[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fAG3soi8xe9q6BpPpNNzybRa3XwqI4QMbB9cj5MY4Loo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":16,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2337,"Vaarin muistikirja; Majala","Heimburg, W. (oik. Behrens, Bertha) (1848-1912",null,"2337-heimburg-w-vaarin-muistikirja-majala","2337__Heimburg_W.__Vaarin_muistikirja;_Majala","Kaksi kertomusta","romaani",[],[],"fi",1882,1897,13466,83578,false,63138,[22],"German fiction -- Translations into Finnish",[24],"Novels","\"Vaarin muistikirja; Majala: Kaksi kertomusta\" by W. Heimburg is a collection of narratives likely written in the late 19th century. The stories delve into the personal histories and emotional landscapes of various characters, centered primarily around reflections penned by an old man, including heartfelt messages of love and loss. Characters like Minna Brinkmann and others weave through complex relationships, drawn together by fate and intertwined destinies.  The opening of \"Vaarin muistikirja\" introduces readers to an old journal filled with poignant writings from various authors who reflect themes of affection, friendship, and heartache. As the narrator engages with the old man, he discovers the touching stories behind the written words, including a love story with tragic undertones involving Minna Brinkmann. The narrative is rich in detail, describing the characters’ emotions and setting the tone for an exploration of how love and loss shape human experience, hinting at the intertwined fates and deep connections among the characters. (This is an automatically generated summary.)",[27],"Pakkala, Hanna",241,"Kaksi saksalaista kertomusta, joista ensimmäinen tarkastelee suvun historiaa ja vanhan isoisän elämänvaiheita muistikirjan merkintöjen kautta. Teokset kuvaavat saksalaista elämänmenoa, perhesuhteita ja ystävyyttä 1800-luvun tyyliin.","W. Heimburgin 'Vaarin muistikirja; Majala' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2337. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VAARIN MUISTIKIRJA; MAJALA\n\nKaksi kertomusta\n\n\nKirj.\n\nW. HEIMBURG [Bertha Behrens]\n\n\nSuomentanut\n\nHanna Pakkala\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1897.\n\n\n\n\n\n\nVaarin muistiirja.\n\n\nTuonlainen vanha kirja -- se se osaa kertoa! Harvoista riveistä voi\nsommitella kokonaisen elämän vaiheet. Vaarin muistikirjaa minä pidänkin\nhyvin arvokkaana ja ylpeilen siitä, että olen sen muistiksi saanut.\nLöytyi näet koko joukko tyttärenpoikia ja pojantyttäriä, jotka\ntahtoivat vallata sen.\n\nKirjan ensi lehdellä nähdään vanhuksen vapisevaa käsialaa. Tammikuun 4\npäivänä 1805 on kahdeksankymmen vuotiaan kuihtunut käsi kirjoittanut\nkehoitukseksi kirjan nuorelle omistajalle, joka silloin jätti\njäähyväiset isänsä kodille, seuraavat yksinkertaiset sanat muutamasta\nvanhasta laulusta:\n\n    \"Ain usko ynnä vilpittyys sydäntäs vallitkoot!\" j.n.e.\n\nJa siihen alle on kirjoitettu:\n\n    \"Noita riviä lukiessasi, tulee hartaimpana pyrintönäsi olla niiden\n     asettaminen elämäsi ohjeeksi, jotta olisit isällesi niin suureksi\n     iloksi kuin hän toivoo.\n\n                                          Christ. Heinrich v. S.\"\n\nKirjan viime sivulla on \"metsästäjän tervehdys\" ja tuo kai siihen\naikaan uuden uutukainen kehoitus:\n\n    \"Sua enemmän jos lempii ken,\n    voi kirjoittaa kai jälkehen.\n\n                                       Ijäti uskollinen ystäväsi\n                                            Herman Passeck.\"\n\nJa mitä kaikkia välillä olevilla lehdillä lukeekaan -- ylevämielisiä\nystävyyden vakuutuksia, isällisiä kehoituksia, äidillisen hellyyden\nsanoja ja uskollisten tätien onnentoivotuksia!\n\nHellät naiskädet ovat runoihinsa kietoneet ruusuja ja lemmenkukkasia ja\nriimiksi sommitelleet sydänsurujaan.\n\n    \"Ain ruusut tielläs kukkikoot,\n    mun hyvä Stetten, aina, aina!\n    Mut lemmen kukat kuiskikoot\n    sun korvaasain: Louise Meyer!\"\n\nLouise Meyer! Kauankohan kyynel silmässäsi väräili ennenkuin se herahti\nkarkealle paperille ja jätti siihen tuon keltaisen täpän, joka siinä\nvielä on nimesi vieressä!\n\nKuinka liikuttavia ovat seuraavat rivit:\n\n    Kun päivä kultaa elos teitä,\n    Marian muista kyyneleitä!\n    Voi varmaan kaunihimmat sua\n    Myös lempiä -- mut muista mua!\n\nLuulisi vaarin olleen oikean sydänten musertajan, ellei tietäisi miten\nliioiteltuja lauseita siihen aikaan käytettiin.\n\nYstävyyden ja rakkaudenilmoitusten keskellä on eräs lehti, joka näyttää\noikein eriskummalliselta, se kun vaalealla lyijykynäviivalla on kahtia\njaettu. Mies ja nainen ovat tälle lehdelle kirjoittaneet.\n\nMies on kirjoittanut seuraavat rivit:\n\n    \"Nuori ystäväni, olkaa aina niin onnellinen, kuin näiden rivien\n    kirjoittaja nyt on.\n\n                                           Teidän Robert Osswald.\n               Häitteni edellisenä iltana. Lokakuun 31 p:nä 1810.\"\n\nJa lyijykynäviivan alla luetaan:\n\n    \"Sielumme on ikäänkuin vankina ruumiissamme -- se on sen orjatar!\n    Mutta lohdullista on ajatella, että muurit kerran kukistuvat ja\n    kahleet katkeavat. Kuinka ihanaa vapaus lienee -- vaan milloin?\n\n    Muistoksi vilpittömältä ystävättäreltänne\n\n                                            Minna Brinkmannilta\".\n\nHänen nimensä perään oli vaari omakätisesti piirtänyt ristin:\nk. Marraskuun 1 päivänä 1810.\n\nNähdessäni tuon lehden ensi kerran -- kirjan omistajan vielä elossa\nollessa -- kysyin pelästyneenä:\n\n-- Vaari, onko se mahdollista? Kirjoittiko Minna Brinkmann nuo rivit\nniin vähää ennen kuolemaansa?\n\nVanhus nyökkäsi. -- Hääpäivänsä ensi tunti oli hänen kuolinhetkensä.\n\n-- Sehän oli kauheaa!\n\n-- Oli se, myönsi vaari ja ystävällisiin kasvoihinsa tuli äkkiä\nvakainen ilme. -- Ja täytyy uskoa hänen aavistaneen kohtalonsa, kun\nlukee nuo kirjoittamansa sanat.\n\n--- Oi, kerroppas hänestä, vaari! pyysin. -- Nuo rivit kuuluvat niin\nkummalliselta morsiamen kynästä -- noissa sanoissa \"vaan milloin\" on\nniin sanomatonta kuoleman ikävöimistä. Ja sen hän kumminkin kirjoitti\njuuri ennen häitään! Eikö hän ollutkaan onnellinen?\n\n-- Hän elää vielä -- Robert Osvald vanhus, vastasi vaari vältellen.\n\n-- Missä, vaari?\n\n-- Tilallaan. Siellä hän elää yksinäistä, kummallista elämää. Hän ei\nole koskaan mennyt naimisiin.\n\n-- Oi kerro nyt hänestä, vaari!\n\n-- Aivan mielelläni, lapsi, sen verran kuin tiedän hänestä. Mutta\nhauska kertomus se ei ole. -- Tulin näet nuorena metsäoppilaana\nFriedrichshorstin ylijahtimestarin virkatalolle. Eräänä iltana elokuun\nloppupuolella näin ensi kerran tuon kolkon paikan. Se näytti aivan\nautiolta siinä korkeitten tammipuiden takana, yksinäiseltä ja\nhyljätyltä synkkäin metsäin keskellä. Oikeastaan se oli herttua B:n\nomistama metsästyslinna. -- Alakerrassa asui ylijahtimestari, toisessa\nkerroksessa olivat herttualliset huoneet ja juhlasali. Leveät\nkiviportaat johtivat mahdottoman suurille oville. Molemmin puolin\nsisäänkäytävää seisoi kaksi kuvapatsasta -- torveen toitottavia\nmetsästäjiä kankipalmikoiden ajalta -- ja alemman sisäänkäytävän oven\nyläpuolella oleva lyhty loi niihin liekkuvaa valoa, jotta ne näyttivät\nelävän ja pääportin yläpuolella oleva hirvenpää monihaarasine sarvineen\nnäytti kauheasti irvistelevän.\n\nSeisoin tuota outoa kuvaa katsellen, kun etehisestä kuului keveitä\naskeleita. Kohta ilmestyi kynnykselle valkoisiin puettu olento -- ja\nminä näin Minna Brinkmannin ensi kerran.\n\nHän ei aluksi minua huomannutkaan, hän kun katsoi taivasta, joka sinä\niltana oli synkässä pilvessä. Sillä aikaa minä -- reippaana ja rohkeana\nmetsästäjänä -- tarkoin katselin häntä.\n\nEn luule, että häntä juuri kaunottareksi voi sanoa. Eikä hän ollut\naivan nuorikaan, lienee ehkä ollut noin kahdeksankolmatta vanha. Mutta\ntämä tyttö oli niin viehättävän suloinen, etten minä kykene sitä\nkuvailemaankaan, se tenhosi kaikki hänen läheisyydessään.\n\nHän muistutti niitä upeita olentoja, tulisine silmineen, joita näkee\nitämaan huntuihin puettuina -- ainakin minä kuvailin sultaanin\nlempivaimoja hänen näköisikseen. Aina häntä nähdessäni tuli mieleeni,\nettä hän olisi ollut paremmin paikallaan käyskentelemässä palmujen alla\nja kimaltelevilla piikivillä kuin pahkaisten tammien alla Saksan\nmetsissä. Hän oli notkea ja hempeä kuin hirvi, ja hänellä oli kaksi\nsilmää, tyttöseni, joihin katsottuaan nuoren miehen pää voi sekaisin\nmennä! Mutta auliisti hän ei katseitaan jakanut, ja hän kantoi pystyssä\npientä, kaunista päätään. Kansa keskuudessaan sanoi häntä\n\"prinsessaksi\". Siitä minulla ei ollut aavistustakaan, mutta ajattelin\nkumminkin, ettei prinsessakaan voisi kauniimpi ja upeampi olla.\n\nMinut huomattuaan nyökkäsi hän ja sanoi setänsä ja tätinsä odottavan\nminua ja että huoneeni oli valmiiksi järjestetty. Hän astui tahi\noikeammin liiteli etehisen poikki kutsumaan palvelustyttöä minua\nopastamaan. Minä sanoin näet ensin haluavani mennä huoneeseeni\npukeutumaan, ennenkuin minut uudelle esimiehelleni esitettäisiin, sillä\npitkällinen matkustaminen kyydillä auringon hiottavassa hauteessa ei\nollut ulkonaista ihmistäni kaunistanut.\n\nEsittelyn perästä ja puheltuani noin tuntikauden ystävällisen\nylijahtimestari Brinkmannin ja hänen sävyisän mutta jotenkin\npitkäveteisen rouvansa kanssa, sain poistua, vanhalla herralla kun oli\ntapana aikaisin mennä levolle. Minä hiivin kumminkin ulos etehisestä ja\nastelin edestakaisin talon edustalla pimeässä illassa, silloin tällöin\nvalaisi salama tietäni ilmoittaen kaukaista ukkosilmaa.\n\nVanhukset olivat minulle kertoneet, että heillä oli luonaan veljentytär\nja minä tiesin tämän veljentyttären nyt olevan ulkona. On se paljon\nmahdollista, että juuri hänen tähtensä niin kiihkeästi juoksentelin\nsiellä ulkona, sillä vanhusten kanssa puhellessani oli hänen valoisa\nkuvansa koko ajan mielessäni väikkynyt.\n\nToiveeni vilahdukseltakaan nähdä häntä toteutuikin. Yksinäinen talo,\njota kiertelin, sijaitsi aukealla paikalla metsän keskellä. Sen\ntakapuolella oli puutarha, jossa talonemännällä, joka oli innostunut\nkukkasten kasvattaja, oli kauniimpia neilikka- ja verbenapenkereitä.\nTämän pienen istutuksen loistokohtana oli riippuvien pyökkipuunoksien\nalla oleva lehtimaja, oksat olivat taidollisesti toisiinsa kiedotut ja\nsuurimmalla huolella hoidetut. Näin illalla en tietysti voinut selvästi\nerottaa kukkia enkä lehtimajaakaan. Edelliset tunsin lemustaan, sieltä\nkun levisi melkein tainnuttava heliotrooppien, neilikkain ja resedain\ntuoksu. Salamain valossa keksin lehtimajan, joka näytti pimeältä\nluolalta, josta Minna Brinkmannin valkoinen puku hohti.\n\nAsetuin toiselle puolen puutarhaa vanhan tammen alle ja tähystelin niin\nhartaasti lehtimajaan päin, kuin olisin metsästäessä väljyyksissä.\nSalamat tekivät tehtävänsä -- tuon tuostaankin näin valkoisen puvun\nvälkkyvän. Iso kivitalo oli pimeänä ja hiljaisena siinä edessäni;\nyläkerran kahdesta ikkunasta loisti vain himmeä valo.\n\nMuutamia kertoja näin varjon liukuvan uutimilla -- sitten sammutettiin\ntuli ja kaikki talossa näytti vaipuneen levon ja unen helmoihin.\n\nEn liikahtanutkaan; ulkoilma ja rauhaisuus viilisti minua ja olin\nutelias näkemään miten kauan Minna neiti istuisi unelmissaan. Minua\nharmitti kun olin liian vieras hänelle uskaltaakseni pyytää lupaa mennä\nlehtimajaan istumaan. Arvelin kumminkin muutamien päivien päästä\nvoivani tulla tästä onnesta osalliseksi, jos äitini käskyn mukaan\nkäyttäydyin kyllin kohteliaasti. Kenties kaunis tyttö sitten suvaitsisi\nminun ottaa kitaranikin mukaani, jota siihen aikaan suurella innolla\nsoittelin. Kenties täällä ei olisikkaan niin ikävä kuin olin\nluulotellut.\n\nRavakat, hiljaiset vaan lujat askelet havauttivat minut ihanista\ntulevaisuusunelmistani. Salaman valossa näin miehen lähestyvän. Hän\nastui aivan ohitseni ja seuraavassa tuokiossa kuulin Minnan\nhuudahtavan:\n\n-- Teidän korkeutenne! -- Max! Hänen äänessään oli ihmeellisen\nsydämellinen väre -- siinä oli jotakin hunnutettua, vienoa ja hellää --\nmutta niin väräjävänä ja suloisena kuin sillä hetkellä, en sitä sen\nperästä koskaan kuullut.\n\nHetken aikaa seisoin kuin kivettyneenä. -- Korkeutenne? -- Max? --\nSehän ei voinut olla kukaan muu kuin prinssi Max -- herttuallisen\nhuoneemme toinen poika! Kaikki pitivät häntä kummallisena ihmisenä; hän\nvetäytyi pois hovin juhlista ja hautaantui metsiin -- enemmän\nopintojensa takia kuin jaloa metsästystä harjoittaakseen. Ja tämä\nprinssi oli nyt täällä -- tänä tukehduttavan lämpimänä kesäiltana istui\nhän lehtimajassa kauniin tytön kera, jota hän -- suuteli -- niin,\nkuulinhan sen aivan selvästi. Ja kuulinpa vielä syvän, väräjävän\näänenkin sanovan: -- Sinä Minna, olet minua parempi ja voimakkaampi --\nen tiedä miten voin sitä kestää.\n\n-- Sinun tulee -- sinun täytyy se tehdä, Max, vastasi tyttö.\n\nLeimahtavan salaman valossa näin selvästi prinssin nuoren tytön\njalkoihin vaipuneena. Epätoivon vallassa piilotti hän kasvonsa tytön\nhameeseen.\n\nKäännyin mennäkseni. Sydämeni sykki kovasti ja olin syvästi\nliikutettukin -- tämä siis oli se salaisuus, joka teki kaikkien\nrakastaman Max prinssin niin synkkämieliseksi.