[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSZcP9yR6wSH1k9cG7CmgGGjxJX4WU6SqtXYMEiSRXX8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2343,"Inga Heine","Blicher-Clausen, Jenny",1865,1907,"2343-blicher-clausen-jenny-inga-heine","2343__Blicher-Clausen_Jenny__Inga_Heine","Jutelma nykyajoilta","romaani",[],[],"fi",1898,1914,45606,274345,false,63197,[23],"Danish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Inga Heine: Jutelma nykyajoilta\" by J. Blicher-Clausen is a novel written during the early 20th century. This work intricately explores themes of family, personal ambitions, and societal expectations through the character of Inga Heine. Inga is a young woman navigating her aspirations as an artist, particularly in the context of her close relationship with her grandmother, as they tackle the challenges presented by their family’s history and societal norms.  The opening of the novel introduces us to Inga's beloved grandmother and their deep bond, established in the context of their family home, Klitholman, where Inga has grown up. Following the death of her parents shortly after her birth, Inga finds a nurturing figure in her grandmother, who manages the estate and supports Inga’s academic ambitions. Yet, Inga is also drawn to pursuits of artistic expression, which clashes with her grandmother's traditional values. As the narrative unfolds, Inga's character grapples with her identity and aspirations, while hints of a new doctor in the area spark her curiosity and stir a growing interest in the complexities of human connection and societal judgment. (This is an automatically generated summary.)",[],154,"Tanskalainen romaani kertoo orvosta Inga Heinesta, joka varttuu mummonsa hoidossa suvun vanhassa Klitholman kartanossa. Tarina seuraa nuoren naisen aikuistumista, suvun taiteellista perintöä ja ihmissuhteita 1800-luvun lopun Tanskassa.","J. Blicher-Clausen 'Inga Heine' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2343.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","INGA HEINE\n\nJutelma nykyajoilta\n\n\nKirj.\n\nJ. BLICHER-CLAUSEN\n\n\nTekijän luvalla suomentanut\n\nSamuli S.\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1914.\n\n\n\n\n\n\n      Motto:\n\n      Kärsimyksellä on elämänarvoa\n      yhtähyvin kuin onnellakin.\n\n\n\n\nVajaan puolen peninkulman päässä Pohjanmerestä, hietasärkkäin suojassa\nja parahiksi niin kaukana rannasta, että metsä etelärinteellä pystyi\nkasvamaan ja suuren puiston lehtokujat osasivat tulla siimekkäiksi, --\nsiellä sijaitsi vanha Klitholman kartano.\n\nSe oli ollut Heinen suvun hallussa viimeiset sata vuotta. Suku oli\nalkuansa siirtynyt tänne Puolanmaalta. Juutalaisverta vuoti sen\nsuonissa, verta levotonta, taiteilijaverta, enimmäkseen sitä laatua,\njoka itse tosin ei luo mitään yli dilettantin työn, mutta sittenkin\nniin kohdalleen oivaltaa kaiken sen, mikä todellista taidetta on,\nsenlaatuista, jossa asuu tuo hieno käsittämisen kyky; ja tämä kyky se\njo sinänsä on taidetta.\n\nInga Heinen vaarin-isä oli ensiksi ostanut Klitholman. Häneltä se oli\nmennyt perintönä pojalle ja sitten pojanpojalle.\n\nIsänsä kuollessa oli Inga Heine ollut vain jonkun viikon vanha. Äiti\noli kuollut jo hänen syntyessään. Huonosti olisi käynyt tytön, niinkuin\nKlitholmankin, ellei olisi ollut äidin-äitiä. Mutta äidin-äitipä oli\nolemassa, ja hän se pani kaikki hyvään kuntoon. Tämä \"vanha rouva\" --\nnäin häntä paikkakunnan rahvas nimitti, vaikkei ollut hänellä ikää kuin\nvajaata kuusikymmentä -- kävi merkillisen tarmokkaasti talonhoitoon\nkäsiksi ja sai kunnollisen pehtorin avulla maat niin hyvään kuntoon,\nettä tila pääsi kutakuinkin veloistansa. Milloin kone joutui epäkuntoon\ntai joku talonväestä sairastui, aina oli vanha valtioneuvoksetar\nsaapuvilla ohjaamassa ja opastamassa, ja monikin arveli, että tuossa\npienessä, hieveröisessä vanhassa rouvassa oli enemmän rohkeata mieltä\nja tahtoa kuin monessa miehisessä miehessä.\n\nInga rakasti mummoansa palavasti, ja joka kerta kun tämä sai noita\nyskänkohtauksiansa, joita viime aikoina sattuikin tiheänlaiseen, tunsi\nInga melkein taudinomaista tuskaa: hän pelkäsi mummonsa kuolevan.\n\nVähitellen oli näitten kahden naisen välille syntynyt erittäin\nläheinen, molemminpuolinen kiintymys, joka omituisesti täydensi heitä\nkumpiakin. Heillä saattoi väliin olla erilaiset käsitykset elämästä,\nmutta pohjaltaan he olivat sittenkin yhtä mieltä. Välisti syntyi\nhieman kinastusta heidän kesken, niinpä siitä, että Inga tahtoi jättää\nnimensä edestä pois tuon \"von\" sanan, vaikka mummo väitti, ettei\nse käy ensinkään päinsä: sehän olisi solvausta vanhemmille vielä\nhaudassakin; kun kerran onneksensa on hyvää syntyperää ja hiukan\nhienompaa alkujuurta kuin tavalliset ihmiset, niin on velvollisuus\npitää siitä kiinni ja säilyttää traditsionit. Inga sitä vastoin\narveli, ettei hän vähintäkään välitä tanskalaisista esi-isistään eikä\nsaksalaisista von'eista. Mutta tällainenkin kinastus päättyi aina\nsiihen, että Inga kietoi kätensä mummon kaulaan, missä pienet valkoiset\nniskasuortuvat niin keikaillen kurkistivat tanun alta, ja selitti,\nettä koska nyt mummo sitä niin tärkeänä pitää, niin olkoon sitten tuo\n\"von\" paikoillaan. Vanha valtioneuvoksetar taas puolestansa koetti\nmennä myöntyväisyydessä niin pitkälle kuin suinkin, käsittääksensä\nIngan uudenaikaisia aatteita. Niille hän usein puisteli päätänsä, mutta\nkuunteli niitä kumminkin ilmeisellä harrastuksella ja ikäiseksensä\nmerkillisellä mielen jäntevyydellä.\n\nKun Inga ilmoitti aikovansa suorittaa ylioppilastutkinnon, oli vanha\nrouva kyllä pitänyt sitä kaikkein mielettömimpänä, mitä hän ikinä oli\nkuullut, jopa semmoisena, mikä jo melkein lähentelee sopimattomuuden\nrajaa, mutta annettuaan kerran suostumuksensa hän ei enää yrittänytkään\npanemaan esteitä hänen tielleen, vaan miehuullisesti kätki poveensa sen\nsanomattoman tyhjyyden, jota hän tunsi kaiken sen aikaa kuin Inga oli\nkotoa poissa: neljä vuotta Inga vietti kaupungissa, käyden mummonsa\nluona ainoastaan loma-aikoina. Mummo eli sen aikaa kirjeistä, joissa\nInga piti pitkiä keskusteluja hänen kanssaan, vilkkaasti kertoillen\nmilloin tärkeistä, milloin vähäpätöisistä.\n\nMyöhään yöhön mummo Heine istui pöytänsä ääressä, vastaillen näihin\nkirjeisiin ihan pienimpiä yksityisseikkoja myöten, vastaillen niin\nkauan kuin vanhat silmänsä vielä pystyivät. Eikä kukaan ollut niin\nylpeä kuin hän, kun Ingasta tuli ylioppilas korkeimmalla arvosanalla.\nHän oli valmistaunut jo siihenkin, että Inga käy jatkamaan opintoja\nyliopistossa, mutta eräänä päivänä hän sai tytöltä kummallisen kirjeen.\nNäin siinä luki:\n\n\"Armas Mummo!\n\n\"Minulle on sattunut merkillinen tapaus! -- Istuin auditoriossa\nfilosofian luennolla. Äkkiä pilkisti auringonsäde sisään ja alkoi pitää\niloansa lavitsalla minun edessäni. Se oli pistänyt sinne korkeasta\nakkunasta takanani ja paistoi vinosti katederiin. Minä en saanut rauhaa\ntuolta säteeltä. Se pani ylösalaisin kaikki filosofiset käsitteet ja\npiti pilkkanaan kaikkea, mikä logiikkaa on.\n\n\"Se hyppi ja keikkui minun silmieni edessä, myötäänsä vain haastellen:\n'Kevät on ulkona nyt! Lumiorvokkeja kiviaidalla! Minä olen käynyt\nlämmittämässä niitä, olen suudellut jok'ainoaa. Lumiorvokkeja kasvaa\nsiellä! Kevät on tullut! Kevät on tullut!'\n\n\"En kuullut luennosta sanaakaan enää. Istuin vain, ja minussa heräsi\npolttavan kiihkeä halu päästä sotkemaan märkää savea. Muistathan mikä\nminun parhaimpia mielitekojani lapsena oli: minä kuljin aina sormet\nsotkuisina, laitellen mitä kummallisimpia esineitä savesta. Mutta\ntuskin tuo savessa kourimisen halu milloinkaan on ollut minussa niin\nsuuri kuin aamupäivällä silloin!\n\n\"Heti luennon jälkeen minä lensin alas yliopiston portaita. Kirjat\njäivät minulta eteiseen; en saanut sormikkaista käteeni kuin toisen.\nEnsimmäiseltä, joka sattui tulemaan vastaani, minä kysäisin: 'Kuulkaas,\nmistä saisi hiukan märkää savea?' Ihmiset nauroivat: hupsuna kaiketi\npitivät minua. Mutta kaikeksi onneksi satuin kulkemaan erään suuren,\ntekeillä olevan rakennuksen ohi. Minä uskalsin astua aitauksen\nsisäpuolelle, vaikka siellä lukikin joka paikassa: 'Pääsy kielletty'.\nSieltä toin sylissäni koko suuren kimpaleen märkää savea, enkä ikinä\nole mielestäni ollut niin onnellinen kuin silloin. Minä istahdin, minä\nkatselin sitä, minä taputtelin sitä ja iskin sormeni siihen. Ja minussa\nlauleli yhtämittaa: 'Kevät on tullut! Kevät on tullut! Lumiorvokkeja\nkiviaidalla!' Mieleeni muistuivat kotikedot keväisenä päivänä, kun lumi\nsulaa ja ruoho pilkistää näkyviin. Mieleeni muistui arkihuone kotona,\nkun aurinko paistaa keltaisiin krokus-kukkiin akkunalaudalla, mutta\nenimmin mun mieleeni muistuit Sinä, oma, rakas Mummo, Sinä, joka olet\nparas, mitä minulla maailmassa on! Ja niin siinä mietiskellessäni alkoi\nsavesta hyppysissäni luontua tuttuja, hienoja piirteitä: kapea otsa\nvalkoisine kiharoineen ohimoilla, suuret, kirkkaat silmät, kaareva nenä\nja pieni, sisäänpainunut suu, tarkkapiirteinen. Ja se oli todellakin\nSinun näköisesi! Mummo, se oli Sinun näköisesi! -- -- --\n\n\"Minä kääräisin Sinut varovasti nenäliinaani ja menin suoraa päätä\nmuovailukouluun. Soitin ja kysyin, otettaisiinko minua oppilaaksi.\nSiellä tiedustettiin, onko minulla jotain teosta näytettävänä. Minä\nvastasin, ettei minulla ole kuin yksi, jonka tuon tässä mukanani.\nMutta aatteles minun kauhistustani! Kun otin nenäliinan auki, niin oli\npalanen Sinun nenästäsi pudonnut pois!\n\n\"Minä mahdoin näyttää epätoivoiselta ihan naurettaviin asti, sillä\nrouvasihminen, joka oli päästänyt minut sisään, nauroi ääneensä, ja\nsiihen yhtyi professorikin, joka parahiksi oli tullut opetussalin\novelle.\n\n\"-- Pitäähän nenä saada paikoilleen, -- virkkoi hän, sovitellen palasia\nyhteen.\n\n\"Mutta kuultuaan tuon olevan esikoistyöni hän kiinnitti äkkiä huomionsa\nsiihen.\n\n\"-- Teillä on taipumuksia, neiti, -- sanoi hän. -- Minä otan teidät\noppilaaksi.\n\n\"Teki mieleni kavahtaa hänelle kaulaan, nuo sanat kuultuani, mutta en\nsentään.\n\n\"Nyt olen heittänyt kaikki kirjat kaivoon ja istun joka päivä\noppilasluokalla muovaamassa. Kotonakin muovailen savesta, ja silloin\nvietän elämäni herttaisimpia hetkiä!\n\n\"Silloin kertoo päivänpaiste keväimestä siellä kotona ja lännen-ärjyistä\nsärkkien takana, lumiorvokeista ja Sinusta, ja minä kaihoten kaipaan\nsitä aikaa, jolloin saan palata kotia ja työskennellä omin päin. --\nÄlä ole pahoillasi, että minulta on opinnot jääneet sikseen. Tiedän\nkyllä Sinun mietiskelleen mielessäsi, että minusta tulee toinen Sonja\nKovalevski, minulla kun on erityisiä taipumuksia matematiikkaan,\nmutta kukapa huolisi matemaattisista tehtävistä, kun sielu heräjää ja\nensi kertaa tuntee tehtävänsä, mitä se tahtoo? Ken jaksaa ajatella\nloogillisesti, kun taiteenliekki aivoissa palaa... poroksi polttaa\nkaiken muun?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha valtioneuvoksetar huokasi syvään, laskien kirjeen käsistään.\n\n-- Tämä on pelkkää ikävää harhaluuloa, -- virkkoi hän. -- Lapsi on\njoutunut kaltevalle pinnalle, paljoa pahemmalle kuin entinen olikaan.\nLuulotusta kaikki tyynni. Ei nykyään taiteilijoita synny, kaikista\nvähimmin naisissa.\n\nMutta Ingalle hän kirjoitti:\n\n\"Tee tahtosi, kunhan vain tulet onnelliseksi.\"\n\n\"Onnellinen minä olen\", kirjoitti Inga vastaukseksi, \"mutta minulta\npuuttuu Sinun myötätuntoisuutesi. Salli minun kertoa Sinulle työstäni,\nniin opit ymmärtämään sitä.\"\n\nJa niin he jälleen alkoivat kirjoitella toisilleen joka päivä. Yhä\npitemmiksi venyivät Ingan kirjeet, ja yhä enemmän piti niihin vastata.\nMummo Heine siirteli silmälasejansa ylemmäs ja alemmas ja otti kaapista\nvanhan, suuren lampun, saadakseen valoa kahta vertaa enemmän kuin\nennen, mutta silmät ne eivät sittenkään ottaneet totellakseen. Yhä\nvinommiksi kävivät rivit, yhä lyhyemmiksi kirjeet.\n\nÄkkiä valtasi tuskallinen ahdistus Ingan. Hän rupesi pelkäämään\nvanhan rouvan sairastuneen arveluttavalla tavalla. Hätäpikaa hän pani\nkapineensa kokoon, sanoi koululle jäähyväiset ja ajoi eräänä kauniina\npäivänä Klitholmaan.\n\n-- Oma mummo kulta! -- sanoi hän, kietoen kätensä vanhan rouvan\nkaulaan. -- Olen ollut liian kauan poissa, mutta nyt en enää\nmilloinkaan lähde sinun luotasi.\n\nJa mummo itki ilosta, niin että silmälasit putosivat ja saattoivat\nnäkyville sen himmeän harson, joka oli laskeunut noitten ennen niin\nkirkkaitten silmäin pinnalle.\n\n-- Sinun näkösi on hiukan heikennyt, -- puheli Inga, -- mutta minulla\non hyvät silmät; minä jaksan nähdä meidän kummankin puolesta.\n\nJa niin hän muutti kirjansa arkihuoneeseen ja istui päivät\npääksytysten, lukien ääneen mummollensa, tai teki hänen kanssaan\npitkiä kävelymatkoja puutarhassa. Milloin hänen mielensä teki ruveta\nmuovailemaan, silloin hän äkkiä hillitsi itsensä. Hänestä tuntui, kuin\nhän olisi tehnyt jollekin vääryyttä siinä, että niin kauan oli ollut\nkiintyneenä omaan työhönsä. Tuo kaikki oli nyt korvattava, täydellä\ntodenteolla korvattava, tuntuvasti.\n\nPuoleen vuoteen hän ei liikuttanutkaan muovailupuikkoansa, vaikka vanha\nrouva häntä monasti kehoittikin ryhtymään jälleen entiseen työhön.\n\n-- Ei! Minä olen niin kauan aikaa ollut työn omana; nyt saat sinä pitää\nminua omanasi.\n\nJa hämähäkit ne kutoivat verkkojansa pienten savi- ja kipsikuvain\nväliin tuolla pienessä lukitussa kammiossa, arkihuoneen vieressä.\nEi käynyt kenenkään käsi niistä pölyjä pyyhkimässä tai niitä\nviimeistelemässä.\n\nViime aikoina olivat Inga Heinen ajatukset sitä paitsi suuntautuneet\nkokonaan toisaanne. Hänen mielikuvituksensa, luonnostaankin vilkas ja\nympäristöjen kehittämä, oli äkkiä löytänyt laajan työmaan sellaisella\nalalla, missä se sai ehdoltansa heitteleidä, kosk'ei todellisuus vielä\nollut lyönyt rajoja sen ympärille.\n\nPaikkakunnalle oli saapunut uusi lääkäri perheineen. Se oli pieni,\nhiljainen perhe: mies, vaimo ja neljän vuoden vanha poika. Siinä ei sen\nmerkillisempää. Mutta huhu, tuo kerkeä herhiläinen, joka ei milloinkaan\nliikkumasta lakkaa, oli ennättänyt heidän edelleen ja tiennyt kertoa\ntohtorin kerran istuneen vankeudessa, mistä syystä, sitä ei tiedetty.\nMuutamat arvailivat murhapolttoa, toiset väärennystä ja taas toiset\nsiveellisyysrikosta. Ne, joilla asianhaarat olivat paremmin selvillä,\nluulivat tietävänsä ensimmäisen arvelun osaavan kohdalleen. Mutta mikä\noli antanut aihetta moiseen tapaukseen tämän miehen elämässä? Mikä oli\nsaattanut hänet ryhtymään sellaiseen, mikä sitten äkkiä oli saanut\nhänet tekemisiin lain ja oikeuden kanssa? Näitä kysymyksiä nyt Inga\npohtimistaan pohti. Tohtori mahtaa olla yleväluonteinen mies, niin hän\narveli, siitä päättäen, että hän, mikäli huhu tiesi, oli itse antanut\nitsensä ilmi. Yhdestä seikasta oli Inga selvillä: hän kunnioitti\ntohtoria siitä, että tämä oli ottanut kantaaksensa häpeän, pyrkimättä\nvälttämään rangaistusta.\n\nNyt oli tohtori ollut paikkakunnalla jo kokonaisen kuukauden, eikä\nIngan ollut vieläkään onnistunut nähdä häntä, ei sattumoisinkaan.\n\n-- Sillä miehellä mahtaa olla taikatulukset taskussa, -- puheli Inga\nHeine välisti, lisäten sitten maltittomasti: -- ja sittenkin minä niin\nhartaasti halajaisin saada nähdä hänet.\n\n-- Miks'niin? -- kuului yksitoikkoisesti mummon nojatuolista.\n\n-- Hm. Täällä ei ole, ei vainenkaan täälläpäin ole kovin viljalti\nsellaista, mikä kohoaisi yli jokapäiväisen, ja täytyyhän sinun myöntää,\nettei hän ole jokapäiväisiä.\n\n-- Vai niin? Mistäs sen päätät?\n\n-- Jokapäiväiset ihmiset eivät tee rikoksia.\n\n-- Sittenpä kiitän Jumalaa, että minä olen niitä jokapäiväisiä.\n\n-- Mummo hyvä! Sinä tiedät kyllä mitä minä tarkoitan. Hän herättää\nminussa _mielenkiintoa_; sen vuoksi tahtoisin päästä häntä tuntemaan.\n\n-- Paras on pidellä tuommoista väkeä vähän loitommalla.\n\nInga kääntyi niin äkisti toisaanne, että vanha rouva säpsähti.\n\n-- Et sinä nyt täyttä totta tarkoita, mummo; siksi olet liian hyvä,\nliian lempeä. Vai tahtoisitko todellakin estellä häntä talostasi siitä\nsyystä vain, että hänellä on ollut kovempi kohtalo kuin kellään meistä?\nHennoisitko vainenkaan osoittaa hänelle epäluuloa sellaisen synnin\ntähden, josta on ollut kyllin rangaistusta jo omassa itsessään?\n\nMummo Heine lykkäsi silmälasit otsalle ja yskäisi hieman neuvotonna:\n\n-- En tietysti epäröisi kutsumasta häntä, jos meistä joku sairastuisi\n-- josta Jumala varjelkoon! -- Mutta muutoin minä en osaa sinun\ntavallasi tuntea innostusta rangaistuja ihmisiä kohtaan. Heistä\non ollut yhteiskunnalle vaaraa ja saattaa olla kerran vieläkin.\nNykyaikoina on olemassa niin paljo väärää humaniteettia.\n\nJa sukkapuikot ne kilahtelivat vastakkain entistä hiukan kiivaammin,\nniinkin kiivaasti, että Inga vaikeni, mutta, arveli hän, mummo ei ole\nsittenkään saanut minun mielipiteitäni kumotuiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kevät! Iloisesti porisi puroissa lumivesi alas mäkiä, hyppelehtien\nkiviaitain kupeille tai pysyen alallaan kuopissa. Kiuru oli viipynyt\ntavattoman kauan tänä vuonna, ja lunta oli ollut maassa hamaan\nhuhtikuun alkuun saakka, mutta nyt olikin kevät tullut yhtenä ainoana\npäivänä. Kova oli suoja, päivä paistoi, ja korkeana kaartui taivas.\nTuuli huhuili hiljaa halki ilman, ja aurinko se lämmitti ja lämmitti\nniin, että tipahteli puitten lehvät; se sulatti lunta katoilta, se\nsuuteli näkyviin lumiorvokkeja ojanvarsilla ja lämmitti metsänpohjaa,\nniin että esikot ja vuokot tuhansittain teriänsä kohottelivat.\n\nVarpuset sirkuttivat, leivot livertelivät, ja katon räystäällä ilmoitti\nkottarainen saapuneensa. Inga ei malttanut enää istua asemillaan.\nHän pani pehmeän huopahatun päähänsä, heitti haljakan hartioilleen,\nvihelsi luokseen koiransa, pienen käyräkoipisen mäyräkoiran, ja astui\nkedon poikki metsikköön, joka oli kartanon alueella ja kokonaan\nkietoi verhoonsa jotenkin korkean mäenrinteen. Hän kokosi hameensa ja\nläksi kissana kiitämään ojien ja aitain yli mäelle, kunnes ennätti\nviheriäiselle nurmikolle metsässä. Siellä hän istahti tuulenkaadon\nrungolle ja lauloi ja vihelteli niin äänekkäästi kuin osasi, ja\nkeväinen ilo se loisti hänen raikkailla, nuorilla kasvoillaan.\n\nMäyräkoira istui hänen edessänsä ja haukkua luskutteli minkä suinkin\njaksoi. Oli se koko konsertti, joka kuului aina tuonne metsän toiseen\nlaitaan, missä vanha talonpoika parhaillaan peltoansa kynti. Hän\ntaukosi työstään ja kuunteli, pää hiukan kallellaan.\n\n-- Ylioppilasmamsseli se siellä kai tuolla lailla. -- Niin hän virkkoi\nmyhähtäen ja kävi jälleen ripeästi työhön käsin.\n\nMutta \"ylioppilasmamsseli\" oli kavahtanut pystyyn ja seisoi nyt\nkatsellen alas viettävää rinnettä, silmäillen sen hienoa sammalta,\npehmoista, kähäräistä, kostean kimaltelevaa, niin vaaleanvihreätä ja\nkeväisen nuorta. Hän ei malttanut olla olematta lapsi jälleen. Hän\nlaskeusi maahan pitkin pituuttansa ja läksi vierimään nurmikkoa alas,\nkoira haukkuen perässä. Tuo mieliteko oli tullut häneen niin äkkiä, ja\nse oli pantu toimeen niin välittömästi, ettei hän ennättänyt punnita\neikä harkita mitään, kun jo oli tullut mäen alle juuri samassa kuin\nmuuan mies-olento astui ohitse metsäpolkua.\n\nTyttö jäi hetkeksi istumaan nurmelle ja nauroi, nauroi niin, että\nkyynelet vierivät pitkin poskia, nauroi niin, että tuon toisenkin\ntäytyi nauraa. Näytti kuin ei vieras olisi milloinkaan vielä kuullut\nmoista, ihan sydämen pohjasta tulevaa naurua. Sitten Inga Heine hyppäsi\nseisovilleen ja alkoi palavissaan ja hengästyneenä puistella sammalia\nvaatteistansa.\n\n-- Oli minua vain koko houkka! -- virkkoi hän nauraen nauramistaan.\n\nToinen kysyi kohteliaasti, eikö hän ollut loukannut itseänsä.\n\n-- En maar, -- vastasi Inga, puoliksi suutuksissaan ja hieman\nhämillänsä. -- Se oli vallattomuutta. Minä unohdin, etten enää ole\nlapsi. Tällainen ilma se panee pään pyörälle.\n\nToinen katseli melkein kateisin silmin tytön vereviä kasvoja. Häneltä\npääsi vähäinen huokaus, ja ikäänkuin muuta miettien hän virkkoi:\n\n-- Sievä on ilma tänään.\n\n-- Sieväkö? Se on ihana! Hurmaava se on! Tällainen ilma se saa ihmisen\nseisomaan päälaellaan pelkästä riemusta.\n\n-- Siihen suuntaan se näkyy teihin vaikuttaneenkin, -- virkkoi vieras\nmyhähtäen.\n\nTyttö rupesi nauramaan jälleen, ja toinen katseli katselemistaan häntä.\nVihdoin hän tunsi katseensa käyvän tuijottavaksi, mutta ei voinut\nkumminkaan kääntää silmiään muuanne.\n\n-- Miksikä te tuolla tavalla katselette minua? -- kysäisi Inga Heine,\nmaltittomasti heilauttaen päätään.\n\n-- Suokaa anteeksi! -- sanoi vieras. -- Minä katselin teidän silmiänne.\n\n-- Niissäkö sitten mitä merkillistä?\n\n-- Niissä juuri. Tuntuu kuin ne olisivat tutut. Olen varmaankin nähnyt\nne jossakin.\n\nInga naurahti; se oli lyhyt, raikas naurahdus.\n\n-- Ette te minua ole milloinkaan nähnyt, -- virkkoi hän, -- luultava\nsiis, ettette ole minun silmiänikään nähnyt.\n\nOmituinen ilme elähti vieraan kasvoilla.\n\n-- Kukapa tietää? -- sanoi hän. Samassa hän huomasi tytön äkillisen\nkatseen ja liitti sitten, merkitsevällä kädenviittauksella osoittaen\npäätänsä: -- Ei, kyllä täällä on kaikki kunnossa.\n\nInga Heine pysähtyi kiinnittämään pari vuokkoa hattuunsa ja päästi\nvieraan astumaan edeltä metsäpolkua.\n\n-- On tämä omituinen tapa tutustua, -- sanoi Inga, mutta kun hänen\nsilmänsä samassa sattuivat vieraan leveään selkään ja tummatukkaiseen,\nvähän kallella olevaan päähän, iski hänenkin mieleensä: Kyllä hänkin on\nnähnyt tuon miehen ennen...! Se oli tuttu hänelle, tuo olento, mutta\nmistä, sitä Inga ei tiennyt, eikä hän siitä sittemminkään koskaan\npäässyt selville.\n\n-- Uskotteko te entis-olemaa? -- kysyi Inga äkisti. Hänen oli aina tapa\npuhua kiertelemättä. Toinen myhähti.\n\n-- Minä tiedän miksi te tuota kysytte.\n\n-- Miksikä?\n\n-- Siksi, että tekin luulette nähneenne minut ennen.\n\n-- En, en ole. Teidän niskanne vain...\n\n-- Niin, teidän silmänne vain...\n\n-- Mutta tuohan on kummallisen kamalaa!\n\nVieras kääntyi ympärinsä.\n\n-- Tiedättekö kuka minä olen? -- kysyi hän, ja hänen silmässään välähti\njotain terävää, epäluuloista.\n\n-- Te ette saata olla kukaan muu kuin uusi tohtori.\n\n-- Miks'ette sano minua tervetulleeksi?\n\n-- Siks'että pidin niin paljon vanhasta tohtori vainajasta. Tuskin\njaksan sietää sitä ajatusta, että hänen sijassaan on nyt toinen.\n\n-- Mieleni on paha, että juuri minä ilman syytäni olen tullut siihen.\n\nInga Heine myhäili hilpeästi. -- Mutta ettekö te joka tapauksessa\nkäsitä, -- puhui hän, -- että kun vuosikausia on käynyt talossa ja\npitänyt sen asujamista, niin täytyy tottua näkemään sitä toisten\nhallussa? Ja minä pidin niin paljon heistä kummastakin, noista\nvanhoista, jotka kuolivat pian toistensa jälkeen. Sanon kuin sanonkin\nteille, että vanhukset ja koirat -- siinä jotain, johon olen kiintynyt.\n\n-- Kova onni kuitenkin, ettemme me, vaimoni ja minä, ole vanhoja.\n\n-- Onko teidän rouvanne herttainen? Onhan tietysti?\n\nTohtori kääntyi pois.\n\n-- Sopiihan tulla ja päättää itse, -- vastasi hän jyrkänlaisesti.\n\n-- Kiitos! Niinpä teenkin. Mutta miks'ette te kysy kuka minä olen? --\nHän katseli hiukan udellen tohtoriin.\n\n-- Turha kysyä. Te olette tietysti \"ylioppilasmamsseli\".\n\n-- Miksikä niin tietysti? Saattaisinhan minä olla ken muu toinen\nhyvänsä.\n\n-- Ette.\n\nTohtori pysähtyi ja katsahti häneen.\n\nTuo olento hänen edessään oli pieni ja hento, mutta liikkeet olivat\nkarakteristisia; hän oli niitä, jotka painuvat mieleen. Silmät\nsuuret, älykkäät, katse etelämaisesti hehkuva. Musta, lyhyt tukka löi\nkiehkuroita niskassa ja ohimoilla; tärkätty taivekaulus osoitti, kuinka\nvapaasti pää istui kaulassa, suu suuri ja lauseva; huulet verevät; nenä\noli tehnyt pienen, soman yrityksen käydä kaarevaksi, mutta väsähtynyt\npuolitiessä ja päättynyt pieneen keikaukseen ylöspäin.\n\nTämä pieni, perää-antamaton nenä voimakkaine, rohkeamielisine\npiirteineen, se se loi ilmeen koko kasvoihin. -- Tämä nenä se oli\nollut valtioneuvoksettarelle alituisen huolen aiheena. Ingan kasvaessa\nkuusivuotiaaksi asti oli mummo yhä luullut, että sen saa hyvällä ja\nhuolellisella hoidolla taipumaan hienoon, aristokraattiseen muotoon,\njommoiseksi se alkuaan oli ilmeisesti luotukin, ja hän teki mitä\nsuinkin voi, saadakseen sen siihen oikeaan kuosiin. Hämärissä, Ingan\nistuessa hänen jalkainsa juuressa, mummo aina uupumatta hieroskeli\npeukalon ja etusormen hyppysillä nenää alaskäsin ja nenänpäähän\npäästyänsä teki tarmokkaan nykäyksen alaspäin. Ja se merkitsi niin\npaljon kuin: \"Vai et sinä tottele?\" Mutta perää-antamaton nenä se\ntahtoi kulkea omia teitänsä, ja niin täytyi kuin täytyikin luopua\nkaikista pelastamisen yrityksistä. Valtioneuvoksetar huokasi aina\nvieläkin, katsellessaan sitä ja muistellessaan tappionsa häpeätä.\n\n-- Se hyvä siitä nyt kumminkin on, -- lohdutteli hän itseänsä, -- ettei\nsiitä ensinkään huomaa tytön juutalaista alkuperää.\n\nTohtori lienee ajatellut samaa, sillä hän virkkoi äkkiä:\n\n-- On se sentään omituista, että te olette Heinejä.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Teidän ulkomuodostanne päättäen.\n\n-- Vai niin; te tarkoitatte juutalaisverta. Teidän mielestänne minulla\non nenä kaikkea muuta kuin juutalainen?\n\nTohtori naurahti: -- Mutta olettehan kumminkin...\n\n-- Sukuja runoilija Heinen kanssa, -- keskeytti Inga äkkiä. -- Niinhän?\nSitähän te aioitte sanoa? Antaa kuulua vaan. Minä olen tottunut siihen.\nSamoja kysymyksiä sain kuulla jo silloin kun tuskin vielä osasin\npuhuakaan. Niin, niin, meidän esi-esi-esi-vanhemmat olivat juuri niitä.\nSitä paitsi on minulla kotona sukutaulukin.\n\n-- En ole rahtustakaan sukutaulujen harrastaja, eikä ollut lainkaan\naikomukseni tiedustella teiltä Heinejä.\n\n-- Eikö? -- hän katsoi tarkasti tohtoriin. -- Mitäs te tarkoititte?\n\n-- Tarkoitin vain, että teissä on etelämaalaista verta. Sen näkee heti.\n\nInga kulki reippaasti hänen rinnallaan. Äkkiä hän virkkoi:\n\n-- Miksikä te oikeastaan muutitte tänne, perimmäiseen pohjaan?\n\n-- Kalastajain ja talonpoikain lääkäriksi.\n\n-- Tiedättekö, että täällä on hyvin yksinäistä, melkein liian\nyksinäistä, niitten, jotka eivät ole täältä syntyisin?\n\n-- Tuskin täällä sentään liian yksinäistä minun lienee.\n\nInga karttoi katsahtamasta häneen, arvasi kumminkin hänen kasvojensa\nilmeen, mutta ei ollut ymmärtävinään sitä.\n\n-- Mikä teidät ensiksi rohkaisi tulemaan Pohjanmeren rannoille? --\nkysäisi Inga.\n\n-- Se oli jotain pyrähdyksen tapaista, luullakseni. Se oli hyppäys\naukeaan mereen; mutta merta mieleni teki.\n\nInga oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten, ikäänkuin johtaakseen\npuhetta toisaanne:\n\n-- Pidättekö tänpuolisesta kansasta?\n\n-- Kalastajista ehdottomasti; talonpojista vähemmin. Niillä on liian\npaljon jumalisia puheenparsia.\n\nInga hiukan hypähti ilosta.\n\n-- Kuinka minun on hauska kuulla näitä sanoja! Minä olen juuri samaa\nmieltä. Minun on melkein tuskallista sellaisten seurassa. Mutta\nkalastajat, ne ovat minun väkeäni! He eivät jaarittele; he toimivat.\nEi muuta kuin: Pelastusvene vesille! Ja siinä he ovat saapuvilla joka\nmies. He ovat siepanneet monta suupalaa lännen-ärjyltä, niin että se on\nmurissut vielä monta päivää jälkeenkinpäin.\n\n-- Reipasta väkeä. Sen näkee jo kasvoista.\n\nInga katsahti häneen. Reippautta näkyi hänen mielestään tohtorinkin\nkasvoilla. Jokin intohimon ilme asui niissä tällä haavaa, vaikka\nhän näytti seisovan aivan välinpitämättömänä, kepillään katkoen\nrikkaruohoja. Inga Heinen mieleen muistui kaikki, mitä oli hänestä\nkuullut, mutta hän ei virkkanut mitään. Ääneti he kulkivat edelleen,\nkunnes tultiin siihen kohtaan, jossa tie kääntyy tohtorin asunnolle.\n\n-- Enhän rohjenne pyytää teitä astumaan sisään? -- virkkoi tohtori,\nojentaen kättänsä.\n\nToinen ei malttanut hillitä mielitekoansa.\n\n-- Miks'ette? -- sanoi hän. -- Pitäähän minun kumminkin saada nähdä nuo\nvanhat huoneet uudessa asussaan.\n\nTohtori myhähti.\n\n-- Te voitatte siis ennakkoluulonne?\n\n-- Niin kyllä, -- vastasi Inga Heine ja astui reippaasti pienestä\nportista, minkä tohtori oli avannut.\n\n-- Sanoitte äsken olevanne kiintynyt vanhuksiin ja koiriin. Vanhuksia\nminulla valitettavasti ei ole tarjottavana, mutta koira minulla on,\njota maksaa nähdä. Kenties teistä tulee hyvät ystävät, -- lisäsi hän\nhilpeästi.\n\n-- Sepä hauskaa! Mitä rotua se on?\n\n-- Oikea newfoundlandilainen.\n\n-- Ihanko totta? Minä olen monta vuotta koettanut saada sellaista,\nmutta en ole löytänyt mistään. Ei suinkaan teidän koirallanne ole\npentuja?\n\n-- Ei. Fenrisillä ei ole kuin yksi pentu ja sekin kaksijalkainen.\nSaatte pian nähdä kumpaisenkin.\n\nValoisa ilme lehahti hänen kasvoillaan, hänen puhuessaan viimeisiä\nsanoja. Hän päästi vieraan edellänsä eteisen kautta arkihuoneeseen,\njonka ovi oli raollaan.\n\n-- Olkaa hyvä ja istukaa. Monsieur Fenris on heti täällä.\n\nInga Heine istahti akkunan ääreen, joka oli täynnään krokus-kukkia\nja hyasintteja. Surumielisin tuntein hän katseli ympärilleen\ntuossa tutussa huoneessa. Se tuntui hänestä niin vieraalta nyt.\nTuo vanhanaikuinen huone, kankeine, jouhikankaalla päällystettyine\nhuonekaluineen, joita oli seissut seinuksilla aina suunnilleen\nyhtä kaukana toisistaan, tuo omituinen, vanha huone, missä käki\nennen vanhaan oli pistänyt päänsä bornholmilaisen seinäkellon\nkomerosta ulos kukkumaan tunninlyöntejä, ja missä aina oli lemunnut\nsuitsutukselta, -- tuosta huoneesta oli äkkiä tullut muodinmukainen\nkoti, kööpenhaminalaisessa asussa. Siinä pehmoiset huonekalut, pieniä\nseinäkoristeita, japanilaisia lautasia ja siroja pikkuesineitä jos\nminkälaisia. Täällä oli kaikkea yltäkyllin, ja sittenkin puuttui\njotain, jotain, mikä olisi antanut kaikelle tuolle varsinaisen\nluonteen. Kaikki oli ikäänkuin ryhmitetty sattumoisin, sijoitettu sikin\nsokin, rakkautta vailla, aistittomasti.\n\nInga huomasi tuon vajavaisuuden ja luki sen vaistomaisesti talon\nemännän syyksi, mutta palasi sitten ajatuksissaan jälleen tohtoriin.\n-- Hän mietti, kuinka suuri erotus oli todellisuudella ja hänen\nmielikuvituksensa luomalla. Hän oli kuvaillut tohtoria lyhyeksi,\njäntteräksi mieheksi, hieman kaljupääksi, silmäkulmat tuuheat, katse\nälykäs, terävä. Sen sijaan hän oli kohdannut kookkaan, tukevaniskaisen\nolennon, kasvonjuonteet tarkkapiirteiset, tukka tumma, lainehtiva.\nSilmät vain olivat sellaiset kuin hän oli kuvitellut. Niistä kävi\nkatse, samalla älykäs ja arkaileva; siinä oli jotain ennalta tuttua.\nLiian vähän nuo silmät katsahtelivat ylös, mutta kun katsahtivat,\nsilloin niissä oli jotain puoleensa vetävää, omituisen henkevää.\nEi! Olipa hän tehnyt mitä hyvänsä, ei se ainakaan sellaista ollut,\njoka olisi hänen luonteeseensa tahrapilkkua lyönyt. Siitä Inga tunsi\nolevansa varmasti vakuutettu! Ja voitonriemuisena hän nyökäytti\npäätänsä ajatellessaan mikä valtava todistuskappale hänellä nyt on\noleva, puolustaessaan häntä mummonsa edessä!\n\nHänen mietiskelynsä keskeytyi, sillä ovi vastapäässä aukeni, ja sisään\nastui suurin, mahtavin askelin ja häntää heiluttaen kookas, harmaa\nnewfoundlandilainen koira, pieni kiharapäinen poikaviikari selässään.\n\nKoira ja poikanen olivat kuin yhteen valetut, kumpikin niin kauniit\nmuodoilleen, että Ingan vilkas taideaisti lehahti heti liekkiin.\nEhdottomastikin hän löi kätensä yhteen, huudahtaen: -- Hyväinen aika,\nkuinka somia nuo molemmat! Ja kuinka ne sopivat yhteen!\n\nHän ei ollenkaan huomannut tohtoria, joka myöskin oli tullut sisään\nja nyt silminnähtävällä ylpeydellä katseli, millaisen vaikutuksen nuo\ntekevät vieraaseen. Ihastus koiria kohtaan pääsi Ingassa heti täyteen\nvoimaan, eikä aikaakaan, niin jo hän oli polvillaan Fenrisin edessä,\nsormet syvällä sen tuuheassa turkissa.\n\n-- Niin, nuuski sinä minua vaan, -- liverteli hän. -- Sinähän olet\nreipas poika, kun osaat olla hevosenakin.\n\n-- Reipas on Kai ja! -- kuului pieni ääni, pettymyksen tapaisella\nheläyksellä. Poikanen, joka ilmeisestikin oli huomannut jääneensä\nsyrjään, oikaisi selkänsä sotilasmaiseen tapaan ja uudisti: \"Reipas\npoika!\"\n\n-- Niinpä oletkin, -- sanoi Inga. -- Reipas poika. Näytäs, kuinka hyvin\nsinä osaat ratsastaa. -- Ja houkutellen puuhkallansa Fenrisiä, joka\nrohkein nappauksin koetti siepata sitä suuhunsa, hän läksi juoksemaan\nympäri huonetta, poikasen riemuitessa ja hänen itsensä heleästi\nnauraessa.\n\nHän ei huomannut oven jälleen auenneen ja solakan naisen hiljaa\nastuneen huoneeseen. Hän vaipui hengästyneenä tuolille, jättäen\npuuhkansa Fenrisille, joka riemuissaan rupesi retuuttelemaan sitä.\nVasta sitten kun hiljainen rouvasihminen oli levollisesti ottanut\npuuhkan pois ja nuhdellen virkkanut koiralle: -- Ole tuossa! Ihanhan\nsinä tärvelet vieraan puuhkan! -- vasta silloin Inga huomasi hänet ja\nnousi heti seisomaan.\n\n-- Suokaa anteeksi, hyvä rouva! Mitä aatellettekaan minusta, joka pidän\ntällaista melua teidän talossanne ihan ensi kerralla! Luulette kenties,\nettä minussa on jotain vinoa. Mutta minä vakuutan: _noitten_ oli syy\nyksinomaan, -- hän viittasi poikaan ja koiraan, -- ne ovat todellakin\nliian somia!\n\nMyhäys elähti rouvan kauniilla, liikkumattomilla kasvoilla, mutta\nvastannut hän ei. Inga kääntyi tohtorin puoleen virkkaen reippaasti:\n\"Suokaa anteeksi!\" ja samalla hän kiireesti korjasi hattunsa, joka\nleikin aikana oli valunut niskaan.\n\n-- Ei mitään anteeksi pyytämistä, -- sanoi tohtori, katsoen häneen\nsuoraan. -- Tuo puki teitä niin hyvin.\n\nTyttö hämmästyi: Kuinka ne ovat kauniit, nuo silmät, ja katse yhtä\nkirkas kuin älykäskin!\n\nInga Heine ojensi kätensä rouvalle, sanoen puoleksi leikillään: --\nOlipa tämä todellakin omituinen tapa tehdä ensimmäistä tuttavuutta,\nmutta mikäpäs meidät, merenrannan ihmiset, muutti? Me puskemme suoraan\nkuin lännen-ärjy, muodoista välittämättä. Teidän täytyy ottaa meidät\nsellaisina kuin olemme.\n\nRouva vastasi vain tavan takaisen: \"tervetultua\", ja puhelu keskeytyi.\n\n-- Eikö teistä tuntunut hyvinkin oudolta siirtyä tänne kauaksi? --\nkysäisi Inga hetkisen kuluttua, koettaen saada keskustelua jälleen\nvireille.\n\n-- Niin. Kaupunkia kaipaa kyllä.\n\n-- Oletteko aina asuneet Kööpenhaminassa?\n\n-- Kyllä, kunnes... -- rouva punastui ja vilkaisi neuvotonna tohtoriin,\njoka ei kohdannut hänen katsettansa, -- kunnes päätimme siirtyä tänne,\n-- liitti hän.\n\n-- Niin, niin tietysti, -- virkkoi Inga, kysäisten itseltään, mitä hän\nnyt oikein lienee tarkoittanut tuolla ontelolla: \"tietysti\".\n\nKeskustelu taukosi taas, mutta nyt tuli Fenris avuksi.\n\nEi ollut olemassa mitään, jota Fenris olisi kyennyt niin vähän\nvastustamaan kuin hauskaa kisaa, ja siksipä se tunsi ehdotonta\nkiintymystä tuota nuorta vierasta kohtaan, joka, aavistamattakaan mikä\nponneton hiljaisuus tavallisesti vallitsee näissä huoneissa, alun\npitäin oli tarjounut hauskaksi kisakumppaliksi. Se tuli vieraan eteen\nja nosti suuret käpälänsä hänen syliinsä, kallistellen virnailevasti\npäätänsä ja ystävällisesti maanitellen leikkiin.\n\nInga oli kohta altis moisille kutsuille.\n\nHän raaputteli sitä korvan takaa ja silitteli sen kuonoa.\n\n-- Kyllä vainenkin sinä olet tavattoman soma elukka! -- puheli hän.\n-- Ja tuommoinen rinta sitten! Vai toista käpälää kanssa? Kas niin;\nkiitos, pojuseni.\n\n-- Se on Kain poju, -- kuului taas pieni ääni hänen vieressään, ja\npäättävästi laskeusi pieni pullea lapsenkäsi hänen syliinsä.\n\nInga nauroi niin sydämensä pohjasta, että tohtorinkin täytyi nauraa.\nHiljaisessa rouvassakin elähti jotain naurun yrityksen tapaista. Mutta\nsilloin kääntyi poikanen ja katseli häntä suurin silmin.\n\n-- Äiti _nauraa_! -- sanoi hän ilon ja säikäyksen sekaisella äänellä.\n\nJa äkkiä vaikeni kaikki nauru. Huoneessa oli niin hiljaista, että olisi\nkuullut neulan putoavan. Johonkin tuskalliseen kohtaan oli kaiketikin\nkajottu, vaikkei ollut siitä mitään puhuttukaan, -- sellainen tunnelma\nvaltasi nuo kolme henkeä tuossa ja teki sen, että heidän katseensa\nitsestäänkin karttivat toisiansa.\n\nIngasta tuntui, kuin hän olisi vastoin tahtoansakin nähnyt ja\nkuullut enemmän kuin olisi ollut sopivaakaan, mutta seuraten, nyt\nkuten ennenkin, hetken tunnettansa hän kumartui ja suuteli poikaa.\nVastaukseksi tämä kietoi kätensä hänen kaulaansa.\n\n-- Kuules nyt, Kai! -- puhui Inga Heine, nousten istumasta. -- Minulla\nei ole noin kaunista koiraa kuin sinulla, mutta minulla on pikkuinen\nhevonen, reipas semmoinen, joka juoksee niin vikkelästi. Sen minä\nvaljastan ponirattaiden eteen ja tulen noutamaan sinua, ja sitten me\nkörötämme yhdessä pitkät matkat, ja Fenris pääsee mukaan sekin. Hyvää\nsen tekee, kun saa jalkojaan liikutella. Mitäs siihen sanot?\n\n-- Heleijaa! -- huudahti poika, ja Fenris sanoi: \"vou!\" ja sanoi\nsemmoisella tavalla, että turhaa oli kaikki vastustus.\n\n-- Enkös saa joskus tulla noutamaan noita? -- kysyi Inga, kääntyen\ntohtoriin.\n\n-- Niin usein kuin tahdotte, neiti.\n\n-- Kiitos!\n\n-- Kiitos itsellenne!\n\n-- Ja nyt minun on aika lähteä. -- Hän ojensi kätensä tohtorille. --\nMummo on kaiketikin odottanut minua jo kauan aikaa. -- Jääkää hyvästi,\nrouva! Meidän olisi iloista nähdä teitä Klitholmassa. Ja teitä myös,\ntohtori, ei lääkärinä, sitä tietysti emme soisi, vaan muutoin, niin\nusein kuin suvaitsette.\n\nHän avasi oven eteiseen ja kääntyi kynnyksellä jälleen taputtamaan\nFenrisiä. Mutta tämä suosionosoitus herätti varsin paljon epäsuosiota\nhänen pienessä mäyräkoirassaan, joka uskollisesti oli odotellut\nulkona. Se päästi hirmuisen ulinan ja läksi suutuksissaan laahustamaan\nistuvillaan eteisen sileätä lattiata niin vastustamattoman\nkoomillisena, että läsnäolijain ei auttanut muu kuin katsella toisiinsa\nja nauraa -- tällä erää paljoa vapaammin kuin äsken.\n\n-- No niin! Nelijalkaiset ne pitävät huolta siitä, ettei meiltä keuhkot\ntyöttä jää, -- sanoi Inga ja pujahti ovesta ulos, äkäinen koira\nhaukkuen perässä.\n\nPihalla hän kääntyi ympärinsä ja huusi: -- Ensi kerralla minä tulen\nponin kanssa; se on lauhkeampaa laatua.\n\nJa tohtori vastasi ovelta, seisoen siinä, Kai selässään ja Fenris\nvieressään: -- Älkää kovin kauan viipykö! Meidän on jo nytkin ikävä\nteitä.\n\nMonta vuotta vielä jälkeenpäin näki Inga Heine tämän kuvan edessään\nniin elävänä. Tuo mies, pää niin omituinen, hiukan kumarassa, elämän\ntaivuttama, -- poika rimpuilevin jaloin hänen selässään, koira\netukäpälät hänen kyljessään ja halveksien katsellen pientä ärhentelevää\nvastustajaansa, joka yhä edelleen haukkua nalkutteli, -- ja hiljainen\nrouva, liikkumatonna heidän takanaan, ikäänkuin painostamassa tuota\nkaikkea.\n\nInga Heine kääntyi pihalta tielle, mutta tohtori seisoi yhä ovella,\nsilmillään seuraten hänen pientä vartaloansa.\n\n-- Pöytä on katettu, -- virkkoi tohtorinna, äänessä palanen terävyyttä,\nja astui edellä ruokasaliin.\n\nInga poikkesi nyt juuri metsän taa ja katosi näkyvistä.\n\nTohtori kääntyi verkalleen ja laski poikasen maahan.\n\n-- Hän oli kuin raikas tuulahdus, -- virkkoi hän. -- Tekee hyvää\nkohdata jotain niin välitöntä.\n\nHe istuivat pöytään vastatusten ja aterioitsivat ääneti, niinkuin\ntavallisestikin. Poikanen vain heidän välissään puhua sopersi\njotain silloin tällöin, enimmäkseen äskeisestä vieraasta ja hänen\nponistaan, mutta kun ei isä tänään vastannut kuin yksin sanoin eikä\näiti senkään vertaa, niin väsähtyi vähitellen hänkin. Kuului vain\nsuuren seinäkellon lerkkauksia viereisestä odotushuoneesta. Ne yksin\nhäiritsivät painostavaa äänettömyyttä, joka lepäsi tämän kodin yllä.\nJa tämä äänettömyys se oli kotiutunut seitsemän ajastaikaa kestäneen\nyhdessäolon aikana, yhdessäolon, jossa ymmärtämystä puuttui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotia tultuansa Inga riensi arkihuoneen läpi suoraa päätä viereiseen\ntyökamariinsa, virkkaen ohimennen vanhalle rouvalle: -- Se oli hauska\nretki, mummo. Tunnin perästä olen luonasi jälleen; minun pitää\npistäytyä tänne pikimmältäni, hiukan sormielemaan kipsiä.\n\nHän kiersi oven lukkoon, itsekään olematta selvillä, miltä hän\noikeastaan lukon taakse sulkeutuu, ja alkoi, haljakka yhä yllään,\npuristella savipalasia käsissään.\n\n-- Minun pitää tehdä se yhteen menoon, -- puheli hän puoliääneen, --\nsillä nyt tiedän osaavani sen tehdä. Kenties en toiste enää osaisi\nmilloinkaan.\n\nPosket hehkuivat kuin kuumeessa, sillä välin kuin pehmoiset sormet\ntyöskentelivät märässä savessa, kunnes se vihdoin hänen käsissänsä\nalkoi luontua muodoksi.\n\n-- Siinä se on! -- huudahti hän, taiteilija-intonsa elähyttämänä: --\nlujaniskainen, tarkkapiirteinen pää, leveä otsa, syvässä piilevät, arat\nsilmät, kaareva nenä, lauseva suu ja lujapiirteinen, suuri leuka! En\nole milloinkaan nähnyt päätä, joka olisi niin omiansa muovattavaksi, en\nmilloinkaan.\n\nJa yhä enemmän ja enemmän tuli muotoa kuvaan. Piirteet kävivät yhä\ntarkemmiksi, kasvoihin ilmaantui elämää. Hän hämmästyi itsekin\nyhdennäköisyyttä ja löi ihmetellen kätensä yhteen.\n\n-- Mummo! -- huudahti hän ja avasi oven arkihuoneeseen. -- Tulepas\nkatsomaan mitä minä olen saanut aikaan! Saat nähdä hänet semmoisena\nkuin hän on. Ei hän ole likimainkaan valmis vielä, vasta hiukan\nvalmistumassa. Mutta keskeneräisistä pääpiirteistäkin saat nähdä,\nkuinka karakteristinen hän on. Tuollaisena hän luullakseni on\nparhaimmillaan. Se on varma, ettei hän tule läheskään niin hyvä, kun\nolen viilaillut häntä.\n\nJa kokonaan unohtaen, että kädet ovat hänellä ihan saviset, hän riensi\nmummon nojatuolin luokse ja tarttui häntä reippaasti käsivarteen,\nauttaakseen häntä ylös.\n\n-- Mutta taivaan nimessä, lapsi! Miksikäs sinä minua tahraat! --\nvirkkoi vanha rouva, katsahtaen todellakin huolestuneena Ingan\nhehkuviin, innostuneisiin kasvoihin, ikäänkuin peljäten äkkinäistä\nmielenhäiriötä.\n\n-- Suo anteeksi, armas mummo! Tuolta yhdeltä asialta unohdin kaikki\ntyynni. Mutta minä pesen hetikohta tahrat pois. Lupaa vain, ettäs\ntahdot nähdä sen, minkä minä sinulle näytän.\n\n-- No mitäs se on sitten? -- sanoi vanha rouva, seisten ovessa ja\nsauvaansa nojaten.\n\nInga vain viittasi kuvaan.\n\n-- Katsopas tuota päätä, -- virkkoi hän; -- eikö se ole hyvä?\n\n-- Hyväkö? -- Mummo sai silmälasit silmilleen tavattoman nopeasti. --\nOnpa niinkin, erinomaisen hyvä onkin. Mistä sinä sen sait?\n\n-- Tietysti siitä yhdestä ainoasta omituisesta ihmisestä näillä seuduin.\n\n-- Vai niin vainen? Vai on meillä tällaisia päitä täällä?\n\n-- Vähän aikaa sitten ei vielä ollut, mutta nyt on.\n\n-- Kuka se on?\n\n-- Uusi tohtori tietysti.\n\n-- Vai niin!\n\n-- Armollinen rouva käy niin äänettömäksi. Väheneekö tuon pään arvo\nsiitä syystä, että sitä kantaa mies, jota on rangaistu?\n\n-- Ei juuri niinkään, mutta kumminkin...\n\n-- Katselehan sitä oikein. Tuo ei ole tavallisen pahantekijän pää. Se\non miehen, joka on kärsinyt kovaa. Etkö huomaa sitä katseessa, suun\nlauseessa, itse ryhdissäkin?\n\n-- Onhan se varsin hyvin kaikki tuo, mutta minusta vain tuntuu vähän\nkamalalta, että tämä henkilö on saanut sinut niin haltioihisi: ensi\nkertaa hänet nähtyäsi syöksyt suoraa päätä kotia häntä muovaamaan.\n\n-- Hyväinen aika! Ellei muita esteitä ole, niin täytyy armollisen\nrouvan todellakin antaa minulle synninpäästö! Nyt minä panen kostean\nsienen savisille hihoillesi, ja sitten antanet minulle hiukan ruokaa,\nsillä minun on niin nälkä, että näännyn tähän paikkaan.\n\nJa niin olikin.\n\nVanha rouva mietiskeli kauan aikaa, mikähän se lienee antanut tytölle\nmoisen ruokahalun, kävelyretkikö vai kiihkeä työkö. Ruoka vain ei\nollut milloinkaan saanut tytön puolelta niin suurta suosiota osakseen\nkuin tänään. Ja aterioidessaan hän sydämellisesti nauraen loi selvän\nkuvauksen vierimisestänsä nurmirinnettä alas.\n\nMummon nuhteleva muistutus: \"Mutta Inga, niinhän sinä käyttäydyt\nkuin vallaton poika\", ponnahti kokonaan takaisin tapauksen\nhullunkurisuudesta; ja kun Inga alkoi kertoa Fenrisistä ja Kaista,\nsilloin syntyi vanhassa rouvassa sellainen halu saada nähdä heitä\nkumpaistakin, että Inga lupasi pian noutaa heidät ponillaan tänne.