Afrikan kätköistä
O. E. Närhi (1886–1949)
Suomalaisen lähetystyöntekijän matkakuvauksia ja havaintoja Ambomaalta sekä muualta Afrikasta 1920-luvulta. Teos käsittelee paikallista kulttuuria, tapoja ja lähetystyön arkea sekä kuvaa matkoja muun muassa Kilimandjarolle ja rannikkokaupunkeihin.
O. E. Närhin 'Afrikan kätköistä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2346. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
AFRIKAN KÄTKÖISTÄ
Kirj.
O. E. Närhi
Porvoossa,O Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.
SISÄLLYS:
I. Ambomaa.
1. Ambomaasta ja kansasta.
2. Ambohallituksista.
3. Ensimmäinen vierailuni ambolaistalossa.
4. Mitä Ambomaalla syödään.
5. Elämää mustain perhepiirissä.
6. Ambolaisten vaatetuksesta.
7. Ambonaisista.
8. Elämää lähetysasemalla.
9. Pakanan kääntyminen.
10. Lähetystyö.
II. Matkoja lähetysalalla.
1. Okavango-virralle.
2. Okavango ja katolilaiset.
3. Kaukovuoristoon ja Kunenelle.
III. Matka Ambomaalta rannikolle.
1. Hyvästi Ambomaa!
2. Ambomaalta merenrantaan.
3. Swakopmund.
4. Valaskalalahti.
IV. Etelä-Afrikan ympäri.
1. Elämää laivalla.
Lüderitzbucht, Kapkaupunki, Port Elisabeth,
East London, Durban, Lorenco Marques, Beira,
Mozambique, Dar-es-Salaam, Zanzibar, Tanga.
V. Itä-Afrikka.
1. Kilimandjaro.
2. Mikä on Kilimandjaron korkein huippu?
3. Marttyyrien haudoilla.
4. Lähetystyöstä Kilimandjarolla.
5. Kilimandjaron ja Itä-Afrikan mustista.
6. Afrikka ja muhamettilaisuus.
7. Valkoinen ja musta rotu rinnakkain.Afrikasta, Ambomaalta, kotiutunut lähetystyöntekijä joutuu aina kokemaan, että täällä kotimaassa on paljon niitä, jotka mielenkiinnoin ja myötätunnoin haluavat tutustua Ambomaahan, sen kansaan ja sen keskuudessa toimivaan pakanalähetystyöhön. Kysymyksiä riittää vastattavaksi aivan loppumattomiin.
Tässä teoksessa on koetettu antaa kuvauksia niistä Ambomaata koskevista seikoista, joihin mielenkiinto näyttää olevan eniten kohdistunut, ja esitetty selostuksia niistä laajoista matkoista, joita allekirjoittanut on joutunut tekemään Afrikassa. Hyvin tietäen, etten ole voinut tyhjentävästi käsitellä pohjattoman rikasta aineistoa, uskallan kuitenkin toivoa, että tämä teos yhdessä Suomen Lähetysseuran kustannuksella äskettäin ilmestyneen teoksen kanssa muodostaa jonkinlaisen kokonaisuuden ja voi tehdä Ambomaan monille entistä tutummaksi ja rakkaammaksi, jolloin mielenkiinto yleensä koko mustien maanosaa kohtaan kasvaisi.
Vaimolleni, joka on kanssani jakanut useiden rasittavien matkojen vaivat ja vastukset sekä on ottanut myös osaa tämän teoksen valmistamiseen kirjoittaen siihen eräitä kohtia, saan lausua tässä parhaat kiitokseni.
Tampereella, Kastinnotkossa, toukok. 25 p:nä 1929.
O. E. Närhi.
AMBOMAA.
1. AMBOMAASTA JA KANSASTA.
Ambomaa sijaitsee entisen Saksan Lounais-Afrikan pohjoisosassa Kunene-virran eteläpuolella ja Kaukovuoriston ja Okavango-virran välisellä alueella liittyen etelässä Hereromaahan. Maailmansodasta lähtien on se nyt kuulunut muun Lounais-Afrikan kanssa englantilaiseen Kap-Koloniaan yhdistettyyn mandaattialueeseen. Ambomaalle kuljetaan tavallisimmin Valaskalalahdesta, Walfish Baysta, ensin rautateitse n. 400 km ja sitten aasi- ja härkävaunuilla tai autoilla n. 300 km. Ambomaa on n. 1 200 m merenpintaa ylempänä. Se on tasaista ylänkömaata, ei ole kukkuloita, ei laaksojakaan. Kiveä siellä tuskin tapaa. Neljässä paikassa olen nähnyt haurasta kalkkikiveä. Tällaisena kivettömänä ja tasaisena se jatkuu aina Okavango-virralle idässä ja Kaukovuoristoon lännessä.
Ambolaiset kuuluvat bantu-kansoihin, jotka kansoittavat Etelä-Afrikan sen eteläisimmästä kärjestä aina viidennelle asteelle päiväntasaajan pohjoispuolelle. Nämä bantukansat uskovat yhteen jumalaan, joka on luonut kaiken. Mutta tuo jumalakäsite on aikojen kuluessa heikentynyt, joissakin heimoissa jonkinlaiseksi aavistukseksi vain. Bantuihin kuuluu 274 eri kieltä ja kielimurretta.
Ensimmäiset asukkaat tulivat Ambomaalle vanhojen kertomusten mukaan Ombuengesta, s.o. Okavangovirralta. He tulivat veneillä virtaa pitkin ja asettuivat Ombalanbuengeen, nykyisen Oshigambon lähetysaseman pohjoispuolelle. Vanhemmat ihmiset väittivät nähneensä vielä noita veneenjätteitä entisen hovin lähistöllä! Kansansadut viittaavat selvästi siihen, että ambolaiset ovat ennen asuneet suurten vesien rantamilla ja olleet tekemisissä ihmissyöjäin kanssa tai ovat itse olleet niitä aikoinaan. Kerrotaan, kuinka siellä otettiin kiinni ihmisiä ja suun kautta tupattiin joko viljaa tai vihanneksia vatsa täyteen. Sitten ommeltiin suu ja sieraimet kiinni ja ihminen kärvennettiin nuotiolla. Kun liha oli kypsää, syötiin ja pidettiin suuria tanssiaisia. Vielä nykypolven aikanakin saatetaan siellä surmata sotavanki. Jotkut ruumiinosat keitetään pieniksi paloiteltuina häränlihan kanssa ja syötetään sotaväelle, jotta he tulisivat rohkeiksi ja väkeviksi.
Bantukansat, niiden mukana ambolaisetkin, eivät luullakseni kuulu varsinaisesti neekereihin eivätkä haamilaisiinkaan kansoihin, vaan ovat oma erikoinen ihmisryhmänsä muitten ryhmien joukossa.
Ambolaisen käsityskannan mukaan on yksi jumala, "Kalunga Mbamba a ita" s.o. "Mbamba-jumala loi", kaiken luoja. Ihmisen hän loi kaislasta tai toisten tietojen mukaan ruohonkorren ytimestä, läheltä solmua. Sitten hän pani suunsa vasten ihmisen suuta, puhaltaen ihmiseen ilmaa, samalla painellen vatsasta, ja niin hänen luotunsa alkoi hengittää. Vaimokin hänelle luotiin. Ensimmäiselle ihmisparille syntyi kaksi poikaa ja useita tyttöjä. Näistä ihmissuku alkoi. Se jakaantui riitaisuuksien vuoksi kahteentoista sukuun, ja jokainen suku sai omat alueensa.
Jumalan ambolainen ajattelee asuvan maan alla, missä on toinen kerros. Siellä hänellä on suuri valtakunta karjoineen ja ihmisineen. Jumala on hyvä. Ei häntä palvota eikä palvella. Joskus sanotaan: "Kalunga, kuasa ndje! Jumala, auta minua!" Pahat henget sitävastoin vaativat palvelusta. Ne ovat vainajien henkiä, jotka tulevat sukulaisiaan häiritsemään ja tuottamaan heille sairautta ja muuta onnettomuutta. Joku paha naapuri, omulozi, manaaja, loihtii ne haudoista. Niille on uhrattava, jotta ne palaisivat takaisin lepoonsa. Ambolainen pelkää kaikkialla noita pahoja henkiä ja toisten "pahaa silmää". Pakanuus ei ole viatonta luonnontilassa olemista, vaan se on sisäistä ja ulkonaista kammoa ja kauhistusta.
Ambomaa kuuluu troopilliseen vyöhykkeeseen. Maa olisi hyvin hedelmällistä, jos sadesuhteet olisivat suotuisat. Sateet ovat kuitenkin kovin vaihtelevia. Toisina vuosina sataa liiaksikin, jopa 1400 mm asti, joskus on tyydyttävä 300:kin millimetriin. Sadeaika kestää lokakuusta toukokuuhun. Usein se on kuitenkin paljon lyhyempi, käsittäen tammi-, helmi- ja maaliskuun. Toukokuusta elokuun lopulle on taivas pilvetön. Aurinko paahtaa aamusta iltaan. Silloin kaikki vedet, joita mahdollisesti on kokoontunut notkopaikkoihin ja sadeajan muodostamien virtain uomiin, kuivuvat tyyten ja silloin on turvauduttava kaivoihin. Kovan kuivuuden takia on maa muuttunut kovin suolaperäiseksi, niin että pohjavesikin on usein suolaista. Jano ja nälkä, huonon sadevuoden seurauksena, tappavat usein paljon sekä ihmisiä että eläimiä. Hyvinä sadevuosina, kun kaikki on rehevää, kansa vaurastuu ja rikastuu.
Ambolaiset ovat maata viljelevää kansaa. Jokaisella, joka suinkin työhön pystyy, on oma peltotilkkunsa. Ambomaalla viljellään durraa ja hirssiä. Maanviljelyksen rinnakkaiselinkeino on karjanhoito. Rikkailla onkin suuret härkä- ja lehmälaumat. Lehmän maito menee pääasiassa vasikalle. Kun se on sitä vähän imenyt, ajetaan se pois ja paimen ottaa lopun maidon kiuluunsa, sitten vasikka tulee taas viimeistelemään syöntiään. Yhdestä lehmästä voi parhaana aikana saada n. 1/2 l illoin aamuin. Karjaa ei myöskään mielellään tapeta. Mutta sitä ahneemmin syödään lihaa, jos elukka on sairastunut ja kuollut. Lampaita, pukkeja, kanoja ja koiria pidetään lihan takia.
Maanviljelyksessä käytetyt työkalut ovat kirves ja kuokka sekä kaksihaarainen puu haravana. Usein näkee vaimojen kuokkivan peltoa lapsi selässä. Lapsi nukkuu pussissaan ja on kuin kätkyessä. Ambolaiset ovat itse tunteneet raudan ja kuparin, jonka he ovat kaivaneet esiin vuorten uumenista, sulattaneet ja takoneet kirveiksi, keihäiksi, puukoiksi, nuoliksi ja koristeiksi. Joka mies ei pysty sepän työhön. Siksipä onkin syntynyt seppien ammattikunta. Kätevät miehet osaavat käyttää veistä sangen taitavasti, koverrellen puusta ruoka- ja juoma-astioita, nuuskarasioita, ym. Naiset punovat palmunlehtikuiduista koreja ja lautasia ja valmistavat myös savesta juoma- ja keittoastioita.
Vielä jokin vuosikymmen sitten olivat heimojen väliset sodat alituiseen käynnissä. Alueita ei tosin vallattu, vaan ainoastaan omaisuutta ja vankeja orjiksi. Silloin ei nukuttu rauhassa. Asestettuina täytyi miesten maata, ollakseen valmiina, kun sotahuuto kaameana kaikui.
2. AMBOHALLITUKSISTA.
Ambomaalla on maailmansodan jälkeen ollut ylivalvojana englantilainen hallitusmies apulaisineen. Musta heimopäällikkö on kuitenkin useimmassa heimossa todellisena hallitsijana.
Ambopäällikkö on täydellisesti itsevaltias. Entisaikaan oli alamaisten henkikin hänen vallassaan ja hän murhautti, kenet tahtoi. Tässä suhteessa on valkoinen hallitus rajoittanut mustan hallitsijan valtaa. Mutta alamaistensa omaisuuteen nähden hän on yhä vieläkin täysin itsevaltias. Maa, pellot, metsät, laidunmaat, vedet ja metsänriista ovat päällikön omia. Alamaisten karjat syövät ja juovat hänen aarteistaan. Tosin nuo alamaiset omistavat omat karjansa, mutta päällikkö voi ryöstättää ne, keneltä tahtoo. Kaikki hevoset kuuluvat päällikölle, vaikka alamaiset ovat ostaneet ne ja hakeneet kaukaa Hereromaalta. Hevosta ei saa itselleen hankkiakaan ilman päällikön suostumusta.
Heimopäälliköllä on useita hallitusmiehiä, omalengoja, joiden kesken valtakunta on jaettu hallituspiireihin. Nämä taas on jaettu pienempiin kulmakuntiin, joita hallitsevat kulmakunnan isännät. Suurempien hallitusmiesten ja kulmakuntain isäntäin pellot antaa heille päällikkö itse ja perii niistä maksun. Se, jolla on varaa maksaa enemmän pellosta, pääsee paikalliseksi hallitusmieheksi. Hallitusmiehet myyvät peltoja alamaisille, perivät niistä maksun ja joskus vievät osan päälliköllekin. Hallitus on hyvin järjestetty, kun vain olisi myös oikeutta, mutta oikeutena ovatkin usein raha ja härät.
Tottelematonta aluetta rangaistaan maksatuksella. Pienestä laiminlyönnistä lähetetään hovin miehet keräämään maksuja taloista. Mikä maksaa kuokan, mikä vaatepalasen, mikä pukin jne. Jollei joku suostu maksamaan, suljetaan hänen talonsa, s.o. sisäänkäytävä suljetaan piikkipuun oksilla merkiksi siitä, ettei taloon saa mennä, ennenkuin maksu on suoritettu, tai hovin miehet tulevat ja ryöstävät koko talon.
Jos jossakin on tapahtunut suurempi rikos tai tahdotaan erikoisen pontevasti kurittaa jotakin hallitusmiestä, niin hänen alueelleen tehdään ryöstöretki, ekumbu. Suuri miesjoukko lähtee liikkeelle, ja matkalla yhtyy siihen joka puolelta yhä uusia ja uusia tavaranhimoisia joukkoja. Rangaistavalle alueelle hyökätään yöllä. Armotta käydään taloihin käsiksi. Miehet tavallisesti pakenevat ja koettavat viedä karjojaankin pakoon ryöstäjien tieltä. Entisaikaan miehet, jotka eivät paenneet, surmattiin. Ryöstäjät vievät taloista karjan. Tavarakirstut särjetään ja sisältö otetaan saaliiksi. Viljasäiliöt tyhjennetään, varsinkin jos on ruuan puute. Kuokat, kirveet ja talousastiat viedään. Vaatteetkin riisutaan naisten päältä. Tällaiset ryöstäjäjoukot eivät "lyö" ainoastaan rikollista ja rangaistavaa aluetta, vaan hillittömyydessään ne raivoavat paljon laajemmilla aloilla, niin että usein aivan syyttömät tulevat ryöstetyiksi putipuhtaiksi. Kamalaa on nähdä tuollaisen joukon kulkua kuutamoisena yönä. Ryöstäjät ajavat edellään ammuvia karjalaumoja. Hartioillaan he kantavat kaikenlaista ryöstettyä tavaraa. Toisilla on niskallaan vasikka tai lammas, joka ei pääse kyllin nopeasti mukana. Pauke käy, kun lyödään noita viattomia elukoita, jotka tahtovat palata kotiinsa. Tällaisissa tapauksissa useat etsivät ja saavat turvan lähetysasemilta. Karjatarhamme täyttyy pakoon tuoduista elukoista ja verannat ovat tavara-arkkujen, työkalujen ja kaikenlaisen rihkaman turvapaikkana, sillä lähetysasemille eivät ryöstäjät tule. Paimeneltamme he veivät kerran neljä lehmää. Lähetin heti sanan heimopäällikölle, joka oli sillä kertaa ryöstöretkellä mukana, mutta hän ei vastannut lähetilleni mitään. Silloin lähetin kolme ratsumiestä pyssyillä asestettuina ajamaan ryöstäjiä takaa. Lehmät palasivatkin ilman, että tarvitsi käyttää väkivaltaa. Päällikkö oli vain ihmetellyt, että kylläpä oli rohkea ja joutuisa.
Päälliköllä ja hallitusmiehillä on valta ajaa pois pellolta sen omistaja, kun tämä on korjannut viljansa, ja myydä pelto toiselle. Maanviljelys ei pääse edistymään tällaisissa epävarmoissa oloissa. Jos joku on hiellä ja vaivalla saanut peltonsa hyvään kuntoon, huomaa kateellinen naapuri sen, menee ja antaa hyvän maksun ja ryöstää näin salassa pellon itselleen.
Päällikön taloa sanotaan hoviksi, uuaksi. Se on samanlainen kuin maakalaistalot yleensä, vain suurempi ja paremmista puista pystytetty. Hovin ympärillä on suuri pelto, jota alamaiset käyvät kuokkimassa ja viljelemässä. Päällikkö saattaa joskus itsekin työskennellä pellollaan. Alamaiset suorittavat hänelle myös vuotuisen viljaveron. Ainakin kerran vuodessa käy päällikkö seurueineen suurempien hallitusmiestensä luona alamaisiaan katsomassa. Alamaiset menevät häntä tervehtimään ja vievät mennessään lahjoja, nykyisin enimmäkseen rahaa, kun englantilainen raha on käytännössä. Noista maksuista ja pelloista hän myös saa tuloja. Päällikkö syö puuroa sormin, kuten toisetkin, samoin lihaa, ja juo kaljaa. Entisaikaan ei vaatetuksessakaan ollut muuta eroa, kuin että päälliköllä oli koristuksia runsaammin kuin alamaisilla. Nykyjään useimmat näistä päälliköistä käyttävät eurooppalaista pukua. Se ei tosin kaikilla ole aivan ensiluokkainen. He saattavat esiintyä lähetyssaarnaajan vanhoissa vaateparsissa. Uukuambin päällikkö Iipumbu osaa esiintyä hyvin aistikkaana, milloin tahtoo, mutta hänen kuninkuutensa vaatii häntä joskus esiintymään myös aivan omalaatuisessa asussa. Vaimoni joutui kerran hänen ylhäisyytensä hoviräätäliksi. Sinipohjaisesta valkokukallisesta naisten kankaasta oli kuninkaalle ommeltu nilkkoihin ulottuva miehen paidan mallinen mekko, mutta sen piti olla ilman hihoja. Mustasta satiinista ommeltiin hänelle alushame, punainen sen olisi pitänyt olla, mutta oli tyydyttävä mustaan punaisen puutteessa. Naisten vaatteet kuuluvat Iipumbulle olevan kovin mieluiset. Hän saattaa esiintyä suuri naisen esiliina edessään tai muuten hyvin kummallisia yhdistelmiä käyttäen, esim. pitkässä takissa, silkkihatussa, mutta ilman housuja. Häntä pidetään viisaana, mutta omituisena, oikullisena miehenä. Tapasin hänet kerran hienossa sotilaspuvussa, ja hän teki hyvin älykkään ja tarmokkaan vaikutuksen. Ulkovaltakuntalaisena en tullut hänen kanssaan sanottavasti tekemisiin. Sen jouduin kokemaan, ettei hän velkainsa maksussa ollut luotettava. Vaimolleni hän lupasi noista ompeluksista lampaan ja lisäksi rahaa; pukki sieltä kuitenkin vain lähetettiin. Kerran hän halusi saada parhaan ratsupukuni ja mustat, uudet kenkäni, luvaten ne maksaa. Kun maksua ei huomautuksista huolimatta alkanut kuulua, kirjoitin hänelle, että joko Uukuambin valtakunta on sinut jättänyt, kun olet noin köyhtynyt, ettet voi velkaasi maksaa. Vai onko tullut huono vuosi valtakuntaan? Toivon, että uusi vuosi tulee parempi, että minäkin saan rahani. Lähtöä tehdessämme hän lähetti pyytämään minulta housuja, mutta niitä en luvannut. Silloin hän pyysi edes tulitikkulaatikon, mutta en antanut sitäkään. Hän olisi pitänyt sen rauhan merkkinä. Sanoin vain, ettemme me voi erota hyvillä mielin, koska hän vei tavarani eikä maksanut niistä mitään.
Päällikön ollessa kotosalla on hovissa paljon kansaa. Ihmiset tulevat sinne riita-asioineen saamaan oikeutta. Päällikkö neuvottelee hallitusmiestensä kanssa ja ratkaisee asiat. Niinkuin sanoimme, merkitsee raha ja härät valitettavan usein oikeutta. Hallitusmiehet ovat lahjottavissa. Oman etunsa mukaisesti he välittävät asiat päällikölle, joka heihin luottaen ratkaisee asian usein riitapuolia sen paremmin kuulematta.
Päälliköt tekevät vuosittain suuria metsästysretkiä, joihin osallistuu tuhansia miehiä. Noilla retkillä ammutaan usein paljon metsänriistaa.
Päällikön kuollessa tulee hänen seuraava veljensä perilliseksi, ja jos veljeä ei ole, niin vanhemman sisaren poika pääsee hallitsijaksi. Päällikön omat lapset eivät ole "herroja", niinkuin päällikkö, koska päällikkö aina nai alamaisen, vaan he ovat "ylimmäisen lapsia". Mutta päällikön veljet ja sisaret, saman herrasäidin lapset kuin hän, ovat herroja. Samoin ovat kaikki sisaren lapset, vaikka sisaret naivatkin alamaisen, mutta eivät veljien lapset paremmin kuin hänen omatkaan lapsensa. Suku kulkee naislinjaa myöten. Ambomaalla äiti on varsinainen suvun jatkaja ja lapset kuuluvat hänelle. Isällä ei ole lapsiin nähden paljon sanomista.
Ambolaisilla on kaksitoista sukua. Jokaisella suvulla on omat vanhuksensa ja omat erikoissäännöksensä. Suvut sisäisesti hallitsevat ambolaisten keskinäistä elämää. Vääryys, joka on kohdannut sukua toisen suvun puolelta, on sille hyvitettävä. Jollei rikollinen pysty sitä suorittamaan, niin hänen sukunsa saa sen yhteisesti maksaa.
Sukusuhteet hajoittavat perheen ja kotielämän. Miehellä voi olla lähes kymmenen vaimoa. Talossa voi niin ollen olla monta eri sukua. Vaimon ja jokaisen vaimon tavarat on pidettävä erillään, sillä omaisuus on koko suvun yhteistä. Miehen kuollessa hänen vaimonsa ja lapsensa eivät peri häntä. Eiväthän ne ole hänen sukuaan. Hänet perivät hänen omat sukulaisensa, saman äidin ja äidinäidin lapset. Niinkuin tavarat ovat talon ruuatkin erillään. Jokaisella vaimolla on oma keittiönsä, ja hän keittää tavallaan omaansa. Onhan hänellä oma pelto-osuutensakin. Miehen pelto on tehtävä ensin. Vaimon viljat kuitenkin ensin syödään, mutta mies on velvollinen huolehtimaan perheestään nälkäaikoina. Petosta ja varkautta ilmenee tällaisessa taloudenpidossa, riitaa ja kateutta vaimo- ja lapsiparvessa. Rauha, onni ja menestys eivät voi vallita tällaisissa perhe- ja yhteiskuntaoloissa.
3. ENSIMMÄINEN VIERAILUNI AMBOLAISTALOSSA.
Eräänä syyskuun päivänä v. 1920 menimme suurella joukolla maakalaistaloon vieraisille. Paulus-vanhus oli talon isäntä. Kuuman pölyisen pellon poikki suuntasimme kulkumme hämäräperäistä pensaikkoa muistuttavaa taloa kohden. Matalien majojen heinäkatot pistivät esiin puu- ja olkiaitauksien väliltä. Saavuimme jo talon "kuistille", jonka muodosti piikkipuuoksainen kujanne. Sivuutimme talon ulkoseinän, mikä oli tehty oljista, niitä pystyyn maahan asettaen, ja tulimme karjatarhaan, jossa oli jokin isompi elukka ja puolikymmentä kapitautista pukkia. Laiha, luihunaamainen koira monine arpineen hoiti virkaansa uskollisesti. Karjatarhasta johti taloon portti, joka oli tehty siten, että kaksihaarainen puu oli pystytetty maahan, haarat sojona taivasta kohden. Puu on aivan punainen mustain käyttämästä ihorasvasta, On hyvin tarkattava, ettei sitä saa vaatteisiinsa tuosta ahtaasta portista kulkiessaan. Oikealla on talon mylly, ja silloin jo joku joukostamme huutaa: "Tu pii mo! Päästäkää sisään!" Eri olkiseinämäin takaa kuuluu naisen ääni: "Eua! Hyvä!" Kuljemme kujannetta, jonka varrella on monta viljasäiliötä ja toisella puolella talon keittiö- ym. majoja ja katoksia. Saavumme vastaanottohuoneeseen, joka on talon keskustassa. Se on olkinen maja, hiekkamaa lattiana, taivas kattona. Seinävierellä on paperipuita muistuttavia pölkkyjä pitkänään istuimiksi. Etsimme seinämän suojaisamman puolen, johon ei aurinko niin paistaisi. Siinä vierasten vastaanottohuoneessa oli talon 3-4 kanan- tai kukonpoikaa voimiaan koettelemassa. Kaulansa ne olivat ajelleet paljaiksi, liekö ollut kuumuuden vai kirppujenko vuoksi. Ne eivät säikähtäneet alastomuuttaan, eivätkä pelänneet "punaista" eurooppalaista, vaan katselivat toisiaan silmät tappina ja jatkoivat toistensa kynimistä.
Hetken perästä astuu "huoneeseen" talon emäntä, n. 80-vuotias vaimo. Kovin kurttuiseksi oli elämä jo lyönyt ulkomuodon. Hänellä ei ollut suuria pukuvarastoja: kaulassa joitakin kierroksia likaisia, mustahkoja helmiä. Yksi suurempi ketju ulottui aina kurttuisille rinnoille asti. Ranteissa oli pari vaskirengasta, edessä nahkainen lappu ja takana toinen vähän pienempi ja lanteitten ympärillä joitakin kierroksia kameelikurjen munankuorista tehtyä helminauhaa. Punainen ihovoide oli tehnyt piintyneen pinnan ihon päälle, johon harmahtava tomu oli tuonut oman kerroksensa.
Emäntä tervehtii meitä ystävällisesti kätellen, vasemman käden tukiessa ranteesta tervehtivää oikeaa kättä. Sitten hän istahtaa muutamalle pölkylle ja alkaa tavanmukaiset tervehdyskysymykset.
"Ue ja po? Tulitko?"
"Eno, nde ja. Kyllä, minä olen tullut."
"Ue ja po tuu naua? Tulitko hyvin?"
"Ee, nde ja tuu naua. Kyllä tulin hyvin."
"Inamu mona oiiponga? Eikö tullut mitään vahinkoa?"
"Aue, Inaatu mona iiponga. Tue ende naua. Ei, emme nähneet vahinkoa, kuljimme hyvin."
"Aasuomi oko tuu je li? Ovatkos siellä suomalaiset?"
"Ee, oko je li. Kyllä he ovat."
"Oje li tuu naua? Voivatko he hyvin?"
"Eno, oje li naua. Kyllä, kyllä he hyvin voivat."
"Inaaku ningua ko sa? Eikö ole tapahtunut siellä mitään?"
"Aue, kua muena ouala. Ei, on vain vaiettu."
Tähän tapaan tervehditään vasta saapunutta. Naapuriani, paikkakunnan lähetysaseman emäntää, vanhus puhuttelee seuraavaan tapaan:
"Ua penduka, meme? Oletko herännyt, äitini?"
"Ee, ua penduka uo, omukulukazi? Kyllä, oletkos sinä, vanhus, herännyt?"
"Ee, ua penduka tuu naua? Kyllä. Oletko herännyt hyvin?"
"Ee, nda penduka naua. Kyllä olen herännyt hyvin."
"U li naua? Voitko hyvin?"
"Eno, ndi li naua. Kyllä, voin hyvin."
"Ito alukua? Etkö sairasta?"
"Aue, ndi li naua. En, voin hyvin."
"Aanona oko tuu je li? Ovatkos lapset?"
"Eno, oko je li. Kyllä he ovat."
"Oja penduka tuu naua? Ovatko he heränneet hyvin?"
"Eno, je li naua. Kyllä he voivat hyvin."
"Nomusamane? Vanhus?" (Lähetyssaarnaaja.)
"Oko e li. Kyllä hän on."
"Oku li ngini? Kuinka hän voi?"
"Oku li naua. Hän voi hyvin."
"Negumbo alihe? Ja koko talo?"
"Oje li naua. He voivat hyvin."
"Negongalo lja kola tuu? Onko seurakunta voimissaan?"
"Eno, li li tuu ngaaka. Meneehän tuo siinä."
Sitten on vieraan vuoro kysyä talon emännän vointia, makuuta, heräämistä, unia, isännän vointia, lasten ja talonväen kuulumisia jne. Jokaista vierasta tervehditään erikseen, ja vieras kysyy erikseen emännän kuulumisia huolimatta siitä, että on kuullut jo hänen keskustelunsa edellisen kanssa. Lähemmät kuulumiset eivät tule ilmi tässä tavanmukaisessa tervehdyksessä, vaan myöhemmin keskusteltaessa. Aluksi esim. sanottiin, että koko talo voi hyvin. Myöhemmin voi ilmaantua, että talossa on sairauttakin, ehkäpä joku talon asukkaista on sairaalassa. Emäntämme kanssa keskustellessamme ilmeni, ettei talon isäntä ollutkaan kotosalla. Hetken perästä emäntä poistui jättäen meidät pitämään seuraa keskenämme. Mennessään eukko hätyytti noita kapinoivia kananpoikia, jotka kinisten lähtivät pakoon. Kanaemot vastasivat jostakin etäämpää kaakattaen lastensa vikinään.
Katselin tarkemmin ympäristöäni. Sisiliskot tuossa vierelläni ajelivat toisiaan. Ja pari kovakuoriaista pyöritti edellään ihmeellisiä, maasta muodostamiaan palleroita, aivan kuin me poikasina vierittelimme lumipalloja! Mutta nämä pallot olivat monta kertaa suuremmat kuin itse pyörittäjät. Lie ollut tehtävänsä niilläkin vai liekö se ollut vain urheilua. Pienillä mustilla muurahaisilla oli polkunsa pitkin ja poikki vastaanottohuoneen hiekkaista lattiaa. Termiitit olivat mukavasti muuranneet talon seinäpuitten ja olkitukkojen ympärille pintaa peittävän rappauksen. Monista paikoista näki, että tuhojaan ne olivat tehneet, kun oli täytynyt uusia olkia pystyttää vanhojen tilalle.
Pian palasi vanha emäntä takaisin, kantaen ihmeellisen näköistä, kaljapulloa muistuttavaa kurpitsan kuorta. Hän laski sen maahan ja etsi puupikareita. Ne eivät olleet kai tarpeeksi puhtaat, koska hän sormillaan pyyhki niiden sisältä pois kuivuneet vanhat sakat ja kopisti ne maahan. Astiassa oli jauhojuomaa. Mutta se ei ollutkaan sopivaa tarjottavaksi, kun se vähän käyneenä oli kuohuttanut pinnalleen vaahtoa. Mutta siihenkin oli emännällä omat keinonsa. Hän nosti astian huulilleen ja pitkällä ylähuulellaan hörppi kaiken vaahdon juoman päältä. Se kävi niin taitavasti, ettei emäntä ensimmäistä kertaa liene ollut kaljapataa kuorimassa! Minulle oli tapaus laatujaan ensikertainen. Painauduin piiloon toisten selän taa. Ainakaan sillä kertaa en tahtonut olla ensimmäinen! Kauhuissani seurasin kaljan juontia ja ajattelin työtäni ja tulevaisuuttani tässä matoisessa maailmassa. Hiki virtaili pitkin ruumistani. En osannut päättää, mistä se johtui, ilman kuumuudestako vai juoman pelosta. Onneksi ei minun tarvinnut juomaa maistaakaan. Oli kiirehdittävä jumalanpalvelukseen. Emäntä liittyi joukkoomme, hän oli kristitty.
Matkalla kyselin tovereiltani: joitteko todella sitä juomaa? Niin, emmehän sitä muuta kuin vähän maistoimme, vastasivat he. Pitääkö sitä sitten maistaa, kun tarjotaan? Kyllä pitäisi. On epäkohteliasta, ellei maista. Vesikin otetaan jo lätäköstä, jossa karja käy juomassa ja ihmisetkin koipineen, saattavatpa siinä peseytyäkin, eikä sen paremmin käsitellä ruokaakaan! Niin, niin, tässä sitä nyt ollaan, huokailin palatessani ensi vierailulta mustain luona.
4. MITÄ AMBOMAALLA SYÖDÄÄN.
Mustat ovat jo ammoisista ajoista omistaneet oman, oloihinsa soveltuvan ruokajärjestyksen. Leipää he eivät syö, kuten eurooppalaiset. Vilja survotaan jauhoksi ja siitä keitetään veteen paksua puuroa, jota syödään sormin. Puuroon ei panna suolaa. Vaikeasti se puuro painuu alas ilman särvintä. Sen vuoksi puurosta sormin kaiverrettu pala kastetaan joko rasvaan tai piimään ja vasta sitten viedään suuhun. Siellä sitä ei pureskella, vaan imeskellään ja maiskutellaan. Eikä jauhoihin sekoittunut hiekkakaan pahasti haittaa. Maiskuttaminen ja röyhtäileminen on paras kiitos keittäjälle, koska se on merkki siitä, että ruoka on maistunut hyvältä. Illallinen on pääateria. Ainakin silloin on puuroa saatava. Vaikeata on mennä nukkumaan ilman sitä. Päivä onkin saattanut vierähtää heikommalla ruoalla. Aamuisin juodaan tavallisesti jauhojuomaa. Jotkut juovat sitä pitkin päivää, joten illallispuuro tulee heidän ainoaksi ateriakseen. Jotkut käyttävät puuroa päivälliseksikin tai keittävät sen sijaan papuja joko yksinään tai survomattoman viljan seassa. Myöskin sekoitetaan jauhoja kasvisytimeen, silloin kun pellosta saadaan pamppuuneja ja eri melonilajeja, syötäviä ja juotavia. Mutta iltaisin syödään vatsat oikein pullolleen, kenellä vain on siihen tilaisuutta. Nuotiotulien ääressä syödään tuo pääateria, ja jos särpimeksi on saatu lihaa, niin ollaan oikein juhlatuulella. Kerrotaan pieniä kaskuja ja nauretaan. Syönnin päälle juodaan kaljaa, jota hyvinä vuosina on runsaasti ainakin vuoden alussa. Vuoden lopulla ei ole enää monessakaan talossa kaljaa eikä paljon puuroakaan. Silloin kiristetään nälkävyötä. Luonnosta etsitään ravinnon lisäksi kaikki siksi soveltuva. Syödään erilaisia juurimukuloita ja puitten pieniä, mitättömiä hedelmiä, joissa tavallisesti kivi on suurin tekijä. Käytetäänpä ruokana melonien siemeniäkin.
Liha on, niinkuin sanoimme, juhlaruokaa ja himoruokaa. Harvoin kuitenkin raskitaan teurastaa suurempi, kunnon elukka. Vain juhlia varten se tehdään, ja liha se itse asiassa onkin, mikä juhlan juhlaksi tekee. Puuro on silloin aivan sivuasia. Teurastus ja lihan valmistaminen ei suinkaan tapahdu eurooppalaisten sääntöjen mukaisesti. Siitä huolimatta saattaa mustain keittämä liha olla erittäin maukasta, jos sattuu saamaan semmoisesta padasta, johon suolet sisältöineen eivät ole joutuneet lisämakua antamaan. Kanaa tarjotaan eurooppalaiselle yleisesti hänen maalaistalossa vieraillessaan. Tavallisesti se on niin hyvin valmistettu, että suomalainen emäntä tuskin pystyisi kilpailemaan mustan sisarensa kanssa. Kana paistetaan voirasvassa tarkoin suljetussa savipadassa. Jottei höyry pääsisi ulos, on kansi tavallisesti muurattu kiinni, ikävä kyllä, lehmän lannalla. Kana kiehuu siellä niin kypsäksi, että liha irtaantuu luista. Muurausaineen jättämän sivumaun lisäksi on voirasvassakin oma lisämakunsa, mikä johtuu erään kasvin juuresta. Sitä mustat käyttävät maitoa piimittäessään välttämättömänä mausteena, mutta tottumattomalle se maistuu oudolta. Silloin tällöin nautittuna saattaa maakalaispuuro kananpaistin kera maistua eurooppalaisellekin oikein hyvältä. Pikarillinen kaljaa jälkiruoaksi ja silloin olet ravittu!
Ruokajärjestyksen yksitoikkoisuus ja lihanhimo yhdessä vaikuttanevat sen, että puuron särpimeksi kelpaa melkein mikä mahdollinen – ja meidän mielestämme mahdotonkin – liha tahansa, niinkuin hiiret, sammakot, melkein kaikki linnut, heinäsirkat, pensaikossa asuvat hörhiläiset, peukalon kynnen kokoiset, luteen malliset ja hajuiset koppiaiset, tunkiossa olevat sormen paksuiset valkoiset toukat jne. Kapitautiin kuolleet pukit ja vasikat syödään, vaikka liha on eläinparoilta visvana vuotanut pois jo niiden eläessä, niin että luut vain ovat jäljellä. Vesikauhuiset koirat kärvennetään kaikkineen päivineen tai keitetään ja nautitaan herkkuna. Samoin syödään erilaisiin tauteihin kuolleet elukat. Jopa pernaruton raivotessa haudattuja raatoja kaivettiin kuopista ja ne menivät parempiin suihin! Ei suinkaan siksi, että olisi ollut nälkäaika, vaan että oli sääli haudata lihaa. Pernaruttoa saivat ihmisetkin, mutta yleensä eivät mustat sairastu noista lihoista, jotka usein ovat jo mätänemistilassa. Metsään kuollut lehmä tai härkä löydetään ehken vasta parin päivän perästä. Melkein velliksi muuttunutta lihaa ei jätetä petoeläinten suihin, vaan korjataan talteen, kuivataan vähän auringossa, keitetään ja syödään.