\n\nMinnan ääni kuului vielä ennenkuin läksin. -- Elä itke -- oi, elä itke\n-- Max! Minä en voi sitä kestää, ja se on kumminkin kaikki turhaa,\nsanoi hän. Se kuului niin surulliselta ja toivottomalta -- niin puhuu\nainoastaan se, jolla ei ole toivon kipinääkään. --\n\nHiivin hiljaa tieheni syvintä siimestä myöten, yhtä hiljaa menin sisään\nja ylös päätyrakennukseeni.\n\nEnsimäisen kerroksen etehisessä paloi vanhanaikainen riippuva lamppu ja\nsen valossa näin erään palvelijan, joka oli puettu herttuallisen\nhuoneen tumman vehreään livreeaan. Hän oli laskenut käsivartensa\nkauniin sisäpiian kaulaan ja kuulin hänen nauraen kysyvän: -- Pysytkö\nminulle uskollisena, Luise?\n\nTyttö vastasi: -- Kiitos vaan? Tehän ette enää tulekkaan takaisin?\n\n-- Kuka sen sanoi?\n\n-- Minna neiti, kuului vastaus. -- Prinssi taitaa mennä naimisiin.\n\nMuhkea kamaripalvelija nauroi. -- Hänkö? Elä anna kenenkään itsellesi\nsenlaista uskotella, Luise! Kyllähän ne koettavat pakottaa häntä\npanemaan iestä niskoilleen, perintöprinssi kun on senlainen heikko,\nriutuva raukka, josta ei kukaan prinsessa huoline -- hyvä Jumala, hän\nkai piankin vetää viimeistä virttään! Mutta minun korkeuteni ei\nsuinkaan naimista ajattele -- sehän minun pitäisi tietää, Luise. Tuskin\noli kolmeakaan päivää oltu herttuallisessa linnassa -- kerran käyty\nteaatterissa ja armollista äiti rouvaa tervehtimässä -- niin emme ilmaa\nsiellä enää sietäneet, vaan tulimme tänne takaisin -- --\n\nNuori pari ei jutellessaan huomannut että astuin käytävän poikki ja\nnousin portaita ylös huoneeseeni.\n\nOlin aivan nuori ja kesäyön hurmaus sekä romantillinen kohtaus\nlehtimajassa panivat suoneni tykyttämään. Oli mahdotonta nukkuakseni,\nvaikka olin tullut pitkältä ja väsyttävältä matkalta. Ajattelin\nprinssiä, kaunista tyttöä ja noita lohduttomia sanoja: 'Elä itke -- se\non kumminkin kaikki turhaa.' --\n\nRomantillisen tunnelmani haihdutti vihdoin raskas, proosallinen uni ja\npirteänä herääminen aamulla.\n\nYöllä oli satanut ja minä läksin ylijahtimestarin keralla aikaisin\nmetsään, tänä harmaana, pilvisenä elokuun aamuna, metsäkauriit kun\nhuokeasti saa ammuttaville senlaisina helteisinä, tyyninä päivinä.\n\nOnnettomuudeksi tuli vastaamme, heti pihasta päästyämme, vanha,\nhampaaton eukko, kantaen selässään suurta koria. Hänet nähdessään\nlensivät ylijahtimestarin vanhat kasvot tulipunaisiksi vihasta, ja\nterveisiksi muorille virkahti hän: 'piru vieköön!' -- ja aivan oikein\n-- metsästysretkemme ei onnistunutkaan.\n\nAlkoi uudestaan sataa ja me palasimme kotiin läpimärkinä ja ilman\nriistaa. Ukko ylijahtimestari oli sitäpaitsi kovasti suutuksissaan,\nettä minä hätiköimiselläni olin estänyt häntä komeaa metsäpeuraa\nampumasta. Hän kiisti minun niin tuikeasti tuijottaneen peuraa, jotta\nse suunnastaan poikkesi. Lyhyesti sanottu -- minä sain aika torat.\n\nPäivällä näytti vanha metsästyslinna aaveentapaisen synkältä.\nKysyessäni asuttiinko ajoittain yläkerran huoneissa vastattiin vaan\nlyhyesti ei.\n\nÄänettömän aamiaisen aikana en saanut nähdä emäntää enkä veljentytärtä,\neikä minulle ruoka maistanut. Molemmat naiset ilmestyivät vasta\npäivällispöytään. Minna neitin kasvot olivat yhtä valkoiset kuin\npöytäliina, mutta hän osotti aivan selvästi teeskenneltyä\nlevollisuutta. Hän tuskin maistelikaan ruokia ja vilkasi tuon\ntuostaankin setäänsä arkoja, kysyviä katseita. Nähdessään tämän\nnärkästyneen naaman, kääntyi hän katsomaan ikkunaan, johon vesipisarat\nrapisivat. Rouva oli itkeneen näköinen.\n\nLiemiruokaa pöydältä ottaessa, avasi vanha kuski oven ja kysyi oliko\nherrasväellä hänen mukaansa lähetettäviä kirjeitä. Hänen piti mennä\nkaupunkiin ja kaikessa tapauksessa postikonttoriinkin poiketa.\n\nTuokion vallitsi äänettömyys. Emäntä jo nyökkäsi kuskille, että hän\nsaisi mennä. Mutta silloin Minna ojensi kätensä häneen päin --\nkalpeutensa oli muuttunut melkein vehriään vivahtavaksi -- hän tahtoi\npuhua, mutta tavoitti samassa vasemmalla kädellä kurkkuaan, kuin olisi\nhän ollut tukehtumaisillaan. Hetkisen käsi hapuili hameen laskoksissa\nja sitten se vavisten ojensi kiirjeen odottavalle kuskille. -- Herra\nOsswaldille, änkytti hän vaikeasti.\n\n-- Niebelwitziinkö? kysyi kuski korvansa taustaa raavasten. Tyttö\nnyökkäsi välinpitämättömän näköisenä.\n\n-- Sinne on pitkä kierros, murahti kuski.\n\n-- Tuhat pentelettä! huusi ylijahtimestari pystyyn ponnahtaen, -- laita\nitsesi matkalle tahi minä autan sinua alulle!\n\nVanha herra heitti rutistetun ruokaliinansa pöydälle ja ryntäsi\nviereiseen huoneeseen, jossa kuulin hänen päristelevän, hökivän ja\nrykivän. Ulos tullessaan oli hän vielä vesissä silmin. Hän astui aivan\nsen tuolin lähite, jolla Minna istui kasvoissa entinen välinpitämätön\nilme ja ristissä käsin. Äkkiä koppasi ukko käsiinsä hänen kauniin\npäänsä, jota sankka, kastanjanruskea tukka kaunisti. -- Minna, sanoi\nhän käheällä äänellä, -- sinä olet -- sinä olet kunnon tyttö, Minna --\nsinä -- Jumala on sinua siitä siunaava. Hän niisti nenänsä ja meni taas\ntiehensä. Eikä häntä sen koommin näkynyt vaikka rouvansa huusi häntä:\n\n-- Tule nyt, Brinkmann, pässinpaisti on tänään mureampaa kuin se on\nmoneen aikaan ollut.\n\nVanha rouva näytti harmistuneelta. Nurpeana katsoi hän kalpeaan,\nnuoreen sukulaiseensa, joka piteli veistä ja kahvelia käsissään ja\nhämmenteli papumuhennosta. Mutta kuinka urhoollisesti Minna pyrkikin\nulkonaista levollisuutta osottamaan, niin hän ei kumminkaan voinut\nsyödä. Minä tunsin olevani seurassa aivan liikaa, söin sentähden\nkiiruusti ja menin tieheni. Ovea sulkiessani kuulin vanhan rouvan\nsanovan moittivalla äänellä:\n\n-- Mutta Minna, miksi noin päistikkaa menettelit -- olisi kenties ollut\nhuokeampi jos olisit hiukan viivytellyt.\n\n-- Minun täytyi -- hänen tähtensä, vastasi tyttö.\n\nSaman päivän ehtoolla näin hänen astelevan linnan edustalla. Siellä\nleikki ruskea mäyräkoira pentuineen. Lystikkäät pikku elävät\ntemmelsivät siinä ja työkkivät toisiaan ja kunnioitettavaa emoaankin,\njoka häristellen näykki niitä -- sitä katseli oikein huvikseen.\n\nElottomana kuin kuvapatsas pysähtyi Minna neiti leikkiviä koiria\nkatselemaan korkeiden puiden alle, joiden lehvissä viimeiset\nvesipisarat vielä riippuivat. Jähmettynyt, tuskallinen katseensa teki\nhänet mielestäni todelliseksi kieltäymyksen kuvaksi. Pieni\npurppurapunainen suunsa -- se vaan ei tuohon kuvaan sopinut. Tahi oliko\nse vain luulotusta, kun tiesin, että nuo suloiset huulet olivat\ntottuneet salaisiin suuteloihin.\n\nHän oli nähnyt minun tulevan ja puhutteli minua. Hän puhui koirista,\njotka olivat hänen suosikkiaan ja kysyi mitä Friedrichshorstista pidin.\nÄänensä oli ystävällinen ja lempeä.\n\nPuhelin mielelläni hänen kanssaan ja lienen viipynyt siinä hänen\nluonaan pitempään kuin hän halusikaan, sillä hän nyökkäsi äkkiä minulle\nja läksi astumaan metsätietä. Hänellä oli yllään tumman sininen puku ja\nmusta esiliina vyöllä. Kauniita hartioita peitti ohut, valkoinen saali,\njoka oli kultaneulalla kiinnitetty. Siinä puvussa on hän mielessäni\nunhoittumattomassa muistossa, häntä kun tuskin näinkään muunlaisessa\nlyhyen tuttavuutemme aikana. Hämärän tullen syntyi äkkiä liikettä\ntalossa. Kuulin palvelijain juoksevan edes takaisin ja emännän käskevä\nääni tunki ylös huoneeseeni saakka.\n\nSisäpiika, jonka tuli pitää huolta huoneeni siistiämisestä, tuli sisään\nnauraen ja posket punaisina heloittaen. Katsoin häneen kummastellen ja\nhän huudahti: -- Neitimme on kihlautunut, herra von Stetten -- sitäpä\nolen koko vuoden odottanutkin, hänen huoneessaan kun uudenvuoden iltana\npaloi kolme kynttilää.\n\n-- Kuulkaas, Luise, kysyin, -- olenko nähnyt unta että joku\nherttuallisen perheen jäsenistä oli täällä eilen?\n\n-- Ei se unta ollut -- Max prinssi oli täällä.\n\n-- Tuleeko hän usein?\n\n-- Joka hetki, vastasi hän vertaistensa tavallisella liioittelemisella.\n\n-- Viipyykö hän aina kauankin?\n\n-- Ei hän usein voi kauan olla. Siitä on kaksi vuotta, kun hän asui\ntäällä koko syksyn, nyt tulee hän vain pariksi, kolmeksi päiväksi,\nmutta hän tulee hyvin usein.\n\n-- Vai niin. Kiitos, Luise!\n\n-- Eipä kiittämistä, ja samassa hän jo oli ovesta ulkona.\n\nIllallisella näin kihlatut. 'Herra Robert Osswald, tässä naapurissa\nolevan Niebelwitzin ritaritilan omistaja', niin hänet minulle\nesitettiin. Hän oli pitkä, harvapuheinen mies, kasvot olivat hyvin\nmiellyttävät. Hänellä oli kaunis vaalea parta ja silmistään loisti\nsydämmellinen onnellisuus.\n\nHän piteli usein kalpean morsiamensa kättä omassaan ja Minna kohteli\nhäntä lempeästi ja ystävällisesti kuin sisar.\n\nIllallinen oli juhlallinen. Vanha ylijahtimestari oli kellaristaan\nnoutanut pari pölyistä reininviini pulloa. Ruokaillessa juteltiin\npaljon siitä ajasta, jolloin orpo pikku Minna tuli yksinäiseen\nmetsästyslinnaan, jossa hän sitten kasvoi kaikkien iloksi. Vanha rouva\nnäytti yhä enemmän unhoittavan huolensa; hän tuumaili miten\npidettäisiin hauskaa kanssakäymistä Friedrichshorstin ja Niebelwitzin\nkesken. Sitten juteltiin häistä ja sulhanen arveli niitä seitsemää\nvuotta, joiden kuluessa hän oli huokaillut kaunista morsiantaan, kyllin\npitkänä koetusaikana. Ja kun hän nyt vihdoin oli morsiamensa voittanut,\npidettäisiin häät seitsemän viikon kuluessa -- hänen syntymäpäivänään\nlokakuun 31 päivänä. -- Jos suostut siihen, Minna? kysäsi hän hellästi\nkatsellen häntä.\n\nJa sitten juotiin nuorten onneksi ja minun piti käydä kitarani ja\nsoittaa kaikki ylijahtimestarin lempilaulut. Minnaa pyydettiin\nlaulamaan, mutta hän sanoi äänensä olevan sorruksissa. Palvelijatkin\ntulivat sisään juomaan kihlattujen maljaa ja -- mutta enhän niin\ntarkoin voi kertoa miten se oli -- tiedän vain että kaikki tuntui\nminusta niin luonnottomalta ja teeskennellyltä, ilo ja eläköönhuudot\nkihlattujen kunniaksi ja kaikki puheet onnesta! Sulhasen hiljainen\niloisuus vaan näytti todelliselta.\n\nJa nyt minulla ei ole juuri muuta kerrottavaa kuin loppukohtaus, sillä\nkihlausaika kului ainakin näennäisesti tavallisessa järjestyksessä.\nOsswald ratsasti sinne monta kertaa viikossa ja Minna vastaanotti häntä\nkynnyksellä tahi asteli häntä vastaan niinkuin ainakin hyvä tapa vaati.\nKerran me kaikki oltiin kutsutut päivälliselle Niebelwitziin ja\nruokailtua näytteli Osswald morsiamelleen talonsa vinnistä kellariin\nsaakka. Vanha rouva ei muuta tainnut kuin kiitollisena tunnustaa, että\norpo tyttö raukan osaksi oli tullut suuri onni. Mutta Minna neiti oli\nnähtävästi muuttunut. Kovasti hän oli kalvennut ja laihtunut -- mutta\nhän oli aina vain yhtä ystävällinen ja kärsivällinen. Hän näytti\ntodella pyrkivän tullakseen kunnon miehelleen kelvolliseksi vaimoksi.\n\nAamusta iltaan hän työskenteli. Väliin silmänsä vaipuivat umpeen\nväsymyksestä; pari kertaa näin hänen päiväsydännä nukkuvan pää\nvaipuneena tuolin selustimelle ja käsissä liinainen ompelus, jota hän\nmyynikseen valmisti.\n\nSilloin katselin häntä tarkoin ja huomasin ihmeekseni hienon, syvän\nsurun uurtaman piirteen kauniin nenän ja suupielien välillä, jota hänen\nherällään ollessa ei huomannut.\n\nEräänä iltana syyskuun lopulla palasin Niebelwitzistä peltopyitä\nampumasta, tuoden mukanani terveisiä kauniille morsiamelle sekä\nruusuista ja resedasta tehdyn kukkakimpun. Sulhasella oli talonsa\nvieraita täynnä, jottei itse voinut tulla. Kotimatkalla -- niin, ei ole\naivan helppo kertoa mitä silloin tapahtui.\n\nKello kävi yhdeksättä ja seutua valaisi kirkas kuutamo. Metsäpolutkin\nolivat kirkkaasti valaistut ja sammalilla kiilsi kuin hopeaa. Robert\nOsswaldin luona olimme juoneet paljon samppanjaa, niin että olin\nhienosti humalassa ja aluksi luulin sitä sen vaikutukseksi, kun kuulin\nmiehen äänen intohimoisesti sanovan:\n\n-- Minna, Minna -- me olemme kärsineet sanomattomasti. Peruuta\nlupauksesi hänelle -- en tahdo, en voi sinusta luopua, minä kun en voi\nilman sinua elääkkään!\n\n-- Minä en saa sitä tehdä -- oi Jumalani -- minä en voi! vastasi Minna\nitkien. -- Teidän korkeutenne -- minä rukoilen teitä -- elkää minua\najatelko. Te erehdytte -- te ette saa -- korkea asemanne -- nyt seurasi\ntukehtunut, rukoileva huudahdus, oi Max -- elä kiusaa minua! Etkö näe\nkuinka minä suren. Miksi tulit tänne? Siitä voi tulla onnettomuutta\nmeille molemmille. Elä tule takaisin -- oi minä pyydän -- mene!\n\nSyöksyin tieheni minkä pääsin, humalasta olin täydellisesti selvinnyt.\n\nKun hän myöhemmällä tuli sisään puutarhasta yhä kalpeampana ja\nkuoppasilmäisempänä kuin tavallisesti ja tulin hänelle etehisessä\nvastaan, niin punastuin kuin keksitty koulupoika ja voin tuskin\nhätäisesti änkyttää terveiset ja antaa kukkavihkon.\n\nHän katsoi minuun aivan välinpitämättömänä, otti koneentapaisesti\nkukkavihkon kädestäni ja astui hoiperrellen huoneensa ovea kohti.\n\nSeuraavana päivänä Minna pyysi, että hänen häänsä vietettäisiin aivan\nhiljaisuudessa ja että vihkiminen tapahtuisi kodissa. Se luvattiinkin\nhänelle. Joskus hän ei moneen päivään liikkunut ulkona. Eräänä iltana\nsanoi hän äkkiä minulle: -- Herra von Stetten -- tahtoisitteko seurata\nminua vähän matkaa metsään? Ikävöin raittiiseen ilmaan -- ja luettuani\nsaaomalehdissä, että joku kuljeksija oli karannut vanhan postimiehen\nkimppuun, pelkään mennä yksin metsään kävelemään.\n\nKylläpä osaat valehdella, ajattelin itsekseni syvään kumartaen.\nYljiahtimestari huusi nauruun remahtaen:\n\n-- Kihlaus on varmaan tehnyt sinut araksi, ennenhän et pelännyt mitään\nmaailmassa.