\n\n-- Pahinta siinä se, -- virkkoi mummo hieman epäröiden, -- että meidän\nsitten täytyy tehdä tuttavuutta vanhempainkin kanssa.\n\nInga ei vastannut mitään, mutta itsekseen hän ajatteli:\n\n-- Sitäpä minä juuri tahtoisinkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmituisen heleissä, tuudittelevissa tunnelmissa hän istui sinä iltana\ntyökammiossaan vaipuneena teoksensa katselemiseen. Hän sijoitti silmät\nhiukan syvemmälle ja teki piirteet hiukan selvemmiksi, mutta muutoin\ntuntuivat kaikki korjaukset vastenmielisiltä.\n\n-- Olkoon sellaisena kuin ilmeni sillä hetkellä, jolloin kipinä oli\nrinnassani, -- virkkoi hän ja ikäänkuin hyväillen pyyhkäisi kuvaa.\n\nMerkillistä oli Ingassa se, ettei hän milloinkaan työskennellyt\ntuntematta kipinää povessaan. Hänen atelieerinsa olikin täynnään\nluonnoksia, joista ei koskaan tullut valmista, sillä harvoin hänet\ninnostus valtasi muuta kuin yhden ainoan kerran. Häneltä puuttui\nkokonaan halua ja malttia siihen, mitä sanotaan velvollisuustehtäväksi\ntaiteessa.\n\n-- Rohkea suunnitelma on mielestäni parempi kuin siloteltu teos, --\nniin hänen oli tapa sanoa. Hän ei ensinkään tiennyt, mitä vaaroja\ntuollainen katsantokanta mukanaan tuo.\n\nSiinä hän nyt istui mietteissänsä, pyöritellen savenpalasia\nhyppysissään, uudestaan ja uudestaan syventyen katselemaan noita\nkasvoja, joka olivat olleet hänen mielikuvituksensa aiheena niin pitkät\najat. Ja siinä hänen istuessaan elähti kummallisen lempeä ilme hänen\nkasvoillansa, ja hän alkoi hyräillä hiljalleen, melkein ajatuksissansa\nvain:\n\n    \"Er ist gekommen im Sturm und Regen,\n    ihm schlug geklommen mein Herz entgegen\" --.\n\n    [Hän tuli, kun myrskyt ne elämöivät,\n    mun syämmein hyrskyt ne hälle löivät.]\n\nHänen sisimmissään loihe äkkiä ilmi nuori viidakko ja siinä pieni puro,\njoka porandellen kiehuu esiin maasta ja kevättänsä keveänä juoksee yli\nkuivain lehtien, kieputtaen niitä, vieden pois mukanansa, tilaa tehden\nuusille silmikoille, hippasilla tuulen kanssa, kimallellen kilpaa\nauringon kera ja itse taivaankanttakin kutsuen kanssansa kamppailuun\nvärien välähtelyssä.\n\nKen kykenisi pidättämään puron juoksua? Sillä on keväimen kuohuvat\nvoimat, se pyrkii eteenpäin, sen täytyy päästä juoksemaan, vaikka olisi\ntuhansia kiviä sen tielle kasattuina.\n\nSitten iski hänen mieleensä, että olisi hauska tehdä poikasestakin\nluonnos ja nähdä heidät yhdessä, nuo kaksi niin räikeätä vastakohtaa,\njotka juuri siksi täydensivät toisiansa.\n\nHän ryhtyi heti toimeen, mutta huomasi pian, ettei hän pysty siihen.\nLapsen piirteet olivat vielä liian pehmeät ja epäselvät luontuaksensa\nsaveen; ainakin puuttui _häneltä_ kykyä saamaan elämää niihin, ja\nnopeasti hän rutisti savipalasen muodottomaksi möhkäleeksi.\n\n-- Ei saa luulla olevansa jotain, -- virkkoi hän itsekseen, lykäten\ntyöaseensa päättävästi syrjään.\n\nHän astui akkunan luokse ja avasi sen. Tummana levittelihe tuossa\nmetsä, mutta sen reunassa tuikki tulta tohtorin talosta. Tuuli huhahti\nkuusissa, koira kuului haukkuvan kylässä, ja kaukaa kumahtelivat\nsuurina, syvinä akkordeina lännen-ärjyn pitkät, raskaat mainingit.\n\n-- Herra ties, mitenkä nuo kaksi tuolla lienevät löytäneetkään\ntoisensa! -- mietiskeli hän. -- Ja mitä lienee tullut heidän\nvälillensä, sittenkuin olivat menneet naimisiin? -- Sen hän heti oli\nhuomannut, ettei väli ollut ehjä. -- Yksistään jo tuo pakon-omainen,\nvierasteleva tapa, jolla he katsahtelivat toisiinsa... ja sitten pojan\nvälitön huudahdus: \"Äiti nauraa!\"\n\nVieläkin hän oli kuulevinaan tuon omituisen helyn pojan äänessä ja\ntuntevinaan, kuinka hämilleen he kaikki olivat siitä käyneet.\n\nValot sammuivat tuolla metsän rinteessä, ja Inga sulki akkunan\nkäydäkseen levolle.\n\nPari runosäettä Heineltä pyrki sinä yönä uudestaan ja yhä uudestaan\nhänen mieleensä, ei hän itsekään tiennyt miksi, eikä osannut liittää\nsiihen mitään ajatusta. -- Heinejähän minäkin olen, -- ajatteli hän. --\nHänen runonsa ne myötäänsä elähtelevät mielessäni.\n\nJa hiljalleen helähdellen niitä alkoi jälleen kuulua. Eriskummallisen\nsurumielisinä ne hiipivät hänen mieleensä, kuiskaillen lymysivät hänen\nrintaansa ja kehtolauluna häntä uneen uuvuttivat.\n\n    \"Was vergangen, kehrt nicht wieder;\n    aber ging es leuchtend nieder,\n    leuchtet es lange noch zurück...\"\n\n    [Mik' on mennyt, pysyy poissa;\n    mut jos läks' se loistoloissa,\n    loistaa vieläi heijastain.]\n\nSeuraavana päivänä ajoi joku Klitholman ohi ja tervehtien kumarsi\nsyvään vanhaa kartanoa kohti, niin syvään, että hattu hänen kädessään\nmelkein kajosi pyörää.\n\nSe oli tohtori, matkalla sairaan luokse.\n\nInga ei häntä nähnyt, mutta vanha valtioneuvoksetar seisoi akkunassa,\nja hänelle tuli kiire saada silmälasit silmilleen. Vasta sitten\nkun toinen oli ajanut ohi, kääntyi mummo Ingan puoleen, joka oli\nparhaillaan panemassa muutamia pyökkihalkoja suureen kaminiin.\n\n-- Se oli kaiketi tohtori, joka ajoi tästä ohi, -- sanoi vanha rouva.\n-- Hän tervehti varsin sievästi.\n\n-- Miksikäs hän ei olisi tervehtinyt?\n\n-- No niin, hän kuuluu olevan talonpoikaista alkuperää, eikä\nsellaisilla juuri hienoja tapoja ole.\n\n-- Oletko varma, että meillä niitä on enemmän? -- kuului koleasti\nkaminin puolelta.\n\n-- Mitenkä? Mitäs sinä oikeastaan tarkoitat?\n\n-- Sitä, että sinulla on kyllä hienoja tapoja, mutta minulla,\nesimerkiksi, ei ole luullakseni enempää kuin kutakuinkin valistuneella\ntalonpojalla.\n\n-- Sinulla on aina nuo omat paradoksisi! Eikös sitten syntyperällä ja\nkasvatuksella ole mitään merkitystä? Ihanko on yhdentekevä, mitä on\nesi-isiltänsä saanut perinnöksi?\n\nInga istui kykkysillään, katsellen valkeaan.\n\n-- Ei liene ainakaan minulle ylimystavat perinnöksi jääneet, sillä isän\naateluus ei ole milloinkaan kiinnittänyt mieltäni. Sitä vastoin tunnen\nkyllä aika-ajoin juutalaisverta suonissani ja väliin puolalaistenkin\netelämaista luonnetta. Niinpä luulen, esimerkiksi että jos kerran\nrakastuisin, niin hullusti minun kävisi, sillä minä en koskaan osaisi\nhillitä tunteitani. Ne murtaisivat itsellensä tien kaikkialle! --\nPiilee siinä vaara sittenkin, tuossa etelän veressä.\n\n-- Mitä _siihen_ seikkaan tulee, niin etelän verta on jok'ikisessä, ken\nvain rakastaa.\n\n-- Mainiota, mummo! -- Inga hyppäsi lattialta ylös. -- Sinä olet\nverraton! Kuinka ne sopivat sinulle niin erinomaisen hyvin, nuo sanat!\n-- Hän nojasi käsivarsillaan mummon nojatuolin selkämykseen ja kumartui\ntuttavallisesti hänen puoleensa. -- Tuskin osaan mielessäni kuvailla\nsinun pientä, hentoa olentoasi liekehtivänä ja leimuavana, mutta\nolisinpa niin hirmuisen kernaasti tahtonut nähdä sinut silloin. Tuli\nmahtoi ihan säihkyellä sinun mustissa silmissäsi!\n\n-- Joutavia!\n\n-- Jos minä olisin ollut mies ja elänyt kuusikymmentä vuotta sitten,\nniin jo vainenkin olisin kosinut sinua.\n\n-- Minä en olisi huolinut sinusta, tuommoisesta -- plebeijistä.\n\n-- Ehkei olisi ollut hullummaksi, jos olisit sittenkin ottanut\nplebeijin.\n\nMummo huokasi kummallisen syvään. Tuntui kuin tuo huokaus olisi tullut\nhänen sielunsa sisimmistä. Ingalla oli juuri kysymys huulillaan, mutta\nhän ei ennättänyt saada sitä lausutuksi, sillä samassa kuului koputus\noveen.\n\n-- Sisään! -- sanoi hän, liikahtamatta, luullen pehtorin tulevan.\n\nOvi aukeni pelokkaasti, ja sisään astui hiljainen tohtorinna, taluttaen\nkädestä Kai poikaa.\n\n-- En saanut rauhaa tältä, -- sanoi hän. -- Suokaa anteeksi...\n\nHänen kasvoillaan asui tällä hetkellä ilme, joka ikäänkuin pyysi\nanteeksi, että hän ensinkään on olemassa.\n\n-- Suokaa anteeksi, että tulin niin kohta, -- jatkoi hän hämillään, --\nmutta poikaa oli aivan mahdoton saada pysymään asemillaan. Hän tahtoi\nvälttämättömästi nähdä ponia.\n\n-- Kai on kerrassaan älykäs poika, -- sanoi Inga, ottaen poikaa\nkädestä. -- Tervetuloa Klitholmaan, rouva! Kas tässä -- hän kääntyi\nmummoonsa -- tässä on meidän uuden tohtorin rouva, ja tässä minun pieni\nkisakumppalini eilisestä ruveten. Eikö hän ole hauska?\n\nVanha rouva, näin äkkiä yllätettynä, ojensi vieraalle kätensä ja,\nhieman vitkastellen, pyysi häntä istumaan.\n\n-- Tehkää hyvin ja siirtykää hiukan lähemmäs, minä en kuule oikein\nhyvin. Niin, minun poikani tytär on kertonut paljon teidän reippaasta\npojastanne ja suuresta koirasta.\n\n-- Neiti on niin ystävällinen heille, -- vastasi tohtorinna, silmiänsä\nnostamatta --\n\nTarttuen silmänräpäyksessä tuohon sanaan katsahti Kai hymyillen Ingaan\nja kuiskasi mairitellen: \"Poni!\"\n\n-- Mennään heti kohta sen luokse, -- virkkoi Inga. -- Suokaa anteeksi;\nminä poistun hetkiseksi.\n\nJa vähääkään välittämättä avuttomuuden ilmeestä vanhan rouvan kasvoilla\nInga tuiskahti Kain kanssa ulos ovesta.\n\n-- Inga pitää niin paljon lapsista, -- sanoi valtioneuvoksetar, jotain\nedes sanoakseen.\n\n-- Sen huomaa kyllä, -- vastasi tohtorinna, nostamatta silmiään, ja\nsitten vaikeni keskustelu jälleen. Tätä väliaikaa käytti vanha rouva\ntarkastellakseen vierastansa lähemmälti, ja hyväntahtoinen ilme hänen\ntummissa silmissään tiesi ennen pitkää, ettei tulos suinkaan ollut\nepätyydyttävä.\n\nHän nyökäytti päätään hyvillänsä.\n\nKasvot itsessään varsin sievät, mutta niin kummallisesti pelonalaiset.\nHerrainen aika, häntä pitää avittaa!\n\nJa äkillisen, sisäisen pakon vaikutuksesta ojensi vanha rouva hennot,\nryppyiset kätensä äänetöntä vierastansa kohti, sanoen herttaisen\nsydämellisesti:\n\n-- Olkaa vakuutettu, että jos minä jossakin saatan olla teille avuksi,\nniin kauan kuin vielä olette paikkakunnalla outo, niin olen sen ilolla\ntekevä.\n\nTohtorinna tarttui tavattoman kiihkeästi noihin ojennettuihin käsiin ja\nkatsahti nyt ensi kertaa ylös.\n\n-- Kiitos, -- virkkoi hän, ja ääni se vavahteli hiukan, -- mutta me\nolemme oikeastaan tulleet tänne kätköön.\n\nVanha rouva taputti lemmekkäästi hänen kättänsä.\n\n-- Niin, niin, siihen tämä tienoo on omiansa... ihan omiansa. Täällä\nsaattaa elää aivan syrjässä muista.\n\n-- Sitä minäkin luulin, mutta... seutu on pieni; huhu joutuu sittenkin\ntulijan edelle. En luullut sen ennättävän tänne saakka, mutta tuskin\nolimme olleet täällä kahta viikkoakaan, niin jo kuulimme kuiskaeltavan\nmeistä. Ette usko, kuinka kovalta tuntuu, kun ihmisellä on jotain\nsellaista, josta hän ei milloinkaan pääse, sellaista, mikä myötäänsä\nheittää varjoa hänen päällensä.\n\n-- Niin, hyvä rouva, sen ymmärrän varsin hyvin. Mutta meidän pitää\nsamalla nähdä siinä jotain, joka tapahtuu oikeuden vaatimuksesta.\n\n-- Ei siitä ole apua taakan kantamisessa, -- sanoi tohtorinna, katsoen\nsyrjään.\n\n-- Olette oikeassa: ei ole apua teille, joka olette syytön, mutta\nsyylliselle kyllä. Minun on niin sääli teitä, -- lisäsi vanha rouva,\nhuomatessaan, kuinka vieraan silmäluomet alkoivat värähdellä. -- En\ntiedä, mutta minusta tuntuu, kuin te olisitte siksi liian nuori ja\nkaunis.\n\nNykäys kävi kädessä, jota hän piteli, mutta hän taputti sitä yhä\nhellemmin ja jatkoi siitä häiriytymättä:\n\n-- Niin, niin, minä ymmärrän niin hyvin mitä te tarkoitatte. Te\ntiesitte mitä teitte silloin kun sidoitte itsenne, tietysti, -- ja me\nmuut, me emme saata olla kunnioittamatta teitä siitä.\n\n-- Ei, ei, te erehdytte! -- huudahti tohtorinna, punastuen ohimoitaan\nmyöten. -- Ei tässä ole mitään, mikä kunnioitusta ansaitsee. Itse minä\nsitä tahdoin. Minä tarkoitan...\n\nHän pysähtyi neuvotonna.\n\n-- No niinpä niin, -- puheli vanha rouva, myhähtäen rauhoittavasti,\n-- emme huoli puhua siitä; me tyydymme kunnioittamaan teitä\nhiljaisuudessa. Tuollahan jo pikku poikanne tuleekin retkeltään. Hän on\nkodin ilo, arvaan ma?\n\n-- On... varsinkin miehelleni.\n\n-- Miks'ei yhtä hyvin teillekin?\n\n-- Enpä tiedä... hän pitää enimmin isästänsä.\n\n-- Sepä varsin nurinkurista, -- sanoi mummo, puistellen moittivasti\npäätään. -- Hänen tulisi luonnollisestikin pitää ennen kaikkea teistä.\nMutta sen olen usein huomannut: lapset tekevät itsensä syypäiksi\nvääryyteen jaellessaan tunteitansa.\n\nSelitykseksi näihin sanoihin riensi Kai ovesta sisään, appelsiineja\nsyli täynnä, ja huusi, ilo ja riemu silmissä:\n\n-- Äiti, äiti! Olisitpa nähnyt ponin! Se on niin herttainen. Tuo vieras\nneiti antoi minun ratsastaa sillä, ja hän antoi minulle appelsiineja,\nja hän sanoi, että minä saan vielä enemmän. Minä pidän hänestä niin\npaljon, äiti... melkein yhtä paljon kuin isästäkin.\n\n-- Mutta se, josta sinä pidät enemmän kuin kenestäkään muusta, on ihan\nvarmaan äiti, -- sanoi vanha rouva, vetäen pientä, vilkasta poikaa\nluokseen.\n\n-- Ei, -- sanoi Kai, katsoen häntä suoraan kasvoihin rehellisillä\nsilmillään. -- Kaikkein enimmän minä pidän Fenrisistä.\n\nTähän selitykseen oli valtioneuvoksettaren tyytyminen, mutta Inga\nnauroi.\n\n-- Ei sitä poikaa niinkään pussiin panna, -- sanoi hän; -- oman päänsä\nhän pitää, vaikka onkin pieni.\n\n-- Hän on saanut kotona olla liiankin ketteräkielinen, -- virkkoi\ntohtorinna, ikäänkuin anteeksi pyydellen.\n\n-- Sitä en minä ensinkään huomaa, -- väitti Inga. -- Se on niin somaa,\nkun lapset ovat luonnollisia. Minä en voi sietää lapsia, jotka seisovat\nkuin kynttilät ja jotka on totutettu sanomaan vain sellaista, mikä on\nsiroa ja kilttiä.\n\n-- Lasten pitää aina olla kilttejä, -- keskeytti tohtorinna jyrkästi.\n\n-- Kylläpä ne sitten olisivat ikävää joukkoa! -- pääsi Ingalta, ja Kai,\njolla oli korvat joka puolella, nyökkäsi myöntävästi päätään: \"Sitä\nisäkin sanoo.\"\n\nTohtorinna nousi ja otti poikaa tylynlaisesti kädestä.\n\n-- Pienet pojat puhuvat vain kun heiltä kysytään, -- sanoi hän. -- Pane\nhattu päähäsi, Kai. Lähdetään Fenrisin luokse.\n\nPoikanen seisoi neuvotonna. Hän ei mielinyt päästää irti yhtään\nappelsiinia, ja molemmat kädet olivat niissä kiinni. Mutta Inga\npyörähti ja pani hatun hänen kiharaiseen päähänsä, ja vallan\ntyytyväisenä nyt poikanen juoksi ovelle, myötäänsä toistaen: -- Hyvästi\nja kiitoksia! Kyllä minä pian tulen takaisin!\n\nInga saattoi heitä pihalle.\n\n-- Huomenna minä tulen ponilla, Kai! -- huusi hän pojan jälkeen,\ntämän jo seitsemättä kertaa kääntyessä ympärinsä nyökytellen päätään.\nMutta hiukan teeskennellyltä Ingasta tuntuivat tohtorinnan sanat: --\nKiitoksia; sehän on melkein liian paljon.\n\nInga ei siitä sentään pahastunut.\n\n-- Vähät minä hänen äreydestään! -- arveli hän, päästen parilla\nhyppäyksellä portaitten päähän. -- Saahan toki huvitella.\n\nJos hänelle ken tässä tuokiossa olisi sanonut, että syy hänen\nkiintymykseensä tuohon poikaseen piilee syvemmällä, hän ei olisi sitä\nuskonut. Hän olisi lujasti väittänyt menevänsä sinne ainoastaan Kain\ntähden.\n\nPosket verevinä ja punaisina vinhasta kevätviimasta ja käsiänsä hieroen\nhän astui arkihuoneeseen ja kävi kaminin eteen totuttuun asentoonsa:\nselkä valkeata kohti ja kädet kaminin-olalla.\n\n-- No, -- sanoi hän, -- mitäs pidit vieraasta, mummo?\n\n-- Tohtorinnaako tarkoitat?\n\n-- Ketäpäs muuta?\n\n-- Minä pidin hänestä erinomaisen paljon. Hän on hieno ja ylevä rouva\nja varsin hienotunteinen.\n\n-- Sitten sinä olet saanut hänestä enemmän selville kuin minä, --\nvirkkoi Inga hiukan jyrkästi.\n\n-- Sinä et ole varmaankaan ennättänyt tarkastaa häntä, sinä kun niin\npaljo puuhailet pojan kanssa.\n\n-- En. Poika onkin paljoa hauskempi.\n\n-- Ja rouva paljoa säälittävämpi... Minun teki oikein kipeätä,\nkuullessani tuon nuoren rouva paran kertovan, kuinka vaikeata on elämä\nalinomaisen taakan alla.\n\nInga hytkähti.\n\n-- Valittiko hän? Kuinka halpamaista!\n\n-- Malta mielesi. Sinä olet liian pikainen tuomioissasi.\n\n-- Minä tuomitsen itseni mukaan. Jos minä olisin hänen sijassaan,\nen ikinä valittaisi. Minä olisin ylpeä miehestäni, vaikka hän olisi\ntuhannen kertaa kärsinyt rangaistusta. Minä näyttäisin koko maailmalle\nluottavani häneen, nyt, jos koskaan.\n\n-- Et sinä tällä alalla ole oikein täysin pätevä tuomari. Olet saanut\npäähäsi mielijohteen, joka ei siitä heltiä, etkä huomaa ensinkään\nrangaistuksen oikeudenmukaisuutta siinä.\n\n-- Oikeudenmukaisuuttako? Onko se oikeudenmukaista sinun mielestäsi?\nJos me teemme törkeän rikoksen toisiamme vastaan, niin se unohdetaan;\nmutta jos ihmisparka tulee tekemisiin lain kanssa, vaikka kuinka pienen\nsyyn takia, niin sitä ei unohdeta milloinkaan! Ei, siinä on vain\nveristä vääryyttä eikä muuta mitään. Siihen päätökseen sinäkin tulet,\nnähtyäsi hänet. Silloin et enää tahdo lisätä vähimmällä murusellakaan\ntuota ihmeellisen kärsivää ilmettä hänen silmissään; siksi olet liian\nlempeä ja hyvä. Minä... minun tekisi mieli kertoa sinulle... mutta\njääköön toiseksi kertaa... Tuossa tulee pehtori tileinensä.\n\nJa pikaisesti tervehdittyänsä sisääntulijaa hän pujahti viereiseen\nkammioonsa.\n\nPehtori, kookas, solakka mies, kasvot avonaiset, katsoi hämmästyneenä\nhäneen, ja ohitse kulkiessaan Inga huomasi vilaukselta hänen\nmurheellisen katseensa. Hän punastui hiukan ja lukitsi oven perässään\nhyvin huolellisesti.\n\n-- En minä todellakaan ymmärrä, -- ajatteli hän närkästyen, -- miksikä\nkaikki pehtorit pitävät velvollisuutenansa rakastua talon tyttäreen! Se\nkäy ajan pitkään niin jokapäiväiseksi.\n\nMutta sitten ilmestyivät äkkiä hänen eteensä pehtorin miellyttävät\nkasvot ja hyvänsävyinen hymy niissä, ja silloin hän nauroi\nkiivaudellensa.\n\nHän muisteli, kuinka monta hauskaa hetkeä he olivat viettäneet yhdessä,\nkohdattuaan toisensa kedolla tai merenrannalla, kuinka he, kuni suuret\nlapset, olivat viskelleet \"voileipiä\" veteen tai kaivelleet syviä\nkoloja rannan särkkiin.\n\nInga oli tottunut erinomaisen taitavaksi väistämään hänen pienimpiäkin\nlähenemisiänsä, samalla haastellen vilkkaasti ja luontevasti hänen\nkanssaan ja kohdellen häntä vain kuten \"hyvää toveria\" konsanaankin.\n\nHenkisiin lahjoihinsa nähden oli pehtori aina allakynsin, mutta hänen\nkäytännöllinen kykynsä esti Ingaa pitämästä häntä halpa-arvoisena.\n\n-- Hyväinen aika! -- virkkoi hän puoliääneen, tarttuen päättävästi\novenripaan, -- enhän minä tavallisesti juokse pakoon Frankin tullessa.\n\nHän meni arkihuoneeseen ja istahti akkunan ääreen käsitöineen,\nodotellen tilien tarkastamisen päättymistä. Myötäänsä pyrki hänen\nkatseensa ulos akkunasta, pyyhkäisten kyyhkyslakkaa ja pysähtyen\npieneen palaseen sateen liottamaa maantietä, joka näkyi aittain välitse.\n\nMitä hän oikeastaan katseli?...\n\nSiellähän kulki vain meijerin piika pihan poikki, ja vähän perästä\nsokea harja-ukko, joka lauvantaisin kävi kerjuulla.\n\nHetkiseksi hän katsahti sylissään olevaan työhönsä ja pakotti itsensä\npujottamaan rihmaa neulan silmään, mutta sitten hänen kasvonsa\njälleen kätkeytyivät keltaisten ja valkoisten krokus-kukkain joukkoon\nakkunalaudalla.\n\nHän henkäisi syvään, hiljaisella mielihyvällä haeskellen silmillään\nnoitten pienten krokusteräin yli harjaukkoa, joka nyt oli kadonnut\nnäkyvistä.\n\nSitten kuului rattaiden kolinaa... kovasti kumahteli tuolla\nepätasaisella tiellä... Inga Heine suuttui omaan itseensä, tuntiessaan\nveren samassa hulvahtaneen päähänsä.\n\nNiinkuin ei siltä puolen muita rattaita saattaisi tullakaan!\n\nHän vetäytyi taammas... eihän toki saa näyttää siltä, että hän istuu\nikäänkuin vaanimassa ja vaaria pitämässä, milloin tohtori palajaa\nsairasmatkaltaan.\n\nTohtori ajoi ohitse, tällä kertaa tervehtimättä. Hän istui rattaillaan\nkumarassa, ikäänkuin omaan itseensä vaipuneena, mutta kartanon portin\nohitse ajettuaan hän käänsi päänsä ja katsoi päärakennusta kohti, ja\nnäin hän yhä katseli, kunnes rattaat katosivat Ingan näkyvistä.\n\nHän katselee tietysti nähdäkseen, onko hänen vaimonsa ja poikansa\nsiellä vai joko ovat lähteneet kotia... Niin arveli Inga ja kätki\npäänsä krokus-kukkain väliin, hämillänsä siitä äkkinäisestä\nilontunteesta, joka aivan aiheettomasti oli hänessä elähtänyt.\n\nHänestä tuntui -- syytä hän ei osannut itsekään sanoa -- että päivä oli\nsaanut sisällyksensä.\n\n-- Kevät se on, -- ajatteli hän, -- kevät se on, joka panee pään\npyörälle! -- Ja hän toisti ääneen: Niin, kevät se on.\n\n-- Onpa niinkin, neiti, -- sanoi pehtori, joka seisoi odotellen\nmuutamia allekirjoituksia. -- Näinä päivinä se pääsee valtaan.\n\n-- Niin, silloin se pääsee valtaan! -- virkkoi Inga, ja omituisesti\nhelähti hänen äänensä.\n\nPehtori vilkaisi häneen. Inga näytti hänen mielestään nyt heloisammalta\nkuin koskaan ennen.\n\n-- Kylläpäs te jaksatte mietiskellä noita ikäviä tilejä tällaisena\nkevätpäivänä! -- sanoi hän.\n\n-- Ei näitäkään asioita saa unohtaa, mutta sittenpä ulkona tuntuukin\nkaksin verroin hauskemmalta. Ajattelin tässä panna ruskean parin hiukan\nliikkeelle iltapäivällä. Suvaitsetteko lähteä ajelemaan, neiti? Minä\ntulisin ohjaksiin.\n\n-- Kiitos, en tänään, mutta huomenna minä lähden ponilla. Me lähdemme\nkatselemaan lännen-ärjyjä.\n\n-- Itsekö ajatte, neiti?\n\n-- Niin, huomenna, mutta... -- hän nyökäytti pehtorille ystävällisesti\npäätään, -- mutta ylihuomenna kenties lähdemme yhdessä, Frank.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRaikkaasti puhalsi navakka lounaistuuli. Aurinko paistoi, ja leivoset\nlivertelivät, kun Inga seuraavana päivänä istui ponirattaiden\najopenkillä, ajaen pikku Mustalla tohtorin asunnolle päin.\n\nPikku Musta oli yhtä hilpeällä päällä kuin emäntäkin. Se keikkui\njuostessaan ja heilautteli häntäänsä pelkästä mielihyvästä.\n\nIngan saapuessa perille seisoi Kai portilla, punaista lakkiansa\nheilutellen, ja Fenris lausui tervetuliaiset niin huimalla haukunnalla,\nettä vähällä oli säikäyttää kuoliaaksi pikku Mustan ja tehdä jyrkät\nloput koko ilosta. Mutta Inga sai hevosen hillityksi yhdellä\nnykäyksellä ja hyppäsi heti rattailta maahan. Hän käänsi hevosen\nsuoraan koiraa kohti, niin että elukat pääsivät katselemaan toisiansa\nsilmästä silmään.\n\n-- Ystävykset teistä pitää tulla, -- puheli hän, taputtaen kumpaakin,\n-- yksi tie teillä kummallakin.\n\nFenris ikäänkuin ymmärsi nuo sanat ja nosti kostean kuononsa hevosen\nturpaa vasten, hiljalleen heiluttaen suurta, häntäänsä. Pikku Musta\nperäytyi ensin pari askelta, mutta rohkaisi sitten mielensä ja työnsi\nturpansa tutkistellen Fenrisin toisen korvan juureen. Kun vastaukseksi\ntuli uusi hännänheilaus, yltyi se rohkeammaksi ja antoi toisen\nnuolaista etujalkaansa. Tuttavuus oli tehty.\n\n-- Teillä on erinomainen tapa kohdella eläimiä, -- sanoi tohtori, joka\noli tullut ulos kiviportaille.\n\n-- Minä pidän niistä niin paljon, -- sanoi Inga, taluttaen hevosta\nsuitsista. -- Ihana ilma tänään.\n\n-- Ihana on. Arvaatte Kain riemun.\n\n-- Mainio ilma ajella; niin kuiva ja raikas. Sellaista minä juuri\nhalajan silloin kun lähden pikku Mustalla ajelemaan.\n\n-- Soma eläin, -- sanoi tohtori, taputtaen hevosen kiiltävää karvaa. --\nEttekö koskaan käytä sitä ratsuna?\n\n-- En enää. Minä kyllästyin ratsastamaan yksin. Ajella yksin on\nhauskaa, mutta ratsastaa pitäisi aina jonkun toisen kanssa.\n\n-- Saatattepa olla oikeassa. Minä en puolestani ole koskaan kaivannut\nkumppalia ratsun selässä ollessani.\n\nInga katsahti häneen vilkkaasti.\n\n-- Ratsastatteko te?\n\n-- Aivan nuorena ratsastin joka päivä.\n\n-- Sittenhän te kaiketi ratsastatte mainiosti.\n\n-- Luulisin uskaltavani lähteä ratsastamaan kilpaa teidän kanssanne.\n\n-- Kuinka hauskaa! Jonakin päivänä lähdemme ratsastamaan, kun joudumme.\n\n-- Minulla on pelkkä satula vain, hevosta ei.\n\n-- Sepä siten! Hevosen hankin minä. Pehtorilla on erinomainen ratsu. Te\nsaatte lainaksi sen.\n\nKirkas hymy välähti tohtorin kasvoilla, hymy, joka loi lämpimän asun\nkoko hänen olentonsa yli. Hetken kuluttua oli niissä jälleen entinen\nkivettynyt ilme.\n\n-- Pelkäänpä, ettette minusta, saa mitään hauskaa seuraa, -- virkkoi\nhän.\n\n-- Kuka on sanonut, että minä tahdonkaan _hauskaa_ seuraa? -- vastasi\nInga, katsoen häntä silmiin niin suoraan, että toisen täytyi kohdata\nhänen katseensa, vaikka, tapansa mukaan, oli juuri karttamaisillaan\nsitä.\n\n-- Ettepä tietenkään, -- sanoi tohtori hajamielisenä, ja nyt, saatuaan\nkerran silmänsä ylös maasta, hän katsoi ikäänkuin sähköitettynä ja niin\nkiinteästi Ingaan, että tämä kävi hämilleen, mutta tarttui kiireesti\nsiihen pelastuskeinoon, mikä Kai pojan ilmestymisessä tarjoutui.\n\n-- Kas niin! Eipä pureva pakkanenkaan panisi! -- huudahti Inga,\ntohtorinnan tullessa portaille poikansa kanssa, jolla oli yllään niin\nmonta vaippaa ja shaalia, ettei hupusta näkynyt muuta kuin pojan pieni\nnenännyppy. -- Eikö hänellä saisi olla edes toinen käsi vapaana? --\nkysäisi Inga osaaottavasti, kun käärepakka pantiin hänen viereensä\nrattaille.\n\n-- Kai tahtoo huiskia käsillään! -- sanoi poikanen, huomattuaan Ingassa\nuskollisen liittolaisen, ja alkoi samassa suurilla ponnistuksilla\npyrkiä ulos kääreittensä paljoudesta.\n\nMutta tohtorinnan vakava kädenliike pysäytti kerrassaan kaikki\nyritykset.\n\n-- Kain pitää istua alallaan; muutoin et pääse mukaan ensinkään.\n\nJa poikanen istui hiljaa kuin hiiri, äidin kääriessä hänen ympärilleen\njalkapeitteitä.\n\n-- Liika ja vajaa, yhtä pahoja kumpikin, -- virkkoi Inga. -- Jos hän\nolisi minun poikani, niin hän saisi hengittää ehdoltansa.\n\n-- Mutta hänpä onkin minun, ja minä hänet käärin, -- sanoi tohtorinna\näänellä, joka koetti olla leikillinen, mutta kajahti pistävänä.\n\nInga ei vastannut mitään. Hän otti ruoskan ja kokosi ohjakset käsiinsä.\nTohtori seisoi nojaten kädellään rattaiden istuimeen, katse yhä\nkiinnitettynä häneen.\n\n-- Tekisi mieli tulla mukaan, -- virkkoi hän.\n\nInga kääntyi ympäri.\n\n-- Olkaa hyvä! Tässä on tilaa, kenen vain mieli tekee. -- Ingan katse\nkajosi tohtorinnaa.\n\n-- Kiitos, en uskalla lähteä ulos tänään; olen vilustunut, -- vastasi\ntohtorinna vältellen.\n\n-- Mutta te lähdette, tohtori?\n\nToinen laski katseensa verkalleen hänestä rattaiden pyörään.\n\n-- En, kiitos; minä en pääse, -- sanoi hän epävarmasti ja vitkastellen.\n-- Minä odottelen joka hetki erästä sairasta.\n\nInga kuuli äänen helystä, ettei estely ollut täyttä totta. Kauan vielä\nsenkin jälkeen, kuin rattaat olivat jo lähteneet tohtorin asunnolta ja\nlähenivät särkkiä, hän vielä kysäisi itseltään, miksikähän tohtori niin\näkkiä oli vetäytynyt pois.\n\nTuo kysymys valtasi hänen ajatuksensa niin kokonaan, ettei hän puhunut\nmitään, kunnes Kai peräti tyytymätönnä äänsi: -- Ei ole yhtään lysti.\n\n-- No mutta on minuakin, kun olen kokonaan unohtanut sinut! -- sanoi\nInga, toipuen heti. -- Kuuletkos! Tuolla pauhaa lännen-ärjy. Katsos,\nkuinka se heittelee vaahtoja ylös ilmaan! Ne on meren-impien leluja,\nja kun aurinko niihin paistaa, niin ne ovat niin somia, ettet sinä sen\nsomempia ole nähnytkään.\n\nKai rupesi kuuntelemaan, ponnistaen minkä jaksoi pieniä silmiänsä ja\nkorviansa.\n\n-- Enkös minäkin saisi leikkiä niillä? -- kysäisi hän kiihkeästi.\n\n-- Et. Silloin ei ne enää olisikaan niin kauniita.\n\n-- Miks' niin?\n\n-- Siksi, ettei niillä osaa leikkiä muut kuin pienet meren-immet. Kun\nihmiset niihin käsiksi käyvät, silloin ne heti särkyvät sirpaleiksi.\n\n-- Minun tekisi mieli olla meren-impi, -- sanoi Kai, -- eikö sinunkin?\n\nInga nyökäytti päätään. -- Tuo ei ollut hullumpaa tuo, -- puheli hän\nitsekseen, katsellen merelle päin ja tyrskyjä ihastellen.\n\nHän vaipui jälleen mietteisiinsä. Hevonen astui käymäjalkaa särkkien\nvieritse.\n\n-- Katsos, katsos! -- huudahti Kai äkisti ja lujista kääröistään\nhuolimatta oikein hypähti ilosta. -- Tuolla tulee isä!\n\nInga säpsähti. Pikku Musta tunsi nykäyksen ja pysähtyi.\n\n-- Missä? -- kysäisi Inga, kääntyen ympäri.\n\n-- Tuolla! -- sanoi poikanen, päällään viitaten tarkoittamaansa\nsuuntaan, saamatta käsiänsä irti.\n\nInga seurasi hänen katsettaan ja huomasi tohtorin ponnisteleivan\nlentohiekassa, ainoastaan noin puolensadan kyynärän päässä heistä.\n\nInga muisti samassa, että särkkäin poikki käy jalkatie, joka oikaisee\ntänne, mutta sittenkin lienee tohtori lähtenyt kotoansa suunnilleen\nsamoihin aikoihin kuin hekin.\n\nHän pani hevosensa astumaan jälleen, kunnes rattaat tulivat tohtorin\nkohdalle.\n\n-- Joko teidän sairaanne kävi teillä? -- kysyi Inga piloillaan, aikoen\nnolata häntä, mutta ei onnistunutkaan. Näytti kuin täällä ulkona olisi\npuhaltanut tohtorista pois kaiken arkuuden.\n\n-- Ei, -- vastasi hän suoraan. -- Minä jätin kaikki tyynni. Meri\ntenhoaa...\n\nNäin sanoessaan hän jälleen katsahti impeen, joka ei karttanut hänen\nkatsettansa. Hän tunsi pikemmin sen kahlehtivan häntä.\n\n-- Saat mennä juoksentelemaan rannalle, -- sanoi tohtori Kaille,\nnostaen hänet varovasti rattailta ja päästettyään hänet ensin irti\nliiemmista kääreistä.\n\nPoikanen riensi riemuissaan tiehensä, Fenris perässä. Inga sitoi\nhevosensa maihin vedettyyn veneeseen ja seurasi tohtoria verkalleen.\n\nSilloin tällöin he pysähtyivät katselemaan harvinaista näytelmää\nedessänsä.\n\nAaltoja kohoili korkealle ilmaan, ja sitten tuli toisia, jotka\nhyökkäsivät niitten päälle ja mursivat ne; merenajot löivät huimaa\nleikkiä tyrskyjen tuimassa temmellyksessä, ja lentohiekkaa vihmoi\nkimaltelevana kultatomuna ilmaan, kunnes se katosi vaahtoisiin\npärskeisiin. Tohtori seisoi ääneti kotvan aikaa. -- Täällä minä tapaan\nkäväistä joka päivä, -- virkkoi hän viimein. -- Kaikki, mikä minusta\npäivän kuluessa on näyttänyt hyvinkin tärkeältä, kutistuu täällä meren\nrannalla merkillisen pieneksi, ja kaikki, mikä minua ahdistaa ja\npainaa, kaiken sen huuhtovat meren aallot pois.\n\n-- Minä tiedän tuon, -- sanoi Inga. -- Samoin on minustakin tuntunut.\n\n-- Ei samoin, -- lausui tohtori. -- Tuskin teitä mikään ahdistaa ja\npainaa.\n\n-- Sitä te ette tiedä.\n\n-- Tiedän kyllä, -- huudahti hän melkein kiivaasti. -- Teitä ei\nainakaan paina häpeän taakka.\n\n-- Kullakin on oma häpeänsä kannettavana, -- vastasi Inga tyynesti. --\nEn minä saata käsittää, että toinen olisi parempi toista siitä syystä\nvain, että toisen syntiä on seurannut rangaistus, toisen ei.\n\nTohtori katsahti häneen kummastuneena.\n\n-- Niin minäkin ajattelin... _silloin_, -- virkkoi hän, -- mutta elämä\non opettanut toista.\n\n-- _Silloin_... Silloinko kun olitte vankeudessa?\n\nTohtorin kasvot vavahtivat. Hän ei ollut tottunut siihen, että haavaan\nkajottiin... semminkään niin lujalla ja vakavalla kädellä kuin nyt.\n\nKotona hänen vaimonsa karttoi vähimpiä viittauksiakin siihen suuntaan,\nja kas tuossa nuori tyttö, joka aivan rehellisesti ja luottavasti\nkysyy: Silloinko kun olitte vankeudessa? ja kysyy yhtä vilpittömästi\nkuin kysyisi: Silloinko kun suorititte tutkinnon?\n\nEntinen arkaileva, hiukan epäileväinen ilme välähti hänen silmissään\njälleen, mutta kun Inga Heine tuon huomattuaan samassa ojensi\nhänelle molemmat kätensä, sanoen liikutuksesta vapisevalla äänellä:\n-- Älkää luulko, että tuo seikka hetkeksikään halventaa teitä minun\nsilmissäni... päinvastoin, -- silloin tohtori tunsi olevansa niin\nkerrassaan varma hänestä, ja rajaton luottamus tytön vilpittömään\nluonteeseen täytti hänet lämmöllänsä.\n\n-- Mikä estää teitä olemasta yhtä hyvä kuin kuka tahansa meistäkin? --\njatkoi Inga Heine hennolla äänellään, innokkaasti. -- _Teidän_ syntinne\nsaattoi teidät tekemisiin maan lakien kanssa ja sai rangaistuksen,\n_meidän_ syntimme ovat kenties vielä suuremmat, mutta niitä ei\nole haastettu laillisen oikeuden eteen; yksi vain on ne nähnyt ja\ntuominnut. Saattaako niitä silti sanoa pienemmiksi?\n\nTohtori seisoi sanaakaan sanomatta, katsellen häntä, eikä ensinkään\nvoinut kääntää silmiänsä pois noista raikkaista, nuorista kasvoista,\njoilla asui niin lämmin, henkevä ilme. Hän ei ollut mielestänsä\nmilloinkaan nähnyt mitään niin reipasta.\n\n-- Jos kaikki tuomitsisivat teidän tavallanne, -- virkkoi hän,\nkatkerasti huoaten, -- niin pääsisi kohoamaan; mutta maailma ei\ntuomitse teidän tavallanne, ja siksipä ei kohoamaan koskaan pääse.\n\n-- Kyllä, kyllä! -- Hänestä tuntui niin raastavalta tuo toivottomuus\ntohtorin äänessä, ja lohdutellen hän lisäsi sitten: -- Jok'ainoa isku\nluo tahtoon uutta terästä.\n\n-- Mutta tahto masentuu, -- vastasi tohtori. -- Alituinen epäluulo\nmusertaa sen.\n\n-- Toisten epäluulo on voimaton.\n\n-- Se voima sillä on, että se saattaa ihmisen epäluuloiseksi omaa\nitseänsä kohtaan. Sanonpa teille -- hän astui lähemmäs, ikäänkuin\nantaakseen sanoillensa enemmän painoa -- ei pääse kohoamaan, kun ei ole\nketään, jolta saisi _luottamusta_ osakseen.\n\nKatkeran vakaumuksen voima noissa sanoissa oli liian masentava. Siksipä\nInga epäröiden vastasi:\n\n-- Mutta teillä... teillähän on useampia, jotka luottavat teihin.\n\n-- Minullako! -- Hän naurahti ivallisesti. -- Ei ainoatakaan! Taikka...\non minulla kumminkin...\n\nHänen katseensa pysähtyi hyväillen Kain pieneen olentoon, joka\nastuskeli muutaman askeleen päässä heistä. -- _Tuo_ tuolla luottaa\nminuun, mutta -- ties kuinka kauan?\n\n-- Entä vaimonne? -- kuiskasi Inga. Ei hän olisi tahtonut sanoa sitä,\nmutta kysymys pääsi sittenkin kuuluville.\n\n-- Minun vaimoni _seuraa_ minua, -- sanoi tohtori, pannen omituisen\npainon tuolle sanalle. Hän olisi seurannut minua mestauslavalle, jos\nsiksi olisi tullut, mutta hän ei _luota_ minuun. Hän ei ole milloinkaan\nuskotellut itseään eikä minuakaan sillä, että entisyys joskus jäisi\nunohduksiin. Hän ei puhu milloinkaan siitä, että minä voin jälleen\nkohota. _Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa_...\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa.\"\n\nNämä sanat ne yhä kaikuivat Ingan korvissa kauan aikaa vielä senkin\njälkeen, kuin hän oli tullut kotia ja istui kaminin ääressä lukemassa\nääneen mummollensa. Ne hyppelehtivät rivien välissä ja tekivät monessa\nkohdin syyttä suotta hänen äänensä äkkiä niin vienoksi, että vanha\nrouva kummastellen katsahti häneen.\n\nNe kumahtelivat vasaran-iskuina hänen sydämessään, hänen viruessaan\nunetonna vuoteellansa ja katsellessaan ulos pimeyteen. Ne hiipivät\nhänen unennäköihinsä, ja ne ne ensiksi jälleen kuuluivat, kun hän\naikaisin aamulla heräsi levottoman yön jälkeen.\n\n\"Hän tietää, että minulla on poltinmerkki otsassa.\"\n\nVeitsenä ne häntä viiltelivät ja täyttivät hänet hellällä osanotolla ja\nmelkein epätoivoisella oman voimattomuuden tunnolla.\n\n\"Ei pääse kohoamaan, kun ei ole ketään, jolta saisi _luottamusta_\nosakseen.\" Niin hän oli sanonut.\n\nMutta Inga luotti häneen, luotti kokonaan, ehdottomasti. Miksikä ei\nsanoa sitä hänelle? Kenties _hänen_ luottamuksensa saisi tohtorin\nkohoamaan, hänen luja, lämmin, rohkea luottamuksensa!\n\nMutta sanoa se hänelle, -- silloin täytyy Ingan sanoa enemmän kuin\nitse tietääkään, enemmän kuin hän tällä hetkellä oli itsellensäkään\ntunnustanut.\n\nInga kätki kasvot käsiinsä, ikäänkuin kätkeäkseen omalta itseltään\nsen hehkuvan punan, joka ohimoilta ruveten valui alas hänen paljaalle\nkaulalleen. Ja samalla hän tunsi ikävöivänsä häntä, ja niin kalvavana\nse täytti hänet, tuo ikävöimys, että hänen täytyi ääneensä valittaa,\ntäytti niin valtavana, ettei hän edes yrittänytkään vastustamaan sitä,\nvaan painoi päänsä yhä syvempään, vaikeroiden: \"Tätä tuskaa... tätä\ntuskaa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana aamuna istui tohtori vastaanottohuoneessansa, josta viimeinen\nsairas vast'ikään oli lähtenyt pois.\n\nHän oli lukevinaan erästä lääketieteellistä aikakauskirjaa, mutta hänen\nkatseensa kiiti kauas kirjan lehdeltä ulos eikä pysähtynyt se keväimen\nviimeisiin lumihiutaleisiin, joita, keveinä kuin untuvat, putoeli\nmaahan ja suli samassa, -- ei pysähtynyt ensimmäiseen kottaraiseen,\njoka kosteita siipiään räpytteli tekopesänsä harjalla, eikä pysähtynyt\nKai poikaankaan, joka suurissa pitkävartisissaan tepasteli akkunan\nedessä, astuen jalkansa jok'ikiseen rapakkoon, minkä suinkin näki.\n\nKain punainen lakki se yksin erottautui tuosta harmaasta\nyksitoikkoisuudesta, mutta tohtorin katse ei siinä viivähtänyt. Se\npoikkesi syrjäteille, meni kauemmas tätä harmaata yksitoikkoisuutta\nja pysähtyi kahden lämpöisen, suuren silmän valoon, joka sähkövirtana\nelvytti häntä; mutta siitä hänen katseensa äkkiä kääntyi takaisin,\npalaten hamaan siihen aikaan, jolloin poikasta ei vielä ollut olemassa.\n\nHän näki itsensä köyhänä ylioppilaana pienessä, ahtaassa\nullakkohuoneessa ja näki tytön, josta sittemmin tuli hänen vaimonsa,\nseisovan siinä, suonenvetoisesti kierrellen kihlasormusta sormessaan,\nsillä välin kuin hän aivan tyynenä veti omansa pois ja laski heidän\nväliselleen pöydälle.\n\nHän muisti vielä, kuinka käryävän lampun himmeä valo lankesi\njouhikankaiseen sohvaan, jossa hän nukkui yöt, ja hän muisti tuon\nepätoivoisen ilmeen tytön kasvoissa.\n\nHän ei todellakaan tiennyt, mistä hän, noitten kasvojen edessä, oli\nsaanut rohkeutta sanomaan, mitä sillä hetkellä niin vilpittömästi tunsi\nja oli jo kauan tuntenut. Mutta hän tiesi sen sanoneensa peittelemättä\nmitään... Ja hän, ylioppilas, oli koko ajan enemmän katsonut heidän\nvälillänsä olevaan sormukseen kuin häneen.\n\nHän oli sanonut, ettei hänen tuntemansa rakkaus ole niin suuri kuin\nyhteiselämä kysyy. Kun mennään kihloihin seitsentoistavuotiaina\nlapsina, silloin ei käsitetä mitä tehdään, ja kun toinen sittemmin\nhuomaa erehdyksen tapahtuneen, niin on paras erota ajoissa. Mutta\ntuskin hän oli sanottavansa sanonut, kun toinen oli äkkiä kietonut\nkätensä hänen kaulaansa ja vetäytynyt lähelle häntä, kuumia kyyneleitä\nvuodattaen, kerjäten kuin koira hänen jalkainsa juuressa. \"Älä hylkää\nminua! Anna minulle edes rahtunenkaan rakkauttasi. Minä tyydyn siihen,\nvoi kuinka tyydynkään!\"\n\nHän muisti äkkiä tunteneensa sillä hetkellä itsessään halun karistaa\nhänet pois päältänsä ja samassa kadottaneensa jonkun verran\nkunnioitustansa naista kohtaan hänessä.\n\nMelkein vaistomaisesti oli toinen tuntenut tuon ja hellittänyt hänestä,\nmutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli jälleen hänen kaulassaan.\n\"Jos sinä ajat minut pois, niin minä surmaan itseni.\" Niin hän oli\nkuiskannut, ja ylioppilas oli lukenut hänen kasvoistaan, että hän\ntarkoittaa täyttä totta noilla sanoilla.\n\nSääli oli täyttänyt hänen sydämensä, ja hetkiseksi hän oli erehtynyt\ntunteissaan.\n\nMutta sitten hän oli äkkiä luonut impeen vakavan katseen ja virkkanut\nverkalleen: -- Ja jos kerran kohtaisin sen naisen, jota voisin todella\nrakastaa, kuinka silloin?\n\n-- Silloin minä heittäytyisin hänen ja sinun välillesi! -- oli toinen\nhuudahtanut intohimoisesti, kyyristyen entistä lähemmäs häntä.\n\nYlioppilas oli ollut ääneti hetken aikaa ja sitten tuonut esille\nviimeisen pelastuskeinonsa.\n\n-- Minulla on jotain sanottavaa sinulle, -- oli hän lausunut. -- Sen\nkuultuasi on sinun helpompi luopua minusta. Minä en ansaitse niin\npaljoa rakkautta. Minä olen tehnyt lainrikoksen ja odotan rangaistusta.\nTutkinnon suoritettuani menen poliisikamariin ja annan itseni ilmi.\nRangaistuksena on oleva pari vuotta kuritushuonetta. Ja niin olen\nmennyttä miestä, ja sinun on vielä mielesi oleva hyvä, ettet ole\nsellaiseen sitoutunut.\n\nEi väräystäkään tytön kasvoissa.\n\n-- Minä olen kauan ajatellut sitä, -- oli hän sanonut.\n\nHän muisti, kuinka tuo tyyneys oli kerrassaan riistänyt aseet hänen\nkäsistänsä ja kuinka hän melkein nöyrtyneenä oli kysynyt tytöltä, mitä\nhän nyt aikoo tehdä.\n\n-- Odottaa, kunnes tulet takaisin.\n\nJa silloin hän oli voitettu.\n\nTyttö sai pistää sormuksen takaisin hänen sormeensa, ja kaikki\nristiriitaiset tunteet olivat tukehtuneet siihen kiitollisuuden uhkuun,\njoka nyt ylioppilaassa hulvahti.\n\nImmen lähdettyä hän istui siinä jälleen, tuntematta olevansa\nentistä iloisempi, entistä rikkaampi; tuntui kumminkin, kuin olisi\nkaksinkertainen, kauan painanut taakka kirvonnut hänen harteiltansa.\n\nVuosia vieri. Hän tuli vankeuteen ja pääsi jälleen vapaaksi. Hän ryhtyi\nlääkärintoimeen eräässä syrjäisessä seudussa Sjellannin saarella ja\nmeni vihdoin naimisiin neljä vuotta siitä illasta lukien, jolloin\nturhaan oli koettanut päästä vapaaksi tuskallisista väleistä.\n\nVielä tälläkin hetkellä hän tunsi sen suuren levottomuuden, joka\noli hänet vallannut häitten edellisinä päivinä, ja hän tiesi, ettei\nhän suinkaan ollut sitä salannut morsiameltaan. Tuhansin hienoin\nviittauksin hän oli yrittänyt panna tytön suuhun ne sanat, joista\nolisi aiheutunut molemminpuolinen selitys, mutta morsian ei ollut\ntahtonut käsittää häntä, eikä tohtorinkaan sopinut ottaa sitä puheeksi;\nhän tunsi, kuinka suureen kunniavelkaan tytön väsymätön, vuosikausia\nkestänyt odotus oli hänet saattanut.\n\nMutta selvästi hän muisti senkin, kuinka niitten päiväin ahdistus\noli pyörinyt varsinkin yhden kysymyksen ympärillä: \"Ja jos minä\nsittemmin elämässäni kohtaisin naisen, jota _voisin todella_ rakastaa?\"\nJa voivansa rakastaa ehjästi ja kokonansa, sen hän tunsi valtavan\nvoimakkaasti. Ja lujan, intohimoisen luonteensa perusteella hän tunsi\nkykenevänsä vastaanottamaan sellaista rakkautta, joka, kerran selvänä\nilmi puhjettuansa, pystyy murtamaan kaikki esteet tieltään. Mutta\n_todellinen_ rakkaus tulee vain harvain osaksi -- miksipä siis juuri\nhänen?\n\nSittemmin hän oli lakannut tuntemasta tuota ahdistusta. Hän oli\nsyöksynyt työhönsä, syöksynyt kummallisen kiihkeällä, kuumeenomaisella\ninnolla, jotta ei hänelle jäänyt ensinkään aikaa perhe-elämää varten.\n\nJa osat vaihtuivat.\n\nNyt oli jonkun aikaa nuoren rouvan vuoro tuntea kalvavaa ahdistusta.\nHän ei sitä ilmaissut, mutta myötäänsä hän pelkäili jotain, mikä uhkaa\nkuin vihollinen. Heidän avioliittonsa ensi vuosina nuori rouva useinkin\ntapasi itsensä tarkastelemasta jokaista vierasta naista tuskallisin,\ntutkistelevin katsein, luodakseen sitten mieheen silmänsä, arkaillen ja\nikäänkuin tiedustellen: onnistuuko tuon naisen saada sytytetyksi hänen\nmiehensä silmään se tuli, jonka hän, nuori vaimo, tiesi siinä piilevän,\nyhtä varmasti kuin hän tiesi olevansa _itse_ kykenemätön sitä ilmoille\nloihtimaan.\n\nMoiselle epävarmalle pohjalle on työläs rakentaa. Hän tunsi sen ja\nkärsi hiljaisuudessa.\n\nMutta silloin mies ei antanut hänelle vähintäkään aihetta\nluulevaisuuteen. Ja vähitellen sitten nuori rouva vaipui levollisuuteen\nhänkin.\n\nSilloin kumminkin, kun hän tunsi esikoistaan odottelevansa, silloin\nheräsi hänessä heikko toivo, että lapsi kenties opettaa isän\nrakastamaan vaimoa.\n\nHän huomasi käyneensä tyynemmäksi miestänsä kohtaan ja luontevammaksi\nmuita kohtaan.\n\nKai tuli maailmaan eräänä päivänä, jolloin omenapuut olivat kukassa, ja\nlapsen keralla tuli päivänpaistetta taloon.\n\nTohtori kylvetti joka päivä pikkuista, pulleata poikaansa, joka\npehmoisena ja valkoisena potki vedessä. Ja mitä kimeämmin poika huusi,\nsitä raikkaammin tohtori nauroi... Mutta eipä hänen sydämensä silloin\näidille sykkinyt, vaan pojalle. Poikasesta tuli hänen ajatustensa\nvaltias; kisailla pojan kanssa -- siinä hänen suurin ilonsa.\n\nJa niinpä tapahtui mikä tavallisesti on vastoin luontoa: äiti rupesi\nmustasukkaiseksi omalle lapsellensa!\n\nTuossahan se makasi kätkyessä, raastaen häneltä viimeisetkin muruset\nhänen miehensä rakkautta! Eikö mies osoittanut häntä kohtaan entistä\nenemmän kylmäkiskoisuutta, nyt, kun oli olemassa olento, jota hän voi\nrakastaa? Ja eikö juuri hän, äiti, jää myötäänsä syrjään?\n\nVaistomaisesti lapsi kyllä kiintyi äitiinsä. Äitiähän kohti poikanen\nensi kertaa ojensi pulleat käsivartensa, mutta tohtori se oli, joka\notti lapsen syliinsä. Äiti ei yrittänytkään päästä sille sijalle, joka\nniin helposti olisi saattanut olla hänen.\n\nHän muuttui kylmäksi ja umpinaiseksi. Talon ylle laskeusi se omituinen,\nkuollut hiljaisuus, joka oli siinä niin huomattavissa. -- Mies tunsi\nusein olevansa syyllinen vaimonsa edessä, mutta ei saattanut sittenkään\nlähestyä häntä. Vaimo oli alun pitäin antanut itsestänsä liian paljon.\nNyt ei hänessä enää ollut sitä puolta, jota mies olisi halunnut saada\nomaksensa.\n\nJa tuo kuollut hiljaisuus se lepäsi edelleen kodin yllä. Silloin\ntällöin vain keskeyttivät sitä Kain iloiset söperrykset.