisin kuvanne ja minulle lahjoittamanne rannerenkaat.\nTahtoisin kuitenkin teidän tietävän, että olen jo monta päivää ollut\nsiinä tilassa, että olisin voinut repiä ja polttaa rakkautenne pantit,\njotka minulle ennen olivat niin tavattoman kalliit ja arvokkaat. Mutta\nolenhan osoittanut teidän suhteenne niin paljon heikkoutta, ettette\nkoskaan olisi voinut otaksua minun pystyvän sellaiseen äärimmäiseen\npäättävään tekoon. Tahdon sen vuoksi maistaa kokonansa tuskan, minkä\nolen tuntenut kaikesta tästä erotessani, ja tuottaa teille edes\nhiukan mielipahaa. Se minun kuitenkin täytyy myöntää omaksi ja teidän\nhäpeäksenne, että olen ollut näistä pienistä esineistä riippuvaisempi\nkuin tahdonkaan teille tunnustaa, ja että olen tuntenut, miten minun\ntäytyi ottaa järkeni avukseni voidakseni erota jokaisesta yksityisestä\nkappaleesta, vaikka olinkin iloinen purkaessani kaikki välit teidän\nkanssanne. Mutta suoriutuuhan niin monen järkisyyn avulla kaikesta.\n\nOlen antanut kaikki dona Britekselle. Mutta mitä kyyneleitä tämä\npäätös maksoikaan minulle! Tuhansien miettimisien ja tuhansien\narvelujen jälkeen, joita te ette kyllä tunne ja joista en suinkaan\ntee mitään tiliä, vannotin häntä olemaan minulle koskaan puhumatta\nnäistä esineistä, olemaan antamatta niitä minulle takaisin, vaikka\npyytäisinkin katsellakseni niitä kerta vielä, ja lähettämään ne teille\nilmoittamatta siitä minulle edeltäpäin mitään.\n\nOlen tullut tuntemaan rakkauteni suuren määrän vasta nyt, kun olen\nkaiken tavoin ponnistanut voimiani parantuakseni siitä, ja pelkään,\netten koskaan olisi uskaltanut ryhtyä siihen, jos edeltäpäin olisin\ntietänyt kaikki vaikeudet ja mielenliikutukset, jotka estävinä astuivat\ntielleni. Olen vakuutettu siitä, että olisin vähemmän kärsinyt, jos\nolisin pysynyt uskollisena rakkaudelleni teihin, niin kiittämättömästi\nkuin te olettekin käyttäytynyt minua kohtaan, kuin nyt, kun jätän\nteidät ainiaaksi. Olen tullut siihen kokemukseen, että tunteeni oli\nminulle rakkaampi kuin te, ja minun on täytynyt kestää mitä kamalimpia\nsieluntuskia sen jälkeen, kun loukkaava käytöksenne on muuttanut teidän\npersoonanne vihattavaksi.\n\nSukupuoleni luontainen ylpeys ei ole auttanut minua eikä ole tehnyt\ntätä päätöstä kepeämmäksi. Ah, olen halveksimisenne ottanut tyynesti\nvastaan, olisin kestänyt vihanne ja sen raivoisan mustasukkaisuuden,\njonka teidän mahdollinen mieltymisenne toiseen olisi minussa\nherättänyt. Minun olisi silloin täytynyt taistella intohimoa\nvastaan, mutta teidän välinpitämättömyytenne on minulle sietämätön;\nviime kirjeenne loukkaavat ystävyydenvakuutukset ja naurettavat\nkohteliaisuudet ovat minulle osoittaneet, että ne eivät ole tehneet\nmitään syvää vaikutusta sydämeenne, että olette ne kuitenkin kaikki\nlukenut. Kiittämätön, minä olen vieläkin niin suuri hupakko, että\njoudun epätoivoon ajatellessani, etten enää voi itseäni lohduttaa\nsillä, että ne eivät ole joutuneet käsiinne ja että ovat teiltä salatut.\n\nMinä kiroan teidän suoruuttanne. Olenko minä pyytänyt teitä\nkirjoittamaan totuutta? Miksi ette jätä minulle minun intohimoani?\nTeidän ei olisi tullut enää minulle kirjoittaa. Enhän vaatinut mitään\nselityksiä; enkö ole jo kylliksi onneton siitäkin, etten antanut teille\nmitään aihetta nähdäksenne erikoista vaivaa lumotessanne minut, ja\netten enää kykene teitä puolustamaan?\n\nMutta sen tahdon teille sanoa, että olen tullut huomaamaan, kuinka\narvoton te olette saamaan minun tulisen rakkauteni osaksenne ja kuinka\nhyvin tunnen teidän kaikki huonot ominaisuutenne. Mutta jos kaikesta\nsiitä, mitä olen teille tehnyt, voin odottaa teidän ottavan varteen\ntoivomukseni, niin vannotan teitä olemaan minulle enää kirjoittamatta\nja auttamaan minua unohtamaan teidät kokonaan. Jos te, vaikkakin\npeitellen, viittaisitte siihen, että teidän on tarvinnut voittaa\nitsenne, ennenkuin olette kirjeeni päässyt loppuun, niin uskoisin\nehkä teitä, ja tämä tunnustus herättäisi suuttumukseni ja vihani, ja\nse taas mahdollisesti sytyttäisi intohimoni uuteen tuleen. Teidän ei\ntarvitse vähääkään huolia minun teoistani ja toimistani; te tuhoaisitte\nvarmaankin kaikki tuumani -- millä oikeudella te sekaannutte niihin?\nMinä en tahdo tietää, minkä vaikutuksen tämä kirje tekee teihin;\nelkää jälleen hävittäkö maailmaa, jonka vaivalloisesti olen koettanut\nrakentaa. Mielestäni voitte olla tyytyväinen siihen kurjuuteen, mihin\nolette minut saattanut, joko sitten olette tahtonut tehdä minut\nonnettomaksi tai ette. Elkää riistäkö minua tästä epävarmuudesta, minä\ntoivon sen ajan mittaan muuttuvan jonkinlaiseksi sielunrauhaksi. Lupaan\nolla teitä vihaamatta; epäilen liiaksi paljon voimakkaita tunteita,\nuskaltaakseni ryhtyä kokeilemaan. Olen vakuutettu löytäväni tässä\nmaassa uskollisemman rakastajan; mutta oi, kuka voi herättää minussa\nrakkautta? Voisiko toisen miehen intohimo enää hellyttää sydäntäni?\nOnko minun intohimoni voinut hellyttää teidän? Enkö itsestäni ole\ntullut siihen kokemukseen, että hellästi rakastava sydän ei koskaan\nunohda sitä, mikä hänelle on tuottanut sanomattoman suurta nautintoa,\njota se ei ennen tuntenut, mutta joihin se oli kykenevä; että sen\nkaikki ajatukset ovat kohdistuneet siihen epäjumalaan, minkä se on\nitselleen saanut; että ensimäiset vaikutelmat eivät voi kadota,\nensimäiset haavat arpeutua; että jokainen uusi rakkaus, jonka sydän\ntoivoo tuottavan apua ja sen uudelleen täyttävän, kuvailee turhaan\ntunnetta, jota ei se koskaan voi uudelleen saavuttaa; että kaikki\nonni, jota se etsii, vähääkään toivomatta sitä löytävänsä, ei tee\nmuuta kuin todistaa epäämättömästi, että sille ei mikään ole niin\nrakas kuin tuskiensa muisto? Miksi olette antanut minun tuntea sen\ntunteen epätäydellisyyden ja katkeruuden, joka ei voi ainiaan kestää,\nsekä niitä tuskia, joita liian palava intohimo tuottaa, kun se ei ole\nmolemminpuolinen, ja miksi liittyvät sokea mieltymys ja julma kohtalo\nyhteen pakoittaen meidät valitsemaan olentoja, jotka rakastavatkin\ntoisia?\n\nVaikka voisinkin toivoa uudessa liitossa löytäväni tyydytystä ja\nkohtaisin kunnon miehen, niin tuntisin sellaista sääliä omaa itseäni\nkohtaan, etten voisi ketään, vaikka hän olisi maailman halvin ihminen,\nsyöstä sellaiseen onnettomuuteen, kuin minkä te olette minulle\ntuottanut, ja vaikka ei minulla toden totta ole mitään syytä armahtaa\nteitä, niin en voisi tuottaa teille niin kamalaa rangaistusta,\nvaikkakin olojen odottamattoman muodostumisen kautta saattaisin sen\ntehdä.\n\nMinä koetan vielä tänäkin hetkenä puolustaa teitä ja ymmärrän varsin\nhyvin, että nunna ei kuulu niihin naisiin, joille rakkaus pyhitetään.\nMutta minusta tuntuu, että jos miehet rakastettuaan valitessaan\nkäyttäisivät järkeään, niin antaisivat he nunnille etusijan muiden\nnaisten rinnalla. Ei mikään estä heitä taukoamatta ajattelemasta\nrakkauttaan, heitä eivät häiritse tuhannet pikkuseikat, jotka elävien\nmaailmassa vaativat aikansa. Minusta tuntuu, että mielellään ei\nnäe rakastettunsa aina puuhailevan tuhansissa pikkuasioissa, eikä\nosoita mitään hienotunteisuutta se, että miehet sallivat naisten\naina puhuvan seuroista, koristuksista ja kävelyistä; miesten täytyy\naina tuntea mustasukkaisuuden oireita, kun naisten täytyy olla\nhuomaavaisia, käyttäytyä ystävällisesti ja seurustella kaikkien\nkanssa. Kuka voi olla varma siitä, että he eivät tunne siinä jotain\nnautintoa ja suvaitsevat aviopuolisonsa lähentelemistä ainoastaan\nvastenmielisesti ja kyllästyneinä? Ja miten he mahtavatkaan tehdä\npilkkaa rakastajastaan, joka ei vaadi heiltä tarkkaa tilitystä, joka\nhelposti ja epäilemättä uskoo mitä tahansa hänelle puhutaan ja joka\nluottavaisena ja rauhallisena näkee naisen täyttävän seuraelämän\nvelvollisuudet? Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole epäämättömien\nperusteitten nojalla saada teitä vakuutetuksi siitä, että teidän tulee\nminua rakastaa, nehän ovat aivan kelvottomia keinoja, ja olenhan\nkäyttänyt paljoa parempia saavuttamatta mitään; tunnen kohtaloni siksi\nhyvin, etten koetakaan sitä muuttaa; tulen koko elämäni ajan olemaan\nonneton. Enkö ollut onneton jo silloin, kun näin teidät joka päivä?\nMinä olin kuolla pelosta, että voisitte olla minulle uskoton; tahdoin\npitää teidät aina luonani, ja kun se oli mahdotonta, niin vapisin joka\nkerta ajatellessani sitä vaaraa, minkä alaiseksi jouduitte tulemalla\nluostariin; olin kuoleman tuskassa ollessanne sotakentällä; olin\nepätoivoinen siitä, etten ollut kauniimpi ja teidän arvoisenne; napisin\nalhaista syntyperääni vastaan; luulin, että se rakkaus, jota osoititte\nminulle, voisi jollain tavoin teitä vahingoittaa; en mielestäni\nrakastanut teitä kyllin tulisesti; pelkäsin teidän tähtenne vanhempieni\nvihaa -- lyhyesti sanoen, olin yhtä säälittävässä tilassa kuin sekin\non, missä nyt olen. Jos te olisitte antanut minulle jotain todistuksia\nrakkaudestanne senkin jälkeen, kun läksitte Portugalista, niin olisin\ntehnyt kaiken voitavani päästäkseni täältä pois; olisin pukeutunut\nvalepukuun tullakseni luoksenne. Ah, mitenkähän minun olisikaan käynyt,\njos ette enää olisi välittänyt minusta Ranskaan tultuani? Kuinka\nneuvoton olisinkaan ollut? Minkä häpeän olisinkaan tuottanut suvulleni,\njoka minulle taas on tullut rakkaaksi sen jälkeen, kun en teitä enää\nrakasta.\n\nTe voitte tästä huomata, että toisissa oloissa olisin ollut vieläkin\nsäälittävämpi kuin mitä nyt olen. Puhun ainakin kerran eläissäni\njärkevästi teidän kanssanne. Kuinka minun itsehillitsemiseni mahtaakaan\nteitä miellyttää ja kuinka tyytyväinen te olettekaan minuun! En tahdo\nsitä kuitenkaan tietää; olenhan kerran pyytänyt teitä olemaan minulle\nkirjoittamatta, ja pyydän sitä uudelleen, entistä hartaammin.\n\nEttekö ole itseänne tuominnut sen johdosta, millä tavoin olette minua\nkohdellut? Ettekö koskaan ajattele sitä, että teillä on minua kohtaan\nsuurempia velvollisuuksia kuin ketään muuta kohtaan maan päällä?\nOlenhan teitä rakastanut hulluuteen asti; ja minkä halveksimisen\nolenkaan saanut siitä osakseni? Te ette ole menetellyt kunnon\nmiehen tavoin, teidän on täytynyt tuntea minua kohtaan enemmän kuin\nvaistomaista vastenmielisyyttä, koska rakkautenne ei ole tullut\nyhtä tuliseksi kuin minun. Olen antanut aivan keskinkertaisten\nominaisuuksien lumota itseni. Mitä te sitten oikeastaan olette tehnyt\nansaitaksenne suosioni? Minkä uhrin olette tehnyt minun tähteni? Ettekö\nole etsinyt itsellenne vielä tuhansia muita huvituksia? Oletteko\nluopunut pelistä ja metsästyksestä? Ettekö ollut ensimäisenä valmis\npalaamaan armeijaan? Ettekö tullut takaisin myöhemmin kuin kaikki\nmuut? Ettekö huimapäänä ole heittäytynyt vaaraan, vaikka olinkin\nteitä pyytänyt säästämään itseänne minun tähteni? Ette ole tehnyt\npienintäkään yritystä tullaksenne Portugalin palvelukseen, vaikka\nkuitenkin täällä nautitte yleistä kunnioitusta. Veljenne kirje aiheutti\nheti lähtönne; ette hetkeäkään viivytellyt noudattaessanne tätä kutsua.\nJa ettekö itse minulle kirjoittanut, että koko matkan ajan olitte mitä\niloisimmalla tuulella?\n\nMinun täytyy myöntää, että minun velvollisuuteni olisi teitä\nkuolettavasti vihata. Ah, minä olen itse ollut onnettomuuteeni syypää;\nolen paljastanut teille intohimoni liian selvästi, ja täytyyhän olla\nkaino herättääkseen rakkautta; täytyy taitavasti käyttää keinoja\nintohimon kiihoittamiseksi, rakkaus yksinään ei herätä vastarakkautta.\nTe tahdoitte voittaa rakkauteni, ja kun tämän päätöksen olitte\ntehnyt, niin ei ollut mitään keinoa, mitä ette olisi käyttänyt\npäästäksenne päämääräänne; te olisitte itse pakoittanut itsenne minua\nrakastamaan, jos se olisi ollut välttämätöntä. Mutta huomasittehan,\nettä intohimottakin saavutitte tarkoituksenne, eikä teidän tarvinnut\nturvautua siihen. Mikä uskottomuus! Uskotteko voivanne rankaisematta\nminua pettää? Jos jokin sattuma toisi teidät tähän maahan, niin\njulistan täten teille, että jätän teidät omaisteni koston valtaan.\nOlen kauan aikaa suorastaan epäjumaloinut teitä, ja se kauhistuttaa\nnyt minua, ja omatuntoni vainoo minua säälimättömän ankarasti; tunnen\nselvästi hairahduksieni häpeän, joihin olette minut viekoitellut,\nja intohimoni, ah! on kadonnut, joka tähän asti salasi minulta\nsyyllisyyteni peloittavan suuren määrän. Milloin pääsen tästä kamalasta\nristiriidasta vapaaksi?\n\nYhtäkaikki uskon, etten teille mitään pahaa tahdo, ja että mukautuisin\nnäkemään teidät onnellisenakin. Mutta jos teillä todellakin on sydän,\nniin kuinka voisitte olla onnellinen?\n\nTahtoisin teille kerta vielä myöhemmin kirjoittaa, näyttääkseni\nvain teille, että minä kuitenkin ehkä ajan mittaan olen tullut\nrauhallisemmaksi. Mikä nautinto olisikaan minulle voida moittia teitä\nhäpeällisestä menettelystänne minun suhteeni, kun se ei enää tuottaisi\nminulle tuskaa ja kun voisin teille osoittaa, että halveksin teitä,\nettä aivan välinpitämättömästi puhun teidän petoksestanne, että olen\nunohtanut kaikki nautintoni ja tuskani ja että ainoastaan silloin\nmuistan teitä, kun tahallani tahdon teidät johdattaa mieleeni.\n\nMyönnän, että olitte minua voimakkaampi ja että herätitte minussa\nintohimon, joka oli vähällä viedä järkeni; mutta teidän ei tarvitse\nsiitä erikoisesti ylpeillä. Olinhan kokematon, nuori, elin\nlapsuudestani asti luostarissa, olin oppinut tuntemaan ainoastaan\nvastenmielisiä ihmisiä, en koskaan ollut kuullut sellaisia imarteluja,\njoita te kaiken aikaa minulle lausuitte; luulin kaikesta tästä saavani\nkiittää ainoastaan kauneuttani ja suloisuuttani, josta minulle\nhuomautitte; kuulin teistä ainoastaan hyvää, jokainen puhui edullisesti\nteistä. Te teitte kaiken herättääksenne minussa rakkautta.\n\nMutta vihdoinkin olen tästä lumouksesta herännyt; te olette paljon\nsiihen vaikuttanut, ja myönnän, että tarvitsin tätä teidän apuanne\nhyvin suuressa määrässä. Lähettäessäni teille kirjeenne takaisin\nsäilytän huolellisesti ne molemmat viimeiset, jotka minulle\nkirjoititte; minä luen niitä vielä useammin kuin ensimäisiä, jotta\nen vaipuisi uudelleen heikkouteni valtaan. Ah, kuinka kalliiksi ne\ntulevat minulle, ja miten onnellinen voisinkaan olla, jos menettelynne\nolisi aina ollut sellainen, että voisin teitä rakastaa! Tiedän liian\npaljon vielä mietiskeleväni moitteitani, ja uskottomuutenne koskee\nvielä kipeästi sydämeeni. Mutta muistakaa, että olen luvannut itselleni\nsielunrauhan ja että joko saavutan päämääräni tai teen epätoivoisen\nteon, joka jättää teidät kuitenkin jokseenkin kylmäksi.\n\nYleensä en odota enkä toivo enää mitään saavani teiltä. Olen\nhupakko uusiessani samoja asioita niin moneen kertaan teille. Minun\ntäytyy riistäytyä teistä vapaaksi ja olla teitä enää ajattelematta.\nLuultavasti en enää teille kirjoitakaan. Olenko ehkä velvollinen\ntekemään teille tiliä kaikista vaihtelevista mielialoistani?\n\n\n\n\nJonathan Swift\n\n\n_Jonathan Swift miss Jane Waryngille_\n\nHyvä neiti!\n\nOlen kovasti säikähtynyt niistä tiedoista, jotka annoitte minulle\nterveydentilastanne; enoni kertoi minulle nähneensä teidät ulkomuodosta\npäättäen terveempänä, kuin mitä olette ollut näinä viime vuosina,\nja elin siinä toivossa, että asian laita oli yhä vielä niin. Jumala\nvarjelkoon minua koskaan antamasta teille aihetta suurempiin suruihin,\nniinkuin näytätte minulle viittaavan! Olen sen kirjeen, johon\npyysitte minua vastaamaan, lukenut moneen kertaan ja uskon, että olen\npunninnut jo jokaisen eri kohdan. Mutta kun te suvaitsette moneen\nkertaan mainita ne yksityiskohdat, joista tahdotte päästä selville,\nniin koetan parhaani mukaan antaa teille selvityksen. Te tahdotte\ntietää, mikä on syynä siihen äkilliseen muutokseen mielialassani,\njoka viimeisen käyntini jälkeen teidän luonanne näkyy kirjeitteni\nmuuttuneessa sävyssäkin. Jos minussa on tapahtunut tuo mainitsemanne\nmuutos, niin olen minä sen jo lukemattomia kertoja teille selvitellyt.\nOlen tuhannet kerrat koettanut teille vakuuttaa, ettette mitenkään\nvoi jäädä siihen ympäristöön ja paikkaan, jossa nyt olette, sekä\nterveytenne että mielialanne vuoksi, joka kärsii sellaisesta ilmasta ja\nseurustelupiiristä. Se, mitä teiltä sain vastaukseksi, ei ollut muuta\nkuin suurimmaksi osaksi moitteita, jotka toisinaan saivat niin käskevän\nmuodon, etten ole mielestäni sitä ansainnut, ajatellessani, miten perin\nväärässä te olette. Toinen kohta, jonka tahdotte tietää, on kysymys,\nonko tähän kirjeitteni sävyn muuttumiseen syynä se, että ajattelen\ntoista rakastettua. Vakuutan teille kristittynä ja kunnon miehenä,\nettä niin ei ole asian laita; en koskaan ole ajatellut mennä kenenkään\nmuun kuin teidän kanssanne naimisiin. Olin aina sitä mieltä, että\nteillä oli lempeä luonne ja mielensävy, ja sitä, mikä näytti todistavan\npäinvastaista, pidin rakastajaa kohtaan osoitettavana ehdottoman\nvälttämättömänä menettelytapana. Sen jälkeen olen kirjeistänne saanut\nyllin kyllin niin perin loukkaavan kylmäkiskoisuuden todistuksia, että\naloin uskoa minunlaisen vähillä hyvillä ominaisuuksilla varustetun\nmiehen olevan aivan mahdottoman saamaan rakkauttanne osakseen. En\ntunne koko maailmassa ketään miestä, jota kohdellaan niin ankarasti ja\nvieläpä päällepäätteeksi asioissa, jotka koskevat yksinomaan teitä ja\nomaa parastanne. Kaiken tämän saatoin kestää niin kauan kuin olimme\nmuodollisessa ja seurusteluelämän suhteessa toisiimme; mutta nyt voi\nteidän sietämättömän menettelynne minua kohtaan selittää ainoastaan\nsillä, että teiltä puuttuu tavallisin kunnioitus ja tavallisin\nystävyydentunne.\n\nKun pyysin saada luoda silmäyksen teidän varallisuusoloihinne, niin\nei minulla silloin ollut väittämiänne tarkoituksia. Olen useinkin\nselittänyt teille, että Englannissa voi jokainen terveellä järjellä\nvarustettu nuori mies hankkia itselleen suuremman omaisuuden, kuin\nmitä te koskaan olette uneksinutkaan. Kysyin, punnitakseni asiaa,\nriittääkö teidän omaisuutenne yhdessä minun pienien tulojeni kanssa\ntekemään teidän vaatimuksiinne tottuneen nuoren tytön avioliitossa\nonnelliseksi. Luulen vuotuisten tulojeni nousevan sataan puntaan,\nja olen samalla sitä mieltä, ettei varakas nainen, jolla on teidän\ntulonne ja teidän sukulaispiirinne, vaihtaisi elämäänsä niin\nyksinkertaiseen olemassaoloon. Eivät teidän kirjeenne ole voineet\nminulle vähääkään vakuuttaa, että te antaisitte mitään arvoa minun\npersoonalleni, koska panette niin vähän painoa sille, mitä olen jo\nusein sanonut teidän ympäristöstänne. Surulliseksi tiedonannoksi\nsanomanne selitys tuloistani vastaa, niinkuin saatan teille vakuuttaa,\ntäydellisesti tosioloja, ja kun se teidän oman mielenne mukaan on\nniin perin surullinen, niin voittehan itse siitä kaikesta tehdä\ntarpeelliset johtopäätökset. Niihin tuloihin, jotka ovat tohtori\nBoltonilla, on liitetty tuomiorovastin arvo, mutta se paikka, joka\nminulle on annettu, on penikulman päässä kaupungista, jonka nimi on\nTrim, kahdenkymmenen penikulman päässä täältä, eikä minulla ole mitään\nmuuta neuvoa kuin joko vuokrata talo Trimissä tai rakentaa oma talo\nseurakuntaani. Ensimäinen tuskin käy laatuun, ja toista varten olen\nnykyään liian köyhä. Tuskin voin ajatellakaan nyt päästä muuttamaan\nBelfastiin; meidän esimiehemme asema ei ole varma, ja muutaman\nkuukauden päästä tapahtuu muutos. Voittaako meidän puolueemme tämän\nkautta, en tiedä, vaikka olenkin hyvin taipuvainen sitä uskomaan,\nja silloin vasta minulla on aikaa lähteä pienelle matkalle. Toivon\nkuitenkin, että teidän muut ystävänne, joilla on enemmän vaikutusvaltaa\nteihin kuin minulla, jo sitä ennen saavat teidät jättämään nykyisen\nolinpaikkanne. Toivon voivani käydä tervehtimässä äitiänne, koska hän\naina on ystävällisesti minua muistanut; mutta muita tuttujanne en voi\nikävä kyllä tavata, ja minä uskon minulla olevan enemmän syytä olla\nharmissani siitä, että toivotte minun tapaavan heidät, kuin teillä\nsiitä, että vältän heitä. Jos te sellaista seuraa rakastatte, niin\ntoivotan teille paljon onnea siihen; minä olen saanut toisenlaisen\nkasvatuksen. Enoni Adam kysyi eräänä päivänä, mitkä olivat aikeeni\nteidän suhteenne, koska teille syntyisi ikävyyksiä, ellen astuisi\npäättävää askelta. Se vastaus, jonka hänelle annoin ja jonka hän,\nniinkuin otaksun, on teille ilmoittanut, kuului näin: toivon, etten\nole teidän ja onnenne tiellä; sillä se syy, jonka te olette tuonut\nesteeksi avioliittoon minun kanssani, johtuu sairaudestanne, mikä yhä\nvielä kestää; sitäpaitsi piditte tulojani liian pieninä, eikä minulla\nole tähän aikaan tilaisuutta tarjota suurempia. Mutta jos teidän\nterveydentilanne ja minun varallisuuteni olisivat sellaiset kuin niiden\ntulisi olla, niin antaisin teille etusijan kaikkien sukupuoleenne\nkuuluvien joukossa, mutta nykyisissä oloissa uskon, että avioliitto\nminun kanssani olisi vastoin omaa toivomustanne ja tekisi teidät\nepäilemättä onnettomaksi; mutta jos teillä on toinen tarjous tiedossa,\njota te ja ystävänne pitävät teille edullisempana, niin tekisin hyvin\nväärin asettuessani onnenne tielle.\n\nMitä nyt tulee varallisuuteeni, niin olette itse siihen vastannut.\nToivon siis teidän ilmoittavan minulle, onko terveytenne laita nyt\ntoinen kuin silloin, kun mainitsitte lääkäreitten varoittaneen teitä\navioliitosta, koska se saattaisi henkenne ehdottomasti vaaraan. Ovatko\nlääkärit tai te tässä suhteessa nyt toista mieltä? Voitteko pitää\ntaloutta, kun tulot ovat -- ehkä kolmesataa puntaa pienemmät? Onko\nteillä niin suuri tunne minun persoonaani ja luonnettani kohtaan,\nettä elintavoissamme mukaannutte minun toivomuksiini ja koetatte\ntehdä meidät molemmat niin onnellisiksi kuin voitte? Oletteko valmis\nmukaantumaan niihin toimenpiteisiin, jotka katson tarpeellisiksi\nkehityksellenne, jolloin olemme toisillemme mieluisana seurana,\nolematta onnettomia, vaikka emme saa vieraita tai itse käy vieraissa?\nOletteko rakkaudestanne, kunnioituksestanne, välinpitämättömyydestänne\ntoisia kohtaan niin varma kuin minä olen? Voinko niin paljon vallita\nsydäntänne tai tahdotteko niin paljon hillitä intohimojanne, että\nyhdyselämässämme säilytätte henkisen tasapainonne? Oletteko niin hyvä,\nettä koetatte lempeillä sanoilla karkoittaa jokaisen elämän kierojen\nolojen aikaansaaman harmittavan mielialan? Onko se paikka, johon\npuolisonne asettuu, teille rakkaampi kuin hovit ja suuret kaupungit?\nLyhyesti, nämät ovat muutamia niistä välttämättömistä ehdoista, jotka\ntäyttämällä voi sellaiset miehet tehdä tyytyväisiksi, mitkä tuntevat\nihmiselämän siksi hyvin kuin minä teen; ja naiselle, joka yhdistäisi\nitseensä nämät ominaisuudet, ylpeänä palkitsisin kaiken rakkauden\ntekemällä hänet onnelliseksi. Nämät kysymykset olen jo aikoja sitten\npäättänyt tehdä sille, jonka kanssa aijon elämäni liittää yhteen, ja\njos te puhtaalla sydämellä voitte niihin myöntävästi vastata, niin\nsuurin autuuteni on sulkea teidät syliini välittämättä siitä, onko\nteillä kauneutta ja rikkautta. Puhtaus riittää minulle edellisessä\nja riittävä toimeentulo toisessa suhteessa. Toivon todellakin suuria\ntuloja, mutta näkisin niiden mieluimmin tulevan minun kauttani; vaikka\nsaisin maailman suurimman rikkauden, niin en tahtoisi tulla naisen\nsoimausten alaiseksi.\n\nOlen vastannut kaikkeen, mitä taidan, kirjeenne johdosta, ja olen\nselvästi ja suoraan selittänyt meidän välisen suhteemme. Asetin teidät\nalussa muiden naisten yläpuolelle, enkä odota, että te kohtelette\nminua tavallisten rakastajien tavoin. Jos pidätte soveliaana vastata\ntähän kirjeeseeni, niin tulen pitämään itseäni jokaisella teidän\ntoivomallanne tavalla uskollisimpana ja alamaisimpana palvelijananne.\n\n\n_Kirjeitä Stellalle (miss Esther Johnsonille)_\n\nChester, syyskuun 2 p:nä 1710.\n\nVaiheistani laivalle menoon asti kertoo teille Joe [Joseph Beaumond,\ntrimiläinen kauppias, Swiftin ystävä, josta usein mainitaan näissä\nkirjeissä.]. Niin pian kuin olin astunut veneeseen, määräsivät nuo\nkonnat toiset ehdot ja pakoittivat minut maksamaan heille kaksi\nkruunua enemmän. Heidän mielestään oli mahdotonta ennättää laivaan;\nmutta puolen tunnin päästä pääsimme jahtiin, sillä laivat olivat\nankkuroineet odottaakseen lordi maaherran hovimestaria. Suoritimme\nmatkan täsmälleen viidessätoista tunnissa. Eilisiltana tulin Chesteriin\nja lähden kai maanantaina kaupungista. Ensimäinen ihminen, jonka\ntapasin Chesterissä, oli tohtori Raymond. Hän on rouvineen täällä\nhankkimassa niitä papereita, jotka hän tarvitsee myydäkseen maatilansa.\nPutosin hevosen selästä ajaessani Parkgatelta asuntooni, mutta en\nloukannut itseäni. Hevonen oli erinomaisesti tottunut sen selästä\nputoamiseen ja seisoi paikallaan siksi, kunnes olin noussut ylös.\nMinä pyydän teitä toteuttamaan aikeenne, matkustamaan Trimiin ja\nsiellä ratsastamaan niin paljon kuin mahdollista. Mylord Mountjoy on\nsitä mieltä, että meidän täytyy tänään iltapäivällä lähteä matkalle,\nja sen vuoksi pujahdin huoneeseeni lopettamaan tämän kirjeen, joka\nriippuen olosuhteista tulee pitkäksi tai lyhyeksi. Jumala kaikkivaltias\nsuojatkoon teitä, ja jumalan tähden olkaa iloinen ja hoitakaa\nterveyttänne. Olen lujasti päättänyt palata niin pian kuin olen\ntehtäväni suorittanut, onnistun sitten tai en. En koskaan ole niin\nvastenmielisesti lähtenyt Englantiin kuin tällä kertaa. Juuri äsken\ntuli Lontoon posti ja lähtee heti, jonka vuoksi minulla ei ole muuta\naikaa, kuin uskoa teidät Jumalan huomaan.\n\nLontoo, syyskuun 9 pnä 1710.\n\nViime tiistaina tulin viiden päivän matkan jälkeen tänne. Ensimäisen\nolin väsynyt, toisen puolikuollut, kolmantena voin siedettävän\nhyvin ja viimeisinä kahtena päivänä jokseenkin hyvin. Nyt iloitsen\nponnistuksista, jotka ovat pakoittaneet minut harjoittamaan\nruumiillisia voimiani, ja voin oikein hyvin. Whigit olivat iloissaan\nnähdessään minut; he takertuivat minuun aivan kuin hukkuva\noljenkorteen, ja suuret miehet pyytelivät kömpelösti anteeksi.\nMutta lordi valtiovarainhoitaja otti minut kylmästi vastaan, ja se\nsuututti niin minua, että olen päättänyt kostaa. En ole vielä tehnyt\npuoliksikaan kiertokulkuani tuttavieni luona, mutta tapaan heidät\nkaikki samanlaisina kuin lähtiessäni. Kuulin, että lady Giffordilla\n[Sir William Templen sisar, jonka talossa Stellan äiti tähän aikaa\nasui.] on suuri vaikutusvalta hovissa, ja lady Wharton teki siitä\nhiljattain pilkkaa; olen siis kadottanut hänessä yhden ystävän. En ole\nhäntä vielä nähnyt, enkä aijokaan mennä tapaamaan, mutta Stellan äidin\naijon eräässä toisessa paikassa kohdata. Täällä on kaikki ylösalasin;\njokainen whig, jolla on ylhäinen asema, kadottaa sen epäilemättä, ja\nme saamme talven, jommoista ei Englannissa ole vielä koskaan ollut.\nJokainen kysyy minulta, mistä se johtuu, että minä niin kauan pysyn\nIrlannissa, ikäänkuin luonnollisin olinpaikkani olisi täällä Lontoossa;\nmutta ei ainoakaan olento tahdo tehdä mitään sen toteuttamiseksi,\nja vakuutan silloin, että tyytyväisempänä kuin koskaan ennen palaan\nDubliniin ja Laracorin kanavan luo. \"Tatler\" [Richard Steele\n\"Tatlerin\" julkaisija.] odottaa joka päivä kadottavansa paikkansa,\nja Ormondin herttuasta kuuluu tulevan Irlannin maaherra. Toivon,\nettä rauhallisesti asustatte nyt Prestonne [Swiftiä merkitsee näissä\nkirjeissä Presto, Stellaa ppt, miss Dingleytä, Stellan ystävätärtä\nD; DD merkitsee toisinaan Dingleytä, toisinaan molempia naisia. MD\nmerkitsee tavallisesti molempia naisia, mutta myös Stellaa yksinään.]\ntalossa, mutta aijon teidät sieltä jouluksi ajaa pois; siksi olen\nennättänyt joko ajaa asiani tai huomaan, että en saa mitään aikaan.\nPyydän teitä olemaan Trimissä, kun tämä kirje saapuu, ja antamaan pikku\nJohnsonin ratsastaa, joka mahtaa olla jo aika tanakka poika. Olen\nalkanut tämän kirjeen vastoin tapojani illalla ennen postin lähtöä,\nolen myöskin kirjoittanut arkkipiispalle, enkä voi tätä venyttää\nliian pitkäksi. Joka päivä aijon kirjoittaa jotain MD:lle, niin että\nsiitä tulee jonkinmoinen päiväkirja; kun se on täynnä niin lähetän\nsen, joko MD minulle kirjoittavat tai eivät. Siitä syntyy hauskaa,\nsillä nyt minä voin aina lörpötellä MD:n kanssa ja MD Preston kanssa.\nPerikää heti Parvisolilta ne kymmenen puntaa, jotka määräsin teille\nmaksettavaksi. Sanotaan minun tulleen entistä voimakkaammaksi ja\nnäyttävän terveemmältä. Ensi maanantaina parantaa Jervas kuvani. Luulen\nJack Templen ajaneen tänään rouvineen ohitseni; en heitä kuitenkaan\nhuomannut ja olen iloinen siitä, että olen tämän perheen pudistanut\nniskoiltani. Sanokaa rovastille [Tohtori Pratt, sittemmin Downen\ntuomiorovasti.], että olen noudattanut hänen määräyksiään Ormondin\nherttuan suhteen; mutta ellette sitä tahdo tehdä, niin voitte olla\ntekemättäkin. Juuri äsken näin kahvilassa Jemmy Leighin, hän tiedusteli\nhyvin osaaottavaisesti kuulumisia teistä; hän sanoi noin kahden viikon\npäästä palaavansa Irlantiin. Sanokaa terveisiä tuomiorovastille sekä\nmrs. Wallsille ja teidän arkkidiakoonillenne. Will Franklandin rouva on\nsynnyttämäisillään, ja minä olen luvannut kastaa lapsen. Otaksun teidän\nsaaneen Chesteristä lähettämäni kirjeen lähettämispäivän jälkeisenä\ntiistaina. MD saavat ensi viikolla pitemmän kirjeen; lähetän tämän\nteille vain, jotta tietäisitte minun onnellisesti saapuneen Lontooseen,\nja voikaa hyvin j.n.e.\n\n       *       *       *       *       *\n\n19 p:nä. Olen koko tämän aamun kyhäillyt järjettömyyksiä ja luulen,\netten tätä sivua kirjoita enää täyteen; lähetän kirjeen mieluimmin\nsellaisena kuin se on. Kyllä se kelpaa parille pahankuriselle tytölle,\njotka eivät tahdo kellekään kirjoittaa, eivät edes niin hyvälle pojalle\nkuin Presto on. Aijoin lähettää tämän kirjeen tänä aamuna, mutta minua\npidätettiin eräässä seurassa, ja totta puhuen halusin, MD:n kirjeen\nvuoksi, odottaa vielä seuraavaan postiin. Ormondin herttuan tytär\non hyvin ystävällisellä tavalla etsinyt minua eräästä kolmannesta\npaikasta, minä teen huomenna vastavierailun hänen luonaan.\n\n20 p:nä. Tänään kävin herttuan tyttärien luona. Nuo rohkeat veitikat\nsuutelivat aivan keskelle suutani päivää sanoessaan. Lordi presidentti\nSomers, ylihovimestari, Devonshiren herttua ja valtionsihteeri Boyle\novat kaikki tänään saaneet eronsa. En koskaan vielä ole nähnyt\nhovin menettelevän niin häikäilemättömästi; tämä on mielestäni\nmieltäkuohuttavaa, vaikkakin minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että\nnäkisin heidän riippuvan hirsipuussa. Me ihmettelemme kaikki sitä, että\nparlamenttia ei vielä ole hajoitettu ja että niin tärkeä toimenpide,\nlykätään sillä lailla tuonnemmaksi. Saamme elää kummallisen talven\nkeskellä salakavalaa, häpeällisesti kohdeltua ja syöstyä puoluetta ja\nniiden riemua, joilla on voitto käsissään. Aijon asiaan kuulumattomana\ntarkastajana pitää molempia silmällä ja rauhallisesti palata Irlantiin,\nniin pian kuin olen minulle uskotussa asiassa tehnyt tehtäväni, joko\nsitten onnistun tai en. Jos huomenna vielä tapahtuu jotain, niin\nkirjoitan siitä.\n\n21 p:nä. Juuri nyt sain kirjeenne, mutta en vastaa siihen tällä kertaa;\njumalan kiitos, että kaikki on hyvin. Huomaan, ettette vielä ole saanut\ntoista kirjettäni. Tänä iltana hajoitettiin parlamentti... Voikaa\nhyvin. Kirjoitan tämän St. Jamesin kahvilassa. Vastauksen kirjeeseenne\naloitan illalla, mutta en lähetä sitä tällä viikolla. Ilmoittakaahan\nminulle, miellyttääkö tämä päiväkirjan muoto teitä. En hyväksy niitä\nsyitä, joiden nojalla ette tahdo mennä Trimiin. Parvisol kirjoittaa,\nettä hän voisi myydä teidän hevosenne; myydä! Paha hänet periköön.\nSanokaa hänelle, että hän mieluummin saa myydä sielunsa. Mitä, myydä\nhevonen, joka rakastaa Stellaa, ja jolla hän toisinaan ratsastaa? Se\nkuuluu Stellalle ja hän saa sillä tehdä mitä tahtoo. Sanokaahan se\nhänelle, niin pian kuin joku käy Trimissä. Minun harmaani saa hän myydä\nja hirttää itsensä.\n\nSyyskuun 21 p:nä 1710.\n\nTässä täytyy minun alkaa toinen kirje, ja päällisiksi koko arkille,\npeläten, että pahankuriset MD muuten suuttuvat ja luulevat, että\npaperi on tullut liian kalliiksi. Kirjeenne sain eilisiltana, niinkuin\nviimeisessä kirjeessäni lyhyesti ja selvästi ilmoitin; vastaus täytyy\nminun lykätä tuonnemmaksi, te senkin kelvoton joukkio! Minä kuulin\ntänään, että muuan lady Giffordin perheeseen kuuluva nainen oli ollut\nminua kahvilasta etsimässä. Se oli Stellan äiti luullakseni. Lähetän\nhuomenna kaupunginpostissa hänelle kirjeen ja koetan saada puhutella\nhäntä siten, ettei minun tarvitse pelätä tapaavani lady Giffordia, jota\nen tee ennen kuin hän pyytää minulta anteeksi.\n\n22 p:nä. Kun tänään tulin kotia, niin löysin Joen kirjeen ja siinä\nliitteen lordi Whartonille; lähetän sen hänen ylhäisyydelleen ja\nkoetan kaikin voimin suositella hänen anomustaan; mutta hullua\nolisi tällä hetkellä toivoa mitään apua kuningattarelta. Asiat ovat\ntällä hetkellä niin kuohuksissa, että minua on neuvottu jättämään\nse asia sikseen, joka on annettu tehtäväkseni ja koskee kokonaisen\nkuningaskunnan papistoa, kuinka siis voi uskoa, että joku häiritsisi\nkuningatarta Joen yksityisillä asioilla? Toivon, että saamme lordi\nmaaherran määräyksen kuraattoreille kangaskaupasta, ja se riittää minun\nmielestäni. Minä kirjoitan tästä hänelle parin päivän päästä; hänen\ntäytyy kärsivällisesti odottaa. Tämä on yhtä hyvin vastaus osaan teidän\nkirjeestänne kuin hänenkin.\n\n23 p:nä. Minun pikku MD:ni tuottavat minulle niin paljon häiriötä\nja levottomuutta, että minun täytyy joka ilta kirjoittaa; en voi\nmennä vuoteelleni sanomatta heille muutamia sanoja; en voi sammuttaa\nkynttilöitäni sanomatta heille hyvää yötä. Oi, hyvä jumala, hyvä\njumala! No niin, minä olen tänään syönyt ensi kertaa Will Franklandin\nja hänen Fortunansa luona. Hän ei ole mikään erikoisen kaunis nainen.\nJättäkää minut rauhaan, minun täytyy lopettaa riitakirjoitukseni.\nKoko matkastani maalla olen teille kertonut toisessa kirjeessäni, se\nriittää. Vai niin, te olette siis ottaneet Preston asunnon haltuunne?\nSe on todellakin kauniisti tehty. Meillä on kaksi viikkoa ollut ihanin\nkesäilma, mikä maan päällä voi olla, ja sitä kestää vielä; toivon\nteidän käyttäneen sen hyvin. Stella kirjoittaa kuin keisari; mutta minä\nluulen teidän pilaavan silmänne; olkaa varovainen, minä pyydän, miss\nStella. Ettekö voi hevosellanne tehdä niin kuin itse tahdotte? Elkää\nmyöntykö siihen, että tuo Parvisol roisto sen myy. Patrick on kolme\nkertaa viikossa humalassa, ja minä sallin sen, sillä hän pitää minut\nkokonaan tohvelinsa alla. Mutta jonain kauniina päivänä ajan hänet\nkuitenkin pois, kun ei ketään teitä ole läsnä sanomassa hyvää sanaa\nhänen puolestaan. -- Kirjoittakaa minulle ahkerasti! Miksi, senkin\nvekkulit, kirjoitan minä joka päivä ja toisinaan kahdestikin MD:lle?\nNyt olen vastannut koko kirjeeseenne; loppu olkoon millainen tahansa.\nMielestäni tämä riittää täksi päivää; voikaa hyvin huomiseen samaan\naikaan asti.\n\nSyyskuun 30 p:nä 1710.\n\nNyt taas olen keittänyt kauniin sopan, kun aloin kirjettäni kirjoittaa\nkoko arkille enkä enää voi siitä luopua. En tiedä, miellyttääkö tämä\npäiväkirjan muoto teitä; luultavasti se on niin yksinkertainen, etten\nviitsisi sitä lukeakaan; mutta ehkä MD mielellään tahtovat tietää,\nmiten Presto loitolla heistä viettää elämäänsä. Aloitan uuden kirjeeni\naina samana päivänä, kun olen toisen lopettanut. On hauskaa kuulla,\nmillaista surkeata rähinää whigit pitävät minun raakuuksistani;\nmutta minä en siitä välitä. Minulle on kerrottu, että Harvey\n[Ministeripresidentti ja tory-puolueen johtaja.] jo on tyytymätön,\nsillä häntä kohdellaan pahoin, koska hän ei ole kylliksi whig-mielinen,\nja minä luulen, että tästä on hyötyä minulle hänen silmissään. Toryt\nsanovat peitetyin lausein, että minä voisin onneni rakentaa, jos\ntahtoisin; minä en ymmärrä heitä, tai oikeammin sanoen ymmärrän\nliiankin hyvin.\n\nLokakuun 7 p:nä. Olen utelias näkemään, milloin tämä kirje tulee\nvalmiiksi; tiistaina sen täytyy lähteä matkalle, se on varmaa, ja jos\nminä sitä ennen saan kirjeen MD:ltä, niin en vastaa siihen, sekin on\nvarmaa. Nyt on varhainen aamu, enkä saanut papereitani mr. Harleylle\neilisiltana valmiiksi; sillä tietäkää, että Presto oli uninen ja\nteki kirjoitusvirheitä ja mustetahroja. Todellakin kaunis toimi näin\nkylmänä aamuna kirjoittaa niin nuorille tytöille, ja vielä sen lisäksi\naivan murkinoimatta. No niin, minä toivotan teille hyvää huomenta, te\nveitikat, ja lasken tämän kirjeen syrjään ryhtyäkseni työhöni.\n\nLontoo, tammikuun 6 p:nä 1711.\n\nEilisiltana, kun Patrick oli jo mennyt levolle, tahdoin saada vielä\nmuutaman hiilen kamiiniin ja löysin eräästä komerosta kottaraisen,\njonka hän oli ostanut viedäkseen sen Dingleyhiin; se maksoi hänelle\nsixpencen ja on kesy kuin murmeli. Minä luulen, ettei se tiedäkään\nolevansa lintu; se istuu siinä, minne sen panee istumaan, eikä näytä\ntuntevan pelkoa eikä toivoa; minä luulen sen viikon kuluessa kuolevan\nikävään. Patrick kysyi neuvoani, ennenkuin hän sen osti. Oikeuden ja\nkohtuuden mukaan minä huomautin hänelle summan suuruutta ja hänen\naikeensa mahdottomuutta, sanoin hänelle, että eläintä ei mitenkään\nsaa kuljetetuksi meren yli; hän ei tahtonut neuvoani seurata ja saa\nnyt sitä katkerasti katua. Tänä aamuna on vuoteessa hyvin kylmä ja\nminä luulen valkean räiskyvän toisessa huoneessa, jota te sanotte\nruokasaliksi. Toivoakseni on kaunis ilma, antakaa minun sen vuoksi\nnousta vuoteelta. Ettekö päästä, senkin veitikat!\n\n16 p:nä. Toden totta, minä lähetän tämän kirjeen tänään saadakseni\nteidät häpeämään, ellei ennen illan tuloa saavu kirje MD:ltä, se on\nvarmaa. Mutisetteko vielä siinä sitten, että kolmas sivu puuttuu,\nmitä? Niin, minä vakuutan, teille, että saatte kolmannen sivun, ja\nsen voitte saada joskus myöhemmin, kun itse olette sellaisia tyttöjä,\njotka kauniisti kirjoittavat. -- Totisesti, minä en luule odottavani\niltaan asti, vaan suljen sinetillä heti sen, mikä on valmiina ja pistän\nsen taskuuni antaakseni sen postiin illalla kotia palatessani. Minun\ntäytyy jo huomenna hyvin varhain lähteä liikkeelle, Patrickin hiili-,\nkynttilä- y.m. lasku nousee viikossa kolmeen shillingiin. Mutta minä\nannankin kovasti lämmittää, vaikkakin ilma on lämmin. Irlanti ei tule\nennen onnelliseksi kuin teilläkin on siellä pikkuhiiliä; niillä on\nmukava, niin huokea, niin hauska lämmittää. Terveisiä mrs. Stoitelle\nja Wallsille; onko hänellä poika vai tyttö? Tyttö? Hm, ja sekin kuoli\nviikon päästä, hm, ja Stella parka oli kai sen kummina? Ilmoittakaa\nminulle, miten on kassanne laita, jotta saatte rahalähetyksenne. On\nmyöskin muistettava, että asunnostani on maksettava neljän kuukauden\nvuokra, ja sitten saatte mennä rauhassa Manleylle syömään ja\nmenettämään rahanne korttipelissä, te senkin kevytmieliset tytöt, mutta\nelkää pahastuko. -- Kun saan teidän seuraavan kirjeenne huomenna,\nniin on kulunut täsmälleen kolme viikkoa siitä kuin sain edellisen.