\n\nKauniina tuoksuvana syyskuun iltana astelin suloisen tytön rinnalla\nomiin ajatuksiini vaipuneena. Tuskin sanaakaan vaihdoimme. Pari kertaa\nnäin hänen jotakin kolinaa kuullessaan vavahtavan. Hän lähti silloin\nkiireemmin astumaan ja virkkoi kovalla äänellä minulle muutamia sanoja\nja minäkin vastasin yhtä äänekkäästi.\n\nSen perästä seurasin häntä usein ja opin ihailemaan hänen luonnettaan\nja kauneuttaan. Lieneekö naisen sydän milloinkaan niin urhoollisesti\ntaistellut luvatonta tunnetta voittaakseen.\n\nMutta hän riutui tämän taistelun kestäessä. En tiedä huomasivatko\nmuutkin hänessä tapahtuvan oudon muutoksen ja että hän, joka siihen\nasti nauroi unia ja aavistuksia, muuttui aivan taikauskoiseksi.\nHuomasin hänen merkillisen useasti puhuvan salaperäisistä asioista. Hän\nkysyi uskoinko minä, että kuolleen henki voi lähestyä maan päällä\nelävää rakastettua olentoa ja huomattavalla tavalla tälle ilmoittautua?\n\nVastasin vain nauramalla -- kahdenkymmenen vanhana ei henkiä usko.\n\nMutta hän selitti vakavasti hartaimman toivonsa olevan kuoltuaan usein\nvoida palata tänne maan päälle. Hän uskoi, että jos rakastettu jäljelle\njäänyt koko sydämestään ikävöi rakastettua kuollutta, niin tämä ikävä\nvoisi vetää kuolleen hengen maan päälle ja päin vastoin.\n\nKun kerran tiellä tapasimme ikälopun, pienen vaimon, sanoi Minna: -- on\nlohdullista tietää, että nuorena saa lähteä maailmasta. Lienee kauheaa\nelää vanhaksi!\n\n-- Kuinka voitte tietää nuorena kuolevanne? kysyin hymyillen.\n\n-- Enhän minä sitä tiedä, vastasi hän, -- mutta minulla on varma\naavistus, että saan aikaisin kuolla. Kaikkein töiden ja ajatusten\nohessa on minulla se lohdullinen tunne, ettei kuolema ole etäällä.\n\n-- Kohtaloansa tulee rauhallisena vartoa, arvelin, sille emme mitään\ntaida -- peloittava viikatemies tulee kutsumattamme.\n\n-- Niin, myönsi hän, -- ja suuri synti on ajattomasti kutsua häntä --\nhyvin suuri synti -- muutoin -- katkaisi hän äkkiä puheensa. -- Useat\nsanovat sitä pelkuruudeksi, jatkoi hän, mutta se ei ole totta. Joskus\nvaaditaan enemmän rohkeutta elämään kuin kuolemaan. Olkaa siitä\nvakuutettu, herra von Stetten!\n\nLokakuun myrskyt tulivat, puiden lehdet muuttivat värinsä ja karisivat\nmaahan ja minut oli senlainen metsästyksen halu vallannut, ettei\nminusta ollut suurtakaan hyötyä mietiskelevälle ystävättärelleni.\nMäyrän pesät ja jäniksen ajot tekivät minut kelvottomaksi ritarilliseen\npalvelukseen.\n\nTalon naisilla olikin sitä paitsi kiireet ajat häitä valmistaa.\nTaloudelliset askareet menivät tavallista menoaan -- eräänä kauniina,\npäiväpaisteisena pesupäivänä liehuivat myynit vaatenuorilla ja\nompelijatar oli tullut kahisevasta silkistä leikkaamaan morsiuspukua\nMinnalle, ja häntä kestittiin tortuilla ja suklaalla. Aloin ajatella,\nmiten kaunis Minna vuoden tahi kahden kuluttua olisi muuttunut somaksi\npikku emännäksi, joka itsekkin nauraisi entisiä romantillisia aikojaan.\n\nNiin tuli häitten edellinen ilta.\n\nMorsiamen toivon mukaan vietettäisiin häät suurimmassa hiljaisuudessa,\nmutta juhlallisia valmistuksia ei kumminkaan voinut välttää. Pitihän\nolla pari morsiusneitostakin, ja sulhasen molemmat kauniit serkut\nsaapuivat jo pari päivää ennen häitä. Heidän päätyhuoneensa oli\nvastapäätä minun huonettani ja sieltä kuului nyt usein raikasta, heleää\nnaurua. Minnan ainoa nuoruuden ystävä, eräs kaunis, valkoverinen nuori\nrouva, jolla oli kirkkaat silmät ja omenakukan värinen hipiä, oli\nmatkustanut miehensä ja lastensa luota morsianta pukemaan ja morsiamen\ntahdon mukaan oli hän asetettu asumaan hänen omaan pieneen\nhuoneeseensa. Vanha rouva ei aluksi tahtonut tähän ehdotukseen suostua,\nvaan tahtoi välttämättömästi antaa vieraalle paremman huoneen, mutta\ntässä suhteessa oli Minna taipumaton. Niebelwitzistä saapui vielä\nsulhasen äiti, raitis, vilkas vanhanpuoleinen rouva, luonteeltaan\nsävyisän veitikkamainen. Hänen suurin huvituksensa oli kertoa ja\nkuunnella hauskoja juttuja, kaikista enin hän inhosi haikailemista ja\nkyyneleitä. Sulhanenkin toi mukanaan pari ystävää.\n\nKaikki nämä olivat kuuden aikana illalla kokoontuneina ylijahtimestarin\nhyvin lämmitettyihin ja kirkkaasti valaistuihin huoneisiin. Koko talo\nlemusi männynhavuille, tortuille ja paistille, kaikki juoksentelivat\nedes takaisin ja anoppi kolkutti tulevan miniänsä ovea ja huusi\nhänelle, että taloon oli tullut mustalaistyttö, joka tahtoi morsianta\npovata. Minnan tulisi joutua alas. -- Mustasilmäinen morsiusneito oli\npukeutunut somaan mustalaistytön pukuun ja kun Minna tuli sisään\ntarttui hän hänen käteensä ja ennusti hänelle taivaallisinta onnea.\nValkoverinen neito taas oli pukeutunut talonpoikaistytöksi\nNiebelwitzistä. Hän otti koristaan esille kaikenlaisia talouskapineita\nsomia runopätkiä lausuen.\n\nKaikki pitivät hauskaa, etenkin Minnan tuleva anoppi, joka\nylijahtimestarissa oli löytänyt hengenheimolaisen. Nämä molemmat\nkoettivat toisten huviksi kertoa toinen toistaan somempia kaskuja.\n\nNuoret herrat mielistelivät nuoria neitosia -- ja niin Minnan\nmyrttipensaasta armottomasti karsittiin kaikki oksat -- nuori\nmustalaistyttö sitoi morsiamen seppeleen.\n\nMinna käyttäytyi hyvin oudosti. Tuntui kuin olisi hänen ollut mahdoton\nistua rauhassa seppelöidyllä tuolillaan. Pari kertaa lensivät hänen\nkasvonsa tulipunaisiksi. Hän silmäili kattoa -- nousi ylös ja istuutui\ntaas -- ja tuijotti jäykästi eteensä kuuntelematta sulhasen hellän\nlevottomia sanoja.\n\nIllallisen jälkeen näin hänen seisovan muutamassa ikkunakomerossa.\nOlin käynyt muistikirjani ja pyytänyt nuorten neitien kirjoittamaan\nsiihen joitakuita muistosanoja. Mielellään he nimensä kirjaani\nikuistuttivatkin. Menin sitten Minna neitin luo samalla pyynnöllä\nperustaen sen hänen piakkoin tapahtuvaan lähtöönsä kodista. Hän käänsi\npäätään ja minä näin miten hänen silmänsä kuumeentapaisesti kiilsivät\nkalpeissa kasvoissaan.\n\n-- Ettekö kuule mitään, herra von Stetten? kysyi hän.\n\nLaskin korvani ikkunan rakoon ja pudistin päätäni.\n\n-- Ettekö kuule? Sepäs ihmettä! -- Joku tulee metsän läpi -- hänen\ntäytyy pian olla täällä.\n\nSulhasensa tuli nyt luoksemme ja Minna pyysi häntä ensin kirjaani\nkirjoittamaan. Hän jakoi viivalla lehden kahtia ja kirjoitti; morsian\nistuutui sitten pöydän ääreen ja vapiseva kätensä tarttui kynään.\nSeisoin vieressä katsellen vapisevia sormia. Mutta vanha rouva kutsui\nminua äkkiä; hän uskoi minulle viinikellarin avaimen ja pyysi minun\nhakemaan vielä pari reininviini pulloa. Olimme juoneet hyvän\npuoleisesti.\n\nKun taas sukelsin ylös kellarista -- etehisen lattiassa olevasta\nluukusta pääsi näet sinne alas -- näin vanhan kolmihaaraisen lampun\nvalossa Minnan vaalean sinisessä silkkipuvussaan tulevan ulos\nvierashuoneesta. Hän näytti olevan menossa omaan huoneeseensa. Mutta\nhän pysähtyi äkkiä ja katseensa kiintyi pimeän peittämiin, leveisiin\nportaisiin. Hän horjui, painoi kädellä sydäntään ja olisi epäilemättä\nkaatunut ellen olisi rientänyt häntä tukemaan.\n\n-- Neiti Minna -- Jumalan tähden! minä huusin.\n\n-- Ettekö nähnyt häntä? kysyi hän vavisten kauhistuksesta, -- oi\nJumalani -- tuolla -- tuolla hän ikään seisoi!\n\nMinä en ollut mitään nähnyt.\n\n-- Se kai vaan oli joko teidän tahi minun varjo, neiti Minna, sanoin\nääneen. Hän oikaisihe ja meni sanaa sanomatta takaisin vierasten luo.\n\nMikä häntä vaivasi?\n\nÄkkiä muuan ajatus salaman tavalla iski mieleeni. Kaikki vieraat olivat\nvierashuoneessa; katsoin sinne, mutta ei ketään puuttunut. Olisikohan\njoku vieras hiipinyt sinne; mutta sekin oli mahdotonta, sillä kun\nkoetin aukasta etehisen ovea, niin se oli suljettu. Toinen uloskäytävä\noli kyökin kautta, ja sieltä ei kukaan sinä iltana voinut huomaamatta\nläpi päästä, sillä palvelijat viettivät siellä neitinsä viimeistä iltaa\nneitona, ja siellä tanssittiin harmoonikan säveleiden mukaan, jotta\nhiekka karahteli punaisella tiilikivilattialla.\n\nAstuin portaita ylös ja kuuntelin sen huoneen ovella, jossa prinssi\nsiellä käydessään asui, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Uskalsinpa\nhiljaa oven väännintäkin painaa, mutta ovi oli lukossa. Hän oli siis\nluonnollisesti erehtynyt.\n\nRauhoitettuna menin ruokailuhuoneeseen ja lähestyin Minna neitiä\nkiittääkseni häntä kirjoittamistaan muistosanoista, jotka nyt luin.\n\n-- Ne ovat vain aivan liiaksi surulliset, huomautin minä, mutta Minna\nei vastannut.\n\n-- Ettekö kuule -- joku astuu tuolla ylhäällä, kuiskasi hän minulle --\nkalpeana kuin aave.\n\nNyt ajettiin vaunut portaiden eteen; sulhanen, hänen äitinsä ja\nvieraansa lähtivät näet takaisin Niebelwitziin. Hyvästeleminen oli\niloista ja äänekästä.\n\nMorsiuspari viipyi hetkisen tyhjässä vierashuoneessa. Avoimesta ovesta\nnäin, että Osswald tahtoi sulkea morsiamensa syliinsä, mutta Minna\ntorjui häntä pikaisesti käsillään ja puuttui sitten kummastuneen\nsulhonsa käsivarteen, anteeksi pyytäen. Näin he astuivat etehiseen.\n\n-- Anna anteeksi, Robert, -- anna anteeksi! kuulin hänen sanovan.\n\nHän otti hellästi morsiamensa kauniin pään suurten käsiensä väliin ja\nsuuteli hänen otsaansa.\n\n-- Hyvästi, Minna, hyvästi viimeisen kerran!\n\n-- Viimeisen kerran, kertoi hän koneellisesti.\n\nHän saattoi sulhastaan portaille myrskyiseen, pimeään iltaan. Tätinsä\nhuusi häntä takaisin ystävällisesti nuhtelevilla sanoilla ja käski\nhänen mennä huoneeseensa. Nuori rouva juoksi nauraen häntä noutamaan ja\novi suljettiin kohta heidän jälkeensä.\n\nMe muutkin menimme levolle, sillä yösydän oli jo käsissä. Minä\nheittelin sinne tänne vuoteellani kun en voinut nukkua; yö oli\ntodellakin kamala. Seinäpapereissa, hirsissä ja vanhoissa huonekaluissa\nrapisi, ruski ja narisi kuin olisivat tuhannet näkymättömät henget\nmellastaneet tuossa vanhassa rakennuksessa. Näin alinomaa silmäini\nedessä kauniin morsiamen kalpeat kasvot sanomatonta tuskaa ilmaisevine\nsilmineen. Eikä portaissa näkemänsä varjokuvakaan tahtonut mielestäni\nhaihtua. Ja ulkona heilutteli myrsky puiden alastomia oksia, jotta ne\nruskivat, ja pyöritti tuulikelaa kitisevän riuvun nenässä -- ja Minnan\nkummalliset kysymykset tulivat alinomaa mieleeni ja niihin sekaantuivat\nmuistikirjaani kirjoittamansa kuolemaa ikävöivät sanansa.\n\nHän on joutunut sille kohdalle, jossa järki pian pimenee ja\nmielettömyys alkaa, sanoin itsekseni ja kauhistuin omaa ajatustani.\n\nVihdoin nukuin.\n\nÄkkiä etehisestä kuuluva naisen ääni taas havautti minut. Tuossa\nhuudossa oli jotakin, joka heti ajoi minut ylös vuoteeltani, pakotti\nminut pukeutumaan ja rientämään alas.\n\nSamassa tuli vanha rouva kauhistunein kasvoin ulos makuuhuoneestaan.\nHiljaa kuin aave katosi hän Minnan huoneeseen. Parin minuutin kuluttua\nkiiruhti vanha ylijahtimestarikin yhtä kiireesti ja äänettömästi\nohitseni. Sisäpiika tuli portaista alas ja pysähtyi eteeni kalisevin\nhampain.\n\n-- Jumalan tähden, mitä se on -- rakas, nuori herra -- mitä se on?\nänkytti hän.\n\nEnhän sitä tiennyt. Tiesin vain että jotakin kauheaa oli tapahtunut.\n\nNyt tuli ylijahtimestari jälleen ulos ja meni horjuvin askelin\nvierashuoneeseen. Seurasin häntä -- vanhus vaipui kylmän takan luona\nolevaan nahkaiseen nojatuoliin ja istui siinä liikkumatonna.\n\n-- Herra ylijahtimestari -- pyysin vihdoin, -- sanokaa minulle\nmitä on --\n\nVaikeroiden kohotti hän kasvojaan. Talvi-aamun värittömässä koitteessa\nnäytti hän ruumiin kaltaiselta.\n\n-- Kuollut -- hän on kuollut! Hän melkein kiljasi viimeiset sanat. Hän\npani kädet silmilleen ja voimakasta ruumistaan värisytti, niinkuin\nmyrsky puistaa vanhaa, karaistua tammipuuta.\n\nHän oli ollut ukon lemmikki, hänen päiväpaisteensa, hänen hirvensä --\nenkä nyt muistakkaan kaikkia niitä lempinimiä, joilla hän häntä\nnimitti.\n\nVanhat jahtivaunut ajettiin portaiden eteen; pitihän hakea lääkäriä ja\nviedä tietoja sulhaselle. Mutta kuka menisi viestiä viemään?\nYlijahtimestari oli kuin halvattu, eikä kuskiakaan voinut lähettää.\nVihdoin päätettiin että Minnan ystävätär lähtisi surusanomaa viemään ja\nettä minä seuraisin häntä.\n\nKiiruhdin pukeutumaan surullista matkaa varten. Kun tulin vaunuille,\nistui nuori rouva jo niissä. Hän oli lämminsydäminen ja tunteellinen ja\nitki hillittömästi ja herkeämättä. Istuin äänetönnä hänen rinnallaan,\nkun hän kysymykseeni milloin ja miten Minna neiti kuoli, vastasi vain\näänettömällä pään pudistuksella ja kiihtyneellä itkulla.\n\nKun vihdoin näimme ritaritilan katon häämöittävän paljaiden\npuidenlatvojen takaa, virkkoi hän:\n\n-- Voi Herra Jumala! Jos hän kysyy minkälainen hänen kuolemahetkensä\noli!\n\n-- Miten hän kuoli? Kuinka voi kuolema niin äkkiä tulla? kysyin.\n\nHän käänsi minuun itkeneet kasvonsa. -- Niin, jospa sen tietäisin.\nEilen illalla oli hän hyvin levoton, eikä tahtonut ruveta levolle. Hän\njuoksi edes takaisin huoneessa käsiään väännellen. -- Anna, sanoi hän\nvähän väliä, -- se on liian vaikeaa! En tiennyt mitä hän oikeastaan\ntarkoitti -- minä nauroin hänelle, juttelin omasta onnestani, häistäni\nja senlaisista. Vihdoin taipui hän menemään levolle. Minäkin rupesin\nmaata ja nukuin heti, kovasti väsynyt kun olin.