[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNy_vbkW5JsNbAmKB3L_q-sOiuZRSxJgseEokMZLad-s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2340,"Eerik Menvedin lapsuus","Ingemann, Bernhard Severin",1789,1862,"2340-ingemann-b-s-eerik-menvedin-lapsuus","2340__Ingemann_B._S.__Eerik_Menvedin_lapsuus","Historiallinen romaani","romaani",[],[],"fi",1833,1913,155019,1028003,false,63178,[23,24],"Denmark -- History -- Erik Glipping, 1259-1286 -- Fiction","Denmark -- History -- Erik Menved, 1286-1319 -- Fiction",[26],"Historical Novels","\"Eerik Menvedin lapsuus: Historiallinen romaani\" by Bernhard Severin Ingemann is a historical novel written in the early 20th century. The story is set in 1285 and revolves around various characters in the town of Middelfart, particularly focusing on the central character, Henner Friser, an old ferryman and fisherman. The book explores themes of loyalty, bravery, and the political tensions of the time, offering readers a glimpse into both personal and societal struggles.  The opening of the novel introduces a dramatic scene by the Gremermoses bridge, where a group of fishermen watches a sailing ship's challenging approach in the midst of a turbulent political atmosphere. Henner Friser, portrayed as a strong and respected figure among the fishermen, directs the gathering and expresses his suspicions regarding the royal visitors and their intentions. As the fishermen respond to his commands, the scene augments the tension, showcasing both camaraderie and the looming threat represented by nobility in the region. The chapter sets the stage for a conflict that intertwines personal stakes with broader issues within the kingdom, hinting at the challenges that lie ahead for Henner and his community. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Halonen, Maija",180,"Historiallinen romaani sijoittuu 1200-luvun Tanskaan ja seuraa nuoren kuningas Eerik Menvedin vaiheita. Teos kuvaa valtataisteluita ja ritarielämää kuningas Eerik Klippingin murhan jälkeisessä levottomassa valtakunnassa.","B. S. Ingemannin 'Eerik Menvedin lapsuus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2340. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","EERIK MENVEDIN LAPSUUS\n\nHistoriallinen romaani\n\n\nKirj.\n\nB. S. INGEMANN\n\n\nSuomentanut\n\nMaija Halonen\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nNiinsanotulle Gremermosesillalle, Middelfartin luona olevan\nHidsgavelpadon alapuolelle, oli eräänä toukokuun iltana 1285\nkokoontunut joukko kalastajia ja merisianpyydystäjiä. He katselivat\njännitetyllä tarkkaavaisuudella suurta purjelaivaa, joka tullen\nSnoghögistä päin, kovasti ponnistellen virtaa ja tuulta vasten, koetti\npäästä tälle sillalle, josta maallenousu oli vaarattomampi kuin\nkaupungin huonossa satamassa. Tottuneimmatkin lauttamiehet pudistivat\npäätään ja arvelivat olevan viisainta laivan etsiä satamaa Fanön tai\njuutilaisten rantavallien luota.\n\n\"Joutavia, Kaarlo!\" -- sanoi syvä, karkea ääni -- \"tässä heidän on\nnoustava maihin! -- hyvin käy! -- heillä näkyy olevan taitava perämies.\nMutta mitä te siinä seisoa toljotatte! Sytyttäkää tulisoihdut palamaan\nsillan päässä, että osaavat suunnata tänne! Merisikavenhe vesille, että\nvoimme onkia heidät sieltä, jos purjehtivat kumoon!\"\n\nMies, joka nämä käskyt jakeli, oli lauttamiesten ja\nmerisianpyydystäjien päällysmies, vanha Hermer Friser, tai Henner\nVaunumestari, kuten häntä myös kutsuttiin. Tähän asti hän oli istunut\nrauhallisena suurella kivellä ja terävällä katseella tarkastellut\nlaivan liikkeitä. Nyt hän nousi kuin kuningas alamaistensa keskeltä,\nja hartaus, jolla häntä kuunneltiin, niinkuin myös käskyjen nopea\ntäyttäminen, osoittivat kylliksi, miten suuresti nämä reippaat,\npelottomat merimiehet kunnioittivat häntä. Hän oli kasvultaan\ntavattoman pitkä ja voimakas, ja vaikka hän oli seitsemänkymmenen\nvuoden vanha mies, näkyi hänellä olevan voimia elää vielä yksi\nihmisikä. Hän kehui olevansa tuon kuuluisan friislantilaisen, Sven\nVäkevän, veljenpoika, joka Waldemar Seierin aikana oli hankkinut\nitselleen suuren nimen maanmiestensä joukossa. Kolmekymmentäkolme\nvuotta oli Henner Friser asunut Middelfartissa eli Melfartissa,\njoksi kaupunkia tavallisesti nimitettiin. Siellä hän oli pannut\nmerisianpyydystyksen hyvään alkuun, ja taitavuudellaan hän oli kohonnut\nensimäiseksi näiden rohkeiden kalastajien piirissä, jotka myöskin\nhuolehtivat matkustajien kulettamisesta toiselle puolen. Hän oli\ntaitava ja kätevä veneiden rakentaja ja oli ollut nuorena vaunumestari,\njonka vuoksi hänelle oli annettu tämäkin liikanimeksi, vaikka hän ei\nenää harjoittanutkaan ammattia. Uskottiin yleisesti, että hän oli Erik\nPlougpennigin ja kuningas Aabelin aikoina ottanut tehokkaasti osaa\nkansalaissotiin, ja se kohotti häntä paljon merimiesten silmissä,\nvaikka hän puhuikin tästä erityisellä salaperäisyydellä. Hän näkyi\njättäneen rantafriisien marskimaat syystä, josta hän sekä ylpeili,\nettä silti myös piti parempana olla puhumatta; mutta että teko oli\nollut uskalias ja urhokas, sen uskoivat kaikki. Martinpäivän ja\nkynttelinpäivän välisenä suurena pyyntiaikana oli merisianpyydystäjillä\nvarastonsa hänen tilavassa asunnossaan Middelfartin laivasillan luona.\nSinne kokoontui uusi kuningas Eerikin seura, ja sinne oli myöskin\nHenner Friser järjestänyt jonkinlaisen majatalon matkustavaisille,\njohon hänellä oli yksinomainen kuninkaalta saatu etuoikeus. Kun\nmerisianpyydystäjät pitivät siellä kokouksiaan, katselivat he usein\nkunnioituksella vanhan soturin aseita, jotka riippuivat vierastuvan\nseinällä: jonkinlaisia pitkiä heittokeihäitä, joita friisit nimittivät\ngavelok'eiksi, leveätä tanskalaista sotakirvestä, ja teräksistä\nkaaripyssyä ruostuneine nuolineen, sekä kepeää liinaista haarniskaa.\nArkipuvussaan ei vanha Henner eronnut toisista lauttamiehistä ja\nmerisianpyydystäjistä. Hänellä, niinkuin toisillakin, oli yllään lyhyt\ntakki sinisestä sarasta tehty tai keväisin mustasta purjekankaasta,\nsuuret kalastajasaappaat ulottuivat polvien yläpuolelle, ja harvaa,\nharmaata tukkaa peitti kesät, talvet suuri hylkeennahkainen lakki.\nHänen pitkät ryppyiset kasvonsa ilmaisivat tylyä ankaruutta ja\nvoimaa, ja hänen terävässä katseessaan oli varmuutta ja etevämmyyden\ntunnetta, joka vaikutti voimakkaasti jokaiseen hänen käskynalaiseensa;\nheidän kunnioituksen ja uskollisuuden tunteeseensa häntä kohtaan oli\nkuitenkin aina sekaantunut jonkinlainen taistelun pelko, joka oli\nniin harvinaista näille ihmisille. Siihen oli ehkä hänen tavaton\nväkevyytensä luonnollisimpana syynä; sillä hän oli itse vanhoilla\npäivillään antanut siitä hämmästyttäviä näytteitä, ja saattoi hän\nvieläkin ponnistuksetta pakoittaa vahvimman merisianpyydystäjän\npolvistumaan, ainoastaan painamalla käsillään häntä hartioista.\n\nTämän miehen yksi sana oli riittävä saamaan kaikki toimettomat katsojat\nliikkeelle. Pian paloi soihtu kirkkaana suurelta kiveltä sillan päästä,\nja kolmekymmentä reipasta kalastajaa ryhtyi työntämään vesille suurta\nvenettä, joutuakseen hätääntyneille avuksi nuorineen ja riukuineen.\nNiin pian kuin Henner Friser näki, että hänen käskynsä täsmällisesti\npantiin täytäntöön, istuutui hän taas rauhallisen ja väliäpitämättömän\nnäköisenä kivelleen. \"Siinä on kai taas ylihuomiseksi panos suuria\nherroja Danehoveen\" -- mutisi hän. \"Jos Waldemar herttua on heidän\nmuassaan, olisi parempi maalle ja valtakunnalle antaa heidän mennä\npohjaan mastoineen ja köysineen.\"\n\n\"Miksikä niin? Naapuri Henner!\" kysyi eräs porvari, joka seisoi hänen\nvieressään, ja jonka nahkaesiliinasta, karvalakista ja likaisista\nkasvoista tunsi sepäksi. -- \"Nuori herttua on viisas ja antelias\nherra, hän osti minulta viime vuonna tikarin ja antoi siitä minulle\nkaksinkertaisesti sen, mitä pyysin. Joka kerran kun hän kuljetuttaa\nitsensä ylitse, ansaitsette te useamman äyrin hopeaa kuin minä\nansaitsen äyrityistä koko kuukaudessa, ja hän puhuu niin kohteliaasti\nkaikille, että sitä oikein ilokseen kuuntelee.\"\n\n\"Kultea, hopeaa ja makeita sanoja hän ei säästele; se on kyllä\ntotta\", -- mutisi vanhus -- \"jos hän niillä voisi soaista kaikkien\ntanskalaisten miesten silmät, niin olisi hän ennen vuotta ja päivää\nkuninkaana Tanskassa\".\n\n\"Tuhat tulimmaista! Luuletteko hänellä olevan niin suuret aikeet?\"\n-- huudahti aseseppä kiihkeästi ja kynsäisi korvallistaan. \"Mitä\nte puhuittekaan? Kuka tietää mitä voi tapahtua. Olihan vanha\nkuningas Waldemar Seier hänen isoisänsä isä; nuori herra on vasta\nkaksikymmenvuotias, hän voi kyllä vielä tulla kuningasehdokkaaksi,\nkunhan ehtii vanheta. Mutta siihen on vielä hyvästi aikaa!\" lisäsi hän\nhitaasti ja miettiväisenä. \"Onhan meidän kuninkaamme vielä nuori mies:\nminun laskujeni mukaan hän ei ole yli kolmeakymmentäkuutta, ja hänen\nnuori poikansa, joka tietysti seuraa häntä -- niin annappas kun mietin\n-- hän on vielä tuskin yhtätoista. Ei, ei, sitä ei voi ajatella.\"\n\n\"Luuletteko kuningas Aabelin pojan siitä välittävän?\" -- vastasi\nvanha Henner katkeralla äänellä. -- \"Nuorelta kerskailijalta ei puutu\nrohkeutta. Olihan hänellä vielä varsahampaat suussa kun hän nousi\ntakajaloilleen kuningasta vastaan eikä hän tahtonut pysytellä tämän\nohjauksen ja holhouksen alaisena. Kerrotaan varmuudella hänen vaativan\nitselleen koko valtakuntaa, ja jos hän ei Danehovesta saa sitä mitä\nhaluaa, niin osaa hän kyllä toimittaa ruotsalaiset niskaamme. Me saamme\njo kiittää häntä näistä norjalaisrauhattomuuksista. Ei, siinä on\nmies, jota on paras varoa, naapuri Troels! Me olemme tunteneet hänen\nisoisänsä, ja veljenmurhaajan sukuun ei kukaan tanskalainen luota!\"\n\nVanhus vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.\n\n\"Niin totisesti, Henner naapuri!\" -- jatkoi aseseppä taas puhettaan:\n-- \"Meillä on ollut jo kylliksi onnettomuuksia, ja saa ristiä silmänsä\najatellessaan mitä tässä maassa on tapahtunut Waldemar Seierin kuoleman\njälkeen. Hm, hm, hänen kaikki kolme poikaansa tulivat kuninkaiksi,\naivan niinkuin hänelle oli sanottu ja ennustettu; mutta Jumala\nvarjelkoon meitä heidän kaltaisistaan kuninkaista! He saivat nopean\nlopun. Kyllä on kauheata ajatella: minä en ole vielä kuuttakymmentä\ntäyttänyt, ja nykyinen kuninkaamme on minun muistaakseni jo viides, ja\nniistä on kolme peräkkäin surkeasti murhattu.\"\n\n\"Murhattu?\" -- toisti Henner Friser. -- \"Ei, naapuri, ei muuta kuin\nkaksi Waldemarin pojista, jos on totta se mitä puhutaan kuninkaamme\nisästä ja Ryen kirotusta papista.\" -- \"Jumala suokoon minulle ja\nkaikille kunnon kristityille syntimme anteeksi. Pappien pitäisi olla\nhurskaita Herran palvelijoita, mutta kun he myrkyttävät kuninkaita\nja ruhtinaita Jumalan omalla pyhällä ruumiilla, silloin ei pahinkaan\nmaallikon tikarilla tai miekalla tekemä murha ole paljoksi luettava.\nEi, naapuri, murhatuiksi tulivat vain ne kaksi!\" jatkoi hän hetken\nmietittyään ja nousi. -- \"Ei kukaan voi sanoa, että kuningas Aabel\nmurhattiin; hän kaatui omaan tekoonsa, häpeäksi kyllä itsellensä,\nmutta avonaisesti taistellen uskollisia ja urhoollisia alamaisia\nvastaan, jotka eivät tahtoneet joutua sen roiston nylettäväksi,\njoka oli murhannut oman veljensä ja eroittanut meidät laillisesta\nkuninkaastamme.\"\n\nVanhus alkoi tulla kovaääniseksi ja puhui melkein pelottavan kiivaasti;\nhän näkyi huomaavan sen naapurinsa kasvojen ilmeestä ja sanoi nyt\nhillityllä äänellä: \"Elkäämme puhuko liian kovaa näistä asioista,\nnaapuri! Ajat ovat levottomat, ja pettureita on kaikkialla. Jos herttua\nWaldemar ja ylhäiset herrat saisivat hallita, niin kyllä saataisiin\nkuulla uusia juttuja, ja viimeinen taitaisi olla ensimäistäkin\npahempi.\" Henner vaikeni ja istuutui taas kivelleen syviin ajatuksiin\nvaipuneena.\n\n\"Sen minä kuitenkin sanon, naapuri Henner\", jatkoi aseseppä taas\npuhettaan -- \"ei ole mitään niin pahaa, ettei sillä olisi hyvääkin\npuolta. Jos ei mahtavilla olisi rohkeutta pitää kuningas Eerik\nKristofferin poikaa kurissa, niin kävisi tässä hullusti sekä pienten\nettä suurten. Olisi väärin sanoa, ettei kuninkaamme ole kyllin ankara\nsilloin, kun on laadittava rangaistuslaki porvareille ja talonpojille;\nmutta itse hän ei välittänyt ei laeista eikä oikeuksista, ennenkuin\nhänet viime vuonna pakoitettiin tekemään sopimus valtakunnan\noikeuksista ja jaosta. Vähäsen se ainakin auttoi: ellei marski Andersen\nolisi kieltäytynyt vannomasta hänelle uskollisuutta ja ajanut sitä\npelkoa hänen vereensä Viborgin käräjillä, niin ei nyt kukaan meistä\nsaisi pitää vaimoaan tai tyttäriään rauhassa häneltä.\"\n\n\"Se on totta, naapuri!\" sanoi vanha Henner, ikäänkuin unesta havahtuen\neikä näkynyt kuulleen muuta kuin viimeisen. -- \"Ruma oli tuo Stig\nAndersenin vaimon juttu, ja sen minä sanon, että jos minä olisin\nollut marskin sijassa, niin tuskinpa niinkauan olisin pysynyt vain\nuhkauksissa. Ja kuitenkin -- Herra varjelkoon kuningasta ja hänen\npoikaansa! sanon minä vielä, maan ja valtakunnan tähden. Isä ei kelpaa;\nhullu muuta sanokoon; mutta Jumala varjelkoon mädännyttä runkoa tuoreen\njuurivesan tähden! Pienellä Eerikillä on Waldemar Seierin kotkansilmät,\nja jos taivaan isä hänet suojelee, niin vielä kannattaa rehellisen\nmiehen elää Tanskassa. On onneksi hänelle ja valtakunnalle, että urhea\ndrotsi Hessel on hänen asemestarinsa; ilman Pietari Hesseliä, ja vanhaa\nJon Litleä, ja David Thorstensonia olisivat asiamme huonolla tolalla.\"\n\n\"Jos nuori, kaunis drotsi on niin erityisesti kuningattaren suosiossa,\nkuten sanotaan\", -- huomautti seppä hymyillen, -- \"niin eipä ole\nihmettä, että hän pysyttelee pienen prinssin lähellä. Sanotaan hänen\nolevan viisaan ja kunnon miehen; hiukan inhimillisiä heikkouksia\nsitä on kärsittävä hänessä niinkuin muissakin. Ja kun kuningas\nSilmänräpyttäjä katselee vain muita naisia, niin eipä sovi ihmetellä\nkuningatarta, jos hän mielellään ratsastaa metsästämään nuoren herra\ndrotsin kanssa.\"\n\n\"Uskotteko tekin noita kirottuja juoruja?\" -- huudahti vanhus\nkiivaasti ja suuttuneena. -- \"Kuningatar Agneksen minä olen nähnyt\nvain kerran, ja drotsi Pietari Hesselin kaksi kertaa; näin heidät\nmurhatun kuningas Eerikin seurassa. Mutta liekö totta, mitä\nuskon, että jokaisen ihmisen tuntee silmistä, ja minä olen kohta\nseitsemänkymmentä vuotta tutkinut täten sekä ylhäisiä, että alhaisia,\nenkä luule monesti erehtyneeni: siinä suhteessa on kuningattaremme\nniin puhdas kuin aurinko Jumalan edessä, ja drotsi Pietari Hessel on\nmies kiireestä kantapäähän, joka ennemmin antaisi elämänsä ennenkuin\npettäisi maansa ja kuningashuoneensa ja unohtaisi mitä vannoi tulen\nääressä seurassamme. Mutta niin käy: kun pää ei kelpaa, on koko ruumis\nvaivainen, eikä kuningas Eerik Kristofferinpoika turhaan räpyttele\npieniä pukinsilmiään.\"\n\n\"Luulenpa teidän lukevan enemmän yhdestä silmästä, naapuri Henner,\nkuin moni pappi paksusta kirjasta, ja arvellaan teidän syystä kyllä\nymmärtävän vähän enemmänkin kuin isämeitänne. Teillä on myöskin\nomat syynne\" -- jatkoi seppä hymyillen, \"jonka vuoksi aina sulette\nkauniin pikku Åse tyttönne telkien taakse, joka kerran kun Eerik\nSilmänräpyttäjä matkustaa Beltin ylitse. Minä näin tytön seisovan eilen\nruokasäiliön ikkunassa, kun kuningas nousi hevosensa selkään teidän\ntalonne edustalla.\"\n\n\"Vai niin, huomasitteko sen, hyvä Troels!\" -- vastasi vanha soturi\nhiukan ärtyisästi. -- \"Hullutusta se on; mutta kerronpa teille asian\noikean laidan. Hän on nähnyt tytön kerran, ja on katsellut häntä hiukan\nenemmän kuin minusta on tarpeellista. Hän on minun tyttärentyttäreni\nja minun silmäteräni, tietäkää se. Onhan itsestään selvää, että suljen\nlintuhäkin kun kissa on tuvassa, vaikka, en minä siltä pelkää tarttua\nvahvinta uroskissaa niskasta heittääkseni sen ulos ikkunasta, jos se\nrupeaa niskoittelemaan. Tämän lisäksi on pikku Åseni sunnuntailapsi,\njonka ehkä olette huomannut; sen hänestä heti näkee. Hän on joskus\nvähän kalpea, ja vaikka tyttö onkin vallaton ja iloinen, on hänellä\naina välillä jonkinlainen unitauti; mutta ehkä se menee ohi, kunhan hän\nvanhenee. Niin oli hänen äidilläänkin, ja taitaa olla suvussa; enpä\nole itsekään siitä vapaa. En minä niistä unista paljoakaan välitä;\nmutta hän ei milloinkaan ole sanonut siinä tilassa sellaista, joka ei\njollakin tavalla olisi toteutunut, vaikkei hän pidä eroa yön ei päivän\nvälillä, ei menneen eikä nykyisen ajan, tai niinkuin muuten erotellaan\njärkevästi puhuessa.\"\n\n\"Herrajumala! Eikö teidän pikku Åsenne ole oikein täysijärkinen?\" kysyi\nseppä osanottavasti, koskettaen sormellaan otsaansa.\n\n\"Minusta hän ennemmin on ikäisekseen liiankin viisas\" -- vastasi vanhus\n-- \"ja se ei ole hyväksi tässä maailmassa. Mutta kunhan hän kerran\njoutuu naimisiin ja saa muuta ajattelemista, niin kyllä hän siitä\npääsee. Muuten hän on hyvä ja raitisluontoinen. Mutta minun piti kertoa\nteille noista unennäkemisistä: Eilistä vasten yöllä hän kulki unissaan\nja tuli minun luokseni. Hän oli pelästynyt ja sanoi kuninkaan tulevan\nmetsästämästä kuolleen pää hatun alla ja tahtovan hänen luokseen. Minä\nsain hänet herätetyksi, eikä hän tiennyt itse mitään unesta; hän nauroi\nsille ja juoksi huoletonna takaisin sänkyynsä. Etten pelottaisi tyttöä,\nvältin kertoa hänelle mitä hän oli sanonut. Mutta minä en myöskään\nolisi suonut kuninkaan näkevän Åsea eilen, jos hänelle olisi pistänyt\npäähän astua kynnykseni yli vaatteita muuttamaan; katsokaa, senvuoksi\ntelkesin tytön sinne kuin erehdyksestä.\"\n\n\"Se ei teitä paljoakaan auttanut, varovainen naapuri!\" -- sanoi\nseppä hymyillen. \"Viisas kana hautoo vaikka nokkosten keskellä.\nKuningas näki hänet kuitenkin: ratsastaessaan sieltä, kurkisti soma\ntyttärentyttärenne uteliaana ruokasäiliönne ikkunaluukun ristikkojen\ntakaa, ja samassa hypähti kuninkaan hevonen sivulle. Minä näin hänen\nsilmiensä siristelystä, että hän oli nähnyt tytön, ja hän katsoi kaksi\nkertaa taakseen ikkunaan, vaikka tytön pienet, somat kasvot olivat jo\nvetäytyneet pois sieltä.\"\n\n\"Typerää, kirotun typerää!\" mutisi vanhus. -- \"Se ei tule toista kertaa\ntapahtumaan, siitä hän saa olla varma. Elkää, naapuri hyvä, puhuko\nsiitä kellenkään, se vain antaisi aihetta juoruihin. Lapsesta itsestään\nolen levollinen. Antaa nyt sen linnun lentää!\"\n\n\"Mutta mitä tekemistä on kuninkaan kamaripalvelijalla vielä\nkaupungissa?\" -- kysyi seppä.\n\n\"Kamaripalvelija Raanellako?\" -- huudahti Henner hämmästyneenä, --\n\"eikö hän seurannut eilen kuningasta?\"\n\n\"Kyllä tietenkin, mutta aamulla minä näin hänen ja kaksi pitkää\nkuninkaallista aseenkantajaa kulkevan talonne ohitse. He seisoivat\nhiljaa päätyikkunan takana, kuiskutellen keskenään, ja tänne\ntullessamme näin heidän hevosensa takaporttinne luona.\"\n\n\"Vai niin!\" -- murahti vanhus, hän nousi äkisti ja hänen silmänsä\nsalamoivat. \"Sen olisitte kyllä jo ennemmin voinut sanoa minulle.\"\n\n\"Luulin heillä olleen asiaa teille, rakas Henner! ettehän ole suvainnut\nnenäkkäitä kysymyksiä.\"\n\nVanha Henner heitti vielä kerran terävän katseen myrskyävälle Beltille.\n-- \"Laiva on turvassa!\" -- sanoi hän hiljaisella äänellä, josta kajahti\nvoimakkaasti hillitty suuttumus: -- \"He hinaavat sitä perässään. Tule,\nnaapuri! Ei ole aikaa kauemmin seisoa tässä, kun on semmoisia vieraita\nkotona.\"\n\nPitkin, voimakkain askelin kiiruhti reipas vanhus eteenpäin tietä\npitkin siihen osaan Middelfartia, joka oli laivasillan lähellä, ja\njossa hänen asuntonsa sijaitsi. Sinne oli puolen neljänneksen matka\nGremermosesillalta. Tuskin jaksoi voimakas, kymmentä vuotta nuorempi\naseseppä seurata häntä. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan ennenkuin\nsaapuivat jalkapolulle, joka oikaisi pellon poikki Henner Friserin\nasunnolle. Siinä hän pysähtyi ja katseli tarkkaavaisesti pieneen\nasuntonsa päätyikkunaan, jonka hämärässä tuskin eroitti. Myrsky ajeli\nyhä pilviä kuun eteen, joka nyt valaisi hänen talonsa päädyn. -- \"Hm!\n-- ei valoa!\" mutisi hän. -- \"Ei ole asiat oikein.\" Hän kiirehti\naskeliaan, mutta pysähtyi taas äkkiä. \"Ettekö kuule kavionkapsetta\nHegnesmetsän kivitieltä? Naapuri! -- aivan varmasti. Ketä he ovat?\nSillä väellä on kiire. Saaneeko kuninkaan vouti Hegnesgaveliin näin\nmyöhällä vieraita Middelfartista? -- Menkää te meille naapuri!\nKatsokaa onko Åse kotona pitänyt huolta kiltaveljistä! Ellei hän ole\nkotona, enkä minä palaa, niin sanokaa mitä tietä läksin! Olen vain\nhiukan utelias.\" Tämän sanottuaan hän juoksi vastakkaiseen suuntaan\ntakaisin tielle, ja sieltä kahden ojan ja aidan ylitse sivutielle,\njoka johti Middelfartista Hegnesmetsään, ja josta ratsastajien,\njoiden oli kuullut ajavan kaupungin lähellä, välttämättä täytyi\nkiertää, jos he aikoivat linnaan. Tietämättään hän oli ottanut\nesille suuren merisian-tappopuukkonsa, jota hän aina kantoi pitkien\nkalastussaappaittensa varressa. Se kädessään hän seisoi silmänräpäyksen\nhiljaa ojassa kapean tien vieressä, jonka hän voi puoleksi sulkea\npitkillä käsivarsillaan. Hän kuuli hevosten lähenemistään lähenevän\nja voi nyt askeleista eroittaa kolmen hevosen kavioiden kapseen.\nTaas peitti paksu pilvi kuun, ja oli pilkkoisen pimeää. Henner oli\nkiireissään pudottanut hylkeennahkalakkinsa, ja myrsky pyöritteli hänen\nharmaita ohuita hiuksiaan. Hän kuuli ratsumiesten pysähtyvän vähän\netemmäksi. Tuuli kuletti heidän puheensa hänen kuuluvilleen.\n\n\"Antaa hevosten hengähtää, että meidän tulomme linnaan olisi\nremakampi!\" -- sanoi kimakka miehenääni. -- \"Nyt olemme turvassa, ja\ntässä on hyvä tie. Ravakasti nelistäen joudumme linnaan ennenkuin tuo\nvanha saatana joutuu kotiin sillalta.\"\n\n\"Kuolema ja helvetti!\" -- mutisi vanhus. -- \"Se oli pitkän\nkamaripalvelija Raanen kukonpoika-ääni.\"\n\n\"Tiedättehän tunnuslauseen ja merkin?\" -- jatkoi ohut ääni: --\n\"kuninkaan nimessä ja kolme lyöntiä merkiksi portille! Jos joku aikoo\nmeidät pysäyttää, hänet lyökää maahan! Minä vastaan seurauksista.\"\n\nTarkkaava vanhus luuli kuulevansa tukahdetun naisäänen valitusta,\njoka sekaantui myrskyn ulvontaan, ja hänen terävä katseensa\nhuomasi kuunvalossa valkoisen naispukimen liehuvan keskimäisen\nratsastajan satulan ylitse. Nyt ne alkoivat nelistää eteenpäin.\nYhdellä harppauksella oli vanhus keskellä tietä. \"Seis!\" -- huusi\nhän hirvittävällä äänellä, hyökäten ratsastajia kohti. Pitkä\nmetsästyspuukko välkkyi hänen oikeassa kädessään, vasemmalla hän\ntarttui keskimäisen hevosen päitsiin. Hevonen kohosi takajaloilleen ja\nkorskui. Miekanisku sattui vanhan soturin vasempaan käsivarteen; mutta\nsuonenvedontapaisella voimalla piti hän kiinni päitsistä ja hapuili\nveitsellään puolipimeässä, tohtimatta iskeä, peläten haavoittavansa\nnaisolentoa, joka näytti hänestä makaavan tainnuksissa ratsastajan\nvasemmalla käsivarrella.\n\n\"Eteenpäin! Saatana vieköön! Lyökää!\" -- kaikui taas kimakka miehen\nääni ratsastajan takaa. Vanhus sai vielä yhden sysäyksen olkapäähänsä,\nja samassa silmänräpäyksessä potkasi hevonen etujalallaan häntä\nvoimakkaasti rintaan. Suitset irtaantuivat hänen kädestään, hän\nsuistui maahan, ja hevonen hyppäsi hänen ylitsensä. Epätoivoisella\nvoimalla nousi hän puoleksi ylös ja heitti metsästyspuukkonsa\nhuimaavalla vauhdilla lähimmän ratsastajan jälkeen. Samassa musteni\nmaailma hänen silmissään. Hän kuuli vihlovan miesäänen huudon, ja\nhän oli eroittavinaan kaukaa epäselvästi Åsen äänen huutavan: \"Auta,\nisoisä! Auta!\" ja ääni hälveni myrskyn kohinaan ja hevosten kavioiden\nkapseeseen. Vanhus kaatui uupuneena veriinsä ja meni tainnoksiin.\nKahdenkymmenen askeleen päässä hänestä korisi kuolevan ääni, ja\nhurjistunut hevonen juoksi tyhjin satuloin tietä myöten.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nAinakin puolen tuntia oli vanha Henner maannut tainnoksissa tiellä.\nTointuessaan hän kuuli ympäriltään äänten sorinaa. Hän avasi silmänsä\nja näki olevansa rakkaitten ystäviensä, nuorten merisianpyydystäjien\nympäröimänä. He seisoivat lyhtyineen ja keppineen hänen vieressään,\nyhdessä asesepän ja muutaman kaupungin porvarin kanssa, ja\nauttoivat häntä nousemaan, osanottavasti hälyten ja huudahdellen.\nTeräsharmaan, korkean oriin selässä, keskellä tietä, istui nuori\nritari, tulipunainen, näädännahalla reunustettu viitta hartioilla,\nja valkeatöyhtöinen hattu päässä. Ritarin vieressä seisoi pieni\ntummaverinen aseenkantaja, pidellen toisella kädellään suitsista\nnorlantilaistaan ja toisella kannattaen loimuavaa tulisoihtua. Myrsky\noli lakannut riehumasta; soihtu paloi kirkkaammin tyynessä ilmassa,\nvalaisten rauhattoman ja meluavan joukon.\n\n\"Kuulkaahan miehet! Mitä siellä on tekeillä?\" -- kysyi ritari. \"Onko\nnäillä seuduilla rosvoja? Tai onko Niilo Rauhaton teitä hätyytellyt?\"\n\n\"Totta totisesti, rosvoja täällä on käynyt, jalo ritari!\" -- vastasi\nvanha Henner, kohoten vaivoin nuorten kalastajien avulla, jotka jo\nhätäisesti olivat sitoneet hänen käsivartensa ja olkapäänsä, ja nyt\nkunnioituksesta vanhusta ja ylhäistä vierasta kohtaan, koettivat\npidättää osanottavia huudahduksiaan. \"Sen kirotut roistot!\" jatkoi\nHenner -- \"he ovat väkivallalla ryöstäneet lapsenlapseni, pikku\nÅseni, minun ainoan turvani ja vanhuuteni ilon. Jos en olisi pelännyt\ntappavani viatonta lasta, loikoilisivat nyt nuo kaikki kolme roistoa\nnenä taivasta kohti tuossa, missä äsken makasin. Jos tahdotte tietää\nmihin ryövärijoukkoon he kuuluvat, herra ritari, niin ratsastakaa vain\nparikymmentä askelta eteenpäin tietä pitkin, sieltä kyllä löydätte\nyhden heistä selkärangassaan minun merisikaveitseni. Maan ja kruunun\nkunnian vuoksi toivoisin hänen olevan Niilo Rauhattoman eikä suinkaan\njonkun muun hienomman roiston.\" Suuttumukseltaan hän tuskin sai\nhengitetyksi.\n\n\"Ryöstetty?\" -- kysyi ritari -- \"ja väkivallalla? -- siis kuitenkin\nryöväreitä --\"\n\n\"Parittajia, sielunmurhaajia, kirottuja saatanoita. -- Mutta, jos\nolette rehellinen tanskalainen ritari, niin autatte minua pelastamaan\nviattoman lapsiparkani. Hänet on viety tuonne niemelle, helvetin\nhuuhkajanpesään, häväistäväksi.\"\n\n\"Hegnesgaveliinko?\" kysyi ritari kalveten. Samassa valaisi soihdun valo\nhänen kauniit nuoret kasvonsa.\n\n\"Mitä näen, drotsi Pietari Hessel!\" -- huudahti vanhus äkkiä iloisesti\nja juoksi häntä kohti. -- \"Tekö täällä! Kiitettyjä olkoot nyt pyhä\nKristian ja Eerik pyhimys! Jos he ovat lähettäneet teidät minulle\navuksi hädässäni ja onnettomuudessani, niin kyllä pian ryöstämme\nlampaan suden kynsistä, vaikka olisi itse kuningas Silmänräpyttäjä\nheidän joukossaan!\"\n\n\"Ajattele mitä sanot, vanha mies!\" -- alkoi ritari ankarasti ja\ntotisena puhua: -- \"elä sekoita minun herraani ja kuningastani moisiin\nasioihin! Jos tässä on tehty roistotyö, niin otan minä kuninkaan\nnimessä selvän asiasta ja pidän oikeuksiesi puolta. Voitko haavaltasi\nnousta aseenkantajani hevosen selkään ja heti seurata minua linnaan.\nMinä näytän sinulle ja näille kunnon kansalaisille, ettei kuningas\nsuojele roistoja ja ryöväreitä. Missä on mies, jonka tapoit? Hän on\nsaanut palkan teostansa, olkoon sitten kuka tahansa!\"\n\n\"Täällä, täällä!\" -- huusivat nuoret kalastajat, jotka jo olivat\nlöytäneet ruumiin, vetäen sitä mukanaan. \"Tässä on mies; hän on kylmä\nja jäykkä kuin tapettu merisika. Mies on kuninkaallinen aseenkantaja.\"\n\nRitari katseli ruumista kauan ja näkyi vaivoin salaavan harmillista\nyllätystä. Mies oli pitkä ja leveäharteinen, tukka ja parta sileäksi\nharjattu. Hänellä oli yllään punainen aseenkantajatakki. Vaakunahattu,\njoka oli pudonnut hänen päästään, ja jota yksi kalastajista näytteli,\noli ilman höyhentöyhtöä, mutta kahdella kuninkaallisen vaakunan\nleijonalla kirjailtu.\n\n\"Tuo ryöväri ja roisto on varastanut kuninkaallisen aseenkantajan\ntakin ja vaakunahatun\"-- sanoi ritari synkästi. -- \"Riisukaa, miehet,\ntakki hänen yltään! Elkää salliko hänen kauemmin häväistä kuninkaamme\nvärejä. Kulettakaa hänet roistojen kuoppaan! Piilköön siellä häpeätään\ntuomiopäivään asti! -- ja nyt pois Hegnesgaveliin!\"\n\nVanha Henner ei tuntenut enää tuskaa haavoissaan. Hän oli jo lähtenyt\nratsastamaan edeltäpäin pienellä norlantilaisella, joka tuskin jaksoi\nkantaa häntä, mutta kulki kuitenkin jotensakin nopeasti raskasta\nratsastajaa kannattaen, jonka jalat melkein koskettivat maata.\n\n\"Kas niin, pikku hevoseni!\" -- sanoi ritarin aseenkantaja, joka loikaten\nmuutaman hyppäyksen ritarin sivulla, saavutti Hennerin. \"Jos voit\njuosten kantaa tuommoisen miehen, niin ansaitset kaksinkertaisen\nappeen.\"\n\nRitarin käskystä veti osa kalastajista kuolleen ryövärin tien vieressä\nolevalle mäelle, jossa hirsipuu seisoi, toiset seurasivat vähän etempää\nritaria ja haavoittunutta päällysmiestään.\n\n\"Mitenkähän pitkältä on vielä linnaan?\" kysyi ritari. -- \"Jaksatko\nratsastaa sinne asti, reipas vanhus?\"\n\n\"Lapseni tähden ratsastan vielä vaikka maailman loppuun!\" vastasi\nHenner. -- \"Jos ei tuo heittiö, joka kahdesti minua löi, olisi ollut\nniin voimaton ja jäntevyyttä vailla, niin sanoisinpa hänen vielä\njohonkin kelpaavan. Pari neulanraamua häneltä sain, ei hän ainakaan\nvoi kehua kaataneensa Henner Friseriä. Hänen reima juutilainen\noriinsa potkasi minua sydänalaan. Nyt olen toipunut ja voin juosta jo\nparemmin kuin tämä elukka. Kiitos lainasta, poikani!\" -- sanoi hän\naseenkantajalle ja hyppäsi norlantilaisen selästä. -- \"Meillä ei ole\nneljänneksen matkaakaan linnaan, ja täytyyhän minun kuitenkin melkein\nkävellä, kun istun varsasi selässä.\"\n\n\"Elkää moittiko norlantilaiseni pienuutta!\" -- sanoi nuori aseenkantaja\nloukkaantuneena: -- \"Se juoksee kilpaa vaikka villivuohen kanssa kun\nsattuu. Mutta ei se ole mikään elefanttikaan, joka jaksaa tornin\nkantaa.\"\n\n\"No, no, elä suutu, poikani! Jos olet niin kova ratsastamaan, niin\nnäytäppäs joudutko ennen meitä ryöväripesälle porttia avaamaan!\nKuninkaan nimessä! oli roistojen tunnussana, ja kolme lyöntiä portille\noli merkki. Tie kulkee suoraan metsän läpi.\"\n\nVastaamatta sanaakaan ojensi reipas aseenkantaja soihdun Hennerille\nja ratsasti takaisin kalastajien luo, jotka seurasivat heitä. Hetken\nperästä hän palasi puettuna kuolleen aseenkantajan punaiseen nuttuun ja\nsotalakkiin.\n\n\"Herra drotsi, sallikaa minun näin ratsastaa edeltänne ja valmistaa\nteille tietä!\" sanoi nuorukainen ja kuiskasi jotakin herransa korvaan.\n\n\"Vaikka niin!\" sanoi ritari -- \"eipä taitaisi olla pahemmaksi, mutta\nvarovasti Skirmen! Me pidämme soihdun. Sinä et voi erehtyä tiestä,\ntuoltahan jo linnan torni näkyy.\"\n\nKuu pilkisti taas pilvien lomasta, valaisten suuren tummanpunaisen\ntornin, jonka katon reunaharja oli pykäläinen, ja joka kohosi mahtavana\nMiddelfartin salmen rannalla olevasta metsästä.\n\nAseenkantaja oli jo hevosensa selässä, hän kannusti kiivaasti\nnorlantilaistaan ja oli kadonnut silmänräpäyksessä näkyvistä.\n\n\"Reipas poika!\" sanoi vanhus. -- \"Hänellä on kotkan silmät ja kauriin\njalat. Hänestä tulee vielä kerran oiva ritari. Jos oikein näen, on hän\nAlsingareita tai Aröbolaisia.\"\n\n\"Uskollinen Klaus Skirmen on Femernistä\", -- vastasi ritari. -- \"Hänen\nisänsä oli maan ja kuninkaan uskollisimpia miehiä; senvuoksi kuningas\nAabel ajoikin hänet maanpakoon, ja hän kuoli ulkomailla. Isoisä seurasi\nkuningas Eerik Waldemarinpoikaa kuolemaan ja puolusti häntä varmaankin\nviimeiseen asti. Hänen ruumiinsa löydettiin kuolleen kuninkaan\nvierestä.\"\n\n\"Onko nuorukainen jo kauan kantanut kilpeänne, jalo ritari?\"\n\n\"Vasta toista vuotta, mutta tuskinpa hopeakannustimet ehtivät tummua\nhänen kantapäissään. Hän ei vielä ole paljoakaan yli viidentoista ja\noli viime vuonna vangitsemassa Niilo Rauhatonta Hindsholmenilta.\"\n\n\"Oi, viisitoista vuotta\", mutisi vanhus koettaen vastustaa huokausta --\n\"saman täytti Åse parkani eilen. Ratsastakaa joutuummin, herra ritari,\nkyllä minä pysyn jälessä.\" Ja nyt hän juoksi eteenpäin pitkin askelin.\n\nDrotsi Pietari kannusti hevostaan, pysähtyen taas heti. Metsässä oli\npimeää, mutta soihtu valaisi vanhuksen kasvot, ja säälien näki ritari\nharmaahapsisen urhon kalpeuden. Ponnistukset olivat irroittaneet\nsiteet, ja veri virtasi vuolaasti vasemmasta käsivarresta ja\nolkapäästä. Nuori ritari hyppäsi hevosensa selästä. \"Antakaa minun\nuudistaa siteenne\", sanoi hän taitavan haavalääkitsijän katsein.\n\"Haavasi eivät ole niin mitättömät kuin luulet. Nouse hevoseni selkään!\nSääreni ovat nuoret, eikä minulla ole avonaisia haavoja.\"\n\n\"En toki, hyvä herra, pyhän Kristofferin ja kaikkien pyhimysten\nnimessä. Elkööt tämmöiset joutavat asiat viivyttäkö meitä!\" -- sanoi\nkaraistu vanhus levottomana, ritarin nopeasti sitoessa heltiytynyttä\nsidettä. -- \"Tuhannesti kiitoksia! Kiitoksia, sanon minä. Joutukaa vain\nedelleen, niin voitte täyttää mitä lupasitte. Kuninkaan nimessä ei\nkukaan ole mahtavampi häntä itseään ja hänen kätyreitään kuin drotsi\nPietari. Elkää välittäkö minusta! Kiiruhtakaa vain, jalo herra!\"\n\nDrotsi Pietari ei viivytellyt silmänräpäystä enempää. Hän hyppäsi\ntakaisin satulaansa, painoi kannustimensa hevosen kylkiin ja ratsasti\nnelistäen linnaa kohti, vanhan Hennerin seuratessa häntä pitkin ja\nnopein askelin.\n\nHyvin linnoitetussa Hegnesgavelin linnassa oli hiljaista ja pimeää.\nNiemen ympärillä, jolla linna sijaitsi, kohisi vielä myrskyävä salmi.\nJoukko kalalokkeja lenteli korkean linnantornin ympärillä, jota\nmaanpuolelta kuu voimakkaasti valaisi, jotavastoin siitä lankesi\npitkä musta varjo salmenpuoleiselle vallille. Nostosilta oli laskettu\nalas, mutta suuri, muurattu portti oli lukittu. Molemmin puolin\nkuudenkymmenen jalan korkuista multavallia oli leveät linnahaudat,\ntäynnä mutaista vettä. Linnan päärakennuksessa olevasta juhlasalista\nloistivat valot linnanpihalle, ja suurten portaitten edustalla\nasteli kaksi sotilasta totisina edestakaisin. Takapihalla linnan\nvastakkaisella sivulla odotteli kuusi ratsastajaa ja kaksi tyhjää\nsatuloitua hevosta pienen lukitun tornioven edustalla. Täällä oli\nlinnan salainen uloskäytävä, sekä puiden ja pensaiden peittämä\nnostosilta, joka nyt oli vedetty ylös. Pienestä huoneesta, joka oli\ntämän takapihan puolella, ja josta yksi ikkuna johti etupihalle, loisti\nyksinäinen valo. Siinä huoneessa, josta tuo valo näkyi, oli lattialla\npolvillaan naisolento, joka helminauha käsissään näytti olevan\nrukoukseen vaipunut. Pitkät tummat palmikot, puoleksi hajaantuneina,\nvaluivat päivettyneelle niskalle ja kaulalle. Hänellä oli yllään\ntummansininen kudottu pumpulipusero, samanvärinen, tiheään poimutettu\nliinahame, ja sen päällä lyhyt, vaaleansininen kyökkiesiliina. Valkea,\nkotonakudottu, puolivillainen päällystakki oli hänen vieressään ja\nnäkyi solahtaneen sinne hänen hartioiltaan. Hän oli selin oveenpäin,\neikä huomannut sen hiljaa avautuvan. Pitkä, leveäharteinen mies,\ntarkasti kääriytyneenä harmaaseen matkavaippaan, ja hattu päässä,\nastui hiljaa sisään katsellen arasti ja pelokkaasti joka puolelle;\nsitten hän kääntyi ovelle päin, joka oli jäänyt raolleen, ja josta\nhänen viitattuaan eräät kasvot vetäytyivät pois; olisi luullut niitä\nvanhan viekkaan akan naamaksi, ellei punertavan huuliparran haivenet\nja kiiltävä teräslakki olisi osoittaneet kurkistajan olleen nuoren\nsoturin. Ovi suljettiin hiljaa. Pitkään vaippaansa kietoutunut olento\nseisoi keskellä tornihuonetta ja katseli polvistuvaa tyttöä tämän\npainaessa päätään helminauhaa vasten, jota hän piteli yhteenliitetyissä\nsormissaan polvillaan. Tyttö oli niin syvälle vaipunut hartaaseen\nrukoukseen, etteivät hänen aistimensa voineet vastaanottaa mitään\nvaikutusta ulkoapäin.\n\nTämän nähdessään naamioitettu herra alkoi tulla levottomaksi. Hän teki\npari kertaa liikkeen ikäänkuin tahtoen puhua tai tehdä läsnäolonsa\nhuomatuksi; mutta tyttö pysyi liikkumatonna samassa asennossa.\nHän vei nyt äkkinäisellä liikkeellä käden otsalleen, ikäänkuin\nväkivallalla tahtoisi karkoittaa pois vastenmielisen ja tuskallisen\najatuksen. Silloin putosi hattu hänen päästään, ja näkyviin tulivat\nsuuripiirteiset voimakkaat kasvot, joista ilmenevä kovuus ja uhka\noli omituisena vastakohtana suun ympärillä väikkyvään pehmeään ja\nhimokkaaseen piirteeseen ja epämääräiseen levottomaan katseeseen, joka\nei hetkeksikään tiennyt missä viipyä. Ulkonevan, rajujen intohimojen\nuurtaman otsan peitti osaksi ohut, liinankeltainen tukka, joka ulottui\nmolemmin puolin hartioille asti. Hänellä oli ritaritavan mukaan lyhyt\nparta suun yläpuolella ja pitkällä ulkonevalla leualla, ja hän näytti\nolevan mies parhaassa ijässään, lähempänä neljääkymmentä. Omituinen\nluonnottomuus hänen kasvojensa ilmeessä, kovuuden ja pehmeyden, hurjan\nvoiman ja heikkouden, uhkan ja tylsyyden, kiivaitten intohimojen ja\nviekkaan harkinnan vastakkaiset ilmeet eivät suoneet hänelle sitä\nvaikuttavaa mahtavuutta ja ylhäisyyttä, jonka luonto oikeastaan oli\npannut hänen olentoonsa. Mutta eniten rumensivat häntä pienet, harmaat,\nsilmät ja silmäluomien alituinen siristely ja räpyttely, joka herätti\nepäluuloa ja pelkoa.\n\nHän seisoi vielä epäröiden jäisikö tai menisikö, mutta kun nuori\npolvistuva tyttö äkkiä nousi, kääntyen häntä kohti, astui hän\npelästyneenä pari askelta taapäin. Hän ei nähnyt edessään pienen\nporvaritytön hiukan kalpeita, mutta iloisia ja vilkkaita kasvoja,\njonka veitikkamaiset, mustat, silmät niin uteliaina olivat katselleet\nHenner Friserin ruokasäiliön ikkunaluukusta; hänen edessään ei myöskään\nollut pelästynyt, itkevä tyttölapsi, joka rukoili sääliä ja armoa. Tuo\nkaikkien matkustajien niin kauniiksi kehuma Åse Hennerin-tytär, joksi\nhäntä isoisän mukaan kutsuttiin, näytti ihmeellisesti muuttuneen, ja\nkuitenkin oli hän jollakin tavoin vielä kauniimpi kuin milloinkaan\nennen. Pienen, iloisen kalastajatytön kasvoista ilmeni prinsessan\naateluus ja arvokkaisuus; mutta hän oli kalpea kuin kuoleva. Nuo\nvilkkaat, usein veitikkamaiset silmät olivat ummessa; mutta hänen\nkasvoissaan oli ilme, niinkuin tunkisi hänen sisäänpäin kääntynyt\nkatseensa luonnon salaisuuksiin ja asuskelisi vieraassa, salaperäisessä\nmaailmassa. Hän astui juhlallisesti ja hitaasti lähemmäksi, ja\nsanoilla, jotka muuten olivat hänen vaatimattomalle olennolleen\nvieraita, varoittavan profetan äänellä, huudahti hän, nostaen\netusormeaan uhkaavasti ilmaan: \"Onneton kuningas! Sinä kulet kadotuksen\ntietä. Minä rukoilin sinun puolestasi Jumalaa, kaikkivaltiasta\ntuomaria, ja hän käski minun varoittaa sinua. Hiuskarvasta riippuu\nmiekka pääsi päällä! -- Käänny, käänny, ennenkuin se putoaa!\" --\n\n\"Haa, mielipuoli!\" -- huudahti ylhäinen herra kalveten -- \"Raane,\nsaatana! Missä olet? Kenen olet tuonut luokseni?\" Hän kääntyi äkkiä\novea kohti, mutta tyyntyi taas ja purskahti nauruun. \"Haa, sinä suulas,\nviekas tyttö! Oletko sinä ollut pappien koulussa? Niinkö sinä aiot\nminua ivata?\" -- sanoi hän lempeästi uhaten ja lähestyi tyttöä. \"Sinä\ntiesit siis minun olevan täällä ja tekeydyit kuitenkin pyhäksi ja\nhurskaaksi! Nyt pois pyhä teeskentely, lapseni! Se kyllä kaunistaa\nsinua, mutta ymmärrämmehän me nyt toisemme.\" Hän ojensi kätensä aikoen\ntaputtaa tyttöä leuvan alle, mutta tämä astui askeleen taapäin,\nvoimakas, melkein suonenvedontapainen ylenkatseen ja vastenmielisyyden\nilme kasvoilla. \"Elkää koskeko minuun, taikka olette kuoleman oma!\" --\nsanoi hän, nostaen uhkaavasti kätensä. Veri palasi hänen poskiinsa.\nHän näytti koettavan ponnistamalla avata suuret, mustaripsiset\nsilmäluomensa, mutta ei jaksanut pitää niitä auki. \"Miten salamoi!\"\nsanoi hän -- \"miten vihainen olet, isoisä! -- Hui, miten silmäsi ja\nsormesi säkenöivät! -- olet haavoittunut, verissäsi\" -- --\n\n\"Joutavia tyttö, ei täällä ole ketään, joka verta vuotaa eikä mikään\nsäkenöi. Onko teeskentelysi pian lopussa? Tai kuletko todellakin\nunissasi, silloinpa tahdon koettaa, enkö saa sinua jollakin tavoin\nherätetyksi?\" Sen sanottuaan hän taas koetti lähestyä tyttöä,\nmutta vetäytyi itse pelästyneenä takaisin, kun tyttö käänsi häneen\nelottomat, sieluttomat silmänsä. \"Kyllä minä tiedän!\" -- kuiskasi tyttö\nsalaperäisesti: -- \"Minä olen metsätalossa. Maan mahtavin mies edessäni\nseisoo. Niin kuule siis, Herra! Te olette erehtyväinen ja onneton! --\nTe olette myyty ja petetty! Jos tahdotte pelastaa henkenne ja sielunne,\nniin piilottautukaa, paetkaa! -- jättäkää kadotuksen tie!\"\n\n\"Oletko riivattu, tyttö!\" -- huusi ylhäinen herra ja polki jalkaa,\nkatsoen levottomana ympärilleen. -- \"Olenko minä täällä petturien\njoukossa! -- Raane, saatana! Missä olet?\"\n\n\"Varokaa häntä! varokaa häntä!\" -- jatkoi tyttö samalla kuiskaavalla ja\nsalaperäisellä äänellä -- \"elä kutsu häntä! paha on aina siellä missä\nsitä mainitaan\".\n\n\"Tahtooko hän tehdä minut hulluksi!\" mutisi vaippaan kääriytynyt herra,\nkatsellen mitä tuskallisimmassa levottomuudessa vuoroin ovelle, vuoroin\nihmeelliseen tyttöön. \"Haa, minä olen narri, jos annan tuon viekkaan\nteeskentelijän itseni pettää!\" -- huudahti hän vihdoinkin ääneen\nja nauroi taas itselleen, heittäessään vaipan yltään ja seisoi nyt\nkomeassa ritaripuvussa tytön edessä. -- \"Myönnäppäs, Åse pienoiseni,\nettä olet tahtonut laskea hieman leikkiä kanssani, -- tahdoit\nnähdä, saisitko kuningas Eerik Kristofferinpojan pelotetuksi. Etpä\nonnistunut: minä tunnen kyllä väkeni, ja sinut myöskin, mustasilmäinen\nveitikkani! Sinä uneksit kuninkaan käyneen luonasi. Ja että itse elelit\nkuningattarena yhdessä hänen linnoistaan. -- Katsoppas, tuo kaikki\ntoteutuu! Se riippuu vain sinusta. Mutta salpa suun eteen, pikku Åse!\nKuninkaan vierailu täällä sinun luonasi on salaisuus, jota ei kukaan\nsaa tietää.\"\n\nÄkkiä katosi juhlallinen ilme tytön kasvoista. Näytti siltä kuin\nheräisi hän nyt vasta täydellisesti unesta, joka oli muuttanut\nhänen koko olentonsa. Hän katsahti ihmetellen ympärilleen ja\nhypähti äkkiä kepeästi kuin kissa ovelle, ikäänkuin aikoen paeta;\nmutta hän rauhoittui taas ja rohkaisi mielensä, pani molemmat\npienet kätensä sivuilleen, ja asettui uhkaavaisen näköisenä\nvieraan herran eteen. Tämä näkyi iloisesti hämmästyvän, nähdessään\nennustajanaisen muuttuvan tutuksi somaksi kalastajatyttöseksi,\njonka veitikkamaisista, avomielisistä silmistä oli kadonnut\nluonnoton kiihko. Unissakävijän ankaruus ja totisuus oli muuttunut\nluonnolliseksi, teeskentelemättömäksi vihaksi, joka teki hänet vieläkin\nrakastettavammaksi. \"Kuka te olette? Herra ritari?\" kysyi tyttö\nkiivaasti. -- \"Koetatteko luulotella minulle olevanne kuningas? Ei,\nniin yksinkertainen en ole, etten tietäisi kuninkaan olevan maansa\nlakien ja oikeuksien valvojan. Te siristelette kyllä yhtä rumasti\nsilmillänne kuin kuningas Silmänräpyttäjä. Mutta olisinhan aivan hullu,\njos luulisin ryöväriä ja jumalatonta pahantekijää kuninkaaksi.\"\n\nKorkea herra sävähti hehkuvan punaiseksi ja katseli nyt uhkailevaa\ntyttöä suuttunein katsein. \"Tyttö siis kuitenkin kulki unissaan\",\n-- mutisi hän hiljaa. -- \"Sinä olet oikeassa!\" -- sanoi hän ääneen\n-- \"minä en ole kuningas itse, mutta yksi hänen mahtavimpia\npalvelijoitaan. Koska sinä niin varmasti luotat kuninkaan\noikeudentuntoon, lapseni\", -- jatkoi hän ankaralla ja käskevällä\näänellä -- \"niin ihmetyttää minua vain, kuinka et ole tullut\najatelleeksi, että sinut on voitu vangita kuninkaan käskystä. Sinä olet\nepäilyttävä nainen, joka harjoittelet salaisia taikatemppuja; vanhan,\nviekkaan isoisäsi kanssa piiloittelette ja suojelette te maankavaltajia\nja kuninkaan ilmeisiä vihamiehiä. Voitko kieltää, ettei tuo kuningasta\nvastaan niskoitteleva, uppiniskainen marski ollut teillä yötä kahdeksan\npäivää sitten, ja etkö sinä silloin povannut hänelle? Tänä hetkenä\nistuu varmaankin kapinallinen herttua Waldemar siellä ystävinensä,\npunoen juonia kuningasta ja maata vastaan. Kerrotaanpa juttuja sinun\nisoisästäsi, josta hän voisi menettää henkensä, jos tutkittaisiin\nasiaa. Tahdotko pelastaa hänen elämänsä, pikku Åse! Se voi tapahtua\nainoastaan, jos olet ystävällinen ja mukautuvainen hänen herrallensa ja\ntuomarillensa, joka minä totisesti olen.\"\n\n\"Te tahdotte vain koettaa minun kestävyyttäni, ankara herra ritari!\"\n-- sanoi nyt tyttö vähemmin uhkaavasti ja toisessa asennossa, mutta\nkuitenkin rauhallisesti ja pelottomasti. \"Te vain tahdotte koetella,\nvoitteko saada minut epäilemään isoisäni rehellisyyttä ja kuninkaan\noikeudentuntoa. Tiedättehän te yhtähyvin kuin minä, että isoisäni on\npakoitettu antamaan asunnon kaikille matkustavaisille, olkoot ne sitten\nuskollisia alamaisia tai ei, ellei kuningas ole karkoittanut heitä\nmaasta ja julistanut heitä lainsuojattomiksi. Että minä en harjoittele\nnoitatemppuja, vaikka välistä näenkin pahoja unia ja huvikseni olen\nennustanut joillekin kädestä, sen kyllä hyvin tiedätte. Te vain\ntahdotte laskea leikkiä kanssani, ankara herra! Mutta, jos olette\ntosissanne\", jatkoi tyttö kiivaasti, pannen taas kädet lanteille, \"niin\nolette yhtä vähän joku kuninkaan uskotuista miehistä, kuin olette\nkuningas itse. Te olette ryöväri ja petturi, joka uskaltaa tehdä\nvääryyttä kuninkaan nimessä, varokaa itseänne, mies! Vielä on maassa\nlaki ja oikeus, ja te voitte kyllä tulla hirtetyksi, vaikka olettekin\npukenut yllenne komean ritaripuvun, jonka varmaan olette varastanut tai\nryöstänyt joltakin rehelliseltä mieheltä.\"\n\n\"Hävytön rohkeus!\" tiuskasi korkea herra harmistuneena, polkaisten\njalkaa. Mutta hänen hurja katseensa osui taas tytön kauniisiin\nkasvoihin ja vartaloon, ja hän jatkoi lempeämmällä äänellä: \"Jos ei\ntuo uhkamielinen uppiniskaisuutesi sopisi sinulle niin hyvin ja tekisi\nsinua vieläkin kauniimmaksi, pikku Åse, niin totisesti, Herran nimessä,\nvoisin suuttua sinulle pahemmastikin. -- Et ole kesyimpiä lintuja,\nhuomaan minä; koetat tekeytyä kallisarvoiseksi, että annettaisiin sitä\nsuurempi hinta sinun suosiostasi. No niin, vaihteen vuoksi sekin voi\nminua miellyttää. Mutta elä ärsytä minua enempää. Voin hetken olla\nkärsivällinen -- mutta elä saata minua raivostumaan!\"\n\n\"He tulevat, he tulevat!\" -- huudahti Åse nyt iloisesti ja juoksi\nsuuren linnanpihan puoleiselle ikkunalle. -- \"Nyt kuitenkin saamme\ntietää kuka te olette, ja onko kuninkaalla, palveluksessaan rosvoja ja\nväkivallan tekijöitä!\"\n\nLinnan pihalta kuului hevosten astuntaa ja meluavia ääniä. Korkea herra\nkatseli levottomana ikkunaan; samassa aukeni ovi; ja sama nuori ritari,\njoka kuninkaan sisäänastuessa oli seisonut ovella, astui kiireisesti ja\nhätääntyneen näköisenä sisään. \"Herra, meidät on petetty!\" kuiskasi hän\nhengästyneenä. -- \"Piha on täynnä väkeä. He vaativat kuninkaan nimessä\nsisäänpääsyä, ja drotsi Pietari Hessel on heidän johtajanaan.\"\n\n\"Drotsi Pietari? -- oletko hullu?\" -- sanoi herra, kietoutuen nopeasti\nvaippaansa. -- \"Mitä hän täällä tekee? Mitenkä hän pääsi sisään?\"\n\n\"Portti oli lukittu. Ei kukaan tiedä kuka hänet on päästänyt sisään.\nHän on pelottanut kuninkaallisella valtakirjallaan linnanvoudin. He\netsivät koko linnan läpitsensä ja aikovat repiä sen maan tasalle,\nelleivät löydä tyttöä. Ne voivat muutaman silmänräpäyksen kuluttua\nolla täällä. Täältä on näkynyt valoa pihalle. Jos ette tahdo tulla\npaljastetuksi, niin menkää täältä salaoven kautta, herra. Jos te\nkäskette, niin otan minä syyn päälleni, ja annan drotsin vangita itseni\ntoistaiseksi.\"\n\n\"Aivan niin, uskollinen Raane! Se keksintösi on kullan arvoinen.\nLukitse salaovi jälestäni! On kai väkemme takaportin luona?\"\n\n\"Kaikki on täydellisen varmassa järjestyksessä, ankara _herra ritari_!\"\nsanoi nuori sotilas painokkaasti ja iski silmää. \"Eikä paholainenkaan\ntiedä teidän olleen täällä, jos vain tuo tyttö osaa vaieta.\" Hän\nosoitti epäilevän näköisenä Åsea, joka seisoi ikkunassa kuunnellen,\nsilmät hurjasti loistaen. -- \"Elkää viipykö kauempaa, herra! Kuulen\nheidän jo tulevan torninportaissa.\"\n\n\"Jos sanallakaan ilmaiset kenen olet nähnyt, niin olet kuorman oma!\" --\nkuiskasi korkea herra nopeasti ja levottomasti pelästyneelle tytölle,\nja samassa silmänräpäyksessä hän oli kadonnut seinään peitetystä\nsalaovesta.\n\nNuori sotilas otti nopeasti avaimen ovelta heittäen sen ikkunasta\ntakapihalle, ja nyt polvistui hän nuoren tytön eteen. \"Armahda\nonnetonta rakastajaa, kaunis, jumalallinen Åse! pieni, vastustamaton\nkalastajatyttöni!\" -- sanoi hän korkealla, kimakalla äänellä -- \"sinun\ntähtesi olen antautunut suurimpaan hengen vaaraan ja armollisen\nkuninkaamme vihan alaiseksi; sinun tähtesi olen uskaltanut käyttää\nkuninkaan nimeä, ryöstäessäni sinut -- --\"\n\n\"Ja sinun tähtesi saastutan käteni inhoittavissa akankasvoissasi\",\nvastasi tyttö, antaen hänelle pari aikamoista, hyvin ansaittua\nkorvapuustia, jotka tämä näkyi kärsivällisyydellä vastaanottavan,\nkoettaen jatkaa teeskenneltyä rakkaudentunnustustaan. Hän puhui vielä\nsamassa asennossa, selkä oveen päin kääntyneenä, pitäen kiinni Åsen\nesiliinasta, kun drotsi Pietari ja hänen aseenkantajansa, linnanvoudin\nja muutaman asestetun kalastajan kanssa astuivat ovesta sisään.\n\n\"Kuninkaan nimessä, kamaripalvelija Kaane! Te olette minun vankini\" --\nlausui drotsi. -- \"Sitokaa hänet, miehet!\"\n\nKamariherra nousi, ollen hämmästyvinään. \"Ankara herra drotsi!\"\n-- sanoi hän ilkeästi hymyillen -- \"Te tiedätte itse mikä voima\nkauneudella on sydämiin, katsomatta arvoon ja asemaan. Te olette\nyllättänyt minut ajattelemattomassa teossa, josta meidän aikanamme\non viisainta tuomita säälivästi. Olette kuitenkin itse nähnyt,\nmiten huonolla onnella olen koettanut kesyttää tätä rakastettavaa\nvillikissaa. Jos uskallatte vangita minut senvuoksi, niin tehkää\nse, mutta tuomitkoon yhteinen herramme ja kuninkaamme, kumpi\nmeistä on rangaistava.\" Vastustelematta hän antoi tämän sanoessaan\nlyhyen miekkansa drotsin käteen, ja salli Klaus Skirmenin sitoa\nkätensä, joka suurimmalla taitavuudella toimitti tämän tavallisen\naseenkantajatehtävän, katsellen sillävälin salavihkaa sydämellisellä\nosanotolla pientä, somaa Åsea, jonka loistavat mustat silmät\nharhailivat läsnäolijasta toiseen, ikäänkuin tuskallisesti jotakin\netsien.\n\n\"Lapseni, oma Åseni!\" kajahti ovelta voimakas miehenääni, ja\nhuudahtaen: \"isoisä, rakas isoisä!\" lensi tyttö vanhan Hennerin\nsyliin, nimitellen häntä kaikilla lempinimillä, huomaamatta vielä\nhänen haavojaan, jotka, niin vähän kuin hän niistä itse välittikään,\nkuitenkin olivat tuskallisesti häntä heikentäneet.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nDrotsi Pietari Hessel ja hänen aseenkantajansa olivat ankarassa\nmyrskyssä tulleet Beltin ylitse suuren matkustajaseurueen kera.\nGremermosesillan ja kaupungin välisellä tiellä he olivat tavanneet\nlauttamiehet, sekä aseseppä Troelsin ja joukon porvareita, jotka\nkiiruhtivat tietä pitkin Hegnesmetsään etsimään Henner Friseriä ja Åsen\nryöstäjiä. Drotsi Pietarilla oli maihin noustessa korvien yli vedetty\nkarvalakki päässä, ja suuri merimiestakki ritaripukunsa peittona. He\nolivat nousseet viimeksi maihin, ja ennenkuin ritari nousi ratsunsa\nselkään, riisui hän päältään pitkän takin ja lakin, heitti tulipunaisen\nvaippansa hartioilleen ja pani töyhtöhatun päähänsä. Välittämättä\nmuusta matkaseurasta hän oli heti valmis auttamaan porvareita alhaisia\nryöväreitä vastaan. Muut matkustajat olivat valittaneet tukalaa\nlaivamatkaa ja hartaasti toivoneet pääsevänsä majataloon virkistyksiä\nja lepoa saamaan.\n\nGremermosesillalla seisoi vielä kuun vaihtelevassa valossa merimies\nkäsi siteissä, täysiin mustiin rautavarustuksiin puetun ritarin\nvieressä, jonka kypäränsilmikko oli laskettu alas. He näyttivät\npuhuvan vakavasti ja salaperäisesti keskenään osoittaen äsken\nsaapunutta purjelaivaa sekä pienempää venettä, jolla panssaroitu ritari\nnäkyi saapuneen, ja joka oli vähän syrjempänä metsän siimeksessä,\nMiddelfartsalmen luona. Venemies oli tullut suuren seurueen mukana\nja näytti kertovan ritarille heidän matkastaan, ja ketä laivassa oli\nollut mukana. Viimein he erosivat. Merimies kumarsi ja huolimatta\nsiitä, että oli haavoittunut, hän otti nöyrästi toimittaakseen jonkun\nasian korkealle vieraalle. Merimies astui nopein askelin metsään päin,\njonka rannalle pieni purjevene oli vedetty, ritari sitävastoin astui\nmiettiväisenä kylään vievää tietä.\n\nVaikk'eivät Henner Friser ja hänen soma tyttärentyttärensä olleet\nkotona, oli palvelusväki vastaanottanut vieraat majataloon tavallisella\nhuolenpidolla. Heti oli kannettu pöytään iso olut-tynnyri ja suuri\nvadillinen keitetyitä kampeloita, joita siellä aina oli runsaasti.\nNäihin näytti suurin osa seurueesta olevan tyytyväisiä, sillä oli\nperjantai ja sai tyytyä paastoruokaan. Mutta kaikki eivät olleet samaa\nmieltä.\n\n\"Pois laihat kampelat! -- Me tarvitsemme voimakasta liharuokaa\", sanoi\npitkä, laiha, mutta ylpeän ja käskevän näköinen herra, jonka piirteet\nolivat voimakkaat ja intohimoiset. \"Elämämme ja terveytemme varalta\nannan minä kaikille syntien anteeksiannon tämän päivän varalta!\" lisäsi\nhän käskevästi. \"Olen siihen valtuutettu inhimillisen raihnaisuutemme\ntähden.\"\n\nKampelat vietiin heti pois, ja suuri vadillinen suolaista lihaa\nasetettiin sijaan. Tästä osoittivat useimmat seurueesta äänekästä\nsuosiotaan; mutta hengellinen herra oli vielä suuttunut. Huolimatta\nsinisestä matkapuvusta, johon hän oli puettu, kävi hänen säätynsä\nselville mustasta kalotista, joka peitti kaljun päälaen, ja\nlaihuudestaan huolimatta, näkyi hän olevan tottunut parempaan ja\nhienompaan ruokaan. Hän alkoi hyvin kiivaasti puhua ja sanoi, että\noli pidetty huonoa huolta ylhäisempien matkustajien mukavuuksista\nnäissä uusissa etuoikeutetuissa majataloissa, sekä että, jos kuningas\nsekaantumalla talousasioihin, aikoo ruveta vanhempien ihmisten\nholhoojaksi, ja kieltää sekä maallisia, että hengellisiä virkistämästä\nmatkustavaisia, niin pitäisi hänen kuitenkin huolehtia siitä, että\nnäissä ravintoloissa olisi kunnon kokit.\n\nTämä tyytymätön herrasmies oli ainoa hengellinen koko matkaseurueessa.\nHäntä nimitettiin mestari Grandiksi ja herra tuomiorovastiksi, ja hän\nnäkyi nauttivan yleistä kunnioitusta heidän kaikkien kesken. Useimmat\nolivat ritareja ja muita korkeita maallisia herroja, hatuissa heillä\noli suuret höyhentöyhdöt ja yllään lyhyet, näädännahkalla reunustetut,\nhienosta saksalaisesta tai englantilaisesta verasta tehdyt matkavaipat,\nkaikki mitä erilaisimmissa, kirkuvissa väreissä, aina oman tai\nnaisensa maun mukaan. Heidän lyhyet takkinsa olivat enimmäkseen saman\nvärisiä ja samasta verasta kuin päällysvaipatkin, sekä pyöristetyt\nedestä, ja vieraitten ritarien kuosin mukaan olivat reunat koristetut\npitkänlaisilla reijillä. Tämä omituinen vaatekuosi oli jo kauan ollut\nkielletty Tanskassa, ja tuo uhkamielisyys, jolla kieltoa halveksittiin,\nosoitti näiden herrojen kuuluvan rohkeaan ja tyytymättömään\nylimys-puolueeseen.\n\nPitkä, nuori herra, jolla oli tulipunainen vaippa yllä, rohkeat\nkasvot ja hieno ruhtinaallinen ryhti, näytti olevan ylhäisin\nseurueesta. Erityisempää huomiota osoitettiin myöskin eräälle paljoa\nvanhemmalle herralle, jolla oli rohkea mutta kömpelö sotilasryhti,\nja yllä englantilais-sininen verkavaippa. Muutamat nuoremmista\nherroista koreilivat kirkkaan keltaisissa, tulikeltaisissa ja\npapukaijan vihreissä ritaripuvuissa. Pari vanhempaa herraa oli\npuettu maksanvärisiin takkeihin ja vaippoihin. Oli melkein yhtä\nmonta aseenkantajaa kuin ritaria, ja heidän halvempi arvonsa näkyi\npyöreälakisista hatuista tai aselakeista, sekä kirjavista, karkeammasta\nskottilaisverasta tehdyistä vaipoista. Nuorenlainen, hullunkurinen\nhenkilö, joka ei kuulunut ritareihin, eikä heidän seurueeseensa, mutta\nerityisellä huomaavaisuudella näkyi liittyvän hengelliseen herraan,\nherätti huomiota erityisellä palvelevaisuudellaan ja avuliaisuudellaan,\nhuolimatta siitä, että hänen tavaton lihavuutensa näkyi tekevän hänelle\njokaisen nopeamman liikkeen vaikeaksi. Hänen pyöreät, hyväntahtoiset\nkasvonsa loistivat ilosta ja elämänhalusta. Hänen ruskea lyhyt\ntakkinsa oli vyötetty leveällä hirvennahkavyöllä, johon oli pistetty\npitkä, leveä veitsi, ja samansuuruinen haarukka, sekä sarvilusikka,\npippuriaski ja vielä joitakin muita kapistuksia ja pikkulaatikoita,\njotka näyttivät kuuluvan keittiöön ja ruokasäiliöön. Hän kuunteli\nsuurimmalla tarkkaavaisuudella hengellisen herran tyytymättömyyden\npurkauksia ruokajärjestyksestä, ja silmäili tavantakaa yksinkertaista\npuulaatikkoa, jonka hän itse oli kantanut laivasta, ja asettanut\nnurkkaan keittiön oven viereen.\n\n\"Te puhuitte taas kuin suoraan minun halvasta sydämestäni,\nkunnianarvoisa herra tuomiorovasti!\" sanoi hän nöyrän näköisenä,\nmutta jonkinlaisella hovinarrin äänellä -- \"nämä kuninkaalliset\nhökkelit vievät vielä maan perikatoon. Ne ovat ryöväriluolia -- sanoi\nkunnianarvoisa apotti Ry hyvin tunnetuksi tulleessa paastosaarnassaan\n-- ne ovat ryöväriluolia, joihin kaikki villit linnut kokoontuvat,\nja joissa kotka ja harakka saavat syödä samasta vadista. Ne ovat\nsaattaneet vanhan vierasvaraisuuden rappiolle. Senvuoksi onkin hyvä\nsopu ja iloisuus hiljaisten kodikkaitten huvitusten ohella, sekä jalo\nkeittotaito hävinneet. Minä tahdon kuitenkin puolen tunnin kuluessa\nvalmistaa arvoisille herroille ruuan ja juoman, joka saattaa meidät\nkaikki unohtamaan ajan surkeuden, sovittaen meidät tämän jumalattoman\nmaailman kanssa!\"\n\n\"Se oli oikein, poikani!\" -- sanoi hengellinen herra lempeämmin ja\ntaputti häntä olkapäälle. -- \"Elä kaiva kallisarvoista leiviskääsi\nmaahan, Martti Madsvend! Pidä huoli ajallisista tarpeistamme, eläkä\nvälitä paastosaarnoista!\"\n\nKun matkustava kokki oli laatikkoineen poistunut keittiöön ja ruvennut\nsiellä talonväen murinasta huolimatta ruuanlaittopuuhiin, tutki\nsiniviittainen ritari juomaa, joka oli tinakannuissa pöydällä. \"Mitä?\nTavallista tanskalaista kaljaa!\" -- huusi hän ja heitti tinakannun\nlattialle. -- \"Hyi, saatana. Sellaistako nuo roistot uskaltavat tarjota\nmeille? -- Tahdomme saksilaista olutta, ja hetipaikalla!\"\n\n\"Saksilaista olutta, joka tekee ihmiset hulluiksi, ei täällä tarjota!\"\n-- vastasi tarjoilupöydän takana oleva mies rohkeasti. -- \"Se on yhtä\nankarasti kielletty kuin teidän ja näiden herrojen takin kuosi. Jos\nte ette ole tyytyväisiä siihen mitä meillä on, niin on ovi avoinna\nedessänne; mutta raakuutta ja haukkumasanoja ei Henner Friser eikä\nhänen väkensä kärsi!\"\n\nSininen herra säpsähti ja katsoi ihmetellen mieheen.\n\n\"Hävitön mies, tiedätkö kenelle puhut?\" -- huusi nyt hengellinen herra,\nja suonet hänen otsallaan pullistuivat vihasta. -- \"Kuninkaalliseen\nsukuun kuuluvien herrojen läsnäollessa ovat sekä maisterit että\ntuomiorovastit halpaa väkeä. Täällä saa sinunlaisesi moukka vaieta,\nvaikka sätkisimme sinua korville kirotuilla kampeloillasi ja\nviskaisimme visakalloasi vasten ohuen tanskalaisen oluesi.\"\n\n\"Elkää välittäkö hänestä, rakas mestari Grand\", sanoi nuori, hieno\npunaviittainen herra. -- \"Mies ei varmaankaan tunne meitä ja pitää\nisäntänsä puolia. -- Jos teillä on talossa saksalaista olutta,\nniin tuokaa se pöytään minun edesvastuullani!\" -- lisäsi hän\nvälinpitämättömästi ja kääntyi tarjoilijaan päin, heittäen pöydälle\nhänen eteensä kourallisen kirkkaita hopearahoja.\n\nMies näytti hämmästyvän ja epäröivän.\n\n\"Nyt joutuun!\" -- jatkoi nuori herra. -- \"Herttua Waldemar sinua\nkäskee. Kuninkaan kielto ei ulotu minuun eikä minun seuralaisiini,\nsenhän olet jo huomannut takkiemme kuosista.\"\n\n\"Sen ymmärtänette itse, korkea herra\", vastasi tarjoilija tyynesti;\n\"mutta Tanskan maassa on sekä suurten, että pienten toteltava\nkuninkaan lakia ja asetuksia, niin on minun isäntäni sanonut. Meidän\nkellarissamme on tynnyri vanhaa, saksalaista olutta; siihen ei ole\nkukaan uskaltanut koskea kahteenkymmeneenviiteen vuoteen, ja ennenkuin\nisäntä tulee kotiin, en minä laske ainoatakaan haarikkaa siitä\ntynnyristä, vaikka kaikki olisitte keisareita ja paaveja.\"\n\n\"Heittäkää tuo hävytön mies ovesta ulos, herttua!\" huudahti kiivas\nmestari Grand, ja pari aseenkantajaa läheni jo innoissaan panemaan\nkäskyä täytäntöön, mutta he näkyivät vain odottavan viittausta.\n\nVeri oli noussut nuoren herran poskiin, ja hän heitti uhkaavan katseen\ntarjoilijaan; mutta silloin tarttui siniviittainen vanhempi herra häntä\nkäsivarteen -- \"Odotappas hiukan, serkkuni!\" mutisi hän puoliääneen. --\n\"Annappas minun toimia. Tässä täytyy olla oikea isänmaan ystävä. Hänen\narmonsa kuningas ratsasti vielä keppihevosella Margareta Juoksijan\nvieressä\" -- alkoi hän nyt kovaäänisesti -- \"silloin kun hän teki sen\nurotyön, että toimitti tapin saksalaiseen oluttynnyriin; se oli oiva\nurotyö, sen myönnämme kaikki, se tapahtui jo aikoja ennen kuin minä\nolin mitään toimittanut sotapäällikkönä. Samassa tilaisuudessa esiintyi\nhän vielä yhtä loistavasti, tullen opettajaksemme räätälinammatissa.\nKunnon kansalaisina juokaamme nyt hänen kunniakseen tanskalaista\nolutta ja antakaamme ommella takkiemme helmat yhteen kunnollisiksi\ntanskalaispaidoiksi, että Danehovessa näkisivät meidän olevan yhtä\nuskollisia ja tottelevaisia alamaisia kuin Jon Litle ja David\nThorstenson, ja yhtä todellisia tämänlaisen pukineen ystäviä kuin\nkuningas itse ja kuningattaren kaunis ystävä, drotsi Pietari Hoseöl!\n[Sukkanauha, liikanimi, jonka kansa oli antanut drotsi Pietarille.]\n-- Nyt kuninkaan kunniaksi malja kaljaa, koska täällä ei ole muuta\nsaatavissa. -- Kuninkaan malja, hyvät herrat!\"\n\nTämä pila, jota seurasi ivallinen hymy, herätti äänekkään naurun, ja\nkaikki joivat tai olivat juovinaan halveksittua kaljaa.\n\n\"Tämän maljan juo jokainen, joka ei ole urkkija tai petturi!\" -- jatkoi\nsininen, sotaisa herra. -- \"Täällä ei ole minkäänlaista arvo- eikä\nsäätyeroa! Tule, kaunis poikani! Juo kuninkaan malja tässä ihanassa\nkaljavedessä!\"\n\n\"Sen kyllä varon sillätapaa tekemästä!\" -- sanoi tarjoilijapoika. --\n\"Olen liian halpa niin ylhäiseen seuraan.\"\n\n\"Silloin saat tyytyä siihen, että Hallandin Jaakko kreivi, kuninkaan\nlääniherrana, antaa rangaista sinut petturina ja salaisena\nkapinoitsijana!\" -- jatkoi sininen herra. \"Vetäkää hänet ulos ja\nantakaa hänelle kelpo selkäsauna jalustinhihnalla!\" -- komensi hän\naseenkantajia. -- \"Olemmehan kaikki kuulleet, että hän on kapinallinen,\njoka ei tahdo juoda kuninkaan maljaa.\"\n\nSilmänräpäyksessä oli ankara käsky täytetty, vaikka voimakas mies\nurhoollisesti puolusti itseään.\n\n\"Sillätapaa on paras kärventää miehet omassa rasvassaan!\" mörähti\nJaakko kreivi ja heittäytyi ylimielisen välinpitämättömänä takaisin\npenkille.\n\n\"Ehkä sentään vähän liian kovasti\", -- sanoi nuori herttua, mutta\nhymyili kuitenkin mielissään, toisten nauraessa tälle raa'alle\npilanteolle, joka ei heille ollut harvinainen tai millään tavalla\nsopimaton.\n\nNäitten kuningas Eerik Kristofferinpojan olut- ja pukusäädösten\njohdosta, jotka olivat aiheuttaneet tämän näytöksen, jatkettiin nyt\npilkallisella äänellä muutamien muidenkin kuninkaan porvarillisten\nsäädösten luettelemista, joita oltiin kiittelevinään, ja sillä\nvälin kilpailtiin niiden hullunkuristen puolten esiintuomisessa ja\npidettiin ne aivan lapsellisina ja naurettavina. Erityisesti oli\nankara Riibe-oikeus monen kömpelön ivan esineenä. Tämä keskustelu\nlopetettiin sitten vasta kun toimelias kokki astui sisään keittiöstä\nkantaen suurella vadilla höystettyä liharuokaa ja kehoittaen seuraa\nkoettelemaan eikö hän ollut ansainnut parempaa paikkaa kuin laittaa\nvankiruokaa Sjöborgin erakoille. \"Jos minä, jota kuitenkaan en tahdo\ntoivoa\", -- lisäsi hän -- \"kerran saan tervehtiä jotakin arvoisista\nherroista kuulussa linnassani, niin iloitsen siitä, että minulla sitä\nennen on ollut tilaisuus pelastaa kunniani, niinkuin se, joka ei\nmenestyksettä ole tutkinut keittotaitoa kuningaskunnan oppineimmissa\ntuomiokapituleissa\".\n\n\"Sinä olet veitikka, Martti!\" sanoi mestari Grand uhaten häntä\nsormella. -- \"Minun hurskaat virkaveljeni ovat tainneet opettaa sinut\nsiunaamaan ensin itsesi itsekieltämismerkillä; mutta pyöreät poskesi\nosoittavat, että sinä lihallisena maailman lapsena olet siirtänyt opit\npuurokauhaan ja leikkuuveitseen.\"\n\n\"Enkä ilman loistavia, kunnianarvoisia esikuvia\", vastasi kokki\nveitikkamaisesti hymyillen. -- \"Totisesti, jos minä olisin\nteidän ruuanlaittajanne, enkä valtiovankien ruumiin paimen,\nniin pian vetäisitte lihavuudessa vertoja minulle ja arvoisille\nvirkaveljillenne.\" Hän alkoi nyt innokkaana isäntänä tarjoilla ruokaa,\nvaliten paraat palat uudelle, hengelliselle suosijalleen. Sitten hän\ntoi suuren puumaljan kyökistä ja kiitteli siinä olevaa vahvistavaa ja\nelähyttävää juomaa, joka oli hänen omien tutkimustensa tulos.\n\n\"Maustettua viiniä!\" huudahti Jaakko kreivi. \"Sinäpäs vasta oivallinen\nmies olet, Martti! Tämäkö siis olikin se pyhä kirkonaarre, jota sinä ja\ntuomiorovasti niin urhoollisesti puolustitte myrskyssä, silloin kun me\nmuut saimme heittää kaiken maallisen omaisuutemme mereen?\"\n\n\"Niin palkitaan avut ja hyvät työt jo tässä elämässä!\" -- vastasi\nkokki. -- \"Nyt toivon, että kunnianarvoisa mestari Grand ei paheksi\nsitä, että otti pullolaatikkoni suojeluksensa alaiseksi.\"\n\nRitarit kiittivät ihanaa juomaa, ja alkoivat tulla iloisiksi ja\nkovaäänisiksi. Martti Madsvend täytti ahkerasti heidän juoma-astiansa\nja lauleli vallattomia lauluja. Kaikki tahtoivat laulaa, ja kukin\nlauloi mielilauluaan, välittämättä muista. Lopulta pääsi eräs laulu,\nkaikkien nauraessa, voitolle. Se oli jotensakin sukkela, mutta likainen\npilkkalaulu kuninkaasta ja hänen uskollisista miehistään, erityisesti\ndrotsi Pietari Hesselistä, jota vuoroon kutsuttiin Hoseöl'iksi vuoroon\nherra lakimieheksi; siinä viittailtiin kömpelösti siihen suhteeseen,\njoka hänellä syytettiin olevan kuningattareen. Tämän hälinän aikana\nastui heidän huomaamattaan tupaan sama pitkä, rautapukuinen ritari,\nkypäränsilmikko suljettuna, joka oli seurannut heitä sillalta, ja\nistuutui oven viereen pimeään soppeen.\n\n\"Kas nyt vasta elämä alkaa\", sanoi kokki nitistellessään kynttilöitä.\n\"Nyt vasta on hauska katsella arvoisia herroja.\"\n\n\"Mutta mitä sinä olet sekoittanut viiniin?\" kysyi mestari Grand: --\n\"sehän on muuttunut jumalten juomaksi\".\n\n\"Sekoitus on salaisuus, korkeasti oppinut herrani!\" -- vastasi kokki.\n-- \"Sen opin säilytän itselleni siksi kunnes kerran teen testamenttini;\nsitten rikastutan jälkeläiseni keksinnölläni, jos maailma osoittautuu\nsen arvoiseksi. Olen nimittänyt tämän onnelliseksi tekevän juoman\npiispaksi. Toivon sen ansainneen nimensä ja toivon että se kerran tekee\nMartti Fynbosen nimen kuolemattomaksi sekä pappien että maallikkojen\nparissa.\"\n\n\"Nimitä se arkkipiispaksi, sen se ansaitsee paremmin kuin tuo akka,\njoka meillä nyt on Lundissa!\" -- huudahti Jaakko kreivi. -- \"Tämmöinen\npiispa saa aikaan ikuisen rauhan valtakunnan hengellisten ja maallisten\nherrojen välille, ja se olisi näihin aikoihin tarpeen. Teistä olemme\nalkaneet, korkeasti oppinut mestari Grand!\" -- jatkoi hän. -- \"Kunhan\nte kerran tulette arkkipiispaksi, silloin taidetaan tässä maassa nähdä\nenemmän vanhurskautta! Te olette mies lainaamaan minulle pannasäteen,\nsilloin kun hyvä miekkani on liian lyhyt saamaan tyrannilta lailliset\nläänitystuloni.\"\n\nMestari Grand ei vastannut, mutta loi kovaääniseen kreiviin\ntuttavallisen ja merkitsevän katseen.\n\n\"Meidän rohkean tuomiorovastimme, Roeskilden kunnian ja ylpeyden\nmalja!\" -- huusi nyt Jaakko kreivi kumisevalla äänellä. -- \"Eläköön\nkorkeasti oppinut mestari Jens Grand! -- Konna se, joka ei juo tätä\nmaljaa pohjaan! -- Kirous kaikille kuninkaan orjille ja matelijoille!\"\nTämän sanoessaan hän kilisti pikariaan hengellisen herran juoma-astiaa\nvasten. Herttua Waldemar ja kaikki ritarit seurasivat hänen\nesimerkkiään, kaiuttaen tuomiorovastille eläköönhuudon, johon kokki\nyhtyi iloisesti hurraten.\n\n\"Minä kiitän teitä, jalosukuinen kreivi Jaakko! samoin teitä,\nkorkea-arvoisa herttuani!\" -- sanoi mestari Grand, mielissään\nodottamattomasta yllätyksestä, nousten ylös ja katsoi vuoroon\njokaiseen totisen ja merkitsevän näköisenä. -- \"Se aika voi pian olla\nkäsissä, jolloin minä teossa voin osoittaa teille, että korkeimpana\ntoivonani on saada aikaan ritarimiekan ja piispansauvan välille\nystävälliset suhteet. Jos tahtoo saada suurta aikaan maailmassa,\nsilloin täytyy maallisen ja taivaallisen voiman yhtyä. Mutta tästä\nsoveliaammalla hetkellä ja paikalla!\" -- keskeytti hän äkkiä\npuheensa -- \"'latet anavis in herba!' [käärme piilee ruohikossa],\njoka selitetään: saatanan jälkeläinen on aina saapuvilla!\" -- Tämän\nsanoessaan kiintyi tuomiorovastin terävä katse pitkään ritariin,\njoka istui nurkassa oven vieressä. Kaikkien silmät kääntyivät nyt\nsinnepäin, ja levottomat vieraat alkoivat kuiskaella salaperäisesti\nkeskenään. Silloin nousi mahtavaryhtinen uros ja astui valoon pöydän\nluo lujin ratisevin askelin; hän kumarti päätään ikäänkuin tarkemmin\nkatsellakseen vieraita, sitten nosti hän rautapukuisen käsivartensa,\nlöi kypärisilmikkonsa auki silmänräpäykseksi ja antoi sen taas\nheti pudota alas. Noiden voimakkaasti valaistujen, raudankovien\nritarikasvojen ankaranpeloittava katse, joka ikäänkuin salamoi suurten,\ntuuheitten kulmakarvojen alta, olisi lamauttanut kaikki pelolla.\nKaikki olivat nousseet kuin häntä tervehtääkseen; mutta hän laski\nsormensa kypärisilmikkonsa suunaukolle, ja he jäivät äänettöminä\nseisomaan, katsellen häntä tarkkaavaisen odottavasti. \"Muistakaa\nvalanne ja lupauksenne! Varovaisuus on vielä tunnussanamme!\" -- sanoi\nrautapukuinen ritari syvällä, hillityllä äänellä. -- \"Ei ole syytä\nantautua uhkarohkeaan uhmailuun siellä missä urkkijat kulkevat sisään\nja ulos, ja kaikki ovet ovat avoinna! Tyranni on täällä lähellä. Hän on\nvielä voimakas. Drotsi Pietari Hessel oli joukossamme Beltillä, ettekä\nte tunteneet häntä.\"\n\n\"Drotsi Pietari?\" kysyivät kaikki hämmästyneinä.\n\n\"Kirottua!\" -- huudahti nuori herttua jalkaa polkien. -- \"Siellä\npuheltiin kaikenlaista. Mutta missä hän oli? Minä en nähnyt häntä, --\nminne hän jäi?\"\n\n\"Saatana vieköön, kyllä minä olisin tuntenut drotsin, jos hän olisi\nollut siellä!\" sanoi Jaakko kreivi. -- \"Paitsi erästä merimiestä ja\nrenkipoikaa, ei ollut kissaakaan laivassa, jota minä en olisi tuntenut.\"\n\n\"Kuka se mies oli, joka juoksi maston luota tarttuakseen peräsimeen,\nsilloin kun perämiehen käsivarsi petti?\" kysyi totinen ritari.\n\n\"Sekö nuori, rohkea mies!\" sanoi Jaakko kreivi -- \"hänkö, joka tuli\nkuin taivaasta lähetettynä, silloin kun tarvittiin, ja pelasti meidän\nkaikkien henkemme, -- eikö hän ollut merimies?\"\n\n\"Se oli drotsi Pietari Hessel!\" sanoi musta ritari. -- \"Ja renki, joka\nteitä palveli, oli hänen aseenkantajansa, poika, jolla on terävät\nkorvat.\"\n\n\"Kirottua!\" huusi toinen toisensa jälkeen.\n\n\"Siinä melussa ja sekasorrossa olin minä sekä sokea että kuuro\",\n-- alkoi mestari Grand puhua -- \"muuten olisin kyllä nähnyt oliko\nfilistealaisia mukana. Laivassa en nähnyt ketään; mutta kuka oli\nse punavaippainen ritari, joka seurasi meitä sillalta ja ratsasti\nseikkailemaan ryövärien tai neitsyitten jälestä tai mitä maailmallista\nhassutusta lienee ollut?\"\n\n\"Se oli drotsi Pietari Hessel!\" vastasi panssaroitu ritari. --\n\"Missä teidän terävät silmänne ovat olleet, Mestari Grand? Meidän\nkuolemanvihollisemme istui tänäpäivänä peräsimessä, ettekä te tunteneet\nhäntä; huomenna hän istuu hallituksen peräsimessä ja tuntee teidät.\"\n\n\"Kuolema ja kirous! -- Kaikki on hukassa! -- Me olemme petetyt!\" --\nhuudahti toinen toisensa perästä, ja tavaton hälinä syntyi.\n\n\"Ei vielä!\" -- sanoi panssaroitu ritari rauhallisesti, korottaen\nääntänsä. -- \"Niin kauan kuin Danehove pysyy pystyssä suojaa laki\nteitä. Minua suojaa vain tämä laki!\" Tämän sanoessaan hän kumahutti\nsuuren miekkansa lattiaan. \"Sinä hetkenä, jona Danehove hajoaa,\nerotkaa! Puolen tunnin kuluttua minä olen taas vesillä. Vielä vain\nkolme sanaa kahden kesken teidän ja minun tulevalle herralleni!\"\n\nNuori herttua kiirehti levottomana esille, tarttuen kiivaasti ritarin\nrautakäteen. He astuivat molemmat pari askelta sivulle, ja salaperäinen\nritari kuiskasi hänen korvaansa muutaman sanan, joita ei kukaan muu\nkuullut, mutta jotka saivat nuoren herttuan posket vaihtamaan väriä.\nRitari katsoi häneen terävästi, löi häntä rauhoittavasti olalle päätään\nnyökäyttäen, silloin herttuan posket saivat taas entisen värinsä\ntakaisin, ja rohkaistuneena hän teki pikaisen liikkeen miekkaansa\ntarttuakseen. Sanomatta enää sanaakaan, kookas, mustapanssarinen herra\nkumarsi seurueelle ja astui varmoin, rauhallisin askelin ovesta ulos.\n\nYleinen äänettömyys seurasi. Nuori herttua näytti kaikin voimin\nkoettavan tukahuttaa levottomuuttaan ja tuskallisia aavistuksiaan.\nHän tarttui äkkiä pikariinsa. \"Eläköön uskollinen, valpas ystävämme!\"\n-- sanoi hän. -- \"Kunhan hänen paluumatkansa olisi onnellinen! Hän\non tänä päivänä uskaltanut paljon meidän tähtemme.\" Hän oli tuskin\nehtinyt puhua loppuun ja viedä pikarin suulleen, kun ovi avautui ja\ndrotsi Pietari Hessel astui sisään vanhan Henner Friserin kanssa.\nHeitä seurasi joukko porvareita ja merimiehiä, jotka kulettivat\nkeskenään vangittua kamariherra Raanea. Vanha Henner talutti kädestä\ntyttärentytärtään. Tämä heitti ystävällisen silmäyksen ovelle, johon\naseenkantaja Klaus Skirmen oli jäänyt seisomaan, herransa tulipunainen\nviitta käsivarrella. Nuori aseenkantaja näytti hämmästyvän nähdessään\nlukuisat vieraat herrat, hänen silmänsä siirtyivät äkkiä pois somasta,\nmustasilmäisestä tytöstä ja seurasivat jännitetyn tarkkaavasti jokaista\nherransa ilmettä ja liikettä.\n\nNuoren drotsin astuessa sisään, herttua Waldemar ja kaikki ritarit\nasettivat nopeasti kohotetut pikarinsa takaisin pöydälle ja katselivat\nhämmästyneinä toisiinsa. Drotsi Pietari ei ollut huomaavinaan\nhämmennystä, jonka hänen tulonsa oli saanut aikaan. Hän tervehti seuraa\nritarillisella kohteliaisuudella. \"Hyvät herrat!\" sanoi hän iloisella\nja luontevalla äänellä -- \"huomaanpa tulleeni kylliksi ajoissa\nehtiäkseni tervehtiä teitä omassa puvussani ja saadakseni kiittää\nteitä hyvästä matkaseurasta. Minulla oli omat syyni matkustaessani\nmerimiehenä seurassanne, toivoakseni ei kukaan korkeista herroista\nsitä paheksi. Minä iloitsen siitä, että minulla on ollut onnellisena\nperämiehenä tilaisuus pelastaa niin monta tärkeää isänmaanystävää\nhukkumasta. Minä olisin heti maalle noustessani kiittänyt teitä teidän\nluottamuksestanne, hyvät herrat, mutta minut esti siitä pieni, ikävä\nseikkailu, joka nyt kuitenkin on onnellisesti voitettu.\"\n\nNuori herttua oli sillä aikaa toipunut hämmästyksestään. Hän vastasi\ndrotsin tervehdykseen ruhtinaallisella arvokkuudella ja sanoi yhtä\nkohteliaalla äänellä: \"Te teitte kauniisti tullessanne takaisin meidän\nluoksemme, drotsi Hessel. ja suodessanne meille tilaisuuden lausua\nTeille kiitoksemme. Vasta äsken saimme kuulla teidän olleen mukanamme\nlaivassa, vaikka tuntemattomana, ja että te olitte se reipas merimies,\njoka tarttui niin onnellisesti peräsimeen. Minä uskon, että huolimatta\neriävistä mielipiteistämme monessa asiassa, te tulitte tänä päivänä\nmatkatoveriksemme pakosta tai sattumalta, ettekä missään salatussa\ntarkoituksessa. Vastaanottakaa siis senvuoksi minun ja minun ystävieni\nkiitokset, ja juokaamme, niinkuin juuri oli aikomuksemme, tämä pikari\npohjaan teidän terveydeksenne!\" Herttuan viittauksesta ojensi toimelias\nkokki heti drotsille pikarin viiniä, ja Jaakko kreivi antoi jäykän\nkohteliaasti hänelle paikkansa herttuan oikealla sivulla, pyytäen häntä\nistumaan.\n\nMutta kukaan ei näkynyt aikovan tyhjentää ehdoitettua\ntervetuliaismaljaa. Drotsi Pietari huomasi sen ja alkoi heti puhua:\n\"Minä kiitän teitä, hyvät herrat aiotusta kunnianosoituksesta! Mutta\nsuokaa minun perämiespalkaksi pyytää teiltä se suosion osoite,\nettä saan juoda ensimäisen pikarini täällä Fyenin pohjalla herttua\nWaldemarin ja Jaakko kreivin ja kaikkien näiden kunnioittavien herrojen\nkanssa Danehoven rauhallisen ja onnellisen toiminnan, sekä isänmaan ja\nlaillisen kuningashuoneemme menestykseksi.\" Tämän sanottuaan tyhjensi\nhän pikarin ja asetti sen ylösalaisin pöydälle. \"Jokainen isänmaan\nystävä, joka on samaa mieltä minun kanssani, ei suinkaan epäile\ntäyttää pyyntöäni!\" lisäsi hän. Kaikkien katseet kohdistuivat herttua\nWaldemariin ja Jaakko kreiviin, ja kun nämä molemmat herrat, vaikkakin\nsuuttumustaan salaten, kuitenkin äänettöminä tyhjensivät pikarit,\nasettaen ne ylösalaisin pöydälle, tekivät kaikki ritarit samoin.\n\nPaksu kokki hymyili veitikkamaisesti. -- \"Saipa siitä kunniallinen\njuomani kitkerän lisäkkeen\", kuiskasi hän mestari Grandille.\nHengellinen herra sähisi suuttumuksesta. Hän ei vielä ollut kohottanut\npikaria suulleen, vaan puristi sitä kädellään, niin että viiniä\nheilahti sormille, ja äkkiä hän heitti kiivaasti sen kivilattiaan.\n\"Minua ei pakoiteta orjamaisiin suosionosoituksiin!\" huudahti hän\nsuuttuneena: -- \"Joka mies tässä maassa tuntee minun suhteeni,\nRoeskilden tuomiorovastina, kuningas Eerik Kristofferinpoikaan ja\ntietää, että Slagelsen Pyhä Mikaelin kirkko, joka kuuluu Roeskilden\ntuomiorovastikuntaan, on häpeällisesti ryöstetty minulta. Koska minä\nen ole pelännyt panna julkista vasta lausetta kuninkaan laitonta\nsekaantumista vastaan minun virkaoikeuksiini, niin en minä nyt\nmyöskään pelkää lausui suoraan ja avonaisesti hänen drotsilleen, että\nminä ennemmin näen janoa tuomiopäivään asti, kuin juon tippaakaan\nteeskennellen ja kurjasti madellen maallisen ylivallan ja vääryyden\nkunniaksi.\"\n\n\"Siinä minä yhdyn korkeasti oppineeseen herra tuomiorovastiin!\"\n-- sanoi Jaakko kreivi kovaäänisesti, töytäisten pitkän miekkansa\nvoimakkaasti lattiaa vasten. -- \"Täällä on jokaisella oma vapautensa,\neikä kukaan voi pakoittaa meitä juomaan muuta maljaa, kuin mitä\nhaluamme. Minä join vain senvuoksi, että olin janoinen ja viini\nhyvää. Minä en ole myöskään teeskentelijä enkä matelija, eikä kukaan\nrankaisematta saa kutsua minua maankavaltajaksi.\"\n\n\"Minä en ole tahtonut pakoittaa ainoatakaan ihmistä teeskentelemään,\nenkä ole syyttänyt ketään näistä herroista niin suuresta rikoksesta\nkuin maankavaltamisesta!\" alkoi drotsi Pietari rauhallisesti puhua.\n\"Tanskassa on vielä, Jumalan kiitos, ajatus ja sen rohkeinkin\nlausuminen vapaata, kun ei vain maalakia rikota, eikä minusta\nyksikään tanskalainen mies ole isänmaan vihollinen senvuoksi, ettei\nhän voi yhdistää yhteistä toivettamme isänmaan menestymisestä omaan\npersoonalliseen mieltymykseensä kuningassukua kohtaan! Nykyisinä\nlevottomina ja onnettomina aikoina, täytyy meidän ikävä kyllä tyytyä\nsiihen, että paraimpien Tanskan miesten mielipiteet monessa tärkeässä\nasiassa ovat eriävät. Mutta hyvät herrat ja maanmiehet!\" -- lisäsi hän\nlämmöllä -- \"Suonette anteeksi minulle, etten pidä mitään paikkaa, enkä\nmitään aikaa sopimattomana lausuakseni totista sanaa asiassa, joka on\nkaikille tanskalaisille yhteinen! Pian puoluekiihko ja riitaisuudet\neroittavat parhaittenkin tanskalaisten sydämet toisistaan, ja kansa\njoutuu perikatoon näiden taistelujen vallitessa. Senvuoksi on yksi\nasia, jossa meidän kaikkien täytyy olla yksimielisiä, ja se on: pitää\nuskollisesti kruunun pyhyys ja majesteetti loukkaamatta, olkoon se\nsitten kenen päässä tahansa, jolle se lain ja oikeuden mukaan on\nannettu. Surullista kyllä, emme me, ihmisinä -- ritareina ja Jumalan\nsanan palvelijoina voi rakastaa ja kunnioittaa sitä henkilöä, joka\nkuitenkin on eroittamaton majesteetista. Mutta isänmaan uskollisina\nmiehinä me olemme kuitenkin velvolliset käsin ja hampain puolustamaan\nmajesteettia viimeiseen veripisaraan asti!\"\n\n\"Minä kunnioitan mielipiteitänne, drotsi Hessel, vaikk'en voi niihin\nyhtyä!\" -- vastasi nuori Waldemar herttua kiivaasti, ja astui\nloukkaantuneen näköisenä pari askelta lähemmäksi häntä, huomaten\nharmistuneena ystäviensä joutuneen hämille: -- \"Minä en tahdo\nväärinymmärtää sitä intoa, joka on saattanut teidän unhoittamaan\nmissä olette ja kenelle puhutte; mutta minun täytyy pyytää teitä\nmuistamaan, että me olemme täällä yleisessä majatalossa, ja että minä\nja jalosukuinen Hallandin kreivi olemme täällä läsnä. Kuningassuvun\nsukulaisina olisimme me lähinnä oikeutettuja pitämään täällä\nliikuttavia puheita kapinasta ja majesteettirikoksista, jos sen\npitäisimme välttämättömänä ja tarpeellisena. Jos teillä on jotain\nvalittamista meitä vastaan, niin esittäkää se kansalle ja kuninkaalle\nDanehovessa, jonne te nyt kaikki kokoonnutte, ja jossa toivon rauhassa\nsaatavan sovituksi meidän ja kuninkaallisen sukulaiseni väliset\nriitaisuudet! Mutta säätymme ja kunnia-arvomme nojalla pyydämme ja\nkäskemme me teidät vaikenemaan, teillä ei ole oikeutta eikä valtaa\nloukata minua tai minun ystäviäni ja turhilla neuvoillanne muistuttaa\nmeitä uskollisuudesta Tanskan kruunua kohtaan! -- Ja nyt ratsujen\nselkään, hyvät herrat! Tänne me emme enää kauvemmaksi jää antamaan\naihetta riitaisuuksiin, jonka tämän kuninkaan ja kuningattaren\ninnokkaan ystävän ensiksi ja etupäässä olisi pitänyt ymmärtää.\"\nViimeiset sanat lausuttiin katkeralla ja pilkallisella äänellä, ja ne\nloivat nuoren ritarin kasvoille ivallisen hymyn.\n\n\"Hyvä on!\" sanoi Jaakko kreivi kömpelösti ivaten -- \"jätämme tällä\nkertaa miehekkäälle nuorelle herra drotsille taistelukentän, koska\nsiinä on kapakka, jossa taistellaan vain sanoin ja joka tapauksessa\nnyrkeillä ja tyhjillä haarikoilla. Kun ensikerran tapaamme\nkunniakkaammalla taistelukentällä, herra drotsi, ette taida olla niin\ntaipuvainen opastamaan.\" Näiden sanojen jälkeen poistuivat molemmat\nruhtinaalliset herrat tuvasta. Hengellinen herra, kokki ja ritarit\nseurasivat heitä. Hevoset olivat jo jonkun aikaa seisoneet satuloituina\noven edessä. Aseenkantajat kiirehtivät pitelemään herroille jalustimia,\nja heti senjälkeen ratsasti lukuisa ritariseura nauraen ja äänekkäästi\npuhuen Middelfartin katuja pitkin.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nNuori drotsi seisoi ääneti ja mietteisiinsä vaipuneena vierastuvassa\nja näkyi tuumivan olisikohan hän liiaksi kiivastunut. Vanha Henner\noli rauhallisesti, mutta mitä suurimmalla osanotolla seurannut\njokaista hänen sanaansa ja koko hänen esiintymistään. Porvarit ja\nkalastajat olivat myöskin esimiehensä esimerkkiä noudattaen olleet\nkorkeitten herrojen riidan mykkinä todistajina. Klaus Skirmen oli\njäänyt seisomaan ovelle, kadottamatta näkyvistään herransa kasvoja,\nvaikka hän välillä vilkaisikin sivulleen pieneen, mustatukkaiseen\nÅseen, joka katseli uteliaasti, veitikkamaisilla silmillään hienoja\nvieraita. Vangittu, viekas kamaripalvelija oli käyttänyt hyväkseen\nhuomiota, jota yleisesti osoitettiin kovaäänisille herroille. Hänen\nsalaisesta viittauksestaan oli Martti kokki, joka näkyi tuntevan hänet,\nsuurella keittiöveitsellään, jota kantoi vyössään, muitten huomaamatta\nkatkaissut hänen siteensä. Tätä hän ei kuitenkaan voinut käyttää\nhyväkseen niin kauan kuin ihmisjoukko teki ulospääsyn mahdottomaksi,\njonka vuoksi hän jäi rauhallisesti seisomaan, kädet ristissä selän\ntakana, niinkuin olisi hän ollut vielä sidottuna. Sitten vasta, kun ovi\noli auki ja oli kylliksi tilaa, livahti hän äkkiä vahtiensa käsivarsien\nalitse, ja oli kadonnut ovesta.\n\n\"Mitä? Sen saatana! Pääsikö hän karkuun?\" huusivat hämmästyneet\nkalastajat ja juoksivat hänen jälkeensä.\n\n\"Seis, antakaa hänen mennä!\" huudahti drotsi Pietari äkkiä ja pysäytti\nheidät. \"Parempi on antaa hänen paeta. Hän olisi kuitenkin heti päässyt\nvapaaksi. Nyt hän ei uskalla kovinkaan pian palata hoviin, ja meillä on\nyksi petturi vähemmän joukossamme.\"\n\nKalastajat seisoivat vielä valmiina ryhtymään takaa-ajoon.\n\n\"Tehkää niinkuin herra sanoi! Antaa sen saatanan mennä menojaan!\" --\nsanoi vanha Henner Friser. \"Sen poika saipparan voi vaikka ilmaan\npuhaltaa. Ei hän miestä peloita! Kun hänet vielä kerran saamme\nkäsiimme, niin nitistämme heti paikalla häneltä kaulan poikki. Antaapa\nnyt miehen jänistää!\"\n\nSen puheen näkyivät kalastajat ymmärtävän, ja jäivät seisomaan.\n\n\"Nyt kiitos teille, reippaat miehet, avustanne ja osanotostanne tähän\nasiaan!\" puhui drotsi Pietari. -- \"Menkää nyt kukin kotiinne ja pysykää\nrauhallisina! Ryöväreitä ei nyt tarvitse pelätä, ja minä vastaan\nurhoollisen esimiehenne turvallisuudesta!\"\n\n\"Hänen päästään ei pidä kenenkään hiuskarvaakaan korventaman, niinkauan\nkuin merisianpyydystäjiä on olemassa Melfartin salmella!\" -- vastasi\nnuori kalastaja.\n\n\"Jos hän joutuu satimeen kuninkaallisen aseenkantajan tähden, jonka me\nheitimme roistojen kuoppaan\" -- sanoi aseseppä Troels -- \"niin kyllä\nme kiltaveljet häntä suojelemme. Kaksitoista meistä vartioi taloa\ntämän yön, ja jos hänen täytyy paeta, on veneen luona kuusi miestä,\näyskäreillä ja tuluksilla varustettuina.\"\n\n\"Oikein, lapset, oikein!\" -- vastasi vanha Henner. -- \"Menkää\nvain! Sitä asiaa ajattelen. Ehkä ennen aamunkoittoa saatte tiedon\npäätöksestäni.\"\n\nHänen viittauksestaan poistuivat porvarit ja kalastajat tuvasta. Sitten\ntarttui vanhus kiihkeästi drotsi Pietarin käteen. \"Jumala ja Pyhä\nKristian siunatkoot teitä, jalosukuinen nuori herra, kaiken sen edestä,\nmitä olette tehnyt minulle ja pikku Åselleni tänä iltana!\" -- sanoi\nhän liikutettuna. \"Olen roisto, jos sen milloinkaan unohdan. Sitä mitä\npuhuitte näille ylhäisille heittiöille, en myöskään hevillä unohda; se\non liikuttanut vanhaa, syntistä sieluani melkein enemmän kuin jaksan\nkestää.\" Pikku Åsea näkyi ihmetyttävän se hillitty, mutta voimakas\nliikutus, joka kaikui isoisän äänestä, niin tavallisuudesta eroava se\noli. Tämä huomasi samassa tytön hämmästyksen ja päästi äkkiä ritarin\nkäden. \"Meneppäs nyt maata, lapseni!\" -- sanoi hän tyynesti -- \"ja nuku\nrauhallisesti siksi kunnes kutsun sinua! Elä uneksi ryöväreistä tai\nmuista paholaisista! Tämä käsi on ennen kurittanut mahtavampiakin! Nyt\nse ei ole enää niin valmis kurittamaan. Se alkaa jo valikoida roistoja.\nMutta maailma on suuri, ja jos me emme enää saa olla täällä rauhassa,\nniin kyllä keinot keksitään. Nyt, hyvää yötä, lapseni! Rukoile Jumalaa\nja meidän omaa suojeluspyhimystämme Pyhää Kristiania suojelemaan meitä!\nNyt joudu nukkumaan!\"\n\n\"Rakas isoisä, anna minun ensin katsoa sinun haavaasi!\" pyysi pikku Åse\nrukoilevasti, ja tarttui sydämellisesti hänen käteensä, suudellen sitä.\n\n\"Ei toki, lapseni! Niistä hyttysenpuremista ei tarvitse puhua! Etkö\nkuullut mitä sanoin?\"\n\nVanhuksen ankara ääni, ja äänettömyys, jolla tyttö näkyi aikovan\nhäntä totella, osoittivat, että vanha isoisä ei ollut tottunut\nvastustelemisiin. Tyttö viivytteli vielä. Vanhus katseli\ntarkkaavaisesti tyttöä ja huomasi tämän heittävän pikaisen, osanottavan\nsilmäyksen ovelle, jossa nuori aseenkantaja yhä seisoi. \"Se on totta,\nnuorukainen tuolla oven luona -- ei ole vielä saanut illallista, ja\nhän on kuitenkin rehellisesti sen ansainnut; ilman häntä emme olisi\nlöytäneet sinua. Mene sinä Åse, ja pidä huolta hänestä keittiössä!\"\n\n\"Tule, Klaus Skirmen!\" -- sanoi Åse riemuissaan ja niin\ntuttavallisesti, kuin olisivat he olleet jo kauan tuttuja. Hän juoksi\novelle nuorukaisen luokse, tarttui hänen käteensä ja veti hänet\niloisena mukaansa keittiöön.\n\n\"Ihmeellinen lapsi!\" mutisi vanhus puoleksi ääneen itsekseen -- \"nyt\nhän on taas entinen pieni villikissa, ja nyt voi yksi sana saattaa\nhänet iloiseksi tai surulliseksi; mutta kun hän joutuu voimallisten\nuniensa valtoihin, ei syntisinkään tohdi himoiten katsoa häntä silmiin.\nHm, hm, heikolla perustuksella on meidän voimamme!\"\n\nDrotsi Pietari oli seisonut syviin ajatuksiin vaipuneena, eikä ollut\nhuomannut mitä hänen ympärillään tehtiin. Hän oli ottanut esille\npovitaskustaan pergamenttikäärön ja tuijotti siihen jäykästi, mutta ei\nnäyttänyt tietävän mitä luki.\n\n\"Oletteko saanut ikävän kirjeen, jalo herra?\" -- kysyi vanhus katsellen\nhäntä osanottavasti, -- \"tai luetteko iltarukoustanne? Jos sielunne\npuhuu taivaalliselle isällemme, niin en minä tahdo teitä häiritä, mutta\nnäyttäisitte toki silloin iloisemman näköiseltä. Te olette nuori, ja\ntuskin lienee teidän omallatunnollanne vielä pahempia syntejä. Ei kai\nteidän tarvitse vilkaista taaksenne nähdäksenne seisooko paholainen\nirvistellen selkänne takana, silloin kun luette isämeitänne ja Ave\nMarianne?\"\n\n\"Mitä sanoitte, kunnon vanhus?\" kysyi ritari hajamielisesti, piilottaen\nnopeasti pergamenttikäärön. \"On jo myöhäistä, ja minä tarvitseisin\nlepoa. Vaivaloinen matka on rasittanut minua.\"\n\n\"Tulkaa ensin virkistäytymään jalo herra! Paras vierashuoneeni odottaa\nteitä. Minulla olisi kyllä ensiksi sana sanottava teille, sillä Herra\nties milloin toiste tapaamme. Mutta te olette väsynyt, ja minä näen,\nettä teillä on tärkeämpiä asioita mielessänne. Tulkaa, herra drotsi!\nEtte kai ylenkatso haarikkaa hyvää, tanskalaista kotiolutta? -- Mitä\nhemmettiä! Ovatko nuo vihaiset herrat muuttaneet olueni viiniksi?\n-- Samapa se, hyvin he siinä tekivät!\" He istuutuivat nyt molemmat\nMartti Madsvennin puoleksi tyhjennetyn ryytiviinimaljakon ääreen. Kun\npikarillinen voimakasta viiniä oli virkistänyt heitä, alkoi vanha\nHenner taas puhua: \"Te puhuitte hyvin hyvästi tänä iltana, jalo herra!\nMinun jalosukuiset vieraani pitivät puhettanne sopimattomana, ja te\nitse malttamattomana; mutta te sanoitte hyvän sanan aikanaan minulle ja\nmonelle muulle. Niin, te olette oikeassa, jalo herra! Kruunu on pyhä,\nkantakoon sitä kuka tahansa, ja kuningas on voideltu mies: eikä kukaan\nsaa rankaisematta kohottaa kättänsä häntä vastaan, olkoon hän sitten\nvaikka itse saatana, jonka meidän Herramme ja Jumalamme on joksikin\najaksi asettanut ajalliseksi kurittajaksemme.\"\n\n\"En suinkaan minä sitä sanonut, vanhus!\" -- keskeytti hänet drotsi\n-- \"mutta se melkein oli tarkoitukseni; -- mitenkä sinä nyt siihen\njohduit? Tunsitko sinä nuo herrat?\"\n\n\"Kuka ei tuntisi rohkeaa Waldemar herttuaa ja uhmailevaa Jaakko\nkreiviä?\" -- vastasi Henner. -- \"Heidän hyvät ystävänsä minä myöskin\ntunnen; ei ole kenellekään salaisuus mitä he kantavat kilvessään.\nTätä Roeskilden tuomiorovastia sanotaan peloittavan oppineeksi\nmieheksi. Mutta taivas varjelkoon meitä hänestä! Hän on mieleltään ja\nkieleltään täydellisesti vanhan arkkipiispa Jaakopin kaltainen, jonka\nkuninkaan isä vangitsi ja joka julisti maan ja valtakunnan pannaan.\nPitkä, isonenäinen rovasti on samaa sukua. Mutta siitä ei uskalla\npuhua ääneen, ja kuitenkin sen tiedätte te ja jokainen, että tuolla\nsaatanan arkkipiispalla oli silloin sormensa mukana leikissä, kun pyhä\nehtoollinen löi Kristoffer kuninkaan sydämen palasiksi.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa, vanhus, ikävä kyllä!\" -- sanoi drotsi Pietari --\n\"tämä uppiniskainen mestari Grand on Jaakko Erlandsenin sukua sekä\nsyntyperältään että ajatustavoiltaan. Hän on viisain heistä kaikista,\nvaikka onkin yltiöpäisyydessään kiivas ja suurisuinen.\" Hän oli ottanut\nesille pergamenttikäärön ja tarkasteli sitä. \"Tunnetko sinä ritari Tyko\nAbilgaardin, herttuan drotsin?\"\n\n\"Kyllä tunnen, se oli sama ylpeä sileänaamainen herra, joka istui sillä\npaikalla, missä te nyt istutte, hänellä oli yllään papukaijan viheriä\ntakki ja vaippa. Minä tunsin heidät kaikki.\"\n\n\"Ritari Lave Litle ei ollut täällä, Jumalan kiitos\", -- sanoi drotsi\nPietari tukahuttaen huokauksen. -- \"Litlen suku on jaloa juurta, kunhan\nvain kaikki olisivat vanhan Jon ritarin kaltaisia. Ei koko Tanskassa\nole sen uskollisempaa miestä, ja kuitenkin hänellä olisi syytä valittaa\nsamasta vääryydestä kuin näillä sukulaisillaan.\"\n\n\"Emme voi tuomita heitä liian ankarasti, jalo herra!\" alkoi Henner\ntaas puhua. -- \"Ritari Lave tuli eilen Beltin ylitse. Oli sääli\nnähdä miestä, hän oli varmaankin käynyt sukulaistensa luona. Sen\nnäki hänestä. Häväistys on raskas risti. Vanha Palle kuuluu siellä\nmenettäneen järkensä. Ja entä uljas, ylpeä Stig Andersen itse -- häntä\najatellessani sydämeni puristuu kokoon. Suurempaa sotapäällikköä ei\nTanskalla ole ollut sitten Pohjois-Albingen kreivi Albertin ja Waldemar\nSeierin aikojen: häntä saa Ruotsin mahtava kuningas Latolukkokin\nkiittää kruunustaan. -- Oi, herra drotsi! kun ajattelen hänen\nasemaansa, mustuu maailma silmissäni. En voisi hänen sijassaan sanoa\nkruunua pyhäksi, kun näen vaimoni kunnian tahraajan kantavan sitä\npäässään, kuin paholaisen pukinsarvillaan.\"\n\n\"Ja kuitenkin, urhoollinen Henner, täytyisi sinun sanoa niin, jos\nolisit hänen sijallaan, ja isänmaa olisi sinulle sinua itseäsi\nrakkaampi, ja sielusi autuus kalliimpi kuin kosto.\"\n\n\"Autuus!\" jatkoi Henner synkästi -- \"elkää puhuko niin varmasti ihmisen\nautuudesta, herra drotsi! Sitä ei piispakaan ottaisi vastuulleen.\nLuuletteko niin varmasti, että se mies on iankaikkisesti kadotettu,\njoka uskaltaa kohottaa kätensä kruunattua roistoa vastaan?\"\n\n\"Elkäämme tuomitko, ettei meitä tuomittaisi!\" -- vastasi ritari ankaran\ntotisesti. -- \"Mutta viimeisenä saakoon se tuomiomme, jota ei yksikään\nihminen tuomitse, ja jolla on tuomarinsa tähtien tuolla puolen.\"\n\n\"Hm, hm, taidatte ehkä olla oikeassa, herra, kun on puhe laillisesta\nkuninkaasta, jonka kansa vapaasta tahdosta on valinnut, ja joka ei\nole ryöstänyt itselleen kruunua veljenmurhan ja väärän valan kautta,\nniinkuin kuningas Aabel. Jos te tapaisitte sen miehen, joka ampui\nnuolen kuningas Aabelin rintaan, jalo herra, voisitteko katsoa\nhäntä silmiin ja sanoa hänen olevan jumalattoman maankavaltajan ja\nkuninkaanmurhaajan, joka on iankaikkisen kadotuksen ansainnut?\"\n\n\"Mistä se johtui mieleesi, vanhus?\" kysyi ritari pelästyneenä. --\n\"Sanoinhan minä, ettei kenenkään pidä tuomita, ja kuitenkin --, sitä\nmiestä tahtoisin vähiten tuomita, jonka vanhurskas tuomari tuolla\nylhäällä valitsi hurskaan kuningas Eerik Waldemarinpojan kostajaksi,\nsekä syöksemään veljenmurhaajan Tanskan valtaistuimelta.\"\n\n\"Se mies seisoo tässä edessänne, herra drotsi!\" -- sanoi Henner Friser\nnousten seisomaan. \"Tällä kädelläni ammuin nuolen, joka sattui kuningas\nAabelin petolliseen sydämeen, -- tuolla riippuu teräsjousi, josta\nkuoleman ja kadotuksen tuomio suhahti veljenmurhaajalle.\"\n\nKauhistuneena ponnahti ritari ylös ja katseli oudolla vavistuksella\nkookasta, voimakasta vanhusta, joka seisoi hänen edessään hämärtyvässä\ntuvassa kuin peloittava sankarihaamu. \"_Sinäkö sen teit?_ vanhus\",\nsai hän ponnistaen sanotuksi. \"Anna minun olla ainoa ihmissielu, jota\nraskautat niin hirvittävällä salaisuudella, ja ole varuillasi, jos\nherttua Waldemar olisi tiennyt jousesi teon, niin ei ainoakaan mies\nmaassa olisi voinut pelastaa sinua.\"\n\n\"Se on minun pienin suruni!\" -- vastasi vanhus. -- \"Te ette ilmaise\nminua, sen tiedän, ja paitsi teitä ei kukaan maailmassa tiedä mitä\nvanha Henner ajattelee, kun keskiyöllä myrskyää niinkuin hurja\nmetsästäjä nelistäisi kattoni ylitse, ulvovat koirat jälessään.\nElkää luulko, että minä kadun elämäni parasta tekoa! Ei, kiitetty\nolkoon Jumala ja Pyhä Kristian! Minä en pelkää sitä hetkeä, jona\nseison kuningas Aabelin kanssa Herran tuomioistuimen edessä. Ja\nkuitenkin, herra ritari, on niin omituista ajatella riistäneensä\nsielun armonajasta ja syösneensä syntisen kadotukseen ennenkuin hänen\noikea hetkensä oli käsissä. Mutta se on vanhuuden-heikkoutta, -- sen\nkyllä tiedän; semmoiset ajatukset tulevatkin mieleeni vain yöllä.\nKun päivällä katselen joustani, tunnen ylpeydellä, että tämä käsi on\nkuitenkin kerran pelastanut Tanskanmaan perikadosta. Niinkuin sanoin,\nainoastaan yöllä tulen hentomieliseksi ja säälin sitä kuollutta\nsaatanaa.\"\n\n\"Rukoile Jumalaa hänen sielunsa puolesta!\" -- sanoi ritari osanottavan\nlevottomasti.\n\n\"Ei, sitä en voi, herra drotsi, eikä se kannattaisi. Mitä tein\nhänen edestään voimakkaalla kädellä, sen tein. Mutta kaikki on\nturhaa: hän on tuomittu iankaikkiseen kadotukseen. Minä työnsin\npoltetusta tammesta tehdyn kuusi kyynärää, pitkän seipään hänen\nmädänneen ruumiinsa läpi Gottorpin luona, mutta mitä apua siitä\noli? Se ylpeä saatana ei kuitenkaan tahtonut nukkua suossa, eikä\nhän suo toisienkaan nukkua rauhassa. Olette kai joskus kuullut\npuhuttavan hänen öisestä ratsastuksestaan? Joka keskiyö ratsastaa\nhän pikimustalla metsästysoriillaan pitkin Gottorpin nummea, kolme\ntulista helvetinkoiraa kintereillään. Jumalan kiitos, minä en ole sitä\nitse nähnyt. Mutta aina keskiyöllä suhisee ja vinkuu minun korvissani\nniin että herään raskaimmastakin unesta. Ehkä tuo kaikki on vain\ntaikauskoa ja lörpötystä, ja ehkä maatessani veri nousee päähäni. Mutta\nkolmeenkymmeneenkolmeen vuoteen en ole voinut sulkea silmiäni ennenkuin\nkaksi tuntia kirotun keskiyön jälkeen. Ja -- kuuletteko te? Herra! Nyt\ntaas suhisee ja vinkuu.\" Hän piteli molempia käsiään korvillaan ja\npuisteli harmaata päätään levottoman ja tuskaisen näköisenä.\n\n\"Onneton vanhus!\" sanoi ritari -- \"enpä usko veren eikä kuolleen\nolevan syynä rauhattomuuteesi. Minä uskon ennemmin, että rehellinen\nsydämesi salaisesti epäilee oliko työsi oikeudenmukainen ja Jumalalle\notollinen. Neuvottele asiasta jonkun hurskaan papin kanssa, ja etsi\nrauhaa siltä Herralta, joka totisesti yksin sen voi antaa ja ottaa!\nMutta sinun täytyy nyt myöskin huolehtia ajallisesta rauhastasi\nja turvallisuudestasi -- ei vain tämän asian tähden, mutta senkin\ntähden, mitä tänään tapahtui. Tiedämmehän me molemmat, ettei se\nollut kamariherra Raane, vaan mahtavampi mies, joka oli valinnut\nsinun viattoman Åsesi uhrikseen. Minä tunnen kyllä hänet! Minut hän\nviisaana säästää, mutta hän ei luovu aikeestaan, sen vuoksi että on\nkerran epäonnistunut. Roistojen kuoppaan heitetystä aseenkantajasta\nvoi sinulle koitua ikävyyttä ja vaaraa. Minulla on vain yksi neuvo,\nvanha Henner! Sinun täytyy ennen päivän koittoa lähteä tytön kanssa\nBeltin yli. Myötä täällä talosi ja omaisuutesi. Mutta lähde viipymättä\nHarrestrupiin voutini luokse, minä annan kirjeen mukaasi. Hän antaa\nsinun asuttavaksesi Finnerupin tyhjän metsätorpan. Siellä olette sinä\nja Åsesi turvassa. Tuuli on hyvä. Elä mieti liian kauan!\"\n\nVanhus oli istuutunut penkille, hän nojasi kyynäspäillään pöytään,\nja painoi korkean otsansa käsiinsä. \"No niin! Minä seuraan teidän\nneuvoanne ja otan kiitollisuudella vastaan tarjouksenne, jalosukuinen\nnuori herra!\" -- sanoi hän päättäväisesti ja nousi. -- \"En tee sitä\ntämän harmaan pääni tähden: vaikka se olisi tuomittu pyövelin kirveen\nkatkaistavaksi, niin en minä nyt vanhoilla päivillä pakenisi sitäkään\nhäpeää. Mutta tyttö on pelastettava. Hän on minun silmäteräni ja\nsieluni ilo, -- hän on hyvä ja viaton. Hän ei edes itse ymmärrä\nlevottomia uniaan. Suokoon Jumala, etteivät ne milloinkaan toteutuisi!\nHänet tahdon pelastaa, -- ja te olette oikeassa, aika on täperä. Te\nolette myös osoittanut minulle rauhan tien, herra drotsi, ja minä aion\nnoudattaa sitä. -- Minä lausun maallisille puuhille hyvää yötä ja\nmenen teidän metsänvartija-taloonne sovittelemaan suhteeni Jumalaani\nja tuomariini parhaan mukaan!\" Näin sanoen hän pudisti vakuuttavasti\nritarin kättä ja poistui ulos järjestämään mitä oli tarpeen pakoa\nvarten.\n\nDrotsi otti nopeasti esiin sen pergamentin, jota hän äsken oli lukenut.\nHän repäisi siitä kirjoittamattoman liuskan ja kirjoitti siihen\nhopeisella kynällä, joka hänellä oli mukanaan, muutamia sanoja Viborgin\nluona sijaitsevan Harrestrupkartanonsa linnanvoudille. Tuskin hän oli\npäättänyt lyhykäisen kirjoituksensa, kun kauan pidätetty väsymys jo\nyllätti hänet. Kynä putosi hänen kädestään, ja suuret, pitkäripsiset\nsilmäluomet sulkeutuivat vastoin hänen tahtoaan, ja vähitellen hän\npenkillä istuen, vaipui nojalleen taaksepäin, selkä seinää vasten.\nNiin istui hän vähän aikaa puoliuneen uupuneena, ja näytti kuin hän\nunessa olisi tekemisissä jonkun rakkaan ja ystävällisen olion kanssa.\nHento valaistus laskeutui melkein loppuunpalaneesta kynttilästä hänen\nnuorekkaille, mutta lujille ja melkein ankarille kasvoilleen, jotka\nnyt kuitenkin hymyilivät ystävällisesti, hänen oikealla kädellään\npidellessään punaisista rubiineista muodostettua kukkakiehkuraa, jota\nhän kantoi kaulallaan vaatteidensa alla kätkettynä ja jossa riippui\nyksi ainoa meripihkahelmi, nähtävästi joskus naisen kaulanauhaan\nkuulunut. Hänen vasen kätensä lepäsi vielä tukevasti ja ikäänkuin\npuolittain tietoisen huolehtimisen määräyksestä pergamentilla,\njoka oli levitettynä hänen edessään pöydällä. Hän uinaili vielä\nrauhallisena tässä asunnossa, kun ovi avautui hiljalleen ja sisään\ntirkistelivät kasvot, jotka, vaikka niitä puolittain peitti kulunut\nkalastajalakki, kuitenkin punaisesta untuvaisesta huuliparrasta\nsekä viekkaasta ilmeestä voi tuntea kamariherra Raanen kasvoiksi.\nHän oli kokonaan puettu kalastajaksi, hän jätti oven selkoselälleen\nja hiipi varovaisesti huoneeseen. Hän läheni varpaillaan pöytää,\njolla ritarin vasen käsi vielä varjeli papereita. Heitettyään\ntutkivan katseen nukkujaan, kamariherran pienet, harmaat silmät\nkiinnittivät uteliaan huomionsa kirjeeseen. Hän säpsähti ja koetti\nsalaa sipaista pois sen, mutta ritari liikahutti oikeata kättään,\nja luihu vaaniskelija vetäytyi nopeasti takaisin. Hän läheni taas\nvarovaisesti. Jännitetyllä tarkkaavaisuudella hän vielä kerran katsoi\nkirjettä ja kalpeni nähdessään oman nimensä pitkässä nimiluettelossa,\njossa oli päällekirjoitus: \"Salaliittolaisia.\" Hän hapuili kädellään\ntikaria, jonka kirkas hopeakahva pisti esiin hänen povitaskustaan,\nmutta hän näkyi alkavan aprikoida, kun hän samassa huomasi myöskin\npienen, Harrestrupin linnanvoudille osoitetun kirjelapun; hän näytti\nhämmästyvän lukiessaan sitä, ja voittoisa hymy kasvoillaan hän livahti\nulos ovesta yhtä ääneti kuin oli tullutkin.\n\nKohta sen jälkeen heräsi drotsi Pietari täydellisesti virkistyneenä\nlyhyestä uinahduksestaan, ja kuuli tuvasta kovaa hälinää, minkä saivat\naikaan äänekäs nauru, kulkustenkilinä sekä raudoitetut saappaankorot,\nhelisevine kannuksilleen. Hän rävähytti auki silmänsä ja näki suuren,\ntukevan ja melkoisen lihavan herran, jolla oli pyöreät, iloiset\nkasvot, sekä vahva ruskea huuliparta, joka todisti täysikypsää\nmiehuusikää. Kantapäissään suuret kultakannukset, vieras herra asteli\ntukevasti kivilattialla ja leyhäytti reippain liikkein kyynärpäillään\nlyhyen viittansa taaksepäin, jolloin näkyviin tuli komea ritaripuku\nsekä parit välkkyviä kultaketjuja. Hän asteli tuvassa edestakaisin\niloisesti keskustellen kahden muun koruttomammin puetun ritarin sekä\nerään pitkän, rakenteeltaan epäsuhtaisen henkilön kanssa, jonka\nlyhyt kulkusnuttu, ja huippukärkinen lakki niskaan laskeutuvine\nketunhäntineen, osoittivat hänet hovinarrin aivoaseman omistajaksi.\n\nHämmästyneenä sieppasi nuori drotsi ensin pergamenttikirjeen, joka\noli levällään hänen edessään, sekä pisti sen povitaskuunsa. Sitten\nhän nousi, tervehti vieraita herroja kohteliaasti sekä pyysi anteeksi\nettei ennen ollut huomannut heitä. \"Jos oikein näen\" -- hän lausui, \"on\nminulla kunnia tervehtiä Holsteinin jalosukuista kreivi Gerhardia\".\n\n\"Aivan niin, herra ritari!\" -- vastasi tukeva, iloinen herra --\n\"ja jos minä en erehdy, olette Te sama ritari Pietari Hessel\njoka niin menestyksellä kilpaili kanssani viime vuonna Ruotsin\nkruunajaisturnajaisissa -- eikö niin? Ja nyt jo drotsi, kuten kuulin?\"\n\nRitari myönnytti kainosti kumartaen.\n\n\"Kas tässä onnettaren suosikki, hyvät herrat!\" -- jatkoi kreivi\nGerhard kääntyen seuralaistensa puoleen: -- \"Tämä nuori herra voi\njo kehua päässeensä Tanskan hovissa suurempaan suosioon kuin minä\ntai joku suvultaan ruhtinaallinen läänitysmies. Hänellä on kauniin\nAgnes-kuningattaren värit, ja hän valvoo kuten näette uskollisena\ndrotsina maan ja valtakunnan parasta.\"\n\nVieraat herrat hymyilivät, ja pitkä hovinarri veti naamansa\nhullunkuriseen ihmettelyyn, samalla kiristellen kulkusiaan sekä\nkumartaen drotsin edessä niin että melkein nenä maata hipoi, jolloin\nketunhäntä heilahti narrinhiipan yli ja lätkäytti ritaria käteen.\n\nDrotsi Pietari heitti välinpitämättömän katseen ilveilijään ja\nsäilyttäen levollisen ryhtinsä kääntyi ruhtinaallisten herrojen\npuoleen. \"Eikö ymmärtäväinen ja urhea kreivi Gerhard suo minulle\nsitä väriä, jonka olen ottanut omakseni\" -- lausui hän, -- \"ja\nettekö usko minua sen arvoiseksi, herra kreivi! Jos niin on, voitte\nte vielä vapaasti tehdä totta epäyksestänne, mutta vain keihäin ja\nmiekoin, ette ivasanoin tai hovinarrinne tyhjän kulkusten kilistelyn\nja ketunhäntäilveitten avulla. Tavattoman ponnistelun jälkeen voitti\nväsymys minut hetkeksi, jos sen vuoksi en näytä teistä niin valppaalta\nmaan ja kuninkaan palvelijalta kuin drotsin velvollisuus olisi, niin\nluotan kuitenkin valppauteeni kylliksi uskaltaakseni miekanmittelöön\nniin hyvin Teidän kanssanne kuin kenenkä tahansa ruhtinaallissukuisen,\njoka sanoo itseään Tanskan kuningassuvun ystäväksi.\"\n\n\"Ymmärrätte kai sentään leikkiä, kunnon drotsi Hessel!\" -- vastasi\nkreivi hyvänsävyisesti hymyillen. \"Kaukana olkoon minusta halu loukata.\nTeidän kaltaistanne miestä! Elkäähän toki moittiko minua siitä, että\ntotisesta sydämestä vihaan Teitä sen menestyksen takia, jonka olette\nsaavuttanut erään tietyn naisen luona, ja kadehdin Teiltä viimeistä\nturnajaispalkintoanne. Mielihyvin suostun taisteluhaasteeseenne,\nmurtaakseni taas tilaisuuden sattuessa peitsen kanssanne; sydämen\nilolla tahdon kiistellä kanssanne asemastanne kauneimman naisen\nritarina, -- mutta ilman pienintä vihamielisyyttä, herra drotsi,\nparhaassa ystävyydessä, iloisesti ja huvikseni kuten ainakin, kuten\nreipasten ja kunnianhimoisten ritarien tuleekin taistella. Elkää\npahastuko tätä minun Pitkäsääri-Vanhustani!\" -- jatkoi hän, osoittaen\nhovinarriaan. -- \"Hänellä nyt on kerta kaikkiaan täydet vapaudet\nminun ja minun ystävieni luona, eikä hän mitään pahaa tarkoita.\nTäydellä kunnioituksella hyvää mainettani kohtaan puhuen en usko sen\nolevan niin löysissä minulla, paremmin kuin muillakaan, että joku\netuoikeutettu narri voi sen pyyhkäistä pois ketunhännällään. Te itse\nehkä tarvitseisitte sellaista miestä: näinä kovin vakavina aikoina\non kyllä hyvinkin tarpeellista pitää palveluksessaan ilveilijää\npilantekijänä, kun ei enää itse siihen pysty. On sitäpaitsi sekä\nkunniallista että kristillistä, arvelen, silloin tällöin sallia\nitseään muistutettavan siitä, että me kaikki kuitenkin olemme narreja\nHerramme edessä. Nyt toivon rauhaa ja hyvää ymmärtämystä!\" -- Näin\nsanoen hän ojensi ystävällisesti kätensä drotsi Pietarille, ja nuori\nritari vastasi iloiten sovittavaan kädenpuristukseen. Hän kuuli nyt,\nettä kreivi Gerhard äskettäin oli seurueineen tullut Beltin yli ja oli\nmatkalla Nyborgiin siellä Danehovella pidettävien juhlallisuuksien\ntakia. Drotsi Pietarilla oli sama tie. Pian he sopivat yhteisestä\nmatkasta ja päättivät lähteä liikkeelle heti kun kreivi seurueineen oli\nvirkistäytynyt. Äskentulleiden vieraiden istuutuessa iloisina pöydän\nääreen, jolla vielä oli runsaat annokset mitä he kaipasivat, jätti\ndrotsi Pietari vierashuoneen. Hän meni keittiöön, missä tapasi Henner\nFriserin tyttärentyttärineen matkavalmiina. Hän antoi vanhukselle\nHarrestrupin linnanvoudille kirjoittamansa lyhykäisen kirjeen sekä\nkiiruhti matkaan. Vanha Henner tuotatti vielä aseensa ja varaksensa,\njoihin hän äänetönnä ja miettiväisenä pukeutui. Kädessään pitkä\nkeihäänsä, friisiläinen nahkasuojus rinnallaan sekä nahkahihnasta\nriippuva vanha, ruostunut teräsjousi selässään, hän otti nyt hyvästiksi\nritaria sydämellisesti kädestä ja sanaa sanomatta puristi sitä\nvakuuttavasti. Kyynelet tummissa silmissään pieni Åse tarttui drotsin\nkäteen ja painoi sen huulilleen, voimatta sanoa muuta kuin: \"Kiitos,\nherra ritari, onnea matkalle!\" Drotsi taputti häntä ystävällisesti\nposkelle, ja nyt vasta hän huomasi tytön harvinaisen kauneuden sekä sen\nyhdistyksen ylevyyttä ja lapsellista yksinkertaisuutta, mikä noille\npienoisille kasvoille antoi niiden ilmehikkäisyyden.\n\nKlaus Skirmen näytti myös valmistautuneen liikuttavaa hyvästijättöön\nÅsen kanssa, hän oli laatinut kasvoilleen reilun ilmeen, jotta ei\nnäyttäisi hempeältä ja jotta se, mitä salaisesti tapahtui hänen\nsydämessään, ei pääsisi ilmi. Mutta tyttönen löi hänet pilaa tehden\nhansikkaallaan ritarikseen, ja silmiään pyyhkien hän riensi ulos\nkeittiöstä.\n\nEnnen auringonnousua ratsasti drotsi Pietari kreivi Gerhardin ja tämän\nseurueen kera iloista leikkiä lasketellen Middelfartin katujen kautta.\nKlaus Skirmen ratsasti kappaleen jälempänä pienellä norlantilaisellaan\nkreivin raskastekoisen hovinarrin seurassa. Nuori reipas aseenkantaja\nkatsahti vielä kerran taakseen laivasiltaa kohti. Siellä seisoi\naseseppä Troels, ympärillään joukko porvareita ja merisianpyydystäjiä,\nkaikki ääneti ja vakavina katsellen pientä purjevenettä, joka vinhuvan\nmyötätuulen mukana kiiti yli Beltin, ja josta Henner Friser sekä hänen\ntyttären-tyttärensä vielä liehuttivat heille ystävällisiä jäähyväisiään.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nOli kaunis kevät-aamu. Kevyt aamusumu leijui yli niittyjen\nKirkkaat kastehelmet päilyivät aamuruskoa heijastellen hienoissa\nhämähäkinverkoissa, äsken vihannoimaan puhjenneitten pensasten välillä.\nRitarit olivat saapuneet eräälle kukkulalle aivan Middelfartin\nulkopuolella. Aurinko nousi juuri heidän edessään, elähdyttäen ihanaa\nmaisemaa, tuhansien ilakoivien leivosten viritellessä huolettomia\nvirsiään heidän yllään. Matkaajien hiljentäessä täällä vauhtiaan,\nvoidakseen oikein katsella kaunista näköalaa, ajoi täyttä nelistä\nheidän ohitseen pitkä, hontelo ratsastaja kalastajan tapaan puettuna ja\nkulunut lakki syvälle silmien yli vedettynä. Ritarit eivät olleet häntä\nhuomanneet mutta Klaus Skirmen ratsasti kohta herransa luo \"Se oli\nkamaripalvelija Raane, herra drotsi!\" -- sanoi hän innokkaasti. \"Hänen\nohut ketunnenänsä pisti esiin lakin alta. Ajanko hänen jälkeensä?\"\n\n\"Ei ole tarpeellista!\" -- vastasi drotsi Pietari ja rypisti otsaansa:\n-- \"jos hän aikoo _sitä_ tietä, tapaamme hänet kyllä ajoissa\nNyborgissa\".\n\n\"Mutta jos hän puhuttelee ensiksi kuningasta, herra, niin tiedätte\nhyvin, kuinka käy!\"\n\n\"Sen kyllä tiedän\", -- vastasi drotsi, -- \"anna hänen ajaa!\"\n\nNuori asemies vaikeni, vetäytyen taaksepäin entiselle paikalleen\nkunnioittavan välimatkan päähän herrastaan ja hänen ylhäisestä\nseurastaan.\n\n\"Ihana maa!\" -- sanoi kreivi Gerhard, ilomielin silmäillen välkkyviä\nja tuoksuvia niittyjä, jotka aamuauringon kultaamina ja hymyilevinä\nlevisivät hänen eloisien ja vilkkaitten katseittensa alla.\n\n\"Niin kyllä!\" -- vastasi drotsi Pietari kaihoisan vakavana. -- \"Jos\nkansa olisi yhtä onnellinen kuin maa on kaunis ja viehättävä katsoa,\nolisi Tanska vielä mainen paratiisi. Mutta me olemme tulleet maailmaan\npari ihmispolven-ikää liian myöhään, jalo kreivi! Kunpa olisi saanut\nelää Waldemar Seierin nuoruusaikoina tai hänen suuren isänsä päivinä Ne\nolivat toisia aikoja!\"\n\n\"Ei yksin maa ole pysynyt samanaan, herra drotsi!\" -- sanoi kreivi: --\n\"onhan kansakin sentään pohjiltaan samaa. Nouskoonpa vain uudelleen\nkeskuudessanne joku suuri Waldemar, niin teillä on taas entiset\nloistavat päivänne! Se loisto, jota Te nyt kaipaatte, sai kyllä\nusein kunnon esi-isäni kyyneliä vuodattamaan, eikä meillä Holsteinin\nkreiveillä ole suurta halua toivotella sitä ihanuutta takaisin; mutta\nolisinpa minä huono ritari, jos en osaisi minäkin ihailla tuota\nheleätä aikaa, enkä minä moiti ketään Tanskan miestä siitä, että hän\nsitä kaipaa. Mutta mitä sanotte nuoresta Eerik-prinssistä, pikku\nkuninkaasta, kuten meidän on häntä jo kutsuttava? Minä tiedän, että Te\nolette hänellä asemestarina, ja että hän on muka jo puoleksi ritari.\"\n\n\"Häneen on yhä minun ja kaikkien tanskalaisten sydänten toivo\nkiintyneenä!\" -- vastasi drotsi -- \"ja jos Jumala suo, ei se ole\nhäpeään joutuva. Jos hänen kerran suodaan valtikkaa hallita, niin\nvannon Teille vähintäin, ettei kukaan maassa ole rankaisematta\nharjoittava vääryyttä tai tekevä tihutöitä, ja se on jo suuri seikka.\nEihän Tanska sentään aina vaadi suurta miestä valtaistuimelleen\nollakseen onnellinen maa. Meidän aikanamme palaaviksi en odota niitä\nloiston päiviä, jolloin täällä oli voitettavana kuolematonta kunniaa;\nsadan vuoden kuluttua ei ehkä kukaan muistele niitä nimiä, joita nyt\nuseimmin mainitaan Tanskan hoveissa. Mutta ne pylväät, jotka tukevat\nhorjuvaa valtaistuinta, eivät kuitenkaan siinä turhaan pysy, vaikkapa\nne hautaantuisivatkin sen raunioitten alle ja unhotettaisiin.\"\n\n\"Keitä tarkoitatte noilla pylväillä, herra drotsi, -- paitsi\nitseänne?\" -- kysyi kreivi Gerhard puolittain leikillisellä äänellä\nja näytti kaikin mokomin liiaksikin tahtovan syventyä tähän vakavaan\nkeskusteluun, niin vähän kuin se soveltuikin hänen mielialansa\nhuolettomaan iloisuuteen.\n\n\"Ikävä kyllä, en uskalla vielä lukea itseäni maan ja kuningashuoneen\nansiollisiin miehiin\", -- vastasi nuori drotsi kainosti -- \"mutta\njos kerran saavutan kunnon Jon Litlen ijän ja ymmärryksen, David\nThorstensonin tai Pentti Rimordsoninpojan rohkeuden ja kyvyn, sekä\noppineen mestari Martin, Antvorskovin priorin tiedot, niin toivon\nminäkin ansaitsevani nimen, jota ei ainakaan meidän aikanamme kukaan\nTanskan ja sen kuningassuvun ystävä olisi unhoittava.\"\n\n\"Kas niin, siinä on neljä kyvykästä ja kunnon miestä\" -- vastasi\nkreivi. -- \"Olen kuitenkin kuullut huhuttavan, että vanha Jon-ritari\nmuka on tyly ja kovasydäminen talonpoikain vaivaaja.\"\n\n\"Ankaran oikeudenmukainen mies hän on, ja siksi saakin hän huonot\nmainesanat tällaiselta veltolta ja kurittomalta aikakaudelta\", --\nlausui drotsi kiihkeästi: -- \"Hän ei tingi laista ja oikeudesta eikä\npidä eroa talonpojan ja prelaatin välillä; mutta hän on yhtä viisas\nja ajattelevainen kuin rohkea ja ankara: hänhän sai sovitetuksi\narkkipiispa Jaakopin ja vapautti maan pannasta; hänhän oli välittäjä\nRuotsin valtaistuinriidoissa ja sanoi Maunu-kuninkaalle karvaita\ntotuuksia, eikä hän pelännyt riistää pois kapulaa suustaan oman\nkuninkaansa edessä, kun hän viime vuonna oli uskottuna miehenä\nprinsessan perintöjutussa; kunnollisempaa tai oikeamielisempää miestä\nette nykyään voi Tanskasta keksiä.\"\n\n\"Olkoon niin, minä kyllä tiedän, että hän on teidän\nvaltiomies-ihanteenne\", -- vastasi kreivi hymyillen -- \"ja minä\nkunnioitan suuresti sitä miestä, mutta myöntäkääpä minulle ainakin,\nettä se oppinut herra, jonka mainitsitte, on kaikesta hurskaudestaan\nja opistaan huolimatta suuri narri. Uskon kyllä mielelläni hänet\nsuureksi jumaluusoppineeksi ja filosoofiksi; mutta kun hän pääsee\nmuinaisjuttuihin ja logicorum'iinsa, tai kuinka sitä sanotaan, niin hän\nei pidä ensinkään väliä kenen kanssa hän haastaa ja melkeinpä voi saada\nmaallikon hulluksi viisailullaan. Tulepas tänne, Pitkäsääri-Vanhus!\nSinähän osaat meille näytellä, miten tuo oppinut herra esiintyy, --\nhän, jonka viime vuonna näimme Hennegaun kreivin luona -- hän joka\njuuri tuli Pariisista tehtyään jonkun tieteellisen keksinnön -- mestari\nMartti Mogensen\" --\n\n\"Maisteri _Martinus de Dacia_, liikanimeltään _Magnifilius_, se on\nmeidän kielellämme: Suuren poika!\" -- oikaisi puolioppinut hovinarri:\n-- \"Ei voi yksikään oppinut mies tyytyä kutsumaan itseään vain\nmestari Martti Mogenseniksi, käytyään Eiderin tuolla puolen.\" Nyt hän\nkohta laati kasvoilleen hullunkurisen koulumestari-ilmeen, pullisti\nvatsaansa, sekä alensi ääntään jonkunlaiseksi salaperäiseksi kuiskeeksi.\n\n\"Juuri noin, tuossa mies onkin jo edessämme!\" -- huudahti kreivi\nhymyillen. Hovinarri jatkoi edelleen samaan tapaan, alituiseen\nloogillisia solmusanoja käyttäen, puhettaan siitä, kuinka oli\ntärkeätä täydelleen tuntea Martti-mestarin _Modi siqnificandi_ hänen\n_Logicastaan_.\n\nTämä Martti-mestarin koko olennon ja käyttäytymisen sekä\nkasvojenilmeiden ja äänen liioitteleva jäljittely huvitti kreivi\nGerhardia erinomaisesti; hän nauroi niin että kyynelet juoksivat hänen\nsilmistään, ja piteli vatsaansa. Molemmat hänen seuralais-ritarinsa\nnauroivat myöskin summattomasti, ja drotsi Pietarin täytyi\nhymyillä vasten tahtoaankin, vaikka tämä pila tuntui hänestä hyvin\nvastenmieliseltä ja suututti häntä. \"Minun täytyy myöntää Teille,\nherra kreivi\", -- lausui hän vakavasti heti kun yleinen naurunhohotus\noli laannut sen verran, että hän sai sananvuoron, -- \"että Teidän\nhovinarrinne ymmärtää todellakin täydelleen apinantaitonsa, jolla\nhän voi saada järkevät ihmiset naurettaviksi jäljittelemällä ja\nliioittelemalla kaikkia heidän henkilökohtaisia heikkouksiaan ja\npikkuvirheitään sekä unhoittamalla pois kaiken, mikä on heissä jaloa ja\nkunnianarvoista ja mitä ei virnistyksin voi jäljitellä. Sitä sanottiin\nminun nuorena ollessani vääristelemiseksi, ja se rangaistiin vitsoilla\nja ankaralla kurilla, kuten pahat poikamaiset tavat ja kepposet.\nKuuluisa mestari Martti on minun korkeastikunnioitettu opettajani ja\nrippi-isäni, ja se, joka tämän minun sanani kuultuaan vielä pilkkaa ja\nhalventaa häntä, saa minut kimppuunsa, niin kauan kuin minä suinkin\njaksan kättäni ja ritarimiekkaani liikuttaa, -- vaikkapa sen tekisitte\nTe, jalosukuinen kreivi!\"\n\n\"Nyt minä saanen luvan hymyillä Teidän omalla kustannuksellanne, ankara\nherra drotsi!\" -- vastasi kreivi, lakaten nauramasta. -- \"Ollaanko\nTanskassa vielä niin barbaarisia, ettei ensinkään ymmärretä vapaata\neleitten taidetta eikä edes tahdota sallia muiden sillä huvitteleivan?\nMitä Teidän oppineen rippi-isänne hyveet minua liikuttavat, kun minä\ntarvitsen vain hänen narrimaisuuksiaan edistääkseni viattomalla ja\nhyvänsävyisellä tavalla terveyttäni, saadakseni liikuntoa keuhkoilleni.\nJos meidän senvuoksi täytyy tapella, herra drotsi, niin hyvä on; sekin\nvoi aikanaan ja sopivassa tilaisuudessa tarjota minulle hupaisaa\nleikkiä. Mutta aamusella, paastoavin sydämin, en ikipäivinäni tappele\npikkuseikkain takia. Tämän asian voimme suorittaa, jos Te tahdotte,\nsyötyämme päivällistä Odensessa. Sallikaa minun kuitenkin vakuuttaa,\nettä minä tunnen suurta kunnioitusta oppinutta Martti-mestarianne\nkohtaan sekä että minä vallan sydämestäni uskon hänet erinomaiseksi,\nkunnon mieheksi.\"\n\n\"Sitä, mitä minä pidän kunniassa, en minä voi pitää pilkkanani\", --\nvastasi drotsi Pietari kiihkeästi. -- \"Se on ehkä tapa muissa maissa;\nmutta sitä me tanskalaiset, Jumalan kiitos, emme vielä ymmärrä.\"\n\n\"Se juuri on puute koko Teidän elämässänne\", -- vastasi kreivi --\n\"ja siksi teitä usein, vaikka syyttä, pidetään tölppöinä, -- sehän\nosoittaa vain mielen tuoreuden ja keveyden puutetta. Te olette liian\nyksipuolisia niin ihailussanne kuin moitteessannekin. Ihmisluonto nyt\nei kerran ole täydellinen. Vaatii totuutta ja kasvattaa nöyryyttä\nse taito, että aina osaa puolueettomasti huomata surkeuden niinkuin\nihanuudenkin, sellaisenaan kuin molempia on kasaantunut runsaasti\ntähän kauniiseen ja hullunkuriseen maailmaan. En tunne yhtään ihmistä,\njolla ei olisi myöskin paha ja naurettava puolensa, etevimmissä\nihmisissä se kuitenkin selvimmin paistaa silmään; ja minun parhaatkin\nystäväni saavat tyytyä siihen, että minä hymyilen sille, mitä huomaan\nheissä naurettavaksi, sillä minä muistan myös ansion mukaan heidän\nhyviäkin puoliaan. Saman vapauden minä annan myös itseeni nähden\njokaiselle, joka minut tuntee, ja jos joskus haluatte hymyillä minun\nkustannuksellani, niin saatte nähdä, ettei se minua pahoita. Tule,\nPitkäsääri-Vanhus, näytä tälle kunnon herralle, miten minä olen ja\nesiinnyn, kun minä kerran oikein todella tulen höyrypäiseksi.\"\n\nHovinarri kumarsi satulassaan kunnioittavin ilmein, ja jäljitteli kohta\nhullunkurisin elein iloisia, hyvänsävyisiä kasvoja, joilla äkkiä nauru\nvaihtuu jännitetyksi vakavuudeksi, ja se taas hillittömäksi vihaksi.\nTehostaakseen tätä ele-näyttelemistä sopivin liikunnoin, hän veti\nesiin pitkän puumiekkansa ja hosui poikkeuksetta koko seuruetta kuin\nraivohullu.\n\n\"Lakkaa, lakkaa! Jo on kylliksi, Pitkäsääri! Sinähän pillastutat\nhevosemme, ja se on perhanan paha asia!\" -- huusi kreivi, vaivalla\nhilliten orittaan ja samalla nauraen sekä hieroen vasenta käsivarttaan,\njohon hovinarri oli häntä kolahuttanut.\n\n\"Niinkö Teidän hovissanne huvitteleidaan, herra kreivi Eipä minulla\nsilloin ole syytä valittamiseen enempää kuin itsellännekään\", -- sanoi\nnyt drotsi Pietari hymyillen -- \"mutta tällä ette vielä ole todistanut\nminulle eriskummaisen huvittelunne kohtuullisuutta\".\n\nTyyntä pilaa lasketellen jatkettiin nyt matkaa Odenseen, missä kreivi\nGerhard ja ritarit söivät päivällistä. Kun he jälkeen puolenpäivän\nalkoivat matkan Nyborgia kohti, näytti tuo pieni kiista unhoittuneen\nkokonaan. Kreivi ja drotsi Pietari olivatkin tulleet niin hyviksi\nystäviksi, että he olivat lähettäneet seurueensa edellepäin, voidakseen\nkahdenkesken keskustella häiriintymättä ja tuttavallisesti. Puhelu\nkoski Tanskan hovia, jonka oli määrä seuraavana päivänä saapua\nNyborgiin, sekä onnettomia riitaisuuksia Waldemar herttuan kanssa,\njoka oli vaatinut itselleen koko valtakuntaa ja vielä omisteli\nperintöoikeutta Alo'iin sekä useihin kruunun alueihin.\n\n\"Minun puolestani päätettäköön asiasta huomenna mitä tahansa!\" --\nlausui kreivi Gerhard huomattavalla välinpitämättömyydellä, -- \"mutta\njos tahdotte tietää minun ajatukseni, herra drotsi, niin minun\nmielestäni nuori Waldemar herttua on oikeassa niin kauan kuin hän\nvaatii isäinperintöään paloittelemattomana eikä jännitä joustaan\nkorkeammalle. Ei koskaan poika ole unhoittava, mitä hänen isänsä,\nonnettoman Eerik herttuan, piti kestää. Hänen perintöoikeutensa\nherttuakuntaan oli epäämätön; mutta hänet tyydytettiin paljain\nlupauksin. En moiti häntä siitä, että hän lopuksi raivostui ja\nturvautui siihen erotuomariin, joka jokaisella ritarilla ja ruhtinaalla\non kupeellaan; mutta se että hän painoi päänsä alas hurskaaseen\nhaaveiluun, kun hullusti kävi ja mielimurteissaan painui luostariin\nkuolemaan, se oli tyhmä temppu. Sitä tapaa, millä sitten on poikaa\nkohdeltu, Te ette voi puolustaa. Mutta sitä Teidän ei tarvitsekaan; jos\nTe olisitte saanut silloin ratkaista, ei tuollaista olisi ensinkään\ntapahtunut.\"\n\n\"Mutta Teidän täytyy sentään myöntää, että on mahdollisimman suuri\nvääryys ja kuulumaton typeryys\" -- keskeytti drotsi Pietari hänet\nkiivaasti.\n\n\"Minä tiedän, mitä aiotte sanoa\", -- jatkoi kreivi, -- \"mutta yhtä\nvääryyttä seuraa kintereillä toinen. Kuninkaan holhotiksi pakoitettuna\nWaldemar herttua olisi voinut vanheta ja harmaantua saamatta\nhaltuunsa maata ja jalansijaa isienperinnöstään, jollei hänellä jo\npoikasena olisi ollut herkät hermot nenässä ja jollei hän olisi\npuoltanut oikeuksia miehen tavoin. Voimakkaasti hän vei asiansa läpi\nvastuksien, ja kaikki olisi vielä voinut päättyä hyvin, jollei häntä\nolisi yhä edelleen typerästi ja raukkamaisesti ärsytetty sekä häneltä\nkielletty noita mitättömiä saarenrepaleita. Siitä koko surkeus! Jos\ntätä vääryyttä ei olisi tapahtunut, hän tuskin olisi avannut suutaan\nniin suureksi, uhaten niellä koko Tanskan. Nyt hän on täysi-ikäinen\nja teille jo liian vahva. Hän on uhkarohkea ja hillitön, ja nyt te\nsaatte pitää varanne suoriutuaksenne hänestä. Ajat ovat levottomat,\nherra drotsi, suurherrain tyytymättömyys on etu herttualle. Mutta\nelkäämme enää ajatelko näitä kirottuja juttuja! Minä en sekaannu näihin\nvaltioasioihin niin kauan kuin saan olla rauhassa. Minä tulen, kuten\nsanottu, Tanskan hoviin vain huvittelemaan ja katsomaan suloista Agnes\nkuningatarta, ja senkin voitte Te myöntää kauniiksi ja arvokkaaksi\nmatkanaiheeksi.\"\n\nKuullessaan tämän viime käänteen, minkä kreivi antoi keskustelulle,\ndrotsi Pietari punastui sekä näytti säpsähtävän. \"Sen kunnioituksen,\nmitä osoitatte meidän jalolle kuningattarellemme, herra kreivi\", --\nlausui hän vakavasti, -- \"hän kyllä täydelleen ansaitseekin, eikä\nkukaan voi moittia Teitä siitä, että Te ette mitenkään tahdo jäädä\nkohteliaisuudessa vähääkään jälkeen Tanskan ritareista. Mutta en\nvoi uskoa, että Te yksin sen takia matkustatte Tanskan hoviin. Jos\naiotte, kuten kuulostaa, tukea Waldemar herttuaa hänen yltiöpäisissä\npuuhissaan, niin olkaa varsin varuillanne! Kruunun ja valtakunnan\nitsenäisyys on pelissä. Jos ei erotuomarien sallita laillisesti saattaa\nasia päätökseen, ja jollei siihen tyydytä molemmin puolin, niin voidaan\npelätä veristä kansalaissotaa.\"\n\n\"Kuten sanon Teille, herra drotsi, minä en sekaannu ensinkään näihin\nvaltioasioihin! -- On kai varmaa, että koko hovi on Nyborgissa, kaunis,\nrakastettava kuningatar myös!\"\n\n\"Päätös ainakin oli sellainen\", -- sanoi drotsi Pietari kylmästi,\ntuntien tämän avomielisyyden tympeästi koskettavan häntä itseään ja\nmyös pitäen sitä kuningattaren persoona sekä kuningassukua loukkaavana.\n-- \"Minusta tuntuu kummalliselta, herra kreivi\", -- jatkoi hän\nsuuttumustaan hilliten -- \"että Te niin avosuisesti lausutte julki sen,\nmitä kuitenkin jokainen asemansa tunteva ritari ja kauneuden ihailija\nosoittaa vain väreillään ja kilvessään, varsinkin tämänlaisessa\ntapauksessa, missä ritarillisella kunnioituksella on niin ahtaat ja\nmäärätyt rajansa. En voi asettaa tätä erikoista huomaavaisuuttanne\nkaunottaria kohtaan yhteyteen myöskään surullisen leskimiesasemanne\nkanssa.\"\n\n\"Minulla on enimmäkseen rauhallinen ja onnekas mieliala, herra drotsi\",\n-- vastasi kreivi välinpitämättömästi, -- \"ja tuntuu siltä kuin te\nottaisitte sen mukaan laskuihinne. Minä sallin harvoin ihmisten lähetä\nitseäni likemmäs kuin mitä terveyteni ja hyvä mielialani sietää. En\nensinkään salaa, mikä minua miellyttää ja mikä ei miellytä, varsinkaan\nen sitä tee ollessani näin silmä silmää vastaan kahdenkesken, ja jos Te\nsiinä näette jotakin kummallista tai huvittavaa, no niin, minä en siitä\nsuinkaan pahastu! Minä oikein iloitsen siitä, että minun hyvä tuuleni\nvoi yhdistyä muitten hupiin.\"\n\n\"Mutta tämä Teidän avomielisyytenne ja hupinne, herra kreivi, näyttää\nminusta loukkaavan sitä ylhäistä naista, jonka värejä minä syvällä\nkunnioituksella pidän ominani, samoinkuin myös herraani ja kuningastani\nitseään, ja Te saatte suoda minulle anteeksi, että minä uskallan\nhäiritä Teidän liian rauhallista ja onnekasta mielialaanne.\"\n\n\"Vai niin!\" -- keskeytti kreivi ja vaihtoi äkkiä välinpitämättömän\nilmeensä jännitetyksi vakavuudeksi. -- \"Siinäkö langassa tämä juttu\nriippuu! Nyt minä tiedän mitä halusinkin tietää ja aivan kohta olen\nkäytettävänänne, kuten aamupäivällä Teille lupasin. Mutta ensiksi\ntahdon kuitenkin Teidät saada ymmärtämään avomielisyyteni, herra\ndrotsi! Minä halusin vain nähdä, pukeutuisitteko heti sotisopaan,\nhuomatessanne salaamattoman mieltymykseni ylhäistä valtiatartanne\nkohtaan, voidakseni siitä seikasta päättää, mitä minun on uskottava\neräiden käsittämättömien huhujen todenperäisyydestä, jotka Te\nluultavasti tunnette yhtähyvin kuin minäkin.\"\n\n\"Huhujen?\" -- toisti nuori drotsi käyden hehkuvanpunaiseksi. -- \"Jos\nne huhut loukkaavat minun tai ylhäisempien henkilöitten kunniaa, ovat\nniiden levittäjät valhettelijoita ja häväisijöitä, ja niiden uskojat\nhäpeämättömiä raukkoja.\"\n\n\"Mitä siihen jaloon naiseen tulee, joka enimmän kärsii näistä\nhuhuista\", -- vastasi kreivi säkenöivin katsein, -- \"niin kaukana\nolkoon minusta halu uskoa niihin! Mutta mitä Teihin tulee, nuori,\nintomielinen herraseni, niin minulla on nyt aihetta uskoa, että Teidän\nonnenritarin-päänne on tullut hiukan pyörälle, sekä että vaakunanne\nkotka jännittää siipiään liian leveälle, niin että niitä on ehkä tarvis\nlyhentää.\" Drotsi Pietari kalpeni vihasta ja tarttui miekkaansa.\n\"Minä voisin valita toisen keinon, saadakseni Teidät ajattelemaan\nsekä herättääkseni Teidät vaarallisesta, mielettömästä unestanne\",\n-- jatkoi kiihtynyt kreivi. -- \"Te kuljette silmät kiinni tornin\nhuipulla; minun tarvitsee vain mainita nimenne oikealla paikalla ja\nhetkellä, saadakseni Teidät syöksymään alas. Mutta tavallani minä itse\nolen saman unelman vanki. Myönnän mielelläni, että se on minussakin\nhulluutta, joka ei johda mihinkään tai johtaa hullujenhuoneeseen, mutta\nse olkoon _minun_ asiani! Minun mielettömyyteni on sentään vähintäinkin\nepäitsekästä, enkä minä sitä käytä alhaisesti keinona, ponnahuttaakseni\nylös itseni naissuosion kautta. Minä en ole vielä, kuten Te, saattanut\njaloa valtiatartamme huonoon huutoon käyttäytymällä sopimattoman\ntuttavallisesti kaikkien nähden. Hänen uskollisena ritarinaan ja\nsuojelijanaan aion nyt rangaista Teitä häpeämättömyydestänne. Minun\nmiekkani on vedettynä, herra drotsi! Suojelkaa itseänne!\"\n\nKuin kaksi välähtelevää salamaa iskivät näiden molempain ritarien\nmiekat vastakkain. He ottelivat kauan ankarimmalla kiihkeydellä,\nmutta suunnilleen yhtäläisellä asetaidolla, saamatta toisiinsa\nisketyksi yhtään merkitsevämpää haavaa. Vähitellen pääsi drotsi\nPietari jälleen maltillisuuteensa, ja hänen iskunsa harvenivat, mutta\nsamalla tehostuivat. Kreivi Gerhardin käsi ja hartiat vuotivat verta.\nMutta nyt hän ikäänkuin raivostui ja huitoi hurjasti päätäpahkaa\nympärilleen kaikkiin suuntiin niin, ettei paraskaan asetaituri olisi\nvoinut arvata ja torjua hänen iskujaan. Drotsi Pietarilla vuoti jo\nmoni haava verta, ja voimat alkoivat huveta häneltä. Mutta hänen\nkiihtynyt vastustajansa luopui nyt kaikesta varovaisuudesta, antaakseen\ndrotsille kaikin voimin ratkaisevan iskun kaulaan. Tätä vaarallista\nhetkeä käytti haavoittunut ritari nopeasti hyväkseen ja teki kreivin\näkkiä aseettomaksi haavoittamalla häntä syvälle rintaan, jolloin kreivi\nkaatui taaksepäin hevosen selkää pitkin sekä pudotti miekan kädestään.\nTuskin oli ratkaiseva isku kohdannut voitetun, ennenkuin drotsi Pietari\nhyppäsi maahan ehtiäkseen vastustajalleen avuksi, mutta ennenkuin hän\nehti kreivin luo, putosi tämä jo voimatonna satulasta.\n\nKuten tottunut haavalääkäri drotsi Pietari tarkasti heti haavan ja\nhuomasi sen syväksi, vaikka ei sentään kuolettavaksi. Hän otti esiin\nvälttämättömät sidetarpeet sekä parantavaa voidetta, jota hänellä\ntavallisesti oli mukanaan satulapussissa, ja kun kreivi jälleen avasi\nsilmänsä, huomasi hän olevansa huolellisesti siteihin kääritty.\nViha oli hävinnyt, ja jälleen hänellä oli kasvoillaan levollinen ja\nhyvänsävyinen ilmeensä. \"Olipa se oikein kuuma ottelu, jossa tuskin oli\npaljonkaan hupia\" -- sanoi hän. -- \"Minä olen Teitä runnellu pahoin,\ndrotsi! Tehän vuodatte verta pirusti. Ja Te olette sitonut ensiksi\nminut! Se oli enemmän kuin mitä voi kilpailijaltaan vaatia. Sallikaa\nminun nyt tehdä Teille vastapalvelus! Tai voitteko itse? -- Minä en\njuuri siihen pysty.\" Hän tahtoi nousta, mutta vaipui raukeana maahan\njälleen.\n\n\"Teidän haavanne on melkoisen syvä, mutta ei vaarallinen, jalo kreivi!\"\n-- lausui drotsi Pietari. -- \"Kun olette hiukan koonnut voimianne,\nautan minä Teitä satulaan. Luulen, että ehdimme Nyborgiin, vaikka\najamme hiljakseen. Te pieksitte minua ilman mitään järjestystä pitkin\nja poikin, niin että tuskin siitä mitään apua lähtee vaikka minä\npeitteleisinkin kaikki pikkureikäni. Mutta ei se mitään teekään.\nKaulan saama naarmu minua enimmän vaivaa. Luulenpa, että Teidän oli\naikeenne kerrassaan lyödä pää poikki minulta.\"\n\n\"Tietysti!\" -- vastasi kreivi. \"Päätönnnä Te ette kyllä olisi minua\nlyönyt laudalta tuon kauniin tiaisen edessä, jonka kunniaksi me nyt\nvoimme esiintyä Tanskan hovissa elävänä hakkuulihana. En kai sentään\nliene lyönyt Teitä kaulaan syvemmälle, jalo ritari, kuin että pää\nhyvin pysyy paikoillaan? Kun minä nyt oikein punnitsen juttua, niin\nkyllä me kuitenkin intoilimme nyt aivan kirotun mitättömästä\nhölynpölystä. Te olette silponut minua niin kunnon tavalla, etten minä\nenää voi uskoa mitään pahaa Teistä.\"\n\nSillävälin drotsi Pietari oli sitonut vertavuotavan kaulansa\nympäri liinavaatetta, minkävuoksi hänen oli pitänyt ottaa pois\nrubiinikiehkuransa, missä tuo pieni meripihkahelmi riippui. Tyynesti\nhymyillen hän nyt ojensi tämän arvoesineen haavoitettua vastustajaansa\nkohden, virkkoen: \"Syyttömyyteni todistukseksi tahdon sanoa Teille\nvain, urhea kreivi Gerhard, että tämän helmen olen saanut kihloiksi\nvastaiselta vaimoltani. En tosin ole häntä nähnyt senjälkeen kuin hän\nleikki nukella, ja minä itse ratsastin keppihevosta. Mutta hän on\nkuitenkin määrätty minun morsiamekseni, sen lupasin kuolevalle isälleni\nlapsellisessa ymmärtämättömyydessäni. Sieluni silmät näkevät hänessä\nnyt vain viattoman lapsuuden-enkelin, joka on kuin puoleksi unhoitettu\nunikuva. Ehkä en voi häntä ensinkään rakastaa, kun minä jälleen hänet\ntapaan todellisuuden maailmassa. Mutta kättäni en sentään tarjoa\nkoskaan kenellekään muulle. Ja -- ritarikunniani kautta! -- enpä tiedä\nkoskaan olleeni mitenkään uskoton häntä kohtaan. Minä tunnen meidän\nyhteistä ylevää valtijatartamme kohtaan vain ihailua ja kunnioitusta,\nmitä ei koskaan mikään rakkaus eikä mikään viha ole minulta riistävä.\"\n\n\"Tässä on minun käteni!\" -- puhkesi kreivi Gerhard puhumaan. --\n\"Kuolemaan saakka me kaksi olemme tästälähin ystäviä ja luotamme\ntoisiimme. Siltä, joka tämän päivän jälkeen sanoo pahan sanan drotsi\nPietari Hesselistä, minä lyön pois sekä nenän että korvat, niin totta\nkuin nimeni on kreivi Gerhard!\"\n\nDrotsi Pietari vastasi sydämellisesti kreivin vilpittömään\nkädenpuristukseen ja auttoi hänet hevosen selkään. Itse hän ripeästi\nhypähti satulaan, ja ystävällisin sanoin sydäntään keventäen nuo kaksi\nhaavoittunutta herraa jatkoivat hiljalleen matkaansa. Vasta myöhään\nillalla he lähenivät Nyborgia. He olivat ratsastaneet pohjoista tietä,\nHelletoften ja Sprotoften välitse, mistä kaupunkiin pääsee. Mutta vielä\nhe eivät voineet nähdä kaupunkia sen suuren tammi- ja pyökkimetsän\ntakia, mikä maanpuolelta miltei kokonaan salasi sen. Oli hauska, kirkas\nkevätilta. Vähenevä kuu oli juuri noussut ja valaisi kääkkyräisiä\ntammia, jotka vielä seistä törröttivät paljain oksin, kun taas\nkauniit, äskettäin lehtineet pyökinlatvat rauhallisesti kuin temppelin\nholvit kaartuivat ratsastajien yllä. Kuuma ottelu seurauksineen,\nsamoinkuin se ystävällinen suhde, joka senjälkeen oli muodostunut\nnäiden kahden ritarin välille, oli siinä määrin saanut kaikki heidän\nelinvoimansa liikkeeseen, että he nyt ratsastivat äänettöminä metsän\nläpi ja näyttivät askartelevan vain omissa ajatuksissaan, satakielen\nvirittäessä hiljaisessa metsässä ensimäisiä liverryksiään heidän\nkuuluviinsa.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\n\"Mutta missä on kaupunki? Minä luulin jo olevamme perillä!\" sanoi\nlopulta kreivi Gerhard ja valitteli vähän haavaansa. \"Terottakaa ensi\nkerralla paremmin miekkanne, drotsi Pietari, niin se riipaisee vähemmän\nlihaani, vaikka menisikin hiukan syvemmälle. En kuolemakseni jaksa\nkärsiä sen kutiamista.\"\n\n\"Jos se olisi tunkeutunut sormenkaan verran syvemmälle, jalo kreivi,\nniin me emme kuuntelisi tänä iltana täällä yhdessä satakielen laulua\",\nvastasi drotsi Pietari. \"Mutta kiitetty olkoon Jumala ja Pyhä neitsyt!\nHaava ei ole vaarallinen, eikä tuota teille suurempia tuskia, kunhan\nvain voitte olla hiukan varovainen. Minä tunnen voiteeni, se on tehty\nHenrik Harpunsoittajan ohjeen mukaan.\"\n\n\"Silloin se on varmasti hyvää!\" vastasi kreivi. \"Hän valmisti laastarin\nmyös kuningas Waldemarin silmään. Mutta mihin minä joudun tämän moskan\nkanssa?\" jatkoi hän hiukan ärtyisesti. \"En minä halua esiintyä linnassa\nnypityn kukon näköisenä, enkä edes tunne kaupunkia. Onko siellä\nkunnollista majataloa?\"\n\n\"Sen puutetta ei ole, jalo herra, sillä sen jälkeen kun Danehove\nsäännöllisesti kokoontuu sinne, on pieni Nyborg aikatavalla\nlaajentunut. Mutta kun ette kuitenkaan halua tulla haavoitettuna\nlinnaan ja saattaa kaikki kuningattaren somat hovineidot tuskaan, niin\ntyytynette vastaanottamaan minun luonani asunnon ja hoidon.\"\n\n\"Teidänkö luonanne? Milloinka olette, drotsi vanhapoika, ruvennut\nNyborgin kaupungin porvariksi ja talonisännäksi?\"\n\n\"Viime vuodesta, teidän luvallanne, mutta omalla tavallani. Te kyllä\ntiedätte, että minun asemassani olevalla tuskin milloinkaan on kotia.\nIsieni linnan, Harrestrupin, näen tuskin kerran vuodessa. Kun hovi\non Riibessä, niin asun minä siellä prinssin luona linnassa, mutta\nse ei ole siellä kauan. Täällä ollessani asun itseni luona. Kaikki\nruhtinaalliset herrat, jotka kokoontuvat tänne Danehoveen, tuskin\nmahtuvat linnaan. Minä olen senvuoksi seurannut edellisten drotsien\nesimerkkiä ja olen antanut Jon ritarin tavoin rakentaa itselleni\npohjoisen lammikon luokse kivestä talon, sieltä ei ole pitkälti\nlinnaan eikä Danehoveen, ja kaikkien valtakunnan neuvosten ja kruunun\nläänitysherrojen keskellä olen kuitenkin oma herrani.\"\n\n\"Sepä oivallista. Silloin olen heti vieraanne. Ja koska te, hyvän\nvanhan tavan mukaan, osaatte yhtähyvin parantaa lihaa kuin hakata sitä\nrikki, niin ei olisi voinut paremmin osua.\"\n\n\"Ei tämä käsi toista kertaa toimita itselleen välskäröimistä\nteistä!\" -- vastasi drotsi Pietari ojentaen kätensä matkatoverilleen\nuskollisella sydämellisyydellä. -- \"Kunhan vain tyydytte nuorenmiehen\nasuntooni. Minä en ymmärrä mitään talousasioista, mutta vanha Dorthe\nemännöitsijäni on sitä taitavampi. Tämän yön olin jo ajatellut olla\nisäntänne, ja asemieheni on varmasti pitänyt huolen virvokkeistamme.\"\n\n\"Kyllä pikarillinen hyvää viiniä on tarpeen sellaisen suoneniskun\njälestä\", sanoi kreivi.\n\n\"Eipä se ole oikein sallittua Henrik-mestarin lääkärikirjan mukaan;\nmutta luulenpa teidän voimakkaan luontonne senkin kestävän.\"\n\n\"Viis teidän lääkärikirjoistanne ja vanhasta Henrik-mestarista! Hän oli\npappi: mitenkä hän ymmärtäisi holsteinilaisen kreivin luonnetta. Kyllä\nminä viiniä kestän, vaikka sitten makaisin viimeisilläni, niinkuin\nautuas isä vainajani. Herra hänen sielunsa siunatkoon! Min kauan kun\naimo siemaus viiniä minulle maistuu, en minä kuole, ja siihen mennessä\neivät yhden- eikä toisenlaiset sydänhaavat saa minua masentumaan. Eipä\ntaida monikaan tulla lihavaksi onnettomasta rakkaudesta\", lisäsi hän\nhiljaa huokaisten, \"mutta uskonpa kuitenkin sen onnistuvan viinin ja\nhovinarrin avulla. Minä en voi kiittää onneani rakkausasioissa, mutta\nolen kuitenkin jotenkin hyvinvoivan näköinen, niinkuin näette.\"\n\n\"Te surette siis vielä nuoren puolisonne kuolemaa\", sanoi drotsi\nosanottavasti, \"sen kyllä arvasin -- --\"\n\n\"Surenko! Kuka uskaltaa sanoa minun surevan?\" keskeytti kreivi hänet.\n\"Jos joku hovissani suree, niin annan minä hovinarrini kurittaa häntä\nmarakatinhännillä. Mutta koska nyt olette minun uskottu ystäväni\",\njatkoi hän, \"niin kerron teille rehellisesti asiani. Jos olisin nähnyt\nTanskan kuningattaren ennen viime vuotta, niin olisin vielä nuorimies,\nenkä leski, ja silloin en milloinkaan olisi kosinut ruotsalaista\nprinsessaa. Tuo kirottu valtioviisaus tekee kaikki ruhtinaat melkein\nnarreiksi; mutta minä sain ansaitun palkkani. Elämä holsteinilaisen\nkreivin kanssa oli prinsessasta liian halpaa; kas, sen vuoksi kuoli\nhän, ja ainoa kunnia minkä siitä voitin, oli, että tulin narrimaisen\nvarakuninkaan langoksi, jonka kuka reipas Tanskan ritari tahansa voisi\ntyöntää pois valtaistuimelta, ja joka nyt kuin hullu kiertelee maasta\ntoiseen porton kanssa.\"\n\nHe ratsastivat hetken aikaa ääneti. \"Teidän onneton appi-isänne ei ole\njuuri kunnioitusta ansainnut\", sanoi drotsi Pietari miettiväisenä.\n\"Hän ei tosiaankaan tuota kunniaa suurelle nimelleen. Mutta hän oli\nkuitenkin Ruotsin oikea ja lainmukainen kuningas. Minun mielestäni\noli surullista antaa toisille kansoille onneton esimerkki siitä miten\nkruunattu ja voideltu kuningas voidaan alentaa. Se tapahtui kokonaan\nylpeän Stig Andersenin toimesta, ja hän ulotti oikeutensa ja valtansa\npaljon pitemmälle kuninkaan käskyä. Ruotsin kansa ei myöskään iloitse\nvaihdoksesta: heikon ja hekumallisen mutta kuitenkin hyvän, ja\nhurskaan kuninkaan asemesta, saivat he voimakkaan ja viisaan, mutta\njulman ja verisen tyrannin. He saivat lohikäärmeen malan sijasta, jota\nhalveksivat. Pyövelikirveillään on nyt Maunu kuningas opettanut heille,\nettei ainoakaan ruotsalainen ritari kanna päätään niin korkealla ettei\nsiihen ulottuisi kapinakuninkaan kirves.\"\n\n\"Meidän täytyy kuitenkin myöntää, että Ruotsin Maunu on oiva\nkuningas!\" -- vastasi kreivi. -- \"Enpä ylistele häntä senvuoksi, että\nhän on lankoni. Mutta sen tiedän, ettei häntä turhaan kutsuta Maunu\nLatolukoksi. Jos hän lyökin vähän liian ravakasti jäykkäniskaisten\nsuurherrain päitä poikki, niin saavat heikommat sitä enemmän kiittää\nhäntä. Hän on todellakin pannut lukot heidän latoihinsa, eikä hän\nhalutessaan suvaitse pikku tyranneja.\"\n\n\"Siinä olette oikeassa, kreivi Gerhard! Hänen mielestään Ruotsille\nriittää yksi niin suuri tyranni -- ja teidän ja Hedvig-kuningattaren\nsuostumuksella -- siihen hänessä on kylliksi miestä. Niin hullusti\neivät asiat vielä ole Tanskassa, olkoot ne vaikka kuinka huonot. Jos\nStig Andersenilla ja hänen ystävillään olisi oikeus panna viralta\nkuninkaita ja valita uusia, niinkuin he kyllä haluaisivat, niin pian\nnähtäisiin minkälaisessa verimeressä me saisimme uida.\"\n\nNäin vakavasti keskustellen he olivat saapuneet kaupunginportille,\njossa asestettu porvari pysäytti heidät ja kysyi voudin nimessä\nankaralla äänellä heidän nimeään, ja minne aikoivat asettua asumaan.\nHeti drotsi Pietarin lausuttua oman ja Holsteinin kreivi Gerhardin\nnimen, kumarsi ankara porvari syvään, mutta huomautti kuitenkin,\nvirkansa puolesta, ylhäisiä matkustajia muistamaan Nyborgin\nkaupunginoikeuden seitsemättä pykälää.\n\n\"Hyvä\", sanoi drotsi, \"on oikein, että muistutatte meitä siitä\". Ja he\nratsastivat esteettömästi edelleen.\n\n\"Ollaanpa täällä ankaria\" -- sanoi kreivi, \"kun itse drotsille\nmuistutellaan lakia. Mitä heidän ikävät kaupunkilakinsa meille\nkuuluvat?\"\n\n\"Se on aivan oikein!\" vastasi drotsi Pietari. \"Täällä ei kukaan vieras\nsaa kantaa aseitaan kauvemmaksi kuin majataloonsa asti, ja jokaiselle\nmatkustavaiselle on siitä huomautettava. Kuninkaan läsnäolo ja monet\nvieraat tekevät tämän varovaisuuden toimenpiteen tarpeelliseksi. Mitä\nauttavat ankarat lait, jos ei niitä valvota. Mies kyllä tunsi minut\nmutta hän tietää, että minä en kärsi itsenikään suhteen siinä asiassa\npoikkeuksia.\"\n\n\"Tuhat tulimmaista! Olemmeko me todellakin vankeja täällä keskellä\nrauhaa? Tämähän on aivan naurettavaa!\" huudahti kreivi. \"Ei suinkaan\ntuo Riiben perkeleellinen maalaki ulotu tänne asti? Jumala varjelkoon\nmeitä Riibe-oikeudesta! sanotaan myöskin Kielissä.\"\n\n\"Elkäämme puhuko liian kovaa siitä, jalo kreivi!\" vastasi drotsi\nratsastaen häntä lähemmäksi ja jatkoi hiljaisella äänellä: \"On\ntodellakin suuri onnettomuus, että laki itse tekee sen rikkomisen\ntarpeelliseksi. Se mikä Riibe-oikeuden on tehnyt eniten kuuluisaksi,\non täällä osaksi jätetty pois. Muutamissa kohdin on kaupunginlaki\nkuitenkin täälläkin liian ankara ja melkein julma. Mutta, jos Jumala\nsuo, se on vielä muutettava toisenlaiseksi.\"\n\nHe ratsastivat nyt korkeatornisen Frue-Kirken ohitse, joka sijaitsi\nHelletofte nimisellä, viheriällä kunnaalla, jossa paitsi kirkkoa oli\nmuutamia, yksinkertaisia rakennuksia, samaa göötiläistä tyyliä kuin\nkirkko, ja niillä oli suipot päädyt ja pienet, pyöreät ikkunat.\n\n\"Kuka asuu täällä?\" kysyi kreivi. \"Täällähän on yhtä aution ja\nhiljaisen näköistä kuin luostaripihassa.\"\n\n\"Täällä asuvat Frue-Kirken papit ja kirkonvahdit\", vastasi drotsi\nPietari. \"Jos ikävöitte eloa ja iloisuutta, niin siitä ei ole puutetta,\nkun saavumme tuonne ylös linnaan. Kaupungissa on nykyään ainakin\ntoista vertaa enemmän ihmisiä kuin tavallisesti, ja simaa sekä olutta\nei näissä tilaisuuksissa säästellä. Siitä ovat myöskin tappelut ja\nriitaisuudet seurauksena, ja ollaan ehkä liiankin ankaria ja kärkkäitä\nniitä estämään kuin mitä tarve vaatisi. Nuo asestetut miehet, jotka\ntuolla näette, ovat voudin miehiä. Luultavasti hekin tahtovat pidättää\nmeitä.\"\n\nKävi niinkuin drotsi Pietari arveli, ja matkustavien täytyi tyytyä\nsiihen, että kuusi asestettua porvaria pysäytti heidän hevosensa\nkysyen, eivätkö he tunteneet kaupunkilakia, koska ratsastivat aseet\nmukanaan. Drotsin selitettyä, että he nyt vasta olivat saapuneet\nkaupunkiin ja juuri ratsastivat asuntoonsa, heidän annettiin\nesteettömästi kulkea edelleen; mutta kolme ankaraa oikeudenpalvelijaa\nseurasi tarkkaavaisina heitä.\n\n\"Kyllä pitäisi kuninkaan täällä olla turvassa!\" -- kuiskasi kreivi\nGerhard kiukkuisesti. -- \"Luulisi noiden miesten näkevän maankavaltajan\njoka vieraassa, niin vihaisilta he näyttävät.\"\n\n\"Heillä on sen pahempi syynsä siihen, jalo kreivi! -- Mutta täällä\nollaan siihen tottuneita. Eikä se häiritse porvarien iloisuutta.\nKuuletteko kuinka he laulavat tuolla vanhassa teräväpäätyisessä\nkivitalossa? Siellä on raatihuoneen porvari-vartio. Nyt he varmaankin\njuovat kuninkaan maljan.\"\n\n\"Siellä ei ole aivan pieni joukko heitä. Onko Nyborgissa niin suuri\nporvarivartio?\"\n\n\"Heitä on siellä vain kolmas osa. Muut vartioivat linnaa. Kuninkaalla\nei ole uskollisempaa väkeä. Hän on myöskin tehnyt paljon kaupungin\nhyväksi ja suosii sitä erikoisesti. Jos hän ei olisi täällä turvatumpi\nkuin muualla, niin Danehove muutettaisiin toiseen kaupunkiin ja silloin\nolisi Nyborgin varallisuus- ja kukoistusaika mennyttä.\"\n\nHe ratsastivat nyt linnan ohitse. Se oli luja, laajanlainen rakennus,\njossa oli neljä harmaakivestä ja poltetusta tiilestä tehtyä\nsiipirakennusta, neljä korkeaa tornia, sekä syvät vallihaudat ja\nkorkeat varusmuurit ympärillä. Valot vilkkuivat pienistä, pyöreistä\nikkunoista, ja sieltä kuului viulujen ja huilujen soittoa. Suuri,\nkirjava ihmisjoukko aaltoili edestakaisin linnanmuurin edustalla,\nilman huomattavampaa hälinää, mutta melkein tuskallisen hiljaa\nja järjestyksessä, asestettujen oikeudenpalvelijoiden kulkiessa\nedestakaisin ja yhäti kehoitellen levollisuuteen.\n\n\"Mitä he katselevat?\" kysyi kreivi.\n\n\"Muurin yli katsoen näkee tanssin ritarisalissa\", -- vastasi drotsi\nPietari.\n\nKreivi Gerhard alkoi tarkemmin katsella, ja hän oli näkevinään\nkeskimäisen ikkunan ohi kiitävän kookkaan, majesteetillisen\nnaisolennon, ja hän pysäytti hevosensa.\n\n\"Kuningatar! Katsokaa kuningatarta!\" kuuli hän uteliaitten katselijain\nkuiskaavan toisilleen.\n\n\"Hän tanssii herttuan kanssa\", -- sanoivat toiset.\n\n\"Eipä toki; se on nuori, kaunis drotsi Hessel -- katsokaa miten suorana\nhän tanssii! -- hän pyrkii korkealle, uskokaa minua.\"\n\n\"Tulkaa, jalo kreivi!\" sanoi drotsi Pietari äkkiä. \"Katsokaamme,\netteivät levottomat hevosemme joudu tungokseen. Me olemme kohta\nasunnollani.\" He ratsastivat vielä vähäni matkaa ja pysähtyivät pimeän\nkivitalon edustalle, jonka korkeilla kiviportailla aseenkantaja seisoi\ntulisoihtua pidellen. \"Tuletteko viimeinkin, herra!\" sanoi Klaus\nSkirmen, juosten häntä vastaan tulisoihtu kädessä. -- \"Eihän vain\nonnettomuus ole kohdannut teitä? Minä en tohtinut rikkoa käskyänne\nja itse lähteä talosta. Mutta koko talonväen olen lähettänyt teitä\netsimään.\"\n\n\"Meillä on ollut tullessamme pieni aseiden mittely muutaman tulisen,\nnuoren ritarin kanssa\", sanoi drotsi Pietari. \"Minun jalo vieraani on\npahasti haavoittunut. Auta hänet; varovasti satulasta! Onhan kaikki\njärjestyksessä?\"\n\n\"Niinkuin käskitte, herra! Mutta olettehan itsekin haavoitettu. Haenko\ntänne välskärin?\"\n\n\"Ei tarvitse silloin kun sinä ja minä olemme täällä. Emme viitsi\nnostaa hälinää siitä asiasta. Pidä sinä vain huoli kreivistä.\"\n\nTuntien tuskaa pääsi haavoitettu kreivi Gerhard vaivoin alas hevosen\nselästä ja ylös korkeita kiviportaita, joiden päässä hänen kaksi\nritariaan ja pitkä hovinarrinsa tulivat häntä vastaan osanottavan\nlevottomina.\n\n\"Ei akkojen ruikutuksia!\" sanoi kreivi, \"minut on sekä sidottu että\nlääkitty. Päästäkää minut vain pöytään saamaan jotakin syötävää!\"\n\nKlaus Skirmen kulki nopeasti edeltä tulisoihtuineen, näyttäen herroille\ntietä etusalin kautta tilavaan, holvikattoisen huoneeseen, jonka\nkeskellä oli katettu pöytä; sillä paloivat korkeat vahakynttilät,\nvalaisten runsaat ruuat ja kirkkaat hopeaiset viinikannut.\n\nKreivi Gerhard katseli tyytyväisenä ruokapöytää ja heittäytyi heti\neräälle tuolille istumaan, mutta levätäkseen mukavammin irroitti hän\nmiekan vyöstään, Pidellessään sitä kädessään, hän muisti mitä hänelle\noli sanottu kaupunginportilla. \"Tuhat tulimaista!\" sanoi hän, \"jos\ntodellakin on niinkuin sanoitte herra drotsi, niin täytyy meidän siis\nkuten todellisten sotavankien jättää aseemme teille, koska olette\nisäntämme\".\n\n\"Tietysti!\" vastasi drotsi Pietari -- \"on hyvä, että itse sen\nmuistatte, -- totta puhuen, olin sen unohtanut, enkä olisi sitäpaitsi\nmielelläni muistuttanut teitä siitä\".\n\n\"Mutta entä, jos minä en tahtoisi seurata sitä lakia\", kysyi kreivi,\n\"mikä siitä olisi seurauksena?\"\n\n\"Jos te ette tuntisi lakia ja voisitte valalla puhdistautua, niin\nsaisitte maksaa yhden markan sakkoa voudille ja yhden valtiolle. Saman\nsakon maksaa isäntä, jos hän ei ole ilmoittanut asetusta vierailleen.\"\n\n\"Mutta jos minä nyt tunnen tuon typerän asetuksen, enkä kuitenkaan anna\nriisua aseitani, mikä suuri onnettomuus siitä seuraa?\"\n\n\"Elkää nyt närkästykö, kreivi Gerhard, kun vastaan teille lain omilla\nsanoilla. Jos vierasta on varoitettu ja hän kuitenkin kantaa aseitaan,\nsanotaan siinä, silloin on häntä samalla keihäällä, miekalla eli\nveitsellä pistettävä.\"\n\n\"Ui, mikä surkeus! eihän toki sydämeen tai vatsaan?\"\n\n\"Käden läpi, jalo kreivi! Tuossa riippuu lakitaulu, voitte siitä itse\nlukea.\"\n\n\"Saatana vieköön mokomankin roskan! Tuossa on miekkani! Tehkää te\nsamoin, herrani!\" Sen sanoessaan heitti kreivi miekkansa nurkkaan.\nHänen ritarinsa seurasivat hänen esimerkkiään. Drotsi Pietari otti itse\nmiekkansa ja asetti sen syrjään. \"Minä olen täällä saman lain alainen\",\nsanoi hän kohteliaasti kumartaen, \"ja minä toivon etteivät korkeat\nvieraani pane pahakseen tätä kaupungin ankaraa lakia. Istuutukaa hyvät\nherrat, ja olkaamme iloisia?\"\n\nTähän iloitsemisen kehoitukseen yhtyi hovinarri, joka jo oli\nistuutunut, mutta nyt nousi mahtavana ja tärkeän-näköisenä. Hän\nlähestyi drotsi Pietari juhlallisin askelin ja ojensi hänelle syvään\nkumartaen pitkän puumiekkansa. \"Säilyttäkää se varoen, kunnioitettava\nherra isäntä!\" vastasi hän. \"Tämä on se kuuluisa Tirfing miekka, jota\nei voi paljastaa verta vuodattamatta; katsokaa tarkasti, että se ei saa\nonnettomuutta aikaan tässä kunnon kaupungissa.\"\n\nDrotsi Pietari antoi hymyillen narrimiekan takaisin hänelle, kuin\nkunniamerkin, ja kaikki nauroivat nyt sydämellisesti, istuutuessaan\nraskaille, korkeaselkäisille tammituoleille. Hopeaiset kynttiläjalat\nja kallisarvoinen pöytäkalusto osoittivat selvästi, että oltiin\nrikkaan ja ylhäisen miehen talossa. Miestarjoilijoista ja palvelevista\nnuorukaisista ei ollut puutetta. Kuitenkin oli kaikki jotenkin\nhuolimattoman näköistä. Kiilloitettu lattia ei ollut lakaistu, ja\ntuolinkaiteilla sekä leveillä ikkunanpuitteilla oli paksulta tomua.\n\n\"Missä vanha Dorthe on?\" kysyi drotsi Pietari aseenkantajaltaan, kun\nkreivi Gerhard ja vieraat herrat jo alkoivat aterioida. \"Onhan hänen\ntapansa pitää talo kiiltävän puhtaana.\"\n\n\"Voi, totisesti, hyvä herra!\" -- sanoi Skirmen, \"Dorthe Feienkostin\nasiat ovat hullusti. Hän kuuluu ottaneen pienen lyijypalasen eräästä\nFrue-Kirken ikkunaruudusta parantaakseen erään keijujen noituman tytön.\nHänet on vangittu varkaudesta ja puheitten mukaan tuomitaan hänet\nhuomenna.\"\n\n\"Herra auttakoon!\" -- huudahti drotsi Pietari nousten kiivaasti\npöydästä. -- \"Onneton!\"\n\n\"Mitä on tapahtunut, kunnianarvoisa, isäntäni?\" kysyi kreivi Gerhard.\n-- \"Onko jokin onnettomuus kohdannut taloa? Ei teillä tietääkseni\nainakaan vaimosta ja lapsista, ole vastusta. Mitä taloushuolia voi\nsellaisella nuorella miehellä olla?\"\n\n\"Se huoli on suurempi kuin mitä kukaan uskoisi\", -- sanoi drotsi\nPietari. -- \"Minulla on hurskas imettäjä, joka on rakastaen hoitanut\nminua aivan pienestä asti. Hän on niin uskollisesti kiintynyt minuun,\nettä mielellään menisi vaikka kuolemaan minun edestäni. Ei ole parempaa\nnaista koko maailmassa, ja hän hoitaa talouttani mitä suurimmalla\nhuolella ja uskollisuudella; mutta hänen päänsä on täynnä tarinoita\nkeijukaisista, tontuista ja maahiaisista. Niin pian kuin joku on\nsairas, uskoo hän sydämensä yksinkertaisuudessa, keijukaiskuninkaan\ntai tontun noituneen hänet, ja silloin uskoo hän voivansa pyhällä\nkirkonlyijyllä ja muilla ihmeellisillä keinoilla parantaa hänet. Hän ei\npidä minään syntinä ottaa hiekkaa haudasta tai lyijyä kirkon-ruuduista\nniin hurskaaseen tarkoitukseen. -- Ja nyt hänet on otettu kiinni ja\nvangittu kirkonvarkaana lyijypalasen tähden, joka ei ole äyrityisenkään\narvoinen. Onneton!\"\n\nMuutamat herroista hymyilivät, ja hovinarri virnisteli hullunkurisesti.\n\n\"No, mikä sen onnettomuuden niin suureksi tekee?\" -- kysyi kreivi\nGerhard: \"sellaisen lyijypalasen voitte punnita puolella hopeaäyrillä.\nEukko jää pariksi päiväksi vankilaan, ja sill'aikaa annatte jonkun muun\nlakaista lattianne.\"\n\n\"Hän on kuoleman oma, kreivi Gerhard, vaikka varkaus ei olisikaan\ntapahtunut kirkossa. Te ette tunne Nyborgin kaupunkioikeutta.\nJok'ikinen mies, joka varastaa, hirtetään, mutta jos vaan varas on\nnainen, niin hän haudataan elävältä.\"\n\n\"Mutta oletteko hullu?\" -- kysyi kreivi --, \"rangaistaanko naista niin\nluonnottomasti? Onko hänen rikoksensa suurempi kuin miehen? Te laskette\nkai leikkiä, herra drotsi!\"\n\n\"Jos ette usko minua, jalo herra, niin lukekaa itse. Tuohon ovenpieleen\non kaupunginlaki naulattu. Lukekaa vain 29:s pykälä! niin silloin\nnäette, että minä ikävä kyllä en valehtele.\"\n\n\"Lue sinä se, Pitkäsääri!\" -- huusi kreivi hovinarrilleen. \"Minun on\nvaikea liikkua. Sellaisen mokoman lain tähden ei kannata nousta.\"\n\n\"Kahdeskymmenesyhdeksäs pykälä!\" toisti hovinarri, ja otti kynttilän,\njolla hän valaisi oven pielessä olevaa suurta lakitaulua. \"Tässä se on.\nKuunnelkaa tarkasti, hyvät herrat! Ne ovat oikeuden kultaisia sanoja,\nja tässä ovat myöskin syyt esitetyt.\" Hän alkoi nyt lukea virallisella\ntuomarin äänellä: \"'Nainen, joka varastanut on, ja varastetun tavaransa\nkera on ansainnut hirtetyksi tulla, hänet on hänen naisellisen\nkunniansa tähden elävänä haudattava.' No, totisesti, siinäpä kunnia,\njosta voi iloita vasta ijäisyyden mailla, -- se ei ole katoavaista\nkunniaa, hyvät herrat, senvuoksi se onkin suotu kauniimmalle ja\nheikommalle sukupuolelle.\"\n\n\"Mutta oletteko te hulluja?\" huusi kreivi. \"Onko mikään kunnia tulla\nelävänä haudatuksi?\"\n\n\"Missä on teidän viisautenne, jalosukuinen herra!\" -- vastasi\nhovinarri: \"onhan sellainen loppu naiselle paljon kunniallisempi\nja soveliaampi kuin tulla ripustetuksi hirsipuuhun tavallisen\nmieslurjuksen tai varkaan tavoin, -- ajatelkaa mikä harmi siitä olisi\nhänen rippi-isälleen\".\n\n\"Ei, saatana vieköön, tämä on sentään hurjaa hullumpaa!\" -- huudahti\nkreivi. -- \"Jos täällä vain kirotun siveellisyyden tähden ollaan näin\njulmia -- niin helvettiin silloin kaikki papinnahjukset, jotka täällä\nkirjoittelevat lakia ja laativat asetuksia! Drotsi Pietari, vieläkö\nolette yhtä tunnontarkka! Sallitteko hyvän imettäjänne elävältä\nhaudattavan vain senvuoksi, että viisaan kuninkaan lakia ei rikottaisi.\"\n\n\"Hänet täytyy saada pelastetuksi!\" -- huudahti nuori drotsi, joka tähän\nasti oli seisonut äänetönnä ja mietteissään, käsi povellaan olevien\nkirjeiden päällä. -- \"Anteeksi, hyvät herrat, minun täytyy kiirehtiä\nkuninkaan luokse.\" -- Sen sanottuaan hän poistui huoneesta.\n\nTotisen mielialan, jonka tämä tapahtuma oli synnyttänyt hetkeksi,\npoisti hovinarri kujeillaan, pitäessään hullunkurisella totisuudella\nylistyspuheen ankarasta Riibe-oikeudesta, jossa hän erityisesti kiintyi\nkuvaamaan erästä häpeällistä ja kuuluisaa rangaistusta, tehden sen\nhyvin seikkaperäisesti eikä juuri säädyllisimmällä tavalla. Hän lopetti\nsen tunnetulla juutilaisella sananparrella: \"Kiitä Jumalaa, poikani,\nettä et joutunut Riibe-oikeuteen! sanoi eukko, kun näki poikansa\nriippuvan Warden hirsipuussa.\"\n\nKreivi Gerhard nauroi niin että silmät kyyneltyivät, samalla hän huusi\ntuskasta, sillä hänen liiallinen naurunsa oli reväissyt auki rinnassa\nolevan haavan. Hän valahti äkkiä kuolonkalpeaksi ja vaipui tiedotonna\ntuoliinsa.\n\nIlon asemasta valtasi heidät suurin levottomuus ja hämminki. Yksi\nviesti toisen perästä lähetettiin välskärille ja lääkärille, ja\nkreivin tila oli todella arveluttava. Hänet kannettiin sänkyyn. Ja\nKlaus Skirmen otti isäntänsä poissaollessa uusiakseen siteet ja sulki\nverenvuodon viinillä.\n\nKului puoli tuntia, vielä makasi kreivi tainnoksissa, eikä lääkäriä\nkuulunut. Ritarit tulivat levottomiksi, ja pitkä hovinarri käyttäytyi\nkuin hullu. Hän repi tukkaansa ja syytti itseään siitä, että\nsopimattomalla leikinlaskullaan oli tappanut oman isäntänsä. Vihdoinkin\navautui ovi ja drotsi Pietari astui sisään. Hän oli jo saanut kuulla\nvieraansa surullisesta tilasta ja kiirehti heti hänen avukseen. Hän\nhuomasi uskollisen aseenkantajansa ja oppilaansa sitoneen hyvin ja\noikealla tavalla haavan. Poltetun höyhenen avulla hän sai kreivin\njälleen virkoamaan. Heti katsottuaan kreiviä silmiin hän rauhoittui ja\nselitti tämän jo välttäneen vaaran. Mutta rauhoittaakseen kuitenkin\nvielä vieraita ritareita ja surussaan hillitöntä narria, lähetti drotsi\nPietari aseenkantajansa linnaan hakemaan kuninkaallista haavalääkäriä.\nHän pyysi kuitenkin kaikkia poistumaan huoneesta, jääden yksin sairaan\nluokse.\n\nHeti tainnoksista herättyään ja nähdessään drotsi Pietarin vuoteensa\nvieressä, sairas ojensi tälle kätensä, sanoen: \"siihen oli teidän\nkirottu Riibe-oikeutenne syynä, Mutta ei ajatella sitä enää, muuten\nnauran itseni vielä kerran kuoliaaksi\".\n\n\"Te ette nyt saa puhua paljon!\" sanoi ritarillinen lääkäri, tutkiessaan\nmielihyvällä hänen valtimoaan.