\nVoikaa hyvin, rakkaat, kalliit MD:ni, ja pitäkää Presto parkaa hellässä\nmuistossa, sillä hänellä ei ole ollut, niin totta kuin toivon tulevani\nautuaaksi, ainoatakaan onnellista päivää sen jälkeen kuin teidät jätti.\nTämä onkin oleva viimeinen kevytmielinen temppu, jonka teen; mutta\nminä toivon sen päättyvän parhain päin. Olen näiden ihmisten hyväksi\ntehnyt enemmän kuin muiden, he saavatkin käyttäytyä minua kohtaan\nsäädyllisemmin kuin muut -- en tahdo kuitenkaan liikoja odotella, jotta\nen pettyisi. Tahdon tehdä MD ja itseni onnelliseksi; muuta en pyydä.\nVoikaa hyvin j.n.e., j.n.e.\n\nLontoo, tammikuun 16 p:nä 1711.\n\nToden totta, tyttöset, lähetin kirjeeni n:o 13 saamatta MD:ltä\nvastauksen siruakaan. Toimikaa sen mukaan. Eikä Presto suinkaan ole\nvihoissaan, ei hitustakaan, mutta hän alkaa olla huolissaan, kun\nhuomispäivän Irlannin-posti saapuu eikä hän näe MD:n siroa käsialaa St.\nJamesin kahvilan anniskelupöydän lasikaapissa, jossa kahvilassa Presto\nkäy ainoastaan etsimässä teidän kirjeitänne. Presto on tästä lähin --\njumala häntä varjelkoon! -- joka ilta kello kuudesta alkaen kotona\nsiksi, kunnes on aika mennä levolle, ja tällä hetkellä on hänellä niin\nvähän huvituksia ja seuraa kuin ei kelläkään muulla koko maailmassa,\nvaikkakin hän nauttii koko ministeristön suurta suosiota. Ja niin\ntotta kuin toivon tulevani autuaaksi, antaisi Presto vaikka mitä siitä\nhaihtuvasta onnesta, että saisi kirjeen silloin tällöin rakkailta\nMD:ltä. Sen odottaminen tuottaa minulle iloa, ja ellei kirje saavu,\nniin lohdutan itseäni sillä, että odottaessani olen ollut onnellinen.\nNiin, se on totta, ja kun kirjoitan MD:lle, niin olen silloinkin\nonnellinen. Minusta tuntuu silloin aivan siltä, kuin olisitte täällä\nja kertoisin teille, missä olen ollut. No, sanotte, tulkaahan Presto\ntänne ja kertokaa, missä olette tänään ollut. Ja minä vastaan: Ford\nja minä kävimme mr. Lewiksen ja mr. Priorin luona, ja Prior lahjoitti\nminulle kauniin Plautuksen. Ja sitten tahtoi Ford minua asuntoonsa\nsyömään, mutta minun ei tehnyt yhtään mieleni, ja sen vuoksi söin hänen\nkanssaan eräässä ravintolassa, jota en ole viittä kertaa tehnyt täällä\nollessani, ja sitten tulin vihdoin kotia käytyäni sir Andrew Fountainin\näidin ja sisaren luona, ja sir Andrew Fountain tointuu taudistaan,\nvaikkakin hitaasti.\n\n18 p:nä. Te olette tavattoman kevytmielinen olento, kun rahanne sillä\ntavoin hukkaatte Soiteksen luona ja päälle päätteeksi sellaisten\nvasta-alkajien seurassa. Hyi, Stella, ettekö häpeä? No, annan tämän\nainoan kerran teille anteeksi, mutta elkää sitä toista kertaa tehkö;\nei, e-e-e-ei! Anna minulle suudelma ja olkaamme taas hyviä ystäviä,\nsinä senkin vekkuli! Mutta antakaa minun nyt mennä nukkumaan; sillä\nmenen aikaisemmin levolle kuin ennen. Ja nyt hyvää yötä, minun\npikkurakkaatvallattomatröyhkeätkanaljani\n\n19 p:nä. Oletteko nyt saaneet selon, mikä tuo pitkä sana oli\nviimeisellä rivillä? Ette tietysti. Sitä ette ole tehnyt! No, milloin\nvihdoinkin tulee kirje MD:ltä? Huomenna tai aivan epäilemättä\nylihuomenna. Varmasti. Matkalla se jo on. Tänään oli ikävä, pyryinen\npäivä, aterioin hyvin arvokkaasti mrs. Vanhomrighin luona, palasin\nsitten kotia ja olen nyt, heti kymmenen jälkeen, mennyt vuoteeseen.\nMuistan vanhan Culpepperin säännön:\n\n    Ain selväpäisnä noustakseen\n    Saa varhain käydä vuoteeseen.\n    En neuvomasta tahdo laata:\n    Jo kymmeneltä pitää maata.\n\n20 p:nä. Minä menin siis tänään uusi valetukkani, oho! päässäni\nlady Worsleyn luo. Kun palasin hänen luotaan, niin kuka tuli minua\nvastaan, kukas muu kuin Patrick, joka veti taskustaan viisi kirjettä?\nLuin ensimäisen osoitteen -- ph, sanoin minä: luin toisen; taas ph!\nkolmannen: ph, ph, ph! neljännen; hyvä jumala, hyvä jumala, hyvä jumala\n-- olin raivoissani; viidennen ja viimeisen: oho, tämä on toista,\ntämä on meidän MD:n käsialaa. Avasin tietysti kirjeen heti paikalla,\nja se alkoi maailman hävyttömimmällä tavalla näin: \"Rakas Presto! Me\nolemme nyt niin pitkällä\" -- \"Me olemme nyt niin pitkällä\", sanoi\nStephenkin, kun antoi vaimolleen kuusi lyöntiä yhden sijasta. Minä sain\nteidän yhdeksäntenne neljä päivää sen jälkeen, kun olin lähettänyt\nneljännentoista. Mutta tästä minä vaadin teidät, veitikat, tilille\njoskus myöhemmin! Miksi ette kirjeenne loppuun merkinnyt, milloin\nsaitte minun yhdennentoista kirjeeni? Sanokaahan se, te kelvottomat\nheittiöt, sillä \"me olemme nyt niin pitkällä\", eikö totta, senkin\nlurjukset? Mutta en tahdokaan vastata nyt kirjeeseenne, vaan säästän\nsen toiseen aikaan.\n\n21 p:n aamuna. Koko yön on kamalasti pyryttänyt ja on sietämättömän\nkylmä. En ole vielä noussut vuoteeltani, mutta en jaksa kauaakaan tällä\ntavoin kirjoittaa, sillä käteni kohmettuvat. Patrick, onko kunnollinen\nvalkea pesässä? -- On, sir. -- Sitten nousen; tule ottamaan kynttilä\npois. Tietäkäähän, että kirjoitan makuuhuoneeni tummaa seinää vastaan\nja olen pakoitettu polttamaan kynttilää siksi, kunnes nousen, sillä\nvuode on minun ja ikkunan välillä, ja olen kylmän ilman vuoksi sulkenut\nverhot. Sen vuoksi antakaa minun nyt nousta, ja sinä, Patrick, ota\nkynttilä pois.\n\n22 p:nä. Minä kuolen viluun! Minä kuolen! Huu, huu, huu, huu!\nMuistatteko, miten tulin teidän huoneeseenne, ajoin Stellan tuoliltaan\npois, kohensin tulta, sillä oli kylmä, ja samalla huusin, huu,\nhuu, huu, j.n.e. Minun täytyy toden totta nousta; käteni on niin\nkohmettunut, etten osaa kirjoittaa. Siis, hyvää huomenta, senkin\nveitikat!\n\n24 p:n aamuna. Palaan nyt kirjeeseenne. Mitä tulee teidän menettelyynne\nminun suhteeni, niin olen siitä jo puhunut. Siirtykäämme siis, rakkaat\narmaani, seuraavaan kohtaan. Te motkotatte aina siitä, ettette saa\nkirjeitäni kyllin nopeasti: \"oikeastaan pitäisi meillä olla jo\nteidän kymmenes kirjeenne\", sanotte, ja ennenkuin kirjeenne olette\nlopettaneetkaan, on teillä jo yhdestoista kirjeeni. Miksi eivät MD\nmenneet Clogherin piispan seurassa maalle? Sellainen matka olisi\nvarmasti tehnyt teille hyvää, Stella olisi voinut ratsastaa ja Dingley\najaa rattailla. Mitä tulee vanhoihin ystäviini, niin en tapaa heitä,\njos niillä tarkoitatte whigejä. Uudet ystäväni ovat minulle hyvin\nrakastettavia, ja minulle on luvattu vaikka mitä, mutta minä en luota\nniihin, ja sitäpaitsi ovatkin heille asettamani vaatimukset vasta\näsken tehtyjä. Katsokaammehan kuitenkin, mitä voin saada aikaan, ja\nellei mitään tulosta synny, niin en tunne itseäni pettyneeksi, mutta\nMD raukkani ehkä ovat pettyneet, ja silloin olen surullisempi kuin\njos kysymys olisi ollut minusta. Puhua iloisesta joulusta! (miksi te\ntyttöset sillä tavoin kirjoitatte? Liemi hanhelle on myöskin lientä\nukkohanhelle!) Sitäpaitsi olen jo pari kolme kirjettä aikaisemmin\nsitä teille toivottanut. Vai niin, madame Dingley, mrs Stoite kutsui\nteidät luokseen. Ahaa, sen vuoksi siis olette Doonybrookissa, ettekä\nvoi kirjoittaa. Päiväkirjanne joulukuun 25 p:stä tammikuun 4:een\npäivään on hyvin täsmällinen. -- Rukoilen jumalaa, ettei Stellan tauti\npalaa. Vaikka sellainen tauti harvoin palaakin, niin alkaa se tulla\ntuskalliseksi, niinkuin kokemuksesta tiedän. Sillä kun harvoin käyn\njonkun luona, niin väsyn tuttavuuteen. -- Jättää vastaamatta suurin osa\nkymmenettä kirjettäni! Hävytön joukkio! Milloinka te olette vastannut\nminun kymmenenteeni tai yhdeksänteeni tai johonkin muuhun numeroon?\ntai kuka vaatii teiltä vastausta, kun vain yleensä kirjoitatte? Minä\nvaadin p--n vastaamaan kirjeisiini. Toisinaan niissä kyllä on yksi tai\npari asiaa, joihin tahtoisin mielelläni saada vastauksen, mutta unohdan\nne, ja te yleensä ette ajattelekaan niitä. Minä en enää suvaitsekaan\nvastauksia kirjeisiin, jos te niistä puhutte. Todellakin kauniita\nvastauksia! -- Millainenko joulu? Minulla ei ole ollut mitään joulua,\nja onko äskettäin joulu ollutkaan? -- Niin, madame Stella, minä luulen\nosaavani lukea teidän pitkän loppusananne; mutta te ette osaa lukea,\nmitä minä tuon hyvää-yötä sanan taakse vielä olen kirjoittanut. Ja\nkuitenkin luulen käsialani erinomaisesti parantuneen. Mutta jos Stellan\nsilmät ovat yhtä hyvät kuin ennenkin, niin toivon kirjoittavani yhtä\nhuonosti kuin ennenkin. -- Kas niin, nyt olen kirjeeseenne vastannut ja\ntämä onkin kunnollinen vastaus: sillä asetan kirjeenne eteeni ja luen\nja kirjoitan, kirjoitan ja luen ja luen ja kirjoitan taas. -- Kas niin,\nhyvää huomenta, molemmat naiset, minä nousen vuoteeltani, ja minun\ntäytyy nousta.\n\n\n_Miss Ester Vanhombringhille (Vanessalle)_\n\nLaracor, heinäkuun 8 p:nä 1713.\n\nOlin ainoastaan kaksi viikkoa Dublinissa ja olin koko ajan hyvin\nsairaana; en vastannut ainoaankaan niistä sadoista käynneistä, joita\nmuut tekivät luokseni, mutta kaikki tulivat tuomiorovastin eikä\nainoakaan tohtorin luo. Vihaan Dublinin muistoa ja minua miellyttää\nenemmän kenttävuode ja höyläämätön permanto kuin tuo suuri talo,\njonka sanotaan kuuluvan minulle. Englannista lähtiessäni selitin\nteille tahtovani unohtaa kaiken sikäläisen ja kirjoittaa niin harvoin\nkuin mahdollista. Olin aikonut panna toimeen oikean kirjekiertokulun\nystävieni kesken; mutta terveyteni esti minua siitä. Aijoin Irlannissa\nollessani viettää suurimman osan tässä majassa, jossa tämän kirjoitan;\nenkä lähde kuningaskunnasta ennenkuin minua lähetetään noutamaan,\nenkä koskaan tahdo enää nähdä Englantia. Palattuani luulin alussa\nkuolevani alakuloisuuteen, olin tavattoman synkällä tuulella\njoutuessani seuraelämään; mutta muistot alkoivat kalveta ja haihtua\nusvaksi. Kävelytieni virran rannalla on hyvin kaunis; kanava komeilee\nkauneudessaan ja näen lohien siinä hyppelevän. Tällä hetkellä en tiedä\nmitään Dublinista. Mutta mr. Ford on hyvin rakastettava ja kirjoittaa\nminulle tavan takaa kaikesta, mitä tapahtuu. Huomaan, että tekin olette\nhyvä politikoitsija, ja sanon sen vuoksi teille sen verran, että uskon\nlukemanne kirjoituksen, jos se olisi julkaistu heti rauhan jälkeen,\nvoineen säästää ministeristöltä sen, mitä sittemmin on tapahtunut;\nmutta minä sovin nykyään paremmin kastelemaan niittyjä ja leikkaamaan\npensasaitoja kuin sekaantumaan valtioasioihin. Minun täytyy käskeä\nmuuatta työmiestä ajamaan lehmät pois saareltani ja panemaan kaivannon\nuuteen kuntoon, ja tämä puuha sopii paremmin maalaispapille kuin\nkukistaa puolueita ja taistella niitä vastaan. Minun täytyy mennä\nnauttimaan kitkerää juomaa parantaakseni pääni, joka on tullut aivan\nsairaaksi yleisön juottamista juomista. Menkää siis herttuoittenne ja\nherttuattarienne luo ja jättäkää minut kunnianarvoisten Bumfordin ja\nPatrick Dolanin seuraan. Voikaa hyvin!\n\nYlä-Letcombe, Wantagen luona, Berkshire, kesäkuun 8 p:nä 1714.\n\nMinulla ei ole paljoakaan uutta täältä kerrottavaa; Lontoosta lähtöni\njälkeen en ole saanut keltään kirjettä, ja siitä olen ollut hyvin\niloinen; mutta totta puhuen en luule jääväni tänne niin pitkäksi aikaa\nkuin alussa aijoin. Asun erään pastorin talossa, jota sydämestäni\nrakastan; mutta hän on niin perin synkkämielinen ja mietiskeleväinen,\njoka johtuu osaksi hänen omasta luonteestaan, osaksi yksinäisyydestä,\nettä piankin hänen hassutuksensa tarttuvat minuun. En tahdo, että hän\nminun tähteni muuttaa mitään elintavoistaan; me syömme sen vuoksi\npäivällistä kahdentoista ja yhden välillä. Kello kahdeksalta syömme\nvoileipää ja juomme lasin olutta ja kello kymmenen mennään vuoteeseen.\nViini on aivan vierasta tässä talossa, lukuunottamatta sitä vähää,\nminkä hänelle lähetin, ja meillä on sitä joka päivä ruukullinen\nedessämme. Hänen vaimonsa on koko tämän kuukauden ajan ollut\nkahdenkymmenen penikulman päässä isänsä luona ja palaa vasta kymmenen\npäivän päästä. En ole häntä vielä nähnyt, ja ehkä talo tulee entistään\nikävämmäksi hänen palattuaan. Luen koko päivän tai käyn kävelemässä\nenkä puhu kolmeen päivään niin monta sanaa kuin nyt olen kirjoittanut;\nlyhyesti sanoen, mieleni tekee palata Irlantiin, ellen vielä mielly\ntähän elämään, joka joka suhteessa on niin erilainen kuin se, mihin\ntähän asti olen tottunut. Tämä on ensimäinen tavu, minkä olen kellekään\nkirjoittanut sen jälkeen, kun te viimeksi minut näitte. Mielelläni\nkuulen teistä jotain, en sen vuoksi, että olette lontoolainen, vaan\nsiksi, että olette ystäväni; sillä välitän vähät kaikista uutisista\nenkä tänne tultuani ole ainoatakaan kuullut. Vaikka tämä talo olisi\nkymmentä kertaa ikävämpi kuin se on, niin ei mikään saa minua täältä\nlähtemään kaupunkiin niin kauan kuin olot ovat siellä yhtä ikävät kuin\nlähtiessäni. Maksan viikossa ruuastani guinean ja saan syödäkseni mitä\nhaluan.\n\nElokuun 12 p:nä 1714.\n\nKirjeenne sain viime postissa ja ennenkuin te ennätätte minulle\ntoisen lähettää, olen lähtenyt Irlantiin. Minun täytyy mennä tekemään\nvirkavalani, jota pikemmin sitä parempi. Jos samaan aikaan olette\nIrlannissa kuin minäkin, niin on minulla hyvin harvoin tilaisuus nähdä\nteitä. Tuskin on olemassa ainoatakaan paikkaa, jossa olisi aivan\nvapaa, mutta siellä tietää viikon kuluessa koko kaupunki kaiken ja\nsuurentaa sen satakertaisesti. Näiden ankarien lakien alle täytyy\ntaipua; mutta ehkä voimme talven kuluessa tavata toisemme Lontoossa\ntai, ellei se käy laatuun, jättää kaikki kohtalon huostaan, joka niin\nharvoin toimii meidän tarpeittemme ja toivojemme mukaan. Kaiken tämän\nsanon täydellisen ystävyyden ja kunnioituksen tunteella, joka minulla\non teitä kohtaan. Maansuru [Kuningatar Annan kuolema.] on tehnyt\ntyhjäksi kaikki yritykseni ja herpaissut sieluni voiman. Kaikkivaltias\njumala olkoon teidän kanssanne. Toivottavasti olen jonakin päivänä,\nsen jälkeen kuin olette tämän kirjeeni saanut, istumassa hevosen\nselässä. En miljoonastakaan voi vastata kysymyksiinne ja ainoastaan\nvastenmielisesti ajattelen niitä. Voikaa hyvin.\n\n\n_Vanessa Swiftille_\n\nDublin, 1714. (Lyhennettynä.)\n\nEnnen teillä oli periaatteena tehdä se, minkä pidätte oikeana\nvälittämättä ihmisten puheista. Toivoisin teidän sitä noudattavan\nvieläkin. Sanokaahan, mitä pahaa siinä on, että käytte onnettoman\ntytön luona ja neuvoillanne häntä tuette? Minä en löydä siitä mitään\npahaa. Teidän täytyy tietää, että suuttumuksenne tekee elämäni\nsietämättömäksi. Olette opettanut minua kaikkea arvostelemaan ja nyt\njätätte minut kurjan yksinäni. Pyydän, että, koska ette muuta voi\ntehdä, vielä kerran osottaudutte auttavaksi ystäväksi, joka ennen\nolitte siihen asti, kunnes olen päässyt näistä vaikeuksista.\n\nToivotte minun rauhoittuvan, jolloin käytte luonani niin usein kuin\nvoitte. Parempi olisi ollut, jos olisitte sanonut: niin usein kuin\nvoitte itsenne siihen pakoittaa tai kun muistatte minunlaiseni tytön\nolevan maailmassa. Jos te eteenkinpäin kohtelette minua sillä tavoin\nkuin nyt, niin en kauaakaan häiritse teitä. Mahdotonta on kuvaillakaan,\nmitä olen kärsinyt siitä asti, kun viimeksi näimme toisemme. Olen\nvakuutettu siitä, että olisin kestänyt mieluummin kidutuksen kuin\nnuo surmaavat, surmaavat sananne. Jo monta kertaa olen päättänyt\nkuolla; mutta nämät päätökset eivät -- teidän onneksenne -- kestä\nkauaa. Sillä ihmisluonteessa on jotain, joka pakoittaa hänet etsimään\nlohdutusta täällä maan päällä. Minun täytyy totella tätä vaistoa ja\npyydän sen vuoksi teitä käymään luonani ja puhelemaan ystävällisesti\nminun kanssani, sillä olen varma siitä, ettette tuomitsisi ketään\nkantamaan sitä, mitä minä olen saanut kärsiä, jos vain tuntisitte\ntuskieni määrän. Kirjoitan tämän teille sen vuoksi, etten voisi sitä\nteille sanoa, vaikka kohtaisimmekin toisemme. Sillä kun alan valittaa,\nsuututte ja katseenne on silloin niin peloittava, että mykistyn. Jospa\ntuntisitte niin paljon osanottoa minua kohtaan, että nämät valitukset\nliikuttaisivat sydäntänne! Kirjoitan niin vähän kuin suinkin voin;\njospa tietäisitte, mitä kaikkea olen ajatellut, niin antaisitte minulle\nanteeksi ja uskoisitte, että minun täytyy aivan ehdottomasti sanoa tämä\nteille.\n\nSelbridge, 1720.\n\nUskokaa, että olen hyvin pahoillani, kun jälleen täytyy teitä\nvalituksillani vaivata, koska tunnen hyvän sydämenne ja tiedän, ettette\nvoi nähdä kenenkään kärsivän tulematta siitä liikutetuksi. Mutta millä\nminä voin sitä vastustaa? Minun täytyy joko keventää sydämeni raskasta\ntaakkaa ja kertoa teille kaikki huoleni tai vaipua sanomattoman\nmurheen valtaan, mikä minuun on tullut sen jälkeen, kun näen teidän\nselittämättömällä tavalla lyövän minut laimin, ja koko tänä aikana\nolen saanut teiltä ainoastaan yhden kirjeen ja pienen kirjelipun,\njossa oli anteeksipyyntö. Oi, oletteko minut unohtanut? Te koetatte\nkylmäkiskoisuudella karkoittaa minut luotanne. En voi sen vuoksi\nteitä soimata; sillä syvästä alakuloisuudestani ja suuresta sieluni\nristiriitaisuudesta huolimatta tiedän, että minä olen antanut teille\naihetta tuskallisiin mietiskelyihin. En voi teitä kuitenkaan auttaa,\nmutta voin tässä teille selittää, etteivät mitkään ponnistukset, mikään\naika, mikään satunnainen tapaus voi koskaan heikontaa sitä suunnatonta\nintohimoa, jota tunnen -- kohtaan. Käyttäkää vaikka äärimmäisiä\npakkokeinoja minun intohimoani vastaan, lähettäkää minut vaikka\nmaailman ääreen: niin ette kuitenkaan voi karkoittaa niitä lumoavia\najatuksia, jotka aina pysyvät minulle uskollisina, niin kauan kuin\nsäilytän muistamisen kyvyn. Rakkauteni ei rajoitu yksinomaan sieluuni;\ntuskin on ruumiissani ainoatakaan atomia, joka ei olisi täynnä teitä.\nElkää sen vuoksi lohduttako itseänne sillä petollisella unelmalla,\nettä mikään ero voisi muuttaa mielipiteitäni; sillä kesken syvintä\nvaitioloakin tunnen kuolettavan levottomuuden itsessäni ja samalla\nkertaa rakkaus ja tuska raatelevat sydäntäni. Sanokaa jumalan tähden,\nmikä on saanut aikaan tämän kummallisen muutoksen, jonka olen teissä\nhuomannut jo jonkun aikaa? Jos teissä vielä on jäännöskään sääliä minua\nkohtaan, niin sanotte sen minulle varovaisesti. Ei, elkää sanoko sitä\nminulle sittenkään, se voisi surmata minut. Elkääkä antako minun enää\nelää elämää, joka muistuttaa hidasta kuolemaa, sillä onhan se ainoa\nlaji elämää, jota saatan viettää, jos olette kadottanut jotain hellästä\nrakkaudestanne minua kohtaan.\n\nOsa kirjeestä vuodelta 1720.\n\nOnko mahdollista, että taas tahdotte tehdä sen, josta aivan äskettäin\nvaroitin teitä? Te arvelette minun laskeneen leikkiä sanoessani\näskettäin, että kirjeilläni kidutan teidät kuoliaaksi. Vielä kerran\nneuvon teitä, jos rauhanne on teille jonkin arvoista, kiireesti\nmuuttamaan menettelynne, sillä vakuutan teille, että minulla on\nsiksi tulinen luonne, etten tyydy tällaiseen kohteluun. Rakastan\navomielisyyttä ennen kaikkea muuta ja sanon sen vuoksi teille panevani\nmaan ja taivaan liikkeelle saadakseni vaatimukseni teidän suhteenne\ntäytäntöön, ja ellei tästä ole apua, niin olen päättänyt tarttua\nmustimpiin keinoihin, joiden sanotaan aina auttavan. Nyt näette mihin\nikävään asemaan saatatte sekä itsenne että minut. Ajatelkaa asiaa\nrauhallisesti; eikö ole parempi tulla vapaaehtoisesti kuin väkipakolla,\nja mahdollisesti vielä sellaisena aikana, jolloin haudotte mitä\nsuloisimpia unelmia? Sillä kun kerran johonkin ryhdyn, niin en tee sitä\npuolinaisesti.\n\n\n_Swift miss Vanhombrighille_\n\nJos te sillä tavoin jatkatte kirjoittamistanne, niin tulen harvemmin\nkuin ennen, jotten kadottaisi sitä nautintoa, minkä kirjeittenne\nsaaminen minulle tuottaa, sillä ihmettelemättä en voi nähdä, miten\npikku tyttö, joka ei osaa lukea, taitaa niin hyvin kirjoittaa.\nTe erehdytte täydellisesti; lähettäkää minulle kirje, jonka\npäällekirjoitus ei ole teidän käsialaanne, ja minä voin lyödä vetoa\nsiitä kruunun, etten sitä lue. Mutta leikki sikseen, sadoista eri\nsyistä pidän sopimattomana tehdä teidän talostanne itselleni jotain\nsäännöllistä oleskelupaikkaa. Tietysti minä tulen niin usein kuin\nsäädyllisyys sen myöntää; mutta heikko terveyteni ja alinomainen huono\nilma kieltävät minua aamupäivällä lähtemästä ulos, ja iltapäiväni\nkuluvat niin, etten sitä itsekään tiedä, ja olen joutunut paitsi teidän\nkanssanne vielä tusinan ystäväni kanssa riitaan siitä, etten käy heidän\nluonaan. Sitäpaitsi ei teidän tarvitse ryhtyä muuhun mustaan keinoon\nkuin musteeseenne. Vahinko kyllä eivät silmänne ole mustat, muuten\nolisin sanonut samaa teillekin. Mutta olettehan hyvä haltijatar ettekä\nvoi saada mitään pahaa aikaan. Jos te olette siirtänyt taikavoimanne\nmustaan harsoonne, niin uhmailen teitä eräästä määrätystä syystä;\narvatkaahan mistä! Voikaa hyvin!\n\nSain kirjeenne lauantai-iltana, jolloin luonani oli pieni seura koolla,\nja jouduin sen johdosta niin hämilleni, etten tietänyt, mitä sen\njohdosta oli tehtävä. Tänä aamuna sanoi muuan vaimo, joka käy minun\nostoksillani, kuulleensa minun rakastuneen erääseen nuoreen tyttöön --\nhän mainitsi nimenne ja samalla kertoi joukon yksityisseikkoja, että\npikku -- ja minä käymme hänen luonaan, että arkkipiispa tekee samoin,\nettä olette hyvin älykäs j.n.e. Olen aina pelännyt tämän kurjan pesän\npahoja kieliä ja olen sen teille sanonutkin. Tämä oli syynä, miksi jo\naikoja sitten ilmoitin käyväni harvemmin luonanne, niin kauan kuin\nolette Irlannissa, ja minun täytyy pyytää teitä olemaan järkevä, ellen\nvastaisuudessa voi käydä luonanne niin usein ja niin huomattavalla\ntavalla kuin ennen. Viikon lopulla, jos on mahdollista, tulen\npuhelemaan kanssanne. Ihmiselämässä on tapauksia, joita ei voi välttää\nja joihin on mukauduttava; jos on varovainen, niin pahat kielet kyllä\nitsestään vaikenevat.\n\n\n_Miss Vanhomrigh Swiftille_\n\nSelbridge, 1720.\n\nSanokaahan suoraan, oletteko kertaakaan toden teolla aikonut käydä\nluonani sen jälkeen, kun viimeksi teille kirjoitin? Ei, te olette\nniin kaukana siitä, ettette kertaakaan ole tuntenut sääliä minua\nkohtaan, vaikka kirjoitinkin teille, kuinka surullinen ja alakuloinen\nolin. Rauhattomuuden silpoma sielu ei voi kestää yksinäisyyttä. Olen\nkäyttänyt päiväni huokailemiseen ja yöni ----:n ajattelemiseen, joka\nei minua ajattele. Kuinka monta kirjettä minun täytyykään teille\nkirjoittaa, ennenkun saan vastauksen? Voitteko tuskassani kieltää\nainoan lohdutuksen, jota tällä hetkellä odotan? Oi, jospa voisin toivoa\nnäkeväni teidät täällä luonani tai voisin tulla teidän luoksenne! Olen\nsyntyessäni saanut tuliset intohimot ja ne kärjistyivät siihen, mitä\ntunnen teitä kohtaani Ajatelkaahan, miten kuolemanvaarallisia ovat\nne mielenliikutukset, jotka teidän kylmäkiskoisuutenne saa aikaan,\nosoittakaa minulle hellyyttä, muuten kadotan järkeni. Ettehän voi\nyksinomaan olla minun seurassani, mutta voittehan varata itsellenne\nsilmänräpäyksen kirjoittaaksenne minulle ja pakoittaaksenne itsenne\ntähän laupeudentyöhön. Jos olisin varmasti vakuutettu tuntevani teidän\najatuksenne, joka on mahdotonta kellekään kuolevaiselle, sillä kukaan\nei ajattele sillä tavoin kuin te, niin huomaisin, että te usein\nraivostutte, toivotte minun tulevan jumaliseksi, jotta kaipaukseni\nsilloin kääntyisi taivaaseen päin, mutta tämä ei teitä auttaisi; sillä\njos olisin haaveilija, niin olisitte te kuitenkin aina se jumaluus,\njota palvelen. Onko mitään muuta jumaluuden merkkejä kuin ne, jotka\nhuomaan teissä? Te olette aina läsnäoleva; aina väikkyy kuvanne\nedessäni. Usein tunnen teitä kohtaan pyhää kunnioitusta, joka täyttää\nminut pelolla, mutta toisinaan taas loistaa silmistänne lumoava\narmahdus, joka virkistää sieluani. Eikö ole järkevämpää kunnioittaa\nsäteilevää olentoa, jonka on nähnyt, kuin sitä, joka meille ainoastaan\nkuvataan?\n\n\n_Swift miss Vanhomrighille_\n\nLokakuun 15 p:nä 1720.\n\nEnsimäisenä vapaana hetkenä istun kirjoittamaan teille, ja taivas\ntietää, milloin tarjoutuu sopiva tilaisuus lähettää tämä kirje; koko\naamupäivän käy luonani ikävystyttäviä vieraita, jotka jokainen järkevä\nja kunniallinen mies pudistaisi päältään, jos se vain kävisi päinsä;\niltapäivällä menen kävelemään karkoittaakseni kaikki tyhmät houreet\nniin hyvin kuin voin. Ellen sen vuoksi ole niin ahkera kirjeitten\nkirjoittaja kuin te tahtoisitte, niin ei teidän heti sen vuoksi\ntarvitse ruveta minua soimaamaan ja komentelemaan, vaan täytyisi\nteidän ymmärtää asemani ja varmasti luottaa siihen, että säilytän\nsaman ystävällisen tunteen ja kunnioituksen teitä kohtaan kuin olen\naina vakuuttanut tuntevani ja tulen sen pitämään, sillä te ansaitsette\nparhaimman, mitä teille voi antaa, jos yhä tutkitte ja kehitätte niitä\nlahjoja, jotka luonto on teille antanut. Teidän tulee meidän molempien\ntähden olla niin iloinen kuin voitte, lukea hauskoja kirjoja, jotka\nsaattavat teidät nauramaan, eikä miettiväisenä istua pää kyynärpäiden\nnojassa tuolilla lieden ääressä. Epäilemättä ratsastaminen tekisi\nMobkielle parempaa kuin kaikki muu, lukuunottamatta kauniita päiviä\nja lämpimiä vaatteita, ja samoin on teidänkin laitanne. Minä olen jo\nliikunnon puutteessa saanut päänsäryn tässä kirotussa kaupungissa.\nToivoisin kanssanne voivani kävellä viisikymmentä kertaa puutarhanne\nympäri ja sitten juoda kanssanne kahvia. Olin eilisillan kymmenen\nkahdentoista henkilön seurassa ja olin väsynyt kuin koira. Jokainen käy\nlopulta vastenmieliseksi ja sietämättömäksi, tai minä tulen äreäksi\nja oikulliseksi, joka on sama asia. Keskustellaan etelämerestä,\nkuningaskunnan sortumisesta ja rahanpuutteesta.\n\nGallstown Kinnegadin luona, heinäk. 5 p:nä 1722.\n\nEi ollut sopivaa ja tuskin mahdollistakaan kirjoittaa teille, vaikka\nminulla olikin kova halu siihen, kun ajattelin sitä mielialaa, johon\nteidät viime kerralla jätin; mutta toivon teidän olevan nyt paremmalla\ntuulella. Minun täytyy kehoittamalla kehoittaa teitä ajattelemaan\nenemmän terveyttänne, käymään seurapiireissä ja liikuskelemaan ulkona;\nmuuten saatte keuhkotaudin, joka on kamalin ja vaivalloisin tauti\nmikä voi olla ja jolle eivät mitkään elämän suloisuudet voi tarjota\nkorvausta. Cadenus [Swiftin itsestään käyttämä nimi.] vakuuttaa\nminulle, että hän yhä vielä kunnioittaa ja rakastaa teitä enemmän kuin\nmitään muuta maailmassa ja että hän tulee sen tekemään elämänsä loppuun\nasti; samalla hän pyytää, ettette tekisi itseänne ja häntä onnettomaksi\nturhilla kuvitteluilla. Kaikkien aikojen viisain mies on selittänyt,\nettä suurin viisaus on käyttää jokaista hetkeä hyväkseen ja muodostaa\njokainen viattominkin teko nautinnokseen. Jospa tietäisitte, kuinka\nsaan taistella tullakseni hiukankaan terveeksi ja mitä tuskia tunnen\nratsastaessani ja kävellessäni, ja miten minun täytyy pidättäytyä\nkaikesta siitä, mikä maistuu hyvältä, niin pitäisitte vähäpätöisenä\nseikkana silloin tällöin nousta vaunuihin ja keskustella narrien\nja hävyttömien kanssa välttääksenne keuhkotautia ja sairautta.\nMenettäessänne terveytenne katoo teiltä kaikki kahvinjuonnin nautinto,\nja tulette niin huonoksi, että teillä ei ole mitään elämänrohkeutta.\nMinä pyydän, kirjoittakaa minulle ilman moitetta ja valituksia; muuten\nsaa Cadenus sen tietää, ja silloin hän taas rankaisee teitä. Minkä\narvoinen on maailma, ellei siinä elä sillä tapaa kuin viisaus ja\nkohtalo sen suinkin sallivat! Mielestäni on se päivä päivältä typerämpi\nja tyhjempi, ja kuitenkin mukaudun siihen saadakseni sielunrauhani.\nMinä istutan täällä paljon ja kaivelen ojia muiden hyväksi, aivan\nkuin tekisin itseni tähden; tyytyväisyydellä ajattelen poissaolevia\nystäviäni ja toivon ne onnellisina näkeväni ja olevani onnellinen\nheidän kanssaan. Menettelisittekö te, jolla on niin paljon järkeä ja\nkunniantuntoa toisin tehdäksenne Cadin -- ja itsenne onnettomaksi?\nJärjestäkää asianne ja jättäkää tämä onneton saari, silloin muodostuu\nolonne paremmaksi kuin uskottekaan. Minun täytyy lopettaa sillä minua\nkutsutaan. Mais soyez assurée, que jamais personne au monde n'a\nété aimée, honorée, estimée, adorée par votre ami que vous [Mutta\nolkaa vakuutettu siitä, että ketään ihmistä maailmassa ei ole niin\nrakastettu, kunnioitettu ja pidetty arvossa, kuin mitä ystävänne tekee\nteidän suhteenne.]. En ole juonut kahvia sen jälkeen kuin teidät jätin,\nenkä aijokaan sitä tehdä, ennenkuin näen teidät jälleen; paitsi teidän\nkahvianne ei minun arvosteluni mukaan ole mikään muu kahvi juomisen\narvoista. Voikaa hyvin!\n\nLoughgall, Armaghin kreivikunta, heinäkuun 13 p:nä 1722.\n\nKuvauksenne käynnistänne ja tuosta naisesta ovat minua suuresti\nhuvittaneet. Näen joka päivä paljon hullutuksia molempien sukupuolien\nvälillä, eikä siitä kuitenkaan tule loppua, sillä ihmiset odottavat\nsiitä hupia itselleen. Pahinta meissä kummassakin on se, että meitä\non niin vaikea tyydyttää, ja emmeköhän itse ole siihen syypäitä;\nainakin luulen, että meillä kummallakin on sama syy siihen. Eräässä\nsuhteessa eroan kuitenkin teistä, nimittäin siinä, etten alinomaa\nriitele parhaitten ystävieni kanssa. Luullakseni on kirjeessänne\nainakin kymmenen kiukkuista kohtaa, ja jokainen niistä riittää\nhävittämään kahden päivän ratsastuksen ja kävelemisen seuraukset.\nEräässä suhteessa me eroamme vielä ihmeellisemmällä tavalla: minä\npakenen keuhkotautia maailman ääreen asti, te juoksette omalta\ntieltänne pois sitä etsimään. Ruma ilma on varmaankin pidättänyt teitä\npaljon niistä huvituksista, jotka maatalonne muuten teille tarjoo,\nja pakoittanut teidät olemaan huoneessanne, jossa vain istutte ja\nmietiskelette. Minä käytin aikaani lukemalla en muistakaan kuinka monta\nhupaista historiakirjaa ja matkakertomusta. Toivon, että ostaisitte\nhevosen, pitäisitte aina kaksi palvelijaa käytettävänänne ja kävisitte\nnaapureittenne luona; jota pahempia he ovat, sitä parempi. Tuollaisessa\nkunnioittavassa vastaanottamisessa on aina oma viehätyksensä, ja tämä\non teille mahdollista siksi, että olette älykäs ja teillä on sievoinen\nomaisuus. Paras elämänohje, minkä tässä elämässä tunnen, on se, että\njuotte kahvianne niin kauan kuin voitte, ja kun ette sitä enää voi,\nniin olette ilman sitäkin tyytyväinen. Niin kauan kuin mietiskelette\njoutavia, niin kauan saarnaankin teille, luottakaa siihen. Siinä olen\nsamaa mieltä teidän kanssanne, etten ole kirjeen kirjoittamista varten\nkylliksi iloisella tuulella, sillä minä uskon, että kerran viikossa\ntarvitaan siihen ehdottomasti kahvia. Voisin suoraan vastata kaikkiin\nkysymyksiinne, niinkuin tapani on, mutta silloin kadottaisin kaiken\niloisuuteni, mikä luonteessani on, sekä terveyteni, ja vailla terveyttä\nja hyvää tuulta olen mieluummin koira. Olen vaihtanut asuinpaikkaani\nuseammin kuin koskaan ennen elämässäni ja olen kai kolmessakymmenessä\nvuoteessa maannut kaupungista lähdettyäni. Pukuni olen myöskin aina\nvasemmalla kädellä järjestänyt; tämä on taikauskoinen tapa, jonka olen\noppinut viimeisinä kymmenenä vuotena. Tahtoisin mielelläni nähdä teidät\ntäydessä komeudessanne ja vaunuissanne. Elkää kadottako innostustanne\nsiihen. Voikaa hyvin!\n\nElokuun 7 p:nä 1722.\n\nTällä hetkellä jätän nykyisen asuntoni, ja kun taas jonnekin asetun,\nniin ilmoitan siitä teille.\n\nPitkiä loma-aikoja! -- Rumaa ilmaa. Miten te aikaanne vietätte?\nMaatilanne lehdoissa ja niityillä vai sukulaistenne luona kaupungissa\nvai mietiskelemällä asioita, jotka tekevät teidät ärtyiseksi,\nlukemalla vai tekemällä kiusaavia johtopäätöksiä väärinkäsitetyistä\najatuksista? Paras seura teille on filosofi, jota teidän samalla\ntäytyisi pitää sielunpaimenena. Eromme jälkeen olen lukenut enemmän\njärjettömyyksiä kuin teidän kaikissa kirjeissänne on yhteensä, ja voin\nsen vuoksi kohtalaisen paremmin, vaikka en niistä muista sanaakaan.\nKuinka hassunkurinen onkaan nykyaika, ja kuinka hassunkurinen onkaan\nihminen, joka pysyisi yhtä järjettömänä, vaikka aika seisoisi, kuin\njos se vierii eteenpäin. Mutta en tahdo tällä tapaa jatkaa, sillä olen\ntekemäisilläni itseni pahantuuliseksi, ja se on ainoa asia, jossa\nen aijo teitä matkia. Voikaa siis hyvin siksi, kunnes seuraavasta\nolinpaikastani annan teille tietoja.\n\n\n\n\nJean-Jacques Rousseau\n\n\n_Rousseau neiti Suzanne Serrelle_\n\n1741.\n\nAntauduin vaaraan rohjetessani kohdata teitä jälleen, ja nähdessäni\nteidät huomasin kaikki huoleni oikeutetuiksi, sillä kaikki sydämeni\nhaavat aukenivat uudelleen. Teidän luonanne kadotin sen hiukkasenkin\njärkeä, mikä minulla vielä oli, ja tunnen, että tässä tilassa,\nmihin minut olette saattanut, en kykene mihinkään muuhun kuin teitä\njumaloimaan. Ja tämä tautini on sitäkin surullisempi, kun minulla ei\nole parantumisen toivoa eikä halua, ja minun täytyy teitä ikuisesti\nrakastaa, käyköön minun kuinka tahansa. Ymmärrän kyllä, että teidän\npuoleltanne ei voi mikään muutos tulla kysymykseen; olenhan varaton\nnuori mies; en voi teille tarjota muuta kuin sydämeni, ja olkoon tämä\nkuinka hehkuva, kuinka tunnerikas, kuinka hellä tahansa, niin eihän\nse ole sen arvoinen, että voisitte sen vastaanottaa. Minä tunnen,\nettä tunteeni loppumattomassa aarteessa, yhäti vilkkaassa ja yhäti\nlujassa luonteessani ovat sellaiset onnen mahdollisuudet, että jokaisen\nhiukankaan herkemmän naisen silmissä ne korvaisivat minulta puuttuvan\nrikkauden ja kauniin ulkomuodon. Mutta olettekin minua kohdellut\nuskomattoman kylmästi, ja jos toisinaan olette ollut hiukankaan\nystävällinen, olette antanut minun sen maksaa sitä kalliimmin, josta\nsyystä voisin vannoa teidän halunneen yksinomaan kiusata minua. Tämä\nkaikki ei minua kummastuta, mutta se saattaa minut epätoivoon. Onhan\nminulla niin paljon vikoja, että välinpitämättömyytenne on aiheutettu,\nmutta elkää luulko minun todella uskovan teitä tunteettomaksi.\nEi, teidän sydämenne on yhtä paljon luotu rakkautta varten kuin\nkasvonnekin. Olen epätoivoissani ainoastaan sen vuoksi, etten minä\nole voinut tuota tunnetta teissä sytyttää. Varmalta taholta olen\nsaanut tietää teillä olleen suhteita, tunnenpa sen onnellisen\nkuolevaisen nimenkin, joka on osannut voittaa suosionne; ja antaakseni\nteille jonkinmoisen käsityksen siitä, mitä ajattelen, niin sanon,\nettä, saatuani sen tietää sattumalta ja mitään tiedustelematta, ei\nkunnioitukseni teitä kohtaan salli minun hankkia mitään muita tietoja\nkäytöksestänne, kuin mitä vapaaehtoisesti minulle ilmoitatte. Sanalla\nsanoen siis, jos lausuin, että teidän ei koskaan pitäisi ruveta\nnunnaksi, niin tein sen siksi, etten pitänyt teitä millään tavoin\ntälle alalle sopivana; ja kun intohimoisena rakastajana katselen tätä\nturmiollista päätöstä, niin suorana ystävänä ja kunnon miehenä täytyy\nminun kehoittaa teitä olemaan koskaan suostumatta näihin tuumiin,\nsillä kun teillä on taipumukset aivan päinvastaiselle alalle, niin\nvalmistaisitte itsellenne vain tarpeettomia huolia ja pitkällisen\nkatumuksen. Jos toisin ajattelisin, niin sanoisin senkin teille\nsuoraan, sillä kun en persoonallisesti voi olla onnellinen, niin\nlöytäisin onneni edes teidän onnestanne. Rohkenen teille vakuuttaa,\nettä kaikessa saatte nähdä minut yhtä avomieliseksi ja suoraksi kuin\ntähänkin asti, ja vaikka hellyyteni ja intohimoni ovatkin suuret,\nniin rohkenen väittää, että rehellisyyteni on niitäkin suurempi. Ah,\njos tahtoisitte olla omani, niin opettaisin teidät täydellistä onnea\ntuntemaan; ei kukaan voisi sitä tuntea paremmin kuin minä, eikä kukaan,\nsen tohdin otaksua, voisi opettaa teitä paremmin sitä tuntemaan.\nHyvät jumalat! Jos tämän hurmaavan aarteen olisin saanut omakseni,\nniin varmaankin olisin kuollut; ja miten ihmissielussa olisi kylliksi\nvoimia vastustamaan tätä nautintojen tulvaa? Mutta jos rakkaus saamalla\nihmeitä aikaan olisi minut elämässä säilyttänyt, niin ennestään jo\nvoimakas sydämeni hehku olisi tullut kahta kertaa voimakkaammaksi, ja\nestääkseen minua kuolemasta kesken nautintoani olisi se kiihoittanut\nvertani entistään enemmän; tämä ainoa ajatus saa vereni kiehumaan;\nen voi vastustaa lumoavan harhakuvan ansoja; hurmaava kuvanne\nvainoo minua kaikkialla; en pääse siitä vapaaksi edes antautumalla\nsen valtaan; se seuraa minua uniinikin ja kiihoittaa sydäntäni ja\nsieluani; se kalvaa mielensävyäni, ja tunnen, sanalla sanoen, että\ntahtomattanne surmaatte minut, ja olkoon julmuutenne minua kohtaan\nmillainen tahansa, minun kohtaloni on kuolla rakkaudesta teihin. Oli se\nsitten todellista julmuutta tai kuviteltua hyvyyttä, niin rakkauteni\nkohtalo on tuottaa minulle kuoleman. Mutta oi, valittaessani tuskiani\nvalmistankin itselleni uusia; ajatellessani rakkauttani, sydämeni ja\nmielikuvitukseni kiihoittuvat, ja vaikka kirjeeni alussa päätinkin\ntotella teitä, niin tunnen kuitenkin pian, että minun täytyy rikkoa\nvaatimuksenne. Olisitteko niin julma, että siitä minua rankaisisitte?\nTaivas antaa anteeksi ne synnit, joita ei ihminen tahallaan ole tehnyt;\nette kai ole taivasta ankarampi ja ymmärrätte voittamattoman tunteen\nkiivaat ilmaisut, jotka vievät minut pitemmälle kuin itse tahdon, jopa\nniinkin pitkälle, että jos minun vallassani olisi saada pitää jumaloitu\nkuningattareni minuutin ajan omanani sillä ehdolla, että neljännes\nsen jälkeen minut hirtettäisiin, niin suostuisin tähän tarjoukseen\nsuuremmalla ilolla kuin jos minulle tarjottaisiin maailman kaikkeuden\nvaltaistuin. Nyt ei minulla ole enää mitään teille sanottavaa; olisitte\npeloittavan raakamaisen julma, jos vielä tämän jälkeen ette tuntisi\nhiukan sääliä minua kohtaan.\n\nKunnianhimo ja maine eivät minun sydäntäni kiihoita. Olin päättänyt\nviettää elämäni lopun filosofina turvapaikassa, joka minulle\ntarjottiin; te olette kaikki nämät kauniit tuumat tuhonnut; tunsin,\nettä minun olisi mahdotonta elää loitolla teistä, ja hankkiakseni\nitselleni tilaisuuden päästä teidän lähellenne päätän matkustaa ja\nlaadin tuumia, jotka tavallinen kiero onneni varmaankin jälleen tuhoo.\nMutta kun olen määrätty pettämään itseäni harha-ajatuksilla, niin\ntahdon antautua ainakin mieluisimman valtaan, ajatella nimittäin teitä;\nsuvaitkaa osoittaa hyvyyttänne intohimoisesti rakastavalle, joka ei\nmitenkään muuten ole rikkonut teitä vastaan kuin että on pitänyt teitä\nmiellyttävänä; antakaa minulle osoite, jolla voin kirjoittaa teille,\nja sallikaa minun antaa teille osoite niitä vastauksia varten, jotka\nsuvaitsette minulle lähettää; sanalla sanoen, suokaa säälistä minulle\nyksi ainoa toivonsäde, vaikkapa ei muun vuoksi niin lieventääksenne\nniitä mielettömyyksiä, joita olen mahdollinen tekemään.\n\nElkää tuomitko minua täällä ollessani siitä, että niin harvoin haen\nseuraanne; en voisi kestää sitä; suokaa sinä aikana minulle edes se\nlohdutus, että saan kirjoittaa teille ja saan teiltä vastauksia, muuten\ntulen useammin, tapahtukoon mitä tahansa! Asun leski Petitin luona,\nGenti-kadun varrella, L'Épée royalissa.\n\n\n_Rousseau rouva Dupinille_\n\nHuhtikuun 9 p:nä 1743.