\n\nJuuri kellon yhtä lyödessä herätti minut kova parahdus. -- Max --\nJumalan tähden! oli Minna huutanut. -- Luulin hänen uneksivan ja huusin\nhäntä, jotta hän heräisi. Mutta hän ei liikahtanutkaan ja silloin\nsytytin kynttelin ja -- syvä henkäys vain ja hymy ja sitten kasvonsa\nmenivät niin oudon jäykiksi ja kätensä, jota pitelin, tuntui niin\nraskaalta -- -- oi, tuo onneton tuttavuus prinssin kanssa! Ja hän alkoi\nuudestaan itkeä.\n\nNyt kuului takanamme kavioiden kalketta ja vaunujen rattaiden ratinaa\nja Friedrichsbergistä tuleva posti saavutti meidät. Se lähtee jo neljän\naikana pienestä hallituskaupungista. Postiljooni tervehti ohiajaessa\nvanhaa kuskiamme ja huusi hänelle jotakin.\n\n-- Mitä sanoitte? huusin kauhistuneena nousten seisaalleni vaunuissa,\nPostiljooni kääntyi, asetti käden torveksi suunsa eteen ja huusi: --\nprinssi Max ampui itsensä viime yönä!\n\nMatkatoverini ja minä tuijotimme jäykistynein silmin toistemme\nkalpeisiin kasvoihin.\n\n-- Se oli sattumus -- kauhea sattumus, änkytin minä.\n\nHän vapisi.\n\n-- Sattumusko? virkkoi hän käheästi, -- olisikko se sattumus? Jos niin\nuskotte, niin ette tunne Minnan elämänvaiheita. Sattumus -- ei koskaan!\n\nKatsoin äänetönnä Osswaldin kotia kohti -- sen muureja kultasivat juuri\nauringon ensi säteet ja samassa silmänräpäyksessä nostettiin lippu\ntornin huippuun. Sen tuli iloisesti liehua tilanomistajan onnen\npäivänä. Itse hän seisoi avoimessa ikkunassa, vakavasti hymyillen\nkatseli hän pyökkipuumetsään päin, jonka takana hänen morsiamensa\nheräisi. -- Hän ei kuullut rattaiden ratinaa eikä nähnyt meitä --\nhänellä ei ollut aavistustakaan kohtalostaan. Huomautin siitä\nmatkatoveriani. -- Mutta he eivät rakastaneetkaan toisiaan, sanoi hän.\n-- Henkien yhdistystä -- sielujen yhteyttä puuttui -- kuinka hän voisi\nmitään aavistaa?\n\nEikä hän todella ollutkaan mitään aavistanut -- hän kun oli vain\ntavallinen vaatimaton, luottavainen, jokapäiväinen ihminen.\n\nKalman kalpeana seisoi hän kuolleen vieressä, salaa pyyhkien kyyneleitä\nsilmistään -- hän suri hiljaisuudessa. Mutta hän ei ole koskaan voinut\nunhoittaa kaunista morsiantaan, joka kuoli heidän hääpäivänsä ensi\ntunnilla. -- Hän ei ole koskaan mennyt naimisiin ja vielä tänäkin\npäivänä hoitaa hän liikuttavan huolellisesti hänen hautaansa. Me\nvoitamme vain kadottaaksemme -- kaikki kukoistaa vain lakastuakseen ja\nkuollakseen -- on hänen hautakiveensä piirretty. -- --\n\n-- Vaari, kysyin hänen vaiettuaan, -- luuletko sinäkin sitä\nsattumukseksi?\n\n-- En, vastasi hän ja siniset silmänsä loistivat valkoisten\nkulmakarvojen alta. -- Minä uskon yksin ja ainoastaan Jumalan viisasta\nsallimusta.\n\nTuo ei ollut vastaus kysymykseeni, mutta minä huomasin, ettei hän enää\nhalunnut puhetta jatkaa. Hän otti muistikirjansa ja pani sen takaisin\nkirjoituspöytänsä laatikkoon, sanoen: -- Sinä saat kuoltuani tämän\nkirjan, lapsi, mutta sinun täytyy pitää sitä kunniassa.\n\nSen teenkin, enkä kertaakaan voi ottaa käteeni tuota kulunutta pientä\nkirjaa kaunista Minna Brinkmannia ajattelematta.\n\n\n\n\nMajala.\n\n\nAivan ylijahtimestarin virkatalon vieressä oli pieni rakennus, josta\nnyt tahdon kertoa. Edessäni olevassa vesivärimaalauksessa, johon uhkea\nasuinrakennus on kuvattu, pientä majaa ei näy. Mutta paikkaa, jossa se\nsijaitsee, on taiteilija -- Leo setä -- joka taulun maalasi, osottanut\nlinnulla, joka siivet levällään liitelee sitä ympäröivien puiden\nlatvojen yli. Lintu on hyvin haikaran näköinen, mutta mummon mielestä\nse tärvää koko tuon kauniin kuvan, Leo setä kun linnun nokkaan on\nmaalannut jotakin, joka näyttää kapalolapselta.\n\nSetä oli tosin aina selittänyt, ettei hän ensinkään ole tarkoittanut\nantaa viattoman sammakon, jota lintu nokassaan kantaa, vähimmälläkään\ntavalla muistuttaa kapalolasta, mutta silloin mummo oli puinut hänelle\nsormea sanoen: -- Hiljaa Leo, minä tunnen sinut liian hyvin! Sinä olet\ntahtonut pilkata meitä!\n\nKylän kirvesmiehen ja muutaman muurarin avulla oli vaari itse tuon\nmajan rakentanut oman päänsä jälkeen. Sitä aiottiin käyttää\nsuuremmoiseen yritykseen -- hän aikoi näet silkkimatoja viljellä.\nMulperipuita istutettiin pitkiin riveihin -- ja pienessä talossa, joka\noli kooltaan melkein kuin pieni ratavahdintupa -- siinä oli näet\nainoastaan kaksi huonetta -- asuisi Hubert vanhus. Hän oli etelä\nRanskasta kotoisin ja erittäin taitava silkkimatojen viljelijä, ja oli\nlyhyen ajan kuluessa ymmärtänyt tuoda esiin monta todistusta\ntaitavuudestaan silkkimatojen viljelemisessä, vaikka mummo niitä aina\nkuunteli epäilevällä päänpudistuksella.\n\nEräänä marraskuun iltana, kun oli senlainen ilma, että oli mahdoton\nkäskeä häntä ulos, oli Hubert herra kolkuttanut ylijahtimestarin\nvirkatalon ovea. Ei nuori ylijahtimestari eikä hänen nuori, kaunis\nvastavihitty vaimonsa, Anitakaan voinut häneltä yösijaa kieltää. Kun\nmierolaisparka oli nälkänsä ja janonsa sammuttanut ja saanut ylleen\nkuivat vaatteet, vietiin hänet siis palvelijain huoneen viereiseen\ntyhjään huoneeseen. Ja kun myrsky raivoisana ulvoi, iloitsi nuori\npariskunta, että kuolemalta olivat varman saaliin ryöstäneet.\n\nIloitsi Hubert herrakin. Hän osotti niin suurta kiitollisuutta ja\nmielihartautta, että hän seuraavana aamuna peräti unhotti mennä\ntiehensä. Sitävastoin oli hän sanan laajimmassa merkityksessä antanut\nvaarille sangen paljon päänvaivaa. Ylijahtimestari ajatteli näet\nsilkkimatoja niin hartaasti, ettei nuoren vaimonsa epäilemisetkään\nvoineet niitä hänen mielestään karkoittaa.\n\nOi, miten monasti mummo seuraavina vuosina saikaan päätään punaltaa\nmiehensä hyvänluontoisuudelle, avuliaisuudelle ja herkkäuskoisuudelle!\nHubert herra hankki hänelle tässä suhteessa ensimäisen kokemuksensa,\nsillä juuri hänen kehoituksistaan tuo pieni talo silkkimatoja varten\nrakennettiin. Sittemmin siellä majaili koko liuta kummallisia\nturvattia, ja tämä \"kirjava\" seura saattoi hyväntekijöilleen\nloppumattomia hankaluuksia ja sanomatonta harmia. Koittivatpa mummolle\nnekin ajat, jolloin hän epätoivossa selitti, jotta hänen vihdoin olisi\npakko sytyttää tuleen tuo pieni pesä, että hän ja hänen miehensä\npääsisivät rauhaan. Mutta oli aikoja, jolloin hän iloitsikin voidessaan\nköyhälle, nälän ja surun rasittamalle raukalle suojaa tarjota.\n\nPienessä majassa on todellisia romaanejakin tapahtunut.\n\nHubert herra oli vain merkillinen sen perustajana; häntä paitsi kun se\nei koskaan olisi saanut rakennetuksi. Mutta tuo vanha ranskalainen\nvalkoisten kulmakarvojen alta säkenöivine silmineen ei siinä kauankaan\nasunut. Silkkimatoviljelyksensä kun ei tahtonut menestyä pohjoisessa\nilmanalassamme. Sikkikotelot tulivat pilkkuisia ja arvottomia;\nmulperipuut surkastuivat ja kuolivat. Ja vaari, joka ensi aluksi niin\nhartaalla mieltymyksellä katseli kaikkia hänen laitoksiaan eikä\narvellut alinomaa avatessaan rahakukkaroansa tilatakseen silkkimatoja\netäisistä paikkakunnista, kerskaili yhä vähemmän ja puhui yhä harvemmin\nsiitä uhkeasta silkkipuvusta, jonka Anitansa saisi palkinnoksi vanhalle\nranskalaiselle osottamastaan hyvyydestä. Sangen harvoin hän meni\npienelle majalle, ja kun tuttavansa tulivat uutta yritystä nähdäkseen,\nveti hän heille milloin mitäkin verukkeita. Ei kukaan saanut nähdä\nmitään, kun ei ollut mitään näyttämistä.\n\nVihdoin kertoi Hubert herra noiden hyödyllisten eläinten sairastuneen.\n-- Nuo typerät pikku elävät kun eivät voineet tässä ilmanalassa\nmenestyä. Ne kuolivat kaikki -- aivan kaikki! Ja niiden hoitaja istui\nnyreissään pienessä huoneessa; häntä ahdisti tavaton tuska, että pitikö\nnyt taas lähteä mierontielle, Mutta eräänä kauniina päivänä kävi hänen\nsamoin kun turvattinsakkin -- hänkään ei voinut pohjosta ilmanalaa\nkestää. Hän kuoli kahdeksan viikkoa sairastettuaan, jolloin Anita mummo\nhäntä uskollisesti vaali.\n\nVaari hautasi hänet. Vanhalla kuljeksialla ei edes papintodistusta\nollut. Hän oli itse vain sanonut olevansa kotoisin Ranskasta, että\nnimensä oli Hubert, ja että hän oli silkkimatojen viljelijä. Kovan\nkohtalon pakosta oli hänen täytynyt jättää päiväpaisteinen kotimaansa.\nMutta sanainsa todisteeksi hänellä ei ollut minkäänlaista paperia, eikä\nkirjoitettua todistusta.\n\nHautajaisten jälkeisenä päivänä antoi Anita puhdistaa pienen\nsilkkimatotalon. Sitte hän omin käsin sulki oven ja ikkunat, silmäili\nulkoapäin vielä kerran pientä pesää, pudisti taas kaunista,\nruskeakutrista päätään ja pani ison avaimen paikoilleen naulaan\nsalissa. Mutta miehelleen hän ei puhunut sanaakaan koko asiasta eikä\nmiehensäkkään hänelle. Hän kai toivoi ne houreetkin kuolleiksi, jotka\nsilkkimatojen viljelijä oli vaarin päähän pannut -- ja että hän\nkaikessa hiljaisuudessa kenties häpeisi liiallista hyväluontoisuuttaan.\nMummo kun tietysti aikoja ennen oli aavistanut, että yksistään halu\nauttaa vanhaa ranskalaista oli ollut paras vaikutin pienen tuvan\nrakentamiseen. Silkkimatotalo seisoi autiona noin puolitoista vuotta;\nsitten siihen tuli uudet asukkaat.\n\nNe saapuivat iltapuolella eräänä kuumana kesäpäivänä. Ylijahtimestari\nistui lehmuksen alla puutarhassa ja Anita istui hiljaisena ja väsyneenä\nhänen vierellään. Silloin hiekkakäytävää lähestyi kummallinen olento.\nSe oli noin neljässäkymmenissä oleva mies, yllään munkkikaapun tapainen\npuku. Hänellä oli pitkä parta, kasvot olivat pitkämuotoiset ja\nälykkäät. Musta, lasinen risti riippui retusella kaapulla ja ylipäänsä\nhän muistutti naamiaishuveissa munkiksi puettua henkilöä. Ainoastaan\npöly, likapilkut ja paikat olivat oikeita. Hän kumarsi nuorelle\npariskunnalle ja kysyi olisikko rouvalla rikkonaisia astioita, joita\ntahtoisi kitillä kiinni panettaa. Oikeastaan hän oli lasinhioja ja\nosasi juomalaseihin hioa nimimerkkejä ja pieniä maisemakuvia.\n\nSattumalta mummolla olikin kittaamista, nimittäin Meisnerporsliininen\nsokuriastian kansi, jonka hän omin käsin oli sattunut särkemään. Hän\nhuusi neitsyttä tuomaan sitä, mutta kummallinen munkki kääntyi silloin\nja huusi: -- Thusnelda! Viisivuotias tyttönen juoksi siihen ja mies\nkäski tytön kiltisti mennä sisään ja pyytää neitsyen tuomaan\nsokuriastia armolliselle rouvalle. Tämän hän puhui kauniilla saksan\nkielellä, ja tyttönen tepasteli tiehensä.\n\n-- Kuinka juuri _tuohon_ pukuun olette pukeutunut? kysyi vaari.\n\n-- Olen ennen aikaan ollut erakko, kuului hämmästyttävä vastaus, -- ja\nsiitä pitäen olen pukuni pitänyt.\n\nNuori pariskunta pyrskähti nauruun. -- Löytyykö erakoita vielä?\n\n-- Olin silloin Oberbayerissa ja sain seurakunnalta luvan rakentaa\npienen majan metsään järven ranralle. Siellä asuin kymmenen vuotta\nerakkona, mutta silloin -- --\n\n-- No mikä silloin yrityksenne keskeytti?\n\n-- Tulin tuntemaan rakkaan vaimoni, vastasi hän rauhallisesti ja\nvakavasti.\n\nKun mummo sitten kertoi tuosta tapauksesta, sanoi hän olleensa naurusta\ntukehtumaisillaan tuon vastauksen kuullessaan. Mutta miehessä oli\njotakin, joka pidätti häntä osottamasta miten naurettavalta hän hänestä\ntuntui.\n\n-- Entä sitten? virkkoi vaari.\n\n-- Niin, nyt kuljemme markkinoilla ja pikkukaupungeissa. Minä olen\nkeksinyt tämän mainion kitin, joka varmaan vastaisuudessa on voittava\nmainetta, hyvä herra. Ja vaimoni on erinomaisen taitava sitä\nkäyttämään; hän osaa sillä liittää pienimmänkin murun. Valitettavasti\nhän tätä nykyä on jotenkin heikko, jatkoi hän, -- ja meidän täytyy\netsiä joku paikka, missä voimme viipyä parin viikon ajan, sillä Herra\non pian lahjoittava meille viidennen lapsemme.\n\n-- Missä kapineenne ovat? kysyi vaari.\n\n-- Puutarhan muurin luona, hyvä herra. Pitäisin sen kunniana, jos\narmollinen herrasväki tahtoisi lasiani katsella. Minulla on muutamia\nerinomaisen kauniita pikareita, joihin on metsästystapauksia kuvattu --\nhyvin aistikasta työtä -- -- --\n\nMummo kohosi seisalleen; tyttönen palasi neitsyen seuraamana, joka\nkantoi rikkoontunutta kantta.\n\n-- Katsotaanpas hänen tavaroitaan, sanoi Anita miehelleen. Miehensä\nkäsivarteen nojautuneena ja lasinhiojan seuraamana astui hän\npuutarhanportille.\n\nSiellä seisoivat matalat vaunut, valjaissa oli pieni hevonen, sen pää\nriippui väsyneenä ja nolona ja se näykki ruohoa maasta. Saranatuolilla\nistui lasinhiojan vaimo ommellen. Hänen polveensa nojasi pieni\npoikanen, joka juuri oli ruvennut kävelemään, ja kolme muuta lasta\nilakoivat ympärillä.\n\n-- Katharina, armollinen herrasväki haluaa pikareitamme katsella, huusi\nlasinhioja. Ja vaimon noustessa seisalleen esitti hän suuremmoisella\nliikkeellä: -- Rakas vaimoni!\n\nHän lienee nuorempana ollut hyvin kaunis, mutta työ ja puute olivat\nkasvoihinsa jättäneet näkyviä jälkiä. Kuumuus rasitti häntä ja hän\npyyhkäsi huoahtaen esiliinansa nurkalla kosteaa otsaansa. Anita lausui\nhänelle muutamia ystävällisiä sanoja lapsista. Hän sääli vaimo parkaa,\njoka ei tiennyt mihin tuskan hetkellä saisi päätään kallistaa. Hän\najatteli omaa mukavaa huonettaan vanhassa ylijahtimestarin virkatalossa\n-- kätkyttä lumivalkoisine lakanoineen, pieni vuode kun jo oli\nvalmiiksi tehty, ja niitä sieviä, pikku vaatteita, jotka olivat\nvalmiina piironkinsa laatikossa, ja odottivat päästäkseen pienen pientä\nruumista lämmittämään. Ja hän melkein häpesi suuria etujaan tuon\nkodittoman naisen rinnalla.\n\nSillä aikaa oli miehensä tavallisella kiireellisyydellään jo ostanut\nyhden pikarin.\n\n-- Katsoppas, Anita! huusi hän ihastuneena, -- tämähän on oikea pieni\ntaideteos.