\n\nMutta poikanenkin huomasi ennen pitkää, missä sopii temmeltää ja missä\nolla vähemmällä. Rajusti ja meluten hän hyväili isäänsä; arkaillen ja\nvarovasti hän käyttäytyi äitiänsä kohtaan. Hän lauloi ja rallatteli\ntohtorin kamarissa, mutta arkihuoneessa hän oli kiltti ja hiljainen,\nja päivällispöydässä hän istui pienessä tuolissaan heidän keskellänsä\näänetönnä ja vakavana, ja pienet, älykkäät silmät ne silloin verkalleen\nja ikäänkuin tutkistellen siirtyivät toisesta toiseen. Mutta välisti\nhän pisti pienen kätensä tohtorin käteen ja huokasi ihan sydämensä\npohjasta, ikäänkuin hämärästi aavistaen, ettei kaikki ole niinkuin olla\npitää. Ja silloin oli toisten niin kummallisen outo olla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTohtori kavahti tuoliltansa ja sysäsi akkunan auki pihalle päin.\n\nHän kaipasi raitista ilmaa.\n\nKain punainen piippalakki pisti näkyviin kahden halkopinon välistä\nportin ulkopuolella, ja tällä puolen heilui Fenrisin tuuhea häntä.\n\nTohtori vihelsi, ja kumpainenkin tuli juoksujalassa saapuville.\n\nFenris nosti suuret etukäpälänsä akkunaa vasten, ja Kai koetti kiivetä\nylös seinää myöten, mutta yritys ei onnistunut; hän menetti tasapainon\nja keikahti vatsalleen maahan.\n\nTohtorin huolestuneilla kasvoilla elähti melkein lapsellinen ilme:\nhän kurottautui akkunasta ulos niin kauas kuin suinkin ja huudahtaen\n\"heleijaa\" sai kiinni Kai poikaa kädestä, joka oli niin märkä ja\nlikainen, että Kööpenhaminan katupoikakin olisi mointa kadehtinut.\n\n-- Ei ole tänään oikein kuperkeikkojen ilma, -- virkkoi hän tyynesti ja\nnosti pojan sisään akkunalaudalle.\n\n-- Viis siitä, -- lohdutteli hän sitten, kun Kai ikäänkuin pahoitellen\nalkoi pyyhkiä käsiään housuihinsa. -- Älä välitä käpälistäsi: ne\nsaadaan kyllä puhtaiksi. Mutta nyt tästä leikki nousee!\n\nJa he kävivät rosvosille. Tohtori sitoi Kain akkunalautaan, ja\nKai kirkui ja taputti pieniä, mustia käsiänsä, ja Fenris haukkua\nlouskutteli mielihyvillään.\n\nIso musta kukkokin, joka seisoi toisella jalallaan keskellä pihaa,\nrupesi kiekumaan ja kiekui kuin henkensä edestä.\n\nKuului kavioiden kapsetta tieltä, ja rattaat ajoivat pihaan.\n\nSe oli Inga ponillansa.\n\nHän tervehti iloisesti ruoskanvarrella, ajaessaan akkunan ohitse.\n\n-- Ketä haluttaa lähteä ajelemaan? -- kysyi hän.\n\nJa Kai rimpuili jaloillaan, päästäkseen alas, ja tuskin oli saanut\npienet jalkansa maahan, niin jo oli tulijan luona rattaiden vieressä.\nFenris teki korkeita, kömpelöitä loikkauksia ilmaan, aavistaen hauskaa\njuoksumatkaa. Mutta tohtori sulki akkunan ja päätti pysyä sisällä\nhuoneessaan. Minuutin kuluttua hän kumminkin seisoi rattaiden vieressä\nja ojensi Ingalle kätensä.\n\nMutta siitä silmänräpäyksestä ruveten hän tiesikin, että nyt oli\ntapahtunut se, mitä hän yhdeksän ajastajan kuluessa oli peljännyt ja\ntietämättänsä sittenkin ikävöinyt: hän oli kohdannut sen naisen, jota\nhän voi rakastaa!\n\nJa kuni kauan sulkeissa ollut virta vihdoin äkkiä syöksähtää\nvalloilleen pauhaavana koskena, niin hulvahti hänessäkin liikkeelle\ntunteitten uhkuva vuo, hänen seisoessaan tuossa rattaiden astinlaudan\nvieressä, sanaakaan sanomatta ja ikäänkuin haukkoen ilmaa.\n\nHän ei huomannut Fenrisiä, joka oli noussut etukäpälillään häntä\nvasten, tahraten hänen takkinsa; hän ei huomannut poikaansa, joka\nmaltitonna nyki häntä hihasta, eikä hän huomannut sitäkään, kuinka\nInga, häneen katsahdettuansa, hiukan säpsähti.\n\nTohtori seisoi myhäillen itsekseen, niinkuin se, joka vast'ikään on\nherännyt ja valmistaa virtailevalle elämälle sijaa sisimpiinsä, ja\nsinne hän avasi ovet, avasi selkoselälleen, suuren, päivänpaisteisen\naallon tulvahtaa sisälle.\n\n    Se se saa, kevät armas kun ennättäy,\n    puu lehtehen kun, maa kukkaan käy!\n    Se se saa, elon laulu kun raikuilee,\n    kahilistossa sorsaset suutelee!\n    Se se saa kera kerttujen kerkeitten,\n    pesät puihin kun syntyvi sirkkusten,\n    Se se saa, elo raikas kun riemahtuu,\n    sinitaivolle maa kun kihlautuu.\n    _Sydän_ ihmisen yksin ymmärsi sen:\n    Kevätlemmen tuon iki-ihmeisen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nArkihuoneessa Klitholman kartanossa istui vanha valtioneuvoksetar,\ntarkasti katsellen silmälasiensa ylitse Ingaa, joka seisoi pukeissa,\nlähdössä ajelemaan, ja tahtoi vain sitä ennen kastella krokus-kukat\nakkunalla.\n\nEi ollut enää harvinaista, että Inga aamupäivällä kävi \"ajeluttamassa\npikku Mustaa\". Hän, joka ennen oli saanut omantunnon vaivoja, jos\npuolituntiseksikaan oli jättänyt mummonsa yksikseen, hän oli nyt usein\ntuntikausia poissa.\n\nMummo ei puhunut mitään. Hän lykkäsi vain silmälasit ylemmäs otsalle\nja katsoi tutkistellen tyttöä, tämän kumartuessa suutelemaan häntä\njäähyväisiksi. Mutta ei hän koskaan mitään tiedustellut. Yhden ainoan\nkerran vain hän oli kysäissyt: -- Pitäneeköhän tohtorinna siitä, että\nsinä niin usein käyt ajelemassa pojan kanssa?\n\nMutta Inga oli vastannut vain: -- Mitäpäs hänellä olisi sitä vastaan?\n-- ja reippaasti nyökäyttänyt päätään hyvästiksi. Sen koommin ei siitä\nasiasta enää mitään puhuttukaan.\n\nMutta yhä tiheämmiksi ajelut kävivät. Melkein joka päivä pysähtyivät\npienet ponirattaat tohtorin asunnon edustalle, ja Kai hyppäsi istumaan\nIngan viereen. Usein tuli tohtorikin mukaan, ja silloin venyi yksi\ntunti kolmeksi. Ja niin he istuivat siellä särkkäin välissä, haastellen\nhiljaisella äänellä, ja lännen-ärjy heitteli hyrskyjänsä heidän\nedessään, ja Kai keräili kiviä rannan hiekassa.\n\nRouvalla oli aina esteitä, kun häntäkin pyydettiin mukaan.\n\nHän ei ollut huomaavinansakaan ponin juosta tömistävän pihalle ja\ntohtorin kavahtavan akkunaan. Hän seisoi aivan tyynenä ovessa,\nkatsellen heidän lähtöänsä, mutta vaunujen kadottua näkyvistä elähti\nvälisti tuskainen ilme hänen kasvoillaan, ja välisti tuntui kuin\nsalpaisi henkeä.\n\nSitten hän veti oven kiinni ja meni sisään.\n\n-- Pitihän sen näin käydä, -- virkkoi hän joskus itsekseen melkein\nsoinnuttomalla äänellä. -- Tiesinhän minä, että näin oli kerran käyvä.\n\nJa koneenomaisesti hän otti ompeluksensa esille; koneenomaisesti siinä\npiste pistettä ajeli, ja tuhannetta kertaa hän siinä uudestaan eli\nelämänsä raskaimmat hetket.\n\nHänhän itse oli työntäynyt avioliittoon, hänhän oli väkisin vaatinut,\nostanut hänet omakseen, seurauksia ajattelematta. Mies oli rehellisesti\nvaroittanut häntä, mutta siinä kohden hän, tyttö raukka, oli ollut\ntaipumaton ja _tahtonut_ saada hänet omakseen mistä hinnasta hyvänsä.\n\"Jos minä kerran kohtaisin sen naisen, jota voisin rakastaa, -- kuinkas\nsilloin?\" Näin oli toinen sanonut, ja saanut uhkamielisen vastauksen:\n\"Silloin minä heittäytyisin hänen ja sinun välillesi!\"\n\nTohtorinna myhähti katkerasti. Ei hän hetkeäkään ajatellut heittäytyä\nväliin nyt. Hän tunsi vaistomaisesti, että tuo nainen tuolla ulkona\nsärkillä oli päässyt voitolle... sillä -- miksipä kierrellä? -- se oli\nhän, jota hänen miehensä voi rakastaa.\n\nJa hän puri huulet yhteen, jottei kalvava yksinäisyydentunne\npurkautuisi itkuun. Hän otti tyytyäksensä viimeiseen, pienimpään\nmuruseen hänen rakkauttansa... hän tuuditti raastettua sydäntänsä\nitsepuolustuksella, jota hän ei itsekään enää uskonut, ja kävi\nkylmemmäksi, umpimielisemmäksi kuin milloinkaan ennen.\n\nMies ei huomannut tuota. Hänen lujassa, kauan arkailleessa luonteessaan\nei nyt ollut sijaa kuin yhdelle ainoalle tunteelle. Se täytti sen\nkokonaan; se oli siinä kaikkivoipa. Tuo raskaanlainen, samalla\nintohimoinen ja vakava luonne, joka tähän saakka oli nähnyt pelkkiä\nvarjopuolia elämässä, avautui nyt luottavana kuni lapsi sille sielulle,\njoka ymmärsi sitä, eikä hän näinä aikoina yritellytkään sulkea pois\nsitä valon ja lämmön valtavaa vuota, jonka nyt rakkaus oli saanut\nhänessä virtailemaan.\n\n-- Kummallista, -- sanoi tohtori Ingalle, kävellessään hänen kanssaan\nsärkillä, -- siitä saakka kuin tulin tuntemaan teidät, on jok'ainoa\nhengenveto minussa kuin ylistyslaulua elämälle.\n\nJa hetken perästä hän lisäsi: -- Kaikista ihmisistä, jotka tunnen,\nolette te ensimmäinen, joka ei ole kohdellut minua kartellen ja\nepäillen, joka ei milloinkaan ole antanut minun tuntea, että kunniaani\non tahra lyöty.\n\nInga naurahti lyhyeen ja raikkaasti.\n\n-- Lieneekö kansalaiskunnia hienompaa ainetta kuin pelkästään\ninhimillinen? -- kysäisi hän. -- Ja viimeksimainittuun on meillä\njokaisella tahra lyöty.\n\nTohtori pysähtyi hänen eteensä.\n\n-- Niin, niin, teillä on oma siveysoppinne, -- virkkoi hän, luoden\nkiitollisen silmäyksen Ingaan. -- Maailman tuomiota se ei kestä,\nsen tiedän, mutta jospa tietäisitte, kuinka hyvää se sittenkin\ntekee minuun... yksistään jo sekin, että te itse uskotte sitä niin\njärkähtämättömästi.\n\nInga katsahti häneen ja sanoi: -- Tahroja on, jotka kajoavat\nluonteeseen. Teidän luonteenne on puhdas; sen uskon.\n\n-- Miksikä niin uskotte?\n\n-- Sen näen silmistänne.\n\n-- Silmät pettävät.\n\n-- Ei minun.\n\nHän lausui sen niin avomielisesti, että toinen hytkähti.\n\nTuokion kuluttua tohtori alkoi jälleen, ikäänkuin pyrkien saamaan uutta\nvakuutusta hänen puoleltaan: -- Miks'ette tiedustele minulta mitään?\n\n-- En tarvitse tietoja.\n\nTohtori oli ääneti hetken aikaa. Sitten hän äkkiä virkkoi, katsoen\nhäntä suoraan silmiin: -- Minä kerron teille tarinani.\n\nInga nyökäytti päätään, ikäänkuin pitäen sitä aivan itsestäisenä\nasiana. Ja nyt alkoi tohtori puhua verkalleen, lyhyin lausein,\nkertomuksen aikana monasti painaen pehmeätä huopahattuansa otsalle.\n\n-- Minun luonteeni on aina ollut sellainen, että se vastuksista on vain\nyltynyt. Mitä minä tahdoin, sitä minä tahdoin hamasta siitä saakka\nkuin pääsin omille jaloilleni. Neljäntoista vuoden ikään minä tahdoin\nelää vapaana, aivan kuin lintu kedolla ja metsässä, mutta kerran näin\nihmisen joutuvan vaaraan ja kuolevan pikaisen avun puutteessa, ja siitä\naikain oli tahtoni se, että minusta tulee lääkäri.\n\nOlin isäni ainoa poika, mutta minulla oli viisi sisarta, ja pienessä\ntalonpojan talossa ei säästöjä kartu, kun perhe on niinkin suuri.\n\nMeidän talo oli Sjellannin hedelmällisimmissä seuduissa, mutta puhe\nkävi kaikkialla semmoinen, että se on huonossa hoidossa. Isästäni ei\nollut käytännön mieheksi, ja asiat kävivät vuodesta vuoteen yhä enemmän\ntaaksepäin. Lainan avulla hän sentään sai minut täysihoitoon erään\nruokakauppiaan luokse Kööpenhaminaan, ja koulunkäyntini alkoi.\n\nAikaisin tulin ylioppilaaksi parhaimmalla arvolauseella ja suoritin\nvuoden perästä valmistavan tutkinnon.\n\nTultuani sinä kesänä loma-ajaksi kotia hämmästytti minua talon\nrappeutunut tila. Työväkeä oli vähennetty äärimmäisiin; sisaret\nsuorittivat kaikki palkkapiikain tehtävät. Koko perhe näytti niin\nkummallisen masentuneelta ja huolestuneelta. Pian selvisivät minulle\nsyyt.\n\nTalo oli velkaantunut siinä määrin, että isän oli vuoden perästä oleva\npakko jättää se saamamiehilleen.\n\n\"Sinun kohtalosi minua tässä varsinkin huolestuttaa\", virkkoi hän,\n\"sillä nyt sinun täytyy jättää lukusi ja hankkia leipäsi muulla tavoin.\"\n\n\"Minä en voi niitä jättää. Minusta _pitää_ tulla lääkäri.\"\n\n\"Sitten saat itse hankkia varoja\", sanoi hän, kääntyen minuun selin.\n\nMinä tiedustin, eikö taloa saisi millään ehdoin pelastetuksi, ja\nmuistan vielä, kuinka hän, katkerasti naurahtaen, vastasi: \"Kyllä, jos\nse palaisi poroksi. Se on vakuutettu suuresta summasta. Mutta eipähän\nvaan Herra ole niin armollinen, että panisi pitkäisen iskemään tähän,\nvaikka ukkonen jyriseekin harva se päivä.\"\n\nSen keskustelun perästä minä läksin puutarhaan.\n\nMinä kaipasin ilmaa.\n\nÄiti istui seljapensaan juurella ja itki niin, että sydäntäni pakotti,\nja aina hänen puheensa päätteenä oli vaivaistalo; siihen hän aina\npalasi.\n\n\"Sinne se vie\", sanoi hän.\n\nJonkun matkan päässä tapasin kaksi sisartani.\n\n\"Palvelukseen kai tästä lähteä pitää\", puhelivat he, nyökäyttäen\nmurheellisesti päätänsä toisilleen.\n\nMinun kävi mahdottomaksi nähdä tuota kaikkea.\n\nJa sitten omakin epätoivoni! Päästä puoliväliin ja jäädä siihen!\nPysähtyä taipumattoman kohtalon pakosta kesken kaikkea!... Jos minulla\noli ollut tahtoa ennen, niin nyt sitä oli kaksin verroin!\n\nSillä hetkellä iski rikoksen ajatus mieleeni...\n\nTohtori vaikeni hetkeksi ja huokasi. Sitten hän jatkoi entiseen tapaan:\n\n-- Minä päätin itse panna pitkäisen iskemään. Mutta ensin minun piti\nolla varma siitä, ettei ihmisiä eikä elukoita mikään vaara kohtaa. En\nole koskaan saattanut tehdä eläimille pahaa. Jotain rajua minussa oli\npoikana, mutta raaka en ollut. Ja niinpä panin aikeeni toimeen eräänä\npäivänä rukiinleikkuun aikana, jolloin sekä äiti että sisaret olivat\nlähteneet viemään ruokaa leikkuuväelle, ja itse olin sanonut lähteväni\nmetsälle koirani kanssa.\n\nElukat olivat kaikki laitumella; kanat ja ankatkin olivat lähteneet\npihasta ulos. Elävistä olennoista ei ollut kotona kuin kissa ja\nkyyhkyset. Kissan minä vein erääseen lautakojuun tuulen päälle, mutta\nkyyhkysiä en voinut pelastaa. Useimmilla oli jo munat tai poikaset,\neikä niitä millään muotoa saatu lähtemään pesistään. Yhä vieläkin näen,\nkuinka ne helein, valkoisin siivin lensivät suoraa päätä liekkeihin ja\nputosivat kärventyneinä maahan.\n\nNuo kyyhkyset ne kauan sen jälkeenkin vielä tuottivat minulle tuskaa.\nMonastikin, kopin laverilla loikoessani, olin kuulevinani niiden\nhätähuutoja ja niiden veristen, kärventyneitten siipien havinaa. Nytkin\nminä vielä säpsähdän, jos milloin kyyhkynen sattuu lentämään ohitseni.\n--\n\nHän vaikeni hetkiseksi ja pyyhki hikeä otsaltaan, mutta maasta\nhänen katseensa ei kohonnut, ja siksipä hän ei huomannut kirkkaita\nkyyneleitä, joita tihkui hänen kuulijansa silmistä.\n\nHän jatkoi kumealla äänellä: -- Pitkäinen oli tehnyt tehtävänsä hyvin.\nTalo paloi pohjiaan myöten, ja vakuutussumma pelasti meidät. Epäillyt\nei minua kukaan muu kuin isä. Hän ei minulta milloinkaan tiedustanut,\nmutta hänen silmissään minä ensi kertaa näin sen halveksivan epäluulon,\nminkä sittemmin olin kohtaava kaikkien muittenkin silmissä.\n\nMinä muistan, kuinka tuo katse vainosi minua kaikkialla. Milloin näin\nsen ohikulkijan silmissä, milloin se tuijotti minuun luentovihkojeni\nlehdiltä, ja väliin se välähti, niin minusta tuntui, professorinkin\nsilmistä kesken luentoa.\n\nKerran kohtasin sen sairastalossa eräässä sairaassa, jota minun oli\nmäärä tutkia, ja silloin huomasin hermostoni olevan nääntymäisillänsä\nsyyllisyyteni raskaan taakan alle, syyllisyyteni, joka ei vielä\nollut sovitettu. Minulta ei ollut puuttunut rohkeutta rikoksen\ntekemiseen, mutta minulta puuttui se, jota Ibsen sanoo \"lujatekoiseksi\nomaksitunnoksi\".\n\n-- Se oli teidän onnenne, sillä muutoin te ette olisi se, mikä olette!\n-- huudahti Inga, ja niin välitön lämpö helähti tuosta huudahduksesta,\nettä tohtori ensi kertaa katsahti ylös, hämmästyen.\n\nHän näki kaksi eloista, osanottoista silmää, ripset kyynelissä, ja\nkestipä kotvasen, ennenkuin hän jälleen kykeni jatkamaan.\n\n-- Siitä päivästä oli minulle selvillä, että minä itse annan itseni\nilmi, en kumminkaan ennen kuin olen päässyt sen päämääräni perille,\njosta olin maksanut niin kamalan kalliin hinnan.\n\nSamana päivänä kuin kurssini oli suoritettu, annoin itseni ilmi\nmurhapolttajana.\n\nMinä sain tuomioni ja valitsin koppivankeuden, siten päästäkseni\npikemmin vapaaksi. Vapaaksi, niin... -- hän naurahti katkerasti, --\nvapaaksi en minä ikinä pääse! Harhakuvia tuo vapaus, jota vankeudessa\nollessa uneksitaan. Ken kerran rangaistu on, hänestä ei enää vapaata\nmiestä tule. Kehen laki on kajonnut, ei hän enää armoa saa. Ei hänen\nosalleen enää muuta ole jäänyt kuin palanen sääliväisyyttä, epäluulon\nsekaista sekin. Yhteiskunnan tuomio ei koskaan vapaaksi julista; se on\nkuin yksi ainoa räikeä vääryydenteko, joka maahan murtaa ihmisen ja\nsurmaa hänet verkkaan vaikuttavalla myrkyllä -- epäluulon myrkyllä.\n\nHaa, jospa te tietäisitte, mitä tuommoisen ihmisparan sydämessä\nliikkuu, silloin kun hän pääsee vankeudestansa! Jospa tietäisitte,\nkuinka hänessä jok'ainoa hermo värähtelee kohti lämmintä, uhkuvaa\nelämää tuolla ulkona, -- ja hän kohtaa kylmyyttä! Jospa tietäisitte,\nkuinka hänen lähimmäistensä kunnioituksesta riippuu hänen\nkunnioituksensa omaa itseänsä kohtaan! Ja ihmiset ne särkevät sen\nsäpäleiksi, hajoittavat kuin korttitalon! \"Rangaistu\" mies ei saa\nmitään maailmassa aikaan. Hän saattaa mitenkuten tulla toimeen, hän\nsaattaa saada itsensä unohduksiin, mutta kauas elämän uralla hän ei\nmilloinkaan pääse, sillä hän on muserrettu mies. Ja se on yhteiskunnan\nsyy, tuon armottoman yhteiskunnan, joka sietää kaikkia rikoksia,\npaitsi niitä, joita tehdään sitä itseä vastaan, joka hemmottelee\nsiveellisiä murhapolttajia ja hienoja varkaita, mutta jonka edessä lain\nloukkaamisen synnit eivät anteeksiantamusta löydä. --\n\nTohtori vaikeni ja hengitti syvään. Inga näki siniset suonet hänen\nyhteenpuristetuissa käsissään. Tuntui kuin koko hänen kärsimystensä\nhistoria olisi kirjoitettuna noihin käsiin, joita hän rutisteli niin,\nettä sormet naksahtelivat, rystyset valkoisinaan.\n\nNäin avomielisesti ei hän ollut vielä kellekään haastanut, mutta\ntiesihän hän nyt kuulijansa käsittävän hänet. Hän tunsi vaistomaisesti,\nettä hänen omat ajatuksensa ikäänkuin ilmenevät immen ajatuksissa, ja\nkun Inga sitten ojensi hänelle molemmat kätensä lämpöisinä, sanaakaan\nsanomatta, tapahtui se siitä syystä, ettei tyttö tässä tuokiossa\nosannut muulla tavoin tunteitansa ilmaista.\n\n-- Miks'en kohdannut teitä silloin? -- sanoi tohtori, ja hänen äänensä\nvapisi pidätetystä liikutuksesta. -- Te ette olisi minua epäillyt.\n\n-- En, -- vastasi Inga, kuuman, etelämaisen veren hulvahtaessa hänen\nkasvoihinsa, -- minä olisin kunnioittanut ja pitänyt arvossa teitä,\nkoska rehellisesti alistuitte rangaistukseen, niinkuin kunnioitan teitä\nsiitä tälläkin hetkellä ja olen sen tekevä ikäni kaiken.\n\nTohtori ei vastannut mitään. Hän tarttui noihin ojennettuihin käsiin\nja suuteli niitä. Se tapahtui ehdottomasti, mutta samassa sellaisella\ntulisuudella, joka lausui ilmi hänen tunteensa selvemmin kuin monet\nsanat.\n\nJa ääneti he olivat kumpainenkin.\n\nKai tuli heidän luokseen, suuri, rannalta löytämänsä näkinkenkä\nkädessään, ja tohtori laskeusi polvilleen hiekalle, lähemmälti\nkatsellakseen sitä.\n\nTuskainen ilme, joka oli asunut hänen kasvoillaan hetken aikaa, alkoi\nvähitellen hälvetä.\n\nHän veti poikasen luoksensa ja katseli häntä kauan silmiin.\n\n-- Armaat silmät! -- sanoi hän äkkiä ja suuteli niitä hellästi, --\nrakkaat, siunatut silmät!\n\nJa hän kääntyi Ingan puoleen.\n\n-- Merkillistä, -- sanoi, hän, -- kuinka lasten silmissä saattaa löytää\nsen, jonka perille ei koko pitkän elämän viisauskaan kykene pääsemään!\n\nMutta pojan ei tehnyt mieli pysyä asemillaan. Hän kietoi käsivartensa\nisän kaulaan ja riuhtaisihe sitten tarmokkaalla nykäyksellä irti.\n\n-- Kai lähtee hakemaan näkinkenkää äidille, -- huusi hän ja riensi\njuoksujalkaa merenrannalle takaisin.\n\nToiset kaksi tuossa särkillä eivät katsoneet toisiinsa. Pojan sanoissa\noli jotain, joka masensi heidät. Hän oli muistuttanut eräästä, jonka\nhe kumpikin olivat unohtaneet, ja tämä eräs se äkkiä heitti varjonsa\nheidän väliinsä.\n\nInga lienee tuntenut, että nyt oli tapahtunut jotain vääryyttä, joka\noli hyvitettävä jälleen, koskapa hän hetken kuluttua virkkoi:\n\n-- Onhan toki yksi, joka kantaa taakkaa teidän kanssanne.\n\n-- Kuka? -- kysyi tohtori vähän terävästi.\n\n-- Teidän vaimonne.\n\n-- Vaimoni ja minä emme milloinkaan haastele noista ajoista, -- vastasi\nhän lyhyesti. -- Me kartamme kaikkea, joka johdattasi niitä mieleen,\nja minä saatan sen hyvin käsittää... hänen kannaltansa. Parasta onkin,\nettei niitä enää puhumalla henkiin herätä. Parasta on kätkeä hautaan\nhäpeänsä.\n\nInga ei vastannut. Hänen oli vastenmielistä kuulla tohtorin puhuvan\nniin kylmästi tuosta asiasta, ja häntä suututti, että oli kajonnut\nheidän keskinäisiin väleihinsä. Mutta hetken kuluttua tohtori,\nikäänkuin puolusteleiden, virkkoi:\n\n-- Ei ollut tarkoitukseni heittää varjoa vaimoni päälle. Hän on\nrehellisesti kärsinyt minua, mutta hän ei ole voinut kätkeä tuntevansa\nhäpeän taakkaa, ja juuri se, mitä minä kaikkien näitten vuosien\nvieriessä olen tavoitellut, on ollut saada osakseni yhdenkään ihmisen\nluottamusta ja rohkeamielistä uskoa, kaivannut ihmistä, joka ei\ntahrapilkkua päälläni näe ja jonka rakkaus olisi kyllin voimakas\npyyhkäisemään pois sen, mikä mennyt on, ja viskaamaan sen selkänsä\ntaakse mereen! Mutta... minulla ei ole oikeutta vaatia, ei ole nyt eikä\nollut silloinkaan.\n\nSuuri, pyöreä pää painui syvälle leveitten hartiain väliin, ja ääni\nkävi äkkiä hempeäksi kuin lapsen.\n\nHetkisen katseli Inga häntä, joka tuossa istui hänen edessään särkällä,\nnävertäen keppiänsä syvälle lentohiekkaan. Sitten hän äkkiä kääntyi\ntohtoriin selin.\n\n-- Minnehän se Kai poika sai? -- virkkoi hän ja siirtyi kauemmas,\nmutta hän tunsi sen olleen vain pikaisen tekosyyn: hän tiesi, että\njos hän olisi minuutinkaan verran vielä viipynyt siinä, olisi hänen\ntäytynyt kietoa kätensä tohtorin kaulaan, antaen tahdottomasti hänelle\nlämpimästä, yltäkylläisestä sydämestänsä kaiken siinä piilevän runsaan\nmyötätuntoisuuden ja hellän osanoton tuota paljon koeteltua miestä\nkohtaan, jota hän rakasti... rakasti koko nuoren sielunsa hehkuvalla,\nhillittömällä voimalla!\n\nTohtori seurasi häntä silmillänsä, hänen hiljalleen poistuessansa yhtä\nkauemmas, mutta toisin kuin ennen: ei reippaasti ja kevein askelin,\nvaan verkalleen ja ikäänkuin lumottuna.\n\nInga ei pysähtynyt. Pari kertaa hän vain käänsi päätään siihen\nsuuntaan, missä tohtori istui, ja äkkiä tohtori käsitti, miksikä Inga\noli lähtenyt.\n\nTohtori ei liikahtanut. Hän ei päästänyt Ingaa näkyvistään, vaan istui,\nhengitystään pidättäen, hievahtamatta, ikäänkuin peljäten yhdellä\nainoallakaan liikkeellä häiritsevänsä tämän silmänräpäyksen sanomatonta\nonnea.\n\nJa tuuli huhahteli kanervikossa hänen jalkainsa juuressa: aurinko piti\nkarkeloansa meren tyrskyissä, väikkyen ja välähdellen vaahdon heleässä\nhelmisateessa, lämmittäen ja kimallellen suurten, smaragdinvihreitten\naaltojen pinnalla.\n\nLeivonen kohosi ilmaan hänen viereltänsä ja alkoi liverrellä hänen\npäänsä kohdalla. Hän kuuli, kuinka se kohoilemistaan kohoilee,\nlakkaamatta laulaen, vaieten hetkeksi ja jälleen päästäen voimakkaana\nvirtana riemullisen virren, heleän, tenhoavaisen! Ja tohtori myhähti\nylös leivosta kohti, onnellisena tunteissaan, mutta ei hän lintua\nkatsonut: hänen silmänsä seurasivat hentoa nais-olentoa, joka\nkuvastui hienoin ja kevein ja sittenkin niin ehjin piirtein kirkkaana\nkimaltelevaa merta vasten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHienous ja suopeus, melkein ylhäinen itsensähillitsemys kasvoilla,\n-- vartalo vielä reipas ja liikkuisa, vaikka olikin sitä painamassa\nkahdeksankymmentä vuotta, -- kaksi kiiltävää, valkoista kiharaa\nohimoilla, jotka pistivät näkyviin pitsitanun alta, -- ja ruskeihin\nkilpiluisiin sankoihin istutettujen silmälasien takana kaksi ruskeata\nsilmää, niin vilkasta ja älykästä, niin lämmintä ja kirkasta kuin\nnuoruuden ensimmäisinä päivinä, -- sellainen oli vanha rouva... Elämä\noli jättänyt jälkiä kasvoihin, murhe oli uurtanut syviä, surumielisiä\nvakoja suun ympärille, mutta noitten vanhain, hienojen kasvojen\njok'ainoassa piirteessä asui täydellinen sopusointu. Ja ylt'ylinen\nsopusointu koko hänen olennossaankin oli silmäänpistävä puoli hänessä.\nYlhäinen itsensähillitsemys, vilpitön herttaisuus ja levollinen\nitsensäkasvatus -- siinä tämän rouvan täydellinen sopusointuisuus.\n\nHän istui suuren tammipöytänsä ääressä selaillen papereita.\n\nKeväinen aurinko paistoi pitkinä, suorina säteinä hänen tanunsa\nnauhoihin ja lämmitti ryppyistä kättä, joka verkalleen käytti kynää.\n\nPehtori oli vast'ikään tuonut sinne muutamia ehdotuksia, joihin\ntarvittiin vanhan rouvan allekirjoitusta, ja tämä piirsi nimensä\nvapisevalla kädellä, tuontuostakin yskähtäen kuivasti, käheästi. Vanha\nrouva oli viime aikoina paljonkin yskinyt.\n\nSaatuansa paperit kuntoon hän katsahti silmälasiensa yli ja huokasi\nsyvään. Miten käynee talon, kun _hänestä_ aika jättää? Heineistä ei\nollut kukaan harrastanut maanviljelystä eikä osannut tilaa hoitaa.\nNe olivat olleet levotonta väkeä, suosien kaikkea muuta kuin sitä,\ntuommoisia mustalaisluonteita, jotka eivät kiinny pysyvästi mihinkään.\n\nSellaisia ne olivat olleet hänen miehensä ja miniänsä, samanlainen\nhänen poikansakin. Näön vuoksi poika tosin oli ryhtynyt maatilaa\nhoitamaan, suoritettuaan ensin lainopillisen tutkinnon, mutta enimmän\naikansa hän oli soitellut violoncelloa, jättäen tilan hoitamisen\npääasiallisesti hänen, vanhan rouvan, huoleksi. Ja äkkiä hän oli\nlähtenyt Kööpenhaminaan, hakenut ja saanut siellä viran jossain\nministeriössä. Sieltä hän kirjoitti äidillensä, että hänen on mahdoton\nasua Klitholmassa, missä ei milloinkaan kuule musiikkia. Tietäähän hän\nsitä paitsi, että talo äidin huostassa on hyvissä käsissä.\n\nSinä päivänä, kun kirje tuli, suuttui mummo oikein todenteolla, ja\nhänen kirjoittamansa vastaus ei ollut vailla sarvia ja hampaita, mutta\npoika ei kumminkaan tullut takaisin.\n\nHän meni vuoden kuluttua naimisiin erään naispianistin kanssa, joka\nkuoli Ingan syntyessä. Silloin hän otti lapsen ja toi sen kanssaan\nKlitholmaan.\n\nVanha rouva tunsi sydäntänsä ahdistavan, nähdessään poikansa\nmasentuneen mielen. -- Tahdotko olla äitinä lapselle, niinkuin\nminullekin olet ollut? -- oli poika kysynyt. -- Tiedän kyllä, etten\nsitä ansaitse, mutta tänne en voi jäädä. Minä en saa rauhaa missään.\nLähden vuodeksi etelään; sitten tulen takaisin lastani noutamaan.\n\nMutta takaisin hän ei tullutkaan. Hän kuoli malariaan Roomassa, ja näin\noli mummon huostassa turvaton, piskuinen lapsi ja vanha, velkaantunut\nmaatila, jonka rapatut seinät olivat kallellaan hietasärkkiä kohti,\nikäänkuin kuunnellen, kuinka niitten takana lännen-ärjy ulvoo pitkinä,\nkolkkoina öinä.\n\nMutta siihen aikaan hän oli vielä reipas ja ripeä. Hän ei antanut\nperää, vaan teki työtä innokkaasti, väsymättä.\n\nHän oli aina osannut valita kunnollista väkeä. Selvän huomaamiskyvyn\nohella oli hänellä tarkka silmä kaikkeen käytännöllisyyteen, ja siksipä\nhänen onnistui saada kunnollisia työvoimia. Hänen palvelusväkensä oli\nmallikelpoista ja talon pehtorit luotettavia miehiä. Talon varallisuus\nkasvoi sitä mukaa kuin Ingakin yleni. Hän oli mummonsa ilo ja onni; hän\nse varsinaisesti oli mummonsa elämän sisällys.\n\nSuureksi mielihyväksensä huomasi vanha rouva oman toimintahalunsa ja\ntarmonsa menneen perinnöksi Ingalle, enemmän kumminkin teoreettisella\nkuin käytännöllisellä alalla.\n\nLieneekö siihen ollut syynä se, että hän joka päivä oli istunut\nlapsen kätkyen vieressä ja kirkkailla, ruskeilla silmillään ikäänkuin\ntenhonnut häneen omaa sisällistä voimaansa, vai oliko tuossa pienessä\nnaispianistissa, jota hän ei ollut koskaan tuntenut, kukatiesi ollut\nrahtunen tahdonlujuutta, jota Heineiltä niin kokonaan puuttui, --\nsiitä hän ei milloinkaan oikein selville päässyt. Mutta ei hän ollut\nuskomatta sellaistakaan, että sielu saattaa magneettisella tavalla\nsiirtää henkistä voimaansa toiseen.\n\nIngan tultua suuremmaksi hän huomasi kumminkin, että vaikka tuossa\nkohdassa oli olemassa paljo yhtäläisyyttä heidän välillään, ei se ihan\nsamanlaista sittenkään ollut: ensinnäkin tuo etelämainen temperamentti\nja sitten nuo kansanvaltaiset taipumukset. Hän lohdutteli itseänsä\nkumminkin sillä, että viimeksimainitut kenties kehittävät luonteen\nkäytännöllistä puolta.\n\nOli aika, jolloin hän täydellä todenteolla aikoi ruveta opastamaan\nIngaa talon asioihin ja siirtää sen hoitamisen hänelle, mutta sittenhän\ntuli tuo kovan onnen ylioppilasraivo väliin ja, mikä vielä oli\npahempaa, taiteen-into astui hänessä ilmi.\n\nSiitä saakka ei mummo enää pitänyt häntä tilanhoitajan-alkuna, eikä\nkummakaan, että hän huokasi ajatellessaan, kuinkahan tämän vanhan,\nrakkaan talon käy, kun hän ennen pitkää on sulkenut silmänsä.\n\nMutta oli olemassa muutakin, mikä häntä painoi: Ingassa oli viime\naikoina tapahtunut muutos. Inga oli nyt myötäänsä levoton. Jouten\nhän ei ollut hetkeäkään, mutta työhuoneensa ovea hän ei enää koskaan\naukaissut; ei hän enää milloinkaan kiinnittänyt tarmoansa mihinkään\nmäärättyyn seikkaan, kuten ennen; väsymättömällä toimintahalulla hän\nvain tarttui kaikkeen mitä näki.\n\nVälisti hän oli kyökissä, innokkaasti käsin kaikessa mitä siellä\ntehtiin, hetken perästä hän seisoi tallissa, sukien pikku Mustaa,\nniinkuin olisi henkikaupalla pitänyt saada sen leveä, kiiltävä selkä\nihan välkkymään auringonpaisteessa, ja tuokion päästä hän kantoi\nkaikki ruukkukasvinsa puutarhaan, raitista ilmaa saamaan. Väliin hän\nlauloi korkealla äänellä ja taukosi ihan äkkiä, niinkuin olisi itku\nilon tukahuttanut. Toisin vuoroin hän seisoi akkunassa, niinkuin ketä\nodotellen, ja illalla, mummolle lukiessaan, hänen kasvojensa ilme\nvälisti osoitti selvään hänen ajattelevan aivan muita asioita; äänikin\näkkiä muuttui toisenlaiseksi.\n\nMitä oli tapahtunut?\n\nMummo oli jo aikaa sitten aavistanut sitä, vaikk'ei ollut tahtonut sitä\nitsellensäkään myöntää.\n\nHän ryyppäsi edessään olevasta lasista vettä ja sai yskäkohtauksen,\njoka heti kutsui Ingan saapuville.\n\n-- Mummo kulta! Taas tuommoinen kohtaus! -- huusi hän hädissään. --\nSinä istutkin liian lähellä akkunaa; siitä vetää. Annas, kun autan\nsinua!\n\nHän sai mummonsa pian nojatuoliin ja kietoi huolellisesti vaippoja ja\npeitteitä hänen ympärilleen. Sitten hän istahti tuolin siivelle ja pani\nposkensa mummon poskea vasten.\n\n-- Älä yski tuolla lailla, -- puheli hän lempeästi; -- minua pelottaa.\n\nMummo naurahti surumielisesti:\n\n-- Muista, lapsi, että minä olen vanha. Sinun täytyy tottua siihen\najatukseen, että saat olla ilman minua.\n\n-- Älä puhu noin!\n\nJa Ingan silmiin nousi niin ahdistava huoli, että vanhus vastaukseksi\nvain suuteli häntä. Kotvasen kuluttua hän kumminkin virkkoi, melkein\nponnistuksella:\n\n-- Lapsi! Mitä aiot tehdä tilalle, minun kuoltuani?\n\nInga säpsähti.\n\n-- En tiedä, -- sanoi hän, -- mutta jatkoi kohta jälleen iloisesti: --\nMinä en tahdo ajatellakaan sellaisia murheellisia asioita. Nyt tahdon\najatella vain, että meillä on kevät, ja linnut laulaa, ja aurinko\nheloittaa, ja mummon pitää tulla ulos puutarhaan, päivänpaisteeseen.\n\nJa taas hän painoi lämpöisen poskensa vanhuksen poskea vasten. Mutta\nmummo pyöritti päätään: ei ollut Ingan tapana kierrellä.\n\n-- Sinä et muovaile enää, -- virkkoi hän vähän ajan perästä, ikäänkuin\njatkaen jotain ajatusta. -- Miks'et?\n\n-- Kaiketi siksi, että olen niin iloinen... -- Hän puhui katkonaisesti,\nluomatta silmiänsä ylös. -- En ymmärrä oikein itsekään, mutta sen olen\nennenkin huomannut, vaikk'en niin selvään kuin nyt, että kun mieleni on\niloinen, silloin ei se taidetta kaipaa... Taide lienee olemassa vain\nsuruja varten. Ilo sitä ei tarvitse.\n\nMummo oli sanomaisillaan jotain, mutta ei voinut. Tuossa äänenhelyssä\noli jotain, joka riisui aseet häneltä.\n\nHän vaikeni ja sai uuden yskäkohtauksen.\n\n-- Ellei tohtori tule tänä iltana, niin minä lähetän hakemaan häntä, --\nsanoi Inga päättävästi.\n\n-- Anna minun olla. Minä olen tottunut lääkitsemään itse itseäni ja\nymmärrän sellaiset asiat paremmin kuin mikään lääkäri.\n\n-- Mutta etkö sinä huomaa, kuinka yskä yltyy?\n\n-- Joutavia!\n\n-- Niin, niin, _jotain_ tässä vaan on tehtävä. Mutta kyllä tohtori\ntuleekin. Minua aavistuttaa.\n\n-- Olet kukaties kutsunut häntä?\n\n-- Minä sanoin tohtorinnalle eilen, niinkuin sinä pyysit, että olisivat\ntervetulleita joskus iltapäivällä.\n\n-- Ja sinä luulet heidän tulevan heti kohta?\n\n-- Eihän heillä ole muutakaan seuraa.\n\n-- Tekee mieli ihmisiin, niinkö?\n\n-- Niin kyllä.\n\n-- Hm.\n\nMummo otti sukankutimensa esille, ja Inga keräsi allekirjoitetut\npaperit.\n\n-- Nämä kaiketi pehtorille?\n\n-- Niin.\n\n-- Minä lähetän ne hänelle heti.\n\n-- Veisit itse. Sinä et ole luullakseni puhunut hänen kanssansa pariin\nviikkoon sanaakaan, ja hän on sentään varsin sievä nuori mies.\n\n-- Niin, hän ei todellakaan tee pahaa kenellekään, -- vastasi toinen\nlyhyesti.\n\n-- Ei sinun ensinkään tarvitse puhua hänestä noin olkasi yli, -- äänsi\nvanha rouva oudolla kiivaudella. -- Hän on tavattoman kunnollinen mies\nja kelpaisi vaikka hyvinkin hienolle mamsselille.\n\n-- No mutta, mummo! -- huudahti Inga, iloisesti nauraen. -- Ethän toki\naikone meistä paria?\n\n-- En tiedä mitä olen aikonut, -- puhui mummo äreästi. -- Sinä tietysti\net hänestä välitä, mutta... Ääni oli hiljainen ja tyyni kuin ennenkin,\n-- mutta ehkä olisi ollut sinulle hyvä... nyt... jos olisit niin tehnyt.\n\nInga punastui. Ensi kertaa mummo nyt antoi tietää, että hänellä oli\nollut omia ajatuksia siitä asiasta, josta he eivät vielä olleet\nsanaakaan vaihtaneet keskenänsä. Hän seisoi hetken aikaa neuvotonna.\nSitten hän kokosi paperit ja astui hiljaa huoneesta.\n\nViiden minuutin kuluttua hän palasi ja istahti tavalliselle sijallensa\nakkunan ääreen.\n\n-- Luenko sinulle? -- kysyi hän, katsoen toisaanne.\n\n-- Kiitos. Kenties myöhemmin. Paljonko kello on?\n\n-- Pian seitsemän.\n\nHetken aikaa vallitsi huoneessa täydellinen hiljaisuus. Sitä häiritsi\nvain mummon sukkapuikkojen kilahtelu ja vanhan bornholmilaisen kellon\nmääränperäiset lerkun raksaukset.\n\nÄkkiä sysäsi Inga tuolinsa loitommas akkunasta. Veri syöksyi jälleen\nhänen kasvoihinsa.\n\nVanha rouva loi häneen tarkan katseen.\n\n-- Tulevatko he? -- kysyi hän.\n\n-- Kutka?\n\n-- Ne, joita odotat.\n\n-- Mummo! -- Inga kavahti ylös kuin olisi mehiläinen häntä pistänyt,\nmutta jatkoi sitten melkein uhmalla, tahallansa asettuen suoraan\nakkunan eteen: -- Niin, tuolla he tulevat... kumpikin. Nyt he astuvat\nportaita ylös... nyt he avaavat oven eteiseen... kuulethan! Nyt\nhe riisuvat päällystakkinsa eteisessä... tohtori asettaa keppinsä\narkihuoneen seinää vasten... Nyt he astuvat nurkkahuoneen läpi. Ja nyt\nhe ovat ovella! Se tulee, minkä tuleman _pitää_; ymmärrätkö, mummo?\n\nHän kääntyi ympärinsä, eikä tulvinutkaan enää veri hänen poskissansa.\nMummon mielestä hän ei ollut vielä ikinä ollut noin kalpeana.\n\n-- Lapsi! -- lausui mummo levotonna ja yritti nousta. -- Lapsi armas!\n\nTuossa kuului tuo entinen lempeä, rauhoittava ääni... Inga muisti,\nkuinka hän lapsena öisin monasti kavahti makuultansa, nähtyänsä pahaa\nunta, ja kuinka silloin pehmeä käsi rakkaasti silitti hänen päätänsä,\nkunnes kaikki kamalat kuvat olivat hälvenneet. Lapsi, lapsi armas!...\n\nNiin selvänä heräsi nyt henkiin tuo lapsuuden muisto, että hän\ntuokioisen verran luuli kaiken tämän olevan unta... kaiken, mitä\nhän oli nähnyt ja tuntenut viimeisinä kuukausina... ja nyt hänen\npitää herätä. Mutta ovelta kuului koputus, ja silloin hän riemuiten\ntiesi, että se, mikä tuolla ulkona on, ei ole unta, vaan elämän\ntäyttä todellisuutta. Ja kaikki pahat aavistukset hälvenivät, kaikki\npainostavat tunteet sulivat tuohon yhteen riemuisaan ajatukseen. Nyt\nsaan nähdä _hänet_, saan kuulla häntä, saan pitää häntä itseäni varten\nkoko ihanan illan...\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Sisään! -- sanoi vanha valtioneuvoksetar.\n\nJa sisään he astuivat, tohtorinna kuulumattomin askelin kuin varjo,\nkaunis pää kallellaan ja ikäänkuin nöyrästi painuksissa, tohtori hänen\nperässään, liikkeissään reippaana ja kasvoissa vaihtelevat ilmeet.\n\nHänen katseensa kulki hänen vaimonsa olkapään yli Ingaan ja tervehti\nhäntä jo kauan ennen kuin hän oli kättäkään antanut.\n\nJa tämä katse, joka salamana välähti tuuheitten kulman alta, ei jäänyt\nvanhalta rouvalta huomaamatta, hänen verkalleen kohottautuessaan\ntuolissansa. Silloin hän ymmärsi, että hänellä on vaarallinen\nvastustaja tuossa tohtorissa, johon hän oli katsonut epäluulolla hänen\nentisyytensä tähden, mutta samalla hän myös ymmärsi noitten silmäin\nosaavan tenhota. Ja äkkiä hänen alkoi ahdistaa henkeä, niin että hän\ntuskin sai sanotuksi \"tervetultua\", sillä uusi yskäkohtaus keskeytti\nhänet.\n\n-- Niin tulitte kuin kutsuttuna, tohtori, -- sanoi Inga, kiiruhtaen\nauttamaan mummoa nojatuoliin jälleen. -- Mummo ei tahdo milloinkaan\ntehdä mitään yskällensä, ja kuulettehan, kuinka ankara se on.\n\n-- Ei se ole yhtään mitään, -- kuului vastalause nojatuolista.\n\n-- Ei olekaan, -- nyökäytti tohtori rohkaisevasti päätään, -- mutta\nsopisihan valtioneuvoksettaren sentään ottaa jotain mikstuuraa,\nsaadakseen sen pysymään alallaan.\n\nJa kohteliaasti hän istahti vanhan rouvan viereen, haastellen minkä\nmitäkin, silloin tällöin vain pujauttaen puheeseensa tautia koskevan\ntiedustelun.\n\nVanha rouva -- jolle kaikki lääkärit aina olivat olleet vastenmielisiä,\nja jonka mielestä neuvon kysyminen heiltä oli melkein pahinta mitä\nmaailmassa on, samalla kuin hän piti omia kotikeinojansa tuhannen\nvertaa parempina kaikkia rohtoja -- hän alkoi nyt katsella suopein\nsilmin tätä lääkäriä, joka ei ensinkään pidä kyselyjänsä niin hirmuisen\ntärkeinä. Hän ei huomannut, kuinka tohtori oli vähitellen saanut\nselville kaikki, mitä oli tahtonut tietääkin.\n\nVanha rouva kääntyi huomattavan vilkkaana Ingan puoleen, joka istui\nhaastelemassa tohtorinnan kanssa akkunakomerossa.\n\n-- Tulta tässä todellakin tarvitaan, -- virkkoi hän. -- enhän minä näe\nensinkään tätä ystävällistä herraa, joka vieressäni haastelee minun\nkanssani.\n\nInga nousi ja laski uutimet alas. Sitten hän sytytti kattolampun pöydän\nyläpuolella ja punaisen amppelin ruokasalin puoleisessa nurkassa.\n\n-- Suitsua kanssa! -- virkkoi mummo. -- Älä unohda sitä.\n\nTohtori katseli ympärilleen huoneessa suurella mielihyvällä.\n\n-- Kuinka täällä on somaa! -- sanoi hän useamman kerran.\n\n-- Erittäin somaa, -- vahvisti tohtorinna.\n\n-- Hauskaa kuulla, -- virkkoi rouva Heine. -- Sittenhän on minulla\ntoivo saada teitä useamminkin meille. Siirtäkääs tuolinne, hyvä rouva,\nvähän lähemmäs minua, että oikein saan katsella teitä. -- Miltä teistä\ntuntuu asua näillä seuduin? Te näytitte reippaammalta viimeksi täällä\nkäydessänne. Pohjanmeren tuuli kenties on teille liian voimakasta.\n\nHetken mietittyänsä tohtorinna vastasi verkalleen, silmiänsä\nnostamatta: -- Kyllä kaiketi se on liian voimakasta.\n\n-- Niin se melkein on minunkin mielestäni, -- virkkoi vanha rouva,\nnyökäyttäen päätään tohtorille. -- Siinä kaiketi syy, miksi nuori rouva\nharvoin menee mukaan merenrannalle.\n\nJa hän tarkasteli heitä kumpaakin älykkäillä, ruskeilla silmillään.\n\nTohtori nousi istuviltaan. Hänestä tuntui vähän tukalalta. Tohtorinna\nvilkaisi ylös.\n\n-- Siinä luullakseni _suurin_ syy, -- virkkoi hän samalla äänellä kuin\nennenkin.\n\n-- Eiköhän sentään olisi viisaampaa totutella kylmään ja sen vuoksi\naina lähteä mukaan? -- äänsi vanha rouva, heittäen syrjästä silmäyksen\ntohtoriin.\n\n-- Kuka tottuu, kuka ei, -- pisti Inga väliin terävästi.\n\n-- Sellaiset asiat ymmärtää tohtori parhaiten. Vai mitä sanotte,\ntohtori? Pitääkö asettua vasten tuulta, milloin se puhaltaa, vai\npitääkö hyyristyä suojaan, vetoa varoen?\n\n-- Se riippuu siitä, millainen luonto kelläkin on? -- virkkoi tohtori\njotenkin jyrkästi, ja hänen vaimonsa, huomatessaan, mihin suuntaan\nkeskustelu alkaa kääntyä, nosti arasti silmänsä. Puna lehahti hänen\nposkillensa leviten alas kaulaan asti.\n\nOliko tuo hyökkäystä vai puolustusta? Hän katsahti tutkistellen vanhaan\nrouvaan, jolla oli nuo pehmoiset, valkoiset kiharat ja suun piirteet\nniin tarmokkaat.\n\nMummo nyökäytti rohkaisevasti päätänsä hänelle, kumartui sitten\neteenpäin tuolissansa ja sanoi, lyöden kämmenensä pöytään:\n\n-- Ei saa milloinkaan hyyristyä suojaan; se on minun periaatteeni.\nKun myrsky tulee, niin sille pitää sanoa: Puhalla vain, minä seison\npaikoillani.\n\nTohtorinna ei vastannut mitään, mutta siitä hetkestä saakka hän ja nuo\nruskeat silmät ääneti ymmärsivät toisiansa.\n\n-- Täällä on niin kodikasta, -- virkkoi hän, siirtäen tuoliansa\nlähemmäksi vanhaa rouvaa. Tämä puolestansa heti ymmärsi tohtorinnan\ntahtovan tällä äänettömällä tavalla osoittaa kiitollisuuttansa ja\nmyhähti ystävällisesti. Yleensä hän näkyi päättäneen tunkeutua tuon\numpinaisuuden kylmän kuoren alle, tuon umpinaisuuden, jota useimmat\ntässä nuoressa rouvassa vieroivat.\n\nHän istui hetken aikaa tarkastellen naapuriansa, katsahti sitten\nuhitellen silmälasiensa ylitse tohtoriin ja virkkoi:\n\n-- Tiedättekö, että teidän rouvallanne on varsin sievä profiili?\n\nTohtori, joka seisoi jalka kaminin ristikolla, kääntyi äkkiä ympärinsä.\n\n-- Mitenkä? -- kysäisi hän.\n\n-- Älkää näyttäkö noin tuimalta, -- virkkoi vanha rouva. -- Minähän\nsanoin jotain mieluista teille. Istun tässä ja katselen teidän\nrouvaanne, ja mieleeni muistuu Hebe, jonka Inga kerran muovasi kipsiin.\n\n-- Niin vainenkin, tehän muovailette! -- sanoi tohtori, saadakseen niin\npian kuin mahdollista keskustelun kääntymään toisaanne.\n\n-- Onko teidän atelieerinne tässä viereisessä huoneessa? -- kysäisi\ntohtorinna, iloissaan hänkin tarttuen uuteen puheenaineeseen.\n\n-- Tuollahan minä tavallisesti työskentelen, -- vastasi Inga,\nnyökäyttäen päätään oikealla olevaa ovea kohti, -- mutta nyt en ole\nenää pitkään aikaan ottanut kipsiä käteenikään.\n\n-- Miks'ette? -- kysäisi tohtori äkisti. -- Minun mielestäni pitää\ntehdä työtä, kun on taipumusta. Jos minussa olisi sitä, niin yhtämittaa\nminä kulkisin hyppyset savessa.\n\n-- Tuo on tuttua minullekin, -- huudahti Inga vilkkaasti. -- Viimeistä\nkuvaani muovaillessani tuskin maltoin odottaa saven kuivumista. Veri\nkiehui suonissa, ja sormia kihelmöitsi, -- tuntui kuin olisi tuhat\nelämää pyrkinyt ilmoille!...\n\nHän pysähtyi äkkiä, muistaessaan mikä se hänen viimeinen kuvansa oli\nollut.\n\n-- Eikö sitä saisi nähdä? -- kysyi tohtori silminnähtävällä\nmielenkiinnolla.\n\n-- Se ei käy laatuun, -- virkkoi vanha rouva, oikaisten itseänsä, --\nInga saattaa kenties näyttää teille pari valmista pikku esinettä, mutta\n-- luonnos! Sitä ei sovi näyttää.\n\n-- Ja sittenkin on tuo luonnos minun töistäni ainoa, joka pystyy\nkestämään arvostelua, -- keskeytti Inga kiivaasti. -- Ainoa mitä\nylipäänsä maksaa vaivan nähdä, -- liitti hän uhkamielisesti.\n\nMummo kalpeni.\n\n-- Min'en saata olla millään muotoa samaa mieltä.\n\nTohtorin eloisat silmät olivat siirrelleet puhujasta toiseen.\n\n-- Enkö minä saisi olla tuomarina? -- kysyi hän, astuen lähemmäs.\n\n-- Miks'ette? -- vastasi Inga, yltyen mummon itsepintaisesta\nvastarinnasta. -- Tervetuloa sekä te että teidän vaimonne minun\natelieeriini.\n\nVanha valtioneuvoksetar oli vihoissaan, mutta hän ei sanonut mitään.\nHän oli tottunut hillitsemään itseänsä. Käsi vain nojatuolin kaiteella\nvavahti, Ingan lähtiessä atelieeriin sytyttämään valkeita.\n\n-- Hän peittää kuvan varmaankin, -- lohdutteli mummo itseänsä. --\nEihän hän toki uskaltane näyttää vaimolle hänen miehensä kuvaa. --\nAntakaa käsivartenne, hyvä rouva! -- äänsi hän sitten hiukan kiihkeästi\ntohtorinnalle.\n\nTämä tuli heti hänen luokseen.\n\n-- Hassua väkeä, nuo taiteilijat, -- liitti mummo puoliääneen; --\ntoimivat tunnelmiansa myöten, jotka eivät merkitse mitään, ei yhtään\nmitään.\n\nHän kolautti keppinsä lattiaan lujemmin kuin oikeastaan olisi\ntarvinnutkaan ja astui kynnyksen yli atelieeriin.\n\nKuva seisoi kuten ennenkin keskellä lattiata; kirkas valo lampeteista\nkohtasi sitä. Näytti melkein kuin mummo olisi uhannut sitä kepillään,\nnostaessaan kättään, korjataksensa silmälaseja.\n\nInga seisoi kuvan takana, kasvoissa jännitetty, hiukan kiihkeä\nilme. Hänen ja mummon katseet iskivät yhteen kuin kaksi säihkyvää\nsäilää. Sitten kulkivat Ingan silmät, tutkistellen ja vertaellen,\nkuvasta alkuperäiseen ja siitä takaisin kuvaan. Tulos oli hyvä, siitä\nmyhäilystä päättäen, mikä äkkiä välähti hänen kasvoillaan.\n\nTohtori oli pysähtynyt ovelle ja seisoi siinä, sanaakaan sanomatta,\nmutta hänen vaimonsa, joka oli likinäköinen, astui aivan pöydän ääreen\nja kääntyi sitten hämmästyen ympärinsä.