[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYbLtxXTSCjxPy0409nFpI6KW_VC0IDoNlCzV_QwadX0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2342,"Porvari-väkeä matkoilla","Stinde, Julius",1841,1905,"2342-stinde-julius-porvari-vakea-matkoilla","2342__Stinde_Julius__Porvari-väkeä_matkoilla","eli Buchholz-herrasväen matka-kertomukset","tietokirja",[14],"huumori",[],"fi",1883,1886,40561,262808,false,63186,[24,25],"Germans -- Italy -- Fiction","Italy -- Description and travel -- Fiction",[27,28],"Humour","Travel Writing","\"Porvari-väkeä matkoilla: eli Buchholz-herrasväen matka-kertomukset\" by Julius Stinde is a travelogue written in the late 19th century. The narrative revolves around the character of Wilhelmina Buchholz and her journey to Italy with her husband, Kalle, and her uncle Fritz, exploring the cultural and historical landscapes of their destinations. The text combines humor and keen observations of society, art, and the historical significance of Italy, lending readers insight into the experiences of bourgeois travelers of that period.  The opening of the work introduces us to the motivations behind the Buchholz family's journey to Italy. Wilhelmina reveals that the trip is prompted by her husband's need for a change of climate due to health issues, which leads to her enthusiastic decision to accompany him. The preparation for the trip is filled with an array of humorous exchanges and preparations, highlighting the personalities of the characters. It paints a vivid picture of their anticipation and excitement about traveling to a land synonymous with art and beauty, setting the stage for their adventures and encounters in Italy. (This is an automatically generated summary.)",[],88,"Humoristinen matkakuvaus berliiniläisen Buchholzin perheen matkasta Italiaan. Wilhelmina Buchholzin silmin kerrotut havainnot ja perheen keskinäiset suhteet tarjoavat satiirisen näkymän 1800-luvun saksalaiseen porvaristoon ja heidän matkakokemuksiinsa.","Julius Stinden 'Porvari-väkeä matkoilla' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2342. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PORVARI-VÄKEÄ MATKOILLA\n\neli\n\nBuchholz-herrasväen matka-kertomukset\n\n\nToimitti\n\nJULIUS STINDE\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nG. W. Edlund,\n1886.\n\n\n\n\n\n\n    Io parlo per ver dire,\n    non per odio d'altrui, ne per disprezzo.\n\n                                 Petrarca Canz. XVI.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdatuksen asemesta\n\nValmistuksia\n\nMintähden herra Buchholz lähti Italiaan ja rouva Buchholz hänen\nseurassaan. -- Eno Fritz. -- Mintähden rouva Buchholz riitaantui\nrouva Bergfeldtin kanssa. -- Kielitieteellistä. -- Vaatetuspuuhia. --\nMietteitä historiallisista seuduista.\n\nEteenpäin\n\nMakuuvaunuissa. -- Herra Oehmichen. -- Antiki katsottu hyödyn kannalta.\n-- Ensimäinen skatfin-lyönti. -- Herra Spannbein ja taide-braminit. --\nAdam ja Eva. -- Mintähden Kufsteinin linnaa ei voi valloittaa. -- Miten\nvuorimaisemia maalataan. -- Bozen. -- Mintähden herra Buchholz jäi\ntoria saamatta.\n\nTuolla puolen Alppeja\n\nVaimo Regie-sikaarien uhrina. -- Tulli-säikähdys. -- Mintähden se on\nonni, ett'ei maalareja mailmassa hallitse. -- Verona. -- Mintähden\nItalialle rauha on toivottava. -- Varjelus-enkeli raunioissa. _Molto\ninteressante_. -- Eläin-opistoja. -- Wilhelmina Buchholzin päähän\npistää eräs aate. -- Julian hauta. -- Vaisu. -- Kapsäkit.\n\nVeronasta Milanoon\n\nKuka tuo vaisu oli. -- Lempi-viikot. -- Milano. -- Mintähden rouva\nBuchholz otti mieheltään opera-kiikarin pois. -- Humbugi. -- Mintähden\nitalialaiset poliisit ovat hännystakkiin puetut. -- Marmorinen\nmuotilehti. -- Mintähden rouva Buchholz mieli tietää mitä Milanon\nvallasnaiset ottivat yllensä.\n\nGenua\n\nLaulun ja puuro-tenorien kotomaa. -- Matkustavan Berliniläis-rouvan\nvelvollisuudet. -- Museoita ja taulustoja. -- Ilahuttavia edistyksiä\nseurustelemisessa kotoasukkaiden kanssa. -- Mintähden täytyi muuttaa\ntoiseen vaunuun. -- Kirje lapsille. -- Professori Qvenglhuber. --\nMintähden herra Spannbein söi polypejä. -- Mintähden rouva Buchholz\noli luulla itseänsä keijukaiseksi. -- Pyhä gral. -- Mintähden herra\nBuchholz ei pitänyt Italiaa lasina olutta.\n\nRiviera di Levante\n\nSunnuntai-ajatuksia. -- Miten ihmisen ei pitäisi oleman koppamadon.\n-- Mielitehtoinen yhdyttäminen. -- Mintähden rouva Buchholz pelkää\npaholaista. -- Kummitus. -- Mintähden on isoja ja pieniä kelloja. --\nMintähden erästä murhenäytelmää ei voi näyttää loppuun asti. -- Miten\neno Fritz huvitteli. -- Mintähden rouva Buchholz tietää kuinka monta\non asujainta Civita Vecchiassa. -- Miten matkailijat olivat tulla\nestetyiksi näkemästä Roman ilmaantumista.\n\nSeitsemän kukkulan kaupungissa\n\nMintähden englantilaiset naiset matkoilla ovat murhevaatteissa. --\nTerveisiä Schvabiin. -- Mintähden rouva Buchholz ei ole yhtä mieltä\nMommsenin kanssa. -- Mintähden Nero oli niin kelvoton.\n\n-- Uusi pylvästarha Berlinissä. -- Mintähden apostoli Pietarilla ei\nollut hyvä näköala. -- Mintähden vetturini ei ollut mikään tyhmelini.\n-- Mintähden herra Buchholzia pidettiin Memnoninpatsaana ja rouva\nBuchholz rupesi runoa kirjoittamaan. -- Miten Hadrianon tuhka on sijaa\nsiirtänyt. -- P. Pietari. -- Mintähden eno Fritz sanoi sieraintensa\nvuotavan. -- Soitannollisia tietoja. -- Skat'ia.\n\nNeapelin lahden rannalla\n\nMintähden rouva Kliebisch ei suvainnut kuuttakahdeksannesta tahtia\neikä sitrooneja. -- Soitannollista kurjuutta. -- Rosvo. -- Yhtäläisyys\nauringon edessä. -- Saksalainen tiedon temppeli. -- Santa Lucia. --\nMintähden rouva Buchholz toivoi, ett'ei olis käynytkään koko museossa.\n-- Mintähden neapelilainen lazzaroni ei huolisi vaihtaa onneansa\nberliniläisen pankkiirin onneen. -- Neapel ulkoa. -- Koira ja saituri.\n-- Kärpäset ja Capuciinilainen. -- Mintähden rouva Buchholz niiaa\nkalan edessä. -- Mintähden Vesuvio hurjistui. -- Capri. -- Mintähden\nAmalfissa erästä reikää päiväkirjassa kunnioitetaan. -- _Addio, mia\nbella Napoli_.\n\nVähitellen kotia päin\n\nMintähden Roma on koko työ. -- Beatrice Cenci. -- Mintähden jumalien\nei sovi olla Berlinissä. -- Mintähden rouva Buchholz tahtoo olla\ngiraffi. -- Mintähden pyhä Praxedis makasi kiven päällä. -- Tivoli. --\nMintähden rouva Buchholz tahtoi saada töykkäyksen. -- Mintähden vävyt\novat kalliita Berlinissä. -- Mintähden herra Spannbeinin ja professorin\nvälit rikkoontuivat. -- Florenz. -- Mintähden rouva Buchholz turhaan\non käynyt Italiassa. -- Mintähden eno Fritz lauloi. -- Venedig. --\nViimeinen ilta Italiassa. -- Kotona taas.\n\n\n\n\nJOHDATUKSEN ASEMESTA.\n\n\n    Kennst Du das Land,\n    Wo die Citronen blühen.\n\nOte kustantajan kirjeestä toimittajalle.\n\n-- -- -- Niin luulen siitäkin syystä hyväksi mainita teitä\ntoimittajana, kun kaksi nimeä nimi-lehdellä näyttää paremmalta ja\ntekee kahta paremman vaikutuksen. Mitä satunnaisiin korjauksiin tulee,\nniin kyllä niistä pian sovitte rouva Buchholz'in kanssa, jonka teosta\nmielelläni otan kustantaakseni, semmenkin kun nais-kirjailijat ovat\nhyvin \"en vogue\".\n\n                                               Teidän j.n.e.\n                                              Kaarle Freund.\n                            Berlinissä 2 p. huhtikuuta 1883.\n\nToimittaja kustantajalle.\n\n-- -- -- Jos olisin voinut aavistaa, että rouva Buchholz oli tosissaan\nkun uhkasi kirjoittaa kirjan Italiasta, olisin ollut niukempi\nmyönnytyksilleni Vesuvion juurella. Lunastan-ma-han sentään lupaukseni\nohjaajana edes-auttaa hänen teostaan, ellei vielä viimeisenä hetkenä\nonnistu peloittaa häntä pois sitä julkaisemasta.\n\nTällä tarkoituksella kirjoitin kunnioitettavalle rouvalle, tietysti\nniin valtaviisaasti kuin mahdollista, -- että minua oikein arvelutti\ntuo hänen käsi-kirjoituksensa. Ensiksikin otin luvakseni muistuttaa\nsiitä, ett'ei hänen aineessansa ollut läheskään pohjaa. Sitten\nviittasin hänen pitkä-puheisuuteensa, joka välttämättömästi sieti\nlyhennyksiä jos hän tahtoisi vähänkään väliä pitää lukijan huvista.\nPainavin muistutukseni oli kumminkin se, joka koski koko joukon\nkummallisia mielipiteitä, tyyten erilaisia nyky-aikoihin perehtyneistä,\nmitkä mieli-piteet kaikin mokomin piti poistettaman, jos ei rouva\nBuchholz varsin halunnut joutua kivitetyksi.\n\nMitä kirjoitus-laatuun tulee, pelkään -- mutta olkoon se meidän kesken\nvaan -- että noiden jotenni jokapäiväisten sanain käyttäminen, vaikka\nkohta ne n.s. \"slangs'enä\" suuresti kiitellään englantilaisten ja\namerikkalaisten humoristien kirjoituksissa, tulee nostamaan kovan\nvasta-rinnan, saksalaiset kun ovat niin hellä-tuntoisia kielensä\nkauneudelle. Niinpiankuin vastinta saan, tulee se teidän tiedoksenne.\n\n                                             Teidän j.n.e.\n                                           Toht. Julius Stinde.\n\nRouva Wilhelmina Buchholz toimittajalle.\n\n-- -- Kyllä minä näen, että tahdotte luikaella erille minusta.\nMutta siit'ei tule mitään. Te sanotte ett'en ole likelläkään pohjaa\nItalia-aineessani. -- No kuka sitä on tarkoittanutkaan? Olenko minä\nmissään kontrahdissa sitoutunut tyhjentämään Italian? -- Menkää te\nkotiinne maata.\n\nLyhennyksiin en suostu. Mitenkä ne ihmiset tulisivat aikaan, jotka\nlukevat kirjoja pikemmin nukkuakseen, -- mitenkäs niiden kävisi,\njos en pitkästi puhuisi. Ei, kyllä niidenkin parasta on katsominen.\nSitävastoin näen sen hyvin mielelläni, että pistätte muistutuksia\nmiten mahdollista monta minun kirjaani, sillä kun ottaa klassikon\nkäteensä, onhan siitäkin muistutuksia jopa enemmän kuin itse tekstiä,\nja minä olisin hyvilläni jos minua klassikkona pidettäis'. Älkää minun\nmieli-piteistäni murehtiko, te, -- kyllä jos minua kivitetään, minä\nkivitän takasin. Siis toimitatte kirjani julkisuuteen, ja sillänsä\npysyy.\n\n                                             Teidän j.n.e.\n                                           Wilhelmina Buchholz.\n\nJ. L. Hellä-tuntoisiin kohtiin sallin mielelläni teidän lisätä vähän\n\"Schwung'ia,\" ja kai pidätte huolta myös päälle-kirjoituksista, niissä\nkun en ole oikein tavastunut.\n\n                                                 S:a.\n\nKustantajalle.\n\n-- -- -- Niinkuin näette, ei ollut minun verukkeistani vaikutusta\nmitään. Hyvin olisi mieleistä minulle, jos rouva Buchholzin kirjeitäkin\nvoisi julkaista, jott'en joudu minä edesvastaukseen hänen synneistänsä.\n\n                                               Teidän j.n.e.\n                                                Toht. J. St.\n\nToimittajalle.\n\n-- -- -- Painattakaamme johdatuksena koko kirjevaihdon. Tosin sitä\ntapaa ennenkin on käytetty, kun nimittäin Ingermannin \"Münchhausen\"\nannettiin ulos, mutta tokko yleisö tämän tunteekaan, eihän se\nmilloinkaan muuta lue kuin Marlittia. Mutta mitäs teemme sitten noilla\nkallis-arvoisilla alku-kirjeillä?\n\n                                               Teidän j.n.e.\n                                                   K.F.\n\nKustantajalle.\n\n-- -- -- Ne lahjoitamme valtion-arkistoon.\n\n                                           St.\n\nToiseen painokseen.\n\nRouva Wilhelmina Buchholz toimittajalle.\n\n-- -- -- Kumpiko oikeassa oli, minä vai te? Tekö, joka salaa koetitte\npanetella minun kirjaani meidän yhteisen kustantajan edessä, ettekä\ntahtoneet suoda sen pitää yhtä ainoatakaan hyvää omaisuutta, -- vai\nminäkö, jok'en huolinut teidän lörpötyksistänne vähääkään. Nyt on\ntuskin puoli vuotta kulunut, ja toiseen painokseen jo ruvetaan. Kuka\nsiis oli oikeassa? Minä arvattavasti, sillä jos teidän ennustuksenne\nolisivat toteutuneet, olis' koko painos vielä jossakin vinnin sopessa,\nja siitä olisin ollut pahoillani jo kansi-lehdenkin vuoksi, joka\nnäyttää niin sievältä kirjakaupan akkunassa.\n\nMutta mitä tarkoitin teiltä kysyä oli tää asia: painatanko kirjan\nsemmoisena kuin se oli, vai voinko siihen lisätä yhtä ja toista, joka\nsittemmin on johtunut mieleeni. Tiedättehän, että ken raastuvantornista\nastuu alas, on nähnyt entistä enemmän. Tahtoisinpa vielä sitten\nantaa Bergfeldtskalle vähän enemmän nahkasiin; hän on, kuulin\npoliisi-luutnantin rouvalta, pitänyt minusta hyvin loukkaavaista lorua.\nHän on, näette, sanonut, ett'en ole kirjoittanut kirjaa itse, vaan sen\nolis' tehnyt nuori ylioppilas, joka siten pyrki päästä vävykseni. Te\nasian paremmin tiedätte, herra tohtori, sillä te olette nähneet minun\nomakätistä käsikirjoitustani, ja jos oikeuden käyntiä syntyisi, toivon\nminä, että te suoraan sanotte miten asian laita on, ettekä kerskaile,\nniinkuin monet muut muuten arvossa pidetyt kirjailijat.\n\n                                      Teidän j.n.e.\n                                      Wilhelmina Buchholz.\n\nToimittaja rouva Wilhelmina Buchholz'ille.\n\n-- -- -- Nyt totuudessa neuvoisin teitä käyttämään tätä hyvää\ntilaisuutta, toisen painoksen ulos-annettaessa, kirjoitus-laatunne\nsiistentämiseksi sekä alhaistapaisten sananparsien poistamiseksi, ja\nnoudattamaan vihjauksia kritikin puolelta, joka, muistaakseni, tosin\nteitä kiitteli, vaan monessa kohdin moittikin. Mieli voittaaksenne\nsaksalaisten professorien suostumusta, on kirjoitustapa säälimättömästi\nkorjattava, -- jos tasottaa tahdotte taas suuttumuksen rypyt eräiden\narvostelijain otsassa, täytyy teidän omien mielipiteittenne siirtää\nsijansa yleisesti hyviksi katsotuille aatteille, jotka eivät nosta\npahennusta siellä eikä täällä. Pyyhkikää pois pahan-elkisyydet, tehkää\nrauha rouva Bergfeldtin kanssa, kirjoittakaa akademiallisesti puhdasta\nkieltä ja olkaa puolueeton kun on mielipiteistä kysymys. Sitten on\njotenkin vissi, että tulette ylistettäväksi mainiona ilmauksena\nnykyajan kirjallisuuden alalla.\n\n                                      Teidän j.n.e.\n                                   Toht. Julius Stinde.\n\nRouva Wilhelmina Buchholz toimittajalle.\n\n-- -- -- Miks'ei? Jos eivät professorit pidä minun kirjastani, niin\nonpa se mieli molemmin puolinen, sillä minä en myöskään tykkää niiden\nkirjoista. Jos arvostelija nuhtelee minua siitä, että olen muka\nliika tunnokas isänmaan-rakastaja, niin vähättelen; sillä jos en\nennenkään sydämellisesti olisi rakastanut maatani, niin täytyi tulla\nsitä rakastamaan tuolla toisella puolen Alppeja vieraassa maassa.\nJa rakkaus on kuin onkin jotain, joka tuntoon perustuu. -- Yksi\nainoa moite minua närkästytti, se nimittäin minkä Theophil Zolling\ntoi esiin \"Gegenvart'issa\", missä hän arvelee, että me Italiassa\nannoimme konjakki-pullon pyöriä käsissämme liika ahkeraan. \"Joku\nfranskalainen kultuuri-historioitsija\", sanoo hän, \"voisi pian\ntodellakin luulla väkeväin nauttimisen omituisuudeksi saksalaisen\npääkaupungin porvaristossa, vaikka niin ei suinkaan ole\". -- Vai minä\ntyperän franskalaisen tähden vähentäisin meiltä ainoatakaan siemausta?\nEi se tule kysymykseenkään. Vaiko herra Zolling'in arka-tuntoisuutta\nsäästääkseni? Jopa!\n\nMuuten olen noudattava kaikki arvostelijain neuvot, kuin myös\nteidänkin, s.t.s. vasta kerran, sillä nyt \"Porvari-väkeä matkalla\"\ntulee olemaan semmoinen kuin on. Juuri muutamia lisäyksiä säistetään\nsiihen ja vielä yksi konjakkiryyppy, jonka unhotin.\n\n                                         Teidän j.n.e.\n                                      Wilhelmina Buchholz.\n\nBerlinissä 1 p. Joulukuuta 1883.\n\nKolmanteen, neljänteen j.n.e. painokseen. Korkeasti kunnioitettavalle\nyleisölle.\n\nTaas on uusi painos toimitettava. Kustantajani sanoo, ett'ei sekään ole\nviimeinen; mutta esipuheita ei enää oteta, ne ovat itse pää-asialle\nhaitaksi vaan. Olen pahoillani siitä, sillä tuommoinen esi-puhe on\nkirjan-tekijän mielestä aivan kuin ojennettu käsi, joka odottaa\nlukijan kättä, jotta tervehdyksiä vaihdettaisi kuin hyvien ystävien\nkesken ainakin. -- Olen nyt suurella tarkkuudella poiminut pois kaikki\npaino-virheet, joita suinkin voin löytää, mutta kyllä maar' taivas\nsiitä huolen pitää, että uusia tulee taas. Kunnioitettava yleisö on kai\nniin hyvä ja hakee niitä ylös itse. Hyvin lystiä tointa se. -- Kaikille\nlukijoille ja lukijattarille lähettävät sydämellisimpiä terveisiä minun\nKalleni, eno Fritz ja\n\n                                            heidän nöyrin\n                                         Wilhelmina Buchholz,\n\nBerlinissä, Toukokuussa 1884.\n\n\n\n\nValmistuksia.\n\nMintähden herra Buchholz lähti Italiaan ja rouva Buchholz hänen\nseurassaan. -- Eno Fritz. -- Mintähden rouva Buchholz riitaantui\nrouva Bergfeldtin kanssa. -- Kielitieteellistä. -- Vaatetuspuuhia. --\nMietteitä historiallisista seuduista.\n\n\nTuskin unissakaan olisin osannut aatella sitä, että minäkin eläessäni\npääsen näkemään tuota maata jossa sitroonit kukoistavat ja vanhojen\nmestarien taide kasvoi niin maan-mainioksi. Mutta tulipa täytymys\nja sanoi: \"Wilhelmina, nyt ei auta vastustella, sinun pitää mennä\nItaliaan!\"\n\nTää täytymys oli jäsen-kolottaja, joka vaivasi minun hyvää\nmiestäni, minun ylitse kaikkea rakasta Kalleani, ja jok'ei totellut\ntohtoroimista. Siinä kun ei ollut apua salicylhapoista eikä\nsähkötyksistä, puisteli päätään meidän kotilääkärimme, toht. Wrenzchen,\nja lausui, että tässä oli paraasta päästä ilmaston-vaihettaminen\ntarpeellinen, muuten pääsis' kolotus kiintymään niin, ett'ei sitä\nsittemmin rautavartaallakaan saisi pois. -- Olihan meillä ilmasto\nBerlinissäkin, mutta mimmoinen! Allakassa seisoi kevät, ja katot olivat\nkaikki lumessa. Sanalla sanoen, roska-ilma pihalla.\n\n\"Lähde sinä etelä-maille!\" sanoi tohtori Wrenzchen. Kalle pani vastaan\narvellen, että höyrysaunasta olis' aivan sama hyöty. Nuorempi veljeni,\njota lapset aina sanovat eno Fritz'iksi, rupesi nyt tohtorin puolelle\nja tarjoutui tulemaan kanssa, koska hän tahtoi itse käydä kauppoja\ntekemässä Italiassa.\n\n\"Saatpa nähdä, eikös meille molemmille tule hiivatin lysti tuolla\nalaalla!\" sanoi hän minun Kallelleni.\n\nTämä koski minun mieleeni. Useinkin oli ollut minulla syytä penätä\nFritziä luopumasta tuosta vaarallisesta naimattomasta säädystä, ja\nnyt aikoi hän ja hänen seurassa minun Kalleni saada hiivatin lystiä\nvieraassa maassa jossa asui nuo tulisilmäiset kaunottaret, ja jossa\nmuukalainen pistettiin tikarilla kuoliaaksi heti kun hän vähänni\nnäytti mieltyneensä johonkuhun heistä. Sitä en voinut enkä saanut minä\nsuvaita! Sankarimaisen päätöksen tein ja huudahdin:\n\n\"Kalle, min'en anna sinun lähteä yksinäsi tuonne ryövärien ja\nmurhamiesten maahan; uskollinen vaimosi seuraa sinua!\"\n\nEno Fritz tosin veti veuloon suu-pielet kun kuuli minun sanani, mutta\nKalle löi minulle kättä vastaten:\n\n\"Wilhelmina, sinä olet enkeli. Mutta kyllä se kalliiksi käy!\"\n\n\"Älä huoli murhetta pitää pahasta mammonasta, Kalleni. Enkö ole saanut\naina sievää palkintoa kirjallisista toimistani, ja voisinko miten\nkäyttää säästöjäni paremmin kuin matkaksi sinun saattonasi julmassa\ntuntemattomassa maassa? Eikä niihin rahoihin tule kymmentä penniäkään\ntalous-kassasta, sen vannon kaiken kalliin ja pyhän kautta!\"\n\nSillä siis poistettiin tärkein vastaanväitös, ja kun keskustelimme\nmatka-asiaa vähän enemmän, selveni siitä selvenemistään, että tein\nsangen viisaasti ja tarkkatuumaisesti siinä kun päätin lähteä mukaan.\nEno Fritzkin vihdoin myönti, että jos nappi olis' neulottava kiini,\nvoisin minä sen hyvin tehdä, eikä hän pitemmältä vastustellut minun\ntulemistani yhteen seuraan. Eikä hän vastustuksillaan olis'kaan\nvoittanut mitään.\n\nNyt annoimme matka-valmistuksia itsekullekin osansa. Eno Fritzille\nmäärättiin toimeksi matka-ohjelman laadinta, opaskirjan hankinta kuin\nmyös kuulusteleminen Italiassa käyneiltä, miten siellä paraiten tuli\naikaan. Minun tehtäväni oli varsinainen matkavarustus, ja Kalleni, tuo\npoloinen kolotuksen-uhri, sai työkseen päntätä italiankieltä päähänsä,\nkoska hän vaivoiltaan ei päässyt paljo muita asioita ajattelemaan.\nSe oli mieltä-liikuttavaista nähdä marttyriparan istuvan kakluunin\nvieressä ja opettelevan tuota outoa kieltä. Kahdeksan päivän kuluttua\narveli hän olevansa jotensakin selvillä jo, ja lähtöpäivänä hän sanoi:\n\"Nyt ei italiankielessä enää löydy vaikeuksia minulle!\" Sekös saattoi\nminua samalla ylpeäksi ja onnelliseksi!\n\nEn istunut minä ristissä käsin sillä ajalla, sillä ensiksikin tuo\nhaalakanharmaa reisuleninki piti saataman kuntoon; ei saanut puuttua\nminulta löyhyvä kesäleninkikään noita gondolisouteluja varten\nNeapolissa. Sitten valmistin Kalleni uudet liinavaatteet ja valkoisen\npäällyspuvun. Oikean italialaisen olkihatun päätimme ostaa perillä.\nIltasilla luin taidehistoriaa, sillä ei mikään voi olla hullumpata\nkuin mennä Italiaan ilman minkäännäköistä tietoa taiteista. Se, joka\nsinne lähtee jäsenkolotuksesta päästäkseen, se olkoon vapaa soimuusta,\nsiihen katsoen kun hänen on päätarkoitus tulla lauhkeaan ilmastoon.\nMutta mitä niillä on tekemistä Italiassa, jotk'eivät tiedä mitä\nantiki merkitsee ja mitä renessans, jotka eivät ole koskaan kuulleet\npuhuttavan toskanilaisesta eikä umbrilaisesta koulusta, ja joill'ei ole\nyksinkertaisimpiakaan käsitteitä arkitektuuri-kysymyksissä? Parempi\nettä semmoiset ihmiset pysyvät koreasti kotona, kuin että tulevat\ntoilailemaan taideteoksiin niinkuin lehmät uuteen konttiin.\n\n[Minun kunnioitettava ystävättäreni menee tässä vähän liian pitkälle,\nmutta hänen puolustuksekseen olkoon sanottu, että hänessä näkyy\nvallitsevan vaan tuo aivan yleiseksi levinnyt mielipide, mi arvelee\nItalian olevan museon, jota ei pidä katsella huviksi, vaan opinmääränä,\nja jota saksalainen ruhjustaa läpi voidakseen noista eri esineistä\nlorutella luultuja tietojansa ja päästäkseen kotona pöyhkeilemään\nyhä ylenevästä opistansa. Mutta koska ihminen ylipäätään ei ole\nmikään tutkittava elävä eikä häntä vaadita valalla vahvistamaan\ntaiteis-oppiaan, niin voipi hyvinni Italiassa käydä sekin, jonka sydän\nriemuitsee hänen ihaillessaan Italian ihanuutta, ja joka ei huoli\nhämmentää tätä iloa milläkään tyhmän häpeän tunteella siitä kun ei\nvoi hän oikeaan luokkaan kohdistaa joka ainoaa maalausta, joka ainoaa\nmurtunutta marmorikappaletta, joka ainoaa kumoon kaatunutta kivimuuria.\nToim. muist.]\n\nIlman harmitta en saanut olla tällä valmistuksen ajalla, suuttua\nkun täytyi ensin eno Fritz'iin ja sitten Bergfeldtin rouvaan. Eno\nFritz sanoi minulle lasten kuullen, ett'en minä ollenkaan tiennyt\nmiten mukavasti matkustaman piti, sillä kaikki toimintani tarkoitti\nmuka saada meille raahattavaksi ulkomaille niin monta kapsäkkiä kuin\nvaan mahdollista oli. Kesäleningin voisin heittää kotiini ja mieheni\nvalkoinen vaatetus oli ihan joutavanpäiväinen.\n\n\"Oletkos ollut Italiassa?\" kysäsin tuikeasti. \"En\", sanoi hän.\n\n\"Älä sitten puhu asioista joita et ymmärrä. Missä appelsiinit kypsyvät,\nsiinä on lämmin, ja missä lämmin on, siin ei talviasussa kävellä. Olet\nkai pitänyt karttaa ylösalaisin ja luullut Samojeedin maata Italiaksi!\"\n\nTähän ei hän osannut vastata mitään. Hän tosin kohautti olkapäitään,\nniinkuin tahtoisi hän sanoa: \"Minusta se on yhtäkaikki\", mutta\nkelvollisia syitä hän ei voinut esiintuoda ei yhtäkään.\n\nKalleni sillä välin oli katsastanut sanakirjaansa ja huudahti:\n\"Ylös-alaisin se on italiaksi _sopra e abasso_!\"\n\n\"Mene sinä ja opi jotain niinkuin muutkin ihmiset!\" huusin minä.\nIlkeästi irvistellen sukaisi eno Fritz tiehensä.\n\nToisen harmin tuotti minulle Bergfeldtin rouva. Hän oli luonnollisesti\nkuullut puhuttavan meidän matkasta, ja laski uteliaisuudessaan meille.\n\n\"Vai Italiaan sitä mennään!\" sanoi hän ja jatkoi: \"jaa, meikäläisten\nporvariväen ei kannata sinne mennä, täytyy tyytyä Treptoviin\".\n\nMinä selitin hänelle, että mieheni ja sen kolotus teki tuiki\ntarpeelliseksi tämän matkan, mutta hän vaan päätti, että hänen\nmiehensä ei muuta olis' tarvinnut kuin opodeldoo'ia, ja mitä minulla\noli tekemistä Italiassa, terveemmän näköinen kun olin talonpoikaista\nemäntääkin.\n\nTähän iskuun en vastannut mitään, vaikka kieltäni kutkutti; kotjosti\nhymyillen kaasin hänelle kolmannen kupin kahvia. Kun hän sen oli saanut\nsisäänsä, kysyi hän:\n\n\"Ja missä tulevat teidän molemmat tyttärenne olemaan sill'aikaa?\"\n\n\"Täällä kotona\".\n\n\"Aivan kahden?\"\n\n\"Vanha Maija, meidän piika, pitää heistä huolen\".\n\n\"En minä teidän sijassa semmoiseen huoleen tyytyisi\".\n\n\"Mitenkä niin?\"\n\n\"Piiatkin voivat tyhmyyksiä tehdä\".\n\n\"Nyt en ymmärrä teitä, hyvä rouva Bergfelt!\"\n\nBergfeldtin rouva naureli ilkkuisesti itsekseen ja sanoi: \"Ovathan ne\njo isoja tyttöjä kumpikin, ja juuri sillä iällä silmällä pidettävät.\nTäällä Berliinissä vätjästelee niin paljon joutilaita nuorukaisia;\nsotaherroja mainitsemattakin!\"\n\nNyt oli kärsivällisyyteni lopussa. \"Älkää pelätkö, te, hyvä rouva,\nminun molemmat tyttäreni eivät ole ollenkaan hulluja uniformuihin,\neivätkä kiidä katsomaan lasista, kun sotaherroja sivuitse menee. Minun\ntyttärieni ei tarvitse istuskella muka kirja kädessä Eläintarhassa\nFloran vieressä kosijoita houkutellakseen!\"\n\n\"Ei minunkaan\", vastasi Bergfeldtska äkäisesti.\n\n\"Se on iloista kuulla\", huudahdin, \"mutta siinä ne istuvat kumminkin\".\n\nSe oli ilkeätä panettelemista, intti hän. Minä vastasin, ett'en\nsuvainnut kenenkään puhua pahoin minun lapsistani, ja mitä olin\nsanonut, se ei ollut kuin totuutta vaan. -- No, me erosimme ei juuri\nsydämellisinä ystävinä.\n\nBergfeldtskan mentyä, sanoin miehelleni: \"Kalle, lähtekäämme kuta\npikemmin sitä paremmin. Tuo kapine koettaa karvastuttaa minun iloani.\nTiedänhän minä, että voin luottaa lapsiin ja vanhaan Maijaan. Pyydän\nvielä Krausen herrasväkeä toisinaan käymään katsomassa\".\n\n\"Tee niin, Wilhelmina!\" vastasi Kalle. \"Minäkin halajan päästä\nlauhkeampaan ilmaan. Nyt on jo toinen päivä huhtikuuta ja ulkona\npyryilee lunta. Huhtikuu, Aprilis se on helppo oppia, se on\nitaliaksikin _aprile_\".\n\nSeuraavana aamuna varhain eno Fritz meni makuuvaunu-konttoriin Unter\nden Lindenin varrella, ja osti siellä kolme kiertopilettiä sekä\nmakuuvaunupilettiä Müncheniin. Minun mieheni, se kärsivällinen karitsa,\ntarvitsi mukavuutta, ja minäkin mieluummin olen pitkälläni yöllä, kuin\nistua kökötän vaunuin nurkassa. Mitä Fritz-enoon tulee, niin hänpä\nparasta tahtoo aina; melkeinpä hän luulee makuuvaunuja keksityiksi ihan\nvaan hänen mukavuuttaan varten.\n\nIlta-päivällä astuimme Anhaltin asemalla makuuvaunuihin, ja kello\npuolivälissä kolme riennätti meidät pois tuo n.s. Roman juna. Samalla\njunalla matkustivat ennenaikaan Saksan keisaritkin Italiaan [Tässä\nrouva Buchholz mellastelee vähän vallattomasti vuosisadoilla, mutta\nkun hän näin vaihetuksen vuoksi painaa nyky-aikaa takaperin, noudattaa\nhän siinä vaan noita meidän-aikuisia, muinaismielisiä pyrinnöitä.\nToim. muist.], ja siis alkavat, tarkkaan katsoen, historialliset alat\nAskanisella torilla jo, ja kestävät kunnes Italiassa ihan saa kahlata\npelkässä vanhassa historiassa. Mutta sitä ennen pitää matkailijan\nmielessä olla antikista jotain luettua tahi kuultua, asiantuntevien\nkertomaa; muuten hän pitää tuota historiallista maata tavallisena\nsorana vaan, eikä hän kun sitä astelee, aattele enempätä kuin\nkävellessänsä Metsävuohi-vuorten ohitse Berliinissä ja lukiessansa\ntuota tauluun kirjoitettua: Tähän saa ajaa rikkoja.\n\nMutta historian selkeässä valossa on vähinkin asia mieltä-kiinnittävä,\nja se joka on arka luonnoltansa, kauhistuu historiallisilla seutuvilla\nenemmän vielä kuin lukiessa tuota Rikosjuttu-lehteä, jota herra Krause\ntilaelee ja jota me toisinaan saamme lainata. Vaan, niinkuin sanottu,\nennakkotietoja on tarpeen.\n\n\n\n\nEteenpäin.\n\nMakuuvaunuissa. -- Herra Oehmichen. -- Antiki katsottu hyödyn kannalta.\n-- Ensimäinen skat'in-lyönti. -- Herra Spannbein ja taide-braminit. --\nAdam ja Eva. -- Mintähden Kufsteinin linnaa ei voi valloittaa. -- Miten\nvuorimaisemia maalataan. -- Bozen. -- Mintähden herra Buchholz jäi\ntoria saamatta.\n\n\nBerlin oli kaukana, Lichterfeldekin kadetti-tehtaineen oli aikoja\nsitten silmistämme kadonnut, ja eteenpäin vaan kiidämme avaraan\nmailmaan. Ajatukseni vielä viipyivät lasten luona ja sydämeni oli\nhellä. \"Ei\", arvelin itsekseni, \"minun molemmat tyttöni eivät\nkurkistele ikkunasta nähdäkseen nuoria herroja. Bergfeldt-rouva on\nvanha häijy myrkkyinen louhikäärme!\"\n\nSiinäpä sievästi istuttiin makuu-vaunuissa, jotka todella olivat\nvarustetut aivan kuin pikku ravintola. Konduktööri -- hän oli nimeltä\nStoll -- toi meille erittäin hyvää kahvea, ja siinä kun oli oluttakin,\njähdyttimessä, ja muita virvoittavia juomia, taisi saada mitä vaan\ntahtoi, ja minun Kallelleni teki lasi lämpöstä varsin hyvää.\n\n\"Jos voisimme saada skat-pelin toimeen, niin ei olis' meillä hätää\nmitään\", arveli eno Fritz.\n\n\"Hyi!\" huudahdin. \"Kuinka jokapäiväistä! Klassiselle maalle matkamme\non, ja sinä tulet tyhmällä korttipelilläs'!\"\n\n\"Wilhelmina\", vastasi eno Fritz, \"jos nuo vanhat greekkalaiset ja\nroomalaiset olisivat osanneet skat'ia, eivät olis' ne niin pilailen\nkuihtuneet, sillä skat pitää mieltä rohkeana\".\n\n\"Niinpä näkyy, paratkoon Jumala\", huokailin, \"eihän teitä koskaan saatu\nennen sydän-yötä erkenemään sotamiehistänne ja rouvistanne\".\n\n\"Miten olis', Miinaseni, jos kolmen miehen pelattaisi erän\nkuuttakymmentäkuutta\".\n\nEno Fritz piti Kalleni silmäin edessä ihka uuden korttipakan, ja sanoi:\n\"Tämän avulla saamme vielä monta ikävätä hetkeä Italiassa kulumaan\".\nSyvästi loukattuna käännyin pois-päin, ja katselin, sanaakaan\nvirkkamatta, akkunasta maisemaan. Mutta ei minua tää ilahuttanut hyvin\npaljon, sillä peninkulma peninkulmalta piisasi tuota yhtä ijankaikkista\ntasankoa vaan jossa ei ollut kunnollisempaa kunnaketta ei ainoatakaan.\nKun Kalleni sitten pyysi minuakin peliin, en siis ollut vastaan, ja\nsaapuessamme Leipzigiin, olin nyhdellyt heiltä markan ja kaksikymmentä\npenniä joilla rahoilla aseman-ravintolasta ostin savustetulla kielellä\nkatetuita voileipiä, ja ne maistuivat meille sitten sangen hyviltä.\n\nLeipzigissä nousi meidän vaunuun eräs herra, jonka kanssa kohta tulimme\ntutuiksi. Hän oli herra Oehmichen, housuvaatemynsterin-vaprikantti\nGlauchausta, ja matkusti Italiaan opintoja varten, kuten sanoi. Kun\nhänen kanssaan alottelin sivistynyttä puhelemista antikista, josta\nviime aikoina olin lukenut monta opettavaista kirjoitelmaa, sanoi\nhän: \"Ei, hyvä rouvaseni, antiki ei ole minun asioitani.\" \"Miksi?\"\n\"Koska sillä on niin varsin vähän vaatteita yllä.\" \"Mutta sepä\nolis' ihmeellistä, jos en löytäisi Italiassa monituisiakin johteita\nkelvollisiksi housuvaatemynstereiksi.\" \"Miksi?\" \"Koska noilla vanhoilla\nmestareilla kai oli hyvä somuuden-tunto, mitenkä olisivat muuten niin\nkuuluisiksi tulleet.\"\n\nNyky-ajan maalareita herra Oehmichen ei juuri kiitellyt. Hän sanoi\nniillä ei olevan mieli-kuvatista merkkiäkään; voisi kuleksia\nkokonaisten taide-näyttelöjen läpi pääsemättä vilaukseltakaan näkemään\nkelvollista johdetta. \"Miksi?\" \"Koska he aina vaan maalaavat semmoisia\nkankaita, jotka vuosi-kausia sitten olivat muodissa ja jommoisia\ntietysti nyky-aikana ei mene kaupaksi. Ja kuinka kauniita tauluja eikös\ntulisi, jos vaan maalarit viitsisivät kuvata uusia vaate-mynsteriä.\nKyllähän ne yhtenään puhuvat kolorit'istansa, mutta mynstereistä eivät\nnäy lukua pitävän vähääkään.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyin minä herra Oehmicheltä.\n\n\"Se on sillä tavalla, näette\", sanoi hän, \"että uudenaikaiset\ntaiteilijat ovat erityisyyksistä vallan huolimattomat. Katsokaas\njotakin Lenbachin maalaamaa muoto-kuvaa. Hän pistää useimmiten\nkädet selän taakse, ja jos hän milloin niitä maalaa, ovat ne aivan\nsennäköiset kuin kimppu Frankfurtin-makkaroita Rembrandtin valossa.\"\n\nMinä vastasin: \"Eihän kädet olekaan tärkein asia, ei, tärkein on\naatteinen henki.\"\n\n\"No niin\", vastasi hän, \"on sekin, mutta pitäähän tuommoisella hengellä\nolla käsiä ja jalkoja, kumminkin -- ja sitte jotain yllä.\"\n\nHerra Oehmichen oli, niinkuin saksilaiset ainakin, skatin-lyöjä\nluontoansa, ja tuo ikävöitty peli saatiin siis aikaan. Herrat siinä\npelasivat, kunnes me Reichenbachissa otimme melkoisen makuista\niltaista; ja sitten ei muuta kuin kömpiä koikkuun.\n\nHerra Kleines makuuvaunu-toimistossa oli laittanut niin, että Kalleni\nja minä saimme erityisen sievän koppilon kahdella makuu-sijalla. Nää\nolivat niin viehättävän näköisiä, että päätin heti mennä levolle, ja\nkun en tahtonut voimistelulla vaivata kipeätä Kalleani, otin osakseni\nylemmän vuoteen. Sinne pääsin paljoa helpommin kuin olin aatellut, ja\nsiinä kun loikoilin, sanoin itsekseni: \"Parempi sinun ei voi olla,\nWilhelmina. Maata pitkällänsä sängyssä, ja sieltä tulla Italiaan --\noikein se on taivaallista\".\n\nSeuraavana aamuna olimme Münchenissä, vaan koska makuuvaunuissa olimme\nei ainoasti levänneet oivallisesti, vaan myös siistittäneet itsiämme\nja juoneet kahvia, taisimme virkeillä voimilla heti matkata edelleen.\n-- Paitsi sitä ei ollut ilma niin hyvä, että se meitä olis vietellyt\nviipymään. Mitä Münchenistä nähtiin, oli lumen peitossa, ja taivas oli\nsennäköinen, kuin ei se itsekään olisi tiennyt, pitikö itkemän vai\nnauraman.\n\nNiin hauskaa kuin makuuvaunussa ei ollut niissä vaunuissa, joihin nyt\ntäytyi nousta, mutta siinähän meni. Herra Oehmichen jäi toistaiseksi\nMüncheniin koettaaksensa siellä nuuskia tietoonsa mynsteri-johteita;\nja siitä olin pahoillani, sillä ylipäätään hänellä oli hyvin viisaita\nja lujia mieli-piteitä. Saimme nyt kumminkin toisen tuttavan: nuori\nmaalari nousi meidän vaunuun. Näkyi heti, että hän oli suuresti\nsivistynyt; hänellä oli silo-hansikkaita ja tukkansa oli koreasti\nkäheröitty, josta muuten maalarit eivät ole juuri tunnetuita. Pianpa\npuheleminen pääsi vauhtiin, sillä minä olen niitä, jotka tahtovat\ntutustua matkakumppaniensa kanssa; tuon isoisen itseensä-vetäytymisen\nkokonaisen pitkän matkan ajalla pidän sangen ikävänä. Tokihan toisiakin\nihmisiä tahtoo oppia tuntemaan, ja se joka ei mitään kysy, ei hän\ntule tietämäänkään mitään. Herra Spannbein näytti olevan oivallinen\nnuorukainen, ja kohtakin eno Fritz kunnioitti häntä siemauksen annolla\nkonjakkipullosta.\n\nSaadakseni puhelemisen soveliaalle tolalle, kysyin, oliko Münchenin\nmaalarikoulu tätä nykyä kukoistavassa tilassa? Herra Spannbein sanoi\nniin olevan lisäten että Münchenissä joka vuosi löydetään tusina\nkuuluisia taiteilijoita, etenkin puolalaisia ja venäläisiä, mutta\nviiden vuoden perästä löytäjät eivät muista enää niiden nimiäkään.\nTaide-bramineja oli kumminkin Münchenissä yhtä runsaasti kuin muualla.\n\n\"Mitä taide-braminit oikeittain ovat?\" kysyin häneltä.\n\n\"Ne ovat ihmisiä, jotka kirjoittelevat taiteesta eivätkä taiteesta\ntiedä tään taivaallista\", vastasi hän. \"Älkää koskaan lukeko kirjaa\ntaiteesta, hyvä rouva. Katsokaa itse, arvostelkaa itse ja ostakaa ne\ntaulut, joihin miellytte. Siinä oikea taide-tunto.\"\n\n\"Mutta täytyyhän siinäkin sivistyä opilla!\" virkoin.\n\n\"Oppivatko vanhat greekkalaiset tietopuolisesti? Oliko Fidiaalla kirja,\njota opetteli ulkoa? Ovatko vanhat mestarit maalanneet taide-historian\nmukaan, vai onko taide-historia tehty heidän teostensa mukaan? Ei,\ntaide oli olemassa ennenkuin kritiki, aivan kuin keitto-taito ennen\nkokkikirjaa!\"\n\nMinun täytyi se tunnustaa, ett'en ollut vielä katsellut taidetta tältä\nkannalta, enkä myös tavannut ketään, joka olis' lausunut tietoja tuossa\nvaikeassa aineessa niin varmasti ja selvästi kuin herra Spannbein.\n\n\"Hukassa se, joka kokki-kirjan mukaan lähtee keittelemään\", vastasin\nminä. \"Kuinka eikös mene munia vaan! Taitava talon-emäntä ei tarvitse\nkuin puolet\".\n\n\"Aivan samaten on käsityksen laita maalaus-taiteen alalla\", vastasi\nherra Spannbein. \"Siinä tulee aikaan paljoa vähemmällä kuin yleisesti\nluullaan. Minä tunnen maalareja, joiden tauluissa on käsitystä niin\nviljalta ett'ei niitä viitsi katsellakaan. Niiss' ei ole väriä, ei\npiirrustusta, ei taidollisuutta -- mutta käsitystä. Ja semmoisen\ntuherruksen eteen taide-braminit paltaantuvat, silmät sokeina päässä,\nja ovat vähällä kaasuna kohota ilmaan sulasta ihastuksesta. Mutta\nkunnollisesti maalatuita tauluja ne polkevat pahanpäiväisiksi; hoo,\nkyllä tuota tunnen!\"\n\nMinä lainasin pullon eno Fritzin hoteista, ja virvoitin herra\nSpannbeinia, jonka oli puheesta palava. Sitten kysyin häneltä: \"Mutta\nmistä semmoiset kuin minä ja minun vertaiseni saisivat ymmärrettä\ntaiteesta, jos ei kirjoista?\"\n\n\"Katsokaa luontoon ensin ja sitten taide-teoksiin\", huudahti herra\nSpannbein. \"Jos löydätte luontoa taiteilijain teoksissa, silloin ne\novat todella hyvät.\"\n\nTähän vastasin minä, ett'ei ollut laadullista katsella kaikkea\nluonnollisuudessa, niinkuin esim. Adamia ja Evaa, ja ilmoitin hänelle\nherra Oehmichenin mielipiteitä antikista. Herra Spannbein veti suunsa\nsurkuttelevaan nauruun ja sanoi:\n\n\"Taiteessa on kaikki laadullista. Muuten ei teidän tarvitse pelätä\nmuinais-teoksia Italiassa, sillä noiden kainojen englantilaisten\nnaisten tähden ovat kaikki veistokuvat taidevarastoissa ja museoissa\nkoristetut viikunalehdillä, ikäänkuin olisivat ne syntiin-lankeemukseen\nvikapäät. Synti se todella oli, että antoivat kaivella heidät ylös\nsemmoisten ihmisten, jotka pukevat vaatteita esi-isiensä jumalojen\npäälle, jotta koulutytöt eivät pitäisi niitä shocking'ina.\"\n\nMinun Kalleni, joka tähän asti ahkeraan oli lukenut\nitalian-kielioppiaan, ei näyttänyt hyvin mieltyneeltä meidän\nkahden-puheesemme taiteen syvimmistä salaisuuksista. Hän kysyi herra\nSpannbeinilta, eikö hän pelannut skat'ia? Tuskin tää oli vastannut\n\"kyllä pelaan\", niin jo oli peli valmis. Tällä kertaa keskeyttäminen\nsattui hyvin, sillä herra Spannbeinin mieli-piteet eivät ollenkaan\nsoveltuneet niihin opetuksiin, joita äskettäin olin saanut kirjoista;\nolin siis vähän huumeuksissa, ja täytyi vähän levähtää jotta\nkatselemalla maisemaa saisin mieleni rauhoittumaan.\n\nLunta ei juuri näkynyt enään. Kedot ja niitut vivahtivat vihannilta,\nmutta puissa ei ollut vielä lehti puhjennut; kuusikot tummassa\npuvussaan antoivat vähän osoitusta millainen maisema oli, kun kesä tuli\ntaas. Vuoristo oikealla ja vasemmalla kävi yhä korkeammaksi. Vuorien\nhuiput olivat lumen vallassa vielä, mutta alhaalla laaksossa kukki\nkelta-esiköitä aivan rautatien vieressä. Ne toivat kevään ensimmäiset\nterveiset; hän vielä viipyi tuolla Alppien toisella puolella, ja me\nmenimme häntä vastaan, kun ei voinut hän tulla meille, koska hänelle ei\nollut vielä tarpeeksi asti lämpöstä pohjois-maissa, sillä oppineiden\nuusimpien tutkintojen mukaan, kevät ei tuo kanssansa lämmintä, vaan\nlämmin kevään; siitä luin taannoin Perheen-emännänlehdessä. Kuinka\neikös näytä luonto toisellaiselta, kun sitä katselee tieteen kiikarilla!\n\nJunamme tulla suhisi Kufsteinin asemalle. Tää Kufstein on joen rannalla\nvielä, soleine tornineen; korkealle niiden yli kohoaa äkki-jyrkkiä\nkallioita, joitten harjalla on linnoitus, mahdoton valloittaa muuten\nkuin dynamitin avulla, niinkuin eräs nästin-näköinen itävaltalainen\nupsieri aseman-sillalla vakuutti minulle. Ainoasti sillä tavalla, että\nreikä porataan kallioon aivan linnan alle, se täytetään dynamitilla,\ntää sytytetään tuli-langalla ja koko röykkiö räjähytetään ilmaan --\nainoasti sillä lailla voipi vihollinen kukistaa tätä vankkaa västinkiä.\nSemmoiset vehkeet ovat kuitenkin mahdottomat, sillä ulkona seisoo\naina vahti, jonka on käsky kohdastaan ilmoittaa linnan-päällikölle\nvähintäkin poraus-koetta. Vahtimiehen mökin näin omilla silmilläni.\n\nVaikka Kufstein on kauniilla paikalla, en sentään siihen mieltynyt,\nsillä se on samalla itävaltalainen tulli-asema, ja tulli-katselmus\npilaa parastakin iloa. Siinä täytyy astua esille arkkuinensa ja\nlaukkuinensa, ja myöntää tullimiehille katsauksen kaikkiin vaattehiston\nsalaisuuksiin. No, minä olen Jumalan kiitos säädyllinen rouvas-ihminen,\nja voin missä hyvänsä näyttää mitä otan päälleni; mutta oli se\ntuskastuttavaa kumminkin, kun tuo nuori mies kyseli, josko tavaroissani\noli aseita ja tupakkia, ja haeskeli revolleja ja sikaareja minun\npaitojeni välillä.\n\n\"Ei\", sanoin minä, \"ei hyvä herra! Minä en polta sängyssä maatessani,\nenkä ammu; niin emansipeerattu ei ole rouva Buchholz!\"\n\nPäästyämme kunnialla katselmuksesta, menimme ravintolaan jotain\nvirvoketta saamaan, mutta mieleni oli niin kuohuksissa, ett'ei mikään\noikein maittanut; kiitin kun pääsimme taas junalle ja saimme lähteä\npois sieltä, jossa minun hellätuntoisuuttani niin syvästi oli loukattu\ntuon tullilaitoksen etuus-oikeuksien kautta.\n\nNyt oli meillä italialaiset vaunut. Ensimmäinen luokka on kuin meillä\ntoinen, ja toinen luokka eroaa meidän kolmannesta pääasiallisesti\nsiinä, että sohvat ovat guttaperkakankaalla päällystetyt. Siitä emme\nsen enempätä huolineet; olimme iloisia vaan kun saimme vaunun eriksensä\nmeille neljälle. Herra Spannbein tuli, näette, meidän seuraamme taas.\n\nTyroolin halki nyt matka piti. En olis' koskaan uskonut niin\nmahdottomasti vuoria olevan maailmassa, enkä voinut olla tuon tuostakin\nlausumatta iloani siitä. Herra Spannbein sanoi, ett'ei hän ymmärtänyt\nminun ihastustani ollenkaan; jos Schveizissä olisin käynyt, en olisi\ntämmöistä melua nostanut noiden myyrän-mättäiden takia.