\n\nAnita nyökkäsi hajamielisen näköisenä. Sillä totta puhuen niin pikarin\nreunalla toisiaan tavoittelevat hirvet ja metsäkauriit eivät\ntaideteoksia olleetkaan.\n\n-- Missä tämän pari on? kysyi vaari.\n\n-- Se on vielä keskitekoinen, hyvä herra, kuului vastaus.\n\n-- Milloin se valmistuu?\n\n-- Parin, kolmen päivän perästä.\n\nVaari kääntyi taas muukalaiseen kysyen:\n\n-- Jäättekö kenties tänne läheisyyteen?\n\n-- Täytyneehän minun, vastasi mies katsahtaen vaimoonsa, joka jo oli\nalkanut rikkonaista kantta kitata.\n\n-- Voitte sitten tuoda tänne pikarin, kun saatte sen valmiiksi.\n\nTuo kummallinen ihminen kumarsi.\n\n-- Nimeni on Alois Schlüter, sanoi hän. -- Kiitos, hyvä herra. Heti kun\nvaimoni on kitannut kannen, lähdemme. Suokaa anteeksi kysymykseni, hyvä\nherra -- onko pitkältäkin lähimpään kaupunkiin?\n\n-- Puoli kolmatta peninkulmaa, sanoi vaari.\n\n-- Se on viiden tunnin matka, mutisi mies katsoen huolestuneena\nvaimoonsa. Vaimo huoahti.\n\n-- Mistä nyt tulette? kysyi vaari.\n\nMies mainitsi pienen kaupungin vuoristossa päin.\n\n-- Niin kaukaa! ajatteli Anita peljästyneenä ja silmäili taivasta, joka\noli ukkosen pilvien peitossa. Sitten katseensa kääntyi vaariin ja\nmolemmat katsoivat silkkimatohuoneeseen päin, mutta ei kumpikaan\ntahtonut ensimäistä sanaa sanoa. _Mummo_ ei tahtonut sitä tehdä, hän\nkun vielä oli vähän nyrpeissään vaarin silkkimatojen viljelyksestä --\neikä _vaari_ tahtonut sitä tehdä, kun hän yhä vieläkin hiukan häpesi\nsilkkimatojaan. Ja niin molemmat todella menivät matkaansa sanan\nsanomatta.\n\nHe saapuivat puutarhan portille, siihen Anita pysähtyi.\n\n-- Luulen niitä kummallisiksi mutta rehellisiksi ihmisiksi, alkoi hän.\n-- Lasten vaatteet olivat huolellisesti paikatut, vaimon tukka\nsiististi kammattu ja -- --\n\n-- Ja mies on taitava työssään, jatkoi vaari.\n\n-- _Vaimo_ minua enin säälittää, virkkoi Anita. -- Kun hänen tässä\npaahteessa täytyy astua noin pitkä matka!\n\n-- Vaimo parka! mutisi vaari. -- Ja vielä senlaisessa tilassa -- --\n\nTaas he katsoivat toisiinsa. He olivat nyt saapuneet Hubert herran\npienelle majalle ja katselivat suljettua ovea.\n\n--- Niin, tuo talo se vain on autiona -- olipa todella aivan\ntarpeetonta, että sen rakensinkaan -- siitä kun ei ole minkäänlaista\nhyötyä.\n\n-- No avaa se sitten! sanoi mummo.\n\n-- Tarkoitatko sitä todella?\n\n-- Tarkoitan kyllä -- kenties se meille onnea tuottaa, kuiskasi Anita\nvakavalla katseella ja hohtavin poskin.\n\n-- Olet oikeassa! huudahti vaari rientäen juoksujalassa tarjoomaan\nyösijaa entiselle erakolle perheineen. On itsestään ymmärrettävää, että\ntähän tarjoukseen myöskin kuului illallisruoka.\n\nAnita keitätti ison padallisen velliä ja lähetti pieneen majaan olkia\nja puhtaita, karkeita lakanoita. Hevoskonikin pääsi odottamattomaan\nkaurakestiin tallissa. Sinä iltana kastoi nuori Anita rouva nauraen\npienen majan \"erakkolaksi\". Puolisot näkivät vierasten lasten leikkivän\noven edessä illan viileässä ilmassa. Isä istui majan edessä olevalla\npenkillä, kasvoissa tavallinen kummallinen, mietiskelevä ilme.\n\n-- Herra Jumala, sanoi silloin vaari, -- kuinka monta harhaileekaan\nkoditonna ihanassa maailmassasi!\n\nSeuraavana yönä syntyi vaarin vanhin poika. Ja aamutähden vilkuttaessa\npuutarhan yli, parkui uusi maailman asukas erakkolassakin -- ja sekin\noli poika. Auringon koittaessa nukkui mummo virvoittavaa unta. Pienessä\nmajassakin ummistuivat muutamat silmät, mutta ijäksi päiviksi. Kärsivä\nvaimoparka oli lapsijoukkoonsa heittänyt viimeisen tuskallisen\nsilmäyksen ja seurasi sitten kuolon sanansaattajaa.\n\nMummo sai tietää vain, että pikku erakko oli tullut maailmaan, ja itse\nvuoteen omana maatessaan toimitti hän toiselle äidille kaikenlaisia\nmukavuuksia. Sydämellisellä ilolla aanoi hän miehelleen: -- Nyt en enää\nole sinulle nyreissäni silkkimatomajasta. Viime yönä siitä todella oli\nhyötyä -- ajatteles jos ei tuo ihmisparka olisi täällä yösijaa saanut!\n\nKun mummo neljän viikon kuluttua sai tietää totuuden kokonaisuudessaan,\noli erakko lapsiliutansa kanssa saanut pysyväisen jalansijan pienessä\nmajassa. Tuo kummallinen kuljeksija oli siihen laittanut täydellisen\nlasihiomon ja matkusteli aina pari kertaa viikossa taideteoksiaan\nmyömässä. Se kävi nyt paljon paremmin päinsä kuin ennen, jolloin\nlapsilauma oli hänen kintereillään. Heillä oli nyt koti, ja vanhimman,\nkeskikasvuisen tyttären tuli laittaa ruoka ja hoitaa pienimmät lapset.\nVaari raapusteli korvallisiaan ja mummo punoi päätään nähdessään\nerakkolan lasten pienten villien tavalla juosta pölistävän kivien ja\nkantojen yli.\n\n-- Se on sinun syysi, Anita, sanoi vaari.\n\n-- Eipä olekkaan ukkoseni -- sinun täytyy selittää hänelle, ettemme\nsuinkaan tarkoittaneet, että hän ainiaaksi tänne jäisi.\n\n-- Oi, ne onnettomat silkkimadot, Anita!\n\nNuoren pariskunnan näin jutellessa, tuli \"erakko\" kutsukortilla\npyytämään heitä poikansa kummeiksi. Eikä siitä voinut kieltäytyä, poika\nkun oli syntynyt samana yönä kun heidän oma armaansakkin. Jonkun ajan\nkuluttua tuli \"erakko\" kysymään saisiko hän ristipojan hyväksi pitää\nkiliä. Muutamien viikkojen päästä näki hän tarpeelliseksi hankkia\nporsaan, ja puolen vuoden kuluttua palasi hän kahdeksan päivää\nkestäneeltä asioimismatkalta uuden vaimon kanssa.\n\nMummo joutui aivan haltioihinsa -- tuskinhan ensimäisen vaimon ruumis\nvielä on jäähtynytkään, sanoi hän. Mutta nähdessään vallattoman\nlapsilauman, ajatteli hän, että mies kai enemmän rakkaudesta lapsiin\nkuin omasta halustaan oli pitänyt niin kiirettä mennä uusiin naimisiin.\nMummo huokasi ja istuutui nurkkaikkunaan katselemaan miten tuo voimakas\n\"uusi\" pelmuutteli lapsia kuin haukka kananpoikia. Hän tukisteli ja\ntyökki ja ajoi ulos pahoja tapoja, jotta höyhenet tuprusivat. Naapuruus\ntuli päivä päivältään harmillisemmaksi ja kerrankin mummo sanoi:\n\n-- Huomenna menen sanomaan hänelle, että hän saa mennä muualta asuntoa\netsimään. Mutta hänelle tuli heti toiset tuumat nähdessään kivuloisen\npikku pojan ja vertaillessaan häntä omaan vihantaan pienokaiseensa.\nOlihan tuolla pikku raukalla täällä raitista ilmaa ainakin. --\n\nNäin kului pari vuotta ja molemmat perheet lisäytyivät parilla\nlapsella. Ja naapuruuteenkin oli jo totuttu -- sitä sen enempi kun\nlasinhiojan toinen vaimo todella ymmärsi pitää lapsiliutaa kurissa.\nAnita mummolle pysyi tosin arvoituksena kuinka hän menetteli tullakseen\ntoimeen pienissä huoneissa. Mutta koko perhe tuntui onnelliselta eikä\nnäyttänyt minnekkään ikävöivän.\n\nEräänä aamuna -- eräänä ihmeen kauniina toukokuun aamuna -- oli\nerakkolassa oudon hiljaista. Ja kun päivän puoleen pyrkiessä ei\nainoatakaan lapsista näkynyt, meni Anita sinne. Hän koputti etehisen\novea -- vastausta ei kuulunut. Hän työnsi oven auki ja meni sisään.\nHuoneet olivat typö tyhjät. Erakkolaan kuuluvalla pöydällä seisoi iso,\nhiottu pikari, johon hyvin puhdistetuista ikkunoista virtaava\nauringonvalo monivärisenä heijastui. Muuta jälkeä ei näkynyt koko\nisosta perheestä, joka vielä eilen oli siinä asunut. Paljaat seinät\nvain -- ei minkäänlaista talouskapinetta -- ei mitään muuta kuin ne\nharvat huonekalut, jotka erakon muuttaessa olivat siellä olleet. Mutta\nkaikki oli peilikirkasta ja puhtaaksi pestylle lattialle oli riputettu\nhienoja kuusenhavuja ja koivun lehtiä. Ison pikarin kupeeseen oli soman\nlehtiköynnöksen alle piirretty:\n\n         Jalolle hyväntekijälleni\n    Herra Ylijahtimestari von Stettenille\n      ja hänen ylevämieliselle puolisolleen,\n        ikuisella kiitollisuudella\n          Alois Schlüteriltä.\n\nPikarin etupuolelle oli Stettenin vaakuna erinomaisen hyvin piirretty\n-- sillä kertaa oli \"erakko\" todella saanut aikaan mestariteoksen.\n\nMutta mihin taiteilija oli joutunut? Ja koko perheensä?\n\nMummo sulki taas päätään punoen pienen majan ja asetti pikarin\nlasikaappiin vierashuoneessa. Sillä kertaa oli mahdoton saada mitään\ntietoja hävinneistä, mutta monen vuoden kuluttua ilmestyi\nylijahtimestarin virkatalolle kaunis nuorukainen, joka pyysi Anita\nrouvaa puhutellakseen. Iloisena, virkeänä hän katseli ympärilleen, ja\ntäyteliäisestä matkalaukusta, jonka suusta uuden uutukaiset saappaat\nojentelivat pohjiaan, huomasi hänen olevan varakkaiden vanhempain\nlapsia.\n\nHän ei tahtonut mitään pahaa tehdä, tahtoihan vain antaa kirjeen. Ja\najatteles -- se oli ristipoika Hermann Schlüter, josta oli tullut\nlukkoseppä ja joka nyt kierteli työnansiolla ja toi terveisiä\nomaisiltaan. Nyt saatiin tietää minkätähden isä Schlüter niin\näkkiarvaamatta oli jättänyt erakkolan. Vapaa asunto ja nauttimansa muut\nedut -- ja tietysti etupäässä ahkeruus ja säästäväisyys -- olivat\nvähitellen tuottaneet hänelle varallisuutta. Silloin elpyi hänessä\nharras ikävä kotipuoleensa ja hän tunsi myöskin, ettei hänen paremmissa\nolosuhteissaan enää pitäisi armolahjoja vastaanottaa. Päätettiin siis\nlähteä matkalle. Mutta jäähyväisiä erakon oli mahdoton tulla jättämään\n-- hänestä oli parempi lähteä salaa. Poika kertoi edelleen, että isä\nhartaasti toivoi kerran vielä pääsevänsä vanhaa \"erakkolaa\" näkemään,\njosta hänellä oli ensimäiset ystävälliset muistonsa maailmasta, joka\nsiihen saakka oli hänestä tuntunut armottomalta. Nyt isällä oli\ntuottava toimi Münchenissä. Kun kysyttiin käyttikö hän yhä\nmunkinkaapua, hämmästyi poika, hänellä näet ei ollut minkäänlaista\nmuistoa tuosta kummallisesta puvusta.\n\nMutta sillä ajalla oli monenlaisia vieraita majaillut tupasessa. Erään\nkerran oli siinä ollut kammottava vieras -- salametsästäjäin ampuma\nmetsänvahti. Toisen kerran lymysi siellä kutsumattomia vieraita.\nMuutamana pakkas jouluna olivat ne astuneet ikkunasta sisään -- kaksi\nläheisestä kaupungista paennutta roistoa. Kun kuski myöhään yöllä oli\ntallissa sairasta hevosta vaalimassa, huomasi hän majan savutorvesta\nnousevan savua ja näki tulen vilkkuvan rapistuneiden ikkunaluukujen\nraoista. Ja katso -- siellä istuivat nuo molemmat maantierosvot\nviinapullojen ääressä korttia pelaamassa. Mutta seuraavana aamuna, kun\nroistot tekivät päivän yöksi ja makasivat sikeimmässä unessaan, tulivat\nsantarmit ja korjasivat heidät.\n\nJa kerran yhtenä yönä hiipi mummo salaa, silmät itkusta punaisina\npienelle majalle, ja laahasi sinne makuuvaatteita ja talouskaluja.\nVeljensä oli näet toisen ylioppilaan kanssa pakomatkalla Jenasta, ja\ntuo toinen oli kaksintaistelussa surmannut toverin ja oli itsekin\nvaarallisesti haavoittunut. He olivat kaiken päivää lymynneet\nmännikössä, ja vasta kymmenen jälkeen illalla uskalsi setä tulla\ntaloon, koputtaa ovea ja pyytää apua ja turvapaikkaa. Toverinsa makasi\nsiellä monet viikot, kunnes hän toipui eräänä pimeänä yönä lähtemään\nHampuriin yhtä salaa kun oli tullutkin, sitten hän Amerikassa etsi ja\nlöysikin turvaa onnettoman tekonsa rangaistukselta. Yhdelle pienistä\nikkunalaudoista oli hän piirtänyt erään Göthen runon syyllisyydestä,\ntuskasta ja kostosta.\n\nKuinka tuo onneton lienee kärsinyt pienessä majassa!\n\nJuuri sen alle on toinen käsi piirtänyt:\n\n    Turhaa puhetta!\n\n    Ihminen tarvitsee hyvin vähän iloisena ollakseen -- ja se joka\n    on iloinen, on rikas kuin kuningas!\n\n                                        Wilhelm Schulze,\n                            korpraali Braunschweigin jääkärikunnassa\n majaili tässä kauniissa kortteerissa kenttäharjoituksissa vuonna 18--.\n\nNiinpä niin! Toisesta oli pieni maja tuntunut vankilalta -- toisesta\ntaas paradiisilta.\n\nMutta kummallisin tapaus, joka pienessä silkkimatohuoneessa tapahtui\noli eräs, josta tahdon antaa mummon itsensä kertoa -- s.o. jotta koetan\nniin hyvin kuin taidan kertoa sen hänen omilla sanoillaan.\n\n-- Neljä vuotta oli talo ollut autiona erakon ja hänen perheensä\nlähdettyä. Ukkoni oli tullut hiukan varovammaksi kutsuissaan. Mutta\nsilloin tuli uusi vieras, ja tälle oli pieni maja hänen mielestään kuin\nvartta vasten rakennettu.\n\nSillä kertaa se ei ollut ranskalainen, ei isoperheinen erakko -- eikä\nmiehenpuoli, vaan muuan kauniin sukupuolen jäsen. Mutta hyvä Jumala, se\nnimitys tuntui tässä kohden julmimmalta ivalta. Vaimo parka näytti niin\nsurkealta ja rappeutuneelta kuin mahdollista. Mutta jaloissa\nkasvonpiirteissä ei näkynyt jälkeäkään siitä julkeudesta, jota hänen\nvertaisillaan tavallisesti tapaa, ja joita tavallisesti yhteisellä\nnimellä sanotaan \"harpputytöiksi\". Hän oli kuljeksiva naissoittaja,\nmutta hän soitti viulua harpun asemesta, eikä hän laulanut kimeitä\nlauluja. Päinvastoin hän näytti mykältä, ja soittaessaan katseli hän\nympärilleen suurilla, surullisilla silmillään.\n\nRinnallaan seisoi aivan nuori tyttö -- ja se oli tietysti hän, joka\npani ukkoni pään pyörälle. Hän lauloi toista ääntä niihin lauluihin,\njoita äiti soittokoneestaan vingutti.\n\nJos olisin ollut maalari niin olisin tyttötypykästä maalannut Mignonin.\nHänen kasvonsa olivat senlaiset, että tuskin Murillokaan olisi osannut\nsen kauniimpia, viattomampia ja samalla kiihoittavampia maalata, sen\nlisäksi oli kasvoin väri kalpea, vaan kummallisen lämmin. Mutta\nkauniitten silmien alla oli ruskeita varjoja ja pienen ruusunnupun\nkaltaisen suun ympärillä oli hyvin surullinen ilme.\n\nMieheni seisoi etehisen ovessa kun he soittivat pihamaassa ja\nnähdessään tytön värähtävän kysyi hän tietysti jos häntä vilutti. Äiti\nsanoi surullisella äänellä lapsella olevan kuumeen. Hän jatkoi\nkumminkin soittamistaan ja tyttö lauloi, mutta lapsellinen ääni\nheikkeni heikkenemistään ja äkkiä hän puristi kalpeet huulensa kiinni.