\n\nSuureksi surukseni näen ansainneeni teidän epäsuosionne, tunnen sen\nvaikutuksen silloinkin, kun saan nauttia hyvyyttänne, ja huomaan,\nettä ainoastaan jalomielisyytenne estää teitä kohtelemasta minua\nniin kuin ansaitsisin. Suvaitsevaisuutenne, madame, on tehnyt minut\nkatuvaiseksi ja halveksumisenne on mieleeni siinä määrin koskenut,\nettä rohkenen tänään pyytää teiltä armoa, en varmana niinkuin mies,\njoka ei ole enää syyllinen, vaan pahoitellen niinkuin mies, joka\nkatuu olleensa syyllinen. Siinä tilassa, missä nykyään olen, en\nluullut panevani enää mitään vaaraan; mutta, madame, nyt tiedän,\nettä vasta kadotettuani auttavaisuutenne ja kunnioituksenne voin\npitää itseäni todella onnettomana. Olisin valmis mihin ponnistukseen\ntahansa voittaakseni ne takaisin; näin puhtaat syyt ovat intoni ja\npyyntöjeni perustuksena. Jos te tämän armollisesti tunnustatte,\nniin tyydytykseksenne tiedätte varjelleenne maailman onnettomimman\nihmisen epätoivosta, ja tulevaisuudessa näette kunnioituksestani ja\nkäytöksestäni, että kunnialle ja kiitollisuudelle herkät mielet voivat\nhairahduksensakin muuttaa velvollisuuttaan palvelemaan. Pyydän teitä,\nmadame, myöskin antamaan anteeksi sen, että kirjoitan teille tämän\nkirjeen lähettäen samalla muistokirjoituksen [Muistokirjoitus rouva\nDupinin pojan kasvattamisesta.], jonka suvaitsitte minulta pyytää;\nluotan täydellisesti siihen seikkaan, joka sen on aiheuttanut, enkä\npelkää uudelleen joutuvani epäsuosioon. Suvaitkaa, madame, vastauksen\nsijasta jälleen suunnata minuun suosiolliset tunteenne, joilla tätä\nennen kunnioititte minua; hyvyytenne on velkapää sitä osoittamaan\nonnettomuuteni tähden ja oikeudentuntonne katumukseni tähden. Minulla\non kunnia pysyä syvimmällä kunnioituksella,\n\n                                             Madame,\n                                   teidän nöyrimpänä palvelijananne\n                                          J-J. Rousseau.\n\n\n_Rousseau rouva d'Épinaylle_\n\n(Pariisi 1754? 1755?)\n\nOlen levoton, madame, siitä mielentilasta, johon teidät eilen jätin;\nantakaa minulle tietoja terveydestänne. Koettakaa jälleen tulla\nentisellenne rakkaudesta itseenne ja minuun ja olkaa vakuutettu, että\nvilli-ihmisenne äreästä muodosta huolimatta tuskin voitte löytää sen\ntodellisempaa ystävää.\n\n\n_Rouva d'Épinayn vastaus_\n\nOi, hyvä jumala, hyvä ystäväni, ette ole äreä! Miten johtuu mieleenne\nsellaista ajatellakaan? Elkää kuvitelkokaan minun pitävän teitä äreänä,\nja jos eilen olinkin huonolla tuulella, niin ette te laisinkaan ollut\nsiihen syypää. Voin tänään paljoa paremmin. Hyvästi; käykää luonani\nnäinä päivinä.\n\n\n_Rouva d'Épinay Rousseaulle_\n\n(1755)\n\nHyvä Jumala! kuinka huolissani olenkaan teidän tähtenne ja kuinka olen\npahoillani, kun en voi pitää teille seuraa! Onkohan se edes totta,\nettä teiltä ei mitään puutu, ja voinko siihen luottaa, että muistatte\nminulle antamanne lupauksen ja tarpeen tullen käännytte puoleeni?\nVoin hyvin, mutta voimani palaavat hyvin hitaasti. Hyvästi. Elkää\nkirjoittako minulle, jos se teitä uuvuttaa, mutta tahtoisin saada\nainakin varmoja tietoja teistä. Voimani eivät salli minun kirjoittaa\nenempää.\n\n\n_Rouva d'Épinay Rousseaulle_\n\n(1755)\n\nOlen miettinyt, rakas Rousseau, niitä perusteita, joiden nojalla\nvoisitte teille tehtyihin tarjouksiin suostua tai ne hyljätä. Jos\nlähdette Genèveen, niin minne sijoitatte neiti Levasseurin ja hänen\näitinsä. Näiden esteiden voittaminen on hyvin helppoa. Minä otan\nheidät huostaani siksi, kunnes tiedätte, voitteko Genèveen kotiutua\nja voitteko jäädä sinne pysyväisesti asumaan. En millään tavoin tahdo\nteitä johdattaa päätöksen tekemiseen. Olisin ehkä päätöksissäni ja\nneuvoissani liian puolueellinen. Tahdon ainoastaan poistaa esteet; te\nsaatte itse kaikesta päättää. Jos kieltäydytte, olette minulle sanonut,\ntäytyy teidän kuitenkin lähteä Pariisista, koska teillä ei ole varoja\njäädäksenne sinne. Tässä tapauksessa on minulla pieni talo annettavana\nkäytettäväksenne. Olette usein minun kuullut puhuvan Ermitagesta, joka\non Montmorencyn metsän reunassa; se sijaitsee hyvin kauniilla paikalla.\nSiinä on viisi huonetta, keittiö, kellari, tynnyrinalan suuruinen\nvihannespuutarha, lähde, ja metsä on puistona. Rakas ystävä, voitte\nvapaasti tätä asuntoa käyttää, jos päätätte jäädä Ranskaan.\n\nMuistan teidän sanoneen minulle, että jos teillä olisi sadan pistolin\n[Pistoli = kymmenen frangia.] suuruiset korot, ette menisi minnekään\nmuualle. Toivottavasti olette siitä vakuutettu, että mielelläni tekisin\njotain, jotta teidän olisi hyvä olla. Jo kauan sitten aijoin keksiä\nkeinon hankkiakseni teille tämän elinmuodon, jo ennen kun tiesinkään\ntoiveenne supistuvan siihen. Teen teille nyt seuraavan ehdotuksen:\nsallikaa minun liittää viimeisen kirjanne palkkioon se, mitä puuttuu\nsadasta pistolista; järjestän kaikki aivan niinkuin itse haluatte.\nOnhan tämä ehdotus niin vähäpätöinen, että se ei voi olla teille\nvastenmielinen. Tahtoisin ehdottaa vielä yhtä ja toista Ermitagessa\noleskelunne suhteen, mutta nämät yksityisseikat ovat niin pitkiä, etten\nvoi niitä teille kirjoittaa. Siis, hyvä ystäväni, miettikää asiaa ja\nolkaa vakuutettu siitä, että minulle on pääasia ainoastaan se päätös,\njonka kautta tulette onnellisimmaksi. Annan arvon ystävyydellenne ja\nseurallenne, mutta luulen, että ystäviään tulee rakastaa pääasiassa\nheidän itsensä tähden.\n\n\n_Rousseaun vastaus_\n\nAsiani herra Tronchinin kanssa eivät ole vielä loppuun suoritetut ja\nminulle osoittamanne ystävyys panee sen tielle esteen, joka näyttää\nentistään vaikeammalta. Olette ottanut varteen enemmän sydämenne\näänen kuin varallisuutenne ja minun mielialani, tehdessänne tuon\ntarjoumuksen. Tämä tarjous sai sydämeni aivan jäykistymään. Kuinka\nvähän ymmärrättekään omia etujanne, kun ystävästä tahdotte tehdä\npalvelijan, ja kuinka huonosti tunnettekaan sieluni sisimmän olemuksen\nluullessanne sellaisten perusteitten vaikuttavan minuun. Miten elän ja\nmiten kuolen, se ei tuota minulle mitään vaikeuksia, mutta se epäilys,\njoka mielessäni liikkuu tuskaa tuottavana, on kysymys siitä, miten\nvoin tehdä itseni täydellisimmin riippumattomaksi sinä aikana, joka\nminulla vielä on elettävänä. Tehtyäni kaiken voitavani saavuttaakseni\ntämän riippumattoman aseman en sitä löytänytkään Pariisissa. Etsin sitä\nentistään innokkaammin, ja vuoden ajan on minulle tuottanut tuskia\nse, etten voi päättää, missä sen varmimmin voin löytää. Tätä kiivasta\nristiriitaa en voi enää kauaakaan kestää; seitsemän tai kahdeksan\npäivän päästä olen tehnyt päätökseni, mutta olkaa vakuutettu siitä,\nettä päätökseeni eivät vaikuta ulkonaiset edut, sillä en koskaan ole\npelännyt leivän minulta puuttuvan, ja tiedänhän, miten tarpeen tullen\nvoi olla sitä paitsikin.\n\nEn yleensä kieltäydy kuulemasta, mitä teillä on minulle sanottavaa,\nkunhan vain muistatte, etten ole ostettavissa ja että tunteeni, jotka\nnyt ovat kalliimmat kuin se rahamäärä, mikä niistä tahdotaan maksaa,\npian laskeutuvat alapuolelle sen hinnan, mikä niistä ollaan valmiit\nsuorittamaan. Unohtakaamme siis molemmat, että tästä asiasta on ollut\npuhettakaan.\n\nMitä teihin persoonallisesti tulee, niin en epäilekään sydämenne\ntuntevan ystävyyden arvoa, mutta minulla on syytä uskoa, että teidän\nystävyytenne on minulle paljoa tärkeämpi kuin minun teille, sillä te\nvoitte saavuttaa korvauksia, jotka minulta puuttuvat ja joista olen\nainiaaksi luopunut.\n\n\n_Rouva d'Épinayn vastaus_\n\nMinun täytyi kirjeellenne nauraa, niin kummalliselta se tuntui, mutta\nsitten olin teidän tähtenne pahoillani, sillä ainoastaan äkäpäinen\nihminen voi suuttua ehdotuksista, jotka johtuvat teille sangen tutusta\nystävyydentunteesta, ja otaksua, että olisin niin typerän ylpeä, jotta\nhankkisin itselleni palvelijoita. En tiedä, mitä nuo korvauksetkaan\nolisivat, jos ystävyyden erotatte syrjään.\n\nNeuvon teitä olemaan tekemättä mitään päätöksiä, sillä ette näytä\nkykenevän oikealla tavalla arvostelemaan, mikä on omaksi eduksenne.\nHyvästi, rakas Rousseau.\n\n\n_Rousseaun vastaus_\n\nKiiruhdan kirjoittamaan teille pari riviä, sillä en voi sallia, että\nolette minulle suuttunut ja olette lauseeni väärin käsittänyt.\n\nKäytin sanaa palvelija ainoastaan siitä alennustilasta, johon sieluni\nluopuessaan periaatteistaan ehdottomasti joutuu. Luulin meidän\nymmärtävän toisiamme paremmin kuin olemmekaan tehneet. Täytyykö\nsellaisia asioita selittää, kun ajattelee ja tuntee sillä tavoin kuin\nme teemme? Riippumattomuus, jota tarkoitan, ei tarkoita työtäni;\nleipäni minä kyllä ansaitsen; se tuottaa minulle tyydytystä; mutta minä\nen tahdo mitään lisävelvollisuuksia.\n\nTahdon kyllä mielelläni kuulla ehdotuksianne, mutta olkaa jo heti\nalussa varma siitä, että hylkään ne, sillä teette ne joko ilmaiseksi\ntai liitätte niihin ehtoja, enkä tahdo kumpaakaan. En koskaan luovu\nosastakaan vapauttani, en elatukseni enkä minkään henkilön vuoksi.\nTahdon tehdä työtä, mutta oman mieleni mukaan, ja tahdon olla\ntekemättäkin mitään, jos niin haluan, eikä kellään ole syytä muistuttaa\nsiitä, lukuunottamatta vatsaani.\n\nMinulla ei ole mitään lisää sanottavaa noista korvauksista; kaikki\nkatoo kerran, mutta oikea ystävyys pysyy, ja se on suloinen tunne,\njohon ei liity katkeruutta ja joka ei lopu. Oppikaa sanakirjani\nparemmin, ystäväni, jos tahdotte että ymmärrämme tosiamme. Uskokaa\nminua, että lauseillani harvoin on tavallinen sisältö; sydämeni aina\npuhuu teidän kanssanne, ja ehkä jonain päivänä huomaatte, että se puhuu\ntoista kieltä kuin muiden. Näkemiin asti -- huomiseen.\n\n\n_Rousseau rouva d'Épinaylle_\n\nMaaliskuu 1756.\n\nVihdoinkin olen päättänyt, madame, ja voittehan arvata, että te olette\nsaanut voiton. Tulen siis pääsiäiseksi Ermitageen ja jään sinne niin\nkauaksi kuin siellä viihdyn ja te minua suvaitsette; sen pitemmälle\nen ole mitään järjestänyt. Huomenna tulen luoksenne ja puhelemme\nkeskenämme; mutta pitäkää se salassa niinkuin tähänkin asti.\n\nOikein vapisen ajatellessani muuttamista ja sen yhteydessä olevia\nvaikeuksia. Kuinka onneton onkaan ihminen ollessaan näin rikas! Puolet\nomasta itsestäni täytyy minun jättää Pariisiin, vaikka te ette siellä\nenää olisikaan; tähän toiseen puoleen kuuluu tuoleja, pöytiä, kaappeja\nja kaikkea sitä, mitä ei minun tarvitse liittää siihen, jolla olette\nlinnan kalustanut.\n\nHuomiseen!\n\n\n_Samalle_\n\nErmitage, lokakuu 1756.\n\nOlen kärsimätön ja tahtoisin lähteä asunnostani riitelemään teidän\nkanssanne, mutta minun täytyy kuitenkin pysyä huoneessani hammassäryn\ntähden, joka saattaa minut aivan epätoivoon. Lähettäkää siis minulle\ntietoja itsestänne, koska en voi niitä itse käydä noutamassa, mutta\nolkaa vakuutettu siitä, etten jätä käyttämättä hyväkseni ensimäistä\npäivää, jona voin lähteä huoneestani. Toivon teidän jälleen tulleen\nvoimiinne ja silloin näkeväni kasvoillanne ja silmissänne tuon ilmeen,\njonka edessä herra de Saint-J:n ja niin monen muun on hankala olla.\n\n\n_Samalle_\n\nErmitage, marraskuu 1756.\n\nTänään voin paljoa paremmin, mutta voin vasta ensi viikolla tulla\nluoksenne; ylpeänä tulen jalkaisin, sillä koko tuo vaunulaitos\nharmittaa minua, aivan kuin minulla ei olisi jalkoja tullakseni teidän\nluoksenne. Ette sano minulle mitään itsestänne; toivottavasti neiti\nLevasseur tuo minulle hyviä tietoja teistä. Hyvästi, madame.\n\n\n_Rousseau rouva d'Houdetotille_\n\nSophielle\n\nErmitage, kesäkuu 1757.\n\nTahdon, Sophie, sinun vääryyttä harjoittavaa sydäntäsi soimata, jotta\nminäkin olisin sinulle säälimätön. Miksi armahtaisin sinua, kun sinä\nriistät minulta ymmärrykseni, kunniani ja elämäni? Miksi antaisin\npäiviesi rauhallisesti kulua, kun sinä teet päiväni sietämättömiksi?\nJos olisit pistänyt tikarin sydämeeni, niin et olisi ollut niin julma\nkuin lennättäessäsi tuon kohtalokkaan nuolen, joka minut surmaa. Katso,\nmitä olin ja mitä minusta on tullut: katso, miten minut nostit ja miten\nolet alentanut. Kun suvaitsit olla omani, silloin olin enemmän kuin\nihminen; minut hyljättyäsi olen kuolevaisista kurjin; olen kadottanut\nsieluni, henkeni, rohkeuteni; yhdellä sanalla riistit minulta kaikki.\nKuinka saatoit sillä tavoin hävittää mitä itse olit rakentanut? Miten\nrohkenet riistää kunnioituksesi mieheltä, jota hyvillä töilläsi olet\nkunnioittanut? Oi, Sophie, minä vannotan sinua, elä häpeä ystävää,\njonka itsellesi valitsit. Oman maineesi tähden vaadin sinulta tilitystä\nminun suhteeni. Enkö ole sinulle kuuluvaa omaisuutta? Etkö sitä ottanut\nhuostaasi? Et voi enää siitä päästä vapaaksi, ja kun minä kuulun\nsinulle sinun tahtomattasi ja minun tahtomattani, niin salli minun edes\nansaita se, että olen omasi. Muistele noita onnellisia aikoja, jotka\ntuskakseni eivät koskaan mielestäni haihdu. Tuo näkymätön tuli, jonka\nkautta sain uuden elämän, arvokkaamman kuin tämä on, antoi sielulleni\nja aistimilleni koko nuoruuden voiman uudelleen. Tunteitteni vilkkaus\nkohotti minut sinun luoksesi. Kuinka usein sydämesi, jonka rakkaus\ntoiseen mieheen täytti, värisi minun rakkauteni vaikutuksesta? Kuinka\nusein oletkaan pensaikossa kosken luona minulle lausunut: \"Te olette\nhellin rakastaja, mitä voin kuvitella; ei, ei koskaan mikään mies ole\nrakastanut sillä tavoin kuin te.\" Mitä riemua tunsin kuullessani tämän\ntunnustuksen huuliltasi! Minun ei tarvinnut sitä epäillä, sillä se\nvastasi rakkauteni hehkuvaa tulta. Ja miksi soimaisit itseäsi? Missä\nsuhteessa olit syyllinen? Missä suhteessa uskollisuus tuli loukatuksi\nniiden hyvyydenosoitusten kautta, jotka jättivät sydämesi ja aistimesi\naivan rauhallisiksi? Jos olisin ollut nuorempi ja miellyttävämpi, niin\nolisi kiusaus ollut voimakkaampi; mutta kun sen voitit, niin miksi sitä\nkatuisit? Miksi muuttaisit menettelytapasi, kun sinulla on niin monta\nsyytä olla itseesi tyytyväinen? Oi, kuinka rakastettusikin ylpeilisi\nlujuudestasi, jos hän saisi tietää, mitä se on saanut kestää! Jos\nsydämesi ja minä yksinään ovat lujuutesi todistajina, niin minähän\nyksinään olen sen kautta nöyryytetty. Olinko sen arvoinen, että sinussa\nolisi herännyt kaipaus minuun? Mutta kaipaus syntyy usein vasten\ntahtoamme, ja sinä olet aina osannut voittaa sen. Mikä rikos on toisen\nrakkauden kuuntelemisessa, ellei siinä ole sitä vaaraa, että alkaa\ntuntea samaa? Sen sijaan, että rakkauteni olisi entisen tunteesi,\ntukahuttanut, kiihoittikin se sitä. Oi, jos milloinkaan olit hellä\nja uskollinen, niin etkö sitä ollut noina suloisina hetkinä, jolloin\nkyyneleeni toisinaan saivat kyyneleesi virtaamaan, jolloin sydämiemme\npurkaukset toisiaan vahvistivat, jolloin vastaamatta ymmärsimme\ntoisiamme, jolloin rakkautesi minun rakkauteni ilmaisujen vaikutuksesta\nkasvoi?\n\nRakkaus on kaikki kadottanut tuon kummallisen muutoksen johdosta, jota\nkoetat turhilla tekosyillä peittää. Se on kadottanut tuon jumalaisen\ninnostuksen, joka sinut silmissäni nosti oman itsesi yläpuolelle,\njolloin suosionosoitustesi kautta olit hurmaava, vastustuksesi\ntähden ylevä, ja hyvyydelläsi lisäsit kunnioitustani ja ihailuani.\nOlet kadottanut tuon suloisen luottamuksen, jonka vaikutuksesta\nsaatoit uskoa kaikki sydämesi tunteet sinua rakastavalle sydämelle.\nMeidän keskustelumme olivat liikuttavia, pysyväinen hellyys täytti\nsen suloisuudellaan. Sinä pidit kiihkeistä tunteenpurkauksistani,\nvaikkakaan et minua rakastanut, ja minä kuuntelin mielelläni sinun\npuhuvan tunteistasi toista armasta olentoa kohtaan; niin kalliita\novat tunteenilmaisut ja sääli, vaikka eivät ne kohdistukaan meihin!\nEi, vaikka minä olisinkin ollut tuo rakastettu, niin tuskin olisin\nvoinut elää sitä suloisemmassa tilassa, ja olen vakuutettu siitä, että\nrakastetullesikaan et voi mitään sen liikuttavampaa sanoa kuin mitä\nminulle tuhansia kertoja päivässä hänestä lausuit. Millaiseksi tuo\naika, tuo onnellinen aika onkaan muuttunut? Kankeus ja ujous, suru\nja äänettömyys täyttävät nyt keskustelumme. Kaksi vihollista, kaksi\nventovierasta ihmistä ei voisi hillitymmin elää yhdessä kuin kaksi\nsydäntä, jotka olivat luodut rakastamaan toisiaan. Pelon kahlehtima\nsydämeni ei enää uskalla antaa kalvavan tulensa tulla ilmoille;\nsäikytetty sieluni vetäytyy arkana piiloon; tuska painaa kaikki\ntunteeni alas. Tässä kirjeessä, jota kylmillä kyynelillä kostutan, ei\nole mitään siitä pyhästä tulesta, joka armaampina hetkinä kynästäni\nvirtasi. Jos hetkisen olemme kahden niin suuni tuskin uskaltaa lausua\ntunnetta, joka mieltäni painostaa; surullinen, tyytymätön ilmeenne\nkarkoittaa sen sydämeen takaisin. Kasvojenne ilme ei sano enää minulle\nmitään. Oi, eikö se selvästi osoita, että enää ette viihdy seurassani,\nkun ette enää puhu hänestä, jota rakastatte? Oi, puhukaa minulle aina\nhänestä jotta seurani tuottaisi teille tyydytystä!\n\nOi, Sophie, helpompi teidän on muuttaa mielenne kuin sitä minulta\nsalata. Elkää enää tuoko esiin valheellisia puolustuksia, jotka eivät\nminuun vaikuta. Olot voivat pakoittaa teidät varovaiseksi, enkä minä\nsitä olekaan valittanut, mutta niin kauan kuin sydän ei muutu, pysyy\nsen kieli aina samana, vaikka olot muuttuisivatkin, ja jos viisaus\npakoittaa teidät harvemmin kohtaamaan minut, niin kuka pakoittaa\nteidät seurustellessanne minun kanssani hylkäämään tunteen puhetavan\nja turvautumaan välinpitämättömyyden puhetapaan? Oi, Sophie, Sophie,\nvoitko väittää, että rakastettusi nyt on sinulle kalliimpi kuin\nsilloin, jolloin suvaitsit minua kuunnella ja minua sääliä, ja jolloin\nvuorostasi sait mieleni heltymään kertoessasi intohimostasi häneen.\nSinä jumaloit häntä ja sallit itseäsi jumaloitavan; sinä huokasit\ntoisen tähden, mutta minun suuni ja minun sydämeni saivat ottaa\nhuokauksesi vastaan. Et tarpeettomasti soimannut itseäsi siitä, että\nhäneltä salasit keskustelut, joista rakkaudellesi oli vain hyötyä.\nRakkautesi lumous kasvoi ystävyyden vaikutuksesta; se uhraus, minkä\nteit luopumalla nautinnosta, tuotti uskollisuudellesi vain kunniaa.\nVastustuksesi ja arvelusi merkitsivät hänelle vähemmän kuin minulle.\nKun kiihkeimmän intohimoni purkaukset herättivät sinussa sääliä, niin\nkysyivät levottomat silmäsi, eikö tämä säälisi lopettaisi sinua kohtaan\ntuntemaani kunnioitusta, ja ainoa ehto, minkä liitit ystävyytesi\nosoituksiin, oli se, etten koskaan lakkaisi olemasta ystäväsi.\n\nLakkaisi olemasta ystäväsi! Rakas, hurmaava Sophie, elää, eikä enää\nsinua rakasta -- Onko sellainen tila sielulleni mahdollinen? Oi, miten\nolisinkaan voinut riistää sydäntäni vapaaksi sinusta, kun rakkauden\nkahleisiin liitit kiitollisuuden suloiset siteet! Vetoan suoruuteesi.\nSinä, joka näit tämän huumauksen, nämät kyyneleet, tämän kiihkon,\ntämän haltioitumisen, ja itse sait aikaan kaiken sen, mikä ei ollut\nmäärätty ketään kuolevaista varten, sano, olenko suosiotasi nauttinut\nsellaisella tavalla, että ansaitsin sen kadottaa? En suinkaan,\nriistääksesi sen minulta vetosit julmana siihen, kuinka se muka tuottaa\nminulle huolia. Olen kyllä nyt tuhat kertaa enemmän sinuun rakastunut,\nmutta olen tullut kunnioittavammaksi, nöyremmäksi, huomaavammaksi,\njotta en sinua enää koskaan loukkaisi. Kuinka saattoi hellä sydämesi,\nnähdessään minun edessäsi vapisevan, päättää käyttää aseena minua\nvastaan omaa intohimoani ja syöstä minut turmioon, kun ansaitsinkin\ntulla onnelliseksi?\n\nHyvyytesi ensimäinen palkinto oli siinä, että opetit minut voittamaan\nrakkauteni sen omalla avulla, uhraamaan kiihkeimmät toiveeni oman\nrakkauteni tähden, ja uhraamaan onneni sinun rauhaasi varten. En tahdo\nmuistuttaa, mitä tapahtui puistossasi ja huoneessasi, vaan tunne, miten\nsuloutesi vaikutus herätti minussa kaipauksen saada sinut omistaa,\nmuistele Mont-Olympea, muistele lyijykynällä tammeen kirjoitettuja\nsanoja. Olisin voinut ne puhtaimmalla verelläni kirjoittaa, enkä voi\nsinua nähdä enkä sinua ajatella, ilman että rakkauteni uudelleen\nleimahtaa. Tuosta ihanasta hetkestä alkaen, jolloin annoit minun\ntuntea, mitä nautintoa säälitty, vastaamatta jäänyt rakkaus voi\ntuottaa, tulit minulle niin kalliiksi, etten enää uskaltanut sinun\nvahingoksesi olla onnellinen, ja että yksi ainoa epäävä liikkeesi\nolisi hävittänyt mielettömän unelmani. Sitä viattomampana olisin\nantautunut tuon armaan mielentilan valtaan, johon olet minut saattanut;\nne koetukset, joiden alaisiksi olin voimasi saattanut, olisivat\ntehneet minut varovaisemmaksi; enkä enää olisi valmistanut sinulle\ntaisteluja, jotka tätä ennen tein sinulle liian helpoiksi. Minä vaadin\nliian paljon suosiotasi ja sääliäsi; oi, mitä sanonkaan itselleni\nmuuta, kuin että rakastin liian paljon osatakseni onneni säilyttää!\nOlen tehnyt kaikki täyttääkseni asettamasi ankarat vaatimukset; olen\nkaiken toimintani sen mukaan sovelluttanut, ja ellen voinut samalla\nlailla rajoittaa katseitani, puheitani ja kiivasta kaihoani, niin\nmistä muusta voit minua soimata kuin siitä, että sinua miellyttääkseni\nsitouduin täyttämään enemmän kuin mitä ihmisvoimat voivat kestää!\nSophie! Kolmenkymmenen vuoden ajan rakastin hyvettä! Ah! luuletko, että\nsydämeni jo on tottunut rikoksiin? Ei, omantunnonvaivani ovat yhtä\nsuuret kuin intohimoiset tunneilmaukseni; se selittää kaiken; mutta\nmiksi tämä sydän antautui niiden pienien suosionosoitusten valtaan,\njoita minulle jaoit, kun sen peloittava ääni esti minua tekemästä\nmitään rohkeampaa hyökkäystä? Sinä, sinä, joka näit hairahdukseni,\nhuomasit, kuinka jo silloinkin olentosi oli minulle pyhä! Eivät koskaan\nuskaltaneet kiivaimmat toiveeni, hellimmät rukoukseni pyytää sinulta\nkorkeinta onnea, vaan minua pidätti säikähtyneen sieluni sisäinen\nhuudahdus. Tämä peloittava ääni, joka ei petä, sai minut vapisemaan\najatellessanikin, että valapattoisuudella ja uskottomuudella likaisin\nsen olennon, jota rakastan ja jonka tahdoin nähdä yhtä täydellisenä\nkuin kuvasi, jota kannan sydämessäni, ja jonka niin monesta syystä\ntäytyy pysyä loukkaamattomana. Olisin luopunut koko maailmasta\nsaadakseni hetkenkään nauttia onnea, mutta halventaa sinut, Sophie, ei,\nei, se ei ole mahdollista, ja rakastan sinua niin paljon, etten koskaan\nvoisi ottaa sinua omakseni, vaikkakin se olisi vallassani. Osoita\nsiis hänelle, joka yhtä paljon kuin sinäkin mainettasi kunnioittaa,\nhyviätekoja, jotka eivät tätä mainetta loukkaa. En tahdo puolustaa\nitseäni sinun enkä itseni edessä; soimaan itseäni kaikesta siitä,\nmitä sinulta pyydän. Jos kysymys olisi ollut ainoastaan oman itseni\nvoittamista, niin olisi voiton kunnia ehkä antanut minulle voimia sen\nsaavuttamiseen, mutta jos rakastamansa olennon tuntema inho pakoittaa\nkaikesta siitä luopumaan, mistä vapaaehtoisesti olisi pitänyt luopua,\nah! sitä ei herkkä mieli voi tuskatta kantaa. Koko voiton palkinto on\nkadonnut, niin pian kuin voitto ei ole vapaaehtoinen. Ellei sydämesi\nminulta mitään ottaisi, niin kuinka kieltäytyminen olisikaan sydämeni\narvoista. Jos koskaan voin parantua, niin tapahtuu se vasta silloin,\nkun minun tarvitsee ainoastaan enemmän hillitä intohimoani. Olen\nsyyllinen, tunnen sen selvästi, mutta lohdutan itseäni sillä, että sinä\nolet viaton. Myöntyväisyys, joka ei ole sydämesi mukainen, mitä se\nonkaan mielestäsi muuta kuin säälin aiheuttama teko, joka ensimäisen\nkoetuksen aikana tulee vaaralliseksi ja on yhdentekevää sille, joka sen\nkerran on voittanut. Oi, Sophie! tällaisten armaitten hetkien jälkeen\non ikuisen eron ajatus kamala sille, joka valittaa, kun ei enää voi\nsinun kanssasi olla eroittamattomasti yhteen liittynyt. Näinkö siis\nkäy? Helliä katseitasi ei enää vaivuta armas häveliäisyys, joka minut\nhuumasi? Näinkö siis käy? Palavat huuleni eivät enää suudelmillani\nlaske sieluani sydämellesi? Näinkö siis käy? En enää siis saa tuntea\ntuota taivaallisen lumoavaa hetkeä, tuota nopeasti kuluttavaa tulta,\njoka nopeammin kuin salama... kuvaamaton, kuvaamaton hetki! Mikä sydän,\nmikä ihminen, mikä jumala, on voinut tunteellaan sinut omistaa ja\nsinusta voi luopua?\n\nKatkerat, armaat muistot! Jätättekö koskaan aistimeni ja sydämeni\nrauhaan? Eivätkä teidän jälleen herättämänne nautinnot ole koskaan\nniitä, joiden katoamista eniten suren. Vaan ei, Sophie, minulla oli\nvielä armaampiakin, joiden kautta toiset vasta oikean arvonsa saivat,\nsillä ne olivat niiden takeena. Oli aika, jolloin ystävyyteni oli\nsinulle kallis ja jolloin osasit sitä minulle osoittaa. Vaikka et\nolisikaan minulle mitään sanonut, vaikka et olisikaan hellyyttäsi\nosoittanut, niin herkkä, varma tunne todisti minulle, että pidit\nminusta. Sydämeni etsi sinua, eikä sinun sydämesi karkoittanut minua\nluotaan. Kaikkein hellimmän rakkauden ilmaisut eivät sinua millään\ntavoin loukanneet. Kun niin innokkaasti etsit minua, niin olisi\nsiitä voinut päättää, että kaipasit minua, ellet minua saanut nähdä;\nsilmäsi eivät karttaneet minua, eivätkä niiden katseet olleet kylmiä,\nkävellessämme etsit käsivarttani; et sellaisella huolella koettanut\nsuloista olentoasi minulta salata, ja kun huuleni uskalsivat huulillesi\npainua, niin tunsin ainakin muutaman kerran, miten ne vastasivat.\nEt rakastanut minua, Sophie, mutta otit rakkauteni vastaan, ja minä\nolin onnellinen. Kaikki on loppunut, en ole enää mitään, ja kun\ntunnen olevani seurassasi vieras, vastenmielinen ja häiritsevä,\nniin mennyt onneni tuottaa minulle yhtä paljon kärsimyksiä kuin\nnykyinen tuskanikin. Ah! ellen olisi nähnyt sinua heltyneenä, niin\nlohduttaisin itseäni pitämällä sinua kylmäkiskoisena ja tyytyisin\nsinua salassa jumaloimaan; mutta nyt näen käden, joka teki minut\nonnelliseksi, repivän sydäntäni, ja näen hänen, joka sanoi minua\narmaimmaksi ystäväkseen, unohtavan minut! Oi, sinä, jolla on niin suuri\nvaikutusvalta minuun, opeta minua kestämään tätä kamalaa tilaa, tai\nvaihda se toiseksi tai salli minun kuolla! Näin tuskat, jotka kohtalo\nminulle valmisti, ja lohdutin itseäni nähdessäni niissä sinun ilosi.\nOlen oppinut kantamaan vastoinkäymisiä maailmassa, mutta kun sinä ne\naiheutat, niin kuinka sen voin tehdä? Pakenet tätä seutua paetaksesi\nminua, rakastettusi palaa kohta, kunnoton sisaresi juonittelee,\ntalvi eroittaa meidät, sairauteni tulee pahemmaksi, nuoruuteni\nkatoaa, samalla kun sinun on kukoistuksessansa, kaikki tämä yhdessä\nriistää kaikki toivoni; mutta mikään muu kuin halveksumisesi ei\nriistä minulta rohkeuttani. Jos sydämeni olisi löytänyt lohdutuksen,\nniin halveksisin aistimieni nautintoa tai ainakin luopuisin niistä;\njos sinä minua säälisit, niin en enää olisi säälittävä. Auta minua\npettämään omaa itseäni, kärsivä sydämeni ei vaadi mitään muuta;\nitse koetan taukoamatta kuvitella itselleni, että sinulla vielä\nolisi minua kohtaan sama hellä tunne, jota sinulla ei enää olekaan.\nVäkivaltaisesti koetan kaikkea, mitä minulle sanot, selittää itselleni\neduksi; omat tuskani miellyttävät minua, kun huomaan niiden saaneen\nsinut heltymään. Kun en voi sinulta vaatia todellista kiintymyksen\nmerkkiä, niin vähäpätöinenkin seikka riittää luomaan kuviteltuja.\nViime kerran kohdatessamme, jolloin kaiken suloutesi toit esiin\nherättääksesi minussa uuden hehkun, katsahdit tanssin aikana pari\nkertaa minuun. Kaikki liikkeesi painuivat syvälle sieluuni, kiihkeät\nkatseesi piirsivät mieleeni jokaisen askeleesi; sydämeni huomasi\njokaisen liikkeesi, ja kun olit voittosi kukkuloille tullut, silloin\ntämä heikko sydän kuvitteli, että olin ajatuksissasi. Tunnoton, anna\nminulle takaisin ystävyys, joka minulle on niin kallis; sinä tarjosit\nsen minulle ja minä otin sen vastaan; sinulla ei ole enää oikeutta\nriistää sitä minulta. Ah, jospa näkisin sinussa todellisen säälin\nmerkkiä, jollei tuskani olisi sinulle vastenmielinen, jos loisit minuun\nhellän katseen, jos käsivartesi kietoisit kaulaani, painaisit minut\npoveasi vastaan, jos hellä äänesi huoaten kuiskaisi minulle: _Onneton,\nkuinka sinua säälin!_ -- niin silloin olisit minua todella lohduttanut,\nsieluni saavuttaisi jälleen voimansa ja olisin jälleen sen arvoinen,\nettä suvaitset minua seurassasi.\n\n\n_Rousseau rouva d'Épinaylle_\n\nMarraskuun 23 p:nä 1757.\n\nJos tuskasta voisi kuolla, niin en enää olisi elossa, mutta olkoon\nkuinka tahansa, olen tehnyt päätöksen. Ystävyys meidän välillämme\non loppunut, madame; mutta ystävyydellä, joka on loppunut, on vielä\noikeuksia, joita kyllä osaan pitää kunniassa. En ole unohtanut minua\nkohtaan osoittamaanne hyvyyttä ja voitte olla varma siitä, että tunnen\nkaikkea sitä kiitollisuutta teitä kohtaan, mitä voi tuntea sitä\nhenkilöä kohtaan, jota ei enää saa rakastaa. Kaikki muut selitykset\nolisivat hyödyttömiä. Tuomarinani on omatuntoni ja vetoan teidän\nomaantuntoonne.\n\nOlin tahtonut jättää Ermitagen ja minun täytyi se tehdä; mutta\nväitetään, että minun täytyy jäädä kevääseen asti, ja kun ystäväni sitä\ntahtovat, niin jään sinne, jos te siihen suostutte.\n\n\n_Rouva d'Épinay Rousseaulle_\n\nJoulukuun 4 p:nä (1757).\n\nAnnettuani useiden vuosien aikana teille kaikenlaisia todistuksia\nystävyydestäni ja osanotostani voin teitä vielä vain sääliä. Olette\nhyvin onneton. Toivon, että omatuntonne tulee olemaan yhtä rauhallinen\nkuin minunkin on; se on välttämätöntä elämänrauhallenne.\n\nKun tahdotte jättää Ermitagen ja kun teidän täytyy se tehdä, niin\nihmettelen, miksi ystävänne ovat teitä pidättäneet; _minä_ en koskaan\ntiedustele ystäviltäni mikä on velvollisuuteni, eikä minulla ole enää\nmitään sanottavaa teidän velvollisuuksistanne.\n\n\n\n\nUgo Foscolo\n\n\n_Ugo Foscolo Isabella Roncionille_\n\n1799.\n\nVelvollisuuteni, kunniani ja ennen kaikkea sallimukseni pakoittavat\nminut lähtemään. Palaan ehkä; elleivät tuskani ja kuolema ikuisesti\npidätä minua poissa tuosta pyhitetystä seudusta, niin palaan\nhengittämään samaa ilmaa sinun kanssasi ja minun luuni tulevat\nlepäämään samassa maassa, jossa sinä olet syntynyt.\n\nOlin päättänyt olla sinulle enää kirjoittamatta ja sinua enää\nkohtaamatta. Mutta... ei, minä en tahdo sinua uudelleen nähdä. Salli\nminulle vain nämät viimeiset pari riviä, jotka kyynelilläni kostutan.\nLähetä minulle kuvasi joskus ja jonnekin. Jos sinussa ystävyyden ja\nsäälin tunne puhuu minun onnettoman hyväksi, niin elä kiellä minulta\ntätä suosiota, joka olisi lääke kaikkiin tuskiini. Tuolla onnellisella\nnuorukaisella, joka sinua rakastaa, ei voi olla mitään sitä vastaan.\nHäntä rakastetaan ja hän itkee. Siitä hän voi kuvitella, kuinka paljoa\nonnettomampi minä olen kuin hän, joka voi sinut nähdä, kuulla äänesi ja\nvoi yhdistää kyyneleensä sinun kyyneliisi, jota vastoin minä tuskan ja\nintohimon kamalien mielikuvien täyttäminä hetkinä, kyllästyneenä koko\nmaailmaan, epäillen kaikkia, synkän orpouden mielialan vallassa, toinen\njalkani haudassa, voin pysyä pystyssä ainoastaan sen kautta, että yöt\nja päivät suutelen sinun pyhää kuvaasi; ja sitten sinä etäältä annat\nminulle voimaa ja rohkeutta kestämään vielä elämääni. Kun kuolen, niin\ntahdon murtuvan katseeni suunnata sinuun; sinun on oleva viimeinen\nhuokaukseni, sinut otan mukaani hautaan, mukaani... povelleni...\n\nVoi minua, pidin itseäni voimakkaampana kuin olenkaan. Jumalan\narmeliaisuuden nimessä, elä kiellä minulta tätä lohdutusta. Lähetä se\nNiccolinille. Ystävyys keksii aina keinot ja tiet.\n\nKun kuolen, niin tulee hän sen säilyttämään kalliina, arvokkaana\nmuistona kauneudestasi ja hyveistäsi. Hän on aina itkien muisteleva\nonnettoman ystävänsä viimeistä, onnetonta, ikuista rakkautta.\n\nJää hyvästi, jää hyvästi. En voi enää jatkaa.\n\nSuutele Cecchinoa [Isabellan veli Francesco] minun nimessäni. Kirjoitan\ntämän sinulle itkien aivan kuin lapsi.\n\nJää hyvästi.\n\nMuista joskus minua.\n\nMinä rakastan sinua, olen sinua aina rakastava ja aina oleva onneton.\n\nJää hyvästi.\n\n                                                 Ystäväsi Ugo.\n\n\n------lle.\n\n1799.\n\nKello viisi. -- Minä matkustan pois, katkeruus sydämessäni ja tietäen,\netten koskaan enää näe teitä. -- Toivon, että tuo taivaallinen nainen\nei ole minulle suutuksissaan, ja että Isabellan sääli seuraa onnetonta\nsiihen kurjuuteen, joka häntä ehkä odottaa. Kuinka voisivat tuskani\nlöytää lievitystä maassa, jossa en voi häntä nähdä enkä kuulla hänen\nääntään? Ainoana tehtävänäni tulee olemaan itkien häntä muistella...\nvaikka olenkin hänet toivottomasti kadottanut.\n\nVaikka palaisinkin Firenzeen, niin ei minulla olisi rohkeutta häntä\nkohdata? Ei, ei, tahdon mieluummin kuolla, kuin saatan kyyneleenkään\nvalumaan hänen silmistään. -- Olen vain ollut niin varomaton, että olen\nsinulle tunnustanut intohimoni ja sanonut sinulle... Oi, minun rakas\nystävättäreni! Kyynelsilmin rukoilen sinua olemaan vaiti tästä asiasta.\nSääli minun nuoruuttani, onnetonta kohtaloani ja sydän raukkaani.\nVaikene, jos sen parempana pidät, vaikene kokonaan; elä lausu\nsanaakaan, elä edes hänellekään. Olen vain lapsi! enhän eilisiltana\nitsekään sitä uskaltanut tehdä?... ja hän?... Ja tätä ajatellessani\ntunnen, mitä erottuani hänestä olen kadottanut.\n\nHän on morsian... ja vaikka ei hän sitä olisikaan, niin en kuitenkaan\nuskaltaisi kättäni tarjota tytölle, joka olisi minua rikkaampi.\nHienotunteisuus tässä asiassa voittaisi rakkauteni -- mutta seurauksena\nsiitä olisi vain se, että vaipuisin hautaan sitä aikaisemmin. Jää\nhyvästi, jää hyvästi! anna minulle anteeksi. Polta, sitä pyydän, kaikki\nkirjeeni. Kirjoita minulle. Luota kaikessa Niccoliniin; anna hänelle\nvastauksesi; niin pian kuin mahdollista.\n\nTervehdi tuhat kertaa tuota jumalallista tyttöä. Pyydä häntä minun\nnimessäni rakasta Cecchinoa syleilemään, tuhat kertaa suutelemaan\nja kuivaamaan ne kyyneleet, jotka hän ehkä yksinään vuodattaa minua\nmuistellessaan.\n\nSunnuntaina odotan sinua Arnon rannalla. Jos Firenzessä olen, niin\nmenen sinne.\n\nKirjoitan hyvin huonosti! Jää hyvästi. Onko hän ollut minulle vihainen?\nEi, ei. Sinä sanoit minulle, että hän oli minun tähteni itkenyt ja...\n\nJää hyvästi, jää hyvästi! Anna minulle anteeksi. Elä unhoita minua.\nOlen onneton, todellakin onneton; en ehkä näe häntä enää uudelleen.\n\nEhkä minun tulisi sinulle sanoa: minä olen... mutta jätä minut. Puolen\ntunnin päästä lähden. Huomenna olen jo jumala tietää missä.\n\n                                                        Ystäväsi.\n\nMinä tahtoisin sinulle vielä jotain kirjoittaa. Ah, jospa olisit\ntäällä ja voisit kuulla minun onnettomuuteen syntyneen sydän raukkani\nsykinnän, niin nimeni ei tulisi huuliesi yli ilman että itkisit minua.\n\nMutta vaiti!\n\nSiitä ei ole mitään apua; minun täytyy hänet jättää... Oi, kuinka\nkuitenkin se, että on rakastettu, jokaisen tuskan sulostuttaa!\n\n\n_Ugo Foscolo Antonietta Fagnari-Areselle_\n\n(Heinä- tai elokuu 1801.)\n\nOi, nyt minä tunnen, että sinua rakastan ja että minun alati täytyy\nsinua rakastaa. Kiitos, sinä taivaallinen olento, tuhannet kiitokset!\nOlen kirjeesi suudelmillani peittänyt ja kiitollisuuden kyynelillä\nkastellut. Luen sen yhä uudelleen ja painan sen rintaani aivan kuin\npyhän ja kalliin aarteen. Oi Antonietta! sinäkö todellakin minulle\nkirjoitat? Ystävä raukkasi ei sitä vielä voi uskoa, että sinä, ylhäisen\nmaailman monien ihmisten liehakoima, olet voinut katseesi suunnata\nalakuloiseen, onnettomaan nuorukaiseen, jolla ei ole muuta kuin sydän,\njoka hänelle on ikuisesti tuottanut ainoastaan tuskia. Ja minä pyhitän\nsinulle sydämeni kokonaan, kokonaan ja toivon täten korvaavani sen\nkauniin lahjan, jonka minulle olet antanut. Ja minä vannon sinulle,\nettä minä en ensimäisenä tule näitä kalliita siteitä katkaisemaan,\njoiden kautta minun tähän asti surullinen ja tuskasta runsas elämäni\non muuttunut ylen onnelliseksi. Oi, minun Antoniettani! Silmäni ovat\ntäynnä kyyneleitä, jotka suloisina, suloisina virtaavat poskiani\npitkin, niin että sinun suudelmasi tuskin voisi olla sen suloisempi, ja\nsinä lähetät niitä minulle sata. Mutta sinä olet monta kertaa vaipunut\nvuoteellesi! -- Jos minä sinulle olen kallis, niin pidä itsestäsi hyvää\nhuolta; yksi ainoa päivä, jolloin olisit sairas, tuottaisi minulle\nkuoleman; minä pyytämällä pyydän sinua pitämään huolta itsestäsi! oi,\njospa minä ikuisiksi ajoiksi voisin sinulle säilyttää kauneutesi ja\nnuoruutesi! -- Miten me molemmat olemme rakastuneet toisiimme? Sitä\nen tiedä; pidän tätä tapausta taivaan lahjana. Jos jonain päivänä\nkertoisin sinulle koko intohimoni tarinan, miten tutustuin sinuun,\nmiten peläten ja vapisten voitin rakkautesi, ja millä keinoilla...\nniin nauraisit Foscolo raukallesi, mutta samalla tuntisit sääliä minua\nkohtaan.\n\nAnnathan minulle anteeksi; palaan taas kohta takaisin. On puoliyö;\npalvelijani odottaa minua riisuakseen yltäni: tahdon lähettää hänet\nnukkumaan; olisihan väärin, jos tuo poika raukka meidän tähtemme saisi\nolla valveilla. Sen jälkeen voin häiritsemättä kirjoittaa sinulle.\n\nJa sitten tuo minun \"ystäväni\"! Ystäväkö? Minulla on niitä elämässäni\nollut ainoastaan kaksi, jotka kohtalon iskut ovat eroittaneet minusta,\nvieden toisen sinne toisen tänne, jotka ovat jakaneet kaikki surut\nja ilot kanssani ja ovat minua rakastaneet ja rakastavat vieläkin,\nvaikka monet, monet penikulmat ovat meidän välillämme. Ystäväkö? kuka\non tuo yksinkertainen ihminen, joka kerskailee olleensa minun ystäväni\nja sitten luo sinulle niin ruman kuvan minusta? Siunaan kuitenkin\nhäntä siitä, koska hän sen kautta on avannut minulle tien sinun\nrakkauteesi. Että hän on pitänyt minua rumana, se on yhdentekevää --\nminä sanon samaa itsekin itsestäni, vaikka, totta puhuen, nyt tunnen\naivan kuin raivoa sen johdosta; mutta moraalisessa suhteessa? Ei,\nei mikään kunniaton, alhainen teko ole päiviäni liannut. Minulla on\nehkä suurempia ja pienempiä vikoja, mutta voin hyvällä omallatunnolla\nväittää, että minulla on hyviäkin ominaisuuksia, jotka suurimmalle\nosalle ihmisiä ovat tuntemattomia. Tiedän, että minua syytetään\ntavattoman ylpeäksi, jonka vuoksi monen typerän ihmisen mielestä, joita\nkohtelen korskeasti, tunnun sietämättömältä. Jos kettujen ja koirien ja\nkaikkien nuoleskelevien ja häijyjen yhteiskunnan petojen huomaan minua\nkiusaavan, niin onhan luonnollista, että minä karjaisen aivan kuin\nleijona karkoittaakseni ne. Niiden ja minun välillä ei voi olla mitään\naselepoa; sillä tunnen itsessäni olevan jalon sielun, joka ei tahdo\ntahrata itseään noiden ylhäis-säädyllisten roistojen lialla. He ovat\nsiinä oikeassa, että minä heidän mielestään olen ruma, koska he voivat\ntunnustaa ainoastaan sen kauniiksi, joka on heidän kaltaisensa. Olen\nOrtiksessa kuvannut itseni tarkoin kaikkine hullutuksineni, ja toivon,\nettä minun luonteessani tulet löytämään paljon kummallista, mutta et\nrumaa...\n\nKello kuusi aamulla.\n\nAh, rakas ystävättäreni, sää on ihmeellisen kaunis; nousin heti\nherättyäni vuoteeltani ja riensin sykkivin sydämin ikkunaan, sillä\nedellisenä yönä oli taivas ennen vuoteelle menoani pilvessä. Mutta\ntänään paistaa aurinko säteilevämmin kuin koskaan ennen. Ah, enkelini,\nminä saan sinut nähdä! Rakkauteni määrä on nyt tullut rajattomaksi,\nmahdottomaksi kestää. Taivas, taivas, armahda meitä!\n\nPerjantaina, kello viisi 1801.