\n\nTää solventaminen suututti minua.\n\n\"Minä iloitsen siitä mitä minä näen, enkä semmoisesta jota muut\nihmiset pitävät parempana ja jota en tunne enkä tiedä\", sanoin vähän\ntuikeasti. \"Muuten olkoon mainittu teille, että minä tulen tasamaalta,\njossa, Kreuzbergiä ja Pichel-vuoria Havelin varrella pois-lukien,\nei ole melkoisempia mäkiä, korkeudelleen mitattavia. Täällä minulle\navaantuu aivan uusi mailma. Nää romeiset kallion-rinnat, nää jylhät\nhongikot, nää monet sievät kylät kirjavine huoneineen, kaikki minua\nsuuresti miellyttää. Jos vielä tuuli ajaisi noita sumupilviä vähän\nhajalle ja sitten siintävistä raoista pilkkisi päivän valossa välkkyviä\nlumi-huippuja, tekis'pä mieli huutaa junalle että vähäksi aikaa\nseisahtuisi. Ja tätä iloani tahdotte karvastuttaa!\"\n\nHerra Spannbein puolusteli sanoen, ett'ei hän suinkaan tarkoittanut\npilata minun iloani, mutta eihän se ollut hänen syynsä, että vuoret\nSchveizissä olivat kuin olivatkin korkeampia kuin vuoret Tyroolissa.\nMaalarilla muuten oli yksi ja sama, kuinka korkea vuori oli, tauluun se\ntuli siltä. Minä kysyin, taisiko hän maalata semmoista.\n\n\"Ei mikään ole helpompi vuori-maisemaa\", vastasi hän. \"Ei muuta se kuin\nyleis-väri valmistetaan, tahritaan sitä alaalta ylöspäin ja yläältä\nalaspäin, kremsen-valkosta vähän taivaaksi ja sitten -- yks' kaks' --\nhongat sinne paiskatut penselillä. Jos ei tee mieli maalata kokonaista\nvuorta, peitetään siitä isot osat pilvillä ja usmilla. Vuorimaalareilla\non sama hyöty pilvistä kuin tappelu-maalareilla ruudin-savusta. Missä\nheidän taiteensa ei riitä, sinne heti tupruttamaan.\"\n\n\"Ja mitä te maalaatte oikeittain?\" kysyi Kalleni.\n\n\"Tapa-maalauksia\", vastasi herra Spannbein oman-arvon tunnolla.\nVähän allapäin sanoi hän sitten: \"Mutta juuri tapa-maalauksiin nuo\ntaide-braminit paraasta päästä iskevätkin. Milloin on heidän mielestään\naine sopimaton, milloin väri, milloin itse työ huonosti tehty.\nKäsitystä he eivät koskaan löydä niissä.\"\n\n\"Sehän on hyvin ikävätä\", lohduttelin häntä.\n\nHän oikein innostui ja kertoi eräästä hänen maalaamastaan taulusta,\n\"ylhäinen nainen papukaijan kanssa\". Tätä taulua oli muuan\ntaide-bramini arvostelussaan haukkunut niin tyyten kelvottomaksi, että\nhän (Spannbein) tuskin ilennyt enää näyttää silmiään ihmisten joukossa.\nJa kumminkin olivat kaikki hänen kumppaninsa kiitelleet tuota taulua.\nSe oli hyvin tehty, sen sanoivat kaikki. Mutta hän oli masentunut, ihan\nkuin selkäänsä saanut.\n\nEno Fritz muistutti, että pitkään aikaan ei ollut tilkka otettu.\nNytkään ei jäänyt herra Spannbein osattomaksi konjakista.\n\nEnnen kuin tiesimmekään, olimme Innsbruckissa jo. Sepä kauniilla\npaikalla on! Kaukana oli nähtävä Zillerthalalpit, luonnon-laulajien\nkotiseutu, -- kuin myös ne vuoret jotka kohoovat kahden puolen sitä\nleveää laaksoa, minkä pohjalla Inn virtaelee. Ellei Kalleni olis' ollut\nsairas olisin minä ehdotellut viipymistä yhden päivän siellä, mutta\nKalle sanoi: \"Wilhelmina, tohtori on toimittanut minua etelä-maille,\nja sanotaanhan siellä olevan paljon ihanampia maita kuin tällä puolen\nAlppeja\".\n\n\"Kyllä se kovalta pitää\", sanoin minä.\n\n\"Te ette ole vielä nähneet Schveiziä\", puuttui maalari taas puheesen.\n\n\"Mitä tapamaalari maisemista ymmärtää!\" ärjäsin hänelle. Nyt hän oli\nvaiti.\n\nMe istuimme ääneti muutkin, kunnes alat muuttuivat arveluttaviksi.\n\"Miten junan nyt käy?\" kysyin. \"Ei suinkaan se pääse tuon vuoren yli\nmeidän vastassa\".\n\n\"Oh, täytyyhän toki\", virkkoi eno Fritz. \"Saat nähdä miten sit' on\nopetettu kiipeemään\".\n\nNiin olikin. Minä olen tosin Cercus Renz'issä ja Valhallassa nähnyt\nsekä ihmisten että järjettömäin luontokappalten tekevän monta\nnurin-niskaista konstia, esim. elehvanttia jotka putelien päällä\nkävelevät, ja pieniä lapsia jotka päällään seisoen hurisevat isänsä\nympärillä kuin suden-korennot, mutta kun nä'in, miten tään ehdottomasti\nihan järjettömän höyry-veturin onnistui nousta vasta-vuoreen aina\nkukkulalle asti, kyllä kunnioitan silloin ihmis-järkeä, joka tällaista\noli aikaan saanut. Kuta korkeammalle noustiin, sitä enemmän tuli\ntalven-tapaiseksi taas, sillä Brenner oli aivan lumen peitteessä.\nYlhäällä asemalla seisahduimme. Me näimme Brenner-järven viheriän veden\nlumi-huippujen keskellä kiiltävän, ja Eisackin kuohuvan vesiputouksen.\nKen täällä ylähällä yksin asuisi, hän ei kuulisi muuta kuin kosken\nkohinata yöt ja päivät; mutta nyt tulee tuo höyryveturi kahdesti\npäivässä tänne käymään, ja se ulvoo ja pitää semmoista elämätä, että\nkaikki runolliset mielen-liikutukset haihtuvat peräti. Mutta eikös\nniin ole laita joka paikassa? Ihmiset reutovat ja kiirehtivät läpi\nelämän, juuri kuin maa ei olisi muuta kuin rautatien-asema, ja se on\nihan ihmeellistä, että runoilijoita vielä on olemassa, jotka tyytyvät\nrauhassa kirjoittelemaan. Sentähden onkin hyvä, että nuoria taidokkaita\nkohdellaan niin kovasti kuin mahdollista; heistä, näette, hellemmät\ntunteet katoavat, ja he voivat työnsä tehdä keskellä tuota reutomista,\naivan kuin runotaito olisi jotain kiven-tikkausta vaan.\n\nKun olimme kävelleet jalkamme lämpösiksi lumessa, astuimme taasen\nsisään, ja nyt meni myötä-mäkeen. Valkoiset huiput olivat kohta\ntakanamme, ja ilma lämpeni lämpenemistään. Ja nyt tuli viheriöitseviä\npuita, ja kun olimme laaksossa taas ja juna alkoi tavallista vauhtiaan,\njopa lensimme läpi ihanimman kevään. Mikä kevät! Kukkivia puita\nyltä-ympärillä -- kukkais-lunta talven-lumen sijassa. \"Kalle\", sanoin\nmiehelleni, \"ihan olen samalla mielin nyt kuin olin ennen mailmassa,\nkun ensimäisen kerran mummon kanssa pääsin maalle ja kirsimarja-puut\nkukkivat. Täällä tietysti on enemmän vuorista ja suurenmoista, ja\nviinapuun-kantojen asemesta kasvoivat siellä pellot perunoita; muuten\non melkein yhtä.\"\n\nKaikkien niiden paikkain nimiä joitten sivutse kiidimme, en tullut\ntietämään, sillä herra Spannbein ei näkynyt olevan hyvin perehtynyt\nmaan-tieteessä. Mutta miellytti siltä nähdä noita pieniä kaupunkiloita\nja somia kyliä, ja etenkin noita kauniita kirkkoja, jotka siinä,\nhautakivet ympärillä, olivat kuin kanat poikineen, kun nää illan\ntullessa pakkaavat siipien suojaan. Elää on kai lystimpi kaupungissa,\nmutta haudattaa on parempi maalla. Ruumiin-polttoa olen vallan vastaan,\nsillä eihän ihminen ole maailmaan tullut pideltäväksi paistina.\n\nIlta-puolella jotenni myöhään tulimme Bozeniin, joka on kuuluisa\nhedelmä-hilloistaan. No, jossa hedelmiä niin viljalta kasvaa, mikäs\nkonsti siin' on hillota niitä. Mutta mikäs tulee eteen meillä kotona,\nkun, niinkuin mennä vuonna kävi, reine-claud'it eivät joudu kypsiksi?\nEi muuta kuin tehdä niistä etikka-plummonia.\n\nBozenissa olimme yötä, sillä Kallen täytyi huilata. Ilma oli niin\nmietoa, että vielä myöhällä kävelimme kuutamossa pitkän matkan. Eno\nFritz osasi erääsen olut-kapakkaan ja sysäsi meidät sinne. \"Tästä\nlähtein ei saadakaan olutta enään\", sanoi hän. Minä olin vallan\nvihoissani. Mutta nähdessäni, miten herra Spannbein, joka kumminkin on\ntaiteilija, hyvällä halulla nautti oluensa, join minäkin sitä seidelin;\nvaikka kohta olin ihan selvillä siitä, ett'en tälle matkalle ollut\nlähtenyt istuakseni olut-tuopin ääressä haikuisessa kapakassa, enkä\nkatsellakseni kuinka herrat skat'ia löivät. Minä olin nyt, niinkuin\nmonesti ennenkin tässä elämässä, ainoa tunnokas sielu pelkkien\npuupökköjen joukossa, ja oikein ilahutti aatella, että eno Fritz monta\nviikkoa eteenpäin tuli olemaan ilman olutta, jota hän niin rakasti\nett'ei raahtinut mennä naimiseenkaan. Kalleani varten valmistin pienen\nilta-ripityksen, matta kun kolotus oli kovempi taas, säästin sitä\ntoiseen kertaan. Kaikella on aikansa.\n\n\n\n\nTuolla puolen Alppeja.\n\nVaimo Regie-sikaarien uhrina. -- Tulli-säikähdys. -- Mintähden se on\nonni, ett'ei maalareja mailmassa hallitse. -- Verona. -- Mintähden\nItalialle rauha on toivottava. -- Varjelus-enkeli raunioissa. -- _Molto\ninteressante._ -- Eläin-opistoja. -- Wilhelmina Buchholzin päähän\npistää eräs aate. -- Julian hauta. -- Vaisu. -- Kapsäkit.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna matkasimme eteenpäin. Me tulimme oikealla\najalla asemalle ja menimme odotussaliin; siellä olivat ihmiset\neilen poltelleet sikaaria ja niistä oli haju huoneissa vielä.\nJotain niin hirveätä haisua ei ollut nenäni koskaan kokenut. Kun\neno Fritz sitten selvitti minulle, että se oli Regie-sikaarien\nhaju, surkuttelin suuresti kaikkia niitä rouvia mailmassa, joiden\nmiehet polttivat Regie-tupakkaa, sillä eihän tuommoista hajua saa\nhaihtumaan kartiineista ja huone-kaluista ei kuuna päivänä. Ja mitenkä\nvoi kajota syleilemään miestä jossa on niin rutollinen haisu, että\nsiihen verrattuna Panken [Panke on Spreen lisä-jokia] vesi on kuin\neau-de-cologne. Herra Spannbein arveli paraaksi, että koettaisin tottua\nsiihen, sillä Italiassa oli tupakka vielä huonompata kuin Itävallassa.\n\n\"En tässä mailmassa!\" vastasin jyrkästi ja kiiruhdin raittiisen ilmaan.\nVähän aikaa, niin tuli Kalle perässä.\n\n\"Wilhelmina\", virkkoi hän nöyrästi, \"sinun pitäis' auttaa minua\".\n\n\"Mitenkä niin?\" kysyin kummeksien.\n\n\"Minun onnistui saada itävaltalaiselta tullilta salatuksi vähän\nSikaareja, mutta herra Spannbein tässä äsken sanoi, että Ala'ssa\nItalian rajalla haeskelevat tupakkia tarkemmin vielä kuin Kufsteinissa.\nMitäs jos ottaisit sinä joitakuita tukkuja hoteisis'?\"\n\n\"Kalle!\" huudahdin kauhistuen, \"tahdotko vietellä minua rikoksiin!\"\n\n\"Sinusta ei kukaan hae Sikaareja\".\n\n\"En minä voi ruveta valtiota pettämään\".\n\n\"Tulli on niin hullusti korkea\", vastasi Kalleni, \"ja tahdotko että\nminun täytyy polttaa Regie-sikaareja?\"\n\n\"En\", vastasin, \"silloin koko reissuni menisi pilalle\".\n\n\"Suostut siis?\"\n\n\"Tokkopa siinä muu auttaa?\" huokasin. \"Voi kuitenkin, ja minä kun\nluulin Italiaa taivaalliseksi kukkaistarhaksi, huomaan nyt jo, että\nkasvaa siinä polttiaisiakin. Koetan-ma-han minkä voin, Kalle!\"\n\nJuna tulla jyryytti taas esille. Me vaunuihin, joissa saimme itsekukin\nnurkkasijansa akkunan luona. Vaikka luonto oli kaunista, en voinut\nsitä oikein ihailla, sillä noista sikaareista oli mieli paha. Ei ollut\nKallenikaan iloinen. Hän veti esiin italian-kieliopin ja luki sitä\nahkeraan.\n\nRakennukset olivat toista tyyliä kuin tähän asti; siellä täällä seisoi\ntummia, suippolatvaisia kypressi-katajia kirkkojen lähistöllä, aivan\nkuin totisia huuto-merkkejä luonnossa. Kaikki muuttui toisellaiseksi,\nja pelolla aattelin sitä, että muuta kieltäkin ihmiset puhuivat,\nett'eivät he saksaa enää ymmärtäneet, emmekä me italienskaa. Mutta\nlohduttelin kun näin, miten Kalleni opetteli niin että hiki tippui\notsasta.\n\n\"Kalle,\" kuiskasin hänelle, \"miten noiden sikaarien laita on?\"\n\nKalle kuiskutti sitten pari sanaa eno Fritzin korvaan, ja eno Fritz\nsai kuin saikin herra Spannbeinia pistämään päänsä vaunun akkunasta\nulos. Hän myös teeskeli kuin täytyisi hänenkin välttämättömästi ihailla\nmaisemaa, ja oli siinä tiellä ett'ei herra Spannbein päässytkään\npäätänsä vetämään sisään. Kalleni otti nyt esille sikaari-kääryt, ja\nminä pistin ne -- -- no niin. Jos herra Spannbein tällä välin olisi\nkääntynyt meihin päin, luulenpa, että olisin lattian lävitse vajonnut,\nvaikka kohta juna olis' jauhannut minua mäsäksi. Kun näyttäitä taisin\ntaas, hymyilin niinkuin ei mikään olisi tapahtunut, mutta mieleni\noli niin pahoittunut, että milt'en tahtonut kääntyä pois kotiin, jos\nolis' käynyt laatuun. Onneksi osui eno Fritzin päähän katsella taas\ntuota pulloa, ja siitä seurasi meille toki niin hyvä mieli, kuin tässä\ntukalassa tilassa oli mahdollinen. Herra Spannbein tarkkautti minun\nhuomiotani vuoren-vierroksen jälkiin, jonka sanottiin raunioiksi\nruhtoneen kokonaisen kukoistavan kaupungin. Muussa tilaisuudessa olisin\nsydämestäni surkeillut noita onnettomia ihmisiä, mutta nyt en sitä\nvoinut, sillä sikaarit olivat minulle suureksi vastukseksi.\n\nVihdoin ajettiin Ala'n asemaan. Minä olin tukehtua. Meidän kapsäkkimme\nkannettiin sisään ja pantiin pitkille pöydille. Eräs tulli-virkamies\nastui esille tarkastaaksensa meidän matka-kapineitamme; hän kysyi\nminulta jotain ja viittaeli kiivaasti käsillään. Min' en ymmärtänyt\nyhtä sanaakaan hänen puheestaan. Tämä hetki oli kauhistava.\nRukoilevaisesti katsahdin Kalleeni, mutta huomasin hyvin, ett'ei\nhänkään tuosta rengon-kielestä tullut hullua viisaammaksi. Ja hän oli\nkumminkin niin ahkerasti opetellut italian-kieltä.\n\nKaikeksi onneksi tuli herra Spannbein avuksi hätään; hän osasi\nselvitellä seikat virkamiehelle, ja tämän käytös oli säädyllisempi kuin\nolimme odottaneet, sillä kun tavaroihin oli vähän vilaistu, saimme\nmennä rauhaan. Eno Fritz, jolla oli pieni käsilaukku vaan, näkyi toisen\ntarkastajan kanssa tulevan aikaan aivan hyvin. Miten hänen näin hyvin\nkävi, en voinut käsittää.\n\nKäydessämme odotus-saliin, sain nähdä hirvittävän näytelmän: eräs\nrouvas-ihminen pakoitettiin astumaan huoneesen, jossa tulli-nainen\noli häntä tarkasteleva. Rouva teki vastarintaa, mutta turhaan, ja ovi\nsuljettiin tuon onnettoman jälessä. Silloin vannoin valan, ett'ei\nkoskaan enään salakähmässä kulettaa mitään, ja enemmän kuolleena kuin\nelävänä tulin odotus-saliin. Mutta sikaarit olivat pelastetut.\n\nKieleni kuivui kiini kitalakeen tuosta säikähdyksestä.\n\n\"Kalle\", sanoin minä, \"hanki minulle pullo selterivettä; minä kuolen\njanoon.\"\n\nEn unhota ikänäni Kallen katsantoa kun hän kysyi minulta:\n\n\"Tiedätkö sitte, mitä selteri-vesi on italian-kielellä\".\n\nMinä huusin herra Spannbeinia; häntä ei kuulunut.\n\n\"Kalle, minä näännyn!\"\n\nKalleni rohkaisi mieltänsä. Hän astui tiskille. Minä näin, miten hän\npuheli ravintolanpitäjän kanssa ja miten tämä antoi hänelle pullon.\nKalle tuli takasin.\n\n\"Selteri-vettä en voinut saada\", sanoi hän vähän alakuloisena, \"mutta\ntässä on puolipulloa viiniä.\"\n\nHän täytti lasin ja minä otin aika pausahuksen. Mutta mitäs tää oli?\nKalleni oli nuuskinut ylös katkeraa maruna-viinaa ja tuonut sitä\nselteri-veden asemesta!\n\n\"Kalle\", sanoin minä, \"siinäkös nyt on koko italian-kieles? Jos teet\nuseampia tällaisia kielivirheitä, saat minut piankin hautuu-maahan; en\nminä mokomaa myrkkyä siedä. Juuri selteri-vettä sinun olisi pitänyt\nopetella kaikkea ensinnä, sillä sehän on parhaastansa tarpeen.\"\n\nHän silmäili tasku-sanakirjaansa, mutta eno Fritz olikin vienyt\nsen vihon, jossa S:stä lähdettiin. Sekunti sekunnilta jano kävi\nvaikeammaksi, semmenkin tuon katkeran ryypyn perästä. Ei siinä auttanut\nmuu, minä rohkaisin mieltäni, menin itse tiskille ja pyysin selvästi ja\nkuuluvasti:\n\n\"Yksi seltteri!\"\n\nMies nyykäytti, ja kohta kyyppäri toi minulle vetopilli-pullon.\n\n\"Näet sen, Kalle,\" huudahdin hyvilläni, \"seltteri on italiaksikin\nseltteri.\"\n\nSitten kysyi Kalle kyyppäriltä \"_qvanto costa_?\" Ja tämä antoi hänelle\ntakasin muutamia vaski-lanttia itävaltalaisesta guldenista. Hänen\nmentyään pois, sanoi Kalle: \"Luulenpa, että kyyppäri taisi pettää\nminua\"; mutta minä lohdutin häntä sanoen, että se oli oppirahaa vaan,\njota jokaisen täytyi maksaa vieraassa maassa; hänen ei tarvitseisi olla\npahoillaan, kyllä tässä kohta toimeen tullaan.\n\nOikein iloinen olin vasta silloin, kun kaluinemme kampsuinemme mennä\nhöyräytettiin pois, ja Ala tullinensa oli takanamme. Nyt olimme siis\nItaliassa ja vapaat kaikista vaaroista. Tosin olisi seutu voinut olla\nkauniimpikin, mutta mieleisiä olivat nuokin vainiot, joissa vilja\nvihoitti ja joissa vielä sitten oli istutettu mulperi-puita, minkä\npuunlajin lehdistä silkkimadot elävät. Niin pitkältä kuin silmä kantoi\nkasvoi puita, ja puusta puuhun suikerteli viini-köynnöksiä aivan kuin\nkukkakiehkuroita. Vähän väliä oli taloja, ja maaseudun asemilla näimme\nmyös ihmisiä, mutta ne eivät olleet silkkiin puetut, vaan karkeisiin\nvaatteisiin ja näyttivät surkeilta keskellä luonnon runsautta. Herra\nSpannbeinin mielestä nuo joukot olivat hyvin kuvan-ihania, mutta minä\nniistä päätin, että näkyivät tarvitsevan tutustella suovan eli saippuan\nkanssa. Eno Fritz oli samaa mieltä ja sanoi, että nuo paljas-jalkaiset\nkakarat olivat oikeita ryötyksiä. Se on suuri onni yhtä kaikki, ett'ei\nmaalarit mailmassa hallitse, sillä muuten se menehtyisi likaan tuon\nkuvan-ihanan vaikutuksen vuoksi.\n\nSitten tuli näkyviin linna-varustuksia, niiden läpi kuljettiin, ja niin\noltiin Veronassa. Yhteis-vaunu vei meidät _albergo S. Lorenzo'on_, ja\nsiellä meitä vastaanotti kyyppäri joka puhui saksaa sujuvasti. Tästä\nolin minä hyvin mielissäni, ja Kalleni vielä enemmän.\n\nKalleni ja minä saimme huoneen näkyalalla virtaan ja siintäviin\nAlppeihin lumi-huippuinensa. Siinä seisoin ja katsoin akkunasta,\nihailemiseen vaipuneena, kun Kalle keskeytti:\n\n\"Wilhelmina, nyt voit antaa minulle sikaarit takasin\".\n\nVaikka vähän närkästytti, kun hän näin häiritsi runollisia ajatuksiani,\nolin kumminkin iloinen siitä että pääsin vapaaksi noista tuskan\ntuottaneista esineistä, ja irroitin puntit päältäni. Kalle ihastui\nsaadessansa ne takasin; vaan yhden puntin hän näytti minulle ja virkkoi\nvähän nuhtelevaisesti.\n\n\"Wilhelmina, etkös olisi voinut varoisammin säilyttää niitä? Juuri\nparaita olet istunut murskaksi.\"\n\n\"Kalle\", vastasin minä, \"kiitä luojaa, ett'en tuskassani musertanut\nniitä kaikki-tyyni. Minä olen tehnyt sinun edestäsi mitä olen voinut!\"\n\nKalleni halaili minua ja me menimme ruokasaliin.\n\nEteistuvassa oli levitetty pöydälle mitä kauniimpia ruokakasveja\nynnä metsän riistaa ja lintuja jos mihin sorttiin, jotta siinä saisi\nvalita mitä paraiten maittaisi, mutta herra Spannbein ja eno Fritz kun\nodottivat jo, niin emme siellä kauan olleet. Me istahduimme pöytään\nja annoimme, noudattaen herra Spannbeinin neuvoa, tarjota meille\nVeronalaisen päivällisen. Soppa oli erittäin kummallinen, sillä siihen\noli sotkettu kaiken mailman kasvaksia, ja vielä kummallisemmaksi se\nkävi, kun siihen ripottelimme hienonnettua parmesan-juustoa, joka\nsulaneena venyy langankaltaiseksi. Olemme sittemmin useinkin syöneet\nsemmoista soppaa, mutta vasta kun minun mieleeni juolahti se viisas\ntuuma, että ostaa pienen pönttösen lihamehustetta ja sekoittaa sitä\nhiukan tuohon kasvi-liotukseen, jota italialaiset sopaksi sanovat, --\nvasta silloin se kävi meille kelvolliseksi. Sitten tarjottiin parsaa.\nKalleni oli odottanut saavansa nyt oikein herkutella, sillä kyljykset\nparsain kanssa on hänen paras ruokansa; mutta kun eteemme asetettiin\npitkävartisia puikeloita jotka jo olivat siementymässä ja paitse\nsitä maistuivat kovin katkeralta ja olivat sitkeitä kuin seililanka,\nniin sanoi Kalle: \"Wilhelmina, Italia voi olla hyvinkin jalon-ihana,\nmutta parsain päälle he eivät täällä ymmärrä yhtään\". Sitten otimme\nmaccaronia jotka olivat hyviä, sekä söimme viimeksi kananpaistia. Se\noli kerrassaan herkullista. Ja kaalikset olivat oivalliset. \"Jos ei\nolekaan meillä berliniläistä ruoka-laitosta täällä\", sanoin minä \"niin\nelostaa täällä sentään hyvin kyllä\". Atriamme loppui hauskemmin kuin se\noli alkanut, ja parahimmalla tuulella läksimme kaupunkia katselemaan.\n\nIhmeellinen on tää Veronan kaupunki; voisipa luulla sen kerran\nnukkuneen eikä enään voivan havata. Katujen varrella on suuria\npalatseja, mutta niissä ei asu kukaan, ja akkunain eteen on lyöty\nlautoja. Palatsien vieressä on muita huoneuksia, joiden oviloista\nköyhää kansaa kurkistelee. Keskellä erästä katua kohoaa vanha\nvoitto-portti, mutta ei siitä nyt enää kukaan kulje loistolla ja\nprameudella; ja kun vielä edemmäksi mennään ollaan kohta sillä\ntenhotulla tilalla, jossa Veronan entisyys lepää. Siinä on, näette,\nScaliger-perheen hautarakennukset; ja Scaliger-perheen vallan alla\nVerona viimeisen kerran kukoisti ja oli onnellinen. Korkeilla\njalasteilla seisovat kivi-arkut, ja niiden syrjillä on kuvapatsaita,\nyhtä liikkumattomia kuin nuo kuolleetkin joita vartioivat, ja\nyltä-ympäritse komea rautakalteri piirittää tämän paikan, niinkuin\norjantappurahäkki tenhotun linnan. Mutta kenenkä syy se oli, tää\nmuutos? Toinen veli murhasi toisen avo-kadulla, ja niin oli mennyttä\nkalua koko jaloisuus; ja vaikka nyt molemmat veljet lepäävät saman\nhäkin sisällä ja sama päivänpaiste valaisee molempain hautapatsaita,\nniin ei tuota hirmuista rikosta saa siltä tekemättömäksi, ja siitä\najasta asti nukkuu Verona.\n\nUuden-aikaisissa kartanoissa asuu uuden-aikaisia ihmisiäkin, ja se\non Uusi Verona; mutta tietysti vähemmin se meitä houkuttelee, koska\nhuomiomme pää-asiallisesti tarkistuu historialliseen alaan.\n\nTuo eno Fritzin hankkima Bädeker on todellakin kaikin puolin\noivallinen, ja sen avulla tulemme aivan hyvin aikaan joka kohdassa.\nSinne on merkitty kaikki mitä on katseltavaa ja otettu myös kosolta\nmuitakin opetuksia, niin että heti saa tietää, pitääkö innostua\njostakin teoksesta vai eikö pidä, ja siten tulee ihmeellisyyksien\ntutkinta paljoa helpommaksi. Eno Fritz sanookin Bädekeriä lyhykäisesti\nresepti-kirjaksi vaan.\n\nMe kävelimme umpimähkään pitkin katuja ja kummastelimme miehiä, jotka\nkuvan-ihanasti poimuttelivat yllensä heilukaapuja, -- naisia joill'ei\nollut hattuja päässä, vaan ainoasti pitsi-huntuja kulmilla, -- ja\nsotamiehiä, joilla on kukon pyrstösulkia hatuissaan semmoinen kimppu,\nett'ei Kalleni ollenkaan voinut käsittää, miten he saivat tähdätyksi,\nkun sulat aina häilyivät heidän silmissään. Upseerit pitivät mustia\nhansikkaita, ja kaikki he olivat laihanläntäisiä kuin oravat. Niin\npulskan näköisiä eivät he ole ensinkään kuin meidän sotamiehet, mutta\nkun sota sattuu vuorimaissa, sanotaan heidän osaavan kiivetä kuin\nvuorivuohet, ja siinä heillä on voitto verraton muihin, jotka eivät ole\nniin sukkelia jalaltansa. Eno Fritz oli kuitenkin sitä mieltä, että\nparasta olis' Italialle ikuinen rauha.\n\nSiinä kun käveltiin, lähestyi luoksemme pikku tyttö ja sanoi jotakin.\nTietysti emme ymmärtäneet lapsen puheesta vähääkään, mutta kotvasen\nkyseltyä sai herra Spannbein selväksi, että tyttö tiedusti, josko\ntahtoisimme katsella erästä lähellä olevaa, muinais-aikuista teater'ia.\n\nKun myönsimme siihen, ojenti lapsi kätensä, ja Kalleni antoi hänelle\nvaskirahan. Sen saatuansa juoksi tyttönen tiehensä kiiluvin silmin ja\nhuutaen: \"Aprile, aprile!\"\n\n\"Hän on narrannut meitä\", sanoi Kalleni, \"sillä aprilli on italiaksi\n_aprile_\".\n\nMinä olin juuri vihastua tuohon pieneen, avo-jalkaiseen tyttö-pahaseen,\nniin hän samassa tulikin takasin ja hänen kanssa kaksi roiston\nnäköistä rojoa, joista toinen viittasi kädellänsä meille ja aukasi\nniinkuin ladon-oven, minkä kautta me sitten astuimme tuon muinoisen\nteatterin raunioille. Ei siinä paljon ollut katselemista, en ainakaan\nminä saanut mitään tolkkua noista koloista ja käytävistä. Minulta\npuuttui tarpeellinen mielen-rauhakin voidakseni oikein käsittää näitä\nraunioita, sillä olin huomannut miten vieläkin kaksi rosvomaista miestä\nhiipsahti ovesta sisään, ja kun olivat sisällä, sulki tuo ensimäinen\nmies oven.\n\n\"Kas nyt\", aattelin, \"nyt ei päästä pois, ja kohta meidät\nsala-murhataan\".\n\nOlin lukenut hyvän joukon hirvittäviä tarinoita Italiasta, ja näin jo\nmiten ryöstettyinä ruumiina maattiin muinoisen teatterin murenevilla\nkäytävillä. Mutta samassa osui minun silmiin tuo tyttö.\n\n\"Ei\", sanoin minä itsekseni, \"lapsen läsnäollessa he eivät suinkaan\nrupea tappamaan meitä\", ja kun sitten se pikku tyttö tuli ja toi\nminulle kourallisen koreita saniaisia ja kukkasia, joita oli poiminut\nylähältä muurien harjalta, niin otin syliin häntä ja suutelin; tuntui\naivan kuin olis' sylissäni ollut yksi niitä pieniä enkelejä joita\nmaalarit kuvailevat tauluihinsa. Joka kerta kun sittemmin vanhoissa\nmestarin-teoksissa näin enkelin noiden surkean-näköisten mies- ja\nnaispuolisten pyhimysten vieressä, sanoin: \"Tuoss' on tuo lapsi\nVeronassa\".\n\nMiehet eivät tehneet meille mitään pahaa. He saivat juoma-rahojaan,\nja olivat vallan kohteliaita: minä olin tyhjästä lähtenyt pelkäämään.\nMutta mitä vasten sitten niin paljon tyhmyyksiä kirjoitetaan Italiasta.\nSaisivat hävetä jotka sillä lailla suotta säikäyttävät ihmisiä.\n\nHerra Spannbein sitten kuletti meitä kirkosta kirkkoon, ja minua\nnauratti nähdessäni miten niissä tauluja katsellaan. Useimmat taulut\nriippuvat nimittäen niin pimeissä komeroissa ja sivu-holveissa, ett'ei\nensimmältä tiedä niistä mitään. Mutta suntio sytyttää vaha-kynttilän,\njonka hän kimittää pitkän kepin nenään, ja sillä hän valaisee yhden\npään erästänsä. Monet muodot ovat tästä menetyksestä jo mustuneet niin,\nettä -- niinkuin herra Spannbein sanoi -- nyky-aikainen mestari, joka\nkäyttää kimröökkiä kovasti, hyvin helposti voisi maalata semmoisia,\nmutta taulut ovat tähdellä merkityt Bädekerissä ja ovat siis sangen\nkauniita eli, kuten lukkarit sanovat: _molto bello_, taikka -- jos ei\nniistä eroita enää paljo mitään: _molto interessante_.\n\nEräässä näitä kirkkoja -- se oli S. Maria in Organo -- näimme kuorissa\nja sakastissa puun-veistoksia, jotka muuan munkki nimeltä Fra Giovanni\noli tehnyt rukousten lomina. Ne olivat niin kauniita, että niidenkin\ntähden kannattaisi matkata tänne. Kyllähän Berlinissäkin panevat\nkoreita puun-veistoksia kattoon ja seiniin, mutta ne ovat paraasta\npäästä kipsistä vaan.\n\nKaikesta tästä kuleksimisesta väsyimme vihdoin ja menimme siis erääsen\nkahvilaan. Se on merkillistä, miten kahvilat ovat yhden-näköisiä joka\npaikassa. Marmori-pöytiä, ikäviä ihmisiä, sanomalehtiä ja juomarahoja\n-- semmoinen on kahvila. Mutta täällä näkyi arena aivan edessämme,\nja tuskin olin vironnut vähänkin, jopa kehoitin lähtemään sitä\nkatselemaan. Se vasta olikin oikein historiallista alaa, johon nyi\nastuimme, sillä arenassa pidettiin ennen muinoin peto-tappeluksia.\nVoipi vieläkin nähdä häkit, joissa leijonat säilytettiin, ja\nvanki-huoneet noita ihmis-parkoja varten, joitten piti petojen kanssa\ntaisteleman. Tuolla ylhäällä marmori-penkeillä istui katselijoita\ntuhansittain. Nyt laskettiin vangit taistelu-tantereelle. Ne\ntervehtivät katselija-kuntaa totisina ja kuolon-halveksimisella,\nsillä ne tiesivät kyllä syöneensä viimeisen ateriansa. Jo viittasi\nmaistraatti, joka ynnä kaupungin valtuusmiesten kanssa istui\nerityisessä parvekkeessa, häkit avattiin ja villit pedot syöksähtivät\npihalle. Paraasta päästä pääsivät leijonat voitolle ja nautiskelivat\nsitten halukkaasti uhrinsa, ja katselijat huusivat hyvä, hyvä! Kun\npedot olivat saaneet mahansa täyteen, menivät ne takasin talliinsa ja\narvelivat, heillä olleen hyvin hauskan iltapäivän. Arenasta laastiin\npois jälelle jääneitä ruumiin-tynkiä, ja veri valahutettiin pois\nvedellä eräästä kaivosta, joka vieläkin on olemassa. Minua värisytti\nkauhusta, nähdessäni näitä entisten julmuuksien jälkiä.\n\nKuinka eikös ole ihmisellinen meidän aika sentään, verraten\nmuinaisuuteen! Mutta -- en ole kuitenkaan ihan varma siitä, ett'eivät\nnyky-aikanakin tuommoiset petoin ja ihmisten tappelut saisi täydet\nhuoneet koroitetuillakin hinnoilla.\n\nHerroihin nää kamalat muistot menneistä päivistä eivät kumminkaan\ntehneet minkäänlaista jalostuttavaa vaikutusta, sillä tuskin oli\niltainen syöty ravintolassa, niin alettiin jauhata tuota ijankaikkista\nskat'ia taas ja minä sain olla siinä kuin viides pyörä vaunuin alla.\n\nMin'en tohtinut puhella, itkeä ei ole minun tapani niinkuin monen muun,\nmutta kirjoittaa -- sitä taisin. Lähetin siis hakemaan läkkiä ja pännää\nja rupesin paperille uskomaan mitä olin nähnyt ja kokenut. Vähän aikaa\nkuluttua kysyy Kalleni:\n\n\"Mitäs, siinä teet, Wilhelmina?\"\n\n\"Minä alotan kirjaa Italiasta\".\n\n\"Älähän ole hassu, johan Italiasta niin paljon on kirjoiteltu\".\n\n\"Sinä pelaat skat'ia huvikses', ja minä kirjoittelen huvikseni\",\nvastasin.\n\nKalleni sanoi \"grand neljä\" ja minä vaelsin hengessä arenan\nveristetyllä hiekalla.\n\nSeuraavana aamuna pidettiin markkinoita piazza dell' Erbellä. Herra\nSpannbein ahmasi kuvan-ihania kohtauksia torilla. Huoneuksilla näkyi\njälkiä vielä vanhoista kalkkimaalauksista: vähän punasta, vähän\nsinistä ja siellä täällä jotain ihmisen ruumiin tai muodon tapaista,\nmutta ei mitään selvää. Ne ovat siis _molto interessante_. Torin\nmuoto oli enemmän minun mieleeni. Siinä oli pöytä pöydän vieressä,\nja laveiden liinaisten sateen-varjoin alla istui joilla oli kaupan\nappelsiinejä, juustoja isoja kuin vaunuin-pyörät, munia, kasvaksia,\nkaloja ja kaikellaista ruokatavaraa. Lintuja myytiin kappalettain.\nMikä osti toisen kynkän kanasta, mikä toisen, yksi osti rinta-palan,\ntoinen taka-kappaleen, kolmas maksan ja muuan köyhä eukko kaulan.\nNiin sai jokainen vähän kanaa kattilaansa. Kanan-pojista myydään\nsamaten kappaleita, ja kaupustelija käänti joka kerralta nahan-liuskat\nlihan päälle, juuri kuin kaapin-ovia, jotta kärpäset eivät pääsisi\nahnastelemaan, liha kun oli pidettävä mehukkaana. Miehiä on ja\nvaimoväkeä torilla niin että vilisee; he hierovat kauppaa ja tinkivät,\nkoikehtivat ja ovat niin iloisia, aivan kuin olisi torilla levitettyinä\nkaikki Indian aarteet, ja itse kansa nabobeja joka sorkka. Minusta\noli, kuten sanoin, tori paljo enemmän _molto interessante_ kuin nuo\nhuoneiden kirjavat tahrat, joita nyt koetetaan uudistaa. Eno Fritz\narveli, että heidän pitäisi sekoittaman Jacobsenin casein-vernissaa\nmaaliinsa, niin se kestäisi jos mitä säätä.\n\nKun kävelee ruokakasvi-toria alespäin, tulee kohta sille kadulle,\njossa on Julia Capuletin vanhempien talo. Tätä katua asteli se armas\nolento tuon ihmeen kauniin Romeon rinnalla, näissä kapeissa solukoissa\nlöivät ihmiset kuoliaiksi toinen toisensa, ja nyt saisin nähdä sitä\nhuonetta, jossa Julia asui ja jossa hän kuuli sata-kielen liverröksiä,\nsilloin kun he salaa vihittyinä ensi kerran olivat kahden kesken,\nihan kuin Lohengrin ja Elsa'kin. Mutta surkea oli katsella tätä\nkartanoa. Ylhäällä vanhan palatsin akkunoissa kuivatti Veronalainen\nrouva rikkinäisiä pyykki-vaatteitaan. Alhaalla pihalla, jossa ennen\nkranaatti-puu kasvoi ja suihku-lähteen vedet kuunvalossa kimeltivät,\noli nyt iso tunkio, ja tuossa tilavassa tallissa, joka kai ennen oli se\ntanssi-sali missä Romeo rakastui Juliettaan, kumppanusteli nyt kaksi\nmuulia, jotka jättivät höystöä tuohon läjään. Oli siinä vielä sitten\nkurjallinen viini-krouvi yhdessä noita pihalle päin olevia, ennen\nniin loistavia vieras-huoneita, vaan se oli enemmän ryöväri-luolan\nkuin ravintolan näköinen, ja vanhan Capuletti-rouvan sänky-kamarissa\nmellikoi nyt eräs köyhä kuvan-veistäjä.\n\n\"Pois täältä!\" huudahdin. \"En minä huoli enempätä nähdä Julian kodista.\nLähtekäämme nyt katsomaan hänen hautaansa, tuon tytön kohtalot koskevat\nminun mieleeni\".\n\nEi kukaan näyttele Romeona niin viehättävästi kuin Ludvig. Kauniimpata\nruumista ei voi nähdä, siinä kun hän makaa arkun vieressä ja Julia\nnousee ylös, aavistamatta, että hän jo on leskeksi jäänyt siltä\nmieheltä, jonka hän tuon täsmälleen sekunnille vaikuttavan uni-juoman\nkautta oli tehnyt luulluksi leskimieheksi. Kun hän siitä saa tiedon\ntulee hän mielipuoleksi ja surmaa itsensä.\n\n[Minä olen pyytänyt rouva Buchholz'ilta lupaa saada pyyhkiä pois\ntään selityksen, mutta hän ei mitenkään siihen suostunut. Ja kun\nnyt kerran niin hurjasti paljon romuskaa on kirjoiteltu ja vielä\nkirjoitellaan Shakespearesta, niin olkoon tääkin selitys paikoillaan;\nmuistutan-ma-han vaan, ett'ei rouva Buchholz ole mikään professori,\neikä myös ole tingannut itselleen Avonin joutsenta. Toim. muist.]\n\nVaunuilla ajettiin vanhaan luostarin-puutarhaan, jossa Julian hauta\non nähtävänä kammoittavassa loukossa joka on kappeli muka. Meidän\ntäytyi maksaa liran (80 pfennigiä!), ennenkuin pääsimme katsomaan\ntuota pyhää allasta, missä armaan Julian luut säilytettiin, mutta joka\nhämmästyksekseni olikin tyhjä ja ilman kantta!\n\nKun sitä kummastelin, ilmoitti herra Spannbein, ett'ei sillä\nmilloinkaan kantta ollut, eikä se myöskään ollut mikään ruumiin-arkku,\nvaan ihan tavallinen sian-kaukalo.\n\n\"Sehän on mahdotonta!\" huudahdin minä. \"Eihän toki eläinten-ruuhia\nmarmorista tehdä?\"\n\n\"Saatte Italiassa nähdä marmorikaluja kaikenmoisia\", vastasi herra\nSpannbein. [\"Nuova Guida in Verona. 1880. Giovanni Nardini\" todistaa\nherra Spannbeinin luulon sivu 77: La tomba di Giulietta (Ohime:\npotrebbe ben essere un abbeveratogo pel bestiame!) i posta in un\npiccolo giardino, j.n.e. Muistakaamme, että Berlinissäkin pöydät Cafe\nnational'ssa ovat marmorisia. Toim. muist.]\n\n\"Ja tuommoisesta tyhjän-päiväisestä he peijaavat rahoja\nreissuavaisilta? Kukas sitten saa niitä rahoja, joita maksetaan tästä\nhumbug'ista?\" huusin suutuksissani.\n\n\"Totta Shakespearen perilliset saavat siitä tulonkin\", arveli eno\nFritz, \"sillä ilman hänettä ei olis' koko kaukalo-konstia saatu\ntoimeen\".\n\nOikein se oli hyötyisä yritys, portti-kello kilahti yhtenään, ja aina\nvaan uusia vieraita lähestyi uteliaasti kaukaloa, ja he katselivat sitä\nniin surullisesti, ikäänkuin olisivat erittäin paljon pitäneet siitä\nsiasta, joka viimeksi siitä oli syönyt.\n\nEtenkin eräs nuori pariskunta kiinnitti meidän huomiotamme. Mies oli\nhyvin nuori ja kurkisti mailmaan jotenni typerästi vesi-sinisillä\nsilmillään, ja hänellä kun vielä sitten oli keltaisen-harmaa matkapuku,\nliina-tukka ja maitovalkoset viikset, näytti ihan siltä, kuin ei olisi\nhän joutunut oikein kypsäksi, vaan täytyisi olla vaisuna kaiken ikänsä.\nNainen sitä vastoin oli niinkuin sanotaan \"intressantti:\" tumma, synkät\nkehät silmien alla, musta kiharatukka, ohuet huulet ja kalmakkaat\nkasvot. Pari astui kaukalon eteen.\n\n\"Tässä se siis on!\" kuiskaili nainen, nostaen nenäliinan silmilleen.\n\"Oi Julia, kuka on ollut rakastettu niin kuin sinä!\"\n\nHän todellakin itki.\n\n\"Vaivaako sinua mikä?\" kysyi herra. \"Ei, ei. Sin' et vielä ymmärrä\nminua ihan, kultaseni, mutta kyllä kohta tulet minua ymmärtämään\".\n\nNainen meni vielä likemmäksi kaukaloa, katseli sitä surkumielin ja\nsuuteli sen marmorisyrjää. Se oikein mieltäni käänti, sillä minusta se\non inhoittavaa nähdä ihmisten suutelevan elottomia kappaleita, taikka\nkoiria ja kissoja, ja tämä nyt oli vielä hullumpata. Eno Fritz oli\npakahtua tukahdetusta naurusta.\n\nMusta-kiharainen nousi pois. \"Lähtekäämme täältä!\" kuiskasi hän. \"Tää\nnäkö on syvästi mieltäni liikuttanut\".\n\n\"Meidän olisi pitänyt jäämän ennen ravintolaan\", sanoi herra hellästi.\nNainen katsahti häneen suru-mielin hymyillen ja kääntyi hänen puoleensa\nhuoaten. Sitten menivät.\n\nMekin olimme jo saaneet kylläksi, ja vaikka herra Spannbein sanoi\nVeronassa olevan vielä paljon enemmän katseltavaa, päätin minä\nkumminkin paraaksi, että matkaamme eteenpäin.\n\n\"Ei Verona pois juokse, ja Italiata on kartalla vielä hyvä pätkä. Mitä\nmuuta täällä on katseltavaa, katselemme paluu-matkalla.\"\n\nPuolenpäivän aikana läksimme pikajunassa Milanoon. Asemalle tultiin\najoissa, mutta tavarain punnitus siinä viivytti meitä vallan kauan.\nEno Fritz neuvoi, että jättäisin kapsäkit Veronaan ja ostaisin ennen\nuusia kapineita, mitä tarvitsin. Olis'pa pitänyt totella häntä. Mutta\nsiitä sitten. Tällä kertaa olivat kapsäkit syynä siihen, että vasta\nviimeisenä minuuttina pääsimme vaunuihin. Ja siinä, johon astuimme,\nistui jo tuo vaisu ja hänen hoitajattarensa. -- Nuo helkkarin kapsäkit!\n--\n\n\n\n\nVeronasta Milanoon.\n\nKuka tuo vaisu oli. -- Lempi-viikot. -- Milano. -- Mintähden rouva\nBuchholz otti mieheltään opera-kiikarin pois. -- Humbugi. -- Mintähden\nitalialaiset poliisit ovat hännystakkiin puetut. -- Marmorinen\nmuotilehti. -- Mintähden rouva Buchholz mieli tietää mitä Milanon\nvallasnaiset ottivat yllensä.\n\n\nMitäpä siinä muuta neuvoa ollut kuin, tuon yhdynnän johdosta Julian\nhaudalla, tehdä lähempätä tuttavuutta. Nimet sanottiin kahden puolen.\nVaisu oli nimeltänsä Hinnerich Kliebisch, kotoisin Pommerista, ja\nnaisen nimi oli Henrietta. Hinnerich joka palveli vuotensa Berlinissä,\noli sillä ajalla tullut tuntemaan Henriettaa, joka taas opetteli\nsoittoniekaksi eräässä yksityisten soitanto-opistossa, ja oli\naikomuksensa kiivetä soittajais-pianistaksi. Mutta havaittuansa, että\npianon-soittajia kohta karttui yhtä monta kuin kuuntelijoitakin, päätti\nhän heittää pianon-peluun sikseen ja naida Hinnerich Kliebisch'in,\ntuon nuoren, varakkaan hovinhaltijan-pojan Weimersdorfista Pommerista.\nKaikkea tätä sain tietää piankin, sillä kun minä tahdon jotain tietoa,\nkysyn sitä kohdastansa. Herra Kliebisch ei virkkanut paljo mitään,\nmutta rouva Kliebisch oli hyvin avo-sydäminen minua kohtaan ja uskoi\nminulle, että he nyt olivat lystäilymatkalla häiden jälkeen, ja\nVeronassa he olivat olleet neljä päivää.\n\n\"Minun Hinnerichini on enkeli\", sanoi hän, \"hänen ainoa toivonsa on\nsulostuttaa minun elämäni\".\n\n\"Niinhän olla pitää lempi-viikkoina\", suottailin ja kysyin: \"Oletteko\ntekin suloinen häntä kohtaan?\"\n\nHän punehtui ja kuiskasi:\n\n\"Minä teen kaikki mitä hän tahtoo, ja hän tekee kaikki mitä minä\ntahdon\".\n\n\"Niin on oikein\", myönsin ja kysyin, olivatko he nähneet kaikki\nihmeellisyydet Veronassa, esim. tuota muinoista teatteria?\n\n\"Ei\".\n\n\"Arenaa?\"\n\n\"Ei\"\n\n\"Entä kirkkoja?\"\n\n\"Ei, mutta Julian haudan!\"\n\n\"Ei siis muuta kuin tuota kaukaloa? Missä olette viettäneet kaiken\naikaa?\"\n\n\"Ravintolassa\", sanoi hän; \"minun Hinnerichini ei pidä paljon lukua\nihmeellisyyksistä: hänen on enemmän mieleistä soudella ja onkia\".\n\nMinä heitin silmäyksen vaisuun; siinä hän istui sohvan nurkassa,\npää taapäin, ja sulostutti nyt olemistansa makealla unella. -- Ja\ntuommoiset matkustavat Italiaan!\n\nRautatien oikealla puolella alkoi nyt välähdellä, ikäänkuin korvollinen\nsini-painetta olisi kaadettu laksoon. Se oli Garda-järvi. Yhden kerran\nolen nähnyt tätä järveä kuvattuna, ja luulin silloin, että kuvan-tekijä\noli maalannut sitä pöyhkäykseksi ystävänsä, jonkun sinisen-painajan,\nhyväksi, mutta itse luonnossa on järvi vieläkin sinisempi. Herra\nSpannbein sanoi, että niin silmiin pistävää sinistä kuin tämä järvi\nei pitäisi luonnossa löytymän ensinkään, mutta kun se kerran oli,\nniin ei voinut se taiteilija, joka vähänkin väliä pitää värien\ntunnusta ja yleis-vaikutuksesta, muuta kuin katsoa ikäväksi tällaista\nliiallisuutta. Kun hänelle muistutin sitä, että hän juuri itse oli\nkehoittanut minua tarkkaamaan luontoa voidakseni arvostella taidetta,\nsanoi hän huomattavan olevan, _kuinka_ luonnosta vaarin-otetaan. Monet\neivät milloinkaan sitä oikein opi. \"Ketä nyt tarkoitatte?\"\n\n\"Taide-bramineja\", vastasi hän.\n\nMinä tarkoitin tähän sanoa, että järvi, jos se oli siniseen ihastunut,\nkai varsin vähän otti huoliakseen herrain maalarein ikävittelemisestä,\nmutta samassa rouva Kliebisch heittihe nuoren puolisonsa päälle ja\nhuudahti:\n\n\"Hinnerich! Rakas olento! Nyt ollaan jo Lago di Gardan rannoilla.\nHavaa, sydänkäpyni!\"\n\nHinnerich selvitteli unestaan, rouva hymyili hänelle, hän hymyili\nrouvalle, rouva suuteli häntä, hän suuteli rouvaa j.n.e., j.n.e. Se\noli olemisen-sulostuttamista yleisessä rautatie-vaunussa, meidän\nmuitten mielestä jotenki jolpon-näköistä. Rakkaus on tosin korkeitten\nasian-omaisten omissa silmissä jotakin hyvin koreata, mutta ei siitä\nole vierasten katsottavaksi.\n\nDesenzanossa Garda-järven rannalla astui pariskunta pois, sillä herra\nKliebischin teki mieli järvelle. Henrietta kysyi, josko me olisimme\ntavattavissa pääsiäisen aikana Romassa, he tulivat sinne silloin ihan\nvarmaan kuullaksensa mainiota _Miserere'ä_ ja tutustuaksensa Italian\nsoitannollisiin suhteisiin. Minä ilmoitin hänelle, että Romassa aioimme\nottaa asuntoa ravintolassa \"Orient\". Kalle mutisi; ja olisinpa voinut\njättää tekemättä tuota lupausta tulla heidän kanssaan yhteen.\n\n\"Kalle\", sanoin, \"he ovat ainakin luonnon-lapsia, heidän mielestään ei\nole Garda-järvi liika sininen\".\n\nHerra Spannbein ymmärsi yskän; hän oli sitten nurjan-näköinen ja\nkatseli vaan lasista.\n\nMinä olin iloinen kun tulimme Milanoon, sillä maisemat eivät olleet\nsanottavasti koreita. Minun huomiotani vetivät puoleensa ainoasti\nnuo tulvan vallassa olevat riisipellot, missä ihmiset paljain jaloin\ntyöskentelivät; mulperipuut, viini-köynnökset ja viljavat pellot olivat\nminusta jo kuin vanhat tuttavat. Kaikkeen uuteen kohta tottuu.\n\nMilano miellytti minua varsin mahdottomasti heti alusta; kaupunki on\nnäöltänsä sangen soma, eikä vanhan-aikuinen kuin Verona. Kaduilla on\nvilkas liike, kauppa-puodit ovat mahtavia ja ihmiset soreasti puetuita.\nSitä jo huomasin, ennenkuin hotelliin tulimme, ja sanoin siis:\n\n\"Kalle, täällä täytyy ottaa fiinit vaatteet esille, Milanolaiset\nymmärtävät sievää vaatteusta\".