\n\n-- Mutta sinähän se olet, ilmielävänä! Sepä merkillistä! Kuinka tämä on\nymmärrettävä?\n\nHän katsahti aivan hämillänsä Ingaan.\n\n-- Minä muovasin tuon tultuani ensi kertaa teiltä, -- vastasi Inga,\nväistäen hänen katseensa.\n\n-- Niin, Ingalla on vimma muovata minkä ensi kertaa näkee, -- virkkoi\nvanha rouva kuivakiskoisesti.\n\n-- Viime vuonna hän muovasi suutarin oppipojan, jonka oli sattumoisin\nkohdannut tiellä.\n\n-- Oliko oppipojan kuvassa yhdennäköisyys niin repäisevä kuin tässäkin?\n-- kysyi äkkiä tohtori, hiukan terävyyttä äänessä.\n\nVanha rouva säpsähti. Hän ei ollut odottanut siltä puolen mitään,\nmutta hän toipui heti ja vastasi, valmiina vastarintaan: -- Oppipojan\nkuva oli ainakin siinä suhteessa parempi tätä, että siinä oli enemmän\nmielikuvitusta.\n\n-- Kaiketikin siitä syystä, että tuossa minun kuvassani on enemmän\ntodellisuutta.\n\n-- Aivan niin, -- puuttui Inga puheeseen. -- Se entinen oli\nhutilustyötä... minä löin sen jo aikaa sitten rikki.\n\n-- Kuinka hennoittekaan? -- sanoi tohtorinna, ajatukset kaukana\nsanoista. Hän ei saanut silmiänsä irti tuosta kuvasta, jossa näytti\nolevan henkeä... tuo omituinen pään asento ja kärsivä ilme noissa\nselvissä piirteissä, joita hän rakasti, rakasti jok'ikistä koko\nsielunsa ainoalla intohimolla.\n\n-- Kuinka hennoittekaan? -- toisti hän.\n\n-- Minä lyön melkein aina kuvani säpäleiksi, -- sanoi Inga, -- sillä\nperästäpäin minä huomaan, etteivät ne ole saaneet ilmi sitä, mitä\nniiden piti saada. Mutta tämä -- ja hänen katseensa pyyhkäisi ikäänkuin\nhyväillen kuvaa -- tämä saa pysyä paikoillaan, sillä se on edes etanan\naskel tiellä suurta taidetta kohti.\n\n-- Sanokaa te vain uhallakin: _suuri askel_, -- virkkoi tohtori. --\nEtte tiedä itsekään, kuinka hyvin se on siepattu... ei pienintäkään\nepäröimistä tai epävarmuutta käsityksessä... näyttää melkein kuin\nolisitte tuntenut minut ja monta vuotta.\n\nHän astui likemmäs pöytää ja pysähtyi kuvan eteen.\n\n-- Tekisipä mieleni sanoa, -- liitti hän hiljaisemmalla äänellä, --\nettei kukaan ole tuntenut minua paremmin.\n\nTohtorinna oli kuullut hänen sanansa ja vavahti. Nuo sanat ne puukkoina\nviiltelivät häntä.\n\nVanha rouva laski kätensä hänen käsivarrelleen ja taputti sitä,\nrauhoittaen.\n\n-- Niin, niin, hyvä rouva, -- virkkoi hän, -- nyt saatamme jo kernaasti\npalata sisään.\n\nHän loi toisiin kahteen musertavan silmäyksen, lähtiessään tohtorinnan\nkanssa atelieerista, mutta noilla kahdella oli muuta miettimistä. He\neivät huomanneet silmäystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAtelieerissa vallitsi äänettömyys kotvan aikaa. Tohtori oli istahtanut,\nkäsivarret tuolin selkämyksellä, suuri pää kumarassa, kuoppainen leuka\nkätten nojassa. Hän näkyi unohtaneen kaikki, katsellessaan tuota\nkeskeneräistä työtä, jonka välitön, luontainen totuus sekä kummastutti\nettä veti puoleensa häntä. Eikä hän sittenkään itse kuvaan niin paljoa\nollut kiintynyt kuin siihen tapaan, millä tekijä oli sen käsittänyt.\n\nSiitä hän oli jo kohta selvillä, ettei tuollainen teos synny, ellei\ntekijässä ole ollut tavallista enemmän mielenkiintoa työhönsä.\n\nInga oli siis ajatellut häntä... paljonkin ajatellut häntä heti\nheidän ensimmäisen kohtauksensa jälkeen. Hän oli silminnähtävästi\nherättänyt Ingassa kiintymystä, niinkuin Ingakin hänessä. Ingan sielu\noli loihtinut esiin ja luonut ilmi hänen oman sielunsa sisimmät,\nmuovaellessaan hänen kuvaansa saveen!\n\nTohtori, joka oli tottunut kätkemään omaan itseensä kaikki ajatuksensa\nja tunteensa, huomasi nyt, että hänen sisimpiinsä oli äkkiä katsahdettu\nja vaistomaisesti käsitetty, mitä siellä piilee. Tälläkin hetkellä\nhänestä tuntui ilmeisesti, että toinen parhaillaan lukee hänen\najatuksiansa, seisoessaan tuossa häntä katsellen. Hän oli melkein\ntuntevinansa, kuinka nuo silmät lämmittävät häntä, vaikka hän\nitsepintaisesti koettaakin karttaa niitten katsetta... saadakseen vain\nhäiritsemättä istua tuossa lämmittävässä, heleässä valossa.\n\n-- Minun täytyy tunnustaa, -- virkkoi hän viimein, -- että olen tähän\nsaakka pitänyt naisen taidetta melkein tarpeettomana, mutta tässä\nilmenee tavallista enemmän.\n\n-- Ettekö milloinkaan ennen ole nähnyt naisen työtä, jossa olisi ollut\ntavallista enemmän?\n\n-- Kenties, mutta se ei ole kiinnittänyt mieltäni.\n\n-- Teidän oma syynne.\n\n-- Myönnän kyllä. Puolustukseksi vain sanoisin, ettei nainen\ntaiteilijana koskaan raivaa uusia uria, vaan astuu miehisten\ntaiteilijain jälkiä.\n\n-- Ei se aina niin ole oleva; siitä saatte olla varma!\n\nTohtori katsahti hämmästyen ylös: tuossa huudahduksessa asui niin luja\nvakaumus. Inga ei ollut milloinkaan, ei sanalla, ei viittauksellakaan,\npuhunut hänelle taiteestansa. Hän ei aavistanut, kuinka lujasti Inga\nuskoi siihen. Nyt hän tunsi sen.\n\n-- Tekisipä mieleni kuulla, mitä te ylipäänsä ajattelette naisen\ntaiteesta, -- sanoi tohtori. -- Luuletteko, että naisen luova kyky\nkoskaan kohoaa miehen kyvyn rinnalle? Toisin sanoen: luuletteko, että\nnaisen taiteella on tulevaisuutta?\n\n-- Ehdottomasti! -- vastasi Inga, -- mutta siihen tarvitaan monen\nmiespolven kehitystä. En ensinkään vaadi naisen taidetta pidettäväksi\nsaman-arvoisena kuin miehen, minä vaadin vain, että _uskottaisiin\nkehittymistä mahdolliseksi._\n\nHän oli ääneti hetken aikaa ja jatkoi sitten:\n\n-- Michel Angelot ja Rubensit, ne olivat vuosisatain kehittymisen\ntuloksia, ja kuluu kenties vuosituhansia, ennenkuin ilmestyy\nnaispuolinen Michel Angelo, naispuolinen Rubens, naispuolinen\nShakespeare, mutta kerran hän ilmestyy, se on varma... Me, jotka\ntätä nykyä teemme työtä, me olemme vain edelläkävijöitä. On kuin\nolisi portaat ja niissä lukemattomia astimia, kaikki viemässä ylös\ntemppeliin, jossa naispuolinen Michel Angelo kerran on istuva. Me,\npienet nykyajan taiteilijattaret, me olemme vain kukin kohdastamme\nastimena sinne. Ei ole meillä kellään vallassamme tuota suurta\ntaidetta, mutta kaikki me rakastamme temppeliä, joka ilman meitä ei\npapitartansa saa.\n\nHänet löi kuumaksi, ja älykkäissä silmissä paloi innostuksen tuli.\n\n-- Omituinen ajatus, -- virkkoi tohtori, -- mutta saattaisittepa\npian saada minutkin uskomaan sitä. Siitä päättäen, mitä tänään olen\nnähnyt, uskon ainakin sen, että teidän astimenne kohoaa koko joukon\nkorkeammalle muita.\n\n-- Kenties, -- sanoi Inga ja katsoi häneen, tohtorin mielestä melkein\nsurunvoittoisesti, -- siihen on niin monta seikkaa vaikuttamassa.\n\n-- Esimerkiksi?\n\nInga ei vastannut mitään, ja toinen asetti kysymyksensä hiukan toisin.\n\n-- Sanoitte äsken, ettette pitkään aikaan ole kipsiin kajonnutkaan.\nMiks'ette?\n\n-- En tiedä itsekään... kenties siksi, että olen ollut niin iloinen\nviime aikoina.\n\nHän vaikeni. Hän olisi kernaasti ollut vastaamatta, mutta noitten\nsilmien katsoessa häneen hänen _täytyi_ vastata.\n\n-- Ettekö sitten työskentele ollessanne iloinen?\n\n-- Harvoin. Iloisena en kaipaa taidetta, mutta kun murheellinen olen,\nsilloin se vetää minua puoleensa.\n\n-- Niinhän sitä sanotaan, että kaikki taide syntyy epäsoinnusta. En ota\npuhuakseni tästä asiasta teidän kanssanne, koskapa onni ei suonut minun\ntulla maailmaan taiteen lahja povessani, mutta kopissa istuessani minä\nvälisti panin ajatuksiani paperille, ja se tuntui rauhoittavan. Minä\nkäsitän niinmuodoin mitä te tarkoitatte.\n\n-- Ettekö enää milloinkaan pane ajatuksianne paperille?\n\n-- Kyllä, sellaisia, joita en saata lausua kenenkään kuullen.\n\n-- Miks'ette kokoa niitä kirjaksi?\n\n-- Siks'ettei niillä ole arvoa kuin omalle itselleni.\n\n-- Sitä te ette tiedä. Kaikki, millä on arvoa muitten silmissä, saa\narvonsa ainoastaan sen kautta, että sillä on ollut arvoa tekijänsä\nomissakin silmissä.\n\n-- Mutta nyt minä kirjoitan siitä syystä vain, etten saata puhua,\nsiitä syystä vain, että saisin ilmaa hengittääkseni. Minulla ei ole\nmitään sanomista muille; minulla on sanomista vain yhdelle, mutta tämä\nyksi ei uskalla kuulla minua. Vai -- tohtori nousi ja astui aivan\nhänen luoksensa -- vai... _uskaltaako hän_? -- virkkoi hän vapisevalla\näänellä. -- Ei! Tiesinhän sen, -- liitti hän katkerasti, kun Inga,\nkykenemättä mitään vastaamaan, pyöritti päätään.\n\nJa äkkiä käänsi tohtori hänelle selkänsä ja astui atelieerista ulos.\n\nInga sammutti lampetit seinillä, mutta hänen kätensä vavahteli tuota\ntehdessään, ja hänen täytyi odottaa kotvanen, ennenkuin oli jälleen\nniin varma itsestänsä, että saattoi mennä muitten luokse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieraitten lähdettyä vallitsi tuvassa painostava äänettömyys. Varjo\noli heittäytynyt noitten kahden naisen väliin, heidän, jotka tähän\nasti olivat osoittaneet toisillensa täyttä luottamusta. Toinen ei\n_saattanut_ puhua, toinen ei _tahtonut_. Ja niinpä toivotti mummo vähän\najan perästä lyhyesti hyvää yötä, ja Inga meni huoneeseensa.\n\nMutta yksikseen jäätyänsä hän taas tunsi samaa polttavaa ikävöimistä,\njoka ennenkin oli hänet vallannut, ja mitä useammin se tuli, sitä\nvoimakkaampaa se oli.\n\nKun nyt jo on niin ikävä häntä, vaikka toinen vast'ikään läksi pois,\nkuinkas silloin, kun ei saa päiväkausiin, jopa viikkomääriin nähdä\nhäntä? Kuinka hän yleensä voi elämäänsä elää hänestä erillään?\n\nHän avasi akkunan, joka antoi länttä kohti vanhaan puutarhaan, ja\nistahti avaraan akkunakomeroon, katsellen ulos valoisaan kevätyöhön.\n\nKottarainen, jolla oli pesä aivan hänen akkunansa kohdalla, sirkautti\nhiljaa unissaan... nälkäinen huuhkajan poikanen kuului kärähtävän...\nsammakko kurahti tuolla alhaalla suossa... ja sitten oli taas kaikki\nhiljaa kuin ennenkin.\n\nMaasta nousi valkoista huurua... sieltä tuoksui uudelta lehdeltä ja\nruoholta, helmeilevältä mahlalta ja kukan-umpuilta. Kevään sanomia...!\n\nKalpeana, valoisana raiteena kumotti täysikuu vanhan puutarhan\nsammaltuneille nurmikoille ja lymysi sitten suuren mulperipuun taakse,\njoka kasvoi puutarhan portilla. Sitten se jälleen hyväillen paistoi\npähkinäkujain välitse kiviojan varrella... noitten kummallisen\nleveitten pähkinäkujain, joihin hänen mielikuvituksensa aina oli luonut\nkeskiajan olentoja kirjavissa tamineissa... Yksi niistä varsinkin\npalasi yhä uudestaan ja uudestaan. Inga oli yhä näkevinänsä sen\npoikkeavan pimeimmälle kujalle tuolla... hän muisti sen nähneensä jo\npienenä tyttösenä; se oli ilmennyt hänen tajunnassaan siitä pitäin\nkuin hänen mielikuvituksensa ensi kertaa henkiin heräsi ja muotoihin\nluontui. Ei hän mielestään milloinkaan ollut nähnyt sen kasvoja... itse\nolentoa hän vain ajatteli... se oli tummaverinen, pää suuri, luja,\nhiukan kallellaan.\n\nTuntui niin kummalliselta, kun hän nyt, tuota olentoa muistellessaan,\näkkiä hämmästyi yhdennäköisyyttä sen ja erään toisen olennon välillä,\njoka ei hänen ajatuksistansa milloinkaan lähtenyt.\n\nOli niin hiljaista tuossa suuressa puutarhassa, mutta silloin tällöin,\npitkäin väliaikain perästä, huhahti iloinen kevättuuli vanhan kartanon\nnurkan takaa, ja silloin tuntui, kuin olisivat kiviseinät huokaisseet\ntai rasahdus kuulunut raskaassa tammiovessa hänen takanaan.\n\nHän tunsi kaikki pienimmätkin äänet täällä sisässä, eikä ollut hänen\ntapansa kummituksia peljätä eikä arastellen kuulahdella. Mutta\ntoisin oli tänä iltana. Hänestä näytti, kuin kivet hänen ympärillään\nheräjäisivät henkiin, ja seinät ne ikäänkuin huokasivat hänen omasta\nrasitetusta rinnastaan.\n\nAivan hänen akkunansa alla kasvoi nuori kirsikkapuu, mummon istuttama.\nMuutamat paksuista umpuista olivat juuri tekemäisillään terää. Hän\nrupesi lukemaan valkoisia kukan-alkuja puun latvassa, mutta yhä\nniitä karttui useampia. Hän oli oikein kuulevinansa, kuinka umput\npuhjetessaan napsahtelevat. Heidän yllänsä lauloi kuohuva, uhkuva,\npauhaava elämä... Kevään sanomia!\n\n\"Kevään sanomia!\" toistivat kuiskaten kiviseinät. \"Ajat muuttuvat,\npuvut vaihtelevat, mutta ihmiset pysyvät yhä samanlaisina. Kaikki he\najattelevat samoja ajatuksia, vaikka tosin eri lailla itsekukin. Yksi\non heillä jokaisella elon aihe, rakkaus, heidän sielunsa kevätsanoma.\nSiinä heidän onnensa piilee, ja siitä heidän surunsa syntyy...\nVaarallinen kevään sanoma... Sitä vailla on sielu niin köyhä, vaikka\nsen rikkaus on niin usein surua! Vaarallinen kevään sanoma... Se ei\nitsekään tiedä, mitä varten se umppuja luo tai kukkaan käy, mutta sitä\nvailla ei sielu milloinkaan saavuta kirkastumistaan...\"\n\nVanha kello portin yläpuolella löi kaksitoista... se löi yksi, se löi\nkaksi.\n\nYhä vielä istui Inga akkunakomerossa ja painoi tulista poskeansa kylmää\nkiviseinää vasten. Yhä uudestaan ja uudestaan tuli hänen mieleensä\nse vanha värssy, jota hän niin usein oli hyräillyt. Se kaivautui\nhänen sydämeensä, piirtyi hänen aivoihinsa, palasi palajamistaan\nvastustamattomalla, melkein pelottavalla voimalla.\n\nHänen täytyi vihdoin lausua se hiljaa itseksensä, verkalleen kuiskaista\nse kuulahtelevaan keväiseen yöhön:\n\n    Es ist eine alte Geschichte,\n    doch bleibt sie immer neu,\n    und wem sie just passiret,\n    dem bricht das Herz entzwei!\n\n    [Se tarina vanha on vainen,\n    mut uus yhä sittenkin,\n    ja kenelle nyt se sattuu,\n    sydän siltä jo murtuukin.]\n\nMutta viimeistä säettä lausuessaan hän hyrähti itkuun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kaunis kesäkuun päivä, kolme viikkoa myöhemmin. Kaikki hedelmäpuut\nolivat kukassa.\n\nKirkonkello kylässä läppäsi päivänlaskua, mutta vanha kellonsoittaja\noli aina aikainen toimissaan. Aurinko oli vielä taivaanrannassa,\nheitellen punaiselta hohtavia säteitänsä valkoisiin hedelmäpuitten\nkukkasiin, äskeisestä sateesta kosteihin.\n\nInga astui tohtorin kanssa puutarhan poikki. Tohtori oli käynyt\ntervehtimässä vanhaa rouvaa, ja Inga oli nyt näyttämässä hänelle\noikotietä ketojen poikki. Hän oli ottanut käteensä suuren olkihattunsa,\naikomattakaan oikeastaan panna sitä päähänsä, ja nyt hän heilutteli\nsitä silkkinauhoista, astuessaan vanhain omenapuitten alla, joitten\nkyhmyiset oksat yhtyivät käytäväin yläpuolella ja paikoin syleillen\nhyväilivät toisiaan. Ja tuhannet omenankukat ne punersivat, auringon\nsuudellessa niitä, ja levittivät hurmaavaa tuoksua ympärilleen,\ntuoksua, jota täydensivät kirsikkapuut, hienona vihmana sirotellen\nmaahan valkoisia terälehtiänsä.\n\nNuo kaksi kulkivat ääneti, ympärillään suven lämpöinen, kuulakka auer,\nkesäisen illan lempeä tunnelma kaikkialla. Heidän aatoksensa keinuivat\nväreissä ja valossa.\n\nYhteisiä muistoja heillä ei ollut, -- olivathan vasta niin vähän aikaa\ntoisensa tunteneet -- ja sittenkin he tunsivat samaa, niinkuin kaksi\nihmistä, joitten ajatukset luontuvat yhdeksi.\n\nTuolla pensaassa lauleli satakieli lauluansa äänekkäästi valoisaan\niltaan. Säveliä tulvi sen pienestä kurkusta, naksahtelevia,\ntäyteläisiä, sointuvia, niinkuin ei kaikupohjalla sen rinnassa olisi\nääriä ensinkään. Tohtori vihelteli hiljalleen, ja satakieli seurasi\nheitä, lentäen oksalta oksalle ja yhä äänekkäämmin laulellen. Sen\ntauottua hetkiseksi kuului vain puuhun jääneen sadepisaran tipahdus\nmaahan ja putoavain kukanlehtien hiljaista hivinää.\n\nTohtori seisahtui erään vanhan omenapuun alle ja taittoi siitä lehvän.\nKauan hän katseli kukkasia siinä ja pyyhkäisi tuolla pehmoisella lehti\nviuhkalla poskeansa.\n\n-- Mitä tällainen ilta teille muistuttaa? -- kysyi hän, katsahtaen\nIngaan, joka seisoi puistelemassa sadepisaroita oksilta alas.\n\n-- En tiedä, -- vastasi hän. -- Siihen liittyy niin monta muistoa...\nSiinä on niinkuin tuttuja lauluja... ja lempeitä sanoja... ja vanhoja\nsäveliä, joita sielu on joskus ennen kuullut.\n\nTohtori nyökäytti päätään.\n\n-- Aivan niin: joita sielu on joskus ennen kuullut... Mutta missä se\nniitä kuuli? Mistä tulee, että välisti kohtaa ihmisen, jota ei ole\nmilloinkaan ennen nähnyt, ja sittenkin tuntuu, kuin olisi yhteisiä\nmuistoja heillä?\n\n-- Ja mistä, -- jatkoi Inga, -- mistä tulee tuo tunne, että jossain on\nennen oltu yhdessä?\n\n-- Mitäpäs sympatia muuta on kuin entistä yhdessäoloa? -- sanoi tohtori\nmyhähtäen. -- Kaksi sielua on alinomaa elänyt henkistä yhteiselämää\nja työskennellyt yhdessä, mutta tietämättänsä. Minulla on aina ollut\nsama ajatus kuin Platonilla: kaksittain sielut maailmaan luodaan.\nHeidän pyrkimyksensä on löytää toisensa täällä maailmassa; se pantiin\nheidän määräksensä sillä hetkellä kuin hengen saivat. He saattavat\npäästä pitkälle ilmankin, mutta heidän maallinen onnensa riippuu siitä,\nlöytävätkö toisensa.\n\nHänen äänensä oli surumielinen. Inga ei uskaltanut nostaa silmiänsä:\nhän tunsi tohtorin katselevan häntä.\n\n-- Ettekö te usko sitä? -- kysäisi tohtori.\n\n-- Uskon kyllä, -- vastasi toinen hiljaa.\n\nÄäneti he astuivat edelleen, mutta hetken kuluttua tohtori leyhytti\nomenapuun oksaa hänen kasvojensa edessä kysyen: -- Mitäs tämä\nmuistuttaa teille?\n\n-- Se muistuttaa minulle juhannusyön hiljaisuutta, kun kaste laskee\nmaahan ja satakieli soittaa... se muistuttaa ikävöimistä kesäiltana...\n\nHän pysähtyi, mutta tohtori jatkoi:\n\n-- Niin, ikävöimistä kesäiltana... lintuja, jotka pesäänsä tekevät...\nkukkasia, jotka hedelmäksi heristyvät. Niin, minä tunnen tuon, minä\ntunnen tuon! Kaikissa kukkasissa piilee muistoja, keväimen kukkasissa\nsemminkin!\n\n-- Niin, kevään kukkasissa semminkin! -- huudahti Inga. -- Ei\nmikään vedä vertoja lumiorvokeille, ei ainakaan minusta! Tuntuu\nkuin ne sinertäisivät muistoista. Heti kun niitä kimppunenkaan\nmulle tuoksahtaa, heti on edessäni päivänpaisteinen niitty ja\nvihanta piennar, lumiorvokkeja täynnä. Ja itse minä silloin pienenä\ntyttönä juoksen niitten keskessä ja kävelen tuntikausia auringon\nvalossa, poimien suuria vihkoja kotiin mummolle, joka hänkin pitää\nlumiorvokeista.\n\n-- Jatkakaa! -- puhui tohtori. -- Kertokaa vielä pienestä tytöstä\npientarella. Vai kerronko _minä_ mitä hänestä aattelen?\n\nInga katsahti häneen kummastellen ja nyökäytti päätään. Toinen jatkoi\nhiljaisella äänellä:\n\n-- Monta vuotta myöhemmin... minä näen samaisen pienen tytön istuvan\npäivänpaisteisella pientarella, mutta hän on melkein täysikasvanut,\nja kaksi pitkää jalkaa piilee lyhyen hameen alla. Hän on vetänyt\njalat allensa, ja hattunsa hän sysää niskaan, ja niin hän siinä istuu\ntuntikausia lumiorvokkien keskellä, ikävöiden ja unelmoiden. Hänellä on\nhämärä tieto siitä, että hän tahtoo saada jotain tehdyksi maailmassa,\nmutta ei itsekään tiedä mitä. Hänenkin elämällänsä on päämäärä, mutta\nhän ei tiedä, millaisten taistelujen kautta hän on sen saavuttava. Ja\nlumiorvokit tuoksuvat, ja iltakellot soittaa, ja rauha kätkee syliinsä\ntuossa niityn ja aidan ja pientarella pienen tytön.\n\nInga kuunteli hengitystään pidättäen. Tuntui kuin nuo sanat\nsyleilisivät häntä ja jok'ainoa ilmaisisi, kuinka rakas hän on\ntohtorille.\n\nHän sulki silmänsä puoleksi, heittäytyen onnentunteensa valtaan. Tietää\nvain hänen kulkevan tuossa mun rinnallani omenapuitten alla, huomata\nvain hänen pitävän minusta -- sekin on onnea!... Ja hedelmäpuista\nputoeli alas valkoisia lehtiä... hiljaisena, hienona, vaisuna vihmana.\n\nInga tunsi niitten putoilevan hänen taipuneelle niskallensa ja liukuvan\nvilpoisina alas kaulalle. Hän näki muutamain tarttuneen tohtorin\ntuuheaan tukkaan, hänen pysähdyttyänsä kedon veräjälle ja otettuaan\npäästä leveälierisen hattunsa, vilvoittaakseen otsaansa.\n\nTohtori laski kätensä veräjän säpille, mutta Inga ei avannut veräjää,\nhän päinvastoin painoi sitä kiinni, ikäänkuin ei tahtoisi päästää häntä\nulos...\n\nPuutarhan päässä johti veräjä aukealle niitylle, joka oli kartanon\naluetta ja josta solatie vei kauemmas niityn toisessa laidassa oleviin\ntaloihin.\n\nNiin rehevä oli niitty, ettei olisi aavistanutkaan sen olevan vain\npuolen peninkulman päässä Pohjanmerestä ja sen hietaisesta rannasta ja\nkahisevista kanervista.\n\nLehmät loikoivat tiheässä apilassa, märehtien ja kelloansa kilautellen,\ntuontuostakin ilmoittaen hiljaisella yrinällä ja murauksella, kuinka\nhyvä heidän on olla. Pieni, ketterä peltohiiri puikahti heidän\nohitsensa ja katosi apilankukkain sekaan.\n\nInga oli pannut käsivartensa vanhalle pisteaidalle ja katseli ulos\nniitylle. Lämmin hehku paloi mustissa silmissä. Astuminen oli nostanut\npunan hänen poskiinsa, ja tulisen, etelämaisen veren kiehuessa hänen\nsuonissaan hän hengitti syvään lempeätä illan ilmaa. Tohtori katseli\nhäntä, kunnes veri kuumana hulvahti hänen ohimoilleen. Hänen täytyi\nväkisinkin pidättäytyä ottamasta Ingaa syliinsä ja istahtamasta hänen\nkanssaan kukkivain oksain alle, jonne satakieli kutsui laulullansa,\nkoko luonnon hengittäessä rakkauden juhlaa.\n\nÄkkiä hän tempasi säpin auki, niin kiivaasti, että se teki kipeätä\nIngan käteen. Inga säikähti ja katsahti hämillänsä ylös.\n\nToista hävetti heti, ja hän kuiskasi:\n\n-- Älkää olko pahoillanne! Älkää panko viakseni. Tämä on enemmän kuin\nihminen jaksaa kestää: Kulkee tuossa onnensa rinnalla ja on sittenkin\npakotettu heittämään sen tyköänsä... tuntee olevansa niin nuori ja\nluja ja on raajarikko sittenkin... ei uskalla milloinkaan kuunnella\nelämän laulua luonnossa, kesäisen illan ihanata runoa... aina vain\npakottautumista, tympeytymistä omilta intohimoiltaan! Se on enemmän\nkuin Tantaloon tuskat... se on henkistä ruhjoutumista!\n\n-- Sitä se on, -- jatkoi hän, kun ei Inga mitään vastannut. -- Kun\nihminen ei saa rakastaa ehjästi, täysin määrin, kun hän ei saa ottaa\nomaan itseensä tuota suurta tunnetta, jonka nimi on rakkaus, -- kun\nkaikki tuo oikeus on riistetty ihmisen elämältä, silloin on elämä\npuoltaan vailla. Ihminen vetäytyy silloin kovan kuoren sisään tai\nleikkelee palasiksi tunteitansa; hän puolentelee onnensa vaatimuksia,\nhän tinkii pois ihanteitansa, ja joko hänestä tulee jokapäiväinen\nolento, joka tympeänä alistuu oloihin, tai hän puree häkkinsä\nristikoita ja päästää voimattoman vihansa kuohahtamaan niitten yli,\njotka häkin hänen ympärilleen laittoivat.\n\n-- Niinpä teidän sitten täytyy päästää se kuohahtamaan oman itsenne\nylitse, -- sanoi Inga melkein kiivaasti. -- Mieshän te olitte, vapaa\nvalitsemaan.\n\n-- Siinäpä se, etten ollut vapaa valitsemaan, -- vastasi hän,\nsäpsähtäen tuskallista ilmettä toisen kasvoissa. Hän ei voinut kestää\nsitä, että Inga ajattelee pahaa hänestä.\n\nHän otti hänen kätensä molempiin käsiinsä ja ikäänkuin hyväillen\nsilitteli mustelmaa, jonka veräjän säppi oli siihen tehnyt.\n\n-- Lähdettekö vielä kerran kävelemään kanssani puutarhan kautta? --\nkysyi hän. -- Minä kerron teille sellaista, josta teillä on surullinen\noikeus saada tieto. Inga nyökäytti päätään, ja he palasivat yhdessä\npuutarhaan. Tyynesti ja luottavasti tohtori kertoi, mitenkä hän oli\nkoettanut irtaantua, mutta oli sitoutunut jälleen, mitenkä hän,\nvaistomaisesti peljäten rakkauden joskus heräjävän, oli ollut valmis\nkarkaamaan omista häistänsä, mutta sitten jälleen tuntenut itsellään\nolevan velvollisuuksia sellaista rakkautta kohtaan, joka ei ollut\nkammonut häpeätä ja syyllisyyttä ja joka juuri siitä syystä oli\nkietonut hänet kiinni tuhansilla siteillä.\n\nInga ei vastannut, kuunteli vain. Mutta kasvojen ilmeistä tohtori\nhuomasi tunnustuksensa poistaneen Ingasta yhden epäilyksen ja\nsaaneen hänet jälleen entiseen lempeään mielialaan, jonka tohtori\näsken niin äkkiä oli häirinnyt. Hän luki sen jok'ainoasta piirteestä\nimmen kasvoissa, heidän kävellessään edestakaisin omenankukkain\nsilkkikudelman alla.\n\nHe saapuivat jälleen veräjälle, joka oli jäänyt auki.\n\n-- Lähtekää kanssani käymään solatietä! -- pyysi tohtori, Ingan\nojentaessa hänelle kättänsä jäähyväisiksi.\n\nSolatie kulki tuossa edessäpäin, vieden metsän kautta maantielle. Se\noli vanhan valtioneuvoksettaren ylpeys. Hän itse oli rakennuttanut sen\npari kuukautta häittensä jälkeen muistoksi rakkaista fyeniläisistä\npensas-aidoista hänen kotikartanonsa tiluksilla, noista \"elävistä\naidoista\", joissa kasvaa syreenejä ja paimenensauvoja ja metsäruusuja,\nkeltaisia helokkeja välissä.\n\n\"Elämä on tuiki mahdotonta, ellei milloinkaan näe kukkivaa\npensas-aitaa\". -- Niin hän oli sanonut, ensi kertaa ajellessaan\ntiluksilla, ja silloin hän päätti rakentaa \"fyeniläisen tien\".\n\nHän pani liikkeelle koko talon väen, kaivatti ojia ja laitatti\naitauksia, istutti niihin paimenensauvoja ja syreenejä, helokkeja ja\nruusuja, pitäen huolta, että nuorilla taimilla olisi tuulensuojaa\nviereisestä metsästä.\n\nSillä tapaa valmistui solatie, ja niitten kahdenkymmenen vuoden\nkuluessa, mitkä mummo Heine oli itsevaltiaana hallinnut Klitholmassa,\noli se kasvanut niin reheväksi, että veti vertoja parhaimmallekin\nFyenin kukkakujalle.\n\nMaantiellä ei vanhaa rouvaa nähnyt milloinkaan, ei ajelemassa eikä\nkävelemässä, paitsi kirkkomatkalla ja moniaan kerran vuodessa silloin\nkun hän kävi paikkakunnan yleisön yhteisillä päivällisillä. Mutta\nsolatiellä, jonka varrella oli tiheässä pensas-aitoja, solatiellä,\nvanhan rouvan lempitiellä, jossa ilma lämpöisinä kesinä ikäänkuin\nliikahtamatta leijailee ja lumi talvisin paksuina kinoksina kohoilee,\njossa kaikki laululinnut keväällä pesiänsä rakentelevat ja jossa on\nniin hauska syksymmällä, jolloin sudenmarja pitkin piennarta luikertaa\nja lehti tuhansissa väreissä koreilee, -- siellä hänet talonpoika\nvälisti näki hiljaisena kesäiltana, kun kaste on vanginnut pölyn, joka\npäiväsaikaan pilvenä kiirii pensas-aitain välissä. Silloin hän läksi\nmieluimmin ilman päällysvaatetta, joskus sukankudin mukanaan, ilman\nmuuta päähinettä kuin valkeanauhainen tanu.\n\nVanhat kalastajan-eukot ja pienet talonpojan-tytöt joita hän kohtasi,\nniiasivat yhtä syvään hänelle, ja ystävällisesti heitä kutakin vanha\nrouva tervehti. Väliin hän sattui olemaan niinkin ajatuksissansa, ettei\nhuomannutkaan heidän kulkevan ohi.\n\nTavallisesti ei rouva Heine koskaan ollut hajamielinen, eikä kukaan\ntiennyt, miksikä hän väliin kävi sellaiseksi solatiellä, mutta hänen\nsieltä tullessaankin saattoi hänen kasvoillansa lukea omituisen,\nmuuanne vaipuneen ilmeen.\n\n-- Mummolla on kunniaa solatiestään, -- virkkoi Inga, pysähtyen\nmetsäruusupensaan ääreen, joka oli pujottautunut kokonaiseen rikeikköön\nsyreeneitä ja helokkeja.\n\n-- Niin, olen minä jo yhdenkin kerran ihmetellyt tätä hänen taitoansa,\n-- sanoi tohtori, lisäten kohta sen jälkeen: -- Pidättekö te solatiestä\nyhtä paljon kuin hänkin?\n\n-- Minäkö? En. Minua miellyttää enemmän meri. Harvoin minä täällä\nkuljen enkä silloinkaan kuin vähän matkaa. Tuntuu kuin ei saisi\nkylliksi ilmaa täällä.\n\nHän heilutteli jälleen hattuansa nauhoista ja kiinnitti sen sitten\näkkiä vyöhönsä.\n\n-- Enimmin meri minuakin miellyttää, -- virkkoi tohtori, -- sen\npahempi, sillä ne ihmiset ovat onnellisimmat, jotka pitävät solateistä,\nse on varma, yhtä varma kuin sekin, että ihmisen luonne on sukua sille,\nmikä on hänelle mieluisata.\n\n-- Niin, mummo on sukua solatielle, joka juurtuu pienellä alalla ja\njossa kaikki hyvin menestyy, -- sanoi Inga, mutta tohtori huomasi hänen\näänensä painosta, että hänen ajatuksensa olivat toisaalla.\n\n-- Mitä te ajattelitte? -- kysäisi tohtori, leikaten puukollaan\norjantappurasta oksan ja pistäen sen omenankukkain väliin.\n\n-- Ajattelin tässä, mille _teidän_ luonteenne lienee lähintä sukua.\n\n-- Se ei ole kärsiväisten eikä hempeitten sukuja, muutoin en olisi\nmilloinkaan puhunut teille, niinkuin äsken puhuin, -- sanoi tohtori,\npistäen ikäänkuin ajatuksissaan ruusunlehvän hänen hattuunsa. -- Jos\nolisin jumalinen, niin kärsivällisesti vain mukautuisin oloihin, jotka\neivät ole muutettavissa, ja kainosti keräilisin niitä ilon murusia,\nmitä elämällä vielä on minua varten jäljellä. Mutta luonteeni ei ole\nrauhallisia luonteita; se on raskas ja luja; se sietää paljon tuskia,\nmutta kärsimysten liikamäärälle siinä ei ole sijaa. Saattaisi käydä\nniinkin, että se katkaisee kaikki kahleensa, jottei katkeaisi itse. Ja\nsen minä sanon teille, -- hän tarttui Ingan ranteeseen ja puristi sitä\nniin lujaa, että toinen oli vähällä parahtaa, -- sen minä sanon teille:\njos liikamäärä tulee, silloin salvat särkyy.\n\nHän päästi Ingan käden ja astui hilasta maantielle, kääntyi sitten\näkkiä ympäri otti Ingaa kädestä ja suuteli sitä kohtaa, missä kova\npuristus oli ranteeseen jättänyt punaisen jäljen.\n\n-- Armas pikku käsi! Siunattu pikku käsi! -- sanoi hän.\n\nJa niin hän läksi kiireesti astumaan maantietä.\n\nInga jäi seisomaan paikalleen. Hän sulki silmänsä puoleksi, kuten\nennenkin, ja hurmaavan onnen auvoisia aatoksia riemahti hänessä:\n\n\"Hän on minun, hän on minun! -- Ei kellään maailmassa ole oikeutta\nhäneen; minulla yksin!\"\n\nJa mitä hän, Inga, tällä hetkellä välittää hänen vaimostansa ja\nlapsestansa! Tänä iltana ei heitä ole olemassa hänelle. Eikö hänellä\nole rakkauden ikuinen oikeus rakastaa tuota miestä? Ja eivätkö he ole\ntoistensa omia tuon samaisen oikeuden nojalla? Eikö hän tiedä, että\ntohtori kulkee ja ajattelee häntä, ajattelee, missä liikkuneekaan,\nsairasvuoteen ääressä ja kotonaan? Ja eikö hän, Inga, ollut sulkenut\nhäntä sydämeensä, lämpimästi, uskollisesti... ainiaaksi, elämänsä iäksi?\n\nVerkalleen hän kulki takaisin solatietä. Apilan ja ruohon tuoksu\nlehahti häntä vastaan, ja satakieli lauloi hedelmäpuistossa.\n\nHänestä tuntui äkkiä, kuin olisi jotain epäsointuisata tuon linnun\näänessä. Tuntui kuin nuo lempeät sävelet viiltäisivät hänen sydäntänsä.\nPuutarhan veräjälle tultuansa oli hänen mahdoton astua jälleen tuonne\nkukkivain oksain alle. Hän kiersi polkua myöten puutarhan ja tuli\nkartanon pihaan.\n\nPehtori oli kastelemassa pihan nurmikkoa; vanha rouva istui tuolissaan\nkiviportailla katsellen hänen työtään.\n\nInga pysähtyi, jääden silmäilemään vesiletkun mutkia pehmoisella,\nmehukkaalla ruoholla.\n\n-- Tuoksuu niin raikkaalta, -- sanoi hän, nostaen silmänsä.\n\nPehtori kohotti kunnioittavasti hattuansa, mutta ei osannut vastata\nsanaakaan, hän kun niin kovin oudostui omituista, kiihtynyttä ilmettä\nneiden kasvoissa. Hän unohti letkun hoitamisen, niin että vihma\nhulvahti pihalle.\n\n-- Herran tähden, Frank, sulkekaa suihku! -- huudahti vanha rouva\nportailta, ja Frank käänsi kiireimmiten letkun jälleen nurmelle.\n\n-- Neiti on varmaankin käynyt solatiellä, -- sanoi hän. -- Tuotte\nruusuja tullessanne. Ja omenankukkia!\n\n-- Niin, eikö ne ole somia! -- vastasi Inga, nostaen lehvät\nkasvoilleen. -- Saattaako ajatella mitään niin hentoa ja nuorta?...\nniin pehmeät värit ja niin hieno tuoksu!\n\nHän painoi kukkaset kuumille huulilleen ja suuteli niitä\nsuutelemistaan, ensin hiljaa, sitten yhä kiihkeämmin, ja silloin hänen\nsilmissään asui niin hehkuisa loisto, että se kokonaan saattoi hämille\nsen, johon ne nyt sattumoisin olivat kääntyneet.\n\nNoilta silmiltä ei pehtori sinä yönä saanut unta.\n\nMutta mummolla oli omat ajatukset siitä, kun Inga vähän ajan perästä\nläheni häntä, pysähtyen portaitten alapäähän ja nojaten käsivarsillaan\nkaidepuuhun. Mummo ymmärsi, että kirkas päivänpaiste noilla kasvoilla\non heijastusta jostain tapahtumasta, mutta hän tiesi myös, että varjoja\ntulee jälkeenpäin! Hän oli jo huomannutkin niitä.\n\nNeljännestunnin ajan hän odotteli, että Inga sanoisi jotain, mutta kun\ntoinen yhä vaikeni, nousi hän viimein hiljaa ja pani sukankutimensa\nkokoon, lähteäksensä sisään.\n\nHän ei ollut niitä, joka vaativat luottamusta muilta. Hän tiesi hetken\ntulevan, jolloin tuska ei enää jaksa olla ääneti, ja tyynesti hän\nodotteli sitä. Hänellä oli tiedossaan yrtti, joka syventää haavan\nja samalla hennosti sitoo sen, ja hän päätti käyttää sitä. Mutta\ntoistaiseksi hän oli vaiti.\n\n-- Menetkö sisään jo? -- kysyi Inga.\n\n-- Kastetta laskee liian runsaasti tänä iltana. Minun alkaa olla vilu.\nEtkö lähde mukaan?\n\nInga ei liikahtanut.\n\n-- Oletko milloinkaan nähnyt näin ihanaa iltaa? -- kysäisi hän vain.\n\nMummo kääntyi ovessa.\n\n-- Tuletko? -- kysyi hän vielä kerran.\n\n-- Kohta, -- vastasi Inga, mutta nuo sanat tulivat niin kaukaa... Ne\nikäänkuin soluivat ulos ja kuolivat pois valoisain öitten haaveilevaan\nhiljaisuuteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kuuma kesäpäivä. Vinha tuuli puhalsi lounaasta. Pohjanmerellä kävi\nkova aallokko, hyrskyten kauas yli rantavallin melkein uimahuoneeseen\nsaakka, joka oli rakennettu tynnyrien varaan hiekalle. Se tuli\npuuskahdellen, hypähdellen, niin poikamaisen vallatonna, ja vetäytyi\nsitten verkalleen lähenteleiden takaisin mereen.\n\nInga seisoi uimahuoneen ovella, pitäen kädestä kiinni Kai poikaa,\nFenris vieressään. Hänellä oli kolme köyttä kädessä: yksi oli kiedottu\nhänen omille vyötäisilleen, toinen pojan ja kolmas Fenrisin ympärille.\nKöysien toisen pään hän oli huolellisesti sitonut uimahuoneen\nportaisiin.\n\nTuuli hulmutti hänen vaaleata uimapukuansa ja pöyhötteli hänen lyhyttä\ntukkaansa.\n\n-- Nyt saa Fenris näyttää taitoansa! -- sanoi Inga iloisesti. -- Nyt\nminä otan sinut selkääni, Kai, ja niin mennään yhdessä veteen. Kun\naalto tulee, huuda sinä silloin Fenrisiä; jos siitä mihinkään on,\nsilloin se ui sinun luoksesi ja vie sinut maihin.\n\nKai paukautti käsiänsä ja hyppäsi korkealle riemuissaan.\n\n-- Voi kuin on hauskaa! Voi kuin on hauskaa! -- huusi hän, vierien\nhiekassa.\n\nHän näytti pieneltä tontulta, ruumiinmukaisissa uimahousuissaan.\nIngan mielestä hän oli niin soman näköinen niissä, mutta Fenris oli\nilmeisesti harmissaan moisesta puvusta. Hän sysäsi useampia kertoja\npoikaa varsin epäsuosiollisesti märällä kuonollaan, Kain heitellessä\nkuperkeikkaa hiekalla. Inga nauroi, ja Kai nauroi, niin että kyyneleitä\nvieri pitkin hänen pyöreitä poskiaan, eikä aikaakaan, niin he jo\npiehtaroivat lämpöisessä hiekassa kaikki kolme.\n\nÄkkiä Kai kietoi kätensä Ingan kaulaan.\n\n-- Minä pidän sinusta niin paljon, -- sanoi hän niin varmasti. -- Ja\nFenris pitää ja. Meidän on aina niin hauska, kun sinä tulet. -- Ja isän\nja.\n\nInga veti hänen lämpöisen vartalonsa luokseen.\n\n-- Sinä herttainen poika! -- puheli hän, suudellen lasta useamman\nkerran. -- Sinä herttainen poika!\n\nKai ei ollut tottunut moisiin hyväilyihin. Hänen mielestään tämä nyt\noli erityistä suosionosoitusta. Hän painoi pienen päänsä Ingan rintaa\nvasten, nauttien kuin pieni kili, joka lekottelee päivänpaisteessa,\nja sitten hän katsoi Ingaa rakkaasti silmiin vilpittömällä\nlapsenkatseella, joka välisti saattoi olla niin kummallisen totinen.\n\n-- Miks'et sinä ole Kain äiti? -- kysyi hän luottavasti.\n\nSilloin Inga päästi hänet. Oliko kenties sama kysymys herännyt hänessä\nitsessään, polttaen nyt hänen rintaansa, vaikk'ei hän olisi tahtonut\nsuoda sille sijaa siinä?\n\n-- Miks'et sinä ole minun poikani...?\n\nHän oli vähällä purskahtaa itkemään tällä hetkellä, mutta hyppäsi ylös\nja sieppasi pojan mukaansa.\n\n-- Katsos, Kai! -- sanoi hän, vetääkseen pojan huomion toisaalle\ntuosta kummallisesta kysymyksestä, jonka toinen lasten tavallisella\nitsepintaisuudella jo oli uudistamaisillaan. -- Katsos tuota kaunista,\nviheriäistä aaltoa, joka tuolla tulee! Siihen me mennään. Nouse\nselkääni nyt ja pitele kiinni. Nyt tulee hauska!\n\nHän juoksi takaperin veteen, tarttui lujasti köysiin ja veti ne\nkireälle, valmiina aaltojen hyökkäyksille.\n\nEnsimmäinen tuli. Vaahdoten ja hyrskyten, tuoreena ja suolaisena se\ntulvahti heidän ylitsensä kuin kokonainen ulapallinen terveyttä ja\nkoetti palatessaan vetää heidät mukanaan tyrskyihin. Mutta Inga oli\ntottunut pitämään puoliaan. Hän ponnisti jalat pohjaa vasten ja seisoi\ntanakasti paikoillaan.\n\n-- Kyllä minä sinut tunnen, lännen-ärjy, äijä parka!\n\nJa riemuissaan huusi poikanen: \"Lännen-ärjy, äijä parka! Lännen-ärjy,\näijä parka!\"\n\nMutta rannalla seisoi Fenris, haukkuen täyttä kurkkua tyrskyjä kohti.\n\n-- Huuda nyt, Kai! -- sanoi Inga, toisen aallon tullessa. Ja Kai huusi,\nminkä pienet keuhkot suinkin kestivät.\n\nFenris kuunteli ja juoksenteli ulvoen pitkin rantaa edestakaisin, mutta\nkuultuaan pojan toisen huudon, entistä vielä kovemman, se syöksyi suin\npäin veteen. Leveä rinta kilpenä tyrskyä vastaan se ponnisteli aaltojen\nhalki, peittyi hetkeksi kokonaan vaahtoihin, mutta yhä pitäen päätään\nsitä suuntaa kohti, missä Kai oli, kunnes vihdoin saapui pojan luokse\nja tarttui häntä lujasti vyöhön.\n\n-- Se oli oikein, Fenris. Vie maihin nyt! -- huusi Inga, nostaen pojan\nsen selkään, päästämättä kumminkaan omasta kädestään häntä irti.\n\nJa pärskyen ja huohottaen ui Fenris maalle päin taakkoinensa. Mutta\nmaihin päästyänsä se heitti pojan alas hiekalle ja puisteli ja retuutti\nhäntä oikein tuntuvasti, siten ilmoittaen paheksuvansa tällaisia\ntyhmänrohkeita vehkeitä, ja sitten se loi Ingaan niin musertavan\nsilmäyksen, että toinen oikein katuvasti virkkoi: -- Mutta, Fenris,\nethän vain liene pahoillasi minuun?\n\nFenris se vain murahti vastaukseksi ja retuutteli yhä edelleen poikaa,\njonka mielestä tila alkoi jo käydä vähemmin hauskaksi. Ingan täytyi\nviimein astua väliin ja saada koira irti hänestä.\n\n-- No Kai! Saas nähdä, kuka meistä ensiksi pääsee uimahuoneeseen,\nsinäkö vai minä, sillä nyt pitää joutuin saada vaatteet ylle!\n\nJa Kai juoksi minkä jaksoi, Inga perässä.\n\nOvi sulkeutui, ja Fenris, puisteltuaan tuuheata turkkiansa, asettui\nvahtimaan ulkopuolelle. Siinä se loikoi, pää syvällä etukäpäläin\nvälissä, raotellen silmiänsä aurinkoa vasten ja nähtävästikin aikoen\nnukahtaa hiukan.\n\nHietasärkille kohosi kookas naisen vartalo, varjostaen kädellä\nsilmiänsä. Se oli tohtorinna.\n\nPiilossa pursujen takana hän oli nähnyt koko tapauksen. Sitä todisti\nhänen kasvojensa kalpeus.\n\nHän oli nähnyt noitten kolmen leikkivän ennen uimista hyvinä\nkisakumppaleina. Hän oli nähnyt Kain niin äärettömän onnellisena\nkavahtavan Ingan kaulaan, oli nähnyt, kuinka neiti oli painanut poikaa\nsyliinsä, tuo nainen, joka oli ottanut hänen miehensä!... Ottaako hän\nhäneltä nyt lapsenkin?\n\nKatkera yksinäisyyden tunne oli kuni kylmällä kädellä kouristanut\nhäntä, mutta jättänyt heti sijansa vihan ajatukselle.\n\nSillä hetkellä kun Inga oli mennyt pojan kanssa aaltoa kohti, oli hän\najatellut: Ottakoon vain meri heidät! Parasta lieneekin!\n\nHän ei tajunnut itsekään, kuinka ahdistava se tuska oli, joka täytti\nhänet joka kerta kun aalto löi noitten kahden ylitse, ja hän näki,\nkuinka pojan piti tarttua kiinni Ingaan, jottei aalto mukaansa\ntempaisi; hän tunsi vain kurkkuansa kuristavan, joka kerta kun pojan\nteeskennelty hätähuuto ennätti hänen kuuluviinsa. Mutta kun Fenris oli\npäässyt rantaan lapsen kanssa, silloin hän purskahti valtavaan itkuun;\nsilloin vasta hän huomasi, kuinka suuri tuskansa oli ollut.\n\nSiitä oli pitkä aika, kun hän viimeksi oli itkenyt. Hänen sydämensä\noli piintynyt, myötäänsä taistellessaan saadakseen puoleensa sitä\nrakkautta, jota hän ei koskaan ollut saavuttanut. Nyt hän nyyhkytti\nkuin lapsi.\n\nMutta itkun tauottua sai toinen tunne hänessä vallan, ankaran\nsuuttumuksen tunne sitä naista kohtaan, joka tyhmänrohkeassa\nvallattomuudessaan oli vähällä saattaa turmioon hänen poikansa, ja tämä\ntunne täytti hänet, kun hän kiireisin askelin astui alas uimahuoneen\novea kohti.\n\nInga tuli ulos taluttaen poikaa kädestä. Kai riensi heti häntä vastaan\nhuutaen: -- Äiti, äiti! Jos tietäisit, kuinka hauska meidän on ollut!\nMinä olin vedessä ja olin hukkuvinani, ja Fenris pelasti minut.\n\nHän käänsi pienet, innostuneet kasvonsa äitiinsä päin, turhaan\ntavoitellen hymyä hänen huuliltaan. Sitä ei tullut. Äiti pyyhkäisi vain\nkädellään pojan märkää tukkaa, kylmästi vastaten Ingan tervehdykseen.\n\n-- Eikös se ollut sukkela temppu, minkä Fenris teki, äiti?\n\n-- Oli niinkin. Eläin käsittää velvollisuutensa välisti paremmin kuin\nihminen, -- vastasi tohtorinna, heittäen syrjäisen katseen Ingaan.\n\n-- Fenris retuutti minua niin, kun päästiin rantaan, äiti! Ja yhä hän\nsittenkin vielä retuutti, -- jatkoi puhelias piltti.\n\n-- Niin, minä näin sen kyllä, -- sanoi tohtorinna verkalleen, Ingaan\nkääntyen. -- Minä näin kaikki noilta särkiltä, ihmetellen koko ajan,\nkuinka ventovieras uskaltaa niin tyhmänrohkeasti leikitellä muitten\nlapsen kanssa.\n\nVeri hulvahti Ingan poskiin. Mutta toinen jatkoi:\n\n-- Rajun mieliteon tähden te panitte alttiiksi lapsen hengen, lapsen,\njoka oli teidän _huostaanne uskottu_. Ei ollut teidän ansionne, että\nhuima yritys onnistui.\n\n-- Eikö? Kenenkä sitten, jos saisi tiedustaa? Ettehän toki -- Inga\nnauroi hilpeästi -- ettehän toki täyttä totta luule siinä mitään\nvaaraa olleen? Minähän olin köysillä sitonut meidät kaikki kolme\nuimahuoneeseen kiinni: ennen olisivat köydet katkenneet, ennenkuin\nmikään tapaturma olisi ollut mahdollinen.\n\n-- Teille olisi saattanut sattua suonenvetoja vedessä... on semmoista\nennenkin kuultu... ja kuka silloin olisi pelastanut pojan?\n\n-- Sellaisia sattumia en ole ottanut lukuun, -- vastasi Inga lyhyesti.\n\n-- Ette suinkaan. Mutta mennä lapsen kanssa kovaan tyrskyyn, pitämättä\nhuolta siitä, että apua olisi tarvittaessa saatavana, se on lievimmin\nsanoen ajattelematonta, jotten sanoisi tunnotonta.\n\n-- Jo riittää! Hiukan uhkarohkeata, sen saatan myöntää, mutta\ntunnotonta... tuo on sentään liian naurettavaa! Mitäpä iloa sitten\nelämästä olisikaan, jos aina pitäisi jok'ikistä asiata punnita puoleen\nja toiseen? Äkkinäiset päähänpistot, ne ne juuri virkistävät ja ovat\nniin mieluisia.\n\n-- Te saatte tehdä, niinkuin mieleenne milloinkin pistää, kun asia\nkoskee teitä itseänne, neiti, mutta vastaisen varalta minä pyytäisin\nmenettelemään toisin, kun asia koskee minun lastani.\n\nInga kääntyi kiivaasti ympärinsä. Nuo sanat kuuluivat loukkaukselta,\nja ilmeisesti ne oli siinä tarkoituksessa lausuttukin, sillä jok'ainoa\nsana oli terävä kuin naskali, ja huulet, joilta ne läksivät, olivat\nmelkein verettömät suuttumuksesta.\n\nHän oli juuri antamaisillaan tulisen vastauksen, mutta tuo \"minun\nlapseni\" oli lausuttu sillä tavalla, että se suuntasi hänen ajatuksensa\ntoisaanne ja riisti häneltä kerrassaan aseet.\n\nHänelle alkoi selvitä, mikä pohjaton määrä syvälle suljettua\nluulevaisuutta piilee tuon suuttumuksen takana, ja äkkiä hän tunsi\nolevansa syyllinen.\n\nLempeästi, melkein rukoilevasti hän laski kätensä tohtorinnan\nkäsivarrelle sanoen: -- Mieleni on oikein paha, että säikytin teidät.\nVast'edes olen varovaisempi Kain kanssa enkä milloinkaan ota häntä\nmukanani uimaan.\n\n-- Hoo! Kyllä hän jo itse pitää huolen siitä, että pääsee mukaan. Tehän\nosaatte vetää lapsia puoleenne, -- virkkoi hän kylmästi ja ynseästi. --\nKatsokaas vain, kuinka hän pelkää, ettei suinkaan jäisi teistä erilleen.\n\nInga katsahti alas poikaseen: nuo suuret silmät ne kauhistuneina\ntarkastelivat milloin toista, milloin toista, ja kasvoissa alkoi\narveluttavissa määrin värähdellä itkun oireita, kunnes poikanen\nneuvotonna sieppasi Ingaa hameesta kiinni.\n\n-- Kuulepas, Kai! -- sanoi Inga, kumartuen hänen puoleensa. -- Pidäpäs\nhuolta, että Fenrisin turkki kuivaa päivänpaisteessa, muutoin se saa\nluuvalon koipiinsa. Juoksenteles nyt kiireesti sen kanssa särkillä, me\ntulemme sitten perässä.\n\nPoikanen päästi hänet samassa ja juoksi vihellellen pois, koira\nmukanaan.\n\nInga kääntyi tohtorinnaan sanoen:\n\n-- Te puhutte, niinkuin luulisitte minun tahtovan houkutella teiltä\npoikaa pois. Se ei ole milloinkaan ollut tarkoitukseni.\n\n-- Ei tässä tarvita mitään puolusteluja. Pian on houkka houkuteltu,\nkun omakin mieli tekee, -- virkkoi tohtorinna torjuen ja lisäsi\nsitten sanomattoman katkerasti: -- Poika ei sitä paitsi ole koskaan\nollut oikein omanani. Hän otettiin minulta pois, ennenkuin kykeni\nymmärtämäänkään.\n\n-- Olisipa hän ollut minun poikani, ei olisi häntä ikinä otettu minulta\npois.\n\nTohtorinna hätkähti. Häntä hämmästytti tuo luja varmuus toisen\nehdottomassa huudahduksessa.\n\n-- Saattaa olla, -- sanoi hän lauhkeammin. -- On olemassa ihmisiä,\njoilla on tavallista enemmän tarmoa. Heillä on senvuoksi suurempi\nvastustamisenkin kyky. Minä en ole niitä... Niin, minä poikkean tähän,\n-- hän pysähtyi kalamökin edustalle, -- täällä on emäntä sairaana. Minä\nlupasin käydä peräämässä hänen lapsiaan. Tule, Kai! Sinä pääset mukaan.