\n\nSinä ansaitset olla onnellinen, Antonietta, koska sinulla on hyvä\nsydän. Olen sen huomannut tuhansista todistuksista, jotka olet minulle\nantanut; minä kiitän siitä kyynelsilmin ja lupaan sinulle samaa\nkiitollisuutta viimeiseen hengenvetooni asti. Mutta voinko tehdä sinut\nonnelliseksi? Oi, minun armas ystävättäreni, uskotko sitä? Tunnetko\nvoivasi antaa minulle sielusi kokonaan ja täydellisesti, pyhittää\nitsesi kokonaan omakseni, rakastaa minua... ja maailman kaikkeudessa\nottaa ainoastaan minut huomioon, niinkuin minä sinut otan? Punnitse\nsitä ja koettele täydellisesti sydäntäsi; onko se, mitä minua kohtaan\ntunnet, oikku vai intohimo? -- Minä pelkään. -- Mutta sinä... ei,\nelä pelkää mitään. -- Minä olen jo sinun uhrisi... en voi vetäytyä\npois... ja jos kerran minut hylkäät, niin ei minulle jää mitään muuta\npakopaikkaa kuin hauta. Rakastan sinua, rakastan sinua niin tulisesti,\nkuin koskaan voi rakastaa, kuin sydämeni rakastaa taitaa... ja minä\nuskon, että sinä et voi löytää ketään, joka palavammin sinua rakastaisi\nkuin minä. Niin, pidän itseäni arvottomana naisten kauneuden rinnalla,\nmutta samalla pidän hyvin harvoja naisia sydämeni arvoisena... Ja\nsinä? niin... sinulle se kuuluu kokonaan... mutta... voi minua! odotan\niltaan asti... silloin sanon sen sinulle. Mikä syvä alakuloisuus on\nvallannut minut!... surkuttelen omaa itseäni! Voi hyvin, taivaallinen\ntyttö! Huomenna vastaan täydellisemmin sinun eiliseen kirjeeseesi. Sinä\narmoton! pidätkö minua niin puutteellisen hienotunteisena? Näen lahjasi\nsormessani; kuule minua: olen sen saanut, varjelen sitä ja pyhitän\nsille joka kerta huokauksen... Mutta... huomaa se! tämä on oleva\nensimäinen, viimeinen, ainoa lahja, jonka sinulta saan! Jää hyvästi,\njää hyvästi!\n\nMaanantaina, aamulla varhain (1801).\n\nOlet niin täydellisesti tullut minun valtiattarekseni, että jos minut\njättäisit, niin minulle ei jäisi jälelle mitään muuta turvapaikkaa kuin\nhauta. Oi, minun suloinen ystävättäreni! Jota selvemmin huomaan sinun\nminua rakastavan, sitä enemmän tunnen olevani pakoitettu rakastamaan\nsinua. Joka päivä uskon rakastavani sinua niin tulisesti kuin suinkin\nvoin, ja kuitenkin jättää jokainen kulunut päivä sydämeeni syvän\nhaavan, pakoituksen, raivoisan halun jumaloida sinua, huutaa sinua\npuoleeni, itkeä... jospa voisin sinulle koko sieluni antaa ja nämät\nkyyneleet näyttää, oi, silloin olisin onnellinen. Toisinaan pelkään,\nettet tunne rakkauteni koko suuruutta... ah, ole kärsivällinen\nminun kanssani; eilisaamusta alkaen virtaavat kyyneleet taukoamatta\nsilmistäni! En liioittele, kallihin Antonietta; en ole koskaan, vaikka\nonnettomastikin rakastin, itkenyt niin paljoa kuin näinä viime päivinä.\nJa jota enemmän itken, sitä voimakkaammaksi tunnen itkemisen tarpeen.\nJa sinä, sinä... En tiedä, miten maksaisin sinulle sen rakkauden,\njonka olet minulle osoittanut; tahdon kärsiä, tuhota itseni ja, jos\nmahdollista, saada sielun, joka hehkuu tuhat kertaa enemmän, ja jonka\nkokonaan voisin sinulle omistaa.\n\nAnna anteeksi, en voi kirjoittaa pitemmälle; minun täytyy ensin\nrauhoittua. Kuinka paljon olinkaan ajatellut sinulle kirjoittaa, mutta\nnyt en osaa mitään pitää mielessäni. Tahdon lopettaa. Voi hyvin!\nKuinka tämä kirje on kyynelistä kastunut! Minun täytyy se kirjoittaa\npuhtaaksi. Ehkä en ymmärrä silloin kaikkea, minkä sinulle olen\nkirjoittanut... olen melkein suunniltani... en jaksa enää...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen uudelleen lukenut kirjeesi! Voi minua raukkaa! minusta tuntuu\nsiltä, kuin olisivat ne ensimäisen jälkeen tulleet yhä vähemmän\nhehkuviksi. Ei, ei! ehkä erehdyn. Mutta... kuule se kerta vielä. En\nole mikään jokapäiväinen rakastaja. Tahdon sinut omistaa, kokonaan\nomistaa... mutta vielä enemmän sinun sydämesi, jonka kallisarvoisena\nlahjana olet minulle antanut. Muista, että sinä tämän tarjouksen teit\nniin intohimoisella tavalla, että tuosta yhdestä kirjeesi lauseesta\nolisin mielelläni antanut koko elämäni. Oi, kuinka suloista onkaan\nvarmuus siitä, että on rakastettu! Kirjoita siis minulle, ettet tahdo\nminua minään hetkenä hyljätä. Nämä hetket, jotka kuitenkin riistävät\nmeiltä nuoruutemme pois, kuinka hitaasti ne kuluvat! ja erossa\ntoisistamme ei meillä ole muuta lohdutusta kuin kirjoittaa toisillemme\nja itkeä.\n\nSinä olet minua soimannut! Oi, kuinka usein olenkaan tuota kirjettä\nsuudellut! Lupaan sen sinulle: tahdon elää ainoastaan sinua varten,\ntahdon etsiä yksinäisyyttä voidakseni sitä häiritsemättömämmin pyhittää\nsinulle kaikki päiväni, kaikki ajatukseni. Ei, sinun ei enää tarvitse\nminua soimata. Uskallan sinulle kerta vielä vannoa ja olen varmana\nsiitä, että minä tämän valan pidänkin; jos minä sinut, Antonietta,\njoskus kadotan, niin ei kukaan toinen nainen saa enää omakseen\nsydäntäni, jonka sinä kerran olet omistanut; tulen olemaan sinun omasi,\nvaikka minut hylkäisitkin. Eikä tämä vala ole rakastavan turhia sanoja,\nei, se on sen miehen tunteen ilmaisu, joka on onneton rakastaessaan\nliian paljon. Vakuutan sen sinulle kautta kunniani ja kautta kaiken\nsen, mikä minulle elämässä on pyhää ja arvokasta.\n\nEilen en kirjoittanut, sillä muutama päivä sitten lupauduin syömään\naamiaista Montin perheen kanssa. Minulla ei ollut mitään muuta vapaata\naikaa kuin puoli tuntia ennen aamiaista... menin yksinäni eräälle\npuistotielle kävelemään ajatellen taukoamatta sinua ja huutaen nimeäsi.\nOi, jopa taivas soisi minulle sen onnen, että saisin sinun kanssasi\nviettää kokonaisen vuoden yksinäisellä paikalla loitolla kaikista\nmuista kuolevista. Silloin mielelläni heti kuolisin ja luopuisin\nkahdenkymmenenneljän vuotiaana elämästä.\n\nTorstaina... kello kahdeksan (1801).\n\nTiedätkö, että herätessäni luulin tulleeni kauniiksi? Ja kauan aikaa\nhuokailin kuolettavan surullisuuden vallassa, minun täytyi yhäti\najatella sinua ja yhäti vapisten. Katso, tänään tulee vain sinun\nnimesi huulieni yli, ja ne hymyilevät. Oi, sinä rakastat minua --\nkuinka monet suloiset unikuvat häilyivätkään mielessäni eilen sen\njälkeen, kun olin sinut jättänyt! kuinka monet armaat mielikuvat\nseurasivatkaan minua kadulle! Luulin joka hetki näkeväni sinut\nrinnallani ja yön hiljaisuudessa kuulevani sinun äänesi. Kotia tultuani\nkoetin turhaan kirjoittaa sinulle. Nukuin sohvallani ja heräsin\nmonasti siihen, että ojensin käteni sinua kohden. Vihdoin riisuuduin;\nmutta uneni oli lyhyt ja havahdin taukoamatta. Ah, liiankin usein!\nTuska piti minut kuolemankaltaisessa horrostilassa, enkä ilossakaan\nlöydä mitään lohdutusta, sillä koko sieluni on kääntynyt itseensä\npäin. Kuule kuitenkin; niin, tahdon sen tuhat kertaa sanoa; minä\nrakastan sinua, minä rakastan sinua! Mutta jaatko sinä myöskin tämän\nonnettoman nuorukaisen tunteet, jonka rinnassa liekehtii tulivirta?\nVoitko sen tehdä?... Ah, tämä peloittava epäilys neuvoo minua usein\nluopumaan ainiaaksi rakkauden mielistelevästä onnesta ja palaamaan\nyksinäisyyteeni; -- luopumaan sinustakin! Ei, yksi ainoa suudelmasi,\nyksi ainoa suudelmasi, enkä minä silloin enää valita kyyneleitäni,\njotka sinun tähtesi vuodatan. Niin, liiankin paljon pelkään, että sinä\ntulet vuodattamaan katkeria kyyneleitä silmistäni.\n\nKuule minua, Antonietta; minä vannotan sinua lukemaan nämät pari\nriviä tarkkaavaisesti ja vastaamaan minulle. En jaksa tuskiani enää\nkestää; ovatko ne järkeviä vai järjettömiä, en tiedä, mutta tunnen,\netten niitä voi enää kauemmin kestää. Minä rakastan sinua tulisesti\nenkä usko saavani vastarakkautta. Olet jo edeltäpäin sanonut, että\nehdottomasti kuolen, ja tuskistani ja sinun menettelystäsi luen\njoka päivä yhä selvemmin, että minun täytyy luopua kaikista elämän\ntoiveista. On yksi ainoa keino, joka voi onnettomuuttani lieventää;\njoko rakkautesi sellaisena, kuin se oli alussa, tai tyly kieltosi. Ehkä\nlöytäisin rauhan, jos minun täytyisi luopua sinun omistamisestasi,\nja epäilemättä sinä sen kautta saisit rauhan. Sinä olisit vapaa,\nja mitä minuun tulee, niin aika, järki ja onnettomuus, joka minua\nehkä odottaa, lieventäisivät tämän minua kalvavan intohimon. Ei,\nAntoniettani; minä olen sinun rakastajasi, en sinun tyrannisi;\nsinäkin olet yhtä onneton etkä ansaitse sitä, että se mies, joka\nsinua rakastaa, kärsimyksiäsi vielä suurentaa. Jos tarvitset uuden\nrakkauden, niin olen valmis päästämään sinut vapaaksi ja kuolemaan,\nmutta päästämään sinut vapaaksi. Voinko minä vaatia, että sinä olisit\nsydämesi vallitsija, kun minä en omaani voi vallita, joka huolimatta\nkaikista kyyneleistä sinua rakastaa ja aina tulee rakastamaan? Mutta\nelä tee minua halveksittavaksi oman itseni edessä, elä anna minun tulla\nsinulle taakaksi tai maailman pilkan esineeksi, kun sinä kohtelet minua\nkylmällä, häilyvällä rakkaudella, joka minun sielulleni on pahempi,\nniin pahempi kuin välinpitämättömyys ja viha. Mutta jos tätä epäilyksen\nja tuskan aikaa jatkuu, niin täytyy minun tehdä päätös, minun täytyy\nkuolla; en todellakaan voi mitään muuta. Voimani ovat loppuun kuluneet,\njärkeni on kuollut, ja minä olen sairas ja uupunut. Tiedän, ettet sinä\nvihaa tätä elämän kurjaa jäännöstä, ja ehkä se on sinulle kallis; mutta\njos sen tahdot itsellesi säilyttää, niin lausu edes tuomio minulle.\nJos minulle selität, ettet enää rakasta minua, niin kunnioitan sinun\nintohimoasi ja mainettasi. Mutta jos vielä annat minulle sydämesi, niin\nantaudun sokealla luottamuksella omaksesi; mutta varo, etten sitten\nmyöhemmin huomaa joutuneeni nöyryytetyksi tai petetyksi.\n\nVoi sillä välin hyvin. Viimeisen kerran pyydän kuvaasi, en sen vuoksi,\nettä uskoisin sinun kuulevan pyyntöäni, vaan sen vuoksi, että noudatan\nsydämeni käskyä. Muista, että olen onnettomin ihminen maan päällä,\nmutta muista myöskin samalla, että koko elinaikani tulen olemaan sinun\nhellin ja uskollisin ystäväsi.\n\n... Oi, tuo pyhä tuli on sammumaisillaan, joka ennen teki jokaisen\nhetken, mitä et voinut viettää minun seurassani, onnettomaksi!\nTiedän, että minulla on vain yksi ainoa parannuskeino sitä vastaan;\nteeskennellä samanlaista kylmyyttä... mutta sitä en voi. Olet minua\nkiihkomielin rakastanut, mutta minä olen aina sinua rehellisesti\nrakastanut ja tulen sinua -- ah, liiankin paljon -- ikuisesti\nrakastamaan. Tiedän, että valitukseni ovat sinulle vastenmielisiä\nja vain jouduttavat onnettomuuttani. Mutta minä rakastan sinua,\nAntonietta, ja rakastan sinua, myönnän sen, yhä enemmän joka päivä,\njoka päivä! Anna minulle anteeksi; en tahdo tehdä sydämellesi mitään\nväkivaltaa; tee minut onnettomaksi, jos sinun päiviesi rauhaa\nhäiritsen; yksi ainoa viittauksesi riittää... tee minut onnettomaksi.\nElämä on tullut minulle sellaiseksi taakaksi, ja onnettomuuteni on\nsen laatuinen, että saan sitä viettää surun ja murheen vallassa,\nniin kauan kuin minulla on äiti, jonka silmistä kuolemani pusertaisi\nkatkerimmat kyyneleet. Jää hyvästi, Antonietta; en pyydä suurempaa\nrakkautta kuin minkä minulle saatat antaa... pyydän ainoastaan sääliä\nja ystävyyttä, jolla aina olen sinua kohdellut. -- Huomenna saan elää\nsynkän päivän. Ajatellen sinun parastasi en voi joka päivä sinua nähdä.\nOtan sen varteen ja kunnioitan kaikkia sinun päätöksiäsi, tosin surevin\nsydämin, mutta kunnioitan niitä. Lue ensimäinen kirjeeni uudelleen,\njossa ennustin onnettomuuttani... minä luen sinun kirjeesi, joissa\naivan väärin epäilet uskollisuuttani; en koskaan anna sinulle näitä\nkirjeitä takaisin, en koskaan! Ne ehkä saavat kyyneleeni vuolaammin\nvirtaamaan... mutta ne ovat aina olevat ikuisena todistuksena sinun\nrakkaudestasi ja minun uskollisuudestani. Jää hyvästi!\n\nSinun onneton ystäväsi.\n\n(1801.)\n\nEtkö siis tahdo huoliasi minulle uskoa, Antonietta? Tahdotko mieluummin\nsalassa huokailla kuin jakaa kyyneleesi minun kanssani? Olenko minä\ntämän epäluottamuksen ansainnut? Voitko minua syyttää hienotunteisuuden\npuutteesta kiihkonkaan hetkenä? Eikö ylpeä, kuohahtava luonteeni ole\ntalttunut sanojesi vaikutuksesta? Mutta sinä, julma, tahdot minut\nsaada kokonaan vaikenemaan... ah, tunnen onnettomuuteni siitä arasta\nja varovaisesta tavasta, jolla minua kohtelet. Sinä jätät minut\ntuhansien epäilyksien saaliiksi, jotka ovat sitä tuskallisemmat, kun\nsinä puhuit suuresta onnettomuudesta. En uskalla sinua enää moittia;\nmutta minun täytyisi teeskennellä, ellen sanoisi sinulle pelkääväni...\nOnko rakkautesi vielä yhtä hehkuva kuin ennen? Minun on sellainen, että\njos sinä sanot, ettet minua enää rakasta, niin en tiedä, miten minun\nkäy... Mutta jos rakkautesi on kylmennyt, niin vanno se minulle jumalan\narmahtavaisuuden nimessä... minä vannotan sinua sen rakkauden nimessä,\njonka minulle niin usein olet luvannut, sano se minulle. Elä pelkää\nmitään! Olen oleva onnettomin rakastettu, mikä sinulla on koskaan\nollut, mutta vaiteliain ystävä.\n\n1802.\n\nKun olen kykenemätön kaikkeen teeskentelyyn ja kun pidän pyhänä\nvelvollisuutena näyttää sinulle koko sieluni, niin en pelkää kahdessa\nmyötäseuraavassa kirjeessä kuvata sydämeni kiivasta myrskyä,\nmielikuvituksiani ja raivoisaa intohimoa, jotka tekevät päiväni niin\nperin kurjiksi.\n\nEnsimäisen, pitemmän, jossa lupaan kaikessa sinua totella, kirjoitin\nsinulle eilen, heti sen jälkeen, kun olin saanut sinun kirjeesi, ja\nkirjoitin sen itkien. Mutta monien epätoivoisten hetkien pitkän yön\njälkeen, jonka kamalasti synkisti ajatus sinun kadottamisestasi ja...\nanna minulle anteeksi, Antoninetta... ajatus sinun petollisuudestasi,\nkirjoitan toisen tänään hurjalla päättäväisyydellä, ja olisin sen jo\nsinulle antanut; mutta näin sinun tulevan eräästä ovesta, ja paljas\nsinun näkemisesi riitti riistämään minulta kaikki aseet.\n\nNyt?... Taivas tietää! ei, ystäväsi ei voi enää kauaa elää... En lupaa\nsinulle vielä mitään; en vielä koskaan ole eläissäni ollut tällaisen\nepätoivon vallassa. Odotan kaikkea sitä, minkä minulle olet luvannut.\nSilloin ehkä pääsen päätökseen ja teen ehkä kaiken, mitä pyydät. -- Oi,\nminulla on ollut rohkeutta tehdä sinut onnettomaksi! Mutta annathan\nminulle anteeksi, minun ainoa rakkaani, annathan minulle anteeksi,\nminä toivon sitä. Koko maailma on minut hyljännyt. -- Sinä, sinäkin\nolet päättänyt syöstä minut kurjuuteen, aavistin sitä jo ensimäisissä\nkirjeissäni... mutta olkoon niin! en tahdo valittaa.\n\nIllalla.\n\nTänä hetkenä sain kirjelappusi; -- minä siis olen oleva ainoa, joka\nuhrataan... elä heitä aikaa hukkaan! kirjoita minulle, mitä minun tulee\ntehdä, miten, missä, milloin, ja minä tottelen sinua kaikessa. Tahdotko\nolla varma rakkaudestani ja sydämestäni? Tahdot; kaiken jälkeen tahdon\nsuostua sinut kadottamaan, jos sinä tahdot.\n\n(Helmikuun 23 p:nä 1803.)\n\nOlin mennyt ulos hautaamaan karnevaalia, mutta nyt kadunkin sitä; ellen\nolisi mennyt, niin en olisi tullut tietämään uusia halpamaisuuksia;\nne ovat peräisin joko teistä tai Signor Bologninista, ne ovat aina\nkömpelöitä ja naurettavia. Olisihan voinut otaksua, että vuoden\npäästä olisitte jättäneet minut rauhaan, ettekä olisi tehnyt minua\npikkumaisten koukkujenne ja surkuteltavan kostonne esineeksi.\nJoka tapauksessa kirjoitan teille, en pyytääkseni anteeksi, vaan\nilmoittaakseni teille, että tulen vastaamaan samalla tapaa kuin\nmitä te olette alkanut käyttää... Eilen kuulin singnor Bologninin\nväittäneen minun lukeneen hänelle erään teidän kirjeenne; ainakin te\nolette sitä väittänyt ja samalla sitä valittanut, ikäänkuin tämä minun\nepähienouteni olisi ollut syynä, miksi te jätitte minut. Johtukoon\ntämä keksintö teistä tai Bologninista, joka tapauksessa on se kurjaa\npanettelua. Jos toivotte, niin käytän teidän kirjeitänne paremmaksi\nhyödyksi ja teille suuremmaksi kunniaksi. Tunnetteko Lovelacen\n\"Clarissasta\"? Tiedättekö, että te olette naispuolinen Lovelace?\nTeidän kirjeenne ja rakastajienne kokemukset tarjoavat minulle siinä\nsuhteessa täydellisimmät todistukset. Muistatte, että voin näyttää\ntoteen tarvitsematta pelätä minua panettelusta syytettävän, kuinka\nteidän ystävänne ovat siepanneet ja avanneet kirjeitä, kaikki se on\nollut vain temppuja, joiden tarkoituksena on ollut syöstä minut ja\nonneton Petracchi turmioon; voin näyttää toteen, miten miehenne on\nsalakavalasti menetellyt, tuo Milanon suurin panettelija vakoillut;\nse on ollut kamalaa petosta, joka turmeli terveyteni, aiheutti\nkaksintaistelun signor...:n ja minun välillä, jota te hymyillen\nkatselitte -- kaikki ne ovat asioita, jotka kirjeittenne avulla voin\ntoteen näyttää.\n\n(Kirjeen loppu on epätäydellisenä säilynyt.) Maaliskuun 3 p:nä 1803.\n\nLuulin jättäneeni teille paremman ajatuksen itsestäni. Harvoilla\nystävistäni on ollut niin paljon syytä olla teille suutuksissaan\nkuin minulla, mutta tuskin kukaan on osoittanut niin suurta\nhienotunteisuutta. Te sitä vastoin olette syyttänyt minun lukeneen\nkirjeitänne signor Bologninille. Hänen diplomaattisen käyntinsä\njohdosta eräänä päivänä aloin epäillä petosta. En tiedä, kenestä tämä\npanettelu on saanut alkunsa; tiedän vain, ettei elämäni eivätkä ne\ntodistukset, jotka olen antanut teille tunteitteni suoruudesta --\nkolmasti olen teidän tähtenne pannut henkeni vaaraan --, ole voineet\njohtaa teitä uskomaan syyttäjieni puheita. Elkää kuitenkaan luottako\nliiaksi heidän halpamaisuuteensa ja minun jalomielisyyteeni...\n\n\n_Antoniettan vastaus edelliseen kirjeeseen_\n\nMilano, maaliskuun 4 p:nä (1803).\n\nErehdytte suuresti, jos luulette minun puhuvan teistä pahaa. Olkaa\nvakuutettu siitä, etten edes ajattelekaan pahaa teistä, ja vaikka sen\ntekisinkin, niin en sitä sanoisi, sillä itserakkauteni kieltää minua\nsaattamasta pahaan huutoon sitä, jolle julkisesti olen osoittanut\nkunnioitustani ja ystävyyttäni. Mitä Bologninin käyntiin tulee, niin\nen tiedä, mitä tarkoitatte tuolla sanalla \"diplomaattinen\"; mutta\nsen voin teille vakuuttaa, että vaikka Bologninin ja minun välilläni\nei enää vallitsekaan sama yksimielisyys kuin ennen, niin pidän\nhäntä aivan mahdottomana mihinkään juonitteluun. Te tahdotte saada\nkirjeenne takaisin. Tässä ne ovat ja samalla se lahja, jonka kerran\nminulle annoitte; vaadin nyt myöskin, että te annatte minulle takaisin\nkirjeeni, ja olen varma siitä, että olette yhtä suostuvainen siihen.\nMinua surettaa se, että toimitte niin äkkipikaisesti ja liian helposti\nuskotte kaikkea, mitä teille kerrotaan, ja varsinkin, se, että uskotte\nminussa olevan kiittämättömyyttä, johon en ole laisinkaan mahdollinen.\n\nSamalla kun jo edeltäpäin kiitän teitä kirjeistä, jotka te epäilemättä\nminulle lähetätte, vakuutan teille, että nimenne ei enää tule huulieni\nyli, koska jo olen tottunut olemaan teistä laisinkaan puhumatta.\n\nTeidän ystävättärenne A.A.\n\n\n_Ugo Foscolo Antoniettalle_\n\n... Paljon onnea ja vielä enemmän kunniata! Iloitsen siitä, että olen\noikealla ajalla jättänyt teidät. Siten olemme päässeet peloittavista\nkohtauksista. Mutta näyttää siltä kuin te tahtoisitte aivan väkisin\nsaada ne aikaan. Olkaa julkisuudessa hienotunteisempi minua kohtaan!\nKunnioitan oikkujanne ja surkuttelen niitä; kunnioittakaa te minussa\nmiestä, jota olette tulisesti rakastanut, ja surkutelkaa sitä, jonka\nolette ehkä onnettomaksi tehnyt. Mutta elkää tehkö minua Milanon\njuorupuheiden alaiseksi, minä voisin teidät tehdä koko maailman\npuheiden esineeksi. Voin intohimoni voittaa ja olen sen tehnytkin,\nmutta en voi kestää mitään nöyryytyksiä. Samalla kiihkolla, jolla\ntunnen rakkautta, tunnen myöskin velvollisuuteni mainettani,\nluonnettani ja opintojani kohtaan. Elkää pelätkö, että rakkaudesta tai\nteidän tähtenne teen järjettömyyksiä; mutta teen ne kunniani ja oman\nitseni tähden. Muistan hyvin kaikki hyvättyöt, mutta paljoa paremmin\nloukkaukset. Tunnette minut perin pohjin ja tiedätte, että olen\ntoisenlainen kuin muut. Olkaa hienotunteisempi minua kohtaan, ellette\ntahdo saada siitä tuntuvasti maksaa. Te vannotte minulle ystävyyttä ja\nkirjoitatte \"uskollinen ystävä\" kirjeen loppuun? Mutta muistakaa, että\nse, joka asettaa kunnian elämää korkeammalle, tulee kaikkien niiden\nherraksi, jotka häntä tahtovat halventaa.\n\nJos olette minua kohtaan jalomielinen, niin saatte siitä\npalkintonne; sillä tiedätte, että kukaan kuolevainen ei voita minua\njalomielisyydessä. Jääkää hyvästi!\n\nLähetän kirjeenne avaamatta takaisin.\n\nJos puolustatte itseänne, niin uskon enemmän silmiäni kuin sanojanne;\nsanojen aika on jo mennyt, ja puolustelut ovat aiheettomia. Jos minua\nloukkaatte, niin en tahdo saada mitään uusia suuttumuksen aiheita. Jos\nsanotte minulle imarteluja, niin en voi teitä uskoa, ja vaikka teitä\nuskoisinkin, niin en voisi alentua luopumaan siitä kannasta, mikä\nminulla on.\n\nMikä on ollut, on ollut. Jääkää hyvästi ja olkaa onnellinen!\n\n\n_Nuorelle kreivitär Francesca Gioviolle_\n\n(Kirje lyhennetty.)\n\nBorgo Vico, elokuun 19 p:nä 1809.\n\nJo kokonaisen vuoden olen kestänyt vaitiolon tuskia ja sitä salaista\npolttoa, joka meitä kalvaa ja meidät tuhoo, niin että koko elinajakseni\nei minulle jää mitään muuta jälelle kuin omantunnonvaivoja ja\nkyyneleitä; kokonaisen vuoden olen taistellut itseäni vastaan, ja\nehkä olisin jo, totuttuani uhraamaan itseni periaatteilleni ja\ntoisten rauhalle, voittanut oman itseni. Mutta miten minä voin\nsamalla täyttää velvollisuuteni ja jättää teidät epäilemään, olenko\njättänyt teidät välinpitämättömyydestä enkä hyveen rakkaudesta,\nolenko kiittämättömyydellä palkinnut sydäntä, joka intohimoisesti\non minulle antautunut ja joka on jalomieliseksi osoittautunut? Ei,\nkallis ystävättäreni, tahdon teille heti selittää, että olette\nsaavuttanut vastarakkautta, kuumaa, hellää vastarakkautta. Kiitollisuus\nniitä tunteita kohtaan, joita te vapaaehtoisesti minulle osoititte,\nkunnioitus nuoruuttanne kohtaan, teidän henkisten lahjojenne\nihaileminen tekevät sen sykinnän, jonka teidän kauneutenne ja\nsuloutenne heti ensi näkemästä alkaen minun sydämessäni saivat aikaan,\npyhäksi ja ikuiseksi. -- Onnekas päivä! Mutta kuinka monilla kaihon,\nkatumuksen, murheen polulla olenkaan sen jälkeen astellut ja aina, aina\nvoimatta toivoa saavani teidät omistaa; se tietoisuus ainoastaan, että\nminua rakastetaan, pitää minut pystyssä ja herättää minussa suloisia\nunelmia, ja kuitenkin synnyttää ja lisää tuo varmuus epätoivoista\ntuskaani. Tiesin minua rakastettavan, tunsin teitä rakastavani, enkä\nkuitenkaan voinut koskaan puhua kanssanne, ja vaikka minulle olisikin\ntarjoutunut siihen tilaisuus, niin tuskin sittenkään olisin uskaltanut.\nOlen usein teille kirjoittanut, mutta ottaen varteen asemani, teidän\nhienotunteisuutenne ja perheenne, pidin jokaista riviä rikoksena,\nenkä uskaltanut noita kyhäyksiäni edes säilyttää. -- Mutta nyt olen\npakoitettu ottamaan päättävän askeleen, jota tähän asti olen koettanut\nvälttää; huomaan, että vaitioloni lisää onnettomuuttamme hetki\nhetkeltä, ja kuka tietää, mihin kohtalokkaaseen asemaan joudummekaan\nsen johdosta, että te pidätte kiinni toiveestanne enkä minä vielä ole\ntunnustanut tunteitani.\n\nOi, jospa voisin kirjeelläni teitä edes, en tahdo sanoa lohduttaa,\nmutta johdattaa teidät siihen voimainponnistukseen, jonka minun\nasemani, teidän sukunne ja meidän kunniamme vaativat, ja tämän\nvoimainponnistuksen täytyy ilmetä heti ja määräävänä. Tahdon teille\nsiis kirjoittaa, vaikka se vaara onkin lähellä, ettette minua enää sen\njälkeen rakasta. Niin, niin, voittakaa jälleen rauhanne ja unhoittakaa\nminut; minä en koskaan voi teitä unohtaa; mutta tuskassani on minulla\nainakin se lohdutus, että rakkaudesta teihin olen ainiaaksi mukautunut\nkohtalooni ja täyttänyt velvollisuuteni kunnon miehenä.\n\nMinä tunnustan, että siitä hetkestä alkaen, jolloin teidät ensi\nkertaa näin, ei sielussani ollut mitään kaihoa, kaipausta, ei mitään\nrakkaudenajatusta teitä kohtaan; sillä ne esteet, jotka nyt mieltäni\nmasentavat, ne ilmaantuivat järkeni eteen heti aivan selvästi. Katselin\nkauniita kasvojanne samalla kiittäen taivasta siitä, että niistä saivat\niloita silmäni, jotka jo monta vuotta päivä päivältä yhä enemmän\nolivat kääntyneet pois tämän maailman asioista; mutta samalla kertaa\ntekivät lämmin tunteeni veljeänne kohtaan, isänne ystävällisyys ja\ntietoisuus omasta köyhyydestäni teidät vaarattomammaksi sydämelleni,\njoka kääntyi teitä kohden, mutta ilman pelkoa ja itsemoitteita. Tosin\ntoisinaan huomasin, miten silmänne vaipuivat minun silmiini; huomasin\nteidän kasvoillanne ja vielä enemmän teidän huulillanne lempeän\nsurullisuuden vaitiolon; mutta minulla ei vielä ollut aikaa tutkia\nkatseittenne kieltä; ehkä, ajattelin, suuntautuvat hänen katseensa\ntuolla tavoin aina ja tahtomattaan jokaiseen, ja tuo surullisuus on\nluonteenne piirre, ja, kukapa tietää! huokaa tuokin sydän intohimon\nlumoissa. -- Siten säälin teitä ja aloin, ehkä itsekään sitä\ntietämättä, teitä rakastaa. Mutta saatoinko aavistaa, että karkea,\nkulmikas olentoni, jäykät seurustelutapani, jyrkät sanani, ikäni,\njoka jo oli pyyhkäissyt minusta pois ensimäisen nuoruuden tuoreuden\nja miellyttäväisyyden -- intohimojen kovan kouran uurtamat kasvoni --\nsaatoinko aavistaa, että minun intohimoni saattoivat sytyttää nuoren\ntytön rakkauden tuleen, tytön, joka tuskin oli minut nähnytkään ja joka\ntuskin tulisi minut uudelleen näkemään? Jos olisin teitä rakastanut,\nniin olisin osoittautunut kiittämättömäksi sukuanne kohtaan, ja jos\nmielistelin itseäni sillä, että saattaisin rakkautenne voittaa, niin\nolisin tehnyt itseni naurettavaksi oman itseni edessä. Vannon teille,\nkallein ystävättäreni, että olisin voinut uneksia minkä muun unelman\ntäyttymistä tahansa kuin sen, että minua rakastaisitte, olisin pelännyt\njokaista muuta onnettomuutta kuin sitä, että olisin teitä rakastanut\nmielettömyyteen asti ja samalla olisin tuntenut velvoituksenani\npakoittaa teidät mitä vaikeimpaan ja välttämättömimpään uhraukseen.\n\nTämä turhamainen itsevarmuus sydämessäni antauduin kokonaan sen\nvaltaan nauttimalla katselemaan teitä luonnon ihanana teoksena;\nrakastin piirteissänne veljenne Benedetton piirteitä ja aavistin\nsen sielunaateluuden, joka tuon nuorukaisen on minulle tehnyt niin\nkalliiksi, kiitollisuuteni vanhempienne osoittamaa ystävällisyyttä\nkohtaan, sen maankolkan näkeminen, joka näytti saaneen enemmän kuin\nmuut taivaan suosiota osakseen, kiitollisuuteni sitä elämänilmaa\nkohtaan, joka oli minut herättänyt synkästä mielialasta, missä sieluni\nniin kauan oli nukkunut; kaikki nämät tunteet liittyivät siihen, mitä\ntunsin teitä kohtaan. Vielä pidin itseäni siinä määrässä viattomana ja\nehkä sitä olinkin, että kun eräänä iltana käännyin Grumelloon päin ja\nkatselin järveä, vuorta ja taloa, jossa ensi kertaa olin teidät nähnyt,\najatellen, että minun kohta täytyy siitä luopua, niin toivomukseni\nsaada pitää teidät aina omanani ei tehnyt mitään eroitusta teidän,\nseudun ja ihmisten välillä, jotka olivat tulleet minulle niin perin\nrakkaiksi. Ehkä petin vain itseäni, ja tuolla katkeralla tunteella,\nminkä kohta tapahtuva ero minussa herätti, olikin alkunsa teissä,\nvaikka en sitä itse tiennyt. Yhtäkaikki olisin ollut onnellinen, ellen\njo muutaman minuutin kuluttua olisi herännyt erehdyksestäni, ja se\ntapahtui sisarenne, marchesa Porron kautta, joka hyvinkin selvästi\nviittaili siihen, että hänen isänsä oli huomannut meidän välillä\nsyntyneen tunteen yhä kasvavan. Tunsin sydämeni kiivaasti sykkivän;\nmutta vielä en sälyttänyt itseäni millään syytöksellä; pelästyin\najatellessani, mitä seurauksia tällä epäilyksellä olisi minuun, ja\nnäin jo ajatuksissani Benedetton tekevän minulle niitä syytöksiä,\njoita vieras ilkimielisyys oli häneen istuttanut. Näin teidät kahtena\nseuraavana päivänä uudelleen; ensin uskoin, sitten pelkäsin, sitten\ntoivoin, vihdoin tulin vakuutetuksi siitä, että olin teille kallis.\nJa minä, onneton ja onnellinen samalla kertaa, rakastin teitä kesken\nomantunnonvaivoja ja sieluntaisteluja. Matkustin pois ja minä\nhuudan todistajaksi kaiken sen, mikä maailmassa on pyhintä, kallis\nystävättäreni, siinä toivossa, että pikemmin joutuisin unhoituksiin\nkuin itse unhoittaisin. Syytin sisarenne varomattomuutta, hän kun\noli huomauttanut minulle sellaista, mikä minulta olisi ehkä jäänyt\nhuomaamatta; syytin itseäni liian suuresta herkkäuskoisuudesta ja\npäätin olla näkemättä teitä ennen kuin olitte toisen morsian.\n\nSiten kului kaksi kuukautta, jolloin joka päivä muistelin rakkauttanne\nja velvollisuuksiani teitä kohtaan. Silloin sattuma vei minut\njälleen lähellenne. Näin sykkivin sydämin teidät taas ja toivoin,\nettä ottaisitte minut kylmästi vastaan. Sen sijaan tapasin teidät\nystävällisempänä, surullisempana ja hellempänä kuin ennen; en tahtonut\nitseäni teille näyttää, jotta en näkisi teitä läheltä, en puhua\nteidän kanssanne, jotta en ilmaisisi itseäni. Mutta minä, joka olen\ntuomittu kärsimään vaikeita sieluntaisteluja ja kuitenkin taipumaan\nheikon sydämeni vaatimuksiin, lähestyin teitä, puhuin kanssanne,\nkuulin huuliltanne sen, minkä jo aikoja sitten olin katseistanne\nlukenut kuulin teidän rakastavan minua; sanoin teille -- oi, minkä\nraskaan rangaistuksen onkaan omatuntoni minulle määrännyt noista\nmuutamista sanoista, ja kukapa tietää, millä tuskilla minä saan\nsen maksaa! -- sanoin teille, että hartain toivoni oli saada nähdä\nteidät jälleen. Sanoin äkkiä hyvästi, koska huomasin, että käyntini\nvarmasti oli isällenne vastenmielinen. Ja eikö minun täydy myöntää\nhänen olleen oikeassa? En tiedä, teinkö ajattelemattomasti, niin\nhillitty kuin olinkin, rakastin teitä ja olisin helposti itseni\nilmaissut; epätoivoissani rakkauteni tähden tiesin kuitenkin, että\nminua rakastettiin, että te minua rakastitte. -- Nähdessäni teidät\nriemuitsi sydämeni tavattomassa ilossaan eikä voinut itseään hillitä.\nMutta te, kallis ystävättäreni, ilmaisitte vieläkin selvemmin sisäistä\nhehkuanne ja levottomuuttanne; useamman kerran katsoi isänne terävästi\nteihin, ikäänkuin olisi tahtonut tunkea sydämenne pyhättöön; monta\nkertaa herättivät katseenne, kalpeutenne, alakuloisuutenne sääliäni;\nvapisin, huokasin sekä omasta että teidän puolestanne; soimasin itseäni\nja soimaan vieläkin, että näillä sanoillani kiihoitin intohimoa,\njoka minun olisi tullut horjumattomalla vaitiololla tyynnyttää. Nuo\nsanat tulivat kuitenkin sieluni sisimmästä syvyydestä, enkä koskaan\nniitä peruuta. Kuolemani hetkellä, jumalan tuomioistuimen edessä\ntulen sanomaan, että rakastan teitä kaikella sillä hellyydellä,\nkaikella puhtaudella, mikä sydämessäni on. Oi, jospa kuolemani tekisi\nteidät onnelliseksi! Tämä olisi korkein palkinto, minkä voisin\ntoivoa onnettomalle rakkaudelleni. Samalla sovittaisi se rikokseni;\nsaisin rauhan, jonka luonto syntymästäni asti on luvannut minulle\nvasta haudassa. Oi niin! jospa kuolemani tekisi teidät onnelliseksi!\nNiin kauan kun kuitenkin elän, en tahdo pettäjänä esiintyä, ettekä\nte koskaan tule sen miehen vaimoksi, johon maailman silmissä\nlankeisi se varjo, että hän on teidät voittanut viettelytaidolla ja\nkiittämättömyydellä...\n\nJa miten tulisi minun pyytää teitä vaimokseni, miten toivoisin,\nettä vanhempanne suostuisivat avioliittoon? Enhän ole aatelinen,\nja tiedättehän itse, miten syvälle juurtunut, miten taikauskoinen\nja järkähtymätön on suvussanne komean nimen, loistavan aatelisen\nsukutaulun arvo -- ne ovat voittamattomia esteitä, joihin\nliittyy isänne ja rouva kreivittären vastenmielisyys minun\nuskonnollisia ja valtiollisia mielipiteitäni kohtaan. Nauran usein\nihmisten turhanpäiväisille mielipiteille ja suren usein niiden\nturhanpäiväisyyttä sekä itsessäni että muissa; mutta tässä tapauksessa\ntäytyy minun ottaa ne varteen, koska tuottaisin mielipahaa ihmisille,\njoiden koko onni riippuu näistä mielipiteistä, ja koska voisin\nnäyttää tavoittavan teitä omakseni ainoastaan itsekkäistä syistä. Ja\njos te ehdottomasti tahdotte saada minut mieheksenne, niin vapisen\najatellessani kaikkia niitä uhrauksia, moitteita ja rukouksia, joita\nvanhempanne käyttävät, pidättääkseen teidät avioliitosta, joka tekisi\nheidät onnettomiksi. Voin selvästi kuvitella maailman panettelu- ja\nhäpäisemishalun. Näen jo edeltäpäin sen tavattoman tuskan, jonka\ntällainen taistelu teille tuottaa, ja ilolla antaisin sydänvereni\nvuotaa säästääkseni teiltä ja vanhemmiltanne sellaisen häpeän. Mutta\nvaikka syrjäyttäisinkin nämät mielipiteet, niin voinko rikkoa ne\nperiaatteet, joita kolmekymmentä vuotta suurilla uhrauksilla ja\ntuskilla olen noudattanut. Tulisiko minun mennä naimisiin tytön\nkanssa, jota pidetään rikkaana, kun minun köyhyyteni on epäämättömän\nvarma? Tuleeko minun ajatella saavuttaa hovissa suosio ja virka,\ntehdäkseni vaimolleni mahdolliseksi seurustella niissä piireissä,\njoissa hän jo lapsuudestaan asti on tottunut elämään? Enkö ole jo\nkadottanut mahdollisuutta tällaisten virkojen saamiseen? Ja enkö aina\nhäilyisi siinä varassa, että ne, jotka minulle uskotaan, taas otetaan\npois? Ja mitä minulla on ruhtinailta toivottavaa, minulla, joka en\nole tehnyt mitään siitä, mitä hallitukset kirjailijoilta vaativat,\nminulla, joka en koskaan voisi itseäni niin paljon alentaa, että\njulkisuudessa ruhtinasta imartelisin, vaikkakin voisin taivuttaa\nitseni salassa häntä puolustamaan vihollisiaan vastaan? Ja jos minä\nrakkaudesta teihin muuttaisin luonteeni ja heittäisin itseni pois, niin\nenkö silloin kadottaisi maailman kunnioitusta ja eikö teitä silloin\nsyytettäisi siitä, että olette saanut minut luopumaan vakaumuksestani?\n-- Ja minne, mihin taloon teidät veisin sen jälkeen, kun olen teidät\nomaisistanne repinyt irti? Kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen\nperheonnettomuuden jälkeen näen itseni, joka alkujaan polveuduin\nrikkaasta kodista, köyhänä miehenä; ja nyt kai ensi kerran sieluni\nnousee kapinaan kohtaloa vastaan. Nyt huomaan, että saavuttaakseni\nhuolettoman ja arvoni mukaisen toimeentulon täytyisi minun turvautua\nviimeisiin, perheeni häviöstä jälelle jääneisiin raunioihin; mutta\nne täytyy minun jättää onnettomissa naimisissa olleen sisareni\nkäytettäviksi; minun täytyy kai jonain päivänä olla iäkkään äitini\ntukena, joka loitolla ja merisodan vimman vuoksi on vaarassa kadottaa\ntulot Venezian saarilla olevista tiluksistaan. Omaisuuteni on pieni,\nsekin epävarma, ja minun ainoa aarteeni on filosofiassa, jonka\nelämän erilaiset vaiheet ovat mieleeni painaneet. Mutta julmaahan\nolisi vaatia nuorelta tytöltä filosofiaa, ja kelvottomasti tekisin,\njos hänelle sen tarjoisin. Ah, minun rakas ystävättäreni! Hyveet\ntuntuvat kyllä helpoilta niin kauan kuin ei ole pakoitettu panemaan\nniitä koettelemuksen alaisiksi; mutta vuosien kuluessa tulee kyllä\ntuskallisia koettelemuksia. Ja vaikka valittamatta ottaisittekin ne\nvastaan, niin alistumisenne kuitenkin aina vaivaisi omaatuntoani,\nrakastava vaitiolonne saisi minut aivan suunniltani, sillä täytyessänne\nluopua paljosta olisitte kuitenkin mielestäni onneton, vaikkakin luonto\nja suopea kohtalo on antanut teille runsaasti lahjoja, joilla voitte\nperustaa puolisonne ja lastenne onnen. Ja jos kuolisin, niin kuka\nsilloin kasvattaisi lapsianne? Millä toimialalla ja millä varoilla?\nJouduttuanne minun kauttani onnettomaksi leskeksi veisitte isättömät\nlapsenne vanhempienne ovelle almuja saamaan.\n\nEn jaksa enää -- sekä pääni että valtasuoneni kieltävät palveluksensa.\n-- Sieluni on koonnut voimansa viimeiseen ponnistukseen, ja\nkyyneleet virtaavat sanoille, jotka kirjoitan teille sydänverelläni.\nJääkää hyvästi: rukoilen teitä noudattamaan onnettoman ystävänne\nneuvoja; noudattakaa hänen pyyntöjään; totelkaa vanhempianne, jotka\neivät koskaan ole tahtoneet teidän onnettomuuttanne; uhrautukaa\nvelvollisuudentunnolle, joka on ainoa lohdutus onnettomuudessa.\nIntohimot katoavat, mutta tuskat seuraavat meitä kautta koko\nelämämme, ja ellemme niitä voi välttää, niin on velvollisuutemme\nomaa itseämme kohtaan ainakin se, ettemme niitä vielä kärjistä ja\ntee parantumattomiksi. Rakastan teitä aina; vannon sen sydämeni\nsyvyydestä; rakastan viimeiseen henkäykseeni asti, ja vannon kautta\nkunniani, etten mene ennen naimisiin, kun olette löytänyt puolison\nitsellenne. Jos tauti, jos vuodet, jos onnettomuudentapaukset riistävät\nkauneutenne ja varallisuutenne, jos olette oma valtijaanne, jos olette\nonneton, jos teiltä maailmassa puuttuu puoliso, isä, ystävä, veli:\nniin silloin riennän teidän luoksenne: minä olen oleva puolisonne,\nisänne, ystävänne, veljenne. Mutta vaimokseni ette ennen tule, kun\nolen kadottanut kunnioituksen omaa itseäni kohtaan, olen vanhempienne\nsilmissä tunnoton viettelijä ja teidän silmissänne raaka egoisti.\nTäydestä sielustani huudan teille hyvästi, viimeisen kerran hyvästi!\n\n\n_Signora Cornelia Martinettille_\n\nFirenze, syyskuun 13 p:nä 1812.\n\nLuulin, korkeasti kunnioitettava rouva, etten voisi teitä enää\npuhutella paitsi kadulla kohdatessani; sen vuoksi onkin kirjeitten\nkirjoittaminen ja vastauksen odottaminen, kunnes jumala sen sallii,\nminulle harmillisinta kaikista niistä monista harmeista, jotka elämä,\njohon olen jo kyllästynyt, on minulle valmistanut. Minulle on melkein\nsietämätöntä tavantakaa loihtia esiin armaita tai tuskallisia muistoja\nteistä, kun en voi niitä sanoa teille; mutta olen jo aikoja sitten\noppinut sydämeni pusertamaan kokoon, tappamaan sen, silpomaan sen\nja sen niin kesyttämään, että se kerrankin noudattaa tahtoani. Luja\npäätökseni on itsepintaisesti ja ylpeästi vaieta jokaisen edessä, joka\nteeskentelee, ikäänkuin hän ei tahtoisi minua kuunnella. -- Minun\nsydämeni kiittää teitä melkein kyynelin, armahin naisten joukossa, ei\nanteeksipyynnöistä -- mikä oikeus olisi minun sydänraukallani niihin?\n-- vaan kirjeestänne, jonka yhä uudelleen luen, ja joka saa minut\nhylkäämään sen päätökseni, etten enää koskaan teille kirjoittasi.\nJotta en yhtäkaikki salaisi niitä syitä, jotka pakoittivat minut\nolemaan teille pahoillani, vaikkakin ne nyt tuntuvat lapsellisilta ja\nepäoikeutetuilta, niin tahdon sanoa teille, että kaikki, mikä minulle\nvoi olla kallista, se ensin mielistellen minua lähestyy ja sitten\nloittonee. Tekin tulette sillä tavoin vetäytymään pois, enkä minä\nköyhänä, synkkänä ja sairaana voi teitä enää saavuttaa; ja kuitenkin\ntulen aina pitämään teidät silmieni edessä. Te lähdette luotani\npois, ja kuitenkin näen teidät samoin kuin ennenkin; kadotan teidät\nnäkyvistäni ja kuitenkin näen teidät. Sydämeni kuuluu teille kokonaan\nja kun tahdon teille kirjoittaa, niin tahdon olla kokonaan yksinäni;\nsuljen oven ja avaan ikkunan, jotta kukkuloiden näkeminen ja Arnolta\ntuleva raitis tuuli minua virkistäisivät ja siten kirjeeni kynästäni\nvaluisi olematta kostutettu tuohon alakuloisuuteen, joka iltaisin\nseuraa minua vuoteeseen ja aamulla kanssani nousee -- minä en tiedä\nmiksi. Jumala olkoon kanssasi, Foscolo parka! Jos olisit täällä minun\nluonani, niin tuntuisi taivas vieläkin kirkkaammalta; ken tietää, mutta\nehkä? Muistele edes joskus minua, ja jos kirjoittaminen on sinulle\nvaivalloista, niin tee jotain muuta, joka enemmän on mieleesi; elä vain\nlähetä minulle uudelleen noita kiireellisiä jäähyväistervehdyksiä; minä\nen niistä välitä, sillä tiedänhän minä muullakin tavoin, että voit\nhyvin. -- Ah, kuinka olen murheellinen, niin kovasti murheellinen!...