\n\nEnnenkuin menimme atrialle, jota Italiassa \"pranzoksi\" sanotaan,\nkävimme tuomiokirkkoa katsomassa. Kirkot Berlinissä eivät ole\npuolenkaan sen kokoisia kuin täällä; ei likimainkaan, -- mikä hyvänsä\nniistä voisi kävellä ympäri Milanon tuomiokirkon sisällä. Tää kohoaa\nkorkealle muiden rakennusten yli: lumi-valkosena lukemattomilla\nsakaroilla ja huipuilla, ihan kuin se olisi sokurileipojan kokoonpanema\ndragant-pihalla. Mutta kun tarkemmin katsoo, havaitsee hyvin, että\nhuiput ovatkin koko torneja, ja sakarat marmori-kuvia. Niitä kuuluu\nolevan kahteen tuhanteen tuon tuomiokirkon ulkosärmillä. Johan\nsemmoisella joukolla Berlinissä voisi koristaa koko Pariserplatzia ja\nLinden'iä aina linnaan asti; vaikka joka kaasulyhdyn viereen kuvapatsas\nasetettaisiin, jäisi niitä sittenkin kylliksi Charlottenburgin-tienkin\nkoristeiksi.\n\nNää ajatukset pyöriskelivät minun päässäni kävellessämme tuomiokirkon\nympärillä; ainoasti se, joka mietiskelee niistä esineistä, mitkä\nosuvat hänen verkkokalvoonsa -- ainoasti se saapi hyötyä matkoista.\n-- Kadulla oli paljon väkeä, ja naisten puvut heti kiinnittivät minun\nhuomiotani. No, olinhan minäkin korea kyllä uudessa reisuleningissäni,\nja ylentävältä tuntui minusta kun taisin suurellisella ryhdillä näyttää\nheille, että mekin Berlinissä osasimme olla ihmisittäin.\n\n\"Kalle\", sanoin minä, \"meidän täytyy teeskennellä, niinkuin ei kaikki\ntää komeus olleenkaan vaikuttaisi meihin; ja muuten, eihän niillä ole\nkaupungin-rautatietäkään täällä!\"\n\nTunnustaa täytyy, että komea on tuomiokirkon sisusta: mutta koska\ntaiteen-tuntijat kirjoittavat, että sen vaikutus tavallisiin\nmeikäläisiin on suurempi sen taiteellista arvoa, niin pidätin\nKallea aina kun hän yritti ilmoittaa ihmeksimistä, sanoen hänelle:\n\"Älähän ihmettele, muuten sinua pidetään tyhmänä\", ja töykkäsin\nhäntä kyynäs-päällä kylkeen huomatessani hänessä ihastumisen alkua.\nSivistynyt Berliniläinen ei viehäty vaikutusten havittelemisesta. Mutta\nminun täytyy se myöntää, että sekä eno Fritz että herra Spannbein\njulki lausuivat ihastustansa katsellessaan noita korkeita kaarroksia,\nlasi-maalauksia ja mitä muuta siinä oli. Jälkimäinenpä taiteilijana\nvähän aleni minun arvostelussani.\n\nIltasella menimme Scala-teatteriin. Suunnattoman suuri sali, ja\nnäyttämö samaten. Töin-tuskin saimme istuimia parketissa. Parvekkeet\novat kaikki ennakolta tilatut, ja koska jokaisella on valta koristella\nparvekettansa miten itse tahtoo, niin on niistä mikä keltasella\nsilkillä, mikä sinisellä, mikä taas punasella sisustettu, ja siten\nsaavat parveke-rivit sangen kirjavan ulko-näön. Annettiin opera,\njosta min' en ymmärtänyt mitään, ja jota en hyvin kuullutkaan,\nitalialaiset naapurimme kun puhelivat kesken laulua ja yhtyivät\nhyräilemään jos sattui heidän mielisäveliään. Ei parvekkeissakaan\npidetty paljon lukua koko operasta, sillä siellä he istuivat ihan\nselin näyttämöön ja pakinoitsivat. Naiset viuhuttivat varjostimillaan\nja herrat liehittelivät, samalla aikaa kuin näyttämöllä otettiin\nmyrkkyä, murhattiin ja kuoltiin, juuri kuin olisi murhaaminen ollut\njotakin seuraleikkiä vaan. Että laulajien mielestä oli lysti kuolla,\npäätin siitä, kun niin hilpeitä valsseja ja polkkia pelattiin\nheille henki-heitoillansa ollessa. Mutta jotakin mieleistä ariaa\nalettaessa, hiljeni yleisö ja odotti, kunnes erittäin korkea ääni\ntuli laulettavaksi. Silloin jos hyvin meni, nostettiin hurjia\nhyväksymys-huutoja ja luikattiin \"bis\" (samaa mi saksaksi on da capo).\nSuuresti mielistyneenä toisti laulaja liirujaan. Mutta toisella\nkerralla jos äänensä painui josko hiukkasen vaan, jopa nousi yleisössä\nkovin korvia-kiduttava ulvina, millä se ilmoitti tyytymättömyytensä\nlaulaja-paralle, joka häpeissään hiipsutti kulissien taakse.\n\nKun nyt laulaja taikka laulajatar -- sillä naisiakaan ei säälitty\n-- oli saanut qvantum satis, alkoi taasen parvekkeissa armastelu:\nnaiset hymyilivät ja viuhuttivat. Naisten vaatteus oli hienokas,\nhe olisivat voineet mennä suorastaan parhaisiin tanssiaisiin;\nherroilla myös oli prakit ja valkoset kaulaiset. [Italian isommissa\nkaupungeissa pidetään hyvin harvoin pitoja; vaan ihmiset tapaavat\ntoinen toisiansa teatterissa joka ilta, he ovat juhlapuvussa, käyvät\nvieraisilla parvekkeissa ja puhelevat siinä aivan kuin yksityisessä\nsalissa. Ennen lyötiin korttiakin näytäntöjen aikana. -- Meilläkin on\nsoitanto paras neuvo, jos mielii saada kanssa-puheita alkuun, mutta\nmeikäläiset siinä suhteessa tyytyvät johonkin Beethovenin sonaattiin\ntai muuhun semmoiseen, eivätkä tahdo suurta operaa. Toim. muist.] Minä\nolin hyvilläni siitä kun minunkin vaatteuksestani oli nähtävä, että\nBuchholz-rouvallakin on mitä ottaa yllensä. Mitäpä ihmiset muuten\nminusta olisivat aatelleetkaan.\n\nNautittuamme operaa kaksi näytöstä, tuli balettia, ja sitä kun Bädeker\nkehuu, taisin minäkin ihastella ilman omantunnon vaivaa. Sitten taas\ntuli operata, ja lopuksi baletista viimeinen näytös ihmeen-kauniilla\nkohtauksilla, toinen vaan toista ihanampi. Kerran ei ollut näyttämöllä\npohjussisustusta mitään, vaan rampista teatteri-taivaisiin asti oli\npelkkiä avo-olkaisia impiä. Silloin otin Kalleltani kiikarin pois.\n\nViktor-Emanuelin kalteri-salissa otimme näytännön loputtua vähän\nvirvokkeita. Se on paljoa suurempi Berlinin Passagia, mutta Panoptikum\npuuttuu. Siinä Berlin on edellä ja voipi isotella kun yö-sydännä sillä\non kokous täytetyitä murhaajia, oikea Kunniasali pahantekijöille ja\nsiksi aikoville. Suureksi mieli-hyväkseni huomasin Milanossa tätä\nilmeistä vajautta sivistyksessä ja opissa.\n\nHerra Spannbeinin johdolla kävimme seuraavana aamuna Brerassa,\ntaulustoa katselemassa. Kaikki maalaukset ovat alkuperäisiä, vanhain\nmestarien teoksia, ja kun kumminkin herra Spannbein sanoi, tään\nkokoelman ei läheskään vertoja vetävän Roman, Florenzin ja muiden\nitalialaisten kaupunkien museoille, niin minä suuresti ihmettelin\nesi-isiemme ahkeruutta. Totta vanhat mestarit käyttivät isompia\npensselejä ja saivat sillä keinoin taulunsa joutumaan valmiiksi\npikemmin kun uuden aikaiset mestarit. -- Pihalla seisoo Napoleonin\npronssinen kuva-patsas. Hänellä ei ole mitään yllä, ei tuota\nkolmi-kolkkasta hattuakaan, eikä siis tahdo tuntea koko miestä. Täältä\nmenimme siihen luostariin, jossa Leonardo da Vincin maan-mainio\nEhtoollinen näytetään, mutta minä pidän tätä näyttelöä humbug'ina,\nsillä tuo maalaus on peräti pilalla jo ja vaatii välttämättömästi\nuudistamista.\n\nMuut muukalaiset olivat hartauden haltioissa olevinaan -- mutta minä\naattelin pääsy-rahaa. Cantianplatz'in taide-näyttelössä, jota minä käyn\nkatselemassa, maksaa pääsy ainoasti viiskymmentä penniä, ja kuinkas\neikö siellä saa nähdä rahoistaan paljon enemmän! -- \"Jos nuo vanhat\nmestarit eivät saaneet sen parempata aikaan\", sanoin, \"olisivat yhtä\nhyvin voineet olla mitään maalaamatta\".\n\nSoman-näköisiä sitä vastoin ovat poliisit kaduilla, niin hyvin\ntäällä Milanossa kuin muissakin Italian kaupungeissa. Niitä sanotaan\n_carabinieri'ksi_, ja niillä on prakit ja päässä kolmi-kolkkaiset\nhatut. Eno Fritz väitti, että ne ovat hännys-takkiin puetut\nsiten kunnioittaaksensa hallituksen puolesta noita monilukuisia\nulkomaalaisia, jotka tulevat Italiaa katsomaan. Minä en nähnyt niiden\nkirjoittelevan muistokirjoihinsa niin usein kuin meidän poliisit, mutta\nBerlin onkin älyn kotokaupunki.\n\nJälestä puolen-päivän pistäydyimme silmäilemään hautuu-maata eli _Campo\nsanto'a_, niinkuin täälläpäin sanotaan. Vasta nyt tulin siitä selville,\nmitä kaikkea ihmis-kädet saavat marmorista tehdyksi. Siinä oli miehiä,\nvaimoja ja lapsia, luonnollisessa koossa marmorista veistetyltä; he\nseisoivat itse muistopatsaina haudoillaan, taikka olivat vainajan\nomaiset lähettäneet heidän omat kuvapatsaansa sinne vieraisille, ja\nne nyt omaisten sijassa surevat rakkaiden Tuonelaan menneiden tuhan\nluona. Leskivaimot varsinkin tuottavat kaupungin kuvanveistäjille hyvää\ntienastia. Siinä saa nähdä, miten sureva marmoripuoliso pitsihunnussa\nja viimeisen muodin mukaisessa silkkileningissä on astuvinaan\nsisään sen hautakammion puoliväliin avatusta ovesta, jossa hänen\nmies-vainajansa lepää, ja jonka kuvalle hän lemmekkäästi hymyilee.\nJa siinä hän seisoo niinkuin kummitus yöt, päivät. \"Tahtoisinpa\ntietää\", aattelin, \"josko todellinen leski säikähtyy itseään, kun\nhän tulee hautuu-maalle? -- Josko häntä harmittaa, kun uusi muoti\nsyntyy, jota hänen marmorikuvansa ei taida noudattaa? -- Ja josko hän,\njos menee toisiin naimisiin -- sanoo toiselle miehellensä, ett'ei,\nkun tääkin muuttaa tuonne hautakammioon, hänen enää toista kertaa\ntarvitse teettää kuvaansa, nykyinen kuvapatsas kun on kahdellekin\ntarpeeksi asti tuskaisen-näköinen? -- Nuorten herrain sopii kävellä\nhautuu-maalla tarkastelemassa leskirouvia, eiköhän niistä joku olis'\notettava, taikka tarvitsee heidän vaan tirkistellä marmori-tyttäriin\nisän tahi äidin haudalla, niin tietävät mitä heidän on tehtävä. Minun\ntäytyy se tunnustaa, ett'ei tuo marmorinen muotilehti saanut minussa\nhereille minkään-näköisiä hartauden tunteita. -- Siinä sopessa,\njossa köyhät lepäävät, kukki orjantappura-pensaita siellä täällä\nmataloilla hautakumpuloilla -- ja minä luulen, että se rakkaus, joka\nistutti orjantappura-pensaat, useinkin oli yhtäsuuri kuin se, joka\nkuvanveistäjille hankki jokapäiväisen leivän. Mutta köyhät, niillä\nkun ei ole sukuhautaa, haudataan erillensä toisistaan. Lapset eri\nhautaan, miehet tuolla puolella, vaimot tällä. Ei sitten satukaan\nsopimattomuuksia.\"\n\nOikein tuntui keveämmältä sydämeni, kun jätimme tuon kuolon komutarhan;\nsillä minun käsitteeni sitä sentään liiaksi oudoksuivat. Vielä\nilta-puolella, kun kävelyllä näin noita hienokkaasti puetuita naisia,\nkatselin jokahista erikseen arvellakseni, minkänäköinen se ja se tulisi\nolemaan marmorista veistettynä hautuu-maalla, ja mitä hän oli yllensä\nottava. Milano tuntui minusta äkkiä kolkolta, vaikka se alusta minua\nniin miellytti.\n\nSiis kehoittelin poislähtöön, semmenkin kuin lasten piti lähettää\nensimäisen kirjeensä Berlinistä osotteella Genuaan. Ja tietysti se on\nlysti saada tietää, miten kotona voidaan.\n\n\n\n\nGenua.\n\nLaulun ja puuro-tenorien kotomaa. -- Matkustavan Berliniläis-rouvan\nvelvollisuudet. -- Museoita ja taulustoja. -- Ilahuttavia edistyksiä\nseurustelemisessa kotoasukkaiden kanssa. -- Mintähden täytyi muuttaa\ntoiseen vaunuun. -- Kirje lapsille. -- Professori Qvenylhuber. --\nMintähden herra Spannbein söi polypejä. -- Mintähden rouva Buchholz\noli luulla itseänsä keijukaiseksi. -- Pyhä gral. -- Mintähden herra\nBuchholz ei pitänyt Italiaa lasina olutta.\n\n\nTaas istuimme vaunuissa niinkuin tavallisesti. Kalleni ei nyt enää\nniin valittanut kolotustaan, hän tunsi jo, että Italian lauhkea\nilma oli matkaan-saattanut helpoitusta. Eno Fritz tarjosi hänelle\nkonjakki-pullon, vaikka päivä oli vasta alussa, eikä siis ryyppy-aika\nvielä. Siitä seurasi meille siemaus itsekullekin. Fritz kertoi\nystävänsä Felixin, joka monesti on käynyt täällä kesämaissa, sanoneen,\nettä parempata ei ollut neuvoa malariata vastaan kuin konjakki nautittu\noikeaan aikaan. Annoimme sentähden pullon käydä kädestä käteen vielä\nkerran, ja sitten olimme sangen hyvällä tuulella.\n\nHerra Spannbein vaan oli harvapuheinen.\n\n\"Onko teille kuka tehnyt mitä?\" kysyin minä säälien.\n\n\"Ah, jos tietäisitte --!\" huokaili hän.\n\n\"Genuassa ehkä jo ratkaistaan minun onneni\".\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Sallikaa minun pitää se omassa povessani vaan; sielulla on\nsalaisuuksia, joita on parasta olla ilmoittamatta\".\n\n\"Miten tahdotte, mutta jos kaipaatte myötä-tuntoista sydäntä, niin\nrouva Buchholzilla on semmoinen\".\n\nMe puhelimme sitten Milanosta. Eno Fritz kysyi, oliko tuo yöllinen\nlaulu katuloilla meitäkin häirinnyt, johon vastasin, ett'en minä vielä\nollut tyytyväinen, sillä päättäen niistä kirjoista joita olin lukenut,\nodotin minä vähintäkin yhden nelislaulu-kunnan katukulmaa päälle.\nKalleni sanoi:\n\n\"Kyllähän niitä oli monta, jotka laulelivat operan-säveliä kotiin\nmennessään, mutta laulajilla oli jokahisella puuroa kurkussa\".\n\n\"Se tulee siitä paljosta maccaronin syönnistä\", arveli eno Fritz.\n\"Min'en ole koskaan kuullut katurauhaa hätyytetyksi niin monella\npuuro-tenorilla kuin täällä\".\n\nMinä närkästyin tuosta moitteesta ja muistutin, että Italia on laulun\nkotomaa, sekä sanoin ikäväksi, ett'ei nuori rouva Kliebisch nyt ollut\nläsnä; hän joka oli käynyt soitanto-koulua, olisi varmaankin toista\nmieltä kuin Fritz, joka valitettavasti hänkin on erään lauluyhtiön\njäsenenä, eikä sieltä pääse menemään naimisiin. Se on naurettava,\nsanoin, kun saksalaiset luulevat osaavansa laulaa, sillä siinä nyt\nkerta italialaisilla on patentti. Riita tuli kuin tulikin, eikä\nloppunut ennenkuin kysäsin: \"No mistäs ovat nuo sulosointuiset\npositivit?\" Nyt hän oli masennettu.\n\nKostaaksensa tappion lähti eno Fritz taas jankuttamaan noista suurista\nkapsäkkilöistä ja ylipainosta, sanoen vihdoin: \"Nuo ylenpalttiset\nkampsusi vievät sinulta koko joukon rahoja, Wilhelmina\".\n\nSilloin minä suutuin ja vastasin:\n\n\"Berliniläistä rouvaa ei pidä Italiassa luultaman homsaksi. Minä\nkuulun perheesen joka tietää, mihin sen oma arvo velvoittaa. Ja jos et\nsinä pidäkkään lukua sivistyksestä, niin on se minun, sinun vanhemman\nsisaresi, velvollisuus kannattaa hyvää nimeämme, jos ei muitten, niin\nkumminkin minun lasteni ja naapurieni tähden. Koko Landsberger-katu\npitää minua kunniassa, sinua taas yksin yövartiatkin pitävät pilkkana,\nkun tulet niin myöhällä kotiin.\"\n\nKalleni valitteli rauhaa, muistuttaen siitä, että tässä tulimme olemaan\nkoko päivän yhdessä, ja että riita ja tora tekee ajan kahta pitemmäksi\nvaan. Mutta oliko minun syy?\n\nHerra Spannbein ehdotteli pysähtymistä Turiiniin, jossa saisimme\nnähdä oivallisen tauluston. Siihen vastasin, että minä vähäksi aikaa\nolin kylläinen Milanon tauluista jo, ja kysyin häneltä, maalailivatko\nennen mailmassa nuo vanhat mestarit museoita varten? Hän sanoi niin\nei olleen, vaan vanhain mestarien maalanneen yksityisille, milloin\nniiden kannatti tilata, kuin myös luostareja, kirkkoja j.m.s. varten;\ntaulustot olivat vasta uudemman ajan laitoksia.\n\n\"No niin\", vastasin minä, \"mutta nyt kun siinä riippuu vieretysten jos\njonkinmoista, aivan kuin viidenkymmenen-pennin kaupoissa, en taida minä\nainakaan tähdystyä jokaiseen tauluun eriksensä. Niitä joko on liika\npaljon yhtä sorttia yhdellä seinällä, taikka sulavat ne silmissäni niin\nyhteen, ett'en ehdi toista tarkemmin katsella, ennenkuin jo vilkaisen\ntoiseen, saadakseni nähdä mitä taas siihen on kuvailtu.\"\n\n\"Taiteen-tuntija\", sanoi herra Spannbein opettavaisesti, \"valitsee vaan\njoitakuita mestarin-teoksia ja kiinnittää kaiken huomionsa niihin\".\n\n\"Minä puolestani\", vastasin, \"tahdon nähdä kaikkityyni; sentähdenhän\nminä maksan pääsy-rahan\".\n\nEno Fritz oli samaa mieltä kuin minä, ja sanoi toistaiseksi\nkyllästyneensä madonniin; toinen oli melkein yhden-näköinen kuin\ntoinenkin, ja kaikki olivat ruoka-huiluulla taikka nukahtamaisillaan.\n\n\"Olivatpa taulut itsessään mimmoiset tahansa\", virkahdin minä, \"mutta\nminun ensimäinen ajatukseni aina on, että pitäisi niitä vähän tuhertaa\nsuovalla ja harjalla!\"\n\n\"Taide-braminien silmissä vasta vanhuuden n.s. patina tuottaa tauluille\noikean arvon\", sanoi herra Spannbein.\n\n\"Miks'eivät sitten uuden-aikaiset taiteilijat heti maalaa patinalla?\"\nkysyin.\n\n\"Sitä monet tekevätkin\".\n\n\"Mutta onhan luonto puhdas ja lempeä\".\n\n\"Maalarien tulee antaa taululleen vaikutetta\".\n\n\"Vai vaikutetta?\" huudahdin. \"Saapasmusteella? Kiitoksia paljon\".\n\nKalleni, jota tää puheleminen ei näkynyt huvittavan, sanoi:\n\n\"Wilhelmina, eiköhän olisi parasta, että ensin vähän harjaantuisit\ntaiteentiedossa, ennenkuin päätöksiäs lausut.\"\n\n\"Ihan ilman syytä noita mestareja ei suinkaan niin suuressa arvossa\npidetty kun he elivät ja olivat, ja jotain kai löytyy heidän\nteoksissaan, josta vielä tänäkin päivänä on heidän isäin-maallensa\nkunniaa. Herra Spannbein on taiteilija ja enemmän tavastunut näissä\naineissa kuin sinä; älä siis väitä vastaan, vaan noudata hänen\nopetuksiaan!\"\n\n\"Kalle\", vastasin minä, \"mitäs sinä puhut joutavia? Sinä olet täällä\njäsenkokouksesi vuoksi, etkä taiteen tähden.\"\n\nEno Fritz oli sill'aikaa asettanut käsikapsäkkinsä sohvain välikköön,\nlevittänyt huopapeittonsa sen päälle ja ottanut esille kortit.\nSkatin-lyöntiin siis jälleen. Minä rupesin pitkälleni sohvalle,\nniin mukavasti kuin Kallea vaivaamatta taisin, ja koetin nukahtaa.\nMutta ei ollut siitä unesta kehumista, sillä niinpian kuin juna\njossakin paikassa pysähtyi huusivat konduktöörit, kantajat, vahdit ja\nvaihettajat, kaikki yhteen suuhun, aseman nimeä kunnes sitä oikein\nymmärrettiin, ja kun taasen lähtemän piti, huusivat he lakkaamatta:\n_partenza -- partenza-a-a_, juuri kuin tahtoisivat he säikähyttää\nhöyryveturia pilttoutumaan. Nukkumisesta ei tullut mitään.\n\nAlessandriassa astuin vaunuista ulos jaloittelemaan vähän, ja\nostaakseni appelsineja, joka vallan hyvin käy päinsä kun on kielessä\nvähän harjaantunut. Otetaan, näette yksi tahi useampi appelsiini ja\nkysytään: _qvanto costa?_ Tähän vastaa kaupustelija jotain tolkutonta\nja ojentaa joitakuita sormia. Ostaja puistelee päätänsä, ja yksi\nsormista poistuu. Hän puistelee vielä. Taas sormi pois. Hän vielä\nkerran puistelee. Silloin puistelee myyjäkin, ja pitemmältä siin'ei\ntingitä. Sitten maksetaan kaupustelijalle niin monta soldia kuin on\nsormia vielä pystyssä, ja kauppa on tehty. Samaten ostetaan noita\nsieviä, kopsissa piileviä viinipulloja, joita täällä tarjotaan\nkaupaksi. _Quanto costa? -- Una lira!_ Kaupustelijalle annetaan seteli,\nhän kuorii pois öljyn, joka viinin pinnalla uiskelee, ja ojentaa\nostajalle pullon sangen kohteliaasti.\n\nLiransa hän pistää lakkariin ja sanoo naurusuin niin että valkoiset\nhampaansa näkyvät: grazie, joka on sitä paljon kuin kiitoksia.\n\"Jospa Bergfeldtska olisi näkemässä\", ajattelin, \"miten minä täällä\nvieraassa maassa olen ihan kuin kotona Alexandersplatz'illa, kun on\nmarkkinat siellä, ja mitenkä minä italiankielessä tulen aikoihin,\naivan kuin olisin imetetty italialaisella maidolla; hän kai kateudesta\nkävisi kipeäksi heti\". Minä naureskelin itsekseni aatellessa herrain\nhämmästyneitä silmiä, kun olin astuva sisään näillä virvokkeilla, joita\nensi kerran omissa valloissani olin ostellut, vaan kun tungin sisään\nvaunun-ovesta, appelsinit ja viinipullo käsissäni, säikähdyin, sillä\ntään puolen nurkkasijoilla istui ventovieraita ihmisiä.\n\n\"Suokaa anteeksi\", lausahdin, \"tässä ei ole teille tilaa. Tämä on\nmeidän vaunu.\"\n\nVieraat eivät liikahtaneet. \"Pyydän huomaamaan, tää on minun sijani\",\nsanoin rouvas-ihmiselle, joka istui minun nurkassani. Hän irvisteli ja\ntuijotti minuun harmaansinisillä silmillään, ikäänkuin hän tahtoisi\nmyrkyttää minua.\n\n\"Hyvä herra\", sanoin minä nyt hänen kumppanilleen, \"yhden näistä\nnurkkasijoista vaadin kaiken mokomin\".\n\nHän irvisti niinkuin äsken rouvakin, eikä ottanut liikkuakseen.\n\n\"Kalle\", huudahdin, \"mitä ihmisiä nää ovat?\"\n\n\"Englantilaisia\", sanoi Kalle. \"Kyllä me jo koetimme ajaa niitä ulos,\nmutta eivät menneet\".\n\n\"Mintähden päästitte heidät sisään?\"\n\n\"Ne tulivat ett'emme sitä älynneetkään, peli kun juuri kääntyi\nerinomaisen mieltä-kiinnittäväksi\".\n\n\"Tuo onneton peli! Mutta nyt se on teidän asia toimittaa minulle\npaikkani takasin; minä tahdon katsella näköaloja. Huutakaa\nkonduktööriä.\"\n\nKonduktööri tuli, hän puheli, Kalleni puheli, herra Spannbein puheli,\neno Fritz puheli -- englantilaiset vaan eivät puhuneet sanaakaan,\nhe tuijottivat edelleen meihin kellahtavilla silmillään eivätkä\nliikahtaneet paikalta. Eikä niistä päästykään.\n\nTässä nyt kiidin Italian kedoilla, mutta ihan ilman tarkoitusta. Tosin\nherra Spannbein jätti minulle sijansa toisen akkunan luona, mutta mitä\nhyötyä minulla siitä oli, veturin-savu kun laskihe sillen puolelle ja\npilviinsä peitti kaikki maisemat? Ja kortinlyöntiä katsellakseni en\nollut Alppien yli matkannut.\n\nEi siis kukaan taida minua moittia, jos olinkin vähän vihoissani.\nMielihyvällä olisin heittänyt nuo molemmat englantilaiset arenan\nvillien petojen eteen, ja hyvä! olisin huutanut jos leijona nakerti\nmissiä luihin asti ja tiikeri puraisi misteriltä kurkun poikki. Jaa,\nkyllä vähän sisuni kuohui ja minua pahoitti se, kun ei peto-tappeluksia\nenää ollut muodissa. Tuo vanha hyvä aika oli sentään monissa kohdin\nkiitettävä.\n\nSiinä tuumaillessani tepposia noille nurkkavieraille, juolahti minun\nmieleeni se että englantilaiset naiset eivät suvaitse tupakan-savua;\noli kerran lady, joka seitsemän päivää makasi tainnuksissa siitä, kun\nmuuan herra hehkuva sikaari suussa oli tullut sisään naisien huoneesen.\nMinä siis yllytin herroja polttamaan, ja jos paperossia olisi ollut\nmeillä, olisin itsekin tupakoinut, tuli siitä sitten mikä seuraus\nhyvänsä.\n\nTupakan-poltosta oli apua. Missiä rupesi ryittämään, ja hän kun istui\ntuulen puolella, niin hänen täytyi pitää ikkuna kiini.\n\n\"Kyllä te tuprutattekin aivan kuin leipomauunit vähää ennen joulua\",\npilailin.\n\nIlman-laatu vaunussa kävi jotenni häkäiseksi. Nyt nousi englantilainen\nylös ja pyysi herkeemään polttamasta. Mutta kyllä hänelle annettiin\nsana sanasta, kaksi paraasta! Eno Fritz, joka sokeroi vähän engeliskaa,\nteki hänelle selväksi asian kantaa sanoen, että ensimäisessä luokassa\nsai olla neljä henkeä vaan kussakin vaunussa. Englantilainen taas\nväitti, ett'ei saanut polttaa, jos joku matkustajoista sanoi vastaan.\nMe viittasimme siihen, ett'ei hänellä ollut tässä vaunussa tekemistä\nmitään. Minä sanoin: \"Polttakaa, pojat, minä annan luvan\".\n\nEnsi asemalla kutsuttiin taas konduktööri. Älyttyänsä, että\nenglantilainen valitti meidän päälle, yhtyi hän tyynesti tämän\npuolelle ja kielsi meitä polttamasta. Sepä ei ollut Kallen mieliin.\nJunan-johdattaja haettiin ja hän haki aseman-inspehtorin. Loppu\nlaulusta oli se, että meidän täytyi muuttaa toiseen vaunuun --\nsyystä että edellisessä ei ollut tupakan-poltto sallittu. Tuskin\nolimme ulkona, niin englantilainen julkeasti sytytti sikaarin ja oli\nsennäköinen, kuin ei meitä olisi ollut olemassakaan.\n\n\"Siinä näemme missä mahdissa englantilainen on ulkomailla, ja miten\nsaksalaista siellä ylen-katsotaan\", huudahti Kalleni kun mennä\nhöyryytettiin taas eteenpäin. \"Minä olen vakuutettu siitä, että tuo\nenglantilainen on joku Lontoon-suutari, sillä hävyttömyys ja sivistys\neivät menesty yhdessä. Mutta hän kuuluu tuohon suureen brittiläiseen\nkansakuntaan, ja ottaa siis luvaksensa olla röyhkeä.\"\n\n\"Oikeus oli meidän puolellamme, mutta kuka saksalaista ulkomaalla\nauttaa tämmöisissä vähäpätöisissä asioissa. Ei hänen apunaan voi\nolla muu kuin arvon-anto, ja kuinkas vieras saattaa arvossa pitää\nihmisiä, jotka eivät anna arvoa omalle isänmaallensa? Niin kauan\nkuin vielä olemme vierasten kansain apinoita, niin kauan kuin emme\nrakasta isänmaatamme niin sydämellisesti, että se on meille mahdotonta\n-- oli se sitten liehittelemisellä tai inhoittavalla nöyristelyllä\nkaiken ulkomaalaisen edessä -- alentaa sitä muiden maiden hyväksi,\nvieläpä pilkata sitä, -- niin kauan saa saksalainen ulkomailla kaivata\nvahvinta tukeansa, parasta turvaansa, mi on se kunnioitus joka hänelle\nSaksanmaan kansalaisena on tuleva.\"\n\nNäin puhui Kalleni harmistuneena, ja täytyi valitettavasti, siihen\nnähden mitä meitä oli kohdannut, yhtyä hänen ajatukseensa. Eihän koko\ntää asia, tarkkaan katsoen, ollut kuin melkoinen vähäpätöisyys vaan,\nmutta suututti se siltä, siinä kun tulimme näkymään niin armottoman\nvähäisiltä. -- Englantilaiset jäivät istumaan, mutta meidän täytyi\nmennä tiehemme. Ja kumminkin olimme aivan yhtä hyviä kuin he. Todella\nilkeätä!\n\nHämärti jo, kun Genuan merenlahdelma tuli silmiin. Olimme rientäneet\ntunnelien läpi ja siltojen yli, ja juuri kun kaunis maisema oli\nnähtävissä, pujahdimme taas tuommoiseen pitkään, pimeään koloon; siitä\npäästyämme olimme asemalla. Insinöörien pitäisi toki matkustavan\nyleisön hyväksi rakentaman rautatiet vähän enemmän kuvan-ihanasti,\njotta jotakin saisi nähdä rahoistaan.\n\nKun olimme astuneet pois, kummastutti minua se, että eräs nuori mies\nunivormun-tapaisessa puvussa kulki meitä kintuilla ja katseli meihin\nsilmiänsä eroittamatta. Minä huomautin herra Spannbeinia siihen, vaan\nei hänkään tiennyt mitä se merkitsi. Ottaessamme kapineemme tavarasta,\nastui tuo nuori univormu-herra esille ja sanoi meille jotakin\nkohteliaasti, mutta hyvin vakaasti.\n\n\"Mitä hän tahtoo, herra Spannbein?\"\n\n\"Hän kysyy, josko on teillä tullaamattomia sikaaria.\"\n\n\"Mitä se häneen kuuluu?\"\n\n\"Hän on tulli-virkamies.\"\n\n\"Me olemme aikoja sitten tullirajan ylitse päässeet.\"\n\n\"Hän tyytyykin kun vaan saa nähdä tullikuitin raja-, asemalta.\"\n\n\"Sen olemme hukanneet\", sanoi eno Fritz.\n\nNuorukainen oli pahoillaan, mutta herrasväki oli vaunuissaan polttanut\nsikaareja jotka eivät hajunneet Regialta. Sitä olivat konduktööri,\njunan-johdattaja ja aseman-inspehtori valmiit todistamaan.\n\n\"Nuo helkkarin engelsmannit!\" huudahdin minä.\n\nNyt piti ruveta tutkimaan. Mutta menipä se minun mielestäni jo\nliikanaisiin.\n\n\"Jaa\", sanoin minä, \"saattakaa vaan toimeen vastuksia meille; mutta\nhuomenna minä kirjoitan Bismarckille, ja kyllä hän -- --\"\n\nTuskin tapasi nuorukaisen korvaa tuo sana Bismarck, niin jopa hän\nmuuttui sangen kunnioittavaiseksi ja kysyi, olimmeko _tedeschi?_\n\n\"_Prussiani_\", sanoi eno Fritz.\n\n\"Kaupungista _Berlino_\", lisäsin minä.\n\nNuorukainen puhui pari sanaa, kumarsi ja meni matkoihinsa. Me\nkiipesimme hotellin yhteis-vaunuihin ja ajoimme pois mekin.\n\n\"Näet, Kalle\", sanoin pöyhkeillen, \"Bismarckia he pelkäävät. Huomasitko\nkuinka hän hämmästyi heti kun sen nimen mainitsin?\"\n\n\"Toivoisinpa oman-tuntomme olleen puhtaamman tässä asiassa\", sopisi\nKalle.\n\nMutta min'en tiedä, mikä on suurempi synti: polttaa italialaisia\nRegie-sikaareja vaiko salaa viedä kanssaan hyvän, sisääntuodun\nBerliniläis-havannan? Siitä ottakoot papit selvän; sanotaanhan\nniiden monesti ymmärtävän paremmin tupakkaa kuin noita vanhoja\nperustus-kirjoja.\n\nMe kulimme hirveän kapeita katuja tornin-korkuisien huoneiden keskellä.\nMeidän hotelli oli sekin jonkunlainen leveä torni, sillä vasta\nkolmannessa kerrassa oli parterri, pieni kurjallinen ala.\n\nLapset olivat kirjoittaneet. He olivat terveet ja virkeinä. Ilma\noli kylmää Berlinissä, ja uutta ei ollut tapahtunut mitään. Lopuksi\nkertoivat he, Bergfeldtskan käyneen heillä ja sanoneen, että kaikki\nnaapurit ihmettelivät mitä minulla oli Italiassa tekemistä, enhän\nminä ollut likimainkaan kylliksi sivistynyt sinne mennäkseni. Siihen\nhe olivat vastanneet, että naapurien pitäisi ennen hoitaman omia\nasioitansa kuin sekaantuman toisten toimiin ja tekemisiin, ja nyt\nkysyivät he, josko olivat olleet kylliksi epäkohteliaat.\n\nMinä annoin kirjeen Kallelleni sanoen:\n\n\"Niinpian kuin kotiin tulemme, pyydän hänet oikeuteen; tuo kateellinen\nakka siellä käy ja koettelee panetella minua lasten edessä. Se on\nsäätyvihaa ja sukuvainoa, siit'on vankeutta vähintäkin!\"\n\nKalleni koetti lepyttää minua ja pyysi minua olemaan, tyynellä mielin\nainakin päivällispöydässä.\n\n\"Olen niin tyyni kuin taidan, Kalle, mutta oletkos sinä tyyni, jos joku\nsylkee sinun soppaasi? Ensin englantilaiset ja sitten Bergfeldtska!\nIloinen alku Genuassa!\"\n\nRuoassa oli eriskummainen maku, mutta min'en tiennyt, oliko mieleni\nvai ruoan valmistaminen syynä siihen, että joka ruokalaji maistui\nsamallaiselta. Kalleni veti suunsa irviin ja eno Fritz pureskeli hyvin\nhitaasti.\n\n\"Tää on oikeata italialaista ruoanlaitosta\", selitti herra Spannbein.\n\n\"Mitenkä niin?\" kysyin.\n\n\"Kah, ettekö tunne, että kaikessa ruoassa on öljyä seassa?\"\n\nNyt ymmärsin, mintähden kaikki lajit maistuivat yhdenlaiselta. Italia\nkävi yhä enemmän italialaiseksi, sen huomasin hyvin.\n\nTäällä pistän postiin ensimäisen kirjeen tyttärilleni, sillä minä\nlupasin kirjoittaa heille usein. Siitä olin vaan pahoillani, kun ei\nmieleni nyt ollut lemmellisempi; kynään tartuttuani, täytyi minun\nmelkein pakoittaa itseni kirjoittamaan jotenni lauhkeita lauseita.\n\n    Genuassa.\n\n    Hyvät lapseni!\n\n    Minua ilahuttaa kuulla, että hyvin voitte, ja jos Bergfeldtska\n    toiste tulee käymään, niin terveisiä hänelle, ja sanokaa, että\n    minulla on erinomaisen lysti ja että poimin appelsineja puusta.\n    Eilen, näette, kävimme katsomassa useampia palatseja ja eräässä\n    niistä -- se oli palazzo Balbi -- näin puutarhassa ensimäiset\n    appelsinipuut. Nyt vasta, hyvät lapseni, ymmärrän Goethea kun\n    hän sanoo: \"Jo lehdistöstä kulta-he'elmä kiiluu\". Semmoista\n    pitää nähdä jos miel' sitä uskoa, ja minä voin vaan sanoa, että\n    jalon-ihanalta se näytti. On meilläkin tauluja ja kuvapatsaita\n    vanhassa museossa, mutta appelsiinipuita ulkona ja niin suuria\n    vielä sitten, niitä ei ole meidän puolella.\n\n    Taidetta en sentään suinkaan halveksi. Ei, päinvastoin sitä\n    opin arvossa pitämään yhäti enemmän. Nää salit, hyvät lapseni,\n    nää huonekalut, nää marmoriseinät, gobelinit ja veistokset,\n    nää pöydät kallis-arvoisine maljakkoineen, hopeakannuineen ja\n    kolpakkoineen -- hämmästyttävää kerrassaan. Entä sitten taulut\n    seinillä: palatsien entisten omistajain muotokuvia, Antonio\n    van Dykin maalaamia, kaikki niin ylhäisiä, että tuskin tohtii\n    äänessä puhua, pyhimyksiä ja pyhyyttömiä, kuuluisimpien mestarien\n    teoksia; Raphaelin, Tizianin, Veronesen, kaikkien maalauksia\n    täällä saa nähdä.\n\n    Voitte kysyä Bergfeldtskalta, onko hän milloinkaan kuullut\n    puhuttavan Bassanosta taikka Biberasta, ja kertokaa hänelle\n    sitten, että teidän äitinne jo kaukaa tietää toisistansa eroittaa\n    näiden vanhemman taiteen pylväsmiesten maalauksia.\n\n    Jos etualassa oikein lihava poika on polvillansa selän alapuoli\n    yleisöön päin, silloin on taulu todellinen Bassano; jos taas\n    kurttuinen ukko katselee pääkalloa arvataksensa, kuinka kauan\n    täytyy vielä nuturoida tullakseen yhtä kuivaksi, silloin se\n    on yksi Riberan maalaama Pyhä Hieronymos. Toisinaan maalasi\n    Bibera Hieronymosta ainoasti pään ja toisen käden, ja levitti\n    kaapun muun kaiken yli. Mutta niin hän teki vaan kun huonosti\n    maksettiin, sillä silloin hänen ei kannattanut yhteen hintaan\n    antaa toista kättä eikä jalkoja.\n\n    Niin selkenevät Italiassa taiteen tiedot niin sanoakseni\n    ihan itsestänsä, mutta tietysti tarvitsee olla sivistynyt ja\n    vaikutusten vastaan-ottoon kykenevä. Tää on vaan vero totuudelle.\n\n    Ylipäätään ei olekaan taiteis-oppi niin vaikeata kuin moni\n    luulee. Kun vaan mestarien nimet opitaan, kyllä ymmärretään\n    sitten loput hyvin helposti, mutta siin'on sekin tarkasti vaarin\n    otettava, onko maalaus palttinan vai puun päällä, onko se tehty\n    temperalla vai öljyllä. Jos vielä sitte muistaa, kuinka korkea\n    ja leveä taulu on, niin tulee jo pidettäväksi suurena tuntijana\n    eikä sitten enää tarvitse suvaita vastaväitteitä. Mutta nyt kai\n    kysytte, hyvät lapseni, mitenkä teidän äitinne näin tavattoman\n    pian on osannut taiteen salaisuuksiin? No, se kävi tällä lailla.\n\n    Me katselimme palatseja, isänne ja minä ja eräs maalari,\n    herra Spannbein, joka oli yhtynyt meidän seuraamme. Eno Fritz\n    hän meni omia teitänsä tavatakseen kauppatuttuja. Kun olimme\n    palazzo Doriassa (lukekaa Schillerin Fiesco, lapset!) niin herra\n    Spannbein äkkiä lähestyi erästä nuorta ja kaunista tyttöä.\n    Tämä seisoi siinä keskellä palatsin suurta salia seurassa\n    vanhanpuoleisen herran, joka tarkasteli kattomaalauksia. Tyttö\n    punehtui ja herra Spannbein punehtui myös, sanalla sanoen,\n    he tunsivat toisiansa. Herra Spannbein esitti meille tuon\n    vanhan herran. He olivat professori Qvenglhuber tyttärinensä\n    Münchenistä. Qvenglhuber on suuri taiteenoppinut, ja Italiaan\n    tullut antaaksensa ulos uuden teoksen kattomaalauksista. Tää\n    professori aukasi minulle todellisen taiteis-opin portit, hän\n    sanoi minulle: \"Mitä tauluihin on kuvailtu, hyvä rouva, se on\n    yhtäkaikki, kun vaan ovat vanhat ja alkuperäiset\". Ja siinä hän\n    oli ihan oikeessa, sillä kun ainoasti alkuperäisyyden merkkejä\n    tulee tarkastaa, käypi taiteen-opinta hyvin helpoksi. Hän oli\n    väsymätön neuvomisissa, mistä se ja se mestari tunnetaan,\n    niin esim. Wouwermann valkosesta hevosesta, Carlo Dolci\n    samaskaisista hahmoviivoista, Raphael madonnistaan, Tizian n.s.\n    kulta-vivahduksesta (se lähtee, luulen-ma, pesussa), Michel\n    Angelo jäntäreistä, j.n.e. Samalla tavalla meidänkin aikamme\n    mestarit tunnetaan, esim. Makart lihastansa ilman sielua, Gabriel\n    Max sieluistansa ilman lihaa, j.n.e. Herra professori Qvenglhuher\n    opetteli väsymättä minulle tätä kaikkea. Hän on suuresti\n    kohtelias.\n\n    Näette siis, hyvät lapset, että täällä vietämme tiedollista\n    elämää ja että sisumme hehkuu taiteen pyhästä tulesta. Pitäkää\n    vaan lämpöstä yllänne tuossa ilkeässä Berlinin ilmassa, ett'ette\n    vilustu. Kevätleningit olkoot teettämätä siksi kun tulen kotiin.\n    Täällä on mitä ihanin päivänpaiste, ja isä voipi hyvin.\n\n    Terveisiä Krausen, Weigeltin ja poliisiluutnantin herrasväelle\n    kuin myös muille meidän tuttaville. Eno Fritz myös lähettää\n    terveisiä.\n\n                                        Teidän hellä äitinne.\n\n    J. L. Kysykää rouva Bergfeldtilta joskus, tokko hän tietää missä\n    päin maanpalloa Genua on, ja näyttäkää hänelle sitten tään\n    kirjeen kuori posti-merkkineen. --\n\n    Ensi osotteemme on: _Roma, Albergo del oriente, via del Tritone\n    6_.\n                                            Teidän _la madre_.\n\nGenualaiset palatsit ovat todellakin oikeita aartehistoja niin\nhyvin taiteen-ystäville kuin muille ihmiselle. Missä ei riipu\ntauluja jos jonkinmoisia niinkuin taulustoissa, vaan nää taulut\novat kallis-arvoisimpina koristuksina saliloissa, jotka eivät näytä\nlaisinkaan taide-menaaserioilta, ja joissa tulee pitämään paljoa\nsuuremmassa arvossa itsekutakin esinettä eriksensä.\n\nUlkoseinille on toisinaan vale-levypuolia maalattu, joten\nrakennustaideteoksia paljon on säästynyt, sisältä sitävastoin on\nkomeutta runsaasti: nää jämeillä pilari-käytävillä piiritetyt pihat,\nkoreat rappuset, altaanit, kukkivia kasvaimia täynnä, suihkulähteet ja\nriippuvat ryytimaat, kuvapatsaat ja moniväriset marmoriseinät, kaikki\nvaikuttavat silmiin kuin loistavin ruhtinaan-linna.\n\nItalialaiset palatsit ylipäätään, niin Genuassa kuin Romassa,\nFlorenz'issa ja muuallakin, ovat kauniimmat sisältä. Ulko-näöltänsä\novat yksinkertaisia, totisia ja juhlallisia, seinää enemmän kuin\nakkunoita. Meidän palatseissa, jotka ovat vuokrattavina, on enemmän\nakkunoita kuin seinää; he kääntävät kaiken koreutensa kadun puoleen.\nSisällä niissä harvoin löytää kunnollista peiliseinää ja sijaa\nsohvalle, jossa sopisi olla pitkällään. Tällaisten päivänloistoisten\npihain asemesta on Berlinissä noita pimeitä, pieniä nelis-nurkkia, ja\ntampurit tai porstuat ovat täynnä jos niihin ripustaa neljä hattua ja\nkolme päällysnuttua.\n\nGenuassa rakennetaan korkeudelle, kaupunki kun on vuoren rinteellä;\nenimmät huoneukset ovat siis pitkiä kuin pyyheliinat, mutta ylhäältä\nkatsoen tarjoavat niiden kiviliuskakatot niin miellyttävän näön, että\neno Fritz päätti Genuan olevan oivallisen paikan unessa-kävijöille.\n\nJuuri jotkut kadut ovat niin leveitä, että niitä pääsee vaunuilla\najamaan, muut ovat kaikki solukoita, johon pikkusen pilkistää\ntaivasta. Mutta haju on sama sekä leveissä että kapeissa, vaikka\nse viimeksi mainituissa paremmin pakkaantuu ja sentähden vaikuttaa\nvoimallisemmin. Ruoka ravintoloissa maistui öljyltä, kadut taas\nkäryävät pohjaan-palaneelta öljyltä. Vohveli-koju torilla meillä\nei haise niin rasvalta ja öljyltä kuin Genua joka loukossa. Mutta\nmitenkä se muuten olisikaan, sillä joka paikassa kauppapuotien edessä\nkihisee öljy-kattila, jossa sitten laitetaan kalaa, pannukakkuja\nja muuta kaikenlaista. Mutta kauheinta kaikesta on polypit. Tuosta\ninhottavasta elävästä, jonka imukkeet ovat kuin rokon-paisumat, ei\nlähde henki, hakkaili sitä tahi runttasi seinään miten tahansa, se vaan\nvärähtelee kuoleman-teossa kunnes viimeinkin pääsee kiehuvaan öljyyn.\nSiinä se arvon on hiljaa. Pienten ravintomajain edessä on vatiloilla\npiiputeltuja polypeja. Kellä nälkä on, noukkii palan itselleen; isäntä\npyörittelee sitä jauhossa ja viskaa sen sitten öljykattilaan, ja kun se\non valmis, haetaan se sieltä ylös kepillä taikka kauhalla.\n\nNäkin-kenkiäkin he paistavat parilaalla ja syövät kaiveltuansa\npuutikulla elävän ulos kuorestaan. Minä kauhistuin niitä nähdessäni jo,\nmutta nää hirveät herkut näkyvät Genualaisille maistuvan oivallisilta.\nKyllä me näissä kohdin kumminkin olemme enemmän sivistyneitä, sillä\nsemmoista roskaa emme syö.\n\nProfessori, joka suuresti oli ihastunut minuun ja jonka viisaus minua\nihan hämmästytti, vei meitä erääsen ravintopaikkaan sataman lähistössä,\nnäyttääksensä meille rahvaan-elämätä. Mutta minusta tuntuu, kuin olisi\nrahvaan-elämä enemmän herrain kuin rouvas-ihmisten nähtävä, ja että\nsitä paremmin opiskelee kodissa kuin krouveissa. Joka tahtoisi tutustua\nBerlinin rahvaan-elämään vaan anniskelupaikoissa ja olutkapakoissa,\nsaisi siitä varsin väärän käsityksen; kumminkaan en tahdo kieltää,\nettä kyllähän kauneina pyhäiltoina Hasenhaidessa, Treptovissa tahi\nPichelswerden'issä voipi hyvin nähdä, miten berliniläiset huvittelevat\nja viettävät jouto-aikaansa luonnon helmassa lapsinensa likkoinensa.\nKaikkialla kansaa tuhansin, ja kaikki ovat iloisia, juovat olutta\ntaikka kahvia ja mosuuvat vahvoja voileipiä. Ja jos ei aina tiedäkään\nmitä makkarassa lienee -- niin se on kumminkin vissi, että polypeja\nsiinä ei ole.\n\nMutta professori on niitä ihmisiä, jotka mieltyvät kaikkeen mitä\nulkomaalla näkevät, ja hän päätti, että pitäisihän meidän maisteleman\nnoita polypeja, sillä herkullisempaa ei voinut löytyä kuin tää\noivallisessa öljyssä taitavasti keitetty vesielävä. Minä kiitin\nkauniisti, mutta Kalleni antoi narrata itseään, ja herra Spannbein\nlitkasi niitä kuolon-halveksimisella, herra professorin kunniaksi.\nKumma kyllä, jäikin Kalleen mitä hän oli syönyt, ja kun kysyin häneltä:\n\"Miltä maistui?\", vastasi hän: \"Meren ajokasta taisi olla!\"\n\nMinua nauratti katsellessani herra Spannbeiniin, joka kuollaksensa\nrakasti professorin tytärtä. Minun mielestäni he soveltuisivat sangen\nhyvin toinen toisellensa. Nuorukainen tosin on vähän löllimäinen\nkäytökseltään, ja tuota pitkää taiteilijan-tukkaa voisi hän kyllä\nleikkuuttaa vähän lyhemmäksi, mutta on hän sentään korea poika.\nNeidellä on erinomaisen kauniit silmät, hän on hiljaluontoinen, vaan\nvakavatuumainen kuitenkin, niinkuin toisinaan ovat nuoret tytöt, kun\nheillä on kiukkuinen isä, jonka elämää he koettavat sulostuttaa, koska\nhäntä rakastavat. Professori oli nimittäen monestikin hyvin äreä,\nvarsin kun ei oltu aivan yhtä mieltä kuin hän.\n\nEi aikaakaan niin olin lappaellut herra Spannbeinista hänen\nsalaisuutensa. Hän rakastaa professorin-tytärtä ja professorin-tytär\nhäntä. Mutta isä innoksii noita vanhoja mestareja ja väheksii\nnyky-aikaista maalaustaidetta, -- herra Spannbein taas ei pidä kovin\nsuuressa kunniassa noita vanhoja, vaan suosittelee kaikesta sydämestä\nuudempaa maalaustapaa; siis ei ole paljon toivomista saada professorin\nsuostumusta. Ja herra Spannbein tietää sen, että vasten isänsä tahtoa\nei Ottilia -- niin on armaan nimi -- milloinkaan mene hänelle.\n\nKävi sääliksi todellakin tuota miesparkaa, kun hän valitti surujansa\nminulle ja siten antoi minulle oikeuden kohdella häntä äidin tavalla.\n\n\"Aluksi siis on laita se\", sanoin, \"että Ottilia ja te rakastatte\ntoisianne, se on pää-asia.\"\n\n\"Mutta isä?\" vaikeroi hän.\n\n\"Hänen saamme helposti puolellemme. Kuinka usein eikö tapahdu niin,\nettä ihmiset tyyten muuttavat mielensä. Heittäkää siis pois uudet\ntapanne ja kääntykää vanhoihin. Maalaustaide kuin maalaustaide,\nyhden-tekevähän se on.\"\n\n\"En minä käänny pois taiteestani, en koskaan!\"\n\n\"Ette tarvitsekaan. Voittehan pilata palttinaa kuinka paljon tahansa\nja töhriä pyhimyksiä ja jumaloita aivan kuin professori tahtoo. Mutta\njos itsepintaisuuttanne sanotte taiteeksi, sitten ei tule milloinkaan\npariskuntaa teistä ja Ottiliasta. Muistakaa se!\"\n\nHän meni pois pahoilla mielin, mutta sehän seuraus on aina, kun koettaa\nsaada ihmiset järkeen. \"Neuvo viisaasti, vaan ei vastaan\", sanoi\nentinen tyttö.\n\nEno Fritz seurusteli yhtenänsä kauppatuttavain kanssa, sillä hän piti\ntärkeänä huolena yhtyä liittoihin ja tehdä kansainvälisiä kauppoja,\njoita suuresti edes-auttoi tuo uusi Gotthardin rautatie. Italiassa on\ntuotteita joita me kaipaamme, ja Saksassa on meillä tuotteita taas\nsemmoisia, joita italialaisilta puuttuu, ja kun kansat kummaltakin\npuolen tajuavat tämän, niin kyllä kauppaliike kohta kukoistaa. Niin eno\nFritz oli aprikoinut.\n\nMeidän oli siis apunamme ainoasti herra Spannbeinin kielitaito, ja hän\nkun alin-omaa juoksenteli Ottilian jälessä, jonka taas täytyi olla\nisänsä seurassa, niin jopa vihdoinviimein kyllästyimme taiteesen.