Kuivana vuodenaikana on miesväki karjan kanssa metsissä paremmilla laitumilla. Maitoa ei kuitenkaan käytetä siltään ravinnoksi, vaan se kootaan suuriin kirnuihin ja kirnutaan voiksi. Voi viedään "valtakuntaan" kotiväelle tai karjan omistajalle. Kirnupiimän syövät paimenet, syövät ja juovat, niin että vatsat ovat pullollaan. Liiat piimät kaadetaan maahan. Voinokareilla voidellaan iho kiiltäväksi. Puuroa ja kaljaa siellä metsässä harvoin saa. Mutta riistaa voi sieltä löytyä, jollei muuta, niin ainakin pikkulintuja.
Huonojen sadevuosien seurauksena on Ambomaalla usein nälkäaika. Silloin syödään, mitä saadaan. Kaivetaan juuria maasta, ja palmujen runkojen sisuskin lievittää nälkäisen neekerin vatsan tarpeita. Silloin keitetään vanhat sandaalit ja nahkavyöt ja jo vuosia makuulavitsalla alustana käytetyt taljat. Kaikki talosta löytyvä nahkatavara pureskellaan elämän ylläpitämiseksi. Silloin ei ole ilon ja riemun tuntua nuotiotulilla eikä jakseta kertoa satuja.
Afrikan sydänmaiden musta kansa elää kädestä suuhun. Se syö ja juo, kun saa, ja on ilman, kun luonto ei rikkauksiaan ja'a. Hetken lapsi ei osaa edes säästää pahojen päivien varalle.
Valkoiset koettavat Ambomaallakin noudattaa omaa totuttua ruokajärjestystään. Alituinen riisin syöminen lähentelee kuitenkin kiinalaisuutta. Perunoita ei saa kuin silloin tällöin. Kun ne tuodaan useiden satojen kilometrien takaa, ovat ne tavallisesti perille tullessa joko itäneitä tai niin pilaantuneita, että oikea perunan maku on niistä poissa. Lihaa on saatavissa runsaasti, mutta siinä kuumuudessa siihen tahtoo väkisinkin kyllästyä. Vaikea on sitä käsitellä. Jos teurastaa elukan, alkaa se jo seuraavana päivänä uudestaan elää. Suolalihana ja savustettuna saa sitä jonkin verran säilytetyksi varastossa. Maitoa ja voita saadaan omasta karjasta, milloin saadaan, riippuen sateista ja ruohonkasvusta sekä karjan lukumäärästä. Paras lehmä antaa maitoa korkeintaan puoli litraa kerrallaan. Leipä leivotaan kotona ja paistetaan hellan uunissa. Jauhot, ryynit, kahvit, sokerit, hedelmät ym. on tilattava asiamieheltä satojen kilometrien takaa. Voi kestää kaksi, kolmekin kuukautta, ennenkuin tavara on paikalla. Ja kun se saapuu, saattaa olla, että paloöljyastia on saanut vuodon pitkällä matkalla ja koko leipäjauhosäkki on öljyn turmelema. Tai sokerisäkin sisällöstä on puolet vuotanut tielle. Jonkin aikaa on Ambomaalla tosin ollut jo kauppa mustia varten. Sieltä voi sattumalta saada pienessä määrässä ruokatavaraa ensihätään. Tuoretta kalaa suomalainen Ambomaalla suuresti kaipaa. Vaihtelua ruokajärjestykseen saa purkkisäilykkeitä käyttäen. Niistä on kuitenkin luonnon tuoreus poissa ja talous tulee niitä käyttäen kovin kalliiksi. Emännät koettavatkin sen vuoksi voimiensa ja kykyjensä mukaan saada omasta puutarhasta juurikasveja ja vihanneksia ja voivat suotuisissa oloissa saada kauniitakin tuloksia, mutta useimmin on vaivan palkkana vain pettymys. Tuhohyönteiset tulevat ja hävittävät kaiken, vesi loppuu tai muuttuu suolaiseksi, joten ei voi puutarhatyötä ajatellakaan. Metsämiehet voivat tuoda tervetullutta vaihtelua ruokajärjestykseen hankkiessaan metsänriistaa, helmikanoja ja vesilintuja, joita sadeaikana saapuu Ambomaalle runsaasti.
Valkoiset Ambomaalla eivät kärsi nälkää eikä heidän ole pakko syödä hiiriä ja sammakoita ja muita mustain herkkuja muuten kuin kohteliaisuudesta joskus maistaakseen, mikäli haluavat. Paras onkin tulla omillaan toimeen. Muussa tapauksessa helposti syntyisi mustain kesken se ajatus, että on se Suomi köyhä maa, kun sen asukkaille ei siellä ruokaa riitä, vaan heidän on täytynyt tulla meidän lihapadoillemme!
5. ELÄMÄÄ MUSTAIN PERHEPIIRISSÄ.
Ambolainen talo täytyy ainakin joka kolmas vuosi muuttaa toiseen paikkaan lian, syöpäläisten ja karttuvan lannan tähden. Paikalle, johon talo pystytetään, tekee talon vaari tulen hieroen yhteen puupalikoita. Tulella hän keittää puuron ja kutsuu talon väen koolle. Isäntä tulee ja ottaa keittohierimestä puuroa palasen, kastaa sen rasvaan ja viskaa itään päin sanoen: "Aasisi jokuuzilo, taambeni, inamu tu geela. Idän henget, ottakaa, älkää olko meille vihoissanne!" Sitten hän heittää samaten lännen hengille osansa ja sanoo: "Oonkuengu zuutokelo, taambeni. Otse nuunona tatu li iikulja jetu! Illanvieton hullut henget, ottakaa! Me lapsinemme syömme ruokiamme!" Sitten koko väki syö puuroa. Useita muita taikoja tehdään ja annetaan talossa noudatettavia sääntöjä. Esim. yön aikana ei saa kaataa vettä maahan. Jos se on tapahtunut, on paikka poltettava. Samoin ei saa käsitellä palmunlehtiä pimeässä. Jos on tullut niitä kosketelleeksi, on syyllisen nopeasti purtava kättään ja mentävä loitommalle, muuten tulee käärmeitä taloon tai susi hyökkää karjatarhaan. Talon sisäänkäytävä on aina idän puolella, koska sieltä tulee valo ja sade ja niiden mukana rikkaus. Makuuhuoneen ovi on suljettava aamulla, jottei aamutuuli toisi taloon pahoja henkiä. Isännän majaan on sytytettävä tuli ennen auringonlaskua, jotta hänen kasvonsa olisivat kirkkaat hänen mennessään korkeimpiensa luo ja jotta karja olisi aina valossa jne.
Näin on mustain jokapäiväinen elämä täynnä sääntöjä ja tapoja, joiden mukaan he elävät ja tekevät työnsä. Se on myös täynnä taikoja, joiden kautta tahdotaan varjeltua joka askelella vaanivista vaaroista. Noidat avustavat tässä ihmisiä hankkien heille suojelevia ja onnea tuottavia taikanappuloita, elukkain kynsiä jne. Heihin turvaudutaan myös sairauden tullessa. He pitävät kansaa valheen ja petoksen kautta pelon kahleissa omaksi hyödykseen.
Iltaisin talonväki kokoontuu iltaa viettämään nuotiotulen ympärille. Siinä kerrotaan päivän tapahtumat ja kuulumiset. Kerrotaan satuja ja kysellään arvoituksia. Kerrotaan metsästysmatkoista, suolan hausta, Hereromaa-matkoista, valkoisista. Soittoa ja lauluakaan ei noista illanvietoista puutu. Ambolaisilla on omalaatuiset kieli- ja jouhisoittimensa. Soittoa usein säestetään eli täydennetään kertovilla lauluilla. Naiset lauleskelevat myös usein survoessaan ja pellolla yhteisissä talkoissa. Miehet lyhentävät pitkiä taipaleita myös laulaen jutellen keskenään. Joku joukosta on esilaulajana ja sanoo jonkin lyhyen asian. Koko joukko myöntää sen asian kuorossa. Mielellään halutaan oppia myös kristillisiä lauluja. Ja opitaanhan niitä, vaikka ne ovatkin niin kokonaan erilaisia kuin nuo omat laulut ja vaikka niiden oppimiseksi täytyy sentähden tehdä paljon työtä. Useista taloista kaikuu iltatulien ääriltä meidän tutut iltavirtemme. Lapset, jotka tottuvat niihin jo pieninä, oppivat ne helposti. Lapsena on mieli herkkä kaikelle kasvatukselle. Siinä tulen ääressä heille sanoin opetetaan tapoja. Päivisin pojat sitten seuraavat isää, tytöt äitiä päivän askareissa, oppien siten työhön liittyvät säännöt ja taiat ja tavat ja harjaantuvat tulevaan elämäntehtäväänsä, talon isänniksi ja emänniksi. Näin periytyy sekä hyvä että paha sukupolvesta toiseen. Tapojen opetukseen kuuluu etupäässä käyttäytymissääntöjä, miten tulee istua ja kävellä, miten antaa ja ottaa vastaan, miten syödä jne. Mutta niihin sisältyy siveellisiäkin opetuksia, kuten esim. suhde vanhempiin, miten vanhemmille ei saa nauraa. Ei saa salaa kuunnella vanhempien keskustelua eikä pilkata heitä. Muille ei saa koskaan kertoa, mitä kotona puhutaan. Siveellisyysasiat selvenevät lapsille jo pieninä sekä vanhempien puheesta että käytöksestä, ja niin siveellisyystaso pysyy alhaisena, ellei kristillinen siveellisyys pääse uudistamaan sydämiä. Se yksin voi synnyttää halua päästä irti valheesta, vilpistä ja sisäisestä ja ulkonaisesta liasta, johon kaikkeen ambokansa on luonnostaan niin lujasti kahlehdittu. Vanhuksia kunnioitetaan, mutta heistä ei kuitenkaan pidetä tarpeeksi huolta. Ruoaksikin he saavat, mitä muilta jää. Nälkäaikoina syödään heikompien ruoka, joten he ensin kuolevat. Kuoleva kannetaan pensaikkoon loppumaan, jottei hänen henkensä osaisi taloon takaisin.
6. AMBOLAISTEN VAATETUKSESTA.
Ambolaiset ovat omasta mielestään puettuja silloinkin, kun he eurooppalaisen mielestä ovat alasti. Mutta jonkinlainen verhohan heillä tavallisesti sentään aina on.
Heti ensimmäisinä elinpäivinään saa lapsi ensi vaatetuksekseen erään pensaan juuren kuoresta tehdyn nyörin. Vähän myöhemmin, vakinaisen nimen antamisen yhteydessä, vaihdetaan nyöri nahkavyöhön, ja hän saa myös siihen riippumaan pienen, parin sormen levyisen suikaleen, elukan mahapaidasta tai nahasta leikatun ja hierotun etulapun. Poika saa taakse lonkkiensa päälle härän sarvia muistuttavat nahkasuikaleet, onkutuan. Sitä mukaa kuin poika kasvaa, suurennetaan noita suikaleita. Kaulaan ripustetaan helminauhakoristeet ja myös useita taikanappuloita suojaesineiksi ja onnen tuojiksi. Vähän vartuttuaan poika saa isältään tai kaimaltaan jousipyssyn nuolineen. Suuremmat pojat ja miehet omistavat edellisten varusteiden lisäksi vielä keihään, heittonuijan ja puukon vyöllä. Ambolainen mies on täysin puettu, kun hänellä on leveä nahkavyö, etulappu nahasta tai nykyjään usein kankaasta, takanaan "onkutua", jokin nappula kaulassa ja vasempaan käsivarteen lähelle olkapäätä sidottu nuuskarasia. Kähärä villatukka on leikattu niin, että on jätetty hiustupsuja päälaelle kunkin oman maun mukaisiin kuvioihin. Ja aseet tietysti pitää olla myös matkassa. Useilla on myös kotitekoiset nahkasandaalit jalassa.
Naisten puku taas on monimutkaisempi. Heilläkin on nahkavyö, josta riippuu nahkainen tai kankainen etulappu. Takana, ristiluitten päällä, on kämmenen suuruinen helmikoristeinen nahkapala, jonka nimi on "okapusu". Kameelikurjen munankuorista on tehty pieniä renkaita, jotka jännenyöriin punottuna on kierretty lanteitten ympäri "hameeksi". Edessä ne riippuvat valloillaan, mutta takaa ovat nostetut lonkkien päälle. Rikkailla on tuota nauhaa kymmeniä ketjuja, köyhillä voi olla vain muutama. Kaulassa on naisilla usein suuri nippu helminauhaa, ja paljaan rinnan ja vatsan päällä käyttävät rikkaat elefantin hampaista tehtyjä koruja. Ranteissa ja nilkoissa on vaskisia, kuparisia ja rautaisia vanteita koristuksina. Joillakin on lähellä polveakin jokin rengas. Korvanlehdestä riippuu usein nappi, mutta tapaapa siinä välistä hakaneulankin. Koristuksenako vai säilöön ripustettuna, kuka tietää. Tukkalaitteita on monenlaisia. Joissakin heimoissa on elukan jänteistä tai puun kuorista punottuja nuoria palmikoitu ja pihkapaloilla kiinnitetty luonnolliseen tukkaan. Nuo tekoletit ulottuvat aina nilkkoihin asti. Tosin ne eivät saa olla valloillaan muilla kuin leskivaimoilla. Toisten täytyy nostaa ne ylös ja kiinnittää vyöhön. Joissakin heimoissa on elukkain sarvia muistuttavia tukkalaitteita. Pukeutumiseen kuuluu myös ihon voiteleminen rasvalla, johon on sekoitettu punajauhetta ja hyvää hajua erilaisista kasveista.
Eurooppalaisia vaatekappaleita tapaa Ambomaalla mitä kummallisimpina yhdistelminä. Eräällä rakennuksella näin töissä Hereromaalta palanneen miehen, jolla oli kaulassa sairaanhoitajattaren kova kaulus, nahkaiset säärystimet jalassa ja lappu vain edessä. Kehotin miestä säästämään tuon kauluksen johonkin toiseen tilaisuuteen, mutta turhaan. Viikon lopulla oli kaulus jo aivan ihonvärinen, mutta ei sitä niin vain heitetty pois. Joskus tapaa nuoria miehiä, jotka yhdellä kertaa ovat pukeneet ylleen koko paita- ja housuvarastonsa, pisin alimmaiseksi, jotta kaikki näkyisivät. Joillakin on sukat ja kiiltävät kengät, lappu päällä ja päässä leveälierinen hattu. Monilla vanhoilla miehillä on takki ja etulappu, hattu päässä, takana paljasta, sandaalit jalassa ja sota-aseet mukana.
Yhteys eurooppalaisten kanssa on antanut alun ambolaisten vaatteidenkäytölle. Kristillisyys sitä myöskin edistää. Kasvatus siveellisyyteen vaatii sitä. Kylmän ajan vinhassa tuulessa eivät vaatekappaleet ole ollenkaan liikaa mustankaan verhona. Mustia tahdotaan johtaa pukeutumisessaan yksinkertaisuuteen, niin että mahdollisimman moni osaisi ommella itselleen tarvitsemansa paidan tai mekon ja osaisi myöskin paikata ja pestä sen. Ambomaalla saattaa tavata siististi, jopa aistikkaastikin pukeutuneita, hauskan näköisiäkin ihmisiä. Edullisesti vaikuttavat ulkonäköön sielukkaat, mustat silmät ja kauniit valkoiset hampaat.
7. AMBONAISISTA.
Eräs eteläafrikkalainen koulutyttö kuvaa heimonsa naisen elämää seuraavasti: "Kun heimolaistemme keskuudessa on tyttö tullut maailmaan, tulevat ihmiset onnittelemaan äitiä sanoen: 'Annapa veden tulla!'" (Vedenhaku on naisten työ. Vettä tulee taloon kuin itsestään, kun äiti on saanut apulaisen. Ambomaalla taas sanotaan sama asia: "Olen saanut survojan".)
Sitten kirjoittaja kuvailee, miten lapsi rasvataan, sen tukka koristellaan, se varustetaan suojelevilla taikanappuloilla ja sille juotetaan eräänlaista lääkettä, joka auttaa sitä kestämään kaikki kasvun tuottamat vaikeudet. Siitä koulutyttö jatkaa:
"Aluksi äiti kantaa tyttöä selässään nahkapussissa. Vähitellen lapsi alkaa seurata äidin toimia. Leikeissään hän alkaa jäljitellä niitä. Ja vuosien vieriessä tulee hänestä äidille työtoveri. Vähitellen hän tekee kaiken äidinkin puolesta. Jos äiti näkee, ettei tyttö voi vielä kaikkea suorittaa, auttaa hän lastaan. Olkoon kuitenkin sanottu, ettei äidin tarvitse enää survoa, ei hakea vettä ja polttopuita eikä huolehtia keittämisestä.
"Kun tyttö on täysi-ikäinen, tulevat kosijat. Jos annetaan suostumus, tuo kosija rahaa ja suorittaa maksun ja saa siten tytön omaisuudekseen. Jos tyttö on terve, voi hänestä tulla monen lapsen äiti.
"Kun lapset kasvavat, tuovat he äidille vettä ja puita ja kuokkivat hänen pellollaan. Kun he kasvavat, menevät he naimisiin. Silloin on äidin alettava jälleen tehdä työtä ja jatkaa sitä niin kauan, kunnes hän on aivan vanha. Silloin häntä on elätettävä. Lastenlapset lähetetään viemään mummolle ruokaa. Mutta jos he itse ovat nälissään, pysähtyvät he tiellä ja syövät ruoan omiin suihinsa. Palatessaan he sanovat: 'Annoimme sen todella hänelle'. Aamuisin he panevat kepin hänen käteensä ja auttavat hänet ulos majasta, niin että hän voisi lämmitellä auringonpaisteessa.
"Kun mummo on oikein vanha, alkaa hän tulla sokeaksi ja kuuroksi. Hän tulee toistamiseen lapseksi. Hän ei tee muuta kuin valittaa ja hokee itkien, että häntä kohdellaan huonosti. Tämä on loppu."
Melkeinpä sananmukaisesti samanlaiseksi kuvaisi varmaankin joku ambonainen elämänsä juoksun.
Perheenemännän ja äidin kutsumus on melkeinpä poikkeuksetta ambonaisten ainoa elämäntehtävä. Nuoren ambotytön tulevaisuudenhaaveena on ennen kaikkea toivo tulla äidiksi. Äitinä hän nauttii yleistä arvonantoa. Lapsettomuus on häpeä ja tuo kotiin monenlaisia ristiriitoja.
Vaikka äitiys on ambotytön ja -naisen ihannepäämäärä, ei hän kuitenkaan ole siitä tietoinen elämänkutsumuksena. Luonnonlapsena hän elää sen osan, minkä luonnollinen elämänkulku on hänelle asettanut: tulee elämään, jatkaa sitä ja häviää. Henkiset arvot puuttuvat eikä osata pyrkiä luonteenkasvatukseen ja käytännöllisen valmistuksen kautta kunnon äideiksi. Eipä sen vuoksi ole ihme, että äidin velvollisuudet lapsia kohtaan usein supistuvat vain ruumiilliseen huolenpitoon.
On kuitenkin äitejä, jotka opettavat lapsilleen myös ihmistapoja, käyttäytymistä ennen kaikkea, mutta myöskin sitä elämänviisautta, jolla he itse pyrkivät elämänsä läpi. Sen päämuodot lienevät kateus, pahansuopuus, taikuus ja vilppi. Ne periytyvät äidiltä lapsille polvesta polveen. Niin kauan kuin ambonaiset ovat alennustilassaan: liassa, rasvassa, taikauskossa ja velttoudessa, ei heillä ole toivoa valoisammasta tulevaisuudesta.
Mutta heti, kun ambonaiset uudistuvat, uudistuvat myös kodit ja niissä nousee uusi sukupolvi, jolla on parempi tulevaisuus.
8. ELÄMÄÄ LÄHETYSASEMALLA.
Kun suomalaiset lähetyssaarnaajat saapuivat Ambomaalle, alkoivat he ensi töikseen rakentaa itselleen asuntoa. Ei voinut tulla kysymykseenkään asettua asumaan alkuasukastaloon vuokralle eikä edes rakentaa itselleen sellaista omaksi taloksi. Oli saatava varjoa ja suojaa aurinkoa ja rajusateita vastaan, jos mieli säilyttää itsensä mahdollisimman kauan työkykyisenä Ambomaan troopillisessa ilmastossa.
Alkoi tiilien teko. Maaperästä puuttui kunnon savi. Ei voitu saada tiiliä, jotka kestäisivät polttamisen. Ne kuivattiin siis vain auringonpaisteessa. Ja sitä mukaa kuin tiilet kuivuivat, kohosivat rakennuksen seinät. Metsiköistä haettiin kattopuut ja maakalaisten pelloista ostettiin oljet kattamiseen. Ikkunat ja ovet tuotettiin "ulkomailta".
Mustat katselivat kummissaan noita hommia. Niinhän se opettaja tahtoo asua kuin termiittimuurahainen muuratussa keossaan! Ja niin sanottiinkin asemaa opettajan muurahaiskeoksi, "osaanda somuhongi". Mutta niitä kekoja syntyi paikalle vähitellen useampia. Asuinrakennus sai toverikseen kirkon ja koulurakennuksen. Varastohuonerakennuskin huomattiin pian tarpeelliseksi. Ja pian tarvittiin lähetysaseman mustalle väellekin asumuksia, tytöille omansa, samoin pojille. Näin nousi talo talon viereen, kokonainen pieni kaupunki.
Yhä edelleenkin ovat lähetysasemat Ambomaan ainoina kaupunkeina. Kaukaa katsoen ne näyttävät lakeuksien takaa kohoavalta puuryhmältä. Lähemmä tultua vasta erottaa eri rakennukset. Mahdollisuuksien mukaan on koetettu saada syntymään myös puutarha asuinrakennuksen lähistölle. Jollei ole muuta niin ainakin jokin vaaleanvihreä, kevyttuntuinen pippuripuu ja puna- ja valkokukkainen oleanderipensas! Ja jonkin kukkasaran haluaa emäntä myös ikkunansa alle korvaamaan huonekasvien puutetta.
Jokaisella lähetysasemalla asustaa tavallisesti perheellinen lähetti sekä yksi tai useampia naimattomia lähettejä, jotka jakavat keskenään aseman alueelle kuuluvat työt ja huolet, ilot ja surut. Läheisiksi, aivan kuin saman perheen jäseniksi yhdistää siellä yksinäisyydessä toisiinsa henkilöitä yhteinen, suuri työ. Perheväkeen liittyy joukko mustaa nuorta väkeä. Heitä tarvitaan apulaisiksi taloudessa, puutarhassa, matkustettaessa, karjatalouden hoidossa jne. Vakinaisia palvelijoita näihin toimiin ei ole saatavissa. Ne on itse kasvatettava ja opetettava noista halukkaista tulijoista. Tulonsa syyn he ilmoittavat eri tavoin. Jotkut sanovat haluavansa opetusta. Toiset pakenevat omaistensa luota, jotka eivät salli heidän käydä koulussa. Toiset haluavat ansaita itselleen vaatteita. Tällaisia tilapäisiä ansaitsijoita harvoin otetaan, silloinkin vain erikoistöihin, joissa kysytään jo aikaisempaa perehtymistä.
Levotonta, vaihtelevaa on tuo nuori väki. Kaikki on niin uutta ja ihmeellistä, ulkonainen elämä ja toiset tavat. Jonkun on mahdotonta tottua säännölliseen työntekoon entisen vetelehtivän laiskottelun jälkeen. Hän kyllästyy ja menee matkoihinsa. Toinen ei ehkä voi luopua totutuista paheistaan, vilpistä ja varkaudesta. Useamman toistuvan rikoksen jälkeen täytyy hänet lähettää pois joukosta. Jotkut viihtyvät hyvin uusissa oloissa, tottuvat puhtauteen, järjestykseen ja säännölliseen työhön ja jokapäiväisen elämän kristillisyyteen. Vuosien vieriessä heistä koituu meille apua ja iloa, kunnes he jättävät paikkansa aivan aloittelijoiden täytettäviksi perustaessaan oman kodin. Uusien kanssa alkaa sama vaivalloinen opetus, mutta me iloitsemme niistä lähteneistä. Monet menevät uusina ihmisinä, eivät eurooppalaistuneina eivätkä ulkonaisia, uudistavia mullistuksia tekemään, vaan jatkamaan entisten sukupolvien elämää. Mutta he kuitenkin menevät sisäisesti uusina, heränneinä tylsyydestä kaipaamaan ja pyrkimään valoon, puhtauteen ja iäisyyteen. Uusissa kodeissa taistellaan ja kilvoitellaan. Tappiolle joudutaan, mutta saadaan voittojakin. Ne ovat suolana ja valona pakanuuden mädännäisyyden yössä.
Työ ja touhu lähetysasemalla alkaa jo tavallisesti ennen auringonnousua. Kun me suomalaiset uupuneina heittelehtimisestämme kuumeisina ja hiestyneinä vuoteen toiselta laidalta toiselle vihdoin aamuhämärissä vaivumme kevyeen uneen, alkaa myllyistä kuulua tasainen jyminä. Virkeät tyttömme survovat puurojauhoja mustan väen tarpeiksi. Havahdumme hetkeksi, mutta tasainen tahti tuudittaa meidät rauhoittaen unen helmoihin. Auringon noustessa alkavat ämpärit kolista ja kinistä avonaisten ikkunain takaa. Puutarhan kastelu alkaa. Viereisestä huoneesta kuuluu myös kolinaa. Siistimisvuorossa oleva tyttö on kuulemma myös alkanut työnsä. Ja toinen puhdistaa pihamaata. Ikkunan kohdalla hän raaputtaa ja raaputtaa, jotta huomattaisiin, ettei hän tänään ainakaan ole unohtanut tehtäväänsä. Karjatarhassakin kuulutaan oltavan lypsyhommissa. Kuuluu paimenten ja karjan liikehtimistä. Seuraat kaikkea puoliunissasi, käännät jonkin kerran kylkeäsi ja nouset sitten päivän askareisiin.
Aamutöitten jälkeen kokoonnutaan talon edustalle yhteiseen aamuhartauteen. Sen aloittaa tuttu ihana aamuvirsi: "Aurinko armas valollansa" tai "Mun silmän, käten nostan ain' ylös mäkihin" tai jokin muu. Seuraa lyhyt kappale Raamatusta, jokin sana selitykseksi ja rukous, joka päättyy yhteisesti ääneen lausuttuun "Isä meitään". Ja sitten hajaantuvat kaikki toimiinsa.
Isännällä on ehkä jo vieras odottamassa. Kohta saapuu toinenkin. Yksi tulee kertomaan taloudellisista asioistaan, pyytää neuvoa tai apua. Toinen on kiusausten keskellä ja tarvitsee rohkaisua. Joku tulee tuomaan ilmoitusta perhetapahtumasta, väen lisäyksestä tai vähennyksestä. Joku langennut tahtoo tulla tunnustamaan ja lähtee ehkä rauhan saaneena. Tai tulee riitainen aviopari oikeutta hakemaan. Kumpikin purkaa sydämensä, ja tyhjennettyään sen he huomaavatkin, ettei se riidan aihe ollutkaan minkään arvoinen. Pannaan käsi käteen ja lähdetään uudestaan yrittämään. Tai on muita riitajuttuja ratkaistavina. Välistä tulee joku kangasta, saippuaa ym. tarvitseva ostoksille, tuoden rahana jotakin asemalla tarvittavaa tavaraa, viljaa, voita ym. Välillä lähetyssaarnaaja kirjoittelee kirkonkirjoja, valmistautuu koulutunneilleen tai saarnaa. Kellon kutsuessa onkin lähdettävä kouluun. Ulkotöitäkin on tehtävä. Rakennustöitä riittää jokaiselle vuoden osalle. Noissa "termiittikeoissa", joiden lattioissa ja seinissä termiitit todella mielellään tekevät salaista hävitystyötään, on aina kohentelemista. Kärryn pyörää on ehkä korjattava tai tarvittaisiin talouteen jokin kotona valmistettavissa oleva esine, jne. aivan loppumattomiin. Ja liikkeellä on ahkerasti oltava aseman ulkopuolellakin, käytävä sairaitten luona, mustain opettajain koulutyötä seuraamassa, kulmakuntakokouksia pitämässä ym. Asutus on hajanaista ja matkat pitkät. Kulku vie aikaa ja voimia.
Onnellisia ollaan, missä on saatu avuksi joko opettaja- tai sairaanhoitajalähetti. Toinen tekee täyden päivätyön auttaen ja hoitaen asemalle tulleita sairaita tai käy heitä katsomassa heidän kodeissaan. Toisella on tärkeä osansa yhteistyössä koulussa omalla luokallaan, mustien opettajain työn johtajana ja valvojana niin asemalla kuin kulmakunnissakin. Ellei asemalle ole tätä työvoimaa riittänyt, koettaa isäntä samoinkuin emäntäkin ottaa osaa koulu- ja lääkitsemistyöhön voimiensa ja kykyjensä mukaan muiden töittensä lisäksi.
Emännän päätehtävä on huolehtia mustien niinkuin valkoistenkin perheenjäsenten hyvinvoinnista. Siihen työhön liittyy juuri tuo mustan apulaisjoukon opettaminen työhön, töitten järjestäminen ja valvominen, jolla voi olla mitä laajimmalle ulottuvat seuraukset. Paljon hän joutuu tekemisiin myös ulkoa tulevain asiakkaiden kanssa. Tarvitsijat kääntyvät usein hänen puoleensa. Mikä pyytää neulaa, mikä nappia, saippuaa, tulitikkuja ym. Tuolla tulee nainen kangasmytty kainalossaan. "U hondjele ndje, neuloisit minulle", hän pyytää. Joskus muitten töittesi ja omien ompeluksiesi lomassa – Ambomaalla on kunkin oltava oma ompelijansa, vieläpä kotiompelijakin – pistäisit kyllä hänelle nopeasti yksinkertaisen mekon, mutta kasvatuksen vuoksi siitä kieltäydyt. Suostut vain leikkaamaan, ja pukua tarvitseva käy päivän toisensa perästä ompeluksineen istumassa verannalla. Siinä emäntä neuvoo ja näyttää, harsii ja ratkotuttaa. On siinä tilaisuus keskusteluunkin. Keskustelu ja kestitseminen tulee muutenkin kysymykseen mustien emäntien tullessa vieraisille pikku tuomisineen, jotka sitten lähtiessä korvataan pikku viemisillä. Tai hän pistäytyy naapuritalon emäntää katsomassa. Käytännöllisen työnsä kautta hän joutuu näin paljon kosketuksiin maakalaisten kanssa, ja tuo kosketus voi olla työlle suureksi siunaukseksi.
Auringon laskiessa päätetään päivän työt taas yhteisellä hartaushetkellä aamulliseen tapaan. Sen jälkeen mustat nauttivat illallisensa samoin kuin valkoisetkin omalla puolellaan. Iltatöitä on läheteillä monenlaisia. Silloin tavallisesti kirjoitetaan kotimaan kirjeetkin. Usein ennen maatamenoa vietetään hetkinen illan viileässä. Kerrotaan päivän tapahtumista, suunnitellaan töitä tai istutaan vaieten kirkkaassa kuutamossa tai tumman, kirkkaan tähtitaivaan alla. Katsotaan pohjoiselle taivaalle. Siellä päinhän on kotimaa, ja keksiihän silmä sieltä jonkin tutun tähtiryhmänkin. Katse siirtyy eteläiselle taivaalle. Siellä näkyy "etelänristi", ja sen alla häämöttää kammottavaa tyhjyyttään "helvetin kuilu". Ristiähän tahdomme olla juuri kohottamassa osaltamme Afrikan yli. Pimeää on paljon, korvaamme saattaa tunkeutua pakanallisen kuutamotanssin outorytminen sävel, kättentaputus ja jalkain töminä tai pakananaapuritalon juominkien rähinä. Mutta saattaa yöhön kaikua myös säveliä valonlasten joukosta, kiitosta, ylistystä ja rukousta. Sitten kaikki hiljenee ja yö tulee.
Sunnuntaisin ovat lähetysaseman käytännölliset työt syrjässä. Pääasiana on jumalanpalvelus, pyhäkoulu ja hartaushetket kulmakunnilla. Kaste- ja konfirmationitilaisuudet ovat lähetysaseman juhlahetkiä. Vaihtelua lähettien elämään tuovat toisten lähettien vierailut. Joskus saa osoittaa kristillistä vieraanvaraisuutta myös ulkomaalaisille matkustajille. Tai asemalle tulee yhteisiä monipäiväisiä kokouksia. Juhlana ja arkena tahdottaisiin elää Jumalan kunniaksi ja Hänen valtakuntansa levittämiseksi.
9. PAKANAN KÄÄNTYMINEN.
Lähellä asemaamme asui Sigueza-niminen mies. Hän oli kova pakana, vihasi valkoisia opettajia, kirkkoja, kouluja ja kirjoja. Naapurikseen hän sai kerran kristityn perheen, jolla oli tapana pitää ilta- ja aamuhartaus perheenjäsentensä kesken. Silloin he lauloivat hengellisiä lauluja. Usein laulu: "Ongaj' te tanga Jesus, Mä Jeesuksesta laulan" kaikui talosta. Tuo laulu koski Siguezaan. Se vaivasi häntä niin, että kun hän leikkasi sadon ja pani viljat korjuuseen, niin hän muutti perheineen pois tuosta "oikullisten" luota. Hän meni kauas metsän uumeniin, pystytti sinne talonsa ja raivasi peltonsa. Toisenkin puun hän poltti ja kaatoi! Ei sitä ambolaistaloakaan noin vain hetkessä pystytetä! Paaluseinämää syntyi, ilmestyi vähitellen ruohokatoksia seipäitten nokkiin ja makuukatoksen paaluseinämä tiivistettiin savella rapaten. Perheelle saatiin makuusuoja ja karjakin voitiin sulkea omaan karsinaansa. Padat ja kalja-astiat tuotiin vanhasta talosta uuteen ja sinne kannettiin viljakin niskan päällä tuppeen nyljetyissä pukinnahoissa. Ja useissa paikoissa peltoalueella tuoreet puut hiiltyivät savuna. Näin Sigueza "makasi" s.o. otti haltuunsa tuon alueen. Pyrkipä joku pian hänen kulmakuntansa asukkaaksikin ja alkoi sinne perata kaskeansa ja pystyttää taloaan. Tulipa toinenkin pyrkijä, ja niin yhteiskunta kasvoi – kaikki vanhan jumalan tunnustajia, kaikilla nippulat ja nappulat kaulassa ja taikasauvat taloissa. Ei siis mitään hätää. Keppeineen he olivat myös kiertäneet ympäri talonsa ja saattoivat siis olla varmat, ettei pensaikossa hiipivä, salaperäinen leopardi tai ahne hyena tulisi taloon. Ja valkoisten opettajain ihmiset, ne entiset häiritsijät, olivat kaukana, noin 50 km:n päässä.
Heti ensi sateitten jälkeen kylvettiin vilja uuteen peltoon. Lupaavat oraat toivat uutta intoa. Siinä sitä hiljalleen lisättiin peltoalaa ja kylvettiin sitä mukaa. Sigueza oli ahkera erittäinkin omalla pelto-osuudellaan, vaimo toisella pellon kupeella ahkeroi poikansa ja tyttärensä kanssa. Vieläpä tulivat "alustalaisetkin" "tatea" s.o. isää auttamaan pellon laajentamistöissä.
Mutta aivan odottamatta tuo rauha häiriintyi. Eräänä iltana kaikui naapuritalosta laulu! Ja eikös se ollut juuri tuo Siguezan vihaama "Ongaj' te tanga Jesus". Talon nuoret juoksivat heti tuonne naapuriin. Olivathan he jo olleet jonkin päivän koulussa kuin salaa ja tiesivät, mitä tuo laulu merkitsi. Naapurin poika oli ollut Hereromaalla työssä ja oli nyt palannut sieltä kristittynä. Koulussa hän oli oppinut lukemaan ja laulamaan. Ja heti ensimmäisenä iltanaan siinä kotoisen, räiskyvän nuotiotulen ääressä hän oli kaivanut matkalaukustaan esille kirjansa ja näytti, miten hän jo osasi lukea ja kirjoittaakin. Hän alkoi vielä laulaakin tuota laulua, joka kuului naapuriin asti. Siinä oli monta säettä, ja jokainen säe alkoi sanoilla: "Ongaj' te tanga Jesus, Mä Jeesuksesta laulan." Siguezan oli kuunneltava laulu loppuun, tahtoi tai ei. Kun pojat myöhemmin palasivat naapurista, oli heillä paljon kerrottavaa, kuinka poika oli palannut kotiin rikkaana, oli tuonut kaksi pukua, kengät ja leveälierisen hatun. Paitoja oli ollut neljä ja kaksi "filipusta", s.o. kaulanauhaa. Saksia, lankarullia, silmäneuloja, hyvänhajuista saippuaa ja mitä kaikkea liekään tuonut. Morsiamelleen hän oli myös tuonut tuliaisiksi mekkokankaan ja helminauhan. Olipa hän ostanut itselleen nuoren lehmänkin! Lisäksi hänellä oli kolme kirjaa ja "opena" s.o. kynä. Ja niistä kirjoista hän puhui ihan ambolaisten omalla kielellä ja osasi laulaa kristittyjen lauluja, sillä hän oli kristitty, "omukiliste". Ja nyt hän jäi kotiinsa asumaan. Sigueza-vanhus kuunteli vaieten nuorten puheita. Useita päiviä hän oli vihoissaan. Ja kun tuo nuorukainen tuli häntä tervehtimään ja lähetti pienen veitsenkin lahjaksi, ei vanhus tahtonut häntä tavata. Hän hautoi mielessään matkasuunnitelmaa.