\nTaas on kulunut kuukausi elämästäni hitaasti huokaillessani\nmenneisyyttä, harmitellessani nykyisyyttä ja laatien petollisia\ntoiveita tulevaisuudesta. Siten katoo aina osa elämäämme ja menee\nsinne levolle, josta ei palata; siten toivotaan aikaa, joka ehkä ei\ntule, tai vasta silloin, kun parhaimmat päivämme ovat loppuneet; siten\nminä, narri, kidutan itseäni ja kirjoitan teille saadakseni lohdutusta\nja palaan kuitenkin aina murheeseeni. En lähettäisi teille näitä\nraamatullisia mietiskelyjä, ellen olisi aivan varmasti vakuutettu\nsiitä, että vallitsette kaikkia niitä maallisia ja eteerisiä aineksia,\njoista teidän olemuksenne on pantu kokoon, ja nauratte kaikelle.\nNaurakaa siis myöskin, kun kastan kynäni sydänvereeni ja kirjoitan\nteille. -- En voi enää nähdä: kello on seitsemän; ikkuna, jonka ääressä\nistun kirjoittamassa, päästää sisään vielä saman auringon viimeiset\nsäteet, jotka nuo onnettomat, jalomielisen Englannin ahneuden ja\nkahleitten sitomat indialaiset uudelleen herättää raskaisiin päivän\nvaivoihin -- niinkuin vanha ystäväni Jacopo Ortis sanoi...\n\nVoikaa hyvin sillä välin, voikaa hyvin ja sitten? ja sitten...\n\n    Mit antaa voit, se mulle annahan,\n    Ja anna mun sitten haaveilla, unelmoida!\n\nVoi hyvin, ihanin naisten joukossa; suljen kirjeen hiljaa lausuen\nitselleni kolme muuta säettä, jotka eivät ole omiani; mutta uskon, että\nPetrarcan päivistä asti ovat kaikki sinulle kirjoitettuja. Hyvästi,\nhyvästi!\n\n\n_Signora L:lle_\n\n1812.\n\nJos heti olisin vastannut kirjeeseesi -- minä sain sen toissapäivänä\ntullessani Firenzeen -- niin aivan varmasti, jos heti olisin\nvastannut, olisin mitä lämpimimmin, sydämellisimmin kiittänyt sinua\nsiitä, että olit näin odottamatta vastannut minulle. Mutta lukiessani\nkirjettäsi valtasi minut tuo kamala mielenhäiriö, joka minua niin\ntuskallisella tavalla on vaivannut, äkkiä entistään ankarammin ja\npiti tavallista kauemmin minut vallassaan; näin, että tilasi yleensä\non samanlainen kuin minunkin; luin sen, minkä jo tiesin, ja tulin\nyhä varmemmaksi siinä kamalassa tietoisuudessa, että sinä itse olet\nrakentanut meidän välillemme muurin, joka merkitsee ikuista eroa --\nottanut askeleen, jonka välttämättömyyden kyllä tunnustan oikeaksi,\nvaikka minä sen kautta joudunkin tuhoon. Todellakin on välttämätöntä,\nrakas ystävättäreni, ehdottoman välttämätöntä, että sammutat\njokaisen rakkauden kipinän sydämessäsi, jopa tuon armaan, lumoavan\nharha-ajatuksenkin, että rakkautemme voisi pysyä uskonnollisen,\nvarovaisen ystävyyden rajoissa. Ja sinä, sinä, hellätunteinen\nnaisluonne, sinä olet pakoitettu suoriutumaan, sinä voit suoriutua\nsiitä, ja sinun onnistuu todellakin saada voitto omasta itsestäsi.\nMutta yksi ainoa keino on olemassa sitä varten; vapisen ja värisen\nmainitessani sen, mutta on olemassa vain yksi ainoa keino, se, että\nemme näe enää toisiamme. Elä usko, että tätä kirjoittaessani olen jo\npäässyt varmaan päätökseen tulevaisuuden suhteen; en sitä tiedä, en\ntule ehkä koskaan tietämään. Mutta että sinua rakastan, että olen\nsinua rakastanut, ja että vielä kuolemassakin tulen sinua rakastamaan\nsellaisella tulisuudella, että sinulla ei siitä voi olla hämärää\naavistustakaan, minä, joka jo kauan aikaa sitten istutin tämän\nrakkauden sieluuni, minä, joka sitä samalla kirosin ja kiihoitin, minä,\njoka sanalla sanoen sitä en osannut peittää, -- että sinua rakastan,\nettä elän ainoastaan sinun rakkaudessasi, että voisin sinun puolestasi\nkuolla, sitä sinä et saa epäillä. Ja pyydän sinua; vannotan sinua\nkautta niiden kyyneleiden, joita olen edessäsi vuodattanut, rukoilen\nsinua olemaan koskaan epäilemättä sitä; minä rakastan sinua, ja koko\nonneni on siinä, että tiedät minun sinua rakastavan, että tiedät\nsen voidaksesi, vaikkakin loitolta, tuntea hiukan sääliä onnetonta\nystävääsi kohtaan. En koskaan näe sinua enää, jään surulliseen\nmaanpakoon elämään, en enää koskaan mainitse nimeäsi -- lyhyesti, tulen\nviettämään sellaista elämää kuin en koskaan olisi sinua nähnyt enkä\noppinut tuntemaan. Rakkaudessa en tunne mitään muuta kuin rakkautta,\nja tähän sisältyy haaveellisin kaipaus ja kestävin, tuskallisin\nluopuminen. Mutta hartaasti toivon, että minua vähemmän rakastat\nollaksesi vähemmän onneton.\n\nJää nyt hyvästi, kallis ystävättäreni; jää hyvästi, sinä, jonka rakkaus\non tullut minulle kohtalokkaaksi. Niin kauan kuin sallit minun sinulle\nkirjoittavan, teen sen; se on tuskallinen lohdutus, jonka edellä on\nkäynyt tuhansia sieluntuskia ja jota seuraa polttavin katumus -- ainoa\nlohdutus kuitenkin ja se, jonka minä silloin kadotan, kun kaikki\nkadotan, kun sinut kadotan; mutta sinä et minua ennen kadota kuin\nlepään haudassa. Jää hyvästi!\n\n1813.\n\nNäethän, kallis ystävättäreni, millaisen kuilun partaalla seisot;\nainoastaan meidän ensimäinen päätöksemme olla enää toisiamme\nkohtaamatta voi meidät pelastaa. Sinä et voi tätä ajatusta kestää, ja\nminä, jonka kuitenkin tulisi olla päättäväisempi ja lujempi ja tuntea\nsääliä meitä molempia kohtaan, minä olen antanut sydämeni saada minut\nvaltaansa, sydämeni, jonka petti se toive, että saisin itkeä, jollen\nmuuta niin ainakin sinun lähelläsi. Mutta viattomimmatkin kyyneleet\nvoivat nyt sinut tänään antaa ilmi, ja yksi ainoa katseeni voi sinut\ntehdä parantumattoman onnettomaksi.\n\nKolmannestatoista päivästä alkaen, jolloin ojensit minulle viimeisen\nkerran jääkylmän kätesi, olen huomannut, että alituinen, pitkälle\nmennyt pelko pitää sielusi hallussaan ja kokonaan vallitsee sinua,\nja ehkä itsekin salaa toivot, että en sinua enää koskaan näkisi. --\nMinun suhteeni tiedät kaiken; tunnethan kuohahtavan, ylpeän sydämeni\nja kohtalokkaan hellyyteni sinua kohtaan, voit myöskin huomata saman\npelon (vaikka paljoa orjamaisempana!) minussa, kun sinut näen, paljoa\nepätoivoisemman intohimon kuin mitä omasi on, kun en sinua näe,\nluottavan ystävyyteni miehen kanssa, jota rakastan ja kunnioitan,\nmutta jota kohtaan -- ja nyt vähemmän kuin koskaan ennen -- en\ntahtoisi tuntea mitään velvollisuuksia maailmassa; kaikki tämä tekee\nelämäni hetket toisen toisensa jälkeen katkeriksi ja painostaviksi.\nTähän liittyy toinenkin martyriumi, joka on julmempi kuin kaikki\nmuut, joka minua vielä enemmän kiduttaa ja nöyryyttää, koska se\ntekee minut väärämieliseksi ja kiittämättömäksi sinua kohtaan: se on\nepäilys siitä, rakastatko minua todellakin. Samoin olen kadottanut\nylpeän riippumattomuuteni, ja kohta ei minulla, jolla ei ole enää\nisänmaatakaan, ole enää mitään kadotettavissa, kun olen sinutkin\nkadottanut.\n\nJa kuitenkin on välttämätöntä, että sinut kadotan. Elämäni tulee\nolemaan kamala, mutta ilman omantunnonvaivoja siitä, että olisin sinut\nriistänyt kotisi pyhätöstä, jossa itsellesi voit valmistaa rauhallisen\nonnen; en enää tule olemaan alituisen pelon vallassa siitä, että joudut\nvaarojen alaiseksi, joita et ole voinut minulta salata. Olin myöskin\nluvannut sinulle rakkaudesta sinuun hillitä luonnettani ja intohimojani\nja ilmoittamaan, milloin tuota petoa en enää voi vallita. Olen pettynyt\nvoimieni määrästä ja tahdon ainakin olla suora. Tunnustan siis sinulle,\nettä rakkauteni on enemmän haaveileva kuin pyhä, ja että nyt voisin\nvääntää myrkytettyä tikaria sydämessäni, jos voisin tänä hetkenä saada\nsuudelman sinulta. Mutta vapauttaakseni sinut perheristiriidan pelosta\nja ollakseni loukkaamatta periaatteitasi olen päättänyt rinnastani\nriistää toivon saada sinut nähdä, ja huoaten pakenen ensimäiseen\npäätökseeni, ainoaan keinoon, joka sinut pelastaa, siihen, että\nainiaaksi karkoitan itseni sinun näkyvistäsi.\n\nJää hyvästi, kallis ystävättäreni; jos sinulle on mahdollista, niin\nlue kerta vielä tämä kirje; miten minun onnistuu se lopettaa, en\ntiedä, vietettyäni monet, monet tuskalliset hetket, kaksi pitkää\nyötä, epäselvien ja epätoivoisten mietiskelyjen vallassa. En ole\nenää se, mikä olin ennen; luonteeni on kadottanut ytimensä, sydämeni\nkuivunut; en löydä sanoja enkä rauhaa. Kuinka onnellinen olinkaan\nvielä kuukausi sitten! silloin heräsin aamuhämärässä tavattoman\niloisena ajatellessani, että koko päivän saisin sinua katsella; nyt\nolen onnellinen, kun voin itkeä! -- Lue sen vuoksi tämä kirje vielä\nkertaalleen; se on nähtävästi viimeinen, jonka sinulle kirjoitan;\naijoin sen sinulle toimittaa myöhemmin, mutta valitsinkin tämän päivän,\nkoska tänään voit kenenkään huomaamatta ottaa sen vastaan. Jos pelkäät\nvastausta kirjoittaessasi tulevasi yllätetyksi, niin elä sen vuoksi\nantaudu minkään vaaran alaiseksi; sinä olet jo tähän asti liiankin\npaljon uskaltanut minun tähteni.\n\nJää hyvästi kerta vielä! En voi pyytää viimeistä lahjaasi, rakkautesi\nkestämistä, ellet anna minulle anteeksi sinulle tuottamaani\nlevottomuutta ja rauhattomuutta. Jos saisin valita, tahdonko elää\nkokonaisen vuoden täydellisesti onnellisena vai saada kuvasi niillä\nehdoilla, jotka sieluntuskieni alaisena rikoin, niin mukautuisin\nnäihin ehtoihin, koska silloin varmasti tietäisin saavani hengittää\npiirteitäsi ja kuvasi seuraavan minua hautaani. -- Mutta olkoon, olkoon\nkaikki kadonnut! Mutta lahjoita minulle edes, jos vain voit, kihara\nhiuksistasi; yhdistän ne niihin, jotka minulle lähetit, liittämällä\nniihin lauseen, että ne ovat kyynelilläsi kostutetut; eikä silmistäni\nvuoda ainoakaan kyynel, joka ei tälle kalliille muistolle putoa. Tästä\netsin kallista ystävääni ja rakastettuani, ja, jollei muuten, niin\ntässä yhtyy kaksi muistoa ihmisestä, jotka olivat luodut toisiaan\nvarten, ja jotka tyly kohtalo ja kuolema on ainiaaksi eroittanut.\n\nJa nyt viimeisen kerran: jää hyvästi! Koeta voittaa onnettomuutesi.\nTekisit syntiä luontoa ja taivasta vastaan, tekisit syntiä minun\nonnettomuuttani vastaan, jos tahallasi antautuisit surusi valtaan.\nSinulla on elämäntoverina mies, joka joka suhteessa ja varsinkin\nomistaessaan sinut on onnellinen. Jää hyvästi!\n\n\nSignora Pestalozzalle\n\n1815.\n\nOlen päättänyt jäädä Badeniin, mutta intohimoni, jonka te hulluuteen\nasti olette kiihoittanut, pakoittaa minut näkemään teidät jälleen, ja\ntällä kirjeelläni annan teille taas uuden todistuksen hulluudestani.\n\nSeuralaiseni rakastava huolenpito on ainoastaan katkeroittanut\nminua; maanantaiaamuun asti odotin synkkänä, haastamatta sanaakaan.\nHäpesin kiittämättömyyttäni; omatuntoni soimasi minua ajatellessani\ntuottavani hänelle mielipahaa, ja pakoitin itseäni esiintymään\niloisempana. Kun muutaman tunnin ajan olin ollut väkinäisen iloinen,\njolloin sielunvoimani kokonaan herpaantuivat, niin vaivuin kaupunkiin\npalatessamme entistä kamalampaan alakuloisuuteen.\n\nOllessani hänen kanssaan toivoin tavallani saavani olla teidän\nseurassanne; mutta hänen ainainen läsnäolonsa aiheutti sen, että\najatukseni olivat kaiken aikaa teissä. Jouduin nyt armaimmasta\nmielentilasta surkuteltavimpaan raivoon; näen teissä sulottaret ja\nraivottaret yhtaikaa. -- Oi, varomaton nainen, mitä olettekaan tehnyt?\nAijoitte säilyttää uskollisuutenne tahraantumattomana ja petittekin\nminut? Olette antanut minulle hehkuvan rakkautenne todistuksia\nnäyttääksenne sitten sitä julmemmalla tavalla kylmyyttänne. Aijoitte\nolla tahraamatta sieluni aateluutta, ja tuotittekin minulle sen\nnöyryytyksen, että näin minut uhrattavan toisen tähden.\n\nMustasukkaisuuden ruoska -- joka tähän asti on ollut sydämelleni\nmelkein tuntematon -- on nöyryytykseni vielä täydentänyt. Kuohun\nvihasta ajatellessani, että olette toisen sylissä. Rakastan teitä ja\nuskon samalla teitä halveksivani. Intohimoni on saavuttanut rakkauden\nja vihan korkeimman määrän. Minä onneton, mihin tilaan olenkaan\njoutunut!\n\nEn voi matkustaa pois; minulla ei ole kylliksi rahaa, eikä\nluullakseni kylliksi voimiakaan; jos tätä tilaa kestää kauemmin,\nniin antaudun sattuman varaan ja lähden pois, jotta en enää teitä,\nkallis ystävättäreni, häiritse. Keskiviikkoillasta asti olen lukenut\nraamattua; kaksi päivää ovat kyyneleeni tätä kirjaa kastelleet, ja\nsieluni tunsi itsensä kepeämmäksi. Mutta perjantaista alkaen ei minulla\nenää ole ollut kyyneleitä; minulla ei ole enää mitään muuta kuin\nvereni, joka, jos saisi sydämestäni vuotaa, ehkä antaisi minulle hiukan\nrauhaa. Mutta en voi kuolla kadottamatta kaikkea ihmisarvoani. Siis\ntahdon köyhyydestäni huolimatta lähteä pois, ja ehkä minussa täyttyy\nse, mitä luin evankeliumissa ja joka tärisyttävimmin minuun vaikutti.\n\nMutta kaikki muu onnettomuus on sitä onnettomuutta mieluisempi, että\ntäten täytyy viipyä teidän lähistöllänne.\n\nTe olette olemassaoloni myrkyttänyt; -- se lohdutus, jonka koetitte\nminulle antaa, onkin muuttunut epätoivoksi.\n\nLauantaiaamuna varhain -26.\n\nKun torstaina vastasin kirjeeseenne, niin olin silloin vielä niin\nraukkamainen, että keikailin tuskillani; uskoin vielä mahdolliseksi,\nettä saisin teidät nähdä. Ne muutamat sanat, jotka minulle eilen\nkirjoititte, vakuuttavat minulle täydellisesti, että minulla ei ole\nmitään muuta tehtävää kuin sanoa jäähyväiset näkemättä teitä enää\nkertaakaan. Käyntini olisi teille vastenmielinen, ja sieluni tuntisi\nitsensä aina teidän läsnäollessanne nöyryytetyksi. Järjestän niin,\nettei kukaan saa tietää lähtöni syytä. Ellen yhdessä sukulaisteni\nkanssa olisi tehnyt valmistuksia siihen suuntaan, että viettäisin\ntalven Zürichissä, niin matkustaisin vielä tänään; mutta ottaen teidät\nja rauhanne varteen voin uhrata nämät valmistukset. Minulle ei enää ole\npääasia se, että voin hyvin tässä maailmassa; maailma on ainoastaan\nyömaja, jonne poikkean päiväksi kerrallaan; minulle on pääasia\nainoastaan se, että kestän elämän. Uskokaa minua, kallis ystävättäreni,\ntarvitsen paljoa enemmän voimaa elääkseni kuin muut kuollakseen. Mutta\nminun täytyy odottaa siihen hetkeen asti, jolloin äitini minulle\nvihdoin antaa vapauden ja suo sen ilon, että saan häntä seurata; sillä\näitini on ainoa olento maan päällä, joka minua todellakin rakastaa. --\nTe, kallis ystävättäreni, unohtakaa minut ja koettakaa olla onnellinen.\nJääkää hyvästi!\n\n\n_Signora Pestalozzan vastaus_\n\nSanon siis teille ainiaaksi hyvästi! Tuntematon, synkkä voima vaikuttaa\nminuun ja pakoittaa minut ehkä toimimaan väärin -- oi, kuinka tämä\nsana painaa mieltäni, ja kuinka kyyneleeni taukoamatta tulevat tämän\ntähden virtaamaan!... En ota anteeksiantoanne vastaan, sillä se lisää\nvain onnettomuuttani -- surkuttelen teitä ja säälin teitä ehkä enemmän\nkuin ketään muuta maailmassa, kun näin, että olette koko elämänne ajan\nsaanut kärsiä pettymyksiä, ja kun minäkin teille olen valmistanut\ntuskallisia tunteita!... Siinä juuri on voimattomuuteni: siinä,\nmissä tahdoin tehdä hyvää, kääntyikin kaikki katkeruudeksi! Toivon\nsurullisten kokemuksienne vuoksi vihdoinkin löytävänne rauhanne...\nSallikaa minun teidän puolestanne kääntyä taivaan puoleen ja hartaasti\nrukoilla edestänne. Ah, meidän välillämme ei ole enää mitään muuta\nkuin tämä side, mutta se on purkamaton, vaikka te sanoisittekin\nitsenne vapaaksi minusta; se on ainoa lohdutus, mikä jää surulliseen\nelämääni. Pyydän teitä hävittämään kirjeeni, tämänkin, jonka teille nyt\nkirjoitan. Vakuutan teille polttaneeni teidän kirjeenne muutama päivä\nsitten, ilman että vieras silmä koskaan oli niitä nähnyt. Niistä ei ole\njälellä mitään muuta kuin muisto, eikä minulla ole ainoatakaan lehteä,\njota en voisi miehelleni näyttää: ja jos tänä hetkenä kuolisin, niin\nei hänellä siinä suhteessa olisi mitään syytä suruun. Uskokaa minua,\nminä kestän kaiken, kun hän vain säästyy. Kiitän teitä siitä, että tänä\naamuna varhain otitte hänet niin ystävällisesti vastaan; hän on niin\nhyvä; pitäkää häntä rakkaana!\n\nJääkää kerta vielä hyvästi! Minun täytyy erota teistä voimatta\nantaa teille minkäänlaista lohdutusta, joka jo senkin vuoksi olisi\nteille vastenmielinen, että se tulee minun puoleltani... Jääkää\nhyvästi! Jumala teitä johdattakoon ja antakoon teille tulevaisuudessa\nonnellisemman kohtalon!\n\n\n_Quirina Mocetti Magiottille_\n\n(\"Donna gentilelle\")\n\nHottingen, maaliskuun 30 p:nä, kello 6 illalla 1816.\n\nTänä päivänä ja tänä hetkenä on kulunut täsmälleen vuosi siitä, kun\njätin Italian ja sen osan sitä maata, jonne en läpimatkallanikaan\nuskalla poiketa peläten, että kuolema minut äkkiä ennättää ja pakoittaa\nluuni mätänemään tuossa kirotussa maassa.\n\nEn tahdo kauempaa viivyttää vastaustani kirjeeseesi maaliskuun 22\npäivältä; siinä on asioita, jotka ovat panneet koko sieluni kuohuksiin.\n\nEnsiksikin: kun sinulle ilmaisin kaiken, niin tein tämän sen jälkeen,\nkun olin asiaa joka puolelta tarkkaan punninnut ja miettinyt. Mitä\ntulee lauseeseeni, että olisin omasi ihmisten ja jumalan edessä, niin\nhuomaan, että se nyt on mahdotonta. Mutta olla omasi koko sielullani,\nkaikkine ajatuksineni ja kohtaloniskuineni, se ei ollut mikään tyhjä,\nkiitollisuuden synnyttämä tarjous, vaan sen sisällisen tarpeen ilmaisu,\nettä minä tarvitsen olennon, joka minua ymmärtää, minua rakastaa,\nminua lohduttaa ja elämässä ja kuolemassa seisoo rinnallani. Ja kun\ntarkastin kaikkia niitä ihmisiä, jotka olivat olleet sydämelleni\nrakkaita ja vieläkin olivat, niin löysin ainoastaan kaksi, joihin\nehdottomasti saatoin luottaa: äitini ja sinut, rakkaani. Mutta äitini\nikä estää minua puhumasta hänelle kaikesta, ja minä kammoan sitä maata,\njossa hän elää. Siten jäät sinä yksin minulle. Tulisin nyt luoksesi\nja eläisin rinnallasi, ellei siinä olisi se paha puoli, etten voi\nsitä tehdä, sillä minulla ei ole niin paljoa varmoja tuloja, joko\npääoman tai korkojen muodossa, että minun ei tarvitsisi antautua\nuusiin tulevaisuushuoliin. Voisin kyllä nyt tulla Toscanaan ja siellä\nelää vuoden ja ehkä enemmänkin lähelläsi, mutta jos minä tänä vuonna\nkulutan ne rahat, joita toukokuussa odotan, niin en voi lähteä sille\nmatkalle, joka on ehdottomasti välttämätön omien ja perheeni olojen\nturvaamiseksi. Usko minua, että verta vuotavin sydämin revin itseni\nsinusta irti, ja vaikka en vielä näe sen hetken joutuvan, jolloin\nvoin jättää tämän kohtalokkaan maan, jossa nykyään olen, ja joka\nviimeisenä kolmena viikkona on tullut minulle mitä suurimmassa määrässä\nkohtalokkaaksi, niin menisin mielelläni jonnekin muualle, vaikka en\nliian kauaksi. -- Mutta kun puhut minulle avioliitosta, rakkaudesta\nja kuihtuneesta nuoruudestasi, niin osoitat sillä, rakas Quirina,\nettet tahdo minua ymmärtää. Se side, joka minut liittää sinuun,\nei ole sellainen, että se tarvitsisi rakkautta, tai nuoruutta, ja\nväsyneen sydämeni ja kärsivän ruumiini kanssa lähestyn kiirein askelin\nkolmenkymmenenkahdeksannen ikävuoteni loppua; rakkaus voi minua vielä\nhoukutella, mutta ei pettää. Tosin kyllä on olemassa toisenlaatuinen\nrakkaus, joka voi antaa minulle elämän uudestaan, ja se on juuri se,\njota sinä tunnet minua kohtaan, ja minä sinua kohtaan ja ikuisesti\ntulen tuntemaan. Olen avioliittoa kohden pyrkinyt aina sekä sydämelläni\nettä mielikuvitukseni kuvitteluilla; mutta tuo lause: \"Niin kauan\nkuin sinulla ei ole isänmaata, ei sinulla saa olla lapsiakaan\" on\nsyrjäyttänyt kaiken avioliiton kaipauksen. Sitäpaitsi tiedäthän, että\nolen köyhä; tulisiko minun ottaa itselleni rikas vaimo? Ja otaksuen,\nettä sellaisen kohtaisinkin, niin tulisiko minun myydä itseni hänelle\nmyötäjäisistä? Tuleeko minun ottaa köyhä niinkuin itsekin olen? Enkö\nsilloin tuntisi sekä köyhyyden tuskat että nöyryytykset? Sinuun voisin\nsitoa itseni aivan kuin ystävään, ja kun me olemme jo iäkkäitä ja\nolemme melkein ulkopuolella kaikkia yhteiskunnallisia suhteita, niin\nvoisin sinulle hankkia rauhallisen kotitunteen, henkisen ja sielullisen\nyhteiselämän ja ainaisen tunnelmien yhtäläisyyden ja voisin puolestani\nodottaa sinulta samaa. -- Ja mitä tulee rakkauteen sen tavallisessa\nmerkityksessä, niin voin sanoa, että minä aina pelkään sitä ja se\nminua... -- Minä lopetan ja vakuutan sinulle, että jos sydämesi ja\nkattosi minua yhtä kärsivällisesti voivat odottaa kuin ne ovat valmiina\nottamaan minut vastaan, niin teen kaiken voitavani tullakseni; ellei\nse käy laatuun, niin syytän siitä tylyä, minua aina vainoavaa kohtalon\nepäsuosiota.\n\n\n_Kallirrhoelle_\n\nLontoo, marraskuun 22 p:nä 1819.\n\nTe näette, kunnioitettava rouva, kaksi tuskan päivää on johdattanut\nkaiken siihen, että molemminpuolinen kunnioituksemme ja rakkautemme\ntäyttää meidät mitä suurimmalla tyytyväisyydellä. Ette enää pelkää\nkatkeroittavanne elämääni ja olette päässyt selville ystävänne oikeasta\nmielialasta. Nyt tunnette hänet siksi paljon, että suopeudellanne\nvoitte häntä lohduttaa, tarvitsematta pelätä, että hän sen voi väärin\nkäyttää ja petollisesti pitää sitä rakkautena. Ystävyytemme tulee\ntästä lähin olemaan avonaisempi, ja, jos uskallan sanoa, lämpimämpi\nmuistellessamme niitä tuskia, jotka olemme toisillemme tuottaneet,\nsamalla lempeämpi sen kiitollisuuden kautta, jota kumpikin tuntee\nsiksi, että toinen on antanut anteeksi. Mitä minuun tulee, niin jo on\nse onni tullut osakseni, että rakastan teitä entistään lämpimämmin, ja\nolen saanut sen varmuuden, että tulen teitä aina rakastamaan, koska\nte kaikessa olette osoittanut niin paljon suoruutta, että aina tulen\nrakastamaan teidän sieluanne, vaikka ruumistanne en enää saisikaan\nnähdä. Joka päivä löydän koko sielunne viimeisestä kirjeestänne, ja\nkun en enää sitä voi lukea, niin muistatte sen kirjoittaneenne, ja\nhautaani, joka jokaiselle Englannissa tulee olemaan tuntematon, ette\nkoskaan unohda. -- Voikaa hyvin!\n\nLontoo, tammik. 1 p:nä 1821.\n\nEhkä erehdyn, sillä jokainen on erehdykselle altis, tuomitessaan sen\nmukaan, mitä hän kuulee ja näkee: mutta se on melkein ulkopuolella\nkaiken epäilyksen, kunnioitettava rouva, että meille molemmille,\nvaikkakin eri määrässä, tulevat tuottamaan tuskaa ne haavat, jotka\ntoinen on odottamatta iskenyt toiseen. -- Ja uskon, että jos me\nkauemmin olemme niistä vaiti, niin tuottavat ne meille tuskaa enemmän\nja pitemmän aikaa, sillä sydämen haavat eivät lakkaa vuotamasta verta,\nniin kauan kuin epäluulo ne on myrkyttänyt.\n\nToivottamattakaan mitään parannuskeinoa itselleni täytyy minun se\nteille tarjota, ja jos perjantai-iltana, jolloin lausuin teille\nhyvästi, olisin tietänyt, mitä pahaksi onnekseni vasta seuraavana\ntiistaina tiesin, niin olisi eromme, joka teidän rauhanne ja\nminun luonteeni vuoksi on välttämätön, tapahtunut tavalla, joka\nolisi tuottanut meille vähemmän tuskaa. Jo perjantai-iltana olin\npalavan raudan pistänyt haavan pohjaan asti, ja teidän menettelynne\ntiistai-aamuna ei saanut muuta aikaan, kuin että se pakoitti käteni\npainamaan vielä syvemmälle ja avaamaan haavan laajemmalta kuin\nolisikaan ollut tarpeellista. Mutta te ehkä arvelitte: mikä on\ntapahtunut, on tapahtunut. Kirveltävä ja kestävä on tuskani, mutta\nsitä ei ainakaan kiihoita pelon ja toivon lumous, ja minä tiedän,\nettä tulen sen kestämään ja voin sen määrän kokonaan mitata. Olen\nvapautunut kahdesta tuskasta, ehkä ainoista, joita vastaan ei luonto\nole antanut minulle aseita: oman alennukseni tietoisuudesta ja niiden\nhenkilöiden suoruuden epäilemisestä, joille olen koko sydämeni avannut.\nKun silmäni nyt ovat auenneet näkemään kärsivän tilani, niin en enää\netsi parannuskeinoa itselleni. Mutta teidän laitanne, arvoisa rouva,\non aivan toinen, ja kun olen päässyt tuskastani selville, niin en\nkuitenkaan voi noudattaa tuskan tunnetta ja myöntää, että te vaitioloni\nvuoksi saitte enemmän tai vähemmän kiusaavia ajatuksia siitä, että muka\ntekisin jotain epätoivoisia päätöksiä. Liiankin totta on, että kahden\nvuorokauden aikana suuttumukseni teitä kohtaan kasvoi raivoksi, ja\netten monena päivänä ole lakannut samalla huokailemasta ja puremasta\nhampaitani -- mutta nyt en tunne enää mitään suuttumusta ja olen\nlakannut valittamasta, sen jälkeen kuin tiedän, että, otaksuessani\nteidän tehneen väärin minua kohtaan, minullakin on teitä kohtaan\ntekemäni vääryys sovitettavana.\n\nJääkää hyvästi, arvoisa rouva, ja jos teistä selitykseni ehkä tuntuvat\ntarpeettomilta, niin pyydän teitä ainakin ottamaan sen varteen, että ne\nminulle olivat välttämättömiä. En tunne enää niin suurta ahdistusta,\nkun olen teille selittänyt, miten aijon vastaisuudessa menetellä\nteidän suhteenne; eikä minun tarvitse itseäni soimata siitä, että\nolisin lyönyt laimin jotain, joka olisi ollut omiansa karkoittamaan\nteidän sielustanne levottomuuden, niin paljon kuin minä siihen yleensä\nsaatan vaikuttaa. Elkää pelätkö, että tuskan puuska voisi johdattaa\nminut johonkin epätoivon ajattelemattomaan tekoon. Näen ajan kuluvan\nrauhallisesti ja olen tietoinen siitä, että se lieventää kaikki\ninhimilliset tuskat, ja vakuutettu siitä, että se lyhentää päiviämme\nja siten asettaa tuskillemme määrän. En ajalta odota mitään muuta\nkuin riittävää rauhaa, voidakseni rehellisesti punnita, mitä olen\ntehnyt oikein ja väärin, ja voidakseni verrata niitä tuskia ja iloja,\njoita olen toisille tuottanut, nauttimiini iloihin ja tuskiin; sillä\nuskon, että se pieni määrä onnea, mikä meidän on sallittu täällä\nmaan päällä toivoa, on siinä varmuudessa, että olemme ystävillemme\ntehneet mahdollisimman paljon hyvää ja mahdollisimman vähän pahaa. Ja\nkun pyrkimykseni onneen aina on syrjäyttänyt kaikki muut tunteeni,\njopa rakkautenikin, niin toivon kaikesta sydämestäni, että te voitte\noman itsenne edessä puolustaa menettelyänne minun suhteeni. --\nJoka tapauksessa eivät muutamat tylyyden hetket riitä hävittämään\nkahdenkymmenenkolmen kuukauden ystävyyttä.\n\n\n\n\nAlfred de Musset fa George Sand\n\n\n_Alfred de Musset George Sandille_\n\nRakas George, minulla on jotain typerää ja naurettavaa teille\nsanottavana. Minä kirjoitan typerästi, sen sijaan, että olisin sen\nsuullisesti ilmoittanut, palatessani tuolta kävelyltä. Minä olen\ntänä iltana oleva tästä aivan onneton. Te tulette nauramaan vasten\nkasvojani, te tulette väittämään minun käyttäneen korupuheita kaikissa\ntähänastisissa väleissämme. Ajatte minut ovesta ulos ja uskotte minun\nvalehtelevan. Minä olen rakastunut teihin. Olen sitä ollut aina\nensimäisestä päivästä alkaen, jolloin olin luonanne. Luulin parantuvani\nsiitä nähdessäni teidät ystävänäni. Luonteessanne on paljon sellaista,\njoka voisi minut siitä parantaa; olen koettanut parhaani mukaan sitä\nvakuuttaa itselleni. Mutta minä säänkin maksaa liian kalliin hinnan\nniistä hetkistä, jotka olen viettänyt seurassanne. Parempi on, että\nsanon sen teille, ja minä olen tehnyt siinä oikein, sillä kärsin nyt\npaljoa vähemmän, ja parantuisin tästä, jos suljette minulta ovenne.\nTänä iltana olin päättänyt antaa teille tiedon, että olin maalla, mutta\nen tahdo rakennella mitään salaisuuksia edessänne enkä näyttää syyttä\nsuotta hankkivani riitaa. Nyt, George, te sanotte: taas yksi, joka\nalkaa minua ikävystyttää! niinkuin tapanne on lausua; ellen ole teille\naivan ensipäivän tuttava, niin sanokaa aivan samoin kuin olisitte\nsanonut eilen puhellessanne eräästä toisesta, mitä minun tulee tehdä.\nMutta minä pyydän, jos aijotte sanoa epäilevänne sitä, mitä teille\nkirjoitan, niin elkää mieluummin vastatko laisinkaan. Tiedän, mitä\najattelette minusta, enkä toivo mitään tunnustaessani tämän teille.\nEn voi kadottaa muuta kuin ystävän ja ne ainoat mieluisat hetket,\njotka olen viettänyt kuukauden ajan kuluessa. Mutta tiedänhän, että\nolette hyvä, että olette rakastanut, ja luotan teihin, en niinkuin\nrakastajattareen, vaan suoraan ja rehelliseen toveriin. George, olen\nhullu riistäessäni itseltäni tilaisuuden saada nähdä teitä sinä lyhyenä\naikana, minkä vielä vietätte Pariisissa, ennenkuin matkustatte maalle\nja lähdette Italiaan, jossa olisimme viettäneet kauniita öitä, jos\nminulla olisi voimia. Mutta tottahan on se, että kärsin ja että minulta\npuuttuu voimat.\n\n\n_George Sand Pagellolle_\n\nOlemme syntyneet erilaisten taivaiden alla, eihän meillä ole\nsamanlaisia ajatuksia eikä samaa kieltä; mutta onhan meillä kuitenkin\nsamanlaiset sydämet. Kostea ja usvainen maa, josta saavun, on mieleeni\njättänyt lempeitä ja alakuloisia vaikutelmia; kirkas aurinko, joka\notsasi on tummentanut, minkä intohimon se onkaan sinulle antanut?\nMinä osaan rakastaa ja kärsiä, ja sinä, rakastatko sinä? Kiihkeät\nsyleilysi, toiveittesi rohkeus huumaavat minut ja samalla herättävät\nminussa pelkoa. En osaa intohimoasi voittaa enkä liittyä siihen.\nSynnyinmaassani ei rakasteta samalla tapaa, ja sinun rinnallasi\nseison kalpeana patsaana, katson sinuun kummastuneena, kaihoten ja\nlevottomana. En tiedä, rakastatko minua todellakin. En saa sitä koskaan\ntietää. Sinä osaat sopertaa vain muutaman sanan minun kieltäni, enkä\nminä osaa kylliksi hyvin sinun kieltäsi voidakseni tehdä sinulle\nsyvällisempiä kysymyksiä. Ehken osaisi ajatuksiani selittää sittenkään,\nvaikkakin osaisin täydellisesti sinun kieltäsi. Ne seudut, joissa\nolemme eläneet, ihmiset, jotka meitä ovat opettaneet, ovat epäilemättä\nsyypäitä siihen, että meillä on ajatuksia, tunteita ja tarpeita, jotka\ntoisillemme ovat vieraita. Minun mietiskelevä mieleni ja sinun tulinen\nluonteesi synnyttävät ehdottomasti aivan päinvastaisia ajatuksia. Sinä\net voi niitä tuhansia tuskia, joiden valtaan joudun, laisinkaan tuntea\nja halveksit niitä; sinun täytyy nauraa sille, joka saattaa minut\nitkemään. Ehkä et tunne laisinkaan kyyneleitä?\n\nTuletko tuekseni vai valtijaakseni? Lohdutatko niitä tuskiani, joita\nolen kärsinyt, ennenkuin sinut elämäntielläni kohtasin? Tiedätkö, miksi\nolen surullinen? Tunnetko sääliä, kärsivällisyyttä ja ystävyyttä?\nSinuun on ehkä istutettu se vakaumus, ettei naisilla ole laisinkaan\nsielua. Tiedätkö, onko se minulla? Vähät siitä, oletko kristitty\nvai muhamettilainen, kuulutko sivistyskansaan vai raakalaisiin, kun\ntiedän, oletko ihminen? Mitä on tuossa miehekkäässä rinnassa, noissa\nleijonansilmissä, tuon korkean otsan sisällä? Elääkö sinussa jalo,\npuhdas ajatus, veljellinen ja hurskas tunne? Uneksitko nukkuessasi\nlentäväsi taivasta kohden? Kääntyykö luottamuksesi jumalaan, kun\nihmiset pahoin tekevät? Tuleeko minusta toverisi vai orjattaresi?\nHimoitsetko minua vai rakastatko minua? Osaatko minua kiittää, kun\nintohimosi on tyydytetty? Osaatko minulle sen sanoin lausua, kun teen\nsinut onnelliseksi? Tiedätkö, mitä olen, ja tuletko levottomaksi, ellet\nsitä tiedä? Olenko sinulle jotain tuntematonta, joka pakoittaa sinut\netsimään ja unelmoimaan, vai olenko silmissäsi ainoastaan nainen,\nniiden kaltainen, jotka haaremissa asustavat? Ilmaisevatko silmäsi,\njoista olin näkevinäni taivaisen säteen loistavan, toivomuksen, joka\ntuollaisia naisia tyydyttää? Tiedätkö, mitä se sielunkaipaus on,\njota eivät ajat voi viihdyttää, ei inhimillinen hyväily uuvuttaa?...\nKun näen sinut rauhallisena, niin tiedänkö ajatteletko vai lepäätkö?\nKun silmäsi painuvat umpeen, niin tapahtuuko se hellyydestä vai\nväsymyksestä?... En tunne mennyttä elämääsi enkä luonnettasi, enkä\ntiedä, mitä ne ihmiset, jotka sinut tuntevat, sinusta ajattelevat.\nRakastan sinua tietämättä, tulenko sinua kunnioittamaan, rakastan sinua\nsiksi, että miellytät minua; ehkä minun kohta täytyy sinua vihata.\nJos kuuluisit samaan kansaan kuin minäkin, niin tiedustelisin sinulta\nkaikkea, ja sinä ymmärtäisit minua. Mutta silloin tulisin ehkä vieläkin\nonnettomammaksi, sillä sinä pettäisit minua. Mutta ethän sinä minua\npetä, et tee minulle turhia lupauksia, et vanno vääriä valoja. Sinä\nolet rakastava minua siten kuin rakkauden käsität, siten kuin osaat\nrakastaa. Sitä, mitä turhaan muista olen etsinyt, en ehkä sinustakaan\nlöydä, mutta ainakin kuvittelen, että sinulla se on. Sinä sallit minun\nselittävän katseet ja hyväilyt, jotka aina ovat minua maailmassa\npettäneet, liittämättä niihin petollisia sanoja. Selitän unelmasi ja\nannan vaitiolosi olla kaunopuheisen. Annan teoillesi sen tarkoituksen,\njonka toivoisin niillä olevan. Kun hellästi minuun katsot, niin uskon,\nettä sielusi kääntyy puoleeni; kun katsot ylöspäin, niin otaksun älysi\nkääntyvän ikuista liettä kohden, josta se on kotoisin. Pysykäämme siis\nsellaisina kuin olemme, toistemme kieltä oppimatta. En tahdo tietää,\nmiten elämääsi ohjailet ja mikä asema sinulla on ihmisten joukossa.\nKätke sielusi minulta, jotta aina voin pitää sitä kauniina!\n\n\n_George Sand Alfred de Mussetille_\n\nTreviso, maaliskuun 30 p:nä (1834).\n\nTahdoin sinua etäältä seurata, lapseni. Palatessani Veneziaan piti\nminun Pagellon kanssa tulla Vicenzaan kuullakseni, miten ensimäisen\nsurullisen päiväsi olit viettänyt. Mutta tunsin, että minulla ei olisi\nrohkeutta viettää yötä samassa kaupungissa, kuin sinä olet, tulematta\nheti aamulla luoksesi syleilemään sinua. Kaiho kalvoi minua, mutta en\ntahtonut uudistaa eron tuskia ja mielenliikutusta. Ja sitäpaitsi olin\npaluumatkalla itsekin niin sairas, että pelkäsin minulta puuttuvan\ntarpeelliset voimat. Herra Rebizzo tuli minua noutamaan ja otti minut\nväkisin matkaansa, toi minut tänne yöksi. He olivat minua kohtaan\nhyvin ystävällisiä ja puhuivat sinusta suurella mielenkiinnolla, ja se\ntuntui suloiselta. Nyt kirjoitan sinulle Trevisosta. Olen tänä aamuna\nkello kuusi lähtenyt Veneziasta. Joka tapauksessa saavun tänä iltana\nVicenzaan ja nukun samassa majatalossa, jossa sinä olet nukkunut. Vasta\ntänä iltana saavutan rauhan ja millaisen rauhan! Niin pitkä matka, ja\nsinä olet vielä niin perin heikko! Hyvä jumala, hyvä jumala! Rukoilen\njumalaa aamusta iltaan. Toivon hänen minua kuulevan. Huomenna saan\nkirjeesi Veneziassa. Saavun sinne melkein samalla kuin sekin. Elä ole\nminun puolestani levoton. Ole voimakas kuin hevonen, mutta elä käske\nminua olemaan iloinen ja rauhallinen. Se ei kohtakaan tapahdu. Ystävä\nparka, mitenkähän oletkaan tämänkin yön viettänyt? Toivon uupumuksen\npakoittaneen sinut nukkumaan. Ole järkevä, viisas ja hyvä, niinkuin\nminulle olet luvannut. Kirjoita minulle jokaisesta kaupungista, jossa\naijot nukkua, tai anna edes Antonion kirjoittaa sinun puolestasi,\njos se sinua ikävystyttää. Kirjoitan sinulle Geneveen tai Torinoon,\nriippuen siitä, mitä tietä kuljet ja mistä olet minulle tiedon jättänyt\nMilanoon.\n\nVoi hyvin, voi hyvin, enkelini, jumala sinua suojatkoon, johtakoon ja\ntuokoon sinut kerran tänne takaisin, jos täällä olen. Joka tapauksessa\nnäen sinut loma-aikana. Ja kuinka suuri on onni silloin oleva? Kuinka\npaljon tulemmekaan toisiamme rakastamaan -- eikö totta, veljeni,\nlapseni? Ah, kuka sinua hoitaa, ja ketä minä saan hoitaa? Kuka minua\ntarvitsee, ja kestä saan tästä lähin pitää huolta? Miten tulen toimeen\nilman sitä hyvää ja pahaa, minkä minulle olet tuottanut? Voitko unohtaa\nne tuskat, jotka sinulle tuotin ja jotka sinulle vain muistuttavat\nhyviä aikoja. Varsinkin viimeistä, joka aina on jättänyt minun\nsydämeeni balsamin ja joka haavojasi tulee lieventämään. Hyvästi, pieni\nlintuni. Rakasta aina vanhaa George raukkaasi.\n\nPagellosta en sano sinulle muuta, kuin että hän sinua suree melkein\nyhtä paljon kuin minäkin, ja kun sanoin hänelle kaiken sen, mitä\npyysit minun hänelle lausumaan, hän menetteli aivan samoin kuin sokean\nrouvansa kanssa. Hän juoksi suuttumuksesta itkien pois.\n\n\n_Alfred de Musset George Sandille_\n\nGeneve, huhtikuun 4 p:nä 1834.\n\nRakastan sinua toden totta, George. Neljän päivän kuluttua olen\nkolmensadan penikulman päässä sinusta, miksi en siis puhuisi suoraan?\nNäin etäällä ollessa ei ilmene enää kiivautta eikä hermokohtauksia;\nrakastan sinua, tiedän sinun olevan miehen luona, jota rakastat,\nja kuitenkin olen rauhallinen. Viljavina putoavat kyyneleeni\nkäsilleni kirjoittaessani sinulle, mutta ne ovat suloisimmat,\nkalleimmat kyyneleet, mitä olen vuodattanut. Olen rauhallinen;\nväsymyksestä uupunut lapsi ei tällä tavoin puhuisi sinulle. Otan\nauringon todistajakseni, että näen sydämeeni yhtä kirkkaasti kuin\nse matkallaan näkee. En tahtonut sinulle kirjoittaa, ennenkuin olin\nitsestäni selvillä; niin paljon on tässä pääraukassa tapahtunut. Mistä\nkummallisesta unesta herään!\n\nTänä aamuna kävelin pitkin Geneven katuja ja katselin puotien\nikkunoihin, uudet liivit, englantilainen kauniisti painettu kirja\nherätti huomiotani. Katsoin kuvaani peilistä, tunsin tuon entisajan\nlapsen. Mitä sinä teitkään, ystävä parka! Näin sen miehen kuvan, jota\ntahdoit rakastaa! Sydämessäsi oli kymmenen tuskanvuotta, kymmenen\nvuotta oli sinussa palava jano onneen, ja hän oli se korsi, johon\ntahdoit nojautua! Sinä rakastaisit minua! George parka! Värisen.\nTein sinut niin kovin onnettomaksi, ja minkä vieläkin kamalamman\nonnettomuuden olin tuottamaisillani sinulle! Vielä kauan näen, George,\nnuo valvomisesta kalpeat kasvot, jotka kahdeksantoista yötä kumartuivat\ntyynyni yli! Kauan olen näkevä sinut tuossa kohtalokkaassa huoneessa,\njossa niin paljon kyyneleitä on vuodatettu.\n\nGeorge parka! Armas, kallis lapsi! Olit erehtynyt, luulit olevasi\nrakastajattareni ja olitkin ainoastaan äitini; taivas on luonut meidät\ntoisiamme varten; sielumme ovat yläilmoissaan tunteneet toisensa aivan\nkuin kaksi vuorikotkaa, ovat lentäneet toistensa luo, mutta syleily oli\nliian voimakas, me harjoitimme sukurutsausta.\n\nNyt, ystävättäreni, olin sinua kohtaan, ainakin viime aikoina, pyöveli;\nolen tuottanut sinulle paljon tuskia, mutta jumalan kiitos, se pahin,\nminkä olisin voinut sinulle tehdä, on jäänyt tekemättä.\n\nElköön ystävyyteni olko sinulle taakaksi. Kunnioita sitä, tätä\nystävyyttä, joka on kiihkeämpi kuin rakkaus, se on ainoa hyvä, mikä\nminussa on, muistele sitä, se on jumalan herättämä. Sinä olet se lanka,\njoka minut häneen sitoo; ajattele elämää, mikä minua odottaa.\n\n\n_George Sand Alfred de Mussetille_\n\nHuhtikuun 15 p:nä (1834).\n\nOlenko ollut rakastajattaresi vai äitisi, se merkitsee vähän. Olenko\nherättänyt sinussa rakkautta tai ystävyyttä, olenko ollut sinun\nkanssasi onnellinen tai onneton, se ei nyt muuta sieluni tilaa. Tiedän\nrakastavani sinua, ja siinä on kaikki. Valvoa puolestasi, varjella\nsinut kaikesta pahasta ja vastoinkäymisistä, tuottaa sinulle hupia ja\niloa, se on se tarve ja se suru, mitä nyt tunnen kadotettuani sinut.\n\n\n_Alfred de Musset George Sandille_\n\nMaaliskuun 30 p:nä 1834.\n\n(Postileima. Pariisi. Toukokuun 1 p.)\n\nSe ei siis ole unta, rakas veljeni. Tämä ystävyys, joka elää rakkauden\njälkeen, josta kaikki tekevät niin paljon pilkkaa, josta itsekin olen\ntehnyt niin paljon pilkkaa, tämä ystävyys on olemassa. Se on siis\ntotta, sinä sanot sen ja minä uskon, minä tunnen sen, _sinä rakastat\nminua_. Mitä onkaan minussa tapahtunut, ystäväni? Näen sallimuksen\nkäden aivan kuin näen auringon. Nyt se on ainiaaksi loppunut, minä olen\nluopunut, en ystävistäni, vaan siitä elämästä, jota olen viettänyt\nyhdessä heidän kanssaan. Sitä ei voi uudelleen aloittaa, siitä olen\nvarma; kuinka tyytyväinen olenkaan siitä, että olen sitä koettanut!\nOle ylpeä, minun suuri ja kunnon Georgeni, sinä olet lapsesta tehnyt\nmiehen. Ole onnellinen, ole rakastettu, lepää, anna minulle anteeksi!\nMitä olinkaan ilman sinua, rakkaani? Muistelehan keskustelujamme\nkammiossasi: katso, mistä olet minut ottanut ja mihin jättänyt.