\nTuskallista oli myös nähdä, miten professori, joka nuuskaa ahkeraan,\nkatto-maalauksia katsellessaan sai nuuskut nenästä kurkkuunsa, niin\nettä Ottilian ja herra Spannbeinin täytyi mätkiä häntä selkään,\njott'ei ukko läkähtyisi ihan heidän silmäinsä edessä. Tilasimme siis\neräänä aamuna vaunut ja ajoimme Pergliin, samaan paikkaan jossa\nmeidän kruunu-prinssimme perheinensä asuu, kun hän käy Italiassa, ja\nsitä ei taida kummastella. Luontoa siinä minun on mahdoton kuvaella,\nvaan siellä ollessa tuntuu aivan kuin lukisi kauniin runoelman,\njossa palmut humisevat, vesi loiskii, meri avaantuu, linnoja kohoaa\nkorkeilla kallioilla, ruusuja ja hyasintteja kukkii ja tuoksuu, ja\njossa kumminkin itse ihka elävänä käyskentelee keskellä kaikkea tätä\nrunollisuutta. Ja paitsi sitä sinä päivänä oli ilma mitä ihaninta,\nsini-kirkkainta olla taitaa!\n\nMe soutelimme pienessä venosessa puiston lampiloilla ja viilsimme läpi\nviidakon pitkin kauneimpia japanilaisia ruusuja. Se oli satumaista,\nja jos en olisi vähän vähkyräinen, melkeinpä olisin luullut itseni\nkeijuksi. Mutta keijut kai ovat vähän hoikempia vyöltä. Vaikka\nsanotaanhan, että he Viktoria-teatterissa ovat hyvinkin lihavia, sillä\nsiinä yleisö pitää enemmän pulleudesta kuin suikeudesta.\n\nLepopäivä Jumalan ihanassa luonnossa virkisti voimiamme. Tuo\nihmeellisyyksien katselu tekee ihmisen untevaksi, ja minä neuvon siis\nkutakin kohdaltansa vähän väliin olemaan niistä joutosassa jotta pää\nselviäisi, sillä se on työlästä tointa että muutamissa viikoissa\narvostella mitä vuosisatain kuluessa on laadittu. Mutta kylläpä ennen\nmailmassa olivat ihmiset ahkeria sekä taiteen että teollisuuden alalla,\nvaikk'ei heillä ollut kaasua eikä fotogenia iltapuhteilla! Se on ihan\nihmeellistä!\n\nEno Fritzillä oli toimimista vielä yhden päivän. Me sinä päivänä\naamusta kävimme kirkkoja katselemassa. San Lorenzossa säilytetään pyhä\nGral, mutta kun ei ollut meillä luvan-todistusta mitä esille vetää,\nniin sitä ei näytetty meille. Ennen sanotaan pyhän Gralin tehneen\nmonta ihmettä, mutta sitten kun oppineet tulivat havaitsemaan, hänen\nei olevankaan smaragdikiveä vaan ainoasti lasia, on hänen mahtinsa\nmenehtynyt. Niin se on kotilääkkeidenkin laita, niihin tulee uskoa,\nmuuten eivät auta.\n\nIltapuolella olimme kuuluisassa Campo Santossa. Se oli samallainen kuin\nMilanossa, enemmän suuremmoinen vaan, ja enemmän marmorikuvia täällä\nnäytteeksi aseteltu. Paluumatkalla tuli vastaan kymmenen vaunua; joka\nvaunuissa oli neljä henkeä, paksuja, pieniä, -- vanhoja ja nuoria,\nmiehiä, naisia yhteen-sullottuina. Se oli \"seuramatka\", ja heitä\nvietiin ympäri aivan kuin lammas-laumaa. Ajurit nauraa hekottivat ja\nruoskivat hevosiansa, ja niin kuin tuo raju metsän-ajo Noita-ampujassa\nhuhahti vaunu-karavaani sivutsemme.\n\n\"Kalle\", sanoin minä, \"nuo onnettomat ihmiset eivät saa levähtää\nmilloinkaan. Tahtoisitko sinä tulla tällä tavoin piiskalla kiidätetyksi\nkautta Italian?\"\n\n\"En\", vastasi hän, \"minä en tahdo Italiata nauttia niinkuin nautitaan\nolutta klasillinen, jonka jossakussa aseman-ravintolassa hätimmiten\nkulahuttaa kurkkuunsa. Semmoisena pidettäväksi se on liika ihana.\"\n\nTiellä takasin kaupunkiin hoksasin jotain, joka minua suuresti suretti.\nUseasti jo olin huomannut teillä, missä vähänkin vettä lirisi, isoja\nkivi-ruuhia, joitten tarkoitusta en tiennyt, mutta nyt sain siitä\nselkoa. Näissä ruuhissa vaimot pesevät pyykkiä. Mutta millä tavalla?\nHe hierovat pyykkivaatteita suovalla, pistävät veteen ja panevat\nniitä ruuhen leveälle reunalle; siinä niitä sitten muokataan kaikin\nvoimin isolla kivellä, kunnes kylliksi ovat saaneet. Sitten huuhdotaan\nniitä ja ripustetaan akkunoista pistäville keppilöille kuivamaan\npäivänpaisteessa. Tuo voi kyllä olla kuvan-ihana näky maalareille --\nja onhan noita valkosia ryysyjä melkein joka ainoassa italialaisessa\ntaulussa -- mutta tuollainen peseiden piteleminen oikein vihloo\nsydämeen huolellista emäntää. Ja minä kudotin Kallelleni matkaksi ihka\nuusia paitoja hienokaisilla poimuilla, jotta hän täällä näyttäisi\noikein somalta. \"Hyvä luoja\", aattelin, \"minkä näköisiä nekin ovat, kun\nkotiin pääsemme?\" Niin oli kuin arvasin, niissä oli kahdessa raamuja\naivan kuin veitsen viiltämiä. Mutta mitenkä voi olla niin tyhmä ja\nkivillä hangata pesuvaatteita, täytyyhän niiden mennä rikki. Ja tätä\nsurua sain ihan yksin kantaa, sillä mitä miesväki ymmärtää siitä mikä\nliinavaate-kaappiin kuuluu?\n\nSeuraavana aamuna läksimme pois Genuasta, mutta ilman herra\nSpannbeinia. Hän saatti meitä asemalle ja otti toimittaakseen kapineet\njunalle. Ylipaino minua taasen hyvin harmitti, vaan en antanut eno\nFritzin huomata mitään, ett'ei hänelle tulisi oikeus.\n\n\"Hyvästi toistaseksi\", sanoi herra Spannbein.\n\n\"Ja miten nyt on noiden vanhain mestarien laita?\" kysyin minä.\n\n\"Minä olen luvannut piirustaa kattomaalauksista kuvia Quenglhuberin\nkirjaa varten\", vastasi hän alakuloisesti.\n\n\"Terveisiä Ottilialle!\" huusin hänelle, junan lähtiessä.\n\n\n\n\nRiviera di' Levante.\n\nSunnuntai-ajatuksia. -- Miten ihmisen ei pitäisi oleman koppamadon.\n-- Mielitehtoinen yhdyttäminen. -- Mintähden rouva Buchholz pelkää\npaholaista. -- Kummitus. -- Mintähden on isoja ja pieniä kelloja. --\nMintähden erästä murhenäytelmää ei voi näyttää loppuun asti. -- Miten\neno Fritz huvitteli. -- Mintähden rouva Buchholz tietää kuinka monta\non asujainta Civita Vecchiassa. -- Miten matkailijat olivat tulla\nestetyiksi näkemästä Roman ilmaantumista.\n\n\nOli sunnuntai. Oikealla kädellä kiilteli meri, ja missä vuoria\nnousi rautatietä vastaan, siinä oli tunneli puhkaistu. Kallioilla\nkasvoi agaveja ja puutarhoissa olivat sitrooni- ja appelsiini-puut\ntäynnänsä hedelmiä; alempana pavut kukkivat, ja viikunapuiden isot\nlehdet puhkeilivat, ja laakeripensaista oli kokonaisia lehväsaleja\n-- herneetkin kukoistivat, kaikki oli komeata. Eno Fritz sanoi,\nettä vereksillä ruokakasveilla voisi tehdä hyviä kauppoja täältä\nBerliniin, vaikk'eivät nää kasvakset likimainkaan ole niin hyviä ja\nmehevän-makuisia kuin meidän, sillä tässä kuumuudessa ne kypsyvät liika\npikaisesti. Berlinissä kun syödä loskaavat mitä tahansa, miellytti\nmeitä sitä enemmin nähdä mitä kaikkea täällä vihanteli ja kukoisti,\nsemminkin kun minun Kalleni mielestä silpoherneiden soveliaisuus\nhamburginkanaan on viisas luonnon laitelma. Kun tunnelin läpi olimme\nkarahutelleet, avaantui aina viehättävä näköala, ja niinpiankuin\njuna johonkin paikkaan pysähtyi, kuului rantamainingin loisketta\nja kirkonkelloin kumahtelemista. Se oli niin juhlallista, niin\npäivän-loistoisaa ja ihmeellisen rauhallista, ett'en saanut puhutuksi,\nja jos ei tuo juna olisi rähissyt ja melunnut, olisin luullut, että\njoku minulle lauleli tuutulaulua ja että kaikki mitä silmä näki oli\nhaavekuvia vaan. Mutta tulipa tunnelia viimein jo liika tiheään, ja\nminä huudahdin närkästyksissäni:\n\n\"Eihän toki ihminen mahda olla mikään koppamato!\"\n\nRiviera di Levante'lla tahtoisin asua joitakuita viikkoja kesällä,\nmutta tietysti siinä jossa tuo muinaisjäännöksien raunioille rakennettu\nmaantie viepi asuttujen seutujen kautta, eikä noissa luolissa joitten\nläpi höyryveturi vyräjää.\n\nSitten Spezzian lahti tuli näkyviin, tää Italian sotasatama\nlaivoinensa. Kumma kun eivät ihmiset koskaan voi elää rauhassa\nkeskenänsä! Ensin rakennetaan kartanoita, palatseja ja kirkkoja, ja\nsitten kaikkityyni ammutaan raunioiksi ja pirstoiksi. Mitäs hyvää siitä\non? Kellä siitä on hyötyä? Voittajalla, sanotaan. Voi olla, mutta saa\nhänkin silmänsä mustaksi.\n\nSiinä nyt sotalaivat kiikkuvat auringon kullassa kimeltelevillä\nlaineilla, ja rantaan asti leviää hedelmällisiä ketoja, ihana puutarha\nniin pitkälle kuin silmä kantaa. Kunnakkeilla harmaita öljypensastoita,\nlosopaikoissa ketoja puutarhan hedelmiä, ja siellä täällä taloja,\njoissa ahkeria ihmisiä asuu. Sanotaan aina italialaisten olevan muka\nlaiskoja. Mutta tahtoisinpa minä tietää, viljeleekö täällä maa itse\nitseään, sitovatko viiniköynnökset itsensä, istuttavatko puut itsensä\nja putoaako kukkakaali taivaasta tänne? Ei, tähän kaikkeen tarvitaan\ntyötä. Ja eikö se ole kyllä että ihmisten täytyy taistella luonnon\nkanssa, pitääkö heidän välttämättömästi vielä hävittämän toinen\ntoisensa ja sen, minkä he vaivalla ovat saaneet eloon? Minun mielestäni\nnuo sotalaivat eivät ensinkään soveltuneet tähän pyhäaamu-maisemaan.\n\nKauempana Carraran vuoristo tuli silmiin. Luulisipa sen olevan lumen\npeitossa, mutta se on sorastaan vaan valkea. Avenzan asemalla näimme\nsuuria marmoriharkkoja, joita sinne oli kuletettu Carraran louhoksista,\nja muutaman mahdottoman ison möhkäleen edessä seisoi ja tarkasteli sitä\neräs herra.\n\n\"Kah, professori Sohaper'han se on Berlinistä\", huudahdin minä, \"häntä\ntäytyy minun puhutella\".\n\n\"Etköhän erehdy, Wilhelmina?\" kysyi Kalleni.\n\n\"En erehdy, minä tunnen hänen, näinhän minä älyn suudelmaa hänen\notsallaan silloin kun hänen jalo teoksensa, Goethen muistopatsas,\npaljastettiin Thiergartenissa.\"\n\nMinä vaunuista ulos, ja sanoin hänelle nimeni. Hän oli hyvin\navomielinen, eikä ensinkään ylpeä niinkuin monet kuuluisat miehet,\nsanalla sanoen, kaikin puolin ihmisentapainen.\n\n\"Herra professori, aiotteko tehdä uusi Goethe tahi jotain muuta\njalon-ihanaa?\" kysyin osoittaen harkkoon.\n\n\"En\", vastasi hän, \"marmori on Viktoriaa varten joka Kunniasaliin\ntulee\".\n\n\"Kuinka se on mahdollista\", kysyin sitten, \"että herra professori voipi\nluoda tuosta mahdottomasta kivestä niin eloisia kuvia\".\n\n\"Oh, mikäs siin' on\", vastasi hän hymyillen, \"kuvat ovat harkoissa jo,\nniitä pitää vaan hakata niistä näkyviin\".\n\n\"Näkeekö herra professori sitten päältäpäin jo mitä harkot sisällä\npitävät?\" kysyin kummastellen, ja siihen hän vastasi, että sepä olikin\ntaide.\n\nEnsimäinen lähtömerkki annettiin, ja minulla siis valitettavasti\noli vaan muutaman minuutin aikaa puhella professorin kanssa. Se on\ntodellakin suuresti mielitehtoista kohdata kuuluisaa taiteilijaa niin\nsanoakseni täydessä luomispuuhassa. Mitä mainiollista kirjoitelmaa\neikös voisi kokenut kynä kolhia Gartenlaubeen tämmöisen yhdynnän\njohdosta!\n\nKalleni arveli vähän tunkeilevan näköiseksi että näin ryhdyin\nprofessori Sohaperin puheille.\n\n\"Vielä mitä!\" vastasin minä. \"Antoipa hän kuin antoikin minulle luvan\nkäyttää tätä puhelemista.\"\n\n\"Mitenkä niin?\"\n\n\"Näet, kun sanoin, että minusta olisi sangen lystiä saada mainita häntä\nkirjassani jollakulla kiittelevällä lauseella, niin vastasi herra\nprofessori sanasta sanaan näin: 'Sitä en voi estää.'\"\n\n\"Se oli kielto, Wilhelmina.\"\n\n\"Älä pahaksi pane, Kalle, mutta oppineiden puhetapoja minä tunnen\nparemmin kuin sinä. Säädyllisemmin ei voinut hän ilmoittaa\nsuostumustansa.\"\n\nKalleni kohautti olkapäitään, mutta minä painoin mieleeni joka sanan,\njonka olin kuullut. Siihen velvoittaa kunnioitus kuuluisia miehiä\nkohtaan kun niitä intervievaa.\n\nTulimme sitten Pisaan. Kaupunki on hiljainen, mutta sievän-näköinen.\nVirvoiteltuamme, menimme kuuluisaan tuomiokirkkoon. Mutta ennenkuin\nsinne pääsimme, pakkasi meihin oppaita iso joukko. Eno Fritz sanoi\nmeille, ett'emme semmoisia tarvinneet, sillä hän tuli aivan hyvin\naikaan Bädekerillä, jonka ohjauksia helposti osaa noudattaa, vaan kun\nmiehet millään muotoa eivät ottaneet eretäkseen, puhutteli hän heitä\nsujuvalla italiankielellä, josta minä suuresti hämmästyin.\n\n\"Taidatko sinä italiankieltä puhua?\" kysyin.\n\n\"No mitenkäs muuten; täytyyhän sen, joka tekee kauppoja italialaisten\nkanssa, toki ymmärtää heidän kieltään käyttää.\"\n\n\"Ja sitä sanot nyt vasta?\"\n\n\"Minä odotin kunnes opin oikein osaamaan\", vastasi hän, \"ja nyt koetan\npuhua ei ainoasti ennakko-opintojen johdolla, vaan myös korvakuulon\nmukaan, sillä se on pääasia. Jos meidän kielen-professorit opettaisivat\nkorvan, eikä vaan gramatikan mukaan, niin ei tarvitseisi heidän itsensä\neikä oppilaansa vieraissa kielissä jäädä takapajulle renkilöistä ja\nkyyppariloista.\"\n\n\"Ja sinä taisit kylmäkiskoisesti katsella, miten minun Kalleni vaivasi\npäätään italian lukemisella. Kylläpä olit ilkeä!\"\n\n\"Hän tulee hyvin vielä tarvitsemaan tietojansa, silloin kun en minä ole\nteidän kanssanne ja herra Spannbein armastelee Ottiliaa. Muutenkin se\noli parasta mitä hän tais' tehdä.\"\n\nOlimme sillä välin nousseet tuomioylängölle, joka kohoaa kaupungin\nperillä ja on kuin suuri tarjotin, minkä päällä tuomiokirkko,\ntuomiokappeli, Campo Santo ja nojaava torni seisovat; ja siitä\ntarjottimesta ei niitä nouki pois kukaan, siihen koetukseen ne ovat\nliika suuria. Tuomiokirkon pääportin edustalla vätjästeli köyhiä\nkosolta ja kerjäsi apua kaikenmoisissa äänissä. Genuassa ja Veronassa\nei kukoista kerjääminen niin kuin täällä, siis olivat kohta Kallelta\nkuparit kaikki. Kun kerjäläiset näkivät, ett'ei enempätä ollut,\njättivät meitä rauhaan. Eno Fritz myös tiesi laittaa ne luotaan; hän\nteki etusormellansa vihjan, jonka he ymmärsivät ja joka merkitsi: tässä\nei anneta mitään. Sen hänelle oli opettanut Berlinissä eräs ystävänsä,\njoka tunsi Italian perin pohjin.\n\nRakennukset ovat komeat, mutta niiden ihanuuden vaikutusta himmentivät\nminun silmissäni muutamat kamalat asiat. Koska parast'aikaa pidettiin\nmessuja tuomiokirkossa ja me emme tahtoneet tulla häiritsemään, niin\nkävimme ensiksi katselemassa Campo Santoa. Se on nelisnurkkainen\npiha pylväskäytävän sisällä, ja sinne on tuotu laivalastittain\nmultaa Jerusalemista; sillä ennen luultiin, että autuaammin levätään\nsiinä mullassa, mutta sittemmin on tiede todistanut niin ei olevan.\nPylvästön rinnakkaisella seinällä on maalauksia, jotka kuvailevat\nviimeistä tuomiota ja helvettiä. Se on ihan hirvittävää, kuinka pirut\npiinaavat sielu-raukkoja ja viskelevät niitä tulikivi-järveen. Ainoasti\nnoille hurskaille erakoille he eivät tee mitään pahaa; niiden luokse\ntulee enkelejä ja vie ne taivaasen, ja siitä nousi kuin paino minun\nomalle-tunnolleni, sillä Kalleni ja minä emme ole erakoita, emmekä\nole koskaan aatelleetkaan paastoamista eikä lihamme kurittamista.\nSydäntäni siis kovin ahdisti ajatellessani, että tuommoinen pukkijalka\npiru kentiesi kerran voisi viskata minutkin kihisevään pikikattilaan,\nja vielä sitten toinen työntää haarukkansa minun enkelin-hyvän mieheni\nläpitse. Sillä viisastelkoot oppineet miten paljon tahansa, ett'ei muka\nhelvettiä ole, niin ei sitä tiedä ihminen, mitä eteen tulee, ja pirua\nei saa kukaan katoamaan minun luulostani. Ilman viatta ei ole kukaan\nihminen, ja olisin minäkin monesti voinut olla lemmekkäämpi Kalleani\nkohtaan; siis tunsin itseni syntiseksi ja rangaistavaksi, siinä kun\nkävelin hautojen ja synkeiden kypressien välillä, ja kauhistuin\nkuolemata ja pirua. Täälläpä niitä oli seinälle maalattu.\n\n\"Kas niin!\" sanoin kun olimme kadulla taas, \"nyt en mene enää\nhautuumaalle milloinkaan, sillä en minä ole tullut Italiaan\npeloitettavaksi ihan kuolijaksi. En ollenkaan!\"\n\nTuomio-kirkossa vielä veisattiin. Oli siis tuon nojaavan tornin vuoro\ntulla tarkastuksemme alle. Eno Fritz ehdotteli nousta sinne ylös.\n\n\"Tuohonko pahukseen, joka niin kallellansa seisoo?\" huudahdin\nsäikäyksissä. \"Voipihan se kaatua minä silmän-räpäyksenä hyvänsä. Kalle\nsin' et saa mennä sinne!\"\n\nMutta mitäpä rukoilemisista apua, kun miesten päähän joku hulluus on\nastunut; eihän muuten tulisikaan toimeen tuommoisia vetoja, että juoda\npitää kaksikymmentä absinthryyppyä tahi juosta ravia Charlottenburgiin,\njoista sitten ruumiina ovat kahden vuorokauden kuluttua. Niin tälläkin\nerää, sillä täytyihän tietysti Kallen nousta torniin. Mutta koska\nkolme miestä välttämättömästi tulee olla kun sinne kavutaan, syystä\nettä kahden pitää käydä kiini kolmanteen, jos tään rupeaa tekemään\nmieli syöstä itsensä sieltä alas, niin luulin voivani estää torniin\nnousemista siten ett'en minä myöntynyt tulemaan heidän kanssaan; mutta\njätinpäs lukuun ottamatta tuota roistoväkeä; kerjäläisistä, näette, saa\nparilla vaskilantilla kenen hyvänsä heittämään henkensä alttiiksi ja\nmenemään mukaan, jos kolmatta miestä tarvitaan.\n\nKalleni nousi kuin nousikin torniin, ja minä jäin odottamaan alhaalla.\n\"Jos nyt torni romahtaa nurin, juuri kun Kalleni on ylhäällä!\"\naattelin. \"Kaatuahan sen täytyy, jok'on noin vino, sillä kuinka\nmonta uutta rakennusta eikös kukistu maahan kohta kun ovat valmiita,\nja tää torni on seisonut kuka sen tietää kuinka kauan -- vanhuuden\nheikkoudesta kai se ei enää pysy suorassa! Mitä tulee eteen minulle\nlapsiparkain kanssa, kun tuo on raunioihinsa haudannut heidän isänsä ja\nelättäjänsä, ja minä jäänyt mailmaan yksin, turvattomana leskenä?\"\n\nKuta enemmin katselin tornia, sitä vinommalta se näytti ja sitä\nsuuremmaksi kävi minun tuskani. Minä ummistin silmäni jott'en\npyörtyisi, ja rukoilin sydämen ahtaudessa: \"Herra Jumala taivaassa,\nanna tornin pysyä seisallaan edes niin kauan kunnes enkelin-hyvä\nKalleni on päässyt siitä alas, niin minä mielelläni anteeksi annan\nBergfeldtskalle kaikki hänen ilkeytensä, vaikka se aina on hän joka\nalkaa, ja min'en tahdo hänelle mitään pahaa. Sitten käyköön miten käy,\nsiihen kun ei voi mitään. Varjele meitä pahasta äkillisestä kuolemasta,\nrakeista ja vaarallisesta ilmasta, tulipalosta ja valkean hädästä,\nruttotaudista, sodista ja kalliista ajasta, ja vapahda meitä väijyjän\npaulasta. Amen!\"\n\nSamassa kosketti minua joku, ja minä käännyin. En toivo kenellekään\nihmiselle semmoista säikähdystä, kuin minua valtasi, nähdessäni nyt\nhirmuisen kummituksen aivan edessäni. Alapuolelta se vähän näytti\nmunkilta, mutta yläällä ei ollut mitään ihmisen-kaltaista, sillä\neihän ihmisen asua ole tuollainen mahdoton, suippo yömyssy, johon\non leikattu kaksi ympyriäistä aukkoa silmiä varten, ja joka on pään\nyli vedetty. Minä huusin kohti kurkkua ja juoksin pakoon, sillä en\nvoinut muuta aatella kuin että se oli ihan ilmetty paholainen, joka\nnyt tuli noutamaan minut, keittääksensä minua ynnä noiden Campo Santon\nsieluparkain kanssa piessä ja tulikivessä. Mutta mihin päästä piiloon\nkeskellä tätä aukeata tuomiokirkko-toria? Ei puuta, ei pensasta.\nNojaava torni oli ainoa turvani. Minä edellä, kummitus kintuilla,\ntäyttä ravia tornin ympäritse. Jos se kaatuu niin kaatukoon; saahan\nsiinä kummituskin osansa.\n\nMiten kauan tätä jahtia kesti, en tiedä, sen vaan muistan, että jalat\nuupuivat allani ja henkeni salpautui, niin ett'en voinut edes huutaa\napua; minä olen nimittäin vähän pulsakka varreltani, enkä ensinkään\nluotu kilpajuoksuun soveliaaksi. Minusta nyt olikin yhtä, otti minut\nkummitus tahi tukahduin minä luonnollisella tavalla, sillä pitemmältä\nen jaksanut.\n\nKummitus lähestyi verkkaisesti, kun se huomasi, minun seisahtuneen\nhengästyksissä, eikä se tuon pitkän kaapunsa kanssa päässytkään ihan\nkovaa vauhtia.\n\n\"Älä tule tänne!\" huusin. \"Muuten raappasen!\"\n\nMutta siitä huolimatta se tuli likemmäksi, ja astuen eteeni ojenti\nminulle jotakin vaivais-tukkia.\n\n\"Vai niin\", huudahdin, \"pitääkö nyt rahoja koottaman helvetinkin\nhyväksi? Sitähän tavallisesti tehdään taivaan takia vaan!\"\n\nKummitus ei ymmärtänyt minua. Siitä vasta älysin, ett'ei se ollutkaan\nmikään henki, ja annoin hänelle viidenkymmenenpennin-rahan, joka\nunehduksissa oli piillyt minun kukkarossani Berlinistä asti. Silloin\nkummitus liikahtihe niinkuin kiitosta tarkoittaen ja meni, sanaakaan\nsanomatta, tuomiokirkkoon.\n\nNiin kamalaa kohtausta en ollut eläissäni kokenut. Lukeehan sitä\ntoisinaan romaaneissa naamioista, eikä niistä pidä lukua mitään, ja\nnäkeehän semmoisia teaattereissa, jolloin ne, varsin murhenäytelmissä,\novat oikein naurettavan näköisiä, kun astuvat esille vanhoissa\nkaapuissaan ja käyttävät itsensä aivan kuin tahtoisivat peloittaa\nlapset sänkyyn; mutta kun tuollainen elävä muumio keskellä päivää tulee\nja taputtelee ihmistä olkapäälle, juoksee hänen jälestään, vieläpä\nkerjää häneltä pennilöitä, niin voipihan se ihminen kummastua.\n\nKun Kalleni taas oli alaalla, vankalla maalla, syleilin häntä niin\nrajusti, että hän ihan hämmästyi siitä, kuin myös kyynelvirrasta, jota\nnyt en voinut pitemmältä pidättää; eikä tää käytökseni tullutkaan\ntyydyttävästi selitetyksi, sillä ei tainnut Kalle saada tolkkua minun\nkatkonaisesta kummitus-jutustani. Minua lohdutti sentään se asia,\nettä Kalleni eheänä oli jälleen sylissäni, ja olin siis kohta itkenyt\nmieleni tyyneksi taas. Tuomiokirkkoon kun en ottanut tullakseni,\nsanoen sen täydeksi kummituksia, jotka säikähyttävät ihmisiä selvällä\npäivälläkin, näkyi Kalle aattelevan, että eiköhän ollut ajuni\nhourauksissa; ja kun kehoitin häntä menemään itse vakuuttumaan,\npuisteli hän vaan päätänsä ja meni eno Fritzin kanssa tuomiokirkkoon.\n\nTakasin tultuaan, taisi eno Fritz selvittää minulle, miten tuon\nkummituksen laita oli.\n\n\"Se oli joku Misericordia-veljeskunnan jäseniä\", sanoi hän; \"siihen\nkuuluu niin hyvin rikkaita kuin köyhiä, ja kaikki, olivatpa mitä säätyä\nhyvänsä, ovat velvolliset auttamaan köyhiä, hoitamaan sairaita ja\nhautaamaan kuolleita. Voipi siis tapahtua, että herttua on kantamassa\nkerjäläisvaimon ruumiin-arkkua, että nuori teikari virvoittelee\nkuolinvuoteella kituvaa ukkoa ja että rikas kauppamies kulkee,\ntulisoihtu kädessä, sen paarin edellä, jonka päällä hautuumaahan\nviedään köyhä ratus, joka puutteista kellistyi kuolemaan. Ja\nett'ei näitä laupeuden-töitä estäisi mikään turha häpeäminen, eikä\nkukaan pääsisi taas kerskailemaan hyvillä töillänsä, sentähden\nMisericordia-veljet kääriytyvät pitkiin munkkikaapuihin ja vetävät\npussin päähänsä.\"\n\n\"Jos se oli kreivi eli herttua, joka tässä äsken kummitteli, niin\nolkoon se tällä kertaa hänelle anteeksi annettu\", sanoin minä, \"mutta\nse on vissi, että Berlinissä ei olisi Misericordiasta, sillä kaikki\nkaupungin katupojat juoksisivat noiden naamariherrain jälessä.\"\n\n\"Eikä niillä olis onnea keräyksillänsäkään\", lisäsi Kalle, \"sillä\nuseat ihmiset eivät anna isompia rahoja, elleivät saa julkisesti\nkuittia niistä sanomalehdissä. Eikä voisi kukaan saada tähteä takkiinsa\nhyvän-tekeväisyydestään, kun se näin olisi valepuvussa tehtävä.\"\n\n\"Tahtoisinpa tietää\", säisti eno Fritz, \"ottaisikohan monta\nrouvas-ihmistä harjoittaakseen hyväntekeväisyyttä, kun heidän täytyisi\ntämmöinen ruma puku ottaa yllensä? Ja kuinkas monta eikö luule\nlaupeuden-töillä voivansa torjua moitteet maineeltansa, kun he silloin\ntällöin suurella humulla heittävät Saksan valtakunnan pöydälle pari\nsataa markkaa hyvänteon-laitoksia varten.\"\n\n\"Monet luulevat, että julkinen hyväntekeväisyys on hypoteekki\ntaivaalle, vaan että siitä pitää ottaa voittoja jo täällä maan päällä\",\nsanoi Kalle. Ja niin me kävelimme, hauskasti ja kummaltakin puolen\nopettavaisesti puhellen, Pisan hiljaisia katuja; eno Fritz vaan väliin\npyysi neuvoa Bädekeristä ja tarkkautti huomiotamme katseltaviin\nesineisiin.\n\nTuomiokirkon pronssinen kynttiläkruunu, joka johdatti Galileita\nkeksimään lerkkukelloja, jäi valitettavasti minulta näkemättä, kun\npelkäsin tuota kummitusta.\n\nEno Fritz nyt selitti siitä minulle sanoen suuren kruunun kiikkuvan\nvitkallensa, sinne tänne, vaan pienten lamppujen jotka siitä riippuvat,\nkeikkuvan hilpeästi, kilin-kalin, kilin-kalin. Kun Galilei tämän\nhuomasi saarnansa aikana, joka jo oli liika pitkäksi venynyt, tuli hän\nselville siitä, että täytyi keksiä kelloja -- isompia kirkkoa varten,\njotta saarnat saisivat kohtuullisen pituuden, ja pienempiä kotia\nvarten, jotta paakut eivät kiehuisi liika kauan.\n\nGalilei harrasti hyvin edistymistä ja yleistä parasta, vaan\nvastustajat vainosivat häntä ja pakottivat häntä valalla kieltämään\nväitöstänsä maan liikunnosta. Kun hän oli vannonut valansa, sanoi\nhän: \"Hyvät herrat, ei tää auta mitään -- se liikkuu sittenkin!\"\nSilloinpa suuttuivat papit. Entäs sitä! Ja nyt tietää pieninkin\nlapsi, että kaikki mailmassa on liikuntoa ja ikuisia luonnonlakeja,\nja köyhimmälläkin on kello, jonka hän hätätilassa voi panna pantiksi.\nSiitä kaikesta tulee meidän kiittää pisalaista Galileita.\n\nMutta täytyy täydellisesti tajuta Galilein merkillisyyden, jos mieli\nvoida oikein arvossa pitää sitä paikkaa, jossa hän eli ja vaikutti;\nminä en tahdo ruveta ketään tarkoittelemaan, mutta siitä olen\nvarma, että löytyy ihmisiä, jotk'eivät tiedä tään taivaallista koko\nGalileista, ja siis en tahtoisi hänestä puhua yhtä sanaakaan rouva\nBergfeldtin läsnä ollessa.\n\nKatselimme sitäkin palatsia, missä Byron asui, jonka \"Manfred'iä\"\nkerran näimme operassa. En muista varmaan oliko Manfred jotain\nunhottanut, vai tahtooko hän jotain unhottaa -- oli miten oli, mutta\nkoko kappale puhuu muistia vaan, ja lopulla tulee kummituksia, jotka\nvievät hänet mennessään. Mistä lordi Byron on kummitukset saanut,\nse nyt on selvällä, sittenkuin tiedän että ne Pisassa katuloilla\njuoksentelevat omissa valloissaan.\n\nNälkätornista on ainoasti historiallinen pohja jälellä. Tähän torniin\narkkipiispa Ruggieri salpasi kreivi Ugolinon ynnä hänen viiden lapsensa\nkanssa, eikä antanut heille ei leivänpalaa, ei vesitilkkaa eikä muuta\nlukemista kuin vanhan ruokalistan. Alusta luuli kreivi, että hänen\narkkipiispallinen vihamiehensä pilanpäiten vaan pidätti heiltä ruoan,\nmutta kun ei kyypparia kuulunut ja lapset nälissään rupesivat syömään\ntoinen toisensa, silloin näki hän, että tässä olikin täysi totuus.\nArkkipiispalta sittemmin väänti paholainen niskat nurin. Eno Fritz\nkertoi kauniista murhenäytelmästä nimeltä \"Ugolino\", jossa kaikki\nnälkään-kuolemisen tuskat kuvaillaan viidessä näytöksessä, mutta tätä\nkappaletta ei milloinkaan loppuun asti näytetä, sillä kun nuorinkin\npoika rupeaa nääntymään ja vaikeroitsee mahassaan mynkyävän, jo valtaa\nsurku katselijoita kalleriassa niin, että viskoilevat poikapoloiselle\nvoileipiä ja makkaraa, pelastaaksensa häntä kuolemasta, ja siten tulee\nnäytelmä pilalle. Ylipäätään tahtovat ihmiset ennen nähdä ilveilyksiä\nkuin murhenäytelmiä, koska useimmat luonnoltaan ovat taipuisat\nrakastamaan, eikä läheskään niin monta ole luontoansa murhamiehiä.\n\nEn voi sanoa, että Ugolino sai minut lystille tuulelle, ja minulle\nsiis oli mieleistä pistäytyä Livornoonkin, jonka reissun muuten olimme\nmaksaneetkin jo, kun kiertomatka-pilettejä ostimme. Eno Fritz sanoi\nystävänsä, Hamburgin tohtorin, varoittaneen häntä Livornoon menemästä.\n\n\"Minä en voisi silmiäni ummistaa tässä kummituskaupungissa\", vastasin\nminä. \"Voimmehan huomenna varhain lähteä Romaan aivan yhtä hyvin\nLivornosta kuin Pisasta.\"\n\nLoppu laulusta oli se, että minä ja Kalleni läksimme, ja eno Fritz ja\ntavarat jäivät Pisaan.\n\nTää matkanen oli, sen tunnustan kernaasti muiden varotukseksi, tyhmä\ntuuma. Seutu ei ole sanottavaksi mitään, ja katseltavia ei, kuulen-ma,\nlöydy Livornossa päivälläkään. Iltahämärässä tulimme ja aamuhämärässä\nmenimme, eikä meillä koko Livornosta ollut muuta kuin öljykalan-haisua,\nharmia ja vastuksia.\n\nSinne tultuamme, otimme troskan hotelliin ja sovimme ajurin kanssa eli\nvetturinin, miksi täällä ajuria sanotaan, vaikka vähän nimestä, nylkee\nhän reissuvaisia yht'hyvin, olipa sitten min-niminen tahansa -- että\nhänen piti saaman kaksi liraa kyydistä. Kaikissa Italian kaupungeissa\najavat vetturinit edeltäpäin sovitusta maksusta, ovat kohteliaita ja\nnöyriä, sekä kiitollisia kun heille antaa vähän juomarahaa päälle.\nLivornossa vaan saimme kokea, että voipi toisinkin olla, sillä\npäästyämme hotelliin, vaati tuo veitikka neljä liraa kyydistään. Me\nviittasimme sopimukseen, ja sitä ei kieltänytkään ajuri, vaan sanoi\ntarkoituksensa olleen kaksi liraa kultakin hengeltä, ja kun ylikyyppari\nja portinvartija pitivät hänen puoltaan, niin täytyi meidän maksaa.\nEi se ole noiden kahden liran tähden, kun tätä tapahtumaa mainitsen,\nsitä teen harmissani vaan tuollaisesta julkisesta peijaamisesta\nja hävyttömästä valehtelemisesta. Hotelli, jonka palvelijat näin\nvetturinin kanssa astuivat salaliittoon matkustavia vastaan, oli\nnimeltä \"Grande Bretagne\". Varokoon sitä pesää ken kova onni vie\nLivornoon.\n\nYöllä nukuin onnettoman huonosti, sillä minussa oli vielä nytkin tuo\nkummitusten-pelko ja paitse sitä oli vereni sappeutunut harmista.\nKuinkas ihmeen-ihanaa italiankieltä eikö Kalleni ollut puhunut\nvetturinille, ja enkös minä sitten pauhannut, mutta mitäpä siitä apua,\nkun ei mies ymmärtänyt saksaa sanaakaan. Kalle sanoi minun huutaneen\nunissani niin että hän havahti; mutta taisinko nukkua muka makeasti\nkuin lapsi kätkyessä, kun semmoista unta näin, että kummitus kyyditsi\nminua troskassa helvetin portille, jossa sitten ylikyyppari ja\nportinvartija sieppasivat minut ja lähtivät viskaamaan tulijärveen? Se\noli kauheata.\n\nPuolen neljän aikana täytyi lähteä taas, kulahuttaa kahvin suuhunsa,\najaa asemalle, seista ja tömistellä odotussalissa, Italiassa kun\nei niissä ole tarpeeksi asti istuimia, ja sitten soilottaa Pisaan\nsemmoisessa matkustajajunassa, jota mitkä yhteisvaunut tahansa\npystyisivät saattamaan häpeään. Pisassa piti muuttaa sille junalle, mi\nGenuasta oli tullut ja oli täpösen-täynnä englantilaisia, jotka tällä\njunalla aina ajavat Romaan.\n\nEno Fritz odotti meitä.\n\n\"Kiiruusti\", huusi hän, \"muuten joudumme eroitetuiksi; kapineet ovat\nmerkityt jo. Dalli! Dalli!\"\n\nMinä huomasin tyhjän vaunun ja syöksin siihen nuolen nopeudella,\nKalleni ja eno Fritz perässä. Tuskin olimme istahtuneet, niin töyttäsi\nsamaan vaunuun vielä joitakuita henkilöitä. Ne olivat englantilaisia.\nMinä tietysti ihastuin.\n\n\"Jos olisimme ajoissa asemalle tulleet, niin olisimme vähäisellä\njuoma-rahalla voineet saada sievän eri vaunun\", sanoi eno Fritz.\n\"Livorno kai oli niin teidän mieliinne, että nyt otatte muutamia\nenglantilaisia kernaasti kaupan päälle\".\n\n\"Fritz älähän ivaile, sinä olit oikeassa, Livornosta ei ole mihinkään.\nToivottavasti sinulla on ollut parempi huvi\".\n\n\"Minulla on ollut sangen lysti\", vastasi hän, \"sillä eräässä erittäin\nsomassa Lung-Arnon kahvihuoneessa tulin tuntemaan joitakuita hyvin\nherttaisia pisalaisia, jotka, niinkuin kaikki italialaiset, olivat\nsuuresti kohteliaita vieraalle, joka niin näytti ihastuneelta heidän\nmaahansa ja kansaansa.\"\n\n\"Fritz, oliko naisia seurassa?\"'\n\n\"Oli.\"\n\n\"Kauniita?\"\n\n\"Hyvin kauniita.\"\n\n\"Mitä naisien kanssa puhelit?\"\n\n\"Siitä, kuin on onnellista olla naimatonna.\"\n\n\"Se on suoraan sanoen hävytöntä.\"\n\n\"Hyvä Wilhelmina, säästä minua kuulemasta viisauttasi, se nyreyttää\nniin mieltä toisinaan.\"\n\nKalleni nukkui ja minäkin olin väsyksissä niin kuin murmeli, joka\nsen sijaan että olis' pitänyt olla horroksissa, on saanut kaiken\ntalvea hankkia elatustansa hyppäämällä vanteen läpi, mutta taisinkos\noikoa sohvalle, kun nuo englantilaiset tuossa olivat? Ei, mutta\nolipa heistä jo toinen ruotto aikeessa venyä pitkälleen. Mitä hän ei\nolisi uskaltanut englantilaisen naisen läsnäollessa, sitä hän koetti\nsaksalaisen rouvan ja perheen-emännän saapuvilla ollessa, mutta minäpä\nloin häneen koukomaisen katseen ja sanoin:\n\n\"Istukaas heti siivolla, muuten näytän teille --!\"\n\nNyt hän veti koivet luokseen ja painoi itsensä omaan nurkkaansa\nniinkuin me muutkin. Siitä otimme riemuryypyn päästä päähän.\n\n[Sivistynyt englantilainen eroaa räätärin vaan ja kähertäjän\nsiistimistä maanmiehistään yhtä paljon kuin muissakin kansoissa\nsivistyneet semmoisista heikäläisistä, joiden kasvatus on ollut\nhuolimaton. Kun häntä likemmältä tuntee, on hän hyvinkin hauska ja\njotensakin vapautunut tuosta umpimielisyydestä seuraelämässä. Mutta\ntavallinen matkustaja-englantilainen (ja valitettavasti myös tyttäret\nja veljentyttäret) saattaa itsensä käytöksensä kautta niinhyvin\n_en grus_ kuin _en detail_ niin mahdottomaksi muitten kärsiä että\nparaskin ihmis-ystävä empii kokemasta, piilisiköhän näin runsaan\njulkeuden, röyhkeyden ja naurullisuuden takana muita omaisuuksia, jotka\nansaitsisivat satunnaista tutustumista. Toim. muist.]\n\nEno Fritz oli Bädekeristä saanut tietää, sen seudun, jossa meidän\ntänä aamuna oli kuljettava, ei olevan juuri ihanuudesta kehuttavan,\nja voisin siis minä vähän nukahtaa, ilman pelotta että kauniimpia\nmaisemia jäisi minulta lasista katsomatta. Mutta tää seutu on pahassa\nhuudossa kesäkuumeista. Talvella ja keväällä ovat asukkaat täällä yhtä\nterveitä ja iloisia kuin nuo noromaissa laiduntavat karjalaumatkin,\nmutta niinpiankuin päivät lämpenevät, nousee laaksoihin malaria,\nja ihmiset pelastuvat kuumeesen sairastumasta ainoasti siten että\npakenevat vuorille ja jättävät kylät ja talot sikseen, kunnes ilma\nsyksynpuoleen taas raitistuu. Sanottiinhan meille, ett'ei malariata\nvielä ollut olemassa, mutta otimme sentään siemauksia vähän tiheämpään,\nsillä kuumebakteriot pomppoavat paljoa paremmin pois vahvistetusta\nelinrakennuksesta kuin huonosta. Ja kaadetaanhan hyvää rommia tai\nkonjakkia myös hillottujen hedelmien päälle, jotta säilyisivät hyvinä\nja tulisivat homehtumasta varjelluiksi; niin ovat meidän-aikaiset\ntauditkin, kuten olen lukenut, sisällistä homehtumista vaan. Sentähden\nonkin tätä nykyä niin monta nuorta ihmistä, joll'ei ole oikeata neroa\neikä ryhtiä -- ne ovat lahoutuneet ja ravistuneet ennen aikojansa.\n\nMinä olin pyytänyt eno Fritziä havauttamaan minua Civita Vecchiassa,\nsillä se kaupunki oli mielessäni unhottumatonna aina lapsuuden ajoista\nasti. Eräällä maantiedetunnilla, näette, opettaja sukaisi minua\nkorvalle tään kaupungin tähden, kun en tiennyt, montako siinä oli\nasujainta.\n\nSilloin olin sangen onnettomalla mielellä, sillä semmoinen tollakka\nolin ett'en vähääkään väliä pitänyt siitä, oliko niin ja niin monta\ntuhatta ihmistä siinä tai siinä kaupungissa, johon en kumminkaan ikänä\npääsis' käymään; mutta sittemmin kyllä havaitsin, että asujainten\nmäärä kaupungeissa onkin maantieteen ydin. Ei suinkaan julenne luulla\nsaaneensa kasvatusta nuoruudessaan se, joka ei täsmältä tiedä,\nonkos kuinka monta asujanta esim. Aberdienissä, Filippopolissa tahi\nPampelonassa. Nuo numerot tosin sitten haihtuvat mielestä, asukasten\nmäärä myös enenee taikka vähenee, mutta on sitä kumminkin kerran\ntiedetty. Ja tieto on mahti!\n\nNyt katselin suopeasti tuohon kaupunkiin meren rannalla, sen\nlinnantorneihin ja kukkiviin niittuloihin, jotka ulottuivat aina\nmuurien juurelle saakka.\n\n\"Kuuleppas, pikku Civita Vecchia, sinun tähtes' sain kerran\nkorvatillikan, mutta älkäämme siltä olko vihamiehiä. Siihen aikaan\nsinussa oli 10,734 asujainta; semmoista ei unhota hopussa.\" Kumma\nkyllä tään kaupungin nimeä äännetään Italiassa väärin. Italialaiset\nnimittäen sanovat Tschivita veckja, vaikka pitää oleman Sivita vekkiä,\nniinhän koulussa opetettiin. Saksilaiset sanovat myös Berne ja Dräsen,\nvaikka sivistyneen suussa nää nimet kuuluvat Pirna ja Dresden.\nMaakunnan-murteita kai.\n\nKahdessa tunnissa piti pikajunalla päästä Romaan. Ei siis enään tullut\ntorkkumisista mitään, sillä minä odotin ilomielin, aivan kuin lapsi\njoulua, jo kohta saavani nähdä tuota ikuista kaupunkia, niinkuin sitä\nrunoniekat nimittävät. -- Roma! Mitä kaikkea eikös ole tapahtunut\nRomassa! Milloinka vaan mailman historiata on tehty, siin' on aina Roma\nollut kaupassa osallisena. Roma, se nyt on se oikea historiallinen ala.\nJa nyt tulisin sitä astahtelemaan minä, Wilhelmina Buchholz, syntyisin\nFabian, Landsbergerin kadulta. Se oli melkein uskomattoman ideaalista!\n\nJok'ainoa minuutti kurkistin akkunasta katsellakseni, eikös Romaa vielä\nnäkynyt, vaan sen asemesta näin semmoisen maiseman, joka näytti silmään\nniin sanoakseni taudilliselta. Se osa Italiaa, jonka kautta tässä\najoimme, on ihan vajaalla semmoisia metsiä kuin meillä Saksanmaalla\non, meidän pyökkien ja tammien voimaa ja mehua. Ikivanhoina aikoina\nsanotaan Italiassakin olleen kauniita metsiä, silloin kun vielä\nluultiin, jumalien asuvan metsän piiloissa, ja joka ainoata puuta\npidettiin niin pyhänä, kuin nyt vahtikojua Wilhelminkadulla, vaikka\nniissä ei asunut sotamies, vaan ainoasti luonnon-impi, jonka täytyi\nkuolla samalla kuin puunsa menehtyi. Sittemmin kuin Italialaiset\nälysivät kehnonpäiväisiksi sekä jumalat että immet hakkasivat he puut\nkumoon ilman omantunnon arveluita, vaan jättivät huolta pitämättä\nuusista istutuksista, ja niin katosi ajan pituuteen se siunaus, joka\nsiihen saakka heillä oli ollut metsistään ja saloistaan. Nyt nousi\nvesi ja vei peltomullan mennessään, nyt tuli helle ja kuivetutti\nkasvullisuuden, nyt ilmaantui kuumetauti ja levisi näille maille.\n\nSievät kylät hävisivät, rikkaiden romalaisten kesähuvilat hajosivat\npirstaleiksi, ja jumalien temppelit raukenivat raunioiksi. Se oli\njumalattomuuden ja ahneuden rangaistus. Metsää tulee säästää, se on\nsangen kallis-arvoinesta.\n\nKun ei ole heillä enää oikeita metsiä, joista saisivat halkoja, niin\ntäytyy Italialaisten mistä vaan löytävät hakea polttopuita kuin myös\nrisuja aituuksiksi taikka herneiden ja sitroonien peittämiseksi\nhallaöinä. Ei mikään puu ole heille liika korkea, he kiipeevät ylös ja\nleikkelevät oksat pois, kunnes yksi ainoa lehvä on latvassa jälellä,\nja senpä tähden näkee haaskaamattomia puita hyvin harvassa vaan.\nKypresseille sentään ei tehdä pillaa, niillä kun on niin hienot\nhaarat; ja koska kypressit paraasta päästä ovat hautuumailla, saavat\nne siitäkin syystä olla rauhassa. Hedelmäpuissa heitetään ainoasti\nhedelmiä-kasvavat lehvät, jotta kaikki puun voima pääsisi hedelmää\nväettämään; ja samaten tehdään mulperi- ja öljypuille. Muita puita\npidellään varsin pahasti, ja nuo kuuluisat Italian piniot olisivat\nihan toisennäköisiä, jos ei niitä leikeltäisi. Mutta ajan pituuteen\non totuttu pitämään näitäkin vaivaisia kauniina. Minä olen Neapelissa\nnähnyt pinioita joita ei saatu karsia, ja niiden ja tavallisten pinioin\nvälillä oli yhtä suuri eroitus, kuin kerityn ja keritsemättömän\nvillakoiran. Köyhällä Italiassa ei ole polttopuita, koska hänen\nesi-isänsä ne ovat korjanneet jo aikoja ennen hänen syntymistään, -- ja\nsentähden hän ottaa niitä missä lähimpänä löytää.\n\nMyrttipensaita myös kassaroidaan ja niilläkin uuneja lämmitetään. Niin\non joka maalla eri tapansa; me sidomme myrtistä morsiuskruunuja. Mutta\nmeillä on taas turpeita niin paljon.\n\nNytpä avaantui näköala avaran maiseman yli, jota ilmanrannalla\nvuoristo rajoitti. Siin' on Albanian ja Sabinian vuoret, ja tää vähän\nepätasainen alamaa on Campagna. Se kun olisi meillä Berlinissä!\nSotaharjoituksia varten varsin mainio. Ja nyt pisti näkyviin\nkupukattoja ja torneja. Se on varmaankin Roma! Samassa asettuivat\nnuo molemmat englantilaiset vaunuakkunasta katselemaan, joten tyyten\nestivät meitä näkemästä mitään. Juuri nyt, kun minä tahdoin tervehtää\nikuista Romaa, nousi kaksi englantilaista selkälappeata minun ja tuon\npyhän kaupungin väliin! Mutta nuo ruutuiset nuorukaiset eivät vielä\ntunteneet rouva Buchholzia eikä hänen kyynäspäidensä voimaa.\n\n\"Olkaapas tunkeilemata!\" huusin. \"Muutkin ihmiset ovat maksaneet!\"\n\nMinä painoin heidät paikoillensa, ja järjestin niin, että saimme kaikki\nsamasta akkunasta katsella, ilman ettei toinen ollut toisen tiellä.\n\nSiinä on nyt Roma kirkkoineen, palatsineen, huviloineen ja\npuutarhoineen, hökkelineen ja raunioineen! Me ajamme alatse muinoisen\nvesijohdon, sitten Tibervirran yli, luostarien ohitse, viinamäkien\nsivutse. Yhä useampia kupukattoja tulee näkyviin. Pyramidi näkyy;\ntaustassa kohoaa komea kupulaki kaikkien muiden rakennusten ja tornien\nyli -- se on Pietarinkirkko. Höyryveturi viheltää, massina malttuu ja\njuna seisahtuu perrongin eteen. Me olemme oikein todella Romassa!\n\n\n\n\nSeitsemän kukkulan kaupungissa.\n\nMintähden englantilaiset naiset matkoilla ovat murhevaatteissa. --\nTerveisiä Schvabiin. -- Mintähden rouva Buchholz ei ole yhtä mieltä\nMommsenin kanssa. -- Mintähden Nero oli niin kelvoton. -- Uusi\npylvästarha Berlinissä. -- Mintähden apostoli Pietarilla ei ollut\nhyvä näköala. -- Mintähden vetturini ei ollut mikään tyhmeliini.\n-- Mintähden herra Buchholzia pidettiin Memroninpatsaana ja rouva\nBuchholz rupesi runoa kirjoittamaan. -- Miten Hadrianon tuhka on sijaa\nsiirtänyt. -- P. Pietari. -- Mintähden eno Fritz sanoi sieraintensa\nvuotavan. -- Soitannollisia tietoja. -- Skat'ia.\n\n\nMe emme olleet sentään ainoat vieraat Romassa, sillä puolet Englannin\nasujamista oli täällä myös. Mainittava on, että useimmat englantilaiset\nnaiset ovat suruvaatteissa kun käyvät katsomassa Italiassa; niill'ei\nole valkoista, ei vähintäkään viirua kaulassa eikä ranteilla. Eno Fritz\nväitti, että näin pukeutuvat puhtaisuudesta, koska likaa ei eroita\nläheskään niin pian mustalla pohjalla kuin valkoisella, mutta minä ja\nKalleni olimme yksimieliset siitä, että me puolestamme tahdomme pitää\nsiistiä liinavaatteita, särkekööt pyykkiakat niihin vaikka kuinka monta\nkiveä.