\n-- En jaksa enää! sanoi hän.\n\nVanha vaimo otti syliinsä maahan vaipuvan tytön ja silmäili jäykkänä\nkauhistuksesta vuoroin meitä ja häntä. No, tulihan tehdä mitä taisi.\nMutta pian saatiin selville kaunis juttu -- että tyttö parka oli\ntuhkurissa ja ettei köyhä äiti tiennyt mihin hän lapsensa kanssa\npakonsa ottaisi.\n\n-- Avaa sinä, Anita, heille! sanoi ukkoni. Ja minä hain pienen majalan\navaimen.\n\nNyt meillä siis taas oli asukas siellä -- ja seuraavina päivinä oltiin\nläheisessä yhteydessä kuljeksivain mäerolaisten kanssa, sen\nijankaikkisen luonnonlain perustuksella, että yksi olento on\nvelvollinen hädässä ja kurjuudessa toistaan auttamaan tässä\nepätäydellisyyden maailmassa. Mutta omat lapsenikin sairastuivat\ntuhkuriin ja sekä meillä että pienessä majalassa oli tuskaa ja surua,\nsillä kulkutauti oli tällä kertaa vaarallista laatua.\n\nTotta puhuen olin ukkooni sangen pahastunut. Ellei hän olisi tahtonut\nmierolaisvaimoa sisään laskea, niin lapseni kenties olisivat taudilta\nsäilyneet; sillä tauti oli tietysti heihin tarttunut, sitä en voinut\npäästäni saada.\n\nMutta mitäpä arvelut nyt enää auttoivat, kun onnettomuus jo oli\ntapahtunut. Ei ollut muuta tehtävää kun hoitaa lapset hyvin, panna\nkädet ristiin ja rukoilla Jumalaa heidän henkeään varjelemaan.\n\nPienokaiseni toipuivatkin jotenkin pian, mutta vieras tyttö oli\nviikkokaudet haudan partaalla ja äitinsä istui sanattomassa\nepäilyksessä hänen vuoteensa ääressä. Hän ei valittanut mutta jäykästä\nkatseesta näki, että tytär oli ainoa side, joka häntä elämään yhdisti\nja että äiti vain hänen tähtensä kärsi surkean kurjaa elämäänsä. Vasta\nkun lääkäri antoi toiveita lapsen parantumisesta heräsi hän\ntylsyydestään ja alkoi nauttia ruokaa. Menin joskus sinne katsoakseni\nsaiko sairas mitä hän tarvitsi, palvelijoihin kun ei niin aina ole\nluottamista. Ja käydessäni sain vähitellen kuulla hänen\nelämänvaiheensa.\n\nHänen äitinsä oli kuljeksinut samalla tavalla ennen häntä. Hän ei ollut\nikänään muuta tehnyt kun kulkenut markkinasta markkinaan ja soitellen\ntalosta taloon. Isästään hän ei muuta tiennyt, kun että äiti oli\nsanonut häntä huonoksi mieheksi, joka oli unhottanut hänet ja lapsen ja\nnyt rikkaan rouvansa kanssa eleli suurvaltaisena herrana linnassaan.\nLapsensa ei koskaan saanut tietää hänen nimeään. Äiti kuoli kun hän oli\nviidentoista vanha ja hän jäi tyroolilaiseen lauluseuraan, joka silloin\nmaata kierteli. Niin kasvoi hän vähitellen aikuiseksi ja ihmiset\nsanoivat häntä kauniiksi.\n\nSitten sattui hän jossakin tutustumaan Linan isään -- hän nyökkäsi\nvuoteelle päin, jossa tyttö nukkui. Silloin hän ainoan kerran\nelämässään uskoi hyvään -- rehellisyyteen, rakkauteen ja uskollisuuteen\n-- ja entinen elämänsä tuntui hänestä pimeältä ja iljettävältä. Hän\nerosi kuljeksivasta seurasta ja etsi palvelusta. Pitihän hänen hiukan\ntottua taloudellisiin toimiin ennenkuin naimisiin meni -- sillä hän oli\nvannonut naivansa hänet. Yksi asia vain oli tiellä; hänen vanha tätinsä\n-- vanhemmat eivät enää eläneet -- oli näet myöskin vannonut ennen\ntestamenttaavansa kaiken tavaransa kaupungin köyhäinhoidolle, kuin\nantaisi hänelle luvan mennä naimisiin mieronkiertäjän kanssa.\n\nHän odotteli kärsivällisesti, että vanhan tätin mieli muuttuisi, mutta\nse ei muuttunutkaan. Ja hän oli terve ja raitis -- hän voisi siis elää\nkauankin. Eräänä päivänä oli nuori pariskunta yhtynyt muutamassa\nkapakkapuutarhassa, ja silloin kertoi mies, että hänen täytyi lähteä\npitemmälle matkalle -- hän viipyisi poissa kenties noin puolen vuoden\npaikoille. Sillä oli tuon kurjan raukan kohtalo määrätty. Hänellä ei\nollut rohkeutta sanoa: -- Et saa mennä, et voi jättää minua nyt! Se oli\nhänelle mahdotonta -- hän ei edes apuakaan pyytänyt. Hän ei koskaan\ntulisi takaisin! Ainoastaan sen hän selvästi tajusi, kun hän viimeisen\nkerran suuteli häntä ja lupasi kirjoittaa niin pian kuin mahdollista.\nNyt hän oli hyljätty. Hän ei koskaan tullut eikä koskaan kirjoittanut\n-- se oli katkerin aika hänen elämässään.\n\nKerran hän rohkasi itsensä ja meni hänen vanhan tätinsä luo, joka oli\nvarakas, omisti uhkean talon torin varrella ja kaupungin suurimman\nverkakaupan. Mutta silloin hänelle vasta hyvin kävi! Hänelle sanottiin,\nettä hän saisi lapsensa kanssa mennä minne tahansa paitsi tädin luo,\n\"sillä hänen talonsa oli kunniallinen talo.\" Hänestä nähden saisi hän\nvaikka järveen mennä, hän kun kumminkin oli vain kurja mierolainen, ja\nsiinä tapauksessahan olisi maailmassakin yhtä häpeän tahraa kantavaa\nlasta vähemmän!\n\nTuo onneton ajattelikin kehoitusta noudattaa, mutta kun hän\nepätoivoisena maleksi himmeässä, keväisessä yössä, puhutteli häntä eräs\nvanha tuttava, joka juuri posetiivinsa kera oli kaupunkiin menossa.\nValkoinen partansa ja kumara selkänsä osottivat hänen tuntevan\nmitä hätä ja kurjuus on. Ukko houkutteli hänen hylkäämään\nhukuttautumistuumansa. Ja hän otti taas viulunsa ja kuljeksi positiivin\nsoittajan kanssa, kunnes Lina syntyi. Sitten köytti hän lapsen\nselkäänsä ja kulki taas paikasta paikkaan ja soitti omaksi ja\npienokaisen elatukseksi. Ja tyttö oppi astumaan ja puhumaan ja vihdoin\nlaulamaankin heleällä lapsen äänellään. Isoksi hän kasvoi ja kauniiksi\nja rakasti äitiään. Ja hän olikin äitinsä ainoa maallinen onni. --\nLinasta piti tulla hyvä ja ymmärtäväinen ihminen ja onnelliseksi piti\nhänen myöskin tulla!\n\nJa vaimo raukka uskoi minulle kuiskaamalla, että hän omisti\nsäästöpankkikirjan, jossa oli joitakuita säästöönpantuja pennejä. Sillä\nLina ei saisi saastuttaa itseään elämän inhoittavassa loassa; hän\ntulisi saamaan hyvin hyvät päivät. Hän asuisi talossa, jossa oli\npuhtaat, kirkkaat ikkunat, ja ikkunoissa valkoiset uutimet ja sitten\nhänen piti saada kunnon mieskin. Rahaa ei vielä ollut tarpeeksi --\ntalteen säästäminen kun kävi niin hitaasti. Mutta sitten hän asettuisi\njonnekin, jossa ei kukaan heitä tuntisi ja siellä hän lapsensa kanssa\neläisi kuin kunniallinen nainen.\n\nKasvonsa hehkuivat kuumeentapaisesti ja silmänsä kiilsivät puhuessaan\nkuinka hän lapselleen hankkisi paremman tulevaisuuden.\n\n-- Uskokaa minua, armollinen rouva, tyttö ei näihin saakka ole mitään\npahaa nähnyt. Olen uskollisesti valvonut häntä ja tarkkaan suojellut\nhäntä kaikelta pahalta. Olen opettanut häntä hyväksi, siveäksi ja\nhurskaaksi. Hän ei ole koskaan ollut mukanani ravintoloissa, kun olen\nsiellä soittanut. Hän on ainoastaan seurannut minua talosta taloon ja\nlaulanut. Siitäkin olisin mielelläni säästänyt häntä; mutta hän on\nsaanut tehdä sen ansion takia, sillä kun hän laulaa niin antavat\nihmiset enemmän ja mieluummin kuin yksin soittaessani. Olenpa antanut\nhänen tilaisuuden sattuessa oppiakkin. Hän osaa lukea ja kirjoittaa ja\non oppinut koko biblian historian, ja soitantoon hänellä on oikein\nerinomainen taipumus -- minä kun kerran soitan hänelle sävelen, niin\nhän sen sitten jo laulaa aivan oikein.\n\nTuo kertomus ja se tapa, jolla köyhä vaimo sen kertoi, teki syvän\nvaikutuksen äidilliseen sydämeeni ja minä sanoin jälkeenpäin\nmiehelleni:\n\n-- Äidinrakkautensa takia täytyy tuota vaimoraukkaa kunnioittaa,\nvaikkei hän meidän käsitystemme mukaan sitä ansaitsisikkaan. Tyttö on\npieni, suloinen olento.\n\n-- Lähetä heille voimakasta ruokaa, Anita, kehoitti ukkoni.\n\nSitä teinkin parhaan taitoni mukaan. Hyvä ruoka, raitis metsäilma ja\nlepo kehittivät ennen pitkää tytöstä oikein ihanan loistokukan.\n\nPieni majala näytti säilyttäneen muinaisen vetovoimansa. Vanhan\nviulunsoittajattarenkin näytti olevan vaikea erota kosteikosta, jonka\nhän sattumalta oli löytänyt elämänsä erämaassa, ja tyttöparan takia\nmekin silmämme ummistimme. Iloiset, nuoret metsäoppilaamme olivat nyt\nantaneet pienelle majalle uuden nimen. Ensimältä sitä oli nimitetty\nensimäisten asukkaittensa, silkkimatojen mukaan -- sitten sitä\nsanottiin \"erakkolaksi\". Majoituksen perästä sitä nimitettiin\n\"patroonataskuksi\" ja nyt se sai nimekseen \"Surkeuden ravintola\". Ja\ntodella viulunsoittajattaren sävelet soivat sieltä niin surullisina\nhiljaisina kesäiltoina, että olisi luullut kivienkin heltyvän. Hän\nsanoi ohjelmaansa täydentävänsä. Kohta kuului suloinen tytönäänikin\nikäänkuin sovittavana ja lieventävänä säestyksenä viulun räikeille\nsävelille.\n\nNuoret herramme alkoivat kuleksia sen ikkunoiden takana. Mutta äiti oli\nurhoollisesti vahdissa ja mieheni ilmoitti kevytmielisille\nnuorukaisille, ettei hän suvainnut minkäänlaista armastelemista. Tyttö\nei heistä vähääkään välittänyt, hän oli yhtä hiljainen, kaino ja\nvähäpuheinen kuin ennenkin. Lienenkö koskaan kuullut hänen yhteen\nmenoon puhuvan kahta kokonaista lausettakaan. Silmänsä vain puhuivat --\nikävästä, aivan kuin Mignon ja hänen laulunsa.\n\nPienen majan ikkunoiden alle kokoontui väliin lukuisa kuulijakunta,\nmeidän lapsemme ja palvelijamme. Siitä huhuttiin lähimmälle\nmaatilallekkin, josta myöskin useita soitonharrastajia saapui. Eräänä\niltana istui äiti tyttärineen penkillä oven edessä soitellen ja\nlaulellen tarmonsa takaa hartaille kuulijoille, jotka olivat asettuneet\npuoliympyrään tammien alle.\n\nSäveleet tunkivat luoksemme ruokailuhuoneeseenkin ja pakottivat meidät\nkuuntelemaan. Vieraammekän, raatimies Mehrboom, unhoitti hetkeksi\nturpakalan lautaseilaan ja kysyi:\n\n-- Kuka se lienee, joka niin kauniisti laulaa?\n\n-- Tytöntypykkä silkkimatohuoneessa, vastasi vaari.\n\n-- Mitä? Kuinka?\n\nJa sitten seurasi selitys molemmista soittajista siellä ulkona. Me\nsanoimme vielä, että rouva Völkerlingin pikku Lina -- vanhus näet\nnimitti itseään rouva Völkerlingiksi -- oli suloinen nuori tyttö.\n\n-- Katsotaanpa heitä sitten, arveli pulska, neljäkymmenvuotinen\nvieraamme ja jatkoi atrioitsemista, mutta minusta tuntui hän hiukan\nhajamieliseltä. Hän otti tosin lisää lempiruokaansa, mutta hän ei\nnauttinut sitä tavallisella juhlallisuudellaan.\n\nKun pehmeä, vapiseva ääni taas alkoi uutta laulua laulaa laski\nraatimies kahvelin kädestään. Ja nyt hän kuunteli niin hartaasti, että\noli mahdoton saada häntä palastakaan maistamaan metsäkauriin paistista.\nEikä hän edes välittänyt aikaisin kypsyneistä muskatelli-päärynistä,\njoita hänelle jälkiruuaksi tarjosin. Hänen hartain halunsa näytti sillä\nhetkellä olevan päästä ulos raittiiseen ilmaan.\n\nTeimme hänelle mieliksi. Ulkona kumotti kuu kuin kirkkain kulta ja\nruusut ja resedat tuoksuivat, jotta olisi ollut synti olla tuota\nihanuutta nauttimatta. Herra raatimies riensi nuoruuden kiihkolla\nedelleni. Voin vieläkin nähdä miten kullatut napit sinisestä verasta\ntehdyssä hännystakissaan kiilsivät kuunvalossa ja kuinka hän tunkeusi\nrenkien ja piikojen ohi -- suoraa päätä vastaisen kohtalonsa helmaan.\n\nRouva Völkerling viritti viuluaan ja alotti heti uuden kappaleen.\nMeidät ja vieraan herran nähdessään nousi hän seisalleen, vaan jatkoi\nsoittamista. Hänen vierellään kohosi tyttären solakka vartalo -- hänkin\noli noussut seisalleen -- ja äänensä soi kuin keijukaisen laulu.\n\nKuu valoi hopeista hohdettaan suloisiin, lapsellisiin kasvoihin, ja\nnuoren tytön tummain silmäin katse harhaili ympärillä seisovista kauas\nhaaleaan kuuhun yöllisellä sinitaivaalla, kuin tarkoittaisi hänen\nlaulunsa sitä. Kookas mies vierelläni seisoi liikkumattomana ja\ntuijotti syvään hengittäen tyttöön. Kappaleen loputtua meni hän äidin\nluo ja painoi jotakin hänen käteensä, sitten kääntyi hän äänetönnä ja\npoistui.\n\nAstuttuamme tien poikki ja saavuttuamme puutarhaan sanoi hän\nliikutettuna:\n\n-- Ja _hänen_ täytyy turmeltua kadun loassa ja kapakkain saastutetussa\nilmassa -- se on kurjaa!\n\n-- Te erehdytte, hänen äidillään on kokonaan toiset tuumat, sanoin ja\nkerroin lyhykäisyydessä rouva Völkerlingin elämänvaiheista ja\ntulevaisuuden unelmista, joiden päämaalina oli pieni, sievä koti,\nkunniallinen käytös ja tyttärelle kunnon mies.\n\n-- Ei kukaan äiti ole niin huono, ettei tahtoisi kasvattaa tytärtään\nhyväksi ihmiseksi, mutisi raatimies. -- Mutta kuunteleppas, Heinrich,\nmiten tuo tyttö osaa liritellä! sanoi hän vaarille. Äiti ja tytär\nolivat juuri alkaneet erästä tuttua laulua.\n\nRaatimies pysähtyi kuuntelemaan. Pyöreät, sävyisät kasvonsa osottivat\nsyvää ja todellista ihastusta.\n\n-- Oi -- kuinka hän laulaa, puhkesi hän sanomaan. -- Häntä voisi vaikka\nkaiken yötä kuunnella.\n\nVaari kääntyi harmistuneena; hänen kysymyksensä eräästä rakennuspuiden\nhuutokaupasta hyvän ystävänsä syntymäkaupungissa oli jo kolme kertaa\nkeskeytynyt.\n\n-- Pidättekö suunne kiinni, tuhat tulimaista! ärjäsi hän matalan muurin\nyli soittajille, se riittää nyt jo. Aivanhan siitä mieli murtuu kun\ntuota surkeaa vingutustanne kuuntelee!\n\nOitis soitto taukosi.\n\n-- Nyt sinä, Heinrich, käyttäydyit oikein pahoin, sanoi raatimies\nmoittivalla äänellä.\n\n-- Ei sillä väliä! murahti vaari vastaan. -- Minä en ole niin\nhienotunteinen kuin sinä, enkä soitannosta ymmärrä tuon enempää. Koko\ntämä juttu jo oikeastaan minua väsyttääkin. Tulevalla viikolla\ntarvitsen heidän asuntonsa muihin tarpeisiin -- ja silloin saavat\nluunsa sieltä korjata.\n\nRaatimies vaikeni. Vaari rauhoittui pian ja kun hän uudisti\nkysymyksensä rakennuspuiden huutokaupasta, niin hän sai tyydyttävän\nvastauksen. Keskustelu ujui pitkäveteiseksi ja ammattimaiseksi.