\nSeuraa kulkuasi elämässäni: katso, kuinka kaikki tämä on sykkivää ja\nkirkasta; kuinka selvästi sanoitkaan minulle: tämä ei ole sinun tiesi;\nkuinka tartuitkaan käteeni ohjataksesi minut oikealle uralleni. --\nIstahda tämän vaatimattoman tien varrelle, lapsukaiseni, sinä olit\nliian uupunut astellaksesi pitemmälle minun kanssani. -- Mutta minä\ntulen sitä kulkemaan. Sinun täytyy kirjoittaa minulle usein, sinun\ntäytyy antaa minun kirjoittaa sinulle elämästäni, sen mukaan kuin\nsitä elän. Muista, että minulla ei ole mitään muuta kuin sinä, olen\nkaiken kieltänyt, kaikkea pilkannut, epäilen kaikkea, paitsi sinua.\nSano minulle, onko sinulla rohkeutta siihen? Joka kerta, kun nostan\npääni myrskyssä, aivan kuin pelästynyt merenkulkija, niin löydänkö\naina tähteni, ainoan tähteni yössä? Neuvottele itsesi kanssa. Nämät\nkolme kirjettä, jotka olen saanut, ovatko ne rakastajattaren viimeinen\nkädenpuristus, kun hän lähtee, vai ystävän ensimäinen, kun hän jää?\nMutta lyö minut laimin, unohda minut, mitä siitä? Enkö ole sinua\nomistanut? Enkö ole sinua pitänyt ja syleillyt näillä käsivarsillani?\nTiedätkö, miksi en rakasta ketään muuta kuin sinua? Tiedätkö, miksi\nmennessäni nykyään seurapiireihin silmäni vilkuilevat aivan kuin\npelokkaan hevosen silmät? En erehdy mistään sinun vioistasi; sinä et\nvalehtele. Kas, siksi minä sinua rakastan. Muistan hyvin tuon kirjeessä\nmainitun yön. Mutta sanohan, vaikka kaikki epäluuloni olisivat tosia,\nniin millä sinä minua pettäisit? Sanoitko minulle rakastavasi minua?\nEnkö saanut varoituksia? Oliko minulla mitään oikeuksia? Oi, rakas\nlapsi, kun minua rakastit, niin petitkö minua koskaan? Onko minulla\nollut mitään syytä moittia sinua niinä seitsemänä kuukautena, joina\nnäin sinut joka päivä? Ja kuka on niin kurja raukka, että sanoo\npetolliseksi naista, kun tämä kunnioittaa miestä siksi paljon, että\nilmoittaa hänen hetkensä tulleen? Valhetta minä kammoan, se tekee minut\nepäluuloisimmaksi ja ehkä onnettomimmaksi ihmiseksi. Mutta sinä olet\nyhtä suora kuin olet jalo ja ylpeäkin.\n\nSen vuoksi uskon sinua ja puolustan sinua vaikka koko maailmaa vastaan\nsiksi, kunnes kuolen. Nyt jokainen, joka tahtoo, voi minua pettää,\npidellä pahoin ja repiä minua, minä voin kärsiä, sillä tiedän sinun\nolevan olemassa. Jos minussa on jotain hyvää, jos joskus teen jotain\nsuurta käsilläni tai kynälläni, niin sano itsellesi tietäväsi, mistä\nse johtuu; niin George, minussa on jotain, joka on arvokkaampaa kuin\najattelinkaan; kun näin tuon kunnon Pagellon, niin tunsin suuren\nosan omaa itseäni, mutta puhtaana ja vapaana siitä poistamattomasta\nliasta, joka on minut myrkyttänyt. Sen vuoksi ymmärsin, että minun\ntäytyi lähteä. Elä kadu, rakas sisareni, olleesi rakastajattarenani.\nSen täytyi tapahtua, jotta oppisin sinut tuntemaan, mutta elä muistele\njärjetöntä sanaa, jonka kerran olen lausunut, ja josta mainitset\nviimeisessä kirjeessäsi. Ne nautinnot, jotka löysin sylissäsi,\nolivat puhtaimmat, se on totta, mutta elä sano, että ne silti\nolivat pienemmät. Täytyy tuntea minut, niinkuin minä itseni tunnen,\ntietääkseen, mitä ne olivat. Muista erästä säettä Namounasta. Muisto\neräästä hetkestä, jonka vietin sylissäsi, on tähän asti estänyt ja\ntulee kauan estämään minua lähestymästä toista naista.\n\nMinulla tulee kuitenkin olemaan toisia rakastajattaria; nyt puut\nalkavat vihannoida, ja syreenien tuoksu tulvehtii suurina laineina\nhuoneeseeni; kaikki syntyy uudelleen, ja sydämeni sykkii voimakkaasti\nvastoin tahtoani. Olen vielä nuori, ensimäinen nainen, jonka otan, on\noleva myöskin nuori, minä en vähääkään luota kehittyneeseen naiseen.\nSen jälkeen kuin sinut löysin, ei minulla ole enää mitään syytä etsiä.\n\nKirjoitin viime kerralla sinulle alakuloisesti, ehkä raukkamaisestikin;\nen enää muista sitä, palasin Malaquais-kadulta, ja myönnän, että\nsitä en vielä siedä, olen siellä käynyt vasta kolme kertaa, ja joka\nkerta olen palattuani ollut aivan murtuneena koko päivän, voimatta\nsanoa sanaakaan kellekään. Löysin papyrosseja, jotka olit tehnyt\nennen lähtöämme ja jotka olivat jääneet tuhkakuppiin. Minä poltin ne\nmurheella ja kummallisella nautinnolla. Varastin vielä sen lisäksi\npienen, puoliksi rikki menneen kamman toalettipöydän laatikosta, ja se\non aina taskussani. Sinä näet, että kerron sinulle kaikki hullutukseni,\nmutta miksi tekisin itseni sankarillisemmaksi kuin olenkaan! Sinä autat\ntoveriasi lohduttamaan rakastajaa. Tiedätkö, muuan asia kirjeessäsi\nhurmasi minut? Se on se tapa, jolla puhut Pagellosta, miten hän pitää\nsinusta huolta, miten paljon hänestä pidät, ja miten avomielisesti\nannat minun lukea sydämeesi. Kohtele minua aina siten. Se tekee\nminut ylpeäksi. Ystäväni, nainen, joka sillä tapaa puhuu uudesta\nrakastajastaan sille, jonka hän jättää ja joka häntä vielä rakastaa,\nantaa suurimman todistuksen kunnioituksestaan, minkä mies voi naiselta\nsaada.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSano Pagellolle, että minä kiitän häntä siitä, että hän rakastaa sinua\nja sillä tavoin valvoo puolestasi. Eikö tämä tunne ole naurettavin\nmaailmassa? Minä rakastan tuota poikaa melkein yhtä paljon kuin sinua,\njärjestä sinä tämä asia niin kuin tahdot. Hän on syynä siihen, että\nolen kadottanut elämäni kaiken rikkauden, ja minä rakastan häntä\naivan kuin hän olisi antanut sen minulle takaisin. En tahtoisi nähdä\nteitä yhdessä, ja olen onnellinen siitä, että te olette yhdessä. Oh!\nenkelini, enkelini, ole onnellinen ja minäkin olen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHyvästi, veljeni, enkelini, lintuni, rakas pienokaiseni, hyvästi\nkaikki se, mitä rakastan tämän surullisen taivaan alla, minkä olen\nlöytänyt varmaksi tässä kurjassa maailmassa. Laulatko vielä joskus\nmeidän vanhoja espanjalaisia laulujamme? Ja ajatteletko vielä toisinaan\nkuolevaa Romeota? Hyvästi, Juliani. Ramenta il nostr'amor.\n\nSainte-Beuve käskee minua puristamaan kättäsi hänen puolestaan.\n\n\n_George Sand Alfred de Mussetille_\n\nVenezia, toukokuun 12 p:nä 1834.\n\nEi, rakas lapsi, nuo kolme kirjettä eivät ole rakastajattaren viimeinen\nkädenpuristus, kun hän jättää sinut, se on veljen syleily, joka jää\nluoksesi. Tämä tunne on siksi kaunis, siksi puhdas ja siksi suloinen,\netten koskaan tuntisi tarvetta lopettaa sitä. Oletko varma, sinä,\nlapseni, siitä, ettet koskaan ole pakoitettu sitä purkamaan? Eikö uusi\nrakkaus vaatisi sitä välttämättömänä ehtona? Elköön minun muistoni\nmyrkyttäkö ainoatakaan elämännautintoasi, mutta elä anna näiden\nnautintojen hävittää ja halveksia minun muistoani. Ollos onnellinen,\nollos rakastettu. Miksi et olisi? Mutta säilytä sydämesi sopukassa\nminulle pienoinen paikka ja mene sinne surusi päivinä löytääksesi\nsieltä lohdutusta tai rohkaisua. -- Sinä et puhu terveydestäsi. Kerrot\nkuitenkin, että kevätilma ja syreenien tuoksu tulvehtii suurina\nlaineina huoneeseesi ja saa sydämesi kiivaasti sykkimään rakkaudesta\nja nuoruudesta. Se on terveyden ja voiman tunne, epäilemättä suloisin,\nminkä luonto meille antaa. Rakasta siis, Alfred, rakasta täydellä\nsydämelläsi. Rakasta nuorta, kaunista naista, joka ei vielä ole\nrakastanut eikä kärsinyt. Kohtele häntä hellästi eläkä saata häntä\nkärsimään. Naisen sydän on niin kovin herkkä, ellei se ole jäätä tai\nkiveä. En usko olevan mitään kultaista keskitietä, ei ainakaan sinun\ntavassasi rakastaa ja kunnioittaa. Turhaan koetat vallittaa itseäsi\nhalveksimisen taakse tai suojata itseäsi lapsellisella kepeydellä.\nSinun sydämesi on luotu rakastamaan ja sitten kuihtumaan kokonaan.\nEn usko, että kun sinussa on niin paljon elinvoimaa ja nuoruutta,\nvoit tulla \"juhlallisen tasaiseksi\". Joka hetki karkaat siitä pois ja\ntuhlaat vastoin tahtoasi arvottomille olennoille rakkautesi rikkaan\nhehkun. Olet sanonut sata kertaa ja voit sen sanoa yhä uudelleen,\nmikään ei ole hävittänyt tätä lausetta: Maailmassa on vain rakkaus,\njoka on jonkin arvoista. Ehkä se on jumalallinen ominaisuus,\njoka katoo ja uudelleen löytyy, jota täytyy hoidella tai joka on\nostettava julmilla kärsimyksillä, tuskallisilla kokemuksilla. Ehkä\nolet rakastanut minua tuskalla, voidaksesi toista rakastaa täydellä\nantaumuksella. Ehkä hän, joka tulee, rakastaa sinua vähemmän kuin\nminä, ja ehkä hän on onnellisempi ja rakastetumpi. Näissä asioissa\non niin paljon salaperäistä, ja jumala vie meidät niin uusille ja\nodottamattomille teille! Anna kaiken tulla, elä vastusta häntä. Ei\nhän hylkää valittujaan. Hän taluttaa heitä ja vie korpeen, jotta\nhe oppisivat elämään, ja asettaa heidät sitten juhlapöydän ääreen,\njotta he saavat levätä. Lapsi, sieluni rauhoittuu ja toivo palaa.\nMielikuvitukseni kuolee, eikä enää kiinny muuta kuin kirjallisiin\nkuvitelmiin. Se jättää tehtävänsä todellisessa elämässä, eikä enää\nraasta minua viisauden ja järkiperäisyyden ulkopuolelle. Sydämeni\npysyy vielä ja tulee aina pysymään herkkänä ja väräjävänä, valmiina\nvuotamaan runsaasti verta pienimmästäkin neulanpistoksesta. Tässä\ntunteellisuudessa on vielä jotain liioiteltua ja sairaalloista, joka ei\nparannu yhdessä päivässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsi kerran elämässäni rakastan ilman intohimoa.\n\nSinä et vielä ole päässyt siihen. Ehkä kuljet päinvastaiseen suuntaan.\nEhkä viimeinen rakkautesi on romantillisin ja nuorin. Mutta sinun hyvää\nsydäntäsi, sinun hyvää sydäntäsi, elä surmaa, minä rukoilen sitä!\nLiittyköön se kokonaan tai osaksi kaikkiin rakkauksiisi elämässäsi,\nmutta olkoon sillä aina niissä jalo osa, jotta kerran voit katsoa\ntaaksesi ja sanoa niinkuin minäkin: minä olen kärsinyt usein, olen\npettynyt toisinaan, mutta minä olen rakastanut. Minä itse olen elänyt,\neikä ylpeyteni ja ikävystymiseni luoma teennäinen olento. Olen\nkoettanut näytellä tätä osaa yksinäisyyden ja halveksimisen hetkinä,\nmutta se on tapahtunut lohduttaakseni itseäni silloin, kun olin yksin;\nmutta kun olen ollut kahden, olen antautunut niinkuin lapsi, olen\ntullut tyhmäksi ja hyväksi niinkuin rakkaus tahtoo meidän olevan.\n\n\n_George Sand Alfred de Mussetille_\n\nKesäkuun 15 p:nä (1834).\n\nJumala säilyttäköön, ystäväni, sen mielentilan, missä sydämesi ja\nsielusi tällä hetkellä ovat. Rakkaus on temppeli, jonka rakastava\nrakentaa olennolle, joka sen ansaitsee suuremmassa tai vähemmässä\nmäärässä, eikä kauneinta siinä ole jumala, vaan alttari. Miksi pelkäät?\nJos epäjumalasi pysyy pystyssä tai piankin sortuu, niin olethan\nyhtäkaikki rakentanut kauniin temppelin. Sielusi on siellä asunut\nja jumalaisella suitsutuksella sen täyttänyt, ja sinun kaltaisesi\nsielun täytyy saada suurta aikaan. Jumala ehkä vaihtuu, mutta temppeli\npysyy niin kauan kuin sinä elät. Se on oleva ylevä pakopaikka, jonne\nvoit mennä vahvistamaan sieluasi ikuisen liekin ääressä, ja sinun\nsielusi on kylliksi rikas ja voimakas uusiakseen jumalan, kun se\njalustaltaan lähtee. Luuletko siis, että yksi tai kaksi rakkautta\nriittää voimakkaan sielun ammentamaan kuiviin ja kuihduttamaan?\nKauan minäkin sitä uskoin, mutta nyt tiedän, että sen laita on aivan\npäinvastoin. Se on tuli, joka aina pyrkii leimuamaan korkealla ja\npuhdistumaan. Ehkä tulee sitä taitavammaksi etsimisessä, jota enemmän\nturhaan on etsinyt; jota useammin oli pakoitettu vaihtamaan, sitä\nkykenevämpi on säilyttämään sen, minkä on löytänyt. Kukapa tietää?\nEhkä se onkin koko elämän kamala, ihana ja rohkea tehtävä. Se on\norjantappurakruunu, joka alkaa vihannoida ja ruusuilla täyttyä silloin,\nkun tukka alkaa harmaantua. Ehkä jumala mittaa tuskiamme ja töitämme\nnuoruutemme voimien mukaan, ja ehkä on aika määrätty, jolloin saamme\nlevätä ja menneisyyden ponnistuksista nauttia. Mikä on kauniimpi\nnäistä moraalisen elämän ajanjaksoista, toivon kyyneleet vai onnen\nriemulaulut? Ehkä edellinen? Astun jälkimäiseen ja luulen vieläkin\nuneksivani. Mutta edellistä ajanjaksoa jumala rakastaa ja suojaa,\nsillä siinä elävät sitä tarvitsevat. Se on se ajanjakso, jonka hän\nvilkkaimmilla tunteilla ja hehkuvimmalla runoudella hedelmöittää. Elä\nsiis sitä pelkää. Se on vuoristopolku, vaarallinen ja vaivalloinen,\nmutta se johtaa ihanille kukkuloille, joka on tasaisen yksitoikkoisen\nmaailman yläpuolella, missä tarmottomat ihmiset elelevät. Sinä et\nkuulu niihin, joilta turha ponnistus saa tarmon riistää, tai jotka\nsortuminen voi musertaa. Sinä et ole luotu ryömimään todellisuuden\nliassa. Sinä olet luotu muodostamaan itse oman todellisuutesi\nkorkeammassa maailmassa ja etsimään ilosi sielusi jaloimpien lahjojen\nkäyttämisessä. Kulje eteenpäin, toivo, ja olkoon elämäsi yhtä kaunis\nrunoelma kuin ne runot ovat, jotka älysi on uneksinut. Kerran vielä\nylpeyden pyhällä ilolla sen luet uudelleen. Ehkä näet takanasi monet\nrauniot, mutta suorana ja puhtaana seisot keskellä toisten petosta,\nhalpamaisuutta ja huonoutta. Hän, joka rehellisesti ja jalosti on\nkaikkeen antautunut, saa ehkä kärsiä, mutta hänen ei koskaan tarvitse\npunastua, ja ehkä siinä onkin koko palkinto. Jesus sanoi Magdalenalle:\n\"Sinulle on paljon anteeksi annettu, sillä olet paljon rakastanut.\"\nKatso, kuinka olet erehtynyt, luullessasi huvitusten kautta kuluneesi\nja kokemusten kautta tylstyneesi! Katso, kuinka ruumiisi uudistuu ja\nmiten sielusi kotelostaan pyrkii esiin. Jos se väsyneenä on jo niin\nkauniita runoja saanut aikaan, niin mitä tunteita, mitä aatteita siitä\nnyt kehittyykään, kun se avaa siipensä. Kirjoita ja rakasta, se on\nsinun kutsumuksesi, ystäväni!\n\n\n_Alfred de Musset George Sandille_\n\n(Pariisi, talvi 1834-35).\n\nJätä minut, jos tahdot. Niin kauan kuin minua rakastat, on se\nhulluutta, eikä minulla ole siihen voimia. Kirjoita minulle muutama\nsana. En tiedä, mitä maksaisinkaan sitä, että saisin sinut tänne. Jos\nvoin vuoteeltani nousta, niin tulen luoksesi.\n\n\n_Alfred de Musset George Sandille_\n\n(Pariisi, talvi 1834-35).\n\nJumaloitu enkelini! Lähetän sinulle rahasi takaisin. Buloz on\nlähettänyt minulle rahaa. Minä rakastan sinua, rakastan sinua, rakastan\nsinua. Hyvästi, Georgeni, se on siis totta? Minä rakastan sinua\nkuitenkin. Hyvästi, hyvästi, elämäni, aarteeni. Hyvästi, huuleni,\nsydämeni, rakkauteni. Minä rakastan sinua niin paljon, oi, jumalani!\nHyvästi. Sinä, sinä, sinä, elä pilkkaa ihmisraukkaa.\n\n\n_George Sandin vastaus_\n\nKaikki tämä, näethän, on peliä, jota pelaamme, mutta sydämemme ja\nelämämme ovat siinä pelipanoksena, eikä se ole niin hauskaa kuin miltä\nsen näyttää. Tahdotko, että yhdessä menemme Franchartiin ampumaan\nitsemme? Se tapahtuu nopeasti.\n\n\n_Alfred de Musset George Sandille_\n\n1885.\n\nRakas Georgeot, minä lähden. Olen niin kurja, että minulla ei ole\nedes rohkeutta odottaa sinun lähtöäsi. Olen tehnyt pienet kääröni, ja\npaikkani on täksi iltaa varattu. Vaikka olemmekin tänään karnevaalin\nloppupäivissä, niin tahtoisitko suoda minulle neljännestunnin\njäähyväisiä varten. Minä en viivy muuta kuin niin kauan, jotta et\nkauhistu. Ellet voi, niin kirjoita minulle sananen, jotta en lähde\nilman sinun kädenpuristustasi, viimeistä muistoa.\n\nSinun vanha hirvi raukkasi\n\nAlfred.\n\n\n_George Sand Alfred de Mussetille_\n\nRakkaus on onni, jonka antaa toinen toiselleen.\n\nOi jumalani, jumalani, minä soimaan sinua, joka kärsit niin paljon!\nAnna minulle anteeksi, enkelini, rakastettuni, onneton ystäväni.\nMinäkin kärsin niin paljon, etten tiedä, mitä teen. Minä valitan\njumalalle, pyydän häneltä ihmettä; hän ei sitä tee, hän hylkää\nmeidät. Miten meidän käy? Toisella meistä täytyisi olla voimaa joko\nrakastaakseen tai parantuakseen, elä suotta kuluta itseäsi, meillä\nole ei kummallakaan sitä, ei toisella enempää kuin toisellakaan.\nSinä luulet voivasi vielä rakastaa minua, koska voit vielä joka aamu\ntoivoa, kiellettyäsi kaiken joka ilta. Sinä olet kahdenkymmenenkolmen\nvuotias ja minä kolmenkymmenenyhden, ja niin paljon onnettomuutta, niin\npaljon kyyneleitä, vihlovaa tuskaa takanani! Minne lähdet? Mitä odotat\nyksinäisyyden ja ennestään jo niin kalvavan tuskan kiihkon antavan?\nVoi, olen raukkamainen ja veltto kuin katkennut kieli; olen maassa,\nviruen lohduttoman rakkauteni kanssa aivan kuin ruumiin kanssa ja\nkärsin niin, etten voi nousta sitä hautaamaan tai herättämään eloon.\nJa sinä tahdot elää ja piiskata tuskaasi. Eikö sinulla ole sitä jo\nkylliksi sellaisena kuin se on? Minä puolestani en usko, että on mitään\npahempaa kuin se, mitä saan kokea.\n\nMutta toivotko? Ehkä nouset siitä? Niin, minä muistan sinun sanoneen,\nettä sinä tartut siihen lujasti kiinni ja että pääset taistelusta\nvoittajana, ellet äkkiä sorru. No niin, sinä olet nuori, olet\nrunoilija, sinä olet kaunis ja voimakas. Koeta siis. Minä, minä kuolen.\nHyvästi, hyvästi, en tahdo sinua jättää, en sinua ottaa uudelleen\nluokseni, en tahdo mitään, en mitään, olen polvillani maassa ja voimani\novat murtuneet; minulle ei saa puhua mitään. Tahdon syleillä maata\nja itkeä. En rakasta sinua enää, mutta minä ihailen sinua aina. En\ntahdo enää sinua omakseni, mutta en voi siitä luopua. Taivaan salama\nainoastaan voisi tuhotessaan minut parantaa siitä taudista, jota\nkärsin. Hyvästi, jää tai lähde, mutta elä sano, etten minä kärsi.\nTämä yksinään voisi minut saada kärsimään vielä enemmän; rakkauteni,\nelämäni, sisin olemukseni, veljeni, vereni, lähtekää, mutta surmatkaa\nminut mennessänne.\n\n\n_George Sand Alfred de Mussetille_\n\n(1836?)\n\nEi, ei, tämä jo riittää! Sinä onneton raukka, olen sinua rakastanut\naivan kuin poikaani, tunteeni on ollut äidinrakkautta ja sydämeni\nvuotaa vielä siitä verta. Surkuttelen sinua, annan sinulle kaikki\nanteeksi, mutta meidän täytyy erota! Muuten tulen ilkeäksi. Sanot, että\nse olisi parempi ja että minun tulisi antaa sinulle korvapuusti joka\nkerta, kun minua loukkaat. Minä en voi taistella. Jumala on luonut\nminut lempeäksi mutta samalla ylpeäksi. Nyt on ylpeyteni murtunut ja\nrakkauteni on enää vain sääliä. Sainte-Beuve on oikeassa. Käytöksesi\non kurjaa, mahdotonta, sietämätöntä. Hyvä Jumala! Millaiseen elämään\nsinut jätän? Juomaretkiä, viiniä, porttoja yhä uudelleen ja uudelleen!\nMutta kun en enää mitään voi estääkseni sinut siitä, niin täytyykö\ntämän häpeäni ja tämän tuskasi pitkittyä? Kyyneleeni suututtavat sinua.\nJa sen lisäksi tuo mieletön mustasukkaisuutesi milloin mistäkin syystä\nkesken tätä kaikkea! Jota enemmän kadotat mustasukkaisuuden oikeuden,\nsitä enemmän sitä tunnet. Tämä on aivan kuin jumalan rangaistus\nsinulle. Hyvästi, hyvästi, onneton. Lapseni, lapseni!\n\n\n\n\nAlexander Herzen ja Natalia Sakarin\n\n\n_Herzen Natalialle_\n\n1837 (vailla päivämäärää).\n\nNyt ymmärrän kirjeesi le ton exalté: sinä olet rakastunut. En soimaa\nsinua siitä, ettet ole minulle siitä itse sanonut, sillä sellaisista\nasioista on vaikea puhua. Mutta nyt sen tiedän ja pidän oikeutenani\npuhua siitä sinulle. En puhu ainoatakaan sanaa rakkauden vaaroista, sen\npäämäärästä, sen tarkoituksesta -- se ei ole minun asiani. Mutta onko\nhän sinun arvoisesi? Osaako, voiko hän sinua rakastaa? Lähetä minulle\nlehti hänen päiväkirjastaan; minä palautan sen sinulle ja lausun\nsiitä tuomioni kylmästi ja ankarasti kuin pyöveli. Et tunne ihmisiä\nja vielä vähemmin nuoren miehen olemusta: yhdeksäntoista vuotiaan\nja kahdenkymmenenkolmen vuotiaan miehen välillä ei ole enää mitään\nyhtäläistä; ne ovat kaksi aivan erilaista ihmistä. Elä lahjoita suotta\nsydäntäsi, eläkä leiki intohimolla; sinä poltat itsesi siinä, usko\nminua; minä olen polttanut itseni useammassa kuin yhdessä tapauksessa.\nTiedän, että tavallisesti les premiers amours eivät merkitse mitään;\nc'est de l'eau tiède, ensimäinen koe, mutta miksi tahdot niin varhain\nkuluttaa sydämesi? En tunne häntä; mutta sydämessäni ei värähdä\nheikoinkaan ääni, joka sanoisi, että hän on sisareni arvoinen. Sanon\nkerta vielä, en tunne häntä, elä sen vuoksi ole minulle vihainen.\nMutta usko minua, jos valinta tässä tapauksessa riippuisi minusta,\nniin olisin peloittavan ankara valikoimisessani. Etkö sinä siis tunne\nitseäsi, koska sydämesi umpimähkään heität ensimäiselle tiellesi\nosuvalle sen tähden, että hän on ensimäinen? Jos sinä minulle selität,\nettä kaikki on lopullisesti päätetty, että häntä sydämestäsi rakastat,\nniin olen vaiti -- sillä silloin loppuu veljen vaikutus --, vieläpä\nolen valmis käyttämään kaikki voimani auttaaksenikin sinua. Mutta sinun\ntäytyy ensin lausua tuo sana. Etkö tiedä, millaisia ihmiset ylimalkaan\novat?... Johannes, runoilija-evankelista sanoo: \"Sinä et ole kylmä\netkä kuuma. Oi, olisitpa kylmä tai kuuma!\" Yleensä he voivat tehdä\nonnelliseksi, mutta voivatko sinutkin, Natasha? Sinä arvostelet itseäsi\nliian halvaksi. Mieluummin luostariin kuin suuren joukon keskeen!\n\nPaina yksi asia mieleesi. Sanon näin siksi, että olen veljesi, että\nolen ylpeä sinusta ja sinun kauttasi, sillä minä toivon sinun saavan\nviettää rikasta ja täydellistä elämää. Mutta jos jo olet päättänyt,\nniin anna minulle anteeksi ja ole vakuutettu siitä, että minulla ei\nole mitään sinun rakkauttasi vastaan väitettävää. Rakasta ja ollos\njoutumatta koskaan siihen kokemukseen, että minun sanani ovat olleet\ntosia; muuttukoot ne valheeksi, kun sinä vain olet onnellinen.\n\nKatkerana hetkenä lähetin viimeisen kirjeeni sinulle; se on tyhmä,\nheitä se tuleen. Olen sen jälkeen saanut taas toisen kirjeen\nOgareffilta; tahdon kopioida sinulle siitä erään kohdan: \"L'autre jour\ndonc je repassais dans mémoire toute ma vie. Un bonheur qui ne m'a\njamais trahi -- c'est ton amitié. De tout mes passions une seule qui\nest restée intacte -- c'est mon amitié pour toi -- car mon amitié est\nune passion.\" [Tuonnottain muistossani tarkastin mennyttä elämääni.\nOnni, joka ei koskaan ole minua pettänyt -- on ollut ystävyytesi.\nKaikista intohimoistani yksi on säilynyt ehjänä -- ystävyyteni sinuun\n-- sillä ystävyyteni on intohimoa.] Oi, ystävyys! Ei sanaakaan enää;\nmutta kuinkahan mahtaakaan se rakastaa, jonka ystävyyskin jo on\nintohimo!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLopuksi vielä sana. Hän rakastaa sinua, minä uskon sen. Se ei olisi\nmitään ihmeteltävää, ja mitä hän olisi, ellei hän rakastaisi, kun hän\nhuomaa vain pienen rohkaisun välähdyksenkin? Mutta minä vannotan sinua,\nelä puhu hänelle vielä mitään rakkaudestasi, elä vielä pitkään, pitkään\naikaan; se hetki on kauhea (oletko ehkä jo puhunut hänen kanssaan?),\nsilloin olet hänen vallassaan. Natasha, jos minä kertoisin sinulle\nerään tapauksen, mutta minä en saa sitä tehdyksi. Voi hyvin.\n\n                                     Veljesi Alexander Herzen.\n\n\nJoulukuun 31 p:nä 1834.\n\nMinä pelästyin, kun olin sinulle viimeisen kirjeeni kirjoittanut ja\nmietin kauan lähettäisinkö sen; ja vielä enemmän pelästyin, kun sain\nvastauksesi. En koskaan ota sitä edesvastuuta niskoilleni, minkä\nminulle annat. Minä ehdoitin sinulle, että olisin ystäväsi, ystäväsi\nsanan täydellisessä merkityksessä, tahdoin lausua sinulle rehellisen\nmielipiteeni ihmisistä; edellytin siinä luonteen lujuutta, joka sinulla\non ja joka tässä tapauksessa on aivan välttämätön; tiesin, että sinulla\non voimakas yksilöllisyys, miksi antaudut niin kokonaan minun valtaani?\nSinä et yleensä tunne minua vielä, minulla on paljoa enemmän huonoja\npuolia kuin hyviä. Tunnen itseni; mielikuvitukseni on pilaantunut,\nsydämeni liattu, paheiden vaikuttama tahraantuminen on jättänyt minuun\nniin syvät jäljet, että ne voidaan ainoastaan suuren onnettomuuden\nkautta pestä pois. Miksi kirjoitat: \"Tee minulle mitä tahdot\"? Ei,\nminä tahdon, että sinä itsestäsi teet kaiken sen, mitä itsestäsi\nvoit tehdä. Minä puolestani tahdon auttaa sinua tässä kehityksessä,\ntasoittaa tietäsi. Vihaan taipuvaisuutta ystävissäni, vaadin sitä\nainoastaan laumoilta; taipuvaisuus alentaa. En olen niin itserakas,\nettä tahtoisin toistamiseen nähdä itseni sinussa; ei, itsessäsi minä\ntahdon sinut nähdä ja sellaisena, jommoiseksi jumala on luonut sielusi,\nvailla kaikkia häiritseviä sivuseikkoja, sillä jumala on sinun sielusi\nhyväksi luonut. Ymmärrä minua oikein, eläkä käsitä sanojani väärin,\nei niissä piile mikään luopuminen sinusta, ei muuta kuin selitys.\nTahdon selvemmin sanoa kaiken; en tahdo, että sinä heität päältäsi pois\nkaikki perhekahleet siksi, että minä olen sen tehnyt. Laskeudu sielusi\nsyvyyksiin, kysy itseltäsi ja kuuntele vastausta. Minä puolestani teen\nainoastaan kysymyksen. Muuten tiedän, että olet kirjoittanut kirjeesi\nensimäisen mielenkiihkon vallassa, ja silloin ihminen kirjoittaa paljon\nsellaista, joka sitten ei kestä tyyntä arvostelua.\n\nMitä sinun tilaasi tulee, niin ei se ole kehityksellesi niinkään\nepäedullinen kuin kuvittelet. Sinulla on monen muun rinnalla se etu,\nettä olet kokemuksista oppinut; tosin kyllä on kokemus rautakätinen\nopettaja, mutta siksi onkin sen opetuksista hyötyä. Kun aloit itseäsi\nymmärtää, niin olit yksin, yksin koko maailmassa. Toiset tunsivat\nisän rakkautta ja äidin hellyyttä, sinulta puuttuivat molemmat. Ei\nkukaan tahtonut ottaa sinua huostaansa; sinä jäit omiin hoteisiisi.\nOnko kuitenkaan mitään sen parempaa ihmisen sisäiselle kehitykselle?\nKiitä sallimaasi siitä, että kukaan ei ole pitänyt huolta sinusta;\nhe olisivat tyrkyttäneet sinulle vierasta, seuraelämän mukaista\najatuskantaa, he olisivat lasellisen sielusi taivuttaneet; nyt sitä\nsaisi turhaan koettaa. Puhut kasvatuksesta maailmaa varten; sitä täytyy\noppia halveksimaan; se on kyllä hyväksi ihmisille, jotka itsestään\neivät saa ainoatakaan ääntä, sillä se antaa heille ihmismoisen muodon.\nMutta se, jolla on sielu, hän saa siitä enemmän kuin kasvatuksesta.\nNäyttää siltä kuin surisit sitä, että elämäsi on onneton; mutta mitä\nvarten olisi onni ja mitä on onni täällä maailmassa? Vielä yksi\nmuistutus; kirjoitat ennen aikaisemmin pyhittäneesi itsesi nimettömälle\nkatoamiselle; tätä sanaa en oikein ymmärrä. Mitä sitten tahdot? Olla\ntunnettu, kuuluisa? Jumala varjelkoon sinua kärsimästä tätä kamalaa\ntautia; olen sitä saanut potea, enkä vieläkään ole aivan terve; tiedän,\nmillaista se on, enkä voi itseäni kohottaa uhrautuvaisuuteen; en ole\npuhdas, sillä tämä ajatus juurtui liian varhain sieluuni, on sitä liian\npaljon turmellut -- mutta sitä... mutta mahdollisesti et ymmärrä minua\nlaisinkaan.\n\n                                  Voi hyvin. Veljesi Alexander.\n\nEllei sinulla ole mitään keinoa salataksesi kirjeeni, niin polta ne.\nSinulle tulisi ikävyyksiä, jos ne sattuisivat ruhtinattaren käsiin.\n\nVangilla ei ole juhlapäiviä eikä uutta vuotta, teillä ne ovat -- minä\ntoivotan teille paljon onnea.\n\n\n_Natalia Herzenille_\n\nMoskova. Tiistaina, toukokuun 28 p:nä 1835.\n\nMinäkin kirjoitan sinulle, ystäväni Alexander! Minulla on ilo ensi\nkertaa eromme jälkeen saada lörpötellä kanssasi -- elä sen vuoksi\nole minulle suutuksissasi: minä en ole siihen syypää. Minä tunsin\nkamalaa ahdistusta mielessäni, silloin tartuin kynään kirjoittaakseni\nsinulle, ja tunsin heti helpoitusta, aivan kuin olisimme tulleet\nlähemmäksi toisiamme. Täällä on ikävä, kamalan ikävä olla ilman sinua!\nSinulla on vaihtelua, näet vain uusia oloja, uusia kasvoja, katselet\nPermiä ja unohdat silloin kai toisinaan, että Natasha raukka eräässä\nMoskovan kolkassa viettää elämäänsä, minulla on... minulle muistuttaa\nkaikki, kaikki sitä, että ystäväni on loitolla. Ah, uskotko sanojani?\n-- sydämeni vuotaa verta ajatellessani sinua, että olet tuhansien\nvirstojen päässä minusta, että elät aivan yksinäsi -- jumala tietää,\nmiten sinun käy. Ellei minulla olisi luottamusta sallimukseen, aivan\nhorjumatonta luottamusta, niin rohkeuteni aivan sammuisi. Ja kuitenkin\non uskoni jumalaan vielä niin heikko, etten voi sinua kokonaan uskoa\nhänen isänkäsiinsä ja olla sinun suhteesi aivan rauhallinen. Luen\nkertomusta Jakobista, ammennan siitä hyvin paljon; se puhdistaa sieluni\nja vahvistaa uskoani. Mutta eikö kaikki johdata mieleeni sinua? Otan\nevankeliumin käsiini ja ajattelen sinua; olethan minua käskenyt\nlukemaan raamatunkertomuksia? Niin, tuhannet virstat eroittavat meidät\ntoisistamme ja kuitenkin olemme niin lähellä toisiamme!\n\nUsein luen sinun entisiä kirjeitäsikin. Sano mitä tahdot, minä löydän\nniistä kuitenkin kaiken: iloa, lohdutusta, viisautta -- sanalla\nsanoen, löydän sinut niistä. Ja kuinka kasvan omissa silmissäni niitä\nlukiessani! Hän, jota rakastan niin paljon, jonka ystävyys on minulle\nkaikki maailmassa, johon minä niin lujasti luotan, hän sanoo minulle:\nminä olen ylpeä sinusta ja sinun kauttasi. Oi, kuinka paljon nämät\nsanat ilmaisevat! Nämät sanat ovat minulle kalliimmat kuin kokonainen\nkirje täynnä ylistyksiä. Ellen uskoisi sinuun, niin sehän olisi sama\nkuin en uskoisi omaa olemassaoloani. Sinun luonasi (vaikka tuhannet\nvirstat olisivatkin meidän välillämme, sinä olet aina luonani) unohdan,\nettä maailmassa on paljon imartelua, että paljon on valhetta.\n\nSelvästi, aivan selvästi muistan sen päivän, jolloin viimeisen kerran\nnäimme toisemme ja otimme toisiltamme jäähyväiset. En voi sinulle\nsanoa, en itselleni selvitellä, mitkä tunteet silloin sielussani\nliikkuivat: taivas ja maa, paratiisi ja helvetti. Niin täynnä, niin\ntäynnä oli silloin sydämeni, että unohdin puhumisen; ja kuitenkin\ntuntui minusta kuin olisin kaikki sanonut, kuin olisi sieluni\nhuomaamattani muuttanut sinun sieluusi. Unohdin koko maailman,\nnähdessäni tuon pienen vankikomeron, unohdin, että minulla oli koti,\nettä kauniimpiakin rakennuksia oli. Katsoessani sinuun unohdin kaiken\nmaailmassa. En huomannut, miten tunnit kuluivat; koko tuo aika tuntuu\nminusta yhdeltä ainoalta hetkeltä, ja sitten eron hetki -- oi katkera\nhetki! -- tuhannet onnellisimmat hetket tuskin tulevaisuudessa voivat\nminulle sitä korvata. Kun käytävässä kerta vielä olin ottanut sinulta\njäähyväiset, tahdoin kerran vielä palata luoksesi, nähdä sinut kerta\nvielä; mutta voimani pettivät.\n\nMatkalla olin vielä aivan täynnä ajatuksia siitä, että saisimme kohdata\ntoisemme; mutta kun huoneeseesi astuin... Silloin -- kummallista --\nheräsi sielussani toivo siitä, että kerta vielä saisin sinut kohdata\n-- lähtöpäivänäsikin uskoin vielä sitä; mutta kello kolme sain sinun\nviimeiset rivisi, silloin... Oi, se hetki oli vaikeampi kuin eron\nhetki. Siellä lievitti läsnäolosi tuskaani; vielä näin sinut ja\najattelin silloin, etten pitkään aikaan saisi sinua kohdata, ja sitten,\nsitten... ei enää mitään toivoakaan! Oi, milloin me näemme toisemme,\nmilloin, hyvä jumala? Kirjoita minulle, rakas veli, kirjoita herran\nnimessä. Kuule, jos kauan oleskeltuasi loitolla sinussa tapahtuu\nmuutos, jos jälleen kohdatessamme vain ihmettelisitkin, että koskaan\nolit voinut toivoa tätä jälleennäkemistä -- jumala sitä varjelkoon.\nMihin silloin enää uskoisin? Mutta ei, ei, en epäile sinusta sitä.\n\nEmilia ei ole Moskovassa; en ole hänelle vielä kirjoittanut enkä ole\nhäneltä mitään vastausta saanut; kaikki matkustavat pois, kaikki\njättävät minut; se on niin surullista! Silmiäsi varmaankin kirveltää\nlukiessasi, kirjoitan niin pientä käsialaa saadakseni enemmän\nmahtumaan. Molemmat kirjeesi olen saanut, samoin kauniin päivänvarjon\nja tohvelit.\n\nMinä annan täyden tunnustuksen sinun maullesi. Kiitän sydämestäni\nsinua kaikesta. Voi hyvin, Alexander, pysy terveenä ja rauhallisena,\nelä unohda minua, mutta ajattele ilman katkeruutta minua. Mitä sinä\npuuhailet? Me lähdemme kohta maalle; siellä kopioin sinun \"legendasi\".\nVielä kerran hyvästi; Kristus olkoon sinun kanssasi.\n\n                                          Sisaresi Natasha.\n\n\nZagorja, elokuun 26 p:nä 1835.\n\nVihdoinkin kaikui sielulleni sukulainen ääni omassani -- ja minussa\ntapahtui ylösnousemus. Sieluni tarvitsee tuon äänen, se yksinään\nhävittää kaiken surullisen minussa, se yksinään kohottaa minut\nyläpuolelle kaiken maallisen. Sinun sielusi on vielä sairas; jos\nihmiset olisivat paremmat, iloisemmat, niin ei silloin erokaan tuntuisi\nsinusta niin katkeralta; mutta sinäkin erehdyt, Alexander! Ehkä on\nsallimus määrännyt sinut suuria tehtäviä varten ja sen vuoksi myöskin\npannut sinulle suuren koettelemuksen. \"Se hioo ensin aseitaan, sitten\nse niitä käyttää\", sanoit itse kerran. Ilman tätä ajatusta ovat kaikki\nelämän kokemukset kamalia. Mutta jumala sinua varjelkoon sellaisista\nkokemuksista; sydäntäni vihloo sinun puolestasi. Niin, kummallinen\nasia -- rakkaus! Rakkaus! mutta olkoon se sinun arvoisesi, silloin et\nitsekään koskaan lakkaa rakastamasta, eikä sinua koskaan petetä. Mutta\nmissä on hän, missä on tuo, joka on sinun arvoisesi?\n\nKun elämän taistelussa olet uupunut, kun olet väsynyt ja pettynyt,\nsilloin kohtaat hänet, ja hän sovittaa sinut maan kanssa, hänen\nrakkaudessaan uusiintuu ihmiskunta sinussa. Oi, kuinka minä rakastan\nkaikkia, joita sinä rakastat, kuinka minä rakastaisinkaan häntä, joka\ntekee sinut onnelliseksi!...\n\nEi, Alexander, ei, ystäväni, minulla on korkeammat käsitykset\nystävyydestä kuin Esmeraldalla. Kuinka heikko onkaan tuo vertaus:\n\"Kaksi saman käden sormea yhdistettyinä!\" Se on pyhin tunne! minun\nsielussani elää sellainen voima, sellainen hehku, että rakkaudelle ei\nole enää mitään tilaa. Kuolema ei eroita kahta olentoa, jotka rakkauden\nkautta ovat toisiinsa sidotut -- mutta ystävyyden kautta?...\n\nYstävyys on saanut alkunsa _Hänestä_. Me kaikki olemme yhdistettyinä\nhänen kanssaan, jos olemme sellaisen kirkastuksen arvoisia. Oi,\nkuinka tämä ajatus johtaa minua hyveeseen, millä liikutuksella se\ntäyttää sieluni! Siellä olen minä hänen kanssaan ja... sinun kanssasi\nyhdistettynä!\n\nSiihen asti voi hyvin, ystäväni! Jos vain on mahdollista, niin\nkirjoitan sinulle vielä sanan. Nyt on kello seitsemän aamulla;\nsukulaiset nousevat, eikä minulla ole omaa huonetta... Adieu, oh mon\naimable frère!\n\nKello 6 illalla.\n\nEi, en voi kirjoittaa; voi hyvin ystäväni, kaikkivaltias sinua\nsuojelkoon!\n\n                                                Natasha.\n\n\n_Herzen Natalialle_\n\nWjatka, lokakuun 14 p:nä 1835.\n\nVihdoinkin olen saanut tietoja Ogareffilta, mutta kuinka surullisia\novatkaan nuo tiedot! Oi, kuinka paljon olemmekaan kärsineet sitten\nheinäkuun 1834! Mutta hänen sielunsa on yhä vielä laaja ja syvä.\nSinultakin olen saanut kaksi kirjettä. Sinä ja hän -- ymmärrätkö tätä\nolemukseni kahtiajakoa? Sinussa ja hänessä elää osa minun sieluani.\nTeissä molemmissa on tapahtunut koskettaessanne minuun suuri muutos,\nja te seisotte sen vuoksi sitä lähempänä minua. Tässä ojennan sinulle\nkäteni ikuisen ystävyyden, ikuisen sympatian pantiksi.\n\nVielä yksi asia: olen hulluuden alkuasteella; kun olen yksinäni,\nkun ei minulla ole mitään tehtävää ja ajatteleminenkin on minulle\nvastenmielistä, silloin annan sieluni kaikkien intohimojeni valtaan.\nHulluuteni on saavuttanut korkeimman asteensa. Rakastaa -- voiko\nminun sielullani, minun intohimoisuudellani elää rakastamatta? Siis\nrakastaa! Mutta ajatus, että sitoisin elämäni naiseen, saa sieluni\naivan jäykistymään. Ymmärrätkö sitä rakkauden hulluutta, joka ei pyri\nrakastetun olennon täydelliseen omistamiseen? Piru tietäköön, mitä\nse on. Tästä selvästi näkee koko hulluuden, mihin olen joutunut; on\nolemassa tunne, joka on maallisen rakkauden ja ystävyyden keskivälillä.\nOlen jo kauan hautonut näitä ajatuksia, mutta en ole tähän asti sinulle\nvielä niistä kirjoittanut. Miksi teen sen nyt? Miksi -- mutta tiedänkö,\nmiksi? Nyt se on kirjoitettu, enkä katso olevani oikeutettu riistämään\nsinulta jotain, jonka jo olen sinulle kirjoittanut.\n\nEi, en ole sinun sieluasi kirkastanut, se on järjetöntä. Olen vain\navannut sinulle ovet toiseen maailmaan, ei siihen, jossa suuri lauma\nelää -- en ollut mitään muuta kuin opas, en mitään muuta. Sinä huomaat,\nettä tässä maailmassa -- enkelien maailmassa -- olet kotonasi, jota\nvastoin minun -- langenneen -- täytyy seisoa ulkopuolella. Oi, tuota\nmeidän jäähyväishetkeämme! Sinä olit silloin edessäni aivan kuin enkeli.\n\nUskotko tuohon rakkauden ja ystävyyden välillä olevaan tunteeseen?\nVielä enemmän, minä teen peloittavan kysymyksen -- minun täytyy tänä\nhetkenä olla mielipuoli, muuten ei se tulisi huulieni yli. Uskotko,\nettä se tunne, jota tunnet minua kohtaan, on ainoastaan ystävyyttä?\nUskotko, että se, mitä minä tunnen sinua kohtaan on ainoastaan\nystävyyttä? Minä en sitä usko.\n\n                                           Sinun Al. Herzen.\n\nLokakuun 15 p:nä. Jumalan tähden, sinun varjokuvasi; mutta sen täytyy\nolla hyvin näköisesi, muuten siitä en huoli. Ei, kun minä tuon\npyrstötähden näin, niin, suoraan sanoen, en ajatellut sinua, sillä\nminä ajoin yöllä puolihumalassa eräästä seurasta kotiin; äkkiä näin\npyrstötähden ja ajattelin silloin kortteja, viiniä y.m. Päiväkirjaa en\nkirjoita, se olisi pahempi kuin omantunnonvaivat. Varjokuvaa ei kukaan\nvoi täällä valmistaa. Voi hyvin!\n\n\n_Natalia Herzenille_\n\nMoskova, lokakuun 27 p:nä.\n\nYstäväni!\n\nUskon, uskon aivan horjumattomasti, että ystävyys meidät yhdistää,\nkorkein ystävyys, jommoista ei toista kertaa ilmaannu. Maan päällä\nei ole ainoatakaan olentoa, joka minulle olisi kalliimpi kuin sinä,\nrakastan sinua syvemmin kuin mitään muuta maailmassa. Jos tämä tunne\non enemmän ja korkeampaa kuin ystävyys, niin en osaa sitä millään\nnimittää, mutta minä uskon siihen. En koskaan, en koskaan tule\nrakastamaan, en koskaan tule sallimaan sielussani tunnetta, joka olisi\nkorkeampi kuin se, jota sinua kohtaan tunnen. Rakastaa merkitsee\nminulle löytää olento, joka seisoisi korkeammalla, olisi arvokkaampi\nkuin sinä, mutta se ei tule koskaan tapahtumaan. Sielussani on vain\nyksi tunne yläpuolella rakkauttani sinuun: rakkaus jumalaan; mutta\nnämät molemmat tunteet ovat hyvin läheisesti yhdistetyt toisiinsa;\nilman rakkautta jumalaan en voi rakastaa sinua, ilman rakkautta sinuun\nen voi rakastaa jumalaa. Ellei ystävyys voi kahta olentoa viedä niin\nlähelle toisiaan, ei voi kohottaa niin korkealle, niin olkoon tämä\nainakin silloin tunne, joka on maallisen rakkauden ja ystävyyden\nvälillä. Ellen minä ajattele samaa kuin sinä, niin olen erehtynyt.\nMutta uskothan sinä sen?\n\nRakkaus, joka ei pyri täydellisesti saamaan rakastetun olennon omakseen\n-- ymmärrän sinua, luulen ymmärtäväni sinua. Mutta miksi sanot kaikkea,\nminkä olet kirjoittanut, hulluudeksi? -- sitä en ymmärrä.\n\nEnnen peloitit minua kyyhkysen kohtalolla, nyt syvällä kuilulla, mutta\nkyyhkysen kohtalo ei tuota minulle mitään kauhua, sen kärsimys on\nminulle suloinen, mielelläni tahdon sammua aivan kuin raketti silloin,\nkun sen putoaminen on määrätty. En pelkää mitään myrskyä intohimon\naaltoilevalla merellä; sillä minähän uisin sinun kanssasi, sinun\nkanssasi, ja kenen kanssa voisin varmasti uida, ystäväni, sano minulle,\nkenen kanssa? Ketä, ketä rakastaisin enemmän maan päällä veljeni, ketä?\nEi kenenkään kanssa, eikä ketään ei, ei kenenkään kanssa, eikä ketään!\n\nSinun unesi on kamala ja vielä kamalammat sinun ajatuksesi valveilla\nollessasi; ellen minä ole sinun sisaresi, jos olemme toisillemme\nvieraat... oi, ei, ei, veljeni, elä karkoita sisartasi luotasi, ei...