\n\nHotellin yhteisvaunuun emme menneet, vaan ajoimme somassa troskassa\nkaupunkiin, jotta ei joku töykeä englantilainen naama pääsisi pilaamaan\nmeidän hyvää mieltämme. Jo aseman vastapäätä näkee raunioita vanhasta\nUomista, nimittäin Diokletianon kylpylaitoksen, jossa kirjastosali on\ntehty kirkoksi. Tää on niin suuri, että Berlinin tuomiokirkko hyvin\nmahtuisi siihen, sitä päätin, kun sittemmin siinä käytiin. Salvator\nRosa tässä kirkossa lepää; nuo harmaakaapuiset karthusiani-munkit\nnäyttivät meille hänen hautaansa. Ja se vanha munkki, joka saatti\nmeitä, oli Schvabista; hän lähetti terveisiä koti-maallensa, jota hän\nluultavasti ei eläissään enää tulisi näkemään. Näitä terveisiä toimitan\ntäten.\n\nSieltä menimme Aqva felicen sivutse; se on yksi Roman monista\nvesilaitoksista ja ensimäinen fontana, minkä vieras näkee. Sitten\nyhdytimme hevois-rautatien, ja se katu, johon nyt käännyimme oli yhtä\nuuden-aikainen kuin hevois-rautatiekin. Romassa on kaikki kirjavata\nsekoitusta: ikivanhaa, vanhanpuoleista, uutta ja uusinta, sikin sokin.\nTäälläpä on salaneuvoksen-kortteerikin, vaan ei puoleksikaan niin komea\nkuin Berlinissä. Sitävastoin sanotaan hyyrit huokeammiksi.\n\nKun seisahduimme Orient-hotellin eteen, tuli portinvartija vaunuin\nluo ja sanoi saksaksi, nyt ei olevan tilaa meille, ja että ylipäätään\ntulisi olemaan vaikea saada huoneita, sillä kaikki paikat olivat täynnä\nulkomaalaisia, enimmiten englantilaisia, joita pääsiäis-viikolla\nsuurissa parvissa samoaa Romaan. Hän neuvoi meitä toiseen hotelliin,\njossa saimmekin majaa, upeita huoneita upeisiin hintoihin, pääsiäisen\naikana kun on Romassa kaikki varmaankin kolme kertaa kalliimpata kuin\nmuulloin.\n\n\"Kalle\", sanoin minä, \"voimmehan yhden päivän olla parooneja\nolevinamme, koska nyt kerran Romassa olemme. Mutta huomenna lähdemme\nNeapeliin emmekä tule tänne takasin ennen kuin vieraat ovat suorineet\ntiehensä ja hotellit käyneet, huokeammiksi.\"\n\nEno Fritzinkin yhdyttyä tähän tuumaan, vaatetimme itsemme niin\nhienoksi, että kun sitten menimme ruokasaliin aamiaiselle, kyypparit\nriensivät meitä palvelemaan ja kunnioittivat meitä excellenzoiksi.\nMinäpä käyttäydyin niin pönäkästi mutta samalla niin ailahtavasti, että\nKalleni useasti ihan hämmästyksissä katseli minuun, ja eno Fritz nauroi\nkyyppareille että oli kuolla. Minä nuhtelin häntä vakaasti ja arvolla\ntästä talonpoikamaisesta käytöksestä, vaan ei se auttanut, päinvastoin,\nhän sanoi:\n\n\"Jos nyt näkisit itseäs, Wilhelmina, niin varmaan toivoisit, että\nvoisit viedä itses tuollaiseksi täytettynä kotiin Berliniin.\"\n\nTuskin oli hän tätä sanonut, niin kyyppari, joka meitä oli passaellut,\njuoksi hihittäen ulos; sitten saimme tietää, hänen olevan saksalaisen\nja siis ymmärtäneen kaikki puheemme. Eno Fritz enemmiten ei osaa\nkohottaida korkeampaan lentoon, mutta mitäs siihen saa kun on nuorempi\nveli semmoinen. Eihän siinä pääse valitsemaan.\n\nUlkona paistoi päivä kultaisena, ja me päätimme heti lähteä Romaa\nkatselemaan. Tuo saksalainen passari haki meille sangen somat vaunut ja\nneuvoi ajurille minne menemän piti. Me nousimme istumaan ja hetkuimme\nläpi Italian pääkaupungin.\n\nKalleni oli ihka uudessa valkoisessa puvussaan erinomaisen uljaan\nnäköinen, ja minä sovelluin hänen seuraansa oivallisesti haaleassa\nkesäleningissäni, mustassa pitsisaalissani ja punasinertävissä\nhansikkaissani; eno Fritz sitävastoin harmaanviheriäisessä\nmatka-asussa, kädessä sininen, pumpulinen sateenvarjo, näytti vaan\nvisu-tarpeiselta matkailijalta. Kansa kaduilla seisahtui ja katsoi\nmeihin ihmeissään, niin että tuo eno Fritzin vaatetus minua oikein\nsuututti.\n\nMutta suuttumaan ei joutanut kauaksi, sillä kaikkialla oli katsomista\nja tarkastamista. Kulta- ja kalliskivi-kaupat Corsolla, suuret\nvalokuvat, vaunuja, ihmisiä -- kaikki hämmästystä herättävää. Ja nyt\najaa kuskari hiljemmin ja sanoo: \"il campidoglio\", osottaen jotenni\nkorkealla olevaan rakennukseen. Se on Capitolium, jonka sanotaan\nennenmuinoin hanhien pelastaneen; siitä ovat sitten muinaistutkijat\ntulleet siihen varmaan päätelmään, että vanhat romalaisetkin keittivät\nmustaa-rokkaa, mutta josko sitä laittelivat omenoilla ja veskunoilla\nseassa, niinkuin me, siitäpähän aikanansa otetaan selvä, toivon minä.\nSitten sanoo ajuri: \"il foro\", ja osottaa paikkaan, jossa on temppelien\nja muitten rakennusten jäännöksiä ja jota sivistyneet ihmiset sanovat\nforumiksi. Ja nyt pidämme Colosseumin edessä, ja sinne menemme sisään.\n\nKyllähän Veronan arena on koko lavea laatikko, mutta mitäs se on\nColosseumiin verrattuna? Tää oli mailman suurin teatteri, siihen mahtui\n87,000 katselijaa, ja 90 ovea oli tässä neljän kerroksen korkuisessa\nrakennuksessa. Nyt on kolmas osa vaan jättiläisrakennuksesta jälellä,\nmuut kaksi kolmannesta ovat jalot romalaiset keskiaikana tahi niillä\nvaiheilla käyttäneet kirkkoin ja palatseinsa rakennuksiin, ja mistäpä\nne mukavammin olisivat saaneet valmiiksi tikatuita kiviharkkoja kuin\nColosseumista. Kalkkiakin muuraustyöhönsä tiesivät helposti hankkia\nsiten, että murtivat marmorivuolut seinistä ja polttivat kuvapatsaat,\nsekä sotkivat kalkkia vedestä ja niiden tuhasta. Kolme semmoista\nkalkkihautaa on löydetty forumissa, jossa useimmat muinaisteokset ovat\nolleet pystytettyinä; ne menivät niin helposti muruiksi ja niistä sai\nparasta kalkkisekoa, kun olivat mitä hienointa marmoria ja mainion\nsirotekoisia.\n\nEnsimäisiä näytäntöjä Colosseumissa kesti sata päivää ja niissä\ntapettiin 5,000 petoa. [Tästä tiedosta kuin myös monesta muustakin\nselityksestä antikin alalla, tulee, minun kiittää tohtori Karl\nTheodor Gedertziä, joka on mahdottoman tavastunut näissä asioissa.\nKun kysyn \"Tohtori, missä se on kirjoitettuna?\" niin hän sanoo:\nPliniossa sivusta 911 taikka Tacitossa taikka Juvenalissa, ja se on\naina oikein osattu. Pyydän saada lausua syvimmät kiitokseni tälle\nmeidän perheen ystävälle. Wilhelmina Buchholz.] Vielä nytkin voipi\nnähdä petojen häkit, vesijohdot meritappeluja varten, ja suunnattoman\nsuuren kellarirakennuksen, jossa oli koneistoja, vaatetushuoneita sekä\nsyötävien gladiatorien ja orjien odotushuoneita. Voi, mahtoipa olla\nkomeata tää kaikki, silloin kun vielä hyvin menivät asiat! Viisituhatta\nvilliä petoa! Se oli toista kuin tuo eläimistö minkä minä mennä vuonna\nnä'in Berlinissä!\n\nColosseumin pihalla oli Neron aikana tekojärvi ja tämä taas sen uhkean\npuutarhan sisällä, jonka hän oli teettänyt kultaisen kartanonsa\nympärille. Kun ei ollut tarpeeksi tilaa tätä varten, anasti hän ison\nosan Romaa murhapolton kautta. Se oli hänen mielestä helpoin ja halvin\nneuvo, koska silloin ei kukaan yksityinen voinut voittaa kartanollansa,\njoka oli juuri sillä kohdalla missä uusi katu tuli avattavaksi.\n\nMinä olen Nerosta paljonni tuumaillut ja lukenut, sillä hän on luonne\nja voisi sangen hyvin soveltua sankariksi historiallisessa romaanissa,\njos ei hän olisi liika törkeä naisen kynän kuvailtavaksi. Se työ lienee\nsiis jätettävä Ebersille, Ecksteinille tahi Dahnille, vaikka minäkin\nmielelläni pistäisin voitot siitä taskuuni.\n\nMinun ajatukseni Nerosta eroavat monessa kohdin muitten mielipiteistä,\nesim. Mommsenin; naisen päätelmät, näette sen, ovat useastikin\ntarkemmat kuin miesten, joilta tyyten puuttuu kodin tuntoa,\nniinpiankuin työssä ovat mailman-historian kanssa.\n\nNerosta ei ollut paljo mihinkään, siit'ei epäilemistäkään. Nuo\nalinomaiset näytelmätkin jo ovat moitittavat minun luulleni, sillä\nseuranäytelmistä syntyy usein ikäviä tapahtumia, ja voipi olla iloinen,\njos niistä vihdoin-viimein saadaan aikaan edes jotakuinni hyväksyttävä\nnaimiskauppa.\n\nNuorukaisella tavallisesti on hyviä luonnonlahjoja vaan ei omaisuutta\nvähääkään, neitosella taas on rahoja vaan ei luonnon-lahjoja\nminkään-arvoisia, vaikka kohta hän näyttelee pääosissa. He ovat\naina yhdessä losoksilla, he katselevat toisiinsa, he pitävät kiini\ntoisistansa, he syleilevät ja suutelevat soinen toistansa, ja\nsanovat vielä sitten, että niin on heidän osansa. Mutta minä sanon:\n\"Seuranäytelmien kautta on jo moni turmeltunut, ja kukas sen tietää,\njosko ei tuo alinomainen näytelmäin-peluu tuonut vahingollista\nvaikutusta Neronkin luonteesen?\"\n\nJa millainen oli Neron vaimo? kysymme vielä, käännellessämme lehdet\nentuuden kirjassa, sillä sehän on tietty asia, että huono vaimo\nvoi pilata paraankin miehen, kun taas hyvä vaimo helpostikin voi\nhuonotapaisen miehen saada hyveitten tielle taas. Neron ensimäinen\nvaino, Octavia, sanotaan olleen siihen aikaan nähden jotenni siivon,\nmutta hänen vikansa oli, ett'ei hän tiennyt miten Neroa oikein oli\npiteleminen. Seuraus siitä oli se, että Nero eli lopen kauheasti,\nmonesti hän ei tullut kotiin ei päivällä eikä yöllä, ja sitten hän\noppi tuntemaan erään Poppea Sabinan, jonka hän naikin, mestautettuansa\nOctavian. Tämä Sabina, hän nyt oli mitä sopimattomin vaimo semmoiselle\nkuin Nero. Johan hänen vaatetuksistaankin miehensä olisi voinut hävitä!\nMuulit, jotka vetivät häntä, kengitettiin kultakenkiin, ja joka päivä\nkannettiin hänen kylpytiinuunsa viiden sadan muulintamman maidot.\nSe oli ihon hienoudeksi muka. Mutta tuommoinen kun oli rouva, niin\ntäytyihän Neron joutua harhateille, sillä se joka maidossa kylpee,\nmitä semmoinen sitten tahtoo kahviinsa? Sulatettuja helmiä kai, kuin\nKleopatra -- ja tälläkin lopullisesti ei ollut muuta neuvoa kuin että\nomilla rinnoillaan imettää käärmeitä, niinkuin niin usein näkee vanhain\nmestarein tauluissa.\n\nVähin puhumin, Nero oli kauhea, mutta ken vähänkin tuntee inhimillistä\nelämätä, hän ei voi kieltää sitä, että molemmat rouvat olivat syynä\nsiihen huonoon todistukseen, minkä mailmanhistoria muistokirjassaan\nhänelle antaa.\n\nJa kun sitten \"Uarda'sta\" tahi \"Keisari'sta\" tahi muista ihanista\nkirjateoksista näkee, ett'ei siihen aikaan aateltu eikä puhuttu\nhiukkastakaan toisin kuin meidän aikoina Landsberger-kadulla, paitsi\nettä sanottiin esim. forum Maitotorin sijassa, Memphis eikä Leipzig ja\npapyros sanomalehden asemesta, niin täytyyhän pitää minun käsitystä\nNerosta oikeana, sillä minä asun Landsberger-kadun varrella.\n\nKaiketikin luulen minä turhaksi vaivaksi kaikkia koetuksia saada\nNerosta muka kelvollista, kun ei Rubinsteinkaan operallaan voinut\npelastaa häntä kunnollisesta kommelluksesta.\n\nMahdotonta on kertoella niitä tunteita, jotka valtaavat ihmisen mielen,\nkun hän nyt viimeinkin on sillä historiallisella alalla, mistä hän\nsitä ennen on hankkinut niin pohjallisia tietoja selväsisältöisissä,\nopettavaisissa ja sivistävissä, yleisesti ymmärrettävissä,\nkansantajuisissa, naismailmalle nimen-omaan tarkoitetuissa teoksissa.\nSe on meidän aikamme suurenmoisia tunnusmerkkejä, että voimme saada\nmitä taidetta tahi tiedettä tahansa, aivan kuin kylmää ruokaa\nvähäsen, markasta annos. Ainoasti luvunlaskukirjoja eivät ole saaneet\nhuokeatajullisiksi vielä, sentähden täytyy edelleen oppia noita\nneljää laskutapaa saman vanhan opetusmuodon mukaan suurella vaivalla,\nkiusauksella ja päänpuhkaisulla. Siitä nuorison liika vaivaus!\n\nKalleni oli Colosseumista ihan ihmetyksissä; kerta toisensa perään\nhuudahti hän: \"Mitäs on Berlinin uusi pylvästarha tähän verraten?\" --\nVoipiko Berliniläinen paremmin ylistää vierasta kaupunkia kuin koska\nhän näin julkisesti ja kernaasti myöntää sen etuuksia ja kentiesi\nparemmuutta? Ja kuitenkin sanotaan hänestä, ett'ei mikään saa suosiota\nhänen pääkaupunkilaisten silmäin edessä. No niin -- panettelemista ei\npuutu.\n\nAnnettuamme juomarahoja ja tyydytettyämme joitakuita kerjäläisiä,\najoimme eteenpäin katselemaan S. Peter in Montoris'ta niin sanotulla\nJaniculus-vuorella. Siinä apostoli Pietari piinattiin kuolijaksi; ja\nsieltä oli hänellä vielä viimeisellä hetkellä mitä ihanin näköala\nyli Roman ja Campagnan aina Albanian ja Sabinian vuoriin saakka,\nmutta koska romalaiset pyövelit ristiinnaulitsivat tuon vanhan\nmiehen ylös-alaisin käännettynä, ei voinut hänellä olla suurta iloa\nnäköalasta, veri kun varmaan pakkasi päähän.\n\nTää näköala Romaan on valtava, siinä nyt on se entinen mailman\nhallitsijatar, siinä se silmäimme eteen levittää aikain vanaaman\nkauneutensa. Kaikkialla pistää näkyviin raunioita ja taittumia,\nvesijohtojen kaaria, pylväitä ja patsaita, temppeliä ja palatsein\njäännöksiä. Colosseum, Pantheon ja kauempana Hadrianon hauta,\nEnkelilinna. Se on se vanha Roma, jota keski-ajan Roma ei voinut sysätä\nsyrjään, se kun oli liika jättiläis-suuri.\n\nJälkimäiseen kuuluu palatsit ja kirkot kupulakeineen ja tornineen\n-- 400 kirkkoa ja kappelia luetaan -- ne ovat suurin komeus, minkä\nkaupunki vielä omaa. Uusin Roma sitävastoin on uutta, muuta siitä\nei ole sanomista. Huoneukset ovat nelisnurkkaisia ruohonpäisillä\nakkuna-luukkuloilla ja asukkaina on niissä pääsiäisen-aikana mylordeja\nja myladeja. Kaikki kaupungin erilaisuudet yhtenä ovat sentään sitä\nihaninta, mitä milloinkaan olen nähnyt; ennenkuin kuolen, tahtoisin\nvielä kerran katsella Romaa Janiculolta. Se herättää aattelemaan!\n\nAlbanian vuorien takaa nousi musta pilvi, joka heitti synkät varjonsa\nvuorten yli, vaan itse Roma oli kirkkaimmassa päivän valossa. Yhä\npimeämmäksi peittyi taivaan ranta, kunnes siitä ei näkynyt mitään; ja\nainoasti kun salamata iski, välähtivät Fraskatin valkoset talot ja\nhuvilat kummuilla näkyviin, ja tuikkasi vuorien harja pimeydestä esiin.\n\nVetturini kysyi, saisiko hän viedä meitä katsomaan erästä merkillistä\npaikkaa. Kun siihen myönsimme, ajoi hän kaikellaisia aidatuita teitä\nja seisahutti viimein jonkin vanhan romalaisen vesijohdon raunion\nedessä. Siinä, osotti hän kiviseinässä näkyvään tykinkuulaan, ja\npuheli suurella vilppaudella. Minä eroitin hänen puheesta ainoasti:\n_\"Garibaldi\" -- \"Italia unita\" -- \"Evviva Italia\" -- \"Evviva il re\"_,\nja päätin hänen olevan aika tyhmeliinin; eihän siinä ollut mitään\nkatsomista muuta kuin rojua ja pirstoja.\n\nMutta eno Fritz sanoi:\n\n\"Minun on tää poika mieliin. Hän kun näkee vierasten silmissä että\nhe Romaa ihailevat, niin hän näyttää heille; sen rautakuulan, minkä\nFranskalaiset sinkahuttivat hänen kotokaupunkiinsa kun tulivat paavia\nauttamaan Italiata pitämään sorron alla. Hän huutaa innostuneena:\nEläköön Garibaldi, eläköön yhdistetty Italia, eläköön kuningas!\nPelastajata kurjuudesta ja häpeällisen vallan alta hän ei unhota,\nvaan kunnioittaa häntä miten paraiten taitaa, ja se on minulle\nmieleistä. Tule tänne Italialainen, tässä saat vähän juomarahoja, juo\nmalja onneksi isänmaasi, sekä sen vapauttajan ja hallitsijan. Näytä\njokaiselle vieraalle kuula, vaikk'ei tää muuriromu ole likimainkaan\nHeidelberg'in-linna. Mekin tyhjentäkäämme tänään pullo parasta viiniä\nSaksanmaan onneksi; emmehän toki isänmaan-rakkaudessa jääne jälelle\nromalaisesta troskan-ajurista.\"\n\nHän antoi vetturinille kourallisen pientä rahaa, ja tämä huusi\niloisesti:\n\n\"_Evviva Germania! Evviva Bismarko_!\"\n\n\"Se on hyvä, anna mennä. _Avanti, avanti_!\"\n\nMuutaman minuutin ajettuamme tuli eteen kauniita kasvitarhan laitoksia,\nerinomaisen hienoja, kukkapenkereillä koristetuita nurmikoita,\npalmuja ja agaveja, kukkivia Japanin ja kotimaan ruusuja; se oli\nPaolo-fontana, joka on paljoa upeampi fontanelleja Brandenburgin portin\nedustalla, vaikka näillä taas ei ole vertaistansa mieltä-liikuttavassa\nyksinkertaisuudessa. Täältä ai'oimme mennä Doria Pamphilis-huvilan\npuistoon, mutta koska vaunuja sinne päästetään ainoasti maanantaina ja\nperjantaina kello yhdestä -- yksivetoisia vaunuja ei milloinkaan --\nniin astuimme vaunuista pois, sillä oikea \"villa\" täytyi meidän saada\nnähdä. Franskalaiset ovat ampuneet murskaksi monta huvihuonetta, ja\nhaavoittaneet monta kuvapatsasta, aivan kuin olisivat nää ihmisiä,\nmutta sittenkin on puisto sangen kaunis ja näkö-ala Pietarin-kirkkoon\nja Vatikaniin vallan viehättävä.\n\nSillä välin kuin me, luonnon ihanuutta ahmustaen, kävelimme lehtokujia,\njoita tiheässä reunusti talvitammeja, öljypuita ja muita outoja\npuunlajeja, pimeni taivas niin äkkiä, että meidän oli mahdoton päästä\nsadekuuroa pakoon portin edessä odottaviin vaunuihin. Se roikkasi meitä\nniskaan niin rajusti, ikäänkuin sadetta valmistelevat enkelit taivaassa\nolisivat sanoneet: \"Tuossa kävelee rouva Buchholz, uusi leninki yllä,\nannetaanpa hänelle ruiskutus!\" Jos se sade, joka täällä kaasi alas\nneljännestunnissa, olisi Berlinissä tullut maahan, niin sitä olis'\nkestänyt vähintäkin kahdeksan päivää. No, minä olin läpikastunut,\nennenkuin sade pääsi oikeaan alkuunsakaan, ja Kalleni oli surkean\nnäköinen valkoisissa vaatteissaan, jotka tuossa tuokiossa olivat\nlikomärät, -- hänet olisi voinut ripustaa kuivamaan siposillänsä.\nVieläpä päälliseksi lähti väri minun uusimuotisista punasinertävistä\nhansikkaistani. Ja leninkini oli onnettomassa siivossa.\n\n\"Enkös minä sanonut että tuommoisia turhia retuja sinun olis pitänyt\njättämän kotiin\", sanoi eno Fritz. \"Jos asuisit Romassa viikkokausia\nja kävisit vieraissa, sitten olis' tuo hienokas puku paikallansa.\nMatkoilla pidetään matkavaatteita, muista se. Ja nyt joutuin hotelliin,\nlankoparka louskuttaa leukaluitansa vilusta valkoisissa vaatteissaan.\nJos hänelle jotain tulee, niin saat sitä omalle-tunnollesi.\"\n\n\"Missä on konjakki?\" huudahdin.\n\n\"Hotellissa.\"\n\n\"Kuinkas voit sitä sinne unohtaa?\" karjasin eno Fritz'ille. \"Jos Kalle\nraukka vilustuu, niin se on sinun syy eikä minun.\"\n\nMe kiiruhdimme hotelliin niin nopeasti kuin mahdollista oli, ja veimme\nKallen sänkyyn. Hän valitti luistavan, häntä vilusti ja värisytti.\n\"Kun ei vaan olisi hänessä kuume tulossa!\" aattelin kauhistuen. Minä\nhieroin häntä kelpo lailla, ja eno Fritz sillä välin juotti hänelle\ngroggia paraasta konjakista, jonka hän oli piilossa pitänyt juhlallisia\ntilaisuuksia varten; ja niin kävi Kalleni niin lämpöseksi ja koreaksi\nja niin hyvälle mielelle, että hän monta kertaa lausui, Romassa olevan\nerinomaisen lysti, ja minun olevan hänen kulta-eukkosensa.\n\nKun hän oli nukkunut, sanoi eno Fritz:\n\n\"Kyllä hän kohta tointuu, voin siis huoleti mennä katsomaan,\nmin-näköinen Roma on iltasilla. Hyvästi Wilhelmina!\"\n\nMinä ripustin kreivilliset vaatteet kuivamaan komeassa kammarissamme,\nja käskin tuomaan ruokaa meille huoneesen. Kyyppari, kun tuli sisään,\ntöllisti vaatteisiin, Kalleeni joka sängyssä makasi, sitten minuun,\nvaan ei virkannut sanaakaan. Jos ei olisi ollut säädytöntä minun tehdä,\nniin kyllä olisin mielelläni antanut kyypparille aika kyydin, niin\nsuututti minua hänen luihu nenäkkyytensä. Niin hävyttömästi voivat\nainoasti saksalaiset kyypparit käyttäidä, ne luulevat vierasten olevan\nheidän tähden, eikä heidän olevan siinä vierasten tähden! Mutta mistä\ntulee tuo käsitystenhämmennys? Joo, siitä ett'ei ole ammattikouluja\nkyypareja varten. Vasta sitten kun on saatu aikaan semmoisia kaikkine\nprofessoorineen ja muine tarvekaluineen, vasta silloin voipi tässäkin\nkohdin odottaa parannusta.\n\nRengiksi aikoville olisi myös koulu tarpeen, eikä kuuruuakkojakaan\nhaittaisi heidän askareisiinsa valmistava oppilaitos, sillä heistä ei\nole monta, jotka ovat pohjallisia ja puhdistavat joka loukon.\n\nNiin näytteli nykyinen vuosisata avoimia haavojansa minun särjetylle\nsydämelleni, siinä kun istuin vieressä Kalleni, joka nukkui kuin\nMemnonin-patsas, mi myöskin, kuten tiedetään, valitti, kun sitä\nunessaan häirittiin. Tässä yksinäisyydessä, mailman-murheitten\nvallassa, aattelin noita vanhoja jumalia, Apollo di Belvedere'ä --\nruno-taitoa!\n\n\"Oi runottaret\", kuiskaelin jott'en nukkuvaa häiritsisi, \"jos ette\npar'aikaa ole kummeina jollekulle noita monilukuisia, valantehneitä\nsaksalaisia runoammatin miehiä, niin lentäkää tänne ja tuokaa mukananne\nDelphin tuoli, sillä minulla on kova halu runoella!\"\n\nKun Kalleni havasi puolen-yön seudussa, eikä muuta valittanut kuin\njanoa, niin taisin julkilukea hänelle yhden värsyn sitä runoelmaa,\njota tarkoitin omistaa Danten haamulle ja nimittää \"Tiberin ihanalla\nrannalla\". Tää värsy kuului kuin seuraa:\n\n    \"Oi muinaisuuden maa, mi appelsiinines\n    Niin ihmeellinen oot, niin suur' ja ihana!\n    Kuin jalon-ihanat on taide-teokses,\n    Kuin suuri mestaries' kunnia!\n    Jos kappaleissa onkin monta kuvaa vaan,\n    Antiikin henki heistä ei koskaan katoa:\n    Puu hedelmistäns helpost' tunnetaan,\n    Niin haljennutkin mahdista vanhain muistuttaa.\"\n\nMieheni sanoi tätä pätkää hyvin kauniiksi, vaan että runoelmat häntä\nvähän väsyttivät, ja antautui siis taasen unen valtaan. Eno Fritz\ntaas sanoi aamulla, että värsy oli kauhea. Kuka nyt on oikeassa,\nja ketä pitää totella? Vähäksi aikaa ainakin on minulta poistettu\ntuo runoilemisenhalu; sittenpä tulevat kevätvaatetukset, kesällä\nkylpyreissu ja syksyllä taas hilloin-keittämisiä y.m., eikä silloin\nole aikaa. Mutta onkos värsy todellakin kauhea? [Jos rouva Buchholz\naikoo jatkaa runoelemistaan, niin on parasta että hän astuu johonkin\nkirjalliseen seuraan keskinäistä kiittelemistä varten. Runoudessa on\nkilpailu kova. Toim. muist.]\n\nNeapeliin ei tullut vielä lähdettyä, sillä Kalleni täytyi levätä\ntarpeeksensa. Kuinka enkös ollut onnellinen siitä että ne sikaarit,\njotka henkeni kaupoilla pelastin, maittoivat hänelle, sillä noita\npitkiä Cavouria, joita Italiassa poltellaan, ei hän pistänyt suuhunsa\nsitten kun kerran koetti niitä. Silloin ei käynyt hänen paremmin kuin\nItalialaisten itsensäkään, jotka, missä niitä vaan näkee kävelevän tahi\nseisovan, syleksivät kuin laama-eläimet. Niin kauan kuin hän poltti ja\nison aikaa jälestäpäinkin, oli siis Kallenikin aivan laamana.\n\nOtimme nyt lujat matkavaatteemme ylle, ja läksimme aamiaisella oltuamme\ntaas huviajelulle Romaan.\n\nKosk'ei nyt enää käynyt meidän pöyhkeileminen korkeimmassa\nsomuudessamme, se kun yhdessä liossa yhäti riippuu kotona hotellissa,\nniin emme nostaneet minkäänlaista huomiota. Parempi se olikin sillä,\nniinkuin sitten kuulin, Italialaiset pitävät niitä, jotka ovat\nnyppyvaatteesen ja nankkiniin puetut, tyyten parantamattomina. Itse\nhe tarkasti karttavat vilustumista, etenkin niissä seuduissa, joissa\nkuumetauti vaanii, ja joihin valitettavasti Romakin kuuluu, jos kohta\njotkut korttelit ovat terveellisiäkin.\n\nRomalainen pyrkii pois kotiin kun päivä laskee, ja oleilee kotona\nmuutaman tunnin auringon laskettua, sillä sillävälin kuumehöyryt\nnousevat lämminneestä maasta ja leviävät viilistyneesen yö-ilmaan.\nMutta sitten hän taas lähtee liikkeelle, käy tuttavia tervehtimässä\ntaikka menee kahvilaan taikka siekailee Colonna-torilla tai Corsolla ja\nkäyttäikse laaman tavalla noiden väkevien sikaarien takia.\n\nMitä hyötyä nyt on omistajilla noista kallis-arvoisista huviloistaan?\nBorghesen huvila esim. on keskellä komeata puistoa, joka on aivan\nsennäköinen kuin olisi se perustettu vanhojen vaski-piirrosten mukaan,\nvaikka päinvastoin vaskipiirrokset ovat sen mukaan piirretyt, ja\nhuvilan sisällä on marmorikuvia, niin kuuluisia, ett'ei kukaan ihminen\nniitä pysty maksamaan; mutta kuumetaudin tähden täällä ei uskalla asua\nkukaan.\n\nOmpa merkillistä, että useat kuvapatsaat, jotka opaskirjoissa ovat\nkahdella tähdellä varustetut, minusta näyttivät aivan niinkuin olisivat\nne, samaten kuin useat ihmiset, saaneet yhden taikka useamman tähden,\nilman että on tietoa siitä, mistä hyvästä heitä näin on koristeltu.\nSaavathan monet tähtejä syystä että ovat päässeet taluttamiseen\ntarpeelliseen ikään, ja siis aattelin, että monet antiikeistakin\novat tähtensä saaneet sentähden kun ovat niin vanhat. Kun ei ollut\nsaapuvilla professori Quenglhuberia eikä herra Spannbeiniä, minulle\nselittämässä, mintähden ruma monesti on kaunis ja kaunis monesti ruma,\nniin täytyi minun omin päin tutustua kuvapatsaisiin ja itse haalia\nkokoon mitä maksoi vaivan heitä tietää.\n\nMieltäni kiinnitti villa Borghesessa eräs pronssinen poika, koska se\noli spartalainen olevinaan. Nuo Spartalaiset olivat eriskummaista\nkansaa, jossa kaikki tarkoitti ruumiin-voimia vaan; me sitävastoin\npidämme paremmin yhdenvuoden-vapaaehtolais-tutkinnosta, paljosta\nopista, heikosta rinnasta ja likinäköisyydestä. Kun tuommoinen\nspartalaisen pojan jalka aamupäivän kilpa-juoksussa sattui katkeemaan\n-- sillä sporttimies oli jok' ainoa Spartalainen jo luontoansa\n-- ja haavalääkäri väänti sitä sijoilleen taas niin että luut\nnarskuivat, niin poika lauloi vaan täyttä kurkkua: \"Hei lai la, hei\nhoi vaan.\" Jälestä puolenpäivän jo juoksi hän kilpaa taas, ja jos\nei hän ensimäistä palkintoa saanut, saattoi tapahtua että sydämensä\nseisahtui surusta ja häpeästä ja poika, perille päästyänsä, putosi\nkuolleena maahan. Siitä syystä oli minusta tää kuvapatsas niin erittäin\nmainittava, vaikk'ei sille ole katsottu hyväksi antaa tähteä; ja\nvasta vanhuuden-historian valossa nähtynä, se saakin täyden arvonsa.\nEi ainoasti taide ja kauneus anna arvoa taideteokselle, sitä tekevät\nmyös ne tarinat ja jutelmat, mitkä voidaan kertoa teoksesta, tekijästä\ntaikka kuvan merkityksestä. Senpätähden sanotaan arvostelijoilla\nolevan tukalan työn kun kirjoitettavaksi tulee taideteoksesta, josta\nei tiedetä minkäänlaista ryövärikaskua, ja tää puute mahtanee myös\nolla syynä heidän alituisiin valituksiin, ettei muka historiallisia\ntauluja enää maalata, sillä kun pääsevät semmoisesta kirjoittamaan,\ntarvitsee heidän hakea vähän historiasta vaan taikka tietosanastosta,\nsaadaksensa semmoisia opettavaisia tietoja kuin nekin ovat jotka tässä\nolen esiintuonut tuosta spartalaisesta pojasta. Mutta onkohan se\ntaiteilijain asia huojentaa arvostelijoille elämä?\n\nVilla Borghesessa on vielä sitten kuvapatsas: Napoleonin sisar\nVenuksena. Kyllähän minä antiikissa suvaitsen jos jotakin, syystä\nettä siihen aikaan ei ollut muoteja, koska nuo vanhat kreikkalaiset\nsäästyttivät senkin vähäisen trikoomäärän, jota vailla tätä nykyä\nei saa kukaan Herkules eikä Ilmatar esille astua; mutta kun nainen\nmarmoritilassa makuusohvalla loikoilee ja tahtoo luulotella ihmisiä\nett'ei hänellä ole ollut mitään yllensä ottaa, ja kumminkin on keisarin\nsisar, jota keisari vähästä hänen pyynnöstään olis' koristellut\nkiireestä kantapäähän pelkillä timanteilla, vaikkapa varasti ne, niin\non se jo melkein hullua. Vaan se mahtanee olla sukuperäistä, sillä\nNapoleonilla Milanossa ei ole mitään päällänsä, eikä hänen sisarellaan\nRomassa sen enempätä. Kalleni oli aivan yhtä mieltä kuin minä, eno\nFritz sitä vastoin sanoi meidän mielipiteitämme poroporvarillisiksi.\nMutta minä olen ihan vakuutettu siitä, että jos minä, hänen täysi\nsisarensa, seisoisin kipsi- tahi marmori-Venuksena hyllyllä\nvieraskammarissamme, niin hän olisi ensimäinen huutamaan hävyttömäksi\ntuollaista taideteollisuutta.\n\nMuista kuvapatsaista en mitään sano, syystä että vasta tuomiopäivänä\npääsisin kertomukseni loppuun jos lähtisin lavertelemaan kaikista\nkuvista, joita näkee täällä sekä itse kaupungissa että huviloissa.\nKaikkialla toriloilla havaitsee, millä oivallisella tavalla\nennen-aikaan Romassa tiedettiin käyttää kuvanveistäjäin taidetta,\nkaupungin kaunistamiseksi mahdollisuutta myöten.\n\nNähdessäni noita kauniita, marmorikuvilla koristetulta suihkukaivoja,\ntoivoin että semmoisia olis' meillä Berlinissä. Romaan tulee ulkomaalta\ntuhannen tuhansia vuosittain, mutta mikä Berlinissä vieraille\ntulee eteen, jos ei ole katseltavia muutamaksi viikoksi? Ajamiseen\nkaupungin-radalla he kyllästyvät viimeinkin, eikä kanavan-rakennuskaan\nheidän mieltä viehätä.\n\nTiedustellessamme kirjeitä \"Orientissa\", olikin siinä kirje meidän\ntyttäriltä. He olivat terveitä ja virkeitä, vaan uutisia ei ollut\nheillä erinäisiä, paitsi että koirain-karanttenia taas oli kuuluutettu\nja että muuan salakähmänen vaimo-ihminen kuleksi Kukkais-kadulla ja\ntempaili korvarenkaat pienten lasten korvista. Se oli tietysti minusta\nyhtäkaikki, täällä kun olin Romassa. Vielä sitten valittivat, minun\nviimeisen kirjeeni olleen niin korkea-oppisen, ett'eivät he sitä\nymmärtäneet. Minä päätin siis vasta kirjoittaa selkeämmin.\n\nKun olimme taas menemässä ulos, kuului äkkiä tuttu ääni:\n\n\"Herra Jesta, rouva Buchholz, tässähän he ovat!\"\n\nRouva Kliebisch ja hänen keskenkypsymätön miehensä tulivat alas.\nJälleennäkeminen oli hyvin iloisaa, sillä matkoilla kun yhdyttää --\nolipa neljännestuttaviakin vaan, niin silloin sen vasta oikein näkee,\nettä ihminen on seuraelävä, ja siitä sitten tulee paremmin tuntemaan,\nmikä meillä määränä on.\n\nRouva Kliebisch kysyi, josko halutti meitä kuulla Allegrin mainiota\nMiserereä, jota oikeana saa kuulla ainoasti Romassa. Koska Sextinista\nsoittokuntaa ei enää käytetty kirkollisissa toimituksissa, niin\nannettiin englantilaisia varten joka päivä miserere-soittajaisia, jotka\nalkoivat kello neljä jälestä puolenpäivän.\n\n\"Jos se on mainio\", sanoin minä, \"niin täytyyhän meidän se kuulla\".\n\n\"Kuuluisampaa musiikkia ei ole\", vakuutti rouva Kliebisch. \"Mieheni\ntosin tykkää enemmän operetista, mutta tänä päivänä tulee hän minun\ntähteni mukaan. Eikö niin, Hinnerich?\"\n\n\"Miserere on niin kuuluisa, Henrietta!\" vastasi herra Kliebisch\nkeveällä huokauksella.\n\nKun soittajaisista sopimuksia oli tehty, läksimme Pietarin-kirkkoon.\nVaikka se vähän minua harmitti, että Kliebischien herrasväki asui\nhuokeammissa huoneissa \"Orientissa\", johon minä itse olin heidät\nneuvonut, kun taas meidän täytyi majailla hotellissa jossa oli\nkreivillisiä hintoja, en ollut sentään suutuksissa Henriettalle,\npäinvastoin kiitollinen hänen huomiollisuudestaan miserere-pilettien\nsuhteen. Me kävelimme Enkeli-sillan yli. Marmori-enkelit, jotka\novat siltapatsaille pystytetyt, ovat kummallisen mustankirjaviksi\nsammaltaneet. Muutamilla on valkoinen vartalo vaan mustat kädet,\ntoisilla tummat posket ja valkoinen nenä, toiset taas ovat ihan\nhallavia; mutta kun kuuluu olevan yhteensä 60,000 kuvapatsasta Romassa,\nniin niitä ei jouda puhdistamaan niinkuin meillä linnansillalla, jossa\nkuvien siivonta vie puolen vuotta. Jos samaten tehtäisiin Romassa, niin\njohan ensimäiset kuvapatsaat olisivat sammaleen vallassa taas aikoja\nennenkuin viimeiset joutuisivat harjattaviksi. Se olisi yhtä hyödytön\ntyö, kun jos syksyllä ruvettaisiin Unter den Linden'issä liimaamaan\nkaikki maahan karisseet lehdet oksiin kiini jälleen. Paitsi sitä\novat nää kaksitoista suunnatonta enkelinkuvaa, Bädekerin mielestä,\ntodisteita vaan senaikuisesta vajanaisesta kaavaustaidosta. Senpätähden\neivät ansaitse parempata kohtaloa kuin että muuttua mustiksi.\n\nHadrianon hauta on Enkeli-linnaksi nimitetyssä linnoituksessa. Keskellä\ntuota summattoman suurta varustusta on se pieni hautakammio, johon\nhänen tuhkansa siunattiin säilöön. Mutta tuhan he ovat heittäneet\nhunningolle. Ei sitä tiedä, kuka vielä mailmassa leikittelee meidän\nluilla, kun Hadrianustakin kohtaan on voitu käyttäidä näin pahasti.\nMinä olen nähnyt montakin hänen rintakuvaansa; hän näkyy hyvin halusta\nottaneen kuvansa kuvanveistäjissä, sillä joka museossa on vähintäkin\npuoli tusina Hadrianuksia, ja minä niitä nähdessäni aattelin:\n\"Miesparka, keisarina ollessasi moni sai jalat allensa sinun tähtes',\ntuhkana täytyy sinun itsesi siirtää sijasi; toivon kumminkin, että\nsinulla nyt on hyvä sija ijankaikkisessa autuudessa.\"\n\nSitten ajoimme P. Pietarin edustalla patsaskäytäviä, joissa kolme\nvaunua voi ajaa rinnakkain ja jotka ovat maksaneet ainoasti kolme\nja puoli miljoonaa. Keskellä toria seisoo obeliski, jota ei saatu\nylös, ennenkuin vettä päälle kaattiin. Kahden puolen heittelevät\nkaksi suihkulähdettä kuohuvaa vettänsä ilmaan ja kastelevat torin\nkivikutomasiltaa sillä puolella mihin milloinkin tuuli pirskoittaa\nvesipisarat. Ennen obeliski seisoi Caligulan circus'ella, jossa\nNero piti näytelmiänsä. Tätä obeliskia tapaeli noiden elävien\ntulisoihtujen himeä kuume. Nää olivat kristin-uskolaisia, joita oli\nkääritty tulen-ottaviin aineisin ja sitten sytytettiin palamaan, jotta\nNero iltahämärässä paremmin näkisi, miten villit koirat raatelivat\neläintennahkain sisään neulotuita ihmisiä, tulisoihtujen velilöitä ja\nsisaria.\n\nSiinä jossa tällaisia hirveitä asioita tapahtui, kohoaa nyt\nPietarin-kirkko, suurin kirkko koko mailmassa.\n\nMe astuimme alas vaunuista, ja nousimme ylös noita leveitä astuimia,\njotka pääporttiin vievät. Joka noustavalla ylenivät ylenemistään nuo\njämeät pilarit eteis-salin ovella, josta minä pyörähdin sisään niinkuin\nolenkorsi kurimukseen. Eteishuone oli jo kirkko itsessään, kuinka eikös\nsitten olis' suunnaton P. Pietari?\n\nMinun täytyy se tunnustaa, että sydämeni sykki sievemmin\nsisään-astuessani, mutta kun pari askelta olin ottanut, hajosivat minun\nodotukseni. Olin luullut kaikkea vielä suuremmaksi!\n\nTosin hämmästytti minua eriväristen marmoriseinäin loisto, kultahohto\nholveissa, nuo huikaisevan valkoiset pyhimysten kuvat, ja etäällä nä'in\npienten liekkein pilkkivän kultaisessa seppeleessä, ne olivat kai\nvahakynttilöitä -- mutta missä oli tuo suunnaton suuruus?\n\nKalleni kulki pikaisemmin edellä ja lähestyi toista pylvästä oikealla,\njonka vieressä pieni marmori-enkeli seisoo ja ojentaa sisäänastuville\npyhällä vedellä täytettyä näkinkodan kaltaista kuppia. Nyt kun Kalleni\nsaapui aivan enkelin eteen, nyt nä'in kuinka pieni Kalleni oli, ja\nkuinka mahdottoman suuri taas enkeli, jota olin pitänyt ihan pienenä\nkuvana. Yht'äkkiä tuntui minusta ikäänkuin olisi kirkko käynyt\nsuuremmaksi, ja minä aina pienemmäksi. Henkeni salpautui ja minua\nvaltasi pelko. En voinut olla itkuun purskahtamatta.\n\nKalleni tarjosi minulle kätensä, mutta kauan kesti, ennenkuin mieleni\noli asettunut.\n\nKun virkesin taas tyynemmin ajattelemaan, enkä enää pelännyt tätä\nsuurta huonetta ja sen valtavata loistoa, vaan rupesin tarkemmin\nkatselemaan erityisyyksiä, tulin siinä eno Fritzin luo, joka\nBädekeristään haki selkoa, mitä se ja se merkitsi ja mintähden se oli\nvetänyt luokseensa taidetta tuntevan yleisön silmät.\n\n\"Mitä hän sanoo! P, Pietarista, onko hän ihan ihmetyksen innossa?\"\nkysyin.\n\n\"Katsotaan\", vastasi eno Fritz ja luki sitten: \"Pietarinkirkon\nulkomuoto on moitteelle alttiiksi annettava, sisusta sitävastoin\nvaikuttaa voimallisesti mieleen, vaikka se on niin ylellisesti täytetty\nsekasortoisilla, mutuilla koristuksilla. Siinä kaikki.\"\n\n\"Vai niin hän sanoo? Muatuita koristuksia? Katsoppas mokomaa! -- Kun\nmarmoriseinät ovat niin kauniita, ett'en kauniimpia minä voi aatella,\nja kuvat suunnattomassa suuruudessaan kuitenkin ovat ihan paraan\nkokoisia ja sangen ihania, komeroistaan kun katselevat, niin tää kaikki\non muatuita koristuksia. Tahtoisinpa nähdä millaisia oikeat koristukset\novat, koska nämät ovat vääriä.\"\n\n\"Se on todellakin vahinko\", sanoi eno Fritz, \"että niin useat vanhat\nmestarit, maalarit, kuvanveistäjät ja arkkitehdit, niin vallan vähän\novat voineet tehdä herrain taidetuomarien mieliksi. Jos olisivat\naavistaneet, joutuvansa kerran haukutuiksi matka-käsikirjoissa, niin\nkaiketi olisivat joko vaivanneet itseänsä vielä enemmän tahi --.\"\n\n\"Tahi?\"\n\n\"Käyttäinneet mielin kielin sen-aikaisia arvostelijoita kohtaan,\npyrkineet heidän ystävyyteensä ja ennen kaikkea uskoneet yhtä lujasti\nja vakaasti kritikin kaikkivaltaisuutta kuin yleisön tyhmyyttä. Silloin\nolisi etevämpien käynyt paremmin, eikä keskinkertaisten niin hyvin\".\n\n\"Minä toivon, ett'et minua lue tuohon tyhmään yleisöön?\"\n\n\"Minä puhun vertauskuvallisesti vaan, Wilhelmina, sillä minä puhuu\nantiikin ajoista; meidän vuosisadalla semmoista tietysti ei tule\nkysymykseenkään. Nythän vallitsee sula oikeus, kadehtimattomuus,\npuoltamattomuus, tieto, ymmärtäväisyys ja hyvä päättämystaito, eikä\nmikään pahuus, kaupan-alaisuus eikä kavaluus. Jokainen on niin\nsivistynyt että hän kyllä tietää, tyhmyyden olevan lahjan jota ei saa\nväärinkäyttää!\"\n\n\"Se on oikein. Ja tulevat sukupolvet vielä selittävät tätä meidän\nideaalista, ihmisellistä aikakautta ansion mukaan.\"\n\n\"No mitenkäs muuten\", vastasi eno Fritz.\n\nMitä minä olin luullut kultaiseksi seppeleeksi, oli, likeltä\nkatsellessani, monilukuisia lamppuja, jotka, kultaisten haarain\nkantamina, palavat apostoli Pietarin muistoksi. Hänen hautansa on tään\ntabernakelin alla; ylähällä kohoaa kirkon kupulaki; kun siihen katsoo,\nei voi ymmärtää, sen olevan niin mahdottoman korkean.\n\nTäällä nä'in myös pronssi-kuvapatsaan: pyhä Pietari avaiminensa;\nkuvan isosta varpaasta ovat hurskaat jo suudelleet puolet pois. Tämä\napostolinkuva on noiden suurien urkujen alla, jotka ovat pienten\npyöräin päällä ja siis helposti saadaan kulkemaan minnekä milloinkin\njumalanpalveluksessa soittoa tarvitaan.\n\nPietarinkirkko on kaikin puolin ihmeellinen. Ylhäällä kirkon katolla\nasuu koko siirtokunta työväkeä ja vartijoita. Heillä on siinä\nryytimaita, vuohia ja muita eläviä, -- oma mailinansa, johon hyvin\ntyytyvät. Taivas ylähällä ja kaikkein kirkkoin kirkko alla; ei voi\nsiinä kohdata heitä mikään paha. Kupulaki on niin suuri, että se aina\nkaataa varjon; ja miel' istua viileämmässä, täytyy tuolinensa väistyä\nväistymistään kupoolin ympäritse. Kupoolin nuppiin sopii kuusitoista\nhenkeä tahi kymmenen à kaksitoista, jos ovat lihavia.\n\nEnnenkuin jätimme P. Pietarin, katselin rippikojuja, joita on\nkaikkia kansoja ja kieliä varten, ja jotka siinä ovat aivan kuin\ntullipaviljonkeja tiellä ijankaikkisuuteen. Lelettäviä lapsukaisia\nvarten vaan ei ollut niitä. Keskiportin tienoissa näytti eno Fritz\nmeille siltaan kiinnetyn kivikutoman, jonka päällä Saksan keisarit\nennen aikaan kruunattiin.\n\n\"Nyt on loppu noiden kruunausten\", sanoi Kalleni. \"Hän, joka on tehnyt\nmaansa keisarin-valtakunnaksi, hänen on kruunu samassa. Siihen ei\ntarvita kolmatta.\"\n\nMinä olisin paljon antanut, jos nyt olisimme päässeet oikein makuisalle\naamiaiselle jossakin Berlinin paremmassa ravintolassa, mutta meidän\ntäytyi kuin täytyikin tyytyä tuohon pahaan italialaiseen ruokaan.\nEno Fritz kestitsi meitä Asti spumante-viinillä, jota sanovat\nkototekoiseksi samppanjaksi. Kahdesta markasta pullo ei muuta voi\ntahtoa, ei edes jäätä jähdykkeeksi, jota siis ei saatukaan.\n\nSuurissa hotelleissa on jotenkin hyviä ruokia, vaan koska kohtuulliset\namerikkalaiset eivät juo ruokapöydässä, vaan päihdyttävät itsensä\nhuoneissansa, niin täytyy nälkäisen saksalaisen kantaa noita korkeita\ntable-d'hôte-hintoja. Sittemmin söimme useinkin Corodottissa ja\nMorteossa, ja olimme hyvin tyytyväisiä. Morteossa corsolla on\nwieniläistä oluttakin: pieniä kuppia kuin lintusille, kaikki kallista,\nmutta viileä ja hyvä olla.\n\nNiinkuin luvattu oli, menimme noutamaan Kliebischin herrasväkeä,\nja sitten kuuntelimme kaikki miserereä. Sali oli täpötäynnä\nenglantilaisia, paraasta päästä naisväkeä suruvaatteissa. He\nmulkoilivat silmiänsä kadehdittavassa hartaudessa; mutta minusta se\noikein kävi kamalalle, sillä kuului aivan kuin neljällä vierettäin\nolevalla pihalla olis' seisonut laulukunta kussakin ja nää samalla\naikaa olisivat lähteneet vetämään eri nuottiansa kukin. Oli siinä\nihmisiä taikka kissoja, se on yhtäkaikki. Ensimäisten kymmenen minuutin\nkuluttua sanoi eno Fritz sieraintensa vuotavan, ja puikki tiehensä.\nMutta englantilaiset! Heidän ihastuksensa yltyi yhä.\n\nRouva Kliebischinkään mielestä ei ollut miserere kaunista, ja herra\nKliebisch nurisi siitä että olivat lähteneet hotellista tämmöisen\nkurjanpäiväisen konsertin tähden. Minäkin olisin paremmin tykännyt\njostain tunnollisemmasta, kuin esim. \"On kaino kukka niityllä\". Rouva\nKliebisch sanoi, että semmoisia lauluseuroja kuin meillä on, ei ole\nkoko Italiassa, ja siinä hän oli oikeassa. Kun me toisinaan lähdemme\nhuvimatkalle jonkun lauluseuran muassa, kuinkas viehättävän kauniisti\neikös silloin lauleta! Aatelkaappas kuinka juhlalliselta näyttää, kun\nlaulajat astuvat asentoon, aivan kuin olisi mestaus kysymyksessä.\nJohtaja jakelee äänet. Muutamat käyvät kalpeiksi, niin he pelkäävät.\nSitten kajasee. Kyllä kelpaa kuunnella!\n\nJos ei ole lauluseuraa mukana, niin eihän tietysti sitten voi olla\nvaatelias; täytyy tyytyä, jos herrat saavat alkuun laulua \"Riemu, säen\ntaivahasta\", vaikk'eivät laulaisikaan sitä loppuun asti. Näkeehän\nsentään heidän hyvän tahtonsa. Enempiä lauluja he tavallisesti eivät\nosaa, heillä kun ei ole mukana laulu- eikä nuottikirjoja. Senpätähden\nse olisi varsin soveliasta, jos mieleisimmät laulelmat olisivat\nhattujen sisusteelle painettuina, niin eivät herrat lauluveljet\nsanoista ainakaan joutuisi pulaan, sillä ei mikään niin tuskastuta\nnaisia seurassa kuin nähdä miten siinä pinnistävät ja pinnistävät,\nilman että siitä sittenkään syntyy sen valmiimpata.\n\nMutta ennen minä jätän kuulematta olipa mitä laulua tahansa, kuin\nkuultelen kerran vielä miserereä. Pää käy kipeäksi jo kun aattelen\ntuota miserereä.\n\nMinua kumminkin kummastutti se, kun moniaat laulajista saivat äänensä\nniin korkealle, ja sitä rouva Kliebischkin oli huomannut. Eno Fritz\nselitti meille, että näiden n.s. paavillisten laulajain jo piennä\npitää vannoman ett'eivät milloinkaan nai, ja sitten heitä opetetaan\nnäin kimeästi laulamaan. Rouva Kliebisch oli iloinen siitä ett'ei\nhänen Himmerichinsä ollut ruvennut tuommoiseksi miserere-laulajaksi,\nHenrietta kun, toisin käytyä, ei olis saanut häntä.\n\nMinä kysyin rouvalta, mitä hän muuten piti musiikista täällä Italiassa?\nHän sanoi, että mitä täällä enimmästi kuuli, oli operakappaleita;\nhän luuli, että lauluja semmoisia kuin Brahmsin, Jensenin, Naubertin\nja Hoffmanin sepittämät, ei lauleta Italiassa, ja päätti semmoista\ntuomiokirkko-laulua, kuin Berlinissä on, ei saatavan täällä aikaan.