Eräänä päivänä Sigueza uskoi karjansa jonkun naapurin haltuun. Vaimonsa survomat matkajauhot hän sulloi pukinnahkapussiin ja ripusti sen kantokorentoon. Sen toisessa päässä oli pata ja kapitautiin kuolleen pukin kuivattu reisi särpimeksi. Ombago, kurpitsankuoresta tehty vesiastia otettiin myös matkaan. Niin hän jätti talonsa ja peltonsa ja lähti noin 1000 km:n päähän Hereromaalle töihin. Varsinaisen syyn lähtöönsä hän ilmaisi sanoen: "Iikilisten mbino taji kuzile ndje. Nuo kristittylurjukset häiritsevät minua." Valtakunnassa hän liittyi töihin lähtevään suureen miesjoukkoon. Töihin värvääjältä sai kukin merkkinsä, minne oli matkustettava. Ja niin sitä lähdettiin.
Noin 300 km:n erämaataival taivallettiin jalan. Jano ja kuumuus siellä uhkasi näännyttää tallustajat. Öisin oli pidettävä isoja nuotiotulia, ettei kukaan joukosta olisi joutunut leijonain makupalaksi.
Tsumebissa saavuttiin rautatien päätekohtaan. Osa miehistä jäikin jo sinne, mutta suurin osa, Sigueza heidän joukossaan, työnnettiin tavara- ja karjavaunuihin. Niin sitä painuttiin merta kohden.
Mutta vasta siellä rannikolla Sigueza tunsi voimainsa pienuuden. Olihan hän kuullut kerrottavan merestä, mutta hän ei ollut uskonut niitä puheita tosiksi. Että voikin olla vettä tuollainen määrä! Ja ihanhan se oli elävää! Nyt se hyökkäsi aivan hänen päälleen. Sigueza huudahti ja juoksi kauas pakoon. Toisia, tottuneempia, nauratti. He pilkkasivat Siguezaa ja hän rohkaisi itseään. Hirvittävää oli kuitenkin astua kelluvaan pieneen veneeseen, joka kuljetti heidät suurelle laivalle. Ja yhä kamalampaa oli, kun täytyi tuosta aallokon heittelemästä veneestä päästä kimsuineen ja kamsuineen laivaan johtaville rappusille ja kiivetä kannelle. Tuhat kertaa ennemmin olisi noussut vaikka kuinka korkeaan palmuun, vaikka ihan reisimällä, kuin silkan veden päällä olevia portaita myöten. Aivan peräkkäin, toisiinsa luottaen ja lujasti kaiteista kiinni pitäen päästiin sentään ylös, mutta siellä oikein urakalla "uhrattiin kaloille". Seuraavana päivänä oli edessä sama, kun oli lähdettävä laivasta rannikolle, timanttikentille työhön kuljetettavaksi.
Timanttikentillä makasivat miehet hietikolla pitkissä riveissä ja seuloivat hiekkaa, josta aina silloin tällöin jokin huikaiseva timantti tuli esiin. Kun he siinä työskentelivät päivän toisensa perään, alkoi kerran eräs mies hänen lähellään laulaa: "Mä Jeesuksesta laulan". Illalla työstä lähdettäessä pyysi Sigueza päällysmieheltään päästä asumaan ja työskentelemään pakanain parissa. Hän pääsikin omaan joukkoonsa, mutta naapurimajasta kuului sittenkin laulua kristittyjen pitäessä ilta- ja aamurukoustaan.
Ja huomaamattaan syntyi Siguezankin sielussa uusi sointu. Hän aivan säikähti, kun huomasi itsensä tapailevan tuota vihaamaansa säveltä. Sanatkin tulivat usein hänen mieleensä. Hän alkoi koetella joskus bassoakin ja silloin tällöin pistäytyi naapurien majalle. Aivan kuin tietämättään hän tahtoi kuulla laulua ja mieli teki olla mukana rukouksissakin. Maa oli vieras ja tehtävät outoja. Mutta hiekkalakeuksilla on oltava. Sinne kauas olivat jääneet koti ja perhe. Eihän sen naapurin pojan laulun olisi tarvinnut yhtään häiritä. Kauniistihan hän lauloi. – Omituinen ikävä ja kaipaus alkoi asustaa Siguezan sydämessä.
Virsien sävelet rauhoittivat ja toivat parempaa mieltä. Hän oli myös kuullut jo vapahtajasta, joka rakastaa ja vie taivaaseen. Sigueza näki myös monen toverinsa kuolevan siellä vieraalla maalla. Ehkäpä hänenkin vuoronsa pian tulisi. Hän tahtoisi päästä taivaaseen. Ja niin Sigueza pyrki iltakouluun oppilaaksi. Ahkerasti hän tutkiskeli kirjaimia, vertaillen niitä eri esineisiin, oppiakseen ne pikemmin. Ja pian hän ne oppikin. Kun lähetyssaarnaaja saapui timanttikentälle, hyväksyi hän Siguezankin kasteelle.
Tuo kastehetki oli juhlahetki Siguezalle. Suurta oli, kun sai uuden nimen ja pääsi Jeesuksen omain joukkoon. Nimeksi otettiin Petrus. Se kirjoitettiin suureen, mustakantiseen kirjaan. Ja hänen toivonsa oli, että se kirjoitettaisiin myös taivaissa. Kasteen jälkeen Petrus kokosi tuttavansa ja sanoi: "Lauletaan nyt 'Mä Jeesuksesta laulan'".
Kun työsopimusaika oli täysi, palasi Petrus ansaitsemiensa tavarain kanssa kotiin. Perillä hän kutsui naapurin pojan luokseen ja kertoi, kuinka laulu oli vienyt hänetkin kristittyjen joukkoon.
Petruksella ei enää ollut sen jälkeen pitkiä aikoja täällä vaellettavana. Kuumetauti tarttui häneen. Kesken kuolemantuskaa tuo häntä kutsunut laulunsäe oli hänelle rakas. Ja eräänä varhaisena aamuna hän siirtyi rajan yli joukkoon, jossa hän saa laulaa "paremmin, puhtaammin".
10. LÄHETYSTYÖ.
Kuusikymmentä vuotta on Suomen Lähetysseura lähettiensä kautta toiminut Ambomaalla. Se ei ole harkitsemattomasti eikä sattumalta valinnut sitä työalakseen. Kun lähetyskäskyn velvoitus alkoi kirkastua suomalaiselle kristikansalle, suuntausivat katseet luonnollisesti pakanuudessa vaeltavien heimokansojemme pariin Venäjällä ja Siperiassa. Sinnepäin ovat ovet olleet ja pysyneet kiinni aina näihin asti. Mutta Suomen Lähetysseuran valitessa työalaa, tuli sille saksalaisen Reiniläisen Lähetysseuran kautta pyyntö Lounais-Afrikasta tulla työhön Ambomaalle. Se ymmärrettiin avoimeksi oveksi, josta oli käytävä sisään. Kuusikymmenvuotisen työn historia osoittaa, ettei silloin erehdytty.
Työn alku oli tosin vaikea. Ensimmäiset lähetyssaarnaajat saivat kokea monta kovaa alkutaipaleella. Monta asemaa täytyi jättää raunioitumaan, kun lähetit ajettiin pois. Kolmetoista vuotta kesti, ennenkuin heidän työstään oli näkyviä tuloksia. Siihen mennessä ehti moni lähetti jo väsyä ja uupua nälän ja kuumetaudin kourissa. Monen täytyi jättää työala eikä voinut sinne enää koskaan palata. Noitten ensimmäisten joukosta oli lähetyksen Herra kuitenkin valinnut itselleen uskollisen tienraivaajan ja työn jatkajan, tri Martti Rautasen. Silloinkin, kun kaikki näytti horjuvan, seisoi hän lujana kuin tervaskanto, luoden katseensa suureen Jumalaan. Hänelle hän työtä teki, ei ihmisille. Hän ei kerskunut saavutuksistaan. Viisikymmentäkuusi vuotta hän sai olla työssä. Se oli Herran armoa.
Runsaan sadon on kantanut kylvötyö Ambomaalla. Kristittyjä on siellä nyt 23 000, ja kuinka moni onkaan ummistanut silmänsä jo tänä aikana. Siellä on n. 300 mustaa opettajaa, joista 120 on seminaarissamme valmistettu työhön, muut ovat saaneet lyhyemmän ohjauksen. 7 mustaa pappia jakaa heimolaisilleen armonvälineitä Herran pyhäköissä. Tuo raakalaiskansa ja kieli on valloitettu korkeampiin tarkoituksiin. Sen käytännölliset lahjat käytetään palveluksen työhön. Nyt jo tuo monissa puutteissa elävä musta seurakunta pitää suurimmaksi osaksi huolen kouluistaan ja opettajistosta. Musta opettaja voi saada seurakunnaltaan palkkaa vuodessa 100 markasta 1000 markkaan asti. Ei sillä pysy kunnolla edes vaatteissa, mutta työ onkin pääasia. Elatus saadaan pellosta ja karjasta, niinkuin ennenkin. Suomalaiset varat käytetään lähettien palkkoihin, asuntoihin, matkoihin ja yleisiin lähetysmenoihin, niinkuin seminaarin, sairaalan, tyttökodin, työopiston ym. kannatukseen.
Lähettien palkoista lienee syytä sanoa seuraavaa. Yleisen palkkaussäännön mukaan poikamiehenä sain 80 puntaa, perheellisenä 180 puntaa vuodessa sekä asunnon. Palkalla on kustannettava palvelijat sekä elintarpeitten kuljetus noiden satojen kilometrien takaa, joten rahti tulee maksamaan ainakin 3 mk kilolta. Vertauksen vuoksi voidaan mainita, että valkoinen poliisimies noilla alueilla saa 400 puntaa v:ssa, ja tavarat tuodaan hallituksen kustannuksella, ja se kustantaa myös tarpeelliset palvelijat. Eivät siis suuret palkat, vaan itse työ houkuttelee lähetyssaarnaajia Ambomaalle.
MATKOJA LÄHETYSALALLA.
1. OKAVANGO-VIRRALLE.
Ambolaisilta olin kuullut usein Okavangosta, tuosta suuresta itäisestä virrasta krokotiileineen ja virtahepoineen. He kertoivat, että siellä oli myös paljon ihmisiä. Olivatko ihmiset asettuneet Portugalin Angolan puolelle tai tälle puolen virtaa, siis Lounais-Afrikan puolelle, sitä en tiennyt.
Tunsin salaista vetovoimaa tuonne kummalliseen maahan. V. 1924 yritimme vaimoni kanssa tunkeutua n. 110 km metsän sisään ja pääsimmekin. Mutta siltä matkalta meidän oli pakko palata rankkasateitten tähden. En missään ole nähnyt niin hirveitä ukkosilmoja kuin siellä metsässä. Suuret puut murskautuivat salamoista aivan ympärillämme, ja vettä tuli kuin "saavista kaataen". Kerran ratsastaessani eteenpäin jouduin seisomaan tunnin tuollaisessa myrskyssä. Kengätkin olivat vettä täynnä. Pelkäsimme, että palaamisemme härkävaunuinemme kävisi mahdottomaksi tulvien tähden, siksi oli kiireesti käännyttävä takaisin.
18. p:nä huhtikuuta 1926 lähdin uudelleen yrittämään Okavangolle.
Lähtöpäivä oli sunnuntai. Pidin jumalanpalveluksen täydelle kirkolle, ja heti sen jälkeen lähdimme matkaan. Matkueeseemme kuuluivat härkäkärryt, mitkä olivat jo kahta päivää ennen lähteneet liikkeelle, 4 hevosta ja yksi varsa, 1 ratsuhärkä ja 1 ratsuaasi ja miehiä kaikkiaan kaksitoista, joista yksin olin valkoinen. Koko kirkkokansa oli lähtöämme katsomassa ja meitä lähettämässä tuonne kaukaiseen maahan. – Kaikki asemalla olevat työtoverit olivat ottaneet osaa matkahankkeisiin, mikä oli huolehtinut lääketarpeista, mikä matkamukavuuksista. Vaimoni, joka tietysti oli meidät varustanut ruokatarpeilla, pisti viimeiseksi taskuuni muistikirjan ja lyijykynän pyytäen tarkkoja päiväkirjamuistiinpanoja matkasta, jolle hän olisi tullut mukaan mielellään, ellei koti olisi sitonut ja matkan outous ollut esteenä. Herransiunauksen toivotusten seuraamina lähdimme. Epätietoisena paluustamme heitin vielä silmäyksen taakseni vaimooni.
Poikani olivat järjestäneet ratsukseni kaikkein komeimman hevosen, vaikka olin tottunut toisella ratsastamaan. Mustat ratsastavat mielellään kovaa, ja vallankin kun oli semmoinen joukko katselijoita, niin pitihän lähteä oikein reippaasti. Vauhti hiljeni pian, kun tavarat alkoivat tippua. Eräältä putosivat housut. Ne eivät tosin olleet jalassa, vaan kiinni satulassa. Toiselta putosi vesilekkeri ym. Pian piti minunkin vaihtaa tottuneeseen hevoseeni tuo komeus.
Noin 18 km ratsastettuamme kestittiin meitä Paulus Saamenan pojan talossa. Paulus itse kuului matkaseurueeseemme. Söimme puuroa ja lihaa – sormin – ja joimme kaljaa. Koetimme joutua matkaan, sillä oli järjestetty iltakokous edemmäksi erään pakanan taloon.
Iltapäivällä saavuimme Ampindon luo, joka oli sen kulmakunnan isäntä. 60-70 henkeä oli kokoontunut kokoukseemme, jossa puhuimme Pauluksen kanssa. Isännän kanssa keskustelin vielä koulun perustamisesta hänen kulmakuntaansa. Yönkin vietimme hänen talossaan. Illalliseksi oli varattu runsaasti lihaa, puuroa ja kaljaa. Nukkumisesta ei tahtonut tulla mitään, sillä väki söi puoleen yöhön, keskusteli, kertoi satuja ja nauroi kaljapatojen ääressä. Minulle oli sytytetty tuli parhaaseen vierassuojaan, jossa päällikkö nukkui paikkakunnalla vieraillessaan. Se oli pyöreä maja. Ryömien täytyi mennä ovesta sisään. Maja oli jaettu kahteen osaan, jotka muistuttivat jyvälaareja. Toisessa oli minulle vuode maassa, toisessa paloi tuli. Viedessään minua nukkumaan isäntä viittasi nuorinta yhdeksästä vaimostaan, jonka tuli pitää huolta tulesta koko yön. Tiesin pakanain tavan antaa tällä tavoin vaimojaan vierailleen tulenkohentajiksi. Kieltäydyin luonnollisesti siitä kunniasta sanoen, etten häntä tarvitsisi, jos vain saisin puita tarpeeksi. Majan lähistölle oli asetettu soittaja, joka soitti ja lauloi melkein koko yön. Milloin hän lauloi innostuneesti koneensa säestämänä elefantin metsästyksestä, puhvelin juoksusta, suolamatkoista ja sotaretkistä tai kertoili minun matkoistani, emännästäni ja kotiväestäni.
Aamuvarhaisena lähdettiin liikkeelle. Pian saavutimme kärrymme, jonka pyörä oli särkynyt. Paulukselta saimme hänen kärrynsä lainaksi ja tuon toisen korjasimme niin, että se pääsi kotiin takaisin. Tosin toinen pyörä ei pyörinyt, vaan oli se laahaamalla kuljetettava. Yhden päivän hukkasimme näin.
Seuraavana päivänä sivuutimme valtakunnan rajan saapuen metsäalueelle. Jotkut miehistä raivasivat tietä kärrylle. Me hevosmiehet ratsastimme edellä. Jonkin matkaa kuljettuamme härät vetivät kärryn puuhun ja aisa meni poikki. Huomasimme lähteneemme ilman ruuviavaimia ja poria. Hankalasti kävi, mutta mutterien avaaminen onnistui sentään. Mutta millä saada kuusi reikää vahvaan aisapuuhun? Ei muuta kuin pyssynrassit kuumiksi ja niillä käryytettiin reiät. Neljän tunnin perästä oli kärrymme taas liikkeellä. Saimmepa matkan varrella panna toisen, jopa kolmannenkin uuden aisan sekä tehdä härille kaksi uutta iespuuta katkenneitten tilalle, kaikki noilla porauskoneillamme ja kirveen nakalla kalkutellen irti ja kiinni mutterit. Olihan meillä sittenkin paremmat aseet kuin "metsäihmisillä".
Sivuutimme monia virranuomia ja syväsantaisia piikkipensaikkoja. Näimme arkoja puhvelilaumoja. Leijonain ja pantterien jäljet osoittivat, että öistä liikettä oli noissa salaperäisissä tiheiköissä. Mahtavat, suurirunkoiset punapuumetsät todistivat asutun alueen olevan jo kaukana.
Yömme vietimme suurten roihutulien ääressä. Keskelle leiriämme sidoimme hevosemme, härkämme ja aasimme puihin. Ei yksikään elukka yrittänyt karata. Kaikki tyytyivät olotilaansa. Vaistomaisesti ne tunsivat aarniometsän vaarat. Suuret nuotiot tehtiin piiriin joka puolelle. Miehet oli kivääreineen jaettu puolustamaan sivustoja. Vaarana eivät olleet vain metsän pedot, vaan myös pensastolaiset myrkkynuolineen.
Salaperäistä runollisuutta on aarniometsän nuotiotulilla, kun metsästä kuuluu alinomaa shakaalin ilkeää ääntä. Kerran yösydännä kuulimme kummaa ääntä, aivan kuin lapsen itkua. Otin kiväärini ja lähdin ääntä kohden. Silloin miehet karkasivat pystyyn, pysäyttivät minut ja sanoivat: "Älä koskaan pimeässä mene tuollaista ääntä kohden. Se on pantteri, ja sen käpälissä ihminen on heikko." Sanoin: "Onhan minulla kuusi kertaa laukeava kivääri." Miehet sanoivat: "Onhan se, mutta luuletko, että sinulla on silloin aikaa ampua!" Eräänä iltana kuulimme pienen antiloopin surkeasti rääkyvän. Se oli joutunut pedon kynsiin. Koetimme etsiä sitä, mutta emme uskaltaneet mennä pimeässä niin syvälle tiheikköön, mistä ääni kuului. Näimme myös suuritäpläisen susikoiran, joka kuuluu raatelevaisimpiin petoihin maan päällä. Se ei tapa uhriaan, vaan repii sen pala palalta suuhunsa. Niiden, eembizien, käsissä pieni elukka ei potki kauankaan.
Asuttuja ovat nuo suuret, tuntemattomat metsäalueetkin. Pensastolaiset l. bushmannit ovat jakaneet ne keskenään. Siellä heillä on omat valta-alueensa, omat hedelmäpuunsa ja metsästysoikeutensa eikä toisen alueen väki voi vaaratta mennä rajojensa yli toisen alueelle. Pensastolaiset elelevät kurjissa lehti- ja ruohohökkeleissä. Heillä ei ole ensinkään vakinaisia asuntoja. Kun metsänriista loppuu yhdeltä paikkakunnalta, siirtyvät he toiselle. Heilläkin on omat päällysmiehensä, joilla on kaksi tai kolmekin vaimoa. Köyhempien kesken on yksiavioisuus vallalla. Saa olla kyllä kaksikin vaimoa sillä, joka voi elättää. Kooltaan pensastolaiset ovat pieniä, miehet laihanpuoleisia, naiset vähän lihavampia. He ovat vaskenvärisiä, kasvonpiirteiltään ja ruumiinrakenteeltaan rumia. He ovat nopeita juoksemaan ja sitkeitä kantamaan. Ondongan päälliköltä Martinilta sain luvan ottaa heitä oppaiksi ja kantajiksi matkalleni. Martin pitää itseään Ondongan ja Okavangon välisen alueen pensastolaisten jonkinlaisena yliherrana. Kun saavuimme pensastolaisten asuinpaikoille, niin täytyi tehdä piirityssuunnitelma. Me neljä hevosmiestä lähestyimme yht'aikaa eri suunnilta noita taloja. Jos olisimme yhdeltä suunnalta menneet, emme olisi heitä koskaan saavuttaneet, sillä kaikki olisivat pötkineet pakoon. Menomatkalla otimme aina 3-4 miestä saattamaan meitä seuraaville pensastolaismajoille. Palkan saatuaan he palasivat takaisin. Paluumatkalla he suostuivat jo mielellään meitä auttamaan. Kerran tapasimme sattumalta eräällä vesipaikalla toista sataa pensastolaista. Meidän oli siinä yhdessä yövyttävä, vaikka seurue näytti hyvin epäilyttävältä. Levolle mentäessä asetin vuoteeni viereen karahkan pystyyn ja annoin määräyksen, että jokaisen, joka aikoo yöpyä paikalla, on tuotava kaikki aseensa tuohon karahkaan. Pelkäsin, että he voisivat yöllä ampua myrkkynuolillaan hevosemme ja saattaa meidät siten pulaan. He taipuivat kuin taipuivatkin juoneeni ja toivat aseensa. Vaikka aseet olivatkin siinä vierelläni ja makuupaikkojemme väliä oli n. 200 metriä, en voinut nukkua rauhassa. Somaa oli katsella heidän nukkumaan asettumistaan. Nopsasti he käsin nyhtivät kuivaa ruohoa maasta. Sitä he kasasivat alleen ja vielä peittivätkin sillä itsensä. Mutta kamalan näköisiä he olivat. Puhutellessani heitä eivät he ensinkään katsoneet minua silmiin. Ja sanomattoman likaisia he olivat, miehet samoin kuin naisetkin. Puvusta ei ollut juuri puhettakaan. Pieni nahanpalanen edessä, takana ei yhtään mitään. Lapsilla jopa 14-vuotiaaseen ei ollut muuta kuin vyö! Vastenmielisesti he antavat valokuvata itseään peläten, että heidän henkensä menee koneeseen. Ruokana heillä oli metsän riista, puitten hedelmät ja kasvien juuret. Piikkipensaitten kovat palkohedelmätkin kelpaavat ruoaksi, samoin sisiliskot, käärmeet ja kaikki linnut. Hiilillä he useimmiten lihan paistavat, ei heillä montakaan pataa näkynyt. Tapasimme myös erään matkustavan joukkueen Kalaharin erämaan pensastolaisasukkaita. Heidän naisensa kiinnittivät erikoisesti huomion puoleensa. He olivat lyhyitä, yläruumis pieni, mutta sitä leveämpiä lonkkien kohdalta. Heidän pakaransa olivat tavattoman pitkällä taaksepäin ja koko takapuoli oli muodottoman suuri ja lihava.
Alkutaipalellamme saimme kaikkialla runsaasti vettä, kun oli juuri satanut. Mutta kuta kauemmaksi painauduimme, sitä vaikeammaksi kävi vedensaanti. Me ratsumiehet koetimme kulkea edellä etsien sopivia laaksoja ja kuoppia kaivaaksemme vettä. Lapiokin oli jäänyt rikkoutuneeseen kärryyn, joten oli turvauduttava seipäisiin ja omiin kouriinsa kaivaessa. Erikoisesti pelkäsimme paluumatkaa, sillä tuollaiset sadevesilätäköt, joista menomatkalla olimme saaneet vettä, eivät Afrikan auringon alla kestä montakaan päivää kuivumatta. Kahteen toviin jouduimme olemaan kolmatta vuorokautta ilman vettä. Elukat huusivat kovasti janoissaan, eikä ollut helppoa ihmisilläkään. Ensi kerralla janoa kärsiessämme sanoi eräs miehistä: Palataan heti kaikki takaisin. Emme enää lähde eteenpäin kuolemaan. Hän teki päätöksensä vastoin yleisiä tapoja, joka vaatii, että asiasta keskustellaan joukon johtajan kanssa ja hän antaa päätöksen. Sanoin hänelle vain: "Sinustakos on tullutkin joukkomme johtaja!" Kaikki osoittivat miestä sormellaan merkiksi, että hän oli pannut itsensä pulaan. Pelkäsin kyllä mennä eteenpäin, mutta en saanut mielestäni pois matkanmäärää, Okavangoa. Ja niin pyrimme vain eteenpäin. Kahdeksannen päivän illalla tulimme eräälle virran uomalle, jossa piti olla vettä. Kun emme sitä löytäneet eikä ollut mitään tietoja edessäpäin olevista mahdollisuuksista, oli meidän palautettava härkäkärrymme edelliselle vesipaikallemme, n. 40 km taaksepäin. Me ratsastajat ja kaksi jalkamiestä painoimme vain eteenpäin. Jotakin kaameaa tuntui olennossani. Olinhan tiellä, jota ennen minua ei kukaan valkoinen ollut kulkenut. Kompassin avulla koetimme päästä perille. Yhdeksännen päivän iltana luulimme olevamme perillä, mutta se olikin erehdys. Silloin ei meillä ollut yhtään tippaa vettä matkassa. Yksi hevosistamme painautui maahan janoissaan. Suumme oli täynnä janohaavoja. Mutta Herra, jonka uskon meidät tuolle matkalle lähettäneen, auttoi meitä. Löysimme pensastolaisten jälkiä ja niitä seuraten suuren omunketepuun, jonka suuressa onkalossa oli sadevettä. Juotimme siitä ratsumme ja joimme itse. Emme yhtään ajatelleet, vaikka tuo vesi olisi ollut myrkytettyä. Joimme siitä kupillisen toisensa perästä. Kuppini olikin ammennusastiana ja hatusta annoimme hevosille. Hevoset hörähtelivät tyytyväisinä ja alkoivat ahnaasti syödä ruohoa. Yhteen vuorokauteen ne eivät olleetkaan välittäneet ruoasta.
Olimme joutuneet suunnassamme 30-40 km vasempaan. Tuulenhenki ja maisemat ilmaisivat selvästi, että suuremmat vesipaikat olisivat lähellä. Nousimme suuriin puihin saadaksemme tietoa, missä olimme. Edessä oli n. 20 km:n pituinen hyvin vaikea taival kuljettavanamme. Päällisin puolin oli maa kovaa, mutta se olikin pohjaltaan niin pehmeää, että hevosia upotti aina polveen asti, joten emme tahtoneet mitenkään päästä eteenpäin. Viimein poikani Josef näki suuren puun latvaan kiivettyään oikealla kädellä leveän, usvaisen juovan kiertelevän kaukana. Heti arvasimme, että siellä oli virta. Aloimme pyrkiä sitä kohden. Iltapäivällä puuhun noustessa näkyi selvästi virta ja sen takaa siintivät Angolan vuoret, vaikka sinne olikin vielä pitkä matka. Sydämemme täytti ilo ja suuri kiitollisuus, että Jumala oli auttanut meitä kestämään, ettei ollut tarvinnut jättää matkaa kesken.
Illalla myöhään saavuimme jo ihmisasunnoille. Siis kymmenen päivää ratsastettuamme olimme vihdoinkin perillä. Jokainen ymmärtää, että ilomme oli suuri. Ihmiset siellä olivat aivan samanlaisia kuin Ambomaalla. Keskustelussakin tulimme hyvin toimeen. Elin- ja asuintavatkin olivat samanlaisia, paitsi että heillä oli jonkinlaisia kudottuja mattoja asetettu aidoiksi talon ympärille. Myöhäisestä illasta huolimatta kokosimme muutamia uukuangalilaisia iltarukoukseen. Tunsin mitättömyyteni ja pienuuteni siihen suureen armoon, että tiettävästi sain olla ensimmäinen evankeelinen lähetyssaarnaaja saarnaamassa evankeliumia siinä valtakunnassa.
Aamulla huomasimme, että oli vielä toistakymmentä kilometriä varsinaiseen valtakuntaan. Menimme perille päästyämme heti englantilaisen viranomaisen luo. Jännitys oli suuri, sillä olin joutunut toiselle hallitusalueelle ja olin ilman passia. Enhän lähtiessä tiennyt, mitä on edessämme ja mihin pääsemme, vaikka Okavango oli päämääränä. Kun lähetin tuolle viranomaiselle, hra Carrille sanan, että pyytäisin saada tavata häntä, kutsui hän minut tulemaan, vaikka olikin vielä kesken pukeutumistaan parhaillaan parranajossa. Noin vähän kuin hermostuneena hän tiukkasi: "Oletteko tullut näyttämään passinne?" Vastasin asian leikiksi lyöden: "Tulinpahan vain teitä katsomaan, kun olette niin yksin täällä." Häntä huvitti asiani ja siihen jäi passiasia. Kerroin olevani suomalainen lähetyssaarnaaja Ondongasta ja tulleeni sieltä suoraan tuon tuntemattoman alueen halki. Silloin hän kehoitti minua istumaan sanoen kunnioittavansa lähetystyötä. Hän piti minua sitten vieraanaan sen aikaa, kun olin siellä. Yhdessä menimme virralle, joka oli parast'aikaa tulvillaan. Enpä ollutkaan pitkiin aikoihin nähnyt noin valtavaa virtaavaa vettä. Suuret maa-alueetkin olivat tulvan vallassa. Vahinkojakin oli tulva tehnyt vieden mukanaan kokonaisia maalaistaloja.
Kerroin hra Carrille, että aioin käydä myös maakalaishallitsijaa tapaamassa. Hän arveli, etteivät he ottaisi minua vastaan. Päällikön äidille, joka päällikön rinnalla on valtakunnan suurin arvohenkilö, lähetin suuren huopapeitteen, päällikölle ratsuhousut ja tulevalle maan äidille suuren villahuivin. Lähetti palasi kehoittaen menemään hoviin. Hovi oli tavattoman ränsistynyt ja likainen. Noin 16-vuotias päällikkö istui hajasäärin rasvaisella pölkyllä. Hänen kaksi sisartaan miehineen olivat myös läsnä. Nuo miehet olivat siis valtakunnan vävyjä. Vanhin heistä, joka oli entisen päällikön poika, oli nyt oikeastaan hallitsija päällikön ollessa alaikäinen. Vähän aikaa keskusteltuamme tuli paikalle sen valtakunnan korkeimmin kunnioitettu henkilö. Minusta tuo alaston, rasvattu akka tuntui olevan yksi maailman surkeimpia olioita. Hän tervehti minua, löi käsiään yhteen ja sanoi: "Lapseni, olet kunnon poika, kun toit mulle hyvän peitteen. Se on hyvä, kun kylmä tulee. Kiitän sinua ja muistan aina. En sinua unohda."
Pyysin saada tilaisuutta puhua kansalle, joka oli koolla. Puhuin heille Jumalan rakkaudesta, joka kohdistuu heihinkin, vaikka he eivät ehkä Jumalaa tunne. Kun aloimme laulaa, ottivat jotkut esille repuistaan meidän ondongankieliset laulukirjamme ja lauloivat mukana. Paulus myös puhui. Sen jälkeen syntyi keskustelu muutamien Hereromaalla kastettujen kanssa. Siihen tulivat valtakunnan vävytkin ja esittivät: "Etkö kastaisi meitä? Osaamme lukea. Olemme niin ja niin monta vuotta käyneet koulua." Noin kuusi vuotta sitten he olivat olleet Hereromaalla koulussa. Kotiin palattuaan he olivat jatkaneet lukuaan hovissa ja olivat käyneet jonkun Johanneksen kouluakin. Luetin heitä ja he osasivat hyvin lukea. Ilmestyipä siihen muitakin kasteelle pyrkijöitä. Sanoin, etten ollut tullut sinne kastamaan, mutta seuraavana päivänä lupasin pitää jumalanpalveluksen kristityn Rubenin talossa. Ilmoitin heille samalla, että vain seuraavan päivän viipyisin valtakunnassa, sillä pelkäsin janoa paluumatkalla, jolle oli kiirehdittävä.
Rubenin talossa pitämässäni kokouksessa sain nähdä todellakin suuria Jumalan töitä keskellä pakanuuden pimeyttä. Sinne oli saapunut eräs pakana oppilaineen. Mies oli ollut kuusi vuotta sitten Hereromaalla ja saanut siellä alkeisopetusta. Kotimaahan palattuaan hän oli ruvennut opettamaan kansalaisiaan. Monet vuodet hän oli odottanut lähetyssaarnaajaa saadakseen monine oppilaineen kasteen. Monet heistä tunsivat Nakambalen (tri Rautasen) nimen, ja heillä oli ollut se käsitys, että Nakambale lähettää heille opettajia. Mutta kun opettajaa ei kuulunut, oli tuntunut, ettei Jumala välitä heistä, ja niin olivat monet jättäneet koulun, odotuksen käydessä liian pitkäksi. Heidän jälkeensä tuli kanssani keskustelemaan kristitty mies, joka oli jo monet vuodet opettanut vaimoaan ja nyt pyysi hänelle kastetta. Ja sitten oli siinä joitakuita äskenmainitun Johanneksen koulusta. Minä tutkin heitä ja luetin. Kaikkien taito oli tyydyttävä. Mitä nyt tehdä? Olin kuin tulessa. Olinhan lähetetty lähetyssaarnaajaksi pakanain keskuuteen, mutta en ollut saanut mitään lupaa Okavangolle. Kuitenkin oli edessäni kypsynyttä iäisyysviljaa. Tekisinkö oikein ja voisinko viimeisenä päivänä vastata Jumalalle, jos jättäisin heidät kastamatta. Kuka takaisi, että heillä tämän jälkeen olisi tilaisuutta saada kaste? Ja kuka pitäisi huolen kastetuista, jotka tulisivat jäämään ilman hoitoa. Jumalan edessä tulin siihen päätökseen, että minun oli heidät kastettava. Vielä Pauluksen kanssa keskusteltuani hyväksyin heistä kasteelle 12 henkilöä, heidän joukossaan nuo valtakunnan vävytkin.
Juhlallinen oli hetki. Puhuin aluksi aineesta: "Tämä on se päivä, jonka Herra teki." Kastettavain uskontunnustuksessa oli syvä vakaumuksen kaiku. Seurasi kysymys, tahtoivatko he luopua pakanuudesta ja seurata Vapahtajaa, ja he vastasivat: Me luovumme kaikesta päästäksemme Hänen omikseen. Kastetoimituksen jälkeen vielä puhuimme heille Pauluksen kanssa.
Tämän jälkeen keskusteltiin Hereromaalla kastettujen kanssa, joita tapasin 19 henkeä. Vihin yhden parin, pidin rippikirjoituksen ja nautimme H. P. Ehtoollista. Syntejä siinä tunnustettiin ja vakavasti tahdottiin pyrkiä eteenpäin Herran tiellä.
Tuskin nämä toimitukset olivat päättyneet, kun taas tultiin ilmoittamaan, että eräs pakana oli saapunut kaukaa tuoden suuren joukon oppilaita mukanaan. Kohta sen jälkeen hän astuikin luokseni mukanansa viisi nuorta miestä ja kaksi pientä poikaa.
"Me tahdomme tulla Herran Jeesuksen omiksi", sanoi hän ensinäkemältä. "Koulussani on yli neljäkymmentä oppilasta. He ovat kaikki täällä. Mutta kun kuulin, että kastat vain niitä, jotka osaavat lukea, en tuonut tänne sisään noita lukutaidottomia. Heillä, ulkona olevilla, ei ole ollut kirjoja. Siksi he eivät osaa lukea, vaikka he kyllä tietävät paljon. Me kuusi tässä osaamme hyvin lukea. Nämä oppilaani osaavat yhtä hyvin kuin minäkin. Tässä on kaksi poikaani. Pikku tyttäreni on ulkona. En tuonut häntä sinua häiritsemään. Olemme odottaneet kauan aikaa opettajia. Kuulimme, että kaksi vuotta sitten tänne piti tulla opettaja Ondongasta, mutt'ei hän saapunutkaan. Silloin täällä oli kaikissa kouluissa paljon oppilaita. Heitä oli n. neljä sataa. Monet ovat väsyneet. Moni on mennyt Hereromaalle ja on siellä kastettu. Jo minäkin aioin mennä kouluineni Tsumebiin kasteelle." (Matka ainakin 300 km.)
Katselin tuota jykevää, keski-ikäistä, ihmeellistä miestä. Hän, pakana, oli pitänyt kuusi vuotta kastekoulua omasta aloitteestaan, ilman palkkaa. Häpesin itseäni, laiskuuttani. Ihmeellisinä tässä minulle paljastuivat Herran työt. Ei Hän tarvitse suuria aseita pelastussuunnitelmiensa toteuttamiseksi. Kun Hänen aikansa on tullut, kutsuu Hän itselleen aseet, mistä hyväksi näkee.
Kysyin mieheltä, missä hänen vaimonsa oli. Hän vastasi:
"Kuollut on. Enkä ole ottanut toista, sillä tuulen tavoin on kulkenut sana: opettaja tulee! Olen odottanut kastetta ja sitten vasta olen aikonut naida Täällä on Herran Henki tehnyt syvästi työtään. Olemme jättäneet toiset vaimomme jo aikoja sitten."