\n\n\"Miksen? Vaikka te ette tänäpäivänä juuri ritariksikaan lyönyt minua,\nniin ettehän sentään tahdo tehdä minusta mykkää elukkaa. Mutta mitä\nkuuluu kuninkaalle ja eukolle? Hirtetäänkö hänet, vai haudataanko hänet\nelävältä naisellisen kunniansa vuoksi?\" Häntä alkoi taas naurattaa,\nmutta hillitsi itsensä tuntiessaan tuskaa rinnassaan.\n\n\"Jumalan kiitos, hän on tällä kertaa pelastettu\", vastasi Pietari\ndrotsi; -- \"mutta kovalle otti. En päässyt kuninkaan puheille.\"\n\n\"Siis otitte hänet itse vankilasta? Siinä te teitte oikein. Se on minun\nmieleistäni.\"\n\n\"Ei, herra kreivi. Ennen olisi onneton nainen saanut tyytyä\nkohtaloonsa, kuin minä niin uppiniskaisesti olisin rikkonut\nvaltakunnanlakia vastaan?\"\n\n\"Mutta mitä hemmetissä te sitten teitte?\"\n\n\"Minä menin kuningattaren luokse\" -- --\n\n\"Ha, ha! sen ymmärrän -- onnellinen ritari! Mutta miksette antanut\nminun rukoilla armoa onnettoman vaimoparan puolesta? Sykkii minunkin\nrinnassani sydän oikealla paikallaan, ja niin totta kuin Jumala minua\nauttakoon, en minä olisi noussut kuningattaren jaloista, tai ottanut\npolttavia huuliani hänen kädestään, ennenkuin vaimo olisi pelastettu,\nvaikka olisin sitten saanut odottaa aamunkoittoon asti.\"\n\n\"Te puhutte liian paljon, haavallenne se ei ole hyväksi, herra\nkreivi. Ja te ajattelette asioita, jotka eivät rauhoita vertanne.\nNyt lähetän vapautetun imettäjäni valvomaan teidän luoksenne. Jos\nvälttämättä tahdotte uneksia naisihanteestanne, niin uneksikaa sitten\nHerran nimessä vain hänestä ja nukkukaa makeasti!\" Tämän sanoessaan\npoistui drotsi Pietari iloisena sairaan vieraansa luota, ja heti sen\njälkeen sipsutti vanha, ryppyinen vaimo kreivin luo, istuutuen hänen\npäänaluksensa viereen. Kreivi ummisti suuttuneena silmänsä, eikä\ntahtonut nähdä häntä.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nPuoliyön aika oli jo ohitse. Drotsi Pietari astui levottomana\nedestakaisin makuuhuoneessaan. Hän oli saanut ritarilliset vieraansa\nrauhoitetuiksi ja toimitetuiksi levolle. Mutta kuninkaallinen\nhaavalääkäri ei tullut, ja hovinarri ei tahtonut uskoa, että hänen\nherransa oli päässyt vaarasta. Kreivin makuuhuoneeseen vievän oven\nvieressä istui totinen ilveilijä valmiina tulemaan avuksi pienimmänkin\nliikahduksen kuullessaan. Drotsi Pietari ei myöskään ajatellut\nnukkumista. Hän ei ollut levoton haavoitetun ystävänsä puolesta,\nmutta tahtoi olla heti valmis auttamaan, jos valvojavaimo kutsui.\nSitäpaitsi oli hänen mielensä niin kiihtynyt, ettei hän voinut\najatellakaan lepoa. Tapahtuma Henner Friserin ja pienen Åsen kanssa ja\nhänen varma otaksumisensa kuninkaan salaisesta osallisuudesta tähän\nasiaan tekivät hänet levottomaksi. Hänen mieleensä johtui myöskin\nviekkaan kamaripalvelija Raanen pako ja se kosto, jota hän syystä\nkyllä voi odottaa tältä kuninkaan suosikilta. Nuo tärkeät epäluulot\nsalaliitosta, josta hän turhaan oli tahtonut puhua kuninkaan kanssa,\nnäyttivät hänestä nyt yön hiljaisuudessa sitä painavimmilta mitä\nenemmän hän niitä ajatteli. Hänen mieltään piti vireillä myöskin\nhänen taistelunsa kreivi Gerhardin kanssa ja syy siihen. Tuo hänen\nja kuningattaren kunniaa alentava huhu, jonka hän vasta tässä\ntilaisuudessa oli kuullut, huolestutti häntä erityisesti, ja hän tutki\ntunnon tarkalla harkinnalla elämänsä koko viimeistä vuotta, siitä\npäivästä asti, jolloin hän ensikerran oli puhellut Agnes kuningattaren\nkanssa Helsingborgin turnajaisissa. Hän ei voinut salata itseltään,\nettä kuningattaren kauneus ja jalo naisellinen olento, sekä myöskin\nhänen peloton ja suora luonteensa vaikuttivat omituisella voimalla\nhäneen. Epäilemättä hän sai kiittää viisaan kuningattaren suosiota\nnopeasta kohoamisestaan, tultuaan halvasta ritarista valtakunnan\ndrotsiksi, ja vaikka häntä syvästi loukkasi se, että häntä senvuoksi\nkutsuttiin onnenonkijaksi, joka naissuosion kautta oli ylentynyt,\nniin ei tämä kadehtijoiden tavallinen panettelu kuitenkaan voinut\nkuolettaa hänen rinnastaan voimakasta itsetietoisuuden tunnetta: hän\noli varmasti vakuutettu olevansa pätevä siihen asemaan, joka hänellä\noli, ja ettei kuningashuoneella tänä vaarallisena aikana ollut\ntoimeliaampaa palvelijaa. Hänen tärkeä kutsumuksensa nuoren Eerik\nprinssin kasvattajana ja asemestarina, oli myöskin tärkeä maalle ja\nvaltakunnalle, antaen hänen elämälleen ja toiminnalleen erikoisen\nmerkityksen, josta hän ei voinut olla tuntematta jonkinlaista ylpeyttä,\nja rohkeiden toiveittensa huumaamana hän tunsi kohta pitelevänsä koko\ntulevan sukupolven ja Tanskan kohtaloa käsissään. Hän seisoi korkealla\nja vaarallisella asteella horjuvan valtaistuimen lähellä, ja hänen\ntäytyi varoa itseään ettei pyörtyisi ja putoaisi. Häijyn vihollisen\nei tarvitseisi muuta kuin yhdellä sanalla kuiskata kuninkaan korvaan\nmitä huhut kertoivat nuoresta drotsista ja kuningatar Agneksesta,\nsaattaakseen hänet kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa elinajaksi\nSjöborgin vankitorniin, ja vaikka tutkimatta ja tuomiotta suoraan\nteloitettavaksi. Näiden levottomien ajatusten risteillessä hänen\nmielessään, koputettiin kiivaasti ovelle. Hän säpsähti tahtomattaan,\nmutta tointui ja avasi nopeasti oven. Hämmästyneenä hän näki nuoren\naseenkantajansa, Klaus Skirmenin, seisovan ovessa kalpeana ja\nhengästyneenä, kädessä kokoonkääritty pergamenttipaperi ja kaksi\nmiekkaa.\n\n\"Mitä nyt? Mitä asiaa sinulla on näin myöhään?\" kysyi drotsi nopeasti.\n-- \"Sinä olet kalpea -- onko tapahtunut jokin onnettomuus? No, puhu,\npoika, ja selitä?\"\n\n\"Lukekaa, herra! lukekaa ja ottakaa miekkanne!\" -- vastasi aseenkantaja,\nojentaen hänelle lehden ja toisen miekoista. Drotsi otti nopeasti\nmolemmat ja astui valon ääreen, jossa hän kalpeana ja tuijottavin\nsilmin katseli göötiläisiä kirjaimia ja kuninkaan tunnettua\nnimikirjoitusta ja sinettiä. \"Eroitettu!\" -- sanoi hän -- \"mutta\nei siinä kyllin -- tuomittu ilman laillista tutkimista salaiseen\nvankeuteen! -- ja se toteutetaan ennen Danehoven alkamista. Mistä sait\ntämän turman lehden käsiisi, Skirmen? Se on salainen kuninkaallinen\nkäskykirje! Vie se takaisin, tai henkesi on vaarassa!\"\n\n\"Yhdentekevää, herra! Teidänkin henkenne on vaarassa! Kun teidät on\npantu vankeuteen, murhataan teidät salaisesti. Minä tiedän kaikki. Olen\nsen kuullut omilla korvillani.\"\n\n\"Houritko? Onko se mahdollista? Raane siis kuitenkin --\"\n\n\"Aivan oikein, herra! Kamaripalvelija Raane on saanut aikaan tämän\nvangitsemiskäskyn. -- Lopun hän on itse hyvien ystäviensä kanssa\ntekaissut. Hän istui riemuitsevana tämä kirje kädessään eräissä\njuomingeissa linnassa yhdessä herttua Waldemarin, mestari Grandin,\nJaakko kreivin ja koko sen erinomaisen seuran kanssa, jonka mukana\ntulimme Beltin yli. Minä etsin teidän käskystänne kuninkaan omaa\nhaavalääkäriä kreivi Gerhardia varten, ja minut neuvottiin linnassa\nmenemään läntiseen siipirakennukseen. Minun piti kulkea sen pimeän\nkäytävän läpi, joka johtaa herttuan huoneisiin. Ovi oli raollaan, sen\nedessä oli uutimet; minä kuulin teidän nimenne mainittavan -- minä\npiilottauduin uutimien taakse ja -- -- --\"\n\n\"Ja kuuntelit? -- kerro vain, rehellisesti ja kauniisti tehty se ei\nollut! -- Ja sinä kuulit\" -- --\n\n\"Sen mitä jo sanoin teille, herra; vaikken selvin ja puhtain sanoin.\nMutta kun ne sovitin toinen toisiinsa, voin kyllä arvata tarkoituksen.\nTe katoaisitte, niin sanoivat, ja niin ettette enää pääsisi näkyville,\njos hovituulet ja kuninkaan mieli sattuisivat muuttumaan. Ennen kaikkea\nei teidän pitäisi saada vähintäkään vihiä tästä eikä päästä kuninkaan\npuheille, ja huomenna varhain tai vielä tänä yönä teidät otetaan kiinni\nja salaisesti vangitaan.\"\n\n\"Huomenna, kolminaisuuden sunnuntaina, ennen Danehoven kokoontumista,\n-- seisoo tässä, -- mutta niin aikaiseen kuin suinkin keskiyön\njälestä. No niin, niin kauan kuin tämä paperi on kädessäni, on\nsiihen vielä aikaa. Tässä on siis kysymyksessä kuka ensiksi pääsee\nkuninkaan puheille, sitten riippuu siitä miten hän on nukkunut yönsä ja\nkuunteleeko hän totuutta vai valhetta huomenna. Mutta mistä sinä sait\ntämän helvetin kirjeen? Voivatko he olla niin typeriä, että päästivät\nnuoran, kun se jo oli melkein kaulani ympärillä?\"\n\n\"Minä en jättänyt piilopaikkaani, herra, ennenkuin olivat juoneet\nniin kauan herttua Waldemarin, Jaakko kreivin ja Stig Andersenin\nterveydeksi, että voi napsahuttaa jokaista nenälle. Minä tiesin,\nettä haavoitettu herra ei ollut erityisessä vaarassa, mutta te sitä\npahemmassa, enkä senvuoksi empinyt jäädä sinne. Kesti pitkään ennenkuin\nRaane tuli päihinsä; sitten he joivat hänen maljansa Stig Andersenin\nvaimon sukulaisena, ja senvuoksi että hän niin viekkaasti osasi\nteeskennellä kuninkaalle ja kuitenkin oli ystävilleen ja sukulaisilleen\nuskollinen. Herttua lupasi toimittaa hänelle vaimoksi rikkaan kreivi\nMindre-Alfin tyttären ja häntä tervehdittiin jo Tönsbergin kreivinä ja\nsen asian kunniaksi hän joi niin perinpohjaisesti, että hänen täytyi\npoistua saamaan raitista ilmaa. Minä en vitkastellut, ja kun olin yksin\nhänen kanssaan pimeässä käytävässä, sain yhdellä kädenkäänteellä hänet\nkumoon ja kirjeen otetuksi.\"\n\n\"Siis ei asia koskenut yksin minua, -- ja Raane oli samassa liitossa\nkuningasta vastaan. Etkö sinä kuullut mitä he aikoivat sitten kun minut\nolisi saatu murhatuksi vankilassa?\"\n\n\"Oi kyllä, herra! Hirvittäviä asioita sodasta ja kapinasta ja Ruotsin\nja Norjan avusta, -- mutta minä en välittänyt muusta kuin teistä. --\nElkää miettikö enää hetkeäkään kauvempaa, herra! Jos tahdotte paeta,\novat hevosemme heti satuloidut!\"\n\n\"Ei, reipas Skirmen poikani! Sinä et ole milloinkaan nähnyt herrasi\nväistyvän turnajaisissa tahi taistelussa, etkä nytkään näe! En voi\ntässä tällä miekallani puolustaa elämääni ja kunniaani, mutta suokoon\nJumala että voin sen tehdä toisella aseella, jota voin käyttää itse\nherraani ja kuningastani vastaan, silti olematta maankavaltaja.\nOlkoon kieleni miekkanani, ja rehellisyyteni kilpenäni! Nyt en ole\nkysymyksessä ainoastaan minä -- vaan kruunu ja valtakunta. Siis\nRuotsi ja Norja tukevat kapinaa? Hyvä on! Minun _täytyy_ päästä\nkuninkaan luokse, vaikka kulkisi sinne tieni käärmeiden kautta. Mutta\nsiihen tarvitaan tyyneyttä ja voimaa. Kolmeen tuntiin ei ole mitään\nodotettavissa. Koetan levätä niin kauan. Nyt valvon jo kolmannen yön.\nHerätä minut heti kun päivä valkenee!\"\n\n\"Mutta enköhän varmuuden vuoksi kokoo hiljaisuudessa talon miehet ja\nanna heille aseita?\"\n\n\"Se on laitonta, Skirmen! Jos en oikeudella voita vapautta ja elämää --\nniin vääryydellä en ainakaan sitä halua. On jo hyvä, että tämä lehti\non minun kädessäni eikä kaupunginvoudin. Siitä minä vastaan Jumalan ja\nihmisten edessä. Hyvää yötä!\"\n\nSillä rauhallisuudella, jonka ainoastaan hänen puhdas omatuntonsa ja\nrohkea sekä täydellinen ylenkatseensa vihollisiaan kohtaan voivat\nsuoda hänelle, astui drotsi Pietari vuoteensa luo ja heittäytyi\nlevolle. \"Aseta kynttilä kilvelleni ja anna sen palaa!\" -- sanoi hän\nuskolliselle aseenkantajalleen. -- \"Ja nyt Herran haltuun! -- Minä olen\nväsynyt.\"\n\nAseenkantaja totteli ja poistui isäntänsä huoneesta, mutta ei astunut\nkolmea askelta ovesta; hän istuutui kivilattialle, nojaten selkäänsä\noveen, näin vartioiden herransa unta kunnes päivä valkeaisi.\n\nTuskin oli kukko vielä laulanut pihalla, kun Klaus Skirmen jo oli\nnoussut. Hän näki ensimäisen heikon päivänsarastuksen tunkevan\npienen ristikkoikkunan läpi pimeälle käytävälle. Hän avasi herransa\nmakuuhuoneen oven ja näki tämän nukkuvan hyvää, rauhallista unta.\nAseenkantaja malttoi tuskin herättää häntä. Mutta hän luuli nyt\nkuulevansa kadulta askeleita ja hiljaista aseiden helskettä ja hän ei\nviivytellyt enää herättää herraansa. \"Aamu koittaa\", sanoi hän -- \"ja\non jo muitakin valveilla paitsi meitä. -- Tehkää nopeasti mitä aiotte,\nherra!\"\n\nDrotsi Pietari hypähti ja tarttui miekkaansa; mutta hän malttoi\nmielensä ja laski sen taas nopeasti luotaan. \"Ei\", sanoi hän, \"sitä en\ntahdo ottaa mukaani. Kenelläkään ei ole vielä oikeutta vangita minua.\nMinä rohkenen herättää kuninkaan. On kysymyksessä yhtäpaljon hänen\nturvallisuutensa kuin minun. Sinä seuraat minua! Voinet kai valalla\ntodistaa mitä olet kuullut?\"\n\n\"Sen voin, herra! Mutta ottakaamme toki aseet mukaan! Kuka tietää\nmitä voi tapahtua? Voudin väkeä ei saa puhumalla taipumaan, ja ritari\nLavella on vahtivuoro linnan henkivartiossa.\"\n\n\"Herra Lave? -- Jumalani! Pienen Ingeni isä! -- Hän oli herttuan\nseurueen mukana Jyllannissa, ja häneen minä en luota. Hm, mutta ehkä se\nkuitenkin on onneksi. Hän ei siis ollut illalla kavaltajien joukossa?\"\n\n\"Ei, herra! Hän kuuluu saapuneen toissa päivänä ja asuu vanhan Jon\nritarin luona. Illalla hän sai vahtivuoron linnassa.\"\n\n\"Jos vanha, viisas Jon voi luottaa häneen, niin silloin voin minäkin.\nTule! Antaa miekkojen olla! Vanhurskas Jumala meitä auttakoon.\"\n\nSen enempää miettimättä drotsi Pietari kietoutui suureen punaiseen\nviittaansa, pani korkean töyhtöhatun päähänsä ja astui ulos ovesta\nlujin ja varmoin askelin. Aseenkantaja seurasi äänetönnä häntä, mutta\nkatsahti vielä kerran tyytymättömänä jätettyihin aseisiin. Hiljaa\nastuivat drotsi Pietari ja hänen aseenkantajansa alas kiviportaita ja\nlukitsivat oven jälkeensä. Pihalla oli autiota ja hiljaista. Vähän\netempää näkyi linna himmeässä aamuhämärässä. Se kohosi synkkänä\nvahvojen muuriensa takaa, kaikkialla vallitsi vielä syvä rauha,\nkaksi vahtisotilasta vain kulki keihäät olalla hitain askelin edes\ntakaisin suljetun linnanportin edustalla. Drotsi Pietari ja hänen\nnuori aseenkantajansa lähestyivät nopein askelin linnanporttia. Nuori\ndrotsi ei ollut unohtanut ottaa mukaansa merkkiä, joka hänen korkean\nvirkansa ohella antoi hänelle oikeuden vaatia pääsyä linnaan ja\nkuninkaan luokse minä aikana hyvänsä. Tämä merkki oli pieni kultainen\nkilpi, johon oli painettu kuninkaan kaksikruunuinen sinetti. Drotsi\nlähestyi, pitäen tätä merkkiä kädessään, ulommaisia vahteja, ja\nastuessaan leveän kuningaskadun kulmatalon ohi pidätettiin hänet äkkiä,\nja hän näki olevansa kahdentoista aseellisen miehen saartama. Kookas\nmies, hopeasauva kädessään, astui esille heidän joukostaan ja sanoi\nankaran totisena kohottaessaan sauvaansa: \"Herra drotsi Pietari Hessel!\nKaupungin vouti vangitsee teidät kuninkaan nimessä. Olkaa hyvä ja\nseuratkaa meitä.\"\n\n\"En askeltakaan\", -- vastasi drotsi Pietari --\"ennen kuin näytätte\nminulle meidän herramme ja kuninkaamme erityisen käskykirjeen!\"\n\n\"Minulla ei ole mitään kirjallista käskyä näytettävänä\", -- sanoi\nvouti --\"mutta korkeat ja luotettavat henkilöt ovat vakuuttaneet,\nettä kuningas on eilen sellaisen käskykirjeen antanut, mutta teidän\nväkenne on sen väkivaltaisesti ja petoksella riistänyt kamaripalvelija\nRaanelta. Jos ette seuraa minua vapaaehtoisesti, niin suonette\nanteeksi, jos minun täytyy käyttää väkivaltaa. Tehkää tehtävänne,\nmiehet!\"\n\nAsestetut miehet lähestyivät tarttuakseen vankiinsa. Silloin ojensi\ndrotsi Pietari juhlallisen arvokkaasti kuninkaallisella sinetillä\nvarustetun merkkinsä. \"Tunnetteko te tämän?\" kysyi hän. -- \"Sen vallan\nnojalla, joka minulla on valtakunnan drotsina, käsken minä teidän\nsilmänräpäyksessä seuraamaan minua itse kuninkaan luo. Jos ette voi\nnäyttää minulle kuninkaan omakätistä käskyä, elköön yksikään tohtiko\nkädellään koskea minuun. Jos tässä olisi sattunut erehdys, enkä minä\nsiitä voi puhdistautua herrani ja kuninkaani edessä, niin silloin olen\nvalmis seuraamaan teitä vankeuteen tai -- jos kuningas niin käskee\n-- kuolemaan. Mutta nyt seuraatte minua! Vielä minä olen valtakunnan\ndrotsi ja teidän herranne.\"\n\nHänen varma ja päättäväinen esiintymisensä hämmästytti porvareita; he\nkatselivat hämmentyneinä toisiinsa ja voutiinsa, joka myöskin näytti\nhämmästyneeltä ja epäröivältä.\n\n\"Lain kirjaimen mukaan te näytätte olevan oikeassa, herra drotsi\",\nalkoi vouti puhua -- \"mutta mitä hyötyä teillä on vastustelemisesta.\nTiedättehän te kyllä itse paremmin kuin kukaan muu, että olette pantu\nviralta, ja että me seuraamme kuninkaan nimenomaista käskyä. Ei taida\npaljonkaan auttaa asiaanne, jos tähän aikaan herätätte hänet, saatte\nvain kuulla tuomionne hänen omasta suustaan. Sitäpaitsi on ankarasti\nkielletty sallia teidän lähestyä linnaa.\" --\n\n\"Sitä kieltoa ei ole kuningas antanut, vaan hänen ja minun\nverivihollisemme\", keskeytti hänet drotsi Pietari kiivaasti. \"Te olette\nvastaanottaneet laittoman kuningaskäskyn niiltä, jotka tavoittelevat\nkuninkaan henkeä, ja tahtovat estää minua varoittamasta häntä. Ellette\ntahdo tulla tuomituiksi majesteettirikoksen-tekijäin ja maankavaltajien\nkätyreinä, niin seuratkaa minua heti.\"\n\n\"Jumala meitä armahtakoon!\" huudahtivat pelästyneet porvarit, toinen\ntoisensa jälkeen. -- \"Mitä nyt teemme, herra vouti? -- Vastatkaa te\nkaikesta. -- Me emme ymmärrä mitään.\"\n\n\"Jos on totta mitä sanotte, että kuninkaan henki on vaarassa\", --\nsanoi vouti miettiväisenä -- \"niin kuka takaa meille, ettette itse ole\nkavaltaja? Te esiinnytte huonossa valossa, herra drotsi. Mitä tekemistä\nteillä tähän aikaan on linnassa?\"\n\n\"Johan sen sanoin! Ja sinne aion vieläkin, ettekä te voi minua kieltää\nsiitä -- minä tahdon virkavelvollisuuteni nojalla kuninkaan luokse\nvaroittamaan häntä kavaltajista. Ei vastaväitteitä, vouti! Te seuraatte\nminua heti tai on henkenne kysymyksessä!\" Odottamatta näihin sanoihin\nvastausta astui drotsi Pietari voimakkain askelin linnaa kohti.\nPelästyneet porvarit väistyivät kunnioittavasti hänen tieltään.\n\n\"Menköön!\" -- sanoi vouti -- \"seuratkaamme häntä, koska hän niin\ntahtoo: ei hän kuitenkaan pääse henkivartijoita etemmäksi. Pitäkää\nvain varanne ettei hän pääse karkaamaan! Aijotko sinäkin mukaan, pojan\nnulikka!\" -- sanoi hän Skirmenille, joka levottomana seurasi herraansa.\n-- \"Vai aijotko auttaa viekasta herraasi pitämään meitä narreina? Mene\nmatkaasi! Sinun suhteesi ei meille ole annettu vartioimiskäskyä.\"\n\n\"Hän seuraa minua, ja te annatte hänen olla!\" komensi drotsi Pietari\nkääntyen heihin päin. -- \"Minä vastaan itse niistä, jotka otan mukaani\nkuninkaan luokse.\"\n\nVouti vaikeni, ja astuttiin edelleen. Linnan etuvahdit, jotka tunsivat\ndrotsin, eivät epäröineet avata porttia hänelle, mutta he eivät\ntahtoneet laskea sisään porvareita eikä kaupunginvoutia; he eivät\npitäneet itseään siihen oikeutettuina.\n\n\"Minun edesvastuullani, he kuuluvat minun seurueeseeni\", sanoi drotsi.\nVouti ja porvarit laskettiin nyt sisään, ja he näkyivät saaneen\nparemmat ajatukset mahtavasta vangistaan, joka niin ihmeellisesti\nhallitsi heitä kaikkia. He kulkivat linnanpihan ylitse pohjoiseen\npäärakennukseen, jossa kuningas itse asui.\n\n\"Jos tässä on tapahtunut erehdys, herra drotsi\", sanoi vouti\nalakuloisella äänellä heidän noustessaan linnanportaita, \"ja minä olen\npetturien pettämä, niin rukoilen Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä:\nelkää saattako minua ja näitä kunnon miehiä onnettomuuteen. Me luulimme\ntoimivamme parhaan tietomme mukaan.\"\n\n\"Kuka antoi teille oikeuden siihen, kaupunginvouti! Lain ja oikeuden\nmukaan teidän tulee toimia eikä oman tai jonkun muun ymmärryksen\nmukaan. Mutta minä tiedän, että teidät on petetty. Nyt jääköön puolet\nväestänne tänne portaisiin, ettei liika hälinä häiritse kuningasta. Jos\nkamaripalvelija Raane tai joku muu herttuan väestä, tuolta toisesta\nsivurakennuksesta, aikoisi ylös näitä portaita, niin sulette te heiltä\ntien minun vastuullani! Ymmärrättekö te minut?\"\n\n\"Niinkuin käskette, herra drotsi!\" vastasi yksi porvareista, jääden\nkuuden miehen kanssa portaisiin. Muut seurasivat drotsia ja hänen\naseenkantajaansa henkivartiosaliin. Täällä antoi drotsi jälellä\nolevien porvarien pysähtyä oven ulkopuolelle samoilla määräyksillä,\njohon he empimättä suostuivatkin, itse astui hän kaupunginvoudin\nja aseenkantajansa kanssa isoon henkivartiosaliin. Kaksitoista\nritarillista herraa, pitkillä heittokeihäillä varustettuina, vartioi\ntäällä kuninkaallisten huoneiden ovea. Muutamat astelivat hiljaa\nedestakaisin jaloissaan villajalkineet, toiset seisoivat siellä täällä\nlattialla, hiljaa keskustellen. Ei kukaan istunut; koko salissa ei\nollut ainoatakaan tuolia tai penkkiä. Kahdentoista melkein loppuun\npalaneen vahakynttilän valo sekaantui aamuhämärään. Kynttilät olivat\nasetetut kiiltävien kilpien alle seinille, ja salin päästä loisti\nkuninkaallinen vaakunakilpi, johon oli kuvattu kaksi leijonaa ja kaksi\nkruunua. Kilpien yläpuolelle oli asetettu ristiin riippumaan kaksi\nkirjavaa lippua, joiden keskellä kyllä oli valtakunnanlipun valkea\nristi, mutta jonka melkein peittivät ne monet miekat, tähdet, avaimet,\npuolikuut, ankkurit, pyörät ja monet muut kokoon kyhätyt koristukset ja\nvertauskuvat, joita on tottunut näkemään kuninkaallisissa rahoissa.\n\nKun ovi avautui, kohottivat henkivartijat keihäänsä ja katsoivat\nhämmästyneinä tulijoihin. \"Drotsi! -- Nuori drotsi Hessel!\" sanoivat he\ntoinen toisilleen, ja häntä tervehdittiin kunnioituksella.\n\n\"Mikä tuo drotsi Pietari Hesselin tänne näin aikaiseen?\" -- kysyi\nvanhempi keskikokoinen mies, astuen häntä vastaan omituisen levottoman\nja epäröivän näköisenä, ja jonka alati vaihtuvat kasvonilmeet\neivät herättäneet luottamusta. Hänellä oli niinkuin muillakin\nritareilla pitkäsulkainen korkea henkivartiahattu päässään ja pitkä\nkeihäs olallaan, mutta hän erosi puvun loistavuudessa heistä.\nRinnalla riippuivat komeat kultakäädyt, ja hänen lyhyt punainen\nhenkivartiavaippansa oli jalokivillä koristettu.\n\n\"Teitä ihmetyttää, ankara, ritari Lave, nähdä minua täällä näin outoon\naikaan\", -- vastasi drotsi Pietari, tarkastaen vanhaa herraa terävin,\nläpitunkevin katsein. \"Mutta minulla on virkani puolesta tärkeä ja\nsalainen asia esitettävänä kuninkaalle, ja minun täytyy viipymättä\nsaada heti puhua hänen kanssaan.\"\n\n\"Tärkeästä ja salaisesta asiasta?\" -- toisti ritari Lave kalveten. \"Ei\nsuinkaan minun tietääkseni ole kapinaa kaupungissa, herra drotsi? Ja,\njos olisikin, niin en minä uskalla herättää senvuoksi kuningasta näin\naikaisin, niin kauan kuin linna on varmasti ja hyvin vartioitu.\"\n\n\"Mutta jos täällä linnanmuurien sisäpuolella on salaisia kavaltajia,\nankara herra ritari!\" -- sanoi nuori drotsi puoliääneen, kääntämättä\nterävää katsettaan ritari Laven levottomista kasvoista.\n\n\"Herra varjelkoon! Mitä te sanotte?\" kuiskasi henkivartiopäällikkö,\ntarttuen häntä suonenvedontapaisesti käsivarteen ja vei hänet\nsyrjemmälle. -- \"Ei kai teillä liene salaisuuksia tulevalle\nappi-isällenne, nuori ystäväni?\" -- lisäsi hän hiljaa, vapisevalla\näänellä. -- \"Jos luulette saaneenne selville jonkinlaisen salaliiton,\nniin kertokaa minulle, että ajoissa voimme varustautua sitä\nvastaan. Mutta onhan se mahdotonta! -- Jos joku tyytymättömistä\nläänitysherroista on vahingossa lausunut varomattoman sanan, niin\najatelkaa toki mitä teette, ennen kuin rupeatte vihatun ilmiantajan\nvirkaa toimittamaan ja ehkä syöksemään onnettomuuteen kunnon miehiä,\njotka arvostelevat vapaammalla katseella nykyistä asemaa! Onko teillä\ntodisteita ketään vastaan?\"\n\n\"Sitä en tohdi sanoa täällä\", -- vastasi drotsi Pietari. \"Meidän\nyksityiset asiamme, herra ritari, saavat väistyä julkisten tieltä.\nMinun täytyy pyytää teitä viipymättä herättämään kuningas. Teidän\nvelvollisuutenne on tehdä se minun käskystäni. Minä vastaan itse\nteostani. Te tiedätte, että hätätilassa minua ei tarvitse ilmoittaa,\neikä kukaan voi kieltää minulta pääsyä kuninkaan luo.\"\n\n\"Sitäpä en oikein usko, nuori urhokas herrani!\" vastasi ritari Lave,\nkoettaen olla ankaran ja käskevän näköinen. -- \"Sillä, jolle kuningas\non uskonut unensa vartioimisen, on oikeus saada tietää miksi hänen\npitää sitä häiritä, -- ja minun ja näiden herrojen on käsketty valvoa,\nettei kukaan ilman pätevää syytä pääse häiritsemään kuninkaan yörauhaa.\"\n\n\"Tässä ei ole sopivaa aikaa eikä tilaisuutta riidellä meidän\noikeuksistamme\", -- alkoi drotsi Pietari taas puhua, vaivoin hilliten\nkiivastumistaan, huomatessaan henkivartioitten tarkkaavat kasvonilmeet.\n\"Vain sana kahden kesken, ritari Lave!\" -- näin sanoen hän veti\nhämmentyneen ritarin vieläkin syrjemmäksi ja jatkoi hiljaa sydämellisen\nosanottavasti: \"minua surettaisi syvästi, ritari Lave Litle, jos minä\nolisin pakoitettu lausumaan teidän nimenne salaliittolaisten joukossa,\njoiden ohella teidän uskollinen sukulaisenne, vanha ritari Jon, ei\naavista teidän nimeänne voitavan mainita, katsoen teidän tärkeään\nasemaanne täällä. Se seura, jonka te kahdeksan päivää sitten jätitte,\nei ollut kuninkaan ystäviä. Mutta minä uskon kuitenkin, että vaikka\nolisittekin osallinen heidän tyytymättömyyteensä, niin ette kuitenkaan\nole osallinen heidän juoniinsa, ja että vielä ehditte vetää jalkanne\npois avonaisen, pohjattoman kuilun partaalta.\"\n\n\"Mitä? Minkälaisia juonia? Minä en ymmärrä teitä, drotsi Pietari! Ette\nkai aseta minua syytteeseen mielipiteistä, joita jokainen tanskalainen\nritari on oikeutettu vaaratta lausumaan sukulaistensa joukossa?\"\n\n\"Minä en ole mikään urkkija tai salainen syyttäjä, joka tahtoisi\nsaattaa teidän tai jonkun muun kunnon miehen onnettomuuteen ajatusten\nja mielipiteiden vuoksi\", -- vastasi nuori drotsi. -- \"Minä en tiedä,\nJumalan kiitos, vielä mitään teistä, mikä voisi riistää minulta toivon\nsaada kutsua kerran teitä isäksi. Minä tiedän, että te ette ollut tänä\nyönä siinä salaisessa kokouksessa, jossa omin neuvoin päätettiin minun\nkuolemantuomioni, että sitten helpommin voitaisiin langettaa kuninkaan.\"\n\nRitari Lave säpsähti ja valahti kuolonkalpeaksi. Hänen levoton\nsielunsa kamppaili lyhyen taistelun, sitten hän äkkiä tarttui nuoren\nritarin käteen. \"Ei, totisesti minulla ei ole siinä osaa eikä arpaa!\"\nsanoi hän. \"Jos minä olisin tiennyt mitä on tekeillä, niin en minä\nolisi valinnut paikkaani tälle kynnykselle. Te olitte vielä eilen\nvaarallinen mies minulle ja minun sukulaisilleni, ritari Hessel!\"\njatkoi hän jännitetyssä mielentilassa. \"Riippuu vain minusta oletteko\nsitä vielä tänään. Se riippuu ehkä vain askeleesta tämän kynnyksen\nyli. Minä voin oikeuden mukaan kieltää teiltä sisäänpääsyn. Minä\nolen luvannut sen, riippuu vain minusta itsestäni, pidänkö sen. Te\nette ole tässä silmänräpäyksessä valtakunnan drotsi eikä teillä ole\nmitään sanomista täällä. Minä olen nähnyt kuninkaallisen käskykirjeen.\njossa teidät, viime keskiyön jälkeen kukon ensi kertaa kiekuessa, on\neroitettu virasta ja tuomittu vankeuteen. Ehkä keskustelu kuninkaan\nkanssa voisi teidät pelastaa. Jos tässä olisi kysymyksessä ainoastaan\nteidän virkanne ja vapautenne, niin antaisin empimättä kuninkaan käskyn\nnojalla vangita teidät tällä paikalla, mutta jos todellakin teidän\nhenkenne on kysymyksessä --\"... Hän keskeytti puheensa ja tuijotti\ntutkivasti nuoreen ritariin, jonka kasveilla väri oli vaihtunut, ja\njoka seisoi kuin salaman lyömänä.\n\n\"Minä en ole ladellut teille valheita!\" -- sanoi drotsi Pietari\ntoinnuttuaan. -- \"Te olette tällä hetkellä mahtava mies: ehkä kuninkaan\nja minun henkeni ovat teidän käsissänne. Mutta siitä, mitä tänä hetkenä\nteette, saatte vastata kuolinhetkellänne vanhurskaan Jumalan edessä.\"\n\n\"Ketkä ovat nämä kaksi henkilöä, jotka ovat teidän mukananne?\" kysyi\nritari Lave.\n\n\"Kaupungin vouti, jonka piti viedä minut vankeuteen, ja minun\naseenkantajani, joka oli läsnä salaliittolaisten neuvottelussa.\nJos viivyn täällä vielä silmänräpäyksen, niin on kaikki ehkä liian\nmyöhäistä. Veriviholliseni valvovat saman katon alla kuin me, heillä\novat ovet auki minun vankilaani ja --\"\n\n\"Hyvä, minä uskon teitä!\" -- sanoi ritari Lave yhä levottomampana.\n\"Olin valmis teidät syöksemään asemastanne, mutta teidän vertanne en\ntahdo pääni päälle, enkä minä seiso tässä kavaltamassa sen elämää,\njota vartioin. Meidän väliltämme ovat tästä päivästä alkaen kaikki\nsiteet katkaistut! Mutta -- minä olin teidän isänne ystävä -- ja jos\nminä ehkä tänäpäivänä pelastan henkenne, nuori mies, niin muistakaa\nsilloin tätä, jos kerran minun ja sukulaisteni kohtalo joutuu teidän\nkäsiinne!\" Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja hän puristi melkein\nsuonenvedontapaisesti nuoren ritarin kättä. \"Minä menen herättämään\nkuningasta!\" -- sanoi hän senjälkeen varmasti ja astui nopeasti sisään\nkuninkaallisiin huoneisiin johtavasta ovesta.\n\nDrotsi Pietari seisoi muutaman minuutin kuin tulisilla hiilillä. Hän\nkuuli ulkopuolelta kovaäänisesti vaadittavan sisälle laskemista, ja\nhän tunsi kamaripalvelija Raanen kimakan äänen, joka kuninkaan nimessä\nvaati avaamaan ovea. Henkivartiat hätkähtivät. Kaksi heistä kiiruhti\nkäytävään katsomaan mitä oli tekeillä. Heti senjälkeen avattiin\nhenkivartiosalin ovi, ja drotsi Pietari näki kamaripalvelija Raanen\nkäytävässä molempien henkivartioiden välissä. Samassa silmänräpäyksessä\naukeni kuninkaan huoneen ovi. Ritari Lave Litle astui nopeasti\nkynnyksen yli ja viittasi drotsi Pietarille. Kiireisin askelin hän\ntotteli viittausta. Ritari Lave lukitsi kuninkaallisten huoneiden\noven hänen jälkeensä ja pyysi henkivartioita asettumaan sen eteen,\nvälittämättä katkeroittaneesta kamaripalvelijasta, joka seisoen\nkeskilattialla julkeasti ja kovaäänisesti syytti henkivartiapäällikköä\nritarivalansa rikkomisesta ja kuninkaan käskyn laiminlyömisestä.\n\n\"Saamme kyllä pian tietää onko drotsi Pietari Hessel oikeudettomasti\npäästetty tästä ovesta sisään tai ei\", vastasi ritari Lave. --\n\"Niin kauan kuin minulla ei ole kuninkaan käskykirjettä, on minun\nvelvollisuuteni laskea drotsi sisään. Mutta kamaripalvelijalla\nei ole tähän aikaan täällä mitään tekemistä, vaikka hän olisikin\nkymmenkertaisesti kuninkaan suosikki. Hyvät herrat, tehkää hyvin ja\ntoimittakaa hänet ulos!\"\n\nKolme henkivartiaa lähestyi raivostunutta Raanea kohotetuin keihäin.\nHän puri hampaat yhteen ja heitettyään kostoa säihkyvän katseen ritari\nLaveen, poistui nopeasti henkivartiosalista.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nHenkivartiosalin ja kuninkaan makuuhuoneen välillä oli suuri,\nholvikattoinen sali, seiniä koristivat kullalla kirjaillut verhot,\nja keskellä lattiaa oli pyöreä pöytä, jonka peitti tulipunainen\nkultaripsuilla reunustettu liina. Siellä kuningas vastaanotti\nne, joiden kanssa tahtoi puhua, ja täällä sai drotsi odottaa sen\naikaa kun kamaripojat auttoivat kuningasta pukeutumaan. Kuninkaan\nmakuuhuoneen ovella seisoi kaunis poika vahasoihtua pidellen, hän oli\nnoin yhdentoistavuotias, ja hänen yllään oli soihtupoikien punainen\nsilkkitakki. Poika hieroi unta silmistään ja katseli ihmetellen ja\nkunnioituksella kookasta, totista ritaria, joka näin uskalsi häiritä\nkuninkaan yörauhaa. Hän oli pienen Eerik prinssin leikkitoveri Åke\nJonsen; hän oli yhtä vanha kuin prinssi ja otti joka päivä drotsi\nPietarin johdolla osaa tämän aseharjoituksiin ja koko ritarilliseen\nkasvatukseen. Soihtu valaisi pojan lempeät, melkein neitseelliset\nkasvot, hänen seistessään siinä pitkät, keltaiset kiharat valuen\nliinaiselle kaulukselle, ja tumman siniset silmät ihailevalla\nkunnioituksella kiinnitettyinä opettajaansa. Ystävällisen pojan\nnäkeminen näytti palauttavan drotsi Petarin rauhallisuuden, herättäen\nhänen mieleensä rohkeita toiveita viattomuutensa ja oikean asiansa\nvoitosta. Hän taputti ystävällisesti pojan poskea. \"Hyvää päivää,\nÅke!\" -- sanoi hän -- \"oletko ollut liian aikaiseen jalkeilla tänä\naamuna? Sinä taidat nähdä vielä unia. Nuori kuninkaasi on varmaan vielä\nnukkumassa?\"\n\n\"Kyllä, rakas drotsi! Eilen illalla me painimme väsyksiin asti prinssi\nKristofferin kanssa, ja sitten oli minun soihtuvuoroni. Olen valvonut\nkoko yön tässä ovella. Mutta aamupuolella eivät enää silmäni tahtoneet\npysyä auki, ja äsken ritari Laven tullessa sisään soihtuni oli vähällä\nsammua. Ettehän ole senvuoksi minulle vihainen?\"\n\n\"Minä tiedän, että sinä olet rohkea ja tarkkaavainen poika, joka et\ntavallisesti nuku silloin kun on valvomisen aika, ja se on tärkeää,\nÅke. Me elämme ajassa, jolloin jo aikaisin saa oppia valvomaan ja\nrukoilemaan.\"\n\n\"Kyllä minä olen rukoillutkin!\" vastasi poika: -- \"Minä rukoilin\nJumalaa ja Pyhää neitsyttä prinssi Eerikin ja teidän puolestanne, ja\nkuningattaren ja kaikkien hyvien ihmisten puolesta. Mutta silmäni\npainuivat kuitenkin kiinni, ja jos kuningas olisi kutsunut minua, niin\nminä olisin ollut onneton.\"\n\n\"Minä annan sinulle hyvän neuvon, Åke! Jos sinun pitää väsyneenä valvoa\nkuninkaan tai prinssin ovella, niin kuvaile vain mielessäsi, että\nmurhaajat vaanivat oven ulkopuolella päästäkseen sisään pahaa tekemään,\nSilläaikaa kun sinä ummistat silmäsi, ja vakuutan sen sinulle että\npidät silmäsi auki.\"\n\n\"Hyvä Jumala, herra drotsi! -- eihän semmoista toki milloinkaan voi\ntapahtua; suojeleehan hyvä Jumala ja Pyhä Neitsyt meitä siitä.\"\n\n\"Kyllä he suojelevatkin, muuten ei auttaisi vaikka koko maailman\nsotajoukot meitä vartioisivat\", -- vastasi drotsi, \"senvuoksi elkäämme\neläkö levollisina ja huolettomina maailmassa, kaikkein vähemmin sinä,\njoka olet tuleva ritari ja kuninkaan vartia\".\n\nNyt kuului kuin hopeakellon hiljaista kilinää. Kuninkaallisen\nmakuuhuoneen kaksoisovet avautuivat, ja niiden molemmin puolin seisoi\nkaksi poikaa soihdut kädessä. Drotsi Pietari astui taapäin, salin\näärimmäiseen päähän, ja pieni Åke kääntyi nopeasti avonaista ovea\nkohti. Hän taivutti soihtunsa kivilattiata vasten ja astui takaisin\nsaliin päin. Kookaskasvuinen herra astui kynnyksen yli lyhyvin,\nepävarmoin askelin. Hän piteli oikeassa kädessään kuin keppinä suurta\nmiekkaa, joka oli kolmen sormen levyinen, seitsemän korttelin pituinen\nja ristikahvalla varustettu, ja lyhyt viitta oli kepeästi heitetty\nhänen hartioilleen. Hän jäi hetkeksi seisomaan ja tähysteli terävällä,\nlevottomalla katseella ympäri salia, kunnes räpyttävä silmä viimeinkin\nviivähti silmänräpäykseksi tähystämään epäluuloisena kuningattaren\nsuosikkia, joka tervehti nöyrästi kuningasta, jääden seisomaan\netemmäksi. Kuningas astui vielä pari askelta eteenpäin, sitten hän\nviittasi soihtupojille; he kiinnittivät soihtutangot kullattuihin\nmessinkirinkeihin, jotka olivat niitä varten laaditut, puolen kyynärän\npäähän seinäverhoista. Sen tehtyään he kumarsivat kuninkaalle ja\npoistuivat takaperin kulkien takaisin makuuhuoneeseen, jonka ovi oli\njäänyt puoleksi auki, ja jossa neljä henkivartiaa keihäineen näkyi\nliikkuvan. Kuningas astui niin kauas ovesta kuin oli tarpeellista, että\nsaattoi toisten kuulematta puhua ritarin kanssa.\n\n\"Te tohditte tulla silmieni eteen, ritari Hessel, ja tähän aikaan!\"\nsanoi hän kovalla ja kiivaalla äänellä. -- \"Te rohkenette esittää\ntärkeitä ja salaisia asioita, jotka koskevat meitä itseämme ja\nmeidän kuninkaallisen persoonamme turvallisuutta! Jos luulette tällä\nuudella typerällä röyhkeydellä hankkivanne itsellenne tilaisuuden\npuolustaumiseen sekä armahdukseen, niin erehdytte! Puhukaa, mutta ei\nsanaakaan teistä itsestänne. Mikä on se asia, joka koskee minun ja\nvaltaistuimen turvallisuutta?\"\n\n\"Minä tiedän, ja voin sen todistaa\", vastasi nuori drotsi rohkeasti\n-- \"että te olette tänä yönä nukkunut saman katon alla miesten\nkanssa, jotka kahdeksan päivää sitten solmivat Möllerupin talossa\nliiton valtakuntaa ja kruunua vastaan, tuon hurjapäisen marskin Stig\nAndersenin, kanssa.\"\n\n\"Todista se!\" sanoi kuningas kalveten.\n\n\"Sen voin, jos pidätte Antvorskovin kunnianarvoisaa prioria, mestari\nMartti Mogensenia, rehellisenä ja luotettavana miehenä, ja tahdotte\nuskoa enemmän hänen kuin minun todistuksiani.\"\n\n\"Mestari Martti!\" toisti kuningas. \"Hän on minulle uskollinen, eikä ole\nsopimattomalla kohteliaisuudella kiertoteitä tunkeutunut valtaistuimeni\nääreen. Onko hän täällä?\"\n\n\"Ei, herra kuningas!\" vastasi ritari hehkuvin poskin ja hillitsi\nvaivoin loukattua kunniantuntoansa, jonka puhdistaminen oli häneltä\nkielletty -- \"mutta hän on antanut minulle viittauksen, jota olen\noikeutettu ainoastaan puoleksi ilmaisemaan. Te tunnette hänen\nkäsialansa ja sinettinsä, herra kuningas!\"\n\n\"Sen toki tunnen, olihan hän kolme vuotta minun kanslerini.\"\n\n\"Lukekaa siis tämä kirje, ankara herrani ja tuomarini, ja te näette,\nettä minä en ainoastaan pyytääkseni teiltä armonosoitusta koettanut\neilen niin kiihkeästi päästä puheillenne, ja etten minä vain\npuhdistaakseni itseäni seiso täällä edessänne tänä hetkenä!\"\n\n\"Ei sanaakaan teistä itsestänne, -- vaiti!\" Kuningas luki nopeaan ja\nlevottomana kirjeen, sillävälin usein heittäen pikaisen ja levottoman\nsilmäyksen ritariin. \"Tosiaankin, hyvin arveluttava kokous\", sanoi hän\n-- \"mutta ei tässäkään ole olemassa muuta kuin epäilyksiä ja arveluita,\nei ainoatakaan varmaa todistusta, ei ainoatakaan tekoa, josta voisin\nlangettaa kuolemantuomion, -- ja missä ovat ne tunnetut nimet, joista\ntäällä puhutaan?\"\n\n\"Minun muistissani, herra kuningas! Se lehti, johon ne olivat\nkirjoitetut, käskettiin minun hävittää.\"\n\n\"Nimitä petturit! Heidät on vangittava!\"\n\n\"Niin väkivaltaisiin tekoihin en toki teitä kehoita! Ketä laki ei\nole langettanut, ei minun kuninkaani tuomitse. Minä en tule tänne\nilmiantajana, vaan varoittajana. Mestari Martin kirjoitus ei langeta\nketään. Se on vain viittaus, mutta näinä levottomina aikoina, herra\nkuningas, se viittaus on tärkeä.\"\n\nKuningas oli levottoman ja huolestuneen näköinen.\n\n\"Hurskas herra näkyy tietävän enemmän kuin uskaltaa sanoa\", jatkoi\nritari: \"luulenpa melkein, että joku katuva kanssarikollinen on\nhänelle, sielunpaimenelleen, keventänyt raskautetun mielensä. Mutta\nkaikkien niiden miesten kanssa, jotka hän minulle nimitti epäiltävinä,\non hän itse puhunut ja turhaan kehoittanut heitä uskollisuuteen.\nUseimmat heistä olivat äsken matkatovereitani matkustaessani\nBeltin yli, ja vaikka minä en vielä voi esittää varmaa todistusta\nyhtä ainoatakaan vastaan heistä, on minulla kuitenkin täysi syy\nyhtyä mestari Martin sanoihin ja pyytää teitä olemaan varuillanne\ntyytymättömien lääniherrojen suhteen, ja pitämään silmällä jokaista\nheidän askeltaan. Möllerupin kokous on siitä osoitus. Teidän uskollinen\nkamaripalvelijanne Raane, voi sen todistaa, sillä hän oli siellä läsnä.\"\n\n\"Raane?\" -- huudahti kuningas hämmästyneenä, -- \"siitä hän ei ole\npuhunut minulle. Voin sanoa teille, että hän on minun urkkijani, ja\nhänellä on oikeus olla niissä seurassa haluaa, ja puhua mitä tahtoo,\nkunhan hän vain ilmoittaa kaikesta minulle. Jos hän on ottanut osaa\ntähän kokoukseen, niin on hän ollut siellä urkkiakseen tyytymättömiä,\nja lienee hänen vaitiolollaan omat tärkeät syynsä.\"\n\nRitari puisti päätään. \"Minä en luota häneen, herra kuningas. Mutta\nkokous on varmasti pidetty, sen tiedämme, ja tyytymättömät me tunnemme.\nEhkä minä jo kahdeksan päivän kuluessa voin hankkia varmat tiedot\nsiitä, että eräs heidän joukostaan on liitossa valtakunnan vihollisten\nkanssa, hautoen mielessään yhtä vaarallisia kuin petollisia aikeita.\"\n\n\"Kuka heistä se on? Sano suoraan! Hän ei pääse elävänä käsistäni!\"\n\n\"Ei, niin, teidän armonne!\" -- vastasi drotsi Pietari pelkäämättä.\n\"Täällä hän on teidän vieraanne ja aseeton, ja valtakunnan laki\nsuojelee häntä. Minä en nyt vielä voi mainita hänenkään nimeään. En\nvoi panna ketään syytteeseen ennenkuin minulla on todisteet, herra\nkuningas!\"\n\n\"Muistakaa kenen kanssa puhutte!\" -- keskeytti hänet kuningas, koettaen\nturhaan ankaralla ja käskevällä äänellään peittää levottomuuttaan. --\n\"Mitä muuta voitte kertoa?\"\n\n\"Jos sallitte minun nyt puhua asiasta, joka koskee minua itseäni,\nniin voin valantehneen todistajan avulla näyttää toteen, että\nsalainen tuomioistuin on tänä yönä päättänyt kuolemani, estääkseen\nminun ilmaisemasta, mitä tiesin kavaltajista, ja voidakseen rauhassa\ntoteuttaa kruunulle ja valtakunnalle niin turmiolliset aikeensa.\"\n\n\"Mitä? Kuka täällä uskaltaa tuomita kuolemaan minun tietämättäni.\nMinä olen tuominnut teidät vankeuteen, se on totta. Mutta ennenkuin\ntuomitsen teidät kuolemaan, tahdon pohtia asiata. Ensin pääasiaan!\nTahdon tietää mitkä ne rikokselliset aikeet kruunua ja valtakuntaa\nvastaan ovat, joiden jälillä te luulette olevanne. Kuka niistä on\nkuullut?\"\n\n\"Minun uskollinen aseenkantajani, Klaus Skirmen. Minä olen ottanut\nhänet mukaani. Hän on tuolla ulkona ja on valmis valallaan vahvistamaan\nsanansa.\"\n\n\"Antaa hänen tulla!\" käski kuningas.\n\nDrotsi Pietari aukaisi oven ja viittasi. Reippaana ja rohkeana astui\nnuori aseenkantaja sisään ja kertoi lyhyesti ja selvästi mitä oli\nkuullut oviverhon takaa. Kun kuningas oli kuunnellut loppuun, ojensi\nhän miekkansa ristikahvan häntä kohti. \"Vanno!\" sanoi hän. -- \"Vanno,\nettet ole täällä lausunut ainoatakaan valheellista sanaa herrasi\npelastukseksi!\"\n\n\"Niin totta kuin Herra ja Pyhä Neitsyt minua auttakoot!\" sanoi Klaus\nSkirmen kovalla ja varmalla äänellä, laskien kätensä miekankahvalle.\n\n\"Hyvä! Nyt voit mennä!\"\n\nKlaus Skirmen kumarsi äänettömästi ja poistui, luotuaan osanottavan\nsilmäyksen herraansa.\n\n\"Kamaripalvelija Raanekin mukana?\" sanoi kuningas miettiväisesti. --\n\"No niin, siihen on hänellä oikeus. Pahimmatkin kapinalliset puheensa\nhän on lausunut minun suostumuksellani, urkkiakseen toisia. Tänään hän\ntekee minulle kaikesta selvän.\"\n\n\"Varokaa häntä, herra kuningas! Minä en luota häneen.\"\n\n\"Mutta minä luotan häneen. Ei sanaakaan hänestä! Minä tiedän, että te\nvihaatte häntä. Olemme jo kauan tunteneet herttuan ja hänen ystäviensä\ntyytymättömyyden, mutta mitkä ovat heidän aikomuksensa?\"\n\n\"Minun luullakseni samanlainen valtiokeikaus, kuin se, jonka teidän\narmonne itse marski Andersenin ja Jaakko kreivin kanssa pani toimeen\nRuotsissa.\"\n\n\"Epäilyksiä ja yhä vain epäilyksiä! Jos ette tiedä mitään varmasti,\nniin mitä auttavat teidän viittauksenne ja varoituksenne? Jos täällä\nmaassa on pettureita ja majesteettirikoksentekijöitä, jotka vielä\npäälle päätteeksi uskaltavat tunkeutua vieraiksi linnaan, niin\nottakaa heidät kiinni ja hakekaa teloittajat! -- On jo aika näyttää\nuppiniskaisille herroille, että meillä täällä on yhtä terävät miekat\nkuin Ruotsissa.\"\n\n\"Muistakaa, herra kuningas, että se valtaistuin, jonka ruotsalaisten\nveriset kirveet laittomasti pystyttivät, ei ollut vanha ja\noikeudenmukainen, vaan anastettu, ja kapinalliset asettivat sen\nvaltakunnan lakien ja kuningasvallan raunioille. Jos kruunun laillisuus\nja majesteetin pyhyys tahdotaan säilyttää loukkaamattomana, niin on\nlaki yksin sen tuki, eikä täällä tule kysymykseenkään tukahuttaa\nkapinaa hirmuvaltaisella ja julmalla verilöylyllä.\"\n\n\"Mitä sinä sitten vaadit minun tekemään? -- Sano suoraan, urhokas\ndrotsi Pietari!\" -- sanoi kuningas huolissaan. -- \"Sinä olet rehellinen\nalamainen. Tahdon unohtaa mitä oli välillämme. Nyt, sano suoraan, mitä\nnyt on tehtävä?\"\n\n\"Minun ymmärtääkseni, herra kuningas, on viisainta, että pysymme aivan\nrauhallisina, emmekä vähimmälläkään tavalla ole tietävinämme, että\nsemmoiset kavaltajat ovat keskellämme. Danehoven ajaksi asetamme yöksi\nkaksinkertaisen vartion, mutta seurustelemme kaikella kohteliaisuudella\nylhäisten vieraiden kanssa. Antaa Danehoven asioiden kulkea rauhallista\nkulkuaan, elkäämme levottomuudella loukatko vastapuoluetta. Laillisesti\nvalitut sovintotuomarit saavat valallaan ja omantunnon mukaisesti\nratkaista riita-asiat. Mutta kun herttuan asia on ratkaistu, silloin\non aika pitää silmällä jokaista kapinallisten askelta. Jos heidän\npäämiehensä matkustaa maasta pois, niin silloin on luultavaa, että hän\nhakee vierasta apua ja palajaa sotajoukon etunenässä, ja silloin on\nheti ryhdyttävä kiireellisiin varustuksiin sen estämiseksi. Jos hän\nrauhallisena vetäytyy takaisin linnaansa, niin ei meillä aluksi ole\nmitään pelättävää, sillä silloin on myrsky ohitse, ja silloin voimme\nehkä vielä rauhallisesti ja voimakkaasti, mutta ennen kaikkea ankaralla\noikeudenmukaisuudella pelastaa maan ja valtakunnan.\"\n\n\"Drotsi Pietari, te olette helmi minun kruunussani! Ja minä olen hullu,\njos heitän sen luotani oikun tähden!\" sanoi kuningas nyt rauhoittuneena\nja taputti häntä ystävällisesti olkapäälle. -- \"Se käsky, jonka eilen\npahalla tuulella ollessani julkaisin -- --\"\n\n\"Sen tuon tässä teille, herrani ja kuninkaani, kuullakseni sen\nvahvistuksen tai kumoamisen teidän omasta suustanne.\"\n\n\"Mitä hittoa! Onko se sinun kädessäsi, eikä kaupungin voudilla.\nTotisesti, jos voit olla yhtä ovela silloin kun kuninkaasi asia on\nkysymyksessä kuin nyt itsesi suhteen, niin oletpa kullan arvoinen,\nPietari Hessel! Anna tänne!\"\n\nDrotsi Pietari ojensi hänelle vangitsemiskäskyn. Kuningas repi sen\nrikki ja heitti sen lattialle, sanoen hymyillen ja leikillisellä\näänellä: \"Kas niin, siinä ovat vankilamuurinne, uskollinen drotsini.\nMinä näen, että voin luottaa teihin suurissa asioissa, enkä senvuoksi\ntahdo vaatia teitä tilille pikkuasioista. Koska siis täällä ei ole\nvaaraa pelättävissä, ja te lupaatte varustautua vastaisten varalle,\nniin minä tahdon seurata teidän neuvoanne ja pysyä aluksi rauhallisena.\nMutta tunnustakaa nyt minulle suoraan, nuori, uljas herra ritarini\",\njatkoi hän, näennäisesti välinpitämättömällä äänellä, \"voitteko kehua\nolevanne tuttavallisemmassa suhteessa erääseen kauniiseen naiseen,\njonka värejä te kannatte? -- No, elkää punastuko! Ei kukaan tiedä\nparemmin kuin minä, miten hurmaava hän väliin voi olla, enkä minä\nkuolemaan tuomitse rakastuneen sanan, rohkean katseen, enkä salaisen\nkädenpuristuksenkaan tähden. Tunnenpa melkoisen hyvästi kauniimman\nsukupuolen: ei ankarin eikä kunniallisinkaan ole kylmä nuorta,\nrakastettavaa ritaria kohtaan, jolla on sekä viisautta, että hienot ja\nylhäiset tavat. Olette kai huomannut, että minä en pane niin suurta\nmerkitystä sellaisiin pikku-asioihin, ja että itsekin usein unohdan\nkruunun taakan ja majesteetin ankaran arvokkaisuuden yhden tai toisen\nhupaisen seikkailun vuoksi.\"\n\nTämä puhe kohotti hehkuvan punan drotsi Pietarin kasvoille, ja häntä\nhävetti katsoa kuninkaaseen, joka alentui tuommoista puhumaan.\nViimeinkin hän tointui ja katseli kuninkaan kasvoilla ilmenevää\nviekasta ja levotonta hymyilyä puoleksi loukatulla ylpeydellä,\nylenkatseella ja salaisella kauhulla, joka ei jäänyt hänen oikulliselta\nja epävakaiselta hallitsijaltaan huomaamatta. Hän laski kätensä\ntotisena rinnalleen ja vaikeni.\n\n\"Kas niin! Ymmärrättehän toki leikkiä?\" sanoi kuningas äkkiä totisena.\n\"Mutta se ei taida sietää leikinlaskua. Jos ritari palvelee naista\nkunnioittaen, ei se kuninkaaseen kuulu. Kylliksi siitä asiasta. Mitä\ntyytymättömiin tulee, vastaatte te siis minulle siitä, että täällä ei\nole vaaraa tarjona. Te ryhdytte tarvittaviin toimenpiteisiin linnan\nja Danehoven vartioimisesta! Niin pian kuin se on lopussa, pidätte\nte silmällä päämiestä, ja heti kun hän astuu jalallaan skonelaiselle\npohjalle, on hän meidän vankimme!\"\n\n\"Kuitenkin ainoastaan siinä tapauksessa, teidän armonne, että saamme\nne tiedot, joita minä vielä odotan?\" huomautti drotsi Pietari. --\n\"Niin väkivaltaisiin toimenpiteisiin voivat ainoastaan pakoittavimmat\nolosuhteet oikeuttaa, silloinkun todennäköisyys lähenee varmuutta, ja\nvaltakunnan laki ja oikeus --\"\n\n\"Vaiti siitä!\" huudahti kuningas kiivaasti: -- \"Ei mikään laki estä\nminun kättäni ulottumasta kavaltajiin. Drotsi Pietari, te olette\nminun mielestäni liian omantunnon mukainen; mutta kylliksi siitä\nnykyhetkellä. Toimikaa tarmokkaasti ja varovaisesti! Todistukseksi\nsiitä, että minä vielä nyt niinkuin ennenkin pidän teitä yhtenä\nviisaimmista ja kunnollisimmista palvelijoistani, vastaanottakaa\ntämä kunnialahja!\" Tämän sanoessaan hän irroitti suuret, jalokivillä\nkoristetut kultakäätynsä ja kiinnitti ne drotsin kaulaan, ojentaen\nhänelle kätensä suudeltavaksi.\n\nÄäneti ja katkerasti tuntien, ettei voinut niin hartaasti kuin sitä\ntoivoikin, sydämestään kunnioittaa sitä ihmiskättä, joka kantoi pyhää\nkuninkaallista valtikkaa, taivutti ritari puoleksi polveaan lattiaa\nvastaan ja kosketti kevyesti huulillaan kuninkaan kättä. Sitten hän\nnousi ja odotti merkkiä poistuakseen.\n\n\"Vielä sana!\" -- alkoi kuningas puhua. \"Minä tiedän, että te olette\nkauan epäillyt kamaripalvelija Raane Jonsenia, jota te ette kärsi. Te\nolette yllättänyt hänet kevytmielisessä seikkailussa ja vangituttanut\nhänet. Hän pakeni ja turvautui minun armoihini. Minä olen päästänyt\nhänet vapaaksi. Annetaan sen asian unohtua! Mutta miksi te yhä\nepäilette häntä, vielä nytkin, kuultuanne, että hän vain näön vuoksi\nseurustelee vihollisieni kanssa, salaisesti palvellakseen sillä minua?\"\n\n\"Suoraan sanoen, herra kuningas, ne toimet, joihin häntä käytetään,\neivät ole hänelle kunniaksi, ja semmoiseen kaksimieliseen ihmiseen ei\nkenenkään pidä luottaa. Toiminnastaan Möllerupissa käydessään hän ei\nole kertonut teille, ehkä Martti mestari voi antaa paremmat tiedot\nsiitä.\"\n\n\"Lähetä pikaviesti hakemaan tänne Antvorskovin hurskas ja viisas\nherra!\" -- sanoi kuningas. -- \"Minä tahdon selvyyttä asiaan, ja se mies\nvoi sanoa meille enemmänkin.\"\n\n\"Hän on jo matkalla ja saapunee tänne ennen päivällistä. Mutta minä\nnäin kamaripalvelijan henkivartiosalissa, hän on kyllä siksi viekas,\nettä voi puhdistautua. Mutta minä pyydän teitä, herra kuningas, elkää\nuskoko häntä liiaksi. Muistakaa, että hän on Stig Andersenin onnettoman\nvaimon sisarenpoika!\"\n\n\"Hyvä!\" -- vastasi kuningas kalveten. \"Siitä ei teidän tarvitse\nmuistuttaa minua. Ovathan uljas ritari Jon, ja teidän tuleva\nappi-isännekin, Flynderborgin Lave ritari, samaa sukua. Niin kauan kuin\nRaane uskollisesti palvelee minua, ei minulla ole minkäänlaista syytä\nepäillä häntä. Paljaalla rehellisyydellä ei maailmassa päästä pitkälle.\nViekaskin palvelija on välistä tarpeen. Mutta kylliksi siitä! Nyt\nmenkää, rehellinen Pietari drotsini\", sanoi kuningas äkkiä lempeästi\nja tuttavallisesti. -- \"Näyttäkää nyt, että olette luottamukseni\nansainnut. Ilmoittakaa kaikesta Jon ritarille ja David Thorstensonille\nja neuvotelkaa heidän kanssansa. Jumalan haltuun!\"\n\nKuningas kääntyi äkisti ja drotsi Pietari poistui. Vartiosalissa oli\nritari Laven sijalla hänen sukulaisensa ritari Jon Litle. Hän oli\npieni lujarakenteinen mies, hänen lyhyet, suorat hiuksensa olivat\naivan harmaat, ja hänen liikkeensä vilkkaat, melkein nuorekkaat. Hänen\nviisaat, läpitunkevat silmänsä ja ankara sotaherrankatseensa, sekä\nse lyhyt voimakas puhetapa, jota hän useimmiten käytti, ilmaisivat\nvanhaa sotilasta ja käskijää, ja mahtavimpien henkivartioiden rinnalla,\nulkonaisesta komeudesta huolimatta, hän jo paljaalla esiintymisensä\nylevämmyydellä osoitti olevansa ensimäinen henkivartiopäällikkö\nja ylin valtakunnanneuvos. Tämä mahtava mies, jota nuori drotsi\nkunnioitti ja rakasti isällisenä ystävänä, oli tänä aamuna harvinaisen\naikaiseen lähtenyt linnaan ja ottanut haltuunsa sukulaisensa paikan\nhenkivartiopäällikkönä. Hänelle oli jo kerrottu siitä vaarasta, josta\ndrotsi Pietari nyt oli niin onnellisesti pelastunut. Seisoessaan\ntotisesti keskustellen kaupunginvoudin kanssa, hän näki drotsi\nPietarin astuvan ulos kuninkaallisten huoneiden ovesta, kuninkaan\ntunnettu kultakääty kaulallaan. Sydämellisesti iloiten hän astui\ndrotsi Pietaria vastaan ja pudisti osanottavasti hänen kättään.\nKyyneleet kimaltelivat hänen ankarissa silmissään; mutta sanomatta\nsanaakaan nuorelle ystävälleen, hän kääntyi rauhallisesti ja hymyillen\nkaupunginvoudin puoleen. \"Niin kuin näette, hyvä voutini!\" -- sanoi hän\nmelkein välinpitämättömällä äänellä. -- \"Herra drotsi Pietari Hessel\ntuo mukanaan uuden osoitteen kuninkaan armosta ja suosiosta. Kaikki oli\nväärinkäsitystä. Te olette erehtynyt: mutta siihen olivat olosuhteet\nsyynä. Mene Jumalan haltuun!\"\n\nVouti kumarti poistuessaan ääneti ja kunnioittavasti sekä vanhalle\nritarille, että drotsi Pietarille.\n\n\"Voitteko keskustella kanssani tunnin ajan ennen Danehoven alkua, herra\nvaltioneuvos!\" -- kysyi drotsi Pietari. -- \"Minulla on teille tärkeitä\nasioita ilmoitettavana.\"\n\n\"Kyllä, kun ensiksi olen puhunut kuninkaan kanssa. Odottakaa minua\npuolen tunnin päästä kotonani! Thorstenson on täällä. Linnanvartio\non kaksinkertainen. Ei ole vaaraa. Pysykäämme vain rauhallisina ja\ntyyninä.\"\n\nTämän sanottuaan hän kääntyi nopeasti, ja annettuaan viittauksen\nyhdelle henkivartioista, hän astui heti kuninkaan huoneisiin.\n\nRitari, jolle vanha herra oli antanut tuon viittauksen, oli kookas ja\ntummanverinen, hänen pitkä, tummanruskea huulipartansa ulottui kahtena\npalmikkona kaulukselle ja yhtyi siellä tuuheaan tiheäkähäräiseen\nposkipartaan, joka melkein puoleksi peitti vielä jotensakin nuorekkaat,\nmutta laihat ja voimakkaat soturinkasvot. Hänen tummanruskeat silmänsä\nolivat täynnä tulta ja ne kuvastelivat kiivautta ja intohimoisuutta.\nHän otti henkivartiopäällikkyyden valtaneuvoksen poissaollessa,\nasettuen lähimmäksi kuninkaan huoneisiin vievää ovea. Se oli ritari\nDavid Thorstenson. Drotsi Pietari lähestyi häntä toverillisen ystävän\ntavoin, ojentaen hänelle kätensä. He vaihtoivat pari sanaa keskenään.\nRitari nyökäytti päällään, heittäen terävän katseen ovelle. Sitten\ndrotsi Pietari tervehti tarkkaavaisia henkivartioita ja poistui\nnopein askelin henkivartiosalista, kuitenkin osoittamatta kiirettä ja\nlevottomuutta. Missä hän vain kulki, astuivat palvelijat ja hoviväki\nkunnioittavasti syrjään, katsellen häntä ihmetellen ja uteliaina.\nHuhu siitä, että jotakin tavattomampaa oli tapahtunut, ja että drotsi\nHessel, kuningattaren mahtava suosikki, olisi joutunut epäsuosioon, oli\nsaattanut koko linnanväen liikkeelle. Nyt koettivat kaikki kokkipojat,\npalvelijat ja keittiötytöt kilvan päästä häntä näkemään, kun hän astui\nalas linnanportaita, kuninkaan suuri kultakääty rinnallaan.\n\nNuori drotsi ei ollut ensi kertaa ihmisten huomion esineenä, eikä\nse myöskään ollut hänelle vastenmielistä. Hän ei voinut kieltää\nsitä, että se oli hänelle melkein mieluista, vaikka hän siellä\ntäällä näkikin yhden ja toisen kuiskailevan tavalla, joka olisi\nsyvästi loukannut häntä, jos hän olisi tiennyt mitä puhuttiin hänen\notaksutusta suhteestaan kuningattareen. Mutta ne uteliaat katseet,\njotka häntä tarkastivat, ilmaisivat kuitenkin enimmäkseen kunnioitusta\nja hyväntahtoisuutta, ja hänen komeaa, ryhdikästä ulkomuotoansa\nnäkyivät kaikki somat neitoset erityisesti ihailevan. Linnanportilla\nhän kohtasi joukon vieraita ritareita ja ylhäisiä herroja, joita\nihmeekseen näki näin aikaisin liikkeellä. Heidän joukossaan hän\nhuomasi herttua Waldemarin ja kamaripalvelija Raanen. He eivät\nolleet häntä näkevinään, ja drotsi Pietari astui tyynesti edelleen,\ntuntien salaisella ylpeydellä astuvansa voittajana heidän ohitsensa.\nKuitenkin varoi hän tarkasti osoittamasta sitä kasvojensa ilmeillä tai\nliikkeillä. Hän astui ääneti ja totisena heidän ohitsensa, tervehtien\nheitä kylmästi, mutta ritarillisella kohteliaisuudella, johonka he\nmyöskin näennäisen kohteliaasti vastasivat, osoittamatta vähintäkään\nvastenmielisyyttä tai hämmästystä. Aseenkantaja Skirmen oli odottanut\nherraansa linnanportailla ja seurasi nyt häntä peittelemättömän iloisen\nnäköisenä. Kulkiessaan herttuan ja Raanen ohi, ei Skirmen voinut olla\nitsetyytyväisesti hymyilemättä heitä tervehtiessään ja astuessaan\ntavallista suorempana heidän ohitsensa. Hänen isäntänsä huomasi sen.\n\"Elkäämme riemuitko liian aikaisin, uskollinen, rehellinen Skirmen!\"\nsanoi hän vakavasti. \"Meidän vihollisemme ovat vielä mahtavia, ja\nylpeys käy usein lankeemuksen edellä. Enpä ole itsekään siitä aivan\nvapaa. Me olemme kaikki taipuvaisia uhmailemaan onnestamme, mutta se on\nkiusaus, joka meidän on voitettava!\"\n\nSkirmen punastui ja vaikeni. Ylimielinen ilme katosi heti hänen\nkasvoiltaan, ja hän seurasi ujona ja uskollisena ritarillista herraansa\ntämän asuntoon.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nDrotsi Pietari tapasi haavoitetun vieraansa valveilla ja iloisena.\nHän tutki haavan yhdessä kuninkaallisen haavalääkärin kanssa, joka\nviimeinkin oli saapunut. Kreivi määrättiin pysymään muutaman päivän\nvuoteessa ja olemaan liikkumatta. Mutta tämä hiljaa oleminen ei ollut\nkreivi Gerhardin mieleen. Hän neuvotteli lääkärin kanssa pyytäen\nainakin kahdeksan päivän kuluttua päästä liikkumaan ja olemaan mukana\nhovijuhlassa, jolla Danehove lopetettiin. Siitä annettiin hänelle\ntoivoa ja sillä ehdolla hän rauhoittui. Mutta hänelle oli kovana\nkoetuksena se, ettei saisi kahdeksaan päivään juoda viiniä eikä\nlyhentää aikaansa nauramalla sydämen pohjasta narrinsa kujeille. Drotsi\nPietari jätti hänet sitten lääkärinsä ja talonväen hoitoon, pyytäen\nkreiviä ja hänen seuruettaan olemaan kuin kotonaan hänen talossaan\nja suomaan anteeksi hänen poissaolonsa, jonka virkavelvollisuudet\nvaativat. Sitten hän kiiruhti Jon ritarin asuntoon, johon vanha\nvaltaneuvos vähän senjälkeen saapui. Heillä oli kaksi tuntia kestävä\nsalainen keskustelu erittäin tärkeistä valtiollisista asioista. Sen\njälkeen he menivät yhdessä messuun Frue-Kirkeen, jossa koko hovi oli\nsaapuvilla, ja jossa Jon ritarin vaimo, Ingefrid rouva, ja hänen\ntyttärensä Cecilia, istuivat kuninkaallisessa penkissä, lähinnä\nkookasta, kaunista Agnes kuningatarta. Kun ritari Jon ja drotsi\nPietari astuivat kirkkoon, kääntyivät kaikkien silmät drotsiin ja\nkuninkaalliseen penkkiin, ja luultiin huomatun heikon punan kohonneen\nkuningattaren valkoisille poskille, kun hän ohimennen vastasi Jon\nritarin ja drotsin tervehdykseen. Heti messun loputtua virtaili\nritareita ja hengellisiä herroja suurin joukoin linnan tilavaan\nritarisaliin, jossa Danehove oli kokoontuva ensi päivinä. Se vanha\ntapa, että kokoonnuttiin taivasalla, jäi yhä enemmän unohduksiin,\nkoetettiin siten syrjäyttää porvarit ja talonpojat ottamasta osaa\nDanehovessa käsiteltäviin asioihin. Tänä päivänä kuningas vain jakoi ja\nvahvisti muutamia oikeuksia ja lahjoituksia kirkoille ja luostareille.\nHän näytti vähän levottomalta ja alakuloiselta, lopettaen toimituksen\nniin pian kuin mahdollista. Seuraavana päivänä hän ei kiirehtinyt,\nvaan antoi Danehoven asioitten kulkea tavallista rauhallista kulkuaan.\nNe varovaisuustoimenpiteet, joihin ritari Jon, David Thorstenson\nja valpas drotsi Pietari olivat ryhtyneet, rauhoittivat kuninkaan\ntäydellisesti, ne eivät myöskään herättäneet erikoisempaa huomiota\ntyytymättömissä lääniherroissa. Riitaa kuninkaan ja herttua Waldemarin\nvälillä ei tahdottu pitää pää-asiana, vaikka kaikki sitä suurella\njännityksellä odottivat. Tämän asian lopullinen ratkaisu oli lykätty\nDanehoven viimeiseen päivään, 28:teen päivään toukokuuta. Seitsemän\nedellistä päivää kului lääniherrojen ja talonpoikien välisten\nmitättömämpien riitaisuuksien ratkaisemisessa, ja aatelismiesten\nja hengellisten herrojen alituisten riitojen sovittamisessa, jotka\nmolemmin puolin syyttivät toisiaan väkivaltaisuuksista ja sorrosta,\nsekä sekaantumisesta toistensa oikeuksiin ja vapauksiin. Maan\nmahtavimmat hengelliset ja maalliset herrat olivat läsnä näillä\nDanehoven kuningaskäräjillä. Siellä olivat Lundin arkkipiispa Johan\nDros, Aarhuusin piispa Tyge, sekä Viborgin, Riiben, Roeskilden, Odensen\nja Börglumin piispat. Nämä hengelliset herrat olivat jo sunnuntaina\nyhdessä ja yksimielisesti läänitysherrojen ja ritarien kanssa, tai\nniinkuin sanottiin etevimpien neuvoa seuraten, tehneet sen päätöksen,\nettä valittaisiin kaksitoista viisasta Tanskan miestä valantehneiden\nneuvostoon, niinkutsuttuun Wortheliin, jotka päättäisivät ja\nvahvistaisivat kenelle se maa ja omaisuus oikeudenmukaisesti\nkuuluu, minkä omistuksesta kuningas ja herttua riitelivät. Näihin\nvalantehneisiin oli myöskin vanha, ankara Jon ritari valittu. Ennen\nkuin tuomio langetettiin, olivat valantehneet joka päivä koolla\nvaltakunnan neuvoston talossa, jossa he lukittujen ovien takana\npunnitsivat asiaa.\n\nJon ritarin koti oli suuri ja vierasvarainen, ja siellä vastaanotettiin\nkaikki ritarillisella kohteliaisuudella. Hän omisti yhden Nyborgin\nsuurimmista taloista, jossa hänen vaimonsa ja tyttärensä asuivat hänen\nkanssaan Danehoven aikana. Joka ilta kokoontui sinne suuri joukko\nsekä hengellisiä että maallisia herroja, ja siellä nähtiin yhtä usein\nherttua Waldemar liittolaisineen kuin drotsi Pietari, David Thorstenson\nja muut kuninkaalle uskolliset miehet. Näissä iltaseuroissa nähtiin\nitse kuningatarkin naistensa ja nuorten prinssien kanssa. Vanha herra\noli silloin erityisen iloinen ja puhelias, mutta jos joku tahtoi puhua\nhänelle sanankaan valtioasioista, vaikeni hän äkkiä, tai rankaisi\nnenäkkään lavertelijan purevalla ivalla. Siitä hetkestä asti, jona\nvalantehneiden neuvosto kokoontui, ei ritari Jon vastaanottanut ketään\nluokseen muuta kuin tähän aikaan, jolloin vieraat kokoontuivat hänen\nkotiinsa, eikä hän puhunut kenenkään kanssa, ei edes drotsi Pietarille,\njoka tavallisesti joka päivä tuttavallisesti seurusteli hänen kanssaan.\nHän olikin selittänyt, että hän ennen Danehoven loppua ei voisi eikä\nsaisi puhua kahdenkesken edes kuninkaan kanssa.\n\nPäivää ennen Danehoven päättymistä istui ritari Jon viimeistä kertaa\nvalantehneiden neuvostossa lukittujen ovien takana. Hovimestaria oli\nankarasti kielletty päästämästä ketään sisään, olkoon se sitten kuka\ntahansa. Pitkä, kookas mies, kokonaan vaippaan kääriytyneenä, joka ei\nollut tietävinään eikä valittavinaan tämän varovaisuustoimenpiteen\nvälttämättömyydestä, pyysi kuitenkin käskevästi päästä sisään. Hänen\nkiivastuessaan solui vaippa syrjään, hovimestari pelästyi niin, että\nmenetti kokonaan mielenmalttinsa, ja huolimatta ankarasta kiellosta\notti hän suurimmalla kiireellä tangon pois suljetusta ovesta. Mutta\nsamassa työnnettiin ovi salpaan sisäpuolelta. \"Me olemme täällä koolla\nkaikki kaksitoista!\" huusi vanha ritari Jon. -- \"Kolmannelletoista\nei täällä ole sijaa, vaikka hän kantaisikin kruunua ja valtikkaa.\"\nKookas, vaippaan kääriytynyt mies polkaisi harmistuneena lattiaan\njalallaan ja poistui nopein askelin ritarin talosta, sanomatta\nsanaakaan. Ennen iltaa oli tämä tapahtuma, valaisevilla lisäyksillä\nvarustettuna, tunnettu koko Nyborgissa, ja herttua Waldemar ynnä hänen\nliittolaisensa kiittivät kovasti Jon ritarin rohkeutta, vetäen tästä\nmitä toivorikkaimmat johtopäätökset asiansa ratkaisuun nähden.\n\nUlalla oli, kuten tavallista, suuri seurue taas koolla Jon ritarin\nluona. Sinne odotettiin myöskin kuningatarta ja nuoria prinssejä.\nDrotsi Pietari oli kutsuttu sinne kerta kaikkiaan joka illaksi\nvieraittensa kera. Kun kreivi Gerhard kuuli kuningattaren tulevan\nsinne, hypähti hän ylös nojatuolista, jonka oli saanut vaihtaa\nvuoteeseen, ja vannoi kalliin valan, että hän tahtoi olla mukana vaikka\nsaisikin maata kuukauden sen johdosta. \"Parempi pyy pivossa, kuin\nkaksi metsässä!\" sanoi hän. \"Päälle päätteeksi minä en pääse huomenna\nenkä ylihuomenna hovijuhliin, ja jos sitä ennen kuolen ikävästä,\njoudun pitkänenäisenä hautaani. Sepä vasta on harmillinen mies, tuo\nhaavalääkäri. Hän pitää semmoista hälinää tuosta raamusta, kuin olisin\nminä neitonen, ja käärii minut kuin kapalolapsen. Ja te, onnenpoika,\njolta minä olin vähällä kaulan katkaista, te vain kulette terveenä\nja reippaana, olettepa tainnut saada päänne kiinnitetyksi kaulaan\nkunniakäädyillä!\"\n\n\"Haavani paranevat helposti\", -- vastasi drotsi Pietari, \"eikä miekka\ntällä kertaa mennyt ihonpintaani syvemmälle. Yhdessä suhteessa olette\nkuitenkin oikeassa!\" lisäsi hän. \"Täpäremmällä ei pääni ole pitkiin\naikoihin ollut, ja tämä ketju on tainnut osaksi sen lujittaa. Mutta\nheittäkää nyt huvitteluhalunne mielestänne, jalo kreivi! Nahka\nhaavallanne on vielä aivan ohut, ja te voisitte tänä iltana pian tehdä\nliikkeitä --\"\n\n\"Liikettä minä juuri tarvitsen\", -- keskeytti kreivi hänet. --\n\"Täytyyhän sitä päästä hengittämään, vaikka nahka olisi kuinka\nohut. Minä en jaksa enää kauvempaa elää täällä kuin muumiona.\nTiedänhän kuitenkin hallitsevani ruumistani. Onhan siinä jo kylliksi\nonnettomuutta, että meidän täytyy antaa pappien ja kirjanoppineiden\nolla syntisten sielujemme herroja. Pitkäsääri, tuo minulle hovipukuni\nja uusi vaippani. Taidanpa tulla aika paksuksi näissä kääreissäni,\nmutta annan niiden olla, tehdäkseni teille mieliksi.\"\n\nNyt eivät vastustelemiset auttaneet. Hän pukeutui kirkkaanpunaiseen\nsindalipukuunsa, pani töyhtöhatun päähänsä ja heitti jäykän, kullalla\nkirjaillun purppuravaipan, leveille hartioilleen. \"Kas niin!\" -- sanoi\nhän -- \"luulenpa nyt näyttäväni jotenkin eheältä ja hyvinvoivalta. Nyt\njätän Dorthe Feienkostin sinulle, Pitkäsääri! -- Koetappas sinäkin\nkerran miltä tuntuu lekotella mukavasti.\"\n\n\"Toivoisinpa, että ylhäiset naiset osoittaisivat teitä kohtaan yhtä\nsuurta osanottoa kuin hän, armollinen herra\", vastasi hovinarri, \"mutta\nkoska ette milloinkaan tule heitä niin lähelle, että he näkisivät\nteidät, niin olisi teille eduksi ottaa minun kaunissointuinen takkini\nyllenne, silloin teidät etempääkin huomattaisiin.\"\n\n\"Siinä sen kuulitte, drotsi Pietari, mitä saan sulatella ja vielä\nlisäksi annan tuolle löntykselle ruuan ja palkan, ainoastaan\nharjaantuakseni kristillisessä nöyryydessä ja kärsivällisyydessä.\nMuuten sinä olet oikeassa, Pitkäsääri! Minä olen vähän liian ujo\ntämmöisissä tilaisuuksissa, mutta se on hyve, jota sinunlaisesi vintiön\ntulisi kunnioittaa ja koettaa saavuttaa. Tänä iltana minä kuitenkin\naion kunnostaa itseni, saatpas nähdä, Pitkäsääri!\" jatkoi kreivi\niloisesti: \"minulla ei ole pitkiin aikoihin ollut kyllin rohkeutta\npuhella naisten kanssa. Harjoitus tekee mestariksi, sen uskon. Teidän\nimettäjänne, herra drotsi, voi kyllä todistaa, että pahat kielet\nvalehtelevat ja juoruavat sanoessaan minun sekaantuvan sanoihini\nnaisten läsnäollessa.\"\n\n\"Sitä ei kukaan enää teistä sano, armollinen herra, ja minä olin\nhäpeällisesti erehtynyt\", sanoi Pitkäsääri kumartaen. \"Vaikka en ole\nkuullutkaan teidän kuorsaavan näinä öinä, on minulla kuitenkin väliin\nollut ilo kuulla teidän kaikkein armollisimmasti murisevan, ja minä\nkiitin Pyhää neitsyttä siitä. Se oli ainakin elonmerkki. Kunhan nyt\naikanne kuluksi kurittaisitte minua, armollinen herra, mutta jäisitte\nkotiin.\"\n\nKuulematta sen enempää hovinarriaan, astui kreivi Gerhard ulos ovesta\nritariensa ja drotsi Pietarin kanssa. Heidän kulkiessaan vanhan Jon\nritarin asuntoon, kiirehti hän niin kovasti, että hänen varovaisen\nisäntänsä täytyi pidättää häntä ja muistuttaa hänelle nopeiden\nliikkeiden voivan olla hänelle vaarallisia. Mutta niin pian kuin he\nnäkivät komeasti valaistun talon, jossa lehmuksien alla korkeiden\nkiviportaiden vieressä seisoi kahdessa rivissä kuninkaallisia\npalvelijoita tulisoihdut käsissään, alkoi kreivi Gerhard äkkiä kävellä\nhitaammin. \"Minä saan siis tänä iltana nähdä nuoret prinssit\", sanoi\nhän. \"Nuori kruununperillinen, teidän oppilaanne kuuluu olevan äitinsä\nnäköinen. Olette toki onnellinen, drotsi Pietari, kun saatte kasvattaa\nniin jaloa tainta.\"\n\n\"Sen myönnän täydellisesti\" -- vastasi drotsi Pietari lämmöllä. --\n\"Minä toivon hänestä tulevan Waldemar Seierille hänen arvoisensa\njälkeläisen. Luulen hänen perineen suuren esi-isänsä ritarillisen\najatustavan, ja hänen kunnioituksensa oikeuteen ja totuuteen. Jumalan\navulla tulee hänestä vielä kunniaa suvulleen.\"\n\n\"Mutta onko äitikin täällä halvan ritarin talossa?\"\n\n\"Halvan ritarin?\" -- toisti drotsi Pietari hiukan kiivastuen. \"Vanha\nJon ritari on Esbern Snåren tyttären pojanpoika. Hän laskee suuren\nAbsalonin kuuluvaksi sukuunsa, mutta vaikka hän olisikin halpa ritari,\nvailla korkeaa syntyperää, on hän kuitenkin niin ansiokas mies, että\nkuninkaat ja kuningattaret voivat häpeättä olla hänen vieraitansa.\nSekä hänen vaimonsa että hänen tyttärensä, Cecilia, ovat kuningattaren\nrakkaimpia ystävättäriä.\"\n\n\"Totta puhuen, hyvä ystäväni\", sanoi kreivi Gerhard puoleksi kuiskaten\nja veti drotsi Pietarin syrjemmälle, \"vähät minä hienouksista, mutta\nminua melkein pelottaa näyttäytyä kuningattarelle. Minä en ole nähnyt\nhäntä muuta kuin Helsingborgissa niissä saatanan turnajaisissa, joissa\nte veitte palkinnon minulta, ja minä en saanut puhutuksi sanaakaan\nhänen kanssaan vain tämän kirotun ujouteni tähden. Ei minua miesten\njoukossa mainita häveliääksi, ja astuessani keisarien ja kuningasten\neteen, tunnen itseni yhtä hyväksi ruhtinaalliseksi herraksi kuin he.\nMutta paholainen on silloin varmasti pelissä, kun koetan sovitella\nsanani siroiksi kauniin sukupuolen läsnäollessa.\"\n\n\"Huolimatta ujoudestanne, te ette ole kuningattarelle tuntematon,\njalo kreivi!\" -- vastasi drotsi Pietari. \"Teidän urhoollisuutenne\nja vaatimattomuutenne ei jäänyt piiriratsastuksessa huomaamatta,\nja olisinpa houkkio, jos tahtoisin kopeilla etuoikeudella, jonka\nainoastaan satunnainen onnettomuus riisti teiltä.\"\n\n\"Te sanotte, että hän on puhunut minusta, ottamatta huomioon minun\nepäonnistunutta kunnianosoitustani, koettaessani tervehtiä häntä\ntaistelun aikana.\"\n\n\"Jos hän olisikin sille hymyillyt, jalo kreivi, niin uskallan kuitenkin\nvakuuttaa teille, ettei pilkka eikä ylenkatse -- --\"\n\n\"Pilkka ja ylenkatse?\" keskeytti hänet kreivi ylpeästi. -- \"Saatana\nvieköön, kuka sellaista ajattelee. Jos kristikunnan rakastettavin\nnainen halveksii kreivi Gerhardia, saa hän toimittaa ritarin\ntaistelukentälle antamaan minulle sovitusta. En toki ole niin ujo,\nettä sellaista pelkään. Mutta sanokaa minulle suoraan\", jatkoi hän --\n\"enkö ole liian paksu ja jäykkä näin kauheasti sidottuna esiintyäkseni\nsopivasti sellaisessa seurassa?\"\n\n\"Se sopii teille mainiosti\", vastasi drotsi Pietari hymyillen.\n\"Ritarillista herraa ei kääre rinnalla rumenna, minun silmissäni suo se\nteille majesteetillisen ryhdin.\"\n\n\"Hyvä on, oiva ystäväni! Majesteetillisesta ryhdistäni saan kiittää\nteitä. Mutta olette oikeassa; kun ritarilla vain on selkä eheänä, niin\nriippukoon sydän kernaasti riekaleina ruumiista, semmoisena pitäisi\nhänen olla paras kaikille jaloille ja oikeamielisille naisille.\"\n\nKreivi Gerhard astui nyt reippaasti ylös portaita Jon ritarin\nasuntoon, drotsi Pietarin ja kahden ritarinsa seuraamana. Eteisessä\nvastaanottivat palvelijat heidän vaippansa, jonka jälkeen he avasivat\nkomean holvikattoisen juhlasalin suuren tammioven. Korkeisiin,\npronssisusien kannattamiin ristikkojalustoihin asetetut vahakynttilät\nvalaisivat salin. Ritareita ja naisia seisoi iloisesti puhellen\nsiellä täällä ryhmissä kiiltävällä tammilattialla, toisten istuessa\nlautapelien ja pienten kullattujen pöytien ääressä. Toisesta vielä\nsuuremmasta salista, jonka ovi oli auki, kaikui huilujen ja viulujen\nsoitto heitä vastaan. Siellä soitettiin erästä sankarilaulua, jota\nsäestivät nuoren tyttöparven äänet ja sirot kepeät tanssiaskeleet.\nSiellä näkyi komeasti puettu ritari sulavasti liikkuvan kookkaan\nmajesteetillisen naisen ohi, jonka yllä oli kullalla ja purppuralla\nkoristeltu tulipunainen puku.\n\n\"Kuningatar!\" kuiskasi kreivi Gerhard drotsi Pietarille korvaan ja jäi\nhämillään seisomaan ensimäiselle ovelle.\n\n\"Ja herttua Waldemar\" -- lisäsi drotsi Pietari, joka myöskin\nhämmästyneenä jäi seisomaan, mutta ei kuningattaren kauneuden eikä\njalon olennon vuoksi, jota hän niin usein oli ihaillut, vaan nuoren\nherttuan rohkean ja itserakkaan käytöksen tähden, joka ensiksi\npisti hänen silmiinsä. Levoton ajatus välähti salaman tavoin hänen\nsielunsa läpi, ja hän tarttui tahtomattaankin kreivi Gerhardia lujasti\nkäsivarteen.\n\n\"Mikä teitä vaivaa, hyvä ystäväni?\" kuiskasi kreivi Gerhard. \"Huimaako\nteidänkin päätänne tämä näky? Minä olen jo saanut osani --, totisesti\nse oli ihana ilmiö.\"\n\nNyt huomasi Jon ritari vasta saapuneet vieraat ja astui iloisen\nkohteliaasti heitä vastaan. \"Tervetuloa, hyvät herrat!\" sanoi vanha\nritari. -- \"Minä iloitsen, että jalo kreivi Gerhard nyt itse voi\nvaimentaa huhun, joka täällä on kertonut vaarallisesta haavasta.\"\n\n\"Väärä huhu, herra valtaneuvos! Se on kuitenkin pidättänyt minut\nsisällä muutaman päivän\", vastasi kreivi Gerhard leikillisellä äänellä.\n-- \"Täällä on iloa ja elämää, näen sen, ja täytyisi olla kuoleman\npartaalla, jos ei täällä viihtyisi. Tehkää hyvin ja esittäkää minut\njalolle rouvallenne ja tyttärellenne -- kun tanssi on lakannut -- hänen\narmolleen kuningattarelle.\"\n\nTämän viimeisen hän sanoi hillityllä äänellä, vetäen syvään henkeä, kun\nsana oli sanottu, ja sitten hänen silmänsä kääntyivät taas tanssisaliin\npäin.\n\n\"Niinkuin käskette!\" vastasi vanha, vilkas herra veitikkamaisesti\nhymyillen. \"Näkee heti kumpiko puolisko ihmissukua enemmän miellyttää\nuljasta kreivi Gerhardia. Minä näen tyttäreni seisovan juuri valmiina\ntanssiin, mutta vaimolleni voin heti teidät esittää. Jos haluatte -- --\"\n\nKreivi Gerhard ei ollut kuullut sanaakaan. Hän tuijotti kuin uneksiva\ntanssisaliin, jossa kaunis kuningatar juuri tänä silmänräpäyksenä\nkiitti ruhtinaallista tanssijataan jalolla arvokkaisuudella ja astui\nhänen saattamanaan lattian yli paikalleen nuorten, häikäisevien\nritarineitosten joukkoon, jotka kaikki hän himmensi. Uusi soitto ja\nlaulu alkoi, ja uusi pari liikuskeli lattialla. Nuori tanssijatar oli\nJon ritarin tytär, Cecilia neiti. Hän ei vetänyt vertoja kuningattaren\nhäikäisevälle kauneudelle ja majesteetille, mutta herätti kyllä yhtä\nsuurta huomiota sulollaan ja kepeillä liikkeillään. Totisuudella,\njoka paremmin soveltui lauluun kuin hänen tanssittajansa hymyilevään\nilmeeseen, hän katseli tummilla, tulisilla silmillään ritarillista\nherraa, joka ojensi hänelle kättään, ja joka hienossa käytöksessä näkyi\nkilpailevan herttua Waldemarin kanssa. Tämä kohtelias ritari oli nuoren\nherttuan drotsi, Tyko Abilgaard, rohkea ja kunnianhimoinen herra, jonka\nvaikutusvalta herttuaan oli tunnettu, ja joka oli yhtä kuuluisa naisten\nsuosikki, kuin epävakainen rakkausasioissaan ja korkealle pyrkivä\nvaatimuksissaan. Kaikista Danehovella olevista naisista näkyi hän\nselvästi osoittavan eniten huomiota neiti Cecilialle. Laulusta, jonka\nmukaan hän tanssi, hän ei näkynyt välittävän. Sillä oli kaunis, mutta\nsurumielinen sävel. Se oli laulu Sverkelin onnettomasta rakkaudesta\ntuntemattomaan sisareensa. Drotsi Pietari kuunteli hartaasti, ja\ntavallisesti niin iloinen kreivi Gerhard seisoi hiljaa ja totisena\nnuorten tyttöjen laulaessa:\n\n    Hirveä, orhia rukoile:\n    unhoon Kirstisi pienonen vaipuu!\n    Hirveä, peikkoa rukoile:\n    kuolevi lempesi kaipuu!\n\n\"Pahus vieköön!\" -- mutisi kreivi Gerhard itsekseen, ja ihmeekseen\nhän huomasi, että silmänsä olivat melkein vesissä, kun nuoret tytöt\njatkoivat:\n\n    Hän rukoili hirveä, orhiakin:\n    ei saanut hän neitoa mielestään.\n    Hän rukoili hirveä, peikkoakin:\n    ei surmata voinut hän lempeään.\n\nKreivi Gerhardin hajamielisyys ja hänen tuijottamisensa tanssisaliin\nsai myöskin vanhan Jon ritarin heittämään sinne tarkkaavan katseen, ja\nsen peittämättömän ihailun näkeminen, jota hänen tyttärensä osoitti\nritari Abilgaardille, ei näkynyt häntä miellyttävän. Hänen iloiset\nkasvonsa muuttuivat ankaran totisiksi nuorten tyttöjen laulaessa:\n\n    Maanpakoon urho se ajettiin,\n    ja neitonen joutui luostariin.\n\nSekä vanha, että molemmat nuoret ritarit olivat hetkeksi vaipuneet\nsaman uinailevan tunnelman valtaan, jonka tuo totinen laulu, jonka\nmukaan tanssittiin, niin helposti loihti esiin, vaikka eri tavalla\naina niiden erilaisten kuvitelmien mukaan, joita kukin siihen yhdisti.\nJuhlan huminassa ja yleisessä iloisuudessa vain harva huomasi laulun\nsisällön. Laulun loppuosa näkyi vaikuttavan erityisen surumielisesti\ndrotsi Pietariin, ja hän tarttui vaistomaisesti rinnallaan olevaan\nrubiiniruususeppeleeseen, jossa hän säilytti puoleksi unohtuneen\nlapsuudenmorsiamensa muiston, tyttöjen laulaessa:\n\n    \"Joka lintuselta, mi lens yli maan\n    nuor nunna tiedusteli sulhoaan,\n    joka leivolta sinitaivahan alla\n    ritar rakkaintaan kysyi kaipaamalla:\n    'mihin joutui mieleni, valtijatar niin vieno?'\"\n\n\"Te näytätte olevan laulun ja tanssin ystävä kreivi Gerhard!\" sanoi nyt\nvanha ritari Jon tavallisella seurusteluäänellä ja kääntyi iloisena\nhajamielisen ystävänsä puoleen. -- \"Jos nyt haluatte, niin saatan\nteidät kuningattaren ja nuorten neitojen luo.\"\n\nKreivi Gerhard kumarti jäykästi ja seurasi vanhaa herraa, eikä\nhuomannut rikkoneensa seurustelutapoja vastaan, jättäessään\ntervehtimättä talonemännän, jalon Ingefrid rouvan. Tämä kulki\nvieraiden joukossa, vastaanottaen heidän tervehdyksensä, nuoren neidon\nsaattamana, joka kantoi täytettyä viinipikaria suurella\nhopeatarjottimella. Sillä aikaa kun drotsi Pietari, joka oli talon\nhyvä tuttava ja jokapäiväinen vieras, tervehti kunnianarvoisaa\ntalonemäntää, pysäytti vanhan Jon ritarin ja hänen ylhäisen\nseuralaisensa, ennen kuin he ehtivät tanssisaliin, kaksi komeasti\nvaatetettua, punatakkista poikaa, joiden hienoilla liinakauluksilla\nkultakäädyt kimaltelivat. Molemmat olivat tulipunaiset vihasta ja\ntulivat arpapeli-pöydästä, jossa olivat leikkineet yhdessä ja\njoutuneet riitaan. Toinen oli yksitoista-vuotias Eerik prinssi, joka\nkaksivuotisesta asti oli kantanut kuninkaan nimeä, ja toinen hänen\nkahta vuotta nuorempi veljensä Kristian, joka oli puolta päätä lyhempi\nhäntä, ja näytti olevan häntä voimakkaampi, mutta ei yhtä vilkas ja\nkaunis.\n\n\"Sinä ratkaiset riitamme, ritari Jon! Sinä tiedät mikä on oikein!\"\nsanoi pieni kuningas kiivaasti. \"Kun kultanappulat ovat saaria ja\nmaita, ja pelinappulat ritareita ja sotilaita, niin saanhan minä\nsilloin vanhimpana alkaa. Ja kun minä ritarieni ja soturieni kanssa\nolen saartanut Kristofferin kaikki saaret ja maat, niin ovathan ne\nsilloin oikeuden mukaan minun? Kun hän vain sen myöntää, niin saa hän\nne mielellään takaisin. En minä nappuloista välitä.\"\n\n\"Se riippuu teidän leikkinne säännöistä, pienet kiivaat herrani!\"\nvastasi vanha ritari. \"Muuten ei vanhimman pidä yksin ottaa ensiksi,\nmutta olla ensimäisenä viisaudessa ja jaloudessa. Muuten tämä leikki\non sopimaton!\" lisäsi hän vakavasti. -- \"Eikö drotsi Hessel ole vielä\nopettanut teille, pieni kuninkaani, ettei saarista ja maista heitetä\narpaa, eikä ritareita ja sotureita pidetä pelinappuloina.\"\n\nPrinssi Eerik poistui hiljaa häpeästä punastuen. Kristoffer seurasi\nhäntä pilkallinen, poikamainen ilme kasvoillaan. Drotsi Pietari oli\nhuomannut poikien riidan ja lähestyi kuullessaan nimeään mainittavan.\n\n\"Katsokaa, herra valtioneuvos!\" kuiskasi hän, \"meidän pieni kuninkaamme\njättää ritarillisella kohteliaisuudella veljelleen koko pelipöydän\".\n\n\"Niin kyllä, loukatusta ylpeydestä\", vastasi vanhus hiljaa. \"Kun\nvain ajoissa saisimme poistetuksi hänestä kevytmielisyyden ja\nturhamaisuuden, niin voisi maa ja valtakunta odottaa jotakin hänestä.\"\n\nDrotsi Pietari vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.\n\n\"Anteeksi, kreivi Gerhard! Tehän tahdoitte tulla esitetyksi\nkuningattarelle\", sanoi nyt ritari Jon ääneen ja kääntyi kreivi\nGerhardiin. \"Suokaa minun näyttää teille tietä!\" Hän astui nopeasti\nedeltä, ja kreivi Gerhard seurasi häntä tanssisalin kynnykselle. Sinne\njäi kreivi seisomaan, nojaten selkäänsä ovipieleen, ja välittämättä\nJon ritarista, joka nopein askelin astui saliin, kumarsi hän jäykästi\nkuningattarelle.\n\n\"Jalo Holsteinin kreivi Gerhard toivoo saada tervehtiä teidän\narmoanne\", sanoi vanha ritari, joka oli lähestynyt kuningatarta,\nluullen kreivin olevan vieressään. Kuningatar oli juuri noussut ja\nkeskusteli vilkkaasti herttua Waldemarin kanssa.\n\n\"Kreivi Gerhard!\" toisti hän osanottavasti. \"Missä hän sitten on? Minä\nen näe häntä.\"\n\n\"Mitä? Onko hän kadonnut?\" -- sanoi Jon ritari ja katsahti ihmeissään\ntaakseen.\n\n\"Tuolla ovella, teidän armonne!\" yhtyi herttua puheeseen ivallisesti\nhymyillen ja ylpeydellä tuntien etevämmyytensä. \"Jalo kreivi\nponnistelee suurella vaivalla osoittaakseen kunnioitustaan teidän\narmollenne, pysytellen ujona loitommalla. Minä uskon varmasti, että hän\ntoivoo saavansa kunnian tanssia teidän armonne kanssa, mutta häneltä\npuuttuu sanat toiveensa ilmaisemiseen.\"\n\n\"Sanokaa hänelle, herra valtaneuvos, että minä mielelläni tanssin\nhänen kanssaan!\" sanoi kuningatar vanhalle ritarille. -- \"Pyytäkää\nhäntä tulemaan lähemmäksi, minä olen kauan toivonut saavani puhua niin\nrohkean ja kunnioitetun ritarin kanssa.\"\n\nRitari Jon kumarti ja toi kreivi Gerhardille tiedon odottamattomasta\narmonosoituksesta.\n\n\"Pyhä Yrjänä minua auttakoon!\" sanoi kreivi pelästyneenä. \"Minä en\nole ikipäivinäni tanssinut, ja näissä helvetin siteissä en pääse\nliikkumaan, mutta kuningattaren käskiessä, tahdon vaikka lentää! --\nJumalani, on ihme, jos pääsen elävänä täältä\", mutisi hän hiljaa. Hän\ntointui nopeasti, ja -- ettei näyttäisi pelästyneeltä -- tekeytyi\nhän niin tuiman näköiseksi kuin aikoisi hän rynnäköllä valloittaa\nlinnoituksen. Pitkin askelin ja jäykkänä hän astui kuningattaren\nluo ja kumarsi. Herttua Waldemar kääntyi syrjään, salaten vain\npuoleksi nauruaan. Kuningattaren avomielinen puhuttelu sai kreivi\nGerhardin taas tajuihinsa, palauttaen hänen tasaisen, hyväntahtoisen\nluonnollisuutensa. Hän puhui onnettomuudestaan Helsingborgin\nturnajaisissa, joissa hän oli rohjennut taistella kuningattaren värien\npuolesta kunnioittamatta niitä voitolla, ja se leikillinen tapa,\njolla hän ivaili itseään ja taitamattomuuttaan, miellytti erityisesti\nkuningatarta.\n\n\"Te voitte laskea leikkiä pienestä onnettomuudesta\", lisäsi kuningatar\npeittelemättä hyväntahtoista kunnioitustaan, \"sillä tärkeämmät ja\nvakavammat tilaisuudet ovat suoneet teille ritarikunnianne! Te voitte\nhyvin!\" lisäsi hän, ja katseli hymyillen kreivin täyteläistä vartaloa\nja jäykkiä käsivarren liikkeitä -- \"maailma ei ole pidellyt teitä\npahoin, herra kreivi\".\n\n\"Minun pitäisi nuorena leskimiehenä näyttää laihalta ja surkealta\",\nsanoi kreivi Gerhard punastuen. \"Mutta suokaa minulle anteeksi, teidän\narmonne! Sitä onnea, jonka menettämistä minussa ei huomaa, minulla\nei ole ollut ilo tuntea. Se taisikin olla suurin erehdykseni tässä\nmaailmassa, sen olen aivan äsken huomannut. Mutta kuori pettää, teidän\narmonne. Toivonpa kahdeksan päivän kuluttua voivani olla paljoakin\nhoikempi, jos teidän armonne käskee -- --\"\n\n\"Kuinka?\" kysyi kuningatar hymyillen. \"Voitteko te tulla hoikaksi\nmielenne mukaan? Kernaasti suon teidän säilyttävän iloisuutenne.\"\n-- Tahtomatta kauvemmin kuulla avomielisen kreivi Gerhardin\nsydänsalaisuuksia, ja vähemmin sopivaa puhetta omasta persoonastaan,\nkeskeytti kuningatar äkkiä keskustelun muutamilla ylimalkaisilla\nkysymyksillä, joihin kreivi jotenkin hämillään vastasi, peläten\nsanoneensa jotakin sopimatonta. Ritari Abilgaard ja Cecilia neiti\nolivat jo vähän ennen poistuneet tanssisalista ja seisoivat\nikkunansyvennyksessä innokkaasti keskustellen. Nyt alkoivat viulut\nja huilut reippaan ja vilkkaan soiton, ja nuoret tytöt lauloivat\nkuningattaren lempilaulun kuningas Didrikin ja leijonan taistelusta\nlohikäärmeen kanssa.\n\n\"Siitä laulusta minä pidän!\" sanoi kuningatar. \"Kullakin ajalla on\nminun luullakseni lohikäärmeensä. Mutta kun kuningas ja leijona ovat\nliitossa, silloin eivät matelijat voi mitään.\"\n\n\"Se oli totuuden sana, jalo kuningatar!\" vastasi kreivi osanottavasti,\nhuomaten täydellisesti sivutarkoituksen. \"Vielä vartioivat leijonat\nTanskan valtaistuinta, mutta luulenpa heidän meidän ritarillisina\naikoinamme mieluummin palvelevan kuningattaria kuin kuninkaita.\"\n\n\"Jos haluatte, niin alamme tanssin yhdessä tämän laulun mukaan!\" lisäsi\nkuningatar keskeyttäen hänet.\n\nKreivi Gerhard joutui taas hämilleen, mutta hän turvautui tavalliseen\nkeinoonsa ja astui rohkein hyökkäys-askelin keskilattialle, taluttaen\nkuningatarta kädestä. Hän ei tuntenut vähimmässäkään määrässä tanssia,\nmutta liikkui niin hyvin kuin taisi kuningattaren mukaan, jäljitellen\nmitä tarkkaavaisimmalla jännityksellä hänen jokaista käännähdystään\nvastakkaiseen suuntaan. Kaikeksi onneksi oli tanssi itsessään aivan\nyksinkertainen, ja hänellä oli luonnostaan hyvä tahti ja sävelkorva.\nHuolimatta jäykistä liikkeistään, ja vaikka hän polkea komisteli\nlattiaan saappaittensa koroilla, niin että kannukset helähtivät, ei hän\nnäyttänyt niinkään hullulta, ainakin hän oli komean ja majesteetillisen\nnäköinen. Kun ensimäinen askel oli uskallettu, katosi kaikki jäykkyys\nhänen olennostaan. Reipas laulu ja kuningattaren hyväntahtoinen hymyily\nrohkaisivat häntä, hänen hyvänsuovista kasvoistaan loisti raitis ja\nvilkas ilo, ja hän levitti Mahtavasti käsivartensa tyttöjen laulaessa:\n\n    Mestari Didrik kuningas\n    tutkia tahtoi säilänsä tehon,\n    löi sen kovaan kallioon,\n    hulmahutti vuori tulen ehon\n\nHän tanssi vielä mitä onnellisin ilme kasvoillaan, kun laulettiin\nlaulun 33:tta värssyä:\n\n    Leijona kaivoi ja Didrik löi\n    vuorta, mi leiskui ja säkenöi,\n    häntä jos leijona ei saanut pois,\n    suruhunsa kuollut se ois.\n\nMutta nyt hän näki äkkiä kuningattaren kalpenevan ja kuuli\nhuudahduksen: \"minun Jumalani! Hänestä vuotaa verta!\" Ja nyt hän vasta\nhuomasi itsekin, että veri valui virtanaan jälleen auenneesta haavasta\nhänen rinnassaan. \"Anteeksi, teidän armonne!\" sanoi hän äkkiä peitellen\nkäsivarrellaan tulvehtivaa verivirtaa. -- \"Minun olisi oikeastaan\npitänyt vielä maata pari päivää pienen asemittelyn jälkeen, mutta\nsitten en olisi saanut olla tässä juhlassa. Minä tanssin ensi kertaa\nelämässäni, mutta teidän armonne tekee minulle kaikki mahdolliseksi.\nJa tämä on ehkä ainoa kerta, jolloin minun suodaan vuodattaa vereni\nkauneimman ja jaloimman naisen tähden.\" Hän teki liikkeen ikäänkuin\nhyvästi sanoakseen, mutta huomasi samassa jalkojensa horjuvan. Hän\nvalahti kuolonkalpeaksi. Drotsi Pietari ja kreivin omat ritarit\nkiirehtivät nopeasti häntä auttamaan, taluttaen hänet ulos salista. Hän\nheitti vielä kunnioittavan katseen takaisin kuningattareen, joka oli\nhyvin levoton. Tiedotonna hänet kannettiin drotsi Pietarin asuntoon,\njossa säälivä hovinarri vastaanotti hänet pelästyksestä huutaen, ja\njossa heti haavalääkäri ja hänen huolestunut ystävänsä mitä suurimmalla\nhuolella hoitivat häntä.\n\nJuhla Jon ritarin luona keskeytyi tämän onnettomuustapahtuman johdosta.\nKuningatar oli heti sen jälkeen poistunut seurasta. Aikaiseen\nseuraavana aamuna lähetti hän kysymään kreivi Gerhardin vointia.\nHaavalääkärin selityksen mukaan ei ollut enää vaaraa pelättävissä,\nvaikka hän ei vielä ollut herännyt kokonaan tainnoksista, eikä pitkiin\naikoihin saisi nousta vuoteesta.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nOli Danehoven viimeinen kokoontumispäivä. Tänäpäivänä tapahtuisi\nasioiden käsittely vanhan tavan mukaan taivasalla, suurella\nviheriällä linnanpihalla. Sinne eivät päässeet ainoastaan aateliset\nläänitysherrat, valtakunnan piispat ja pääpapit, vaan myöskin\ntalonpojat ja porvarit. Erittäinkin varakkaammat kauppamiehet pitivät\nvielä kiinni tästä ikivanhasta oikeudesta, vaikka he vuosi vuodelta\nsaapuivat vähälukuisempina sinne, ja heidän vaikutusvaltansa viimeisinä\nlevottomina vuosina oli melkein kokonaan loppunut. Kuninkaan sotamiehet\nympäröivät linnanpihan, mutta itse paikalla ei kukaan saanut kantaa\naseita. Punaisesta sametista tehdyn ja suurilla kultaripsuilla\nreunustetun valtaistuinkatoksen alla oli korokkeelle asetettu tuoli,\nsen ympärillä oikealla puolen seisoi puolikaaressa pitkä jono\nvaltakunnan piispoja ja pääpappeja hengellisissä virkapuvuissaan,\nLundin vanha arkkipiispa Johan Dros etunenässä. Lähinnä häntä seisoi\nmestari Martinus de Dacia. Tämä oppinut herra oli tullut kahdeksan\npäivää sitten Antvorskovista, jossa hän oli esimunkkina. Hänellä oli\nheti ollut pitkä ja salainen keskustelu kuninkaan kanssa, ja hänet oli\njo toisen kerran nimitetty valtakunnan kansleriksi ja kuninkaalliseksi\nsinetinsäilyttäjäksi. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen mies,\nkookaskasvuinen, mutta hänen esiintymisessään ja kasvojenilmeessään\nei huomattu suurempaa hengellistä arvokkaisuutta. Hän täytti melkein\nkokonaan leveän dominikaani-pukunsa, joka hänellä oli yllään, ja jonka\nhihoihin hän vähän päästä peitti kätensä ikäänkuin palellen. Väliin\nhän seisoi tuijottaen eteensä syviin ajatuksiin vaipuneena, väliin\ntaas kavahtaen ylös ja katsellen ympärilleen ihmetellen, tai jätti\nhän äkkiä paikkansa ja meni ilman aihetta puhumaan jonkun oppineemman\npapin tai piispan kanssa teoloogisista tai filosoofisista kysymyksistä.\nHänen kaljunsa, jonka paljauteen oli osaltaan syynä luonnostaan huono\ntukankasvu, ulottui koko pään yli, sen peitti musta kahdeksankulmainen\nsamettibaretti, ja hänen mustissa kiiltävissä kengissään oli valkoiset\nkorot pariisilaisten pappien tapaan. Hän näkyi suosivan komeita ja\nkoristeltuja pukuja, vaikka kaikki vaatteet hänen päällään olivat\nvinossa ja huolimattomassa järjestyksessä.\n\nHengellisten herrojen joukossa nähtiin myöskin herttua Waldemarin\nmatkatoveri, komea Roeskilden tuomiorovasti, mestari Jöns Grand, joka\nylpeän ja uhkaavaisen näköisenä katseli vielä tyhjää kuningasistuinta,\nheittäen ivallisen katseen sivulleen, oppineeseen kansleriin.\nVasemmalla puolen seisoi puolikaaressa ruhtinaallisia ja aatelisia\nvirkamiehiä. Ensimäisenä heidän joukossaan nähtiin nuori Waldemar\nherttua kimaltelevassa punaisesta silkistä tehdyssä ritaripuvussa,\nhartioilla purppuran-punainen samettivaippa, johon Schleswigin\nvaakunaleijonat oli kullalla kirjailtu. Hänen ruskeilla kiharoillaan\noli rubineilla ja kamelikurjensulilla koristettu venäläinen hattu.\nHän puheli hiljaa, viisaan ja viekkaan näköisen veljensä, Langelandin\nkreivi Eerikin, kanssa, joka äskettäin oli saapunut Danehoveen.\nLähinnä näitä herroja seisoi Hallandin kömpelö Jaakko kreivi\nsotapäällikkö puvussaan, kietoutuen uhmaavana siniseen vaippaansa.\nHänen vierustoverinsa, komea ritari Abilgaard näkyi kertovan hänelle\npilkallisia ja kevytmielisiä juttuja muutamista hengellisistä\nherroista. Etumaisina ritaririvissä seisoi kahdeksan kuninkaan\nneuvonantajaa, joiden joukosta vielä drotsi Hessel ja vanha Jon Litle\npuuttuivat. Niiden ritarien joukossa, jotka olivat seuranneet herttuaa,\nnähtiin monta uljasta ja komeaa herraa, erittäinkin Jaakko Sinijalka\nja kreivi Jaakon veli Niilo Hallantilainen. Heidän kasvojen ilmeistään\nnäki heidän levottomuudella odottavan tämän päivän asioiden ratkaisua.\n\nNäiden molempien hengellisten ja maallisten herrojen muodostaman\npuolikaaren takana seisoi joukko hyvinvoipia talonpoikia lyhyihin,\nsinisiin, hopeanapeilla varustettuihin pyhätakkeihin puettuina ja\nuseimmiten hatut käsissä, sillä aikaa kun rikkaat kaupunkilaisporvarit\npitkissä juhlataloissaan tunkeilivat heidän eteensä kaikensäätyisten\nkatsojien lomitse.\n\nKuului hiljaista napinaa joukosta, ja katsottiin usein levottomasti\nlinnanportaille päin. Viimeinkin avattiin suuri koristeltu\ntammiovi, ja kuninkaallinen vaakuna-airut astui esiin valkea\nsauva kädessään, tehden tilaa kuninkaalle ja hänen seurueelleen.\nKuninkaallisessa purppuravaipassaan, kruunu päässään ja valtikka\nkädessään, nähtiin kookkaan, komean kuninkaan astuvan hitaasti\nalas kiviportaita molempien prinssien keskessä, drotsi Hesselin,\nmarsalkan, alimarsalkan, kamarimestari Ove Dyren, kamaripalvelija\nRaanen ja kamaripoikajoukkueen seuraamana, joiden etunenässä kaunis\nÅke Jansson kulki. Kanssa väistyi kunnioittavasti syrjään, ja\nritarien puolikaari avautui kuninkaan ja hänen seurueensa astuessa\nvaltaistuinta kohti. Hän tervehti pikaisesti joka taholle, ja hänen\nlevoton katseensa harhaili ympäri väkijoukon. Niinpian kuin hän oli\nistuutunut valtaistuimelle, prinssi Eerik oikealla sivullaan ja prinssi\nKristoffer vasemmalla, ilmoitti kolme voimakasta torven toitotusta\nDanehoven alkaneen. Jännittävän hiljaisuuden jälkeen nousi kuningas ja\notti kruunun päästään. Hän laski sen punaiselle samettityynylle, ja\nhovimarsalkka ojensi sen arkkipiispalle. Samoin ojennettiin valtikka\noppineelle Martti kanslerille, joka piteli sitä sametti tyynyllä\nvaroen ja kunnioittavasti sekä huomattavasti ponnistellen vaipumasta\najatuksiinsa, ettei pudottaisi sitä.\n\n\"Tänä päivänä minä en ole tuomarina\", sanoi nyt kuningas. \"Minä olen\nitse riitapuoli siinä asiassa, joka tänään ratkaistaan, se koskee\nvaltakunnan ja kruunun oikeuksia. Airut! Kutsukaa valantehneet esiin!\"\n\n\"Danehoven nimessä!\" huusi airut, -- \"astukaa esiin valantehneet\nmiehet!\"\n\nJa nyt astui vanha Jon Litle yhdeksän totisen, arvossapidetyn herran\nkanssa keskelle piiriä. Valantehneet olivat kaikki hyvintunnettuja\nja kunnioitettuja miehiä valtakunnan eri maakunnista. He paljastivat\npäänsä valtaistuimen ja kokoontuneen kansan edessä, ja heidän harmaat\nhiuksensa osoittivat, että he olivat melkein vanhimmat kaikista\nkoolla olevista herroista. Jon ritari, ollen heidän esimiehensä ja\npuheenjohtajansa, seisoi etumaisena. Hän kumarsi valtaistuimen edessä\nja sitten kummallekin sivulle, jonka tehtyään hän sanoi kovalla\näänellä: \"Lukekaa asiakirja kansalle ja säädyille, herra drotsi!\"\n\nDrotsi Pietari tervehti samalla tapaa astuessaan esiin, korkea\ntöyhtöhattu vasemmassa kainalossa, ja levitti auki suuren\npergamenttilehden, josta hän hitaasti ja selvästi luki kuninkaan ja\nherttua Waldemarin välisen riitakysymyksen Alsin omistusoikeudesta.\nSenjälkeen hän vaikeni ja poistui paikalleen valtakunnanneuvoston\njoukkoon.\n\nVanha ritari Jon alkoi nyt taas puhua. \"Meille kaikille on tunnettua\",\nalkoi hän lujalla ja rauhallisella äänellä, \"että jalosukuinen\nEtelä-Juutinmaan herttua Waldemar kaksi vuotta sitten, ollessaan\nvielä tanskalaisen kuninkaan Eerik Kristofferinpojan holhouksen\nalaisena, on luullut itsensä oikeutetuksi vaatimuksiin, jotka\nkuningas ja valtakunnanneuvosto hylkäsi valtakunnan perustuslakia\nja kuninkaan oikeuksia loukkaavina. Siitä huolimatta ei kuningas\nEerik Kristofferinpoika ole kieltänyt jalosukuista sukulaistaan,\ntämän täysikäiseksi tultua, esiintuomasta tälle Danehovelle niitä\nvaatimuksia, joihin hän vielä luulee olevansa oikeutettu, ja ovat\nmolemmat korkeat riitapuolet jättäneet asioiden ratkaisun näille\nkäräjille. Maan parhaimpien miesten päätöksen mukaan olen minä,\nvaltakunnanneuvos ja ritari Jon Litle, yhdentoista tanskalaisen\nmiehen kanssa valantehneinä valtuutettu julistamaan tuomion tässä\nasiassa. Kaksi näistä miehistä on poistunut oikeudesta, kieltäytyen\ntodistamasta ja tuomitsemasta asiassa, jota he eivät täydellisesti\ntunne. Mutta kypsän harkinnan jälkeen olemme me toiset kymmenen miestä,\njotka täällä seisomme, valantehneinä omantuntomme mukaan langettaneet\ntuomion tässä asiassa, ja me vastaamme siitä Jumalan ja ihmisten\nedessä. Jos joku näiden kahden miehen kieltäytymisen johdosta tahtoisi\nselittää tuomion laittomaksi, niin sanokoon hän sen ajoissa, ennenkuin\ntuomio julistetaan! Ja silloin on asian lopullinen ratkaisu jätettävä\nsiksi kunnes ensi Danehovella voidaan valita uusi lautakunta. Muussa\ntapauksessa julistavat käräjät tämän kymmenen valantehneen tuomion\noikeaksi ja pysyväksi!\" Vanha herra vaikeni ja loi kokoontuneisiin\ntotisen, läpitunkevan katseen. Yleinen äänettömyys seurasi, ja kaikkien\nkasvoissa kuvastui jännitys ja tuskallinen odotus. Kuningas teki\nlevottoman liikkeen, mutta vaikeni myöskin. Herttua Waldemar, Jaakko\nkreivi ja mestari Grand katselivat tarkkaavaisina kuningasta. He\nheittivät toisiinsa merkitsevän katseen ja vaikenivat.\n\n\"Siis me ryhdymme tuomion julistamiseen!\" alkoi ritari Jon taas\npuhua, ja hänen viittauksestaan ojensi vanhin valantehneistä hänelle\nsuuren pergamenttikirjeen, jossa vihreässä silkkinauhassa riippui\nseitsemäntoista vahasinettiä. Vanha valtaneuvos levitti asiakirjan ja\nluki ääneen ja selvästi:\n\n\"Me allekirjoittaneet, valantehneet tanskalaiset miehet: Mogens\nPederson, Niilo Due, Ture Menersson Jyllannista, Johan Bartsson\nFyenistä, entinen Lundin vouti Niilo, Jon Litle, Mogens Corvingson\nSkånesta, Anders Nilsson, Olavi Tygesson Själlandista ja Jaakko Flep\nLaalandista ilmoitamme ja vannomme tämän Tanskan neuvoston edessä\nolevamme täysin tietoisia siitä, että omistusoikeus koko Alsin\nmaahan, sen linnoituksiin ja linnaan sekä asujamiin kuuluu kruunulle\nja Tanskan valtakunnalle valanvelvollisuudella. Talonpojat kuuluvat\nkuninkaalle valtion puolesta. Kuitenkin pidettäköön kuninkaan lapsille\nheidän isänperintö-osansa, joka on otettava sieltä, ja joka on heille\nkuningas Waldemarin kuoleman jälkeen tunnustettu. Ylläolevista\ntiluksista olemme tiedon saaneet sen avonaisen selityksen kautta, joka\nsiitä ennen on annettu Etelä-Juutinmaan Eerik herttualle, herttua\nWaldemarin isälle. Jos nyt tälle olisi kaikki maa kuulunut, niin ei\ntiluksia olisi erityisesti mainittu. Sillä ja sen vuoksi määräämme\nme kuninkaalle ja valtiolle omistusoikeuden koko Alsiin, sekä täyden\nvallan ja oikeuden. Todistukseksi me olemme vannoneet tämän pyhän\nsakramentin päällä arkkipiispan ja kuuden piispan läsnäollessa,\nja ovat he asian vakuudeksi liittäneet sinettinsä tänne meidän\nsinettiemme joukkoon.\" Hän luki nyt kaikki allekirjoitukset. Sitten\nhän vaikeni ja katseli rauhallisena hyvin erilaisia kasvojenilmeitä\nympärillään. Kuninkaan kasvoilla nähtiin voitonriemuinen hymy, vaikka\nhän räpäyttelikin levottomasti silmiään, heittäen epäluuloisen katseen\nherttua Waldemariin ja Jaakko kreiviin, joiden posket punottivat\nsuuttumuksesta, heidän kätensä suonenvedontapaisesti tapaillessa\nvaippojensa helmuksia.\n\nDrotsi Pietari ei poistanut katsettaan herttuan kasvoilta, joilla\näkkiä kuitenkin ilme oli muuttunut, sillä hän koetti hymyilemällä ja\nolkapäitään kohauttamalla osoittaa ettei välittänyt tästä vahingosta.\nKaikin olivat vielä ääneti. Mutta silloin astui hengellisten herrojen\nrivistä esille rohkea mestari Grand. \"Tuomio on voimaton!\" sanoi hän\nkovalla äänellä: \"Siitä puuttuu kahden valantehneen nimi; se ei ole\ntäydellinen; tähän tarvitaan erityinen hengellinen vahvistus!\"\n\n\"Tämä vastaväite ei pidä paikkaansa\", vastasi Jon ritari tyynesti,\n\"Danehove on minun ajoissa tekemäni kehoituksen jälkeen vaiennut\nja siten tunnustanut tuomion lailliseksi. Pyydän teitä liittämään\nhengellisen vahvistuksenne, kunnian arvoisin herra arkkipiispa\nJohannes!\"\n\nTämän kehoituksen saatuaan astui vanha arkkipiispa esiin. Rauhallisesti\ntuntien arvonsa hän kohotti koukkusauvansa ja sanoi: \"Pyhän kirkon\nnimessä tahdon minä täällä selittää sen, minkä minä tulen lisänä omani\nja kirkon sinetin alle kirjallisesti liittämään tähän asiakirjaan. Sen\ntietäkööt kaikki, että mainittu tilus Etelä-Juutinmaan herttuakunnassa,\nja kaikki raha, joka verona kannetaan Etelä-Juutinmaalla se on näillä\nkäräjillä laillisesti ja oikeudenmukaisesti määrätty lankeevaksi\nTanskan kuninkaalle, jolla siihen valtion puolesta on ikuinen\nomistusoikeus; ja me kiellämme pannan uhalla kenenkään sekaantumasta\nAlsin tai yllämainittujen tilusten hallitsemiseen ilman Eerik kuninkaan\ntai hänen jälkeläistensä tahtoa tai tietoa.\"\n\nVaikka vanha arkkipiispa mestari Grandin rinnalla näytti mitättömältä\nja halvalta, lausui hän kuitenkin nämä sanat niin tyynen arvokkaasti,\netteivät ne voineet olla vaikuttamatta. Hän vetäytyi sen jälkeen\npaikalleen. Mestari Grand puristi harmistuneena huulensa yhteen,\nastuen hänkin takaisin paikalleen. Silmänräpäyksen ajan vallitsi\nkuoleman hiljaisuus suuressa ihmisjoukossa. Nyt nousi kuningas äkkiä\nja julisti Danehoven päättyneeksi; hänen sanojansa seurasi kolme\nvoimakasta torven toitotusta. Arkkipiispa ja kansleri astuivat sen\njälkeen valtaistuimen eteen, kantaen kruunua ja valtikkaa. Kuningas\npainoi lujasti kruunun päähänsä, tarttui valtikkaan ja astui nopeasti\nalas valtaistuimelta. Ritarien jono avautui, kansa väistyi syrjään,\nja kuningas astui prinssien ja seurueensa kanssa takaisin linnaan.\nParhaimmassa järjestyksessä hajaantui kokous, mutta eri puolueiden\nritarit katselivat toisiaan melkein tuskallisen äänettöminä. Ainoastaan\nJaakko kreivin ja Mestari Grandin kuultiin huudahtavan pari sanaa,\nsiten välittömästi ilmaisten hillityn suuttumuksensa. Mutta herttua\nWaldemar ei näyttänyt olevan millänsäkään; viisailla silmillään hän\ntarkasteli uskollisimpien ritariensa jonoa, ja tehtyään pikaisen\nliikkeen peukalollaan suutaan kohti, hän poistui iloisen drotsinsa\nkanssa siihen osaan linnaa, jossa hänen huoneensa olivat.\n\nIllalla tämän tärkeän toimituksen jälkeen oli linnassa suuret juhlat,\njoihin kuningatar ja pieni Merete prinsessa hovinaisineen ottivat osaa,\nja jossa kuningas itse oli läsnä molempien nuorten prinssien ja koko\nhoviseurueen kanssa. Sekä linna että kaupunki oli komeasti valaistu.\nViulut ja huilut kaikuivat ritarisalista. Päivän vakavat tehtävät\nnäkyivät kokonaan unohtuneen iloisessa seurustelussa ja vaihtelevassa\nleikissä, jossa ilon ja totisuuden, ritarillisen kohteliaisuuden ja\npeitetyn intohimoisuuden ohella punottiin monta salaista rakkausjuonta.\nRakkaus ja mustasukkaisuus, toivo ja epäilys, turhamaisuus ja\nkoreilemisen halu kilpailivat saattaakseen herkät nuoret sielut yhtä\nvilkkaasti väräjämään, kuin soitto ja tanssi liikutteli ritarien ja\nnaisten jalkoja liukkaaksi kiilloitetulla puulattialla.\n\nSamoin kuin edellisen illan juhlassa Jon ritarin luona, oli herttua\nWaldemar täälläkin erityisen hyvällä tuulella. Ei ollut jälkeäkään\ntyytymättömyydestä hänen kasvoillaan, ja hän herätti yleistä huomiota\nyhtä paljon iloisuudellaan ja kohteliaisuudellaan kuin ruhtinaallisella\nolennollaan ja loistavalla komeudellaan. Hänen kireä suhteensa\nkuninkaaseen oli syynä siihen, että häntä ei vielä ollut kunnioitettu\nritarilyönnillä, jota hän ei voinut vastaanottaa halvemmasta kuin\nkuninkaan kädestä. Siitä huolimatta pukeutui hän kuin hienoin ritari,\nja peittääkseen kultaisten kannusten puutetta, oli hän koristuttanut\nhopeakannustimensa tiheään jalokivillä. Joka tilaisuudessa hän tahtoi\nesiintyä kuningattaren ritarillisena ja huomaavaisena ihailijana,\nsamaten kuin hänen viekas ja rohkea drotsinsa, ritari Abilgaard,\nselvästi osoitti enemmän huomiota Jon ritarin kauniille tyttärelle,\nCecilialle, kuin kellenkään muulle.\n\nDrotsi Pietari oli, kaikkien ihmeeksi, omituisen ujo ja hiljainen.\nHän oli tavallisesti hovijuhlissa seuran keskus, ja erityisesti\nhuvitti kuningatarta ja hänen naisiaan drotsi Pietarin seurustelussa\nnerokkaasti vaihtuva tosi ja leikillisyys, sekä hänen vapaa ja eloisa\nesiintymisensä, jonka ainoastaan tietoisuus siitä suosiosta, jossa hän\ntunsi olevansa, vakuutti hänelle. Aina Danehoven ensi aamusta, jolloin\nhänen kerrottiin joutuneen epäsuosioon ja menettäneen virkansa, mutta\nheti sen jälkeen oli nähty hänen jättävän kuninkaan huoneet hänen\nerityisenä suosikkinaan, uskoivat kaikki huomanneensa hänen kokonaan\nmuuttuneen. Hän oli muuttunut vakavaksi ja hiljaiseksi, ja sen luultiin\nolevan ylpeyttä. Hän näytti tarkoituksella ja melkein tuskallisesti\nvälttävän lähestyä kuningatarta, vaikka hän usein katselikin tätä ja\npiti tarkasti silmällä herttua Waldemarin yrityksiä koettaa miellyttää\nkuningatarta. Hänen käytöksestään olivat kuningattaren terävänäköiset\nhovinaiset näkevinään mustasukkaisen suosikin, joka vetäytyi syrjään\nloukatun turhamaisuuden käskystä, pitäen itseään liian hyvänä\nkilpailemaan herttuan kanssa ritarillisesta kohteliaisuudesta. Itse\nhän tiesi olevan tärkeämpiäkin syitä, joiden tähden hänen oli parempi\npysyä syrjässä. Viimeisten päivien kokemus oli osoittanut hänelle,\nkuinka uskallettua oli hovissa, sellaisessa kuin tämä, peittelemättä\nseurata avonaista ja vilkasta luontoaan, ja kohteliaana ritarina\navomielisesti osoittaa ihailuaan kauneudelle silloin kun siihen yhtyi\nsynnynnäinen ylevyys. Palattuaan Danehoveen oli hän yhden ainoan\nkerran puhutellut kuningatarta ja silloin sopimattomaan aikaan ja\nmielentilassa, joka pian olisi voitu väärin käsittää. Kun hän illalla\nkotiin palattuaan turhaan oli koettanut päästä kuninkaan puheille,\nja hänen onnettoman imettäjänsä pelastus oli kysymyksessä, oli tämä\nkäynti ollut välttämätön. Hän oli, kuten aina, tavannut viisaan,\nrakastettavan kuningattarensa hyvin armollisena ja suopeana hänelle\nja hänen asialleen, ja täyttäen heti hänen pyyntönsä, toimittamalla\nvangin vapaaksi, oli hän taas antanut hänelle uuden osoituksen\nhyväntahtoisuudestaan. Seuraavana päivänä oli kuningatar suurella\nosanotolla kuullut siitä vaarasta, josta hän niin onnellisesti oli\npelastunut. Mutta sen syytä ei tiedetty kuin puoleksi, ja sitä mitä\nluultiin tiedettävän, ei pidetty sopivana ilmoittaa kuningattarelle.\nSen jälkeen ei drotsi Pietari ollut vaihtanut sanaakaan hänen\nkanssaan. Se silmiinpistävä huolellisuus, jolla drotsi koetti välttää\nkuningatarta lähestymästä, näytti ihmetyttävän häntä ja pahoittavan\nhänen mieltään. Ja kun drotsi Pietari pari kertaa oli laiminlyönyt\nsopivammatkin tilaisuudet häntä lähestyäkseen, ei kuningatarkaan enää\nollut huomaavinaan hänen läsnäoloaan, vaan seurusteli yksinomaan\nherttua Waldemarin, kreivi Jaakon ja seuran muiden ruhtinaallisten\nherrojen kanssa.\n\nOli myöhä ilta. Kuningas oli hiljaa poistunut ritarisalista\nkamaripalvelija Raanen seurassa. Drotsi Pietari oli huomannut hänen\näkkiä poistuvan viekkaan kamaripalvelijan kavalasta viittauksesta,\nja näkyi heillä taas olevan salainen sopimus jostakin sopimattomasta\nrakkauskohtauksesta, jotka olivat niin tavallisia, ja joissa Raane\naina oli kuninkaan uskottu ja salainen välittäjä. Drotsi Pietari\nei uskaltanut seurata heitä varoittaakseen häntä Raanesta, joka\njo varmaankin oli osannut puhdistautua ja saavuttaa kuninkaan\nluottamuksen. Hurjan ja iloisen tanssin kestäessä drotsi Pietari\nseisoi yksin ja alakuloisena ritarisalin ikkunassa. Hän tunsi\nlevottomuudella omituisen asemansa hovissa, jossa hänen ensimäisenä\nvelvollisuutenaan oli näin huonojen esimerkkien keskellä varjella\nnuoren kruununperillisen sielu turmeltumasta. Hänen oli mahdoton\nvalvoa sellaisen kuninkaan turvallisuutta, joka yhäti irstailuillaan\nheittäytyi häpeään ja vaaroihin, ja joka antoi luottamuksensa\nihmisille, jotka mielistelivät hänen heikkouksiaan kohotakseen itse\nja johtaakseen hänet turmioon. \"Hänen parempaa ihmistään minä en voi\npelastaa!\" sanoi drotsi itsekseen. -- \"Nyt minun täytyy ajatella\nkruunun turvallisuutta!\" Hänellä oli povellaan kuninkaallinen\nvaltakirja herttua Waldemarin vangitsemiseen siltä varalta, että\ntämä aikoi poistua valtakunnasta. Tärkeitä tietoja oli saapunut,\njotka oikeuttivat tämän askeleen, jos se nähtäisiin tarpeelliseksi.\nJos annettaisiin herttua Waldemarin esteettömästi poistua Ruotsiin,\npalaisi hän epäilemättä takaisin vihollisen sotavoiman etunenässä,\nyhdessä Stig-marskin ja hänen ystäviensä kanssa, hävittääkseen maan\nja kumotakseen valtaistuimen. Oltiin jo melkein varmat siitä, että\ntämä todellakin oli liittoutuneiden suunnitelma, vaikka vielä puuttui\nsiitä täydellinen laillinen todistus. Drotsin ja ritari Thorstensonin\noli määrä pitää silmällä jokaista herttuan askelta. Heidän hevosensa\nseisoivat satuloituina linnan portin holvikatoksen alla, ja keveä\npurjelaiva oli valmiina satamassa viemään heidät minä hetkenä, tahansa\nsuuren Beltin yli. Monta perusteltua epäilystä painoi huolestuneen\nvakavan drotsin mieltä. Tänä hetkenä hän omisti kuninkaan korkeimman\nsuosion ja luottamuksen, ja siitä yhtä tärkeästä kuin vaikeasta\ntoimesta, joka hänelle oli uskottu, riippui ehkä maan ja valtakunnan\nkohtalo. Mutta hänen poissaollessaan olisi viekkaan Raanen ja hänen\nsukulaisensa, kamariherra Ove Dyren, helppo suistaa hänet epävakaisen\nkuninkaan suosiosta ja tehdä tyhjiksi hänen vaarallisten aikeittensa\nhedelmät. Kuitenkin niin kauan kuin Mestari Martti ja Jon ritari\nolivat kuninkaan neuvostossa, hän uskoi tämän pelkonsa turhaksi. Hänen\nsilmänsä sattuivat samassa nuoreen Eerik prinssiin, joka kepeästi ja\niloisesti tanssi hänen ohitsensa. Myöskään tämän erittäin tärkeän\nhenkilön turvallisuudesta hänellä ei ollut takeita, ja ainoastaan se\najatus rauhoitti häntä, että Jon ritari hänen poissaollessaan täyttäisi\ndrotsin paikan kruununperillisen luona.\n\nPrinssi tanssi huoletonna ja iloisena, pidellen Merete sisartaan\nkädestä. Prinsessa oli vain kahdentoista vuoden vanha ja jo melkein\nkihloissa ruotsalaisen prinssin, Birgerin, kanssa. Siten oli riidat\nuuden ruotsalaisen ja tanskalaisen kuningashuoneen välillä sovittu,\nsitten kuin horjuva kuningas Eerik Kristofferinpoika turhaan oli\nkoettanut nostaa uudelleen kuningas Waldemaria valtaistuimelle, jolta\nhän itse oli ollut avullinen syöksemään pois häntä. Vielä luotettiin\nvain puoleksi rauhaan mahtavan kuningas Maunu Latolukon kanssa, ja oli\nkiirehditty sukulaisuuden tähden hakemaan erityistä paavillista lupaa\ntähän liittoon.\n\n\"Siinä taas horjuvan valtiotaitomme uhri\", kuiskasi hyvin tunnettu,\nsyvä ääni drotsi Pietarin korvaan. Vakava ritari Thorstenson oli\nhuomaamatta lähestynyt häntä, ja katseli nyt säälien pientä, iloista\nprinsessaa.\n\n\"Ritari Thorstenson!\" -- sanoi drotsi Pietari, havahtuen vakavista\nunelmistaan. \"Oletteko tekin tänä iltana tämän maailman turhuuden\ntoimeton katselija? Minä arvaan kyllä ajatuksenne, urhokas ritari!\nMutta ehkä te sentään olette hiukan väärässä kun niin ehdottomasti\ntuomitsette.\" Hän veti ritarin mukanaan viereiseen huoneeseen,\njossa pelipöydät olivat vapaina, ja jossa he voivat rauhassa\npuhella keskenään. \"Te surkuttelette prinsessaa\", jatkoi hän.\n\"Häntä minä vähemmin huolehdin. Ruotsalaiset toivovat yhtäpaljon\nkruununperillisestään kuin me omastamme. Nämä lapsikihlaukset kuuluvat\nnyt kerran päiväjärjestykseen, sekä ritari- että ruhtinassuvussa.\nTiedättehän te, että minä itsekin olin samalla tapaa kihlattu jo\nkehdosta asti, enkä tuntenut itseäni siitä onnettomaksi. Se side on\nnyt rikottu, enkä minä tunne itseäni sen onnellisemmaksi. Alaikäisten\nsieluilla on enkelinsä Jumalan luona, sanoo Mestari Martinus. Jumala\nyksin tietää mikä meille on parasta, ja hän johtakoon meidän kohtalomme\nparhaaksemme. Ei taida olla pitkältä siihen, jolloin kuulemme\nsamallaisen kihlauksen pienen kruununperillisemme ja soman ruotsalaisen\nkuningaslapsen välillä, jonka näimme turnajaisissa. Kuningas näkyi sitä\nhartaasti toivovan, enkä minä tohdi sitä vastustaa.\"\n\n\"Raakamaista! Inhoittavaa!\" -- mutisi ritari. -- \"Mutta minulla on\nteille muuta sanottavaa. Oletteko valmis matkaan?\"\n\n\"Vielä ei ole aika käsissä. Niin kauan kuin kaunis herra tanssii\nja koreilee tuolla sisällä, ajattelee hän tuskin valtakunnasta\npoistumista.\"\n\n\"Te tiedätte kuitenkin hänen sanoneen hyvästi kuninkaalle? Sanotaan\nhänen vielä tänä yönä matkustavan Schleswigiin, mutta minä tiedän\nkahden hyvin ylhäisen herran aikovan tänä yönä Korsörin puolelle.\nNe ovat varmasti herttua ja hänen drotsinsa. Laivan, jonka he ovat\nvuokranneet, sanotaan olevan ruotsalaisen, mutta minä uskon sen olevan\nnorjalaisen, ja päällepäätteeksi merirosvolaivan.\"\n\n\"Minä tiedän sen!\" vastasi drotsi Pietari. \"Meidän pieni purjelaivamme\non kunnossa. Kaikki on selvänä. Tässä on minulla valtakirja. Tornborgin\nritari Pentti Rimordson seuraa meitä Själlandiin. Heti kun lintu on\nlentänyt, lennämme me jälestä. Mutta tällä puolen salmea on hänellä\nvapautensa. Jos hän tahtoo kiireellä Själlandia katselemaan, niin ei\nhäntä siitä kukaan voi estää.\"\n\n\"Kyllä ymmärrän!\" vastasi Thorstenson. \"Me teemme, myöskin vain\nhuvimatkan tervehtiäksemme hyviä ystäviä. Flyndenborgissa ritari Lave\nLitlen luona voimme paraiten vartioida salmen yli meneviä.\"\n\nDrotsi Pietari säpsähti, niinkuin jonkun ajatuksen yllättämänä, joka\nsaattoi hänet hämilleen. \"Hyvä on, sen voimme päättää huomenna!\" --\nsanoi hän nopeasti. \"Mutta olkaamme varuillamme. Jääkää te tänne siihen\nasti kunnes viekas herra poistuu linnasta! Minä lähetän aseenkantajani\nlaivasillalle, pitämään silmällä vierasta laivaa. Ennen keskiyötä olen\nlinnanportilla hevostemme luona.\" Hän puristi Thorstensonin kättä ja\nastui nopeasti ritarisalin läpi tanssivien ohitse. Hän astui aivan\nkuningattaren ohi, aikoen mennä edelleen kunnioittavasti tervehdittyään.\n\n\"Pari sanaa, drotsi Hessel!\" sanoi kuningatar harvinaisen käskevällä\näänellä istuutuen tuolille, vähän syrjemmäksi tanssivista. Drotsi\npysähtyi ja lähestyi kunnioituksella häntä. \"Mitenkä voi sairas\nvieraanne?\" kysyi hän. \"Olen pahoillani, että minä tavallani olen\nsyypää hänen vaaralliseen sairastumiseensa.\"\n\n\"Ei hän enää ole hengenvaarassa, teidän armonne! Minä menen juuri pois\nhäntä katsomaan.\"\n\n\"Sanokaa hänelle, että minä otan osaa hänen onnettomuuteensa!\" jatkoi\nhän, \"sitä enemmän kuultuani hänen haavoittuneen ritarillisesti,\ntaistellessaan erään naisen kunnian puolesta!\"\n\nDrotsi Pietari sävähti hehkuvan punaiseksi. \"Mitenkä? Armollinen\nkuningatar!\" änkytti hän. \"Kuka on sanonut --\"\n\n\"Yhdentekevää!\" -- keskeytti kuningatar hänet. \"Minulle on aivan\näskettäin kerrottu, että hän Middelfartiin vievällä tiellä joutui\nriitaan erään ylvästelevän, nuoren ritarin kanssa, joka ääneen ja\nujostelematta kehui sen naisen suosiosta, jonka väriä hän kantoi, ja\njonka mieleen ei milloinkaan ole johtunut, että hän oli muuta kuin\nuskollisen ja nöyrän palvelijan ihailun esineenä.\"\n\n\"Jalo kuningatar, joka tämän on teille sanonut\", vastasi drotsi Pietari\nsyvästi loukattuna, \"sen julistan minä alhaiseksi kunniansolvaajaksi,\nkantakoon hän vaikka ruhtinaskruunua, ja minä tahdon puolustaa\nkunniaani taistelemalla hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta. Sen\nverran on asiassa totta, että meidän yhteinen ihailumme sitä naista\nkohtaan, jonka väriä minä kannan, epäilemättä oli syynä onnettomaan\ntaisteluun. Mutta ritarikunniani kautta, -- jalo kreivi Gerhard\nitse voi sen todistaa -- hänen vastustajansa ei ole unohtanut\nvelvollisuuksiaan.\"\n\n\"Teidän kunniasananne, urhoollinen drotsi Hessel, on minulle sanojenne\ntodenperäisyyden takeena\", sanoi nyt kuningatar lempeästi -- \"mutta\nminun ehdoton tahtoni on, että tätä asiaa ei enää sanallakaan mainita,\nja että te mitä huolellisimmin vältätte jokaista taistelua, jonka\nyhteydessä minun nimeäni, vaikka kaikkein vähimmällä syyllä, voitaisiin\nmainita. Tästä lähtien minun suostumuksellani ette te eikä kukaan muu\nritari kanna minun värejäni. Minä näen teidät ainoastaan silloin kuin\nse on aivan välttämätöntä ja silloin kuin kutsun teidät. Minä tiedän,\nettä te ette käsitä väärin tätä toimenpidettäni. Menkää nyt sairaan\nvieraanne luokse, jalo ritari, ja olkaa vakuutettu muuttumattomasta\nsuosiostani.\"\n\nTuskallisin tuntein irroitti drotsi Pietari ruusunpunaisen\nsilkkinauhan, joka oli kiinnitetty hänen takkiinsa, ja tukahutettuaan\nhuokauksen, ojensi hän sen kuningattarelle ja kumarrettuaan\näänettömällä kunnioituksella poistui hän ritarisalista.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nEi ollut enää pitkältä puoliyöhön. Kreivi Gerhard makasi kärsimättömänä\nvuoteellaan eikä voinut nukkua. Hän luuli kuulevansa linnasta\nviulujen ja huilujen soittoa ja oli saanut sellaisen vastustamattoman\ntanssihalun, kokeiltuaan edellisenä iltana ensi kerran tanssitaidossa,\nettä hän alati tahtoi liikutella jalkojaan vuoteessa, vaikka\nhaavalääkäri oli määrännyt hänen pysymään hiljaa ja kehoittanut häntä\nantamaan sitoa itsensä, jos hän ei voisi voittaa tuota ihmeellisistä\nhalua, jonka lääkäri itse luuli olevan haavakuumeen seurausta.\nEilisiltainen tapahtuma Jon ritarin luona oli hänestä kuin unta,\neikä hän tahtonut kysyä keneltäkään lähemmin siitä. Kaikki iloinen\nseurusteleminen oli häneltä ankarasti kielletty. Hän ei nähnyt ketään\nmuuta kuin haavalääkärin ja vanhan Dorthen, joka valvoi uskollisesti\nhänen vuoteensa ääressä. Kun kreivi ei saanut nukutuksi, kertoi Dorthe\nhänelle kummitusjuttuja ja satuja tontuista ja noidista, joiden\njuttujen todenperäisyyden hän kalliisti ja totisesti vannoi. Kreivi\nvastasi vain hiljaa muristen ja huudahti lyhyesti: \"Tyhmää puhetta!\nRoskajuttuja, eukkoseni!\" mutta mitä lempeimmällä tavalla. Dorthe\nei näkynyt välittävän moisista vastaväitteistä. Hän huomasi kyllä\nkertomustensa huvittavan sairasta ja arveli tämän tyytymättömien\nhuudahdusten olevan vain omituista puhetapaa ja osoituksia siitä\nettä tämä kuunteli. Hän istui hiljaa sairaan vuoteen vieressä,\nlampun valaistessa hänen laihoja, ryppyisiä kasvojaan, ja oli juuri\nlopettanut kertomuksen tontusta, joka asui Frue Kirken kellotornissa,\nja muuttain alituiseen, muotoaan narraili ihmisiä. Väliin se oli\nhevosena kaivauspaikoilla, ottaen kaikki matkustajat selkäänsä\nheittääkseen heidät äkkiä veteen ja sitten virnistelläkseen heille.\nVäliin se ihanana prinsessana tai haltijatarkuningattarena tanssitteli\nturhamaisia ritareita ilmalinnassaan, muuttuen olkikuvoksi kun he\naikoivat syleillä häntä.\n\n\"Loruja! Joutavia juttuja!\" murahti kreivi taas. \"Mutta sinä olet\noikeassa, eukkoseni, oli aivan oikein niille narreille, jos semmoista\nhaltijatarta vain on olemassa. Etköhän itsekin liene kirottu\nnoita-akka, joka tahdot kiusata ja hämätä minua?\"\n\nVanha vaimo risti itseään. Silloin avattiin ovi hiljaa, ja drotsi\nPietari pisti päänsä ovesta katsoakseen sairasta. Hän oli pukeutunut\nharmaaseen, yksinkertaiseen talonpoikaispukuun, voidakseen kulkea\ntuntemattomana salaperäisellä matkallaan, ja ritarillisen töyhtöhatun\nsijasta hän oli pannut vaaleille hiuksilleen matkahatun punaisesta\nverasta. Kun Dorthe näki hänet tässä puvussa, huudahti hän\npelästyneenä: \"Pyhä Gertrud ja kaikki pyhimykset meitä auttakoon!\nTuossahan hän on!\"\n\n\"Kuka!\" tiuskasi kreivi. \"Oletko sinä riivattu! Eukko hoi, kuka siellä\non?\"\n\n\"Ettekö nuku, jalo kreivi?\" sanoi drotsi Pietari, astuen sisään. \"Minä\ntahdoin vain toivottaa teille terveyttä ja sanoa teille hyvästi. Minä\nlähden tänä yönä matkalle ja olen varustautunut yöilmaa varten.\"\n\n\"Voi minun armollinen nuori herrani, tekö se olittekin!\" huudahti\nDorthe. \"Jumalan tähden, minä luulin punahattuisen tontun muuttaneen\nitsensä kauniskasvoiseksi, somaksi herraksi, lumotakseen minut.\"\n\n\"Teidän imettäjänne on hullu ja on valmis tekemään minutkin hulluksi!\"\nsanoi kreivi Gerhard tuntiessaan nyt drotsi Pietarin ja ojensi hänelle\nkätensä. \"Te matkustatte -- ja minä makaan tässä. No, matkustakaa\nJumalan nimessä! Minulla ei ole mitään hätää niinkuin näette ja onhan\nminulla huvittavaa seuraakin. Mutta olitteko hovijuhlassa? Minkälaista\nsiellä oli? Kenenkä kanssa kuningatar tanssi?\"\n\n\"Herttuan ja ruhtinaallisten herrojen kanssa. Hän kysyi teitä ja pyysi\nminun sanomaan ottavansa osaa onnettomuuteenne. -- Mene vähäksi aikaa\nulos, Dorthe!\"\n\nDorthe totteli, mutta katseli uteliaana taakseen ja jätti oven\nraolleen. Drotsi Pietari, joka tunsi hänen heikkoutensa, lukitsi oven\ntarkasti ja istui sitten tuolille vuoteen viereen.\n\n\"Kysyikö hän todellakin minua?\" sanoi kreivi. \"Ei suinkaan teillä vain\nole tontun vehkeitä, hyvä ystäväni. Ettehän pidä minua imettäjänne\nonnenritarina, joka tahtoi tanssia olkikuvon kanssa.\"\n\nDrotsi Pietari katsoi häneen ihmeissään ja luuli hänen puhuvan\nhoureissa.\n\n\"Se on lorua, lastenkamarijuttuja, tiedänhän minä sen\", jatkoi kreivi.\n\"Kun minulla ei tässä maatessani ole muuta tehtävää, niin minä uneksin,\nkatsokaa, ja silloin johtuvat kaikellaiset hullutukset mieleeni. No,\nelkää välittäkö siitä! Mitä te sanoittekaan kuningattaresta?\"\n\n\"Hänelle on annettu väärennetyt tiedot meidän taistelustamme\", vastasi\ndrotsi Pietari. -- \"Minä en ole siitä puhunut ainoallekaan ihmiselle.\n-- Mutta ehkä te itse\" --\n\n\"Ainoastaan rakkaalle Pitkäsäärelleni olen siitä puhunut ja aivan\npeitetyin sanoin. -- Mutta mitä kuningatar siitä sanoi?\"\n\n\"Kuningattaren tahto on, että siitä ei enää puhuta\", jatkoi drotsi\nPietari. \"Hän ei salli ainoankaan ritarin enää kantaa omia värejään, ja\nnäettehän, että minunkin punainen nauhani on poissa.\"\n\n\"Sitä vastaan minulla ei ole mitään!\" huudahti kreivi salaamatta\niloaan. \"Eikä se väri vaatettanut teitä. Teidän täytyy siis matkustaa,\nettekä seuraa hovia?\"\n\n\"En ainakaan aluksi. Mutta nyt hyvästiksi kaikessa tuttavallisuudessa\npari totista sanaa. Minä tiedän varsin hyvästi, että te ette\nerityisesti ole kiintynyt Tanskan hoviin, ettekä voi hyväksyä kaikkea\nmitä täällä tapahtuu. Mutta te vihaatte kaikkea petosta ja kavaluutta,\n-- te tahdotte olla kaikkia kohtaan hyvä ja rehellinen.\"\n\n\"No se on selvää! Jos voin sen osoittaa teille teossa, niin sanokaa\nvain suoraan!\"\n\n\"Me elämme eksytyksen ja pimeyden aikana, jalo kreivi Gerhard! ja\nparhaimmatkin voivat erehtyä. Kuninkaan ystäviä on vähän, enkä minä\ntohdi lukea teitä heidän joukkoonsa. Hänen vihollisiansa on paljon,\nja he ovat voimakkaita. Mutta Agnes kuningatarta me molemmat pidämme\nyhtä suuressa arvossa. Luvatkaa minulle hänen tähtensä, -- tapahtukoon\ntäällä mitä hyvänsä ja kuinka paljon tahansa teidän mielestänne\npaheksuttavia toimenpiteitä tanskalaisen hallituksen puolelta --\nluvatkaa, ettette tahdo ryhtyä mihinkään kuningasta ja valtakuntaa\nvastaan solmittuun salaiseen liittoon, vaan uskollisena läänitysherrana\nyhdessä minun kanssani suojelette laillista asiain kulkua Tanskassa!\"\n\n\"Sitä en niinä ainakaan tähän asti ole tahtonut häiritä\", vastasi\nkreivi hymyillen, \"ja maatessani tässä, olette te huolehtinut siitä,\netten minä aivan pian tule teille vaaralliseksi naapuriksi. Ja suoraan\nsanoen, minä en suuresti ihaile teidän valtiotaitoanne enkä teidän\nkuningastanne, eikä minulla olisi mitään sitä vastaan, jos täällä\nsyntyisi kunnollinen kapina, samallainen kuin se, jota hän itse\ntuki Ruotsissa. Siitä saivat ihmiset jotakin tekemistä, ei silloin\nollut aikaa uneksia tontuista eikä loihdituista prinsessoista. Mutta\nte olette oikeassa! Kuningattaren tähden on synti ja häpeä toivoa\nkapinaa. Minä tiedän kyllä, että maan mahtavat ja läänitysherrat\novat levottomia, mutta minä olen tähän asti pysynyt erilläni. Minä\nen tahdo olla heidän liitossaan, silloin kun ei ole kysymyksessä\navoin ja rehellinen taistelu, joka sitäpaitsi olisi laillinen ja\noikeudenmukainen.\"\n\n\"Enkä minä enempää toivo, jalo kreivi! Ritarillinen kädenlyönti sen\nvakuudeksi!\"\n\n\"Tuossa on! Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että taistellaan,\nsilloin kun ei muuten päästä sovintoon. Mutta salaliittojen ja\nsalavehkeilyjen kanssa en tahdo olla missään tekemisissä, siihen voitte\nluottaa.\"\n\n\"Se on minulle enemmän-arvoinen kuin muodollinen välikirja!\" vastasi\ndrotsi Pietari ja pudisti iloisesti ja luottamuksella hänen kättään.\n\"Voikaa hyvin, jalo kreivi! Ja tulkaa pian terveeksi! Olkaa niinkuin\nkotona luonani niin kauvan kuin haluatte, ja muistakaa minua ystävänä,\nhuolimatta siitä miten epävakainen onni sattuisikin minun kanssani\nleikkimään! -- Vaikka olemmekin erimielisiä monessa asiassa, niin\nyhdessä me kuitenkin olemme yksimielisiä: se ylevä kaunotar, joka\ntahtomattaan saattoi meidät taistelemaan toisiamme vastaan, hän on\ntästä lähtien rauhan ja sovinnon enkelinä yhdistävä meidän kätemme\nja sydämemme näiden öisien taistelujen aikana, jolloin ystävät ja\nviholliset eivät tunne toisiansa. Jumala olkoon teidän kanssanne!\nHyvästi!\" Tämän sanottuaan puristi hän vielä kerran voimakkaasti\nkreivin kättä ja poistui nopeasti. Kreivi nyökäytti hänelle ja vaipui\nsyviin ajatuksiin. Heti sen jälkeen sipsutteli vanha Dorthe taas\nhuoneeseen, asettuen istumaan isäntänsä paikalle kreivi Gerhardin\nvuoteen viereen, mutta tämä oli niin syventynyt vakaviin mietelmiin,\nettä vanha hoitaja ei enää tänä yönä tohtinut häiritä häntä saduillaan.\n\nOli kulunut kaksi tuntia keskiyöstä. Juhla linnassa oli loppunut.\nNyborgin kaduilla oli autiota ja hiljaista. Kuuta ei näkynyt\ntaivaalla, mutta oli tähtikirkasta, ja himmeässä valaistuksessa astui\nkaksi kookasta herraa, suuriin umpivaippoihin kietoutuneina, alas\nlinnanportaita. He astuivat ääneti ja nopein askelin laivasiltaa\nkohti. Heti sen jälkeen ratsasti linnanportista kaksi harmaavaippasta\nratsastajaa, ja he katosivat samaan suuntaan ilman vähintäkään melua,\naivan kuin olisivat hevoset astuneet villatöppösissä. Laivasillan\näärimmäisessä päässä oli punapurjeinen laiva, jolla näkyi liikuskelevan\njoukko äänettömiä olentoja. Oli autiota ja hiljaista sillalla.\nViimeinkin kuului laivasillalta reippaita askeleita ja kannusten\nkilinää, ja samassa piiloutui pieni kuunteleva kiharapää kaidepuun\nulommaisen laudan alle. Nuo kaksi umpivaippoihin kietoutunutta kookasta\nherraa seisoivat nyt hiljaa, toinen yskähti ja mainitsi matalalla\näänellä nimen tai tunnussanan, johon laivasta vastattiin pilliin\nviheltämällä. Sitten he astuivat laivaan. Silmänräpäyksessä olivat\npunaiset purjeet nostetut. Navakka lounastuuli puhalteli, ja humisevaa\nvauhtia hurahti laiva itäisen niemen ohi satamasta. Niin pian kuin\nlaiva oli liikkeellä, tirkisteli pieni mustakiharaineu urkkijapää taas\nkaidepuun ylitse. Yhdellä hyppäyksellä oli Klaus Skirmen veneessä,\nja muutamilla reippailla aironvedoilla oli hän pienen purjelaivan\nvieressä, joka oli ankkurissa sisäsatamassa, ja jossa hänen isäntänsä\nritari Thorstensonin kanssa jo odotti häntä. Tuskin oli punapurjeinen\nlaiva ehtinyt Knutshovedin eli Fyenin itäisimmän niemekkeen ohitse,\nkun jo pienempi ja nopeampikulkuinen purjelaiva lähti Nyborgin\nsatamasta. Se koetti aluksi hiukan vaivaloisesti pysytellä lähellä\nniinkutsuttua Länsirantaa eli vuonon metsäkasvuista rannikkoa,\nettei painautuisi liiaksi pohjoista kohti, ohjaten kulkunsa Sprogön\neteläpuolitse Själlandia kohti. Drotsi Pietari istui itse peräsimen\nluona. Hän istui vakavana ja sanatonna. Ritari Thorstenson ja Klaus\nSkirmen olivat myöskin aivan ääneti, ei kuulunut muuta kuin tavalliset\nja tarpeellisimmat käskyhuudot venemiehille. Punapurjeinen laiva oli\nsuunnannut kulkunsa Sprogön pohjoispuolitse ja oli pian kadonnut\nheidän näkyvistään. Päivä alkoi jo sarastaa. Oltiin aivan Korsörin\nlähellä. Drotsi Pietari tuijotti lakkaamatta ja hiukan levottomana\npohjoista kohti. Viimeinkin hän huomasi punaiset purjeet ja näki\nvieraan laivan luovivan alas Beltiä pitkin. Nyt hän antoi laivansa\nlaskea Korsörin laivasiltaan. Molemmat ritarit astuivat tuntemattomina\nmaihin. He näyttivät matkustavilta kauppamiehiltä seisoessaan harmaissa\nvaipoissaan sillalla, jossa he paljastivat päänsä ja kumartuivat hiljaa\nsuuren ristiinnaulitun kuvan eteen, joka kultaisen kiehkuran eli\nsädekehän ympäröimänä seisoi sillanpäässä. Skirmen talutti nopeasti\nhevoset maihin. Silmänräpäyksessä olivat ritarit tulisten oriittensa\nselässä, aseenkantaja hyppäsi voimakkaan norlantilaisensa selkään, ja\nsen enempää viivyttelemättä karauttivat nuo kolme äänetöntä ratsastajaa\nnukkuvan kaupungin läpi. Melkein jokaisen talon oven yläpuolella oli\nkiehkuran ympäröimä risti samaten kuin sillalla. Tämä pyhä merkki,\njoka oli myöskin kylän ikivanha vaakuna, ja josta sen nimikin johtui,\noli myöskin kaikissa ammattikuvissa. Vaikka koko kylässä ei ollut\nainoatakaan ihmistä valveilla, tervehtivät ritarit melkein jokaisen\ntalon kohdalla, eivätkä kiireessään unohtaneet tätä tavallista\nkunnianosoitusta. He ratsastivat kaupungin portin läpi vasemmalle\npitkin lahtea, josta tie kaartaen kulki Tornborgia kohti. Metsässä,\nTornborgin luona, he pidättivät kiivaan ratsastamisensa ja antoivat\nhevosten huoahtaa.\n\nNyt vasta katkaisi drotsi Pietari pitkän äänettömyyden. \"Olithan\nsinä, Skirmen, aivan varma siitä, että he olivat siellä!\" sanoi hän\naseenkantajalleen.\n\n\"Yhtä varmasti kuin te ja ritari Thorstenson tässä ratsastatte!\"\nvastasi aseenkantaja. \"Herttua ja hänen drotsinsa seisoivat laudalla\nminun pääni yläpuolella laivasillalla, ja minä voin laskea jokikisen\nsielun laivalla.\"\n\n\"Montako siellä oli?\"\n\n\"Minä laskin heitä olevan yhteensä kaksikymmentäyhdeksän miestä\nsotaväkeä ja laivamiehiä. He näyttivät olevan pahinta roistojoukkoa.\nTuskin voi eroittaa heidän kasvojaan, niin ne olivat mustan ja punaisen\nparran peittämiä. Niillä, jotka eivät istuneet soutupenkillä, oli\nsuuret puukot vyöllä ja leveät sotakirveet kädessä. Se, joka vihelsi,\noli pahimman näköinen heistä kaikista. Hän oli iso, väkevä roikale,\nja kasvot kuin karhulla, minä näin ne vain puoleksi, punaisen purjeen\ntähden, joka hulmuili hänen kasvoillaan, mutta voin panna vaikka\npääni pantiksi, ettei se ollut kukaan muu kuin Niilo Rauhaton itse,\nsama juutilainen ryöväripäällikkö, joka pääsi pakenemaan meiltä viime\nvuonna.\"\n\n\"Niilo Rauhaton\", huudahtivat molemmat ritarit hämmästyneinä. -- \"Mutta\neikö purjelaiva ollut norjalainen?\" kysyi drotsi Pietari.\n\n\"Kaikki laivamiehet olivat norjalaisia, herra. Hurjan näköisiä miehiä,\nkarvalakit päässä ja suuret miekat vyöllä Se, joka istui peräsimessä\noli myöskin norjalainen. Mies oli lyhyt ja tanakka, komeassa\nritaripuvussa, kultakahvainen tikari vyöllä. He kutsuivat häntä\nAlfkreiviksi.\" --\n\n\"Alfkreivi! -- Vähä-Alf!\" huudahtivat molemmat ritarit ja katsahtivat\nhämmästyneinä toisiinsa. Kun ritari Thorstenson mainitsi tämän nimen,\nkalpeni hän suuttumuksesta, ja hänen voimakas kätensä puristautui\nmiekankahvan ympäri. \"Seis!\" -- huudahti hän ja pysäytti ratsunsa. \"Jos\nvoisin taittaa Alfkreivin niskan, niin antaisin puolen elämääni sen\nvuoksi. Mutta kuka on sanonut, että he kulkevat tätä tietä?\"\n\nDrotsi Pietari piteli takkinsa lievettä tuulessa. \"Näettekö?\" sanoi\nhän. \"Tuuli on kääntynyt pohjoiseen. He ovat jo voineet nousta maihin\ntäällä rannalla. Että he aikovat Ruotsiin sen me tiedämme, ja että he\nsuuntasivat alas Beltiä pitkin, sen me näimme. He aikovat varmaankin\nmaihin täällä tai Skjelsörin luona, kulkeakseen Örekrogista salmen yli.\nJos tietomme ovat oikeat, aikoo herttua ensiksi Själlandiin. Täällä on\nhänellä ja marskilla mahtavia ystäviä.\"\n\n\"Skjelsörin luona he eivät nouse maihin!\" sanoi Thorstenson. \"Siellä\ntunnetaan Alfkreivi viime vuodesta.\"\n\n\"Silloin he ovat pian täällä!\" sanoi drotsi Pietari. \"Norjalaiset\nviikingit eivät taida uskaltaa kovinkaan kauvaksi laivalta. Ei taida\nherttuakaan uskaltaa julkisesti kulkea ryövärijoukon kanssa maan\nläpi. Tuskin hänellä on suurempaa saattuetta mukanaan; mutta meidän\ntäytyy joka tapauksessa voida näyttää koko joukolle terästä, jos se on\ntarpeen.\"\n\n\"Sen voimme tehdä, kun saamme avuksemme kymmenkunnan ritari Rimordsonin\nrantametsästäjiä!\" sanoi Thorstenson. \"Tuossahan on Tornborg. Me\nasetumme tänne tien viereen ja lähetämme teidän aseenkantajanne\nlinnaan.\"\n\nDrotsi Pietari lähetti heti Skirmenin viemään suullisen sanan\nTornborgiin. Sillaikaa laskivat he ritari Thorstensonin kanssa\nhevosensa syömään pienelle metsäniitylle, aivan tien viereen, nousten\nitse pienelle kummulle, josta heillä oli laaja näköala Beltin yli.\nTäältä näkivät he merirosvolaivan punaiset purjeet metsäisen vuoren\njyrkänteen rannalla, ja he olivat nyt vakuutetut olevansa oikeilla\njäljillä. Thornborgiin oli tuskin kolmesataa askelta metsäiseltä\nkummulta, jolla ritarit seisoivat. Pian palasi reipas Skirmen, mutta\ntuoden sen tiedon, että ritari Rimordson oli lähtenyt siksi päiväksi\nmetsästämään, eikä häntä odotettu palajavaksi takaisin Tornborgiin\nennen kuin illalla.\n\n\"Siis tulkaamme omin voimin toimeen!\" sanoi drotsi Pietari. \"Voimme olla\ntäällä siksi kunnes herttua on kulkenut ohi. Jokaisen kuninkaallisen\nlinnanherran täytyy auttaa meitä, mutta mitä vähemmän meitä on sitä\nparempi. Meidän täytyy olla herättämättä huomiota.\"\n\n\"Mutta jos ryövärijoukkue sulkee meiltä tien, täytyy meidän\nkuitenkin tunkeutua läpi!\" huomautti Thorstenson. \"Minä osaltani\notan katkaistakseni Alfkreiviltä kaulan ja vielä parilta hänen\nryövärijoukkueestaan, mutta eihän meillä ole kuin puolenkolmatta miehen\nvoima.\"\n\n\"Te voitte hyvästi laskea meidät kolmeksi täysimieheksi, vaikkapa\nvähän enemmäksikin, ankara herra ritari!\" sanoi Skirmen, ojentautuen\nsuoraksi. \"Sen, mikä pituudestani puuttuu, voin ehkä muulla tavoin\nkorvata. Joka tapauksessa te ja isäntäni jo vastaatte yksinänne kolmea\nväkevää miestä.\"\n\n\"Ei turhia kehumisia, Skirmen!\" keskeytti drotsi Pietari\naseenkantajansa. -- \"Juokse sinä tuonne ja paneudu pitkäksesi\nkiviröykkiön taakse tien viereen, ja anna meille merkki heti kun näet\nheidän tulevan! He eivät muuta tietä pääse joen yli.\"\n\nSkirmen hypähti heti norlantilaisensa selästä, laskien senkin syömään\nmetsäniitylle. Sitten hän juoksi osoitetulle paikalle, ja molemmat\nritarit asettuivat törmän taakse.\n\n\"Haa, jospa saisimme Alfkreivin vangituksi!\" huudahti ritari Thorstenson\nkiivaasti.\n\n\"Se on sivuasia, jalo ritari!\" vastasi drotsi Pietari rauhallisesti.\n\"Elkäämme innostuko vangitsemaan merirosvoja, muuten unohdamme paljon\ntärkeämmän tehtävämme!\"\n\n\"Te olette oikeassa!\" sanoi Thorstenson. \"Tuon kirotun viikingin tähden\nminä olen unohtanut melkein kaiken muun. Tämä herttuan asia on aika\narveluttava. Jos annamme hänelle aikaa päästä salmen yli, niin on onni\nmeille tarpeen saadaksemme hänet sitten käsiimme. Mutta jos se meille\nonnistuisikin, niin emmekö me juuri sillä kiiruhda sitä mitä kuningas\nja maan ystävät koettavat estää. Ettekö usko, että tämmöinen selvä\nväkivaltaisuus näin mahtavaa lääniherraa kohtaan voi saada aikaan\nyleisen katkeruuden ja aseet kaikkien maankavaltajien käsiin?\"\n\n\"Se on uskallettu askel, mutta välttämätön\", vastasi drotsi Pietari\n-- \"ja sen mukaan mitä me nyt tiedämme, ei se suinkaan ole väärä.\nKoska tämä korkea herra on yhteydessä maan tietyn vihollisen, mahtavan\nnorjalaisen merirosvon kanssa, ja sitäpaitsi maassa tuomittujen\nrikoksellisten kanssa, niinkuin Niilo Rauhattoman, niin voisimme siitä\npuolustautua, vaikka vangitsisimme hänet tässä paikassa. Mutta vaikka\nse olisikin mahdollista, niin me emme astu askeltakaan valtuuksiamme\nulommaksi.\"\n\n\"Mutta ei olisi hullumpaa, jos saisimme samalla kertaa kiinni\nAlfkreivin!\" alkoi ritari Thorstenson taas hetken vaitioltuaan, ja\nhänen silmänsä kiiluivat kiihkeästä vihasta. \"Jos se kirottu koira\ntodellakin on niin rohkea, että uskaltaa meidän silmiemme edessä\nnousta maihin, niin tuskin voin pidättäytyä ryhtymästä häneen käsiksi,\nkäyköön sitten muun miten tahansa. Olisipa toki häpeällistä, jos\nkuuluisa Alfkreivi saisi kulkea koko Själlandin läpi, tulematta sillä\nmatkalla ripustetuksi hirsipuuhun. Tuskin on ainoatakaan rantakaupunkia\nTanskassa, jota hän ei olisi ryöstänyt. Hän on saanut aikaan enemmän\nonnettomuuksia maailmassa kuin on hiuksia hänen kiharaisessa päässään.\"\n\n\"Tunnetteko häntä muuta kuin huhuista?\" kysyi drotsi Pietari.\n\"Rohkeutta ja sukkeluutta ei häneltä puutu?\"\n\n\"Minä tunnen hänet paremmin kuin joku munkki tai piispa itse\npaholaisen!\" vastasi ritari kiivaasti. -- \"Häntä pidetään sekä\nRuotsissa että Norjassa suurena miehenä. Mutta täällä hänet aivan\noikein tunnetaan kurjana merirosvona, murhapolttajana ja kirottuna\nnaishäpäisijänä, ja sellainen mies uskaltaa kerskata ruhtinaallisesta\nsyntyperästään ja pilkata rehellistä ja kunniallista ritaria. Ettekö\nte tiedä, että hän, yhdessä Länsigöötanmaan laamannin Algotin ja hänen\nmahtavien poikiensa kanssa on ruhtinas Svantopolkin tyttären naittaja,\nja että hän on syypää koko minun onnettomuuteeni?\"\n\n\"Minä tiedän, että te vastenmielisesti puhutte siitä asiasta,\njalo ritari! Te olitte rakastunut jaloon ruhtinattareen, ja hän\nvannoi teille uskollisuuden vasten vanhempiensa tahtoa, mutta minun\ntietääkseni ei neidon ryöstäjä ollut Alfkreivi, vaan laamanni Algotin\npoika.\"\n\n\"Niin olikin, mutta Alfkreivi oli apuna eikä edes rakkaudesta, vaan\nylpeydestä ja ryöstönhalusta. Koko ylpeä suku on liittoutunut meitä\nvastaan. Kansleri Pietari ja piispa Brynolf Ruotsissa tahtovat\npakoittaa hänet luostariin, ja kirottu Alfkreivi tahtoo antaa hänet\nritari Algotinpojalle, kunhan vain puolet hänen läänistään ja\ntiluksistaan jää hänen ryövärikynsiinsä. Ainoa toivoni, että kerran\nsaan nähdä Alfkreivin hirressä, liittyy nyt itse Ruotsin rohkeaan\nkuninkaaseen.\"\n\n\"Mutta rakas, urhea Thorstenson, ettekö vaadi liikoja kuninkailta ja\nruhtinailta, kun todenteolla tohditte kohottaa silmänne ruhtinattareen?\"\n\n\"Minä olen yhtä kunnollinen ja jalosukuinen ritari kuin Algotson\", --\nvastasi Thorstenson. -- \"Jos minä olisin vaikka halvin suutarinsälli\nja rakastaisin keisarintytärtä, niin elävän Jumalan nimessä, minä\ntahtoisin näyttää maailmalle olevani hänen arvoisensa, ja uskaltavani\nantaa elämäni voittaakseni hänet, huolimatta koko maailmasta, ja sen\nylpeistä hallitsijoista.\"\n\n\"Ette suinkaan te kuitenkaan kokonaan ylönkatso niitä rajoja, jotka\nsyntyperä ja säätyarvo asettavat toiveillemme\", jatkoi drotsi Pietari\nystävällisen osanottavasti. \"Niin suuresti kuin kunnioitattekin\nvapaata ihmisluontoa urhea ystäväni, täytyy teidän kuitenkin myöntää\nminulle, että on olemassa jotakin suurempaa ja korkeampaa kuin\nsokeasti seurata onnenpyydettään. Kieltäytymisen suurta lakia ette\nvoi olla tunnustamatta; sitähän maailman mahtavimmatkin enin kaikista\nsaavat totella. Ne, jotka ovat kuningasta lähinnä, saavat jakaa hänen\nkohtalonsa, ja sydän, ystäväni, niin sydän saa vaieta silloin kun\nkorkeampi ääni puhuu -- --\"\n\n\"Helvettiin korkeammat äänenne ja itsekieltämis-lakinne!\" vastasi\nThorstenson. -- \"Kuulukoon se luonnoton laki hallitseville ruhtinaille!\nHe ovat kerran luodut ja syntyneet olemaan valtiotaidon ja kansansa\nuhreja. Senvuoksi he kantavat kruunua ja valtikkaa, senvuoksi he\nvoivat hallita meitä ja peittää purppuraan surkeutensa; mutta vapaat,\njalosukuiset ritarit eivät tunnusta välttämättömäksi sellaista,\njoka sotii Jumalan ja luonnon lakia vastaan. Minä tiedän kyllä,\nhyvä ystäväni, mistä tuo hullutus johtui mieleenne. Se oli hurskas\nkunnioitus kuolevan isän viimeiselle hullutukselle. No, no, olkoon vain\nniin, mutta isien ja sukulaisten sekaantuminen lasten ihmisoikeuteen\nei milloinkaan ole pyhä laki, jonka tähden meidän pitäisi uhrata\nvapautemme ja onnemme, ja tukahuttaa sielumme parhaat tunteet. Te\nvoitte olla tyytyväinen, että typerä lapsi-kihlauksenne on purettu. Nyt\nei teidän enää tarvitse kiusata itseänne niillä haaveilla.\"\n\n\"Minä en tänä hetkenä ajatellut itseäni, jalo ritari!\" vastasi drotsi\nPietari hiljaa, heittäytyessään viheriälle kummulle ja sinisin\nkirkkain silmin ihaillessaan kevättaivaan syvää kaarevuutta päänsä\npäällä. \"Minä ajattelin meidän nuorta kruununperillistämme ja pientä\nprinsessa Ingeborgia Ruotsista. Ovathan he jo melkein sulhanen\nja morsian, vaikka he molemmat vielä ovat lapsia. He leikkivät\nyhdessä samassa turnajaisjuhlassa, jossa ylpeä Ingrid vannoi teille\nuskollisuutensa, ja te varmana ja itsetietoisena toivoitte voivanne\nmäärätä onnenne. Ihmeellinen ajatus johtui mieleeni nähdessäni lasten\nleikkivän, ja tietäessäni mitä kumpikaan näistä ei vielä uneksinut,\nettä nämä molemmat viattomat lapsensielut olivat jo salaisesti\nmäärätyt toisilleen ja valitut rakkaudella yhdistämään kaksi kansaa\nja valtakuntaa. Se ei minua suututtanut ollenkaan. Se ei minusta\nollut kylmästi harkitsevan valtiotaidon sekaantumista kaitselmuksen\njohtoon, tai lyhytnäköisten ihmisten omavaltaisuuden luonnottomia\nyrityksiä, niinkuin te sitä kutsuitte. Minusta se oli Jumalan tahdon\nsalainen ilmaus. Minusta tuntui, että nämä lapsensielut olivat\nmäärätyt toisilleen, ennen kuin kukaan näistä ihmisistä oli olemassa,\njoiden päätöksen ja neuvon mukaan se kerran toteutettaisiin. Minä\nen tahdo puolustaa tätä mielipidettä, minä tiedän, että te kutsutte\nsitä haaveelliseksi tai ainakin taikauskoiseksi ja hulluksi, mutta\nsamanlaisena on oma hämärä kohtaloni ollut silmissäni. Tämä haaveilu,\njoksi minun puolestani sitä saatte kutsua, on kuitenkin -- Jumalan\nkiitos! --. varjellut minun sydämeni erhetyksestä, joka olisi voinut\ntehdä minut hulluksi -- tai, mikä olisi ollut vielä pahempaa, se olisi\nvienyt sielunrauhani täällä ja tuolla ylhäällä.\"\n\n\"Minä luulen aavistavani mitä tarkoitatte, kunnon ystävä!\" sanoi\nritari Thorstenson ja puristi sydämellisesti hänen kättään. --\n\"Minä en tahdo vaatia teitä tilille hurskaista unelmistanne. Teidän\nsydämellänne on vähimmän osaa ylimyksellisessä taikauskossanne, vaikka\nte sillä saittekin mielikuvituksen tuudittamaan sydämenne uneen. Mutta\nelkää vaatiko, että minä pitäisin onneni typeriä esteitä viisaana\nsallimuksena! Minä kiitän teitä onnelliseksi siinä, että te ette\ntodellisesti tunne sitä intohimon voimaa, jota te näytätte pelkäävän:\nse hävittäisi teidän unelmamaailmanne yhtä nopeasti, kuin tuulenpuuska\nnämä kiiltävät hämähäkinverkot.\"\n\n\"Kaikki sydämet eivät tunne samalla tavalla!\" vastasi drotsi Pietari,\nja hänen miehekäs äänensä vapisi syvästä, hillitystä liikutuksesta.\n\"Kun teidän sielussanne kiehuu ja kohisee kuin valtavassa Itämeressä,\nsilloin palaa minun syvää ja hiljaa. Jos en silloin voisi kiinnittää\nkatsettani suureen rauhalliseen ijäisyyssyvyyteen tuolla ylhäällä ja\nlöytää rauhaa kieltäytymisestä, niin nääntyisin valheellisuudessa,\nteidän saadessanne ilmaa ja lohdutusta voimakkaissa mielenpurkauksissa.\"\n\nHe puhelivat vielä puolen tuntia tuttavallisesti ja sydämellisesti\nkeskenään. He olivat kauan olleet ystäviä, huolimatta ajatustensa\neroavaisuuksista, sekä olentonsa että käytöksensä erilaisuudesta.\nSe into ja uskollisuus, jolla he molemmat palvelivat kuningastaan,\nperustui aivan erilaisiin käsityksiin kruunun ja kuningasvallan\npyhyydestä. Vakava usko siihen teki drotsi Pietarin siksi mikä hän\noli kuninkaalle ja valtakunnalle, ja tuo suuri ajatus, että hän\ntuki horjuvaa valtaistuinta ja säilytti kruunun loukkaamattomana\ntoivorikkaalle ja laillisesti valitulle kruununperilliselle, antoi\nhänelle voimaa jokaiseen uhraukseen. Ainoastaan kunnian käsite ja\nritarilupa uksen rikkomattomuus kiinnittivät ritari Thorstensonin\nkuninkaaseen, jota hän ei voinut kunnioittaa eikä rakastaa. Monessa\nsuhteessa hän oli yhtä mieltä tyytymättömien aatelismiesten kanssa,\nylönkatsoen kuningasvaltaa, jota, niin rajoitettu kuin se olikin, yhäti\nkäytettiin vääryyksiin ja mielivaltaisuuksiin. Mutta hän vihasi melkein\nyhtäpaljon ylimysten sukuylpeyttä ja itsevaltaisuutta kuin hengellisten\nherrojen pyrkimistä hengelliseen yksinvaltaan. Sitävastoin hän oli\ntaipuvainen suvaitsemaan sorretun aliluokan kapinahenkeä, ja hän oli\nRuotsin kuninkaan Maunu Latolukon harras ihailija, joka suojeli kansan\noikeuksia ja kukisti väkivallalla ja väliin julmuudella aateliston\nmahtavia sukuja. Tästä hän taas joutui kiivaaseen sananvaihtoon drotsi\nPietarin kanssa, joka folkungein julman ja laittoman mestauksen\njälkeen, oli alkanut tuntea inhoa Ruotsin kuningasta kohtaan, lausuen\nsen aivan avonaisesti, ja kiitti Tanskaa kaikessa surkeudessaan\nonnelliseksi, kun ei sillä ollut niin veristä itsevaltiasta eikä\nkapinakuningasta hallitsijanaan.\n\n\"Ei, hyvä ystäväni!\" huudahti Thorstenson, \"ennemmin voimakas\nitsevaltias, joka polkee kaikki lait jalkoihinsa, kuin surkea\ntuulihattu, joka laatii joka päivä lakeja eikä pidä yhtäkään! Ennemmin\nrohkea, voimakas sankari, joka lyö poikki päitä kuin kaalinkeriä,\nkuin surkea jäniksen metsästäjä, joka ei osaa muuta kuin juosta\nnaisväen jälessä pimeässä, mutta ei uskalla katsoa rehellistä miestä\nsuoraan silmiin kirkkaalla päivällä! -- Ei, ei!\" jatkoi hän ja löi\nmiekallaan maahan. \"Minä kiitän Ruotsia onnelliseksi siinä, että sillä\non Maununsa, vaikka hän sitten löisikin puolen maastaan autioksi,\nsaadakseen muun kukoistamaan ja kunniaan. Ennemmin lujatahtoinen\nitsevaltias, joka uskaltaa riistää kruunun mielipuolen päästä ja\npuolustaa sitä, kun lainmukainen hulluinhuonelainen, huivipäinen\nnahjus, ilman päätä ja sydäntä, joka kutistuu tahdotonna majesteetin\nsymboolin alle! Me palvelemme maailman huonointa herraa\", jatkoi hän\nkoettaen hillitä kiivastumistaan, \"sitä ette voine kieltää. Te olette\nhänelle uskollinen; mutta totta puhuen, te ette voi häntä puolustaa.\nMinä pidän itseni oikeutettuna sanomaan hänestä mitä vain haluan,\nvaikka sitten suuttuisittekin minulle. Mutta hän on saanut minun\nsanani, ja voi senvuoksi luottaa uskollisuuteeni, vaikka hän ei ole\nrehellisen koirankaan palveluksen arvoinen. Ritareina ja sotureina\nme emme täällä saavuta suurempaa kunniaa, sen te toki tunnustatte;\nmutta siitä mikä minulla on, minä en tahdo senvuoksi luopua. Jos nyt\njoudumme sotaan Ruotsin kanssa, niin ritarisanani kunnian kautta, minä\nen piiloita miekkaani tuppeen, ennen kuin olen puhdistanut jälet siitä\nkädestä, joka sen minulle antoi, niiden sankarien verellä, jotka nyt\nmeitä ylenkatsovat.\"\n\nDrotsi Pietari nousi kiivaasti. \"Kenelläkään ei ole oikeutta ylenkatsoa\nmeitä\", sanoi hän, \"ja vääryydellä ei kukaan uskalla sitä rankaisematta\ntehdä. Tanskan kunniakkaat loistopäivät ovat ohitse, se on totta,\nmutta kunniamme jättäköön pahinkin vihollisemme loukkaamattomaksi. Jos\nhäpäisemme sitä herraa, jota palvelemme, niin häpäisemme itseämme\",\njatkoi hän. \"Minä en tahdo puolustaa kuninkaan heikkouksia ja paheita,\nolisi alentavaa mielistellä niitä. Mutta meidän täytyy peittää ne\nkristillisen rakkauden suojusvaipalla, niin paljon kuin uskollisina\npalvelijoina voimme, eikä koettaa paljastaa hänen surkeuttaan.\"\n\n\"Teille kahden kesken minä sanon suoraan ajatukseni\", vastasi\nThorstenson, \"vieraiden joukossa minä vaikenen siitä asiasta, ja jos\njoku vieras uskaltaisi sanoa minulle sen, mitä minä täällä olen sekä\nsanonut että ajatellut, niin en minä pelkäisi nutistaa häntä siihen\npaikkaan. Mutta mitä tämä on? Onhan metsä täynnä ihmisiä?\" Hän hypähti\näkkiä ylös. -- \"Ja missä ovat meidän hevosemme? Niitä ei näy tuolla\nniityllä?\"\n\nDrotsi Pietari katseli ihmetellen ympärilleen. He kuulivat joka\npuolelta ääniä, ja metsästäjien ja metsäkoirien melua, ja he näkivät\nnyt kookkaan, ritarillisen herran vihreässä metsästyspuvussa kepeällä,\nruskealla oriilla ratsastavan heidän luokseen törmälle. \"Ketä te\nolette?\" huusi metsästäjä ankaralla käskijä-äänellä. -- \"Täällä on\nnoussut maihin ryöväreitä, ja minulla on oikeus kysyä. Minä olen\nTornborgin linnan kuninkaallinen päällikkö!\"\n\n\"Me olemme turhaan etsineet teitä, ritari Pentti Rimordson!\" vastasi\ndrotsi Pietari, ottaen punaisen kauppiaslakin päästään ja ojensi\nsamassa hänelle kuninkaan valtakirjan. \"Ketä me olemme, sen näette\ntästä, jos ette jo ennemmin ole tuntenut meitä?\"\n\n\"Drotsi Hessel! Ritari Thorstenson!\" huudahti ritari hämmästyneenä ja\nhypähti hevosensa selästä. -- \"Kuka olisi luullut tapaavansa teidät\ntäällä ja tässä puvussa!\" Hän ojensi heille tuttavallisesti kätensä,\nja heitti pikaisen silmäyksen valtakirjaan, johon drotsi Pietari\nviittasi painaen sormen suulleen. Vaikka metsästäjän näytti olevan\nvaikea lukea, näkyi hän kuitenkin pian ymmärtävän tarkoituksen. \"Vai\nniin, suu tukkoon siis!\" sanoi hän hämmästyneenä, ojentaen pergamentin\ntakaisin drotsi Pietarille. \"Siis on minulla nyt muuta tehtävää kuin\najaa hevosvarkaita takaa. Mutta olipa se sentään hävittömän rohkeaa!\"\njatkoi hän suuttuneella äänellä. \"Ettekö te nähneet pitkäpartaisia\nmiehiä, jotka näyttivät haaksirikkoon joutuneilta merimiehiltä? He\novat aivan äsken ryöstäneet kaikki meidän reippaat metsästyshevosemme\nlukuunottamatta minun omaani, jolla minä kaikeksi onneksi istuin. Se\ntapahtui aivan käden käänteessä. Silläaikaa kun minun metsästäjäni\nsöivät aamiaistaan tuolla suon laidassa. Minä lähetän heti väkeni\nheidän jälkeensä ja sitten seuraan teitä.\"\n\n\"Meidänkin hevosemme ovat kadonneet\", sanoi ritari Thorstenson. \"Täällä\nei ole aikailemiseen varaa. Hankkikaa meille ensin kolme hevosta!\" -- --\n\n\"Onko teitä enemmän kuin kaksi, hyvät herrat?\"\n\n\"Minun aseenkantajani on tiellä vakoilemassa\", vastasi drotsi Pietari.\n\"Kas, tuolla hän tulee!\"\n\nKepeästi kuin hirvi, tuli aseenkantaja Skirmen juosten.\n\n\"He tulevat!\" sanoi hän. -- \"Heitä on neljä herraa ratsain. Minä tunsin\nherttuan punaisen vaipan ja pienen kiharapartaisen norjalaisen herran.\"\n\n\"Alfkreivi!\" huudahti Thorstenson. -- \"Kuolema ja kirous. Joutuin\nheidän jälkeensä!\"\n\n\"Täällä me emme saa pysäyttää korkeaa herraa, jos ymmärsin oikein nuo\nvariksenvarpaat\", sanoi metsästäjä. \"Mutta meidän täytyy saada varmasti\ntietää, onko se hän. Mitenkä tulitte maininneeksi Alfkreivin? Seuratkaa\nminua, hyvät herrat! Minä tunnen metsän. He tulevat kulkemaan aivan\nmeidän ohitsemme, näkemättä meitä!\"\n\nSillaikaa kun Skirmen piteli metsästäjän hevosta, kuletti notkea,\nreipas ritari drotsi Pietarin ja ritari Thorstensonin metsikköön\nmaantien viereen, jossa kasvoi orapihlajia ja nuoria pyökkipuita.\nSiellä he hänen neuvonsa mukaan heittäytyivät maahan, ja heillä oli\nsilloin edessään palanen Korsöriin vievää maantietä, mutta itse olivat\nhe viheriöiden oksien peitossa. Drotsi Pietari väisti oksat syrjään, ja\nThorstenson teki kiivaan liikkeen.\n\n\"Hiljaa, hiljaa, hyvät herrat!\" -- sanoi metsästäjä. \"Sentapaista\nriistaa elköön peloitettako. Tuossa he ovat. Aivan oikein, herttua\nja hänen drotsinsa. Tuota, pientä pyylevää herraa, jolla on rohkeat\nhäränkasvot minä en tunne, -- mutta kyllä --\"\n\n\"Alfkreivi! -- Vähä-alf!\" huudahti ritari Thorstenson hiljaa ja oli\nvähällä hypähtää pystyyn.\n\n\"Muistakaa pää-asiaa ja hillitkää kiivauttanne!\" kuiskasi drotsi\nPietari ja esti häntä nousemasta.\n\n\"Antaa heidän vain mennä edelleen, niin olemme heistä varmoja\",\n-- kuiskasi metsästäjä. \"Mutta kuka on tuo raakalaisen näköinen,\ntakimaisena ratsastava mies, aseenkantajan puvussa! Hän ei ole hienon\nherran aseenkantajan näköinen.\"\n\n\"Niilo Rauhaton, juutilainen rosvo\", vastasi drotsi Pietari hiljaa.\n\"Mutta antakaa hänen mennä, hyvät herrat! Herttuallisen aseenkantajan\nvaipassa on hänellä vapaa kulku Själlandin poikki.\"\n\nNuo neljä tärkeää matkustajaa olivat kulkeneet ohi, ja ritarit\nnousivat. \"Tämä on toki liikaa!\" sanoi Rimordson. \"Täytyykö minun,\nTornborgin päällikkönä, antaa kahden niin kuuluisan rosvon tulla\nmaihin aivan nenäni edessä, uskaltamatta pysäyttää ja vangita heitä!\nJos heidän ryövärijoukkonsa ottivat meidän hevosemme, niin silloin\naluksi ainakaan ei ole mitään turvaa maassa. Sallikaa minun edeltäpäin\nratsastaa Tornborgiin, hyvät herrat! Silmänräpäyksessä on kaikki\nvalmiina. Ehkä vielä ehdimme Slagelseen, ennen kuin herttua on sieltä\nlähtenyt. Meidän täytyy pysytellä jonkun matkan päässä eikä olla\nmieslukuisina, muuten he rupeavat epäilemään petosta.\" Hän nousi\nnopeasti hevosensa selkään, jonka Skirmen hänen viittauksestaan oli\ntuonut lähemmäksi. Hän ratsasti nelistäen linnaan. Ritarit ja Skirmen\nseurasivat häntä nopein askelin.\n\nRitari Benedikt eli Pentti Rimordson oli noin neljänkymmenen ikäinen\nmies. Hänen rohkeat kasvonsa olivat auringon ja ilman paahtamat,\nhän oli pitkä ja laiha, ja hyvin ketterä liikkeissään. Kaikki hänen\nesi-isänsä olivat olleet tanskalaisia, mutta äidin puolelta hän oli\nsukua Brandenburgin markkreiville ja kuningatar Agnekselle. Pysyen\nuskollisena kuninkaalle oli hän joutunut riitaan nuorimman veljensä,\nritari Lave Rimordsonin kanssa, joka maankavaltajana ja talonpoikien\nyllyttäjänä oli menettänyt tiluksensa ja tuomittu lainsuojattomaksi.\nTämä perhehuoli painosti muuten niin reipasta ritaria suuressa\nmäärin. Hän rakasti yhä hurjaa ja hillitöntä veljeään, ja häntä\nloukkasi usein syvästi kuullessaan Rimordsonin nimeä mainittavan\njulkeimpien maanlain rikkomuksien ohella. Hän eli naimatonna,\nJon veljensä kanssa, Tornborgin päällikkönä, jossa hän ankarasti\nvartioi rantojen turvallisuutta ja alituiseen sai olla varuillaan\nnorjalaisia merirosvoja vastaan. Hän oli rohkea merisotilas ja oli\nmonasti onnistunut pitkälaivallaan saamaan kiinni merirosvoja. Joskus\nhänen valppautensa esteenä oli hänen suuri metsästysintonsa, joka\noli hänen ainoana huvituksenaan autiossa linnassa. Että norjalainen\nmerirosvolaiva tänäpäivänä oli uskaltanut maihin Korsörissä ja\noli laskenut rannalle rosvoja, sillaikaa kun hän luuli vesistön\nrauhalliseksi ja itse huvitteli metsästyksellä, suututti häntä kovasti.\nMutta uusi tärkeä tehtävä, jonka kuningas oli hänelle uskonut, antoi\nhänelle muuta ajattelemista. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hän\nlinnassa, ja hänen vieraittensa saapuessa olivat hevoset jo satuloidut\nlinnanpihalla. He eivät ehtineet katsella korkeaa, kuuluisaa tornia,\njosta linna oli saanut nimensä, eikä nauttia virvoituksia. Päällikkö\nuskoi linnan vartioimisen Jon veljelleen. Hän lähetti kiireesti joukon\nmetsästäjiä etsimään rosvoja metsästä, ja istuutui semmoisena kuin\noli, vihertävässä metsästyspuvussaan, hevosensa selkään, samoinkuin\nvieraatkin. Neljän metsästäjän hän antoi hiukan etempää seurata\nheitä, ja nelistäen ratsastettiin nyt ulos Tornborgin linnanportista\nSlagelseen vievää tietä.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nKorsörin ja Slageisen välillä, Vårbyn kohdalla halkaisee osan läntistä\nSjällantia eräs joki, joka virtaa jotenkin korkeiden mäkien välitse,\nollen ennen niin leveä ja syvä, että pienemmät laivat purjehtivat\nsitä pitkin. Vårbyn mäkisissä maissa kapeni tie yhä enemmän, ja\njyrkimmässä paikassa se laskeutui joen yli vievälle lautasillalle.\nSilta oli juuri niin leveä, että vaunut pääsivät siitä yliajamaan.\nSen tukena oli laivanmastoja korkeammat hirret, ja kuten tavallista\nse ei ollut varustettu kaidepuilla. Tämä oli syvin paikka joesta,\nvaikka vesi ei lähimainkaan ollut niin korkealla kuin se oli ollut\nsiltaa rakennettaessa, jonka huomasi siitä, että sillan ja veden väliä\noli kuusi syltä. Muutamia äärettömän suuria, melkein kalliomaisia\nkiviä kohosi mitä suurimmassa epäjärjestyksessä vedestä molemmissa\nsillanpäissä, ne näyttivät olevan jätteitä hävinneestä sillasta,\njoka, jos sen vesi oli repinyt rikki, oli todisteena siitä, että joki\noli voinut paisua mahtavaksi virraksi. Jyrkät jokiäyräät kasvoivat\nvilliä metsikköä, peittäen ne melkein kokonaan. Tähän metsikköön oli\nkaksitoista Niilo Rauhattoman hurjaa sissiä, ja yhdeksän asestettua\nmerirosvoa norjalaisesta laivasta piiloutunut, ryöstetyt hevoset\nmukanaan. Johtaakseen harhaan metsästäjät ja rantavahdit, jotka heitä\nseurasivat, oli pienempi joukko norjalaisia merirosvoja meluten ja\nhälyten paennut vastakkaiseen suuntaan, ja he olivat hyvässä turvassa\nlaivoillaan ennenkuin rantavahdit saavuttivat heidät. Merirosvolaiva\noli heti nostanut purjeensa ja kulkenut etelään Egholmin ja Aggersön\nalapuolelle.\n\nVårbysillan viereisessä metsässä oli hurjilla, partaisilla miehillä\nlyhyt neuvottelu heidän maatessaan ruohistossa ja nauttiessaan ahneesti\nyhden metsästäjän eväskorin sisältöä. Nuori, pitkä mies, ritarin\ntöyhtöhattu kauniissa, kiharaisessa päässään, mutta muuten puettuna\nmerimiehen sarkavaatteisiin, seisoi heidän keskellään ja näytti olevan\njoukon johtaja. Hänen hienoista jalopiirteisistä kasvoistaan ilmeni\nylpeyttä ja uljuutta, ja mustat silmät välähtelivät rohkeina rouheiden\nkulmakarvojen alta. \"Täällä ei ole aikaa vetelehtimiseen\", sanoi hän\nkäskevällä johtajaäänellä. -- \"Huomatkaa miehet! Tänään minä olen sekä\nTönsbergin kreivi, että Niilo Rauhaton. Joka ei minua tottele, sen lyön\nminä heti paikalla kuoliaaksi.\"\n\nTämän puheen näkyivät miehet ymmärtävän, vaikka he eivät näyttäneet\nsiitä pelästyvän. He näkyivät olevan tottuneita sellaiseen puhetapaan\nja nousivat vain puoleksi makuuasennostaan, mutta katselivat häntä\nkuitenkin ääneti ja tarkkaavaisina.\n\n\"Tämän sillan yli\", jatkoi hän, \"ei kukaan Korsöristä tuleva pääse\ntänäpäivänä elävänä, olkoon hän sitten vaikka itse Tanskan kuningas.\nJokainen, joka astuu jalallaan sillalle, on meidän vankimme, jos hän\ntekee vastarintaa, lyömme hänet maahan tai syöksemme hänet muitta\nmutkitta virtaan! Minä jään tälle puolelle norjalaisten karhujeni\nkanssa. Sinä, Martti Pitkäveitsi, vartioit sillan toista päätä meidän\nmiestemme kera. Jos te väistytte jalankaan vertaa silloin kun aika on\nkäsissä, niin saatte sen maksaa hengellänne. Korsöriin matkustakoon\nkuka tahansa, mutta ei kissaakaan Slagelseen, ymmärrätkö?\"\n\nPitkä, punapartainen mies, kyynäränpituinen puukko vyöllään ja suuri\nkirves kädessään, oli hypähtänyt pystyyn, kymmenen muun väkevän ja\nroistonnäköisen miehen kanssa. \"Se on helposti ymmärretty, ankara\nritari\", sanoi hän juutilaisella talonpoikaismurteella päätään\nnyykäyttäen. \"Te haluatte norjalaisten kanssa tänäpäivänä naksautella\nkylkiluita, ja me juutilaiset kyllä kopistelemme otsiin. Se on minun\nmieleeni. Te näytätte hyvin tuntevan meidät.\"\n\n\"Te makaatte hiljaa pensaikossa tuolla puolen siihen asti kunnes minä\nvihellän, silloin juoksette esiin ja sulette sillan kolmin rivein.\nNiinpian kuin minä huudan: Hyökätkää; esiin! lyötte te maahan jokaisen\ntulijan. Menkää nyt paikoillenne!\"\n\nMartti Pitkäveitsi nyykäytti heille. Hän poistui heti miehineen sillan\nyli, kadoten vastaisen rannan metsään.\n\nSillaikaa ratsasti drotsi Pietari ritari Thorstensonin ja Pentti\nRimordsonin keskessä kovaa nelistä Wemmerlöviin ja Vårbyhyn\nvievää tietä pitkin. Nuo kolme herraa ratsastivat äänettöminä ja\nnäkyivät miettivän millä tavalla viisaimmiten voisivat täyttää\nvaikean tehtävänsä. Aseenkantaja Skirmen seurasi heitä laihalla\nmetsästyshevosella ja näytti olevan huolissaan norlantilaisensa\nkatoamisesta. Mutta pian hän iloisesti keskusteli ritari Rimordsonin\nneljän metsästähän kanssa. He kertoivat hänelle herransa uhkarohkeista\nurotöistä, kun hän antoi merirosvojen nousta maihin saadakseen heidät\nsiten vangituksi ja hirsipuuhun. Skirmen omasta puolestaan kertoi\nisäntänsä voitoista Slesvigiläisessä sodassa ja ritarileikeissä, ja\nkuvaili heille Helsingborgin komeat turnajais-juhlat, jotka hän itsekin\noli nähnyt. Sitten hän lauloi iloisen turnajais-laulun, hypähtäen\nsatulassa laulaessaan:\n\n    \"Tuo kilpi neljäs punaisin\n    on kotkin koristeltu,\n    se on Holger Dansken, ja eteen sen\n    monet urhot on surmaeltu.