\n\nKai tuli heti, hattu kallellaan toisella korvalla, ja pisti pienen\nkätensä äidin käteen.\n\n-- Mennäänkö Kala-Lassin mökkiin? -- kysäisi hän kiihkeästi.\n\n-- Mennään.\n\n-- Minä lähden kotia, -- sanoi Inga, ojentaen kätensä jäähyväisiksi.\nKäsi, jonka hän vastaanotti, oli kylmä ja kapea. Se tuli hyvin\nepäröiden, mutta puristukseen vastattiin puristuksella. Silloin Inga\nloi rehellisen katseensa tohtorinnan silmiin ja sanoi vilpittömästi:\n\n-- Voittakaa poikanne takaisin. Teidän on helppo tehdä se. Äidillä on\nensimmäinen oikeus, ja äidillä on suurin voimakin.\n\nJa vastausta odottamatta hän kääntyi kiireesti pois ja läksi astumaan\nkylän kautta kotiansa kohti.\n\nMutta tohtorinna jäi seisomaan, ajatuksiinsa vaipuneena. Toisen\nsanat olivat herättäneet valveille hänen uinuvan tarmonsa, ja hänen\nveltostunut tahtonsa oli elpynyt.\n\nPannessaan sinä iltana poikaansa nukkumaan hän ei tyytynyt siihen, että\nhuolellisesti kääräisi peitteet hänen ympärilleen, niinkuin ennen, vaan\njäi istumaan vuoteen laidalle ja katseli häntä, kääntämättä silmiänsä\npois.\n\nPoikasta nukutti kovin, mutta tämä näky oli hänestä niin uutta\nja kummallista, että hänen tuontuostakin täytyi nostaa raskaita\nsilmäluomiansa, nähdäkseen, istuuko äiti siinä yhä vielä.\n\nNiin, siinä hän istuu. Ja hän istui istumistaan. Joka kerta kun poika\nvilkaisi häneen pienillä, unisilla silmillään, hän nyökäytti päätään,\ntyynesti myhähtäen, ikäänkuin olisi puhunut: \"Ole rauhassa. Täällä minä\nolen sinun luonasi.\"\n\nJa Kai nukkui, tuntien jotain, mitä hän ei milloinkaan ennen\nollut tuntenut... Hänessä oli hämärä haave jostain rauhaisasta ja\nmieluisasta... Siinä oli tyyntä ja levollista oloa... onnellista,\nlapsellista luottamusta... sanomatonta turvallisuuden tunnelmaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTohtorin pienessä puistossa astuskeli Kai muutama päivä sen perästä\nmonta kertaa nurmikon ympäri, kädet selän takana, syvissä ajatuksissa.\nHattu oli tavallisuuden mukaan niskassa, mutta siniset silmät, joissa\noli niin pitkät, mustat ripset, katselivat mietiskellen maahan.\n\nHänelle oli viime päivinä tapahtunut jotain, jonka hänen pienet aivonsa\nkyllä olivat vastaanottaneet, mutta eivät osanneet saada selville.\n\nSinä päivänä, jolloin hän oli ollut vedessä Fenrisin kanssa ja sitten\nkäynyt Kala-Lassin mökissä, oli äiti ollut niin hyvä hänelle, että\npieni sydän vieläkin ilosta hyppelehti hänen muistellessaan sitä.\nÄiti oli kotimatkalla ollut hevosillakin hänen kanssaan! Ja illalla\nsitten ei äiti, häntä levolle pannessaan, tyytynytkään siihen, että\nhuolellisesti kääri peitteet hänen ympärilleen ja suuteli häntä, hyvää\nyötä toivottaen, vaan jäi istumaan vuoteen laidalle, kunnes hän oli\nnukkunut.\n\nSeuraavana aamuna hän oli herännyt niin iloisena, ja silloin oli äiti\ntaas istunut hänen vuoteensa vieressä, mutta hän oli nähnyt äidin\nitkeneen, eikä tiennyt miksi. Hän ei uskaltanut kysyä, sillä äiti\nsuuttui aina, kun poika näki hänen itkevän. Siksipä hän kätki päänsä\npieluksiin eikä tahtonut nähdä sitä ensinkään. Mutta tänä aamuna ei\näiti suuttunutkaan, päinvastoin suuteli häntä monta kertaa ja leikki\nhänen kanssaan, pukiessaan häntä. Pojasta tuntui, ettei hän enää\nensinkään pelkäile äitiä.\n\nIhan päivänpaisteisessa mielialassa hän käyskenteli sitten pihalla,\nsyötti kananpoikia, ajoi ankat lampeen ja juoksenteli kilpaa Fenrisin\nkanssa, heittäen senkin seitsemän mukkia ja kuperkeikkaa.\n\nMutta kun hän myöhemmin aamiaispöydässä haasteli eilisistä\nseikkailuistaan, oli isä ääneti, ei edes katsahtanutkaan häneen,\nsanoihan vain, että pöydässä pitää istua siivolla. Isä oli viime\naikoina yleensäkin käynyt niin kummalliseksi; hän oli ihan toisenlainen\nkuin ennen: ei isä enää milloinkaan nostanut häntä selkäänsä eikä ollut\nhevosilla hänen kanssaan, ja milloin Kai koputti isän oveen, kuului\nsieltä aina: \"Isällä ei ole aikaa nyt.\"\n\nKai huokasi syvään, sydämensä pohjasta. Hän toivoi niin hartaasti, että\nisällä taas olisi aikaa.\n\nMutta sitten tapahtui se kaikkein kummallisin asia. Eilen, hänen\nistuessaan päivällispöydässä isän ja äidin välissä, kuten ennenkin,\nolivat isä ja äiti olleet ihan ääneti, ja kun ei Kai millään tavoin\nsaanut isäänsä myhähtämäänkään, oli hän ajatellut: \"Äiti on varmaankin\nollut hyvin paha isälle, koskapa isä näyttää noin tuikealta.\" Ja\nmuistaessaan, kuinka hänelle itselleen aina annettiin anteeksi, kun\nvain pyysi, virkkoi hän yht'äkkiä, rohkaisevasti katsellen heitä\nkumpaakin vuorotellen: \"Kyllä äiti mielellään pyytää anteeksi.\" Silloin\noli isä luonut häneen ankaran katseen ja sanonut, että mitä lörpötystä\ntuo on; aikaihmisten ei tarvitse milloinkaan pyytää anteeksi. Mutta --\nsen oli Kai ihan selvään nähnyt -- isä oli ollut punainen kasvoiltaan\ntuota sanoessaan. Ja sitten oli istuttu taas ihan ääneti.\n\nKai tiesi, että nyt on ukkosta ilmassa, mutta ei voinut käsittää miksi.\nVaistomaisesti hän tunsi, että jos vain isästä ja äidistä tulee hyvät\nystävät, niin sitten on kaikki hyvin.\n\nHän oli niin paljon mietiskellyt tuota asiata, että oli unohtanut\nsyömisenkin, ja niinpä tapahtui, että hän äkkiä, ikäänkuin ehdottomasta\nmielijohteesta, oli ottanut heitä kädestä ja aristellen pannut heidän\nkumpaisenkin kädet yhteen.\n\nMutta kumpikin oli nykäissyt kätensä niin äkisti takaisin, että Kai oli\nihan säikähtänyt, ja isä oli sanonut vihaisesti: \"Istu hiljaa pöydässä,\npoika!\" Ja pannakseen enemmän painoa sanoilleen hän oli nipistänyt\nhäntä korvalehdestä. Kai oli ruvennut itkemään, ja sitten oli hänet\njotenkin tylysti pantu toiseen huoneeseen.\n\nMutta äiti, joka aina oli ankara eikä koskaan puhutellut häntä, milloin\nKai oli ollut tottelematon, äiti oli mennyt hänen perässään ja ottanut\nhänet syliinsä ja lohduttanut häntä, kunnes hän oli lakannut itkemästä.\nJa silloin oli poika kietonut kätensä äidin kaulaan ja nyyhkytellen\nsanonut: \"Äiti, äiti! Miks'ette te tahdo olla hyviä ystäviä!\" Silloin\noli äiti katsonut häneen niin kummallisesti ja sanonut: \"Sitä sinä et\nymmärrä, poikaseni; älä kysele sitä minulta milloinkaan.\"\n\nJa sitten he olivat itkeneet yhdessä, äiti ja hän...\n\nTämä kaikki oli varsin merkillistä, mutta merkillisintä kaikesta oli\nse, ettei hän enää yhtään pelkäillyt äitiänsä. Sitä vastoin tuli hän\njoskus katsahtaneeksi hiukan arkaillen isäänsä, milloin tämä palasi\nkotia vakavana ja harvapuheisena. Isä kun tähän asti oli ollut hänen\nlyhyen elämänsä päivänpaiste, se, johon lapsi koko pienen sydämensä\nuskalluksella oli kiintynyt, niin rupesi hän nyt ikävöimään isäänsä,\nniinkuin muisti ikävöineensä häntä silloin kun isä oli matkoilla.\nMutta nythän isä ei ole matkoilla, eikä Kai itsekään tiennyt mitä\nikävöitsee... Hän ei tiennyt ikävöivänsä sitä lujaa, lämmintä\nrakkautta, joka tähän asti oli häntä vaalinut ja jonka hän nyt\nhämärästi tunsi ikäänkuin karttelevan häntä.\n\nHän pysähtyi keskelle puutarhan käytävää, pienet kädet selän takana, ja\nkummallisen syvämietteinen ilme kasvoilla.\n\nFenris, tottumaton kun oli näkemään nuorta herraansa noin ajatuksiin\nvaipuneena, asettui hänen eteensä, leveä selkä suoraan päivää kohti,\nja alkoi kiivaasti heilutella häntäänsä. Kun siitä ei lähtenyt\napua, ojensi se käpälänsä. Sitä ei otettu vastaan, ja se hervahti\ntakaisin maahan. Mutta silloin loppui Fenrisiltä maltti kerrassaan.\nSe mörähti äkäisesti, niinkuin olisi tahtonut sanoa: \"Mikähän sinua\noikeastaan vaivaa?\" Ja Kai ymmärsi heti, mitä toinen tarkoittaa,\nmutta hän oli oppinut varovaisuutta äidiltään ja sanoi verrattomalla\narvokkaisuudella: \"Sitä sinä et ymmärrä, Fenris; älä kysele sitä\nminulta milloinkaan.\"\n\nTohtori tuli samassa portaille ja, nähtyään pojan seisovan hiljaa, meni\nhänen luokseen.\n\nHän katsahti tutkistellen pojan kasvoihin, jotka kääntyivät häntä\nkohti, ja hämmästyi tuota aikaihmisen ilmettä niissä. Sanaakaan\nsanomatta isä otti häntä kädestä ja astui hänen kanssaan nurmikon\nympäri kerran... ja toisen... yhä vain ääneti.\n\nPojasta tämä tuntui sangen juhlalliselta, mutta äkkiä hän rohkaisi\nmielensä ja virkkoi päättävästi: -- Isä, miksi sinä olet suutuksissa\näitiin?\n\nTohtori hätkähti. Ensi kertaa selveni hänelle, että hän seisoo\nvaarinottajan silmäin alla, että hänellä on vierasmies omassa\ntalossaan... alaikäinen, pieni vierasmies, mutta sittenkin todistamassa\njännitettyjä, onnettomia oloja isän kotielämässä.\n\nTähän asti ei Kai ollut johtunut hänen mieleensäkään. Hän oli ylipäänsä\nvain ajatellut omaa itseänsä, omaa sisällistä, raastettua tilaansa,\nomaa valtavaa intohimoansa.\n\nHänen sielussaan ei ollut sijaa millekään muulle kuin rakkaudelle\ntuohon naiseen, jonka hän ainaiseksi oli sydämeensä sulkenut. Pikemmin\nhän oli viime aikoina, poikaansa katsellessaan, nähnyt lapsessa\nvieläkin yhden esteen, vieläkin yhden juovan, joka erottaa häntä tuosta\nnaisesta. Ja tämä ajatus se hänen tietämättänsäkin oli, osaltaan\nsekin, vaikuttanut siihen, että hän oli ruvennut poikaansa kohtelemaan\ntoisella tavalla kuin ennen.\n\nNyt hän äkkiä alkoi katsoa asiata toiseltakin kannalta. Hän ymmärsi,\nettä hänen onnettomat välinsä saattoivat arveluttavalla tavalla\nvaikuttaa poikaan ja haitata tunne-elämän terveellistä kehitystä\nhänessä.\n\nJa hänen entinen hellä huolenpitonsa heräsi jälleen entiseen voimaansa.\n\nTuo omituinen kysymys, mutta vielä enemmän nuo silmät, jotka niin\nyksinkertaisesti katsoivat isään, osoittivat hänelle, että lapsen\npäässä pyörii ajatuksia, mahdottomia hänen hallita. Sanain takaa\nkangasteli ilmeisesti mietintää.\n\nNelivuotias lapsi, joka mietiskelee! Suunnilta pois...\n\nMitä murheita koituukaan siihen kotiin, missä noin pienet aivot\najatuksiin vaipuvat!\n\nJa nyt Kai, hänen ylpeytensä, hänen silmäteränsä, joka vielä muutama\nkuukausi sitten oli ollut kaiken raittiin ja lapsellisen elämänilon\nheleä sointu, -- nyt Kai tuo esiin noita vakavia lauseita, joita hän\nlapsissa vihasi.\n\nJa hänen oli siihen syy, hänen kokonaan siitä saakka kuin hän oli\nantautunut rakkautensa valtoihin... ja samalla hänen vaimonsakin syy,\nsillä tämähän oli pakottanut hänet tähän onnettomaan avioliittoon,\njonka yhä kasvava epäsointu nytkin jo näkyy jättäneen jälkiä lapseen.\n\nJa onnettomuus on käyvä yhä suuremmaksi, mitä vanhemmaksi poikanen\nkasvaa ja mitä selvemmin hän alkaa asioita ympärillänsä ymmärtää.\nSe on kivulloisesti jouduttava hänen kypsymistänsä ja verkalleen\nmyrkyttävä hänen sielunsa, kunnes hän vihdoin täysikasvuisena miehenä\nkäy tuomariksi vanhempainsa välille. Avutonna hän kerran on kohtaava\ntämän onnettomuuden, jota ei mikään voi olemattomaksi tehdä ja joka ei\nmilloinkaan lievene.\n\n-- Kai parka! -- sanoi tohtori ja hyväillen silitti pojan päätä. --\nPikku Kai parka!\n\nJa Kain silmiin kiertyi kyyneleitä, hän ei itsekään tiennyt miksi.\n\nJälleen astui isä nurmikon ympäri, pitäen poikaa kädestä. Tuntui\nniinkuin mikä kuristaisi hänen kurkkuansa. Hän ei voinut puhua.\n\nHeidän kulkiessaan portaitten ohi aukeni sisästäpäin ovi. Hänen\nvaimonsa pysähtyi ensin hetkiseksi kynnykselle ja äänsi sitten: -- Kai!\n-- ja vähän ajan perästä kovemmalla äänellä: -- Tule, Kai!\n\nKai aikoi noudattaa kutsua, mutta ei päässyt. Tohtori piteli\ntietämättänsäkin poikaa kädestä lujaa, ikäänkuin ei aikoisi milloinkaan\nenää päästää sitä irti. Taasen kutsui ääni, tällä kertaa pyytävämmin,\nikäänkuin houkutellen: \"Kai! Kai!\"\n\nKai nykäisi pientä kättään, mutta siitä ei apua. Silloin hän loi\nsilmänsä ylös isän värähtämättömiin kasvoihin ja virkkoi äkkiä: -- Kai\npitää äidistä! -- ja painolla hän vielä lisäsi: _Pitää!_\n\nSilloin pääsi käsi irti, ja poikanen juoksi portaille.\n\nÄiti otti pojan syliinsä ja puristi häntä lujasti rintaansa vasten,\nja olipa jotain taisteluun vaativaa siinä katseessa, jonka hän heitti\nmieheensä.\n\nVeri hulvahti silloin tohtorin kasvoihin, ja polttava luulevaisuuden\ntunne, vihan sekainen, kiehahti hänessä.\n\n-- Yritteletkö sinä saada poikaa minulta pois? -- kysäisi hän, astuen\nlähemmäs.\n\n-- Ethän toki enää tarvinne häntä, -- vastasi toinen terävästi.\n\nTohtori kalpeni.\n\n-- Varo itseäsi! -- sanoi hän käheästi.\n\nVastaukseksi nosti tohtorinna poikaa korkeammalle ja puristi häntä\nentistä lujemmin rintaansa vasten, uhmalla katsellen miestään.\n\n-- Mitä sinä teet? -- sähähti tohtori, kykenemätönnä selittämään tätä\nodottamatonta vastusta.\n\n-- Otan omakseni mikä omaani on, -- vastasi toinen. -- Kyllin kauan\nolet jo pitänyt häntä riistettynä minulta pois; nyt otan hänet takaisin.\n\nTohtori tuijotti häneen hämmästyneenä, sanatonna.\n\nKoko heidän avioliittonsa aikana hän oli tottunut näkemään vaimossaan\npelkkää nöyrää, pelonalaista väistyväisyyttä. Vastustamista hän ei\nollut kohdannut milloinkaan, missään kohdassa; nuo tyynet silmät\neivät koskaan olleet katselleet häntä muutoin kuin arvatakseen hänen\nvähimpiäkin mielitekojansa. Hänen vaimonsa koko olemus oli ollut\nyhtä kiitollisuuden ilmettä siitä, että mies ylipäänsä sallii hänen\nelää läheisyydessään. Vaimo itse oli käynyt tuohon halpaan asemaan,\njossa mies katselee häntä ylhäältäpäin. Miestä väsytti ja ärsytti tuo\nkoiranomainen uskollisuus, tuo orjattaren kiintymys, joka pikemmin\nantautuu jaloin tallattavaksi kuin hyljättäväksi. Täten oli mies ollut\nitsevaltiaan asemassa kodissaan hamaan tähän päivään. Hän muisti nyt\nselvään, kuinka Inga Heine kerran heillä ollessaan ja nähdessään,\nmitenkä siellä kaikki ääneti taipuu hänen, tohtorin, edessä, oli\nkysäissyt vilpittömällä tavallaan, mutta samalla hienosti, ivallisesti\nmyhähtäen: \"Oletteko te aina ollut ylimmäinen pappi, profeetta ja\nkuningas omassa talossanne?\"\n\nTohtori oli silloin puoliksi harmissaan kääntänyt puheen leikiksi,\nmutta vähäinen itu siitä sittenkin oli jäänyt hänen mieleensä, ja hän\noli ajatellut, että toisin olisi ollut laita, jos hän, Inga Heine,\nolisi ollut hänen vaimonsa! Hänellä kyllä olisi ollut oma kanta. Ja\nkuinka mieluista olisi ollut panna ylivalta puolekkain hänen kanssaan!\n\nTämä itsevaltiaan asema, pohjanaan heidän avioliittonsa onneton\nesihistoria, oli niin vähän hänen ihanteensa kaltaista, että hän usein\noli huomannut toivovansa uhkaa ja vastustusta tuon vahamaisen penseyden\nsijaan. Mutta nyt, vastarinnan noustessa ensi kertaa, vieläpä sattuessa\nhellimpään kohtaankin, nyt hän tunsi, kuinka vaikea hänen todellakin\non luovuttaa pientä osaakaan vallastansa, ja kuinka hänen monet\nvaatimuksensa olivat jo menneet hänelle vereen: hän kuohahti, häntä\nloukkasi sydänjuuria myöten tämä kuulumaton rohkeus, joka ilmeisellä\nuhmalla uskaltaa vastustaa häntä.\n\nEikö juuri hän ollut tähän päivään asti ollut pojan sekä äitinä että\nisänä? Oliko hänen vaimonsa koskaan pyrkinytkään saamaan poikaa\nomaksensa?\n\nJa nyt hän seisoo tuossa ja puhuu oikeuksistansa!\n\nTohtori ei voinut salata itseltään, että hänen vaimonsa arvo kohosi\ntästä hetkestä hänen silmissään, mutta samassa päätti hän myös olla\nantamatta perää.\n\n-- Mikä on oikeastaan tarkoituksesi? -- kysyi hän, katsoen vaimoansa\nterävästi silmiin.\n\n-- Pitää se, joka oikeuden mukaan omaani on ja jonka olen jo liiankin\nkauan sallinut olla luotani poissa, -- vastasi hän, miehensä katsetta\nväistämättä.\n\nInga Heine johtui väkisinkin tohtorin mieleen. Hän ei ole tässä ja\non sittenkin... hänen henkensä on saapuvilla... ja se se ikäänkuin\nterästää heitä kumpaakin.\n\nHeidän katseensa sävähtivät vastakkain, niinkuin iskee toisiinsa kaksi\nsäilää.\n\n-- Tiedätkös, -- virkkoi tohtori, -- jos sinä jatkat tuolla tapaa, niin\ntästä syntyy ankara ottelu!\n\n-- Yhtäkaikki minusta, mikä siitä syntyy, -- vastasi toinen. -- Minä\npelastan vielä sen onnenmurusen, mikä minulla on jäljellä.\n\n-- Mutta poika! -- huudahti tohtori, tarttuen portaitten käsipuihin,\nniin että ne rysähtivät. -- Hänen onnensa toki ylinnä! Etkö sinä\nkäsitä, että meidän välinen taistelu murtaa hänen elämänsä?\n\nHän katsahti ensi kertaa Kai poikaan, jonka läsnäolon hän oli melkein\nkokonaan unohtanut, ja hämmästyi pojan tuijottavaa katsetta, joka\nkauhistuneena siirtyeli toisesta toiseen.\n\n-- Pikku Kai parkaa! -- virkkoi hän, lähtemäisillään pois.\n\nMutta tuskin hän oli kääntänyt selkänsä, niin ei tohtorinna enää\njaksanut pidättäytyä. Koko hänen kytketty intohimonsa, koko tuo\nrakkaus, joka ei milloinkaan ollut saanut osakseen vastarakkautta, koko\ntuo sisimpiin suljettu katkeruus ja kalvava tuska, jota hän tunsi,\ntietäessään miehensä rakastavan toista, -- kaikki se puhkesi nyt\nilmoille raivoisalla voimalla. Yhä lujemmin kietoen kätensä poikasen\nympärille hän huusi:\n\n-- Minä korvaan hänelle... siitä saat olla varma... kaiken sen, minkä\nsinä olet laiminlyönyt! Jokikinen hiukkanenkin mun rakkauttani on oleva\nhänen... hänen yksin! Ja tiedätkös, mitä minä saan sijaan? Hänet minä\nsaan! Kokonaan, kaikkineen! Minkä jalansijan minä maata valloitan, sen\nsinä menetät. Haa, sinä et tiedä, mikä voima äidillä on, kun hän tahtoo\nvoimaansa käyttää!... Ja tiedätkös, ken minulle tämän opetti? _Hän,\njonka olisi pitänyt olla sinun vaimosi!_\n\nViimeiset sanat ne lensivät kuin linkokivi hänen miehensä kasvoihin, ja\ntohtorinna näki heiton sattuneen.\n\nEnsi hetkessä hän melkein luuli miehensä lyövän häntä, mutta sitten\nhänen ajatuksensa suuntautuivat toisaanne, sillä Kai kietoi äkkiä\nkätensä äidin kaulaan, hennolla, vapisevalla äänellään huutaen\nniin liikuttavan hellästi: -- Älkää olko... älkää olko suutuksissa\ntoisillenne!\n\nTohtori ei voinut kestää tuota. Hän kääntyi pois ja meni huoneeseensa.\n\n-- Tätä ei voi puolustaa... ei ikipäivinä! -- mutisi hän, paiskaten\noven lujasti kiinni perässään.\n\nHän istahti kirjoituspöytänsä ääreen, sysäten sormet tuuheaan\ntukkaansa. Hänen ajatuksissaan pyöri avioero. Eikö tämä yhteiselämä,\njoka ei mitään yhteiselämää ole, -- eikö se ole onnetonta heille\nkummallekin? Ja eikö olisi parempi saada se heti olemattomaksi?\n\nMutta Kai?... Pojastaan hän ei aio luopua. Ja toiselta puolen oli hän\ntänä aamupäivänä ilmeisesti huomannut, että Kai yksin on se hinta, joka\nhänen pitää vapaudestaan maksaa.\n\nJa niin hän siinä istui, kaksinkertainen tuska rinnassaan, neuvotonna,\naseetonna niitä kahta voimaa vastaan, jotka taistelivat hänessä ja\nolivat melkein raastaa hänet näännyksiin.\n\nMelkein tajuttomasti hän veti ulos pöytälaatikon ja otti esille vanhan\nkirjan. Se oli päiväkirja hänen vankeutensa ajoilta. Hän selaili sitä.\nPaljo oli siinä senaikuista toivottomuutta, paljo raskasmielisyyttä,\nmutta ei katkeruutta. Se tuli vasta myöhemmin.\n\nMoneen vuoteen ei hän ollut kirjoittanut sanaakaan päiväkirjaansa,\nmutta viime aikoina hän oli jälleen turvannut siihen kuni vanhaan,\nuskolliseen ystävään. Hän oli tarttunut siihen, sillä hänen _täytyi_\nsaada ilmaa, jottei tukehtuisi. Kynä oli piirtänyt näkyviin sen, mitä\nhuulet eivät uskaltaneet lausua julki. Harvoin on rakkauden kuva\npukeunut niin voimallisiin väreihin kuin tämä, jonka oli määrä elää\nkätkettynä.\n\nMutta eipä hän siitä nyt hakenut riemuitsevia, uhmaavan intohimoisia,\nhurmaavan onnen ajatuksia. Hän pysähtyi viimeiseen lehteen, siihen,\nmikä oli kirjoitettu kuni hänen oman sydämensä verellä ja missä\njok'ikinen sana syöpyi hänen aivoihinsa kuni naula ristiinnaulitun\nlihaan. Ja niinkuin tuskain mies yhä uudestaan ja uudestaan himoitsee\ntyöntää koetinta haavaansa, niin hänkin yhä toistellen luki:\n\n    Mä ristejä, ristejä\n    näin kaikkialla.\n    Kun kaatui yks,\n    nous uus joka kerta,\n    mut kaikki ne oli\n    täynnään verta!\n    Ja risteillä riippui\n    maan lapsia vain.\n    Elävältä ne riippui\n    kaksittain.\n\n    Kumein äänin he haastoivat\n    päiväin ja öitten kärsimistä,\n    ja tuskat haavoista verisistä\n    ne nauloina rintaa raastoivat.\n    Ja risteillä riippui\n    rinnatusten\n    mies ja vaimo\n    sielutusten.\n\n    Sydän heitä ei liittänyt,\n    lempi ei sitonut yhdytyksin.\n    Siin' iän kaiken käsityksin\n    verta saivat vuotaa nyt.\n    Ja yhdessä puussa\n    he riippui niin,\n    käsistä sekä\n    jaloista kiinn'.\n    Ja ken heistä enimmin\n    kärsei, ken, --\n    ties Jumala yksin.\n\n    Uhmaan käsi jos kouristui,\n    taistoon jos nuo kaks sai milloin,\n    syvemmin haavahan vain silloin\n    naula tuskien tunkeutui.\n    Jos pois sois toinen,\n    se tuskaa tuo,\n    ja yhäti raastaa\n    niin haavat nuo.\n    Oi mies ja vaimo,\n    se muistakaatte:\n    elon iltaan asti\n    sitä tuntea saatte.\n\n    Koskaan haavat ne parane ei,\n    koskaan raastat ei ehjy enää,\n    vaikk' aika se eelleen siirtelei.\n    Niin, yhteiset tuskat\n    ja kummankin hurme\n    ne sitovat vaan\n    teit' yhteen, asti\n    kuolemaan!\n\n    Näin yksin kahlein\n    ainian,\n    käsistä sekä\n    jaloista kiinni,\n    te riippua saatte\n    päivän loppuun\n    rinnatusten,\n    mies ja vaimo,\n    sielutusten.\n\nHän istui kauan aikaa, pää painuneena käsiin ja suunnattoman tuskan\nilme kasvoillaan. Sitten hän kirjoitti jatkoksi:\n\n    Nyt valoa sieluni joi,\n    kuni kukkanen valoa juo.\n    Ja kotkan siivin lensi\n    valojen lieden luo.\n    Arkaillen, kuni aina.\n    Se vavisten, hehkuin hurmi\n    surunmurtavan onnen maljaa!\n    Sen tuska on raastava riemu:\n    Nyt juomme me myrkkyä sen.\n    Sen huutoa kuule ei kenkään.\n    Uness' yksin sit' ääntelen.\n    Mut ain' joka kerralta, vaikka\n    mun viilsikin haavojain,\n    sinut sylihin, armas, suljen\n    ja rintaani painan vain.\n    Päivä jos koittais, jolloin\n    sinut täytyis mun työntää pois,\n    niin kuiviin juosseen syämmen\n    näkis, armas, sun katsantois.\n\nMutta tuskin olivat viimeiset rivit kirjoitetut, niin jo tunsi hän\nhaikeasti ikävöivänsä häntä. Tohtori kavahti ylös, pisti kirjan\ntakaisin laatikkoon, kiersi sen lukkoon ja astui muutamia kertoja\nedestakaisin, kuni häkissänsä peto. Hän läheni sitten akkunaa, tempasi\nsen auki ja seisoi siinä hetken aikaa, mitään näkemättä.\n\nHänen ajatuksensa kiitelivät kiihkeinä, nopeina kuin salamat.\n\n-- Minun täytyy saada nähdä hänet, täytyy, maksoi mitä maksoi! Ei\nlietso lämmintä muu kuin hänen silmäinsä valo... Jos käyn tästä\nrannalle, niin hän on siellä, sen tiedän varmaan. Jo kaukaisen matkan\npäästä minun ajatukseni vetävät häntä, niinkuin hänenkin minua...\nSen tunnemme kumpikin, sitä ajattelemme kumpikin, mitään siitä\npuhumattakaan... Me emme voi välttää yhtymystä... olisi mieletöntä\nluulla toisin... ja vielä mielettömämpää olla menemättä.\n\n-- Isä, päästä sisään! -- pyysi hento ääni oven takana, ja pieni nyrkki\npaukutti maltittomasti oveen.\n\n-- Mitäs tahdot?\n\n-- Pulikkarattaat meni rikki. Se punainen pyörä, jonka sinä maalasit\nviime vuonna, läksi irti. Tule panemaan se paikoilleen.\n\n-- Mene äidin luo. Minulla ei ole aikaa.\n\n-- Äiti ei osaa, ja minä tahdon päästä sinun luoksesi.\n\n-- Ei sovi nyt; minä lähden ulos.\n\n-- Pikkuisen vaan, pikkuruisen vaan! -- kuului jälleen mairitteleva\nääni.\n\nKaikkina muina aikoina tuo hento ääni olisi saanut tohtorin oven\nselkoselälleen, mutta nyt, kun lapsi seisoi tuossa ilmielävänä esteenä\nhänen aikeellensa, nyt se vaikutti kokonaan toisin.\n\n-- Sinun täytyy tottua pois tuosta mankumisesta, -- sanoi hän\nnuhdellen, melkein tylysti. -- Kun minä kerran sanon: ei, niin siinä\nse. Mene!\n\nKai meni pois allapäin. Aina hänelle joku oli suutuksissa, jos ei yksi,\nniin toinen, eikä hän ymmärtänyt mistä syystä. Hän koetti vaivata\npientä päätään kysymyksillä kaikenlaisilla, mutta selvää vain ei\ntullut. Neljänneksen kuluttua, kun tohtori oli lähtemäisillään ulos,\nlöysi hän poikansa pihalta, nukkumassa pulikkarattaissaan, posket\nitkusta kosteina.\n\nTohtori seisoi siinä katsellen lastansa, ja silloin hänen omiinkin\nsilmiinsä kiertyi kyyneleitä. Hän toisti äskeiset sanansa: \"Tätä ei voi\npuolustaa, ei ikipäivinä.\"\n\nHänestä näyttivät äkkiä pojan posket kalpeilta ja ilme hänen\nkasvoillaan kummallisen vanhanomaiselta. Hän nosti pojan varovasti\nsyliinsä ja kantoi hänet sisään.\n\n-- Poika rukka! -- puheli hän, suudellen lastaan. -- Tällainen elämä\nmurtaa sinut.\n\nJa äkkiä hän huudahti epätoivoisena: -- Kai, Kai! Neuvo sinä minua!\n\nMutta Kai nukkui, nyyhkyttäen silloin tällöin, niinkuin ainakin pitkän\nitkun perästä. Ja joka kerta kun pieni ruumis hytkähti, samassa pitkät\nsilmäkulmatkin kosteitten poskien yläpuolella vavahtivat ja pilvi\npeitti hetkiseksi lapsen pyöreät kasvot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nInga istui meren rannalla maihin vedetyn veneen laidalla, kirjoitellen\npäivänvarjonsa kärjellä hiekkaan.\n\nHän ei kääntynyt ympärinsä, kuullessaan askeleita takanaan. Ei\ntulijakaan sanonut hyvää päivää. Hän istahti hiljalleen veneen laidalle\nIngan viereen ja katseli hänen nuorekasta profiiliansa: tuossa tuo\nmusta tukka lyö suortuvia ohimoille ahavoittuneella iholla, ja hieno\npuna ilmaisee äkkiä sitä liikutusta, mitä lausevat piirteet suun\nympärillä taistellen koettavat kätkeä... ja tuo pyöreä merimiehen\nhattu, niskan puolella nyt, kuten ainakin, se varjollaan ikäänkuin\nhyväilee noita kasvoja... Ja tytön vartalosta siirtyi hänen katseensa\nalas hiekkaan. Siinä luki:\n\n    Es ist eine alte Geschichte,\n    doch bleibt sie immer neu...\n    immer neu... immer neu...\n\nTohtori kumartui ja kirjoitti keppinsä kärjellä:\n\n    und wem sie just passiret,\n    dem bricht das Herz entzwei...!\n\nInga liikautti päätänsä, silmiään kumminkaan nostamatta.\n\nTohtori kirjoitti samat sanat uudestaan ja taas uudestaan, mutta ääneti\nhe yhä olivat.\n\n-- Heinein heimoa näytte olevan sittenkin, -- virkkoi tohtori vihdoin.\n\n-- Veressä se kaiketi lienee. Hänen säkeensä ne myötäänsä palajavat\nminun muistiini.\n\n-- Niinkuin ainakin se, minkä elämässänsä on kokenut.\n\nEnsi hetkessä nuo sanat tuntuivat Ingasta liian rohkeilta, mutta\nsitten hän myhähti. Miksipä he tuossa nyt koettavatkaan peitteleidä\ntoisiltansa, nuo kaksi, jotka niin hyvin tuntevat toistensa salaisuudet!\n\n-- Yksin sillä, minkä elämässään on kokenut, yksin sillä on arvoa, --\nvirkkoi tohtori. -- Parempi on kokea elämässään sellaista, mikä tuskaa\ntuottaa, kuin olla kokematta mitään. -- Eikö niin? -- tiedusteli hän.\n-- Vai tahtoisitteko olla vailla sitä, minkä olette kokenut?\n\n-- En millään ehdoin! -- huudahti Inga äkkiä sydämellisesti.\n\n-- Tiesinhän sen. Parempi on kohdata toisensa myrskyssä kuin olla\nmilloinkaan kohtaamatta.\n\n-- Tuhat kertaa parempi. Sanomattoman tyhjältä tuntuu, kun ajattelee,\nettei olisi koskaan kohdattu.\n\nTohtori nyökäytti päätänsä.\n\n-- Niinpä, -- myhähti Inga, -- niinpä saattaa melkein sanoa meitä\nonnellisiksi.\n\n-- Emme ole milloinkaan onnellisia erillä ollessamme, -- sanoi tohtori\nkiihkeästi. -- Jos mieli meidän olla onnellisia, niin pitää meidän\nkulkea yhtenä. Ja yhtenä me vihdoin kuljemmekin, sillä meidän _pitää_\nkulkea yhtenä; ei mitkään esteet maailmassa voi meitä erottaa!... Vai\nvoivatko?\n\nHän kumartui, katsoen häntä jännityksellä kasvoihin.\n\n-- Eivät voi, sen tiedän, -- vastasi Inga hiljaa ja omituisella\nluottavalla tavallaan.\n\nSilloin tohtori kietoi kätensä hänen vyötäisilleen niin lujasti ja\ninnokkaasti, kuin ei mielisi häntä enää milloinkaan päästää irti...\nInga ei vastustanut. Hänen pieni, kiharainen päänsä painui tohtorin\nrintaa vasten... sydämen ikuisella rakkauden oikeudella... ja hänen\nlämpimät huulensa kohtasivat tohtorin huulet. Eivät he tällä hetkellä\nmuistaneet, mitä heidän takanansa on, eivätkä ajatelleet, mitä heillä\nedessä on. He tunsivat vain olevansa kaksi onnellista ihmistä, jotka\nrakastavat toisiansa.\n\nJa illan aurinko alkoi mennä mailleen, vaipuen taitteleivain valojen\näärettömään moninaisuuteen. Varjoja laski merenrannalle, missä\nlentohiekka timantteina kimalteli... Aallot vyöryivät pitempinä...\nheleämpinä... Kaukaa ulapalta kuului kuin nousisi laulua meren syvästä\nsylistä. Kesän helteinen tuuli uinahti hietasärkkäin väliin...\nTuolla välkähti valkoiset siivet: lokki leijailee siellä... leivoset\npyrkivät pesillensä. Mutta nuo kaksi tuolla rannalla istuivat edelleen\nkalaveneen laidalla, hiljaa haastellen, haastellen vaimealla,\npidätetyllä äänellä... ja yhä kauemmin ja kauemmin he olisivat siinä\nmielineet haastella...\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello oli kahdeksan Ingan palatessa kotia, takanansa yhä ylemmäs\nnouseva ukkospilvi. Salama sävähti jo silloin tällöin, valaisten\nvanhan kartanon vaaleanharmaita seiniä, ja jyrinän naurunräjähdykset\nkajahtelivat ladonseinistä lännen puolella.\n\nInga oli tullut loput matkaa juoksujalassa. Ei hän ukkosta peljännyt,\nmutta kova sisällinen liikutus pyrki purkautumaan edes johonkin\nkiivaaseen ponnistukseen.\n\nHehkuvin poskin hän ilmestyi arkihuoneen ovelle. Mummo istui pehmeässä\nnojatuolissaan, lukien sanomalehtiä.\n\n-- Kas niin, -- virkkoi vanha rouva, sysäten silmälasit otsalle;\n-- olipa hyvä, ettäs viimeinkin tulit, lapsi. Olin tässä jo käydä\nlevottomaksi sinun tähtesi. Illaksi nousee rajuilma.\n\n-- Kovasti iskee tulta, -- sanoi Inga ja laski läähättäen hattunsa ja\nsormikkaansa pöydälle.\n\n-- Sinun on kuuma! -- virkkoi mummo. -- Lienet juossut kiivaasti.\n\nKohdattuaan Ingan katseen hän äkkiä vaikeni. Hän huomasi heti, että\njotain oli tapahtunut. Tuollaista hehkua hän ei vielä koskaan ollut\nnähnyt noissa silmissä, joita oli rakastanut ja suudellut siitä pitäen\nkuin ensimmäinen tajun kipinä oli niissä elähtänyt. Vanha rouva\nymmärsi, että nyt pitää puhua.\n\nHän pyysi Ingaa sulkemaan ovet verannalle ja kutsui hänet istumaan\nviereensä jakkaralle, kuten ennenkin. Hän antoi tytön istua siinä\nääneti, kädet ristissä polvella, ja odotteli kärsivällisesti, milloinka\nInga katkaisee vaitiolon. Mutta sitten hän äkkiä laski kätensä noille\nhehkuville poskille ja kohotti tytön kasvot puoleensa.\n\n-- Et ollut tänään yksinäsi rannalla, -- virkkoi mummo verkkaan.\n\n-- En. Toinen oli minun kanssani, hän, joka on luonani joka hetki, hän,\njoka täyttää kaikki minun ajatukseni.\n\nTämä empimätön tunnustus saattoi vanhan rouvan hämille. Hän oli\nodottanut karttelevaa vastausta. Ja vaikka kaikki selitykset nyt\nenää olivat tarpeettomia, virkkoi hän kumminkin ujostellen, melkein\nkuiskaten:\n\n-- Mutta... rakastatko sinä häntä todellakin?\n\nJa vastaus tuli hehkuvan innokas:\n\n-- Niin, mummo armas! Minä rakastan häntä niin kuin ihminen rakastaa\nvain kerran elämässään... kerran vain eikä sitten milloinkaan enää!\n\nVanha rouva säpsähti. Tuntui kuin samassa tuokiossa sävähtänyt salama\nolisi kohdannut säihkyn noista mustista silmistä, jotka kiihkeän\nhehkuvina olivat kiintyneet häneen.\n\n-- Syvemmälle on käynyt kuin luulinkaan, -- virkkoi hän kumeasti.\n\n-- Niin syvälle, että minun pitäisi repiä sydämeni palasiksi, jos se\nolisi temmattava pois.\n\n-- Mutta _onhan_ se temmattava, lapsi... etkö käsitä sitä? Eihän\nsinulla ole oikeutta rakastaa miestä, joka ei enää ole vapaa.\n\n-- Eikö ole oikeutta? -- vastasi Inga melkein pilkallisesti. -- Kiellä\nruoho itämästä, kiellä aurinko valaisemasta ja tule sitten sanomaan,\nettei minulla ole oikeutta rakastaa.\n\n-- Sinä unohdat, että on olemassa toinen, jolla on etuoikeus.\n\n-- Hänellä ei ole mitään oikeutta, sillä häntä ei ole milloinkaan\nrakastettu.\n\n-- Mutta hän on kumminkin ollut hänen vaimonsa.\n\n-- Ei enää siitä hetkestä, kun hänen miehensä kohtasi minut. Eikä ole\nsen koommin enää oleva.\n\nMummo yskäisi.\n\n-- Kuinka sinä uskallat työntäytyä miehen ja vaimon väliin, särkeä koko\nperhe-elämän ja tehdä toisen naisen onnettomaksi koko elämänsä iäksi?\nSinä rakastat itse; sinun pitäisi siis tietää, että vaimon on mahdoton\nluopua hänestä.\n\nInga oli ääneti tuokioisen. Mummo tunsi tuon uhmaisen niskannykäyksen,\njoka seurasi heti.\n\n-- Miksikä hän työntäysi väkisin? -- kysäisi hän.\n\n-- Siinä se hänen onnettomuutensa varmaan onkin! Mutta nyt he ovat mies\nja vaimo; ja siinä side, mikä sitoo.\n\n-- Ei ole sitä sidettä, mikä kahlehtisi rakkautta. Rakkaus repii ne\nrikki kuin rihmat.\n\n-- Silloin se repii enemmän kuin enää voi ehjäksi saada.\n\n-- Älä sano niin, mummo, älä!\n\nÄäni oli vaimea, melkein rukoileva. Sen alla elähti värähdellen murheen\nsävel, ja se kävi kipeästi mummon sydämeen. Mutta hän päätti pysyä\nlujana.\n\nKumartuen hän laski vanhan, ryppyisen kätensä Ingan olalle.\n\n-- _Jos on lapsia, niin se repii rikki lasten onnen,_ -- lausui hän\nverkkaan, tuntien itsekin, kuinka nämä sanat puukkoina viiltävät haavaa.\n\nInga oli kätkenyt kasvot käsiinsä. Hän ei vastannut, hengitti vain\nraskaasti. Mummo käänsi kasvonsa toisaanne, niinkuin ei jaksaisi nähdä\nhänen kärsivän.\n\n-- Parempi on kärsiä _itse_ kuin tuottaa muille kärsimystä, -- virkkoi\nhän yhtä paljon toiselle kuin itseäänkin lohduttaakseen.\n\n-- Ei! -- huudahti Inga äkkiä. -- Minä nousen kapinaan sitä\nvastaan! Tässä on kysymyksessä minun onneni. Minulla ei ole mitään\nvelvollisuutta ruveta pitämään muista huolta... pitäköön kukin huolta\nitsestään! Jos me kerran tunnemme, ettemme saata olla toisiamme vailla,\nettä me, erillä ollen, tulisimme äärettömän onnettomiksi, että koko\nelämän ilo piilee yhdessäolossamme, miksikä sitten raadella toistansa\nihan kuoliaaksi, sen sijaan että saattaisimme istua, niin lujasti\nkietouneina toisiimme, ettei mikään maailmassa voisi meitä erottaa?...\nJa kuka _uskaltaa_ erottaa meitä? -- kajahti hänen intoisa äänensä.\n-- Kun kätemme pitelevät toisiansa rakkauden ikuisella voimalla, ken\nuskaltaa kiertää ne irralleen?\n\n-- Saattaa tulla pieni lapsenkäsi... se koskettaa hiukan noita\nsuljetuita sormia, ja silloin niitten täytyy laueta, olkoot kuinka\nlujasti hyvänsä toisissaan kiinni, koskapa _sillä kädellä on etuoikeus_.\n\n-- Voi, kuinka sinä oletkaan armoton... niin suunnattoman armoton,\nkauhean armoton!\n\n-- Niin on jokainen, joka vaatii uhria.\n\n-- Ei tuo onnea noin raskas uhri.\n\n-- Onnea ei, mutta suuremman rauhan.\n\n-- Voi! Ei mun sieluni milloinkaan saa rauhaa.\n\n-- Samoin ajattelin minäkin, ollessani niin nuori kuin sinä, mutta\ntoisin kävi kuin olin luullut. Ihmiset nykyaikaan eivät tahdo kärsiä.\nHe tahtovat _kiertää kärsimyksen; he tavoittelevat onnea, maksoi\nmitä maksoi_. Toisin oli ennen: silloin otettiin kärsimys vastaan\nnapisematta. Minäkin otin, vaikka luulinkin murtuvani sen painosta. Kun\nolin onnen päästänyt käsistäni, silloin avasin ovet kärsimykselle ja\nsuljin sen sydämeeni aarteena, joka oli oleva minun elämäni kannattaja.\nJa siitä ajasta asti rupesin pitämään sitä _kallisarvoisena_ asiana.\n\nJakkara oli muuttanut asentoa, ja Inga istui nyt kädet mummonsa\nsylissä, katsellen häntä suoraan kasvoihin, mutta ulkona sävähteli\nsalamoita ristikkäin, ja jyräystä seurasi jyräys.\n\nMitä lukikaan hän mummon silmistä? Mikä ihmeellisen valtava, melkein\njuhlallinen, pitkän elämän kärsimyksistä kertova ilme kohtasikaan häntä\näkkiä tuosta hennosta, vanhasta olennosta, joka varreltansa vähäisenä,\nhieveröisenä melkein kätkeytyi tuohon suureen, korkeaselkäiseen\nnojatuoliin!\n\nTuntui kuin nuo kirkkaat, vanhat silmät -- ne, joista hän oli lukenut\nsatujansa lapsena, -- katselisivat hänen ohitsensa, syventyen johonkin,\nmikä oli aikoja sitten eletty, mutta joka sittenkin on läsnä nyt. Oli\nniin paljo mielikuvitusta noissa silmissä. Ei ihmekään, että Inga\nrakasti niitä niin paljon. Katsellessaan kilpisankaisten silmälasien\nylitse osasivat nuo silmät yhä vieläkin loistaa tuolla erikoisella,\ntenhoisalla kirkkaudella, niinpä nytkin, kääntyessään häneen.\n\n-- Lapsi, -- lausui vanha rouva omituisella, sydämeen käyvällä\ntavallansa, -- _ellet onnea saanut, niin kiitä Jumalaa, ettäs olet\nsaanut kärsimystä osaksesi. Paljo on ihmisiä, jotka eivät koskaan ole\nsaaneet täyttä iloa eivätkä koskaan täyttä murhetta; ne ovat köyhiä\nsieluja, joitten pitää tyytyä henkielämän murusiin._ Sinä luulet,\nettä murhe yksin voi kuolettaa. Minä katson siihen toisin silmin.\nMinä tiedän, että siinä piilee mitä monipuolisimpia kehittymisen\nmahdollisuuksia, henkisen edistymisen ituja. _Minä tiedän, että kovissa\nkärsimyksissä asuu jokin määrä onnea, niin käsitettynä ainakin, että\nkaikkinainen henkinen edistys on onnea._\n\nInga suuteli ryppyistä kättä, joka lepäsi hänen olallaan.\n\n-- Mummo, -- virkkoi hän; -- kerro minulle elämäsi tarina.\n\nVanhus nyökäytti päätään.\n\n-- Niin, -- sanoi hän, -- sitä minä tässä juuri ajattelin. Kenties\nsiitä on apua sinulle silloin kun sinun pitää valita. Sillä sinun\nhartioillesi valitseminen lasketaan aivan varmaan; rakkaudessa on\nlopullinen ratkaisu sittenkin meidän, naisten, tehtävänä.\n\nSamassa sävähti mahtava salama ja särki pirstaleiksi vanhan tammen\ntuossa puutarhan portilla. Vanha rouva kavahti ylös.\n\n-- Voi tammeani! -- huudahti hän. -- Mun rakas, vanha tammeni!\n\nInga istui rauhassa sijallaan.\n\n-- Jos ratkaisu on oleva sellainen kuin sinä tahdot, -- sanoi hän,\n-- niin on seuraus tuon iskun kaltainen. Se lyö meidät pirstaleiksi:\nsydämen se meiltä repii juuria myöten. Se surmaa meidät.\n\n-- Ei ukonnuoli kuoliaaksi lyö, -- virkkoi mummo.\n\n-- Ei tammikaan kuole. Vanha runko kuihtuu kyllä, mutta juuresta nousee\nuusia vesoja. Ihmisen käy samoin. Kärsimykset eivät häntä surmaa: ne\nkasvattavat häntä.\n\nHetken aikaa he olivat ääneti. Sade pieksi puutarhanpuoleisia\nakkunoita, ja virtana valui vesi pitkin seiniä.\n\n-- Kuinka vanha sinä olit mennessäsi naimisiin vaarin kanssa? -- kysyi\nInga sitten.\n\n-- Seitsemäntoista vain.\n\n-- Ja kun salama sinuun iski?\n\n-- Kahdenkolmatta. Nuo viisi vuotta olivat olleet tyhjimpiä minun\nelämässäni. Ajatellessani silloisia aikoja en todellakaan voi käsittää,\nmistä minä silloin elin. Pitäähän ihmisellä olla toki jotain, josta\nelää, mutta minulla ei ollut mitään. Älä käsitä minua väärin: sinun\nvaarisi oli pohjaltaan hieno luonne, alkujaan, luullakseni, oikea\ngentlemanni, mutta hänellä oli sotilasajoiltaan muutamia tapoja, jotka\nolivat ristiriidassa minun katsantokantani kanssa ja jotka turmelivat\nkerrassaan meidän avioliittomme. Hänessä oli intohimo viiniin ja\nnaisiin.\n\nHän läksi, niinkuin tiedät, vapaaehtoisena sotaan vuonna 48 ja oli\nkeski-iässä, kun hänet tykistön kapteenina sijoitettiin meille. Talo\noli velkaantunut, ja ahtaat oli meillä olot. Meillä ei ollut muuta kuin\nhyvä, vanha nimi. Mutta tanssiessani illalla upseerien kanssa muodosti\nmielikuvitukseni heistä uhkeita ritareita, ja itse olin mielestäni\nprinsessa, jolla oli puolet valtakuntaa.\n\nJa prinsessahan minä tavallani olinkin, sillä tuollainen nuori\ntyttö, sydän lämmin ja avoin kaikelle hyvälle, on todellakin pieni\nkuningaskunta, jos ken oikea hänet löytää. Mutta liianpa usein\nvalitettavasti käy niin, että kuningaskunta pannaan kortin varaan ja\nmenetetään. Siten kävi ainakin sillä kertaa.\n\nSiihen aikaan oli vielä sellainen tapa, että vanhemmat, huomattuaan\nmiehen, joka heidän mielestänsä saattoi tarjota turvallisen aseman\nheidän lapsilleen, sanoivat tyttärelle: \"Olisi suotava, että sinä\nottaisit mieheksesi sen ja sen.\" Eikä noista pienistä kiharapäistä\nmonikaan uskaltanut panna vastaan. Minä en ainakaan uskaltanut. Olin\nsiihen aikaan peräti lapsellinen ja omaa tahtoa vailla. Luonteeni\nkehittyi vasta myöhemmin. -- Minä itkeä tihustelin, kuullessani,\nettä minusta tulee sinun vaarisi rouva; vielä enemmän itkin häitten\nedellisenä yönä. Mutta uudet olot tempasivat minut pian mukaansa, ja\nsitä paitsi täytyi vaarisi lähteä leiriin jälleen pari päivää häitten\nperästä. Vasta sitten kun hän sodan loputtua palasi kotia, vasta sitten\nminä sain selville yhtä ja toista, joka heitti synkkiä varjoja minun\nelämääni ja samalla ikäänkuin polki tahraisia jälkiä minun ajatusteni\ntiehen.\n\nSinä iltana, jolloin hän palasi kotia, hän oli juonut paljon eikä ollut\nselvä, minunkaan huoneeseeni tullessansa. Hän huomasi minun rupeavan\npelkäilemään häntä, ja hänen kunniakseen minun on sanominen, ettei\nhän ollut tungettelevainen, vaan koetti hienolla ja huomaavaisella\nkäytöksellä saavuttaa luottamukseni. Sen hän saavuttikin, jopa\nverrattain piankin, vaikka usein horjahtuikin seuraavina vuosina.\nJuotuansa joskus enemmän kuin sieti oli hän niin varovainen, ettei\nlainkaan lähestynyt minua.\n\nTuossa hänen kehittyneessä kainotuntoisuudessaan oli jotain, joka aina\nliikutti minua. Mutta eräänä päivänä tuli luokseni muuan köyhä, nuori\ntyttö, kivenkovaan vaatien elatusrahaa lapselle, joka oli yhtä paljon\nhänen kuin miehenikin. Silloin kaatui jalkaini alta viimeinenkin tuki.\n\nSiitä päivin olin tympeä, en välittänyt mistään, en siitäkään,\nmitä talossa pian oli tapahtuva. Tunsin hervahtaneeni, eikä ollut\nminulla voimaa kohota jaloilleni jälleen. Tunsin olevani solvattu,\nvääryyttä kärsinyt, kummastellen vain, ettei suru syvemmin minua\npaina... Sittemmin huomasin syyksi siihen sen, etten ollut milloinkaan\nrakastanut häntä.\n\nElämälläni ei ollut mitään päämäärää; minä elelin vain, kunnes sinun\nisäsi syntyi maailmaan. Silloin oli elämällä jälleen arvoa minun\nsilmissäni.\n\nLuulenpa, että joku, melkein rakkauden tapainen tunne lapsen isää\nkohtaan oli herätä minussa silloin kun tuo pieni, parkuva olento\npantiin minun viereeni. Mutta sinä iltana, minun luokseni tullessaan,\noli Heine juonut runsaasti -- hänen hengityksensä oli viininhöyryistä\nhehkuvan kuuma, sen tunsin, hänen kumartuessaan minun vuoteeni yli,\n-- ja silloin minä sysäsin hänet luotani... minä tiedän sysänneeni\nlujaa... ja siitä päivästä oli sydämeni sulkeissa hänelle.\n\nKului aikaa puolen vuoden verran. Kerran istuin lastani tuuditellen...\nSilloin sattuivat silmäni erääsen ilmoitukseen sanomalehdessä.\nNäen sen vielä, niinkuin se olisi ollut vasta eilen edessäni. Se\npiirtyi selittämättömällä tavalla mieleeni. Näin siinä luki: \"Nuori\nsoittotaiteilija, liiallisesta työstä ylenmäärin rasittunut, haluaa\ntäysihoitoa jossakin suuremmassa maakartanossa lähellä Pohjanmerta.\nTarjoaa vain niukan korvauksen. Saada vapaasti soitella, siinä ainoa\nvaatimus.\"\n\nEn osaa sanoa, mikä se minut tuohon kiinnitti; mutta niinkuin välisti,\nvanhaa laulua kuullessaan, äkkiä alkaa ikävöidä lapsuutensa päiviä,\nsamoin rupesin minäkin yht'äkkiä ikävöimään musiikkia... säveliä,\njotka voisivat soittaa pois tyhjyyden mun ympäriltäni ja tuoda sijaan\nmurusenkaan elämän riemuisaa juhlaa.\n\nKumma kyllä -- Heinekin, joka ei suinkaan ollut musikaalinen, otti tuon\nilmoituksen varteen, näytettyäni sen hänelle. Hän lähetti vastauksen,\neikä kulunut kahta viikkoakaan, niin jo saapui vieras taloon.\nMatkatamineita ei hänellä sanottavaksi ollut: viululaatikko vain ja\nvanhassa käsilaukussa vaatteita ja kirjoja. Kalpea hän oli ja laiha.\n\"Pulahdus Pohjanmereen tekee häneen hyvää\", sanoi Heine, \"sen hän on\nnäköinenkin\". En osaa sanoa, lapsi, oliko hän todella kaunis; _minun_\nmielestäni kyllä, mutta muitten tuskin. Oikeastaan en minä hänestä,\nhänen tullessaan sisään, nähnyt muuta kuin silmät. Ne loistivat ja\nhymyilivät, nuo silmät, ne lämmittivät ja elähyttivät minua! Pelkät\nsilmät minä näin, silmät, jotka värähtelivät kuin viulunkielet...\nKuullessani hänen viuluansa täytyi minun ajatella hänen silmiään, ja\nkun minä nuo silmät näin, täytyi minun ajatella hänen viuluansa. Minun\nei tarvitse selittää tätä sinulle: sinä ymmärrät sen siinä määrin kuin\nitsekin rakastat.\n\nEnsi alussa emme paljoa puhelleet, mutta hän soitteli minulle... Hän\nsoitti minut uuteen olemukseen, pois siitä tympeästä elämästä, jota\nolin elänyt. Hän soitti kaikki henkiset voimani vireille jälleen tai\nparemmin sanoen: hän soitti ne ensi kertaa yhteen! Ja silloin minä\nymmärsin, mitä rakkaus kahden ihmisen välillä on.\n\nJa sitten istuimme tuntikausia yhdessä, tuttavina haastellen, mutta\nsilloin hän aina parhaiten haasteli, kun otti viulun käteensä tai istui\nvanhan klaverin ääressä, soitellen hienoja variatsioneja vanhoihin\nlauluihin. Yhä vieläkin kuulen noita säveliä, kun silmäni suljen.