\n\n\"Kyllähän italialaisissa kirkoissa soitto hilpeältä kaikuu\", sanoin\nminä; \"ja jos kansa on tottunut hartauttaan harjoittamaan valssin\nmukaan, niin se on heidän oma asia.\" Eno Fritz myös myönsi paraaksi,\nettä itsekukin saisi huvitella mielensä mukaan, ja kysyi, josko herra\nKliebisch pelasi skat'ia.\n\n\"_Josko_ pelaan?\" vastasi tää.\n\nOnni oli että rouva Kliebisch sai miehensä tulemaan pois hotelliin\noikealla ajalla, muuten herrat olisivat korttipöydässä istuneet selvään\npäivään saakka. Mutta minä vannoin sydämeni pohjassa kostonvalan, ja\nennenkuin nukuin olin päättänyt kerrankin näyttää herroille, missä\nkorttileikki Italiassa on pidettävä.\n\n\n\n\nNeapelin lahden rannalla.\n\nMintähden rouva Kliebisch ei suvainnut kuuttakahdeksannesta tahtia\neikä sitrooneja. -- Soitannollista kurjuutta. -- Rosvo. -- Yhtäläisyys\nauringon edessä. -- Saksalainen tiedon temppeli. -- Santa Lucia. --\nMintähden rouva Buchholz toivoi, ett'ei olis käynytkään koko museossa.\n-- Mintähden neapelilainen lazzaroni ei huolisi vaihtaa onneansa\nberliniläisen pankkiirin onneen. -- Neapel ulkoa. -- Koira ja saituri.\n-- Kärpäset ja Capuciinilainen. -- Mintähden rouva Buchholz niiaa\nkalan edessä. -- Mintähden Vesuvio hurjistui. -- Capri. -- Mintähden\nAmalfissa erästä reikää päiväkirjassa kunnioitetaan. -- _Addio, mia\nbella Napoli_.\n\n\nNyt mennä jyryytettiin kohti Neapelia.\n\nKliebischin herrasväki oli yhtynyt meidän seuraamme; herra skat-pelien\nvuoksi -- Henrietta minun hyvien neuvojen tähden, sillä vanhempi rouva\non tietysti enemmän mailmata kokenut kuin nuori, joka hääreisullansa on.\n\nMinä kysyin, josko oli ollut rattoista Garda-järven rannoilla.\n\nOlihan se sentään ollut.\n\nOliko hän sielläkin nähnyt appelsiineja ja sitrooneja?\n\n\"Näin, valitettavasti.\"\n\n\"Valitettavasti -- miten niin?\"\n\n\"Voi hyvä rouva Buchholz, mitäs enkös ole saanut kärsiä. Hinnerich ei\ntyytynyt, ennenkuin olimme höyrylaivalla. Järvi kuohui yhä kauheammin\nkuta pitemmälle päästiin, minä vapisen vielä sitä aatellessa. Laiva\nkeikkui, ylös alas kuudenkahdeksanneksen tahdissa aivan kuin jossakin\nHillerin sepittämässä rondossa.\"\n\n\"Ja sitten teidän rupesi mieltä vääntämään?\"\n\n\"Ei, ei ihan vielä, minä olen jotenkin tottunut musiikkiin. Hinnerich\nkun näki miten minusta tuntui pahalta laivassa olo, oli lohtumaton\nja koetti virkistää minua kaikellaisilla virvokkeilla. Kaikkea, mitä\nvaan neuvottiin hänelle, kantoi hän minun nautittavakseni: kahvia,\nselttervettä ja viimein yhden kuoritun sitroonin, jonka pitäis' muka\ntekemän minua terveeksi.\"\n\n\"No, tokko se auttoi?\"\n\n\"Jotta päästä puremaan sitrooniin, täytyi minun avata suutani, ja se\noli onnettomuudeksi. Samassa oli, näette, minun uusi samettileninkini\nja Hinnerichin haalea päällystakki peräti pilalla; minussa oli sen\nverran tuntoa vielä, että sitä huomasin. Mutta sitten minulta katosi\nkaikki, paitsi tuota kuudenkahdeksannen-tahtia, joka lakkaamatta\npiti häijyä nakutustaan minun pyörtyneessä päässäni. -- Hinnerich\nsittemmin kertoi minulle, että hän ja eräs merimies olivat laahanneet\nminut polttokajuuttaan, jolloin minä olin ollut aivan kuin katkennut\nlemmenkukka. Hinnerich oli ihan epätoivoisena ja huusi minulle: 'minä\nolen tappanut vaimoni, minä olen Henriettan murhaaja, mintähden annoin\nhänen astua tähän petolliseen laivaan? Voi kuinka kadun tuota onnetonta\nkiihkoani lähteä järvelle!' Tätä hän sai kertoa minulle vissiinkin\nsata kertaa, sitten kun taas olimme mantereella, ja minä aina suljin\nsuudelmalla hänen suunsa ja sanoin: 'Voi sydänkäpyni, mitä tuskaa\nolet nähnyt! Minä tahdon palkita sinun uskollista rakkauttasi ja\nhellyyttäs'. 'Ja minä tahdon sulostuttaa sinun elämätäsi, enkelini',\nsanoi hän sitten lemmekkäästi, 'miten paraiten voin; sinä saat paljoa\nkorkeamman samettileningin kuin tuo oli joka pilaantui, sen lupaan niin\ntotta kuin olen Hinnerich Kliebisch.' -- Mutta voi hirveätä, min'en\ntuosta tapauksesta lähtein siedä sitroonien hajuakaan, enkä voi kuulla\nmitään Hillerin sepityksiä -- heti tulee meritauti.\"\n\n\"Hirveätä todella. Olitteko myös Milanossa?\"\n\n\"Olimme.\"\n\n\"Näittekö tuomiokirkon?\"\n\n\"Ulkoa vaan.\"\n\n\"Näittekö Napoleonin, joll'ei ole mitään yllä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Näittekö Ehtoollisen?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mitäs sitten näitte?\"\n\n\"Hyvä rouva Buchholz, minä olin niin kipeä, ett'emme, tuskin ollenkaan,\nolleet hotellista poissa; Hinnerich ei luopunut minuutiksikaan minun\ntyköäni. Milanosta läksimme Bolognaan.\"\n\n\"Mitä siellä on?\"\n\n\"Hyvin hyvä hotelli ja kaksi nojaavaa tornia.\"\n\n\"Kaksi? Bolognaan minä en mene, minä olen saanut kylliksi jo yhdestä\nnojaavasta tornista. -- Kalle, katsoppas, eikö Vesuviota rupeaa\nnäkymään?\"\n\n\"Koht' sillään, eukkoseni -- ruutua pöytään, sanoi entinen lasimestari.\nHerra Kliebisch, te olette etukynnessä.\"\n\n\"Rakas Hinnerichini, mikäs vuori tuoss' on vasemmalla kädellä?\"\n\n\"Odota pikkusen, Henrietta -- valttia vielä; ja vieläkin kerran!\"\n\n\"Jatkakaa vaan niin kauan kuin olette sisällä, herra Kliebisch\", sanoi\nKalleni.\n\n\"Onhan sinulla Bädeker, Fritz, katso siitä.\"\n\n\"Tuossa paikassa, Wilhelmina; näet, Kalle, nää kortit puhuvat latinaa,\nluulen!\"\n\n\"Lopuskat otan minä!\"\n\n\"Teillä jako, herra Kliebisch.\"\n\n\"Minun olisi pitänyt lyömän herttakympin lautaan, kyllä sitten olisivat\nolleet pahemmassa kuin pulassa\", sanoi herra Kliebisch sakatessaan.\n\n\"Vielä mitä, minulla oli kuningas ja pari lankkua sen turvaksi.\"\n\n\"Me tahdomme tietää, mitä vuoria nuo ovat?\" muistutin minä tuikeasti.\n\nSillä välin kun herra Kliebisch sakkaeli, katseli eno Fritz kirjasta.\n\n\"Ne ovat Abruzzit!\" lausui hän.\n\nRouva Kliebisch säikähtyi yhtä kovasti kuin minäkin. Me olimme siis\nnäin likellä Abruzzeja, jossa ihmishenki on huonommassa kurssissa vielä\nkuin Elbeim-osakkeet. Ja meidän luonnolliset varjelijamme vaan löivät\nkorttia. Varmuuden vuoksi toki suljettiin akkuna.\n\n\"Kalle\", huudahdin minä, \"etkö tiedä että rosvoja on aivan\nympärillämme?\"\n\n\"Teidän herra miehenne nyhtää meistä rahoja, ihan kuin olis' hän\nkotoisin täältä\", sanoi herra Kliebisch leikkisästi. Minua harmitti tuo\nvaisu vielä entistä enemmän, sillä kokkapuheita miehestäni en suvaitse.\nRouva Kliebisch'in tuli jo vedet silmiin.\n\n\"Hinnerich ei rakasta minua enää\", uikerti hän, \"koko tuntiin hän ei\nole suudellut minua kertaakaan.\"\n\n\"Voittehan hotellissa ottaa vahinkonne takaisin\", vastasin minä\nilkamoiten.\n\nHän loi minuun nuhtelevan katsauksen ja sanoi ihkuen:\n\n\"Oi, jos tietäisitte kuinka minä lemmin Hinnerichiä. Mitä olisin minä\nilman hänettä? Surkea pianisti, jonka täytyisi elää muitten ihmisten\narmoilla, ja opetustunneilla kuuden groschen'in hinnasta tunnilta.\nMitäs ovat ne konsertit, mitkä me vähäarvoiset soittoniekat annamme\n-- mitä ovat ne muuta kuin soitannollista kerjuuta? Meitä kutsutaan\nseuroihin soittamaan, kuta useammin sitä paremmin kai, ja siitä\nhyvästä sitten ostetaan meidän soittajaisiimme, kun niin pitkälle\npääsemme, muutama tusina pilettejä, joita sitten jaellaan ilmaseksi\nköyhille sukulaisille tahi emännöitsijälle ja hänen perheellensä.\nSemmoisella kuulijakunnalla ei kunniaa kartu. -- Entä rahavoitto?\nVoipi olla iloinen, jos on 10 à 12 markkaa jälellä, kun sali, kaasu,\npainokustannukset ja apumiesten vaivat ovat maksetut. -- Te ette tunne\ntuota loistavata soitannollista kurjuutta. Te ette tiedä, kuinka\nvaikeata on meikäläisten päästä eteenpäin kun tähän aikaan ihmisillä\non niin mahdottomia vaatimuksia. Voi, pianpa huomasin, ett'en minä\nkonsanaan tulisi kuulumaan noiden valikoituin joukkoon, minä tunsin,\nmiten haihtuivat minun uneksimani kunniat ja kuuluisuudet, miten\ntodellisuus tuli ja kahletti minua pianoon, jossa seuraksi sain, ei\ntaidetta, vaan puutteita ja nöyryytyksiä, joita niin kosolta kohtaa\ntuota silkkileningillä ja pestyillä hansikkailla koristettua köyhyyttä.\nNäistä kahleista vapautti minut Hinnerich, ja jos ei hän minua enää\nrakastaisi, niin surmaisin itseni.\"\n\n\"Rouva Kliebisch\", sanoin minä, \"puupukissa voi toisinaan olla talia\nenemmän kuin luullaan. Senpätähden en ole niinkään epäsuosiollinen\nteidän Hinnerich'iänne kohtaan, vaikk'ei hänellä juuri ole minun\nintohimojanikaan.\"\n\n\"Ah, jos oikein tuntisitte hänen!\" virkahti rouva.\n\nMinä katsoin tarpeelliseksi tämän mielenliikutuksen päälle ehdotella\npikku virvoittajaa. Ensin ottivat herrat, koska juuri sattui pysähdys\npeliin jakamisen tähden, ja sitten antoivat pullon meille.\n\nKun rouva Kliebisch oli maistamaisillaan tätä oivallista\nvirvotus-ainetta, noputti samassa joku akkunaan, ja muuan musta\nmuoto pyysi päästä sisälle. \"Rosvot!\" parkaisi rouva Kliebisch ja\npudotti pullon maahan. Herrat kavahtivat ylös. Mutta säikähdys\noli joutavan-päiväinen, sillä tuo ryöväriksi luultu olikin\nkivihiili-savusta mustunut konduktööri vaan, joka ilmoitti, että kohta\nollaan Neapelissa. Hän ehkä tuumi saavansa, juomarahoja, mutta tuon\nsäikähdyksen tähden siit'ei tullut mitään.\n\nEn ole vielä ihan selville aprikoinut sitä asiaa, ovatko nuo juomarahat\njotain ryöväystä säädyllisemmässä muodossa vai eikö? Kun hotelliin\nmatkustaja majoittuu, niin tiettyhän se on, ett'ei hänen itsen sovi\nlaasta huonetta, petata, lankata saappaita eikä tuoda kahvea ja ruokaa\nkyökistä. Mutta niinpian kuin hän tekee lähtöä, jopa ovat juomarahojaan\npyytämässä kaikki ne ihmiset, jotka näitä välttämättömiä askareita ovat\ntoimittaneet. Miksikä semmoista nimittäisi?\n\nHyvällä saksan kielellä sitä sanotaan abruzzeri'ksi. Pitääkö ostaa\nhotellein palvelusväen suosiota pienillä ratoilla? Onko ylipäätään\nminkäänlaista järkeä siinä, kun pitää tuolla turhalla mammonalla ostaa\nvielä kotorengin suopean hymyn? Onko se ylimyksellistä pyrkiä sisäpiian\nkunnioittamaksi rahalla-raskautetulla kädenlikistyksellä? Ei suinkaan\n-- vaikka eno Fritz tässä kohdassa on toista mielipidettä kuin minä.\n\nHän nimittäin väittää, että matkustaja tulee paremmin passatuksi,\njos tää, vieras kuin on ja muukalainen, antaa hotellin palvelijoille\njuomarahoja, mutta mitä varten pitää erittäin palkita palveluksia,\njoita hotellin tulee tarjona pitää ilman eri maksutta? Hulluuttahan\nse on. Ja josko tuommoinen poikaloppi mustassa hännystakissa tahi\ntaas joku pölyrätin donna on minua kohtaan enemmän suosiollinen kuin\ntoiselle vieraalle taikka antaa minun astua tuuman korkeammalle hänen\nyksiomaisessa kunnioituksessaan, niin se on minusta kaikki yhtä.\n\nEnglantilaiset ja Amerikkalaiset eivät ole tottuneet\njuomaraha-liikkeesen, eivätkä annakaan niitä. Ja kuitenkin, tahi ehkä\njuuri sentähden, heille osoitetaan enintä kohteliaisuutta, he saavat\nparaat huoneet, paraat paikat ruokapöydässä, ja heidän on kaikin puolin\nhyvä olla.\n\nJuomarahain antamisella olemme itse päällemme vetäneet suorakohtaisen\nveron, joka menee miltei mahdottomiin. Nuori mies, joka syö\npäivällisensä ravintolassa ja iltasella juo lasin olutta, ei pääse\nvähemmillä juomarahoilla passarille, kuin kymmenen penniä kultakin\nkerralta, jos mieli välttää herra kyypparin epäsuosiota. Se tekee\nvähintäin kuuskymmentä markkaa vuodessa. Jos valtio hyödyllisiin\ntarkoituksiin pyytäisi hänen varoistaan nää kuusikymmentä markkaa,\nkuinka eikös hän valittaisi, kuinka eikö sanomalehdissä meluttaisi,\nkuinka paljon pakinoimista eikö nousisi valtiopäivillä! Jos hänen\ntäytyisi antaa nää rahat köyhille, kuinka eikös hän vääntelisi\nja kiemurtelisi? Mutta kyypparin suosio on hänestä niin suuresti\ntäydellinen. Voipiko naurettavampaa ajatella!\n\nEttä Italiassa enemmän vielä kuin muualla harmistuu jnomaraha-verosta,\nse on mitä luonnollisin asia mailmassa, sillä täällä kaikesta saa maksaa\npakkoalmun, taiteesta, luonnon ihanuudesta, elämästä tällä ja tuolla\npuolen hautaa. Oikea Italialainen luulee, että yli-enkeli Gabriel, kun\noli ajanut pellolle ensimäiset ihmiset kontrahdin-rikkomisen tähden,\npyysi Adamin antamaan hänelle juomarahaa, vaan kun hän ei mitään\nsaanut, syystä ett'ei vaski eikä nikkeli vielä ollut keksitty, niin hän\nsitten ei päästänyt ensimäisiä vanhempiamme enää sisään.\n\nItalia on kyllä paikkapaikoin paratiisi, mutta ilman noita juomarahoja\nse olisi vielä enemmän paratiisin kaltainen.\n\nHerrat lopettivat nyt tuon tärkeän-tähdellisen pelinsä, ja sitten\nkeräsimme kokoon kaikki kalut ja kamsut, jotta olisimme valmiina\nperille tullessa. Tyhjän pullon otti herra Kliebisch täytettäväksi\nomalla kustannuksellaan, joka älyntodiste teki minut vielä enemmän\nleppyisäksi häntä kohtaan. Niin luonnollinen asia ei koskaan olis'\njohtunut herra Spannbeinin päähän, sillä taiteilijat ovat liiallisesti\ntottuneet ilmaseksi saamaan virvoituksia, vieläpä paikkapaikoin\nmaksuttomia voileipiä juuston kanssa.\n\nMe kulimme kautta viljamaiden, jotka enemmän sentään näyttivät\nhedelmäpuutarhoilta, missä puissa uhkeita viiniköynnöksiä suikerteli,\n-- sekä sivutse ryytimaiden, joissa kaikki oli niin mehuisan ja uhean\nnäköistä. Olipa niissä kaalia, paratiisi-omenia, kurpitsoja, kurkkua,\nsallaattia, papuja tai herneitä, niin kaikki kasvoi niin raisusti, kuin\naikoisi joka laji viedä ensimmäisen palkinnon ryytimaa-näyttelössä.\nMaat olivat somat kuin tuukatut pöydät, tiet suorat kuin viivainen\nmukaan vedetyt, pensas-aidat koreasti karsitut, ja niiden välillä\norangi- ja sitrooni-puita sekä noita japaanilaisia mistelejä, joitten\npienet keltaiset, hapahkat hedelmät olisivat vielä makuisampia,\nelleivät niiden kovat sydämet olisi niin petollisesti isot.\nRikka-ruohoista ei tietty mitään.\n\nVesuviota ei näe rautatieltä, sillä Monte Somma on edessä. Neapeliin\ntulee junalla ihan niinkuin muihinkin kaupunkeihin; sama tulo, sama\nhälinä, joka paikassa. Eno Fritz sanoi: \"Vai niin, tämä siis on\nNeapel. -- No, välttäähän tuo!\" -- Ja sitte oli meillä taas, niinkuin\ntavallisesti, kiusaa noista helsingin kapsäkkilöistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOte päiväkirjastani.\n\nMe olemme olleet jo kolme päivää Neapelissa ja vieläkin olen minä\nkuin pyörryksissä. Miten nyt alan kertomustani tästä kaupungista?\n[Vanhaan tapaan likipitäen näin: Neapel on pohj. lev. 40° 5' kohdalla,\npohjois-puolella sitä lahtea, jonka 7-8 maantieteellisen peninkulman\npituista kehää rajoittaa luot. Capo Misene ja kaakk. Punta della\nCampanella ja jota vielä sitten merestä eroittavat Procidan ja Ischian\nsaaret länn. ja Caprin saari etel. j.n.e. j.n.e. Toim. muist.] Eihän\ntäällä pääse rauhalliseen olentoon ei ollenkaan. Kaikki on elävyyttä.\nTaivas elää, meri elää, päivä, koko luonto. Entä ihmiset? Ne pitävät\nelämätä ikäänkuin koulupojat jotka juuri ovat päässeet ulos koulusta ja\npois koulumestarin vallasta.\n\nRomassa vallitsi jotain suurellista; niin, ja kuka nyt hautojen\nkesken kaarestaisi? Neapelissa sitävastoin, mikä on ollut ja mennyt\nse unohtuu pois, niin kuin mekin unohdamme talven, kun ensimäinen\nkesäpäivä on käsissä; ja täällä on ainainen kesä. Joka päivä tuo uuden\neloisuuden, ja tarpeet kun ovat vähät, ei huoli kansa surra huomisesta\npäivästä. Senpätähden se ei murehdi eilispäivästäkään. Jokainen on\nitsehensä tyytyväinen semmoisena kuin on eikä pidä itseänsä huonompana\nkuin naapuriansa, vaikka tämän nutussa on yksi reikä vähemmän. Minä\ntarkoitan köyhiä, joiden iloksi sininen taivas, meri ja lekkoinen päivä\non olemassa yhtä hyvin kuin rikkaiden. Köyhinkin tietää iloita, oli hän\nkuinka kapiköyhä tahansa.\n\nNeapelilaisia sanotaan laiskoiksi, kun moni heistä hyvin vähällä työllä\npysyy leivässä; heitä myös sanotaan tyhjän-toimittajiksi. Se on väärin.\n\nKäsityöläiset työskentelevät avokadulla. Se on oikein lystiä nähdä,\nkuinka väsymättömiä ja uutteria he ovat. Köyhemmissä kaupungin\nkortteliloissa istuvat vaimot rukkinensa kadulla ja kehräävät\nsitä karkeata lankaa, josta sitten kudotaan heidän yksinkertaista\nleninkikangastaan. Sukkien asemesta heillä tavallisesti ei ole muuta\nkuin ilmasto, etenkin arkipäivinä. Mutta pyhäksi pynttäävät he itsensä.\nYksinkertainen leninki, kirjava nauha, tekokulta-koristuksia kaulassa\nja korvissa, ja sitten vallattoman hyvä mieli. Se on heidän paras\nkoristuksensa. Miltei mieleni tehnyt heidän kanssaan naurella, hilastaa\nja olla yhtä hillitön ilossa kuin he, mutta mitä sitten minusta olis'\naateltu Landsberger-kadulla? Meillä kaikki noudattavat muoteja, yksin\npalvelus-piiatkin. Muoti tuo murheita muassaan, ja semmoisia tuntee\nNeapelin tytär yhtä vähän kuin lunta huhtikuussa. Kenen tähden hän\nvaivaisi itseänsä ja kuluttaisi varojaan? Sulhasensa. Hänkään ei ole\nmikään muodinnarri. Muitten ihmisten tähden? Hän on iloinen ja hilpeä\nvaikk'ei hän vaatteillaan voi nostaa muitten kateutta. Ja kuinkas\niloinen ja hilpeä eikö hän ole!\n\nEilen illalla olimme Chiajan'issa. Siinä oli \"italialainen yö\" ynnä\nsoittajaisia. Neapelin ylhäinen mailma ajeli Corsolla. Neljä vaunuriviä\nrinnan, ja mitkä loistavat ajovehkeet! Mimmoiset vaatteukset! En\nmointa ole ikänäni nähnyt! Corsolla ajelevat herrasväet komeissa\nkattovaunuissa vaan, sinne eivät kelpaa troskat toista luokkaa, tuskin\nensimäistäkään. Ja kuinkas iloisilta näyttivät kaikki! Puistossa sitten\nsytytettiin satoja kaasuvalkeita. Palmut olivat oikeita palmuja,\neikä viheriäksi maalattua ranta-peltiä. Meri kohoilee ihan likellä\npuistoa, aaltojen polske yhtyy soitantoon, ja kun soitanto taukoo,\nhuvittelevat aallot omin päinsä, niinkuin ihmisetkin. Keskellä puistoa\nkohoaa kaunis valkonen rakennus, jonka seiniä kaasuliekit heleästi\nvalaisevat. Se seisoo siinä hiljaisena ja totisena, niinkuin vieras\nkeskellä tätä viehkuria, vaunuin jyminätä, ihmisjoukon hälyä ja\nsoittokunnan säveliä. -- Vieras se onkin, se on stettiniläisen toht.\nAnton Dohrn'in rakentama eläintieteellinen asema. Saksan valtio antoi\nsen rakentamiseksi 100,000 markkaa, Berlinin yliopisto kustanti pienen\nhöyryaluksen vesieläinten-pyyntiä varten. Muutkin valtakunnat antoivat\napuja, mutta saksalainen asema se on kaiketikin. Jos kohta se kaikkein\nkansain luonnontutkijoille tarjoaa tilaisuutta töihin ja tutkimisiin,\nniin se on saksalaisen perustama, ja siis saksalainen. Kalleni sanoi:\n\"Reuhaa sinä, Neapel, ja riemuitse sydämen pohjasta! Kaiken tään melun\nkeskellä on Saksanmaa Neapelin ihanimmalla paikalla pystyttänyt tiedon\ntamppelin, ja se minua miellyttää enemmän kuin kaikki mistä sinä\nylpeilet. Mintähden? Koska isänmaani kunnia on minunkin.\"\n\nToledo on Neapelin Friedrichin-katu, vaikka hälisevämpi ja noin\nneljännes sen pituudesta. [Ken kauniina pyhä-iltana on nähnyt\nSpielbuden-torin S:t Paulin luona Hamburgissa ja noita kaupustelijoita\nkärryinensä, ilmoittajia ja ihmis-vilinää siinä, se voi likipitäin\nkuvailla mieleensä elämää Toledolla, kun vaan otaksuu hälinätä sata\nkertaa kovemmaksi, ja että on kapea katu leveän torin asemesta.\nToim. muist.] Minusta on ihme, ett'ei ihmisiä joudu pyöräin alle,\nsillä siihen olisi joka silmänräpäys mitä oivallisinta tilaisuutta.\nMutta ihmiset ovat niin vikkeliä ja tarkkasilmäisiä, ett'ei ennätä\ntapaturma tulla. Yhtenänsä töytäisee ihmisvilinään ajovehkeitä,\ntroskia, yksivetoisia vaunuja, yhteisvaunuja, lukemattakin muuleja.\nKaupustelijoita kulkee sinne tänne ja kiljuu, juuri kuin olisi puukko\nheillä kurkussa. Ja mitä he kauppaavat? Kolme, neljä parsakasvia,\njoitakuita lihamakkaroita tahi kastanjia, vähän kalaa, vanhaa hattua\ntaikka, kuten kerran nä'in, köyttä. Kaupustelija huutaa kunnes\non tavannut oikean ostajan köydellensä, taikka kunnes äänensä on\nsorruksissa. Mutta eipä se sorru ennen kuin hän on saanut tavaransa\nkaupaksi. Ja siinä hän hieroo, tinkii, koikehtii ja reutoo, aivan kuin\nkoko olemisensa olisi kysymyksessä. Vaan niin on tapa täällä.\n\nEn tiedä, mikä mieltä enemmän kiinnittää, maako vai maan asujamet, vai\nkuuluvatko kumpasetkin yhteen niinkuin soitto tanssiin?\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän loppuvat minun muistoonpanoni Neapelista; ei ollut minulla aikaa\npitemmältä harjoitella sivistyneessä kirjoitustavassa, semmoisessa kuin\njotenkin auttava päiväkirja vaatii.\n\nKliebischin herrasväki lähtivät pois, oltuansa täällä kaksi päivää\nvaan. Herra Kliebisch kävi meillä tuomassa tuon täyttämänsä pullon\nja ottamassa jäähyväisiä. Hänen vaimonsa ei voinut hyvin, sanoi hän,\nHenrietta ei suvainnut tuota ijankaikkista sitroonivettä. Itse hän\noli syönyt simpukoita ja niistä käynyt niin kipeäksi kuin Henrietta\noli Garda-järvellä. Henrietta oli vielä sitten niin arkaluontoinen,\nettä hän vapisi kuin haavanlehti, kohta kun lähistössä joku rupesi\nhuutamaan ja hoilottamaan. No, kummako se oli, eihän Neapelissa saa\nunta silmiinsä tuon alituisen melskeen tähden. \"Me lähdemme Venedigiin,\nsiellä voin olla järvellä\", päätti hän selityksensä ja sitten meni.\n\nMutta eno Fritz ilmoitti minulle oikean syyn, \"mintähden Mattinsa\nottivat koulusta pois\". He olivat, näette, olleet ulkona kävelemässä\nsatamakatua, jota Santa Luciaksi sanotaan -- eno Fritz sattui\nsiinä olemaan hieromassa kauppaa erään kalastajan koralleista ja\nnäkinkengistä -- ja olivat silloin katselleet toisiinsa niin erittäin\nlaupiaasti.\n\nSiitä heille naurelivat miehet, vaimot ja lapset, sillä Neapelilainen\nkohta keksii ulkomaalaisten naurettavia ominaisuuksia, ja tuo rakas\npariskunta oli joutunut yleisen huomion esineeksi. Paitsi sitä oli\nvaras vienyt Kliebischin kellon.\n\n\"Tästä kaikesta he suuttuivat niin, ett'eivät enää löytäneet mitään\nmiellyttävää Neapelissa; ja jos sinä olet ymmärtäväinen, niin neulot\nkiini miehesi takataskut, jott'ei niihin pääse varas.\"\n\n\"Kalleni ei anna varastella varojaan\", vastasin minä, ja sillä hän oli\nvaiti.\n\nSanta Luciata kiitellään suuresti, ja näköala lahden ja saarien yli\non todellakin sangen ihana; nuo monilukuiset laivat johdattavat\naattelemaan kaukaisia mailman-osia, mutta sataman luona on kivimuuri,\nja muurin päällä taikka juurella, missä paraiten passaa, maata\nlötköttää päivänpaisteessa ihmisiä iso joukko, joista enimmällä osalla\nei ole muuta peitettä kuin pelkkä iho vaan. Välttäisihän tuokin, mutta\nhe pitävät myös jahtia siinä. Mitä otusta pyytävät, sit' en huoli\nsanoa. Jos ottaisivat kamman, niin saisivat sitä kai enemmän, mutta\nnyt käyttävät hyppysiä vaan ja saavat kiini ainoasti yhden kerrallansa\nniitä -- esineitä, jotka ovat heillä vastuksena; ja heillä kun on\nniin tiheä ja takkuinen tukka, niin kyllä tarvitaan harjaantumista ja\ntottumusta.\n\nEmme ole käyneet yhdessäkään noista kolmestasadasta kirkosta,\nsitävastoin olimme kansallismuseossa, jossa säilytetään ne kuvapatsaat,\nseinämaalaukset ynnä muita kaluja kosolta, mitkä Pompejista ja\nHerkulanumista ovat esille kaivetut. Tauluista ja muista taideaarteista\nen puhu nyt mitään, min' en ehtinyt edes lukea niitä. Sitä ei voi\nkäsittää, kuinka paljon tavarata löytyi Pompejissa yksin jo, jos esim.\naattelee vateja ja pannuja vaan. Jotkut astiat näyttivät minusta\nsemmoisilta, kuin olisi niillä muinoin tarkoitettu tyyten toista, kuin\nettä seista näin pöydällä säädyllisten ihmisten nenän edessä.\n\nEntäs kaikki nää marmori- ja pronssi-kuvapatsaat! Moneen pronssikuvaan\noli kiinnetty maalatut, luontomaiset silmät, niin että näyttivät siltä\nkuin näkisivät he. Mutta koska tämä oli todiste taiteen riutumisesta,\nkuten kirjassa seisoo, niin menin ohitse penseänä, vaikka oikeittain\nminusta olivat hyvin koreita nuo kuvat; joitakuita oli kierosilmiäkin.\n\nPetteissä tulin erääsen pieneen saliin, jota minä vielä nytkin kauhulla\naattelen. Kentiesi on rouva Kliebischkin siellä ollut, ja käynyt siitä\nniin arkahermoiseksi, sillä kyllä tarvitsee olla niin luja luonto\nkuin minulla on, miel' kestää tuommoista näkyä. Missä piilee Neapelin\nsivistysvallinto, koska ei mokomia kuvia oteta takavarikkoon? Ainakin\npitäisi laittaa eri herrain- ja naisten-huonekertoja, niin saisi asia\ntoki tieteellisen muodon. Mutta sepä on mielestäni ihan vissi, että\nkyllä nuo Pompejilaiset olivat kauniita poikia? -- Oikein olin iloinen,\nkun olimme ulkona taas.\n\nKerjäläisiä on Neapelissa hirmuisesti. Vierasta hätyyttävät ei ainoasti\nsokeat, rammat ja raajarikot, vaan terveetkin kököttävät käsiänsä,\nsaadaksensa veronsa hekin.\n\nVielä pahempia vieraan kiusaajia kuin kerjäläiset, ovat sentään\ntroskan-ajurit. Tuskin on matkustaja tullut hotellistaan ulos, niin\najavat ne suoraan uhriansa kohti, ja niin likeltä käyvät kimppuun,\nettä estävät kulkemasta. Jos on onnistunut päästä yhdestä erille, niin\ntuskin kaksikymmentä askelta otettua jo tulee toinen taikka lähtevät\nkaksi tai kolme kilpaa ajamaan saadaksensa vieraan kiini.\n\nJa sitten nakuttavat kengän-puhdistajat harjalla puulootaansa ja\ntapailevat sivutsemeneviä koipiin. Kaikki nää ihmiset: kerjäläiset,\nkukkaistytöt, valokuvan-kauppiaat ja muut nurkkasaksat vinkuvat,\nhuutavat ja kiusaavat äkkinäistä reissuvaista kaikella tavoin, niin\nettä hän viimein pelossaan hyppää troskaan, ja on iloinen ett'ei\nesille-ajettaessa varpaansa rutistuneet pyöräin alle. Monesti minun\nsilmissäni vivahti viheriältä ja keltaselta, mutta kumminkaan en voi\nkieltää sitä, että tässä sekasoassa on jotain hurmaavaa.\n\nKansaa pitää katsella iltasilla Strada di Portolla. Siinä katuloilla\nkihisee öljypannuja, joissa keitetään polypeja ja pläkkikaloja, siinä\nsyö Neapelilainen maccaroonejaan, joita kokki kepillä urkkii kattilasta\nja ruokavieras sitten korkealta laskee suuhunsa. Kuhina, öljyn haju,\nmelu, kampiurkuin, kitaarein ja mandoli-kanteleiden sointi, vallaton\niloisuus -- tää kaikki on jotain sanomatonta. Ja sama elämä on päivästä\npäivään, illasta iltaan.\n\nJolla ei ole varaa ostaa maccaroonia eikä melonikappaletta, voipi\npienellä vaskirahalla saada kourallisen kurpitsansydämiä, joita hän\nsitten pureksii ympäri-siekaillessaan. Jos hän vielä päälliseksi saapi\nlasin jähdytettyä tulikivivettä, semmoista kuin Santa Lucian lähteestä\npulppuaa ja pahenneista munista haisee, sekä sitroonin, josta hän\npusertaa nesteen vesilasiinsa, niin ei hän vaihda onneaan minkään\nberliniläisen pankkiirin kanssa, sillä tämän täytyy käydä Karlsbadissa,\nvaan sit'ei tarvitse lazzarooni.\n\nJolla taas ei ole rahoja penniäkään, hän noukiskelee poisviskatuita\nmeloninkuoria ja kuiviksi puserretuita sitrooneja, leivänkannikan ehkä\nantaa isäntä jossakin pienessä siivottomassa ravintomajassa. Almuja\nannetaan aivan tottumuksesta, ja köyhä on niin nöyrä ja tyytyväinen. Hän\ntietää saavansa roposen, jos ei nyt niin toisenkerran.\n\n\"Minä luulen, että ihmiset ovat Neapelin suurin sulo\", sanoin minä\nKallelleni, \"sillä itse kaupunki ei ole erittäin kaunis\".\n\n\"Meidän pitää nähdä se ulkoapäin kerta\", vastasi hän.\n\nEräänä ihanana iltapäivänä ajoimme Pompejiin. Koska eno Fritz taas oli\nasioimispuuhissa, lu'in minä ahkeraan opaskirjoja ja nä'in niistä, että\ntie sinne meni Porticin kautta.\n\n\"Porticissa syömme iltasta\", sanoin, \"siinä on varmaankin joku hotelli\nnimeltä 'Mykkä' tai 'Masaniello', joss' on orangipenkereitä, näköala\nlahdelle j.n.e.\"\n\nKyllähän oli. Jopa kai. Narratuiksi tulimme.\n\nNeapelilla ei ole päätä, ei perää. Kaikki lahden rantamaa on Neapelia,\nja kurja, ikävä ja likainen osa siitä on Portici. Keskellä likaa ja\nkärpäsiä riippuu maccarooneja kuivamassa vastapäätä katurännejä,\nmutta tehtaissa on sentään siivompi toiminta kuin luulinkaan, jos\nkohta taikinanvastekoneita joltisen välin päässä pannaan liikkeelle\nsen ruumiin osan avulla, minkä päällä muiden, jotka eivät ole\nmaccarooni-leipureja, on tapa istua mietteissä. Katupölyn ja kärpästen\nkäyntikortit voipi pestä pois noista pitkistä, jauhotaikina-putkista.\n\nPorticissa ei ole hotellia ei \"Mykkä\" eikä \"Masaniello\" nimistä,\nmitä huonoimpia krouvia vaan. Vähän matkaa vielä, niin tulee Resina,\nsitten Torre del Greco, sitten Torre del Annunciata, mutta koko\nroskan yhteinen nimi on sittenkin Portici. Muuten ei näköalaa eikä\nmuutakaan. Pölyä, huoneita ja korkeita puutarhanmuuria, joitten ylitse\nkukkivia puita pilkallisesti pistää latvojansa. Kaksi tuntia ajettuamme\nseisautti ajuri \"Diomedes\" hotellin edessä, ja niin olimme ennenkuin\ntiesimmekään Pompejissa. Ryöväriluola.\n\nMinä nyt pistän postiin helppotajullisen kirjeen tyttärilleni.\n\n    Hyvät lapseni!\n\n    Eilen olimme Pompejissa. Se on ainoasti aika-ihmisille!\n    Kummallisimmilla tunteilla astuin minä, sittekuin isä oli meidän\n    sisäänpääsystä maksanut neljä liraa, pyöreportista sisään ja\n    rappusia alas tuonne entiselle satamaportille joka nyt on\n    kuivilla ja on Pompejin pääportti. Kun siitä olimme läpi, osotti\n    opastaja kadunlaskuun ja siinä näimme niitä rattaanraitioita,\n    joita vaunut vähintäkin kaksituhatta vuotta takaperin olivat\n    sinne uurtaneet. Se koski voimallisesti mieleen. Sitten\n    katselimme valannaisia, joitten seassa oli koirakin. Se raukka\n    oli tukehtunut tuhkasateessa ja kaiketi ollut suuressa tuskassa.\n    Eräs saituri, joka koetti korjata aarteitansa hävitykseltä,\n    tukehtui hänkin. Ei pidä kovin kiintymän tuohon turhaan\n    mammonaan, sillä silloin käy hullusti. Se oli hänelle oikein.\n\n    Sitten katselimme kaivoa, jossa vielä oli selviä merkkejä miten\n    Pompejilaiset siitä olivat juoneet, sillä marmorisuumalo, josta\n    vesi juoksi, on puoleksi poisjuotu samaten kuin Pietarin varvas\n    Pietarinkirkossa on poissuudeltu. Aatelkaas, meille näytettiin\n    lähes 2,000 vuotta vanhaa leipää, joka juuri oli paistumassa\n    kun mujut ja tuhat hautasivat Pompejin, ja jota nyt vasta on\n    löydetty. Se on ihan mustaksi korvehtunut, eikä tietysti enää\n    kelpaa syötäväksi. Isis- eli Ibis-temppelissä asuu valokuvaaja.\n    Missä ennen oli uhrialttari, siinä nyt saa istua rauta kaulassa,\n    ja tuossa salaisessa kellarissa jossa ennenaikaan orakeli höpisi,\n    valmistellaan nyt kohdelasit.\n\n    Englantilaiset ahkeraan otattivat kuvansa, jotta saisivat\n    todistimia Pompejissa käynnistään. Teidän äitinne, hyvät lapset,\n    halveksii semmoisia näytäntökeinoja; eikä niistä olis' vetää\n    esille Bergfeldtskalle, jok'ei tiedä Ibiksestä ei niin mitään.\n\n    Suullisesti sittemmin kerron enemmän Pompejista -- valikoimalla;\n    sen voitte uskoa, että kyllä Pompejilaiset olivat aika sikoja,\n    ja kun tää rangaistustuomio tuli heidän päällensä, niin olivat\n    sen hyvin ansainneet. Mutta te olette liika nuoret vielä,\n    voidaksenne sitä ymmärtää. Että sanomalehdet, jotka muuten kyllä\n    valvovat yleistä siveyttä, siihen aikaan suvaitsivat semmoisia\n    seinämaalauksia ja koristuksia, kuin ne ovat, mitkä vieläkin\n    kauhistavat kunniallista vaimoa, sit'en voi ymmärtää. Paino\n    oli luultavasti huonolla kannalla. Kentiesi eivät tohtineet\n    toimittajat sanoa mitään, syystä kun itsekään eivät olleet\n    enkelejä niinkuin nykyaikana, jona heillä on kaikki aivan\n    moitteetonta, poislukien vaan heidän huonon paperinsa; totta\n    ne itsekin vaelsivat jumalattomain teitä. Hyvät lapset, se oli\n    parhaiksi että Pompeji tuli tuhan alle. Sillä elämällä, minun\n    luulteni, se ei voinut kauemmin menestyä.\n\n    Teidän ei pidä luuleman Pompejia pieneksi lelukaupungiksi. Ei\n    suinkaan. Se on melkein yhtä suuri kuin Spandau, vaikka Pompeji\n    on erilainen näöltänsä ja tyhjä sekä sotaväestä että muistakin\n    asujamista. Kaikki on hiljaista, kuollutta. Huoneissa ei ole\n    kattoa eikä ovia, seinät vaan ovat jälellä, ja aurinko ja kuu\n    valaisevat raunioita. Melkein voisi luulla, että Pompejia on\n    ruvettu rakentamaan \"gründen'ein\" aikana, ja sitte, kun yritys\n    meni päin mäntyyn jätetty sikseen ennenkuin siinä katon alle\n    päästiin. Senpätähden on Vesteno Berlinissä monessa kohdin\n    kokonaan Pompejin näköinen; aatella pitää sentään lisäksi lahtea,\n    iltaruskossa hehkuvia vuoria ja tuota suitsukekosta Vesuviota. --\n    Isä on terve kuin pähkinän sydän; hän sanoo teille sydämellisiä\n    terveisiä, niin myös eno Fritz. Huomenna nousemme tulivuorelle.\n    Se tulee olemaan uhallista!\n\n    Teitä hellästi rakastava äitinne.\n\n    J.L. Me olemme niin tottuneet italiankieleen jo, että oikein\n    täytyy miettiä miten saksaksi sanotaan. Kun tulen kotiin ja käyn\n    kauppapuotissa, niin pelättävä on että sielläkin kysyn: \"_Quanto\n    costa_?\"\n\n    _Addio! -- Rivederci!_\n\n                                           Teidän _la madre_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOpastajamme kehoitti, saksaa solkaten, meitä menemään ruoalle Pompejin\nedustalla olevaan Albergo del Sole'en, sekä selvitteli meille, että\nVesuviolle pääsee kahdella tavoin: _funiculia_ eli vedinrataa myöten\n25 lirasta miestä päälle, taikka Torre Annunciatan uuden kuletusyhtiön\nhevosilla à 7 liraa. Rata oli kai mukavampi, mutta hinta arveluttava:\n75 frankia kolmelta hengeltä.\n\n\"Wilhelmina\", sanoi Kalleni, \"tosin minä mukavinta valitsisin, mutta\njos tietäisit kuinka paljon kapsäkkimme ovat ylipainoa maksaneet.\"\n\n\"Kalle, älä puhukaan kapsäkeistä, ne olivat sula hulluus. Minun\nleninkini on ihka pilalla, ja kuka täällä pitää valkoista vaatteusta.\nEi kukaan ihminen, sillä katuloilla paistuu, ja huoneissa, kirkoissa ja\nmuseoissa on niin kylmä kuin jääkellarissa, niissä taas vilustuu jos\nei ole villasta päällä. Ja mintähden Italialaiset ovat hattu päässä\nkahvihuoneissa ja ravintoloissa? Jotta ei sisällä vilustuisi päänsä,\njoka ulkona on kuumennut. Tuo haalea kesävaatteus oli minun ylpeyttä\nvaan. Ja jos se on liiallista ylipainoa maksanut, suostun mielelläni\nrangaistuksekseni luopumaan mukavuuksista.\"\n\n\"Olet sinä toisinaan hyvin ymmärtäväinen kumminkin, Wilhelmina\",\nnaureli Kalle, lemmekkäästi taputtaen minua selkään. \"Paitsi sitä se\non paljon enemmän oikein italialaista nousta Vesuviolle selkähevosella\nkuin vetimellä. Tuommoinen uusimuotinen laitos soveltuu vanhalle\nVesuviolle niinkuin suola hätärään.\"\n\nMe saimme kelpo päivällisen Sole'n rehellisen isännän luona, ja\npäiväkirjasta, kun se tuotiin esille, näimme, ison joukon ihmisiä,\ntunnetuita ja kuuluisiakin, jo ennen meitä katsoneen täällä olevan\noivallisen olla, sekä siitä syystä kirjoittaneen niin runomittaan kuin\nsuorasanaisesti siihen kiitoslauseita, ylistellen lystikästä isäntää\nja hänen kohteliasta perettään, ja kehuen hänen hyviä ruokiaan. Että\nkärpäsistä valitettiin yhtä usein kuin Sole'n isäntää kiiteltiin,\noli minusta aivan paikallansa. Enemmän ja röyhkeämpiä kärpäsiä en\nole missään nähnyt. Olihan eräs kapucini-munkki siellä, joka silloin\ntällöin koetti palmuoksalla karkoittaa noita roistoja, ja sentähden\nhänelle annettiin pieni lahja; mutta minä varon, että kärpäset tiesivät\nsiitä että munkki oli käynyt vähän hassunsekaiseksi silloin kun hänen\nluostarinsa suljettiin, sillä mitä enemmän hän hyppi ja huiski, sitä\npahemmin ne pakkasivat kiusaa tekemään.\n\nMinä kirjoitin tähänkin päiväkirjaan niinkuin tavallisesti: _Signor\nCarlo Buchholzio con moglie di Berlino, Strada Landsbergia_, sillä niin\nlaveasti kirjoittavat enimmät Saksalaiset. Herra Kliebisch'kin aina\npisti: _Signor Klibicio con moglie di Weimersdorfio in Pommerania_. Eno\nFritzin mielestä tämä oli typerän näköistä, mutta kun vieraissa maissa\nmatkustaa, niin tottahan sikäläisiä tapoja tulee noudattaa. Meyerbeer\nmyös kirjoitti itsensä Giacomoksi, vaikka hän oli Berliniläinen ja\nnimensä Jaakko.\n\nVähäis-kauppiasten rihkamista ostimme kaikellaisia koralli- ja\nlaava-koruja lapsille hämmästyttävän halvalla hinnalla. Vaikka kauppias\npyysi kolme liraa, sai hän viimein yhden vaan, niin olin oppinut\ntaitavaksi tinkimään.\n\nSole'n isännänkin ryytimaa oli, kuten muuallakin yleisesti\nrikkaruohoista puhdas; ja täällä sain selvän siitä mintähden niitä\nniin tarkkaan kitketään: niillä nimittäen ruokitaan hevoisia ja\nmuuleja. Kurjallisessa vajassa pienen ryytimaan pohjukassa seisoi\nhevonen, aasi ja muuli; tuskin tuulelta ja sateilta suojattuina, --\nja edessä oli niillä äskettäin penkkilöistä kitketyltä ruhkaruohoja\nmukeroittamiseksi: Minä hain raukoille leipä-palasia, joita\npäivällisestä oli jälellä. Ne katselivat minuun kun annoin leipää\nniille ja silittelin niitä kaulasta. Hevoset ja aasit eivät missään\nmailmassa saa selkäänsä niin armottomasti kuin Italiassa, ja etenkin\nNeapelissa. Kun eivät nää liiallisesti lastatut eläimet pitemmältä\njaksa, niin ajaja ilman vähintäkään sääliä hakkaa niitä vahvoilla\nkurikoilla verivisvaisiin haavoihin; se on synti ja häpeä. Ja kun\nsortuu eläin kuolijaksi, tekevät siitä makkaroita. Vasta semmoisina\npääsee eläinraukka ruoskasta.\n\nSeuraavana aamuna kävimme katsomassa eläintieteellisen aseman\naqvariota. Se kuuluu olevan kaunein aqvario koko mailmassa, siihen kun\nyhäti tuodaan uusia eläviä Välimerestä. Minä en eläintieteestä ymmärrä\npaljon, mutta aatellessani, että näissä säiliöissä on vähän näytteitä\nvaan Neapelin lahden elävä-rikkaudesta, että sen pohjassa rehottaa\nryytimaa, jonka taimina on meriruusuja, Neptunonviuhkaimia, koralleja\nja ties' sen mitä kaikkia, jossa saaliin ha'ussa on hirvittäviä\npolypeja, läkkikaloja, merihevosia, krapuja, merihämähäkkejä, heleästi\nhohtavia kaloja ja mitä muita tursaita lieneekään, että kummallisimpia\nmeduusoja, kuuleita, kirkkaita, sinisiä, sileitä, ripsusia ja jos\njonkin muotoisia ajelehtaa vedessä, niinkuin perhoset ilmassa, --\nniin näytin minä omissa silmissäni sangen oppimattomalta ja minä\npäätin, kun kotiin tulen, hankkia heti Brehm'in \"Eläinten elämän\" ja\nahkeraan lasten kanssa käydä Berlinin aqvariossa. Kun ihminen löytää\nloven sivistyksessään, niin on velvollisuutensa parsia se. Vahinko\nvaan, ett'eivät meriruusut pysy koreina muuta kuin veden pinnan alla,\nsillä kauniimpia koristuksia hatun-reunukseen ei voi aatella. Etenkin\nnuo haalean-viheriäiset ruskealle vivahtavat ovat väriltänsä ihan\nmuodinmukaisia; se olisi siis tärkeä asia, että tiede tutkimisillaan\nsaisi meriruusut käytettäviksi. Vanhemmillekin naisille sopisivat\nsangen hyvin.\n\nHerra tohtori Schmidtlein, jonka ylivalvonnan alla aqvario oli,\ntarkkautti kohteliaisuudessaan meidän huomiota moneen harvinaiseen\nesineesen. Milloin en oikein ymmärtänyt, sanoin: \"Erin-omaista!\" Sillä\ntulee toimeen hyvin kyllä museoissa, taulustoissa, aqvarioissa y.m.;\nvoipi käydä sangen oppineesta, vaikk'ei sanaakaan sen enempätä sano.\nTohtori vei meitä erään säiliön luo, jonka edessä hän kehoitti Kallea\nja eno Fritziä ottamaan hatut päästä. Niin tehtyä, otti hän kourallisen\nhiekkaa säiliöstä ja näytti meille noita pieniä hopealta kimelteleviä\nkaloja siinä.\n\n\"Tämä on lansettikala\", selitti hän, \"Darwinin ja Heckelin mukaan\nihmissuvun alkunainen kanta-isä. Teidän täytynee myöntää, että olemme\nvelkapäät kunnioittamaan kanta-isää.\"\n\nMinäkin niiasin nöyrästi kalan edessä, mutt'en voinut olla kysymättä:\n\n\"Mintähden sitten tää kala on jäänyt kalana olemaan, eikä ihmiseksi\nmuuttunut?\"\n\n\"Luultavasti hänellä ei ollut luonnonlahjoja korkeampaan\", sanoi eno\nFritz ilveellisesti minulle.\n\n\"Hän on selkäpiillisten eläväin alinta kantaa\", sanoi tohtori\nSohmidtlein, \"sillä hänellä on ainoasti niin sanottu selkärankaliuta\neikä aivoja ollenkaan\".\n\n\"Erin-omaista!\" sanoin minä.\n\n\"Hänpä olis' tulli-virkamieheksi soveltunut\", virkkoi Kalleni, \"ainakin\nsilloin selkenisi, mintähden kinkkua toisinaan sanotaan palttinaksi,\nplakkia lasiksi ja suolattua lihaa lakieratuiksi rautakaluiksi\".\n\n\"Tapahtuuko niin missään mailmassa?\" kysyi tohtori. \"Kyllä vainen\",\nvastasi Kalle, \"aattelijain maassa ovat ajatukset monesti vähän\nlaidalta pois\".\n\nMe läksimme nyt tuosta opikkaasta aqvariosta, söimme aamiaista (minulla\noli aina lihamehu-pönttönen muassa) ja menimme jälestä puolenpäivän\nCamaldoliin. Nyt vasta tajusin Neapelin erinomaisen kauneuden, kun\nluostarin puutarhasta katselin kaupunkiin ja lahteen minun allani,\nniinkuin taannoin katselin tuota jaloista Romaa Janiculus-vuorelta.\nTäällä riemuitsee luonto; se hengittää ja hehkuu kuten nuoruuden\nkukoistuksessa oleva nainen tanssissa armaansa kanssa. Peninkulmain\npäähän lentää silmäys meren ja saarien yli, sekä sen hedelmäpuutarhan\nyli monilukuisine kylinensä, jota onnelliseksi Campaniaksi sanotaan; ja\netäällä kohoa Vesuvio ja sen löyhyvä savupatsas, mi toisinaan laskeikse\npilvenhaituvana maan päälle. Toisella puolella taas näkyy Pozzuoli\nynnä Solfatara, joka myöskin savuaa ja on ikäänkuin Vesuvion poika.\nKauempana siintää Curid, jossa on Sibyllan kamano, mailman vanhimman\nennustaja-vaimon, jonka ennustukset monasti kävivät toteen. --\nKoiranluola ja rauniot Bajæn, entisten Romalaisten kesähuvilan, missä\nkerjuu nykyiseen aikaan on vieläkin suurempi tuota hurjaa tuhlausta\nennen. Posilippo eroittaa tätä köyhyyden ja tulikiven maata Neapelista.\nPosilippolla kasvaa mahdottomia määriä viiniköynnöksiä, joiden sadosta\nFranskalaiset vievät suuren osan Bordeaux-viinin valmistamista varten.\nMeitä ei maittanut Posilippo-viini, sillä me emme ole niinkuin\nBergfeldtska, josta ei maistu voi hyvältä ellei siinä ole uurreastian\nmakua, ja me kielsimme kiitollisesti tuomasta tuota viiniä, joka voisi\nonnitella itseään jos sais makunsa tynnöristä. Ummehtunut on sille\nsäädyllisin nimi.