\n\nMinä jätin heille jäähyväiset. Tarkastin vielä kerran vierashuonetta\noliko kaikki siellä järjestyksessä. Sitten menin levolle, minulla kun\noli tapana nousta varhain ja tiesin etteivät herrat aivan kohta\nsuoriutuisi nukkumaan. He eivät olleet kotvilleen toisiaan tavanneet,\nja kun raatimies pääsi lempiaineeseensa, viisaustieteeseen käsiksi,\nniin hän pakinoi loppumattomiin.\n\nNyt minun täytyy vähän lähemmin kertoa kunnon raatimiehestä.\n\nMieheni ja hän olivat vanhoja tuttavia ja he olivat hyvät ystävät\nhuolimatta siitä, että raatimies oli vaaria kymmentä vuotta vanhempi.\nHänen nimensä oli Oskar Mehrboom ja hän oli ollut vaarin opettaja\nmetsäopistossa. En muista enää mitä ainetta hän opetti. Hän oli aivan\näkkiä luopunut toimestaan -- ilman mitään huomattavaa syytä -- ja\nmuutti silloin takaisin syntymäkaupunkiinsa, jossa asettui asumaan\ntorin varrella olevaan muhkeaan taloon, jossa äitinsä juuri oli\nkuollut. Hän oli jälkeensä jättänyt jommoisenkin omaisuuden, jotta\npoikansa voi elää oman mielensä mukaan. Hänen mielitöitään oli talon\ntakaisen ison puutarhan hoitaminen -- se kuuluikin kaupungin\nmerkillisyyksiin -- ja soitteleminen. Hän osasi soittaa kitaraa,\nharppua ja klaveeria. Mutta laulaa hän ei osannut, kuinka paljon hän\nsillä vaivasikin itseään. Äänensä oli kuin olikin karkea ja soinnuton.\nJa vanha, äidiltään peritty keittäjättärensä tärväsi sen täydellisesti.\nHän laittoi näet niin maukasta ruokaa, että se kunnon Oskarista maistui\naivan liian hyvältä. Päivä päivältään hän vain lihoi ja äänensä sortui\nsortumistaan.\n\nVähitellen alkoi hän halusta keittotaitoakin tutkia. En ole missään\nsyönyt niin herkullisia hakkeluksia ja paisteja kuin hänen pöydässään;\nforellit eivät muualla missään tulleet niin sinisinä ja hyvin vadille\nasetettuina pöydälle -- ja munapiiraitaan kiitettiin laajalti koko\nseudussa.\n\nPuuhatakseen kumminkin jotakin tässä maailmassa, oli hän ruvennut tuon\npienen kaupungin raatimieheksi, ja siitä toimestaan liikeni hänelle\nkylliksi aikaa lempiaskareihinsakkin. Tieteelliset opinnot -- ja kaikki\nmitä siihen kuului -- oli hän siis silleen heittänyt, hän antautui\ntäydellisesti neilikkojaan, soitantoaan ja -- kyökkiään hoitamaan.\n\nSe siis ei ensinkään kummastuttanut minua, kun seuraavana aamuna näin\nraatimiehen istuvan Linan rinnalla majalan edessä olevalla penkillä.\nÄitinsä askaroi majassa. Hän puhui nuorelle tytölle niin kiihkeästi\netten malttanut olla nauramatta. Aamuruualla ollessa kysyin\nleikillisesti aikoisikko hän asettaa pikku Linan hopeaa helähtelevän\nkurkun hyväin soittokoneittensa kokoelmaan.\n\n-- Rakas serkkuni, vastasi hän miettivästi, -- jospa se vain olisi\nmahdollista, niin -- --\n\nNauroin hänen vakavuuttaan ja miettiväisyyttään, mutta minulla ei ollut\naavistustakaan niistä tuumista, jotka hänen aivoissaan alkoivat itää.\n\n-- Muija on kamala, sanoi hän leikellen kinkkuviipaletta hienoiksi,\npitkiksi viilekkeiksi, -- oikein kamala!\n\n-- Häntä siis ette halua kaupan päällisiksi?\n\n-- Huh! Kauhistus oikein ruumistaan karsi. Hetken äänettömyyden\nperästä, jonka kestäessä hän söi maukkaan voileipänsä, jatkoi hän: --\nMutta on sitä pontta siinä eukossa! Minä sanoin hänelle haluavani\ntytöntypykkää luonani käymään, tahtoisin näet kuulla miltä hänen\näänensä minun musiikkisalissani kuuluisi. -- Mutta ajatelkaas! Muori\nkatsoi minua kiireestä kantapäähän ja vastasi: -- Milloin vaan\nkäskette, niin minä seuraan Linaa luoksenne. -- Mutta, rakas serkkuni,\nmitäpä luulisitte maailman ajattelevan jos senlainen kummitus talooni\nastuisi? Vanha Dorani kai repisi silmät hänen päästään.\n\n-- No mutta, vastasin leikillisesti, -- mitähän maailma ajattelisi, jos\nniin kaunis tyttö taloonne tulisi?\n\n-- Minä tietysti ensin lahjoittaisin hänelle siistit vaatteet, sanoi\nhän kysymykseeni vastaamatta. -- Ja te, Anita rouva, voisitte tehdä\nseuraa hänelle ja --\n\n-- Oi taivas! oletteko järjiltänne hyvä herra raatimies? huusin\nharmistuneena. -- Tahdotteko minun turvissani taloonne kuljettaa\nkerjäläissoittajaa?\n\nHän katsoi minuun ihmetellen, punastui ja vaikeni.\n\nSiihen asia sillä kertaa loppui. Ainakaan siitä ei sen enempää puhuttu.\nEnkä joutanut paljon vieraamme kanssa seurustelemaankaan, syksy kun\nnäet on runsastöinen aika emännälle, jolla on iso talous hoidettavana.\nSitä paitsi piti minun Lenkwitziäkin silmällä pitää -- se oli vanhimman\npoikamme omistama tila, jonka hän oli kummiltaan perinyt. Isännöitsijä\noli tosin luotettava mies, mutta kumminkin --\n\nTuon tuostaankin tuli joku lapsista kertomaan:\n\n-- Äiti, nyt Oskar setä on kävelymatkalla Lina mamsellin kanssa. Ja\ntoisen kerran: -- Hän on lahjoittanut silkkisen esiliinan Lina\nmamsellille. Taloudenhoitajatar rohkeni ilkkuen kertoa nähneensä heidän\nkuutamolla metsänrannassa astelevan. Sanoipa voivansa vannoa, että\nraatimies oli nuorta tyttöä suudellutkin, mutta se väite sai minun\npitämään ankaran nuhdesaarnan. Sanoin hänelle, että ilkeitten ja\nkateellisten parjaajain oli vallan helppo saattaa kunniallisia miehiä\nja viattomia tyttöraukkoja huonoon huutoon, mutta etten minä ainakaan\nkärsisi senlaisia parjaajia talossani. Aioin muutoin kertoa\nylijahtimestarille, miten hänen ystäväänsä parjattiin, jolla totisesti\nei ollut ainoatakaan huonoa ajatusta ollut!\n\nSe auttoi. Sen koommin en panettelemista kuullut, mutta itsekseni\narvelin mitä kaikesta tästä syntyisi.\n\n-- No niin; viikon päästä seisoin eräänä kauniina päivänä kyökissä,\njossa luumumarmelaadi kiehui kattilassa. Taloudenhoitajatarkin oli\nsiellä. Huonetta täyttävästä suitsuavasta höyrystä sukelsi äkkiä laiha\nnaisolento. Se oli rouva Völkerling, joka tärkeissä asioissa pyysi\nsaada minua heti puhutella.\n\n-- Mikäs nyt on? kysyin harmistuneena. -- Tulkaa takaisin iltapäivällä,\nkun olen hillonkeittämisen lopettanut.\n\n-- Suokaa minun vain sanoa muutamia sanoja, armollinen rouva!\n\nMitäpä tekisin? Hän näytti olevan hyvin liikutettu ja annoin hänen\ntulla kanssani saliin. Siellä asteli hän edes takaisin, naposteli\nesiliinaansa ja väänteli sileää vihkisormusta, jota hän aivan\noikeudettomasti kantoi sormessaan.\n\n-- Tahdoin vain kysyä armolliselta rouvalta, sanoi hän, -- älkää\npahastuko -- mutta arvaahan armollinen rouva äidin huolet -- tahdon\nkysyä onko tuo herra Mehrboom, joka Linalleni on niin suosiollinen --\nonko hän kunnon mies? Tahi kenties -- kenties hän vain tekee sitä\naikansa kuluksi? Armollinen rouva tietää minun tuntevan miehet -- hän\nhuokasi syvään -- kenties hän vain narrailee häntä? Jos se niin on,\nniin lähden tytön kanssa pois täältä jo tänä päivänä!\n\n-- Hyvä rouva Völkerling, vastasin minä, -- mitä te oikeastaan\ntarkoitatte? Mielistelisikkö hän Linaanne? Siinä te varmaan erehdytte.\nRaatimies Mehrboomia miellyttää vain tyttärenne laulu, siinä kaikki. Ja\npitäisihän teidän olla tottunut näkemään että siihen miellytään.\n\n-- Niin kyllä! Ajattelin vain, että moni ennen on syyttänyt kaunista\nääntä, mutta ajatellut aivan toista. Tiedänhän sen omasta\nkokemuksestani, armollinen rouva.\n\n-- Raatimies on mieheni ystäviä, vastasin kylmästi, -- ja siinä\nsuhteessa ovat epäluulonne turhat, hyvä rouva. Mutta ellette voi niistä\npäästä, niin lienee parasta että lähdette.\n\nOlisin toden totta mielelläni nähnyt heidän lähtevän, sillä aloin\naavistaa onnettomuutta.\n\n-- No, hän ei kumminkaan missään tapauksessa onnistuisi, selitti hän\nkiivaasti ja muutoin lempeät silmänsä säkenöivät. -- Linani ei koskaan\nsaa tulla niin onnettomaksi kuin äitinsä, sen olen hänelle suoraan\nsanonut.\n\n-- Mitä tarkoitatte?\n\n-- Mitäkö tarkoitan? Minä tarkoitan, että Lina on kaunis ja sivistynyt\ntyttö, jolla voi olla vaatimuksensa. Niin, niin -- kyllä hän on sen\nhuomannut, armollinen rouva. Eilen illalla meni hän oikein\nhämmästyneenä tiehensä, kun hän tuli Linalle makeisia tuomaan ja\nkauniilla sanoilla mielistelemään. Ei, hyvä herra Mehrboom -- se ei käy\npäinsä paitsi myrttiseppelettä ja morsiushuntua. Ensin alttarin eteen!\n\nSeisoin kuin kivettyneenä ja tuijotin vanhaan viulunsoittajattareen. --\nTeidän Linanne ja -- raatimies Mehrboom? sain vaivoin sanotuksi. Te\nette todellakaan -- ette suinkaan ole vaatimaton, hyvä rouvaseni,\ntäytyy minun sanoa! Tehkää nyt hyvin ja menkää tiehenne! Osotin ovea.\n-- Ja pankaa sitten kapineenne kokoon niin pian kuin mahdollista --\nmieluimmin jo tänä iltana.\n\nYmmärtämättömiä sanoja mutisten meni hän tiehensä. Luumumarmelaadista\nen enää mitään välittänyt. Minulla ei ollut rauhaa missään ja odotin\nhartaasti iltapäivää, jolloin mieheni ja raatimies Mehrboom tulisivat\ntakaisin. Herrat olivat näet jo aikaisin aamulla matkustaneet pois.\nMinusta se päivä oli loppumattoman pitkä. Ja kun molemmat ystävykset\nlokakuun iltahämärässä palasivat kotiin, olin saattanut mieleni\nliiallisesti kuohuksiin.\n\nTietysti menin ensimäiseksi mieheni kanssa hänen huoneeseensa ja\nkerroin vapisevalla äänellä mitä oli tapahtunut.\n\nHän ei sanallakaan puhettani katkaissut. Vihdoin virkahti hän: -- Eihän\nMehrboom enää ole mikään poikanen!\n\n-- Mitä sillä tarkoitat?\n\n-- Että sinun täytyy antaa hänen hoitaa itsensä oman mielensä mukaan.\n\n-- Mitä hän sitten tahtoo? Sehän on pelkkää mielettömyyttä!\n\n-- Minä en tiedä mitä hän tahtoo. Mutta yhden asian minä voin sinulle\nilmoittaa -- js se on se, että hän korviaan myöten on suloiseen\nMignoniisi rakastunut.\n\n-- Heinrich! huudahdin. -- Herra Jumala -- aivanhan se on mahdotonta.\n\n-- Tuskinpa itsekkään tahdoin sitä uskoa. Kun hän tänään uskoi sen\nminulle, puhuin melkein suuni sijoiltaan, saadakseni hänet järkeensä.\nTurhaan! Lina -- tahi ei ketään! Lina vain hänen onnestaan puuttui,\nelämänsä loppuun tahtoi hän kuulla hopean heleää helkytystään. Ja ellei\nse voi käydä päinsä, niin hän ei tiedä mikä hänet perii. No niin --\nkunnon miehellä on senlaisessa tapauksessa vain _yksi ainoa_ keino!\n\n-- Mutta eihän sen voi antaa tapahtua! huudahdin minä. Ajatteles, tuo\nmierolaisraukka -- ja kunnon, rehellinen, jalo ja varakas Mehrboom! Ei,\nStetten, se ei saa tapahtua! Mene sinä sinne alas ja laita nuo\nonnettomat naiset matkaan. Anna saattaa heidät lähimpään kaupunkiin\nvaikka parhailla nelivaljakkaisilla vaunuillamme, kunhan vaan menevät\nmatkoihinsa! Sillä välin minä menen Mehrboomin pakeille ja koetan\nselvittää hänen sekavaa päätään.\n\n-- Ei se onnistu! huusi mieheni jälkeeni.\n\nKolkutin Mehrboomin ovea, mutta sisäpiika sanoi herra raatimiehen\nmenneen alas puutarhaan. Kiiruhdin takaisin alas. Oliko hän jo mennyt\nmajalaan?\n\n-- Mehrboom! huusin ulos pimeään. Kuului kuin kahinaa, ja aivan oikein\n-- sakeasta lokakuun usvasta sukelsi juuri vieressäni näkyviin\nkookas olento. -- Minä etsin teitä, Mehrboom! Missä kummassa te\njuoksentelette?\n\n-- Täällä! sanoi hän tukehtuneella äänellä.\n\n-- Mitä te täältä ulkoa usvasta etsitte?\n\n-- Raitista ilmaa, mutisi hän.\n\n-- Ahaa! Ettekö siis raitista ilmaa saanutkaan koko matkalla tänään?\nEi, rakas ystäväni, minulla sattuu olemaan paremmat tiedot. Te aioitte\nmennä alas majalaan! Oi Mehrboom, mitä onkaan Stetten juuri kertonut\nteistä! huudahdin. -- Oletteko niin peräti jumalaton, että sydämenne\nlahjoitatte katulaulajattarelle? Ajatelkaa, Mehrboom, mitä se\nmerkitsee! Ajatelkaa omaa kunnon äitiänne, kunnioitettua nimeänne --\nasemaanne, tulevaisuuttanne -- onhan se vallan mahdotonta!\n\n-- Hiljaa, hiljaa, rakas Anita rouva! Tulkaa -- ottakaa käsivarteni.\nMinä tiedän teidän olevan oikeassa, mutta se ei mitään auta. Kaiken\ntuon olen jo itselleni sanonut, mutta kumminkin --\n\nPakotin hänet pysähtymään. -- Mehrboom, se on vain haihtuva haave!\nsanoin kyynelten vuotaessa silmistäni. -- Mitäpä tuo vieras lapsi voi\nteille olla?\n\n-- En tiedä, Anita -- älkää kysykö, sillä minulla ei ole mitään\nvastattavaa. Kahdeksantoista vuotiaana rakastin erästä tyttöä samalla\ntavalla, sen perästä en ole ketään rakastanut ennenkuin nyt. Antakaa\nminun mennä omaa tietäni! Mitäpä hänen sukuperänsä minua haittaa? Eihän\nminulla ole sukulaisia, jotka nenäänsä nyrpistäisivät. -- Teidän täytyy\nsuoda minun tulla onnelliseksi omalla tavallani! Hän on kaino ja hyvä\nlapsi --- hän on pieni leivonen, joka viserryksillään tuo kevättä\nsieluuni. Anita -- Anita rouva --\n\n-- Entä äiti! Onnittelen teitä tulevan anoppinne suhteen! sanoin\nkatkerasti.\n\n-- Oi niin, äiti -- tuo turmeltunut äiti! huudahti hän neuvotonna. --\nSuuri Jumala -- tuo turmeltunut äiti!\n\n-- Hän kai tekee elämämme sangen hauskaksi, sanoin.\n\n-- Linan täytyy oppia unhoittamaan äitinsä, sanoi hän lujalla äänellä,\n-- ja vanhuksen täytyy sitoutua pysymään poissa tyttärensä luota. Hänen\ntäytyy, Anita. Rahalla saa senlaiset ihmiset vaikka mihin. Ei, _sitä_\nen koskaan voisi, jatkoi hän, -- äitiä en koskaan jaksaisi kärsiä.\n\n-- Luuletteko hänen myövän lapsensa? Mitä typeriä houreita teillä on?\nNiin ei kukaan äiti tee. Tahi suostuu hän kenties ehdotukseenne,\nsaadakseen teidät tyttöön sidotuksi. Hän on jonkun aikaa poissa, mutta\nkun rahat loppuvat, ilmestyy hän eräänä kauniina päivänä kotiinne ja\njää sinne. Te ette tunne tuonlaisia mieron kiertäjiä, te päättelette\nvain oman mielenne mukaan ja te olette valmistamaisillanne itsellenne\nvuoteen orjantappuroista ja ohdakkeista, hyvä ystävä!