[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUekSaiqgT-IyCOnarXsGce_V6BLUYxQz8YJScMbG4vQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2347,"Kynäelmiä I","Hemmo, Kaarlo",1858,1940,"2347-hemmo-kaarlo-kynaelmia-i","2347__Hemmo_Kaarlo__Kynäelmiä_I","Runosommitelmia ja suorasanaisia kokeita","runous",[],[],"fi",1886,null,5103,29300,false,63251,[23],"Finnish poetry -- 19th century",[25],"Poetry","\"Kynäelmiä I: Runosommitelmia\" by Kaarlo Hemmo is a collection of poetry written in the late 19th century. This work features a variety of poems that likely explore themes such as love, nature, and national pride, reflecting the emotional landscape of the time. The collection can be considered a significant contribution to Finnish literature, tapping into both personal experiences and broader cultural sentiments.  The poems within the collection range in subject matter, presenting an array of emotions and reflections on life, love, and the beauty of nature. Many poems express a longing for connection, whether with a beloved person or with one's homeland, showcasing the author's deep appreciation for the landscapes and experiences that shape existence. Themes such as hope, celebration of the seasons, and the interplay of joy and sorrow are prevalent. As a whole, this anthology offers readers a glimpse into the heart of Finnish romanticism, richly highlighting the natural world and the complexities of human emotion. (This is an automatically generated summary.)",[],159,"Runokokoelma sisältää runosommitelmia ja suorasanaisia kokeita. Teksteissä esiintyy luontoaiheita, isänmaallisia sävyjä, suomen kielen puolustusta sekä hengellisiä pohdintoja. Kokoelma on julkaistu 1800-luvun lopun kansallisen heräämisen aikana.","Kaarlo Hemmon 'Kynäelmiä I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2347.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KYNÄELMIÄ I\n\nRunosommitelmia\n\n\nKynäillyt\n\nKaarlo Hemmo\n\n\n\n\n\nSortavalassa,\nC. W. Alopaeuksen kustannuksella,\n1886.\n\n\n\n\n\n\n      \"Elä, armas lukijani,\n      Hae sommitelmistani\n      Runon hurmaa suurta.\"\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJos voisin.\nMilloin.\nHuolett' ollos.\nVoitto on varma.\nVarpuselta.\nKesä-aamuna.\nSynnyinseuduilla.\nKarjalassa.\nNietokset kun sulavi.\nNeuvon tietäisin.\nHiljan kuolo.\nPaimen.\nToivo.\nUus' elo.\nLuodon koivu.\nErään kerran.\nKoska.\nTurhaa äidin surua.\nKihlatuille.\nJos.\nYstäväni.\nSyksyn kukka.\nKirkossa.\nMikä syynä.\nAuta, Herra.\nMarssi-ehdoitelma S:n V.P.K:lle.\nOiva lääkkeennauttija.\nMieleni kaiho.\nSyyspoiminnot.\nToisin ennen.\nYstäväni Helmi.\nIltasella.\nKirvesmies.\nLähteellä.\nMerkillistä.\nRuusu ja perho.\nLuomisen kukka.\nIltakävelyllä.\nKeväällä.\nKilpakosijani.\nElämästäni.\nRekiretki.\nMä lemmin lauluissain.\nVuoden-ajat ja lauluni.\nYhtä, toista, kaikenmoista.\n\n\n\nJOS VOISIN.