Näin tuli taas uusi kastejuhla. Suuren joukon läsnä ollessa kastoin nämä yhdeksän henkeä, joten kaikkiaan kastoin siellä 21 henkeä. Aikaisemmin kastettujen kanssa nousi seurakunnan väkiluku 40 henkeen. Illalla pidimme vielä seurakunnan kokouksen. Seurakunnan vanhimmaksi valittiin Ruben ja hänen apulaisikseen valtakunnan vävyt. Kuusi opettajaa sijoitettiin eri kulmakuntiin. Nämä opettajat käyvät myös naapuriheimoissa järjestämässä kouluja ja tukemassa Hereromaalla kastettuja.
Uukuangalissa ollessani kulki joukko Hereromaalta palaavia Portugalin Angolan mustia takaisin kotiseuduilleen. Kun he olivat päässeet Okavangon yli niin portugalilaisten mustat Itä-Afrikasta tuodut poliisit ryöstivät heidät aivan puti puhtaiksi. Sellaista kerrotaan usein tapahtuvan. Nuo mustat vieraat sotilaat tekevät salassa paljon pahaa portugalilaisten upseerien selän takana. He menevät taloihin, vaativat itselleen parhaimmat herkut, ajavat miehet pois taloistaan ja tekevät naisille väkivaltaa. Ei kukaan uskalla syyttää heitä peläten heidän kostoaan. Raskaat verot myös rasittavat alkuasukkaita. Siksi ihmiset pyrkivät joukottain pois portugalilaisten herruudesta. Kaikki nämä Lounais-Afrikan puolella olevat uukuangalilaisetkin ovat tulleet virran toiselta puolen jättäen sinne kotinsa ja kontunsa ja karjojaankin heidän saaliikseen.
Varmaan tällaiset ja muut ulkonaiset vaikeudet ovat olleet yhtenä tekijänä valmistamassa maaperää sille ambolaisten joukkoliikkeelle kristillisyyttä kohden, joka meidän työalallammekin muutamassa vuodessa nosti seurakuntalaistemme luvun nelinkertaiseksi. Toiseksi tekijäksi tahtoisin ajatella lähetyksen ja sen sekä kotimaisten että ulkona olevain työntekijäin sota-ajan jälkeistä ahdinkotilaa, joka painoi heitä lähemmäksi Herraa. Ja Hän vastasi siunaten niin ihmeellisesti työtään. Ne nuoret miehet, jotka täältä Okavangolta samoin kuin muistakin heimoista lähteneinä ovat Hereromaalla töissä ollessaan tulleet kristityiksi, ovat olleet evankeliumin julistajia kotipaikoilleen palattuaan. Olen tavannut hyvin monia, jotka ovat saaneet kutsun juuri näiltä nuorilta. Olivatpa tuon joukkoliikkeen alkujuuret mitkä tahansa ja mitä välikappaleita lieneekin siinä käytetty, kaikessa tapauksessa se on Jumalalta. Ja suurta on, kun Hän saa näin näyttää voimansa.
Noista Herran ihmeistä pakanakunnan keskellä iloiten lähdimme Okavangolta paluumatkalle Ondongaa kohden. Veden puutteen tähden se olisi voinut koitua matkueellemme mitä kohtalokkaimmaksi, ellei Herra olisi antanut meille runsasta sadetta. Tasan kolmen viikon matkan jälkeen olimme jälleen onnellisesti kotona.
Matkani on herättänyt arvostelua ja ajatustenvaihtoa eri tahoilla. Saksalainen lähetys, jonka kylvämä siemen oli ruvennut itämään kaukaisella Okavangolla, tunsi velvollisuudekseen ottaa huolenpitoonsa sikäläisen pienen seurakunnan ja työn laajentamisen siellä. Mutta kun sillä ei ollut siihen tilaisuutta, pyysi se suomalaista lähetystä ottamaan Okavangonkin työalakseen. Työ ajateltiinkin mahdolliseksi Ondongasta käsin maakalaisopettajia ja pastoria työssä käyttäen. Englantilaiset ovat kuitenkin vaatineet sinne myös asetettavaksi ulkolaisen lähetyssaarnaajan johtamaan työtä. Se olisikin varmaan Ondongasta käsin käynyt liian vaikeaksi, varsinkin työn ollessa näin alkuasteellaan. Suomen lähetysystäväin piirissä on ilmennyt lämmintä myötätuntoa Okavangoa kohtaan. Näkyvänä ilmauksena siitä kohoaa heti Okavango-virran rannalla suomalainen lähetysasema, jolle työntekijäkin on jo matkalla tätä kirjoitettaessa.
2. OKAVANGO JA KATOLILAISET.
Ollessani Okavangolla Uukuangalin heimossa toi posti sikäläiselle englantilaiselle viranomaiselle sen hallituksen tiedonannon, että katolilainen lähetys, joka jo aikaisemmin oli toiminut parissa Okavangon heimossa, oli nyt saanut luvan laajentaa työtään tähänkin heimoon. Neljä kääntynyttä alkuasukasta heillä lienee siellä jo ollutkin. Mutta niinkuin edellisestä luvusta näkyi, oli sikäläisten evankeelisten kristittyjen luku paljon suurempi ja oli sinne käyntini johdosta jo ennättänyt muodostua evankeelinen seurakunta, jota aiottiin hoitaa Ambomaalta käsin pääasiassa maakalaistyöntekijäin kautta. Siihen oli kuitenkin saatava englantilaisen mandaattihallituksen suostumus. Hallituksen periaatteena lienee tuo vanha tunnettu "hajoita ja hallitse". Se ei nähnyt mielellään suomalaisen lähetyksen laajentavan työalaa uusiin amboheimoihin, kun sillä jo ennestään oli järjestettyjä seurakuntia kahdeksassa eri heimossa. Sillä lienee ollut muut syynsä suosia katolilaisia. Sen vuoksi vastaus pyyntöömme oli kielteinen ja siinä mainittiin samalla, että katolinen lähetys riittäisi hyvin kaikille Okavango-heimoille. Emme voineet kuitenkaan jättää sikäläistä seurakuntaamme katolilaisten hoitoon, vaan vaadimme työvapautta mandaattilain nojalla, ja niin se meille myönnettiinkin.
Tästä huolimatta eivät katoliset luopuneet aikeistaan tulla Uukuangalin heimoon. Maakalaishallitus oli luvannut sille jo kaksi vuotta aikaisemmin lähetysaseman paikan aivan hovinsa läheisyydestä. Nyt oli käyntini johdosta sen mieli kuitenkin muuttunut ja se lupasikin meille tuon aikaisemmin katolilaisille lupaamansa alueen. Kun sitten kaksi pateria tuli perustamaan asemaa Uukuangaliin, joutuivat he heti vaikeuksiin maakalaishallituksen kanssa. Ennen luvatun paikan asemesta annettiin heille syrjäinen, pieni maa-alue ja heidän oloaan koetettiin kaikin tavoin vaikeuttaa. Ellei heillä olisi ollut Englannin hallitus turvanaan, olisi heidät varmaan karkoitettu maasta, niinkuin kaksikymmentäneljä vuotta aikaisemmin oli tehty heidän edeltäjälleen. Tähän tapaan toinen pateri kertoi heidän matkavaiheistaan ja syyn tähän hän sanoi seuraavin sanoin:
"Eräs protestanttinen lähetti Ondongan suomalaisesta lähetyksestä on ollut täällä joitakin kuukausia sitten ja on yllyttänyt erikoisesti hallitsevan perheen katolista lähetystä vastaan. Maakalaisten edustajan ensimmäiseksi julkituoma epäävä lausunto englantilaiselle viranomaiselle kuului sen mukaisesti: 'Emme halua tietää mitään katolilaisista'."
Karsain silmin siis katolinen lähetys katsoo meitä työhön ennättäneitä. Tulevaisuus näyttää, voimmeko säilyttää etuoikeutetun asemamme Okavangolla. Se riippuu Suomen lähetyskansasta.
3. KAUKOVUORISTOON JA KUNENELLE.
Elokuussa 1926 pääsin eteläafrikkalaisen filmiseurueen matkassa Kaukovuoriston suljetulle alueelle. Matkan suoritimme Ford-kuorma-autolla, joka oli erikoisesti tätä matkaa suunnitellen valmistettu. Matkalla tutustuimme – en tosin ollut enää ensikertalainen – useaan eri amboheimoon ja niiden päällikköihin. Ondongasta lähdettyämme tulimme ensin Uukuambiin, päällikkö Iipumbun valtakuntaan. Hän on keski-ikäinen, hintelä mies. Oman arvonsa hyvin tuntien saattaa hän antaa englantilaisen virkamiehenkin odottaa päivän, ennenkuin suvaitsee ottaa hänet puheilleen. Hän on järkevä ja tarmokas, mutta myös oikullinen ja julma. Suurella epäluulolla hän suhtautuu valkoisiin. Hänellä voi olla siihen oikeutettu pohjakin. Hän aavistaa valkoisen rodun suunnitelmat heidän valtakunnissaan. Mutta hän tahtoo hallita valtakuntaansa ilman syrjäisten huolenpitoa. Siihen hänellä päälliköksi syntymisensä perusteella onkin oikeus. Meitä lähetysväkeäkin hän jollakin tavoin epäilee, kun me kuulumme tuohon valkoiseen rotuun, vaikka hän on saanut selvästi havaita sen, ettei meillä ole mitään valtapyyteitä eikä mitään tekemistä anastajien kanssa. Hänen heimonsa väkiluku voi nousta n. 20 000 henkeen. Kansa näyttää elävän hyvin alkuperäistä elämää vaatetuksen ym. puolesta.
Erikoisleiman tälle valtakunnalle antavat lukuisat sen läpi kulkevat aika-ajoittaisten virtojen leveät uomat. Sadeaikana ne ovat täynnä joko tulva- tai sadevettä, kuivana aikana ne ovat joko ruohon peittämät tai paljaat. Niiden välillä olevat alueet ovat kuin saaria taloineen ja viljelyksineen, hedelmäpuineen ja palmustoineen. Uukuambissa raiskataan noita kauniita palmuja pahasti. Ihmiset kokoavat niiden nestettä astioihinsa, saaden siitä käyneenä mitä väkevintä viinaa, mutta palmut siitä hiljalleen kuolevat. Surullista on nähdä kuihtuneitten palmunrunkojen seistä törröttävän paljaina.
Lähetystyö on Uukuambissa saanut kestää kovia koettelemuksia. Monesti ovat lähetitkin olleet siellä hengenvaarassa. Nyt alkaa kyynelkylvö Uukuambissa orastaa ja Jumalan pelto vihannoida. Päällikön pojistakin on jo tullut kristittyjä. – Uukuambin samoinkuin Ombalantunkin heimossa on myös katolinen lähetys saanut jalansijaa. Heidän työnsä on kuitenkin vasta alulla.
Noin 55 km Iipumbun hovista ajettuamme olemme jo päässeet naapuriheimon Ongandjeran päällikön hoviin. Saanika on hänen nimensä. Heimo on paljon pienempi ja köyhempi kuin edellinen. Valtakunta, ainakin se osa valtakuntaa, jonka läpi kuljemme, on kovin alastonta. Puita on harvassa. Näyttää kuin olisi tullut Kalaharin erämaahan! Kuningas Saanika lienee siinä kahdeksankymmenen korvissa. Hän on kovin juonikas, taikauskoinen vaari. Rasvattuna, niinkuin monet vaimonsakin, hän istuu maassa tai jonkin pölkyn päässä likaisessa, ränsistyneessä hovissaan. Hän puhua höpisee tavattoman joutuisasti, pilkkaa kristinuskoa ja kristittyjä. Hevosistaan hän kerskuu, vaikkei niillä kukaan ratsasta, kun hän itse ei siihen kykene. Hänellä on toinenkin ylpeilemisen esine: hiljattain ostamansa autorähjä. Siellä hovissa ei vieraille tarjota mitään, mutta sitä enemmän heiltä kerjätään. Kovaa ja karua on maaperä Ongandjerassakin. Oma kieltäymyksensä on noilla yksinäisillä vartiopaikoilla työskentelevillä läheteillä, mutta lienee oma rauhansakin.
25 km länteen päin kuljettuamme tulemme Uukualuizin valtakuntaan, joka on jotenkin samankokoinen kuin Ongandjerakin, asukasluku n. 7 000. Uukualuizin päällikkö Muala on lähetyssaarnaajien ystävä. Hän onkin lähetyssaarnaajan avulla noussut valtaistuimelle. Lähetysasemalla hän on jokapäiväinen vieras, juo kahvia ja syö pöydässä niinkuin eurooppalaiset. Monet makeat päivällisunet hän on ottanut opettajan työhuoneen lattialla. Tapasimme hänet jonkun alamaisensa taloa pystyttämässä. Siinä hän asetteli seinäpuita pystyyn valmiiseen vakoon, kuten toisetkin. Uukualuizin valtakunta on kaunista. Palmuja on runsaasti sekä mahtavia apinanleipäpuita. Aivan lähetysaseman vieressä on niistä ehkä suurin. Se on n. 36 m ympärimitaten.
Lähetystyö on Uukualuizissa alusta alkaen ollut menestyksellisempää kuin muissa länsiheimoissa. Emme voi kuitenkaan sanoa pakanuuden vielä sielläkään murtuneen.
Uukualuizista lähdimme työntymään Kaukovuoristoa kohden. Pian sivuutimme valtakunnan rajan ja jouduimme metsäalueelle. Ensimmäiselle suuremmalle vesipaikalle oli n. 90 km, mutta tällä matkalla saimme kokea monta vastusta. Ajajalle, joka oli muuten eräs berliiniläinen aatelisherra, oli auto kokonaan tuntematon vehje. Jos jostakin oli johto rikki, niin purettiin koko koneisto, ennenkuin päästiin viasta selville ja silloinkin kuin sattuman kautta. Eräänä aamuna jouduimme sannikkoon, josta selviydyimme vasta seuraavana aamuna. Luja työpäivä, ja vain n. 500 m oli edistytty. Koko tuon matkan täytyi laittaa puita ja vesoja sillaksi auton alle, kun hietikko oli pohjaton. Joskus painui auto niin syvälle, että tuskin pyöriäkään näkyi.
Lähestyessämme Ombombon vesipaikkaa huomasimme olevamme matkalla elefanttien juomapaikalle. Nuo metsän jättiläiset olivat tassutelleet tien niin kuoppaiseksi, ettei ollut nautinto ajella siinä autolla. Tien molemmin puolin oli usein poikki rouhittuja puita. Monesta suuresta puusta näkyivät ne kärsällään riipaisseen kuoren. Saapuessamme vesipaikalle ajoimme automme n. 2 km syrjään, ettemme vain olisi joutuneet noiden tämän alueen isäntien jalkoihin.
Seuraavana päivänä rakensimme suuren linnoituksen Ombombon kaivojen väliin. Seinät teimme kivistä sylen paksuisiksi. Valokuvaamista varten varustimme ne joka suunnalle luukuilla. Rakennusmestarin tehtävä oli uskottu minulle, olinhan jo joutunut rakentamaan monia rakennuksia Ambomaalla. Katon teimme puista ja turpeista ja koetimme saada sen niin vanhan ja ränstyneen näköiseksi kuin suinkin. Päivisin koetimme saada valokuvatuksi eläinkuntaa. Emme saaneet kuvattavaksemme muita kuin seeproja, shakaalin, muurahaiskarhun ja kotkia, öisin oli liikettä enemmän, ja mielelläni olisin ollut yötä rakentamassamme linnoituksessa, mutta toiset eivät sitä sallineet. Eräänä iltana kuulimme tavatonta kolinaa ja mölinää. Elefantit tulivat juomaan. Ei silloinkaan sallittu minun mennä kaivolle niitä katsomaan. Varkain otin kuitenkin pyssyni ja hiivin vesipaikan vastakkaiselle reunalle pensaitten taakse katselemaan. Kuusi elefanttia tuli kolistaen noita kivisiä polkujaan myöten. Tuntui kuin olisi ollut monta rautatievaunua nurinperin vedettävänä kiskoilla. Siinä ne olivat! Olin n. 20 metrin päässä tuulen alla. Oli kuutamo ja näin selvästi niiden kaikki liikkeet. Ensin ne tutkivat rakennuksemme, sitten ne tulivat veden partaalle. Siinä alkoi kivien vääntäminen pois paikoiltaan. En ymmärtänyt sen tarkoitusta. Sitten elukat kääntyivät takaperin ja likasivat veden. Ehkäpä ne tahtoivat tehdä sen siten muille kelpaamattomaksi. Mutta eivätpä ne olleet itsekään vielä juoneet. Pitkät kärsät alkoivat nousta ja laskea. Siinä sitä juotiin pitäen pientä keskustelua vireessä ajan kuluksi. Sattuipa jokin kärsällään tyrkkäämään naapuriaan kylkeen, niin siltäpäs pääsi aika mörähdys. Metsä kuutamovalaistuksessa noine jättiläisineen teki omituisen kaamean vaikutelman, niin että vähän arkaillen palasin nuotiotulillemme.
Seuraavana aamuna jatkoimme matkaamme ja tulimme Otjivaresseen. Siellä elefantit olivat höystäneet veden niin, että katsoimme parhaimmaksi keittää kaakaota kahvin tai teen asemesta toivoen siinä elefantin maun vähimmän tuntuvan.
Matkaa jatkaessamme näin etäällä epäilyttävän näköisiä punertavia haamuja, suuria kuin pensaikot. Pyysin autonajajaa pysäyttämään. Otin kiikarini ja sanoin: "Tuolla on kaksi suurta elefanttia!" Toiset eivät uskoneet, vaan sanoivat niiden olevan lehtiään varistavia punaisia pehkoja. Mutta kiikarin avulla he totesivat löytöni oikeaksi. Lähdimme niitä kuvaamaan. Ampumislupaa ei meillä ollut. (Ison metsänriistan ampumislupa maksaa n. 5 000 mk, jonka lisäksi jokainen elefantti maksaa vielä 10 000 mk.) Lähenimme hitaasti noita "pehkoja". Ne juoksivat ensin noin kilometrin verran pakoon, mutta sitten ne seisahtuivat asettuen varjoon. Hiivimme ensin pensaitten suojassa lähemmäksi, lopuksi oli välillämme vain aavaa kenttää. Siinä otettiin valokuvia. Filmikone sattui olemaan epäkunnossa, niin ettei saatu filmiä, vaikka olisi ollut mitä parhain tilaisuus. Kyllä ne olivat tavattomia jättiläisiä! Ja punaisia kuin putoava pihlajan lehti! Ne nostivat kärsänsä ylös ja taas alas, työnsivät sen suoraan meitä kohden ja haistelivat meitä. Korvat olivat suuret kuin pöydänlevyt, pää tavaton möhkäle, silmät pienet kuin sian silmät, jalat kuin paksut tukkipuut. Saimme katsella niitä noin puolisen tuntia. Mutta sitten joukkueemme johtaja, tavattoman hermostunut mies, otti varomattomasti valokuvauskoneestaan kasetin. Siitä aurinko heijasti päin elefanttien silmiä, ja silloinkos nämä pakoon! Sitä näkyä kelpasi katsella! Tielle sattuneet puut nyhdettiin maasta tai katkaistiin ja heitettiin syrjään ja painettiin eteenpäin. Ei nopeinkaan ratsu olisi siinä päässyt pakoon. Onnemme oli, ettei sillä parilla ollut "pienokaista" matkassa. Siinä tapauksessa olisi sekä henkemme että automme ollut vaarassa.
Ambomaan tasaiset lakeudet jäivät kauaksi taaksemme. Tulimme vuoristoon. Kaunista oli seutu. Vesipurot juoksivat pitkin vuorten rinteitä. Eläinkunta oli rikas. Saimme tehdä tuttavuutta sarvikuononkin kanssa. Suunnattoman suuri sekin oli kooltaan. Se ei pelännyt autoakaan. Se vain katseli meitä ajaessamme sen ohitse ja pysähtyessämme sitä katsomaan. Kaksi pantteria näimme myös aivan läheltä. Raskas työ oli Fordillamme tuolla vuoristossa. Joskus oli sen noustava takaperin vuoren päälle, kun ei muuten saatu bensiiniä koneeseen. Oli kuljettava kymmenien jyrkkäreunaisten, pehmeähiekkaisten virranuomien yli. Kunniaa Fordille, joka kesti tämän matkan! Eräässä virranuomassa särkyivät pyörästä puolapuut. Oli tehtävä uudet tilalle, ja niin jatkettiin matkaa.
Matkasuunnitelmaan sisältyi myös tavallista kovempi nälkäkuuri. Vaimoni olisi lähtiessä evästänyt meidät koko matkaa varten, mutta johtaja vakuutti ruokavaroja olevan tarpeeksi. Mutta pian ne loppuivat. Kun vaimoni mukaan panemat leivät loppuivat, elettiin päiväkausia vanhoilla leivänkannikoilla, jotka olivat pari kuukautta pyöriskelleet säkissä, ja mustalla kahvilla ilman sokeria. Matkan vaikeuksiin kuului vielä, ettei johtaja ollut varannut retkeä varten passia. Sen hän oli kuitenkin pitänyt omana salaisuutenaan. Kaukovuoriston alueelle tultuamme, johon niihin aikoihin ei annettu kenellekään passia, jouduimme heti poliisin käsiin ja olimme pidätettyinä kaksi viikkoa Kaukovuoriston poliisiasemalla. Ja koko tuon vuoristomatkan oli matkassamme kaksi valkoista ja kaksi mustaa poliisia aina takaisin Ombomboon asti. Usein poliisit estivät myös valokuvaamisen.
Kaukovuoristossa asuu kolme eri kansaa: hererot, jotka herero-sodan aikana pakenivat sinne. Heidän keskuudessaan on meillä siellä lähetystyö käynnissä. Toiseksi ovahimbat, joista myöhemmin enemmän, ja Kunene-virran alajuoksulla jossakin siellä lähellä on erikoisen mustaihoisia bushmanneja, joita ei ole muualla maailmassa.
Suuri iloni oli saada tavata Kaukovuoriston kristityitä. Pari kertaa saarnasin siellä, mutta yksityisesti keskustelin ainakin viidenkymmenen kristityn kanssa. Kaukohereroitten lukumäärä on korkeintaan 800 henkeä. Heidän asuinalueensa on kovin laaja, jopa 50 km:kin kahden kylän välillä. Elinkeinona heillä on maanviljelys ja karjanhoito. Suuremmissa kylissä on siellä koulut ja opettajat. Kastekoululaisia olisi ollut, mutta minä olin arka kastamaan, kun minulla oli lupa seurata matkuetta vain Kunene-virran vesiputoukselle, johon johtaja oli ilmoittanut aikovansa. Luulen kuitenkin, että käyntini toi Kaukovuoriston hererokristityille jonkinlaista tukea ja virkistystä. Olihan se joka tapauksessa ensimmäinen lähetyssaarnaajan käynti niillä main.
Mainitsin jo, ettei Kaukovuoristoon annettu kenellekään passia. Miksi se alue on niin suljettu? Se selvinnee seuraavasta. Kaukovuoriston varsinaiset asukkaat, ovahimbat, ovat sekakansaa, hererojen ja bushmannien jälkeläisiä. Kookasta kansaa he ovat, mutta ilmeisesti tavattoman laiskoja. Kun he aamulla istuutuivat jollekin kivelle, niin illalla vasta siitä nousivat! Miesten tukkalaitteet olivat merkilliset. Joillakin oli suuri nutturakin takaraivolla. Muutamilla oli kiinalaisen palmikko, jopa kaksikin. Embembe-nimisessä paikassa tuli heidän päällikkönsä, Katiti, meitä katsomaan. Hän ratsasti aasilla, jolla oli suuri kello kaulassa. Mies talutti tuota aasia. Katiti oli lyhyt ja paksu ukkeli, käveli hyvin vääräsäärisenä ja röhisi kuin gorilla. Se kuului hänen arvolleen. Puhelin hänen kanssaan, ja hän lupasi meille parhaan vesipaikan, jos tulisimme hänen valtakuntaansa. Mutta samalla hän ilmoitti, ettei kukaan ovahimboista tule kristityiksi, koska heidän vanhat jumalansa sopivat heille paremmin. Ovahimbat jakaantuvat kahteen heimoalueeseen. Katitin valtakunta käsittää Kaukovuoriston itäisen ja eteläisen osan. Läntisen osan herrana on Orloch eli Olof, kuten englantilaiset sanovat. Hän on levoton ja sotaisa herra. Emme häntä tavanneet, mutta kyllä hänen lähettiläitään. Ovahimboja on kaikkiaan n. 3 500 henkeä. Heidän pääelinkeinonaan on karjanhoito, maissin ja omahangun viljelystä on vähän. Omaire, hapan piimä, on tavallisin ravintoaine. Join minäkin kerran nälkääni, mutta ei sopinut minulle.
Ja nyt käsitykseni Kaukovuoriston sulkemisen syistä. Sinne ei nyt päästetä valkoisia, mutta todennäköisesti vain toistaiseksi. Nyt siellä siirretään maan alkuasukkaat hiljalleen pois asuinpaikoiltaan. Kunenen varsilta heidät on jo karkoitettu. Siellä törröttivät tyhjinä heidän entiset katoksensa häviämistilassa. Alkuasukkaat työnnetään sieltä toisaanne tai hävitetään ilman suurempaa melua ja suuren maailman tietämättä, jotta valkoinen rotu saisi taas yhden uuden asuinpaikan. Tuo häätäminen oli alkanut jo pari vuotta ennen käyntiämme. Silloin oli alkuasukkaita kielletty saapumasta ja oleskelemasta karjoineen Kunenen varsilla. Kuivilla vuorilla näki kansa karjoineen jo nälkää. Mutta ruohorikkaat virranuomat ovat heiltä kielletyt, ja määrättömät kalajoukot painuvat mereen joutumatta lieventämään nälkäisen neekerilapsen hätää. Sellaista saa aikaan maailmanherruus ja rotujen valtataistelu. Kysyin poliiseilta syytä siihen. He eivät voineet siihen vastata, arvelivat vain, että siten tahdottaneen saada farmareille tilaa.
Tunsin tuskaa Kunenella samoin kuin Okavangollakin ajatellessani, mitä nuo virran vedet voisivatkaan kertoa kärsimyksistä, joita avuton musta kansa on saanut valkoisten herrojensa käsissä kestää näitten virtojen latvoilla. Tuhannet pellot ovat vesottuneet, kylät autioituneet ja monien veri huutaa kostoa valkoiselle rodulle. – Ja ajatukseni siirtyivät Venäjän suurten jokien varsille, sukukansojemme luo ja heidän kärsimystensä pariin. Ihmeitten ihme on, ettei meille ole avattu ovea sinne, vaan tänne Afrikan sydämeen. Se on ollut lähetyksen Herran johtoa. Kaukovuoriston kristittymme ovat olleet syrjäisessä, eristetyssä asemassa. Heidän on täytynyt kulkea 150-200 km Uukualuuziin kastattamaan lapsiaan ja tullakseen osallisiksi muista kirkollisista toimituksista. Matkani jälkeen on saatu aikaan se parannus, että Uukualuuzin seurakunnanhoitaja ja lähetysalamme koulutarkastaja sekä maakalaispastori saa käydä Kaukovuoristossa Jumalan valtakunnan asioilla.
Paluumatkalla koneemme bensiini loppui kesken. Se oli minulle onneksi. Pääsin irti tuosta matkueesta omaan olooni. Kävelin ensin 30 km Uukualuuziin. Sinne olimme mennessämme jättäneet bensiiniä, jota lähdettiin viemään autollemme avuksi. Minä en jäänyt kuitenkaan enää heitä odottelemaan. Sain päällikkö Mualalta ratsun. Ei ollut nautinto ratsastaa sillä. Alinomaa se yritti pudottaa selästään. Välistä se pyöri ympäri, välistä laukkasi hurjaa kyytiä eteenpäin. Olin toivonut tällä paluumatkalla saavani tilaisuuden käydä Ombalantun heimossakin, jossa lähetyksellämme on uusin asema ja työ vasta alulla, mutta olikin kiirehdittävä kotiin, kun odottamatta olimme joutuneet viipymään matkallamme yli suunnitelmien.
Uukuambissa sain Iipumbulta hevosen ja palautin Mualan hevosen takaisin. Eteenpäin lähdimme illalla aikoen ratsastaa yötä myöten. Iipumbu oli antanut käytettäväkseni yösokean hevosen. Menimme päin puita ja kompastelimme kuoppiin. Lopuksi täytyi saattajani taluttaa tuota raukkaa, ja minä turvauduin vanhoihin omintakeisiin kulkupeleihini. Aamuvarhaisena saavuimme Onguedivaan. Sen niminen on uusi asemamme metsässä Uukuanjaman ja Uukuambin välillä. Siellä on lähetyksemme työkoulu, jonka tarkoituksena on kohottaa mustia korkeammalle taloudelliselle tasolle. Se onkin välttämätöntä, jos mielii viedä eteenpäin tuota syvässä alennustilassa olevaa kansaa. Paljon siellä oli poikia puuhissa. Kaikki oli silloin vasta alulla. Laitoksen perustaja ja johtaja eleli vielä lautojen ja työkalujen keskellä käyden kiireissään tyydyttämässä ruumiinsa tarpeita ambolaisella jauhojuomalla, niin että parta oli vellissä.
Onguedivasta pääsin eteenpäin autolla, mutta sekin teki tenän loppumatkalla, joten Oshitajista sain ratsuhärän mennäkseni viimeisen taipalen kotiin. Mutta en ollut tottunut ratsastamaan ilman satulaa ja jalankannattimia enkä niin suurisarvisella ratsulla. Se kun heilutti päätään, niin sarvien kärjet uhkailivat silmiäni. Katsoin parhaaksi hypätä alas. Käärin "suitset" sarviin, käänsin härän kotiinsa päin, annoin sille pienen iskun piiskastani, ja niin se lähti iloisena takaisin. Vanhoja jalkapelejä käyttäen saavuin iltayöstä kotiin, josta olin ollut poissa kaksi viikkoa yli määräajan teillä tietämättömillä. Suuri ilo syntyi kotiin saapuessani. Eivät olleet mustilta tytöiltämme vanhat tanssiliikkeetkään unohtuneet. He löivät yhteen käsiään, tarkastelivat palannutta puolelta ja toiselta, oliko se hän, "isäkö" se oli, oliko laihtunut jne. Näyttäytyi todeksi vanha sananparsi, että sitten sen isännän arvon tuntee, kun on ollut jonkin aikaa ilman häntä. Ja kyllä tuollaisen mustalaiselämän perästä kodin arvonkin taas tunsi entistä suuremmaksi.
MATKA AMBOMAALTA RANNIKOLLE.
1. HYVÄSTI, AMBOMAA!
Tervetullut on kotimaamatka Ambomaan ilmaston rasittamalle, työssä uupuneelle lähetyssaarnaajalle. Lähtötunnelma ei ole kuitenkaan yksinomaan iloinen. Lähtö panee tilinteolle kuluneista työvuosista. "Kun olette tehneet kaikki, mitä teille on käsketty, sanokaat: Me olemme kelvottomia palvelijoita; olemme tehneet, minkä olimme velvolliset tekemään." Kelvottomista kelvottomimman paikalle joutuu silloin itseään tutkisteleva, sillä kukapa voisi sanoa täysin täyttäneensä velvollisuutensa! Velttous, laiminlyönnit ja erehdykset nousevat syyttäen eteen. Jäljellä olevat lyhyet hetket tahtoisi käyttää parhaiten. Mutta työaika lähtijän kohdalla on ohi. Hänelle kuuluu: Toimita talosi! Täytä matka-arkkusi ja lähde!
Lähtö Ambomaalta ei ole varsin yksinkertainen asia. Koko talous on hävitettävä. Vaikka olisikin mielessä takaisin paluu, tuottaa tavarain säilyttäminen Ambomaalla, jossa termiitit ja muut tuhot niitä aina uhkaavat vaatien alituista silmällä pitoa, niin paljon käytännöllisiä vaikeuksia, että paras on myydä pois omaisuutensa, mikäli saa kaupaksi. Ja onhan tarvitsijoita, usein aina kilpailuun asti. Nuoret lähetit perustavat koteja, ja vanhemmillakin on taloudessaan aina jotakin täydentämisen varaa. Niin löydät itsesi pian tyhjien seinien sisältä. Huonekalusi, taloustarpeesi, työkalusi ym. on hajoitettu eri asemille. Jokin sänky, tuoli tai pöytä on saattanut siirtyä mustallekin omistajalle. Kaikenlaisesta vuosien varrella kokoontuneesta kamasta myös silloin pääset vapaaksi. Talon ympärillä kuhisee ihmisiä kuin muurahaiskeossa. Rohkeimmat tunkeutuvat sisään ja itsepintaisesti ja valppaasti seuraavat talon tyhjentämis- ja matka-arkkujen täyttämistyötä. Viskaat milloin mitäkin odottavain syliin. Tuolla joku alaston nuorukainen komeilee jo kuluneella kaulanauhallasi! Toisella on jaloissaan vanhat kenkärajasi! Kuka saa paikkatilkkuja, kuka saippuanpalan tai silmäneulan jne. Ei niin pientä eikä mitätöntä, mikä ei mustalle kelpaisi ja tuottaisi iloa!
Helpotuksesta huokaat, kun olet niin pitkällä, että jäljelle jäänyt omaisuutesi on matka-arkuissa, joko säilöön jätettävissä tai kotimaahan vietävissä. Suurimmat matkatavarat onkin lähetettävä matkaan jo muutamaa viikkoa aikaisemmin, ne kun viedään ensin aasivaunuilla lähimmälle rautatieasemalle ja sieltä lähetetään rahtitavarana ensin rannikolle ja sieltä laivalla Suomeen. Vain välttämättömät matkatavarat kuljetetaan mukana. Näin alkaa "kapsäkkielämä" jo muutamaa viikkoa ennen Ambomaalta lähtöä ja jatkuu siksi, kunnes matkan jälkeen on onnistunut kotimaassa jälleen perustamaan kodin itselleen. Lähetyssaarnaajalla jos kellä ei ole pysyväistä asuinsijaa ja kotia.
Vaikkapa tavarat onkin jo lähetetty, riittää asiain järjestelyä, kiirettä ja touhua aina lähtöhetkeen asti. Mikäli mahdollista, on koko lähetysasema moitteettomassa kunnossa luovutettava seuraajalle. Rakennukset rapataan sisältä ja päältä, aidat korjataan, särkyneitten ikkunalasien tilalle pannaan ehjät, ajokalut maalataan jne. Ja koko ajan kuhisee ympärilläsi mustaa kansaa, nuorta ja vanhaa, miestä ja naista. He tulevat hyvästiä sanomaan. Ei tuollainen jäähyväisvierailukaan ole noin vain kädenkäänteessä tapahtuva toimitus. Ensiksi siinä vaihdetaan tavanmukaiset tervehdykset, sitten kuulumiset. Sitten nautitaan talon vieraanvaraisuudesta. "Kuuma vesi", joksi mustat usein kahvia sanovat, maistuu heistä erittäin hyvältä. Jos vain panet tarpeeksi ja enemmän kuin tarpeeksi, siihen makeutta, niin ei kahvin tarvitse olla edes kolmasluokkaistakaan eikä se maitoakaan kaipaa. Jos jonkin ruokaleivänpalan annat mukaan, niin saat lämpimät kiitokset: "Jaloo, ndangi! Suurkiitosta!" Innostuupa joku oikein esivanhempain tapaan sinua ylistelemään ja sanoo: "Kulupa nomeho, nomajego tandi ku taasinine! Vanhene silminesi, minä sinulle hampailla pureskelen!" Monet ovat tulleet tuliaisten kanssa. Ken on tuonut korillisen papuja tai jonkin kananmunan tai kaljapadan. Kori annetaan lähtiessä takaisin, ja on siihen pantu jotakin vastalahjaksi. Sitten kätellään hyvästiksi. Siinä saa monta lämmintä kädenpuristusta ja kuulee monta ystävällistä sanaa. Kyynelkin kiiluu jossakin mustassa silmäparissa. Noihin tunteenilmauksiin emme kuitenkaan sanottavasti kiinnitä huomiota. Tiedämme, että ihmissydän on petollinen kappale kaikkialla. Ja nämä meidän unistammehan ovat vasta nousemassa petoksen, valheen ja vilpin pohjattomasta suosta. Mutta tunnustaa täytyy, että jos joskus voi uskoa jonkin kiitollisuuden ja kaipauksen ilmauksen vilpittömäksi, niin tuntuu kuin saisi pienen kiitoksen ja korvauksen vuosien usein näennäisesti turhaan kulutetusta työajasta ja -voimista.
Vihdoin ollaan niin pitkällä, että odotellaan vain autoa, joka vie lähtijät. Sen saavuttua juodaan lähtökahvit ja sanotaan hyvästit asemalle jääville työtovereille. Sitten hyvästellään lähtöä seuraamaan kokoontunut musta kansa. Joku virittää lähtölaulun, johon kaikki yhdytään. Sitten kuuluvat viimeiset toivotukset molemmin puolin:
"Indeni naua! Menkää hyvin!"
"Kalii po naua! Jääkää hyvin!"
Sinne ne jäävät jäähyväisiä huiskuttamaan. Sinne jää koti, jää työ. Niin, osan itsestämme olemme sinne jättäneet. Ja nyt kiidämme vinhasti eteenpäin, varoen kasvojamme ja silmiämme tien yli kurottautuvilta piikkipensaitten oksien väkäokailta, kiidämme kohden uusia vaiheita.