\n\nKöyhyydestä, raunioista ja niistä vaaroista jotka piilevät tällä\nmaanalaisen tulen syömällä alalla, ei Neapelilainen pidä lukua\npaljo ollenkaan; semmoisiin, tähän paratiisilliseen palstaan\nkuuluviin sivuasioihin hän on yhtä tottunut kuin tuohon huonoon\nPosilippo-viiniin. Hän pitää arvossa ainoasti hymynsä nyt, mitä hän\nhuolii harmaasta entisyydestä ja tuntemattomasta tulevaisuudesta.\n\nEräs munkeista tarjosi meille virvokkeita, kultaista viiniä, orangia\nja tuhkapuun-marjoja. Minä pyysin eno Fritz'iä kysymään häneltä, eikö\nonnellisuus asunut täällä ylähällä tään kaiken ihanuuden helmoissa?\nVanhus puisteli päätään surumielisesti.\n\n\"Onnellisuudella ei ole pysyväistä asuntoa\", vastasi munkki, \"me olemme\nonnelliset ainoasti niin kauan kuin onnellisuutta tapaelemme\".\n\nLuostarin kirkosta kimahti hopeanheleästi pieni kello. Munkki nyykkäsi\nystävällisesti jäähyväisiksi ja meni viiniköynnösten kaihtamaa\nsivutietä luostariin, kuihtuneissa käsissään liipotellen rukousnauhansa\nkuulia. Me viivyimme vielä, emme paljon puhelleet vaan katselimme\nkaukaisuuteen, mereen, kaupunkiin ja kaikkialla rinteillä kukkiviin\npensaisiin. Siinä oli niin unelmallista, niin hiljaista aivan kuin\nolis ollut kuutamo-yö keskellä päivää. Väkinäisesti erosimme tästä\nrauhallisesta paikasta, mennäksemme hotelliimme tuossa reuhaavassa,\nriehkuvassa Neapelissa, mutta sinne täytyi, sillä varjot pitenivät\npitenemistään illan tullessa.\n\nKuta likemmäksi paluumatkalla tulimme Neapelia sitä selvemmin kuului\nkaupungin tavallinen pauhe, kunnes me, tultuamme rauhan ja levon\nkodista, jälleen olimme keskellä elämän hälinätä. Oli meillä aikaa\nvielä sen verran että pistäydyimme katsomaan sitä paikkaa, jossa Anjoun\nKaarle mestautti Konradin, viimeisen Hohenstauferin. Silloin Saksanmaan\nnurisematta täytyi kärsiä tuommoista nurkkipuustia vasten silmiä,\nsillä silloin se oli onnettoman eripurainen ja heikennyt. Kalleni\nkävi hyvin totiseksi, kun seisoimme sen kaivon edessä joka lorisee\nsamalla kohdalla, missä ennen oli mestauslava. Tässä Konrad huudahti\nkyyneleistä tukahtuneella äänellä: \"Oi äitini, minkä surun tuotan\nsinulle\".\n\n\"Sitä verta, jota täällä silloin vuodatettiin, ei pese kaiken mailman\nvesi pois!\" sanoi Kalleni mielenliikutuksessa, \"joskohta häväistys on\nkostettu. Ei Saksanmaata solvaise enää kukaan rangaistuksetta. Jumala\nsiunatkoon sinua, Hohenzollern-suku.\"\n\nNäyttää siltä kuin olisi tämä paikka, jossa Masaniellokin hääri\nkapinan-yllytyksissään, rikosten ja häpeän pääpesä. Tässä yhtyy monta\nkapeaa, likaista katua, joissa murha ja tappo menestyy, ja keinossaan\ntuiki taitavia voroja ja pahantekijöitä asuskelee. Minulle kerrottiin,\nettä kun kerran mustalaisia oli majautunut Neapelin lähistöön, niin\nNeapelilaiset varastivat niiden hevosen. Semmoista ei ollut koskaan\nvielä tapahtunut, sillä mustalaisillahan on ikivanhoista ajoista\npatentti varastamiseen. Mustalais-joukon päämies olikin ruvennut\nsureilemaan niin ett'ei hänestä tullut oikein tervettä enää. Arvattava\nsiis on, ett'ei meidän ollut mieliin kävely näissä solissa, mutta muuan\nkarabinieri tuli kanssamme varjelijana, pimeäksi kun kävi jo, ja saatti\nmeitä eheinä hotelliin.\n\nPranzolla söin läkkikalaa ihan tietämättäni. Vasta atrian syötyämme\nsanoi minulle eno Fritz, mitä ne olivat nuo paistetut pienet renkaat.\nSamassa kun vielä sitten eräs englannitar naistenhuoneessa alkoi\nepäsointuisella pianolla takoa vastahakoista kappaletta siten, että\nkoira olisi pelästynyt vallan hassuiksi, niin ovelle minä kiiruhdin\nja aattelin myötätuntoisuudella rouva Kliebischiä. En käynyt sentään\nihan niin kipeäksi, kuin hän oli ollut. No, kaikilla ei ole yhdenlainen\nluonto.\n\nMyöhäisempään kuin kello viiteen ei nuku Neapel. Sitten se vähitellen\nhavaa. Joku porakurkku panee ääneen, muut yhtyvät, ja seitsemän aikana\naamulla on eilispäivän rähinä taas täydessä vauhdissa ja kestää puoleen\nyöhön asti. Päivät, illat on Neapelilainen kadulla, huoneet ovat\nhänellä vaan yömajoina.\n\nMeidän täytyi nousta varhain ehtiäksemme seitsemän seudussa Torre\nAnnunoiataan Vesuviolle-viejien tykö. Tänä päivänä oli meillä aikomus\nkiivetä manalan vanhan takanpiipun päähän.\n\nMinä luulen kaiken käyvän ajan-pituuteen jokapäiväiseksi, niin meren,\nmetsän, ylängön, tasamaan, vaan vuoresta josta nousee päivällä savua\nja yöllä tulta, siitä ei voi olla väliä pitämättä koskaan. Kukapa sen\ntietää, mitä mielessä on tuon hirviön, josko se on sivistynyt vai\naikoneekohan ensi silmänräpäyksessä lähteä hävittämään ketoja, kyliä,\nihmisiä, eläimiä. Tuli on kuin onkin vaarallinen asia, jos ei sitä saa\nhallituksi.\n\nPäivällä kun Vesuvio etäällä haamottaa sinisessä sumuvaipassaan, ja\nehtoolla kun sitä laskeva päivä kultaa ruskean-keltaiseksi ja hämärä\nvetää vuoren rotkot tummansinerviksi, silloin se on ihmeellisen sorea\nsavupatsaallansa, joka milloin on kohtisuorassa milloin häälyy tuulen\nedessä; Vesuvio on silloin aivan kuin vahingoittamaton suitsukekonen\nvaan.\n\nMutta kun pimenee! Nytpä hehkuvat tulisina höyryt vuorensilmään aika\najoin nousevasta laavasta, ja joka viides tai kymmenes minuutti\nvälähtää huipulla kamala kuume. Kun yö on pimeimmällänsä ja vuorta\nei voi nähdä enään, kiiluu korkealla ilmassa tuli. Tää suurenee ja\nkirkastuu ensimmältä, sitten se vähitellen vaalistuu ja sammuu viimein\ntyyten. Vähän väliä, niin jo näyttäikse toistamiseen sama ilme, milloin\nheikommin milloin selvemmin, vaan aina kummitusnä'yn kaltaisena ja\nkauhistavana. Vesuviota silmä hakee missä vaan voi sitä nähdä, siitä\nhetkestä kun Neapeliin tullaan siihen saakka kun viimeisen vilkauksen\nluo lahteen ja sen paratiisilliseen rannikkoon. On aivan kuin tuo vuori\nlumoisi ihmisen: sinne täytyy nousta.\n\nRautatie Torreen viepi rantoja myöten; sille on puhkaistu pääsy\nkivettyneen laavavirran läpi, joka Vesuviosta tulvi mereen, niin että\nvesi kuohahti korkealle ja mantereelle syöksähtäen tappoi neljäsataa\nihmistä. Siin'ei sateenvarjot auta, ja valtiokin semmoista vastaan on\nvoimaton. Neapelilaiset sanovat: Neapel tekee synnit ja Torren täytyy\nne sovittaa. Ja niin se onkin, sillä Torre del Greco, Torre dell'\nAnnunciata, Portici ja Resina saavat kärsiä enimmästi noista Vesuvion\npuhkeamisista. Kyllä se mahtaa olla hirmuista kun on niin paksusti\ntuhkaa ilmassa, ett'ei näe kättänsä edessään eikä tiedä tiestä mitään,\nkun tulista laavaa virtaa kyliin ja kaupunkiloihin, sytyttäen kaikki\nmitä vaan tulen ottaa, ja kun huoneet horjuvat ja hajoovat raunioiksi.\n\n\"No\", sanoin minä, \"hyvä jos tuo pysyy siivolla sen aikaa kun me olemme\nkukkulalla\".\n\nKuljetus-toimimossa tapasimme matkailijoita. Berliniläisiä tietysti\njotka pyrkivät ylös vuorelle. Tulimme tutuiksi tuokiossa. Toinen\nherroista oli professori Paulsen, tuo kuuluisa maalari, ja toinen\ntohtori Julius Stinde. Hän tunsi minun ja minä hänen nimeltä, sillä\nkumpikin kirjoitamme Schorerin Familienblatt'iin, joka Neapelissakin on\nsaatavissa. -- Samassa kaupungissa asumme ja tapaamme toisiamme vasta\nVesuvion juurella. Berlin on liiaksi mailmankaupunki.\n\nMinä sanoin heti: \"Herra tohtori, nyt täytyy teidän antaa minulle\nopetustuntia: minä aion kirjoittaa kirjan Italiasta, ja jos voisin\nsinne säistää vähän verran tiedettä, niin olis' oikein oivallista. Ette\nvoi uskoa, kuinkas muodinmukainen tiede on tätä nykyä.\"\n\nTohtori vastasi, ett'ei, ikävä kyllä, hänellä ollut kirjansa mukana,\neikä siis voivansa tehdä minulle mieliksi; mutta minä en päästänyt\nhäntä helpolla, vaan kysyin, josko hän halusta söi hanhenpaistia? Kun\nhän sitä myönsi, jopa herkkusuun hymyllä, sanoin:\n\n\"Syksyllä kutsun teitä maistamaan hanhenpaistia, semmoista kuin rouva\nBuchholz osaa laittaa. Tottahan tulette?\"\n\n\"Hanhenpaistia? -- No se on tietty.\"\n\n\"Hyvä! Ottakaa kirjat mukaan, niin sitten käy kuin isän hihasta.\"\n\nKaikki tulee siihen miten ihmisten kanssa kohdaksi osaa. [Hanhi oli\ntodellakin oivallinen, sillä rouva Buchholz kaataa kylmää vettä sen\npäälle niinpiankuin se rupeaa kärventymään, ja niin saapi nahka\nideaalisen mureuden. Toim. muist.]\n\nJohan minä edeltäkäsin tiesin, herra tohtorin ei voivan olla niin\nepäkohteliaan, että antaisi minulle rukkaset, sillä en ole koskaan\nhuomannut hänen koettavan moitiskella seuraystäviänsä minkäänlaisilla\nnuhdesaarnoilla sanomalehdissä. Taisin siis edellyttää hänessä olevan\nsivistystä.\n\nAsioista sovittua konttorissa, vietiin meitä poskessa olevalle\nsivukadulle, missä hevoset olivat odottamassa. Jos näitä ennen olisi\nnäytetty meille, olisimme jättäneet koko ratsastamisen siksensä, sillä\nne olivat mitä huonoimpia luuskia, sennäköisiä kuin eivät osaisi\nkauroja syödä syystä ett'eivät olleet semmoisia eläissään nähneet.\n\nMinua varten oli valkko, rouvassatulalla varustettu. Totta puhuen,\nen ollut satulassa istunut siitä asti kuin lapsena ratsastin\naasin selässä, ja olisin sentähden aivan mielelläni luopunut koko\nyrityksestä; mutta pelon voitti se ajatus, että tohtori voisi kertoa\nminusta sanomalehdissä, ja Bergfeldtska siten saada vihiä minun\npelkuruudestani. Ennen taittukoot niskat!\n\nTulinpa sentään satulaan helpommin kuin luulinkaan, mutta siinä kun\neheänä istuin, eipä hevosen tahto ollut minun tahtoni mukaan. Hän meni\nvasemmalle kun oikealle minä tarkoitin, takaperin eikä eteenpäin,\nkunnes, yleisön suureksi huviksi, lutisti minut puutarhan muuriin;\nminua harmitti sitä enemmän, kun ei ollut minulla ratsasleninki.\n\n\"Muista se, ett'ei tuo hevonen ole Kalles\", huusi eno Fritz, \"ja anna\nsille vähän enemmän vapautta\".\n\nTilani oli valitettavasti niin tukala ett'en päässyt vastaamaan\nylenkatseella niinkuin hän olis' ansainnut.\n\nOpas, vanhanpuolinen mielevä mies, otti hevosta kiini suitsista ja\ntalutti; hellittäen ohjakset minun kädessäni, neuvoi hän, ett'ei minun\ntarvitsis' pitää hevosta niin kireällä. Sitten hoki hän: piano, piano,\nikäänkuin olisin soittamista oppimassa eikä ratsastusta. Mutta hevonen\nymmärsi häntä hyvin.\n\nKymmenen minuutin kuluttua olivat hevonen ja minä yksi sydän, yksi\nmieli; minä olisin voinut antaa vierasrolleja Renzissä. Nyt tuntui\ntää matka oikein huvittavalta. Korkealla hevosen selässä, viinimäkien\nkautta, joissa kasvaa Lacryma Christi'ä, sivutse talojen, öljypuun- ja\nsaksanpähkinäpuun-metsien, sinisen pilvettömän taivaan alla aamulla\nvarhain. Se oli riemullista!\n\nMeitä oli koko uljas matkue. Etupäässä ratsasti opas, sitten me viisi\nratsuillamme ja viimeksi toinen opas jalan, ynnä tusina isompia\nja pienempiä poikakurikoita, jotka seurasivat hoputtajina muka ja\nkantoivat eväslaukut joita oli meillä kolli kullakin.\n\nJa iloinen matkue se oli! Aina kun kyliin tulimme, tervehtivät meitä\nnuoret ja vanhat ihan indiaanimaisilla ilohuudoilla, joihin meidän\nlazzarooni-kaarti vastasi niin että korvia huikaisi. Sitten siuhahtivat\nkepit hevosia selkään, jotta nää hypähtivät ja menivät karkua kylän\nläpi. Minä pelkäsin juoksijani huippausten tärisyttävän minusta\nsydämykset ulos, mutta ei auttanut vastustelemiseni, meidän Rosinantein\npiti näyttämän kykyänsä milloin vaan kylän kautta kulettiin. Puolen\ntunnin perästä tunsin aivan hyvin, että satulassa istuin. Me\nratsastimme erään kylän kautta, jonka nimi on Bosco tre case, syystä\nettä laava on hävittänyt kaikki muut sen huoneet paitsi kolme. Siinä\npysähtyimme pikimmältä ja virvoittelimme hyvällä Vesuv-viinillä, jota\nmyös ostimme muutamia pulloja perillä nautittaviksi.\n\nYlemmällä viinamäkien hyötyisyys väheni vähenemistään, kunnes eteemme\navautui ruskeita, autioita laava-lakeita vaan, joita sitten on ylös\ntuhkakartioon asti, mikä näyttää aina suuremmalta ja jyrkemmältä mitä\nlikemmäksi tullaan.\n\nViimeisellä korkeudella kuolehtuu kaikki kasvuisuus; ei pensasta, ei\ntainta, tuskin heinäkorttakaan nouse laavamaasta, ei yksikään lintu\nkäy tässä erämaassa. Me olemme palopaikalla jossa ei ole elämää\neikä liikuntoa minkäänlaista. Melkein voisi luulla kaiken mailman\nkahvinporot tänne kaadetuiksi yhteen läjään, niin mustaa ja rösöstä on\nse murentunut laava.\n\nJospa vaan ei olisi ollut noita häijyjä hoputtajia! Kun hevonen tällä\nvaivaloisella matkalla hiljentää käyntiänsä, heti vänkäävät kepillä\nselkään ja rääkyvät: \"Hrrrah, Maccaro, hrrrah!\" aivan kuin vauhkot\naasit. Siitä kavahtaa ratsu karkuun ja rouva Buchholz hyppää ilmaan ja\nalas satulaan taas, niin että kylkiluut luskavat ja henki salpautuu.\nMutta poikanulikat käyvät, kaksi kolme kerrallaan, hevosen häntään\nkiini ja retostavat perässä vähän matkaa kunnes hevonen taas käyden\nkulkee. Ja sitä kiusaa kestää kaiken matkaa. Vihdoin vimmastuin.\n\nMinä pyysin Kallen antamaan keppinsä, ja sen kun sain käsiini, löin\nnoita veitikoita sormille heti kun yrittivät kajota minun juhtaani.\nSepä auttoi. Ja kun piti hevosen juokseman paremmin, en tarvinnut\nmuuta kuin huutaa sille: \"hrrrah, Maoearo, hrrrah!\" niin kyllä matka\njoutui. Hevosilla ja aaseilla ei täällä alaalla ole nimiä niinkuin\nmeillä, ne ovat \"Maccaro'ja\" vaan, kunnes torille tulevat \"Salami'na\".\nJa liikaahan se onkin antaa mielinimiä olennolle, jonka osana on tulla\nrääkätyksi vaan; niin orpolapsiakaan ei sano kukaan sydänkävyksi eikä\nlemmiksi.\n\nMatkamme kului hitaammin kuta korkeammalle noustiin. Oltuamme kolme\ntuntia tiellä, seisahtuimme keilan juurella ja ihailimme näkö-alaa,\njoka varmaankin olisi ollut vielä ihanampi jos me pehmeämmin olisimme\nistuneet hevosten selässä, sillä samaten kuin ahtaat kengät pilaavat\niloisimmat tanssiaiset, niin hämmentävät ruhjotut jäsenet suloisimman\nluonnon-ihastelemisen, vaikka kohta, niinkuin tässä tilaisuudessa,\nse ei naama ollutkaan jota oli rääkätty. Mutta onkos ihmisen\nruumiinrakennus sitten pelkää naamaa? Minä kysyin tohtorilta, miten\nhän voi. Hän vastasi: vallan hyvin. Vaan minä olen lujasti vakuutettu\nsiitä, että hän yhtä kernaasti kuin minä astui maalle maccaron selästä.\n\nMutta nyt vasta alkoivatkin todelliset vaivamme. Hevoistyö oli\npäättynyt, sillä keila on niin jyrkkä, että ihmisten täytyy kavuta\njalan, jos tahtovat likeltä katsella sitä savua, joka paksujen\nharmaanruskeiden pilvien kaltaisena taukoamatta tupruelee silmästä.\nKartio on kokonansa pelkkiä pimpsi-kiviä, ja jalka vajoo joka\naskeleella tähän somerikkoon. Kaksi askelta eteenpäin ja yksi\ntakaperin, muulla tavalla ei pääse siinä kulkuun.\n\nPahempi kiusa sentään kuin tuhka ja somerikko ovat lazzaroonit,\njotka tarjoutuvat runsasta maksua vastaan vetämään vieraan ylös\ntaikka kantamaan hänet sinne kantotuolissa. Enhän minä, tuon tavarain\nylipainon tähden, voinut maksaa kolmekymmentä liraa tuolista, ja\nyhtä mahdotonta oli antautua tuommoisen miehen raahattavaksi, sillä\nhän haisi niin hirveän häijyltä kun vaan likelle tuli. Me siis\npimpsisoreikkoon.\n\nMitä ylemmäksi kämmimme sitä kuumemmaksi kävi. Ylähältä poltti aurinko,\nalaalta vuori, ja siinä sitä täytyi soreikossa kahlata ilman mitään\nmistä kiini saisi.\n\n\"Kalle\", sanoin puolen tunnin kuluttua, \"maksaisin kokonaisen markan,\njos nyt saisin seidelin olutta!\"\n\n\"Eikös pullo ole eno Fritzillä?\"\n\n\"Pullo?\" kysyi eno Fritz, \"totta se teillä on, vai eikö herra Kliebisch\nole antanut sitä takasin?\"\n\n\"Se unehtui minulta\", sanoin minä häpeissäni. Onneksi oli maalari\nPaulsenilla ja tohtori Stindellä puteli konjakkia. Siemaus siitä\nvirkisti minua, samaten kuin huilunsävelet erämaan laivaa kun se\nväsähtyy.\n\nMaa oli kuuma kuin uuni. Ei voinut kuin pikimmältä pistää kätensä\ntuhkaan. Vaikka huipulle oli vähän matkaa vielä, nousi jo savua\nrei'istä joita opas kepillään teki hienompaan tuhkaan. Vihdoin-viimein\nolimme yläällä. Tätä vaivausta oli kestänyt yli puolen toista tuntia.\n\nSiinä nyt seisoimme tulivuoren-silmän reunalla ja kurkistimme\nalas pimeään, röysteiseen rotkoon, josta valkoista savua purnusi.\nKaikellaista punasta ja viheriäistä, myrkyllistä tulikiven-kaltaista\nmoskaa -- tohtori sanoi sen olevan rauta- ja vaski-yhdistyksiä -- oli\nkivien päällä niinkuin mitä hornanruostetta, ja keskellä tätä haisevaa\nkitaa kohosi toinen pienempi keila, jonka huipusta työntäytyi hirveitä,\nsynkkiä savutuppuria. Aika välistä jymähti vuoressa ikäänkuin kumajava\ntykinlaukaus, ja sitten sateli pimpsikiven-kappaleita, joita tää\nhirmukas oli ilmaan purskahuttanut, ratisten sen suuhun takasin. Mutta\nminä sanoin: \"Hyvät ystävät, älkäämme olko millämmekään; ensin syömme\naamiaista, ja sitten tarkastamme tätä ihmeellisyyttä.\"\n\nPilvi oli laskeutunut Vesuvion kukkulalle, niin ett'ei mikään näkö-ala\nmeitä häirinnyt. Vesuvio sai sähistä, möristä ja jyrytä miten tahtoi,\nme emme siitä välittäneet, meille kun oli tullut sudennälkä näistä\nkaikista rasituksista. Neapelista mukaan otetut eväät olivat hyvät:\nkylmää kananpaistia, kyljyksiä, voita, leipää ja hedelmiä. Munia\npaistoivat oppaat ja pojat laavassa, jota paikkapaikoin oli kraterin\nkulmalla ja näytti sakealta metallisulatokselta. Kun sitten vielä muuan\nmies toi meille jäistä vettä ja maksua vastaan antoi meille lasiakin,\nniin taisimme tarjota viiniä tavallisella tavalla ja kilkistää\nkeskenämme. Kodin oli ensimäinen malja. Ja Vesuvio piti huolta siihen\nkuuluvista tervehdys-ampumista.\n\nKun sitten ruumis ja sielu ruoan ja juoman kautta oli saavuttanut\nluonnollisen virkeytensä, vikeltelimme tulikivirotkojen yli ja\nkiipesimme sisemmän keilan päälle. Vaan vaikka seisoimme nyt ihan\nsavureiän reunalla, emme noilta höyryiltä päässeet näkemään mitään.\nTohtorikaan, vaikka kuinka kurkisti alas, ei tullut sen viisaammaksi\nja päätti, vulkanismon olevan yhä selvittämättömän ongelman. Minun\ntäytyy tunnustaa, että tää lausunto järkytti minun uskoa tieteesen,\nsillä kun ei tiede edes sitä tiedä, miten Vesuvion laita on, joka\nkumminkin on sen silmäin edessä, niin mitäs se sitten voi tietää\nasioista, jotka miljoonia vuosia takaperin maan päällä tapahtuivat ja\njoissa se ei ole ollut osallisena vaikka sanoo silloin käyneen sillä\nja sillä tavalla. Sentähden en kumminkaan tahdo alentaa sen ansioita,\nsillä jos ei tiedettä olisi, niin ei meillä olis' anilin-paineita eikä\nsalicyl-happoa, -- vai mitäs olisi inhimillinen elämä näitä molempia\naineita vajaalla? Väritön, taudillinen tyhjyys! Ei; mikä oikea on, se\npitää tunnustettaman: tieteellä on kyllä ansioita.\n\nMinä ilmoitin näitä mielipiteitäni tohtorille ja kysyin, eikö hänen\ntutkimushalunsa ollut niin suuri, että hänen tekisi mieli antaa laskea\nitsensä rautavitjoilla tuonne silmään, johon hän kuivasti vastasi \"ei\".\nVaan jos hänen täytyisi sinne mennä, niin ottaisi hän minut seuraansa.\n\n\"Tohtori\", huusin minä kauhistuneena, \"kuinkas voitte pyytää, että minä\nmenisin elävänä palamaan tuossa uunissa!\"\n\n\"Kah\", vastasi hän varsin vilpittömän näköisenä, \"minä luulin teillä\nolevan niin hartaan halun tieteesen, ett'ette väliä pitäisi, tulipa\nteihin pari neliö-jalkaa palo-rakkoja enemmän tai vähemmän\".\n\n\"Mitä ajattelette!\" vastasin minä. \"Tiede on pääasiallisesti olemassa\nmeidän, naisten, huviksi, ja sitä varten että maapallo tulis' meille\nedes jokseenkin mielitehtoiseksi\".\n\nTohtori oli vielä enemmän vilpittömän näköinen, ja sanoi sitten:\n\n\"Te olette oikeassa, nykyaikaan tiedettä tuskin voi eroittaa\nhuvituslukemisista, mutta ei siltä tarvitse oppineiden panna henkeänsä\nalttiiksi yhtä hyödyttömästi kuin nimeänsä\".\n\nMinun täytyy tunnustaa ett'en oikein ymmärtänyt mitä tohtori tarkotti,\nmutta varon varmaan olleen jotakin häijyä. [En minä milloinkaan ole\nhäijy. Toim. muist.]\n\nTässä tulisessa kuumuudessa en nähnyt soveliaaksi ruveta sanakiistaan;\nmissä tuli-vuoret puhuvat, siinä tulee ihmisten vaieta. Vuori piti\nsemmoista ääntä kuin olis se oikein äissään, mutta se kun on, niin\nsanoakseni, Neapelin lapsia, eihän siltä voi vaatiakaan tyventä ja\nhiljaista käytöstä. Tohtori oli vielä sitten niin hyvä ja kertoi\nminulle, että Vesuvion puhkeamisessa 26 p. huhtikuuta 1872 oli keila\näkkiä revennyt halki toiselta puolelta ja laavaansa tuhonnut jotkut\nmatkailijat jotka olivat halunneet likeltä katsella sitä näytelmää.\nMinun jo ennestään vähän väipästelevä turvallisuuden-tuntoni alkoi\narveluttavasti heiketä. Ilman korkeudesta alas putoavat pienet kivet,\njoista muutamat meihin sattuivat, kuuma alusta ja tulikivi-höyryt\najoivat meidät pian pakoon, mutta ennenkuin menimme huudahdin minä:\n\n\"Hyvät herrasväet, minä pyydän teitä viipymään vielä silmänräpäyksen.\nNäette nämät skat-kortit? Minä olen vannonut laittaa ne sinne mihin\noikeittain kuuluvat -- helvettiin!\" -- -- --\n\nViimeistä sanaa lausuen, viskasin nuo eno Fritzin säilöstä narratut\nkortit vuoren ammottavaan kitaan. Eno Fritz huusi: \"Wilhelmina, sinä\nolet --\"\n\nMutta enempätä hän ei ehtinyt sanoa, sillä samassa räjähti vuoren\nsisässä niin kauhean kovasti että maa tärisi jalkaimme alla; isoja\nkivisipruja sitten satoi meille päähän. En minä viivytellyt paetessani,\nvaan tulin aika kyytiä sieltä alas; minä luulin vuoren halkeavan\ntaaskin ja valavan päälleni tulista laavaa. Polveni vapisivat vielä\nison aikaa jälestäpäin. Minne Vesuvio purskahutti kortit, se on kai,\nniinkuin vulkanismokin, ijäti oleva arvoitus.\n\nPaluumatka oli kidutus, noissa teräväsärmäisissä tuhkarakeissa kun\npiti kaalata rikki-hiestatuilla kengillä ja polttavilla jalkapohjilla;\nmutta sittenkin se oli huvia vaan verraten sitä seuraavaan hutjumiseen\nselässä tuon juhdan, joka pikemmin soveltuisi konttorintuoliksi kuin\nratsuhevoseksi. Joka kerta kun hevonen hetkahutti minua satulasta\nylös aattelin tuskalla noita kapsäkkiä, sillä niin mureaksi kuin\nmaccaro minua sai, en varmaankaan olis' tullut vedinradalla. Vasta kun\nNeapelissa istuimme Vermouth di Torinon ravintolassa tuukatun pöydän\nääressä ja maalari Paulsen tarjoili meille pullon Chantia joka veti\nvähintäkin viisi literia, rupesimme vähittäin ihmisiksi virkomaan.\nKalle söi paistetun, risottolla alustetun peltopyyn. Minä kysyin:\n\n\"Miten maistuu?\"\n\n\"Sitä syö vaikka onnettomin ihminen\", vastasi hän.\n\nMinä käskin itselleni samallaista.\n\nKoska professorilla ja tohtorilla oli aikomus aamulla lähteä Capriin\nja minä pidin tärkeänä huolena taata itselleni jälkimmäisen apua kun\nkirjani joutuisi ulosannettavaksi, niin sanoin meilläkin olevan saman\ntuuman. Sitten puhelimme paljon tieteestä ja taiteista. Kysyttyäni\nprofessori Paulsenilta, miks'ei enää nykyaikoina madonnia maalattu,\nmitkä olivat vanhain mestarien mieli-aineita, pyyhkäsi hän partaansa\nja sanoi, ett'ei hän vaan vielä ollut koettanut. Sitten kysyin häneltä\nhiljaa, eikö hän ottaisi maalatakseen minun kuvaani salaa, jotta\nvoisin sillä ihastuttaa miestäni hänen syntymäpäivänään, mutta sen\nkuvan hänen pitäisi tekemän yhtä kauniiksi kuin eräs hänen maalaamansa\ntaulu oli, minkä näyttelössä olin nähnyt ja jota kaikki katselijat\nihmettelivät. Hänen myönnettyä tähän, teimme tarkempia sopimuksia\ntuuman toteuttamisesta, ja hintaankin nähden hän oli hyvin kohtelias ja\nmukaan päin.\n\nMutta kukas tään iloisan yhteytemme pilasi muu kuin eno Fritz; hän\noli käynyt puodissa ja sieltä ostanut uudet kortit. Minä siis hyvissä\naioissa läksin mieheni kanssa kotiin. Kävely hotelliin runnikoidulla\nruumiillani oli kova koetos, sillä nyt vasta, kun vähän aikaa olin\nistunut, rupesivat tuntumaan nuo ratsastuksen vaikutukset. Pakotti aina\nlapaluihin asti.\n\n\"Kalle\", ohkasin, \"jos toki saisit hankituksi vähän sinappiviinaa millä\nvoisin hieroa itseäni.\"\n\n\"Tiedätkös mikä siihen on sana italian kielessä?\"\n\n\"Hae se tasku-sanakirjastas'.\"\n\nVaikka kuinka ahkeraan Kalle haki, ei löytynyt sinappiviinaa\nsiinä. Hän osasi kyllä monta sanaa, niinkuin esim. _il moccatojo_,\nkynttilä-niistimet; _il pozzo_, kaivo; _la nuora_, miniä, mutta\nsinappiviinaa hän ei ollut koskaan nähnyt oppikirjoissaan.\n\n\"Epäiltävä on, josko huomenna pääsen paikalta, ellen nyt saa mitään\napua\", vaikeroin.\n\n\"Kuuleppas! Ota konjakkia ja hiero sillä, viinaahan sekin on.\"\n\n\"Sinä olet sentään enemmän keinokas kuin luulisi, Kalle. Anna tänne\npullo! Toihan Kliebisch täyden takasin.\"\n\nEn voi sitä sanoakaan kuinka kauhean yön vietin, sillä konjakin\nasemesta oli Kliebisch ostanut jotakin makeata likööriä, josta kävin\nihan sokuriin.\n\n\"Kliebisch on hölmö\", lausuin vihoissani. \"Huomenna varhain täytyy\nminun kylpeä. En huoli nähdä Neapelia enää.\"\n\nKalleni sittemmin usein ilveili minun kanssani, sanoen, että niin maire\nkuin Neapelissa, en ollut vielä koskaan.\n\nHöyrylaivalla tapasimme meidän matkakumppanimme Vesuviolta, ja kun\nmasiina lähti liikkeelle ja kaupunki ympäristöinensä avautui niinkuin\nmahdoton suuri maalaus, joka sumustui sumustumistaan kuta edemmäksi\npääsimme, -- unhotin minä kärsityt vaivani ja harmini, nähdessäni\ntätä panoraamaa, johon ei reiän kautta tarvitse kurkistaa, vaan joka\nluonnollisessa ihanuudessaan on silmäin edessä. Kun vielä sitten\ntohtori hartaista pyynnöistäni taipui edistyttämään minun kirjaani\nItaliasta, niin olin ylen-onnellinen.\n\nLaiva oli väkeä täynnä, ja muuan soittoseura soitteli siinä ja lauleli\nmitä iloisimpia lauluja. Tuskin voi mieleensä kuvailla, mitä viulu,\nkitarri, mandolini ja kolme neapelilaista kurkkua saavat aikaan. No,\nlapsuudestahan ne ovat tottuneet rähinää pitämään. Puolen päivän aikana\ntulimme Caprin saarelle. Veneitä tuli laivaa vastaan, ja niissä seisoi\navojalkaisia poikia, jotka tahdissa taputtivat käsiänsä ja lauloivat:\n\"Muss i denn, muss i denn zum Städtle hinaus.\"\n\nMitäs tää! Saksalainen laulu tulotervehdyksenä tällä kalliolla Neapelin\nlahdessa? Suloisia kotimaan-säveliä, kuinkas odottamattomasti, kuinkas\nunhottumattomasti eikös se liikuttanut meidän sydämiä! -- Nyt sateli\npieniä rahoja.\n\nJos lensi lantti veteen, heti pojista joku suinpäin sukelsi mereen ja\ntuli ylös raha suussa.\n\nJa niinkuin ensimäinen tervehdys, niin oli sitten koko Capri.\nSeuralliset, tyytyväiset Caprilaiset, joitten seassa varasta ei löydy,\novat mieltyneet kaikkeen saksalaiseen. He laulavat saksalaisia lauluja,\nyksin die Wacht am Rhein'iäkin, ja ovat hyvin ystävällisellä kannalla\njokaisen tedescon eli prussianon kanssa.\n\nEnglantilaisia sitävastoin sanovat Bottojoni'ksi, s.o.\nnappi-maakareiksi, ja pitävät heitä sen arvoisina vaan, että voipi\nkerjätä heiltä rahoja.\n\nLähes neljätoista päivää vietimme tällä saarella, joka, jos ei ole\nparatiisi se, ainakin on hyvin semmoisen näköinen. Me soutelimme\nveneessä saaren ympäri, kuin myös tuon sinisen luolan sisään, jossa\ntaivas leijaa allamme ja maa ylähällä, -- me istuimme kallioilla,\njoita vastaan aallot tyrskähtivät huoneen korkuisiksi kun sirokko\ntuuli Afrikasta, -- me sidoimme kukka-kimppuja metsä-hyasinteistä,\nvalkoisista päivän-kukista, punasista kurenmiekoista, myrtistä ja\nlaakerista, -- ja iltasilla, kun kuu heitti pitkän hopeasillan merelle,\nkuultelimme satakielen säveliä orangisaloissa, joista raitis tuoksu\nlevisi ilmaan.\n\nEräkäs-munkkiakin Tiberion linnan raunioissa kävimme tervehtimässä\nja vastaan otimme mielellämme näpöohdakkeen viikunoita, joita\nhänen lystikäs vanha kyökkipiikansa taitavasti eroitti niiden\npiikkisistä kuorista; näiden vanhain kehoituksesta heittelimme myös\nkiviä korkeudesta lakkapäihin laineisiin. Mutta se joka ei kyllin\nvoimallisesti heittänyt, ei osannutkaan mereen, vaan kallioihin\ntahi viuhka-palmuihin, jotka verangon loukoissa kasvoivat. Ja näin\nkun olimme iloisia kuin lapset ja riemuelimme jos joku meistä\nheitti kivensä yhtä suurella taidolla kuin tuo vanha rattosa\neräkäs-kyökkipiika, niin siinä katseli meihin viheriäisiä sisiliskoja\nviisailla silmillään. Luulenpa, ett'ei ole Caprissa sitä kiveä, jonka\npäällä ei lehottelisi sisilisko puolenpäivän aikana. Nuo pienet elävät\novat todellakin sangen somia.\n\nEräkkään seurassa on Viktor Scheffel tyhjentänyt monta pulloa\nCapri-viiniä, sepittäessään runoa \"Trompeter von Säkkingen.\" Minun\nKalleni mielestä maistui kumminkin viini, jota eräkäs meille tarjosi,\nliiaksi tulikiveltä.\n\nItalian kielessä kun emme olleet ihan harjaantuneet, ei tullut\nkunnollista kanssapuhetta arvoisan yksin-olijan kanssa. Minä olisin\nmielinyt tietää, josko hänellä ei koskaan ollut halua mennä naimisiin,\nja mintähden hän oikeittain täällä istuskeli? Nyt hän on ison matkaa\nniistä vuosista, jolloin hän olis' voinut toivoa saavansa jokseenkin\nsievän akan.\n\nParempaa viiniä kuin tällä hurskaalla vanhuksella, on Möhlin\nravintolassa \"Deutsche Weinwirthschaft\" Anacaprissa. Mohl on\nWürtembergiläinen ja naimisissa la bella Margeritan kanssa, erään\ncaprilaisen kaunottaren, jolla on mustat silmät, mustat silmänripset ja\nmonta viinamäkeä.\n\nKauniista Margeritasta on jo kokonaisia kirjoja kirjoiteltu, kertoi\nmeille herra Mohl. Mutta kaikkityyni turhaa lorua. Minä luulen,\nettä jos hän vaan olisi saanut tietää minunkin kirjoittelevan, olis\nhän karannut minun kimppuuni lyöden ja pieksäen, niin hän vihaa\nnaiskirjailijoita, ne kun ovat hänen kauniista rouvastaan valhetelleet\nromaaneja, joissa ei ole pontta ei perää. Valitettavasti valhettelevat\nvallan häpeällisellä tavalla monet minun kanssa-sisareni. Toivon\nolevani heistä eroavaisuuden.\n\nIltasilla toisinaan tanssittiin \"Hiddigeigillä\" tarantellaa.\nSoittokuntana oli käsirumpu, ja nuo avojalkaiset tanssijat ja\ntanssijattaret olivat väsymättömät tässä huvituksessa. Ylemmille\ntyttökouluille ei ole, luulen minä, tarantella sentään sovelias, jos\nse tanssitaan oikealla italialaisella tavalla; mutta Caprilaiset eivät\nedes tule ajattelemaan siinä tanssissa voivan olla mitään säädytöntä,\nsillä ei niitä kasvateta niin hienoiksi ja siveiksi, kuin ovat\nmeidän lapset, jotka oppivat niin tarkasti eroittamaan säädyllistä\nsäädyttömästä, voidaksensa oikealla ajalla olla loukattuin näköisinä,\njos jotain luonnollista sattuisi heidän läsnä-ollessaan, sekä näyttää,\nettä hyvin tietävät mikä on sopivaista, mikä ei. Mutta ihmeellistä\non, että Caprin asukkaat, vaikka ovat köyhät, kumminkin ovat niin\niloisia ja turmeltumattomina pysyneet, vaikka niin usein seurustavat\nmuukalaisten kanssa.\n\nMitenkäs niin päivät pakenivat tällä tehotulla kalliolla, jota sininen\nmeri syleilee ja luonto niin rakastaa, että röysteistä kiveäkin kukilla\nkoristaa? Missä unelmat ovat, kun havaa?\n\nSoimassa seilasimme Amalfiin, jota Englantilaiset sanovat\n\"Emmelfei'ksi\". Saracenit ovat rakentaneet osan tätä kaupunkia. Me\nmajailimme albergo della Luna'ssa, joka ennenaikaan oli maurilainen\nluostari. Meille näytettiin vierasten päiväkirjassa se paikka, johon\nBismarck oli kirjoittanut nimensä, käydessänsä tässä vuorenrotkoon\nperustetussa kaupungissa; vaan muuan matkustaja oli sitten leikellyt\nnimen pois itselleen. Mutta läpi paperissa pidetään vielä tänäkin\npäivänä Amalfissa suuressa kunniassa.\n\nEno Fritz kertoi, niiden italialaisten kauppiasten, joiden kanssa\nhän oli ollut asioissa, aina suuresti ihmetelleen tätä miestä ja\nkadehtineen Saksanmaata. Eno Fritz oli siitä ollut hyvin ylpeillä\nmielin. Tosin ei pidä ihmisen ylpeilemän, vaan toisinaan se kumminkin\non hänen velvollisuutensa ylvästellä. Meillä on koko Bismarck, ei lehti\nainoastansa johon hän nimensä on kirjoittanut -- tää suuri jaloinen\nmies!\n\nEno Fritz myös sanoi hyödylliseksi jokaiselle Saksalaiselle joskus\nkäydä vieraissakin maissa, tullaksensa käsittämään, miksi vallaksi\nSaksanmaa on muuttunut ja kuinkas upealta linnalta se etäällekin\nnäyttää. Silloin hän oikein oppii rakastamaan sitä, ei niinkuin\ntalonpoika lypsylehmäänsä tai syöttilässikaansa, edun vuoksi,\nvaan niinkuin poika rakastaa äitiänsä, niinkuin jotakin pyhää,\nsyyhynpuuttumatonta.\n\n\"Kun ei Saksalainen olis' semmoinen apina\", vastasi Kalle. \"Hän luulee,\nettä kaikki mitä ulkomaa tarjoo on tuhannen kertaa kauniimpata ja\nparempata kuin kotimaan tuotteet; eikä hän pyri apinoimaan toisten\nkansain ylistettäviä omaisuuksia, vaan ainoasti niiden turhuuksia ja\npaheita.\"\n\n\"Voi kuin olet oikeassa, enkelini, Kalle!\" huudahdin minä. \"Ennen\npidimme pönkkähameita, nyt olemme sileätä vartta vaan. Ja nuoret herrat\nkatselevat nuoriin naisiin semmoisilla silmillä, kuin olisivat herrat\nkuvanveistäjiä ja naiset heidän arvosteltaviaan malleja.\"\n\n\"Ja kuinkas paljon eikös ole topattua vartta!\" virkkoi eno Fritz.\n\n\"Sitä sin'et ymmärrä, vanha poika poloinen kun olet. Jos oikea\nSaksalainen olisit, niin sinulla olis' jo kaksi poikaa lukiossa\".\n\nNäin puhelimme kulkeissamme Amallista Salernoon, jonne kalliolla viepi\ntie merenrantaa myöten. Vielä voi nähdä vanhain vahtitornein raunioita,\njoissa torneissa ennen aikaan aseellisia miehiä oli vakoilemassa,\njosko Saracenein laivoja oli näkyvissä; nää tulivat, näette Siciliasta\nryöstämään ja jos mahdollista anastamaan valtaansa valloitettua maata.\nSitten syntyi kovia taisteluja. Jos tornit olivat tarpeeksi asti väellä\nvarustetuita, saivat Saracenit selkäänsä, vaan jos taas nämä olivat\nvoitolla, niin pelmuttivat linnaväen pahanpäiväiseksi. Siihen aikaan\noli Italia paloteltu moneen monituiseen pieneen valtakuntaan. Toinen\nvapaavalta kadehti toista, toisen asukkaat seisoivat ristissä käsin\ntoisen rajalla ja katsastivat karsaasti naapurin puoleen. Seurauksena\noli tietysti mitä pahimpia riitoja ja kahakoita, ja koska he vihaltansa\nja häijyydeltänsä eivät päässeet toinen toista auttamaan, vaan jättivät\nahdistetun aina hänen oman onnensa nojiin, niin tuli Saraceni, se\nkunnonmies, ja valloitti palstan toisensa perään ja asettui sinne\nhyvässä rauhassa.\n\n\"Mitenkähän meidän olisi käynyt vuonna seitsemänkymmentäyksi\", sanoi\nKalleni, \"jos Saksanmaa vielä olisi virunut pienten valtakuntain\nkapaloissa? Ei sitä tiedä, vaikka nyt olis' täytynyt meidän puhua\nfranskaa Berlinissä.\"\n\n\"No\", sanoin minä, \"olisin ehkä suostunut franskaa oppimaan, mutta\ntorunut olisin aina vaan saksaksi!\"\n\nCastellamaren kautta tulimme takasin Neapeliin, josta oli mielestäni\nvaikea erota, siellä kun niin on iloisa elämä.\n\nEi voi kylliksensä katsella tuota taukoomatonta touhua, ei kylliksi\nkuulla tuota kohua ja hälinätä. Ennen olin siinä luulossa, että\nneapelilainen kansa kävi niin koreissa vaatteissa kuin sitä näkee\noperassa \"Mykkä Porticista\", missä köörin naisilla on punaset, siniset\nja viheriät pienet hameet ja mitä nätimmät valkoiset esiliinat, ja\nherroilla somasti käheröitty tukka ja mitä ihanimmat punaset posket,\nmutta minä olin mieleeni väärin kuvaillut todellisuuden ja olen nyt\nvallan vakuutettu siitä että Neapelissa on niitä monta, joll'ei\neläissään ole ollut uutta eikä edes eheää pu'inta päällä. Vaan vähät\nsiitä, ei Neapelilainen siitä sure.\n\nYlipäätään Neapelilaisella monessa kohdin on aivan toisellaisia\nmielipiteitä kun meillä, etenkin kun on eroitettava mikä on minun ja\nsinun, sillä viimeisenä päivänä minkä Neapelissa vietimme, varastettiin\nKallen takintaskusta uusi silkki-nenäliina ja sikaarikotelo ihan\navokadulla; minä siitä suutuin kovasti.\n\n\"Vartokaas vaan, te Neapelilaiset!\" huudahdin harmissa. \"Tuosta Vesuvio\nvielä kerran sylkee silmiinne. Teidänkö hyväksenne, te roistot, minä\ntuskalla ja omantunnon vaivalla salaa kuletin sikaarit rajan yli.\"\n\nEno Fritz muistutti antaneensa minulle sen neuvon, että neuloisin\nmieheni taskut kiini. Mitä muuta varten olin matkalle tullut seuraan?\nKalleni oli pahoillansa sikaareista vaan: nenäliinaa ja koteloa hän ei\npuoliksikaan niin kaivannut.\n\nKun läksimme taas Romaan, ja lahti katosi silmistämme ja Monte Somma\nesti näkyvistä Vesuvion ja koko komeuden, tuntui sentään vähän\nraskaalta mieli. Eno Fritz hyräili laulua, jota kuulimme Caprin\nhöyrylaivalla: Addio, miá bella Napoli, ja Kalleni sanoi:\n\n\"Jaa, nyt on ilo lopussa!\"\n\n\n\n\nVähitellen kotia päin.\n\nMintähden Roma on koko työ. -- Beatrice Cenci. -- Mintähden jumalien\nei sovi olla Berlinissä. -- Mintähden rouva Buchholz tahtoo olla\ngiraffi. -- Mintähden pyhä Praxedis makasi kiven päällä. -- Tivoli. --\nMintähden rouva Buchholz tahtoi saada töykkäyksen. -- Mintähden vävyt\novat kalliita Berlinissä. -- Mintähden herra Spannbeinin ja professorin\nvälit rikkoontuivat. -- Florenz. -- Mintähden rouva Buchholz turhaan\non käynyt Italiassa. -- Mintähden eno Fritz lauloi. -- Venedig. --\nViimeinen ilta Italiassa. -- Kotona taas.\n\n\nSaadaksemme vastaavata rahoistamme, piti meidän viipyä Romassa vielä\nmuutaman päivän. Mutta kyllä siinä työtä teimme otsamme hiessä.\nToisesta ihmeellisyydestä toiseen yhä edelleen vaan. Minä olin\niltasilla välisti niin väsyksissä, ikäänkuin olis meillä ollut kuuruu-\nja pesupäivä.\n\nOnneksi yhdytimme herra Oehmichenin Glauchausta. Hän aina haeskeli\nmynsterinjohteita, joita hän sanoi löytäneensä ainoasti puolet\nkelvollisia. Miksi? Hänen täytyi ensin tyylistyttää johteet. Kuinkas\nmukavasti eikös käynyt päinsä arkitehtein tehtävä, ne voivat ottaa\njohteensa semmoisina kuin nää ovat, ja jos vaan oikein nurin närin\nkääntelivät kamansa, niin ei hoksannut kukaan, mistä he viisautensa\nolivat saaneet.\n\nKoska herra Oehmichen hyvin ahkeraan oli katsellut merkillisyyksiä\ntäällä, otimme hänet kernaasti oppaaksemme. Yhdessä hänen kanssaan\nkävimme Pantheonissa katsomassa Victor Emanuelin seppelöittyä hautaa ja\nRafaelin muistopatsasta.\n\nMe olimme myös Vatikanissa, jossa sanotaan olevan yksitoista tuhatta\nhuonetta. Tahtoisinpa tietää, kuka niitä siivoo? -- Voi kuin oli taas\npaljon noita kuvapatsaita, tauluja ja seinämaalauksia! Olin pyörtyä\npelkästä taiteesta. Sama oli laita Vatikanissa kuin Villa Albanissakin;\njoka paikassa luulin olevani lasareetissa muinaisteoksille, jotka siinä\nodottivat katkenneita jäseniänsä ja liimapannua; mutta puuttuva, sehän\ntuntijan mielestä on oikeassa taidearvossa.\n\nEntä ne monet monituiset taulut palatseissa! Vaan eihän useampia niistä\nihmisistä tunne, joita näihin tauluihin on kuvattu. Kyllä kaiketi se on\nvallan vaikeata tutustua jok'ainoaan; ja minä käsitän sen hyvin, että\ntoisinaan tulee ostaneeksi väärän Rubensin oikean asemesta, sillä joka\nkaiken ikänsä yhteen kovaan arvottelee tauluja, sepä viimeinkin käy\nihan sekapäiseksi.\n\nHuvittava nähdä oli palazzo Barberini, johon tulimme oikeastansa\nsattumalta vaan. Herra Oehmichen tuli nimittäen eräänä aamuna\nmeille hyvin iloissaan ja kysyi, saisiko hän näyttää meille jotakin\nerinomaisen kallis-arvoista? Me myönsimme.\n\nTiellä kalliuteen oli Barberinin-palatsi. Herra Oehmichen sanoi:\n\"Täällä ei ole johteita mitään, mutta sitävastoin on täällä Rafaelin\narmahisen kuva, jonka hän itse on maalannut\".\n\nTietysti teki minun mielen' käydä katsomassa, minnäköinen se nainen\noli, joka viehätti niin kuuluisaa taiteilijaa kuin Rafael, ku olis\nkelvannut vävyksi parhaasen perheesen. Mutta totta puhuen, olisinpa\nodottanut hänessä enemmän kaunetuntoa, sillä tämä donna näytti olleen\nvastenmielinen, keltaihoinen, pitkänenäinen ihminen. No, rakkaus on\nsokea, sehän tiedetään.\n\nSitten on siinä erään kälvetystautisen nuoren naisen kuva, Guido Remin\nmaalaama; se on Beatrice Cencin kuva. Nuo Cencien ilkeät perhejutut\novat sen sorttisia, ett'en niitä taida kertoa, sillä kun isä rupeaa\nrakkauden-asioihin oman tyttärensä kanssa, tämä antaa murhata oman\nisänsä, oikeus siitä mestauttaa tytön ja äitipuolen, antaa kurikalla\nlyödä kuolijaksi vanhemman veljen sekä armahtaa nuorinta hänen\nnuoruutensa tähden, niin ovat semmoiset jutut hävyttömiä. Paavi Paul V\nlahjoitti Cencien suuret, kiinnipannut talot Borgheseille. Sittemmin\ntuli ilmi, että kaikki mestatut olivatkin syyttömiä, mutta päätettiin\nolla asiasta mitään hiiskumatta. Kun sitten Borghesit toisinaan\nniskoittelivat paaviloita vastaan, sanottiin heille, että pitäisi\ntaasen tarkastella Cenci-jutun vanhoja protokollia, ja niinpiankin\nBorghesit sen kuulivat, nöyristyivät ne heti. Ei kuka hyvänsä anna\ntakasin väärinsaatua omaisuutta.\n\nMe jätimme tämän hirveän historiallisen alan pitkin\nkuusikymmen-asteisia kiertorappusia ja tulimme palatsin paraasen\nsaliin, jossa kattomaalaukset ovat niin kauniita, että niskat taittuvat\nniitä katsellessa. Kaikki Olympon jumalat ja jumalattaret siinä\npilvissä makaavat, etummaisena tietysti Venus, jolta kuten tavallisesti\ntaas vaatteus on säästytetty. Italiassa sopii näiden lihanväristen\njumalain olla, täällä etelässä kun on niin hyvä ilma, ett'ei lämmitetä\nkoskaan, mutta pohjaismaissa vähän viluttaisi niitä nähdessä; tokkohan\nsemmoisia suunnattomia saleja kuin näissä palatseissa on, saisikaan\nmeillä lämpösiksi.\n\nPalatsien omistajat eivät asu näissä loistosaleissa, jotka näkyvät\nolevan pikemmin noita juomarahaa-nyhtäviä palvelijoita varten.\nOmistajilla on sangen sieviä asuinhuoneita aivan kuin muilla\nihmisillä, jonka tulin tuntemaan siten että suurella rohkeudella,\nminkä englantilaisten naisten käytöksestä olin oppinut, aukasin ovet\nyksityisiin huoneisiin ja nuuskelin siellä kunnes olin nähnyt kyllin.\nJos sitten lakeija tai joku semmoinen tuli ajamaan minut ulos, niin\nmullistin silmiäni jäykkänä ja sanoin: \"Aouh, yees!