\nmutta etkö sitä ole? Olkoon niin! Mutta karkoittamasi sielussa olet\nsinä ikuisesti veli, ikuisesti! [Tämä kohta viittaa erääseen kohtaan\nAlexanderin kirjeessä lokakuun 12 päivältä, jolloin hänen isänsä\noli vastannut kysymykseen, onko Natasha Alexanderin sisar: \"Ei, hän\nei ole hänen sisarensa.\" Sama ajatus oli tullut Alexanderin mieleen\nsilloin, kun hän erotessaan viimeisen kerran oli pitänyt Natashan kättä\nomassaan.]\n\nMarraskuun 25 p:nä.\n\nEi, ystäväni, sinun kysymyksesi ei ole minua peloittanut, ja mitä\npeloittavaa siinä olisi? Tahdoit tietää, mihin määrään sinua rakastan;\nmutta minähän en koskaan voi sieluani täydellisesti selvitellä, sinä\nymmärrät minua ilman sanojakin. Kauan ja paljon täytyisi minun puhua,\nantaakseni selityksen siitä, mitä tunnen; mutta miksi? Mitä se muihin\nkuuluu; niin, minä en tahtoisi kenenkään muun kanssa jakaa; ken minut\ntuntee, hän myöskin ymmärtää minun sieluni, jos hän tahtoo, ja sinä\nymmärsit minua Krutizessa, jolloin olin vaiti! Ystäväni! usko minua,\nen pelkää sinua, eivätkä sinun sanasi minua säikytä. \"Se on jaloin,\npyhin tunne, Natasha\", sanoit kerran minulle, ja tiedän sen itsekin.\nTunnen, miten pyhä se on, miten puhdas ja miten se johdattaa kaikkeen\nkauniiseen ja hyveeseen. Tälle tunteelle olen sydämeni, sieluni\npyhittänyt, sille uhraan koko elämäni, koko olemassa oloni. Asetan\nystävyyden korkeammalle kuin rakkauden; niin, Alexander, sielussani on\nystävyys korkeammalla kuin rakkaus. En tule koskaan rakastamaan enkä\nsitä voi tehdä. Nuoren tytön ainoana päämääränä -- niin ajattelevat\nmonet, jolleivät juuri kaikki -- on avioliitto, se on, päästä\nturvattuun asemaan, saada oma koti, talous ja oma määräämisvalta. Tämän\nvoi sanoa varsinkin niistä, joiden kanssa kohtalo on tylysti leikkinyt,\njoilla ei ole mitään varoja elääkseen ylellisesti -- joiden ainoana\ntoiveena on saada avioliiton kautta toimeentulossaan muutos parempaan\npäin. Mutta minä en koskaan tätä myönnä, ei, se ei ole yleensä oikein.\nTunnen monta kohtalon pahoin pitelemää, joiden sielu on niin puhdas,\nettä he eivät etsi miestä sen vuoksi, että tämä heidät vapauttaisi\npuutteesta. Niin kamalalta kuin kohtaloni ennen näyttikin, niin tämä\najatus ei koskaan tullut mieleeni, en pitänyt edes mahdollisena,\nettä joku siten ajattelisi. Kohdata olento, joka kaikessa kantoi\nluojan leimaa, selvää leimaa, jota maailma ei vielä ollut voinut\npyyhkäistä pois, sielu, joka oli arvokas tulemaan jumalan täydelliseksi\ntemppeliksi -- sanalla sanoen, olento, jommoista en vielä ole kohdannut\n-- tämä oli ainoa toivomus, mikä minulla on ollut neljännestätoista\nikävuodestani asti. Silloin en sinua vielä täydellisesti ymmärtänyt.\nTunsin sinut ainoastaan osaksi, mutta aavistin jo silloin sinussa\nihanteeni löytäneen muotonsa -- enkä erehtynyt.... Oi, jumala tietää,\nmitä minusta olisi tullut jos olisin erehtynyt. Kun tämän olennon\nolin löytänyt, niin jäi rintaani vielä jälelle toivomus voittaa hänen\nystävyytensä, ja kun kätesi ojensit minulle, ystäväni, silloin annoit\nminulle enemmän kuin elämäni. Kun sinussa olin kohdannut kaiken,\nmitä toivoin, enemmän kuin uskalsinkaan toivoa, annoin sinulle koko\nsieluni; ja voisinko enää sitä toisen kanssa jakaa? Ei, liian syvälle\non ystävyys ojentanut juurensa koko olemukseeni; sitä yksinään\ntahdon vaalia, siitä löytää virkistyksen, sieluni puutarhaa tahdon\nkoristaa yksin sen kukkasilla, ei kenenkään toisen käsi saa taittaa\nlempikukkiani, ja rakkauteni jumalaa kohtaan antaa kukkasilleni elon,\naivan kuin kasteelle auringon säde.\n\n\n_Herzen Natalialle_\n\nWjatka, joulukuun 25 p:nä 1835.\n\nNatalia! Joulukuun 2 p:nä kirjoittamassasi kirjeessä on kohta, jonka\njumala yksin on sinulle sanellut. Tämä kohta ilmaisi minulle selvästi,\nmitä sinä olet minulle ja mitä minä olen sinulle; satoja kertoja olen\nsen lukenut ja kyynelsilmin sitä kohtaa suudellut: \"Mitä antaisinkaan,\nsaadakseni sinut nähdä... Mutta mitä minä voisin antaa? Eihän minulla\nole mitään muuta kuin sinä.\" Niin ystäväni, minä olen sinun; niin, sinä\nolet minua ymmärtänyt; nyt minulle selviää, miksi ei tuo muuan kirje\nsinua säikyttänyt. Olet laskenut kohtalosi minun käsiini, ja minä olen\nantanut itseni sinun omaksesi. Nyt ei mikään enää voi meitä eroittaa.\n\"Elä pelkää mitään minun puoleltani; minä katoan, jos se sinulle on\ntarpeellista.\"\n\nMinkä tähden kirjoitit sen? Näiden sanojen taakse kätkeytyy kamala\najatus -- mutta minä vaikenen -- mitä kaikkea pälkähtääkään toisinaan\npäähämme?\n\nSe tapaus, josta minulle kirjoitit, on tehnyt minuun tärisyttävän\nvaikutuksen. Niin, kauheata on lisätä vielä onnettoman onnettomuutta.\nUskon kyllä, ettet pysynyt silloin kylmänä; lakkaisin sinua\nrakastamasta, jos se olisi sinulle ollut mahdollista! Kohtalo on jotain\nkamalaa, kun se jotakuta vainoo, niin vainoo se aivan loppuun asti.\nKoeta kaikin tavoin tyynnyttää tätä intohimoa hänessä, mutta ajattele,\nettä jokainen tyly sana on puukonpisto hänen sydämeensä. Asetun hänen\nasemaansa -- ei, sitä en voi ajatella, sillä en voi ajatella sinua\nilman rakkauttasi minuun. Tämä uutinen teki minut murheelliseksi,\nvarsinkin kun se tuli aivan odottamatta.\n\nMinä ymmärsin sinua Krutizessa silloin, kun olit vaiti, kirjoitit\nminulle -- niin, minä opin silloin paljon ymmärtämään.\n\nSynkkämielisyyteni, josta puhuit, on katoamaisillaan; minulla on nyt\nseuralainen, joka ymmärtää jokaista sieluni värettä -- hän on onneton\nrunoilija Witberg. Minä en voi elää aivan yksinäni, jotenka hän\ntuntui minusta aivan kuin taivaan lähettiläältä. Siten osaa kohtalo\niskeä haavoja, mutta ne myöskin parantaa. Miten syvästi hän rakastaa\nvaimoaan, ja millä ihastuksella hän puhelee hänestä! Miksi puhut niin\nhalveksivaisesti avioliitosta? Sinulle riittää ystävyys, mutta se, jota\nsinä, enkelini, sillä tarkoitat, ei ole mitään ystävyyttä, muuten eivät\nnämät sanat olisi sielustasi puhjenneet: \"Olen sieluni antanut pois,\nvoisinko sitä enää toisen kanssa jakaa?\" Silloin voisit sinä jakaa.\n\nOmpelemasi kirjelaukun olen saanut; kiitän sinua siitä... mutta\ntiedätkö, se tuotti samalla minulle pettymystä. Luulin, että sinä\nolisit minulle lähettänyt kuvasi -- sen sijaan sainkin kirjelaukun.\nMinun kuvani saat, Witberg maalaa nyt minua isääni varten (huomaahan,\nsuuri taiteilija valmistaa ensimäisen kuvan minusta), mutta olen jo\npitänyt huolta siitä, että sinä saat hyvän kopion. Lohduttakoon se\nsinua eromme aikana; meidän eromme tulee kestämään kauan; se ei pääty\nWjatkaan. Mutta lopulta, kun harhailemisen vuodet ovat loppuneet, kun\ntie on päättynyt, jota saan kulkea -- silloin, silloin ei ole enää\neroa, -- silloin painan pääni poveasi vastaan (ellei se ehkä silloin\njo kuulu toiselle), silloin vakuutan sinulle, että täydellinen onni on\nolemassa, silloin... mutta tämä on vielä kaukana, kaukana, enkelini.\n\n                                   Hyvästi. Sinun Alexanderisi.\n\n\n_Natalia Herzenille_\n\nMoskova, tammikuun 2 p:nä 1836.\n\nNiin, jumala itse on kättäni johtanut silloin, kun kirjoitin\nsinulle, että minulla paitsi sinua ei ole mitään muuta. Jumala itse,\nAlexanderini! Hän on yksinomaan sinussa antanut minulle kaikki, hän\non antanut minulle sielun, joka voi sinua rakastaa. Kuinka hyvä nyt\nolen, kuinka täynnä onnea on nyt koko olemukseni, mikä musiikki täyttää\nsieluni! Olen nyt rakkauden hymni: kuuntele sitä musiikkia; se on\ntaivaallinen, se saa alkunsa jumalasta, se on sinun! Jumala itse on\nsielumme kihlannut, hän on luonut meidät toisiamme varten, ja jos on\nmäärätty, että meidän täällä täytyy erota, niin tuolla ylhäällä on\nikuinen yhtyminen meille säädetty -- tuolla ylhäällä, isänmaassa:\nMiten laaja, miten kaunis onkaan nyt sieluni, oma Alexanderini, se\non itseensä sulkenut sinut ja kuvastaa sinut takaisin. Nyt myöskin\ntajuan tuon sielun pelon, tuon sydämen väristyksen, kun sinä Krutizissa\nerotessamme loit minuun tuon katseen, tuon katseen, joka silloin oli\nminulle aivan käsittämätön ja selvittämätön... Silloin jo sanoin\nsinulle: \"Minä tiedän, että sinä olet jumalan lähettämä luokseni,\nettä sieluni on kajastus sinun sielustasi.\" Ja tuosta ajasta alkaen\nei sielussani ollut ainoatakaan ajatusta, joka ei syntymisestään\nsaanut kiittää sinua, ei elämässäni hetkeäkään, joka ei ollut sinulle\npyhitetty. Jumala on luonut minut rakkaudesta sinuun. \"Silloin, silloin\nei ole enää eroa, silloin painan pääni povellesi, ellei se ehkä jo\nkuulu toiselle.\" Jos Jumala kerran on sinut tähän rintaan istuttanut,\nniin sinä yksin, yksin sinä Alexander... niin sinä yksin saat nojata\npääsi rintaani vastaan, sinä yksin painat minut poveasi vastaan. Ja\nmilloin tulee tuo \"Silloin\", ja milloin saan olla luonasi? Se on\nkaukana, sanot... antaisin koko elämäni yhdestä onnen minuutista,\nostaisin yhden hetken luonasi tuhansilla tuskilla. Sinussa, ystäväni,\non koko maailmani, sinussa rukoilen luojaani, sinussa kunnioitan häntä,\nsinussa ihailen luontoa -- sanalla sanoen, elän sinussa.\n\nEnkö ole oikeassa, olen vain sinua varten luotu, sinua rakastamaan?\nOi, kuinka paljon tästä maailmasta vielä puuttuu säveleitä, jotta\nsielu kokonaan siihen sulautuisi, saisi purkaa kaiken onnensa!\nSilloin, ystäväni, ei enää erokaan tule olemaan niin kauhea! Mutta en\nuskalla sitä ajatusta pitää, pelkään, että meille ei olisikaan suotu\njälleennäkemisen hetkeä; mieluummin ottaa jumala sielun pois, kuin\nantaa sille sellaisen kärsimyksen. Mikä kohtaaminen, mikä tapaaminen!\nJo tätä ajatellessanikin on sydämeni sykintä särkemäisillään poveni.\n\nSaat minulta paljon kirjeitä, ystäväni; paljon nyt niistä pyyhkisin\npois, mutta ne ovat lähetetyt; pyyhi sinä itse se, minkä parhaaksi näet.\n\nMuistan vielä tarkoin tammikuun 6:nnen päivän, muistan jokaisen sanasi.\nOi, silloin leimahti ajatus sinusta minussa aivan kuin kirkas salama;\nvuoroin loistaa se häikäisevällä valolla ja katoo samassa hetkessä,\nvuoroin avautuu äkkiä taivas, ja salama välkkyy väreilevän valkoisessa\nhohteessa ja sammuu sitten taas; pelkäsin itseäni ja pelästyin tuota\nsalamaa, mutta nyt, nyt... Karkoittakoon tuo salama loistollaan kaikki\npilvet pääsi päältä, olkoon minun sieluni sinun sielusi satama pitkän\nmyrskyisen retken jälkeen! Nyt en sano enää, että katoamiseni jonain\nhetkenä voisi olla sinulle kerran tarpeellinen -- ei, minä en ajattele\nsitä enää, yhtä vähän kuin sitäkään, että pieninkään epäilyksen pilvi\nvoisi himmentää sinun loistoasi.\n\nSaanko siis kuvasi? Rakas ystäväni, kuinka hyvin sinä ymmärrät sieluni,\nkuinka katseesi sen syvyydet tutkii! Säilytä kirjelaukkuani; kuvanikin\nsaat aivan varmasti, ja myöskin melkein ensimäisen, sillä minut on\nmaalattu kerran isäni kanssa yhdessä, ja silloin olin vielä rintalapsi.\n\nEn koko yönä ole ollut vuoteessa, en ole nukkunut, minä en rakasta\nunta, sillä se eroittaa ajaksi minut sinusta. Voi hyvin, rakkaani,\nainoa ystäväni!\n\n                                            Sinun Natashasi.\n\nKeskiyö. Nyt on kuusi tuntia siitä kuin sain kirjeesi. Olen nyt aivan\nterve.\n\n\n_Herzen Natalialle_\n\nWjatka, tammikuun 15 p:nä 1836.\n\nOnni aivan huumaa minut; heikko mainen rintani tuskin jaksaa kantaa\nkaiken sen autuuden, paratiisin onnen, jonka minulle lahjoitit. Me\nolemme ymmärtäneet toisiamme. Meidän ei tarvitse yhden tunteen sijasta\npitää kahta. Se ei ole ystävyyttä, vaan rakkautta! Rakastan sinua,\nNatalia, rakastan sinua sanomattomasti, niin tulisesti, niin syvästi\nkuin sieluni yleensä rakastaa taitaa. Sinä olet ihanteeni toteuttanut,\nolet vastannut sieluni syvimpiä vaatimuksia. Mahdotontahan on, että\nemme rakastaisi toisiamme. Niin, meidän sielumme ovat kihlatut, ja\nmeidän kohtalommekin tulevat liittymään yhteen. Tässä on käteni, se\non omasi. Tässä on valani, ei aika eivätkä olot voi sitä rikkoa.\nSuruni hetkinä pidin kaikkia toiveitani mahdottomina täyttymään; mistä\nlöytäisin sen olennon, jota sieluni toisinaan kaipasi? Sellaiset\nolennot ovat kirjailijoiden luomia, eikä niitä tapaa ihmisten kesken.\nJa lähelläni, aivan vieressäni, on olento kukkinut, joka, puhun\nliioittelematta, on paljoa täydellisempi kuin unelmani, ja tämä olento\nrakastaa minua, ja tämä olento olet sinä, enkelini. Jos kaikki toiveeni\nsiten täyttyvät, mistä silloin löydän kylliksi arvokkaan rukouksen,\njolla voin jumalaani kiittää?\n\n\n_Natalia Herzenille_\n\nMoskova, tammikuun 16 p:nä 1836.\n\nKun sinä, Alexander, selitit minulle, että olet koko olemuksesi\npyhittänyt minulle, niin tunsin, että sieluni oli puhdas ja jalo, että\nkoko olemukseni täytyy olla kaunis. Ystäväni, olin onnellinen, kun\nsain sinua ihailla, sinua rakastaa; tulin jalommaksi, armeliaammaksi\ntoivoessani pääseväni yhä lähemmäksi sinun ihannettasi; tunnuin omasta\nmielestäni yhtä korkealta kuin tähti taivaalla. Elin vain sinun\nkauttasi, hengitin vain sinun ystävyytesi kautta, ja koko maailma oli\nminulle kaunis sinun kauttasi. Tunsin, että olen sisaresi, ja kiitin\nsiitä jumalaa, etsin, mitä vielä toivoisin -- vannon sinulle, etten\nlöytänyt mitään, niin täynnä oli sieluni sinua, sellaisen tyydytyksen\nantoi minulle ystävyytesi. Mutta jumala tahtoi minulle vielä toisenkin\ntaivaan avata, hän tahtoi minulle osoittaa, että sieluni jaksoi kestää\nvieläkin suuremman määrän onnea, että niille, jotka häntä rakastavat,\nei autuudella ole mitään rajoja, että rakkaus on vielä korkeammalla\nkuin ystävyys... Oi, Alexanderini, sinä tunnet tämän sielun paratiisin,\nolet siinä soivan laulun kuullut, olet sen itse alkanut, mutta sen\nloiston näkee ensi kertaa sieluni -- minä kumarran nöyränä, minä\nrukoilen, minä rakastan.\n\nAlexander, ystäväni, tahtoisin tulla täydelliseksi, enkeliksi,\nollakseni täydellisesti sinun arvoisesi; tahtoisin, että se povi, jolle\nkerran pääsi painat, mahduttaisi koko taivaan, missä ei sinulta mitään\npuutu, ja että se olisi rikas yksistään rakkauden, yksistään sinun\nkauttasi. Ja samalla tämän rakkauden kanssa mikä luottamus sinuun!\nja voiko yleensä rakkaus säilyä ilman luottamusta? Ei, ystäväni,\nei, enkelini, sinun ihanteesi on kaukana; etsi sitä sieltä, sieltä,\njumalan läheltä, mutta täällä maan päällä ei se ole. Sinä voit olla\nmonen ihanteena, mutta olla sinun ihanteenasi... Minut valtaa usein\nsyvä alakuloisuus kääntäessäni katseeni omaan itseeni ja tunnen kaiken\nvähäpätöisyyteni sinun rinnallasi, verraton Alexanderini; poveni on\nliian ahdas, jotta sinne mahtuisi kaikki se, mikä on toiveittesi\nesineenä, ja ehkä sielunikin vielä liian kaukana sinusta, sulautuakseen\nyhteen sen kanssa. Ei, enkelini, etsi sitä, jolle ei ole vertaa, jonka\nkaltaista ei ole; minun kaltaisiani kohtaat monta; elä nojaa päätäsi\nheikkoa povea vastaan, jolla ei ole voimaa kantaa niin paljon kaunista,\nniin paljon pyhää. Olen tullut murheelliseksi... Voi hyvin.\n\nTammikuun 17 p:nä. Anna minulle anteeksi nämät synkät ajatukset,\nystäväni. Ero, etäällä olo, kaikki tämä tekee toisinaan sieluni\nlevottomaksi ja peittää sen pilviin. Jos vielä olen kaukana, hyvin\nkaukana sinun ihanteestasi, niin vaikuttaa rakkauteni sinuun sen, että\ntulen sitä lähemmäksi; tunnen, että olen jo paljon muuttunut, tunnen,\nettä olen tullut paremmaksi; mutta kuinka kaunis mahtaakaan olla se\nsielu, joka kykenee sinua kunnioittamaan ja rakastamaan!\n\nSinun kuvaasi en ole vielä saanut nähdä. Ah, ystäväni, kun kuulin, että\nse oli jo täällä, aloin ilosta itkeä ajatellessanikin, että saan nähdä\nkuvasi (ah, ainoastaan kuvasi). Ah, miksi olen niin loitolla sinusta,\nmiksi en voi nähdä sinua itseäsi, kuulla ääntäsi, täyttää toiveesi,\narvata ajatuksesi, nauttia näkemisestäsi, itkeä yhdessä sinun kanssasi,\nantaa elämäni hetkiseksi sinulle?\n\nMillä hartaudella astun Herran huoneeseen, millä hartaudella\nrukoilen! Tiedän, kenen puolesta anon, kenen puolesta rukoilen. Ja\nkuinka rakastan kaikkia ihmisiä, ja kuinka toivon, että he minua\nrakastaisivat. Rakastakaa, rakastakaa sisarta, Alexanderin ystävää,\nrakastakaa häntä, jonka povea vastaan hän kerran painaa päänsä!\n\nTänään on äitisi nimipäivä -- toivotan sen johdosta sinulle onnea,\nystäväni! Kuinka olisinkaan iloinnut, jos olisin voinut päivän viettää\nhänen seurassaan; mutta se on mahdotonta. Jos voisin hänet useammin\nnähdä, niin tuntuisi ero sinusta helpommalta, mutta tämäkin lohdutus on\nminulta riistetty. Painakoon kaikki maailmassa minua alas, kestäköön\ntämä katkera ero vieläkin kauemmin, jos se on jumalan tahto; en vaivu\nepätoivoon, en koskaan kadota luottamustani, että se päivä lähestyy,\nse aika koittaa, jolloin saan yhdistyä sinun kanssasi, ja silloin voi\nkuolema yksin eroittaa minut ystävästäni.\n\nEhkä pidät minua haaveilijana; mutta sano, ystäväni, millä voin\nvapautua näistä haaveista, näistä ajatuksista, joihin sinä olet\neroittamattomasti liitetty?... Usein, ellei liian paljon ihmisiä ole\nympärilläni, katoo kaikki maallinen, kaikki elävä ympäriltäni, sinä\nyksinään, josta en voi hetkeksikään erota, jäät luokseni. Kuinka\nkauniita ovatkaan nuo hetket! Olemme silloin niin lähellä jumalaa,\nkaikki on meidän rakkaudellamme täytetty; sellaisina hetkinä tuntuu\nkuin kadehtisi taivaskin meitä; jumala itse siunaa meidän rakkauttamme,\nmaailman kaikkeus laulaa rakkautta ikäänkuin kaikki -- olisi rakkautta.\n\nValoisa on elämäni, Alexander, mutta vielä valoisampi sieluni. Kun\nkerran olen sinun kanssasi yhdistetty, silloin tämä valo sammuu aivan\nkuin tähti katoo auringon säteisiin.\n\n\n_Herzen Natalialle_\n\nWjatka, huhtikuun 27 p:nä 1836.\n\nOn jo kauan siitä, rakkaani, kun olen saanut kirjeen sinulta. Jumala\nsuokoon, että tämänpäiväinen posti tuo sen minulle, vaikkapa vain\nyhden ainoan rivin! Natasha, tiedäthän itse, minkä ilon tuntee kirjeen\nsaadessaan, ja miten tuskalliselta tuntuu sen turha odottaminen.\nKaikeksi onneksi on kevytmielinen elämäni nyt loppunut; teen taas\ntyötä, vaikkakaan en niin paljoa kuin ennen, mutta siitä on kuitenkin\nhyötyä. Ei saa eroittautua ihmisistä ja todellisesta maailmasta, se\non vanha saksalainen lauselma. Todellinen maailma yksinään tarjoo sen\ntäydellisyyden, jota ei työskentelyhuoneessaan tapaa, ja joka on hyvin\nopettavainen. Ihminen ei ole luotu yksinäisyyttä varten. Mutta voi\nsitä, joka antaa sielunsa alttiiksi tämän maailman tyhjyydelle eikä\nota varteen toista, korkeampaa! Sielun ja ruumiin puolesta sairaana,\nmurtuneena ja surullisena tulin tänne ja etsin sen vuoksi lohdutusta\npetollisesta, meluavasta hyörinästä. Mutta tämä ei voinut kauaakaan\nkestää. Sinä olet jouduttanut minun paluutani taas ihanteen luo,\neikä tämä vuosi kuulu elämäni aivan hukkaan menneisiin vuosiin; se\non rikas kokemuksista, tunteista ja ennen kaikkea muuta rakkaudesta\nsinuun, enkelini. Nyt on päässäni suunnitelma hyvin tärkeään työhön,\njoka täyteen kehitykseensä tullakseen vaatii ehkä kokonaisen romaanin,\nja johon sisältyy paljon omastakin elämästäni. Olen päättänyt tässä\nkirjoitelmassa omistaa erikoisen osan omalle sielunelämälleni.\nSe muodostaa siten hieroglyfisen kuvauksen omasta elämästäni. Ne\nvaikutelmat, jotka olen saanut, kuvaan erityisissä kertomuksissa,\njoissa kaikki on keksittyä, mutta lepäävät todellisella pohjalla.\n\nTällä hetkellä herättää mielenkiintoani suuressa määrässä uskonnollinen\naihe: Luciferin lankeeminen -- jättiläsmäinen allegoria, jossa olen\ntullut hyvin tärkeisiin lopputuloksiin. Mutta tämä on kaikki vielä\nsyntymätilassa!\n\nNyt on kohta toukokuu; vuosi on jo kulunut tänne tulostani, mutta vielä\nei ole mitään varmaa toivoa paluustani. Hyvä jumala, kuinka julmia\novatkaan ihmiset meitä kohtaan! Melkein kahden vuoden kuluessa ovat he\nsallineet meille yhden ainoan tapaamisen, joka kesti muutaman minuutin,\nja yhden suudelman, joka oli erosuudelma. Ja kuinka me toisiamme\ntarvitsemme! Ja pahinta kaikesta on se, ettei ole mitään varmaa toivoa.\nEi kukaan tahdo suorastaan toimia karkoitetun puolesta. Oi, Natasha!\nvasta täällä olen tullut tuntemaan ihmisten alhaisuuden suuressa ja\npienessä, sillä täällä astuu se esiin koko alastomuudessaan, eikä\nohuinkaan sivistyksen huntu sitä verhoo, ja kuinka kiitollinen minun\nkuitenkin täytyy olla siitä, että olen täällä kohdannut jalon sielun --\nWitbergin.\n\nMutta tiedätkö, kummastelet kuullessasi, että täällä Wjatkassa melkein\njoka päivä puhun sinusta. Niin, melkein joka päivä, ja se on minulle\ntavattoman suuri ilo. Kenen kanssa? kysyt sinä. Rakkaus on arka\npuheissaan, siksi en ole Witbergille voinut sanoa sanaakaan, hänen\nkallioinen luonteensa kun häätää luotaan pois kaikki sellaiset puhelut.\nRouva Medwjedeffillekään en ole tahtonut siitä puhua, sillä se olisi\ntuottanut hänelle tuskaa, ja hän on jo muutenkin kylliksi onneton.\nMutta muistatko erään toisen Paulinan, erään saksalaisen, josta sinulle\nolen jo ennen kirjoittanut? Hänellä on hyvin runollinen mieli, enkä\ntiedä, mistä se tulee, mutta hän on ainoa, jolle olen voinut kertoa\nkoko rakkauteni sinuun, ja sen jälkeen olet sinä keskustelujemme\nainoana esineenä. Kiitokseksi siitä pyydän sinua seuraavassa\nkirjeessäsi kirjoittamaan hänelle muutaman rivin, mutta ranskaksi.\nSano häntä suoraan Paulinaksi. Hän ansaitsee sen, sillä hän toivoo\nsydämestään, että Alexanderisi pian saisi rientää syliisi. Kirjoita\njoka tapauksessa hänelle joku kohtelias lause, un rien.\n\nSinä olet saanut uuden pianinon, niinkuin äitini kirjoittaa. Soittele\nniin paljon kuin voit. Kirjoitan kotia, jotta lähettävät sinulle erään\nHerzin rondoletton, minua se tavattoman paljon miellyttää ja annan\ntäällä usein sitä itselleni soittaa.\n\nHuhtikuun 29 p:nä. Vielä yksi asia! Kirjoitat, että Ogarno rakastui\nmorsiameensa saksalaisen kirjallisuuden vuoksi, ja kun et sitä tunne,\nniin sinua ei kannata laisinkaan rakastaa. Lakkaa kirjoittelemasta\nsellaisia järjettömyyksiä, rakas Natasha, etkö häpeä? Sinun sielusi\ntäyttää sinut ylevyydellään, pyhyydellään, usein ihailulla, jota\nvastoin sinulle, vaikka ymmärtäisitkin tähtitiedettä, ei tämä anna\nmitään aihetta minun ihailemiseeni. Elä halvenna itseäsi, sinä --\nenkeli, enkeli, jonka jumala itse on minulle lähettänyt; rakastan sinua\nsielusi, rakkautesi tähden, joka täyttää koko olemuksesi, rakastan\nsinua siksi, että minun on mahdotonta olla sinua rakastamatta. Voiko\nkirjeitteni hehkuva kieli, tämä tuliliekki jättää sinuun epäilyksen\nvarjoakaan siitä, että panisin ulkonaisille seikoille jotain painoa?\n\nJa täyttyköön isäsi siunaus, olkoon Alexander Newski sinun\nsuojeluspyhimyksesi. Tiedäthän, minutkin on isäsi kerran samalla\nkuvalla siunannut, ja se on minulla täällä. Heitä loitos ajatus\ntulevasta erosta; nykyisyys on kylliksi surullinen. Moskovassa en\nsaa viipyä, mutta vannon sinulle, että jos pieninkin mahdollisuus on\nolemassa siihen, niin en eroa sinusta. Olen jo sinulle kirjoittanut,\nettä lasken puolet suruistani sinun hartioillesi; kanna ne yhdessä\nAlexanderisi kanssa.\n\nTulevan kuukauden, siis toukokuun, lopussa päätetään tärkeä asia:\nvoinko toivoa päästä vielä vuoden 1836 kuluessa Moskovaan? Jos\nrukoukset auttavat, niin mitä rukouksia taivas mieluummin kuulisi kuin\nsinun?\n\nKuinka onnellinen rouva Witberg vielä onnettomuudessaankin on! Mutta\nusko minua, usko minua, meillekin tulee kerran vielä hetkiä, jolloin\nparatiisi meitä kadehtii. Voi hyvin, minulla ei ole aikaa kirjoittaa\nenempää. Suutelen käsiäsi, sinua, suutasi. Oi, jospa pian se aika\ntulisi jolloin sydämellinen, pitkä, tulinen suudelma karkoittaisi\nkaiken synkän pois!\n\n                                    Sinun, sinun Alexanderisi.\n\n\n_Natalia Herzenille_\n\nSagorje, elokuun 31 p:nä.\n\nAlexander, enkelini! Onko se risti raskas, jota kannat yhdessä minun\nkanssani? Raskas, peloittavan raskas? Mutta saanko minä uupua, jos\ntahdon auttaa sinua sitä kantamaan? Voivatko voimani herpaantua, kun\nnäen lujuutesi? Usko minua, Alexander, tämä uusi eron vuosi teki\nminuun saman vaikutuksen kuin nuoli graniittivuoreen. Vasta nyt sano\nminua omaksesi, nyt vasta olen tuon pyhän nimen arvoinen; nyt suutele\nminua ja syleile minua, olen kaiken sen ansainnut. Tämä suudelma on\npalkintoni nöyryydestäni, tämä syleily virkistykseni kovan vaivan\njälkeen. Et niinkuin raketti ole minua lennättänyt ylös -- ei, niinkuin\nherran enkeli liidät kantaen minua siivilläsi kohden taivasta. Ja sinun\nrakkautesi, sinun rakkautesi... se on -- se muuri, jonka jumala itse on\nlaatinut, ja joka sieluani suojaa -- sano, mitkä aseet voisivat tämän\nmuurin kautta tunkeutua? Kantakaamme siis ristiämme yhdessä? En uskalla\npyytää: anna minulle suurempi osa taakkaa; me olemme yksi sielu, yksi\nenkeli, sen vuoksi täytyy olla yksi taakkakin ja yksi yhteinen voima.\n\nEilen sain elokuun 14 päivänä kirjoittamasi kirjeen. \"Kyyneleesi\nputoavat näille riveille\" -- niin. Mutta samoilla riveillä olen ne\nkuivannutkin. Ajattelin, että jokainen kyyneleeni putoo sydämellesi ja\npolttaa sen, että suruni suurentaa suruasi ja tekee taakan vieläkin\nraskaammaksi; päätin sen vuoksi heti hillitä itseäni, koota kaikki\nvoimani, kaikki rakkauteni tarttuakseni uuteen ristiin ja kantaakseni\nsitä. Me kuulumme erottamattomasti yhteen.\n\nRauhoitu, enkelini, Kijeffiin en mene missään tapauksessa. Odotan,\nkunnes jumala itse näyttää minulle tien Wjatkaan; silloin se on oleva\nvarma ja vaaraton. Mutta tunnustan sinulle, ystäväni, että minun on\nvaikea erota tästä ajatuksesta; se on syvälle juurtunut sydämeeni.\nTavaton ja vaikea tehtävä, mutta juuri sen jättiläismäinen suuruus\nlievensi pitkää eroa, jonka ajatteleminen tuotti minulle kauhua jo\nsilloin, kun en sitä varmuudella odottanutkaan. Nyt heitän tuon tuumani\npois luotani kauas: se ei saavuttanut myöntymystäni. Enkelini, usko\nminua, en ainoastaan alistuvaisuudella ja nöyryydellä, vaan ilollakin\nkannan tämän ristin. Elä sinäkään uuvu, jumalainen ystäväni! Miten\nvoisimme kestää yhdessäolomme, autuutemme, ellemme jaksa kestää eroa,\ntuskaa? Valmistautukaamme, olkaamme lujempia, voimakkaampia, jalompia,\npyhempiä!\n\nVähän aikaa sitten oli sielussani vielä ihania unelmia, täynnä onnea\nja toivoa, mutta nyt?... Jos se on vain mahdollista, niin kirjoitan\nsinulle joka aamu ja ilta -- tämä on minulle yhtä suuri tarve kuin\nrukouskin; teen sinulle joka päivä tiliä tunteistani ja ajatuksistani;\nsilloin tämä vuosi kuluu nopeasti, eikä ero vaivaa meitä niin paljoa.\nSinua, enkelini, pyydän kirjoittamaan minulle niin usein kuin voit.\nKatsohan, minähän elän ainoastaan silloin. Vähäpätöisinkin tapaus,\njoka koskee sinua, pysyy sitten ajatuksissani päiväkausia. Kirjoita\nmitä tunnet, mitä ajattelet, kaikesta, kaikesta. Lupaan sinulle,\netten ole murheellinen, en sure, kannan kaikki lujuudella -- vielä\nenemmän, silmäni, korvani ja sydämeni ovat suljetut kaikelta muulta\npaitsi rakkaudelta. Kaiken muun voin kestää, mutta en yhtä hetkeä\nvailla rakkauttani sinuun. Rukoillen kiedon käteni polviesi ympärille,\nenkelini Alexander! Elä uuvu, elä väsy! Sinun Natashasi kuolee, jos\nsielusi vaipuu surun valtaan. Niin, minä uskon, että valon päivät\nkoittavat meille, uskon, että me löydämme taivaan maan päällä!\n\n\n_Herzen Natalialle_\n\nWjatka, syyskuun 21 p:nä.\n\nYstäväni! Jo useita päiviä on minua paha demooni kiusannut. Joku\naika sitten kävi se harvemmin sielussani; nyt se on myrkyllisine\nhenkäisyineen palannut. Ihmiset -- sinä et vielä tiedä, mikä ilettävä\njoukkio ihmiset ovat; oi, jospa et koskaan oppisi niitä tuntemaan!\nTuntekoon sielusi elinaikanaan ainoastaan jumalan ja sen miehen, jonka\nhän on sinulle antanut; elä koskaan opi tuntemaan suurta joukkoa ja sen\nalhaisia intohimoja. Sinä tiedät, että kirkas peili tulee himmeäksi,\nkun siihen hengittää, samoin tulee puhdas sielu himmeäksi suuren joukon\nhenkäisystä. Katselen heitä ja ajattelen: ovatko he todellisia olentoja\nvai kauheita kummituksia, irvikuvia? Jokainen, joka on korkeammalla\nkuin joukko, on sen vihollinen, ja sitä se heittelee kivillä. Mutta hän\nputoo tuohon kirottuun piiriin, josta ei mitään pelastuksen tietä ole,\nsärkee oman sielunsa, repii kaiken ympärillään olevan alas syvyyteen,\nja joukko nauraa ja taputtaa käsiään suosion osoitukseksi ja heittää\nlokaa hänen kasvoilleen. Yksi ainoa tie taivaaseen on olemassa --\nrakkaus. Ihminen on langennut enkeli, Lucifer, yksi ainoa tie vie hänet\ntaivaaseen, maalliseen paratiisiin -- rakkaus. Tämän kahden sielun\nsulautumisen yhdeksi, sen sinä olet minulle näyttänyt, sinä, enkelini,\njoka olet arvoinen sovittamaan ihmiskunnan jumalan kanssa. Ja vielä\nnytkin, kun rakkautesi kirkastamana katselen itseäni, niin kuinka\npaljon itserakkautta, kuinka paljon itsekkäisyyttä elääkään vielä\nminussa! Itsekkäisyys on rutto, ihmissielujen tuho, syntiinlankeemuksen\njälkiseuraus, Luciferin perintö. Natasha, Natasha, minä tarvitsen\napuasi, olen kohtalon runtelema, ihmisten runtelema, sieluni on aivan\nkuin kokonaan ruvilla peitetty, koko sydämeni mätänee -- sinä yksin\nvoit minut parantaa, yksi ainoa katseesi ja annan ihmisille anteeksi\nheidän loukkauksensa, joita he joka päivä minulle runsaasti jakelevat.\nEhkä kohtalo tuottaa minulle vuoden päästä pelastuksen!\n\nKirjeitäsi, jotka annoit Makaroffille, en ole vielä saanut; hän ei ole\nvielä palannut, mutta saapuu varmasti muutaman päivän päästä; odotan\nhäntä aivan kuin vanki odottaa vapautumistaan.\n\nViime kirjeessäsi kirjoitit, että Emilian mielestä näyttää tilamme\nkamalalta, jos kaikki paluuni jälkeen pysyy entisellään; sinun\nmielestäsi ei kaikki näytä niin kauhealta. Niin, olen siitä vakuutettu,\ntunnen sinun sielusi, se on kaiken maallisen rakkauden yläpuolella, ja\ntaivaallinen, pyhä rakkaus ei kaipaa mitään ulkonaisia valmistuksia.\nTiedätkö, että vielä en voi ajatella avioliittoamme, etkö sinäkin\njo luovu siitä ajatuksesta? Sinä minun vaimoni! Mikä alennustila!\nMinun pyhimykseni, minun ihanteeni, minun taivaallinen olentoni, joka\ntaivaallisen sympatian kautta on sidottu minuun, enkelini -- vaimonani!\nNiin, tässä nimityksessä on verinen pilkka! Sinä tulisit vaimokseni\nsanan täydessä merkityksessä, minun rakkaudellani, sinun rakkaudellasi\non oleva jotenkin maallisesti muodostunut päämäärä! Hyvä Jumala,\nsoimaisin itseäni rikolliseksi, en olisi sinun rakkautesi arvoinen, jos\ntoisella tavalla ajattelisin; me emme voi lähemmin kuulua toisillemme,\nsillä meidän sielumme ovat yhtä, sinä elät minussa, sinä olet minä.\nMutta sinä olet oleva minun, ja minä pidän sitä erikoisena onnena --\nse on uhraus, jonka me teemme porvarilliselle yhteiskunnalle; se on\nyhteiskunnan vaatima ilmoitus siitä, että sinä olet minun -- ei muuta.\nJuoda sinun katseesi itseeni, käden puristuksella, sanaakaan sanomatta\npaljastaa koko sieluni, suudelmassa antaa sinulle sieluni omaksesi ja\nimeä sielusi itseeni -- mitä muuta se on? Mitenkä Emilia voi sielullaan\nkäsittää rakkauden niin pintapuolisesti, hän, joka itse on rakastanut?\n-- -- --\n\n                                                       Alexander.\n\n\n_Natalia Herzenille_\n\nLokakuun 29 p:nä, 1839, perjantaina.\n\n\"Isä, jos tahdot, niin ota pois tämä kalkki minulta! Vaan elköön\nkuitenkaan niin tapahtuko kuin minä tahdon vaan niinkuin sinä!\"\nEdessäni on kirjeesi 19 päivältä... Olkoon niin! lyökää minua,\npilkatkaa minua, takokaa vankirautani lujempaan, tehkää kahleeni\nraskaammiksi, te ette kuule minua suustani muuta kuin: Alexander!\nKatseestani ette lue moitteen varjoakaan, täällä ei ole sille tilaa,\nkiduttakaa minua, naulitkaa minut ristiin -- \"Alexander, Alexander!\"\nhuutaisin minä sen sijaan että: \"Isä, anna heille anteeksi, he eivät\ntiedä, mitä tekevät.\" Tämäkin sana on rukous, pyhä, täydellinen\nrukous... Oi, minun elämäni, minun rukoukseni, minun Alexanderini!\nOjenna minulle kätesi, vaivuta katseesi omaani, salli minun juoda\nsuusi henkäisyä... Murehdi, murehdi, minä tunnen tuon murheen. Mutta,\nenkelini, eikö meillä olisi voimia tätä tuskaa kantamaan? Minä kannan\nsen, tunnen sen, olkoon koko tämä eron aika niinkuin yksi ainoa\nkuoleman päivä, sulakoon olemuksemme aivan kuin vaha, kun me vain\nyhdessä, syleillen toisiamme astumme sen kynnyksen yli, joka vie\ntoiseen elämään. Ah, mieleni on raskas. En voi vielä täydellisesti\nymmärtää, en vielä uskoa, en tiedä, mikä minua vaivaa, mutta raskas\npaino on rinnallani, raskas sieluni päällä, aivan kuin se olisi rautaan\nkahlehdittu... Sinä et ole minusta loitompana kuin ennenkään, ei,\nen näe mitään estettä, en vain voi sinua koskettaa. Ystäväni, miten\nmustaa, miten kylmää on ympärilläni, oi, tämä on kauheata! Tästä\nusvasta tuijottaa kummituksia, petoja, niiden silmistä valuu lumi, ja\nniiden henkäisy on kuolemaa tuottava. Minun suojelusenkelini, elä jätä\nminua. Jospa voisin kuulla vain askeltesi äänen... ei, ympärilläni\non hiljaista, kaikki hiljaista. Hyvä jumala, ei sanaakaan! Hän näkee\nkaiken. Hän tietää kaiken, me emme tahdo arkailla, toinen toisemme\ntähden emme! Oi, ei, katso, tämä surukin, tämä sielun sairaus on pyhä\nja kallis, mikä runsaus vielä tässä tuskassakin, näissä kärsimyksissä!\nOi, minun enkelini, minun ihmeellinen ystäväni! Ja sunnuntaiksi\nvalmistetaan minulle yllätys. Puhutaan niin paljon, niin paljon! Hyi,\nmiten rumaa kaikki on, miten heinäsirkkalauman kaltaista; mutta leipä\nei ole maallista, ihmiskädet eivät ole sitä kylväneet, eikä se ole\nihmisiä varten; nämät heinäsirkat eivät sitä voi vahingoittaa; ne\nsyövät nälissään toinen toisensa. Voi hyvin, veljeni, ystäväni, isäni,\nainoa pelastukseni ajassa ja iankaikkisuudessa!\n\n                                                 Sinun Natashasi.\n\n\n_Herzen Natalialle_\n\nMaaliskuun 2 p:nä, keskiviikkona 1838.\n\nMinä en tiedä, tykkikö sydämesi kello kahden aikaan. Minä olen\n_täällä_, nimittäin salaa; pidä huolta siitä, että kohtaamme toisemme!\nHuomenna kello yhdeksän lähden taas pois. Anna vielä tänään Arkadille\nmääräyksesi; lähetän jostain majatalosta häntä etsimään. Aamulla\nvarhain kello kuusi täytyy oven olla auki. Nyt ei ole enää aikaa\nmiettimiseen, nyt täytyy toimia.\n\n                                                   A.H.\n\n(Samalla lehdellä on Natalian käsialalla:)\n\nÄsken juuri näin Alexanderin; en voi kirjoittaa, tee mitä tahdot. --\nKeskiviikkona, maaliskuun 2 p:nä kello 5 iltapäivällä.\n\n\n_Natalia Herzenille_\n\nMaaliskuun 3 p:nä, kello 10 aamupäivällä. (Moskova.)\n\nEikö kaikki ole vain unta? Ei, sellaisia unia ei ole. Anna minulle\nanteeksi, anna minulle anteeksi, enkelini, \"hän ei saanut sitä\neläissään nähdä, vaan kuoli\" [Sanat eräästä Natalian aikaisemmasta\nkirjeestä.], anna anteeksi, minä en ole sitä eläissäni nähnyt enkä ole\nkuollut. Vielä nyt elää? Alexander!\n\nKello 12. Alexander -- eikä mitään muuta sanaa! Riittääkö tämä,\nenkelini. Enkelini, sano, riittääkö se?\n\nSinä eroat minusta, eikä mieleni ole murheellinen. Kylliksi!\n\nOi, nyt meillä on voimia kantamaan kaksin verroin sen, mitä olemme\nkantaneet, jopa enemmänkin!\n\nMinun elämäni, minun sieluni, vieläkö kauemmin odottaa? Mutta onko\njumalalla mitään vielä?\n\nKello 4. Missä olet? Täällä, täällä, sinun Natashasi vieressä! Me\nolemme erossa: kirjoittaminen on minulle vaikeata, mutta sinähän\ntahdoit sen. Mitä ovat nämät kirjekasat verrattuina yhteen minuuttiin\nsinun luonasi, yhteen katseeseesi! Alexander, me emme ole eronneet,\ntässä on kätesi, sinun povesi.\n\nNyt voin ainoastaan huudahtaa: \"Kiitetty olkoon jumala!\" Enkeli, mitä\nmeille vielä voi tapahtua maan päällä? Ei, odota...\n\nKun sinä läksit pois (mutta mehän emme ole eronneet), laskeuduin\nvuoteelle, makaan yhä vielä, en vielä ole noussut, enkä nousekaan,\nruumiini on eronnut sielusta.\n\nEnkeli, enkelini, eihän tämä ole unta? Ei, vaikeneminenkin on vaikeata.\nMissä olet? Toivon ikuisesti saavani jäädä luoksesi, ikuisesti on tämä\nkatse, tämä käsi, tämä povi minun kanssani yhdistetty. En muista, millä\ntavoin lähdit, mutta en ole surullinen, en, en!\n\nEn voi ketään nähdä, ketään kuulla, kenenkään ei tule minua lähestyä!\nPois, pois kaikki, Alexander on minun luonani.\n\nEi, mitään ei ole sielustani otettu; se on paljoa täydempi, rinta on\nahtaampi.\n\nOi, minä olin lyhyen ajan tainnoksissa, mutta se ei ollut tavallista\nunta, pääni nojasi rintaasi vastaan... Jokin liikahti -- heräsin -- se\noli tuoli, puinen tuoli. Missä sinä olet, missä on sinun povesi?\n\nEnkeli, enkelini, sinä minun elämäni! Ympärilläni on valkeus, pyhyys;\nmiksi he tulevat. Nouse, herää!\n\nKiitäköön kolmivaljakko Wladimiriin, hän jää kuitenkin luokseni, kenen\nkäsi on tämä, kuka minua suutelee? -- Sinä, sinä. Mitä toivot nyt? Minä\nen mitään.\n\nKello 5. Minua hoidellaan aivan kuin sairasta, mutta sielu, sielu...\nTaukoamatta virtaavat kyyneleeni, mutta ne eivät putoa maahan, enkeli\nkantaa ne taivaaseen.\n\nKello 7. Äsken oli valkeus ympärilläni, aivan kuin kaikki olisi\nsillä täytetty, aivan kuin olisit luonani. Niin, tässä ovat silmäsi,\notsasi... Enkeli, minun, minun, minun enkelini!\n\n\n_Herzen Natalialle_\n\nWladimir, huhtikuun 27 p:nä, myöhään illalla.\n\nNatalia, tilani on kauhea, kaikki näytti valmiilta, kuvernööri oli\nkirjoittanut alle, äkkiä tuli kirkon miesten puolelta kielto; puuttui\nsinun täysi-ikäisyytesi todistus.\n\nEi, jo riittävät kärsimykset! En kestä enää, koko rautainen lujuuteni\non kadonnut; ilman sinua vaivun perikatoon, perikatoon, perikatoon.\nSanoit minulle: \"Pelasta minut\", nyt sanon sinulle ja jumalalle:\n\"Pelastakaa minut!\" Grace, grace! Toinen jalkani oli jo vaunussa\nkiitääkseni Moskovaan, mutta tant va la cruche à l'eau qu'à la fin s'y\ncasse... liiankin usein!\n\nAh, mikä myrsky sielussani, ja kuinka se tekee kipeätä, kipeätä! Sain\npullon viiniä pakatakseni sen ja join sen kaiken; en enää pitkään\naikaan ollut sitä tehnyt. Ja totisesti, olen onnellinen, hyvin\nonnellinen, hän rakastaa minua, hän on pyhä, on saavuttamaton --\nmitenkä olisikaan, jos hän ei rakastaisi minua -- ha ha ha! Ikäänkuin\nNatalia voisi elää rakastamatta minua! Tämähän on järjetöntä,\nhassutusta! Mutta tehkää tästä loppu, jumalan nimessä, jumalan nimessä,\ntehkää loppu!\n\nTule umpimähkään, me järjestämme kaiken. Kummallista, mieletöntä --\nmutta kuule, ellemme saa kaikkea järjestykseen, olethan voimakas,\nenkelini, on olemassa keino, jonka jumala on antanut niille ihmisille,\njotka kaipaavat taivaaseen -- acidum hydrocyanicum [sinihappo] -- me\njuomme sitä yhdessä. Sinä olet heikompi, tarvitset vähemmän -- ja\nsilloin me olemme lyhyessä hetkessä isän jumalan luona.\n\nLauantaina illalla. Jumalan tähden, todistus siltä papilta, joka\nsinut on kastanut, ja sitten jumalan nimessä Wladimiriin! Kaikki on\nvalmiina... Enkelini!\n\n\n_Natalia Herzenille_\n\nMoskova, toukokuun 1 p:nä, sunnuntaina.\n\nSulhaseni! Muutama askel etäisyyteen... ja olen kotonani, meidän\ntalossamme, ja me olemme yhdessä! Peloittava, kamala aika! Meidän\nsuuren, pyhän, jumalallisen \"Silloin\" portit aukenevat, meidän tulee\narvokkaasti astua sisään. Tunnen puhdasta, rehellistä kiitollisuutta\nihmisiä kohtaan, jotka ovat minut luotaan sysänneet, he antoivat\nminulle aikaa valmistumiseen. Tunnen sinun läheisyytesi -- Herra,\nsiunaa meitä!