\n\nLuulen kuin luulenkin, että sinun isäsi ilmeinen musikaalinen aisti\naiheutui siitä, että hän sai ensimmäiset vaikutelmansa viulun\nsävelistä. Kätkyessä makasi lapsi, niitä kuunnellen... Ja silloinkin\nse niitä aina kuunteli, kun povellani lepäsi... koko sielunihan oli\npelkkää kuuntelemista!\n\nNiin hän kerran sanoi itsekin, myhäillen: \"Tuosta lapsesta tulee vielä\nmusiikin rakastaja. Jos hän olisi minun poikani, niin hänestä tulisi\ntaideniekka.\"\n\nEn tiedä, kuinka se kesä kuluikaan. Tiedän vain, että päivät kiitivät\nkuin salama, ja ennenkuin tiesinkään, oli lähtöpäivä käsissä.\nKohdatessaan minut sinä aamuna puutarhassa hän virkkoi: \"Sanotaan minun\nlähtevän tänä iltana, mutta te tulette mukaan. Te tulette, minä tiedän\nsen.\"\n\nKuljin kuin unissa sen päivän ja sanoin jäähyväiset kaikelle, mitä\ntalossa oli. Sanoin luullakseni jäähyväiset joka puulle ja joka\npensaallekin, tietämättä oikeastaan itsekään mitä tein.\n\nSeurauksia en ajatellut... ylipäänsä en ajatellut sinä päivänä\nmitään... tunsin vain, että hän ja minä olemme yhtä, niin yhtä, että\nelämä on mahdotonta, jos täytyy erota.\n\nVasta tuntia ennen lähtöä, kun astuin lastenhuoneeseen sanomaan\njäähyväisiä isällesi, vasta silloin minä täydellisesti tajusin mitä\nolin tekemäisilläni.\n\nLapsi itki, avatessani oven. Se virui kätkyessään ja tuijotti minuun\nsuurilla silmillään. Lapsentyttö ei saanut sitä viihtymään, mutta minut\nnähtyänsä se vaikeni ja hetkisen kuluttua ojensi nauraen kätensä minua\nkohti.\n\nMinä jäin yksikseni lapsen kanssa. Minä nostin sen kätkyestä rintaani.\nJa silloin tuntui, kuin ken kietoisi mua kahleisiin, kummallisiin,\nlujiin kuin kokonaisen elämän surut ja pitkäin yöntietämäin itkut.\nSilloin tiesin, etten minä saata lähteä.\n\nEn ole milloinkaan itkenyt niin kuin sillä hetkellä, ja Jumala yksin\ntietää minun tuskaisen ikäväni senjälkeen. Mutta en ole milloinkaan\nkatunut, että valitseminen kävi niin eikä toisin, sillä _rauha_ on\nonnea kalliimpi.\n\nSe oli raskain päivä elämässäni, jolloin minun epätoivoisena täytyi\ntaistella hänen kanssaan, sillä hän ei olisi tahtonut luopua minusta,\nmutta siitä olen varma, ettei hänestä milloinkaan olisi tullut sitä\ntaiteilijaa, mikä hänestä tuli, ellei vastoinkäyminen olisi häntä\nkehittänyt. Tämä ajatus on minua tukenut kautta kaikkien noitten\nvuosien... Nyt ei häntä enää ole... Jumala siunatkoon hänen muistoansa!\nMinä en murtanut hänen elämäänsä, niinkuin hän silloin sanoi minun\ntekevän; minä annoin vain hänen elämälleen sisällyksen, niinkuin\nhänkin antoi minun poloiselle, typistetylle elämälleni sisällyksen\nkärsimyksissäni.\n\nKohtasimme toisemme sittemmin. Silloin olimme vanhoja kumpainenkin,\nmutta tunsimme kumminkin, että vaikka kaikki muu meissä oli\nvanhettunutta, rakkaus oli meissä yhä nuorena pysynyt. Ikävöimys on\nmeidät säilyttänyt nuorina, sanoi hän. Ja niin hän sanoi myöskin, että\njuuri kärsimykset olivat tehneet hänestä sen miehen, mikä hän nyt\noli; onni ei olisi milloinkaan sitä tehnyt. Hän oli niitä luonteita,\njoita vastoinkäyminen kasvattaa. Ja tuntuu niin suloiselta, sanoi hän,\nkun tietää, että sydämessä on rauhoitettu pyhäkkö, johon aina pääsee\nturvaan, pyhäkkö, jossa ei ole syntiä tehnyt... ja kun tietää, että on\nolemassa suru, joka on omaa, ja rakkaus, jota ei kukaan voi ottaa pois,\njoka ei koskaan vanhene...\n\nVanha rouva laski hienopiirteisen, vanhan päänsä jälleen nojatuolin\npielusta vasten, ikäänkuin väsyneenä puhumisesta.\n\nEnsi kertaa pitkän elämänsä aikana hän nyt avasi sydäntänsä toisen\nsydämen lukea, sydämen, joka oli heimoa hänen sydämelleen... Ja\nniin hiljaa tulivat hänen sanansa, niin eriskummaisesti luottamusta\nherättävinä... Niitten pohjana oli pitkän elämän kokemus, ja niissä\nkajahteli voimakkaan sielun omat näkemät ja tuntemat. Ei siinä ollut\nmitään hempeämielisyyttä, ei tunteitten puhkuamista... siinä oli vain\nverkalleen, taistelemalla saavutettua elämänkatsantoa.\n\nInga vilkaisi noihin ryppyisiin kasvoihin, kiiltäväin, valkoisten\nsuortuvain kehystämiin. Kuinka olikaan mummo näinä viime vuosina\nosannut suistaa surujansa!... ei hän ollut milloinkaan tuonut\nniitä näkyville haikeamielisten viittausten verhossa... hiljaa\noli istuskellut vain, kasvatellen itseänsä kärsimyksessä, ja tämä\nkärsimys oli käynyt hänelle vuodesta vuoteen yhä rakkaammaksi, sillä\nkärsimyksestä oli hänelle koitunut ei ainoastaan hänen sielunsa kalliin\nomaisuus, vaan hänen tehokkain kehitysvoimansakin, hänen suurin\nhenkinen kykynsä.\n\n-- Mummo armas! -- virkkoi Inga, hellästi painaen poskensa laihaa kättä\nvasten hänen olallansa. -- Sinä olet suurisuuntainen ihminen, mutta\nsitä en ole minä. Minä kaipaan onnea, minä janoan onnea! Eikä minulla\nole lasta, joka pidättäisi, niinkuin sinulla.\n\n-- Mutta _hänellä_ on.\n\nInga lyyhistyi, niinkuin ruoskan iskusta.\n\n-- Voi Kai, Kai! -- vaikeroi hän. -- Miksikä sinä aina palajat häneen,\nmummo? Onko toisen lapsi sälyttävä kärsimyksiä päälleni?\n\n-- Niin, koska lapsi on _hänen_. Ei tule milloinkaan onnelliseksi se,\njoka toisten onnea tallaa jalkainsa alle.\n\n-- Sitä onnea, jota sinä tarkoitat, ei ole milloinkaan ollut olemassa.\n\n-- Mutta _lapsen_ onni on ollut olemassa. Sinä murrat sen, erottaessasi\nvanhemmat toisistaan: sinä riistät siltä turvallisuuden tunnon, ja\nsilloin se on parhaintansa vailla.\n\n-- Kuka on sanonut, että lapsella on suurempi oikeus onneen kuin\nminulla? Onko hänen elämällänsä muka suurempi arvo kuin minun? Ja\npitääkö kahden ihmisen joutua hukkaan lapsen tähden?\n\nMummo oikaisihe tuolissaan.\n\n-- Ei! -- lausui hän; -- ei ole heidän määrä joutua hukkaan; kaukana\nsiitä. Eikä se ole tarpeellistakaan. Sanonpa sinulle: kärsimyksessä\nasuu omituinen salaisuus: Kärsimystä ei saa pitää minään sellaisena,\njoka on _kierrettävä_; sitä on pitäminen sellaisena, jonka läpi\non käytävä. Ja silloin tapahtuu se ihmeellinen asia, että se käy\nrakkaaksi, _sillä kärsimyksellä on elämänarvoa yhtä hyvin kuin\nonnellakin_...\n\nHiljaista oli tuvassa kauan aikaa. Inga istui kädet sylissään. Hän\npuristi ohkaisia sormiansa niin lujasti yhteen, että ne naksahtelivat,\nmutta sanaakaan hän ei puhunut.\n\nSalamat heikkenivät heikkenemistään. Jyrinät kumahtelivat yhä\nkauempana... mutta sade se yhä rapisutti verannan sinkkikattoa, niin\nlohduttoman yksitoikkoisesti.\n\nMummo yskähti pari kertaa... nälkäinen varpusenpoika äännähti\npesässänsä räystään alla... ja sitten ei kuulunut kuin pisarain\nrapinaa... ja avonaisesta akkunasta tuoksahti tuore sammal katoilta ja\numpea kosteus kiviseinistä.\n\nKului runsas puoli tuntia.\n\nMummo katsoi kilpisankaisten silmälasiensa ylitse Ingaa ja siristeli\nsilmiänsä, itkua salataksensa. Hän eli oman kärsimyksensä tarua tytön\nkärsimyksissä. Hän tunsi tytön sieluntuskat, ja häntä ahdisti se, että\ntuo tuska on niin ääretön.\n\n-- Inga! -- sanoi hän äkkiä. -- Muistatko joutsenten satua?\n\n-- Anderseninko? Kyllä. Kuinka niin?\n\n-- Tuo satu on minua aina suuresti miellyttänyt. Muistathan, ettei\nprinsessa saanut paitoja valmiiksi kaikille yhdeksälle veljelleen;\nyhdestä paidasta puuttui toinen hiha, ja niinpä täytyi nuorimman veljen\ntyytyä siihen, että sai toisen hihan sijaan joutsenen siiven.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Minua on miellyttänyt tuo satu juuri sen toisen hihan tähden, josta\nei milloinkaan tullut valmista. Olen jo yhtäkin tullut ajatelleeksi sen\njohdosta. Mehän tulemme jokainen maailmaan olentoina, joitten täytyy\nalistua muuttumisen lain alaisiksi, määrämme päähän päästäksemme.\nMutta kun muutosta ei tule? Tai kun muutos on vaillinaista? Jos\nmeissä jotain on laiminlyöty, niin ettei tosi-inhimillinen puoli\nmeissä pääse oikeuksiinsa, silloin saattaa välisti näyttää siltä,\nkuin tehtäisiin meille vääryyttä, saattaa tuntua, että meissä kaiken\ntyön ja ponnistuksen uhallakin jotain puuttuu. Sinussa ja minussa\npuuttuu kaiketi oikeus rakkauden pitämiseen omanamme, mutta luulenpa\n-- jos meillä muutoin on rohkeutta odottamaan -- muutoksen sittenkin\ntulevan... On ihmisiä, joitten yli elämä heittää aivan valmiiksi\nompelemansa puvun, niin että joutsenenverho katoaa ja sielu sekä ruumis\nkirvoittuu runsauden ja onnen täydellisyyteen; toisille taas elämä\nei milloinkaan saa pukua valmiiksi. Näin mietin usein: sinä lienet\nsaanut käsivarren asemesta joutsenensiiven; niitä lienetkin ihmisiä,\njoille elämä hät'hätää ennätti tekaista vain pienen hihan. Mutta missä\nelämältä kuteet katkesi, siitä iäisyys jatkaa, ja sen kudelmassa on\nhamosia jokaiselle onnen lapsipuolelle maailmassa.\n\n-- Sinulla on aina niin kauniita ajatuksia, mummo!\n\n-- Sadun ajatuksia minä ajattelen; niissä on todellisuutta minulle.\n\nJa hetken perästä hän lisäsi, tyynesti myhähtäen:\n\n-- Ja niin minä vain luulen, että sitten vihdoin, kun olemme valmiita\njok'ainoa, enkelit eivät ole läheskään niin täydellisiä kuin me. Tämä\nkuuluu maallismieliseltä, sen tiedän. Eikä minun kenties olisi pitänyt\nsitä sanoakaan, mutta sanon sen sittenkin, sillä, katsos, enkelien\nkehitys on tärkeintänsä vailla: _he eivät ole milloinkaan tunteneet\ntuskaa_.\n\nOmituisen ylevällä painolla mummo lausui nämä viimeiset sanat... Inga\nmyhähti, mutta tuo myhäys oli sairaan myhäystä; se koski vanhukseen\nluita ja ytimiä myöten.\n\n-- Inga kulta, -- virkkoi hän lempeästi, ikäänkuin hyväillen, -- oman\nIngani armas.\n\nInga ei vastannut mitään. Hän kietoi vain kätensä hänen kaulaansa ja\npuhkesi itkemään.\n\nJa niin he istuivat kauan... Ulkona satoi vielä, ja varjoja alkoi\nlaskeutua vanhan kartanon yli... pitkiä varjoja, jotka täyttivät\nhuoneen yön kolakalla ilmalla... kalpeita varjoja, joita hiipi\nsisään leveitä akkunalautoja myöten... Siitä ne siirtyivät nurkkiin,\nhiljaisina kuin henkien kulkue, äänettöminä kuni vainajain aatokset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nInga ei nukkunut sinä yönä. Hän vierittelihe rauhatonna vuoteellaan,\ntaistellen kuin henkensä edestä ison epätoivonsa kanssa. Mummo oli\noikeassa: lapsi oli heidän välillään, irroittamassa heidän käsiänsä.\nLapsosessa on voimaa: lapsella on _oikeus_ puolellaan! Mutta minä en\n_voi_ erota hänestä, en millään mahdilla maailmassa!\n\nYhä mahdottomammalta ja mahdottomammalta se hänestä alkoi tuntua, mitä\nenemmän hän sitä ajatteli. Mutta tuo vaatimus se astui ilmoille taas...\nvaatimus järkähtämätön, armoton.\n\nÄkkiä hän heräsi ajatuksistaan, kuultuaan mummon haastavan ääneensä\nviereisessä huoneessa.\n\nHän nousi heti ja meni vanhuksen huoneeseen.\n\n-- Kutsuitko minua? -- kysäisi hän.\n\nMummo ei vastannut. Inga luuli hänen puhuneen unissaan ja oli\nhiipimäisillään takaisin, mutta pysähtyi kuullessaan jälleen mummon\näänen. Se kuului niin kolealta, ikäänkuin tulisi jostain kaukaa.\n\n-- Minä olin ankara, -- puheli vanhus, -- liiankin ankara. Kuka on\nsanonut, että hänen hartiansa kestävät, vaikka minun kestivät? On\nsuruja, jotka surmaavat. -- Melkein kiljaisten hän jatkoi: -- Ja jos se\nnyt surmaa hänet! -- ja vähän ajan perästä, rukoillen kuin lapsi: --\nÄlä ole pahoillasi! En tarkoittanut sitä.\n\nSilloin Inga ymmärsi vanhuksen hourailevan. Illan kovat\nmielenliikutukset olivat järkäyttäneet hänen jo ennestään heikot\nvoimansa ja saaneet aikaan äkillisen verentungoksen aivoihin.\n\nInga kumartui vuoteen yli ja otti vanhuksen ryppyisen käden omiinsa:\n\n-- Mummo! -- sanoi hän hätäyneellä äänellä. -- Etkö tunne minua?\n\nVanhus avasi silmänsä. Ne olivat kirkkaat ja suuret, mutta katse oli\nkuumeinen; se kiiti ympäri huonetta, mihinkään kohdistumatta. Sitten\nhän kohotti päätänsä, ikäänkuin kuunnellen jotain.\n\n-- Viulun ääniä! -- puheli hän, hymyillen. -- Silmät värähtelee kuin\nviulunkielet...\n\nInga puki kiireesti vaatteet yllensä ja juoksi alas piikaintupaan. Hän\nherätti heistä yhden.\n\n-- Herätä joutuun kuski, -- sanoi hän, -- ja käske hänen heti lähteä\nnoutamaan tohtoria. Vanha rouva on sairastunut.\n\nSieltä hän riensi ylös jälleen, kiersi yölampun korkeammalle, järjesti\nhuoneen ja asettui vihdoin nojatuoliin vuoteen viereen.\n\nIngaa vilusti. Hampaat kalisivat hänen suussansa, vähemmin kylmästä\nkuin mielenliikutuksesta.\n\nKaikki tämä oli tullut niin äkkiä... Hänen päätänsä huimasi niin\nkummallisesti.\n\nMitä hän tekee, jos mummo nyt kuolee? Minkä arvoinen tämä vanha\nkartano hänelle on silloin enää, kun sen hallitseva henki on poissa?\nKuinka katkeran yksinäiseltä on hänestä tuntuva... kaksin verroin\nyksinäiseltä siitä syystä, että aivan hänen vierellänsä on yksi,\njoka voisi täyttää tyhjän sijan, mutta siltä yhdeltä ei hänellä ole\noikeutta mennä hakemaan lohdutusta! Hänestä tuntui, että hänen pitää\npaeta ja jättää kaikki tyynni, matkustaa satojen peninkulmain päähän,\nottamatta mukaansa ainoatakaan muistoa siitä, mikä tähän asti oli ollut\nhänen elämänsä sisällys. Ja sitten ei ole olemassa enää mitään...\nei rahtustakaan, joka voisi vaimentaa tulista tuskaa hänen sielunsa\npolttavassa haavassa, ei muuta kuin märkä savi, kylmä, märkä savi, joka\npehmenee hänen hyppysissään.\n\nSiinä vuoteen vieressä istuessaan hän pitkästä aikaa tunsi kummallisen\nkaipauksen työhön, kirpeän pakon saada lausua julki tuskansa ja samalla\ntaittaa sen kärjen jotain vasten.\n\nHänen sydäntänsä kouristi joka kerta kun hän katsahti sairaaseen.\nTämä haasteli yhä edelleen ja kävi hetkestä hetkeen levottomammaksi.\nIngasta tuntui, kuin mikä käsi kuristaisi häntä kurkusta, estäen häntä\nhengittämästä... mutta samalla hän kuulahteli rattaiden kolinaa, kesken\ntuskaansakin ilosta vavahdellen, ajatellessaan saavansa jälleen nähdä\nhänet.\n\nIngan ajatukset lensivät kautta yön häntä vastaan... Nyt hän astuu\nulos, nousee rattaille... nyt pikku Musta juoksee tietä myöten... parin\nminuutin perästä rattaat ovat täällä... Parin minuutin perästä tohtori\nistuu tuossa tuolilla hänen vieressänsä... ja sitten tuntuu tuokioisen\nverran niin onnelliselta, niin turvalliselta siinä...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha rouva oli kauan aikaa haastellut hiljaa; nyt hänen äänensä äkkiä\nkoveni, ja hän kohottautui puoleksi istuvilleen.\n\n-- Pannaan piano kiinni, -- puhui hän. -- Minä en siedä soittoa. Toisin\noli isäsi laita: hän oli kuullut hänen soittavan, sinä et. Pannaan\npiano kiinni. Ei saa kukaan kajota siihen.\n\n-- Ei, ei, -- sanoi Inga. -- En kajoa siihen milloinkaan. Se saa\nseista, niinkuin on seisonut, kansi kiinni ja lukossa.\n\nSairas katsoi häneen tutkistellen ja nyökäytti myöntävästi päätään.\n\n-- Onneksi et sinä ole milloinkaan välittänyt musiikista, -- virkkoi\nvanhus, laskeutuen jälleen pitkäkseen.\n\nSamassa ajoivat rattaat kuistin eteen.\n\nInga tasoitti lakanat, joita sairas myötäänsä pyrki vetämään käsillänsä\nkurttuun.\n\nInga kuuli tohtorin riisuvan alhaalla päällystakkinsa, puhuvan pari\nsanaa palvelijattaren kanssa ja nousevan sitten kiireesti portaita\nylös. Mutta Inga ei noussut häntä vastaan eikä vastannut: \"sisään\", kun\ntoinen kolkutti. Hän istui edelleen vuoteen ääressä, tietämättänsäkin\nlukien sydämensä kiivaita tykytyksiä.\n\nTohtori tuli hiljaa huoneeseen ja astui suoraan Ingan luokse. Hän otti\nhäntä molemmista käsistä ja suuteli niitä intoisasti. Sanaakaan hän ei\nvirkkanut, ja siitä oli Inga hänelle kiitollinen.\n\nSitten siirsi tohtori tuolinsa vuoteen viereen ja otti sairasta\nkädestä, kysyen rauhoittavalla äänellään:\n\n-- No niin, rakas valtioneuvoksetar, kuinka voitte?\n\n-- Tiesinhän minä teidän tulevan, -- puhui sairas, tuijottaen häneen.\n-- Tiesinhän teidän tulevan vaatimaan häntä takaisin ja sanomaan, että\nminä olin ankara hänelle, kauhean ankara vaatimuksissani... mutta minä\nen kadu sitä. Ei ole hyvä kiertää kärsimystä.\n\nTohtori vilkaisi kysyvästi Ingaan. Tämä nyökäytti päätään.\n\n-- Minä kerron teille kaikki sittemmin, -- virkkoi hän.\n\nTohtori ei kysellyt enempää. Ottaen kellonsa hän alkoi tutkia sairaan\nsuonta.\n\nInga odotti kovassa jännityksessä.\n\n-- Kova kuume, niinkö? -- kuiskasi hän.\n\n-- Valitettavasti.\n\n-- Eikö hän... eikö hän jaksa kestää sitä?\n\nTohtori ei uskaltanut katsahtaa häneen. Ingan hätäynyt äänikin jo\nviilsi hänen sydäntään.\n\n-- Olkaa vilpitön! -- virkkoi Inga.\n\nJa tohtori oli vilpitön.\n\n-- Nuorten laita on toinen, mutta kun on täyttänyt kahdeksankymmentä...\n-- hän pudisti surumielisesti päätään. -- Kuume saadaan kyllä\nlaskemaan, -- lisäsi hän lohdutellen. -- Minulla on mukanani mikstuuraa\nsitä varten, ja te hankitte minulle vähäsen jäätä, niinhän!\n\nInga nousi. Hänestä tuntui, kuin jalat olisivat äkkiä käyneet raskaiksi\nkuin lyijy.\n\nHän astui kuni unissaan alas portaita, lähetti jonkun talonväestä\nmeijeriin ja palasi muutaman minuutin perästä, tuoden jäätä tullessaan.\n\nTohtori oli juuri antamassa sairaalle rohtoja.\n\n-- Mitähän hyvää tuostakaan lienee? -- puhui vanha rouva, hetkiseksi\nhiukan selviten houreistaan. -- En minä tarvitse rohtoja. Ei pitäisi\nlasta säikytellä semmoisilla. Minä en tarvitse muuta kuin nukkumista.\n\n-- Sitähän minä tarkoitankin, -- rauhoitteli tohtori.\n\n-- Niin, te olette ymmärtäväinen mies, tohtori hyvä, viisas mies...\nja uljas olette kanssa, jos osaatte kiertää karin, johon vähällä\nolitte käydä... -- Sairaan silmissä hehkui kuume. Hän tarttui tohtoria\nkäsivarteen. -- Muistakaa nyt minun sanoneeni teille! Muistakaa minun\nsanoneen: _vähällä_ olitte käydä karille.\n\nVoimatonna hän vaipui pieluksille, mutta Ingan lähestyessä hän jälleen\nkohottautui, virkkaen:\n\n-- Kas tuossa hän on, yksi noita onnen lapsipuolia, niinkuin minä\nitsekin. Mutta ei saa kukaan säälitellä meitä. Meidän suku se osaa\nkärsiä. Meillä on pää pystyssä, eikö niin, tyttöseni? Me emme murru, me!\n\nInga otti tuon laihan käden, joka levottomasti näpelehti peittoa. Hän\nsilitteli sillä hehkuvaa poskeansa, suudellen sitä monta kertaa, ja\nkyynel toisensa perästä vierähti hänen silmistänsä. Eikä hän niitä enää\nkoettanutkaan pidättää.\n\nJa sittenkin tohtori hämmästyi, vertaillessaan toisiinsa noita kahta\nnaista ja nähdessään, kuinka heissä kummassakin on jotain karaistua,\njotain omituisen tarmokasta ja lujaa, juuri tuota vanhan rouvan\ntarkoittamaa \"pää pystyssä\".\n\nHän oli sillä välin laittanut valmiiksi jääpussin ja pani sen varovasti\nsairaan otsalle. Se vaikutti kohta rauhoittavasti. Vanhus sulki\nsilmänsä, hiljaa haastellen itsekseen, mutta vähitellen kävi ääni yhä\nvaimeammaksi, ja vihdoin hän vaipui sikeään uneen.\n\nToiset kaksi istuivat vastatusten vuoteen ääressä, vaihtamatta\nsanaakaan keskenänsä. Vihdoin, vakauneena siitä, että unirohto\ntodellakin tekee tehtävänsä, siirsi tohtori tuolinsa Ingan viereen ja\nvirkkoi hiljaa: -- Sanokaa, mistä kaikki tämä!\n\nInga ei kääntynyt, mutta tohtori huomasi nojatuolin selkämykselle\nlasketun käden vapisevan.\n\n-- Me puhuimme mummon kanssa paljonkin tänä iltana, -- virkkoi hän.\n\n-- Puhuitte minusta.\n\n-- Teistäkin...\n\nTohtori katsoi tutkistellen häneen.\n\n-- Ja niin te ratkaisitte minun kohtaloni... te jätitte minut onneni\nnojaan jonkun vanhan ennakkoluulon tähden tahi omantunnon syistä tai\njostain vielä korkeammasta ja paremmasta syystä, niinkö? -- sanoi hän\nkatkerasti.\n\nToinen ei vastannut. Hän käänsi vain päätään toisaanne, ikäänkuin\nvälttääkseen millään ehdoin kohtaamasta hänen katsettansa.\n\n-- Niinkö? -- jatkoi tohtori. -- Onko toinen meidät todellakin\nerottanut? Onko vainenkin joku päässyt meidän väliimme?\n\n-- En tiedä, -- vastasi Inga soinnuttomasti.\n\n-- Se ei ole mahdollista! -- huudahti hän. -- Se ei _saata_ olla\nmahdollista. Tuonnoin erotessamme te käsititte, ettemme me kaksi voi\nelää erotettuina toisistamme ja että sellaisen rakkauden edessä kaikki\nvälimuurit kukistuvat.\n\n-- Käsitän sen vieläkin.\n\n-- Ja sittenkin te seisotte muurien ulkopuolella ettekä puhalla siihen\npasunaan, joka kukistaisi ne raunioiksi?\n\n-- Tekisin sen niin mielelläni, -- virkkoi Inga, painaen silmänsä\nkiinni, ollakseen näkemättä häntä. -- Jospa tietäisitte, kuinka\nmielelläni sen tekisinkään! Välisti tuntuu, kuin kuolisinkin\nkernaasti, nähtyäni niitten vain kukistuneen.\n\n-- Miks'ette sitten puhalla niitä kumoon? -- sanoi tohtori, kumartuen\nniin, että hänen poskensa läheni Ingan poskea. Ja Inga tunsi hänen\nsilmäinsä palavan ja rukoilevan kaikella hehkuvan sielun miehekkäällä\nvoimalla. -- Miks'ette?\n\n-- Siks'että muurit murskaisivat allensa enemmän kuin puolustettavissa\non, -- vastasi Inga. -- Pelkään, että niitten alle hautautuisi lapsen\nonni.\n\nTohtori säpsähti. Inga näki hänen puristavan kätensä yhteen, niin että\nrystyset kävivät valkoisiksi. Mutta sanaakaan ei tohtori virkkanut.\nNäytti kuin hän tahtoisi puhua, mutta ei voi.\n\nVasta monen minuutin perästä hän ponnistellen sanoi: -- Kuinka tämä on\nollut mahdollista? Mikä voima tällä vanhuksella on teidän ylitsenne,\nvoima suurempi kuin minun? Ja mitä hän on tehnyt, saadakseen mielenne\nmuuttumaan?\n\n-- Hän on vain kertonut minulle historiansa. Antakaas kätenne ja\nistukaa ihan hiljaa, niin kerron sen sellaisena kuin itsekin kuulin.\nOlen varma siitä, että te tahdotte säilyttää sen yhtä uskollisesti kuin\nminäkin; niin, minä tiedän, että tahdotte sen tehdä.\n\nEnsi kertaa Inga nyt loi häneen silmänsä täynnä hehkuvaa rakkautta,\njospa täynnä suruakin, ja tohtori oli voitettu. Hän antoi kätensä, ja\nkesäisen yön valon verkalleen täyttäessä huonetta, jossa he istuivat,\nInga kertoi hänelle tyynesti ja hiljaisella äänellä mummonsa historian.\n\n-- Onhan siinä, -- virkkoi hän lopetettuansa, -- onhan siinä\nmiettimisen aihetta, eikö niin?\n\nTohtori ei vastannut. Hän nousi ja meni akkunan ääreen. Ikäänkuin\najatuksissaan hän veti uutimen syrjään. Hän oli hyvin kalpea.\nPalatessaan hän näki Ingan istuvan kumarassa, kasvot käsiinsä\nkätkettyinä.\n\nTohtori astui hänen luokseen ja seisoi kauan aikaa sanaakaan sanomatta.\nSitten hän otti varovasti hänen kätensä pois.\n\n-- Sanokaa minulle, -- virkkoi hän, -- sanokaa minulle vilpittömästi ja\nsuoraan: luuletteko todella, että me kaksi milloinkaan voimme erota?\n\nInga käänsi kasvonsa häneen. Nekin olivat kalpeat, kun katseet\nkohtasivat toisensa.\n\n-- En tiedä, voimmeko, -- vastasi hän, -- mutta minä luulen, että\nmeidän _täytyy_.\n\nTohtori päästi hänen kätensä irti.\n\n-- Sen kuolintuomion saatte _te_ julistaa, -- lausui hän. -- Minä en\nsitä tee ikipäivinä.\n\nInga katsahti häneen niin avutonna.\n\n-- Se on syntiä, -- virkkoi hän, työnnellen kuni tuskissaan sanojansa\nkuuluville. -- Miksikä koko edesvastuu sälytetään minun päälleni? Eihän\ntässä ole puhe minun lapsestani!\n\nTohtori vaikeni ja meni jälleen akkunaan. Aamun ensimmäiset kalpeat\nsäteet lankesivat hänen hiuksilleen, siitä alas hänen nutullensa ja\nvaluivat leveänä, kirkkaana juovana lattialle. Pikkulinnut heräsivät,\nsirkutellen hiljaa, puoliunissansa vielä. Vanhassa omenapuussa akkunan\nalla piti kaksi mustaa kottaraista aamupakinoitaan. Kanatarhasta kuului\nkukon kimeä laulu.\n\nTohtori avasi akkunan, ja raitis ilma tulvahti huoneeseen.\n\n-- Käykäähän tänne, -- sanoi tohtori, ääntään pidätellen.\n\nInga nousi ja meni hänen luoksensa. Hiljaa laski tohtori kätensä hänen\nolalleen, ja siinä he seisoivat ääneti... Mutta ulkona heräili henkiin\nelämä, hento, nuori, välkkyilevä elämä, tuhatvärinen ja tuhatmuotoinen\nelämä, heräsi aamukasteen heleissä helmissä, kesäyön unelmain\nkultaisessa kuulteessa.\n\nKaksi peipposta juosta piipotti toistensa perässä pensaassa, ja\nnurmella, suuren omenapuun alla, mustat kottaraiset nokastelivat\ntoisiansa.\n\n-- Katsokaas, -- puheli tohtori. -- Miksikä kaikella tuolla ulkona\non oikeus elää, ja meidän vain pitää kuolla? Ihmiset sälyttävät itse\ntaakkaa hartioilleen ja nääntyvät sen alle, mutta eivätköhän liene\nlinnut sittenkin oikeassa, sirkutellessaan toisilleen, että elämässä on\nvain yksi laki: rakkauden ikuinen laki, se, joka aina sydämiä yhteen\nsitoo? Miks'eivät he ole oikeassa? -- sanoi hän ja kääntyi kiivaasti\nympärinsä. -- Sanokaa, miks'eivät?\n\nInga pyöritti vain päätään, mitään vastaamatta.\n\n-- Olisinpa suonut, -- jatkoi tohtori, -- ettette milloinkaan olisi\nkuullut hänen historiaansa! Olisin suonut, ettei tuota kekälettä kukaan\nolisi välillemme viskannut. Luulen... luulen kuin luulenkin suovani,\nettei Kai poikaa ensinkään olisi olemassa.\n\nSäikähtäen pani Inga kätensä hänen suunsa eteen.\n\n-- Ettehän tarkoita sitä?\n\n-- En tarkoitakaan... Kai on ollut mun päivänpaisteeni hamaan tähän\nasti. Ja sittenkin... _ellei_ häntä olisi, niin tulisi teistä minun\nvaimoni nyt, sen tiedän... te ette empisi, vaan noudattaisitte\nsydämenne ääntä. Älkääkä luulkokaan, -- hän käänsi tytön pienen pään\npuoleensa ja loi häneen sellaisen katseen, että Inga sulki siltä\nsilmänsä, kuni äkkinäiseltä tuliaallolta, -- älkää luulkokaan saavanne\ntukahutetuksi sitä ääntä, vaikka erotattekin meidät. Se on huutava\nteille yötä ja päivää, se on seuraava teitä kaikkialle, sillä se\nparkuu ilmoille teidän omasta rinnastanne, vaatien elämän ikuisella\noikeudella, että sitä kuullaan.\n\nHän pysähtyi, huomatessaan Ingan kasvojen ilmeestä, kuinka kovia\ntuskia hän kärsi. Silmäluomien vavahtelevista liikkeistä hän näki,\nkuinka ankaraa taistelua hän käy omassa itsessään... ja äkkiä tohtori\nkumartui ja painoi palavan suudelman noihin silmiin, pitkän suudelman\nja viivähtävän, lujan, jommoisen yksin miehen rakkaus voi painaa, ja\nnaisellisesti hempeän sittenkin.\n\n-- Luuletteko vieläkin, että me voimme erota? -- kysyi tohtori.\n\nSilloin Inga avasi silmänsä ja kietoi kätensä kysyjän kaulaan,\nhyyristyi sitten lähelle häntä ja painoi huulensa hänen huuliinsa...\nkoko hänen hento ruumiinsa vapisi liikutuksesta... ja silloin tohtori\nymmärsi, että tämä oli jäähyväissyleilyä.\n\n-- Me emme _voi_ erota, -- virkkoi tohtori jälleen, mutta tällä kertaa\nse ei ollut tiedustelua enää, se oli pikemmin hätähuutoa, hurjaa\nvastalausetta johonkin, joka ei ole vältettävissä. -- Me emme voi erota!\n\n-- En tiedä, voimmeko, -- toisti Inga, -- mutta minä tiedän, että\nmeidän _täytyy_, ja silloinhan voimmekin. Mutta ei heti vielä...\nsiksi lujia emme ole kumpainenkaan. Tarvitaan aikaa, jos tahtoo oppia\ntuntemaan Prometeuksen sadun, oppia sen niin, että itsekin sen elää.\nLuulin ennen, että tuskat, niin suuret kuin hänen, ottavat hengen heti\nkohta; en saattanut käsittää, että niitä milloinkaan voisi kestää.\nMutta nyt... nyt alan luullakseni käsittää tuota.\n\nInga myhähti heikosti. Tohtori ei kestänyt tuota hymyä, ei kestänyt\nhänen äänensä helyä. Sanaakaan sanomatta hän jätti hänet.\n\nInga kuuli hänen juoksevan alas portaita kuni ihmisen, joka\nvainoojaansa pakenee; hän kuuli hänen hyppäävän kiviportailta rattaille\nja rattaiden kolisevan, poistuessaan huimaa vauhtia. Inga oli\nvakuutettu siitä, että tohtori itse oli ohjaksissa.\n\nHänen tarkka korvansa seurasi useampia minuutteja rattaiden jyrinää,\nja kuni uhotellen satakieli nyt helkytti hennoimpia säveliään hänen\njälkeensä. Voi, jospa vaikenisi toki tuo satakieli! Mitä äänekkäämmin\nse lauloi ja liverteli hedelmäpuistossa, sitä syvemmältä viilsi tuska\ntytön rintaa.\n\nVihdoin hän tuskin enää jaksoi kestää sitä.\n\nHän pani akkunan kiinni ja veti uutimen eteen, kokonaan sulkeutuen\nelämältä ja valolta, mikä ulkona vallitsi. Hän veti luukutkin kiinni,\najattelematta itsekään miksikä. Ja sitten hän istahti huoneen\npimeimpään nurkkaan ja pysyi siellä, kunnes mummo alkoi raskaasti\nvalittaa vuoteessaan. Silloin hän nousi ja astui sairaan luokse.\n\nKauan hän siinä seisoi, katsellen ryppyisiä kasvoja ja suuria, syviä\nvakoja suun ympärillä.\n\n-- Kauhean vaikeata se on, -- kuiskasi Inga, puristaen pieniä käsiänsä\nyhteen, mutta sen läpi minun _pitää_ päästä. Ja niinhän sinäkin\najattelet, että meissä on voimaa siihen. Me olemme merkillistä sukua...\nse osaa kärsiä... sitähän sinä tarkoitit?... Ja meillä on _pää\npystyssä_... niinhän sinä sanoit...!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavat päivät olivat yhtämittaisen jännityksen aikaa. Myöhemmin\nniitä muistellessaan Inga ei milloinkaan osannut erottaa niitä\ntoisistansa: niin kummallisesti ne olivat sulauneet yhdeksi hänen\ntajunnassaan.\n\nOli kuin olisi varjo heittäynyt tuon vanhan talon ylitse. Ihmiset\nastuivat hiljaa kivisillan yli; oli niitäkin, jotka riisuivat puukengät\njaloistaan ja kulkivat sukkasillaan, jotteivät vain häiritsisi \"vanhaa\nrouvaa\".\n\nNiityllä, missä heinää jo oli ruvettu tekemään, niittomiehet\nhaastelivat hiljaa keskenään, viikatteihinsa nojaten:\n\n-- Tuskin hänestä enää eläjää tulee, sillä onhan sitä jo ikääkin. Eihän\nsitä ihminen mitä liikoja... Mutta kelpo eukko se on ollut kerrassaan,\nja niin hyvä köyhille... Nurin olisi tässä talossa asiat, jos ei vanhaa\nrouvaa olisi ollut, ja miten sen hoidon käyneekään, kun hänestä aika\njättää, sillä ei se ylioppilasmamsseli semmoisesta mitä ymmärrä...\n\nYksi ja toinen virkkoi huoaten:\n\n-- Jospa vielä hyvinkin toipunee vanha rouva.\n\nEikä kilkahdelleet nyt viikatteet iloisesti kuten ennen, eikä kukaan\nhuutanut eläköön, kun viimeinen kuorma oli saatu latoon. Ääneti istui\nväki perheentuvassa lämpimän iltaruuan ääressä, vakavina kolautellen\noluttuoppejansa vastakkain.\n\nVanha rouva oli osannut voittaa heidät puoleensa, ja he olivat\nkiintyneetkin häneen oikein jyllantilaisella uskollisuudella.\n\nHarvoin hän kävi terveitten luona, mutta se tiedettiin, että missä vain\njoku yksinäinen, hyljätty raukka tautivuoteella makasi, sinne vanha\nrouvakin askeleensa suuntasi. Ei hän hoidokastaan hyljännyt, vaikka jo\nhautakin oli kaivettu. Ja väliin ei ruumisarkun perässä astunut muita\nkuin pappi ja haudankaivaja, mutta haudalla seisoi vanha rouva, pitäen\nIngaa kädestä.\n\n-- Hyvä on, että edes joku hautaan saattaa, -- puheli mummo, laskien\nkummulle oman sitomansa seppeleen.\n\nSemmoisiin tilaisuuksiin hän otti joka kerta lapsen mukaansa.\n\n-- Tottukoon lapsi pitämään itseänsä hyljättyjen heimolaisena, -- sanoi\nhän.\n\nHyväntekeväisyyteen hän ei kumminkaan koskaan tyttöstä pakottanut. Kun\nInga välisti sanoi: \"En minä ymmärrä, miksikä sinä noita ihmisiä niin\nrakastat!\" silloin mummo vastasi vain: \"Se tulee vähitellen. Kun kerran\nitse on saanut kärsiä, niin oppii rakastamaan muitakin, joitten täytyy\nkärsiä.\"\n\nVälisti ihmiset eivät nähneet vanhaa rouvaa pitkiin aikoihin, mutta\nväliin taas, kun ei kukaan muu uskaltanut tulla, silloin oli hän taattu\nvieras.\n\nMilloin jossain talossa oli tarttuva tauti, eikä naapureista yksikään\nrohjennut tulla lähelle, silloin kuului välisti koputus oveen, ja kun\nse aukeni, seisoi vanha rouva kynnyksellä, ruokavasu käsivarrellaan.\n\n-- Tulin itse, -- virkkoi hän. -- Väki ei uskalla.\n\nJa nyt istui väki, hiljaa haastellen hänestä ja muistellen häntä ja\ntiedustellen hänestä joka kerta kun ovi päärakennuksessa aukeni. Mutta\nei vaan mitään varmaa tietoa saatu. Tohtori tuli ja läksi kaikkina\naikoina vuorokaudesta, mutta hän oli aina peräti harvasanainen, ja\nhänen kasvojensa ilme oli sellainen, että, niinkuin Lauri kuski sanoi:\n\"Kukapas siitä selvän otti?\"\n\nPehtori hiipi monta kertaa päivässä portaita ylös ja tiedusteli sairaan\nhuoneen ovelta, mitenkä naisten on laita.\n\nHän hämmästyi joka kerta, nähdessään, kuinka kalpea Inga oli, ja\nmonasti hän pyysi neitiä ottamaan jonkun apulaisen öitten valvonnassa,\nmutta neiti pudisti vain päätään, sanoen tahtovansa valvoa yksin.\n\nVanha rouva oli hourinut monta päivää peräkkäin. Nyt hän oli jälleen\nselvillä, mutta kuume näkyi vieneen häneltä kaikki voimat.\n\nTuskin hän jaksoi kohottaa päätänsä, ja ääni oli niin heikko, että Inga\nyksin ymmärsi hänen puhettansa.\n\nEnsi kertaa tajuihinsa tultuaan ja nähdessään tohtorin seisovan vuoteen\nääressä hän äkisti virkkoi, tutkivasti katsellen Ingaa:\n\n-- Oletteko puhuneet keskenänne?\n\nInga nyökäytti myöntävästi päätään, ja vanha rouva loi katseensa\nmilloin toisen, milloin toisen noitten nuorien kalpeihin kasvoihin,\njotka puhuivat samaa kärsimyksen kieltä kumpikin. Tuokioksi hän pani\nryppyisen kätensä silmilleen, niinkuin tekisi hänen kipeätä nähdä\nnäkemäänsä. Sitten hän kääntyi tohtoriin, ojentaen hänelle molemmat\nkätensä.\n\n-- Oletteko hyvin pahoillanne minuun? -- kysyi hän. -- Ei kumma,\njos olisittekin. Minä olin ankara... mutta minä en kadu sitä. Ehjät\nluonteet eivät kulje kiertoteitä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt oli ilta, juhannus-aatto. Mäellä, talon takana tuolla, leimusi\nkokko kokon vieressä, ja hietasärkiltä heijasteli punainen valo ulos\nmeren ulapalle.\n\nMummo oli koko päivän maannut raskasta horrosunta. Nyt hän heräsi ja\nnäki Ingan seisovan selin akkunaan... Ingan oli näinä aikoina tapana\naina kääntyä selin valoon; uutimet olivat myötäänsä edessä, mutta\nlintujen laulusta tiesi akkunan olevan auki.\n\nMummo kohotti päätänsä hiukan.\n\n-- Mikäs päivä tänään?\n\n-- Juhannus-aatto.\n\n-- Sitten ne kai polttavat kokkoja tuolla. Vedäs uutimet syrjään; saas\nnähdä, enkö osaa erottaa leimua sieltä solatien viereiseltä mäeltä...\nSiellä lienee kaunista nyt, siellä solatiellä, vai mitä?\n\n-- Tietenkin.\n\n-- Menisit sinne. Ei sinun ole hyvä yhtämittaa istua sisässä.\n\n-- Täällä minun on paras olla.\n\n-- Niinhän sitä ensi alussa aina luulee. Ihminen varjostelekse valolta,\nse kun kipeästi huikaisee silmiä, mutta vähitellen alkaa tuntua\ntoisenlaiselta, aivan toisenlaiselta. Hän huomaa, että luonto on lähde,\njosta saa ammentaa voimia... Kunhan ne vain hoitaisivat solatietä,\nsilloin kun minua ei enään ole, sillä et suinkaan _sinä_ tänne jää?\n\n-- En tiedä; en uskalla tuota ajatellakaan, mutta luultavasti minä\nmatkustan kauas pois.\n\nMummo nyökäytti päätään.\n\n-- Oikein siinä teetkin... vaikka... solatien tähden ja talon tähden\nolisi mieluista ajatella sinun jäävän... Kuinka ne tuoksunevatkaan nyt\nsiellä, metsäruusut... ja kaprifoliat... ja helokit!... Hän sanoi aina,\nettä solatie on palanen minun nuoruuttani... Omituista: joka kerta kun\nnäinä aikoina hiukankaan uneen vaivun, kuulen viulun säveliä ja näen\nsilmät.\n\n-- Silmät, jotka värähtelee kuin viulunkielet, -- virkkoi Inga\nmyhähtäen.\n\n-- Niin... kuin viulunkielet. Ei isäsi eikä vaarisikaan ole ollut\noikein läsnä minua näinä aikoina; aina vain hän!... Kuinka vähän ne\nsaavatkaan, jotka vain ruumiin saavat! Ken meiltä sielun saa, se saa\nkaikki. Et käsitä, lapsi, et käsitä, kuinka suloiselta tuntuu, kun\nvarmaan tietää, että pian kohdataan jälleen! Mitä ovat kaikki nämä\nraskaat hetket sen rinnalla!... Sen olet tunteva sinäkin kerran, kun\nkuolinhetkesi lähestyy; sinä olet tunteva, että hänen sielunsa on sinun\nomasi, niinkuin sinunkin on hänen omansa, ja että yhdessä te vainenkin\nalati olette.\n\nInga ei vastannut. Hän tunsi olevansa puhkeamaisillaan itkuun, ja\nsamaa lienee mummokin tuntenut, sillä hän laski äkkiä kätensä Ingan\nkädelle, sanoen: -- Raskaalta tuntuu, kun täytyy erota sinusta; mutta\ntulevaisuuttasi en pelkää. _Sinua_ ei maailma murra. Sinulla on\ntaiteesi; siinä sun onnesi.\n\nHän vaipui jälleen horroksiin, mutta heräsi taas rattaiden kolinaan,\njota kuului kivisillalta. Se oli tohtori, joka ajoi kuistin eteen.\n\nHetkisen kuluttua hän astui sisään, kädessä suuri vihko metsäruusuja ja\nkaprifolioita.\n\n-- Terveisiä solatieltä, -- sanoi hän, pannen vihkon vuoteelle, sairaan\neteen.\n\nVanhan rouvan silmät loistivat. Hän tarttui molemmin käsin tuoksuvaan\nkukkakimppuun.\n\n-- Te olette hyvä mies, tohtori, -- virkkoi hän, -- mies, joita\nharvassa! Te tuotte tullessanne palasen nuoruuttani.\n\nTohtori hämmästyi tulista hehkua vanhan rouvan silmissä.\n\n-- Te näytätte niin juhla-asuiselta.\n\n-- Juhlaan minä tän'iltana lähdenkin, -- vastasi vanha rouva. Hänen\nhienopiirteisillä kasvoillansa elähti onnellinen hymy; ne kätkeytyivät\nkukkasten taakse.\n\nÄäneti aivan hän vietti nyt juhlaa muistojensa kera. Nuoret eivät\nhennoneet häiritä häntä. Inga sormieli metsäruusun oksaa, joka\noli irtaantunut vihkosta, ja tohtori tarkasteli häntä tuolla\nraskasmielisellä, palavalla katseella, jota Inga satoja kertoja\npäivässä oli ikävöinyt ja satoja kertoja päivässä peljännyt, se kun\npyrki polttamaan poroksi hänen vastustusvoimansa.\n\n-- Metsäruusujen aika on pian lopussa, -- virkkoi tohtori. -- Niitten\nihanuutta kestää parahiksi niin kauan kuin onneakin kestää.\n\nInga laski oksan liukumaan hiljalleen pitkin poskeansa ja alas\nkaulalle, huolimatta sen tekemistä naarmuista.\n\n-- Niin... parahiksi niin kauan, -- toisti hän koneenomaisesti.\n\n-- Onni kukoistaa uudestaan, vuodesta vuoteen, -- kuului kukka vihkon\ntakaa. -- Onnea kestää lakkaamatta... sille, joka sitä ymmärtää.\n\nTuntui kuin tuo ääni olisi tullut jostain kaukaa. Tohtorin huomio\nkiintyi sairaaseen. Hän kumartui vanhan rouvan ylitse niin, että\nsaattoi nähdä häntä kasvoihin.\n\nTohtori ei sanonut mitään, nyökäytti vain päätään, niinkuin jo\nennakolta olisi tiennyt näkevänsä sen, minkä nyt näki.\n\nInga sai kiinni hänen katseensa ja ymmärsi heti, mitä toinen\ntarkoittaa. Hän hätääntyi ja aikoi nousta, mutta tohtori viittasi häntä\nolemaan hiljaa.\n\nJa niin he istuivat ääneti vastatusten, kuunnellen raskaita askeleita\noudon vieraan, jonka he tiesivät olevan lähenemässä. He odottelivat\nsuurta, hiljaista kunniavierasta mummon juhlaan.\n\nVanha kello tuolla nurkassa naksutteli verkalleen ja\nyksitoikkoisesti... ulkoa kuului yksinäisen kyntörastaan laulu. Akkunan\nedustalla surisivat sääsket, tuolla hedelmäpuiston takana sammakot\nkurisivat, ja mäellä, solatien varrella, leimusi kokko, punaisempana\nja heleämpänä muita, luoden valoansa vanhan kartanon yli ja huoneeseen\nvanhan rouvan luokse, joka vuodesta vuoteen oli solatietä kaunistellut.\n\nHän makasi vielä kukkaset kasvoillaan, mutta vähitellen herposivat\nväsyneet kädet, ja raskaat oksat ne läksivät erilleen, helakkana\nsateena hajoten vuoteelle.\n\nInga säpsähti, nähtyänsä nuo kasvot jälleen nyt niin vahamaisen\nkalpeina... tummissa silmissä vain paloi omituinen valo... nuo silmät,\njoista hän ennen oli satujansa lukenut!... Hän yritti sanomaan jotain,\nmutta hänestä tuntui, kuin itku kuristaisi häntä kurkusta, tuntui kuin\nhetken juhlallinen vakavuus, ahdistava tieto kuoleman lähenemisestä\npakottaisi häntä vaikenemaan.\n\n-- Mummo, armas, rakas mummo! -- huokasi hän vain, ja hänen kyynelensä\nlankesivat polttavina ryppyiselle kädelle, joka sormieli peitteen\nkuteita.\n\nToinen käsi tarttui samassa hänen käteensä, tarttui lujasti, niinkuin\nolisi tahtonut siten pidättää hänestä kaukana kaiken sen, mikä raskasta\non, jos vain olisi voimaa, niinkuin on tahtoa.\n\nVanha rouva näki tuon eikä sittenkään nähnyt. Hänen katseensa kulki\nheidän ohitsensa, pyrkien ulkopuolelle heidän piiriänsä aivan toisiin\nmaailmoihin.\n\nÄkkiä hän kohotti päänsä pielukselta.\n\n-- Tiedättekö, -- sanoi hän, -- mitä merkitsee: voittaa maailma? Se\nmerkitsee: kohota kärsimyksillänsä sen yli. Se on voittaa maailma! Me\nsaatamme _yritellä_ sitä; mutta yksi oli, joka sen _saavutti. Hän oli\nkärsimyksiänsä suurempi_.\n\nHe katselivat häntä kumpainenkin, hämmästyen ja ihaillen juhlivaa\nriemua kuolevan kasvoilla, ja kumpikin otti häntä hiljaa kädestä kiinni.\n\n-- Lapset, lapset! -- lausui mummo, ja kuolemassa hänen silmänsä\nloistivat tummina ja kirkkaina kuin nuoruudenkin päivinä. -- Te\ntahdotte tietää mitä teidän on tekeminen. Älkää kiertäkö sitä, mikä\nvaikeinta on. Muistakaa aina... -- Hän kohottautui, luoden heihin\nkatseen täynnä rakkautta. -- Muistakaa aina: _Kärsimyksellä on\nelämänarvoa yhtä hyvin kuin onnellakin!_\n\nKirkkaus välähti hänen kasvoillansa, niinkuin olisi hän saanut\nselityksen siihen, mitä hän todella oli elämänarvoisena pitänyt. Hän\nhymyili, niinkuin hymyilee se, joka on taistelut jo taaksensa jättänyt;\nhänen hymyssään asui lapsellinen turvallisuudentunto. Ja näin hymyillen\nhän astui kynnyksen yli sinne suureen hiljaisuuteen.\n\nToiset kaksi olivat jääneet jäljelle. He seisoivat vainajan\nkuolinvuoteen ääressä ja puristivat toistensa kättä kärsimyksen\ntuskaisella voimalla ja vastaanottivat mummon säädöksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValkoisia uutimia oli ripustettu kaikkiin akkunoihin suuressa, vanhassa\nsalissa, missä Inga oli istunut mummon kanssa sinä iltana kuin vanha\nrouva oli sairastunut. Vihreitä köynnöksiä oli lyöty seinille ja\nkukkasia riputettu lattialle, kaprifolioita ja metsäruusuja.\n\nVanhan rouvan ruumis oli siinä.\n\nInga kulki hääräillen hänen ympärillään. Ei saanut kukaan muu kajota\nmihinkään tässä huoneessa. Oli niin paljon, mikä aiheutti ajatuksia\nihan viimeisiin hetkiin saakka, niin paljo muistoja näitten kahden\nvälillä, jotka suuresta ikäerotuksesta huolimatta olivat eläneet niin\nsydämellisesti toisiinsa kiintyneinä.\n\nPerätysten niitä nyt heräsi henkiin, noita muistoja: ensimmäisestä\nkoulupäivästä kävelyretkiin saakka solatiellä, hämyisistä\npuhdehetkistä, tuhansine tarinoineen ja täynnä lapsen mielikuvituksen\nelämää, viimeisiin tunnustuksiin asti tässä huoneessa. Ja kaiken\ntämän keskuspisteenä oli tuo samainen vakavamielinen henkilö, tuo\npieni ehjä nais-olento, joka kaikesta oli osannut omakseen ottaa sen,\nmikä parhainta on, joka urhein mielin oli ryhtynyt mitä erilaisimpiin\nelämäntehtäviin, milloinkaan suunnittamatta polkuansa kiertoteitse.\n\nKaikkea tätä Inga mietiskeli, hiljaa astuessaan huoneessa, pysähtyen\nmilloin minkin vanhan huonekalun eteen, jotka olivat seuranneet mummoa\ntähän asti ja joilla oli oma historiansa kullakin.\n\nTuossa vanha klaveri, jonka mukaan _hän_ oli soittimensa kielet\nvirittänyt, ja jota Ingan isä oli soitellut. Inga ei ollut milloinkaan\nnähnyt sitä avattuna; yhä vain oli ruosteinen avain ollut kiinni lukon\nsuulla, ja jo lapsena oli hänessä ollut jokin hämärä tieto siitä,\nettä mummo pelkää vanhan klaverin tulevan jälleen käytäntöön, ja että\nsiinä varsinainen syy, miks'ei mummo koskaan ole hankkinut hänelle\npianonsoiton opetusta.\n\nEi hän ollut milloinkaan edes nähnytkään klaverin kellastuneita\nkoskettimia -- keltaiset ne ovat, siitä hän oli vakuutettu. Ja\nsittenkin oli tuo klaveri hänen aikaisimpia lapsuutensa muistoja. Sen\nääressä oli mummo kertonut kaikki, mitä tiesi, isä vainajastansa.\nKesäiltoina, hiivittyään tähän huoneeseen, oli Inga nähnyt vanhan\nrouvan istuvan kumartuneena klaverin yli, mutta hänen päänsä\nasennossa oli joka kerta ollut jotain, mikä saattoi tytön vetäymään\ntakaisin jälleen. Hän oli varma, että kyyneleitä tipahtelee klaverin\nsuljetulle kannelle. Kerran, kun lapsen uteliaisuus oli saanut hänet\njäämään huoneeseen, oli hän, mummon noustua, pyyhkäissyt pienillä\nsormillaan kantta ja huomannut silloin itkun jälkiä, itkun, jota hän\noli aavistellut, mutta ei nähnyt. Siitä pitäin oli hänessä asunut\nmelkein juhlallinen kunnioitus vanhaa soitinta kohtaan, ja nyt, kun\nmummon elämänhistoria oli hänellä tuoreessa muistossa, oli kunnioitus\nmuuttunut rakkaudeksi.\n\nHiljaa hän otti avaimen ulos ruostuneesta lukosta ja laski sen\ntaskuunsa. Tapahtukoon mitä hyvänsä tästä lähtien, -- vanhaa klaveria\nei kukaan enää ole aukaiseva. Se on seisova alati suljettuna aarteena.\n\nHän pyyhkäisi hyväillen sitä kädellään ja astui edemmäs.\n\nNurkassa hän jälleen pysähtyi vanhan seinäkellon eteen.\n\nKuinka usein hän oli riemuinnut, kun käki pistihe esille pienestä\nkomerostaan, kurotti pitkälle kaulansa ja kukkui kellonlyömät ja sitten\ntaas niin lystikkään vakavana paiskasi oven perässään kiinni.\n\nHänestä oli käki ollut rakkaampi kaikkia leluja. Ei hän nytkään\nhuomannut, kuinka haalistunut tuo käki on ja kuinka räikeän kirjavaksi\nsen maalattu höyhenpuku jo on käynyt.\n\nMutta tänään hän ehdottomastikin säpsähti, kun käki pistihe esille ja\nkukahti neljästi.\n\nHän katsahti ympärilleen, ikäänkuin peljäten tuon äänen häiritsevän\nvainajata. Hän nousi tuolille ja pani kellon seisomaan.\n\nMiksipä se enää kävisikään? Kaikki elämä vanhassa kartanossa oli\npysähtynyt vanhan rouvan lähdettyä, ja hänen itsensä on vain\nkiireimmiten riennettävä pois.\n\nVarsinaista päätöstä hän ei ollut vielä tehnyt, mutta hän tunsi sen\nolevan taipumattoman välttämättömyyden ehdotonta vaatimusta.