\" ja sillä sain\naina olla rauhassa. Sillä sen tietävät Italialaiset: matkustaja-missi\ntekee mitä hän tahtoo eikä miten tapa on, hän kun on varma siitä, että\njos joku, vaikkapa kuinka suurella oikeudella, astuisi hänen pienelle\nvarpaalleen, heti huutaisi koko Englanti kanavan tuolla puolen: \"Aouh!\"\nKalleni sanoi usein: \"Wilhelmina, täällä Italiassa saat minusta\nmielelläni olla olevinasi Englannitar, sillä siitä on oivallinen apu\nmeillä, mutta pyydänmehän jo ennalta ettäs Berlinissä heität pois nuo\ngiraffi-tavat.\" Giraffeilla tarkoittaa Kalle noita pitkäkaulaisia\nkappaleita englantilaista sukuperää.\n\nMaria maggiore, yksi Roman kahdeksasta kymmenestä Maria-kirkosta,\nviehätti minua astumaan sisään, sivutse mennessämme. Kirkko on\njaloinen, sen ymmärtää siitäkin, että toinen sivukupu, jota sanotaan\nborghesilaiseksi, on maksanut yli miljoonan scudia. Scudi on\ntasa-luvussa 4 markkaa 50 pfennigiä; tekee siis 4 1/2 miljoonaa\nRiikinmarkkaa. Mitä eikös koko kirkko sitten maksa? Sanokaamme\nkerrassaan ruhtinaskunnan. Ja Romassa ei ole kirkoista puute!\nKylläpä ennen-aikaan hurjasti hukattiin rahoja rakennuksiin. \"Mekin\nSaksanmaassa olisimme rakennuksista ja kirkoista rikkaampia\", sanoi\nKalleni, \"jos ei niitä sotia, jotka paavia koskivat, olisi käyty Saksan\nmaalla. Kolmenkymmen vuoden sota hävitti Saksanmaata ja köyhdytti,\nsentähden täytyy meidän aatella tulevia aikoja, jos meidänkin maa on\ntuleva komeaksi, ja siitä huolen pitää meidän valtio-kansleri.\"\n\nHerra Oehmichen ei suonut meille aikaa kaikkia koreuksia katselemaan,\nhän kun kiirehti näyttämään meille tuota luvattua kalleutta. Ei ollut\npitkä matka kävellä, sillä aivan Maria maggioren vieressä on kirkko\nSanta Prassede, johon hän vei meitä.\n\nVasemmassa sivukuvussa osotti hän äänettömässä ihmeksimisessä erääsen\nvuolittuun kiveen. Me katselimme ensin kiveen, sitten herra Oehmicheen\nja sitten taas kiveen, vaan emme keksineet mitään erinomaista.\n\n\"No, hyvä herra, mitäs merkillistä tässä nyt on?\" kysyi eno Fritz.\n\n\"Ettekö näe?\" äkitti herra Oehmichen. \"Voipiko kauniimpata löytyä kuin\ntää kivi?\"\n\n\"Mikä kivi se on?\" kysyin minä jyrkästi.\n\n\"Muinainen pöytäpuolisko, mutta pyhä Praxedis on sen päällä maannut.\nMiksi? Koska tyhjäkin sänky hänestä tuntui liika pehmeältä. Onhan monta\nihmistä jotk'eivät suvaitse risooria.\"\n\n\"Herra Oehmichen, mitä se teihin kuuluu, ja mitä minuun, minkälaisen\nalusen päällä pyhä Praxedis makasi, kunhan se hänelle itselle oli\nterveellistä. Missä kallius jota tahdoitte näyttää meille?\"\n\n\"Tämä kivi!\" huudahti hän. \"Katsokaas kuinka kaunis pohja -- himeä\nkatechunkarvainen luonnos villalankakuteilla on naturel -- ja sitte\nnää mustat ja valkoset pilkut! Oletteko koskaan nähneet kauniimpata\nhousukangasta?\"\n\nMinä ällämystyin ihan puhumattomaksi; eno Fritz sanoi:\n\n\"Jaa mutta se on minun mieleeni, voitte minua varten varassa pitää sitä\nkokonaiseksi asuksi.\"\n\n\"Minä valmistan vaatetta oikeittain ainoasti _en gros_\", vastasi herra\nOehmichen, \"mutta teitä varten voin pitää pari meteriä. Miksi? Teidän\ntähden ja kun olen niin iloissani tästä mynsteristä.\"\n\nLukkari tuli ja kysyi, tahtoisimmeko katsella pylvässäässynätä, ja\naukasi ristirautaisen sivu-oven. Kun minä aioin astua sisään, esti mies\nminua, sopottaen jotakin en tiedä mitä lie ollut. Sitten tuli selville,\nettä naisväkeä päästetään tähän säässynään ainoasti paastopyhinä,\nmiehiä sitävastoin milloin hyvänsä kun vaan maksavat. Eno Fritz kertoi,\nsuututtaakseen minua, säässynän sisustan olleen taivaallisen ihanan;\npelkää kultaa ja kivikutomaa, mintähden sitä sanottiinkin paratiisin\nyrttitarhaksi. Mutta merkillisin siinä oli ruoskimuspylväs.\n\n\"Älkääpäs huoliko\", sanoin harmistuneena. \"Vai ei meitä naisia lasketa\nsisään. Mutta se on vissi, että minä kärkästytän kaikki hotellin\nenglannittaret tälle säässynälle ja lähetän ne tänne. Katsokoon sitte\ntuo hävytön lukkari miten hän misseistä pääsee, ja katsokoot missit\nmiten he sisään pääsevät. Sepä oivallinen kepponen.\"\n\nTää ajatus sai minut heti paremmalle tuulelle. Vähästäpä ihminen tulee\nhyvillensä, kun hän vaan on sävyisä ja vilpitön.\n\nCorsolla kulkiessani olin aina erittäin hartaalla mielellä, sillä\nsen varrella on se huoneus, jossa Goethe asui kun Romassa oleskeli.\nRoman porvarit ovat asettaneet huoneelle taulun kirjoituksella: tässä\nhuoneessa runoeli ja sepitti Goethe ikimuistettavia teoksia.\n\nHänen Erlkönig lienee kyllä ikimuistettava, niinmyös hänen Faust,\njos olis tää tullut mailmaan ilman tuota toista osaa, joka,\nkuten kirjoitellaan, ei ensinkään sovellu näyteltäväksi. Kuinkas\nhyödyllisesti eikös Goethe olisi voinut käyttää sitä aikaa, minkä vei\ntuo toinen osa, -- sepittämällä vielä toisia Erlkönigiä ynnä muita\nkauniita kappaleita, joista on semmoinen puute. Kaiketi olisivat\nteatterit tervetulleina pitäneet myös useampia ensimäisiä osia Faustia.\n\nMitä muuta hän on kirjoittanut, ei juuri koskaan lueta. Sitävastoin\non kiista, ken suurempi on Schillerkö vai Goethe, yhä vireillä,\nvaikka nuorin tyttäreni jo melkein ratkaisi kysymyksen eräässä\ntutkintokirjoitelmassaan, jossa hän näyttää toteen, että se on\nmakuasia. Ja kumminkaan ei ole hän lukenut noista molemmista muuta kuin\nmikä seisoo tuossa vähäsessä kirjallisuushistoriassa, jossa kaikki\nnää seikat esitellään. Lapsellani on, näette, niin terävä ja tarkka\npäättämyslahja.\n\nPopolo-portin kautta myös kävelimme aina terveyslähteelle asti, josta\nGoethe joka aamu joi kivennäisvettä. Pyysin minäkin saada sitä pikarin,\nmutta ei minuun noussut minkäänlaisia runoilemisen yllytyksiä, josta\npäätän, ett'ei tosin vesi sitä itsestänsä tee, että hän sepitti niin\nkauniita kertomarunoja.\n\nVastapäätä Goethen huonetta on palazzo Rondinini. Se on kuuluisa\nsiitä kun sen pihalla on eräs Michel Angelon keskenjäänyt teos. Jos\nei tuota vanhaa möhkälettä jalonihanaksi ihmettele, niin joutuu\ntyperänä pidetyksi. Aivan toisellainen on nimittäin laita italialaisten\ntaiteilijain kuin saksalaisten. Kuinkas suuri eikös olisi Cornelius,\njos hän olisi Italialainen tahi Franskalainen -- vaikka kyll'en minä\nymmärrä hänen ylenluonnollisia kuviaan kansallismuseossa.\n\nNeljän päivän kuluttua olivat hermoni pilalle heikenneet tuosta\nalituisesta kurkistamisesta kuviin.\n\n\"Kalle\", sanoin, \"toivoisin olevani Caprissa\".\n\n\"Käykää Tivolissa!\" neuvoi herra Oehmichen. \"Miksi? Siinä on teillä\nluontoa\".\n\n\"Onko Tivoli olutkapakka?\" kysyin.\n\n\"Ei, vesilaitos vaan ilman humalaa ja maltasia\", vastasi herra\nOehmichen.\n\nHän oli oikeassa. Vesiputoukset Tivolissa, johon pääsee rautatietä\navaran campagnan ylitse, ovat ihmeelliset. Jos ne olisivat Berlinissä,\npian älykäs ravintolanisäntä onnensa löytäisi.\n\nMutta enemmän vielä kuin nuo vesitulvat mitkä kohisten syöksivät\nsyvyyteen, miellytti minua Villa d' Esten puutarha, sillä siellä\nlöysin sitä rauhaa jota Caprissa sain niin runsaasti nauttia. Vaikk'en\nikinä ollut tänne puutarhaan jalkaanikaan astunut, tuntui se minusta\nniin tutulta, aivan kuin olisin ennen siellä käynyt, nähnyt sen\nlaakeriaitoja, sen kukkivia pensaita, viiniköynnöksissä piileviä\nhuoneita ja rappeutuneita kuvapatsaita siinä, sekä sisääni henkinyt\ntuoksua, minkä väräjävä, lämmin kevät ilma kantaa kukkivista puista ja\npensaista. Ei vaan johtunut mieleeni, missä sitä olin nähnyt; siitä\ntulin jo tuskalliseksi, niinkuin aina käy kun kaimoo jotakin, eikä sitä\noikein muista.\n\nMutta yht'äkkiä ihastuin -- minä tiesin missä olin.\n\n\"Kalle\", sanoin, \"nyt tunnen tämän puutarhan. Minä nä'in sen piennä\nollessani. Kun äitini iltahämärässä kertoeli minulle sadut prinsessa\nRuusukaunosta, silloin oli selvästi mielessäni kuvailtuna tuo tenhottu\nlinna ruusuinensa, murattinensa ja tiheine pensainensa -- aivan sama\npuutarha kuin tämä. Katsos vaan, kuinka tuhansia ruusuja, vaalean-\nja tummanpunasia, penkereiltä liepehtii kuin kukkaishuntu, kuinka\nruusukiehkuroita on peittämässä pääsyn viileisiin kamanoihin ja kuinka\nNeptuno pasengissaan on niin ympäröitty ruusuilla kuin kuuluisi hänkin\nprinsessan hoviseurueesen. Emmekä kuule muita ääniä kuin vesisuihkujen\npolskumista ja lintusten liverryksiä. Kalleni, jos ei tää ole sadun\nmaa, niin sitten sit'ei ole missään.\"\n\nMe istuimme kivipenkille noiden suurien, tummien kypressikatajien\nkalveessa, silmillämme seuraten tietä joka linnaan nousi\nruusupeitteisten penkereitten poikki, rappusia reunustavien\nrikkinäisien lemmeksien ohitse, vesilaitosten ja kimeltävien suihkujen\nsivu; viimeisinä silmäpiirissä olivat linnan katolla kuvapatsaat,\njotka leijuvilta näyttivät taivaan sinisellä pohjalla. Ja oikealla ja\nvasemmalla oli kukoistusta ja tuoksua, kranaattipuiden heleänpunaset\nsilmikot puhkeilivat, agavit ojentivat kauhean pitkät kukkaperänsä\nelähyttävässä päivänpaisteessa, mi myös kypsytti hedelmän orangi-\nja sitroonipuissa, joissa samalla oksalla on sekä hedelmiä että\nkukkia, ikäänkuin eivät puut tietäisi miten heidän oikeittain pitäisi\nrikkauksiaan antaman, ja tarjoovat niitä siis niin kuin paraiten voivat.\n\n\"Kalle\", sanoin, \"töykkäse minua pikkusen, jotta tiedän olenko oikein\nvalveella\".\n\nKalle antoi muiskun. Kyllä hän on sentään erinomaisen hyvä, tuo\nKalleni. Eno Fritz olisi varmaankin töykännyt niin, että kyllä olis\ntuntunut. Mutta hänellä oli, Jumalan kiitos, asioita taas Romassa.\n\nEhtoolla olimme hyvin virkeillä mielin ravintolassa, jossa tavallisesti\nsöimme iltasta. Sillä välin kun herrat skat'iaan jauhasivat, oli\nminulla tapa kirjoitella muistikirjaani päivän tapahtumia, niin\ntänäkin iltana. Siinä kun olin paraassa puuhassa, puhutteli minua eräs\nvanhanpuoleinen nainen:\n\n\"Me olemme kai kanssasisaria?\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minä olen kirjailijatar, ja kun nä'en teidän kirjoittavan, otin\nluvakseni --\"\n\n\"Hyvin hauskaa tulla tutuksi teidän kanssa!\"\n\nOikein todella tää yhdyntä oli minulle tervetullut, sillä nyt sain\nkerrankin nähdä kirjailijatarta, ihka elävää. Meistä tuli pian ystäviä,\nja nainen -- hän kirjoittelee saksalaisiin sanomalehtiin vaihtonimillä\n-- antoi minulle monta tietoa elämästä Romassa.\n\n\"Voih\", sanoi hän, \"ei ole kaikki kultaa kuin kiiltää täällä, vaikka\nmatkustava muukalainen niin luulee. Köyhyyttä on enemmän kuin voi\naatellakaan! Oletteko iltapäivillä Monte Pinciolla nähneet noita\nkomeita ajokaluja ja noita vielä komeampia ihmisiä jotka niissä\nistuvat?\"\n\n\"Monte Pinciolla -- jaha, siellähän nuo soreat nuorukaiset käyvät\nnaisia mielittelemässä\".\n\n\"Aivan oikein. Siellä on monta ulkomaan naista joukossa.\"\n\n\"Mutta mitenkä ne ovat niin suuresti suosiollisella kannalla nuorten\nherrain kanssa?\"\n\n\"Kaikki tarkoittaa tutustumista vaan. Herroilla on ylhäisiltä kaikuvia\nnimiä, mutta se on vaan ulkonaista kultausta.\"\n\n\"Vai niin, mansetit ovat siis paitaa paremmat\".\n\n\"Aivan. Semmoisia herroja sanotaan täällä Mascalzoneiksi eli kahden\nliiran miehiksi. He nauttivat jossakin yksinkertaisessa ravintolassa\nmuutaman soldin edestä maccaroonia, ja pistäytyvät sitten upeaan\nravintolaan, josta kohta astuvat kadulle, puikko, hampaissa, siten\nluulotellakseen ihmisiä että ovat siellä syöneet päivällistä.\"\n\n\"Huokeata, vaan hienokasta!\"\n\n\"Italiassa perii vanhin poika omaisuuden, nuoremmat ovat köyhiä ja\nkokevat ilman työtä pysyä ylhäisyyden loistossa. Naiset ovat tietysti\nsangen simasukaisia kun semmoisia nimiä kuin conte Annibale, conte\nOrazio jopa marchese Eduardo on heidän hoviseurueessaan\".\n\n\"Jaa, kyllä kuuluu kauniimmalta kuin koska kotona meillä Myllerit ja\nLehmanit kutsutaan kanssa\".\n\n\"Nuoret herrat pitävät paljon lystimpänä käydä rikkaiden\nulkomaan-naisten luona kunniuksissa, kuin seisoa Corsolla tai Piazza\ndi Colonnalla ja syljeskellä katukiviin. Eivätkä koskaan kiellä\ntulemasta kun heitä kutsutaan hyvälle päivälliselle, ottavat myös\nkernaasti vastaan pienen timanttineulan taikka sallivat, ilman\nvastaanväittelemistä suorittaa heidän räätärinrätinkinsä; siitä hyvästä\nsilmänsä sitten vilkailevat vielä lemmellisemmin.\"\n\n\"Meillä on taas toista\", vastasin minä. \"Jos Berlinissä suurisukuinen\nnuorukainen alentaikse seurustelemaan rikasten onnen kohottamain\nkanssa, niin hänellä enimmiten on velkoja sekä tarkoitus päästä\nvävyksi rahakkaassa perheessä. Ensin menee suuria summia karhujen\nkurikoimiseksi, ja sittenpä pitää hyviä myötäjäisiä määrätä, jotta hän\nvoisi perityt tuluksensa saada kuntoon sekä kustantaa kilpahevosia\nja jahtimetsiä. Mutta jos hän huomaa, ett'ei tulekaan muuta kuin\nneularahoja, niin hän kohta puikkii tiehensä, ja samminmäähnät,\nkalkkunat multasienineen, fiini punaviini ja kaikki samppanja ovat\nihan kuin akkunasta ulosheitetyt. Ja jos tyttö saakin hänet ja arvon:\n'rouva von', niin pitävät miehen omaiset miniätä sittenkin talmi'na\nvaan. Ja kuka apelle takaa, ett'ei vävy hanki yksityislainoja korkeita\nprosentteja vastaan, ja onkos tämä taas varma siitä, ett'ei appi\nmenetä liikkeessään olevata suurta omaisuutta? Jos niin kävis', niin\nei vävyllä voittoa muuta olis kuin rouvansa vaan, ja tää ei tule\nkauniimmaksi ajan pituuteen.\"\n\n\"Mascalzoni on vähemmin vaatelias, hän arvaa hehkuvaisen silmäyksen\nmuutamaksi soldiksi\".\n\n\"Näissä oloissa on teillä vallan hyviä aineita kynällenne, hyvä\nkanssasisar\", sanoin minä.\n\n\"Eipä niinkään\", vastasi hän, \"täällä tahdotaan oikeita italialaisia\ntarinoita vaan, joissa murhataan ja tapetaan. Tapahtumat ovat\nsijoitettavat Abruzzeihin. Sankarin tulee olla ryöväri, sankaritar\nrakastaa saksalaista maalaria taikka rikasta, kummantapaista\nulkomaalaista, jonka sitten ryöväri ampuu kuolijaksi; mutta siitä\nsankaritar joko saattaa hänet oikeuden käsiin tahi työntää omalla\nkädellään tikarin häneen. Jos tietäisitte kuinka monta ihmistä minä jo\nolen surmannut paperin päällä, niin pitäisitte minua ihan petona. Mutta\ntäytyyhän ihmisen elää. Paitsi että kirjoitan pitää minun hoitaman\ntaloutta. Mieheni on nimittäin maalari.\"\n\n\"Mitä hän maalaa?\"\n\nRouva huoahti.\n\n\"Hän oli kai liika nuori vielä kun tuli Romaan, eikä kylliksi\nomantakeinen taiteessaan; hän ehkä luuli piankin vievänsä voiton\nnoilta vanhoilta -- nyt hän niitä jäljentää halpaan hintaan. -- Köyhä\nkun oli, täytyi hänen tienata. Hänen omia kokoonpanojaan ei ostanut\nkukaan, sillä Romalaiset eivät hukkaa rahoja uudenaikaisiin maalauksiin\nja ulkomaalaiset tilaavat vaan jäljennöksiä vanhain mestarein\nkuuluisimmista tauluista. Niin on vuosien vieriessä hänen itsetyinen\nluomisvoimansa menehtynyt, ja nyt hänen täytyy jäljentää, saadaksensa\njokapäiväisen leipänsä, ja minun täytyy kirjoittaa. Hornissakin,\ntaiteiden kodissa, voipi taiteilija joutua häviölle, sillä hänen on\nmahdotonta kilpailla noiden vanhain mestarien kanssa, ne sortavat\nhänet. Onnelliset te tuolla Alppien toisella puolella, jossa uusi\npirteä elämä suopi heikommallekin taidonlahjalle pienen vihannan alan\nmissä se pääsee vaurastumaan. Saksanmaa, sinä kohoava tähti, miksi\nme, sinun lapsesi, olemme kuihtuneet täällä Italian kuumuudessa ja\nvajonneet siihen sydämettömään ihmisvirtaan, mi Romaan tulvailee?\nMeille kohosit liika myöhään.\"\n\nHän pyyhki kyyneleet silmistänsä, sillä hänen miehensä astui sisään.\nMinä katselin tulijaan tarkasti. Se oli ensimäinen murheiden vanaama\nmuoto, minkä täällä kesämaassa olin nähnyt.\n\nMe käänsimme puhelun toiselle tolalle. Rouva kysyi minulta, miten\nvillaista paraiten pestään. Haaleassa vedessä kun sitä kihnuttaa\nsoodalla ja viheriällä suovalla vähän, niin se käypi pehmeäksi. Rouva\nkiitti.\n\nSiis -- tällainen oli Roma yhdeltä puolen.\n\nSeuraavana päivänä menimme siihen kuuluisaan sixtiniseen kappeliin.\nSe on ihan rappiolla ja huonossa siivossa, mutta sen äärettömän\nkuuluisuuden tähden kiittelee sitä velvollisuuden tunnosta jokainen\nkatselija jalon-ihanaksi, sillä ihmisten laita taiteesen nähden on\nsama kuin tuon kipeän kilpahevosen, joka ei tahtonut rohtoja nauttia\nennen kuin niitä kauan aikaa kehuttiin hänelle. Kaiketi teen itseni nyt\nvikapääksi julkeaan kerettiläisyyteen taiteen alalla, mutta kuitenkin\ntunnustan suoraan, monen vaskipiirroksen miellyttävän minua enemmän\nkuin nää alkuperäiset teokset, jotka ovat rannistuneet ja peitetyt\nvanhuuden ruosteella niin runsaasti että voisi kylvää nousuruohoa\nsiihen.\n\nMaksaako se vaivaa, kavuta kaksitoista rappusta ylös katsomaan kuinka\nRafaelin kalkkimaalaukset ovat pilalla?\n\nMutta juomarahoja ottavat oikein kelpo lailla noitten turmeltuneiden\ntaideteosten katselemisesta.\n\nSixtinisessä kappelissa, joka oikeittain on suuri sali vaan\nVatikaanissa, oli paljon kansaa; monet olivat sepo selällänsä\npenkkilöillä, voidaksensa paremmin kiikarin kautta katsella Michel\nAngelon kattomaalauksia, jotka näyttivät hyvin karkeilta, rouhituilta.\nKorkealla telineillä istui eräs taiteilija ja jäljenti osaa katosta. Se\noli herra Spannbein.\n\nKohta kun näimme toisiamme, tuli hän alas ja tervehti meitä. Hänen\noli huonosti laita. Quenglhuber kovisti häntä noilla kattomaalausten\npiirtämisillä professorin kirjaa varten.\n\n\"Jospa hän edes hyväksyisi minun työtäni\", valitti herra Spannbein,\n\"mutta hän tarkastelee minun piirustuksiani, katselee sitten noihin\nkirottuihin kirjoihinsa ja sanoo: taidollisesti tehty, mutta minä\nkaipaan sitä kirkkaan ideaalisuuden ilmeisyyttä, mikä kirjan mukaan on\nalkuperäisessä teoksessa.\"\n\n\"Miks'ei hän vertaile niitä itse alkuperäisiin?\"\n\n\"Hänen on nenänsä niin onnettomasti tukossa, kuten tiedätte. Toisinaan\nei auta vaikka kuinka mätkii häntä selkään, hän rykii niin että luulee\nhänen läkähtyvän siihen paikkaan. Hän kulettaa sentähden kirjat mukana,\nlukee niistä Ottilialle ja kysyy: 'Onkos kuva semmoinen?' Jos Ottilia\nvastaa: on, niin pistää hän merkin kirjaansa ja pyytää minua piirtämään\njäljennöksen kuvasta. Mutta jos Ottilia sanoo: ei, niin mutisee\nukko: 'En minä sitte väliä pidä siitä kuvasta.' Keventääkseen minun\nolemistani, sanoo hyvä tyttöseni useammin ei kuin on. Onhan edes jotain\nhyötyä tuosta nuuskusta.\"\n\n\"Teinä olisin aikoja sitten paiskannut koko työn hänen jalkainsa\neteen\", sanoi eno Fritz.\n\n\"Sit'en voi; kuta enemmän olen Ottilian seurassa, sitä rakkaampana sitä\ntyttöä pidän.\"\n\n\"No paetkaa, tyttö kanssanne, -- ja antakaa nuuskuriäijän tohria\nteostansa vanhain lunttainsa mukaan.\"\n\n\"Johan minä uskalsin kerran ehdotella semmoista Ottilialle, mutta hän\npelkää, että isänsä sydän pakahtuisi, jos pakenisimme\".\n\n\"Tietääkö hän että te ja Ottilia rakastatte toinen toistanne?\"\n\n\"Juuri koska hän sen tietää, niin hän kiusaa minua.\"\n\n\"Sitten ei ole hänellä sydäntä, joka voisi pakahtua\", sanoin minä.\n\n\"Meidän on täällä olomme lopussa, jo näinä päivinä lähdemme\nFlorenziin\", sanoi eno Fritz. \"Lähtekää kanssa!\"\n\n\"Minä otan Ottilian siipeini suojaan\", puutuin minä puheesen.\n\n\"Ei se käy!\" ähkäsi herra Spannbein.\n\n\"No olkaa sitte auttamaton.\"\n\nIltasella olimme Morteossa Corsolla ja joimme olutta. Sinne tulivat\nmyös Quenglhuber ja herra Spannbein. Taiteesta tietysti puheltiin.\nQuenglhuber viimein sanoi, nykyajan taiteen ei olevan mistään kotoisin,\nvanhat vaan olivat taiteilijoita.\n\n\"Mutta eihän nyt enää käy teettäminen tauluja noilla vanhoilla\nmestareilla\", voikahdin minä, \"täytyy siis olla uusia.\"\n\n\"Näiden tulee noudattaa vanhaa, ijäti ihanata sekä muodon että värin\npuolesta. Jos eivät sitä tee, niin ei kritiikki huoli toden päältä\nkajota heihin.\"\n\n\"Kritiikkiä joka niin on vanhan aikuisella kannalla eivät taas\ntaiteilijat pidä täytenä totena\", vastasi herra Spannbein, joka\nharmissaan joi jotenni tiheään ja paljon.\n\n\"Mitä?\" huusi Quenglhuber. \"Te puhutte halveksimisella kritiikistä?\nTykkänään toiseksi täytyy taiteen muuttuman; tähän asti se on pelännyt\nvaan, eikä parantunut.\"\n\n\"Minä en pelkää\", huusi herra Spannbein, \"ja jos vaan tietäisin, kuka\nse oli se salakähmäinen arvostelija, joka pilalle panetteli minun\n'Ylhäistä naista papukaijan kanssa', niin kyllä hän saisi vasten\nsilmiään. Se taulu oli saavuttanut taiteilijain hyväksymisen ja olisi\nostajalle mennyt, mutta tämä pelästyi pois kun luki tuota herjaavaa\narvostelua. Ja mitä virheitä siinä oli? Siltä puuttui muka käsitystä,\nideaalisuutta ja antiikin muodon ihanuutta. Ei sen vähempätä. Tuo\nnimetön kyhäilijä ei tiedä taiteesta mitään!\"\n\n\"Te olette kapinoitsija!\" tiuski professori.\n\n\"Puolustatteko todella tuota poroseppää?\" kysyi herra Spannbein\nynseästi.\n\n\"Tietysti, minähän se olin joka kirjoitin tuon arvostelun.\"\n\nRätsis! ruukku rauskahti tuhansiin kappaleisiin.\n\n\"Minä en peräytä sanaakaan\", lausui herra Spannbein vakaasti, \"ja\nilmoitan tässä nyt, ett'en vast'edes vähääkään väliä pidä mokomista\ntaideloruista. Vanhat ovat kuolleet, ja me nuoret elämme nyt vuoromme.\nSen verran sitä.\"\n\nQuenglhuber lähti pois Ottilian kanssa. Tyttö loi surullisen silmäyksen\nmaalariin kun menivät, vaan tää pysyi synkeänä paikallansa.\n\n\"Te kiivastuitte vähän liiaksi\", sanoin minä herra Spannbeinille, kun\nQuenglhuber oli sulkenut oven jälessään.\n\n\"En muuta voinut\", vastasi hän, \"jousi oli jännitetty liika kireälle,\nsen täytyi ritkahtaa poikki. Mikä oikeus tuolla miehellä on häväistä\nminun taiteellista tointani sanomissa kaiken mailman edessä siitä\nsyystä vaan, että hänen mielipiteensä taiteesta ovat toiset kuin minun?\nMikä ylipäätään oikeuttaa häntä kyhäilemään kiitosta taikka moitetta?\nHänen tietonsa? Ne eivät ole erhettymättömiä! Hänen kokemuksensa?\nTaide tuottaa uutta, ja tään tuntemisesta tulee kokemus. Kukas hänet on\nmäärännyt yleisön holhoojaksi? Ei kukaan muu kuin hän itse!\"\n\n\"Jos ei hänen arvostelultansa hyväksyttäis', niin kai yleisö eroittaisi\nhäntä kirjoitustoimesta\", virkkoi Kalleni.\n\n\"Oletteko koskaan kuulleet virastaeroitetuita arvostelijoita\nolevan?\" kysyi herra Spannbein mielipahoissa. \"Kyllä valtaistuinten\nhirmuvaltioita on poisajettu, vaan ei läkkihornia milloinkaan.\nNiinkuin edelliset luulivat kansan olevan olemassa, ainoasti niitten\ntähden, niin luulevat jälkimäiset taiteilijain valmistavan teoksia\nheidän tähden vaan, jotta he, arvostelijat, saisivat aineita mistä\nkirjoittavat ja samalla myös toimeentulonsa.\"\n\n\"Siinähän ikäviä epäkohtia; mitä yleisön silmissä maksaa taide, jos\narvostelu alenee käsityöksi? Mitenkä silloin taiteilijaa voi edesauttaa\nhänen pyrinnössään, ja yleisöä johdattaa ymmärtämään?\"\n\n\"Joka julkisuuteen astuu työllänsä, hänen täytyy taipua joutumaan myös\njulkisen arvostelun alle\", sanoi Kalleni.\n\n\"Entä kun Quenglhuber tulee ja arvaa omalla mitallaan ja kuuluuttaa\nkaikkeen mailmaan väärän arvostelunsa.\"\n\n\"Tosin\", vastasi Kalleni, \"minä aattelin että taiteilijat joskus\nvalmistavat vähemmin onnistuneita teoksia, vaan että arvostelija\nvoisi väärin tuomita, sit' en olisi luullut; mutta nyt näen, että jos\nsiltä puolelta punnitsee asian, niin ovat sekä kiitos että moite yhtä\narvottomia.\"\n\n\"Sentähden olen nyt kuitti Quenglhube'rista\", lausui maalari. \"Minä\nolen paljon saanut kärsiä hänen väärästä arvostelemisestaan, mutta\nhyvä on että tiedän nyt hänen olleen sen, joka kirjoitti tuon ilkeän\nkappaleen.\"\n\n\"Entä Ottilia?\" kysyin minä.\n\nHerra Spannbein nousi ylös vastaamatta mitään ja meni. Minusta\nhän oli oikeassa, sillä kyllähän se oli surkeata, että tään\nnuoren, toivorikkaan maalarin täytyi näivettyä vanhain mestarien\njäljentämisessä, aivan kuin laita oli minun kanssasisareni miehen.\n\nSeuraavana päivänä tuli herra Spannbein minun tyköni. Hän kysyi, josko\nottaisin Ottiliaa huomaani, sillä tämä oli päättänyt lähteä pois isänsä\nluota. Ukko oli vaatinut tytärtä luopumaan sulhasestaan, mutta silloin\noli tyttö oikein tuntenut, kuinka sydämellisesti tätä rakasti.\n\nTämähän on mahdottoman romantillinen seikka, aattelin, ja vallan omansa\nsinun käsiis', Wilhelmina.\n\n\"Mutta lapseni\", kysyin, \"mitä tästä sitten tulee?\"\n\n\"Se on minusta yhtä\", vastasi hän. \"Sen vaan tiedän, että olen\nrakastettu niin kuin ei kukaan ennen minua.\"\n\nNo, sen luulee jokainen joka tulee rakkauden tuntoon, sitä samaa sanoin\nminäkin kun menin kihloihin Kalleni kanssa, vaikka nyt rakastan häntä\npaljon hellemmin kuin sinä päivänä, jona isäni sanoi: \"Wilhelmina,\nherra Buchholz on pyytänyt sinut vaimoksensa, jos olet yhtä mieltä kuin\nminä, niin otat hänen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltajunassa matkustimme Florenziin. Ottilia oli tyyni ja vakava\nkäytöksessään, en olisi sitä odottanut tuolta hennolta tytöltä. \"Isäni\non ollut paha hänelle\", sanoi tyttö, \"minun tulee sovittaa isäni\nvääryydet.\"\n\nOlimme olleet jo useita päiviä Florenzissa, mutta eipä kuulunut herra\nQuenglhuberista mitään tietoa, vaikka varmasti olin sitä odottanut.\nKuta kauemmin asia näin oli epäselvällä kannalla, sitä enemmän se\nrupesi minua tuskastuttamaan, semminkin kun ei ollut ensinkään\nKalleni mieleen, että puutuimme koko kauppaan. Minä kehoitin häntä\nsananlennättimellä ilmoittamaan professorille missä asuimme, sillä\njotain piti tehtämän.\n\nOlinpa ottanut aika ristin niskoilleni, nyt kun piti yhtäpäätä\nolla vartijana. Jos menivät nuoret Florenzin eläintarhaan taikka\nCascineihin, aina täytyi minun olla kanssa. Jos niiden teki mieli\niltasella kävellä kaupungissa, taas minä kolmanneksi, kun he\nBoboli-puutarhoissa kareissansa kuleksivat, oli velvollisuuteni\nistua kylmillä marmoripenkkilöillä ja kuunnella niiden puhelemista\näärettömästä rakkaudestaan. Mitä se minua liikutti?\n\nJa varsin vastahakoista oli minusta iltasilla seurata heitä, sillä\nhyvin usein sattui jostakin ristikadusta tulemaan joukko naamioittuja\nkummituksia semmoisia kuin Pisassa oli; he kantoivat käsissä\ntulisoihtuja ja olkapäillä ruumista, ja veisasivat oneita hautuuvirsiä.\nKuinka kauheata tämä oli ja kuinka minä säikähdyin joka kerta kun\nMisericordia-veljet äkkiarvaamatta astuivat meitä vastaan, se on ihan\nsanomatonta. Kuinkas usein eikö huokaillut: \"Jospa tää tukala tila\nolisi ohitse jo, muuten käyn peräti synkkämieliseksi.\"\n\nEräänä aamuna kun olimme Uffizioissa n.s. Niobein salissa, pidin\ntilaisuudesta vaarin ja annoin kihlatuille hienoja vihjauksia.\n\n\"Mintähden nää kuvat ovat niin surkean näköisiä, herra Spannbein?\"\nkysyin vilpittömästi.\n\n\"Apollo ampuu Nioben lapset kuolijaiksi nuolillaan; auringon jumalan\nsäteet ovat nimittäen nuolia.\"\n\n\"En ole koskaan kuullut päivän purreen koko perhettä yhtähaavaa\",\nvastasin minä.\n\n\"Niin ei ole tässä asia ymmärrettävä\", vastasi herra Spannbein, \"jos\nkohta Apollon nuolet merkitsevät auringon säteitä. Niobe nousee jumalia\nvastaan --\"\n\n\"Ja silloin he ampuvat? Vielä mitä, se olis vähän liikamoista.\nTaiteilija on vaan tahtonut osottaa siihen, kuinka voipi paljon\nonnettomuutta yhtähaavaa kohdata perhettä, ja sentähden pitäisi\njokaisen, joka aikoo avioliittoon, tarkoin miettiä, tuleeko\nonnelliseksi, jos puuttuu häneltä isän siunaus. Isän taikka äidin\nkirous saattaa upeimmatkin huoneet raunioihin.\"\n\nTuskin olin saanut nämät sanat sanotuiksi, niin Ottilia kalveni ja\ntyrskähti itkuun; hän oli yhtä surumielisen näköinen kuin vaimo ja\nlapset tuon Niob-herran, joka kumminkaan itse ei ole täällä marmorista\nhakattuna.\n\n\"Hän kuolee!\" huusi herra Spannbein.\n\nMinä otin Ottiliaa sylin käsin kiini, istuin hänen viereen penkille ja\npuhuin hänelle.\n\n\"Eihän se niinkään vaarallista ole\", lohduttelin, \"kyllä saa kirota\nkauan aikaa, ennenkuin yksi ainoa seinä kaatuu kumoon.\"\n\n\"En olisi ikinä jättänyt isääni ellette olisi luvanneet minulle turvaa\nteidän luona\", nyhki hän. \"Oi, rouva Buchholz, te olette syynä siihen\nettä isäni minut hyljää ijäksi!\"\n\n\"Jaa\", sanoi herra Spannbein, \"te olette syynä kaikkeen meidän\nonnettomuuteen. Te yllytitte minua viemään Ottilian pois.\"\n\n\"Vai niin! Senhän eno Fritz teki.\"\n\n\"Totta hän ei saa nyt rauhaa omalta tunnoltansa.\"\n\n\"Kylläpä vähän tunnette eno Fritziä. Soveltuuhan se muuten sangen\nmukavasti, ajaa minun syyksi rakkaudenvehkeitänne. Sen näen nyt, että\nliika hyvä minä olen tälle mailmalle. Minusta saatte mennä perikatoon.\nMinä en huoli enää auttaa teitä!\" -- \"No pääsinpä heistä\", aattelin.\n\nMutta siitä ei tullutkaan mitään. Ottilia piti minusta kiini ja\nrukoili ett'en jättäisi häntä. Hän ei ollut, tuskin ollenkaan,\ntuntenut äitiänsä, ja minua kun näki, oli hänestä heti tuntunut kuin\ntarkoittaisin minä hänen hyväänsä hellästi niinkuin äiti. Hän pelkäsi\nSpannbeinia, tämän päällä kun vielä sitten oli isän kirous. \"Suojelkaa\nminua\", voivotti hän, \"jos tekin minut hyljäätte, niin ei ole minulla\nkoko mailmassa ketään mihin turvautua.\" Hän vaipui polvillensa minun\neteeni ja likisti minua. Minä kallistuin hänen tykönsä ja loin\nnuhtelevan katsahduksen herra Spannbeiniin, ikäänkuin olisi hän Apollo\nja minä Niobe, jonka pieneen tyttäreen hän on ampunut kuolettavan\nnuolen.\n\n\"Näette nyt, mitä pahaa nuoret herrat saattavat toimeen, kun rakkauden\nvarjon alla tunkevat perheisiin, joita ei ole valpas äiti varjelemassa.\nHyh, herra Spannbein. Se on häpeällistä.\"\n\nHän töllötti siinä ääneti, ja kun ei Ottilia enkä minäkään mitään\npuhunut, niin olimme ihan noiden muinaisten marmorikuvain näköisiä,\nsillä eroituksella vaan, että meillä oli vaatteet päällä ja että sinne\nemme asettuneet ikuiseksi ryhmäksi, vaan menimme salista pois.\n\nOttilia jäi minun luokseni, ja kävelölle läksimme milloin minä katsoin\nsoveliaaksi. Eno Fritz sittemmin kertoi minulle, Spannbeinin sanoneen\nkiittävänsä Jumalaa ja luojaansa siitä ett'en ollut minä anoppinsa,\nsekä päättäneen kritiikin juuri sentähden olevan niin hirmuisen kun\nse oli taiteen anoppimuori, joka luuli tehneensä hyvin jos ei vaan\nilmeistä vahinkoa aikaan saanut.\n\nOnneksi herra Spannbeinille, tuli tämän ilkeys tietooni vasta Alppien\ntoisella puolella, kyllä muuten hänellä olis ollut huono vointi vähäksi\naikaa.\n\nVihdoin viimein tuli herra Quenglhuber. Minä juuri istuin huoneessamme\nkirjoittaen Kliebischin herrasväelle että tilaisivat muille majaa\nVenedigissä, ja Ottilia oli minun luonani, kun hän astui sisään.\n\nHän seisahtui ovessa ja sanoi ainoasti: \"Ottilia!\" Tämä hypähti ylös ja\nlankesi isänsä syliin.\n\n\"Sinä siis rakastat minua vielä?\" kysyi isä hiljaa.\n\n\"Herra professori\", puutuin minä puheesen, \"lapset ovat lapsia, kuta\nenemmän heille ikää karttuu, sitä enemmän murheita heistä; minulla on\nmyös kaksi tytärtä\".\n\n\"En tahdo toivoa teille, että kerran mailmassa joku on avullisena\nviemässä niitä pois teidän luota\", vastasi professori, \"se on vanhalle\nhyvin karvastelevaa kun hän täällä maan päällä rakastaa.\"\n\n\"Jumala varjelkoon!\" huudahdin minä.\n\n\"Isä\", kysyi Ottilia, \"voitko anteeksi antaa hänellekin?\"\n\n\"Mikäpä siinä auttaa, kun et muuten pysy minun luonani\", vastasi hän\nkolkosti. \"Mitä minun elämästäni, jos sinä luovut luotani!\"\n\n\"Sinä olet pahoittanut häntä, mutta hän unhottaa kaikkea sitä, niinkuin\nsinäkin olet unhottava. Ja paljon mieluisammin kuulee hän neuvojasi,\njos rakkaudella, kuin jos toralla ja tylyydellä niitä annat.\"\nProfessori suuteli tyttärensä otsaa. Minä jätin ne kahden kesken ja\nmenin katsomaan missä herrat olivat.\n\n\"Kummallista\", aattelin, \"isänä hänellä on sydän, mutta arvostelijana\non hän kylmä kuin jää. Ja kumminkin sanotaan aina, että taide jalostaa\nihmistä!\"\n\nIltasella vietimme ratulia. Miten professorin ja herra Spannbeinin\nkesken välit mukautuvat, sit'en vielä voi arvata, mutta luotan\nOttiliaan, hän kai löytää oikean tien täydelliseen sovintoon.\n\nKihlajaisissa oli melkein yhtä paljon iloa kuin joissakin\nhautajaisissa. Se oli surkeata. Huvittavampi on lukea kirjoissa\nromantisuudesta, kuin nähdä sitä todellisuudessa. Oleskelun Florenzissa\nteki ikäväksi tää Quenglhuber-Spannbeininen juttu. Lohduksena oli\nminulla tosin taulustot Uffizioissa ja palazzo Pittissä; täällä olivat\ntaulut ikäänkuin portteja, joista saa katsoa ihanampaan mailmaan.\nSitä vaan en voi ymmärtää, miten sama selittämätön tunne haimiona\ntuosta toisesta mailmasta valtasi minua katsellessani myös niinhyvin\nitalialaisia pyhimysten kuvia kuin Hollantilaisten maalauksia\nporvari-elämästä ja Dürerin muotokuvia. Se kai on taiteen salaisuus.\n\nKun Quenglhuberille ilmoitin tämän ajatuksen, sanoi hän, että minä\nolen vielä kaukana totisesta taiteen tuntemuksesta. Minä olen siis\nturhaan käynyt Italian monissa taulustoissa, sillä niitähän katsellaan\npääasiallisesti sitä varten että sitten korkeintaan viidessä viikossa\nvalmistua täydelliseksi taiteen tuntijaksi.\n\nHyvin hauskan päivän vietimme Fiesolessa, ja ilman Quenglhuberin\njoukkoa. Tuossa muinoisessa teatterissa olimme sangen iloisia. Kalleni\nja minä istuimme katselijain salissa ja eno Fritz lauloi teatterin\nvielä jotakuinni eheällä näyttämöllä laulelman jälki-värsyllä:\n\n    \"Poika istui lähteellä,\n    ei veteen ylttänyt.\"\n\nSitten eno Fritz vuorostansa oli yleisönä ja Kalleni ja minä\ntanssasimme näyttämöllä skottiskaa. Me tahdoimme tulla tuntemaan, miltä\nnäytti teatteri ulkona ennenmuinoin, ja eihän entuutta oikein ymmärrä\nennenkuin sitä virkistää uuteen eloon.\n\nMeidän kiertopilettimme eivät enää kauan olleet kelvollisia,\nja täytyihän toki Venedigiäkin nähdä. Spannbein palasi Romaan\nQuenglhuberein kanssa, siellä uutterasti piirustamaan kuvia tuohon\nkirjateokseen kattomaalauksista; sillä sitä oli hänen täytynyt luvata\nprofessorille. Onnea vaan työhön. Minä toivon että hän tottuu vanhoihin\nja Quenglhuber uusiin. Minä tarkoitan uusia Spannbeiniloita. Kun ukko\nsaa jotakin hyödyllistä toimimista, kuin esim. pitää silmällä lapsia,\nolla niiden hevosena j.n.e., niin hän ihan itsestään heittää nuo\narvostelemiset hunnikolle. Ehkä hän vielä vävynsä hyväksi kirjoittaa\nsemmoisia pöyhkäyksiä, että tämä parissa vuodessa kiipee mahtavaksi\nmestariksi, joll'on joka ilta kun maata menee laakeriseppele päässä. --\n\nVenedigiin tultua kun astuimme asemalta ulos, oli leveä salmi\nedessämme, ja huoneukset seisoivat vedessä. Portaiden vieressä\nuiksenteli kummallisia, mustilla kuomiloilla varustetuita veneitä,\njotka olivat aivan kuin ruumiin-arkkuja.\n\n\"Raivoaakos täällä rutto\", kysyin minä, koska niin monta yhdellä kertaa\nhaudataan?\n\nMinulle sanottiin uiksentelevien ruumisvaunujen olevan noita kuuluisia\ngondooleja.\n\n\"Kiitoksia vaan\", vastasin, \"huoneensa rakentavat veteen ja\nruumiin-arkuissa lähtevät ajelemaan. Tottahan Venedigillä on\nhöyryalus-yhtiö?\"\n\nEi auttanut, meidän täytyi, jos miel' päästä pois, astua gondooliin,\nvaikka kuinka hirveältä se minusta näytti. Siinä soutelimme kapeitten\nkanavain sokkelossa. Ja niin oli hiljaista keskellä päivää, että kuuli\nkuin airo polskui veteen; hiljaisuutta ei voi olla enemmän huoneessa,\njossa joku on kuoluksissa.\n\nHotellissa odotti meitä Kliebischin herrasväki; he olivat hankkineet\nmeille huoneita. He olivat iloisia ja tyytyväisiä, sillä täällä ei ollut\nkadulla melua heitä häiritsemässä, niinkuin Neapelissa oli. Herra\nKliebisch ylisti noita gondoolimatkoja, varsin kun merelle mentiin\nongelle.\n\nHän oli oikeassa. Noihin mustiin apinan häkkilöihin kohta tottuu; ja\nkun iltasilla kuutamossa, loikoen pehmeillä tyynyillä, kiitää Canale\nGrandella, kun toisia gondooleja, kiiluvine lyhtyineen, tulee vastaan,\nkun kuulee laulelemista ja soittoa järvellä, niin se on todellakin\nihmeellistä.\n\nJos vaan ei olis' kaikki niin huonossa korjuussa Venedigissä. Nuo\nrappeutuneet palatsit ovat sennäköisiä kuin olisi onni heittänyt ne\ntyyten ja ijäksi päiväksi. Kuuvalossa vaan näyttää kaikki uudelta taas,\nsilloin uneksii Venedig entistä komeuttaan, ja me uneksimme myös.\n\nMarkustori on Venedigin suuri juhlasali. Iltasilla kun\nsotaväen-soittokunta siellä pelaa, tulvailee yleisöä edes takasin.\nSoitosta voipi kuulla joka säveleen. Venezialaiset eivät pidä hälinätä\nkuin Neapelilaiset. Päivällä tulee torille tuhansittain kyhkysiä. Ne\nsyövät kädestä; ja kun näkevät jonkun aikovan antaa heille ruokaa, niin\nkoko parvia lentelee luokse. Muuten myös ovat ne hyvin siivokkaita.\n\nMarkus-kirkon kellotapulin kulmalla pidetään joka pyhä arpajaisia.\nArpakaupat ovat Italiassa yleisiä; joka kaupungissa on niitä varten\ntoimistolta, joissa köyhyys muutamalla soldilla ostaa toivoa, vaikka\nvaltio sitten vie paraan voiton. Kun numerot ilmoitetaan, paltaantuu\nihmisiä, pää pään viereen, omin korvin kuullaksensa. Ei hiiskuntakaan\nhäiritse äänettömyyttä. Selvään voi eroittaa, mitkä numerot ovat\ntulleet ulos. Joka numerolta äänettömyys kävi yhä juhlallisemmaksi. Ei\nvielä mitään. Mutta viimeistä numeroa sanottaessa -- se oli viitonen\n-- silloin kaikui ilohuuto. Muutamia avojalka-poikia tunki esille\nväkijoukosta, ja riemuiten huutaen: \"_Le cinque! Le cinque_!\" riensivät\nhe hurjaa kyytiä torin leveillä paadeilla, viedäksensä kiireimmiten\nkotiin sen iloisen sanoman että viitonen oli voittanut. Toiset taisivat\nnyt tehdä uusia sisäänpanoksia.\n\nHistoriallinen ala Venedigissä on hirvittävä. Nuo vankihuoneet\ndoogin-palatsissa, jotka vieraille näytetään, ovat kauheita. Ne ovat\nvieretysten pitkän pimeän käytävän varrella, jonka päässä on matala\novi. Täällä mestattiin kuolemaan tuomitut. Veri juoksi siltaan kaivetun\nreiän läpi alas veteen, ja ruumis viskattiin ovesta gondooliin, joka\nlähti merelle päin upottamaan sen syvyyteen. Vangit eivät voineet\nnähdä mitään, vaan kuulla taisivat noiden pienten henkireikäin kautta,\nmitä käytävällä tapahtui, miten pyövelit tulivat, miten mestauspölkky\nsysättiin esille, miten piilua teroitettiin. Kun siinä viimeinen rukous\noli luettu, taisivat vangit ristissä käsin valmistaita kuolemaan ja\nodottaa vuoroansa ensi kerran. Sitten oltiin ulkona hiljaa, hyvin\nhiljaa, vangit kuulivat vähän liikuntoa vaan ja henkäyksiä niiden,\njoita eivät nähneet. Sitten tömähti kirveen isku, ja hiljaisuus loppui.\nTuomarit menivät pois, pyövelit raivasivat pois teloituslaitokset,\nviimeinen askel soinnahtui -- ja vangit jäivät yksinään pimeyteen ja\nhirveä tuskansa heidän seurana, jokaisen heistä kun oli mestaus edessä.\n\nSuuren raadin salissa riippuvat doogien muotokuvat seinällä pitkässä\nrivissä rinnakkain. Yhdessä paikassa kumminkin on musta huntu maalattu\nmuotokuvan asemesta. Tämä sija oli aiottu Marino Falierin kuvalle; --\nhänkin mestattiin. Minun mieltäni kiinnitti tämä tyhjä väli, sillä\nolen kerran nähnyt sydämeen koskevan murhenäytelmän \"Marino Falierin\",\nHeinrich Krusen tekemän. Kuinkas emmekö ole kiitollisuuden velassa\nrunoilijoille siitä, kun he entuuden hipusesta laativat kokonaisen\nmailman, jota katsoja yhtä vähän unhottaa kuin matkailija niitä\nluonnonnäkymiä, joita hän kerran ihasteli. Sanotaanhan runoilijan\nvievän ihmisen runouden ihmeellisille maille, ja onhan sekin\nmatka. -- --\n\nMe sanoimme jäähyväisiämme Kliebischin herrasväelle; heidän teki\nmielensä vielä viipyä täällä.\n\n\"Minusta oli hyvin hauska tulla tutuksi teidän kanssa\", sanoin minä.\n\"Jos milloin tulette Berliniin, niin käykää katsomassa\".\n\nHe lupasivat. Rouva Kliebisch sanoi, että ken haluaa hyvää musiikkia\nkuulla, hän menköön Saksaan; ja Berlinissä kuulee kaikesta paraan.\n\n\"Niin, ja niin runsaasti sitten!\" myönsin minä. Eno Fritz erkani\nmeistä, mennäksensä taas Genuaan, jossa hän tarkoitti hyväksensä\nkäyttää saavutetun kokemuksen koskien useita asioita.\n\n\"Terveisiä ystävällesi rouva Bergfeldtille\", huusi hän minulle, kun\njunamme mennä höyräytti Veronaan päin. Tuo eno Fritz ei voi elää jos ei\nhän saa suututtaa minua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe olimme Veronassa taas, ensimäisessä italialaisessa kaupungissa jossa\ntulomatkalla kävimme. Se nukkui nyt niinkuin silloinkin. Mutta mitä\nemmekö olleet nähneet ja kokeneet kaiken sen ajan!\n\nKalleni ja minä istuimme giardino Giustissa, jonka salamielisten\nkypressein latvoissa lämmin iltatuulahdus suhisi, ikäänkuin tahtoisi se\nkutsua meitä takasin ihanille etelä-ilmoille. Mintähden se houkutteli\nniin viehättävästi? Tiesikö, että mekin olimme juoneet Fontana di\nTrevista Romassa ja että sydämissämme nyt asui ainainen halu Italiaan?\n\nKaupunki ja virta oli edessämme, etäällä ruskottivat Alppien lumihuiput\nlaskevan päivän purppurassa.\n\n\"Viimeinen ilta etelämailla!\" sanoi Kalleni. \"Tuolla vuorien takana\non meidän Saksanmaamme. Siellä odottavat meitä elämän toimet ja\nvaivaukset. Tahtoisitko tänne jäädä?\"\n\n\"En, Kalle, vaikka kuinka on ihana täällä suvimaassa, halajan kumminkin\nkotiin\".\n\nHämärti jo, kun läksimme pois puutarhasta. Veronan kaduilla vallitsi\nhiljaisuus. Mekin menimme maata. Hyvää yötä, Italia!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiten tuntui mielessä kun Anhalt-aseman katoksen alle ajoimme, sit'en\ntaida kertoa.\n\n\"Berlin\", riemuitsin, \"nyt olemme täällä taas! Terve tuhannesti,\nBerlin!\"\n\nAsemansillalla odottivat lapset. Mikä ilo! Otimme avotroskan. Unter den\nLindenissä olivat puut hempeimmässä vihannuudessaan. Mitäs etelämaat\ntietävät pohjoismaiden keväästä?\n\nPalatsista liehui hilpeästi keisarillinen lippu kirkkaassa\npäivänvalossa. Me katsahdimme ylös nurkka-akkunaan, vaan emme\neroittaneet keisaria. Hän istui kai työssään.\n\n\n\n"]