\"\n\n\"Se kotka on nyt kuvattu minun herrani sinettiin!\" lisäsi hän. \"Jos\nminä olisin hänen sijassaan, niin minä panisin kilpeen kotkan,\npunaisten pensaiden paikalle. Tiedättekö mitä minä tahdon kilpeeni,\nkunhan kerran tulen ritariksi? Siihen pannaan Pelimanni Folkerin\nmerkki, ja vähä vielä lisäksi. Minun kilvestäni sanotaan vielä kerran:\n\n    \"Sen kilven kupuun kuvattu\n    on neito ja miekka kirkas,\n    ja on tunnus sen, kantajan, Skirmen veikon,\n    laula, -- ei nukkua virkas.\"\n\nNuoren aseenkantajan näin ilmituodessa elämänhaluisia toiveitaan,\nolivat he kulkeneet Wemmerlöven ohitse ja lähestyivät Vårbyn siltaa.\nNyt kuultiin kuin varsan hiljaista hirnuntaa metsiköstä joenrannalta,\nja Skirmen huudahti hämmästyneenä: \"minun pieni norlantilaiseni!\"\nSamassa silmänräpäyksessä hän oli herransa vieressä ja kertoi hänelle\nhavaintonsa.\n\nDrotsi Pietari pysäytti hevosensa. Kaikki seisattuivat. \"Jos\naseenkantajani kuuli oikein, niin tapaamme epäilemättä hevosvarkaamme\ntäältä. He taitavat haluta ratsastajat vielä lisäksi, tai ainakin\nsulkea meiltä tien. Jos heillä on aavistusta siitä ketä me olemme, ja\nmillä asioilla matkustamme, niin ei ollut hulluinta heidän ajatuksensa\nottaa haltuunsa tämä tärkeä paikka.\"\n\nMolemmat ritarit säpsähtivät ja katselivat miettiväisen näköisinä\npitkää, kapeaa siltaa.\n\n\"Sen sillan minä sulen kahdellatoista miehellä kokonaista sotajoukkoa\nvasten!\" sanoi ritari Rimordson. -- \"Tässä ei ole kuin kaksi ehtoa:\njoko meidän on koetettava murtautua läpi, tai meidän on kiireesti\nratsastettava alas katsomaan, osaisivatko hevosemme uida. Näin\nurhoollisia herroja en voi kehoittaa takaisinkaan kääntymään apua\nhakemaan. Sitäpaitsi ei minulla tällä hetkellä ole ainoatakaan kunnon\nratsastajaa kotona.\"\n\n\"Me murtaudumme läpi nelistämällä\", sanoi ritari Thorstenson. -- \"Mutta\neihän täällä näy ainoata elävää sielua --\"\n\n\"Jos Skirmen on oikeassa, niin kyllä pian saamme nähdä enemmän kuin\ntoivoisimmekaan\", vastasi drotsi Pietari. \"Uivatko hevosenne hyvästi,\nherra Rimordson?\"\n\n\"Niistä molemmista, joilla te ja aseenkantajanne ratsastatte, voin minä\nmennä takuuseen, jos ei pohja ole liian pehmeä\", vastasi ritari. \"Minun\nja ritari Thorstensonin ovat raskaita, ne jäävät varmasti kiinni, jos\non vähänkin liejua!\"\n\n\"Sitten ei ole valitsemisen varaa\", sanoi drotsi Pietari. \"On\nepävarmaa, pääsemmekö elävinä sillan yli, mutta meidän valtakirjamme on\ntoimitettava varmuuteen. Reippaan aseenkantajani neuvokkaisuuteen voin\nluottaa. Hän pääsee kyllä helposti uimalla ylitse, sillaikaa kun me\nannamme ryöväreille muuta ajattelemista, kuin hänen kiinniottamistaan.\nJos olette samaa mieltä minun kanssani, hyvät herrat, niin uskomme\nhänelle kuninkaan kirjeen ja valtakirjan, ja jos me tulemme\npidätetyiksi, vie hän ne Haralsborgin päällysmiehelle, tai hävittää\nkirjeet, jos ei pääse pakenemaan.\"\n\n\"Te olette varovainen, jalo ritari!\" sanoi herra Rimordson. \"Mutta\ntäytyy olla varuillaan kaikkien mahdollisuuksien varalta.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Thorstenson -- \"jos meidän testamenttimme on tehtävä,\nniin joutuun sitten! Minun sormeni syhyvät noita koiria kiinniottamaan.\"\n\n\"Tässä, uskollinen Skirmen!\" sanoi drotsi Pietari, ojentaen\naseenkantajalle huolellisesti kokoon käärityn kirjeen. \"Olethan\nymmärtänyt meidät. Kruunun ja kuningashuoneen turvallisuus on\nkysymyksessä! Jos minä en vaadi sinulta sitä toisella puolen siltaa,\nniin sinä saat tehdä siitä minulle tilin suurimman sillan tuolla\npuolen!\" Hän viittasi totisena taivaaseen ja vaikeni.\n\nPuna kohosi reippaan aseenkantajan poskille. \"Täytyykö minun siis\npaeta kuin pelästynyt villihanhi, enkä saa teidän rinnallanne uskaltaa\niloisena murtautua vihollisjoukon läpi? Se oli kova sanoma, herra\ndrotsi. Mutta koska se on teidän tahtonne, niin minä tottelen. Jumala\nolkoon teidän kanssanne! Me tapaamme toisemme varmasti tuolla puolen\nsillan!\" Nyt kuului taas hirnuntaa metsästä. \"Minun norlantilaiseni\",\nhuudahti Skirmen iloisesti, kannustaessaan metsästyshevostaan, ja\nratsasti nopeasti alas pientä polkua pitkin, joka johti rantaäyrään\nmetsikköön. Samassa silmänräpäyksessä lähtivät nuo kolme ritaria\nneljän metsästäjänsä kera, miekat paljastettuina, ratsastamaan kovaa\nnelistä siltaa kohti. \"Yksi kerrallaan, tai muuten syöksymme kaikki\njokeen\", huusi Thorstenson ja ratsasti etunenään. He olivat jo melkein\nsillalla, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt. \"Turhaa hälyytystä!\" huusi\nThorstenson, \"eihän täällä ole ketään\".\n\n\"Pian, pian, eteenpäin!\" huusi drotsi Pietari ja ratsasti hänen\nohitsensa.\n\n\"Se ei ollut minun tarkoitukseni!\" mutisi Thorstenson suuttuneena,\nkoettaen joutua hänen edelleen, mutta etumaisen hevosen kaviot\nkopisivat jo kapealla sillalla, ja ritari Thorstensonin täytyi pidättää\nhevostaan, ettei syöksisi ystäväänsä syvyyteen. Heidän ihmeekseen ei\nketään tullut heitä estämään, seitsemäs hevonen asetti jo jalkansa\nsillalle, ja drotsi Pietarilla oli vain pari syltä vastakkaiseen\nrantaan. Hän luuli jo heidän pelkonsa olleen turhan, kun samassa\nhänen takaansa kuului voimakas pillin vihellys. Äkkiä vilahteli\njotakin metsiköstä ja samassa seisoi sillanpäässä kolminkertainen,\nläpipääsemätön muuri jättiläiskokoisia, partaisia miehiä, keihäät\nojoina, sulkien heiltä tien. Samassa muodostui samanlainen muuri\nnorjalaisia merirosvoja heidän taakseen, ja voimakas ääni huusi\ntakaapäin: \"Seis! tai te olette kuoleman omat!\"\n\nDrotsi Pietarin hevonen karkasi pystyyn kiiltävien keihäitten edessä,\nja hän oli vähällä syöksyä takaperin jokeen. \"Joutuin, joutuin!\"\nhuusi Thorstenson ja ratsasti hänen vasemmalle sivulleen tarttuen\npillastuvaa hevosta päitsiin ja vetäisten ne alas. Pelästyneet hevoset\ntömistelivät toistensa vieressä sillan äärimmäisellä reunalla, ja\nnäytti silti kuin häilyisivät he pohjattoman kuilun yläpuolella.\n\"Joutuin, joutuin!\" -- huusi Thorstenson vielä, mutta sekä hän että\ndrotsi Hessel koettivat turhaan pakoittaa arkoja ja outoja hevosiaan\neteenpäin. Äkkiä pysäytetty vauhti sulloi kaikki seuraavatkin hevoset\nyhteen mitä suurimpaan epäjärjestykseen, eikä kukaan heistä voinut\nliikahtaa työntämättä toistaan sillan yli. \"Pois aseet!\" huusi ääni\nheidän takaansa. \"Tai työnnämme teidät kaikki syvyyteen!\" Nyt kilahti\ndrotsi Pietarin miekka keihäitä vasten, ja Martti Pitkäveitsi kaatui,\nhänen suuren puukkonsa suhahtaessa drotsi Pietarin korvan ohi.\n\"Syöskää heidät alas, senkin koirat! -- lyökää päälle!\" huusi nuori\nryöväripäällikkö takaa päin. Hurjasti huutaen hyökättiin rajusti heidän\npäälleen kummaltakin puolin. Drotsi Pietari ja ritari Thorstenson\ntaistelivat epätoivoista taistelua sillan reunalla, jossa pitkät\nkeihäät haavoittivat heidän hevosiansa rintaan. Kauhistuksen huuto\nkaikui heidän takaansa -- sieltä ryntäsivät norjalaiset merirosvot\nesiin, ja neljä takimmaista metsästäjää syöksyivät selkärangat\nmuserrettuina hevosineen syvyyteen. Nyt vasta voi ritari Rimordson\nliikahtaa. Hän käänsi taitavasti hevosensa, ettei joutuisi saman\nsurullisen kohtalon alaiseksi kuin onnettomat metsästäjät. Hän aikoi\nhyökätä hurjien, huutavien merirosvojen kimppuun, mutta silloin sattui\nhänen katseensa nuoreen töyhtöhattuiseen ryöväripäällikköön, -- miekka\nputosi hänen kädestään, ja molemmat kalpenivat. \"Seis, miehet! Antakaa\nheidän mennä!\" huusi rosvopäällikkö mahtavalla äänellä. \"Saatanan\nnimessä, antaa heidän ratsastaa!\" Silmänräpäyksessä olivat rosvot\nkadonneet sillalta. Drotsi Pietari ja ritari Thorstenson luulivat\nhämmästyneinä ihmeen tapahtuneen ja ratsastivat nopeasti äkkiä\ntyhjentyneen sillan yli. Ritari Rimordson seurasi heitä ääneti ja\nkuolonkalpeana. He ratsastivat metsikön läpi ylös kukkulalle, jossa he\npysäyttivät väsyneet, vertavuotavat hevosensa. Täältä he näkivät noiden\nkymmenen rosvon pakenevan kuolleitten toveriensa ruumiit mukanaan\nsillan yli ja katoavan joen vastakkaiselle rannalle.\n\n\"Mitä tämä oli?\" sanoi drotsi Pietari. \"Taisteliko Herran\nkuolemanenkeli meidän kanssamme, soaisten murhaajat kauhulla?\nPelastuitteko tekin, ritari Rimordson?\"\n\n\"Pelastuinko!\" toisti hän synkästi. \"Kyllä, saatanan nimessä\nminä pelastuin. Olisi ollut parempi minulle, jos makaisin\nkuoliaaksirusennettuna metsästäjieni joukossa!\"\n\n\"Mikä teitä vaivaa? Oletteko haavoitettu\", kysyi Thorstenson. \"Ei\nole verentippaakaan poskillanne, ja te olette mies, joka ei vaarassa\nkalpene.\"\n\n\"Ruumiiseeni en saanut yhtään haavaa\" -- vastasi ritari, \"mutta\nkaksiteräinen miekka viilsi sieluni läpi. Tuo onneton töyhtöhattuinen\nryöväripäällikkö oli minun lainsuojaton veljeni Lave. Jumala\narmahtakoon hänen syntistä sieluaan. Jos hän joutuu minun rantavartioni\nkäsiin, täytyy minun tuomita hänet hirtettäväksi.\"\n\nMolemmat ritarit vaikenivat ja tunsivat kauhulla matkatoverinsa\nkatkerat sieluntuskat, samalla kuin he saattoivat selvittää itselleen\nsyyn ihmeelliseen pelastumiseensa. \"Elkää enää ajatelko sitä, rohkea\nritari!\" alkoi viimein Thorstenson rauhoittavasti puhua. \"Meidän\nlevottomina aikoinamme voi tuollainen hurjapää helposti erehtyä.\nJos hän oli näiden miesten päällikkö, niin hän ansaitsisi seisoa\nsankarijoukon etunenässä. Suunnitelma oli nerokas ja yritys rohkea.\"\n\n\"Jos teidän uskollisten kasvojenne näkeminen sai hänet katumaan,\njalo ritari\", sanoi drotsi Pietari, \"niin on vielä toivoa hänen\npelastumisestaan: meidän jalon kuningattaremme sukulainen ei ole voinut\nlangeta niin syvälle, että hän ei Jumalan ja pyhän neitsyen avulla\nvoisi siitä nousta, jos hänelle vain suodaan tilaisuus siihen.\"\n\nRimordson puisti päätä ja vaikeni.\n\n\"Terve tuloa, terve tuloa tälle puolen siltaa, jalot herrat!\" huusi\nnyt iloinen ja raikas ääni, ja aseenkantaja Skirmen tuli ratsastaen\njoen rinnettä, heiluttaen riemuissaan hattuaan. Hän ratsasti pienellä\nnorlantilaisellaan, taluttaen perästään nuorassa drotsi Pietarin\nja ritari Thorstensonin hevosia. Vähän ajan perästä oli hän heidän\nvieressään kukkulalla. Hän hypähti alas hevosensa selästä ja ojensi\nisännälleen tämän hänelle uskoman kirjeen. \"Tässä saatte kuninkaan\nkirjeen takaisin, herra!\" sanoi hän iloisesti. \"Siihen ei ole päässyt\npisaraakaan vettä, vaikka ei ole ainoatakaan kuivaa lankaa päälläni.\"\n\n\"Vanha Kimoni!\" huudahti Thorstenson hypähtäessään haavoitetun hevosen\nselästä, jonka antoi juosta pois. Korkea, harmaa ori nähtyään hänet\njuoksi iloisena herransa luokse. Ritari taputti ratsuaan ystävällisesti\nkuin jälleenlöydettyä toveria, ja hypähti iloisesti omaan satulaansa.\nDrotsi Pietari oli pannut talteen kuninkaan valtakirjan ja kiittänyt\nnuoren aseenkantajansa reippautta. Hän oli myöskin laskeutunut pois\nvieraan hevosen selästä, joka oli pahasti haavoittunut ja tuskin enää\njaksoi kantaa häntä. Hän tarkasti ensiksi sen haavoja ja sidottuaan\nvyönauhansa sen rinnan ympäri, jätti hän sen aseenkantajansa\nhoitoon. Sitten hän taputteli rauhallisesti rakasta Ruskoansa, joka\nkärsimättömänä kuopi maata. \"Sepä oli sukkelaa!\" sanoi hän Skirmenille\nhypätessään satulaan. \"Mitenkä sinä sait kiinni hevoset?\"\n\n\"Kun te muut tappelitte, en minä tahtonut olla toimetonna\", vastasi\nSkirmen. \"Minä löysin heti pienen norlantilaiseni, se oli ilosta potkia\nminut kuoliaaksi, senkin enkeli! Molemmat toiset hevoset olivat myös\nlaitumella joen rannalla. Konia, jolla ratsastin, läimäytin selkään,\nja annoin sen juosta kotiin, ja jos minulla ei olisi ollut omaa\nnorlantilaistani, niin olisin jäänyt kiinni liejuun.\"\n\n\"Sinäpä vasta peijakkaan poika olet!\" sanoi Thorstenson. \"Jos et vain\nolisi niin pienikasvuinen, niin tulisi sinusta vielä aikamoinen mies.\"\n\n\"Olette kai tekin ollut kerran pienikasvuinen, ankara ritari\", vastasi\nSkirmen loukkaantuneena. \"Muuten on paholainen ollut äitinne.\"\n\nHe olivat nyt kaikki hevostensa selässä, ja Thorstenson oli pian\nratsastanut pitkän matkaa edelle heistä.\n\n\"Mutta minun metsästäjä-parkani\", huudahti ritari Rimordson pysähtyen.\n\"Eikö heitä enää voisi pelastaa?\"\n\n\"Minä näin heidän syöksyvän alas\", vastasi Skirmen. \"Se oli kamala\nnäky. Minä olin jo joen toisella puolen, mutta ratsastin uudestaan\nheitä pelastamaan. Musta ori oli väkevä, se ui maihin, mutta kolme\nliinakkoa jäi liejuun -- --\"\n\n\"Mutta ihmiset, onnettomat metsästäjät!\"\n\n\"Voi, se oli kauheata\", -- vastasi Skirmen, hiljaa huokaisten, \"heissä\nei ollut eloa, eikä ainoatakaan ehjää jäsentä. Minä sain heidät\nlaahatuksi maihin, ja minä luin kiireissä kaksi isämeitää ja yhden Ave\nMarian heidän sielujensa pelastukseksi. Eräs vanha talonpoikaisvaimo\nlupasi minulle pitää hyvän huolen kuolleista.\"\n\n\"Veli, veli, se veri vaatii sinulta sovitusta\", huokasi Rimordson\nhiljaa ja kannusti hevostaan. Pian he kaikki saavuttivat ritari\nThorstensonin, jatkaen nyt ääneti ja vakavina matkaansa.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nOli seuraavan päivän iltapäivä. Lähellä Örekrogia eli Helsingöriä,\nmelkein nykyisen Kronborgin paikalla, niinkutsutun Flynderborgin\nlinnan suuressa holvikattoisessa salissa, istui vanhanpuoleinen,\nruskeaan kotipukuun puettu ritari sakkipöydän ääressä vastapäätä\nnuorta, somaa tyttöä. Ne olivat herra Lave ja hänen tyttärensä Inge.\nTytöllä oli yllään ritarineitosten tavallinen musta kotipuku ja\npaksujen, kellertävien hiuspalmikkojen ympäri oli kierretty punainen\nhelminauha, johon oli kaiverrettu pieniä kieloja. Keskustelun jälkeen\ndrotsi Pietarin kanssa Nyborgin linnassa ja lyhyen riidan jälkeen\nkamaripalvelija Raanen kanssa, ei horjuvalla ja aralla ritari Lavella\nenää ollut rauhallista hetkeä. Ankaran sukulaisensa, vanhan Jon ritarin\nkasvoista oli hän luullut lukeneensa, että hänen epäiltiin olevan\nsalaisessa yhteydessä kapinallisten aatelismiesten kanssa. Hänen\nomatuntonsa ei rauhoittanut häntä, ja tuskin hän oli tuona aikaisena\naamuhetkenä jättänyt henkivartiopäällikön paikkansa Jon ritarille, kun\nhän jo päätä pahkaa jätti Nyborgin ja Danehoven, ettei enää enempää\nsekaantuisi niihin vaarallisiin tapahtumiin, jotka näkyivät olevan\nodotettavissa. Hän oli tärkeän Flynderborgin kuninkaallinen päällikkö,\njonka linnan valleilla suuret heittokoneet suojelivat salmeen tuloa ja\nvartioivat ikivanhaa tullioikeutta, niinkuin myöhempinä aikoina paljoa\ntäydellisemmin ja paremmin varustettu Kronborg.\n\nRitari Lave ei ollut vielä kuitenkaan tehnyt itseään syylliseksi\nmihinkään tekoon, joka maan lakien mukaan voitaisiin lukea todistetuksi\nmaankavallukseksi, mutta hän oli ollut mukana kokouksessa Möllerupissa\nStig Andersenin luona, ja hän oli siellä varmemmin kuin milloinkaan\nennen selittänyt yhtyvänsä sukulaisiinsa ja ystäviinsä kuningasta\nvastaan. Hän tiesi, että tämä kokous ja sen päätökset olivat\npaljastetut, senvuoksi hän täydellä syyllä pelkäsi tulevansa vedetyksi\nedesvastaukseen sanoista ja puheista, joita hän ei voinut kieltää\nlausuneensa, tai menettämään ilman tuomiota ja tutkimista tärkeän\nvirkansa tämän linnan päällikkönä. Salainen levottomuus kalvoi häntä\nsitä enemmän senvuoksi, että hänen täytyi sulkea se omaan sydämeensä.\nHän ei luottanut keneenkään koko linnassa. Hän eli siellä leskimiehenä\ntyttärensä kanssa, jota hän piti vielä melkein lapsena, kuitenkin\npeläten antaa hänen katsoa syvemmälle sisimpäänsä. Tämä hänen ainoa\nlapsensa oli hänelle hyvin rakas, vaikka tytär ei ollutkaan hänen\nkanssaan samaa mieltä tärkeistä yleisistä asioista, joihin hän näkyi\nolevan paljon enemmän kiintynyt, kuin hänen ikäiseltään tytöltä olisi\nvoinut odottaa. Inge ei ollut vielä viidentoista vuoden vanha, mutta\nhän oli pitkä ja solakkakasvuinen, ja hän osoitti usein niin voimakasta\ntahtoa, että horjuva isä sitä hämmästyi. Hän oli sen äskettäin\nkuolleen, mahtavan ritari Absalon Andersonin tyttärentytär, joka\njohti sukunsa Asker Rygesta ja Skjalm Hvidesta ja oli testamentissaan\nrunsaasti muistanut ritari Lavea ja hänen tytärtään. Linnan väki kutsui\nrohkeata tyttöä ylpeäksi Ingeksi, ja hän oli eniten jalon äitivainaansa\nnäköinen, eikä hän ollut perinyt vain hänen ja koko Absalon suvun perin\ntanskalaista ulkomuotoa, vaan myöskin heidän ikivanhan isänmaallisen\nmielensä, johon yhdistyi uskollinen rakkaus isänmaahan ja lailliseen\nkuningashuoneeseen. Kun puhuttiin niistä vaaroista, jotka uhkasivat\nkruunua ja valtakuntaa, loistivat hänen tummansiniset silmänsä, ja hän\ntoivoi vain, että hänkin, niinkuin hänen jalo sukulaisensa, Jon Litle\ntai David Thorstenson tai drotsi Pietari Hessel, voisi valvoa maan\nja kruunun turvallisuutta yhtä miehekkäästi kuin he. Drotsi Pietarin\nnimeä hän mainitsi tyvin harvoin, ja nähtävällä vastenmielisyydellä.\nSe ajatus oli hänelle sietämätön, että hänet jo lapsesta oli määrätty\ndrotsi Pietarin vaimoksi, ja se loukkasi mitä katkerimmin äänen\ninhimillistä vapauden tunnettaan ja hänen naisellista arvoaan. Aivan\nhämärästi vain hän muisti nuoren drotsin somaksi, ystävälliseksi\npojaksi, jonka kanssa hän oli lapsena leikkinyt. Silloin Inge\noli häntä rakastanut, mutta siitä hetkestä asti, jolloin hänelle\nsanottiin, että hänet oli määrätty Pietari Hesselin vaimoksi, oli\nIngen ollut vastenmielistä ajatella häntä. Tuntui siltä kuin olisi\nnäkymätön voima tehnyt Pietari Hesselin hänelle veriviholliseksi, ja\nhän oli ainoa ihminen, josta Inge oli valmis uskomaan pahaa ilman\nerikoista aihetta. Kaikki se hyvä, mitä hän sittemmin kuuli nuoresta\nryhdikkäästä drotsista, ja hänen toimistaan maan ja kuningashuoneen\nhyväksi, herätti hänessä jonkinlaista kunnioitusta ja osanottoa,\nniin että hän joskus unohti äsken mainitun suhteen ja voi itsekin\npuhjeta välittömiin ihailun lausuntoihin. Mutta hänenkin korviinsa\noli ehtinyt tuo epäedullinen huhu, joka viime vuonna oli levinnyt\nnuoresta drotsista. Yleisenä mielipiteenä kansan seassa, sielläkin\nmissä ajateltiin hienotunteisemmin ja säälivämmin, oli se, että hän\nsai kiittää nopeaa kohoamistaan kauneudestaan ja kohteliaisuudestaan.\nTämä näennäinen tahra drotsi Pietakin kunniassa, jota pahansuopaisuus\noli niin kärkäs levittämään, oli muuttanut Ingen kunnioituksen\nhänelle ennakoltamäärättyä sulhasta kohtaan ylenkatseeksi ja melkein\ninhoksi. Hän oli usein mitä kiihkeimmin pyytänyt isäänsä ennemmin\nhautaamaan hänet koko elinajaksi luostariin, kuin vaatimaan häntä\nmenemään naimisiin miehen kanssa, jota hän kaikista hänen ansioistaan\nhuolimatta ei iki-maailmassa voisi kunnioittaa eikä rakastaa. Tähän\nasti isä oli vain epämääräisesti vastannut näihin rukouksiin ja\npyytänyt häntä miettimään ainakin siksi kuin Inge olisi nähnyt drotsi\nPietarin ja uudistanut puoleksi unohtuneen lapsuudentuttavuuden.\nDrotsi oli erinomainen mies, oikea onnen suosikki -- sanoi hän, --\nilman syytä ei saanut rikkoa lupausta, joka oli annettu kuolleelle\nystävälle, ja jonka tarkoituksena eli kahden ylhäisen suvun onni, ja\nniiden varallisuuden ja vaikutusvallan säilyttäminen. Mutta viimeisenä\npuolena vuotena oli isä itse paheksinut drotsi Pietarin innokasta\ntoimintaa väärinkäytetyn kuningasvallan tukemiseksi. Tätä moitetta ei\nylpeä Inge hyväksynyt, vaan puolusti drotsi Pietaria rohkeana maan\nja kuningashuoneen ystävänä. Mutta hänen ilonsa oli kuitenkin suuri,\nkun isä nyt palattuaan Danehovesta oli selittänyt hänet täydellisesti\nvapaaksi kaikista velvollisuuksista drotsi Pietari Hesseliä kohtaan.\nKättä lyöden oli isä vakuutellut Ingelle, että hänen ei milloinkaan\ntarvitseisi mennä naimisiin tämän innokkaan kuningaspalvelijan kanssa,\njota jokainen tanskalainen mies voi suurimmalla syyllä ylenkatsoa,\nvaikkei voinut kokonaan olla kunnioittamatta hänen viisauttaan ja\navomielistä rohkeuttaan.\n\nEi milloinkaan ollut ylpeän Ingen sydän ollut niin iloinen ja kepeä\nkuin näinä viimeisinä päivinä, ja hän koetti joka tilaisuudessa\nosoittaa isälleen kiitollisuuttaan tästä lupauksesta, joka vasta\nantoi hänelle täyden tietoisuuden hänen naisellisesta arvostaan\nja siitä, että hän oli vapaa, jalosukuinen ritarintytär. Vaikka\nhän vastenmielisesti pelasi lautapeliä ja sakkia, koetti hän usein\nkarkoittaa isänsä pahantuulen ja levottomuuden tällä huvilla,\njota isä hyvin suosi. Hän koetti mitä huolellisimmin peittää\nvälinpitämättömyyttään nappuloiden siirtämisessä, hänen ajatustensa\nladellessa vapaassa, ihanassa maailmassa, joka niin laajana avautui\nhänelle, ja hän kuvaili iloiten mielessään kuuluisan sukunsa\nkuvasarjan, jossa Tanskan jaloimmat naiset olivat jo varhaisesta\nlapsuudesta asti olleet hänelle valoisina ihanteina.\n\nIsä ja tytär istuivat vielä ääneti sakkipelin ääressä, ja Inge neito\nhuomasi, ettei levoton isäkään välittänyt pelistä, vaan usein kuin\nunissaan muutteli nappuloita.\n\n\"Mutta sanoppas toki, rakas isä!\" keskeytti Inge viimeinkin vaitiolon,\n\"luuletko mahdolliseksi sen, mitä kerrottiin sinun poissaollessani, --\nuhkaisiko kuningas Aabelin pojanpoika, uhkarohkea herttua Waldemar,\ntodellakin kuninkaan henkeä ja kruunua?\"\n\n\"Hiljaa, lapsi! elä puhu sellaisia sanoja! Ne voivat maksaa henkemme!\"\nsanoi isä levottomana ja katseli ympärilleen. -- \"Se on turhaa,\njoutavaa puhetta. Joka levittelee tuollaisia vaarallisia puheita, sen\nei pitäisi enää milloinkaan nähdä päivän valoa. Rakas, hyvä Inge, elä\nmilloinkaan kuuntele semmoisia puheita, sillä sinä et niitä kuitenkaan\nymmärrä! Hyvät, nuoret tytöt eivät puhu valtio-asioista, vaan pitävät\nhuolen kankaistaan ja taloustoimistaan, sen olen jo usein sinulle\nsanonut. Minulle on vastenmielistä oikaista sinua, hyvä lapseni, mutta\nsinä huolestutat monasti minua puheillasi.\"\n\n\"Mutta kun on kysymyksessä maa ja valtakunta, isä, silloinhan me nuoret\ntytöt olemme yhtähyviä tanskalaisia kuin nuoret ritarit ja pojat.\nOvathan Tanskan naiset ennenkin saaneet ajatella tärkeitäkin asioita.\nJos Inge rouva ja ylpeä Ingefrid eivät olisi uskaltaneet ajatella muuta\nkuin keittiötään ja kankaitaan, niin eivät he olisi porannee! Svend\nGrathen laivastoa upoksiin, ja silloin suuri kuningas Waldemar ei ehkä\nmilloinkaan olisi tullut Tanskan kuninkaaksi.\"\n\n\"Hyvä, rakas lapseni, mistä ihmeestä sinä aina saat nuo kaikki jutut!\nMistä sinä olet kuullut nuo vanhat, typerät seikkailut, joita sinä aina\nlatelet? Minulta sinä et ainakaan koskaan sellaisia kuule, sen minä\ntiedän.\"\n\n\"Oi, äiti ne on minulle kertonut, kun olin aivan pieni, ja hän opetti\nminulle niistä niin monta, kaunista laulua.\"\n\n\"Lauluja! Siinäpä sitä ollaan, -- kaikki laulut ja vanhat tarinat\nvalehtelevat, lapseni. Ne ovat vain runoja ja taikauskoa, joita ihmiset\nkeksivät lapsille ja hulluille huviksi, silloin kun ei heillä ole muuta\ntekemistä. Milloinka sinä kuulet minun kertovan satuja, tai laulavan\nlauluja? Ihmiset, joilla on vakavempia asioita mielessä, eivät ajattele\nsemmoista roskaa.\"\n\n\"En tosiaankaan ole koskaan kuullut sinun laulavan tai kertovan satuja,\nisä! Mutta äiti lauloi ja kertoi niin kauniisti, ja hän piti niin\npaljon vanhoista lauluista. Jos ei ole olemassa tosia lauluja, ja jos\nnuoret tytöt eivät tahdo laulaa meidän vanhoista kuninkaistamme ja\nsankareistamme, ja meidän uskollisista, jaloista naisistamme, niin\nsilloinhan ei ainoankaan suuren miehen ja naisen muisto eläisi enää\nheidän kuoltuaan, eihän silloin enää kannattaisi elää maailmassa.\nSilloinhan kaikki suuri ja ihana, joka tapahtuu keskessämme, olisi vain\nkatoavaista turhuutta. Mitä hyödyttää meitä rikkaus ja valta, jos emme\nvoi mitään toimittaa, joka ansaitsisi mainitsemista meidän kuoltuamme?\nMitä hyötyä jälkeentuleville olisi suurten ihmisten elämästä, jos ei\nsydämen ilolla saisi säilyttää heidän nimiään ja ansioitaan vanhoissa\ntarinoissa ja lauluissa?\"\n\n\"Voi lapseni, rakkahin lapseni, se on haaveilua ja taikauskoa. Sen\nmikä on muistamisen arvoista muistaa kyllä ilmankin, tarvitsematta\nlukea vanhoja tarinoita, ja laulaa niistä lauluja. Meidän päivinämme\non muutakin ajattelemista kuin muistella kaikellaisia lauluja ja\nvanhoja satuja. Laula sinä vain Jumalan nimessä niin paljon kuin haluat\nsankareista ja kuninkaista, eivät he saa aikaan enempiä onnettomuuksia,\nkuin mitä jo ovat tehneet. Mutta elä välitä nykyisistä asioista,\nniistä ei kannata puhua eikä laulaa. Ei kukaan ole onnellinen ennen\nkuin haudassaan, sanoi vanha viisas mies, ja se sana on tosi. Näinä\nlevottomina aikoina ei osaa olla kyllin varovainen: ajattelematon sana\nvoi aiheuttaa suurempia onnettomuuksia kuin sinä voit uneksiakaan.\nKatsoppas ulos tuuliviiriin, mistäpäin tuulee?\"\n\nInge nousi ja katseli pyöreästä ikkunasta ulos linnanpihalle, jossa\nkahdella kuninkaallisella leijonalla kirjailtu lippu liehui muuratun\nporttiholvin yläpuolella.\n\n\"Tuuli on kääntynyt itään\", sanoi Inge välinpitämättömästi ja istui\npaikalleen. \"Odotatko jotakin Skånesta tänä iltana?\"\n\n\"Enpä juuri!\" sanoi ritari ja nousi. \"Itätuuli? -- hm! ja tunti sitten\ntuuli luoteisesta; sillä tuulella ei tänä iltana kukaan kule salmen\nyli. Minun täytyy mennä ulos puhumaan lauttamiesten kanssa. Minä odotan\nmuutamia vieraita herroja, lapseni! He ovat ylhäistä sukua ja minun\nhyviä ystäviäni. Jos he tulisivat sillaikaa kun minä olen poissa,\nniin ota heidät ystävällisesti vastaan ja pane pöytään parasta mitä\ntalossa on! Pidä heille seuraa paraasi mukaan, mutta elä kysy heiltä\nheidän nimiään, eläkä heidän matkaansa! Se ei ole soveliasta. Elä\nmissään tapauksessa puhu heille sanaakaan valtiollisista asioista,\ntai mitä sinä ajattelet tai et ajattele niistä. Niistä asioista\nsinulla ei tarvitse olla minkäänlaista mielipidettä. No, no, sinä\npunastut, lapseni! Ethän toki suutu isällesi? Ymmärrä minut oikein!\nAjattele Jumalan nimessä mitä tahdot, siitä ei sinua kukaan estä,\nmutta näinä aikoina ei sovi lausua liian ääneen mitä ajattelee, ja\nsinä et ole milloinkaan varovainen, pieni Ingeni. Sinä puhut liian\nrohkeasti ja avonaisesti asioista, joista minä tuskin uskallan kuiskata\nsalakammiossani. Elä nyt unhoita, mitä minä olen sanonut! Ehkä minä\nratsastan vieraita vastaan, ja viivyn poissa tunnin verran. -- Jos\nhe tulisivat toista tietä kuin minä arvelen ja joutuisivat tänne\nennen minua, niin pidät sinä ketteränä talonemäntänä huolen heistä!\nPortinvahti ja piha vouti tietävät asian, ja linna on tänä iltana avoin\nkaikille matkustaville, kenenkään tarvitsematta mainita nimeään. Ethän\npelkää jäädä yksin, lapseni! Sinulla on kamarineitisi luonasi, ja\nlinnantupa on täynnä talonmiehiä.\"\n\n\"Pelätä!\" huudahti Inge ja punastui entistä enemmän. \"Ei, isä, mitä\nminä pelkäisin? Eiväthän sinun ystäväsi voi olla sinun tyttäresi\nvihollisia. Mutta sinä olet niin omituinen, isä rakas! Olet niin\nsalaperäinen, etkä ollenkaan iloinen ja rauhallinen. Ethän vain ole\nsairas?\"\n\n\"En toki, lapseni! Mutta minulla on muutamia ikäviä asioita mielessä,\njoita sinä et ymmärrä. Elä sinä niistä välitä! Elä istu yksinäsi täällä\nhämärässä, sytytä kynttilät, ja anna neitojesi tulla sisään laulamaan\nlauluja kanssasi! Lapseni, saat mielelläsi laulella laulujasi, se\nkuuluu sinun ikäisillesi. En minä niin totta tarkoittanut äsken\nlauluista puhuessani. Ole nyt vain iloinen! Elä ole levoton minusta!\nEi minua mikään vaivaa.\" Hän taputti Ingeä ystävällisesti poskelle ja\npoistui.\n\nAlkoi olla pimeä. Isän salaperäinen levottomuus ja huonosti salattu\nhuolestuneisuus olivat tehneet omituisen vaikutuksen nuoreen tyttöön,\njoka muuten ei milloinkaan tiennyt mitä pelko oli, ja istuessaan\nyksinään suuressa holvisalissa johtui hänen mieleensä kaikenlaisia\nlevottomia ajatuksia. Viime aikoina oli liikuskellut monenlaisia\nosaksi perättömiä huhuja rosvoista ja sisseistä. Se häntä kuitenkin\nvähemmin huolestutti; mutta, että maa oli täynnä salaisia pettureita,\njotka uhkasivat syöstä kuninkaan ja kaikki hänelle uskolliset miehet\nperikatoon oli yleisempi, ja Inge neidon mielestä paljon peloittavampi\nhuhu. Tämä tärkeä linnoitus pidettiin tavallisesti tarkasti sulettuna\njokaiselta vieraalta, joka ei ensin mitä tarkimmasti voinut tehdä\nselkoa nimestään ja asiastaan. Hänelle oli käsittämätöntä, miksi siitä\ntänä iltana tehtiin aivan täydellinen poikkeus, eikä hän myöskään\nvoinut ymmärtää, mikä pakoitti hänen isänsä poistumaan linnasta tähän\naikaan, kun hän kuitenkin odotti niin tärkeitä ja ylhäisiä vieraita.\nIsän levottomasta tuulentarkastelusta, ja hänen tyytymättömyydestään,\nkun se oli itäinen, sekä hänen kiellostaan kysellä vierailta heidän\nnimeään ja matkaansa, päätteli Inge isän odottavan joitakin ystäviä\ntai sukulaisia, jotka olivat pakomatkalla ja aikoivat yön seudussa\nSkåneen. Huolimatta isän vaiteliaisuudesta ja varovaisuudesta oli hän\nhuomannut hänen ottavan innokkaasti osaa Stig Andersenin ja hänen\nmuitten sukulaistensa suuttumukseen kuningasta vastaan, vaikka hän\nei tiennyt oikeata syytä siihen. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan,\nettä kuningas oli lähennellyt Stig Andersenin vaimoa, ja että mahtava\nmarski senvuoksi oli noussut kapinaan häntä vastaan, mutta sen\nlähemmin hän ei asiaa tuntenut. Sen käsityksen mukaan, joka hänellä\noli kuninkaasta, ja sen mielikuvan tenhoamana, jonka hän jo lapsena\noli luonut itselleen äitinsä kertoessa suurista Waldemareista, oli\nhänellä niin syvä kunnioitus kuningasnimeä kohtaan, että hänelle oli\nkäsittämätöntä, miten kuningas voisi loukata alamaistaan niin, että\ntällä olisi oikeus nousta häntä vastaan. Häntä puistatti tuo ajatus,\nettä hänen isänsä ystävyyden ja sukulaisuuden tähden voisi unohtaa\nuskollisuutensa kuningasta kohtaan, ja kuitenkin hän alkoi salaisesti\npelätä onnettomuutta, jota hän piti pahempana kuin mitään muuta. Hän\ntunsi itsensä ensi kerran elämässään todella levottomaksi. Hän katsahti\nympärilleen hämärään saliin, ja hänestä tuntui kuin seisoisi joka\nnurkassa väijyvä kuningasmurhaaja välkkyvä tikari kädessään. Hän nousi\näkisti, kutsuakseen neitojaan kynttilöitä sytyttämään. Tuskin hän\noli noussut kun ovi avautui hiljaa, ja kynnyksen yli hiipi varovasti\nmusta, ruma miesolento, tummaan sarkavaippaan kääriytyneenä. Häipyvän\npäivänvalon viimeinen säde valaisi hänelle hurjat, punapartaiset ja\nlikaiset kasvot, jotka enemmän muistuttivat eläintä kuin ihmistä. Inge\nvetäytyi askeleen taapäin ja oli vähällä huutaa hädissään, mutta hän\nhäpesi pelkoansa ja voitti sen muistaessaan isänsä käskyn, että hän\nemännän arvokkaisuudella vastaanottaisi hänen vieraansa.\n\n\"Tervetuloa, vieras!\" sanoi hän niin rohkeasti kuin taisi, vaikka\nvapisevalla äänellä, astuen muutaman askeleen eteenpäin, silti\npääsemättä pitemmälle kuin pari askelta keittiön ovea lähemmäksi.\n\"Isäni tulee kohta!\" lisäsi hän. \"Suokaa, minun hakea valoa!\"\n\n\"Ei valoa, ihana neito! Oletteko te yksin linnassa?\" Tuo raa'an ja\nkarkean äänen hiljaa ja salaperäisesti lausuma kysymys lisäsi hänen\ntuskaansa, ja pitkä, kömpelö sotilasolio astui pari askelta etemmäksi\nsaliin. Inge astui nopeasti taapäin ja tarttui keittiön oven kahvaan,\nmutta rohkaisi taas mielensä ja jäi seisomaan. \"Yksinkö?\" toisti hän.\n\"En ole, ja vaikka olenkin ritarin tytär, niin en kuitenkaan ota\nyksin puolustaakseni kuninkaallista linnaa. Jos tahdotte nähdä linnan\nvarusväen, niin voi se olla täällä silmänräpäyksessä.\"\n\n\"Elkää pelästykö minua, ihana neito!\" sanoi vieras ja astui askeleen\ntaapäin. \"Minä tulen merimatkalta, enkä ole ehtinyt puhdistaa ja\nsomistaa itseäni hienon naisväen nähtäväksi. Minä olen vain halpa\ntallirenki, ja minut on lähetetty tänne herrani asialle, kysymään voiko\nritari Lave Litle vastaanottaa ystäviänsä tänne yöksi, ja olisiko\nkuninkaallinen metsäkoirajoukkue nähty täälläpäin tänä iltana.\"\n\n\"Minun isäni ystävät ovat tervetulleita!\" vastasi ritarineito. -- \"Hän\non itse mennyt heitä vastaan ja on täällä silmänräpäyksen kuluttua.\nKoirista minä en tiedä mitään. Jos olette vieraan herran palvelija,\nniin annetaan teille heti virvokkeita väentuvassa.\" Hän aikoi mennä\nja tarttui ovenkahvaan avatakseen keittiönoven; mutta vieras kohotti\nkätensä varoittavasti, melkein uhaten: \"Jääkää! Ei valoa! Minä menen\nheti!\" mutisi hän. \"Täällä ei siis ole yhtään vieraita? Ei ainoatakaan\nmatkustavaista Nyborgista?\"\n\n\"Ei ainakaan minun tietääkseni\", vastasi Inge, \"mutta linna on suuri,\nja vaikka täällä on paljon kuninkaallisia sotamiehiä, on täällä\nkuitenkin tilaa vieraille, jotka ovat maalle ja kuninkaalle uskollisia\".\n\n\"Hyvä! Minä vien herralleni vastauksen, ja jos se häntä miellyttää,\nniin näette meidät pian. Hyvästi ihana neito! Vaikka te ette näy\nhaluavan, että minä tulen teitä lähemmäksi, tohdin kuitenkin vakuuttaa\nteidän olevan yhtä kauniin kuin rohkean. Minun tähteni teidän ei\ntarvitse nostaa melua, tai kutsua kokoon linnanväkeä. Minä tulen\ntänne hyvänä ystävänä; minun herrani hyvät ystävät ovat myöskin\nminun ystäviäni.\" Sen sanottuaan hän poistui samasta ovesta, josta\noli tullutkin. Inge kiirehti heti telkitsemään oven hänen jälkeensä,\nettei mies vain ehtisi palata ennen kuin hän olisi saanut kynttilät\nsytytetyiksi ja ihmisiä sisään. Sitten hän kutsui kaikki neitosensa\nsytyttämään vahakynttilöitä, jotka olivat asetetut kiiltävien kilpien\neteen suuren salin kalkituille seinille. Pyöreään sivuhuoneeseen hän\nantoi kattaa pöydän odotetuille salaperäisille vieraille, ja itse hän\nastui keittiön kautta linnantupaan, katsoakseen olivatko talonmiehet\npaikoillaan. Hän näki heidät kaikki, kaksitoista luvultaan, istuvan\nillallispöydässä, ja hän meni takaisin keittiöön, antamatta kenenkään\nhuomata levottomuuttaan. Annettuaan kokille ja keittiöpalvelijoille\ntarvittavat ohjeet palasi hän, näennäisesti rauhallisena takaisin\nkirkkaasti valaistuun saliin, veti salvan eteisen ovelta vierasvaraisen\ntalon tavan mukaan, pidättäen vain kaksi kamarineitiä luonaan. He\nistuutuivat niinkuin tavallista ompelupöytiensä ääreen ja ottivat\nesille naiskäsityönsä. Toinen kamarineidoista oli nuori, iloinen tyttö,\njoka aina tiesi kertoa jotakin uutta ja hauskaa. Hän katseli ihmetellen\nmonia kynttilöitä ja juhlallisia valmistuksia, kysellen uteliaana ketä\nvieraita odotettiin näin myöhään ja niin erikoisen komeasti.\n\n\"Minä en tunne heitä\", vastasi Inge välinpitämättömällä äänellä. \"Mutta\nkerroppas meille jotakin uutta, pikku Else!\" lisäsi hän nopeasti,\njohtaakseen ajatukset muihin asioihin. \"Oletko hiljan kuullut jotakin\nlemmitystäsi? Tuleeko hän tänä kesänä sinua hakemaan?\"\n\n\"Siihen on vielä pitkältä, neiti!\" vastasi Else ja oli heti valmis\nmieliaiheeseensa. \"Hän välittää enemmän uljaasta herrastaan\nMöllerupissa kuin minusta ja koko maailman tytöistä. Oltuaan marskin\nkanssa Ruotsin sodassa on hän tullut vähän ylpeäksi. Mutta enpä sitä\nihmettele: hän voi kehua olleensa mukana syöksemässä kuningasta\nvaltaistuimelta. Te katselette minua niin ihmetellen, neiti! Mutta\nonhan se totisen totta. Eikö viimeinen Ruotsin kuningas pantu viralta,\nja sen teki urhea marski Andersen ja hänen reipas väkensä. Mads Jyde\non marskin oikea käsi, hän on melkein yhtä pitkä kuin herransa, ja hän\non rohkea mies, sen saatte uskoa. Jos hän ei olisi köyhä talonpoika,\nvoisi hän kyllä vielä kerran tulla ritariksi. Mutta jos hän ei piakkoin\nanna tietoja itsestään\", jatkoi tyttö niskojaan keikahuttaen, \"niin en\nminäkään ole mikään leikkikalu. Jos hän ei enää välitä pikku Elsestaan,\nniin olkoon omillaan, kyllä minä katson toisen itselleni. On täällä\nSjällandissakin reippaita poikia, enkä minä rupea sairastelemaan\njuutilaisen maalaispojan tähden.\"\n\n\"Sinä et ole sen uskollisen kaimasi kaltainen, josta laulussa\nkerrotaan\", sanoi Inge neito, \"hänen, joka suri itsensä kuoliaaksi\nritari Åken tähden\".\n\n\"Se taisi tapahtua hyvin kauvan sitten, uskokaa minua, jalosukuinen\nneito! Nyt on maailma viisastunut, eivätkä tytöt ole enää niin\nyksinkertaisia. Jos tässä ruvettaisiin suremaan nuorten miesten\nvaihtelevaisten mielten tähden, niin ei kohta olisi ainoatakaan elävää\ntyttöä koko maassa. Ei, ei\" -- jatkoi hän ja hyräili:\n\n    \"Kuin lahoava silta alla askeleen\n    on valat nuorten urosten.\n    Kuin pyrstö kiemuroiva ankeriaan\n    mies nuori on sanassaan.\"\n\n\"Tämä laulu on uusi\", sanoi Inge neito, \"niin ei lauleta vanhoissa,\nniissä uskolliset rakastavaiset seuraavat hautaan toisiaan\".\n\n\"Hyvänen aika!\" huudahti Else neiti. \"Siihen ei minulla ainakaan ole\nhalua, jos Mada Jyde kuolisi. Ei kuollut sulhanen kuitenkaan tule\neläväksi, vaikka kymmenen kertaa menisi hänen kanssaan hautaan.\"\n\n\"Entisinä aikoina olivat ihmiset paljon uskollisempia\", -- sanoi Inge\nvakavasti. \"Silloin olivat maa ja kuningaskin turvatumpia. Ne ihmiset,\njotka elivät Tanskan entisyyden aikoina, olivat onnellisia ihmisiä.\"\n\n\"Mitä onnea siinä on, jos surusta kuolee, jalo neiti, sitä minä en\ntosiaankaan ymmärrä. Ja mitä se kuninkaaseen ja maahan kuuluu, jos\nhurjistuneissa sotamiehissä ei ole vakavuutta?\"\n\n\"Sen sanon sinulle, pieni Else, jos sotamiehillä ei ole vakavuutta\nniissä asioissa, niin on heillä yhtä vähän muissakaan, eikä heihin\nmyöskään voi luottaa silloin kun on maan ja valtakunnan puolustus\nkysymyksessä. Se, joka voi unohtaa ja hyljätä lemmittynsä, voi vielä\nhelpommin unohtaa herransa.\"\n\n\"Sitä ei ainakaan Mads Jyde tee!\" vastasi Else. \"Hän lyö mieluummin\nkaikki ihmiset kuoliaiksi, kuin kärsii puhuttavan pahaa isännästään.\nHän on itse kerran nostanut veitsensä minua kohti sen asian vuoksi,\nvaikka hän vakuuttikin pitävänsä minusta kuin silmäterästään. Hän ei\npelkäisi ryhtyä vaikka itse kuninkaaseen, jos syttyisi kunnollinen sota\nkuninkaan ja marskin välille.\"\n\n\"Tyttö, oletko sinä hullu!\" huudahti Inge neitsyt pelästyneenä. \"Onhan\nmarski kuninkaan alamainen. Jos hän ryhtyy sotaan kuningasta vastaan,\nniin hän on petturi ja häpeällinen kapinoitsija.\"\n\n\"Sitä minä en ymmärrä\", sanoi Else. \"Mutta sen minä tiedän, että kun\nmarski ei saanut pidetyksi vaimoaan rauhassa kuninkaalta, sillaikaa\nkun hän rehellisenä miehenä kävi sotaa hänen puolestaan, niin ei ollut\nihmeellistä, että urhea herra suuttui ja otti itse oikeutta minkä\ntaisi.\"\n\n\"Se on varmasti häpeällistä ja valheellista puhetta. Oikea Skjöldung ei\nmilloinkaan voi häväistä korkeaa sukuansa.\"\n\n\"Minulle se on aivan yhdentekevää\", vastasi neito, \"minä olisin\nkuitenkin tyytyväinen, jos Mads Jyde pysyisi erillään mahtavista\nherroista ja heidän riitaisuuksistaan. Pienempiosaiset siinä kuitenkin\nlopuksi saavat kärsiä, ja hänkin voi vielä joutua siellä suureen\nvaaraan. Muistuupa mieleeni erään laulun sanat\", ja hän hyräili:\n\n    \"Asemiestensä kanssa kerran\n    ritar ratsasti käräjiin;\n    hyvin onni suojasi herran,\n    mutt' miehet ne hirtettiin.\"\n\n\"Lauletaan mieluummin joku vanhoista, hyvistä lauluista, pieni Else!\"\nsanoi Inge neito, keskeyttäen kevytmielisen tytön puheen. \"Paina\nmieleesi, mitä laulat, niin muistat sinäkin kerran olevasi tanskalainen\ntyttö.\"\n\n\"Se on helppoa muistaa\", vastasi Else, \"sillä minä en osaa ainoatakaan\nsaksalaista sanaa ja sopertelen huonosti juutilaistakin\".\n\n\"Mutta tanskalainen tyttö on uskollinen sulholleen, eikä tanskalainen\nmies petä maataan eikä kuningastaan. Muistatko laulua kuningas\nDidrikistä? Lauletaan se!\" Inge neito alotti ja molemmat tytöt yhtyivät\nlauluun:\n\n    \"Linnan herra on kuningas\n    sekä kaiken maan,\n    myöskin urhojen uljasten.\n    Säilä on kirkas kourassaan.\n    Ja kuningas on valtias linnan.\"\n\nHeidän laulaessaan aukeni ovi; mutta Inge neito ajatteli vain\nsankarilaulua, jonka hänen äitinsä oli laulanut hänelle hänen lapsena\nollessaan. Ja silloin hän aina kuvitteli kuningasta samanlaiseksi kuin\nWaldemar Suuri oli, ja linnaa samanlaiseksi kuin Flynderborg, jossa\nhän oli syntynyt ja joka oli ainoa linna, jonka hän tunsi. Laulun\nreipas sävel ja lapsuuden muistot, jotka se herätti hänen mieleensä,\nteki hänet aina iloiseksi ja onnelliseksi, ja hän tunsi itsensä\nturvalliseksi linnassa, jota kuningas urhoineen suojeli. Tälläkin\nkertaa oli sankarilaululla sama rauhoittava vaikutus. Hän oli unohtanut\nkaikki äskeiset huolensa, hänen silmänsä loistivat innostuksesta, ja\nneidot katselivat vain häneen, kun hän puhtaalla ja harvinaisen syvällä\näänellään lauloi:\n\n    \"Härkää talonpoika ohjailee,\n    ja hovilainen orhin on valtias.\n    Mutt' päämies linnojen, kaupunkein\n    On Tanskan kuningas,\n    Ja kuningas on linnojen herra.\"\n\nNyt vasta Inge neito ja hänen impensä huomasivat kannuksilla\nvarustettujen saapaskorkojen kilisevän kivilattialla. He nousivat\nhämmästyneinä, ja Inge neitsyt hänelle harvinaisella kiivaudella. Kolme\nvierasta herraa seisoi keskellä salia. Yksi oli metsästäjän puvussa,\nmolemmat toiset porvarillisissa matkapuvuissa, kuitenkin suuret\nritarimiekat vaippojen alla. Ne olivat ritari Rimordson, drotsi Pietari\nja ritari Thorstenson.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nRitarien sisäänastuessa oli heitä hämmästyttänyt kauniin laulajattaren\nilmehikäs esitystapa, he olivat sanattomina jääneet seisomaan, eivätkä\ntahtoneet häntä häiritä. Nyt he lähestyivät kohteliaasti ja tervehtivät\nkaunista ritarineitoa. Vaikka he eivät olleet ritarillisessa puvussa,\nilmaisi heidän olentonsa ja hieno käytöksensä kuitenkin heti, että\nhe olivat korkea-arvoisia ja ylhäisiä herroja, ja Inge neito otaksui\nheidät niiksi vieraiksi, joista hänen isänsä oli puhunut. Jo ensi\nkatsauksella rauhoittivat heidän osanottavat ja ystävälliset kasvonsa\nhänen mieltänsä. \"Tervetuloa, jalot herrat!\" sanoi hän toinnuttuaan ja\nvastasi heidän tervehdyksensä, \"minun isäni on odottanut teitä, ja on\nmennyt teitä vastaan. Te olette siis tulleet toista tietä kuin mitä\nhän otaksui. Teidän tallirenkinne tai aseenkantajanne on varmaankin\nilmoittanut teille, että täällä ei ole vieraita?\"\n\n\"Me olemme juuri saapuneet, jalo neito!\" alkoi ritari Thorstenson\npuhua, \"eikä meidän aseenkantajamme ole voinut sanoa meille mitään\ntalon asioista; hän ei ole vielä ehtinyt tallia kauvemmas. En myöskään\nusko teidän herra isänne odottaneen meitä, luulimme yllättävämme hänet.\"\n\n\"Meidän hämmästykseksemme avattiin linnanportti kysymättä meiltä\nnimeämme ja asiaamme\", sanoi ritari Rimordson. \"Teidän lauluanne, jalo\nneiti, emme uskaltaneet keskeyttää, se oli meille rakkaana takeena\nsiitä, että me vaikka tuntemattomina maalle ja kuninkaalle uskollisina\nmiehinä, olimme teille tervetulleita.\"\n\n\"Muille ei tämä linna ole avoinna!\" vastasi Inge. \"Teidän nimeänne\nja asiaanne ei myöskään vielä kukaan kysy, jalot herrat! Minä voin\nvakuuttaa teille, että olette erityisesti tervetulleita minun isäni\nluokse.\" Sen sanoessaan hän katseli luottamuksella ja mielihyvällä\nrohkeita, rehellisiä kasvoja. Drotsi Pietari ei ollut vielä lausunut\nsanaakaan, vaan seisoi hämmentyneenä ja melkein ujona hänen edessään,\nja hänen hiljaisessa, vakavassa katseessaan oli omituinen hämmästyksen\nja surumielisen ilon ilme.\n\n\"Astukaa lähemmäksi, hyvät herrat!\" -- pyysi Inge neito mieli kepeänä,\nja hän tunsi itsensä täydellisesti vapautetuksi kaikista epäilyksistä\nisänsä luvattomien puuhien johdosta ja salaperäisten vieraiden odotetun\ntulon suhteen. \"Te astutte täällä avonaiseen naisasuntoon, ja minä\nolen, totta puhuen, iloinen, saadessani täällä nähdä isäni ystäviä,\njotka voivat täyttää hänen paikkansa hänen poissaollessaan. Hän poistui\nluotani puoli tuntia sitten, aikoen ehtiä tänne tunnin kuluttua, jos\nhän ei tapaisi teitä. Mies, joka sanoi olevansa teidän tallirenkinne,\noli vähällä pelottaa minut täällä hämärissä. Linnaan ei muuten\ntavallisesti pääse näin helposti. Te olette senvuoksi minulle sitä\ntervetulleempia. Jos haluatte virvokkeita, jalot herrat, niin on kaikki\nvalmiina.\"\n\nRitarit katselivat hämmästyneinä toisiinsa. \"Tässä on joku erehdys\nolemassa, jalo neito!\" sanoi ritari Rimordson. \"Mutta, jos sallitte\nsen, niin käytämme sitä hyväksemme, jättäen selitykset siksi kunnes\nisänne saapuu.\"\n\n\"Sallikaa minun tehdä teille kysymys, jalo neito!\" alkoi viimeinkin\ndrotsi Pietari puhua, ja hän näytti nyt vasta heräävän ihmeellisen\nkauniista unesta, silmänsä ihaillessa kookkaan neidon avonaista\nkatsetta ja jaloa olentoa, \"suokaa minulle anteeksi, jos se teistä\non sopimaton. Onko teidän ristimänimenne todellakin Inge, ja\noletteko te tämän linnan päällikön, herra ritari Lave Litlen ja haen\nvaimovainajansa, jalon Margareta Absalon Andersonin nuorin tytär?\"\n\n\"Te olette tuntenut minun äitini, jalo herra!\" huudahti Inge iloisena,\nja unohti siinä ilossaan kysymyksen omituisen juhlallisuuden. \"Voi, ei!\nTe ette ole tuntenut häntä, muutenhan tuntisitte minutkin, sillä minun\nsanotaan olevan autuaan äitivainajani näköinen.\"\n\n\"Minä olen nähnyt teidän äitinne lapsuudessani\", sanoi nuori drotsi,\n\"mutta silloin ei hän enää ollut nuori, hän oli teidän pituisenne. Te\nolette perinyt hänen silmänsä, jalo neito! ja niinkuin kuulin, hänen\nsyvän lauluäänensä ja rakkautensa meidän vanhoihin sankarilauluihimme.\nSen laulun, jonka te äsken lauloitte, olen minä kuullut kehdossani,\nse vei minut takaisin aikoihin, joina minä uneksin onnellisia\nunelmia Waldemarien päivistä, ja linnojen ja urhokkaitten sankarien\nhallitsijasta.\"\n\n\"Eiväthän ne olleet vain unelmia, jalo ritari!\" vastasi Inge\nvilkkaasti. \"Suonette minun ensiksi uskoa, koska sen kysymiseen en ole\noikeutettu, että te ja nämä hyvät herrat olette ritareita. Eihän se\nminun tietääkseni ole vain unelma, että kuningas, Jumalan kiitos, vielä\nhallitsee kaikkia tanskalaisia linnoja ja maita, ja monia urhoollisia\nja kunnon sankareita. Ettehän ainakaan te ja nämä hyvät herrat sitä\nusko. Jos olette kehtonne ääressä kuullut sankarilauluja, jalo herra\",\nlisäsi hän luottavaisella katseella, \"silloin ei niitä myöskään ole\nturhaan laulettu\".\n\nDrotsi Pietari punastui, mutta hänen katseensa oli rohkea ja\navomielinen: \"Suokoon Jumala, ja pyhä neitsyt, ettei mikään unelma\nolisi liian suuri voidakseen täyttyä; ehkä vielä entiset ajat\npalajavat.\"\n\nNyt avasi tarjoilijapoika ruokahuoneen oven. \"Te olette varmaankin\nmatkustaneet paljon ja olette virkistyksen tarpeessa!\" sanoi Inge\nneito, muistaessaan emännän-velvollisuutensa ja osoitti avonaista\novea. Drotsi Pietari, joka oli tottunut hovitapoihin ja tavallisesti\noli ensimäinen arvossa, tarjosi ritarineidolle käsivartensa. Inge\nvei hänet pöydän päähän pyöreään tornihuoneeseen ja antoi tytöille\nviittauksen tarjoilemisesta. Ritari Thorstenson ja ritari Rimordson\nseurasivat nuorta emäntää ja Thorstenson istuutui hänen oikealle\npuolelleen. Pari komeasti puettua tarjoilijapoikaa kantoi paistettua\nmetsäriistaa ja paahdettua kauraleipää ripsureunaiselle liinalle,\nnokkelan juomanlaskijan täyttäessä viinipikarit suuresta hopeakannusta.\nMolemmat kamarineidot seisoivat nöyrinä Inge neidon tuolin takana,\nsilmät ujosti maahan luotuina, mutta heittäen kuitenkin vähä väliä\nuteliaan silmäyksen vieraisiin herroihin, joista nuori, kaunis drotsi\nerityisesti näytti heitä miellyttävän.\n\nKohta oli keskustelu taas täydessä vauhdissa. Inge neito vältti\ntarkasti lausumasta mitään, joka olisi osoittanut uteliaisuutta, mutta\nhänellä ei olisi ollut mitään vastaan, jos hänen vieraansa olisivat\ntahtoneet itse ilmaista ketä olivat.\n\n\"Sanotaan Danehoven päättyneen\", alkoi hän sopivassa tilaisuudessa\npuhua. \"Minä olen pahoillani siitä, etten milloinkaan ole saanut olla\nDanehovessa läsnä. Täällä syrjäisessä linnassa ei näe eikä kuule\npaljoakaan. Olette varmaankin nähneet kuninkaan, jalot herrat! Minä\ntahtoisin kernaasti tietää, onko hän sen näköinen, millaiseksi häntä\nkuvailen.\"\n\n\"Minkälaisen ajattelette hänen olevan, jalo neito!\" kysyi ritari\nThorstenson. \"Voinpa lyödä vetoa, että ajattelette hänet ainakin päätä\npitemmäksi minua, sellaiseksi kuin Bernin kuningas Didrik, tai joku muu\nniistä komeista sankarikuninkaista, joista laulatte.\"\n\nInge neito katseli pitkä viiksistä ritaria. \"Komeampi kuin te olette,\nhänen ei tarvitse olla\" -- vastasi hän, \"mutta teidän näköiseksenne\nen häntä kuitenkaan ajattele. Te olette paraiten paikallanne reippaan\nratsujoukon etunenässä, mutta suokaa anteeksi, herra ritari, te\nnäytätte minusta liian pikaluontoiselta, voidaksenne hallita maata ja\nvaltakuntaa.\"\n\nThorstenson siveli partaansa. \"Siinä taidatte olla oikeassa, ihana\nneito!\" mutisi hän, vahvistaen tyytymättömän näköisenä nuoren naisen\navomielisen tunnustuksen.\n\n\"Jos joku teistä muistuttaisi minun mielikuvani kuningasta\", jatkoi\nInge neito, \"niin silloin enemmin tämä herra\", hänen rauhalliset,\nsiniset silmänsä katsoivat tutkivasti drotsi Pietariin, joka säpsähti\ntätä kohteliaisuutta, mutta vastaanotti sen heti ystävällisesti\nhymyillen. \"Mutta elköön tämä vertailu ihmetyttäkö teitä, jalo herra\",\njatkoi hän, \"silloin te ette olisi kaivannut suuria Waldemarinpäiviä,\nvaan teillä olisi voimaa luoda ne uudelleen\".\n\nRitarit katselivat ihmetellen nuoreen ritarineitoon, joka\nhyväntahtoisesti leikkiä laskien näkyi ivailevan heitä, ja samalla\nkuitenkin prinsessan arvokkaisuudella vaikutti heihin salaperäisellä\nvoimalla, jota hän ei itse näkynyt aavistavan. Drotsi Pietarin\nposket hehkuivat, hän tunsi omituisen voimakasta mieltymystä sekä\nvastenmielisyyttä reipasta, hauskaa tyttöä kohtaan. Mutta Ingen\nviimeisten sanojen jälkeen tuntui niinkuin unohtaisi hän itsensä ja\nomat asiansa korkeamman ja tärkeimmän ajatuksen tähden. \"Sitä voimaa,\njosta te puhutte, jalo neiti\", alkoi hän hiljaa ja vakavasti puhua,\nja hänen suurista silmistään hehkui tulinen innostuksen voima, \"sitä\nvoimaa, joka herättäisi eloon entisen ajan hengen kansassamme, te\nkaipaatte siellä, josta sitä ei ilman ihmetekoa löydetä: -- sitä\nvoimaa ei ole Tanskan parhaimmallakaan ritarilla, sitä voimaa ei ole\nainoallakaan maailman kuninkaalla. Sen täytyy tulla ylhäältä päin, eikä\nse ole yksityisen miehen omaa ja käytettävää. Jos se ei yhdistyneenä\nloista monen tuhannen silmistä, ja jos se ei virtaile kaikkien\ntanskalaisten sydämistä, silloin ei suurinkaan kuningas maailmassa voi\nkohottaa vajonnutta ja kutsua suurten isien henkeä takaisin kansaansa.\"\n\n\"Te voitte olla oikeassa, jalo herra!\" vastasi Inge neito posket\ninnosta hehkuvina, ja silmät melkein säteilevinä loistaen. \"Mutta kuka\non sanonut teille, että se henki on paennut? Kuningasta itseään minä\nen tunne, ja useat puhuvat hänestä alentavasti. Mutta minä tiedän\nkuitenkin, että hänellä on rinnallaan miehiä, jotka vielä uskollisesti\nvartioivat kruunun turvallisuutta ja kansan kunniaa. Niiden joukossa\nuskallan mainita sukulaiseni, vanhan Jon ritarin, tiedän että jokainen\ntanskalainen mies kunnioittaa häntä. Jos Möllerupin ylpeä marski\nolisi yhtä uskollinen, kuin hän on rohkea, niin olisi Tanskalla ehkä\nvielä Axel Hvide tai kreivi Albert. David Thorstensonia olen myös\nkuullut mainittavan meidän aikamme sankarien joukossa, ja te tunnette\nvarmaankin monta muuta nimeä, joista meidän ajallemme on kunniaa.\"\n\nRitari Thorstenson oli sydämensä pohjasta mielissään, kuullessaan\nnimensä nuoren tytön sankarien joukkoon lasketuksi. Häntä huvitti\noma ja ystäviensä asema, ja häntä halutti kuulla mitä nuori\nisänmaanintoinen neitonen ajatteli hänen matkatovereistaan. \"Te olette\nunohtanut parhaat, ihana neito!\" sanoi hän iloisesti. \"Mitä te sitten\nsanotte Tornborgin ritari Pentti Rimordsonista?\"\n\n\"Hänen sanotaan rohkeasti vartioivan rannikkoja, minä ja kaikki\nsjällantilaiset naiset saamme olla hänelle kiitollisia siitä, ettei\nmeidän täällä tarvitse pelätä hurjaa norjalaista Alfkreiviä, eikä\njulmaa Niilo Rauhatonta.\"\n\nRimordson puri suuttuneena huuleensa, ja vaikeni kiitoksesta, jonka\nhänen omat silmänsä olivat äsken osoittaneet turhiksi. Thorstenson\ntahtoi hyvittää onnistumattoman leikinlaskunsa, ja ajatteli antaa\ntoiselle matkatoverilleen paremman syyn kiittää häntä tästä\nkeksinnöstään. \"Mutta, jos haluatte nimittää maan ja kuninkaan\netevimmät miehet\", sanoi hän nopeasti, \"niin olisi teidän ensiksi ja\netupäässä pitänyt mainita nuori drotsi Hessel. Koko maassa on tuskin\nainoata ritaria, jolla niin nuorena olisi ollut onni seisoa niin\nlähellä valtaistuinta, ja ansiosta.\"\n\nInge neito vaikeni hetkeksi, ja hänen innostuksensa näkyi äkkiä\nmuuttuneen kylmyydeksi. Seurasi lyhyt, yleinen hiljaisuus, mutta\nnuorelle drotsille se oli tuskallinen ijankaikkisuus. Vaikka hän ei\nodottanutkaan kauniilta lapsuudenmorsiameltaan kehumista ja ihailua,\nniin ei hän kuitenkaan olisi uskonut olevansa hänen vastenmielisyytensä\nja halveksumisensa esineenä.\n\n\"Isäni viipyy kauvan poissa\", sanoi ritarineito, keskeyttäen\npainostavan vaitiolon. \"Minä puhun täällä teidän kanssanne asioista,\njalot herrat, joista minun ehkä on sopimatonta puhua vieraiden\nparissa\", lisäsi hän, \"mutta minä pyydän teitä suomaan sen anteeksi.\nMinä unohdan väliin, että minun sukupuolelleni harvoin suodaan se pieni\nilo, että edes saisimme puhua siitä onnellisesta sankarielämästä,\njohon meidät on kielletty osaa ottamasta. Pyydän, ettei minun tarvitse\npuhua siitä miehestä, jonka äsken mainitsitte. Hän ei kuitenkaan\npaljoakaan välitä siitä mitä tanskalainen tyttö hänestä sanoo, joka ei\nkuningattaren lailla voi kohottaa häntä onneen ja valtaan.\"\n\nDrotsi Pietari kalpeni. Hän tunsi itsensä niin masennetuksi ja\nloukatuksi nuo sanat kuultuaan, että hän oli valmis ilmaisemaan\nnimensä, tai ainakin puhdistautumaan viimeisestä kovasta syytöksestä,\nmutta samassa avattiin viereisen salin ovi ja sieltä kuului tuttuja\nääniä. \"Herttua\", kuiskasi ritari Rimordson, ja hämmästyksellä näkivät\nhe herttuan ja hänen drotsinsa sekä Alfkreivin ja herra Lave Litlen\nlähestyvän ruokasalin ovea.\n\nInge neito nousi vastaanottamaan isäänsä ja uusia vieraita. Ritarit\nnousivat myöskin pöydästä. Thorstenson ja Rimordson katselivat\nepäröivän näköisinä toisiinsa, mutta drotsi Pietari tunsi itsensä aivan\nrauhalliseksi. Loukkaava solvaus oli herättänyt koko hänen ylpeytensä.\nTietoisuus siitä, että hän omalla voimallaan ja ansioillaan oli\nkunniallisesti tullut siksi mikä oli, antoi hänelle rohkeuden, joka\nmelkein lähenteli ylimielisyyttä. Hän tunsi tärkeän asemansa täällä,\nmatkustaessaan kuninkaan asioissa, ollen oikeutettu, jos vaadittiin,\ntoimimaan kuninkaallisella valtuudella. Hän astui kohteliaasti ja\narvokkaasti herttuaa ja hänen seuruettaan vastaan, mutta ei ollut\nheitä tuntevinaan heidän yksinkertaisissa, harmaissa matkavaipoissaan,\njoihin he koettivat peittää itseään, etteivät tulisi tunnetuiksi. Hän\nkohdisti tervehdyksensä erityisesti ritari Lavelle, linnan päällikölle\nja herralle. Ritari Lave tunsi heti drotsin ja kalpeni, mutta otti\nnopeasti aiheen drotsin porvarillisesta puvusta, tervehtien häntä\nhalpana, vieraana miehenä, jota hän ei milloinkaan ollut nähnyt.\n\n\"Toivon, että minä ja nämä vieraat herrat emme ole teille\nhäiriöksi\", sanoi drotsi Pietari, vähääkään häikäilemättä esittäen\nhänelle matkaseurueensa, kuitenkaan mainitsematta heidän nimiään.\n\"Me olemme, niinkuin näette, omavaltaisesti turvautuneet teidän\nvierasvaraisuuteenne, herra ritari. Meillä on sitäpaitsi teille\nkuninkaallisena päällysmiehenä eräs asia toimitettava. Me ilmoitamme\nsen teille, silloin kun se teille on soveliasta.\"\n\nRitari Lave kumarsi hiljaa ja vieraasti, katsahtaen hätäisesti\nsivulleen herttuaan ja hänen seurueeseensa, jotka eivät olleet vähemmin\nhämmästyneitä tästä yhtymisestä, ja olivat nopeasti kääntäneet selkänsä\ndrotsi Pietarille ja hänen ystävilleen.\n\n\"Olemme mielihyvällä huomanneet olevamme tunnetut\", jatkoi drotsi\nPietari, \"vaikka olemmekin olleet pakoitetut matkustamaan vieraassa\npuvussa. Huhut teiden epävarmuudesta eivät enää ole perättömiä, meillä\non ollut vakavat todisteet siitä. Minä näen, että nämät hyvät herrat\novat käyttäneet samaa varovaisuustoimenpidettä.\" Tämän sanoessaan\nhän viittasi herttuaan ja kreivi Vähä-Alfiin, jotka yhdessä ritari\nAbilgaardin kanssa olivat vetäytyneet etusalin vähemmän valaistuun\nosaan, jossa he tiviisti vaippoihinsa kietoutuneina, ja selkä\nruokasaliin päin, puhelivat salaisesti keskenään.\n\nRitari Lave oli sillaikaa ehtinyt tointua. \"Tehkää hyvin ja seuratkaa\nminua salakammiooni, hyvät herrat!\" sanoi hän äkkiä päättäväisesti,\nkoettaen näyttää rauhalliselta. \"Minä näen, että tyttäreni on\nhuolehtinut virkistyksistänne. Minä olen valmis heti palvelukseenne,\nja voin viivyttelemättä kuulla asianne. Tyttäreni, pidä sinä sillaikaa\nhuoli uusista vieraistani!\" Hän viittasi tarjoilijapojille, jotka\nnopeasti ottivat vahakynttilät käteensä, ja avasivat pyöreän salin\nseinässä olevan pienen sala-oven. Toinen tarjoilijapojista kulki edeltä\npitkän, pimeän käytävän läpi, toinen jäi ovelle seisomaan. \"Antakaa\nminun näyttää teille tietä!\" sanoi ritari Lave, kulkien edeltä. Kun\ndrotsi Pietari ja hänen molemmat seuralaisensa olivat astuneet pimeään\nkäytävään, katosi tarjoilijapoika, joka oli pitänyt heille ovea\navoinna. Oli äkkiä aivan pimeää heidän ympärillään. Ovi paukahti kiinni\noudosti kumahtaen, ja ritarit säpsähtivät.\n\n\"Se on hyvä laitos\", sanoi ritari Lave välinpitämättömällä äänellä.\n\"Minä saan varustautua vastaanottamaan kaikellaisia vieraita, sen\nvoitte arvata. Teidänlaistenne herrojen kanssa, jotka tulevat, niinkuin\nhuomaan, tärkeissä valtiollisissa asioissa, puhun minä aina niin\nsyrjässä kuin vaan on mahdollista, ettei kukaan asiaankuulumaton voisi\nsitä kuulla.\"\n\nPitkä käytävä johti linnan itäiseen osaan, siihen torniin, joka\noli salmen puolella. Käytävä päättyi kapeihin, holvattuihin\nkiertoportaisiin. \"Minun täytyy pyytää teitä kulkemaan peräkkäin!\"\nsanoi ritari Lave. \"Portaat ovat hiukan kapeat, ja minä pyydän\nteitä vaivautumaan muutaman askeleen ylöspäin. Tämä käytävä on\nminusta usein vaivaloinen, mutta näinä aikoina ei voi olla kylliksi\nvarovainen ja salaisia kuninkaan lähettejä on kuunneltava salassa.\"\nHän astui nopeasti edeltä, katsomatta taakseen. Drotsi Pietari,\njoka kulki lähinnä hänen takanaan, pysähtyi pari kertaa, tehden\nmuutamia kysymyksiä linnan rakennustavasta, mutta ritari Lave jatkoi\nkiipeämistään ylöspäin, vastaten hänen kysymyksiinsä pysähtymättä, tai\nkääntämättä kasvojaan häneen päin.\n\n\"Omituista!\" kuiskasi ritari Rimordson Thorstensonille. \"Jos hän ei\nolisi urhean Jon Litlen sukulainen, niin ei meidän pitäisi luottaa\nhäneen. Näittekö hänen hämmennyksensä, ja katseen, jonka hän heitti\nherttuaan.\"\n\n\"Jos hän meidät pettää, maksaa se hänen henkensä!\" kuiskasi\nThorstenson, puristaen kädellään miekkansa kahvaa. \"Me emme laske häntä\nkolmea askelta etemmäksi meistä!\"\n\nDrotsi Pietari huomasi seuralaistensa kuiskuttelevan huomattavasti\ntakanansa, hän kääntyi ja teki liikkeen sormella suutaan kohti. \"Tuuli\non vielä itäinen\", sanoi hän sen jälkeen välinpitämättömällä äänellä,\n\"ei suinkaan tänä iltana enää kukaan tohdi kulkea salmen yli?\"\n\n\"Tuskinpa\", vastasi ritari Lave. \"Te saatte viettää rauhassa yönne\nminun luonani, hyvät herrat!\"\n\n\"Se ei ole aikomuksemme\", sanoi drotsi Pietari. \"Te olette sitäpaitsi\nsaanut vieraita, joilla ehkä on suurempi oikeus vierasvaraisuuteenne,\nja joiden seurasta me vastenmielisesti pidätämme teidät pitemmältä.\nEmmekö jo pian ole salakammiossanne, herra ritari?\"\n\n\"Heti paikalla!\" Hän kiirehti askeleitaan. Drotsi Pietari oli salaa\nlukenut porrasaskeleet. Nyt hän laski kuudennenkymmenennen ja silloin\npysähdyttiin. Raudoitettu tamminen ovi avattiin, ja he astuivat sisään\nahtaaseen tornihuoneeseen, jossa oli ainoastaan yksi avoin ja raskaalla\nrautaristikolla varustettu ikkuna. Vahakynttilät lepattivat vedossa,\nja tarjoilijapoika sytytti suuren katosta riippuvan lyhdyn. \"Teidän\nsalakammionne muistuttaa melkein vankilaa\", sanoi drotsi Pietari.\n\n\"Siihen minä välistä sitä käytänkin\" -- vastasi ritari Lave. \"Se on\nvarmin paikka tässä linnassa. Tämä torni on puoleksi vedessä, ja täältä\non ihana näköala salmen yli. Nyt sinä voit mennä!\" sanoi hän pojalle.\n\"Tänne ei kukaan saa tulla meitä häiritsemään! Sano tyttärelleni ja\nvierailleni, että heidän ei tarvitse odottaa meitä.\"\n\nPoika meni. Ritari lukitsi itse raskaan oven hänen jälestään ja pisti\navaimen taskuunsa.\n\n\"Kas niin, hyvät herrat, nyt olen kokonaan valmis teidän\npalvelukseenne. Missä tärkeässä asiassa lähettää kuningas minun\nluokseni kolme näin tärkeää miestä. Varovaisuuteni ei ole sallinut\nminun tuntea teitä ennemmin.\"\n\n\"Kuningas on lähettänyt meidät tärkeässä asiassa\", alkoi drotsi\nPietari puhua tyynesti ja varovaisesti, \"ja minä, drotsi Pietari\nHessel, olen valtuutettu vaatimaan tehokasta avustusta tähän asiaan\njokaiselta maamme kuninkaalliselta linnanpäällysmieheltä. Matkamme\ntarkoitus on salaisuus, jota kukaan ei ole oikeutettu kysymään.\nMutta että te, herra Lave Litle, kuninkaan palvelijana ja tämän\nlinnan päällysmiehenä, olette velvoitettu viipymättä varustamaan\nmeille kolmekymmentä sotamiestä ja yhden laivan, sen te näette tästä\navonaisesta kirjeestä maan kaikille linnanpäällysmiehille.\" Niin sanoen\nojensi hän hämmästyneelle ritarille avonaisen kirjeen, jonka sisällys\noli mainitunlainen, ja jonka hän, paitsi omaa valtakirjaansa, viisaasti\noli varustanut itselleen.\n\nRitari luki käskyn levottoman näköisenä ja hyvin hitaasti, niin kuin\nhänellä olisi vaikea saada kirjoituksesta selvää. \"Tätä vastaan minulla\nei ole mitään sanomista, herra drotsi!\" sanoi hän lopulta. \"Laiva ja\nmiehistö on teidän käytettävänänne, milloin vain käskette. Mutta tällä\ntuulella, niinkuin jo itse huomasitte, ei kukaan voi ajatellakaan\nsalmen yli menoa tänä iltana.\"\n\n\"Te näette samasta kuninkaallisesta käskykirjeestä\", jatkoi drotsi\nPietari, \"että minä olen valtuutettu omalla edesvastuullani vaatimaan\njokaisen kuninkaallisen päällysmiehen miehistön vangitsemaan ja viemään\nSjöborgiin kenen tanskalaisen läänitysherran ja ritarin tahansa, jonka\nminä tapaan epäilyttävillä retkillä.\"\n\n\"Minä näen sen ihmetellen!\" vastasi ritari Lave. \"Minä toivon\nkuitenkin, herra drotsi, että jätätte käyttämättä niin laajan ja\nomavaltaisen etuoikeuden. Tiedätte itse, että semmoinen toiminta sotii\nselvästi kuninkaan laillisia oikeuksia vastaan. Hän ei ole oikeutettu\nvangituttamaan ketään, ennen kuin tämä on laillisesti syytetty\nkihlakunta- tai maakunta-oikeudessa, eikä ole tahtonut mukautua lain ja\nkutsun mukaan.\"\n\n\"Te unohdatte poikkeukset, ritari Lave!\" vastasi drotsi Pietari. \"Tämä\nvapautus ei koske ryöväreitä tai väkivallantekijöitä, ja vielä vähemmin\nmaankavaltajia, ja tämän käskykirjeen nojalla vaadin minä nyt kuninkaan\nnimessä teitä sulkemaan linnan ja luovuttamaan minulle varmasti\nvartioituna jokaisen vieraan, joka tällä hetkellä on näiden muurien\nsisällä.\"\n\nRitari Lave kalpeni. \"Te olette vähän liian ankara, herra drotsi!\"\nsanoi hän levottomasti ja katseli ikkunaan. \"Ettehän toki vaadi minua\npettämään vieraitani? Heitä ei ole syytetty mistään rikoksesta, ja\npelkäämättä sellaista kohtelua, he ovat luottamuksella etsineet suojaa\nminun kattoni alta.\"\n\n\"Tämä linna ei ole teidän, vaan kuninkaan!\" vastasi drotsi Pietari\nja näytti koettavan tukahuttaa surumielisen tunteen, katsellessaan\nlevottomaan linnanherraan. -- \"Minä täytän raskaan tehtävän\", jatkoi\nhän, \"kun tavatessani kuninkaan ja isänmaan vihollisia, minun täytyy\nvaatia heidän vangitsemistaan, huolimatta persoonallisista suhteista.\nYksi niistä herroista, joille te olette avannut tämän kuninkaallisen\nlinnan, on lisäksi maan julkinen vihollinen: kuuluisin norjalainen\nmerirosvo ja murhapolttaja, Tönsbergin kreivi.\"\n\n\"Mitä te sanotte! -- Alfkreivi?\" -- -- änkytti linnan herra ollen\nhämmästyvinään. \"Jos se on totta, niin ansaitsen todella moitetta.\nMutta minä vakuutan teille, -- yksi noista herroista oli minulle aivan\ntuntematon -- hän tuli herttuan seurassa, enkä minä mitenkään voinut\nuskoa\" -- --\n\n\"Minä tahdon vielä uskoa teitä, herra Lave, vaikka kaikki todistaa\nteitä vastaan. Ettekö te myöskään tiedä, että teidän ylhäisen ystävänne\nja vieraanne aseenkantajana on kuuluisa ryöväri Niilo Rauhaton?\"\n\n\"Te pelotatte minua, jalo herra!\" änkytti linnanherra hyvin\nhätääntyneenä -- \"jos olisin voinut uneksiakaan sellaisesta, eivät\nhe milloinkaan olisi astuneet jalallaan tähän linnaan. Mitä nyt on\ntehtävä? Jos linna on täynnä ryöväreitä ja pettureita, niin tuskin koko\nväkemme riittää heitä vastustamaan.\"\n\n\"Pahus vieköön! Kyllä me siitä huolen pidämme!\" alkoi nyt Thorstenson\nkärsimättömänä puhua. \"Avatkaa vain heti ovi, herra ritari, nyt te\ntiedätte meidän asiamme.\"\n\n\"Kohteliaisuutta minä kuitenkin ensiksi pyydän itselleni, ja asiaa\non tarkasti punnittava\", vastasi ritari Lave viivytellen. \"Niin\nvaarallisten pahantekijöiden kanssa saa olla varuillaan. Minä annan\nheti pihavoudille salaisen merkin, että hän sulkee portin ja kaikki\nulko-ovet.\" Hän juoksi hätäisenä aukinaisen rautaristikko-ikkunan\nluokse ja huusi käheällä äänellä: \"Lukitkaa portit, miehet! Ei ainoata\nelävää sielua saa päästää ulos.\" Samassa hän veti taskustaan esiin\nsuuren avaimen ja löi sillä rautaristikoita.\n\n\"Avaa mieluummin ovi meille!\" sanoi drotsi Pietari, tehden nopean\nliikkeen ottaakseen avaimen hänen kädestään, mutta samassa\nsilmänräpäyksessä kuului etäinen kilahdus vedessä olevilta kiviltä,\ntornin alapuolelta.\n\n\"Mitä te teitte, herra drotsi!\" huudahti ritari, muka äärettömästi\npelästyneenä. \"Te riistitte avaimen minun kädestäni, nyt olemme kaikki\ntäällä vangittuina. Salmi kohisee voimakkaasti, ei kukaan voi kuulla\nmeitä, eikä tänne uskalla kukaan tulla niin lähelle, että voisi\npelastaa meidät. Ja minun tyttäreni, lapsi parkani. Nyt hän on yksin\nniiden petturien ja ryövärien joukossa.\"\n\nKaikki olivat hämmästyneitä.\n\n\"Teidän tyttärenne!\" huudahti drotsi Pietari kiihkeän levottomasti.\n\"Ei, ei!\" lisäsi hän rauhoittavasti, \"häntä täytyy ryövärin niinkuin\npetturinkin kunnioittaa! Herttua ja hänen drotsinsa eivät kuitenkaan\nole raakoja, kunniattomia väkivallantekijöitä, vaikka heillä onkin\nroistoja seurassaan. Jos olisitte ollut levoton tyttärenne tähden,\nherra Lave, niin tuskinpa olisitte itse tuonut hänen luokseen niin\nvaarallisia vieraita, ja ehkä te ette myöskään olisi hukuttanut\nvankilanne avainta.\"\n\nRitari Lave vaikeni ja käveli levottomana edestakaisin. Drotsi Pietari\nja Rimordson katselivat hätääntynyttä linnanherraa tutkivin katsein,\njoissa samalla kuvastui suuttumus tästä omituisesta vankeudesta juuri\ntärkeimpänä hetkenä. Kukaan heistä ei enää epäillyt, että herttua oli\ntuntenut heidät, ollen selvillä heidän matkansa tarkoituksesta. Oli\nvarmaa, että hän nyt käyttäisi kaikki keinot päästäkseen pakoon ja\ntoteuttaakseen rohkeat suunnitelmansa. Siitä olivat drotsi Pietari ja\nhänen ystävänsä vasta noustessaan torniin tulleet selville. Thorstenson\nja Rimordson olivat senvuoksi hyväksyvästi katsoneet toisiinsa,\nkuullessaan drotsin rohkean päätöksen ottaa kiinni herttua omalla\nedesvastuullaan huolimatta siitä, että kuninkaallinen valtakirja\noikeutti heidät ottamaan tämän askeleen vasta sitten, kun he tapasivat\nherttuan skånelaisella alueella. Nyt oli tämä uusi, rohkea yritys\ntehty tyhjäksi, ja sillaikaa kun linnanherra täällä jakoi vankeuden\nvastenmielisten vieraittensa kanssa, pitivät herttua ja hänen\nvaarallinen seurueensa kyllä huolen siitä, että joutuivat täydelliseen\nturvaan. Kun nämä ajatukset nopeiden salamoiden tavoin välähtelivät\ndrotsi Pietarin ja viisaan Rimordsonin mielessä, purki Thorstenson\nsuuttumuksensa mitä kiihkeimpiin syytöksiin levotonta linnanherraa\nvastaan, kutsuen tätä empimättä viekkaaksi petturiksi, joka avusti\nkapinoitsijoita ja muukalaisia merirosvoja. Hän koetti heti murtaa\noven auki, hyökäten raudoitetuilla saappaankoroilla sitä vasten, mutta\nturhaan. \"Toimita heti ovi auki!\" huusi hän raivostuneena, vetäisten\nesiin pitkän miekkansa -- \"tai, pyhän Knuutin nimessä, saatte maksaa\nsen hengellänne, raukkamainen, viekas petturi!\"\n\nKuullessaan väkivaltaisen uhkauksen kiirehti drotsi Pietari avuksi.\n\n\"Se on mahdotonta!\" -- änkytti pelästynyt herra Lave. \"Suojelkaa minua\ntuolta hurjistuneelta ihmiseltä, herra drotsi, siksi kunnes itse voin\npuolustaa elämääni ja kunniaani. Teidän täytyy olla todistajiani, etten\nminä, vaan te suljitte meidät tänne.\"\n\n\"Siitä mikä täällä on tapahtunut, saa tämä herra vastata meille,\nkun sen vaadimme\", sanoi drotsi Pietari, asettuen herra Laven ja\nhurjistuneen Thorstensonin välille. \"Linnanpäällysmies on aseeton,\nniinkuin näette, jalo ritari! Olkoon hänen osallisuutensa tähän asiaan\nminkälainen tahansa, täällä hän on ritarikin ja minun suojelukseni\nalaisena. Katsokaamme nyt, voimmeko yhdistynein voimin murtaa auki\nvankeutemme oven. Jos se ei onnistu, saamme odottaa siksi kunnes joku\nkuulee huutomme ja joutuu avuksemme!\"\n\n\"Te olette oikeassa, herra drotsi!\" mutisi Thorstenson ja pisti\nmiekan tuppeen. \"Petturit ovat aina paraimmassa turvassa, kulkiessaan\naseettomina rehellisten ihmisten joukossa! Hyökätkäämme siis kaikki\nyhtaikaa ovea vasten, niin kyllä se aukeaa. Koettakaa nyt tekin\nvoimianne, herra linnanpäällikkö ja näyttäkää, ettette säästele\nsaappaittenne korkoja, niin saatte ainakin kehua taistelleenne\nsaappaittenne koroilla kunnianne puolesta.\"\n\nVastaamatta tähän pilkkaan, hyökkäsi ritari Lave, niinkuin näytti\nvoimainsa takaa noiden kolmen muun ritarin kanssa raudoitettua\novea vasten. Yhteinen hyökkäys sai aikaan hirvittävän jyrinän,\nkajahtaen kumeasti autiossa holvikattoisessa tornissa, mutta ovi ei\nauennut, se oli varustettu tammisilla ovipylväillä, eikä murtunut\nauki tällä tavoin. Ritari Thorstenson juoksi suuttuneena aukinaisen\nristikko-ikkunan luo ja huusi sellaisella äänellä kuin olisi tahtonut\nkuolleet herättää: \"Tänne ylös, miehet! Linnanpäällikön henki on\nvaarassa!\" Mutta ei kuulunut vastausta. Levoton salmi alhaalla kuohuili\nkorkealle, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt tällä puolen tornia,\nmyrskyisenä, pimeänä iltana.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nSillaikaa oli Inge neito isänsä poissaollessa huolehtinut viimeksi\nsaapuneista vieraista ja kutsunut heidät uudestaan katettuun\nillallispöytään. Niin pian kuin herttua ja hänen seuransa olivat\nhuomanneet, että heidän varovainen isäntänsä oli vapauttanut heidät\nodottamattomasta ja vastenmielisestä seurasta, luottivat he hänen\nviekkauteensa, ja päättivät odottaa hänen palaamistaan, tai ainakin\nlevätä siksi kunnes Niilo Rauhaton toisi heille tiedon, oliko\nmahdollista päästä purjehtimaan. He olivat heittäneet pois päältään\nharmaat vaippansa, esiintyen somalle emännälleen ritaripuvuissaan.\nNuori herttua oli kohteliaasti ja ruhtinaallisen arvokkaasti istuutunut\npöydän päähän, nuoren emännän vasemmalle puolelle. Ritari Abilgaard\nasettui herra Rimordsonin jättämälle paikalle, ja rohkea norjalainen\nmerirosvo heittäytyi kömpelösti samalle tuolille, jolla Thorstenson\nennen istui. Vieraat herrat eivät olleet lausuneet nimiänsä, mutta\nheidän astuessaan sisään oli Inge kuullut Rimordsonin hiljaa huutavan:\n\"herttua!\" ja salaisella pelolla aavisti hän yhden heistä olevan\nvihaamansa Etelä-Jyllannin herttuan Waldemarin. Hän ei tiennyt\nmuuta herttuaa olevan, ja se mitä kerrottiin herttua Waldemarin\nkunnianhimoisista ja vaarallisista aikeista kruunua ja valtakuntaa\nvastaan, oli antanut hänelle niin huonot ajatukset tästä herrasta,\nettä hän oli kuvaillut herttuan ulkomuodon mitä vastenmielisemmäksi.\nKuullessaan hänen nimeänsä mainittavan isänsä uusien vieraiden\njoukossa, sai Inge vaivoin salatuksi pelästyksensä, ja hänen isänsä\npoistuttua huoneesta noiden kolmen muun vieraan kanssa, sai hän\nsuurella ponnistuksella rauhoitetuksi itsensä niin paljon, että voi\ntäyttää emännänvelvollisuutensa näitä vaarallisia vieraita kohtaan,\njoiden salainen yhteys hänen isänsä kanssa täytti hänen sielunsa\ntuskallisella pelolla.\n\nHän istui harvapuheisena ja suljettuna pöydässä heidän keskellään,\nkuunnellen vain puoleksi kohteliaisuuksia, joita herttua ja hänen\ndrotsinsa kilvan sanelivat hänelle. Näistä kahdesta nuoresta herrasta\nhän ei näkynyt paljoakaan välittävän, vaikka heidän kepeä, vapaa\nkäytöksensä osoitti heidän olevan hienoja hovitapoihin tottuneita\nherroja. Heidän kevytmieliset kasvonsa ja turhanpäiväiset puheensa\neivät Ingen mielestä osoittaneet miehiä, jotka voisivat olla\nvaarallisia, eikä hän luullut kumpaakaan heistä rohkeaksi herttuaksi.\nKolmannen herran hän sitävastoin uskoi varmasti siksi vihaamakseen\nmieheksi, joka uhkasi kuninkaan kruunua ja henkeä. Hän ei vielä\nollut puhunut sanaakaan, mutta hänen terävä katseensa, sekä julkeat\nja raa'an näköiset kasvonsa osoittivat mitä suurinta viekkautta\nja röyhkeyttä. Välinpitämättömän kohteliaasti vastasi Inge neito\nherttuan kysymyksiin oliko hän milloinkaan ollut hovissa, rakastiko\nhän tanssia ja ritarileikkejä, haukkametsästystä tai lautapeliä, ja\nmillä hän huvittelihe tämän aution linnan yksinäisyydessä. Inge ei\nollut huomaavinaan miten herttua ihaili hänen kauneuttaan, lausuen\nsiitä hienoja mielistely-sanoja drotsilleen. Hän piti sen sijaan\ntarkasti silmällä lyhyttä, tukevaa herraa, joka istui hänen oikealla\npuolellaan pöydänkulmauksessa. Tämä oli puoleksi merimiehen ja\npuoleksi ruhtinaallisen ritarin puvussa. Hän nojautui huolimattomasti\ntuoliinsa, hänen julkean katseensa harhaillessa ympäri salia niinkuin\nhän ei tuntisi itseään oikein turvalliseksi, ja kuitenkaan ei hän\npelännyt minkäänlaisia vaaroja. Hänen leveä härän otsansa osoitti\nvoimaa ja uhkamielisyyttä, hänen lyhyet, hiukan kiharat hiuksensa\nolivat punaisenruskeat ja yhtyivät lyhyeen partaan, joka peitti\neläimellisen, melkein muodottoman alaleuan. Paksut huulet ilmaisivat\nraakaa aistillisuutta ja peittivät vain puoleksi molemmat voimakkaat,\nhohtavan valkoiset hammasrivit. Hurjat, kiiluvat silmät, jotka olivat\nsyvällä tuuheiden kulmakarvojen alla, melkein yhtyivät kaarevan nenän\nyläpuolella. Hän söi ahneesti ja purasi rikki vahvimmatkin luut, sillä\nvälin lepäsi hänen jäntereinen kätensä usein jalokivillä koristetun\ntikarin kahvalla. Hän ei milloinkaan kohottanut pikaria suulleen,\ntyhjentämättä sitä pohjaan, ja se tapahtui tiheään. Viimeinkin näkyi\nhän sammuttaneen nälkänsä ja janonsa. Hänen ruskeat poskensa hehkuivat\nviinin vaikutuksesta, ja hän heitti julkeita ja rohkeita silmäyksiä\nvuoroon Inge neitoon ja hänen kamarineitosiinsa, ikäänkuin verraten\nheitä toisiinsa ja tehden valinnan heidän välillään. \"No, nyt hauskaa\npitämään, hyvät herrat!\" alkoi hän viimeinkin puhua raa'alla, karkealla\näänellä, norjalaiseen, laulavaan puhetapaan. \"Mitä perkelettä tämä\nhienosteleminen merkitsee meidän matkallamme, ja miksi nuo sievät\ntyttäret seisovat neidin tuolin takana. Ottakaa te tuo kunniallinen\nnykerönenä, herra drotsi! Minä pidän itselleni tämän pienen,\nveitikkamaisen ruskeatukan, hänen armonsa pitäköön korkea-arvoisen\nneidin oman suunsa varalta!\" Hän teki liikkeen, niinkuin aikoisi\nnousta, ja molemmat kamarineidit vetäytyivät pelästyneinä taapäin.\n\nInge neito pelästyi myöskin, mutta hän voitti heti pelkonsa. Vieraan\nhävyttömyys ja raaka esiintyminen suututti häntä. Oudosta puhetavasta\nhän huomasi heti, ettei tämä herra ollut herttua. Heitettyään\nhalveksivan katseen julkeaan merirosvoon hän nousi pöydästä ja kääntyi\nrauhallisen arvokkaasti molempien toisten herrojen puoleen. \"Yksi\nteistä on siis herttua\", sanoi hän, \"ja minä olen siitä mielissäni,\nvaikka minä tanskalaisen ritarin tyttärenä en voi iloita nähdessäni\nmiestä, joka on uskaltanut nousta kapinoimaan Tanskan kruunua vastaan.\nMutta olkoon hän teistä kumpi tahansa, niin turvaudun minä nyt häneen,\nmieheen, joka on jaloa, kuninkaallista sukuperää, pyytäen häntä\nvapauttamaan minut tämän raa'an ihmisen seurasta, joka luultavasti on\nyksi teidän tallirengeistänne.\"\n\n\"Mitä, onko saatana riivannut tuon ylpeän tytön?\" huudahti merirosvo\nnauraen. -- \"Vai tallirengiksi minua haukutte, ylpeä neiti, senvuoksi\netten hienostele puheissani niinkuin nämä kohteliaat hoviherrat? Kyllä\nminä tarvittaessa osaan senkin taidon yhtähyvin kuin muut, eivätkä\nkuningattaretkaan pidä itseään liian hyvinä istumaan samaan pöytään\nTönsbergin kreivin kanssa, tai ottamaan häntä syliinsä.\"\n\n\"Rauhoittukaa, uljas kreivi\", alkoi herttua käskevästi puhua, nousten\npaikaltaan. \"Me emme ole täällä laivassa, emmekä kapakassa, vaan minun\nystäväni, jalosukuisen ritarin kodissa. Täällä ovat tämä neito ja hänen\nkamarineitinsä minun suojelukseni alaisina.\"\n\n\"Mitä perkelettä, nuori, suurinenäinen herttuani! Joko te olette\nkyllästynyt toveruuteen ja haluatte riitaa?\" mörisi Alfkreivi ja oikasi\njalkansa, nojaten selkänsä tuolinselustaan ja heittäen käsivartensa yli\nrinnan. \"Siitä leikistä kuitenkin varoitan teitä! Tönsbergin kreivi voi\nsyödä samasta vadista sekä norjalaisen, että tanskalaisen kuninkaan\nkanssa, tarvitsematta siltä ruveta koiraksi sen armon tähden. Minä en\nanna ainoankaan keisarin maailmassa nöyryyttää itseäni, vielä vähemmin\nmitättömän herttuan. Jos haluatte tietää kuka on väkevämpi, te vai\nAlfkreivi, niin otan tässä istuen heittääkseni nurin sekä teidät, että\nhienon drotsinne.\"\n\nHerttua kalpeni suuttumuksesta. Ritari Abilgaard oli hypähtänyt\npaikaltaan ja oli asettunut hänen sivulleen käsi miekan kahvalla.\n\n\"Kutsukaa linnanmiehet!\" sanoi Inge neito tytöilleen. Pelästyneet\nkamarineidit juoksivat ulos salista hätähuudoillaan herättääkseen\nhuomion. Mutta itse jäi kookas, vakava Inge neito rauhallisena\npaikalleen, katsellen tarkkaavaisena kiivastuneita miehiä.\n\n\"Tämä paikka ei ole sovelias voimien mittelemiseen, kreivi Alf, enkä\nminä ole mikään venemies, joka tahtoo virtahevosten kanssa riidellä\nnuorasta!\" lausui herttua ylpeästi ja ylenkatseella, laskien kätensä\nmiekalleen. \"Viini on ollut teille liian voimakasta, ja sitä minkä tänä\niltana sanotte, voinette tuskin huomenna toistaa. Jos ajattelette missä\nolette, ja mistä tuuli puhaltaa, niin taidatte tulla järkiinne\", lisäsi\nhän ylpeästi ja uhkaavalla äänellä. \"Täällä ei kreivi Tönsbergille\nanneta enempää arvoa kuin Niilo Rauhattomalle tai jollekin toiselle\nkurjalle ryövärille, ja ellette halua koetella voimianne tanskalaisten\npyövelien kanssa ja mittailla pituuttanne Örekrogin hirsipuussa,\nniin kesytätte hillittömän karhunluontonne ilman vankivoudin ja\nlinnanmiesten apua.\" Kuului jo melua ulkoa ja keittiön ovi avattiin.\n\"Sulkekaa ulko-ovet!\" käski Inge neito ja viittasi. Keittiön ovi\nsulettiin taas.\n\nHumaltuneen merirosvon silmät pyörivät hurjina hänen päässään. Hän otti\npöydältä painavan hopeavadin ja teki liikkeen, kuin aikoen heittää sen\nherttuan päähän. Mutta hän tyyntyi ja tyytyi vihassaan rutistamaan\npaksun vadin hienoksi petkeleeksi. Kun hän tällä tavoin oli purkanut\nvihansa, ja antanut vastustajilleen näytteen äärettömistä voimistaan,\noli hän täydellisesti rauhoittunut ja leppynyt. \"Eikö Tanskassa\nymmärretä leikkiä!\" mutisi hän. \"Meidän norjalaisten merikarhujen ei\nole tapana punnita sanoja. Olkaa vain rauhallinen, ylpeä neito! Ja\nistukaa rauhassa paikoillenne, nuoret jalosukuiset herrani. Viini on\nhiukan noussut päähäni, niin etten jaksa seisoa. Ja hyvähän täällä\nonkin istua. No, mutta minne minun pieni ruskeatukkani hävisi? Antakaa\nhänen tulla tänne pikarini täyttäjäksi, niin saatte mennä kaikki\nvaikka helvettiin. Mutta ensimäistä linnanmiestä, joka uskaltaa\njalallaan tähän huoneeseen, lyön minä otsaan kuin härkää.\" Hänen päänsä\nnäytti olevan sekava ja raskas, ja hän oikasihe mukavasti tuolissaan\nkuin aikoisi nukahtaa, mutta ummisti silmänsä vain puoleksi. Hänen\nvasen kätensä lepäsi tikarinkahvalla, ja oikea kouristi rutistettua\nhopeavatia, joka oli vääntynyt muodottomaksi möhkäleeksi.\n\n\"Hän on juovuksissa niinkuin näette, jalo neito!\" sanoi herttua\nhiljaa Inge neidolle, tarjoten hänelle käsivartensa ja seurasi häntä\nviereiseen saliin. -- \"Anteeksi, että toimme raa'an matkatoverimme\nmukanamme. Hän on muuten rohkea norjalainen ritari, jaloa sukua,\nmutta tuossa tilassa ei hänen kanssaan tule toimeen. Hän on silloin\nkuin hullu ja kuvittelee olevansa mahtava merirosvo, Vähä-Alfin kreivi\nTönsberg. Silloin täytyy maksaa hänen puheensa samalla mitalla,\nja uhata häntä kirveellä ja hirsipuulla ennenkuin hän talttuu.\nJuomapöydästä hän ei nouse niin kauvan kuin on tippaakaan kannussa,\nsiitä voimme olla varmat. Pian hän on saanut unesta kiinni, silloin hän\nsallii kantaa itsensä laivaan liikkumattomana kuin kivi. Huomenna hän\ntaas on maailman sukkelin ritari eikä uneksikaan olleensa tänä iltana\nTönsbergin kreivi.\"\n\n\"Onpa tuolla väkevällä herralla omituinen heikkous\", vastasi Inge\nneito, katsellen herttuaa vakavalla, tutkivalla katseella. \"Taisi sekin\nolla seuraus hänen päihtyneestä tilastaan, että hän luuli teidän olevan\nherttuan?\"\n\n\"Ei, siinä hän oli oikeassa, jalo neito! Minä olen todellakin herttua\nWaldemar, ja vaikka minä en ole teille tervetullut, niin on teidän\nisänne kuitenkin ottanut minut ystävällisesti vastaan vieraanansa. Minä\npyydän teitä senvuoksi, sekä hänen että itseni tähden, lähettämään\nlinnanväen takaisin, että turhalla melulla ette ilmaisisi tätä salaista\nkäyntiä. Vaikka minä mielestäni voin puhdistautua kaikista syytöksistä,\nolen minä tällä hetkellä väärinkäsityksen takia vainottu. Teidän isänne\nvoisi menettää henkensä, jos minut täällä tunnetaan.\"\n\nInge neito horjahti ja kalpeni. Talonmiehet olivat sill'aikaa sulkeneet\nkaikki ulko-ovet, ja muutamat ryntäsivät nyt meluten saliin sisään.\n\n\"Takaisin!\" sanoi Inge, astuen rauhallisen arvokkaana heidän luokseen.\n\"Se oli erehdys. Täällä ei ole mitään vaaraa. Nämä ovat rauhallisia\nmatkustajia ja isäni ystäviä. Yksi heistä on juovuksissa ja pelotti\nmeidät hurjalla puheellaan. Hän nukkuu jo. Te saatte palata linnan\nkäytävään ja pysyä rauhallisina siksi kuin minä kutsun. Mutta kolme\nteistä jää keittiöön!\"\n\nLinnanmiehet tottelivat ja poistuivat. Kamarineitoset eivät enää\ntohtineet näyttäytyä, ja Inge jäi yksin herttuan ja hänen drotsinsa\nkanssa.\n\n\"Te siis olette herttua Waldemar?\" sanoi hän katsellen nuorta, ylpeätä\nherraa rauhallisin, läpitunkevin katsein ja asettuen niin lähelle\nkeittiön ovea, että hän voi sen avata minä silmänräpäyksenä tahtoi.\n\"Teidän humaltunut toverinne tuolla sisällä on varmasti maan julkinen\nvihollinen, kuuluisa norjalainen merirosvo ja murhapolttaja. Teidän\ntallirenkinne on myöskin ryöväri, ja sellaisessa seurassa te uskallatte\nvierailla kuninkaallisessa linnassa? Te olette pettänyt minun isäni,\nhänen henkensä on ehkä vaarassa. Tiedätte itse paremmin kuin minä missä\nhän viipyy. Vainoojat, joista te puhuitte, ovat ehkä täällä talossa.\nKaikki on minulle hirvittävä arvoitus. Mutta yksi asia on minulle\nselvä: Tällä hetkellä on teidän vapautenne minun käsissäni!\"\n\nHerttua säpsähti ja katseli kookasta, vakavaa tyttöä hämmästyneenä, ja\nritari Abilgaard katseli levottomana ympärilleen, tehden ehdottoman\nliikkeen ovelle päin.\n\n\"Ovet ovat lukitut\", jatkoi Inge neito, \"yhdellä viittauksella minä\nsaan ne teille aukenemaan. Jos te lupaatte minulle pyhästi vannoen,\nherttua Waldemar, että te tästä hetkestä alkaen ette ryhdy mihinkään\nlaittomuuteen maata ja valtakuntaa vastaan, niin en minä estä teitä\nlähtemästä linnasta. Mutta, jos te ette voi ettekä tahdo luvata sitä\nminulle, niin kutsun minä heti paikalla linnanmiehet vangitsemaan\nteidät ja tämän tyhmänylpeän merirosvo-toverinne.\"\n\nHerttua ja ritari Abilgaard katsoivat mitä suurimmalla hämmästyksellä\ntoisiinsa. He näyttivät silmänräpäyksen ajan epäröivän.\n\n\"Hyvä on!\" sanoi senjälkeen herttua kohteliaalla ja kevyellä\nhovitavallaan. \"Me voimme kaikella kunnialla mukautua naisoikkujen\nmukaan.\" Mutta katsellessaan Inge neidon kauniita, vakavia kasvoja ja\nankaraa ilmettä, muutti hän äkkiä puhetapansa. \"Minä lupaan teille,\njalo neito!\" jatkoi hän vakavana, \"etten minä ota askeltakaan, josta\nen voisi vastata Tanskan kansalle laillisilla ja oikeudenmukaisilla\nmaakäräjillä, ja teillä ei ole oikeutta eikä valtaa olla täällä\nvaltijattarenamme muuta kuin minkä vapaaehtoisesti suomme kauneutenne\nja isänmaallisen mielenne takia. Jos ette tahdo saattaa isäänne varmaan\nhengenvaaraan, niin annatte linnan olla avoinna, ettekä ilmoita\nkenellekään ihmiselle ketä vieraita täällä on ollut.\"\n\nInge neito vaikeni. Hänen levottomassa sydämessään riehui ankara\ntaistelu. Huojuen kohotti hän toisen käden silmilleen ja viittasi heitä\ntoisella kädellä poistumaan. Sitten hän avasi keittiön oven ja käski\nlinnanmiesten avata lukitut ulko-ovet.\n\nHeti sen jälkeen avautui eteisen ovi, ja hän näki saman ruman miehen\nseisovan ovella, joka hurjilla, eläimellisillä kasvoillaan oli\npeloittanut häntä hämärissä.\n\n\"Tuulee kaakosta, ja me voimme purjehtia!\" sanoi mies. \"Kaikki on\nselvää.\"\n\n\"Hyvä on!\" sanoi herttua. \"Me olemme valmiita. Pidä sinä huolta\nherrasta tuolla sisällä! -- Hyvästi, jalo neito!\" sanoi hän sen jälkeen\nkauniille ritarineidolle, puhuen lämmöllä ja tosikunnioituksella.\n\"Minun täytyy ikäväkseni lukea teidät vihollisteni joukkoon kuuluvaksi,\nmutta tätä hetkeä en koskaan unohda, enkä minä lakkaa milloinkaan teitä\nkunnioittamasta ja ihailemasta. Jos Tanskassa olisi useimpia teidän\nkaltaisianne naisia, niin ei se tarvitsisi tuskin ensinkään miehiä\nsankarikunnian kukoistuksen kohottajiksi.\" Nämä mielistelevät sanat\nlausuttuaan vei hän Inge neidon käden huulilleen, kumarsi kohteliaasti\nja poistui nopeasti ovesta drotsinsa kanssa.\n\nKookas, kömpelö tallirenki oli sillävälin herttuan käskystä astunut\nruokasaliin, jossa hän ensin nopeasti tyhjenteli sen mitä oli jälellä\nviinikannuissa. Sitten hän pisti kaikki hopeapikarit taskuunsa ja\notti nukkuvan Alfkreivin kädestä hopeamöhkäleen. Kun hän oli tämänkin\npiilottanut hyvänä saaliina, aikoi hän nostaa juopuneen herran\nhartioilleen.\n\n\"Ei tarvitse, Niilo!\" kuiskasi Alfkreivi. \"Minä en ole enää\njuovuksissa, voin hyvästi jo astua, mutta minä olen tehnyt typeryyksiä\nja tahdon senvuoksi näyttää pähkäjuopuneelta. Tartu minua kainaloon, ja\npurjehtikaamme matkaamme!\" Sitten hän alkoi kuin karhu murista jotakin\nkevytmielistä laulua ja kompuroi väkevän pilttuutoverinsa kainalossa\nviereiseen saliin. Siellä seisoi vielä Inge, käsi keittiön oven\nkahvalla.\n\n\"Ylpeä makupala, Niilo!\" kuiskasi Alfkreivi väkevälle seuralaiselleen.\n\"Jos voisimme ottaa hänet mukanamme, niin emmepä jättäisi Själläntia\nilman hyvää saalista.\"\n\n\"Helppo minun olisi hänet kaapaista\", -- kuiskasi Niilo Rauhaton,\n\"mutta, jos hän kirkaisee, niin olemme me hukassa. Täällä ovat pian\nkoirat kintereillämme.\"\n\n\"No, piru vieköön senkin ylpeän naikkosen. Minä olisin ottanut\nmieluummin sen pienen, ruskeatukkaisen veitikan. Mutta antaa lintujen\nlentää. Hyvästi, ihana neito!\" sanoi hän ääneen ja hoiperrellessaan\nInge neidon ohitse hän suudella maiskahutti sormiaan. \"Sanokaa\nterveisiä meidän hyvälle ystävällemme, teidän kunnianarvoisalle\nisällenne! Kiittäkää häntä kauniisti siitä, että hän antaessaan\nnuuskijoille pitkän nenän, salli meidän rauhassa tyhjentää pikarimme!\"\n\nInge neito ei vastannut, hän seisoi kuin kiinninaulittuna kauhusta.\nMutta niin pian kuin hirvittävät vieraat olivat ulkona ovesta, kiirehti\nhän työntämään salvan ovelle, sitten hän vaipui melkein tiedotonna\ntuolille kovan jännityksen rasittamana. Hän luuli vielä kuulevansa\naskeleita pihalta. Mutta pian oli kaikki hiljaista, ja linnanportti\nlyötiin kiinni, niin että se ontosti kumahti. Tämä ääni herätti hänet\ntainnostilastaan. Hän koetti koota voimiaan ja mietiskellä mitä\noli tapahtunut. Ajatus hänen isänsä suhteesta näihin hirvittäviin\nvieraisiin painoi äärettömän raskaana hänen sieluaan. Kyynelvirta\nsyöksähti äkkiä hänen suurista silmistään, ja hän väänteli käsiään,\nsyvässä rajattomassa tuskassaan. \"Mutta missä hän on?\" huudahti hän\ntaas hädissään, \"ja missä ovat ne uskolliset miehet, joiden kanssa\nhän poistui?\" Häpeämättömän ryövärin jäähyväissanat muistuivat hänen\nmieleensä, ja hän teki pikaisen liikkeen ovea kohti, tietämättä vielä\nmitä olisi tehtävä. Silloin koputettiin kovaa eteisenovelle. Hän\nsäpsähti, mutta ei miettinyt kauvempaa, vaan työnsi salvan ovelta.\nVieras, reipas poika aseenkantajapuvussa astui sisään ja tervehti häntä\nkohteliaasti. Se oli Klaus Skirmen.\n\n\"Elkää pelästykö, jalo neiti!\" sanoi hän hätäisesti, \"mutta minun\ntäytyy ilmoittaa teille ellette sitä jo tiedä: -- täällä on ryöväreitä\nlinnassa, minun isäntäni ja ne kaksi ritaria, jotka seurasivat häntä,\nsekä linnanpäällysmies itse ovat suljetut itäiseen torniin.\"\n\n\"Ryövärien sulkemat! minun isäni suljettuna torniin!\" huudahti Inge\nneito sydämellisellä ilolla, joka oli nuoren aseenkantajan mielestä\nkäsittämätöntä. \"Tiedätkö varmasti ryövärien sulkeneen heidät sinne?\nMistä sinä sen tiedät?\"\n\n\"En minä tiedä kuka heidät on sinne lukinnut\", vastasi Skirmen,\n\"mutta, jalo neiti, ymmärtäkää minut oikein, he istuvat vangittuina\nlinnantornissa. Minä olin rannassa juottamassa meidän hevosiamme;\nsilloin kuulin yhden herroista huutavan korkealta, ja minä ratsastin\nveteen tornin luo ääntä seuraten. Minun käskettiin etsiä aivan\ntorninikkunan alta vankilanavainta, se oli onneksi pudonnut suurelle\nkivelle, ja tässä se on. Mutta tornin käytävää en ole löytänyt. Pihassa\nhuudettiin, että täällä on ryöväreitä, eikä kukaan tahtonut kuunnella\nminua --\"\n\n\"Anna tänne!\" huudahti Inge neito levottomana ja riisti avaimen\nhänen kädestään. \"Joudu pian hakemaan lyhty tallista!\" Inge kiirehti\nedeltä linnan pihan yli. Skirmen juoksi hakemaan tallista lyhdyn.\nLinnanpihalla oli kova hälinä. Kaikki linnanmiehet olivat liikkeellä\nja vanha pihavouti tuli levottomana häntä vastaan. \"Voi, Jumala meitä\narmahtakoon\", valitteli hän. \"Senkin jumalattomat roistot! Onko siellä\ntapahtunut mitään onnettomuutta, neiti!\"\n\n\"Isä on vangittu\", vastasi Inge kiireisesti. \"Ovathan vieraat poissa.\nAvaa meille itäinen torni!\"\n\n\"Voi, Jumala meitä armahtakoon!\" valitteli taas pihavouti ja kiiruhti\ntornille, \"sen tein teidän arvoisan isänne käskystä, päästin ne\nsaatanat sekä sisään että ulos, kysymättä heiltä nimeä ja heidän\nasiaansa. Se saatana, joka viimeksi meni ulos, ryösti minun kädestäni\nlinnanportin avaimen, ja kumahutti portin kiinni aivan nenäni edessä.\nHe olivat varmasti pahimpia rosvoja. Minä näin linnanmuurilta\nheidän nostavan purjeet ja purjehtivan satamasta Skåneen päin, ja\ntässä riehuvassa myrskyssä. Jumala suokoon heidän hukkua purjeineen\npäivineen.\"\n\n\"Minun isäni on suljettu torniin\", sanoi Inge neito kärsimättömästi.\n\"Avaa torni meille, sanon minä, joutuun!\"\n\n\"Voi, sen kirotut veijarit! Ovatko he lukinneet telkien taakse\nisäntäni! Jumala suokoon heidän hukkua!\" voivotteli vanha linnanvouti\nja totteli.\n\n\"Tuo nyt vasara ja hohtimet ja murra nopeasti auki linnanportti! Joudu!\"\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.'\n\n\nLinnanportti oli nyt auki. Skirmen toi lyhdyn ja kulki Ingen edellä\nylös tornin kapeita kiertoportaita tämän lyhyemmän ja tavallisemman\nylöskäytävän kautta. Kun Inge ehti portaitten yläpäähän, kuuli hän\nkovaäänistä puhetta lukitun vankilanoven sisäpuolelta, ja tunsi isänsä\nja vieraiden herrojen äänet.\n\n\"Sen petoksen te saatte maksaa, herra Lave!\" -- kuuli hän vihaisen\näänen sanovan, ja hän tunsi äänestä vieraan pitkäviiksisen herran.\n\"Vaikka drotsi Hessel tahtoisikin olla puolustajanne\", jatkoi vihainen\nääni, \"niin ei hän kuitenkaan voi pelastaa teidän henkeänne, kun minä\nsyytän teitä maankavalluksesta ja todistan sen\".\n\nOnneton tytär oli vähällä vajota maahan nuo sanat kuullessaan, jotka\nhänen omat hirvittävät epäilyksensä liiankin varmasti vahvistivat.\nDrotsi Hesselin nimi jännitti myöskin mitä suurimmassa määrin hänen\nhuomiotaan, ja avain putosi hänen kädestään. Se vieri muutaman\nporrasaskeleen alemmaksi ja Skirmen haki sen sieltä.\n\n\"Meillä ei ole vielä yhtään todistusta niin häpeällisestä rikoksesta\",\nkuuli hän nyt sen herran sanovan, joka oli tuntenut hänen äitinsä ja\njoka oli ollut hänestä niin kuninkaallisen näköinen. \"Kaikki todistaa\nteitä vastaan, ritari Lave!\" jatkoi puolustava ääni. \"Mutta Jon ritarin\nsukulaisesta täytyy meidän uskoa hyvää niin kauvan kuin mahdollista.\nSiitä mikä tähän asti on tapahtunut, ei vielä kukaan voi teitä tuomita.\"\n\nToivon kipinä välähti noiden sanojen johdosta ylevän tyttären sieluun.\n\"Voi, hän on kuitenkin syytön!\" huudahti hän ja pisti avaimen, jonka\nSkirmen ojensi hänelle, reikään. Hän avasi oven nopeasti, ja herttaisen\ntytön näkeminen hämmästytti ritareita. Isä oli kuitenkin eniten\nihmeissään nähdessään hänet.\n\n\"Ovatko vieraat herrat vielä täällä?\" kysyi hän nopeasti.\n\n\"Ei!\" vastasi tytär, uskaltamatta tuskin katsoa isänsä kasvoihin, ettei\nniiden ilmeistä lukisi sen rikoksen vahvistusta, jota hän vielä toivoi\nvoivansa epäillä.\n\n\"Haa, he ovat päässeet karkuun! Kirottua!\" huudahti ritari Thorstenson\njalkaa polkien. \"Nyt on meidän sulkemisemme tarkoitus kyllin selvä.\"\n\n\"Tiedättekö ovatko he lähteneet täältä meritse vai maitse jalo neito!\"\nkysyi drotsi Pietari. \"Voitteko sanoa meille varmuudella, mitä tietä he\novat matkustaneet? Teidän sananne ovat minulle takeina siitä, etteivät\nhe ole piiloitetut näiden muurien sisäpuolellekaan ovat todellakin\nmatkustaneet pois.\"\n\nInge neito aikoi vastata, mutta isä tarttui häntä nopeasti käsivarteen.\n\"Sinä vaikenet, tyttäreni!\" käski hän ankarammalla äänellä kuin mitä\nhän tavallisesti käytti. \"Minun vainotut ystäväni eivät ole, niinkuin\njo kuulitte, enää täällä linnassa\", sanoi hän ritareille, ja näytti\näkkiä saaneen varmuutensa takaisin. \"Nyt on teidän asianne edelleen\najaa heitä takaa, jos uskotte olevanne siihen oikeutettuja. Minä olen\nvelvoitettu antamaan teille sotaväkeä ja hankkimaan teille purjelaivan,\njos sen vaaditte, mutta en olemaan ilmiantajana ja urkkijana. Siihen\nalennukseen ei teidän myöskään tarvitse pakoittaa minun tytärtäni,\neikä ainoankaan minun väestäni täällä linnassa tarvitse todistaa tässä\nasiassa, ennenkuin heidät manataan maakäräjille laillisen tuomarinsa\neteen. Minun ei tarvitse peitellä eikä salata sitä, että olen täällä\nlinnassani vastaanottanut kuninkaan oman sukulaisen, Etelä-Jyllannin\nherttua Waldemarin. Minulle ei ole tunnettua, että hän oli tuomion\nkautta julistettu kuninkaan ja isänmaan viholliseksi. Minä en tiedä\nketä hänen seurassaan oli, eikä se kuulu minulle. Hänen palvelijansa ja\nseuralaisensa olivat minun vieraitani niinkuin hänkin. Minä iloitsen\nsiitä, että tämä omituinen sattuma on pelastanut hänet vainon alta,\njota minä pidän yhtä laittomana kuin itsevaltaisena.\"\n\nThorstenson ja Rimordson katselivat ihmeissään ennen niin arkaan\nlinnanherraan. Thorstenson kumautti suuttuneena miekkansa kivilattiaan.\nMutta drotsi Pietari astui rauhallisesti askeleen eteenpäin. \"Kruunun\nja valtakunnan turvallisuus on kysymyksessä!\" alkoi hän ankarasti ja\nvakavasti puhua. \"Äskeisen tapahtuman voi ajatella sattumaksi, enkä\nminä voi vaatia herra Lave Litleä siitä mihinkään edesvastaukseen.\nMutta, jos te, jalo neito Litle, tiedätte mihin kavaltajat ja ryövärit\novat paenneet, niin vaadin minä, drotsi Pietari Hessel, kuninkaan ja\nisänmaan nimessä teitä ilmoittamaan sen minulle, ettemme väärää tietä\nkulkemalla, saattaisi kuningashuonetta ja isänmaata mitä suurimpaan\nvaaraan.\"\n\nRitari Lave kalpeni. Inge neito katseli suurin silmin nuorta, käskevää\ndrotsia. Hän näki isänsä hämmentyvän ja hän huomasi hänen tekevän\nsalaisen viittauksen, osoittaen kädellään länteen. Mutta Inge oli\ntehnyt päätöksensä.\n\n\"Jos te olette drotsi Pietari Hessel\", sanoi hän varmalla,\nrauhallisella äänellä, \"niin silloin minä myöskin tiedän, että te\nkuninkaan käskyläisenä olette oikeutettu vaatimaan todenperäisen\ntodistelun jokaiselta uskolliselta alamaiselta. Vapaana ritarineitona\nminä en tahdo olla ilmiantaja, enkä urkkija, ja vielä vähemmin haluan\npettää isäni ystäviä ja vieraita. Mutta ne herrat, joista te puhuitte,\neivät voi olla minun isäni ystäviä. He eivät ole tulleet tänne\nvieraina, vaan ryövärin vaatteissa. He ovat paenneet täältä salmen\nyli Skånen puolelle, pihavoudin kertomuksen mukaan, joka itse on sen\nnähnyt.\"\n\n\"Minä kiitän teitä kuninkaan ja isänmaan nimessä tästä tärkeästä\ntiedonannosta, jalo Inge neito!\" sanoi drotsi Pietari, tarttuen\nlämmöllä hänen käteensä. \"Vielä vain yksi sana minun itseni tähden,\nteidän isänne ja näiden kelpo miesten läsnäollessa! Minä toivon sen\najan vielä tulevan, jolloin te yhtä vähän epäilette drotsi Pietarin\nsydäntä ja elämää, kuin te nyt epäilette hänen uskollisuuttaan\nkuningashuonetta ja isänmaata kohtaan. Minä toivon, ettette työnnä\nluotanne kättä, jonka minä ojennan teille ystävänä, mutta suurin onneni\nja ylpeyteni olisi, jos kerran voisin sen ojentaa teille rakkaammalla\nnimityksellä!\"\n\n\"Se hetki ei ole koskaan tuleva, ei ainakaan niin kauvan kuin minun\nsilmäni ovat auki!\" huudahti ritari Lave katkeroituneena ja eroitti\nheidän kätensä toisistaan. \"Vaikene, ja mene omaan huoneeseesi,\ntyttäreni, minä käsken sen!\"\n\nInge neito heitti vielä kerran sydämellistä kunnioitusta osoittavan\nsilmäyksen ennen halveksittuun ja vihattuun lapsuudensulhaseensa.\nHän kumarti hiljaa ja rauhallisena drotsi Pietarille ja hänen\nystävilleen ja poistui. Skirmen kulki hänen edellään, lyhtyä näyttäen\nalas portaita ja linnan pihan yli. Kun hän palasi, astuivat hänen\nherransa ja molemmat ritarit jo ulos linnanportista. Skirmen kiiruhti\ntaluttamaan hevoset tallista ja seurasi isäntäänsä. Hän tapasi heidät\nkaikki aivan linnan vieressä olevalta laivasillalta, jossa ritari Lave\nkäski lauttamiesten viivyttelemättä viedä nämä herrat Helsingborgiin\nnopeimmalla purjelaivalla. Kolmekymmentä miestä linnan varusväkeä\nseisoi asestettuna laivasillalla, vastaanottaen linnanherran käskyn\nseurata ja totella vieraita herroja. Senjälkeen ritari Lave sanoi\nlyhyesti ja kylmästi hyvästin drotsi Pietarille ja herra Rimordsonille.\nRitari Thorstensonille hän ojensi vaieten hansikkaansa, ja astui sitten\nlyhyvin ja levottomin askelin takaisin linnaan. Thorstenson heitti\nylenkatseellisesti hansikkaan hänen jälkeensä ja kiiruhti laivaan.\n\nSilmänräpäyksessä olivat kaikki kolme ritaria ja heidän asestettu\njoukkonsa laivassa. Skirmen huolehti hevosista. Oli voimakas\nlaitatuuli. Drotsi Pietari istuutui itse peräsimeen, hän nostatti\nkaikki purjeet, ja huimaavaa vauhtia kiiti laiva pitkin myrskyävää\nsalmea.\n\nOli pilkkosen pimeä yö, muutama tähti vain näkyi taivaalla. Täytyi\nluovia Helsingborgiin päästäkseen. Drotsi Pietari istui hiljaa ja\näänetönnä peräsimen luona. Thorstenson käveli katkeroituneena edes\ntakaisin kannella Rimordsonin kanssa, purkaen vihaansa viekasta\nlinnanherraa kohtaan. \"Kuka olisi uskonut sen hänestä?\" mutisi hän.\n\"Minä olen aina pitänyt häntä nahjuksena ja sopimattomana tärkeän\nFlynderborgin linnan päällysmieheksi.\"\n\n\"Elkää puhuko niin kovaa, jalo ritari!\" kuiskasi Rimordson, \"hänen\nväkensä on laivassa, katsokaa miten he kuiskuttelevat toisilleen! Jos\nhe nyt pimeässä ja myrskyssä rupeavat kapinoimaan täällä laivassa, niin\non retkemme loppu pahempi kuin alku.\"\n\n\"Ensimäisen, joka napisee, lyön minä maahan\", mutisi Thorstenson. --\n\"Eivät kaikki tanskalaiset miehet sentään ole pettureita.\"\n\nSkirmen tuli nyt ylös laivanruumasta, lähestyen isäntäänsä, joka istui\najatuksiinsa vaipuneena, käsivarsi peräsimellä, vähä väliä katsahtaen\ntaakseen suureen, pimeään linnaan, josta nyt loisti vain yksinäinen\nvalo linnan eteläisessä päässä olevasta tornihuoneesta. Hän tiesi Inge\nneidon huoneen olleen siellä jo hänen lapsuudessaan, ja siellä he\nlapsina olivat usein leikkineet yhdessä.\n\n\"Herra!\" sanoi Skirmen, astuen lähemmäksi häntä -- \"elkää suuttuko, jos\nhäiritsen teitä tärkeissä ajatuksissanne, mutta etteköhän ohjaa liiaksi\netelän puolelle?\"\n\n\"Sinä olet oikeassa!\" sanoi drotsi Pietari, kääntäessään nopeasti\nperäsimen. \"Kas, nyt on suunta oikea. On pimeä, ja täytyy katsoa\ntarkasti, onneksi näkyy vielä valo linnasta. Nyt kerrot minulle\njotakin! Sinähän saatoit neidon alas tornista. Millä mielellä hän oli?\nPuheliko hän sinun kanssasi?\"\n\n\"Ei sanaakaan, herra, ennen kuin minä olin laskenut lyhdyn kädestäni ja\naioin mennä; silloin hän kysyi olinko minä teidän aseenkantajanne.\"\n\n\"Mitä sinä siihen vastasit?\" kysyi drotsi kiireisesti.\n\n\"Mitä muuta minä olisin vastannut, herra, kuin myöntävästi. Mutta nyt\nte taas ohjaatte liiaksi etelään.\"\n\nDrotsi Pietari korjasi nopeasti pienen virheen. \"Eikö hän puhunut\nmitään minusta?\" kysyi hän taas hetken vaiti -- oltuaan.\n\n\"Niin, totta tosiaan, hän pudotti punaisen hiusnauhansa astuessaan\novelle, minä nostin sen ja ojensin sen hänelle. Etten seisoisi kuin\npöllö, joka ei osaa mitään sanoa, huomautin minä, että hän kantoi\nkuningattaren väriä, niinkuin minun herrani drotsi, ja minä huomasin\nhänen säpsähtävän sen kuullessaan. Minä taisin vähän ylvästellä siitä,\nsillä onhan se kunnia, josta ei kuka ritari hyvänsä voi kehua.\"\n\n\"Typerää, kirottua kerskailua!\" huudahti drotsi Pietari tavattoman\nkiivaasti. \"Sitäpaitsi se ei ole totta; minä en enää kanna\nkuningattaren värejä.\"\n\n\"Sitä minä en tiennyt, ankara herra! Kannoittehan niitä vielä silloin,\nkun Melfarista matkustimme.\"\n\n\"Mutta nyt minä sanon sinulle, etten niitä enää kanna, ja sinun ei\ntarvitse kehuessasi sanoa muuta kuin minkä tiedät varmasti todeksi.\"\nSkirmen vaikeni nolona.\n\n\"No, mitä hän siihen typerään kehumiseesi vastasi?\" kysyi drotsi\nlempeämmällä äänellä.\n\n\"Ei mitään, ankara herra, mutta minusta näytti, että hän tuli hyvin\nliikutetuksi siitä. Mutta elkää suuttuko, ankara herra, nyt ohjaatte\ntaas väärään!\"\n\n\"Enpä toki! -- Anna minun pitää huoli siitä. Liikutetuksi, sanoitko\nniin? Mistä luulet hänen tulleen liikutetuksi? Miten typerästi\npuhutkaan?\"\n\n\"Katsokaa, hän kääntyi äkisti pois minusta, herra, hän oli sävähtänyt\naivan punaiseksi ja minusta näytti, että hänen silmänsä olivat\nkyynelissä.\"\n\n\"Turhia, Skirmen, sinä näit väärin. Juokse korjaamaan purjeita!\"\n\nSkirmen kiirehti täyttämään herransa käskyä, eikä voinut käsittää\nminkätähden hänen herransa oli niin omituisen hajamielinen ja ärtyinen.\nMutta nuori drotsi huokasi syvään ja katsahti vielä kerran taakseen\ntorninikkunasta loistavaan valoon. Sitä ei enää näkynyt, ja hänestä\ntuntui kuin olisi äsken hänen lapsuudentaivaallaan tuikkava kaunis\ntähti sammunut tuon etäisen valon mukana. Tuuli suhisi voimakkaasti\npurjeissa, ja jo alkoi näkyä valoja Skånen rannikolta. Silloin\nkuului äkkiä hirveätä huutoa laivasta, ja tulisoihdut leimahtelivat\nkilahtelevien miekkojen ja keihäiden keskessä. Drotsi Pietari hypähti\nhämmästyneenä peräsimen luota ja näki kauhukseen ritari Thorstensonin\nja herra Rimordsonin voimiensa takaa taistelevan Flynderborgin\nkolmenkymmenen sotamiehen kanssa.\n\nDrotsi astui taistelevien joukkoon paljastettu miekkansa kädessä.\n\"Rauhoittukaa, kuninkaan nimessä, tai olette kaikki kuoleman omia!\" --\nhuusi hän äänellä, joka olematta kova, vaikutti ihmeellisellä voimalla\nkapinoiviin. Kaikki pysähtyivät katselemaan häntä. Raivoava ritari\nThorstensonkin, joka oli haavoittanut yhdenmiehen ja kaatanut toisen,\nvoitti suuttumuksensa, jääden rauhallisena seisomaan.\n\n\"Puhukaa, mitä on täällä tekeillä?\" kysyi drotsi, \"täällä minä olen\nylin tuomari\".\n\n\"Kapinaa, salavehkeilyä!\" huusi Thorstenson, \"tuossa makaa yllyttäjä\".\n\n\"He luulevat meidän omavaltaisesti pakoittaneen linnanpäällysmiehen\nantamaan heidät mukaamme ja uskovat meidän aikovan viedä heidät\nonnettomuuteen\", sanoi Rimordson.\n\nKapinoivat sotamiehet tunkeilivat nyt uhitellen esille, huutaen toinen\ntoistaan hurjemmin: \"me olemme vapaita tanskalaisia miehiä, -- me emme\nanna kolmen ryövärin nöyryyttää itseämme, -- kyllä me tiedämme, että te\naioitte murhata linnanherran tornissa. Täällä meidät kuletetaan pois\nkuin teurastuselukat pilkkosen pimeässä, eikä kukaan tiedä mihin\" --\n\n\"Hiljaa!\" huusi drotsi. \"Onko teidän joukossanne ketään, joka tuntee\nkuninkaan nimen ja sinetin?\"\n\n\"On viisas Kristian, hän tuntee, Kristian Fyeniläinen\", huusivat miehet.\n\n\"Antaa hänen tulla tänne!\" käski drotsi Pietari, ottaen esille\nkuninkaallisen käskykirjeen linnanpäällysmiehille -- \"tänne soihtu!\nKuunnelkaa nyt!\" Hän luki heille ääneen ja selvästi käskyn, että\nheille oli annettava miehistöä, missä vain tarvittiin, \"tuossa näette\nkuninkaan nimen ja sinetin!\"\n\n\"Se on oikea, toverit!\" sanoi korkeasti oppinut Fyeniläinen, ja\nuseimmat vaikenivat, kuitenkin kuului vielä joukosta murisevia ääniä.\n\n\"Nyt te olette nähneet mustalla valkoisen päällä, mitkä ovat\noikeutemme, miehet\", jatkoi drotsi Pietari ankarasti -- \"mutta siitä\nhuolimatta olisi teidän pitänyt totella päällysmiehenne käskyä. Nyt\nte olette kaikki minun vankiani, teidänlaisianne miehiä minä en voi\npitää kuninkaan palveluksessa. Teidän johtajanne on saanut palkkansa.\nHeittäkää hänet mereen kalojen syötäväksi! Itse te heti riisutte\naseenne!\"\n\nSotamiehet viivyttelivät, ja heidän joukostaan kuului hiljaista murinaa.\n\n\"Vieläkö arvelette?\" kysyi drotsi. \"Tahdotteko tulla tuomituiksi\nmaankavaltajina? Heittäkää mereen kapinanyllyttäjän ruumis! Hänen\ntuomionsa on täällä langetettu. Jumala olkoon hänen sielulleen\narmollinen!\"\n\nPari sotamiestä, jotka seisoivat lähinnä drotsia, tarttuivat ääneti\nkaatuneen toverinsa ruumiiseen ja heittivät sen mereen. Loiskahdus\nkuului syvyydestä, ja silmänräpäyksen ajan vallitsi kamala hiljaisuus.\nEi kukaan pannut vielä pois aseitaan.\n\n\"Teidät on erehdyttävästi johdettu harhaan, maamieheni!\" sanoi nyt\ndrotsi lempeämmin. \"Minä puhun teidän puolestanne tällä kertaa. Mutta\nnyt panette hiljaa pois aseenne ja menette alas ruumaan! Totelkaa heti,\njoka vastustaa, se on kuolemaan tuomittu!\"\n\nHämmästyneet sotilaat tottelivat. Silmänräpäyksessä oli heiltä kaikilta\naseet riisuttu, ja heidät sulettiin orjien kanssa laivanruumaan. Nyt\npalasi drotsi Pietari ääneti ja rauhallisesti takaisin peräsimen luo,\njota Skirmen hänen viittauksestaan oli ottanut ohjatakseen. Ritari\nThorstenson ja Rimordson seisoivat miekat paljastettuina vankilahuoneen\nluukun vieressä. Skirmen hoiteli purjeita. Laivalla oli kuoleman\nhiljaista. Myrsky oli asettunut. Päivä alkoi sarastaa skånelaisen\nrannikon takaa. Viimeinen luoviminen oli tehty, ja laiva liukui suoraan\nHelsingborgin satamaa kohti.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\n\nOli vielä varhainen aamuhämärä. Herttua Waldemar ja hänen drotsinsa\nkävelivät edestakaisin Helsingborgin linnan ritarisalin kiiltävällä\nliuskakivilattialla. Penkillä olivat heidän meriveden läpikostuttamat\nmatkavaippansa.\n\n\"Olipa se aika myrsky!\" sanoi ritari Abilgaard käsiään hieroskellen.\n\"Oli onni, että Alfkreivi oli mukanamme. Hän toi meidät kuitenkin\nkuivalle kuin mies, vaikka olikin humalassa.\"\n\n\"Raaka, villi merikarhu!\" sanoi herttua. \"Hän oli vähällä turmella koko\nasiamme. Merellä hän on korvaamaton, mutta minun sivullani ei hän enää\nmilloinkaan astu jalkaansa maihin. Olihan hän maalle noustessa selvä ja\nymmärsi tarkoitukseni.\"\n\n\"Hän ei vastustellut, herttua, ja häntä näkyi suututtavan illalliset\ntyperyytensä. Oli hyvä, ettemme riitaantuneet hänen kanssaan! Siinä on\nkuitenkin mies, jota tarvitaan.\"\n\n\"Jäikö uskalias Niilo Rauhaton hänen luokseen? Näinä aikoina on hänkin\nhyvä olemassa etempänä, mutta tänne me emme huoli niitä miehiä. Vain\nheidän kasvonsa voisivat saattaa meidät epäluulon alaisiksi.\"\n\n\"Hyvä herttua, ei ainoatakaan sielua heistä tullut maihin. Minä toistin\nankarasti teidän käskynne, että heidän heti piti nostaa ankkurin. Minä\nautoin Alfkreivin tavailemaan norjalaisen kuninkaan ja marskin kirjeet,\nja hän vannoi kahdeksan päivän kuluessa olevansa Tukholman edustalla\nmukanaan kolmekymmentä sotaväen kuljetuslaivaa.\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" sanoi herttua miettiväisenä. \"Kunhan vain onnellisesti\npääsisimme skånelaisen rajan yli! Silloin ei olisi mitään hätää ja\nsilloin täytyy kaiken onnistua. Kun Maunu kuningas kuulee aikeemme,\nhyväksyy hän sen ja ojentaa meille kätensä. Heidän lapsi-kihlauksensa\nja muut kurjat keinonsa eivät pelasta heitä! Mutta missä he\nviivyttelevät?\"\n\nPäivä alkoi yhä enemmän valeta. Suuren linnansalin ikkunat olivat\nlännenpuolella satamaan päin, ja parvekkeelta he näkivät Tönsbergin\nkreivin merirosvolaivan, jolla he olivat tulleet, kiitävän navakassa\nsivutuulessa ulos satamasta. \"Kas, tuolla purjehtii Alfkreivi!\"\nsanoi ritari Abilgaard. \"Taisipa ottaa kovalle lähteä tanskalaiselta\nrannikolta ilman saalista. Mutta mitä tämä on? Tuolla sillan luona on\nsinipurjeinen laiva. Minä en nähnyt sitä meidän maihin noustessa. Se ei\nole skånelainen.\"\n\n\"Jumalille kuolema!\" huudahti herttua. \"Sehän on Örekrogin\nkuninkaallinen jahti. Ei suinkaan meitä ole lähdetty takaa-ajamaan?\nEihän vain ritari Lave ole pelästyksissään päästänyt irti kirottua\ndrotsia? Missä linnanherra viivyttelee? Ilmoitithan sinä hänelle ketä\nme olemme, ja että me kuninkaallisina lähetteinä heti tarvitsemme\nsaattoväkeä.\"\n\n\"Kyllä, herra! Eikä näkynyt olevan minkäänlaisia esteitä, heti teidän\nnimenne kuultuaan alkoivat vahdit ja palvelijat kiirehtiä. Linnanherra\nei ollut vielä noussut, mutta hän aikoi silmänräpäyksen kuluttua olla\ntäällä.\"\n\n\"Ei ole aikaa hukuttaa hetkeäkään!\" sanoi herttua levottomana. \"Jos\nemme heti saa saattojoukkoa, niin matkustamme yksin. Ovathan hevoset\nvalmiina?\"\n\n\"Ne ovat satuloituina linnanportaiden edessä, herra! Mutta kuulkaa, nyt\nhe tulevat!\"\n\nHe kuulivat linnassa levottomasti liikuttavan, asestettua väkeä juoksi\nedestakaisin. Suuren salin itäiseltä sivulta näki linnanpihalle.\nSieltä he nyt kuulivat melua ja kiirehtivät levottomina ikkunaan.\n\"Linnanportti lukitaan, herra!\" sanoi ritari Abilgaard. \"Katsokaa, piha\non täynnä sotaväkeä.\"\n\n\"Jumalan nimessä, mitä tämä merkitsee? Onko meidät petetty?\" huudahti\nherttua. \"Tule. Tyko, täytyyhän täältä päästä ulos, meidän täytyy\nlähteä!\"\n\nSalissa oli neljä suurta ovea. Kaksi niistä oli lukossa. He astuivat\nkolmannelle. Se ei ollut lukittu. He avasivat sen nopeasti, mutta\nulkopuolella seisoi kuusi asestettua miestä, linnan varusväkeä, Tanskan\nvaakuna kypäräpäähineissään.\n\n\"Täältä ei kukaan mene ulos!\" huusi korskea ääni heitä vastaan. He\nkiirehtivät pelästyneinä neljännelle ovelle, mutta ennen kuin he\nennättivät sinne, avautui se, ja drotsi Pietari seisoi heidän edessään,\nyhdessä ritari Thorstensonin ja herra Rimordsonin kanssa, mukanaan\ntanskalaiseen ritaripukuun puettu vanhempi herra, linnanpäällysmiehen\npäällikkösauva kädessään. Se oli Helsingborgin linnanherra. Häntä\nseurasi kaksitoista asestettua miestä.\n\n\"Kuninkaan nimessä, teidän aseenne, hyvät herrat!\" sanoi drotsi Pietari\nrauhallisesti: \"te olette meidän vankiamme\".\n\n\"Mitä? Minkä vuoksi?\" huudahti herttua polkaisten jalallaan\nkivilattiaan. \"Kuka rohkenee vangita herttua Waldemarin?\"\n\n\"Minä, drotsi Pietari Hessel ja nämät tanskalaiset ritarit, teidän\nherranne ja kuninkaanne nimessä.\"\n\n\"Minä en tunne teitä. Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta vangita?\njalosyntyistä herttuaa ja vapaata, kuninkaallista läänitysherraa!\"\n\n\"Silloin ainakin tunnette kuninkaan nimen ja sinetin, korkea-arvoinen\nherra!\" vastasi drotsi Pietari, ojentaen hänelle valtakirjansa.\n\nHerttua luki sen, silmät suuttumuksesta säkenöiden. \"Se on laiton!\"\nhuusi hän, \"se sotii valtakunnan lakia ja oikeutta vastaan, minua ei\nole syytetty missään kihlakunnan-käräjissä tai maakuntakäräjissä.\nMinä panen laillisen vastalauseen tätä toimenpidettä vastaan, katsoen\nsen mielivaltaiseksi ja oikeudettomaksi. Te olette minun todistajani,\nlinnanpäällysmies, julistaessani tämän valtakirjan kelpaamattomaksi.\nMinä vastaan maan ja kansan edessä siitä että hävitän sen.\" Tämän\nsanoessaan repäisi hän kuninkaallisen valtakirjan ja heitti sen\nlattialle. \"Kuninkaan sukulaisena ja Etelä-Juutinmaan herttuana käsken\nminä nyt teidän\", jatkoi hän ruhtinaallisella valtiasäänellä, \"heti\nvangitsemaan tämän ylvästelevän herran, joka uskaltaa väärinkäyttää\nkuninkaallista valtaa moiseen laittomaan toimenpiteeseen\".\n\nLinnanherra katseli miettiväisenä vuoroin herttuaan, vuoroin drotsi\nPietariin, ja näytti epäröivän mitä olisi tehtävä. Thorstenson\nhelähytti kiukustuneena miekkansa kivilattiaan, ja Rimordson näytti\naikovan puhua, mutta drotsi Pietari ehti ennen häntä. \"Täällä ei\nole kysymys siitä, onko tämä toimenpide laiton tai ei\", alkoi\ndrotsi puhua, \"ja onko kuninkaalla oikeus vangituttaa tämä korkea\nruhtinaallinen herra, ennen kuin hänet on syytetty maakunnankäräjillä,\nsiitä vastatkoon kuningas itse. Te olette nähnyt minun valtakirjani\nja kuninkaallisen käskykirjeen, niitä ei voi tehdä tyhjiksi. Niiden\nnojalla minä vaadin teidän viipymättä ja vastustelematta tottelemaan\nkuninkaan tahtoa. Jos te ette tahdo sovinnolla jättää minulle\naseitanne, hyvät herrat, niin olen pakoitettu käyttämään väkivaltaa.\"\n\nDrotsi Pietarin rauhallinen ja varma esiintyminen saattoi herttuan\nhämille, ja karkoitti linnanherran viimeisetkin epäilykset. \"Tällä\nhetkellä teidän täytyy taipua välttämättömyyden mukaan, jalosukuinen\nherttua!\" sanoi vakava herra kohteliaasti ja kumartui itse ottamaan\nkuninkaallisen valtakirjan. \"Ehkä kaikki on erehdystä, ja te voitte\nsiitä vielä puhdistautua ja nostaa kanteen tätä herraa vastaan jos hän\non väärinkäyttänyt kuninkaallisen vallan. Tällä hetkellä hän on siihen\ntäydellisesti oikeutettu, ja häntä on senvuoksi toteltava.\"\n\nHerttua puri hammasta ja ojensi drotsi Pietarille miekkansa, katsomatta\nhäneen. Ritari Abilgaard seurasi herransa esimerkkiä, ja katkeroituneet\nvaltiovangit eivät puhuneet enää sanaakaan. Linnanherran kohteliaasti\nkysyessä halusivatko he minkäänlaisia virvokkeita ennen laivaan menoa,\npuisti herttua suuttuneesti päätään. Hänen aikoessaan lähteä, ympäröi\ntaaja sotilasryhmä molemmat tärkeät vangit. Drotsi Pietari ja hänen\nseuralaisensa lausuivat kohteliaasti hyvästi linnanpäällysmiehelle,\njoka antoi drotsille takaisin rikkirevityn valtakirjan ja saattoi\nheidät kaikki laivasillalle. Vielä ennen auringon nousua, purjehti\ndrotsi Pietari täysin purjein tärkeiden vankiensa kanssa Själlandia\nkohti. Flynderborgin kapinalliset sotamiehet olivat jätetyt\nHelsingborgin linnanherran huostaan, joka toisella laivalla toimitti\nheidät sidottuina Örekrogiin. Siinä Klaus Skirmenille oli ollut\nkyllin tekemistä. Hän katseli nyt isäntäänsä ylpeillen ilosta, mutta\npiti kuitenkin varansa, ettei ylimielisellä ilmeellä loukkaisi\nvangittuja herroja. Kun ritari Thorstenson ja herra Rimordson hetken\nseisoivat yksin drotsi Pietarin kanssa peräsimen luona, puristivat he\nluottamuksella hänen kättään ja kiittivät hänen onneaan.\n\n\"Mutta harmillista on kuitenkin olla teidän kanssanne vaarallisilla\nseikkailuilla!\" mutisi Thorstenson: \"ennenkuin minä olen tilaisuudessa\nkunnolla käyttämään hyvää miekkaani, olette te miekka huotrassa parilla\nsanalla ehtinyt toimittaa paljon enemmän\".\n\n\"Teidän hyvä miekkanne taitaa olla meille liiankin pian tarpeen\",\nvastasi drotsi Pietari, hillityllä äänellä. \"Se uhkayritys, johon\nolemme ojentaneet kätemme, taitaa olla suurempi kuin uskotaan.\"\n\nTotiset ritarit eivät puhuneet sen enempää keskenään. Heidän\nruhtinaallinen valtiovankinsa ei kunnioittanut heitä sanallakaan.\nSalaten katkeruutensa hän taipui kohtaloonsa. Vankeustoverinsa kanssa\nhän käveli edestakaisin laivankannella, sen näköisenä, kuin hän olisi\nisäntänä laivassa, lopulta näyttäen välinpitämättömältä ja iloiselta.\nMutta drotsi Pietari huomasi hänen katseessaan kostonhimoisen\ntoivon ilmeen, joka saattoi hänen mielensä hyvin vakavaksi ja\nhuolestuneeksi. Istuessaan peräsimen luona, näki valpas drotsi taas\nFlynderborgin synkät tornit. Hän heitti surumielisen silmäyksen pieneen\ntorninikkunaan, josta hän yöllä oli nähnyt valon tuikkavan. Ikkuna\noli sulettu ja näytti olevan sisäpuolelta peitetty tummalla verholla.\nKoko mahtava linna, johon hän ei tällä kertaa halunnut poiketa, lepäsi\npuoleksi sumuun verhoutuneena rauhallisena kevätaamuna, näyttäen\nhänestä yhtä synkältä ja salaperäiseltä kuin oma tulevaisuutensa ja\nonnettoman isänmaansa kohtalo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPian oli tunnettua koko maassa, että herttua Waldemar ja hänen\ndrotsinsa olivat viedyt vangittuina Sjöborgin linnaan. Tämä kuninkaan\nja hänen toimeliaiden miestensä uskalias askel oli hämmästyttänyt\ntyytymättömiä aatelisherroja, ja nyt näytti siltä kuin uskaliaimmatkin\nläänitysherrat olisivat kadottaneet rohkeutensa niskoitella\nkuningasvaltaa vasten eivätkä enää ajatelleet kapinoida valtakunta;\nja kruunua vastaan. Suuri joukko Tanskan mahtavinta aatelia, sekä\nmonta vierasta ruhtinasta koettivat saada sovitetuksi tätä kuninkaan\nja herttuan välistä vaarallista riitaisuutta, koettaen saada nuoren,\nharhaanjohdetun herttuan vapautetuksi vankilasta, mutta toinen kuukausi\ntoisen perästä kului ilman sanottavaa muutosta. Kuten tavallisesti\nmatkusteli kuningas kesän aikana ympäri maata ja vietti talven\nRiibenlinnassa. Drotsi Pietarin sanottiin taas olevan hyvin suosiossa,\nja niihin ehtoihin herttuan vapauttamisesta, jotka drotsi ja vanha,\nankara ritari Jon katsoivat tarpeellisiksi turvatakseen kruunua,\nepäiltiin täydellä syyllä nuoren, rohkean herttuan tahtovan alistua,\nniin kauan kuin hän voi luottaa mahtaviin liittolaisiinsa sekä omassa\nmaassa, että sen ulkopuolella.\n\nOli viimeisiä päiviä marraskuussa, vuonna 1286. Vangittu herttua ja\nhänen ritarillinen vankeustoverinsa drotsi Tyko Abilgaard, istuivat\niltapäivällä vastatusten sakkipöydän ääressä Sjöborgin linnan pimeässä\ntornikamarissa, jossa he näin olivat viettäneet kolme kaunista\nkesäkuukautta, ja enemmän kuin kuusi pitkää syys- ja talvikuukautta.\nHeitä vartioitiin ankarasti, mutta ilman kovuutta, ja kaikella sillä\nkunnioituksella ja huomaavaisuudella, jota näin ylhäiset ja tärkeät\nvaltiovangit voivat vaatia. Heiltä ei puuttunut yhtään niistä tarpeista\nja pikkumukavuuksista, joita näin syrjäisellä paikalla voitiin hankkia,\nja joka voitiin suoda heille tarvitsematta pelätä heidän pääsevän\npakoon tai ylläpitämään yhteyttä ystäviensä ja liittolaistensa kanssa.\nMolemmilla vangituilla herroilla oli oma huoneensa, mutta heitä ei\nollut kielletty olemasta yhdessä, ja heidän huoneittensa välillä\noli ovi, jonka he itse saivat avata ja sulkea. Pienet tornikamarit\npidettiin niin puhtaina, ilmavina ja lämpiminä kuin vangit itse\nhalusivat. Huoneisiin oli varustettu heidän mukavuudekseen kaikenlaisia\ntalouskapineita ja sitä paitsi useita erilaisia lautapelejä ja muutamia\nkäsinkirjoitettuja aikakirjoja. Siellä oli vielä pari hartauskirjaa\nsekä kannel, harppu ja monta muuta sellaista esinettä, joka voisi\nhelpoittaa heidän vankeuttaan ja lyhentää heidän aikaansa. Mutta valo\nja kirjoitusvehkeet olivat heiltä kielletyt, eivätkä he nähneet muuta\nihmistä kuin kuuron tornivahdin, joka ei milloinkaan puhunut sanaakaan\nheitä palvellessaan, ja ankaran linnanvoudin Paul Hviten itsensä. Hän\nkävi heitä tervehtimässä joka päivä epämäärätyillä ajoilla, ja sinä\ntuntina, jolloin he joka päivä saivat kävellä linnanpihalla raittiissa\nulkoilmassa, ei hän koskaan väistynyt heidän vierestään. Joka päivä\ntuotiin heille hyvinvalmistettu ruoka hopeavadeilla, ja kunkin vuoden\najan parhaat hedelmät koristivat aina heidän yksinäistä pöytäänsä.\nHeidän viinikannunsa kahvaan oli usein pistetty tuore kukkavihko\nankarimpinakin talvikuukausina, mutta he eivät olleet saaneet selville\nkuka heille osoitti tämän ystävällisen huomaavaisuuden.\n\nSaadakseen yksitoikkoiseen elämäänsä jonkinlaista vaihdosta, olivat\nhe vuoroon vieraina toistensa luona, ja tänään oli Tyko Abilgaard\nisäntänä. Päivällispöytä oli korjattu pois, mutta viinikannu ja\nhopeapikarit olivat vielä pöydällä.\n\n\"No, joutuin, jalo vieraani!\" sanoi kohtelias ritari. \"Jos te olette\nväsynyt saamaan minut matiksi, niin antaa typerien nappuloiden seisoa,\nja juokaamme mieluummin pikari yhdessä! Viini on erinomaista. Kunhan\nmeillä vain olisi kaksi somaa neitosta täällä seuranamme, niin ei\nmeidän vankeutemme olisi minusta niinkään suuri onnettomuus. Kuka\ntietää, mitkä somat kätöset lähettävät meille alituiseen noita ihania\nkukkasia, ehkä toinen meistä on löytänyt omansa täältä linnan somien\nneitosten ja tyttöjen parista?\"\n\n\"Sinulla on onnellinen luonne, Tyko\", vastasi herttua, \"mutta minä\nen sitä kadehdi sinulta. Minun luullakseni sinä olisit onnellinen\nvaikka itse helvetissä, kun sieltä vain ei puuttuisi viini eikä\nkevytmieliset naiset. Oli kuitenkin aika, Tyko, jolloin sinä otit osaa\nylpeihin unelmiini\", sanoi hän oltuaan hetken aikaa syviin mietteisiin\nvaipuneena ja heitti sakkinappulat luotaan. \"Kevytmielisempienkin\nkujeittemme aikana sinä et unohtanut olevasi vääryyttä kärsineen\nruhtinaan ystävä, joka tahtoi toimia hänen kanssaan suurimman päämäärän\nedestä mitä mies voi toivoa. Sinä olit vihitty elämäni suureen\nsalaisuuteen: sinä kohotit pääsi uljaasti minun kanssani joukkojen yli,\nylenkatsoen nukkeja, joiden kanssa me leikimme, aina silloin ajatellen\nmitä sinäkin voisit toimittaa, jos herttua Waldemar kerran kantaisi\nesi-isänsä voittokruunua.\"\n\n\"Elkää luulko, jalo herra, minun vielä sitä unohtaneen!\" vastasi\nritari. \"Mutta eihän tässä auta ruveta kalpeana ja laihana suremaan\npaksujen muurien sisällä, kun me emme kuitenkaan pääse askeltakaan\nlähemmäksi päämaaliamme.\"\n\n\"Jättiläisaskeleita voimme täällä ottaa, Tyko! Minä olen ehkä\ntässä ahtaassa huoneessa jo astunut tärkeämmän askeleen, kuin\nvapaana ollessani keskellä meluavaa ja ilvehtivää hovimaailmaa. Lue\naikakirjoista suurimmista miehistä, ja sinä saat nähdä mitenkä he\nhautautuivat erämaihin ja yksinäisiin luoliin, koetellakseen salassa\nitseään ja voimiaan, ennenkuin he ryhtyivät tekoon, joka hämmästyttäisi\ntulevia sukupolvia, ja jota muistettaisiin vuosisatojen läpi! Kun sinä\nolet nukkunut ja uneksinut huveista ja kauniista tytöistä -- olen minä\nvalvonut monta yötä tuolla luolassani. Ajatusten suuri, valtava maailma\navautui vankilassani eteeni, menneitten aikojen suurten henkien ollessa\nlähelläni.\"\n\n\"Herra varjelkoon meitä, jalo herra, onko teistä tullut henkiennäkijä!\nEipä ole senvuoksi ihme, että olette laihtunut ja käynyt kalpeaksi.\nSellaiset yönvalvomiset ja moiset mietiskelyt murtavat teidän\nterveytenne, viemättä teitä kuitenkaan askeltakaan edemmäksi. Mitä\nolette sitten harkinnut? Mitkä ovat niitten vaarallisten ponnistustenne\ntulokset? Te olette tullut yhtä totiseksi ja juhlalliseksi kuin\npaastonnut munkki, minä tuskin enää tunnen teitä.\"\n\n\"Mutta sinä ja maailma saatte oppia tuntemaan minut!\" sanoi herttua,\n\"nyt vasta minä tunnen itseni, ja nyt minä tiedän, että olin\nennen kevytmielinen narri. Minä olin poikamainen, uhkamielinen ja\nraukkamainen, tahtoessani vetäytyä pois itsevaltiaan holhouksesta\nja riidellessäni mahtavan sortajani kanssa mitättömistä saarista ja\nsurkeista rahaoikeuksista, silloin kun tavottelin hänen kruunuansa.\nMinä olin typerä, mahdottoman typerä, antaessani sinun ja noiden muiden\najattelemattomien herrojen houkutella minut vaatimaan itselleni maata\nja valtakuntaa, ennen kuin olin varma siitä olinko kansan henkinen\nvaltias.\"\n\n\"Minä en ymmärrä teitä, jalo herra! Ettehän toki ole ruvennut\nhaaveilemaan henkisestä herruudesta, jätetään se pappien ja paavin\nhaltuun. Mutta te olette oikeassa: voidaksenne lyödä valtikat tyrannin\nkädestä, jota mahtavat, soaistut orjat vartioivat, siihen tarvitsette\nsotapäällikkösauvan ja armeijan. Oli epäilemättä erehdys, että\nliian aikaisin ilmaisitte, mitä kilvessänne kannoitte, antaen siten\nvastustajillenne aseet käteen teitä vastaan, ennen kuin itse olitte\nkyllin varustettu.\"\n\n\"Se oli pienin virheeni, Tyko, ja sen olen kyllä sovittanut näiden\nvankilamuurien sisällä. Minun suurin erehdykseni oli kun kuvailin\nvoivani hallita kansaa, joka ei vapaaehtoisesti valinnut ja tunnustanut\nminua hallitsijakseen, ja että kruunu voitettiin niin kuin valloitetaan\nlinna tai kappale maata hurjalla uhkarohkeudella ja vieraiden\nsotajoukkojen avulla. Minä en tahdo pyrkiä tämän kansan hallitsijaksi\nennen kuin olen voittanut puolelleni sen sydämet.\"\n\n\"Ne ovat haaveiluja, liiallisten yövalvomisien ja liikkumisen puutteen\nseurauksia. Mitä te luulette suuren, typerän kansanjoukon välittävän\nhallitsijansa sisällisestä olennosta? Joukot tottelevat vain sitä,\njolla on valta ja voima. Sitä hallitsijaa, jolla on suurimmat\nsotajoukot, ja joka kykenee heiluttamaan pisintä miekkaa kansojen\nylitse, he kutsuvat mieluimmin kuninkaakseen ja sydämellisesti\nrakastetuksi isäkseen, kun hän ei vain määrää heille korkeampia veroja\nkuin edeltäjänsä, ja jotakuinkin seuraa maansa oikeutta ja lakia.\"\n\n\"Ei, ei, Tyko!\" alkoi kalpea, totinen herttua taas kiivaasti puhua.\n\"Ennakkoluulot ja ylenkatse kansan elämää ja kansanhenkeä vastaan\novat johtaneet harhaan maailman suurimmatkin hallitsijasielut.\nSellainen vain ulkopuolinen herraus, jolla ei ole juuriansa kansan\nsyvimmissä sydänsyissä: ja joka ei liity suuriin kansallismuistoihin\nja sankarinimiin, on huono ja hylättävä, vaikka se ulottuisi yli\nkoko maailman: se on valtaistuin, joka on rakennettu ylpeyden ja\nturhamaisuuden utupilvien ilmaan. Tuulenpuuska voi pyyhkäistä sen pois,\nja ensimäinen vapaa, valtavampi henki, joka kohoaa näin sorretusta\nja raa'asta ruumiillisen voiman hallitsemasta kansasta, on kyllin\nvoimakas kumoamaan sellaisen varjokuninkaan ja kaikki hänen sieluttomat\njoukkonsa.\"\n\n\"Te hämmästytätte minua, jalo herra. Mistä olette saanut kaiken\ntämän uuden viisauden. Luulenpa melkein teidän nähneen näkyjä\nviisaudenluolassanne ja seurustelleen siellä henkien ja muiden\nhullutusten kanssa.\"\n\n\"Tule niin näytän sinulle minun henkeni!\" sanoi herttua nousten. \"Minä\nnäytän sinulle, että minä en ole ensimäinen, joka näiden muurien\nsisäpuolella on ajatellut vakavasti kansan ja hallitsijan välisistä\nsuhteista!\"\n\n\"Kyllä Sjöborgissa ennenkin on ollut tärkeitä valtiomiehiä\", sanoi\nritari, \"mutta minä epäilen kuitenkin kenelläkään heistä olleen teidän\nuusia, omituisia mielipiteitänne. Huomattavin niistä, jotka ovat olleet\nsuljetut tähän valtiovankilaan, oli raivoava piispa Waldemar, hän\nhalusi Knut IV:nen ja Waldemar Seierin kruunua uhaten heidän henkeänsä\nja vietti elämänsä loppuosan mielipuolena pyhimyksenä Leckumin\nluostarissa.\"\n\n\"Mahdollisesti hän lopulta tuli mielipuoleksi\", vastasi herttua,\n\"mutta se mikä tekee toiset hulluiksi, saattaa toiset viisaiksi. Sinä\nolet arvannut oikein, Tyko! Minä olen saanut makuuhuoneekseni sen\nvankilakammion, jossa tuo onneton kuningassukuinen ja ylväsmielinen\npiispa istui kahlehdittuna hirteen, purkaen vihansa kirouksiin\nmaailmaa ja ihmisiä kohtaan. Mutta, että hänelläkin on ollut valoisat\nhetkensä, ja on monta kertaa nähnyt selvemmin maailman ja sen sokeat\nhallitsijat kuin ehkä kukaan olisi aavistanut siitä minä näytän sinulle\nmuistomerkkejä, joita ei ehkä ainoakaan ihmissilmä ennen minua ole\nnähnyt.\"\n\nHe olivat astuneet herttuan ahtaaseen vankilahuoneeseen, joka oli\nlinnanpihan puolella, sen pieni ristikko-ikkuna oli kahdeksan kyynärää\nmaasta. Täällä oli vielä raskas, ruostuneella rautarenkaalla ja\nrautaketjulla varustettu hirsi, joka oli kiinnitetty kiviseinään.\nHänen vieressä oli iso, lattiasta irroitettu kivi, jolla luultavasti\noli suljettu ovi sisältäpäin. Linnanvouti olisi tahtonut poistaa\nnämä entisen vankila-asukkaan surulliset muistot, mutta herttua oli\nerityisesti pyytänyt jättämään ne, kuultuaan ketä kuuluisaa sukulaista\nne muistuttaisivat hänelle. Likaisilla seinillä näki monenlaisia\nviivoja, jotka muistuttivat riimukirjoituksia ja itämaalaisia\nmerkkikirjaimia. Herttua viittasi niihin, mutta alkoi hämärtää, eikä\nollut mahdollista eroittaa selvästi kirjoitusmerkkejä, sitäpaitsi\nnäytti merkkien selitykseen tarvittavan oppineisuuttta, jota ei ritari\nAbilgaardilla eikä hänen ruhtinaallisella herrallaan ollut.\n\n\"Jos tämä on se viisauskirja, jota olette lukenut öisin, jalo herra\",\nsanoi nuori, iloinen ritari, \"niin silloin olette äkkiä tullut\nkovin oppineeksi ja olette lainannut silmät niiltä ystävällisiltä\npöllöiltä ja kissoilta, jotka vähän väliä pujahtavat ristikko-ikkunan\nkautta luoksenne velvollisuus-vierailuille. Tässä komerossa te ette\nedes keskipäivällä voi eroittaa A:ta U:sta, vaikka olisitte kuinka\ntarkkanäköinen.\"\n\n\"Sinä olet arvannut oikeimmin kuin luuletkaan. Tyko! Viisauden lintu\nitse tulisilmillään on ollut lyhtynä eksytykseni tiellä.\" Tämän\nsanoessaan herttua avasi kirstun, jossa hän tavallisesti säilytti\njalkineitaan. \"Katso tätä\", sanoi hän ottaen esille suuren, kesyn\nkultahöyhenisen tornipöllön, jolla oli tavattoman loistavat silmät.\n\n\"Hyi, herra!\" sanoi ritari hypähtäen taapäin, \"sehän on tuo inhottava\nkiljukurkku, jota kutsutaan ruumispöllöksi, mitä te sillä teette? Sitä\nei kannata pitää vieraanaan, ja pahus siihen koskekoon! Ettekö te ole\nkuullut, että siitä talosta, jonka katolle se istuutuu, kuolee pian\njoku?\"\n\n\"Minun puolestani tulkoon vaikka rutto Sjöborgiin, kun me vain olemme\npäässeet pois täältä!\" sanoi herttua. \"Mutta minä olen nyt hyvä\nystävä ruumispöllön kanssa niinkuin näet. Eräänä yönä, maatessani\nvalveilla levottomien ajatusten painostamana, minä näin noiden silmien\nkiiluvina katselevan muurin laidalta minuun päin. Minä pelästyin, ja\nminusta tuntui niinkuin tuona hiljaisena, salaperäisenä yönä perkele\nseisoisi tuijottaen minun sieluuni tulisilmillään. Mutta lähestyessäni\nottamaan kiinni kutsumatonta yövierastani käänsi se kiiluvat silmänsä\nkiviseinään päin. Samassa pilkisti heikko kuunsäde sisään, liekö\nsitten linnunsilmät tai kuunvalo valaisseet seinän, sitä en tiedä,\nmutta minä huomasin hämärän kirjoituksen, jota en kuitenkaan voinut\nlukea. Minä panin tarkasti mieleeni paikan, pistin vankini tuonne\nkirstuun ja nukahdin. Mutta aikaisin seuraavana aamuna tutkin seinää ja\nkirjoitusta. Aamuauringon paistaessa tänne sisään voi sen hetken aikaa\nnähdä. Se on latinaa, ja minulla on ollut aika työ sitä lukiessani\nja selvitellessäni. Muistathan sinä, ettemme päässeet kovinkaan\npitkälle luvuissamme hurskaan munkin johdolla, jonka piti tehdä meidät\noppineiksi.\"\n\n\"Miten paljon viisastuitte niistä harakanvarpaista, jalosukuinen\nherra!\" -- kysyi Tyko. \"Mutta heittäkää toki tuo inhottava ruumispöllö\nulos ikkunasta! Sehän tuijottaa meihin niinkuin se tahtoisi hakata\nsilmät päästämme sen viisauden tähden, jonka se on opettanut teille.\"\n\n\"Ei, tämä viisas lintu on tästä lähin minun pilttuutoverini sekä\nonnessa, että onnettomuudessa!\" sanoi herttua, taputtaessaan\nystävällisesti lintua, ja laski sen takaisin kirstuun. \"Jos se tahtoo\nkuolemaa ennustaa, niin tehköön sen meidän vihollisillemme!\"\n\n\"Mutta mitä sitten luitte sieltä, herra?\" kysyi ritari Abilgaard\nkiihkeästi.\n\n\"Minä luin monta hirvittävää sanaa, joita en tahdo mainita, ne ovat\nmonta kertaa saaneet hiukset nousemaan minun päässäni. Mutta yksi sana\non siellä, joka on sanonut minulle minkä vuoksi minä olen tullut tänne\nja mitä minulle on tehtävää täällä ihmeellisessä maailmassa. Sinä, joka\nuneksit valtaistuimesta ja havahduit kahleissa, seisoo siellä, tartu\nsiihen valtikkaan, joka henkiä hallitsee, ja sinun kruunusi loistaa\nkuin aurinko!\"\n\n\"Se on pyhimyssädekehä, joka jo kummitteli täällä hullun piispan\naivoissa\", sanoi ritari Abilgaard, \"tai sitten mietiskeli hän loihtuja\nja salaisia henkienmanaamisia. Elkää vain tekin tulko hulluksi, jalo\nherra, ettehän vain saa sitä päähänpistoa, että tahtoisitte päästä\npyhimykseksi! Tohdinpa vannoa, että siinä me kumpikaan emme pääse\nkovinkaan pitkälle tässä maailmassa!\"\n\n\"Minä en ymmärrä hänen sanojansa niin\", vastasi herttua ja hänen\nsilmänsä loistivat. -- \"Minä selitän hänen sanansa maailmalliseen\ntapaan, ja sellaisina ne eivät ole hulluutta, vaan syvää ja\ntotista vallitsijaviisautta. Minä en luovu suuresta, rohkeasta\nelämänsuunnitelmastani, minä en luovu siitä niin kauan kuin pisarakaan\nWaldemar Seierin verta virtaa suonissani. Mitenkä! Siinä vain on\nkysymys. Minä en hae enää apua ja voimia vierailta ruhtinailta\nja sotajoukoilta, enkä minä enää luota kapinallisten alamaisten\nkunniattomaan salaliittoon. He voivat yhtähyvin rikkoa uskollisuutensa\nminua vastaan kuin minun edeltäjiäni vastaan. Minä en tahdo estää\nenkä vastustaa aijetta, joka voi olla minulle eduksi, mutta minä olen\noppinut ylenkatsomaan sitä. Se käsi, joka vapisematta tahtoo kantaa\nvaltikkaa, olkoon puhdas sukulaisverestä. Se otsa, jota kruunu ei\npolta, elköön kantako salaista kaininmerkkiä koristustensa alla --\"\n\n\"Siinäpä sitä ollaan!\" keskeytti hänet Tyko. \"Tehän tahdoitte olla\npyhimys! Hyvä on! Mutta ei pidä mennä liiallisuuksiin, armollinen\nherra! Pitäähän teidän kuitenkin olla selvillä siitä mitä on tekeillä,\nja mitä te jo tiedätte -- --\"\n\n\"Minä en tahdo tietää mistään, josta joskus saisin hävetä Europan\nritarien ja ruhtinaitten edessä!\" huudahti herttua -- \"ja sen minkä\nminä jo tiedän, Tyko, sen minä tahdon unohtaa ja haudata sieluni\nsyvimpään sopukkaan turhana unelmana. Minä en tahdo kantaa kruunuani\nniinkuin onneton, soaistu iso-isäni kantoi, saadakseni itse lyhyen\nloistokauden jälkeen surmani suuttuneelta kansaltani. Jos petturit\ntahtovat tehdä työtä minun puolestani, niin tehkööt, mutta minä en\nnostata myrskyä. Nyt on vain tarpeen voittaa aikaa ja luottamusta.\nMinä tahdon luopua Alsista, jopa herttuakruunustanikin! -- Enempää\nei kai voitane vaatia minun vapaudestani. Horjuva valtaistuin kaatuu\nkuitenkin ilman minuakin. Mutta sitä ei kohota kukaan muu kuin\nyksi Waldemareista. Minä tahdon näyttää kansalle, etten minä kanna\nWaldemar-nimeä turhaan, ja että minä voin voittaa itseni. Vääryyttä\nkestämällä minä voitan sekä sydämet että linnat. Ensiksi minä tahdon\ntarttua siihen näkymättömään valtikkaan, joka pakoittaa henkiä, ja jos\nsitten asioitten onnellisiksi kääntyessä kruunu ojennetaan minulle,\n-- niin silloin se ei ole haaveilijan-kruunu eikä myöskään mikään\npyhimyskruunu. Mutta sitten se pysyykin lujasti näillä kiharoilla ja\nloistaa kirkkaana vuosisatojen halki niinkuin suurien Waldemarien.\"\n\n\"No niin, minä alan ymmärtää teitä, armollinen herra!\" -- sanoi ritari\nAbilgaard. \"Se myrsky, joka kaataa mädänneen rungon, voi myöskin\npyyhkäistä mukanaan oksat ja taimet, arvelette te, teidän tarvitsematta\nsiltä puhaltaa keuhkojanne puhki. Minäkin alan tulla selvänäköiseksi\nja tunnen jo kunnioitusta tuolla kirstussa makaavaa hyvää ystäväänne\nkohtaan. Tulkaa, jalo herra! Tämän jalon päätöksen kunnaksi me juomme\nBragepikarin, vanhojen pakanallisten esi-isiemme tapaan. Eläköön\nviisaudenlintunne, minun jalo herrani ja ruhtinaani! Kunhan tulette\nomaan valtakuntaanne, niin me poistamme leijonan teidän kilvestänne, ja\nasetamme sinne viisaan linnun sijaan!\"\n\nHerttua seurasi iloista ystäväänsä juomapöytään ja oli taas\nelämänhaluinen, vallaton nuorukainen. Hänen kalpeat poskensa hehkuivat,\nja hänen hiukan sisäänpainuneet silmänsä loistivat suurten, rohkeiden\ntoiveiden innostuksesta. Sillävälin oli tullut pimeä, mutta pian\npaistoi kuu rautaristikon lävitse, valaisten pienen juomapöydän.\nRitari Abilgaard lauloi iloisia lauluja, ja herttua yhtyi niihin\nhurjan kiihkoisasti, tyhjennellen sillävälin ahkeraan pikariaan. Näin\nmelutessaan he eivät huomanneet, että lukot ja telkeet narahtelivat,\nennen kuin vankilanovi avattiin, ja suuri, totinen mies, puettuna\nlyhyeen turkkiin, ja karvalakki päässään, astui lyhtyä pitäen heidän\nluokseen.\n\n\"Hei vain, Paul Hvit, syvämietteinen ihmistuntijamme, meidän oivallinen\nvarovainen isäntämme! Teidän maljanne!\" huudahti ritari Abilgaard\niloisesti. \"Kaikki on täällä parhaimmassa järjestyksessä, niinkuin\nnäette.\"\n\n\"Terve, hyvä ystäväni!\" sanoi herttua. Ja puoleksi humaltuneet vangit\ntyhjensivät iloisina pikarinsa linnanvoudin terveydeksi.\n\n\"Minä kiitän kohteliaimmin siitä kunniasta, jonka te osoitatte minulle,\nkorkea-arvoiset, nuoret herrani!\" sanoi rauhallinen ja totinen Paul\nHvit, kumartaen kohteliaasti lakkiaan nostaen ja silmäili heitä\ntarkkaavaisin ja tyytyväisin katsein. \"Minä olen mielissäni siitä,\nettä viini maistuu teille, ja että te ette välitä sen enempää maailman\nvaihtelevasta onnesta kuin minkä arvoinen se on. Minä tunnen maailman\nja ihmiset\", lisäsi hän itserakkaasti päätään nyökäyttäen: -- \"On aina\nhyvä merkki, kun valtiovangit ovat iloisia. Minulla on muuten tietoja,\njotka luultavasti ovat teille tervetulleita\", jatkoi hän antaen lyhdyn\nvalon langeta heidän punakoille kasvoilleen, voidakseen tarkasti tutkia\nheidän kasvonilmeitään. \"Huomenna aikaisin, kun te olette vähemmän\niloisia ja paremmin valmistuneita vakavampiin mietiskelyihin, on\nminulla kunnia tuoda teille sovinto-ehdoitus kuninkaalta, armollinen\nherra. Jos te, niin kuin toivon, otatte sen vastaan, niin on minulla\npian ilo avata teille tämä portti ainiaaksi. Nyt minä toivon teille\nhyvän ja rauhallisen yön.\"\n\nSen sanottuaan hän kumarsi ja poistui. Raskas ovi lukittiin hyvin\nhuolellisesti, ja vangit istuivat taas yksinään kuun valossa.\nLinnanvoudin puhe oli saattanut nuoret herrat totisempiin mietteisiin.\nHe keskustelivat vielä kauan mihin ehtoihin voisi suostua, mihin ei.\nVihdoinkin he menivät levolle, jännityksellä odottaen toisiko seuraava\naamu heille vapauden tai ehkä kovemman ja pitemmän vankeuden.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\n\nLinnanvouti oli palannut takaisin vanhaan ritarisaliin, joka hänen\naikanaan oli pantu kuntoon ja korjattu, ja jossa hän vastaanotti\nylhäiset vieraat. Suuressa takassa leimusi iloinen valkea. Keskellä\nsalia runsaasti katetulla illallispöydällä paloivat kynttilät\nkolmihaaraisissa messinkijalustoissa. Nuori, ritarillinen herra astui\nlujin askelin edestakaisin salissa. Se oli drotsi Pietari Hessel. Klaus\nSkirmen seisoi lämmitellen takan luona.\n\n\"No, hyvä Paul Hvit!\" sanoi drotsi Pietari astuessaan\ntyytyväisennäköistä linnanvoutia vastaan. \"Mitä hyvää sanoivat teidän\nvankinne? Tahtovatko he mieluimmin nähdä minut tänään tai huomenna?\"\n\n\"On oikein ilo käydä näiden vankien luona!\" sanoi linnanvouti. \"He\neivät huokaile ja valittele niinkuin onnettomat rikoksentekijät. Ja\nuskokaa pois, herra drotsi: kaikista heidän erehdyksistään huolimatta\nheillä on hyvä ja rehellinen tarkoitus. He olivat pidelleet niin hyvänä\nviinikannua, jalo herra, ettei voinut tulla kysymykseenkään puhua\nheidän kanssaan vakavammista asioista tänä iltana. Siinä tilassa ollen\nolisivat he kirjoittaneet nimensä minkä sopimuksen alle tahansa. Mutta\nminun tietääkseni, ette te eikä kuningas olisi sitä toivonut, tai siitä\nhyötynyt. Ihminen on kummallinen olento, sanon minä teille, ja kun\nme ihmiset emme ole täydellisesti selviä, niin me emme toimi vapaina\njärkiolentoina, -- sanoi minun arvoisa nuoruudenopettajani Horsensissa.\nHerran ilo hänen sielulleen!\"\n\n\"Sehän on selvää!\" vastasi drotsi Pietari. \"Ainoastaan täydellisesti\nselvänä heidän on kuunneltava minun ehdotustani. Heillä täytyy olla\naikaa ja tilaisuutta miettiä niin vakavaa omantunnonasiaa. Siis\naamulla! Voinen kai jäädä yöksi linnaan?\"\n\n\"Sehän on itsestään selvää, herra drotsi! Siitä olen kyllä huolehtinut.\nMe olemme kaikki ihmisiä, ja elköön puuttuko ruumiiltamme lepo ja\nvirkistys, kun sielun tulee olla valmiina hyviin tekoihin. Olkaa\nhyvä ja istukaa! Ja jos sallitte niin on täällä myöskin paikka\naseenkantajallenne. Ei pidä sitoa kyntävän härän suuta, ja ihminen --\nno niin, ihminen on nyt myöskin ihminen\", lisäsi hän nopeasti, kun ei\nsen syvämietteisempi huomautus johtunut hänen mieleensä.\n\nDrotsi Pietari hymyili linnanvoudin huonosti sattuville sukkeluuksille\nja istuutui pöytään. Skirmen asettui nöyrästi seisomaan hänen tuolinsa\ntaakse ja punastui kun kohtelias linnanvouti osoitti tyhjää paikkaa\ndrotsin vieressä.\n\n\"Istu vain, Skirmen!\" sanoi drotsi Pietari ystävällisesti, -- \"täällä\nme emme ole hovissa\".\n\nSkirmen totteli ja istuutui tuolin laidalle. Hän oli totutun tapansa\nmukaan nöyrästi vaiti kun vanhemmat puhuivat ja piti tarkasti silmällä\nmitä herransa tarvitsi, ollakseen valmis auttamaan.\n\n\"Teidän tärkeät vankinne, hyvä Paul Hvit, tyytyvät siis ilman vihaa\nja katkeruutta kohtaloonsa\" -- sanoi drotsi Pietari. \"Se ilahduttaa\nminua. Huolimatta heidän hirveästä erehdyksestään, on heillä molemmilla\nkuitenkin erinomaisia, niin melkein suuria ominaisuuksia. On ollut\naivan surullinen velvollisuus riistää heiltä vapaus niin kauaksi\naikaa. Mutta minä tiedän, että te ette ole tehnyt heidän vankeuttaan\npahemmaksi kuin on tarpeellista.\"\n\n\"Minä olen täsmälleen seurannut teidän määräyksiänne, herra drotsi\nja -- luulenpa tuntevani hiukan maailmaa ja ihmisiä. Se vanki, jota\nkohdellaan hyvin, ajattelee vähiten pakenemista. Nyt saamme nähdä onko\nyksinäisyys saanut heidät taipuvaisiksi. Jos he ovat vastahakoisia ja\nte tahdotte, että heitä kohdellaan kovemmin, niin voi sekin tapahtua.\nMinä olen vain halpa palvelija, ja mihin minua käsketään sen toimitan\nhenkilöstä välittämättä. Ihminen, sanoi minun unohtumaton oppimestarini\nHorsensissa -- Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen -- ihminen ei\naina siedä hyviä päiviä.\"\n\nNyt astui paksu, pyöreäposkinen kyökkimestari sisään ja asetti vadin\npöydälle. Drotsi Pietari katseli häntä ja säpsähti, mutta vaikeni\nkunnes hän taas oli mennyt ulos.\n\n\"Onko teillä ollut kauankin luonanne tämä kyökkimestari, hyvä Paul\nHvit?\" kysyi hän, \"ja oletteko te varma hänen uskollisuudestaan?\"\n\n\"Hän on palvellut minun luonani viime vuoden toukokuusta asti\", vastasi\nlinnanvouti, \"ja minä tuntisin huonosti ihmiset, jos voisin epäillä\nhänen uskollisuuttaan, hän huolehtii keittiöstään, eikä välitä mistään\nmuusta koko maailmassa. Aina hän vain laulaa ja ilvehtii keittiössä\neikä puhu milloinkaan yhtä totista sanaa. Jos kaikki väkeni olisivat\nhänen laisiaan, niin minä voisin nukkua turvallisesti, vaikka minulla\nolisikin keisareita ja kuninkaita vahdittavina. Minä uskon niinkuin jo\nsanoin, tuntevani vähän maailmaa ja ihmisiä. Herra drotsi! Onko teillä\njotakin erikoista syytä epäillä kyökkimestarini uskollisuutta, jalo\nherra?\"\n\n\"Ei erityisesti\", sanoi drotsi, \"mutta pitäkää häntä tarkasti silmällä!\nEhkä se oli vain sattuma, mutta minä näin hänet viime vuonna vähää\nennen Danehoven alkua Melfartissa, Henner Friserin majatalossa,\nmatkaseurassa, johon ei kuulunut valtakunnan ja kruunun erikoisia\nystäviä.\"\n\n\"Se taisi olla vain sattuma, jalo herra!\" sanoi linnanvouti\nrauhallisen itsetyytyväisesti. \"Minä tunnen väkeni, eikä minua niin\nhelpolla petkuteta. Minun tietääkseni ei kyökkimestari Martti välitä\nvaltioasioista. Hän on hauska, hyväntahtoinen mies, josta minulla on\npaljon huvia. Hän on samalla linnan puutarhuri, ja minä olen käyttänyt\nhäntä koetellakseni vankien mieltä ja lisätäkseni ihmistuntemustani.\nMinä olen antanut hänen toimittaa salaa kukkia vangituille herroille.\nVangit eivät tiedä mistä kohteliaisuus on kotoisin, ja minä olen\nhuomannut siitä olevan ajanviettoa nuorille herroille, ne saavat heidät\nrakkausmietteisiin. Ja minun mullakseni ihmiset, jotka voivat ajatella\ntuollaisia hullutuksia, eivät ole vaarallisia maalle ja valtakunnalle.\nPaksu Martti ei näe koskaan vankeja, mutta hän on pakahtua naurusta\nkuullessaan heidän laulavan rakastuneita lauluja ihanasta kädestä, joka\nkietoo heille kukkavihkoja.\"\n\nDrotsi Pietari hymyili, mutta puisti päätään ja tahtoi kuitenkin\nkehoittaa linnanvoutia luopumaan tuosta tavastaan tutkiskella vankiensa\nluonteita.\n\nSamassa astui kyökkimestari Martti taas sisään, ja heti sen jälkeen\nilmoitti oven vahti hengellisen herran tulosta, joka toi tervehdyksen\nja viestin Esromin luostarin esimieheltä.\n\n\"Antaa hänen astua tänne sisään!\" sanoi linnanvouti. \"Ei kai teillä\nole mitään sitä vastaan, herra drotsi? Se on varmaankin joku apotin\nystävistä, joka tulee sopimaan minun kanssani muutamista maa-asioista.\nMutta tuleepa hän ihmeelliseen aikaan\", lisäsi hän miettiväisenä.\n\nDrotsi Pietari vastasi kohteliaasti myöntäen ja näytti ajattelevan\nmuita asioita. Ovi avattiin, ja kookas, hengellinen herra astui sisään.\nNoustiin häntä tervehtimään, ja hän astui pelästyneenä askeleen taapäin\nnähdessään drotsi Pietarin. Drotsi hätkähti myöskin. Linnanvouti\nei huomannut molemminpuolista hämmästystä, vaan vastaanotti uuden\nvieraansa kohteliaalla huomaavaisuudella. \"Varmaankin kunnianarvoisen\napotti Maunon ystävä\", sanoi hän. \"Olkaa hyvä ja astukaa lähemmäksi!\nKeskustellessamme asiastamme näen mielihyvällä, että tämä kuninkaan\nuskollinen mies, herra drotsi Hessel, on todistajana, sitä kernaammin,\nkun minä näinä aikoina en muuten uskalla vastaanottaa vieraita tänne\nlinnaan näin myöhään. Kyllä tunnetaan maailma ja ihmiset, sen minä\nsanon, ja ankarat säädökset ovat tarpeen. Uskallanko kysyä arvoisan\nherran nimeä?\"\n\n\"Herra drotsi Hessel tuntee minut\" -- vastasi hengellinen herra, astuen\nylpeän näköisenä lähemmäksi. \"Oppineessa maailmassa on nimi maisteri\nJanus Roskildensis minulle tarpeellinen suositus. Maallikoille esitän\nitseni tuomiorovasti Jens Grandiksi. Oletteko te linnanvouti Paul Hvit?\"\n\n\"Teidän palvelijanne, kunnianarvoisa herra!\"\n\n\"Hyvä! Sen mitä minulla on teille sanomista voivat kaikki kuulla: minä\ntulen Esromin luostarista, ja koska minun juuri piti kulkea tästä\nohitse, otin minä apotin ja luostarineuvoston puolesta tuodakseni\nteille sopimuskirjan Grimstropin riidanalaisista maista ja lupauduin\ntoimittamaan asiat järjestykseen teidän toiveittenne mukaisesti. Mutta\njos te epäilette, tai olette estetty vastaanottamasta minua, niin\nsiirretään asia ja minä nousen taas hevoseni selkään.\"\n\n\"Jumalan nimessä, elkää tehkö minulle sitä ikävyyttä, herra! Te olette\nsydämellisesti tervetullut!\" -- sanoi Paul Hvit nopeasti. -- \"Elkää\npanko pahaksenne minun varovaisuuttani! -- Me olemme kaikki ihmisiä, ja\nnäinä aikoina on paras olla varuillaan. Tänne tulee usein susia lampaan\nvaatteissa, ja minun täytyy tuntea kenet täällä vastaanotan. Koska\nherra drotsi tuntee teidät, niin voin minä vähintäkään epäilemättä\nlausua teidät tervetulleeksi. Taidanpa olla huono ihmistuntija,\nkun en voinut nähdä, että te olitte sen oppineen herran palvelija\nniinkuin sanoitte ja arvoisan apotti Maunon arvoisa ystävä. Jos\nteillä on sopimuskirja mukana, voidaan asia järjestää huomenna. Olkaa\nsiihen asti vieraani, kunnianarvoisa herra tuomiorovasti, ja ottakaa\ntilaisuudesta vaari! Olkaa hyvä ja istukaa pöytäämme!\" Näin sanoen hän\nvei lisäytyneen seuran istumaan.\n\nDrotsi Pietari oli hiljainen ja harvasanainen. Tuomiorovasti ei\nmyöskään näkynyt viihtyvän tässä seurassa. Skirmen oli hänen\nsisäänastuessaan noussut ja asettunut herransa tuolin taakse.\nLinnanvouti yksin oli hyvin iloisella tuulella. Hän kehoitteli\nahkerasti vieraitaan syömään ja koetti saada keskustelun käyntiin. Hän\nkosketteli kaikkia niitä asioita ja tapahtumia, joista tavallisesti\nnäihin aikoihin puhuttiin. Norjalaisesta sodasta ja Tönsbergin kreivin\nVähä-Alfin rohkeista ryöstöretkistä tanskalaiselle rannikolle puhui\nhän innolla, joka osoitti hänen olevan uskollisen, isänmaallismielisen\nmiehen. Hänellä oli sukulaisia Horsensissa, ja hän kertoi hyvin\ntarkasti, mitä tämä kaupunki oli kärsinyt tuon julman merirosvon\nhyökkäyksistä.\n\n\"Tönsbergin kreivi on kyllä meidän vihollisemme\", alkoi nyt mestari\nGrand puhua, \"mutta rohkea ja kuuluisa vihollinen, jota ei saa haukkua\nryöväriksi ja merirosvoksi. Hän ei ole noita hienostelevia ritareita,\njotka turnajaisissa naisten silmiin pistävät. Meillä ei ole koko maassa\nurhoollisempaa ritaria. Hän on meidän aikamme suurin norjalainen\nmerisotilas, ja voi pian tulla korotetuksi jaarliksi.\"\n\n\"Mutta kun hän omin päin julmasti ja pohjattomalla ryöväyshalulla\nryöstelee ja polttaa meidän rannikoillamme kuin kurjin pakana\" --\nvastasi drotsi Pietari, \"niin silloin hän ei ole ritarikunnalle\nkunniaksi. Hän on tavallinen raaka merirosvo, olkoon vaikka kuinka\nrohkea ja mahtava, vaikkapa hän olisikin kuninkaallista syntyperää ja\nniinkuin sanoitte, nyt olevan toivossa pian kantaa jaarlinnimeä. Meillä\ntanskalaisilla maallikoilla ei ole minkäänlaista syytä kunnioittaa\nhäntä millään jalommalla nimellä, ja meidän kristinuskonopettajillamme\nvieläkin vähemmän.\"\n\nMestari Grand vaikeni ja koetti peittää suuttumustaan. Linnanvouti pani\ntaas keskustelun käyntiin. Hän otti nyt puheeksi sen, että Hallandin\nJaakko kreivi keskellä sota-aikaa oli vastaanottanut ritariarvon Norjan\nkuninkaalta, ja paheksui sitä kovasti. Drotsi Pietari myönsi hänen\nolevan oikeassa ja katseli kunnioituksella rehellistä linnanvoutia,\nmutta mestari Grand ei voinut kauvemmin hillitä suuttumustaan. \"On\nsentään hyvä\", sanoi hän ivallisesti -- \"että vieraat ruhtinaat\nhuomaavat tanskalaisten miesten ansiot, kun nämä eivät saa\ntunnustusta ja oikeutta täällä kotona. Norjan kuningas on ylevä näin\nkunnioittaessaan arvossa pidettyä vihollistaan, enkä minä voi moittia\nurheata Jaakko kreiviä sen vuoksi, että hän vastaanottaa niin hyvin\nansaitun kunnian.\"\n\n\"Uskokaa minua, herra tuomiorovasti\", sanoi drotsi Pietari\nrauhallisesti, \"uskollinen Tanskan mies ei milloinkaan vastaanota\nkunnianosoituksia isänmaansa viholliselta. Eihän ole mitenkään\nmahdollista, että te isänmaan ystävänä puolustatte sellaista\ntoimintatapaa.\"\n\n\"Ollakseni isänmaani järkevä ja kristillinen ystävä\", vastasi mestari\nGrand katkerasti, \"ei minun tarvitse kääntää viittaani tuulien\nmukaan. Minun säädyssäni Jumalan kiitos, ei tarvitse peitellä\ntotuutta tai puolustaa jumalatonta pahansuopeutta täyttääkseen\nvirkavelvollisuuttaan. Jumalan pyhä sana ja kanooninen oikeus\nsilmieni edessä minä en pelkää sanoa kuninkaan ja kuningattaren\nmahtavimmalle suosikille vapaasti ja avonaisesti, että minä ainoastaan\nsiinä määrin kunnioitan ja rakastan tätä maallista isänmaatani\nkuin siellä kunnioitetaan minun korkean isänmaani jumalallisia\nlakeja. Jos tahdotte tulla siitä vakuutetuksi, herra drotsi, niin\nhankkikaa minulle tilaisuus pitämään edes yksi ainoa parannussaarna\nkuninkaalle ja kuningattarelle, ja heidän hienolle, kohteliaalle\nliehakoitsija-liudalleen! Silloin saatte nähdä, että minä olen mies\nnäyttämään tämän maailman mahtaville totuudenkuvastimen, jossa moni\nposki taitaa sävähtää punaiseksi, jos Tanskan hovissa vielä on jälellä\nhituistakaan omaatuntoa ja kunniaa.\"\n\n\"Semmoinen nuhdesaarna, kunnianarvoisa herra\", sanoi drotsi Pietari\npainolla, \"taitaisi varmasti useinkin olla tarpeen, sekä maallikoille,\nettä oppineille. Toivoisinpa teidän käyttävän yhtä suoraa kieltä\nsilloinkin kun te hurskaalla tiellänne tapaatte ruhtinaallisia herroja\nja läänitysmiehiä, jotka hallitsijansa synneistä ja vioista etsivät\nsovitusta omille -- rikoksilleen!\"\n\nMestari Grand vaikeni. Linnanvouti katseli ihmetellen riitaisia\nvieraitaan ja keskeytti nopeasti keskustelun, jonka katkeraan\nkäänteeseen hänen mielestään ei ollut minkäänlaista syytä. Hän kysyi\näkkiä, eikö kukaan arvoisista herroista ollut matkallaan kulkenut\nSoerin kautta ja nähnyt sen äskettäin uudelleen rakennettua kirkkoa,\nja kun siihen vastattiin lyhyen kieltävästi, kysyi hän eikö kukaan\nheistä tiennyt, missä Ruotsin erotettu kuningas nykyään oleskeli, ja\noliko totta, että hän oli jättänyt kuningattarensa erään tunnetun\nKristina-neidon tähden.\n\n\"Se on liiankin totta!\" vastasi tuomiorovasti kiihkeästi, käyttäen\ntilaisuutta hyväkseen saadakseen purkaa suuttumuksensa. \"Siinä\nmeillä taas on todistus nykyisen aikamme jumalattomuudesta ja siitä\nsynninsaastasta, joka virtaa mahtavista. Eipä ole ihme, jos Jumala\nkoettelee sellaisia ruhtinaita, näyttäen tämän maailman herroille,\nettä kaikkien meidän yläpuolellamme on tuomari, joka ei anna pilkata\nitseään, vaan hymyilee pilvien yläpuolella, kun maan mahtavat\nrehentelevät ja ylpeilevät. Tuo ajatus on lohduttava ja ylentävä\",\nlisäsi hän ylimielinen ilme kasvoillaan, \"että kaikkivaltias, jonka\nkäsissä koko maailma on, yhtä helposti voi alentaa kuninkaita ja\nruhtinaita ja heidän suosikkejaan, kuin hän voi ylentää halvat ja\nsydämeltään nöyrät\".\n\nLinnanvouti oli hartaasti liittänyt kätensä yhteen kuin saarnaa\nkuunnellessa. \"Niin, niin\", huokaili hän, \"me olemme kaikki ihmisiä! --\nValta ja arvo ovat katoavaisia.\"\n\n\"Totisesti ovat monet meidän aikamme onnettomuuksista hyvin ansaitut,\narvoisa herra\", alkoi drotsi Pietari jotenkin kiivaasti puhua ja katsoi\nterävästi tuomiorovastiin, \"mutta silti ei syntisten ihmisten rohkeasti\nja kutsumattomina tarvitse julistaa Herran rankaisutuomiota! Minä en\ntahdo puolustaa sitä onnetonta kuningasta, josta te puhuitte. Mutta,\njos kansat saavat oikeuden panna viralta kuninkaansa, senvuoksi, että\nhe eivät ole sellaisia kuin heidän pitäisi olla, silloin ei mikään\nvaltaistuin eikä mikään valtakunta pysy, ennenkuin meille lähetetään\ntaivaan puhtaat enkelit hallitsemaan maailman kansoja.\"\n\n\"Se ei ole tarpeen!\" vastasi tuomiorovasti, rehennellen ylpeästi.\n-- \"Niin kauan kuin Herran käskynhaltija istuu apostoli Pietarin\npyhällä valtaistuimella ja niin kauan kuin kansa kunnioittaa häntä\nja sananjulistajia Jumalan ja totuuden lähetteinä, -- niin kauan ei\nminkään kansan tarvitse epäröidä, kuinka suuri maallinen kuorma heidän\non kärsivällisesti kannettava, ja kuinka suuren syntisen Herra kärsii\nvoideltujensa joukossa. Ellette te ole aivan pääkerettiläinen, herra\ndrotsi, niin te ette voi väittää sitä vastaan.\"\n\nDrotsi Pietari vaikeni, ja kyökkimestari Martti, joka juuri\nasetti erikoisen herkkuruuan hengellisen herran eteen, näytti,\nveitikkamaisesta hymystä päättäen, olevan mielissään siitä, että rohkea\nrovasti siten oli saanut drotsin vaikenemaan.\n\nOsoittamatta vähintäkään suuttumusta kääntyi drotsi Pietari taas\nriemuitsevan tuomiorovastin puoleen. \"Minä olen ritarina vannonut\nuhrata elämäni valtaistuimen sekä laillisen kuninkaani edestä\" -- sanoi\nhän hänelle ominaisella syvällä totisuudella ja voimalla, -- \"enkä\nminä pelkää tulla kerettiläisenä tuomituksi roviolla poltettavaksi,\nvaikka minä olenkin sitä mieltä, että laillisesti kruunattua ja\nvoideltua kuningasta ei voida syöstä valtaistuimelta vatikaanin tai\nLundin voimakkaimmallakaan pannasäteellä. Että meidän tanskalaiset\nkuninkaamme ainakin näihin asti ovat olleet samaa mieltä, sen on muiden\nmuassa teidän oma sukulaisenne, arkkipiispa Erlandson kokenut. Minä\nen kehoita ainoatakaan Tanskan pappia seuraamaan niin vaarallista\nesimerkkiä. Tämän vankilalinnan tulisi osoittaa teille, arvoisa herra,\nettä arkkipiispan sauvakin on liian heikko murtamaan auki sen portit,\nkun ne ovat Tanskan kuninkaan käskystä suljetut.\" Tämän sanottuaan\nnousi drotsi Pietari paikaltaan ja pyysi hämmästyneeltä linnanvoudilta,\nettä hänet saatettaisiin makuuhuoneeseensa. Mestari Grand nousi myöskin\npöydästä uhkaavan näköisenä ja lausui saman toivomuksen.\n\nLinnanvouti itse saattoi kolmihaarainen kynttiläjalka kädessään\ndrotsi Pietaria. Skirmen seurasi herraansa hänen vaippaansa ja\nmiekkaansa kantaen. Kylmästi ja jäykästi sanottiin hyvästi toisilleen.\nKyökkimestari Martti saattoi linnanvoudin viittauksesta hengellisen\nherran ritarisalin sivulla olevaan huoneeseen. Se oli ahdas ja pimeä.\nOven voi avata vain ulkoapäin ja se jäi raolleen. Voimakas ilmanveto\noli vähällä sammuttaa kynttilän. Muita huonekaluja ei ollut kuin\nsänky, tuoli ja pöytä, ja muuriin jätetyn valoaukon edessä olivat\nrautaristikot.\n\nKun mestari Grand astui tähän huoneeseen, säpsähti hän ja katseli\nlevottomana ympärilleen. \"Mitä tämä merkitsee?\" kysyi hän, \"annetaanko\nminulle vankikomero makuuhuoneeksi?\"\n\n\"Saatte sen edestä antaa meille synninpäästön, kunnianarvoisa herra!\"\nvastasi Martti, asettaessaan lepattavan kynttilän kivipöydälle ja\nsulki pitkällä seipäällä luukun pienen pyöreän rautaristikko-ikkunan\neteen, joka oli ylhäällä paksussa muurissa. \"Kas nyt täällä on hyvä ja\ntyyni olla\", jatkoi hän. \"Täällä ei muuten kukaan vietä yötään, joskus\nvain joku eksynyt pöllö. Täällä linnassa on vain yksi vierashuone,\njossa vieras on ovensa herra, ja sen on nyt drotsi saanut haltuunsa.\nOdottamattomille vieraille meillä on vain tämä pieni, soma huone.\nSanotaan tämän entisiin aikoihin olleen kidutushuoneen, ja täällä\nkerrottiin riippuneen kaikenlaisia pahoja kapistuksia, joilla paatuneet\npahantekijät piinattiin tunnustuksia tekemään. Mutta nythän täällä on\njotensakin kunnollista, niinkuin te näette. Onpa vahinko, että minä en\nvoi näyttää teille noita vanhoja, konstikkaita kidutuskoneita, minä\ntiedän, että te rakastatte sellaisia oppineita harvinaisuuksia.\"\n\nYlpeä tuomiorovasti kalpeni ja häntä alkoi vasten tahtoakin puistattaa.\n\"Hyvä ystäväni!\" sanoi hän levottomana kokille, \"minusta tuntuu, että\nme olemme ennen nähneet, toisemme. Kyökkimestari Martti Ryystä? Vai\nmiten?\"\n\n\"Teidän palvelijanne, armollinen herrani! Että minun halvalla, mutta\njotensakin pyylevällä persoonallani voisi olla tilaa teidän oppineissa\naivoissanne, sitä minä en olisi odottanut. Mutta niin kauan kuin\nminun pääni saa olla hartioitteni välissä, eikä minun kaulaani tehdä\nheikommaksi kuin että minä voin juoda ja laulaa hauskan laulun, niin\nkauan en minäkään unohda teidänlaistanne oppinutta ja rohkeaa herraa.\"\n\n\"Puhu vakavasti, Martti, mitä sinä tarkoitat tuolla puheellasi?