Ei meidän tarvitse kaikkea kotoista kuitenkaan noin armottoman äkkiä jättää taaksemme. Vajaan tunnin kuluttua jo pysähdymme ja saamme viettää iltaa rakkaitten naapuriemme, lähetyslääkärimme ja hänen lähimpien työtoveriensa parissa, kodissa, josta myötätuntoa ja apua niin ruumiilliseen hätään kuin muihinkin tarpeisiin on riittänyt joka taholle. Aamulla jatkamme matkaa saatuamme yhden sairaanhoitajatarsisarista matkaseuraksemme aina rannikolle saakka. Kuinka mielellämme ottaisimme heidät kaikki, tohtorin apulaisineen, mukaamme! Mutta sinne he jäävät uupunein voimin ponnistelemaan heille ylivoimaisessa, laajaksi kehittyneessä lääkärilähetystyössämme, uupuneina siksikin, ettei Suomesta ole löytynyt heille avuksi lähtijää, ei ole ollut lääkäriä, joka uranuurtajatohtorimme esimerkkiä seuraten tahtoisi käyttää tietonsa, taitonsa ja elämänsä palveluksen työhön mustan kansan parissa, eikä ole ollut tohtorillamme riittäviä apuvoimia. Niin, sinne he jäivät, tulipa apua tai ei, kunhan he kohdallaan ovat uskolliset, uskolliset aina loppuun asti. Ihmisvoimilla onkin rajansa. Ennenaikaista loppua jouduttaa turha odotus. Siksi pian toinen lääkäri Ambomaalle!
Sairaala-aseman naapuriin, Oniipan seminaariasemallemme poikkeamme myös hyvästille. On loma-aika, joten tapaamme paikalla vain valkoisen opettajakunnan. Iloitsemme, että heillä on näin tilaisuus vähän hengähtää kiinteän työn lomassa. Johtajapariskunnan tiedämmekin seuraavan meitä pian kotimaahan.
"Maan äitiä", heimomme päällikön äitiä, käymme myös tapaamassa sanoaksemme hänelle hyvästi, niinkuin olimme käyneet häntä tervehtimässä maahan tullessamme. Silloin hän oli vielä rasvainen, alaston pakanamajesteetti. Nyt hän on jo vuosikausia ollut kristitty, Frieda nimeltään. Hänellä on yllään siisti pumpulimekko, ja hänen käytöksensä on hillityn arvokasta ja ystävällistä. Huoliaankin hän meille kertoo, äidinhuoliaan poikansa vuoksi, jonka pakanallinen monivaimoisuus on kietonut kahleisiinsa. Päällikkö itse ei ollut kotosalla. Hän oli todennäköisesti halunnut olla meitä tapaamatta. Hovin edustalla tapasimme hänen vanhimman sisarensa vanhimman pojan, jota pidetään vallanperillisenä, kun päälliköllä ei ole veljeä. Hän, Johannes, on vanha tuttavamme. Annoimme hänelle valokuvia, jotka oli otettu hänen viimeksi vieraillessaan kodissamme. Hän oli niistä lapsellisen iloinen. Puoleksi lapsi hän vielä onkin, alle kahdenkymmenen. Suuri ikätoverien lauma on hänellä alituisena seuranaan. Ei liene terveellistä olla aina itsevaltias, jumaloitu ja palveltu. Hänen majesteettinsa huvitteleikse käsihanuria renkuttamalla – eurooppalaisen rihkamana on sekin koje monen muun ohella löytänyt tiensä Afrikan sydänmaillekin!
Viimeisen illan ja yösydämen vietämme Ambomaan muistoista rikkaimmalla asemalla, Olukondassa. Siellähän Ambomaan Agricola, tri Martti Rautanen, on toiminut suurimman osan pitkästä päivätyöstään. Siellä kirkkomaalla, suuren piikkipuun juurella hän lepää, rinnallaan poikansa, joka isänsä lailla eli ja kuoli ambokansan hyväksi. Ilta-aurinko heitti hohdettaan heidän valkeille muistomerkeilleen seistessämme siellä hyvästillä. Iäisyyshohdetta sydämiin luo muisto voittaneista, perille päässeistä työmiehistä, kutsuen pyrkimään uskollisesti kilvoitellen samaan lepoon. Hartaammin kuin ehkä kukaan muu odottaa pääsinpäivää tri Rautasen uskollinen elämänkumppani. Vaikka soisimmekin vanhukselle levon, kiitämme kuitenkin Jumalaa joka päivästä, jona saamme pitää hänet luonamme. Niinkuin pylväs hän seisoo siellä nuoren työntekijäpolven keskellä todistuksena ja esimerkkinä siitä, kuinka tulee vaeltaa ja työskennellä mustan kansan keskellä, jotta rakennus tulisi kestävä. Ja Jumala tietää, mitä hän merkitsee mustalle kansalle! Siksi me toivotamme hänelle siunausta ylhäältä hänen patriarkaaliseen tehtäväänsä!
Olukonda on edelleenkin kuin työmme keskus sen vuoksi, että siellä asuu nykyinen työmme paikallinen johtaja, esimies, jolla on kannettavana päivän koko kuorma ja helle, työn johto ja edesvastuu. Varhaisena aamuhetkenä jätimme Olukondan ja sen mukana Ambomaan. Niinkuin meille matkallamme aamu valkeni valkenemistaan aina täyteen päivään asti, niin valjetkoon ambokansallekin tulevaisuus, valoisampi ja onnellisempi kuin se vuosisatainen menneisyyden yö, minkä vallasta se on kutsuttu nousemaan!
2. AMBOMAALTA MERENRANTAAN.
Päivän sarastaessa alkaa matkamme erämaata kohden. Automme kulkee hyvää vauhtia, kun on vielä viileää. Ei tarvitse pysähdellä koneen jäähdyttämisen takia. Varsinaisen valtakunnan olemme pian sivuuttaneet ja olemme saapuneet noin 150 km:n levyiselle Kalaharin erämaan liepeelle. Noilla suurilla heinälakeuksilla on suunnattomat määrät villieläimiä. Näemme suuria hyppypukkiparvia, joiden yksilöt kukin vuorollaan tekevät ilmassa mitä siroimpia kaarteita. Eri puolilla tuota pääjoukkoa ovat vartijat parittain tai useampia yhdessä pitämässä silmällä, ettei arojen kuningas, jalopeura, tai leopardi odottamatta karkaisi päälle. Uusia ja taas uusia ryhmiä ilmestyy eteemme. Elämän yltäkylläisyydestä uhkuvia seepralaumoja näemme samoin useasti. Ne tulevat tekemään kanssamme tuttavuutta, ryhtyen kilpasille automme kanssa. Ne juoksevat rinnallamme ja sivuuttavat meidät, juosten tien yli aivan automme edessä ja samoin taas toiselle puolen, niin että meidän on kuljettava sankassa tomupilvessä. Kun yksi joukko on saanut kilpajuoksusta kylläkseen ja jää syrjään, ilmaantuu tilalle toinen. Puhvelit eivät tule aivan noin lähelle. Vähän loitommalla nekin laumoissaan hypätä pöykyttävät hullunkurisen näköisinä. Välillä ne pysähtyvät tarkkaamaan kulkijoita, ja sitten taas eteenpäin koko joukko, isot ja pienet, niin että hännät huiskavat. Edellisten seurassa tapaa usein kameelikurkia. Peräkkäin kuin sotilaat ne kulkevat suuntaansa löyhytellen kevyitä sulkiaan, ikäänkuin tietoisina komeudestaan.
Ruohokenttä on aava kuin meri. Laitoja ei näy missään. Kaikkialla samanlaisuutta, peloittavaa yhdennäköisyyttä, avaraa äärettömyyksiin asti. Ahdas ihmissydänkin tahtoisi avartua ja täyttyä ääriään myöten taivasilmalla...
Vastaamme tulee auto – hyvin tavallinen ilmiö erämaassa nykypäivinä. Se on merkki siitä, että Ambomaa on tullut vedetyksi julkisuuteen siitä tuntemattomuudesta ja eristyneisyydestä, missä se oli vielä pari vuosikymmentä sitten. Pysähdymme tervehtimään vastaan tulijoita. Kolme herrasmiestä kyselee, millaista tie on eteenpäin. He ovat ensikertalaisia näillä main. Eräs heistä kertoo, että he olivat muutamaa kilometriä aikaisemmin nähneet matalassa pensaikossa urosleijonan. He olivat ampuneet sitä, mutta se oli päässyt heiltä häviämään pensaikkoon. Koetimme tietysti matkaa jatkaessamme pitää silmämme auki nähdäksemme mekin tuon erämaan hirmun, joka öisin antaa äänensä kuulua ja jättää lähettyvillemme jälkiä ihmetelläksemme niitä ja pelastumistamme leijonan hampaista. Haavoitettua leijonaa emme kuitenkaan tavanneet. Sen sijaan näimme suuren, raajarikon puhvelin lähellä tietä. Sille annettiin kuolettava luoti, ja niin se herrain "leijona" kellistyi kentälle. Otuksen pää oli ruma, pitkäharjainen ja häntä pitkä ja tupsupäinen. Hyppymallikin lienee ollut sama kuin leijonalla, mutta tällä "leijonalla" oli suuret käyräsarvet, kuten lehmällä!
Saavuimme Etoshalle, maailman suurimmalle sadevesijärvelle, jonka sivua kuljemme tuntikausia. Sadeaikana on se kuin meri, sininen, suurenmoinen. Kuivana aikana kenties yhtä suurenmoinen valkeine suolapintoineen, mikä kiiltää ja välkkyy heijastaen taivaan sineä. Fata morgana, kangastus, luo sille satumaisia saaria.
Etoshan jätettyämme alamme lähetä Hereomaata. Kohta olemmekin jo Okakuejon poliisiasemalla. Näytämme passimme ja otamme bensiiniä, jota Ambomaalle menossa oleva rahtivaunumme toi tullessaan. Ja sitten kiireesti eteenpäin. Tie on paikoin tavattoman hyvää. Saa mennä niin kovaa kyytiä kuin haluttaa. Ja kovaa sitä mennäänkin. Sivuutamme tiellä toisenkin Ambomaalle menevän rahtivaunumme. Postisäkit esiin. Pian on niiden sisältö kaadettu maahan, valikoitu omat pois joukosta ja loput palautettu pussiin. Ilman tätä toimenpidettä saisi postimme kenties parin viikon viivytyksen, eikä siihen oikein ole varaa, kun se on ollut matkalla jo ainakin kuukauden.
Ennen auringon mailleen menoa olemme jättäneet jälkeemme n. 300 km:n taipalen ja olemme ehtineet rautatien päätepisteeseen, Outjoon. Pitkästä aikaa olemme taas kaupungissa, vaikkakin pienenlaisessa. Outjo sijaitsee suurenmoisen luonnon keskellä vuoristoseudussa. Vuoret ovat tosin enimmäkseen paljaita kalliovuoria, mutta niitten laaksoissa on vehreyttä, ja vaihtelua maisemille antavat eri valaistussuhteet päivän eri aikoina. Outjon piirissä lasketaan valkoisia asuvan 332 henkeä ja mustia lähes 40 000. Hotellin pihamaalla saimme tutustua jo suuren maailman menoon, kun erään buuripoliisin harmaapäisestä rouvasta tehtiin polkkatukkainen. Niin korkea sivistys karsii barbaarimaisuuden vanhustenkin päästä ja tekee heistä nykyaikaisia! Toista päivää saimme odotella junan lähtöä. Tunsimme suurta helpotusta, kun olimme päässeet irti kaikista lähtöpuuhista ja saimme nyt levätä n. 15 tunnin automatkan vaivoista ja varustautua uusilla voimilla junamatkaa varten. Sillä voimia ja kärsivällisyyttä Afrikassa junamatkatkin kysyvät.
Asemalle tullessamme huomasimme, ettei juna lähtisikään aivan täsmälleen. Ei näkynyt miehistöä, eikä veturikaan ollut paikoillaan. Matkustajavaunuja oli vain yksi, josta toinen puoli oli toisen luokan, toinen ensi luokan matkustajia varten. Meillä oli hyvä tilaisuus siistiä vaunu ennen siihen majoittumistamme. Ambolaispoika, joka oli matkassamme, etsi radan varrelta luudaksia, ja kohta oli vaunumme asuttavassa kunnossa. Ihmeeksemme huomasimme, että vanhat tuttavamme, suuret kotimaahan menevät arkkumme, joiden olisi jo pitänyt olla kaukana sieltä, olivatkin tavarahuoneen seinustalla. Kun saimme vihdoin käsiimme jonkun viranomaisen, kysyimme häneltä asiaa. – Niin, ne ovat niin suuret, ettei ole ollut miehiä tarpeeksi, tuumaili hän. – Ovathan ne suuret, mutta eivät ne varsin painavat ole. Sisältävät maakalaistavaroita, selittelin ja kehotin häntä ne nyt hommaamaan matkaan. Ja samaan junaan ne sitten tulivatkin, mutta runsaan tunnin myöhästyimme lähdössä. Iltamyöhällä saavuimme tämän sivuradan päätekohtaan, Otjivarongoon. Matkamme viivästyi senkin vuoksi, että eräässä kallionleikkauksessa pysähdyttiin ja lastattiin pari tyhjää vaunua kivisoralla. Työmiehet olivat jo paikalla odottamassa, ja kävi siinä kopse ja kopina, kun molemmin puolin leikkausta kivet viskeltiin junaan. Junissa ei ollut myöskään minkäänlaisia valaistuslaitteita. Ellei varannut mukaansa kynttilää ja tulitikkuja, niin sai istua pimeässä kohta auringon laskun jälkeen. Kuluihan se matka hämärässäkin. Vain tarpeen tullen sytytettiin kynttilä. Tavallisesti tällä pohjoisella rataosalla ei öisin kuljettukaan, vaan juna matkustajineen ja miehistöineen levähti ja vietti yötä sopivissa paikoissa. Olihan siitä ansiotakin joillekuille. Näillä junamatkoilla oli tavallisesti aina uusia yllätyksiä matkustajilleen tarjottavana. Tällä alkutaipalella olimme saaneet aivan erikoislaatuisen junailijan. Kun juna niin viivyskeli matkalla, katsoi hän kai velvollisuudekseen jotenkin huvittaa meitä ajan kuluksi. Niinpä hän antoi meille oikein vihellyskonsertin pimeässä vaunussamme. Buurimaisia säveleitä. Ja kun se oli ohi, saimme nauttia hänen tupakkansa savusta!
Otjivarongosta seuraavaan pysähdyspaikkaan Usakokseen kuljettiin kokonainen päivä. Juna kulki hitaasti, kuumuus ja pöly oli tukahduttaa, eväät piti olla omasta takaa. Tällä taipalella meille kerran sattui huvittava välikohtaus. Suuri sonni oli kytketty avoimeen rautatievaunuun, jonka lattiapalkit olivat niin haurastuneet, että sonnin takajalat alkoivat raapia ratapölkkyjä. Ei muuta kuin jarrut päälle. Juna pysähtyi ja sonni nostettiin vaunuun ja permantoa korjailtiin. Ja niin päästiin taas eteenpäin. Pienen matkaa kuljettuamme kuului hälinää, ja juna taas seisahtui. Näimme, että sonni oli katsonut epämukavaksi olonsa tuollaisessa asunnossa tai nälkäkö lie tullut. Joka tapauksessa se oli hypännyt pois koko junasta ja kulki nyt omilla jaloillaan, vaikkakin ontuen. Junamiehet sonnia ajamaan! Eikä pieni jaloittelu ollut pahaksi matkustajillekaan. Sonni saatiin kuin saatiinkin lähelle vaunua. Mutta miten se saataisiin korkealla vallilla olevaan vaunuun? Laitettiin jonkinlainen lava avuksi. Mutta sonni kieltäytyi menemästä hylkimäänsä asuntoon. Joukko paikkakunnan mustiakin tuli apuun. Sonni piiritettiin joka puolelta, vain tie lavaa myöten oli auki. Eräs musta kiersi sonnin hännän kätensä ympäri ja alkoi vetää lujasti eteenpäin. Toiset työnsivät mikä mistäkin. Mutta sonni aukaisi suunsa sepposen selälleen, työnsi kielensä pitkälle ja päästi aika ulinan, mutta ei hievahtanut askeltakaan, ei, vaikka häntä olisi katkennut. Loppujen lopuksi se oli jätettävä radan vierellä asuvien mustien huostaan. Ehkäpä toiste olisi nostokone junassa sonnin varalle!
Samalla kertaa paluumatkalla sattui semmoinen onnettomuus, että veturissa jokin tärkeä akselin mutteri oli löyhtynyt, niin että se irtaantui ja putosi radalle. Sitä ilman ei päästy eteenpäin. Niin lähdettiin jaloittelemaan ja mutteria etsimään. Kuljettaja vakuutteli panevansa sen niin lujaan, ettei se enää irtoaisi, mutta pian oli etsintä jälleen aloitettava. Perille päästiin silläkin kertaa, eikä vaihtelu yksitoikkoisella matkalla ollut vahingoksi. Joskus on käynyt niinkin, että tuli on sammunut veturin uunista, eikä juna ole päässyt eteenpäin, ennenkuin veturi on saanut uusia voimia.
Usakoksessa siirryttiin "oikeaan" junaan, s.o. junaan, joka välitti liikennettä Lounais-Afrikan ja Kapmaan välillä. Se oli täysin nykyaikainen juna, jossa matkustettiin aivan "ihmisiksi". Juomarahan antaminen voi kyllä tulla kysymykseen, jos mieli saada hyvän paikan. Noin 6 tunnissa kuljimme Usakoksesta Swakopmundiin Atlantin rannalle.
3. SWAKOPMUND.
Swakopmundiin Atlantin rannikolle on Ambomaalta matkaa n. 700 km. Nykyajan kulkuneuvoja, autoja ja rautatietä, hyväkseen käyttäen voi sen tehdä vajaassa kolmessa vuorokaudessa. Mikä suunnaton ajan ja voimien säästö entiseen verrattuna! Viisi- kuusikymmentä vuotta sitten saattoi tuo matka härkävaunuilla kestää kolme neljä kuukautta. Milloin olivat suuret sateet esteinä, pehmittivät ja särkivät tien käyttökelvottomiksi, milloin kulkua hidastutti liiallinen kuivuus. Vetojuhdat kärsivät janoa ja nälkää eivätkä jaksaneet kulkea.
Melkein liian huima hyppäys on tuo pikainen siirtyminen 1200 metrin korkeudelta kuumasta sisämaasta rannikolle meri-ilmastoon! Kosteus ja kylmyys onkin aluksi melkein sietämätöntä. Meri-ilma alkaa tuoksua jo junassa muutamaa tuntia ennen Swakopmundiin pääsemistä. Edellisenä päivänä junassa hikoiltiin ja vähennettiin vaatekertaa mahdollisimman pieneksi. Nyt sitävastoin ei tahtonut riittää lämmintä kylliksi. Swakopmundin asemalla ovat ihmiset vastassa kesätamineissaan. Ihme ja kumma, että he tarkenevat tällaisessa viimassa, kun on niin kylmä, että hampaat kalisevat. Ja kuin kylmiin kääreisiin menee lakanain väliin ensi öinä. Kuinka onnellista onkaan, että ihmiselle on annettu mukautumiskyky ja tottumisen taito! Lyhyessä ajassa tulee vastatulleistakin swakopilaisia. Ei tunnu kylmä kylmältä eikä kosteus ilkeältä. Siitähän siellä Swakopmundissa juuri nautitaankin. Päivät pitkät vietetään meren rantahietikolla ja ilakoidaan Atlantin vilpoisissa rantatyrskyissä.
Meri onkin ainoa huvitus, virkistys ja nautinto, mitä Swakopmund voi vierailleen tarjota. Henkinen ohjelma sisältyy saksalaisiin jumalanpalveluksiin ja satunnaisiin esitelmä- ja konserttitilaisuuksiin. Kaupungissa on yksi elokuvateatterikin, mutta sinne ei suuresti houkuttele arvostelu, joka sanoo siellä näyteltävän vain takapihakuvia. Kaupungin hotellit viettävät vuoronperään teurastusjuhlia makkaraillallisineen ja tansseineen sen lajin huvia haluavien tarpeiksi. Suoranaiseen ruumiilliseen lepoon on sitäkin parempi tilaisuus. Saksalaiselle punaiselle ristille kuuluvassa virkistyskodissa ovatkin Ambomaan suomalaiset löytäneet mieluisan lepopaikan.
Itse kaupunki sijaitsee mitä ikävimmällä hietikolla Swakop-joen suulla, sen pohjoisella rannalla. Siitä johtuu sen nimikin Swakopinsuu.
Swakopmund on siististi rakennettu, pieni kaupunki. Sen pääkadut on laudoitettu. Muuten olisikin raskasta kahlata tuossa paksussa hietikossa. Pitkin keskikatua kulkevat kiskot, joita myöten parihevoset vetävät nelipyöräisiä laidattomia tavaravaunuja. Junan saapuessa sisämaasta kahdesti viikossa on tuollainen "trolli" istuinpenkeillä varustettuna tulijoita vastassa. Se kiertää sitten ympäri kaupungin, vieden matkustajat määränsä päähän. Kauppiaat ja puotilaiset seisovat ovillaan ja yksityiset ikkunoissaan, ja niin koko kaupunki tuntee pian tulijat ja iloitsee ansionmahdollisuuksista.
Swakop-joki on useimpain Lounais- ja Etelä-Afrikan jokien tapaan suurimman osan vuotta aivan kuivillaan. Sisämaan sateet kokoavat vesiä näihin jokiinkin, jopa niinkin runsaasti, että syntyy tuhoisia tulvia. Swakopjokikin joskus tulvii. Se tuo silloin mukanaan sisämaasta suuret määrät puita ja hiekkaa. Merivesi saattaa värjäytyä laajalta alueelta aivan ruskeaksi tästä Swakopin hiekasta. Hyökyaallokko, jolla Atlantti aina hyväilee Swakopmundia, lyö hiekan rannalle, muodostellen näin rannikkoa mielensä mukaiseksi. Puutkin meri heittelee kaupungin ja sen ympäristön rannoille. Silloin koko kaupunki lähtee puiden hakuun ja varustautuu polttopuilla seuraavaan tulvaan asti. Muuten ne olisi hankittava kaukaa sisämaasta. Swakopmundin seuduilla ei kasva peukalonkaan pituista puuta eikä ruohonkorttakaan ole silmää ilahduttamassa! Asumusten ympärille on puita istuttaen luotu vehreyttä ja värikkyyttä. Ja kuin keidas erämaassa on kaupungin reunalla vainajain lepopaikka.
Swakopin etelärannalla kohoaa lentohiekkavuoristo. Sen mahtavat, aaltomaiset harjanteet muuttavat alituiseen muotoaan Kalaharista päin puhaltavien tuulten vaikutuksesta. On hengenvaarallista joutua tuollaiseen hiekkamyrskyyn. Ennenaikaisen haudan on moni saanut harjanteen juurella, antaen lentohiekan kasaantua ylleen.
Talvikuukausina, touko-syyskuulla, on Swakopmund tavallisesti paksun sumun peitossa. Vain kuuluisat itätuulet onnistuvat karkoittamaan meren sumut ja kirkastamaan hetkeksi päivän kasvot. Kuvaus Swakopmundin erikoislaatuisesta itätuulesta kuulostaa uskomattomalta sille, joka ei ole sitä itse kokenut. Sisämaassa tuo Kalaharin tuuli on talvisaikaan viimaisen kylmä, mutta pudotessaan vuoristosta rannikolle tuuli ja sen mukana putoava hiekka kuumenee. Se tuo tullessaan Swakopmundiin hiottavan kuumuuden ja hirvittävän hiekkapyryn. Hiekka on hienoa ja tunkeutuu ulkona liikkujain nenään, silmiin, korviin ja kurkkuun. Mahdollisuuden mukaan koetetaankin silloin pysytellä sisällä. Pahimpina itätuulipäivinä on kouluillakin lomaa. Ja huoneisiinkin hiekka pyrkii, mistä se vain rakosen löytää. Tukahduttavaa on olla umpinaisissa huoneissa itätuulen helteessä. Onneksi tuuli melkein säännöllisesti tyyntyy iltapäiväksi alettuaan vinkua nurkissa aamuyöllä ja raivottuaan aamu- ja keskipäivän. Erikoisen mielenkiintoista on seurata myrskytuulen taistelua hyökyaaltoja vastaan. Se lannistaakin osittain niiden voiman lennättäen niiden kuohuja korkealle ilmaan sateenkaaren väreissä.
Swakopissa oli viime vuonna asukkaita 1 078 valkoista, joista enemmistö on saksalaisia. 694 alkuasukkaan joukossa on edustajia Lounais-Afrikan eri kansallisuuksista. On hottentotteja, pensastolaisia, vuoridamroja, hereroja ja ambolaisia, jotka kaikki ovat valkoisten palveluksessa. Alkuasukkaat asuvat omassa eristetyssä kaupunginosassaan varsinaisen kaupungin ulkopuolella. Kaikenlaisesta puu- ja rautaromusta he ovat kyhänneet sinne asuinhökkelinsä. Vastatulleet jatkavat siellä entisiä elintapojaan. Aikain vieriessä eurooppalaistutaan: hankitaan joitakin huonekaluja, seinät paperoidaan sanomalehdillä, kuvalehdistä saadaan tauluja, totutaan syömään maissia ja riisiä, leipää ja kahvia. Kammat, peilit, hajusaippuat ja -vedet ja kaikenlainen eurooppalainen rihkama saa hyvän ostajapiirin. Huuliharppu, harmonikka ja gramofoni tuo osansa illanviettoon korttipakkain ohella. Valkoiset ja mustat poliisit valvovat järjestystä, ambolaisten "roskatohtoriksi" ristimä henkilö puhtautta. Valkoiset eivät saa ilman erikoislupaa käydä mustain kaupunginosassa. Mustat puolestaan eivät öiseen aikaan saa ilman lupaa liikkua alueensa ulkopuolella.
Swakopmundin ovat saksalaiset rakentaneet Lounais-Afrikan alusmaittensa satamakaupungiksi. Ennen maailmansotaa olikin liikenne Swakopmundin kautta vilkasta. Sisämaan väestö suosi sitä myös kylpykaupunkina. Satamana se oli hankala hyökyaallokon takia. Juuri ennen sotaa valmistui sille tarkoituksenmukainen, kauas mereen ulottuva, kaikkia meren voimia uhmaava aallonmurtaja, johon valtamerialukset voisivat laskea maihin. Muutama tykin luoti tuhosi tuonkin miljoonayrityksen. Kymmenisen vuotta myöhemmin korjattiin se kävelysillaksi. Nykyajan huvittelunhaluista kylpyläyleisöäkään ei Swakopmundin vaatimattomuus enää tyydytä. Se suuntaa nykyisin matkansa Kap-maalle. Satamakaupunkina on sen myös kokonaan syrjäyttänyt siitä 21 mailia etelämpänä sijaitseva Walfish-Bay.
4. VALASKALALAHTI-WALFISH-BAY.
Vuodesta 1796 on Valaskalalahti ollut englantilaisten hallussa. Vuosina 1883-1915, s.o. Lounais-Afrikan saksalaisen yliherruuden aikoina, se oli kokonaan ympäristöstään eristetty. Sota-aikana Swakopmundin valloituksen jälkeen yhdistettiin nämä molemmat rantakaupungit rautatiellä ja Valaskalalahdesta tehtiin Lounais-Afrikan satamakaupunki. Se onkin ainoa luonnostaan satamaksi sopiva paikka koko rannikolla. Lahden pohjukka on pitkän, kapean, rannikonsuuntaisen Pelikanin kärki-nimisen niemen hyvin suojaama.
Swakopmund on edelleenkin tärkeä läpikulkupaikkana. Valaskalalahti on pientä kyläpahaista muistuttava paikka samanlaisessa hiekkaerämaassa kuin Swakopmundkin. Mutta sitä ei ole ollut saksalaisten yritteliäisyys somistamassa, siksi se ei vedäkään ketään puoleensa. Satama- ja muutkin virastohenkilöt asuvat enimmäkseen naapurikaupungissa, josta rata-auto heitä kuljettaa aamuin illoin. Matkustajatkin, niin menevät kuin tulevatkin, vain poikkeustapauksessa yöpyvät Valaskalalahdessa, ja heidän majoittamisensa tuottaa silloinkin suuria hankaluuksia.
Nimestä päättäen ovat valaat paikkaan mielistyneet. Aikaisemmin mainitaankin siellä harjoitetun valaanpyyntiä.
Kesäkuun alussa koleana lounais-afrikalaisena talvipäivänä kuljemme Swakopmundista rata-autolla Valaslahteen. Rata seuraa rannikkoa, vieläpä usein niin läheltä, että nousuvesi huuhtelee kiskoja. Tulee mieleen ajatus, että ollaankohan tässä varmalla pohjalla. Omalaatuisensa ovat tämänkin taipalen maisemat: lännessä merensini yhtyy avaruuteen, idässä erämaan ruskea hiekka komeina aaltoilevina harjanteina. Emme olleetkaan ensi kertaa näillä main. Viimeksi kuljimme matkan junalla käydessämme tervehtimässä Valaskalalahden ambolaisia. Sillä kertaa olimme vaarassa joutua yöpymään siellä. Kellomme oli joutunut epäkuntoon, niin ettemme menneetkään ajoissa Swakopiin palaavalle junalle, samalle, jolla olimme aamulla tulleet. Istuimme majapaikassamme kaikessa rauhassa, kun asemalta tuli musta lähetti juoksujalkaa meitä noutamaan. Juoksuksi oli siinä meidänkin pistettävä, jottei odottavan junan kärsivällisyys kesken loppuisi. Näin pelastuimme pulasta, ja Lounais-Afrikan mainio rautatie sai ansioluetteloonsa uuden lisän!
Tällä kertaa ei ollut aikaa viipyä Valaskalalahdessa. Suoraan asemalta riensimme satamaan, missä "Usaramo" oli lähtövalmiina, viemään meitä Eurooppaa kohden, vaikkakin kiertoteitse Afrikan etelä- ja itärannikkoa pitkin.
ETELÄ-AFRIKAN YMPÄRI.
1. ELÄMÄÄ LAIVALLA.
"Usaramo" on yksi vanhimpia saksalaisen Woermann-linjan Afrikan ympäri kulkevia laivoja. Me, joiden aikomuksena oli laihasta kukkarostamme huolimatta saada nähdä maailmaa mahdollisimman paljon, olimme ottaneet paikan kolmanteen luokkaan. Sen ahtautta ja epämukavuutta osittain korvasi se, että alkumatkan saimme kahden asustaa neljän hengen ulkohytissä. Aluksi olikin vaimoni sinne usein paettava, kunnes hän tottui merenkäyntiin. Merivirrat, jotka kulkevat Afrikan eteläkärjen molemmin puolin, tekevätkin meren hyvin levottomaksi myrskyttömälläkin säällä. Usein laivamme keinui niin, että syönti häiriintyi pöytäkaluston pyrkiessä permannolle. Kunnon myrsky jäi kuitenkin kokonaan kokemuspiirimme ulkopuolelle.
Niukalti meri muutenkin tarjoili meille nähtävyyksiään. Vain pari kertaa valas ilmaisi olemassaolonsa suihkuttaen vettä ilmaan tai nostaen mustanhohtavan selkäpiinsä auringon säteitten lämmitettäväksi. Merikäärmeen näimme vilaukselta myös eräänä päivänä. Hylkeenmalliset, hyppivät "delfiinit" tulivat sitävastoin usein kilpasille laivamme kanssa. Ne kulkivat suurissa laumoissa, ja jo kaukaa huomasi niiden olevan liikkeellä. Sillä jokainen yksilö tuossa monisataisessa, ehkäpä tuhantisessakin laumassa otti vuorollaan pitkiä hyppyjä ilmaan, sukeltautuen sitten taas syvyyksiin. Merilokit olivat päivittäisenä matkaseuranamme. Valppaasti ne seurasivat elämää laivalla, odotellen kärsivällisesti, mitä kulloinkin nähtiin hyväksi viskata laivasta mereen. Kirkuen ja tapellen keskenään ne hyökkäsivät saaliinsa kimppuun.
Matka oli aavaa merta, vaikka vuorokauden, parin perästä poikkesimmekin satamissa. Oli aikaa ja tilaisuutta tehdä havaintoja laivallamme edustetuista eri kansallisuuksista. Laskimme laivallamme olevan edustajia ainakin kahdestatoista valkoisen rodun kansasta. Kap-kaupunkiin asti oli kolmannen luokan enemmistönä juutalaisrahvas, Saksan itäosista, Puolasta ym. sukulaisiinsa matkustava kirjava joukko nuorta ja vanhaa, miestä ja naista. Heidän vaatetuksestaan ja siitä tavasta, jolla he hyökkäsivät ruuan kimppuun, olisi päätellyt heitä nälkiintyneiksi köyhäraukoiksi. Sääliämme herätti vanha mummorahjus, joka asusti naapurihytissä. Ajattelimme, ettei mummolla ollut tarpeeksi vaatteita, oleskellakseen laivan kannella. Hytissä hän vietti päivät pitkät hymisten outoa, surunvoittoista säveltä. Puhetoverin hänestä kyllä olisi saanut. Usein hän pysäytti meidät puheilleen, mutta emme ymmärtäneet hänen juutalaissaksaansa. Kun tultiin lähelle hänen määränpäätään, niin eikös mummo ilmaantunutkin kannelle mitä nykyaikaisimmissa varusteissa. Ja kuin pois pyyhitty oli toisistakin kurjuuden leima.
Kun juutalaiset jättivät laivan, huoattiin siellä kuin helpotuksesta. Mutta vain hetkeksi, sillä alkaessamme kulkea pohjoista kohden itärannikkoa myöten alkoi laivamme täyttyä portugalilaisista ja kreikkalaisista matkustajista. Varsinkin viimeksimainitut olivat meluisaa joukkoa. Heihin tutustuttuaan ei enää ihmettele, että Kreikassa seuraa kapina ja vallankumous toistaan. Alituinen sota, itku ja parku vallitsi siinä nousevassa polvessa. Ja äidit ylensivät äänensä saadakseen sananvallan itsepäisten jälkeläistensä kurissa pitämiseksi, mutta tavallisesti se onnistui vasta pitkän kahakan perästä. Se kuva, minkä vanhan ajan historia oli mieliimme syövyttänyt tästä sisäisesti ja ulkonaisesti kauniista kansasta, sai epäedullisia vivahteita edessämme olevasta todellisuuskuvasta. Emme sentään tahtoisi koko kansaa tuomita tämän siirtolaisväestön mukaan. Monet heistä olivat niin muukalaistuneet tai sanoisimmeko paremmin maakalaistuneet, että he olivat unohtaneet kokonaan äidinkielensä ja puhuivat suahelikieltä, joka on Itä-Afrikassa laajalle levinnyt bantumurre.
Vaikkakin valkoinen matkaseura ja sen yksilöt olivat omiaan herättämään mielenkiintoamme, kohdistui huomiomme kuitenkin pääasiassa muitten rotujen edustajiin. Olihan yhtenä toivomuksenamme juuri saada tilaisuus nähdä mustain maanosaa ja sen asukkaita muuallakin kuin Ambomaan pienessä nurkkauksessa.
Laivan henkilökuntaan ei mustia varsinaisesti kuulunut. Keltaisen rodun edustajina oli siellä noin puolisen tusinaa kiinalaista "pyykkäriä", jotka näyttivät hyvin hartaina antautuneen tehtäväänsä ja elävän omaa eristettyä elämäänsä. Silloin tällöin tuli laivaamme joitakin neekerimatkustajia. He ilmaantuivat kolmanteen luokkaamme, mutta sitten he hävisivät, niin ettei heitä enää näkynyt. Tämän aiheuttivat painostuksellaan valkoiset, joiden ei sopinut matkustaa mustain kanssa samassa luokassa. Tilapäistä mustaa matkustajajoukkoa oli laivamme etukansi usein täynnä, kun hallituksen värväämää työväkeä ja heidän perheitään siirrettiin satamasta toiseen. Niin tuli Valaskalalahdesta lähtiessämme laivaan paljon meille tuttua Lounais-Afrikan mustaa väkeä, joukossa useita ambolaisiakin. Mm. oli siellä Ondongan päällikön lähetti, joka kierteli töissä olevain ambolaisten parissa keräten, oikeammin kerjäten, varoja uuden auton hankkimista varten entisen palaneen tilalle hänen majesteetilleen. Niillä varoilla kai se lähettiläskin matkoillaan kulki ja eli. Vuorokauden tämä tuttu joukko viipyi laivallamme. Eurooppalaisten matkustajain joukossa oli monia, jotka ensimmäisen kerran näkivät mustia. Mielenkiintoista oli seurata heidän kuljetustaan laivaan ja sieltä pois pienillä proomuilla. Monelle sisämaasta tulleelle, ensi kertaa meren nähneelle, se varmasti oli hirvittävää. Vavisten pelosta, toisiinsa kiinni tarrautuneina ne kiipesivät laivan sivulle lasketuita portaita. Ja matkavarustukset, eväät, peitot, padat ja pannut oli myös onnellisesti kuljetettava matkassa. Yleistä iloa katsojissa herätti mies, joka päänsä päällä kantoi kansainvälistä, ei tosin mustilla käytännössä olevaa "yksikorvaista" tarvekalua, nyt tosin korvattomana! Mies oli varmaan löytänyt sen ja havainnut sopivaksi kuljettaa siinä eväsleipäänsä! Maakalaisjauhopussukoitakin on joillakin matkassa. Ja illalla keitettiin etukannella puuro ja syötiin sormin, aivan niinkuin Ambomaalla. Ja niin ainakin hetkeksi unohtui se epävarma pohja, jolla liikuttiin. Ja illan pimetessä kaikui mustain joukosta tuttu koraali, joka valkoisten matkustajain mielissä varmaan herätti joitakin ajatuksia, ehkäpä muistojakin. Kauniiksi he laulua sanoivat. Meidän ambolaisiamme ne olivat nuo laulajat, totesimme mielihyvin. Nämä tuttavamme jäivät Lüderitzlahden satamaan.