\n\nHän pysähtyi arkun ääreen ja katsahti vainajaan.\n\nHienona ja ylevänä hän lepäsi tuossa, vanha valtioneuvoksetar,\npitsitanu hopeanharmailla hiuksilla ja vähäisen hymyn jälkiä\nkangistuneilla huulilla. Poissa oli tuskainen piirre, minkä hänen\nelämänsä tarinan kertominen oli vetänyt suun ympärille, poissa oli se\nvakavuuden leima, minkä elämä oli painanut noihin kasvoihin.\n\nHäntä katsellessa tuntui, kuin astuisi hänen nuoruutensa jälleen\nilmi. Ei se ole vanha rouva, joka tuossa makaa, se on nuori tyttö...\niloisessa tanssissa hän käy sisälle siihen elämään, joka on särkevä\nhänen haaveilunsa... Oli kuin olisi kuolema silittänyt tasaisiksi\nelämän jättämät jäljet.\n\nNäissä mietteissä Inga seisoi, vainajata katsellen. Hiljaa hän siinä\nseisoi, kyynelittä, hiljalleen silitellen valkoisen peitteen pitsejä,\njotka ulottuivat arkusta alas aina lattialle asti.\n\nHän ei kuullut oven auenneen ja jonkun astuneen sisään, ennenkuin\ntohtori seisoi hänen vieressään.\n\n-- Eikö hän ole kaunis? -- kysäisi Inga, asentoansa muuttamatta.\n\n-- Hyvin kaunis.\n\nTohtori seisoi kauan häntä katsellen.\n\n-- Kummallista tuo syvä hiljaisuus vainajain jälkeen... -- virkkoi\ntohtori, lisäten hetken kuluttua: -- Millaisena te oikeastaan\najattelette sielua kuoleman perästä? Ajatteletteko sitä ruumiitonna vai\njonkun muodon saaneena?\n\nInga kumartui arkun yli.\n\n-- Näin minä ajattelen, -- puhui hän. -- Kun ihminen kuolee ja hävitys\nomansa ottaa, silloin Jumalan sormi jälleen luomaansa koskettaa.\nSuuri kuvanveistäjä tekee teoksensa valmiiksi: savesta muovaellun\nkuvan sijaan hän luo kuvan nyt valosta, ja silloin vasta hänen\naatteensa toteutuu, -- aivan kuin kuvanveistäjäkään ei pidä teostansa\ntäydellisenä, niin kauan kuin se on saven muodossa, vaan silloin vasta,\nkun on sen marmoriin veistänyt.\n\nTohtori ei vastannut kotvaan aikaan.\n\n-- Tuo on kaunis ajatus, -- virkkoi hän viimein.\n\nInga tunsi tohtorin tahtovan mielellään ottaa sen omaksensa.\n\nTohtori kumartui arkun yli ja katsoi vainajata kasvoihin. Sitten hän\näkkiä sanoi:\n\n-- Teidän pitää lähteä ulos. Ilma ei ole hyvä täällä.\n\nInga pudisti päätänsä.\n\n-- Kukkaset ne vain... -- sanoi hän.\n\n-- Tässä on enemmän kuin kukkaset. Tässä on huumaava sekotus\nkaikenlaista. Te saatatte tulla kipeäksi, jos kauemman aikaa viivytte\ntäällä. Palvelijoilta kuulin teidän olleen täällä aamusta asti.\n\n-- Niin olenkin, -- vastasi hän soinnuttomalla äänellä, jolla oli\ntähänkin asti puhunut. -- Mutta minä en usko, että se on vaarallista.\n\n-- Miks'ette?\n\n-- Siks' että _jos_ se todellakin vaarallista olisi, niin ette te\npyytäisi minua lähtemään... pikemmin pyytäisitte minua jäämään tänne\nja... jäisitte itsekin.\n\n-- Te olette oikeassa; minä jäisin. Mutta eipä liene laita niin, että\nruumiinhaju kuolettaa.\n\n-- Kuinka omituista, -- sanoi Inga, kääntäen kasvonsa häneen. -- Jos\nnyt niin olisi, että se voisi kuolettaa! Niinpä istuisimme täällä\nkoko päivän. Tuolla istuisimme klaverin luona, hiljaa haastellen,\nhyvin hiljaa, ettemme häntä häiritsisi. Uskoisimme kaikki ajatuksemme\ntoisillemme... emmekä huomaisi yön tuloa... valoisa yö kuultaisi\ntuolla ulkona... ja mummo makaisi hiljaa tuossa, meitä odotellen... ja\nkaprifoliat tuoksuisivat, ja unikukka leyhyttäisi myrkyllistä lemuansa\nmeihin, kunnes sitten aamu koittaisi ja kohtaisi meidät kuolleina\nkumpaisenkin.\n\nVastauksen asemesta tohtori otti vain hänen molemmat kätensä ja likisti\nne rintaansa vasten.\n\n-- Pelkään, että olemme ottaneet liian raskaan kantamuksen, -- puhui\nhän hiljaa. -- Kunhan emme nääntyisi sen alle kumpainenkin.\n\nInga nojasi väsyneenä arkkuun. Sitten hän loi katseensa vainajaan ja\nsanoi:\n\n-- _Me kannamme sen... ja me jaksamme sen kantaa... mummo jaksoi\nhänkin_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului pari päivää, noita omituisen pitkiä päiviä, jolloin ruumis on\ntalossa, jolloin kaikki astuvat kuulumattomin askelin ja haastelevat\nhiljaa, tietämättänsä miksi, jolloin ilma on raskasta ja painostavaa,\nja jolloin tietää, että talossa on vieras, kolkko, vakava vieras, josta\nei tiedä kukaan mistä hän tuli ja minne hänellä matka.\n\nNiinä päivinä satoi paljon. Ei ollut rankkasateita eikä rajuilmaa,\nmutta kesäistä sadetta tulla tihutteli tiheänä ja hienona aamusta\niltaan, tuli yhtämittaa, niinkuin itkee suru, joka ei koskaan lopu.\n\nJa Inga -- puuhaillessaan ja järjestelyssään yhtämittaa, tuskallisesti\npeljäten jäävänsä kahdenkesken ajatuksiensa kanssa -- Inga kuuli\nsateen hiljaista haastelua, hetkiseksi pysähdyttyänsä. Lopulta hän ei\nensinkään pysähtynyt, vaan oli myötäänsä liikkeessä, kulkien paikasta\ntoiseen, kunnes yö tuli. Silloin hän valvoi vuoteellansa, sadetta\nkuunnellen. Hän laski pisaroita, joita lohduttoman yksitoikkoisesti\ntipahteli räystäiltä ja puitten lehdistä. Ja silloin hän oli\nkuulevinansa, kuinka hän itsekin itkee, vaikka silmä yhä pysyi kuivana.\n\n-- Minun sieluni itkee, -- sanoi hän itseksensä. -- Sade lankeaa\nlakkaamatta, ja niin se kuumin kyynelin itkee rakkautta, joka ei\nkoskaan saata kuolla, mutta ei uskalla elääkään...!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHautajaispäivä tuli. Aurinko paistoi ensi kertaa pitkästä aikaa,\nvalaisten vanhaa kartanoa. Se paistoi mummon arkulle, palvelijain\nkantaessa sitä ulos ja asettaessa mustalla veralla verhottuihin\nruumisvaunuihin.\n\n-- Kuka ajaa vaunuja? -- kysäisi pehtori, seisoen hattu kädessä\nportaitten edessä.\n\n-- Minä ajan itse, -- kuului lyhyt vastaus.\n\n-- Mutta, neiti... -- pehtori rutisteli hämillään hattuansa, katsoen\nrukoilevasti häneen. -- Neiti...\n\nInga laski ystävällisesti kätensä hänen käsivarrelleen. Toinen\nhämmästyi tuota sanomattoman surumielistä ilmettä hänen kasvoissaan.\n\n-- Älkää huoliko siitä, mitä ihmiset sanovat, -- virkkoi Inga. -- Tuo\nlyhyt aika, mikä kuluu matkalla hautausmaalle, olkoon se yksistään\nmummon ja minun käytettävissäni. Meillä on vielä niin paljo puhuttavaa\ntoisillemme.\n\nTyynesti hän nousi vaunuihin ja otti ohjakset pehtorin käsistä. Ja\nverkalleen, varsin verkalleen läksi surusaatto liikkeelle... hän\nedellimmäisenä ruumisvaunuilla ja koko suuri saattoväki jalkaisin\nperässä.\n\nIhmiset kuiskailivat keskenään, hänen ajaessaan heidän ohitsensa:\n\"Kylläpä ylioppilasmamsseli näyttää huonolta!\" Ja he tervehtivät häntä\nkaikki, mutta hän ei heitä nähnyt. Hän istui, katsoa tuijottaen kauaksi\neteensä tietä pitkin, istui siinä kera syvän surunsa, jota ei enää\nkukaan maailmassa saata hänen kanssansa kahtia panna, kera surunsa, ei\nsen, jota kuolema tuo, vaan elämä, armottomasti erottaessaan ihmisiä\ntoisistansa.\n\nHän ei huomannut, kuinka yhä useampia liittyy saattojoukkoon, kuinka\nmuutamat pienet lapset ripottelevat kukkasia vanhan rouvan ruumisarkun\ntielle, tahikka hän näkikin sen, mutta ei kiinnittänyt ajatuksiansa\nsiihen. Hän istui, hiljaa haastellen mummonsa kanssa.\n\n-- Koskas minulta niin paljon vaadit, -- puheli hän, -- niin pidä\nhuolta, että minusta tulee yhtä luja kuin sinäkin olit. Ei ole\nmielestäni minulla pää pystyssä vielä; tuntuu pikemmin kuin lyyhistäisi\nminua kokoon. Mutta jotain sellaistahan sinä itsekin olet tuntenut,\nluullakseni, ja sittenkin sinä niin uljaana kestit, työhösi kävit\nkäsiksi ja loit iloa ympärillesi... et milloinkaan myönnytyksiä omalle\nitsellesi tehnyt. Etköhän sentään kertaakaan pitkän elämäsi aikana\nliene tahtonut, että saisit uudestaan valita? Eikö milloinkaan tuntunut\nsanomattoman köyhältä siinä puvussa, joka ei valmiiksi joutunut?...\nNiin, se on totta... Sinullahan oli toinen puku odotettavissa... se,\njoka on määrätty kaikille onnen lapsipuolille maailmassa.\n\nKeskellä solatietä hän pysäytti hevosen, päästäen kukkivain lehtojen\ntuoksun lehahtelemaan ruumisarkun yli. Pitkät, raskaat oksat\nleyhyttelivät hiljalleen kesän tuulessa, kultaisena harsona laskeutuen\npiennarten yli. Kaprifoliat välkähtelivät päivänpaisteessa, ja\nmetsäruusut nuokahtelivat miltei maahan asti.\n\nTuulenpuuska tempasi äkkiä kukkasia irti, ja sateena nyt putoili\nvalkoisia ja keltaisia lehtiä arkun kannelle.\n\n-- Nyt sai solatiekin sanoa jäähyväiset, -- mietti Inga, lähtien\najamaan edelleen, juuri kun pehtori tuli tiedustamaan, oliko jotain\nestettä sattunut. Inga katsahti häneen kummastellen eikä voinut\nkäsittää omituista ilmettä hänen kasvoissansa.\n\n-- Minä pelkään teidän voivan pahoin, neiti, -- sanoi hän kuiskaten. --\nEnköhän nouse istumaan viereenne?\n\nInga puisteli vain päätänsä ja ajoi edelleen.\n\nNyt oli tultu ulos sotatieltä, ja siinä kohtasi surusaattoa kellojen\ntärähtelevä ääni pienestä maakirkosta. Verkalleen ja yksitoikkoisesti\nkumahtelivat kellot... kummallisesti valittaen vieri niitten ääni\nilmassa.\n\nIngan valtasi äkkiä suunnaton yksinäisyyden tunne.\n\nEikö hän ole tuossa ajamassa hevosta, vieden isäänsä ja äitiänsä,\nlapsuuttansa ja nuoruuttansa hautaan? Onko ainoatakaan ihmistä, johon\nhän voi luottaa, paitsi sitä yhtä, jota hän sielunsa sisimmissä\nikävöitsee, mutta joka hänen on sysääminen luotansa?\n\nKaikki nuo ihmiset, jotka mustissaan astuvat hänen takanansa -- mitä\nhänen oikeastaan heihin tulee? He unohtavat hänet, hänen lähdettyänsä,\nja hän unohtaa heidät. Ja vaikka hänellä olisi ystäviäkin heidän\njoukossaan, niin ei hän kumminkaan saata antaa ajatuksiansa heille.\n\nHänen oli yht'äkkiä aivan mahdoton ajatella, että mummo on lähtenyt\nainaiseksi pois, ja kun he sitten nostivat arkun alas vaunuista ja\nläksivät kantamaan kirkkoon, niin oli tuo kaikki hänestä jotain\nsellaista, joka ei lainkaan koske häntä.\n\nTohtori seisoi hautausmaan portilla. Inga tunsi hänet jo kauan ennen\nkuin oli tultu perillekään. Tohtoria oli kutsuttu sairaan luokse,\njotenka hän ei päässyt saattamaan ruumista kartanosta asti. Nyt hän oli\ntullut hautausmaalle, johon oli niin lyhyt matka hänen asunnostansa\nkuin tavallisesti vain pappiloista tapaa olla. Toinen akkuna hänen\ntyöhuoneessansa antoi kartanoa kohti, toiseen näkyi risti ristin\nvieressä kaikilla noilla vihannilla kummuilla. Omituista kyllä, melkein\nkuin kummallista sattumaa tuo, että hänen lapsuutensakin koti oli ollut\nlähellä hautausmaata...\n\nUseasti hän oli tuntikausia kävellyt vainajain vaisussa tarhassa,\npysähtyen milloin minkin kummun ääreen, mielessään myötäänsä raskaita\najatuksia.\n\nEilen hän oli kävellyt siellä kauan aikaa ja vihreällä verhonnut\nvanhan rouvan haudan, jotta se näyttäisi tänään Ingasta vähän\nystävällisemmältä.\n\nNyt hän seisoi siinä, odotellen Ingaa.\n\nSilmiänsä kääntämättä hän tuijotti tuohon kummalliseen jonoon, joka\nläheni tuolta: edellimmäisenä Inga ajamassa ruumisvaunuja ja niitten\nperässä suuri saattojoukko jalkaisin.\n\nHän seisoi paljain päin paahtavassa helteessä, ja vasta sitten kun Inga\noli häntä tervehtinyt, hän pani hatun päähänsä ja seurasi verkalleen\narkkua.\n\n-- Saanko astua teidän rinnallanne? -- kysäisi hän. -- Täällä toki\nsaamme kulkea yhdessä.\n\nInga nyökäytti päätään.\n\nHetken perästä tohtori lisäsi, katkerasti hymyillen:\n\n-- Eikö teidän mielestänne meidän kahden sovi astua rinnan ruumiin\nperässä?\n\nInga ei vastannut: nyökäytti vain päätään, katsahtamatta kysyjään.\n\nKirkossa puhuttiin ja veisattiin, mutta Ingasta se kaikki oli jotain,\njoka ei kuulu häneen. Hän näki useankin saattoväestä itkevän, ja häneen\nnousi lämmin tunto siitä, että vainaja oli todellakin ollut heille\nrakas, että hänen kuolemansa oli herättänyt surua paikkakunnalla, mutta\nitse hän ei saanut kyyneltäkään vierähtämään silmästänsä. Tuntui kuin\nitku olisi tyrehtynyt hänelle kurkkuun.\n\nKaksi henkilöä haudalla veti hänen huomionsa puoleensa: Kai, joka,\npidellen äitiään kädestä, tuijotti arkkuun suurilla, säikähtäneillä\nsilmillään, ja tohtorinna, joka näytti tavattoman kalpealta, niin\nkalpealta, että Inga pelkäsi hänen menevän tainnoksiin ja kuiskasi\nhänelle: \"Älkää seisoko niin lähellä hautaa!\"\n\nToinen katsahti häneen liikahtamattakaan. Ei väräyskään elähtänyt\nnoissa kalpeissa kasvoissa, mutta niissä kuvastihe niin ankara tuska,\nettä Inga äkkiä astui aivan hänen lähellensä ja sanoi päättävästi:\n\n-- Minä matkustan pois.\n\nJa kun toinen säpsähtäen loi häneen kummastelevan katseen, virkkoi Inga\nmelkein kärsimättömästi:\n\n-- Kuulittehan! Minä matkustan pois.\n\nTohtorinna lensi ensin tulipunaiseksi, mutta kalpeni sitten jälleen.\nHänestä tuntui, kuin olisi ilon virta hulvahtanut hänen lävitsensä, ja\nhänet täytti vaistomainen, melkein masentavan valtava kiitollisuuden\ntunne vainajata kohtaan.\n\n-- Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman! --\nniin siellä kuuluivat lukevan, mutta korkealla haudan yllä leivoset\nriemuitsivat, ikäänkuin kertoen ilosta, niin suuresta, ettei sitä\nmilloinkaan saa loppuun lauletuksi.\n\nInga seisoi, silmät kuivina katsellen, kuinka he luovat umpeen hautaa.\nJa yhä useampia ja useampia saattojoukosta keräytyi hänen ympärilleen,\nlausumaan osanottoansa.\n\nMoni uljas Pohjanmeren kalastaja puristi hänen pientä kättänsä karkeaan\nkouraansa, silmiänsä siristellen, itkuaan salatakseen, ja vilpittömästi\ntoistellen: \"On se vaan kovaa, kun niin yksin jäitte, on maar.\"\n\nHän nyökäytti päätään heille jokaiselle ja puristi heidän kättänsä,\nmutta ei hän puhellut kenenkään kanssa. Näytti kuin hän pelkäisi, ettei\nsitten enää jaksa hillitä itseänsä. Tohtori seisoi hänen vieressään,\nkatse yhä häneen kiinnitettynä.\n\nKipeästi hänen rintaansa viilsi, nähdessään tuon pienen, hennon,\nmustapukuisen olennon seisovan niin ypö yksinään vasta umpeen luodun\nhaudan ääressä. Ja hänen, tohtorin, täytyy seistä hänen rinnallaan\nventovieraana, vaikka heidän sydämensä parhaillaan sykkivät toisilleen,\neikä hän sittenkään mitään niin hartaasti halainnut kuin sulkea\nsyliinsä tuon immen ja painaa hänet rintaansa vasten, hänen itkeä\nitkunsa siinä.\n\nSe ilme, mikä tällä hetkellä tohtorin katseessa asui, oli kuin\nhaavoitetun otuksen. Hänen vaimonsa tapasi tuon katseen ja ymmärsi,\nettä vaikka tuhat peninkulmaa pantaisiin noitten kahden väliin, aina he\nsittenkin olisivat toistensa omia.\n\nPalatessaan miehensä kanssa kotia puutarhan kautta tohtorinna ei\npuhunut mitään. Jos hänen miehellään on jotain hänelle puhumista, niin\npuhukoon; hän puolestaan ei tahdo mitään tiedustella, ei pienimmällä\nviittauksellakaan. Ja kenties ei toinen mitään tiedäkään. Inga kenties\nitsestään vain oli äkkiä päättänyt lähteä pois...? Vai aikooko hänen\nmiehensä lähteä hänen kanssaan?\n\nNiin, lähteköön, jos tahtoo... Hän ei aio suinkaan pidätellä häntä nyt,\nvaikkapa sydän huutaisikin hänelle, uhmalla vaatien kuulemista, kuten\nennen vanhaan. Hän oli murtunut nyt, -- hän saattaa antaa nyt perää.\n\nÄäneti he kulkivat, Kai poika heidän keskellänsä, kumpikin salaten\najatuksensa toisiltansa. Tohtorinna huomasi miehensä monta kertaa\nluovan silmänsä poikaseen ja myötäänsä pitävän häntä kädestä kiinni.\nTohtori ei puhunut mitään, mutta tohtorinnasta tuntui sittenkin, ettei\nhänessä pitkään aikaan ollut ilmennyt niin suurta hellyyttä poikaa\nkohtaan, ja uudelleen heräsi hänessä toivo, kadotakseen taas yhtä pian\njälleen. Äkkiä virkkoi Kai:\n\n-- Isä! Missä se vanha rouva nyt on?\n\n-- Tuolla hän on ylhäällä, missä leivoset laulaa... korkealla tuolla,\naina valkoisten hattarain toisella puolella, Kai.\n\n-- Haasteleeko hän siellä kenen kanssa?\n\n-- Haastelee erään kanssa, josta hän on paljon pitänyt.\n\n-- Vielä enemmän kuin minä sinusta?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja äidistä?\n\n-- Niin, ja äidistä kanssa.\n\nPieni, innokas kysyjä pysähtyi, katsoen isäänsä silmiin.\n\n-- Leivosetko ne vain siellä laulaa? Eikö siellä kukaan muu laula, vai\nmitä?\n\nOmituisesti myhähtäen katsahti isä poikaansa, sanoen: -- Kyllä;\nluulenpa, että siellä on joku, joka soittaakin.\n\n-- Kuuleeko vanha rouva sitä?\n\n-- Kuulee niinkin. En tiedä, kuulleeko hän leivosten laulua, mutta\nolenpa melkein varma siitä, että hän kuulee viulunsoittoa... olen ihan\nvarma siitä, Kai.\n\nKai ei kysellyt enää. Eikä puhunut heistä kukaan, ennenkuin tultiin\nkotia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutama päivä oli kulunut hautajaisista. Inga kulki levottomana\nautioissa huoneissa. Hän istahti mummo vainajan tuoliin; hän kosketti\nmummo vainajan sukankutimeen, joka vielä oli pajutuolilla akkunan\nlähellä. Yksinäisyys tuntui niin tukahduttavalta.\n\nHän meni alas puutarhasaliin. Siellä leyhähti häntä vastaan raskas,\nruumiinhajun ja kukkasten tuoksun sekainen ilma. Hän otti hurstit\nakkunain edestä alas ja siirtyi äskeiseen huoneeseen kirjoituspöydän\nääreen.\n\nSiinä oli vielä vanha kynänvarsi, jota mummo aina oli käyttänyt.\nKoneenomaisesti Inga tuijotti siihen kotvasen. Sitten hän äkkiä nousi\nja meni atelieeriin.\n\nHän ei ollut käynyt siellä siitä pitäin kuin silloin tohtorin kanssa.\nNyt hän ikävöitsi häntä, ja se se saattoi hänet sinne, hänen kuvansa\nluokse.\n\nHän tempasi peitteen pois ja jäi seisomaan kuvan eteen.\n\nKuinka paljon vaillinaista olikaan tuossa ensimmäisessä suunnitelmassa!\nPieni ryppy silmäin kohdalta oli jäänyt pois, samoin omituinen tukan\ntaive niskakuopassa. Suun piirteet eivät nekään olleet tarpeeksi\nlujat, ja tuo tarkkapiirteinen leuka oli täyteläisempi muodolleen\ntodellisuudessa kuin jäljennöksessä.\n\nSen enempää harkitsematta hän nouti vettä ja ryhtyi työhön.\n\nHän työskenteli monta tuntia yhtämittaa, ja sitä myöten kuin hänen\najatuksensa pyörivät tohtorin ympärillä ja hänen rakkautensa syleili\njok'ainoata piirrettä noissa kasvoissa, ja sitä myöten kuin teos\nluontui hänen käsissään yhä täydellisemmäksi ja täydellisemmäksi, sitä\nmyöten kävi hänen päätöksensä yhä lujemmaksi: hän lähtee, hän asettaa\ntuhannen peninkulmaa heidän välillensä, vaikkapa sen hintana olisikin\nkoko hänen elämänsä onni.\n\nHänen uinuva tarmonsa kasvoi työkyvyn keralla. Hän ymmärsi nyt, mikä se\nkoko tänä aikana oli häntä ahdistanut ja painanut, vaikk'ei hän ollut\nosannut saada ajatuksiansa selvään muotoon.\n\nHän oli kyllä ajatellut lähteä, mutta perimmäisenä oli hänen sielussaan\nsittenkin asunut ajatus: eikö mitään muuta keinoa ole olemassa...? Jos\nhänen täytyykin lakata toivomasta, että milloinkaan hänen omaksensa\ntulisi... pitääkö hänen riistää itseltään sekin ajatus, ettei edes saa\nelää hänen läheisyydessänsä ja nähdä häntä, milloin ei ikävöimiseltään\nenää saa rauhaa?\n\nNyt, hänen kuvaansa tarkastellessaan, hän äkkiä ymmärsi, että hän voi\nriistäytyä pois, vaikkapa tuntuisikin, kuin hänen oman olemuksensa\npohja ja perustus siten kukistuisi. _Yhtä_ hän vain ei voi: hän ei voi\nelää hänen läheisyydessään omistamatta häntä, hän ei voi uudestaan ja\nuudestaan kohdata häntä päästämättä intohimojansa valloilleen. Ihminen\nhän on hänkin vain ja tietää voimainsa äärimmäisen rajan.\n\nOnneksi osasi Inga Heine elämänsä ratkaisevimpinakin hetkinä nähdä\nselvästi ja ikäänkuin mitata voimainsa kannattavaisuuden; onneksi\nhän osasi aina torjua luotaan hempeät mielikuvat sellaisesta, mikä\nteoriassa on saavutettavissa, mutta käytännössä mahdotonta.\n\nJa hänen rehellinen, älykäs silmänsä elämän todellisuuteen se tässäkin\nesti hänet pysähtymästä puolitiehen ja katsahtamasta sivuille.\n\nTunnin kuluttua hän koputti pehtorin oveen ja avasi sen nopeasti,\nkuultuaan: \"sisään!\"\n\n-- Kartano on myytävä, -- lausui hän ilman mitään esipuheita, mutta\nhänen äänensä vapisi.\n\nPehtori säpsähti.\n\n-- Mitä ajattelettekaan, neiti! Se olisi suurin synti, minkä\nsaattaisitte tehdä! Kartano on ollut teidän suvullanne monta\nmiespolvea, ja vanha valtioneuvoksetar teki työtä sen eduksi koko\nelämänsä iän! Ja _senkö_ te saattaisitte nähdä vieraan käsissä?\n\nJotain suonenvetoista ahdistusta tunsi Inga kurkussansa. Se esti häntä\nheti vastaamasta, mutta pian hän toipui ja sanoi hänelle, katsoen häntä\nsuoraan silmiin:\n\n-- Se on luja päätökseni; turha on koettaa järkäyttää sitä.\n\n-- Ja oletteko ajatellut mitä merkitsee kartanosta luopuminen? Mistä te\nsaatte kodin tästäpuolin?\n\n-- Lähden ulkomaille tekemään työtä?\n\n-- Ja kun olette väsynyt työhön ja kaipaatte lepoa?\n\n-- Niin tämä on viimeinen paikka, jossa levätä tahtoisin, -- vastasi\nInga melkein kiivaasti.\n\nToinen katsahti häneen kummastellen, astui pari kertaa lattian poikki\nja pysähtyi hänen eteensä.\n\n-- Mieleni on paha, -- puheli hän, -- ylen on mieleni paha. Minäkin\npidän tästä vanhasta kartanosta.\n\n-- Sitä juuri minäkin ajattelin, -- vastasi Inga hilpeästi myhähtäen.\n\n-- Mitä ajattelitte?\n\n-- Eikö teidän sovi ottaa kartanoa?\n\n-- Vuokralle, niinkö?\n\n-- Ei, ei; ei vuokria ensinkään. Silloinhan minun pitäisi sittenkin\ntulla joku kerta tänne, ja se on mahdotonta. Ei! Ostakaa se helpoilla\nehdoilla.\n\n-- Minulla ei ole pääomaa, ja vaikkapa olisikin...\n\n-- Mitä se tekee? Siitä me kyllä sovimme. Saatattehan maksaa pienin\nerin joka vuosi. En minä mikään ankara velkoja aio olla. Ja minusta\ntuntuisi niin hauskalta ja turvalliselta, tietäessäni kartanon olevan\nteidän käsissänne. Olenpa varma, että vanha rouvakin olisi sen suonut.\n\nPehtori oli jälleen lähtenyt kävelemään edestakaisin lattiata,\nmutta Inga astui hänen jälkeensä ja laski kehoitellen kätensä hänen\nkäsivarrelleen.\n\n-- Ajatelkaas, kuinka mieluista, jos se jäisi teille! -- puhui hän.\n\n-- Älkää vaatiko sitä, -- virkkoi toinen jyrkästi, kääntyen pois. -- Te\nette _saa_ vaatia sitä minulta.\n\n-- Miks'en? -- tiedusteli Inga. -- Sanokaa, miks'en!\n\n-- Siks'että se on mahdotonta, asiain ollessa nykyisellä kannalla.\nSiks'että... minun on mahdoton olla täällä teidän lähdettyänne.\n\nInga katsahti häneen ja punastui. Missä olivatkaan hänen ajatuksensa\nolleet, koska asia hänelle nyt vasta selvisi? Oliko hänen oma\nrakkautensa vallannut hänet niin, ettei hän ollut huomannut, mitä tuon\ntoisen sydämessä liikkuu...?\n\nInga ojensi hänelle molemmat kätensä ja sanoi:\n\n-- Kiitos, sydämellinen kiitos kaikesta, mitä olette ollut meille\nja tälle vanhalle kartanolle kaiken sen aikaa, kun olemme toisemme\ntunteneet. Älkää olko pahoillanne minuun, jos olen teitä loukannut. En\nole tahallani sitä tehnyt. Loukkauksiahan me saamme kokea jokainen.\nElämä ei siitänsä muutu. Jokainen meistä kohtaa kiven, johon verisenä\nkompastuu.\n\nPehtorin mielestä ei sen koommin koskaan mennyt se suru, jonka hän nyt\nluki neiden silmissä, kuullessaan noita viimeisiä sanoja. Inga päästi\nhänen kätensä irti. Pehtori jäi seisomaan neuvotonna. Hän yritti sanoa\njotain, mutta ei kyennyt.\n\n-- Saanhan edelleenkin, niinkuin tähänkin asti, kysyä teiltä neuvoa\nkaikessa, mikä kartanoa koskee? -- kysyi Inga.\n\n-- Kyllä, kiitos! Sydämellinen kiitos! Ette usko, kuinka mielelläni\nminä tahdon auttaa teitä! -- sanoi pehtori hämillänsä ja kankeasti,\nmutta niin äärettömän vilpittömästi.\n\n-- Sen kyllä tiedän, -- vastasi Inga. -- Ja täydellä luottamuksella\nminä jätän talon myynnin teidän huostaanne.\n\n-- Mutta onko nyt ihan välttämätöntä myydä se? -- alkoi toinen jälleen.\n-- Jospa vielä katuisitte joskus? Olen melkein varma siitä, että vielä\nkerran kadutte.\n\n-- Ykskaikki, -- keskeytti Inga pikaisesti ja ikäänkuin sysäillen\nsanojansa. -- Se on myytävä... kuulettehan, se _on_ myytävä... millä\nehdoilla hyvänsä! Minä en _tahdo_ pitää sitä.\n\nHänen äänensä, muutoin lempeä, kajahti niin kovalta, että olisi luullut\nkartanon käyneen hänelle vihanpidoksi, ja sittenkin hänen katseensa\nhyväili niin hellästi vanhaa nurkkahuonetta, hänen kätensä hiljaa\nsilitellessä toukansyömää laudoitusta, johon hän parhaillaan nojasi...\nPehtori ymmärsi hänen kärsivän tuskaa eikä puhunut enää mitään.\n\nInga läksi verkalleen pois, sulkien oven perässään.\n\nPalattuansa arkihuoneeseen hän istahti mummon kirjoituspöydän ääreen ja\nkirjoitti kirjekuorelle tohtorin osoitteen. Päättäväisyyden tuli hehkui\nhänessä, ja häntä melkein pelotti vaipua mietiskelyyn.\n\nHän kirjoitti nopeasti pienelle kortille:\n\n    \"Kohdatkaa minua huomis-iltana kello 7 hietasärkillä. Sanoisin\n    kernaasti jäähyväiset Teille.\"\n\nHän pisti kortin kuoreen, mutta otti sen jälleen ulos ja liitti siihen:\n\n    \"Ottakaa päiväkirja mukaan, se, josta olette puhunut. Se kirja on\n    minun. Vaikka kuinka köyhäksi tulisin, muistoissani olen rikas\n    sittenkin.\n\n    Was vergangen, kehrt nicht wieder,\n    aber ging es leuchtend nieder,\n    leuchtet es lange noch zurück...\n\n                              Inga Heine.\"\n\nHän kutsui naispalvelijan ja lähetti hänet viemään kirjeen perille.\n\nJa sitten hän päätti ruveta panemaan tavaroitaan kokoon.\n\nHän kirjoitti pitkän luettelon kaikesta, mikä on myytävä huutokaupalla,\nmitä on annettava pois ja mitä on lähetettävä hänen jälkeensä\nulkomaille. Minne? tiedusti hän äkkiä itseltään, ja ajatukset ne siihen\nkohta vastasivat: Roomaan tietysti, taiteilijain kotikaupunkiin!\n\nTaiteilijaveri kuohahti hänessä, kun hän tuli ajatelleeksi etelää,\nmutta synkkänä varjona laskeutui hänen sielunsa yli se rakkaus, jota\nhän nyt lähtee pakoon, tuo kasvava kaipaus, joka yhä on pyrkivä\npohjoista kohti, etsiskellen siellä yksinäistä olentoa hietasärkkäin\nvälissä.\n\nMelkein koneenomaisesti hän meni atelieeriinsa ja pysähtyi siellä hänen\nkuvansa eteen, mutta hänen täytyi heti lähteä pois, sillä hän oli\nvähällä purskahtaa itkuun.\n\nIllalla hän kutsui talonväen luokseen ja antoi kullekin rahalahjan sekä\njonkun pienen esineen vanhan rouvan muistoksi.\n\n-- Te olette talossa Köyriin asti, -- sanoi hän, -- ja niin kauan\non pehtorikin täällä. Siksi saadaan kartano kaiketi myydyksi, mutta\nuseimmat teistä arvatenkin tahtovat jäädä taloon, uuden isännän\npalvelukseen.\n\nÄäneti ja juhlallisina he seisoivat hänen ympärillään; kädenselkä se\nvain silloin tällöin pyyhkäisi kyynelen pois. Mutta alas väentupaan\ntultuaan virkkoi pieni tallirenki oikealla jyllantilaisella\nvilpittömyydellä: -- On se vaan nurinkurista, että niinkuin nyt\nkartanokin myydä mäiskätään. Oishan se hyvinkin passannut, että\nylioppilasmamsseli ois sen pitänyt.\n\nEi kukaan vastannut.\n\n-- Kovin suree, -- virkkoi yksi.\n\n-- Ja niin laihaksi kuin on mennyt! -- liitti toinen säälien.\n\n-- Suittaahan, -- puhui kolmas, -- suittaahan se uusikin isäntä olla\nkunnon mies ja meille laatuun käypä kanssa, mutta sellaista kuin vanha\nrouva, sellaista ei saa mistään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYöllä alkoi navakka tuuli puhaltaa mereltä päin, ja koko seuraavan\npäivän möyrysi Pohjanmeri hietasärkkäin takana.\n\nIllalla, Ingan ponnistellessa myrskyä vasten, pärskytti tuuli\nmerenvaahtoja hänelle kasvoihin ja lennätti pieniä pivollisia hienoa\nlentohiekkaa hänen silmiinsä. Kova aallokko löi rantaa vasten. Tyrskyt\nulvoivat ja pauhasivat ulkona, viskellen lakkapäitten vaahtoisia\nharjoja korkealle ilmaan ja heitellen raskaita laivanlankkuja keveinä\nlastuina rannalle.\n\nOli kuin parkuisi meri synnytystuskissaan, kuin koko tuo suunnaton\nsyvyys tuolla ulkona möyryten päästäisi valloilleen intohimojansa.\n\nPauhina teki hänelle hyvää ja tyynnytti hänen mieltänsä: se oli kuin\nkuvastusta hänenkin kiihkoisesta tilastaan, se ikäänkuin puki ääneen\nhänen oman rintansa parkua.\n\nTohtori oli jo odottamassa häntä ulommaisen särkän juurella.\n\nPolviaan myöten hän seisoi lentohiekassa, vaahdon pärskyessä hänen\nympärillään.\n\nIngan puoleen kääntyessään hän oli aivan märkä kasvoiltansa.\n\nYhdellä hyppäyksellä hän oli Ingan rinnalla, otti hänen kätensä ja pani\nsen lujasti käsivartensa alle.\n\n-- Te ette saa lähteä, -- sanoi hän, likistäen kättä lujasti rintaansa\nvasten. -- Ette saa lähteä, ette millään ehdolla.\n\nAvutonna vilkaisi toinen häneen, sanaakaan sanomatta. Tohtori hengitti\nraskaasti, hehkuvin silmin katsoen häntä.\n\n-- Ettehän te täyttä totta tarkoittanut, ettehän? -- puhui tohtori\ninnokkaasti. -- Sanokaa, että muutoin vain kirjoititte noista\njäähyväisistä! Tunnettehan te itsekin, että vaikka meillä olisi mitä\nhyvänsä toisillemme sanomista, jäähyväisiä emme saata sanoa. Se on\nmahdotonta. Se olisi samaa kuin pidättää oma hengityksensä. Vai eikö\nlienekään rakkaus sielun hengitystä?\n\nInga nyökäytti päätänsä, mitään vastaamatta. Hänestä tuntui, kuin\nnotkahtelisi hänellä polvet, nyt, kun ratkaiseva hetki on tulossa.\n\nTohtori jatkoi kiivaasti ja kiihkeästi:\n\n-- Saatte sanoa minulle mitä tahansa, jäähyväisiä ette. Kuulettehan!\nMinä kiellän sen. Teidän täytyy olla alati minun läheisyydessäni...\nsittenhän edes tiedän teidän olevan tuossa vanhassa kartanossa,\ntiedän, että niitten seinäin sisällä, joita joka hetki saatan nähdä,\nte asutte yötä ja päivää, ja että siellä aurinko valaisee minun\nrakkainta olentoani maailmassa! Ettehän tahtonekaan riistää kaikkea\npäivänpaistetta minun elämältäni, ettehän? Onnen lapsipuolellekin\nsuodaan edes vähäinen väläys, minkä valossa lämmitellä. Asettaa\npeninkulmia teidän ja minun välilleni on samaa kuin tylyllä\nkädellä repiä kaksi sielua palasiksi, sydänjuuria myöten. Se on\nepäinhimillistä, se on _yli-inhimillistä_.\n\n-- Tiedän mikä olisi vieläkin pahempaa, -- virkkoi Inga.\n\n-- Mikä niin?\n\n-- Kohdata toisiansa vieraina muitten ihmisten nähden, puhella\nvähäpätöisistä asioista, kun kaikki sydämen ajatukset uhkuvat\nrakkautta, elää lähetysten, saamatta kumminkaan nähdä toistansa,\nikävöiden valvoa yöt umpeen ja sitten päivällä kylmäverisesti harkita,\nmilloinkahan ensi kertaa kohdattaneen, niin etteivät ihmiset siihen\npahenisi! Tuntea voivansa olla ylpeä rakkaudestansa ja olla sittenkin\npakotettu piilottelemaan sitä kuin häpeätä, taistella nääntymiin\nasti, jottei vain katse tai ääni tai pelkkä läsnäolokin ilmaisisi,\nmistä rinta on niin ääriään myöten täynnään...! Haa! Se on Tantaloon\ntuskia... pahempaa kuin jäähyväiset pitkän elämän ajaksi.\n\nTohtori tuijotti häneen, kokonaan huumauneena hänen kiihkeästä\npuheestaan. Ensi kertaa Inga nyt hänen kuultensa päästi intohimonsa\nkokonaan ilmoille. Ei aristellen, ei epäröiden, vaan hehkuvalla\nvoimalla laulahti tunnustus äänekkäästi hänen huuliltansa. Tohtori\ntunsi omat voimalliset tunteensa niissä, ja onnesta säihkyi hänen\nsilmänsä.\n\n-- Minä siunaan niitä Tantaloon tuskia! -- sanoi hän. -- Minä tiedän\nteidän kestävän ne _minun_ tähteni.\n\nInga laski ikäänkuin torjuen kätensä hänen rintaansa ja vastasi:\n\n-- En _voi_. On kukaties olemassa naisia, jotka voisivat, hiljaisia,\njärkeviä naisia, kyllin voimakkaita panemaan kammitsaan tunteensa; minä\n_en_ voi... Minä saattaisin sanoa itselleni, että tästä puolin minun\nei enää pitäisi nähdä teitä, ja illalla minä sittenkin saapuisin tänne\nkohtaamaan teitä. Ja aina minä tapaisin teidät täällä meren rannalla,\nja yhdessä me astuisimme särkkien välissä, ja yksi olisi meillä puhelun\naine ja yksi ajatusten aihe... ja viimein kasvaisi meissä rakkaus\nniin voimakkaaksi, ettei se enää milloinkaan kuulisi muuta kuin\nomaa ääntänsä, ja polkisi muut tunteet jalkainsa alle kuin kuolleen\nkovakuoriaisen. Ja niin me eräänä päivänä unohtaisimme kaikki lupaukset\nja kiertäisimme kärsimyksen, tarttuaksemme onneemme kiinni, huolimatta,\nonko meillä oikeutta siihen vai eikö! Ja siitä me rupeaisimme\nhalveksimaan omaa itseämme... ja kylmät katseet meitä kohtaisi... ja\nterävät kielet meitä suomitsisi... ja Kai, Kai!...\n\nTohtori keskeytti äkkiä hänen puheensa suudelmalla, kietoen\nkäsivartensa hänen ympärilleen.\n\n-- Jos valinta on teidän ja Kain välillä, niin on valinta tapahtunut\nsiitä hetkestä kuin teidät ensi kertaa näin! -- huudahti hän. -- Kain\nminä saatan menettää, niin kovalta kuin tuntuukin, mutta teitä...\nteitä... en ikipäivinä!\n\nInga sulki silmänsä hänen hurjilta suuteloiltaan, ja tuokion ajan oli\nhän antamaisillaan perää... Oli silmänräpäys, jolloin hänestä tuntui\nenää mahdottomalta jatkaa taistelua, mahdottomalta riuhtaista itseänsä\nirti noista käsivarsista, jotka häntä pitelevät niin lujasti... mutta\ntunto siitä, että hänen _pitää_ kestää ja että hän _on_ kestävä,\nsaattoi hänet jälleen jatkamaan taistelua.\n\nHiljaa hän kirvoittihe hänen sylistään.\n\n-- Kai on vielä pieni, -- puhui Inga, -- mutta hänessä on voimaa.\nVai uskallatteko sanoa, ettei sekin aika tule, jolloin te rupeatte\nkiihkeästi kaipaamaan häntä, jolloin te haikeasti ikävöiden huomaatte\nolevanne ventovieras omalle lapsellenne, ja jolloin omantunnon\ntuskat alkavat kalvaa teitä siitä, että olette syrjään sysänneet\nvelvollisuutenne häntä kohtaan?\n\nToinen ei vastannut. Hän oli liian rehellinen kieltääkseen sellaisenkin\najan mahdollisuutta. Ja Inga näki, kuinka hän kärsii tuosta ajatuksesta.\n\nVerkalleen ja kamalan varmana selvisi tohtorille nyt, että miten hänen\nomantuntonsa laita vastedes lieneekään, Ingan ei missään tapauksessa\nole oleva kyllin \"lujatekoinen\".\n\n-- Kain tähden olen valmis jatkamaan näennäistä avioelämää, -- sanoi\nhän, -- vaikka ainaiseksi jääkin ratkaisematta kysymys, kenellä on\nsuurin elämisen oikeus, niilläkö, jotka ovat keskellä taistelua, vai\nniilläkö, jotka eivät vielä ole sitä alottaneetkaan. _Minä_ en ole\nsiihen vastausta saanut. Miks'emme saisi kohdata toisiamme kerran\nviikossa... tuon mitättömän ainoan kerran vain?... ja vaikk'ei sitä\nkestäisi kuin moniaan minuutin verran, niin se tekisi mahdolliseksi\nkestää nuo muut päivät.\n\nVastaukseksi Inga pyyhkäisi sormillansa hänen tukkansa läpi, tuon\narmaan, tuuhean tukan, joka oli hänelle niin rakas.\n\n-- Minä tiedän, miks'emme, -- virkkoi hän.\n\nJa tuskin hän oli tämän sanonut, silloin toinen jälleen sulki hänet\nsyliinsä, puristi hänet rintaansa vasten ja suuteli hänen suutansa ja\notsaansa ja käsiänsä, pysähtyi hetkiseksi, huomatessaan kyyneleitä\nIngan silmissä, mutta kietoi jälleen kätensä hänen ympärilleen,\nlähellensä puristaen.\n\n-- Ymmärrättekö nyt, miks'emme? -- virkkoi Inga hiljaa, kun tohtori\nvihdoin oli päästänyt hänet.\n\nTohtori vaikeni... Niin, _nyt_ hän ymmärsi.\n\nHän vaikeroi kuin haavoitettu otus. Hän vapisi, kapinoiden omaa\nepätoivoista kohtaloansa vastaan. Hän ei pidellyt Ingaa enää sylissään,\nmutta hän ei hellittänyt hänen käsiänsä. Hän puristi niitä niin lujasti\nomissaan, että toisen olisi täytynyt huutaa, jos hän tällä hetkellä\nolisi kyennyt tuntemaan ruumiillista kipua. Ja tohtori tuijotti häneen,\nkalpeana huuliansa myöten.\n\n-- Nyt me kaksi olemme pian kokeneet kaiken sen, mikä ihmisen\nkärsittäväksi saattaa tulla, -- virkkoi tohtori, -- aivan siihen asti,\nmihin vain epätoivo saattaa viedä. Eikö teidän mielestänne riitä jo?\nVai vieläkö olisi jotain muuta jälellä?\n\nInga ei kyennyt vastaamaan. Kyyneleitä valui hänen silmistään\nlakkaamatta tohtorin koville käsille, ja koko hänen hento vartalonsa\nvavahteli itkusta, jota hän ei enää jaksanut pidättää. Hän ei\nuskaltanut katsoa tohtoriin, ja sittenkin hänen täytyi uudestaan ja\nuudestaan luoda silmänsä hänen kasvoihinsa, noihin kasvoihin, jotka\nolivat hänelle rakkaimmat maailmassa ja joitten ilme tällä hetkellä oli\nyhtä ainoata suurta, raastavaa tuskaa!\n\nIngan valtasi äkkiä raju, vastustamaton halu juosta yhdessä hänen\nkanssansa tyrskyihin. Yhdessä! yhdessä! ettei vaan tarvitsisi erota!\nniin huusi hänen sisimmissään... Ja niin äkillisesti tuli kiusaus hänen\nylitsensä, niin hurjalla voimalla se valtasi hänen etelämaisen verensä,\nettä hän ehdottomasti alkoi vetää tohtoria mukanansa merta kohti.\n\nTohtori kohtasi hänen katseensa ja myhähti. Inga huomasi ajatuksensa\nsävähtäneen salaman lailla yhteen hänen ajatuksensa kanssa, ja samalla\nläksi tohtorikin juoksemaan hänen kanssansa.\n\nOli kuin tenhovoima olisi heidät saanut valtoihinsa, oli kuin kiitävä\ntuulispää tai kuolemaantuomitun ajatukset tai vimmainen meri heissä\nepätoivoisena raivoaisi.\n\nHe juoksivat juoksemistaan tyrskyjä kohti, ja juostessansa he katsoivat\ntoisiansa silmiin. He eivät nähneet taivasta, eivätkä he nähneet\nmaata, eivätkä he huomanneet lentohiekkaa, johon vaipuivat nilkkojaan\nmyöten; he näkivät vain toisensa... ja tuolla temmeltää tyrsky, ja\nmeren aallot vyöryvät, harjoillansa kiehuva vaahto... tuolla tuo taaja,\ntorninkorkuinen muuri, joka heidät musertaa kumpaisenkin.\n\nJo pärskyi vaahtoa heidän kasvoillensa, jo hulvahti ensimmäinen\naalto heidän polviinsa asti. Silloin Inga pysähtyi äkkinäisellä\nponnistuksella.\n\n-- Ei, ei! -- huusi hän läähättäen. -- Me emme saa, me emme saa!\n\nTohtori ei kuullut, hän veti vain perässään Ingaa, ja tyrskyyn\nkuoleutui immen ääni.\n\nInga huusi silloin hätäyneenä:\n\n-- Kai! Kai! Muistakaa Kai poikaa!\n\nTohtori pysähtyi heti, kädet hervahtaneina. Pojan punainen lakki oli\näkkiä pistävillään esille lentohiekasta ja aalloista, ja pieni tuttu\nolento oli asettuvinansa näitten kahden ihmisen väliin merenrannalla\nsiinä.\n\nTuskaisesti äännähtäen vaipui tohtori hiekalle. Inga seisoi hänen\nääressään, vavisten koko ruumiissansa. Verkalleen hän sitten\nponnistautui hiekan läpi ja istahti lähimmän särkän juureen.\n\nAurinko laski tyrskyjen taa... loistaen tummanpunaisena, tulipunaisena,\nvaaleanpunaisena... kuultaen sinerväin aaltojen läpi... kimallellen\nruusunvärisissä, sinervissä, vihreänkeltaisissa välkkeissä, kiihkeinä\nkuin kiihkeä tykytys ihmisen valtasuonessa ja punaisina kuin punainen\nhurme ihmisen rinnassa.\n\nJa aurinko meni mailleen, ja värit kalpenivat... mutta yhä siinä Inga\nistui, häntä odotellen.\n\nVihdoin hän näki tohtorin nousevan ja astuvan häntä kohti.\n\nHän astui raskaasti laahustaen, kuni kuolemaantuomittu mies. Ingasta\nhän näytti käyneen kymmenen vuotta vanhemmaksi.\n\n-- Tuletteko nyt sanomaan jäähyväisiä? -- kuiskasi Inga.\n\n-- Niin, nyt tulen sanomaan jäähyväisiä, -- vastasi toinen, ottaen\nhäntä kädestä.\n\n-- Missä se on, jota teiltä kirjeessäni pyysin? -- kysyi Inga,\nmielenliikutukselta tuskin kyeten puhumaan.\n\n-- Tässä.\n\nHän otti povitaskustansa pienen pinkan irtonaisia lehtiä, kellastuneita\ntoiset, toiset valkoisia.\n\nKiihkeästi tarttui Inga niihin.\n\n-- Saanenhan kirjoittaa? -- virkkoi tohtori. Ääni oli levollinen, mutta\nkummallisesti murtunut.\n\nInga vain nyökäytti päätään: puhumaan hän ei kyennyt.\n\nVerkalleen hän nousi, ja verkalleen he kulkivat rinnatusten särkkäin\nvälitse.\n\nEi puhunut kumpikaan mitään. Mitäpä he olisivat puhuneetkaan, joka\nei olisi pyrkinyt tukahuttamaan heitä tai tuntunut heistä vaimealta\nja mitättömältä sen tuskan rinnalla, jota he kumpikin tällä haavaa\ntunsivat? Mitäpä heillä olikaan toisillensa sanomista, mikä vielä olisi\nsanomatta?\n\nEnsimmäisessä tienhaarassa he pysähtyivät. Inga vilkaisi ympärilleen,\nnäkyisikö ketä lähellä, mutta ei ollut ketään.\n\nLähimmästä kalamökistä tuulen alla tuossa nousi savu hiljalleen\nilmaan, niinkuin ei pauhaavaa merta tuolla ulkona olisikaan, ja heidän\njalkainsa juuressa nuokkuivat kanervanvarret. Silloin Inga otti häntä\nmolemmin käsin päästä ja loi hänen silmiinsä pitkän, pitkän katseen.\n\n-- Viekää terveisiä Kai pojalle! -- sanoi Inga. -- Kerran hän kysyi\nminulta: \"Miks'et sinä ole minun äitini?\"... Tuo kysymys on siitä\npitäin mieltäni polttanut. Sanokaa hänelle, kun hän on kasvanut\nsuureksi ja ymmärtää sen, sanokaa hänelle, _ettei hänen oma äitinsä\nolisi voinut uhrata hänen tähtensä enempää kuin minä olen uhrannut_.\n\nSen sanottuansa hän teki jotain melkein ajatuksissaan. Hän pani toisen\nkätensä tohtorin niskaan ja toisella pörrötti hänen tuuheata, tummaa\ntukkaansa, niinkuin hänen tapansa oli. Sitten hän päästi hänet ja läksi\nastumaan kotia päin, taaksensa katsahtamatta.\n\nTohtori ei puhunut sanaakaan hänen lähdettyänsä. Jos hän olisi avannut\nlujasti puristetut huulensa ja päästänyt tunteensa kuuluville, silloin\nolisi kajahtanut parahdus, sellainen, joka nousee meren pohjimmista,\nkun myrskyisenä yönä ulappa vimmatusti ulvoo. Mutta hän ei parahtanut.\nHän seisoi vain, tuijottavin katsein seuraten häntä, kunnes hän oli\nkadonnut tienkäänteeseen.\n\nTohtori palasi särkille takaisin ja astuskeli siellä tuntikausia\nedestakaisin, edestakaisin niitten ja meren väliä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotia tultuansa Inga meni suoraa päätä talliin, jossa hänen poninsa\ntavallisesti seisoi.\n\n-- Pikku Musta on kaiketi tallissa? -- kysyi hän pehtorilta, joka oli\npuhelemassa rengin kanssa.\n\n-- Kyllä. Toin sen juuri kotia laitumelta, -- vastasi pehtori, avaten\ntallinovea.\n\nInga nyökäytti hänelle ohimennessään ystävällisesti päätä.\n\n-- Tohtori on ostanut pikku Mustan. Saatte ratsastaa sen sinne, minun\nlähdettyäni, -- virkkoi Inga niin suoraan ja luontevasti, ettei\npehtorin mieleen johtunut pienintäkään epäluuloa.\n\nInga meni talliin ja veti oven perässään kiinni. Hevonen käänsi heti\npäätään, kuultuaan hänen äänensä. Inga astui pilttuuseen sen luo ja\nseisoi siinä kauan aikaa, hyväillen hepoansa.\n\n-- Hyvän saat isännän nyt, poni, paljoa paremmankin kuin minä olen, --\npuheli hän sille. -- Vaihtaisin mielelläni sinun kanssasi, tahtoisin\nolla hänen hevosensa, joka juoksisi hänen edessään tietä pitkin, oli\nilma millainen hyvänsä, ja jota hänen kätensä silittelisi. Ei hänellä\nolisi syytä olla minuun tyytymätön; kulkisin niin uskollisesti ja\nreippaasti hänen rattaittensa edessä, ja silloin tällöin tervehtisin\nhäntä silmälappujen takaa.\n\nHevonen niuhisti korviaan taaksepäin, kuunnellen, niinkuin ymmärtäisi\nhäntä, ja pyyhkäisi monta kertaa pehmoisella turvallaan emäntäänsä\nposkea. Inga täytti seimen vereksillä kauroilla, suki sileäksi sen\nharjan ja välkkyväksi sen mustan karvan ja pysähtyi jälleen taputtamaan\nsitä.\n\nHänen vihdoinkin lähtiessään käänsi hevonen päänsä hänen puoleensa,\nkatsellen kauan aikaa hänen jälkeensä. Oven suljettuaan kuuli Inga sen\nhirnahtavan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTohtori tuli sinä iltana myöhään kotia. Kello löi yksitoista hänen\nastuessaan sisään. Tohtorinna oli juuri sammuttamaisillaan lampun,\nkäydäkseen levolle.\n\nHän vilkaisi mieheensä, mutta ei virkkanut mitään.\n\nTohtori oli niin tottunut hänen vaitioloonsa, ettei tuota ensinkään\noudoksunut.\n\n-- Onko täällä käynyt ketä? -- kysyi tohtori lyhyesti.\n\n-- Maalarista käytiin sanomassa, että tulisit huomenna katsomaan hänen\nvaimoansa.\n\n-- Huomenna... niin, niin... tietysti. -- Hän mietti: silloinhan Inga\nHeine lähtee, mutta ääneensä hän sanoi nähtävästi varsin aiheettomasti:\n\n-- Niin, tietysti... Huominen päivä se kuluu niinkuin kaikki muutkin.\n\n-- Kaiketi.\n\nTohtori naurahti. Hän ei ollut kuulevinaankaan pilkallista värettä\nvaimonsa äänessä. Hän meni hänen perässään makuuhuoneeseen. Ääneti veti\ntohtorinna uutimet akkunain eteen ja sytytti kynttilät.\n\nTohtorinnalla ja Kailla olivat vuoteet sisäpuolisessa, tohtorilla\nulkopuolisessa suojassa, mutta tänä iltana tohtori meni perimmäiseen\nhuoneeseen, missä Kai nukkui, ja pysähtyi hänen pienen pienasänkynsä\njalkopäähän.\n\nTohtorinna säpsähti, nähdessään, kuinka kalpea hänen miehensä oli,\nmutta ei puhunut mitään. Hän odotteli vain, milloin toinen jälleen\nlähtee pois.\n\nÄkkiä tohtori kääntyi hänen puoleensa ja virkkoi lyhyesti:\n\n-- Hän lähtee huomenna.\n\n-- Ken?\n\n-- Inga Heine.\n\n-- Luulin sinun lähtevän mukaan, -- virkkoi tohtorinna kylmästi ja\npistävästi.\n\nTohtori kiivastui ja oli vastaamaisillansa, mutta muisti, kuinka oli\ntahtomattansakin kidutellut häntä, ja vaikeni.\n\n-- Ikävähän sinun tulee tästäpuolin, -- huomautti tohtorinna\nivallisesti.\n\nTohtori tulistui.\n\n-- Et saa puhua siitä tuolla tavalla, -- tiuskaisi hän. -- Siihen\nei ole sinulla oikeutta. Ennustinhan minä, että näin kerran käy. En\ntekeynyt paremmaksi kuin olin, mutta sinä et ottanut uskoaksesi minua.\nItsepintaisesti pysyit ajatuksessasi. Minä sanoin sinulle, että jos\njoskus kohtaan sen naisen, jota voin rakastaa, niin on kohtaloni\nratkaistu. Sinä et uskonut sitä.\n\n-- Luulin avioliiton olevan sitovan. Se vanhanaikuinen mielipide\nminulla nytkin on.\n\nTohtori purskahti nauramaan.\n\n-- Ha-ha-ha! Sinä luulit niin, se on totta. Sinä luulit, että _sieluja_\nvoi sitoa! Sinä käsitit avioliiton yhtä järeästi kuin rakkaudenkin.