\"\n\n\"Mehän olemme täällä kahden kesken\", jatkoi paksu kokki, \"ja olettehan\nte harras Jumalan mies, jolle minä vaaratta voin ladella syntini.\nTahdonpa senvuoksi uskoa teille, että kun te viime vuonna Vähän-Beltin\nylikulkiessamme pelastitte pullokirstuni joutumasta Ahdin saaliiksi,\nniin vapautitte te samalla minun kaulani kirotusta kutiamisesta\nmuutamien kirjeiden tähden, jotka olivat piiloitetut viattomien\npullojen alle. Minä olin sulasta palvelevaisuusinnosta ja hyvästä\ntahdosta ottanut viedäkseni ne eräälle hyvälle ystävälle, jonka\npelkään vielä kerran joutuvan paholaisen saaliiksi. Minä en tiedä mitä\nne rakkauskirjeet sisälsivät, eikä se kuulu minulle, mutta sen minä\ntiedän, että jos ne olisi ongittu sieltä vielä ihmisten nähtäviksi,\nniin olisin minä ollut varma tulevani koroitetuksi lihavuudelleni\njokseenkin sopimattomaan asemaan. Katsokaa, senvuoksi minä olen\nluvannut pyhälle neitsyelle ja Martinus pyhimykselle, olla teidän\napunanne silloin kun te tarvitsette, ja minä voin. Jos teillä on\njotakin käskettävää, niin minä seison varpaillani teidän edessänne\nparaimpani mukaan!\"\n\nMestari Grand ihmetteli. \"Vai niin, poikani!\" sanoi hän hengittäen\ntaas rauhallisesti. \"Oletko sinä näinä rauhallisina aikoina antautunut\nkirjekyyhkyseksi? Sinun iloisuutesi muuten osoittaa sinulla olevan\nhyvän omantunnon, ja minä annan sinulle rehellisten kasvojesi nojalla\nsynninpäästön siitä mitä sillä kertaa olet voinut rikkoa. Minne sinä\nveit ne kirjeet, poikani?\"\n\n\"Yhdelle teidän rippilapsistanne ja hyvistä ystävistänne armollinen\nherra --\" vastasi Martti hymyillen. \"Mutta en minä tunne erityistä\ntarvetta ripittää itseäni siitä teille ainakaan vielä, mutta jos\ntahdotte määrätä minulle siitä jonkun katumusrangaistuksen, niin\nsanokaa!\"\n\n\"Hyvä on, poikani! Minä en tahdo sitä tietää. Mutta se oli\nlainvastainen teko ja voi tulla sinulle kalliiksi, kuitenkin\nsovittaaksesi sen sinä voit nyt ehkä minun ja pyhän kirkon\npalveluksessa toimittaa lohdutuksen sanan eräälle erehtyneelle sielulle\nnäiden muurien sisäpuolella, joka tarvitsee minun neuvoani, tai mikä\nolisi vieläkin parempi, hanki minulle salainen tapaaminen\" --\n\n\"Sydämeni pohjasta, teidän armonne! Mutta te ilveilette! Minun\nmielestäni te ette ole samanlaiseksi luotu kuin me muut vaivaiset\nmaailmanlapset.\"\n\n\"Ei, se ei ole mitään sellaista Martti! Minä olen kieltäytynyt siitä\nkatoavaisesta hulluudesta, jota sinä maailmallisuudessasi ajattelet.\nMinun pyhässä säädyssäni täytyy ainoastaan puhtaan kristitynrakkauden\njohtaa meidän sekä salaisimpia että julkisimpia askeleitamme. Nuori\nherttua, joka istuu täällä vangittuna, on kokematon, katsoppas -- hänet\non johdettu uhkarohkeisiin aikeisiin, joista voi koitua hänelle paljon\nonnettomuutta, jos hän ei niitä kadu ja paranna itseään. Huolenpito\nhänen sielunsa pelastuksesta on tuonut minut tänne, saadakseni jos\nmahdollista puhutella häntä tai ainakin antaa hänelle kirjallisen\nneuvon.\"\n\n\"Jos te tahdotte puhutella häntä, hurskas herra, niin täytyy teidän\nvoida muuttua pöllöksi tai lepakoksi\" -- --\n\n\"Mutta eikö ole mahdollista saada toimitetuksi hänelle minulta kaksi\nsanaa, ennenkuin hän puhuu drotsi Hesselin kanssa huomenna?\"\n\n\"Jos ei ole puustavillisesti enemmän kuin kaksi sanaa, niin luulen sen\nkyllä onnistuvan\", vastasi kokki viekkaasti hymyillen, mietittyään\nhetken aikaa -- \"mutta minun täytyy tietää ne kaksi sanaa, antaakseni\nitse niille äänen ja siivet. Jos te ette luota minuun, armollinen\nherra, niin en minä eikä pyhä Martinuskaan voi auttaa teitä. Jos te\npelkäätte seinien kuulevan niin kuiskatkaa minulle sanat korvaan!\nKuka tietää, vaikka ne samalla myöskin voisivat kääntää minut ja\npelastaisivat syntisen sieluni, ja silloinhan te saisitte kaksi\nkärpästä yhdellä lyönnillä, hurskas herra!\"\n\n\"Kyllä sinä taidat olla aika velikulta!\" sanoi tuomiorovasti totisena\nja katseli häntä tutkivasti. Sitten hän kumartui hitaasti ja kuiskasi\nhänen korvaansa pari sanaa.\n\n\"Hyvä!\" vastasi Martti. \"Ohhoi, Pyhän Martinuksen nimessä, luulenpa\nheti tulleeni niistä hurskaaksi, armollinen herra, ja minua alkaa\nepäilyttää. Mitäpäs, jos tässä onkin kysymyksessä sopimus paholaisen\nkanssa, armollinen rovasti? -- Mutta olettehan te hurskas Jumalan mies,\ntiedänhän minä sen, ja teidän arvoisa rippilapsenne saa varmasti teidän\nhyvän neuvonne huomen aamulla tyhjään vatsaansa!\"\n\n\"Vielä yksi asia! Jos ei nuori herttua pääse vapaaksi huomenna ennen\nauringon laskua, niin täytyy minun välttämättä saada puhutella häntä.\"\n\n\"Se kyllä on vaikeampi asia, armollinen herra! Kuinka monta yötä te\nkunnioitatte meitä tutkimalla täällä kidutushuoneessa muinais-ajan\nraakuuksia?\"\n\nMestari Grand katseli taas levottomana ympärilleen. \"Aseta tuoli\nkynnykselle, poikani ja anna oven olla raollaan!\" sanoi hän: \"minä en\ntahdo tulla teljetyksi tänne! Minä jään hyvin vastenmielisesti tänne\npitemmältä kuin on tarpeellista, -- mutta koetan kestää ylihuomiseen\nasti --\"\n\n\"Hyvä on, koetetaan keksiä neuvo!\" vastasi Martti siirtäen tuolia.\n-- \"Rohkeutta ei minulta ainakaan puutu. Jos teillä ei ole muuta\ntehtävää kuin pitää parannussaarna jalosukuiselle vangille, niin kyllä\njoku pyhimyksistä näyttää teille tien. Enkeli teidän hahmossanne\ntaivaanportailla tai niiden puutteessa tikapuilla voisi vaikuttaa\nerityisen herättävästi hänen kadotettuun sieluunsa. Nyt hyvää yötä,\narmollinen herra! Huomenaamulla aikaisin tuon teille olutjuuston. Jos\nei täällä vain kummittele, niin voitte nukkua turvallisesti. Nyt minun\ntäytyy joutua keittiöön laulamaan, muuten linnanvouti ei luota minuun.\"\nTämän sanottuaan poistui iloinen kokki ovesta ja lauloi niin ääneen\nettä kaikui ritarisalissa:\n\n    -- Mieskoljo suur' oli Bernissä,\n    -- yli muurien nous' sen pää.\n    -- Oli hullu hän, viisas ei konsanaan,\n    -- joka miehen lannisti jätti tää.\n    -- Mut täysi on kukkia metsä.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna, herttua Waldemarin herätessä, oli jo pöydällä\nhänen sänkynsä vieressä hopeamalja täynnä lämmintä olutta. Hän nousi\nnopeasti ja pukeutui. Niin pian kuin hän oli pukeutunut, hän kohotti\nhopeamaljan kädensijasta kuten tavallisesti juodessaan, mutta hän\nlaski sen heti hämmästyneenä luotaan ja katseli valkovuokkoa, joka oli\npudonnut hänen käteensä, ja joka näkyi olleen aivan heikosti kiinnitetty\nmaljan korvaan. \"Kuka täällä pitelee minua pilkkanaan?\" huudahti hän\nsuuttuneena, ja heitti kukan pöydälle, mutta hän huomasi samassa\npienen pergamenttiliuskan, joka pisti esiin hienosta kukanteriöstä.\nHän otti tuon pienen kukkaskirjeen ja luki ainoastaan yhden sanan:\n\"Allekirjoita!\" -- Hän tuijotti kauan salaperäiseen kirjoitukseen\nvajoten syviin mietteisiin. \"Mitä tämä merkitsee?\" huudahti hän\nviimein, aivan kuin unesta heräten. -- \"Kuka täällä lähettää minulle\nsalaisia neuvoja? Onko se ystävä vai vihollinen! Hm, allekirjoita! Se\non helposti sanottu, mutta jos minun kunniani on kysymyksessä -- --\njos se koskee minun sieluani ja omaatuntoani tai minun elämäni suurta\npäämäärää, niin minä allekirjoittaisin ennen oman kuolemantuomioni\nkuin sen sopimuksen, jota tänään voin odottaa.\" Hän tuijotti taas\npaperiliuskaan ja vajosi syviin ajatuksiin.\n\n\"Näin varhain valtaneuvostossa, jalo herra\", sanoi hänen iloinen\nvankilatoverinsa sisäänastuessaan. \"Jos minä en kuullut väärin, niin\nviisaat ja hupaiset henkenne ovat jo käyneet aamuvierailulla luonanne.\nMinä luulin teidän puhelevan jonkun kanssa. Ehkä te juttelitte hyvälle\nystävällenne, joka makaa tuolla kirstussa?\"\n\n\"Ei Tyko\", vastasi herttua, \"mutta valppaita henkiä on lähellämme.\nEi vain piispa-vainaja puhu minulle noista muureista, vaan elävät\nolennotkin ottavat osaa kohtalooni, koettaen taivuttaa tahtoani ennen\nkuin itsekään tiedän. Katso, mitä minä löysin tästä kukasta!\" Hän\nojensi ritari Abilgaardille kukan ja pergamenttiliuskan.\n\n\"Valkovuokko! Varokaa sitä, jalo herra, jos se ei ole tullut pienestä\nsomasta kätösestä, joka tahtoo ainoastaan näön vuoksi laskea leikkiä,\ntehdäkseen talvinarrinsa todella onnelliseksi. Allekirjoita! Todella,\nsepä lyhyt ja hyvä neuvo! täydellisesti hallitsijattaren äänellä. Jos\nse olisi ollut saksaksi, minä kyllä tietäisin ketä epäilisin.\"\n\n\"Vai niin, luuletko sinä näkymättömän suojelushenkeni olevan\nsaksalaisen? Sano vain, mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Voi, ketä muuta minä tarkoittaisin kuin tuota pientä sievää pyhimystä,\nsaksilaisen herttuan tytärtä, joka huolehtii enemmän teidän uskostanne\nja oivasta sieluparastanne, kuin herttuakunnastanne ja kaikista\nsuurista suunnitelmistanne. Te kannatte kuitenkin vielä salaisesti\nhänen näkymättömiä kahleitaan.\"\n\n\"Sofia, hyvä, hurskas lapsi!\" puhkesi herttua puhumaan ja punastui\nsamassa, pyyhkäisten otsaansa. \"Tarkoitatko sinä, että hän yhä\najattelee minua ja kohtaloani? Ei Tyko, sitä minä en edes toivoisi,\nse häiritsisi minua harmittavassa määrin. Puolitoista vuotta on nyt\ntämä ihmeellinen kuva ollut poispyyhittynä sielustani. Minulla on\nollut tärkeämpiä asioita mielessäni kuin pieni herttuantytär ja hänen\nhurskas, ahdas jumalanpelkonsa. Minä olen onnellisesti riistäytynyt\nirti siitä hullutuksesta. Minä en anna kahden kyyhkyssilmän itseäni\nsokaista, ne soveltuvat paremmin luostariin tai alttaritauluun. Elä\nenää koskaan puhu minulle hänestä. Sinä tiedät, että se ainoastaan\nhäiritsee minua -- ja totta puhuen, -- sitten kuin suunnitelmamme\nveivät meidät hovin ylhäisten kaunotarten joukkoon, on minun täytynyt\nitsekseni hävetä ajatellessani häntä. Mutta sinä olet kuitenkin\noikeassa\", jatkoi hän liikutettuna. \"Nämä hennot, kainot kukat, jotka\nniin lempeästi ja ystävällisesti melkein kokonaisen vuoden täällä\nvankeudessamme ovat muistuttaneet meitä keväästä ja kesästä, näiden\nolisi pitänyt muistuttaa minulle häntä, tämänkin valkoisen, viattoman\nkevätkukan, joka nyt on saanut äänen ja pyytänyt minua suostumaan ja\nallekirjoittamaan. Haa! Allekirjoittamaan sopimus, joka tekee minun\nomantunnontarkkuuteni hurskaaksi orjaksi aina kuolinpäivääni asti -- ja\nkuitenkin -- oli aika, jolloin tämänlainen orjuus näytti minusta olevan\noikeaa vapautta\" -- -- hän vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.\n\n\"Se oli surullinen aika\", tarttui Tyko äkkiä puheeseen. -- \"Se oli\nvähällä tehdä teistä nahjuksen. Minä sanon myöskin: allekirjoittakaa,\nlempo vieköön, olkoon se sitten mitä hyvänsä. -- Vapautta ei voi\nostaa liian kalliista. Mutta elä siltä heittäydy yhden kynänvedon\norjaksi. Tuo pieni, kaunis haaveilijatar tekee teistä lopulta kuitenkin\nrauhallisen, sävyisän Etelä-Jyllannin herttuan, joka ei koskaan\najattele kohota korkeammalle maailmassa, vaan jättää kaikki rohkeat\nsuunnitelmansa ja ottaa itselleen rauhallisen, hurskaan puolison,\nsanoen hyvää-yötä näille maailmallisille turhille hallitsijaunelmille\nja nukahtaa kauniisti Schleswigin linnaansa, uskollisena ja kuuliaisena\ntanskalaisena vasallina. Siitä voi koitua liikuttava elämä, herrani!\nNäitä kärsimisiämme täällä ei sitten enää ajatella kostaa, -- hyi,\nsehän olisi halpamaista ja epäkristillistä. Me suutelemme hurskasten\nlasten tavoin vitsaa ja tulemme kauniisti kilteiksi. Ja miten mukava,\nhauska elämä! Te ehkä pahimmassa tapauksessa varustaudutte suojelemaan\nhanhia ketulta, tai kaadatte omalla ylhäisellä kädellänne hyvälle\nmaistuvan metsäkauriin kehnoa herttuallista pöytäänne varten, jonka\nääressä tuo hurskas vaimo istuu kädet ristissä, sillaikaa kuin\nhiljaiset hyvin kasvatetut lapset lukevat pöytärukouksia.\"\n\n\"Ei, ei Tyko!\" ratkesi herttua äkkiä puhumaan ja hypähti ylös ikäänkuin\nunesta havahtuen. \"Minä näytän sinulle vielä kerran olevani Waldemar\nSeierin jälkeläinen. Hänkin istui vankeudessa ja kahleissa. Mutta hän\nei vanhuudestaan ja harmaudestaan huolimatta unohtanut kostoansa,\neikä hän onnettomuutensa aikana unohtanut kruunuaan ja kuninkaallista\narvokkuuttaan.\"\n\nNyt koputettiin ovelle ja keskustelu keskeytyi. Siellä oli kohtelias\nlinnanvouti. Hän avasi oven vasta sitten kun oli huudettu: \"Astukaa\nsisään!\" Nyt hän astui sisään ja kysyi sopiko korkeasukuisten herrojen\nvastaanottaa drotsi Hessel.\n\n\"Drotsi Hessel?\" toisti herttua katkeralla äänellä. \"No hyvä, antaa\nhänen tulla!\" Sitten hän istahti ylpeän ja rauhallisen näköisenä\nnojatuoliinsa pöydän ääreen, ritari Abilgaardin tekeytyessä nöyräksi\npalvelijaksi ja asettuen viekkaasti hymyillen seisomaan ruhtinaallisen\nherransa tuolin taakse. Linnanvouti kumarsi syvään ja poistui. Heti sen\njälkeen astui drotsi Pietari sisään. Hän tervehti kohteliaasti, mutta\nvakavasti. Herttua kohottautui puoleksi tuolissaan ja istuutui taas\ntakaisin.\n\n\"Mitä on drotsi Hesselillä esitettävää Etelä-Jyllannin herttua\nWaldemarille?\" kysyi hän voimakkaalla äänellä, koettaen salata\nkiukkuaan.\n\n\"Korkeasukuinen herra\", alkoi drotsi Pietari puhua, \"minun herrani ja\nkuninkaani on teidän ystävienne esityksestä päättänyt tarjota teille\nsovinnon ja vapauden, jos te olette halukas allekirjoittamaan ja\nvahvistamaan ne ehdot, jotka minä tässä hänen nimessään jätän teille\".\nNäin sanoen hän otti esille suuren pergamenttikirjeen, jonka hän\nkohteliaasti kumartaen ojensi herttualle.\n\n\"Lue se minulle, drotsini!\" sanoi herttua, ojentaen olkansa yli\nkirjeen ritari Abilgaardille, nojautuen itse taapäin tuoliinsa, ja\ntekeytyen välinpitämättömän näköiseksi. Ritari Abilgaard astui herransa\neteen ja luki. Kirje oli kanslerin laatima tanskaksi, jäykkään,\nturhantarkkaan asiakirjatyyliin, joka näytti olevan muodostettu\noppineeseen kirjoitustapaan. Drotsi Pietari piti tarkasti silmällä\nherttuan kasvojen ilmettä, jääden seisomaan sopivan matkan päähän.\nHerttua ei ollut huomaavinaan häntä, vaan tuijotti synkkänä ja\nmiettiväisenä ennen kuvattuun pimeään vankilaseinään. Sopimuksen\njohdannossa lueteltiin ne herttuan ystävät, jotka olivat ryhtyneet sitä\nehdoittamaan, ja niiden joukossa kuuli hän erinomaisella myötätunnolla\nmainittavan Saksin herttuan nimen, jonka tyttärestä hän äsken oli\npuhunut. Myöskin hyväsydämisen Holsteinin kreivi Gerhardin nimi näytti\ntäällä häntä hämmästyttävän, silloin hän varmaankin muisti, kuinka hän\nDanehovessa Nyborgissa oli koettanut saattaa tämän urhoollisen herran\nnaurunalaiseksi. Johdanto sovitusehdoitukseen kuului seuraavasti:\n\n\"Herman, Jumalan armosta Schwerinin piispa; Johannes, Saksin herttua;\nGerhard, Johannes ja Aadolf, Holsteinin kreivit; Helmond ja Klas,\nSchwerinin kreivit; Gerdt, Hojan kreivi; Johannes ja Henrick,\nMecklenburgin kreivit, tervehtivät Jumalan armosta kaikkia niitä,\njotka tämän kirjeen näkevät tai luettavan kuulevat. Se olkoon kaikille\ntiettäväksi tehty, että me Schleswigin herttuan Waldemarin puolesta\nnöyrimmästi pyytäneet olemme, että saisimme hänen takuumiehikseen\nruveta ja että hän pitäisi ne kohdat, jotka tätä seuraavassa kirjeessä\nesitetyt ovat sopimuksena Tanskan kuningas Eerikin ja hänen välillään.\"\n\n\"Kuka on pyytänyt näitä hyviä herroja minun puolestani näin nöyrästi\nlupaamaan semmoista, jota minä en vielä edes tunne?\" huudahti herttua.\n\"Mutta se onkin vain muodollisuus. Käykäämme asiaan!\"\n\nNyt luki ritari Abilgaard itse sovitusehdoituksen, joka herttuan\nnimessä alkoi näin:\n\n\"Waldemar, Jumalan armosta Etelä-Jyllannin herttua, ikuinen tervehdys\nJumalalta. Se on ruhtinasten laki ja kunnia, että he armollisesti\nkuuntelevat ja täyttävät rukoilevien pyynnön, ja sen suosion ja\narmon tähden, jota he osoittavat valittaville, heidän alamaistensa\nkuuliaisuus ja uskollisuus lisääntyy ja näin he saavutettuaan\nalamaistensa kunnioituksen ja rakkauden enentävät hallitsevien kunniaa,\nnimeä ja...\"\n\n\"Ne ovat drotsi Hesselin kauniita ajatuksia mestari Martinuksen\nkauniisti lausumina\", keskeytti herttua lukemisen pilkallisella\näänellä. \"Edelleen, drotsi!\"\n\n\"Senvuoksi olkoon kaikille tiettäväksi tehty\", jatkoi ritari\nAbilgaard pidätetyllä hymyllä ja nöyrällä äänellä, \"että me nuoruuden\nkokemattomuudesta ja lapsellisten neuvojen houkuttelemina, vastoin\nherramme Tanskan kuninkaan Eerikin käskyä olemme omistaneet kruunulle\nkuuluvan Alsin, jossa tunnustamme väärin toimineemme, vaikka meistä ja\nmeidän useammista ystävistämme maan laki näyttää olevan niin ankara,\njonka tähden kuningas on yllämainitun, meidän nöyrimmän rukouksemme\ntähden ja pappiensa sekä muiden uskollisten miestensä neuvosta, antanut\nmeille anteeksi kaikki rikokset, jotka me häntä vastaan tehneet\nolemme.\" Ja nyt seurasivat kaikki Alsin riitaisuuksia koskevat asiat,\naina raha-oikeuksista kuninkaan oikeuteen sekaantua Etelä-Jyllannin\nasioihin. Kaikelle tälle hymyili herttua välinpitämättömästi ja näytti\ntuskin kunnioittavan sitä tarkkaavaisuudellaan, samalla kuitenkin\nkuunnellen joka sanaa, mutta äkkiä muuttui hänen teeskennelty\nvälinpitämättömyytensä silminnähtäväksi levottomuudeksi, kun ritari\nAbilgaard luki: \"Me lupaamme täten, että me emme koskaan kuninkaan\nkuolemaan tai vankeuteen myötävaikuta eli toimi, neuvo tai edistä,\nvaikka hän menettäisi maata, kyliä, kaupunkeja ja linnoja; emmekä\nme myöskään ryhdy salaliittoihin tai muihin lainvastaisiin toimiin\nvaltakuntaa ja kruunua vastaan, emmekä me myöskään tahdo toimia,\nkeskustella tai olla osallisina missään niinkutsutussa crimen\nlaesae majestatis (majesteettirikoksessa), vaan olemme me hänelle\nkaikkea alamaisuutta, kunnioitusta ja uskollisuutta osoittava. Jos\ntieten rikomme tätä vastaan, tai jos maan lakien nojalla voidaan\ntoteennäyttää, että me salahankkeita sommitelleet olemme, silloin ovat\nkaikki meidän läänimme ja tiluksemme siten menetetyt, että meidän\nherramme ja kuninkaamme saa omasta tahdostaan ne kruunun puolesta\nhaltuunsa ottaa ikuiseksi omaisuudekseen niinkuin hänen armonsa\nparhaimmaksi näkee, samoin rangaiskoon hän meitä kuolemalla tai meitä\narmahtakoon niinkuin hänen armonsa ehdoittaa.\"\n\nTässä pysähtyi ritari Abilgaard hämmästyneenä ja katsahti herraansa.\nMutta nuoren herttuan levottomuus oli kadonnut ja ylpeä uhkamielisyys\nloisti hänen silmistään ja hän kohotti rohkeasti päätään. \"Nyt minä\ntunnen sekä teidän sananne että ajatustapanne, drotsi Hessel\", sanoi\nhän. \"Te tahdotte siis mielellänne johtaa puhetta silloin kun soaistu\nkuningas valtuuttaa teidät siihen.\"\n\nDrotsi Pietari pudisteli vakavana päätä ja vaikeni. \"Lue edelleen!\"\nsanoi herttua ja ritari Abilgaard jatkoi: \"Me sallimme täten, että\nTanskan piispat saavat julistaa meidät kirkon kiroukseen ilman\nedelläkäyvää varoitusta, jos niin tapahtuisi että me rikkoisimme sitä\nvastaan, mitä tähän kirjoitettu on, josta Jumala meitä varjelkoon.\"\nRitari Abilgaard keskeytti taas lukemisen ja katsahti herraansa\ntutkivalla silmäyksellä.\n\n\"Aivan oikein!\" sanoi herttua. \"Elä unohda pyhää pannan sädettä, se voi\nolla tarpeen. Onko sitä enemmän?\"\n\nRitari Abilgaard luki vielä muutaman pykälän herttuan velvollisuudesta\nauttaa kuningasta herrainpäivien johdossa, johon hän ei näyttänyt\npanevan suurempaa huomiota. Mutta nyt seurasi: \"Me emme ota luoksemme\nlainsuojatonta väkeä. Samoin me emme tämän vankeutemme tähden ole\nahdistava kuningasta, hänen poikiaan tai ketään valtakunnan sisä- tai\nulkopuolella, tai jotakin pahaa senvuoksi saattaa aikaan kenellekään,\nvaan jätämme heidät sentähden vapaiksi ja rauhaan. Me emme tahdo ryhtyä\nliittoon tai sopimuksiin kenenkään ihmisen kanssa koko maailmassa,\njonka kautta hänen majesteetilleen tai valtakunnalle koituisi vahinkoa,\nja jos me senkaltaisiin liittoihin ryhtyneet olemme, niin me täten\nniistä luovumme.\" Lopussa oli vielä herttuan suureksi hämmästykseksi:\n\"Ja että se minkä me täten luvanneet olemme, ei joutuisi epäilyksen\nalaiseksi, niin olemme me pyhän raamatun päällä valalla vannoneet että\nme sen kaiken ylläolevan pitää tahdomme, luopuen kaikesta mikä voi\njohtaa vilppiin, väkivaltaan tai uhkauksiin.\"\n\nHerttua kalpeni, hän ei kuullut loppua, joka sisälsi niiden piispojen\nja ruhtinaiden nimet, jotka olivat olleet läsnä sopimusta tehdessä ja\nripustaneet siihen sinettinsä, hän näkyi tulleen täysiin tajuihinsa\nvasta viimeiset sanat kuultuaan: \"Ja me tahdomme tämän ensi\ntilaisuudessa vahvistaa.\"\n\n\"Niin varmasti, heti kun meille suodaan siihen tilaisuus!\" huudahti hän\nmitä suurimmalla katkeruudella ja kavahti seisomaan. \"Ja te uskallatte\ntuoda minulle niin alentavan sovitusehdoituksen drotsi Hessel. Ja te\nvoitte vielä kuvitella minun olevan niin surkean raukkamaisen, että\nallekirjoittaisin ja vahvistaisin sen! Teillä on ollut arvokas esikuva\ntähän kauniiseen sovitusehdoitukseen mustan Henrik-kreivin sovittelussa\nvangitun kuningas Waldemarin kanssa. Siinä minä en kuitenkaan aio\nseurata suuren esi-isäni jälkiä ja ostaa vapauttani niin kalliisti. Jos\nte ajattelette pakoittaa minua, niin koettakaa! Jos teillä on kahleet\nmukananne, niin tuokaa ne tänne! Kutsukaa tänne pyövelinne ja katsokaa\nannanko minä kiduttamalla halventaa itseäni!\"\n\n\"Te käsitätte minut aivan väärin, jalosukuinen herra!\" alkoi drotsi\nPietari tuskallisen tunteen valtaamana puhua. \"Elkää uskoko, että minä\niloitsen nähdessäni teidänlaisenne jalosukuisen herran tällaisessa\npaikassa. Ja elkää uskoko minua niin halpamieliseksi että voisin\nnähdä teidän vapaata tahtoanne pakoitettavan arvottomilla keinoilla.\nEi vihan eikä koston vuoksi, vaan ainoastaan valtakunnan ja kruunun\nturvallisuuden vuoksi on teiltä vapautenne täällä riistetty. Sinä\nhetkenä, jona te luovutte lainvastaisesta ja kyllin tunnetuksi\ntulleesta aikeesta, joka on tehnyt teidän vankeutenne täällä\ntarpeelliseksi, te olette taas vapaa siinä korkeassa asemassa, johon\nte olette syntynyt ja kasvanut. Te säilytätte loukkaamattomina kaikki\noikeutenne Etelä-Juutinmaan herttuana -- ja kaikki on unohdettu. Sinä\nhetkenä, jona te allekirjoitatte tämän sopimuksen on linnanvouti\nkäsketty avaamaan teille nämä vankilanovet ja hän on saattava\nteidät varman saattueen mukana minun herrani ja kuninkaani luokse.\nNiin pian kuin te herrainpäivillä olette julkisesti tunnustanut\nallekirjoituksenne, ja valalla ja sinetillä sen vahvistanut,\nniin te voitte esteettömästi palata herttuakuntaanne, eikä minun\nherra kuninkaani eikä ainoakaan rehellinen mies Tanskassa koskaan\ntulevaisuudessa epäile teidän uskollisuuttanne maata ja valakuntaa\nkohtaan.\"\n\nTämän sanottuaan pani drotsi Pietari hopeakynänsä pöydälle\npergamenttipaperin viereen, jonka ritari Abilgaard oli jättänyt\nhänelle. Mutta herttua seisoi liikkumattomana tuijottaen muuriin,\nkunnioittamatta kuninkaan lähettilästä ainoallakaan sanalla tai\nkatseella.\n\n\"Herra\", jatkoi drotsi Pietari, \"neuvotelkaa nyt kaikkitietävän\nJumalan ja omantuntonne kanssa. Minä jätän sovituskirjeen teille.\nTe saatte hävittää sen, tai kirjoittaa sen alle, aivan niin kuin\nhaluatte. Auringon laskuun asti minä voin odottaa teidän päätöstänne,\nja kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua on vankilan ovi teille näillä\nehdoilla aukeneva. Sinä hetkenä, jolloin te allekirjoitettuanne\nvetäisette tuota kellonnauhaa avataan vankilanne. Minä jätän teidät\nnyt toivoen, että te hyvin punnitsette omaa sekä ajallista että\nijankaikkista etuanne. Elkää tässä asiassa väärin käsittäkö minun\nherraani kuningasta tai minua! Kaikkitietävä Jumala ja kaikki pyhät\nmiehet ovat minun todistajiani, ettei tässä mitään ole tapahtunut\npersoonallisesta vihasta teitä kohtaan. Minä voin viimeisenä päivänä\ntodistaa Jumalan kasvojen edessä niinkuin tänäkin hetkenä: minä olen\ntoiminut teitä vastaan valani ja velvollisuuteni mukaan valtakuntaa ja\nkruunua kohtaan.\" Tämän sanottuaan kumarsi drotsi Pietari liikutetun\nja osanottavaisen näköisenä vangitulle herttualle, ja poistui nopeasti\ntornihuoneesta.\n\nVankilanovi oli taas lukittu ja suljettu. Pöydällä oli tärkeä\npergamenttilehti ja hopeakynä, jonka drotsi Pietari oli jättänyt\nallekirjoitusta varten. Ritari Abilgaard katseli herraansa levottoman\ntutkivalla katseella. Herttua käveli nyt kiivain askelin edes\ntakaisin lattialla, hänen silmänsä paloivat hurjina ja hänen poskensa\npunoittivat suuttumuksesta. \"En koskaan, en ikimaailmassa kirjoita\nmokoman helvetin moskan alle!\" huudahti hän, \"vaikka saisin istua\ntäällä kuolinpäivääni asti! Jos minun täytyy autuuteni valalla vannoa\nsuostuvani kaikkeen mitä tuossa seisoo, täytyy minun luopua koko\nelämäni suunnitelmasta tai minä olen valapatto ja petturi koko maailman\nedessä. Ei, ei, ei iankaikkisesti! Minä tahdon näyttää heille, että\nherttua Waldemar ei rakasta vapauttansa ja kehnoa herttuankruunuansa\nenemmän kuin kunniaansa ja vapaata, kahlehtimatonta tahtoaan. Minä\nen tahdo raukkamaisesti ja alhaisesti myödä heille sieluani ja\nsisäistä vapauttani, voidakseni hengittää vapaammin suuremmassa\nvankilassa henkisesti halveksittuna orjana. Nyt, Tyko, nyt on aika\najatella vakavasti pakenemista ja näiden muurien räjähdyttämistä\npetoksella tai väkivallalla, kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kunhan\nkerran olen vapaana tämän helvetin linnan ja Tanskanmaan rajojen\nulkopuolella -- niin silloin minä en enää arvele ryhtyä siihen, josta\nsairaloisissa unelmissani olin jo vähällä luopua, -- minä pudistan\ntomun jaloistani, enkä aseta jalkaa tanskalaiselle pohjalle ennen kuin\nseison täällä sotajoukon etunenässä, jonka avulla minä voin kaataa\nkumoon itsevaltiaan valtaistuimen ja nutistaa hänet kaikkine surkeine\nneuvonantajineen!\"\n\n\"Kunhan vain ensimäinen askel olisi otettu!\" vastasi ritari olkapäätään\nkohauttaen. \"Kunhan vain olisimme ensiksi omia herrojamme, niin\nminä kyllä sydämeni pohjasta ihailisin teidän korkeita ajatuksianne\nja rohkeita päätöksiänne. Kuitenkin niin kauan kuin teidän suuri\nneuvonantajanne ei osaa muuta kuin puhua teille näiltä muureilta, mutta\nei suurten henkien lailla uskalla pyyhkäistä niitä pois kuin hämähäkin\nverkkoja, niin kauan, armollinen herra, ovat kaikki teidän rohkeat\ntuumanne vain tuulentupia ja ihania unelmia ja sen saatte kalliisti\nmaksaa menettäessänne vapautenne ja iloisen elämänne Schleswigin\nherttuana.\"\n\n\"Mitä, Tyko! Etkö sinä ylenkatsoisi minua, jos minä voisin\nallekirjoittaa tämän sopimuksen?\"\n\n\"Kaukana siitä, herra! hullu se lintu on, joka ei lennä ulos häkistä,\nsilloin kun se on auki. Kas, tässä rautakanki, jolla ilman noitakeinoja\nsaamme nämä muurit murretuiksi. Tänne on hyvä drotsi Hessel jättänyt\nhopeakynänsä. Yksi ainoa veto tällä kynällä pergamentille, ja meidän\nvankilamme avataan, avara, ihana maailma on avoinna edessämme; -- me\npoistumme tästä onnettomuuden maasta siksi kunnes me voimme sanoa\nTanskan kuninkaalle kiitokset viimeisestä. Saksin herttuan luokse\nme olemme tervetulleita, ja miten iloiseksi kaunis Sofia prinsessa\ntuleekaan.\"\n\n\"Vaiti, vaiti, kiusaaja!\" -- keskeytti hänet herttua kiivaasti.\n\"Onko se sinun kantasi Tyko! Niinkö sinä olet käsittänyt korkean\npäämääräni? Mitä auttaa vaikka lintu on vapaa, jos se on siipirikko\nkoko elämänajaksi? Jos sinä olet kyllästynyt tasaamaan kohtaloni, niin\nkyllä minä voin toimittaa sinut vapaaksi! -- Vanno sinä vain itsesi\npaholaiselle ja mene! -- minä jään.\"\n\n\"Te erehdytte, jalo herrani!\" vastasi ritari Abilgaard totisesti --\n\"minä olen ilomielin jakanut teidän vankeutenne tähän päivään asti,\nminä olen sen jakava edelleenkin, valittamatta, niin kauan kuin\nte haluatte. Päämäärää minä en ole kadottanut näkyvistäni. Tehän\nolette itse miettinyt mitenkä te voisitte sen saavuttaa kättäkään\nliikuttamatta. Teidän omantunnontarkkuutenne sovittaa kyllä helposti\nmeidän vapautemme. Tahdotteko kuunnella minua?\"\n\n\"Ei, ei, minä en tahdo kuulla sanaakaan. Jätä minut yksin, Tyko!\nHuomenna sinä saat kuulla minun päätökseni. Se koskee minua itseäni\nja minun koko tulevaa elämääni; minä tahdon itse heittää arvan, joka\npäätöksen langettaa. Et sinä eikä ainoakaan ihmissielu saa johtaa\ntäällä minun tahtoani.\"\n\nRitari Abilgaard vaikeni ja poistui omaan vankilahuoneeseensa. Herttua\nlukitsi tavallisuudesta poiketen oven hänen jälestään, vierittäen kiven\nsen eteen. Sen jälkeen hän heittäytyi tuoliinsa synkkiin ajatuksiin\nvaipuen. Näin hän istui koko päivän laskematta sisään ainoatakaan\nihmistä tai vastaanottamatta minkäänlaisia virvokkeita. Linnassa oli\nhiljaista kuten tavallisesti. Vasta auringon laskettua häiriytyi hän\nhetkeksi hevoskavioiden kapseesta linnanpihalla. Herttua nousi ja astui\nristikkoikkunalle. Hänen kätensä puristui kokoon suonenvedontapaisesti\nkun hän näki nuoren drotsin vapaana ja ryhdikkäänä ohjailevan hevostaan\nilta-auringonhohteessa. Ruhtinaallinen vanki hengähti syvään, siirsi\nluukun ristikkoikkunan eteen ja poistui vankihuoneensa pimeimpään\nsoppeen, jossa hän heittäytyi valmistamattomalle vuoteelleen.\n\nRautaristikon sisäpuolella oleva luukku, jonka vanki voi avata ja\nsulkea mielensä mukaan, oli varustettu pienellä sarviruudulla, jonka\nlävitse tuskin ainoakaan päivänsäde pääsi tunkeutumaan. Tämän luukun\nhän muuten tavallisesti antoi olla auki. Ei edes yöllä hän pitänyt\nsitä suljettuna, muuta kuin silloin kun oli hyvin kylmä ja tuulinen\nilma. Sillä kun se oli öisin ollut lukittu, oli hänelle tapahtunut pari\nkertaa, että hän keskiyöllä oli kauhuissaan kavahtanut unestaan ja\nluullut olevansa elävältä haudattu esi-isiensä hautakappeliin. Mutta\nnyt hän vihasi valoa ja vähintäkin välähdystä elämästä ja ilosta,\nja hän oli riistänyt itseltään viimeisenkin heikon valonsäteen,\njonka herra hän oli. \"Tule esiin, onnettomuustoverini ja opeta minua\niloisesti katsomaan yöhöni sinun tulisilmilläsi!\" mutisi hän. --\n\"Kutsukoot vain muut sinua kuolemanlinnuksi ja ruumispöllöksi, sinä\nnäet kuitenkin selvästi silloin, kun me muut olemme sokeita. Jos sinä\nhuudat kuolemaa ja onnettomuutta, niin sitä parempi, se laulu soveltuu\nparaiten minulle.\" Antaessaan näin hiljaisella äänellä ajatustensa\npuhjeta sanoiksi, hän avasi kirstun ja otti sieltä esille suuren\nyölinnun. Se asettui tuttavallisesti istumaan hänen käsivarrelleen\nja antoi taputtaa itseään. Hän heittäytyi sitten taas pitkälleen\nvuoteelleen, vajoten synkkään mietiskelyyn. Sillävälin oli tullut\nyö. Linnassa vallitsi kuolonhiljaisuus. Sarviruudun läpi tunkevasta\nheikosta valonheijastuksesta vanki näki, että oli kuutamo. Viimeinkin\nsulkeutuivat hänen silmänsä ja hän nukahti, mutta hän ei muistanut,\nniin kuin tapansa oli tavallisesti, ensiksi sulkea lintua häkkiin. Hän\nei tiennyt nukkuneensa, kun hän heräsi tuohon kammottavaan kuvitelmaan,\njoka ennenkin oli herättänyt hänet keskiyöllä ja joka nyt taas valtasi\nhänet samaan aikaan: hänestä tuntui siltä kuin makaisi hän isiensä\nhautakammiossa, ja hän kohottautui tuskallisen tunteen valtaamana\npuoleksi istualleen vuoteeseensa. Hän ei ollut vielä täydellisesti\nhereillä, kun ilkeä kirkuna karkoitti viimeisenkin unen häneltä;\nhän avasi silmänsä, ja muurin reunalta, salaperäisen kirjoituksen\nvierestä loistivat ruumispöllön tulisilmät. Se huusi vielä kerran ja\npaljon ilkeämmin kuin mitä sen muuten oli tapana, tuijottaen suletun\nikkunaluukun sarviruutuun. Nyt käänsi herttuakin katseensa sinne, ja\nhämmästyksekseen luuli hän näkevänsä ristikkoikkunan takana tummat\nkasvot, puoleksi päähineen peittämät. Omituinen pelko valtasi hänet, ja\nhän jäi liikkumattomana makaamaan samaan puoleksi istuvaan asentoon ja\ntuijotti ruutuun. Nyt hän kuuli hiljaista koputusta ristikkoluukkuun ja\nhypähti ylös: \"Kuka siellä?\" huusi hän -- \"jos olet ihminen, niin puhu!\"\n\nKoputettiin voimakkaammin luukkuun, ja hän kuuli syvän, hillityn äänen\nkuiskaavan salaperäisesti: \"Avatkaa, herttua Waldemar! Hyvä ystävä\nhaluaa puhua teidän kanssanne!\"\n\n\"Onko se mahdollista!\" huudahti hän. -- \"Ihminen, hyvä ystävä? Haa,\noletko sinä paholainen itse, minä en pelkää sinua.\" Hän kiiruhti\navaamaan luukun. Hän näki selvästi ihmiskasvot ristikon takana, mutta\nkun kuuvalo valaisi vain ääriviivat, oli hänen mahdoton eroittaa\nkasvojenpiirteitä.\n\n\"Ettekö te tunne minua, herttua Waldemar!\" kysyi odottamaton yövieras.\n-- \"Minä olen pannut elämäni alttiiksi koettaessani saada puhutella\nteitä. Teidän täytyy allekirjoittaa tai kaikki on kadotettu!\"\n\n\"Grand! Mestari Grand!\" huudahti herttua hämmästyneenä. -- \"Oletteko te\nnoita ja osaatteko te lentää? Mitenkä te sinne pääsitte?\"\n\n\"Tikapuita pitkin\", vastasi rohkea pappi. \"Kyökkimestari Martti\npitelee siitä kiinni ja on vartijana. Aikaa on vähän, hyvä herttua,\nallekirjoittakaa!\"\n\n\"Teiltä siis aamulla tuli tuo hyvä neuvo, hurskas herra! Mutta minä en\nallekirjoita, vaikka taivas ja maa huutaisivat: allekirjoita! Pitääkö\nminun valalla luopua suurten suunnitelmieni jokaisesta ajatuksesta?\nTäytyykö minun itse valalla luopua kostostani? Minkä puolesta olen niin\npaljon uskaltanut? Minkä vuoksi olen tämän kaiken kestänyt? -- Minä\nen allekirjoita! Jos te tahdotte minut vapauttaa, niin vapauttakaa\nminut viekkaudella tai väkivallalla, ja minä olen teidän. Minä asetun\njulkisesti liittoutuneiden etunenään onnistukoon tai ei!\"\n\n\"Siinä tapauksessa on kaikki menetetty, herra. Me emme voi ryhtyä\nmihinkään, ennen kuin te olette laillisesti vapaa ja turvassa.\nTeidän vankeutenne sitoo kaikkien kädet, allekirjoittakaa, herra, ja\nkaikkien kädet ovat vapaina teidän kauttanne! Jos te ette tahdo pitää\nvalaanne, niin voi pyhä isä vapauttaa teidät siitä yhtähyvin kuin hän\nvapautti teidän esi-isänne -- ja jos te ette tahdo sitä rikkoa, hyvä\non, asettukaa silloin yrityksen ulkopuolelle ja pysykää kuitenkin sen\njohtajana. Marski ja hänen ystävänsä toimivat ominpäin -- te ette tiedä\nsiitä mitään -- ja vapaa paikka on teidän. Ymmärrättekö, herra? Te\nvoitte pysyä valassanne ja hyvällä omallatunnolla astua esiin silloin\nkun aika on käsissä. Te tartutte lain ja oikeuden mukaisesti alaikäisen\nvaltikkaan ja voitettuanne kansan sydämet ja näytettyänne olevanne\nkykenevä kruunua kantamaan -- lankeaa se aivan itsestään teille -- ja te\nette ole rikkonut sopimusta ettekä valaa.\"\n\n\"Haa, sinäkö olet itse, viisas mestari Grand, vai onko kuollut piispa\nlainannut sinun äänesi ja hahmosi opettaakseen minulle viisautta?\n-- Niin, sinä olet oikeassa! _Sillä tavalla_ minä voin tarttua\nvaltikkaan, joka hallitsee henkiä ja voittaa sen kruunun, joka\nsäteilee auringon lailla. Nyt minä tiedän, mitä minä tahdon. Sinä\net sitä opettanut minulle. Sinä vain sanoit _mitenkä_ sen tekisin.\nHyvä, minä allekirjoitan. Mutta siitä hetkestä asti, jona minä olen\nallekirjoittanut, minä en tiedä mitään, enkä tahdo mitään tietää\nteidän aikeistanne. Tehkää mitä tahdotte ja puolustakaa mitä voitte.\nMinä kulen omaa tietäni, ja kun päämäärämme saavutettua tapaamme --\nsilloin -- vasta silloin minä tunnen teidät ja uskallan kutsua teitä\nystävikseni. Ymmärrätkö minua, Grand!\"\n\n\"Minä ymmärrän, herra! On siis varmaa, että te allekirjoitatte\nja lähdette täältä huomenna? Nyborgin Danehovessa te vahvistatte\nsopimuksen ja odotatte sitten rauhassa niitä asioita, jotka\ntulevat -- --\"\n\nNyt keskeytti salaisen keskustelun äkillinen melu linnanpihalta.\n\n\"Hän on täällä, isäntä! Hän on täällä, se viekas pappi!\" huusi\nkyökkimestari Martin ääni. -- \"Nyt hän ei pääse pakoon. Minä huomasin\nheti mitä miehiä hän oli ja autoin hänet itse tikapuille. Liikautanko\nminä tikapuut kumoon niin että hän taittaa käsivartensa, tai tahdotteko\nte hänet elävältä?\"\n\n\"Minut on petetty!\" huudahti mestari Grand pelästyneenä. \"Tuo kirottu\nkokki on ilmaissut minut.\" Hän laskeutui nopeasti alas tikapuita\npitkin, ja heti ympäröi hänet kymmenen linnamiestä tulisoihdut\nkäsissään, ja heidän keskellään seisoi linnanvouti puoleksi pukeissa ja\nmiekka kädessä.\n\n\"Täytyykö minun uskoa omia silmiäni, herra tuomiorovasti!\" sanoi\nrehellinen Paul Hvit. -- \"Oletteko te tullut tänne ivaamaan minun\nvalppauttani ja auttamaan pakosalle tärkeitä valtiollisia vankeja?\"\n\n\"Kuulkaa minua, kunnianarvoisa Paul Hvit!\" vastasi mestari Grand\nrohkealla ja käskevällä äänellä, \"ja te ette tuomitse Herran\npalvelijaa, joka, vaikka salaista ja omituistakin tietä, kuitenkin\nkulkee taivaallisen Isänsä asioissa! Ettei minun aikomukseni ole ollut,\nvastoin maan ja valtakunnan lakia, vapauttaa teidän vankejanne, siitä\nte voitte tulla vakuutetuksi tutkittuanne vankilan ja minun vaatteeni.\nMinulla ei ole ollut viilaa eikä muutakaan työkalua mukanani, jolla\nolisi mahdollista avata rautaristikko ja auttaa vangit pakoon.\"\n\nLinnanvouti näytti hämmentyneeltä ja epävarmalta.\n\n\"Minä vaadin tämän tutkimisen oman kunniani tähden!\" -- jatkoi mestari\nGrand heittäen vaippansa syrjään ja käänsi itse nopeasti nurin kaikki\ntaskunsa. -- \"Jos te nyt tässä suhteessa olette vakuutettu minun\nviattomuudestani, niin te olette täydellisesti oikeutettu vaatimaan\ntietoa tämän yöllisen käyntini tarkoituksesta. Minä tiesin, että\nvankien luo pääsy oli minulta kielletty, mutta minä tiesin myöskin,\nettä oikeaan aikaan lausuttu Jumalan sana voi vaikuttaa paljon\nsoaistuun ihmissydämeen. Tiedättekö te, ettei nuori, uhmaileva herttua\naikonut allekirjoittaa kuninkaallista sovinto-ehdoitusta eikä luopua\nkapinallisista aikeistaan. Minä olen nyt puhunut hänelle voimakkaita\nJumalan sanoja, niin että hän on tutkistellut itseänsä ja katuen\ntunnustanut suuren syntinsä ja erehdyksensä. Hän tahtoo nyt heti\nallekirjoittaa sopimuksen ja pysyä kuninkaan uskollisena alamaisena.\nKas, se on minun ansioni ja siinä on minun rikokseni. Jos luulette\nolevanne oikeutettu vaatimaan minua edesvastuuseen niin kristillisestä\ntyöstä, niin minä olen teidän vankinne. Mutta jos te olette, niinkuin\nminä otaksun, hurskas ja jumalinen mies, joka yhdistätte kunnioituksen\nminun säätyäni ja pyhää ammattiani kohtaan ankaraan uskollisuuteen\nherrallenne ja kuninkaallenne, niin annatte vartioida minua täällä\nainoastaan siksi kunnes itse olette tutkinut vankilan ja tullut\nvakuutetuksi minun puheeni todenperäisyydestä, ja annatte minun sitten\nlähteä täältä Herran rauhaan vielä tällä tunnilla.\"\n\n\"Vartioikaa häntä!\" sanoi linnanvouti ja astui nopeasti lyhty kädessä\nylös torniin vankien luokse. Hän avasi vankilanoven, ja ensimäisessä\nvankilahuoneessa ritari Abilgaardin luona oli kaikki tavallisessa\njärjestyksessä. Herttua siirsi hänen pyynnöstään telkeet oveltaan.\nLinnanvouti astui sisään, ja sanomatta sanaakaan hän tutki ensiksi\ntarkasti ristikon. Sitten hän laski lyhdyn pöydälle ja katseli\ntarkkaavaisesti herttuaa. \"Sanokaa minulle, jalosukuinen herra!\" kysyi\nhän -- \"onko totta, että tuomiorovasti Grand on puhunut teille, ja te\nolette katunut ja tahdotte allekirjoittaa sovintokirjan?\"\n\n\"Te olette oikeassa\", sanoi herttua tarttuen hopeakynään. \"Sen teen\nheti. Kas niin, tuossa on minun nimeni.\" Hän ojensi linnanvoudille\nallekirjoitetun pergamentin ja heittäytyi sitten miettiväisenä\ntuoliinsa.\n\n\"Silloin onnittelen teitä vapautenne puolesta ja isänmaata uskollisesta\nmiehestä!\" sanoi linnanvouti iloisesti. \"Enpä siis tälläkään kertaa\npettynyt. Minä tunnen maailman ja ihmiset, ja näinhän minä teidän\nolennostanne ja käytöksestänne teidän olevan jalon nuoren herran, joka\nvain nuoruuden ajattelemattomuudesta oli erehtynyt. Levätkää nyt, jos\nhaluatte, -- hyvän ja hurskaan päätöksenne vahvistukseksi kunnes päivä\nkoittaa, jalosukuinen herra, sitten minä kaikella kunnialla vien teidät\nitse minun herrani ja kuninkaani luokse.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi herttua. \"Menkää nyt vain ja elkää salliko mitään pahaa\ntapahtua mestari Grandille! Hän on vain pitänyt minulle yösaarnan, ja\nte näitte itse että hän onnistui käännytystyössään.\"\n\nLinnanvouti kumarsi ja poistui. Ritari Abilgaard, joka ovelta oli\nkuullut ja nähnyt mitä siellä juuri oli tapahtunut, kiirehti hyvin\niloisena herransa luokse saadakseen täydellisen selityksen siitä, mikä\nhänet näin äkkiä oli saanut allekirjoittamaan.\n\nSillaikaa seisoi mestari Grand ihmettelevien linnanmiesten keskessä,\njotka linnanvoudin käskystä tarkasti vartioivat häntä. Kyökkimestari\nMartti seisoi hymyillen tikapuitten vieressä ja näytti ivailevan\nyöllistä seikkailua. Mestari Grand heitti häneen sanaakaan sanomatta\nmoittivan ja halveksivan katseen.\n\n\"Enpä toki olisi uskonut, hänen tällä tavalla sieltä pääsevän\",\nsanoi nyt kokki linnanmiehille. \"Minä en ole milloinkaan ennen\nnähnyt kunnianarvoista tuomiorovastia tikapuilla, niin etten minä\nvoinut sellaista kiusausta vastustaa. Mutta enpä olisi ruvennut niin\nvaaralliseen leikkiin, jos olisin tiennyt, että te ja linnanvouti\nolitte läheisyydessä. Nyt saadaan nähdä olenko minä tehnyt hurskaalle\nherralle vääryyttä vai enkö. Kukaan ei voi moittia minua siitä, että\npidin häntä viekkaana veitikkana. Missä tähän maailman aikaan tapaa\nniin innokkaan sielunpaimenen, että hän uskaltaa kaulansa pelastaakseen\nmuutaman sielupahasen. Olipa aivan onneksi oppineelle herralle, että te\ntulitte. Minä olin jo tarttunut tikapuihin vetääkseni ne hänen altaan,\nja silloin olisi kunnianarvoisa herra jäänyt riippumaan käsistään\nrautatankoihin tuolla ylhäällä niinkuin kissa lintuhäkistä, kunnes minä\nolisin hakenut teidät.\"\n\n\"Kurja, uskoton sielu!\" huudahti mestari Grand kiivaasti. \"Sanoinhan\nminä jo sinulle toimivani hurskaassa ja jumalisessa tarkoituksessa, ja\nsinä osasit niin teeskennellä ja uhata Herran palvelijan henkeä.\"\n\n\"Siitä teen tilin isännälleni, ja hänen armolleen, meidän korkeasti\nrakastetulle kuninkaallemme!\" vastasi Martti kovaäänisesti. \"Täällä\nme emme luokittele ihmisiä. Ruhtinaat ja mahtavat herrat me sulemme\ntänne, kun olemme saaneet käskyn pitää heitä juonittelijoina. Minä\npistän heidät tottelevaisesti vartaaseen, jos minulle annetaan käsky\npitää heitä kalkkunoina, ja jos keisari tai paavi itse haluaa kömpiä\nikkunasta heidän luokseen, niin vastaan minä koko kristikunnalle siitä,\nettä annan heidän armonsa taittaa korkeat ja pyhät niskaluunsa.\"\n\nKyökkimestari Martti alkoi olla kovaääninen, ja linnanvouti, joka\nnyt kiirehti takaisin vankilasta ja kuuli nämä rohkeat sanat, käski\nhänen olemaan hiljempaa palvelusinnossaan ja puhumaan suuremmalla\nkunnioituksella hurskaalle, kunnianarvoiselle tuomiorovastille, joka\noli aivan viaton ja lisäksi tehnyt tehtävän, josta jokainen kunnon\ntanskalainen mies sai häntä kiittää. \"Luulenpa melkein tarkalleen\ntuntevani maailman ja ihmiset\", -- sanoi hän itserakkaan näköisenä\nmestari Grandille. \"Ja minä iloitsen, kunnianarvoisa herra, että minä\nen ole erehtynyt teidänkään suhteenne. Että tarkoituksenne maata ja\nkuningasta kohtaan on hyvä, sen minä näen nyt, vaikka te puhuitte eilen\nillalla kovia sanoja mahtavien vioista ja synneistä. Siihen teillä\nankarana Jumalan miehenä on oikeus. Mutta Herrajumala, olemmehan me\nkaikki ihmisiä, ja kunniallisinkin mies voi joutua epäilyksen alaiseksi\nja huonoon valoon. Sen olette itse äsken kokenut, hurskas herra! Nyt\nvoitte vapaasti lähteä täältä minä hetkenä vain haluatte. Mutta minulle\non mieluista, jos haluatte jäädä vieraakseni päivän koittoon asti.\nYö ei ole kenenkään ihmisen ystävä ja niin hengellinen herra kuin\nolettekin, voisitte tekin eksyä.\"\n\n\"Sitä minä en pelkää!\" vastasi mestari Grand. \"Minulla ei ole enää\nmitään tekemistä täällä. Olettehan te myöskin tyytyväinen maanjakoon,\nhyvä, rehellinen Paul Hvit!\"\n\n\"Täydellisesti, hurskas herra! Viekää apotti Maunolle minun\nkunnioittavimmat terveiseni, ja lähtekää sitten Jumalan nimessä, jos\nkerran niin tahdotte.\"\n\nLinnanvoudin käskystä tuotiin mestari Grandin hevonen esille. Korkea\nhengellinen herra sanoi arvokkaasti hyvästi linnanherralle, teki\nkolmella sormella siunauksen merkin linnanmiehille, jonka jälkeen hän\nerään papin seuraamana, joka palveli häntä ratsupalvelijana, jätti\nSjöborgin hiljaisena kuutamoyönä.\n\nPari tuntia myöhemmin, auringon noustessa ratsasti herttua Waldemar\ndrotsinsa kanssa Paul Hviten ja kahdentoista asestetun ratsumiehen\nseuraamana Sjöborgin linnan portista Korsöriin vievää tietä,\nkulkeakseen ylitse Nyborgiin, jossa kuningas etevimpien miestensä kera\noleskeli, ja jossa sovintosopimus sinetillä ja valalla vahvistettaisiin\nDanehoven kokoontuessa, ennenkuin herttua ja drotsi pääsisivät\ntäydellisesti vapaiksi.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\n\nHarvinaisen ankaran talven jälkeen, jolloin Itämerikin oli jäätynyt,\nlevitti kevät taas nopein askelin ihanuutensa, ja kukkaisrikkautensa\nTanskan viljaville lakeuksille. Jo toukokuun keskivaiheilla olivat\npyökkimetsät puhjenneet, ja huolimatta maan ja kansan surullisesta\ntilasta ja siitä salaisesta eripuraisuudesta, joka eroitti niin monet\nsydämet, näytti kuitenkin maa siitä, joka ei lähemmin tuntenut sen\nsisäisiä, rikkoutuneita olosuhteita, rauhalliselta ja onnelliselta\nparatiisilta.\n\nEräänä erittäin ihanana kevätpäivänä ratsasti Flynderborgin\nlinnanportista Örekrogissa, matkaseurue, johon kuului kaksi ylhäistä\nritaria, kaksi naista, sekä korkea hengellinen herra; heitä seurasi\nnuori aseenkantaja, kaksi ratsupalvelijaa ja kaksi kamarineitiä.\nLinnanportailla seisoi herra Lave Litle, linnanherra, kunnioittavasti\npaljastetuin päin vastaanottaen korkeat vieraat; kookas Inge neito\nseisoi isänsä vieressä. Silläaikaa kun ritarit auttoivat naisia\nsatulasta ja saattoivat heidät linnanportaille, jäi kömpelö hengellinen\nherra rauhallisena istumaan hevosen selkään, voidakseen lukea oven\nyläpuolella olevan latinalaisen kirjoituksen. Hän oli valtakunnan\noppinut kansleri mestari Martinus de Dacia. Lyhyt, harmaatukkainen,\nmutta vielä reipas ja voimakas ritari, joka ensiksi astui ylös\nlinnanportaita taluttaen käsivarresta kookasta, vanhemmanpuoleista\nnaishenkilöä, oli valtaneuvos, herra Jon Litle, mukanaan vaimonsa\nIngefrid rouva. Hänen tytärtään Ceciliaa saattoi nuori, ritarillinen\nherra, jonka Inge neito hehkuvin poskin hänen solakasta vartalostaan\nheti tunsi drotsi Pietari Hesseliksi.\n\nHerra Lave Litle vastaanotti vieraat hiukan hämillään ja tuntien\nsalaista levottomuutta. Erityisesti näytti hän, kaikesta\nkohteliaisuudestaan huolimatta, tuskallisesti välttävän vanhan\nsukulaisensa katsetta. Drotsi Pietaria hän tervehti tylysti ja\nkylmästi. Oppinutta kansleria, joka viimeinkin oli tullut ylös\nportaita, näytti herra Lave katselevan aralla ja epäluuloisella\nkatseella, mutta kun oppinut herra heti alkoi kysellä linnan ikää ja\nmuinaisaikaisia ihmeellisyyksiä, näytti herra Lave rauhoittuvan ja\npyysi häntä kääntymään hänen tyttärensä puoleen, joka, hänen sanansa\nmukaan, ymmärsi paremmin sellaiset narrin päähänpistot kuin kukaan muu\nlinnassa.\n\n\"Täällähän sinä elät kuin pieni kuningas, hyvä Lave!\" sanoi ritari Jon,\nkatsellessaan suurta, holvikattoista salia, joka oli koko rakennuksen\nlevyinen, ja jonka kaksi suurta kaksois-ovea olivat auki linnanpuistoon\nja joista oli mitä ihanin näköala salmelle.\n\n\"Aivan niin, herra valtaneuvos! Linna on kyllä kuninkaallinen,\nmutta vasta teidän läsnäolonne suo sille oikean loisteen\", vastasi\nritari Lave nöyrällä äänellä, joka heti osoitti sen erikoisen\nriippuvaisuus-aseman, jossa hän oli vanhempaan, kuuluisaan\nsukulaiseensa, jonka henkisen ylevämmyyden ja korkeamman aseman hän\ntunsi liiankin painostavana.\n\n\"Sinä olet liian kohtelias, serkkuni!\" sanoi ritari Jon. --\n\"Loistamisen halu ei ole minun ominaisuuksiani, sen sinä kyllä tiedät.\nMutta jos tämä linna on yhtä luja kuin se on kaunis ja suuri, niin\ntahtoisin kernaasti olla täällä linnanherrana sodanaikana. Oletteko te\nollut ennen täällä, drotsi Pietari!\"\n\n\"Lapsuuteni aikana olin usein näissä saleissa, tänne liittyvät\nrakkaimmat ja kauneimmat lapsuudenmuistoni!\" vastasi drotsi Pietari,\nheittäen katseen Inge neitoon, jota hän vain ääneti oli tervehtinyt ja\njoka näkyi kokonaan kiinnittäneen huomionsa Ingefrid rouvaan ja Cecilia\nneitoon. Nyt heidän katseensa yhtyivät, ja drotsi Pietari huomasi\nilokseen, etteivät nämä muistelmat olleet hänelle yhdentekeviä.\n\n\"Ettekö te ole senjälkeen ollut täällä?\" kysyi ritari Jon, mutta drotsi\nPietari ei kuullut.\n\n\"Te olette hajamielinen, herra drotsi. Oletteko ollut senjälkeen\ntäällä?\"\n\n\"Viime vuonna\", vastasi drotsi Pietari hiukan hämillään,\n\"vastenmielisen tehtäväni aikana herttuaa vangitessani\".\n\nNämä sanat kuultuaan ritari Lave kääntyi hyvin levottoman näköisenä\nvanhan valtaneuvoksen puoleen ja lateli hänelle yhtaikaa ainakin\npuolenkymmentä kysymystä osaksi aivan mitättömistä asioista ja\nhoviuutisista.\n\n\"Noista kujeiluista minä en välitä!\" vastasi Jon ritari vakavana,\nluoden levottomaan serkkuunsa terävän, tutkivan katseen. \"Mutta,\nserkkuni, sinä kai tiedät parhaimman ja tärkeimmän uutisen. Kun\nkuningas nyt on saanut herttua Waldemarista uskollisen alamaisen,\ntoivomme me vihdoinkin saavamme rauhan ja yksimielisyyden maahan. Me\nodotamme nyt varmasti, että jokainen tanskalainen ritari, joka on\nollut harhateillä, mutta jolla kuitenkin on rehelliset tarkoitukset\nisänmaataan kohtaan, seuraa nuoren herttuan esimerkkiä karkoittaen\nsydämestään kaikki kapinalliset ja uhkamieliset ajatukset maanlakia\nvastaan. Ankara tutkimus lienee kuitenkin tarpeen muutamissa\npaikoissa\", lisäsi hän, \"mutta minä toivon, että uhkarohkealla marski\nAndersenilla ei ole kovinkaan monta liittolaista tässä maassa\".\n\nRitari Lave oli valahtanut kuolonkalpeaksi, ja ankaran ritari Jonin\nkasvoille levisi suuttumuksen ja syvän tuskantunteen ilme, joka\nkuitenkin silmänräpäyksessä katosi. Vanha herra kääntyi leikkiä\nlaskien Inge neidon puoleen, viitaten yhteen tämän lapsuuden\nsankarittarista ylpeään Dolteen, jonka elämäntarina oli kuvattu\nvanhoihin kuvakudoksiin. \"Vieläkö ihailet satujen ylpeää sankaritarta?\"\nkysyi hän, osoittaen kuvaa, mikä esitti kahlehdittua neitoa, joka\nseisoo laivassa pieni ankkuri kädessään. -- \"Vieläkö osaat laulun hänen\njuustoankkuristaan, jolla hän tahtoi pidättää koko Harald Hiusvaltiaan\nlaivaston pääsemästä Tanskaan?\"\n\n\"Vieläkö te sen muistatte, jalo sukulaiseni?\" vastasi Inge neito\npunastuen. \"Kun viimeksi lauloin sen laulun teille ja puolustin Doltea\nteidän pilkkaanne vastaan, niin silloin minä vielä olin lapsi. Te\nnauroitte minun innostukselleni, mutta vieläkin minä voin puolustaa\nhäntä, jalo sukulaiseni. Jos hänen-aikaisensa tanskalaiset miehet\nolisivat olleet niin rohkeita, kuin hän luuli, niin olisivat he kyllä\npanneet terästä hänen juustoankkuriinsa, eivätkä olisi sallineet\nnorjalaisen merirosvokuninkaan laahata kahleissa mukaansa tanskalaista\ntyttöä rohkean sanan tähden. Olihan hänen leikinlaskussaan hiukan\nylimielisyyttä, ja lapsellista uhkaa ylivaltaa vastaan\", jatkoi hän\nlämmöllä, \"mutta tuo viaton kehuminen osoitti vain, että hän luotti\ntanskalaiseen rohkeuteen ja rehellisyyteen. Jos hän olisi ollut teidän\ntyttärenne, niin minä olen vakuutettu siitä, että te ilolla olisitte\nmaksanut kaksinkertaiset lunnaat hänen vapauttamisestaan.\"\n\n\"Taidat olla oikeassa!\" vastasi ritari Jon, taputtaen reipasta\nsukulaistaan poskelle. \"Aivan oikein, ylpeä Ingelil, sinä olet uljaan\näitisi tytär. Tyttö on jossakin suhteessa oikeassa\" -- jatkoi hän,\nkääntyen oppineen kanslerin puoleen: \"Hän tuntee vanhat sankarit\nparemmin kuin minä. Sinun ihailemasi Harald Hiusvaltias ei ollut\noikeastaan parempi reipasta, rohkeaa merirosvoa, eikä hänellä\nmilloinkaan ollut ylhäistä, kuninkaallista sielua. Hänen tekonsa\nTanskassa samoinkuin Mycklegårdissa eivät suinkaan olleet hänelle\nkunniaksi. Minun mielestäni meidän päivinämme rohkea jaarli Vähä-Alf on\nhänen arvokas sukulaisensa.\"\n\n\"Mielenlaadun ja tekojen puolesta voi heitä hyvin kutsua sukulaisiksi,\nheillä on veriset pakanasielut kristityissä ruumiissaan\", vastasi\nmestari Martinus.\n\n\"Jaarli Vähä-Alf?\" toisti Inge neito ihmetellen. \"Onko tuo raaka,\nkömpelö Alfkreivi, tuo pieni inhoittava, eläimellinen merirosvo jaarli.\nMinä luulin hänen olevan vain Tönsbergin kreivin.\"\n\n\"Hän on nyt mahtava jaarli, ja lähinnä kuningas Eerik Papinvihaajaa ja\nherttua Haakonia, hän on Norjan suurin mies\", sanoi ritari Jon. \"Mutta\nsinä olet oikeassa, lapseni, hän on raaka mies, ja enemmän eläimen kuin\nihmisen näköinen. Jos hän uskaltaisi tänne Flynderborgiin, niin etpä\ntaitaisi tohtia tavallisena voivarkaana sulkea häntä ruokasäiliöösi.\nEthän sinä toki koskaan ole nähnyt häntä?\"\n\n\"Minä olen kuullut hänestä enemmän kuin haluaisin!\" vastasi hän\nnopeasti, välttäen tätä kysymystä, joka saattoi hänen isänsä\nkuolemantuskiin.\n\nDrotsi Pietari toivoi kuitenkin vielä, että ritari Lave oli toiminut\ntuon epäilyttävän käynnin aikana enemmän ajattelemattomuudesta kuin\nrikoksellisuudesta, vaikkakin tämä satunnainen muistutus näkyi\ntuskallisesti vaikuttavan tuohon levottomaan herraan. Vapauttaakseen\nhänet kaikesta levottomuudesta ja siitä, että hänet vedettäisiin\nedesvastuuseen jo mainitusta asiasta, nuori drotsi kääntyi nyt\nvilpittömän hyväntahtoisesti Inge neidon isän puoleen ja kertoi\nhänelle kysymättä, että tämän matkan varsinaisena tarkoituksena,\njoka soi hänelle tilaisuuden käydä niin rakkaassa paikassa, olivat\nlähettiläsvirkatehtävät Ruotsin hovissa Tukholmassa, ja samalla aikoi\nritari Jon saattaa perheensä heidän kesäasuntoonsa Tömmerupin taloon\nSkånessa. Heti kuultuaan nämä tiedot kirkastuivat ritari Laven kasvot\nhuomattavasti. Hän näkyi huomanneen drotsin ystävällisen tarkoituksen\nja ojensi hänelle, melkein liikutettuna kätensä. \"Te olette\ntervetullut, herra drotsi!\" sanoi hän vapisevalla äänellä vetäen hänet\navonaisista ovista puistoon. \"Se mikä meidän välillämme on tapahtunut\nei kuulu keneenkään!\" jatkoi hän hätäisesti, astuen drotsin kanssa alas\npuistoon vieviä rappusia. Hän heitti katseen takaisin puutarhasaliin\nja nähtyään vanhan ritari Jonin keskustelevan iloisesti kanslerin ja\nnaisten kanssa, veti hän nopeasti drotsi Pietarin mukanaan syrjäiselle\npuistokäytävälle. \"Pari sanaa meidän kesken, Pietari Hessel!\" sanoi hän\nisällisellä äänellä, joka muistutti drotsia hänen lapsuutensa ajoista.\n\"Se mikä täällä viimeksi tapahtui voitaisiin väärinkäsittää tavalla,\njosta minun kunniani ja asemani voisivat joutua vaaraan. Mutta minä\nolen luottanut teidän oikeudentuntoonne, ja jalouteenne, että te ette\ntahtonut väärinkäyttää sitä valtaa, jonka olosuhteet teille soivat\nminun ylitseni syöstäksenne minut kadotukseen. Voitteko te siitä antaa\nminulle kunniasananne?\"\n\n\"Ritarikunniani kautta!\" vastasi drotsi Pietari, ojentaen hänelle\nliikutettuna kätensä. \"Minä en ole, Jumalan kiitos, luullut olevani\nvelvollinen esiintymään teidän syyttäjänänne, Taivas suokoon, ettei\nminua koskaan siihen pakoiteta!\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi ritari Lave rauhoittuneena. \"Minä tahdoin vain päästä\nvarmuuteen menneisyyden suhteen, ja siitä on teidän kunnianne minulle\ntakeena, tulevaisuudesta minä kyllä itse huolehdin. Meidän vanhat\nsuhteemme ovat rikotut eikä meidän välillemme voi enää uusia syntyä. Me\nkaksi voimme nyt olla kuin kuolleita toisillemme.\"\n\nHän kääntyi mennäkseen, mutta drotsi Pietari pidätti hänet. \"Kuulkaa\nminua, ritari Lave!\" huudahti hän kiihkeästi. \"Minullakin on tärkeä\nsana sanottavana teille. Minä en pidä sitä suhdetta loppuneena, johon\nopin oikein panemaan arvoa vasta sinä hetkenä, jona se rikkoontui.\nSe mikä teidät, vieroittaa minusta, sitoo minut juuri kiinni teidän\ntaloonne ja teidän jaloon sukuunne siteillä, joita ei mikään maallinen\nvoima voi irtiriistää. Se on sama side, joka liittää yhteen Tanskan\nkruunun ja sydämet. Teidän jalosydäminen tyttärenne ajattelee samoin\nja niin lämpimästi ja sellaisella innolla, että minun sydämeni on\nkiintynyt häneen, huolimatta kaikista riitaisista ja epäsuotuisista\nolosuhteista. Minä en ole puhunut sanaakaan enempää hänelle kuin minkä\nte itse olette kuullut, siitä minkä nyt varmasti tiedän tuntevani häntä\nkohtaan. Minä en vielä uskalla sanoa tunteeko hän samaa minua kohtaan,\nmutta minulla on suuri ja ihana toivo. Siitä minä en luovu niin kauan\nkuin elän, jos hän ei itse -- Jumala sitä auttakoon -- sitä minulta\nriistäisi\" -- --\n\n\"Siitä on jokainen sana liikaa, herra drotsi!\" keskeytti hänet ritari\nLave kylmästi ja vieraasti. \"Toivokaa ja tuntekaa minun puolestani\nmitä ikinä haluatte! Minun tahtoni isänä te tiedätte. Teidän suhteenne\nja periaatteenne tekevät minut ja jokaisen vapaamielisen tanskalaisen\nmiehen teidän silmissänne kansalliseksi kerettiläiseksi, enkä minä\ntulevaisuudessa voi ajatella minkäänlaista yhteyttä teidän kanssanne.\nPysyköön molemminpuolinen kunnioitus toistemme sydäntä ja hyvää\ntahtoa kohtaan, olkoon mielipiteemme kuinka eriävät tahansa!\" lisäsi\nhän vähemmän kylmästi. \"Elkäämme, aivan erilaisista valtiollisista\nmielipiteistä huolimatta, syyttäkö ja tuomitko toisiamme, ja sanokaamme\ntässä toisillemme rauhallisesti hyvästit -- ainiaaksi!\" Näin sanoen\nojensi hän drotsi Pietarille kätensä, häneen katsomatta.\n\n\"Siis te viimeisen kerran ojennatte minulle kätenne, ritari Lave!\"\nhuudahti drotsi Pietari, koettaen tukahuttaa tuskaansa. \"Oi, jos minä\nvoisin pitämällä kiinni tästä kädestä vetää teidät pois siltä tieltä,\njolla te horjutte. -- --\"\n\n\"Päästäkää minut, ihminen, ja vaietkaa!\" kuiskasi ritari Lave\nkatsellen levottomasti ympärilleen. \"Tahdotteko puheellanne syöstä\nminut perikatoon? Minun tieni ei ole teidän, mutta minä olin oppinut\nkulkemaan yksin ennen kuin te olitte syntynytkään. Päästäkää minut. Me\nemme kuulu yhteen.\"\n\n\"Sen pahempi, te olette oikeassa!\" sanoi drotsi Pietari ja päästi\nsalaista kauhua tuntien kylmän, vapisevan käden. Katsomatta häneen,\nritari Lave poistui nopeasti hänen luotaan, palaten toisten tärkeiden\nvieraittensa luokse, ja drotsi Pietari jäi hyvin liikutettuna\nkävelemään pitkin varjoisaa puistokäytävää.\n\nPalattuaan puutarhasaliin ritari Lave näki suureksi mielihyväkseen\nvanhan Jon ritarin yhä leikillisesti keskustelevan mestari Martinuksen\nkanssa, Ingefrid rouva ja hänen tyttärensä olivat juuri lähdössä Inge\nneidon kanssa linnanpuistoa katsomaan.\n\n\"Drotsi Hessel on jo ulkona haaveilemassa, ihania näköaloja katsellen!\"\nsanoi linnanherra vieraille naisille. \"Minun tyttäreni osaa varmasti\nnäyttää teille kaikki ne paikat, joissa kirkas vesi ja viheriät puut\ntekevät kaikki, jotka sellaista ymmärtävät, isänmaan ihanuuksien\nlämpimiksi ihailijoiksi. Minä en kuulu niihin onnellisiin, jotka\nsellaista ymmärtävät.\"\n\nNaiset hymyilivät kohteliaasti tälle huomautukselle ja astuivat alas\npuistoon johtavia portaita. Ritari Lave heitti tutkivan katseen\nlinnanportin yläpuolella olevaan tuuliviiriin ja lähestyi sitten\nmolempia keskustelevia herroja, kuitenkaan häiritsemättä heitä.\n\n\"Te hämmästytätte minua, oppinut herra kansleri!\" sanoi ritari Jon,\nsydämellisesti hymyillen. \"Enpä olisi uskonut kuivan filosofian olevan\nniin hauskaa! Oliko kaikki todellakin teidän keksimäänne?\"\n\n\"Oli tietysti, herra valtaneuvos!\" vastasi oppinut kansleri vakavana,\nja itserakas ilme kasvoillaan. \"Se on monen unettoman yön tutkimuksen\ntulos. Minä jo ajattelin sitä Parisissa ennen opintoaikanani, mutta\nvasta Antvorskovin rauhallisessa otiumissa [otium = joutilaisuus] se\nminulle lopullisesti selvisi, ja nyt sitä opetetaan kaikissa Euroopan\nkorkeakouluissa.\"\n\n\"Nämäkö siis ovat nuo kuulut Martinuksen modumit? -- tai miksi te\nkutsutte niitä?\"\n\n\"_Modi significandi Martiniani_\", oikaisi kansleri hänet nopeasti.\n\"Se on aarre, tieteellinen keksintö, josta minä en tahdo ylpeillä,\nmutta minun nöyrä toivoni on, että Jumalan ja pyhän neitsyen avulla\ntämä tärkeä keksintö logiikassa on säilyttävä minun nimeni filosofian\nhistoriassa niin kauan kuin on olemassa perusteellista filosofiiaa ja\nyliopistoja.\"\n\n\"No, sen minä kyllä ymmärrän!\" vastasi ritari Jon salaa hymyillen. \"Se\non varmasti hyvin oppinutta ja filosoofista, sillä totta totisesti\nminä en siitä ymmärrä vähääkään. Mutta eiväthän minunlaiseni maallikot\nsellaista käsitä!\"\n\n\"Mitenkä, herra valtaneuvos?\" huudahti kansleri hämmästyneenä pyyhkien\nhikeä kaljulta otsaltaan. \"Eikö se ole yhtä selvää kuin Jumalan\nkirkas päivä? Ja minä olen kuitenkin koettanut kääntää teille kaikki\nne kreikkalaiset ja latinalaiset lausemuodot, jotka ovat suurena\nkaunistuksena tuollaisissa ainehistoissa, mutta, jotka ehkä voivat\nolla hämäriä vihkimättömille. Sallitteko minun selittää teille koko\njärjestelmäni alusta asti. Modi significandilla ymmärretään logiikassa\n-- --\"\n\n\"Ei, taivaan nimessä, ei, hyvä herra kansleri!\" keskeytti hänet\nritari Jon nopeasti. \"Elkää koettako saada minua syventymään siihen\noppiin. Minä kunnioitan sitä täydellisesti ja minä uskon mielelläni\nteidän tulevan sen kautta ikuisiksi ajoiksi kuolemattomaksi oppineiden\nmaailmassa. Mutta, jos minä en muulla lailla voi tulla kuolemattomaksi,\nniin lempo vieköön, olen siksi tulematta, ja saan Jumalan nimessä\ntyytyä eläessäni tekemään minkä voin ja antamaan meidän Herramme\nhuolehtia lopusta. Totisesti puhuen, herra kansleri, eiköhän sitä voi\nolla järkevä ja kunnon mies ilman kaikkea tuota päänvaivaa? Jos minun\nsillä tavalla täytyisi käännellä ja väännellä ajatuksiani, ennen kuin\nitse tietäisin ovatko ne viisautta vai hullutusta, niin tulisin sadan\nvuoden vanhaksi, Jumalan tähden, ennen kuin olisin ehtinyt käsittää\nkunnon ajatusta, ja minä tarvitseisin kolme ihmis-ikää, ennen kuin\nsaisin hyvän ajatuksen käytäntöön. Ei, minä käytän toista tapaa. Kun\nminä tiedän, mitä minä tahdon sanoa, niin minä sen sanon, ja kun minä\ntiedän mitä minä tahdon tehdä ja mitä minun täytyy tehdä, niin, kas\nsilloin sen teen, enkä välitä vaikka koko maailma siitä myllertyisi.\nKatsokaa, siinä on koko minun järjestelmäni. Se ei ole niin oppinut\nkuin teidän, mutta että tekin lopullisesti seuraatte sitä, siitä\nte olette antanut minulle monta oivallista todistetta, jotka minä\nkaikella kunnioituksella tunnustan.\" Näin sanottuaan hän puristi\nsydämellisesti oppineen kanslerin kättä ja heitti katseen ritari\nLaveen. \"Kas! Tuossa seisoo serkkuni Linnanpäällysmies\", jatkoi hän\niloisesti, \"hän on viisitoista vuotta minua nuorempi, hän ehkä vielä\nvoi jotakin oppia maailmassa. Jos voitte saada hänet käsittämään miten\ntärkeää on ajatella oikein ja järkevästi näinä kieroina aikoina, niin\nette taitaisi tehdä turhaa työtä. Minä lähden puistoon hengittämään\nraitista ilmaa!\" Jättäessään näin tuon jotenkin väsyttävän filosoofisen\nkanslerin ritari Laven seuraan, hän poistui nopeasti puistoon\nvievästä ovesta ja syventyi pian vakaviin mietelmiin kävellessään\npuistokäytävillä.\n\nViheriällä kunnaalla, josta oli mitä ihanin näköala salmelle, seisoivat\nSilläaikaa drotsi Pietari, Inge neito ja Cecilia neiti, innokkaasti\nkeskustellen vanhoista muinaisaikaisista tapahtumista, joista tällä\nseudulla vielä oli säilynyt paljon lauluja ja muistomerkkejä.\nInge neidon mielipidettä vastusteli drotsi Pietari, väittäen\nnäiden muistojen liittyvän toisiin, hänelle tuttuihin paikkoihin\nJyllannissa. Heidän keskustelunsa aiheena oli näet ollut Hamletin\ntraagillinen tarina. Ingefrid-rouvakin kuunteli mielenkiinnolla, kuinka\nisänmaallisuudesta innostunut Inge neito elävöitti nämä vanhat tarinat\nlausumalla säkeitä ja osia vanhoista kansanlauluista, osoittaen samalla\nniitä paikkoja, joissa hän lapsena oli kuullut ja ajatellut noiden\nsuurten tapahtumien tapahtuneen. Nyt näki Ingefrid-rouva miehensä\nkäytävän päässä, ja astui häntä vastaan, näyttääkseen hänelle tämän\nnäköalan. Drotsi Pietari ja Inge neito puhuivat vielä Hamletista ja\nhänen rohkeasta teostaan, jonka viisautta drotsi Pietari kyllä ihaili,\nmutta josta hänen mielestään puuttui totuus, oikeudentunto ja jalo\nsuuruus.\n\n\"Tämä rikkiviisas salavihkaisuus\", sanoi hän -- \"tämä vain näennäinen\ntotuudenrakkaus, jolla juuri totuus peitetään, kun se lausutaan\nkaksimielisesti ja koristeltuna -- tämä viekas leikkiminen viisaudella\nja hulluudella, ivalla ja hirvittävällä totuudella, vaikuttaa minuun\nmelkein kamalasti. Mutta nämät sadun piirteet, niin vähän tanskalaisia\nkuin ne ovatkin, perustuvat kuitenkin kieltämättä erääseen huomattavaan\nomituisuuteen kansassa.\"\n\n\"Mitä te tarkoitatte drotsi Pietari!\" kysyi Inge neito, tuntien\nitsetuntonsa loukatuksi. \"Syytättekö te itseänne ja meitä kaikkia niin\nalhaisista taipumuksista, petollisuudesta ja viekkaudesta?\"\n\n\"Ymmärtäkää minut oikein, jalo neito! Tuo hamletilainen salavihkaisuus\non todellakin pohjaltaan aito tanskalaista, vaikka minä en sitä ylistä\njaloksi enkä suureksi; tämänlaisessa viekkaudessa piilee kunnioitus\ntotuuteen vielä silloinkin, kun sitä ei voi eikä tahdo lausua julki.\nJokainen sisäisten levottomuuksien aika Tanskassa voi osoittaa meille,\nettä meidän kansamme parhaat ja jaloimmat ominaisuudet: rehellisyys,\nsuoruus ja totuuden rakkaus, eivät milloinkaan kokonaan katoa, vaan\nilmenevät sielläkin, missä näyttää olevan jälellä vain totuuden varjo\nkoirankujeita peittämässä. Suurin roisto ja petturi joukossamme häpee\nkuitenkin vielä aivan julkisesti kieltää ja salata totuutta. Hän on\nliian ylpeä valehdellakseen, vaikka hän siten henkensä pelastaisi, ja\nhän sanoo totuuden silloinkin kun se voisi olla hänelle vaarallista,\nmutta niin hämärästi ja peitettynä, että vain hänen ystävänsä sen\nymmärtävät, -- hänen vihollisensa uskovat päinvastaisen.\"\n\n\"Siinä voitte olla oikeassa\", sanoi Inge neito vakavasti, \"mutta siltä\nei totuuden väärenteleminen ole kansan luonteenominaisuuksia\".\n\n\"Enhän toki tahdo sitä väittää\", vastasi drotsi Pietari, \"mutta\nrehellisimmässäkin kansanihmisessä olen löytänyt usein omituisen halun\nleikin laskulla ohjata harhaan muiden katse, sanomatta siltä kuitenkaan\nsuoraa valhetta. Siinähän piileekin suureksi osaksi talonpoikamme\nsukkeluus ja hauskuus. Sehän voi olla aivan hyväntahtoista ja viatonta;\nmutta näinä aikoina se on vaarallinen ominaisuus, jonka vuoksi on hyvin\nvaikea eroittaa valtakunnan tosiystävät sen salaisista vihollisista.\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahti Inge neito iloisesti; \"siinä te aivan erehdytte,\ndrotsi Pietari. Minä tunnen paremmin rehelliset, kunnon maamieheni.\nMinä näen ja puhuttelen täällä usein köyhimpiä ja halvimpia heidän\njoukostaan. He valittavat ääneen ja kärsimättömästi taakkansa\nraskautta, eikä siinä säästellä sanoja suurista ja mahtavista puhuessa.\nHe eivät pelkää lausua itse kuninkaasta ja hänen uskotuistaan rohkeinta\ntotuutta. Mutta jos minä puhelen heille kruunusta ja valtakunnasta ja\nsiitä, mitä he sanoisivat heille vääryydellä pakoitetusta kuninkaasta,\nniin silloin te näkisitte miten pian he unohtavat kaiken oman\ntuskansa, ja miten suoraan he tuovat ilmi uskollisuutensa vanhaa,\nlaillista kuningashuonetta kohtaan. On kyllä totta, että he leikkiä\nlaskiessaan mielellään käyttävät peiteltyä puhetapaa ja kiusottelevat\ntoisiaan vanhoilla sananlaskuilla ja lauseparsilla, mutta juuri tästä\nhyväntahtoisesta leikillisyydestä minä pidän, eikähän siinä ole mitään\npahaa.\"\n\n\"En minäkään moiti sitä, mikä on kansalle luonteenomaista ja\nsynnynnäistä\", vastasi drotsi Pietari. \"Ei kukaan meistäkään ole siitä\nvapaa\", lisäsi hän. \"Ehkä me molemmat tänään, jalo Inge neito, juuri\ntällä hetkellä, sanomatta valheellista sanaa, peitimme minkä tiesimme\nja vältimme totuuden lausumista, säästääksemme itseämme ja toisiamme.\"\n\nInge neito punastui. \"Siihen on jokaisella ihmisellä oikeus!\" sanoi\nhän vakavana: \"Sitä, mitä minä en tahdo tai en saa puhua, siitä ei\nmikään voima maailmassa voi pakoittaa minua sanaakaan sanomaan. Jos\nme emme ole rehellisiä ja suoria siltä, vaikka emme sano kaikkea,\nminkä tiedämme, niin silloin ei olisi ainoatakaan rehellistä ihmistä\nolemassa. Katkaiskaa te meidän riitamme hyvä Cecilia!\" hän kääntyi\nveitikkamaisena ystävättärensä puoleen, joka tähän asti oli ääneti\nkuunnellut heitä. \"Uskotteko te drotsi Pietarin itsensä olevan niin\nsuoran, että hän meitä pettämättä tahtoisi sanoa meille, jos sitä\nhäneltä kysymme, mikä väri on hänen lempivärinsä?\"\n\n\"Sitä meidän ei tarvitse kysyä häneltä\", vastasi Cecilia, \"samaa väriä,\njoka on teidän hiusnauhassanne, kantoi herra drotsi ainakin viime\nvuonna\".\n\nDrotsi Pietari sävähti hehkuvan punaiseksi. \"Minä kannoin sitä viime\nvuonna senvuoksi, että se oli kuningattaren väri!\" -- sanoi hän.\n\"Helsingborgin ritarileikeissä voitin siihen oikeuden. Viime vuoden\ntoukokuusta minä en enää kanna sitä, mutta siitä asti se on ollut\nminulle rakkaampi kuin milloinkaan: tuon ruusunpunaisen helminauhan\npienine liljoineen luulen tuntevani jo lapsuuteni ajoilta. Se on ainoa\nside, jolla sallisin itseni vangiksi sidottavan. Mutta jos Inge neito\ntahtoisi sen minulle lahjoittaa, niin en kuitenkaan uskaltaisi kantaa\nsitä julkisesti. Syynä siihen on kieltämättä salaisuus.\"\n\nInge neito oli tehnyt vaistomaisen liikkeen kädellä ruusunpunaista\nhiusnauhaansa kohti, kuin aikoen irroittaa sen, mutta kuultuaan drotsi\nPietari viimeiset sanat, solmi hän sen vielä lujemmalle ja käänsi heti\nkeskustelun toisiin asioihin. \"Kas vain, kaunis herättäjälintuni!\"\nsanoi hän iloisesti. \"Jos tämmöinen olisi ollut Hamletilla, niin\nolisi hän varmasti ymmärtänyt käyttää sitä.\" Näin sanoessaan hän\ntaputteli suurta kesyä pihakukkoa, joka oli lentänyt ylös kukkulalle\nhänen luokseen, Klaus Skirmenin pelästyttämänä, joka etsi herraansa\ntullakseen tämän käskystä ilmoittamaan minkälainen tuuli oli.\nDrotsi Pietari ei näyttänyt kuuntelevan aseenkantajansa kertomusta.\nHän kiitteli ja kehui muhkeaa, ritarillista lintua ja katseli sen\nvaltijatarta omituisesti vaihtelevalla ilon ja surun tunteella,\nmonien rakkaiden lapsuusmuistelmien vilahtaessa hänen sielunsa ohitse\nja yhdistyen nykyiseen hetkeen. Hän luuli melkein uneksivansa, ja\ntuo kookas, kaunis ritarintytär oli taas hänen entinen lapsuuden\nmorsiamensa.\n\nSillävälin läheni Jon ritari vaimonsa kanssa hitaasti kukkulaa.\n\nHän pysähtyi ja katseli nuoria ihmisiä tuolla viheriällä rantatöyrällä.\n\"Kunnon ritari! Reipas nuori mies!\" -- sanoi hän viitaten drotsi\nPietariin, \"hän on toisenlainen drotsi kuin ritari Abilgaard. Minua\nei miellytä Cecilian huomaavaisuus tuota viekasta ritaria kohtaan. --\nNoiden epäluulojen, jotka liittyvät häneen hänen vankeutensa jälkeen,\nolisi kuitenkin luullut parantavan hänen oikkunsa. Eikö hän vieläkään\nole tehnyt päätöstään?\"\n\n\"Sinun äänettömyytesi on saanut hänet epäröimään\", vastasi äiti\nhuolestuneena, \"ja sinun tahtoasi kuulematta hän ei anna ratkaisevaa\nvastausta\".\n\n\"Hän on vapaa! Mutta minulta hän ei saa sanaakaan siihen asiaan.\nCecilia tietää kyllä minun ajatukseni hänestä.\"\n\n\"Silloin hänestä ei milloinkaan tule ritari Abilgaardin vaimoa. Jumala\nhäntä vahvistakoon!\"\n\n\"Drotsi Pietarilla ei näytä olevan kiirettä!\" keskeytti ritari Jon\nhänet nopeasti.\n\n\"Hänen lapsuutensa morsian ei enää vihaa häntä\", vastasi\nIngefrid-rouva. \"Tuskinpa hän ehdoitti tänne poikkeamista vain tuulen\ntähden.\"\n\nRitari Jon heitti silmäyksen linnantornin tuuliviiriin. \"Sinä olet\noikeassa! Meidän täytyy lähteä. Jos minun hyvä drotsi Pietarini pitää\nmeitä narreinaan, niin saa hän siitä vastata!\"\n\nHe olivat nyt aivan kummun juurella. \"Drotsi Pietari!\" huusi ritari\nJon. -- \"Tuuli on jo suotuisa, me olemme valmiit purjehtimaan. Jos\naijotte mukaan, niin joutukaa!\" Sen sanottuaan astui vanha herra\nnopeasti takaisin puutarhasaliin, ja muut seurasivat häntä.\n\nAstuessaan suureen puutarhasaliin, Jon Litle tapasi siellä\nmestari Martinuksen yksinään syventyneenä tutkimaan pientä siroa\nkäsikirjoitusta.\n\n\"Taas kaulaa myöten tieteessä kiinni!\" sanoi ritari Jon. \"Vieläkö te\ntutkitte _Logicaanne_?\"\n\n\"En, en, jalo herra!\" huudahti oppinut kansleri, ja hänen silmänsä\nloistivat melkein nuorekkaalla eloisuudella. \"Katsokaa, täältä\nolen löytänyt ihanimmat, ikivanhat tanskalaiset laulut, jotka olen\nkuullut lapsuudessani, ja monta tosikansallista, jota en koskaan ole\ntuntenut. Teidän serkkunne linnanpäällikkö taitaa olla oivallinen,\nisänmaallismielinen mies, koska hän niin hyvin tuntee meidän vanhat\nlaulumme ja tarinamme. Tänne on kirjoitettu laulujen reunoille aivan\nerinomaisia huomautuksia, ja nämä ovat ammennetut todellisesta elävästä\nlähteestä, itse kansasta.\"\n\n\"Sepä erinomaista!\" sanoi ritari Jon, hyvin osanottavasti. \"Enpä olisi\nsitä uskonut hyvästä herra serkustani, ja se on minulle rakkaampaa kuin\nluulettekaan. Laulut voivat olla hyvinkin erinomaisia; sitä rihkamaa\nminä en ymmärrä, mutta minä kuulen mielelläni niitä laulettavan. Puolet\nsiitä, mitä noissa lauluissa puhutaan on kuitenkin valhetta ja runoa,\nmutta tarkoitus on hyvä, ja varmaankin ne ovat kunnon tanskalaisten\ntekemiä.\"\n\nInge neito, molemmat toiset naiset ja drotsi Pietari olivat myöskin\nastuneet sisään.\n\n\"Inge pieni, lapsukainen!\" huudahti ritari Jon, astuen häntä vastaan\n-- \"milloinka sinun isäsi on tullut oppineeksi ja ruvennut pitämään\nlauluista ja vanhoista runoista? Eihän hän ennen voinut sellaista\nkärsiäkään.\"\n\n\"Ei se ole isän, vaan minun oma pieni laulukirjani!\" vastasi Inge\nneito. -- \"Autuas äitivainajani on kirjoittanut monet niistä --\"\n\n\"Entä reunamuistutukset? Huomautukset sivuilla?\" kysyi mestari Martinus.\n\n\"Oi, ne ovat vain asioita, joita olen kuullut vanhoilta\nkehruuvaimoilta, ja mitä joskus on johtunut mieleeni.\"\n\nMestari Martti näkyi tämän kuultuaan melkein häpeävän innostuneensa\ntyöstä, josta sai kiittää naisia ja oppimattomia ihmisiä; mutta hänen\nharras rakkautensa noihin vanhoihin lauluihin voitti kuitenkin tämän\noppineen ylpeyden loukkauksen. Hän tarttui lämmöllä Inge neidon käteen,\nojentaen hänelle takaisin käsikirjoituksen. \"Te olette ilahduttanut\nsieluani, jalo neito!\" sanoi hän liikutettuna, \"tahtoisinpa melkein\ntästä oppimattomasta naiskäsikirjoituksesta antaa teille tunnetun\nteokseni _de Modis significandi_ -- --\"\n\n\"Tyttö ei taitaisi suostua siihen vaihtokauppaan, herra kansleri!\"\nkeskeytti hänet Jon ritari. -- \"Mutta missä on sinun isäsi, Inge pieni?\nMeidän täytyy sanoa hänelle hyvästi ja joutua laivaan!\"\n\n\"Minä menen häntä etsimään!\" vastasi Inge ja poistui nopeasti.\n\n\"Herra linnanpäällikkö puhelee nyt erään hyvän ystävän kanssa\nsalakammiossa\", sanoi mestari Martinus. -- \"Minä olin kirjan tähden\naivan unohtaa hänet. Matkustavalla herralla oli hyvin kiire.\"\n\n\"Tunsitteko te sen hyvän ystävän?\" kysyi ritari Jon näennäisesti\nvälinpitämättömän näköisenä.\n\n\"En toki!\" vastasi kansleri hajamielisesti, ja katseli vielä\nkäsikirjoitusta, jonka Inge neito oli laskenut pöydälle. \"Hänen\nkypäräsilmikkonsa oli suljettu, -- sepä vasta oli komea ilmiö.\"\n\n\"Naamioitunut sotilas?\" kysyi ritari Jon tarkkaavaisena. \"Arvattavasti\njokin rantavartija\", -- vastasi kansleri. -- \"Kuninkaallisessa linnassa\nollaan aina sotajalalla. Linnanpäällikkö tuntuu olevan yhtä varova\nkuin valpas. Minä en ihmettele, jos hän näin levottomina aikoina pitää\nluonaan urkkijoita, ja valepukuisia palvelijoita.\"\n\nNyt Inge neito palasi. Hän oli kuolonkalpea ja koetti turhaan salata\nääretöntä tuskaansa ja hämmennystään.\n\n\"Minun isäni\", sanoi hän puoleksi tukahutetulla äänellä -- \"minun isäni\ntulee pian\".\n\nDrotsi Pietari kiirehti pelästyneenä muutaman kiivaan askeleen\nhäntä kohti, ja huolestunut osanoton huudahdus häilyi jo hänen\nhuulillaan; mutta hän pysähtyi ja vaikeni, arvattuaan äkkiä syyn hänen\nhätääntymiseensä.\n\n\"Mikä sinun on, lapseni?\" kysyi ritari Jon, tarkastellen häntä\nlevottomin katsein. -- \"Sinä olet varmasti juossut liian kovaa!\" lisäsi\nhän samassa, ikäänkuin antaakseen hänelle valmiin vastauksen.\n\n\"Minä en voi oikein hyvin\", vastasi hän nojautuen tuoliin. \"Kyllä hän\ntulee kohta, minä lähetin sanan hänelle.\"\n\n\"Minä kuulin hänellä olevan virkatehtäviä, enkä tahdo häntä häiritä.\nTervehdä häntä ja sano että meillä oli kiire. Jumala siunatkoon sinua,\nlapsi! -- Tulkaa, hyvät herrat!\"\n\nVanhan herran kasvoissa kuvastui syvä suuttumus ja harmi, ja\nkatsellessaan kalpeata Inge neitoa, herahti kyynel hänen silmäänsä --\nmutta niinkuin tavallista hän oli taas heti näennäisesti rauhallinen.\n\"Kas, tuossahan onkin valpas linnanpäällysmiehemme!\" -- sanoi hän\ntavallisella reippaalla äänellään, kun ritari Lave avasi oven ja astui\nsisään kasvoillaan jännittynyt, mutta kohteliaasti hymyilevä ilme.\n\"Ei mitään anteeksipyyntöjä, serkku!\" lisäsi ritari Jon. \"Kuninkaan\npalveleminen ennen kaikkea; senvuoksi täytyy minunkin kaikessa\nkiireessä lausua sinulle jäähyväiset.\"\n\n\"Näinkö pian, herra valtaneuvos!\" änkytti ritari Lave -- \"minä arvelin,\ntuulen -- --\"\n\n\"Meillä ei ole paras myötätuuli, jos sinun tuuliviiriisi on\nluottamista\", vastasi vanha herra -- \"mutta minä luulen että erehtyy,\njos luottaa siihen. Minä purjehdin kuninkaanjahdilla. Sen laivan minä\ntunnen: se luovii aika hyvästi vastatuuleen. Sitäpaitsi minä ymmärrän\nitsekin vähän purjehtimista, ja meillä on drotsi Pietarissa hyvä\nperämies. Hyvästi!\"\n\nNäillä näennäisesti välinpitämättömillä sanoilla, jotka vanha\nvaltaneuvos lausui erikoisella painolla, vaikka mitä rauhallisimmalla\nilmeellä, oli herra Lavelle vakava ja peloittava merkitys, joka melkein\nlamautti hänet puhumattomaksi. Hän kumarsi hämillään ja kohteliaasti,\nja saattoi vieraansa ovelle. Vanha Jon ojensi vielä kerran Inge\nneidolle kätensä kiivaudella ja sydämellisyydellä, joka oli hänelle\nharvinaista. Drotsi Pietari tervehti häntä katseella, joka tunki\nlohduttaen ja hyväätehden hänen sielunsa läpi, ja mestari Martinus\nkiitti vielä kerran siitä ilosta, jonka hänen laulukirjansa oli suonut\nhänelle. Ingefrid-rouva ja Cecilia neito, yhtävähän kuin kanslerikaan\neivät aavistaneet syytä hänen pahoinvointiinsa. Naiset eivät sallineet\nhänen saattaa heitä ovelle; he syleilivät häntä sydämellisesti ja äiti\nneuvoi hänelle monenlaisia kotilääkitsemiskeinoja, jotka hän tiesi\näkkinäistä sydämenahdistusta auttavan.\n\nHe olivat tuskin ehtineet ulos ovesta, kun Inge neito purskahti\nkiihkeään itkuun, heittäytyen molemmat kädet silmillään tuoliin.\nHän istui näin liikkumattomana pari minuuttia. Kun hän otti kädet\nsilmiltään, seisoi hänen isänsä hänen edessään.\n\n\"Mitä nyt? Mitä tämä tämmöinen käytös merkitsee? Lapsi!\" -- kysyi hän\nmelkein kovalla äänellä. -- \"Rakas, paras Inge!\" lisäsi hän hellemmin,\n\"toinnu toki! Mikä sinua vaivaa?\"\n\n\"Isä, isä!\" huudahti hän kiivaasti ja nousi -- \"onko vieras ritari\nvielä sinun salakammiossasi?\"\n\n\"Ei sinulla ole oikeutta kysellä minun virka-asioitani!\" sanoi isä\nhämmentyen. \"Minä en kärsi tällaista sekaantumista asioihini. Mene\nhuoneeseesi ja laita minun matkalaukkuni kuntoon! Puolen tunnin kulutta\nminä matkustan täältä.\"\n\n\"Sinä matkustat, isä! Jätätkö minut tänne yksin? Miten kauan viivyt\npoissa?\"\n\n\"Pari päivää vain. Minulla on tärkeitä virkatehtäviä. Ethän ole\nennenkään pelännyt jäädä yksin. Minä pidän huolen linnan vartioimisesta\npoissaollessani. Sinä voit olla rauhallinen -- --\"\n\n\"Sinustakin, isä? Ei, ei, minä en kestä tätä kalvavaa vaitioloa. Saat\nsen tietää, isä! -- minua kauhistaa sinun salaiset aikeesi, -- minua\nvapisuttavat sinun hirvittävät ystäväsi, -- minä kärsin hirveintä\ntuskaa sinun sielusi tähden --\"\n\n\"Raivoatko sinä, tyttö!\" huudahti levoton isä suuttuneena ja polkaisi\nkiivaasti jalkaa, \"oletko sinäkin liittoutunut minua vastaan? Eikö\nsiinä ole kylliksi, että minun itsevaltias sukulaiseni ja hänen\nkätyrinsä hätyyttävät minua minun omassa talossani, uhaten minua\nsalaisesti tyranninvallallaan? Tuleeko minun omasta lapsestani minun\npettäjäni? Pettävätkö ja ilmiantavatko minun omaiseni minut senvuoksi,\nettä minä puhellen tuttavallisesti ystävieni kanssa salakammiossani?\nMene huoneeseesi, lapsi, elä itke! Elä ainakaan itke muiden nähden!\nVaro kieltäsi, että lapsellisessa ymmärtämättömyydessäsi et saata isäsi\nhenkeä vaaraan. Sinä et ymmärrä arvostella minun tekojani, ja minun\nsielustani sinun ei tarvitse huolehtia! -- minä tiedän mitä teen: minun\nsielunpaimeneni on mies, joka paremmin ymmärtää sieluni autuuden kuin\nsinä ja tunnontarkka drotsi Pietari. Tee niinkuin sanon, lapseni, ja\nole järkevä! Minulla ei ole sitten enää aikaa tulla sinulle hyvästi\nsanomaan. Se herra, jonka kanssa minä matkustan, on minun ystäväni,\nja mies, johon minä voin luottaa. Hyvästi!\" Näin sanoen poistui hän\nnopeasti. Onneton tytär ei enää itkenyt. Hän näytti rauhalliselta,\nmelkein jäykistyneeltä, ja poistui huoneeseensa isänsä käskyä\ntäyttämään.\n\nHän oli tuskin ehtinyt saada isänsä matkakapineet kuntoon, kun jo eräs\nratsumies astui sisään niitä hakemaan. Vieras, kookas mies oli täysissä\nrautavarustuksissa, kasvoillaan hurja, uhkamielinen ilme.\n\n\"Mikä on sinun nimesi? Ja kuka on sinun isäntäsi, kansalainen?\" kysyi\nInge neito, katsellen häntä rauhallisesti ja terävästi.\n\n\"Täällä minun ei tarvitse pelätä rehellistä nimeäni!\" vastasi mies\nJuutilaisella murteella \"Minua kutsutaan pitkäksi Mads Judeksi.\nMinun herrallani on parempi nimi, mutta sitä minä en tohdi mainita\nsjellantilaisella alueella. Sellaisen herran ei kannata näyttää\nkasvojaan näin typerälle väelle. Hän ei astukaan jalkaansa tälle\nmaalle muuta kuin kiilloitetussa teräksessä kiireestä kantapäähän,\nja se joka vain näkee hänen silmänsä kypäräsilmikon läpi, saa heti\nvatsakouristuksen, lukuunottamatta teidän isäänne, pikku neiti, hän on\nrohkea mies, sen olen huomannut. Ja sukuun näytte tekin tulevan.\"\n\n\"Mads Jude?\" toisti Inge neito. \"Minunko kamarineitini, Elsan lemmitty?\"\n\n\"Niin olenkin, pikku neiti\", myhähteli mies, partaansa pyyhkäisten.\n\"Pienoinen morsian on hyvä olemassa aina matkan varrella; ei siitä ole\nvahinkoa: se on hyväksi sekä ratsumiehelle, että hänen hevoselleen.\nMutta tuolla minun isäntäni jo astuu alas laivarantaan. Hyvästi,\npikku neiti!\" Hän tarttui nopeasti parilla sormella jotenkin painavan\nmatkalaukun hihnoihin, heittäen sen selkäänsä. Inge neito oli astunut\nikkunaan. Elsa seisoi ovessa sanoakseen vielä kerran hyvästi komealle\nsulhaselleen, mutta tällä ei ollut aikaa pitkiin ja liikuttaviin\njäähyväisiin. Hän suuteli tyttöä vain sivumennen kapeassa käytävässä,\ntyönsi hänet syrjään ja kiirehti herransa jälkeen.\n\nInge neito seisoi kuin kiinninaulittuna ikkunassa. Hän näki isänsä,\ntiukasti matkapäällysvaippaansa kietoutuneena, kulkevan linnanpihan\npoikki, pitkän mahtavan ritariolennon rinnalla, joka mustassa\nteräshaarniskassaan, pitkin, ylpein askelin astui linnanporttia kohti.\nLinnanherra pysähtyi pari kertaa, niinkuin olisi unohtanut jotakin\ntai epäröisi. Vasta suuren porttiholvin eteen kookas uros pysähtyi ja\nkääntyi. Inge neito näki nyt, että musta kypärä silmikko peitti hänen\nkasvonsa. Hän kohotti rautapukuisen käsivartensa ja viittasi. Ritari\nLave epäröi vielä hetken. Silloin helähti vieraan ritarin miekka\nkovaa pihakivitystä vastaan. Hän viittasi taas käskevällä käsivarren\nliikkeellä, niinkuin sotapäällikkö ja kääntyi. Ritari Lave seurasi\nnopeasti häntä, ja he katosivat molemmat pimeään porttiholviin. Inge\nneidosta tuntui kuin olisi tuo peloittava rautauros vetänyt hänen\nisänsä perikadon syvyyteen. \"Armias Jumala! Stig Andersen itse!\"\nhuudahti hän ja kaatui tainnoksiin lattialle.\n\nTointuessaan hän huomasi olevansa neitostensa sylissä, ja pikku Elsa\nkaikessa kevytmielisyydessään oli melkein valmis itkuun rakkaan\nemäntänsä tähden. Pian Inge neito kuitenkin oli toipunut. Joku ajatus\noli välähtänyt hänen mieleensä, ja näkyi antavan hänelle voimaa ja\nrohkeutta. Hän nousi äkkiä ja poistui kamarineitostensa luota. Hän\nastui isänsä salakammion ovelle, avainnippunsa kädessään. Hän jäi\nmiettiväisenä seisomaan ovelle, koperoiden levottomasti avaimia;\nmutta ihmeekseen hän huomasi salakammion oven olevan raollaan. Hän\ntarkasti lukkoa ja huomasi sen olleen lukitun, mutta luultavasti niin\nlevottomasti ja kiireellä, että teräsjänne, joka sitä kiinnitti, oli\nlauennut. Tämä huomio poisti häneltä viimeisetkin epäilykset; hän\nastui päättäväisesti kynnyksen yli ja katseli ympärilleen. Ensiksi hän\ntarkasti hänelle hyvin tuttua muuriin upotettua salakaappia, jossa\nhänen isänsä aina säilytti salaisimmat kirjeensä. Teräsnappula, jolla\nkaappi voitiin avata, kimalteli hänen silmissään kuin vaarallisen\nkäärmeen pää. Hän painoi teräsnappulaa ja ovi avautui. Nippu papereita\nja kirjeitä tuli hänen näkyviinsä, ne hän tunsi: vähän ennen herttua\nWaldemarin käyntiä heidän luonaan viime vuonna, oli hän nähnyt isän\nhyvin levottoman näköisenä vastaanottavan tämän helposti tunnettavan\nnipun eräältä iloiselta, lihavanlaiselta mieheltä, joka oli laulellut\niloisia lauluja renkituvassa ja auttanut palvelijoita keittiössä\nruuan laitossa. Että nämä kirjeet olivat tärkeitä ja niiden sisältö\nvaarallinen, oli hänelle liiankin selvää. Heittämättä silmäystäkään\npapereihin, hän sulloi ne isoon rautakirstuun, joka oli tyhjänä\nja avonaisena oven vieressä, ja jossa isän oli tapana säilyttää\nkuninkaalliset tullirahansa. Hän lukitsi kirstun ja piiloitti avaimen\npovelleen. Sitten hän vaipui ääneti rukoilevaan asentoon, jääden\nkoko päiväksi yksinäiseen salakammioon. Heti pimeän tultua hän\nlaahasi suuren rautakirstun salaa linnanpuistoon, jossa hän suurilla\nponnistuksilla kaivoi sen maahan, salmen luona olevaan kumpuun.\n\"Jumala antakoon minulle anteeksi!\" huokasi hän syvään. \"Hän on minun\nisäni, minä hautaan hänen häpeänsä -- minä pelastan hänen nimensä ja\nkunniansa. Mutta pois poveltani tuon hirvittävän salaisuuden avain, se\npainaa minua raskaana taakkana.\" Ikäänkuin voimakkaan pelon valtaamana\nhän otti avaimen poveltaan ja heitti sen koko voimallaan syvään\nsalmeen, joka kohisi törmän juurella. Sitten hän palasi hiljaa ja\najatuksiinsa vaipuneena takaisin linnan.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESYHDES LUKU.\n\n\nAarhuusin läänissä, Felballen pitäjässä, Eteläisessä kihlakunnassa,\nsijaitsi Möllerupin kuuluisa linna joen lähellä, jonka rannalla\noli muutamia vesimyllyjä; ympärillä oli synkkä, puolen peninkulman\nlaajuinen metsä. Linna oli hyvin varustettu, rakenteeltaan jykevää\ngootilaista tyyliä. Raskaat harmaakivi-muurit ympäröivät sitä, ja\npäärakennuksen keskiosasta kohosi korkea, neliskulmainen torni. Linnaa\nsuojasivat multavallit ja leveät haudat sekä sisä- että ulkopuolelta.\nSiellä asui kuuluisa ja mahtava Stig Andersen perheineen. Hän oli\nitse rakentanut tämän linnan ja varustanut sen muureilla. Sen torni\nnäkyi hyvin etäälle metsän yli. Tornin laakealla katolla seisoi yötä\npäivää neljä, voimakasta rautapukuista miestä, jotka taukoamatta\ntuijottivat kuhunkin neljään ilmansuuntaan niinkuin patsasurhot\nKoldingen linnassa. Raskas vipusilta oli aina nostettuna, ja\nporttiholvin yläpuolella leijui suuri lippu, jota koristi linnanherran\nvaakuna: sinisellä pohjalla seitsenhaarainen tähti, valkosiipisen\nkypärän alla. Valleilla oli suuria kivilinkoja, jonkinlaisia suuria\npuukoneita, joilla voitiin lingota äärettömän raskaita kiviä. Suurilla\nkustannuksilla oli marski koonnut tänne joukon puolustuskoneita, jotka\nosaksi saksalaiset asetaiturit olivat valmistaneet Roeskildessä.\nTäällä nähtiin hirvittävät siilit, joiden selässä olevilla tammisilla\npiikeillä tahdottiin musertaa parittajat. Täällä nähtiin myöskin nuo\nhirvittävät, käyrillä, terästetyillä piikeillä ja rautaketjuilla\nvarustetut nuijat, joilla piirittäjät alhaalta vangittiin ja vedettiin\nylös valleille. Työntökärryt tulisia kiviä varten olivat yötä päivää\nvalmiina puolustautumisen varalle. Seitsemän sataa rautapukuista miestä\nvartioi linnaa. Siellä vallitsi järjestys ja hiljaisuus, joka osoitti\nmitä ankarinta sotakuria. Tummat rautamiehet liikkuivat keskenään\näänettömästi ja hiljaa, antaen pelottavan kuvan linnassa vallitsevasta\nsynkästä tunnelmasta.\n\nMahtava linnanherra ei ollut itse kotona, mutta häntä odotettiin joka\npäivä, ja linna oli täynnä hiljaisia, vakavia vieraita. Salaisen merkin\nkuultua laskettiin joka yö vipusilta, ja portti avattiin äänettömille,\nnaamioituille herroille, joilla oli yllään harmaa veljesten viitta tai\ntäydelliset ritarivarustukset. Suuressa ritarisalissa ja korkeissa,\nholvikattoisissa huoneissa nähtiin joka päivä suuremman joukon vieraita\nliikkuvan. Veitset ja muut pöytäkalustot kilahtelivat, mutta sieltä ei\nkuulunut minkäänlaista kovaäänistä puhetta eikä seurusteluilon ääniä.\nVieraiden joukossa ei ollut ainoatakaan naisolentoa; mutta syrjäisessä\nlinnan siipirakennuksessa asuivat linnan naispuoliset asukkaat melkein\nluostarimaisesti erotettuna miesten sotilaallisesta yhdyskunnasta.\n\nOli iltapäivä, kolme päivää senjälkeen kun ritari Lave oli lähtenyt\nFlyndenborgista rautapukuisen ritarin kanssa, jonka Inge neito heti\nniin suureksi kauhukseen tunsi mahtavaksi marskiksi. Möllerupin\nholvikattoisessa naissalissa istui äänetön, mustapukuinen ritarin\nrouva, kasvot suuren mustan hunnun peittäminä. Kahdella korkealla\nrahilla molemmin puolin häntä istui kaksi pikkutyttöä, myöskin\nmustiin puettuina. Ne olivat vaaleatukkaisia, sinisilmäisiä, somia\nlapsukaisia. Toinen tyttö oli melkein päätä pitempi toista, ja hänen\nkiiltävät palmikkonsa olivat kiedotut yhteen mustalla helminauhalla.\nHän näytti olevan noin neljäntoista vuoden vanha, hänen poskensa\nolivat niin kalvakat ja hänen ihonsa niin kuultavan valkoinen, että\nhän melkein oli kauniin marmorikuvan kaltainen, joka ihmeen kautta oli\nruvennut elämään, mutta vielä vain puoleksi kuului ihmismaailmaan.\nSyvä, hiljainen surumielisyys kuvastui hienoilta totisilta kasvoilta;\nhänen kärsimyksensä ei ollut ensinkään tuskallista eikä kalvavaa,\nvaan sitä pehmensi niin hurskas ja ystävällinen ilme, niinkuin hän\njo olisi voittanut hyvin suuren surun ja olisi löytänyt kadonneen\nlapsenilonsa siitä vieraasta ja salaperäisestä maailmasta, johon hän\nnäytti kuuluvan. Hän istui sylissään kuvakudos, johon hän silkki-\nja kultalangalla kirjaili pyhää neitsyttä ynnä vapahtajaa lapsena,\nenkelien sädekehän ympäröimänä. Nuoremmalla pienellä mustapukuisella\ntytöllä oli pellavankeltainen tukka, joka vapaina kiharoina valui\nkaulalle. Hän ei näyttänyt olevan yhdeksää vuotta vanhempi, ja hänellä\noli iloiset, hyvin vilkkaat lapsenkasvot, hehkuvan punaiset posket\nja vilkkaat silmät, jotka eivät milloinkaan katsoneet rauhallisesti\nja joita hän aina räpytteli. Hän oli muuten miellyttävä lapsi, mutta\nkiivas, kärsimätön ja levoton kaikissa eleissään ja liikkeissään. Hän\nistui tuskin hetkeäkään hiljaa rahillaan, heitti usein luotaan pienen\nkäsityönsä, tarttui siihen uudelleen ja keksi tuhansia kujeita, joihin\nyhtä pian kyllästyi.\n\n\"Hiljaa, Rikke!\" sanoi hunnutettu nainen katsomatta lapseen ja\nvetämättä syrjään huntua. \"Haluatko takaisin lastenkamariin?\"\n\n\"Kyllä, mielelläni, äiti, siellä on paljon hauskempaa!\" sanoi pieni\nlevoton tyttö ja juoksi ulos.\n\nHunnutettu nainen huokasi syvään ja vaipui taas syviin mietteisiin.\nHän istui ja hieroi ruostepilkkuja pois suuresta, leveästä miekasta,\njoka oli hänen sylissään; mutta hänen näkyi olevan vaikea kiinnittää\najatuksiaan työhönsä, ja hänen kätensä vaipuivat usein toimettomina\nsyliin.\n\n\"Äiti!\" sanoi hiljainen, totinen tyttö kultakirjailunsa äärestä, \"minä\najattelen, mitä meidän herramme ja vapahtajamme sanoisi, jos hän vielä\nvaeltaisi täällä maan päällä ja tulisi tänne meidän luoksemme --\"\n\n\"Jos vanhurskas seisoisi joukossamme, lapsi\", vastasi äiti, \"niin\nkysyisi hän, miksi kosto viipyy niin kauan\".\n\n\"Oi äiti! Etkö sinä usko, että hän sanoisi saman, mitä hän sanoi\npyhälle Pietarille sinä yönä, jona viekas Juudas hänet petti?\"\n\n\"Sen minä olen unohtanut\" -- vastasi äiti, \"onko isä Antero opettanut\nsen sinulle? No, mitä hän sanoi?\"\n\n\"Onhan se pyhässä raamatussa, rakas äiti!\" Ja nyt hän luki\nkädet ristissä, laulavalla äänellä seuraavan paikan Matheuksen\nevankeliumista: \"pistä miekkas siallensa, sillä kaikki jotka miekkaan\nrupeevat, ne miekkaan hukkuvat. Taikka, etkö luule, etten minä\nvoisi vielä rukoilla minun isääni, lähettämään minulle enemmän kuin\nkaksitoistakymmentä legiota enkeleitä?\"\n\nÄiti vaikeni ja vaipui synkkiin mietteisiin. \"Sinä olet hurskas lapsi,\nMargaretani!\" sanoi hän viimeinkin, \"mutta sinä et ole rohkean isäsi\nkaltainen. Sinä olet vielä liian nuori ymmärtääksesi sitä hirvittävää\nvääryyttä ja kammottavaa häväistystä, joka on kohdannut tätä taloa.\nSinä et voi vielä ymmärtää minkä vuoksi sinun äitisi ei tahdo antaa\nainoankaan ihmisen koko maailmassa nähdä häväistyjä kasvojansa. Niillä\non pilkkuja, hirvittäviä pilkkuja, lapseni, jotka voidaan pestä\npois vain pesussa, joka on kallis, vaarallinen ja hirvittävä, mutta\nvälttämätön niinkuin ijankaikkinen kosto. Ei sinun äitisikään ole\nkokonaan unohtanut hurskasta lapsuudenoppiaan. Tiedätkö mitä meidän\nvanhurskas herramme ja tuomarimme sanoi, ennustaessaan sen äärettömän\nvääryyden, jonka hän saisi kärsiä? Se, jolla ei ole miekkaa, myyköön\nvaatteensa ja ostakoon sen! sanoi hän.\"\n\n\"Niin, oikein, oikein, tyttäreni Ingeborg!\" kuului nyt änkyttävä\nvanhuksen ääni eräästä naistuvan pimeästä sopesta -- \"niin on\nkirjoitettu. Se on Jumalan omaa sanaa. Ostakaa minulle miekka minun\nvaatteillani! Minä en tarvitse yhtään vaatteita -- kaikki maailman\nvaatteet eivät voisi peittää meidän häpeäämme.\"\n\nSe, joka näin oli puhunut, näyttäytyi nyt: pieni ukonrähjäke, kasvot\nkamalan kuihtuneet, kompuroi esiin. Punaisilla, puoleksi ummistaneilla\nsilmillä ei ollut näönvoimaa; hänen päänsä oli melkein kalju, näytti\nsiltä kuin olisi hiukset repimällä poistettu, sillä muutama valkoinen\nkihara vain oli jälellä. Vanhuksen takkuinen harmaa parta oli myöskin\nharvoina tupsuina kuin puoleksi pois revittynä; hänen laihat sormensa\nolivat koukkuiset ja hirveän pitkäkyntiset. Hänen pukunsa oli uutta,\nhienoa verkaa, mutta riippui riekaleina hänen ympärillään, ja hurja\nmielipuolen-ilme hänen kasvoillaan osoitti, että hän itse raivoissaan\noli näin repinyt itseään.\n\n\"Oi, isoisä parka!\" sanoi pieni Margareta -- \"nyt hän taas on saanut\nkätensä irti ja on repinyt itseään\".\n\n\"Juokse ulos hakemaan tänne pari pihamiehistä, lapseni!\" kuiskasi äiti\nnopeasti -- \"mutta kaikessa hiljaisuudessa, ehkäpä minä itsekin saan\nhänet rauhoittumaan\".\n\nPieni Margareta meni nopeasti ulos, kädet yhteen liitettyinä rinnalle\nkuin rukoukseen.\n\n\"Hiljaa, hiljaa, isä rakas!\" puheli nyt hunnutettu nainen, laskiessaan\nmiekan pöydän alle ja astui hitaasti häntä vastaan. -- \"Meidän aikamme\nei ole vielä käsissä, mutta se lähenee. Sinä saat ehkä vielä ennen\nkuolemaasi kuulla tyttäresi äänen, tarvitsematta sitä hävetä. Sinä olet\nvapaa näkemästä minua ja minun häväistystäni!\"\n\n\"Ha, ha!\" nauroi vanhus hurjasti -- \"sen vapauden otti vanha Palle\nLitle itselleen, kysymättä kuninkaalta tai paavilta lupaa siihen! Jos\ntahdot taas sitoa minut, niin tee se heti, mutta kiirehdi! Elä koske\nminun korpinkynsiini, minä varoitan sinua -- ne ovat kasvaneet hyvästi,\nvoidakseen repiä tiikerisydämen ja räpyttävät pukinsilmät. Mutta\nlupaathan sinä varmasti päästää minut irti ja itse ojentaa minulle\nToken miekan, kun aika on tullut!\"\n\n\"Sen olen kalliisti ja pyhästi luvannut ja vannonut sinulle rakas isä!\nMutta silloin sinä et myöskään saa tehdä pahaa itsellesi tai meille\nmuille, vaan pitää lujana minkä lupasit minulle!\"\n\n\"Hyvä on, sido minut taas, lapseni, ja saata minut takaisin\nhuuhkajan-luolaani! Tyttäreni, sinä puhuit miekasta, ja minä luulin\nhetken tulleen. Siihen on vielä pitkältä, pitkältä. Siitä on nyt\nkulunut yhdeksän pitkää talvea. Minussa ei ole enää paljon elonvoimia\n-- ja minä en voi kuolla ennenkuin se on tapahtunut, -- senhän sinä\ntiedät.\"\n\n\"Onneton isä!\" huokasi kookas naisolento polvistuen ja ojentaen\nlaihat kätensä häntä kohden. Hän tarttui hiljaa ukon kouristuneisiin,\nväriseviin käsiin, joita hän suuteli kunnioittavasti harson läpi, ja\nsitoi ne mukavasti silkkinauhalla ristiin hänen selkänsä taakse. \"Nyt\nsinä taas olet sidottu, isä kulta!\" jatkoi hän ja nousi. -- \"Anna minun\nnyt saattaa sinut takaisin odotuskomeroosi! -- Elä joudu epätoivoon!\nSovituksen päivä koittaa vielä varmasti: se ei ole kaukana.\"\n\nÄänettömänä ja hiljaa seurasi tutiseva vanhus häntä takaisin soppeensa,\njohon lyyhistyi, kuin olisi nukahtanut.\n\nPieni Margareta palasi nyt mukanaan kaksi pihamiestä, jotka jäivät\nliikkumattomina seisomaan ovelle.\n\n\"Saatte mennä, minä en tarvitse teitä\", sanoi talonrouva ja viittasi\nheidät poistumaan. Pihamiehet kumarsivat kunnioittavasti onnettomalle\nemännälleen ja poistuivat hiljaa.\n\n\"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty! Isoisä nukkuu nyt taas rauhallisesti\",\nsanoi pieni Margareta istuutuen hiljaa työnsä ääreen. Kun äiti ja tytär\nolivat istuneet hetken aikaa ääneti, ja kuolemanhiljaisuus vallitsi\nheidän ympärillään, kuului hevoskavioiden töminää pihalta. \"Kuuletko,\nnyt taas tulee vieraita\", sanoi Margareta. \"Sieltä saapuu vielä lisää\nisän ystäviä meitä puolustamaan.\" Hän astui ikkunan luo. \"Se olikin isä\nitse, vieras herra mukanaan!\" sanoi hän nopeasti. -- \"Hän laskeutuu\nsuurelle kivelle portaiden viereen. Jumalan kiitos, että hän tuli!\nVieraiden paljous melkein peloitti minua.\"\n\nOnneton äiti kuuli tytön uutisen liikutuksella, joka ilmaisi hetken\niloa. Hän nousi nopeasti, mutta istuutui takaisin syvään huoaten,\nsanaakaan sanomatta.\n\nMöllerupin suuressa ritarisalissa odotteli kolmetoista totista vierasta\nlinnanherran saapumista. He olivat istuutuneet pitkän, mustalla\nveralla peitetyn tammipöydän ympäri, joka oli keskellä salia. Pöydän\nympärillä oli kahdeksantoista tuolia. Yksi tuoleista oli korkeampi\nkuin muut ja punaisella sametilla verhottu. Se oli tyhjä. Tämän\nvasemmalla puolen oli myöskin vapaa istuin; mutta oikealla puolen\nsamettituolia istui paksu Hallandin Jaakko kreivi, ojennellen sääriään\nja rummutellen pöytään sormillaan. Hänen ja hänen veljensä Niilo\nHallantilaisen välillä, joka ulkomuodoltaan ja olennoltaan muistutti\nhäntä, istui kunnioitusta herättävä tuomiorovasti, mestari Jens\nGrand, katsellen vakavan tutkivalla katseella kokoontuneita herroja,\njoista useimmat olivat hänen sukulaisiaan, laskien itsensä ylpeydellä\nkuuluviksi suuren Absalonin sukuun. Hän näytti erityisellä mielihyvällä\nkatselevan neljää ritaria, joiden synkät kasvot ja uhkamielinen ilme\nosoittivat tyytymättömyyttä ja rohkeaa kostonhalua: ne olivat herra\nJaakko Sinijalka, Arvid Pentin poika, Pietari Jaakonpoika ja Niilo\nKnuutinpoika Skånesta, jotka kaikki olivat kunnostautuneet Stig\nAndersenin ja Jaakko kreivin johdolla ruotsalaisessa sodassa, mutta\nolivat päälliköittensä ohella joutuneet epäsuosioon omavaltaisesti\npannessaan edellisen Ruotsin kuninkaan viralta. Vastapäätä\ntuomiorovastia istui komea, nuori herra, jonka kasvojen ilme oli ylpeä,\nmutta samalla iloinen ja kevytmielinen, hän oli herttua Waldemarin\nvankilatoveri Sjöborgin linnassa, ritari Tyko Abilgaard. Lähinnä häntä\nistui mies, joka kauan oli tunnettu yhdeksi kuninkaan uskollisimmista\nmiehistä: kamariherra Ove Dyre. Hän ja vierustoverinsa, Pietari Porse\nolivat äsken julkisesti rikkoneet välinsä kuninkaan kanssa erään\nsaatavan tähden, jota kuningas ei ollut suostunut maksamaan, ja jonka\nvuoksi he olivat vedonneet itse Ruotsin Maunu-kuninkaaseen. Kaikkia\nnäitä herroja näkyi viisas tuomiorovasti mielihyvällä katselevan.\nVanhempaa aatelista aseenkantajaa, Åke Kaggea, jonka kuningas oli\nsyrjäyttänyt, ja joka kauan turhaan oli odottanut ritarilyöntiä, näkyi\ntuomiorovasti myöskin katselevan erityisellä mielihyvällä. Mutta hän\nheitti epäluuloisen katseen tämän pitkään naapuriin, jonka viekkailla\nkasvoilla loisti itserakas hymy, ja joka näkyi pitävän itseään hyvin\ntärkeänä henkilönä tässä salaisessa neuvostossa. Se oli kuninkaan\nkaksimielinen huvitteluneuvos, viekas kamaripalvelija Raane.\n\nTyhmänylpeä, ylimielinen ilme kasvoilla istui keskellä tätä seuraa\npieni, kömpelö, komeasti puettu herra, tikarinkahva timanttien\nkoristamana, ja suuret kultakäädyt paksun härkäkaulan ympärillä.\nHänen ahnailla kasvoillaan kuvastui suuttumus ja kiukku, ja hän näkyi\nkyllästyneen pitkään vaitioloon. Se oli norjalainen merirosvopäällikkö,\nVähä-Alfin jaarli: \"No perhana vieköön, kauanpa kestää ennenkuin hän\nhevosensa selästä laskeutuu!\" -- keskeytti hän lopulta vaitiolon --\n\"hän menee tietysti ensin vaimoa lohduttamaan, saatte nähdä. Minä\nolen ratsastanut kolme luontokappaletta kuoliaaksi ehtiäkseni tänne\najoissa, ja sittenkin minä saan odottaa. Minulla on täpärältä aikaa, ja\nminä olen jo istunut tässä puoli tuntia, kuin tyhjä tynnyri, saamatta\nmärkää tai kuivaa suuhuni. Minulla ei ole kuin kolme sanaa sanottavana\nteille kuninkaaltani, hyvät herrat, mutta ne ovat kullan arvoisia;\nmutta, jos te saatatte aikani liian pitkäksi, niin minä ratsastan,\nJumala paratkoon, heti tieheni, ja silloinpa nähdään mitä hyötyä teidän\nkuiskauksistanne ja happamista naamoistanne on!\"\n\n\"Korkea-arvoinen herra jaarli!\" vastasi heti mestari Grand. \"Tuonlaisen\npikaratsastuksen jälkeen täytyy teidän välttämättömästi ensin saada\nsydämenvahviketta, ennenkuin mietitte vakavia asioita. Tahdotteko\nseurata minua viereiseen huoneeseen, siellä on ihanaa kinkkua ja\nerinomaista vanhaa viiniä, jonka veroista tuskin olette ryöstänyt\nainoastakaan meidän luostaristamme.\"\n\n\"Kas, sepä joltakin kuuluu!\" murahti jykevä herra paikaltaan nousten.\n-- \"Te olette mies, joka ymmärrätte sekä sielun että ruumiin parasta:\nte tiedätte minkä tarpeessa rehellinen merimies on kirotussa sisämaan\nilmassa. Paholainen pistäköön jalkansa isännättömään, naisettomaan ja\nviinittömään taloon. Tulkaa siis! Mutta pieni sydämenvahvistus vain!\"\nlisäsi hän miettiväisesti: \"jos minä kunnollisesti asetun juomapöytään,\nniin saatte tuskin sanaakaan minusta tänään näissä typerissä\nmaaselkkausjutuissanne.\"\n\nMestari Grand tarttui nyt nopeasti häntä käsivarteen, vieden hänet\nmukanaan ritarisalista.\n\n\"Pyhän Knutin nimessä! Luulenpa, että seuraan heitä!\" sanoi Jaakko\nkreivi nousten. -- \"Hyvä sotatoverini, marski, ei kuitenkaan taida\nmuistaa ketä hän on kutsunut vieraikseen.\"\n\n\"Tuossa hän on, tuossa on marski!\" sanoivat ritarit toisilleen, ja\nkreivi Jaakko jäi seisomaan, sillaikaa kun kaikki herrat nousivat\nja katselivat jännityksellä ovelle, joka avattiin mahtavalle\nlinnanherralle. Ylpeänä ja majesteetillisena astui tuttu sankariolento\nkynnyksen yli, yllään suuri ritarihaarniska, ja kypärän silmikko\nsuljettuna. Häntä seurasi ritari Lave Litle, joka katseli levottomana\nympärilleen ja näytti hyvin hätääntyneeltä huomatessaan kamaripalvelija\nRaanen.\n\nMarski tervehti ääneti seuraa ja astui pöydän luo, jossa asettui\nseisomaan samettituolin vasemmalle puolen. Sitten hän työnsi\nkypäränsilmikkonsa syrjään ja tarkasteli terävällä, tutkivalla\nkatseella seuraa.\n\nAnkaran, voimakkaan sotapäällikön kasvoilla oli melkein kammottavan\ntuskan ilme, joka vaikutti omituisesti kaikkiin. \"Istukaa!\" sanoi hän\nhilliten ääntään. \"Minun appeni ja vaimoni yhtyvät meidän päätöksiimme,\nheidän paikkansa jäävät vapaiksi. Mutta minä kaipaan kahta tärkeää\nmiestä --\"\n\nSamassa avattiin sivuhuoneen ovi, ja mestari Grand talutti lepytetyn\njaarlin saliin. He tervehtivät molemmat ääneti. Ja istuutuivat\npaikoilleen. Kookas marski yksin jäi seisomaan.\n\n\"Teljetkää ovet, me olemme kaikki saapuvilla\", sanoi hän nyt niille\nkahdelle, jotka istuivat pöydän alipäässä.\n\nAseenkantaja Kagge ja kamaripalvelija Raane nousivat ja asettivat\ntelkeet salin molemmille oville. He palasivat takaisin paikoilleen,\nja nyt vallitsi jännittävä hiljaisuus, kaikkien katseiden kiintyessä\nmarskiin.\n\n\"Uskolliset ystävät, te tiedätte kaikki, minkävuoksi me taas olemme\nkokoontuneet tänne\", alkoi vihdoin vakava marski puhua syvällä,\nhillityllä äänellään, josta kuvastui voimakas, vaivoin tukahutettu\nsuuttumus ja kiukku. \"Te tiedätte kaikki, minkä vuoksi tämä linna\nyhdeksän vuotta on ollut surun ja kauhistuksen asuntona. Minä julistin\nsen Tanskan kansalle ja koko maailmalle sinä hetkenä, jolloin minä\nViborgin käräjillä kieltäydyin vannomasta uskollisuutta Tanskan\nkuninkaalle ja vannoin kostavani häpeän tai kuolevani. Se ei ole\nvielä tapahtunut, ja vielä marski Stig Andersen elää. Jos minä olisin\nviivytellyt näin kauan kurjasta pelosta, ja jos minä mieluimmin olisin\ntahtonut olla kerskailija ja valapatto kuin uskaltaa elämäni kunniani\ntähden, silloin saisitte kaikki ylenkatsoa minua -- silloin kohotkoon\njokainen veripisara minun ruumiissani häpeän punaksi poskilleni minun\nystävieni ja sukulaisteni nähden. Mutta te näette, minä en häpeä! Minä\nolen rauhallinen ja kylmä, niinkuin sen miehen tulee olla, joka osasi\nsalata kostonsa kunnes hiuksensa harmaantuivat ja antoi ajatuksensa\nkasvaa kunnes se kypsyi. Oman häväistykseni minä olen kantanut näin\nkauan teidän tähtenne ja isänmaan tähden. Minulla on ollut suurempi ja\ntärkeämpi päämäärä edessäni kuin ainoastaan häpeäpilkun poistaminen\nomasta ja taloni kunniasta. Vielä ei ole suuren sovituspäivän hetki\nkäsissä, mutta se lähenee. Pois kärsimättömyys, hätäileminem ystävät!\nJa varmasti se koittaa. Minä en näe täällä ainoatakaan miestä, jota ei\ntämä sama itsevaltias olisi syvästi loukannut, ja jolle hän ei olisi\ntehnyt vääryyttä. Minä olen vannonut hänelle kuoleman ja kadotuksen.\nMutta ei kenelläkään teistä ole niin paljon kostettavaa kuin minulla --\nniinkauan kuin Stig Andersen jaksaa odottaa, voitte tekin.\"\n\nJaakko kreivi teki kärsimättömän liikkeen, aikoen ruveta puhumaan,\nmutta marskin katse sai hänet heti vaikenemaan.\n\n\"Nyt ei ole kysymyksessä vain yksityisen miehen kostonaikeet\", jatkoi\nmarski, \"on kysymyksessä enemmän kuin koko meidän sukumme turma tai\nmenestys yhteensä. On kysymyksessä harhaanjohdetun, mutta kuitenkin\njalon, sorretun ja onnettoman kansan pelastus. Ei ole kylliksi,\nettä syöksemme hallituksesta itsevaltiaan, joka halveksii maallisia\nja jumalallisia lakeja, sortukoon hän, mutta valtaistuin pysyköön!\nSyöstessämme kruunatun roiston, me emme saa ajatella vain omaa\nturvallisuuttamme ja omia oikeuksiamme, mutta meidän täytyy säilyttää\nvaltaistuin arvokkaammalle hallitsijalle. Me toivoimme jo löytäneemme\nhänet, ja me toivomme vieläkin; mutta hänen vangitsemisensa esti meidän\nsuuren aikeemme. Hänen valansa ja lupauksensa ovat riistäneet meiltä\nhänen osanottonsa tähän neuvotteluun, me emme nyt näe häntä täällä\njoukossamme, hänen koroitettu istuimensa on tyhjä. Kuitenkin hänen\nritarillinen ystävänsä ja vankeustoverinsa on täällä, myöskin hänen\nrippi-isänsä, viisas, kunnianarvoisa tuomiorovasti on täällä. Puhukaa,\nhyvät herrat! Mitä voimme odottaa herttualta?\"\n\n\"Paljon -- mahdollisimman paljon!\" sanoi drotsi Tyko Abilgaard nousten.\n\"Nämä eivät ole suoranaisesti minun herrani ja ruhtinaani sanoja, vaan\nminun omiani. Vala sitoo hänen kielensä, mutta minä tunnen hänet:\nMinä voin panna pääni pantiksi teille siitä, että hän nyt, niinkuin\nennenkin, on teidän ystävänne ja salainen suojelijanne, ja että hän\nastuu voimakkaasti toimimaan kun hetki on käsissä.\"\n\n\"Minä vahvistan nämä sanat!\" alkoi mestari Grand juhlallisesti puhua ja\nnousi arvokkaana paikaltaan. \"Meidän salaisesti valitsemamme David on\nvalinnut minut tänne puhumaan puolestaan. Minä olen henkeni kaupalla\nosoittanut hänelle tien vapauteen, niinkuin te toivoitte. Hän palvelee\nnyt mielipuolta Saulia siksi kunnes tuomionpäivä koittaa. Hän on liian\nomantunnonmukainen rikkoakseen valaansa. Hän on liian ylpeä pyytääkseen\nkristikunnan isän hänet siitä päästämän. Hän ei nyt tahdo eikä voi\nottaa julkisesti osaa teidän suuriin aikeisiinne. Hän ei tahdo eikä\nhän saa mitään tietää siitä, mitä hänen ystävänsä päättivät isänmaan\nvapauttamiseksi. Mutta kun hetki on käsissä, jota hän rauhallisessa\nitsensä kieltämisessä odottaa, kun tie ja paikka ovat hänelle avoinna,\nsilloin hän kirkon ja Kaikkivaltiaan avulla astuu esiin, ja päättää\nkunnialla tehtävämme. Sen minä tohdin vannoa teille hänen nimessään ja\nhänen korkeasti ruhtinaallisen sielunsa kautta.\"\n\n\"Hyvä!\" Stig Andersen ryhtyi taas puhumaan. -- \"Meidän täytyy luottaa\nkahteen näin luotettavaan todistajaan. Mutta itsevaltiaalla on viisaita\nja rohkeita ystäviä. Suuri osa soaistua kansaa pysyy uskollisena\nhänelle ja pojalle. Ellemme ole varmoja Norjan jalon kuninkaan\navustuksesta, niin on meidän aikeemme suoranaista uhkapeliä. Minä\nnäen joukossamme meidän uskollisen, liittoutuneen ystävämme, rohkean\njaarli Alf Tönsbergin. Se vastaus, jonka hän tuo meille kuninkaaltaan,\nmäärätköön, milloin on aika toimia.\"\n\n\"Jopa viimeinkin, saakeli soikoon, tulee minunkin vuoroni puhua!\"\nmörähti merirosvopäällikkö, joka kauan oli istunut kärsimättömänä\nja hieronut tikarinkahvansa jalokiviä. \"Minun kuninkaani vastaus\non lyhyt ja hyvä, marski Andersen\", jatkoi hän kovaa ja nousi\nhitaasti ja mukavasti tuoliltaan, jääden seisomaan jalat haarallaan\nkuin keinuvalla laivalla. \"Te olette sanan ja toimen mies, sanoo\nminun herrani ja kuninkaani, ja hän teidän luotettava ystävänne\nonnessa ja onnettomuudessa. Teidän ystävänne ovat myöskin hänen, ja\njoka uhkaa teidän henkeänne, se joutuu tekemisiin hänen kanssaan.\nTeidän salaisista neuvotteluistanne hän ei juuri välitä; mutta hän\ntahtoo uskollisena ja rehellisenä norjalaisena julkisesti puolustaa\nteitä kaikkia vihollisia vastaan, ja auttaa teitä laivastollaan\nkun tarvitaan. Hänen maansa ja valtakuntansa on teille ja teidän\nystävillenne avoin, jos sattuisi vastoinkäyminen kohtaamaan, ja\nminä, hänen jaarlinsa ja merisotapäällikkönsä, en jätä näitä rantoja\nlaivoineni ja miehineni niin kauan kuin olette pienen avustuksen\ntarpeessa ja täällä on jotakin mihin ryhtyä. Siihen nähden on kaikki\nselvää ja valmista. Siitä mitä te täällä päättelette minä en paljoakaan\nvälitä. Se mikä on mennyt sisään yhdestä korvastani, sen annan mennä\nulos toisesta. Loruista minä en välitä, ja valani minä nyt kerran\nolen vannonut teille. -- Mutta totta puhuen, täällä ollaan minun\nmielestäni liian hiljaisia ja happamia. Minä en myöskään kärsi salaisia\nneuvotteluja ja hienojen juonien punomisia. Minä en kelpaa muihin kuin\nkarkeihin tekoihin, joiden ohella voi huutaa kovaa ja lyödä rohkeasti.\nSanalla sanoen -- minä poltan vaikka koko Tanskan kaikkien teidän\nsilmienne edessä, jos siitä on apua! Muuten minä välitän viis' siitä\nkuka on kuninkaana maassa. Niin kauan kuin täällä saa hyvän saaliin,\nolen minä mukana, ja te tiedätte mistä minut tapaa. Elkää antako minun\nkuluttaa aikaani turhiin puheisiin, vaan sallikaa minun juoda tuolla\nsisällä teidän maljanne! Olettehan te ymmärtäneet minut?\"\n\n\"Täydellisesti, herra jaarli!\" vastasi marski. -- \"Vielä vain\nsana! Tahdotteko pitää lupauksen, jonka annoitte minun vaimoni\nsisarenpojalle, kamaripalvelija Raane Jonsonille, joka istuu täällä?\nSillä ehdolla hän tahtoo tulla meidän ystäväksemme. Hänen apunsa on\nmeille tärkeämpi kuin ehkä uskotte.\"\n\nMarskin näin puhuessa oli kamaripalvelija Raane noussut ja lähestynyt\njaarlia.\n\n\"Sinäkö haluaisit langokseni, poika?\" kysyi jaarli hymyillen ja\nmitellen häntä ylpeällä katseella. \"No, sen minä ainakin sanon, että\nminun mielestäni sinä et ole miehen näköinen, joka voi kosia jaarlin\ntytärtä. Minä annoin sen lupauksen herttualle ollessani aimo hutikassa,\nja epäilenpä tyttäreni siihen suostuvan. Mutta, jos sinä olet yhtä\nviisas kuin miksi sinua kehutaan, niin me voimme puhua siitä kun aika\njoutuu. Jos tyttö sinuun suostuu, hyvä on, silloin jaarli vastaa\nselvänä siitä mitä Tönsbergin kreivi on juovuspäissään höpissyt.\"\n\n\"Minun rohkea toiveeni ei ole ulottunutkaan pitemmälle, herra jaarli!\"\n-- vastasi Raane. \"Kun sopimus minun puoleltani on täytetty, niin minä\nnäytän teille, etten minä ole tähdännyt korkeammalle kuin mihin hyvästi\nvoin ulottua!\"\n\n\"Hyvä, huolensa päivällä kullakin!\" mutisi jaarli. -- \"Osoita minulle\nensin kunnon teolla mihin sinä kykenet, niin minä lyön sinut vielä\nkaupan päälle ritariksi, niin että ohuet olkaluusi rusahtavat.\"\n\n\"Sepä oli oivasti sanottu, herra jaarli! Kuulittehan te kaikki sen,\nhyvät herrat!\" sanoi Raane, katsahtaessaan rohkeasti ympärillä\nolijoihin. Senjälkeen hän astui viekkaasti hymyillen takaisin\npaikalleen, ja merirosvopäällikkö, sen enempää hänestä välittämättä,\ntervehti toisia herroja päätään nyökäyttäen ja poistui juomatupaan.\nKaikki istuutuivat marskin viittauksesta paikoilleen ja seurassa\nvallitsi taas kuolemanhiljaisuus.\n\n\"Me olemme jo kauan ja usein neuvotelleet yhdessä!\" alkoi marski\nsalaperäisesti puhua. \"Me tiedämme kaikki, että sen täytyy viimeinkin\ntapahtua. Vihdoinkin on hetki käsissä, jolloin voimme tehdä viimeisen,\nratkaisevan päätöksen. Mutta sitä, minkä me tänä hetkenä sielussamme\npäätämme, eivät edes nämä äänettömät muurit saa kuulla. Kieltävä ja\nmyöntävä merkki on kylliksi, ja me ymmärrämme toisemme.\" Sen sanottuaan\nhän kumartui kuiskaamaan kreivi Jaakon korvaan pari sanaa, johon tämä\nheti vastasi vakavasti päätään nyökäyttäen. Samalla tavoin kulkivat\nsalaiset sanat miehestä toiseen. Sen aikana vallitsi pitkä ja syvä\nhiljaisuus. Moni herroista mietti kauan ennenkuin kumarsi, ja niiden\njoukossa oli ritari Lave Litle. Hän oli valahtanut kuolonkalpeaksi\nkuullessaan sanat, jotka hänelle kuiskattiin. Viimeinkin hän teki\npäällään liikkeen, joka katsottiin nyökäytykseksi, mutta joka ennemmin\nnäytti tahdottomalta, suonenvedontapaiselta lihasvärähdykseltä. Sitten\ntuli kamaripalvelija Raanen vuoro. Marski katseli häntä läpitunkevin\nkatsein, eikä mestari Grand siirtänyt silmiään hänen kasvoiltaan.\nViekas kamaripalvelija oli kuullut kuiskatut sanat, hän oli niistä\nhyvin hämmästyvinään, mutta näytti samalla salaisesti nauttivan siitä,\nettä oli kaikkien huomion esineenä. Hän koetti olla hyvin arvelevan\nnäköinen, viivytellen antamasta myöntymyksen merkkiä. Kaikkien täytyi\nehdottomasti olla yksimielisiä aikeessa, jonka mitättöminkin heistä\nvoisi ilmiantaa ja tehdä tyhjäksi. Kamaripalvelija oli viimeinen ja\naseenkantaja Kaggen jälkeen alhaisin heistä kaikista arvoluokkaan\nkatsoen. Mutta kuninkaan uskottuna hän oli heille tärkeä mies, ja\nhän näytti ylpeydellä tuntevan kuninkaan elämän ja ehkä koko kansan\nmenestyksen tai kadotuksen riippuvan nyt yksinomaan hänen päänsä\npienestä liikkeestä. Kun hän vielä seisoi näin ajatuksiinsa vaipuneena\nnäyttäen epäröivän, koputettiin kolme kertaa lukittuun käytävänoveen.\nKaikki säpsähtivät ja katsoivat ovelle. Marskin viittauksesta avasi\naseenkantaja Åke Kagge sen, ja melkein kauhistuneina tuiottivat kaikki\navattua ovea kohti, josta pitkä, mustapukuinen harsopeittoinen nainen\nastui sisään, taluttaen kädestä sokeaa, koukkuselkäistä vanhusta.\nRauhallinen mielipuolenilme kuvastui ukon kasvoista ja kädet olivat\nsidotut selän taakse. Molemmat äänettömät olennot jäivät seisomaan\npöydän päähän. Kaikki olivat nousseet ja seisoivat kuin kivettyneinä.\n\n\"Sukulaiset ja ystävät!\" huudahti marski äänellä, jonka ääretön\nsuuttumus ja viha melkein tuntui tukahuttavan. \"Suuren Absalon suvun\njälkeläiset, tässä näette minun vaimoni ja hänen onnettoman isänsä.\nTarvitseeko minun sanoa enempää? Tahdotteko te nähdä syyttömän\nhäpeänpunan sen hunnun läpi, joka yhdeksän vuotta on peittänyt\nminulta vaimoni kasvot? Tahdotteko te kuulla hänen häväistyn isänsä\nepätoivoiset mielipuolenhuudot? Onko teidän joukossanne ketään,\njoka vielä epäröi ryhtyä ratkaisevaan päätökseen, jolla itsevaltias\nkukistetaan ja onneton isänmaa vapautetaan?\" Tämän sanoessaan hän\nkatsoi terävästi kamaripalvelija Raaneen, joka myöskin hetkeksi oli\nhämmästynyt ja tullut liikutetuksi.\n\nRaane nyökäytti.\n\n\"Siis, te olette kaikki myöntyneet!\" jatkoi marski. \"Laskekaa siis\nkätenne pyhälle raamatulle ja vannokaa!\" Hän viittasi mestari\nGrandille, ja hengellinen herra otti esille suuren samettikantisen\nraamatun.\n\n\"Tapahtukoon se Jumalan ja hänen pyhän sanansa nimessä!\" sanoi\ntuomiorovasti hitaasti ja juhlallisesti, laskien itse kätensä kirjalle.\nSenjälkeen hän vei sen miehestä mieheen. Kukin toisti samat sanat,\npannen käden kirjalle. Kiivaan sisäisen taistelun jälkeen, joka\nselvästi kuvastui hänen kasvoistaan ritari Lave Litle myöskin asetti\nvärisevän kätensä kirjalle ja sopersi valan. Kun Raanen vuoro tuli,\nsanoi hän samat sanat ääneen ja selvästi, mutta valan saneltuaan hän\nliikutteli huuliaan kenenkään kuulematta sanoja, jotka hän salaisesti\nlisäsi, senjälkeen hän laski epäröimättä kätensä kirjalle.\n\n\"Irroita, irroita käteni, Ingeborg tyttäreni!\" huusi nyt mielipuoli\nvanhus, herättyään äkkiä horroksista. \"Minäkin tahdon vannoa, minä\ntahdon vannoa ja kirota niin että Kaikkivaltias pilvien yläpuolella sen\nkuulee, ja kaikki perkeleet kauhistuen vapisevat!\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa, isä, muista mitä lupasit!\" -- kuiskasi Ingeborg.\nMarski viittasi, että onneton vanhus vietäisiin ulos, mutta ennenkuin\nkukaan oli aavistanutkaan hän oli melkein käsittämättömällä voimalla\nriistänyt auki siteensä. Hurjasti nauraen hän ojensi suoriksi vapautetut\nkätensä. \"Ikuisesti, ikuisesti kirottu olen, jos minä en pääse\nensimäisenä!\" huusi hän lyöden nyrkkinsä raamatulle. \"Jos vanha Palle\nei pääse ensimäisenä lyömään, niin minä kulen täällä näin tuomiopäivään\nasti!\"\n\nMestari Grand oli vähällä pudottaa raamatun kädestään, ja kaikki\nnäyttivät pelästyneiltä. Marski viittasi uudelleen, ja kaksi ritaria\ntalutti mielipuolen vanhuksen nopeasti ulos salista. Yleinen\näänettömyys seurasi tätä tapausta. Tuomiorovasti oli tointunut pian;\nhän seisoi nyt pyhä kirja kädessään Ingeborg rouvan edessä. Hän\nkuiskasi salaisen sanan hänen korvaansa, samoin kuin kaikki muutkin\nolivat sen vastaanottaneet. Hän taivutti hyväksyvästi päätään, ja\näänellä, joka vihlaisten tunki jokaisen sieluun, joka sen kuuli, saneli\nhän saman valan, jonka kaikki olivat vannoneet, ja polvistuen hän\nkosketti kirjaa laihalla kädellään. Hän jäi liikkumatonna makaamaan.\nMarskin viittauksesta kaikki poistuivat äänettömästi. Vaistomaisesti\nsynkkä linnanherra ojensi rautakäsivartensa onnetonta vaimoaan kohti,\nmutta syvään huokaisten hän antoi niiden taas vaipua. Hän tarttui\nkiivaasti kellonauhaan, ja vähän ajan päästä tulivat Ingeborg rouvan\nkamarineidot ja kantoivat pyörtyneen emäntänsä naistupaan.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKAHDES LUKU.\n\n\nSe mikä Möllerupissa tapahtui oli salaisuus, jota eivät ketään muut\nasianomaiset tunteneet. Vieraat, naamioidut herrat olivat poistuneet\nlinnasta yksi kerrallaan, ja eri aikoina, enimmäkseen yöllä niinkuin\nhe olivat tulleetkin, eivät edes lähimmät naapurit olleet saaneet\nvihiä tästä salaisesta kokouksesta. Linnassa ei huomattu minkäänlaista\nmuutosta entisestä. Nuo neljä rautapukuista vahtisotilasta seisoivat\nyhä tornin katolla. Vipusilta oli edelleen nostettu, ja lukuisasta\nvarusväestä huolimatta oli siellä niin hiljaista kuin linna olisi ollut\ntyhjä ja asumaton.\n\nSovinto herttua Waldemarin kanssa oli rauhoittanut kuningasmieliset, ja\nvaltaneuvos ei näkynyt pelkäävän mitään vaaraa. Kuningas ja kuningatar\nviettivät ihanan kesän Skanderborgin linnassa, koko hovin ja maan\nparaimpien miesten ympäröimänä. Vanha Jon ritari, mestari Martinus ja\ndrotsi Pietari olivat palanneet Tukholmasta, tuoden mukanaan hyvät\ntiedot lähettilästoimiensa onnistumisesta. Heidän neuvottelunsa\nkuningas Maunon kanssa koskivat nimittäin molempien kuningashuoneiden\nyhdistämistä kaksinkertaisen lankouden kautta. Pieni tanskalainen\nprinsessa Merete, joka oli kihlattu Ruotsin kruununperilliselle,\nvietäisiin ennen vuoden loppua Tukholmaan, jossa hänen kasvatuksensa\nsopimusten mukaan täydennettäisiin. Samalla tavalla kasvatettaisiin\npieni ruotsalainen prinsessa Ingeborg tanskalaisessa hovissa,\njos se katsottiin tarpeelliseksi. Kihlaus hänen ja tanskalaisen\nkruununperillisen välillä oli kirjoitetun asiakirjan kautta määrätty,\nmutta sen julkaiseminen oli siirretty pari vuotta eteenpäin.\nTanskalaiset lähetit olivat mielihyvällä katselleet pientä ruotsalaista\nprinsessaa, jonka he vielä kerran toivoivat näkevänsä Tanskanmaan\nkuningattarena. Vanha Jon ritarikaan, joka ei odottanut elävänsä\ntätä aikaa, ei voinut olla innostumatta puhuessaan tästä kauniista,\nherttaisesta lapsesta, niinkuin hän odottaisi hänestä toista Dagmaria,\njonka kautta siunaus ja rauha palajaisivat Tanskaan. Sekä tämä\nvaltioviisas herra, että drotsi Pietari, kiinnittivät salaisesti kaiken\ntoiveensa Tanskan paremmista ajoista tulevaan sukupolveen, ja nuoreen,\ntoivorikkaaseen kruununperilliseen. Ritari Jon koetti usein vaikuttaa\nnuoreen prinssiin; mutta huolimatta kaikesta kunnioituksestaan\ndrotsi Pietaria kohtaan, hän puisti päätään, nähdessään miten nuori\nritarillinen drotsi koetti terästää prinssin oikeuden- ja kunniantuntoa\nsiihen määrin, että se näytti hänestä vaaralliselta.\n\nEräänä päivänä tämä vanha herra oli ollut kuningattaren hoviseurueen\nkanssa Skanderborgissa läsnä prinssin aseharjoituksissa ja oli\ntehnyt siellä sen huomion, että nuori kuningas, joksi häntä aina\nkutsuttiin, koetti muuttaa nämä harjoitukset ja leikit oikeiden\nritarijuhlien kalliiksi ja häikäiseviksi jäljittelyiksi, joissa hän\njakoi kuninkaallisia lahjoja aseenkantajille ja liioitetun ankarasti\nlangetti tuomion jokaisesta ritarilain rikkomisesta, milloin sen vain\nnäihin leikkeihin voi sovittaa. Vanha valtaneuvos hymyili, ja sekä\nhän, että kuningatar ja drotsi Hessel näyttivät olevan mieltyneet\nleikkiin, mutta kun se oli loppunut, niin hän kutsui drotsin luokseen\nkahden kesken puhumaan. \"Minä olen vanha\", sanoi hän vakavana, \"mutta\nminä en kuitenkaan usko olevani ärtyinen ja pikkumainen, vaikka panen\nsuuremman arvon niihin tarpeellisiin keinoihin, joilla ulkonainen\nonni saavutetaan, kuin mitä te sallitte. Prinssin anteliaisuus\nja jalomielisyys on kyllä kaunista; mutta elkää opettako tulevaa\nkuningastamme tuhlariksi, ja tuhlaamaan kansan rahoja ja omaisuutta,\nniinkuin sitä tomua, jota hän polkee jaloillaan. Varokaa, että hän ei\nmielly enemmän ritarilliseen loistoon ja komeuteen, kuin hiljaiseen\nvoimaan ja tosisuuruuteen!\"\n\n\"Siitä hänet Jumala varjelkoon!\" huudahti drotsi Pietari, \"mutta,\njos suuren Waldemarin päivät vielä palajavat --\"\n\n\"Hyvä, hyvä, minä tiedän mitä te tarkoitatte\", -- keskeytti vanhus\nhänet, \"mutta, jos te tahdotte kasvattaa Waldemar Seierin prinssi\nEerikistä, niin varokaa silloin että hänen kunniahimonsa ei\nmuodostu turhaksi koreiluhaluksi, ja hänen oikeusintonsa ikäväksi\nitsepintaisuudeksi. Siitä pojasta voi vielä Jumalan avulla tulla\njotakin. Miettikää tarkasti, drotsi Pietari, teidän edesvastauksenne\non suuri. Voimakkaimmastakaan haukasta ei tule kotkaa. On vaarallista\nruveta muodostelemaan Jumalan töitä, ja on hulluutta ruveta lisäämään\nkyynärääkään omaan tai toisten mittaan.\"\n\nTämän sanottuaan hän puristi voimakkaasti nuoren ystävänsä kättä ja\njätti hänet. Senjälkeen drotsi huomasi hänen olevan tavallisella\nhyvällä tuulellaan, ja hänestä näytti, että vanhus ei halunnut puhella\nenempää tästä asiasta. Ritari Jonin varoituksista oli drotsi Pietari\nkäynyt hyvin vakavaksi eikä hän voinut kieltää, että viisas vanha herra\noli monessa kohdin oikeassa.\n\nMyöskin oppinut mestari Martinus otti omalla tavallaan innokkaasti\nosaa prinssin kasvatukseen, mutta hän koetti turhaan tehdä\nhänestä filosoofia ja opettaa hänelle kuivia, loogillisia _Modi\nsignificandiaan_. Prinssi kunnioitti suuresti oppinutta kansleria,\nmutta hän ei ollut milloinkaan iloisempi kuin päästessään vapaaksi\nhänen latinastaan. Iloisen, vilkkaan kruununperillisen suurimpana\nhuvituksena Skanderborgissa olivat ritarilliset leikit reippaitten\naseenkantajien ja passaripoikien kanssa, joiden joukossa pieni,\nystävällinen Åke Jonson oli hänen rakkain leikkitoverinsa. Kun\nprinssi Kristoffer häiritsi koirankujeillaan heidän leikkejään tai\naikaansai riitaa passaripoikien kesken, oli pieni kuningas aina\nriidanratkaisija, ja leikkitoverit rakastivat häntä yhtäpaljon hänen\nankaran puolueettomuutensa tähden, kuin riidanhaluinen veli häntä\nsiitä soimasi. Kun päivän aseharjoitukset olivat ohitse, oli prinssi\nEerikistä hauska päästä mellastelemaan Skanderborgin järvelle, jossa\nhänen taitava asemestarinsa drotsi Pietari myöskin opetti hänet\nkeveästi ja varmasti ohjaamaan purjevenettä silloinkin kun järvi oli\nlevottomimmillaan.\n\nDrotsi Pietarin toimelias osanotto valtakunnanneuvoston asioiden\nkäsittelyihin sekä hänen huolenpitonsa kruununperillisestä ei antaneet\nhänelle aikaa ajattelemaan itseään eikä salaisia sydänsurujaan. Mutta\nristeiltyään oppilaittensa kanssa myöhäiseen iltaan Skanderborgin\nsillalla, hän vaipui usein syviin mietteisiin, ohjatessaan purjeveneen\nnaistuvan valoa kohden, joka korkeasta tornista vilkkui järvelle,\nniinkuin ennen Inge neidon kammiosta Flynderborgissa. Hän voi silloin\nistua kauan kuin uneksija ja tuiottaa tuohon etäiseen valoon,\nhuomaamatta mitä hänen ympärillään tapahtui, siksi kunnes äkkinäinen\nvoimakas tuulenpuuska tai veneen kallistuminen herättivät hänet\najatuksistaan. Välistä hän kavahti ylös levottomana moittien itseään\nhaaveilemisestaan, kun uskalias Eerik prinssi oli uhkarohkeasti\nkääntänyt purjeet, ja prinssi Kristoffer torui kiivaasti veljeään siitä.\n\nKuningas huvittelihe enimmäkseen metsästyksellä, jota hän\nintohimoisesti rakasti, ja jonka vuoksi hän usein unohti tärkeimmät\nvaltioasiat. Kamaripalvelija Raane oli yhä vielä hänen suosikkinsa.\nViekas kamaripalvelija oli usein poissa salaisissa asioissa, mutta\nne näkyivät olevan yhteydessä tavallisten rakkausjuonten ja muiden\nmitä ala-arvoisimpien seikkailujen kanssa, jotka taas usein olivat\nyhteydessä kuninkaan tiheiden metsästysretkien kanssa. Kuningatar\nei halunnut tietää niistä mitään. Hän oli viimevuotisen Danehoven\njälkeen Nyborgissa tullut omituisen hiljaiseksi ja vakavaksi. Hän\nkyllä vielä rakasti ympärillään kuninkaallista loistoa, esiintyen\narvonsa mukaisesti hovijuhlissa, mutta hän ei enää ottanut osaa\ntanssiin, vaan vetäytyi yhä enemmän pois hovin huvituksista. Hän\nnäytti viettävän kauniissa linnassa hiljaista maaelämää, käyttäen\nosan ajastaan hyväntekemiseen ympäristössä. Kuninkaan poissaollessa\noli viisas kuningatar hänen paikallaan valtakunnan neuvostossa, ja\nkaikki ihmettelivät taitavuutta, millä hän näissä tilaisuuksissa\nosasi johtaa asioita, koettaen aina säilyttää kruunun arvokkaisuuden\nsekä puolustaen kaikkia toimenpiteitä, jotka voisivat keventää kansan\ntaakkaa ja tukahuttaa vielä salaisesti kytevän kapinahengen. Drotsi\nPietaria kohtaan hän osoitti luottamusta ja ystävyyttä, mutta pysyi\nhäntä kohdellessaan ankarien hovisäädösten rajojen sisällä. Hän ei\npuhutellut drotsi Pietaria muuta kuin valtakunnanneuvostossa tai vanhan\nJon ritarin läsnäollessa, silloin kun hänellä oli tärkeää sanottavaa\nprinssin kasvatuksen suhteen.\n\nHuolimatta siitä, että drotsi Pietari ihaili viisasta ja kaunista\nkuningatarta nyt enemmän kuin milloinkaan ennen, tuntui hänestä\nkuitenkin aina niinkuin hän ei tohtisi hänen läsnäollessaan olla\nvapaa ja iloinen. Ihaillessaan ja kunnioittaessaan kuningatarta\nhänen sydämensä ei enää sykkinyt yhtä rajusti kuin hänen ritarinaan\nja suosikkinaan kantaessaan hänen värejään. Nähdessään hänet\npurppuraviitassa, rubiininen diadeemi mustilla kiharoilla, oli hän\ndrotsin mielestä kaunis ja majesteetillinen, mutta kookas, reipas\nInge neito oli kaikessa yksinkertaisuudessaan paljoa rakkaampi hänen\nsilmissään, ja ruusunpunainen hiusnauha tytön kellertävillä kiharoilla\noli hänestä monta vertaa kauniimpi kuin kuningattaren diadeemi.\n\nVaikka Raane oli kuninkaan uskottu, niin hän osoitti kuitenkin\nsuurta luottamusta drotsi Pietaria kohtaan, suoden hänelle monta\nkunnianosoitusta armostaan, etenkin senjälkeen kun drotsi tärkeän\nja pontevan toimintansa kautta oli vanginnut herttuan ja saanut\naikaan sovinnon tämän vaarallisen herran kanssa, joka siitä asti oli\npysytellyt rauhallisesti Schleswigin linnassa. Ei lähetelty ainoatakaan\ntärkeää kuningaskirjettä ilman drotsin, sekä Jon Litlen ja kanslerin\nallekirjoitusta ja sinettiä. Drotsi oli saanut usein laatia yksin monta\ntärkeää kuninkaallista käskyä, ja hänet mainittiin oikeudella yhdeksi\nkuninkaan tärkeimpiä ja suosituimpia miehiä.\n\nKuningas oli usein lausunut haluavansa kerran vierailla drotsi Pietarin\nluona, tämän sukutilalla, Harrestrupin linnassa, jonka ympärillä\noli erinomaiset petoeläimen-metsästysmaat, erittäinkin syksyllä.\nTämä kuninkaallinen vierailu oli määrätty syyskuuksi, ja drotsi oli\nantanut tehdä mitä suurenmoisimmat valmistelut tilallaan kuninkaan ja\nhovin vastaanottoa varten. Tämä vierailu siirrettiin kuitenkin viikko\nviikolta muiden metsästysretkien ja huvien tähden. Lokakuu kului ja\ndrotsi luuli kuninkaan unohtaneen sen tai siirtäneen sen seuraavaan\nsyksyyn.\n\nOltiin jo marraskuun keskivaiheilla. Syksy ei näyttänyt tällä kertaa\nväistyvän talven tieltä, ja moniväriset syyslehdet eivät olleet\nvielä kokonaan pudonneet puista. Eräänä aamuna kamaripalvelija Raane\ntoi drotsi Pietarille kuninkaalta sen hämmästyttävän tiedon, että\nkuningas aikoi seuraavana päivänä tulla hänen luokseen Harrestrupiin\nja huvitella noin kahdeksan päivää hänen luonaan metsästämisellä. Ei\nollut kovinkaan harvinaista, että kamaripalvelija Raane suullisesti\nilmoitti tämänlaiset kuninkaan hetkelliset mielijohteet, erittäinkin\nkun metsästysretket ja jokapäiväiset huvit olivat kysymyksessä.\nVaikka drotsi Pietarille oli vastenmielistä vastaanottaa ohjeet\nkamaripalvelijan kautta, joka senlisäksi tehtiin jotensakin käskevällä\ntavalla, niin hän mukautui kuitenkin siihen kohteliaasti, jättäen\nviipymättä Skanderborgin, varustaakseen kaikki linnassaan kuninkaan\nmielen mukaiseksi ja ollakseen itse vastaanottamassa häntä seuraavana\npäivänä niinkuin hovitavat ja ritarillinen kohteliaisuus vaativat. Hän\nsai mielihyväkseen sitä ennen tietää ritari Jonin seuraavan kuningasta\nja ritari Thorstensonin jäävän Skanderborgiin kuningattaren ja nuorten\nprinssien henkivartiopäälliköksi.\n\nKiemurteleva ja huono tie Skanderborgista Harrestrupiin oli yli\nkymmenen peninkulman pituinen, ja hänen lähtiessään linnasta oli päivä\njo pitkälle kulunut. Hän ratsasti yksinään ainoastaan aseenkantajansa\nKlaus Skirmenin seuraamana, joka vei mukanaan kaksi hevosta vaihtamista\nvarten.\n\nDrotsi ratsasti kovaa ja oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa,\nettä hänen aseenkantajansa sai monta kertaa alkaa ja keskeyttää\npuhuttelunsa, kun hän ei saanut herraansa ottamaan siihen vähintäkään\nosaa. Iltapäivällä he näkivät edessään hyvin korkean mäen, aivan\nHarrestrupin lähellä, joka länttä ja itää kohti voidaan nähdä neljän\npeninkulmaa etäisyyteen, ja on tunnettu siitä sinervästä usvasta, joka\nmelkein aina liitelee sen yläpuolella, kohoten läheisestä suuresta\nsuosta.\n\n\"Näetkö Daugbergin-harjun, Skirmen?\" sanoi viimein drotsi Pietari\nviitaten harjuun, ja pysähtyi laskeutuen alas vaihtaakseen hevosta.\n-- \"Nämä kuusi peninkulmaa mentiin nopeasti. Me ehdimme mainiosti\nHarrestrupiin vielä ennen iltaa.\"\n\n\"Me tulemme kyllä ajoissa Harrestrupiin tällä kertaa!\" sanoi Skirmen,\nhypätessään alas norlantilaisensa selästä ja antaessaan isännälleen\ntoisen hevosen. -- \"Kunhan vain sieltä kunnialla palaisimme, herra!\"\n\n\"Miten niin, Skirmen, sinä et tavallisesti arastele. Mikä sinua vaivaa,\nsinä olet niin omituisen näköinen.\"\n\n\"Ei minulla ole mitään hätää\", vastasi Skirmen pidellessään herransa\njalustinta, \"kun ei vain tapahtuisi mitään teille, tai kuninkaalle\nitselleen! Uskokaa, jos tahdotte, mutta täällä eivät asiat ole\noikealla tolalla. Kyllähän he olivat juoneet aikalailla, niin etteivät\nenää tunteneet kärpäsiä seinällä, mutta ei aina tarvitse ylenkatsoa\nhumalaisen miehen puhetta. Lauletaanhan vanhoissa lauluissakin, että\nlintujen laulusta on oppimista kuin vain sen ymmärtää. Niin viisaita\nei enää meidän aikana olla, mutta luulenpa kuitenkin ymmärtäneeni mitä\nkukko kiekui aamulla.\"\n\n\"Oletko sinä hullu, Skirmen! Minä en ymmärrä sanaakaan sinun\npuheistasi.\"\n\n\"Se ei totisesti ole minun syyni, ankara herra\", vastasi Skirmen,\nnoustessaan taas hevosen selkään, ja ratsasti herransa sivulle.\n\"Kokonaiseen viiteen tuntiin te ette ole tahtonut vastata sanaakaan\nkaikkeen siihen mitä minä olen teille sanonut, te olette antanut minun\npuhua kuuroille korville. Uskokaa minua, tällä Harrestrupin matkalla\non jokin salainen tarkoitus. Ettekö te nähnyt miten iloiseksi viekas\nkamaripalvelija tuli saadessaan teidät matkalle? Ettekö te huomannut\nmiten innokkaasti hän toisti kuninkaan haluavan, että te olisitte\nkotona vastaanottamassa häntä huolehtivana talonisäntänä, ja että te\nette missään tapauksessa saisi ratsastaa häntä vastaan huomenna?\"\n\n\"Entä sitten, -- sehän oli kuninkaan tavallinen oikku.\"\n\n\"Mutta eihän kukaan voi paremmin näyttää kuninkaalle tietä teidän\nlinnaanne, kuin te itse, herra! Onhan hiukan omituista, että te saatte\ntanssia kamaripalvelijan pillin mukaan ja mennä edeltäpäin, te, joka\nolette sekä ritari, että drotsi.\"\n\n\"Skirmen, se on lapsellista turhamaisuutta! Tuokoon kuninkaan käskyn\nkuka tahansa, minun täytyy totella. Minusta siinä on yhtä vähän\nihmeteltävää kuin sinun kaikissa muissa puheissasi harmaaveljeskunnan\nmunkeista ja kanoista ja Riiben porvareista. Onhan aivan itsestään\nselvä että kuninkaan tullessa minun luokseni, minun on oltava\nedeltäpäin kotona voidakseni ottaa hänet arvoni mukaisesti vastaan.\nSeuraahan ritari Jon urhoollisine metsästäjineen häntä, ja onhan täällä\nmaassa kaikki rauhallista ja turvallista.\"\n\n\"Mistä te sen tiedätte, herra! Ei kukaan tiedä missä Niilo Rauhaton\noleskelee, ja Alfkreivi luovii alituiseen rannikoilla puhumattakaan\nMöllerupin marskista.\"\n\n\"Hän on ritari eikä mikään ryöväri, eikä Niilo Rauhaton ole mikään\nsotapäällikkö. Viisas ryöväri ei uskalla tulla liian lähelle\nkuningasta, eikä ainoakaan merirosvo uskalla rannikkovartijoidemme\nsisäpuolelle. Hyvä Skirmen, jos ritari Jon ja minä emme pelkää sissejä\nja kapinoitsijoita, niin voit sinäkin olla aivan rauhallinen!\"\n\n\"Mutta ettekö te ole kuullut Riiben monista harmaaveljeskunnan\nmunkeista?\"\n\n\"Taasko sinä tuot ne munkkisi esille? Onhan niitä paljon kaikkialla.\"\n\n\"Mutta ei heillä ole tapana ratsastaa ryhmissä öiseen aikaan; ja jos\nheillä on, niinkuin kerrotaan, miekka ja ritarin panssari harmaiden\nvaippojensa alla, niin eivät suinkaan nämä hyvät herrat ole kömpineet\nmunkinkauhtanoihinsa vain Jumalan valtakunnan tähden.\"\n\n\"Kuka on kertonut sinulle nuo jutut?\" kysyi drotsi tarkkaavaisena.\n\n\"Ne kolme Riiben miestä, jotka eilen välttämättä tahtoisivat puhutella\nkuningasta -- ja joille kuningas kamaripalvelija Raanen kautta\nantoi vastauksen, ettei hänellä ole aikaa kuunnella heidän typeriä\njaarituksiaan. Senvuoksi he olivat niin kovin vihoissaan. Kun minä\ntapasin heidät eilen illalla kapakassa, niin olivat he aivan humalassa.\nMutta niin paljon minä kuitenkin sain selvää heidän puheestaan, että he\neivät olleet vain kuvitelleet nähneensä kolme aurinkoa taivaalla\" -- --\n\n\"Loruja, Skirmen. Juopuneet ihmiset voivat nähdä taivaalla vaikka\nkuinka monta aurinkoa.\"\n\n\"Moni selväkin ihminen on ne nähnyt, herra! He sanovat niiden\nmerkitsevän suurta onnettomuutta ja he olisivat voineet ilmaista\nkuninkaalle tärkeitä asioita. Mutta nyt hän sai syyttää itseään koska\noli liian ylpeä puhumaan köyhien porvarien kanssa.\"\n\n\"Haa, se on sitä nykyaikaista uskollisuutta!\" huudahti drotsi Pietari\nharmistuneena. \"Kun mies on loukkaantunut, niin hän välittää viis'\nkuninkaasta ja isänmaasta! Luuletko sinä, Skirmen, sen puheen olleen\nmuuta kuin taikauskoa ja kerskailua! Miksi sinä et puhunut minulle\nsiitä ennemmin?\"\n\n\"Herra, te olitte Jon ritarin ja prinssien kanssa kuningattaren luona.\nTuommoisen hataran puheen tähden minä en myöskään tahtonut heti nostaa\nturhaa melua, erittäinkin koska Riiben porvarit näyttivät aikovan\nrauhassa asettua asumaan pariksi päiväksi majataloon. Aamulla aikaisin\nminä menin sinne tavatakseni heidät selvinä, mutta minulle sanottiin,\nettä he olivat yöllä poistuneet, eikä kukaan tiennyt minne he olivat\nmenneet. Aamulla minä en voinut teitä lähestyä kamariherran ja monien\nylhäisten herrojen tähden. Ja senjälkeen kun nousitte ratsunne selkään\nte ette ole kuullut sanaakaan kaikesta mitä minä olen teille sanonut\nennen kuin nyt, ei edes komeasta kaulanauhalla varustetusta kukosta.\"\n\n\"Siitä lorusta minä olen jo saanut tarpeeni. Mutta mitä yhteyttä sillä\non tämän asian kanssa? Ja luuletko sinä minun ehtivän ajatella sinun\nkukkotaistelujasi?\"\n\n\"Mutta olihan se sama kukko, jota te itse ihailitte niin suuresti\nFlynderborgissa?\"\n\n\"Flynderborgissa?\" toisti drotsi Pietari säpsähtäen, \"kuka puhuu\nFlynderborgista? Skanderborgissahan se ihmekukko oli nähtävänä, joka\nvoitti kaikki muut?\"\n\n\"Niin kyllä, herra, mutta se oli tuotu Flynderborgista; se oli se\nsamainen jota te ihailitte, ja josta te piditte kauniita puheita Inge\nneidolle, kun hän taputteli sitä rantakunnaalla puistossa. Minä seisoin\nvieressä enkä tohtinut teitä keskeyttää. Te puhuitte juuri Hamletin\npetoksesta, poltetuista puukorkeista sekä jarrusta ja oljenkorresta,\nja Inge neito väitti että hänen herättäjälintunsa olisi ollut parempi\nvaroitusmerkki petosta ja hengenvaaraa vastaan.\"\n\n\"Onko se lintu todella nyt Skanderborgissa?\"\n\n\"Aivan varmasti se on sama lintu, sen huomion minä tein tänä aamuna.\nMuistattehan te sen själlantilaisen lintukauppiaan, joka toissa iltana\ntunkeutui teidän luoksenne linnaan ja itsepintaisesti tahtoi saada\nteidät kanojaan katsomaan? Te lukitsitte oven hänen nenänsä edessä ja\nluulitte miestä hulluksi, minäkin uskoin miehen olevan mielipuolen\nkun hän juoksi pois ja päästi parhaimman kukkonsa irti linnanpihalle.\nVasta aamusella minä huomasin, että lintu olikin vanha tuttava.\nHaukkapojat olivat vanginneet sen punaisen helminauhan tähden, joka\nsillä oli kaulassa. Minä otin helmet ja minä uskon varmasti tuntevani\nsen; kyllä tekin sen tunnette, herra!\" Tämän sanottuaan hän otti esille\nruusunpunaisen, kirjaillun helminauhan, johon oli kaiverrettu pieniä\nvalkoisia kukkasia.\n\nHehkuvin poskin drotsi Pietari tunsi Inge neidon hiusnauhan. \"Anna\ntänne!\" sanoi hän nopeasti, \"se on minun!\" Hän painoi sen salaa\nhuulilleen ja säilytti sen povelleen ja kannustettuaan sitten hevostaan\nhän ratsasti edelleen mitä omituisimman mielentilan vallassa. Hän\ntunsi itsensä ylenmäärin onnelliseksi ja kuitenkin samalla omituisen\ntuskalliseksi ja levottomaksi. Pian kuitenkin katosi se iloinen toivo,\njonka tämän nauhan omistaminen oli herättänyt hänen sydämessään.\nTämä salaperäinen varoitus ja kehoitus valppauteen, joka liittyi\ntähän rakkaaseen muistoon, alkoi tuntua hänestä siksi merkilliseltä,\nettä se melkein kielsi hänen ajattelemasta itseään ja rakkauttaan.\nHänestä tuntui, että se mitä tuo isänmaallismielinen tyttö tahtoi\nsanoa hänelle salaisella viittauksellaan, koski ainoastaan kruunua\nja kuningashuonetta. Hän pysäytti äkkiä hevosensa jääden miettimään\nratsastaisiko takaisin Skanderborgiin saattaakseen itse seuraavana\npäivänä kuninkaan tänne, tai saadakseen hänen jättämään tämän käynnin.\nMutta oli niin mahdotonta ja melkein naurettavaa ajatella kuninkaan ja\nkoko hovin tähän suostuvan, että hänen itsekin täytyi hymyillä.\n\nSkirmen oli sillävälin saavuttanut herransa. \"Hyvä on\", sanoi drotsi,\n\"se kukko saattaa olla oikeassa; me saamme olla valppaita. Mutta ei ole\nminkäänlaista järkevää syytä pelätä täällä vaaran uhkaavan. Kuningas\nmatkustaa suuri seurue mukanaan, minä ratsastan kuitenkin aamulla häntä\nvastaan ja saatan hänet metsän läpi väkeni kanssa. Harrestrupissa hän\non paremmassa turvassa kuin itse Skanderbogissa.\"\n\n\"Sen minäkin uskon\", vastasi Skirmen. \"Eihän täällä voi muutakaan\ntehdä, mutta siitä minä olen varma, että madot matavat sammalessa.\"\n\nHe ratsastivat nyt ääneti ja miettiväisinä edelleen. Alkoi jo hämärtää,\nkun he olivat ratsastaneet Daugbergin kirkon ohitse ja ratsastivat\nkylän pohjoispuolitse pitkänomaisen laakson poikki, joka kiemurteli\nkorkeiden kukkuloiden välitse, mihin suuret kalkkikivimurrokset olivat\nsynnyttäneet kaivoksia. Näillä kukkuloilla, kaivosten yläpuolella,\nviheriöitsi tummanvihreä, äsken kohonnut talvioras kiviröykkiöiden\nja puoleksi kaatuneiden puuryhmien välillä. Tämän maalauksellisesti\nkauniin seudun näky herätti drotsi Pietarin mieleen ihania lapsuuden\nmuistoja ja hajoitti hänen levottomat ajatuksensa.\n\n\"Täällä minä usein lapsena leikin ryöväriä\", sanoi hän. \"Mutta silloin\nminä en ajatellut että kerran saisin kulkea täällä näin vakavissa\najatuksissa.\"\n\n\"Katsokaa herra!\" sanoi Skirmen ratsastaen aivan herransa viereen. --\n\"Ettekö te näe jotakin välkkyvän ja liikkuvan tuolla suuressa, pimeässä\nkaivoksessa.\"\n\n\"Uneksitko sinä ryöväreistä\"? kysyi drotsi. \"Minä en näe mitään.\"\n\n\"Nyt en minäkään näe mitään\", vastasi Skirmen, -- \"mutta kaivos\non seitsemänkymmenen kyynärän syvyinen; ja se voi hyvin helposti\npiiloittaa kokonaisen joukkion\".\n\n\"Paikka on erityisesti sopiva sellaisille roistoille\", sanoi drotsi,\n\"mutta näihin asti on tämä seutu ollut turvallinen. Näin lähelle\nHarrestrupia eivät ryövärit uskalla tulla. Tykon, minun reippaan\nlinnanvoutini kanssa ei ole leikkiminen. Näitkö vanhan hirsipuun\nDaugberg harjulla? Siellä se oli vakavana varoituksena rosvoille ja\nryöväreille. Metsä on sopivampi paikka, mutta sitä vartioi vanha\nHenner.\"\n\n\"Henner Friser?\" huudahti Skirmen kiivaasti ja säpsähti. \"Onko hän\ntäällä?\"\n\n\"No niin, se on totta, sitä ei sinun olisi tarvinnut tietää, Skirmen,\nmutta osaathan vaieta! Muistathan sinä että hän kaatoi kuninkaallisen\naseenkantajan itsepuolustukseksi. Päästäkseen pois ikävyyksistä hän\npakeni yhteen minun metsämajoistani.\"\n\n\"Mihin herra? Siihenkö, joka on Finnerupin lähellä?\"\n\n\"No niin, koska sinä jo sen tiedät -- siellä hän asuu Mutta vaikenethan\nsinä siitä!\"\n\n\"Sehän on selvää, herra!\" vastasi Skirmen sydämenpohjasta iloiten.\n\"Kyllä minä varon saattamasta rohkeata vanhusta ja pientä suloista Åsea\nonnettomuuteen. Mutta eiköhän olisi parasta, että he näiksi päiviksi\npoistuisivat metsätalosta? Kuningas metsästäjineen voivat helposti osua\nsinne. Ja jos kirottu vainuskelija Raane tulee mukaan\" -- --\n\n\"Sinä olet oikeassa, Skirmen!\" vastasi drotsi. \"Sinä olet\nhuolehtivaisempi minua. Sinä saat huomen-aamulla aikaisin ratsastaa\nheitä varoittamaan.\"\n\n\"Kiitos, herra, kiitos!\" sanoi Skirmen hypähtäen iloisena satulassaan.\n\nHe ratsastivat nyt pieneen istutettuun pyökki- ja poppelilehtoon. Oli\nalkanut pimetä, mutta vielä kuitenkin voi eroittaa solakat, valkoiset\npoppelirungot.\n\n\"Tuskin tunnen enää pientä vesakkoani\", sanoi drotsi. \"Kas kuinka\nkomeiksi poppelini ovat kasvaneet!\"\n\n\"Olkoon Henner kuinka valpas vartia tahansa, täällä on kuitenkin\nsala-ampujia!\" sanoi Skirmen. -- \"Minä kuulin teräsjousen helähdyksen,\n-- ettekö te kuule rasahtelemista tuolla vesakossa?\"\n\n\"Loruja, Skirmen! Minun poppelini vain suhisevat minulle: tervetuloa!\"\nvastasi drotsi. -- \"Ehkä siellä vesakossa rapisee pelästynyt\nvillivuohi. Niiden köllyköitten sietäisi oikeastaan pysyä poissa\ntäältä!\" lisäsi hän. -- \"Mutta aita ei taida olla oikein kunnossa.\"\n\nHe olivat pian poissa lepikosta ja ratsastivat syvän laakson läpi.\nViimeiset, heikot päivänsäteet valaisivat vielä vuorenharjanteen\ntapaisen kukkulan, joka kohosi mahtavana laaksosta. Siellä oli\nHarrostrupin linna heidän silmiensä edessä lakealla, melkein ympyrän\nmuotoisella paikalla vuoren harjalla. Linna oli pieni, mutta niin\nhyvin varustettu luonnon puolesta, ettei se tarvinnut minkäänlaisia\ntehtyjä vallihautoja. Sen korkeat, lujat muurit, ja äkkijyrkät\nvuorenseinämät näyttivät olevan varustetut rohkeintakin hyökkäystä\nvastaan. Koko linnan muodosti yksi ainoa pyöreä torni, joka oli\nrakennettu vyörykivistä ja poltetuista muurikivistä. Laaksosta johti\ntornilinnaan vain yksi jyrkkä ja kapea tie. Väsyneet hevoset nousivat\nvaivaloisesti tietä pitkin, joka aina vain kapenemistaan kapeni, tullen\nyhä jyrkemmäksi. Drotsi Pietari ja hänen aseenkantajansa laskeutuivat\nlopulta alas hevostensa selästä ja taluttivat ne vaarallisimman paikan\nohi, kapean vipusillan yli, jonka molemmin puolin ammoittivat syvät\nkuilut. Niinkuin aina rauhan-aikoina oli vipusilta alaslaskettu.\nVihdoinkin seisoivat matkustajat linnanportilla. Se oli lukittu.\nKorkealla, drotsi Pietarin pään yläpuolella, liehui muurilta suuri,\nritarillinen lippu, johon linnanherran vaakuna oli kirjailtu:\nkeltaisella pohjalla kolme punaista yhtäsuuntaista parrua.\n\n\"Skirmen, onhan torvi mukanasi!\" sanoi drotsi -- \"no, puhallappas\nsitten iloinen kappale, niin he kuulevat meidän olevan täällä!\"\n\nSkirmenin olkapäältä riippui hihnasta kullattu käyräsarvi. Hän asetti\nsen suulleen ja puhalsi alun eräästä iloisesta laulusta Jon ritarista,\njoka vei morsiamen kömpelöltä kilpailijaltaan. Tähän merkinantoon\nvastasi tornista reipas, nuorekas miehenääni, joka lauloi tuon alotetun\ntutun laulun loppusäkeet:\n\n    \"Te kypärän kultaisen otatte,\n    Mua seuraten, herra Jon!\"\n\n\"Tekö siellä olette itse, ankara herra!\" kysyi senjälkeen ääni tornista.\n\n\"Aivan niin, aukaise vain, Tyko!\" sanoi drotsi. Heti senjälkeen\navattiin suuri, raudoitettu portti, ja nuori, reipas linnanvouti ja\njoukko linnanmiehiä, jotka myöskin olivat nuorta reipasta väkeä, ja\nsamoin kuin linnanvouti asetettuina pyöreillä teräskypäreillä ja\nkiiltävillä keihäillä, vastaanottivat drotsi Pietarin sydämellisellä\nilolla. Joukko tallipoikia ja soihdunkantajia tunkeutui myös esille\nkatsomaan ja tervehtimään herraansa.\n\nDrotsi Pietari puristi uskollisen linnanvoutinsa kättä taputti muutamia\nlinnanmiehiä olkapäälle ja nyökäytti ystävällisesti heille kaikille.\n\"Onko teillä nyt kaikki järjestyksessä?\" kysyi hän. -- \"Huomenna\nkuningas tulee tänne!\"\n\n\"Tulkoon vaikka keisari!\" vastasi linnanvouti. -- \"Ei teidän tarvitse\nhävetä. Jo kaksi kuukautta on Dortella ollut pöydät katettuina. Koko\nlinna on yhtä puhtaaksi kiilloitettu kuin meidän kilpemme. Ruokasäiliöt\novat täynnä ruokatavaraa, ja kellarit hyvää olutta ja makeaa viiniä.\nJääköön kuningas tänne vaikka koko talveksi, siltä ei hänen tarvitse\nhuuliaan imeksiä.\"\n\n\"Entä metsästyshevoset? Koirat? Haukat?\" kysyi drotsi.\n\n\"Ne ovat hyvässä kunnossa ja oivallisesti harjoitettuja. Te saatte\nniistä kunniaa, herra!\"\n\n\"Vielä yksi asia, Tyko! Onko ympäristöllä kaikki turvallista.\nEikö poppelilehdossa ole nähty salametsästäjiä ja irtolaisia, tai\nepäilyttäviä henkilöitä Daugbergin kalkkikaivoksissa?\"\n\n\"Mitä te sillä tarkoitatte? Miten te olette tullut sitä ajatelleeksi?\nKerjäläisiä ja kulkureita poikkeaa tänne joskus, me annamme niille\nJumalan nimeen leipää ja yösijan, eivätkä he koske ainoaankaan eläimeen\nmetsässä eikä höyheneenkään kanatarhassa. Jos seutu olisi epävarmaa,\nniin kyllä me sen tietäisimme. Niin lähelle Harrestrupin linnaa ei\nyksikään varas tai rosvo uskalla niinkauan kuin teidän lippunne liehuu\nportin yläpuolella. Oletteko huomannut jotakin, herra?\"\n\n\"En minä, ne olivat Skirmenin päähänpistoja tänne tullessamme.\"\n\n\"Mitä, Klaus Skirmen!\" sanoi iloinen linnanvouti -- \"milloinka sinä\nolet ruvennut näkemään näkyjä akkojen tapaan?\"\n\n\"Uskotteko minun huostaani kymmenkunnan miestä, herra!\" sanoi Skirmen\nreippaasti ja varmasti drotsille, \"ehkä minä voin vielä ennen teidän\nmaatapanoanne näyttää teidän luotettavalle linnanvoudillenne etten minä\nole nähnyt näkyjä akkojen tapaan\".\n\n\"Hyvä on, jos haluat lähteä hiukan katsastamaan ympärillesi, niin\nmielelläni sen sallin! Ota kymmenen miestä mukaasi! Mutta elä taita\nniskojasi kaivoksessa! Ennen keskiyötä palaat tänne takaisin! Kuu\nnousee myöhään, onko sinulla tulisoihdut?\"\n\n\"Niitä ei tarvita!\" sanoi Skirmen: \"mitä pimeämpi, sitä parempi.\nPojat, hoitakaa hyvästi norlantilaistani! Minä en huoli ketään teistä\nmukaani -- mutta sinut reipas Jon, ja sinut, Sören pihavahti, ja sinut\n--\" Hän valitsi nyt itse kymmenen reippainta miestä linnamiehistöstä\nja kiiruhti ulos portista heidän kanssaan, tallirenkien taluttaessa\nhevoset talliin. Drotsi Pietari astui linnanvoudin kanssa pihan yli ja\nnousi kivirappusia ylös asuinhuoneisiin.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\nEnnenkuin nuori linnanherra ajatteli lepoa ja virkistysten nauttimista\nmatkan jälkeen, hän tarkasti koko linnan. Kuninkaan ja hänen seurueensa\nvastaanottoa varten hän huomasi kaiken olevan mitä parhaimmassa\njärjestyksessä, kaikki valmistukset olivat erinomaisia. Drotsi\nPietarin imettäjä, toimelias Dorthe, oli tomuharja ja pyyhinliina\nkädessään sipsutellut häntä vastaan keittiöstä, ja syleillyt häntä\nsydämellisellä ilolla. Hän ei ollut vähääkään ylpeä siitä, että hänen\nhaltuunsa oli uskottu huolenpito koko linnan talouspuuhista. Hän itki\nilosta ajatellessaan ylpeydellä saavansa olla koko kuninkaallisen\nherrasväen emäntänä, ja hänestä oli suurin kunnia minkä voi toivoa\nsaada olla hallitsevana kuningattarena keittiössä ja ruokasäiliössä\nnäin merkillisessä tilaisuudessa, josta tulisi hänen elämänsä tärkein\ntapahtuma. Hän vei nuoren rakkaan isäntänsä kaikkialle näyttäen hänelle\nkaikki ne harvinaiset ja herkulliset ruuat jotka hän aikoi tarjota\nkuninkaalle ja kaikille korkeille herroille, ja aivan loppumaton oli\nhänen kuvauksensa siitä miten hän oli järjestänyt jokaisen hetken niinä\npäivinä, joina kuninkaan vierailu kestäisi.\n\n\"Hyvä, hyvä, rakas Dorthe\", sanoi viimein drotsi Pietari hiukan\nkärsimättömänä ja taputti häntä olkapäälle. \"Sinä olet pitänyt\nerinomaisen huolen kaikesta. Minä en ymmärrä niitä asioita, mutta minä\ntiedän kuitenkin että sinä huolehdit talon kunniasta niinkuin olisit\nminun emäntäni.\"\n\n\"Oi rakas nuori herra\", sanoi Dorthe hänen kättään suudellen,\n\"milloinka minä saan sen suuren ilon, että saan nähdä ja vastaanottaa\nhurskaan ja ihanan nuoren vaimonne. Te ansaitsisitte totisesti, että\njoku taivaan ihanista enkeleistä tulisi teidän luoksenne. -- Täällä on\nJumalan siunaus, ja olettehan te niinkuin siunattu Josef, kohonnut maan\nensimäiseksi mieheksi lähinnä kuningasta, ja minä voin vannoa, että jos\nPotifarin vaimo viekoittelisi teitä...\"\n\n\"Hyvä, hyvä, Dorthe\", keskeytti drotsi hänet. \"Minä en epäile, sinun\nhyviä ajatuksiasi minun suhteeni.\"\n\n\"Oi niin!\" lisäsi Dorthe. \"Mutta mitä onnea teillä on kaikesta\ntästä kunniasta ja onnesta, rakas, nuori herrani, kun te kuitenkin\nelätte kuin yksinäinen lintu maailmassa? Uskokaa minua, hyvä herra,\nei ole hyvä ihmisen yksinänsä, olla. Niin sanoi aina minun autuas\nmiesvainajani. Jumala hänen sielunsa siunatkoon. Kyllähän hän\naina joskus löi minua, autuas vainaja, kun hän ei saanut lämmintä\nhakkeluruokaa illalliseksi, sillä se oli hänen lempiruokaansa, --\nmutta jokaisella ihmisellä on omat heikkoutensa, ja hän oli kuitenkin\nläpeensä hyvä mies, ja niin laupias kuin enkeli kun vain oli saanut\nruokansa. Niin, niin, kaikki maailmassa on katoavaista. Minun onneni\naika on ohitse. Nyt on minun ainoa iloni huolehtia teistä, kallis\nherrani. Oi, jospa vain saisin elää sen päivän, että näkisin pienen,\nhyvän Pietari Hesselin naimisissa ja rauhaan asettuneena, ja saisin\nkeinutella hänen lapsiaan ja lapsenlapsiaan käsivarsillani, silloin\nminä tahtoisin ainiaaksi sulkea väsyneet silmäni ja jättää tämän\nturhuuden maailman.\" Tämän sanoessaan hän pyyhki kyökkiesiliinallaan\npari kyyneltä ryppyisiltä poskiltaan, välittämättä linnanvouti Tykon\nhuomautuksesta, että hän olisi yli sadan vuoden vanha ennenkuin kaikki\nnämä toiveet täyttyisivät. \"Mutta tulkaa nyt jo sisään, rakas nuori\nherra, jotakin virvoitusta saamaan\", jatkoi hän sipsutellen edeltä\novea avaamaan. \"Te näette nälkää, Jumala paratkoon omassa talossanne\nja kaiken tämän runsauden keskellä.\" Tämän sanoessaan hän juoksi\ntakaisin ja vei hänen kiiltäväksi puhdistettuun arkihuoneeseen, jossa\nhän pakotti hänet istumaan pöytään, sillaikaa kun hän itse piti huolen\nhänen kestitsemisestään.\n\nDrotsi Pietarilla oli vielä paljon puhumista linnanvoudin kanssa. Hän\nsai viimeinkin Dorthen menemään levolle ja jäi tupaan Tykon kanssa\nkahden. Hän otti selkoa tilan hoidosta ja alustalaistensa voinnista,\nsiten kului pari tuntia.\n\nLinnanvouti oli käynyt ulkona väkeä tarkastamassa ja palasi taas sisään.\n\n\"Alkaa jo olla myöhäistä, Tyko\", sanoi drotsi tuntien itsensä\nväsyneeksi. \"Missä viipyy Skirmen näin kauan? Meidän on jo aika joutua\nlevolle. Ennen päivän koittoa meidän täytyy ratsastaa reippaimpien\nmiesten kanssa kuningasta vastaan. Olethan sinä pitänyt huolen siitä,\nettä he ovat päässeet levolle ollakseen aikaisin jalkeilla?\"\n\n\"Miehet nukkuvat jo kuin tukit\", vastasi linnanvouti, \"mutta se ei ole\nminun talontapojani. Kolme niistä, joiden tänä yönä piti olla vahdissa,\nseurasi Skirmeniä, ja heidän paikoillaan ei ole ketään. Se on huonoa\njärjestystä herra drotsi, sellaista ei minulle ole koskaan ennen\ntapahtunut, ja te suonette sen armollisesti minulle anteeksi. Tällä\nhetkellä me molemmat olemme ainoat valveilla olevat koko linnassa.\nMeidän miehemme ovat muuten rohkeita ja valppaita miehiä, mutta\niloisina teidän kotiintulostanne he ovat kaikki katsoneet liian syvälle\noluthaarikkaan ja lyöneet reijän saksilaiseen olyttynnyriin.\"\n\n\"Mitä, onko teillä saksilaista olutta linnassa?\" kysyi drotsi\ntyytymättömänä. \"Tiedäthän sinä minun sen ankarasti kieltäneen! Se\nsotii kuninkaan käskyjä ja asetuksia vastaan, ja niitä täytyy minun ja\nminun väkeni etupäässä totella.\"\n\n\"Sen olen minäkin sanonut, ankara herra, mutta syy oli Dorthen. Hän ei\nantanut minulle rauhaa, ennenkuin minä olin tuottanut muutaman tynnyrin\nViborgista. Hänen mielestään ei mitenkään voinut kunniallisesti\nvastaanottaa kuninkaallista väkeä ilman saksilaista olutta, vaikka\nkuningas olisi sen kymmenen kertaa kieltänyt. Hän ei uskonut sen olevan\nsyntiä kun se joutui hänen itsensä ja hänen väkensä nautittavaksi.\"\n\n\"Se on niin hänen tapaistansa!\" sanoi drotsi hymyillen. \"Olkoon nyt\nniinkuin on! Mutta huomenna aikaisin sinä annat kaataa viemäriin kaiken\nsaksilaisen oluen mitä linnassa on viime tippaan asti välittämättä\nDorthen vastaväitteistä.\"\n\n\"Tapahtukoon niin, herra, mutta ettekö tekin kalliin kotirauhan\ntähden tahtoisi itse sanoa sitä hänelle! -- Mitä ihmettä?\" huudahti\nhän kuunnellen. \"Minusta ritarisalin ovi narahti. Minä luulin Dorthen\nnukkuvan sikeästi. Vieläkö hän todellakin askartelee siellä sisällä?\nHän on niin innokas taloustoimissaan, että hän nousee ylös keskiyöllä\npuuhailemaan; on Jumalan onni, jos hän ei tule hulluksi kaikesta tästä\nihanuudesta. Sallitteko, herra, että minä menen katsomaan oliko se hän.\"\n\nHän otti yhden kynttilöistä ja lähestyi ritarisalin ovea, mutta\nennenkuin hän ehti ovelle, avattiin se hiljaa raolleen, ja\nhurjat, villiytyneet kasvot kurkistivat sisään sieltä, samassa\nsilmänräpäyksessä ne katosivat ja ovi sulettiin heti.\n\nDrotsi Pietari nousi nopeasti, ja nuori linnanvouti seisoi kuin\nkivettyneenä kynttilä kädessä keskellä lattiaa. \"Kuolema ja\nonnettomuus!\" kuiskasi hän. \"Skirmen on poistunut linnanvahtien kera\njättäen portin avoimeksi -- täällä on varmaankin varkaita ja ryöväreitä\ntalossa, herra! Antakaas minun herättää talonmiehet, sillä ei tiedä\nmiten mieslukuisina ne roistot ovat tulleet. Minä menen keittiön\nkautta. Elkää avatko tätä ovea ennenkuin minä palajan takaisin!\" Sen\nsanottuaan hän pani nopeasti telkeet ritarisalin ovelle.\n\n\"Hyvä, mutta kiirehdi!\" sanoi drotsi Pietari. \"Ellen erehdy, olivat ne\nNiilo Rauhattoman eläinkasvot. Hm! siis Skirmen oli kuitenkin oikeassa!\"\n\nLinnanvouti poistui nopeasti, ja drotsi Pietari seisoi yksin huoneessa.\nHän oli vetäissyt esille miekkansa; hän nojautui siihen miettiväisenä\nja kuunteli. Hän kuuli useita ääniä ritarisalista.\n\n\"Onko hän siellä? Onko hän siellä? Montako siellä on?\" kuiskasi joukko\nääniä toisilleen.\n\n\"Siellä ei ole kuin kaksi miestä, ja kirottu drotsi on toinen heistä\",\nkuului matala, raaka ääni sanovan. -- \"Tulkaa miehet, hän ei enää pääse\njohtamaan meitä onnettomuuteen!\"\n\nTartuttiin voimakkaasti oveen, mutta telkeet pysyivät paikoillaan.\n\n\"He ovat lukinneet oven. Kyllä me ne tikut taitamme\", huusi sama raaka\nääni. \"Juoskaa päälle pojat, murretaan auki ovi! Se avautuu sisäänpäin!\"\n\nHirveällä kolinalla katkesi tanko. Ovi avautui, ja yhdeksän voimakasta\nmiestä, Niilo Rauhaton etumaisena, hyökkäsi sisään lyhyet sotakirveet\nja kiiltävät miekat käsissään. Drotsi Pietari astui pari askelta\ntaapäin asettuen selkä seinää vasten asentoon, jossa voi hetken\npuolustautua ja pitää pitkällä ritarimiekallaan rosvot loitommalla.\nHän loi terävän katseen miehiin. \"Oletteko te sellaisia roistoja, että\ntahdotte taistella kymmenen yhtä vasten? Minä näen ainakin yhden miehen\njoukossanne, jota Tanskan kuningas kerran kunnioitti ritarilyönnillä,\nminun tietääkseni ei sitä ole vielä huuhdottu kiehuvalla vedellä hänen\nhartioiltaan. Astukaa esille, ritari Lave Rimordson! Te olette ainoa\nnäistä miehistä, joka minusta on sen arvoinen, että voin hänen kanssaan\ntaistella kaksintaistelun elämästä ja kuolemasta. Jos teillä on jälellä\nhituinenkaan kunniantuntoa niin astukaa esille!\" Niilo Rauhaton ja\nhänen raa'at toverinsa eivät näyttäneet välittävän tästä kehoituksesta,\nvaan hyökkäsivät esille, hyökätäkseen yksinäisen vastustajansa kimppuun.\n\n\"Pois tieltä, roistot!\" huusi nyt kiivas, nuorekas ääni, ja komea\nmies, punatöyhtöinen hattu päässä ja kasvoilla ylpeä uhkamielinen ilme\nriensi esiin. \"Joka rohkenee koskea drotsiin enempää kuin minä, sen\nminä lyön mäsäksi tuohon paikkaan!