\n\nKirjeesi pelästytti minua, heitti minut kamalan mielenliikutuksen\nvaltaan, tuotti minulle tuskia ja riisti rauhani... Alexander --\nkirje, ja mikä oli se tunne, joka sen kirjoitti! En anna sinulle tätä\nrakkautta anteeksi! Enkelini, katso Natashaasi -- hiljainen rauhallinen\nautuus, rukous ja odotus! Leijailen korkealla, korkealla kaiken muun\nyläpuolella; taivaalla, sielussani luen ne sanat, jotka Hän sinne on\nkirjoittanut: \"Vähän ajan päästä olet hänen luonaan.\" Miten pyhinä,\nmiten puhtaina ja miten lähellä täytyy meidän olla häntä, kun seisomme\nniin lähellä sitä, joka on meidän \"Silloin\" -- eikä murheesi haihdu?\nMutta rauha olkoon sinun kanssasi -- sinun kätesi! Syleile morsiantasi\narvokkaasti, eläkä kadu, että olet häntä syleillyt. Ah, Alexander, en\nvoinut sinua käsittää, kun sen luin ja...\n\nKello 2 aamulla. Eilen minua häirittiin. Tänä aamuna kello seitsemän\nsain kirjeesi ja ilmoituksen. Alexander, en ymmärrä mitään, olet\nlähellä, lähellä, sen vain ymmärrän.\n\nIllalla. Nyt on vuoroni vaieta. En sanoilla, en kynällä voi puhua;\nkaikki sanoo vain: pian, pian! Pian, Alexander!... En tiedä, mitä\ntapahtuu, enkä ymmärrä, mitä minulle sanotaan. Isä on vihoissaan.\nEmilia pitää huolta puvustasi, ystävät syntymätodistuksesta, minä...\nminä... tiedäthän, millainen minä olen.\n\nAh, se on vaikeata -- jumala! Alexander... Toden totta, enkelini,\nminulla ei ole mitään halua kirjoittaa -- mieluummin tahdon puhua sinun\nkanssasi.\n\nOi, Alexanderini! -- Ja vihkisormukset?\n\n\nMoskova, toukokuun 6 p:nä, perjantaina.\n\nMahdollisesti on tämä liuska meidän kirjeellisen elämämme loppu. Oi,\nehkä luet nämät rivit silloin, kun olen jo lähempänä Wladimiria kuin\nMoskovaa. Kaikki tämä kiihoittaa niin mieltäni, se on niin täynnä, että\nse ihastuksesta vuotaa yli äyräittensä.\n\nMissä olet sinä? Alexander, minulta ei puutu ainoastaan sanat, en\nvoi edes käsittää, miten sydämeni laita on, mikä minun on. Jos tämä\nautuuden odottaminen vielä kestäisi kauemmin, niin kuolisin.\n\nTänä aamuna sain kuulla, että syntymätodistus oli hankittu. Oi, ei\nole sanoja, ei mitään, jotka voisivat ilmaista tunteeni, minä en voi\npuhua. Yhden asian vain tiedän. Kohta sinun luonasi -- siinä kaikki.\nAlexander, Alexander, Alexander! En tiedä, mitä Matwej puuhaa, mitä\ntoiset -- luuletko, että tämä on välinpitämättömyyttä? Minulle\npuhutaan, minulle kirjoitetaan -- kaiken lykkää syrjään tuo yksi ainoa\najatus: Pian hänen luokseen!\n\nMe tulemme hulluiksi tai kuolemme -- ihmisen elimistö ei voi kestää\nniin paljoa onnea. Alexander, Alexander, minähän olen sinun Natashasi,\nsinun, sinun! Alexander -- ei muuta.\n\n7. Lauantaina. Eilen kirjoitti minulle Emilia, että sinä tulisit\nitse, mutta ehkä sinua on jokin seikka pidättänyt. Lähetän siis tämän\nkirjeen, jotta et minun tähteni ole levoton, enkelini. Oi, jumalani!\n\n\n\n\nFerdinand Lassalle\n\n\n_Ferdinand Lassalle_\n\n(Kirje rakastavalle naiselle rakkaudesta)\n\nAachen, lauantaina (elokuu tai syyskuu 1860) illalla.\n\nHän on edessäni niinkuin _oma elämäntarinani_, oma kehitykseni, oma\nluonteeni.\n\nHän on oma, toistamiseen olennoitu minuuteni. Hän on identtinen kaiken\nsen kanssa, mikä on vaaroja ja voittoja, tuskaa ja hikeäpusertavaa\ntyötä, kärsimyksiä, ponnistuksia ja voitonnautintoja, lyhyesti _kaikkia\nniitä mielenliikutuksia, jotka sieluni konsanaan on kokenut_.\n\nHän on identtinen minun oman sieluni kanssa. Mitä on sielu? Se on\nyhtenäisyys, yhteenpuserrettu kokonaisuus, kokemieni vaikutelmien koko\nmäärän polttopiste. Nyt näet, sitä hän on minulle.\n\nHän on siis onneni ensimäinen ja välttämätön ehto. Vieläpä enemmänkin,\nhän on _minuuteni eheyden_ välttämätön ehto. Voisi leikata käteni ja\njalkani poikki, enkä tuntisi oman persoonani eheyden tulleen niin\nsilvotuksi kuin jos kadottaisin kreivittären.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnfin, kun nyt kaikki on näin ja kun tämän olen sinulle jo satoja\nkertoja sanonut, tulet ja sanot, että tämä nainen, joka on onneni\npositiivinen ja välttämätön ehto, on lihaa minun lihastani ja luuta\nminun luustani -- ja kuinka pintapuolisia ovat kuitenkin nuo raamatun\nsanat ja luonnon sattuman aikaan saama sukulaisuus verrattuna sisäiseen\nhenkiseen identtisyyteen -- se on ainoastaan \"se, joka estää minua\nolemasta huoleton ja rauhallinen\".\n\nAu contraire, hän on juuri ehdoton perus siihen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt tahdon sinulle sanoa, miten minä rakkauden käsitän.\n\nKun nainen tahtoo minua _rakastaa_, niin antaa hän itsensä minulle\nkokonaan, sulautuu _kokonaan_ minuun, ja saa sen sijaan -- ainoastaan\npaikan minun olemuksessani, ei saa minua, vaikkakin hän on kaiken\nantanut, kokonaan omakseen, vaan saa vaihtolahjaksi ainoastaan osan\nminun sisäistä olemustani!\n\nEpätasainen vaihto, sanot sinä! Olkoon! Mutta tämä on, jos asiaa\nhiukan punnitset, yleinen ja normaali peruseroavaisuus miehen ja\nnaisen rakkaudessa. Jo yhteiskunnallisessa asemassa ja tieteessä\non osa miehen olemusta, jonka hän on pakoitettu jakamaan rakkauden\nkanssa. Hän on siis jo alusta pitäen määrätty antamaan ainoastaan osan\nitsestään rakkaudessa. Nainen, joka on aivan täydellisesti indiviidi,\nvoi kokonaan antautua rakkaudelle, ja hänen _tuleekin_ antautua sille\nkokonaan.\n\nJos alusta alkaen tämä siis on normaali erotus miehen ja naisen\nrakkauden välillä, niin on kai minulla ennen kaikkea oikeus pitää\ntätä eroitusta voimassaan, sekä sen vuoksi, että olen niin suuressa\nmäärässä mies, jotta en ainoastaan naisen rinnalla, vaan miestenkin\njoukossa esiinnyn _miehenä_, että myöskin seurauksena kaikista\nelämänkohtaloistani.\n\nMinä olen jo kokenut _kaiken_ laatuista onnettomuutta ja tuskaa --\npaitsi yhtä, joka ei koskaan voi eikä saa tulla minun lähelleni:\nsisäistä rikkinäisyyttä. Tämä _sisäinen ehjyys_, jonka aina olen\nosannut itselleni säilyttää, on ollut minun ylpeyteni ja ainoa onneni\nja tulee sinä pysymäänkin...\n\nHän, joka siis tahtoo minua _rakastaa_ ja saada minun rakkauteni,\njoka tahtoo olla _osa minun_ olemustani, -- hänen täytyy asettua\n_absoluuttiseen_ yhteyteen minun kanssani, _kokonaan sulautua minuun_,\nrakastaa mitä minä rakastan, _ajatella_ niinkuin minä ajattelen\nj.n.e., sitoa itsensä minuun ollen absoluuttisesti yhdenmukainen minun\najatus- ja tunnemaailmani kanssa -- luonnollisesti ainoastaan kaikissa\npääkohdissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRakkaudessani tulee sen vuoksi olemaan jotain _tuhoavaa_. Se täytyy\ntuon olennon, joka minua tahtoo rakastaa, ellei se jo alusta alkaen\nole yhtenäinen minun kanssani, sulattaa uudelleen ja tahtoa kokonaan\nomistaa omakseen. Hyvä, jos joku toiselta puolen on toisen laatuinen\nkuin minä, toiselta puolen ei voi antaa itseään sillä tavoin tuhota\nja sulattaa, no, hän pitäköön silloin kiinni tuosta heikosta\nitsenäisyydestään, mutta älköön tahtoko rakastaa _minua_.\n\n... Niinkuin Semele sulaa Jupiterin sylissä, niin täytyy naisen\nminun sisässäni sulaa, jos minun tulee häntä rakastaa, häntä pitää\nrakastavana.\n\nTämä voi olla hyvinkin epämukavaa niille rakastaville, joiden\nluonteessa tämä ei ole. Mutta enfin, muuttumattomana ehtona pysyy\ntämä, ennenkun hän voi olla _yhtä_ minun kanssani, saada paikan minun\n_sydämessäni_. Enkä minä ole sinua, minä huomautan siitä, jotta et voi\nminua mistään syyttää, jos (erehdyksestä) sanoisit sellaista rakkautta\nitsekkäisyydeksi y.m., tahallani kietonut rakastamaan minua. Minä en\nole tehnyt aloitetta. Sinä olet sen itse ensin tuntenut ja selittänyt\nsisäiseksi pakoksi. En koskaan olisi tehnyt aloitetta, sillä minä\ntiedän, että _minun_ rakkauteni voi tuottaa hyvin vähän iloa, koska\nainoastaan harvat naiset ovat mahdollisia niin _vakavaan_ rakkauteen,\nniin täydelliseen antautumiseen.\n\n\n_Lassalle Sophie Adrianowna Soltzewille_\n\nBerlin, lokakuun 7 p:nä 1860.\n\n... Vihdoinkin, Sophie, olen käsikirjoituskirjeeni lopettanut;\nvihdoinkin olen sen kirjoittanut puhtaaksi! Oi, Sophie, missä yhä\nkiihtyvässä kuumeen tilassa olenkaan sen kirjoittanut! Ja nyt on\npäätös teidän käsissänne! Oi, kuinka vapisen tätä ajatellessani! Nyt\nvasta oikea kidutus alkaakin. Taivas! Mitä teen, ennenkuin saan teidän\nvastauksenne? Mitä vastakkaisimmat ajatukset kiduttavat minua.\n\nSanoin teille jo Aachenissa leikkiessämme kysymyksillä ja vastauksilla,\nettä olen elämässäni kestänyt jo niin monia tuskia, että en uskonut\nenää mitään uutta tuskaa olevan minua varten; nyt huomaan, että\nte sen varmasti minulle tuotatte. Olkoon siis niin! Rohkeutta!\nKärsivällisyyttä! Lujuutta! Huokailla, itkeä, vaikeroida, menehtyä,\nei ole minun arvolleni sopivaa. Tahdon olla tyyni. Kantakaamme\nonnettomuus, kuolema sydämessä, mutta rauha kasvoilla, hymy huulilla,\njos niin täytyy olla!\n\nOlen luopunut siitä alkuperäisestä ajatuksesta, että itse toisin tämän\nkirjeen teille Dresdeniin. Ei, en tahdo läsnäolollani, intohimoni\nsähköisyydellä vaikuttaa teihin, ei, teidän päätöksenne olkoon aivan\nvapaa ja vaikutuksista riippumaton.\n\nAjatelkaa vain itseänne, elkää laisinkaan minua, sitä pyytämällä pyydän!\n\nElkää laisinkaan ajatelko sitä, mitä olen kärsivä! Onhan se aivan\nyhdentekevää, minun laatuiseni ihmiset ovat syntyneet kärsimään.\nNiinkuin Heine minusta sanoo, kun olin vasta 19-vuotias, olen luotu\ngladiaattorin tavoin kuolemaan hymy huulillani. Yhdentekevää on,\nkärsinkö enemmän tai vähemmän elämässä. Olkoot toiset onnellisia!\nSellaisille luonteille kuin minä olen, riittää se, että taistelee,\nvuodattaa verensä hitaasti aivan viimeiseen pisaraan asti, riuduttaa\noman sydämensä, ja kuolema sielussa esiintyy hymyilevänä.\n\nEn enää luullut voivani rakastaa. Te olette tämän tunteen uudelleen\nminussa herättänyt. Te olette minut pakoittanut rakastamaan teitä.\nNiin, minä rakastan teitä, ja minun miehen ylpeyteni voi paljoa\nvaikeammin tehdä tämän tunnustuksen, kuin mitä häveliäimmän neitosen\narkuus voisi.\n\nJos te minut nyt hylkäätte, niin palaan tuohon ajatukseen, että minun\non luovuttava kaikesta persoonallisesta onnesta, niinkuin ajattelin,\nennenkuin teihin tutustuin.\n\nJa jos siis sydämeni murskaatte, niin murskaatte ainoastaan sellaista,\njonka jo aikoja sitten olin uhrannut: persoonallisen onneni. Elkää sitä\najatelko!\n\nKaksikymmentä kertaa mieluummin kadottaisin teidät kuin omistaisin\nteidät säälin vaikutuksesta, olkoon se kuinka pieni tahansa.\n\nLopputulos on siis -- ajatelkaa yksinomaan itseänne.\n\nYhtä vain pyydän, Sophie, elkää antako minun kauaa kitua odottaessani!\n\nTietoisuuden kuolemastaan voi kantaa; mutta ellei tiedä, onko kuollut\nvai elävä -- oi, se on kauheaa!\n\n(Tämä rakkauskirje käsittää painettuna 36 suurta sivua. Tähän ei ole\notettu muuta kuin alku ja loppu.)\n\nAh, Sophie, kuinka paljoa suloisempaa olisi saada teille puhua!\nMutta pahaksi onneksi on minun helpompi kirjoittaa teille! Itsehän\nehdoititte, että me käsittelisimme tätä meihin kohdistuvaa kysymystä\nkirjeellisesti. Minä sitävastoin tahdoin persoonallisen keskustelun\nkautta viedä sen loppuunsa. Minä siis puhun; minä kirjoitan joka\ntapauksessa teille sen, minkä olisin sanonut. Teidän ei tule\npäätöstänne tehdä jalomielisen innon valtaamana hetkenä. Teidän tulee\nkolmeen kertaan miettiä kaikkea.\n\nSallitteko minun alkaa, selittämällä sitä, mikä minusta tuntui\nkummalliselta keskustellessamme Kölnissä? Te vastasitte minulle,\nettä ehkä rakastaisitte minua! Minä olen, niinkuin jo ennen sanoin,\nkorkeimmassa määrässä ylpeä ihminen; en koskaan äkkihyökkäyksellä\nvalloittaisi naista, en koskaan toimisi sinnekään päin, että\ntäydellisyyteensä kehittäisin häilyvän tunteen, joka itse ei siihen\nkehity.\n\nNaisen tulee rakastaa minua vapaasta tahdosta, vapaasti ja\nkokonaisesti; hänen täytyy itse minulle antautua ja silloin minä hänet\notan. Te sanoitte minua tuona hetkenä _hemmoitelluksi lapseksi_. Ei,\nen sen vuoksi, että näyttelisin hemmoitellun lapsen osaa, en mistään\nkerskailusta, vaan velvollisuuden tunnosta menettelen siten teidän\nsuhteenne.\n\nEllei nainen koko olemuksensa voimalla minua rakasta, ellei hän\nsydämensä syvyydessä tunne valtaavaa voimaa, joka hänet vetää puoleeni\n-- niin en koskaan voi häntä tehdä onnelliseksi sitomalla hänet\nitseeni. Minä tuottaisin hänelle ehkä enemmän onnettomuutta kuin onnea.\nOn suhteita, joissa rajoitettu määrä rakkautta riittää tekemään naisen\nonnelliseksi; useimmissa tapauksissa on niin laita. Mutta on tapauksia\n-- ja minun on sellainen -- joissa naisen rakkauden täytyy olla kaikki\nnielevä tuli, joka esteistä ainoastaan voimistuu, voittamaton myrsky,\njoka taukoamatta itsestään uusiintuu, jotta se ainaisesti kestäisi\nja jotta se samalla tarjoaisi naiselle korvauksen kaikista niistä\nvaaroista, joiden alaiseksi hänen täytyy joutua.\n\nSiksi on minun kunnia-asiani ottaa vastaan ainoastaan luotettava,\njättiläismäinen, voittamaton rakkaus. Muuten en voi teidän onnestanne\n-- olla vakuutettu, ja varmasti itse luopuisin kaikista elämän\nsuloisuuksista, niin mieluisia kuin ne olisivatkin, ennenkuin\nteille, te onnellinen ja jumaloitu lapsi, tekisin sen suunnattoman\nvääryyden, että olemassaolonne onnen panisin vaaraan, jotta oma elämäni\nkaunistuisi.\n\nVaikkapa velvollisuudentuntoni teitä kohtaan ei pakoittaisikaan minua\nsiten ajattelemaan, niin saattaisi minut siihen kuitenkin varovaisuus\nja itsekkäisyys, sillä jos kerran näkisin teidät onnettomana, niin\nolisin itsekin onneton! Itseäni kohtaan olen sydämetön. Minulla ei\nole sääliä eikä surkua eikä mitään muuta tunnetta omaa eksistenssiäni\nkohtaan, jonka olen vihkinyt taukoamattomalle taistelulle. Sen vuoksi\nen koskaan voi olla onneton, niin kauan kuin olen _yksin_. Minun\nsuhteeni ei mikään onnettomuus ole _mahdollinen_. Hävitettäköön elämäni\nalaston, yksinäinen kallio, minä en tunne mitään, aivan kuin ei\nkalliokaan mitään tunne, kun se hävitetään.\n\n(Seuraa 35 sivua.)\n\nNiin, minä vannon teille, että tähän asti ei ollut maailmassa\nainoatakaan naista, jota ajatellessani aviovaimonani en olisi värissyt.\nTe olette ainoa, jota hellällä rakkaudella kunnioitan _antautuessani_\nhänen omakseen, ainoa, jolle olen valmis tekemään avioliiton kamalan\nuhrin, ja te tiedätte, että minun ajatukseni rakkauden uhrista on se,\netten anna toisen tuntea sitä _uhrina_, vaan _onnena_.\n\nTe olette ainoa, jonka minä vaimokseni saattaisin ottaa, ja sellaisena\nkuin olette. Te voisitte itse sanoa minulle, että minun tulisi ottaa\nteidät toisenlaisena, enkä minä sitä tekisi! Katsokaahan, kaunis\nruusuni, se johtuu siitä, että minä kunnioitan teitä yhtä paljon kuin\nrakastankin. Ehkä rakastan teitä siten sen vuoksi, että kunnioitan\nteitä.\n\nSiis, minä menen teidän kanssanne naimisiin, jos te suostutte. Mutta\nsuostutteko te?\n\n       *       *       *       *       *\n\nSophie, nyt minä olen sanonut kaiken sen, mitä minulla oli sanottavana.\n\nYksi seikka minulla vielä on lisättävänä. Minä en mene teidän kanssanne\nnaimisiin ilman isänne suostumusta ja rakkautta. Onnettomuus seuratkoon\nsitä miestä, joka uskaltaa katkaista sellaiset siteet, jotka ovat\nteidän ja isänne välillä. En sano, etten tarvitse äitinne, jota minulla\nei ole kunnia tuntea, suostumusta.\n\nAnnan teille oikeuden kääntää, jos tahdotte, tämän kirjeen isällenne.\n\nJa nyt, jos kaiken sen jälkeen, mitä olen teille sanonut, tahdotte\npäättää tulla minun vaimokseni, niin minkä korvauksen saatte kaikista\nuhrauksistanne?\n\nEi muuta kuin kaksi seikkaa! Miehen ja sydämen!\n\nMutta myöskin miehen sanan todellisessa merkityksessä, ja sydämen,\njoka, jos kerran antautuu toiselle, sen myöskin tekee ikuisiksi ajoiksi.\n\nJa, Sophie, tarvitseeko minun vielä sanoa se? Olkoon päätöksenne\nmillainen tahansa -- minä saatan ainoastaan vapisten sitä ajatella --\nniin en koskaan lakkaa olemasta teidän uskollinen ja hartain ystävänne!\nMinä siunaan teitä vielä kyynelsilminkin.\n\n                                                     Lassalle.\n\n\n_Lassalle Helene von Dönnigesille._\n\n(Heinäkuun lopulla 1864.)\n\n... Oletko kunnianhimoinen? -- Mitä minun kultalapseni sanoisi, jos\nkerran saattaisin tuoda hänet Berliniin, kuuden hiirakon vetämissä\nvaunuissa, Saksan ensimäisenä naisena, yläpuolella kaikkia muita?\n\n... Oikeastaan on tavattoman typerää kiusata itseään joutavalla\npolitiikalla ja toisten ihmisten onnen ja menestyksen puolesta! Se kävi\npäinsä niin kauan kuin olin yksin eikä minulla ollut parempaa tehtävää\n-- mutta nyt! Eiköhän minun tulisi heittää kaikki, ja me lähdemme pois,\nkauas, kauas pois, minne minun valtijattareni, lapsi, tahtoo, ja me\nelämme vain onneamme, tutkimuksiamme ja muutamia ystäviämme varten?\n\n\n_Helene von Dönniges Lassallelle_\n\nWabern, tiistai-iltana, heinäkuun 26 p:nä.\n\nJa nyt siis teidän kaunis, ihana sielunne ja teidän suurenmoinen, mutta\nminulle rakas turhamaisuutenne tietävät, miten päätökseni kuuluu.\n_Minä tahdon ja tulen olemaan teidän vaimonne!_ -- Te sanoitte minulle\neilisiltana: \"Sanokaa minulle vain järkevä, itsenäinen jaa-sananne --\net je me charge du reste\". -- Hyvä, tässä on jaa-sanani -- chargez\nvous donc du reste; teen ainoastaan pari pientä ehtoa, et les voilà.\nMinä tahdon -- ajatelkaahan, että lapsi sanoo: minä tahdon -- minä\ntahdon siis, että koetamme kaiken, mitä voimme, ja tehän voitte niin\ntavattoman paljon, te, minun kaunis, saatanallinen ystäväni, --\njotta me säädyllisellä, järkevällä tavalla pääsemme päämääräämme. Se\non: te tulette meille, ja me koetamme saada vanhempani kääntymään\nteidän puolellenne yhtä paljon kuin -- -- saadaksemme siten heidän\nsuostumuksensa! -- Ellei se onnistu, jos he ovat ja pysyvät aivan\njärkähtämättöminä, vaikka me olisimmekin tehneet kaiken, mitä olemme\nvoineet, -- eh bien, alors tant pis! onhan silloin aina Egypti\njälellä. Tämä on yksi minun ehdoistani. Ja tässä toinen: _Minä tahdon\nja toivon, että koko asia suoritetaan sitten niin nopeasti kuin\nmahdollista._ Sillä minä jaksan kyllä kestää tämän-aamuisen usvan ja\nsateen tulematta sairaaksi, -- mutta jos vielä tulee monta sellaista\nmieltäkiihoittavaa päivää ja epävarmoja, kiduttavia tunnelmia, joita\nolen jo saanut kestää meidän asiamme tähden -- niin ystäväni, sitä\neivät hermoni kestä. -- Mutta tähän kiireeseen on minulla toinenkin\nsyy -- en tahdo, että koko maailma meistä puhuu ja sanoo mielipiteensä\nasiasta, joka ei sille kuulu, ja sen vuoksi hankkii minulle joukon\nkohtauksia, jotka voi aivan yhtä hyvin väittääkin. Kun kerran asia on\npäättynyt niin, kuin se meille on mieleen, niin avatkoot he silloin\nsuunsa ja silmänsä niin selälleen kuin tahtovat, silloin minulla on\nteidät, Ferdinand, turvanani ja tukenani, -- et je ne me moque pas\nmal du reste du monde. -- Minä tiedän, että voitettavanamme olevat\nesteet ovat suuret, jopa jättiläissuuretkin, mutta onhan meillä suuri\nmaalikin ja teillä jättiläissuuri henki, joka jumalan avulla murskaa\nkalliot hiekaksi ja tomuksi -- niin että minun heikko henkäisynikin\nvoi ne puhaltaa pois. Minulle jää kaikista vaikein tehtävä -- minun\ntäytyy kylmällä kädellä surmata uskollinen sydän, joka puhtaalla\nrakkaudella on minuun kiintynyt, minun täytyy tylyllä itsekkäisyydellä\nsurmata kaunis nuoruuden unelma, jonka toteutettuna piti olla jalon\nmiehen onnena, elämänonnena. -- Uskokaa minua, se tulee olemaan minulle\npeloittavan vaikeaa, mutta _minä tahdon_ nyt, ja _niin tahdon minä\nteidän tähtenne tulla huonoksikin_. Kirjoittakaa minulle heti, niin\npian kuin mahdollista; sillä vasta sitten, kun tunnen tarkoin teidän\ntuumanne ja lujan päätöksenne, olen kuullut herrani ja mestarini käskyt\nja toivomukset, vasta silloin voin alkaa toteuttaa omani, nimittäin\nomat aikeeni!\n\nH.D.\n\n\n(Genf.) Keskiviikkona, elokuun 3 p:nä 1864.\n\nMinun rakas sydämeni, minun ihana komea kotkani, -- en ole vielä\ntuntiakaan ollut isäni talossa, ja nyt jo voin kertoa sinulle uutta\n-- mutta ainoastaan ikävää. Tulin tänne ja tapasin pikku sisareni\nMargarethen kreivi Kayserlingkin kihlattuna morsiamena -- en voi\nkuvatakaan, kuinka omaiseni ovat onnellisia ja iloisia tästä. Ah,\nFerdinand, sydäntäni vihloo ajatellessani, miten toisella tavalla minun\nonneni heihin vaikuttaa! -- Se on minusta aivan yhdentekevää: _ilossa\nja surussa olen sinun uskollinen, sinulle nöyrä vaimosi._\n\nTätä ilonhetkeä käytin ilmoittaakseni äidilleni sinun käynnistäsi,\nmutta -- -- no, tuon pikku rouva raukan mielestä on minun kaunis\nFerdinandini jonkinmoinen maankiertäjä -- kun kohtasin niin _jyrkkää_\nvastustusta, jopa niin tyhmien perusteitten nojalla, että ne\npikkumaisuudessaan eivät voi sinuun edes koskeakaan, niin tunsin\nolevani pakoitettu turvautumaan suuriin keinoihin; sanoin siis:\n\"Kuulehan, äiti, minun täytyy tänään puhua sinun kanssasi hyvin\nvakavasti -- sanon tänään ensi kerran: minä tahdon, ja niin totta kuin\ntässä seisoin sinun edessäsi ajan minä tahtoni täytäntöön.\" Sitten\nkerroin hänelle lyhyesti jälleennäkemisemme ja jatkoin: \"Mieleni on\nhyvin paha siitä, että minun täytyy tuottaa teille tällaista murhetta\n-- sillä näen sinun olevan aivan suunniltasi, -- mutta en voi tehdä\ntoisin; olkaa te järkeviä ja myöntykää -- vain siten opitte häntä\ntuntemaan ja rakastamaan, ja kaikki menee rauhallisesti ja siloisesti\n-- ellei niin käy, niin tuottaa se minulle surua, ja jumala tietää,\nkuinka paljon siitä kärsin, silloin minun täytyy turvautua lakiin ja\nsiten päästä oikeuksiini ja onneeni.\" --\n\nLopetin puheeni, jonka aikana hän oli kuunnellut minua kiltisti kuin\nlapsi, keskeyttämättä minua kertaakaan, vaikka kyyneleet täyttivätkin\nhänen silmänsä; lopetin kaiken vielä muutamilla suudelmilla ja\nrakkaudenvakuutuksilla ja sanoin hänelle kerta vielä: _Hänessä\nainoastaan on minun onneni, ja se on minun kohtaloni._\n\nHän itki hiljaa ja poistui huoneesta ja minusta, sinun lapsestasi, tuli\nsinun oikea Brunhildesi; -- minä en itkenyt, en vapissutkaan, katsoin\nkuvaasi ja rukoilin hiljaa: Tule, minun jalo, ylpeä, keisarillinen\nhaukkani, anna ihanalla kotkankatseellasi minulle lujuutta ja voimaa!\nNiin minä rukoilin, ja uskoni sinuun auttoi minua -- minä kiitän sinua,\nvoimakas Siegfriedini!\n\nVähän ajan päästä tuli äiti parka ja sanoi: hänen täytyy kertoa koko\nasia isälle, muuten tästä tulee hirveä skandaali. Minä vastasin siihen,\nettä minä vaadin luottamuksestani ainoastaan yhtä, etkä sinäkään\ntoivonut, että isäsi tulisi tuntemaan sinut muodostettuaan sitä ennen\njoko _vastaiset_ tai _myötäiset_ ajatukset sinusta -- lyhyesti sanoen,\nsinun täytyy esteettömästi saada tulla taloon ja siten arvostelluksi;\n-- -- mutta tässä pysyi äitini horjumattomana ja sanoi: \"Isä ei\nkoskaan ota häntä vastaan, minun täytyy mennä hänen luokseen ja kertoa\nhänelle, miten asian laita on.\" Nyt kysyin minä, mitä hänellä oli\nLassallea vastaan, mitä hän saattoi sanoa moittivaa hänestä -- car\nenfin, sillä hänen poliittinen asemansa ei ole mikään kyllin pätevä\nsyy kieltäytyä ottamasta häntä tullessaan vastaan. Äiti: \"ei hänen\npoliittinen vaan hänen sosiaalinen asemansa -- kasettijuttu [Lassallen\nsuhde kreivitär von Hatzfeldiin.] ja niin paljon muuta\". Minä vastasin\nsiihen, etten minä heiltä mitään muuta vaadi kuin että he ottaisivat\nsinut vastaan ja oppisivat sinut tuntemaan; johon äiti vastasi: \"Sinä\net voi vaatia juuri samaan aikaan, _jolloin toinen tytär on kihloissa\nkreivi Kayserlingin kanssa_, isääsi ottamaan perheeseen miestä, josta\nmaailma puhuu sillä tapaa.\" Minä: -- te ette ota häntä perheeseen, vaan\nannatte ainoastaan suostumuksenne minulle siihen, että minä lähden\ntästä perheestä; jos sen vaaditte, niin tahdon, niin kipeästi kuin se\nkoskeekin, ja jumala on minun todistajani, että sydämeni melkein siitä\nsärkyy, niin tahdon antaa teille sen lupauksen, etten koskaan enää astu\njalallani tämän kynnyksen yli.\n\nHän ei vastannut siihen mitään, itki entistään enemmän, ja kun hän oli\nhiukan rauhoittunut, niin hän piti minulle ankaran puheen, jossa hän\nsanoi minun antavan hetken mielialojen johtaa itseäni liian paljon\nj.n.e. Mutta kun hän huomasi, että pysyin lujana, niin hän meni,\nvarmasti päättäen sanoa isälle kaiken. Isäni on nyt soutelemassa\nserkkuni tohtori Arndtin kanssa, ja jumala tietää, miten kaikki\npäättyy, kun hän palaa. _Joka tapauksessa pysyn lujana kuin kallio,_ --\nsinä tulet huomenna kello kaksi -- ehkä jo aikaisemminkin, ja silloin\nme nopeasti teemme kaiken valmiiksi; sillä tunnen, että tässäkin\nsuhteessa tähtemme ovat meille suosiollisia ja johtavat meidät onneen.\nÄiti on sitäpaitsi huomannut, että asiaa ei voida millään muuttaa, --\nja silloin ehkä, vaikkakaan ei ilman myrskyä ja kiivaita kohtauksia,\nkaikki päättyy nopeasti ja siten onnellisesti. Jos he -- vanhempani --\nhuomaavat, että eivät voi mitään meitä vastaan -- niin tiedän, että he\npitävät parempana heti suostua, välttääkseen pienen skandaalin. Jos\nvielä tänä iltana on päättävä keskustelu, niin kirjoitan sinulle vielä\nvarhain huomisaamuna. Ah, sydämeni, kuinka minä sinua kaipaan! --\n\nParas asianajaja täällä on Amberny. -- Tahdoithan sinä sen tietää?\n\nNyt on kello 1/2 7, ja sinä minun _herrani ja jumalani_ olet jo täällä?\nOi, tämä ajatus antaa minulle jälleen voimia ja lujuutta -- sillä minun\ntäytyy tuntea _herrani ja valtijaani_ läsnäolo ja kaikkivoimaisuus,\njotta en väistyisi, jotta en toisten edessä olisi niinkuin sinun\nedessäsi -- _lapsi_. Mutta minä tunnen sinut ja rakkautesi -- enkä\nsilloin enää pelkää mitään ja olen aina ja alati sinun _vaimosi,\nlapsesi,_ sinua _jumaloiva orjasi!_ oi, jospa kreivitär olisi täällä! --\n\nKirjoita minulle pienelle lapulle ainoastaan, että rakastat minua!\nSillä minä, Ferdinand, rakastan sinua niin paljon!\n\nSe on tapahtunut -- he ovat puhelleet -- -- isäni on sanonut, \"etten\nole enää hänen tyttärensä\"! ja mitä nyt tapahtuu -- jumala tietää;\n-- hän tahtoo, että minä en saa lähteä talosta, ennenkuin olen sinun\nvaimosi!\n\nMinä voin -- -- --\n\n\n_Lassalle neiti von Dönnigesille_\n\nMünchen, elokuun 20 päivänä.\n\nHelene!\n\nKirjoitan sinulle kuolema sydämessäni. Rüstowin sähkösanoma antoi\nminulle kuolettavan iskun. Sinä, sinä petät minut! Se on mahdotonta!\nVielä en voi uskoa niin suurta kavaluutta, niin kamalaa petosta.\nHetkiseksi on sinun tahtosi voitu taivuttaa, murtaa, vieroittaa sinut\npois omasta itsestäsi; mutta en voi ajatellakaan, että tämä olisi sinun\noikea, sinun oikea tahtosi. Ethän ole voinut kaikkea hävyntunnetta,\nkaikkea rakkautta, kaikkea uskollisuutta, kaikkea rehellisyyttä tähän\näärimmäiseen määrään asti itsestäsi karkoittaa! Sinä olisit saattanut\npahaan maineeseen ja häväissyt kaiken, mitä ihmiskasvot saattavat\nilmaista -- valhetta olisi jokainen parempi tunne, ja jos sinä olet\nvalehdellut, jos saatat saavuttaa tämän viimeisen turmeltumisen asteen,\njos rikot pyhät valat ja särjet uskollisimman sydämen -- niin auringon\nalla ei ole enää mitään, jota ihminen saattaa uskoa!\n\nSinä täytit minut sillä tahdolla, että taistelisin omistamisestasi;\nsinä vaadit ensin minua käyttämään kaikkia sovinnaisia keinoja,\nsen sijaan että olisin ryövännyt sinut, olet minulle pyhiä valoja\nvannonut suullisesti ja kirjallisesti; olet vielä viime kirjeessäsi\nminulle selittänyt, ettet ole mitään, et mitään muuta kuin minun\nrakastava vaimoni ja ettei mikään valta maailmassa voi sinua pidättää\ntäyttämästä tätä päätöstäsi. -- -- Ja sen jälkeen, kun sinä tämän\nuskollisen sydämen, joka, kun se kerran antautuu toiselle, ikuisiksi\najoiksi antautuu, väkivaltaisesti olit puoleesi vetänyt -- niin heität\nminut heti, kun taistelu tuskin on alkanutkaan, pilkallisesti nauraen\nsyvyyteen, petät minut ja teet minusta pilkkaa? Niin, sinulle olisi se\nonnistunut, mikä ei koskaan kohtalolle, sinä olisit lujimman miehen,\njoka kaikkia ulkonaisia myrskyjä on vastustanut hievahtamattakaan,\nmurskannut, tuhonnut.\n\nTällaista petosta minä en voisi voittaa! Minä olisin sisästäpäin\nsaanut surmani! Ei ole mahdollista, että sinä olet niin kunniaton,\nniin häpeämätön, niin suuri velvollisuuksiesi rikkoja, niin kokonaan\nkunnoton ja huono! Sinä ansaitsisit minun kamalimman vihani ja maailman\nhalveksimisen!\n\nHelene! Se ei ole _sinun_ päätöksesi, jonka olet Rüstowille\nilmoittanut. Käyttämällä väärin hyviä tunteita on sinut houkuteltu\nsiihen! Sinä saisit -- kuule, kuule minun sanani! -- jos nyt pysyt\npäätöksessäsi, itkeä sitä elämäsi loppuun asti!\n\nHelene, uskollisena lupaukselleni \"je me charge du reste\" istun täällä\nja teen kaiken voittaakseni isäsi vastustuksen. Minulla on jo käsissäni\nmainioita keinoja, jotka eivät voi olla vaikuttamatta. Ja elleivät ne\nveisi päämäärään, niin on minulla täällä tuhansia toisia keinoja, ja\nminä tahdon kaikki esteet tomuksi jaoittaa, jos sinä pysyt uskollisena;\nsillä ei minun voimallani eikä minun rakkaudellani sinuun ole mitään\nesteitä: je me charge toujours du reste! Taisteluhan on vasta tuskin\nalkanutkaan, arkailija!\n\nJa sillä aikaa, kun minä täällä istun ja olen jo saavuttanut melkein\nmahdotonta, petät sinä minut toisen miehen mielistelysanojen\nvaikutuksesta!\n\nHelene! Minun kohtaloni on sinun käsissäsi! Mutta jos sinä minut\nmuserrat tämän kunnottoman petoksesi kautta, jota minä en voi voittaa,\nniin tulkoon kohtaloni päällesi ja seuratkoon kiroukseni sinua hautaasi\nasti! Tämän kirouksen lausuu uskollisin, sinun petollisesti murskaamasi\nsydän, jonka kanssa olet häpeällisellä tavalla ilveillyt. Se osuu\nvarmasti!\n\n... Vielä kerran täytyy minun saada persoonallisesti ja kahdenkesken\npuhella kanssasi. Minä tahdon ja minun täytyy saada kuulla\nkuolemantuomioni sinun omasta suustasi. Siten ainoastaan saatan uskoa\nsen, mikä muuten näyttää mahdottomalta!\n\nTeen täällä kaiken voitavani voidakseni sinut täältä voittaa ja tulen\nsitten Genfiin!\n\nMinun kohtaloni sinun päällesi, Helene!\n\nF. Lassalle.\n\n\n\n\nHISTORIALLISIA TIETOJA KIRJEIDEN KIRJOITTAJISTA\n\n\nMariana di Alcafarado\n\nKahdenkymmenenkuuden vuotias ranskalainen ratsuväen kapteeni Noel\nBouton, markiisi de Chamilly, taisteli vuonna 1664 portugalilaisten\npuolella espanjalaisia vastaan ja oleskellessaan Bejassa voitti Mariana\ndi Alcafaradon, Maria Conceptionin luostarissa olevan nunnan rakkauden.\nVuonna 1667 palasi kapteeni Ranskaan ja Mariana kirjoitti silloin\nhänelle viisi kirjettä, joista ensimäinen on kirjoitettu joulukuulla\n1667 ja viimeinen kesäkuulla 1668. Kapteenin rakkaus oli jo sammunut,\nhän ei enää vähintäkään välittänyt rakastetustaan, vaan kerskailikin\ntällä valloituksellaan. Hän antoi Pierre Girardin de Guilleraquesin\nkääntää ne ranskan kielelle ja julkaisi ne kirjana. Kirjalla oli\ntavattoman suuri menekki ja siitä ilmestyi toinen painos toisensa\njälkeen. Vielä seuraavallakin vuosisadalla ilmestyi kokoelmia, jotka\nmuka olivat saman nunnan kirjeitä, mutta olivatkin väärennettyjä.\nVasta vuonna 1810 ranskalainen tutkija Boissonnade sattuman kautta sai\ntietää, kuka oli näiden kirjeitten oikea kirjoittaja, sillä kirjana\njulkaistiin ne nimellä \"Erään nunnan kirjeet aatelismies C:lle.\"\n\n\nJonathan Swift\n\nKuuluisan englantilaisen kirkonmiehen, valtiomiehen ja kirjailijan\nJonathan Swiftin kirjeet ovat ilmestyneet useana nidoksena. Hänen\nensimäinen rakastettunsa oli Jane Waryng, jolle kirjoitettu, tähän\nkokoelmaan otettu kirje on painettuna teoksessa \"Elegant epistles\".\nOleskellessaan äitinsä sukulaisen, sir William Templesin luona\ntutustui Swift tämän aviottomaan tyttäreen Esther Johnsoniin\n(\"Stellaan\"). Molemmat rakastuivat toisiinsa, ja miss John seurasi\nyhdessä ystävättärensä Dingleyn kanssa Swiftiä Irlantiin, jossa syntyi\njonkinmoinen näennäinen avioliitto hänen ja Swiftin välillä. Molemmat\nasuivat kuitenkin erillään, eikä Swift koskaan suoraan tunnustanut\nhäntä vaimokseen. Oleskellessaan Lontoossa vuosina 1710-1713, jona\naikana kirjoitti \"kirjeet Stellalle\", Swift tutustui hän erääseen\nnerokkaaseen nuoreen naiseen. Tämän nimi oli Esther Vanhomrigh ja\nhän oli Englantiin muuttaneen hollantilaisen kauppiaan tytär. Nuori\nnainen rakastui intohimoisesti Swiftiin, joka myöskin oli rakastavinaan\nhäntä. Kun Swift ei kuitenkaan tahtonut solmia avioliittoa hänen\nkanssaan, matkusti miss Vanhomrigh Irlantiin ja pääsi silloin selville\nrakastettunsa suhteesta Stellaan. Tämä isku oli niin ankara hänelle,\nettä hän sairastui ja jonkun ajan kuluttua kuoli.\n\nJonathan Swift eli vuosina 1667-1745. Hän oli valtiomiehenä hyvin\nhuomattava ja ajoi aina lämpimästi Irlannin asiaa kirjoittaen\nvoimakkaita kirjoituksia vastustajiaan vastaan. Hänen romaaninsa\n\"Gulliverin matkat\", joka suomeksikin on ilmestynyt, on sadun muotoinen\nsatiirillinen kuvaus silloisista oloista.\n\n\nJean-Jacques Rousseau\n\nJean-Jacques Rousseau, eräs maailman suurimmista ajattelijoista,\nsyntyi vuonna 1712 Genevessä. Vaiherikkaan nuoruuden jälkeen hän\nsaapui vuonna 1745 Pariisiin. Täällä hän alkoi vuonna 1754 suhteen\nerään ravintolatytön, Thérése Levasseurin kanssa sillä ehdolla, ettei\nhän koskaan tämän kanssa mene naimisiin. Tästä suhteesta syntyi\nviisi lasta, jotka Rousseau lähetti löytölastenhuoneeseen. Kesän\n1747 vietti Rousseau rouva Dupinin linnassa hänen sihteerinään ja\nsoitonopettajanaan, sitten hän taas jatkoi seikkailurikasta elämäänsä.\nPariisissa hän tutustui rouva d'Epinayhin, joka tarjosi hänen\nkäytettäväkseen pienen maatilansa Ermitagen. Täällä Rousseau kirjoitti\nromaaninsa \"Julie eli uusi Heloise\". Samalla kuin hän oli rakastunut\nhyväntekijäänsä, hän rakastui tämän sisareen, rouva d'Houdetotiin,\njoka oli vuorostaan rakastunut markiisi Saint-Lambertiin. Rousseau\nkoetti voittaa rouva d'Houdetotin rakkauden kirjoittamalla hänelle\nintohimoisia kirjeitä. Hän ei suoraan tahtonut tunnustaa koettavansa\nsyrjäyttää kilpailijansa, vaan esiintyi rakastettunsa edessä jalona\nanteeksiantavana luonteena, samalla kuin hän moitti markiisia hänen\nsuhteestaan tähän naiseen. Vuonna 1768 meni Rousseau muodollisesti\nnaimisiin Thérése Levasseurin kanssa Hän kuoli vuonna 1778.\n\nPaitsi yllämainittuja henkilöitä, joille Rousseau on kirjoittanut\nkirjeitä, on tässä kokoelmassa hänen kirjeensä Suzanne Serrelle, aivan\nnuorelle tytölle, johon hän syksyllä vuonna 1741 tutustui matkallaan\nLyonissa.\n\nRousseaun vaikutus on ollut tavattoman suuri kirjailijana ja\najattelijana. Hänen kuuluisa kasvatusta kosketteleva teoksensa \"Emile\"\non ilmestynyt suomenkielellä.\n\n\nUgo Foscolo\n\nItalian kirjallisuuden levottomin ja intohimoisin henkilö on Ugo\nFoscolo (1778-1827) jonka tunnetuin teos on \"Ultime lettere di Jacopo\nOrtis\". Hänen rakastettujensa lukumäärä on melkein loppumaton; eräs\nhänen ihailijattarensa, Quirina Magiotti, mainitsee kirjeessään\nFoscololle kokonaista kymmenen, joille tämä oli vannonut ikuista\nrakkautta ja kuolevansa, ellei heitä saa omakseen. Valtiollisten\nvapaamielisten mielipiteittensä vuoksi täytyi hänen lähteä Italiasta ja\nhän asettui asumaan Lontooseen, jossa kuolikin.\n\nTässä kokoelmassa olevien naisten joukossa on Antonietta Fagnani-Arese\nollut keikailevin ja kaunein, jolla oli aina suuri määrä ihailijoita\nympärillään ja josta sanotaan, että hänen mielestään olivat miehet\naivan kuin kukkoja, jotka olivat määrätyt rakastumaan, tulemaan\ntoisilleen mustasukkaisiksi ja tappelemaan keskenään. Rouva Pestalozza,\njohon Foscolo keväällä 1815 tutustui, rakastui heti mielettömästi\nFoscoloon ja pyysi tätä ryöväämään hänet miehensä luota pois, ja ellei\ntämä sitä tekisi, niin uhkasi hän tappaa itsensä nälkään. Foscolon\ntähden hän luopui entisistä rakastajistaan, mutta kun Foscolo läksi\nSaksaan, niin sinä aikana rouva Pestalozza jälleen alkoi suhteet heidän\nkanssaan. Palatessaan Italiaan joutui Foscolo tästä sellaisen raivon\nvaltaan, että häntä kiellettiin koskaan jalallaan astumasta Pestalozzan\ntaloon. Erottuaan hänestä alkoi Foscolo heti suhteen Quirina Magiottin\nkanssa, jota hän kuitenkin pääasiassa piti jonkinmoisena rippi-isänään.\nTälle naiselle on Foscolo kirjoittanut kokonaista 98 kirjettä.\nKallirrhoe oli muuan englantilainen nainen, jolle Foscolo on omistanut\nainoan englannin kielellä kirjoittamansa runon.\n\n\nAlfred de Musset ja George Sand\n\nKaikista ranskalaisista rakkauskirjevaihdoista on ehkä yleisemmin\ntunnettu Alfred de Mussetin (1810-1857) ja George Sandin (1804-1876),\nsillä ovathan molemmat olleet Ranskan kirjallisuuden huomattavimpia\nneroja. Vuonna 1833 he yhdessä matkustivat Italiaan ja siellä\nintohimoisesti rakastuivat toisiinsa. 1834 sairastui Musset Veneziassa\nja sai silloin suureksi surukseen ja tuskakseen kuulla, että George\nSand petti häntä Pietro Pagellon kanssa. George Sand oli sittemmin\nrakkaussuhteissa aikakautensa huomattavimpien henkilöitten, Lisztin,\nMeyerbeerin ja Chopinin kanssa.\n\nAlfred de Musset on varsinkin runoilijana tuottanut ikuisesti säilyvää\ntaidetta. Hänen muutamista näytelmistään on esitetty suomeksi \"Ei lempi\nleikin vuoksi\". George Sand on romaanien kirjoittaja ja on niillä\nsaavuttanut pysyvän paikan Ranskan kirjallisuudessa. Hänen \"Sirkka\"\nromaanistaan muodostettu näytelmä on esitetty suomeksi.\n\n\nAlexander Herzen\n\nAlexander Herzen, kuuluisa venäläinen vallankumouksellinen,\nkarkoitettiin vuonna 1834 kahdenkymmenenkahden vuotiaana ensin Permiin\nja sieltä Wjatkaan. Täällä oleskellessaan kirjoitti hän paljon kirjeitä\nserkulleen Natalialle, joka häntä suuresti ihaili. Sukulaisten\nvastustuksista huolimatta onnistui heidän viimein mennä avioliittoon\nMoskovassa, jonka jälkeen Natalia seurasi miestään maanpakoon.\n\nSe suuri tunne, joka Herzenin kirjeissä vallitsee ennen avioliittoa,\nkatosi piankin, ja Natalian elämä muodostui sangen autioksi.\n\nVuonna 1906 ilmestyi tämä hyvin laaja kirjevaihto venäjäksi. Otteita\nnäistä kirjeistä oli jo vuonna 1905 ilmestynyt saksan kielellä.\n\n\nFerdinand Lassalle\n\nFerdinand Lassalle, Saksan sosiaalidemokratian perustaja,\noli juutalaisen silkkikauppiaan poika ja syntyi vuonna 1825.\nLoistavana kirjailijana, suurenmoisena puhujana ja lumoavana\npersoonallisuutena saavutti hän heti suuren menestyksen. Hänen monista\nrakkausseikkailuistaan on tullut kuuluisimmaksi hänen suhteensa\nHelene von Dönnigesiin. Helene oli baierilaisen valtiomiehen tytär\nja kihloissa valakkialaisen Janko von Rakowitzin kanssa. Tämä vaati\nLassallen pistoolikaksintaisteluun, jossa Lassalle sai kuolettavan\nhaavan. Tämä tapahtui vuonna 1864. Helene kuoli vuonna 1911.\n\nLassallen vaikutus sosiaalidemokratiaan on ollut hyvin suuri, vaikkakin\nhänen useita mielipiteitään nykyään pidetään jo vanhentuneina sillä hän\nensimäisenä herätti työväestön valvomaan omia etujaan.\n\nGeorg Brandesin loistavasti kirjoitettu Lassallen elämäkerta on\nilmestynyt suomeksi.\n\n\n\n"]