\n\n\n    Jos aina voisin laulella\n    Maan mustan mullan päällä\n    Miel'ilolla ja auvolla,\n    Kuin kiuru kevätsäällä;\n\n    Jos voisin alkaa aamulla,\n    Kuin kiuru laulamalla --\n    Ja vielä olla illalla\n    Mä säveltaivahalla;\n\n    Jos voisin rinnan rauhoa,\n    Kuin kiuru, lauleskella\n    Ja lemmen vienon pauloa,\n    Kuin sekin, solmiskella;\n\n    Jos voisin laulaa Suomelle,\n    Maat' armast' ylistellä\n    Ja kiitostani Luojalle,\n    Kuin kiuru, viserrellä;\n\n    Niin eihän sitte minulla\n    Ois tarvis surra, huolla --\n    Ja voisin elon iltana,\n    Kuin kiuru, lauluun kuolla.\n\n\n\nMILLOIN?\n\n\n    Milloin päivä selventyisi\n    Suomenmaassa synkeä?\n    Milloin huntu hälventyisi,\n    Mieli-ala ynseä?\n\n    Milloin Suomen kansakunta\n    Innontulta hengittää:\n    Kestänyttä horrosunta\n    Nukkumasta heräjää?\n\n    Milloin armas äidinkieli\n    Vallan, oikeuden saa?\n    Milloin jokahisen mieli\n    Kansallisna huokuaa?\n\n    Milloin puolueet ja riidat\n    Rauhanlipun kohottaa?\n    Milloin taistelut ja kiistat\n    Riehuntansa lopettaa?\n\n    Milloin veli veljellensä\n    Sovunkättä kokottaa?\n    Milloin toinen toisellensa\n    Rakkautta osoittaa?\n\n    Milloin kansa laulavainen\n    Riemupäivän nähdä saa,\n    Että taaskin ominainen\n    Väinön kannel kajahtaa?\n\n    Milloin uuden ajan koitto\n    Kirkkahana paistavi?\n    Milloin valistuksen voitto\n    Kaikkialla loistavi?\n\n    Milloin puuksi taimestansa\n    Sivistyksen siemen tuo\n    Kohoaa ja kukkiansa\n    Ynnä hedelmiä luo?\n\n\n\nHUOLETT' OLLOS.\n\n\n    Lähde, josta isillemme vuoti voima, urhous,\n    Lempi Suomellemme oli, Suomellemme rakkaus --\n    Se se kansallisen tunnon tallensi ja säilytti,\n    Kuinkin kohtaloiden hyrskyt sitä mursi, häilytti;\n    Vaan se eli edellehen, sydämissä virtasi,\n    Kunnes, uuden ajan tullen, itsens' sieltä ilmasi.\n    Purona se juoksi ensin, koskeks' muuttunut jo on\n    Valtavaksi, raivosaksi, niinkuin myrsky rauhaton:\n    Voimakkaissa kuohuissansa kaikki muassansa vie,\n    Salvat, sulut särkyvät -- ja sille aukeneepi tie. --\n    Mik' on koski? kysyt vielä! Kansallinen toimi, työ --\n    \"Se se onpi, jonka eteen vaipuu voimatonna yö.\"\n    Mielet isänmaahan lempi jännittävä, liikuttaa,\n    Kansallinen tunto työhön käskevi ja kiihottaa --\n    Ja niin raataa uusi polvi väsymättä ainiaan\n    Onneks' oivaks' itsellensä, onneks' armahaisen maan.\n    Huolett' ollos, kallis maamme, huojentele huolias:\n    \"Kaikki toimet tarkoittavat vähennellä vaivojas'.\"\n    Huolett' ollos! Eihän sua, kärsinyttä kyllältä,\n    Lapses heitä vierahalle, jok' ei sua ymmärrä!\n    Huolett' ollos! Eihän lapses unhottaa noin sua vois.\n    Ken sen tekis, sydämetön raukka, kurjahan se ois!\n    Huolett' ollos! Lapsissasi esi-isäin henki on --\n    Voimaa viel' on vastustella, käs' ei vielä tarmoton.\n    Vielä elää tahto jäykkä, etehes kun toimitaan.\n    Ja sä vaurastut ja toinnut -- nouset kerran kunniaan!\n\n\n\nVOITTO ON VARMA.\n\n\n    Useasti Pohjolass' on nähty,\n    Luonto että turhaks kaiken työn,\n    Vaivoin, vastuksin mik' onpi tehty,\n    Voipi saada kautta halla-yön; --\n    Niin myös laita hengenvainioilla,\n    Aatemailla Suomessamme on:\n    Vaino, viha, kateus -- ne noilla\n    Ovat hallan käsi armoton.