\" jatkoi hän. \"Yksi yhtä vasten,\nja kymmenen paholaista vasten! Tulkaa, drotsi Pietari Housunkaulus.\nMe tapaamme jo toisen kerran senjälestä kuin julistitte minut\nlainsuojattomaksi Tanskassa. Vårbyn sillalla minä jouduin tappiolle.\nJos ei minun veljesvereni silloin olisi ollut hiukan sameampi kuin vesi\nvirrassa, niin te ette milloinkaan olisi päässyt sen joen yli. Nyt me\nseisomme tärkeämmässä tienhaarassa; se johtaa maasta taivaaseen -- tai\nhelvettiin, aina olosuhteiden mukaan. Täällä saa nyt toinen meistä\nlausua hyvästit ihanalle, hauskalle maailmalle!\" Tämän sanoessaan\nhän heitti sotakirveen sivulle, ja paljasti ritarimiekkansa, joka\noli samanpituinen kuin drotsin. Töyhtöhattunsa hän myöskin heitti\nlattiaan, ettei olisi missään suhteessa edullisemmassa asemassa kuin\nvastustajansa, joka seisoi paljain päin hänen edessään.\n\n\"Hyvä on, minun puolestani te saatte kyllä ryhtyä kunnolliseen\nkukontaisteluun!\" murahti Niilo Rauhaton. \"Mutta jos te ette heti\nnutista häntä, ritari Suurisuu, niin kyllä minä jatkan!\"\n\nKömpelö ryöväripäällikkö ja hänen hurjat toverinsa hymyilivät\nmielissään ja asettuivat tiheään puolikaareen heidän ympärilleen. Sen\njälkeen alkoi kiivas ja ankara miekkailu, mutta kaikkien taiteen ja\nritarilakien sääntöjen mukaisesti. He asettivat jalan jalkaa vasten,\neivätkä väistäneet hiuksen vertaakaan paikoiltaan. Ei kumpikaan heistä\nkäyttänyt miekan kärkeä. He löivät miekan terällä, ja vain päähän ja\nrintaan tai neljän jäsenen väliin niinkuin oli tapana sanoa. Molemmat\npöydällä palavat kynttilät valaisivat huoneen vain puoleksi; mutta\ntuikeasti tuiottivat ritarit toistensa silmiin, ja kilahtelevat\nmiekat sattuivat niin nopeasti yhteen, että niitä tuskin eroitti.\nJoka silmänräpäyksenä uhkasi kuolettava lyönti molempia paljastettuja\npäitä, mutta he näyttivät olevan molemmat yhtä taitavia aseenkäyttäjiä.\nKumpikaan heistä ei saanut vastustajaansa haavoitetuksi; kuin salamoina\nvälähtelivät miekat heidän päänsä päällä.\n\n\"Joko minä teen lopun leikistä?\" murisi Niilo Rauhaton leveää\nsotakirvestänsä heilauttaen.\n\n\"Pahus vieköön, oletteko te haavoittumaton?\" huusi nyt ritarillisesti\ntaisteleva ryöväri, tehden vasten sääntöjä uskaliaan ja vaarallisen\nhyökkäyksen vastustajaansa kohti. Mutta samassa silmänräpäyksessä\nputosi miekka hänen kädestään lattialle ja samalla oikean käden kolme\netusormea.\n\n\"Nyt te ette enää vanno kuninkaalle ja ritaristolle väärää valaa!\"\nhuusi drotsi Pietari kiukustuneena.\n\nNuori ryöväri kalpeni ja kaatui lattialle.\n\n\"Lyökää maahan senkin saatana!\" huusivat nyt raivoavat ryövärit\nhyökäten drotsin kimppuun, joka selkä seinää vasten puolustautui\nepätoivoisesti. Hän oli jo saanut pari haavaa ja verta vuoti runsaasti,\nsilloin aukeni keittiön ovi ja linnanvouti Tyko hyökkäsi sisään kuuden\npuolihumaltuneen miehen kanssa. He tulivat hoiperrellen herransa\navuksi, ja syntyi verinen ottelu miekoilla ja kirveillä. Ryövärit\nolivat vielä humaltuneita linnanmiehiä voimakkaampia, jotka tuskin\nosasivat eroittaa ystävää vihollisesta. Hurjasti huutaen hosuivat\nlinnanmiehet, kaatuen kumoon toistensa jalkoihin. Ainoastaan drotsi\nPietari ja linnanvouti Tyko taistelivat maltillisesti ja varmasti;\nhe olivat vähällä tulla voitetuiksi. Silloin kuului melua pihalta ja\nkäyräsarven törähdys.\n\n\"Skirmen!\" huudahtivat drotsi Pietari ja linnanvouti yhtaikaa\niloisesti, iskien kahdenkertaisella voimalla. Ryövärit säpsähtivät\nja vetäytyivät hämmästyneen johtajansa kanssa ritarisalin ovea\nkohti. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä lensi rikkilyöty ovi auki\nja Skirmen riensi herransa avuksi kymmenen reippaan linnanmiehensä\nseuraamana, joista kahdella oli suuri työ pitää kiinni kolmea\nköytettyä rimpuilevaa miestä, joita he pitelivät keskessään.\nLyhyen, mutta kiivaan vastustuksen jälkeen riisuttiin aseet Niilo\nRauhattomalta ja kaikilta hänen tovereiltaan, ja heidät sidottiin. He\nkirosivat ja melusivat, mutta drotsin käskystä vietiin heidät heti\nlinnan vankilatorniin. Lave Rimordson haavoittunein käsin makasi\nvielä lattialla. Nuori, ylpeä ritari, joka vähän aikaa oli maannut\ntiedotonna, heräsi nyt tainnoksista ja näki mitä oli tapahtunut, hän\nnäki olevansa sidottu ja vihollistensa vallassa. Drotsi Pietari sitoi\nparaikaa hänen haavoittunutta kättään, mutta hän hypähti ylös, puri\nkatkeroituneena hampaitaan, potki hurjasti ympärilleen eikä tahtonut\nantaa sitoa itseään, hänen jalkansa sidottiin ja hänet pakotettiin\nsiihen. Niin pian kuin hänen haavansa oli sidottu, irroitettiin hänen\njalkansa.\n\n\"Pitäkää häntä tarkasti silmällä!\" sanoi drotsi Pietari linnanvoudin\nlaahatessa vastustelevaa vankia ovea kohti, \"antakaa hänelle paras\nvankila ja hyvä ruoka! Hänestä olisi voinut tulla suuri mies. Nyt hänen\nelämänsä on kuninkaan kädessä. Minä iloitsisin jos hän voisi pelastua\npyörään joutumasta.\"\n\n\"Drotsi Pietari Hessel!\" -- sanoi nuori ryöväri, pysähtyen ovelle\npäättäväisen ja uhkaavaisen näköisenä, \"minä vihaan teitä kuolemaan\nasti; mutta te olette urhoollinen mies, ja minä en olisi hävennyt\nkuolla teidän kätenne kautta. Jos te voitte pelastaa minut hirsipuusta,\nniin tehkää se, ei minun itseni tähden, -- minä kuolen yhtä mielelläni\npyörän päällä ulkoilmassa kuin sänkypahaisessa, -- mutta minulla\noli veli -- ja minä kannan ritarinimeä, -- te ymmärrätte minut\"\n-- -- -- hän vaikeni hetkeksi ja värähtelevät lihasliikkeet suun\nympärillä osoittivat tunteita, joita hän näkyi häpeävän ja jotka hän\nsilmänräpäyksessä tukahutti. \"Kuulkaapas, minä olen teidän kauniin\nkuningattarenne sukulainen ja ehkä hiukan langonsukua teidänkin\nkanssanne!\" lisäsi hän katkerasti hymyillen. -- \"Mutta elkää kuvitelko\nminun pelkäävän kuolemaa, elkää myöskään odottako minulta kiitosta, jos\nminut pelastatte!\"\n\n\"Pois, viekää hänet pois\" huusi drotsi Pietari, raa'an pilkan ja\njulkeiden syytösten katkeroittamana, jotka ilmenivät hänen sanoistaan\nja uhkamielisestä käytöksestään. \"Valapattoinen ja kunniaton ritari ei\nvoi loukata kunniallista miestä!\" lisäsi hän kääntyen vankiin selin,\nlinnanvoudin työntäessä hänet ulos ovesta.\n\n\"Teistä vuotaa veri, herra!\" huudahti nyt Skirmen. \"Antakaa minun sitoa\nteidät!\"\n\n\"Odota!\" vastasi drotsi. -- \"Minä tahdon ensin kuulla oletko sinä\nansainnut kiitoksen tai moitteen. Veitkö sinä mukanasi pihavoudin\navonaiselta portilta, niin että ryövärit pääsivät pujahtamaan tänne,\nsensijaan että olisit etsinyt heidät käsiisi?\"\n\n\"Jos ei porttia lukittu meidän jälkeemme, niin saa Tyko linnanvouti\nvastata siitä, ankara herra!\" vastasi Skirmen. \"Minä en siitä\nhuolehtinut. -- Minä vein heti miehet Daugbergin suureen\nkalkkikaivokseen, ja me löysimme sieltä osaksi sen mitä etsimme: kolme\nniskoittelevaa rosvosotilasta me olemme sitoneet ja tuoneet mukanamme\ntänne, ja sen lisäksi niin paljon hopeaa ja kultaa kuin jaksoimme\nkantaa. Kun me palasimme, oli portti auki, ja me huomasimme heti\njotakin olevan tekeillä. Oli Jumalan ohjaus, että me jouduimme ajoissa.\"\n\n\"Sinä olet reipas poika, Skirmen!\" sanoi drotsi taputtaen häntä\nolkapäälle. \"Minä näin sinun taistelevan kuin parhaan ritarin. Saaliin\nsaat itse viedä kuninkaalle, ja jos hän ei vuoden ja päivän kuluttua\nlyö sinua ritariksi, niin teen minä itse sen.\"\n\n\"Herra, rakas, hyvä isäntäni!\" huudahti aseenkantaja iloisesti ja\nsuuteli lämmöllä hänen kättään, -- \"kunhan minä kerran olen ansainnut\nritarilyönnin, niin sallikaa minun silloin saada se tästä kädestä. Se\non minulle paljon suurempi kunnia, kuin sellaisen kuninkaan -- --\"\n\n\"Skirmen!\" keskeytti drotsi hänet ankarasti ja totisena, \"uskallatko\nsinäkin soimata minun herraani ja kuningastani? Nyt sinä olet minun\npalveluksessani, mutta kun sinä kerran tulet ritariksi, niin palvelet\nmaata ja kuningasta, eikä kukaan palvelija ylenkatso herraansa.\"\n\n\"Mutta te itse, jalo herra drotsi, voitteko te sydämessänne --\"\n\n\"Minä osaan vaieta, silloin kun sydän ei voi puhua, tekemättä kieltäni\nmaankavaltajaksi, ja siksi se tulee majesteettia pilkatessaan. Vaikene\nsinäkin nyt ja sido haavani! -- Hm! Oli kuitenkin sankariverta siinä\nkäsivarressa, joka löi minuun nämä haavat\", lisäsi hän surumielisesti\npaljastaessaan voitetun käsivartensa. -- \"Hän miekkaili hyvästi, tuo\neksytetty Rimordson. -- Jumala vahvistakoon hänen jaloja sukulaisiaan,\nkun he saavat kuulla mitä täällä on tapahtunut!\" Drotsi Pietari poistui\nnyt kunnon aseenkantajansa kanssa makuuhuoneeseensa, ja pian oli kaikki\nHarrestrupin linnassa niin rauhallista kuin ei olisi mitään tapahtunut.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\nJa aikaisin aamuhämärissä seuraavana päivänä istui drotsi Pietari\nkahdentoista komeasti puetun linnanmiehen kanssa hevosten selässä ja\nratsasti kuningasta vastaan. Linnanvoudin ja muun miesväen hän oli\nantanut jäädä kotiin, korjaamaan yöllisen hyökkäyksen jälkiä ennenkuin\nkuningas saapuisi, sekä vartioimaan vangittuja ryöväreitä, jotka\nolivat kahlehdittuina tornissa. Skirmen oli isäntänsä suostumuksella\nratsastanut metsätaloon, jossa, Henner Friser ja hänen tyttären\ntyttärensä asuivat, ilmoittaakseen heille kuninkaan tulosta ja\nhuolehtiakseen heidän turvallisuudestaan.\n\nDrotsi Pietari piti haavansa mitättöminä eikä ollut välittänyt\nSkirmenin arveluista tai kasvatusäitinsä, Dorthen huolenpidosta. Vasta\npitkän aikaa senjälkeen kuin taistelu ryövärien kanssa oli tauonnut\noli vanha Dorthe herännyt ja saanut kuulla mitä oli tapahtunut, ja\nhuolissaan rakkaasta nuoresta herrastaan hän oli herättänyt hänet\ntämän parhaimmasta unesta kysyäkseen hänen vointiansa. Huolimatta\nhänen kiellostaan Dorthe oli valvonut hänen ovellaan jälellä olevan\nosan yötä. Vasta nähdessään hänet reippaana ja iloisena ratsastavan\nlinnan pihalta, ehti hän ruveta päivittelemään hävityksen kauhistusta\nmuuten niin kiiltäviksi puhdistetuissa huoneissa, ja koettaessaan\nparantaa sitä lattialuutulla ja harjalla sai hän paastoavalla sydämellä\nvielä kokea senkin surun, että näki Tyko linnanvoudin panevan kaiken\nsaksilaisen oluen juoksemaan viemäriojaan.\n\nAurinko ei vielä ollut noussut, kun drotsi Pietari kahdentoista\nvarusmiehensä kanssa ratsasti Daugbergin kaivosten ohitse. Hän\npysähtyi paikkaa tarkastamaan ja kysyi Jon talonmieheltä, joka oli\nollut Skirmenin mukana, mitenkä he olivat saaneet vangituksi ne kolme\nryöväriä ja anastetuksi heidän suuren saaliinsa.\n\n\"Sen minä pian kerron teille, herra!\" vastasi talonmies, \"seisoessamme\ntällä paikalla me näimme valon tuikkavan tuolta suuresta luolasta. Ei\njuuri kellään meistä ollut halua kömpiä sinne alas, mutta hullu Skirmen\nhäpäisi meidät ja kiipesi heti luolaan. Me rohkaisimme silloin itsemme\nja kiipesimme jälestä. Valo, jonka me olimme nähneet, oli kadonnut,\nja me olimme ainakin sata kyynärää maanpinnan alapuolella ennenkuin\nportaat loppuivat. Toinen ei voinut nähdä toistaan, ja moni meistä\nkaatui nenälleen noille kirotun liukkaille kalkkikiville. Me olimme\nhiljaa kuin hiiret, ja minä kuulin koko ajan portinvahti Kallen nenän\npuhinan. Kukaan ei tiennyt minne Skirmen oli joutunut! Mutta samassa me\nkuulimme kimakan huudon ja aseiden helinää ja tappelua vähän etempää\npimeästä. Me hyökkäsimme ääniä kohti. Minä osuin kädelläni pitkään\nnenään, jota pitelin kiinni, mutta se nenä sai avukseen voimakkaan\nnyrkkiparin, ja minun täytyi painia kauan sen lurjuksen kanssa\nennenkuin sain hänet nutistetuksi maahan. Portinvahti Kallella oli\nmyöskin temmellyksensä miehen kanssa, joka oli vieläkin voimakkaampi.\nYhden oli Skirmen saanut valtaansa, ja ne, jotka eivät osuneet saamaan\nryöväriä osalleen, painivat sydämen pohjasta toistensa kanssa, kunnes\nnuohoojamestari Jesper toi löytämänsä soihdun, jonka hän sytytti.\nHeti nähtyämme ketä me olimme, ja että me olimme saaneet kiinni\nkaikki, jotka siellä olivat, olimme pian sitoneet heidät ja etsineet\naarrekammion -- ja niin oli asia selvitetty.\"\n\n\"Sillä kertaa oli onni järkeä parempi?\" sanoi drotsi Pietari. --\n\"Mutta kyllä minun täytyy ihmetellä Skirmenin rohkeutta. Sellaiseen\nuhkarohkeaan yritykseen minä en taitaisi ryhtyä.\"\n\nHeidän vielä puhuessaan tästä, ratsasti täyttä nelistä heidän ohitsensa\nratsastaja harmaassa munkkikauhtanassa harmaalla hevosella. Ei\nkukaan ollut nähnyt häntä tiellä, näytti siltä kuin hän olisi tullut\nkaivoksista. Kaikki katselivat ihmetellen hänen jälkeensä, mutta\nsamassa silmänräpäyksessä oli harmaa olento kadonnut aamu-usvaan.\n\n\"Sytyttäkää soihdut, miehet!\" sanoi drotsi Pietari ja laskeutui\nhevosensa selästä. \"Meidän täytyy tarkastaa nämä rosvoluolat ennenkuin\nastumme askelenkaan edemmäksi!\"\n\nNyt sytytettiin muutamat niistä soihduista, jotka oli otettu mukaan\nvalaisemaan tietä kuninkaalle, jos hän tulisi myöhemmin, ja sillaikaa\nkun kuusi varusmiestä jäi hevosten luokse, tutki drotsi Pietari itse\njälellä olevien kuuden miehen kanssa epäilyttävät luolat. Ensimäisessä\nluolassa he viipyivät pisimmän aikaa, ja sieltä he toivat mukanaan\nvähän aseita, ja kaksi suurta harmaata vaippaa ja naamiopäähinettä.\nMuuten olivat luolat tyhjiä, eikä niissä näkynyt jälkiäkään\npitkäaikaisesta tai hyvin varustetusta ryöväriasumuksesta. Varmuuden\nvuoksi drotsi Pietari jätti kuitenkin neljä miestä vartioimaan\nkaivoksia, ja ratsasti sen jälkeen toisten kanssa vakaviin mietteisiin\nvaipuneena edelleen Skanderborgiin vievää tietä pitkin.\n\nPäätöksensä mukaisesti kuningas ratsasti jo hyvin aikaisin linnasta.\nNiin usein kuin hän muuten muissa asioissa vaihtelikin päätöksiä, oli\nhän hyvin täsmällinen tällaisien huviretkien suhteen. Puolitiessä\nHarrestrupiin mennessä drotsi Pietari kohtasi hänet, ja kun drotsi\nheti kertoi mitä oli tapahtunut, mainiten myöskin suuren saaliin,\njonka he olivat anastaneet rosvolta, oli kuningas hyvin mielissään, ja\njatkoi keskeyttämättä edelleen. Vanha Jon Litle, joka kamaripalvelija\nRaanen ja suuren metsästäjä- ja haukkapoika-joukon kera seurasi\nkuningasta, näytti hyvin arvelevan-näköisenä kuuntelevan drotsin\nkertomusta, ja hänen terävä katseensa huomasi kamaripalvelija Raanen\nkasvoilla levottoman jännityksen ilmeen. Mutta kun drotsi kertoi\nitse tarkastaneensa Daugbergin kaivokset ja asettaneensa sinne\nvartiat, näyttivät vanhan herran epäilykset kadonneen. Hän hymyili\nja laski iloista leikkiä, mutta seurasi kuitenkin salaa jokaista\nkamaripalvelijan ilmettä ja liikettä.\n\nIltapäivällä pysähtyivät kuningas ja hänen seurueensa tuon kuuluisan\nkalkkikaivoksen luokse, jota hän muutenkin oli aikonut käydä\nkatsomassa, ja jonka ohitse hän nyt sitä vähemmän voi ratsastaa\nhuomaamatta. Hän säpsähti nähdessään aseelliset miehet kaivosten\nulkopuolella ja hän kysyi drotsilta olivatko ne hänen väkeään, ja minkä\nvuoksi ne vartioivat täällä kun kaikki rosvot olivat vangitut ja luolat\ntarkastetut.\n\n\"Voisihan olla mahdollista ettemme ole saaneet kiinni kaikkia, herra\nkuningas!\" vastasi drotsi Pietari. \"Heillä voi olla liittolaisia,\njotka olisi hyvä saada paljastetuiksi. Niin kauan kuin teidän armonne\non Harrestrupissa pidän minä velvollisuutenani vartioida näitä\nlymypaikkoja mitä tarkimmasti.\"\n\nKuningas oli astunut alas hevosensa selästä. Linnanmiehet olivat\nsytyttäneet soihtunsa ja seisoivat odotellen suurimman luolan aukolla.\nKuningas astui pari askelta eteenpäin ja vilkaisi alas luolaan. \"Ei\nkannata tuhlata aikaa\", sanoi hän äkkiä ja nousi takaisin ratsunsa\nselkään. \"Jolla on halua, se menköön alas! Mene sinä Raane! Sinähän\npidit niin suurta ääntä tästä kalkkikaivoksesta.\"\n\n\"Se on varmasti näkemisen arvoinen, herra kuningas!\" -- vastasi Raane\nnopeasti ja laskeutui hyvin innokkaasti kaivokseen, mukanaan suuri\nosa metsästäjiä ja haukkapoikia. Vanha Jon ritari oli myöskin astunut\nalas hevosensa selästä; hän otti itse soihdun kätensä ja katseli\nmiettiväisenä suurta kaivosta, laskeutumatta kuitenkaan kokonaan sinne\nalas.\n\n\"Olipa se oiva saalis, drotsi Pietari!\" sanoi kuningas ratsastaessaan\nhitaasti edelleen. \"Se oli uhkarohkea ja vaarallinen joukkio! Nyt ei\ntämä kuuluisa Niilo Rauhaton enää pääse pakoon! Vielä ennen iltaa minä\nannan hirttää heidät. Silloin me voimme nukkua yömme rauhallisesti,\neikä meidän tarvitse siirtää huomenaamuista metsästysretkeämme.\" Drotsi\nPietari vaikeni.\n\n\"Miksi vaikenette?\" jatkoi kuningas. \"Olettehan te itse ottanut heidät\nkiinni ilmeisen väkivaltaisen sisäänmurron ja rosvoamisen tähden?\nSellaisten miesten tulkitsemiseksi ei tarvita pitkiä oikeudenkäyntejä.\"\n\n\"He ovat kaikki ansainneet kuoleman, herra kuningas!\" vastasi drotsi\nPietari -- \"mutta olisi kuitenkin toivottavaa, että he saisivat tehdä\nsynninpäästön jollekin papille, ja saisivat huolehtia eksytetyistä\nsieluistaan\".\n\n\"Siihen ei ole aikaa!\" sanoi kuningas. \"Minä en tahdo asua saman katon\nalla ryövärien ja murhaajien kanssa. Jos minä tulen vieraaksenne,\ndrotsi Hessel, niin täytyy teidän odottamattomien vieraittenne nukkua\ntänä yönä hirsipuussa.\"\n\n\"Jos te vain käskette, herra kuningas, voidaan heidät tänä iltana\nviedä Viborgin vankilatorniin, eikä teidän silloin tarvitse olla\nheidän kanssaan saman katon alla eikä myöskään niin nopeaan langettaa\nverituomiota. Heidän joukossaan on miehiä, jotka ovat syntyneet\nparempaankin kuin lopettamaan elämänsä näin äkkiä ja julmasti.\"\n\n\"Ei suinkaan siihen ole kukaan syntynyt!\" sanoi kuningas ajatuksiinsa\nvaipuen. -- \"Jos joku tietäisi mitä hänen kehtonsa ääressä on laulettu,\nja jos sillä on jokin merkitys\", lisäsi hän, \"niin minä haluaisin itse\ntietää mitä meille laulettiin, siitä voisi olla apua näinä aikoina.\nOnko heidän joukossaan hienompaakin väkeä?\"\n\n\"Heidän joukossaan on ainakin yksi, joka ei kuulu ihmiskunnan\nroskajoukkoon, ja jossa vielä on jälellä hitunen kunniaa ja\nylevyyttä. Hänen sielunsa voisi ehkä vielä pelastaa. Hänen säätynsä\nja syntyperänsä ovat nyt kuitenkin hänen pahimmat syyttäjänsä: hän on\nylhäistä ja jaloa syntyperää. Herra kuningas, te olette itse kerran\nkunnioittanut häntä ritarilyönnillä!\"\n\n\"Se ei häntä auta -- siinä te olette oikeassa! Hän kuolkoon:\njalosukuinen ritari olisi rangaistava kymmenen kertaa ankarammin, kun\nhänet vangitaan ryövärien ja sissien parissa. Kuka hän on?\"\n\n\"Ritari Lave Rimordson, teidän jalon kuningattarenne sukulainen ja\nuskollisen Pentti Rimordsonin veli.\"\n\nKuningas säpsähti. Hän pysäytti hevosensa ja katseli drotsi Pietaria\nterävällä katseella, jossa, kuvastui salainen epäluulo, silmänluomien\nräpytellessä levottomasti. \"Kuningattaren sukulainen. Niinkö te\nsanoitte? Lainsuojaton Lave Rimordson, hänkö, joka on uskaltanut\nuhmata minua ja kiihoittaa talonpoikia kapinaan? Samako, jonka te itse\njulistitte lainsuojattomaksi?\"\n\n\"Hän juuri, herra kuningas!\"\n\n\"Ja nyt te tahdotte puolustaa kapinoitsijaa ja rukoilla armoa\nsellaiselle vaaralliselle rikoksentekijälle? Drotsi Hessel!\"\n\n\"Herra kuningas, minä en ole tahtonut puolustaa häntä mutta minä tohdin\nrukoilla syntisen puolesta. Vanhurskaimmalta tuomarilta on suurin\nlaupeus odotettavissa. Minä pyydän vain kuninkaani muistamaan hänen\nveljensä ansioita isänmaan ja valtakunnan palveluksessa, ja hänen\nsuhdettaan teihin itseen ja kuningashuoneeseen.\"\n\n\"Hm! Minä tahdon nyt näyttää teille ja uskollisille alamaisilleni\"\n-- sanoi kuningas koettaen salata tyytyväisyyttään -- \"että minä\noikeutta käyttäessäni en ota lukuun minkäänlaisia sukulaisuus- tai\nystävyyssuhteita enkä katso arvoon tai syntyperään, en edes omaan\nlankouteeni ja ruhtinaalliseen vereeni! Ritari Lave Rimordsonin minä\ntahdon itse nähdä teloituspaikalla ennen auringon laskua. -- Eteenpäin!\"\n\nKuningas kannusti hevostaan. Kaikki seurasivat häntä. Ne, jotka\nolivat olleet kaivoksissa kiiruhtivat saavuttamaan häntä. Ritari Jon\nratsasti taas hänen vieressään. Vanha herra ei ollut kuullut äskeistä\nkeskustelua. Hän näki kuninkaan olevan levottoman ja kiihoittuneen,\nja hän seurasi vähän aikaa harvinaisen kiivaasti ratsastavien mukana,\ntarkaten sillä välin huolestuneena kuninkaan vihaista ilmettä ja\nhuomaten drotsi Pietarin alakuloisuuden. \"Miksi te kiirehditte niin\nkovasti, herra kuningas?\" kysyi vihdoinkin vanha ritari. \"Tuolla näkyy\njo Harrestrupin linnantorni, ja aurinko on vielä korkealla taivaalla.\"\n\n\"Sitä parempi!\" sanoi kuningas. \"Missä teloitetaan rikoksentekijät\ntäällä? Missä asuu paikkakunnan pyöveli?\"\n\n\"Daugbergin-harju on määrätty teloituspaikka, herra kuningas!\" vastasi\nJon ritari, joka tunsi hyvin kaiken mikä kuului oikeudenkäyttöön\nmaassa. Teloituspaikka näkyi kalkkikaivosten yli. \"Sillä\noikeudenpalvelijalla, jota te kysytte, on vapaa asunto Daugbergissa.\"\n\n\"Hyvä, lähettäkää heti hakemaan hänet!\" Vanha ritari säpsähti, mutta\ntotteli empimättä ja antoi heti erään metsästäjän ratsastaa takaisin\nDaugbergiin pyöveliä hakemaan. Hän ratsasti sitten taas ääneti\nkuninkaan vieressä kunnes uskoi hetkellisen kiivastuksen asettuneen.\n\"Ette suinkaan te, herra kuningas, tahdo äkkinäisellä kuolemantuomiolla\ntehdä tuloanne tänne linnaan muistetuksi!\" sanoi nyt vanha, totinen\nvaltaneuvos, ratsastaessaan hetken yksinään kuninkaan vieressä kapealla\ntiellä. -- \"Minä en ole aikonut tehdä esirukousta niin karkeiden\nrikoksentekijöiden puolesta: sillä ankaruus on meidän päivinämme hyvin\ntarpeen. Mutta kun on olemassa varmoja vankiloita eikä maassa ole\nkapinaa, silloin on minun mielestäni näin kiireellinen oikeudenkäyttö\ntarpeeton.\"\n\nKuningas vaikeni ja räpytteli levottomana silmiään.\n\n\"Tuommoinen kiirehtiminen, herra kuningas!\" jatkoi vanha Jon \"voi usein\njohtaa väärään tuomitsemiseen, tai pidetään sitä pelon osoitteena, joka\nvoi heikontaa luottamusta valtiomahtiin. Sankarin, joka tuntee oman\nvoimansa, ei tarvitse oman turvallisuutensa tähden kiirehtiä ottamaan\nhengiltä pientä sidottua kääpiöjoukkoa. Suurintakaan rikoksentekijää ei\nsaa langettaa ilman laillista tuomiota.\"\n\n\"Mutta onhan rikos päivänselvä!\" huudahti nyt kuningas kiivastuneena.\n\"Laki on kyllä tunnettu, ja minä langetan tuomion heti: heidät\nteloitetaan! -- Te saatatte rikokselliset teloituspaikalle, ritari Jon!\nJa te vastaatte minulle siitä että laki ja tuomio pannaan täytäntöön\nkaikessa ankaruudessaan, vieläpä ennen auringonlaskua. Ei mitään\nvastaväitteitä! Se on minun kuninkaallinen tahtoni.\"\n\nRitari Jon vaikeni, ja nyt ratsastettiin hitaasti ylös jyrkkää linnaan\njohtavaa tietä. Siellä hyppäsi drotsi Pietari ratsunsa selästä ja\nastui kuninkaan hevosen vieressä. Seurue oli pysähtynyt, ja heidän\ntakaansa kuului kiireellistä hevoskavioiden kapsetta ja vaunun pyörien\njyrinää. Metsästäjät ja haukkapojat katsoivat taakseen, sieltä tuli\nse metsästäjä, jonka ritari Jon oli lähettänyt kuninkaan käskystä.\nHän ajoi täyttä nelistä leveäharteisen ratsastajan seuraamana, joka\nistui laihan hevoskaakin selässä. Vieraalla oli päässään karvalakki ja\nyllään lyhyt veripunainen vaippa; hänellä oli suuri, kiiltävä kirves\nkädessään, ja satulan sivusta riippui tavattoman pitkä miekka. Heidän\njälestään tulivat pienet kärryt, joilla ajoi pari miestä, mukana\nketjuja, nuoria, pyöriä ja kaikenlaisia kidutuskapineita. Ja tämä\nkamala joukko mukanaan lähestyi kuningas seurueineen Harrestrupin\nlinnaa. Drotsi Pietari oli ääneti ja hiljaa, eikä ritari Jon myöskään\npuhunut mitään.\n\nVanha Dorthe oli herransa tietämättä saanut kohotetuksi kunniaportin\nlinnanportin ulkopuolelle. Se oli koristettu vihreillä seppeleillä\nja kaikilla niillä sen vuodenajan kukilla joita hän oli voinut\nhankkia. Itse hän seisoi valkoisiin puettuna suuri kukkavihko\nkädessään, kaikkien keittiöpalvelijattariensa ja karjapiikojensa\nedessä kunniaportin vieressä vastaanottaakseen kuninkaan tavalla,\njoka hänen mielestään hämmästyttäisi sekä kuninkaan että hänen\nrakkaan, nuoren isäntänsä. Sen jälkeen kun kuningas oli armahtanut\nhänet, silloin kun hänen naisellisen kunniansa tähden piti tulla\nelävältä haudatuksi, ei hän voinut kyllin kiittää kuninkaan lempeyttä\nja armollisuutta. Näyttääkseen nyt hänelle tässä erinomaisessa\ntilaisuudessa uskollisuutensa ja kiitoksensa, hän oli enemmän kuin\nkahden kuukauden ajan harjoittanut linnan palvelijatarten kanssa\nlaulua, jota he eivät milloinkaan ennen olleet kuulleet, mutta\njoka hätätilassa voitiin laulaa erään vanhan tunnetun kansanlaulun\nsäveleellä. Laulun hän oli saanut rippi-isältään; se oli vapaa käännös\nschwabilaisen mestarilaulajan herra Reinmar von Zwetersin kuninkaalle\nomistetusta kunnialaulusta, johon kuitenkin oli otettu muutamia\nyksityisiä tosikuninkaallisia piirteitä. Kunniaportin ulkopuolella,\nDorthen ja hänen piikojensa vastapäätä seisoi linnanvouti Tyko ja osa\nlinnan miehistä varusväkeä. Dorthe oli koristanut heidän kypäränsä\nsilkkinauhoilla ja vihreillä oksilla, ja kiilloitetut keihäät käsissään\nhe seisoivat kunniaa tehden liikkumattomina kuin kuvapatsaat. Kun\ndrotsi Pietari näki nämä juhlalliset valmistukset, jotka niin vähän\nsoveltuivat hänen omaan mielentilaansa, ja tämän saattueen kamalaan\njälkijoukkueeseen, valtasi hänet omituisen ahdistava tuskantunne.\nTuo yksinkertaisesti rakennettu kunniaportti oli melkein mestauslavan\nnäköinen, ja vanha, valkopukuinen imettäjä muistutti niinkutsuttuja\nitkijänaisia, jotka tavallisesti kaupunkien hautajaisissa johtivat\nhautajaismenoja. Naurettavasti koristeltujen karjapiikojen joukossa,\njotka olivat esittävinään hienoja ylimysnaisia, tunsi Dorthe itsensä\nemännänarvossaan melkein kuningattaren veroiseksi. Vähemmin vakavassa\ntilaisuudessa heidän näkeminen olisi saanut nuoren, vilkkaan drotsin\nhymyilemään. Nyt se lisäsi vihlovasti ja melkein tuskallisesti\nhänen synkkää mielialaansa. Kuningas ei näyttänyt huomaavan näitä\nsuosionosoitusten merkkejä, joihin hän pienissä kauppakaupungeissa\noli niin tottunut, senkin vuoksi, että tiesi olevansa suurimman\nosan vihaama. Useimmiten olivat nämä tällaiset teeskennellyt\nsuosionosoitukset viekkaan kamariherra Raanen toimeenpanemia, joka\nviisaasti laski, että jos ne eivät aina saavuttaneet hyväksymistä, niin\nharvoin ne kuitenkin olivat vastenmielisiä mielistelyä rakastavalle\nkuninkaalle.\n\nHuolimatta tämän esityksen mauttomuudesta ja tilapäisleimasta,\nhedelmä Dorthen pikkukaupunkisivistyksestä ilmeni niissä kuitenkin\ntosikunnioitus kuningasta kohtaan, ja vanhan imettäjän yksinkertainen\nhyväntahtoisuus, kun hän nyt kimakalla, värisevällä äänellään,\nkirkuvien juutilaisten karjapiikojensa säestämänä näin esitti\nkuninkaalle saksalaisen mestarilaulajan ylistyksen tanskankielellä:\n\n    \"Paras kansan ystävä kuningas on,\n    hänt' ilman on kruunukin loistoton.\n\n    Hätäturva on hyljätyn lesken hän,\n    ja ruokkija orvon leivättömän.\n\n    Hän suoja ja rauha on kansan ja maan\n    Mihin käykin, on rakkaus vastassaan.\n\n    Jalo sydämeltänsä ja mieleltään,\n    sanat suussaan on lempeät yhtenään.\n\n    Käsi aulis suurelle, pienellekin,\n    raha hällä ei ruostu kirstuihin.\n\n    On kunnia suuri sen kuninkaan,\n    Hän Eerik on, ruhtinas Tanskanmaan.\"\n\nNyt vasta osui esilaulajattaren lyhytnäköinen katse kuninkaaseen, ja\nnähdessään hänen tuikeat kasvonsa ja räpyttelevät silmänsä valahti\nhän kuolemankalpeaksi. Dorthe tuiotti häneen kuin noita-akka, joka\nmanattuaan esille hirvittävän hengen itsekin kauhistuu tuon mahtavan\ntuntemattoman nähdessään. Hän risti ehdottomasti silmänsä ja käänsi\nkatseensa pois hänestä; mutta nähdessään saattueen loppupäässä\nteloittajan apulaisineen, kohosi hänen kauhunsa korkeimmilleen,\nvieden kokonaan hänen mielenmalttinsa. Suonenvedontapaisesti huutaen\nhän kaatui maahan, sillaikaa kun kuningas käänteli arkaa orittaan ja\nratsasti portista sisään seurueensa kanssa.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.\n\n\nDrotsi Pietari ei ollut huomannut mitä siellä tapahtui. Hän auttoi\nnopeasti kuninkaan alas satulasta, saattaen hänet kivirappusia myöten\nylös suureen ritarisaliin. Täällä oli oivallinen pöytä katettuna, ja\ntäällä vastaanotti kuninkaan Dorthen toimesta enemmän lystikäs kuin\nsulosointuinen pöytämusiikki, maalaisviuluniekkojen ja huilunsoittajien\nesittämänä, jotka tavallisesti soittivat maalaishäissä. He hankasivat\nja puhalsivat suurimmalla ponnistuksella. Hiki helmeili otsalla,\nja he kumartivat kunnioittavasti, ja koettaessaan alamaisuudessaan\nmiellyttää kuningasta loihtivat he esiin mitä kirkuvimpia ja\nvihlovimpia epäsointuja. Drotsi Pietari viittasi soittajat\nvaikenemaan ja poistumaan kun kuningas piteli käsiään korvillaan,\nja kamaripalvelija Raane vahingoniloisesti hymyillen ihaili drotsi\nHesselin kekseliäisyyttä hämmästyttää kuningasta näin miellyttävällä\ntavalla. \"Se oli minun vanhan kasvatusäitini hyvässä tarkoituksessa\ntekemä onnistumaton keksintö\", sanoi drotsi Pietari. \"Minä toivon, että\nte suotte anteeksi talonväkeni viattomat erehdykset, he eivät ymmärrä\nhovitapoja.\"\n\nKuningas näkyi olevan syviin ajatuksiin vaipunut eikä vastannut.\n\n\"Minä en ole aivan hentomielinen\", alkoi Jon ritari puhua, \"mutta\nminä voin teidän puolesta, kuninkaani, tulla aivan liikutetuksi\ntuollaisistakin kissannaukujaisista, kun minä vain huomaan sen olevan\ntotisesti ja rehellisesti tarkoitettua\". Ei kuningas kuunnellut\nhänenkään puhettaan, ja ritari Jon kääntyi drotsin puoleen. \"Teidän\nimettäjännekö lauloi meille tuolla ulkona? Drotsi Pietari, minä en\ntuntenut häntä siinä puvussa.\"\n\n\"Tuskin itsekään tunsin hänet, mutta hän se oli varmasti. Hän on\nyksinkertaisuudessaan tahtonut hämmästyttää minutkin ilveilyillään.\"\n\n\"Hän huusi kuin huuhkaja, mutta kuitenkin se oli melkein liikuttavaa\",\nsanoi vanha ritari, koettaen tavallisella iloisella ja avomielisellä\ntavallaan saattaa kuninkaan paremmalle tuulelle, jotta siten saisi\nkuninkaan siirtämään äkkinäisesti päätetyn teloituksen. -- \"Ne hyvät\nnaiset ylistivät laulussaan teidän armahtavaisuuttanne ja lempeyttänne,\nkuninkaani!\" jatkoi hän. \"Mutta heiltä meni suu tukkoon nähdessään\npyövelin teidän seurueenne jatkona. Ettekö tahtoisi ainakin tämän yön\nnukkua päätöksenne tehtyänne ja antaa meidän lähettää vangit Viborgin\nlinnaan? Eiköhän olisi paras ensin vahvistaa sydäntämme täällä eikä\nheti ajatella vakavia asioita?\"\n\nTähän viimeiseen kehoitukseen, johon drotsi Pietari yhtyi osoittamalla\nnöyrästi kunniapaikkaa pöydän päässä, näkyi kuningas suostuvan. Hän oli\nvaiti, mutta istuutui pöytään, jossa hän pikaisesti virkisti itseään\nmuutamalla pikarillisella viiniä. Vanha ritari Jon koetti saada aikaan\niloisen pöytäkeskustelun, mutta tällä kertaa hänelle ei tahtonut\nonnistua saattaa kuningasta hyvälle tuulelle. Pihalla, aivan ikkunan\nulkopuolella, istui pyöveli luurankohevosella, odottaen ahneiden\nkätyriensä kanssa kuninkaan käskyjä. Dorthe oli kannettu sairaana\nvuoteeseen, ja se näky, joka oli niin voimakkaasti koskenut häneen,\noli myöskin tehnyt omituisen kaamean vaikutuksen koko talonväkeen.\nLinnanvouti Tyko huolehti sillävälin kuninkaallisten metsämiesten sekä\nhaukkapoikien ja tarjoilijapoikien ravitsemisesta, joita juhlittiin\nmitä runsaimmin kolmessa eri huoneessa. Mutta linnassa vallitsi\nkuolonhiljaisuus, aivankuin siellä olisi vietetty hautajaisia.\n\nNyt nousi kuningas äkkiä pöydästä.\n\n\"Minä tahdon nähdä ne miehet!\" sanoi hän päättäväisesti. -- \"Tässä\npiilee jotakin muutakin. Antakaa tuoda heidät tänne, drotsi, mutta\nvarmasti kahlehdittuina ja vahvasti vartioituina!\"\n\nDrotsi Pietari meni heti ulos panemaan kuninkaan käskyä täytäntöön.\nHetken perästä hän taas palasi ritarisaliin. Kuningas käveli kiivaasti\nedestakaisin liuskakivilattialla. Ritari Jon ja kamaripalvelija\nseisoivat ääneti ja näyttivät molemmat samalla tarkkaavaisuudella\nseuraavan kuninkaan levottomasti vaihtelevia kasvojen ilmeitä. Drotsi\nPietari seisoi myöskin ääneti, kunnes kohtasi kuninkaan katseen. \"He\novat täällä aivan heti!\" sanoi hän sen jälkeen ja astui lähemmäksi.\n\"Sallikaa minun lausua vielä pari sanaa, herra kuningas! Ei ainoatakaan\nvangeista ole otettu kiinni ryöstöstä. He eivät ole ryövänneet minun\nomaisuuttani, eikä ritari Lave Rimordson hyökännyt minun päälleni\nennenkuin minä itse kutsuin hänet ritarilliseen kaksintaisteluun. Häntä\nei voi maalain mukaan tuomita ryövärinä ennen kuin asia on lähemmin\nselvitetty.\"\n\n\"Vaiti!\" vastasi kuningas. -- \"Lainsuojattomalla miehellä ei ole\nminkäänlaisia oikeuksia. Tuossa he ovat. Minä tahdon itse kuulustella\nheitä.\"\n\nLinnanvouti Tyko astui nyt sisään aseellisten varusmiesten kanssa,\njoilla oli keskellään Niilo Rauhaton ja kaksitoista kahlehdittua\nryöväriä. Varusmiehet asettuivat kahteen riviin molemmin puolin\nvankeja. Niilo Rauhaton astui ylvästelevällä röyhkeydellä toveriensa\netunenään, mutta Lave Rimordson näkyi häpeävän seuraa, johon oli\njoutunut, jääden seisomaan takimaiseksi.\n\n\"Kuka on teidän johtajanne?\" kysyi kuningas. \"Sen tietää jokainen\npojan naskalikin Tanskassa!\" vastasi uhmaileva rosvopäällikkö, \"sillä\nnimellä saavat äidit korpinpoikansa vaikenemaan, vaikka he pitelisivät\nveistä heidän kaulallaan. Minun nimeni voi pelottaa kaikki tyttölapset\nja monen suurinenäisen miehenkin hiirenkoloon pujahtamaan. Jos minulla\nvain olisi yksi käsivarteni vapaana, herra kuningas, niin ettepä\ntaitaisi kuunnella nimeäni loppuun asti. Niilo Rauhaton on muuten minun\nnimeni, teidän nöyrin palvelijanne! Jos te olisitte yhtä oivallinen\nkuningas kuin minä olen ryöväri, niin olisivat asiat toisin maassa ja\nvaltakunnassa, ja minä olisin ehkä nyt ollut teidän oikea kätenne.\"\n\n\"Sinä siis itse tunnustat olevasi ryöväri, ja että nämä miehet ovat\nsinun kanssarikollisiasi?\"\n\n\"Jos me sen kieltäisimme, niin me olisimme roistoja ja kehnoja\nmiehiä!\" vastasi Niilo Rauhaton. \"Te olette ehkä tottunut valheeseen\nja petokseen hovissanne. Siinä suhteessa olemme ainakin minä ja\nminunlaiseni rehellisiä.\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi kuningas. \"Siis te tiedätte kaikki minkä rangaistuksen\nlaki teille määrää. Valmistautukaa kuolemaan tunnin kuluessa!\"\n\n\"Yhtä hyvin nyt kuin myöhemmin, herra kuningas! -- Kaikkien meidän on\nkulettava sitä tietä. Mutta, jos te annatte minun elää huomiseen, niin\nminä kerron teille uutisen, joka voisi olla teille hyödyksi ja ehkä\nestäisi meidän tapaamasta toisemme liian pian toisessa paikassa.\"\n\nKuningas näytti hämmästyvän ja loi katseen kamaripalvelija Raaneen,\njoka viittasi hänelle salavihkaa, osoittaen tikarinkahvaan, joka pisti\nesiin ryöväripäällikön povitaskusta \"Vai niin!\" sanoi nyt kuningas,\nkääntyen taas ryöväripäällikön puoleen, \"sinä tahdot tehdä minut\nuteliaaksi ja levottomaksi, mies, saadaksesi aikaa murtautumaan irti\nja toimittamaan huomenna uusia onnettomuuksia. Se juoni on jo vanha\nja kulunut; jos et sinä voi parempaa keksiä, niin et elä tätä tuntia\nloppuun.\"\n\n\"No hyvä! Antakaa minun siis mennä edeltäkäsin teille sijaa hankkimaan!\nSen palveluksen minä voin vielä tehdä teille hyvän toveruuden tähden.\nNo, no, elkää katsoko niin ylvästellen minuun, teidän armonne. Me\nmolemmat voimme pian ottaa toisiamme kädestä. Sen mitä te ja teidän\nkaltaisenne saatte aikaan suuressa, ja siihen kykenette, sen teemme\nminä ja minunlaiseni pienessä, siinä vain on erotus, nähkääs. Jos te\nsiis haluatte tehdä minut airueeksenne toiseen maailmaan, niin minä\nsaan tyytyä siihen, sillä vielä tänä päivänä on teillä siihen valta,\nmutta te tulette sitä katumaan, herra kuningas! Me tapaamme taas pian,\nja silloin te myönnätte Niilo Rauhattoman tarkoittaneen parastanne.\"\n\n\"Viekää hänet pois!\" käski kuningas. \"Hänet teloitetaan viimeiseksi.\nJos hän ei tunnusta meille mitä kuvittelee tietävänsä, kidutettakoon\nhäntä mitä ankarimmin! -- Kuuletteko te, ritari Jon, mitä ankarimmin!\"\n\nRitari Jon vastasi kuninkaan ankaraan käskyyn ääneti kumartaen. Vanhan\nherran kasvoilla oli tuskallinen ilme. Mutta hän siveli nopeasti\nkädellään uurteista otsaansa ja näytti taas kylmältä ja rauhalliselta.\n\n\"Astu esiin, Lave Rimordson!\" käski kuningas, ja hurjan, epätoivoisen\nnuorukaisen astuessa esiin hänen näkemisensä herätti syvintä sääliä\nkaikissa paitsi kuninkaassa ja kamaripalvelija Raanessa, jotka molemmat\nnäyttivät katselevan häntä salaisella pelolla.\n\n\"Tällä miekallani minä löin teidät ritariksi kolme vuotta sitten\",\nsanoi kuningas. -- \"Nyt musertakoon teidän syntymäkaupunkinne pyöveli\nteidän ritarilliset aseenne ja ripustakoon teidän kilpenne, kärki\nylöspäin, hirsipuun alle. Tunnustatteko olleenne liitossa tämän julkean\nja kuuluisan ryövärin kanssa?\"\n\n\"Kyllä, kuningas Eerik Kristofferinpoika!\" vastasi nuori ryöväri --\n\"minä tunnustan vieläkin enemmän: jos me olisimme tavanneet toisemme\nDaugbergin kaivoksissa puoli tuntia sitten, olisitte te yhtä vähän\nnähnyt tämän illan auringonlaskua kun minä nyt sitä odotan\".\n\n\"Haa, salaliitto!\" -- huudahti kuningas. -- \"Te ette ole vain ryöväri\n-- maankavaltaja, kuninkaanmurhaaja te olette, -- senkin roisto! Kuka\non maksanut teille Tanskan kuninkaan hengestä?\"\n\n\"Minä en ole mikään palkattu ryöväri\" -- vastasi Lave Rimordson\nylpeästi -- \"Minä olen ritari ruhtinaallista syntyperää, eikä ainoakaan\nkuningas saa minua rankaisematta loukata. Kuningas Eerik, sinä hetkenä,\njona sinä julistit minut lainsuojattomaksi, vannoin minä sinun\nkuolemasi ja perikatosi. Totisesti, jos minun oikea käteni olisi tänä\nhetkenä vapaa, niin minä pitäisin vielä valani, ja tämä hetki olisi\nviimeisesi.\"\n\n\"Mielipuoli!\" huudahti kuningas, astuen askeleen taapäin \"Sinä erehdyt,\njos luulet häpeällisillä tunnustuksillasi voittavasi hetkenkään\nlykkäystä. Vaikka sinulla olisi tuhat kanssarikollista, niin minä en\nlahjoita sinulle hetkeäkään niitä mainitaksesi.\"\n\n\"Siinä te teette viisaasti, kuningas Eerik!\" vastasi vangittu ritari\nja hymyili pilkallisesti. \"Säästäkää niitä hetkiä, jotka teillä on\njälellä. Teillä ei ole tietoa montako niitä on, ja kun tilintekonne\nhetki on käsissä, on teillä paljon enemmästä tehtävä tili kuin niillä\nsyntisillä, jotka te nyt tuomitsette pyörille teilattaviksi.\"\n\n\"Vaiti kurja!\" huusi kuningas katkeroituneena, mutta hänen silmänsä\nräpyttivät tuskallisesti, ja hänen levottomassa mielessään näkyi\näkkiä tapahtuvan muutos. \"Sinun henkesi on minun kädessäni\", jatkoi\nhän, \"sinä olet lainsuojaton kapinoitsija, -- sinä olet ryöväri, ja\nmurhaaja. -- Sinä olet itse uhannut herrasi ja kuninkaasi henkeä. Mutta\ndrotsi Hessel on väittänyt sinussa olevan vielä jälellä ritarillista\nkunniantuntoa. Sinun Pentti-veljesi on minun uskollinen ja ansiokas\npalvelijani, -- sinun kunnoton kuolemasi näiden pahantekijöiden kanssa\nvoi luoda varjon minun valtaistuimelleni. Etkö luule kuningas Eerik\nKristofferinpojan voivan vielä armahtaa sinua?\"\n\n\"Oi miksei, ikuisella vankeudella kauniissa Sjöborgin linnassa --\neikö niin?\" vastasi uhkamielinen vanki; \"sillä minä en myö sieluani\nja autuuttani väärällä valalla enkä luovu kostostani. Se tulee ja sen\ntäytyy tulla, jos ei minun kauttani, niin toisten kautta. Kun syksy on\nkäsissä, on elonkorjaajia kylläksi --\"\n\n\"Saatana, mitä sinä tarkoitat, tunnusta!\" huusi kuningas levottoman\ntuskallisena. -- \"Kurja pahantekijä, etkö usko minulla olevan\nkidutuspenkkiä? -- Katso ulos ikkunasta siellä on mies, joka osaa\nirroittaa kielesi siteet.\"\n\n\"Sitä ei tarvita, Eerik kuningas!\" vastasi ylpeä vanki hillityllä\näänellä, kohottaen kalpeat kasvonsa ja tuijotti kuninkaaseen pelottavin\nkatsein. \"Teidän pyövelinne ei tarvitse raastella minua puhumaan.\nJos te tahdotte kuulla totuuden, niin minä en sitä salaa teiltä\nkuolinhetkelläni. Niin suuri pahantekijä kuin olenkin\", jatkoi hän\nääntään korottaen, -- -- \"niin minä olen kuitenkin paljon ylempänä\nsitä roistoa, joka petti parhaan ystävänsä ja häväisi hänen vaimonsa,\nsillaikaa kun uskollinen ystävä vuodatti verensä kunniakkaassa\ntaistelussa, roiston kunnian puolesta. Jos ei rohkea Stig Andersen\nverisesti kosta vaimonsa kunniaa, -- jos ei Ingeborg rouvan sokealla,\nmielipuolella isällä ole niin paljon näköä ja järkeä jälellä, että\nhän ritarimiekallaan löytää tien teidän petolliseen sydämeenne,\nkuningas Eerik, niin silloin ei ole tanskalaisen aateliston sydämissä\nenää rehellistä veripisaraa, ja silloin eivät he ansaitse parempaa\nkuningasta kun te olette.\"\n\nKuningas oli valahtanut kalpeaksi kuin ruumis. Hurjistunut kiukku\najoi vaahdon hänen suupieliinsä, hän oli suonenvedon tapaisesti\npudistanut kätensä suuren miekankahvansa ympäri. Nyt hän paljasti\nmiekkansa ja hyökkäsi kuin mielipuoli uhmailevaa vankia kohti, joka\nei hievahtanut paikaltaan, hymyili vain hurjaa hymyään. Silloin\njuoksi drotsi Pietari esiin asettuen vangin ja kiukustuneen kuninkaan\nväliin. \"Tämä ei ole mikään teloituspaikka, herra kuningas!\" sanoi hän\nkiivaasti, \"ettekä te ole pyöveli, joka kaadatte turvattoman vangin.\nHän on julkea majesteettirikoksen tekijä, enkä minä enää rukoile\nhänen henkensä puolesta. Mutta minun taloani ei häväistä teolla, joka\non teidän kruunullenne arvoton. Jos teidän heti täytyy saada nähdä\ntämän eksytetyn nuorukaisen verta, niin olettehan te tuonut pyövelin\nmukananne!\"\n\nKuninkaan hurjistunut viha lauhtui äkkiä ja hän purasi harmistuneena\nhuuleensa, työnsi miekan tuppeensa ja loi rohkeaan drotsiin katseen,\njoka kylläkin selvästi osoitti tälle, että hän viimeisen kerran antoi\nnäin rohkean neuvonantajan ohjata itseään.\n\n\"Aivan niin, drotsi Hessel!\" sanoi hän kylmästi. \"Te olette oikeassa,\nminä olin vähällä unohtaa kuninkaallisen arvoni tuon julkean\npahantekijän hävyttömyyden tähden. Tekin olitte vähällä unohtaa sen\nkunnioituksen, jota olette velvollinen osoittamaan kuningastanne\nkohtaan. Tällä kertaa minä kuitenkin tahdon seurata teidän viisasta\nneuvoanne. Toimittakaa vangit mestauspaikalle, ritari Jon! Lave\nRimordson on ensimäisenä sinne vietävä. Sen kunnian minä suon hänelle\nhänen syntyperänsä tähden. Hänet teloitetaan miekalla, mutta hänen\npäänsä asetettakoon paalulle ja hänen ruumiinsa hirsipuuhun korppien\nsyötäväksi. Drotsi Pietarin esirukouksen tähden säästettäköön hänen\nritarillinen vaakunansa erityisestä armosta. Ne toiset kidutettakoon ja\nteilattakoon eläviltä. Nyt pois!\"\n\nRitari Jon meni antamaan linnanvoudille viittauksen viedä vangit ulos.\nLave Rimordson heitti halveksuvan silmäyksen kuninkaaseen. Hän laski\noikean haavoitetun kätensä sydämelleen ja kasvot poispäin käännettyinä\npudisti hän mennessään ääneti vasemmalla kädellään drotsi Pietarin\nkättä. Niilo Rauhaton hypähti hurjasti ovella ja helisteli kahleitansa.\n\"Nyt rohkeutta, toverit!\" huusi hän hurjasti nauraen. \"Näyttäkää nyt\nminulle, että pysytte miehinä ja ojentakaa rohkeasti ulos kielenne\nsiksi kun se on leikattu poikki! Katsokaa minuun viimeiseen asti ja\nolkaa päälliköllenne kunniaksi. Kun minä olen nähnyt heidät kaikki\nteilattavan, herra kuningas!\" huusi hän ivallisesti, kääntyen vielä\nkerran uhmailevana ovessa -- \"niin sitten tulee hienomman väen vuoro.\nTulkaa itse antamaan minulle armonpisto, niin olette kunnon pyöveli,\nsilloin minä kuiskaan teidän korvaanne salaisuuden, jota te muuten ette\nsaa kuulla ennenkuin Cecilian päivän jälkeen.\" Tämän sanottuaan hän\npoistui ulos ovelta.\n\nKuningas kääntyi nopeasti ylenkatseellisen näköisenä, mutta julkean\nryöväripäällikön jäähyväissanat näyttivät kuitenkin tehneen hänet\nlevottomaksi. \"Seis!\" huusi hän -- \"Ei sentään, tuo viekas joukkio\nei saa minua petetyksi! Minä tunnen heidän juonensa. Tuollaisilla\nsalaperäisillä puheilla on moni paatunut roisto laverrellut itsensä\nhirsipuusta. Raane, anna taluttaa ratsuni esille. Minä tahdon katsoa\netempää säilyttävätkö he uhmailunsa kaikesta huolimatta loppuun asti.\"\n\nRaane poistui ja palasi heti takaisin. \"Hevoset seisovat oven edessä,\nteidän armonne!\"\n\n\"Sinun myöskin?\"\n\n\"Niinkuin käskette, herra kuningas!\"\n\n\"Minä luulen kuitenkin muuttaneeni mieltä. Semmoisen näyn nähtyään ei\nsaa hyvin nukutuksi, ja meidän täytyy huomenna nousta aikaisin ylös.\nDrotsi Hessel, onko kaikki järjestetty metsästystä varten!\"\n\n\"Ei mitään puutu, herra kuningas!\" vastasi drotsi Pietari luoden häneen\nkatseen, joka ei salannut hänen kiihoittunutta mielentilaansa.\n\n\"Minä ratsastan kuitenkin sinne!\" sanoi kuningas, \"se on sittenkin\nhuvitusta. Voihan sulkea silmänsä silloin kun ei halua katsoa. Teidän\ntäytyy itse tunnustaa, tunnollinen drotsini että minä olen ollut sekä\noikeudenmukainen, että armollinen.\"\n\nDrotsi Pietari kumarsi ääneti.\n\n\"Kohtelias isäntäni seuraa kai minua?\" lisäsi kuningas ystävällisellä\näänellä, suuttumustaan salaten.\n\n\"Minä teen sen hyvin vastenmielisesti, armollinen kuningas, mutta jos\nte käskette, täytyy minun totella. Tässä ei tapahtunut mitään vääryyttä\nsen minä myönnän. Mutta se nähtävä ei ole kuninkaallinen, ja minä\nolisin toivonut teille arvokkaampaa huvitusta täällä käydessänne, jota\nminä en enää uskalla kutsua armolliseksi.\"\n\n\"Antaa sen asian jäädä! Te seuraatte minua!\" sanoi kuningas ja meni.\n\nRaane hymyili, ja synkkänä ja syvästi kiihoittuneena seurasi drotsi\nPietari kuninkaallista vierastaan.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna, kun aurinko nousi, paistoi se kolmentoista\nteloitetun ryövärin ruumiille Daugbergin-harjulla. Alempaa syvältä\nluolatieltä kuului iloista hälinää, metsätorvien toitotuksia ja\nkoirien haukuntaa, suuri metsästysseurue ratsasti ohi. Etunenässä\nratsasti kuningas kirkkaan viheriässä metsästyspuvussa, vanhan Jon\nritarin ja drotsi Pietarin välillä. Heitä seurasi kuusi komeasti\npuettua tarjoilijapoikaa haukkoja ja metsästystarpeita kantaen,\nheidän joukossaan nähtiin pieni, ystävällinen Åke Jonson, joka kantoi\nkuninkaan lempihaukkaa. Kuninkaallisen metsästäjäjoukon etunenässä,\njoka kuletti mukanaan vitjoista kolmeakymmentä koiraa, ratsasti\nkamaripalvelija Raane, joka samaten kuin metsästäjät oli keveästi\nasestettu jousipyssyllä ja metsästyspuukolla; sitäpaitsi hänen vyöllään\nriippui säihkyvillä jalokivillä koristettu kapea miekka, jonka kuningas\noli äskettäin antanut suosikilleen silmiinpistäväksi armonosoitteeksi.\nAseenkantaja Skirmen ei ollut metsästysseurueen mukana; -- hän ei ollut\nvielä palannut käynniltään Henner Friserin luota metsämökiltä. Hänellä\noli lupa viipyä poissa tämän päivän iltaan asti, ja hänen sijastaan\nnyt linnanvouti Tyko seurasi drotsia, päättäen muutaman reippaan\nHarrestrupin metsästäjän kanssa seurueen.\n\nRatsastaessaan Daugbergin harjun ohi sulki kuningas vasemman silmänsä,\nettei näkisi teloituspaikkaa, ja kannusti metsästysorittaan. Kun he\nolivat vähän matkan päässä sieltä, kääntyi hän oikealle sivulle,\njolla vanha ritari Jon ratsasti. \"No, he pysyivät itsepäisesti\nuhkamielisinä?\" sanoi hän, \"eilen illalla minä en tahtonut häiritä\nhyvää yöuntani kuulemalla teidän kertomustanne loppuun, ja itse minä en\nollut niin lähellä, että olisin kuullut, mitä he sanoivat. Eikö julkea\nNiilo Rauhaton tahtonut mitään tunnustaa?\"\n\n\"Ei sanaakaan, herra kuningas!\" vastasi Jon ritari -- \"mutta hän nauroi\nilkeästi kuollessaan, uhaten kahdeksan päivän päästä kertoa teille mitä\ntiesi\".\n\nKuningas räpytteli levottomasti silmiään ja kalpeni. \"Sano minulle,\nrakas Jon!\" sanoi hän, \"luuletteko te kaikkien noiden salaperäisten\nuhkausten ja varoitusten, joita nuo miehet lausuivat, olleen muuta kuin\nviekkaita verukkeita, joilla he koettivat välttää rangaistusta ja saada\ntilaisuuden pakenemaan?\"\n\n\"Minä en tiedä, herra kuningas, mutta teidän sijassanne minä en olisi\nkiirehtinyt niin paljon tämän kuolemantuomion täytäntöön panemista.\nSe seikka, että niin ylhäistä syntyperää oleva lainsuojaton ritari\noli näiden rosvojen joukossa, näyttää minusta, heidän puheistaan\nhuolimatta, olevan todennäköisenä todisteena siitä, että he ovat olleet\ntäällä vaarallisemmissa ja tärkeämmissä asioissa kuin aikeessa ryöstää\nHarrestrupin ruoka-aitta ja viinikellari. Ehkä he olisivat voineet\nantaa meille tärkeämpiäkin tietoja.\"\n\nKuningas oli tämän kuultuaan tullut vieläkin levottomammaksi.\n\"Saatana!\" huusi hän kiivaasti, \"täytyi kiirehtiä tekemään kaikki\nheidän vaaralliset aikeensa mahdottomiksi. Miksi ette sanonut minulle\narvelultanne ennemmin, vielä heidän eläessään? Nyt teidän viisautenne\ntulee liian myöhään, ritari Jon.\"\n\n\"Tehän ette tahtonut kuulla sanaakaan, herra kuningas. Kun minulla on\nselvä kuninkaallinen käsky noudatettavana, niin minun täytyy vaieta\nja totella etenkin milloin, niinkuin nyt tässä, epäilemättä kaikki on\noikeudenmukaista, ja puustavillisesti laillista.\"\n\n\"Pahus vieköön, sitten me emme enää tahdo ajatella sitä!\" sanoi\nkuningas koettaen rauhoittaa itseään. Hän kannusti metsästysorittaan ja\nantoi metsästäjien puhaltaa iloisen metsästyslaulun.\n\nDrotsi Pietari pysyi vakavana ja hiljaisena. Kuningas ei ollut vielä\nkoko aamuna puhunut hänelle sanaakaan, ja terävänäköinen drotsi oli\nselvästi lukevinaan sekä kuninkaan että viekkaan kamaripalvelijan\nkasvoista, että hänen kukistamisensa oli päätetty, mutta että ei vain\ntahdottu häiritä päivän huvituksia antamalla tiedoksi hänen valtansa\nja vaikutuksensa loppuneen. Tämän alakuloisen ajatuksen vaimensi\nkuitenkin toinen paljon tärkeämpi asia: huolenpito maan ja valtakunnan\nturvallisuudesta, johon Inge neidon muistutus valppaudesta ja äskeinen\ntapahtuma ryövärien kanssa oli antanut aihetta.\n\nRitari Jon sitävastoin karkoitti kaikki synkät ja levottomuutta\naiheuttavat ajatukset luotaan. Hän oli nuoruutensa aikoina ollut\ninnokas metsästäjä, mutta ei ollut moniin vuosiin ottanut osaa näihin\nhuvituksiin. Metsästystorvien äänet ja iloinen melu herättivät hänen\nmieleensä lapsuudenmuistot, ja kuninkaan seuralaisena hän piti\nvelvollisuutenaan olla niin huvittava ja iloinen kuin mahdollista.\nNiinpian kuin ensimäinen metsäeläin oli ajettu esiin ryhtyi kuningas\nintohimoisesti sitä takaa-ajamaan. Tässä ei kukaan vetänyt vertoja\nhänelle. Hän ratsasti hurjaa vauhtia eteenpäin metsästäjien ja koirien\nkeskellä, ja niinkuin tavallisesti ihailivat vieraat metsästäjät sekä\nhänen rohkeuttaan, että varmaa nuolella osaamistaan. Vanha Jon ritari\njaksoi vaivoin seurata häntä, mutta hän ei antanut huomata matkan häntä\nrasittavan. Siirtyen ajatuksissaan takaisin nuoruutensa aikoihin,\nkannusti hän tulista ratsuaan, antaen sen tehdä mitä uskaliaimpia\nhyppäyksiä ojien ja aitojen yli.\n\nDrotsi Pietari oli tottunut tällaiseen ajometsästykseen, mutta hän\ntunsi kuitenkin usein tuskaa haavoistaan, ja hänen alakuloista\nmielialaansa lisäsi vielä enemmän osanotto ritari Jonia kohtaan, jonka\nhän selvästi näki rasittavan itseään yli voimiensa. Mutta ei näyttänyt\nhyödyttävän puhua vanhalle herralle. Niin iloiselta kuin hän näyttikin,\noli hän viittauksella antanut drotsille tiedoksi yhtyvänsä hänen\nepäluuloonsa ja katsoi hyvin tärkeäksi, että metsästysseura pysyisi\nkoossa.\n\nKoko aamupäivän kuningas ei ajatellut muuta kuin metsästystä,\nja jos joskus pysähdyttiin kaatuneen petoeläimen ympärille, oli\nkamaripalvelijalla uusi näkyvissä, ja hän riensi taas edelleen\nuudistetulla, metsästysinnolla. Kun viimeinkin pysähdyttiin viheriälle\nmetsänurmelle, jossa hevoset saivat hengähtää, nautittiin siellä\npikaisesti valmistettu päivällinen, jonka kestäessä kamaripalvelija\noli väsymätön kertomaan kuninkaalle hauskoja metsästysjuttuja. He\nolivat istuutuneet kumoonkaadetulle tammenrungolle. Pöytäliina oli\nlevitetty pehmeälle sammalelle, ja vähän etemmäksi olivat metsästäjät\nleiriytyneet, kaadettu saalis oli vähän syrjempänä. Tarjoilijapojat\nkantoivat ruuan kuninkaalle, joka oli iloisen ja tyytyväisen näköinen.\n\n\"Tämä on ritarillista ja kuninkaallista ajanviettoa!\" vastasi\nJon ritari kuninkaan kysymykseen huvittiko metsästys häntä; --\n\"nuoruudessani olin minäkin oivallinen metsästäjä, mutta nyt minä olen\nliian jäykkä ja vanha siihen leikkiin.\"\n\n\"Ensi kerralla, herra kuningas, on parasta että minä jään kotiin\nniinkuin vanhat metsästyshevoset.\"\n\n\"Tehän halusitte tällä kertaa itse mukaan\", sanoi kuningas. \"Minua\nihmetytti teidän intonne.\"\n\n\"Ei se ollut aivan metsästyksen tähden, herra kuningas!\" vastasi\nvanhus vakavasti, heittäen tarkkaavaisen silmäyksen Raaneen. \"Tämä osa\nJyllantia on minulle hyvin outoa\". lisäsi hän hätäisesti, \"ja minä\ntahdoin myöskin mielelläni nähdä drotsi Hesselin isäntänä\".\n\n\"Silloin olette myöskin nähnyt hänen olevan herran talossaan ja pitävän\ntarkan huolen vierasvaraisuudesta!\" vastasi kuningas ivallisesti\nhymyillen. \"Ryövärit ja sissitkin ovat turvassa hänen kattonsa alla.\"\n\n\"Jos hän siinä meni hiukan liian pitkälle, teidän armonne!\" sanoi\nritari Jon -- \"niin minä pyydän teitä minun tähteni suomaan sen\nhänelle anteeksi. En minäkään puolestani pitänyt niitä vankeja niin\nvaarallisina.\"\n\n\"Minun täytyy myöntää, herra kuningas\", alkoi drotsi Pietari nyt\npuhua --\"että näiden pahantekijöiden asia oli merkillisempi kuin\nmitä uskoinkaan, he ovat nyt palkkansa ansainneet. Jos minä siinä\ntilaisuudessa, erehdyin ja silmänräpäykseksi unohdin sen kunnioituksen,\njota olen velvollinen osoittamaan kuninkaallista vierastani\nkohtaan, niin elkää salliko tänä päivänä auringon laskea vihanne\nyli, kuninkaani. Jos minä senkautta olen menettänyt kuninkaallisen\nsuosionne, niin suokaa minun edes -- --\"\n\n\"Kyllin siitä!\" keskeytti kuningas hänet kylmästi, \"minä olen tullut\ntänne huvittelemaan enkä joka päivä tuomioita langettamaan. Minä olen\nomien ajatusteni herra, ja minun päätökseni saatte tietää kunhan aika\non käsissä. No, miksi eivät metsästäjien torvet soi?\"\n\nRaane antoi nopeasti viittauksen kuninkaallisille torvensoittajille,\njotka seisoivat vähän etempänä pienellä kunnaalla. He soittivat nyt\nreippaan metsästyskappaleen, jota he kutsuivat Waldemar Seierin\nmetsästykseksi, ja jota kuningas erityisesti suosi.\n\nPainostava äänettömyys vallitsi kuninkaan epäsuosiollisen lausunnon\njälkeen drotsi Pietarille. Raane hymyili viekkaasti, hän täytti\nkuninkaan pikarin ja koetti muutamilla hovinarrin eleillä herättää\niloisen mielialan jälleen. Mutta kuningas ei koskenut pikariin, vaan\nvaipui syviin mietteisiin. Voimakas liikkeellä-olo ja tietoisuus\ntaitavuudestaan metsästäjänä näytti karkoittaneen hänen kasvoiltaan\nsen epämääräisen ja vastakkaisen ilmeen, joka rumensi ne, ja hetkeksi\noli niille levinnyt todellinen kuninkaallisen suuruuden piirre. Käsi\nmiekan kahvalla hän katseli kolmea tärkeintä neuvonantajaansa niinkuin\nse, jolla on minä hetkenä tahansa oikeus vapautua heistä kaikista.\nRaane oli ainoa, jota kohtaan hän tunsi jonkinlaista luottamusta;\nparempina hetkinään kuningas kuitenkin ylenkatsoi häntä alhaisten\nhuvitusten kurjana välittäjänä. Se voima, jota vanha ritari Jon\nosasi niin suurella viisaudella ja varovaisuudella käyttää, näytti\nhänestä tällä hetkellä olevan sekaantumista majesteetin oikeuksiin,\nja drotsi Pietarin etevämmyys tuntui hänestä sietämättömältä. Nuo\nreippaat, ylpeät voitonsäveleet, jotka kuningas tunsi lapsuutensa\najoilta, herättivät eloon hänen nuoruudenunelmansa, ja muiston\nsiitä ajasta, jolloin häntä äitinsä vieressä jo tervehdittiin\nkuninkaan nimellä ja hän tunsi Waldemarin veren virtaavan rohkeana\nja turmeltumattomana suonissaan. Näytti siltä kuin hänen koko\nturhaankulutettu kuningaselämänsä kulkisi hänen ohitsensa ja hän\nistuisi yksin ja vihattuna ilman ainoatakaan ystävää. Omituinen\nsurumielisyys ja alakuloisuus näkyi tahtovan vallata hänet; mutta hän\nvoitti nöyryyttävän tunteen ja hurja uhka ja kovuus loisti taas hänen\nräpyttelevistä silmistään.\n\nDrotsi Pietari seisoi ääneti ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen\nrehellisistä avonaisista kasvoistaan voi selvästi lukea miten\narka asia kuninkaan suosion menettäminen oli hänelle. Vain yksi\najattelematon sana oli tehnyt tyhjäksi hänen koko tulevaisuuden\nsuunnitelmansa. Hän ei voinut kieltää esiintyneensä liian ylimielisenä\nasiassa, jonka tiesi oikeaksi, ja jonka liian rohkea puolustus oli\nsaanut kuninkaan koko suuttumuksen kohdistumaan häneen. Hänen mieltänsä\nkatkeroitti tietoisuus siitä, että oli loukannut kuningasta hetkenä,\njona tämä saapui vieraana hänen kotiinsa. Se oli hänelle tällä hetkellä\nmelkein katkerampaa kuin ajatus sen näennäisistä seurauksista. Nyt\nkohdistui kuninkaan ankara tuomarinkatse häneen, mutta sen liioiteltu\nkovuus näytti melkein tyynnyttävän häntä. Se avomielisyys, jolla\nhän vastasi tähän katseeseen, ei sen sijaan suinkaan ollut omiaan\nlepyttämään kuningasta, vaikka hänen täytyikin tuntea kunnioitusta sitä\nlujaa itseluottamusta ja rauhallista mieltä kohtaan, jota ei mikään\nhallitsijan oikku voinut nöyryyttää.\n\nSekä Raane, että vanha Jon ritari olivat näiden mykkien, mutta\nmerkitsevien kasvonilmeiden tarkkaavaisina todistajina, jotka soiton\nja yleisen vaitiolon aikana korvasivat keskeytyneen pöytäkeskustelun.\nVanha, viisas valtiomies näytti rauhalliselta ja välinpitämättömältä,\nmutta kyynel kimmelsi hänen silmissään kun hän huomasi kuninkaan\nhurjien intohimojen rumentamilla kasvoilla vielä hetken välähtävän\nylevyyden ja arvokkaisuuden ilmeen. Hän tunsi huolestuneena\nuskollisen drotsi Pietarin kukistumisen päätetyksi ja myöskin oman\nvaikutusvaltansa olevan horjuvalla pohjalla. Mutta eniten huolestutti\nhäntä se riemuitseva ilme, jota viekas kamaripalvelija turhaan koetti\nsalata, ja se liehakoiva teeskentely, jolla hän kehoitti jatkamaan\nmetsästystä. Nyt huomasi vanha herra kamaripalvelijan tekevän myöskin\nomituisen liikkeen käsivarrellaan, johon kuningas nyökäytti päätään\nkuin salaisen sopimuksen merkiksi. Kuningas näytti aikovan nousta,\nmutta vaipui taas ajatuksiinsa, jääden istumaan. Torvensoittajat\njatkoivat puhaltamistaan.\n\n\"Herrajumala!\" keskeytti nyt vanha Jon ritari pitkän äänettömyyden,\n\"he soittavat kuningas Waldemarin metsästystä. On niin omituista sitä\najatella, herra kuningas. Jos teidän suurella isoisällänne olisi ollut\nkreivi Albert ja uskollinen Riisen Kaarle vieressään, kun hänelle\nsoitettiin tuo kappale Lyon onnettomalla metsästysretkellä, niin tuskin\nmusta kreivi Henrik olisi sillä kertaa saanut häntä käsiinsä.\"\n\n\"Kruunuhirvi! Kruunuhirvi!\" huusi nyt Raane, hypähtäen ylös. Kuningas\nnousi nopeasti. Joukko eläimiä, komea sarvipäinen hirvi etunenässä,\njuoksi ohitse. Silmänräpäyksessä olivat kaikki metsästäjät hevosten\nselässä. Torvet toitottivat ja koirat haukkuivat.\n\n\"Eteenpäin!\" huusi kuningas ja hypähti oriinsa selkään. Drotsi Pietari\nja Jon ritari kiirehtivät nopeasti hänen sivulleen. -- Kamaripalvelija\nratsasti edeltä; ja nyt alkoi metsästys kahta innokkaammin ja rajummin.\nVäliin jouduttiin pois eläinten jäliltä ja löydettiin ne jälleen, ja\nsitten ratsastettiin muutama tunti keskeyttämättä.\n\n\"Herra kuningas!\" sanoi lopulta drotsi Pietari ratsastaen aivan\nkuninkaan viereen, kun tämä oli hetkeksi pysähtynyt tarkkaamaan koiria\nja jälkiä, \"levähtäkäämme hetken! Ritari Jonin ikäiselle on näin raju\nliikkuminen rasittavaa, minun haavojeni siteet ovat auvenneet!\"\n\n\"Se, joka ei jaksa seurata, jääköön jälkeen!\" vastasi kuningas --\n\"minulla on kylliksi metsästäjiä mukanani, minä en tarvitse teitä.\nEteenpäin, Raane!\"\n\nMetsästystä jatkettiin innolla. Mutta ei drotsi Hessel eikä ritari Jon\njääneet jälelle. Alkoi viimein hämärtää. Drotsi Pietari ratsasti taas\nRaanen ja kuninkaan hevosien väliin. \"Jos tahdotte ehtiä Harrestrupiin\nyöksi, herra kuningas\", sanoi hän näennäisellä levottomuudella, \"niin\ntäytyy meidän nyt kääntyä ja jättää eläimet täksi päiväksi rauhaan\".\n\n\"Minä teen vain sen mitä minä tahdon!\" vastasi kuningas suuttuneena.\nHän oli juuri äsken itse nuolella osunut kruunuhirveen, jota nyt\ntulisesti seurattiin. \"Kruunattu eläin on minun\", huusi hän, \"vaikka\nsitten saisin seurata sitä aamuun asti!\"\n\nNyt mentiin huimaavaa nelistä eteenpäin, yli kantojen ja kivien,\nläpi metsien ja vesakkojen, koirien haukkuessa ja torvien iloisesti\nraikuessa. Drotsi Pietari ja ritari Jon seurasivat vielä kuningasta,\neivätkä kadottaneet häntä hetkeksikään näkyvistään. Mutta ritari\nJonin hevonen kompastui erään vaikeamman hyppäyksen tehdessään, ja\nhän itse sai niin voimakkaan sysäyksen oikeaan sivuunsa, että hän\njäi hetkeksi makaamaan tainnoksiin maahan. Drotsi Pietari hyppäsi\nhevosensa selästä ja riensi häntä auttamaan; hän huomasi kauhukseen\nvanhan herran taittaneen yhden kylkiluunsa. \"Pysähtykää, Jumalan\nnimessä, pysähtykää!\" huusi hän voimiensa takaa. Metsästäjät kuulivat\ndrotsin voimakkaan äänen, jota he olivat tottuneet tottelemaan ja\npysähtyivät. He tulivat heti avuksi. Pian oli risuista saatu kokoon\npaari, jolla vanha herra voitiin kantaa. Kaikki osoittivat hänelle\nmitä suurinta osanottoa. Mutta tämän hämmingin aikana olivat kuningas\nja kamaripalvelija Raane, sekä kaksi vikkelintä haukankantaja-poikaa\nkadonneet heidän näkyvistään.\n\nNiin pian kuin ritari Jon heräsi tainnoksista ja näki makaavansa\npaarilla, ympärillään drotsi Pietari ja hätääntyneet metsästäjät,\nkyseli hän huolissaan ja pelästyneenä kuningasta.\n\n\"Hän ei tahtonut pysähtyä\", sanoi drotsi Pietari, \"mutta hänen täytyy\nheti kääntyä takaisin. On mahdotonta enää jatkaa metsästystä. On jo\nmelkein yö.\"\n\n\"Joutuun hänen jälkeensä, drotsi Pietari!\" huusi vanhus, \"taivaan\nnimessä, joutukaa hänen jälkeensä. Mitä te ajattelette!\" kuiskasi hän,\n\"onhan hän yksin Raanen kanssa. Teidän väkenne pitää huolen minusta.\nEteenpäin!\"\n\n\"Pidä hyvä huoli hänestä, Tyko! Hän on kuninkaan tärkein mies\", sanoi\ndrotsi Pietari linnanvoudilleen, hypätessään kiireellä ratsunsa\nselkään. \"Kantakaa hänet varovasti Harrestrupiin! Te muut seuraatte\nminua! Jumala olkoon teidän kanssanne, jalo herra!\"\n\nSilmänräpäyksessä oli drotsi Pietari kadonnut metsään kuninkaallisten\nmetsästäjien kanssa, sillaikaa kun linnanvouti Tyko miestensä kanssa\nkantoi varovaisesti sairaan ritari Jonin Harrestrupiin.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nSamaan aikaan, iltahämärässä, seisoi Klaus Skirmen aseenkantajahattu\nkädessään Henner Friserin ja Åsen edessä pienessä yksinäisessä\nmetsätorpassa, lähellä Finnerupea. Voimakas sankarivartaloinen\nvanhus oli sota-asussa; hänen yllään oli friisiläinen sotisopa,\nnahkainen panssari, ja hylkeennahkalakki harvoilla hiuksilla, ja hän\nnojasi pitkään keihääseen. Pienellä, somalla Åsella näytti olevan\npaljon rauhallisemmat ajatukset mielessä; hänellä oli yllään sama\ntummansininen puku, sama poimuteltu hame ja heleän -- sininen esiliina,\njossa Skirmen oli nähnyt hänet silloin kun hän oli mukana pelastamassa\nÅsea Hegnesgavelista. Hän piteli tuttavallisesti Skirmeniä kädestä ja\nkatseli ihastuneena häneen suurilla, vilkkailla silmillään, tämän ujona\nodottaessa vanhan Hennerin ratkaisevaa sanaa.\n\n\"Kiitos varoituksestasi, reipas poikani!\" sanoi Henner ja Pudisti\nvoimakkaasti aseenkantajan kättä. \"Oh hyvä, että sinä tulit niin\naikaseen, että voit auttaa meidän pieniä varustustöitämme. Tulkoot nyt\ntakaa-ajajamme minä hetkenä tahtovat. Ei kukaan näe meitä kauemmin kuin\nitse haluamme. -- Jos on totta mitä puhut, -- ja minä en pidä sinua\nminään lavertelijana -- niin sinä olet nopsa poika. Niiden ryövärien\nkanssa ei ollut leikkimistä. Jos sinä jatkat tähän tapaan, ja herrasi\nhyvällä omallatunnolla voi antaa sinulle ritarilyönnin, niin ei minulla\nole mitään sitä vastaan, että minun pieni Åseni rakastaa sinua ja sinä\nhäntä. Kun me ensikerran tapaamme voimme puhua lähemmin asiasta!\"\n\nSkirmen ja Åse lensivät onnellisina toistensa syliin ja syleilivät\nsitten ilonsa innossa vanhusta.\n\n\"Hiljaa, hiljaa, lapset! Jumala ja pyhä Kristian teitä siunatkoot!\"\njatkoi voimakas vanhus liikutettuna -- \"mutta nyt ei ole aikaa ajatella\nrakastelemista ja lempimistä. Nyt sinun täytyy lähteä, Skirmen! Ja vie\nsuoraa päätä herrallesi tiedot siitä mitä me tiedämme!\"\n\n\"Hänellä on siitä jo vähän vihiä\", sanoi Skirmen. \"Hän tietää mitä\nRiiben porvarit sanoivat kapakassa. Mutta ei hän kuitenkaan usko sen\npaljoakaan merkitsevän.\"\n\n\"Sano hänelle terveisiä minulta\", sanoi vanhus, \"että niillä varmasti\nei ole vähempää merkistä kuin mitä kansa sanoo niiden kolmen auringon\nmerkitsevän, jotka me näimme taivaalla pyhän Nemesiuksen päivänä.\nSe oli päivänä ennen pyhäin miesten päivää. Oppineet papit puhuvat\npaljon eräästä pakanallisesta koston noitahengestä, jolla on ollut\nmelkein sama nimi kuin sillä hyvällä pyhimyksellä, jota me sinä päivänä\npalvelemme. Meidän herramme tuntee sen noidan, enkä minä ymmärrä näitä\nauringon ja kuun merkkejä. Mutta yhden minä tiedän: kun vihaiset\nritarit kömpivät munkinkauhtanoihin, niin eivät he silloin ainakaan\naio pyhiinvaellusmatkalle. Käske herrasi ensiksi ja etupäässä varomaan\nFinnerupin latoa! Ja nyt matkaan! Suutele häntä Åse, ja anna hänen\nsitten mennä! Sinun norlantilaisesi on innokkaampi kuninkaan palvelija\nkuin sinä, Skirmen! Kuuletko miten kärsimättömästi se kutsuu?\"\n\n\"Hyvästi, isä Henner, hyvästi, rakas Åseni!\" sanoi Skirmen nyt\nkiireisesti: \"Olkaa vain varovaisia! Åse, jos sinä olet haltijatar,\nniin ole yhtä nopea katoamaan kuin hän! Katoa Jumalan nimessä heti kun\naavistat pahaa!\"\n\n\"Ole varuillasi, nuori herra ritarini, minä olen todellakin\nhaltijatar!\" sanoi Åse leikillisesti ja syleili häntä: \"etkö näe minun\nsinistä hamettani ja ruskeaa kaksiosaista hattuani? -- Kas niin, katso\nminua vain silmiin, elä selkään, -- siellä minulla on reikiä kuin\nseulassa. Nyt pois, matkaan poika! -- Ratsasta kuninkaasi ja herrasi\nluo, muuten et ansaitse ritarinkannuksiasi, enkä minä halua enää kuulla\nsinusta.\"\n\nSkirmen syleili häntä nopeasti ja kiiruhti ulos, Åsen ja vanhuksen\nsaattamana. Vähän senjälkeen kuului keveää nelistämistä metsästä,\nja Henner Friser palasi tupaan tyttärentyttärensä kanssa. He olivat\nmolemmat vaiti. Vanhus löi telkeet oven eteen, heitti keihäänsä\nnurkkaan, ja istuutui vakaviin ajatuksiin vaipuneena nojatuolin\nkaislaistuimelle. Tuvassa oli aivan pimeä. Åse otti esille käsityönsä\nja istuutui ompelemaan luukun lähelle.\n\n\"Sytytä lamppu, Åse!\" keskeytti vanhus viimein vaitiolon, nousten\nlevottomana paikaltaan. \"On vielä liian aikaista mennä levolle tuonne\nkomeroon, ja sinä tiedät, että minä en siedä istua pimeässä.\"\n\n\"Mutta eiköhän se olisi viisainta tänä iltana, rakas isoisä?\" vastasi\nÅse. \"Lamppu kuultaa läpi, vaikka minä ripustaisin esiliinanikin luukun\neteen. Jos me haluamme pysyä salassa, niin eiköhän olisi paras\" -- --\n\n\"Minä en ole mikään akka!\" sanoi Henner. \"Minä en kömmi piiloon\nihmispelosta, enkä minä rupea paholaisen kiusattavaksi pimeässä. Eläviä\nminä en pelkää, kun vain nuo kirotut kuolleet antaisivat minulle\nrauhan!\"\n\n\"Ajatteletko sinä taas kuolleita, rakas isoisä!\" sanoi Åse hiljaa\nhuoaten, ja sytytti lampun, jonka hän asetti leveästä hirrestä\nriippuvaan rautakoukkuun ripustettuaan ensin ohuen, heleänsinisen\nliinaesiliinan metsään viettävän luukun sarviruudun eteen.\n\"Rakas isoisä, eiväthän kuolleet meitä vainoa, vaan elävät meitä\ntakaa-ajavat!\" jatkoi hän, ja istui käsitöineen penkille hänen tuolinsa\nvastapäätä. \"Se mikä sinut väliin tekee niin levottomaksi öisin, on\nvain myrsky, joka riuhtoo kuivia oksia puista, ja villit yölinnut,\njotka huutaen lentävät metsän yli.\"\n\n\"Se tulee aina tänne Gottorpista!\" mutisi vanhus, joka taas oli\nistuutunut nojatuoliin, \"siellä hän makaa suossa, sydän seivästettynä,\ntuo kirottu kuningas, joka heitätti veljensä Slieeniin, hän täällä\nöisin hurjana ratsastelee metsien halki. Minä olen kauan pitänyt sitä\nvalheena ja taikauskona, mutta nyt minä uskon sen, kun sen itse olen\nnähnyt.\"\n\n\"Jumala meitä auttakoon! Oletko sinä sen itse nähnyt isoisä! Milloinka\nsinä sen näit?\"\n\n\"Yöllä Pyhän Nemesiuksen päivän jälkeen, silloin kun me olimme nähneet\nsen ihmeellisen näyn taivaalla, -- toissa yönä oli siitä kulunut\nkolme viikkoa. Oli sunnuntai, ja me olimme olleet kirkossa. -- Sinä\nmuistat kyllä miten myrsky ulvoi. Sinä nukuit lopulta tuonne komeroon,\nmutta tuolta kirotulta suhinalta ja kohinalta minä en voinut ummistaa\nsilmiäni. Minä nousin viimein ylös ja katsoin luukusta metsään, ja se\nmitä siellä näin ei ollut valhetta. Metsän läpi ratsasti kuutamossa\npikimusta herra; hän ratsasti hurjaa nelistä sysimustalla oriilla.\nOrit hirnui ja korskui niin kuin se olisi ollut noiduttu, ja säkenet\nsingahtelivat sen jälissä. Se mies, joka ratsasti jälestä, oli kuin\nraudasta valettu, taisikin olla itse paholainen, ja kolme suurta koiraa\njuoksi perästä; ne loistivat kuunvalossa; mutta että ne olisivat olleet\ntulisia niinkuin sanotaan, sitä en minä voi vannoa. Minä olin saanut\nkylliksi näkemistäni; ja nyt ei kenenkään tarvitse koettaa uskotella\nminulle, että kuningas Aabelin metsästys on vain puhetta ja taikauskoa.\"\n\n\"Minä näin varmasti ne samat metsästäjät maanantai-iltana\", vastasi\nÅse, \"mutta voit olla varma siitä, isoisä, että ne olivat eläviä\nihmisiä. Metsävoudin Marja oli myöskin nähnyt heidät, ja hän arveli\nniiden olleen Möllerupin peloittavan Stigmarskin ja väkevän Mads\nJyden, joka aina seuraa häntä. Se oli vähän sitä ennen, kun me\nkuulimme puhuttavan niistä monista harmaaveljesmunkeista Riibessä ja\nkummittelemisesta Finnerupin ladossa, ja uskoithan sinä itsekin heidän\nolevan kavaltajia, jotka väijyvät kuningasta.\"\n\n\"Sinä voit olla oikeassa, lapsi!\" sanoi Henner rauhallisempana ja\nnyökäytti miettiväisesti harmaata päätään. \"Minä olen vanha höperö,\nkun uskottelen itselleni sellaista hullutusta. Vaikka se olisikin\nollut kirottu kuningas Aabel itse\", jatkoi hän ja nousi -- \"niin\ntulkoon vain, jos tahtoo! En minä ole ennenkään pelännyt katsoa sitä\nmiestä silmiin. Minulla on jälellä vanha teräsjouseni, ja minun hyvä\nfriisiläinen keihääni suojelee minut vielä kaikilta roistoilta, olkoot\nne sitten eläviä tai kuolleita!\" Hän jäi seisomaan keskilattialle,\nkäsivarret ristissä yli rinnan ja vaipui syviin mietteisiin. \"Olisiko\nse todellakin ollut Stig Andersen?\" huudahti hän nyt äkkiä. \"Olisiko\nhänelläkin oma osansa ladon kummitusjutuissa? Hm, hm, se oli siis\nvaarallisempaa kuin uskoinkaan, nyt ei ole aikaa kömpiä komeroon\noman nahkansa pelastamiseksi. Olisi ollut parempi, että itse olisin\nratsastanut drotsin luo. Skirmen on reipas poika, mutta nyt sinä\nolet sitonut hänet lemmensiteilläsi, ja silloin ei voi luottaa\nparhaimpaankaan. Eikö hän tehnyt kaikkea tänään niin kömpelösti,\nniinkuin ei hänellä ikinä ennen olisi ollut kirvestä tai lapiota\nkädessään\" --\n\n\"Mutta hän onkin ritarin poika, isoisä, eikä hän ole tottunut\nsellaisiin töihin. Mutta saat nähdä, että hän on sukkelampi silloin kun\non hänen kuninkaansa pelastus kysymyksessä.\"\n\n\"Puolusta sinä vain aseenkantajaasi, mutta jos hän ei ole parempi\naseenkantaja kuin kirvesmies, niin ei hänestä ikipäivänä tule ritaria.\nSano minulle, Åse, pelkäätkö olla yksin kotona tämän yötä?\"\n\n\"Pelkäisinkö, isoisä!\" vastasi hän nopeasti ja punastui. \"Ei, en minä\npelkää, -- kun et sinä vain olisi puhunut tuosta pahasta kuolleesta\nkuninkaasta. -- Mutta se ei merkitse mitään!\" jatkoi hän iloisesti\nhuomatessaan tyytymättömän ja levottoman ilmeen vanhuksen kasvoilla.\n\"Minä en pelkää vähääkään, isoisä! Olenhan minä haltijatar, tiedäthän\nsinä sen, ja kun minä tahdon ettei minua nähdä, teen minä vain itseni\nnäkymättömäksi.\"\n\n\"No, se on hyvä, lapseni!\" sanoi Henner rauhoittuneena ja katseli häntä\nsydämellisen osanottavasti: \"sinun hienoissa suonissasi virtaa rohkeaa\nfriisiläistä verta, ja sinä olet kauan ollut vapaa unikohtauksistasi.\nSinun turvallisuudestasi on täällä jokseenkin huolehdittu. Mutta\njos olet levoton, niin en minä tahdo jättää sinua. Sinä olet minun\nsilmäteräni, Åse. Eipä kannata nykyään paljon huolehtia muusta\nmaailmasta. Mutta kun rantasulut murtuvat, silloin ei ainoakaan tosi\nrantafriisi nuku, jos ei meidän Herramme ja pyhä Kristian ole katsoneet\nhyväksi muuttaa meitä tukeiksi. Se on tärkeä asia, sinä sen kyllä\nymmärrät. Kuninkaasta itsestään minä en välitä enempää kuin mädänneestä\nnuoranpätkästä. Mutta maahan ja valtakuntaan katsoen hän on kuitenkin\ntärkeä mies, ainakin siksi kunnes drotsi Hessel on kasvattanut meille\nparemman kuninkaan. Kunnon drotsi on pelastanut sinun kunniasi ja ehkä\nminunkin henkeni; hän on kuninkaallensa uskollinen rehellisenä miehenä,\nja minä olen velvollinen tekemään kaikkeni hänen ja hänen herransa\npuolesta. Jos uskallat jäädä tänne yksin, lapsi, niin minä ratsastan\nheti etsimään drotsi Hesseliä ja kuningasta, olkoot he missä tahansa.\nLuulenpa toki olevani turvattu kun tulen semmoisessa asiassa.\"\n\n\"Ratsasta Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, isoisä, jos se on\nsinun velvollisuutesi! Minä en pelkää ja osaan kyllä suojella\nitseni!\" vastasi Åse reippaasti. Vanhus ei miettinyt kauempaa. \"Pane\nleipäpalanen metsästyslaukkuuni, sillaikaa kun minä satuloitsen\nPitkä-jalan!\" sanoi hän ja meni keittiön kautta pihalle ja talliin.\n\nÅse meni hänen kanssaan keittiöön ja palasi hetken kuluttua takaisin,\ntuoden mukanaan vähän ruokaa, jonka hän pisti hirvensarvinaulakosta\nriippuvaan nahkaiseen metsästyslaukkuun. Hänen siinä askaroidessaan,\nputosi esiliina pieneltä sarviruudulta, mutta hän ei sitä huomannut\nollessaan selin ikkunaan päin. Esiliinan putoamisen oli aiheuttanut\nohut keihäänkärki, joka nopeasti vetäistiin pois sarviruudun läpi.\nViekkaat punaviiksiset kasvot tirkistivät ruudun läpi. Ne katosivat\nheti ja sijaan tulivat toiset, jotka nekin nopeasti katosivat Åsen\nkääntyessä. Nyt vasta hän huomasi esiliinana pudonneen ruudun edestä.\nHän meni rauhallisesti ripustamaan sen paikalleen, huomaamatta kapeata\nhalkeamaa sarviruudussa.\n\nNyt astui hänen isoisänsä matkavarustuksissaan keittiönovesta. \"Minä\nratsastan takaportin kautta\", sanoi hän ja heitti metsästyslaukun\nolalleen. \"Ethän sinä vain pelkää, lapseni? Jos huomaat jotakin\nepäilyttävää, niin tiedät mitä sinun on tehtävä. Jos et uskalla pitää\nvaloa, niin sammuta lamppu!\"\n\n\"Ole sinä vain huoleti minusta, isoisä!\" vastasi Åse ilman vähintäkään\npelkoa. \"Kun sinä puhuit niin paljon kuolleista, niin minä en tahdo\nsammuttaa lamppua. Kummitukset eivät siedä valoa. Eläviltä ihmisiltä\nminä kyllä osaan suojella itseni. Milloin saan odottaa sinua takaisin?\"\n\n\"Ennen aamua\", vastasi vanhus. \"Sule keittiönovi minun jälestäni. Sinä\net avaa kenellekään, ennenkuin kuulet yhdeksän lyöntiä ovelle. Jumalan\nhaltuun!\" Hän syleili tyttöä kiihkeästi, ja poistui samaa tietä, jota\noli tullutkin. Åse telkitsi oven hänen jälestään ja palasi takaisin\nyksinäiseen tupaan. Vähän senjälkeen hän kuuli hevoskavioiden kapseen\nmetsästä ja tiesi sen aiheutuvan isoisän voimakkaasta ratsastuksesta.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nNoin pyssynkantaman päässä pienestä metsätorpasta, muutaman tiheän\norapihlaja-pensaan takana seisoi kaksi satuloitua hevosta. Niitä\npiteli kiinni kaksi komeasti puettua poikaa, jotka istuivat pienten\nmetsästyshevosten selässä, ja kummallakin oli haukka käsivarrellaan.\nMutta kymmenen askeleen päässä metsätorpasta seisoivat kuningas ja\nkamaripalvelija Raane kuiskaten salaperäisesti tiheän leppäpensaikon\ntakana, joka melkein peitti heidät.\n\n\"Se oli vanhus, joka ratsasti pois!\" kuiskasi Raane. \"Sepä vasta onnen\nsattuma. Ja kuulitteko herra? Yhdeksän lyöntiä ovelle avaa sen!\"\n\n\"Hm! Olinhan minä jo luopunut koko aikeesta\", mutisi kuningas\nlevottomana. \"Olisi ollut parempi, että sinä olisit pitänyt huolen\ntiestä!\"\n\n\"Totta puhuen, herra kuningas, minulla oli parempi tieto tiestä kuin\nmitä olin näyttävinäni. Minä tahdoin kuitenkin vastoin teidän tahtoanne\nhämmästyttää teitä ja pitää lupaukseni. Nyt te olette itse nähnyt hänen\nolevan täällä, ja että drotsi Hessel on piiloittanut tytön teiltä.\nTämä on hänen metsätorppansa. Täällä hän on nyt viime vuodesta asti\npiiloittanut ja säilyttänyt sekä tytön että vanhan kuninkaanmurhaajan.\"\n\n\"Hiljaa!\" kuiskasi kuningas, \"elä lausu kirottua sanaa! Hän ei ole\nehtinyt vielä etäälle ja kuka tietää vaikka täällä olisi kavaltajia?\nSinä teit varomattomasti, Raane, johtaessasi minut harhaan metsässä\ntähän aikaan tällaisten kujeilujen tähden. Miten helposti sinä olisit\nvoinut saattaa minut tuon saatanan kynsiin! Tahtoisin kyllä tytön\nkäsiini, mutta en tahtoisi uskaltaa paljoakaan sen leikin vuoksi.\nMinä en voi unhottaa tuon kirotun Niilo Rauhattoman ja hirveän\nLave Rimordsonin eilisiä puheita. Nyt ne riippuvat siellä ylhäällä\nhirsipuussa; kyllä ne irvistävät ilkeästi kuutamossa, kun me ajamme\nsieltä ohitse. Kuule, sanoppas minulle Raane!\" jatkoi hän hetkisen\nmietittyään -- \"minä en ole ollut pitkiin aikoihin kirkossa, enkä ole\njuuri selvillä pyhistä, -- milloinkahan meillä on pyhän Cecilian päivä?\"\n\n\"Sitä minä en tiedä, herra!\" vastasi Raane. -- \"Minä en taida siinä\nsuhteessa olla teitä parempi, mutta kyllä siihen on vielä pitkältä.\"\n\n\"Ennen sitä päivää minä en saisi tietää hänen salaisuuttaan, sanoi\nhävytön saatana. Nyt ei ole sovelias aika kulkea seikkailuilla ja\ntyttöjahdeilla. Yö on käsissä, eikä minulla ole ketään muuta luonani\nkuin sinä. -- Et suinkaan sinä petä herraasi ja kuningastasi, Raane! Et\nsuinkaan sinä ole niin jumalaton, että johdatat minut ansaan?\"\n\n\"Herra varjelkoon, teidän armonne! Mitenkä te sellaisia ajattelette?\"\nänkytti Raane pelästyneenä.\n\nHe olivat astuneet lähemmäksi taloa. Heikko valojuova peitetyn\nruudun halkeamasta valaisi Raanen kasvot. Kuningas katseli viekasta\nkamaripalvelijaa levottoman tutkivin katsein ja piteli koko ajan\nkättään miekankahvalla, \"Minä olen monet kerrat luottanut sinuun\",\njatkoi hän, \"ja meillä on ollut monta hauskaa seikkailua yhdessä, mutta\nkeneenkä ihmeessä minä voin luottaa kun itse drotsi Hessel on petturi,\nollen liitossa kuninkaanmurhaajien kanssa, eikä itse vanhaan Jon\nritariinkaan voi luottaa?\"\n\n\"Minä luotan heihin vain puoleksi, herra kuningas!\" sanoi Raane\nhätäisesti, \"mutta onhan mahdollista, että minä erehdyn. Te voitte olla\nlevollinen niin kauan kun minä olen teidän luonanne. Jos minä huomaan\nvähänkin epäilyttävää, niin minä varoitan teitä. Jos minä olisin\ntahtonut pettää teidät, herra, niin minä olisin varonut kertomasta\nteille mitä minä viimein näin ja kuulin Möllerupissa.\"\n\n\"Mutta laskithan sinäkin kätesi kirjalle, Raane. Sinäkin vannoit\nkuninkaasi perikadon, sen minkä sinä lisäsit, sitä ei kukaan kuullut.\"\n\n\"Minä olisin teille huono urkkija, herra kuningas, jos vihollinen ei\nuskoisi minua yhtähyvin kuin teitä. Mutta elkää nyt enää ajatelko niitä\nasioita, armollinen herra, täällä te olette turvassa. Minä luulin tällä\nhauskalla yllätyksellä ansainneeni teiltä tänä iltana kiitoksen ja sen\nsijaan saan moitteita, ja te alatte epäröidä, ja hyvä tilaisuus voi\nlivahtaa käsistänne. Nyt istuu ihana Åse yksinään ikävissään. Ehkä hän\njo riisuu yltään ja uneksii makeasti teistä kun te tulette.\"\n\n\"Elä puhu hänen uneksimisistaan, Raane, hänen unensa ovat hirvittäviä.\nHänen unensa olivat Hegnesgavelissa tehdä minut hulluksi. Mutta\nsuloinen hän on, se on totta, ja pieni viisas paholainen lisäksi.\nSanotaan hänen todellakin osaavan ennustaa tulevaisia, ja melkein minä\nitsekin sen uskon. Jos se on totta, niin olisi hyvä saada tietää yhtä\nja toista hänen kauttaan. Kuulitko sinä mitä se talonpoika puheli\nkolmesta auringosta?\"\n\n\"Se oli joutavaa puhetta ja taikauskoa, herra kuningas, enkä\nminä ymmärtänyt puoliakaan siitä. Mutta hänen puheensa Leppäsuon\nhaltijattaresta minä kyllä ymmärsin. Päivänselvään tarkoitti hänen\nkuvauksensa meidän pientä Åseamme. Ehkä hän on kylläkin kekseliäs\nkäyttämään hyväkseen talonpoikien taikauskoa tehdessään itsensä\nhyvin tietäväiseksi, harjoittaen siten salakauppaa taikatempuillaan.\nKas vain, herra kuningas, jos tekin olette tullut taikauskoiseksi\nja tahdotte antaa povata itsellenne, niin teillä on tässä paras\ntilaisuus saada tiedonhalunne täytetyksi. Ei ole kymmentäkään askelta\nhaltijattaren luokse, ja niin somasta pikku suusta te ette voi\nkuulla muuta kuin hyvää. Se voi ainakin olla kohteliaana tekosyynä\nodottamattomalle käynnillenne, ja siitä voi seikkailunne tulla vieläkin\nhauskemmaksi.\"\n\n\"No hyvä, minä käyn hänen luonaan, Raane! Mutta pidä vaari siitä, ettei\nkukaan meitä häiritse! Sinä pysyt läheisyydessä ja tulet heti kun minä\nkutsun!\"\n\n\"Voitte olla aivan rauhallinen, herra kuningas!\"\n\nNyt lähestyi kookas metsämies varovaisesti ja levottomana pienen\nmetsätorpan ovea. Hän kurkisti ensin sisään sarviruudun läpi, mutta\nvaate riippui sen edessä, niin että hän eroitti vain lampunvalon ja\nepämääräisen naisolennon, joka näkyi lepäävän penkillä. Hän seisoi\novella, kohotti kätensä, mutta veti sen jälleen pois. Viimein hän\nkuitenkin näytti tekevän päätöksensä ja löi miekallaan yhdeksän\nhiljaista lyöntiä ovelle. Hän kuuli keveitä, mutta hitaita liikkeitä\ntuvasta. Telkeet sisältä työnnettiin syrjään ja kaikki oli taas\nhiljaista sisällä. Hän viipyi vielä muutaman silmänräpäyksen, ja\nnäytti epäröivän avaisiko oven. Lopulta hän kuitenkin avasi sen hiljaa\npuoleksi ja kurkisti sisään. Lamppu paloi himmeästi, ja penkillä\npöydän vieressä makasi pieni, viehättävä Åse sulavassa asennossa ja\nnäytti nukkuvan. Ensin hän veti oven kiinni jälkeensä ja löi telkeet\neteen; sitten hän läheni nukkuvaa tyttöä ja katseli häntä räpyttävillä\nsilmillään. Hän ei ollut milloinkaan mielestään nähnyt viehättävämpää\nnaista. Hänen pieni päähineensä oli pöydällä käsinkirjoitetun,\nhurskaan iltarukouskirjan vieressä, joka oli kirjoitettu gootilaisilla\nkirjaimilla ja friisiläisellä murteella. Tyttösen mustat kiharat\nolivat auenneet palmikoistaan ja valuivat vapaina ruskettuneelle,\nneitseelliselle kaulalle ja hartioille. Hän ripusti puunaulakkoon\nseinälle pitkän miekkansa, ettei tyttö pelästyisi sitä.\n\n\"Åse, pikku Åse, heräjä!\" kuiskasi hän -- \"Sinun täytyy antaa yösija\nhyvälle ystävälle tänä yönä.\"\n\nNukkuva tyttö nousi hitaasti; mutta hänen silmänsä olivat kiinni.\n\n\"Elä nyt taas ala kulkea unissasi, pikku Åse!\" jatkoi hän. \"Siitä\nleikistä minä sain viimein kyllikseni. Avaa vain kauniit silmäsi ja\nkatso minuun, etkö sinä tunne minua?\"\n\nTyttö avasi silmänsä, mutta ei kiinnittänyt katsettaan häneen, ne\ntuijottivat elottomina ja jäykkinä eteensä. Pienet, somat kasvot\nolivat kuolonkalpeat, ja niillä oli unessakävijän ja itsetiedottoman\nennustajan juhlallinen ja peloittava ilme.\n\n\"Hyvä on!\" sanoi kuningas väistyen kauhistuneena taapäin. \"Jos sinä\nolet noita ja ennustaja, niin minä en tahdo olla missään tekemisessä\nsinun kanssasi ihmisten tavalla, ja sinä tulet poltettavaksi kun joudut\nkerran pappien käsiin. Mutta ei, siihen sinä olet liian kaunis!\" lisäsi\nhän rauhallisemmin ja tarkasteli häntä terävästi. \"Haa, onko tämä totta\neikä vain petollista teeskentelyä\", jatkoi hän jännityksellä. \"Jos sinä\nvoit tuijottaa helvetin syvyyksiin, niin sano minulle mitä Daugbergin\nharjulla teloitettu ryöväri siellä nyt tekee? Mitä sanottavaa hänellä\noli kuningas Kristofferin pojalle ennen kahdeksan päivän kulumista?\"\n\n\"Teloitettu ryöväri\", alkoi Åse hiljaa soinnuttomalla äänellä puhua,\nasentoa ja ilmettä muuttamatta, \"hän seisoo mustassa luolassa ja kutsuu\nkuningas Eerik Kristofferipoikaa\".\n\nKuningas säpsähti; hän tarkasti taas tyttöä epäluuloisesti silmiään\nräpytellen, sitten hän vilkaisi levottomasti ympäri tupaa. \"Jos sinä\npilkkaat minua niin saat maksaa sen hengelläsi, teeskentelijä!\" mutisi\nhän käsi tikarinkahvalla. Hän peräytyi askeleen ovea kohti. \"Ketä muita\nsinä näet siinä luolassa?\" kysyi hän hillityllä äänellä eikä näyttänyt\nenää epäilevän tytön todellakin olevan omituisessa unitilassa, jossa\nhän voi nähdä salatut asiat, ja ehkä näyttää hänelle sen tulevaisuuden,\njota hän kammosi.\n\nTyttö näkyi epäröivän antaa vastausta, ja hänelle tuntui olevan\ntuskallinen ponnistus nähdä sitä minkä hän kuitenkin näki aivan\ntoisilla aistimilla kuin liikkumattomilla, jäykästi tuijottavilla\nsilmillään. \"Minä näen luolassa ryöväreitä, -- murhaajia, --\nnaistenhäväisijöitä!\" -- sanoi hän lopulta samalla kuiskaavalla,\nsoinnuttomalla äänellä. \"Heidän joukossaan on kuninkaita,\nruhtinaita ja -- piispoja. Ja katsokaa! Tuolla istuu veljenmurhaaja\nluurankovaltaistuimella -- istuimena kiemurtelevia käärmeitä -- hän\nvalmistaa sijaa viereensä veljensäpojalle -- kuuletko\" --\n\n\"Nainen! Saatana! Mitä perkeleen unia sinä näet!\" huudahti kuningas\nhirvittävän tuskan valtaamana -- \"vastaa minulle! Onko minulle vielä\npelastusta? Pitkältäkö minulla vielä on armon aikaa?\"\n\n\"Kysy miekalta, joka helisee seinällä!\" vastasi unissakävijätär\nkovemmalla äänellä, viitaten kuninkaan miekkaan, kääntämättä silmiään\nsitä kohti -- \"kun se putoaa on hetkesi lyönyt!\"\n\nSuonenvetoisella liikkeellä kuningas haparoi levottomana miekkaansa.\nMutta ohut puunaula, joka sitä kannatti, taittui -- ja miekka putosi\nkilahtaen kivilattialle.\n\n\"Se on kuningasmiekka eikä mikään pyövelimiekka\", sanoi kuningas\nylpeästi ja kiivaasti nostaessaan nopeasti ylös miekkansa, ja miekka\nkädessään hän näytti saavansa voimia voittamaan oman pelkonsa. -- \"Kun\npyövelinmiekka kilahtaa seinällä, silloin se janoaa verta, sen minäkin\ntiedän\", mutisi hän. \"Mutta tämä juokoon minun vihollisteni verta! Haa,\nsano minulle, sinä hirveä nainen!\" jatkoi hän taas katsellen tuskaisena\nympärilleen. -- \"Missä ovat ne kirotut petturit, jotka minua väijyvät?\nOvatko ne täällä lähellä? Onko niitä monta?\"\n\n\"Jos tahdot tietää heidän lukunsa niin laske vyösi!\" vastasi Åse. \"Varo\nharmaaviittamunkkien vaippoja, ne peittävät mahtavia sankareita. He\nratsastavat paljastetuin miekoin metsän halki. -- Katsokaa sokeaa,\nkaljupäistä munkkia! -- hän nauraa ja terottaa kynsiään miekkaansa.\"\n\n\"Haa, Palle, Palle! sinäkö siellä olet?\" mutisi kuningas, tuijottaen\nhurjasti eteensä, niinkuin hänkin näkisi nuo hirvittävät unennäöt. --\n\"Näetkö vielä muutakin?\"\n\n\"Minä näen rautamiehen tulta säihkyvin silmin kannustavan mustaa\nhevostaan\", vastasi Åse heikommalla äänellä ja näytti niin väsyneeltä,\nettä oli vähällä kaatua maahan, \"hänen suuri miekkansa on paljastettu\n-- ja nyt hän tahtoo kostaa vaimonsa kunnian!\"\n\nKuningas tuijotti vielä hurjasti eteensä. \"Saatana! Perkele!\" huusi hän\nnyt raivostuneena -- \"jos sinä olet liitossa minun verivihollisteni\nkanssa, niin sinä myös olet ensimäinen jonka minun miekkani musertaa!\"\nHän hyökkäsi hurjalla raivolla tyttöä kohti, aikoen tarttua häneen,\nmutta sai vain hänen kaulaliinansa vasempaan käteensä; hänen\nkohotettu miekkansa kilahti orresta riippuvaan lamppuun, ja lamppu\nputosi sammuneena lattialle. Hän kuuli samassa huudahduksen ja\nikäänkuin suuren kirstunkannen tai puuluukun kumahduksen. Tyttö\noli äkkiä kadonnut. Kuningas hosui hurjasti ympärilleen, hapuillen\npilkkosenpimeässä. Sanomaton kauhu valtasi hänet; hän koetti huutaa,\nmutta ei voinut. Hän etsi ovea, mutta ei löytänyt sitä. Hän syöksyi\nkuin raivoava puuseinää vastaan, ja tuntui siltä kuin seinä olisi\nantanut myöten ja talo luhistunut kokoon hänen ylitsensä. Kylmä\nilma virtasi häntä vastaan, hän kompastui ja luuli syöksyneensä\nkauheaan murhaajaluolaan. Hänen aistimensa lamaantuivat, ja hän näki\nedessään kaikki ne kauhunkuvat, joita hän eniten pelkäsi. Hänestä\ntuntui kuin olisi Ingeborg rouva kulkenut hänen ohitsensa tikari\nkohotetussa kädessä, nyökäyttäen hänelle laihtuneilla pääkallomaisilla\nkasvoillaan; hän näki hänen mielipuolen isänsä hurjasti nauraen\ntanssivan ohitsensa saalistaan hapuillen, ja pelottava Stig Andersen\nseisoi uhkaavana hänen edessään minne hän vain katsoi, sama peloittava\nkostonilme katseessaan kuin kirotessaan hänet Viborgin käräjillä.\nKuolemantuskan kylmä hiki valui hänen otsaltaan, hänestä tuntui\nniinkuin maa huojuisi hänen jalkojensa alla. Hän horjui kuin mielipuoli\neteenpäin, kunnes hän lopulta kompastui kiveen ja repi kasvonsa verille\norjantappurapensaaseen, huomaten nyt vasta olevansa keskellä tiheää\nmetsikköä. Heikko tähden kajastus valaisi pensaikon, ja hän katseli\nepätoivoisena ympärilleen. Ei näkynyt minkäänlaista rakennusta, ja\ntytön näkeminen metsätorpassa tuntui hänestä kamalalta unelta.\n\nNyt vasta hän sai äänensä valtoihinsa. \"Olenko minä tullut hulluksi,\ntai olenko noiduttu!\" huudahti hän. \"Raane, Raane, missä sinä olet!\"\nHän kuuli rapinaa pensaikosta, ja Raane seisoi pelästyneenä hänen\nvieressään.\n\n\"Jumalan tähden, herra, tekö siellä olette?\" änkytti kamaripalvelija\nihmeissään, \"mitenkä te olette tullut tänne? Ja minne talo on joutunut?\nMinusta te huusitte tuolta pensaikosta, ja minä juoksin ääntä kohti --\nmutta sitten taas oli kaikki hiljaista. Minä eksyin tuolla kirotussa\nleppäsuossa, ja minun oli mahdoton enää löytää taloa.\"\n\n\"Nämät ovat pirullisia noidankujeita!\" sanoi kuningas, \"jos et\nsinäkin olisi nähnyt sekä tyttöä, että taloa, niin minä voisin vannoa\nuneksineeni tai olleeni hullu. Missä ovat hevoset?\"\n\n\"Tässä lähellä, herra, minä kuulen niiden kuopivan ja päristelevän.\"\n\n\"Eteenpäin!\" huusi kuningas -- \"pois tästä kirotusta paikasta! -- Minä\nolen tullut noidutuksi tai mielipuoleksi. -- Minusta ei tule ikinä\nihmistä, jos en heti pääse pois täältä!\"\n\n\"Tuonko minä hevoset, herra?\"\n\n\"Ei, elä jätä minua! Seuraa minua niiden luo, -- ojenna minulle kätesi,\nRaane!\" Hän tarttui suonenvetoisesti kamaripalvelijan käteen. \"Olethan\nsinä ainakin uskollinen minulle, Raane! Ethän sinä ole liitossa minun\nmurhaajieni kanssa? -- ethän sinä väijy katalasti herrasi ja kuninkaasi\nhenkeä?\"\n\n\"Mitenkä te voitte semmoisia puhua, herra kuningas! Minä olen kärsinyt\nkuolemantuskia teidän tähtenne. -- Te taidatte olla oikeassa. Tämä ei\nollut luonnollista asioiden menoa. Ei talo voi sillä tavalla noin äkkiä\nvajota maahan. Miten ihmeessä te jouduitte tuonne pensaikkoon?\"\n\n\"Minä en tiedä, Raane! Missä ovat hevoset?\"\n\n\"Me olemme kohta niiden luona, herra! Seuratkaa vain minua, elkää\npeljätkö. Kyllä me jostakin löydämme tien tästä noidutusta metsästä.\nHoi, pojat! tuokaa hevoset.\"\n\nNyt tuli pieni Åke Jonson toverinsa kanssa hevosia taluttaen. \"Ei\nsuinkaan mitään onnettomuutta ole tapahtunut?\" kysyi Åke. \"Minä luulin\nkuulleeni kuninkaan huutavan?\"\n\n\"Hän oli eksynyt metsään\", vastasi Raane. -- \"Tässä on teidän\nhevosenne, herra kuningas! Antakaa minun auttaa teidät ylös ja taluttaa\nhevoset tiheän pensaikon läpi, kunnes me löydämme tien tai polun!\"\n\nKuningas nousi ääneti hevosensa selkään ja antoi Raanen taluttaa sen\ntiheiden pensasten läpi. Sitä kesti kauan, eivätkä he löytäneet ei\npolkua eikä tietä. Heidän jälestään taluttivat pienet pojat hevosiaan.\nToinen heistä itki: \"me emme pääse ikinä metsästä!\" -- sanoi hän\nnyyhkyttäen.\n\n\"Ole hiljaa, Pentti!\" vastasi Åke, \"elä anna kuninkaan huomata\npelkoasi!\"\n\n\"Eikö tästä milloinkaan tule loppua?\" huudahti nyt kuningas\nkärsimättömästi. \"Raane, minne sinä kuletat minua. Tämähän pahenee mitä\npitemmälle joudumme! Missä me olemme?\"\n\n\"Kohta metsä loppuu, herra!\" vastasi Raane, \"minä näen jo aukean\npaikan! Mutta minä en mistään hinnasta osaa sanoa missä me olemme.\n-- Mutta nyt näkyy jo valoa, -- siellä on kokonainen kylä. Se on\nvarmaankin Finnerup. Harrestrupiin me emme ehdi tänä iltana kuitenkaan,\nja te olette väsynyt, herra kuningas! -- Menkäämme Finnerupiin\nlepäämään ainakin siksi kunnes kuu nousee! Olkaa rauhassa herra!\nFinnerupissa asuu rehellistä väkeä, siellä ei teille tapahdu mitään\npahaa.\"\n\n\"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä, menkäämme sinne!\" sanoi\nkuningas levottomana, \"kun vain pääsemme katon alle ja pois tästä\nhelvetin metsästä!\"\n\nHetken kuluttua he olivat joutuneet aukealle paikalle ja tielle, joka\njohti suoraan pieneen maalaiskylään. He nousivat kaikki hevosten\nselkään. Kuningas tunsi sydämensä keveämmäksi nähdessään valot\nikkunoissa ja tietäessään olevansa ihmisten ilmoilla taas. He eivät\nolleet kaukana kylästä, mutta oli myöhäistä, ja nyt sammutettiin toinen\nvalo toisen jälkeen.\n\n\"Taitaa olla maatapanon aika\", sanoi Raane, \"ja meidän on vaikea saada\nyösijaa, ellemme ilmoita ketä olemme. Mutta jos tyydytte siihen mikä on\ntarjona, herra, niin Finnerupin latoon me kyllä aina pääsemme. He ovat\nvelvoitettuja antamaan siellä yösijaa matkustavaisille, ja väki kuuluu\nolevan kunnollista; siellä teidän ei tarvitse ilmaista itseänne.\"\n\n\"Se olisikin varminta!\" sanoi kuningas. -- \"Mutta eikö siellä ole\nvaarallisia matkustajia, jotka voisivat tuntea meidät!\"\n\n\"Minä menen ensin sisään tarkastamaan paikkaa, Herra! Kas, tuossa lato\nonkin. Se on avoin, ja suuri lyhty palaa siellä vielä. Joutukaamme\nherra, ennenkuin sekin sammutetaan!\"\n\nHe kannustivat nyt hevosiaan ja ratsastivat täyttä nelistä\nolkikattoista latoa kohti, joka sijaitsi aivan syrjässä kylän laidassa\npienen, kurjan talonpoikaistöllin vieressä, jossa kapakoitsija asui,\nmutta jonka luona kävi vain talonpoikia ja köyhää kansaa. Pieni,\nlikainen kapakka oli pimeä ja lukittu. Avoimen ladonoven vieressä\nhe näkivät vain muutamia tallirenkiä, jotka taluttivat hevosia ulos\nladosta.\n\n\"Odottakaa, herra, minä tulen pian takaisin!\" sanoi Raane ja ratsasti\nedeltäpäin latoon, jota hän tarkasti tutki ja puheli pari sanaa\ntallirengeille. Hän palasi heti takaisin.\n\n\"Tallissa ei ole ainoatakaan elävää olentoa ja siellä on ihanan\npuhtaita olkia makuupakoiksi\", sanoi hän hätäisesti. -- \"Miehet eivät\ntunteneet meitä. Seuratkaa vain minua, teidän armonne!\"\n\nRaane ratsasti edeltä, ja kuningas seurasi häntä sisään pitkään,\nhämärään latoon, jota sarvilyhty aivan heikosti valaisi. Kun kuningas\nratsasti tallirenkien ohitse, heitti hän heihin terävän, tutkivan\nkatseen. He kohottivat välinpitämättömästi pukinnahkalakkejaan eivätkä\nnäyttäneet tuntevan häntä.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\n\n\"Sulje ladonovi, Raane, ja lukitse se kunnollisesti!\" sanoi kuningas\nja laskeutui hevosensa selästä. Molempien poikien vastaanottaessa\nkuninkaan hevosen ja viedessä sen yhdessä kamaripalvelijan ja omiensa\nkanssa pilttuuseen, heittäytyi kuningas väsyneenä olkikasalle ja\nkatseli sieltä Raanea, joka kolistellen raskaalla puutangolla nopeasti\nlukitsi ladonoven. Sitäpaitsi oli vielä pistettävä jotenkin ylös\ntelkeeksi keppi, ja ylettyäkseen muka paremmin sinne, heitti Raane\nolkikuvon oven eteen ja nousi sille. \"Kas niin\", sanoi hän, astuen\nhengästyneenä takaisin kuninkaan luo, \"nyt se on suljettu sekä tangolla\nettä kepillä. Olipa siinä tekemistä, ennenkuin sain tangon paikoilleen,\nse olikin melkein hirren paksuinen. Se mies ei ole vaimosta syntynyt,\njoka sen työntää paikoiltaan.\"\n\n\"Kiitos, uskollinen Raane!\" sanoi kuningas ystävällisesti -- \"Lepää\nnyt minun luonani, sinä olet saanut olla kyllin kovassa menossa minun\nkanssani tänä iltana. Kun muistelen Stig-marskin sanoja Viborgin\nkäräjillä, niin olisi parasta antaa tällaisten seikkailujen olla\",\njatkoi hän tuttavallisesti ja huolestuneena. \"Täällä Juutinmaalla\nme emme enää milloinkaan ratsasta öiseen aikaan. Hm, ehkä olisi\nkuitenkin ollut viisainta, jos minä sillä kertaa en olisi tehnyt häntä\nlainsuojattomaksi. Mutta ritari Jonin mielestä oli kuitenkin paras\nmenetellä varovaisesti. Stig-marski on kiivas mies ja hyvin merkillinen\npuheissaan. Useampi kuin yksi on näinä päivinä saattanut minun\najattelemaan häntä.\"\n\n\"Hän istuu varmaankin nyt juomapöydän ääressä Möllerupissa hyvien\nystäviensä seurassa\", vastasi Raane, jääden kunnioittavasti seisomaan.\n\"Eikä hän voi uneksiakaan, että Tanskan kuningas makaa tänä yönä\noljilla kurjassa ladossa. Marski Suurisuu voi olla iloinen kun saa olla\nteiltä rauhassa!\" jatkoi Raane. \"Hän kuvittelee todellakin olevansa\nkoko kansan tuki ja turva siitä saakka kun hän sai teidän julistamaan\nitsensä lainsuojattomaksi. Mutta, jos te tahtoisitte hänet käsiinne,\nherra, niin ei suinkaan Möllerup ole voittamaton. Tyhmänylpeän marskin\npitäisi muistaa mitä laulussa seisoo.\"\n\n\"Mitä siinä sanotaan?\" kysyi kuningas hajamielisenä ja ajatuksissaan.\n\n\"Minä en pane paljoakaan arvoa laulujen opetuksiin, herra kuningas!\"\nvastasi Raane. \"Mutta niissä on kuitenkin väliin vakavia sanoja, kun ne\nvain oikein ymmärtää:\n\n    \"Kuovi eksytellen maata kiertää,\n    Mutta siltä suojella ei saata omaa pesää.\"\n\n\"Niin todellakin uskollinen Raane!\" vastasi kuningas surumielisesti.\n\"Voisihan sen yhtähyvin sanoa minusta. Mutta salpasitko kunnollisesti\noven? Minusta tuntuu kuin tuuli liikuttelisi sitä?\"\n\n\"Se ei mene oikein tiiviisti kiinni, mutta tanko pysyy paikoillaan\nkovimmassakin myrskyssä. Minä pelkään lyhdyn sammuvan!\" jatkoi hän\nhätäisesti. \"Yöperhonen taisi lentää lyhtyyn, otanko minä sen alas,\nniin ajan sen pois?\"\n\n\"Ota, mutta varovasti! Täällä on niin paljon olkia. Elä anna sen sammua\nristivedossa! Annappas minun itse tulla!\"\n\nHeidän askaroidessaan lyhdyn ääressä, kuului kovaa hevosten\nkavioidenkapsetta ladon ulkopuolelta.\n\n\"Herra kuningas, sieltä tulee paljon matkustavia!\" sanoi Raane ottaen\nlyhdyn käteensä. \"Emme suinkaan me anna heidän tulla tänne sisään.\"\n\n\"Ei Jumalan nimessä, ei!\" vastasi kuningas hädissään. \"Jos he haluavat\nsisään niin sano ladon olevan täynnä ja ettei täällä ole sijaa!\"\n\nKaikki olivat hiljaa ja kuuntelivat henkeään pidätellen.\n\nNyt oli taas hiljaista.\n\n\"Ehkä he ratsastivatkin ohi\", kuiskasi kuningas, jääden kuuntelemaan\npuoleksi istuvaan asentoon oljille, ja pidellen kättään miekan kahvalla.\n\nMolemmat pojat olivat juosseet hädissään heidän luokseen. Kaikki\nkuuntelivat vielä jonkun aikaa kuolemanhiljaisuuden vallitessa.\n\n\"Mikä päivä meillä on tänään?\" kysyi kuningas. -- \"Ei ole ollut\nkamalampaa minun elämässäni.\"\n\n\"Nyt on pyhän Cecilian yö, herra kuningas!\" vastasi pieni Åke, ja näki\nkauhukseen kuninkaan valahtavan kuolonkalpeaksi. \"Oi, armollinen herra\nkuningas!\" jatkoi poika. \"Rukoilkaamme pyhää Ceciliaa suojelemaan teitä\ntänä yönä.\"\n\n\"Rukoile, rukoile, lapseni, minä en voi\", vastasi kuningas, \"Minä en\nkoskaan suvainnut messuamista enkä kirkonkellojen soittoa: minua ei\npyhä Cecilia auta.\"\n\nPieni Åke liitti kätensä yhteen ja rukoili. Raane piteli yhä lyhtyä\nkädessään. Hän oli avannut sen, ja voimakkaampi valo sattui nyt\nkuninkaaseen, joka omituisen surumielinen ilme kalpeilla kasvoillaan\nistui ajatuksiinsa vaipuneena olkilyhteellä ja hapuili vyötään. \"Aivan\noikein, valaise minulle, ja auta minua laskemaan!\" kuiskasi hän.\n\"Montako nappia minulla on vyössäni?\"\n\nRaane piteli lyhtyä lähempänä. \"Minä laskin kaksitoista\" sanoi hän,\n\"mutta mitä te niistä laskette?\"\n\n\"Tuo metsätorpan tyttö oli ihmeellinen, Raane! Hän osasi katsoa\nylös taivaisiin ja alas helvetin kuiluihin. Jos haluaisin tietää\nvihollisteni lukumäärän, niin käski hän minun laskea ne vyöni napeista.\nSanoitko kaksitoista? Minun muistaakseni oli niitä ennen neljätoista.\nAinakin niitä on kolmetoista.\"\n\n\"Ei suinkaan kukaan käytä epätasaista nappilukua, herra!\" vastasi Raane\nhämmentyen. \"Minun muistaakseni on käsketty nappiaan lukemaan silloin\nkun ei tiedä mitään muuta tekemistä, mutta sellaista sanotaan vain\nlapsille, herra!\"\n\n\"Tiedätkö sinä niin varmasti mitä aiot tehdä, Raane! Laske uudestaan,\nniin ehkä sitten vielä mietit. Eikö niitä ole kolmetoista?\"\n\n\"Ehkä on!\" vastasi Raane sulkien lyhdyn. \"Mutta kolmetoista ei ole hyvä\nluku, herra kuningas!\"\n\n\"Sinä olet oikeassa! Kolmetoista oli luku sinäkin yönä, jona viekas\nJuudas petti taivaallisen herransa ja kuninkaansa. Miten sinä olet niin\nkalpea, Raane?\"\n\n\"Olenhan minä paastonnut koko tämän päivän, teidän armonne!\" sanoi\nkamaripalvelija vilkaisten ovelle. \"Eipä ole ihme vaikka nenä kävisikin\nhiukan kalpeaksi. Mutta kuulkaa, mitä se oli?\"\n\nLadonoveen lyötiin kovaa seipäillä ja tangoilla.\n\n\"Nouskaa ylös, kuningas Eerik! Tulkaa tänne ulos meidän luoksemme!\"\nhuusi voimakas ääni ulkoa.\n\n\"Minut on kavallettu!\" huudahti kuningas hypähtäen ylös. \"Se oli\nhirveän Stig Andersenin ääni!\" Kuningas oli paljastanut miekkansa,\nmutta seisoi neuvottomana ja peloissaan, kalpeana kuin kuollut. Raane\njuoksi lyhty kädessä ovelle. \"Eerik kuningas ei ole täällä sisällä!\nSitä ei teidän tarvitse uskoa!\" huusi hän. \"Piilottautukaa, herra!\"\nkuiskasi hän nopeasti ja palasi takaisin neuvottoman kuninkaan luo.\n\"Heittäytykää oljille! Minä peitän teidät heinillä ja oljilla! Ei\nkukaan näe teitä!\" Hän heitti samassa lyhdyn luotaan. Valo sammui ja he\nseisoivat pilkkosen pimeässä.\n\n\"Raane, Raane, petätkö sinä kuitenkin herrasi ja kuninkaasi?\" kuiskasi\nkuningas hädissään.\n\n\"Piilottautukaa, piilottautukaa, herra! Minä puolustan teitä viimeiseen\nveripisaraani asti.\"\n\n\"Minä myöskin!\" huusi pieni Åke Jonson, joka tähän asti oli\npolvistuneena hiljaa rukoillut, mutta hypähti nyt rohkeana ja\ninnostuneena ylös. \"Voi, jos minulla vain olisi miekka!\"\n\nPieni Pentti itki ja valitteli ääneen, melun ulkona yltyessä yhä\nkovemmaksi.\n\n\"Hiljaa, hiljaa, poika! Ei täällä auta puolustautuminen!\" kuiskasi\nkuningas. \"Elä ilmaise minua vaikeroimisellasi! Peittäkää minut\noljilla, ja menkää istumaan hiljaa tuonne nurkkaan!\"\n\nHe peittivät nopeasti kuninkaan oljilla ja tekivät niinkuin hän käski.\n\nMelu yltyi nyt hirvittäväksi ulkopuolella. Ladonovea työnnettiin\nkiivaasti auki. Yläpuolella oleva ohut keppi katkesi, ja ovi avautui\nniin helposti kuin olisi se alhaalta ollut sulettu vain olkilyhteillä.\nKaksitoista miestä naamaripäähineet ja harmaat munkinkauhtanat yllään\nastui ääneti sisään paljastetut miekat kädessä. Yhdellä heistä oli\nloimuava tulisoihtu kädessään. He katselivat ympärilleen joka puolelle\nja näyttivät hämmästyvän kun eivät löytäneet sitä, jota etsivät.\n\"Missä hän on? Missä piilee pelkuri tyranni!\" keskeytti voimakas ääni\nnaamioitettujen joukosta äänettömyyden, toisten katsellessa turhaan\nympärilleen. Raane seisoi paljastettu miekka kädessä olkikasan luona.\n\n\"Pelasta minun elämäni, uskollinen Raane!\" kuiskasi kuningas olkien\nalta. \"Minä annan oman sisareni sinulle vaimoksi!\"\n\n\"Minun herrani ja kuninkaani ei ole täällä!\" huusi Raane. \"Minä\nvartioin tässä hänen aarteitaan ja kalleuksiaan\", hän viittasi\npaikkaan, jossa kuningas makasi. \"Ensimäisen, joka lähestyy minua,\nrutistan minä kuoliaaksi!\" Hän heilutti ohutta korumiekkaansa ja löi\nsillä hurjasti ja kiivaasti erästä vaunun aisaa ja puulaatikkoa, jotka\nolivat lattialla.\n\n\"Sinä puolustat kuningastasi kuin konna ja petturi!\" kuiskasi Åke.\n\"Anna minulle miekkasi, kun et osaa sitä paremmin käyttää!\"\n\n\"Pois tieltä, poika!\" huusi Raane raivostuneena, ja tähtäsi lyöntinsä\nhänen päätänsä kohti, kuitenkin häneen osumatta.\n\nAsestettujen munkkiolentojen joukossa oli pieni, koukkuselkäinen\nmies, joka horjuvin askelin haparoi eteenpäin kuin sokeana voimakkaan\nsankari-olion vieressä. Nämä molemmat miehet tunkeutuivat esiin koko\nnaamioituneen joukon etunenässä, ja sokea piteli kiinni kookkaan herran\ntakin liepeestä, kunnes tulivat paikalle, johon Raane viittasi. Täällä\nhe pysähtyivät molemmat suuren olkikasan luokse, johon kuningas oli\npiiloutunut.\n\n\"Täällä!\" kaikui kumeasti rautaristikon takaa, sankariolion\nnaamaripäähineestä, ja rautapukuinen käsivarsi kohotti valtavan miekan.\nSamassa silmänräpäyksessä olivat kaikki kaksitoista miekkaa kohotetut.\n\n\"Haa, haa!\" huusi sokea vanhus hohottaen hurjaa mielipuolen naurua ja\ntyöntäisi äkkiä pitkän miekkansa syvälle olkikasaan.\n\nTukahutettu kauhunhuuto, johon sekaantui mielipuolen naurunkihinä,\nkaikui kamalana olkikasasta, joka peitti sekä kuninkaan, että\nhänen raivoavan murhaajansa. Taistelevat oliot vierivät sen alle,\nja nyt hyökkäsi yhtaikaa koko tuo asestettu munkkijoukkue heidän\nmolempien päälle. Raane jäi huitomaan ympärilleen kuin raivostunut,\nhaavoittamatta kuitenkaan ketään, lopulta hän hyökkäsi ottamaan soihdun\nsen kädestä, joka sitä kantoi. \"Apua! Apua!\" huusi hän. \"He murhaavat\nminun herrani ja kuninkaani!\" Hän heitti palavan soihdun olkiin ja\njuoksi kuin mielipuoli ulos ladosta.\n\nOljet leimahtivat heti palamaan, valaisten mitä kamalimman näyn.\n\nKuninkaan verinen ruumis oli laahattu oljista keskilattialle, se oli\nkahdentoista pitkän miekan lävistämä. Nuo kaksitoista kammottavan\nnäköistä munkkioliota seisoivat ääneti ruumiin ympärillä. Veriset\nmiekat käsissään he tuijottivat jäykin jännitetyin katsein murhattuun,\njonka kasvot venähtelivät suonenvetoisesti, ja nyt vasta heitti\nhenkensä.\n\n\"Hän on kuollut. Jättäkäämme hänet liekkien saaliiksi!\" keskeytti\nviimeinkin johtajan voimakas ääni kamalan äänettömyyden. -- \"Pois\ntäältä! Hevosten selkään!\"\n\nSilmänräpäyksessä olivat kaikki poistuneet ladosta, lukuunottamatta\nsokeaa, mielipuolta vanhusta, joka vielä kerran raivostuneena oli\nheittäytynyt ruumiin yli, niinkuin hän olisi tahtonut kynsillään repiä\nsen palasiksi.\n\nMolemmat pojat olivat sillaikaa istuneet itkien piilossa pilttuun\ntakana.\n\n\"Hirviö!\" huusi nyt pieni Åke juosten esiin. Hän vetäisi kuninkaan\nmiekan ruumiin kokoonpuristetusta kädestä ja työnsi sen hurjistuneen\nvanhuksen sydämeen.\n\n\"Kas niin, nyt minä voin kuolla! Siunattu olkoon se taivaan enkeli,\njoka minut vapautti!\" sanoi sokea soperteleva vanhus ja kaatui\nkuolleena murhatun kuninkaan viereen. Puolet ladosta oli jo liekkien\nvallassa. Ne neljä pilttuussa olevaa hevosta juoksivat hurjina ruumiin\nyli ja ulos palavasta ladosta. Haukat lensivät kirkuen niiden jälestä.\nLiekit loimahtivat jo olkikaton läpi, tukahduttava savu täytti\nhirvittävän murhaluolan, ja ulkopuolelta kuului avuksi rientävien\nihmisten hätähuutoja.\n\n\"Auta minua pelastamaan kuninkaan ruumis, Pentti!\" sanoi Åke itkevälle\ntoverilleen. Vaivoin laahasivat pojat raskaan ruumiin ulos käytävään.\nHe olivat melkein tukehtua savuun ennenkuin ehtivät sinne. \"Se vanha\nhirviö jäi sinne sisään, Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!\"\nsanoi Åke katsahtaen vielä kerran taakseen Pallen ruumiiseen. \"Palakoon\nnyt sinne! Joudu pois!\"\n\nJuuri kun he olivat joutuneet ulos ladosta, romahti katto kovalla\nromahduksella sisään, musertaen alleen vanhuksen ruumiin.\n\nPaljon hätääntyneitä ihmisiä oli kokoontunut ulkopuolelle. He eivät\nvälittäneet tulipalosta, nähdessään kuninkaan runnellun ruumiin ja\nkuullessaan voivottelevien poikasten kertomukset. Meluava joukko\npalopaikalla kasvoi yhä kuninkaan ruumiin ja itkevien poikien\nympärille. Se osanotto, jonka tämä kamala näky herätti useimmissa,\nnäytti kuitenkin osoittavan, että kansa vihasi kuningasta vähemmän\nkuin mitä yleisesti uskottiin. Melu oli hirvittävä. Toinen huusi\ntoistaan kovemmin. \"Juoskaa murhaajien jälkeen!\" huusivat muutamat. --\n\"Huolehtikaa toki kuninkaan ruumiista!\" huusivat toiset. \"Lähettäkää\nsana Harrestrupiin drotsille ja Jon ritarille!\" huusivat muutamat.\n\"Lähettäkää tieto Skanderborgiin!\" huusi joku, -- \"siellähän ovat\nkuningatar ja nuori kuningas.\" Mutta ei kukaan liikahtanut paikaltaan\ntoimittaakseen yhtäkään kaikista näistä ehdotuksista. Naisia ja\nlapsia tunkeili ruumiin luo. Lapset huusivat, naiset päivittelivät\nkamalaa näkyä, miehet kiroilivat ja voivottelivat. Monet käskivät ja\njärjestelivät, mutta ei kukaan totellut. Viimeinkin kuului kesken melua\nhuuto: \"tilaa, tilaa! Drotsi tulee!\" Meluava kansanjoukko väistyi\nkolmen kiirehtivän ratsastajan tieltä, jotka ajoivat heidän keskelleen\nhengästyneillä hevosillaan. Ne olivat drotsi Pietari, Skirmen ja\nvanha Henner Friser. Heidän jälestään seurasi joukko metsästäjiä\nkamaripalvelija Raane sidottuna välissään.\n\n\"Hiljaa! Tehkää tilaa!\" huusi drotsi Pietari ja hypähti hevosensa\nselästä. Kaikki väistyivät kunnioittavasti syrjään, ja suuressa\nkansanjoukossa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kauhistuksella katseli\ndrotsi Pietari kuninkaan ruumista. Hän tarkasti pikaisesti kuninkaan\nhaavat ja tutki oliko enää elonmerkkiä jälellä. Hän laski kaikkiaan\n56 kuolettavaa haavaa. Murhatun liivien alta hän löysi tikarin, jota\nei ollut vedetty pois haavasta. Hän veti sen ulos ja katseli sitä\ntarkkaan, se oli kallisarvoinen ja taitavasti koristeltu: kahvan\nmuodosti kullattu leijona. Hän antoi lähinnä seisovien todistajien\nnähdä sen ja pani sen talteen.\n\n\"Kuningas Eerik Kristofferin poika on kuollut ja häpeällisesti\nmurhattu!\" huusi hän nyt kovalla äänellä noustessaan ruumiin vierestä,\nja luoden katseen kansanjoukkoon, jonka jännitettyjä ja osanottavia\nkasvoja ladosta loimuavat liekit valaisivat. \"Tämä taivaita järisyttävä\nteko ei jää rankaisematta, niin totta kuin vanhurskas tuomari valvoo\nmeidän kaikkien ylitsemme!\" Hän vaikeni hetkeksi, ja syvä hiljaisuus\nvallitsi heidän ympärillään. \"Nuori kuningas Eerik Eerikinpoika on\nnyt meidän laillinen herramme ja kuninkaamme!\" sanoi hän sitten vähän\nrauhallisemmin ja kohotti oikean kätensä. \"Tanskan kansa on itse\nvalinnut hänet ja vannonut hänelle uskollisuusvalan. Pyhä kirkko\nvahvistaa vaalit, ja pian hän istuu kruunattuna ja voideltuna isiensä\nvaltaistuimella. Olkaa hänelle uskolliset, rehelliset Tanskan miehet!\nJumalan avulla tulee hänestä vielä hyvä ja oikeutta rakastava kuningas,\nja hän rankaisee ankarasti isiensä julmat ja jumalattomat murhaajat.\nKaikkivaltias suokoon hänelle voimia ja pitäköön suojelevan kätensä\nhänen ja koko hänen uskollisen kansansa ylitse!\"\n\n\"Eläköön kuningas Eerik Eerikinpoika! Eläköön meidän nuori\nkuninkaamme!\" huusi monta ääntä. \"Kostoa, kostoa kuningasmurhaajille!\"\nhuusivat toiset.\n\nDrotsi Pietari viittasi heidät vaikenemaan ja kääntyi sen puoleen, joka\nseisoi häntä lähinnä. \"Kenellä täällä on paras ja nopein hevonen?\"\nkysyi hän.\n\n\"Minulla, minulla!\" huusi Skirmen juosten esiin. \"Aivan niin! Ei kukaan\nosaa lentää sinun laillasi. Ratsasta heti Skanderborgiin, uskollinen\nSkirmenini! Kiiruhda viemään kuningattarelle tämä onnettomuussanoma!\nKerro mitä sinä olet nähnyt ja kuullut! Sano myöskin minun nimessäni\nritari Thorstensonille, että kaikki portit linnaan ja nuoren kuninkaan\nluo ovat heti suljettavat! Huomenna minä tulen itse ritari Jonin\nkanssa, kun ensin olen pitänyt huolen kuninkaani ruumiista. Lähde heti!\nJumala olkoon sinun kanssasi!\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä Skirmen oli hevosen selässä ja ratsasti\npois nuolen nopeaan pienellä, reippaalla norlantilaisellaan.\n\n\"Vanha, uskollinen Henner!\" jatkoi drotsi Pietari kääntyen vakavan\nvanhuksen puoleen, joka istui liikkumattomana hänen vieressään\nkorkealla hevosellaan ja tuijotti omituisen kärsivän näköisenä\nkuninkaan ruumiiseen. \"Ratsasta sinä heti kuninkaallisten metsästäjien\nkanssa murhaajien jälestä! Ota Raane mukaasi! Pakota hänet johtamaan\nsinut jäljille!\"\n\nHenner Friser nyökäytti päällään ja käänsi hevosensa. Heti senjälkeen\nnähtiin sankarivartaloinen vanhus metsästäjien etunenässä ja sidottu\nkamaripalvelija sivullaan, ratsastavan täyttä nelistä loimuavan ladon\nohi.\n\n\"Hyvät Tanskan miehet!\" jatkoi drotsi Pietari kääntyen muutamien\narvokkaimpien talonpoikien puoleen, jotka seisoivat häntä lähinnä ja\nnäyttivät suurimmalla osanotolla katselevan runneltua kuningasta.\n\"Te viette nyt minun kanssani murhatun kuninkaan ruumiin Viborgiin!\nNiin verisenä kuin se tuossa makaa, asetetaan se kansan nähtäväksi.\nAsettakaa vankkureille neljä lautaa ja valjastakaa eteen kuusi hevosta!\nOttakaa ensimäiset parhaat! Levittäkää minun vaippani laudoille ja\nasettakaa ruumis varovasti sille! -- Te seuraatte minua, lapset!\"\nsanoi hän molemmille itkeville pojille, jotka sillä aikaa olivat\nottaneet kiinni kuninkaan metsästysoriin ja yhden haukoista. \"Åke, sido\nkuninkaan hevonen kiinni ruumisvaunuun ja anna sen saattaa herraansa!\nPentti, anna minulle haukka! Sytyttäkää pari tervasoihtua, ja istukaa\nkuninkaan jalkapäähän! Tänä yönä te saatte kantaa viimeisen kerran\nsoihtua hänelle!\"\n\nPojat itkivät ja tottelivat. Pian olivat talonpojatkin täyttäneet\ndrotsin käskyn. Hänen tulipunainen vaippansa oli nyt kuninkaan\nruumisliinana. Itse hän istui ratsunsa selässä, kuninkaan lempihaukka\nkäsivarrellaan, pitäen silmällä, että kaikki tarkasti täytettiin.\nVielä seisoi suuri kansanjoukko heidän ympärillään, mutta ei huomattu\nminkäänlaista meluavaa levottomuutta. Naisten parvesta kuului sieltä\ntäältä tukahutettuja huokauksia ja säälin huudahduksia. Miesten\njoukossa oli kauhistus tuon kamalan teon johdosta suurempi kuin suru ja\nsäälittely. Drotsi Pietari näki sen syvän surumielisyyden valtaamana.\n\"Kuningas Eerikin viimeinen tie on synkkä. -- Ottakaa kekäleitä\nladosta ja valaiskaa se!\" sanoi hän hillityllä äänellä lukuisalle\nkansanjoukolle, jonka joukosta pari Harrestrupin miestä heti totteli\nhäntä. -- \"Kunnioittakaa kuollutta sen kruunun vuoksi, jota hän\nkantoi, ja sen suuren kuningassuvun tähden, josta hän on syntyisin.\nSeuratkaa häntä niin monta kuin teitä voi, mutta tämä on vapaaehtoinen\nrakkaudenosoitus, eikä siihen ketään pakoiteta. Menkää minne haluatte,\nmutta menkää hiljaa täältä, ja rukoilkaa ainakin rukous hänen sielunsa\npuolesta! Auringon laskiessa hän oli vielä mahtava mies ja meidän\nlaillinen herramme ja kuninkaamme. -- Antaa murhaajaluolan tuolla\npalaa!\" lisäsi hän kauhusta vavahtaen, \"sen perus on purettava, ja sen\njäljet tasoitettavat maasta. Eikä ainoakaan ihminen saa tietää missä se\non sijainnut, mutta sadan vuoden kuluttua siellä vielä rukoillaan öin\nja päivin murhatun kuninkaan sielun puolesta. Vanhurskas Jumala olkoon\nhänelle ja meille kaikille armollinen!\"\n\nLiikutettuna hän kohotti kätensä ja viittasi saattueelle. Hitaasti se\nalkoi kulkunsa eteenpäin. Ääneti ja hiljaa hajosi suuri kansanjoukko.\nVain kaksitoista talonpoikaa seurasi heitä, he astuivat palavat\ntervasoihdut kädessä molemmin puolin ruumisvaunua. Lähinnä kuninkaan\npäätä ratsasti drotsi Pietari haukka käsivarrellaan. Kuninkaan\nmetsästysratsu astui hänen sivullaan. Saattue kulki palavan\nladon ohitse. Voimakas valo lankesi drotsin vakaville kasvoille.\nKuningasruumis lepäsi korkealla kaikkien nähtävänä. Ruumiin jalkapäässä\nistuivat molemmat pojat pidellen soihtuja käsissään. Hiljaa ja hitaasti\nhäipyi outo ruumissaattue yöhön, ja kauan seisoi vielä siellä täällä\nihmetteleviä talonpoikia poluilla ja teillä, tuijottaen miettiväisinä\neteensä Viborgiin vievälle tielle.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\n\nSkanderborgissa nukkuivat vielä kuningatar ja nuoret prinssit\nsyvää unta aamulla aikaisin, Klaus Skirmenin ratsastaessa sisään\nlinnanportista hengästyneellä hevosellaan, joka kuudessa tunnissa oli\njuossut yli yhdeksän peninkulmaa kepeää taakkaansa kantaen.\n\nSotamiehet, jotka vartioivat linnanporttia ja linnanportaita, tunsivat\ndrotsin aseenkantajan ja antoivat hänen vapaasti tulla sisään. He\nihmettelivät hänen hevostaan. \"Vetäkää ylös laskusilta, ja sulkekaa\nportti!\" huusi Skirmen. \"Vihollinen on kintereilläni!\" Vakavat\nsotamiehet ällistyivät: he eivät sarastavassa aamuvalossa voineet\nhuomata missään vihollista, eivätkä olleet tottuneet vastaanottamaan\nkäskyjä aseenkantajilta. Heidän viivytellessään ja tuumaillessaan\nhypähti Skirmen satulasta ja kiirehti ylös linnanportaita kuningattaren\nsuureen etusaliin, jossa ritari Thorstenson itse yöllä johti\nkuninkaallista henkivartiota.\n\n\"Kuningas on murhattu!\" sai Skirmen hengästyneenä sanotuksi. Kaikki\nrauhalliset ritarit hallissa kavahtivat ylös ja seisoivat kuin salaman\nlyöminä ja kivettyneinä.\n\n\"Murhattu?\" huudahti ritari Thorstenson. \"Oletko hullu, Skirmen?\"\n\n\"Murhattu!\" toisti Skirmen. \"Murhaajat eivät ole puolenkaan peninkulman\npäässä täältä! Heitä on suuri ratsastajajoukko. Ellette tahdo tulla\nyllätetyksi, herra niin antakaa heti sulkea linnankäytävät!\"\n\n\"Tahdotko sinä tehdä meidät hulluiksi, Skirmen? Henkivartijat, sulkekaa\nlinna! Kaikki miehet aseisiin! -- Vanhurskas Jumala! -- Murhattu!\"\n\nHenkivartijat poistuivat nopeasti salista, kauhusta kalpeina, ja\nkykenivät tuskin täyttämään päällikkönsä käskyn.\n\n\"Nyt, perkele vieköön, Skirmen, puhu!\" huudahti kiivas Thorstenson\njalkaa polkaisten. \"Kuka on uskaltanut tehdä niin kamalan teon? Haa,\noliko se Alfkreivi, tuo kirottu Alfkreivi\" -- --\n\n\"Ei, ankara herra, jos se ei ole perkele apulaisineen, niin se on\nStig-marski ystävineen. Onnettomuus tapahtui Finnerupin ladossa\",\nja nyt hän kertoi mitä itse oli kuullut ja nähnyt, ja mitä drotsi\noli käskenyt hänen sanomaan. \"Ja minun herrani oli oikeassa\", lisäsi\nhän, \"jos ei minun herrani olisi lähettänyt minua heti matkaan, niin\nolisivat ehkä murhaajat itse ensiksi tuoneet teille tiedon. Noin tunti\nsitten pitivät he neuvottelua Tulstrupin luona olevalla nummella. He\nistuivat rauta- ja teräsvarustuksissaan ratsujensa selässä. Minä olin\nsumussa vähällä ratsastaa heidän joukkoonsa, mutta silloin pistäysi\nkuu esiin heidän päänsä yläpuolelta näyttäen minulle heidän veriset\nmiekkansa. Minä kiirehdin heidän ohitsensa, mutta he seurasivat minua\nmetsään asti. Heitä on ainakin puolitoistasataa miestä, ja heidän\njoukossaan oli naamioituja harmaaveljesmunkkeja. He voivat olla täällä\ntuossa tuokiossa.\"\n\n\"Antaa heidän tulla!\" sanoi Thorstenson. \"He löytävät meidät valppaina.\nHaa; sitä ei uskalla kukaan muu kuin Stig-marski. Hän on nyt täyttänyt\nvalansa ja surmannut kuningas Eerikin, -- silloin on prinssienkin henki\nvaarassa. -- Mutta ei, tänne asti kostaja pääsee tulemaan -- mutta ei\npitemmälle! Onko kaikki kunnossa, henkivartijat?\"\n\nMuutamia henkivartijoita astui taas sisään etusaliin ja kertoivat mitä\noli tehty linnan puolustukseksi. Muutama heistä lähetettiin heti pois\nuusia käskyjä täytäntöön panemaan, ja kaikki olivat linnassa mitä\nankarimmassa toiminnassa.\n\nKuningatar oli herännyt äkkinäisestä hälinästä. Hän soitti\nkamarineitojaan ja kyseli heiltä syytä levottomuuteen. Kaikki\nolivat pelästyneet, mutta ei kukaan vielä tiennyt mitä oli\ntapahtunut. Kuningatar nousi ja pukeutui nopeasti kiirehtiäkseen\nheti henkivartiosaliin. Hälinä linnassa kasvoi yhä. Väki juoksi\nhätääntyneenä edestakaisin, tuntui kuin salama olisi lyönyt heidän\nkeskelleen, mutta ei kukaan tiennyt mihin. -- Jokainen huomasi suuren\nonnettomuuden tapahtuneen, mutta mikä se oli, sitä ei ainoakaan heistä\nuskaltanut lausua. Henkivartiosalissa seisoivat ritarit miettiväisinä\ntäysissä varustuksissa ja odottivat henkivartijapäällikön käskyjä. Sali\njohti linnanpihalle, ja sen edessä oli korkea parveke eli niinkutsuttu\navonainen pilarisali, josta oli näköala maantielle. Ritari Thorstenson\nja Skirmen seisoivat avonaisella parvekkeella katsellen suurta\ntomupilveä, joka sarastavassa aamuhämärässä näkyi linnaan johtavalla\ntiellä, ja jonka nyt vasta selvästi eroitti aamusumusta.\n\n\"Sinä olet oikeassa, Skirmen!\" sanoi Thorstenson. \"Sieltä tulee suuri\nparvi ratsastajia, jotka todellakin aikovat antaa meidän vatsat tyhjinä\nvastaanottaa heidät. Hyvä on, he saavat maistaa suurusta ennen meitä!\nOvatko jousimiehet tornissa?\" kysyi hän eräältä henkivartijalta.\n\n\"Kyllä, herra ritari!\" vastasi henkivartija. \"He ovat miehittäneet\nkaikki ampumareijät. Kaikki seisovat nuoli jänteellä, niinkuin te\nolette käskenyt.\"\n\n\"Hyvä! Mutta kukaan ei ammu ennenkuin minä heilautan tätä lippua\nparvekkeelta!\" Tämän sanoessaan hän tarttui suureen, kahden leijonan\nkoristamaan, kuninkaalliseen lippuun, joka koristi salin peräseinää.\n\"Mitä enemmän voitamme aikaa, sitä parempi!\" lisäsi hän. \"Jos rynnäkkö\non kysymyksessä, niin me voimme käyttää ampumavaunujamme. Ne miehet\novat ansainneet lämpimän aamiaisen. Anna lisätä tulta kivien alle, että\nne pian ovat punaisia. Kyllä me sulatamme ne panssaroidut kivisydämet!\"\n\nHenkivartija poistui.\n\nSiinä silmänräpäyksessä kuningatar astui sisään hovinaistensa\nseuraamana. \"Mitä täällä on tekeillä?\" kysyi hän katsellen\nlevottomana ympärilleen, vastattuaan kuitenkin ensin tavallisella\narvokkaisuudellaan henkivartijoiden keihästervehdykseen.\n\n\"Jumala ja pyhä neitsyt vahvistakoon teitä, minun jalo kuningattareni!\"\nsanoi ritari Thorstenson ja astui kunnioittavasti häntä vastaan,\ntaivuttaen lipun hänen eteensä. \"Minä en tiennyt teidän armonne\nolevan valveilla, enkä minä tahtonut antaa herättää teitä\nonnettomuussanomalla. Valmistautukaa kuulemaan se, maltillisesti, jalo\nkuningattareni. Tämän pikaviestin lähettää meille drotsi Hessel. Meidän\npitäisi kaikkien seisoa täällä yön väreissä: sanoma, jonka hän lähettää\nmeille, on synkkä kuin yö ja hauta.\"\n\n\"Siis se on tapahtunut, jota minä kauan pelkäsin?\" sanoi\nkuningatar kalveten. -- \"Minun herrani ja kuninkaani on kuollut?\nPuhu, nuorukainen!\" jatkoi hän kääntyen Skirmenin puoleen. \"Mitä\nonnettomuussanomia tuot sinä minulle onnettomasta puolisostani?\nPuhu, sinun sanasi eivät muserra Tanskan kuningatarta, vaikka paljas\najatuskin ajaa veren poskiltani -- minun herrani ja kuninkaani on\nkuollut?\"\n\n\"Te sanoitte sen, jalo kuningatar!\" vastasi Skirmen ja astui\nkunnioittavasti lähemmäksi, Thorstensonin vetäytyessä syrjään ja\nkatsoessa jännittävän tarkkaavaisena salin yli. \"Petturit ovat\nyllättäneet hänet yöllä\", jatkoi Skirmen, \"se tapahtui onnettomana\nhetkenä, kuningas oli eksynyt Finnerupin metsään, eivätkä hänen\nuskolliset miehensä olleet hänen luonaan\".\n\n\"Siis murhattu, katalasti salamurhattu, niinkuin nyt kaikki kuninkaat\nTanskassa?\" huudahti kuningatar nojautuen yhteen neidoistaan.\n\n\"Niin, jalo kuningattareni!\" vastasi Skirmen sydämellisellä osanotolla,\nvaikka hänen mielestään tuskallinen ilme kuningattaren kasvoilla näytti\nosoittavan enemmän katkeraa suuttumusta kuin syvää surua. \"Drotsi\nHessel löysi teidän onnettoman puolisonne sitten vasta kun kamala\nteko oli tehty, ja murhaajat paenneet. Hän tutki heti haavat, joita\noli monta, ja kaikki kuolettavia. Hän ei tahtonut jättää kuninkaan\nruumista ennenkuin se oli rauhassa jatkuvalta pahoinpitelyltä. Mutta\nteidän ja prinssin turvallisuuden vuoksi hän käski minun kiirehtiä.\nMinä olen kiirehtinyt parhaani mukaan, ja Jumalan kiitos, minä jouduin\nennen kavaltajia. Jumala varjelkoon teitä ja nuorta herraa, joka nyt on\nTanskan valtakunnan hallitsija!\"\n\n\"Missä hän on?\" kysyi kuningatar katsellen tuskallisesti ympärilleen.\n\"Missä on prinssi? Missä on minun Eerikkini? Tulevatko murhaajat\ntännekin? Ovatko he lähellä?\"\n\n\"Olkaa rauhallinen, jalo kuningattareni!\" alkoi Thorstenson taas puhua.\n\"Joukko asestettuja ritareita, muutamia naamioituja herroja etunenässä,\nratsastaa kyllä linnaa kohti, mutta niinkauan kuin minä ja yksikin\ntanskalainen mies on täällä elossa, ei kukaan petturi astu jalallaan\nnäiden muurien sisäpuolelle. Minä olen lähettänyt hakemaan prinssit, he\novat aivan heti täällä.\"\n\n\"Voiko linna puolustautua?\" kysyi kuningatar hätäisesti. \"Ovatko\npetturit vain ulkopuolella? Eikö niitä ole täällä joukossamme? Eivätkö\nTanskan kuninkaan murhaajat olleet tanskalaisia?\" Kauhun ja pelon\nvaltaamana katseli kuningatar tämän sanoessaan synkkiä, asestettuja\nmiehiä, jotka täyttivät salin, ja hän tiesi ettei niiden joukossa ollut\nainoatakaan, joka olisi ollut sydämestään uskollinen kuninkaalle.\n\n\"Linnaa voidaan ja sitä täytyy puolustaa niinkauan kuin ainoakaan kivi\non siitä jälellä!\" vastasi Thorstenson hehkuvin poskin. \"Petturit ovat\nmeitä lähellä, mutta teidän ympärillänne on uskollisia miehiä. Elkää\nhäväiskö kaikkia tanskalaisia niin halventavalla epäluulolla, ylevä\nkuningatar. Uskollinen Tanskan kansa ei ole osallinen tähän veriseen\npetokseen. Teidän kuninkaallinen puolisonne ei ollut rakastettu --\neikä hän ollut minunkaan miehiäni -- ei kannata totuutta salata --,\nmutta me emme sen vuoksi ole valapattoja ja kavaltajia. Marski Stig\non tämän kammottavan kostotyön alkuunpanija eikä hän myöskään ole\nvalapatto: hän on kauheasti täyttänyt sen minkä lupasi, mutta nyt hän\non minun ja kaikkien tanskalaisten verivihollinen. Me tahdomme suojella\nkuningashuonetta, ja teidän kuninkaallinen poikanne on yhtä varmasti\nkantava Tanskan kruunua kuin vapaa ja uskollinen kansa on hänet siihen\nvalinnut!\"\n\n\"Kuningashuonetta me tahdomme suojella!\" toistivat vakavat ritarit ja\nhenkivartijat. \"Eläköön kuningatar ja meidän nuori kuninkaamme!\"\n\n\"Missä ovat petturit?\" kysyi kuningatar toinnuttuaan. \"Voimmeko me\nnähdä heidät?\" Hän astui nopeasti parvekkeelle ja näki nyt itse suuren,\ntumman ratsujoukon lähenevän linnaa, harmaat, naamiopäähineiset miehet\netunenässä. \"Heitä on monta\", jatkoi hän, \"he eivät näy pelkäävän minun\nsuojelijoitani. He näyttävät lähestyvän linnaa kuin parhaan rauhan\nvallitessa.\"\n\n\"Antaa heidän tulla aivan muurin lähelle, jalo kuningatar! Elkööt\nuskoko meidän pelkäävän katsoa heitä silmiin. Heillä ei ole\njousimiehiä eikä rynnäkkötikapuita mukanaan. Jos heillä on jotakin\nsanomista meille, niin me voimme varmasti puhua heidän kanssaan\ntäältä parvekkeelta. Sinä hetkenä, jona he näyttävät aikovan ryhtyä\nhyökkäykseen, lähetän minä heille nuolitervehdyksen tornista.\"\n\n\"Hyvä on, ritari Thorstenson!\" vastasi kuningatar kohottaen päänsä\nuhkamielisen suuttumuksen valtaamana. \"He saavat nähdä Tanskan\nkuningattaren! He saavat nähdä nuoren herransa ja kuninkaansa. He\nsaavat nähdä oikeuden vielä valvovan, ja että Tanskan kruunulla, vaikka\nalaikäisen päässä, on vielä voimaa uhmata murhaajajoukkoa!\"\n\nNyt astuivat molemmat nuoret prinssit sisään kahden ritarin saattamina.\nNuori kruununperillinen oli kalpea kauhusta kuultuaan hirvittävän\nsanoman. Nuorempi prinssi Kristoffer oli hehkuvan punainen ja hyvin\nlevoton. Kuningatar kääntyi parvekkeelta ja astui heitä vastaan. \"Minun\npoikani\", sanoi hän, \"teidän kuninkaallinen isänne on kuollut. --\nKantakaa tämä suru niinkuin hänen poikiensa ja kostajiensa sopii! Ne,\njotka aiheuttivat hänen kuolemansa, janoovat myöskin minun ja teidän\nvertanne. He lähestyvät häpeämättömän julkeasti tätä linnaa. Mutta, jos\nte olette minun poikiani, niin te ette pelkää tätä sanomaa.\"\n\nLevoton Kristoffer prinssi kalpeni, hän katseli peloissaan parvekkeelle\nja vetäytyi äkkiä taapäin. Mutta nuoren Eerik kuninkaan poskille\npalasi puna. \"Minun miekkani ja kruunukypäräni!\" pyysi hän eräältä\nhenkivartijalta. \"Nyt minä olen teidän kuninkaanne. Nyt on minun\nasiani puolustaa maata ja valtakuntaa. Minä tahdon julistaa isäni\njumalattomille murhaajille kuoleman ja perikadon. Ritari Thorstenson,\nonko linna puolustuskunnossa?\"\n\nRitari katseli ihmetellen prinssiin, joka ensi kertaa puhutteli häntä\npäällikön ja kuninkaan mahtavuudella. Hän kumarsi kunnioittavasti\nnuorelle kuninkaalleen ja selitti hänelle pikaisesti kaiken mikä oli\ntehty linnan puolustukseksi, pitäen samalla tarkasti vaarin vihollisten\nratsumiesten liikkeistä. \"Hyvä, hyvä!\" sanoi Eerik nyökäyttäen.\nSillävälin oli eräs henkivartija tuonut nuorelle kuninkaalle lyhyen\nkultakahvaisen miekan ja pienen kullatun kypärän, jota kruunu ja\nhöyhentöyhtö koristivat. Eerik sitoi miekan vyölleen, pani kypärän\npäähänsä ja astui äitinsä kanssa parvekkeelle.\n\nVähän matkan päähän linnasta ratsastajajoukko pysähtyi, ja munkeiksi\npukeutuneet päälliköt näkyivät neuvottelevan. Vihdoinkin ratsasti\nkookas sankariolio harmaassa munkinkauhtanassa ja naamiopäähineessä,\nkahden pienemmän samaten naamioidun herran kanssa, hitaasti linnan\nuloimmaista vallihautaa ja parveketta kohti, jolla kuningatar ja\nnuori kuningas seisoivat korkealla linnanmuurin yläpuolella, sankan\nhenkivartijaparven ympäröimänä, jotka päällikkönsä käskystä muodostivat\nkilpisuojuksen kuninkaallisten henkilöiden ympärille. Aurinko juuri\nnousi ja valaisi jalon kuningatarvartalon, ja hänen kauniit, kalpeat\nkasvonsa, sekä ritarillisen kaksitoistavuotiaskuninkaan hänen oikealla\npuolellaan.\n\nTämä näky näytti tekevän omituisen vaikutuksen sankarivartaloisen\nvihollisen olentoon, hän pysäytti hevosensa pari kertaa, mutta antoi\nsen taas astua edelleen, lopulta hän pysähtyi parvekkeen eteen.\nHän heitti päähineen päästään, ja munkinkauhtanan hartioiltaan:\nmusta teräshaarniska yllään ja kypäränsä sulettuna, istui hän kuin\nrautaanvalettu patsas korkean, mustan ratsunsa selässä, katsellen\nsäkenöivin silmin kuningatarta ja kuninkaan poikaa.\n\n\"Kuningatar!\" sanoi syvä sankariääni. \"Te olette kutsunut sitä\nmiestä mielipuoleksi kerskaajaksi, joka Viborgin käräjillä peruutti\nKuningas Eerik Kristofferinpojalle vannomansa uskollisuusvalan. Te\nette uskonut sitä miestä Tanskassa syntyneeksi, joka uskaltaisi pitää\nniin rohkean sanan. Tässä te näette sen tanskalaisen miehen, joka piti\nmitä hän lupasi kuninkaalle. Nyt on tuli irti pilkkaajan huoneessa.\nTässä te näette sen miehen, joka sytytti tulen. Tässä näette ne\nkasvot, jotka nähdessään teidän pelkuri herranne kätki kuninkaalliset\nkasvonsa tallinolkiin!\" Tämän sanoessaan hän löi silmikon kypärästään\nauki. Kuningatar vetäytyi kauhistuen askeleen taapäin nähtyään tuon\npeloittavan, kostoasäihkyvän katseen ja raudanlujat sankarikasvot.\nMutta hän tointui nopeasti ja astui ylpeän suuttumuksen valtaamana taas\ntakaisin parvekkeelle, nuoren kuninkaan hänen sivullaan tapaillessa\nmiekankahvaansa.\n\n\"Itsekö te tulette, marski Stig Andersen, itsetekemänne kuningas!\"\nsanoi nyt kuningatar ylevän ylpeästi. \"Tuletteko te itse kuulemaan\ntuomionne -- tietäkää siis: se on langetettu tuolla ylhäällä verisenä\nkeskiyön hetkenä, ja tässä seisoo teidän herranne ja kuninkaanne! Jos\nJumala suo hänelle elon aikaa, niin on viittaus hänen lapsenkädestään\ntäyttävä Jumalan tuomion teidän ylitsenne.\"\n\n\"Minä en ole itsetekemä kuningas!\" vastasi marski hillityllä äänellä.\n\"Niin katala ajatus ei ole milloinkaan saanut sijaa sielussani, mutta\nkansan voimakas henki ja tämä miekka nyt määräävät kuka tulee Tanskan\nkuninkaaksi! Mutta se hetki ei ole vielä käsissä. Minä en tullut tänne\ntaistelemaan naisten ja lasten kanssa. Minä tulin tänne näkemään sen\nminkä nyt näen. Itse te parhaiten tiedätte kuka on Tanskan itsetekemä\nkuningas. Minä en ole tänä yönä tehnyt teitä leskeksi, minä en ole\ntuottanut teille surua enkä sydäntuskaa, kuningatar Agnes! Minä olen\ntuonut teille tervetulleen sanoman.\"\n\nSilmänräpäyksen ajan näytti siltä kuin vaipuisi kuningatar maahan\nnuo sanat kuultuaan, ja niinkuin tuo kamala kostaja olisi antanut\nelon salaiselle mielikuvalle, joka kerran oli häämöittänyt hänelle\nkamalana unikuvana. Hän sävähti punaiseksi kuin purppuravaippansa ja\ntaas valkoiseksi kuin liinakaulus valkoisen kaulansa ympärillä. Mutta\nhän kokosi kaikki voimansa ja tuntien syvästi loukatun kunniansa,\nhän huudahti arvokkaasti ja ylpeästi: \"Siihen teidän sanaanne, Stig\nAndersen, minä vastaan teille, kun me kohtaamme toisemme kaikkivaltiaan\nJumalan tuomioistuimen edessä. Täällä teidät kohtaa Tanskan\nkuningattaren syvä viha\" -- --\n\n\"Antakaa minun nyt puhua, äiti!\" keskeytti nuori Eerik hänet.\n\"Täällä minä olen hänen herransa ja tuomarinsa. Sinä verentahraama\nkuningasmurhaaja!\" huusi hän omituisen varmasti ja voimakkaasti\nja katseli sankaria katseella, joka sai voimakkaan sotasankarin\nräpyttämään silmiään. \"Jos sinä olet murhannut kuninkaallisen isäni\nja häväissyt kuningatarta, minun äitiäni, niin täytyy sinun totisesti\nkuolla! Tästä hetkestä asti sinä olet lainsuojaton, niin totta kuin\nminä tulen kantamaan Tanskan kruunua!\"\n\nNyt näyttäytyi myöskin Kristoffer prinssi parvekkeella: \"Teilattavaksi\nsinut on tuomittava, kirottu murhaaja!\" huusi hän hurjana\nsuuttumuksesta ja pui suonenvetoisesti nyrkkiään.\n\nTulistuneen veljen esiintyminen poisti sen omituisen vaikutuksen,\njonka nuoren kuninkaan sanat ja katse olivat tehneet marskiin.\n\"Lastenuhkaukset eivät pelota minua!\" vastasi sankariritari. \"Mutta sen\nminä sanon sinulle, sinä nuori isänkostaja lapsenkruunuinesi: jos minun\ntäytyy sinun käskystäsi paeta maasta ja valtakunnasta, niin saatte\nmaahan enemmänkin leskiä kuin teidän äitinne Jos Stig-marskin täytyy\nmaata lainsuojattomana metsissä, niin saa Tanska kuitenkin ravita\nminun ja minun mieheni ja sen sekä kesällä että talvella. Nyt täältä!\"\nhuusi hän seuraajilleen ja kohotti oikean kätensä. \"Elkäämme antako\nlapsenveren saastuttaa käsiämme. Me voimme muutenkin pelastaa maan ja\nvaltakunnan.\" Näin sanoen hän käänsi ylpeän oriinsa.\n\nRitari Thorstenson ei voinut nyt kauemmin pidättää suuttumustaan.\n\"Turma pettureille!\" hän huusi ja heilutti kuninkaallista lippua\nparvekkeelta. Tämän merkin johdosta suhahti nuolisade linnantornin\nampumaluukuista julkeita kuningasmurhaajia vastaan. Marski käänsi\nhevosensa ja nauroi ivallisesti suhiseville nuolille, jotka etäisyyden\nvuoksi ponnahtivat voimattomina takaisin hänen teräspanssaristaan,\njääden riippumaan hänen naamioituneiden seuralaistensa vaippoihin.\nIkäänkuin uhitellakseen tätä onnistumatonta hyökkäystä, hän pysäytti\nhevosensa silmänräpäykseksi, vastaanottaen vielä yhden nuolisateen\njolla oli sama heikko vaikutus. Mutta aikoessaan kääntää hevostaan,\nheitettiin samassa tulinen kivi yhdestä muurilla olevasta ampuma\nvaunusta ja se repäisi auki hänen jalon ratsunsa vatsan, joka kamalasti\nhypähtäen suistui hänen alleen. Samassa silmänräpäyksessä laskettiin\nvipusilta alas, ja suuri joukko metsästäjiä hyökkäsi ulos jousipyssyt\nojoina. Sotapäällikkö hypähti nopeasti vapaana olevan hevosen\nselkään ja ratsasti pois panssaroidun ratsujoukon kanssa omituisella\nkiireellä, joka ei ollut sopusoinnussa sen uhmailun kanssa, jolla hän\nnäkyi ylönkatsovan nuolisadetta, joka suhisi hänen ympärillään, ja\nlapsikuninkaan linnasta vyöryviä hehkuvia kivikuulia.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESYHDES LUKU.\n\n\nKaksikymmentäneljä tuntia kuninkaan murhan jälkeen oli huhu hänen\nkuolemastaan levinnyt melkein koko valtakunnan yli; mutta kertomukset\nhänen kuolemansyistään olivat hyvin erilaiset.\n\nKielin linnassa oli kreivi Gerhardilla tärkeitä vieraita. Herttua\nWaldemar ja hänen drotsinsa, ritari Tyko Abilgaard olivat myöhään\nillalla saapuneet sinne matkustettuaan Brandenburgissa, ja herttuan\nseurassa olivat molemmat Agnes kuningattaren veljet, Otto ja Konrad,\nBrandenburgin markkreivit. Herttua Waldemar oli matkallaan tutustunut\nnäihin urhokkaisiin herroihin, joihin hän näytti panevan suurta arvoa,\nja hän oli pyytänyt heidän seuraamaan itseään Schleswigiin. Markkreivit\nolivat avomielisen, hyväntahtoisen kreivi Gerhardin läheisiä tuttavia.\nHe olivat senvuoksi kehoittaneet herttuan lepäämään muutaman tunnin\nKielin vieraanvaraisessa linnassa, ja hän suostui ehdoitukseen, ettei\nkiirehtimisensä kotiin herättäisi erikoista huomiota.\n\nHerttua ei ollut nähnyt kreivi Gerhardia sittenkuin tuona iltana\nritari Jonin luona, Danehovessa Nyborgissa, vähää ennen vankilaan\njoutumistaan. Kreivi Gerhardin innokas osanotto hänen vapauttamiseensa\nja sovintoonsa kuninkaan kanssa, oli saanut herttuan tuntemaan häpeää,\nsillä hän oli monessa tilaisuudessa kohdellut ylenkatseellisesti\nhyväsydämistä, leikkisää herraa, ja ivaillut hänen pyylevää vartaloaan\nja ruhtinaallisen käytöksen puutettaan, silloin kun hänen piti\nseurustella naisten kanssa. Että rohkea, rehellinen herra siitä\nhuolimatta reippaalla ja koruttomalla tanssillaan tuona iltana oli\nherättänyt paljon suurempaa osanottoa kuin hänen hieno kilpailijansa\nkuningattaren suosiosta, oli asia, jota ylpeä, kunnianhimoinen herttua\nei milloinkaan ollut voinut antaa hänelle anteeksi. Kreivi Gerhard\noli vastaanottanut vieraansa tavallisella tasaisella ja hilpeällä\nsydämellisyydellään. Huhut tärkeistä tapahtumista Tanskassa eivät\nolleet vielä saapuneet Kieliin. Matkaseurue istui juomapöydässä\nlaulellen iloisia lauluja. Markkreivi Otto oli keski-ikäinen herra,\nkasvonsa olivat rauhalliset ja miettivät; hän oli kohtelias ritari,\nsitäpaitsi kunnioitettu sotapäällikkö, ja ruhtinas, joka suosi\ntieteitä ja taiteita. Hän rakasti saksalaisia kansanlauluja ja lauloi\npuhtaalla syvällä bassoäänellään monta näistä lauluista. Näyttääkseen\ntanskalaisille herroille, mitenkä hänen kuninkaallinen lankonsa,\nkuningas Eerik Kristofferinpoika oli enemmän kunnioitettu Saksassa kuin\nomassa maassaan, lauloi hän vielä lopuksi myöskin Reinmar von Zwetersin\ntunnetun kunnialaulun kuninkaalle, joka schwabilaismurteella alkoi\nnäin:\n\n    \"Ein künig, der wol gekroenet gat\n    Und das sin crone verre bas geküniget stat,\n    Da zirt der künig die crone.\n    Bas dan in die crone gezieren muge\n    Ein wol geküniget crone trage.\"\n\nSe oli muuten sama laulu, jolla kuningas vastaanotettiin\nHarrestrupissa, jossa häntä kiitettiin siitä, \"että hän sai leskien\nja orpojen valitukset vaimenemaan, ja jossa ylistettiin hänen rauhan\nrakkauttaan, ja sitä että sydämensä ja mielensä harvoin olivat\ntoimettomina\".\n\n\"Hiisi vieköön teidän kruunatut kuninkaanne ja kuninkaalliset\nkruununne, hyvä ystäväni!\" sanoi kreivi Gerhard hymyillen, kun\nmarkkreivi Otto toisti alkusäkeet. \"Teidän hyvä Reinmar mestarinne on\nminun mielestäni liian kirjanoppinut ja hän sivelee liian paksusti.\nMuuten toivoisin laulun olevan tanskankielisen, niin että kansa voisi\nlaulaa sitä sydämensä pohjasta. Niille kansanlauluille, jotka tuodaan\nulkomailta minä en pane paljoakaan arvoa.\"\n\n\"No, no, rakas kreivi Gerhard!\" sanoi markkreivi, -- \"eihän se olekaan\nmikään kansanlaulu, vaan ylistyslaulu. Mitenkä te sitten tahtoisitte\nlaulettavan itsellenne mieliksi?\"\n\n\"Suoraa puhetta minä tahdon, niin että kansa voi tuntea minut, tai\nei mitään. Jos tuommoiset laulut ovat jonkun arvoisia\", jatkoi hän\niloisesti, \"niin eivät ne saa sisältää kiitosta alusta loppuun\nasti, vaan tulee niiden antaa uskollinen kuva koko miehestä,\nsekä hänen vioistaan että virheistään, niin että hän kuvastuu\nsiitä kokonaisuudessaan kuin kirkkaasta kilvestä. Ei, totisesti\npidän Pitkäsääri vanhukseni taitoa parempana: hän saa aikaan\nenemmän kasvoillaan kuin kaikki meidän oppineet mestarilaulajamme\njaarituksillaan. Minä saanen kai näyttää teille hänen erinomaista\ntaitavuuttaan, hyvät herrat!\"\n\nHerransa käskystä astui nyt pitkä hovinarri esille ja koetti parhaansa\nmukaan huvittaa vieraita harvinaisella taidollaan matkia kaikkien\ntunnettujen henkilöiden ilmeitä ja liikkeitä, jotka hän vain kerrankin\noli nähnyt. Tämä ilveily huvitti kreivi Gerhardia itseä erityisesti.\nHän nauroi niin että kyyneleet silmistä valuivat, kun hovinarri mitä\nsuurimmalla totisuudella esitti oppineen väittelyn kahden hengellisen\nherran välillä, joiden ääniä, ilmeitä ja liikkeitä hän vuoroon\njäljitteli, ja joista heti tunsi turhantarkan ja hajamielisen mestari\nMartinus de Dacian ja hänen kiivaan vastustajansa, ylpeän, tulisen\nmestari Grandin, joka kunnialla piti puoliaan hänelle dialektikassa ja\nkorkeammassa teologiassa. Tuomiorovastin laihaa vartaloa ja käskevää\nilmettä osasi hovinarri erityisen sattuvasti matkia.\n\nHerttua ja ritari Abilgaard, sekä kohteliaat markkreivit olivat tulleet\niloisiksi hyvästä viinistä ja nauroivat myöskin sydämenpohjasta\nilveilylle.\n\n\"Se on erinomaista!\" sanoi herttua. \"Siinä on meidän uljas\nmestari Grand aivan ilmi elävänä. Mutta jos meidän ankara herra\ntuomiorovastimme tietäisi meidän täällä näin nauravan hänen\nkiivaudelleen ja kunnianarvoisalle persoonalleen, niin pitäisi hän sen\njumalattomana ja anteeksiantamattomana häväistyksenä häntä itseään ja\npyhää kirkkoa vastaan.\"\n\n\"Minun tietääkseni ei hän ainakaan vielä ole paavi\", vastasi kreivi\nGerhard, \"eikä meidän tarvitse uskoa muita synnittömiä pappia olevan.\nMinä tunnustan kaikella kunnioituksella oppineen tuomiorovastin suuret\navut. Mutta hänkin on vaivainen ihminen, ja hän saa hyvänä kristittynä\ntyytyä siihen, etteivät hänen parhaat ystävänsäkään ole sokeita hänen\nvioilleen. Näyttääkseni teille, hyvät herrat, ettemme tee täällä\nminkäänlaista säätyeroa, silloin kun haluamme nähdä heidät täällä\njoukossamme, iloisessa seurassamme, saattamatta heille matkanvaivoja,\nniin näyttää Pitkäsääri vanhukseni teille jäljennöksen luonnosta, josta\nitse saatte nähdä tunnetteko sen.\"\n\nHän kuiskasi pari sanaa hovinarrin korvaan, johon pitkä ilveilijä\nnyökäytti ja poistui juomasalista. Hän tuli heti senjälkeen takaisin,\nyllään ruhtinaallinen purppuravaippa, ja ohuilla kampaamattomilla\nhiuksilla kullattu pergamenttikruunu. Hänen kasvonilmeistään kuvastui\nmajestetisuuden, raa'an kovuuden, hurjan voiman ja velton heikkouden\nomituinen sekoitus; hän näytti yhtaikaa sekä uhkaavan että hymyilevän,\nsilmien yhtämittaa räpytellessä. Hän astui hitaasti eteenpäin pysähtyen\naina välillä ikäänkuin epäröiden ja nojasi samalla pitkään puumiekkaan.\n\nHerttua Waldemar valahti tämän nähdessään kuolemankalpeaksi, Gerhard\nkreivin nauraessa täyttä kurkkua, ritarilliset markkreivit näyttivät\nolevan hämillään.\n\n\"Jättäkää tuo liian rohkea pila, jalo kreivi Gerhard!\" sanoi markkreivi\nOtto totisena. -- \"Me emme voi sallia, että meidän kuninkaallinen\nlankomme tehdään noin naurettavaksi.\"\n\n\"Mitä hemmettiä, uljaat herrani? Ettehän toki pelänne kuninkaallisen\nlankonne varjokuvaa?\" sanoi kreivi Gerhard nauraen. \"Te olette\nvälttäneet käyntiä hänen luonaan. Teille on hyvä tottua katsomaan häntä\nsuoraan silmiin, ettette hätkähdä hänen räpyttävää katsettansa tai\npelästy hänen vihaansa, jolla ei ole paljoakaan merkitystä.\"\n\nHovinarri oli vetäytynyt salin etäisimpään päähän, jossa hän pimennosta\nkatseli sattuvan ilveilynsä vaikutusta. Samassa avautui ovi, ja kaksi\nnuorta, hiukan humaltunutta ritaria hoiperteli sisään. \"Uutisia!\nUutisia!\" huusivat he kilpaa. \"Tanskassa on kapina! Kuningas on\nmurhattu!\"\n\nKaikki hypähtivät paikoiltaan, paitsi herttua Waldemar, joka oli\ntiedotonna vaipunut tuoliinsa. Yleisessä hälinässä ei sitä aluksi\nhuomannut kukaan muu kuin ritari Abilgaard, joka kiireesti tuli hänen\navukseen ja hieroi viinillä hänen ohimoltaan, tehden sen hiljaa, ja\nasettuen samalla hänen eteensä niin että hän vaipallaan voi suojata\nhänet muiden näkyviltä.\n\nKaikki tuijottivat pelästyneinä nuoriin ritareihin, jotka olivat\ntuoneet hämmästyttävän uutisen. Mutta ei kukaan ollut niin\nkauhuissaan tästä sanomasta kuin hovinarri. Huolimatta iloisista\nilveilijälahjoistaan kalvoi häntä syvä raskasmielisyys, joka välistä\nlähenteli mielenvikaisuutta. Hirveä tuska oli vallannut hänet, ja\nhänestä tuntui siltä kuin murhatun kuninkaan henki todellakin nyt olisi\nmennyt häneen, kostaakseen sen pilan, jota täällä tehtiin kuolleesta.\nPitkäsääri oli valahtanut kuolonkalpeaksi seisoen liikkumattomana\nkuin patsas, hän nyt todellakin kammottavasti muistutti murhattua\nkuningasta, jonka olentoa hän leikkiä laskien oli ottanut matkiakseen.\n\nKreivi Gerhard oli äkkiä tullut vakavaksi, mutta nuoret ritarit,\njotka olivat tuoneet kuolinsanoman, eivät näyttäneet puolihumalassaan\nhuomaavan heidän kertomuksensa aikaansaamaa vaikutusta, eivätkä he\ntienneet noiden kahden vieraan herran olevan Brandenburgin markkreivejä\nja murhatun kuninkaan lankoja. He kertoivat nyt välinpitämättömällä ja\nmelkein kerskuvalla äänellä mitä he olivat kuulleet kuningasmurhasta.\n\"Ei ole epäilystäkään, herra kreivi\", sanoi nuori kevytmielinen ritari,\njoka seisoi lähinnä kreiviä, \"hän on kaatunut kunniallisella tavalla\nhauskassa rakkausseikkailussa Finnerupin metsässä. Hän ei milloinkaan\nolisi voinut toivoa itselleen ihanampaa ja parempaa kuolemaa. Juokaamme\nnyt hänen onnellisen matkansa kunniaksi, ja toivokaamme hänen ihanalle\nkuningattarelleen parempi ja uskollisempi aviomies! Hei vain, hyvät\nherrat! Kuningas Eerik Kristofferin pojan malja olkoon hän missä\ntahansa!\"\n\nKreivi Gerhard seisoi kuin hehkuvilla hiilillä kuullessaan nuo\nsopimattomat ja kevytmieliset puheet markkreivien läsnäollessa.\nHän aikoi nuhdella nuorta, kevytmielistä ritaria, mutta hovinarri\nehti ennen häntä. Hän juoksi raivostuneena esiin kuninkaallisessa\nnaamiopuvussaan ja sieppasi pöydällä olevasta hopeavadista villivuohen\nluun käteensä. \"Kuningas Eerik Kristofferinpoika kiittää teitä\nmaljasta!\" huusi hän kaameasti matkien kuolleen kuninkaan ääntä, \"hän\nlähettää tässä teille ja kaikille iloisille ystävilleen tervehdyksen!\"\nNäin sanoen hän heitti suuren luun nuoren ritarin otsaa kohti, mutta\nse sattuikin kreivi Gerhardia kasvoihin. Kreivi kaatui maahan, verta\nvirtasi hänen vasemmasta silmästään, jonka luu oli puhkaissut.\n\nKaikki juoksivat pelästyneinä hänen luokseen. Yleisen hälinän\naikana herttua heräsi tainnoksista. Hän heitti tuskallisen katseen\nsalin perälle, jossa hovinarri oli seisonut kuninkaan kasvonilmeitä\njäljitellen, ja kun hän ei enää nähnyt kammottavaa kuningashaamua,\nnäytti hän täydellisesti rauhoittuneen.\n\nSinä silmänräpäyksenä, jona tuo luunheitto aikaansai onnettomuuden,\noli hovinarri heittänyt purppuravaipan yltään, sekä myös irtotukan\nja pergamenttikruunun ja oli tuskasta huutaen syöksynyt haavoitetun\nherransa luokse. Nyt nousi kreivi Gerhard ylös, pitäen kättään\nverta vuotavalla silmällään. \"Minä olen menettänyt silmäni meidän\nsopimattoman pilamme tähden\", sanoi hän tyynesti, \"mutta se on nyt\nvähäinen asia. Jos on totta mitä me olemme kuulleet, niin silloin ovat\nmaa ja valtakunta ja meidän jalo kuningattaremme suuressa vaarassa.\nKiiruhtakaa, hyvät herrat, auttamaan häntä neuvoillanne ja tukemaan\nhäntä teoillanne! Niin pian kuin voin olen minä valmis kruunun ja\nvaltakunnan palvelukseen.\"\n\nKun kreivi Gerhard oli poistunut juomasalista antautuakseen\nhaavalääkärinsä hoidettavaksi, jättivät hänen vieraansa heti\nKiel-linnan ja kiirehtivät Skanderborgiin vievää tietä pitkin pois.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana iltana vallitsi Möllerupissa tuskallinen odotus, Linnanherra oli\nkahdeksan päivää sitten lähtenyt pois, osa linnan varusväkeä mukanaan.\nLinnanportti oli lukittu ja nostosilta tavallisuuden mukaan vedetty\nylös. Neljä vartijaa seisoivat tornin katolla, ja kuolonhiljaisuus\nvallitsi kolkossa, synkässä linnassa.\n\nNaistuvassa istui puoliyön lähetessä kookas, hunnutettu Ingeborg rouva,\nmustassa surupuvussaan, lampun ääressä ommellen pitkää, valkoista\nliinavaatetta. Pienen, levottoman Ulrikan hän oli saanut vuoteeseen,\nmutta hiljainen Margareta istui äitinsä vieressä ommellen ahkerasti\nhurskasta kuvaa, jota hän kultalangoilla ja silkillä kirjaili, ja\njonka tarkoituksena oli koristaa Möllerupin linnankappelin pyhää\nalttarivaatetta.\n\n\"Nyt tämä on pian valmis, äiti!\" sanoi tytär. -- \"Katsoppas vain!\nMiten kauniilta se näyttää tulen valossa: minusta näyttävät pienet\nenkelinkuvat hymyilevän, ja Jesuslapsesta ja rakkaan Jumalanäidin\nkasvoilta tuntuu todellakin valo virtaavan.\"\n\n\"Aivan niin, hurskas lapsi kultani!\" vastasi äiti -- taputtaen hänen\nkalpeaa poskeaan, ja heittäen pikaisen silmäyksen harsonsa läpi hänen\ntyöhönsä. \"Minäkin olen pian valmis!\" lisäsi hän tukahuttaen huokauksen.\n\n\"Mutta mihin tuota pitkää liinakangasta käytetään, rakas äiti, eihän se\nole pöytäliina eikä oikea lakanakaan.\"\n\n\"Kun minä olen kuollut\", vastasi äiti, \"niin kiitä silloin vanhurskasta\nJumalaa ja kääri minun ruumiini ja kasvoni tähän liinavaatteeseen,\nsilloin minä tahdon heittää pois surun synkän puvun ja pukeutua\nvalkeisiin vaatteisiin. Valkea väri merkitsee viattomuutta ja\npuhtautta, lapseni!\" -- -- \"Oi äiti, emmekö voisi jo eläessämme käyttää\nniitä vaatteita? Ottihan meidän herramme ja vapahtajamme kaikki meidän\nsyntimme kantaakseen kuollessaan ristin puulla Hänen haudalleen tulivat\nenkelit valkeissa vaatteissa, ja jo me olemme kuin lapset, niin on\ntaivaan valtakunta meidän niinkuin enkelienkin.\"\n\n\"Huomenna saat ottaa valkoisen pukusi yllesi, lapseni!\" vastasi äiti.\n\n\"Oi, äiti, äiti!\" huokasi Margareta. \"Milloinka taas saa nähdä sinun\nrakkaat kasvosi ja sinun kauniit, syvät silmäsi? -- Minä muistan ne\nsiitä asti kun olin vielä aivan pieni, mutta siitä on jo niin kauan,\nkauan. Pieni Riika parka ei ole koskaan nähnyt sinun kasvojasi ja onhan\nhänkin sinun lapsesi?\"\n\n\"Minä toivon, että te molemmat hyvinkin pian saatte nähdä minut\nkasvoista kasvoihin!\" vastasi äiti värisevällä äänellä. \"Katso\nhiekkakelloon lapseni! Onko jo keskiyö?\"\n\n\"On jo yli keskiyön, äiti! -- Odotatko sinä isää kotiin tänä yönä?\"\n\n\"Hän lupasi olla täällä ennen keskiyötä, tai muuten lähettää viestin\",\nvastasi äiti levottomana. \"Hän ei tavallisesti unohda mitä lupaa. Mutta\nhänellä on suurempi lupaus täytettävänä, ennenkuin se on täytetty, en\nminä saa kuulla hänestä, ja ennen sitä ei kukaan meistä saa rauhaa.\"\n\n\"Oi miksei äiti? Etkö sinä muista mitä pyhässä raamatussa sanotaan\nsiitä rauhasta, joka on kaiken ihmisjärjen yläpuolella? Onhan Herra\nantanut sen meille kaikille.\"\n\n\"Kyllä varmasti, lapseni! Sen rauhan saavat vanhurskaat osakseen. He\nastuvat sisään rauha mukanaan -- he lepäävät makuuhuoneissaan, seisoo\nsiinä. Mutta kaikella on aikansa: ensin taistelu -- sitten rauha!\"\n\nLinnanpihalta kuului koirien ulvontaa. \"Kuulitko, äiti!\" huudahti\nMargareta. \"Koirat meluavat. Ne odottavat varmasti isää, mutta ne eivät\nmilloinkaan ole ulvoneet noin rumasti!\"\n\n\"Se merkitsee kuoleman viestiä\", sanoi äiti. \"Hiljaa, lapseni, minä\nluulen kuulleeni isäsi metsästystorven -- kuuletko nyt he vastaavat\ntornista -- hän tulee!\"\n\nNyt kuului jo askelia pihalta. Hiljaisessa yössä voi kuulla miten\nnostosilta laskettiin ja linnanportin rautasaranat narisivat. Heti\nsenjälkeen kuului hevoskavioiden töminää ja suuren ratsujoukon melua\npihalta. Margareta juoksi ikkunaan. \"Siellä on isä miehineen!\" sanoi\nlapsi. \"Mutta mitä? Siellä liikkuu harmaita munkkeja soihdut kädessä.\nNyt laskeutuu isä kivelle. Hän tulee heti tänne ylös!\"\n\nIngeborg rouva teki pikaisen liikkeen niinkuin aikoen nousta, mutta\nvaipui voimattomana takaisin ompelutuolilleen. \"Näetkö myös isoisän?\nNäetkö minun vanhan, onnettoman isäni?\" kysyi hän.\n\n\"Ei, isoisä parkaa minä en näe, äiti! Minä näen heidät kaikki, mutta\nisoisä ei ole heidän joukossaan.\"\n\nNyt avattiin naistuvan ovi, ja kookas linnanherra seisoi\nteräsvarustuksissaan kynnyksellä. Kypärän silmikko oli lyöty auki,\nhänen ankarat, totiset kasvonsa olivat kalpeat. Hän jäi seisomaan\nkynnykselle sanomatta sanaakaan, mutta antoi viittauksella tietää, että\nhalusi lapsen poistumaan. \"Mene lastenhuoneeseen, Margareta!\" sanoi\näiti, noustessaan hitaasti ja vapisten. \"Sinun ei tarvitse kuulla sitä,\nmitä isällä on minulle sanottavaa.\"\n\nMargareta oli lähestynyt isäänsä, tervehtiäkseen häntä ja suudellakseen\nhänen kättänsä, mutta hän näki hyytynyttä verta rautapanssarisella\nkädellä ja vetäytyi kauhistuen pois. Hän liitti kätensä yhteen ja\npoistui itkien tuvasta.\n\nNyt astui marski kynnyksen yli. \"Se on tapahtunut!\" sanoi hän. \"Ota\nhäpeän huntu kasvoiltasi, vaimoni! Syleile vihdoinkin miestäsi ja\nkostajaasi jälleen! Sinun häpeäsi on pesty tyrannin verellä. Sinun ei\ntarvitse enää hävetä kuullessasi kutsuttavan itseäsi Stig Andersenin\nvaimoksi!\"\n\nKiivaalla, melkein suonenvetoisella liikkeellä repäisi kookas Ingeborg\nrouva nyt hunnun kasvoiltaan, ja lampunvalo lankesi kuolonkalpeille,\nkuihtuneille kasvoille, joilla vielä näkyi jälkiä harvinaisesta\nkadonneesta kauneudesta. Tummansiniset, kirkkaat silmät olivat\npainuneet syvälle suuriin silmäonteloihin, hän levitti laihat\nkäsivartensa lähestyi ritaria. Tämä vetäytyi kauhistuneena askeleen\ntaaksepäin, mutta samassa silmänräpäyksessä hän syöksyi kiivaasti hänen\nlevitettyyn syliinsä, ja kaksi kirkasta kyyneltä vieri alas pitkin\nraudankovaa poskea.\n\n\"Minun Ingeborgini, onneton Ingeborgini, saanko vielä sinua syleillä!\"\nhuudahti hän. \"Onko todellakin yksi ihmisikä vierinyt meidän ylitsemme\nja olemmeko me molemmat kuihtuneet ja tulleet vanhoiksi sitten kun minä\nviimeksi näin sinun kasvosi ja pitelin sinua näillä käsivarsillani?\nNyt sinun täytyy elää, onneton vaimoni ja tulla uudelleen nuoreksi!\nOnnettomuutesi aika on ohitse: sinun nuoruudenelämäsi ja sinun kunniasi\non kostettu -- kamalasti kostettu. Ei ainoatakaan naishäväisijää\nmaailmassa ole rangaistu kovemmin kuin sitä, joka riisti sinun rauhasi.\nSinun isäsi oli ensimäinen, joka lävisti hänen uskottoman rintansa.\"\n\n\"Voi, isäni, isäni, missä hän on?\" kysyi Ingeborg rouva, irtautuen\nkauhuissaan aviopuolisonsa verisistä käsivarsista, -- \"sinä olet\nverinen! Oletko sinä haavoittunut?\"\n\n\"Se on tyrannin verta, vannoinhan minä, että sinä saisit sen nähdä.\nMinä itse olen säilynyt haavoittumatta, vaimoni, mutta sinun isäsi,\nsinun mielipuoli isäparkasi ei tullut meidän mukanamme ulos palavasta\nladosta. Minä kiiruhdin takaisin pelastaakseni hänet liekeistä -- mutta\nliian myöhään\" -- --\n\n\"Palanut, elävänä palanut!\" huusi Ingeborg rouva. \"Vanhurskas Jumala!\nNäinkö kaikkivaltias tuomari rankaisee meitä kostomme vuoksi!\" Hän\nkaatui tiedotonna lattialle ruumisliinalleen.\n\nKun hän taas avasi silmänsä, istui hän tuolissa, ja hänen\naviopuolisonsa seisoi vielä verinen haarniska yllään hänen edessään.\n\"Toinnu, vaimoni!\" sanoi marski. \"Sinun onneton isäsi ei kärsinyt\nkauan liekeissä. Hänen sielunsa on liitänyt vapaana liekkien läpi\nikuiseen rauhanmaahan, johon hän niin kauan turhaan oli ikävöinyt.\nToinnu, vaimoni, ja kuuntele mitä minulla on sinulle sanottavaa!\nMeidän oma henkemme on nyt kysymyksessä. Me emme vielä voi ajatella\nsuurta suunnitelmaamme maan ja valtakunnan suhteen. Ihmeellinen pelko\non lamauttanut meidän kaikki ystävämme. Kukin ajattelee vain omaa\nitseään, ja kansa ei tahdo liittyä meihin. He huutavat kuin hullut\nkuningasmurhaajia vastaan, -- minä itse olen lainsuojaton. Nuori\nkuningas on sen minulle julistanut, vaikka laittomasti ja ilman\ntuomiota. -- Minä nauroin sille, mutta minun mieheni pelästyivät siitä\n-- ja lapsen sanat kaikuivat minusta itsestänikin oudoilta; sanottakoon\nmitä tahansa! -- Lapsi on nyt kuitenkin kuningas. Herttua Waldemariin\nminä en luota. -- Meidän täytyy paeta!\"\n\n\"Ei milloinkaan! Ei ikinä! Minä jään tänne!\" sanoi Ingeborg rouva\npäättäväisesti ja kohotti päätään.\n\n\"Se on välttämätöntä, minun vaimoni, usko minua; minä en astu\naskeltakaan taapäin siellä missä on mahdollista kulkea eteenpäin.\nTahdotko sinä nyt seurata köyhää, lainsuojatonta miestä, minun\nIngeborgini, tai jäädä meidän voimakkaitten vihollistemme\nsolvaistavaksi?\"\n\nMarskin näin puhuessa näytti Ingeborg rouva saavan hetkeksi\nponnistamalla takaisin elonvoimansa, hän nousi rauhallisesti ja loi\nihmettelevän katseen aviopuolisoonsa.\n\n\"Huoran nimeä olen jo kyllin kauan kantanut!\" sanoi hän. \"Sitä minä\nen voisi kantaa enää kauempaa maailmassa, vaikka minä nyt todellakin\nvoisin tulla Tanskan kuningattareksi. Kiitos siitä, että poistitte\nhäpeäni, minusta ei kenenkään enää tarvitse huolehtia. Mutta jos minä\ntaas olen Stig-marskin aviovaimo, niin kuule viimeinen sana, joka\nminulla on sanottavana sinulle tässä maailmassa! Minun hetkeni ovat\nluetut! Se hetken kunnia, jonka minä voitin, ei ole yhdeksän vuoden\ntuskien eikä hirveän murhapolttoyön arvoinen. Onko se pelko, joka\nlamautti meidän ystävämme, myöskin lamauttanut mahtavan Stig-marskin?\nOletteko te se mies, joka pelkää lasta ja karkaa maasta poikanulikan\nkäskystä! Ei, ei, urhea kostajani! Kamalan veriyön varjot ovat\nhimmentäneet sinun silmäsi ja raskauttaneet sinun sielusi, --\nkuninkaanveri sinun käsivarrenvarustuksillasi vain on lamauttanut sinun\nkäsivartesi. Jää tänne kunnes päivä valkenee! Pese veri haarniskaltasi\nja muista minkä vuoksi se on vuotanut! Se ei ollut vain senvuoksi, että\nsinä saisit nähdä tämän kuolemaanvihityn, -- minä seison tänä yönä\nsinun edessäsi kuin haamuna, kysyäkseni sinulta miksi sinä viivyttelit\nniin kauan, ja päästäkseni kunnialla hautaan. Mutta kun sinä olet\nsulkenut nämät silmät\" -- --\n\n\"Sinun täytyy elää, urhea vaimoni!\" keskeytti marski hänet\nliikutettuna. \"Sinä saat nähdä minun toimivan niinkuin ei kukaan mies\nTanskassa vielä ole toiminut! Mutta yksin ei voimakkainkaan mies voi\nkumota Tanskan valtaistuinta.\"\n\n\"Milloinka sinä jäit yksiksesi? Eikö sinun sukulaisissasi ole kreivejä\nja ritareita? Etkö sinä ole liitossa ruhtinaitten ja kuninkaitten\nkanssa? Eivätkö Waldemar herttua ja Jaakko kreivi enää elä? Eikö\nOve Dyreä ja Jaakko Sinijalkaa enää ole olemassa? Meidän mahtavat\nsukulaisemme eivät tahdo luopua sinusta, sen minä tiedän -- Norjan\nkuningas Eerik on sinun täysinuskollinen ystäväsi. Hänellä on paljon\nväkeä ja laivoja -- häneen sinä voit luottaa! Jää maahan! Elä salli\njuurruttaa pois meidän sukuamme, ja maan joutua perikatoon! Rakenna\nlinna kypäreille, se seisoo lujana vasten nuoli- ja kivisateita.\nUrhoollinen, ylpeä Stig Andersen, elä ota voimakasta kättäsi pois\nTanskan yltä! Aseta kruunu sen päähän, joka sitä voi kantaa, elä salli\nToke ja Skjalm Hviden sukujen joutua maanpakolaisina harhailemaan,\nniinkauan kuin sinun silmäsi ovat auki! Anna minulle sinun kätesi sen\nvakuudeksi, jos sinulle minun rauhani ja autuuteni on kallis!\"\n\n\"Rakas vaimoni, minä lupaan sen sinulle!\" sanoi marski ja ojensi\nhänelle rautapanssarisen kätensä. \"Jumala suokoon sen tapahtua!\" Hän\nvaikeni vaipuen syviin mietteisiin.\n\nHe seisoivat näin hetken käsi kädessä. Samassa näytti kuin tuli olisi\nsammunut kalpean Ingeborg rouvan silmistä, ja varjo laskeutui hänen\nkasvoilleen. \"Kiitos, kiitos! Nyt minä olen rauhallinen!\" sanoi hän\nhitaasti ja juhlallisesti. \"Nyt minä makaan hiljaa haudassani, enkä\nvalittele rikkiraastettua elämääni enkä verta, joka vuodatettiin minun\nnaiskunniani tähden -- minun ei tarvitse kuulla äidittömien tyttärieni\nitkevän -- enkä kuulla isäni tuskanhuutoja liekkien loimutessa. Nyt\nmustenee viimeisen kerran silmissäni\", kuiskasi hän veltosti ja\nhorjui. -- \"Hyvää yötä, kostajani. Kiitos! Sinä toit minulle viimeisen\nviestin maailmasta -- se oli voitonviesti, mutta hirvittävä -- sinun\naviovaimosi minä olen taas -- mutta vasta kiirastulen tuolla puolen\nminä olen se, mikä olin yhdeksän vuotta sitten -- --\"\n\n\"Ingeborg, rakkakin Ingeborg, elä puhele niin sekavasti!