\n\n-- Ei, niin ei saa käydä! En voi kärsiä tuota kauheaa äitiä, hän on\nniin rapistuneen näköinen ja käytöksensä on rumaa, se muistuttaa\nhuonoimpia kapakoita, yhki hän.\n\n-- Mutta hän on Linan äiti, sanoin vakavasti, -- hän omistaa tytön\nJumalan ja ihmisten lain mukaan.\n\nHän vaikeni ja huokasi syvään.\n\n-- Miksi pitää tuon kurjan äidin olla olemassa? huudahteli hän\nkiivaasti. -- Ellei häntä olisi, niin painaisin jo tällä hetkellä tytön\nsydäntäni vasten -- -- mitä se oli? kysyi hän hiljaa ja puuttui minua\nkäsivarteen, -- kuului aivan kuin olisi joku tässä läheisyydessä\nnyyhkyttänyt.\n\n-- Jumal' auta, eihän täällä ketään ole! sanoin rauhoittaen häntä. --\nMajalahan on maantieojan tuolla puolen. Rakas, hyvä ystävä! rukoilin\nminä, -- osottakaa minulle sen verran ystävyyttä, että ainakin koetatte\nunhottaa tuon tytön! Intohimonne on liian äkkiä syttynyt, se ei voi\nolla todellinen. Matkustakaa kotiin, ja asettukaa vanhempainne kuvan\neteen -- ajatelkaa sitten kenen heidän silmäinsä edessä tahdotte\nrinnallenne asettaa. Uskokaa minua, että haaveenne katoaa ja häipyy\nniin kuin aurinko huomenna hajottaa syysusvan. Minä pyydän vain tätä\nainoaa yritystä! Ellei se onnistu niin vielä sittenkin jää teille\nkylliksi aikaa turmioonne syöstä.\n\nKauan hän empi, sitten hän tarttui käteeni. -- Tuon onnettoman äidin\ntähden minä koetan sitä tehdä, sanoi hän huoaten. -- Huomatkaa tarkoin\n-- se on yritys vain, Anita rouva! Olen jo ennen sanonut sen itselleni.\nHyvä, tahdon koetella itseäni -- mutta sen minä sanon teille -- --\n\n-- Mitä niin, Mehrboom?\n\n-- Jos tyttö olisi yksin maailmassa, niin ei kymmenen hevosen voimat\nvoisi minua täältä riistää -- kuulitteko, nyt taas kuului kuin huokaus!\n\n-- Te houritte, Mehrboom. Tulkaa -- kuinka voitte? Tulkaa, minä laitan\nteille lasillisen punssia -- sitten nukutte makeasti ja huomenna\nmatkustatte kotiin Jumalan kirkkaassa päiväpaisteessa.\n\nHän ei vastannut, mutta minä vedin hänet mukaani taloa kohti.\nRiemuitsin kun hän oli järjen ääntä kuunnellut ja siunasin mielessäni\nvanhan viulunsoittajattaren rappiota. Hänestä on siis johonkin hyötyä,\narvelin. Ja iltamyöhällä sanoin ukolleni: -- Rouva Völkerling olisi\ntietysti luvannut vaikka mitä saadakseen hänet kiinni. Mutta sittemmin\nhän varmaan olisi anoppina ilmestynyt -- hänhän rajattomasti rakastaa\nlastaan. Kunnon Oskar Mehrboom! Eipä hän juuri mikään ihmistuntija ole.\n\n-- Mutta sinä sitä enempi, sanoi hän leikillisesti. -- Kyllä sinä,\nAnita, sentään olet viisas rouva!\n\n-- Olenpa kyllä, selitin ylpeästi.\n\nMutta sillä kertaa erehdyin isosti, lapsi kulta! Kuinka olisinkaan\nvoinut aavistaa mitä sinä yönä tapahtuisi? Kuinka voin ajatella että\njuuri samassa senlainen äidinrakkauden teko tehtäisiin, jonka\nveroisesta en koskaan sitä ennen enkä sen jälkeen ole kuullut\nmainittavan?\n\nTiesinhän kyllä, että tuo vanha viulunsoittajatar jumaloi lastaan. Ja\nettä hän eli, kieltäytyi ja uurasti ainoastaan tyttärensä eteen, senhän\nhän itse oli sanonut. Mutta että hän -- --\n\nOli vielä hämärä noin seitsemän tienoissa aamusella kun vaari ja minä\nistuimme kahvipöydän ääressä. Silloin Lina hyökkäsi huoneeseen puoleksi\npuettuna ja antamatta ilmoittaa itseään. Pehmeät lapselliset kasvot\nolivat jäykkänä ja verettöminä kauhistuksesta ja hän vapisi niin että\ntuskin sai sanaa suustaan.\n\n-- Jumalan tähden -- mitä tämä on? huusin minä.\n\n-- Äitini! änkytti hän, -- äitini -- hän on kuollut!\n\nPakotin tytön istumaan tuolille, jolta juuri olin noussut. Annoin\nhänelle vettä ja huusin sisäpiikaa, että hän tulisi pitämään huolta\nmelkein tunnottomasta tytöstä. Sitten riensin alas majalaan. Siellä\nmakasi vanha viulunsoittajatar näennäisesti kuin unessa, huulilla\ntyytyväinen hymy. Mutta hän oli kylmä ja jäykkä -- hän oli kuollut.\nPallilla vuoteen ääressä oli tyhjennetty lasi. Siinä oli myöskin kirje,\nyksinkertaisesti laskettu paperipalanen, johon nimeni oli lyijykynällä\nkirjoitettu. Se oli suljettu likaisella suulakalla. Avasin kirjeen ja\nluin:\n\n    \"Kuulin eilen illalla kaikki. Ja minä menen pois -- sinne, josta\n    on mahdoton enää palata. Pian olen tieltä poissa, herra Mehrboom\n    voi syleillä morsiantaan -- ja lapseni on elävä onnellisena,\n    rakastettuna ja kunnioitettuna järjestetyissä oloissa. Pyydän\n    armollisen rouvan pitämään Linan luonaan hääpäivään asti. Jumala\n    on teitä siitä palkitseva. Ja minä pyydän ettei kukaan sano\n    lapselleni, jotta vapaaehtoisesti läksin. Hän luulee minun\n    kirjoittaneen armolliselle rouvalle lähdöstämme. Voihan sanoa\n    että olen kuollut halvaukseen.\n\n    Kiitän kaikesta hyvästä, jota herrasväki on meille osottanut --\n    Jumala sen palkitkoon teille ja lapsillenne. Säästöpankkikirja\n    suorittaa hautajaiskulungit. Riittää siitä vielä Linallekin\n    myötäjäisiksi; ei hänen tarvitse tulla miehensä kotiin aivan\n    kuin kerjäläisen.\n\n    Kuolen mielelläni kun tiedän lapselleni tulevan hyvän\n    toimeentulon.\"\n\n    Lenkwitzissä lokakuun 23 päivänä 1816.\n\n                                   Lisette Völkerling.\n\nNiin, siinä makasi nyt nainen, joka oli mennyt kuolemaan lapsensa\nedestä, ja minä -- Anita von Stetten -- minä häpesin katkerasti\nitseenityytyväisyyttä ja että olin niin ylpeästi tuominnut tuon äidin,\njonka ainoa toivo ja pyrkiminen oli lapsensa pelastaminen --\npelastaminen senlaisesta elämästä, johon kohtalo kerran oli hänet\nitsensä heittänyt, ja jota hän oli oppinut ylenkatsomaan. Hän tahtoi\ntyttärensä pelastaa, uhraamalla oman henkensä.\n\n-- Kyllä minä lapsestasi huolta pidän, sanoin puoliääneen ja ummistin\nhänen väsyneet silmänsä. -- Niin, sen minä teen! Mieheni tuli samassa\nsisään ja hänen sylissään itkin, kunnes ankara mielenliikutukseni\ntyyntyi.\n\nVanha viulunsoittajatar haudattiin. Toimitettiin niin, ettei tytär\nsaisi tietää äidin tehneen itsemurhan. Tyttönen oli aivan epätoivossa.\nJäykkänä ja itkemättä hän istui majalassa äitiä pantaessa haudan\nlepoon. Hän ei huolinut lohdutuksesta, vaikka kuinka olisin koettanut\nhäntä rauhoittaa.\n\nRaatimies tuli pian takaisin. Ensin hän kohteli tyttöä kuin isä sitten\nrakastavan veljen tavalla. Ja palattuamme hautausmaalta arveli hän\nhetken tulleen, jolloin hän voisi sulkea tytön syliinsä ja sanoa, että\nhän hänen luonaan löytäisi kaikki mitä oli kadottanut -- uskollista ja\nuhrautuvaista rakkautta. Kuulin ulos mennessäni liikuttavat sanat. Ken\nsenlaista hetkeä tahtoisi häiritä? Tunsin kumminkin alinomaista\nrauhattomuutta -- he eivät sopineet toiselleen, ei äidin kuoltuakaan.\n-- Kas nyt saamme ensin kihlajaiset ja sitten häät -- nyt olemme lopun\nedellä; onnettomuus on lähellä! mutisin itsekseni.\n\nIhmeekseni tuli raatimies aivan kohta luokseni kasvot kalpeina, -- Eikö\nhän tule mukanamme tänne ylös? kysyin.\n\n-- Ei, hän vastasi. -- Hän ei edes tahdo sielläkään asua, ja\nrakkaudestani en saanut virkkaa sanaakaan. Hän tuijotti minuun niin\nkauhistuneena, jotta pelästyin. Hänen täytyy ensin rauhoittua.\n\n-- Eikö hän sitten tiennyt, että rakastatte häntä? kysyin kovasti\nihmeissäni.\n\n-- Pitäisihän hänen se tietää, änkytti hän. -- Olen usein puhunut\nhänelle rakkaudestani, olen häntä syleillyt ja suudellut, vaikka en ole\nnaimisesta ennen puhunutkaan. Luulin sen olevan itsestään ymmärrettävän\nasian. Mutta hän on niin kaino ja arka -- --\n\n-- Pelkääkö hän naimisiin mennä?\n\n-- Hän työnsi minut suorastaan luotaan, sanoi hän käheästi.\n\n-- Matkustakaa pois pariksi päiväksi, neuvoin häntä. Hän näytti yhä\nalakuloisemmalta.\n\n-- No olkaa täällä sitten -- minusta nähden. Minä menen häntä\npuhuttelemaan.\n\n-- Menkää, Anita -- oi menkää!\n\nMenin sinne alas. Lapsellisen solakka olento seisoi ikkunan edessä,\npientä päätään ruskeine kiharoineen, jotka eivät olleet läheskään niin\nhyvässä järjestyksessä kun pari päivää sitten, jolloin äiti häntä\nauttoi, painoi hän ikkunaa vasten. Tuntui kuin odottaisi hän jotakin.\n\n-- Lina, sanoin hänelle, -- tulkaa tuonne ylös! Ettehän voi täällä\nyksin olla. Herra Mehrboom toivoo eitä seuraatte minua sinne, ja\nteidänhän tulee hänen tahtoaan noudattaa. Olkaa nyt ymmärtäväinen tyttö\nja tulkaa!\n\nHän ei edes kääntynytkään. -- Antakaa minun jäädä tänne, mutisi hän,\n\n-- Ei, ei -- Lina!\n\n-- Oi, antakaa minun jäädä -- täksi yöksi vain! rukoili hän. Huomenna\n-- niin, huomenna minä tulen.\n\n-- No olkaa vain minusta nähden! -- Tiedättehän, Lina, että saatte\npitää itseänne herra Mehrboomin morsiamena?\n\n-- Äiti sanoi niin, sanoi hän kääntyen. Hän näytti monta vuotta\nvanhemmalta ja tummissa silmissään kuvastui todellista kauhua. --\n\n-- Ettekö sitä itse ymmärtänyt?\n\n-- Oi, en -- en! En ymmärtänyt että naiminen oli kysymyksessä! sanoi\nhän torjuen ja kalpeat kasvonsa lensivät tulipunaisiksi.\n\n-- Se on teille suuri onni, Lina, että hän tahtoo ottaa teidät\nvaimoksenne.\n\n-- Niin äitikin sanoi, mutisi hän.\n\n-- Koettakaa tulla hänen arvoisekseen, lapsi!\n\nHän ei vastannut. Silmänsä olivat alas luodut. Hän laski kätensä\nristiin ja koko ruumiinsa vavahti.\n\n-- Hyvää yötä! -- Ettekö tahdo ojentaa kättänne hänellekin?\n\nHän pudisti päätään, -- Huomenna!\n\n-- Ettekö pelkää olla täällä yksin?\n\n-- Ei, ei -- en minä sitä pelkää.\n\n-- Hyvää yötä! --\n\n-- Hän ei tahdo enää tänä iltana tavata teitä, Mehrboom, sanoin hänelle\nsisään tultuani. -- Mutta huomenna! Täytyy muistaa, että nyt on äidin\nhautauspäivä, ja saatte sentähden antaa anteeksi hänen oudon\nkäytöksensä.\n\n-- Huomenna! toisti hän.\n\nIllallista syödessä näytti hän kalpealta ja kärsimättömältä ja sanoi\nmeille aikaisin hyvää yötä.\n\n-- Panempa vedon, että hän juoksee edes takaisin lemmittynsä ikkunan\nalla kylmässä ilmassa, sanoi vaari.\n\nEnnenkuin rupesin levolle katsoin vakoillen majalaan päin. Pienestä\nikkunasta vilkkui tuli. Vähän matkan päässä seisoi musta olento tammen\nrunkoon nojautuneena.\n\n-- Se on melkein uskomatonta, Stetten, sanoin. -- Tuo voimakas\nnelikymmenvuotias mies -- rakastunut kuin kaksikymmenvuotias\nnuorukainen! Ja keneen? Tyttöön, joka antaa suudella itseään, mutta\nkauhistuu naimisiin mennä!\n\n-- Sinä tuomitset väärin, Anita, sanoi vaari. -- Hänhän on vielä niin\nlapsellinen. Itsestäsikin hän aluksi oli suloinen!\n\n-- Niin lapsena, -- mutta te miehet miellytte aina vain kauniiseen\nulkokuoreen.\n\nYöllä satoi ensimäiset lumet. Kun aamulla avasin ikkunan hengittääkseni\nraitista, vilvakkaa ilmaa, löysin ikkunalaudalta orapihlajasta,\nraudustammesta ja purppuranpunaisista kiulukoista sommitellun vihkon,\nohuen lumen peittämänä. Vihkon alla oli paperiliuskare, johon oli\nkirjoitettu:\n\n    En voi elää ilman vapauttani -- en tahdo mennä naimisiin!\n    Äiti kyllä antaa minulle anteeksi -- antakaa tekin.\n\n                                    Teidän kiitollinen\n                                    Lina Völkerling.\n\nHuudahdin kummastuksesta ja peljästyksestä. Sulhas parka! -- Siinä se\nnyt oli hänen kulkulaisverensä!\n\nJuoksin alas majaan -- se oli tyhjä. Pöydällä oli vanha läkkipullo ja\nkynä. Koko joukko muita kapineitakin oli jäänyt häneltä. Hän ei\nnäyttänyt ottaneen mukaansa paljon muuta kuin vapautensa, paitsi viulua\nja kitaraa ja pari viuhkaa.\n\nNiin mitäpä se auttoi että seisoin kuin kivettyneenä lattialla ja\nvääntelin käsiäni. Hän oli ja pysyi poissa. -- Olisipa hyvä jos\ntietäisin voiko hän tätä iskua kestää, ajattelin.\n\nStetten ei tahtonnt hänelle selittää asian laitaa -- tietysti siis\nminun taas täytyi teloittajana olla.\n\nHän ryntäsi sinne alas epätoivossa. Tuntui ettei hän sanojani uskonut,\nvaan tahtoi omin silmin nähdä. Seurasin häntä vasta noin tunnin\nkuluttua. Silloin löysin hänet istumassa pöydän ääressä pää käden\nnojassa tuijottaen repaleiseen nuottilehteen. Ja lehti oli kosteana\nkyyneleistä.\n\n-- Mehrboom, hyvä Jumala johtaa kaikki parhaaksemme, sanoin lohduttaen.\n-- Kai hän tämänkin on hyväksemme sallinut.\n\nHän nousi ja puristi kättäni, sitten lähti hän sanaakaan sanomatta.\nTunnin perästä hän matkusti. Linaako hakemaan? Varjelkoon Jumala! --\nJos toisin hänet takaisin, niin hän ensi tilassa taas pakenisi, sanoi\nhän, kun levottomana kysyin minne hän niin äkki pikaa aikoi matkustaa.\nMutta sen perästä hän ei koskaan voinut viulun ääntä kuulla ja hän\nkarttoi huolellisesti kaikkia markkinoita, jossa kuljeksivat soittajat\ntapasivat esiintyä. -- --\n\nNyt oli majala taas tyhjänä. En enää muista ketä siinä ensimäiseksi\nasui rouva Völkerlingin ja hänen tyttärensä jälkeen, mutta koko joukko\nerilaisia ihmisiä siellä asui. Oven yläpuolessa on vielä tänäkin\npäivänä jäljellä nimi \"Surkeuden ravintola\". Mutta kaikki jäljet\nMignonistamme -- pikku Linasta ja hopean heleästä viserryksestään --\nolivat ijäksi päiviksi kadonneet. Vapautussodan jälkeenhän rakkaassa\nisänmaassamme vallitsikin melkoinen epäjärjestys.\n\nKun poikamme opintojaan varten oleskelivat Hallessa, olivat he siellä\nnähneet kauniin, mutta jotenkin rappeutuneen näköisen naisen, joka\nolisi voinut olla Lina -- mutta mitään varmaa he eivät tienneet.\n\nRouva Völkerling oli turhaan kuollut, hän ei voinut lastaan pelastaa.\n\nKen voi muuttolintua pidättää -- ken mereen juoksevaa virtaa estää?\n\nSenlainen oli majalan paras romaani.\n\nNiin lopetti mummo.\n\n\n\n"]