Lüderitzbucht. Lüderitzlahti.
Lüderitzbucht eli Lüderitz, kuten englantilaiset lyhyesti sanovat, oli ensimmäinen niistä pysähdyspaikoista, jotka toivat matkallemme vaihtelua. Pettymyksemme oli kuitenkin suuri, kun laivamme pysähtyi kauas ulapalle, ja vielä suurempi, kun matkustajia ei ensinkään laskettu käymään maissa. Meidän oli tyydyttävä vain kiikarilla katselemaan komeitten kalliomuodostelmain lovessa sijaitsevaa pikku kaupunkia, jonka ympäristössä ambolaisiamme on joukoittain töissä timanttikentillä.
Paikka on saanut nimensä Lüderitz-nimisestä saksalaisesta kauppiaasta, joka osti sen alkuasukkailta itselleen kauppapaikaksi, lisäten siihen myöhemmin laajempiakin alueita. Vuonna 1884 ne joutuivat Saksan suojelusherruuteen, ja niin sai alkunsa Saksan Lounais-Afrikan siirtomaa. Aikaisemmin sanottiin paikkaa Angra-Pequenaksi, s.o. pikku lahdeksi, ja kerrotaan Bartholomeus Diazinkin poikenneen siellä matkallaan Afrikan ympäri v. 1486.
Kap-kaupunki.
Parin vuorokauden matka Lüderitzistä Kap-kaupunkiin ei tarjonnut nähtävyyksiä eikä suonut mitään nautintoa meritaudin vuoksi. Korvauksen tälle toi sitä runsaammin Kap-kaupunki ihanine ympäristöineen. Jouduimmekin viipymään siellä kolme vuorokautta. Laivamme vietiin telakkaan ja sai se siellä potkuriinsa neljännen siiven, joka oli katkennut jo Englannin rannikolta lähdettäessä.
Tuttu sananparsi: "Nähdä Napoli ja kuolla!" on vanhentunut sen mukaan kuin maailman tuntemus on avartunut ja on löydetty seutuja, jotka pystyvät kilpailemaan Napolin kanssa. Kap-kaupunkikin luetaan niihin.
Kaupunki on Table-lahden pohjukassa, Hyvän Toivon niemimaan länsirannalla. Lahden pohjukkaa ympäröivät vuoret hevosenkengän tavoin. Taustalla kohoaa tummana ja jyrkkänä kuin seinä Tafel eli Table-vuori. Vuoren laki on n. 3 582 jalan korkeudella tasainen kuin pöytä, jonka leveys on jopa 2 mailia. Vuorelle kiipeäminen ei itsessään tuota mitään vaikeutta. Hengenvaaraan saattaa kuitenkin joutua pilvien odottamatta kääriessä vuoren sumuvaippaansa. Ne saattavat tulla niin äkkiä kuin joku odottamatta heittäisi pöydälle liinan. Kiipeilijä, joka ei malta odottaa pilvien hälvenemistä, saattaa syöksyä kuiluihin. Ja odottaminenkin saattaa usein käydä pitkälliseksi.
Vuorelta avautuu mitä ihanin näköala yli koko niemimaan ja aavan ulapan, joka kuvastaa ihmeen sinisenä ja välkkyvänä taivaan sineä. Kaupunki näyttää olevan aivan jalkain juuressa, niin lähellä, että luulisi voivan viskata kiven sen kadulle. Sivustalla kohoaa vuoren matalampi osa makaavaa leijonaa muistuttavana. Luonnostaan on seutu karua ja autiota. Ihmistarmo ja rohkeus on sen muuttanut varjoisiksi metsiköiksi ja vihreiksi viinitarhoiksi.
Kaupunki alkaa lähennellä jo 300 ikävuottansa, ollen itsessään jo ilmiö maanosassa, jolla vielä vuosisata sitten oli nimenä "Tuntematon". – Kaupunki ja sen suurenmoiset ympäristöt olivat meille jo entuudestaan tutut. Ilmatkaan eivät nyt olleet suotuisia retkeilyille. Sen vuoksi käytimme aikamme käyden Kapin museoissa ja taidekokoelmissa. Museossa on laajat kokoelmat Etelä-Afrikan kasvi- ja eläinmaailmasta samoin kuin sen eri kansallisuuksien ihmistyypeistä ja heidän elintavoistaan. Museon sisäänkäytävään on asetettu ns. postikivet, joiden alle muinoin laivojen kapteenit panivat kirjeensä vastakkaiseen suuntaan meneväin laivain perille vietäviksi. Siellä olivat myös Bartholomeus Diazin Angra-Pequenaan pystyttämän marmoriristin jäännökset. Museorakennus on kasvitieteellisen puutarhan reunassa. Puutarhassa sanotaan olevan edustettuina yli 8 000 eri puu- ja kasvilajia. Sisäänkäytävän vieressä kasvava suuri eucalyptus-puu on ensimmäinen eurooppalaisten istutus Etelä-Afrikassa. Ikäisekseen se voisi olla suurempikin, mutta se on todennäköisesti kärsinyt myrskyistä, jotka usein raivoavat seudulla tehden merenkulunkin vaaralliseksi. Hyvän Toivon niemen alkuperäinen nimi on ollutkin myrskyjen niemi, Cabo Tormentoso.
Tärkeimmän historiallisen nähtävyyden tarjoaa linnoitus, jonka peruskivi laskettiin v. 1666. Rakennus edistyi kuitenkin hyvin hitaasti. Eikä ihmekään, kun rakennusaineet, jopa tiiletkin, tuotiin suurimmaksi osaksi Hollannista. Kerrotaan, että eräs silloinen kuvernööri, saadakseen rakennustyöt edistymään, kantoi vallihaudasta multaa kaksitoista korillista ja hänen vaimonsa kuusi korillista esimerkiksi, että kukin "porvari" tekisi samoin. Linnoitus ei ole enää käyttökuntoinen. Kannaksen itärannalla on nykyaikainen linnoitus Simonstown.
Vuoden 1921 tilaston mukaan laskettiin Kapkaupungissa ympäristöineen olevan 223 556 asukasta, joista värillisiä 93 807. Valkoisten enemmistön toistaiseksi muodostavat englantilaiset ja hollantilaiset, mutta heidän rinnallaan lienee Kapissa maailman kaikkia kansallisuuksia. Löysimmepä sieltä yhden suomalaisenkin. Kun passiasiaimme tähden jouduimme kulkemaan eri konsulaateissa, kuulimme Suomen konsulilta, jona nykyisin toimii Tanskan sikäläinen konsuli, tästä todennäköisesti ainoasta Kapin vakinaisesta suomalaisesta asukkaasta. Emme tietysti voittaneet kiusausta saada tutustua häneen. Ja niin tuli meille asiaa Ruotsin konsulaattiinkin, jossa maanmiehemme tai oikeammin – naisemme on virassa. Emmekä tutustumistamme kadukaan. Kauan on hän jo ollut poissa Suomesta, lapsuudestaan asti, ja toistakymmentä vuotta hän on ollut Kap-maalla, viihtyen hyvin ympäristössään ja työssään. Suomi on hänellä kuitenkin rakkaassa muistossa, kieli ei vain ollut enää taipuisa suomea ääntämään. "Kyllä minä ymmärrän hyvin ja osaan vähän puhuakin, mutta se ottaa aikaa." Ja siksi hän turvautuikin ruotsin ja englanninkieleen kertoellen muistelmiaan, miten hän usein oli joutunut hassunkurisiinkin tilanteisiin, kun häntä oli tarvittu tulkkina englannin kieltä taitamattomien matkustavien maanmiestemme asioita järjestettäessä. Niinpä kerran pyrki maihin eräs kihloissa oleva nuori pari. Kun morsiamelta puuttui maihin noustessa vaadittu rahasumma, turvausivat asianomaiset Suomen sikäläiseen konsuliin. Tämä oli silloinkin muukalainen eikä ymmärtänyt, mitä suomalaiset tahtoivat. Tulkki tuotiin apuun. Ja niin saatiin kuin saatiinkin selville, että he tahtoivat tulla vihityiksi, jotta molemmat pääsisivät maihin. "Ja kun ei konsuli voinut heitä naida enkä minä voinut heitä naida, niin haettiin sinne pappi, joka nai heidät", kertoi vilkas maanmiehemme vihkimistä tarkoittaen. Nyt kuuluu nuori pariskunta elävän jossakin Kapin lähistöillä ja menestyvän hyvin, vaikka alku olikin hankala. – Jatkuvaa hilpeyttä, oloihin mukautuvaa mieltä ja kestävää avuliaisuutta toivotettuamme erosimme yksinäisestä suomalaisesta Etelä-Afrikan ihanassa pääkaupungissa.
Sitten vaikutelmamme Kap-kaupungin ja -maan alkuasukkaista! Mustat eivät siellä ole enää suuria lapsia, niinkuin Ambomaalla. He ovat valveutuneita, tietoisia rodustaan ja oikeuksistaan, tietoisia myöskin niistä vääryyksistä, mitä valkoinen rotu kautta vuosisatojen on siellä harjoittanut ja yhä harjoittaa. He ovat tulleet isänniksi ja tahtovat sellaisina pysyä. Entisaikaan olivat kotieläimetkin valkoisille arvokkaampia kuin mustat alkuasukkaat, ja tuskinpa heille täyttä ihmisarvoa vieläkään annetaan. Valkoisilla on omat kaupunginosansa, koulunsa, huvipaikkansa, joihin ei musta millään hinnalla pääse. Junissa ja raitiovaunuissakin on mustain ja puolivalkoisten matkustettava omassa luokassaan. Avioliittoja mustain ja valkoisten kesken ei suvaita. Mutta kun niitä kaikesta huolimatta solmitaan, luetaan lapset aina neljänteen polveen asti mustain joukkoon. Heidän on käytävä mustain kouluja, he eivät ole täysin yhdenvertaisia oikeudessa jne. Mustilla onkin omat koulunsa aina yliopistoja myöten. Heidän pyrkimyksensä on saada rajat selviksi. Irti valkoisista, Afrikka afrikkalaisille! Siinä heidän tunnuksensa. Kapissa ja parissa seuraavassa rantakaupungissa tuntui kuin olisi ilmassa jotakin tästä pinnan alla käyvästä kuohunnasta, joka varmaan kerran on murtava nykyisen kahlehtivan ylivallan.
Port Elisabeth, "Etelä-Afrikan Liverpool".
Kapista lähtiessä vallitsi kaunis sää, ja me saimme katsella Hyvän Toivon niemimaata pitkin sen pituutta. Iltahämärässä sivuutimme Afrikan eteläisimmän kärjen, Cape Aguljasin, "neulaniemen", joka on saanut nimensä kauas ulottuvista vedenalaisista sahanterämäisistä kalliosärkistään. Niille on moni alus tuhoutunut. "Usaramo" pääsi onnellisesti seuraavaan pysähdyspaikkaansa Port Elisabethiin. Kaupungin on sen perustaja ristinyt vaimonsa nimeen, "joka oli yksi inhimillisten olentojen täydellisimmistä". Se on noin satavuotias ja on sangen vilkas liikepaikka. Olimme nähneet kuvia siitä, kuinka maihin vietävät suljetaan suureen koriin ja lasketaan siinä pieneen laivaan, joka vie heidät maihin. Merenkäynti on tavallisesti niin ankara. Meiltä jäi sekin hauskuus kokematta, kun meri oli verraten rauhallinen.
Port Elisabethin mainittavin nähtävyys oli kuuluisa "Käärmepuisto". Keinotekoisen järven saaressa oli suuri kokoelma eläviä afrikkalaisia käärmeitä, vanhoja ambolaisia tuttavuuksiakin. Käärmeet elivät mitä parhaimmassa sovussa tarhan värillisen hoitajan kanssa. Hän sai niitä nostella mielin määrin ja kääriä kaulansa ja käsivarsiensa ympäri. Maassa matelevat sähisivät ja sihisivät, näyttivät kaksihaaraista kieltään ja iskivät hampaansa miehen nahkasäärystimiin, kun jalka ei tahtonut saada jalansijaa noiden matelijain joukossa. Luonto oli käärmeiltä kuitenkin poissa, niinkuin häkkiin suljetuilta villipedoilta. Ei niitä käärmeitä huvikseen katsellut. Totta on, että vaino on ihmisen ja käärmeen välillä.
East London.
East London, edellisestä päivän matkan itään, herätti ihastuksemme jo ensinäkemältä. Maissa käynti helpottui senvuoksi, että laivamme pääsi satamaan. Kaupunki oli rakennettu laajalle tasangolle, jolle rannasta oli jyrkkä, n. 200 jalan nousu. Buffalo-virta jakoi kaupungin kahtia. Sen korkeat rantamuodostelmat olivat mitä vaihtelevimmat, kaikki äyräät tuuhean vehreyden peittäminä. Laajat alat täyttävät suuret, villit kaktukset antoivat maisemille omalaatuisen leimansa.
Maakalaiskaupunginosa joen länsirannalla teki harvinaisen siistin ja hauskan vaikutuksen keltaiseksi rapattuine majoineen. Mahtava silta yhdisti kaupunginosat toisiinsa. Liikennettä välitettiin myös soutuveneillä, jota mekin käytimme hyväksemme. Vuosikymmeneen emme olleetkaan olleet soutelemassa!
Erikoista uutta oli East Londonissa torikauppiaiden tapa levittää tavaransa maahan pitkin laajaa toria. Porkkanat, punajuuret, tomaatit, pavut, sipulit ym. muodostivat aamupäivisin värikkään parkettimaton torille. Samaa tapaa huomasimme seuraavissa satamapaikoissakin noudatettavan.
Durban.
Durbania saimme katsella yhden päivän. Se on laaja, vuorten rinteille rakennettu, suosittu kylpykaupunki. Meren kosteus ja sopivat lämpösuhteet synnyttävät mitä rehevimmän kasvillisuuden ja mitä lajirikkaimmat hedelmät. Useat hedelmät olivat eurooppalaiselle kokonaan vieraita, kuten quqva, mango, papaya ym.
Durbanin kaduilla liikkuessa huomasi helposti, että valkoinen väestö on siellä suurena vähemmistönä. Vuoden 1926 tilaston mukaan oli heitä 53 342, mutta värillisiä oli viittä vuotta aikaisemman laskelman mukaan 86 094. Durbanin mustien huomaakin liikkuvan omalla pohjallaan, valkoinen englantilainen herravalta on vieras, toistaiseksi välttämätön paha, josta kerran vapaudutaan. Uhkaavaa, villiä tuntui olevan tämä Natalin maakunnan pääkaupungin väestö, eikä suinkaan tuo sisäinen kuohunta rajoittunut vain pääkaupunkiin.
Sotaisa on ollut Natalin aikaisempikin historia. Zulujen kuuluisa päällikkö Chaka, jota on sanottu Etelä-Afrikan Napoleoniksi, on siihen jättänyt veriset jäljet. Buurit ja englantilaiset ovat myös usein kiistelleet Natalin herruudesta.
Myös aasialaisia mainitaan Durbanissa olevan 25 000. Heidän tuomansa lienee riksha, ihmisen vetämä keveä kärry, jota hyvin yleisesti käytetään kulkuvälineenä. Natalin alkuasukkaat toimivat rikshamiehinä. Saavuttaakseen huomiota ja paremmin ansaitakseen he ovat pukeutuneet toistaan kummallisempiin, melkeinpä hirviömäiseen asuun. Vaimoni, joka oli istunut kiinalaisen pitkälettisen rikshassa, ei ollut halukas yrittämään mustan sarvipään kyydissä.
Lorenco Marques.
Durbanista lähtiessämme sanoimme toistaiseksi hyvästit englantilaiselle siirtomaaherruudelle. Vuorokautta myöhemmin olimme Portugalin valta-alueella, sen itäafrikkalaisen siirtokunnan pääkaupungissa, Lorenco Marquesissa Delagoa Bayn suulla. Uteliaina ja jossakin määrin ennakkoluuloisina saavuimme sinne. Onhan Portugalin nimi lähemmin kuin mikään muu liittynyt Afrikassa harjoitettuun orjakauppaan. Ensimmäinen vaikutelmamme ei suinkaan ollut rohkaiseva. Suurella, korvia vihlovalla vihellyskonsertilla tervehti satamatöissä oleva musta joukko laivaamme. Tuskinpa se oli tervehdykseksi kuitenkaan aiottu, vaikka se meistä siltä tuntui. Mustien kohtelu tuntui meistä pahalta. Puolivalkoinen päällysmies komenteli heitä piiska kourassa. Ja mustat olivat kuin lauma tahdottomia, yleisen ihmistason alapuolella olevia olioita. Laiskottelun- ja karkaamisenhalua heiltä ei liene puuttunut, koska piiskaa tarvittiin. Väkisin on tuo työväki koottukin kaukaisilta sisämaaseuduilta, tuotu rannikolle vieraisiin oloihin ja outoon työhön. Orjuus on kielletty, mutta sen leimaa kantaa tuollainen pakkotyökin.
Mielenkiintoista sen sijaan oli tutustua portugalilaisiin. Kauppiaat, satama-, posti- ja tullivirkamiehet olivat järjestään pienikokoisia, tummia Portugalin poikia. Puheessakin tulimme hyvin toimeen, vaikka molempain englannintaito oli vajavaista. Valokuvauskonetta tullimiehet oikein vainosivat. Joka kerta piti olla lupapaperi tullin ohi kulkiessa, eikä sitä annettu kuin yhdeksi kerraksi kerrallaan. Portugalin raha oli yleisesti käytännössä, mutta englantilainenkin kelpasi. Raitiovaunussa maksaessamme kahden shillingin rahalla saimme takaisin koko tukun portugalilaista paperirahaa, jolla sitten kelpasi tehdä muita pikku ostoksia.
Kaupunki on muodostumassa transvaalilaisten valkoisten merikylpyläksi. Kylpylaitos on ihanalla paikalla. Ja suuri alue merta on rautaverkolla aidaten suojattu valailta, jotka ovat hyvin tavallisia vieraita Delagoan-lahdessa. Lahti on muuten ollut alituisena riidan esineenä Portugalin ja Englannin välillä. Viimeksimainittu tahtoisi sen itselleen, koska sen kautta käy päätie sen Transvaaliin.
Kaupunki on siisti pikkukaupunki. Kasvitieteellinen puutarha on hyvin näkemisen arvoinen. Siellä näimme ensimmäisen ambolaisen puun, nim. villiviikunapuun. Opaskirjassamme sanottiin kaupungissa olevan Etelä-Afrikan ainoan kiinalaisen temppelin. Kyselimme ja etsimme sitä, mutta emme sattuneet löytämään henkilöä, joka olisi siitä tiennyt. Komean muhamettilaisen moskeijan löysimme. Siellä oli par'aikaa rukoushetki, johon ulkolainen mieskin pääsi kyllä katsojaksi. Vaimoni oli katseltava ikkunan takaa nyt samoinkuin kymmenen vuotta aikaisemminkin täällä käydessään.
Beira.
Taas parin vuorokauden matka, ja niin olimme Beiran edustalla. Kaupunki näytti ja tuntui olevan mitä epäterveellisimmässä, alavassa, matalaa pensaikkoa kasvavassa rämeikossä. Kuumuus oli melkein tukahduttava. Ajatuksemme palasivat Ambomaalle. Olimmehan melkein samoilla tasoilla. Ei siellä niihin aikoihin liikakuumuus vaivannut. Talvinen, viileä viima teki sen ajan meille muukalaisille juuri sopivimmaksi. Melkeinpä sinne Beiran pätsistä kaipasimme. Suomalainen sisumme vaati meitä kuitenkin maihin, emmekä matkaa katuneetkaan, vaikkakin se vaimolleni aiheutti ennenkokemattoman ankaran päänsäryn. Auringosta, sanoi tohtori, ja määräsi käytäntöön korkkisen aurinkohatun.
Beira muistutti suuresti Swakopmundia hiekkaisine katuineen ja mataloine puutaloineen. Valkoisia jalankulkijoita ei ollut liikkeellä juuri muita kuin me matkustajat. Vakinaiset paikkakuntalaiset näkyivät käyttävän hyväkseen ihmiskyytiä, ei tosin kannattaen tai vedättäen itseään aasialaiseen tapaan, vaan heitä työnnettiin pienissä kärryissä kiskoja myöten.
Erikoisnähtävyyksiä ei kaupungilla ollut tarjottavana. Sen kahta kirkkoa, englantilaista ja katolilaista, kävimme katsomassa. Merkillinen johdatus oli sekin, että meidän oli Beiraan mentävä näkemään roomalaiskatolinen lapsenkaste. Lapsi vanhempineen ja kummeineen odotteli kirkossa pateria. Kun hän saapui, meni koko seurue ulos kirkon ovelle, jossa toimitettiin lukuja ja rukouksia. Sitten siirryttiin oven sisäpuolelle. Aivan oven suussa oli taas eri toimituksia: mm. pateri voiteli lasta rasvalla otsaan, rintaan, ja niskaan, ja syljellään hän voiteli lapsen silmät ja korvat. Ovensuunurkassa oli kastemalja. Aika puuha oli, ennenkuin pienen ranskalaisen myssyn nauhat saatiin auki. Sivullistenkin teki jo mieli mennä apuun. Kastetta seurasi taas rasvalla ja syljellä voiteleminen. Myssyn sitominen suoritettiin jälleen yhteisvoimin. Sitten mentiin itse kirkkoon alttarin lähelle ja sitten aivan alttarin ääreen ja välillä aina oli jokin luku ja jotakin puuhaa. Viimein seurue siirtyi sakaristoon, jossa lapsen nimi kirjoitettiin kirjaan ja vanhemmat ja kummit saivat kehoituksia.
Kasteen jälkeen seurasin pappia hänen asuntoonsa. Vaimoni piti viisaimpana jäädä ulos odottamaan arvellen, ettei pateri haluaisi naisvieraita. Siinä hän taisikin olla oikeassa, koskapa ei kehoitettu häntä hakemaan, vaikka mainitsin hänen odottelevan ulkona. Pateri näytteli minulle asuntonsa, joka oli vanhanpojan kunnossa. Sitten hän vei minut lähetyskouluun, jossa alkuasukkaille opetettiin suutarin ja räätälin töitä. Oli siellä suuret puusepän verstaatkin. Lähetystyössä on heillä Beirassa 30 nunnaa ja 11 pateria, eikä muita lähetystyöntekijöitä olekaan paikkakunnalla.
Retkeilyä Beiran ympäristön sokeri- ja kumiviljelyksille eivät laivan "isät" sallineet, vaan kiirehtivät pois tuosta myrkyllisestä malariapesästä, määräten matkustajat nauttimaan kahden viikon ajan 0.3 g kiniiniä päivittäin. Meille se oli tuttua ruokaa!
Mozambique.
Mozambique oli seuraava pysäyspaikkamme ja sangen mielenkiintoinen nähtävyys. Jo maihin pääsy oli erikoista. Alkuasukkaat välittivät liikennettä purjeveneillä. Meistä se näytti peloittavalta ja kuljettajat epäluotettavilta. Olimmehan tottuneet pitämään mustia huonoina merimiehinä. Olihan ollut tosin pakko usein uskoa kallis henkemme heidän käsiinsä kärry- ja vaunumatkoilla tiettömissä viidakoissa, mutta toista oli tällä epävarmalla pohjalla. Emme tahtoneet kuitenkaan olla "pekkaa pahempia", vaan rohkaisimme itsemme. Ja epäluottamuksemme joutui häpeään.
Mozambiquessa on Portugalin lippu liehunut keskeymättä 1500-luvulta asti, ja vasta aivan viime aikoina Lorenco Marques syrjäytti sen pääkaupunkina. Se on rakennettu pienelle korallisaarelle n. 3 mailin päähän rannikolta. Kulkiessamme kaupungin kaduilla tuntui kuin olisimme siirtyneet satoja vuosia taaksepäin. Kaupungin perustamisajoilta varmaan olivat talotkin jykevine muureineen, raskaine ovitelkineen ja rautaristikko-ikkunoineen. Kirkko oli myös hyvin antiikkinen. Onnistuimme saamaan oppaan, joka näytteli meille kirkon kätketyt salaisuudet: Vapahtajan haudassaan sekä Neitsyt Maarian. Edellinen oli luonnollisen ihmisen kokoinen, piikkikruunuin runneltu, kalmankalpea, sääliä herättävä puuveistos. Jälkimmäinen seisoi erään verhon takana ja oli räikeästi vaatetettu, punaposkinen puunukke. Hiljaisen kunnioituksen vallassa teki oppaamme ristinmerkkinsä Neitsyt Marialle. Meidän mieliämme ei nukke pystynyt saamaan hartaiksi. Päinvastoin, sillä se oli kuin hullunkurisin linnunpelätin.
Vanhempi kuin kirkko on Mozambiquen linnoitus. Sen edessä käveli edestakaisin portugalilainen asestettu sotilas virkaintoisen näköisenä. Itse linnoitus on kokonaan rappiolla, täysi muinaismuisto vanhanaikaisine tykkeineen ja kuulakasoineen. Sinne on kuitenkin majoitettu jokin määrä sotilaita päällikköineen. Vankila oli myös sinne sijoitettu. Erään ristikon takaa näkyivät parit maakalaisnaisen kasvot. He olivat elinkautisessa vankeudessa myrkytettyään portugalilaiset puolisonsa.
Mozambiquesta alkaen olimme mustain kaupustelijain ympäröimiä. He tarjoilivat simpukoita, koralleja, viuhkoja, pikkulintuja omatekoisissa olkihäkeissään eväsviljapullot matkassa y.m. Simpukkain ostajat joutuivat tappiolle, sillä jonkin ajan perästä täytyi heidän viskata ne mereen, kun niiden sisäinen asukki alkoi lahoamisellaan tehdä elämisen laivalla aivan mahdottomaksi. Taitava mereen heitettyjen rahojen pyydystäminen alkoi myös täällä. Varisten lailla pahasti rääkyen tai kurnuttaen kuin sammakot ilmaisivat uivat maakalaismiehet ja poikaset halunsa etsiä merestä heille heitettyjä rahoja. Kun heitit lantin, oli sukeltaja kuin nuoli perässä, sieppasi rahan ja pisti sen pinnalle tultuaan suuhunsa.
Parissa portugalilaisessa satamassa vielä pysähdyttiin. Porto Amebassa ei edes maakalaisvene päässyt rantaan asti, vaan mustat kahlasivat loppumatkan vieden matkustajat harteillaan! Ankaran merenkäynnin tähden jäi meiltä orjakaupoistaan kuulu Ibo myös näkemättä.
Dar-es-salaam.
Dar-es-salaamissa, s.o. Rauhan satamassa, vietimme ihanan sunnuntaipäivän. Rauha on kuitenkin usein ollut kaukana tältä paikalta. Zanzibarin sulttaani perusti kaupungin viime vuosisadan keskivaiheilla luonnonihanan lahden poukamaan korkealle palmistorannalle. Vuosisadan lopussa joutui paikka saksalaisille, jotka tekivät siitä itäafrikkalaisen siirtomaansa pääkaupungin. Kadut, rakennukset ja kaupunginosana suunnittelu kantavatkin saksalaista leimaa. Maailmansodan aikana oli paikka kiivaitten taistelujen näyttämönä. Sodan jätteinä on satamassa tuhottuja saksalaisia sotalaivoja. He itse olivat ne tuhonneet jättäessään seudun englantilaiselle ylivallalle.
Kaikkein edustavimmalla paikalla on saksalaisen Berliinin lähetyksen talo niemen nenässä sataman suulla. Se onkin paikkakunnan ensimmäinen valkoisten asumus. Ruohottunut, osaksi rappeutunut muuri kertoo niistä ajoista, jolloin arapialaiset tekivät tänne alituiseen ryöstöretkiään. Viimeisen kymmenen vuoden ajan on saksalaisten lähetystyö Itä-Afrikassa ollut kokonaan seisauksissa. Berliiniläisen seuran lähetitkin olivat vasta äskettäin palanneet työalalleen eivätkä olleet vielä päässeet uudestaan työn alkuun. Siksi kai he olivat kovin pidättyväisiä ja kitsaita tietojen antamisessa meille opintomatkalaisille. Kuultuamme, että heillä on jonkinlainen maanviljelyssiirtola, pyysimme päästä sitä katsomaan, kun meillä omalla työalallammekin on juuri sellainen alulla. Lähetyksen agronomi-insinööri opasti meidät rantaan ja jätti meidät mustien haltuun lahden yli vietäviksi. Toisella rannalla kohosi pieni, sievä maakalaiskirkko ja vähän etäämpänä maakalaiskylä laajojen kookospalmu-istutusten ympäröimänä. Satuimme tapaamaan Bethuel-nimisen suahelipojan, joka osasi vähän englantia. Hän kuljetti meitä sitten istutuksilla. Päällikkö Abraham tarjosi meille juotavaksi kaksi kookospähkinää. Ne kuorittiin hakokirveen tapaisella aseella ja neste vuodatettiin emaljikuppiin. Yhden hedelmän imelä maito riitti meidän janomme tyydykkeeksi. Moni näkemämme johdosta herännyt kysymys jäi vastausta vaille, kun olimme näin jätetyt mustien varaan. Ihmettelyämme herätti varsinkin se käsitys, että viljelysalue samalla olisi jonkinmoinen kristittyjen siirtola, jossa he elivät muusta maailmasta erillään.
Palattuamme veneellemme näimme kokonaisen pataljoonan alkuasukkaita, miehiä ja naisia, vedessä kahlaten taistelevan paikoista. Soutajilla näkyi olevan kokemusta siitä, paljonko alus kannatti. Loput he hätyyttelivät kepeillään rannalle. Kun meidät oli sinne vielä kannettu lisälastiksi, oli meitä kaikkiaan runsaasti kolmekymmentä henkeä. Varovasti soutaen päästiin onnellisesti toiselle rannalle.
Ennen laivalle paluuta teimme vielä tunnin kiertomatkan rikshalla maakalaiskaupunginosassa. Eri kansallisuuksilla näytti siellä olevan oma osuutensa. Siellä oli hinduja, arapialaisia, suaheleja, ja mitä kaikkia ne olivatkaan. Huoneet näyttivät olevan kuin jotakin ylellisyystavaraa, sillä pääasiassa elettiin talon edustalla. Tai vakinaisen olohuoneen etusivu oli kokonaan vailla seinää. Siinä on tilaisuus seurata talonväen toimia. Siinä suutaroitiin ja nikkaroitiin, ommeltiin sekä käsin että koneella. Lapset kinastelivat vieressä, koirat ja kanat samassa seurassa hyvässä sovussa. Emäntä käristi rasvassa joitakin oudonnäköisiä palleroita. Kaikki peittyi rasvankäryyn, mutta se lienee ollut vain nautintoa siihen tottuneille. Mutta me siirryimme nopeasti muualle. Nautimme ajosta varjoisassa rikshakärryssä troopillisessa kookospalmumetsikössä.
Zanzibar.
Yhä troopillisempaa oli Zanzibarissa. Sanotaan, että tuolla 1 660 km2:n suuruisella Intian valtameren saarella kasvaisi 30 miljoonaa kookospalmua. Retki varsinaisen Zanzibar-kaupungin ulkopuolelle paneekin aavistelemaan sen todenperäisyyttä.
Saapuessamme Zanzibarin edustalle oli merenkäynti niin ankara, että maihin pääseminen kävi vaikeaksi. Vain harva maakalaisvenekin oli uskaltanut ulos ulapalle. Rahansukeltajiakin oli vain pari, ja pian hekin uupuivat kovassa aallokossa. Vesi on kaunista, kirkkaan vaaleansinistä, niin kirkasta, että olisi luullut meren hiekkapohjan olevan aivan saavutettavissa, vaikka olikin kymmeniä metrejä syvää.
Maihin mentiin kaikesta huolimatta moottorialuksilla. Rannassa oli vastassa paljon mitä avuliaimpia opastarjokkaita. Kukin heistä koetti parhaansa mukaan syrjäyttää muut ja tunkeutua etumaiseksi. Oli siinä tyrkintää, huutoa ja kielten sekoitusta. Vaikea oli heidän tajuta, että halusimme päästä samoilemaan kaupungissa omin neuvoin.
Kaupunki oli vain rykelmä kiemurtelevien, kapeitten katujen ja kujien toisistaan erottamia synkkiä, itämaalaismallisia taloja. Rakennusten yksitoikkoisuuteen toivat vaihtelua kauniisti veistoksin koristetut ovet. Alakerran julkinen kotielämä kadulla oli mielenkiintoista nähtävää. Arapialaiset, intialaiset ja japanilaiset, joiden hallussa oli saaren kaupankäynti, asuivat tässä kaupunginosassa. Eurooppalaiset asuivat enimmäkseen huviloissaan kaupungin ulkopuolella. Heitä olikin koko saarella vain kolmisensataa. Saaren runsaasti 200 000 asukkaasta oli enemmän kuin 3/4 suaheleja. Heidän asuma-alueensa erotti joki äskenmainitusta kaupunginosasta.
Retki Bububun neilikka-istutuksille soi meille tilaisuuden nähdä Zanzibarin tosiolemusta. Opaskirjamme neuvoja seuraten löysimme sinne vievän junan. Ja vähän odoteltuamme lähtikin juna. Olimme sen ainoat valkoiset matkustajat. Junan päällikkö oli aasialaissyntyinen, englannin kielen taitoinen, tavattoman kohtelias mies. Ystävällisesti hän esitteli meille nähtävyyksiä, pysäyttipä junankin halutessamme ottaa valokuvia. Koko matkan kuljimme mitä ihanimmassa palmulehdossa. Sivuutimme jonkun entisen sulttaanin linnan rauniot. Nykyisen sulttaanin kesäpalatsi oli myös matkamme varrella. Hänen ylhäisyytensä oli muualla, joten saimme tehdä kierroksen palatsin verrattomassa ruusutarhassa. "Kovin hyvä mies", oli oppaamme arvostelu sulttaanistaan. Mutta hyvä mies oli oppaammekin, kävi shillingillä ostamassa janomme tyydykkeeksi appelsiinejä, oikeita jättiläisiä, jollaisia emme itse olisi onnistuneet mistään löytämään. Bububussa juna seisoi viisitoista minuuttia yli ajan. Sen ajan kiertelimme neilikka-istutuksilla. Ne eivät olleet koristekasvineilikkaa, vaan mauste- eli ryytineilikkaa. Neilikkapuut olivat suuria, pensasmaisia, kiiltävälehtisiä ja väkevätuoksuisia. Matkalaukkumme tuoksui viikkokaupalla mukaamme ottamista oksista. Monien puitten sanottiin olevan satavuotiaita. Maailmanmarkkinoitten neilikat ovat suurimmaksi osaksi kotoisin Zanzibarista.
Kaupunkiin palattuamme kävimme vielä katsomassa muhamettilaisten hautausmaata omalaatuisine muistomerkkeineen sekä Englannin kuninkaan sodassa kaatuneiden muistoksi perustamaa museota, missä mm. havainnollisesti esitettiin menetelmiä malariahyttystä ja käärmeenpuremaa vastaan, neuvottiin järkiperäistä karjanhoitoa ym.
Rantaan pyrkiessämme olimme eksyä kaupungin sokkeloihin ja opimme siis ymmärtämään tarpeelliseksi opaskirjamme varoituksen, ettei pidä lähteä yksin samoilemaan kaupunkia. Tyytyväisinä, joskin tyyten uupuneina saavuimme laivallemme, jota saimme pitää majapaikkanamme enää vain yhden yön.
Tanga.
Tangassa oli meidän määrä keskeyttää matkamme tehdäksemme retken sisämaahan Leipzigin Lähetysseuran työalueelle Kilimandjarovuoristoon. Mutta kuinka ollakaan, Tangaa lähestyttäessä olimme kuin katumapäällä. Olimme jo kotiutuneet kolmanteen luokkaamme ja tuntui hankalalta lähteä aivan oudoille retkille. Mitä, jos edessämme olisi sama pidättyväisyys ja epäluulo kuin Dar-es-salaamin lähetyksessä. Suosituskirjeetkin olivat vielä taskussamme. Kuka tietää, olisiko niillä suosiollista vaikutusta. Onneksi haudoimme näitä epäilyksiä kumpikin itseksemme mainitsematta toisillemme sanaakaan. Kun tultiin siistimään hyttiämme Tangasta tuleville matkustajille, ymmärsimme, että meidän oli poistuttava. Ja kuinka suuresti olisimmekaan saaneet katua, jos "sika olisi syönyt" Kilimandjaron matkan eväät!
Tangassa tutustuimme roomalaiskatoliseen lähetyspateriin, jonka tapasimme sattumalta kadulla. Kohteliaana miehenä hän ei voinut olla kutsumatta meitä lähetysasemalleen. Kutsun noudattaminen näytti olevan hänelle kuitenkin täysi yllätys. Tai liekö pappiparka hämmentynyt joutuessaan naisseuraan ilman papillisia kaunistuksiaan! Paterin voitettua hämminkinsä oli meillä oikein kodikas ja hauska iltapäivä hänen paratiisillisella asemallaan. Ennen sotaa oli tuo katoliselle kirkolle kuuluva maa-alue ollut 1 1/2 miljoonan shillingin arvoinen. Aluetta rajoitti mahtava rivi komeita havupuita, pitkäneulaisia mäntyjä, n. 30-40 m:n korkuisia. Kookospalmusto oli mahtava. Samoin oli kujanne Länsi-Afrikasta kotoisin olevia öljypalmuja, jotka näyttivät menestyvän erinomaisesti. Ruusut kukkivat kautta vuoden eikä ollut vaivaa kastelusta. Ei ollut huolta muusta kuin luonnon rehevyyden estämisestä, ettei se pääsisi puutarhan herraksi.