\" huudahti\nmarski lopulta -- \"mene levolle, sinä olet sairas!\"\n\n\"Minä menen levolle!\" kuiskasi hän tuijottaen hurjin katsein eteensä.\n\"Isä, isä, elä pala enää tyttäresi tähden! Nyt hän kulkee kanssasi\nliekkien läpi -- hyvää yötä!\" -- Tämän sanottuaan hän puristi kiivaasti\nmarskin kättä ja syöksyi äkkiä kivilattialle kuin sisäisen iskun\nsatuttamana.\n\nKauhistuneena huusi marski apua, mutta ennenkuin palvelijat\nolivat ehtineet avuksi, lepäsi heidän onneton emäntänsä kuolleena\naviopuolisonsa verisillä käsivarsilla.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKAHDES LUKU.\n\n\nEnnenkuin herttua Waldemar ja Brandenburgin markkreivit saavuttivat\nSkanderborgin linnan, seisoivat drotsi Pietari ja ritari Pentti\nRimordson melkoisen sotamiesosaston etunenässä linnan edustalla,\njohon leiri oli majoitettu, lukuisan kansanjoukon tulvaillessa sinne\nosoittamaan suosiotaan nuorelle kuninkaalle. Vanha ritari Jon oli\nviety kantotuolissa linnaan, ja mitä ankarimpiin toimenpiteisiin oli\nryhdytty. Ei minkäänlaisia kapinallisia ääniä kuultu. Herttua Waldemar\nja hänen seurueensa olivat ratsastaneet yötä päivää. Kielin jätettyään\nhe näkivät auringon nousevan nyt toisen kerran, se näytti heille hiukan\netempää leirin Skanderborgin edustalla. Herttua säpsähti. \"Me tulemme\nsittenkin liian myöhään\", sanoi hän. \"Pysähtykää silmänräpäykseksi,\nhyvät herrat, jos näen oikein, niin täällä on jo leiriydytty.\"\n\n\"Leirissä on noin seitsemän tai kahdeksansataa miestä\", sanoi\nmarkkreivi Otto, ja hänen katseestaan leiriin huomasi taitavan\nsotapäällikön.\n\n\"Drotsi Pietari ja ritari Jon ovat siis kiirehtineet\nkunnianosoitukselle\", jatkoi herttua, \"ja he ovat tehneet sen\nodottamatta ensin maan tärkeimpiä miehiä ja kuningashuoneen läheisimpiä\nsukulaisia. Siinä te näette näiden itsevaltaisten herrojen röyhkeyden.\nTällä hetkellä on valta heidän käsissään ja meidän täytyy vaieta.\nPoika julistetaan nyt Tanskan kuninkaaksi, ja teidän älykkään, etevän\nsisarenne, jalot herrat, täytyy aluksi suostua hoitamaan holhousta\nyhdessä minun kanssani. Mutta myöskin tästä täytyy meidän vielä vaieta.\nNiinkauan kuin ensi rauhattomuus täyttää kaikkien mielet, ei voi\nodottaa minkäänlaista kannatusta eikä keksiä viisasta neuvoa.\"\n\nKoko loppumatkan he pysyivät äänettöminä ja mietteisiinsä vaipuneina.\n\n\"Teidän ehdotuksenne, jalo herttuani, tuntuu nyt minusta hiukan\nonnistumattomalta\", alkoi markkreivi Otto viimeinkin puhua. \"Teidän\nkaunopuheliaisuutenne on tänä sekasorron aikana vain silmänräpäykseksi\nsamentanut minun arvostelukykyni. Onhan kuningasvaali jo aikoja\nsitten laillisesti vahvistettu, ja jokainen muutos siihen olisi\nrohkea hyökkäys kansamme oikeuksia vastaan. Minun sisareni,\nkuningatar, epäilisi varmaankin suuresti sulkea omalta pojaltaan\ntie valtaistuimelle, kunnianhimosta tulla nimitetyksi hallitsevaksi\nkuningattareksi. Todellisuudessa hän jää kuitenkin siksi niinkauaksi\nkuin nuori kuningas on alaikäinen.\"\n\n\"Siinä minä olen samaa mieltä veljeni kanssa\", sanoi markkreivi\nKonrad, joka näytti hiukan nuoremmalta kuin veljensä, ja jonka\nkanssa hän useammin oli samaa mieltä, joskin hän näytti osoittavan\nvoimaa ja itsenäisyyttä liikkeissään ja kasvonilmeissään. \"Me olemme\nkiitollisia teidän osanottavaisuudestanne sisaremme kohtaloon, jalo\nherttua\", jatkoi markkreivi Konrad, \"mutta se on johtanut teidät\nharhaan. Elkäämme puhuko hänelle niin vaarallisesta ja viekoittelevasta\ntoivomuksesta, joka ei varmaankaan koskaan olisi juolahtanut hänen\nmieleensä.\"\n\n\"Te olette oikeassa, jalot herrani; se oli vain ohimenevä ajatus\",\nsanoi herttua äkkiä. \"Me annamme asioiden kulkea luonnollista latuaan.\nSen minkä minä kunnioituksesta teidän korkean sisarenne viisauteen\nja harvinaisiin ominaisuuksiin katsoen ajattelin pelastuskeinoksi\nTanskalle, ja mitä minä tämän hämmennyksen aikana olen lausunut siitä,\njääköön ritarikunniani kautta salaisuudeksi meidän välillemme.\"\n\n\"Se on selvä\", vastasi Markkreivi Otto, tarkastaen herttuaa tutkivalla\nkatseella. \"Te olette viime viikon aikana erityisesti vaivannut\nitseänne, ja sekavalla valtioviisaudellanne te olitte melkein panna\nmeidänkin päämme pyörälle. Voisinpa melkein vannoa teillä olleen\naavistuksen siitä mitä täällä tulisi tapahtumaan.\"\n\nHerttua kalpeni, ja ritari Tyko Abilgaard, joka koko matkan kestäessä\noli ollut hiljainen ja vaitelias, käänsi äkkiä oriinsa näyttäen\nkokonaan olevan kiintyneenä sen ohjaamiseen.\n\n\"Valitettavasti!\" sanoi herttua nopeasti. \"Kuka ei olisi tarkannut\nTanskan onnetonta tilaa ja sitä kireätä väliä, joka jo kauan on\nvallinnut kuninkaan ja mahtavan aateliston välillä, aavistamatta\nja pelkäämättä pahinta? Oli aika\", jatkoi hän, \"jolloin minä,\nniinkuin te tiedätte, otin tehokkaasti osaa Tanskan valtioasioihin.\nNuoruuden kokemattomuudessani minä toivoin itse rohkealla toiminnalla\nja ase kädessä voivani saada aikaan sisällisen rauhan ja luomaan\noikeudenmukaisen hallitusmuodon. Minun yritykseni eivät onnistuneet,\nja nyt minä iloitsen siitä, että minä sopimukseni nojalla kuninkaan\nkanssa ja luopumisvalallani vetäydyin ajoissa syrjään, välttäen siten\npienimmänkin epäluulon osallisuudesta tähän kamalaan tapahtumaan.\nMyöskin oleskeluni teidän luonanne, jalot herrat, yllämainitun\nkauhean tapauksen aikana pidän minä elämäni onnellisimpana sattumana.\nYhdessä teidän ja teidän jalon sisarenne kanssa minä voin ehkä nyt,\njoutumatta epäluulon alaiseksi, olla avullisena rauhan ja järjestyksen\npalauttamisessa tässä sekasorron maassa. Tahdon myöskin auttaa\nkurittamaan sen itsepäisiä ja röyhkeitä aatelismiehiä, jotka nyt\ntahtovat olla herroina maassa. Me olemme kuitenkin valitettavasti\nnähneet, että he eivät pelkää väkivaltaisimpiakaan hankkeita,\nsaadakseen omat pikkumaiset pyyteensä toteutetuiksi ja tyydyttääkseen\nyksityisen kurjan ja typerän vihansa -- --\"\n\n\"Tässä on käteni, jalo herttua Waldemar\", puhkesi kreivi Otto sanomaan,\nojentaen hänelle sydämellisesti kätensä. -- \"Teillä on hyvä ja\nrehellinen tarkoitus kansaa ja onnetonta kuningashuonetta kohtaan, ja\nme tahdomme edelleenkin auttaa teitä neuvoilla ja teoilla rauhan ja\njärjestyksen palauttamiseksi maahan. Elkäämme viivytelkö kauempaa! Minä\nhaluan sisareni luo voidakseni lohduttaa häntä hädässään.\"\n\nHe kannustivat hevosiaan ja ratsastivat reippaasti Skanderborgin\nlinnan edustalla olevaa leiriä kohti. Täällä heidät pysäytettiin ja\nheidän täytyi vahdeille ilmoittaa nimensä. Niinpian kuin nämä kuulivat\nketä he olivat antoivat he heidän vapaasti mennä. Kun he saapuivat\nSkanderborgin linnaan, näkivät he alaslasketulla nostosillalla olevan\nvahvan keihäsmiesvartion. Tässä täytyi heidän nousta alas hevosen\nselästä ihmispaljouden tähden, joka täytti tien. Tosin siellä täällä\nväistyttiin noiden kolmen ruhtinaallisen herran tieltä, joiden komeat\npuvut ja kullalla kirjaillut viitat osoittivat heidän korkeaa arvoaan,\nmutta usein kuitenkin pidätti tungos heidät, ja heidän aseenkantajiensa\ntäytyi pysähtyä hevosten kanssa kansanjoukon taakse. Kun he sillätavoin\nhitaasti raivasivat itselleen tietä, kuulivat he kansanjoukosta monta\nsanaa, jotka ainakin ritari Abilgaard painoi mieleensä.\n\n\"Onko kuninkaan murhaajat saatu kiinni?\" kysyi eräs porvarismies.\n\n\"Pahus heidät tietää!\" sanoi toinen. \"Kyllä ne miehet varansa pitävät.\nJa kuka heidät tuntee? Kaikki olivat munkkipäähineisiin peittäytyneet.\nHe voivat olla vaikka täällä meidän keskellämme. Ei koiraa karvoista\ntunneta.\"\n\n\"Metsillä on korvat ja mailla silmät, -- mitä lumeen piilotetaan, se\ntulee esiin suojasäällä\", sanoi eräs vanha vaimo, kyhmysauva kädessä.\n\"Jos ritari Jon ja drotsi Pietari Hessel saavat heidät kiinni, niin\nvarmasti heidät hirtetään.\"\n\n\"Hirtetään?\" huusi eräs nuori mies. \"Sanoitteko niin, Dorothea Rakkers!\nNe miehet saavat hirsipuun jälestä nuolla sormiaan ja heti suudella\nhirttonuoraa, jos pääsevät niin vähällä. Ei, ne koirat ruhjotaan ja\nsaavat maata teilillä ja pyörillä. On kyllä totta, että kuningas oli\nkova mies ja aika kipa hänellä oli hameitten perään, mutta ei häntä\nsiltä olisi tarvinnut tappaa kuin härkää latoon.\"\n\n\"Kun meidän nuori kuninkaamme tulee suureksi, niin kyllä hän kostaa\nhyvänä kristittynä isänsä kuoleman\", sanoi eräs talonpoika.\n\n\"Mutta missä hän viipyy? Emmekö me saa nähdä häntä?\" sanoi eräs toinen.\n\"Eivät suinkaan ne häntäkin lyöneet kuoliaaksi?\"\n\n\"Ei, Jumala varjeli hänet siitä\", vastasi ensimäinen. \"Ne olivat\nkyllä täällä aikaisin samana aamuna, ennenkuin paholainenkaan oli\nvetänyt töppöset sorkkiinsa, ja he tahtoivat saada käsiinsä nuoren\nkuninkaan, mutta hän oli yhtä aikaisin ylhäällä kuin he, ja nähtyään\nhänet linnanparvekkeella kalpenivat heidän nenänpäänsä valkeiksi,\neivätkä he uskaltaneet koukistaa hiuskarvaakaan häneltä. Itse tuo\nuhkarohkea marskikin alkoi pelätä kun hän kuuli olevansa julistettu\nlainsuojattomaksi. Ja piru vei heidät kaikki, ennenkuin ehtivät porttia\nkolkuttaakaan.\"\n\n\"Teili ja pyörä luvattiin heille, ja he saivat hehkuvia kiviä\nmatkaeväiksi\", sanoi eräs nuori mies.\n\n\"Se oli reippaasti tehty -- hänestä tulee kelpo kuningas!\" huusi monta\nääntä yhtaikaa. \"Hänestä tulee toisenlainen mies kuin hänen isästään!\"\n\n\"Tuolla hän on, tuolla hän on!\" huusi nyt monta ääntä ja\nlinnanparvekkeella nähtiin nuori kuningas yllään musta ritaripuku\nja pieni kruunukypärä päässään. Hän seisoi äitinsä, kuningattaren\nvieressä, joka oli mustaan samettiin puettu, otsakoriste tummilla\npalmikoilla, ja katseli kansanjoukkoa hiljaisella tutkivalla katseella,\nkasvot kalpeina ja tyyninä. Pienen kuninkaan vasemmalle puolelle\nkannettiin ritari Jon kantotuolissa, ja hänen takanaan nähtiin ritari\nThorstenson ja joukko kuninkaallisia henkivartijoita, aseilla ja\nkilvillä varustettuina.\n\n\"Eläköön kuningas Eerik Eerikinpoika!\" kaikui nyt voimakas ääni\nparvekkeelta, ja vanha ritari Jon korottautui vaivalla heiluttamaan\nhattuaan. Monta sataa ääntä yhtyi suurella melulla tähän\ntervehdyshuutoon. Nuori kuningas vastasi ritarillisen arvokkaasti\ntervehdykseen lausuen muutamia sanoja, jotka ainoastaan lähimmät\nkuulivat, mutta johon koko kansanjoukko vastasi tuhatäänisellä\nsuosionhuudolla.\n\n\"Katsos miten poika keikailee\", kuiskasi ritari Abilgaard herttualle.\n-- \"Hän on aikaisin oppinut leikkimään ritaria ja kuningasta.\"\n\nHerttua Waldemar purasi harmissaan alahuultaan ja antoi ritari Tykolle\nsalaisen viittauksen. Ritari poistui syrjään. Kohta senjälkeen\nkuultiin äänen huutavan kansan keskeltä. \"Ei Eerikkiä enää Tanskan\nvaltaistuimelle. Me tahdomme Waldemarin kuninkaaksemme!\" Tähän huutoon,\njosta kukaan ei tiennyt mistä se tuli, yhtyi moni, ja levoton mutina\nkuului kansan joukosta. Mutta silloin vanha ritari Jon nousi uudestaan\nseisomaan, huolimatta suurista tuskista, joita tämä asento näytti\nhänelle tuottavan, ja luki kuuluvalla ja voimakkaalla äänellä piispojen\nja valtiosäätyjen allekirjoittaman, ja sinetillä varustetun asiakirjan,\njoka vahvisti pienen Eerik-kuninkaan laillisen kuningasvaalin,\nsellaisena kuin se jo kymmenen vuotta sitten hänen ollessaan toisella\nikävuodellaan oli päätetty, ja jonka kansa kuusi vuotta sitten 1280\nuudisti. Senjälkeen hän toisti tervehdyshuudon ja jokaisen kapinallisen\nja vastustavan äänen tukahutti voimakas huuto: \"Eläköön kuningas Eerik\nEerikinpoika! Eläköön, meidän laillinen kuninkaamme! Alas kavaltajat!\"\n\nHerttua Waldemar koetti nyt kiirehtiä ulos meluavasta tungoksesta,\npeläten täten syystäkin joutuvansa rahvaan revittäväksi,\nepäiltynä osalliseksi tuohon kapinahuutoon. Hän yhtyi kovalla\näänellä tervehdyshuutoihin Eerikille ja pääsi onnellisesti sisään\nlinnanportista, yhdessä Brandenburgin markkreivien kanssa.\n\nKuninkaalliset olivat jättäneet parvekkeen. Kansa hajaantui\nvähitellen, ja kuningatar vastaanotti hyvin liikutettuna ritarisalissa\nruhtinaalliset veljensä, sitävastoin hän tervehti herttua Waldemaria\nkylmyydellä, joka näytti olevan tälle aivan odottamatonta.\n\nDrotsi Pietari oli sillaikaa antanut sotaväen vannoa uskollisuudenvalan\nnuorelle kuninkaalle, ja muutaman tunnin kuluttua hän oli lukuisan\nsuojelusosaston kanssa saattamassa koko kuninkaallista perhettä\nViborgin linnaan. Kuningattaren vaunut, joissa pieni Merete-prinsessa\nja hänen hovinaisensa istuivat, kulkivat hitaasti etumaisina. Joskus\nvain kuningatar käytti niitä, ollessaan väsynyt tai kyllästynyt\nratsastamiseen.\n\nSurusaattue oli juhlallisen komea. Kuningatar ratsasti kylien läpi\nvalkoisella hevosellaan molempien poikiensa välillä, yllään musta\nsamettivaippa ja päässään kurjensulilla koristettu helmihattu.\nPrinssi Kristofferilla oli myöskin yllään komea surupuku, mutta nuori\nkuningas veti etupäässä kaikkien huomion puoleensa. Hän ratsasti\nkorkealla, pikimustalla oriilla. Mustan samettivaipan alla, joka oli\nkoristettu näädän nahoilla ja kultaisilla kruunuilla, oli hänellä\ntäydelliset ritarin teräsvarustukset, drotsi Pietarin ja Jon ritarin\nvarovaisesta kehoituksesta. Hänen pienessä kruunukypärässään liehui\nkorpinsulkatöyhtö, hänen kypäräsilmikkonsa oli sininen ja kullattu, ja\nkäsivarrellaan hän kannatti pientä kilpeä. Kilpeen oli kuvattu kypärä\nja kaksi kullattua häränsarvea, joiden ulommaiseen taitteeseen oli\nkiinnitetty kaksi riikinkukon sulkaa. Nuorta kuningasta ei oltu ikänsä\nvuoksi vielä lyöty ritariksi. Mutta vaikka hän jo kaksivuotisesta\noli kuullut itseään kutsuttavan kuninkaaksi, pani hän paljon enemmän\narvoa siihen, että häntä pidettiin ritarina ja sai esiintyä aseissa.\nTämä hänen lapsellisen ritarikomeilun ihailemisensa oli saattanut\nhänet maalauttamaan kilven, joka hänellä nyt oli ensi kerran mukanaan\nesiintyessään julkisesti. Hän kantoi sitä niin miehekkään ja vakavan\nnäköisenä, kuin tuntisi hän ihmeellistä lohdutusta siitä, että hän nyt\noli kutsuttu suojelemaan maata ja valtakuntaa lapsenkilvellään.\n\nLähinnä kuninkaallisia henkilöitä ratsastivat Brandenburgin markkreivit\nyhdessä herttua Waldemarin ja hänen drotsinsa kanssa. Heidän\njälestään seurasivat kansleri, oppinut Martinus herra, hengellisessä\nveljeskunnanpuvussaan, niinikään hovimarski, valtakunnan hovimestari,\nalimarski, ja valtakunnan kaikki neuvosherrat, lukuunottamatta\nvanhaa Jon Litleä, joka oli pakoitettu jäämään Skanderborgiin, missä\ntaidolla huolehdittiin hänen parantumisestaan. Senjälkeen seurasivat\nkuninkaalliset henkivartijat, ja kaksitoista passaripoikaa soihtuineen.\nRitari Thorstenson ratsasti lukuisan sotamiesjoukon kanssa kulkueen\netunenässä, ja drotsi Pietari Hessel ja ritari Pentti Rimordson\npäättivät kulkueen, suojaten uskollisten, rohkeitten ratsumiestensä\nkanssa kuninkaallisia henkilöitä molemmin puolin.\n\nSaattue kulki hitaasti ja hiljaisena Viborgia kohti, jonne useiden\npysäysten perästä saavuttiin vasta seuraavan päivän iltapuolella.\n\nViborgin suuressa tuomiokirkossa oli murhatun kuninkaan ruumis ollut\nCecilian yöstä asti kansan nähtävänä. Tänä iltana oli se määrätty\npantavaksi kirstuun ja laskettavaksi hautaan.\n\nKun kulkue läheni Viborgia, katkaisi mestari Martinus ensiksi pitkän\nja juhlallisen äänettömyyden, jota hän koko matkan oli noudattanut.\nHuolimatta maan onnettoman kohtalon tuottamasta surusta, joka lannisti\nhänen mieltään, tunsi oppinut, isänmaallinen herra niin suuren halun\npuhella jonkun kanssa, että hän itse hetkeksi unohti sen epäilyksen,\njoka salaisesti kyti hänen mielessään herttua Waldemaria kohtaan, että\ntämä olisi kuninkaanmurhaajien salainen johtaja ja suojelija. He olivat\njoutuneet ratsastamaan vierekkäin, ja kansleri kääntyi herttuan puoleen\nhuomautuksella vanhan Viborgin kaupungin nimestä ja alkuperästä, jonka\nhän luuli johtuvan eräästä kuningatar Vebescasta tai gootilaisesta Viti\nkansasta, tai ehkä paremminkin seudun korkeussuhteista ja ikivanhoista\nuhrilehdoista, sekä pakanallisesta sotajumala Vigistä, niin että\nkaupungin nimi oikeastaan alkujaan olisi ollut Vigberg.\n\n\"Hyvin mahdollista, herra kansleri!\" vastasi herttua hajamielisenä. \"Se\ntäytyy teidän oppineena miehenä parhaiten tietää.\"\n\nKansleri jatkoi selityksiään ja mainitsi vielä pari olettamusta\nVigeristä, Odinin lisänimestä, ja naissankari Vedborgista, joka\nmainitaan Bravallataistelun Staerkodderlauluissa.\n\n\"Hyvin mahdollista, herra kansleri!\" sanoi herttua suuttuneena. \"Minä\nen ymmärrä tuollaisia perin oppineita asioita, enkä myöskään niistä\nvälitä.\"\n\n\"Jos taas katsomme kaupungin vaakunaa\", jatkoi kansleri innoissaan,\nollenkaan huomaamatta herttuan kärsimättömyyttä, \"niin voisi se ehkä\nvahvistaa niiden arveluja, jotka olettavat, että kaupungin nimi\non ennen ollut Vigletsborg, sillä edellytyksellä, että oletamme\nmolempien henkilöiden vaakunassa olevan kuningas Vigletin ja hänen\nkuningattarensa. Muutamat oppineet ovat luulleet niissä löytäneensä\nAatamin ja Eevan seisovina hyvän- ja pahantiedon puu välillään.\nMutta, jos vertaamme sitä kaupungin vaakunaan (sigillum senatorum\nVibergensis civitatis) niin me huomaamme, että mainitut Aatami ja\nEeva, tai kuningas Viglet ja hänen kuningattarensa, ovat kaksi\ntavallista mieshenkilöä, vanha ja nuori, jotka epäilemättä esittävät\nkahta tuomaria. Ja minun mielestäni on erinomaisen viisasta ja\noikein, että nuorella tuomarilla on vanha ja kokenut vieressään,\nniinkuin meidän nuori kuninkaamme nyt voi kiittää itseään onnelliseksi\nonnettomuudessaan siitä, että hänellä kuitenkin on isänsä vanhat\nuskolliset ja kokeneet ystävät sivullaan.\"\n\n\"Teidän oppineisuutenne, arvoisa herra kansleri, on hänelle erityisen\nsuuri arvoinen\", vastasi herttua ivallisesti. \"Ja jos te voisitte\nauttaa häntä keksimään Tanska-sanan oikean merkityksen, niin olisi\nse varmasti hänelle suureksi avuksi hänen maata ja valtakuntaa\nhallitessaan.\"\n\n\"Jos me emme johda rakkaan isänmaamme nimeä sanasta Danais, niinkuin\nvanha historijoitsija Dudo arvelee, vaan isä Saxon olettamuksen\nmukaan vanhasta Dan kuninkaasta\", vastasi kansleri, vaikka hän kyllä\nhuomasi pilkan, \"niin tietoisuuden siitä, että voi laskea sukunsa ja\nsyntyperänsä tästä ikivanhasta kuninkaasta, josta maa ja kansa johtavat\nnimensä, täytyy varmasti herättää suuria, kuninkaallisia ajatuksia\nnuoren herramme sielussa, ja ne eivät suinkaan ole halveksittavia.\" Hän\nvaikeni nyt hiukan tyytymättömänä ja vaipui syviin mietteisiin; sitten\nhän nyökäytti ikäänkuin hyväksyen ajatukselle, joka samassa juolahti\nhänen mieleensä.\n\n\"Kun minä näen tämän suuren, kauniin kaupungin korkeine valleineen\",\nalkoi hän taas puhella, \"silloin vahvistuu, minun uskoni siitä, että\nkaikkivaltias Jumala edelleenkin pitää kätensä meidän kansamme ja\nlaillisen kuninkaamme suojana. Täältä levisi kristinopin suuri valo\nkansan keskuuteen, pyhän piispa Popoksen armorikkaiden julistusten\navulla. Tuolla Dannernummella vannottiin vanhoille kuninkaillemme\nuskollisuutta. Täältä rohkeilta viborgilaisilta sai pyhä Knut\nmarttyyri uskollisen avun maankavaltajia ja kapinallisia vastaan.\nTäällä huudettiin suuri kuningas Waldemar ensiksi kuninkaaksi, ja\ntäältä uskollisilta porvareilta hän löysi avun ja suojan kamalan\nja taivaitatärisyttävän Roeskilden verilöylyn jälkeen. Oi, täällä\nkolmekymmentäkolme vuotta sitten juhlittiin viattomana lapsena samaa\nkuningasta, jonka verisen ruumiin me nyt saamme nähdä ja saattaa\nviimeiseen lepoon. Kirotut olkoot hänen murhaajansa -- ja ne, jotka\novat tämän onnettomuuden saaneet aikaan! Suokoon Jumala, että he\nolisivat täällä meidän keskessämme, ja että meidän murhattu herramme ja\nkuninkaamme voisi aukaista sammuneet silmänsä ja sanoa meille ketä he\nolivat.\"\n\nNäin sanoen loi hän herttuaan tarkkaavaisen katseen. Oli alkanut\nhämärtää, mutta mestari Martinus luuli selvästi huomanneensa\nlevottomuuden ilmeen hänen kasvoillaan.\n\n\"Eikö tämä ole teidänkin toivomuksenne, jalosukuinen herra?\" kysyi hän,\n\"ja uskotteko te jonkun heistä tai jonkun tähän kauheaan rikokseen\nosallisen voivan olla niin julkean ja jumalattoman, että hän ei kalpene\nja tunne rikollisuuttaan nähdessään murhatun kuninkaan.\"\n\nHerttua kiinnitti hevosensa ohjia ja vasta saatuaan sen rauhallisesti\nastumaan, hän vastasi kanslerin tekemään kysymykseen, kuitenkin\nkääntämättä kasvojaan häneen. \"Jos te tuolla tavalla koetatte päästä\nrikollisten jäljille, herra kansleri\", vastasi hän reippaasti, \"niin\nte ette kelpaa inkvisiittoriksi. Sen voitte jättää minun toimekseni,\nminä etsin heitä kaikkialta, mutta täällä luulen kaikkein vähiten\ntapaavani heitä. Nuo kirotut murhaajat varovat kyllä tulemasta tänne\nmoiseen tilaisuuteen, jolloin he niin helposti voivat joutua kiinni.\nSenhän me kaikki tiedämme, että marski Stig on heidän johtajansa. Jos\nme pitäisimme kaikkia ihmisiä, jotka tässä surujuhlassa kalpenevat tai\novat liikutettuja, osallisina tähän kauheaan tekoon\", jatkoi hän, \"niin\nsaisimme ensiksi langettaa itsemme ja kaikki maan ja kuningashuoneen\nuskollisimmat ystävät, sillä kuka voi edes ajatellakaan tuota kauheaa\ntekoa tuntematta mielensä liikutetuksi ja kiihtyneeksi. Kun minä ja\nmarkkreivi kuulimme ensimäisen huhun tästä kreivi Gerhardin luona\nKielissä, niin melkein musteni meidän silmissämme. Rajulla marskilla on\nkyllä kanssarikollisia. -- Minä olen lähettänyt vakoojia ympäri maata.\nJos te voitte löytää murhaajat ennen minua, niin minä olen teille\nkiitollinen, herra kansleri! Nuoren kuninkaamme lähimpänä sukulaisena\nja luonnollisena suojelijana minä katson olevani lähinnä velvollinen\nvainoamaan ja takaa-ajamaan heitä.\"\n\nOppinut kansleri oli vaiti ja vaipui syviin mietteisiin.\n\nMonine kirkkoineen ja kappeleineen näkyi kaupunki nyt selvästi, ja\nenemmän kuin kaksikymmentä korkeaa tornia kohosi sieltä taivasta kohti.\n\n\"Kuuletteko, Frue-kirken ruumiskellot soivat jo\", sanoi kansleri. \"Noin\nsoitetaan kohta kaikkialla Tanskan kellotapuleista, ja ettekö te usko,\njalosukuinen herra, että ne soivat kuin tuomiopäiväkellot murhaajien\nkorvissa, missä ikinä he lienevätkin?\" Hänen näin puhuessaan monistui\nruumiskellojen soitto, se tuli yhä voimakkaammaksi ja kaikui kohta\nkaupungin kaikista kahdestakymmenestä kirkontornista, ja kaikista\nlähiseudun maakirkoista. Oli jo aivan pimeä, ja ainoastaan poikien\nkantamat soihdut valaisivat surukulkuetta. Herttua Waldemarin hevonen\nnäkyi pelästyneen kellojen soittoa ja hyppeli levottomana loimuavien\nsoihtujen valossa.\n\n\"Ei, mutta kuulkaapas vain tuota pientä kelloa harmaaveljesten\nkirkonpäädyssä tuomiokirkon takana, kylläpä se helähtelee kirkkaasti ja\nmuita kimeämpänä, vaikkei sillä olekaan tornia, jossa heiluisi!\" sanoi\nnyt mestari Martinus herttualle, joka oli hengästynyt tulisen ratsunsa\nohjaamisesta. \"Harmaaveljesraukat!\" jatkoi kansleri, \"he soittavat\nkovin kiihkeästi tänä iltana. Ehkä he tahtovat osoittaa, ettei heillä\nole minkäänlaista osallisuutta siihen minkä heidän vaippansa saivat\npeittää Finnerupin ladossa.\"\n\nHerttua ei vastannut, vaan kääntyi drotsinsa puoleen. \"Emmekö me kulje\nPyhän Mogenin portin kautta?\" kysyi hän välinpitämättömällä äänellä.\n\n\"Ei, armollinen herra! Sen kautta kuljetaan Aalborgin tietä tullessa\",\nvastasi ritari Abilgaard. \"Tässähän meillä onkin jo oikealla puolella\nSöen ja Borrevold. Me kuljemme pyhän Mikaelin portin kautta, ja pyhän\nMikaelin katua pitkin tuomiokirkkoon.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa, Tyko. Tuo kirottu kumina on aivan hervaissut\nminut. Eikö juuri Pyhän Mogenin portista ole kerrottu tuo typerä taru?\"\n\n\"Aivan oikein, herra!\" vastasi ritari hymyillen, \"kuparihevosesta, joka\nhelähtää maan alla joka kerran kun sota syttyy maassa. Sen lorun minä\njo mekossa käydessäni kuulin imettäjältäni.\"\n\n\"Kätketty hevonen pyhän Mogenin portin alla on kaupungin ikivanha\nsuojeluskuva\", tarttui mestari Martinus vakavana puheeseen. \"Sanotaan\nettei ainoakaan isänmaan kavaltaja tai vihollinen ole jäänyt eloon sen\nhelähdyksen kuultuaan.\"\n\n\"Sepä vasta helkkaria!\" huudahti ritari Abilgaard teennäisen iloisesti.\n\"Vahinko vain, ettei pyhällä Mikaelilla ole samanlaista hevosta\nporttinsa alla, muuten me voisimme heti saada varman todistuksen\nsiitä olemmeko kaikki yhtä hyviä isänmaanystäviä kuin oppinut herra\nkanslerimme?\"\n\n\"Pyhä Mikael ei varoita\", vastasi kansleri, \"hän singahuttaa säihkyvän\nmiekkansa kirotuita vasten. Te näette hänen kuvansa tuolla portin\nyläpuolella, hyvät herrat!\"\n\nKulkue ratsasti jo holvatun portin läpi, ja soihdut valaisivat\nrautaista ritaripatsasta, joka seisoi portin yläpuolella jalka\nlohikäärmeen selällä, ja pitkä, säihkyvä miekka kädessä. Miekka oli\nkullattu ja välkkyi tulisoihtujen loimutessa voimakkaasti herttuan pään\nyläpuolella. Hän katsahti ylöspäin, ja hänestä tuntui niin kuin patsas\nliikkuisi ja kasvaisi kahtavertaa korkeammaksi. Hän kannusti hevostaan\nja ajaa karahutti pimeään porttiholviin.\n\n\"Jos en olisi tiennyt sen olevan rautapatsaan\", kuiskasi hän\ndrotsilleen, \"niin olisin voinut vannoa sen olevan elävän ja Marski\nStigin haamun\".\n\nSaattue kulki nyt hitaasti pitkin leveää pyhän Mikaelin katua\ntuomiokirkkoon. Kaikki ikkunat olivat valaistut, ja kadut olivat\ntäynnä kaikensäätyistä kansaa, mutta kaikkialla vallitsi sellainen\nhiljaisuus kuin olisivat elottomat olennot katselleet surusaattuetta.\nLähestyttiin suurta, valaistua kirkkoa, jonka mahtavat malmikellot\nsyvällä, kumealla äänellään kaikuivat ylinnä muita. Kirkkoa\nympäröivällä aukealla paikalla laskeutui surusaattue hevostensa selästä\ntuomiokapitulin huoneen edustalla, ja nyt lähti saattue eteenpäin\nsamassa järjestyksessä kuin se oli tullutkin, mutta jalan, mustaa\nverkaa pitkin, joka ulottui avonaiselle kirkonovelle asti.\n\nKorkealla, mahtavalla kirkolla oli kaksi tornia ja neljä sivukappelia,\nja oli se samassa kunnossa kuin silloin, kun kahdennellatoista\nvuosisadalla Niilo kuningas oli laajentanut sen ja piispa Nikolai\ntäydentänyt. Astuttiin sisään kirkkoon ja kulettiin pääkäytävää\npitkin kaikkien neljän kappelin ohitse, joissa kynttilöitä paloi\nneljänätoista alttarilla. Vasemmalla kädellä kirkon pohjoispuolella\noleva, kaupungin suojeluspyhimyksen, Pyhän Kieldin kappeli varsinkin\noli komeasti valaistu, siellä paloi yötä päivää valo pyhän Kieldin\nkullatun arkun alla, joka riippui kullatuista ketjuista holvikatosta;\ntäällä nähtiin myös ohimennen murhatun Sven Grathen ruumisarkku.\nSaattue pysähtyi, ja viimeiset eivät olleet vielä ehtineet\nkirkonportista, kun jo etummaiset seisoivat pääalttarin luona. Murhatun\nkuninkaan vaakuna, jota kaksi leijonaa ja kaksi kruunua koristi,\noli puoleksi verhottu pitkään, mustaan harsoon, ja kaksitoista\nvahakynttilää valaisi sitä. Täällä seisoi kaniikkien [kaniikki,\ntuomiokirkon palveluksessa oleva pappi] esipappi juhlapuvussaan\nkahden muun papin kanssa, ynnä arkkidiakooni [arkkidiakooni, korkea\nhengellinen herra], kanttori ja kaksitoista kaniikkia. Soihdut kädessä\nhe lauloivat juhlallista Reqviemiä [surulaulu], suuren lyijyllä\nkatetun tammikirstun ääressä, jonka kannella oli kuningas Eerik\nKristofferinpojan suuri miekka hopeaisen sakramenttirasian vieressä,\njoka seuraisi häntä hautaan, kun hän ei ollut voinut nauttia sitä\nennen äkkinäistä ja väkivaltaista kuolemaansa. Rasian kannella oli\nlatinankielinen kirjoitus: \"Panis adest veras domini sponsalia vitae.\"\n[Tämä on totinen elämän leipä, Herran huomenlahja.]\n\nKun sielumessu oli laulettu, ja kaniikkien esipappi oli pitänyt\nlyhyen puheen, kohotti hän kirstunkantta, ja asetti sakramenttiasian\nruumiin yhteenliitettyjen käsien väliin. Jokainen, joka tahtoi nähdä\nkuninkaallisen ruumiin, voi nyt astua lähemmäksi. Vain muutama\nastui niin lähelle, että voi sen nähdä, niiden joukossa oli nuori\nEerik-kuningas. Hän kumartui ääneti isänsä ruumiin ylitse, laski\nkätensä hänen veriselle rinnalleen, lausuen pari sanaa, joita ei\nkukaan kuullut. Senjälkeen hän vetäytyi takaisin ja peitti itkevät\nkasvonsa suruvaipallaan. Kun ei kukaan enää lähestynyt kirstua ruumista\nkatsomaan, sulki esipappi taas kirstunkannen ja laski miekan takaisin\nsen päälle, senjälkeen nostivat kaniikit kirstun ja kantoivat sen\nsurusaattueen etunenässä pääalttarin taakse, jossa he laskivat sen\nholvattuun, kyynärän verran maasta koholla olevaan hautaan. Koko\najan kuului maanalaisesta holvikirkosta aivan haudan alta syvä,\njuhlallinen surulaulu. Nyt heitti esipappi kolme lapiollista hiekkaa\nkirstulle, lausuen kuuluvalla äänellä kristillisen kirkon tavallisen\nhautauskaavan. Senjälkeen julisti hän kansalle, että petetty ja\nmurhattu kuningas viisi vuotta ennen äkillistä kuolemaansa, ikäänkuin\nomituisen aavistuksen valtaamana, oli tehnyt lahjoitukset tälle\ntuomiokirkolle sielumessujen ja yöjumalanpalveluksien pitämiseksi\nsielunsa puolesta tuomiopäivään asti. \"Se surulaulu, joka hänelle\ntäällä nyt kaikuu, ei koskaan vaikene!\" sanoi hän. \"Joka yö kohoaa\ntäältä rukous ja laulu maan syvyydestä kohti Kaikkivaltiaan\nvaltaistuinta! Öin ja päivin me rukoilemme täällä murhatun kuninkaamme\nsielun puolesta kuningasten kuningasta, anoen, että kuningas Eerik\nKristofferinpoika on viimeinen tanskalainen kuningas, joka sortuu\npetturin ja murhaajan käden kautta. Herra armahtakoon voideltunsa\nsielua! -- Voi, voi kuningasmurhaajia!\"\n\nTähän huutoon yhtyivät kaikki kaniikit ja useat seurueesta, joiden\njoukosta nuoren Eerik kuninkaan ääni kaikui niin voimakkaana, että\nse hämmästytti kaikkia, ja maanalaisessa kirkossa toisti näkymätön\nsurukuoro kolme kertaa sen huudon.\n\nMestari Martinus katseli terävästi tutkivin katsein juhlallisuuden\nkestäessä kaikkia ympärillään olevia kasvoja, pidellen yhteenliitettyjä\nkäsiään rinnallaan ja ollen itse syvästi liikutettu. Muutamissa\nkasvoissa hän näki syvän liikutuksen kuvastuvan, mutta monet seisoivat\nkylminä ja välinpitämättöminä, ja muutamissa hän huomasi ilkkuvaa\nuhkaa, joka kauhistutti häntä. Herttua ja hänen drotsinsa käänsivät\nkasvonsa pois hänestä ja näyttivät kiinnittävän huomiotaan Pyhän\nKieldin kappeliin. Mutta kun holvikirkosta kuuluva laulu kaikui\nheidän jalkojensa alta, ja syvä valitushuuto kajahti kirkon holvissa,\nnojausi herttua miekkaansa ja siveli kädellään otsaansa, ritari\nAbilgaardin nopeasti kuiskatessa pari sanaa hänen korvaansa. Samassa\nkuului tukahutettu huudahdus, ja syntyi levottomuutta ihmisjoukossa\nkirkonovella, josta kannettiin joku tainnoksiin mennyt ulos.\n\nNyt poistui surusaattue hitaasti kirkosta. Drotsi Pietari oli\nhautajais-juhlallisuuksien ajan seisonut liikkumatonna erään pilarin\nluona kuorissa, kädet paljastetun miekkansa kahvalla, jota hän piteli\nterä ylöspäin, niinkuin evankeliumia luettaessa. Tässä hartaassa\nasennossa, joka merkitsi, että ritari oli valmis suojelemaan totista,\npyhää uskoa, oli hän hiljaisuudessa rukoillut murhatun kuninkaan\nsielun puolesta, sekä myöskin Tanskanmaan, ja sen nuoren kuninkaan\ntulevaisuuden edestä. Kun saattue poistui kirkosta, huomasi hän\nkookkaan naishenkilön, yksinkertaisessa, mustassa porvaristytön\npuvussa ja musta päähine kasvoillaan, polvistuvan yhteenliitetyin\nkäsin pääalttarin eteen, jossa hän näkyi hartaasti rukoilevan,\nhuomaamatta ollenkaan mitä hänen ympärillään tapahtui. Kaunis, ylevä\nvartalo muistutti hänelle sitä, joka hänelle oli rakkain kaikista\nTanskan naisista, ja huolimatta tytön porvarillisesta puvusta ja\nsiitä mahdottomuudesta, että Inge neiti voisi olla täällä, jäi hän\nkuitenkin seisomaan kuin unelmiin vaipuneena. Sitten vasta kun\nkookas porvaristyttö nousi poistuakseen, hän huomasi surusaattueen\njättäneen kirkon, ja alttarikynttilät sammutetuiksi. Hän pisti miekan\ntuppeensa ja astui hitaasti tyttöä vastaan. Hänen pysähtyessään tytön\neteen tyhjällä kirkonkäytävällä, jota Kieldin kappelin kynttilät\nvain heikosti valaisivat, säpsähti tyttö, ja näytti pelästyvän tätä\ntapaamista, ja koetti välttää häntä.\n\n\"Inge, jalo neiti Inge, tekö olette täällä\", sanoi hän, \"oi, elkää\npelätkö minua, mutta sanokaa mitkä tärkeät syyt toivat teidät tänne!\n-- Olisivatko meidän rukouksemme yhtyneet kuningashaudan ja Jumalan\nalttarin välillä, tänä isänmaan suurena surunpäivänä?\"\n\n\"Drotsi Pietari Hessel!\" vastasi kookas neito, jääden seisomaan.\n\"Täälläkö siis meidän täytyy tavata ehkä viimeisen kerran tässä\nmaailmassa! -- No niin, minä en tahdo peittää teiltä kasvojani. Te\nette tuomitse minua väärin, vaikka minä tänä hetkenä olisinkin teille\narvoitus.\" Hän työnsi huivinsa syrjään, ja drotsi Hessel näki minkä\nrakas tuttu ääni jo oli hänelle sanonut: ylpeä Inge neito seisoi hänen\nedessään. Hänen kasvoillaan oli syvän surun ilme, mutta sen lievensi\nhurskas ja luottavainen katse, joka samalla osoitti lujaa ja voimakasta\ntahtoa.\n\n\"Taivaan Jumalan nimessä, mitä teille on tapahtunut?\" huudahti drotsi\nPietari kauhistuneena. \"Mitä te puhutte, näenkö minä teidät viimeisen\nkerran? -- Mitä te aiotte tehdä jalo Inge neito? Miksi te olette täällä\nyksinänne? Missä on teidän isänne?\"\n\n\"Elkää kyselkö, drotsi Pietari! Minä en voi, enkä tohdi vastata teille.\nRitarillisen kunniasananne kautta luvatkaa minulle, että ette seuraa\nminua kymmentäkään askelta tästä pyhästä huoneesta, ja että te ette\nkahteenkymmeneenneljään tuntiin ota selkoa minne menen.\"\n\n\"Jumalani, kuinka voitte uskoa _minun_ tahtovan vakoilla teitä?\"\n\n\"Muistakaa kuka minä olen, ja te ymmärrätte minut. Niin paljon\nvain minä voin sanoa teille: minä täytän raskaan, mutta tärkeän\nvelvollisuuden. Minä jätän tämän onnettoman maan. Jumala yksin tietää\nkoska taas jälleen sen näen, mutta täällä vain on sieluni ja sydämeni\nkotonaan. Minun täytyy sanoa vielä yksi asia teille\", jatkoi hän,\nääni liikutuksesta väristen, \"minä sanon sen omaksi puolustuksekseni,\nja rauhoittaakseni teitä minun täytyy se sanoa teille -- ja minä\ntiedän teidän uskovan minun sanani tosiksi: minun onneton isäni oli\nFlynderborgissa pyhän Cecilian yönä.\"\n\nDrotsi Pietari huomasi miten vaikeaa hänen oli sanoa nuo sanat.\nHäntä kauhisti tuo kamala ajatus, joka sen alla piili, mutta samalla\nhän tuli iloiseksi. \"Armias Jumala olkoon kiitetty!\" huudahti hän.\n\"Vastaanottakaa minun ritarisanani, jalo Inge neito. Minne te\nmatkustanettekin, sinne seuraa minun sieluni teitä, mutta minun\nsilmäni ei urki teidän matkojanne, seuratkoon teitä kuka tahansa.\n-- Me seisomme täällä omituisessa tienhaarassa\", jatkoi hän syvän\nliikutuksen valtaamana, \"ja minä tunnen, että meidän täytyy erota\njoksikin aikaa. Mutta Jumalan ja vapahtajan nimessä, joiden edessä me\ntäällä seisomme, minä vielä toivon näkeväni teidät. Te olitte minun\nlapsuusmorsiameni, neiti Inge! Meidän enkelimme Jumalan valtaistuimen\nedessä ovat yhdistäneet meidän lapsensielumme ennenkuin ne näkivät ja\ntunsivat toisensa. Jos te ette tahdo tai ette voi tulla minun omakseni\nja morsiamekseni silloin kun tämä maanjäristys on lakannut, ja Tanskan\nvaltaistuin taas on turvattu -- niin, minä vannon Jumalan ja kaikkien\npyhimysten nimessä, että drotsi Pietari Hessel jää elämänsä loppuun\nasti vanhaksipojaksi, mutta ei ikinä unohda lapsuudenmorsiantaan.\nElkää vastatko minulle jalo, ylevä Inge! Elkää yhdellä sanalla\nmusertako elämäni ihaninta toivetta! -- Minulla on tärkeä tehtävä\ntoimitettava tässä maailmassa. Minä tunnen itselläni Jumalan kiitos\nolevan siksi paljon voimia ja rohkeutta, että voin sen uskollisesti\ntäyttää, suurintakin kaipausta tuntien, mutta teidän kanssanne katoaa\npäivänpaiste elämästäni, ja raaka hedelmä jää kylmänä ja värittömänä\njälelle. Elkää riistäkö minulta ihanaa toivoa! Mutta, jos te voitte\nsen elähyttää yhdellä sanalla, niin tehkää se! Sanokaa tuo voimakas\nsana, ja minun rohkeuteni on kymmenenvertaa suurempi, ja minun voimani\nkymmenenkertaa väkevämpi ja virkeämpi toteuttamaan tuota ajatusta,\njossa meidän sielumme kuitenkin ensi kerran yhtyivät. -- Inge,\nrakkahin, Inge, voisitko joskus vielä rakastaa minua?\" Näin sanoen\nhän tarttui Ingen käteen ja katseli häntä katseella, josta voimakkain\nrakkaus hehkui.\n\nHän ei vetänyt pois kättään. \"Minä rakastan sinua, lapsuuteni\nsulhanen!\" vastasi Inge syvästi liikutettuna. \"Niin, ja vieläkin\nenemmän, minä rakastan sinua niin suuresti, että sittenkin, vaikka minä\nen näkisikään sinua näillä silmillä, minä voin säilyttää sinun kuvasi\nsiksi kunnes me tapaamme siinä suuressa isänmaassa, jossa ei vallitse\nminkäänlaista riitaa ja eripuraisuutta, ja jossa ei mikään voima voi\nyhdistyneitä eroittaa. -- Mutta minä olen tytär, drotsi Pietari!\"\njatkoi hän ja peräytyi, \"minä olen onneton lapsi -- Teidän täytyy --\nteidän täytyy olla sen miehen vihollinen, joka antoi minulle elämän. --\nTehkää Jumalan nimessä velvollisuutenne! Elköön minun tähteni ainoakaan\najatus johtako teidän silmäänne totuuden ja oikeuden tieltä! Jääköön\nkaikkivaltiaan määrättäväksi tapaammeko me enää tässä maailmassa!\"\n\n\"Me tapaamme varmasti toisemme ylevin, rakkahin Ingeni! Armias Jumala\nei eroita meitä!\"\n\n\"Sitä ei tiedä kukaan muu kuin hän, joka on kaikkitietävä. Hyvästi,\nlapsuuteni sulho, hyvästi! -- Jumala ja kaikki hänen pyhimyksensä\nolkoon sinun ja isänmaan kanssa! Kaikkivaltias Jumala olkoon meille\nkaikille armollinen! Hyvästi!\"\n\nNäin sanoen hän peitti kasvonsa hunnullaan ja katosi hämärään\nkirkonkäytävään.\n\nDrotsi Pietari ei uskaltanut seurata häntä. Hän seisoi kuin\nkiinninaulattuna kirkonlattiaan, ja hänestä tuntui kuin olisi tuo\nsynkkä, painostava henki, joka leijaili hänen isänmaansa yli, nyt äkkiä\nriistänyt kaiken ilon hänen elämästään. Mutta hän tunsi kuitenkin\nsamalla omituisen surumielisellä ilolla, että tämä jäähyväishetki oli\nnäyttänyt hänelle välähdyksen siitä autuudesta, jota ei mikään ero\neikä mikään voima maailmassa voisi riistää häneltä. Hän oli seisonut\nkauan ja tuijottanut lattiaan upotettua hautakiveä; nyt kohotti päänsä\nkuorin oven yläpuolella olevaa Kristuksen kuvaa kohti, ja Kieldin\nkappeliin virtaavassa valossa hänestä tuntui niinkuin alaskumartuva\nvapahtajankuva olisi ollut kirkastettu. Samassa hän tunsi voimakkaan\nrautakäden lyönnin olkapäällään. Hän kääntyi valaistua hautakappelia\nkohti, ja kookas, rautapanssariin puettu mies seisoi kypärän silmikko\nsuljettuna hänen edessään.\n\n\"Me tapaamme toisemme, drotsi Pietari Hessel, me tapaamme!\" kajahti\nsyvä, voimakas ääni hänen korvaansa. \"Jos te olette se ritari, joka\non asetettu lapsivaltaistuimen vartiaksi -- hyvä on -- puolustakaa\nsiis sitä, jos voitte! Te olette nähnyt sen miehen, joka on vannonut\nkumoavansa sen tai sortuvansa itse.\"\n\n\"Haa, Stig-marski, kuningasmurhaaja!\" huudahti drotsi Pietari\npaljastaen miekkansa. Mutta samassa sammutettiin yhdellä kertaa kaikki\npyhän Kieldin kappelin kynttilät, jotka yksin olivat valaisseet kirkon.\nVoimakas sankarivartalo oli hävinnyt, ja drotsi Pietari hapuili yksin,\npaljastettu miekka kädessään pimeässä kirkossa.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\nPuoli tuntia senjälkeen kun Inge-neito oli Viborgin tuomiokirkossa,\nmurhatun kuninkaan hautajaisissa, jutellut drotsi Pietarin kanssa,\nhän isänsä mukana, porvarilliseen salapukuun pukeutuneena, kulki\nkaupungista St. Mogensportin kautta. Paljon oli matkustajia samalla\ntiellä. Mutta ennen keskiyötä nuoren kuninkaan käskystä kaupungin\nkaikki portit suljettiin. Herttua Waldemar ja ritari Abildgaard\nolivat seuranneet surusaattoa kirkosta. Vanha Borrevoldin linna oli\njärjestetty kuninkaallisen perheen ja seurueen asunnoksi. Kuningatar\nja nuori kuningas pitivät myöhään yöhön saakka lukittujen ovien takana\nneuvottelua Brandenburgin markkreivin, kansleri Martinuksen ja drotsi\nPietarin kanssa, joka viimemainittu oli rientänyt kirkosta tuoden sen\ntärkeän uutisen, että itse marski Stig oli Viborgissa ja luultavasti\nollut myös kirkossa hautajaismenojen aikana. Varovaisuuden nimessä\noli mitä vakavimpia määräyksiä annettu. Borrevoldissa vartioitsivat\nkäytävää kuninkaallisten suojiin ritari Thorstenson ja Pentti Rimårdson\nkuninkaan henkivartijoiden kanssa. Panssariasuisia ratsumiehiä ja\njalkasotureita olivat linnan käytävät täynnään. Viborgin uskollinen\nporvaristo oli asestettu, ja kanslerin neuvon mukaan sekä nuoren\nkuninkaan käskystä pantiin heti koko kaupungissa toimeen ankara\nkotitarkastus, jolloin jokainen epäilyttävä henkilö otettiin kiinni ja\nvangittiin.\n\nKeskiyö oli ohi. Herttua Waldemar asteli levottomana edestakaisin\nmakuuhuoneessaan, joka sijaitsi linnan Viborginjärveen päin\nkaartuvassa itäisessä kylkirakennuksessa. Matka, sekä kiduttavat\nhautajaisjuhlallisuudet olivat rasittaneet häntä tuntuvasti.\nKanslerin lauseet kaupunkiin tultaessa, ja hänen tutkiva katseensa\nkirkossa, olivat herättäneet herttuassa levottomuuden, jota hän\nturhaan koettu masentaa. Tätä mielialaa kiihoittivat vielä enemmän\nne tärkeät toimenpiteet linnassa, jotka eivät välttyneet hänen\nsilmältään. Kaikkialta, niin linnanpihalta kuin huoneittensa eteiseltä\nkäytävältä, hän kuuli asestettujen soturien askeleita. Vaikkakin\nniinhyvin häntä itseään kuin hänen drotsiaankin kohdeltiin mitä\nsuurimmalla huomaavaisuudella ja kuninkaallisella komeudella, tuntui\nhänestä kuitenkin kuin hänen jokaista askeltaan vartioitaisiin,\neikä se lukuisa kunniavartio, joka oli asetettu hänen ovensa eteen,\nmiellyttänyt ensinkään häntä. Hän oli lähettänyt Tyko Abildgaardin\nkaupungille hankkimaan hänelle tietoa siitä, mitä alituinen asemelu\nkaduilla merkitsi. Ritari Abildgaard oli ollut poissa yli tunnin eikä\nollut vielä palannut. Vihdoinkin aukeni ovi ja tuo nuori herra astui\nhengästyneenä sisään.\n\n\"No, mitä on tekeillä?\" -- kysyi herttua. -- \"Onko koko kaupunki\nkapinassa?\"\n\n\"Eipä juuri. Mutta täällä näyttää arveluttavalta,\" -- vastasi ritari\nAbildgaard levottomana. -- \"Marskia sekä hänen ystäviään etsitään\nkaikkialta. Minut on pidätetty kolme kertaa, ja teidän nimenne tuskin\ntaisi minut mahdillaan vapauttaa.\"\n\n\"Onko marski saatu kiinni?\" -- kysyi herttua nopeasti\n\n\"Ei, herrani; nyt väitetään hänen olleen jo porttien ulkopuolella\nennenkuin ne suljettiin. Se mies kyllä tietää, mitä tekee. Mutta en\nminä kuitenkaan voi käsittää, mitä tehtävää hänellä oli tänään täällä.\"\n\n\"Se on helppo ymmärtää\", vastasi herttua. -- \"Hänen on kai tärkeätä\ntietää kansan mieliala. Suurta surua ja valitusta minä en huomannut.\nSaattueessa en nähnyt talonpoikia enkä porvareitakaan.\"\n\n\"Mutta nyt on tuuli kääntynyt herrani! Kuningattaren ja nuoren\nkuninkaan näkeminen on saanut joukon mielenmuutokseen. Nyt teidän\nsietäisi kuulla, miten ne ärisevät vihoissaan hurjapäistä marskia ja\nhänen ystäviään vastaan, sekä kuinka ne ihastelevat kuningasvainajaa,\nvalitellen hänen kuolemaansa, nuo typerät narrit! Nytpä saamme nähdä,\neivätkö Reimar von Zweter ja muut saksalaiset runoniekat kuitenkin\nolleet oikeassa, sekä eikö Eerik Silmänräpyttäjästä tule suuri mies\nhaudassaan. Niinhän aina käy tässä maassa: kun se villieläin, jota\nkaikki ajoivat, vihdoinkin on kaadettu, niin sen pahimmatkin viholliset\nseisahtuvat kuin ämmät vaikertamaan hirmutapausta, ikäänkuin sen\nosaksi olisi tullut häpeällinen vääryys, ja he ihailevat sitä sen\nmahtavien kynsien takia, jotka eivät enää voi heitä raastaa paloiksi.\nTuo liukas tuuliviiri, Myndenborgin Lave-ritari, kuuluu olleen täällä\nmarskin mukana; hänen väitetään pyörtyneen kirkossa sekä esiintyneen\nhautajaisten aikana mielipuolen tavoin. Onneksi hän on hävinnyt. Jos\nhänet olisi saatu kiinni, olisi hän hyvin voinut paljastaa meidät\nkaikki.\"\n\n\"Meidät?\" -- kertasi herttua, vaihtaen äkkiä tuttavallisen äänensävynsä\nkylmään ja ylpeään käskijänääneen. -- \"Muista, kenen kanssa puhut,\nTyko! Mitä tekemistä minulla on salaliittolaisten kanssa? Pidä sinä\nvain huoli itsestäsi! -- Mitä mielessäsi liikkuu? Noitten lauseittesi\njälkeen minä tahdon neuvoa sinua pitämään huolta turvallisuudestasi.\nElä luota minun nimeeni! Jos et voi minun tavoin pestä käsiäsi sekä\nvannoa, ettei sinulla ole osaa ei arpaa siinä, mitä on tapahtunut,\nniin minä en voi sinua auttaa. Minä jään nyt tänne nuoren kuninkaan\nluokse, hänen lähimmäksi ystäväkseen ja suojelijakseen. Minulla ei ole\nmitään tekemistä Stig-marskin tai hänen kätyriensä kanssa. Minä en\ntiedä kerrassaan mitään -- enkä tahdokaan tietää -- siitä viimeisestä,\nMöllerupissa pidetystä salakokouksesta, josta yhä puhutaan tunnettuna\nasiana, ja josta sinulla väitetään olevan täysi selko.\"\n\n\"Mutta, armollinen herra\", -- vastasi ritari Abildgaard hämmästyneenä\n-- \"eihän teillä ollut mitään sitä vastaan, kun annoitte minulle luvan\nmatkaan, ja vaikka ette nimenomaan antanut minulle mitään viestiä\nmukanani niin ymmärsimme kuitenkin vallan hyvin toisemme. Mitä minä\nlupasin teidän nimissänne, siitä en koskaan ole epäillyt teidän aikovan\nperäytyä --\"\n\n\"Mitä sinä olet luvannut, sen täyttämisestä sinä itse saat pitää\nhuolen! Minä en ole mitään luvannut, jota en uskallan lausua julki\nkoko maailmalle. Mitä lupasin ja vannoin kuningasvainajalle Sjöborgin\nsovinnossa, sen olen kirjainta myöten täyttänyt. Sen hetken jälkeen\nen ole askeltakaan ottanut valtakunnan ja kruunun vahingoksi; ja\nkuitenkaan minuun ei täällä ensinkään luoteta. Täällä minun täytyy\ntyytyä nöyräselkäisiin palvelijoihin, sekä liiankin runsaaseen\nkunniavartioon, kun sensijaan markkreivit ja drotsi Hessel kutsutaan\nsalaiseen neuvotteluun. Mutta minä olen näyttävä pian noille kunnon\nherroille, kuka nyt maalain mukaan on kuninkaan holhooja ja valtion\nesimies! Minä olen näyttävä noille pöyhkeille kapinoitsijoille, etten\nminä ole mies, joka vastoin valaansa ja velvollisuuttaan suojelee\nmajesteetinloukkaajia ja kuninkaanmurhaajia!\"\n\nRitari Abildgaard seisoi kuin salaman lyömänä. \"Jalo herttuani!\"\n-- hän sanoi. -- \"Leikkiä kai laskette? Ette kai työnnä hädässä\nluotanne uskollisimman ystävänne kättä, hänen, joka teidän tähtenne on\npannut elämänsä alttiiksi? Ette kai käyttäne minua, joka uskollisena\njaoin kanssanne hädän ja vankeuden vaivat, suurten suunnitelmienne\nvälikappaleena, tikarina, jonka huoleti annatte joutua rikotuksi, kun\nette sitä enää tarvitse? Jos se on ruhtinaan ystävyyttä, niin olinpa\ntyhmin houkka uskoessani, että purppura verhoaa ylpeyttä ja ylevyyttä.\"\n\n\"Tyko!\" -- vastasi herttua äänenpainolla, jossa värähti hetkellistä\nliikutusta, sekä ylpein, mahtavin käskijänkatsein. -- \"Elä sekoita\nporvarillisia käsitteitäsi ystävyydestä ja ylevyydestä siihen\nsuureen ajatusketjuun, joka yhdistää minun ruhtinas-elämäni Tanskan\nvaltaistuimeen! Olethan lapsuudestani asti ollut uskottuni, etkä vielä\nkuitenkaan osaa eroittaa ajatusta ja sanaa toisistaan. Luuletko,\nettä tämä käsi koskaan saastaisena ja alhaisesti voisi musertaa sen\nuskollisen, toimeliaan nuoruusystävän, joka puhui ja toimi silloin kun\nminun täytyi vaieta ja nukkua? Opi kunnioittamaan ruhtinastasi! Ei\nhän lakkaa olemasta ystäväsi, kuinka tyly vihollinen hän, korkeampien\ntarkoitustensa takia, näyttääkin olevan. Jos olet minun kanssani tullut\ntuntemaan, mitä merkitsee elää suuren ja mahtavan aatteen eteen, niin\ntiedät myöskin, että kaikki ne pikkumaiset porvarilliset hyveet, joita\nkutsutaan ystävyydeksi, uskollisuudeksi ja kiitollisuudeksi ja ties\nmiksi kaikeksi, ovat itse asiassa kuitenkin koristeltuja nukkeja,\njoita vain hengeltään ja valtiotaidoltaan lapsen kannalla oleva pitää\nkunniassa, mutta jotka täysivaltainen käskijänhenki tarpeen tullen\npelottomasti musertaa, kun hän lastenlelujen hajoitetuista aineksista\nvoi muovata itselleen muodot sitä suurta ajatuskuviota varten, jonka\neteen hän elää ja toimii. Jos minua ymmärrät, Tyko, niin näytä nyt,\nettä tunnet ja kunnioitat sitä mahtavaa henkeä, jonka kehitysketjuun\nitsesi liitit ja jonka vierellä saat kerran seistä, kun minä olen\nsaavuttanut päämääräni, ja sinä olet ollut kyllin voimakas pysyäksesi\nminun lentoni mukana! -- Pakene! Pakene tänä yönä! Syytä itseäsi pakosi\nkautta ja ilmaise siten, mitä et kauemmin voi hyödyksesi salata!\nMinä tuomitsen sinut kaikkien syyllisten mukana suojattomaksi, --\nminä vainoon sinua ankarasti ja väsymättä niin pian kuin olen siihen\nkuninkaan holhoojana ja tämän valtion esimiehenä pakoitettu. Mutta jos\nsinussa elää suuri henki, kuten minä uskoin, niin et sinä tämän takia\nvihaa etkä epäile minua. Ja kun vainon aika on mennyt, niin sinä olet\nnäkevä, ettei herttua Waldemar ollut itsekäs ja uskoton ystävä, ja\nettet sinä ollut herkkäuskoinen houkka, kun uskoit purppuran verhoavan\nylpeyttä ja ylevyyttä!\"\n\n\"Nyt minä ymmärrän teidät, jalo herrani, ja ihailen teitä\", -- vastasi\nviekas ritari ja kumarsi syvään, -- \"vaikka minun nyt täytyykin paeta\nteitä kuin peljättävää tuomaria. Mitä minä olen toiminut salassa\nteiltä, se ei saa heittää varjoakaan teidän kunniallenne. Te seisotte\npuhtaana ja jalona lapsen valtaistuimen vierellä ja voitte häpeilemättä\ntuomita ystäviänne. Hyvä! Minä pakenen, -- minne, sitä en uskalla\nteille sanoa; mutta siellä, Pohjolassa, missä Stig-marskilla on mahtava\nsuojelija valtaistuimella, siellä saa turvaa myös hänen vainottu\nystävänsä. Voikaa hyvin, jalo herttua! Teidän drotsinne poistuu heti!\nElkää säälikö paatunutta syntistä, kun hän on päässyt tarpeellisen\nvälimatkan päähän! Mutta muistakaa kuitenkin, että me kaikki olemme\nsyntisiä, ja antakaa tilinteon hetkellä armon käydä oikeudesta!\"\n\nNäin puhuttuaan hän meni erääseen sivuhuoneeseen ja palasi kohta\ntakaisin sangen sieväksi puotineitsyeksi pukeutuneena. Hän niiasi\nherttualle ja matki hullunkurisesti sellaisen tytön ilmeitä.\n\"Armollisin herra!\" -- sanoi hän juutilaisen talonpoikaistytön\näänensävyllä, -- \"minä olen viaton, kaino tyttölapsi. Minä en tiedä\nyhtään mitään, miten olen joutunut tänne niin ylhäisen nuoren herran\nluo. Säästäkää minun hyvettäni ja kunniaani, ja sallikaa minun päästä\npois tästä vaarallisesta paikasta, niin ettei yksikään jumalaton\nmaailmanlapsi saa syytä uskoa jotakin pahaa minusta! Tunnettua kyllä\non, että te olette minulle ja minun kaltaisilleni vaarallinen herra,\nja teidän kunniavartionne ei varmaankaan ihmettele, että minä peitän\nkainot kasvoni heidän edessään. Kiitos, armollisin herrani, niin\nsuuresta lempeydestänne! Teidän tähtenne minä nyt piiloudun ihmisten\nkatseilta joksikin ajaksi. Elkääkä te olko tuntevinanne minua. Mutta\nminä olen hoitava uskollisesti teidän omaanne, ettekä te varmaankaan\ntyönnä pois nöyrän palvelijattarenne kättä.\"\n\n\"Narri, onko nyt aikaa ilveilyyn!\" -- lausui herttua, avaten käytävään\nvievän oven. -- \"Hyvää yötä, lapsukaiseni!\" -- sanoi hän sitten\nääneen, niin että vartiat kuulivat sen, ja taputti valepukuista\nneitsyttä poskelle avoimessa ovessa. -- \"Riennä nyt tiehesi! Nämä\nkunnon soturit eivät sinua mitenkään loukkaa. Muista vain, ettet vasta\nnaima-ajatuksissa kulkiessasi unhoita eroitusta myymälän ja ritarisalin\nvälillä!\"\n\nMiehevät vartiosoturit hymyilivät salaa oven takana ja antoivat tuon\nsangen kookkaan puotineitsyen ilman epäluuloa hiipiä ohitseen.\n\nHerttua sulki oven ja heittäytyi synkkänä ja mietteliäänä eräälle\ntuolille.\n\n\"Pakene, kurja turmanlintu!\" -- mutisi hän. -- \"Pidä nyt varasi, että\nlöydät suojapaikan! Tuskin suoriudut ehein siivin.\"\n\nVähän senjälkeen hän meni levotonna ikkunaan, sillä hän luuli\nkuulevansa huutoja. -- \"Ottakaa kiinni hänet! Hän on naamioitu\npetturi!\" -- huusi kova ääni kadulla, ja sitten kuului suurta huutoa ja\nmelua, joka kuitenkin pian häipyi toisille kaduille.\n\nOli kuin ero läheisestä nuoruudenystävästä sekä pelko hänen\nkohtalostaan olisi saanut herttuan alakuloiseen mielentilaan. Mutta\nsitä ei kestänyt kauan. \"Hm!\" -- hymähti hän itsekseen ja mitteli\nylpein askelin lattiata, -- \"kun vanhan ajan sankarit virittivät tulta\npääskysen siipien alle, siten saadakseen valloitetuksi kaupungin, mitä\nne silloin välittivät pikkulintujen vaikerruksista!\" Hän heittäytyi\njälleen tuolille ja vaipui syviin ajatuksiin. Sjöborgin vankeusajan\njälkeen, jolloin hän usein synkissä mietteissään oli jutellut koko yön\nruumispöllönsä ja kuolleen ystävänsä kanssa, hän usein puheli itsekseen\nääneen salakammiossaan, ja sellainen huhu kulki rahvaan kesken\nherttuasta, että hän oli mahtavien henkien kanssa liitossa. \"Niin kauas\npääsin!\" -- jatkoi hän synkkiä mietteitään. -- \"Ensimäinen suuri askel\non otettu! Tarvitaan rohkeutta seuraavaan -- tie on verinen ja liukas\n--; hm, mutta enhän minä kättä liikauttanut, ei sanaakaan livahtanut\nsuustani. -- Tässä seison, vapaana ja puhtaana, -- ken voi syyttää\nminua? Seuraava askel on omavaltainen, -- se täytyy astua, mutta ilman\nrikoksen apua. -- Kaunis käsi on ohjaava minua. Se on kylmä; se täytyy\nsaada lämpimäksi. Siitä minä saan maksaa sieluni hurskauden. -- Haa,\nlemmenunelma ei saa minua pysähdyttää tielläni. Eespäin, eespäin! Ja\nsilloin, silloin ei kukaan voi sanoa: katsokaa, kuningas Aabel käy taas\npoikansapojan haamussa -- --\"\n\nKun herttua Waldemar seuraavana päivänä aamusella astui ulos\nhuoneistaan, käydäkseen tervehdyksellä kuninkaallisen perheen luona,\nkaartuivat vartion peitset kunnioittavasti hänen ohikulkiessaan.\nKuningatar ja nuori kuningas ottivat hänet vastaan huomaavaisuudella,\nmikä hämmästytti häntä. Drotsi Pietari tervehti häntä kyllä kylmästi,\nmutta erittäin kohteliaasti, ja herttua arveli salaisten neuvottelujen\ntuloksena olleen, että hänelle luovutettaisiin koko se valta ja\npätevyys, jota häneltä ei voitu evätä syrjäyttämättä maalakia, sekä\närsyttämättä vaarallista ja mahtavaa vihollista, joka julkisesti\nyhtyneenä salaliittolaisiin, helposti voisi kukistaa vielä heikosti\ntuetun valta-istuimen.\n\nTunto siitä vallasta, jota täällä ei voitu evätä häneltä, sekä\nvakaumus siitä, että häntä yhä salaisesti pelättiin, vaikkei hänen\nvalta-arvoansa vielä julkisesti tunnustettukaan, antoivat hänelle\nrohkeuden ja ilmeilleen ja käytökselleen melkein kuninkaallisen\narvokkuuden, mikä sopikin hänelle hyvin. Hän lähestyi kuningatarta niin\nvapaasti ja kepeästi kuin tämä suhde ei olisi mitään uutta hänelle,\nvaan niin kuin olisi hän jo kauan ollut kuningattaren neuvonantaja\nja nuoren kuninkaan suojelija. Hän puhui valtakunnan arveluttavasta\ntilasta, sekä siitä, mihin nyt olisi ryhdyttävä, hän puhui viisaasti ja\ninnokkaasti, mutta myös silminnähtävin vallanosallisen ilmein. Mutta\nnäihin ilmeisiin sopeutui myös niin suuri ritarillinen kohteliaisuus\nsekä kunnioittava tietoisuus kuningattaren tärkeästä vaikutuksesta\nkuninkaan äitinä, ettei kaunis Agnes-kuningatar mitenkään voinut\nloukkaantua häneen. Näytti siltä, että hänen veljensä olivat ja\nsaaneet hänen mielensä suopeammaksi herttuaa kohtaan, ja hänen täytyi\nnyt ihailla sitä hienoutta, millä herttua puolusti vaatimuksiaan,\nnäyttämättä vähintäkään liian rohkealta tai tunkeilevalta.\n\nSe kankeus, minkä tämän keskustelun alkaessa ilmeisesti voi havaita\nkuningattaren käytöksessä, katosi vähitellen, ja drotsi Pietari huomasi\nlevottomuudekseen, miten herttua imarteluillaan ja kiivailla sanoillaan\nsalaliittolaisia vastaan nähtävästi hälvensi kaikki kuningattaren\nepäluulot hänen suhteestaan kuninkaan ja valtion vihollisiin.\n\n\"Se on hirveä salaliitto!\" -- lausui herttua nyt kiihkeästi.\n\n-- \"Monet maan tärkeimmistä miehistä näyttävät olevan osallisia siihen.\nAnkara tutkimus tulee välttämättömäksi, jotta syylliset voitaisiin\nsaattaa ilmi, ja viattomat vapauttaa epäluulojen alta. Minun muinainen\nepäsopuni kuninkaan kanssa sekä se nuoruuden ajattelemattomuus, jota\nminä syystä kyllä sain sovittaa Sjöborgissa, mutta jota minä myös\nopin siellä lannistamaan, ne ovat minut syrjäyttäneet luottamuksesta,\njonka minä taas toivon voittavani uskollisilla toimilla ja neuvoilla.\nSuurissa, ruhtinaallisissa sieluissa ei epäluulo koskaan voi juurtua\nsyvään, jos onkin olemassa pieniä, raukkamaisia henkiä, jotka pyrkivät\nsitä kasvattamaan. Mutta en minä sentään moiti ketään siitä, että hän\non valpas ja varovainen\", -- jatkoi herttua. -- \"Näin onnettomina\naikoina tunkeutuu epäluuloisuus ystävyyden ja sukulaisuudenkin\nsalaisimpiin suhteisiin. Uskoisitteko sitä, jalo kuningatar: minä itse\nolen joutunut hirveästi epäilemään nuoruudenystävääni, drotsi Tyko\nAbildgaardia, ja se epäilys on nyt, surullista kyllä, vahventunut, kun\nhän tänä yönä on kadonnut.\"\n\n\"Kuinka?\" -- kysyi kuningatar hätkähtäen. -- \"Teidän drotsinne, ritari\nAbildgaard --\"\n\n\"Niin, eikö ole kauheata, jalo kuningatar! Mies, jota monta\nvuotta olen pitänyt ystävänäni. -- Hän oli kyllä osallinen minun\nnuoruudenhairahduksiini, sekä osittain syypääkin niihin, -- mutta\nsiksipä hän myös otti osaa minun kohtalooni Sjöborgissa ja, kuten\nuskoin, jätti vankilan hairahduksestaan yhtäläisesti tietoisena kuin\nminä itse, -- ja nyt minulla on syytä luulla, että hän on ollut\nmukana Möllerupin salaliittolaiskokouksessa, siinä mielettömässä\ntoivossa, että minä hyväksyisin tuon hirveän yrityksen, kunhan se olisi\ntoteutettu, -- vaikken minä ollut uneksinutkaan sellaista. Eilen hän\nsai kuulla, kuinka kauhistuneena minä tuomitsin salaliittolaisia; hän\nlähti luotani, enkä minä senjälkeen ole nähnyt häntä.\"\n\n\"Mitä siihen asiaan tulee, jalosukuinen herra\", -- lausui drotsi\nPietari, -- \"niin voin minä ilmoittaa teille, että ritari Tyko\nAbilgaardin ottivat vartiat viime yönä kiinni hänen epäilyttävän\nvalepukunsa tähden, mutta että hän uhkarohkean petoksen avulla on\npujahtanut pois eikä häntä mistään löydetä.\"\n\nHerttua vaikeni. Hän pyyhkäisi kädellään otsaansa, eikä hän salannut\nmielenliikutusta, joka oli omiaan tuottamaan kunniaa hänen sydämelleen.\n\n\"Jalo herttua!\" -- sanoi kuningatar osanottavaisena. -- \"Minkä\ntuon petollisen ystävän kautta olette menettänyt, sen te olette\nvoittanut minun kunnioitustani ja luottamustani. Minä tiesin, että\nteidän drotsinne oli ollut salaliittolaisten mukana, ja oli hetkiä,\njolloin teidän innokkaimmatkin puolustajanne myönsivät, että teidän\ntuttavallinen suhteenne tähän ritariin näytti hyvin oudolta. Minun\nveljeni ovat teidän ystäviänne. He ovat minulle vakuuttaneet teidän\nolevan vilpittömästi myötätuntoisen niin minua kuin valtiota ja kruunua\nkohtaan. He ovat olleet todistajina teidän kauhistukseenne tämän\ntavattoman konnan työn johdosta, ja heitä on erikoisesti ilahduttava\nse, että he saavat kuulla tämän käsittämättömän arvoituksenkin,\nnimittäin teidän ja ritari Abildgaardin suhteen, selvinneen teidän\nnuhteettomuutenne hyväksi...\"\n\nKevyt puna levisi herttuan poskille; mutta hän käytti nopeasti\nhyväkseen sitä edullista vaikutelmaa, minkä hänen ilmoituksensa oli\ntehnyt kuningattareen. Hän neuvoi Danehoven kutsumista kokoon Nyborgiin\nkeväällä, jolloin hän itse tahtoi olla saapuvilla, ryhtyäkseen yhdessä\nkuningattaren kanssa lainmukaisesti nuoren kuninkaan holhoojan\ntehtäviin, ensin toivonsa mukaan osoitettuaan itsensä arvolliseksi\nsiihen turvaamalla maan hurjaa Stig-marskia ja kapinoitsijoita vastaan.\nEnsiksi hän neuvoi kuningatarta jäämään nuoren kuninkaan kanssa\nViborgiin, jossa vahva miehistö ja porvarien uskollisuus tekivät\njokaisen vihollisen hyökkäyksen mahdottomaksi. Se oli ollut myös drotsi\nPietarin ja kanslerin neuvo, minkä Brandenburgin markkreivit olivat\nhyväksyneet.\n\nVielä samana päivänä läksi herttua Viborgista, nähtävästi mitä\nparhaassa sovussa kuningasperheen kanssa, ja vähän senjälkeen saatiin\ntietää, että hän kokosi Jyllannissa sotajoukkoa Stig-marskia ja hänen\nkannattajiaan vastaan. Mutta drotsi Pietari ei häneen luottanut, ja\nvanha Jon-ritari, joka kohta parantuneena palasi Viborgiin, pudisti\npäätään, kuultuaan näistä puuhista sekä pelkäsi täydellä syyllä, että\nherttua vain näön vuoksi varustautui Stig-marskia vastaan, voidakseen\nsuuremmalla mahdilla tukea vaatimuksiaan ja varmentaa vaaliaan\nvaltionhoitajaksi Danehovessa.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\nKun melkein kaikki salaliittolaiset, ikäänkuin oman tekonsa synnyttämän\nkauhun lyöminä, olivat paenneet Norjaan, oli Stig-marski haudannut\nvaimonsa, ja tyttärineen lähtenyt Möllerupista, missä ei enää tuntenut\nitseään turvalliseksi. Kuninkaan hautajaisissa Viborgissa hän itse\nsuuren vaaran alaisena oli todennut, kuinka vähän suosiollinen\nhänelle kansan mieliala oli. Mutta pian kertoi huhu, että Riiben ja\nFlyndenborgin linnat olivat kapinallisten käsissä, sekä että tuo hurja\nmarski, jolla oli seitsemänsataa rautamiestä, ja Möllerupista tuodut\nraskaat sotakoneet, oli asettunut uhkaavaan asemaan Helgenaesissä ja\nHjelmissä, joista molemmista vahvoista keskuksista hän näytti aikovan\nlevittää hirveätä tuhoa yli maan.\n\nHelgenaes on suurina kukkuloina kohoileva niemi, joka esivuoristona\nulottuu Moisin kihlakunnasta Samssaarta kohti Bergtrup- ja\nEbeltoft-lahtien välitse. Se maakaistale, joka yhdistää niemen\nPohjois-Jyllannin mantereeseen, on vain kaksisataa askelta leveä, ja\ntämän pääsypaikan niemeen oli marski katkaissut kaivattamalla syvän\nojanteen, minkä reunalle hän rakennutti muurin suurista kivilohkoista.\nSitä muuria tehtiin yötä päivää, samalla aikaa kuin Hjelm-saaren\nikivanhaa linnaa vahvistettiin.\n\nTämä pieni, merkillinen saari, ympärimitaten vain neljännespenikulman\nlaajuinen, on Kattegatissa, noin kaksi penikulmaa itään Helgenaesistä\nja yhden penikulman päässä siitä niemestä, joka pistää ulos Ebeltoftin\npitäjästä. Saaren vanhaa linnaa väitetään kuuluisan pakanuudenaikaisen\nkuninkaan Jarmerikin rakentamaksi, joka siellä kaatuikin. Linna ja\nsaari oli kamaripalvelija Raane Joninpojan omaa, kuten myös niemellä\neräs perintötalo, jota kauan jälkeenkinpäin kutsuttiin Raanen\nkarjakartanoksi. Saarella oli hyvä satama, ja siellä piileili jaarli\nVähä-Alf kaapparilaivoineen. Siellä ei ollut juomaveden puutetta,\nja rouva Ingeborg oli hyvällä vaistolla ohjannut puolisonsa tähän\npakopaikkaan, jossa hän paljon varmemmin kuin Möllerupissa voi pitää\nhallussaan tukipaikkaa Tanskan rannikolla sekä ilman hankaluuksia\nvastaanottaa avustusta Norjasta. Saari oli jo asemaansa ja korkeuteensa\nkatsoen mm lujasti luonnon varustama, ja vanha linna sijaitsi niin\nkorkealla jyrkän vuorentapaisen mäen, terävällä huipulla, että ei\nnäyttänyt turhalta tehdä tämä pakopaikka luoksepääsemättömäksi. Siihen\nrakennettiin nyt kaksi korkeata tornia ampumareikineen ja lujine\nmuurinsarvineen, jotka näkyivät kauas sisämaahan, ja linna ympäröitiin\nsyvin kaksoisojin.\n\nOttaakseen haltuunsa tämän tärkeän tukikohdan marski ei ollut voinut\nodottaa ystävänsä, viekkaan Raanen suostumusta, eikä hän ehkä\nodottanutkaan niin suurta taipuvaisuutta häneltä. Tämän varman suojan\nnäytti Raane halunneen säilyttää itseään varten siltä varalta, että\nkaikki kävisi hullusti. Tullessaan tapasi marski linnoituksesta pienen,\nreippaan varusväen, jolla oli kamaripalvelijan ankara käsky puolustaa\nlinnaa jokaista vastaan viimeisiin saakka. Marski oli senvuoksi ottanut\nlinnan asevoimin, ja hän kiihtyi siihen määrään odottamattomasta\nvastustuksesta, että hakkautti maahan koko miehistön. Siitä laulettiin\nsitten kansanlaulussa:\n\n    Stig-marski valtasi Hjelmin\n    ylen äkisti.\n    Ja totta puhun ma: siellä\n    moni poski vaaleni.\n\nSiellä marski sitten asetti vanhoille, kallionlujille muureille hirveät\nsotakoneensa, ja sieltä hän melkein joka päivä kävi Helgenaesissä\nja piti silmällä varustustöitä. Hänen seitsemänsataa rautapukuista\nmiestään oli jaettu Hjelmille ja niemelle. Muutamat ympäristön\ntalonpojista olivat vapaaehtoisesti liittyneet häneen; mutta monta hän\notatti kiinni ja pakoitti heidät ajelemaan kiviä, sekä työskentelemään\nmuureilla. Hjelmin tornit korkenivat nopeasti kuin taian avulla ja\nkauhistuttivat ympäristön lannistettuja talonpoikia, joiden täytyi sekä\ntyöskennellä Helgenaesissä, että pitää molempien paikkojen varusväet\nruuassa.\n\nKansan alakuloinen mieli sekä se, kuinka tätä onnettomuutta pidettiin\nsurullisena seurauksena murhatun kuninkaan huonosta ja väärästä\nhallituksesta, kuvastui selvimmin siinä kansanlaulussa, joka muutamia\nkuukausia kuninkaanmurhan jälkeen liittyi surullisena iloisten\nlintujen kevätsäveliin, ja jossa uutta linnoitusta pidettiin merestä\ntorninkorkuisine sarvineen nousseena hirviönä. Siinä laulettiin\nkaihomielisesti:\n\n    Ja vakaana maamies astelee,\n    jyvän kylväen peltohon.\n    Jumal'auta armias meitä nyt:\n    Hjelm sarvetko saanut on?\n\n    Suo armos kansalle köyhälle,\n    pane Glipping ohjaamahan!\n    Tai ois parast' ollut meille, jos ei\n    hän tullut ois maailmahan.\n\n[Glippling = Silmänräpyttäjä (murhattu kuningas.)]\n\nTätä laulua kuuli itse ankara marski erään pienen talonpoikaistytön\nlaulavan, istuessaan eräänä kauniina toukokuun aamuna korkean\nsotaoriinsa selässä Helgenaesin muurin ulkopuolella ja katsellessaan\nylpeänä vankkaa linnoitustyötä, jota varten muutamat talonpojat ja\nsotavangit kuljettivat vielä viimeisiä kiviä.\n\nVoimakkaimpia työmiehiä muurilla oli eräs valtaavan kookas vanhus,\njolla oli kulunut nahkapanssari yllään, ja joka marskin läsnäolosta\nhuolimatta ei puuttunut käsin työhön, vaan istui rauhallisena\nmuurinreunalla, kädet ristissä rinnan yli ja hurjin, uhmaavin katsein\ntarkasteli ylpeätä sotaherraa.\n\nLaulava tyttönen kulki, kädessään kudin, hitaasti muurin ulkopuolitse\nmenevää polkua. Hänen laulunsa näytti ihmetyttävän marskia. Myöskin\nvanha vanki kuunteli sitä muurilta tarkkaavaisena. Ensin lauloi\ntyttönen ääneen jonkun matkan päässä:\n\n    \"Oli seitsemänkymmentä heitä\n    jotk' yhtyi nummella tuolla.\n    Mikä neuvoksemme nyt saakaan?\n    Oli pakko sen herran kuolla.\n\n    Hän kuolleena paareille nostettiin.\n    Nyt rikki on rauha meiltä.\n    Tääll' emme asua, kylvää voi,\n    me poistumme maan tämän teiltä.\n\n    Kuninkaan rouvaa tervehtimään\n    nyt ajamme, kyselemme\n    miten voi hän nyt; ja sitten me\n    pois maasta vaeltelemme.\n\n    Hän pilkkaan, leikkiin tottunut on,\n    kai nyt sen unhoittaapi.\n    Nyt pilkkaajan taloa liekit syö,\n    hän palkan ansaitun saapi.\"\n\nStig-marski säpsähti. Hän kuuli omat sanansa, jotka hän nummella kohta\nkuninkaanmurhan jälkeen oli neuvoteltaessa salaliittolaisille lausunut,\nja jotka hän osittain oli toistanut kuningattarelle Skandenborgin\nmuurien ulkopuolella.\n\nTalonpoikaistyttönen tuli lähemmä ja lauloi nyt täydellä äänellä, mitä\nlauluun oli otettu kuningattaren ja nuoren kuninkaan sanoja:\n\n    \"Stig-marski, terve, sä kuningas!\n    Käy palkkas saamahan!\n    Nuor kuningas Eerik jos elää vaan,\n    kiven siitä saat kovemman!\n\n    Pien Eerik-herra jo kehdostaan\n    hän kerran haastoi näin:\n    jos kruunun mä päähäni saan, sun on\n    kipa kiiru rajoille päin.\"\n\nMarski teki kärsimättömän liikkeen ja nykäsi suitsia. Mutta vanha vanki\nmuurilla hymyili hurjasti. \"Älähän toki suutu, ankara herra marski!\"\n-- mutisi hän ääneen. \"-- Kuulehan tuo laulu loppuun! Siinä ei ole\nsanaakaan valhetta!\"\n\nTyttönen ei näyttänyt huolivan mistään muusta kuin kutimestaan ja\nlaulustaan. Hän lauloi nyt, marskin tulosta kotiin Möllerupiin, rouva\nIngeborgin luo, ja kuinka tämä neuvoi häntä linnoittamaan Hjelmin. Ja\nsyvällä tuskalla kuunteli marski muutamia onnettoman vaimonsa viimeisiä\nsanoja hänelle, tyttösen laulaessa:\n\n    \"Nyt yhdeksän talven salannut\n    olen suruani syvää.\n    Mun syömmeni kärsii -- mut teille suon,\n    ma, herrani, yötä hyvää.\"\n\nMarskin vihastus oli muuttunut syväksi alakuloisuudeksi. Hän\nistui hiljaa kuin kuvapatsas hevosensa selässä, kuunnellen laulun\nkahta viimeistä säettä, jotka tyttönen lauloi niin tuskallisella\näänensävyllä, että se viilsi marskia sydämeen, ja oli kuin koko\nmaan tuska olisi patoutunut näihin surun sointuihin, tunkeutuakseen\nsyytöksen terävänä miekkana hänen sielunsa läpi. Laulussa sanottiin\nyksinkertaisen liikuttavasti:\n\n    \"Kun myrskyt metsässä riehuvat\n    ja tammet suuret kaatuu,\n    niin koivut, pihlajat, pensahat\n    pian niiden alla maatuu.\n\n    Kun tappion kärsivät ruhtinaat,\n    me korvata sen saamme.\n    Me köyhät turvata taidamme,\n    vain Sinuun, Jumalaamme!\"\n\n\"Åseni, Åseni!\" -- huudahti nyt vanha vanki muurilta ja hypähti äkkiä\npystyyn, levittäen sylinsä pientä, mustasilmäistä tyttöä kohti. Ja\nhuudahtaen ilosta:\n\n\"Isoisä, rakas isoisä! Vihdoinkin löydän sinut\" -- heitti tyttö kutimen\nkädestään ja kädet levällään juoksi muuria kohti, niin keveästi ja\nkiivaasti kuin olisi aikonut lentää hänen luokseen sen syvän kaivannon\nyli, mikä heidät eroitti.\n\n\"Mitä tämä on, lapsi?\" -- kysyi marski, ratsastaen lähemmä. --\n\"Tahdotko sinä tehdä ensimäisen rynnäkön Stig-marskin tornia vastaan?\n-- Onko tämä sinun lapsesi, vanha halliparta?\"\n\n\"Lapsenilapsi, pieni siunattu Åseni se on, ankara herra marski!\" --\nsanoi vanha Henner Friser näyttäen niin liikutetulta, että hän hetkeksi\noli unhoittanut uhmansa. -- \"Hän on juossut maan pitkin ja poikin\npienine jalkoineen, löytääkseen minut. Ah, jos teillä on ihmisen\nsydän, herra marski, niin ette kiellä minulta iloa painaa hänet vanhaa\nsydäntäni vastaan ja siunata häntä vielä kerran, ennenkuin raadan\nitseni kuoliaaksi teidän kirotulla muurillanne!\"\n\n\"Sinä olet jäykkä ja sisukas mies, Henner!\" -- vastasi marski. --\n\"Pyytäessäsi suosionosoitustakin sinä uskallat uhmata minua ja kirota\ntyötäni.\"\n\n\"Minä en uskalla kirota teidän pyrkimystänne, herra!\" -- vastasi\nHenner. -- \"Minun, käteni ei ole puhtaampi kuin teidän, -- mutta\nminun apunikaan ei koidu teille miksikään siunaukseksi. Jokainen\nkivi, minkä olen vyöryttänyt tänne, on varmasti musertava, tiedän\nsen; siksi olen raatanut kuin härkä enkä joka päivä ole laskenut\nkäsiäni rinnoilleni. Mutta kirotuksi minun täytyy kutsua tätä muuria,\nsillä sen perustuksissa piilee kirous. Se on mureneva yhtä varmasti\nkuin se nyt seisoo tässä röyhkeänä ja ylpeänä helvetinmuurina\nkaikkien tanskalaisten sydänten välillä. Isät ja lapsetkin se\neroittaa toisistaan; siksipä minä seison nyt täällä kurjana,\nkahleisiinkytkettynä orjana, enkä voi edes syleillä lastani!\"\n\n\"Kumma vanhus!\" -- vastasi marski, ikäänkuin omituinen kauhu olisi\nhäneen tarttunut. -- \"Sinä olet vapaa! Astu alas muurilta, pyydä\nsotamiehiä päästämään sinut kahleista ja poistu täältä rauhassa\nlapsinesi!\"\n\n\"Kiitos, ankara herra!\" -- huudahti pieni Åse ja tarttui marskin\nrautapeittoiseen käteen, painaen sen huulilleen. -- \"Tämän teon tähden\non armorikas Jumala antava teille anteeksi kaiken sen surun, minkä te\nolette minulle tuottanut! Tule, tule, isoisä, sinä olet vapaa! Etkö\nkuule: sinä olet vapaa!\"\n\n\"Vapaa olin ennenkin!\" -- vastasi vanhus ylpeästi ja jäi liikkumatonna\nseisomaan muurille. -- \"Minä en ole nostanut yhtä kiveä enemmän\nkuin tahdoin, ja tästä päivästä alkaen en olisi enää yhtään kiveä\nkoskettanut. Se olisi ehkä maksanut minulle pääni, mutta se onkin\nistunut paikoillaan tarpeeksi kauan, enkä minä koskaan ole halunnut\nkaatua voimakkaamman käden kautta kuin Stig-marskin.\"\n\n\"Tule nyt, omituinen vanhus!\" -- sanoi marski mietteliäänä. -- \"Minun\nkäteni kautta sinä et kuitenkaan ole kaatuva, vaikka uhmasi tähden\nusein olisitkin sellaisen palkkion ansainnut. Kuten huomaan, ei meistä\nkumpaisenkaan sovi tuomita toistaan. Sinä olet mies, joka olisit voinut\nseistä Stig Andersenin vierellä, jos vain olisit tahtonut.\"\n\n\"Minähän seisonkin sinun vierelläsi, Stig Andersen!\" -- vastasi Henner\nja suoristi selkäänsä ylpeänä hänen yläpuolellaan korkealla muurilla.\n-- \"Tällä hetkellä minä seison yhtä korkealla -- en ainoastaan tällä\nmuurilla, joka eroittaa sinut isänmaastasi, vaan sillä suurella\nrajalla, joka eroittaa kuolleiden ja elävien maat. Monta armonpäivää\nminulla ei luonnonjärjestyksen mukaan enää ole jäljellä, ellei minun\nosani ole kuin Jerusalemin suutarin kiertää haamuna aina tuomiopäivään\nasti täällä. Mitä minulla on sinulle sanottavaa hyvästiksi, sen\nminä tahdon sanoa ääneen koko maailmalle, jospa minä vain jaksaisin\nsen huutaa kaikkien tanskalaisten korvien kuultaviin!\" -- Ja nyt\nhän huusi mahtavalla äänellä: \"Kirottu, herra, kirottu on se käsi,\njoka kohoaa kuninkaita ja kruunuja vastaan, olipa se sitten vahva\nkuin Pyhän Kristoferin, ja senlisäksi puhdas kuin Pyhän Neitsyen.\nKuninkaanmurhaajalla älköön olko mitään rauhaa! Hänen sukunsa\ntuhottakoon ja juuritettakoon pois maan päältä! Hänen paras työnsä\nmuuttukoon tuhkaksi ja haihtukoon liekkinä ja savuna!\"\n\n\"Vaikene! Sinä olet mieletön, vanhus!\" -- huusi marski vihoissaan\nja korotti uhkaavasti kätensä; mutta vanha soturi seisoi yhä\nliikkumatta ja tuijotti vääjäämättä hänen salamoiviin silmiinsä. --\n\"Meidän kumpaisenkaan ei sietäisi katsoa suuttunutta miestä suoraan\nsilmiin\", -- jatkoi hän rauhallisesti. -- \"Mutta te olette oikeassa.\nElköön kumpikaan meistä tuomitko toistaan! Minulla ei ole paljon\npuhuttavaa sinulle, Stig Andersen. Sinä löit vanhan naistenraiskaajan,\nkuningas Silmänräpyttäjän, -- minä, Henner Friser, tapoin kirotun\nveljensämurhaajan kuningas Aabelin -- niinpä minä seison vierelläsi.\nMinä voin sinulle ojentaa pilttuutoverina käteni -- toinen verinen käsi\nei toista saastuta!\"\n\n\"Haa, vanha Henner, sinäkö olit tuo reipas friisiläinen?\" -- huudahti\nmarski hämmästyneenä. -- \"Tule tänne! Minä lyön sinut ritariksi vielä\nvanhoilla päivilläsi!\"\n\n\"Sitä sinä et tee, Stig Andersen!\" -- vastasi vanhus -- \"Seisonhan\njo rinnallasi tekoon nähden; nyt tahdon näyttää sinulle, että ilman\nritarilyöntiäkin olen täysin sinun veroisesi. En katunut tekoani;\nsinäkään et kadu omaasi. Mutta minä en kuolleen takia vainonnut\nhänen viatonta sukuaan; minä en ottanut jaellakseni saastaisella\nkädelläni kruunuja enkä ollakseni epäjumalana, ihmisten keskellä. Minä\ntahdoin vapauttaa, vaan en hävittää isänmaatani -- minä en rakentanut\nmitään muuria sydänten ja sielujen välille. Minä tajusin kuitenkin\nlopulta, niin myöhään kuin se tapahtuikin, ettei meitä eikä meidän\nkaltaisiamme siunaus seuraa. Katsos, sen vuoksi minä en voinut käydä\nkäsiksi sinuun ja sinun kanssarikollisiisi; sen vuoksi minun piti\njoutuman käsiisi viekkaan pirun kautta, jonka minä kuitenkin itse olin\nsitonut, -- täällä minun piti sovittaa röyhkeyteni vielä suuremman\nkuninkaanmurhaajan orjana, ja se oli ansaittu palkka. Katsos, marski,\nsen minä nyt ymmärrän, ja siksi minä seison korkeammalla kuin sinä.\nEhkä tulee aika, jolloin sinä ymmärrät saman asian, Stig Andersen;\nsilloin me varmaan taas tapaamme toisemme ja silloin ehkä molemmat\nvoimme uskollisina pilttuutoveruksina raataa vielä suuremmalla\nkapinan pesäpaikalla kuin tämä!\" Hän vaikeni hetkeksi ja hänen hurja\nkatsantonsa muuttui surumieliseksi. -- \"Vaan ei, ei!\" -- jatkoi hän\nhillityllä äänellä, -- \"vielä on armoa meille molemmille; mutta ei\nniin, ei niin, mahtava marski! Minä olen tiellä siihen; jos sinä haluat\nmukaan, niin hajoita itse kirotut varustuksesi ja seuraa mukanani sinne\nmistä aurinko saapuu!\"\n\nNäin sanoen hän laskeutui alas muurilta sen sisäpuolta. Hänen sanansa\nolivat omituisesti vaikuttaneet marskiin. \"Hm, hiukan sekapäinen hän\nsentään on\", -- mutisi tuo synkkä herra ja ratsasti ääneti varustuksen\nportille, mistä vapautetun vangin piti tulla ulos. Kauhistuneena\nisoisänsä sanoista, seurasi Åse, kalpeana ja vavisten, äänetönnä\nritaria. Kun he saapuivat portille, astui Henner Friser heitä vastaan\nkädessään pitkä sauva. Hänen jalassaan oli vielä kiinni raskas\nrautaketju, joka ei kuitenkaan estänyt häntä liikkumasta. Marskin\nuskollinen soturi Mads Jyde, joka oli varustustyön päämies, seurasi\nylpeätä vanhusta, kuullakseen marskilta itseltään hänen vapauttamisensa\nennenkuin irroitti ketjun.\n\n\"Vapauta hänet! Hän on vapaa!\" käski marski, ja Mads Jyde totteli.\n\n\"Vain sana vielä, Henner!\" -- sanoi marski. -- \"Minne tahdoit minun\nsinua seuraavan?\"\n\n\"Sinne, missä tuo puu kerran iti ja kantoi ikuisen armahduksen\nhedelmää!\" -- vastasi Henner, osoittaen suurta ristiä, joka seisoi tien\nvieressä.\n\n\"Niinpä kyllä, kun minä tulen niin vanhaksi, että muutun lapseksi\njälleen!\" -- vastasi marski, hymyillen hurjasti. -- \"Kulje sinä\nrauhassa, vanhus! Sinun tekosi on suurempi kuin sinä itse; sen\nvuoksi sinä et jaksa kantaa sen muistoakaan. -- Mene, vaihda se\nsynninpäästökirjeeseen, tule pyhimykseksi, jos voit! Ja katsokaamme,\nkumpi ensiksi saavuttaa päämäärän! Kun sinä taas palaat, olet\ntervetullut luokseni, missä minä lienenkin. -- Silloin voimme lähemmin\npuhua siitä, kumpi meistä seisoi korkeammalla ja kumpi jätti leveämmän\njäljen maailmaan!\"\n\nMarski kannusti hevostaan ja ratsasti varustusten ulkopuolelle. Ääneti\nojensi Henner Friser pienelle Åselle kätensä ja kulki hitaasti pois\nhänen kanssaan, katsomatta taakseen.\n\nVanha Henner ja hänen tyttärentyttärensä olivat kulkeneet hetken siten,\nsanaakaan puhumatta. Vihdoin Åse keskeytti painostavan hiljaisuuden.\n-- \"Rakas, hyvä isoisä!\" -- hän sanoi hellästi. -- \"Miksi et sano\nsanaakaan minulle? Enhän ole pitkään aikaan sinua nähnyt, en senjälkeen\nkuin tuona kauheana Pyhän Cecilian yönä.\"\n\n\"Mitä sanot, lapseni?\" -- kysyi vanhus, kuin unesta heräten. -- \"No,\nannas kuulua, millaista sinulla on ollut! Ja mitä sinulle tapahtui\ntuona yönä?\"\n\n\"Oi, se oli hirveä yö! Kun sekä Skirmen että sinä olitte jättäneet\nminut, nukahdin minä penkille ja näin niin hirveitä unia. Kun minä\nheräsin, makasin maakellarissa lattian alla ja minusta tuntui kuin\nolisin nähnyt kuninkaan ja varoittanut häntä harmaaveljistä. Oli\nvaloisa aamu, ja minä juoksin metsävoudin luo. Siellä minä kuulin\ntuosta hirveästä kuninkaanmurhasta, sekä sinun ratsastaneen murhaajien\njälkeen sidotun kamaripalvelijan kanssa. Minä odotin sinua kolme\npäivää mitä kauneimman tuskan vallassa. Sitten en enää jaksanut sietää\nenempää. Vaihdoin vaatteita metsävoudin Marin kanssa, otin vähäiset\nvaramme mukaani ja päätin kiertää koko maan yli ympäri, kunnes olisin\nkeksinyt sinut.\"\n\n\"Uskollinen, rakas Åseni!\" huudahti vanhus ja taputti häntä poskelle.\n-- \"Sinulle onni on suopeampi kuin minulle eikähän se ihme olekaan:\nsinulla on puhtaita Jumalan enkeleitä saattajinasi; mutta minulla\n-- minulla oli saatanan enkeli oppaanani. Minä myös kyllä lopulta\nlöysin ne, joita etsin; mutta minun oppaani oli viisaampi kuin minä\nja kuninkaan metsästäjät. Viekas Raane kettu piti meitä kyllin kauan\nnarreinaan; hän ratsasti kanssamme ympäri koko Jyllannin. Vihdoin\nikävystyin siihen ja halusin hänelle antaa viimeisen voitelun\nmiekallani; silloin hän vannoi, että minä tapaisin kuninkaanmurhaajat\nHelgenaesissä, jos he ollenkaan olivat maassa. Siellä minä sitten\ntapasin heidän, maamiehensäkin, ja -- niinkuin itse näit, joutuakseni\nvangiksi sekä vetohärjäksi. Haa, ansaittu palkka! Miksikäs Henner\nFriser lähtikään vaatimaan tiliä kuninkaanmurhaajilta?\"\n\n\"Oi rakas, rakas isoisä! Nyt tiedän, mikä sinua niin kauan on\nahdistanut, kun öisin myrsky kävi; mutta usko minua se ei varmaankaan\nollut kuningas Aabel-vainaja, joka ratsasti yöllä Finnerupin metsän\nkautta. Se oli marski saattajineen: nyt minä tunsin heidät molemmat.\nJa ole nyt lohdutettu, iäkäs isoisä! Herramme ei varmaankaan enää voi\nolla vihainen sinulle tuon teon vuoksi. Tuo jumalaton Aabel-kuningashan\noli surmannut veljensä kuin Kain; eihän hän ansainnut elää maan päällä.\nMutta jos sinä et sentakia saa rauhaa, hyvä, rakas isoisä, niin\nmatkatkaamme Roomaan paavin luo tai pyhälle haudalle, kuten aioitkin,\nsaadaksemme anteeksi kaikki syntimme!\"\n\n\"Niin, sen teemme, lapseni! Jos minulla ei olisi raskaampaa taakkaa\nkannettavana kuin sinulla, niin olisi tämä retki minulle helppo.\nMutta nyt, kun sinä tiedät, mikä minua painaa, tuntuu sydämeni jo\nkevyemmältä. En ole vielä koskaan toivonut tuota työtä tekemättömäksi;\nmutta sen olen kuitenkin rauhallani maksanut. Mutta jos Jumala ja Pyhä\nKristian suovat, saan minä vielä rauhan sydämeeni ennenkuin kuolen.\nTahdon täyttää kaikki sovitustyöt, jotka pyhä isä minulle määrää,\nkunhan hän vain ei vaadi minulta katumusta. -- No niin, me suoriudumme\nkyllä! Jos olet ottanut mukaasi kultalippaan, emme kärsi puutetta\nmatkalla. -- On sitten kyllä aikaa paastotakin.\"\n\n\"Kas tässä lipas, isoisä! En ole vielä sitä avannut. Olen matkalla\nkutonut rannustimia ja ansainnut enemmän kuin tarvitsin.\" Näin sanoen\nhän ojensi vanhukselle pienen puulippaan sekä toisen, jossa oli\nkuparirahaa. -- \"Ah, mutta onko totta, isoisä, että tuo kauhea marski\nkiihoittaa koko maata nuorta kuningastamme vastaan?\"\n\n\"Surullista kyllä, lapseni; hän on kyvykkäin mies, mitä olen tuntenut.\nMutta hänessä on Tanska synnyttänyt suuren miehen omaksi turmiokseen.\nHänellä on mahtavia ystäviä niin täällä kuin ulkomaillakin. Maa on\ntäynnä pettureita. Jos minä vielä olisin nuori ja voisin syrjäyttää\ntämän sielunasian, niin olisi täällä jotakin, johon voisi käydä käsin.\nHerra Lave on kavaltanut Flynderborgin ja Riiben linnassa liehuu portin\nyläpuolella kapinalippu.\"\n\n\"Ah, isoisä, sehän on kauheata! Herttua kuuluu asettuneen Riiben\nedustalle suuren sotajoukon kera; mutta ei kukaan usko, että hänellä on\nrehelliset aikeet nuorta kuningastamme ja maata kohtaan. Nyt odotetaan\nsinne drotsi Pietaria -- ah, silloinpa lienee Skirmenkin mukana --, ja\nsilloin valloitetaan linna rynnäköllä, niin sanotaan.\"\n\nHeidän vielä näin jutellessaan, kuulivat he hevosen jalankapsetta\ntakaansa rantatieltä. He kääntyivät ja näkivät kahden ryhdikkään\ntalonpoikaismiehen, ratsastavan kevyesti ja reippaasti komeilla oriilla\nnuoren poikasen seuraamana, joka ratsasti nordbakilaishevosella, ja\njonka jäljessä juoksi kaksi nuoraan sidottua, satuloitua hevosta.\n\n\"Drotsi Pietari! Skirmen!\" -- huudahtivat vanha Henner ja Åse\nyhtaikaa. Hetkessä oli salapukuinen poika maassa ja Åsen syleilyssä.\nDrotsi Pietari ja ritari Pentti Rimårdson, toinen salapukuinen\ntalonpoikaismies, pysäyttivät hevosensa. -- He tiedustelivat\nkohta vanhalta Henneriltä, mitä hän tiesi Stig-marskin voinnista\nHelgenaesillä ja Hjelmillä, joiden paikkojen luokse he kuitenkin jo\nolivat uskaltaneet valepuvussaan, ja joista heillä oli melkein yhtä\nhyvät tiedot kuin Hennerillä.\n\n\"Seuraa meitä Riibeen, kunnon vanhus!\" -- sanoi drotsi Pietari. --\n\"Ennenkuin kuninkaan linna on meidän hallussamme en minä tahdo tulla\nkuningattaren ja nuoren kuninkaamme silmien eteen. Nyt ovat hyvät\nneuvot kalliit. Jos ymmärrät enemmän kuin isämeitäsi, niin näytä se\nmeille nyt! Sinä ja Åse voitte ratsastaa meidän varahevosillamme.\"\n\nPian he kaikki olivat satulassa, ja nopeata ravia ajettiin Riibeen päin.\n\nDrotsi Pietari sai nyt tietää Henneriltä, että viekas Raane oli\nsuureksi katkeruudekseen nähnyt isiensä linnan Hjelmin marskin käsissä,\nmutta että hän oli hyvin salannut vihansa sekä että marski ja jaarli\nVähä-Alf olivat hänet lähettäneet Helgenaesistä varmaankin viemään\nviestiä Norjaan tai ehkä tuomaan avustusta sieltä. Mutta Henner ei\ntiennyt, miten Raane oli tehtävästään suoriutunut.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.\n\n\nRaanessa ja hänen asemassaan oli tällä välin tapahtunut tärkeä muutos.\nEi marski eikä norjalainen seikkailijapäällikkökään olleet ottaneet\nhäntä vastaan sillä tavoin kuin hän odotti, saattaessaan Henner\nFriserin ja kuninkaan metsästäjät heidän käsiinsä Helgenaesissä. Marski\nei ollut myöntänyt hänelle mitään korvausta Hjelm-saaresta ja hänen\nisiensä linnan surmatusta varusväestä. Ottamatta häntä sopimuksen\nmukaan vävykseen, oli jaarli sensijaan lyönyt hänet ritariksi sekä\npyytänyt häntä toistaiseksi tyytymään siihen kunniaan. Raane oli liian\nviisas tuodakseen ilmi suuttumuksensa; hän näytti vain innokkaalta\npalvelemaan marskia sekä osoittamaan jaarlille, ettei häneltä puuttunut\npelotonta uljuutta. Hän oli purjehtinut Helgenaesistä eräällä jaarlin\nkaapparilaivalla vakuuttaen, että he pian saisivat todeta hänen\ntekojensa nojalla, oliko hän saanut kannukset liian aikaisin. Mutta\nlupauksensa mukaan matkustamatta Kongshelleen, missä Norjan kuningas\nEerik Papinvihaaja ja herttua Haakon oleskelivat, oli hän sensijaan\nkohta suunnannut kulkunsa Tönsbergiin.\n\nHänen saatuaan ritarilyönnin, näytti siltä kuin häneen olisi mennyt\noikea hurjuuden henki, joka silminnähtävästi esiintyi koko hänen\nolennossaan ja käytöksessään. Hänen vinkuva äänensä, joka likempänä\nmiehuudenikää teki hänet sietämättömäksi, oli viimeisen puolen vuoden\najalla muuttunut hiukan käheäksi bassoääneksi, josta ei puuttunut\nvoimaa. Punertava huuliparta oli käynyt tummemmaksi ja vahvemmaksi, ja\nhänen kasvojensa naisellinen ilme oli väistynyt hurjan intohimoisuuden\nväkevämmän ilmeen tieltä. Tunto siitä tärkeästä vaikutusvoimasta,\nmikä hänellä oli suurissa valtiollisissa tapahtumissa, sekä siitä\nvaarallisesta asemasta, johon hän oli hankkiutunut ja josta hän vain\noman viisautensa tai kuntonsa avulla voi suoriutua, antoi hänen\nolennolleen ja käytökselleen itsenäisyyden leiman, mikä sai hänen\nepämiellyttävän, viekkaan hymynsä vähemmän silmiinpistäväksi.\n\nTönsbergin linnassa eleli jaarli Vähä-Alfin tytär Kristina Alfintytär\neli Neiti Solkikenkä, kuten häntä yleisesti kutsuttiin hänen suurten\nkultasolkiensa vuoksi. Hän oli kuusitoistavuotias tyttö, voimakas,\ntäyteläinen, hiukset tummankeltaiset, silmät siniset ja harvinaisen\nvilkkaat, ja nenä rohkea, hiukan ylöspäin pyrkivä, kuten lapsella.\nHänet oli kasvatettu vastaisena ruhtinattarena Tönsbergin linnassa.\nÄiti oli kuollut hänen lapsuudessaan. Isää hän oli harvoin nähnyt.\nJokaista hänen oikkuansa toteltiin, ja sillävälin kun Alfkreivi\nkuljeskeli viikinki-matkoillaan, hänen tyttärensä eli vapaana ja\nonnellisena linnassa, missä hän pian hallitsi niin vanhaa linnanvoutia\nkuin koko miehistöäkin. Huolimatta suuresta hurjuudestaan ja\nomapäisyydestään hän kuitenkin oli hankkinut itselleen jonkinlaisen\nsivistyksen. Snorren veljenpoika, kuuluisa islantilainen runoilija ja\nhistorioitsija Sture Thordarinpoika oli kolme vuotta sitten, vähän\nennen kuolemaansa, ollut Tönsbergissä, ja tuo seitsenkymmenvuotias\nvanhus oli eloisilla ja luontehikkailla kertomuksillaan kuningas Haakon\nHaakoninpojan teoista, sekä muistolauluillaan Pohjolan vanhoista\nsankareista herättänyt nuoressa tytössä sellaisen innon urotöihin\nja toimeliaaseen elämään, ettei hän sen ajan jälkeen olisi toivonut\nmitään korkeampaa kuin saada isänsä tavoin tehdä meriretkiä, tai\nolla muuten mukana oikeissa seikkailuissa. Muutamia kuukausia sitten\nhän oli tutustunut Inge-neitiin, joka oli tullut pakolais-isänsä\nmukana Tönsbergiin ja hänen tahtonsa mukaisesti jäänyt linnaan isän\nmatkustaessa Kongshelleen, missä useimmat paenneet salaliittolaiset\nolivat saneet suojan kuningas Eerik Papinvihaajan ja herttua Haakonin\nluona.\n\nRitari Laven oli sietämätöntä nähdä sitä tuskaa, minkä hänen\nuskottomuutensa Tanskan kuningassukua kohtaan herätti hänen\ntyttäressään. Hänen näkemisensä sai ritarin epäröivässä sielussa\naikaan alituisen taistelun ja levottomuuden. Tosin hän näki tyttärensä\nkatseessa vain osanottavaa huolta senjälkeen kun tämä oli huomannut\nhänen katumuksensa, sekä melkein mielettömän käyttäytymisensä hänen\npaetessaan kuninkaan hautajaisten jälkeen Viborgista, mutta hän käytti\nkuitenkin hyväkseen ensimäistä tarjoutuvaa tilaisuutta, lähettääkseen\nIngen luotaan.\n\nTönsbergin linnassa saattoi Inge-neiti taas hengittää vapaasti sekä\nvoitti sen painostavan mielentilan, mikä isän läheisyydessä oli häntä\nmasentunut. Mutta kuitenkin hänestä oli kauhea se ajatus, että hän\noleskeli vihollisessa merirosvolinnassa; sillä muulta ei hänestä\ntuntunut se ikivanha kuninkaallinen linna, minkä kuningas Haakon\nHaakoninpoika oli laitattanut mitä komeimpaan kuntoon, niinkauan\nkuin jaarli Vähä-Alfin tapainen vasalli siellä oli isäntänä ja\nherrana. Vain tieto siitä, että tuota töykeätä seikkailijapäällikköä\nei pitkiin aikoihin odotettu kotia, sai hänet rauhoittumaan. Eikä\nhänen inhonsa Alfkreiviä kohtaan ulottunut tämän tyttäreen. Tuo\nreipas norjalainen jaarlin tytär ja tanskalainen ritarintytär olivat\npian läheisiä ystävyksiä. He lauleskelivat vuorotellen norjalaisia\nrunoja ja tanskalaisia sotalauluja. Neiti Solkikenkä ratsasti\nkukkuloita tanskalaisen ystävättärensä kera, näytellen hänelle ylpeänä\nsynnyinmaansa ihanuuksia. Ylevämielinen Inge ihaili tunturimaata ja\nnorjalaisten sankariutta yhtä vilpittömästi kuin hän innostuksella\nja rakkaudella lauleli kotimaansa hiljaista suloutta sekä ylisteli\nuskollisia, kestäviä maanmiehiään, jotka tällä onnettomalla\najankohdalla puolustivat Tanskan kruunua ja alaikäistä kruununperijää\nkapinoitsijoita vastaan.\n\nIngen osanotto sen kuningassuvun kohtaloon, jonka vastustaja hänen\nisänsä oli, vaikutti voimakkaasti reippaaseen jaarlintyttäreen.\nSellainen itsenäisyys oli juuri norjalaisen neidon mieleen, ja häntä\nsuututti, että hänen isänsä ja Norjan kuningas tahtoivat ojentaa\nvihamielisinä kätensä Tanskan pientä kuningaslasta vastaan, joka sen\nmukaan mitä Inge-neiti kertoi hänen vaarallisesta asemastaan, sai hänen\nsilmissään kummallisen tarumaisen hohteen.\n\nEräänä päivänä ratsastivat Neiti Solkikenkä ja Inge-neiti erästä rannan\nviereistä tietä ja näkivät laivan täysin purjein kiitävän sisään\nTönsbergin vuonoon. \"Katso, katso!\" -- huudahti Kristiina iloisena.\n-- \"Eräs isäni aluksia! Ja näetkö tuon komean ritarin, joka seisoo\nkeulassa! Kukahan se lie? Pidähän varasi, ylpeä Inge, se on ehkä joku\nmaanmiehistäsi, joka jo liioin kaipaa sinua!\"\n\n\"Jos se on sinun isäsi aluksia, Kristiina\", -- vastasi Inge, -- \"niin\nei se voi tuoda ketään minun tai Tanskan ystävää. Ei siinä voi olla\nsekään ainoa, joka minua kaipaa: hän ei voi jättää maataan eikä nuorta\nkuningastaan vaaraan, etsiäkseen minua.\"\n\n\"Ehkä se sitten on joku minun kosijoistani\", -- sanoi Kristiina\nhymyillen. -- \"Jos se on joku reipas tanskalainen ritari ja jos hän\nminua miellyttää, niin voin ehkä vielä tulla Tanskaan ja puolustaa\nteidän kuningaslastanne. Ikävää todella onkin\", -- jatkoi hän\nsuuttuneena ja heitti niskaansa, -- \"että meidän tyttöjen aina täytyy\nistua kädet helmassa ja sallia miesten vallita ja hallita, heidän edes\nkysymättäkään meidän mieltämme, ikäänkuin se olisi niin itsestään\nselvä asia, ettei meillä muuta mielipidettä saisi ollakaan kuin\nkunnon herrojemme. Meitä on sentään puolet kansasta, luullakseni, ja\njok'ikisellä meistä on yhtä ehyt ja kokonainen sielu kuin jollakin\nmiehenkopukalla. Mitä minuun tulee, ylväs Inge, niin minullakin on\nyhtä vapaa ja voimakas tahto kuin sinulla tai muilla tanskalaisilla\nneidoilla; ja koska minun isäni pitää teidän kapinoitsijainne puolta,\nniin pidän minä sinun ja sinun uskollisten maanmiestesi puolta.\nEnnen aikaan eivät Pohjolan tytöt olleet yhtä säyseitä kuin nykyään;\nsilloinhan olikin kokonaisia sotajoukkoja kilpineitoja, se täytyy\nitsensä mainion Starkodderin myöntää. Tunnetko laulun rohkeasta\nHarvorista, joka pakotti isänsä ojentamaan hänelle hautakumpunsa\nsisältä Tyrfing-miekan?\"\n\n\"Hän oli tanskalainen kilpineito\", -- vastasi Inge, -- \"mutta hän oli\nhurja ja kauhea pakanatyttö. Jumala varjelkoon jokaista kristittyä\nsielua sellaisesta mielettömästä hurjuudesta!\"\n\n\"Hän oli kuitenkin tyttö, joka tiesi, mitä tahtoi, ja hän uskalsi\npanna sen toimeen kaikkien miesten uhallakin\", -- vastasi Kristiina.\n-- \"Vanha Sture opetti minulle laulun hänestä -- kuulehan! Tästä\nsäkeistöstä minä parhaiten pidän\" -- ja hän lauloi vilppaalla äänellä\nniin että rannat raikuivat:\n\n    \"Ma koskea tohdin\n    ja käsin käydä\n    tuliterä-miekkaan --\n    sen kunpa saisin vaan!\n    En polttavan usko\n    sen liekin mua,\n    mi urhojen kuolleitten\n    silmissä hehkuu.\"\n\n\"Elä laula tuota kauheata pakanalaulua, rakas Kristiina!\" -- keskeytti\nInge innokkaan laulajaneidon. -- \"Harvorinhan täytyi itsensäkin\nkauhistua jumalatonta hurjuuttaan, ja kun hän poistui isänsä haudalta,\nniin hän näki ilman liekehtivän ympärillään. Sellainen luonnoton\nomapäisyys ei koskaan voi päättyä hyvin.\"\n\n\"Mutta Sturepa kertoi minulle, että hän kuitenkin lopulta sai sen\nsankarin, josta hän piti\", -- vastasi Kristiina.\n\n-- \"Miekka ei kyllä tuonut onnea mukanaan; mutta hän vietti sentään\nvarmaankin hyvin hupaisaa, vapaata kilpineito-elämää. Häntä tarkoittaa\nse palavalla kukkulalla seisova, miekkaa kädessään pitävä neito, jonka\nminä olen ommellut isäni ritarisalin seinäverhoon. Minuakin haluttaisi\nkilpineito-elämä; silloin minä kulkisin Tanskaan ja puolustaisin teidän\nnuorta kuningastanne.\"\n\n\"Rakas Kristiina!\" -- alkoi nyt Inge vakavalla huolella puhua, tarttuen\nhänen käteensä. -- \"Kiitos rakkaudestasi minua ja minun onnetonta\nisänmaatani kohtaan! Mutta elä anna minun kohtaloni houkutella itseäsi\npois uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta isääsi kohtaan! Minä ylistän\nJumalaa ja Pyhää Neitsyttä, että vielä voin totella isääni silloinkin,\nkun näytän toimivan omapäisimmin. Salli minun uskoa sinulle tärkeä\nsalaisuus, rakas Kristiina! Sinä tiedät, että minä olen suorastaan\nvanki täällä; mutta minä aion paeta täältä, ja sinun tulee minua\nauttaa...\"\n\n\"Sydämen halulla!\" -- vastasi Kristiina iloisena. -- \"Mutta minä tulen\nmukaasi. Minä olen ikävystynyt tähän yksitoikkoiseen elämään. Eikö\nkaksi meidänkaltaistamme tyttöä muka voisi mitään toimittaa maailmassa!\nAiotko Tanskaan, Inge?\"\n\n\"Tanskaan tai Ruotsiin, -- minulla on ystäviä molemmissa maissa.\"\n\n\"Jos minun on sinua autettava, tahdon minä tietää kaikki. Se kirje,\nminkä eilen sait sen vieraan pappismiehen kautta, oli varmaan drotsi\nHesselin lähettämä?\"\n\nInge-neiti punastui. \"Ei\", -- lausui hän huoaten hiljaa. -- \"Mutta\nkoska tahdot tietää kaikki, niin lue se!\"\n\nHe pysähtyivät autiolla tiellä. Kristiina tarttui nopeasti kirjeeseen\nja avasi sen uteliaana. _\"Martinus de Dacia\"_ -- luki hän. -- \"Teetkö\nminusta pilaa, Inge? Tämähän on latinaa.\"\n\n\"Se on vain erään miehen nimi\". -- vastasi Inge. -- \"Niin hän nimittää\nitseään, meidän kanslerimme ja kuningassuvun uskollinen ystävä,\nmestari Martti Mågeninpoika; hän on kirjoittanut kirjeen vanhan,\nrakkaan Jon-ystäväni puolesta. He haluavat minut Tukholmaan, nuoren\nIngeborg-prinsessan luo. Tuo pieni ruotsalainen prinsessa on määrätty\nmeidän nuoren kuninkaamme morsiameksi; hänen on tarpeellista saada\nluokseen tanskalainen ritarintytär, voidakseen oppia tuntemaan maata\nja kansaa maassasyntyneen kautta, ja nuo kunnon herrat ovat valinnet\nminut. He osoittavat minulle tämän keinon ainoaksi, minkä kautta\nminä ehkä ajan oloon voin vaikuttaa isäni eduksi ja itse hyödyttää\nonnetonta isänmaatani. Minä olen tarkoin punninnut asiaa, eikä\nminulla enää ole mitään epäilyksiä. Isäni on minut jättänyt tänne,\nenkä minä enää voi häntä seurata. Hän on nyt turvassa Kongshellessä.\nMinulla on hänen salainen suostumuksensa; mutta hän ei uskalla sitä\njulkisesti myöntää, hänen onneton riippuvaisuutensa pakoittaa hänet\nsalailemiseen. Asia on näyttävä siltä kuin minä pakeneisin ilman hänen\ntietoaan ja suostumustaan. Jo tänään saa vanha linnanvoutinne käskyn\nevätä minulta pieninkin matka. Auta minua siis nyt pois täältä, rakas\nKristiina -- Tanskaan tai Ruotsiin, yhdentekevää! Kunhan minä vain\npääsen esteettömästi täältä, on tie avoinna edessäni. Niin Tanskassa\nkuin Ruotsissakin on jokainen kaupunginvouti ja linnanpäällysmies\nvelvollinen edistämään matkaani, kun näytän tämän kirjeen.\" Näin sanoen\nhän otti esiin viittansa taskusta pergamenttikääryn, josta riippui\nkolme suurta sinettiä.\n\nKristiina katsoi suurin silmin. \"Vai niin! Täytyypä minun myöntää\",\n-- sanoi hän hämmästyneenä, -- \"että sinulla on mahtavia henkilöitä\nystävinäsi, ja se kai jotakin merkitsee. Mutta olkaamme nyt viisaita.\nNyt vartioi linnanvouti sinua tiukasti, ja sinä tuskin saat enää\nvapautta ratsastaaksesi ulos minun kanssani. Katsokaamme nyt, kuka tuo\nvieras ritari on, joka tuli isäni laivalla. Jos hän palaa takaisin\nTanskaan, on hän houkuteltava ottamaan sinut mukaansa. Olisipa\nihmeellistä, jos ei kaksi meidänkaltaistamme kaunista neitoa saisi\nritarismiestä viemään meidät mukanaan ja kuvittelemaan tehneensä sen\nvastoin meidän tahtoamme.\"\n\n\"Kevytmielinen tyttö, sinähän mietiskelet vain seikkailuja ja nurjaa\npilaa! Mutta Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä: ole varovainen eläkä\ntee pilaa siitä, mitä minä olen tietoosi uskonut! Kysymys on minun\nvapaudestani ja koko tulevaisuudestani. Vielä yksi asia minun täytyy\nsinulle kertoa\", -- lisäsi hän tuskaisena ja syvään huoaten. --\n\"Tunnethan sinä Kongshellen mahtavan päällikön, ritari Thordin?\"\n\n\"Rikkaan, pitkä- ja punanenäisen Thordin, -- miksi niin?\"\n\n\"Hän on kosinut minua. Isäni ei uskalla kieltää. Vain nopea pako voi\nminut pelastaa. Ennenkuin kahdeksan päivää on kulunut, on hän täällä\nisäni kanssa.\"\n\n\"Niinpä hän saa nyt kaksi kertaa entistä pitemmän nenän!\" -- sanoi\nKristiina. -- \"Tule vain, rakas Inge! Sinun täytyy päästä nyt pois,\nvaikkapa minun itseni täytyisi sinut viedä täältä!\"\n\nHe ratsastivat takaisin Tunis- tai Tun-vuorelle, jolla Tönsbergin\nlinna sijaitsi keskellä kaupunkia. Vuono sekä kunnianarvoisa kaupunki\nmaalattuine puutaloineen, jotka olivat molemmin puolin vuorta,\nmuodostivat, auringon paistaessa sen yhdeksän luostarin ja neljäntoista\nniinkutsutun kuninkaan-kappelin yli, kauniin värikkään maiseman.\nMutta nuo nuoret tytöt eivät tällä kertaa näyttäneet kääntävän siihen\nhuomiotaan. Mitä he ajattelivat, siitä he eivät enää uskaltaneet ääneen\npuhua niiden monien merimiesten ja kauppurien kuullen, jotka tulivat\nheitä vastaan. Ja he ratsastivat ääneti vuorta ylöspäin linnaa kohti.\n\nSe laiva, minkä he olivat nähneet purjehtivan sisään vuonoon, oli\nsillävälin saapunut rantaan. Sitä kuljettava nuori, komea ritari oli\nmennyt maihin sekä ritarillisella uhkeudella esittäytynyt Tönsbergin\nlinnan voudille, jonka kanssa hänellä oli salainen keskustelu hänen\nsalakammiossaan. Linnassa oli ryhdytty varustuksiin oudon herran\nmajoittamiseksi niinkuin erinomaisen vieraan konsanaan. Nyt astuivat\nmolemmat nuoret neidot linnan suureen arkitupaan. He asettuivat\näänettöminä ompelupöydän ääreen, heittäen uteliaita ja odottavia\nkatseita erästä sivuovea kohti, josta he odottivat linnanvoudin\npian astuvan sisään tanskalaisen ritarin kanssa, jolle he jo olivat\nmääränneet niin tärkeän tehtävän. Vihdoin avautuikin ovi, ja vanha\nvouti astui sisään kamaripalvelija Raanen kera, jonka hän esitti\nherransa tyttärelle ansiokkaana miehenä, hänen isänsä, jaarlin,\nritariksi lyömänä, mainiten hänen tulleen tänne tärkeiden asiain takia.\n\nRitarin kohteliaisuudella tervehti Raane kumpaakin kaunotarta. Kun\nInge-neiti näki hänen kasvonsa sekä kuuli hänen nimensä, vaihtui hänen\nvärinsä. Miehen viekas hymy ja liukas, imarteleva käyttäytyminen\nvaikuttivat häneen perin vastenmielisesti, ja hän muisti kuulleensa\nRaanea mainittavan kuningas-vainajan suosikiksi monissa yrityksissä,\njotka eivät olleet kunniaksi paremmin hänelle kuin hänen entiselle\nherralleen. Hänen erittäin epäilyttävästä käyttäytymisestään\nkuninkaanmurhan tapahtuessa hän myös oli kuullut puhuttavan, ja\nkun hän näki Raanen Vähä-Alfin lähettiläänä, täytyi hänen täydellä\nsyyllä pitää häntä ilmeisenä maankavaltajana. Inge ei voinut salata\nsitä halveksuntaa ja vastenmielisyyttä, jota Raane hänessä herätti,\neikä se jäänytkään tältä huomaamatta, hänen huvittaessaan eloisalla\nkaunopuheisuudellaan iloista Kristiinaa.\n\nSillävälin linnanvouti kutsuttiin ulos. Raane osasi nyt kohta saada\nInge-neidin mukaan keskusteluun sekä vetää puoleensa hänen huomionsa\nsäälivällä lauseella Tanskasta ja nuoren kuninkaan vaarallisesta\nasemasta. Hän tiesi jo, kuka Inge-neiti oli; hän tunsi tämän\nmyötätunnon kuningassukua kohtaan, ja että norjalaisen jaarlin\ntytär myös innokkaasti yhtyi Ingen mielialaan, sen hän oli jo\nhämmästyksekseen osunut huomaamaan. Hän käytti kohta hyväkseen tätä\nhuomiotaan esiintyäkseen edullisessa valossa näille nuorille tytöille\nuskoen heille, imartelevalla luottamuksella heidän mielenjalouttaan\nkohtaan, vaarallisena salaisuutena sen tiedon, että hän oli Tanskan\nkuningassuvun uskollinen ystävä, ja oli uskaltautunut tänne aivan\ntoisessa tarkoituksessa kuin mitä hän oli voinut ilmaista.\n\nNuoret neidot säpsähtivät. Vahvistaakseen väitteensä ja haihduttaakseen\nheiltä kaiken epäluulon, kuvaili Raane nyt heille välkkyvin värein,\nvaikka näennäisellä vaatimattomuudella, kuinka hän Finnerupin ladossa\noli viimeisiin asti puolustanut onnetonta kuningastaan. Hän paljasti\nheille, miten häntä siitä huolimatta oli mitä häpeällisimmin epäilty,\nsekä miten hän nyt, puhdistaakseen itsensä kaikkien oikeamielisten\nedessä, tahtoi panna elämänsä alttiiksi mitä rohkeimmissa yrityksissä\nnuoren kuninkaan hyväksi.\n\n\"Uskollisuuteni entistä herraani ja kuningastani kohtaan\", -- lisäsi\nhän -- \"on jo vaatinutkin minulta isieni kauniin linnan Hjelm-saarella.\nStig-marski on sen rynnäköllä valloittanut, lyöden maahan minun\nuskollisen miehistöni. Minut on pakoitettu käyttämään viekkautta\nylivoimaa vastaan. Mutta sillä avustuksella, minkä minä täältä olen\ntuovinani marskille, aion minä osoittaa hänelle ja teidän uljaalle\nisällenne, Kristiina-neiti, etten ole arvoton siihen ritarilyöntiin,\njolla jaarli minua kunnioitti: minä näet uskallan antautua hänen\nitsensä peloittavan vihan alaiseksi.\"\n\n\"Te olette yhtä uskalias kuin avomielinenkin, ritari Raane!\" -- sanoi\nKristiina hämmästyneenä. -- \"Kuka on teille sanonut, että jaarli\nVähä-Alfin tytär tahtoo tämän tunnustuksen kuultuaan päästää teidät\nmenemään Tönsbergin linnasta? Jospa minä nyt kohta isäni puolesta\nheitättäisin teidät torniin -- --\"\n\n\"Silloinpa olisin kummallisesti erehtynyt teidän jalomielisyydestänne,\nylhäinen neiti!\" -- vastasi Raane. -- \"Mutta en minä pitäisi minään\nonnettomuutena vankeuttakaan teidän luonanne. Sen minä vain tiedän,\nettä neiti Inge Litlen ystävätär ei voi vihata tai vainota ketään\nTanskan kuningassuvun ystävää.\"\n\n\"Siihen ei teidän sentään pitäisi niin vahvasti luottaa, herra ritari!\"\n-- vastasi jaarlintytär. -- \"Tänne Tönsbergiin eivät Tanskan kuninkaat\nole jättäneet kaikkein kauneimpia muistoja itsestään. Täällä kerrotaan\nvielä rumia juttuja Harald Sinihampaan julmuudesta, ja täällä on vielä\nraunioita teidän mainion Waldemar-kuninkaanne ajoilta. Jos luulette,\nettä Norjan immet rakastavat vähemmän isänmaataan kuin Tanskan, niin\nerehdytte suuresti.\"\n\nRaane näytti hetkeksi kauhistuvan; mutta nopeasti hän tyyntyi,\nhuomatessaan ilkamoivan hymyn reippaan neidon kasvoilla sekä tämän\nheittävän tanskalaiselle ystävättärelleen tuttavallisen katseen.\nRaane notkisti polvensa levollisena jaarlintyttären edessä. \"Minun\nvapauteni ja ehkäpä henkenikin on teidän kädessänne\", -- sanoi hän.\n-- \"Mutta en minä kuitenkaan kadu avomielisyyttäni. Saadakseni nähdä\njaarli Vähä-Alfin kauniin tyttären, en olisi epäillyt antautua\nuskaliaampaankaan yritykseen; mutta minun olisi ollut mahdotonta\nteidät nähtyäni salata hetkeäkään, mitä minä kilpeni taakse piiloitin.\nNorjalaisten kaunotarten kanssa ei Tanskan ritareilla koskaan ole ollut\nsotaa, eikä meidän ruhtinastemme oikuista riipu meidän ihmisvapautemme,\nei myöskään meidän tietoisuutemme oikeasta ja väärästä -- --\"\n\n\"Hyvä, ritari Raane! Nouskaa ylös! Linnanvouti tulee!\" -- sanoi\nneiti Kristiina nopeasti ja salli Raanen kunnioittaen suudella hänen\nkättään. Linnanvouti astui sisään ja sitten puheltiin iloisesti\ntyhjänpäiväisistä asioista.\n\nInge-neidillä ei ollut mitään luottamusta viekkaaseen Raaneen. Kun\nhän illalla oli kahden Kristiinan kanssa, varoitti hän ystävätärtään\nRaanen suhteen; sillä hän oli huomannut, että Raanen kunnioitus\nKristiinan kauneutta kohtaan sekä hänen imarteleva luottamuksensa\ntämän vapaamielisyyteen ja itsenäisyyteen eivät olleet vaikutustaan\njättämättä. Inge-neidin täytyi sentään itsensäkin tunnustaa, ettei\nritari Raanelta tuntunut puuttuvan miehuutta sekä että hän oli älykäs\nja kaunopuheinen. Hän kuvitteli myös, että Raanea ehkä oli väärin\nymmärretty. Mutta Kristiinan silmissä hän oli todellinen ritarillinen\nsankari.\n\nSeuraavana päivänä Raane etsi vain tilaisuutta saada puhutella neiti\nSolkikenkää kahdenkesken. Se onnistui hänelle, ja hän tunnusti nyt\nkohta, kuinka maine Kristiinan kauneudesta ja armaudesta oli kauan\nsitten tehnyt hänestä hänen intohimoisen ihailijansa... Hän kertoi\nneidille, että tämän isä oli hänelle antanut luvan itse rohkeasti\nkoettaa onneaan hänen luonaan; mutta jaarli koki nyt muka juonitella.\nVihdoin hän tunnusti, että tämän vaarallisen matkan tarkoituksena\noli oikeastaan vain saada nähdä häntä, sekä että nyt ei enää ollut\nmitään niin vaarallista yritystä, ettei hän siihen olisi uskaltautunut\nKristiina-neidin takia.\n\nKristiina näytti tätä kaikkea kuuntelevan ilman vastenmielisyyttä; ei\nhän kuitenkaan antanut Raanelle mitään varmaa vastausta. Neljä päivää\nkului, ja Raane jatkoi yritystään voittaakseen Neiti Solkikengän,\nsekä herättääkseen Ingeneidissä edullisen ajatuksen itsestään.\nNuorten tyttöjen kesken pidettiin monta salaista neuvottelua. Ja\npäätökseksi tuli, että joka tapauksessa Raanen uskollisuus piti\npantaman kovalle koetukselle, ennenkuin häntä uskottiin. Raane oli\nkoreasanaisesti puhunut nopeakulkuisesta laivastaan sekä mahtavista\nsuhteistaan Tanskassa; pakoon tai heidän poisvientiinsä oli tarpeen\nvain viittaus tai silmiinpistävä sopiva tilaisuus. Kristiina sommitteli\nmitä mutkallisimpia suunnitelmia, ja Ingeneiti oli melkein mukautua\nvälttämättömyyden sekä vaikean asemansa vaatimuksiin.\n\nViidentenä päivänä Raanen tulon jälkeen Ingeä kauhistutti tieto, että\nseuraavana päivänä voitaisiin odottaa Tönsbergiin hänen isäänsä sekä\nThord-ritaria Kongshellestä, ja linnassa ryhdyttiin juhlallisiin\nvarusteluihin kuin häitä varten.\n\nRaanen laiva lepäsi lähtövalmiina Tönsbergin vuonossa, parin\nnuolenkantaman päässä rannalta. Siinä oli lukuisa miehistö uskaliaita\nseikkailijoita, jotka Raane kullalla ja suurilla lupauksilla oli\nsaanut palvelukseensa. Viekas nuoriherra oli ehdoittanut kävelymatkaa\nrantaa pitkin. Siellä hän nyt käveli vähää ennen auringon laskua\nKristiinan ja Ingeneidin välissä, vanhan linnanvoudin saattamana,\njota perinjuurin ikävystyttivät puheet tuntureista ja vesiputouksista\ny.m. luonnonkauneuksista, joita kaikki muukalaiset ylistivät. Raane\nhuvitteli ritarillisen kohteliaana nuoria neitoja; hän ihaili maan\nkauneutta. \"Meren puolelta nämä rannat mahtanevat näyttää vielä paljon\nkauniimmilta!\" -- sanoi hän. -- \"Sitä en voi täysin arvostella: -- sinä\npäivänä, jolloin tulin, ei ilma ollut yhtä selkeä kuin nyt.\"\n\n\"Minun luullakseni\", -- sanoi vouti haukotellen, -- \"te kuitenkin\ntulitte kirkkaana keskipäivän aikana\".\n\n\"Mutta illempana ranta näyttää varmaan paljon kauniimmalta\", -- arveli\nRaane, -- \"Tässäpä onkin minun venheeni soutajineen. Jos naisia\nhuvittaa, voisimme soutaa kappaleen matkaa vuonolle.\"\n\n\"Niinpä kyllä!\" -- vastasi Kristiina, vetäen Ingen mukanaan\nveneeseen. -- \"Ilma on kaunis, ja minä haluan kaikin mokomin näyttää\nmaanmiehellesi, ettei aurinko laske missään komeamman maan yli kuin\nNorja on. Haluatteko mukaan, linnanvouti!\"\n\nRaane oli jo hypännyt veneeseen. Vouti oli harmissaan tästä\nmielijohteesta, mutta hän ei ollut tottunut asettumaan ylpeän\njaarlintyttären tahtoa vastaan. Äkeissään hän astui veneeseen, joka\nkohta työntyi nopeasti ulos rannasta. Sillävälin kun Raane piti\nihastuneita ylistyspuheita maisemasta, ohjasivat venemiehet sopimuksen\nmukaan suoraan hänen laivansa luo, joka lepäsi paikoillaan puoleksi\nlevitetyin purjein, ja jossa laivamiehet jo seisoivat ankkuri touvi\nkäsissään, voidakseen päästää laivan irti kohta kun heidän herransa\noli astunut laidan yli. Raanen ehdoitukseen, että käytäisiin\nkatsomassa hänen laivaansa, suostuttiin. Kaunopuheinen ritari lannisti\nlinnanvoudin vastaväitteet, ja tuskin oli seurue laivassa, ennenkuin se\nRaanen viittauksesta läksi kiitämään täysin purjein. Sillävälin kun nyt\npelästynyt linnanvouti vietiin vankina alas laivanruumaan, laskeutui\nritari Raane polvilleen Kristiinan eteen ja pyysi vuolain, imartelevin\nsanoin anteeksi sitä, että hän vei hänet ystävättärineen Tanskaan,\nmissä hän yhtä varmasti toivoi voittavansa heidän ystävyytensä kuin\nhän nyt oli valmis millä tahansa ritarin-teolla ansaitsemaan Norjan\nkauneimman immen käden.\n\nKuitenkin sekä Inge-neiti että Kristiina olivat puoleksi säikähtäneet\ntätä äkillistä poisvientiä, vaikka viekas ritari oli siten tietämättään\njoutunut toteuttamaan heidän omaa suunnitelmaansa. He molemmat\nvaikenivat hyvin arvelevaisina. Inge-neiti oli liian ylpeä jatkaakseen\nteeskentelyä kauemmin. -- \"Hyvä, ritari Raane!\" -- sanoi hän vakavana.\n-- \"Minä seuraan teitä vapaaehtoisesti Tanskaan. Minä olen toivonutkin\nsaada jättää Tönsbergin.\" Näin sanoen vetäytyi hän syrjään ja jätti\noikullisen ystävättärensä purkamaan uhmaavaa vihaansa Raanen röyhkeyttä\nkohtaan.\n\nTällä askeleella oli ritari Raane kuitenkin saavuttanut monta tärkeätä\netua. Niin kauan kuin salaliittolaisten kohtalo vielä oli epävarma,\noli hänen tärkeätä voida ilmeisellä tavalla todistaa, ettei hän\nollut heidän kanssaan missään suhteissa. Sitäpaitsi uskoi hän niin\nStig-marskissa kuin jaarlissakin herättävänsä tällä uskaliaalla\nreippaan ritarin teolla kunnioitusta itseään kohtaan, ja mahtavan\nAlfkreivin tytär oli hänellä nyt panttivankina, joka turvasi hänet\nheitä vastaan. Häneltä ei jäänyt myöskään huomaamatta, että hän\nuskaliaana ja kekseliäänä ritarina nyt oli asettunut reippaaseen\nviikingintyttäreen nähden suhteeseen, joka oli salainen suositus hänen\nkosijantoiveittensa hyväksi, huolimatta siitä näennäisestä uhmasta ja\nvihasta, jolla Kristiina häntä kohteli. Hän arveli myös, että niinkauan\nkuin Inge-neito on hänen hallussaan, tämän ystävä, vanha Jon-ritari\nja drotsi Hessel epäröivät ryhtyä liian päättäväisiin toimiin häntä\nvastaan.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKUUDES LUKU.\n\n\nKauniina kevätiltana toukokuun keskivaiheilla oli Riiben kaduilla\nsuuret soihtutanssit ja iloittelut. Tämänlaiset yliset juhlallisuudet,\njossa porvarit ja iloiset ritarit huvittelivat yhdessä, eivät\nolleet harvinaisia, mutta näin vakavana aikana, aivan vähän aikaa\nkuningasmurhan jälkeen täytyi tällaisen julkisen huvitilaisuuden\nloukata suuresti kaikkia kaupungin porvarien joukossa olevia\nkuningashuoneen ystäviä, jotavastoin Stig-marskin puoluelaiset\niloitsivat siitä pitäen sen osoitteena siitä turvallisuudesta\njolla kapinoiva linnan päällikkö, ritari Tage Moss, saattoi uhmata\nkuningaspuoluetta. Täten osoitti tämä kapinapäällikkö myöskin miten\nvähän hän välitti herttua Waldemarin uhkauksista, joka oli vaatinut\nhäntä luovuttamaan linnan.\n\nNoin puolen peninkulman päähän etelään päin Riibestä, oli herttua\nsijoittanut suuren leirinsä. Hänen sotaväkenä oli enimmäkseen\netelä-juutinmaalaista miehistöä; kuitenkin oli heidän joukossaan\nsekä brandenburgilaisia, että saksilaisia ratsumiehiä. Komeassa,\ntulipunaisessa teltassaan herttua Waldemar kestitsi tänä iltana\nmolempia Brandenburgin markkreivejä ja vanhaa Saksin herttua Juhanaa,\nsekä Holsteinin kreivi Gerhardia, joka edellisenä iltana oli liittynyt\nsotajoukkoon pienen valitun holsteinilaisen ratsuparven kanssa.\n\nUrhea kreivi Gerhard oli tuskin ehtinyt parantua onnettoman kiistan\njälkeen, joka oli maksanut hänelle hänen toisen silmänsä, ennenkuin\nhän jo varustautui lähtemään kuningatar Agneksen ja nuoren kuninkaan\navuksi, suojelemaan heitä kapinallisia vastaan. Sen enempää miettimättä\nhän oli yhtynyt herttuan joukkoihin, mutta kylmyys, jolla hänet\nleirissä vastaanotettiin, ihmetytti häntä.\n\nKuningattaren veljet olivat nimittäin äsken saapuneen Viborgista,\nkiirehtiäkseen kuningattaren ja nuoren kuninkaan puolesta ratkaisevia\ntoimenpiteitä Stig-marskia ja hänen liittolaisiaan vastaan. Saksin\nvanha herttua oli ollut herttua Waldemarin isän, onnettoman Eerik\nherttuan, lapsuudenystävä, ja oli usein isällisellä osanotolla\nhuolehtinut nuoresta Waldemarista. Hän oli tullut kutsumattomana tänne\nratsumiestensä etunenässä, ei ainoastaan auttaakseen herttuaa, vaan\nvielä enemmän läsnäolollaan estääkseen nuoren Waldemarin ottamasta\najattelematonta askelta, sillä tämän kunnianhimoinen pyrkiminen\nTanskan valtaistuimelle ei ollut hänelle tuntematon. Tähän oli vanhan\nkunnianarvoisan herran saanut taivutetuksi hänen tyttärensä, hurskas\nprinsessa Sofia, jota herttua Waldemar kaksi vuotta sitten oli\nintohimoisesti kosiskellut, saamatta kuitenkaan ratkaisevaa vastausta.\nHän ei ollut silloin vielä, viidentoista vuoden vanha ja oli selittänyt\nvasta kolmen vuoden kuluttua voivansa antaa varman vastauksen, jos\nhänen kosijansa ei siihen mennessä olisi muuttanut mieltään. Prinsessa\ntiesi tehneensä syvän vaikutuksen nuoreen herttuaan. Hän rakasti\nherttua Waldemaria hiljaa ja sydämellisesti, mutta ilman intohimoa, ja\nhänellä oli kylläkin pätevät epäilykset kosijansa kestäväisyydestä.\nHäntä puistatti herttuan kunnianhimoiset aikeet, ja hän oli enemmän\nhuolestunut hänen kunniastaan ja sielunrauhastaan kuin siitä, että\nkadottaisi hänen sydämensä, josta hän jo olikin varma, kun hän ei ollut\nnähnyt häntä kahteen vuoteen. Hän odotti kuitenkin vielä kolmannen\nvuoden loppua saadakseen varmuuden tästä, ja sanoakseen sitten\nnunnaluostarin abbedissana jäähyväiset maailmalle.\n\nVanha, kunnollinen herttua Juhana yhtyi tyttärensä mielipiteisiin\nja päätökseen. Mainitsematta tyttärensä nimeä, hän oli uskollisena,\nisällisenä ystävänä puhunut vakavasti nuorelle herttualle hänen\nnykyisestä asemastaan ja hänen velvollisuuksistaan Tanskan kruunua\nkohtaan. Hänen sanansa eivät olleet menneet ohi aivan vaikutuksetta;\nmutta se ajatus, joka useimmiten näkyi herttuan mielessä viivähtävän,\noli ylpeä tietoisuus siitä, että hän täällä oli tärkeässä\ntienvaihteessa, ja hänellä oli valta asettaa ratkaiseva luoti Tanskan\nja tanskalaisen kuningashuoneen kohtalon vaakakuppiin. Markkreivien\nsekä rehellisen kreivi Gerhardin läsnäolo, ja heidän kehoituksensa\nryhtymään ratkaiseviin toimenpiteisiin näkyivät saattavan hänet\ntukalaan hämmennystilaan. Siinä sotaneuvostossa, jossa jokainen\noli lausunut ajatuksensa, nousi herttua Waldemar puhumaan lausuen\nkäskevällä äänellä: \"Täällä minä olen johtaja, hyvät herrat, ja\nvaikka minä kunnioitankin teidän neuvojanne ja hyvää tarkoitustanne,\nniin minä voin seurata ainoastaan omaa vakaumustani. Ennenkuin\nDanehovella on päätetty mitä marski Stigille ja hänen ystävilleen\ntehdään, ja ennenkuin minut laillisesti on nimitetty ja tunnustettu\nvaltionhoitajan virkaan, en minä voi ottaa minkäänlaista ratkaisevaa\naskelta. Kahdentoista päivän kuluttua alkaa Danehove. Silloin on minun\nläsnäoloni Nyborgissa välttämätön. Tätä ennen ei voida mihinkään\ntaisteluun ryhtyä, vielä vähemmin sitä lopettaa. Sen johdosta mitä\nminä olen kuullut Stig-marskin varustuksista, tarvitaan suurempi\nvoima ennenkuin voimme hyökätä hänen kimppuunsa. Hänellä ja hänen\nystävillään on sitäpaitsi maalain mukaan vielä oikeus puolustaa itseään\nDanehovessa, ja niinkuin minä jo sanoin: ennenkuin laillisesti on\nmäärätty, mikä arvo minulla on täällä ja ketä vastaan me sodimme, ei\nvoida mihinkään ryhtyä.\"\n\n\"Luvallanne sanoen, jalosukuinen herttua\", alkoi kreivi Gerhard\npuhua, \"minun luullakseni me aivan hyvin tiedämme sekä keitä me\nolemme, että kenen kanssa me olemme tekemisissä. Että ainakin me\nmolemmat seisomme täällä Tanskan valtion alaisina läänitysmiehinä,\nei tarvinne sen enempää vahvistusta. Sekin on kyllin selvästi toteen\nnäytetty, että Riibelinnan päällikkö on avoimesti osoittanut olevansa\nvaltakunnan ja kruunun vihollinen, kun hän on asettanut Stig-marskin\nlipun kuningaslipun sijaan. Ennenkuin voimme hyökätä Helgenaesiä ja\nHjelmiä vastaan, täytyy Riibelinnan olla hallussamme, kaikkein kunnon\ntaistelusääntöjen mukaisesti. Sillä voimalla, joka meillä on täällä,\nme ennen kahtatoista tuntia voimme anastaa linnan, ja minusta on\nhäpeällistä ja suorastaan anteeksiantamatonta, että me vetelehdimme\ntäällä suuren joukkomme kanssa antaen tyynesti kuninkaallisen linnan\nolla kapinallisten käsissä.\"\n\n\"Jos tahdotte omien ratsumiestenne kanssa rynnätä Riibelinnaan, urhea\nkreivi Gerhard\", sanoi herttua välinpitämättömästi, \"niin kernaasti\nminun puolestani, mutta teidän omalla edesvastuullanne. Te saatte\nitse vastata Danehovessa siitä, että te ominpäin olette alkanut\nkansalaissodan maassa, ennenkuin on laillisesti tutkittu miten näihin\nläänitysmiehiin on suhtauduttava, ja millä oikeudella sekä he että me\nitse toimimme.\"\n\n\"Hyvä on, jalosyntyinen herttua\", sanoi kreivi Gerhard koettaen\ntukahuttaa suuttumustaan, \"minä tahdon siis Jumalan ja pyhän Yrjänän\nnimessä toimia ominpäin täällä, ja minä uskon voivani vastata siitä\".\nNäin sanoen hän kumarsi herttualle ja ruhtinaallisille herroille,\nsekä poistui teltasta. Vähän senjälkeen hän ratsasti viidenkymmenen\nratsumiehensä etunenässä leiristä Riibeen vievää tietä. Hänen\nvieressään ratsasti vanha, ryppykasvoinen, pitkä ja laiha aseenkantaja.\nSe oli pitkäsääri vanhus, joka onnistumattoman kujeilunsa tähden, mikä\nmaksoi hänen isäntänsä toisen silmän, oli jättänyt hovinarrinarvonsa,\nmutta jonka vielä kuitenkin täytyi seurata herraansa kaikkialle hänen\naseenkantajanaan, ollen hänelle aivan korvaamaton.\n\nSitä myöten kuin kreivi Gerhard läheni Nipsjokea, joka virtasi\nkaupungin eteläpuolella, lauhtui hänen vihansa. Kun hän oli tyyntynyt,\nhuomasi hän miten mahdotonta oli näin muutaman miehen kanssa valloittaa\nniin hyvin varustettu linnoitus kuin Riibelinna oli. Mutta häntä\nhävetti palata leiriin, ja hän ratsasti hitaasti edelleen. Hänen\nratsumiehensä seurasivat häntä sanaakaan sanomatta; mutta hän huomasi\nheidän miettiväisistä kasvonilmeistään heidän odottavan varmaa kuolemaa\nsiitä vihollisten kaupungista, johon heidän herransa ja ruhtinaansa vei\nheidät.\n\n\"Kiiruhtakaamme, armollinen herra\", sanoi nyt Pitkäsääri vakavalla\nilvehtijä-äänellään, \"ennenkuin Riibelinnasta näkevät meidän\nhirvittävät joukkomme ja antautuvat armoille. Olisipa sentään suuri\nvahinko, jos me näin jäisimme kuolemattomuudesta osattomiksi, emmekä\nsaisi tilaisuutta käyttää hyökkäystikapuitamme ja kirveitämme.\"\n\n\"Minä luotan siihen, että sinä olet loihtijamestari, Pitkäsääri, ja\nvoit yhtä hyvin lyödä silmän vihollisen päästä kuin minunkin päästäni,\nniin ettei hän näe meidän voimaamme\", vastasi kreivi Gerhard, yhtyen\nheti hovinarrinsa leikkipuheeseen. \"Kuka muuten on sanonut sinulle\nminun aikovan rynnätä Riibelinnaan? Onhan tänä yönä Riibessä juhlat ja\nhuvittelut, sanotaan, ja mitäpäs, jos minun aikomukseni olikin hankkia\nitselleni ja teille tilaisuus pyörähdellä Riiben kauniiden tyttösten\nkanssa!\"\n\n\"Se on toinen asia, herra! Siitäpä, tulee hauska tanssi, ja saapa nähdä\nettä me emme tule kutsumattomina juhlaan. Tuo kirje, jonka te hämärissä\nsaitte vanhalta pyhiinvaeltajalta, oli varmaankin kutsumus näihin\niloihin.\"\n\nKreivi Gerhard nyökäytti. \"Tunsitko sinä hänet, Pitkäsääri?\"\n\n\"Jos minä en väärin nähnyt, niin mies oli meidän entinen\nravintolanisäntämme Melfarista, Henner Friser. Sanotaan hänen olevan\nrohkean miehen ja ymmärtävän hiukan muutakin kuin isämeitänsä. Hän\nkuuluu paenneen Melfarista jonkun murhan vuoksi. Varokaa, herrani,\nettei hän johda teitä ansaan!\"\n\n\"Jos sinä olisit kuullut mitä hän sanoi, niin et pelkäisi. Eteenpäin!\"\n\nLähellä Eteläportinsiltaa ja Hevostorinporttia, niin kutsutulla\nmarskimaalla, antoi kreivi ratsumiestensä pysähtyä ja laskeutua\nhevostensa selästä. Itse hän hypähti satulastaan jääden hetkeksi\nseisomaan mietteisiinsä vaipuneena. \"Kas niin, miehet, minä vien teidät\ntodellakin tanssiin tänä iltana!\" sanoi hän iloisesti. \"Näettekö\nsoihtujen loistoa sillalla? Riibessä on juhlat, ja sinne odotetaan\nvain iloisia vieraita. Tallirengit jäävät tänne hevosten luo. Te muut\nseuraatte minua jalkaisin, mutta yksi kerrallaan, ja miekka varmuuden\nvuoksi vaipan alla. Jos te voitte saada soihdut käteenne, ja tytön\nkainaloonne, niin ottakaa vain osaa tanssiin. Mutta tanssin täytyy\nkulkea pitkin Eteläporttikatua Harmaaveljeskadulle ja sitten aivan\nsuoraan Ristiveljeskadun kautta linnan vieressä olevalle suurelle\nBlekingekentälle. Kun te kuulette minun metsästystorveni äänen, niin te\nkokoonnutte heti minun ympärilleni. Onnesta ja sattumuksesta riippuu\nmitä huvituksia sitten seuraa. Oletteko te ymmärtäneet minut, miehet?\"\n\nYleinen myöntymyshuuto ilmaisi ratsumiesten mielellään ottavan osaa\nherransa vaaralliseen aikeeseen. Sitten hän astui itse heidän edellään\nsillan yli. He seurasivat häntä yksitellen jonkun matkan päässä\ntoisistaan ja sekaantuivat suureen väentungokseen, joka täytti kadut.\n\nIlo oli kaupungissa ylimmillään. Soihdut levittivät loimuavaa valoaan,\nja kaikilta kaduilta kaikui laulu linnaan, ja siellä tanssi paljon\nkomeasti puettuja ritareita silkki- ja punavaippoihin puettujen naisten\nkanssa. Kreivi Gerhard astui suurin ratsumiessaappain katuja, ottamatta\nyhtään osaa huvitteluun. Kun hän oli saapunut Ristiveljestenkadulle,\npysähtyi hän ristiveljesten pihalle johtavan porttiholvin eteen, josta\ntalonpoikaispukuinen tutunnäköinen mies viittasi hänelle, tarttui\ntuttavallisesti hänen käteensä ja veti hänet sisään portista.\n\n\"Drotsi Hessel! Tekin täällä!\" huudahti hän hämmästyneenä \"Ja\nvalepuvussa --!\"\n\n\"Otattehan tekin osaa meidän tanssiimme, jalo kreivi!\" kysyi drotsi\nPietari kiireisesti.\n\n\"Hiiteen kaikki tanssimiset! Minä olen tullut tänne valloittamaan\nRiibelinnaa, kiusaksi herttualle ja hänen verukkeilleen.\"\n\n\"Hyvä on, sittenhän te kuitenkin tahtomattannekin otatte osaa tanssiin.\nMutta mitä te tiedätte asiasta? Kuka on johtaja?\"\n\n\"Minun luullakseni se, joka ensiksi ehtii. Mutta, peijakas, sen kai te\nitse parhaiten tiedätte, drotsi Hessel! Elkää kyselkö minulta mitään!\nMinä en tiedä mitään, minä olen saanut vain salaisen viittauksen, enkä\nminä oikein tiedä mitä siitä uskoisin. Tunnetteko te vanhan Henner\nFriserin Melfarista?\"\n\n\"Häneen me voimme luottaa!\" vastasi drotsi Pietari iloisesti. \"Jos te\nhäneltä saitte viittauksen, niin voitte turvallisesti sitä seurata.\nOnko teillä miehiä mukananne?\"\n\n\"Ei paljoa, mutta puolisen sataa miestä saan kokoon tähän torveen\npuhaltaessani.\"\n\n\"Hyvä on!\" sanoi drotsi Pietari. \"Siis on asiassa jotakin juurta.\nNyt minä vasta otan asian vakavammalta kannalta. Minä en edes tiedä\nkuka on uhkarohkean aikeen alkuunpanija. Koko yritys tuntuu minusta\nunelmalta. Minä olen täällä vain ottamassa selvää mielialasta. Henner\nFriserin minä tapasin tiellä. Salaperäinen vanhus ennusti minulle\nonnea jättäessään minut. Hänellä tuntuu olevan täällä hyviä ystäviä.\nPorvarien kesken vallitsee luotettava mieliala, mutta herttua venyttää\naikaa enkä minä usko häneen. Minun mieleeni ei ikinä johtuisi hyökätä\nlinnaan ilman sotajoukkoa, mutta varmaankin on täällä joukossamme\nhenkilö, joka on kekseliäämpi ja rohkeampi kuin kukaan meistä. Noin\ntunti sitten minä sain kutsun eräältä tuntemattomalta olemaan toisena\nritarina tanssijoitten rivissä, tanskalaisten neitosten alkaessa laulaa\nlaulua: 'Nuoren Eerik kuninkaamme eestä!' -- Mitä muuta se voisi\ntarkoittaa kuin hyökkäystä?\"\n\n\"Sehän on selvää!\" vastasi kreivi Gerhard ja hieroi tyytyväisenä\nkäsiään. -- \"'Lapsikuninkaan puolesta' siis! Ei, mieluummin minä\nlaulan 'armahan Agnes kuningattaren eestä'. Kuitenkin on samantekevää\nkumminpäin hyvänsä. Tanssikaa te vain Jumalan nimessä linnansillan\nyli! Minä seuraan teitä miehineni ja suojaan selkäpuolenne. 'Nuoren\nkuninkaamme puolesta', on tunnussana, ja se joka ei tahdo sitä laulua\nlaulaa, sen me lyömme maahan.\"\n\nTässä keskeytyi salainen keskustelu, sillä joukko iloisia, nuoria\nritareita, kypäreissään mustat höyhentöyhdöt, työntäysi soihtuja\nkantaen luostaripihalle, vaatien pelästyneitä ristiveljeksiä avaamaan\nheille refektoriosalin [refektorio = ruokailuhuone]. Jotkut huusivat\nviiniä, ja toiset saksilaista olutta.\n\n\"Näittekö te höyhentöyhdöt? Siinä oli joukko Stig-marskin\nliittolaisia!\" sanoi drotsi Pietari astuessaan kreivi Gerhardin kanssa\nkadulle pimeästä porttiholvista, voimatta salata suuttumustaan tuon\njulkean kujeilun johdosta, joka näinä rauhattomina aikoina oli aivan\ntavallista.\n\nMelu luostaripihalla taukosi hetkeksi, kun arvokas luostariveli astui\nulos huomauttamaan rauhanhäiritsijöille, etteivät he olleet vihollisten\nmaassa, ja että Riibelinnan korkeiden herrojen tapana oli ollut\nsuojella kaupunkia eikä ryöstää sitä.\n\nMunkille vastattiin pilkkasanoin ja uhkauksin.\n\nYksi hurjimmista nuorista ritareista heitti kuitenkin soihtunsa\nruokasäiliötä kohti vannoen sytyttävänsä luostarin heti palamaan, jos\nvain heitä vastustettiin. Heti avattiin refektorion ovet, ja iloinen\nseura tunkeili sisään.\n\nDrotsi Pietari polkaisi suuttuneena katukiveen. \"Siinä nyt näette,\nkreivi Gerhard!\" huudahti hän kiivastuneena, \"minkälaiset ritarit\ntahtovat hallita Tanskan maata. Menkäämme heidän jälestään!\"\n\n\"Ei, antaa heidän vain juoda kunnes eivät enää eroita kärpästä\nseinällä!\" sanoi kreivi hymyillen. \"Sitä paremmin sujuu meidän\ntanssimme. Milloin se alkaa?\"\n\n\"Kaksi tuntia Ave Marian jälkeen Blekingekentällä linnan luona.\"\n\n\"Niin sanottiin myöskin minulle. Taitaa jo pian olla määrä-aika.\nLähtekäämme siis sinne! Onpa sillä tanssilla tarkoituksensa. Onpa\nse kerrankin huvi, jossa kunnon sotilaskin häpeättä kerran voi\npyörähdellä. Tuhat tulimmaista, olisipa nyt kuningatarkin täällä,\nniin kyllä minäkin tanssisin, ja yhtä hyvästi ja hauskasti kuin viime\nkerrallakin.\"\n\nHe astuivat nyt nopein askelin linnan vieressä olevalle\nBlekingekentälle. Tänne oli kokoontunut paljon ihmisiä. Keskellä\ntoria oli pöytiä, joille oli asetettu kaikellaisia virvokkeita.\nIloinen soitto kajahteli. Pikisoihdut valaisivat kentän, ja paljon\nmuhkeita naisia istui penkeillä. Drotsi Pietari ja kreivi Gerhard\nolivat jääneet seisomaan paikoilleen, keskelle juhlivien hälinää ja\nkatselivat ihmetellen komeita herroja ja naisia ympärillään, joista\nuseimmat olivat hullunkurisesti maalanneet kasvonsa, esiintyen näin\ntuntemattomina hyvin iloisina ja vallattomina. Kreivi Gerhardin\nlausuessa huomautuksiaan heistä, tuli Skirmen juosten ja kuiskasi\nherransa korvaan pari sanaa. Drotsi Pietari nyökäytti päätään ja\ntaputti iloisena häntä olkapäälle, ja hänen silmänsä etsivät penkkiä,\njolla hän näki kolmen hunnutetun naisen istuvan. Lähimmäisen hän luuli\ntuntevansa pieneksi mustatukkaiseksi Åseksi. Keskimäisen oli Skirmen\nveitikkamaisesti hymyillen osoittanut siksi naiseksi, joka oli pyytänyt\nhänet tanssittajakseen. Skirmen oli taas heti hävinnyt tungokseen, ja\ndrotsi Pietari katseli kookasta vierasta naista jännitetyn tarkkaavasti\nja sekavan ilon aavistuksella, jolle hän ei uskaltanut kuitenkaan antaa\nvaltaa, sillä omituinen tuskan tunne valtasi hänet samalla. \"Olisiko\nse mahdollista?\" huudahti hän puoliääneen. \"Olisiko hän täällä näin\nvaarallisessa leikissä?\" Hänestä tuntui kuin pyörisi koko maailma hänen\nsilmissään ja hän näkisi vain ihmeellistä unta. Hän katseli taakseen\nSkirmenin jälkeen, mutta ei nähnyt häntä missään, ja hän astui kuin\nhuumauksissa penkkiä kohti. Samassa nousivat nuo kolme tyttöä ja\nalkoivat laulaa:\n\n    \"Kadut Riiben on tanssia tulvillansa,\n    käy tanssihin ritarit iloissansa.\n\n    \"Ja Riiben sillalla karkelemaan\n    he edestä Eerik kuninkaan\n    käy kepein askelin.\"\n\nKun lauluntoisinto alkoi, yhtyivät käyrätorvet ja huilut siihen, ja\nsuuri joukko ritareita juoksi esiin, asettuen pitkään tanssiriviin\npitäen kädestä naisiaan. Drotsi Pietari oli tuntenut Inge neidon\nkirkkaan ja harvinaisen syvän äänen. Keskimäisen laulajattaren\nkookkaasta, ylevästä vartalosta hän nyt selvästi tunsi Ingen. Hän\nkiirehti hänen luokseen ja tarttui häntä käsivarteen. \"Inge, rakkahin\nInge!\" kuiskasi hän. -- \"Mikä rohkea tuuma! Oletteko te tullut tänne\ntanssiaksenne minun kanssani kuolemaan! -- No, hyvä on! Tanskan ja\nmeidän nuoren kuninkaamme puolesta seuraan minä teitä kuolemaan ilolla,\nmutta selittäkää minulle tämä arvoitus!\"\n\n\"Minun ritarini seuraa minua kuningaslinnaan ja voittoon!\" kuiskasi\nInge. \"Jos ei meidän johtajamme petä, niin se onnistuu!\"\n\n\"Kuka on meidän johtajamme?\" kysyi drotsi levottomana. \"Minun\nmielestäni minä olen täällä etumaisena.\"\n\n\"Kapinallisten linnanporttia ei avata drotsi Hesselille\", vastasi\nhän nopeasti. \"Tuolla seisoo meidän johtajamme! Hän ei taida tuntea\nteitä. Omana herranaan ollen minä luotan häneen yhtä vähän kuin te,\nmutta täällä hän on meidän vallassamme. Hän tanssikoon nyt itselleen\nmorsiamen -- tai kuolkoon!\" Näin sanoen hän osoitti komeaa, nuorta\nritaria, jolla oli pitkä, punasenkeltainen tukka. Ritari seisoi noin\nkymmenen askelen päässä heistä soihtu kädessään, näyttäen epäröivän\nasettuisiko tanssivien pitkän rivin etunenään tai ei. Hän oli tähän\nasti ollut selin drotsi Pietariin, nyt hän kääntyi sivuttain. Hänen\nsoihtunsa valo valaisi hänen poskensa, ja drotsi Pietari huudahti\nmatalalla äänellä hyvin hämmästyneenä: \"Raane!\"\n\n\"Olkaa hiljaa!\" kuiskasi Inge. \"Tänä iltana me vangitsemme ketulla\nkettuja; mutta ei kuitenkaan Hamletin lailla. Kevätkukkienseppeleillä\nme tahdomme vangita vihollisemme, ja toivoakseni ilman verisiä ruusuja.\"\n\nSoitantoa jatkui, ja monet lauloivat yleisesti tunnettua sankarilaulua,\njoka soveltui äsken alettuun vanhaan säveleeseen. Sillaikaa kun Raane\nvielä seisoi epäröiden, ja yhä useampia ritareita ja naisia asettui\ntanssijoiden riviin, selitti Inge neito salaisesti ja muutamin sanoin\ndrotsi Pietarille uhkarohkean aikeen, kertoen hänelle, mitenkä hän\nystävättärensä, jaarli Vähä-Alfin tyttären, kanssa oli pakoittanut\nRaanen, joka tunsi linnanpäällikön, panemaan toimeen tämän juhlan.\nTyttöjen seikkailurikasta tuumaa oli edistänyt Raanen katkeruus marski\nStigiin, hänen valloitettuaan Hjelmin, ja hänen intonsa puhdistautua\nkuningashuoneen uskolliseksi kannattajaksi. Skirmenin ja Åsen kautta\nhe olivat saaneet Henner Friserin yhtymään asiaan. Kuultuaan drotsi\nPietarin olevan läsnä, oli Inge tuntenut itsensä kahta vertaa\nrohkeammaksi; mutta hän tiesi, että hänet vain yllättämällä voitaisiin\nsaada toimimaan Raanen kanssa yhteisen asian hyväksi. \"Katsokaa,\nrakas ritarini\"! sanoi hän leikillisesti, -- \"ne monet ritarilliset\nherrat, jotka te täällä näette, ovat meidän uskollisia riibeläisiä\nporvareitamme ja heidän poikiaan, jotka vaimojensa ja lemmittyjensä\npyynnöstä tänä iltana tahtovat tanssia neitsytlaulun mukaan\". Ja\nnyt hän taas neitosten kanssa alkoi laulaa, ritarien järjestyessä\nniinkuin näytti, osaksi laulun mukaan, jossa osa herroista ja naisista\nmainittiin keksityillä nimillä, jotka olivat otetut enimmäkseen\nvanhoista seikkailuista, mutta joiden merkitys näkyi kaikille olevan\nhyvinkin selvä. Ainoa, jota nimitettiin oikealla nimellään, oli\nRiibelinnan päällikkö. Hän istui sillä aikaa turvallisena linnassa\njuomaseurassa, mutta hänen ääneen laulettu nimensä ensimäisenä\ntanssijoiden rivissä esti kaikkia hänen miehiään, jotka olivat läsnä,\nepäilemästä tätä leikkiä.\n\nKun siis näin lähinnä linnaa järjestyttiin laulun mukaan, tanssi osa\nalimmaista tanssijariviä ympäri vihreää kenttää, muodostaen pitkän\nketjun, joten kukin voi olla varma siitä ettei asiaan kuulumattomia\nollut tanssissa mukana. Vielä Raane seisoi epäröiden penkin ääressä,\njolla neito Kirsti Solkikenkä istui. Inge neito ja tytöt lauloivat:\n\n    \"Ulf Riibeläinen, kas, tanssivi siellä,\n    mies kuninkaan hän on vakaalla miellä.\"\n\n\"Kuuletteko, ritari Raane!\" sanoi norjalaisen jaarlin tytär, \"teistä\nlauletaan; te olette tänä iltana Riiben Ulf. Näyttäkää nyt minulle,\nettä olette kuninkaallenne uskollinen ja suosiollinen!\"\n\nMutta Raane katseli tanssivien liikkeitä eikä ollut kuulevinaan hänen\npuhettaan.\n\nInge neito ja tytöt lauloivat nyt ääneen:\n\n    \"Ja mukana Tage Muuskin on --\n    hän Riibessä hoitavi komennon.\"\n\nDrotsi Pietari oli heittänyt pois talonpoikaishattunsa ja pannut\npäähänsä korkean töyhtöhatun, jonka Skirmen oli tuonut hänelle, sekä\ntulipunaisen vaipan, jonka hän heitti talonpoikaistakkinsa peitoksi.\n\n\"Nyt te olette Riibelinnan päällikkö!\" kuiskasi Inge neito. Tämä hänen\nsilmiinpistävä pukunsa oli todellakin linnanherran päällikköpuku, joka\ntätä tilaisuutta varten oli osattu anastaa, ja moni luuli tuon kookkaan\nritarin, jonka talonpoikaispuku teki jotensakin pyyleväksi, olevan\nherra Tage Muusin. Hän tanssi siten eteenpäin rivissä Inge neidon\nrinnalla, joka tyttöjen kanssa jatkoi laulua:\n\n    \"Ja tanssissa myös herra Jaltensee\n    kera kolmen lankonsa pyörähtelee.\n\n    On siellä myös jalot Limbekit --\n    ne kuningastakin vastustit.\n\n    On tuossa Vihreä Byrgekin\n    ja moni muu uros kaunehin.\n\n    Tuossa pyörivät Hanke Kand\n    ja hänen rouvansa, \"Rouva Ann'.\"\n\n    Gerd-rouvansa kanssa sen vaalean\n    ritari Rank käy kisahan.\n\n    Rikas Volravn samaten rouvineen\n    ohi häipyvät tanssin hurmeeseen.\"\n\nRitari, joka tätä säettä laulaessa astui tanssivien riviin, oli ritari\nPentti Rimårdson, joka samalla tapaa kuin drotsi Hesselkin oli kutsuttu\ntanssiin, ja piteli kädestä tuntematonta naista.\n\nViimeksi he lauloivat:\n\n    \"Näet tuossa Iverin urhokkaan, --\n    yli Beltin hän saattoi kuninkaan.\"\n\nSuureksi ihmeekseen näki drotsi Hessel reippaan ritari Thorstensonin\nrientävän tanssivien riviin soma porvarityttö parinaan. \"Mitä? Onko\nThorstensonkin täällä!\" huudahti drotsi Pietari ja sai kaikessa\nkiireessä kuulla Inge neidolta urhean ritarin olevan täällä hakemassa\nhäntä Nyborgiin, jonne hän oli vienyt kuninkaan ja koko hovin, ja että\nhän heti oli suostunut ottamaan osaa heidän yritykseensä.\n\nKoko tämän ajan seisoi Raane yhä epäröiden, eikä näyttänyt haluavan\nottaa osaa tanssiin. Oli jo kaksi kertaa tanssittu ympäri kentän, ja\njoka kerran kun Inge neito tuli Raanen lähelle, lauloi hän ääneen ja\nkehoittavasti:\n\n    \"Ulf Riibeläinen, kas, tanssivi siellä, --\n    mies kuninkaan hän on vakaalla miellä.\"\n\nNyt hän lähestyi kolmannen kerran, mutta Raane seisoi syviin ajatuksiin\nvaipuneena eikä ollut huomaavinaan häntä.\n\n\"Te taidatte pelätä ihanien hiustenne joutuvan epäjärjestykseen, ritari\nRaane, koska niin kauan epäröitte ennen kuin viette minut tanssiin\",\nsanoi nyt rohkea neiti Solkikenkä, ivallisesti ja kärsimättömästi ja\nnousematta paikaltaan siirtyi levottomana penkillään.\n\n\"Te olette oikeassa, jalo neiti!\" vastasi Raane, \"täällä voivat sekä\npää että hiukset joutua epäjärjestykseen. Olettehan te huomannut että\nminun tukkani on hiukan punertava tässä tanssissa se helposti voi tulla\nvieläkin punaisemmaksi --\"\n\n\"Ja teidän kauniit, punaiset poskenne voisivat valahtaa liiankin\nvalkeiksi\", keskeytti neito hänet ivallisesti.\n\n\"Siinäkin te olette oikeassa, ihana neito!\" vastasi Raane viekkaasti\nhymyillen. \"Te ette taitaisi tyytyä rohkeimpaankaan sulhaseen, jos\nhänen poskensa ovat kalpeat. Onhan luonnollista, että miettii hiukan,\nennenkuin rientää kuolontanssiin, vaikka mukana olisikin rikas ja ihana\nneito.\"\n\n\"Jos te vielä epäröitte hetkeäkään kauemmin, ritari Raane\", sanoi nyt\nreipas neito Solkikenkä suuttuneena, \"niin minä olen häpeällisesti\nerehtynyt teistä -- eikä jaarli Vähä-Alfin tytär ikinä ojenna teille\nkättään, vaan te joudutte kaikkien norjalaisten ja tanskalaisten\ntyttöjen pilkattavaksi. Mutta ei\", lisäsi hän lempeämmin -- \"siihen\nhäpeään te ette ikinä tahdo saattaa minua ja itseänne? Oliko Inge\nsittenkin oikeassa ja saako hänen ritarinsa nähdä teidän heikkoutenne\nja raukkamaisuutenne. Katsokaa miten uljaasti hän tuolla tanssii Ingen\nkanssa, urhea drotsi Hessel! --\"\n\n\"Drotsi Hessel!\" huudahti Raane hämmästyneenä ja kalpeni.\n\n\"Aivan niin! Ette suinkaan te pelkää sitä nimeä. Näyttäkää nyt meille\noletteko ansainnut sen ritarilyönnin, jonka isältäni saitte, ja\noletteko niin rohkea, kuin miksi teitä mainitaan. Näyttäkää ylpeälle\ndrotsille, että te ette ole liitossa kapinallisten ja maankavaltajien\nkanssa! Drotsin sanotaan olevan ankaran, ja vanha Friser on vannonut\nteille kuoleman ja kadotuksen, jos te petätte meidät -- --\"\n\n\"Elkää ymmärtäkö minua väärin, jalo neito!\" sanoi Raane äkkiä. \"Minä en\npelkää en drotsia enkä ahnasta krouvaria, heidän tähtensä minä en ota\naskeltakaan. Mutta ainoastaan teidän tähtenne, ihanin Kirsti, ja oman\nritarikunniani vuoksi minä panen henkeni alttiiksi ja tanssin teidän\nkanssanne linnanportille. Kun se avataan minun viittauksestani ja\ntunnussanallani, niin minä olen täyttänyt lupaukseni. Mutta pidättekö\nte myöskin uskollisesti ja rehellisesti lupauksenne ja seuraatte minua\ntäältä minun morsiamenani?\"\n\n\"Rehellisenä norjalaistyttönä minä pidän lupaukseni!\" vastasi neito\nSolkikenkä iloisesti noustessaan nopeasti ylös, ja ojensi hänelle\nkätensä. \"Jos te ensimäisenä tanssitte linnan portista minun kanssani,\nniin te olette reipas ja urhokas sankari, niinkuin minä uskoinkin, ja\nsilloin te olette paraan jaarlintyttären ansainnut.\"\n\nNäytti siltä kuin äkillinen innostus olisi vallannut Raanen. Rohkealla\nliikkeellä hän pyörähytti neitosensa tanssivien rivin etunenään, joka\nnyt kolmannen kerran oli tanssinut kentän ympäri ja oli lähestynyt\npenkkiä, minkä vieressä hän seisoi.\n\nEnnenkuin Inge kolmatta kertaa ehti laulaa kehoittavaa säettä Riiben\nUlfista, tanssi Raane iloisesti hänen edessään neiti Solkikenkä\nkainalossaan: Hän tanssi kevyesti ja lauloi ääneen, ja kaikki ritarit\nja neidot lauloivat hänen mukanaan:\n\n    \"Ja Riiben sillalla karkelemaan\n    he edestä Eerik-kuninkaan\n    käy kepein askelin.\"\n\n\"Se oli oikein!\" sanoi iloinen norjalainen neitonen, jota hän\npyöritteli, niin että pitkiin palmikoihin pujotetut silkkinauhat\nliehuivat, tytön tanssiessa melkein kepeimmin ja parhaiten kaikista.\n\"Jos te näin tanssitte sillan yli, niin minä sanon että olette rohkea,\nja jos te näin tanssitte portista sisään, niin olen minä teidän omanne!\"\n\nLaskusillan luona heilutti Raane olkaliinaansa -- ja silta laskettiin\nalas.\n\n\"Inge, rakkakin Inge, se onnistuu!\" huudahti nyt drotsi Pietari ja\nsyleili kiihkeästi kookasta tanssijatartaan tanssiessaan.\n\nNaisten pyörähtäessä kepeästi eteenpäin, kumahtelivat ritarien\nkannussaappaat helähdellen linnansiltaan, ja kaikki lauloivat iloisesti:\n\n    \"Näin Riiben sillalla karkelemaan\n    he edestä Eerik-kuninkaan\n    käy kepein askelin.\"\n\nNyt taputti Raane käsillään ja linnanportti ponnahti auki. Riemukkaasti\nlaulaen ja iloiten oli koko tanssijajoukko pian sisäpuolella. Kreivi\nGerhard seisoi vielä Blekingekentällä; hän nauroi ja puhalsi voimiensa\ntakaa iloisen metsästyslaulun torvellaan. Silmänräpäyksessä olivat\nhänen viisikymmentä miestään kokoontuneet hänen ympärilleen. Iloisella\njymyllä he seurasivat häntä avoimelle linnanportille. Puolet miehistöä\nhän jätti vartioimaan porttia, ja kiireesti hän seurasi toisten kanssa\ntanssivien jälestä.\n\nSuurin osa linnan varusväkeä oli hajallaan kylässä. Linnanpäällysmies,\nherra Tage Muus itse, istui puolihumalassa kolmenkymmenen ritarinsa\nkanssa suuressa kuninkaallisessa ritarisalissa. Hän kuuli laulua ja\ntanssia linnanpihalta ritarisaliin johtavalta käytävältä, mutta se ei\nnäkynyt ihmetyttävän häntä. -- Hän oli itse luvannut hyvän ystävänsä\nRaanen ja nuorten ritariensa tuoda somat porvaritytöt laulaen ja\ntanssien ylös hänen luokseen. Nyt lensivät ovet auki, ja suuri\nseurue tanssi ritarisaliin. Tanssivat ritarit ohjasivat vasemmalla\nkädellään neitojaan, oikeassa he pitelivät loimuavia soihtuja. Koko\ntanssijarivin yhdisti viheriä seppele, jota koristivat naiskammioiden\nja nunnaluostarien aikaiset kevätruusut. Ripeästi käännähtäen olivat\nnaiset asettuneet ryhmään heiluttaen soihtuja, ja ritarit seisoivat\nheidän ympärillään sankassa rivissä paljastetut miekat käsissään.\n\nVasta tämän odottamattoman näyn nähtyään huomasivat linnanpäällikkö\nja hänen kolmekymmentä ritariansa petoksen. He näkivät vain vieraita\nkasvoja ympärillään, ja hypähtivät kauhistuneina puolustusasentoon.\nMutta silmänräpäyksessä olivat linnanherran ja koko hänen yllätetyn\nmiehistönsä aseet verenvuodatuksetta riisutut. Tytöt tanssivat nyt\nritarien ja heidän vankiensa ympäri ja lauloivat riemuiten:\n\n    \"Näin linnan valtaamme tanssien,\n    -- oli miekat peitossa helyjen.\n    Näin linnat antautuu.\"\n\n\"Nuoren Eerik kuninkaan puolesta!\" huudahti drotsi Pietari astuen\nesiin johtajana. Hän otti heti linnan haltuunsa ja antoi viedä\nkapinallisen päällikön ja hänen miehensä vangittuina linnantorniin.\nRiiben porvarien suureksi iloksi liehui pian senjälkeen kuninkaallinen\nlippu taas linnanportin yläpuolella. Kookas, kaunis neitonen pystytti\nlipun muurinharjalle. Nyt vasta alkoivat Riibessä oikeat ilojuhlat.\nSillä aikaa kun drotsi Pietari ja kreivi Gerhard miehittivät kaikki\npaikat luotettavilla miehillä, ottaen huomioon kaikki ankarimmat\nvarovaisuustoimenpiteet, jatkettiin tanssia sekä linnassa että\nkaupungissa suurella riemulla.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nNiinpian kuin drotsi Pietari oli huolehtinut linnan vartioimisesta\nja porvarien turvallisuudesta, palasi hän kiihkeällä kiireellä\nritarisaliin, minne hän oli jättänyt Inge neidon Skirmenin ja\nThorstensonin seuraan voitonriemuisten tanssivien joukkoon.\nLapsuusmorsiamen kohtaaminen ja koko tuo uskalias seikkailu tuntui\nvielä hänestä ihmeelliseltä unelta. Tuo petollinen tapa, jolla\nlinna anastettiin, sekä Raanen osallisuus tähän yritykseen eivät\nmiellyttäneet häntä. Ilo siitä, että hän taas oli tavannut reippaan\nInge neidon, ja toive siitä, että hänen palaamisensa Tanskaan olisi\nyhtävähän ohimenevä unikuva kuin tämä yöllinen seikkailu, oli\ntäyttänyt hänen mielensä jännityksellä ja iloisella levottomuudella,\nsyrjäyttäen kaikki muut ajatukset. Ingeä etsiessään kasvoi yhä hänen\nlevottomuutensa, sillä hän ei löytänyt häntä mistään. Hän näki vain\nnuoret, iloiset ritarit ja porvarispojat jotka nauraen ja tanssien\niloisesti pyöräyttivät reippaita Riiben tyttöjä. Hän näki ritari\nThorstensonin ja tuon muuten niin raskasmielisen Pentti Rimordsonin,\nmolempien kuin huumautuneina yleisestä iloisuudesta kiitävän hänen\nohitsensa yleisessä rinkitanssissa, mihin nyt kreivi Gerhardkin otti\nosaa, tömistellen suurilla saappaillaan, ja laulaen sydämensä pohjasta\nkuin muriseva karhu. Drotsi Pietari ei erottanut enää laulavien\njoukosta Inge neidon syvää ääntä, ritarien ja naisten toistaessa vielä\nreippaan esilaulajansa sanoja:\n\n    \"Näin linnan valtaamme tanssien, --\n    oli miekat peitossa helyjen.\n    Näin linnat antautuu!\n\n    \"Ens kertaa tanssija seppelpää\n    nyt linnan voitetun herraks jää!\n    -- Edest' Eerik-kuninkaan!\"\n\nKuningaslinnan rohkean valloituksen tuottama innostus olisi tarttunut\nuudelleen myöskin drotsi Pietariin, jos hän olisi voinut nähdä\nvilahduksenkin Inge neidosta. Hänen äkkinäinen katoamisensa oli\ndrotsi Pietarille arvoitus, ja hänen levottomuutensa kasvoi kun hän\nei huomannut Raaneakaan missään. Hän tiesi Ingen saapuneen tänne\nNorjasta tuon petollisen ritarin seurassa, joka hänen mielestään vielä\noli sekä hänen itsensä että koko kuningashuoneen salainen vihollinen,\nhuolimatta naamiosta, jonka hän nyt näytti ottaneen ylleen, ja siitä\ntärkeästä osallisuudesta, joka hänellä oli linnan valloittamisessa.\nDrotsi ei myöskään nähnyt sitä; reipasta, norjalaista neitoa, jota Inge\noli kutsunut ystävättärekseen, ja joka Raanen kanssa oli esiintynyt\ntanssivien etunenässä. Hän tiesi tytön olevan kuuluisan jaarli\nVähä-Alfin tyttären, ja Ingen yhteys tämän suvun kanssa lisäsi hänen\nlevottomuuttaan. Nyt astui ritari Thorstenson tanssivien rivistä ja\nojensi hänelle kätensä.\n\n\"Tämä oli totta vieköön ihana neitsytjuhla, drotsi Pietari!\" huudahti\nsotainen herra innostuneena. \"Nämä kauniit tytöt ovat vähällä viedä\nsoturikunnian meiltä ritareilta. Sen minä myönnän: kunniakkaasti ovat\ntytöt tänä iltana ansainneet voitonseppeleen. Ensi kerralla se on minun\ntoivoakseni meidän.\"\n\nHe astuivat syrjään, ja ritari Thorstenson kertoi levottomalle ja\nhajamieliselle ystävälleen miten hänet tullessaan Riibeen, pari tuntia\nsitten, päätä pahkaa oli saatu ottamaan osaa tähän ihmeelliseen\nseikkailuun, jonka tärkeä tarkoitus oli hänen puolustuksenaan, minkä\nvuoksi hän ei heti ollut esittänyt oikeata asiataan. \"Totta puhuen,\nhyvä ystäväni!\" lisäsi hän, -- \"teidän ritarimiekkanne ja tarmokas\napunne, sekä drotsinarvonne oli meille tarpeen saadaksemme heidän\npäänsä pyörälle; mutta minä mieluummin vältin kuulla teidän omantunnon\ntarkkoja epäilyksiänne ja neuvoin senvuoksi Inge neidon yllättämään\nteidät. Jos te siitä olette vihainen, niin kohdistukoon se minuun!\nTe olette täällä minun päällysmieheni. Te voitte nyt, jos haluatte,\nsulkea minut linnantorniin, senvuoksi että minä tämän seikkailun tähden\nolen laiminlyönyt velvollisuuteni ja tehnyt suunnitelmia teitä vastaan\nyhdessä teidän morsiamenne kanssa, -- sillä se hän kuitenkin varmasti\non?\"\n\n\"Missä hän on?\" kysyi drotsi Pietari kiihkeästi. \"Sitä minä en tiedä!\"\nvastasi Thorstenson. -- \"Mutta antaa nyt neitosten tanssia! Elkööt\nkaunotarten päähänpistot enää soaisko meidän järkeämme!\"\n\nDrotsi Pietari vaikeni, ja Thortenson jatkoi: \"Huolimatta siitä,\nettä kuningatar luottaa herttuaan, on valtaneuvoksen mielestä hänen\nvarustautumisensa epäilyttävä. Vanhan Jon ritarin mielestä ei nuori\nkuningas ollut enää turvassa Viborgissa. Luulenpa itsekin jotakin\nolleen tekeillä ja minun täytyi teidän poissaollessanne viedä salaa\nkuninkaalliset Nyborgiin. Ritari sanoi minun tapaavani teidät täällä.\nTäällä on teille kirjeet, sekä häneltä, että kuningattarelta! Minä\ntiedän että teidän täytyy joutua Nyborgiin. Mutta täällä te olette\nminun herrani ja päällikköni: teidän seuratessanne kuningaskäskyä\nminä tanssin tottelevaisesti teidän pillinne mukaan ja minä teen sen\nylpeydestä ja sydämenhalusta.\"\n\nDrotsi Pietari luki nopeasti kirjeet, jotka Thorstenson oli ojentanut\nhänelle. \"Minun täytyy lähteä ennen aamun koittoa!\" sanoi hän.\n-- \"Te olette Riibelinnan päällikkö, ritari Thorstenson!\" lisäsi\nhän vähänaikaa mietittyään. \"Tätä tärkeää linnaa ei voi uskoa\nkunnollisemmalle ritarille. Omapäisyytenne rangaistukseksi te saatte\nnyt puolustaa linnaa viimeiseen mieheen, jos Stig-marskin mieleen\njohtuisi hyökätä yhdistetyin voimin sen kimppuun.\"\n\n\"Hyvä on!\" sanoi Thorstenson iloisesti. \"Enpä olisi voinut toivoa\nkunniakkaampaa rangaistusta. Jos te olette minulle suuttunut, drotsi\nHessel, niin on se kunnon miehen närkästystä. Kiitos luottamuksestanne!\nTäällä porvarien joukossa on kyllä kunnon väkeä, jotka auttavat\nminua linnaa puolustamaan. Ei ainoakaan vihollinen eikä petturi astu\njalallaankaan linnaan niinkauan kuin kiveä on kiven päällä jälellä!\nTuokaa kuningas tänne, jos ei hänellä muualla maassa ole turvallista\npaikkaa! Riibelinna on, ja tulee olemaan Tanskan vahvin kuningaslinna.\nKuukauden kuluttua on tämä linna voittamaton!\"\n\n\"Hyvä on!\" sanoi drotsi Pietari -- \"ennen puolta tuntia ovat linnan\navaimet ja teidän päällikkövaltakirjanne laillisella tavalla annettu\nteille. Antaa nyt huvittelun lakata ja kaikki asiaankuulumattomat\njättäkööt linnan. Jos te ystävänä tahdotte tehdä minulle palveluksen\",\nlisäsi hän koettaen peittää levottomuuttaan, \"niin antakaa kiireimmän\nkautta etsiä neiti Inge Litleä! Ehkä hän sallii minun olla hänen\nsaattajansa sukulaisensa valtaneuvoksen luo --.\"\n\nThorstenson nyökäytti hänelle ja puristi luottavasti hänen kättään,\naikoen jo poistua.\n\n\"Vielä sana!\" sanoi drotsi Pietari levottomana, pitäen kiinni hänen\nkädestään. \"Jos te tapaatte Raanen, niin on hän meidän vankimme siksi\nkunnes hänen asiansa on tutkittu! Antakaa viipymättä etsiä häntä!\nAntakaa sulkea kaupungin portit, eikä ainoakaan laiva saa ensimäisiin\nkahteenkymmeneenneljään tuntiin lähteä satamasta! Jumala olkoon teidän\nkanssanne!\"\n\nThorstenson nyökäytti, ja iloisena uudesta arvostaan, kuningaslinnan\npäällysmiehenä, poistui hän reippain askelin täyttämään drotsilta\nsaamiaan käskyjä.\n\nDrotsi Pietari poistui itse nopeasti vangitun linnanpäällikön\nsalakammioon, mistä hän löysi kaiken mitä sinä hetkenä tarvitsi\nantaakseen tarpeelliset käskyt ja valtakirjat. Hän täytti tunnollisesti\nmiettien tärkeän työnsä, huolimatta sisäisestä levottomuudestaan, ja\nsiitä taistelusta, jonka hänelle tuotti syrjäyttää omat rakkaimmat\nsydänasiansa sen edestä minkä hänen tärkeä asemansa tänä hetkenä\nvaati. Hän painoi jo lentävän kotkan kuvalla koristetun suuren sinetti\nsormuksensa vahalle Thorstensonin valtakirjanimityksen alle, kun ovi\navautui ja Klaus Skirmen astui kiireellä sisään.\n\n\"Vihdoinkin löydän teidät, ankara herra!\" sanoi uskollinen aseenkantaja\nhengästyneenä ja iloisena. \"Minä olen etsinyt teitä kaikkialta.\nMinä tuon teille paljon terveisiä ja pienen, soman kirjeen Inge\nneidolta. Minä saatoin itse hänet vaunuihin. Hän lähti mukavasti\nmatkaan kaupunginvoudin omissa vaunuissa, neljän oriin vetämänä, ja\nkahdentoista ratsumiehen vartioimana.\"\n\n\"Mitä sinä sanot, Skirmen? Onko hän matkustanut?\" huudahti drotsi\nPietari hämmästyneenä. \"Minne? Minne?\"\n\n\"Ettekö te sitä tiedä? Herra, eikö hän matkustanut teidän käskystänne?\nKuulkaa siis: Ensiksi hän asetti kuningaslipun linnanmuurille ja\nlauloi, niin että kaikki porvarit sen kuulivat: 'Eerik kuninkaamme\neestä!' Sitten hän pyysi minun tulemaan kanssaan kaupunginvoudin luo.\nHän näytti tälle kolmella sinetillä vahvistetun kirjeen. Ja tämä\nkumarsi hänelle kuin kuningattarelle itselleen, ja antoi heti valjastaa\nhevoset vaunujen eteen -- --\"\n\n\"Mutta minne, minne hän matkusti, kysyn minä. -- Missä on kirje? Anna\ntänne!\"\n\n\"Tässä, herrani!\" vastasi Skirmen, ojentaen hänelle pienen\npergamenttipaperin, joka oli sidottu kiinni ruusunpunertavalla\nsilkkinauhalla. \"Hän matkusti Koldingiin, sanottiin, ja aikoi sieltä\nRuotsiin.\"\n\nDrotsi luki nopeasti pienen kirjeen ja sävähti hehkuvan punaiseksi.\n\n\"'Elä terveenä, lapsuuteni sulho!' seisoi siinä. -- 'Edestä Eerik\nkuninkaan!' laulan vielä koko sydämestäni. Soihtu ritarini kädessä\nloistaa vielä silmissäni. -- Hän, joka on vahva heikoissa, on antanut\nminullekin tehtävän. Uskollinen Jon ritari tietää sen! Kysykää\nhäneltä, mutta elkää seuratko minua. Me olemme yhdessä tanssineet\nvoitontanssin Tanskan synkimpänä yönä, -- ja Jumalalle kiitos, se\nei maksanut ainoatakaan veripisaraa. Kun lapsikuningas on Tanskan\nherrana, ja kruunu lepää lujasti hänen päässään, silloin me voimme\nehkä onnellisempana aikana taas tavata. Vain isäni voi yhdistää meidän\nkätemme. -- Mutta sitä jonka Jumala on yhdistänyt, eivät ihmiset voi\neroittaa.\"\n\nDrotsi Pietari huokasi syvään, ja hänen silmistään loisti suuri ja\nihana toivo. Hän piiloitti kirjeen povelleen ja kääntyi taas Skirmenin\npuoleen: \"Sinä sanoit hänen matkustaneen Koldingiin ja sieltä Ruotsiin\n-- ihmeellistä, kuka sanoi sen sinulle?\"\n\n\"Minä päätin sen hänen keskustelustaan linnanvoudin ja norjalaisen\nneidin eli rouvan -- --?\"\n\n\"Norjalaisen neidin,\" keskeytti drotsi hänet kiihkeästi, \"ei suinkaan\nhän ritari Raanen kanssa seurannut Ingeä?\"\n\n\"Ei, taivaan nimessä, niin en minä olisi antanut hänen matkustaa,\nvaikka minun olisi pitänyt estää hänet väkivallalla. Minähän jo sanoin,\nettä luulin teidän tietävän kaikki -- --\"\n\n\"Mutta Raane, Raane -- missä sinä näit hänet?\"\n\n\"Kaupunginvoudin luo mennessämme me tapasimme kamaripalvelijan eli\nritarin -- joksi tuo roisto nyt lie päässyt. Hän tuli meitä vastaan\nharmaaveljesten kappelista yhdessä norjalaisen neidon kanssa. Inge\nneito itki katkerasti ja syleili hyvin liikutettuna norjalaista\nnaista. Mutta kamaripalvelijalla, tuolla helvetin ritarilla oli hyvin\nkiire: ennen puolta tuntia oli heidän oltava selvillä vesillä, sanoi\nhän, ja hän puhui norjalaisista merimiehistään aivan niinkuin ne\nolisivat olleet hyvinkin lähellä. Hän aikoi ojentaa Inge neidolle\ntoisen käsivartensa, pitäessään levottomana kiinni nuorta rouvaansa\ntoisella. Mutta Inge neito ymmärsi hänet väärin: hän sanoi hänelle\nkylmästi ja kohteliaasti hyvästi, ja kääntyi nopeasti minuun päin.\nMinä olisin suurella halulla mitellyt aseenkantajanmiekkaani äsken\nleivotun ritarin miekan kanssa. Minä olin sattumalta vetäissyt miekkani\ntupesta, enkä minä tainnut kovinkaan lempeästi katsella tuota viekasta\nritari repoa. Taisipa hän itsekin muistaa miten minä keikautin hänet\nnurin herttuan oven ulkopuolella Nyborgin linnassa, sillä hänen\nnenänsä kalpeni, kun hän näki minun rientävän esiin. Inge neito oli\ntarttunut minua käsivarteen, ja ennenkuin minä olin ehtinyt singahuttaa\nhänelle petturin ja kirotun konnan nimityksen, oli hän kadonnut kuin\npoispuhallettuna kauniin rouvansa kanssa, jonka hän oli viekoitellut ja\nryöstänyt.\"\n\nDrotsi Pietari hengitti taas keveämmin. \"Jumala olkoon kiitetty!\"\nhuudahti hän. \"Siis hän ei ole enää tuon roiston seurassa!\"\n\n\"Onpa kyllä! Tuo saatana vei hänet mukanaan.\"\n\n\"Oletko hullu? Ingenkö?\"\n\n\"Ei, Herran nimessä, häntä minä pitelin kiinni, -- mutta sen\nnorjalaisen, kauniin tytön --\"\n\n\"Jumalan nimessä! Tyttöhän oli hänen vaimonsa. Hyvä on Skirmen! Sinä\nolet toiminut kuin kunnon mies. -- Hän on siis matkustanut yksin\nKoldingiin -- minä tarkoitan Ingeä --\"\n\n\"Ei, paitsi ajomiestä oli hänen mukanaan kaksitoista ratsumiestä ja\nneljä ratsua!\"\n\n\"Hyvä on! Anna heti satuloida meidän hevosemme, Skirmen!\"\n\n\"Nytkö jo?\" kysyi Skirmen sävähtäen hehkuvan punaiseksi. -- \"Minä\nluulin meidän jäävän tänne yöksi. Totta puhuakseni, herra, minä\njätin pienen Åsen ja hänen isoisänsä kiviportin luo. Hän lähtee\npyhiinvaellusmatkalle isoisänsä kanssa, enkä minä tapaa häntä nyt\npitkiin aikoihin.\"\n\n\"Sinä voit tavata hänet mennessä. Me kulemme sen portin kautta.\nKiirehdä!\"\n\nSkirmen poistui hiljaa huoaten. Drotsi Pietari heittäytyi ajatuksiin\nvaipuneena tuoliinsa. Hän otti taas esille Inge neidon kirjeen, jonka\nhän luki vielä kerran ja painoi sen huulilleen. Vähän senjälkeen astui\nritari Thorstenson vihasta puhkuen sisään hänen luokseen.\n\n\"Haa, kirottu Alfkreivi -- se oli hänen tyttärensä!\" huudahti\nThorstenson kiivaasti -- \"ja he ovat poissa, myöskin Inge neito --\"\n\n\"Minä tiedän sen!\" vastasi drotsi Pietari ja piiloitettuaan kirjeen\nhän nousi. \"Tässä on teidän nimityksenne ja valtakirjanne, urhea\nThorstenson. Jumala olkoon teidän kanssanne! Raane pääsi siis pakoon,\nhyvä on! -- Tällä kertaa olemme me kuitenkin hänelle kiitoksen velkaa.\"\n\n\"Kirottua! Hän karkasi Alfkreivin tytön kanssa!\" jatkoi Thorstenson ja\npolkasi suuttuneena jalallaan. \"He olivat jo väljillä vesillä ennenkuin\njoki ennätettiin sulkea. Haa, jos minä olisin tiennyt sen tuntiakaan\nennen. Kuolema ja kirous! Alfkreivin tytär istuisi varmasti vangittuna\nRiibelinnassa siksi kunnes ritari Algotson olisi hirtetty, ja ylevä\nIngrid olisi Thorstensonin vaimo!\"\n\n\"Olipa hyvä, ettette tuntenut rohkeaa viikinkityttöä!\" vastasi drotsi.\n\"Muuten te olisitte joutunut minun kanssani tekemisiin: olisi ollut\nhäpeäksi kaikille tanskalaisille, jos ei tuo reipas seikkailuimpi olisi\npäässyt täältä pois yhtä vapaana kuin oli tullutkin. Jos hän ei olisi\ntänä iltana rohkaissut viekasta etutanssijaamme ja juossut meidän\nkaikkien edellä, niin olisi urhein tanskalainen neitonen laulanut\nlaulunsa turhaan, ettekä te nyt olisi Riibelinnan päällikkönä.\"\n\n\"Mutta saatana vieköön, hän oli kuitenkin kirotun Alfkreivin tytär.\"\n\n\"Mitä hän sille voi? Hän on sankaritar, ja me olemme hänelle\nkiitollisuuden velassa. Kyllä hän on saanut kalliisti maksaa rohkean\nseikkailunsa, lupautuessaan sen vuoksi Raanen vaimoksi.\"\n\n\"Te olette kuitenkin oikeassa, drotsi Pietari!\" vastasi Thorstenson\nmiettiväisenä. \"Tyttö olisi ollut paremman sulhasen arvoinen ja\nennenkaikkea paremman isän. Antaa rohkean tunturilinnun lentää! Ehkäpä\nhän saa katalimmasta ritaristamme vielä sankarin tai ainakin urhean\nmerirosvon. Mutta kuolema ja kirous, jos vain olisin tiennyt hänet\nAlfkreivin tyttäreksi -- --\"\n\n\"Te olisitte kuitenkin kunnioittaen suudellut hänen kättään, ritari\nTuittupää!\" keskeytti hänet drotsi hymyillen. \"Hevoset odottavat\nlinnanportilla, herra drotsi!\" huudahti Skirmen ovelta. Drotsi\nPietari otti kiireesti sydämelliset jäähyväiset Riibelinnan urhealta\npäälliköltä ja poistui linnasta keveä rintahaarniska matkavaipan alla.\nSkirmen seurasi herraansa, joka ratsasti joutuin Viheriäkatua torille,\nvälittämättä porvarien remuavasta ilosta. Kauppakadulla ei ollut enää\nväentungosta, mutta Skirmen huomasi siellä liikuskelevan omituisen\nsalaperäisiä olentoja, jotka näyttivät dominikaanien ruumiinkantajilta,\nheidän kasvonsa oli peitetyt päähinevaipoilla, joihin oli leikattu\nsuuret silmänkolot. Mutta heidän käsivarsiensa liikkeet ja pitkät\naskeleensa muistuttivat enemmän naamioituja ritareita. Uskollinen\naseenkantaja käänsi herransa huomion tuohon väkeen, joka näytti pitävän\nheitä tarkasti silmällä.\n\n\"Siinä on joukko ruumiinkantajia, jotka kulettavat jotakin ruumista\",\nvastasi drotsi. \"Mitäs merkillistä niissä olisi?\"\n\n\"Se riippuu siitä, mikä tuo ruumis on, jota he kulettavat\", vastasi\nSkirmen, \"sekä siitä onko se ehkä joku sellainen, joka ensin on\ntoimitettava syrjään\".\n\nNaamioidut miehet olivat sillävälin kadonneet Laivasiltakujan nurkan\ntaakse, ja drotsi Pietari ratsasti sillan yli Keskilammen luo.\n\n\"Miten on asian laita, Skirmen?\" kysyi hän, pysäyttäen hevosensa\nautiolle kadulle. \"Minusta näyttää, että sinä olet viime vuodesta\nmenettänyt paljon rohkeuttasi. Toinen mies olit vangitessasi rosvot\nDaugbergin kaivoksella, nyt huomaan, että rakkaus on noussut sinulle\npäähän; mutta oletko unohtanut, ettei kultakannuksia ansaita\nhentomielisyydellä eikä laimeudella\".