\nSinä et ole milloinkaan sen olemusta ymmärtänyt.\n\nTohtorinna oli käynyt tulipunaiseksi.\n\n-- Aivan oikein, polje minua vain! -- puhui hän. -- Minähän itse\nheittäysin kuin koira jalkaisi juureen! En siis liene paremman\nveroinenkaan. Mutta jos olen sinua kohtaan väärin tehnyt, niin\nonhan sinulla se lohdutus, ettäs olet kaikesta kostanut... Kuinka\ntaistelinkaan ensi alussa, ollakseni sinulle mieliksi! Koko elämäni\noli vain pelkkää pyrkimystä saada lukea sinun silmistäsi, mitä toivot\nja halajat, enkä milloinkaan saanut muuta kuin kylmäkiskoisuutta\npalkakseni! Sitten tuli poika, ja hän erotti meidät vielä kauemmas\ntoisistamme. Hänestä tuli sinun kaikkesi kaikissa. Haa, oli aikoja,\njolloin minä melkein vihasin häntä siitä syystä. Mutta silloin kun\nrupesit rakastamaan tuota \"toista\", silloin jäi minullekin sijaa:\nvihdoinkin sain osan omasta lapsestani, ja siltä sijalta sinä et enää\nmilloinkaan saa sysätyksi minua pois.\n\nTohtori katsahti surumielisesti vaimoonsa.\n\n-- Ei ole aikomuksenikaan, -- sanoi hän. -- Suuri on iloni oleva, jos\ntästäpuolin voimme yhtyä rakkaudessamme lasta kohtaan. Se on ainoa\nperustus, joka murtumatta kestää meidät molemmat.\n\n-- Ei ole olemassa sitä pohjaa, joka meidät kestäisi, -- vastasi toinen\nkatkerasti.\n\nTohtori veti hänet äkkiä lapsen vuoteen ääreen, pidellen hänen\nvastustelevaa kättänsä omassaan.\n\n-- _Hän_ uhrasi itsensä Kain tähden, -- lausui hän. -- Emmekö me\nsaattaisi elämäämme elää hänen tähtensä, kahtena hyvänä, rehellisenä\nystävänä vain!\n\nTohtorinna katsoi häneen vakavasti ja nyökäytti sitten myöntävästi\npäätään.\n\n-- Miehenä ja vaimona emme milloinkaaan, virkkoi hän, -- mutta saman\nlapsen isänä ja äitinä.\n\nSilloin hän suuteli vaimonsa kättä, yht'aikaa kunnioituksesta ja\nsanomattoman kiitollisena. Ensi kertaa elämässään hän huomasi, että\nvaimo oli hänet käsittänyt, ja ensi kertaa he seisoivat vastatusten\nkahtena olentona, jotka ovat saman verran toisillensa velkaa.\n\nNyt heidän välinsä oli äkkiä käynyt tasapainoon. Ennen ei sitä ollut\nolemassa. Hän, tohtori, oli aina pitänyt itseänsä sinä puolena, joka\non vääryyttä kärsinyt. Nyt hän ymmärsi, että jos vaimo oli murtanut\nhänen elämänsä, niin oli hän yhtä suuressa määrin vaimonsakin elämän\nmurtanut; erotus oli vain se, että vaimo itse oli sitä tahtonut.\n\nKai liikahti unissaan. Tohtori kumartui ja sovitti peitteen\ntiiviimmästi hänen ympärilleen. Siinä hänen seisoessaan ja nukkuvaa\nlastansa katsellessaan heräsi äkkiä eloon muistoja, heille kummallekin\nyhteisiä.\n\nHän muisti, kuinka he kumpikin olivat seisoneet lapsen kätkyen ääressä\nja nähneet ensimmäisen tajunnaisen hymyn elähtävän hänen kasvoillaan,\nkuinka heidän kummastelevat katseensa olivat ihastuksissaan kohdanneet\ntoisensa, ja kuinka kumpikin oli kääntynyt poispäin, salatakseen\nsilmiinsä pyrkiviä kyyneleitä. Hän muisti, kuinka ylpeitä he olivat\nolleet, kun Kai rupesi ryömimään ja sitten, monta kertaa kompastellen\nja jälleen pystyyn nousten, vihdoin astui ensimmäiset pienet askeleensa\nheidän taluttamanaan. -- Ja olihan kaikki tämä sentään jotain, jonka he\nolivat jakaneet keskenänsä. Jos olikin heiltä puuttunut yhteiselämää,\nniin olihan heillä joskus ollut yhteistuntoa. Se selvisi hänelle nyt.\n\nJa hän sanoi sen, istuessaan toisella puolen pientä sänkyä,\nvaimollensa, joka istui toisella puolen.\n\nJa he tunsivat kumpikin, että heillä on toisillensa paljo\nanteeksiannettavaa.\n\nSiinä he istuivat vielä, kun Kai heräsi ja luuli näkevänsä unta.\n\nHän katsahti syrjästä vuoroin toiseen, vuoroin toiseen, ikäänkuin\nei tohtisi vielä uskoa näkemäänsä todeksi. Mutta äkkiä hän kavahti\nistuvilleen, otti poikamaisen vallattomasti heitä kumpaakin niskasta ja\npainoi heidän kasvonsa vastatusten.\n\n-- Suudelkaa! -- sanoi hän. -- Suudelkaa vielä kerta!\n\nJa koneenomaisesti he tottelivat.\n\nPoikanen nauroi ääneen mielissänsä. Mitä hän ymmärsi siitä, ettei nämä\nsuudelmat olleet miehen ja vaimon, vaan veljen ja sisaren suudelmia!\nHän tiesi vain, että isä ja äiti, jotka tavallisesti eivät keskenänsä\nhaastele, istuvat nyt hänen pienen vuoteensa ääressä, ystävällisesti\nkatsellen toisiansa.\n\nJa hän pisti pienet, pulleat kouransa heidän käsiinsä, yhden\nkummallekin puolelle, niin tyynesti ja turvallisesti, huokasi sitten\nonnellisena koko lapsellisen rintansa täydeltä, niin täydeltä,\nikäänkuin hänen tuntemansa ilo ei oikein ottaisi mahtuakseen siihen.\nMuutama minuutti vielä, niin he jo kuulivat hänen hengittävän syvään ja\nnukkuvan rauhallista, turvallista unta, onnellista lapsen-unta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli myöhäinen yö. Inga istui vielä huoneessansa, kumartuneena sen\naarteen yli, jonka hän oli tuonut mukanansa heidän viimeisestä\nkohtauksestaan.\n\nHetki oli vierinyt hetken jälkeen, eikä hän vieläkään voinut\nirroittautua näistä lehdistä, joita oli hajallaan pöydällä ja joista\njokainen näkyi elävän, puhuvan _hänen_ äänellänsä ja hengittävän\n_hänen_ ilmaansa.\n\nPunaisen varjostimen läpi lankesi himmeä valo hänen kaareutuneelle\nniskallensa, missä lyhyt, musta tukka kiehkuroina kiemurteli. Tuossa\nlämpöisessä valossa ei olisi huomannut, kuinka kalpea hän oli.\n\nHehkuvana, kuni kuumeessa, hänen katseensa kiiti sivuja ylhäältä alas,\nja tuskin oli yhden päässyt päähän, niin jo kiihkeän janoisena siirtyi\nseuraavalle...\n\n\"Tässä se kirja, johon olen ajatuksiani kirjoittanut, en muita varten,\nomaa itseäni vain ja sitä naista varten, jota voisin rakastaa... Ei\nole siinä suuria ajatuksia, ei ole syviä ajatuksia... haaksirikkoisen\nmiehen haaksirikkoisia ajatuksia vain.\n\n\"Tätä kirjoittaessani tuntuu alinomaa, kuin jonkun naisen silmät minua\nkatseleisi... hänen, jota en ole milloinkaan nähnyt! Ja nuo silmät ne\novat niin kummallisen elävät... ne ovat niin lämpimät ja älykkäät ja\nkirkkaat!\n\n\"En soisi näkeväni niitä milloinkaan. Soisin voivani karttaa niitä:\nminä olen mies vapautta vailla, mies, joka laahaa kaksinkertaista\nkahletta perässään... toista pitelee ruostunut rautakoukku\nkoppityrmässä... toista tarmottoman ihmisen liiankin tarmottomat kädet.\n\n\"En saa kohdata muita naisia, paitsi sitä ainoaa, jolle olen itseni\nluvannut -- säälistä, kenties pelkuruudestakin: hän sanoi muutoin\nmenevänsä surman suuhun, eikä ollut minussa rohkeutta nähdä hänen\nkuolevan.\n\n\"Tämä 'surman suuhun' oli kuin yllätystä.\n\n\"Sittemmin olen ajatellut, että kenties ei uhka ollutkaan niin täyttä\ntotta. Ken todella tahtoo kuolla, hän ei siitä muille puhu... Olisi\nkenties ollut parempi panna koetukselle...!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Sain häneltä kirjeen tänään, pitkän, tunteita uhkuvan kirjeen.\n\n\"Hän kirjoittaa, että päästyäni vankeudesta me haemme yksinäisen\nseudun, missä häpeä ei meitä saavuta, missä elämme aivan yksin\ntoisillemme vain... hän ja minä...!\n\n\"Mutta sen pitää olla sellainen paikka, missä ei kukaan meitä tunne.\n\n\"Hän ei ole kovin rohkea mieleltään. Hän ei voi siirtyä kyllin kauaksi.\n\n\"Minusta tuntui, kuin se toinen olisi seisonut takanani ja lukenut\nkirjettä hänkin; tuntui kuin hänen silmästään olisi iskenyt vihan tuli,\ntultuamme siihen paikkaan, jossa puhutaan häpeästä, jota meidän pitäisi\npaeta.\n\n\"Muuta ei tähän ole lisäämistä. Hän pysyy yhä edelleen minussa\nkiinni... se on kaikkea kunnioitusta ansaitsevaa. Ei monikaan nainen\nota rangaistusvankia mieheksensä.\n\n\"Hän on kestänyt minun kanssani häpeän. Onhan oikeus ja kohtuus, että\nminä kestän elämän hänen kanssaan...\n\n\"Häpeän saattaa sitä paitsi jakaa toisensa kanssa useammalla tavalla.\n\n\"On olemassa uljasmielinen tapa, jota en ole milloinkaan tuntenut,\nikävöinyt vain -- se, joka ottaa kerrassaan koko taakan hartioilleen ja\nkantaa sitä laulellen.\n\n\"On olemassa säälivä tapa, alituisesti valitteleva ja ärsyttävästi\nosaaottavainen, joka on viedä hengen toiselta.\n\n\"On vihdoin olemassa kärsiväinen tapa, äänetön ja tuskaa tunteva,\nmutta jossa silti on jotain marttyyrimaista ja joka siten juuri\nhiljaisuudessa kiduttaa uhriansa.\n\n\"Hän, tuo toinen, olisi luullakseni käyttänyt tuota uljasmielistä\ntapaa, ja siitä syystä juuri hän olisi käynyt minulle niin sanomattoman\nrakkaaksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Aika on jo, huomaan, minun päästä vankeudesta pois. Vankihuoneen ilma\non minulle turmiollista: minulla alkaa olla harhanäkyjä.\n\n\"Illoin tässä istuissani ja tuijotellessani koppini seinään näen\naina himmeäpiirteisen naisen kuvan... Hänen kasvojaan en tunne...\nhän kääntyy aina selin minuun... mutta silmät minä tunnen, vaikka en\nole nähnytkään niitä... ne ovat lämpimät ja suuret, ja voimallinen\nsielu loistaa niistä. Mielessäni häämöttää hämärästi, että joskus ne\nkohtaavat minun silmäni.\n\n\"Kummallisia nuo aavistukset: minua ahdistaa alati levoton tunne; se\nsanoo olevan ennakolta määrätyn, että minä olen kohtaava sen sielun,\njosta eroaminen on raastava rikki minun sieluni...!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nInga pysähtyi ja katsoi ylös, tympeä toivottomuus kasvoillaan.\n\n-- \"...josta eroaminen on raastava rikki minun sieluni...\" -- toisti\nhän kuiskaten.\n\nSitten hän luki edelleen:\n\n\"Millaiseksi muodostuneekaan elämäni, päästyäni täältä pois? Onko\nyhteiskunta oleva minulle armollinen? Vai aikooko se myötäänsä antaa\nminun tuta, että kannan häpeän pilkkua?...\n\n\"Hän kirjoittaa, että lääkärillä olisi paljo toiminta-alaa vähän matkan\npäässä Skjelskjörin toisella puolella, avaralla alangolla, tarpeeksi\nkaukana pääkaupungista.\n\n\"Vastasin aikovani asettua sinne.\n\n\"Hän tiedustaa, milloinka meidän sopii viettää häitä... Minusta nähden\nykskaikki... Jätän sen kokonaan hänen määrättäväksensä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Huomenna on kirvoitukseni päivä! Huomenna saan nähdä puitten tekevän\nlehteä... kuulla lintujen laulua... tuntea, kuinka aurinko lämmittää!\nKummallisinta kaikesta on tämä: aurinko on paistava minuun, ei lankeava\nvaisuna valojuovana kädelleni, vaan vuotava leveänä, kirkkaana virtana\nihan ylitseni, lämmittävä koko minun olentoni!...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kaksi kuukautta olen ollut vapaana!... Kolme viikkoa sitten tulin\ntänne. Eilen vietimme häät.\n\n\"Kaiketikin hän huomasi, kuinka masentunein mielin minä olin.\nKaiketikin hän tunsi, kuinka mielelläni minä, alttarin edessä\nseisoessamme, olisin ollut poissa kaikesta tästä. Kaiketikin hän näki\nsen silmistäni.\n\n\"Mutta hän ei _tahtonut_ nähdä... Minä en saattanut purkaa: minua\nvelvoitti hänen kestäväisyytensä; minulta oli hänen kärsivällisyytensä\nriistänyt aseet.\n\n\"Sillä tapaa me luisuimme avioliittoon keskenämme.\"\n\n-- -- --\n\n\"Väliin olen ajatellut, eikö minun sentään olisi mahdollista oppia\nhäntä rakastamaan.\n\n\"Mutta rakkaus on kummallinen kasvi: ei se vieraassa maaperässä idä.\nEnkä minä voi loihtia sitä itseeni häntä kohtaan.\n\n\"Siitä tulee sittenkin vain hyvyyttä, lempeyttä, sietämystä, mutta\nrakkautta ei koskaan. Sanotaan, että todellinen rakkaus on kuin agaven\nkukka: se kukoistaa vain kerran kaikessa ihanuudessaan eikä sitten enää\nmilloinkaan!\n\n\"Minun rakkauteni ei ole vielä alkanutkaan kukoistaa...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Olemme tehneet joitakuita vierailuja paikkakunnalla. Useimmissa\npaikoin on meidät otettu ystävällisesti vastaan, mutta harvat vain\novat käyneet vastatervehdyksillä. Enkä minä oikein hyvin heidän\nseurassaan viihdykään. Tuntuu aina, kuin minua uskottaisiin vain\npuolittain. Suoraan tosin ei, mutta tuhansin peitellyin tavoin mieleeni\njohdatetaan, että minullakin on ollut menneisyys.\n\n\"Eilen eräässä seurassa, ainoassa, missä olemme olleet mukana, muuan\nhenkilö toi esiin epähienon viittauksen.\n\n\"Minä katsahdin vaimooni. Hän istui lyyhistyneenä kuin hiiri ja\ntulipunaisena kasvoiltaan.\n\n\"Oli niin tuskallista nähdä hänen pulaansa, samalla kuin se kiusoitti\nminua. Hänen hämillä-olonsa on suurempi kuin hän itse luuleekaan. Ei\nhän ennen ole sitä tuntenut; se on vallannut hänet siitä pitäin kuin\nhänestä tuli minun vaimoni.\n\n\"Hän on aina niin hermostuttavan nöyrä esiintymisessään, niin\nylenmäärin kiitollinen jok'ainoasta ystävällisyydestä, jota hänelle\nosoitetaan.\n\n\"Kerran tuosta huomautettuani hän vastasi, ettei meillä, asiain\nnykyisellä kannalla ollessa, ole oikeutta mitään vaatia; meidän pitää\nolla kiitollisia joka kerta, kun joku koti meille ovensa avaa.\n\n\"Kenties hän on oikeassa. Joka tapauksessa minä tunnen sydämessäni,\nettä ne muutamat perheet, jotka eivät pidä itseänsä liian\nhyvinä seurustelemaan meidän kanssamme, tahtovat tällä ylevällä\nmenettelyllänsä osoittaa, kuinka kerrassaan vailla kaikkia\nennakkoluuloja he ovat -- muka!\n\n\"Niin, minä tunnen kyllä nuo 'laupiaat ihmiset'! Korskeamieliset,\njotka aina päivittelevät, ja jotka kohoavat niin korkealle jaloissa\npäivittelyissään. Epäluuloiset, jotka eivät puhu, mutta silmillään\nalati väijyvät! Rehelliset ja hurskaat: perheenisät, jotka vain oveansa\nraottavat, myötäänsä vartioiden viattomia tyttäriänsä.\n\n\"Kerran minä loin hänen eteensä heistä kokonaisen sarjallisen\nmuotokuvia, toivoen saavani herätetyksi hänessä uhmaa, kenties ivaakin,\nmutta sen sijaan hän vain sanoi jo kauan aikaa ajatelleensa, että\nmeidän olisi paras elää aivan syrjään vetäytyneinä... sitä pikemmin\nmeidät unohdettaisiin.\n\n\"Saattaa olla... vaikka minusta tuntuu vielä liian aikaiselta luopua\ntaistelusta, mutta koska se hänen mielestään on parasta, niin -- olkoon\nmenneeksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Päivät vierivät niin toivottoman yksitoikkoisina. Syksy on niin\nleuto, etteivät ihmiset edes sairastukaan. Ja kotona me yhä istumme\nvastatusten, toisiamme vahvistamatta, elähdyttämättä, yleensä\nkykenemättä ymmärtämään toisiamme...!\n\n\"Äskettäin kävin kaupungissa, ja siellä sattui silmääni erään\nruotsalaisen kuvanveistäjän teos... aiheeltaan omituinen, kammottavan\ntodenmukainen, suurenmoinen käsittelynsä häikäilemättömässä rohkeudessa:\n\n\"Kaksi ihmistä, mies ja vaimo, naulittuina yhteen ristinpuuhun.\n\n\"Alimmaisena oli marmoriin hakattuna: 'Elämän marttyyriutta'.\n\n\"Luulisin osaavani kirjoittaa tekstin tuohon veistokseen...!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nInga pysähtyi jälleen. Ensi kertaa selvisi hänelle, kuinka tuskallista\ntohtorin mahtoi ollakaan avioliittonsa ensimmäisinä vuosina.\nNäytti siltä, kuin tuo tieto olisi joksikin aikaa saattanut hänet\njonkinlaiseen tympeään, toimettomaan epätoivoon.\n\nErääseen kohtaan oli kirjoitettu vain nämä rivit:\n\n    \"Tuossa ne vainajat nukkuu,\n    akkunan' alla aivan,\n    unta pitkää ja rauhaisaa,\n    ylhäällä kupu iäinen taivaan.\n    Itähän kasvot he nukkuu.\n    Jo kukkaset nuokahti kumpuhun.\n    Voi jos vaihtaa voisin!\n    Heidän on parempi olla kuin mun!\"\n\nSeuraavan säkeistön yli oli vedetty viiva, mutta alempana oli taas\nruno, otsakkeena: \"Lempeni\".\n\n    \"Mun lempeni on niin intoisaa,\n    niin rajun rohkeata.\n    Ei tulta konsana kuumempaa\n    voi yljän rinnassa leimahtaa...\n    Ma lemmin kuolemata.\n\n    Joka päivä ma huudan tuskissan':\n    Tää päivä jos viimeinen ois nyt!\n    Kun raaste ei raukene rinnassan',\n    yhä haavat kun vuotavi hurmettan',\n    niin helppo ois kuolla jo pois nyt.\n\n    Ma kihnata koittelen kahlettain:\n    jos tuo menis kerran katki!\n    Mut kahle se huutavi: Turhaa vain!\n    Kuin synti sun kiinni mä kytken ain',\n    ytimiin minä syövyn ratki!\n\n    Oma ompi tuo kahle, sen tunnen nyt,\n    tunnen tuskani ilmeisemmin!\n    Olen elämää ennen lempinyt\n    mut toivon ovi on telkeynyt --\n    ja nyt kuoloa yksin lemmin.\"\n\nMuutamia sivuja tuonnempana luki seuraavat sanat:\n\n\"Kevät on tullut! Kummallinen levottomuus, selittämätön ahdistus valtaa\nminut. Minä näen jälleen ne silmät, jotka näin vankihuoneessani; minä\ntähystelen niitä, mutta en löydä.\n\n\"Joka kerta kun naisen kohtaan, tiedustan, onko hänellä ne silmät... ja\nkun ei niitä hänellä ole, silloin pääsee minulta helpotuksen huokaus:\nvältin vieläkin kohtaloni!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt seurasi useampia tyhjiä lehtiä. Sitten alkoivat muistiinpanot\njälleen:\n\n\"Vuosi on kulunut siitä, kun tähän mitään kirjoitin. En enää ajattele\najatuksiani loppuun. Eikä niitä minulla olekaan! En tähystele silmiä\nenää: olen lakannut etsimästä niitä.\n\n\"Minusta on tullut tyyni ja flegmaattinen. Joku päivä sitten minä\njälleen haeskelin noita silmiä; se oli vain vanhaa, totuttua tapaa...\n\n    \"Tyynny vain\n    sä sykkivä suon', veren kuuma vuo --\n    vuoda hiljaa kuin kuivunut virta tuo -- -- --\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Seitsemän kuukautta! Ei enempää!\n\n\"Minusta nähden olisi hyvinkin saattanut olla vuosi; niin paljo on\ntällä välin tapahtunut. En olisi milloinkaan luullut voivani olla niin\nleppynyt olemukseeni kuin nyt. Tunnen olevani tyytyväinen, välisti\nonnellinenkin. Ja tähän on syynä yksinomaa kymmenen viikon vanha\npiltti, mun oma pilttini, mun soma poika ressuni, siunattu olento. Kun\nkatselen häntä, kuinka hän kylpyammeessansa loikoo ja räpistelee kuin\npikku kala, niin henkeänikin kalliimpi hän on minulle! Ja siksi, että\nminulla on jotain, joka on minulle kalliimpi henkeäni, siksi juuri on\nolemuksellanikin jotain merkitystä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Hän kastettiin eilen ja sai nimeksensä Kai.\n\n\"Kai ja minä olemme aina yhdessä. Yöllä minä heijailen häntä ja\npäivillä olen kissasilla hänen kanssaan. Ei ole sitä sopukkaa\najatuksissani, johon en häntä sulkisi!\n\n\"Vaimoni ei siedä tuota... välisti näyttää siltä, kuin hän olisi\nsuutuksissaan meihin...\n\n\"Kai pojalla on omituinen, tiedusteleva katse, ja hänen hymynsä se on\nniin tenhoisan soma. Välisti hän näyttää niin hassun veitikkamaiselta,\noikein repäisevän onnelliselta.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Me osaamme kävellä! Kai ja minä osaamme kävellä! Tänään käydä\nharpattiin kolme huojuvaa askelta puutarhassa!\n\n\"Hän nauroi mielihyvästä, me nauroimme molemmat. Vaimoni katseli meitä\nportilta. Hän oli luullakseni yhtä ylpeä kuin minäkin, vaikk'ei hän\nmitään sanonut.\n\n\"Kai on mun onneni! Hän on mun elämäni ja mun ylistysvirteni! Hän\non mun hymyni ja työni! Tietämättänsäkin hän on mukanani kaikissa\ntaisteluissani, kaikissa pettymyksissäni, kaikissa toiveissani.\n\n\"Kun hän pistää kiharaisen päänsä ovesta huoneeseeni, silloin pakenevat\nkaikki synkät ajatukset, ja valoisia tulee sisään.\n\n\"En ymmärrä, kuinka minä milloinkaan saattaisin sulkea oveni\nhäneltä -- -- --\n\n\"Olen ostanut newfoundlandilaisen pennun Kai pojalle. Sille pantiin\nnimeksi Fenris.\n\n\"Siellä ne piehtaroivat pihalla kumpikin niin, että heitä riemukseen\nkatselee. -- En tiedä, kummanko liikkeet ovat hauskempia: pennunko\npehmeät, kömpelöt loikkaukset ja lystikkäät käpälän tössäykset, vai\npojanko uljaat hyppäykset ja pienten kourain leikkisät pelmutukset\ntuuheassa turkissa, jossa on vielä niin merkillisen paljo kasvun varaa!\n-- Itse minä olen mukana kolmantena miehenä, ja jok'ainoa leikki on\nkuin henkistä ryöppykylpyä.\n\n\"Minun ei enää tarvitse kirjoittaessani ryhmitellä ajatuksiani, --\nkaikki ne nyt Kai pojan kautta saavat muotonsa.\n\n\"Ja sittenkin minut välisti valtaa joku kaipauksen tunne. En tiedä,\nmistä se tulee, mutta olemassa se vain on. Tuntuu yksinäiseltä,\ntuntuu kuin olisi olemassa suuri, tyhjä tila, jota ei saa milloinkaan\ntäytetyksi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Minä olen nähnyt -- nuo _silmät_! Tänään ne näin. Missä ikinä nuo\nsilmät olisin kohdannut, olisin ne tuntenut... nuo tummat ja lämpöiset,\nsyvät ja kirkkaat! Ja nyt minä löysin ne _täällä_, parin sadan askeleen\npäässä tästä... melkein ovellani!...\n\n\"Ennenkuin kohtasin hänet, minä pelkäsin tuota kohtausta... tunsin\ntuskallista, raastavaa ahdistusta, niinkuin konsanaankin se, joka\npyrkii varjoansa pakoon, mutta ei pääse, -- mutta nyt en ahdistusta\ntuntenut. Sieluni riensi hänen sieluansa vastaan, niinkuin hänenkin\nminun, ja niinhän aina käy niitten sielujen, jotka ikuisista ajoista on\nmäärätty toisilleen.\n\n\"Se oli haikeata ja samalla niin sanomattoman riemullista...!\n\n\"En tiedä, kyennenkö salaamaan sitä, mutta sen tiedän, että vaikka\nnostaisin taisteluun sitä vastaan jok'ikisen, utuisimmankin säikeen\nsielussani, jokikisen hermon rinnassani, niin en _voisi_ sittenkään\nolla rakastamatta häntä!...\n\n    \"Yhtä tuskaa ol' elonpäiväni mun,\n    sydän kaihoten huuteli oikeuttaan,\n    tuo sydän hengetön vain...\n    Nyt se henkiin sai, heräs huudahtain,\n    vavahdellen se lyö nyt, sykkäillen,\n    mutta tulla ei uskalla ilmoillen.\n    Ei hengittää sois muitten nähtää,\n    mut sittenkin joka henkäys tähtää\n    yksin häntä.\n\n    Mut jos valtavan vuon siltä sulkis ken,\n    niin se uusia etsis aulangoita;\n    luontuis lauluja, sielun melodioita, --\n    ei ne liikuttais, ei kammoa kantais;\n    suru yksin arvoa niille antais.\n    Oman syämmeni kieltä ne laulut haastaa.\n    Oman haavani tuskaa jokainen raastaa;\n    niiss' on lempeni voima. Ne itsestäin\n    mä piirsin, en muita jäljentäin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Olen tähän saakka ollut siinä luulossa, että kun minä illalla silloin,\nmonta, monta vuotta sitten, otin sormukseni takaisin, koska hän sitä\npyytämällä pyysi, niin se tapahtui ylevämielisyydestä.\n\n\"Nyt huomaan sen olleen pelkuruutta. Minun kävi, niinkuin laulussa\nsanotaan:\n\n    \"Tuli tanssien tiellä vastahan' vaimo,\n    kävi lempeäns' suurta tarjoamaan.\n    Ei aikaakaan, minut kahlein kietoi,\n    lupausten ja pyyntöjen kahlein vaan.\n        Miks'en noussutkaan minä Simsonin lailla\n        jo silloin kahleitten katkontaan?\n\n    Hän juoman kyynelistänsä keitti.\n    Minä juopuen join hänen maljastaan.\n    Ja hän nähdäni templin rakensi sitten,\n    jota valvovi vihitty puoliso vaan.\n        Miks'en noussutkaan minä Simsonin lailla\n        jo silloin temppelin kaadantaan?\n\n    Sä tunnetko lintuja, niitä, jotka\n    käy kumpikin ain' eri oksallen?\n    Eri tahto niin meilläkin ain' on ollut,\n    yhä aattehet soi eri suunnillen.\n        Minut kiedottiin, kuni Simson muinoin...\n        Kovin myöhään raukka mä huomasin sen!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Minä näen hänet joka päivä, ja milloin en näe, silloin minä ajattelen\nhäntä. Ei poistu hän mielestäni milloinkaan.\n\n\"Hän on hento ja hieno, mutta hän on rohkeamielinen, ja hänessä asuu\ntuo heleä reippaus, jota minun sieluni janoo, sellainen, että, jos sen\nennen olisin kohdannut, se olisi muuttanut toisenlaiseksi koko minun\nelämänkatsantoni.\n\n\"Vaihtaa ajatuksia hänen kanssansa on yhtä kuin hypätä hetkeksi\nvaltameren helmaan: kun sieltä nousee, tuopi aina palasen meren voimaa\nmukanansa.\n\n\"Hän täyttää jok'ainoan sopen minun sisimmissäni, niin että välisti\ntuntuu, kuin ei siellä olisi sijaa kellenkään muulle, ei edes Kaille.\nEi, Kaille pitää siellä aina löytyä sija.\n\n\"Tunnen jotain kivistystä joka kerta kun Kai poikaa ajattelen. Minä\ntiedän, etten ole hänelle enää se, mikä ennen olin.\n\n\"Hänen katseensa se kyselee nyt entistä enemmän. En kestä tuota\nkatsetta enää. Minä lähetän hänet pois, kun hän tulee luokseni, mutta\ntuskin hän on mennyt, niin jo ikävöitsen häntä jälleen. Ja sittenkin on\nminun luullakseni hauskinta silloin kun en häntä näe.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän kohtaan tultuansa Inga pysähtyi ja puristi pienet kätensä yhteen\nlehden yli.\n\n-- Hyvä on, että valintani kävi niinkuin kävi, -- puheli hän. -- Tuo\nsisällinen raaste, johon Kai oli syynä, se palajaisi myötäänsä... hän\nei pääsisi siitä milloinkaan.\n\nHän lausui tämän ääneen, ikäänkuin todistaakseen ajatuksensa oikeaksi,\nja luki edelleen:\n\n    \"Kuin hirvi, nuoli jo rinnassaan,\n    pakohon pois kiitäen vainoajaan,\n    heti kutsuvi kumppaliansa vain,\n    lehdon helmaan kaiholla katsahtain.\n\n    Puna raukan rintoa purppuroi,\n    kivi jalkaan nopsahan naarmut loi.\n    Tulikuumana katse se tuijottaa...\n    Polo näin käy kohti jo kuolemaa.\n\n    Niinpä sielun' kolkkoa tietään käy,\n    sua huutain puolehes ennättäy.\n    Syvä haava rinnassa rientelen,\n    sinun luonas, kultani, kuollaksen'.\n\n           *     *     *\n\n    Mun hirven' nopsa, nuorteva,\n    kuni silkkijänne joustava,\n    kuni lehmuksen lehti hentoinen,\n    mun hirven' herttainen!\n\n    Ja salon syvään syliin ain'\n    sä riennät, hirven' armahain...\n    Tuon tunnen taajan viidakon:\n    se sielun' syvimmissä on.\n\n    Siell' laajat petolaumat käy,\n    yl' onkaloitten temmeltäy.\n    Sa tunnet rajun riehun tuon:\n    mun aatosteni hurjan vuon.\n\n    Ol' salo synkkä, usmainen,\n    vei kaita polku poikki sen,\n    kun kalman unta nukkui puut,\n    vait' oli lintuin sulosuut.\n\n    Ja salohon sä yksin vain\n    ties löysit, hirven' armahain.\n    Ja silloin petolaumat nuo\n    ne hiljaa hiipii jalkais luo.\n\n    Ja siks' on salo rotkoineen\n    ja nurmineen ja notkoineen\n    ja kera kaikkein kivistöin\n    sun omas, armas, päivin, öin.\n\n    On tallell' yhä salo viel',\n    sun tähtes seisten armas, siell',\n    siell' ei saa tuulet tuivertaa,\n    ei sinne myrskyn möyryt saa.\n\n    Ja kerran hirven tähden jo\n    salolla paistaa aurinko,\n    ja lempi salon sulostaa\n    ja lämmittää ja rauhan saa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa edempänä luki:\n\n\"Me kuljimme yhdessä hedelmäpuiston läpi, hän ja minä. Omenapuut\nolivat kukassa kaikki. Ilma oli täynnään voimakasta kukkain tuoksua,\nja kaikkialla leijaili kukkaspölyä; täynnään se oli meidän nuoria,\nlämpimiä, rakkautta uhkuvia ajatuksiamme. Elämä kiehui jok'ainoassa\nkorressa, ja kevättä huokui kaikki, laulaen ikuista lauluansa monen\nkukinnasta ja kahden lemminnästä.\n\n\"En unohda milloinkaan tuota hedelmäpuistoa ja toisiinsa kietouneita\npuitten oksia, joista sateli punertavia, hentoja, pehmoisia omenankukan\nlehtiä hänen kaarevalle kaulallensa! Minusta tuntui, kuin ei olisi\nmaailmassa olemassa ketään muita kuin hän ja minä ja hentoiset lehdet,\njoita vallattomasti satelee meidän päällemme.\n\n\"Satakieli seurasi meitä pensaasta pensaaseen, vastaillen minun\nvihellyksiini. Tunnelma oli hempeä ja autereinen, kirkas, eikä\nhaikeamielisyyttään vailla sittenkään...\n\n    \"Metsä se huokaa niin,\n    nurmi käy kyyneliin,\n    uinui jo kukkanen,\n    lymyten pensaasen.\n\n\"Joka kerta kun vast'edes hedelmäpuisto tielleni sattuu, minä kierrän\nsen ympäri...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä kävivät muistot Ingalle liian valtaviksi. Hän painoi päänsä\nkirjan lehdille ja purki itkuun koko kaihoisan sydämensä. Hän itki\nitkemistään, kunnes lampun valo yhä himmeämmäksi vaimeni ja päivän\nsäde solahti huoneeseen ensimmäisestä luukunraosta. Sitten hän keräsi\nirtonaiset lehdet yhteen, kätkeäksensä ne, mutta sattui katsahtamaan\nsiihen, jota parhaillaan piti kädessänsä:\n\n\"Olemme sanoneet toisillemme kaikki, kaiken sen, mistä kumpaisenkin\nriemuitseva sydän on niin ääriään myöten täynnään, ja mikä kaikesta\nhuolimatta on meidän ainoa onnemme!\n\n\"Sen tiesimme jo kauan sitten, emme sitä, että olemme osa toisestamme,\nvaan että pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten täydennämme toisiamme,\nettä meissä on toteutunut satu puolipallosta, josta me kaikki\nuneksimme, mutta jonka niin harvat löytävät.\n\n\"Emme tiedustelleet toisiltamme, kumpiko meistä sen ensiksi tunsi...\nemme käyneet vertailemaan, kummanko rakkaus on voimakkaampi. Iloisin\nmielin me heittäysimme sen valtaan. Yhden ainoan kerran tähden sai\nelämä sen, mikä elämän omaa on.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ja siitä pitäin oli eläminen oleva minulle kärsimistä!\n\n\"Olen _elänyt_, s.o. olen _kärsinyt_, kärsinyt katkerimpia kipuja,\nsamalla kuin olen elänyt rikkainta henkistä elämää, -- olen kärsinyt,\nkoskapa itse elämä on ollut räikeimmässä ristiriidassa sen kanssa, mitä\nolen tahtonut.\n\n\"Olen _tahtonut_, s.o. olen _taistellut_, taistellut omaa onneani\nvastaan, olen antanut sen mureta päivästä päivään, viikosta viikkoon,\nen senvuoksi, että minun tuli ja piti, mutta siksi, että _tahdoin_\nniin, tai paremmin, sentähden että hän tahtoi.\n\n\"Tulevassa elämässä täytyy meillä olla jotain suoritettavana... Niin\npaljon hukkaan mennyttä elämän onnea! Niin paljon käyttämätöntä voimaa!\nJa niin paljon, paljon tyhjyyttä!...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Olen nähnyt kaikki hänen teoksensa.\n\n\"Hän on tehnyt koko joukon suunnitelmia, mutta viimeistelemättä ovat\njääneet kaikki, paitsi minun pääni... Olisin mielelläni suudellut\nhänen jalkaansa tuon pään tähden! Kuinka mahtoivatkaan hänen\najatuksensa kieriskellä minussa yötä ja päivää, saadakseen henkeä\nnoihin piirteisiin!... Kuinka paljon katkeraa, katkeraa surua tuo pää\nmahtoikaan tuottaa hänelle! Ja onnellinen hän, joka on saanut voimaa\nsen ilmilausumiseen!\n\n\"Hän tuntee sen, mikä surussa on kirvoittavaa. Minä en sitä tunne, ja\nsiksi on hänen hiukkasen helpompi kantaa taakkaansa kuin minun.\n\n\"Jokainen taideniekka osaa ottaa surun palvelukseensa ja osaa käyttää\nsitä hyödykseen. Se vaikuttaa taiteilijaan hetkeksi valtavammin kuin\nmuihin, mutta samalla kuin hän tekee sen työssään hedelmälliseksi,\nsamalla hän ikäänkuin irtaantuu siitä, tuokion ajaksi ainakin.\n\n\"Ja _hänenkin_ on täytynyt elämässään tuta tätä; siksi on hän liiaksi\ntaideniekka.\n\n\"Taiteen tehtävänä on päästää kahleitten renkaita auki.\n\n\"Kaikkinaisen taiteen henkiin-herättäjänä on vapauden ikävöitseminen:\ntoivo sitä ruokkii, suru kasvattaa.\n\n\"Kärsimyksellä on se luova voima, jota onni on vailla. Siksi ovat taide\nja kärsimys saman hengen lapsia.\n\n\"Vai saattaisiko ajatella _suurta_ taidetta, onnessa syntynyttä? Ei,\nei! Raskaana hetkenä kerran, jolloin surut eivät kyenneet pelastamaan,\nitkukaan ei, -- silloin se syntyi...\n\n\"Mitä enemmän minä tuota päätä ajattelen, sitä rakkaammaksi se minulle\nkäy!\n\n\"Siinä on minulla todistus, että hänen tunteensa ovat yhtä voimalliset\nkuin minunkin. Ja omalla itsellään se palkitsee hänet.\n\n\"Harvoin on syvin sielun tuska ja mitä kovinta kipua kituva, miehekäs\nkestävyys ilmennyt selvempänä kuin tässä.\n\n\"Se on verraton Tantaloon pää! Se tekee hänet kerran kuuluisaksi.\n\n\"Aion kehottaa häntä lähettämään sen näyttelyyn...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Taidanpa kerran kirjoittaa elämäni historian -- Kai poikani tähden.\nSitä lukiessaan hän on käsittävä paljon sellaista, johon hänen\ntiedusteleva silmänsä nyt ei saa vastausta.\n\n\"Mutta hän on lukeva sen vasta sitten, kun riehunnan aika on ohi ja\nvanhuuden rauhallisuus laskeunut hänen ylitsensä.\n\n\"Ja silloin hän on rakastava sitä sen itsensä tähden ja _hänen_\ntähtensä, jota hän ei tuntenut. Ja sitten hän polttaa sen, lehden\nkerrallaan... tahi kerää lehdet huolellisesti yhteen ja panee sinne,\nmistä löysikin, samaan laatikkoon, saman vanhan lukon taakse... Ja\nhänen jälkeensä ne kerran löytää hänen vanhin poikansa, ja sitten taas\nvanhin poika, ja niin kautta koko suvun.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nInga luki nämä rivit, ja suunnaton surumielisyys valtasi hänet; tuntui\näkkiä, kuin tohtori olisi vanha mies, jonka heikko ääni kutsuu häntä\nkaukaa, hyvin kaukaa. Ja hänen teki niin sanomattomasti mieli noudattaa\ntuon äänen kutsuja.\n\nHänen silmänsä etsivät edelleen. Yhä vain hänen ajatuksensa syleilivät\ntohtorin ajatuksia... hänen oli mahdoton irtaantua hänestä. Ja äkkiä\ntohtori ilmeni hänen eteensä jälleen täydessä voimassaan, intohimoisena.\n\nNäin luki lehdillä jälleen:\n\n\"Hän sanoo, että meidän täytyy erota! Niinkuin olisi konsanaan\nmahdollista erottaa sieluja toisistaan. Hän tietää hänkin, ettei se ole\nmahdollista, mutta hänen pitää vaatia sitä sittenkin -- omantuntonsa\ntähden. Katkeraa, veriin asti purevaa kohtalon ivaa kaikki tyynni!\n\n    \"Mulle maa se naurahtaa\n    ja ivaa rehoitellen:\n    Katsos, kukat päivään päin\n    kaikk' kääntyy ihastellen;\n    valoa kohti kaikki käy\n    ja välttää pimentota. --\n    Sinä yksin onnes näät,\n    mut onneas et ota.\n\n    Mulle taivas naurahtaa\n    ja ivaa hiljallensa:\n    Katsos, tähtöset kuin nuo\n    ne välkkää toisillensa;\n    yhdess' ovat täällä ne,\n    jotk' yhdess' oli siellä. --\n    Te, te kaks', vain astutte\n    ain' yhä eri tiellä.\n\n    Mulle meri naurahtaa\n    ja ivaa ylvästellen:\n    Katsos, aalto aaltoilen\n    suo suuta armastellen;\n    lemmen lämpöön liittyy kaikk',\n    jos katselisit kunne. --\n    Teill' on kaihoa syleily\n    ja muistoa suutelunne.\n\n    Mulle ilma naurahtaa,\n    mua ivaa tuskain alla:\n    Katsos, kaksin lintuset\n    kuin liitää taivahalla;\n    pääskyll' on jo poikaset! --\n    Ois pesä valmihiksi\n    teillä saanut myöskin, mut...\n    te särjitte sen -- miksi?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nInga säpsähti. Hän oli melkein kuulevinaan ivanaurua takanansa.\n\nHän nousi... Hänen oli vaikea luopua, mutta hän tunsi vaistomaisesti,\nettä hänen täytyy, ja hän kokosi lehdet yksitellen ja pani ne\nmatkalaukkuunsa.\n\nMutta noustuansa hän huomasi muutamia lehtiä pudonneen maahan.\n\nHän poimi ne kiireesti ylös, vilkaisi niihin, ja mitä enemmän hänen\nkatseensa niihin kiintyi, sitä tuijottavammaksi se kävi. Ei ollut kuin\nmoniahta rivi vain joka sivulla, mutta ne oli alleviivattu kukin.\n\nNiissä luki:\n\n\"Kesken toivottomuuttanikin iski minuun äkkiä pelastava ajatus, ja\nsiitä olen sittemmin pidellyt kiinni:\n\n\"_Kuolema saattaisi armahtaa meitä!_ Elämä ei ole osoittanut meille\nmilloinkaan muuta kuin tylyyttä. Jospa nyt kuolema armahtaisi meitä ja\npakottaisi elämänkin tekemään samoin!\n\n\"Jospa kuolemalla olisi voimaa liittää meidät yhteen elon viimeisiksi\npäiviksi! _Laupias kuolema_!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä ajatus oli ytimenä seuraavillakin lehdillä, luoden niihin valoisan\nodotuksen tunnelman. Se oli kuin laudanpala, johon hukkuvan käsi käy.\nSalamana sävähti Ingan mielessä, että tästä saattaisi tulla kalteva\npinta heille! Hänen oli tuskallista ajatella, kuinka tohtori nyt\nmyötäänsä toivoo toisen kuolemata, saadakseen itse elää... kuinka hän\ntietämättään tai tajuttomasti soisi sen tulevan. Se melkein halvensi\nhäntä Ingan silmissä.\n\nMutta oli jotain viehättävääkin tuossa ajatuksessa, sen Inga tunsi.\nHän ei salannut itseltään, että tuo ajatus panee hänenkin sydämensä\nsykkimään kiivaammin... Hän astui lattiata edestakaisin lyhyin,\nkiireisin, hermostunein askelin. Hän pysähtyi hänen kuvansa eteen, ja\nveri hulvahti hänen poskiinsa.\n\nJospa sittenkin se hetki löisi, joka saattaa heidät yhteen! Jospa\nhänestä sittenkin tulisi hänen vaimonsa... kokonaan hänen, kenenkään\noikeuksia loukkaamatta... hänen raikkaasti riemuitseva, nuori vaimonsa,\njoka jakaa kaikki hänen kanssaan!\n\nTuo ajatus melkein pyörrytti häntä, mutta tuokioksi vain. Hän huomasi,\nkuinka vaarallista on sulkea tuo ajatus mieleensä, ja ymmärsi,\nettä hänen täytyy koota kaikki voimansa saadakseen yhdellä iskulla\nkarkoitetuksi sen sekä itsestään että hänestä. Älköön -- puheli Inga\nitsekseen -- älköön se saako milloinkaan johtaa häntä semmoiseen, mikä\nhänen arvoansa halventaa tahi heittää varjon hänen sielunsa yli, tuon\nsielun, jota minä rakastan palavammin kuin omaani.\n\n-- Älköön hän milloinkaan saako syytä halveksimaan omaa itseänsä siitä,\nettä on sydämessänsä säilyttänyt toivoa, johon hänellä ei ole oikeutta.\nSe on muserrettava, se ajatus, yhdellä ainoalla iskulla, yhdellä\nainoalla, lujalla, armottomalla iskulla, niin ettei milloinkaan enää\nhenkiin heräjä.\n\nJa silloin Inga Heine istahti ja kirjoitti kirjeen, ratkaisten\nkohtalonsa, ratkaisten uljaalla päätöksellä, joka tuotti kunniata hänen\nsydämelleen.\n\nHän kirjoitti:\n\n\"Teidän päiväkirjanne viimeisillä lehdillä on jotain, joka minua\npelottaa... pyrkimystä johonkin, mikä ei ole saavutettavissa,\ntarttumista kaukaiseen toivoon epämääräisessä tulevaisuudessa.\n\n\"Tahdon olla vilpitön.\n\n\"Se toivo ei täyty milloinkaan.\n\n\"Tapahtukoon tästäpuolin mitä hyvänsä, poistakoon kuolema väliltämme\nmitä juopia tahansa, -- miestä ja vaimoa ei meistä milloinkaan tule,\nei _milloinkaan_, kuulettehan! Teidän ja minun täytyy kulkea kautta\nmaailman toista hihaa vailla... toinen hiha, joka oli tehtävä meidän\nmolemminpuolisesta ikävöimisestämme, meidän nuoresta, voittavasta,\nomistavasta rakkaudestamme, -- se ei valmistu milloinkaan, ennenkuin\nkangaspuissa tuolla ylhäällä...\"\n\nHän sulki kirjeen, lukematta sitä, mutta hänen kätensä vapisi.\n\nSitten hän astui mummon kuvan eteen.\n\n-- Vieläkö vaadit enempää?\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnnen muinoin oli naisia, suurenmoisia luonteita, jotka pienelläkin\nsijalla seisten oman solakan kasvunsa kautta saivat ympäristönsäkin\nkohoamaan.\n\nSellaisia naisia on vieläkin. Ei he ole sukupuuttoon kuolleet, vaikka\nonkin heitä harvemmassa nyt... suurten intohimojen ja lujan tahdon\nnaisia, yleväin ajatusten ja lämpimäin, voimakasten tunteitten naisia.\nVanha aika ja keskiaika loi niitä kyllä useampia, mutta yhä niitä\non olemassa vieläkin, yhtä alkuperäisiä, yhtä persoonallisia kuin\nsilloinkin.\n\nInga Heine oli yksi niitä.\n\nElämä on opettanut hänelle, kuinka elämää on eläminen alistumisen\ntaidolla, ja suru, joka niin syväksi elävien kasvonpiirteet veistää,\noli opettanut häntä veistämään marmoriin. Vaikk'ei hän onnea\nsaavuttanutkaan, ja vaikka hän -- kuten mummo sanoi -- sai vain\njoutsenensiiven toisen hihan sijaan, niin joutsenensiipi se sittenkin\nvaikutti sen, että hänestä tuli yksi noita harvoja, hyvin harvoja\nnaisia, jotka temppelin portaita korottavat useammalla kuin yhdellä\nastimella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän kokosi lehdet yksitellen ja pani ne matkalaukkuunsa.\n\nMutta ikäänkuin kohtalon oikusta, ikäänkuin viimeisenä yrityksenä saada\nhänet horjahtamaan, pisti viimeinen sivu hänen silmiinsä juuri kun hän\noli kiertämäisillään lukon kiinni:\n\n    \"Heitä lentos, haukkasein, sa nuori, nopsa haukka!\n    Istu olallein ja nää, kuin kärsin tässä, raukka!\n    Silmässäin jos katkeran lukisit kaihon mulla,\n    lentää pois ei milloinkaan ois sydänt' enää sulia.\n\n    Olallein kun istut sä, mun haukkan' silkkisiipi,\n    aatokseni synkät nää sun luokses kohta hiipii.\n    Syvät haavat rinnassain jos nähdä voisit, kallis,\n    koskaan täällä enää et mun tuskaa tuta sallis.\n\n    Lepää siinä, lintusein, sä hellä, armas mulle!\n    Laske sydänsykkehen', ne sykkii yksin sulle.\n    Laske sykkeet yksittäin, ne kunnes lakkaa aivan. --\n    _Silloin_ lohdun sain, ja sä -- lennä maille taivaan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän oli polvillaan matkalaukkunsa edessä, hivellen tuolla ohuella\nlehdellä poskeansa. Sitten hän painoi sen kuivia, kuumeisia silmiänsä\nvasten, suuteli sitä kiihkeästi useampia kertoja perättäin ja puri\nsitten hampaansa yhteen, estääkseen tuskan parahdusta.\n\n    Heitä lentos, haukkasein, sa nuori, nopsa haukka!\n\nTuo säe se myötäänsä kutsui häntä, _hänen_ ääntänsä haastaen, myötäänsä\nsoi hänen korvissaan, tuskallisesti valitellen, syytellen, ja hänen\npiti panna liikkeelle koko tahtonsa lujuus, saadakseen matkalaukkunsa\nvihdoinkin lukkoon.\n\nVerkalleen hän astui sitten pöydän luo, sammutti lampun ja työnsi\nluukut auki.\n\nMyrsky oli tauonnut, mutta syvissä mainingeissa huokaili meri, ja\nvanhassa puutarhassa näki kaikkialla rajuilman jälkiä. Nurmikot olivat\ntäynnään taittuneita oksia, ja rankat sadekuurot olivat murtaneet syviä\nvakoja käytäviin. Ilma oli lauhkea, mutta lintujen laulua ei kuulunut.\nJuhannus oli mennyt ohi.\n\nHiljaisena seisoi vanha kartano hiljaisessa, vanhassa puutarhassa,\n-- tuo vanha, rakas kartano, jonka seinät huokailivat myrskyöinä ja\nniin kummallista laulua lauloivat, kun kestäessä ikävän syyspäivän\nsade niitä myöten valui, -- tuo vanha kartano satuineen, muistoineen,\nhaljenneine tapetteineen, toukansyömine laudoituksineen ja kotoisine\nkummitusjuttuineen, joita hän ei uskonut, mutta rakasti sittenkin, ja\njoita kohtaan hänellä oli jonkunlainen synnynnäinen kunnioitus.\n\nHänestä tuntui, kuin pitäisi hänen kiskaista jotain juurineen omasta\nolemuksestansa, nyt, kun hänen on jättäminen kaikki tämä.\n\nMutta muuta pääsyä ei ole, ei väliteitse, ei kiertoteitse. Hänen\n_täytyy_ lähteä. Kenties hän ei ole milloinkaan tuntenut sitä niin\nselvään kuin tällä hetkellä. Talo myydään ja joutuu ventovieraitten\nhuostaan. Se ei saa jäädä miksikään pakopaikaksi, joka hänellä olisi\nvaralta, ja johon hän, sen hän kyllä tietää, palajaisi vielä, kun ikävä\nsaa hänessä vallan. Jos hän kerran luulee kestävänsä elämäntaistelussa,\nniin hävitettäköön sitten kaikki sillat hänen ja vanhan kartanon\nvälillä. Jos tämä on hänellä selkänojana, silloin hän murtuu heti. Sen\nhän tunsi nyt.\n\nJa hän istui akkunakomerossa, katsellen hedelmäpuistoa: siellä hän\noli lapsena leikkinyt, -- siellä hän oli kasvavana tyttönä istunut\ntuntikausia kyhmyisellä omenapuun oksalla, polvet koukussa ja kirja\nsylissään, -- siellä hän oli saanut aatteita teoksiin, jotka vieläkin\ntekijäänsä kaipasivat, -- ja siellä he olivat kulkeneet kahdenkesken\nillalla silloin, kun kukassa olivat kaikki hedelmäpuut eikä hän\ntuntenut muuta kuin rakkautta, joka lauloihe hänen sydämeensä ja\nonnentunteilla täytti koko hänen olemuksensa...\n\nHän istui akkunakomerossa, jäähyväisiä sanoen hiljaiselle, vanhalle\nkartanolle ja vanhalle, hiljaiselle puutarhalle.\n\nJa hän keräsi kaikki muistot ympärilleen. Ja ne välähtelivät häntä\nvastaan, niinkuin säteet punaisen päivänpyörän, joka kultaisille\nmailleen mentyään vielä kauan heleänä heijastelee...\n\n    \"Was vergangen, kehrt nicht wieder,\n    aber ging es leuchtend nieder,\n    leuchtet es lange noch zurück...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomenissa hän läksi.\n\nTalonväki seisoi vaunujen ympärillä. Muutamat itkivät, toiset olivat\nallapäin; kaikki kummastelivat. Ei tiennyt oikein kukaan, mitä ajatella\ntästä. Ei ollut selvillä hänestä yksikään. Varovaiset jyllantilaiset\npitivät tällaista äkkinäistä lähtöä jonkinlaisena surun panemana\nvähämielisyytenä.\n\nHevospoika seisoi perimmäisenä ja kiipesi puutarhan muurille, raapien\nkorvallistaan, ylen huolestuneena.\n\n-- Ja ties kans, miks se oikein reissanneekaan, -- puheli poika; --\nmutta longallaan ne kaironlaidat sillä ylioppilasmamsselilla aina on\nollukkin.\n\nJa siten hän suunnilleen tuli lausuneeksi ilmi yleisen mielipiteen.\n\nPehtori tuli juoksujalkaa puutarhasta, suuri kukkavihko kädessä.\nViimeisellä hetkellä hän pisti sen neidelle vaunuihin.\n\nIngan ajaessa tallirakennuksen ohi pikku Musta hirnahti, ja pehtorin\nasuntoon teljetty mäyräkoira ulvoi surkeasti.\n\nTohtorin asunnon edustalla hyökkäsi Fenris haukkuen vaunuja vastaan,\nmutta pysähtyi äkkiä, häntäänsä heiluttaen. Heti senjälkeen juoksi Kai\npoika ulos katsomaan, mikä sillä hätänä.\n\nKoiran heiluva häntä ja Kai pojan punainen lakki, ne olivat hänen\nviimeiset näkemänsä, kun hän tientaipeessa vielä kerran kääntyi ja loi\ntaaksensa kauan kestävän silmäyksen.\n\nHetkisen hän oli peljännyt kohtaavansa tiellä tohtorin. Ollakseen\nmitään näkemättä hän oli pannut silmänsä kiinni, ahdistuksella\najatellen uusien jäähyväisten tuskaa, mutta heti sitten hän oli\ntuntenut, ettei hän tule.\n\nSuljettujen silmänluontensakin läpi hän näki selvään, kuinka tohtori\nastuu edestakaisin, edestakaisin työhuoneessansa, pakottaen itsensä\nväkistenkin pysymään sisässä.\n\nJa Inga Heine ymmärsi, ettei heidän välisiään jäähyväisiä saata\nkahdesti sanoa, eikä ole sanoja niihin jäähyväisiin, ja jos ne\nkerrankaan uudistuisivat, silloin heiltä sydän pakahtuisi...\n\n\n\n"]