Pater oli tilapäisesti ilman talousapulaista eikä voinut sentähden tarjota meille illallista. Sen sijaan hän valmisti meille sangen tottuneesti sitruunasoodaa kotikasvuisista mahtavista sitruunoista. Tarjolla oli viiniäkin, jota pateri sanoi nauttivansa iltaisin määrättyyn lasin koukeroon asti ulottuvan annoksen. "Kun olen jo vanha ja se niin virkistää tässä ilmastossa", sanoi hän kuin puolustuksekseen. Kiniiniäkin hän sanoi ottavansa joka ilta. Se lieneekin tarpeellista, sillä lähetystalossa paremmin kuin muissakaan Tangan asumuksissa ei ollut minkäänlaisia varusteita hyttysiä vastaan. Ikkuna-aukoissakin oli vain puiset säleluukut, ei ikkunoita eikä verkkoja. Ja hyttysiä ei liene missään niin paljon kuin Tangassa.
Pater opasti meidät englantilaiseen korkeakirkolliseen lähetykseen selittäen meille kuitenkin ensin tarkoin, ettei se ollut katolinen. Katolisena siellä kuitenkin itseään pidettiin. Tapasimme tosin vain nunnasisaren, joka asui aivan alkuasukasten tapaan ikkunattomassa ja välikatottomassa huoneistossa. Ihmekö siis, että hän oli säälittävän laiha ja kalpea, malarian runtelema. Pitäisi itsensä kieltämisessä olla järjelläkin sananen sanottavanaan.
Evankeelinen lähetys ei ollut kunnolla vielä toipunut sodan aiheuttamista vaurioista. Lähetysasemakin oli silloin tuhoutunut. Pieni seurakunta oli kuitenkin pysynyt uskollisena mustan pastorin hoidossa. Sisämaassa kuului lähetyssaarnaaja silloin tällöin käyvän tervehtimässä Tangan evankeelisia kristityitä.
Noin 20 tunnin junamatka siirsi meidät Tangasta lähes 200 mailia sisämaahan Kilimandjaro-vuoristoon.
ITÄ-AFRIKKA.
1. KILIMANDJARO.
Saharan ja Kalaharin erämaat ja joet, niinkuin Niili, Kongo ja Sambesi sekä jättiläisjärvet Tanganyika, Nyassa ym. ovat pysyneet mielessämme yhtä selvinä kuin jo lapsuudessamme maantietoa oppiessamme. Mutta melkein uskomatonta on se, että Afrikan sydänmailla ja lisäksi vielä aivan päiväntasaajan seuduilla on ikuisen jään peittämänä koko maailman kolmanneksi korkein (19 328 jalkaa) vuori Kilimandjaro. Eikä se ole ainoa. Toisia lumihattuja, vaikkakin matalampia, on vielä lähempänä päiväntasaajaa. Niistä mainitsemme vain Ruwensori-vuoriston, Margherita-vuoren, 16 794 jalkaa, sekä 17 040 jalkaa korkean Mount Kenyan. Sen laella voi seistä niin, että toinen jalka on päiväntasaajan pohjois-, toinen sen eteläpuolella.
Vasta viime vuosisadan lopulla Kilimandjaron olemassaolo ja korkeus tulivat todistetuksi, vaikka siitä oltiin kuultu jo vuosikymmeniä aikaisemmin. Vuonna 1848 ensimmäinen eurooppalainen, saksalainen lähetyssaarnaaja Rebmann, joka toimi lähetystyössä Itä-Afrikan rannikolla, joutui lähetysmatkallaan sisämaahan niin kauaksi, että näki tuon mahtavan, lumihuippuisen vuoren. Kerrotaan tuon näyn tehneen häneen niin valtavan vaikutuksen, että hän polvistui ylistämään Jumalaa 19. psalmin sanoilla. Hän tiedoitti löydöstään luonnollisesti Eurooppaan, mutta tiedemiehet eri tahoilla kiirehtivät väittämään tuon tiedonannon perättömäksi. Jo sellainen olettamus, että päiväntasaajan seuduilla olisi ikuisen jään peittämä vuori, on mahdottomuus, selittivät he. Mielenkiinto Kilimandjaroa kohtaan oli kuitenkin herännyt, eivätkä sitä nuo tiedemiesten vastaväitteet voineet heikentää, vaan päinvastoin lisäsivät. Ja monien vuosikymmenien aikana toinen toisensa jälkeen yritti päästä lähemmin tutustumaan tuohon vuoreen. Kaukaa he saivat sitä katsella, mutta lähelle eivät päässeet. Maan alkuasukasväestö teki kaikki yritykset turhiksi.
Jo ammoisina aikoina on Kilimandjaro rinteillään ja juurellaan asustavassa neekeriväestössä herättänyt jumalallista kunnioitusta. Eikä ihmekään, sillä vuori on suunnattoman suuri. 17 500 jalan korkeudella sen läpileikkaus on 40 neliömailia. Se kokoaa runsaasti pilviä puoleensa antaen sadetta ja kosteutta päiväntasaajaseudun helteeseen. Sadeaikoja on kaksi, marras-joulukuulla ja maalis-toukokuulla. Pohjoisrinnettä lukuunottamatta Kilimandjaron rinteet ovat maailman hedelmällisimpiä seutuja. Ja väestö palvoo vuorta maallisen rikkauden ja hyvinvoinnin tuottajana sijoittaen sen kätköihin jumalansa, kaiken rikkauden ja hyvän alkulähteen.
Niinpä Kilimandjaroa yksi sen kansoista sanookin "Ngáje Ngáiksi", s.o. Jumalan asunnoksi. Suahilikansa sanoo sitä Kilimandjaroksi eli oikeammin Kilimana Ngaroksi, s.o. Loistava vuori. Dshagga-kansa on ristinyt sen "Kiboksi" s.o. Pilkullinen vuori, massai-kansa Oldonjo Oiboriksi, s.o. Valkoiseksi vuoreksi.
Kilimandjarolla on kaksi huippua: korkeampi, läntinen Kibo sekä itäinen, matalampi Mawenzi. Ne molemmat ovat sammuneita tulivuoria. Dshagga-kansa kertoo näistä huipuista seuraavan tarinan.
Siihen aikaan kuin nuo veljekset vielä polttivat piippua ja vanhemman, s.o. Mawenzin, piippu alkoi jo sammua, meni tämä kerran lainaamaan tulta nuoremmalta, häntä suuremmalta Kibo-veljeltään. Hän saikin tulta. Mutta hänen vähän torkahtaessaan sammui hänen tulensa taas ja hänen piti mennä uudestaan veljeltään lainaamaan. Mutta silloin Kibo suuttui ja nuiji Mawenzia niin hirvittävästi, että jäljet näkyvät vielä tänäkin päivänä. Mawenzi on tavallisesti pilvien peittämä. Ja sen selitetään johtuvan siitä, että Mawenzi haluaa kätkeytyä pilviin, koska se on niin häpeissään yllämainitun, osakseen tulleen kohtelun johdosta.
Erään toisen tarun mukaan johtui tämä Kibon huono tuuli siitä, ettei Mawenzi lähtiessään kiittänyt saamastaan tulesta, vaikka oli sen lisäksi saanut vielä pari banaaniakin. Mennessään hän söi banaanit ja palasi takaisin mukamas tulta lainaamaan saadakseen taas banaaneja. Hän saikin vielä tulta ja banaaneja, mutta ei taasenkaan kiittänyt. Nekin banaanit hän söi ja palasi takaisin entiselle asialleen. Silloin Kibo raivostui niin, että hakkasi vanhemman veljensä rosoiseksi.
Laajalti Afrikassa, aina Abessiniassa asti, on Kibo ollut kauan tunnettu. Sitä todistaa seuraava taru. Abessinian ensimmäinen kuningas, Memelik I, joka oli kuningas Salomon ja Sheban kuningattaren poika, hallitsi Tigreä, Abessinian vanhinta maakuntaa, "kuningasten kuninkaan" arvonimellä. Menestyksellisesti taistellen hän valloitti Shoan alueen, s.o. Etelä-Abessinian, johon kuuluivat nykyiset Somalimaa, Kenya Colony ja pohjoinen Tanganjika Territory. (Abessinialaiset sanovat yhä vieläkin näitä alueita Etiopiaksi.) Kun hän oli paluumatkalla suurine sotasaaliineen, leiriytyi hän eräänä päivänä sille erämaan tapaiselle alueelle, joka yhdistää Kibon ja Mawenzin 15 000 jalan korkeudella. Kuningas oli vanha, elämäänsä kyllästynyt ja tunsi kuoleman lähestyvän. Mutta koska hän oli kuningas, tahtoi hän kuolla kuninkaan arvon mukaisesti. Hän sanoi seuralaisilleen: "Olen kuningas ja tahdon kuolla, niinkuin kuninkaan sopii." Eräänä aamuna hän jätti hyvästit armeijalleen ja alkoi nousta vuorelle. Häntä seurasi muutama harva sotapäällikkö ja orjia, jotka kantoivat hänen jalokiviään ja aarteitaan. Hänen sotilaansa seurasivat katseillaan hänen kulkuaan siksi, kunnes hän seurueineen saapui lumirajalle, missä pilvi ympäröi hänet peittäen hänet näkyvistä. Illalla sotaherrat palasivat ilman kuningasta. Hän oli laskeutunut vuoren kraateriin orjineen, jalokivineen ja muine aarteineen. Ja siellä hän on nukkuva ikuisesti. Mutta hänen suvustaan on nouseva uusi vesa, joka palauttaa Etiopian entisen loiston, valloittaen koko maan Rufiji-virtaan asti. Hän on nouseva Kibon vuorelle ja on löytävä Memelik I:n aarteet. Niiden joukossa on kuningas Salomonin sinettisormus, jota Memelik kantoi sormessaan. Sen sormuksen hän on paneva käteensä, ja siitä hetkestä hän on omaava Salomonin viisauden. Myöskin vanhan kuninkaan sankarillinen henki on oleva hänen päällään. Näin kertoo taru.
Mielenkiintoinen tosiasia on se, että abessinialaiset luulivat ja toivoivat kuninkaansa Memelik II:n, joka kuoli v. 1813, olevan tämä Memelik I:n ennustettu juurivesa. He odottivat, että tämä valloittaisi nuo eteläiset alueet, nousisi Kilimandjarolle, kävisi suuren esi-isänsä luona ja ottaisi omakseen Salomonin sinettisormuksen. Hän voitti tosin italialaiset v. 1896 ja löi useamman kerran myös somaalit, mutta hänestä ei kuitenkaan tullut tuota toivottua tarun sankaria. Siksi abessinialaiset yhä odottavat.
Kuinka voimakas abessinialaisten usko on tähän taruun, näkee seuraavasta. Kun prof. Reusch, allekirjoittaneen matkatoveri Kibolle ja näiden tarujen julkaisija, v. 1926 palasi ensimmäiseltä käynniltään Kibolla, kysyivät abessinialaiset kristityt häneltä, oliko hän nähnyt siellä Memelik I:stä ja hänen aarteitaan. Kun hänen täytyi vastata kieltävästi, epäilivät he koko hänen matkaansa ja sanoivat: "Ainakin hänen jälkiään olisi sinun pitänyt nähdä."
Saksalainen professori Hans Meyer oli se onnellinen, joka ensimmäisenä pääsi Kilimandjaron huipulle. Se tapahtui vuonna 1889. Ja siitä ajasta lähtien Kilimandjaro on tieteellisesti todistettu. Ollen 6010 m korkea on sen sammunut kraateri ikuisen jään täyttämä, huolimatta asemastaan päiväntasaajan läheisyydessä. Prof. Meyer nimitti Kibon korkeimman kärjen Keisari Wilhelmin kärjeksi. Ja hän jätti sinne Saksan valtakunnan lipun. Se osa Itä-Afrikkaa, missä Kilimandjaro on, kuului siihen aikaan Saksalle. Ja Saksan korkein mies sai kirjoituspöydälleen kiven saksalaisen alusmaan korkeimmalta huipulta. Maailmansodan mullistuksissa Kilimandjaro pysyi muuttumatta, vaikkakin se vaihtoi isäntää, tullen englantilaiseksi siirtomaaksi.
Mawenzin etäisyys Kibosta on n. 31 mailia ja se on 17 560 jalkaa korkea. Lämmin ilmavirta pitää sen suurimmaksi osaksi vapaana lumesta. N. 15 000 jalan korkeudella Kiboa ja Mawenzia yhdistää ylätasanko, jota sanotaan "satulaksi".
Kasvullisuutensa puolesta Kilimandjaro jakautuu eri vyöhykkeisiin. 6 000 jalan korkeuteen ulottuvat viljelysmaat ja pensaikot. Alkuasukkaitten tärkein viljelyskasvi on banaani. Bataatteja ja papuja he viljelevät myös paljon. Eurooppalaisten maahan tuomana alkaa kahvinviljelys saada huomattavan sijan Kilimandjarolla. 3 000-5 000 jalan välisestä kahvivyöhykkeestä saadaan maailman paras kahvi. (Kahvi ei tasangolla menesty yhtä hyvin kuin mainitulla korkeudella.) 6 000-10 000 jalkaan sijaitsee metsävyöhyke, jota seuraa ruohovyöhyke 13 000 jalan korkeuteen. Siitä ylöspäin on kivikkoa, jäätikköä ja lunta.
Mombasa ja Tanga Intian valtameren rannalla ovat ne satamakaupungit, joista Kilimandjarolle matkustavan on lähdettävä rautatiematkalle sisämaahan. Me, jotka tulimme etelästä päin, astuimme junaan Tangassa. N. 20 tunnin päästä olimme radan päätepisteessä Moshin asemalla 219 mailin päässä rannikolta. Moshi sijaitsee Kilimandjaron eteläisellä rinteellä 2 557 jalkaa merenpintaa korkeammalla. Rata sinne kulki kauniissa vuorimaassa, jonka rinteillä ja laaksoissa oli mitä rehevimpiä viljelyksiä. Erikoisen leiman maisemille antoivat sesil(agaavi-)istutukset.
Varsinainen syy Moshiin tuloomme ei ollut Kilimandjarolle nouseminen, vaan halu tutustua Leipzigin Lähetyksen työalaan, sen toimintapiirissä asuvaan mustaan väestöön ja mainitun lähetyksen eri työmuotoihin. Tämä toiveemme toteutui yli odotusten. Ent. lähetysjohtajavainajan pojan suosituskirje avasi meille pääsyn eri lähettien koteihin, joissa saimme osaksemme sydämellistä vieraanvaraisuutta ja tilaisuuden oppimiseen. "Isäntämme", jonka kodissa olimme vieraina lähes kaksi viikkoa ja josta käsin sitten vierailimme muualla, oli tohtori Bruno Gutmann, erittäin ansiokas lähetyssaarnaaja, Kilimandjarolla asuvan dshagga-kansan, sen sieluelämän, tapojen ja kielen erikoistuntija, jonka Leipzigin yliopisto on nimittänyt kunniatohtoriksi mainittuja aloja käsittelevien tieteellisten julkaisujensa vuoksi. Mutta jouduimme samalla tuon meitä ympäröivän majesteetillisen luonnon lumoihin. Kun junamme heinäk. 5. päivän aamuna auringon noustessa pysähtyi Moshin asemalle, kiinnitti naapurivaununosastossa matkustava, häämatkallaan oleva buuripastoripariskunta huomiomme Kiboon, kysyen meiltä: "Joko olette tervehtineet 'Afrikan iso-isää'?" Etäisyydessä, rehevien, troopillisten maisemain takana todella välkkyi Kilimandjaron jäinen laki nousevan auringon paisteessa! Vaikka olimme jo sen rinteellä, näytti tuo huippu olevan hyvin kaukana. Todellisuudessa lienee matkaa sinne linnuntietä ollutkin 5 penikulmaa. Niin se oli kuin sinne korkeuteen koroitettu pata, ei nokinen, vaan huikaisevan valkoinen. Ja ihmeellisesti se veti puoleensa jo ensi hetkestä. Uudestaan ja uudestaan oli mentävä sitä katsomaan, miltä se kulloinkin näytti, milloin osittain, milloin kokonaan pilvien peittämänä. Ja silloin ensimmäisenä päivänä houkutteli se meiltä päätöksen: sinne ylös on yritettävä, niin korkealle kuin mahdollista! Ja yhä enemmän puoleensa vetävän, voisi melkein sanoa lumoavan vaikutuksen, teki tuo vuori, mitä enemmän sitä katseli. Meille se olikin erittäin suosiollinen. Tuskin kului päivää tuon kolmen viikon ajalla, ettei se meille näyttäytynyt. Tavallisesti on Kibo kuulemma hyvin oikukas. Se voi päiväkausiksi itsepintaisesti kätkeytyä pilviin. Monet Afrikan itärannikon matkaajat ovat tehneet tuon nelipäiväisen kiertomatkan Tanga-Moshi-Mombasa saadakseen kaukaa nähdä tuon Afrikan kuuluisuuden, mutta turhaan. Se ei olekaan suvainnut näyttäytyä. Mutta niinkuin sanottu, meille se oli kovin suosiollinen. Osaksemme tuli myös erikoinen kunnia ja onni siinä, että Leipzigin Lähetysseuran lähetti, professori R. Reusch, joka jo neljä kertaa oli käynyt Kilimandjaron huipulla, tuli oppaaksemme ja matkatoveriksemme Kibo-matkallemme.
Nousu Kibolle alkaa tavallisesti Marangu-nimiseltä lähetysasemalta, joka on Kilimandjaron kaakkoisrinteellä 5 000 jalan korkeudella. Mainitulla asemalla olevassa opettajaseminaarissa toimii opettajana mm. edellä mainittu prof. Reusch, joten Marangu luonnollisesti tuli meidän matkamme lähtökohdaksi. Seurueeseemme liittyi neljänneksi vielä seminaarin opettaja, hra Raum. Neljätoista mustaa nuorukaista, joista yksi oppaana, palkattiin matkatarpeittemme kantajiksi. Matkaa varten oli varattava runsaasti ruokatarpeita sekä makuuvaatteita, kullekin valkoiselle patja ja höyhenpeitto eli vähintään kolme villapeitettä sekä talvivaatteita yökylmää vastaan siellä korkeuksissa.
Torstaina, heinäk. 19. pnä, n. klo 11 alkoi nousumme Kibolle. Kantajamme olivat lähteneet jo aikaisemmin päästäkseen ensimmäiseen levähdyspaikkaan ennenkuin keskipäivän aurinko tulisi polttavimmilleen. Opas Oforo vain jäi seuraksemme. Hän kantoi vesipullojamme sekä valokuvauskonetta. Meillä kullakin oli vapaat kädet pitkää vuorikeppiä lukuunottamatta. Erikoisvarusteina oli meillä myös korkkihatut tropiikin vaarallisia auringonsäteitä vastaan sekä vankat, nauloitetut kengät. Niissä sitä olikin taakkaa kylliksi, sillä kulku oli yhtämittaista nousua. Hengästymään pyrki tuossa ylämäessä. Ja seurueemme ainoa nainen osoittautui heikommaksi, niinkuin odottaa sopikin. Hänen oli kuljettava edellä ja määrättävä siten kulun nopeus. Varmasti, vaikkakin hitaasti matka kuitenkin edistyi. Vähitellen harjaannuimme astumaan pitkiä askeleita, tasaisesti, syvään hengittäen. Kulku aarniometsävyöhykkeen läpi oli ihanaa. Ilma oli suloisen viileätä ja kosteata, ja kasvillisuus mitä rehevin, vaikka olikin ns. kuiva aika. Emme siis saaneet nähdä tämän vuoriston kukkaisloistosta kuin hiukan aavistuksia. Suuresti silmäämme ilahduttivat aarniometsän orvokit, "Annan silmät" ja mitä hienoimmat eri sammallajit. Sammalet ja kiertokasvit kiipeilivät myös korkeitten puitten latvoihin asti, antaen metsälle satumaisen leiman. Vahinko oli, että kantajamme olivat kulkeneet edellämme. Aarniometsän eläinkunta oli karkonnut kauemmas, niin ettemme saaneet siihen tutustua. Elefantin jalan jälkiä näimme runsaasti. Parissa paikassa kaareutui tien yli puu, jota elefantti oli käyttänyt selkäharjanaan. Ja monessa paikassa katkotut puut todistivat paikan olleen noiden metsänjättiläisten temmellyskenttänä. Viisi tuntia kuljettuamme, siis klo 4 aikaan iltapäivällä, saavuimme Bismarckin majalle, jossa kantajamme meitä jo odottelivat. Maja on erään yksityisen saksalaisen rakentama jo ennen sotaa vuorelle nousijain lepopaikaksi. Siinä on kolme huonetta. Sodan jälkeen se on päässyt pahasti rappeutumaan. Ikkunaruudut olivat rikki ja välikattolautoja oli käytetty polttopuina. Tämä on nähtävästi ymmärtämättömien mustain työtä. He ovat nim. myös käyttäneet majaa polttopuun- ja suolanhakumatkoillaan. Maja on rehevän kasvillisuuden helmassa taustanaan tiheä, naavainen lehtipuumetsikkö. Kokkipoika laittoi meille oivallisen päivällisen, kaali- ja perunasoppaa. Ja hyvältä se maistuikin päivän ponnistuksen jälkeen. Olimme saapuneet 8 400 jalan korkeuteen. Valtimonlyönnit alkoivat käydä jo nopeammiksi ja tuntuvammiksi. Kokolailla hyvin nukuimme kuitenkin kanervavuoteillamme yökylmästä huolimatta. Auringon noustessa osoitti mittari -3 astetta.
Perjantai-aamuna palasivat kokki ja yksi kantaja takaisin Maranguun. Eväskantamukset olivat jo paljon keventyneet ja osa eväistä jätettiin majaan paluumatkaa varten. Vain välttämättömimmät tarpeet otettiin mukaan ja tasattiin jäljellä oleville kantajille. On muistettava, että nousu heillekin on hyvin raskasta, sillä he ovat siihen tottumattomia. Harvoin he nousevat Bismarck-majaa korkeammalle. Kylmyys on heille myös kovin vastenmielistä. Ansiokseen he kuitenkin mielellään lähtevät tällaisille vuorimatkoille. Reippaina lähdimme kaikki tuon päivän taipalelle. Ensimmäinen, harvinaisen jyrkkä ylämäki aivan alkumatkassa oli peloittaa meidät takaisin. Hiljalleen noustiin kuitenkin senkin päälle, ja sitä seuraavan, loivasti kohoavan ruohotasangon nousu oli huomattavasti helpompaa. Olimme sivuuttaneet aarniometsäalueen. Immortelle-vuorikukkia löysimme sieltä täältä ruohikosta. Vähitellen ruohikko loppui ja karu kivikkomaa alkoi erilaisine kanervakasveineen ja vuorikukkineen. Erikoisilmiönä ihmettelimme harvinaista Johnstonia-kasvia. Sivuutimme Uhrikukkulan. Sinne oli ennen vanhaan kerran vuodessa sekä sotaretkelle lähdettäessä tultu uhraamaan Kibossa asuville jumalille. Kuljimme kivisiä vuoriharjuja ylös ja alas, lorisevien vuoripurojen yli. Leopardin jäljet tuhkatiheässä osoittivat meille olevan muitakin kulkijoita noilla mailla. Erääseen laakson pohjaan oli joku uupunut matkamies kasannut kiviröykkiön matkansa päätepisteeksi. Monen moni on kuulemma Kibolle yrittänyt, mutta harvat vain ovat perille jaksaneet. Monien on täytynyt palata takaisin, kenen lähempää, kenen kauempaa. Me pääsimme onnellisesti kuitenkin kaikki Peters-majalle, 11 500 jalan korkeuteen, jossa vietimme toisen yömme. Noin viisi tuntia olimme kulkeneet tänä toisenakin päivänä.
Peters-maja on paljon vaatimattomampi kuin edellinen. Siinä oli vain yksi pieni huone. Se oli kuitenkin varustettu kamiinalla, joka puuttui edellisestä. Vuoren puolelta oli sen kattoa jatkettu niin, että se ulottui maahan asti ja niin oli saatu kantajille sopiva suoja tuulta ja kylmyyttä vastaan. Pari kantajaamme olikin jo sairaina. Muutkin olivat hiljaisia ja väsyneitä. Mielialaan vaikutti varmasti myös paikkaan liittyvä muisto vainajasta. Majamme vieressä oli kivistä kyhätty kaksiosainen maja, jota mustat myös olivat käyttäneet yöpymispaikkanaan. Kerran oli joku kuollut toisessa majan osassa. Sen jälkeen ei siihen kukaan ollut mennyt nukkumaan. Henkien pelko sen esti. Ja tuota henkien pelkoa mekin aavistimme seurueemme mielialassa.
Majan asema oli mitä ihanin. Olimme siellä jo kokonaan erillämme muusta maailmasta, sen yläpuolella. Allamme oli Suomemme lumihankia muistuttava pilvimeri. Ilma oli suloisen kevyttä "taivasilmaa". Ruoka ei meille kuitenkaan enää maistunut yhtä hyvin kuin edellisenä päivänä. Kamiina kärysi myös kovin, lisää käryä tunkeutui majaan kantajaimme nuotiolta. Nukuimme huonosti yömme ja aamulla tunsimme päänsärkyä. Lääkitsimme itseämme phenaeetiinillä.
Lauantaina kuljimme Peters-majalta Hans-Meyerluolille 15 000 jalan korkeuteen. Sekin oli n. viiden tunnin taival. Aluksi kuljimme vuorikukkain peittämiä kivikkomäkiä aina mahtavan Mawenzin juurelle. Ruhjoutuneen rosoinen ja särmäinen se oli, aivan niinkuin taru kertoo. Lunta näkyi olevan senkin rotkoissa, vaikkei sillä kuulunut olevan sulamatonta jäätikköä. Se oli juuri tuon rikkinäisyytensä vuoksi maailman vaikeimmin noustavia vuoria. Ystävämme Reusch oli käynyt senkin huipulla, viettäen siellä 17 560 jalan korkeudessa jännittävän yön hirveässä lumimyrskyssä. – Täältä keräsivät mustat polttopuiksi kanervan juurikoita, jotka muodostivat ihmeellisiä taideteoksia, kilpikonnien tai muitten elävien mallisia muodostumia, sekä vettä mukaan lopputaivalta varten, missä niitä ei ollut enää saatavissa. Mawenzin sivuutettuamme olimmekin jo "satulalla", edessämme oli Kibo lyhyeltä näyttävän hiekkatasangon takana. Aivan selvästi voimme vuoren seinämässä erottaa ne luolat, joihin tämän kolmannen päivän taipalen piti päättyä. Mutta perille pääseminen osoittautuikin vaikeammaksi kuin miltä se näytti. Mitä pitemmälle päästiin, sitä raskaammiksi kävivät jalat. Siellä "satulalla", joskus jo aikaisemminkin valtaa meritautia muistuttava "vuoritauti" kulkijat. Me emme kuitenkaan sitä tunteneet, mutta melkein etanan tavoin me jaksoimme laahustaa eteenpäin. Alkoi jo epäilyttää Kibon huipulle pääsy. Oppaamme oli meille selittänyt, koska kulku alkaa käydä hengenvaaralliseksi. "Vuoritauti" aiheuttaa ylenannatusta. Yhden semmoisen kohtauksen jälkeen levähdettyä voi vielä yrittää ylemmäksi. Arveluttavaksi käy jo nousu, jos toinen kohtaus tulee. Jos lisäksi alkaa tulla verta nenästä ja korvista, on heti peräydyttävä. Heikko sydän voi jo verraten alhaalla tehdä eteenpäin pääsyn mahdottomaksi. Kunkin on arvioitava voimansa ja sen mukaan toimittava.
Klo 3 ajoissa iltapäivällä olimme Hans-Meyerluolilla. Ne ovat luonnon itsensä, todennäköisesti Kibon purkausten yhteydessä, suurista kallionlohkareista valmistamia luolia, joissa prof. Meyer aikoinaan oli yöpynyt. Hänen mukaansa ne ovat saaneet nimensäkin. Kolme kantajaa palautettiin heti takaisin Peters-majalle "vuoritaudin" tähden. Uupuneina asettauduimme heti levolle. Professori Reusch, joka ei ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä laittoi meille teetä, mutta kellään ei ollut ruokahalua. Luolassa isännöivälle rotalle heitettiin myös pari leivänkannikkaa, jottei se kovin pahasti häiritsisi meidän, sen rauhaa häiritsemään tulleitten vieraittensa, yöunta. Eipä uni muutenkaan tullut. Mustat käryyttivät lämpimikseen puita luolan sisemmässä onkalossa, ja savut saimme me osaksemme. Paikan ja tilanteen outous osaltaan lienee myös vaikuttanut unettomuuteemme.
Sunnuntaina, heinäk. 22. pnä klo 6,10 aamulla lähtivät prof. Reusch, hra Raum ja allekirjoittanut kahden mustan seuraamana nousemaan itse huipulle, toisten jäädessä odottamaan ilman lämpiämistä ja sitten palatakseen Peters-majalle, jonne me, huipulle nousevatkin, toivoimme illan suussa ennättävämme. Tunsin pahoinvointia unettoman yön ja edellisen päivän syömättömyyden tähden. Pari suun täyttä tuli jo ulos kummallista nestettä, ja pelkäsin pahinta. Olihan edessämme n. 7 km:n taival, jossa nousua oli yli kilometrin. Tiemme kulki ylös korkeaa sorarinnettä. Toisinaan oli noustava jyrkkiä töyräitä. Laskimme sata askelta, sitten levähdimme. Näin 12 kertaa. Sitten 10 kertaa 80 askelta, 10 kertaa 60 askelta, 10 kertaa 40 askelta, 10 kertaa 30, ja lopuksi aina 20 askelta ja välillä lepo. Lähes 17 000 jalan korkeudella levähtäessämme näimme vaimoni seuraavan kiikarilla kulkuamme Hans-Meyer-luolien luota. Hän heilutti meille korkkihattuaan, johon me vastasimme. 17 000 jalan korkeudessa tuli herra Raum aivan mustaksi kasvoiltaan, hengitys oli vaikeaa. Vähän levähdettyään hän jaksoi kuitenkin ruveta hiljalleen laskeutumaan. Seurasimme hänen laskeutumistaan tuolta korkeuksista. Tiemme alkoi jyrketä. Tuli eteemme ensimmäinen, n. 2 km:n levyinen jäätikkö, jonka poikki oli kuljettava. Noin 18 000 jalan korkeudelta oli toisen mustan seuralaisemme palattava takaisin. Suurten kallioitten välistä, jäitten keskeltä, löysin vuorikukan sekä jähmettyneen perhosen. Ihmetellen katselimme harvinaista löytöäni 18 000 jalan korkeudessa. Yhä tiemme jyrkkeni. Sivuutimme jääalueita, sorarinteitä ja suuria kallionkupeita. Nelinkontin oli paikoin kuljettava. Allamme oli hirvittävä syvyys, johon tuskin uskalsi silmätä. Sydän löi vimmatusti. Kerran laskin 160 kertaa minuutissa. Kummallista huminaa tunsin joskus korvissani. Kuolemanhiljaista oli seuramme. Ei ollut voimaa puhella, eikä haluakaan. Kahdenkymmenen lyhyen askelen jälkeen en jaksanut enää levätä seisten keppiini nojaten, vaan kuin märkä rätti lysähdin keppiäni pitkin maahan pitkälleni. Tavattomin ponnistuksin pääsimme kraaterin reunalla olevalle Gillmanin kärjelle klo 11,50. Siellä oli peltilaatikoissa neljä lippua, 2 Englannin, Saksan ja Itävallan liput osoittamassa, mistä kansallisuudesta kiipeilijät olivat olleet. Noin 20 nimeä oli ilmoittanut päässeensä sille kohdalle. Gillmanin kärjeltä näkyivät ne suunnattomat jäämassat, jotka täyttivät kraaterin n. 3 km:n laajuisen pohjan. Siellä keskellä seisoi itämaalaismallinen, jäinen temppeli, jonka pilarit nousivat n. 50 m:n korkeuteen. Sen vieressä oli toinen jäärakennus, jonka ristin pappilaksi. Kulkiessamme eteenpäin sivuutimme jäätyneen leopardin, jonka toverini oli siellä tavannut jo edellisen vuoden käynnillään. Liekö joku pakeneva hirvi houkutellut sen niin korkealle, jossa se sitten joutui myrskyn käsiin. Kibolla raivoaa usein hirveät myrskyt. Vaikka meidän matkamme sattui epäsuotuisaan aikaan, suosi meitä kuitenkin kaunis sää.
Klo 12.30 tulimme Stella-kärjelle, joka on saanut nimensä erään sinne asti päässeen naisen mukaan. Siellä tutkimme sinne asetetut laatikot nimineen ja jätimme sinne omat nimemme ja merkintämme. Sieltä käsin valokuvasin noita kraaterin ihania jäätiköitä sekä oikeanpuoleisen n. 200 jalkaa korkean jääseinämän ja taustalla kraaterin reunan Keisari Wilhelm-huippuineen. Oppaamme Oforo ei voinut enää jatkaa matkaa vuoritaudin tähden, vaan hänen oli jäätävä kraaterin reunalle meitä odottamaan. Nyt sain kannettavakseni valokuvauskoneeni, jonka paino tuntui kymmenkertaiselta siellä korkeuksissa.
Stella-kärjeltä laskeuduimme kraaterin pohjalle ja kuljimme sen yli ja kiipesimme ylös eteläiselle kraaterin reunalle. Se oli kuin kapea harju. Joskus ei tiemme leveys ollut monta korttelia, eipä monta tuumaakaan! Oikealla oli sadan metrin, jopa kahdenkin, putous kraateriin, vasemmalla tuhansien metrien jäinen, luisu rinne aina pehmoisten pilvien päälle. "Varovasti! Railoja on paljon, kymmenien metrienkin syvyisiä", kuului vuorentuntijan varoitus. Siellä, jos missä, täytyi ihmisen tuntea oma mitättömyytensä. Kraaterin reunalle päästyäni aloin tuntea oloni kevyemmäksi. Voimani olivat palanneet. Klo 1.30 olimme eräällä kärjellä, jonka matkatoverini risti Närhi-kärjeksi. Sinne jätimme pienen laatikon, joka sisälsi tämän nimen sekä meidän nimemme ja päivämäärän.
Kaiser-Wilhelm-kärjelle saavuimme 1.50, ja niin olimme Afrikan korkeimmalla huipulla! Sinne olivat aikaisemmat kävijät jättäneet lippuja. Mm. oli siellä toverini viemä lähetyslippu. Eräs henkilö oli jättänyt sinne merkiksi vuorikeppinsä. Otimme siellä toisistamme valokuvia ja merkitsimme nimemme kirjaan. Kahdestoista Kilimandjaron huipulla käynyt oli suomalainen. Valokuvasimme myös itse kärjen sekä allamme olevan Mawenzin, joka oli etääntynyt ainakin 20 km:n päähän pilviverhoonsa.
Kuljimme harjua edelleen. Erään kärjen ristin Reusch-kärjeksi. Siinä taas otettiin valokuva ja jätettiin merkinnät. Viereiselle Elveda-kärjelle jätimme lähetyslipun, jossa muitten maitten värien joukossa oli Suomenkin värit. Onhan Suomikin koroittamassa lähetyslippua Afrikan yli, omalla paikallaan, Ambomaalla, Lounais-Afrikassa. Elveda-kärki on muuten saanut nimensä professorin rouva Reuschin mukaan. Jäljellä olevalla kahdella kärjellä, nim. Furtwangler Konig-kärjellä sekä Nielson-kärjellä käytyämme lähdimme klo 4.30 paluumatkalle. Stella-kärjellä liittyi Oforo matkaamme. Me molemmat tunsimme itsemme terveiksi, vaikkakin olo tuntui heikolta, oltuamme koko päivän syömättä ja juomatta ja melkoisessa jännityksessä. Paluumatka harjulla oli vielä vaarallisempaa kuin meno. Unohtumattomaksi jäi mieleen majesteetillinen näky pilvimerestä allamme ja vuoren jäästä, joihin laskeva aurinko koko väririkkautensa heijasti.
Klo 6 aloimme laskeutua alas kraaterin reunalta. Se oli helppoa. Keppimme avulla laskimme vuorta alas kuin suksilla! Otimme jäätä mukaamme toivoen saavamme alhaalla jäätelöä. Klo 7.45 olimme luolilla. Oli jo aivan pilkkopimeä. Klo 9.15 tuli vastaamme kaksi kantajistamme Peters-majalta lyhtyjä mukanaan. Olimme silloin Mawenzin luona. Mennessä olimme suunnitelleet, että jos onnellisesti pääsisimme Kibolle, niin yöpyisimme Mawenzin juurelle ja yrittäisimme seuraavana päivänä kiivetä sen huipulle. Kibosta olimme kuitenkin saaneet niin tarpeeksemme, että sivuutimme Mawenzin ja riensimme Peters-majalle, missä vankka ateria meitä odotti. Syömättä se pääasiassa jäi aamuun asti. Vähän maistettuamme vaivuimme sikeään uneen. Aamulla heräsimme kantajaimme virrenveisuuseen. Heidänkin keskuudessaan oli iloinen ja kiitollinen mieliala vallalla. Siksi he virittivät virren toisensa perästä. Kiitollisuus täytti meidänkin mielemme kaikesta kokemastamme ja näkemästämme. Saimme vielä kuin ponnistustemme palkaksi lisää punaisia verisoluja. Lääketieteelliset tutkimukset ovat todistaneet, että Kilimandjarolle nousijain punaiset verisolut lyhyessä ajassa lisääntyvät kaksinkertaisesti. Vuorelta alas tullessa ne tietysti taas vähenevät, mutta saa niistä osan pitää omanaankin. Aamupäivällä lähdimme paluumatkalle. Ei alaspäin tullessa henkeä ahdistanut. Peters-majalta palataan Maranguun tavallisesti yhdessä päivässä, ja niin oli meidänkin tehtävä, ehtiäksemme ajoissa rannikolle. Mieluummin olisimme tuohon paluumatkaan käyttäneet ainakin kaksi päivää, voidaksemme oikein kylliksemme nauttia tuosta ihanasta vuori-ilmasta ja suurenmoisista näköaloista. Tulisikohan niistä koskaan kylläiseksi? Melkein varmasti tietäessämme, ettemme noille seuduille koskaan palaisi, koetimme tuon päivän kiitävinä hetkinä koota mieleemme niin paljon kaunista kuin mahdollista.