\n\nSkirmenin posket sävähtivät punaisiksi. \"Jos te ette sinä aamuna,\njolloin me viimeksi ratsastimme Harrestrupiin olisi pitänyt minua\npelkurina raukkana ja harmaaveljesten vaippoja liian luotettavina,\nankara herra\", vastasi hän hilliten levottomuuttaan, \"niin olisi\nehkä itse kuningas Eerik Kristofferinpoika voinut antaa minulle tänä\nvuonna ritarilyönnin, josta te sinä iltana annoitte minulle toivoa.\nTeidän kädestänne minä sen, totta puhuen, mieluimmin ottaisin kerran\",\nvastasi hän väräjävin äänin. \"Mutta, jos te nyt minua pidätte pelkurina\nraukkana, siksi että minä olen arka teidän hengestänne, niin en tahdo\nikipäivinäni olla muuta kuin teidän uskollinen aseenkantajanne. Mutta\njoka tapauksessa minä saanen varoittaa teitä. Minä tahdon mieluummin\nastua hautaan hopeakannuksin, kuin seurata teidän haudallenne\nkultakannukset saappaissani.\"\n\n\"Rakas, uskollinen Skirmen\", lausui drotsi liikutettuna, ojentaen\nhänelle kätensä. \"Hyvin minä tiedän, että sinä pidät enemmän\nhuolta minun hengestäni kuin omastasi; mutta enhän minä ole mikään\nlainsuojaton mies. Tässähän minä ratsastan hyvin asestettuna kuninkaani\nasioita toimittamaan, eikä jokainen umpivaippa minkä näemme sentään\nsalaa suojaansa kavaltajaa.\"\n\n\"Nuo miehet ovat hiiviskelleet ympärillämme koko päivän, ankara herra,\nja minä voin vannoa niiden olevan herttuan väkeä. Minä luulin, että\nkreivi Gerhardin ratsumiehineen piti seurata meitä.\"\n\n\"Hän on oma herransa\", vastasi drotsi, \"en tiedä aikooko hän tällä\nkertaa Danehoveen\".\n\n\"Entä ritari Rimårdson?\"\n\n\"Hän matkustaa laivassa täältä --! Nyt matkaan. Ainoastaan turvattomat\nmatkustajat, ja arvokkaat ruhtinaalliset henkilöt tarvitsevat näinä\naikoina maanteillä vartioväkeä.\"\n\nSkirmen vaikeni, ja he ratsastivat eteenpäin sillan yli Alilammikon\nluo, ja vielä kolmannenkin sillan yli, mikä johti Nipsjoen kolmannen\nhaaran poikki, kaupungin itäpäässä olevalle kiviportille. He näkivät\nvain muutamia ihmisiä tässä kaukaisessa kaupunginosassa. Kun he\nsaapuivat portille oli se ritari Thorstensonin käskystä suljettu.\nDrotsin käskystä ja yleisesti tunnetun merkin takia porvarisvartio\navasi sen heti, ja he aikoivat ratsastaa edelleen. Silloin kuuli\nSkirmen kirkkaan naisäänen portin yläpuolelta mainitsevan hänen\nnimeään. \"Jumalan nimessä, rakas herra, pysäyttäkäämme\". huudahti hän\ninnostuneena ja hyppäsi maahan. \"Åse on varmaan porttivankilassa.\"\n\n\"Vapauttakaa meidät, jalo herra drotsi\", kuului nyt Åsen ääni\nvankilaristikon takaa, kivisen holviportin päältä. \"Te voitte todistaa,\nettä isoisäni ja minä emme ole vakoojia, emmekä kavaltajia.\"\n\nDrotsin käskystä, ja hänen selityksensä nojalla vartijat laskivat\nvangit heti vapaiksi. Vanha Henner astui ulos vankilasta pitkään\npyhiinvaeltajanmekkoon pukeutuneena, pitäen Åsea kädestä. Hän pudisti\nlujasti drotsi Pietarin kättä, ja Åse kavahti autuaana Skirmenin\nkaulaan.\n\n\"Sana vain, herra drotsi\", lausui Henner hillityllä äänellä, \"Jos\ntahdotte tänä yönä turvallisena kulkea Snoghöiin tai Koldingiin, niin\nodottakaa täällä kunnes minä palaan, tai ainakin pidätte tien auki\nhyville ystävillenne. -- Joutuin Åse matkaan, meillä on kiire!\"\n\n\"Mitä tämä nyt merkitsee, vanhus?\" kysyi drotsi kärsimättömänä, mutta\nei saanut mitään vastausta. Tuo kookas pyhiinvaeltaja oli vanhalla\nfriisiläistavalla tehnyt pari hirveän pitkää harppausta sauvansa\nvarassa, äkkiä kadoten hämärään. Kohta senjälkeen kuului joelta\nportin pohjoispuolelta voimakasta soudantaa, ja sieltä vilahti vene,\njoka uskomattoman kovaa vauhtia kiiti myötävirtaa linnaa kohti.\nMelkein samassa hetkessä, jolloin vanhus oli kadonnut, oli pieni Åse\nkepeästi kuin kissa hypännyt Skirmenin syleilystä ja kadonnut heidän\nnäkyvistään. Skirmen näytti kuulevan hänen askeleensa Alilammen luo\njohtavalla sillalla. Hän hypähti hevosensa selkään, aikoen ratsastaa\ntytön jälkeen, mutta nyt hän kuuli herransa huutavan kovasti ja\nkärsimättömänä. \"Matkaan tätä tietä, Skirmen! Ukko on puolihöperö. En\nvoi täällä odottaa hänen päähänpälkähdystensä takia. -- Portin voitte\njättää avoimeksi\", sanoi drotsi valtiomiehille, \"jos tuo vanhus palaa\ntai joku etsii minua, niin elkää pidättäkö häntä\".\n\nNäin sanottuaan hän ratsasti pois kaupungin portin kautta. Skirmen\nseurasi herraansa ahdistetuin sydämin, ja katseli alati taakseen etsien\nsilmillään rakasta, kadonnutta Åseaan, jolle hänellä tuskin oli ollut\naikaa antaa erosuudelmaa. Mutta tähtien hennossa valossa hän näki\nvain hämärän porttiholvin ja pitkän rautakäden, joka ikäänkuin uhaten\nojentui hänen jälkeensä muurilta portin kohdalta.\n\n\"Sanokaa minulle, rakas herra, mitä tuo portin päällä oleva hirveä\nkäsi merkitsee\", kysyi hän, saadakseen tilaisuuden pysähtymään vielä\nhetkeksi, alituiseen vain tuijottaen Åsen jälkeen.\n\n\"Tuo käsi on asetettu sinne lainrikkojien peloitukseksi ja\nvaroitukseksi\", vastasi drotsi ja ratsasti hiljempaa, samalla\nkatsahtaen taakseen. \"Se, joka saa aikaan kaupungissa kalliin ajan\nennakko-ostoja tekemällä, menettää oikean kätensä. Mutta, jos ymmärrän\nsinua oikein, Skirmen, niin toista kättä sinä kuitenkin tähyilet,\nvähemmän kylmää ja ankaraa. Kai sinä tahtoisit vielä kerran ottaa\njäähyväiset pieneltä Åseltasi. No niin, kaunis tyttöhän se on. Jos\nJumala suo, on hän kerran oleva sinun vaimosi. Kunhan me saamme rauhan\nja levollisuuden maahan, pidän minä huolen teidän onnestanne. Mutta\nheitä kaikki rakkaushoureet mielestäsi, ja ole uljas. Minäkään en\nuskalla astua askeltakaan kohtaloni määräämältä tieltä hänen tähtensä,\njoka on minulle kaikista rakkain.\"\n\n\"Mutta teidän tiennehän onkin sama kuin hänen, ja ehkäpä tapaattekin\nhänet Koldingissa. -- Kiitos siitä, että pidätte huolta meistä\",\nlisäsi Skirmen liikutettuna. \"Kuitenkaan minä en ole rikkauksien\nenkä maallisen tavaran tarpeessa. Åsen ainoa toive on, että minusta\ntulee yhtä kunnon ritari kuin teistä ja voin tuottaa kunniaa teille\nja nuorelle kuninkaallemme. -- Eteenpäin vain herra! Minä en pidätä\nteitä kauemmin. Taivaallinen isämme suo minun kyllä kerran vielä nähdä\npienen, armaan Åseni tässä maailmassa.\" Hän peitti hetkeksi kädellään\nsilmänsä ja kannusti hevostaan.\n\nHe ratsastivat nyt molemmat rivakasti eteenpäin, ja drotsi Pietari\najatteli mitä tuo kummallinen Henner-vanhus lieneekään tarkoittanut\nvaroituksellaan, ja miksi hän oli pyytänyt jättämään kaupunginportin\navoimeksi. \"Se oli tyhmää, Skirmen\", sanoi hän arvelevaisena, \"minun\nei olisi pitänyt taipua ukon mielenjohteeseen. Jos ne miehet, josta\nsinä puhuit, olivat meitä vaanivia pettureita, niin olemmehan nyt itse\navanneet heille tien, jotta he voivat hyökätä meidän selkäämme.\"\n\nKohta senjälkeen he olivat molemmat kuulevinaan voimakasta hevosen\nkavionkapsetta takaansa. He pyöräyttivät nopeasti ympäri hevosensa.\nHämärässä he eivät enää nähneet kaupunginportin häämöittävänkään; mutta\nhe näkivät joukon ratsumiehiä tiellä.\n\n\"Ratsastakaamme syrjään, herra\", sanoi Skirmen, -- \"ne ovat varmaankin\nnoita naamioituja lurjuksia\".\n\nNoin sata askelta heistä johti syrjätie oikeaan päin metsään. Tätä\ntietä pitkin he nyt näkivät tuon tumman ratsumiesjoukon ajavan poispäin.\n\n\"Toisaalle heillä on asiaa\", sanoi drotsi, ottaen pois kätensä\nmiekkansa kahvalta. \"Eteenpäin!\"\n\nHe ratsastivat taas lujaa vauhtia edelleen.\n\n\"Ehkäpä he mieluummin kohtaavat meitä metsän loppupäässä, herra\",\nlausui Skirmen. \"Me olemme vielä edellä, mutta olisi varmaan\nneuvokkainta palata takaisin Riibeen lisäväkeä saamaan. Henner vanhus\nei varmaankaan turhaan pyytänyt meitä odottamaan.\"\n\n\"Ei, me käytämme hyväksemme etumatkaamme\", lausui drotsi päättäväisenä,\nkannustaen hevostaan. \"Jos ne ovat vihollisia, voivat ne tavoittaa\nInge neidon ennen meitä, ja kukapa tietää mihin hänen kaksitoista\nratsumiestään pystyvät.\"\n\nHe nelistivät metsän loppupäähän. Täällä tie oli hyvin kapea ja\nmolemmin puolin jyrkkien mäkien rajoittama. Reippaalla hevosellaan\nSkirmen oli ehtinyt muutaman askeleen herransa edelle. Äkkiä hän nyt\nkääntyi ja ratsasti takaisin. \"Rotkotie on saarrettu, herra.\" Drotsi\npysähtyi. \"Ja katsokaahan\", jatkoi Skirmen, osoittaen syrjään päin,\n\"tuolta metsästä tulee ulos sama joukko\".\n\nDrotsi Pietari katsahti taakseen paljastaen miekkansa. \"Paha kyllä\",\nsanoi hän, \"ne ovat saaneet meidät ansaan. Mutta me emme anna vangita\nitseämme kuin rotat. Ratsasta kukkulalle, ja puhalla torveesi. Onhan\nhevosesi hyvä kiipeämään kuin kissa. Jos Henner tuo meille apua voi hän\nsen kuulla ja kiiruhtaa. Jumalan avulla minä pidätän vielä hetken nuo\nmiehet loitommalla. Kiiruhda!\"\n\nSkirmen totteli, jättäen raskain sydämin herransa tähän ahdinkoon. Hän\ntaputti hevostaan ja kuin vuorivuohi se kiipesi jyrkkää mäkeä myöten\nylös, kantaen häntä.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nMolemmilta puolin kapeaa tietä lähenivät ratsastajat. Mutta ennenkuin\nmolemmat ryhmät olivat ehtineet yhtyä, kajahti vuorelta drotsin\npään yläpuolelta Skirmenin torvi. Molemmat ratsujoukot pysähtyivät,\nja näyttivät hämmästyvän. Mutta kun he näkivät vain yksinäisen\ntorvensoittajan pienellä hevosellaan kukkulalla, tunkeutuivat he\nedelleen, piirittäen drotsin kolmelta puolelta. Siellä ei ollut\nojia, mutta jyrkkä mäki suojasi drotsia selänpuolelta. Nyt vasta\ndrotsi Pietari huomasi kenen kanssa oli tekemisissä. Hän tunsi tuon\nkaupungista tulleen joukon noiksi samoiksi ruumiinkantajiksi Riibestä,\njoiden kasvoja harmaaveljes-päähinevaipat peittivät, ja käsissä heillä\noli paljastetut miekat. Ne, jotka tulivat vastakkaiselta puolelta,\nolivat samalla tavoin puetut. Heitä oli yli kaksikymmentä miestä,\nkaikki ratsain. Ei kukaan heistä puhunut sanaakaan. Mutta he näyttivät\nodottavan että drotsi antautuisi ja heittäisi luotaan miekkansa.\n\n\"Puhukaa, miehet! Mitä te tahdotte minusta?\" huusi drotsi Pietari,\nheiluttaen miekkaansa joka taholle. -- \"Ensimäinen, joka lähestyy\nminua, on kuoleman oma. Jos te olette sotilaita, niin sanokaa kenenkä\nnimessä te täällä toimitte, ja ilmaiskaa minulle se maankavaltaja, joka\nteidät on lähettänyt! Jos teillä on hituistakaan kunniaa jälellä, niin\nasettukoon teistä mies kerrallaan minua vastaan! Mutta jos te olette\nryöväriä ja sissiä, niin turhaan saatte etsiä saalista minulta. Verisin\notsin lähestytte minua, niinkauan kuin voin jäsentäkään liikauttaa!\"\n\nHän ei saanut minkäänlaista vastausta. Mutta naamioidut ratsumiehet\ntunkeutuivat yhä lähemmäksi, vaikkei kukaan vielä uskaltanut\nensimäisenä alkaa hyökkäystä; sillä drotsi Pietari oli, nuoren\nkuninkaan miekkailuopettajana, tunnettu ja pelätty asetaidostaan. Sillä\naikaa puhalti Skirmen voimiensa takaa torveensa, ja kaukaa Riiben\ntieltä kuultiin toisen torven siihen vastaavan.\n\n\"Nyt, perkele vieköön, joutuun! Elävänä tai kuolleena!\" kaikui\nsamassa raaka ääni naamioitujen ritarien parvesta, ja kolme heistä\nhyökkäsi yhtaikaa drotsin kimppuun. Toinen suistui heti haavoitettuna\nhevosensa selästä, ja drotsi taisteli kiivaasti niiden kahden toisen\nkanssa. Useita ratsasti lisäksi. Mutta samassa karkasi drotsin hevonen\npystyyn, eikä ainoakaan monista miekoista voinut tuona silmänräpäyksenä\nsaavuttaa häntä. Harmistuneet rosvot haavoittivat hänen hevostaan\nrintaan; se syöksyi hurjistuneena heidän joukkoonsa ja kaatui.\nDrotsi Pietari makasi silmänräpäyksen ajan toinen polvi maata vasten\nja murhaintoiset ratsumiehet ympäröivät joka puolelta häntä, ollen\nvalmiit rusentamaan hänet hevostensa kavioihin. Vielä oli hänellä\nkuitenkin miekkansa kädessään, mutta veri virtasi hänen sormilleen\nhaavoittuneesta käsivarresta. Hevoset väistyivät arastellen hänen\nrajuja liikkeitään, ja hän pääsi vielä kerran jaloilleen. Samassa\nheitti Skirmen aseenkantajamiekkansa alas kukkulalta; se sattui, ja\nrosvojen päällikkö suistui satulasta. Mutta nyt hypähtivät kaikki\nnaamioidut ratsumiehet hevostensa selästä, hyökätäkseen jalkasin\nyhdistetyin voimin hurjistuneen ritarin kimppuun. Mutta ennenkuin\nhe olivat kaikki ehtineet laskeutua satulasta oli tieltä kuuluvan\nkäyrätorven ääni jo paljon lähempänä. Skirmen puhalsi vuorella niin\nkovaa, että luuli torven halkeavan. Naamioidut miehet katsahtivat\ntaakseen; heidän päällikkönsä kuolema oli saanut heidät epäröimään. He\neroittivat hyvin asestetun ratsujoukon, jonka etunenässä oli kookas\nritari valkoisen ratsun selässä, ratsastavan täyttä nelistä, miekat\npaljastettuina, heitä kohti.\n\n\"Kielin kreivi, -- yksisilmäinen kreivi!\" huudahti eräs oudoista\nratsumiehistä, ja kuin salaman iskemänä hajautui tämän kuultuaan koko\ntuo naamioitu joukkio. Ei kukaan näyttänyt enää välittävän drotsi\nPietarista. Kukin heittäysi hevosensa selkään, ja hetkessä oli koko\njoukko kadonnut metsään, paitsi niitä kahta miestä, jotka haavoitettuna\nmakasivat tiellä, ja joiden hevoset tyhjin satuloin juoksivat muiden\njälessä.\n\nVähän sen jälkeen pysähdytti kreivi Gerhard valkoisen ratsunsa\nrotkotielle, mukanaan Henner Friser, ja holsteinilaiset ratsumiehet.\nSkirmen seisoi huolehtien herransa luona, ja sitoi tämän oikeata kättä.\n\n\"Kirottua\", huudahti kreivi Gerhard, hypäten maahan. \"Tulimmeko liian\nmyöhään?\"\n\n\"Te tulitte ajoissa pelastaaksenne minun henkeni, jalo kreivi\", vastasi\ndrotsi Pietari iloisena ja ojensi hänelle vasemman kätensä.\n\n\"Miten teillä oli sellainen kiire, herra drotsi?\" sanoi vanha Henner\nsynkeänä, jääden istumaan hevosensa selkään ikäänkuin syviin ajatuksiin\nvaipuneena. \"Hm, hm\", lisäsi hän puoliääneen, \"naisen tähden te olette\nantautunut tähän vertavaativaan seikkailuun. Ennemmin halusitte panna\nalttiiksi henkenne kuin noudattaa harmaaparran neuvoa.\"\n\n\"Sinä olet oikeassa\", sanoi drotsi Pietari. \"Nuoruus ja vanhuuden\nviisaus eivät kulje käsi kädessä. Muuten minä ratsastin luvallista\ntietäni kuninkaan asioilla. Jos tiesit täällä piileilevän pettureita,\nniin olisit voinut puhua minulle suusi puhtaaksi, kuitenkin kiitos\nneuvostasi ja avustasi.\"\n\nNiinpian kuin kreivi Gerhard näki, ettei drotsilla ollut enää vaaraa\nhalusi hän kohta lähteä ajamaan takaa pakenevia roistoja metsään.\n\n\"Ei hyödytä\", sanoi drotsi Pietari. \"He ovat hajaantuneet kuin akanat\ntuuleen, teidän ratsumiehiänne peläten. Pari niistä kaatui, pitäkäämme\nhuoli heistä. Tässä varmaankin on päällikkö. Hän kaatui kuin salaman\nlyömänä, ilman minun apuani.\"\n\n\"Hänet minä kaadoin\", sanoi Skirmen, kiinnittäen sidettä, herransa\nkäsivarteen. \"Kolmen viikon kuluttua voitte taas käyttää miekkaa,\nherra. Mutta, kun te seuraavan kerran pitelette sitä, niin elkää\nsilloin vaatiko minua pitämään huolta kisasoitosta.\"\n\n\"Sinun soittosi auttoi minua enemmän kuin hyvä miekkani, ja sinä\nottelet kuin David\", sanoi drotsi, ojentaen Skirmeniä kohti sidotun\nkätensä, heidän mennessään kaatuneen rosvopäällikön luo. Skirmen\nriisui naamiovaipan tukevan miehen yltä, ja vaakunakilvestä nähtiin\nhämmästyksellä mies kuuluvaksi herttua Waldemarin schleswigiläisiin\nratsumiehiin. Hänessä oli vain vähän henkeä jälellä, ja ennenkuin\nhäneltä voitiin saada sanaa suusta, oli hän kuollut. Toisella\nnaamioidulla miehellä oli samanlainen vaakunapaita vaippansa alla. Hän\nei ollut kuolettavasti haavoittunut, mutta hän vaikeni uhmaavaisena,\neivät lupaukset eivätkä uhkaukset voineet taivuttaa häntä sanomaan\nsanaakaan. Hänen haavansa sidottiin, ja hänet asetettiin köytettynä\nhevosen selkään.\n\nNyt laskeutui Henner Friser suuren, teräsharmaan oriinsa selästä.\n\"Minä otin teidän sotaoriinne linnan tallista, herra drotsi, jota te\nnyt pian tarvitsette käyttääksenne\", sanoi hän omituisen painokkaasti.\n\"Minä saan nyt jalkasin kulkea haudalleni, enkä voi enää koskaan nousta\nkorkean ratsun selkään. Te kyllä tiedätte, että olen siihen ennen\nhyvinkin pystynyt. Minä olen nyt vapaa maallisista asioista; mutta\nminä tahdon rukoilla Aven teidän ja nuoren kuninkaan puolesi pyhällä\nhaudalla, ellen minä itse kuperru matkalla omaan hautaani. Jumala\nja Pyhä Kristian olkoot teidän kanssanne, jalo herra\", lisäsi hän\ntavattoman liikutettuna. \"Vielä teitä seuraa onni onnettomuuteenkin,\nmutta varokaa, jos te ette ehdi ennen verivihollistanne on hän ehtivä\nennen teitä. Kruunu, jota vartioitte, ei ole vielä turvattu.\"\n\nDrotsi Pietari nousi miettiväisenä tunnetun, komean sotaoriinsa\nselkään, jota ei ollut viety ulos tallista viimeisen kiista-ajon\njälkeen. Ääneti ja alakuloisena hän ojensi vanhalle pyhiinvaeltajalle\nkätensä jäähyväisiksi.\n\n\"Mitä hittoa!\" sanoi kreivi Gerhard, kun Henner nyt puolestaan myös\ntervehti häntä lähteäkseen. -- \"Sinä olet minusta liian kunnon mies,\nHenner, tyytyäksesi tästä puoleen vain katumusharjoituksiin. Minä\nolen oppinut tänä yönä, sinulta enemmän kuin koko elämässäni kaikilta\nkirjanoppineiltani ja maallisilta viisailta. Jää minun luokseni! Sinä\nsaat kantaa minun sotalippuani, ja olla jäsen minun neuvostossani.\nSiihen mitä sinä sanoit minulle minun onnestani, tahtoisin minä kuulla\nvielä vähän lisääkin.\"\n\n\"Siitä ei ole hyvä tietää liian paljon, jalo, hyvä herra!\"\nvastasi Henner mietteliäänä ja pudisti harmaata päätään, nojaten\npyhiinvaeltaja-sauvaansa. \"En minäkään ole mikään tietäjä; mutta\nkokenut mies tietää mitä maailma antaa, ja vanha merisianpyytäjä\nvoi kyllä sanoa teille mistä huomenna tuulee. Jumalan pyhä sana ei\nvalehtele, eikä aina tarvitse olla kirjanoppinut ymmärtääkseen niitä.\nMinä tiedän\", jatkoi hän, tarkastaen terävästi kreivin kasvoja,\n\"ainoa rehellinen silmänne auttaa teitä kyllä yhtä paljon kuin\nviekkainta vihollistanne hänen kaksi silmäänsä. Mutta te ette siltä\nsaa luottaa enemmän kuin mikään muukaan ihmislapsi onneen, sillä se on\nhaurasta lasia kuten tiedätte, ja murtuu usein juuri kirkkaimmillaan\nkimallellessaan. Minä kantaisin mielelläni teidän lippuanne, jalo\nkreivi, mutta mitä Jumalalle ja Pyhälle Neitsyelle on luvattu se tulee\ntäyttää. Meillä on yhteinen raskas tilinteko edessämme, ja kuolema ei\nsoita torvea tullessaan. Jumala ja Pyhä Kristian olkoot kanssanne.\nHyvästi, poika\", lausui hän senjälkeen Skirmenille. -- \"Minä takaan\nsinulle Åsen, jos sinä takaat minulle uskollisuutesi ja kuntosi.\"\n\nSkirmen oli tarttunut vanhuksen käteen ja painoi sen kiihkeästi\nhuulilleen. Mutta ennenkuin hän sai aikaa sanoakseen sanankaan oli\nvanha uros työntänyt hänen kätensä luotaan, niin että se rusahti ja\nasteli nyt pitkin, kiireisin askelin jokea kohti.\n\nKreivi Gerhard ja drotsi Pietari ratsastivat pitkän aikaa äänettöminä\nKoldingiin vievää tietä pitkin, ja Hennerin neuvon mukaan he seurasivat\nSkodsborgin joen eteläpuolitse vievää tietä. Skirmen ja vanha hovinarri\nkulkivat jonkun matkan päässä ratsumiesten joukossa, vangittu rosvo\nkeskellään.\n\n\"Minä seuraan teitä nyt ensinnäkin Schleswigin rajan yli, hyvä\nystäväni\", keskeytti kreivi Gerhard lopulta äänettömyyden. \"Tällä\nrynnäköllä on varmaankin ollut tärkeät syynsä. Näinä aikoina täytyy\nkatsoa koiraa karvoihin. Nuo keltaiset vaakunanututkaan eivät paljoa\ntodista; mutta uskokaa minua, herttua on yrityksen alkuunpanija.\nTässä piilee enemmän kuin vain kiitos Sjöborgin vankeudesta. Vanha\npyhiinvaeltaja ei ole turhaan kehunut minun ainoata silmääni. Minä\nnäen ehkä hyvinkin yhtä selvästi kuin te ja mitä tuo viekas herttua\nsalaa kilpensä taakse alkaa minulle jo selvitä. Minä olisin ollut hyvin\nhalukas panemaan tuon hienon herran pienelle koetukselle. Pitäkää\nvaranne, hyvä drotsi\", jatkoi hän vähän mietittyään, \"jos herttua ei\noikeaan aikaan saavu Danehoveen, olkaa te silloin paikallanne, ja\nestäkää kuningatarta ja nuorta kuningasta uskomasta häneen. Jos hän\nei kiiruhda vaaliaan valtionhoitajaksi, on hänellä aivan varmaan joku\nsuurempi etu näköpiirissä. Tuo vanha pyhiinvaeltaja selvitti minulle\nerään arvoituksen.\"\n\n\"Mitä teillä on mielessänne, kreivi Gerhard?\" -- kysyi drotsi,\ntarkastaen kreivin tavattoman vakavia kasvoja. -- \"Vanha Henner ei\nsentään liene ajanut päähänne aavistuksia, ja turhia ennakkoluuloja?\nMinä kunnioitan kyllä hänen viisauttaan ja kokemuksiaan; mutta hän ei\nole aina aivan selväpäinen, enkä minä tahdo olla missään tekemisessä\nhänen unennäkyjensä kanssa. Mitä aikonettekin tehdä, jalo kreivi, niin\nelkää unohtako että me tällä hetkellä emme saa ryhtyä minkäänlaisiin\nvihamielisiin toimenpiteisiin herttuaa vastaan.\"\n\n\"Minä vastaan siitä mihin ryhdyn, eikä se kuulu valtakuntaan eikä\nkruunuun!\" sanoi kreivi Gerhard. -- \"Senvuoksi ei teidänkään tarvitse\nsiitä tietää. Uskotteko vangitun rosvon minun huostaani. Minä vastaan\nteille hänestä.\"\n\n\"Hyvä on\", vastasi drotsi, \"sen aarteen saatte haltuunne! Jos minä vain\nolisin kysymyksessä, niin minä unohtaisin koko seikkailun ja ehkä olisi\nviisainta silloin antaa vangin mennä menojaan; mutta jos ovat toiset\nasiat kysymyksessä, on asia tutkittava. Minä uskon viekkaan herttuan\nolevan yläpuolella henkilökohtaista, alhaista kostoa, ja täytyyhän\nhänen kuitenkin tuntea minut siksi hyvin, ettei hänen tarvinnut pelätä\nminun asettuvan maanlakia vasten vastustamaan hänen valitsemistaan\nvaltionhoitajan virkaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hän tuntee teidät liiankin hyvin, kunnon ystäväni!\" sanoi kreivi\nGerhard. \"Te olisitte ollut hänelle tervetullut vieras Nordborgin\nvankilatorniin. Mutta te olette oikeassa, pysytelkäämme pääasiassa.\nJos minä saan kuulla jotakin, joka voi olla tärkeää kuningattaren\nja nuoren kuninkaan tietää, niin te saatte kuulla sen minun omasta\nsuustani, ennenkuin Danehove on loppunut, mutta\", -- lisäsi hän, veren\nkohotessa äkkiä hänen päähänsä -- \"jos minä sitä ennen saan kuulla\nherttua Waldemarin ja kauniin Agnes kuningattaren tehneen salaisen\nnaimasopimuksen, silloin saatte suoda vaitioloni anteeksi!\"\n\n\"Te hämmästytätte minua, kreivi Gerhard!\" huudahti drotsi Pietari\n-- \"uskotteko te todeksi sen, mitä minä jo kauan olen pelännyt\nmahdolliseksi? -- Uskotteko te kuningattaren --\"\n\n\"Hänestä minä uskon vain suurta, hyvää ja ihanaa,\" keskeytti kreivi\nhänet kiihkeästi. \"Mutta niin viisas kuin hän onkin, voi hän erehtyä.\nVoisihan häikäisevä kuori pettää hänetkin? Jos komea, kaunopuhelias\nherttua olisi minunlaiseni kömpelö, yksisilmäinen leskimies, ja jörö\npuhumaan naisten kanssa -- olisi se kyllä onneksi meille kaikille.\"\n\nHe vaikenivat nyt molemmat ja ratsastivat vakavissa ajatuksissa\nedelleen. Tuo tavallisesti niin iloinen kreivi Gerhard näytti\nsilmänsä ja osan lihavuutensa ohella kadottaneen tasaisen, melkein\nvälinpitämättömän tyytyväisyytensä, mutta tuo tappio ei rumentanut\nhäntä, se mieluummin enensi hänen sotaisaa sankarinmuotoansa, ja se\nsalainen surumielisyyden piirre, joka usein ilmeni hänen iloisessa\nleikinlaskussaankin näytti tekevän tuon urhean, uskaliaan herran\nvieläkin miellyttävämmäksi.\n\nDrotsi Pietari oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, ettei hän\nhuomannut keskustelun tauonneen, sillä Inge neidon kuva sekaantui\nelähdyttävänä hänen synkkiin ja vakaviin tulevaisuuden suunnitelmiinsa.\nJoka kerran kun tomupilvi kohosi tiellä, luuli hän näkevänsä hänen\nmatkavaununsa. Hän ratsasti silloin niin kiivaasti, että kreivi\nGerhardin ja hänen seurueensa oli vaikea seurata häntä. Mutta aina hän\npettyi: useimmiten tapasi hän härkäparven tai hevosjoukon, ja hän sai\nmonasti pysähtyä levottomassa kiireessään, kun hitaat härkäpaimenet ja\nhevoskauppiaat sulkivat häneltä tien.\n\nHe olivat jo ratsastaneet enemmän kuin seitsemän peninkulmaa\nSchleswigin maakunnassa, ja aurinko oli korkealla taivaalla, kun ylpeä\nÖrnsborg eli Koldinglinna näkyi heille etempää. Linna oli korkealla\nmäellä järven takana toisella puolen Koldingjokea. Drotsin sotaori\nhirnui ja juoksi keveästi herransa kehoittamana.\n\n\"Mutta miksi me ratsastamme niin helvetin kyytiä?\" -- kysyi kreivi\nGerhard hiukan kärsimättömänä ja puhkuen hengästyksissään. \"Onhan vielä\nkahdeksan päivää Danehoveen, ja te joudutte kyllä vielä huomiseksi\nNyborgiin!\"\n\nDrotsi Pietan punastui. \"Minua on käsketty kiirehtimään\", -- sanoi hän.\n\"Tuuli on suotuisa; mutta merimatka on täältä pitempi ja vaarallisempi\nkuin Snoghöiestä.\"\n\n\"Mutta mitä hemmettiä! Miksi ette sitten ennemmin lähde Snoghöien\nkautta?\" kysyi kreivi. -- \"Mutta sehän on totta\" lisäsi hän\nveitikkamaisesti, \"te tahdotte varmaankin samalla tavata ylpeän\nlemmittynne\".\n\n\"Mitenkä te sen arvasitte, kreivi Gerhard?\" kysyi drotsi ihmeissään ja\nhiukan hämillään.\n\n\"Ohoh, senhän tietää joka mies maassa. Tuo ylpeä Örnsbergin linna\ntuolla ylhäällä on drotsi Hesselin lempilinna, eikä vuoren kotkaa\nsiipineen ole turhaan kuvattu teidän sinettiinne ja valtiovaakunaan.\nTäällähän te voititte ensimäiset laakerinne taistellessanne herttua\nEerikkiä vastaan ja me olemme jo kauan kuulleet teillä olevan portin ja\navaimet Tanskan valtakuutaan, niin että voitte asettua sekä minua, että\nSchleswigin herttuaa vastaan.\"\n\n\"Te puhutte linnasta\", vastasi drotsi Pietari hymyillen -- \"Niin, kyllä\nmyönnän linnan olevan minulle rakkaan ja varustuksena sillä on tärkeä\nmerkitys maalle ja valtakunnalle. Kuningas Eerik Kristofferinpoika\non pannut sen erinomaiseen kuntoon. Minä tiedän sen silmätikuksi\nholsteinilaisille, mutta olkaamme siltä hyviä ystäviä. Jos herttua\nolisi yhtä hyvä ystävänä kuin te, niin en minä olisi kiirehtinyt\nniin innokkaasti valmistamaan tätä puolustuslaitosta. Suoraan\nsanoen\", jatkoi hän ojentaen kreiville kätensä, \"luulinpa teidän\naikovan kiusotella minua oikean lemmittyni tähden. Enkä minä tässä\ntähystelytkään vain kivimorsianta. Linna on hyvissä käsissä. Tällä\nkertaa meillä ei ole aikaa käydä sitä katsomassa.\"\n\n\"Viisaana drotsina te ette taitaisi sitä uskaltaakaan, kun Holsteinin\nkreivi on mukana, vaikka hänellä ei olisikaan kuin toinen silmä\njälellä.\"\n\n\"Te näette ainoalla sotapäällikön silmällänne enemmän vikoja\nvarustuksissa kuin minä molemmillani\", vastasi nuori drotsi ujosti ja\nkatseli seuraajaansa ystävällisellä luottamuksella. \"Mutta minä olen\nvakuutettu siitä\", lisäsi hän, \"ettette te ilmaisisi meidän heikkoja\nkohtiamme kenellekään muille kuin minulle, ja se voisi olla hyväksi\nsekä linnalle että minulle\".\n\n\"Jos minä nyt luottaisin kohteliaisiin sanoihinne, drotsi Pietari\",\nsanoi kreivi Gerhard, \"niin tahtoisitteko te siinä tapauksessa siirtää\nmatkanne vain puoleksi tunniksi ja ratsastaa minun kanssani kaupungin\npohjoispuolitse, näyttääksenne minulle linnan neljä sankarin-patsasta\nsekä lähimmät varustukset?\"\n\nHe eivät olleet kaukana Koldingjoelta ja ratsastivat juuri niinkutsutun\nBrometsän läpi. Suurella nostosillalla, joka täällä eroitti pohjoisen\nja eteläisen Juutinmaan, näkivät he nyt neljän hevosen vetämän tyhjän\nmatkavaunun, kahdentoista ratsumiehen saattamana, vierivän heitä kohti.\n\n\"Tuolla hänen vaununsa palaavat\", sanoi Skirmen ratsastettuaan nopeasti\nherransa luokse. \"Te ehditte vielä tavata hänet, hän ei ole vielä\nehtinyt ulos vuonosta.\"\n\n\"Minä näytän teille linnan toisen kerran, jalo kreivi\", sanoi drotsi\nPietari nopeasti matkatoverilleen, kannustaessaan hevostaan. \"Ehkä minä\nsensijaan voin näyttää teille kauniimman ja ylevämmän kuvan, jonka\nmieluummin kantaisin kilvessäni ja sinetissäni kuin kaikki maailman\nkotkat ja linnat.\"\n\n\"Mitä hemmettiä!\" huudahti kreivi Gerhard nauraen. \"Ratsastanko minä\ntässä hevoseni väsyneeksi rakastunutta seikkailijaritaria seuratessani?\nOlkoon menneeksi, hyvä ystäväni, jos itse drotsi Hessel voi ajatella\nmokomia hullutuksia näin vakavana aikana, niin en minä enää ole ainoa\nnarri seurueessamme.\"\n\nHe ratsastivat tyhjien matkavaunujen ohi, mutta heidän täytyi pysähtyä\nsillan luo, sillä se oli taas vedetty ylös. Drotsin toimesta oli tänne\nasetettu tärkeä ja tuottava tulliasema, ja sen tarkan valvonnan tähden\nhän äskettäin oli käskenyt pitämään tuota siltaa ylösvedettynä niinkuin\nsota-aikoina. Siitä aiheutui matkustaville viivytystä ja vastustusta.\nKiihkeässä kiireessään alkoi drotsi itse purkaa kiivasta vihaansa\nporvarisvartion johtajaan, joka ennenkuin silta laskettiin vaati\nankarasti selvittämään millä oikeudella nämä tuntemattomat ritarit\nvaativat pääsyä toiselle puolen, mukanaan näin paljon sotamiehiä.\nKuultuaan drotsin nimen totteli linnanpäällikkö kunnioittavasti, mutta\nei unohtanut kuitenkaan hienosti huomauttaa, että hän täytti tässä\ndrotsin oman käskyn.\n\n\"Te olette oikeassa, hyvä ystävä,\" vastasi drotsi Pietari tyyntyneenä,\nkeveän punan kohotessa hänen poskilleen. \"Te olette tehnyt\nvelvollisuutenne, eikä minulla ollut oikeutta moittia teitä.\"\n\nLeppynyt päällikkö tervehti ystävällisesti drotsia ja sitten he\nratsastivat laskusillan yli.\n\nLyhyen pysähdyksen kestäessä kreivi Gerhardin oli ollut vaikeanlaista\npidättää sydämellistä naurua, joka nyt vasta pääsi valloilleen hänen\nratsastaessaan sillan yli ja nähdessään drotsin tuijottavan rannalla\nolevaan laivaan. \"Nytpä saittekin itse kokea mikä kiusankappale tuo\nteidän tullisäädöksenne on, arvoisa omantunnontarkka drotsini\", sanoi\nhän. \"Ettepä tainnut ajatella rakastavien kiirettä silloin kun tämän\nsillan salpasitte tullilla.\"\n\n\"Näkyypä olevan vettä teidän myllyssänne\", vastasi drotsi hiukan\nnärkästyneenä, mutta ei voinut kuitenkaan olla nauramatta kreivi\nGerhardin hyvänsuovalle leikinlaskulle. \"Jos te nyt ette saisikaan\nnähdä tuota ihanaa neitosta, jonka vuoksi olitte vähällä ratsastaa\nkuoliaaksi monta oivallista hevosta\", jatkoi kreivi samaan leikilliseen\ntapaansa, \"niin se on kylläkin surullista, ja te saatte siten\nkuitenkin tavallaan maksaa sakkoa päästäksenne tämän kirotun vesiojan\nyli. Minulle ja minun kunnon holsteinilaisilleni se maksaa enemmän\nhopeaäyreissä kuin mitä koko tämän kauppakylän arvo on. Mutta minun\ntäytyy kuitenkin nauraa suuttumuksestani huolimatta --\"\n\n\"Kyllä jo riittää kerraksi, kreivi Gerhard\", sanoi drotsi nopeasti.\n\"Jos minä näen oikein, lähtee joku laiva juuri satamasta. Jos\ntietäisitte mitä tämä kirottu viivytys minulle maksaa, ei teillä olisi\nsydäntä nauraa.\"\n\nHe olivat ratsastaneet Eteläportin ja Siltakadun kautta. Drotsi\nratsasti nyt oikealle niinkutsutulle Luostariportille, josta ajettiin\nnelistä suuren niityn poikki satamaan. Kreivi ja hänen seurueensa\nseurasivat häntä.\n\nSilmänräpäyksessä oli drotsi laivasillalla ja otti selvän ketä\noli laivassa, joka täysin purjein poistui satamasta. \"Ainakin\nsiellä oli yksi prinsessa\", mutisi vanha laivanrakentaja jatkaen\nvälinpitämättömänä peräsimensä takomista. \"Hän tuli kullatussa häkissä,\nneljän hevosen vetämänä. Kaupunginvouti itse seisoi hattu kourassaan,\nja kaikkien täytyi seisoa varpaillaan, hänen edessään. Ruotsalaisen\nkanssa hän purjehti. Jos tämä tuuli pysyy, niin he ovat pian aavalla\nmerellä; kunhan vain laiva pysyy koossa, kunnes he ehtivät maihin.\nSe oli kirotun mädännyt kaukalo, eikä se kestä kovinkaan monia\nkolahduksia. Mutta ruotsalaisen mukana hänen piti päästä, joutuipa\nsiten vaikka hiiteen.\"\n\n\"Irroittakaa nopein purjelaivanne\", intoili drotsi. \"Minä maksan\nkolminkertaisesti. Mutta joutuin!\"\n\n\"Lähdetäänkö neitoja takaa-ajamaan, ankara herra?\" murisi vanha\nmerimies. \"No, kernaasti minun puolestani! Sen minä kyllä teistä näen,\nettette tahdo tehdä ylpeälle tytölle kiusaa. Puolessa tunnissa me\nsaavutamme laivan ja tyttö on teidän. Siinä olikin ruotsalaiselle liian\nhyvää rahtitavaraa.\"\n\n\"Hyvä on, ukkoseni, mutta rivakasti toimeen!\" sanoi drotsi ojentaen\nhänelle kourallisen hopearahoja. Kädenkäänteessä oli laiva sillan\nvieressä ja sen purjeet kunnossa. Skirmen talutti hevoset siihen.\nSillaikaa lausui drotsi Pietari hyvästit kreivi Gerhardille.\n\"Jumala olkoon teidän kanssanne, jalo kreivi!\" sanoi hän, pudistaen\nsydämellisesti tämän kättä. \"Jos meidän oma toiveemme onkin pakolainen,\njota me emme milloinkaan voi saavuttaa, niin maan ja valtakunnan suurta\ntoivoa emme milloinkaan saa jättää, -- elämämme tunnussanana olkoon:\nkuningattaren ja nuoren kuninkaan puolesta. --\"\n\n\"Oikein, ystäväni\", vastasi kreivi Gerhard hymyillen. \"Te saatte\npian kuulla minusta. Elkää vain unohtako purjehtia suorinta tietä\nMelfartiin!\"\n\nPian kiiti laiva, jolla drotsi Pietari oli aseenkantajansa kanssa,\ntäysin purjein ulos Koldingin satamasta. Kreivi Gerhard jäi seisomaan\nlaivasillalle ja hymyili. Hän näki kepeän purjelaivan nuolennopeudella\nkiitävän eteenpäin ja lähestyvän sinikeltapurjeista laivaa, joka\nvei pois Inge neidon. Hän arveli mielihyvällä hänet siksi naiseksi,\njonka kanssa drotsi Pietari oli tanssinut Riibenlinnassa. Vaikka se\nepäluulo, jota arpi hänen rinnassaan muistutti hänelle, jo aikoja\nsitten oli hälvennyt, näki hän kuitenkin vastenmielisesti ritarillisen\nkilpailijansa kuningattaren suosiosta nyt ritarintyttären tähden olevan\nunohtamaisillaan kaikki maailman kuningattaret ja kuninkaat.\n\nPian olivat molemmat laivat tulleet niin lähelle toisiaan, että\nvoitiin molemmin puolin tuntea toisensa. Seistessään kepeän jahtinsa\nkokassa, drotsi Pietari näki kookkaan naisen, punaiseen, näädännahoilla\nreunustettuun vaippaan kietoutuneena, seisovan sen laivan peräkannella,\njota he ajoivat takaa. Hän tunsi Inge neidon ja huusi ääneen häntä\nnimeltä. \"Jumalan nimessä laskekaa purjeenne ja sallikaa minun saattaa\nteidät maihin!\" huusi hän. \"Teidän laivanne ei kestä myrskyssä.\"\n\nInge neito puisti päätään ja irroitti viheriän huntunsa, jolla heilutti\nhänelle hyvästiksi.\n\n\"Isketäänkö kiinni laivaan, ankara herra ritari!\" huusi vanha\nmerikarhu. \"Töytäistään lauta poikki ruotsalaiselta, niin kyllä laskee\npurjeensa.\"\n\n\"Ei, ei!\" kielsi drotsi. \"Ei väkivaltaa. Hänellä on vapautensa.\nOhjaa ohitse, mutta niin läheltä kuin mahdollista.\" Silmänräpäyksen\najan laivat kulkivat vierekkäin. Drotsi Pietari seisoi levitetyin\nkäsivarsin parin askeleen päässä kookkaasta ritarintyttärestä, jonka\nkatseesta loisti sanomaton rakkaus. \"Eerik kuninkaan puolesta!\"\nsanoi hän viitaten eteenpäin ja irroitti nopeasti viheriän huntunsa,\njonka antoi hulmahtaa ritarilleen. Osa edellisen illan tanssijaisten\nvoittoseppeleestä seurasi liehuvaa huntua tarttuen ritarin\nhatuntöyhtöön. Samassa etenivät laivat toisistaan, ja leveä, syvä kuilu\neroitti rakastavaiset. Drotsi Pietari luuli nähneensä kyynelen ylpeän\ntytön silmässä. Mutta se katse, jonka tyttö oli häneen kiinnittänyt,\noli täyttänyt hänen sielunsa iloisimmilla toiveilla ja omituisella\nluottamuksella reippaan tytön onneen sekä kunnioituksella hänen lujaan,\njärkähtämättömään tahtoonsa. Hän tarttui viheriään huntuun ja painoi\nsen huulilleen. \"Ohjaa Melfartiin!\" huusi hän perämiehelle. \"Jumala ja\npyhät enkelit ovat tämän neidon kanssa; me emme tohdi hänen matkaansa\nestää.\"\n\nLaivat olivat jo etäällä toisistaan. Drotsi Pietari seisoi vielä\nkokassa tuiottaen vieraaseen laivaan, jolta hän vielä kauan oli\neroittavinaan Inge neidon vaipan. Surumielisenä, mutta rakastavan\njäähyväistervehdyksen vahvistamana ja innostamana jatkoi hän\nluottamuksella edelleen määrättyä tietään.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nPian oli melkein koko valtakuntaan levinnyt tuo aivan uskomaton\nhuhu, että Riibenlinna oli valloitettu tanssien ja leikkien, ja\nneitosten laulu: \"Nuoren Eerik kuninkaamme eestä!\" oli pian yleisenä\nkansanlauluna. Tieto tästä oli ilahduttanut sekä kuningatarta että\nnuorta kuningasta, ja tämän sanoman ensimäisenä tuojana drotsi\nPietari oli vastaanotettu kaksinkertaisella ilolla Nyborgin linnassa,\njossa tärkeät asiat vaativat hänen läsnäoloaan valtaneuvostossa.\nMyöskin matkansa päätarkoitukseen nähden, toi drotsi Pietari parempia\ntietoja kuin mitä oli odotettu. Hän oli huomannut kansan enimmäkseen\nolevan uskollisen kuningashuoneelle ja vihaavan Stig-marskia ja\nhänen liittolaisiaan. Hän toi tärkeitä tietoja, jotka koskivat\nsalakapinoitsijoita ja kuninkaanmurhaajia. Silminnäkijänä hän voi\nkuvata marskin varustukset Helgenaesissä ja Hjelmissä, ja huomattiin,\netteivät ne olleet läheskään niin peloittavia kuin miksi herttuan\nkertomukset ja epämääräiset, levottomuutta herättävät huhut ne\nkuvasivat.\n\nSillaikaa kun muhkeasti varustauduttiin Nyborgissa pidettävää\nDanehovea varten, joilla nuori kuningas ensi kertaa tulisi esiintymään\ntuomarinistuimella, kokoontui valtaneuvosto joka päivä. Drotsi Pietari\nei salannut epäilevänsä herttuan hankkeita. Hänen haavoittunut\nkäsivartensa oli herättänyt osanottoa, ja hänen kertomuksensa ryövärien\nhyökkäyksestä tiellä antoi aihetta monenlaisiin arveluihin, jotka\nhänen mielestänsä vielä olivat jotensakin epävarmoja, ja joihin hän ei\npannut minkäänlaista merkitystä. Vanha ritari Jon ja mestari Martinus\nsaivat tässä lisää vahviketta epäilyksiinsä herttuasta, jotka yhdessä\nViborgissa tapahtuneitten epäilyttävien liikkeitten kanssa olivat\naiheuttaneet heidän ja kuninkaallisen perheen äkkinäisen ja salaisen\nmatkan Nyborgiin. Näitä epäluuloja piti kuningatar arvottomina ja aivan\nperättöminä, ja hänen osanottava puheensa herttuasta saattoi drotsi\nPietarin hyvin levottomaan mielentilaan.\n\nNuoren, ritarillismielisen kuninkaan mielestä oltiin myöskin liian\narkoja ja varovaisia. \"Onhan minun sukulaiseni, herttua, sekä ritari\nettä ruhtinas\", sanoi hän taas eräänä päivänä, asian ollessa esillä\nvaltaneuvostossa. \"Tietäähän hän, että rikkoessaan lakia ja asetuksia,\nhän kadottaa kunniansa ja joutuu kaikkien pilkattavaksi!\"\n\n\"Jos hän ei tottele Jumalan lakia omassa sydämessään, nuori herrani ja\nkuninkaani\", vastasi mestari Martinus, \"niin ei ainakaan ritarilaki\nhäntä sido, sillä tämä laki ei vielä oikeastaan ulotu häneen. Hän on\nkyllä ruhtinas ja hänessä on kuninkaallista verta, mutta ritarilyöntiä\nhän ei vielä koskaan ole muodollisesti vastaanottanut. Teidän\nkorkeastiautuas isänne, jonka kädestä yksin hän arvonsa mukaisesti\nolisi voinut sen vastaanottaa, siirsi ehkä tämän suosionosoituksen\nkauemmaksi kuin mitä näinkin kireissä suhteissa olisi ollut\ntarpeellista.\"\n\n\"Hyvä, silloin minä annan hänelle ritarilyönnin heti kun itse olen sen\nvastaanottanut ja olen oikeutettu sitä jakamaan!\" sanoi pieni kuningas.\n-- \"Otto-sedän täytyy lyödä minut ritariksi ennen kruunausta. Täytyyhän\nminun ensiksi päästä jalon ritarisäädyn jäseneksi, ennenkuin minut\nkruunataan Tanskan kuninkaaksi.\"\n\nRitari Jon hymyili ja pudisti harmaata päätään, mutta drotsi Pietari\nsilmäili kuninkaallista oppilastaan ilolla. Hänen mielestään nuoren\nkuninkaan toivomus osoitti hänen kunnioittavan sekä kruunua että\nritarisäätyä, ja hän huomautti, ettei se ollut harvinaista alaikäisten\nkuninkaiden ja ruhtinaiden kesken, ja että jo Kaarlo Suuren ja hänen\npoikansa ajoilta oli olemassa esimerkki, jota ritarisääty kunnioitti ja\nseurasi.\n\n\"Mutta ritarilyönnin ohella alaikäisyys loppuu, ritarilain mukaisesti\",\nhuomautti vanha Jon Litle, \"ja valtakunnan perustuslait kieltävät meitä\njulistamasta kuningasta lailliseen ikään ennenkuin hän on saavuttanut\nmäärätyn ikävuoden\".\n\n\"Se on ymmärrettävää, jalo ritari Jon!\" vastasi drotsi Pietari.\n\"Tässä kohden saa ritarilaki väistyä sen korkeamman lain tieltä, joka\nperustuu kansojen hyvinvointiin ja rauhaan. Minun mielestäni alaikäisen\nkuninkaan ei tarvitse olla alempiarvoinen kuin hänen ritarillinen\npalvelijansa.\"\n\nKuningatar ja mestari Martinus kannattivat drotsi Pietarin ja nuoren\nkuninkaan mielipidettä, ja vanha ritari Jon myöntyi hartioitaan\nkohauttaen, koska ei pitänyt asiaa kovinkaan tärkeänä. Hänen mielestään\noli valtakunnan suhde herttuaan vakavampi ja tärkeämpi asia. Hän\nesitti niin selvästi, miten tärkeää oli peittää kaikki epäluulot\nherttuaa kohtaan ja antaa hänelle sama osa valtakunnanhoidossa ja\nholhoustoimessa kuin kuningattarelle, että itse mestari Martinus,\njoka oli eniten sitä vastaan, ei voinut tehdä vastaväitteitä.\nKuningattarella oli vähimmin arveluita tämän asian suhteen, ja drotsi\nPietarin henkilökohtaisten epäluulojen täytyi väistyä välttämättömyyden\nja lainkuuliaisuuden tieltä. Kun näin tärkeät asiat pidättivät\nvaltaneuvosta, koetti drotsi Pietari turhaan saada tilaisuutta\npuhuakseen ritari Jonin kanssa Inge neidosta ja hänen matkastaan\nRuotsiin. Joka kerran kun hän alkoi puhua siihen suuntaan keskeytti\nvaltaneuvos hänet, niinkuin hän ei olisi mitään ymmärtänyt.\n\nDanehoven avauspäivä oli käsissä. Kuningattaren molemmat veljet,\nBrandenburgin markkreivit, olivat tulleet päivää ennen Nyborgiin,\njätettyään kaksi päivää sitten herttuan Riiben leiriin. Mutta herttua\nitse ei ollut vielä saapunut Nyborgiin. Danehoven avauksen siirtäminen\nhänen tuloonsa, soti valtakunnan ja kruunun arvoa vasten, ja herttuan\nnäennäinen välinpitämättömyys näin tärkeään kokoukseen, jossa hänen\nläsnäolonsa ensiksi ja etupäässä oli välttämätön, ihmetytti kaikkia.\nEtenkin kuningatarta loukkasi tämä huomaavaisuuden puute, joka oli\nniin jyrkästi ristiriidassa herttuan tavallisen kohteliaisuuden ja\nritarillisen käytöksen kanssa.\n\nDanehove pidettiin kuitenkin tavalliseen tapaansa ensimäisinä\nhelluntaipäivinä. Valtaneuvosto käsitteli valtakunnalliset ja yleiset\noikeusjutut, jotka sitten sekä kuningatar, että nuori kuningas\nvahvistivat; jälkimäinen yhdessä äitinsä kanssa vahvisti myös kirkkojen\nja luostarien lahjakirjeet, joiden alle hän kirjoitti \"tanskalaisten\nja slaavien kuningas, virolaisten suuriruhtinas\". Mutta pääasiaa,\nkuninkaan holhousta ja valtakunnan hoitoa hänen alaikäisyytensä aikana,\nei voitu ratkaista. Molemmat helluntaipäivät olivat ohitse, eikä\nherttua vielä ollut tullut.\n\nToisen helluntaipäivän iltana drotsi Pietari oli lähtenyt linnasta\nasuntoonsa, jossa hän aikoi osan yöstä järjestellä seuraavan päivän\nDanehoveasioita. Hän istui yksin salakammiossaan. Hän muisti vanhan\nHennerin varoitukset ja kreivi Gerhardin puheet herttuasta ja hän\ntuli levottomaksi ja kiihtyneeksi. Hänen mieleensä välähti rohkea\najatus: ehkä nyt holhojavaalissa voisi oikeudenmukaisesti sivuuttaa\nherttuan. Samassa hän kuuli hevoskavioiden töminää linnanpihalta,\nja linnnanvartio puhalsi käyrätorviinsa, mikä oli sallittu vain\nruhtinaallisen henkilön saapuessa. Hän kiirehti ikkunaan ja näki\nherttuan melkoisen ritarijoukon seuraamana ratsastavan suurella\nkomeudella linnaan. Herttuan seurassa hän näki kolme ritaria,\njoiden kypäränsilmikot olivat suljetut. Vaakunamerkeistä hän tunsi\nheidät hämmästyksellä marskin uskaliaimmiksi liittolaisiksi, joista\nhänellä oli varmat todistukset, että he olivat henkilökohtaisesti\nottaneet osaa kuninkaanmurhaan. Hän heitti nopeasti vaippansa ylleen,\ntarttui höyhenhattuunsa ja kiirehti linnaan, jossa ritari Jon,\nhenkivartiopäällikkönä jo oli vastaanottanut herttuan ja heti tämän\nkiivaista vaatimuksista toimittanut hänelle salaisen keskustelun\nkuningattaren ja hänen veljiensä kanssa.\n\nSuurella levottomuudella kuuli drotsi Pietari tämän jo heti\nhenkivartiosalin ovella, jossa pieni Åke Jonson seisoi vartijana\nkynttiläpoikien parvessa. Drotsi astui nopeasti henkivartiosaliin ja\nlähestyi ritari Jonia. Vanha herra asteli ajatuksiinsa vaipuneena\nkuninkaallisiin huoneisiin johtavan oven edessä. Hän ei näyttänyt\nolevan halukas ryhtymään puheisiin kenenkään kanssa. Hän kumarsi\näänettömänä drotsille ja jatkoi kävelemistään. Drotsi Pietari yskähti\npari kertaa ja näytti turhaan koettavan saada tilaisuutta ilmaista\nhänelle arveluitaan.\n\n\"Valtaneuvoston täytyy välttämättä kokoontua vielä tänään!\" sanoi hän\nviimein hiljaa, kun ritari Jon taas kääntyi astuakseen hänen ohitsensa.\n\n\"Sen nykyinen päämies on kuningattaren luona!\" vastasi vanhus, jatkaen\nkävelemistään.\n\n\"Eikö täällä siis voi mihinkään ryhtyä?\" kuiskasi kärsimätön drotsi,\nkun vanhus taas kulki hänen ohitsensa. \"Herttuan seurueessa on\nkavaltajia. -- Kuningatar on soaistu. -- Tänä hetkenä ehkä ratkaistaan\nmaan ja valtakunnan kohtalo.\"\n\n\"Se on Jumalan kädessä!\" vastasi vanha herra, ja kyynel kimalteli\nhänen silmissään. \"Hän saattaa sokeatkin näkeviksi.\" Hän kääntyi\nja astui takaisin saliin, jossa hän teki eräälle henkivartijoista\nvälinpitämättömän kysymyksen ja näytti laskevan leikkiä.\n\n\"Jos ei täällä tapahdu ihmeitä\", sanoi drotsi Pietari kiivaasti, kun\nvanha valtaneuvos taas seisattui hänen viereensä, \"niin täytyy teidän\ntai minun avata ajoissa kuningattaren ja kansan silmät!\"\n\n\"Hurja mies, mitä te ajattelette?\" kuiskasi Jon ritari kiivaasti.\n\"Aiotteko te syöstä koko maan onnettomuuteen kiihkossanne? --\nRauhoittukaa, nuori ystäväni!\" lisäsi hän nopeasti? tarttuen hänen\nkäteensä ja vetäen hänet nopeasti syrjempään. \"Muuten te teette\nonnettomuuden vieläkin suuremmaksi. Sanotaan muutamien marskin\nystävien olevan täällä muka heidän asiaansa puoltamassa. Vaikka me\ntietäisimmekin varmasti, mitä me nyt vain pelkäämme -- niin täytyy\nmeidän vaieta ja olla varovaisia.\"\n\n\"Mitenkä? Sittenkin, vaikka minä huomenna voisin ilmaista\nkuningattarelle ja koko kansalle meidän uuden valtakunnanhoitajamme\nolevan maankavaltajan?\"\n\n\"Silloinkin! Tänä hetkenä on valtakunnan kohtalo hänen käsissään. Jos\nme julkisesti rikomme välimme hänen kanssaan, niin me asetamme itse\nhänet kapinallisten etunenään. Nyt täytyy hänen, vastoin omaa tahtoaan,\nmeidän kanssamme tuomita heidät. Siksi kunnes Stig-marski on voitettu,\njääköön herttua paikoilleen! Häntä on kunnioitettava valtaistuimen\ntukena, vaikka hän olisikin meidän pahin vihollisemme. Ainoa, minkä me\nvoimme tehdä, on varoittaa kuningatarta ja vartioida häntä ja nuorta\nkuningasta. Olkaa nyt rauhallinen niinkuin minä -- ja iloinen, jos\nvoitte!\"\n\nTämä salainen puhelu tuli äkkiä keskeytetyksi, sillä kuningattaren\nhovimarsalkka astui henkivartiosaliin, pyytäen ritari Jonia ja\ndrotsi Pietaria saapumaan illallisille, jotka kuningattaren käskystä\nvietettäisiin herttuan tervetulijaisjuhlana.\n\n\"Siinä te näitte!\" sanoi drotsi Pietari hovimarsalkan mentyä. \"Meidän\noivallinen, kaunopuhelias valtakunnanhoitajamme on korkeimmassa\nsuosiossa.\"\n\n\"Se on ehkä kylläkin viisasta!\" vastasi ritari Jon. \"Ei ole niinkään\nhelppoa pettää meidän jaloa valtijatartamme. Joka tapauksessa meidän\ntäytyy koettaa esiintyä tyyninä ja iloisina. Suokaa minun siinä\ntaidossa olla teidän opettajananne! Jos te tahdotte olla valtiomies,\ndrotsi Pietari, niin täytyy teidän ensi sijassa olla kasvojenne herra.\"\nNäennäisesti tyynenä ja lausuen jonkun leikillisen sanan, ritari Jon\njätti nuoren, vakavan ystävänsä ja lähetti toisen päällikön paikalleen.\nSenjälkeen hän poistui drotsin kanssa kuninkaallisiin huoneisiin\njohtavasta ovesta.\n\nPian kokoontuivat kaikki hovin virkamiehet, valtaneuvokset ja Danehoven\narvokkaimmat miehet suureen ritarisaliin, jossa kuningattaren\nhovinaiset jo odottivat häntä, ja minne kuningatar vähän senjälkeen\nsaapui, komea surupuku yllään, veljiensä ja nuoren Eerik kuninkaan\nseurassa. Herttua esiintyi kuningattaren vasemmalla puolen. Hänellä oli\nmyöskin komea surupuku. Hänen rohkeasta vallitsijakatseestaan ilmeni\nsuuri määrä itserakkautta, ja hän näytti peittävän iloansa onnesta,\njota hän ei enää epäillyt, vaikka hän sen vielä näkikin etäisyydessä\nkajastavan. Ritari Jon tervehti häntä ritarillisella kohteliaisuudella,\niloiseen ja luontevaan tapaansa, drotsi Pietarin ottaessa huomioon\nvain välttämättömimmän kohteliaisuuden vaatimukset. Mutta muut\nvaltaneuvokset osoittivat hänelle kunnioitusta, josta ilmeni enemmän\npelkoa kuin mielisuosiota.\n\nDrotsi Pietari katseli kuningatarta tarkkaavaisesti. Hän luuli\nnäkevänsä hänen kasvoillaan rauhallisen tyytyväisyyden ilmeen, jonka\njalo arvokkaisuus ja puoleksi surumielinen sävy eivät olleet räikeässä\nristiriidassa hänen surupukunsa kanssa. Hän loi vakavan katseen drotsi\nPietariin, ja tämä oli siitä lukevinaan moitteen epäluuloistaan\nkuningattaren viisauden ja ihmistuntemuksen suhteen. Hänestä tuntui\nniinkuin kuningatar tahtoisi koko käytöksellään saattaa häpeään ja\npoistaa kuningashuoneen ystävien kaikki epäilykset ruhtinaallisen\nherran oikeamielisyydestä, jonka hän ilman epäluuloja uskalsi osoittaa\nolevan maan tärkeimmän miehen.\n\nNiin pian kuin yleinen tervehtiminen oli ohitse ja tavalliset\nhovitavan vaatimat kohteliaisuussäännöt olivat täytetyt, vei hän itse\nherttuan valtakunnan huomattavimpien miesten joukkoon, jotka hän\nmuutamin sanoin esitti hänelle. Sen jälkeen hän kääntyi ritari Jonin\nja muiden valtaneuvosten puoleen. \"Meidän ruhtinaallinen ystävämme\nja sukulaisemme\", sanoi hän, \"huolehtiessaan maan ja kuningashuoneen\nparhaasta, on jalomielisyydessään joutunut sekä minun että teidän\nväärinkäsityksen alaiseksi. Hän on kieltäytynyt vastaanottamasta\nvaltakunnanhoitajan tointa tällä Danehovella, niiden huhujen tähden,\njotka hänen vihollisensa ovat levittäneet siitä epäluulosta, joka\ntäällä vallitsee häntä kohtaan, ja puolueesta, joka sen tähden tahtoo\nkiihoittaa kansaa täällä Danehovella ja aikaansaada riitaisuuksia\nvaltakunnassa. Kuultuaan kuitenkin tämän huhun perättömäksi hän\nei ole kauempaa arvellut tulemasta tänne, voidakseen kaikissa\nsuhteissa puhdistautua. Hän tuo meille sitäpaitsi sen tärkeän ja\nrauhoittavan tiedon, että marski Stig on nöyrtynyt ja jättänyt oman\nja kanssarikollistensa asian Danehoven käsiteltäväksi. Herttua on\nviisaasti koettanut välttää turmiollista kansalaissotaa ahdistamatta\nkapinallisia, vaan hän on kokoomalla lukuisan sotajoukon peloittanut\nheidät. Hän on itse uskaltanut tunkeutua marskin varustusten sisään\nkoettaen häntä taivuttaa hyvällä tottelemaan maalakia. Hän tuo tälle\nDanehovelle suojassaan kolme marskin ystävää, niin ettei voitaisi\nsanoa meidän vaarallisimpienkaan ystäviemme tulleen tuomituiksi\nkuulustelematta ja puolustamatta. Minun mielestäni tämä toimenpide on\nyhtä kiitettävä ja oikeudenmukainen kuin rohkea, ja minä iloitsen,\nvoidessani vilpittömästi onnitella meitä ja Tanskaa, lausuessani jalon\nherttua Waldemarin tervetulleeksi meidän keskeemme!\"\n\nViimeiset sanat hän kohdisti herttualle. Tämä astui esiin ja kumarsi\nsyvään kuningattarelle, vastaten vapaasti ja korusanoin tähän\nkunnioittavaan vastaanotto-tervehdykseen. Näennäisellä innostuksella\nhän ilmaisi uskollisuutensa kuningatarta ja nuorta kuningasta kohtaan,\nja hän ylisti kuningashuoneen uskollisia miehiä hyvin nöyrällä ja\nmielistelevällä kaunopuheliaisuudella, joka ei ollut vaikuttamatta\nkoolla olevien herrojen suurimpaan enemmistöön.\n\nSitten avattiin ruokasalin ovet. Herttua saattoi kuningattaren pöytään,\nja nuori kuningas istui hänen oikealle puolelleen.\n\nEnsi kerran poikkesivat kuningatar ja nuori kuningas siitä surullisesta\nhiljaisuudesta, joka oli vallinnut hovissa kuningas Eerik Kristofferin\npojan kuoleman jälkeen. Tämä herttuan tervetuliaisjuhla ei ollut\nkuitenkaan mitenkään meluava; ei kuulunut laulua eikä soittoa, ei\näänekästä iloa, ja heti illallisen päätyttyä hajaantui seura. Herttua\nvetäytyi siihen osaan linnaa, joka tavallisesti Danehoven aikana oli\nhänelle varattu. Ritari Jon asettui taas henkivartiopäällikönpaikalleen\nkuninkaallisten huoneiden edustalle, ja drotsi Pietari poistui mitä\nlevottomimmassa jännityksessä asuntoonsa.\n\nKun totinen drotsi astui arkihuoneeseensa, näki hän kreivi Gerhardin\nistuvan leveässä nojatuolissa pöydän ääressä ja maistelevan\nviinipikarista, sillaikaa kun vanha emännöitsijä Dorthe, joka taas\nhoiti isäntänsä taloutta, kattoi pöytää. Drotsin viittauksesta poistui\ntoimelias imettäjä heti tuvasta, hänen tervehtiessään levottomassa\njännityksessä vierastaan.\n\n\"Tervetuloa kotiin, hyvä ystäväni!\" sanoi kreivi nousten iloisena ja\njoi rauhallisesti pikarinsa pohjaan sekä laski sen pöydälle. \"Minä olen\nistunut täällä vähän aikaa ja koonnut voimia hyvällä viinillänne. Jos\nteidän kasvatusäitinne on imettänyt teidät sillä, niin eipä ole ihme\nettä te olette voimakas ja vahva. Hän on erinomainen emännöitsijä. Te\nette ikinä saa parempaa, vaikka saisitte enkelin vaimoksenne. Olipa\nonni ettei hän tullut hirtetyksi tai elävänä haudatuksi naisellisen\nkunniansa tähden. No, miten jaksatte? Enkö minä ole tervetullut?\nNäyttäähän siltä kuin teidät olisi tuomittu lainsuojattomaksi\nDanehovessa tai haastettu Riibe-oikeuteen.\"\n\n\"Te olette sydämellisesti tervetullut, jalo kreivi Gerhard!\" vastasi\ndrotsi, ojentaen hänelle kätensä. -- \"Jos minä en ole rauhallisen\nenkä iloisen näköinen, niin se ei ole teidän syynne. Minä näen teidän\npysyvän sanassanne, ja te olette rehellinen ennustaja. Herttua on\ntullut vasta tänä iltana. Huomenna hän on minun ja kuningashuoneen\nvaltias. Mutta mitä uusia tietoja teillä taas on? Mitä olette saanut\nselville?\"\n\n\"Erinomaisia asioita, hyvä ystäväni! Te olitte yhtä lähellä tulla\nelävänä haudatuksi kuin teidän imettäjänne. Nordborgin linnassa\nolisitte saanut istua. -- Maantierosvon kielenkahleet sain irroitetuksi\nasettamalla hyvän miekkani hänen kurkulleen. Hänen oli käsketty\nnitistää poikki teidän kaulanne, ellette olisi tahtonut antaa vangita\nitseänne elävänä. Olihan teillä taskussanne tärkeät todistukset\nkuninkaanmurhaajista.\"\n\n\"Senkövuoksi? -- No niin, nyt alan ymmärtää!\" vastasi drotsi Pietari.\n-- \"Mutta mitä muuta vielä?\"\n\n\"Odotappas hiukan, kunnon ystäväni! Ei tässä eletä vain\nlavertelemisesta. Teidän kirotut valtioasianne ovat näinä päivinä\nvieneet melkein kaikki voimat minulta.\" Näin sanoen kreivi Gerhard\nistuutui taas rauhallisesti tuoliinsa ja täytti pikarin, drotsin\nkärsimättömästi odotellessa häneltä tärkeitä lisätietoja.\n\n\"Herttua se vasta hieno herra on!\" jatkoi kreivi taas, tyhjennettyään\nviinipikarin ja kehuttuaan sen hyvyyttä. \"Minua sanotaan huimapääksi,\njoka lyö suoraan eteensä ja kulkee mutkittelematta suorinta tietä.\nMutta saattepa nyt nähdä, että osaan minäkin kulkea ketunjahdilla, ja\netten minä vältä pahimpiakaan mutkia ja kiertoteitä -- --\"\n\n\"Sen uskon sydämeni pohjasta, rakas kreivi Gerhard! Mutta Jumalan\nnimessä elkää todistelko sitä minulle tällä kertaa! Mitä te tiedätte?\n-- Mitä hankkeita on herttualla? -- Mikä esti hänet saapumasta\nDanehoveen? Missä hän on viipynyt?\"\n\n\"Hiljempaa, hiljempaa toki, hyvä ystäväni! Ei voi vastata kaikkeen\nyhdellä kertaa. Hän ei ole nukkunut kolmeen viimeiseen vuorokauteen,\nenkä minäkään. Sen te kyllä huomaatte minusta. Minä olen ratsastanut\nkuoliaaksi kolme hevosta ja pysyn tuskin itse pystyssä. Mutta kuulkaa\nnyt kaikki alusta asti. Silloin kun me tanssimme Riiben somien tyttöjen\nkanssa, vetelehti herttua, niinkuin te tiedätte, laiskana leirissään\nRiiben luona. Mutta pyhän Germanuksen päivänä -- antakaa kun katson! --\nse oli viime toukokuun 28:tena päivänä -- se oli Danehoven ensi päivä\n-- silloin hän oli varmasti Schleswigissä ja laati piispan ja oman\nneuvostonsa läsnäollessa Lybekin kauppiaitten eduksi, kauppasopimuksen,\njolla oli seuraava sisältö -- --\"\n\n\"Teettekö pilaa minusta, kreivi Gerhard, mitä ihmeessä on kruunulla ja\nvaltakunnalla tekemistä näiden kaupustelijoiden kanssa?\"\n\n\"Enemmän kuin te uneksittekaan, hyvä ystäväni!! Kauppakirjan sisältöä\nteidän ei tarvitse kuulla, koska minä en enää sitä muista, eikä se\nkuulu koko asiaan. Mutta huomatkaa: hän ryhtyi julkiseen, mitättömään\nhallinnolliseen toimenpiteeseen Schleswigissä samana päivänä, jona\nhänet täällä piti valittaman valtakunnanhoitajaksi ja kuninkaan\nholhoojaksi! Kas, siinä valtiollinen arvoitus, josta jälkimaailma saa\nkovan pähkinän pureskellakseen, mutta minäpä voinkin selittää teille\nsen arvoituksen. Hän oli vähän sitä ennen ollut Helgenaesissa marski\nStigin luona --\"\n\n\"Kaiken sen me tiedämme\", keskeytti drotsi hänet kärsimättömänä. \"Sitä\nhän ei ole salannut; mutta se on juuri laskettu hänelle kunniaksi,\ntodistukseksi hänen uskollisuudestaan ja rohkeasta uutteruudestaan\nkuningashuoneen puolesta.\"\n\n\"Hyvä, jos te tiedätte kaikki, viisas herra drotsi, niin olette te ehkä\nmyöskin Pitkäsääri-vanhustani viisaampi, saadaanpas nähdä --!\"\n\n\"Teidän hovinarrinneko? -- --\"\n\n\"Niin juuri, tehän tunnette kyllä hänet. Ajottain hän kyllä on\nmielenviassa, kuvitellen olevansa kuollut kuningas, lyödessään toisen\nsilmäni puhki, mutta silloin kun hän ei ole hullu ja haluaa näyttää\nihmiselle pitkän nenän, on hän saatanan terhakka mies, jolle voi nauraa\nitsensä melkein kuoliaaksi.\"\n\n\"Mutta, hyvä Jumala, mitä tekemistä narrilla on valtioasioiden kanssa?\nElkää toki unohtako sanoa minulle sanottavaanne tuon hassuttelijan\ntähden!\"\n\n\"Kunnia Pitkäsäärelle, hyvä ystäväni! Semmoinen narri voi olla koko\nvaltaneuvostoa viisaampi; hän on kolme päivää ollut puettuna rautaan\nkiireestä kantapäähän asti ja näytellyt marskin uskottua palvelijaa\nMads Jydea. Hän oli hiuskarvalleen tuon raa'an miehen näköinen ja\nosasi aivan mestarillisesti matkia hänen juutilaista murrettaan. Täten\nhän sai selville sen minkä minä jo aavistin, ja minkä vanha Henner\noli huomannut ollessaan marskin vankina. Herttuan pysyessä poissa\nDanehovelta, nostettaisiin täällä marskin ja hänen ystäviensä johdolla\nkapina Danehoven ensimäisenä päivänä. Mutta senpä minä sain estetyksi\nsulkemalla kaikki lauttauspaikat kolmeksi päiväksi, niin ettei\nainoakaan kapinallinen päässyt tulemaan tälle puolen.\"\n\n\"Jumalani, mitä minä kuulenkaan? Mitä täällä silloin olisikaan\ntapahtunut?\"\n\n\"Teeskennellyssä kapinassa herttuaa vastaan, johon uskottiin kansan\ntahtovan ottaa osaa, otettaisiin hämmingissä kuningatar ja nuori\nkuningas vangiksi. Me pakoitimme vangitun maantierosvon kertomaan\nheille teidän istuvan hyvässä säilössä vangittuna Nordborgin linnassa,\nja siitä valheesta hän sai jälleen vapautensa. Sillaikaa kun\nkuninkaalliset vangit Alfkreivin avulla toimitettaisiin Tönsbergiin,\nmenisi herttua joukkoineen Viborgiin, ja muka maata pelastaakseen\nhuudattaisi sulasta armosta ja säälistä itsensä kuninkaaksi. Että hän\n28:tena päivänä kapinan aikana oli ollut Schleswigissä, se täytyi\nvoida asiakirjalla todistaa, niin että kunnon herra voisi puhdistautua\nkaiken sen varalta mitä tapahtuisi. Sen viivan, minkä minä tein hänen\nlaskuihinsa, taisi hän huomata ennenkuin minä odotinkaan, sillä hän\non päätäpahkaa ratsastanut Schleswigistä voidakseen olla täällä tänä\niltana.\"\n\n\"Tulkaa, kreivi Gerhard!\" huudahti drotsi Pietari pelästyneenä.\n\"Sellaiset asiat kuuluvat salakammioon. Minua huimaa niitä\najatellessani. Jos te voitte antaa minulle varmat todisteet näin\nhirvittävästä kavalluksesta, niin täytyy hänet syöstä, maksakoon se\nvaikka minun henkeni.\"\n\nDrotsi Pietari veti nopeasti vieraansa mukaansa salakammioonsa, niissä\nhän kirjoitti muistiin jokaisen sanan, minkä kreivi sanoi, ja jokaisen\nasianhaaran, joka voisi valaista hänen kertomuksensa todenperäisyyden.\nHovinarria kuulusteltiin myöskin, ja hänen kertomuksensa kirjoitettiin\nsananmukaisesti muistiin. Kreivi Gerhard pani alle sinettinsä,\ntarjoutuen valallaan ja hyvällä miekallaan hyvittämään sen mikä\npuuttui muodollisista todistuksista. Juhlallisin ilmein painoi myöskin\nhovinarri siihen sinettinsä aseenkantajatakkinsa napilla.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENES LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna aikaisin, ennenkuin Danehove oli alkanut oli drotsi\nPietarilla salainen keskustelu ritari Jonin kanssa. Mutta melkein yhtä\naikaisin olivat herttua ja Brandenburgin markkreivit kuningattaren\nluona.\n\nTänä Danehoven viimeisenä ja tärkeimpänä päivänä ratkaistaisiin\nasiat vanhan tavan mukaan taivasalla ja kansan nähden linnan\nedustalla. Oli helluntain kolmas päivä, ja mitä ihanin kevätilma\nenensi juhlallisuutta; tässä tilaisuudessa halusivat Fyenin alamaiset\ntervehtää nuorta kuningastaan. Kaikki oli mitä komeimmin järjestetty.\nMolemmin puolin valtaistuinta, jolla nuori kuningas istui, oli\nkaksi melkein yhtä komeaa istuinta asetettu kuningattarelle ja\nherttua Waldemarille. Purppuramattoja oli levitetty lattialle ja\nkaksi puoliympyrää tuoleja oli asetettu ruhtinaallisille herroille\nja ritareille sekä myöskin piispoille ja papeille; mutta piirin\nkeskellä oli mustalla veralla peitetty pyöreä pöytä ja sen ympärillä\nkolmekymmentäkolme tuolia, jotka kuitenkin täyttivät vain pienen osan\nsuurta piiriä. Tämä omituinen näky herätti monenlaisia mietteitä\nkansassa. Tällä kertaa nähtiin jo aikaisesta aamusta Danehoven kentällä\ntavattoman suuret joukot porvareita ja talonpoikia. Siellä vallitsi\ntuskastuttava hiljaisuus. Vähitellen kokoontuivat sinne myöskin ritarit\nja hengelliset herrat, joiden joukossa nähtiin ylhäinen tuomiorovasti\nJens Grand, ja Lundin arkkipiispa, John Dros, kaikkien valtakunnan\npiispojen ohella. Kaikkien katseet näyttivät olevan suunnattuina linnan\nsuuriin kaksoisoviin, joista nyt joka hetki odotettiin kuninkaallisten\nastuvan. Viimeinkin avattiin ovet, ja kaksi airutta, korkeatöyhtöiset\nkypärät päässä ja valkoiset sauvat kädessä avasivat loistokulkueen\nniinkuin turnajaisissa; mutta kulkueen mustat surupuvut muistuttivat\nenemmän ruumissaattuetta. Pieni kuningas astui lyhkäisin mutta varmoin\naskelin vakavana kookkaan äitinsä vieressä, heitä lähinnä seurasivat\nprinssi Kristoffer, herttua ja kuningattaren veljet. Kreivi Gerhard\noli odottamatta liittynyt ruhtinaallisten herrojen jonoon. Hän ei\nollut saapunut yksinään, vaan oli tuonut mukanaan molemmat veljensä,\nnuoret Holsteinin kreivit, sekä rügeniläisen ruhtinas Witzlaun,\nrohkean, kunnon miehen, joka oli kreivi Gerhardin ystävä ja Tanskan\nkruunun uskollinen läänitysmies. Nämä herrat oli ritari Jon juuri\nennen kulkueen lähtöä esittänyt nuorelle kuninkaalle; mutta kreivi\nGerhardilla oli ollut tilaisuus vain etempää tervehtää kuningatarta.\n\nKahdentoista valtaneuvoksen etunenässä seisoivat vanha ritari Jon,\nkansleri Martinus ja drotsi Pietari. Vanhan kanslerin kasvoilla ei\nhuomannut minkäänlaista levottomuutta. Mestari Martinus oli myöskin\nlevollisen näköinen; mutta hän kulki kumarassa, kädet yhteenliitettyinä\nväljissä dominikaani-hihoissaan ja näkyi salaa rukoilevan. Kaikista\nponnistuksistaan huolimatta drotsi Pietarin oli vaikea salata sisäistä\nkamppailuaan, hänen haavoitettu käsivartensa oli siteen tukema, ja\nmustan ritarivaippansa alla oli hänellä nippu asiakirjoja. Kun hän\nkatseli ylpeää, riemuitsevaa herttuaa, säkenöitsivät hänen silmänsä\nsuuttumuksesta. Mutta hän oli luvannut ritari Jonille hillitä\nitseään, ja hän huomasi sen itsekin välttämättömäksi. Hän hymyili\nkatkerasti, ja hänestä tuntui, niinkuin hän olisi tuomittu hymyilevin\nkasvoin seuraamaan Tanskan vapautta ja onnea hautaan. Kuninkaallisia\naseenkantajia, jotka marskin, alimarskin ja ritarien jälkeen lopettivat\nsaattueen, johti nuoren kuninkaan suosikki, Åke Jonson, joka Finnerupin\nladon onnettomuuden jälkeen oli tullut omituisen hiljaiseksi ja\nvakavaksi pojaksi. Hänen ja kuninkaan asemestari, drotsi Pietari,\noli hänen ritarillinen esikuvansa, ja melkein täysinoikeutetun\nritarin arvokkaisuudella Åke kantoi sitä aseenkantajamiekkaa ja niitä\nhopeakannuksia, jotka hänen nuori kuninkaansa oli antanut hänelle.\n\nDanehove oli kokoontunut. Kun kansa nyt näki nuoren kuninkaan\nvaltaistuimella, kun he näkivät kuningattaren jalot kasvot ja niin\nmonta uskollista ja urheata miestä heidän ympärillään, muuttui äkkiä\nyleinen hiljaisuus meluavaksi suosionosoitukseksi. Samaten kuin\nSkardenborgissa luki ritari Jon kuuluvalla äänellä kuningasvaalia\nkoskevan asiakirjan, ja suosionhuudot toistuivat moninkertaisella\nvoimalla. Näiden suosionosoitusten kestäessä nousi pieni kuningas\nvaltaistuimeltaan ja tervehti kansaa iloisen ja ystävällisen näköisenä.\nLapsellinen ilo siitä, että oli näiden suurten suosionosoitusten\nesineenä, loi hänen synnynnäiselle kuninkaalliselle olennolleen ja\nhänen aikaiselle ritarilliselle käytökselleen omituisen miellyttävän ja\nviattoman leiman, joka vastustamatta voitti kaikkien sydämet.\n\nKuninkaan noustessa seisomaan, nousi kuningatarkin istuimeltaan, eikä\nherttuakaan epäillyt, yhdessä muiden ruhtinaallisten herrojen sekä\nvaltakunnan läänitysmiesten ja ritarien kanssa kumartaa valtaistuimelle\nja lapsikuninkaalle, joka huolimatta alaikäisyydestään kuitenkin oli\nheidän laillinen herransa.\n\nHeti kun suosionosoitukset olivat loppuneet, astui ritari Jon esille ja\nluki sen pykälän valtakunnanlaista, jonka mukaan kuningatar ja herttua\nWaldemar olivat oikeutetut ottamaan haltuunsa valtionhoitajan viran\nkuninkaan alaikäisyyden ajaksi. Huolimatta tyytymättömyydestä, joka\nilmeni monen kasvoilla, ei kuitenkaan kukaan uskaltanut sanoa mitään\nsitä vastaan, ja siten sekä herttua että kuningatar saivat muodollisen\nvahvistuksen tähän arvoonsa. Kun säätyjen valitsemat miehet olivat\nallekirjoittaneet asiakirjan ja se oli luettu kansalle, kuului sieltä\nmeluava suosionhuuto kuningattarelle, ja sitä seurasi äkkinäinen ja\nyleinen hiljaisuus. Muutamat äänet, joiden joukosta tunsi mestari\nGrandin äänen, huusivat nyt myöskin: \"Eläköön herttua Waldemar,\nkuninkaan holhoja ja valtakunnan suojelija!\" Siihen yhtyi kyllä moni,\nvaikka hiljaisella äänellä, -- ja tuntui niinkuin se olisi tehty\nenemmän pakosta ja pelosta kuin suosiosta.\n\nHerttua vastasi tervehdykseen alentuvalla ystävällisyydellä.\nSamassa nousi nuori kuningas, ja siellä vallitsi suurin hiljaisuus,\nja kaikki kuuntelivat hartaasti. Kuningas loi katseensa drotsi\nPietariin ja mestari Martinukseen, hän näytti heidän kehoittavasta\nkatseestaan lukevan, mitä aikoi sanoa. Hän voitti nopeasti näennäisen\nlevottomuuden, joka silmänräpäykseksi näytti vallanneen hänet, ja hän\nsanoi nyt niin kovaa, että kaikki sen kuulivat: \"Minun uskollinen\ntanskalainen kansani! Minä lupaan teille Jumalan ja Pyhän Neitsyen\nnimessä tahtovani olla teille hyvä ja oikeutta rakastava kuningas. Minä\ntiedän, että maalainsäädös ja kansan päätös on oikea ja pätevä, ja\nminä antaudun mielelläni rakkaan äitini ja herttuan holhoukseen kunnes\nolen laillisessa iässä. Mutta niin totta kuin minä tämän lainmukaisen\nholhouksen aikana olen Tanskan laillinen kuningas, ja olen kantava\nisäni ja suurten Waldemarien kruunua, -- niin minä määrään ja käsken,\nluottaen holhoojieni ja valtaneuvoston siihen yhtyvän, -- että asia\nminun kuninkaallisen isäni murhaajia vastaan näillä oikeuskäräjillä\nmitä ankarimmin tutkittaisiin ja tuomio julistettaisiin. Astukaa\nesille, drotsi Hessel! Te olette minun ja kruunun puolesta\nkuninkaanmurhaajien syyttäjä!\" Drotsi Pietari astui esiin, ottaen\nvaippansa alta esille asiakirjat.\n\n\"Jos minun rakas äitini ja herttua Waldemar siihen suostuvat\", --\njatkoi pieni kuningas, katsahtaen Jon ritariin, ja näytti melkein\nsanasta sanaan muistavan sen mitä vanha valtiomies oli valmistanut\nhänet puhumaan, \"niin minä ehdoitan, että minun arvoisa setäni,\nBrandenburgin markkreivi Otto, minun uskollinen läänitysmieheni,\nRügenin ruhtinas Witzlau, uskalias ja rehellinen kreivi Gerhard\nHolsteinistä ja hänen jalosukuiset veljensä, sekä kaksikymmentä\nja seitsemän kunnon miestä Tanskan ritaristosta ja aatelistosta\nkokoontuvat tällä paikalla tutkimaan drotsin syytöstä ja todistuksia.\nSenjälkeen vannottakoot he ketä ne miehet olivat, jotka Finnerupin\nladossa, pyhän Cecilian yönä väkivaltaisesti murhasivat minun autuaan\nisävainajani, kuningas Eerik Kristofferinpojan. Minä olen, käsi hänen\nverisellä rinnallaan, luvannut hänen sielulleen ja vanhurskaalle\nJumalalle tämän olevan minun ensimäisen sanani Tanskan valtaistuimelta,\nja että jumalattomat kuninkaanmurhaajat ovat tuomittavat ja\nrangaistavat oikeudenmukaisesti.\"\n\nPieni kuningas oli ponnistuksesta ja kiihkosta, jolla hän oli muistanut\nja saanut lausutuksi tämän vaatimuksen, tullut hehkuvan punaiseksi, ja\nviimeisiä sanoja lausuessaan, jotka hän itse, ritari Jonin suureksi\nihmeeksi, oli lisännyt, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän\nvaikeni ja istuutui taas valtaistuimelle.\n\nKaikki olivat ihmeissään siitä vakavuudesta ja arvokkaisuudesta, jolla\nlapsikuningas oli puhunut. Kuningatar näytti olleen siihen valmistunut.\nHän nousi heti ja sanoi -- ääneen ja päättäväisesti: \"Minä suostun\ntähän kuninkaan ehdoitukseen. Minä olen jo sopinut siitä valtakunnan\nneuvostossa, ja siihen tarvitaan nyt ainoastaan jalosukuisen Waldemar\nherttuan vahvistus.\"\n\n\"Minä suostun siihen myöskin!\" sanoi herttua hiljaa, tehden, sen\nniinkuin näytti, olosuhteiden pakosta, tietäen vastaanväittämisen\nherättävän vaarallisia epäluuloja.\n\nRitari Jonin ehdoituksesta toimitettiin heti noiden\nkahdenkymmenenseitsemän aatelismiehen vaalit, joiden yhdessä\nruhtinaallisten herrojen kanssa piti tutkia drotsin syytöskirjat.\nValituiksi tulivat läsnäolevat vanhimmat ja arvossapidetyimmät ritarit.\nHe istuutuivat kaikki heti mustan pöydän ympärille piirin keskeen, ja\nheidän ympärillään vallitsi sanaton, pitkä äänettömyys sillaikaa kun\ntodistajat kuulusteltiin ja drotsi luki syytöskohdat. Tämän aikana\nastuivat esiin herttuan viittauksesta lukuisan ritarijoukon saattamina\nne kolme ritaria, jotka herttua oli tuonut varmasti suojattuina\nmukanaan syytettyjen puolustajiksi. He olivat kaikki kolme puetut\nrautaan kiireestä kantapäähän, ja heidän kypäräsilmikkonsa olivat\nsuletut.\n\nViimeinkin nousivat ruhtinaalliset herrat sekä nuo\nkaksikymmentäseitsemän aatelismiestä mustan pöydän äärestä, ja\nheidän etunenäänsä astui Brandenburgin markkreivi Otto, pitäen\npergamenttilehteä kädessään. Hän kumarsi valtaistuimelle ja koko\nseurakunnalle, lukien sen jälkeen selvään ja ääneen tanskaksi, vaikka\nhiukan murtaen: \"Niiden tosiasioiden nojalla jotka meille ovat\nesitetyt, sekä niiden todistelujen mukaan, jotka me olemme kuulleet,\ntäytyy meidän julistaa seuraavat herrat, ritarit ja aatelismiehet\nsyytetyiksi osallisuudesta kuningas Eerik Kristofferinpojan murhaan:\nkorkeastiruhtinaallinen herra kreivi Jaakko Hallannista, Tanskan\nvaltakunnan marski, herra Stig Andersen Hvide, kamariherra Ove Dyre,\nritarit Pietari Jaakonpoika, Pietari Porse, Niilo Hallandsfar, Arvid\nPentinpoika, Niilo Knutinpoika. ja Jaakko Sinijalka, sitäpaitsi\nkamaripalvelija Raane ja aseenkantaja Åke Kagge. Että äskenmainitut\nyksitoista miestä, sekä vielä eräs kahdestoista, joka nyt on kuollut\nja poissa, valepuvuissa Pyhän Cecilian yönä ovat olleet saapuvilla\nFinnerupin ladossa Viborgissa ja henkilökohtaisesti ovat ottaneet osaa\nkuninkaanmurhaan, sen me voimme käsi pyhällä Raamatulla täällä todistaa\nja vannoa iankaikkisen Jumalan nimessä, sekä Tanskan kuninkaan ja\nkansan edessä.\"\n\nKun nimet luettiin, näytti kaksi noista kolmesta rautapukuisesta\nritarista huojuvan, ja he nojautuivat miekkoihinsa; mutta kolmas,\npitkä, roteva mies seisoi liikkumattomana ja uhmailevana, siniseen\nvaippaansa kietoutuneena, nyrkkiin puristetut kädet laskettuina ristiin\nrintahaarniskalle. Nyt astui mestari Martinus esiin raamattu kädessään,\nja nuo kaksikymmentäseitsemän ritaria ja ruhtinaalliset herrat laskivat\nkätensä kirjalle, ääneen ja selvästi vannoen syytöksensä tosiksi.\n\nNyt löi uhmaileva, kookas ritari silmikon kypärästään ja hurjat, hiukan\nkalpeat soturinkasvot tulivat näkyviin.\n\n\"Kreivi Jaakko! -- Kreivi Jaakko itse!\" kuului mutina miehestä mieheen\nväkijoukosta, ja kaikki näkyivät olevan hyvin hämmästyneitä.\n\n\"Niin, minä olen Hallandin Jaakko kreivi, kuningashuoneen sukulainen ja\nTanskan valtakunnan sotapäällikkö\", sanoi hän ylpeästi ja uhmailevasti.\n\"Ja tässä ovat minun uskolliset ystäväni, urhoolliset ritarit Arvid\nPentinpoika ja Jaakko Sinijalka, jotka minun ohellani ovat mainitut\nkuningas Eerik Kristofferinpojan murhaajina.\"\n\nMolemmat toiset ritarit laskivat myöskin kypärisilmikkonsa alas, ja\nkaikki tunsivat kauhistuen syytetyt kuninkaanmurhaajat, jotka kaikesta\nuhmailustaan huolimatta olivat kuolonkalpeita, ja näyttivät vain\npuoleksi luottavan olevansa turvattuja, huolimatta siitä että heidän\nturvallisuudestansa oli taattu.\n\n\"Me emme tohdi kieltää sitä, minkä niin monet herrat ja ritarit ovat\nvannoneet!\" jatkoi ylpeä kreivi Jaakko. -- \"Me emme kilvessämme\nsuvaitse valheellisuutta eikä petollisuutta. Tanskalaisen rehellisyyden\nodotamme tapaavamme myöskin täällä. Meille on kuninkaan ja valtakunnan\nnimessä luvattu täältä vapaa paluu ja oikeudenmukainen kohtelu. Me\nemme ainoastaan vaadi saavamme esteettömästi poistua täältä, mutta\nme tahdomme ensiksi oikeuden tulla kuulustelluiksi. Kätemme tekoa\nme uskomme voivamme puolustaa suulla yhtä hyvin kuin miekalla, jos\nrehellisyys ja laillisuus vallitsee. Oikeudenmukainen hätäpuolustus\nei ole keltään kielletty, ja siksi me kutsumme sitä oikeutta, jonka\nme itse otimme itsellemme rikollista väkivallantekijää vastaan, joka\nitse oli rikkonut kaikki lait, ennenkuin me kohotimme kätemme hänen\nsyyllistä päätään kohti.\"\n\nTämä kuulumaton rohkeus sai kuningattaren hypähtämään paikaltaan, ja\nnuori kuningas oli kavahtanut ylös hämmästyneenä valtaistuimelta.\nKansan katkeruus oli suuri nähdessään paljastetut kuninkaanmurhaajat\nkeskessään. Mutta Jaakko kreivin ruhtinaallinen arvo ja hänen\ntunnettu taitavuutensa sotapäällikkönä sai monen vaikenemaan. Hänen\nrohkeutensa miellytti useita, ja toisille oli mieleistä hänen puheensa\ntanskalaisesta rehellisyydestä. Kapinallisilla oli myös salaisia\nystäviä kansan seassa. Mutta alkoi kuulua hirvittävää murinaa\njännittyneiden ja tulistuneiden porvarien ryhmistä, sillä joukko\nköyhempiä Nyborgin asukkaita, jotka olivat olleet hyvin kiintyneitä\nmurhattuun kuninkaaseen, hyökkäsi hurjasti ja raivoisasti huutaen\nesiin repiäkseen murhaajat kuoliaiksi. Suurella ponnistuksella\nsai ritarijoukko pidätetyksi raivostuneen joukon, joka melusi\nhirvittävästi. Vihdoinkin saivat ritari Jon ja drotsi Pietari heidät\nrauhoitetuiksi, julistaessaan ääneen, että nyt heti ryhdyttäisiin\njulistamaan kuninkaanmurhaajien tuomiota, ja että he eivät jäisi\nrankaisematta.\n\n\"Lähettäkää heidät heti teilattaviksi!\" huusi prinssi Kristoffer ja pui\nheille nyrkkiä.\n\nKuningattaren suuttumus oli myöskin suuri, mutta hän vaikeni ja vaipui\nkalpeana tuoliinsa. Murhaajien ja kansanjoukon hurjistuneiden kasvojen\nnäkeminen muistutti hänelle tuskallisesti Stig-marskin peloittavaa\nvierailua kuninkaanmurhan jälkeisenä aamuna.\n\n\"Jos minä olisin uneksinut, että nämä herrat itse olivat osallisia\nmurhaan, niin en totisesti olisi ottanut heitä suojaani!\" sanoi herttua\nlevottomana ja jännittyneenä. \"Nyt minun täytyy sekä omani että kruunun\nkunnian puolesta vaatia, että he pääsevät vapaasti poistumaan täältä,\nolkoon heidän tuomionsa minkälainen tahansa!\"\n\n\"Te olette kuitenkin oikeassa, herttua Waldemar!\" sanoi nuori kuningas\nkoettaen hillitä kiivasta vihaansa. \"Jos me tahdomme olla kunniallisia\nritareita, niin meidän on pysyttävä sanassamme, jonka olemme antaneet\njumalattomimmillekin murhaajille, ja minä olen luvannut Jumalalle ja\npyhälle neitsyelle hallita oikeudenmukaisesti. Jos te olette minun ja\nkruunun nimessä luvannut sen heille, niin me annamme heidän vapaasti\nlähteä täältä. Mutta tuomionsa he saavat ensin kuulla, ja paetkoot\nhe kuinka kauas maailmaan tahansa, niin vanhurskas Jumala on auttava\nminua saavuttamaan heidät. Kuulkaamme tuomio\", lisäsi hän kiivaasti,\n\"semmoisena kun se on kirjoitettu kuningas Waldemarin lakikirjaan!\nKunniansa ja henkensä menettäneiksi minä tuomitsen heidät.\"\n\n\"Ei mikään rangaistus ole minun mielestäni liian suuri senkaltaisille\nrikollisille\", lisäsi herttua Waldemar ankaralla äänellä. \"Mutta\nasiaa voi katsella eri puolilta, ja ennenkuin oikeudenmukainen ja\npuolueeton tuomio langetetaan, täytyy Danehoven kuunnella mitä syytetyt\nitse voivat sanoa puolustuksekseen, ja mitä muilla laintuntevilla\ntanskalaisilla on sanottavana tämän suhteen. Astukaa valtaistuimen\neteen, syytetyt herrat! Kuningas ja kansa haluaa kuulla mitä tahdotte\nsanoa puolustukseksenne.\"\n\nKreivi Jaakko ja Arvid Pentinpoika jäivät seisomaan paikoilleen, mutta\nJaakko Sinijalka, joka oli tunnettu kaunopuheliaisuudestaan, astui\ntämän kehoituksen johdosta valtaistuimen eteen. Veri oli palannut\nhänen ruskeille poskilleen; hän tervehti joka puolelle ritarillisella\narvokkaisuudella ja vaimenti heti kansan levottoman sorinan lyhyellä,\nmielistelevällä puheella, jossa hän kiitti tanskalaisten lakien\noikeutta, sekä kansan rohkeaa vapaudentuntoa ja ylevämielisyyttä.\nSen jälkeen hän myönsi rohkeasti syytökset tosiksi, mutta esitti\nkuninkaanmurhan suurena ja rohkeana sankaritekona, uhkarohkeana\nuhrauksena kansanvapauden puolesta, sekä aivan oikeudenmukaisena ja\nlaillisena tekona. Hän luetteli kaikki ne eri teot, joilla murhattu\nkuningas oli rikkonut kuningasvalansa tai \"valtakunnan asetukset ja\nlait\", ja joiden kautta, hänen rohkean väitöksensä mukaan, kuningas\noli menettänyt kruununsa ja itse asettunut samalle asteelle kuin\nmuut valtakunnan ritarit ja aatelismiehet, vaikka hän tekemättä\nmajesteettirikosta voi puolustaa kunniaansa ja oikeuksiansa vertaisiaan\nvastaan. Ja nyt hän esiintoi räikein sanoin ne kovat vääryydet,\njoita maan etevimmät aatelismiehet olivat saaneet kärsiä. Hän kuvasi\nerityisen voimakkailla väreillä kuningas Eerik Kristofferinpojan\nrikosta Stig-marskia ja hänen vaimoaan kohtaan sekä sen kaikkia\nhirvittäviä seurauksia, ja hän vaati kuningasta ja kansaa tässä asiassa\njulistamaan syyttömiksi isänmaan suurimman sotapäällikön, kuuluisan\nStig-marskin, maansa ansiokkaimman miehen, sekä hänen vääryyttä\nkärsineet ystävänsä ja sukulaisensa, niin totta kuin Tanskassa vielä\nkunnioitettiin oikeutta, kunniaa ja vapautta.\n\nHänen sanansa vaikuttivat moneen eikä ollut niinkään vähän rohkeita\nääniä, jotka pitivät syytettyjen puolta.\n\nKuningatar oli heittänyt harson kasvoilleen. Nuoren kuninkaan täytyi\nsyvästä suuttumuksestaan ja tuskastaan huolimatta punastua häpeästä\nkuullessaan syytökset onnetonta isäänsä vastaan, ja kirkkaat, katkerat\nkyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. \"Puhukaa, puhukaa, drotsi\nPietari!\" huusi hän kiivaasti. \"Eikö jo riitä, että he ovat murhanneet\nminun isäni? Täytyykö minun istua Tanskan valtaistuimella ja sallia\nheidän häväistä häntä hänen haudassaan?\" Tämän alaikäisen kuninkaan\nsydäntä vihlovan huudon kuultuaan drotsi Pietari astui esiin. Hänen\nvakavilla kasvoillaan ilmeni syvä liikutus, ja kesti hetken ennenkuin\nhän sai äänensä valtoihinsa.\n\n\"Siitä, mitä meidän murhattu herramme ja kuninkaamme ihmisenä\nrikkoi tässä maailmassa\", sanoi hän, \"on hän mennyt tiliä tekemään\nkuninkaitten kuninkaalle. Kaikkivoipa sovittaja olkoon hänelle ja\nmeille kaikille armelias tuomari! -- Vain luonnottomat ihmiset voivat\nvaatia, että hänen poikansa ja alamaisensa nyt puhdistaisivat hänen\nelämänsä ja puolustaisivat hänen muistoansa hänen murhaajilleen. Te\nette puhu täällä ihmisestä Eerik Kristofferinpojasta, vaan Tanskan\nkuninkaasta ja Tanskan kruunusta, jonka koskematonta majesteettia\nja pyhyyttä on verisin ja häpeämättömin käsin hätyytetty. Täällä\ntuomittava rikos on rikkomus kansan ja valtakunnan voideltua päätä\nvastaan.\" Koskettelematta kuningasta henkilönä, kuvasi hän nyt\nkuninkaanmurhan kataluuden niin voimakkain ja elävin värein, että\nitse murhaajatkin loivat alas katseensa, ja monet murhatun kuninkaan\npahimmista solvaisijoista, jotka äsken kovaäänisesti osoittivat\nsuosiotaan Jaakko Sinijalalle, käänsivät inholla kasvonsa noista\nkolmesta verityöntekijästä. Kaunopuhelias drotsi jatkoi; hän mainitsi\nmuutamia murhatun kuninkaan hyödyllisiä toimenpiteitä, huomauttaen\nerityisesti miten paljosta tämä uskollinen kaupunki sai kiittää hänen\narmeliaisuuttaan ja lempeyttään. Hän mainitsi monta hyväätyötä, jotka\nnämä kapinalliset aatelismiehet itse olivat saaneet vastaanottaa\nsiltä herralta, jonka he murhasivat, ja hänen onnistui liikuttaa\nmonta sydäntä ja melkein kokonaan poistaa kuninkaanmurhaajan puheen\nvaikutukset. Hän käytti hyväkseen tätä tilaisuutta avatakseen\nkansan silmät näkemään isänmaan vaarallisen aseman, ja kehoitti\nvoimakkain sanoin kuninkaan ja isänmaan uskollisia miehiä ihmispelotta\nylläpitämään kansan arvoa sekä kruunun pyhyyttä, paljastamalla\njokaisen salaisen maankavaltajan, joka oli osallinen tähän katalaan\ntekoon. Sanottuaan tämän säihkyvin silmin, kääntyi hän äkkiä herttuan\npuoleen, sen miehen, joka pyhien sukulaissiteiden kautta oli lähinnä\nkuningashuonetta ja kehoitti häntä kansan nimessä uuden arvonsa nojalla\nensiksi lausumaan syyllisten tuomion säätyjen vahvistettavaksi.\n\nDrotsi lopetti puheensa. Herttua oli valahtanut kalpeaksi. Jännittävä\näänettömyys seurasi. Mutta nyt nousi herttua rivakasti ja heitti\nsalamoivan katseen drotsi Pietariin. Hän kumarsi kunnioittavasti\nkuningattarelle ja pyysi häntä lausumaan minkä tuomion hän ja\nvaltaneuvosto katsoivat lailliseksi.\n\n\"Hyvä on!\" sanoi kuningatar heittäen hunnun kasvoiltaan, ja nousi\nvarmana ja rauhallisena. \"Siis minä tahdon ensiksi julkilausua sen\nminkä valtakunnanneuvosto minun kanssani on katsonut lailliseksi ja\noikeudenmukaiseksi, ja johon heidät jokainen tanskalainen nainen ja\nmies, Jumalan lain mukaan sydämessään tuomitsee: kunniaton kuolema\non maankavaltajien ja kuninkaanmurhaajien rangaistus jumalallisen\nja inhimillisen lain mukaan. Kruunun ja valtakunnan turvallisuuden\ntakaamiseksi minä en ehdoita minkäänlaista armahdusta.\"\n\n\"Onko kenelläkään tähän minkäänlaista laillista vastaväitettä?\" kysyi\nherttua, ja hänen katseensa osui tuomiorovasti Grandiin, joka näkyi\nvain odottaneen tätä kehoitusta saadakseen astua esiin.\n\n\"Totuuden ja oikeuden nimessä minä vaadin tulla kuulluksi!\" -- huusi\nitsetietoinen tuomiorovasti, astuessaan esiin avattu lakikirja\nkädessään. \"Tässä on lakipykälä, jonka mukaan ainoastaan syytetyt\nvoidaan tuomita, ellei heitä, minun mielipiteeni mukaan, suuremmalla\noikeudella ja kohtuudella julisteta syyttömiksi. Jos murha olisi tehty\nHerran huoneessa tai murhatun omassa talossa, niin silloin olisi\nkuolemantuomio laillinen; mutta koska on todistettu, ettei näin ole\ntapahtunut, voidaan syytetyt korkeintaan tuomita lainsuojattomiksi,\nja heidän omaisuutensa lankeaa kruunulle. Jos lain sana, eikä väärä,\nintohimoinen sukulaisviha, saa täällä langettaa tuomiota, niin sitä ei\nvoida langettaa, ankarammin.\"\n\nTämä rohkea lausunto synnytti kiivaan väittelyn, ja moni hyväksyi\nsen. Viimein pyysi herttua hiljaisuutta ja, selitti yhtyvänsä lain\nlempeämpään tulkitsemiseen, viitaten mielistelevästi kansan ja säätyjen\nsuuriin oikeuksiin ja kuningasvalan rikkomisiin. Drotsi Pietari\nvastusti häntä kiihkeästi. Mutta silloin alkoi ritari Jon, drotsin ja\nnuoren kuninkaan hämmästykseksi puhua, väittäen ettei lain puustavin\neikä tunnettujen olosuhteiden vuoksi voitu käydä rikoksellisiin\nkäsiksi. \"Lainsuojattomuus\", lisäsi hän, \"oli sitäpaitsi rangaistus,\njota ei mitenkään voitu pitää vähäisenä, koska siihen sisältyy\nporvarillinen kuolema, alituinen hengenvaara sekä kaikkien kansalais-\nja ihmisoikeuksien riistäminen\".\n\nVanhan valtaneuvoksen sanat vaikuttivat voimakkaasti kaikkiin.\nDrotsi Pietari ja kaikki kuningashuoneen ystävät huomasivat heti,\nettä vanha valtiomies ainoastaan erityisen tärkeistä ja painavista\nsyistä täällä puolusti mielipidettä, jota hän itse pari päivää sitten\nvaltaneuvostossa oli vastustanut.\n\nDrotsi Pietari vaikeni. Kunnioituksesta valtioviisaaseen vanhukseen\nkuningatar ja nuori kuningas selittivät olevansa tyytyväiset tuomioon,\nkoska niin monet taitavat ja arvossapidetyt miehet katsoivat sen\nlailliseksi ja oikeudenmukaiseksi.\n\nKuninkaanmurhaajien lainsuojattomuustuomio laadittiin nyt\nmuodolliseksi; kuningas, molemmat valtakunnanhoitajat sekä säätyjen\nvalitsemat valtuutetut miehet allekirjoittivat sen, ja se varustettiin\nsinetillä, jonka jälkeen drotsi luki sen ääneen kokoontuneelle\nDanehovelle. Tarkasti vartioituina vietiin heti senjälkeen nuo kolme\ntuomittua ritaria rantaan, jossa heidät asetettiin veneeseen, sinne\nheille varustettiin vesikauha, tulukset sekä elintarpeita kolmeksi\npäiväksi. Heille annettiin siten tilaisuus huolehtia turvallisuudestaan\nja väistyä katkeroituneen kansanjoukon tieltä, jota vastaan ei heitä\nenää mikään vartio voinut suojata, niinpian kuin hirvittävä sana\n\"lainsuojaton\" oli heille julistettu.\n\nKun siis tämä tärkeä asia oli loppuunsuoritettu, astui Brandenburgin\nkreivi Otto valtaistuimen-eteen. Tervehdittyään ensin kunnioittavasti\nkuninkaallisia, hän kääntyi ritariston puoleen, sanoen: \"Minun\nkuninkaallinen sisarenpoikani, kuningas Eerik Eerikinpoika, on\npyytänyt saada vastaanottaa ritarilyönnin minun kädestäni tällä\nDanehovella, ja minä pidän kunnianani voidessani antaa sen hänelle.\nKuninkaanpoika, joka jo kehdosta asti on kantanut kuningasnimeä,\nvoidaan jo syntymästä asti pitää ritarina ja kuninkaaksi nimitettynä\nhän on koroitettu kaikkien alempien arvojen yläpuolelle. Mutta\nkuninkailla ja ruhtinailla on ollut se kiitettävä tapa, etteivät he\nole ylenkatsoneet ritarin arvoa, ennenkuin heidät on voideltu ja\nkruunattu ritarien ja ruhtinaallisten läänitysherrojen päämieheksi.\nMinä vapautan ritariston puolesta minun kuninkaallisen sisarenpoikani\nniistä kokeista ja valmistusmenoista, joita tavallisesti vaaditaan\nritarinarvoa jaettaessa.\" Hän kääntyi nyt juhlallisesti itse nuoren\nkuninkaan puoleen ja jatkoi: \"Minä kysyn siis sinulta, kuningas\nEerik Eerikinpoika, sinun uskollisen kansasi ja Tanskan ritariston\nläsnäollessa: Missä tarkoituksessa sinä tahdot pyrkiä meidän\nritarikuntaamme? Lupaatko ja vannotko suojella pyhää kristillistä uskoa\nja ritarikunnan kunniaa?\"\n\nNuori kuningas oli noussut valtaistuimelta ja paljastanut päänsä;\nhänen poskensa hehkuivat, ja hänen tummansiniset silmänsä loistivat\nlapsellisesta ilosta ja innostuksesta. \"Niin, sen minä tahdon,\nniin totta kuin kaikki pyhimykset minua auttakoot!\" huudahti hän.\n\"Jumala ja pyhä neitsyt tietävät minun rukoukseni ja aikomukseni,\nja pyhä Yrjänä tietää sen myöskin. Minä pyydän ritarilyönnin sinun\nkädestäsi, rakas enoni, tullakseni kunnialla voidelluksi ja kruunatuksi\nTanskan kuninkaaksi, ja voidakseni näyttää rakkaalle kansalleni ja\nkaikille ihmisille, etten minä tahdo olla ainoastaan hyvä ja oikeutta\nrakastava kuningas, vaan ensiksi ja etupäässä moitteeton ritari,\njoka ei tahdo olla häpeäksi Tanskalle eikä suurten Waldemarien\nkruunulle. Mitä aseenkantajan tulee ymmärtää ennenkuin hän voi kantaa\nkultaisia kannuksia sen kaiken on minun rakas asemestarini, drotsi\nPietari Hessel, minulle opettanut, ja sen minä tahdon osoittaa ensi\nkilpa-ajoissa ja turnajaisissa. Ritarilain minä olen opetellut\nniinkuin pyhän sanan, ja minä vannon Pyhän Yrjänän ja Pyhän Neitsyen\nkautta, että minä pysyn sille uskollisena elämäni loppuun asti.\"\nHän vaikeni hetkeksi liikutettuna ja näytti miettivän; sitten hän\njatkoi innokkaasti: \"Minä en tahdo elää huoletonna tässä maailmassa,\nvaan tahdon suojella kansaa ja vuodattaa vereni uskoni ja pyhän\nkirkon puolesta. Minä tiedän, että kirkko on niinkuin ihmisen pää,\nja ritaristo sen käsivarret, jotka puolustavat koko ruumista; ja sen\nminä tahdonkin tehdä niin hyvin kuin voin. Minä tahdon auttaa leskiä,\nisättömiä ja kaikkia turvattomia ihmisiä. Minä tahdon olla kaikkien\npuhtaiden ja siveitten naisten suojelija. Minä tahdon olla nöyrä,\ntotuutta rakastava, uskollinen sanassani, urhoollinen ja auttavainen.\nMinä tahdon harjoittaa kaikkia seitsemää ritariavua ja varoa kaikkia\nseitsemää kuolemansyntiä Jumalan ja pyhän neitsyen avulla!\"\n\nSenjälkeen kun nuori kuningas oli lausunut ja vannonut tämän lyhyen\notteen ritarilaista, astui hän alas valtaistuimelta ja vastaanotti\nritariuden symboolit ja koristeet, jotka hänelle hänen toiveensa mukaan\nantaisivat maan tärkeimmät miehet ja kuningashuoneen uskollisimmat\nystävät. Drotsi kiinnitti kultakannukset hänen jalkaansa, muistuttaen\nhänelle niiden merkitystä sydämellisellä rakkaudella ja ilolla. Vanha\nJon ritari puki hänen ylleen kepeän panssaripaidan ja rintahaarniskan,\nkehoittaen häntä miehuullisuuteen ja urhoollisuuteen. Kreivi Gerhard\noli pyytänyt osakseen sitoa käsivarrenvarustukset; sen hän teki\niloisen ja osanottavan näköisenä, toivoen jalon Agnes-kuningattaren\npojalle onnea, voimaa ja voittoja kaikissa elämänvaiheissa. Vihdoin\nnousi kuningatar itse ojentaakseen ritarinoviisille kimaltelevat\npanssarihansikkaat, ja kiinnittääkseen hänen vyölleen kullatun\nmiekan, jota aseairueet kantoivat. Hän kosketti ensin kunnioittavasti\nhuulillaan miekan ristinmuotoista kahvaa, ja, kiinnittäessään omin\nkäsin kirjailemansa kullatun miekkavyön poikansa vyötäisille, hän\nsuuteli häntä liikutettuna otsalle ja pyysi ettei hän koskaan unohtaisi\nsen merkitystä. Vyöhön näet oli kirjailtu lilja, vaaka ja sydän, jotka\nolivat puhtauden, hurskauden ja kristillisen rakkauden esikuvia.\nSenjälkeen kuningatar poistui istuimelleen ja kukin ritari paikoilleen.\n\nPieni, ritarillisesti koristettu kuningas notkisti nyt polvensa,\nmarkkreivi Otto vetäisi esille miekkansa ja suuteli kahvan ristiä.\n\"Tanskan kuningas Eerik Eerikinpoika!\" sanoi markkreivi juhlallisesti,\n\"Jumalan rakkaan pojan, pyhän neitsyen ja pyhän Yrjänän nimessä minä\nlyön sinut ritariksi! Ole urhoollinen, pelkäämätön ja uskollinen!\"\nTorvien soidessa kosketti hän senjälkeen ritarillista noviisia kolme\nkertaa olkapäähän miekanlappeella.\n\nKyyneleet kohosivat nuoren kuninkaan silmiin; hän nousi ääneti,\nyhteenliitetyin käsin, kuin hiljaa rukoillen. Sitten hän vastaanotti\nvielä markkreivin kädestä valkotöyhtöisen kullatun kypärin, jota hän\nkatseli ihaillen ja asetti sen kultakiharaiseen päähänsä. Viimeiseksi\nantoi markkreivi hänelle käteen kullatun keihään ja ripusti hänen\nvasempaan käsivarteensa komean kilven samalla vaakunalla koristettuna,\njonka hän itse oli valinnut ensimäiseen kirjavaan lapsenkilpeensä.\nKuninkaan ystävä ja leikkitoveri, aseenkantaja Åke Jonson, oli\nsillaikaa taluttanut esiin komean, maidonkarvaisen juoksijaoriin,\nkoristettuna kimaltelevalla satulapeitteellä ja korkea höyhentöyhtö\nkiinnitettynä otsaan. Nuori kuningas hypähti satulaan, jalustimia\nkäyttämättä. Hän hypitteli oritta, heilutti keihästään, esiintyen\nnäin koko ritarikomeudessaan kansalle, joka äärettömällä riemulla\nvastaanotti hänen iloiset, ystävälliset tervehdyksensä. Hän ratsasti\ntällä tapaa taitavaa kiertojuoksua kolme kertaa suuren Danehove-piirin\nympäri, ilman kajahtaessa torvien toitotuksista ja kansan ilohuudoista.\nTämä näky näytti ilahduttavan vakavimpiakin ritareita, ja varmuus,\njolla pieni, rohkea lapsiritari ohjasi orittaan ihmetytti heitä. Vanha\nritari Jon katsahti drotsi Pietariin, ja hänen huulillaan kaareili\nsalaperäinen hymy. Mutta kansan riemuhuudot ja yleinen ihastus nuoreen\nlapsikuninkaaseen olivat liikuttaneet häntä omituisesti, ja hän vei\nnopeasti käden silmilleen, yhtyessään koko sydämestään ja kovalla\näänellä kansan huutoon: \"Jumala siunatkoon meidän nuorta kuningastamme!\"\n\nHuolimatta asevarustuksistaan ja monista aseistaan, hypähti\nEerik reippaasti korkean hevosen selästä, jonka hän taas antoi\naseenkantajansa viedä pois, ja astui rauhallisesti takaisin\nvaltaistuimelle.\n\nTämän juhlallisuuden kestäessä herttua oli istunut hiljaa ja\nmiettiväisenä. Drotsi Pietari ei ollut iloitessaan kuninkaallisesta\noppilastaan kuitenkaan koko aikana heittänyt herttuan kasvoja\nnäkyvistään. Se peitetty suuttumus, jonka hän oli niissä lukevinaan,\nmuistutti häntä liiankin voimakkaasti siitä, ettei vielä ollut aika\nriemuita ja iloita Tanskassa.\n\nNyt Eerik kuningas nousi, vähän hengästyneenä rajusta ratsastuksesta,\nja kääntyi herttuan puoleen. \"Kun minä nyt itse olen ritari\", sanoi\nhän, \"ja olen oikeutettu jakamaan ritarilyöntejä kenelle tahdon, niin\nolkoon minun ruhtinaallinen sukulaiseni ja holhoojani, Etelä-Jyllannin\nherttua Waldemar ensimäinen, joka sen vastaanottaa minun kädestäni!\"\n\nHerttua nousi nopeasti. Hän näytti hämmästyvän. Hänen ylpeä ilmeensä\nosoitti kuitenkin, että se kunnia, johon hänet täällä pakoitettiin,\nenemmän loukkasi kuin miellytti häntä. Kuitenkin drotsi Pietari oli\nhänen väkinäisessä hymyilyssään huomaavinaan nöyryytetyn ylpeyden\nkiusallisen tunteen, kun hän nyt oli pakoitettu kansan nähden\nnotkistamaan polvea lapsikuninkaalle, omistaakseen arvon, jonka hänen\njo aikoja sitten olisi pitänyt saada vastaanottaa. Mutta ovela herttua\nnäytti koettavan peittää tätä sekä itseltään että ritaristolta,\nkiittäessään kuningasta hienolla, kohteliaalla tavallaan tästä\nerinomaisesta armonosoituksesta. Hän polvistui puoleksi valtaistuimen\neteen. Nuori kuningas seisoi sen ylimmäisellä askeleella, lausuen\nsieltä tavanmukaisen kaavan, ja paljastettuaan kullatun miekkansa, hän\nlöi sillä kolme kertaa herttuaa olkapäähän. \"Ole moitteeton ritari!\"\n-- lisäsi hän. \"Harrasta ritarilain mukaan tulisella innolla yleistä\nhyvää, valtakunnan parasta, ritariston kunniaa, kansan yksimielisyyttä\nja onnea -- ja laillisen kuninkaan parasta! Jumala ja meidän rakas pyhä\nneitsyemme ja pyhä Yrjänä antakoot teille siihen voimia ja apua!\"\n\nTämä kehoitus lapsikuninkaan suusta, jossa herttua luuli huomaavansa\ndrotsi Pietarin vaikutuksia, ei näyttänyt miellyttävän ylpeää,\nkunnianhimoista herraa. Mutta hän otti huomioon kohteliaasti\nja arvokkaasti kaikki asiaankuuluvat tavat. Heti kun hän oli\nvastaanottanut uudet ritarilliset aseensa hypähti hän juoksijaoriinsa\nselkään ja esiintyi ylpeänä, ruhtinaallisen arvokkaasti ja suurella\nritarillisella taitavuudella kansalle. Huimaavasti nelistäessään\nhän singahutti peitsensä korkealle ilmaan, ottaen sen taas kiinni\nja tervehti sillävälin keveästi ja miellyttävän lempeästi kansaa.\nHän saikin siten vastaanottaa osittain ne suosionosoitukset, joita\nhän siten oli tavoitellut, ja laskeuduttuaan hevosensa selästä sekä\nvastaanotettuaan ritarien ja kuninkaallisten onnentoivotukset, näytti\nhän hyvin iloiselta.\n\nNäillä ritarivihkiäisillä lopetettiin Danehove ja sen asioiden\nkäsittely, yleiseksi tyytyväisyydeksi, niinkuin ainakin näytti.\nKuninkaalliset palasivat herttuan ja muiden ruhtinaallisten herrojen\nkanssa juhlakulussa linnaan, jossa kuningas jakeli runsaita\nkunnialahjoja sekä herttualle, markkreivi Otolle, kreivi Gerhardille\nja tanskalaisille ritareille. Ei siellä säästelty juhlahevosia,\nkultapäitsiä eikä komeita vaippoja tai aseita, vaan jokainen, jolla\ntässä juhlatilaisuudessa oli ollut jokin tehtävä, sai tämän päivän\nmuistoksi anteliaalta kuninkaalta arvokkaan lahjan. Ei unohdettu\nmyöskään Åke Jonsonia: Kuningas antoi hänelle kullatun, jalokivillä\nkoristetun miekan, johon oli kaiverrettu: \"Kuninkaan puolustaja.\" Hänen\nuskollisuudestaan murhattua, kuningasta kohtaan olisi Eerik mielellään\ntahtonut antaa tälle lapsuutensa uskolliselle leikkitoverille\nritarilyönnin. Mutta se poikkeustapaus, joka iän suhteen oli tapahtunut\nalaikäiselle kuninkaalle itselleen, ei voinut ulottua keneenkään\nhalvempaan, ei edes prinssi Kristofferiin, joka ilmeillään ja\nkäytöksellään kylläkin osoitti, että hän luuli voivansa olla ritari ja\nkuningas yhtähyvin kuin hänen veljensä.\n\nTärkeä valtionhoitajanvaali ja ruhtinaallinen ritarivihkiminen\nvietettiin suurilla juhlallisuuksilla linnassa myöhään yöhön.\n\nKaikkien näiden juhlallisuuksien kestäessä jätti herttua tuskin\nhetkeksikään kuninkaallisia henkilöitä, eikä kukaan vetänyt\nhänelle vertoja ritarillisessa kohteliaisuudessa ja hienossa\nseurustelutaidossa. Kuningatar, joka luotti häneen, luuli nyt olevansa\nvelvollinen korvaamaan häneen kohdistetut alentavat syytökset, teki\nnyt päätöksen, joka aivan soti valtaneuvoston toivomuksia vastaan.\nHerttua oli selittänyt hänelle ja hänen veljilleen, ettei näin vakavina\naikoina ollut sopivaa ajatella enempiä juhlallisuuksia, oli vain\nryhdyttävä huolehtimaan kuningashuoneen turvallisuudesta. Sensijaan,\nettä annettaisiin heti juhlia nuorta kuningasta Själlannissa, jonka\nkautta matkustettaisiin Lundin kruunausjuhlallisuuksiin, olivat\nuudet valtakunnan johtajat yksimielisesti päättäneet viedä kuninkaan\nViborgin lujaan linnaan, sekä siirtää matkan Själlandiin ja Skåneen,\nsillä Stig-marski, lainsuojattomat, sekä norjalaiset merirosvot voivat\ntehdä Beltin ja salmet epävarmoiksi. Kuningatar ilmoitti illalla tämän\npäätöksen drotsi Pietarille ja Jon-ritarille herttuan läsnäollessa,\ntehden sen niin jyrkästi, etteivät mitkään vastaväitteet tulleet\nkysymykseen.\n\nDrotsi Pietari oli toivoton. Hän tunsi herttuan taas tekevän uuden\nyrityksen saadakseen kuninkaalliset omaan tai lainsuojattomien valtaan,\nja ehkä hän myöskin aikoi estää uskollisuusvalan vannomista ja saada\nkruunauksen siirretyksi siksi kunnes hän itse saisi valtakunnan\nanastetuksi. Näytti siltä kuin drotsi Pietarin olisi ollut kovin\nvaikeaa väistyä voimakkaan petturin tieltä ja osoittaa minkä syyn\nherttuan poissaoloon Danehovelta hän tiesi olevan todellisen. Mutta\nritari Jon loi häneen ankaran, varoittavan katseen -- ja hän vaikeni.\nMatka Viborgiin määrättiin seuraavaksi aamuksi. Hoviseurue hajosi.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESYHDES LUKU.\n\n\nOli jo myöhäinen ilta. Hovimarsalkan määräyksestä linnanpalvelijat\nolivat ryhtyneet matkavalmistuksiin, ja linnan pihalta kuului\nkuninkaallisen keittiön pakkausvaunujen kolinaa. Herttua seurueineen\noli vetäytynyt huoneisiinsa; mutta huomattiin muutamien hänen miestensä\npoistuvan linnasta ja ratsastavan kovalla kiireellä Middelfartiin\nvievää tietä. Nuori kuningas oli heti paneutunut levolle. Brandenburgin\nmarkkreivit olivat äsken jättäneet kuningattaren hänen sisimpään\nhuoneeseensa. Hän oli sanonut hyvästi veljilleen, jotka vielä samana\niltana läksivät Tanskasta, aikoen keisari Rudolfin luo, koettaakseen\ntaivuttaa hänet julistamaan kuninkaanmurhaajat lainsuojattomiksi\nmyöskin Saksassa. He olivat uskoneet tämän heidän matkansa tarkoituksen\nainoastaan kuningattarelle.\n\nNuori, kaunis leski istui surupuvussaan, käsi posken alla, suuren\nmarmoripöydän ääressä, jolla paloi kaksi vahakynttilää. Musta suruharso\noli heitetty syrjään, ruskeat palmikot solahtivat käsivarsien ylitse\nmarmoripöydälle. Hänen hienot, valkeat sormensa selailivat siroa\nkäsikirjoitusta. Se oli pieni pergamenttikirja, jonka lehdille hän\nhopeaneulalla piirteli ristejä ja merkkejä. Tänne hän oli yksinäisinä\nhetkinään purkanut sydämensä ajatukset, kirjoittanut omakätisesti\njokaisen merkillisemmän tapahtuman elämästään. Kuin puoleksi\nhämärtävinä paratiisinmuistelmina olivat sinne kuvatut hänen ihanat,\nraikkaat lapsuusunelmansa. Hänen nöyryyttävä lapsikihlauksensa ne pian\nhävitti. Sodassa herttua Waldemarin isää vastaan oli tämä aikainen,\nvaltiollinen kihlaus ollut kuningas Eerik Kristofferin vapauttamisen\nsalaisena ehtona, hänen vankeudestaan Nordborgin linnasta. Muistelmat\ntämän tapahtuman syistä olivat vain ohimennen mainitut, eikä hän\nsilloin näy tunteneen asiaa sen lähemmin. Mutta raskain mielin ja\nkyynelin oli se päivä kuvattu, jolloin hän, vielä melkein lapsi,\nsokeasti totellen ja velvollisuuden tunnosta antoi koristaa itsensä\nkuningasmorsiameksi, joutuen rauhansopimuksen ja kylmän valtiollisen\nharkinnan tahdottomaksi uhriksi. Hänen rakkaudettomasta avioliitostaan\nolivat muistiinpanot laajat. Tänä aikana vasta näkyi hänelle selvinneen\nelämän tarkoitus ja tietoisuus omasta arvostaan. Keskellä suuren\nmaailman hälinää hän oli usein tuntenut itsensä yksinäiseksi ja\nhyljätyksi, mutta hän käytti kuitenkin nuorekkaalla elämänhalulla\nkorkean asemansa ilon ja rauhan levittämiseksi ympärilleen. Hän\nonnistui näyttämään onnelliselta, ja sekä vaikutusvoimallaan että\nkruunun suoman ylentävän loiston avulla hän oli pyrkinyt vastustamaan\nsitä vaarallista, kapinallista mielialaa, joka uhkasi kuningasta ja\nkruunua perikadolla. Hänen ystävyydentunteensa drotsi Pietaria kohtaan\noli ensimäinen valokohta tässä hänen sisäisen elämänsä synkässä osassa.\nTämän reipas, ritarillinen mieli, ja se ihailu, minkä drotsi osoitti\nhänelle, oli suonut hänen naisellisuudelleen vapaamman lennon. Hän oli\nälykkäästi ja hienotunteisesti osannut salata kaikki vaimona kärsimänsä\nloukkaukset ritarinaisen ja majesteetin oivallisen naamion taakse. Hän\nselaili nopeasti elämänkirjaansa, antaen entisyyden kulkea ohitsensa\nkuin utukuvina. Kuvatessaan vilkkaasti Helsingborgin turnajaisia, hän\nensi kerran tapaa kreivi Gerhardin nimen, leikillisesti mainiten hänen\nonnistumattoman kunniatervehdyksensä. Hän selaili edelleen pari lehteä,\nja luki katkerin tuntein tuon loukkaavan huhun, joka oli levitetty\nhänen drotsi Pietarille osoittamastaan suosiosta, ja sen päätöksensä,\nettä vastaisuudessa välttäisi kaikkea lähempää tuttavallisuutta\ntämän hänen uskollisen ja luotettavan ritarinsa kanssa. Lukiessaan\nmuistiinpanot juhlasta ritari Jonin luona, ja tanssista haavoitetun\nkreivi Gerhardin kanssa, kohosi hieno puna hänen poskilleen, ja hän\ntunsi nyt tuon rohkean, hyväsydämisen tanssijan tehneen valtavamman\nvaikutuksen häneen kuin mitä hän silloisessa asemassaan oli uskaltanut\nitselleen tunnustaa. Se nöyrä uskollisuus, jolla hän tänäkin päivänä\nainoalla rehellisellä silmällään oli katsellut häntä, näkyi tehneen\nhänen kuvansa hänelle vielä entistäkin kauniimmaksi. Aikoja sitten\nkirjoittamansa arvostelu hänestä ja hienosta, kohteliaasta herttuasta\nkiinnitti myöskin hänen huomiotaan. Hän oli antanut etusijan\nherttualle ritarillisessa käytöksessä ja seurustelutaidossa, mutta\nhän oli herttuassa kaivannut sitä rehellisyyttä ja sydämenhyvyyttä,\njoka kreivi Gerhardin teki niin miellyttäväksi ja kauniiksi. -- Hän\nsulki käsikirjoituksen ja vaipui syviin ajatuksiin. Hän tarttui\nvihdoinkin pöydällä olevaan hopeakelloon kutsuakseen kamarineitoja\nja mennäkseen levolle, mutta vetäisi äkkiä pois kätensä ja kuunteli.\nHänestä tuntui niin kuin koputettaisiin hiljaa salaovelle, joka johti\nhänen huoneestaan nuoren kuninkaan huoneisiin, ja jota ainoastaan\nkuninkaallisen perheen jäsenet käyttivät. \"Astu sisään, poikani!\" sanoi\nkuningatar ja kääntyi ovea kohti. Se avattiin hiljaa, ja kuninkaan\nuskollinen suosikki, aseenkantaja Åke Jonson, astui ujosti kynnyksen\nyli. Hän jäi kunnioittavasti seisomaan etemmäksi ja tervehti. \"Suokaa\nanteeksi minulle rohkeuteni, armollisin kuningatar!\" sanoi hän\nhiljaisella äänellä, -- \"minun herrani, kuningas, on käskenyt minun\navaamaan tämän oven, katsoakseni onko teidän armonne täällä, ja onko\nketään teidän luonanne. Hän pyytää hyvin tärkeiden syiden perusteella\nteidän suomaan hänelle ja drotsille keskustelun täällä todistajitta.\"\n\n\"Drotsi Hessel?\" kysyi kuningatar pelästyneenä, -- \"tätä tietä, ja\ntähän aikaan? -- mahdotonta! -- mitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Minä en sitä tiedä, teidän armonne\", vastasi nuori, totinen\naseenkantaja. \"Mutta minä arvaan, että asia on välttämätön ja tärkeä.\nDrotsi ei tullut henkivartiosalin kautta, vaan maanalaista salakäytävää\npitkin yhdessä tuon Kielistä tulleen yksisilmäisen herran kanssa.\"\n\n\"Kreivi Gerhardin!\" huudahti kuningatar vetäisten äkkiä hunnun\nkasvoilleen -- \"onko hänkin täällä? Onko hänkin pyytänyt puhutella\nminua?\"\n\n\"Sitä minä en tiedä, teidän armonne. Minulla oli vahtivuoroni kuninkaan\nsisimmän oven edessä, enkä minä tiennyt muurissa olevan salaovea,\nennenkuin se avautui, ja molemmat herrat seisoivat minun edessäni.\nDrotsi käski heti herättämään kuninkaan, ja minä tottelin. Heidät\nmolemmat päästettiin heti sisään, ja he puhelivat salaa kuninkaan\nkanssa hänen makuuhuoneessaan. Heti senjälkeen hän soitti, ja\npukeutuessaan hän käski minun varovasti ottamaan selvän siitä oliko\nteidän armonne yksin täällä, pyytäen minun sanomaan teille, mitä minä\njo olen sanonut.\"\n\n\"Hyvä on!\" sanoi kuningatar. \"Sano herrallesi, kuninkaalle, että minä\nodotan häntä täällä niiden kanssa, jotka hän katsoo välttämättömäksi\nottaa mukaansa!\"\n\nÅke Jonson tervehti kunnioittavasti ja poistui. Kuningatar oli\nnoussut levottomana. Hän avasi pienen, kullatun kirstun, joka oli\npöydällä ja kätki sinne päiväkirjansa. Senjälkeen hän astui pari\nkertaa edestakaisin suuren hiotun teräspeilin ohi, mihin hän heitti\npikaisin katseen, järjestellen alasvalahtaneita palmikoltaan ja vetäen\npäähineensä syrjään. Heti senjälkeen avattiin salaovi, ja Eerik\nkuningas astui sisään pitäen drotsi Pietaria kädestä.\n\n\"Kuulkaa häntä, äitini!\" sanoi pieni kuningas kiivaasti -- \"kuunnelkaa\nja lukekaa mitä hyvä drotsi ja kreivi Gerhard ovat saaneet selville! --\nHerttua on petturi: Hän aikoo viekotella meidät turmioon.\"\n\n\"Elkää tulko rauhattomaksi, jalo kuningatar!\" sanoi drotsi Pietari\ntervehtien kunnioittavasti. \"Vaaraa ei ole vielä. Mutta ilman hyvin\ntärkeitä syitä minä en olisi tohtinut lähestyä teitä näin sopimattomaan\naikaan ja tällä tapaa. Huomenna se olisi ollut myöhäistä. Teidän ja\nkuninkaan turvallisuuden vuoksi on nyt yhtä tärkeää, että te tiedätte\nsen kuin olisi ollut vaarallista maalle ja valtakunnalle, jos herttua\nolisi saanut vähimmänkään aavistuksen siitä, että meillä oli selvillä\nhänen uhkarohkeat yrityksensä.\"\n\n\"Mitä tämä merkitsee? Te hämmästytätte minua, drotsi Hessel!\" sanoi\nkuningatar levottomana. \"Onko teillä varmat todisteet, vai ovatko nämät\ntaas teidän ja oppineen kanslerin haaveita? Joko herttua on viekkain\nteeskentelijä taivaan alla, ja katala ihminen -- tai hän on minulle ja\nkuningashuoneelle täysin uskollinen.\"\n\n\"Lukekaa, lukekaa itse, teidän armonne!\" sanoi drotsi Pietari ojentaen\nhänelle kreivi Gerhardin sinetillä varustetun pergamenttilehden.\n\"Jokaisen sanan siinä voi jalo kreivi Gerhard heti, jos sen vaaditte,\nvalallaan todistaa. Hän odottaa viereisessä huoneessa teidän\nkäskyjänne.\"\n\nKuningatar istuutui pöydän ääreen ja luki nopeasti drotsi Pietarin\nmuistiinpanemat todisteet syistä, jotka aiheuttivat herttuan jäämään\npois Danehovelta. Hän kalpeni. \"Onko tämä mahdollista!\" huudahti\nhän nousten. -- \"Suuri Jumala, onko todellakin valtakunnan ja\nkuningashuoneen kohtalo tällaisen petturin käsissä? -- Ja sen te\ntiesitte tänään, ennen Danehoven alkamista, drotsi Hessel! Ja te ette\nrepineet naamiota petturin kasvoilta ja paljastaneet häntä koko kansan\nnähden!\"\n\n\"Jumala taivaassa tietää mitä se vaitiolo minulle maksoi, jalo\nkuningatar!\" vastasi drotsi käsi rinnallaan, \"mutta vanha Jon\nritari oli oikeassa; kunnes Stig-marski on kukistettu, seisokoon\nherttua koskemattomana valtaistuimen sivulla ja pakoitettakoon hänet\ntaistelemaan lainsuojattomia vastaan. Sinä hetkenä, jolloin hänen\ntäytyy heittää naamarinsa, on hän meidän julkinen vihollisemme, --\nsilloin hän on lainsuojattomien johtaja, -- ja kapinallisilla on\nkuningas.\"\n\n\"Te olette oikeassa!\" sanoi kuningatar hetken mietittyään. \"Nyt minä\nymmärrän ritari Jonin tämänpäiväisen taipuvaisuuden. Suuri Jumala!\nOnko milloinkaan petturi turvallisemmin seisonut näin lähellä Tanskan\nvaltaistuinta? -- Antakaa kreivi Gerhardin astua sisään!\"\n\nDrotsi Pietari poistui salaoven kautta ja palasi heti mukanaan kreivi\nGerhard, joka ujona ja kunnioittavasti jäi seisomaan ovelle, kumartaen\njäykästi.\n\n\"Tulkaa lähemmäksi, jalo kreivi Gerhard!\" sanoi kuningatar, astuen\nposket hehkuvina häntä vastaan. -- \"Te olette ehkä pelastanut\nvaltakunnan ja kuningashuoneen perikadosta; mutta sanokaa minulle miten\noli mahdollista, että te voitte aavistaa marskin aikeet, ja miten\nvoitte luulla herttuan noin petolliseksi?\"\n\n\"Jalo kuningatar, minä en tahdo kerskata omasta viisaudestani!\"\nvastasi kreivi Gerhard ja astui reippaasti lähemmäksi. -- \"Se ei\nminua huvittaisi. Suurimmasta osasta näitä tietoja saan kiittää\nerästä vanhaa kunnon pyhiinvaeltajaa, jonka tapasin Riibessä, ja\njoka näkyi tuntevan maailman paremmin kuin se tunsi hänet. Minä olin\njo huomannut kaikenlaisia epäilyttäviä asioita, ja pari viittausta\nteki minut selvänäköiseksi. Hienon herttua Waldemarin kanssa minä\nuskallan yhtävähän kilpailla valtioviisaudessa kuin kohteliaisuudessa\nja hienoissa tavoissa; mutta siitä kuitenkin voin antaa kaulani\npantiksi, että kun tuo mies uskoi tulevansa Tanskan kuninkaaksi\nkättään liikauttamatta ja teeskentelemällä olevansa kansan ja\nvaltakunnan uskollinen ystävä, niin antoi hän kernaasti marskin tehdä\nvaltakunnanhoitajan vaalinsa turhaksi ja välitti viis siitä onnesta,\nettä sai olla teidän armonne ja kuningashuoneen turvana. Tämä oli vain\nminun halpa mielipiteeni, teidän armonne\", lisäsi hän hiukan hämillään,\ntukahuttaen huokauksensa. \"Mutta siitä minä olen vakuutettu, että\nherttualla oli pahat aikeet mielessä silloinkin kun hän tunsi omaavansa\nteidän luottamuksenne.\"\n\nKuningatar säpsähti, ja kreivi Gerhard jatkoi: \"Paha kyllä, ettei\nminulla ole muita todisteita asiasta kuin oma sanani ja miekkani,\nsekä uskollisen hovinarrini kertomus. Mutta se ainakin on varmaa,\nettä näinä päivinä moni marskin kätyreistä koetti päästä tälle puolen\nDanehovelle, mutta minä estin heidät tulemasta. Se on myöskin tunnettu\nasia, että herttua todellakin oli Schleswigissä ensimäisenä Danehoven\npäivänä, huolehtien itse siitä, että se voitaisiin todistaa. Missä\ntarkoituksessa hän oli siellä, ja olisiko täällä todellakin syttynyt\nkapina, jos ei olisi aavistettu pahaa, sitä ei voida todistaa. Minun\nhuolenpitoni teistä ja kuningashuoneesta, jalo kuningatar, olivat\nsiis hyvin vähäpätöiset. Minä olen vain varoittanut teitä ja nuorta\nkuningasta kuuntelemasta herttuan neuvoja, näyttäkööt ne sitten vaikka\nkuinka edullisilta maalle ja valtakunnalle.\"\n\n\"Vastaanottakaa tästä tärkeästä varoituksesta minun sydämellisimmät\nkiitokseni, jalo kreivi!\" vastasi kuningatar ojentaen hänelle\nkätensä, jonka tämä intohimoisesti painoi huulilleen, notkistaessaan\nnöyrästi polveaan. Senjälkeen hän taas poistui entiselle paikalleen\nkunnioittavaan etäisyyteen. \"Sen minkä me hovinarrini kanssa olemme\nonnistuneet saamaan selville, täytyy kuitenkin jäädä salaisuudeksi,\njalo kuningatar\", alkoi kreivi taas puhua. \"Oikeuskäräjillä, jossa\ntaistellaan vain sanoilla, minä en kelpaa mihinkään, sitävastoin minä\nhaluaisin mielelläni taistella elämästä ja kuolemasta herttuan kanssa\nminä hetkenä tahansa, ja tahtoisinpa hyvällä miekallani näyttää koko\nritaristolle hänen olevan konnan ja petturin; mutta minä voisin siten\nsaattaa teidät ja valtakunnan mitä suurimpaan vaaraan. Minä huomaan\nitsekin nykyhetkenä tärkeämmäksi sekä teille että Tanskalle olemaan\nsovinnossa hänen kanssaan, senpävuoksi jääköön hän minultakin rauhaan.\nMutta suokaa minun, jalo kuningatar, tästä hetkestä asti liittyä teidän\nja nuoren kuninkaan henkivartijoihin, ja osaksi myöskin ottaa omaksi\nasiakseni teidän kuninkaallisen armonne vartioimisen!\"\n\n\"Minä valitsen teidät ritarikseni ja suojelijakseni, urhokas kreivi\nGerhard!\" vastasi kuningatar sydämellisesti. \"Ottakaa tämä muistiksi\nminun vaikeasta asemastani Tanskan valtaistuimen ääressä!\" Näin\nsanoen hän irroitti mustan, läpikuultavan harsonsa ja ojensi sen\nkreivi Gerhardille. Tämä notkisti jalon ritarin tavalla polvensa,\nja painettuaan arvokkaan luottamuspantin huulilleen, kätki hän\nsen povelleen. \"Minun värini oli ennen aamuruskonpunerva!\" lisäsi\nkuningatar surumielisesti, katsahtaen ystävällisesti drotsi Pietariin.\n\"Tämä kuningashuoneen uskollinen ystävä kantoi sitä kerran, niinkuin\nte hyvinkin muistatte, mutta minun värilläni ei ollut onnea: se olikin\nlainattu eikä vastannut todellisuudessa minun elämääni. Senvuoksi\nminä päätinkin ettei ainoakaan mies maailmassa saisi kantaa sitä\nminun suostumuksellani. Nyt on yön ja kieltäymyksen väri tullut minun\nomakseni niinkuin se on Tanskankin. Jos te ette sitä pelkää, kreivi\nGerhard, niin kantakaa sitä minun ja maamme uskollisena ystävänä,\nkunnes taas aamu koittaa Tanskassa!\" Kreivi Gerhard oli taas heti\nnoussut, mutta hän oli kuin huumaantunut ilosta ja niin liikutettu,\nettei sellaista ollut koskaan ennen tuntenut. \"Niinkauan kuin Jumala\nsuo minun elää tässä kauniissa ja ihmeellisessä maailmassa\", huudahti\nhän nyt, ja kyynel kimalteli hänen tulisessa silmässään, \"niinkauan,\njalo kuningatar, minä tahdon koettaa olla teidän luottamuksenne\narvoinen ja koko sydämestäni pysyn teidän ja Tanskan kruunun\nuskollisena ystävänä. Sen olen jo aikoja sitten luvannut tälle teidän\nuskolliselle ritarillenne\", tässä hän tarttui drotsi Pietarin käteen.\n-- \"Hän kantaa vielä salassa ruusunpunaista väriä, mutta siitä minä en\nenää tappele hänen kanssaan, kuultuani sen olevan Inge neidon pantin ja\nhiusnauhan.\"\n\nDrotsi Pietarin posket sävähtivät punaisiksi, ja kuningatarkin näytti\nolevan hämillään suorasukaisen kreivi Gerhardin avomielisyydestä.\n\n\"Se nyt ei kuulu tähän asiaan, se on totta!\" jatkoi kreivi Gerhard\nnähtyään toisten joutuneen hämilleen. \"Ehkä se olikin salaisuus,\njosta minun olisi pitänyt vaieta. Mutta minä tahdoin vain sanoa\nteille, jalo kuningatar, että lähinnä minua teillä ei koko maailmassa\nole rehellisempää ihailijaa kuin drotsi Pietari Hessel. Me molemmat\ntahdomme nyt vakavasti kilpailla näyttääksemme kumpi meistä lopulta on\noikeutettu kantamaan teidän väriänne. Minusta on sama onko se musta\nvai punainen, kunhan se vain on teidän; mutta sen minä tiedän: jos\njoku ihminen maailmassa voisi antaa teidän elämällenne oikean värinsä\ntakaisin, ja saattaa teidät taas iloiseksi, jalo kuningatar, joksi te\nvarmasti olette syntynyt ja luotu --, niin minä varmasti antaisin vielä\nainoankin silmäni. Ja vaikka minä en koskaan enää voisi nähdä teidän\nsuloisia kasvojanne ja ihanaa vartaloanne, niin minä tuntisin itseni\nkuitenkin onnelliseksi tietäessäni teidän olevan tyytyväisen sokeaan\nkreivi Gerhardiin.\"\n\nSe rehellinen avomielisyys, jolla hän sanoi nämä sanat, sai sekä\nkuningattaren, että drotsi Pietarin unohtamaan sen hienotunteisuuden\nja soveliaisuuden puutteen, jolla hän tässä tilaisuudessa esiintoi\nsydämensä asiat. Kuningattaren kasvojenilmeistä voi kuitenkin huomata,\nettä hän toivoi tämän odottamattoman käynnin ja sen suunnan, johon\nkeskustelu näkyi osuneen, keskeytyvän. Nuori kuningas oli jännittävän\ntarkkaavaisesti kuunnellut, eikä hänenkään mielestään nämä puheet\nkoskeneet sitä vaarallista asiaa, jonka vuoksi he olivat tulleet tänne.\n\"Antaa nyt sen asian olla, kreivi Gerhard!\" sanoi hän kärsimättömästi.\n-- \"Minun äitini tulee kyllä taas iloiseksi, kunhan maa ja valtakunta\novat turvatut, ja me olemme keksineet keinon herttuan petollisuutta\nvastaan. Viborgiin me siis emme matkusta huomenna -- sanoittehan te\nhänen kavaltaja-joukkonsa leiriytyneen sinne. Jos minä olen Tanskan\nkuningas, niin minä tahdon nyt tulla voidelluksi ja kruunatuksi mitä\npikemmin sitä parempi. Jos on Jumalan tahto, että minut petetään\nja murhataan niinkuin minun isäni, ja isoisäni niin minä kuitenkin\nkuolen oikeana kuninkaana, eikä niille pettureille käy hyvästi, jotka\nuskaltavat ryhtyä Herran voideltuun, olkoon hän kuinka pieni tahansa!\"\n\n\"Sinun tahtosi on toteutuva, minun poikani!\" vastasi kuningatar,\ntaputtaen hänen hehkuvaa poskeansa. \"Sinun toiveesi oli myöskin ritari\nJonin ja koko valtaneuvoston, mutta minä uskoin sokeudessani herttuan\nliukkaat sanat hartaan kiintymyksen osoitukseksi. Me matkustamme\nhuomenna Skjelskjoriin Viborgin asemasta. Niinpian kuin sinulle on\nuskollisuusvala vannottu Själlandissa, me lähdemme kruunaukseen\nLundiin, mutta kukaan ei puhu tästä mitään. Antakaa minun määrätä.\nHerttua seuratkoon minua kohteliaimpana ritarinani. Elköön hän huomatko\nvähintäkään muutosta meissä. Huolenpidon meidän turvallisuudestamme\nmatkalla minä uskon teille, hyvät herrat!\"\n\n\"Niin, olkoon siten!\" sanoi nuori kuningas iloisesti. \"Kaikkivoipa\nJumala ja meidän rakas, pyhä neitsyemme suojelee kyllä meitä. Hyvää\nyötä, rakas äiti! Te voitte nyt nukkua rauhallisesti. Ritari Jon on\nhenkivartiosalissa valvomassa vartioimista, ja nämä uskolliset herrat\njäävät yöksi linnaan.\"\n\n\"Jumalan käsi sinua suojelkoon, poikani!\" vastasi kuningatar ja\nsuuteli sydämellisesti liikutettuna häntä otsalle. \"Kiitetty olkoon\nKaikkivaltias, joka on suonut meille niin uskolliset ystävät meidän\nhädässämme ja vaarassamme!\"\n\nJalolla, kuninkaallisella arvokkaisuudella hän sanoi hyvästi molemmille\nritareille, ja he poistuivat nuoren kuninkaan kanssa kuningattaren\nsalakammiosta samaa salaista tietä, jota olivat tulleetkin.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKAHDES LUKU.\n\n\nSeuraavana aamuna aikaisin seisoivat kuningattaren kuuden\nmaidonkarvaisen hevosen vetämät vaunut linnanportaiden edessä, monen\nkoreapukuisen eturatsastajan ja tallirengin ympäröimänä. Suuri joukko\naseenkantajia seisoi linnanportaiden ympärillä, pidellen suitsista\nherrojensa hevosia, ja etumaisena heistä seisoi slesvigiläisellä\nvaakunaleijonalla koristetussa loistavassa puvussa herttuan\naseenkantaja, joka ylvästellen antoi komeasti satuloidun ylpeän\noriin kierrellä linnanpihaa. Lähinnä häntä seisoi Pitkäsääri vanhus,\nkreivi Gerhardin vaatimaton nokkoslehtikilpi kädessään, pidellen\nkiinni voimakasta, ruskeaa hevosta päitsistä. Skirmen seisoi herransa\nkilpeä ja vaippaa pidellen drotsi Pietarin ratsun vieressä, ja näkyi\nsyventyneen katselemaan herttuallisten kilpileijonien onnettomia päitä,\njotka enemmän muistuttivat susia kuin leijonia. Hän käänsi pärskyävän\nhevosen rantaan päin, mistä hän suureksi ilokseen huomasi liikettä\nlauttamiesten kesken ja huomasi kuninkaallista lippua kannettavan kylä\nvanhuksen talosta.\n\n\"Mehän aiomme Melfartiin ja Juutinmaalle päin!\" sanoi Pitkäsääri\nSkirmenille. -- \"Luulinpa toki sinun herrallasi olleen hienommankin\nnenän.\"\n\n\"Jos sinä olisit puoleksikaan niin hienonenäinen, Pitkäsääri\". --\nvastasi Skirmen -- \"niin et nyt antaisi herrasi hevosen kääntää\nhäntäänsä sitä tietä kohti, jota hänen pitää ratsastaa.\"\n\n\"Sen ainakin minä tiedän ettei ratsasteta eikä ajeta Ison-Beltin yli\ntoukokuussa!\" vastasi vanha hovinarri. \"Mutta taitaisipa se olla yhtä\nviisasta niinkauan kuin tuuli puhaltaa siltä kulmalta.\"\n\n\"Mitä sinä sillä tarkoitat, Pitkäsääri? Onhan tuuli Isolta-Beltiltä\njotenkin hyvä!\"\n\n\"Mutta ei ole Vähän-Beltin puolelta, näetkös. Venemiehet sanovat\nsitä herttuan tuuleksi, ja kun se tuulee meitä vasten, pitäisi niin\nvaltioviisaan nenän, kuin sinun herrasi, hyvästi tuntea Finnerupin\nladon olkien hajun.\"\n\n\"Kääntäkää vaunut ja hevoset!\" kaikui nyt drotsi Pietarin ääni\nlinnanrappusilta. -- \"Kuninkaallinen perhe ajaa satamaan!\"\n\nKaikki aseenkantajat tottelivat, ja kuninkaalliset vaunut käännettiin\nlinnanportaitten edessä. Drotsi Pietari meni taas linnaan, ja heti\nsenjälkeen astui kuningatar ulos herttuan tukemana, ja nuori kuningas\ntaluttaen sisartaan Mereteä. He astuivat kaikki vaunuihin, sekä myös\nprinssi Kristoffer. Huolimatta herttuan kohteliaasta käytöksestä oli\nvastenmielinen hämmästys huomattavissa hänen teeskennellyssä hymyssään.\n\n\"Me emme tohdi tarjota teille paikkaa naisvaunussa, herttua Waldemar\",\nsanoi kuningatar, \"siihen te olette liian taitava ratsastaja\".\n\nHerttua vastasi kohteliaasti kumartaen ja hypähti satulaansa niinkuin\nmuutkin.\n\n\"Laivasillalle!\" huusi ritari Jon nyt ajopojalle, ja suuren\nritarikulkueen etunenässä vierivät kuninkaalliset vaunut linnanpihasta\nvanhalle rantaportille ja sieltä satamaan, lukuisan uteliaan\nkansanjoukon seuraamana, jotka taukoamatta huusivat ilosta nähdessään\nnuoren kuninkaan nyökäyttävän heille ja kuningattaren majesteetillisen\ntervehdyksen.\n\n\"He matkustavat Skjelskjörin juhlille ja kruunaukseen -- Lundiin\nkruunausjuhlaan!\" huusivat he kilpaa; ja tuhansia tervehdyshuutoja ja\nsiunauksia kuului heille joka taholta.\n\nJuhla Skjelskjörissä oli määrätty seuraavaksi päiväksi. Ritari\nJonin ja drotsi Pietarin toimesta oli Lundin arkkipiispa jo yöllä\npurjehtinut nopeakulkuisella purjelaivalla valmistamaan kaikkea\nkuninkaan vastaanotoksi ja kruunaukseksi Lundissa. Nyborgin satamassa\nolivat laivat lähtövalmiina, ja pian oli koko saattue sijoittunut\nniihin. Kuninkaallisessa laivassa, jonne herttuakin sai paikkansa,\nolivat myöskin drotsi, kansleri ja kreivi Gerhard, sekä ritari Jon ja\nkaikki kuninkaalliset henkivartijat. Herttuan suureksi hämmästykseksi\nseurasi kuninkaallista laivaa kaksi suurta pitkälaivaa, jotka kaikki\nolivat täynnä sotaväkeä. Herttuan oma lukuisa seurue ritareita ja\nheidän aseenkantajiaan, sekä tuomiorovasti Grand ja useita Danehovella\nolleita hengellisiä herroja seurasivat kuninkaallista laivaa\nkolmella pienemmällä laivalla. Kovassa myötätuulessa purjehdittiin\nulos vuonosta. Melkein samaan aikaan lähti kepeärakenteinen jahti\nrannasta, ja Skirmen kertoi isännälleen arvelevansa sen norjalaiseksi\nmerirosvolaivaksi, mihin hän sen satamassa ollessa oli nähnyt herttuan\naseenkantajan pujahtavan. Drotsi Pietari katsoi vakavana epäilyttävän\npurjeveneen jälkeen, joka pian oli kadonnut näkyvistä.\n\nIlma oli mitä ihanin. Kuningatar seisoi laivan peräkannella, ja katseli\ntyytyväisenä takaisin Fyenin rannikolle, jossa vielä ihmisjoukot\nseisoivat heilutellen hattujaan ja kajahuttaen tervehdyshuutojaan.\n\nRohkean ja huolettoman näköisenä lähestyi nyt herttua kuningatarta.\n\"Teidän äkillisesti muutettu päätöksenne on ihmetyttänyt minua, jalo\nkuningatar!\" sanoi hän äänellä, jonka tarkoituksena oli moittia\nkuitenkaan loukkaamatta. \"Mutta minä uskon teillä olleen siihen\ntärkeämmätkin syyt kuin mitä armollisesti minulle ilmoititte. Enpä\nusko levottoman yön ja satunnaisen unen niin suuresti vaikuttavan\nmeidän viisaaseen ja järkevään valtiattareemme. Että minä teidän\nnöyrimpänä palvelijananne, vastustelematta kunnioitan myöskin\nteidän selittämättömiä oikkujanne, sen minä olen nyt osoittanut.\nSiitä huolimatta minä tahdon vielä huomauttaa teille, että suuret\nkansankokoukset näinä levottomina aikoina, sekä nämä juhla- ja\nkruunausmatkat saattavat maan ja valtakunnan suureen vaaraan. Me\nannamme nyt lainsuojattomille liiankin sopivan tilaisuuden kostoon.\n-- Heille ei ensimäisessä suuttumuksessaan mikään kostonaie ole liian\nrohkea.\"\n\n\"Teidän ja näin monen urhean ritarin ympäröimänä olisi tuollainen pelko\nminun puoleltani loukkaus\" -- vastasi kuningatar -- \"sitäpaitsi minä\nolen, niinkuin näette tuntuvasti lisännyt henkivartiotani. Minä tiedän\nantaa arvon teidän hienotunteisuudellenne ja ritarilliselle säälillenne\nminun oikkujeni ja ajattelemattomien päähänpistojeni suhteen\", jatkoi\nhän, \"ja minä olen todellakin velvollinen lähemmin selittämään\nteille syyt horjuvaan päätökseeni. Tärkeissä valtioasioissa on ehkä\nymmärtämätöntä antaa aavistusten ja unien olla määräävinä, ja kaikkien\nsellaisten syiden, joita te vahvempi sukupuoli ivaatte ja ylenkatsotte.\nTämä ei muuten ole kuulunut minun heikkouksiini, mutta teidän täytyy\nmyöntää, varoittavan unen, elämäni synkkien muistojen yhteydessä\nvoivan olla minulle jostakin merkityksestä. Eikä myöskään liene aivan\njärjetöntä kiirehtiä tätä tärkeää toimitusta, joka kansan ajatuksen\nmukaan yksin voi pyhittää ja suojella kruunua jumalattomimpiakin\npettureita vastaan. Myöskin ilman tuota haaveilua, joksi te varmaankin\nsitä kutsutte, oli kuninkaanmurhaajien näkeminen eilen Danehovella\nriittävä varoitus pysymään näinä aikoina etäällä Viborgin hautaholvista\ntai -- Finnerupin ladosta.\"\n\nHerttua kalpeni. \"Mitenkä, jalo kuningatar!\" sanoi hän hätäisesti.\n\"Eivät suinkaan teidän aavistuksenne ja unenne ole yhteydessä noiden\nhirvittävien muistojen kanssa.\"\n\n\"Osaksi. Olettehan te kuullut, herttua Waldemar, että petturit olivat\ntuona kamalana pyhän Cecilian yönä piiloutuneet harmaaveljesten\nvaippoihin. Ne kaksitoista miestä, jotka minä yöllä näin unissani, ja\njotka näyttivät kantavan Tanskan kruunua keihäittensä kärjissä, he\nolivat minusta kuin susia lammasvaatteissa, ja heidän etunenässään\nseisoi mies, jonka kasvot olivat kokonaan päähineen peitossa -- --\"\n\n\"Hän oli teistä varmaankin Stig-marski?\" keskeytti hänet herttua\näkkiä -- \"hyvä on, häntä te syystä kyllä saatte varoa ja juuri\nsenvuoksi -- --\"\n\n\"Juuri senvuoksi minä olen muuttanut päätökseni!\" jatkoi kuningatar.\n\"Teidät minä myöskin näin -- --\"\n\n\"Minutko? Se on minulle liian suuri kunnia. Minä uskallan kuitenkin\ntoivoa, että te ette edes unissa aseta minua paikalle ja seuraan, jonka\nsekä minä, että te olemme tuominneet --\"\n\n\"Te seisoitte minun vieressäni, ja minusta te näytitte kalpealta\nkauhusta katsellessanne tuota aseleikkiä ja horjuvaa kruunua murhaajien\nkeihäidenkärjissä. Silloin minusta tuntui kuin Tanskan suojeluspyhimys,\npyhä Knut-kuningas, olisi seisonut minun edessäni ja sanonut: Voideltu\nkantakoon kruunua kuolinhetkeensä asti! -- Voitteko te ihmetellä, että\nsellainen varoitussana sai minut tekemään päätöksen, jota aikaisemmin\nsekä valtaneuvosto että kansa olivat toivoneet? Ennen teidän tuloanne\nse oli jo ollut päätetty. Skjelskjörin juhlan siirtäminen olisi ollut\nomiaan keräämään tyytymättömyyttä -- ja kruunauksen vieläkin enemmän.\"\nKuningatar vaikeni ja katseli herttuaa totisena. \"Jos minä näen\noikein\", lisäsi hän -- \"niin täyttyi jo osa untani. Tehän seisotte\ntodellakin aivan kalpeana minun vieressäni.\"\n\n\"Minä en aina siedä meri-ilmaa\", vastasi herttua kohottaen kätensä\nkasvoilleen. \"Hyvä on, jalo kuningatar\", lisäsi hän huolettomalla ja\nvälinpitämättömällä äänellä, \"Jos todellakin teidän mielestänne nämä\njuhla- ja voitelutoimitukset ovat niin tärkeät, niin en minäkään tahdo\nkehoittaa teitä niitä siirtämään. Jos Tanskan suojeluspyhimys muuten on\nvaivautunut ilmestymään teille, niin olisin minä vain toivonut hänen\nlausumaan ajatuksensa selvemmin: Kantaa kruunua kuolinhetkeen asti, ei\nselitä paljoa, mutta kantaa sitä onnellisesti ja kauan olisi minusta\ntärkeämpää, enkä minä tiedä johtaako tämä tie siihen.\"\n\n\"En minäkään\", vastasi kuningatar -- \"mutta koettakaamme Jumalan nimeen\nkuitenkin\".\n\nNyt astui nuori kuningas Jon ritarin ja kreivi Gerhardin kanssa\nheidän luokseen ja keskustelu keskeytyi. Puhuttiin vähäpätöisistä\nasioista. Vanha Jon ritari laski leikkiä, ja pian näytti kuninkaallinen\nmatkaseurue olevan hyvin iloisena. Drotsi Pietari ei ottanut ensinkään\nosaa keskusteluun, hän oli vakava ja hiljainen. Mutta kreivi Gerhard\ntunsi itsensä niin onnelliseksi kuningattaren suosionosoituksen\nsalaisesta pantista, jota hän kantoi rinnallaan, että hän heittäytyi\nkokonaan iloisen mielialansa valtaan ja onnistui paremmin kuin\nkukaan muu huvittamaan kuningatarta. Turhaan herttua ponnisteli\npäästäkseen hänen edelleen sukkeluuksien ja hienojen kohteliaisuuksien\nkeksimisessä. Se levoton alakuloisuus, jota hän koetti peittää, esti\nhänen esiintymästä tavallisella huolettomuudellaan, ja hänen pakoitetut\nkohteliaisuutensa ja kokkapuheensa herättivät kreivi Gerhardin\nhullunkuristen lisäysten kautta yleistä naurua, mihin hänen vasten\ntahtoaan täytyi yhtyä.\n\nLähestyttiin Skjelskjöriä, ja vuonon molemmille rannoille, joka jakoi\nkaupungin kahteen melkein yhtäsuureen osaan, nähtiin kokoontuneen\npaljon ihmisiä. Nuori kuningas seisoi etumaston juurella kanslerin\nvieressä ja kuunteli tarkkaavaisesti oppineen herran kertomusta Henrik\nAemeldorfin kapinasta hänen isoisäänsä kuningas Kristoffer Waldemarin\npoikaa vastaan.\n\n\"Siitä on nyt kolmekymmentäviisi vuotta, minun nuori herrani ja\nkuninkaani!\" vastasi kansleri. \"Mutta minusta tuntuu niinkuin se\nolisi tapahtunut eilen, se oli juuri viikko senjälkeen kun minä olin\nvoittanut ensimäisen palmuni logiikassa pilaritalossa. Täällä nousi\nteidän autuas isoisänne maihin, pakoittaakseen ylpeän kapinoitsijan\nalistumaan ja vannomaan hänelle uskollisuusvalan. Kaupunki ja linna\nolivat oikeudenmukaisesti sotapäällikön omaisuutta: Ne oli Kuningas\nAabel antanut hänelle pantiksi sotapalkkiosta, mutta hän teki\nsuuren synnin ja vääryyden kieltäytyessään vannomasta uskollisuutta\nkuninkaalle ja yllyttäessään kansan häntä vastaan. Näettekö te syvän\nvallihaudan keskellä kaupungin aluetta? Sen tuo jumalaton Aemeldorf\nantoi kaivaa, ja sen takana hänellä oli vahvat linnoitukset.\"\n\n\"Ja minun isoisäni voitettiin, ja hänen täytyi paeta tuota\nkapinoitsijaa?\" huudahti nuori kuningas. \"Olipa se sentään harmillista!\nEikö hänen sotajoukossaan ollut yhtään uskollisia ja urhoollisia\nmiehiä?\"\n\n\"Oli varmasti!\" vastasi kansleri -- \"mutta mitä auttaa ihmisvoima\nsilloin kun Jumala tahtoo meitä rangaista. Hän antoi jumalattomien\npetturien voittaa vain joksikin aikaa: Seuraavana vuonna palasi teidän\nkuninkaallinen isoisänne ankarana ja mahtavana tuomarina, ja silloin\noli Herra hänen kanssaan. Kaupunki valloitettiin ja poltettiin.\nKapinoitsijapäällikön täytyi paeta, ja kaikki hänen liittolaisensa\nteloitettiin samalla viheriällä torilla, jolla nyt oikeuskäräjät ja\nvaltiopäivät pidetään. Soli Deo gloria!\" [Jumalalle yksin kunnia!]\n\n\"Sielläkö minulle siis huomenna vannotaan uskollisuusvala!\" sanoi\nkuningas Eerik. \"Sepä ihmeellistä. Jos siitä on kulunut vain vähän yli\nkolmekymmentä vuotta niin varmasti siellä vielä elää paljon niitä,\njoiden ystäviä ja sukulaisia siellä teloitettiin.\"\n\n\"Aivan varmasti\", vastasi kansleri. \"Jumalattomia ei ole vielä\njuurrutettu maailmasta. Jos minä olisin teidän asemassanne, minun\nnuori kuninkaani, niin minä tulevaisuudessa siirtäisin Själlandin\nvaltiopäivät toiseen kaupunkiin näiden synkkien muistojen tähden, ja\nvälttääkseni siten pahoja enteitä, joihin kansan taikausko täällä\nhelposti voi antaa aihetta. Kuninkaitten valta ja onni on vain Jumalan\nkädessä, se on kyllä totta, mutta lyhytnäköinen ihminen haluaa aina\nennustaa huonosti siellä missä Herra hyvästi suojelee, ja onnettomalla\npaikalla ei kukaan voi oikein iloita ja uskoa ajalliseen onneen.\"\n\n\"Ette suinkaan te mitenkään epäile näitä minun rakkaita alamaisiani\ntäällä, arvoisa herra?\" kysyi Eerik. \"Katsokaa miten iloisesti he\nheiluttavat hattujaan! Ja kuuletteko heidän iloisia tervehdyshuutojaan?\"\n\n\"Kansa on, Jumalan kiitos, uskollista ja rehellistä\", vastasi kansleri\n-- \"mutta jos lainsuojattomat tulevat tänne panemaan vastalauseensa\ntuomioon, niin he kyllä löytävät ystäviä. Missä ei paholaisella olisi\nliittolaisia! Mutta teillä on uskollisia miehiä ympärillänne, herra\nkuningas, eikä teillä Jumalan avulla ole mitään pelkäämistä. Jos näen\noikein, niin on Rimordsonkin täällä.\"\n\nKuninkaallinen laiva laski maihin. Laivasillalla linnanvouti ja\nporvarit vastaanottivat kuninkaalliset. Pentti Rimordson, joka\npitkälaivoineen äsken oli tullut tänne Tornborgista, oli myöskin\nsiellä. Tätä kuningattaren sukulaista ja kuningashuoneen uskollista\nystävää kunnioitettiin kaikkialla. Hänen veljensä teloittaminen Niilo\nRauhattoman ryövärijoukon kanssa oli tehnyt hänet vielä entistäänkin\nsynkkämielisemmäksi; mutta hän koetti mitä valppaimmalla toiminnalla\nkorvata sen häpeän, mikä oli täten koitunut hänen kuuluisalle\nsuvulleen. Riibe-linnan valloittamisen jälkeen, johon hän oli\ntehokkaasti ottanut osaa, hän oli risteillyt rannikoilla ja vartioinut\nsitä norjalaisten merirosvojen hyökkäyksiltä; Skjelskjörin vuonossa oli\nmerirosvolaiva, jonka hän äsken oli anastanut. Niinpian kuin totinen\nritari oli tervehtinyt kuninkaallisia, pyysi hän saada saattaa heidät\n\"hovikartanoon\", joksi linnaa kutsuttiin, siellä hänellä olisi tärkeitä\nasioita kerrottavana.\n\n\"Jos teidän uutisenne ovat hyviä, ritari Rimordson, niin suokaa meidän\nkuulla ne heti!\" sanoi nuori kuningas. \"Ei sentään\", jatkoi hän\nhuomattuaan vanhan Jon ritarin iskevän hänelle silmää, -- \"tämä ei ole\nsiihen sovelias paikka\".\n\nVanha ritari Jon oli heti huomannut ritari Rimordsonin huolestuneen\nilmeen, ja sekä hän että kansleri olivat nähneet herttuan ja mestari\nGrandin vaihtavan levottoman ja merkitsevän katseen, kun nämä\nherrat huomasivat anastetun merirosvolaivan vuonossa. Sillaikaa kun\nkuninkaalliset porvarien iloisten tervehdyshuutojen saattamina lähtivät\nlinnaan, vei Rimordson drotsi Pietarin syrjään. \"Täällä kaupungissa on\nkavaltajia liikkeellä!\" kuiskasi hän. \"Vartioikaa tarkasti kuningasta,\nja pitäkää silmällä herttuaa! Jos olisitte tänäpäivänä kulkeneet\nVähä-Beltin yli, niin olisitte joutuneet marskin käsiin. -- Ekerön\nluona on norjalainen laivasto, Norjan kuningas kuuluu itse olevan\nmukana. Marski on tällä hetkellä kukaties sytyttänyt puolen Fyeniä\ntuleen.\" --\n\n\"Suuri Jumala!\" huudahti drotsi Pietari. \"Onko Tanskan kuningas\nmilloinkaan ollut näin petturien ja vihollisten saartama! Kun hän vain\nolisi voideltu ja kruunattu!\"\n\n\"Kunhan herttua ei milloinkaan olisi päässyt Sjöborgin tornista!\"\nkuiskasi Rimordson.\n\n\"Hän voi vielä sinne joutua!\" vastasi drotsi ja silmänsä säihkyivät.\n\nHe kuulivat samassa herttuan äänen aivan vierestään ja keskeyttivät\näkkiä salaisen keskustelunsa.\n\nHeti kun kuninkaalliset olivat yksin linnassa, antoivat he kutsua\nRimordsonin ja kuulivat häneltä saman minkä hän äsken oli uskonut\ndrotsi Pietarille. Hän jätti heille sitäpaitsi käärön anastettuja\nkirjeitä drotsi Tyko Abilgaardilta Norjasta ja Stig-marskilta herttua\nWaldemarille, mestari Grandille ja Hallandin Jaakko kreiville, joista\nselvästi huomattiin lainsuojattomien liittoutuminen norjalaisten\nkanssa, ja heidän aikeensa kumota Tanskan valtaistuin. Herttuan\ndrotsin kirjeet olivat hengellisten miesten sineteillä varustettuna\nosoitetut Roeskilden tuomiorovasti Grandille, jonka tuli toimittaa ne\nedelleen herttualle ja valtakunnan kapinoiville aatelismiehille. Näistä\nkirjeestä ilmeni selvästi, että marski Stig ja lainsuojattomat aikoivat\nasettaa herttuan valtaistuimelle, jos hän uskollisesti auttaisi\nheitä ja hankkisi heille tilaisuuden saamaan kuninkaalliset henkilöt\nvaltaansa. Kreivi Jaakolle osoitetuista kirjeistä sitävastoin ilmeni\nettä marski ja lainsuojattomat eivät luottaneet herttuaan, vaan olivat\nluvanneet Tanskan kruunun norjalaisten kuninkaalle, jos tämä lupasi\ntäyttää heidän vaatimuksensa, ja auttaa heitä laivastollaan. Nämä\ntärkeät kirjeet olivat löydetyt siltä anastetulta merirosvolaivalta,\njonka vangittu miehistö nyt istui sulettuna linnantorniin.\n\nMitä suurimmalla hämmästyksellä kuulivat kuningatar ja nuori kuningas\nnämä peloittavat uutiset. He antoivat heti salaisesti kutsua luokseen\nJon ritarin, drotsi Pietarin ja mestari Martinuksen. Ryhdyttiin heti\nmitä ankarimpiin varakeinoihin, mutta Jon ritarin neuvosta uskottaisiin\nasia näön vuoksi ja ainoastaan puoleksi myöskin herttualle. Ne\nanastetut kirjeet, jotka ilmaisivat hänen yhteytensä lainsuojattomiin\nsalattiin huolellisesti, ja ainoastaan kirjeet kreivi Jaakolle, joissa\npuhuttiin marskin uhkarohkeasta lupauksesta norjalaiselle kuninkaalle,\nkatsottiin tarpeellisiksi näyttää hänelle. Heti tämän päätöksen tehtyä\nkutsuttiin herttua. Hänen hämmästyksensä saamistaan tiedoista oli\ntodellinen ja luonnollinen. Mitä voimakkaimmin sanoin hän ilmitoi\nkatkeruutensa Stig-marskia ja lainsuojattomia kohtaan, sekä hyväksyi\ntäydellisesti valtaneuvoston esittämät toimenpiteet maanpuolustukseksi\nnorjalaisia vastaan. Sillaikaa oli kreivi Gerhard antanut viedä maihin\nkoko kuninkaallisen sotaväen ja sijoittanut ne kaupunkiin. Hän oli\nasettanut vahvan vartion linnan ympärille ja itse hän oli ottanut\nhenkivartiopäällikkyyden etusalissa.\n\nDrotsi Pietari poistui Jon ritarin kanssa kuninkaallisesta\nsalakammiosta, ja he kulkivat aution käytävän kautta henkivartiosaliin.\nDrotsin posket hehkuivat suuttumuksesta, ja hänen leimuava katseensa\nosoitti hänen suunnittelevan uhkarohkeaa yritystä. \"Kurjaa heikkoutta!\"\nhuudahti hän. \"Eikö meillä nyt jo ole kylliksi todisteita hänen\npetollisuudestaan? Mikä estää meitä heti paikalla vangitsemasta hänet\nmaankavaltajana?\"\n\n\"Järkevyys, nuori ystäväni, ja varovaisuus\", vastasi vanha Jon\nmiettiväisen näköisenä.\n\n\"Teidän järkevyytenne saa minut raivostumaan!\" huudahti drotsi Pietari.\n-- \"Minä en voi enää kauvempaa nähdä tuota petturia joukossamme meidän\nja valtakunnan herrana. Jos emme saa hänen toimiaan ehkäistyksi, niin\njoudumme hänen käsiinsä -- sanoi vanha Henner. Taittukoon nyt tai\ntaipukoon!\"\n\n\"Kyllä se taittuu, jos te vain annatte aikaa!\" sanoi vanhus\npainokkaasti. \"Meille on onneksi niinkauan kun hän voi kantaa\nnaamariaan. Sinä hetkenä, jolloin hän itse sen heittää pois, silloin\nvasta me voimme hänet syöstä asemastaan.\"\n\n\"Hyvä! -- Siihen tarvitaan vain yksi sana!\"\n\n\"Varokaa sitä sanaa, drotsi Pietari, sillä te voitte kumota ehkä\nTanskan valtaistuimen.\" Ritari Jon vaikeni ja katseli nuorta,\nkiihoittunutta ystäväänsä levottomana ja huolestuneena. \"Vielä yksi\nasia!\" -- lisäsi vanha herra hiljaisemmalla äänellä -- \"tiedättekö te,\nettä meidän uskollisen Ingemme isä istuu vangittuna tornissa, noiden\ntärkeiden kavaltajakirjeiden kulettajana?\"\n\n\"Taivaan Jumala, ritari Laveko?\" huudahti drotsi Pietari kauhuissaan.\n\"Jumala olkoon hänelle ja meille kaikille armollinen. Minä en voi, paha\nkyllä, epäillä, mutta onko hänen rikollisuutensa todistettu?\"\n\n\"Hän oli merirosvolaivassa, ja hänen hallustaan löydettiin kirjeet.\nMinä en tiedä voiko hän mitään sanoa puolustuksekseen. Huomenna\nhänet tutkitaan ja tuomitaan valtaneuvostossa. Niiden suhteiden\nnojalla, jossa me olemme häneen, minä olen vaatinut minut ja teidät\nvapautettaviksi olemasta hänen tuomariansa.\"\n\n\"Inge parka!\" huokaili drotsi Pietari. \"Missä hän on? -- Mihin te\nolette toimittanut hänet? Hän oli käskenyt minun kääntymään teidän\npuoleenne. Te olette ankarasti ja kylmästi välttänyt kaikkia minun\nkysymyksiäni näinä vaaran päivinä. Nyt minä en sitä kestä kauvempaa.\nMitä hänellä on tekemistä Ruotsissa, sillaikaa kun me täällä\nvangitsemme ja tuomitsemme hänen isänsä?\"\n\n\"Te saatte tietää kaikki ja hyväksytte sen!\" vastasi ritari Jon\ntarttuen hänen käteensä. \"Seuratkaa minua kanslerin luokse. Ingen\ntähden toivoisin Laven voivan pettää meidät kaikki huomenna. Jos minä\nolisin hänen tuomarinsa, niin hän ei olisi pelastettavissa. Nyt on\nherttua hänen tuomarinsa. Toinen korppi ei puhkaise toisen silmää. Niin\npitkälle on tultu, että me nyt saamme iloita siitä, että meillä on\npetturi valtakunnanhoitajana.\" Hän vei kiivaasti kätensä silmilleen ja\nveti drotsi Pietarin mukanansa pois.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\n\nKeskellä linnanpihaa oli pieni, pimeä torni, jonka alinta osaa, syvine\nkivikellarineen, käytettiin vankilana. Yhteen näistä maanalaisista\nkivikomeroista oli ritari Lave suljettu. Hän liikkui tuskallisen\nvarovasti, peläten kuulevansa rautakahleittensa kolinaa. Jokaista\nvoimakkaampaa ääntä hän säpsähti, ja aina vähän päästä hän katsahti\nvahvasti teljetylle rautaovelle; mutta sitä ei avattu. Pieni\nrautaristikko, joka oli ylhäällä melkein katonrajassa, oli linnanpihan\npuolella. Vanhan vankitukin ja muutaman irtonaisen kiven avulla, joihin\nennen pahantekijät oli kahlehdittu kiinni, onnistui hänen suurilla\nponnistuksilla kiivetä ristikon alapuolella olevaan muurinsyvennykseen\nSinne hän kömpi ja voi sieltä nähdä kaikki, jotka kulkivat ylös tai\nalas linnanportaita. Hän näki nyt Jon ritarin astuvan ohitse drotsi\nPietarin kanssa; mutta hän pelkäsi kohdata vanhan sukulaisensa\nkatsetta, ja suuttumus tukahutti hänen äänensä aikoessaan huutaa\ndrotsi Pietaria nimeltä ja rukoilla häneltä pelastusta. Hän vaikeroi\nhiljaa ja väänteli käsiään. Viimeinkin hän näkyi saavan rohkeutta\nnähdessään useita herttuan miehiä kulkevan ohitse. Hän veti esille\nkirjeen, joka oli piilotettu hänen hiaansa. Joka kerran kuullessaan\nääniä vankilaovensa takaa, piilotti hän sen hätäisesti, ja joka\nkerran kuin joku herttuan väestä astui ohitse, otti hän sen taas\nesille. Nuori kuningas näyttäytyi hetkeksi parvekkeella ja tervehti\nlinnanpihalle kokoontuneita uteliaita ihmisiä, jotka riemuitsivat ja\nheiluttivat hattujaan hänet nähdessään. Tämä näky liikutti vangittua\nritaria, hän piilotti taas kirjeen ja vaipui syviin ajatuksiin.\nIllalla valaisi kuu hänen komeronsa, mutta vielä hän istui epäröiden\nkirje kädessään. Viimeinkin hän näki herttuan hyvin miettivän\nnäköisenä astuvan alas linnanportaita, mennäkseen siihen linnan\nsiipirakennukseen, joka oli hänelle osoitettu. Hänen edellään kulki\nkuninkaallinen kamaripalvelija soihtua kantaen. Kuusi hänen ritariaan\nseurasi häntä vähän taempana. Hän kulki aivan vankilanikkunan ohitse.\nToivon kipinä antoi hätääntyneelle vangille rohkeutta. Hän rykäsi.\nHerttua tuli tarkkaavaiseksi ja katsahti ylös ristikkoikkunaan. \"Te\npudotitte hansikkanne, herttua Waldemar!\" kuiskasi vangittu ritari\nja heitti samassa kokoon käärityn kirjeen ulos ristikosta. Herttua\nantoi hansikkansa pudota sen päälle ja otti äkkiä sen ylös hansikkansa\nmukana. \"Tuolla istuu varmaankin joku norjalaisista kavaltajista\nhirsipuuta odotellen!\" sanoi hän, vilkaisten suuttuneena ristikkoon.\nSitten hän poistui nopeasti, katsomatta enää vankilaan, josta hänen\njälkeensä kaikui syvä, valittava huokaus.\n\nSkirmen, joka herransa käskystä vartioi jokaista herttuan askelta,\nseisoi tällä hetkellä yhdessä tornin nurkkauksessa, jonne syvä varjo\nlankesi. Heti herttuan mentyä, astui uskollinen aseenkantaja piilostaan\nja astui tornin ohi kiirehtiäkseen isäntänsä luo kanslerin huoneisiin.\n\n\"Armiaan Jumalan nimessä, kuule minua, nuori mies!\" kuiskasi vangittu\nritari. \"Olethan sinä drotsi Hesselin aseenkantaja?\"\n\n\"Mitä te tahdotte?\" kysyi Skirmen pysähtyen.\n\n\"Sano herrallesi\", änkytti vanki, \"että se mies, joka kerran pelasti\ndrotsi Pietari Hesselin elämän ja vapauden, tahtoisi sielunsa rauhan\ntähden silmänräpäyksen ajan puhutella häntä! Sano, että minä voin\nilmoittaa hänelle jotakin hyvin tärkeää -- mutta kiirehdi\"!\n\n\"Sen asian minä toimitan!\" vastasi Skirmen ja kiiruhti pois.\n\nVanki kömpi alas vaarallisesta paikastaan ristikon alta. Hän kuunteli\njännityksellä jokaista ääntä; mutta kesti kauan ennenkuin hän kuuli\nminkäänlaista liikettä käytävästä. Viimeinkin hän kuuli vanginvartijan\navaimien kalisevan. Telkeet lyötiin ovelta; se avattiin ja lukittiin\ntaas. Drotsi Pietari seisoi hänen luonaan vankilassa. Kuunvalo lankesi\nristikon kautta vangin kalpeille kasvoille, hän jäi istumaan kumaraan\nasentoonsa luomatta katsettaan tulijaan. Drotsi jäi hetkeksi äänetönnä\nseisomaan ovelle ja katseli häntä. Litle-suvun jalot pääpiirteet noissa\nheikoissa, villiintyneissä kasvoissa muistuttivat hänelle tuskallisesti\nsekä Inge neitoa että urheata Jon-ritaria. Kyyneleet kohosivat hänen\nsilmiinsä. \"Onneton!\" sanoi hän. \"Mitä minä voin tehdä rauhanne\nhyväksi, ja mitä teillä on minulle uskottavaa?\"\n\n\"Sanokaa minulle totuus, Pietari Hessel!\" sanoi vanki väräjävin äänin,\nmutta sillä isällisellä äänellä, joka muistutti drotsille heidän\nsuhdettaan hänen lapsuudessaan. \"Oletteko sinä ja Jon serkku minun\ntuomareitani?\"\n\n\"Emme ole, Jumalan kiitos! Meidän suhteemme teihin on vapauttanut\nmeidät tuomitsemasta teidän asiaanne.\"\n\n\"Hyvä! Silloin voin toivoa vielä armahdusta. Sinulta ja Jon ritarilta\nminä voin odottaa vain sitä, jota te kutsutte oikeudeksi, mutta Jumala\nmeitä kaikkia auttakoon, jos meitä oikeuden mukaan kohdeltaisiin -- --\"\n\n\"Ritari Lave\", keskeytti drotsi Pietari hänet, -- \"uskotteko te\ntodellakin, ettei voimakas, ehkä liiankin voimakas ääni puhu teidän\npuolestanne sekä minun että teidän vanhan sukulaisenne sydämessä?\"\n\n\"Minä uskon sinua ja annan sinulle siitä todisteen. Koska sinä et\ntahdo tuomita minua, niin minä uskallan uskoa sinulle asiani ja sanoa\nmikä sydäntäni painostaa.\" Näin sanoessaan vanki nousi ja katseli\ndrotsia tutkivasti. -- \"Onnettomuus on nyt opettanut minulle sen,\nminkä sinä ennen turhaan koetit saada minua uskomaan\", jatkoi hän\nentiseen tuttavalliseen tapaansa. \"Nyt minä huomaan ettei kapina ja\nsalavehkeily laillista hallitusta vastaan tuota onnea eikä siunausta,\nvaikka se tapahtuisi puhtaimmasta isänmaanrakkaudesta. Maalain mukaan\nminut tuomitaan, mutta kuninkaalla on armahtamisoikeus. Minä jätän\nelämäni ja kohtaloni nuoren kuninkaan käsiin! Minä en ole mitenkään\nosallinen hänen isänsä murhaan, ja hän voi armahtaa minua. Minä olen\nnähnyt hänet tänään. Jos minä olisin nähnyt hänet sellaisena ennen,\nniin en minä nyt istuisi täällä. Nyt minä ymmärrän, ettei edes voimakas\nStig-marski voinut katsoa lapsikuningasta silmiin ja kieltää häneltä\nkuninkaannimeä. Sinä olit hänen asemestarinsa ja opettajansa, Pietari\nHessel, enkä minä ihmettele, että sinä odotat suurinta hänestä. Jos\nhän lahjoittaa minulle henkeni, niin minä tahdon vannoa hänelle\nuskollisuusvalan. Minä tahdon ilmoittaa hänelle tärkeitä asioita\n-- minä tahdon tunnustaa syntini kanslerille ja sovittaa rikokseni\nvaltiovankilassa -- sano se hänelle!\"\n\n\"Suuri Jumala!\" huudahti drotsi Pietari sydämestään iloiten ja tarttui\nlämmöllä vangin tutisevaan käteen. \"Rohkenenko uskoa mitä kuulen! Siis\non armelias Jumala kuullut minun rukoukseni ja taivuttanut teidän\nsydämenne! Te tahdotte olla meidän nuorelle kuninkaallemme uskollinen.\nTe tahdotte tunnustaa kaikki, ja vannoa hänelle uskollisuutta. -- Te\ntahdotte hyvittää kaiken entisen, -- ja hän tahtoo -- hänen täytyy\narmahtaa teidät. -- Mutta se ei ole hänen yksin päätettävissään\",\nlisäsi drotsi miettiväisenä -- \"ilman herttuan ja kuningattaren hyvää\nmuistia hän ei voi armahtaa teitä\".\n\nRitari Laven kalpeat posket sävähtivät hehkuvan punaisiksi. Hän oli\nvaiti hetken ja näytti miettivän. \"Herttua ei voi tuomita minua\",\nkuiskasi hän senjälkeen tuttavallisesti ja hymyili viekkaasti, --\n\"siitä minä olen huolehtinut. Kuninkaan opettajana ja neuvonantajana\nsinä voit yhdellä sanalla määrätä hänen tahtonsa. Ystävällinen sana\nkuningattarelle ei taitaisi kaikua kuuroille korville. Oli aika,\njolloin drotsi Pietari Hessel voi saada ihmeitä aikaan ihanan Agnes\nkuningattaren kautta -- --\"\n\nDrotsi Pietarin kasvot synkistyivät. Ritari Laven kasvojenilme ei\nmiellyttänyt häntä. Tuo mielenmuutoksen tuottama ilo katosi äkkiä, kun\nhän samassa muisti Skirmenin äsken tekemän havainnon. \"Ihmisenä minä\nkuitenkin voinen puhua sielläkin missä minun drotsina tulisi vaieta\",\nsanoi hän ankaran vakavasti, \"mutta sen minä rohkenen ainoastaan\nsilloin, jos varmasti tiedän teidän puhuvan totta, ja että te ette\ntäälläkin puno juonia kuninkaan ja isänmaan vahingoksi\".\n\n\"Mitä, alatteko te epäillä? Drotsi Pietari!\" vastasi ritari Lave\npelästyneenä ja koettaen peittää suuttumustaan. \"Olenhan minä kääntynyt\nteidän valtiouskoonne. Tahtoisitteko nähdä minun ulvovan tuhassa ja\ntomussa ennenkuin uskotte sen? Tehkää minun puolestanne minkä voitte,\nPietari Hessel! Saatte nähdä, että minä en ole kiittämätön!\" jatkoi\nhän levottomammalla ja sydämellisemmällä äänellä. \"Sinun isäsi oli\nminun ystäväni, enkä minä ole unohtanut minä lupasin hänelle hänen\nkuolinhetkellään: Jos sinä nyt pelastat minun henkeni, niinkuin minä\nkerran pelastin sinun, niin ei minun isänkäteni enää kauvemmin tahdo\neroittaa sitä minkä voimakkaampi käsi on yhteenliittänyt -- --\"\n\nDrotsi oli tullut hyvin liikutetuksi; mutta samassa hän huomasi\nviekkaan hymyn ritari Laven levottomilla kasvoilla, ja suuttumuksella\nhän tunsi miten vähällä hän oli ollut antaa pettää itsensä. \"Minä\nen edes siitä hinnasta myö uskollisuuttani, ritari Lave!\" huudahti\nhän kiivaasti, tuntien itsetuntonsa loukatuksi. \"Ennenkuin minä\nylenkatsomatta itseäni, puhun ja lupaan teidän puolestanne, täytyy\nminun tietää, voimmeko me luottaa teihin. Mitä teillä on tekemistä\nherttuan kanssa? Mitä seisoi niissä kirjeissä, jotka te annoitte\nherttuan äsken nostaa hänen hansikkansa kera!\"\n\nRitari Lave lyyhähti kauhistuneena istualleen ja valahti\nkuolonkalpeaksi. \"Kirjeet! -- Mitkä kirjeet?\" sopersi hän. \"Haa,\noletteko te kaikkitietävä! Ne sisälsivät -- ne sisälsivät -- elävän\nJumalan nimessä, ne eivät sisältäneet muuta kuin sen mikä on totta,\n-- että minä olin varomaton narri tuodessani kirjeet maihin, joista\nvoi koitua ikävyyksiä herttualle, ellen minä selittäisi hänelle niiden\nyhtenäisyyttä. Minä voin vakuuttaa hänen vihollisensa kirjoittaneen ne\nsiinä tarkoituksessa, että annettaisiin ne ryöstää ja asetettaisiin\nhänet epäluulonalaiseksi salaisesta liittoutumisesta lainsuojattomien\nkanssa -- --\"\n\n\"Onneton!\" -- keskeytti drotsi Pietari hänet. \"Te seisotte jo\npohjattoman syvyyden partaalla, jonka yläpuolelta kaksi terävää\nmiekkaa ovat valmiit musertamaan teidät ja kuitenkin te valehtelette.\nMinä en voi, enkä uskalla nyt mennä takuuseen teidän puolestanne. Te\nolette vielä vaarallinen mies Tanskalle ja kuningashuoneelle, ja minä\nolisin maankavaltaja, jos tahtoisin todistaa toisin pelastaakseni\nteidät. Mutta teidän sielunne rauhasta minä tahdon huolehtia. Jos te\ntahdotte vilpittömästi tunnustaa kanslerille teidän syntinne, jos vielä\ntahdotte ajatella iankaikkista parastanne, niin ehkä kansleri voi puhua\npuolestanne armahtavalle Jumalalle ja kuninkaalle. Tunnin kuluessa hän\non teidän luonanne!\"\n\n\"Oi niin, sallikaa kanslerin tulla valmistamaan minua kuolemaan!\"\nvalitteli ritari Lave ja pyyhki tuskanhien otsaltaan, \"minä tahdon\nantautua Jumalan huomaan. Ihmisiltä minä en kuitenkaan voi odottaa\narmahdusta. Oi, jos minun Ingeni näkisi miten kovasydäminen te olette,\ndrotsi Pietari, niin hän ei ikinä rakastaisi miestä, joka voi olla niin\njulma hänen onnettomalle isälleen.\"\n\n\"Kaikkivaltias Jumala on minun todistajani!\" huudahti drotsi Pietari\nja painoi kätensä rintaansa vasten mitä syvimmän tuskan valtaamana.\n\"Viiltää syvästi sydäntäni, etten minä voi paremmin luottaa teihin.\nHerttuan te tahdotte voittaa petollisilla todisteilla ja minun\npetollisilla toiveilla. Ei, ritari Lave Litle! Siten te ette pelastu.\nVain totuus voi pelastaa teidät ja isänmaan, ja meidät kaikki. Jumala\nsuokoon teidän horjuvalle mielellenne lujuutta ja voimia tahtomaan\ntotisesti ja vakavasti sen, mitä te nyt sanotte vain teeskennellen\npelastuaksenne inhimillisestä tuomioistuimesta!\"\n\nTämän sanottuaan hän poistui vankilanovelle, joka avattiin hänen\nlyötyään kolme kertaa sille miekkansa kahvalla. Ritari Lave vaipui\nvaikeroiden kivilattialle, ja drotsi Pietari kuuli ulkopuolelle\ntuskallisimman kuolemanpelon pakoittavan hänet nyt vilpittömään\nrukoukseen.\n\nPuoli tuntia sen jälkeen kun drotsi Pietari oli lähtenyt vankilasta,\nastui kansleri Martinus dominikaanipuvussaan, rukouskirja ja lyhty\nkädessä linnanpihan yli tornille. Hänet päästettiin heti vangin luo,\njoka oli niin mielenliikutuksen ja sisäisten taistelujen kiihoittama,\nettä filosoofisen kanslerin oli mahdoton saada minkäänlaista\nyhtenäisyyttä ja selvää hänen tunnustuksistaan ja vastakkaisista\nlausunnoistaan.\n\n\"Tekö minua valmistatte kuolemaan?\" huudahti vanki hypähtäen\ntuijottavin katsein häntä kohti. -- \"Hyvä on, sitten onkin jo kiire!\nTeilauspyörät ovat jo valmiina odottamassa. -- -- Drotsi Pietari\nei tahdo rukoilla minun puolestani, -- ja minun lapseni, minun\nlapsiparkani -- hän kuolee häpeästä isänsä tähden. Mutta minulle se on\noikein!\" jatkoi hän kuiskaten. -- \"Minä nyökäytin -- katso, näin minä\nnyökäytin niiden kataloiden neuvostossa. Se nyökäytys maksoi minulle\nminun autuuteni, ja kuningas Eerik Kristofferinpojalle hengen. -- Enkö\nminä ollut niiden kahdentoista mukana Finnerupin ladossa? -- Ei, ei,\nse oli unta --\" huudahti hän kiihkeästi \"sinä yönä minä vartioin vain\nherrani linnaa, -- hänen vertansa ei ole minun käsilläni, -- se veri\nei tule minun pääni päälle, -- mutta minä kuulin vaikeroimishuudot\nhänen kirstustaan, -- ne kuuluivat haudasta -- ei, helvetistä ne\nkaikuivat -- minä muistan sen kyllä. Ihmiset eivät ole tuominneet minua\nlainsuojattomaksi, -- mutta rauhani, ikuisen rauhani minä kadotin sinä\nhetkenä. Minä olen onneton mies!\" huokasi hän ja vaikeni hetkeksi.\n-- \"Haa, mutta onnettomuus ei muserra minua\", jatkoi hän ylpeästi.\n\"Minä olen jaloa sukuperää -- minä en kuole maankavaltajana, ei, vaan\nisänmaanystävänä, itsevaltiaan vihollisena! Mitä sinä tahdot minusta,\npappi! Sinä et ole minun oikea rippi-isäni -- sinä et ole rohkea\ntuomiorovasti, joka uskaltaa uhmailla sekä kuninkaita että keisareita.\nMinä tunnen sinut kyllä, sinä olet Antvorskovin kirjatoukka, oppinut\nkansleri -- itsevaltiaan ystävä, ja sinä tahtoisit kaikki vapautta\nrakastavat tanskalaiset lainsuojattomiksi ja kahleisiin. Tuletko sinä\ntänne tänä iltana kuulemaan minun synnintunnustustani tuomitaksesi\nminut huomenna teloitettavaksi? Ei, ei, siitä ei tule mitään, korkeasti\noppinut herrani! Viisaan valtiomiehen täytyy osata vaieta ja kuolla\nkuin koiran ilman synninpäästöä ja katumista.\"\n\nNäin hän jatkoi sekavaa puhettaan, väliin soimaten itseään suurista\nrikoksistaan, väliin taas kerskaten ylhäisestä sukuperästään ja\nvaltioviisaudestaan. Viimeinkin hän selvisi ja purskahti itkuun.\n\nOppinut mestari Martinus oli pari kertaa turhaan keskeyttänyt hänen\nsekavan puheensa koettaen osoittaa hänelle mitä _Logican_ pykälää\nvastaan hän oli rikkonut; nyt voitti innokas sielunpaimen filosofin, ja\nhän käytti hyväkseen tätä hetkeä esittääkseen kaikki ne kohdat pyhästä\nraamatusta, joiden hän luuli voivan taivuttaa kadotetun syntisen\nkääntymykseen. Ajatellessaan hänen kuuluneen kuninkaanmurhaajien\nliittoon, tuli hän ankaraksi, ja kiivastuen hän lausui lain ankarat\nuhkaukset majesteettirikoksen tekijöille ja murhaajille.\n\n\"Ei, ei!\" huudahti ritari Lave. \"Kuninkaanmurhaaja minä en ole, mutta\nkirottu minä olen, jos ei Jumala ja pyhä kirkko voi minua armahtaa.\nKuulkaa, kuulkaa minun rippi-isäni!\" Nyt hän heittäytyi lattialle\nkanslerin jalkojen juureen ja tunnusti joka askeleen, jonka oli\nottanut, ja miten hänet oli kiedottu salaliittoon, kuitenkaan ottamatta\nmitenkään osaa liittoutuneiden veriseen kostotyöhön. \"Drotsi Pietari\noli kuitenkin oikeassa!\" sanoi hän lopulta. \"Vain totuus voi pelastaa\nminut ja meidät kaikki. Tänäkin hetkenä minä tahdoin pettää hänet.\nHän ei voi luottaa minuun, eikä hän voi pyytää armahdusta minulle.\nTapahtukoon minulle oikeus! Täällä minut on tuomittava, -- mutta\npelastakaa, pelastakaa minun sieluni ijäisestä kuolemasta!\"\n\n\"Teidän syntinne ovat suuret\", sanoi kansleri liikutettuna -- \"mutta\nne ihmiset, jotka ovat väärinkäyttäneet teidän heikkouttanne, ovat\nsuurempia syyllisiä kuin te\". Ja nyt hän puhui lohduttavia evankeliumin\nsanoja katuvalle, antaen hänelle pyhän kirkon nimessä synninpäästön,\njos hän pysyisi lujasti katumuksessaan ja uskollisena kääntymyksessään\nniinkuin oli luvannut. \"Minä toivon teidän maallisien tuomarienne\nmyöskin olevan lempeämpiä kuultuaan tämän teidän tunnustuksenne\",\nlisäsi hän. \"Sitä minkä te olette minulle uskonut, ei saa kukaan\ntietää ennenkuin te itse sen sallitte; mutta suokaa minun ilmoittaa\nse kuningattarelle ja meidän nuorelle kuninkaallemme, ja minä lupaan\nteille, että Jumalan avulla suodaan teille aikaa kääntymiseen\nkunnollisessa valtiovankilassa.\"\n\n\"Sanokaa heille kaikki!\" huudahti ritari Lave syleillen hänen polviaan\ntutisevin käsivarsin. \"Minun salakammiossani Flynderborgissa on\nseinässä salainen kaappi -- siellä -- siellä ovat minun suuren syntini\ntodisteet. Antakaa koko maailman tietää syntini, mutta elkää vain\nantako minun kuolla synneissäni! Suokaa minun säilyttää elämäni,\n-- tämän kurjan elämäni, ja minä piiloudun häpeässäni pimeimpään\nvankilaan. Sanokaa heille kaikki!\" jatkoi hän mitä suurimmassa\ntuskassa. \"Sanokaa heille myöskin, että täällä syttyy huomenna kapina,\njos he eivät ole ehtineet sitä ehkäistä! -- Lainsuojattomat ovat\ntäällä, -- he aikovat herttuan avulla anastaa kuninkaan haltuunsa. Minä\nolen itse antanut siitä kirjeen herttualle -- --\"\n\n\"Armias taivas!\" huudahti kansleri peloissaan ja riistäytyi irti\nhänestä. Hän koputti voimakkaasti vankilan ovelle. Se avattiin. Vanki\nkoetti paeta poiskiirehtivän kanslerin kanssa, mutta voimakkaan\nvanginvartijan sysäyksestä hän kaatui tiedotonna kivilattialle.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\n\nLukematon joukko ihmisiä oli kokoontunut kaikilta Själlandin kulmilta\nSkjelskjöriin, saadakseen nähdä nuoren kuninkaan. Kaupunki, joka\nkuningas Kristofferin ja Henrik Aemeldorfin sotien aikana oli puoleksi\npoltettu, ei ollut vielä toipunut entiseen kukoistukseensa, eikä voinut\nvastaanottaa kymmenettäkään osaa monista vieraista. Kaikki lähikylät\nolivat sen vuoksi täynnä matkustajia. Kansan lukuisaan kertymiseen oli\nsitäpaitsi syynä huhu, minkä mukaan kuningas Eerik Kristofferinpojan\nmurhaajat olivat muka luvanneet saapua tänne henkilökohtaisesti\ntuomiotaan kuulemaan, mutta että he aikoivat puolustaa asiaansa kansan\nkuullen ja panna vastalauseensa lainsuojattomaksi julistusta vastaan.\nSuuri joukko näiden mahtavien aatelismiesten ystäviä ja liittolaisia\noli senvuoksi kokoontunut tänne. Jo iltasella syntyi majataloissa ja\nkaduilla tappeluita eri puoluelaisten välillä, ja kaupunginvoudin\ntäytyi kutsua kuninkaallista sotaväkeä avuksi järjestystä ylläpitämään.\n\nKun seuraavana aamuna soitettiin aamujumalanpalvelukseen Nikolain\ntornista, kokoontui jo kansaa käräjäpaikalle, ja hovikartanon\nedustalla olevalle torille, josta saattoi nähdä kuninkaallisten\nratsastavan Danehovelle. Mutta kului tunti toisensa jälkeen,\neikä kuninkaallisia alkanut näkyä. Paitsi linnan vartijoita\nympäröivät linnaa kuninkaalliset sotamiehet, ja kuningattaren\nhenkivartioratsumies-osaston etunenässä linnanportin edustalla olivat\nsekä drotsi Pietari että kreivi Gerhard. Drotsi Pietari kannatti vielä\nolkasiteessä haavoittunutta oikeaa käsivarttaan, mutta taitavana\nmiekkailijana hän osasi pidellä miekkaansa vasemmallakin. Toivottiin,\nettä kaikki levottomuudet juhlan aikana oli saatu ehkäistyksi,\nsenvuoksi oli katsottu viisaimmaksi selvittää asiat herttuan kanssa\nmyöhemmin. Linnan lähimpiin taloihin oli drotsi salaa sijoittanut\nloput kuningattaren henkivartioratsumiehistä, joiden luultiin vielä\nolevan laivoissa. Näiden drotsin uskollisimpien soturien oli käsketty\nrynnätä ja piirittää herttua samana hetkenä, jona he näkivät drotsin\npaljastavan miekkansa.\n\nVähän matkan päässä kreivi Gerhardista ja drotsi Pietarista istui\nherttua kimaltelevissa panssarivarustuksissaan oriinsa selässä,\nritariensa ja lukuisien slesvigiläisten ratsumiestensä keskellä.\nHän näytti jännittyneeltä ja levottomalta. Hän katseli lukuisaa\nkansanjoukkoa tarkkaavin ja tutkivin katsein. Drotsi Pietarin synkät,\ntotiset kasvot eivät näyttäneet miellyttävän häntä enempää kuin kreivi\nGerhardin reipas olento.\n\nKansa alkoi tulla rauhattomaksi pitkästä odotuksesta, ja drotsi Pietari\nkuiskasi tyytymättömänä kreivi Gerhardille: \"Siihen on meidän hyvä\nvarovainen kanslerimme syypää.\" Kuului jo sieltä täältä murinaa ja\nsuuttumuksen huudahduksia.\n\n\"Kylläpä tässä saadaan vahtailla ja odotella saamatta edes kurkun\nkastiketta!\" murahti paksu, vanhempi porvari, joka seisoi vahdissa.\n\n\"Jumala ei luonut kiirettä, ukkoseni!\" vastasi pitkäpartainen\nslesvigiläinen ratsumies. \"Eipä tarvitse teidän kuninkaanne juuri\nparran ajamisen tähden liikoja viivytellä. Mutta kai hänet ensin\nkapaloidaan ja imetetään. Täytyy kai kuningattarenkin laittautua\nkauniiksi ja koreaksi, ettei drotsi Hessel kävisi hänelle uskottomaksi\nteidän nuorten tyttöjenne ja vaimojenne vuoksi.\"\n\nRatsumiehet yhtyivät raa'asti nauraen tähän kömpelöön ivaan.\n\n\"Kansa on iloista, ja siitä minä pidän!\" sanoi kreivi Gerhard joka\nkuuli naurun, mutta ei tiennyt mille naurettiin. Drotsi Pietari oli\nkuullut hävyttömät sanat, hän kihisi suuttumuksesta, mutta katsoi\nvastakkaiseen suuntaan, eikä ollut sitä kuulevinaan. Naurua jatkui, ja\nse uusiintui muista samankaltaisista puheista.\n\n\"Hiljaa, miehet! Puhukaa kunnioituksella kuninkaallisista!\" sanoi\nherttua miehilleen teeskennellyllä ankaruudella. \"Niin, olkaa\nvaruillanne, miehet!\" sanoi yksi herttuan ritareista: \"Drotsin vasemman\nkäden kanssa on paras olla leikkiä laskematta. Ja te, hyvä mies!\"\nsanoi hän porvarille. \"Te muistatte kyllä mitä Skjelskjörille maksaa\nkuninkaanvalan vastustaminen.\"\n\n\"Se oli tosi puhetta, ankara herra ritari!\" murahti porvari. \"Jos me\nnyt emme tahdo antaa toista kertaa polttaa talojamme, niin lienee\nparasta ulvoa susien kanssa, ja taipua nulikkavallan ja hamehallituksen\nalle.\"\n\n\"Hiisi vieköön sellaisen surkeuden!\" sanoi toinen, \"rupeavatko nyt\nkaikki tanskalaiset miehet alistumaan tohvelin alle ja nulikkapiiskan\nmukaan tanssimaan?\"\n\n\"Sinä näyt haluavan tulla julistetuksi lainsuojattomaksi ennen iltaa,\nhyvä mies!\" sanoi pitkä mies, jolla oli yllään munkinpuku. \"Kyllä\nsiihen joutuu parin hyvän sanan tähden.\"\n\n\"Oletteko kuullut uutisia, hurskas herra?\" kysyi paksu kuoripoika\nmunkilta. \"Lundin arkkipiispa julistaa tänään kirkon pannaan\nStig-marskin ja hänen ystävänsä.\"\n\n\"Pannaan, pannaan!\" mutisi toinen toiselle.\n\n\"Ovatko he aivan hulluja!\" sanoi kookas mies, haarniska ja sininen,\nsuuri vaippa yllään.\n\n\"Näyttääpä nuori herra alottelevan tiukasti!\" sanoi ivaillen joku hänen\nvieressään. \"Kylläpä hänellä on pitkä kapalovyö, kun on siihen kietonut\nitse arkkipiispankin.\"\n\n\"Ei omena putoa kauaksi puusta!\" huomautti paksu porvari, ja hänen\nvierustoverinsa alkoi hyräillä:\n\n    Suden pentu kasvaa vähittäin\n    Ja terävät on hampaat suussa.\n\n\"Mitä muuta olisitte voineet odottaa?\" vastasi slesvigiläinen\nratsumies. \"Kaikki suden sukulaiset ulvovat, sanotaan meilläkin.\"\n\nSe kuningattaren ratsumiehistä, joka oli slesvigiläistä lähinnä, oli\njo kauan istunut satulassaan kuin tulisilla hiilillä. \"Jos täällä on\nsusia joukossamme\", huudahti hän nyt leveällä pohjoisjuutilaisella\nmurteella, \"niin kyllä ne ennemmin ovat teidän slesvigiläisten kuin\nmeidän joukossamme!\"\n\n\"Sitä nuuskimaan olisi hyvä vainukoira tarpeen!\" vastasi slesvigiläinen.\n\n\"Meillä ovat koirat myöskin nopeita ja uskollisia\", sanoi\npohjoisjuutilainen, \"mutta alhaalla Gottorpin luona ne ovat vieläkin\nnopeimpia, sen taitaa autuas Aabel kuningas, teidän herttuanne isoisä,\ntietää. Hänen jälestään juoksee joka yö kolme tulista koiraa, ajaen\nhänet paholaisen luo helvettiin.\"\n\n\"Sen, joka häpäisee meidän herttuaamme tai hänen sukuansa, lyön minä\nkuoliaaksi!\" huudahti slesvigiläinen ratsumies ja vetäsi miekkansa.\n\n\"Ja siltä, joka pilkkaa minun kuningatartani tai drotsiani, lyön minä\npois nenän ja korvat!\" vastasi kuningattaren ratsumies ja heilautti\njo miekkaansa. Useat muutkin sekaantuivat kinasteluun, ja vaikka\noli ankarasti kielletty paljastamasta miekkaa ennenkuin oli siihen\nkäsketty, nähtiin jo monen miekan välähtelevän sekä herttuan että\nkuningattaren ratsumiesten parvessa.\n\n\"Hiljaa!\" huusi herttua levottomana ja katsoi ympärilleen joka taholle.\n\n\"Joka lyö ensimäisen lyönnin ilman päällikkönsä käskyä se on kuoleman\noma!\" huusi drotsi Pietari, -- ja useimmat miekat pistettiin takaisin\nhuotraan, kovaäänisen riidan aletessa hiljaiseksi mutinaksi.\n\n\"Kuninkaalliset! Kuninkaalliset!\" kaikui huuto levottomasta\nväkijoukosta, ja hetken oli aivan hiljaista. Samassa näkyivät\nkuningatar ja nuori kuningas ratsain. He ratsastivat komeassa\nkulkueessa linnanportista, heitä ympäröivät ritari Jon ja Rimordson,\nsekä kaksitoista henkivartijaa ja Martinus kansleri. Hengellinen\nherra istui yllään dominikaanikaapu, ja kiiltävät valkeakantaiset\nkengät jalassaan, ratsunsa selässä, mutta hän oli hyvin kalpea ja\npelästyneen näköinen. Suuri joukko kansaa tervehti heti kuningasta\niloisesti huutaen. Tappelu herttuan ja kuningattaren miesten välillä\nnäkyi tauonneen. Mutta samassa huusi voimakas ääni joukosta: \"Eläköön\nStig-marski ja hänen ystävänsä! Pois, pois, kaikki tyrannit!\"\n\nHerttua katsoi pikaisesti taakseen. Drotsi Pietari piti häntä tarkasti\nsilmällä ja piteli vasenta kättään miekkansa kahvalla. Eläköönhuudot\nkuninkaalle jatkuivat. Mutta nyt huudettiin toiselta taholta: \"Eläköön\nherttua! Eläköön Waldemar Eerikinpoika!\" Tähän yhtyivät useat\nporvareista ja kaikki slesvigiläiset ratsumiehet. Herttua kääntyi\ntaas katsomaan taakseen; hän kohotti hattuansa tervehtien rohkeasti\nkansaa. Drotsi Pietari huomasi tuon tervehdyksen sovituksi merkiksi,\nsillä nyt tervehtivät herttuaa molemmilta puolin ne samat äänet, jotka\njuuri äsken olivat yhtyneet kapinahuutoon Stig-marskille. Drotsi ei\nvoinut enää kauvemmin hillitä suuttumustaan. \"Alas, alas petturit!\"\nhuusi hän paljastaen vasemmalla kädellään välkkyvän miekkansa. Samassa\nryntäsivät salassa olleet ratsumiehet esiin joka talosta ja piirittivät\ntorin. Herttua Waldemar katseli ihmetellen tätä odottamatonta\nliikettä. \"Kapinaa! Kavaltajia!\" huusi hän. \"Puolustakaa laillista\nvaltionhoitajaanne, urheat tanskalaiset! Ottakaa kiinni drotsi! Hän on\npetturi. Eteenpäin!\" huusi hän ratsumiehilleen. Mutta ennenkuin hän\nyleisessä sekasorrossa ehti saada soturinsa taistelujärjestykseen,\nhyökkäsivät drotsi Pietari ja kreivi Gerhard kuningattaren ratsumiesten\nkanssa niin kiivaasti häntä kohti, että hänen väkensä kanssa\ntäytyi suurimmalla kiireellä paeta. Ei ainoakaan heistä ruvennut\npuolustautumaan, vaan kaikki pakenivat solan kautta, jota ei vielä\nollut sulettu ja joka johti ulos kaupungista.\n\n\"Herttuan jälestä! Petturien jälestä! Hän on kuninkaanmurhaajien\npäämies!\" huusi drotsi, ja kuningattaren ratsumiesten etunenässä hän\nlähti ajamaan takaa pakenevia.\n\nTämän sekasorron aikana, jota lisäsi ihmisjoukon huudot ja hälinä,\nolivat ritari Jon, Rimordson sekä kansleri ja kaksitoista henkivartijaa\nsilmänräpäyksessä muodostaneet taajan piirin nuoren kuninkaan\nympärille, ja odottamatta tämän kapinan selviämistä, he kiirehtivät\nhänen kanssaan linnan torin yli kiihoittuneen kansanjoukon läpi alas\nvuonolle.\n\nKuningatar oli rohkeasti ratsastanut uskollisten henkivartijoidensa\nkeskelle, ja hän oli kohta heidän etunenässään kreivi Gerhardin ja\ndrotsi Pietarin kanssa. Heidän edessään pakeni herttua joukkoineen\ntaakseen katsomatta kuin pelon lamauttamana.\n\n\"Mutta, jalo kuningatar!\" sanoi drotsi Pietari, \"teidän läsnäolonne\ntäällä on liian uhkarohkea\".\n\n\"Minä en tunne itseäni missään turvallisemmaksi kuin teidän ja\nurhollisen kreivi Gerhardin luona!\" vastasi hän luottavaisesti.\n\n\"Olisipa häpeä!\" huudahti kreivi Gerhard, \"jos me nyt emme olisi\nvoittamattomia\".\n\nKaupungin ulkopuolella niinkutsutulla Trandrupin kentällä, jossa\nHenrik Aemeldorf oli voittanut kuningas Kristofferin, komensi herttua\nvasta ratsumiehensä pysähtymään ja kääntämään hevosensa. Kun herttua\noli ennättänyt täällä kyllin etäälle, käytti hän välimatkaa hyväkseen\njärjestääkseen pikaisesti miehensä taisteluasemaan. Samassa drotsi\nPietari kuuli hurjia hyökkäyshuutoja takaansa. Hän katseli taakseen\nja huomasi joukon rautapukuisia ratsumiehiä, joiden joukossa hän\nluuli tuntevansa Jaakko kreivin ja molemmat Danehovella olleet\nlainsuojattomat ritarit.\n\n\"Te olette uskaltanut liian etäälle, jalo kuningatar!\" sanoi hän\nlevottomana. \"Petturit ovat yllättäneet meidät. Miehet, asettukaa\nkuningattaren ympäri! Elkää väistykö hänen vierestään, kreivi Gerhard!\"\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" murahti kreivi Gerhard. \"Jääkää te ennemmin\nkeskustaan, drotsi Hessel!\" Mutta drotsi ei kuunnellut hänen puhettaan.\nKuningattaren ratsumiehet olivat heti totelleet heidän päällikkönsä\nkäskyä ja muodostaneet piirin hallitsijattarensa ympäri. Kuningatar\npysyttelihe keskellä kehää, katsellen joka taholle ympärilleen. Hän\noli valahtanut kalpeaksi, mutta hän kokosi kaikki voimansa ja piti\ntarkasti silmällä kaikkia vihollisen liikkeitä. Kreivi Gerhard ratsasti\nnelistäen ympäri kehää päristellen kuin villi leijona häkissään.\nVihollinen tunkeili esiin kummaltakin puolen. Drotsi Pietari antoi\nkehän laajeta ja höllin ohjin, miekka vasemmassa kädessään hän hyökkäsi\nherttuaa ja hänen ratsumiehiään kohti.\n\n\"Kääntykää te nyt lainsuojattomia vastaan, kreivi Gerhard!\" sanoi\nkuningatar rauhallisesti.\n\nTämä olikin taitavan sotapäällikön tarkoitus. Hän hyökkäsi kehän\nulkopuolelle huutaen: \"Eteenpäin kaaressa! Seuratkaa minua!\"\n\nMolemmat laajenneet puolikaaret olivat siten pian muodostuneet\nkahdeksi tiheäksi linjaksi, taistellen kumpikin vastakkaiseen suuntaan\njakaantuneina, kaksinkertaisesti voimakkaampaa vihollista vastaan.\nKeskelle kenttää jääden, oli kuningatar pakoitettu näkemään verisen ja\nkiivaan taistelun, jossa moni hänen uskollisista miehistään menetti\nhenkensä. Hänen poskensa hehkuivat innostuksesta ja osanotosta.\nHän katsoi vuoroon drotsi Pietariin ja vuoroon kreivi Gerhardiin\npäin. Mutta useimmin viivähti hänen katseensa urheaa kreivi\nGerhardia ihailemaan, joka taisteluinnossaan iloisesti heilutti\nmiekkaansa ja näytti joka miekan iskulla tunkevan vihollisensa\naskeleen taapäin. Välimatka molempien ratsujoukkojen välillä piteni\njoka silmänräpäyksessä. Kuningatar oli innolla seurannut kreivi\nGerhardin urhokasta etenemistä. Nyt hän taas kääntyi drotsi Pietariin\npäin ja huudahti kauhusta: Hän näki tämän ratsumiesten joutuneen\nepäjärjestykseen, ja drotsi itse suistui hevosensa selästä keskelle\nherttuan väkeä, jotka raivokkaasti huutaen syöksyivät hänen kimppuunsa.\n\n\"Armias Jumala, he tappavat hänet!\" huusi kuningatar. \"Pelastakaa,\npelastakaa drotsi Pietari, jalo kreivi!\" Vaarasta välittämättä hän\nratsasti näin huutaen keskelle kreivi Gerhardin ratsumiesparvea, jotka\nolivat vähällä saada lainsuojattomat kokonaan karkoitetuksi kentältä.\nHän tunkeutui aivan kreivi Gerhardin luokse, toistaen kehoituksensa.\n\n\"Jumalan nimeen sitten niinkuin te tahdotte, arvoisa kuningatar!\"\nvastasi kreivi Gerhard. \"Mutta te riistätte voiton meidän käsistämme.\n-- Eteenpäin miehet! Elkää välittäkö minusta!\" Hän käänsi hevosensa\nkiirehtiäkseen drotsi Pietarin avuksi ja saadakseen hänen\ntaistelurivinsä järjestymään. Mutta suuri osa hänen omia ratsumiehiään\nteki saman käännöksen, ja siten syntyi epäjärjestys, kun toiset\nryntäsivät eteenpäin ja toiset taapäin. Lainsuojattomat tunkeutuivat\ntaas esiin hurjasti huutaen; ja vastakkaiselta puolelta herttua\nahdisti voitokkaasti drotsin ratsumiehiä, jotka olivat kadottaneet\npäällikkönsä. Kreivi Gerhard pysäytti pakenevat joukot ja pyysi heitä\nkääntymään. Mutta hän huusi turhaan, hänen oli mahdoton enää koota\nhajaantuneita ratsumiehiä. Vihollinen tunkeutui voittaen molemmilta\npuolin, ja hirvittävä temmellys vallitsi kaikkialla hänen ympärillään.\n\"Kaikki on menetetty! Meidän täytyy paeta, jalo kuningatar!\" huusi hän\nnyt suuttuneena ja kääntyi sivulleen, missä kuningatar juuri äsken\noli ratsastanut, mutta siellä ei häntä näkynyt. Yksi kuningattaren\nratsumiehistä oli heittänyt vaippansa hänen ylleen ja hän oli\nkadonnut sekasorron vallitessa. -- Kreivi Gerhard ei eroittanut häntä\nmistään meluavien ja taistelevien ratsumiesparvien joukosta. Nyt hän\nraivostui, ja huitoi joka suuntaan niin hurjasti, ettei ystävä eikä\nvihollinen uskaltanut lähestyä häntä. Hänen tuijottava silmänsä etsi\nvain kuningatarta, mutta hänestä tuntui niinkuin sekin olisi tullut\nsoaistuksi. Taistelukenttä ja koko maailma pyöri hänen silmissään,\nja kun hän palasi tajuntaan, huomasi hän olevansa yksin autiolla\ntaistelukentällä, ympärillään vain kuolleita ja haavoittuneita\nsotilaita. Hänen silmänsä oli vahingoittumatta, mutta se, joka hänelle\noli vieläkin kalliimpi, oli kadonnut. Hän kannusti tulista orittaan, ja\nse kantoi hänet kiitäen ruumiiden yli kaupunkiin.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.\n\n\nKapina kaupungissa ei ollut vielä tukahutettu. Kaikilla kaduilla\ntungeskeli asestettuja porvareita ja sotilaita. Yhä sattui verisiä\ntappeluita. Muutamat huusivat Stig-marskin ja kreivi Jaakon nimeä:\n\"Kostoa lainsuojattomille!\" Toisilla oli herttuan nimi tunnussanana,\nlyöden maahan jokaisen joka ei heihin yhtynyt. \"Eläköön nuori\nkuninkaamme, turma pettureille!\" huusi suuri osa porvareista ja\nhuonosti asestetuista talonpojista. Lainsuojattomien ja herttuan\npuoluelaiset eivät näkyneet oikein tietävän katsoisivatko toisiaan\nystäviksi vaiko vihollisiksi; mutta he yhtyivät kuitenkin niinkuin\nusein ennenkin kuninkaallismielisiä vastaan. Pian kuitenkin herttua oli\nvoittanut, ja hän ratsasti slesvigiläisten ratsumiestensä ympäröimänä\nkatuja pitkin. Huhu hänen voitostaan ja kuninkaallisten tappiosta\nkulki edeltä, levittäen kauhua kaikkien kaupungin porvarien kesken\nja pakeneviin talonpoikiin, jotka olivat kokoontuneet vannomaan\nuskollisuusvalaa kuninkaalle. Herttuaa seurasi joukko hurjan näköisiä\nmiehiä, veriset kirveet kädessä, ja paljon oudon näköisiä muukalaisia,\njotka meluten osoittivat hänelle suosiotaan. Tähän voittokulkueeseen\nliittyi myöskin joukko rautapukuisia ratsumiehiä, joiden kypärän\nsilmikot olivat suletut, heidän arveltiin olevan lainsuojattomia ja\nheidän sotilaitaan.\n\nHerttua laskeutui linnan edustalla hevosensa selästä ja antoi heti\nratsumiestensä asettua sinne. \"Missä on kuningas?\" kysyi hän. \"Vuonon\nkautta pakomatkalla Nyborgiin!\" vastasi eräs lihava lahtari.\n\nHerttua näytti äkkiä tulevan hyvin levottomaksi. Hän antoi yhdelle\nritareistaan salaisen käskyn, ja tämä ratsasti heti ratsumiesjoukko\nmukanaan satamaan.\n\n\"Ja missä on hänen armonsa kuningatar?\" kysyi herttua taas. Siihen\nei voinut kukaan vastata hänelle. Hän sai vain kuulla, että ritari\nRimordsonin merimiehet olivat hakeneet prinssi Kristofferin ja\nprinsessa Mereten linnasta.\n\n\"Rauhoittukaa, kunnon kansalaiset!\" sanoi hän senjälkeen meluavalle\nkansanjoukolle, joka ympäröi häntä. \"Menköön kukin kotiinsa! Tänä\npäivänä ei ole Danehovea eikä kuninkaan tervehdysjuhlaa. Minä olen\nonnellisesti tukahuttanut kapinan. -- Kapinan yllyttäjä on minun\nhallussani. Se oli kuningattaren ylimielinen suosikki, drotsi Hessel.\nHän on johtanut harhaan kuningattaren, asettaen minut väärään valoon.\nHän on ottanut alaikäisen kuninkaan valtaansa, päästäkseen itse\nhallitsemaan maata, mutta siitä petturista olette nyt päässeet.\nHän ei enää milloinkaan pääse näkemään päivän valoa. Minä olen\nvielä teidän valtiohoitajanne, ja minä otan huolehtiakseni sekä\nteidän, että maan turvallisuudesta ja onnesta!\" Tätä hänen puhettaan\ntervehdittiin meluavin suosionosoituksin, ja herttua kumarsi lempeästi\nja kuninkaallisen arvokkaasti kapinallisille liittolaisilleen. Sitten\nhän poistui ritareineen linnaan ja hänen mukanaan meni sinne myöskin\nse kookas panssaroitu ja siniviittainen herra, jonka kypäränsilmikko\noli suljettu ja joka oli johtanut lainsuojattomia. Tämän herran kanssa,\njonka kaikki luulivat tuntevansa lainsuojattomaksi Hallannin Jaakko\nkreiviksi, oli herttualla salainen keskustelu ritarisalissa. Tämän\njälkeen poistui panssaroitu herra linnasta, ja tunnin kuluttua olivat\nlainsuojattomat ja heidän sotamiehensä lähteneet kaupungista. Sanottiin\nheidän kaupungista mennessään vihaisesti uhkaellen tulevansa takaisin\nennen vuoden ja päivän kuluttua tuli ja miekka mukanaan.\n\nHerttua itsekin näytti tahtovan poistua levottomasta kaupungista,\njossa kuninkaalla oli paljon uskollisia alamaisia, jotka eivät olleet\nherttualle eikä Stig-marskin puoluelaisille suosiollisia. Vangittu ja\nvaarallisesti haavoittunut drotsi oli viety kahleissa herttuan omaan\nlaivaan. Kuninkaalliset pitkälaivat olivat lähteneet vuonosta, ja\npaitsi herttuan kolmea laivaa oli ainoastaan yksi laiva satamassa,\njolla luultiin nähdyn kuningattaren väkeä. Herttua tahtoi kuitenkin\nsiirtää lähtönsä iltaan, hänen mielestään oli varomatonta lähteä\nlinnasta, ennenkuin kaupungissa oli täydellisesti rauhallista. Hän oli\nnähnyt kuningattaren keskellä taistelun temmellystä, mutta hän oli\näkkiä kadonnut hänen näkyvistään. Hän tiesi kuningattarella olevan\npaljon ihailijoita kaupungissa, ja hän oli hyvin levoton. Hän antoi\ntarkasti etsiä taistelukentän ympäristöineen, mutta siellä ei löydetty\nkuningatarta; eikä kreivi Gerhardia. Hän kaipasi sitäpaitsi erästä\nslesvigiläistä ratsumiesosastoa, jotka taistelun kestäessä olivat\ntulleet eroitetuiksi hänestä eivätkä olleet vielä palanneet.\n\nAlkoi jo hämärtää, ja hän astuskeli levottomissa ajatuksissa\nedestakaisin ritarisalissa. Hän tunsi kyllä itsensä ylpeäksi\nvoitostaan. Mutta kuninkaan paon vuoksi oli koko tämä sekava mellakka\nonnistumaton yritys. Hän alkoi pelätä liian aikaisin heittäneensä pois\nnaamarinsa ja siten ilmiantaneensa rohkeat aikeensa. Saatuaan kuulla\nmarskin lupauksesta norjalaisten kuninkaalle, ei hän enää luottanut\nlainsuojattomiin. Hänen kiitoksensa Jaakko kreiville oli ollut kylmä\nja vähäsanainen. Hän näytti olevan tuskallisessa epävarmuudessa siitä\nmitä hänen nyt oli tehtävä, voidakseen saavuttaa ylpeän päämääränsä.\n\"Tartu siihen valtikkaan, jolla voit henkiä taivuttaa, ja sinun\nkruunusi loistaa kuin aurinko!\" kuiskasi hän itselleen, ja hänestä\ntuntui niinkuin hän taas olisi istunut Sjöborgin linnassa ja puhellut\nhuuhkajansa kanssa. Hän katseli arasti ympärilleen suureen pimeään\nsaliin ja pelkäsi meikein omia sanojaan, tuntui niinkuin kuollut,\nmielipuoli piispa olisi puhunut hänelle. \"Valoa! Valoa!\" huusi hän.\nHänen palvelijansa, jotka tiesivät herransa kammoksuvan pimeässä\nolemista, kiirehtivät sytyttämään kaikki ritarisalin kynttilät. Herttua\nantoi vielä muutamia käskyjä matkavalmistuksista, ja lähetti taas\nmiehiä tutkimaan oliko hiljaista kylässä ja eikö ollut väkijoukkoja\nvuonoon vievällä tiellä. Vähän senjälkeen avattiin ovi, ja kaksi\nhänen ritareistaan toi sisään vangin, jonka hänen väkensä äsken oli\ntuonut linnaan, ja joka vaati tulla viedyksi herttuan luo. Vanki\nseisoi kääriytyneenä umpivaippaan, sadehattu vedettynä pään ylitse,\nja näytti tutkivasti katselevan herttuaa. Samassa putosi vaippa hänen\nhartioiltaan lattialle. Herttua peräytyi hämmästyneenä pari askelta --\nkaunis majesteetillinen Agnes kuningatar seisoi hänen edessään, yllään\nkimalteleva kruunauspukunsa.\n\n\"Sanotaan minun olevan teidän vankinne, herttua Waldemar!\" sanoi hän\nrauhallisen arvokkaasti. \"Mutta minun mielestäni te olette minun\nvankini, niin totta kuin te olette katala kapinoitsija, ja minä tänä\nhetkenä Tanskanmaan hallitseva kuningatar!\"\n\nHerttua viittasi pikaisesti hämmästyneiden ritariensa poistumaan. \"Jalo\nkuningatar!\" sanoi hän kohteliaasti ja nöyrästi. \"Yhdessä suhteessa\nte olette oikeassa: minä olen nyt ja ikuisesti teidän vankinne. Mutta\nkapinoitsija minä en ole. Sitävastoin drotsi Hessel ja teidän miehenne\novat petollisella ja kunniattomalla tavalla hyökänneet minun kimppuuni.\nTeidän omasta vaatimuksestanne minä tulin tänne valtionjohtajaksi, ja\ntäällä, vastoin lakia ja oikeutta, hyökätään minun kimppuuni juuri\nhetkellä, jolloin minä olen viemässä kuningasta kruunattavaksi.\nKauhulla minä näin teidän armonne takaa-ajajieni etunenässä. Tämä näkö\nolkoon puolustuksenani, miksi minä silmänräpäykseksi poistuin kuninkaan\nvierestä, koettaen väistää taistelua, jossa teidän kallis henkenne oli\nvaarassa.\"\n\n\"Mitä minä kuulen!\" sanoi kuningatar säpsähtäen. \"Te vielä kiellätte\nolevanne tämän kapinan johtaja? Ja te uskallatte panna sen minun\nsyykseni?\"\n\n\"En teidän, armollinen kuningatar, vaan kunnianhimoisen ja\nhäpeämättömän drotsi Hesselin. Hän on syypää täällä tapahtuneeseen\nonnettomuuteen, ja jokaiseen veripisaraan, joka tänä päivänä on\nvuodatettu. Hän on kapinoitsija ja maankavaltaja, enkä minä -- ja\ntaivas varjelkoon minua syyttämästä teitä uskottomuudesta! Hän on\nhäpeämättömästi väärinkäyttänyt teidän lempeytenne ja suosionne.\nHän on johtanut teidät ottamaan tämän varomattoman askeleen. Hän on\nsaattanut minut epäluulon alaiseksi, kohotakseen minun jälkeeni\nvaltakunnanhoitajaksi, tai ehkä Tanskanmaan kuninkaaksi.\"\n\nKuningatar peräytyi askeleen ja loi viisaan, tutkivan katseen\nviekkaaseen herttuaan. Hän näytti hetkeksi vaipuvan ajatuksiinsa,\nmutta sitten tuntui kuin kirkas valo olisi välähtänyt hänelle, ja\nhän lähestyi tuttavallisesti herttuaa. \"Te olette ehkä avannut minun\nsilmäni näkemään äärettömän petollisuuden\", sanoi hän, voimatta\nkuitenkaan kokonaan hillitä ääntään. -- \"Jos tämä todellakin on\ntapahtunut drotsin alotteesta, niin on hänet vedettävä siitä\nedesvastuuseen. Kuningas ja kansa tuomitkoot hänet petollisena\nmaankavaltajana! Missä hän on?\"\n\n\"Minun hallussani!\" vastasi herttua kohteliaasti hymyillen. \"Ja\nteidän suostumuksellanne, hän pysyy siellä niinkauan kun minä olen\nvaltionhoitaja Tanskassa.\"\n\n\"Te vastaatte minulle hänen hengestään\", vastasi kuningatar koettaen\nsalata levottomuuttaan. \"Olkoon hänen rikoksensa kuinka suuret hyvänsä,\nniin ainoastaan kuningas ja kansa maakäräjillä voivat hänet tuomita, ja\nsilloin sekä minun että teidän läsnäollessa.\"\n\n\"Se on ymmärrettävä, teidän armonne! Pahimmalle verivihollisellenikin\ntapahtukoon oikeus. Mutta suokaa, armollisin kuningatar, minun\nensin esittää oma asiani teidän tuomioistuimellenne!\" keskeytti hän\nkohteliaasti ja tarjosi syvään kumartaen kuningattarelle kullatun\nnojatuolin, mihin tämä istuutui. \"Minä ymmärrän kyllä, että teillä on\noikeus epäillä minua\", alkoi hän taas puhua. \"Teidät on tuotu tänne\nminun vankinani, vaikka niinkuin minä jo sanoin, minä olen ikuisesti\nteidän vankinne. Minä voin todistaa teille olevani syytön koko tähän\nihmeelliseen mellakkaan!\" jatkoi hän kiihkeästi ja hänen äänessään\nvärähteli tukahutettu intohimo. \"Minä voin antaa teille päivän selvän\ntodistuksen siitä miten mielettömästi -- miten nurinkurisesti ja\npäättömästi minä olisin toiminut, jos minun aikomukseni olisi ollut\nasettua vihamieliseen asemaan teidän suhteenne -- --\" hän vaikeni ja\nnäytti miettivän mitä lisäisi. \"Niin, se olisi ollut uhkarohkeaa!\"\nhuudahti hän taas. \"Minä tahdon nyt tunnustaa teille sen, mikä jo kauan\non ollut sydämeni hartaimpana ja rohkeimpana toiveena, ja johon minä\njoskus elämäni onnellisimpina hetkinä olen uskaltanut toivoa, suuren\nWaldemarsuvun ruhtinaallisena jälkeläisenä -- --\"\n\nHän pysähtyi taas ja tarkasti kuningatarta viekkain tutkivin katsein.\nHän näki kuningattaren kasvojenilmeiden muuttuvan äkkiä ja hän alkoi\nepäröidä. Mutta tuntien oman viehätysvoimansa, hän karkoitti luotaan\nkaikki epäilykset, ja suuttumuksen punan kuningattaren poskilla hän\nluuli ujon hämmästyksen suotuisaksi merkiksi.\n\n\"Jalo, ihanin kuningatar!\" jatkoi hän rohkeasti, \"Te ette voi\nloukkaantua toiveesta, jonka hartain halu olisi yhdistää kansan ja\nvaltakunnan onneen uskollinen rakkautensa naisihanteeseensa, -- se\non toive, jonka ilmaisemiseen minulta puuttuu sanoja; mutta se on\naiheutunut teidän kauneutenne, sielun jaloutenne ja viisautenne\nritarillisesta kunnioituksesta, ja se on saanut voimaa ja sytykettä\nniistä tunteista, jotka tekevät ruhtinaan ihmiseksi, sen ohella\nkohottaen ihmisen totuudessa ruhtinaaksi.\"\n\n\"Te puhutte hyvin kohteliaasti ja koreasti, herttua Waldemar!\" vastasi\nkuningatar rauhallisesti hymyillen. -- \"Te luulette siis, ettei Tanskan\nkuningatar voi kieltäytyä kuulemasta teidän rakkaudentunnustustanne\nsilloin kun hän on teidän vankinne, ja ettei hän osta vapauttaan liian\nkalliisti lahjottaessaan voittajalleen kätensä ja sydämensä?\"\n\nHerttua säpsähti. \"Elkää taas väärinkäsittäkö minua, jalo kuningatar!\"\nalkoi hän vähän tyynemmin puhua. \"Minä uskalsin tänä hetkenä lausua\ntämän tärkeän tunnustuksen voidakseni selvästi osoittaa teille miten\nmahdoton minun on olla teidän vihollisenne. Te olette satunnaisen\nerehdyksen kautta täällä minun vankini, ja te olette vapaa minä hetkenä\nhaluatte. Te olette kuningatar ja hallitsijatar täällä yhtähyvin\nkuin uskollisimpien soturienne joukossa. Mutta suokaa minun tehdä\nhuomautus, joka lieventää tämän ehkä liiankin rohkean askeleen!\" lisäsi\nhän rohkeasti, huomatessaan ylpeän hymyn kaareilevan kuningattaren\nhuulilla. \"Te olette kyllin valtioviisas käsittääksenne, että tällä\nhetkellä sekä teidän että Tanskan kohtalo on minun käsissäni. Ja\nminä en tahdo väärinkäyttää tätä satunnaista etua. Mutta jos ei\nteidän sydämessänne ole minulla vähintäkään sijaa, niin te järkevänä\nja valtioviisaana naisena ette kuitenkaan voi ylenkatsoa tällaista\ntarjousta näin tärkeänä hetkenä.\" Tämän rohkea kosija sanoi ylpeästi\nja itsetietoisesti, osoittaen siten tuskin antavansa rukkasista\nkorkealle vangille vapautta. Mutta lieventääkseen tällä valtiollisella\nviittauksella tekemäänsä loukkausta, hän äkkiä muutti puhetapaansa.\nHänestä oli nyt tärkeää saada kauniin kuningattaren sydän, tai\nedes hänen turhamaisuutensa myöntämään järkeväksi tai ainakin\nvälttämättömäksi sen, minkä hän arveli kyllin selvästi tuoneensa\nesille. Hän oli taas ritarillinen rakastaja, ja hän alkoi nyt hyvin\nkaunopuheliaasti ja näennäisen lämpimästi ylistellä kuningattaren\nkauneutta ja sielunjaloutta. \"Minä annan elämäni ja autuuteni teidän\nkäsiinne, jalo kuningatar!\" sanoi hän lopuksi, taivuttaen polvensa.\nKuningatar oli vaiti ja katseli polvistuvaa kosijaa läpitunkevin\nkatsein. Katkera vastaus oli valmiina hänen huulillaan, mutta samassa\novi avautui ja yksi herttuan ritareista astui sisään. Herttua nousi\nnöyrästä asennostaan ja polkaisi kiivaasti lattiaan. \"Mitä tämä on?\"\nsanoi hän. \"Kuka on niin rohkea?\"\n\n\"Kreivi Gerhard, -- ankara herra!\" vastasi ritari hätäisenä.\n\"Holsteinin kreivi Gerhard on piirittänyt linnan lukuisan ratsujoukon\nkera. Hän uhkaa rynnätä linnanpihaan, jos ei Tanskan kuningatarta heti\npäästetä vapaaksi.\"\n\nHerttua seisoi kuin salaman iskemänä.\n\n\"Te tulitte sopivaan aikaan, herra ritari!\" vastasi kuningatar ja\nnousi rauhallisen arvokkaasti. \"Te näitte jalosukuisen herranne\nasennossa, jota hänen ei tarvitse hävetä. Hän on tunnustanut väkensä\nerehdyksen kautta joutuneensa epäluulonalaiseksi kavalluksesta ja\nmajesteetinrikoksesta, ja hän on senvuoksi antanut elämänsä ja\nkohtalonsa minun käsiini. Te olette todistajana, että minä olen antanut\nanteeksi hänen erehdyksensä, johon hän ei ole syyllinen. Teidän\nkäsivartenne, herttua Waldemar! Minä aion heti matkustaa. Jalo kreivi\nGerhard odottaa minua.\"\n\nNyt kuului kovaa melua linnan ulkopuolelta. Herttua kumarsi syvään ja\nojensi hänelle käsivartensa vastaan väittämättä. Ritari kulki edellä\nkaksi palavaa kynttilää kädessään. Herttuan viittauksesta kiirehtivät\npassaripojat lisäksi soihtuineen. Kreivi Gerhardin suureksi ihmeeksi\nvietiin kuningatar siten mitä suurimmalla kohteliaisuudella ja\nruhtinaallisen komeasti ulos linnasta ja jätettiin hänen turviinsa.\nKahden tunnin kuluttua purjehti kuningatar suotuisalla tuulella\nNyborgin vuonosta, herttua Waldemar lähti vangittu drotsi mukanaan\nAlsiin.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.\n\n\nSillaikaa kun drotsi Pietari istui vangittuna Nordborgin linnassa\neikä voinut mitään toimia kuninkaan ja maan parhaaksi, huolehtivat\nvanha ritari Jon sekä kreivi Gerhard, kansleri ja uskollinen Rimordson\nväsymättömän valppaasti kuninkaallisten turvallisuudesta, koettaen\ntukea alaikäisen valtaistuinta. Herttuan mielestä hänen ei nyt ollut\nviisasta käyttää hyväkseen valtionhoitajan oikeuksiaan. Stig-marskin\nyritykset Tanskan yhdistämisestä Norjaan, sekä herttuan pelko siitä,\nettä hänen omat aikeensa oli saatu ilmi, olivat niin hämmentäneet\nhänet, ettei hän enää näyttäytynyt Tanskan hovissa. Suuttuneena\nonnistumattomasta kapinasta ja häpeällisestä kosimayrityksestä, joka\netenkin oli hänelle lannistava nöyryytys, lähti hän vähän senjälkeen\nSaksiin, ja piakkoin saatiin kuulla hänen siellä äkkiä menneen\nnaimisiin herttua Juhanan tyttären, hurskaan Sofia prinsessan kanssa.\n\nTanskalle onnellinen sattuma teki tyhjiksi ne vaaralliset aikeet,\njoilla Ekerön luona majaileva norjalainen laivasto uhkasi maata. Raa'an\njaarli Vähä-Alfin, yhdessä kuninkaan suosikin, Halkell Angmundin\nkanssa, piti johtaa laivastoa. Mutta vähän aikaa senjälkeen kertoi huhu\njaarlin juomapöydässä joutuneen riitaan Halkellin kanssa, ja hän oli\naivan Norjan kuninkaan nähden lyönyt hänet kuoliaaksi viinikannulla.\nTästä syntyi laivastolla verinen taistelu: 260 jaarlin miehistä\nsai surmansa, jaarli itse tuomittiin lainsuojattomaksi ja pakeni\nRuotsiin. Sotaretki Tanskaa vastaan keskeytyi. Mutta lainsuojattomat\nryöstivät lakkaamatta Tanskan rannikkoa. He polttivat Middelfartin ja\nHindeholmenin Fyenillä, ja nämä rajut vieraat jättivät tuskin yhtään\nTanskan merikaupunkia rauhaan. Stig-marskin nimi oli kauhu kaikille\ntanskalaisille. Raane Jonson oli myöskin yksi niistä rohkeimmista\nmerirosvoista, jotka hätyyttivät valtakuntaa, Stevnsklintin luona\nolevassa Gjorslövin talossa oli hänellä linnoitus, ja pakopaikka\nryöväysretkillään. Pettääkseen vihollisiaan ja johtaakseen heidät\nharhaan, hän ratsasti mailla ollessaan hevosella, joka oli takaperin\nkengitetty, ja hänen mukanaan oli aina väkevä, vihainen koira, joka\nvaroitti häntä takaa-ajajista, ja se hyökkäsi hätätilassa väkevimmänkin\nsotamiehen kurkkuun. Lundin arkkipiispa oli julistanut sekä Raanen että\nmarskin ja kaikki lainsuojattomat kirkon pannaan; mutta he näyttivät\nrohkeasti uhittelevan sekä pannansäteitä että lainsuojattomuustuomiota.\nUseimmat lainsuojattomat olivat paenneet Norjaan, jossa he ärsyttivät\nnorjalaista kuningasta ryhtymään ratkaisevaan retkeen Tanskaa vastaan.\nMarski jäi uhmaillen Hjelmiin, josta hän alituiseen teki ryöstöretkiä\nPohjois-Jyllantiin ja saarille. Ylpeä Jaakko kreivi linnoitti\nHunehalsin Pohjoishallannissa, ja sekä hän että marski valmistautuivat\npuolustamaan itseään viimeiseen asti.\n\nKruunaus siirrettiin talveksi, jolloin vihollisen ja merirosvojen\noli mahdoton päästä Beltin ja salmien poikki. Joulupäivänä 1287\nvoideltiin ja kruunattiin Lundissa kuningas Eerik Menved, niinkuin\nhäntä jo kutsuttiin. [Menved johtui ehkä hänen tunnuslauseestaan:\nVed alle hellige Maend! (Kaikkien pyhien miesten kautta). Jotkut\njohtavat tämän lisänimen Maendevid sanasta, tarkottaen nuoren kuninkaan\nviisautta ja järkevyyttä.] Tämä oli viimeinen tehtävä, minkä vanha,\nuskollinen arkkipiispa Johan Dros toimitti. Hän ei elänyt niin\nkauan, että olisi nähnyt tuliko rukouksensa kruunun turvallisuudesta\nkuulluksi. Vähän jälkeen kruunauksen vahvistettiin liitto ja ystävyys\nRuotsin mahtavan kuninkaan Maunu Latolukon kanssa kaksinkertaisella\nkihlauksella, jotka jo kauan olivat olleet ehdolla ja salaa päätetyt:\nruotsalaiset lähettiläät veivät pienen tanskalaisen prinsessa Mereten\nRuotsiin, ruotsalaisen kruununperillisen, prinssi Birgerin kihlattuna,\nja maaliskuun keskivaiheilla julaistiin Tanskan kuningas Eerikin\nja ruotsalaisen prinsessa Ingeborgin kihlaus. Tämän johdosta oli\nHelsingborgissa suuret juhlat, joissa kuninkaalliset kihlajaiset\nvietettäisiin ritarileikeillä.\n\nTässä suuressa juhlassa oli koko Tanskan ja Ruotsin hovi läsnä. Täällä\nnäyttäytyi nuori Eerik kuningas koko ritariloistossaan tulevalle\nkuningattarelleen, ihanalle Ingeborg prinsessalle. Kaikki kiittivät\nkilvan pienen, rakastettavan prinsessan lapsellista kauneutta ja\nhyvyyttä. Innostuneet tanskalaiset runoniekat antoivat hänelle jo\nlauluissaan nimen Danebod eli Tanskan lohdutus.\n\nTurnajaiset vietettiin mahdollisimman komeasti ja samaan tapaan kuin\nRanskassa ja Saksassa. Päivää ennen turnajaisia olivat kaikkien\nritarien aseet asetetut dominikaaniluostarin ristikäytävään, jossa\nkomea airut julisti niiden nimet, joille kilvet kuuluivat. Kuningatar\nAgnes, Ruotsin kuningatar Hedvig, kreivi Gerhardin sisar, sekä\nprinsessat ja kaikki ylhäiset ritarinaiset kulkivat sinä päivänä\njuhlasaattueessa ristikäytävän läpi kilpien ohitse, ja nähdessään\njonkun kelvottoman ritarin kilven, oli heillä oikeus viitata siihen,\njolloin tämä ritari vaadittiin edesvastuuseen eikä saanut olla\nosallisena ritarileikeissä. Kahden ritarin kilpeä kosketettiin. Toinen\noli mahtavan ruotsalaisen ritarin, herra Kaarlo Algotsonin, joka jaarli\nVähä-Alfin avulla oli väkivallalla ryöstänyt ritari Thorstensonin\nrikkaan ja ylhäisen morsiamen, Ingrid neidon. [Ritari Algotson\nvangittiin seuraavana vuonna ja mestattiin samalla paikalla, jossa\nryöstö oli tapahtunut. Thorstensonin ryöstetty morsian meni sittemmin\nVreta luostarin päänunnaksi.] Tanskan kuningatar oli koskettanut hänen\nkilpeään. Hän tunsi tapahtuman ja uskollisen Thorstensonin sydänsurun.\nAirue otti heti pois kilven, ja Ruotsin ankara kuningas käski ottaa\nasian ankarasti tutkittavaksi. Toinen kilpi, johon ritarinaiset\nsyyttäen koskettivat oli erään tanskalaisen ritarin: uskollisen Pentti\nRimordsonin toisen veljen, ritari Jon Rimordsonin. Vaikka hän oli Agnes\nkuningattaren sukulainen, täytyi hänen heti poistua ritarileikeistä.\nHän koetti pakenemalla pelastua, mutta hänet tuomittiin menettämään\nhenkensä naishäväisemisestä ja murhasta. [Kerran ollessaan myrskyssä\nmerellä hän tuomittiin salaisena rikollisena arvanheitolla kuolemaan.\nHän tunnusti pahat tekonsa mastossa olevan kristinkuvan edessä ja\nhyppäsi mereen. Siitä on olemassa kansanlaulu: Jon Rimordsonin\ntunnustus.]\n\nTurnajaiset vietettiin mitä suurimmalla komeudella ja\njuhlallisuuksilla. Juhlan kuningatar, pieni vaaleatukkainen Ingeborg\nprinsessa, istui lempeänä ja lapsellisen iloisena kuninkaallisella\nparvekkeella Agnes kuningattaren vieressä; hänen toisella puolellaan\nistui hänen äitinsä, iloinen hyvänsuopa Hedvig kuningatar, joka\nmuistutti hyvin paljon veljeään, urheaa kreivi Gerhardia. Kuningattaren\noikealla puolen istui ankaran ja majesteetillisen näköisenä Ruotsin\nmahtava kuningas Maunu Latolukko. Hänellä oli yllään näädännahoilla\nreunustettu, ja kultakruunuilla kirjailtu purppuraviitta. Ingeborg\nprinsessan hovinaisissa oli monta, joihin ruotsalaiset ja tanskalaiset\nritarit heittivät ihailevia silmäyksiä. Mutta kuninkaallisia lähinnä\nistuva kookas hiljainen neito herätti kuitenkin suurinta huomiota. Se\noli neiti Inge Litle. Surumielisesti hän katseli uljaitten aseleikkien\nvalmistuksia. Hänen katseensa harhaili ritarien jonossa, mutta hän ei\nnähnyt drotsi Pietaria kuninkaallisten ritarien joukossa. Hän tunsi\nonnettomuuden, joka oli drotsia kohdannut, ja tiesi, ettei ollut toivoa\nhänen vapauttamisestaan Nordborgin vankilasta niinkauan kuin kireät\nvälit herttua Waldemarin ja kuninkaallisen perheen välillä kestivät.\nToinen vieläkin syvempi suru kalvoi tarmokasta ritarintytärtä. Hän\ntiesi onnettoman isänsä, vaarallisena valtionkavaltajana istuvan\nvangittuna Kallundborgin linnassa odottamassa tuomiotaan. Mutta\nkatsellessaan prinsessa Ingeborgia ja nuorta Eerik kuningasta näyttivät\nhänen kasvonsa kirkastuvan: silloin hän unohti omat sydänsurunsa ja\nhänen korvissaan kaikui taas laulu:\n\n    \"Nuoren Eerik kuninkaamme eestä!\"\n\nLähinnä aitausta istuivat ruotsalaiset ja tanskalaiset ritarit\npalkintotuomareina, ja ensimäisenä heidän joukossaan nähtiin vanha\nritari Jon. Turnajaiskentällä asteli komea asekuningas ja joukko\nairueita valkoiset sauvat ja töyhtöhatut kädessä. Näiden piti yhdessä\napulaistensa, niin kutsuttujen persevantien kanssa, ylläpitää\njärjestystä, pitää silmällä taistelevien jokaista keihäänheittoa ja\njokaista liikettä.\n\nTanskan kuningas Eerik ja pieni Birger prinssi alottivat ritarileikit\nratsain, ja käyttäen tylppäpäisiä keihäitä. He olivat melkein\nsamanikäisiä ja yhdenkokoisia, käyttäen pieniä, kepeitä aseita, jotka\nsoveltuivat heidän ikäisilleen. Tanskan kuninkaalla oli prinsessa\nIngeborgin taivaansiniset värit, ja hänen pieni hansikkaansa oli\nkiinnitetty hänen töyhtökypäräänsä. Birger prinssillä oli myöskin\nmorsiamensa värit, ja hänen varustuksensa olivat valkoiset kuin Merete\nprinsessan silkkihame. Molemmat osottautuivat reippaiksi ja taitaviksi\nritarillisessa aseenkäytössä. Mutta molemminpuolinen kohteliaisuus\nvaati, ettei toista pidetty toisen voittajana.\n\nRitarileikkien ohella oli laulua ja soittoa, ja tanskalaiset ja\nruotsalaiset runoniekat ylistivät kilvan lauluissaan ritarien\nurotöitä. Melkein jokaisella ritarilla oli haarniskaansa tai\nkypäräänsä kiinnitetty hansikas, harso, helminauha tai jokin muu\nnaiskoriste, ja taistellessa he usein huudahtivat hämäriä ja omituisia\nsanoja, joiden merkityksen ainoastaan heidän naisensa ymmärsivät.\nMonta keihästä taitettiin, ja moni ritari suistui satulasta, mutta\ntaisteltiin tylsillä keihäillä, eikä senvuoksi kukaan vaarallisemmin\nhaavoittunut. Näytti siltä kuin ruotsalaiset ja tanskalaiset, ritarit\ntänä rauhallisena ilojuhlana olisivat kilpailleet kohteliaisuudesta ja\nritarillisuudesta.\n\nHolsteinin kreivi Gerhard oli se, joka eniten kunnosti itseään näissä\nturnajaisissa, hyvänsuovan leikillisesti hän syöksi kuusi ritaria\nsatulasta, pysyen itse järkyttämättä ratsunsa selässä. Hän näytti\nvoittamattomalta kantaessaan ihanan Agnes kuningattaren mustaa harsoa\nrintahaarniskaansa kiinnitettynä. Hänen tunnuslauseenaan oli säe\neräästä laulusta, jota hän oli kuullut laulettavan Jon ritarin luona\ntuona iltana, jolloin hän ensi kerran oli puhutellut kuningatarta ja\ntanssinut ensi kerran elämässään. Hän muutti siinä vain yhden sanan, ja\njoka kerran syöstessään ritarin satulasta, hän huusi iloisesti:\n\n    \"Mua hallitsevi valtijatar vieno.\"\n\nKun ei kukaan enää tahtonut kilpailla hänen kanssaan, julistettiin\nhänet ritarileikkien voittajaksi. Hän hypähti iloisena ratsunsa selästä\nja vastaanotti polvistuen palkinnon kuningatar Agneksen kädestä.\n\nKun turnajaiset jo näyttivät päättyneen, nähtiin vieraan ritarin,\nyllään kullattu haarniska ja kruunupäisen kypärän silmikko suljettuna,\nratsastavan aituuksen luo hurjalla hirnuvalla sotaoriilla. Hän heitti\nteräshansikkansa kreivi Gerhardin jalkoihin, ja sanaakaan sanomatta\nhän kosketti terävällä keihäänsä kärjellä kreivin rintahaarniskaan\nkiinnitettyä mustaa harsoa. Agnes kuningatar kalpeni. Kaikki\nsäpsähtivät ja katselivat kauhuissaan komeaa ritaria. \"Herttua! --\nherttua Waldemar!\" kuiskasi toinen toiselleen. Mutta ei kukaan tiennyt\nvarmasti oliko tämä arvelu oikea.\n\nKreivi Gerhard hypähti, suuttumuksesta puhkuen, ratsunsa selkään\nvalmiina taisteluun, otettuaan ylös hansikkaan merkiksi siitä että oli\nvastaanottanut otteluvaatimuksen, ilman sen enempiä selityksiä. Airueet\npäästivät vieraan ritarin aituukseen. Hän hypitteli ylpeästi orittaan,\nheilutellen terävää keihästään, joka ennusti vakavaa taistelua. Myöskin\nkreivi Gerhard tarttui murhaavaan aseeseen. Taistelutuomari huomautti\ntämän olevan juhlatilaisuuden eikä kaksintaistelun. Mutta suuttunut\nkreivi Gerhard vaati saada taistella kostaakseen loukkauksen, eikä\nsitä voitu estää. Salaman nopeudella ritarit hyökkäsivät toisiaan\nkohti. Kreivi Gerhardin keihäs taittui kullattua rintahaarniskaa\nvasten; hän itse sai rintaansa voimakkaan sysäyksen, mutta jäi istumaan\njärkkymättömänä satulaansa ja paljasti miekkansa.\n\nVieraan ritarin oli voimakas isku nostanut korkealle satulassa; mutta\nhän istui taas heti kuin kiinninaulattuna siinä, nauraen ivallisesti\nrautasilmikon takaa. Hän heitti pois keihäänsä ja paljasti miekkansa.\nKiivain ottein säilät koskettivat toisiaan. Molemmat olivat taitavia\nmiekkailijoita. Kreivi Gerhard kolautti syvän kuhmun vastustajansa\nkullattuun kypärään, lyöden kruunun siitä pois. Mutta hänen ketterä\nja harkitseva vastustajansa käytti hyväkseen hänen hillitsemätöntä\nkiivauttaan. Kaikki seurasivat jännityksellä ja tarkkaavaisesti\nvaarallista ottelua.\n\n\"Ylhäisen naiseni kunnian tähden!\" huusi nyt kreivi Gerhard aikoen\ntehdä ratkaisevan hyökkäyksen ja paljasti päänsä ja kaulansa. Hänen\nvastustajansa oli kohottanut miekkansa ehkäistäkseen häntä, ja\nkäyttääkseen hyväkseen tämän varomattomuutta, mutta hän väistikin vain\nhyökkäyksen ja pysähtyi äkkiä tuijottamaan aituuksen yli. Samassa\nkuului voimakas ääni: _\"Täällä taistelee kunniaton ritari!\"_ Kaikki\nkääntyivät hämmästyneinä sinne, mistä ääni kuului, ja he näkivät\nsolakan, pitkän ritarin, terässininen haarniska yllään, ja silmikko\nsuljettuna pysähtyvän aitauksen eteen, pidellen kädessään komeaa\ntikaria. _\"Tunnetko sinä tämän todistajan, petturi!\"_ jatkoi sama\nääni. Sininen ritari käänteli tikaria kädessään, ja sen kultainen,\nleijonanmuotoinen kahva välähteli kirkkaasti auringonpaisteessa.\n\n\"Tuo tikari vedettiin Eerik Kristofferinpojan ruumiista Pyhän Cecilian\nyönä!\" huusi voimakas ääni kansan joukosta. \"Tuon tikarin möi Melfarin\naseseppä Troels herttua Waldemarille\", huusi toinen ääni, \"sen minä\nvoin todistaa ja vannoa\".\n\n\"Se on marskin tikari, Stig-marskin tikari!\" huusi kolmas ääni.\n\nTaistelu oli keskeytetty. Kultahaarniskainen ritari istui kuin\nkivettyneenä satulassaan tuijottaen sinistä ritaria ja tikaria. Miekka\nputosi hänen kädestään, hän horjahti satulassaan, ja oli vähällä mennä\ntainnoksiin. Mutta nuoren kuninkaan viittauksesta astui nyt airut\nesille ja huusi: Elköön kukaan hengen uhalla häiritkö taistelevia\nsanoin tai liikkein!\n\nTämän käskyn kuullessaan sininen ritari kumarsi kunnioittavasti ja\npiilotti tikarin povelleen, mutta jäi tyynenä paikalleen, tuijottaen\nkreivi Gerhardin vastustajaan.\n\n\"Ojenna hänelle miekka!\" huusi nyt kreivi Gerhard asepersevantille.\n\"Minä tiedän taistelevani petollisen ja kunniattoman ritarin kanssa,\nmutta toisen meistä täytyy täällä heittää henkensä.\"\n\nAsepersevantin kumartuessa ottamaan ylös pudotettua miekkaa, kannusti\nkultainen ritari äkkiä orittaan ja karahutti täyttä nelistä pois\naituuksesta. Kaikki katsoivat hämmästyneinä hänen jälkeensä, ja\nkuolemanhiljaisuus vallitsi, kunnes ei kukaan enää eroittanut häntä.\nNyt katsottiin minne sininen ritari oli joutunut; mutta hänkin oli\nkadonnut sankkaan ihmisjoukkoon, joka ympäröi aituusta.\n\nKreivi Gerhard oli yksin taistelukentällä ja hänet julistettiin\ntämän kunniataistelun voittajaksi. Tämä omituinen tapahtuma herätti\nmitä erilaisimpia arveluita katsojissa. Ritarileikki oli lopussa, ja\nkuninkaalliset palasivat takaisin linnaan. Vanhan Jon ritarin astuessa\nInge neidon ohitse, hän kuiskasi hiljaa: \"drotsi Pietari!\"\n\nInge nyökäytti hiljaa, hehkuvan punan kohotessa ihanille poskille. Hän\noli huomannut ruusunpunaisen nauhan sinisen ritarin haarniskassa, ja\nhän luuli tunteneensa sen hiusnauhakseen. Mutta hänelle oli arvoitus,\nmiten hänen vangittu ritarinsa oli päässyt tänne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ennenkuin Helsingborgin ritarileikit olivat loppuneet, kutsui\ntärkeä viesti nuoren Tanskan kuninkaan ja kaikki hänen ritarinsa\nSjällandiin. Kattegatissa oli nähty norjalainen laivasto, ja pelättiin\nheidän laskevan maihin Örekrogissa, jossa Flynderborgin linnoitus\nritari Laven petoksen kautta vielä oli kapinallisten käsissä. Kun\nvanha ritari Jon ojensi uskolliselle Ingelle kätensä hyvästiksi,\nkuiskasi tämä salaa hänen korvaansa pari sanaa, ojentaen hänelle pienen\npergamenttilehden, johon muutamilla vedoilla oli piirretty rakennus, ja\ntie oli merkitty pienillä risteillä. Ritari katseli hämmästyneenä Ingeä\nja näytti tarkasti kuuntelevan joka sanaa, minkä hän sanoi. Inge toisti\npari sanaa ja viittasi lehteen, jonka ritari Jon pani huolellisesti\ntalteen. Hän nyökäytti iloisesti Ingelle, painoi hyvin liikutettuna\nsuudelman hänen otsalleen ja kiirehti kuninkaallisien kanssa laivaan.\n\nNoustiin esteettömästi maihin Själlandin rannikolle, lähelle Örekrogia.\nKreivi Gerhard saattoi heti kuningattaren ja prinssi Kristofferin\nRiibelinnaan, joka näinä levottomina aikoina katsottiin sopivimmaksi\npakopaikaksi kuninkaalliselle perheelle. Mutta nuori kuningas ei\ntaipunut lähtemään Själlandista. Hän matkusti heti Rimordsonin kanssa\nKorsörin luona olevaan Tornborgin linnaan, tarkastaakseen tämän tärkeän\nlinnoituksen ja kiirehtiäkseen itse laivaston varustamista. Sillaikaa\nritari Jon varustautui suojelemaan pohjoista Själlandia vihollisten\nhyökkäyksiltä.\n\nKorsörin luona olevat pitkälaivat Kuningas antoi heti miehittää ja\nlähetti ne pohjois-Själlandin rannikolle toimimaan siellä yhdessä\nJon ritarin kanssa. Nuori kuningas osasi huolehtia kaikesta. Linnan\nvarustuksista hänellä oli paljon huomauttamista. Rimordsonin täytyi\nmonessa asiassa myöntää hänen olevan oikeassa ja hän ihmetteli hänen\naikaisia tietojaan linnoitustaidossa, jonka hän oli oppinut drotsi\nPietarilta.\n\nKymmenen päivää senjälkeen kun hän oli saapunut Tornborgiin, käveli\nkuningas eräänä aamuna aikaisin linnan valleilla, ritari Rimordsonin\nja erään Örekrogista olevan ritarin kanssa, joka oli tuonut hänelle\ntärkeitä tietoja. Norjalaiset olivat astuneet maihin Örekrogissa ja\npolttaneet kaupungin tuhaksi; mutta ritari Jon oli joutunut porvarien\navuksi. Maanalaisen käytävän kautta, johon hän oli näyttänyt heille\ntien, olivat he vanha herra etunenässä tunkeutuneet Flynderborgiin\nja valloittaneet linnoituksen; tästä lujasta varustuksesta olivat\nviholliset karkoitetut. Ritari kertoi nyt yksityiskohtaisesti\nkuninkaalle miten kaikki oli tapahtunut, ja että oli turhaan etsitty\nlinnanherran salakammiosta Flynderborgissa niitä lainsuojattomien\nkirjeitä, joiden vastaanottamisesta ennen kuninkaanmurhaa Lave Litle\noli syytetty.\n\n\"Kaikkien pyhimysten nimessä, se oli oikein\", sanoi nuori kuningas.\n\"Vanha, uskollinen Jon ei ole tahtonut sanallakaan puhua serkkunsa\nLaven hengen puolesta, mutta nyt hän on pyyhkäissyt pois osan hänen\nsynneistään. Antakaa kanslerin ilmoittaa Kallundborgin valtiovangille,\nettä hänen tuomionsa on lykätty vuodeksi eteenpäin, koska hänen\nuskollinen serkkunsa on valloittanut Flynderborgin eikä sieltä ole\nlöydetty hänen pahimpien petostensa todisteita.\"\n\nRimordson katsahti surumielisesti nuoreen kuninkaaseen. \"Suokoon\nJumala ja pyhä neitsyt\", sanoi hän, \"teidän jokaisen uskollisen\nmiehenne voivan hyvittää sen, minkä heidän sukulaisensa ovat rikkoneet!\nTuskin on enää ainoaakaan rehellistä miestä maassa, jonka ystävät tai\nsukulaiset eivät olisi vankilassa tai joutuneet hirsipuuhun, eikä\nkaikki ole vielä lopussa.\" Raskasmielinen ritari ajatteli hirtettyä\nveljeänsä Lavea ja Jon veljeänsä, joka nyt myöskin oli menettänyt\nhenkensä.\n\n\"Onhan laki kaikkien herra\", sanoi nuori kuningas huoaten. \"Enhän minä\nsenvuoksi niin aikaisin tullut kuninkaaksi. Mutta Jumalalle kiitos,\nvielä on uskollisia miehiä maassa. Kun saisin vain vielä drotsi\nPietarin luokseni!\"\n\nKuningas palasi takaisin linnaan Örekrogista olevan ritarin seurassa,\nja Rimordson jäi tarkastamaan olivatko kaikki varustukset kunnossa. Kun\nhän näin kulki ja tarkasteli raskaita puolustuskoneita, huomasi hän\npienen, paksun olennon, joka messupojan musta kaapu yllään, ja korkea\nhattu otsalle painettuna, kulkea nyökytteli messukirja kädessä, ollen\nhartaasti lukevinaan aamurukoustaan. Linnanherran silmään pisti pojan\ntukeva vartalo ja huojuva merimieskäynti. Hän katseli häntä tarkemmin ja\nluuli hämmästyksekseen tuntevansa hänet raa'aksi jaarli Vähä-Alfiksi.\n\"Hyvää huomenta, poikani!\" sanoi Rimordson astuen hänen eteensä, \"mihin\nsinä olet näin aikaisin menossa?\"\n\n\"Minä menen hakemaan viiniä papille, että hän voi rukoilla teidän\nsielunne puolesta!\" murahti paksu messupoika syvällä, karkealla äänellä.\n\n\"Odotappas hiukan!\" sanoi Rimordson, viitaten pari sotamiestä luokseen.\n\"Minä luulen tuntevani sinut. Emmekö me molemmat istuneet samoihin\naikoihin Lysen koulupenkillä. Etkö sinä silloin lyönyt meiltä kaikilta\nhampaita suusta ja polkenut meitä jalkoihisi? Sinä tahdoit olla kreivi\nja jaarli? Oletko sinä nyt vain halpa messupoika?\" Näin sanoen hän\nkohotti hatun hänen otsaltaan, ja katsoi häntä leveisiin häränkasvoihin.\n\n\"Pentti Rimordson, elä anna minua ilmi vanhan toveruuden nimessä!\"\nkuiskasi paljastettu Alfkreivi. \"Olemmehan me sukulaisia, ja olinhan\nminä koulussa niinkuin isä sinulle. Kyllä nyt on lopussa minun\nkreiviyteni ja jaarlin-arvoni. Minä olen nyt lainsuojaton mies, ja\netsin turvani hurskaitten, veljien luota. Ole kunnon mies, Pentti.\nLupaa, ettet ole tuntevinasi minua ja anna minun jänistää!\"\n\n\"Sitokaa hänet, miehet!\" komensi Rimordson sotamiehille. \"Hän on\nryöväri ja murhapolttaja!\"\n\nVoimakas viikinkipäällikkö heitti rukouskirjan ja messukaapun luotaan.\nHän seisoi siinä ritaripuvussaan, hosuen hurjasti ympärilleen\nmiekallaan; mutta sotamiehet olivat pian riisuneet hänen aseensa.\nHänet pantiin heti lujasti kahleisiin; ja tekemättä siitä linnassa\nsen enempää melua antoi Rimordson viedä hänet tarkasti vartioituna\nHaraldsborgin lujaan pahantekijäintorniin. Rimordson ei tahtonut\nsaattaa nuorta kuningasta levottomaksi, eikä tahtonut joutua\nmoitteenalaiseksi ilmoittaessaan näin vaarallisen vihollisen päässeen\ntunkeutumaan linnaan. Muuten hän luuli linnan täydellisesti turvatuksi,\neikä välittänyt vangitun merirosvopäällikön uhkamielisestä ja melkein\npirullisesta naurusta, kun hänet, tarjottuaan Rimordsonille turhaan\nkorkean palkinnon vapaudestaan, raahattiin ulos linnasta. Surumielisenä\nja raskasmielisyytensä valtaamana Rimordson ei ollut huomannut\ntanskalaisella lipulla varustetun merirosvolaivan ankkuroineen yöllä\nTornborgin lahteen. Ei ainoastaan uhkarohkea jaarli Vähä-Alf ollut\nhuomaamatta päässyt linnaan. Itse Stig-marski, mukanaan joukko\nuskaliaita merirosvoja oli salaa noussut maihin; ja illalla seisoi\nMads Jyde kuninkaallisiin huoneisiin johtavan oven edessä uskollisena\nvartijana, yllään kuninkaallisen henkivartijan puku. Linnassa näytti\nrauhalliselta, ja kaikki paneutuivat levolle.\n\nKeskellä yötä nuori kuningas heräsi hirveään meluun. Koko linna oli\nilmitulessa hänen ympärillään ja kaikkialta kaikui hätääntyneiden\nja hämmästyneiden sotilaiden kauhunhuuto: \"Marski, marski! --\nLainsuojattomat!\" Joka puolelta kaikui huutoja ja kuului aseiden\nhelinää, ja nuori kuningas seisoi yksin puolialasti makuuhuoneessaan,\njota jo savu ja liekit ympäröivät. \"Armias Jumala!\" huudahti hän.\n\"Annanko isäni murhaajien nyt polttaa itseni!\" Hän heitti kiireesti\nviitan hartioilleen, tarttui pieneen miekkaansa ja aikoi syöstä ulos\novesta liekkien halki. Hän kuuli Åke Jonsonin äänen aseiden melusta\nhuoneensa ulkopuolelta; mutta liekit tunkivat sisään joka puolelta, --\nsavu pyörrytti häntä, ja hän löysi tuskin ovelle. Samassa hän tunsi\nvoimakkaan, rautaisen käsivarren tarttuvan itseensä; hän pudotti\nmiekkansa ja meni tainnoksiin. Kun hän taas toipui, huomasi hän\nolevansa pienessä, avoimessa purjeveneessä, joka nuolennopeudella kiiti\neteenpäin pimeän ja myrskyn vallitessa.\n\n\"Missä minä olen?\" kysyi hän. \"Olenko isäni murhaajien käsissä?\"\n\n\"Uskollisien alamaisten ja hyvien ystävien turvissa!\" vastasi\nystävällinen ääni hänen vierestään, ja hän eroitti pimeästä vierellään\nistuvan ritarin, täydet rautavarustukset yllä.\n\n\"Drotsi Pietari, kaikkien pyhimysten nimessä, tekö olette täällä!\"\nhuudahti hän sydämestään iloiten.\n\n\"Minä en uskalla sanoa kuka olen\", vastasi ritari, suljetun\nkypäräsilmikon takaa, ja kuningas luuli nyt tuntevansa turnajaisissa\nolleen sinisen ritarin.\n\n\"Kunniasana sitoo kieleni\", jatkoi ritari. \"Minun täytyy peittää\nkasvoni kuninkaaltani ja koko maailmalta. -- Minä vien teidät turvaan\nRiibelinnaan. Minä itse palaan paikkaan, jossa pimeys on vieläkin\nmustempi kuin täällä. Minä vannotan teitä, herra kuningas, uskokaa\nmitä tahdotte, mutta elkää kiusatko minua puhumaan enää sanaakaan, ja\nrikkomaan ritarilupaustani!\"\n\n\"Vaikene siis, Jumalan nimeen!\" sanoi nuori kuningas ja puristi hänen\npanssaroitua kättään. \"Varmasti sinä olet drotsi Pietari, tunnenhan\nminä sinun äänesi? Sinä olet tänä yönä pelastanut minun henkeni. Jos\nsinä vielä olet herttuan vankina, niin minä pelastan sinut, maksakoon\nmitä tahansa!\"\n\n\"Elkää ryhtykö väkivaltaisuuksiin herttuaa vastaan!\" vastasi ritari\nsyvään huoaten. \"Hänen vankinsa elämä on hänen vallassaan.\"\n\nNuori kuningas vaikeni. Vene jatkoi joutuisaa kulkuaan ja oli pian\ntoisella puolen Sprogötä, josta Stig-marskin uusi torni häämöitti\nuhkaavana tummaa yötaivasta vasten.\n\nParia päivää myöhemmin tiedettiin jo yleisesti, että kuningas Eerik\noli paennut Riibelinnaan, mutta Tornborgin oli Stig-marski hävittänyt,\nja uskollinen ritari Rimordson oli saanut siellä surmansa. Nyt\nsaatiin myöskin tietää että Rimordson oli vanginnut mahtavan jaarli\nVähä-Alfin, vähää ennen kuin hän kaatui marskin sankarisäilän lyömänä.\nSaavuttuaan Riibelinnaan, kuningas ensi toimekseen nimitti valtakunnan\ndrotsiksi linnan urhean päällikön, ritari David Thorstensonin, niin\nkauvaksi aikaa, kun drotsi Pietari oli herttuan vankina. Uuden\ndrotsinsa ja kuningattaren neuvosta hän allekirjoitti jaarli Vähä-Alfin\nkuolemantuomion. Herttuasta kerrottiin, että hän makasi sairaana\nSchleswigissä, nuoren puolisonsa suureksi suruksi. Huhuiltiin hänen\nolevan henkisesti sairaan, ja ne omituiset seikat, joista kerrottiin\nantoivat uutta virikettä huhuille hänen yhteydestään henkimaailman\nkanssa. Hänen kerrottiin sairaana ollessaan vakuuttaneen, että\nhän ruumiillisin silmin oli nähnyt tuomion enkelin. Vähän ennen\nsairastumistaan hän oli ollut pari päivää kateissa, ja hänen omituinen\nsairautensa oli äkkiä puhjennut, kun hän Nordborgiin palattuaan oli\nkäynyt tärkeää vankiaan, drotsi Pietari Hesseliä, katsomassa, jonka\nhän tapasi rauhallisena kahleissaan. Sanottiin herttuan mielipuolen\nhoureissaan myöskin vakuuttaneen, että hänen vankinsa Nordborgin\nlinnassa oli liittoutunut paholaisen ja voimakkaiden henkien kanssa\nhäntä vastaan.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nNorjalaiset ja lainsuojattomat jatkoivat vielä kauan hävitysretkiään\nTanskaan, ja vaikka Norjan kuningas ei onnistunut saamaan lujempaa\njalansijaa maassa, niin hän oli kuitenkin urhoollinen ja mahtava\nvihollinen, joka tänä rauhattomana aikana oli kaksinkertaisesti\nvaarallinen Tanskalle. Hän oli hävittänyt ja polttanut Amagarin ja\nHvenin; hän oli tehnyt uhkarohkean, vaikka onnistumattoman retken\nAalborgiin, eikä ollut säästellyt herttua Waldemarinkaan kaupunkeja.\nAjateltiin jo vakavasti ryhtyä sovinnon ja rauhan keskusteluihin hänen\nkanssaan, mutta hän oli sopimuskirjeellä luvannut lainsuojattomille,\nettei ryhtyisi rauhantekoon Tanskan kanssa ilman heidän ja marskin\nsuostumusta.\n\nEräänä tyynenä syysyönä kaikui surullinen sielumessu, Viborgin\ntuomiokirkossa olevasta, kuningas Eerik Kristofferinpojan\nhautaholvista. Tuuli oli kirkon puolelta järvelle päin, ja toisella\npuolen järveä olevaan lauttaustaloon kuuluivat silloin tällöin syvät\nvigiliae-säveleet, jotka sieltä näin kaikuisivat murhatun kuninkaan\nsielun puolesta joka yö tuomiopäivään asti. Lauttaustalon ohitse kulki\ntie Asmildin luostariin. Kookas, vanha pyhiinvaeltaja istui täällä, pää\nkumarassa, syviin ajatuksiin vaipuneena, kumoon kaadetulla veneellä, ja\nhänen vieressään seisoi nuori pyhiinvaeltajapukuinen tyttö. Hän piteli\nkädestä reipasta, mustatukkaista nuorukaista. Nuorella miehellä oli\nyllään aseenkantajan puku, tikari ja teräslakki, ja paitsi tavallisia\naseenkantajalle kuuluvia aseita hänellä oli kädessä pitkä, kullattu\nkäyrämiekka, joka näkyi olevan tarkoitettu enemmän koristeeksi kuin\npuolustusaseeksi.\n\n\"Menemmekö luostariin ja kolkutamme ovelle, isä Henner?\" kysyi\nnuorukainen. \"Et sinä eikä Åse jaksa kulkea edemmäksi tänä yönä.\"\n\n\"Pysy täällä, Skirmen!\" vastasi vanhus. -- \"Kyllä me voimme täälläkin\nlevätä. Sitten kun me viimeksi tapasimme, olemme me valvoneet monta\nyötä Jumalan vapaan taivaan alla. Minun katumusmatkani ei ole lopussa\nennenkuin olen nähnyt röyhkeän marskin ja sanonut hänelle sanottavani.\nJa minä olen luvannut ja vannonut, etten sitä ennen nuku katoksen alla!\"\n\n\"Mutta, rakas isä Henner!\" sanoi Skirmen. \"Mitä asiaa teillä on\ntänne Viborgiin? Jos ei pannaan julistettu marski ole joissakin\nryövärilinnoistaan Hjelmillä tai Språlla, niin hän on varmasti taas\nryöstämässä tai polttamassa kuninkaan kaupunkeja ja linnoja. Stegen\nlinnaan hän ei uskaltanut\", jatkoi hän kun vanhus ei vastannut,\n\"mutta sekä Skjelskjörin että Samsilla olevan linnan kävi samoin\nkuin Tornborgin. Voi, Jumala meitä auttakoon!\" lisäsi hän kiivaasti,\nmusertaen kädessään olevan järviruo'on. \"Nyt kun mahtava kuningas Maunu\nLatolukkokin on kuollut, ei ole ainoatakaan kuningasta maailmassa, jota\nmarski pelkäisi, kaikkein vähiten meidän nuorta kuningastamme.\"\n\n\"Kyllä, poikani, yksi kuningas on olemassa, jota ei marski eikä kukaan\nihminen rankaisematta uhmaile, ja jos Hän on meidän nuoren kuninkaamme\nkanssa, niin ei marski voi enempää kuin tuo ruoko, jota siinä\nmusertelet.\" Näin sanoen vanha Henner katseli tarkkaavasti taivasta.\n\"Minun täytyy pian tavata hänet!\" jatkoi hän hetken mietittyään. \"Hän\non ehkä lähempänä meitä kuin sinä uskotkaan. Hjelmillä hän ei ole; hän\naikoo Hallandiin hyvän ystävänsä, uuden arkkipiispan kanssa. Heidän\npiti tavata Viborgissa tai Asmildin luostarissa. Hm! Ehkä he juuri\ntällä hetkellä neuvottelevat siellä maan turmiosta.\"\n\n\"Minä luulen, että sinä olet kaikkitietävä, isä Henner!\" sanoi Skirmen\nhämmästyneenä. -- \"Mitä tekemistä marskilla on Hallandissa. Aikooko hän\nHunehalsiin kreivi Jaakon avuksi?\"\n\n\"Etkö sinä tiedä sen enemmän asioista, Skirmen, vaikka sinun isäntäsi\non valtiomies. He aikovat Varbergiin, sovinnonhierontaan Norjan\nkuninkaan kanssa, eikä se tapahdu ilman marskin suostumusta. Sen\nmurhapolttajan kädessä on nyt kahden ehkä kolmenkin valtakunnan\nkohtalot. On jo aika hänen saada viesti kuninkaitten herralta.\"\n\nVanhus vaipui taas syviin ajatuksiin, ja Åse kuiskaili muutamia helliä\nsanoja rakastajalleen, kuitenkin häiritsemättä totista vanhusta.\n\n\"Hm! Olipa omituista, että me tapasimme, poikani!\" alkoi vanha Henner\ntaas puhua ja katseli lempeästi molempia nuoria ihmisiä. \"Näenpä,\nettä te olette Åsen kanssa yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin. Etpä\ntaida voida liikoja kehua onneasi, Skirmen! Kultakannukset eivät\nkasva puussa, ja ritari sinun täytyy olla ennenkuin hänet saat.\nRohkeutta vain, poikani! Jos ei pyhä Yrjänä sinua auta, niin ainakin\npyhä Kristian. Pidä sinä minun pyhiinvaeltajamiekkani, sitä kuuluu\nonni seuraavan: Pyhä Mikael on satoja vuosija kantanut sitä erään\nkirkontornin huipulla. Mutta tanssiin tarvitaan muutakin kuin punaiset\nkengät, ymmärräthän, eikä kissa kaloja saa käpäliään kastelematta.\nMitä sinä olet tehnyt Harrestrupissa sillaikaa kun herrasi istuu\nkahlehdittuna Nordborgin vankiluolassa?\"\n\n\"Oi, rakas isä Henner!\" vastasi Skirmen. \"Ei ole hätää niin suurta,\nettei siitä koettaisi selviytyä. Minun isäntäni vanha imettäjä makaa\nsairaana Harrestrupissa. Hän lähetti sanan minulle, että hänellä olisi\nminulle jokin tärkeä asia uskottavana -- --\"\n\n\"Hm. Ei ole apua akkojen puheista!\" murisi vanhus.\n\n\"No, mitä sinä siellä sait kuulla?\" kysyi Åse uteliaana. \"Vanha vaimo\non tainnut tehdä sinusta pilaa, koska et uskalla kertoa. Hän on kai\nhuolehtinut paremmin isännästään kuin sinä -- --\"\n\n\"Elä moiti minua, rakkahin Åse!\" vastasi Skirmen alakuloisesti. \"Sinä\npäivänä, jolloin minun rakas herrani vangittiin Skjelskörissä, hän\noli lähettänyt minut tärkeälle asialle Riibeen, enkä minä ole siitä\npäivästä asti ajatellut muuta kuin hänen vapauttamistaan. Minä olen\nollut kolme kertaa Alsissa, mutta öin ja päivin vartijoidaan sitä\nhelvetintornia. Kaksi kertaa he saivat minut kiinni, ja kolmannella\nkerralla olisi minut hirtetty, ellen olisi päässyt karkuun.\"\n\n\"Rakas, uskollinen Skirmenini!\" huudahti Åse, syleillen häntä. \"Sepä\nolisi ollut häpeällinen kuolema aseenkantajalle, joka on niin kauvan\nuhkaillut pääsevänsä ritariksi\", lisäsi hän veitikkamaisesti. \"No, elä\nsuutu, Skirmen! Pidänhän minä siltä aivan yhtäpaljon sinusta. Mutta\nkerrohan toki mitä sait kuulla imettäjältä?\"\n\n\"Voi, hän on tullut höperöksi, raukka, ja päänsä on täynnä mahdottomia\nhullutuksia. Hän koetti kuvitella minulle olleensa kahdeksan päivää\nherransa vankilassa hänen sijastaan. Hän kertoi Alsin vahdin luulleen\nhäntä noidaksi, eikä sen vuoksi ollut uskaltanut kieltää hänen käymästä\nvangin luona. Isäntäni oli mennyt sieltä hänen vaatteissaan, mutta\noli vannonut pyhästi ja kalliisti palaavansa lunastamaan hänet ennen\nkahdeksaa päivää, ja siihen mennessä ei kukaan saisi nähdä hänen\nkasvojaan eikä tietää kuka hän oli. Sen oli akka varmasti uneksinut.\nEihän se voi olla mahdollista.\"\n\n\"Miksei, poikani!\" sanoi vanha Henner tarkkaavaisen näköisenä, \"miksei\nse olisi voinut tapahtua. Se on ainakin sinun ritarillisen herrasi\ntapaista; tuota hyvää vaimoa minä en tunne. Mutta mitä apua tuosta\nkaikesta oli, jos sanassaan pysyvän drotsin täytyi heti kahdeksan\npäivän kuluttua palata noitana takaisin vankilaluolaansa?\"\n\n\"Kas sitä minä en ymmärrä. Siinähän se mahdottomuus, onkin, senvuoksi\nminä en sitä ota uskoaksenikaan. Sitäpaitsi olisi Dorthe Feirkostin\nmahdotonta istua hiljaa kahdeksan vuorokautta, antamatta puheellaan\ntai laulullaan itseään ilmi. Mutta ihmeellisintä kuitenkin oli, että\nhän niin hyvin tiesi vankilanpaikan. Hän kuvaili sen minulle aivan\nsellaisena kuin minä olin itse sen nähnyt. Sitäpaitsi hän antoi\nminulle tämän avaimen, vannoen pyhästi, että sillä voi avata sisimmän\nvankilanoven.\"\n\n\"Hoh, silloinhan sinä olet epäuskoinen narri, jos vielä kauvemmin\nepäilet, Skirmen!\" sanoi Åse iloisesti. \"Sinä tunnet huonosti meidät,\njos luulet ettei nainen voi vaieta silloin kun hyvän ystävän auttaminen\non kysymyksessä. Ja, jos tunnen sinun isäntäsi oikein, niin osaa hän\nkahdeksassa päivässä toimittaa enemmän kuin moni muu kokonaisessa\nvuodessa. Ja onhan hänelläkin lemmittynsä mielessään. Annappas minulle\navain! Osaan minäkin leikkiä noitaa ja haltijatarta. Jos Alsilaiset\nnoin helposti uskovat noitiin, niin kyllä me keinot keksitään. Me\nolemme nähneet pyhän Pietarin vankilan Roomassa. Katsoppas siellä\nme saimme anteeksi kaikki syntimme, niin ettei meidän tarvinnutkaan\nvaeltaa pyhälle haudalle asti. Ja usko pois, siitä lähtien en ole\nerityisemmin syntiä tehnyt. Jos nyt pyhä neitsyt tai pyhä Kristian\ntahtovat käyttää minua vankilan avaamiseen, niin he voinevat sen tehdä,\nvaikka minä en olisikaan aivan enkeli --.\"\n\n\"Hiljaa, lapseni! Menkää syrjään!\" sanoi nyt vanha Henner. \"Minä kuulen\nratsastettavan luostarista tulevaa tietä. Ehkä se on marski.\"\n\nÅse ja Skirmen tottelivat. He piiloutuivat nopeasti järven rannalla\nolevaan pensaikkoon, jossa heillä oli paljon kuiskuttelemista\ntoisilleen.\n\nJoukko vahvasti asestettuja ratsumiehiä, kaksi ylhäistä herraa\netumaisina, ratsasti Asmildin luostarilta tulevaa tietä lauttausmajalle\npäin. Toinen heistä oli laiha ja pitkä mies, yllään hengellinen\npuku; hän ratsasti ylpeänä rauhallisella juoksijallaan. Se oli\nuhmaileva tuomiorovasti mestari Jens Grand, joka nyt vanhan Johan\nDrossin kuoltua, vaikka vasten kuninkaan tahtoa, oli valittu Lundin\narkkipiispaksi. Hänen seuralaisensa voimakas soturi teräshaarniska\nyllään, joka ratsasti levottomalla sotaoriilla, oli Stig-marski itse.\nHe pysähtyivät tielle, miesten ratsastaessa järvelle hevosia juottamaan.\n\n\"Niinkuin minä jo sanoin teille, herra, marski\", sanoi mahtava pappi,\n\"kyllä me pakotamme heidät antamaan teille rauhanne takaisin, sekä\nmyös omaisuutenne, kunhan te vain annatte pojan pitää valtaistuimen.\nKyllä me tyydymme häneen ennemmin kuin teidän mahtavaan kuningas\nPapinvihaajaanne.\"\n\n\"Vai siinäkö ollaan!\" vastasi marski. \"Te pelkäätte Papinvihaajaa! Sitä\nnimeä hän ei ole ansainnut. Häntä voimakkaampaa ja suurempaa kuningasta\nei Norjassa ole ollut. Hän on ylevä ja jalo. Milloinka ennen täällä\nPohjolassa on kuningas suvainnut vierellään niin mahtavaa veljeä kuin\nherttua Haakon, tuntematta pelkoa ja pikkumaista kateutta? Sellaisen\nkuninkaan hallitessa tulee Tanskasta ja Norjasta kuningaskunta,\njonka vertaa ei ole maailmassa. Suokaa minun vain kymmenen vuotta\nkantaa sotapäällikkösauvaa, teidän kantaessa piispanhiippaa, niin\nsaatte nähdä ettei Skjalm Hviden suku ole huonontunut Absalonin\npäivistä asti. Myöskin Ruotsin valtaistuimella istuu lapsikuningas,\njosta ei milloinkaan tule miestä. Mitä te sanoisitte maallisesta\nkolmiyhteydestä, kunnianarvoisa herra?\"\n\n\"Te jännitätte jousen niin kireälle, että se katkee!\" vastasi\narkkipiispa. \"Muistakaa, että te olette lainsuojaton mies, jonka suuret\ntilukset ovat langenneet valtiolle.\"\n\n\"Rauhan minä vielä voin hankkia itselleni tällä miekallani\", vastasi\nmarski, \"ja tiluksia on minulla ja minun ystävilläni kylliksi siksi\nkunnes Tanskan kaikki tilukset ovat meidän käsissämme\".\n\n\"Mutta muistakaa, marski Stig\", vastasi arkkipiispa painokkaasti, \"te\nolette pannaan julistettu mies. Jos te tahdotte minun toimittamaan\nteidät siitä vapaaksi niin elkää kutsuko minun ja Tanskan kuninkaaksi\ntuota Papinvihaajaa. Ennen voitte itse olla herrana maassa, -- se olisi\nteille melkein yhtä helppoa.\"\n\n\"Aiotteko te saattaa minut kiusaukseen, Grand!\" sanoi marski hymyillen.\n\"Jos Stig-marski istuu Tanskan valtaistuimella, silloin täytyy mestari\nGrandin istua pyhän Pietarin istuimella rukoillakseen kuninkaallisen\nsukulaisensa puolesta.\"\n\n\"Se ei ole tarpeen!\" vastasi mahtava arkkipiispa. \"Te ette ylenkatso\nkirkkoa ja sen päämiestä niinkuin tämä ylpeä norjalainen. Te olette\nliian viisas kieltäytyäksenne osoittamasta Pohjolan mahtavimmalle\nkirkonmiehelle sitä kuuliaisuutta ja kunnioitusta, jonka hän vaatii.\nMutta kiusaukseen minä en tahdo saattaa teitä; päinvastoin minä\nkunnioitan teidän itsehillitsemiskykyänne ja ylevämielisyyttänne.\nKuitenkin on minun asiani eikä teidän siirtää kruunu, silloin kun\nsen voi ja täytyy muuttaa. Minä olen teidän ystävänne, Stig-marski!\"\njatkoi hän ylpeästi. \"Sen minä olen teille osoittanut. Minä olen nyt\nlähinnä kuningasta ensimäinen mies Tanskassa. Hän on vapauttanut minut\nmitä teidän asiaanne tulee. Hän on itse osoittanut minulle luottamusta\nuskoessaan minulle sovinnon ja rauhan sopimuksen aikaansaamisen\nNorjan kanssa. Minä teen sen -- ja innolla, en kuninkaan tähden, vaan\nvaltakunnan ja kirkon tähden. Minä tiedän kyllä hyvästi, että te voitte\nyhdellä sanalla tehdä tyhjäksi sovittelun. Mutta elkää sitä tehkö,\nStig-marski! Minä neuvon teitä olemaan sitä tekemättä! Pyytäkää mitä\nhaluatte, ja luottakaa minuun, mutta muistakaa, että minä olen se, joka\ntästä lähtien kruunaan Tanskan kuninkaat, enkä minä tarvitse pyhän\nPietarin istuinta sitoakseni ja irroittaakseni sekä kuninkaan että\nmeidän ritariemme sieluja.\"\n\nMarski katseli ihmeissään rohkeaa pappia. \"Totta on, että te olette\nmahtava mies!\" sanoi hän. \"Mutta minä uskoin varmasti, ettei Eerik\nSilmänräpyttäjän pojalla ollut Tanskassa katkerampaa vihollista kuin\nte. Te ette anna hänen uskollisille miehilleen rauhaa edes haudassa. Te\nannatte kaivaa heidän ruumiinsa teidän kirkkomaastanne haudataksenne\nheidät kuin koirat roistojen kuoppaan. Mitenkä te nyt olette näin\nalkanut suosia poikahallitusta?\"\n\n\"Onhan poika nyt voideltu ja kruunattu.\"\n\n\"Vaikka hän olisi voideltu tuhannen kertaa, niin minä kuitenkin\nvannoisin hänen perikatonsa, ja hänen tai minun täytyy kaatua. Minä\nluotin teihin, Grand! Mutta nyt minä huomaan, että Lundin arkkipiispa\nei ajattele samalla lailla kuin Roeskilden tuomiorovasti. Tuolla\npaikan muutolla näkyy olevan omituinen vaikutus, niin minusta näyttää,\nja ylhäistä väkeä alkaa pian huimata heidän korkeutensa. Oletteko\nte arkkipiispan istuimella unohtanut minkä te lupasitte minulle\npapinkauhtanassa?\"\n\n\"Sitä en ole, rohkea marski!\" vastasi Grand. -- \"Mutta oletteko te\nunohtanut mitä me molemmat lupasimme herttua Waldemarille? Hänen\nkaltaisensa mies on ansainnut uskollisempia ystäviä kuin sen, joka\nlupasi Papinvihaajalle Tanskan kruunun. Minä olen kyllin selvästi\nosoittanut etten puolusta kruunua lapsikuninkaan vuoksi, enkä minä\nollut teidän mukananne silloin kun te rikoitte herttualle antamanne\nlupauksen.\"\n\n\"Vai niin! Nyt vasta minä teidät ymmärrän perinpohjin, kunnianarvoisa\nherra. Minä olin unohtaa, että te olette herttuan rippi-isä. Jos te\nvaaditte, että minun tai jonkun rehellisen miehen pitäisi luottaa tähän\nhienoon herraan, niin olisitte saanut paremmin kasvattaa rippilapsenne.\nKoska hän oli niin raukkamainen ja uskoton, että hän kirjoitti\nminun lainsuojattomuus tuomioni alle, niin ei hän suinkaan epäröi\nallekirjoittaa minun kuolemantuomiotani.\"\n\n\"Saatte kiittää minua, että pääsitte niinkin helpolla\", vastasi Grand.\n\"Herttua toimi teidän viisaimpana ystävänänne allekirjoittaessaan\ntuomionne. Valtionhoitajana hän voi peruuttaa maallisen tuomionne, kun\naika on sovelias. Ja jos te saatte aikaan sovinnon Norjan kanssa, niin\nte ette ole kauvemmin pannaan julistettu mies! Voi tulla aika, jolloin\nte kaipaatte autuaaksi tekevän kirkon siunausta ja kammoatte sen\nkirousta. Elkää ylenkatsoko pyhää salamaa, urhea marski, se on ennenkin\nsulattanut kruunuja ja kaatanut sankareita, jotka olivat voimakkaimpia\nkuin te.\"\n\n\"Haa, olkaa puhumatta pannasäteistänne!\" vastasi marski suuttuneena,\nkohottaessaan ylpeästi päätään ja ratsasti eteenpäin. \"Näettehän te\nminusta, että kunnon mies pysyy lujana ja voimakkaana, luettakoon\nhänelle vaikka kuinka monta kirousta Lundin tuomiokirkosta.\nTaivaalliset aseet eivät tehoa minuun; ne eivät saa Stig-marskia\nväistymään hiuksenvertaa hänen tieltään!\"\n\nHänen ääneen ja ylpeästi lausuessaan nämä sanat, kaikuivat sielumessun\nsävelet murhatun kuninkaan haudasta ihmeellisen voimakkaina tyynen\njärven yli.\n\n\"Mitä se oli?\" sanoi marski pysähtyen.\n\n\"Se oli sinun kuninkaasi veri, joka huusi kostoa taivasta kohti!\"\nvastasi kaamea ääni aivan hänen vierestään, ja Henner Friser\npyhiinvaeltajapuvussaan nousi kumoonkaadetulta veneeltä, seisoen\nuhkaavana kuunvalossa hänen edessään.\n\nTuntui kuin veri olisi hyytynyt jääksi voimakkaan sotapäällikön\nsuonissa. Hän tuijotti pyhiinvaeltajaan kuin pelottavaan haamuun,\nnoiden omituisen tuskallisesti värähtelevien äänien taas kaikuessa\njärven yli kuningashaudasta.\n\n\"Kuule, kuule!\" sanoi pyhiinvaeltaja. \"Siihen asti kaikuu tuo valittava\nääni kunnes Eerik kuningas ja hänen murhaajansa seisovat Jumalan\ntuomioistuimen edessä viimeisenä päivänä!\"\n\n\"Saatana, kuka sinä olet?\" huusi marski, vetäisten miekkansa.\n\n\"Kuninkaanmurhaaja niinkuin sinäkin!\" kuului vastaus. \"Mutta minä olen\nkatunut syntini. Minä tuon sinulle nyt viimeisen varoituksen. Elä\nylenkatso kirousta! Elä halveksi taivaallisia aseita, marski Stig!\nIhmisvoima on heikko: mutta Herran käsi on väkevä, ja hänen on kosto.\nMuuta mielesi, Stig Andersen, sillä sinun loppusi lähenee. Pyhä isä\nkäski minun varoittaa sinua. -- Pese kätesi kuninkaanverestä ja tee\nkatumus! Tai järjestä asiasi ja odota kuolemaa ja kirousta! -- Sinun\nsielusi on punnittu ja liian köykäiseksi havaittu. Eikä ole sinulla\nenää pitkältä elon aikaa!\"\n\n\"Henner, sinäkö oletkin?\" huudahti marski ja heilautti miekkaansa.\n\"Haa, varo itseäsi, sinun harmaa mielipuolen pääsi ei suojaa sinua\nminun suuttumukseltani!\"\n\n\"Kuule, kuule!\" jatkoi pyhiinvaeltaja rauhallisesti, jääden\nliikkumattomana seisomaan paikoilleen, hiljaisen tuulen kantaessa\nvigilaesäveleet taas järven yli. Surukuoro kasvoi, ja kuin myrskyten\nväreilivät syvät hautaäänet heidän päänsä yli hiljaisessa yössä.\n\"Kuule, kuule\", toisti pyhiinvaeltaja. \"Hautasäveleet kohoavat taivasta\nkohti, -- ne rukoilevat kuninkaan sielun puolesta, joka siirtyi täältä\npois syntinensä, mutta niistä kaikuu kirous hänen murhaajilleen.\"\n\n\"Vaikene kirottu houkka!\" huusi marski raivostuneena, ja hänen\ntaistelumiekkansa välähteli kookkaan pyhiinvaeltajan otsaa tavoittaen;\nmutta samassa silmänräpäyksessä se putosi kilisten hänen kädestään,\nja hänestä näytti niinkuin tulimiekka olisi salamana välähtänyt\nhänen silmiensä ohitse ilman halki. Hän kannusti kauhistuneena\nhurjan ratsunsa ja karahutti pois, kadoten pimeyteen, hengellisen\nherran seuraamana, joka myöskin oli valahtanut kuolemankalpeaksi ja\nristi itseänsä. Vähän senjälkeen marskin ratsujoukko ajoi kookkaan\npyhiinvaeltajan ohitse, joka pidellen Åsea kädestä astui hitaasti\neteenpäin tietä pitkin nuoren aseenkantajan vielä seisoessa äänettömänä\nja vakavana veneen luona, nojautuen pitkään pyhän Mikaelin miekkaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljä viikkoa oli kulunut tuosta tyynestä yöstä, jona taipumaton marski\nStig oli kohdannut Hennerin Viborgin järven rannalla, ja kuullut\nvigilaesävelet murhatun kuninkaan haudasta. Aurinko laski, kullaten\nviimeisillä säteillään Hjelmin linnantornit. Ankara marski ratsasti\näänettömänä ja hiljaa ratsumiehineen pienen saaren yli linnaan. Hän\npalasi Varbergista, Tanskan ja Norjan kuninkaitten kohtauksesta, jossa\nhänen taipumaton uhkamielisyytensä ja nöyryyttävät vaatimuksensa olivat\nsaaneet sovinnonteon kokonaan raukeamaan. Hän palasi Hjelmiin ylpeänä\ntuntien peloittavan voimansa ja vaikutuksensa. Mutta hänen raudanlujat\nkasvonsa olivat kalpeat, ja hänen kookas sankarivartalonsa näytti\nhorjuvan satulassa. Hän oli salannut mahtavalta arkkipiispa Grandilta,\nmiten valtavan vaikutuksen tuo omituinen tapahtuma oli tehnyt häneen.\nHän oli nauranut itselleen ja koko seikkailulle, joka hänen mielestään\noli vain sattuma ja vanhan puolihullun Hennerin pahansuopaa kujeilua.\nSanottuaan lyhyesti ja kylmästi hyvästi arkkipiispalle, hän oli yksin\nratsumiehineen lähtenyt kuningaskohtauksesta, mutta kotimatkalla hän\nei ollut puhunut sanaakaan. Hän ei saanut mielestään sitä kuvittelua,\njonka hän itse piti unena, että todellinen salama oli kiskaissut\nmiekan hänen kädestään. Hän kuuli yhäti korvissaan sävelten kaikuvan\nkuningashaudasta ja näki ajatuksissaan haamun, joka julisti hänelle\nkuolemaa ja kirousta. Hän ratsasti pää kumarassa sisään Hjelmiin\nhämärän linnanportin kautta. Synkkänä ja mietiskelevänä hän laskeutui\nalas hevosensa selästä, ja astui holvattuun tornisaliin tyttäriensä luo.\n\nHiljainen Margareta astui ystävällisesti häntä vastaan ja irroitti\nhänen haarniskansa, sillävälin kun pieni, levoton Ulrika vaivasi häntä\nuteliailla kysymyksillään, tahtoen tietää missä hän oli ollut ja\nminkälaisia kalleuksia hän tälläkertaa toi kotiin saaliinaan.\n\n\"Eikö sinulla vieläkään ole kyllin kultaa ja kalleuksia, villi\nkorpinpoika?\" sanoi synkkä linnanherra lapseen katsomatta.\n\"Ja kuitenkin minä olen tuonut sinulle enemmän kuin ainoakaan\nkuninkaantytär Tanskassa on omistanut. Hm!\" lisäsi hän hiljempaa. \"Voi\ntulla aika, jolloin saat tyytyä vähempään. -- Mene kamarimestari Riken\nluo!\" käski hän ankaralla äänellä, \"hän avaa sinulle aarrekammion ja\nantaa sinulle helminauhan, joka oli kuningas Eerik Kristofferinpojalla\nhänen rukoillessaan viimeistä rukoustaan, -- talleta se\nisänperintönäsi!\"\n\n\"Kiitos, isä, kiitos!\" huudahti pieni, punaposkinen tyttö. \"Mutta\nmiksi sinä aina olet niin vihainen minulle silloinkin kun olet hyvä\nminua kohtaan? Voi miten hauskaa, nyt minä saan koristaa itseni sillä\nkauniilla helminauhalla, jossa ovat ne kalliit timantit. Voi, miten\nihanaa -- kiitos!\" näin sanoen juoksi pieni, iloinen tyttö ulos,\nvallattomasti käsiään taputtaen.\n\n\"Ja sinä, hurskas Margaretani!\" sanoi marski, katsoen liikutettuna\nhiljaista, kalpeaa tytärtään. \"Sinä et välitä minun aarteistani, --\nsinulle minä annan siunaukseni, jos se vain ei ole kiroukseksi!\"\nlisäsi hän hiljemmin, laskiessaan kätensä hänen päänsä päälle. Mutta\ntuntiessaan samassa päätään huimaavan hän sanoi tyttärelleen: \"Mene\nulos kutsumaan kotipappimme tänne!\"\n\n\"Oletko sinä sairas, rakas isä?\" kysyi tytär huolestuneena. \"Sinun\nkätesi on jääkylmä, ja sinä olet aivan kalpea.\"\n\n\"Kyllä se menee ohi\", sanoi hän synkästi ja heittäytyi nojatuoliin.\n\"Tee niinkuin minä sanon, ja pysy huoneessasi siksi kunnes minä kutsun\nsinua! -- Jumala sinua siunatkoon!\"\n\nKyynelsilmin hiljainen Margareta poistui huoneesta. Vähän senjälkeen\nastui lyhyenläntä, aran näköinen pappi sisään ja kumarsi syvään\nlinnanherralle, sanomatta sanaakaan.\n\n\"Minä en elä kauan!\" sanoi marski. \"Valmista minua kuolemaan, pappi,\njos voit! Anna minulle pyhä ehtoollinen! Täytyyhän tässä ajatella\nJumalaakin ja huolehtia sielunsa rauhasta. Minä en tahdo ripittää\nitseäni!\" jatkoi hän. \"Koko maailma tietää mitä minä olen tehnyt ja\nparhaiten sen tietää kaikkitietävä Jumala!\"\n\nPelästynyt pappi alkoi väräjävällä äänellä ladella tavallista\nsaarnaansa seitsemästä kuolemansynnistä, jonka hän tavallisesti\ntämänlaisessa tilaisuudessa esitti, mutta marski keskeytti hänet\nkärsimättömänä: \"Tuo loru ei minua auta!\" sanoi hän. \"Minä tahdon\nkuulla Jumalan sanaa, enkä sinun sanojasi, pappi! Tuo tänne\nsakramentti, sillä on parempi voima. -- Kuningas Eerik ei saanut\nsitä ennen äkillistä kuolemaansa\", lisäsi hän hiljaa, \"mutta hän\nsai sen ainakin mukaansa hautaan. -- Joutuun pappi, mitä sinä siinä\nviivyttelet?\"\n\n\"Oi, ankara herra marski!\" änkytti pappi. \"Minä en voi -- minä en\nuskalla mitenkään! -- Kanoninen laki, -- kapituli ja pyhä isä kiroovat\nminut, jos minä ojennan pannaanjulistetulle miehelle kaikkeinpyhimmän.\"\n\n\"Kuolema ja kirous! Sinä tottelet minua, tai saat hengelläsi sen\nmaksaa!\" huusi marski, tarttuen miekkaansa.\n\n\"Oi, armollisin herra, sillä ei ole minkäänlaista voimaa niinkauan kuin\nte olette kirkonkiroukseen julistettu -- --\"\n\n\"Saatana, mitä sinä sanot? Eikö ole voimaa? Me kuitenkin koetamme, mene\nheti hakemaan se -- tai sinä olet kuoleman oma!\"\n\nVapiseva pappi poistui heti nöyrän näköisenä; mutta hän ei tullut\ntakaisin, hän kiirehti suinpäin ulos linnasta ja pakeni.\n\nMarski kalpeni yhä enemmän. Hän tuijotti ovelle, josta pappi oli\npoistunut, niinkuin se olisi ollut taivaan ovi, josta enkeli toisi\nhänelle pelastuksen; mutta ovi ei auennut. Hän koetti nousta, mutta\nvaipui voimatonna takaisin. Hän koetti huutaa, mutta äänensä oli\nheikko, eikä kukaan tuntunut sitä kuulevan. Viimeinkin astui hänen\naseenkantajansa, Mads Jyde, sisään. Voimakas mies ei heti huomannut\nherransa tilaa. \"Täällä on eräs vieras, ylhäinen herra, ankara herra\nmarski!\" ilmoitti hän rauhallisesti, jääden jäykkänä seisomaan ovelle,\nkäsi teräslakin laidassa. \"Hän tahtoo väkisin tunkeutua tänne sisään.\"\n\nMarski viittasi tuomaan itselleen pikarillisen viiniä, jonka juotuaan\nhän vähän tointui. -- \"Pappi -- kappalainen!\" huusi hän tuskan\nvaltaamana.\n\nUskolliselle aseenkantajalle selvisi nyt vasta hänen herransa tila, ja\nhän syöksyi ulos hakemaan sekä pappia että lääkäriä. Tuskin hän oli\nehtinyt ulos ovesta, niin äsken ilmoitettu vieras astui sisään. Tulija\noli komea herra, päässä korkea sulkahattu ja hartioilla purppuraviitta.\nViitanpäähine peitti kasvot, se valahti syrjään ja näkyviin tulivat\nrohkeat, hienopiirteiset ritarinkasvot, mutta ne olivat kalpeat ja\nlevottoman näköiset.\n\n\"Herttua Waldemar!\" huudahti marski, aikoen nousta, mutta vaipui taas\ntakaisin tuoliinsa. \"Tulitteko te tänne näkemään sen miehen kuolevan,\njonka te tuomitsitte lainsuojattomaksi?\"\n\n\"Tulenko minä niin vakavana hetkenä?\" huudahti herttua hämmästyneenä.\n\"No niin, silloin on koston enkeli tullut teidänkin luoksenne. Minä\ntulin siis liian myöhään taistellakseni teidän kanssanne elämästä ja\nkuolemasta!\"\n\n\"Ehkäpä vielä voin sen tehdä\", vastasi marski ja koetti nousta. \"No,\nantakaa ensin kuulla minkävuoksi, -- mutta kiirehtikää!\"\n\n\"Te olette petollisena valapattona rikkonut lupauksenne ja\nritarisananne: Te olette luvannut minun kruununi Norjan kuninkaalle.\"\n\n\"Niin olen, sillä te rikoitte sopimuksen ja tuomitsitte minut\nlainsuojattomaksi.\"\n\n\"Te tiedätte kyllä minun tehneen sen pelastaakseni teidät; mutta se\nolikin teille tervetullut tekosyy. Mutta enhän olisi voinutkaan odottaa\nparempaa uskollisuutta kuninkaanmurhaajalta.\"\n\n\"Te syytätte itseänne, herttua Waldemar. Siihen syntiin, jos se\noli synniksi luettava, olette te osallinen yhtähyvin kuin minä. --\nMinulla oli paljon kostettavaa, -- teillä vain vähän. Voitteko te\nkuninkaanmurhaan nähden pestä kätenne. Te olitte siihen osallinen\nyhtäpaljon kuin minä.\"\n\n\"Voimakkaampi tuomari on tuominnut meidän välillämme\", sanoi herttua.\n-- \"Minä menen, enkä minä tahdo kirota teitä teidän kuolinhetkellänne.\nMutta yksi asia teidän on sanottava minulle; ratkaiskaa minulle\narvoitus, joka on tehdä minut hulluksi: Missä on leijonamiekka,\nminkä minä annoin teille sinä hetkenä, jolloin me vannoimme tyrannin\nkuoleman?\"\n\n\"Se jäi hänen rintaansa!\" vastasi marski. \"Se oli teidän -- siitä\ntunnettaisiin teidän olleen meidän johtajamme ja ruhtinaamme. Minä\nkaiversin itse teidän nimenne siihen. Teidän piti jakaa meidän onnemme\neikä pettää meitä.\"\n\n\"Katala petturi! Siten te tahdoitte vetää minut mukananne kadotukseen!\nHaa, mutta sanokaa te minulle, kuka oli se syyttäjä, joka kuninkaan ja\nkansan nähden näytti minulle veriliiton tikarin?\"\n\n\"Jos se ei ollut drotsi Hessel, niin antakaa rippi-isänne sanoa teille\nmikä sen enkelin nimi on, joka syyttää uskottomia!\"\n\n\"Drotsi ei ollut siellä\", sanoi herttua väristen, -- \"hän istui\nkahlehdittuna Nordborgissa. Te itse olitte siellä. -- Te itse, -- te\npannaanjulistettu kuninkaanmurhaaja! -- Tai siellä oli perkele -- --\"\n\n\"Pappi! -- Pappi! Missä sinä viivyt?\" huusi nyt marski katsellen\ntuskallisena ympärilleen. \"Elkää mainitko paholaisen nimeä, herttua\nWaldemar. Me olemme jo kylliksi huutaneet häntä veriliitossamme.\"\n\nNyt avattiin ovi, ja Mads Jyde astui sisään. \"Herra marski! Mitä nyt\ntehdään?\" kysyi voimakas sotilas levottomana. \"Pappi on paennut! --\nKuninkaan pitkälaivat ovat piirittäneet saaren! He nousevat maihin\nhyökätäkseen linnaan! Thorstenson on etunenässä!\"\n\n\"Hyvä on! -- Juoskoon pappi helvettiin!\" huusi marski ja nousi. \"Nyt\nminä en tahdo kuolla! Oikein, kuningas Eerikin miehet! Minä tahdon\nvielä kerran näyttää teille mihin marski Stig kykenee!\" Hän tarttui\naseisiinsa, hänen voimansa olivat äkkiä palanneet. \"Eteenpäin!\" huusi\nhän hirvittävällä äänellä. -- \"Kaikki miehet aseisiin! Me muserramme\nheidät muurinsärkijöillä ja tulisilla kivillä!\" Hän oli poistunut\novesta. Herttua jäi yksin saliin, seisoen siellä epäröivänä ja\nlevottomana. Kuului ulkoa aseiden helinää ja sotamiesten huutoja.\nViimeinkin hän tarttui miekkaansa ja kiirehti ulos.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nPian levisi kaikkialle ihmeellisiä uutisia, ja mitä eriskummallisempia\nasioita kerrottiin kansan kesken. Hyökkäys Hjelmin linnaan torjuttiin,\nja kuninkaalliset kärsivät tuntuvan tappion; mutta Thorstenson\npiiritti vielä linnaa, valmistautuen uuteen hyökkäykseen. Eräänä\npäivänä levisi leiriytyneiden joukkoon huhu, että marski oli kuollut.\nMuutamat tiesivät myöskin kertoa hänen kadonneen. Sanottiin erään\nvieraan, hienon herran olleen hänen luonaan, -- ja hänkin oli äkkiä\nkadonnut. Tämän johdosta oli syntynyt kansan kesken sellainen huhu,\nettä paholainen oli ollut Hjelmissä ja vienyt mukanaan pelättävän\nkuninkaanmurhaajan. Toiset väittivät lainsuojattoman, kamaripalvelija\nRaanen, linnan entisen omistajan johtavan heitä, ja että hänellä oli\nmukanaan vaimonsa, Alfkreivin tytär, jota kansanlauluissa kutsuttiin\nneiti Solkikengäksi. Väliin nähtiin hennon valkopukuisen neitosen,\nristiinnaulitun kuva kädessään, kävelevän Hjelmin muureilla. Linnan\nsynkät miehet kumarsivat hänelle ja polvistuivat hänen kulkiessaan\nheidän ohitsensa. Ritarit sanoivat hänen olevan marskin vanhimman\ntyttären. Mutta monet Thorstensonin sotilaista arvelivat hänen\nolevan yliluonnollisen olennon, joka suojeli linnaa, tehden sen\nvoittamattomaksi.\n\nVähän senjälkeen kun huhu oli levinnyt marskin kuolemasta ja\nkatoamisesta, nähtiin yöllä Stubberupin pappilasta suuren, soihtujen\nvalaiseman ruumissaattueen hiljaa ja juhlallisesti kulkevan rannalla\nolevasta laivasta hautausmaalle. Pappilan palvelijattaret pitivät\njuuri sinä yönä karttaustalkoita, jossa muutamia kylän tyttöjä oli\nauttamassa heitä villojen karttauksessa. Työn loputtua aiottiin\nsiellä tanssia ja leikkiä. Tytöt istuivat iloisina tuvassa työnsä\nääressä suure villavasun ympärillä. Yksi ainoa himmeästi palava\nlamppu riippui katto-orteen kiinnitetystä rautakoukusta. He kertoivat\nhuvikseen toisilleen satuja ja kummitusjuttuja tai lauloivat lauluja;\npari miestä nukkui penkillä. Ahkerat karttaajattaret kuuntelivat\njuuri peloittavaa juttua Nordskogin ryöväreistä, jotka majailivat\nsaaren pohjoisrannalla ja jotka drotsi Pietari eräänä jouluiltana\nvangitsi eräässä talonpoikaistalossa. Miehet olivat Niilo Rauhattoman\nja Lave Rimordsonin joukkuetta, joiden johtajat kyllä sillä kertaa\npääsivät pakoon, mutta seuraavana vuonna heidätkin vangittiin ja\nhirtettiin Harrestrupissa. Kaksitoista miestä oli menettänyt henkensä\nHindsholmenilla, ja siitä oli laulu, jota paljon laulettiin. Kaikki\ntytöt yhtyivät laulamaan. Kyökkipalvelijatar, joka osasi sen parhaiten,\nalkoi nyt neljännentoista värssyn:\n\n    Herra drotsi Pietari Hoseöl\n    hän huutavi miehilleen:\n    \"Ylös nyt, ei viivytä kauempaa!\n    On viestit tärkeät tulleet.\n\n    Ylös nyt! on aika jo vetää\n    teräs huotrasta siekailematta\" -- -- --\n\nTässä laulu äkkiä keskeytyi, kun karjatyttö pelästyneenä juoksi sisään\nheidän luokseen, kertoen nähneensä ruumissaattueen soihtuineen. Kaikki\ntytöt heittivät kartat käsistään ja pudottivat villat sylistään. Miehet\nheräsivät, ja hieroskelivat silmiään; mutta ei kukaan uskaltanut mennä\nulos katsomaan mitä siellä oli.\n\n\"Olettepa te raukkoja\", sanoi pieni, mustatukkainen tyttö, joka oli\ntyön valvojana. \"Varmaankin taas jokin lainsuojaton on surmattu, ja\nnyt hänen toverinsa koettavat saada hänet salaa haudatuksi siunattuun\nmaahan. Niin he hautasivat Arvid Pentinpojan, jonka Tuke Ebbesen löi\nkuoliaaksi.\"\n\n\"Niin, mutta ei sitä kuleta soihtujen valossa ja suurissa joukoissa\nsilloin kun tahdotaan salaa haudata pahantekijä!\" sanoi karjatyttö.\n\"Uskokaa pois, se on kuninkaan tai jonkun mahtavan miehen ruumissaatto,\njos ne vain eivät kaikki ole kummituksia.\"\n\n\"Kyllä ne ovat ilmieläviä ihmisiä!\" sanoi neito nauraen. \"Ja se on\npelkuri, joka ei uskalla tulla katsomaan.\"\n\n\"Uskallatko sinä, Else, mennä katsomaan!\" kysyi karjatyttö. \"Mene vain,\njos olet niin rohkea kuin kerskailet! Minä sain jo kyllikseni yhdestä\nkerrasta, vieläkin polveni vapisevat.\"\n\n\"Mene sinä, Else!\" kehoitti kyökkipalvelijatar. \"Olethan sinä niin\nrohkea ja miehekäs! Onhan pitkä Mads Jyde, marskin aseenkantaja, ollut\nsinun sulhasesi. Hänen kanssaan minä en uskaltaisi olla kahden, en\nmistään hinnasta.\"\n\n\"Sen minä kyllä uskon!\" vastasi Else ylvästellen. \"Ei olekaan hyvä\nleikkiä Mads Jyden kanssa. Sellaista miestä ei teillä ole koko Fyenin\nsaarella.\"\n\n\"Uskaltaisitko sinä sanoa saman pelimanni Kristianin kuullen?\" kysyi\nyksi tytöistä.\n\n\"Miksen uskaltaisi?\" vastasi Else, kohauttaen niskaansa. \"Sen minä\nolen sanonut hänelle monta kertaa. Jos ei Mads Jyde olisi joutunut\nosalliseksi herransa onnettomuuksista, ja jos hänestä ei olisi tullut\nniin julmaa rannikkorosvoa, niin en minä olisi pelännyt ottaa häntä\nmiehekseni. Nyt varjelkoon Jumala minua hänestä!\"\n\n\"Huh, huh!\" sanoi kyökkipalvelijatar. \"Hän lyö kuoliaaksi jokaisen,\njoka sanoo ainoankaan pahan sanan hänen herrastaan. Hän on oikea\npaholainen!\"\n\n\"Elä sano niin!\" vastasi Else. \"Hän on julma, se on totta, mutta hän on\nkuitenkin rehellinen mies. Herralleen hän on, häpeä sanoa, uskollinen\nkuin koira, enkä minä kärsi kenenkään puhuvan pahaa hänestä.\"\n\n\"Vanha rakkaus ei ruostu!\" huomautti joku miehistä. \"Mutta jos Mads\nJyde tietäisi, että sinä et ole hänelle enää uskollinen, pikku Else,\nniin kyllä hän tulisi puraisemaan sinulta pään poikki.\"\n\n\"Vielä mitä!\" vastasi Else. \"Minä olen hänelle kuitenkin paljon\nuskollisempi, kuin te ja monet muut Fyenin tytöt sulhasilleen. Minulla\non kuitenkin aina vain yksi kerrallaan!\"\n\n\"Mutta jos sinä tahdot nähdä saattueen, Else, niin kiiruhda, ennenkuin\nse on kulkenut ohitse!\" kehoitti karjatyttö. \"Se kulki kirkkomaata\nkohti, ja minä luulen melkein nähneeni valon kuorinikkunoissa.\"\n\n\"Herättäkää isäntä!\" sanoi kyökkipalvelijatar, \"sehän on kauheaa!\nSiellä voi olla kirkonvarkaita, ja jos ne ovat kummituksia niin manaa\npastori ne tiehensä.\"\n\n\"Se on totta!\" sanoi yksi tytöistä ja meni heti herättämään\nisäntäväkeään.\n\n\"Se on paremminkin lainsuojaton marski, joka menee katsomaan\nEskebjergissä olevaa aarrekammiotaan\", sanoi yksi miehistä. \"Siellähän\nhänellä on suurimmat aarteensa.\"\n\n\"No, miten kauan sinä epäröit, Else!\" sanoi kyökkipalvelijatar.\n\"Olethan sinä ollut oikeassa linnoituksessa. Silloin Flynderborgissa\nollessasi sinä näit sekä sotamiehiä että ryöväreitä, ja sinä olit yhtä\nrohkea kuin emäntäsi.\"\n\n\"Sitä minä en ole sanonut!\" vastasi Else. \"Kyllä rohkea Inge-neito oli\nminua uskaliaampi silloin kun Alfkreivi ja Niilo Rauhaton vierailivat\nmeillä. Mutta kyllä minä näytän teille, etten minä pelkää mennä\nkatsomaan ruumissaattoa. Tiedänhän minä sen, että kuollut mies ei\npuraise minulta nenääni. Jos vainaja on merirosvo tai muu senkaltainen\nmies, niin silloin siellä varmaankin on kultaa ja samettia, -- niistä\nsaisi oivalliset tyynyt ja koristeet. Ei olisi synti anastaa tuolta\nryövärijoukolta jotakin siitä mitä he ovat ryöstäneet meidän kunnon\nrouviltamme ja neitosiltamme! Tulkaa mukaan tytöt! -- Minä kuljen\nedellä!\"\n\nTytöt ällistyivät tuon ehdotuksen kuullessaan, mutta ei uskaltanut\nkukaan heistä seurata häntä. Eivät miehetkään olleet halukkaita tuohon\nseikkailuun.\n\n\"No niin!\" sanoi Else. \"Sitten pidänkin aarteen yksin omanani,\nja sen uskallan.\" Näin sanoen hän juoksi yksin ulos väentuvasta.\nEhdittyään pappilan pihan ulkopuolelle, hän näki todellakin suuren\nsoihtukulkueen, niinkuin karjatyttö oli kertonut. Soihdut etenivät\nhitaasti. Saattue kulki hautausmaan poikki ja lähestyi kuorin\npienempää ovea. Kynttilöiden valo loisti kirkonikkunoista. Utelias\ntyttö pysähtyi pelästyneenä ja piiloutui puun taakse, josta hän\nhyvin näki hautausmaalle. Hän alkoi vapista ja värähdellä nähdessään\nselvästi kookkaitten, naamioitujen olentojen, tummat rautavarustukset\nyllä ja soihdut kädessä, kantavan pitkää, mustaa kirstua. Naamioidun\nsurusaattojoukon jälestä astui juhlapukuinen pappi, kädet kiinni\nköytettyinä.\n\nElse rohkaisi mielensä ja hiipi aivan hautausmaanportille. Kulkue\noli poistunut kirkkoon, ja hän uskalsi livahtaa portista sisään. Kun\nei ainoatakaan ihmistä näkynyt hautausmaalla, uskalsi hän rohkeasti\nastua edemmäksi. Sykkivin sydämin hän pysähtyi kuorin ovelle ja\ntirkisti sisään. Kuorissa oli aivan hiljaista, eikä sielläkään näkynyt\nketään, mutta kynttilät paloivat alttarilla. Hän uskalsi kirkonovien\nsisäpuolelle ja katseli tuskallisen uteliaana ympärilleen. Ei\nyhtään ihmistä näkynyt olevan muuallakaan kirkossa; mutta puuluukku\nkirkonkäytävän keskellä oli auki, ja avatusta hautaholvista loisti\nmonien soihtujen valo ylös holvattuun kattoon. Hän seisoi epäröiden\nuskaltaisiko etemmäksi vai pakenisiko. Mutta hän luki nopeasti pari\nrukousta saadakseen enemmän rohkeutta, ja hiipi lattiassa olevan\nluukun ääreen. Lattiassa olevasta raosta ja avatusta luukusta hän\nuskoi näkevänsä kaikki mitä alhaalla tapahtui. Hän uskalsi tuskin\nhengittää, mutta hän notkisti polvea ja kurkisti raon läpi alas. Hän\nnäki kahdentoista asestetun miehen, soihdut kädessä, seisovan piirissä\nsuuren kirstun ympärillä, jonka peitti kullalla kirjailtu musta,\nsamettinen paarivaate, ja sen päälle, suurelle aatelisvaakunalle, oli\nasetettu miekka. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi. Papin kiinnisidotut\nkädet olivat irroitetut. Soihdunvalo lankesi hänen kasvoilleen, ja\nneito tunsi kauhukseen isäntänsä, pitäjän papin. Nyt avattiin kirstun\nkansi, ja hän näki siellä kookkaan soturin täysissä ritarivarustuksissa.\n\n\"Pankaa pyhä sakramentti hänen rinnalleen, pappi!\" kajahti ontto ääni\nlukitun kypärä silmikon takaa. \"Hän ei saanut sitä kuolinhetkellään,\nvaikka hartaasti pyysi; nyt hänen täytyy saada se mukaansa, vaikka itse\npyhä Yrjänä ja kaikki pyhimykset olisivat julistaneet hänet pannaan!\"\n\n\"Minä tottelen pakosta\", änkytti pappi, \"ja niinkuin minä jo sanoin\nteille ei se ole hänelle siunaukseksi\".\n\n\"Lue kunnolla ehtoollisen sanat, tai menetät henkesi, pappi!\" -- jatkoi\nsama ontto ääni. Vapisevalla äänellä pappi siunasi hostian, jonka hän\nsitten kätki pieneen hopeaiseen rasiaan ja asetti ruumiin rinnalle.\nKansi asetettiin taas paikoilleen. Pappi heitti kolme lapiollista\nhiekkaa kirstunkannelle ja lausui kovaa, vaikka vapisevalla äänellä\nkirkollisen hautauskaavan.\n\n\"Amen!\" sanoivat kaikki rautapukuiset miehet, ja muutamat heistä\nnäkyivät olevan hyvin liikutettuja. Saattue näytti nyt aikovan poistua\navatusta hautaholvista. Tyttö hypähti ylös aikoen paeta samaa tietä,\njota oli tullutkin, mutta näki kauhukseen kaksi rautapukuista miestä\nkirkonovella. Hän oli vähällä huutaa pelosta, -- mutta sai hillityksi\nitsensä ja piiloutui nopeasti kirkonpenkkiin. Hän ei uskaltanut katsoa\nylös; mutta hän kuuli raskaiden askelten kajahtelevan kirkonkäytävän\nhautakivillä. Vasta sitten kun ei enää kuulunut yhtään ääntä, hän\nkatsahti varovasti penkistä. Kirkko oli tyhjä; ovi oli puoleksi\navoinna, ja kynttilät paloivat vielä alttarilla. Hautaholvin luukku\noli auki. Hän huomasi sieltä vielä valon tuikkeen ja hiipi taas\ntirkistämään alas raon läpi. Lyhty valaisi kirstua, mutta ei näkynyt\nainoatakaan ihmistä. Hän rohkaisi itseään ja uskalsi pari askelta alas\nhautaan; komea paarivaate häikäisi hänen silmiään -- häntä halutti\nkatsella sitä lähempää. Astuttuaan vielä pari askelta, hän seisoi\nkirstun luona. Aatelisvaakuna mustalla samettisella paarivaatteella\nkimalteli hopeaa ja jalokiviä. Kahden valkoisen siiven koristaman\nkypärän alta loisti suuri hopeatähti, sen seitsemän sädettä olivat\nsäihkyvistä kivistä. \"Noilla voisi köyhä morsian rikastua ja koristaa\nmorsiustyynynsä kauneiksi,\" kuiskasi hän. \"Ei ryöväri niitä tarvitse\nhaudassaan?\" Hän oli ottanut lyhdyn käteensä. Timantit kimaltelivat\nkuin tuhannet tähdet. Hän ei voinut kauvemmin vastustaa kiusausta, vaan\ntarttui nopeasti paarivaatteeseen ja alkoi laahata sitä muassaan ylös\nportaita. Samassa hän kuuli takaansa kalinaa, niinkuin rautapukuinen\nmies olisi noussut istualtaan, ja hän pudotti kauhistuneena lyhdyn. Hän\ntunsi voimakkaan käden tarttuvan paarivaatteeseen ja kuuli kammottavan\näänen huutavan hautaholvista: \"Kirottu nainen! Aiotko sinä ryöstää\nvainajalta?\" Tyttö syöksyi huutaen takaperin hautaholviin.\n\n\"Ryöväreitä! Rosvoja!\" huudettiin kirkon ulkopuolella. Kaikki ne\nStubberapin nuoret miehet, jotka olivat kokoontuneet karttaustalkoon\ntansseihin, hyökkäsivät viikatteet ja heinäseipäät kädessä kirkkoa\nkohti, papin isäntärenki etummaisena, lyhty kädessään.\n\n\"Mene sinä ensiksi, Kristian Pelimanni\", sanoi eräs miehistä\nkirkonovella. -- \"Ehkä siellä kuitenkin on kummitellut. Mutta osaathan\nsinä rukoilla yhtä kauniisti kuin meidän kirkkoherramme, ja minne sinun\nlemmittysi uskaltaa yksinään, uskallat kai sinäkin kaksitoista miestä\nmukanasi.\"\n\nMiesten vielä viivytellessä kirkonovella, ryntäsi pitkä rautapukuinen\nsoturi ulos heidän ohitsensa suuri miekka kädessään, ja hurjasti\nkarjuen hän ohimennessään keikautti kumoon muutaman heistä ja pakeni.\nEi kukaan uskaltanut seurata häntä. Pelästyneet talonpojat ristivät\nitsensä ja lukivat isämeitänsä. Ei kukaan epäillyt ettei hän olisi\nollut itse paholainen, joka karjuen oli vihkaissut heidän ohitsensa.\nLopulta he kuitenkin rohkaisivat mielensä, ja uskalsivat astua sisään\nkirkkoon. He löysivät avonaisen hautaholvin ja näkivät kauhukseen\npienen Elsen makaavan verisenä ja kuolemaisillaan suuren ruumiskirstun\nvieressä, jonka yli komea, vaakunalla koristettu, paarivaate taas\noli levitetty. He kantoivat puolikuolleen tyttösen pappilaan, jossa\npappi kalmankalpeana tuli heitä vastaan, ja vaati heitä vannomalla\nlupaamaan, etteivät kenellekään puhuisi siitä mitä tänä yönä olivat\nnähneet ja kuulleet. Se minkä kuoleva neito uskoi papille, pysyi kauan\naikaa salaisuutena; mutta kolme päivää senjälkeen haudattiin pappilan\nsisäkkö Else kaikessa hiljaisuudessa, ja kauan aikaa senjälkeen levisi\nHindsholmiin huhu, että papin palvelijan Stubberupissa oli murhannut\nhänen entinen sulhasensa, marski Stigin aseenkantaja sen vuoksi, että\ntyttö oli aikonut rosvota hänen herransa ruumista.\n\nStubberupin pappi antoi muurata umpeen avonaisen hautaholvin, eikä\nkukaan senjälkeen uskaltanut avata sitä. Vähän aikaa senjälkeen levisi\nhuhu, minkä mukaan Stig-marski oli salaisesti haudattu Rörvikin\nkirkkoon Själlandissa, sinne oli ehkä joku toinen lainsuojattomista\nsamalla tapaa haudattu. Ei kukaan varmuudella tietänyt mihin oikeastaan\npannaan julistettu marski oli haudattu, ja hänen ystävistään oli\ntärkeää pitää hänen hautauspaikkansa salassa, ettei pannaan julistettua\nmiestä enää kuoleman jälkeen saisi häväistä. Muutamat koettivat\nsaada kansan uskomaan, ettei marski ollut kuollut Hjelmissä, vaan\npyhiinvaellusretkellä pyhälle maalle, jolla hurskaalla luulottelulla\nkoetettiin varmentaa rauha hänen haudalleen. Mutta laulu papin\npalvelijattaresta, jonka marskin aseenkantaja murhasi, kulki suusta\nsuuhun, saaden aina erilaisia lisäkkeitä eri paikkakunnilta. Muutamat\nkertoivat marskin uskollisen palvelijan naineen tytön niiltä seuduin,\nmihin hänen herransa oli salaisesti haudattu, mutta hääpäivänä hän oli\ntuntenut herransa paarivaatteen sametin morsiustyynyn päällisenä, ja\noli senvuoksi hääyönä murhannut nuoren vaimonsa.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nSenjälkeen kun kiivas Thorstenson, drotsi Pietarin vankeusaikana,\noli nimitetty valtakunnan drotsiksi, hän usein ryhtyi valtakunnan\nneuvoston kanssa, kuninkaan nimessä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin.\nKuninkaanmurhaajia ja heidän liittolaisiaan ahdistettiin mitä\nkiivaimmin, ja usein niin rajusti, ettei ainakaan drotsi Pietari\nolisi sellaista suvainnut. Siihen oli usein prinssi Kristofferin\nkostonhimo syynä. Joskaan nuori kuningas ei itse ryhtynyt epäjaloihin\nkostopuuhiin, eikä niitä suvainnut, niin ei kuitenkaan kukaan\nuskaltanut pyytää armahdusta silloin kun hänen isänsä murhaajat tai\nheidän liittolaisensa olivat kysymyksessä.\n\nMarskin kuoleman tai katoamisen jälkeen olivat hänen miehensä ja\nlainsuojattomat kauhun ja pelon lamauttamia. Raane Jonson, joka\nvähän senjälkeen oli tullut Hjelmiin, puolustamaan isiensä linnaa\nkuninkaallisien hyökkäyksiä vastaan, oli poistunut taas piiritetystä\nlinnasta. Pian tiesi huhu kertoa Thorstensonin valloittaneen ja\npolttaneen Hjelmin linnan, ja erääseen köyhään talonpoikaistaloon\nHelgenaesin läheisyydessä tuli eräänä iltana kaksi pientä tyttöä\nkäsikädessä, pyytäen yösijaa. Ne olivat Stig-marskin tyttäret, jotka\npaetessaan Tanskasta etsivät suojaa ja turvaa sääliviltä talonpojilta.\n\nEräänä yönä heräsi Sjöborgin linnanvouti, vanha rehellinen Paul Hvite,\nkovasta koputuksesta linnan portille. Hän nousi ylös ja antoi sytyttää\nkynttilät. Pihavouti avasi portin, ja kuninkaallinen ratsumies joukko\nratsasti linnanpihalle, kaksi sidottua miestä keskessään. Paul Hvite\nastui itse alas lyhty kädessään vastaanottaakseen odottamattomat\nyövieraat. Hän katseli ihmetellen vankeja, joiden yksinkertaisista\npuvuista päättäen, he eivät olleet niin tärkeitä miehiä, että heidät\nvaltiovankeina tuotaisiin tähän linnaan. Toinen heistä oli kookas mies,\nyllä vanha, harmaa vaippa, joka ulottui polvien alapuolelle asti.\nHänellä oli päässä likainen hattu, ja hän istui kurjalla puusatulalla\npienen, laihan hevoskaakin selässä. Hänen jalkansa olivat jouhiköydellä\nlujasti kiinni sidotut hevosen vatsan alle.\n\nPaul Hvite kohotti lyhdyn vangin kasvoja kohti, ja tunsi kauhukseen\ntuskasta ja suuttumuksesta hehkuvat ylpeät kasvot. Se oli itse\narkkipiispa, arvoisa Jens Grand. Hän istui mykkänä alennustilassaan\nja näytti suuresti kärsivän; tuskallisesta asennostaan. Hänen\nseuralaisensa ja kanssavankinsa, joka samalla lailla oli sidottu\nhevosen selkään, oli kapinallinen ja ilkeämielinen Lundin rovasti\nJaakko. Prinssi Kristoffer oli kuninkaan nimessä vanginnut heidät\nLundissa, ja oli antanut kulettaa heidät läpi maan tässä nöyryyttävässä\nasennossa. Ratsupäällikkö ojensi Paul Hvitelle drotsi Thorstensonin\nallekirjoittaman kuninkaallisen käskykirjeen, jossa hänen käskettiin\nkuolemanrangaistuksen uhalla ottamaan vastatakseen näistä tärkeistä\nvaltiovangeista, jotka oli pantavat kahleisiin ja asetettava mitä\nankarimman valvonnan alaisiksi.\n\n\"Herra Jumala! Olemmehan me kaikki syntisiä ihmisiä!\" huokaili\nlinnanvouti, mutta totteli kuitenkin täsmällisesti. Melkein\ntainnoksissa oleva arkkipiispa ja hänen kanssa -- vankinsa antoivat\nsanaakaan sanomatta viedä itsensä vankeuteen, jossa ihmisystävällinen\nvouti kuitenkin antoi heidän tointua tuskistaan ja virkistyä sekä\nvoittaa kovan kohtelun tuottamat tuskat, ennenkuin heidät pantiin\nkahleisiin.\n\nVangittu jaarli Vähä-Alf istui vielä Haraldsborgin pahantekijätornissa.\nKekseliäs vanki oli viekkaasti saanut kuolemantuomion täytäntöönpanon\nsiirretyksi viikosta viikkoon, ilmoittamalla aina vähän\npäästä Roeskilden kaupunginvoudille uusia ja tärkeitä tietoja\nlainsuojattomista ja heidän kanssarikoksillisistaan, johon tarvittiin\naikaa, antaen aihetta laajaperäisiin tutkimuksiin.\n\nSynkkänä marraskuun iltana purjehti Roeskilden vuonoon laiva, sen\nmastossa liehui Tanskan lippu. Kokassa seisoi kookas ritarillinen\nherra, jonka pitkän, punertavan tukan karvalakki puoleksi peitti,\nharmaa sarkatakki oli vedetty ritaripuvun peitteeksi. Suuri muriseva\nkoira makasi hänen jalkojensa juuressa. Hänen vieressään seisoi\nvoimakas, täyteläinen nainen tanskalaisen kalastajatytön puvussa, mutta\ntummien palmikoiden peitteenä oli hieno liinahuivi, ja kengissä oli\nsuuret kultasoljet.\n\n\"Itsepäinen nainen, kyllä tässä käy meidän hullusti!\" sanoi ritari.\n\"Jos joku tuntee minut, niin minä olen kuoleman oma.\"\n\n\"Onhan minun isänikin henki kysymyksessä\", vastasi nuorekas naisääni\nnorjankielellä, \"ja hän on kuitenkin uskaliaampi mies kuin miksi sinä\nmilloinkaan voit tulla, hyvä Raane! Eilen sinä lupasit pelastaa hänet,\nja tänään sinä et tahdo. Sinun ei tarvitse muuta kuin sanoa sana\nvanginvartijalle, ja tämän sanan tähden sinä et uskalla maihin, vaikka\nsinä niin usein olet uskaltanut maihin ryöstämään. Ei, tällä kertaa\nsinä saat pysyä sanassasi!\"\n\nNainen oli jaarli Vähä-Alfin rohkea tytär Kirsti Solkikenkä, joka tämän\nsanoessaan kohotti rohkean nykerönenänsä ilmaan, luoden aviomieheensä\nkatseen, joka ei juuri ilmaissut hellimpiä tunteita. Hän oli yhdessä\nlaivan norjalaisen miehistön kanssa pakottanut Raanen todella ryhtymään\ntähän yritykseen, jonka hän itse oli kuvaillut hänelle mahdolliseksi\ntoteuttaa, jos hän, Raane, vain tahtoi, ja mihin ainoastaan hän\ntärkeiden suhteittensa avulla kykenisi. Ettei Raanelta myöskään\npuuttunut rohkeutta eikä kekseliäisyyttä, sen hän oli viekkaana ja\nuskaliaana merirosvona jo monasti osoittanut viikingin tyttärelle.\nMutta ettei hän ollutkaan se ritarillinen sankari, josta hän oli\nuneksinut seuratessaan häntä Norjasta, ja tanssiessaan hänen kanssaan\nRiiben linnansillan yli, sen hän oli pian katkeralla suuttumuksella\nhuomannut. Ritarillinen kosija oli hänen suureksi hämmästyksekseen\nmuuttunut raa'aksi ja käskeväksi avioherraksi, ja Kirstin tunteet häntä\nkohtaan muuttuivat ylenkatseeksi ja katkeraksi vihaksi kuultuaan, että\nhänet oli tuomittu lainsuojattomaksi osallisuudesta kuninkaanmurhaan.\nHeidät kiinnitti enää toisiinsa vain molemminpuolinen pelko ja hätä;\nmutta se side oli hatara, ja usein se oli vähällä katketa. Norjassa\nlaulettiin jo laulua tästä onnettomasta avioparista, ja se tuli pian\nyleisesti tunnetuksi myöskin Tanskassa. Siitä huomaa, että Raanen\nuskottomuus entistä kuningastaan kohtaan, ja Kirstin osanotto Tanskan\nkohtaloon oli antanut aiheen moniin vihamielisiin kohtauksiin heidän\nvälillään. Samaan suuntaan jatkui nytkin heidän kinastelunsa, laivan\npurjehtiessa Roeskilden vuonoon.\n\n\"Varo sinä minun uskollista koiraani!\" kuiskasi Raane -- \"se voi\nhuomata, että sinä tänä iltana aiot viedä minut vaaraan isäsi tähden\".\n\n\"Olipa vahinko, ettei sinun kuninkaallasi ollut samanlaista koiraa\";\nvastasi Kirsti, \"ehkei silloin hänen kamaripalvelijansa olisi saanut\nhäntä petetyksi!\"\n\nRaane suuttui niin näistä sanoista, että hän löi voimakkaasti vaimoaan\nja oli vähällä survaista hänet mereen. \"Minä en pettänyt kuningasta!\"\nsanoi hän. \"Sen sanovat minun veriviholliseni, olkoot he vaikka minun\nsukulaisiani.\"\n\nNähdessään isäntänsä rajut liikkeet murahti äreä koira Raanen jalkojen\njuuressa ja näytti kiiluvat hampaansa.\n\n\"Ole varuillasi, Raane!\" sanoi Kirsti Solkikenkä pidellen kiinni\npurjenuorista. \"Jo toisen kerran sinä yrität tehdä väkivaltaa\nminulle, se ei tapahdu enää kolmatta kertaa! Jos sanon vain sanan,\nniin laivamiehet heittävät sinut mereen. Jos minä olisin tietänyt\nminkäarvoinen ritari sinä olit, niin minä en totisesti olisi\nvihoittanut isäni mieltä ja jättänyt isänmaatani seuratakseni\nlainsuojatonta kuningasmurhaajaa!\"\n\nRaane puri suuttumuksesta hampaitaan ja teki taas uhkaavan liikkeen.\n\n\"Varo itseäsi!\" kuiskasi Kirsti, pysyttäytyen yhä köysien varassa.\n\"Elä luulekaan, että täällä on yhtä pimeää kuin Finnerupin ladossa.\nKuuletko mitä minun uskolliset mieheni laulavat laivanruumassa? He ovat\nhuomanneet levottomuutta olevan ilmassa: he tuntevat minun herrani ja\npuolisoni.\"\n\nRaane kuuli nyt kauhuissaan ja suuttuneena norjalaisten laivamiesten\nlaulavan, muutaman heistä lähestyessä etumastoa:\n\n    \"Metsä taitaa kuulla, ja nähdä maa.\n    Pois, Kirstini, saamme nyt vaeltaa.\n\n    Jos ei Eerik-kuningasta surmattu ois,\n    meit' ei nyt tiemme veis maasta pois.\n\n    Hän vaimoaan tavoitti pöydän taa:\n    'Ei vieraille sanaa ankaraa!'\n\n    Ja hän löi sen posket punertamaan:\n    'Minun syyni ei kuolo Eerik-kuninkaan,\n    vaikka ystäväni kylillä niin kertoo'.\"\n\n\"Kuuletko?\" kuiskasi Kirsti. \"Sen laulun tunnet kyllä hyvästi. Jos\ntahdot, ettei se saa pahempaa loppua, niin sinä autat minua nyt\npelastamaan isäni! -- Niinpian kuin se on tapahtunut, sanon sinulle\nikipäiviksi hyvästit. Mutta jos aiot petoksella tästä suoriutua, niin\nminun uskolliset mieheni vangitsevat sinut ja vievät sinut Tanskan\nkuninkaalle!\"\n\n\"Ole hiljaa, rakkahin Kirstini, minä teen kyllä kaiken minkä tahdot!\"\nkuiskasi pelästynyt Raane vilkaisten hädissään niihin kahteen väkevään\nmerimieheen, jotka näyttivät olevan yhtä valppaita vartioimaan\nemäntäänsä kuin koira lainsuojatonta ritariansa.\n\nLaiva laski vuonon syrjäisimpään lahteen. Raane ja hänen vaimonsa\nnousivat maihin ja astuivat ääneti Roeskilden kylään johtavaa polkua\npitkin. Suuri koira seurasi herraansa aivan tämän kintereillä, mutta\nKirstin viittauksesta seurasivat molemmat väkevät merimiehet pari\naskelta häntä jälempänä pimeää polkua pitkin. Näin astuivat Raane ja\nhänen vaimonsa Roeskilden katuja pitkin Haraldsborgiin. Kun he tulivat\nvankitornin läheisyyteen, näkivät he joukon ihmisiä kokoontuneen\nvanhan vaimon ympärille, joka lauloi heille katulauluja. Hän istui\nkivellä lyhty kädessä, vaikka oli sokea. Hänen käsivarreltaan riippui\nlakkinen rahasäiliö, jota hän laulaessaan helisteli, ja siihen panivat\nhänen kuuntelijansa rahansa. Kuu oli sillävälin noussut. Se valaisi\nsekä tornin että sekavan kansanjoukon, joka näkyi kokoontuneen tänne\nsaadakseen nähdä kuuluisan vangin ja huvitellakseen valtiojuoruilla.\n\n\"Näittekö te drotsin?\" kysyi eräs sotilas. -- \"Sepä vasta mies oli!\"\n\n\"Oi, Jumala meitä auttakoon!\" sanoi eräs porvari. \"Istuuhan hän\nvangittuna Nordborgissa. Eikä palaja rauha eikä onni maahan ennenkuin\nhän on vapaa.\"\n\n\"Te; tarkoitatte drotsi Pietaria, drotsi Hoseöliä?\" alkoi taas sotilas.\n\"No niin, olihan hän kunnon mies, mutta minä tarkoitan tätä uutta,\npitkäviiksistä drotsia; kyllä hän on kova mies: niinkauan kuin hän\nhallitsee ei ainoakaan petturi ja roisto säilytä päätään Tanskassa.\"\n\n\"Kuinka kauaksi hän jää tänne?\" kysyi porvari.\n\n\"Kunnes laivasto on valmiina, ja kaikki maalaiskansa koolla\", vastasi\nsotilas -- \"silloin kuningas palaa Helsingborgista ja me saamme hyökätä\nherttuan kimppuun!\"\n\n\"Se on oikein! Thorstenson on kunnon mies!\" sanoi eräs merimies: \"hän\nkyllä tietää, ettei täällä maalla saada mitään aikaan, muuta kuin\nmerillä vain\".\n\n\"No, elähän toki, kansalainen!\" sanoi eräs maasotilas. \"Maallahan\nme anastimme pyhän lipunkin, ja ilman sitä me emme pääse kovinkaan\npitkälle emme merellä eikä maalla. Tällä kertaa me kuitenkin kulemme\nyhtämatkaa, mutta jos norjalainen taas nousee maihin teiltä lupaa\nkysymättä, niin kyllä silloin kysytään mihin mekin kykenemme täällä\nmaakamaralla.\"\n\n\"Herran nimessä, veli veikkoseni!\" vastasi merimies. \"Me juomme\ntoverillisesti yhdessä sekä märällä että kuivalla. Te helkkarin\npitkäkoivet saitte toki siipiluusta kiinni tuon roiston, joka nyt istuu\ntuolla tornissa; eipä hän nyt enää pääse rosvoamaan meidän laivojamme\neikä polttamaan meidän satamiamme. Laulappas laulu tuosta rosvosta\ntuolla tornissa, eukkoseni, niin saat minulta äyrityisen!\"\n\n\"Kuinkahan kauan he antavat hänen istua tuolla ja pitää sekä\nlinnanvoutia että pormestaria narreinaan?\" kysyi eräs porvari.\n\n\"Ettekö te ole nähneet kaupungin ulkopuolella olevia telineitä?\" kysyi\nmerimies. \"Sinne hänet viedään kahdeksan päivän kuluttua. Sen on\nankara drotsi David vannonut. Aika rohkea merikarhu hän oli, sitä ei\npaholainenkaan voine kieltää. Mutta kaksi sellaista helvetinkoiraa kuin\nhän ja marski olisivat pian hävittäneet koko maan autioksi.\"\n\n\"Kahdeksan päivän kuluttua Alfkreivi teloitetaan!\" sanoi eräs nuori\ntyttö. -- \"Onpa se häpeä niin rikkaalle ja ylhäiselle herralle!\"\n\n\"No, laulappas nyt, eukkoni!\" sanoi merimies. -- \"Tuossa saat\näyrityisen! -- Kas! Nyt hän pistää päänsä ulos reiästä tuolla\nylhäällä. Hän koettelee kai tähystellä eikö näkisi hyviä ystäviä, jotka\nauttaisivat hänet sieltä ulos.\"\n\n\"Armias Jumala! Kahdeksan päivän kuluttua! Kuulitko sinä sen Raane!\"\nvoivotteli Kirsti Solkikenkä hiljaa, tarttuen vaistomaisesti vihatun\naviomiehensä käsivarteen. \"Näetkö, hän seisoo tuolla ja katselee alas\nmeihin! Joudu pelastamaan häntä, Raane! -- minä annan sinulle kaikki\nanteeksi -- minä jään sinun luoksesi ja olen maanpaossa sinun kanssasi\n-- kunhan vain pelastat hänet, pelasta hänet! Sinä voit, kun vain\ntahdot.\"\n\n\"Ole vaiti, pahus vieköön, sinä ilmaiset minut vaikeroimisellasi!\"\nkuiskasi Raane ja katseli tuskallisen levottomana ympärilleen. Muutamat\ntalonpojat olivat jo ihmetellen alkaneet tarkastaa noita kahta vierasta\nhenkilöä, mutta nyt heidän huomionsa siirtyi toisaalle, kun sokea vaimo\nkivellä alkoi laulaa:\n\n    \"Herra Alf on Norjassa syntynyt,\n    mut ei siellä hän viihtyä saata,\n    vaikka ruokokseen hällä tusina\n    on läänejä Norjan maata.\n\n    Alf nurmea astuu, lukien\n    sanoja rukouksen,\n    niin saapuu Benedikt Rimordson\n    kera kohtalon rangaistuksen.\n\n    'Hyvää huomenta, herra Vähä Alf,\n    olet urho oiva, mut maalle\n    ei vahinko, jos vangiksi\n    jäät tänään kuninkaalle.'\n\n    'Ei, en ole herra Vähä-Alf,\n    en sitä kuulla siedä,\n    olen messupoikanen, papille\n    mun tulee viiniä viedä.'\n\n    Mut hatun korkean kohottain\n    hän Alfin otsan näkee.\n    'Jumal'aut, olet herra Vähä-Alf,\n    sen kyllä vannoa käkeen.\n\n    Olit pappismies, kuten minäkin,\n    panen pantiksi autuuteni,\n    sinun koulusi, sinun konnantyös\n    monet palaavat mieleheni.'\n\n    'Ja jos olet Benedikt Rimordson,\n    niin olethan ystäväni,\n    niin vannothan tänään, ett' ikänäs\n    et tuntenut nimeäni.'\n\n    Mut herra Alf, hän vangittiin,\n    ja hän kahlein kytkettiin -- --\"\n\n\"Pois tieltä!\" huusi nyt maasotilas, joka seisoi vartioiden\nvankitornia. \"Tuki suusi senkin akka! Elä huutele tänne koko kylää.\nSen, joka uskaltaa lähestyä kolmekin askelta tornia lähemmäksi, pistän\nminä kuoliaaksi!\"\n\nKansa vetäytyi hiukan sivulle. Raane väistyi myöskin vähän syrjemmälle\nvaimonsa kanssa, joka piti kiinni häntä käsivarresta ja rukoili häntä\nhiljaa pitämään sanansa ja pelastamaan hänen isänsä.\n\n\"Ei, minä en tee sitä!\" kuiskasi Raane. \"Hän on vannonut minulle\nkuoleman ja häviön, sen kyllä tiedän. Auttakoon nyt itseään!\" Näin\nsanoessaan hän aikoi irtaantua vaimostaan, mutta tämä piteli kiinni\nhänen käsivarrestaan. Raane painoi lakkinsa syvään otsalleen, ettei\njoutuisi ilmi, sillä hän näki nyt kauhukseen muutamia entisen kuninkaan\npalvelijoista, joille hän oli tuottanut monta harmia kuninkaan linnassa\nollessaan. \"Päästä minut, vaimo!\" -- kuiskasi hän lopulta. \"Minä olen\nhukassa, minut on tunnettu.\"\n\nLevotonta murinaa kuului joukosta. \"Raane, lainsuojaton\nkamaripalvelija!\" kuului suusta suuhun huuto.\n\n\"Sinä olet syyllinen kuolemaani, itsepäinen nainen!\" huudahti Raane\nkiivaasti mutta hiljaa, riistäytyessään väkivaltaisesti irti vaimostaan\nja lähti pakoon.\n\n\"Tarttukaa häneen! Ottakaa hänet kiinni!\" huusi nyt monta ääntä. \"Se\non Raane -- lainsuojaton kamaripalvelija! Ottakaa kiinni se petturi!\"\nHurjasti huutaen lähti katkeroitunut joukko häntä ajamaan takaa, uhaten\nrepiä hänet palasiksi; mutta hän työnsi rajusti pari takaa-ajajistaan\nkumoon; hänen suuri koiransa puri useita ja peloitti suurimman osan,\nniin että Raanen onnistui päästä pakoon. Harmaaveljesten luostarin\nläheisyydessä oli viimeksi nähty hänet sekä hänen koiransa; mutta\nsiellä ne molemmat olivat äkkiä kadonneet. Tämän hälinän aikana\nonnistui Kirsti Solkikenkä uskollisten laivamiestensä avulla pääsemään\npois väentungoksesta.\n\nPariin päivään ei Raanen jälkiä löydetty mistään. Tiedettiin vain\nhänellä olevan paljon sukulaisia harmaaveljesten luostarin mahtavien\nhengellisten joukossa. Kuninkaan nimessä antoi drotsi Thorstenson mitä\ntarkimmasti tutkia luostarin; mutta siellä ei löytynyt jälkiäkään\nvaarallisesta pakolaisesta.\n\nUlkopuolella luostaria, syrjäisessä kujassa, oli kaivo aivan\nluostarimuurin vieressä, ulkonevan puuvajan alla. Joku tyttö, joka\neräänä aamuna aikaisin oli sieltä vettä hakemassa, oli nähnyt suuren,\näkäisen koiran hyppäävän ylös kaivosta. Tämän omituisen näyn hän oli\nkertonut monelle; kertomuksen mukaan oli se Raanen koira, joka tuona\nsamana iltana oli puraissut niin monta ihmistä. Nyt alettiin tutkia\nkaivoa ja huomattiin kaivon seinämässä, luostarimuurin puolella, olevan\nniin suuren ontelon, että ihminen voi kömpiä sinne. Täältä johti ovi\nmuurinläpi luostariin, mutta se oli suljettu. Ovi murrettiin auki, ja\ntultiin siten pieneen pimeään luolaan, joka oli luostarimuurin sisässä.\nEnsimäisen kimppuun, joka uskalsi tähän salaperäiseen luolaan, hyökkäsi\nhurjistunut koira, ja mies vetäytyi pelästyneenä takaisin. Hurjan\nvastarinnan jälkeen koira voitettiin ja tapettiin. Lyhtyjen avulla\ntutkittiin luola, mutta ei löydetty ihmistä sieltä. Luolan perällä,\nkosteassa sopessa, jossa vilisi hämähäkkiä ja sammakoita, oli kivi ja\nsoraläjä; ennenkuin lähdettiin luolasta pisti eräs sotilaista keihäänsä\nsen sisään, jolloin kuultiin hiljaista vaikerrusta. Soraläjä tutkittiin\nheti, ja nyt nähtiin surkuteltava näky. Lainsuojaton Raane löydettiin\nluolan äärimmäisestä sopesta, niin soran ja veren tahraamana, ettei hän\nenää ollut ihmisen muotoinen. Hän hypähti epätoivoisena ylös, aikoen\nruveta puolustautumaan tai paeta; mutta hänet otettiin heti kiinni\nja vietiin Haraldsborgiin, jossa ankara drotsi Thorstenson kuninkaan\nnimessä tuomitsi hänet kuolemaan.\n\nKolme päivää senjälkeen ratsasti Roeskilden uusi tuomiorovasti\nmyöhään yöllä kaupunkiin eräästä lähiseudun herraskartanosta, jossa\nhän virkansa puolesta oli ollut puhuttelemassa erästä kuolevaa Kaksi\nkuoripoikaa soihdut kädessä ratsastivat hänen edellään. Heidän täytyi\nkulkea Roeskilden kaupunginalueella olevan teloituspaikan ohi, missä\nAlfkreivi ja Raane aamulla olivat hirtetyt. Pojat olivat peloissaan ja\npysähtyivät.\n\n\"Herra tuomiorovasti!\" sanoi toinen heistä. \"Tästä ei ole hyvä kulkea\nohitse.\"\n\n\"Jumalan nimessä, lapseni, eteenpäin!\" sanoi tuomirovasti. \"He ovat\npalkkansa ansainneet. Jumalan turvissa ja luvallisilla asioilla kulkien\nei meidän tarvitse pelätä eläviä eikä kuolleita.\"\n\nPojat vaikenivat, ja ratsastettiin edelleen.\n\n\"Mutta katsokaa, katsokaa!\" sanoi nuorin kuoripojista -- \"tuolla on\njotakin, jokin liikkuu tuolla ylhäällä!\"\n\n\"Katsokaa!\" sanoi toinen, \"siellä on valoa, -- kuolleitten luona palaa\nsoihtuja!\"\n\n\"Se on kummittelua ja saatanan vehkeilyjä!\" sanoi toinen pojista.\n\"Rukoilkaa, rukoilkaa, armollinen herra!\"\n\nTuomiorovasti jäi hämmästyneenä seisomaan. Oltiin aivan kukkulan\njuurella, jolla hirsipuut olivat, ja hän näki naisen seisovan siellä\nsoihtu kädessä. Valo lankesi hänen kasvoilleen; ne olivat kalpeat,\nja omituinen tuskan ilme väreili niistä, mutta samalla ne olivat\nlujat ja rauhalliset, kuin marmoriin veistetyn Niobekuvan. Joukko\nkookkaita merimiehiltä näyttäviä miehiä ottivat alas pahantekijöiden\nruumiit hirsipuista. He tekivät tehtävänsä nopeasti ja aivan ääneti.\nTuomiorovasti jäi kuoripoikiensa kanssa tielle, ja pian he näkivät\njotensakin lukuisan ruumissaaton, kaksi ruumista keskellä, lähtevän\nliikkeelle. Totinen naisolento kulki edeltä soihtu kädessään, ja nyt\nhän huomasi tämän hartioilla ylhäisen ritarinaisen tai ruhtinattaren\npurppuraviitan. Ei ainoakaan piirre hänen tuskanmurtamissa kasvoissaan\nvärähdellyt, kun hän johti saattueen tietä pitkin alas vuonolle.\nSaattue siis lähestyi hengellistä herraa, aikoen hänen ohitseen; mutta\nkukaan ei näkynyt välittävän hänestä eikä hänen seuralaisistaan.\nHän liitti kätensä yhteen hiljaiseen rukoukseen, jääden paikalleen\nistumaan, kuoripojat ja pelästyneet papit seurasivat hänen esimerkkiään\nistuen samaten rukoilevassa asennossa. Kun kulkue astui heidän\nohitsensa, ja ehtoollisrasiat kuoripoikien käsissä loistivat soihtujen\nvalossa, kumarsivat vakavat merimiehet syvään, ja ritarineito\npolvistui, kyynelvirran valuessa hänen kalpeille poskilleen.\n\nOmituisen, voimakkaan tunteen pakosta, alkoi tuomiorovasti syvällä,\nkirkkaalla bassoäänellään laulaa pyhää Vigilaeta kuolleitten sielujen\npuolesta; kuoripojat yhtyivät siihen, ja he jatkoivat lauluaan kunnes\nsaattue oli ehtinyt kulkea heidän ohitsensa. Se pysähtyi vuonon\nrannalle, josta heti senjälkeen laiva täysin purjein purjehti yön\npimeyteen.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENES LUKU.\n\n\nStig-marskin kuoltua oli herttua Waldemar julkisesti liittoutunut\nNorjan uskaliaan kuninkaan kanssa Tanskaa vastaan. Hän oli lähettänyt\nnuorelle Tanskan kuninkaalle ja hänen äidilleen leskikuningattarelle\nuhkauskirjeen, jossa hän vaati itselleen ja veljelleen Eerik herttualle\nomistusoikeuden Svendborgiin ja Langelandiin. Yhdistetyllä laivastolla\nja sotajoukolla aikoi herttua norjalaisten kanssa hyökätä maahan,\nmutta kärsimätön herttua Waldemar ei malttanut odottaa norjalaisen\nlaivaston tuloa, vaan asettui uskaliaasti laivastonsa kera Grönsundiin,\nFalsterin ja Möenin välille. Tätä varomattomuutta kehoittivat\nvanha ritari Jon ja valtakunnanneuvosto heti käyttämään hyväksi,\nja kiiruhdettiin miehittämään pitkälaivoja ja muutamia pienempiä\naluksia. Nuori kuningas Eerik oli itse \"Vanha Waldemar\" nimisellä\npitkälaivalla. Eräänä aamuna aikaisin laivasto lähti Issevuonosta,\nkulkien Ison-Beltin kautta Grönsundiin. Täällä oli herttuan laivasto\nasettunut Falsterin puoleiselle rannalle. Oltiin melkein tasaväkisiä.\nRitari Jon ja kansleri olivat kuningaslaivalla, missä myöskin\nolivat kaikki kuninkaalliset henkivartijat ja suuri joukko muita\nritareita, jotka, täysissä varustuksissa ollen, tunsivat toisensa vain\nkypäräkoristuksista ja vaakunamerkeistä.\n\nKreivi Gerhard seurasi kuningaslaivaa omalla pitkälaivallaan ja\nmuutamalla aluksella Kielistä, joiden miehistönä oli uskaliaita\nholsteinilaisia. Thorstenson johti itse yhtä suurimmista\npitkälaivoista, jakaen ritari Jonin kanssa laivaston ja armeijan\npäällikkyyden.\n\nThorstenson ja ritari Jon seurasivat vanhaa tanskalaista sotatapaa: he\nsuuntasivat voimakkaan yhteishyökkäyksen vihollisen keskustaa kohti,\nkoettaen saada sen hajoamaan, samalla koettaen tunkeutua niin lähelle\nvihollista kuin suinkin, ja antaen rohkeuden ja urhoollisuuden määrätä\ntuloksen. Tässä tarkoituksessa asettui koko kuninkaallinen laivasto\ntaisteluasentoon Möenin rannikolle, vastapäätä herttuaa, yhdistämällä\nkaikki laivat yhteen ainoaan lujaan linjaan. Herttua antoi sitoa kiinni\ntoisiinsa ainoastaan osan suurimmista pitkälaivoistaan, mutta pienemmät\nja kepeämmät aluksensa asetti hän löysin purjein taistelulinjan taakse,\naivan Falsterin rannikon lähelle.\n\nSe seilikatos, joka tavallisesti suojeli laivan keskiosaa sateelta\nja kylmältä, oli poistettu sekä kuninkaallisesta laivasta, että koko\nlaivastosta. Etumaston luona seisoi kuninkaallinen lipunkantaja-ritari,\nvoimakkaimpien ja komeimpien ritarien ympäröimänä; hän itse oli\nkookkain ja väkevin kaikista kuninkaan ritareista, ja hovin\narvojärjestyksessä hänellä oli kolmas paikka kuninkaasta lukien. Hän\nkantoi murhatun kuninkaan kirjavaa lippua, mihin nuo monet avaimet,\npyörät ja ihmeelliset merkit olivat kuvatut. Koko laivan keskiosa oli\ntäynnä kansan miehiä, joilla paitsi miekkaa ja heittokeihäitä, oli\nmyöskin sekä jousipyssyt että lingot, ja joista osa hoiti raskaita\nsotakoneita. Perällä seisoi perämies, jolla oli koko laivan päällikkyys\nkäsissään. Kuninkaallinen laivan perämiehenä oli ritari Jon. Nuori\nkuningas ja kansleri Martinus seisoivat hänen vieressään. Kuningaslaiva\noli taistelulinjan keskessä, joten täältä voi nähdä molempien\nlaivastojen aseman.\n\n\"Mutta sanokaa minulle, vanha Jon,\" kysyi nuori kuningas, \"minkävuoksi\nantaa herttua pienempien aluksiensa olla irti pitkälaivojen takana?\nDrotsi Pietari sanoi minulle kerran, että Waldemar Seier ja vanha\nkuningas Waldemar tekivät samaten silloin kun he olivat tekemisessä\nvoimakkaamman vihollisen kanssa, ja eivät tahtoneet uskaltaa kaikkea\nyhdellä kertaa. Eikö herttua voi saartaa meitä ja hyökätä nopeilla\naluksillaan meidän selkäämme?\"\n\n\"Luulenpa, ettemme anna hänelle siihen aikaa!\" vastasi vanha Jon.\n\"Kunhan me ensiksi olemme tervehtineet häntä etempää, niin me soudamme\nsuoraan eteenpäin, ja annamme musertajan tehdä tehtävänsä, ja luulenpa\nmeidän lopusta suoriutuvan miekka kädessä, niinkuin maalla ollessa\noikeassa taistelussa.\"\n\n\"Kaikkivaltias suokoon meille onnen ja voiton!\" sanoi kansleri.\n\"Ennenkuin te annatte viittauksen hyökkäykseen, antakaamme meidän\nsotaväkemme ajatella sielujansa ja rukoilla voiton Herran olemaan\napunamme.\",\n\n\"Jumalan nimeen!\" vastasi ritari Jon. \"Mutta tapahtukoon se heti ja\nlyhyesti. Tässä ei ole aikaa antaa pois montakaan hetkeä, ja Herra\npitää kyllä huolen omistaan!\"\n\nPerämaston luona seisoi kanslerin kanssa muutamia pappeja; hänen\nkäskystään virittivät nämä heti sotavirren äidinkielellä, jonka koko\nsotaväki tunsi ja johon he yhtyivät, ja moni heistä polvistui yhdessä\nkanslerin ja pappien kanssa. Myöskin nuori kuningas polvistui; mutta\nJon ritarilla ei ollut siihen aikaa: hän seisoi ja piti tarkasti\nsilmällä jokaista vihollisen liikettä.\n\nTuskin olivat juhlallisen sotavirren viimeiset sävelet kajahtaneet,\nkun lipunkantajaritari, Jon-ritarin käskystä heilautti kuninkaallista\nlippua kolme kertaa päänsä yli. Tällä merkillä alettiin taistelu: Ilman\npimensivät nuolet ja kivet, jotka yhdellä kertaa suhahtivat jousista\nja lingoista kuninkaallisilta laivoilta. Oli kirkkain keskipäivä,\nmutta näytti siltä kuin olisi äkkiä illaksi pimennyt. Tähän vastattiin\nsamanlaisella tervehdyksellä herttuan laivastosta, sitä säestivät hänen\nmonien vieraiden sotilaittensa hurjat hyökkäyshuudot.\n\nRitari Jon oli antanut ympäröidä nuoren kuninkaan ja papit\nkilpimuurilla; mutta monen kilven lävistivät nuolet, ja kivet\nputosivat kamalasti romahtaen kilpikatolle. Kuningaslaivaan yksin\nlensi niin paljon kiviä, että näytti siltä kuin herttuan päähyökkäys\nolisi ollut suunnattu vain tähän yhteen kohtaan. Muutamia miehiä oli\nkaatunut ja monta oli haavoittunut; mutta etäisyys oli vielä siksi\nsuuri, että nämä aseet eivät voineet vaikuttaa koko voimallaan. Nyt\nheilautti lippuritari kuningaslaivalla taas lippua; koko kuninkaallinen\nlaivasto souti voimakkain vedoin eteenpäin, ja raskaat merisotakoneet\npantiin käyntiin. Kuningaslaivan etumaston luona oli äärettömän\nsuuri haka-iskijä, jonka teräväpiikkiset rautakammat suunnattiin\nherttuan laivaa kohti, jonka se ensi sysäyksellä irroitti viereisestä\npitkälaivasta. Nyt pantiin merimusertaja liikkeeseen, se oli rakennettu\nraskaista, raudoitetuista hirsistä, jotka riippuivat rautaketjuista\nmastossa, ja heilauttamalla ne suunnattiin musertamaan laivoja ja\nvihollisen miehistöä. Herttuan laivassa ei ollut ollenkaan tällaisia\nraskaita sotakoneita, jo ensi hyökkäyksellä olivat kuninkaalliset\nhuomattavasti vahvempia. Vihollisten laivastosta, joka oli melkein\nkokonaan hajallaan, kuului kovaa huutoa. Mutta pian huomattiin, ettei\nherttua kepeämmillä aseillaan ollut sen vaarattomampi. Hajallaan\nolevilla laivoillaan hän voi väistää raskasta, eteenpäinryntäävää\nlaivalinjaa, kuitenkaan keskeyttämättä puolustamistaan ja hyökkäystään.\nHänen laivastaan heitettiin paitsi nuolia, kiviä ja heittokeihäitä\nmyöskin tulikuulia, jotka olivat täytetyt piillä, tulikivellä ja\nöljyllä. Nämä pommit sytytettiin tappuroilla, ja minne ne putosivat,\nlevisivät liekit, jotka heti sytyttivät purjeet ja nuorat. Näillä tähän\nasti tuntemattomilla tuliaseilla sai herttua aikaan suuria vaurioita\nkuninkaallisessa laivastossa, synnyttäen hämmennyksen, jota hän heti\nkäytti hyväkseen, antamalla pienempien laivojen hyökätä kuninkaallisen\nlaivaston selkään. Heti huudoista huomattuaan hyökkäyksen onnistuneen\nja nähtyään että vihollisen täytyi taistella molemmille puolille\njaetuin voimin, antoi hän pitkälaivansa laskea aivan kuningaslaivan\nviereen. Thorstenson oli heti huomannut vihollisen juonen ja antanut\nlyödä poikki kuninkaallista laivastoa yhdistävät köydet, voittaakseen\nedullisemman aseman. Mutta nuo kammottavat tulipommit olivat\nsytyttäneet melkein koko kuninkaallisen laivaston tuleen. Nyt ei\nvoinut ajatella muuta kuin tulen sammuttamista ja puolustautumista\nmolemmilta puolilta uhkaavaa hyökkäystä vastaan. Tässä mellakassa\nseisoi nuori kuningas kanslerin vieressä kultainen ritarimiekkansa\nyhdessä kädessään ja heittokeihäs toisessa; hän näki herttuan edessään\nvalmiina hyökkäämään palavaan kuningaslaivaan. \"Sinun juonesi oli\nepäritarillinen, herttua Waldemar!\" huusi hän suuttuneena ja heitti\nkeihäänsä häntä kohti. Se irroitti sulkatöyhdön herttuan kypärästä ja\nriipaisi irti kypäräkoristeet.\n\n-- Raikas ilohuuto kajahti kuningaslaivalta, ja välittämättä enää sen\nenempää tulesta, hyökkäsivät kaikki miehet nyt anastamaan herttuan\nlaivaa.\n\n\"Rauhoittukaa, miehet!\" huusi vanha ritari Jon. \"Sammuttakaa ensin\ntuli, niin annetaan heidän vielä maksaa vahinko.\"\n\nEtumaston luona olivat sekä tuli että hyökkäys rajuimmat. Lippuritarin\noli täytynyt kiinnittää lippu mastoon ja tarttua itse miekkaan\npuolustautuakseen; mutta samassa syttyi lippu palamaan; liekit\nleimahtivat korkealle, -- ja se putosi suhisten veteen. Hurja ilohuuto\nkaikui herttuan laivastosta; mutta kuninkaalliset näyttivät käyvän\nalakuloisiksi tuosta vastoinkäymisestä, jonka he katsoivat onnettomaksi\nmerkiksi.\n\nNuori kuningas katsahti surumielisenä kansleriin. \"Minun isäni lippu\nkaatui\", sanoi hän, \"sitä ei ole onni seurannut.\"\n\n\"Teidän suuren iso-isänne lippu oli parempi, minun nuori herra\nkuninkaani!\" sanoi kansleri.\n\n\"Voi, sehän on herttuan hallussa Schleswigissä,\" huokasi kuningas.\n\"Mutta kyllä Herra meitä vielä voi auttaa!\"\n\n\"Hänen apunsa on lähellä, kun vain me häneen turvaamme!\" sanoi\nkansleri. -- \"Olkaa hyvässä turvassa, herra kuningas! -- Mutta näettekö\nte kalastajaa tuolla? Mitä hänellä on tekeillä?\"\n\nKanslerin sanoessa nuo sanat ja kuninkaan tuijottaessa siihen\npaikkaan, mihin hän viittasi, näki herttua kauhukseen miestensä\nlaivallaan horjuvan ja hoipertelevan kuin juopuneiden. Samoin oli laita\nmelkein kaikilla hänen laivoillaan, ja nyt vasta huomattiin pienen\nkalastajaveneen rohkeasti kiitävän edestakaisin laivojen välillä,\nja sen kannella seisoi kookas mies mustassa nahkapanssarissa, joka\nheitteli suovalla täytettyjä ruukkuja herttuan laivoihin; toisiin\nhän viskasi hienolla kalkilla täytettyjä ruukkuja, jotka sihahtivat\nsotilaitten silmiin, niin etteivät he voineet nähdä mitään. Melkein\nsamalla kertaa alkoivat muutamat herttuan laivoista täyttyä vedellä ja\nupota. Siitä syntyi hirveä huuto, ja nähtiinpä rohkean, mustakarvaisen\nuimarin pitkä laivapora kädessään sukeltavan aina jonkun laivan alle.\n\n\"Ampukaa tuo kirottu kalastaja! Rutistakaa uimarin pää!\" huusi herttua\nraivostuneena. \"Hyökätkää vihollisten laivoihin, joka mies!\"\n\nEi kukaan voinut kauemmaksi jäädä herttuan laivoihin, ja he olivat\npakoitetut etsimään jalansijaa kuninkaallisilta laivoilta. Täällä oli\ntuli onneksi sammutettu, ja nyt siellä alkoi ankara taistelu, mies\nmiestä vastaan niinkuin maataistelussa. Paljon väkeä kaatui kummaltakin\npuolin. Thorstenson taisteli miehuullisesti pitkälaivallaan ja kaatoi\nmonta. Kreivi Gerhardin laiva oli Langelandin herttua Eerikin laivan\nvieressä. Tätä ylhäistä herraa, joka oli herttua Waldemarin veli,\nkutsui kansa yleisesti herttua Pitkäsääreksi. Kreivi Gerhardin vanha\nhovinarri seisoi herransa vieressä, aseenkantajamiekkansa kädessään,\nsilloin kun langelandilainen herttua näkyi aikovan ryhtyä hyökkäykseen.\n\n\"Kas! Tuolla tulee minun jalosukuinen kaimani, pitkine koipineen!\"\nsanoi hovinarri. \"Piilottakaa nyt hieno naisharsonne, ankara herra,\nettei se enempää repeile!\"\n\nKreivi Gerhard oli ritarillisessa taisteluinnossaan ja\nuhmaillakseen herttua Waldemaria, kiinnittänyt kuningattaren harson\nrintahaarniskaansa. Mutta ettei käsikähmässä sitä kadottaisi, hän\nseurasi nyt hovinarrinsa neuvoa ja pisti sen haarniskansa alle.\n\n\"Tällä kertaa emme anna jänisten eikä kissojen peloittaa itseämme,\nankara herra!\" sanoi hovinarri veitikkamaisesti hymyillen. Hän uskalsi\nnäillä sanoilla kosketella hyväntahtoisen herransa arinta kohtaa,\nmuistuttaessaan hänelle erästä taistelua, jossa todellakin jänis tai\nkissa oli saanut kreivi Gerhardin joukot epäjärjestykseen.\n\n\"Tuhat tulimmaista, Pitkäsääri! Nyt minä lyön sinut kuoliaaksi!\" huusi\nkreivi raivostuneena ja heilautti miekkaansa.\n\n\"Säästäkää vihanne oikealle Pitkäsäärelle! Kas, tuolla hän on!\" vastasi\nhovinarri väistyessään syrjään ja viitatessaan etumastoa kohti, mistä\nLangelangin herttua jo hyökkäsi heitä kohti.\n\n\"Saatana vieköön kaikki Pitkäkoivet!\" huusi kreivi Gerhard ja hyökkäsi\nhurjasti hosuen miekallaan ruhtinaallista vastustajaansa kohti.\n\nKuninkaalliseen laivaan hyökkäsivät viholliset molemmilta puolin.\nVanha ritari Jon sai vaivoin suojatuksi nuoren kuninkaan, joka\nalituiseen tahtoi tulla ulos kilpilinnasta ottaakseen osaa käsikähmään.\nHerttua itse oli kaatanut kuninkaan lippuritarin ja oli hypännyt\netumaston kohdalla laivaan; hän seisoi uskollisimpien ritariensa\nkanssa keskellä kuningaslaivaa, taistellen kiivaasti henkivartijoiden\nkanssa. Joka askeleella, jonka hän miekallaan itselleen anasti, hän\nlähestyi kuningasta lähemmäksi. Vanha Jon seisoi ahtaalla käytävällä,\njoka eroitti soutupenkit. Hän puolusti vielä tyynesti perämastolle\njohtavaa käytävää, jolla kuningas seisoi pappien edessä, kanslerin ja\nÅke Jonsonin välissä. Nyt osui herttuan voimakas isku ritari Jonin\nkypärään; se halkesi kahtia ja putosi hänen harmailta hiuksiltaan, ja\nvanha herra kaatui verta vuotaen soutupenkkien väliin. Tämän nähdessään\nkuningas juoksi esiin perämaston luota. \"Kaikkien pyhimysten nimessä\",\nhuudahti hän, \"tämän iskun saatte maksaa verellänne, viekas herttua!\"\nEi kukaan voinut enää pidättää nuorta kuningasta. Hän juoksi esiin ja\nhaavoitti keveästi herttuaa lyhyellä miekallaan; mutta kiivauksissaan\nhän itse samassa kompastui soutupenkkiin. Henkivartijat eivät tappelun\ntohinassa huomanneet kuningasta uhkaavaa vaaraa. Mutta kuninkaan\naseenkantaja, Åke Jonson, taisteli kiivaasti herttuaa vastaan, ja\nkansleri Martinus asettui messukirja yhteenliitetyissä käsissään\nseisomaan kuninkaan ja taistelevien välille. Pian oli Eerik taas valmis\ntaistelemaan; mutta kansleri esti hänet. Aseenkantaja Åke oli pahasti\nhaavoittunut eikä jaksanut vastustaa herttuaa, joka oli erityisen\ntaitava aseiden käyttäjä. Kansleri kohotti rukoillen kätensä ja\nsilmänsä taivasta kohti. \"Kas, kas!\" huudahti hän äkkiä: -- \"Danebrog!\n[Waldemar Seierin sotalippu] Danebrog! Herra lähettää voiton meille --\nhoc signo victoria!\" [Tämä on voiton merkki]\n\nIlon huuto kajahti kuninkaallisista joukoista: \"Danebrog! Danebrog!\"\nhuusivat kaikki. Herttua valahti äkkiä kuolemankalpeaksi. Korkealla\nsoutupenkillä aivan edessään hän näki solakan komean ritarin\nteräksensinisessä haarniskassa, kypäränsilmikko auki, ja tuo\ntuttu Danebrogin lippu kädessään. Se oli drotsi Pietari. Herttua\ntunsi turnajaisten sinisen ritarin ja näki suuren, hyvin tunnetun\nleijonapäisen tikarin välkkyvän hänen kohotetussa, oikeassa kädessään.\n\"Haa, sinä veriviholliseni!\" huudahti herttua hyökäten raivostuneena\nhänen kimppuunsa. Mutta samassa musteni hänen silmissään, hän\nkuuli tikarin kilahtavan rintahaarniskaansa vasten, se luiskahti\nsivulle käsivartta kohti ja tunkeutui syvälle hänen oikeanpuoliseen\nolkapäähänsä. Kauhusta huutaen hän pudotti miekan kädestään\nja hoiperteli taapäin. \"Paetkaa, paetkaa, Jumala on tuomionsa\nlangettanut!\" huusi hän kuin mielipuoli, ja juoksi epätoivoisena\ntakaisin laivaansa. Hänen ritarinsa seurasivat häntä. He nostivat\npurjeet ja pakenivat. He olivat joutuneet tappiolle. Kuninkaallisten\nvoitto oli varma.\n\nNäytti siltä kuin Danebrogin näkeminen olisi saattanut jokaisen\nkuninkaan sotamiehen voittamattomaksi. Thorstensonin sotalaivalta\nkuului voimakas voitonhuuto. Kreivi Gerhard oli myöskin tehnyt\npuhdasta omalla puolellaan, niin ettei lopulta enää ollut jälellä kun\nvain pari vihollista, paitsi vaarallisesti haavoittunutta herttua\nPitkäsäärtä, joka hyppäsi mereen ja pelastui uimalla veljensä laivaan.\nKaikki kuninkaalliset laivat olivat täynnä kaatuneita ja vangittuja\nvihollisia. Herttuan laivasto oli hävitetty, osa laivoista oli uponnut,\nosa anastettu, ja herttua itse pääsi pakoon suurella vaivalla ja\nvaarojen kautta.\n\nKuningaslaivalla seisoi vanha ritari Jon, pää siteissä, nuoren\nkuninkaan vieressä, ja omituisen sekavin ilontuntein hän vastaanotti\nkuninkaalliset kiitokset urhoollisesta taistelustaan; hänen haavansa\neivät olleet vaaralliset, mutta voimakas lyönti oli järkyttänyt\nhäntä niin, että hän alakuloisesti tunsi ettei enää jaksanut käyttää\nmiekkaansa niinkuin nuoruutensa päivinä. Pyhä Danebroglippu liehui\nperämastosta nuoren kuninkaan ja vanhan ritarin yläpuolella; drotsi\nPietari oli uskonut sen henkivartijoiden huostaan ja oli itse\nkiirehtinyt Thorstensonin avuksi. Taistelun tuohinassa vain muutamat\nolivat tunteneet hänet.\n\n\"Kaikkivaltias olkoon ylistetty!\" huudahti kansleri ja kohotti\npolvistuneena yhteenliitetyt kätensä taivasta kohti -- \"Te Deum\nlaudamus!\" [Oi suuri Jumala, me kiitämme sinua!] alkoi hän voimakkaasti\nlaulaa. Papit yhtyivät mahtavaan voittokuluun. Kuningas ja vanha Jon\nsekä kaikki sotilaat polvistuivat.\n\nKun juhlallinen Te Deum oli laulettu loppuun, näkivät ja tunsivat\nkaikki ritarillisen drotsi Pietarin, joka kalastajaveneellä\nkiirehti Thorstensonin pitkälaivalta, yhdessä Thorstensonin kanssa,\nkuningaslaivaa kohti. Vanha Henner Friser ja Skirmen olivat hänen\nmukanaan. Drotsi Pietari hypähti laivaan ja riensi onnittelemaan\nkuningasta voitosta. Iloisesti huudahtaen lensi nuori voitonsaaja hänen\nsyliinsä.\n\n\"Sinähän olitkin rakas drotsi Pietari!\" huudahti nuori Eerik kuningas.\n\"Sinä toit minulle voiton isoisäni lipulla!\"\n\nDrotsi Pietari kohotti juhlallisesti kätensä taivasta kohti.\n\n\"Niin, Jumalalle kiitos. Häneltä yksin saamme voiton!\" huudahti\nkuningas liikutettuna ja sulki taas uskollisen ystävänsä syliinsä.\n\nDrotsi Pietari oli hyvin rasittunut, ei niinkään paljon taistelusta\nkuin nopeasta matkustamisesta ja siitä jännityksestä, jossa hän oli\nollut. Paetessaan vankilasta hän oli kyllä syyllä pelännyt joutuvansa\nmyöhään taistelupaikalle sen ajanhukan vuoksi, joka häneltä meni\ntärkeää lippua anastaessa. Mutta valtakunnan lipun vaikutus kansaan oli\njo Waldemar Seierin ajoista asti tunnettu, ja herkkäuskoisen kansan\nei tarvinnut muuta kuin nähdä se, niin se kannusti heidät voittoon.\nHerttua Waldemariin oli tällä tapahtumalla omituinen vaikutus. Siitä\nhetkestä, jona drotsi Pietari oli antanut hänelle näin takaisin\nkavaltajatikarin, jossa kuningas Eerik Kristofferinpojan sydänveren\nruostepilkku ruskotti, oli hänen oikea käsivartensa halvautunut, ja\ntoivottiin nyt senvuoksi syyllä, ettei hän enää koskaan kohottaisi\nhalvautunutta kättään Tanskan kruunua vastaan.\n\nDrotsi Pietarin odottamaton saapuminen kuningaslaivaan tuotti sinne\nsuuren ilon. Kaikki tunkeilivat hänen ympärilleen, kun hän muutamin\nsanoin kertoi mitenkä vanha Henner ja Åse ovelasti olivat pelastaneet\nhänet Nordborgin linnan vankilasta ja auttaneet häntä anastamaan\nvaltakunnanlipun herttuan hallusta. Senjälkeen hän esitti kuninkaalle\nvanhan, uskollisen Hennerin ja urhoollisen aseenkantajansa, jotka\nmolemmat olivat olleet avullisia voiton saavuttamiseen. Skirmen\noli ollut se uskalias uimari, joka oli porannut vihollisten laivat\nupoksiin. Hennerin keksimää oli suopa ja kalkki, joka kuninkaan\nmielestä kyllä oli ollut hyödyksi, mutta se ei ollut hänestä\nritarillista sodankäyntitapaa.\n\n\"Polvistu!\" sanoi nuori kuningas Skirmenille, -- \"minä tahdon lyödä\nsinut ritariksi, sinä olet sen ansainnut. Minä vapautan sinut kaikista\nkokeista.\"\n\n\"Minun herrani ja kuninkaani!\" huudahti Skirmen, ilokyynelten\nkimallellessa hänen tummissa silmissään, ja hän polvistui\nvastaanottamaan ritarilyönnin Jumalan ja pyhän neitsyen nimeen.\n\nHeti kun Skirmen oli noussut, ritarina, viittasi kuningas Åke\nJonsonille, jonka lukemattomat ja vaarattomat haavat olivat sidotut.\n\"Sinut myöskin!\" sanoi kuningas \"Sinä olet sankarin lailla puolustanut\nminun henkeäni sekä täällä että Tornborgissa.\"\n\nÅke polvistui ääneti ja vastaanotti ritarilyönnin.\n\n\"Minä en pyydä päästä ritariksi niiden suoparuukkujeni vuoksi, herra\nkuningas!\" sanoi vanha Henner, \"mutta uskonpa suovan olleen hyvää, --\nja sellaiset miehet tarvitsevat sekä suopaa että lipeää\".\n\n\"Jos sinä et tahdo tulla ritariksi, hyvä vanhus!\" vastasi kuningas,\n\"niin sinä voit tulla perämieheksi, ja se sinä olet tästä päivästä\nlähtien\".\n\nVanha Henner näytti äkkiä liikutetulta: Hän ei vastannut sanallakaan;\nmutta hän taivutti polvensa ja suuteli nuoren kuninkaan kättä. Kuningas\nveti äkkiä pois kätensä; kyynel oli tipahtanut sille vanhan sankarin\nsilmästä, ja hänen mielestään se poltti.\n\nYleisen ilon vallitessa saapui myöskin kreivi Gerhard kuningaslaivaan.\nHän oli sydämellisesti syleillyt drotsi Pietaria, ja sekä hän että\nThorstenson olivat vastaanottaneet kuninkaan kiitokset heidän\nurhoollisuudestaan. Kun kuningas Eerik nyt lähemmin oli kuullut\ntaistelusta kreivin laivalla, ja mitenkä herttua Pitkäsääri oli\nhypännyt mereen, ojensi hän urhealle kreivi Gerhardille kätensä\nja sanoi: \"Ottakaa nopein alus, kreivi Gerhard, ja purjehtikaa\nHelsingborgiin! Siellä odottaa minun äitini, kuningatar, tietoja\nmeiltä. Viekää hänelle viesti meidän voitostamme. Ja minä lupaan\nteille, että se mikä kauan on ollut hartain toivonne, tulee täyttymään!\"\n\nNäytti siltä kuin nämät sanat olisivat saaneet urhean kreivi Gerhardin\npään kokonaan pyörälle; yhdessä hyräyksessä hän syleili kuningasta,\ndrotsi Pietaria, vanhaa Henneriä, hovinarria; hän oli vähällä\nnostaa nuoren kuninkaan käsivarsilleen ja tanssia hänen kanssaan\nilossaan. \"Totisesti!\" huudahti hän. -- \"Kyllä nyt pannaan tanssiksi\nHelsingborgissa, ja siellä minäkin otan osaa tanssiin!\" Heti senjälkeen\nhän oli jo Hennerin kalastajaveneessä. \"Te viette minut Helsingborgiin.\nEi kukaan ole parempi purjeiden ohjaaja kuin te!\"\n\n\"Hyvä!\" sanoi Henner ja laskeutui veneeseen. \"Olenhan minä luvannut\ntuon yhden silmänne tuottavan teille onnea. Näettehän, että minä pidän\nsanani.\"\n\nVene alkoi jo irtautua kuningaslaivasta. Silloin raapaisi pitkäsääri\nveneen laitaa ja toinen seurasi heti jälestä. Pitkäsäärinen hovinarri\ntahtoi seurata ylen onnellista isäntäänsä.\n\n\n\n\nVIIDESKYMMENESYHDES LUKU.\n\n\nHuhu siitä suuresta meritaistelusta, jota odotettiin Grönsundissa, oli\njo saapunut Helsingborgiin samana päivänä, jona tappelu oli. Illalla\nistui Agnes kuningatar mitä levottomimmassa jännityksessä huoneessansa\nlinnassa, nousten aina vähänpäästä ompelupöytänsä äärestä, katsoakseen\nparvekkeelta salmelle päin. Hän tiesi nuoren kuninkaan olevan laivaston\nmukana, ja uskollisen kreivi Gerhardin kiirehtineen hänelle avuksi, ja\nhän tiesi myöskin innokkaan ritarinsa ja kosijansa uskaltavan kaikkensa\nhänen tähtensä. Samana päivänä, jona kreivi Gerhard oli lähtenyt\nKielistä, yhtyäkseen laivastoon, oli hän lähettänyt muodollisen\nkosimakirjeen kuningattarelle. Tämän lempeä vastaus siihen oli hänen\nedessään pöydällä, sulettuna hänen suurella kuningatarsinetillään\nja määrätty lähetettäväksi hänelle seuraavana päivänä. Kuningatar\noli lähettänyt kolme purjehtijaa toisensa jälestä hakemaan tietoja\nGrönsundista; mutta heillä oli myrskyinen vastatuuli salmessa, ja ne\nristeilivät vielä kaikki kolme Dragörin kohdalla, kreivi Gerhardin\npurjehtiessa Henner Friserin pienessä kalastajaveneessä heidän\nohitsensa. \"Jumala varjelkoon, -- nuo hukkuvat!\" huusivat Helsingborgin\nmerimiehet nähdessään pienen kalastajalaivan kuutamossa, heistä näytti\nniinkuin avonainen vene joka silmänräpäyksessä katoaisi aaltojen\nkuohuihin.\n\nTätä kosijansa vaarallista retkeä ei kuningatar osannut ajatella;\nmutta myrskyn voima yltyi, lisäten hänen levottomia aavistuksiaan\nmeritaistelusta. Peittääkseen levottomuuttaan hän oli antanut naistensa\npoistua. Hänestä tuntui yön yksinäisyydessä, että sekä hänen omansa\nettä Tanskan kohtalo riippui siitä tiedosta, jota hän tänä yönä\nodotti. Kaikki hänen vaihtelevan elämänsä mustat ja synkät muistot\nyhdistyivät ikäänkuin yhteen ainoaan tapahtumaan -- musertaakseen\nhänen sydämensä kokonaan -- tai sulautuakseen valoisaksi kuvaksi, joka\nantaisi hänelle palkan ja lohdutuksen kaikista kärsimyksistään. Jos\noli jouduttu tappiolle, ja nuori kuningas kaatunut, silloin ei ollut\nenää Tanskan vapaudesta puhetta, ja hänen äidinsydämensä värähteli\nlevottomuudesta,-- ja jos uskollinen kreivi Gerhard oli kaatunut\n-- silloin oli kuningattaren vastaus hänen kosimakirjeeseensä vain\nsurullisena osoituksena siitä, miten suuren ja todellisen onnen hän oli\nkadottanut.\n\nOli myöhäistä yöllä. Vahakynttilät lepattivat pöydällä, ja myrsky ulisi\nulkona. Kuningatar katseli surumielisenä kreivi Gerhardin kirjeessä\nolevaa suurta, pyöreää vahasinettiä. Sinettiin oli hän itse kuvattu,\npolvistuneena Kristuslasta kantavan neitsyt Maarian kuvan eteen;\npolvistuvan kuningattaren yläpuolella piteli lentävä enkeli kruunua.\n\n\"Ota kruunu, Herra, ja varjele sitä!\" kuiskasi hän. \"Mutta elä anna\nenkelin lentää pois! Anna sen suojella minua ja häntä, joka on minulle\nkaikkia maailman kruunuja rakkaampi!\"\n\nHän oli ottanut esille pienen, siron elämäkertakirjansa. Selvin sanoin\nei siihen ollut kirjoitettu hänen elämänsä rakkainta ja kauneinta\ntunnustusta. Mutta viimeiset kirjoitetut lehdet sisälsivät paljon\nenemmän kreivi Gerhardista, kuin kuningattaresta, erittäinkin siitä\nhetkestä, jolloin hän oli vastaanottanut kuningattaren harson ja oli\nlupautunut hänen uskolliseksi ritarikseen ja suojelijakseen.\n\nKuva hänen uskollisesta ritaristaan ja kosijastaan oli voittoisasti\nsyrjäyttänyt tuskallisen levottomuuden kauniin kuningattaren sydämestä.\nSamassa hän hypähti ylös kuullessaan kovaa hälinää satamasta aivan\nikkunansa alta. Hän astui parvekkeelle ja näki kuutamossa suuren joukon\nihmisiä laivasillalla. Luotsit ohjasivat paraillaan pientä purjelaivaa\nhyrskyjen läpi, ja hän kuuli huudettavan: \"Voitto, voitto! -- Kreivi,\n-- yksisilmäinen kreivi!\" Hän liitti yhteen kätensä ja astui ilosta\nhorjuen rukoustuoliinsa sisimpään huoneeseensa. Pian kajahtelivat koko\nlinnassa iloiset voittouutiset. Tunnin kuluttua seisoi kuningatar,\nkoko hovinsa ympäröimänä komeasti valaistussa juhlasalissa, jossa\nuutisen onnellinen tuoja polvistuen laski miekkansa ja ryöstetyn lipun\nkuningattaren jalkoihin.\n\nKun koko linna loisti valomerenä ja kajahteli juhlivien ilohälinästä,\nja kun Helsingborgin uskolliset porvarit tekivät yöstä päivän, silloin\nkreivi Gerhard sai kuningattaren omasta suusta kuulla sen mikä oli\nkirjoitettu suuren punaisen vahasinetin koristamaan kirjeeseen\nkuningattaren pöydällä. Eikä ollut kukaan kreivi Gerhardia onnellisempi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuninkaan iloa voitosta lisäsi vähän sen jälkeen saapunut tieto, että\nkuninkaalliset olivat valloittanet Hunehalsin Hallandissa, ja ylpeä\nJaakko kreivi oli otettu vangiksi. Grönsundin luona saavutetulla\nvoitolla oli se seuraus, että Norjan kuningas, joka tuli liian myöhään\nlaivastoineen, luopui vihamielisistä aikeistaan Tanskaa vastaan.\nMolemmat kuninkaat tapasivat senjälkeen toisensa kaikessa rauhassa\nHindsgafvelissä, jossa päätettiin rauhanehdoista, ne olivat, molemmille\nvaltakunnille yhtä edulliset. Herttua Waldemar antoi lähettiläittensä\nkautta tehdä sovintotarjouksen, ja niihin suostuttiin. Hindsgafvelissä\ntehdyn sopimuksen mukaan ei lainsuojattomia enää ahdistettaisi, mutta\nei kukaan kuningas Eerikin vielä elävistä murhaajista saanut koskaan\ntulla Tanskan kuninkaan silmien eteen.\n\nEräänä kauniina syyspäivänä oli suuret ilojuhlat Helsingborgin\nlinnassa. Oli kreivi Gerhardin ja kauniin Agnes-kuningattaren hääpäivä.\nKreivi Gerhardin sisar, Ruotsin leskikuningatar Hedvig, oli läsnä\njuhlallisuuksissa, sekä koko Ruotsin ja Tanskan hovi. Juhlan ohella,\njoka samalla oli voiton- ja rauhanjuhla, pidettiin myöskin turnajaiset.\nKreivi Gerhard ei ottanut tällä kertaa osaa ritarileikkeihin. Hän\nistui kuninkaallisella, lehterillä Agnes-kuningattaren vieressä. Hänen\nrehellinen silmänsä säteili ilosta, ja hän istui siellä komeasti\npuettuna vaikka hiukan jäykkänä sulhaspuvussaan, mutta niin onnellisen\nnäköisenä kuin olisi taivas avoinna hänen edessään. Majesteetillinen\nkuningatarmorsian näytti hyvin vilkkaalta ja iloiselta, eikä kukaan\nollut milloinkaan ennen nähnyt kauniimpaa ilmettä hänen viisailla,\njaloilla kasvoillaan. Lähinnä häntä oli pieni prinsessa Ingeborg,\nTanskan tuleva kuningatar, ritarien ja kansan yleisen ihailun\nesineenä. Ritarileikkien kestäessä hän istui ystävällisenä ja iloisena\nritarillisen Eerik kuninkaan vieressä. He puhelivat keskenään kuin\nrakkaat sisarukset. Tavantakaa vanha ritari Jon pyyhkäisi kädellään\nnaarmua otsallaan ja karkoitti kyyneleen iloisista ukonsilmistään,\nkatsellessaan näitä nuoria kihlautuneita, jotka viattoman lapsellisesti\nleikkivät sulhasta ja morsianta, tuntematta muuta rakkautta, kuin sen,\njoka yhdisti heidät siihen maahan ja kansaan, jonka isäksi ja äidiksi\nheidät niin ihmeellisesti oli valittu.\n\nRuotsalaiset herrat ja ritarit näkivät saman näyn katsellessaan nuorta\nkuningas Birgeriä ja pientä tanskalaista prinsessaa, Mereteä, jotka\nmyöskin kihlattuina istuivat vierekkäin ritarileikkejä katsellen.\n\nNäissä turnajaisissa voitti palkinnon drotsi Pietari Hessel, ja hän\nvastaanotti sen kuningatar Agneksen kädestä. Hän kumarsi syvään\nihanalle kuningatarmorsiamelle. Mutta hänen katseensa kääntyi\nikävöivänä kookkaaseen naiseen, joka istui ensimäisenä prinsessa\nIngeborgin naisten joukossa. Se oli neiti Ingeborg Litle. Hän ei\nollut nähnyt häntä senjälkeen kun he erosivat Koldingin vuonolla,\nmittaamattoman syvyyden levitessä heidän välilleen. Hän tiesi hänen\nisänsä vielä istuvan elinkautisvankina Kallundborgin linnassa. Vasta\ntänä hetkenä näyttäytyi Inge neito turnajaisissa. Drotsi Pietari oli\nturhaan kysellyt häntä; ei kukaan voinut sanoa kuuluiko hän prinsessa\nIngeborgin seurueeseen. Suureksi ilokseen hän nyt huomasi hänet, mutta\ntuskallisen levottomana hän näki syvän surun kuvastuvan hänen ihanilla\nkasvoillaan; hänen katseensa väisti häntä ja oli maahan luotuna. Drotsi\nPietari poistui nopeasti turnajaispaikalta ja ritarien joukosta.\nHän astui hiljaa, ajatuksiinsa vaipuneena salmelle, kuninkaallisten\nja ritarien saatellessa kreivi Gerhardia ja hänen morsiantaan\nritarisaliin, niissä loistavaa juhlaa jatkettaisiin tanssilla.\n\nDrotsi Pietari seisoi kauan ja hiljaa salmen rannalla, tuijottaen\nSjällandin rannikkoa kohti, jossa Flynderborgin linna sijaitsi.\nOmituisella surumielisyydellä hän muisteli lapsuuttaan, ja mitenkä\nhän ritarina ja drotsina ensikerran kohtasi lapsuutensa morsiamen\ntuolla etäällä, kun hän täyskasvaneena neitona seisoi hänen edessään\nja lauloi innostuneena \"Kuninkaasta, mi maata ja linnaa hallitsee.\"\nOmaa onneansa hän oli tähän asti ehtinyt harvoin ajatella, sillä huolet\nkuninkaasta ja maasta olivat olleet ensimäisinä hänen mielessään.\nNyt oli Inge neidon surullisen katseen näkeminen herättänyt hänen\nsieluunsa voimakkaan kaipauksen nähdä hänet onnellisena, ja tuntea\nitsensä onnelliseksi hänen kanssaan. Olihan selvää, että Inge oli\nhuolestunut isänsä epävarmasta kohtalosta; mutta hän ei käsittänyt\nminkätähden hän nyt koetti välttää uskollista ritariaan eikä edes\nantanut hänelle ystävällistä katsetta. Silmänräpäykseksi, kuin pahan\nhornanhengen heittämänä, välähti hänen sieluunsa ajatus, että ehkä\njoku onnellisempi kosija olisi sivuuttanut hänet. Hän muisteli miten\nInge alati oli ollut hänen ajatuksissaan hänen vankeudessa ollessaan,\nja hänestä oli tuntunut niinkuin jokainen lintu, joka liverteli hänen\nristikkoikkunansa takana, olisi ollut rakkausviesti häneltä. Hän puisti\nsurumielisesti hymyillen päätään ja toisti sankarilaulun kauniit säkeet:\n\n    \"Joka lintuselta, mi lens yli maan,\n    nuor nunna tiedusteli sulhoaan.\n\n    \"Joka leivolta sinitaivahan alla\n    ritar rakkaintaan kysyi kaipaamalla.\"\n\n\"Jumala varjelkoon teitä ja suokoon teille paljon iloa, rakas herra\ndrotsi\", keskeytti ystävällinen ääni hänen unelmansa; nuori, vakava\nritari Åke Jonson puhutteli häntä. \"Minä etsin teitä juuri\", jatkoi\nhän. \"Te ette ole iloinen niinkuin me toiset, ja onhan tänään kuitenkin\nilonpäivä, jonkaveroista ei meillä ole eletty. Jalo Agnes-kuningatar\non onnellinen, ja meidän nuori kuninkaamme tanssii iloisena pienen\nmorsiamensa kanssa. Ei ole enää kavaltajiakaan maassa. Tanskan kruunu\non taas turvattu. Meillä on rauha maassa, ja paremmat ajat toivossa.\"\n\n\"Siitä minä kiitän kaikkivaltiasta Jumalaa\", sanoi drotsi Pietari.\n\"Hänen kätensä on ihmeellisesti selvittänyt kaikki rajuilmat ja\nsiunannut Waldemarien kruunun meidän nuorelle kuninkaallemme. Minäkin\ntahtoisin iloita tänään. Mutta, rakas Åke, on olemassa suruja, joita\nsinä et vielä tunne.\"\n\n\"Minä olen jo aikaisin oppinut tuntemaan suurimman\", vastasi hänen\ntotinen oppilaansa. \"Minä arvaan teidän surunne, rakas herra, jalo Inge\nneito --\"\n\n\"Niin. hän ei ole onnellinen, Åke, eikä hän sitä voi olla niinkauan\nkuin hänen isänsä istuu Kallundborgissa vangittuna.\"\n\n\"Meidän nuori kuninkaamme on aivan liian ankara, hän ei tahdo kuulla\npuhuttavankaan hänen armahduksestaan\", huokaili Åke. \"Minä olen kuullut\nerään huhun, rakas drotsi, mutta minä en tiedä onko siihen luottamista,\nehkä te tunnette sen paremmin. Taitaisi olla teille tärkeää ottaa\ntarkempi selko siitä. Sanotaan vangitun ritari Lave Litlen luvanneen\ntyttärensä käden sille ritarille, joka tuo hänelle kuninkaan\nanteeksiannon ja hankkii hänelle vapauden lähteä maasta. Sanotaan\nteidän sen tietävän, mutta että te ette voi tai ette tahdo täyttää\nehtoa.\"\n\nDrotsi Pietari säpsähti. \"Hän myö siis tyttärensä onnen vapaudestaan!\"\nhuudahti hän liikutettuna. \"Hm! Se on hänen kaltaistaan. Mutta kuka\nsanoo, alistuuko tytär näin maksamaan isänsä synnit?\"\n\n\"Ettekö te tiedä hänen suostuneen siihen?\" sanoi Åke hädissään.\n\"Ettekö te tiedä sitäkään mitä kerrotaan Kungahellan rikkaasta\nThorild-ritarista? Hän on täällä, mukanaan neljä laivaa, täynnä\nmahdottomia aarteita; ne hän aikoo tarjota kuninkaalle lunnaiksi ritari\nLave Litlestä. Minä näin itse hänet ritarisalissa; hän odotti kuninkaan\nlopettavan tanssin, saadakseen keskustella hänen kanssaan kahden\nsalakammiossa -- --\"\n\n\"Armias Jumala!\" huudahti drotsi Pietari. \"Myöty? -- Myöty. Se ei\nikimaailmassa tapahdu. Minä puhun kuninkaan kanssa! Minä pyydän\nitse häneltä Laven vapauttamista! Vaikka se onkin väärin, niin minä\nkuitenkin teen sen!\"\n\n\"Kiirehtikää sitten, Jumalan tähden, herra drotsi! Jos tanssi on\nloppunut, niin on ritari Thorild jo ehkä kuninkaan luona. -- Voi,\nminä luulin teidän tietävän kaiken, mutta ettette tahtoisi tai voisi.\nKiiruhtakaa!\"\n\n\"Suuri Jumala! Myöty, myöty!\" huudahti drotsi ja riensi kuolonkalpeana\nlinnaan. Hän kiirehti ritarisaliin, -- katseensa kulki tanssivien\nrivien lomitse. -- Hän näki kreivi Gerhardin voitoniloisena tanssivan\nohitseen, pitäen ihanaa majesteetillista morsianta kädestä. Nuori\nBirger-kuningas tanssi myöskin hänen ohitseen prinsessa Mereten kanssa,\nja Skirmen uudessa ritaripuvussaan pyöri lattialla pieni iloinen\nÅse-Hennerintytär kainalossaan. Mutta kuningas Eerikkiä ei siellä\nnäkynyt. Ingeborg-prinsessan naisten joukossa hän näki Inge-neidon; hän\nistui hiljaa, ulkonaisesti rauhallisen näköisenä; mutta hänen katseensa\noli jäykkä, ja kasvonsa olivat valkeat kuin liinavaate. Ritarisali\niloisine tanssijoineen alkoi pyöriä drotsin silmissä. Hän pysähdytti\nerään kamaripalvelijan ja kysyi häneltä: \"Missä on kuningas?\"\n\n\"Salakammiossa\", kuului vastaus. \"Onko joku hänen luonaan?\"\n\n\"Ritari Thord Kungahellasta.\"\n\nDrotsi Pietari kääntyi ja syöksyi pois ritansalista.\n\nKreivi Gerhard ja kuningas Birger saattoivat naisensa ulos\ntanssisalista, Eerik-kuninkaan astuessa ääneti ja vakavana sisään\nritarisaliin. Drotsi Pietari astui kuninkaan vasemmalla puolen, hän\nnäytti olevan levoton ja jännityksessä. Kuningas astui prinsessa\nIngeborgin eteen, joka istui äitinsä vieressä tanssivia katsellen.\nKuninkaan viittauksesta taukosi tanssi. Soitto vaikeni ja kaikki\nodottivat ihmeissään.\n\n\"Sano drotsi Pietari Hesselille, jalo prinsessa Ingeborg\", sanoi nyt\nkuningas ääneen ja totisena, \"ettei Tanskan kuningas Eerik koskaan\nunohda mitä hän lupasi kuolleelle isälleen, mutta että Tanskan tuleva\nkuningatar antaa hänelle oikeuden julistaa ritari Lave Litlelle\nanteeksiannon ja vapauden!\"\n\n\"Kiitos, kiitos, Eerik!\" sanoi pieni prinsessa, hypäten iloisena\npaikaltaan. \"Sinä pidit sanasi! Minä saan tehdä rakkaan Ingeni\nonnelliseksi!\" Nyt hän toisti drotsi Pietarille kuninkaan sanat ja\nsaattoi hämmästyneen Ingen hänen syliinsä.\n\nIlo oli suuri, ja kaikki ottivat siihen osaa.\n\nKun nyt kuninkaan viittauksesta taas alettiin soittaa, yhtyivät tytöt\nlaulamaan Riibelinnan valloituksesta:\n\n    \"Kadut Riiben on tanssia tulvillaan,\n    on vallattu linna!\n    Niin ritarit tanssivat iloissaan\n    edest' Eerikin, nuoren kuninkaan!\"\n\nKun drotsi Pietari ja Inge neito ilossaan kuulivat tämän laulun,\nleimahti heidän herkässä mielessään sama tunne kuningasta ja isänmaata\nkohtaan, joka ensimäisenä oli yhdistänyt heidän sielunsa toisiinsa.\nIloisina onnestaan he sekaantuivat muiden tanssivien riviin, ja\ntyttöjen ja muiden tanssivien piirittäessä kuninkaan, lauloi Inge neito\ninnostuneena uskollisen ritarinsa kainalossa:\n\n    \"Näin linnan valtaamme tanssien,\n    -- oli miekat peitossa helyjen.\n    Näin linnat antautuu!\n    Ens kertaa tanssija seppelpää\n    Nyt linnan voitetun herraks jää:\n    -- Edest' Eerik kuninkaan.\"\n\n\n\n"]