Iltapimeässä saavuimme Maranguun. Kantajamme olivat saapuneet jo joitakin tunteja aikaisemmin. Meitä odotti oikea juhlaillallinen. Jäätelöä emme kuitenkaan saaneet. Jäätä kantava poika oli unohtanut kertoa siitä emännälle. Ja iltaan mennessä oli jää astiassa jo ennättänyt sulaa.
Päivän levättyämme olimme matkalla Mombasaan Eurooppaa kohden Ugandan rautatietä myöten. Junan kiitäessä eteenpäin seurasimme silmillämme niin kauan kuin mahdollista Kilimandjaroa. Sinne se häipyi etäisyyteen, ja meille jäi vain muisto ja jokin vajavainen kuva unohtumattomasta elämyksestämme Afrikan korkeimmalla huipulla.
2. MIKÄ ON KILIMANDJARON KORKEIN HUIPPU?
"Times"-lehdessä on prof. Reusch v:n 1928 lopulla julkaissut seuraavan yllämainitulla otsakkeella varustetun kirjoituksen.
Kibolle, suuren Afrikan manteren korkeimmalle vuorelle, olen minä noussut viisi kertaa ja sen sisarvuorelle Mawenzille eli Kilimandjaron toiselle huipulle kerran. Jälkimmäinen matka on suunnattomasti vaikeampi edellistä huolimatta siitä, että se on matalampi kuin Kibo. Erotus on jotenkin 2 140 jalkaa, jälkimmäisen noustessa 19 700 ja edellisen 17 560 jalan korkeuteen.
Nyt ei ole tarkoitukseni kertoa yksityiskohtaisesti kokemuksiani noilta retkiltä – sen olen tehnyt jo aikaisemmin "Tanganyika Times"-lehdessä 10/2 1928 – sillä minulla on paljon mielenkiintoisempi asia tuotavana julkisuuteen erikoisesti vuorikiipeilijöille ja maantieteilijöille, asia, mikä koskee Kibon korkeinta huippua.
Tämän vuoden helmikuussa, vain muutama viikko Mawenzille nousuni jälkeen, kiipesi eräs ruotsalainen geologi, hra Nielssen, Kibolle ja mittasi kaikki sen eri huiput. Hän huomasi olevan kaksi Keisari Wilhelmin huippua korkeampaa kärkeä. Toinen niistä oli siitä n. 500, toinen 800 askelen päässä. Hänen mittaustensa mukaan edellinen olisi Kibon korkein huippu eikä siis nykyisin korkeimpana pidetty Keisari Wilhelmin huippu.
Tämä väite herätti mielessäni ajatuksia, jotka olivat sitä aikaisemminkin askarruttaneet, nim. että huipuista oli yksi tai kaksi Keisari Wilhelmin huippua korkeampaa. Olin sen vuoksi kovin halukas tekemään neljännen matkani. Sairauden vuoksi en kyennyt siihen ennenkuin tämän vuoden heinäkuussa. Tällä kertaa oli matkatoverinani pastori Närhi, suomalainen lähetyssaarnaaja Ambomaalta Lounais-Afrikassa. Me kiipesimme menestyksellisesti kaikille huipuille Gillmanin kärjestä Furtwangler-kärkeen asti, mikä on kraaterin seinämän äärimmäisessä päässä. Tutkimme huolellisesti huipun toisensa jälkeen: Keisari Wilhelm, Elveda, Nielssen ja toinen Nielssen eli Furtwangler. Nämä ovat epäilemättä neljä korkeinta huippua ja siis ainoat, jotka voivat tulla kysymykseen. Tein paikalla lyijykynäpiirustuksen kraaterin seinämästä merkiten tarkoin nämä neljä huippua ja sijoittaen ne niin tarkoin kuin mahdollista oikeaan suhteeseen toistensa kanssa. Otimme myös n. 25 valokuvaa kraaterin seinämästä sen pohjalta käsin sekä kraaterista itsestään eri huipuilta käsin.
Syyskuussa suoritin viidennen nousuni seuranani hra Mc Elroyn Kairosta, hra v. Tiddermann, maanviljelijä Moshista, lähetyssaarnaaja Teasdale sekä joitakin muita. Retkikuntamme ja erikoisesti hra v. Tiddermann otti Gillmanin kärjeltä suuren joukon mitä erinomaisimpia kuvia kraaterin seinämän eteläisestä osasta, jolla ovat juuri nuo tärkeät huiput. Minä tein piirroksen, niinkuin edelliselläkin kerralla. Olin ottanut mukaani myös mittauskoneen (Theodolite), mutta minulla ei ollut siitä mitään hyötyä siksi, että Sila-poika, joka sitä kantoi, ei kyennyt nousemaan edes kraaterille asti puhumattakaan sen seinämälle kiipeämisestä.
Kun sain näiltä kahdelta viimeiseltä retkeltä otetut kuvat, hämmästyin nähdessäni, että niissä kuvissa, joissa näkyy koko kraaterin seinä, Nielssen-kärki näyttää korkeammalta kuin K. Wilhelm-kärki huolimatta siitä tosiseikasta, että välimatka Nielssenin ja Gilmannin kärkien välillä on suurempi kuin K. Wilhelmin ja Gillmanin välillä.
Verratessani molempia piirustusluonnoksiani prof. Meyerin v. 1890 tekemään karttaan, jossa hän punaisella viivalla merkitsee kulkunsa Keisari Wilhelm-huipulle, tulin aivan järkytetyksi huomatessani, että sen paikan, minkä minä olin merkinnyt Nielssen-kärjeksi, Hans Meyer on merkinnyt K. W. kärjeksi. Hetimiten luin tarkasti tutkien prof. Meyerin kuvauksen nousustaan Kibolle huomaten, että hän saapui kraaterille sillä kohdalla, jota nyt sanotaan Stella-kärjeksi, joka on Rätzel-jäätikön alussa. Täältä hän kulki melkein kaksi tuntia saavuttaakseen paikan, minkä hän mittaustensa perusteella havaitsi korkeimmaksi ja nimitti Keisari Wilhelmin kärjeksi. Mutta nykyisen K. Wilhelm-kärkenä pidetylle paikalle on Stella Pointista vain tunnin matka.
Kun ystäväni hra Williams, joka viime maaliskuussa kävi Kibon huipulla, vieraili luonani syyskuussa, kysyin hänen mielipidettään siitä, missä sijaitsee nykyinen K. Wilhelmin huippu. Hän näytti minulle juuri sen paikan, johon minäkin olin sen luonnoksessani merkinnyt. Ja kun pyysin häntä näyttämään minulle Nielssen-kärjen, osoitti hän juuri sen huipun, minkä Hans Meyer risti Keisari Wilhelmiksi.
En voi ajatella, että prof. Meyer, joka on kokenut maantieteilijä ja joka mittasi koneella kaikki huiput, olisi voinut erehtyä pitämään matalampaa kärkeä korkeampana. Häneltä heinäk. 1927 saamani kirjeen mukaan hän mittasi huiput hyvin tarkoin. Sen vuoksi hän oli suuresti hämmästynyt kuullessaan, että hra Nielssen oli huomannut korkeimmaksi kohdaksi eri huipun kuin hän. Kirjassaan "Ostafrikanische Gletscherfahrten" (1890) hän näyttää valokuvan K. Wilhelmin kärjestä. Se ei muistuta nykyisin sillä nimellä tunnettua kärkeä läheskään niin paljon kuin nykyistä Nielssen-kärkeä. Kaikki nämä tosiseikat vakuuttavat oikeaksi mielipiteeni, ettei nykyinen Keisari Wilhelm-kärki, vaan Nielssen-kärki, on alkuperäinen Keisari Wilhelm-kärki.
Voin myöskin selittää, miksi niin monet vuorikiipeilijät ovat erehtyneet pitämään nykyistä Keisari Wilhelm-kärkeä sinä alkuperäisenä. Kun luutnantti Reuckteschell tovereineen nousi vuorelle helmikuussa 1914, saapui hän ensin Leopard-kärjelle (Johannes-notkelmassa) ja kulki sitten edelleen sieltä käsin. Kuljettuaan n. kaksi tuntia hän saapui nyk. Keisari Wilhelm-kärjelle, joka on kallioinen huippu ja vain hiukan matalampi kuin Hans Meyerin korkeimmaksi merkitsemä huippu ja on hämmästyttävästi samannäköinen, kun sitä katsoo kraaterista käsin ja jonkin välimatkan päästä. Koska Hans Meyer oli kulkenut melkein kaksi tuntia, ennenkuin saapui korkeimmalle paikalle, uskoi luutn. R. saapuneensa Hans Meyerin Keisari Wilhelm-kärjelle, kun hän oli kulkenut saman ajan. Sen vuoksi varmana siitä, että oli saavuttanut Afrikan korkeimman huipun, luutn. R. sijoitti sinne merkintäkirjan "Kibo Gipfelbuch". Tämä tietysti on johtanut harhaan kaikki myöhemmät pelottomat ja päättäväiset kiipeilijät, kuten esim. kuuluisan hra Westin ja hra Londt-vainajan.
Siinä tapauksessa, että nykyinen Nielssen-kärki todistetusti osoittautuu alkuperäiseksi Keisari Wilhelm-kärjeksi, ovat Afrikan korkeimman huipun saavuttaneet seuraavat henkilöt: Hans Meyer ja Mr. Purtsheller, Mr. Williams ja nti Briggs, past. Närhi, hra Nielssen ja allekirjoittanut kolmesti.
Jos herra Nielssen näkee tämän kirjoituksen, olisin iloinen, jos saisin kuulla hänen ajatuksiaan tästä asiasta.
3. MARTTYYRIEN HAUDOILLA.
Kilimandjaron vuoristossa, Leipzigin Lähetysseuran työalalla, jouduimme marttyyrien haudoille. Kristuksen veritodistajista, sanan kaikkein ahtaimmassa merkityksessä, emme tässä kuitenkaan voi puhua. Sillä veren vuodattajat eivät tietäneet vielä mitään Herrasta. Ryöstönhalu, murhankiihko ja muukalaisviha pani heille keihäät käsiin. Mutta sen kohteeksi joutuivat miehet, jotka liikkuivat Afrikassa Jumalan asioilla, jotka apostolien tapaan eivät pitäneet henkeään minkään arvoisena todistaessaan evankeliumia Jumalan armosta. Ja siksi he kuuluvat kristillisen kirkon marttyyreihin.
Jo Leipzigin lähetyksen edeltäjistä Kilimandjarolla, kahdesta englantilaisesta lähetyssaarnaajasta, oli toinen surmattu muukalaisvihan kohteena toisen paetessa ainiaaksi seudulta. Heitä seuranneet Leipzigin lähetyksen työntekijät saivat kuitenkin 1890-luvulla asettua rauhassa Kilimandjarolle ja työ pääsi rauhassa kehittymään. Mutta v. 1896 päätettiin työtä laajentaa myös Kilimandjaron länsipuolella olevaan Meru-vuoristoon. Sinne valittiin uranuurtajiksi ja tienraivaajiksi kaksi veljeskansamme Viron miestä, lähetyssaarnaajat Karl Segebrock ja Evald Ovir, jotka vuotta aikaisemmin olivat saapuneet työalalle. Innokkaasti he olivat aluksi antautuneet opinnoihin ja olivatkin jo kumpikin voineet alkaa itsenäisen työn. Ovir varsinkin oli lahjakas, ja siksi häneen liittyi paljon toiveita. Tuona lyhyenä aikana hän oli päässyt jo huomattavan pitkälle alkuasukaskielen tuntemisessa, oli ehtinyt koota sanakirjaa varten n. 3 000 sanaa sekä sananlaskuja ja satuja, joiden julkaisija mainitsee kokoelman erittäin suuriarvoiseksi.
Merulle nuoret virolaiset lähetyssaarnaajat lähtivät toivorikkaina, mutta samalla tuntien suurta edesvastuuta. Seudun maakalaisten muukalaisvihasta he olivat myös täysin tietoiset samoinkuin heidän työtoverinsakin Kilimandjarolla ja lähettäjänsä kotimaassa. Oli kuitenkin ymmärretty Jumalan tahdoksi alkaa työ Merulla, ja niin sinne lähdettiinkin uskossa ja Jumalalle kaiken vastuun antaen. Alkuvaihe oli kuitenkin suuri, odottamaton ja käsittämätön – ihmissilmin katsoen – tappio.
Kun lähetyssaarnaajat saapuivat Merulle, otti maakalaispäällikkö heidät suosiollisesti vastaan ja antoi suostumuksensa heidän valitsemansa paikan luovuttamiseksi lähetykselle. Maakalaisten avustuksella lähetit rakensivat siihen kaksi majaa tilapäiseksi asunnoksi. Jokin päivä myöhemmin saapui paikalle Kilimandjaron alueen saksalainen käskynhaltija seuranaan vaimonsa, eräs saksalainen luutnantti ja n. 30 alkuasukassotilasta. Käskynhaltijan läsnäollessa suoritettiin maakalaispäällikölle korvaus hänen lähetykselle luovuttamastaan maasta. Käskynhaltija oli kuitenkin saanut vihiä tekeillä olevista levottomuuksista. Hän kertoi niistä lähetyssaarnaajille kehoittaen heitä yöpymään hänen leirissään. Mutta he eivät paremmin kuin käskynhaltija itsekään uskoneet noita huhuja, vaan palasivat majoilleen ja kaikki asettuivat levolle. Puoliyön aikaan tultiin käskynhaltijalle ilmoittamaan, että he, samoinkuin lähetyssaarnaajatkin, olivat mustain ryöstönkiihkoisten alkuasukasten piirittämiä. Nämä pelkäsivät todennäköisesti kuitenkin hyökätä käskynhaltijan joukkoa vastaan ja tyytyivät sen vuoksi vain surmaamaan aseettomat lähetyssaarnaajat. Ryöstettyään vielä heidän tavaransa he lähtivät pakoon. Eräs lähetyssaarnaajain joukosta pelastunut kertoi Ovirin huudahtaneen: "Minä kuolen, mutta kiitän, teitä." Heidät löydettiin n. 30 keihään lävistäminä kumpainenkin, ja niin oli heidän lyhyt päivätyönsä päättynyt.
Tästä näennäisestä tappiosta koitui työlle, ei lamaannusta ja masennusta, vaan uutta rakkautta ja intoa. Työtä jatkettiin ja on sitä seurannut Jumalan mielisuosio ja siunaus.
4. LÄHETYSTYÖSTÄ KILIMANDJAROLLA.
Itä-Afrikka avautui lähetykselle paljon myöhemmin kuin Etelä- ja Lounais-Afrikka. Rannikolla tavattiin tosin jo varhain joitakuita lähettejä, mutta sisämaa pysyi kauan suljettuna. Niinpä Leipzigin lähetyksen työkin alkoi vasta 1890-luvulla. Pari englantilaista lähetyssaarnaajaa oli jo ennen heitä tullut työhön Kilimandjarolle, mutta heidän oli täytynyt poistua sikäläisten alkuasukkaitten vihamielisyyden tähden. Ja kaksi veritodistajaa vaati työn alku Leipzigin lähetykseltäkin. Marttyyrien veri oli täälläkin siemen, josta on kasvanut kallista iäisyyssatoa, joskin pitkin matkaa en kuljettu kärsimysten kautta. Kun maailmansodan seurauksena oli lähettien kymmenen vuotta oltava poissa työalalta, oli vaikeata uskoa, että voittoa kohden sittenkin kuljettiin. Nyt on Leipzigin lähetyksellä elonkorjuun ihana aika. Seurakuntalaisia on heillä n. 15 000, koululaisia n. 10 000, kastekoululaisia tänä vuonna useita tuhansia. Mustia opettajia n. 200. Marangu-nimisellä asemalla on suuri opettajaseminaari, jossa oli yli 80 oppilasta. Seminaarinjohtajana toimii past. Rother, pääopettajana on prof. Reusch ja Saksasta oli juuri saapunut nuori opettaja, hra Raum, avuksi. Oli hauska seurata perusteellisia luentoja. Reipas laulu kaikui usein milloin luokkahuoneista, milloin seminaarin pihamaalta. "Kasvatamme poikiamme aitoluterilaisessa hengessä. Tahdomme saarnata evankeliumia ihmissydämiin myös laulaen", virkkoi seminaarinjohtaja. Musiikki ei todella siinä seminaarissa ollut sivuseikkana. Jokainen oppilas osasi soittaa harmooniota. Lisäksi seminaarilaisilla oli oma torvisoittokuntansa, ja useat saivat opetusta myös viulunsoitossa.
Seminaari nautti siirtomaahallituksen kannatusta. Hallitus maksoi eurooppalaisten opettajain palkat sekä määrätyn summan jokaista oppilasta kohden sekä puolet rakennuskustannuksista. Seminaarissa oli kaksi osastoa, joista vanhempi oli juuri valmistumassa. He olivat par'aikaa hallituksen asettaman koulutarkastajan tutkittavina. Jotka sen tutkinnon läpäisivät, saivat toimia opettajina ja saivat ainakin puolet palkastaan hallitukselta. Tuohon tutkintoon olivat myös muitten seminaarien oppilaat lähetetyt. "Meitä tulee liian paljon. Kyllä niitten täytyy olla monia hyväksymättä", arveli eräs tutkinnoilta palaava opettajakokelas. Marangun seminaari on kaikkien saksalaisten evankeelisten Itä-Afrikan lähetysten yhteinen opinahjo. Eräänä iltana sain tilaisuuden kertoa siellä Ambomaasta ja lähetyksestämme siellä.
Vanha-Moshi-nimisellä asemalla olimme myös viikon. Siellä saimme tutustua Leipzigin lähetyksen seurakuntatyöhön tohtori Gutmannin johdolla. Erikoista huolta pannaan kristittyjen lasten kasvatukseen. Ei vain vanhempien, vaan myös kummien tehtävä on huolehtia kummilastensa kasvatuksesta, säännöllisestä koulunkäynnistä ja kristillisyydestä ei vain rippikoulu – ikään asti, vaan aina edelleenkin. Rippikoulussa nuoret myös muodostavat pikku toveriryhmiä liittoutuen huolehtimaan toisistaan sekä hengellisessä että maallisessa suhteessa, auttaen vaikeuksissa jne. Myöskin täysi-ikäisillä kastettavilla sekä seurakunnasta erotetuilla, kun heidät otetaan jälleen seurakuntaan, on kaksi valittua henkilöä, jotka lupaavat pitää huolta noista vasta-alkavista. Pakanat, jotka pyrkivät seurakuntaan, ovat tarkan valvonnan alaisina jo puoli vuotta ennen kastekouluun ottamista ja sitten koko kouluajan. Tahdotaan nähdä, osoittaako hän elämässään pyrkimystä todella luopua pakanuudesta, käykö hän säännöllisesti kirkossa jne. Kasteopetus kestää vuoden ajan kolme kertaa viikossa. Opetus on suullista. Ensimmäiseltä polvelta ei vaadita lukutaitoa, vaan vasta heidän lapsiltaan. Kastetta seuraa kaksikuukautinen rippikoulu, jonka jälkeen kastettu on seurakunnan täysi-ikäinen jäsen. Tri Gutmann kokeneena lähetyssaarnaajana ja kansan kieleen ja tapoihin syvästi perehtyneenä miehenä antoi meille myös arvokkaita tietoja bantukansan sielunelämästä ja entisyydestä. Hän on kirjoittanut useita arvokkaita, mustien oikeuskäsityksiä, tapoja ja elämää käsitteleviä artikkeleita.
5. KILIMANDJARON JA ITÄ-AFRIKAN MUSTISTA.
Kolmeviikkoisen vierailumme aikana Kilimandjarolla saimme tilaisuuden tutustua seudun alkuasukkaisiin, aroilla ja tasangoilla kuljeskeleviin, ryöstönhaluisiin massai-paimentolaisiin ja vuoristossa asuvaan dshagga-kansaan, joka elää pääasiassa banaaninviljelyksellä. Vuoriston alemmat rinteet, missä suinkin on käyttökelpoista maata, on tyystin viljelykselle raivattu. Banaanin rinnalla on alettu viljellä myöskin kahvia. Määrätyltä korkeudelta korjattu kahvisato antaakin maailman parhaimman kahvin. Vettä viljelyksiin saadaan ylempää aarniometsävyöhykkeestä virtaavista vuoripuroista. Vesi johdetaan taitavasti kanavoiden eri pelloille ja sen käyttö on kuivuuden aikoina ankarasti säännöstelty.
Alkuasukkaitten asumukset hautaantuvat viljelysten keskelle. Pääasian joka talossa muodostaa keilanmuotoinen, suuri, pyöreä maja. Sen yhdessä sivustassa on matalanpuoleinen aukko, joka toimittaa sekä oven että ikkunan ja savutorvenkin virkaa. Kun on päässyt päätään kolhaisematta majaan, huomaa sen jaetuksi kolmeen osaan. Noin puolet majasta on aidalla erotettu karjalle. Joka majassa on jokin lehmä ja vasikka sekä lampaita ja vuohia eri osastoissaan. Karja tuodaan harvoin ulos. Kesänsä talvensa se viettää siellä umpinaisessa majassa. Vuoristossa olisikin sille niukalti ruohoa, ja tsetsekärpänen uhkaa myrkyllään jo korkeampiakin seutuja ja paimennus tuottaisi suuria vaikeuksia. Turvallisempaa on karjan hoitaminen sisällä. Naiset hakevat rehua päivittäin vuoriston juurella olevilta reheviltä tasangoilta. Suuret ruohoniput pään päällä tai olalla näkee heidän keskipäivän helteessä kipuavan vuorta ylös kilometrimääriä. Ei ole dshagga-naistenkaan elämä kadehdittavaa. Juomaan ei karjaa ole opetettu. Se saa tarpeeksi nestettä banaanien mehevistä rungoista, jotka katkaistaan hedelmätertun kypsyttyä. Sama runko ei kantaisikaan enää toista kertaa hedelmää. Viljelystä jatketaan istuttaen tuoreita juurivesoja.
Itäafrikkalainen nautakarja on omarotuistaan. Sen tunnusmerkkinä on suuri rasvakyhmy selässä lapojen välissä. Kyhmy periytyy sukupolvesta toiseen ja kuuluu olevan herkku- ja kunniaruokaa. Suuresti dshaggalaiset ihmettelevät kuullessaan, ettei ambolaisella karjalla ole "kyttyrää" ja että sitä pidetään vapaana luonnossa taivasalla.
Majan toinen puoli on jaettu kahtia. Toisessa osassa on makuupaikka lavitsoineen, toista käytetään keittiönä. Siellä kytee liedessä "sammumaton tuli". Maja on täynnä savua ja navetan tuoksua ja karjan lämmintä. Sen suloisuuteen sulkeudutaan yöksi. Päivisin siellä toimitetaan vain tarpeelliset askaret, muuten oleskellaan ulkona. Tämän päiväntasaajaseudun ilmasto-omituisuutena on tavattoman suuri lämmönero yöllä ja päivällä. "Päivällä helle, yöllä vilu." Vuoristoinaan korkeus puolestaan viilentää päiväinkin lämpöä. Siitä kai johtuu, että tuskin ensinkään alastonta väkeä näkyy liikkeellä. Miehillä on jokin eurooppalainen vaateparsi tai nilkkoihin ulottuva tummansininen tai valkoinen kimonomekko eli paita. Naiset käyttävät kirjavaa, toisen olkapään yli heitettyä ja vartalon ympäri kierrettyä vaatepalasta. Tuo muoti näyttää siellä oikein kotiutuneen hankaluudestaan huolimatta.
Ulkonäöltään ovat Kilimandjaron mustat rumia, ainakin ambolaisiin verrattuna. Tatuointi näyttää olevan täällä yleisemmin käytännössä. Useitten naisten kasvot ovat tatuoidut aivan hirviömäisiksi. Korvalehdet näyttävät muodostavan tärkeän tekijän naismaailmassa. Niihin oli tehty reikä ja siihen pantu rengas, joka vähitellen vaihdetaan suurempaan ja suurempaan, joten korvalehti lopuksi riippuu lähes olkapäälle, mutta on melkein pelkkänä reikänä!
Itä-Afrikan mustat lienevät luonnostaan ambolaisia paljon lahjakkaampia ja kätevämpiä. Vuoristokansa on jäykkää ja sulkeutunutta, mutta uskollista. Tasangoilla on kansa huolettomampaa ja iloista, ambolaisia hetken lapsia muistuttavia. Rannikoilla on alkuasukas väestö eurooppalaisuuden turmelemaa. Se elää vaatien työnantajilta kohtuuttomia päiväpalkkoja ja kiskoen matkustajilta liiallisia kanto-, opastus- ja juomarahoja. Se on pakotettu sen tekemään, sillä elämä tulee kalliiksi, kun on hylätty heille luonnollinen elämä ja elintavat. Vieraat nautintoaineet ovat käytännössä, verhoudutaan ulkolaiseen rihkamaan, huvitellaan elokuvissa roskaohjelmistoja katsomassa, mitkä siveettömyyksineen ja murhineen ovat omiaan kiihoittamaan mustain eläimellisiä vaistoja. Ja mitä oppia antaa Ranskan vallankumoustapahtumain näytteleminen luonnonkansan lapsille! Tämän kylvön hedelmät alkavat jo näkyä. Meille, jotka emme tunteneet itseämme missään niin turvallisiksi kuin ambolaistemme parissa, tuli suurena yllätyksenä varoitus, ettei ole turvallista liikkua ulkona iltaisin varsinkaan Mombasassa, josta merimatkamme jatkui Eurooppaan. Valkoisen herruuden asettamat vallitsevat lait ovat ulkoa tuodut ja ovat kansan luonteelle ja oikeustajunnalle vieraat eivätkä sentähden voi synnyttää lainkuuliaisuutta. Ja silloin ne eivät pysty suojaamaan lainasettajankaan henkeä. Kuvaavana esimerkkinä tästä kerrottiin tapauksia varkauksista ja murhista, mustain keskinäisistä sekä valkoisia kohdanneista, joihin syyllinen todistusten mukaan tiedetään, mutta hän kulkee vapaana miehenä, kun "silminnäkijätodistus puuttuu". Eipä ihme, ettei tunneta turvallisuutta. Valkoiset, jotka ovat tulleet hedelmälliseen ja muuten rikkaaseen Itä-Afrikkaan kokoamaan itselleen nopeasti omaisuuden, tuntevat ja tietävät, kuinka suuresti he ovat alkuasukkaista riippuvaisia tuossa epäterveellisessä ilmastossa. Sen tähden he ovat asettuneet mustiin nähden vähän inhimillisemmälle kannalle kuin etelässä. Aivan yleistä on, että vaivaudutaan oppimaan suahelikielikin. Se onkin niin yleisesti käytännössä, että ilman sitä on vaikea tulla toimeen. Sitä käytetään esim. hotelleissa ja rautatiellä, joissa palveluskuntana on joko alkuasukkaita tai maahan muuttaneiden hindujen ja arapialaisten värillisiä jälkeläisiä. Meidänkin oli hankittava saksalais-suahelinkielinen sanakirja, voidaksemme selviytyä silloinkin, kun ei ollut tulkkia saatavissa. Mielenkiintoista olikin tutustua tähän ambokielen sukulaiskieleen, joka rakenteeltaan oli meille kylläkin tuttua.
6. AFRIKKA JA MUHAMETTILAISUUS.
Islamin pojat ovat kiertäneet Afrikan mantereen sen länsirantaa lukuunottamatta. Itä- ja Pohjois-Afrikka on kokonaan sen vallassa, ja vahva valloitusketju ulottuu jo pitkin rannikkoa aina Kap-kaupunkiin asti ja on siellä ja täällä tunkeutumassa poikki Afrikan. Sanotaan olevan jo yli 50 miljoonaa muhamettilaista tuolla mustain maanosassa, joka toinen sen asukas on siksi tulemassa, on jo puolikuun lumoissa.
Kun vähänkin syventyy mustien sielunelämään, niin huomaa, että heillä on veressä muhamettilaisuudelle otollinen maaperä. He rakastavat ulkonaisia lakeja. Haaremit heillä ovat jo vuosituhansien vanhat. Taivaskäsitekin on samankaltainen. Musta ajattelee, että jumalalla on suuri valtakunta maan sisässä, ja siellä on elämä samantapaista kuin täälläkin, hyvyyttä vain paljon suuremmassa mitassa. Mustilla ovat myös nuijat, kirveet, keihäät ja myrkkynuolet olleet ainaisessa toiminnassa. Ryöstöjä, murhia ja orjasaalista he ovat rakastaneet. Kun kaikkeen tähän vanhaan liittyy vielä etiopialainen liike, s.o. irti valkoisten herruudesta, Afrikka afrikkalaisille, saa se hirvittävän voiman. Ja kumma olisi, jos muhamettilaiset eivät käyttäisi tuota otollista maaperää hyväkseen.
Muhamettilaisuudella on suuret maailmanvalloitusedellytykset. Emme sen keskuudessa tapaa suuremmassa määrin toisiaan vastaan taistelevia lahkoja. Sen yhtenäisyys antaa sille voimaa. Sen tunnustajat eivät häpeä uskoansa. Mihin tahansa he ovat valmiit levittämään mattonsa ja polvistumaan rukoukseen määrähetkellä. Muhamettilaisuus on suurta joukkoesiintymistä. Ja tällainen joukkoesiintyminen ei ole ihmisluonnolle vastenmielistä, varsinkin kun kaikesta luvataan vielä onni ja autuus. Kun se mustalle luvataan, on hän ulkonaisesti valmis tekemään mitä vain, vaikka sisäinen puoli olisikin aivan murtumaton.
Muhamettilaiset muodostavat yhden kokonaisuuden Afrikassakin. He eivät salli valloittajain määrätä itselleen rajoja. Siksi he muodostavat peloittavan tekijän, enkä luule olevan pitkääkään aikaa siihen, kun pienet kristittyjen joukot saavat tuntea heidän tapparainsa iskuja. Mutta vaikka se valloittaisikin mustien maanosan, ei se voi kuitenkaan Jumalan valtakuntaa siellä kokonaan tuhota. Herralla Kristuksella on oleva sielläkin ne, jotka Hän tuntee omiksensa.
Uhkaava muhamettilaisuus on mitä voimakkain kiihotin innokkaaseen kristilliseen lähetystyöhön. Meillä on kiire lähettää Afrikkaan Jumalan sanaa, sillä se on se voima, joka pelastaa ja varjelee pahasta ja harhasta. Ja se olisi lähetettävä sinne parhaimman työväen mukana, henkilöitten, joilla on tarkka silmä näkemään tulevaisuuteen, reippaat otteet, auttava käsi, pikkumaisuudesta vapaa mieli, rakastava sydän ja Pyhän Hengen kirkastama elämä ja jotka sekä käytännöllisesti että tietopuolisesti ovat parhaiten valmistuneet tehtäväänsä.
7. VALKOINEN JA MUSTA ROTU RINNAKKAIN.
Vaikka Afrikka sata vuotta sitten oli maantieteellisesti "tuntematon maanosa", on se kuitenkin jo neljä sataa vuotta ollut kosketuksissa valkoisen rodun kanssa. Historian häpeäpilkun, orjakaupan, sivuutamme. Se avoin haavahan on määrätty paranemaan. Sen lisäksi on ollut ja edelleen on kaksi toisistaan kokonaan erilaista kosketustapaa: siirtomaapolitiikka ja lähetystyö.
Valkoisen rodun siirtomaapolitiikan vaikuttimena on valloituksen- ja hallitsemisenhalu ja oman voiton pyynti. Sen merkeissä on musta rotu joutunut kärsimään ja yhä kärsii veristä vääryyttä. Vaikka julkinen orjakauppa on lopetettu, ei nykyisinkään mustain henki, menestys ja onni merkitse yhtään mitään, jollei siihen liittyisi oman hyötymisen toivo. Jos katsotaan tarpeelliseksi tehdä jotakin mustain hyväksi, tapahtuu se siksi, että sen kautta heistä paremmin hyödyttäisiin, mutta ei mustain itsensä, heidän hyötynsä tai onnensa tähden.
Ambolaiset ovat onnellisia monien heimokansojensa rinnalla. Heillä on vielä kansallinen vapautensa, oma hallituksensa ja vain valkoinen ylivalvojaherruus, jolle ei olla verovelvollisiakaan. Heidät on tähän asti tahdottu säilyttää raa'an työvoiman lähde varastona. Töihin menokin on ollut tähän asti vapaaehtoista, mutta on pakkotoimenpiteitäkin ilmennyt, ikäänkuin tulevaisuuden kuvana. Huhuillaanpa jo yleisen verotuksenkin asettamista, vieläpä juuri nälkävuonna. Onnellisia ovat amboheimot vielä, mutta vain toistaiseksi.
Aivan toinen kohtalo on tullut useimpien Etelä- ja Itä-Afrikan alkuasukaskansain osaksi. Valkoinen rotu on tullut ja ottanut heidät maineen, karjoineen ja kaikkineen omaisuudekseen. Tai on heidän maansa vallattu ja heidät on karkoitettu synnyin- ja kotiseuduiltaan valkoisten etujen tieltä syrjemmäksi, katsomatta, onko heillä elinmahdollisuuksia tai ei. Olemme tottuneet ihailemaan buureja ja myötätuntoisina olemme seuranneet heidän taisteluaan oikeuksiensa puolesta Etelä-Afrikassa uutta isäntävaltaa, Englantia, vastaan. Kuitenkin unohdamme, että ihailemamme heikompi puoli on aikoinaan itse harjoittanut samaa valloituspolitiikkaa. Kuka on noussut heikompaa, vääryyttä kärsinyttä ja kärsivää alkuasujaimistoa puolustamaan? Englanti ei ole siveellisesti katsoen buureja kohtaan yhtään sen rikollisempi kuin buurit ovat olleet alkuasukkaita kohtaan. Jos meidän puolueettomina täytyy sanoa näin heistä, mitä olisikaan sanottavaa muista, esim. portugalilaisista?
Tähän valtiolliseen, kansalliseen ja taloudelliseen vääryyteen liittyy vielä suuri siveellinen pahennus, joka valkoisista on siirtynyt mustiin. On huomattavaa, että siirtomaihin harvoin siirtyy valkoisten paras aines. Aikaisemmin on jo viitattu siihen, miten eurooppalaisuus on turmellut alkuasukkaat sen sijaan, että olisi tehnyt heistä parempia ihmisiä. Sitä edesvastuuta, mikä mustain maassa on kullakin yksityisellä valkoisen rodun edustajalla samoinkuin kokonaisilla kansoilla, ei voida kyllin suureksi arvioida. Sen pitäisi olla samaa kuin täällä meillä aikuisten ja lasten välisissä suhteissa. "Joka pahentaa yhden näistä pienimmistä", sitä odottaa tekonsa hirvittävä seuraus. Suoranaisena seurauksena näemme jo rotuvihan, joka kasvaa ja leviää, niin että mustain maa paikoin alkaa polttaa valkoisen rodun jalkain alla.
Kristillisten lähetysten työvaikuttimena on alkuasukkaitten kaikinpuolinen paras. Yksinomaan heidän itsensä vuoksi se tahtoo heitä auttaa, palvella ja opettaa, jotta he nousisivat ymmärtämään ihmisarvonsa ja tulisivat kykeneviksi ihmiskutsumuksensa täyttämään. Lähetystyö, joka ei kulje siirtomaapolitiikan vanavedessä, on suurelle yleisölle kysymysmerkki. Useamman kuin yhden kerran saimme matkamme varrella kuulla ihmettelevän kysymyksen: Mitä intressejä Suomella voi olla Afrikan sydänmailla? Ja hämäräksi varmaan jäi vastaus: pelkkä evankelioimisintressi. Se voitaisiin vielä ymmärtää, että jonkin siirtomaavallan kristityillä olisi velvollisuuksia alaisiansa pakanoita kohtaan, mutta kokonaan politiikasta erillään toimiva lähetys pysyy vieraana niin kauan kuin ei käsitetä Vapahtajan koko maailmaa käsittävää lähetyskäskyä.
Edellisestä selvennee, mitkä suunnattomat ristiriidat ovat siirtomaapolitiikan ja lähetystyön välillä ja kuinka suuri vastavaikutus lähetystyölle on valkoisten aiheuttamassa pahennuksessa. Luulisi lähetystyötä kokonaan toivottomaksi ja mahdottomaksi. Mutta sen sijaan se voimistuu ja sen vaikutus leviää yhä laajemmalle. Ei edes maailmansodan aiheuttama siveellinen ja aineellinen vaurio kyennyt antamaan sille kuoliniskua. Se oli seulomisaikaa ja luopioita ilmaantui paljonkin. Mutta sen kautta myös tosikristillisyys tuli esiin kuin kulta ahjosta.
Parasta valkoisella rodulla on kristinusko. Jos se vie parastansa mustalle rodulle, tuntuvat vaikutukset sekä ajassa että iankaikkisuudessa. Sen takaa ikiaikojen Jumala.