\n\n    Vaan se kansa, jok' on kärsinynnä\n    Kärsimykset monet tuhannet,\n    Vieläkään ei ole nääntynynnä,\n    Kohtalot vaikk' onkin uhanneet\n    Vaivuttaa sen. Ei! Se käypi tiellä\n    Uuden ajan -- työssä polvi uus\n    Nyt on kyllä --, mutta siin' on vielä\n    Isiensä henki, urhoisuus.\n\n    Isät näljän, suuret tuskat kesti,\n    Kääntyikin ne -- mutta verehen.\n    Vihollisen maastansa he esti,\n    Työskentelivät tään etehen;\n    Työt' on pojillakin, joilla hengen\n    Valloitettavana onpi maa:\n    Työllä rakkauden, työllä lemmen\n    Oikeutensa he kerran saa.\n\n    Kerran saa he -- siitä olla varmat\n    Voimme: hengenmaan he anastaa,\n    Katoo hallat, vastustajain sarjat,\n    Uusi päivä kerran kajastaa --\n    Silloin yksimielisenä sykkii\n    Joka rinta, joka sydän lyö,\n    Kaikissa yks' aate, toivo tykkii:\n    Haihtunut on erimielten yö.\n\n\n\nVARPUSELTA.\n\n\n    Miksi, varpusraukka, tänne\n    Kylmäks talveksikin jäät?\n    Miks', kuin muut, et mene sinne,\n    Joss' on aina kesäsäät?\n\n    Sinne, missä ijäisesti\n    Onpi hedelmässä puu,\n    Missä luonto lempeästi\n    Öin ja päivin uneksuu;\n\n    Missä luonnon rikkautta\n    Kantaa kaikkialla maa,\n    Ruusupensaat puuttumatta\n    Laaksoloissa tuoksuaa;\n\n    Miks' et sinne? -- Tänne vain sa\n    Kylmähän jäit Pohjolaan,\n    Myrskyn, tuiskun helmahan -- ja\n    Kenties nälkään kuolemaan?\n\n    Mietin näin. Ja räystähältä,\n    Luulin, varpu sirkuttaa:\n    \"Pois en, pois en mene täältä,\n    Sillä tääll' on synnyinmaa.\"\n\n    \"Synnyinmaa! Se armain mulle,\n    Joskin kylmä, köyhä on! --\n    Suomen lapsi! myöskin sulle\n    Olkoon maasi verraton!\"\n\n\n\nKESÄ-AAMUNA.\n\n\n    Varjot yön jo hälventyen kokonansa katoaa,\n    Sädeloistoss' aurinkoinen vuorten yli kohoaa.\n    Luonto herää horroksista, kastehelmet kuivenee\n    Kukkasista, päiväntähti kun se niitä suutelee.\n    Lehdon linnun siiven alta ilmestyvi pieni pää,\n    Sulosuustans' aamulaulun sävelvirta heläjää.\n    Perhot hienohelmaisessa kukastossa hymyää,\n    Sotkottaret rannikolta ruohostohon lymyää.\n    Leyhkä tuulen hempeästi lehdistöä liikuttaa,\n    Kalastajaa purressansa lahden laine kiikuttaa.\n    Sorsa poikueensa kanssa selemmälle soutelee,\n    Kuikka huutaa kumeasti, aalloll' alli laulelee.\n    Talonpoika tuvastansa ulkotöitä toimimaan\n    Kiiruhtavi. Paimenetkin toitottavat torviaan.\n    Yö on poissa. \"Luonnon sydän\" virkeästi sykkelee:\n    Uudest' elämästä taaskin voimat kaikki tykkelee.\n    Lempi uhkuu kaikkialla -- ihmismielen innostaa.\n    Valonmorsianna juopi armautta isänmaa...\n\n    Veikko, sisko -- kenpä lienet! Kesä-aamull' aina on\n    Sanomista sinullekin, vaikka on se sanaton:\n    Loistohon sen riennä, tunnet mielessäs' ehk' ylempää,\n    Ehkä rintas raikastuvi, sydämes saa syvempää\n    Tunnetta -- ja ehkä myöskin maasi sulo sinut saa\n    Päätöksehen: sulle elän, sulle kuolen, isänmaa!\n\n\n\nSYNTYSEUDUILLA.\n\n\n    Oi terve, vanhat tuttavat,\n    Lapsuuden leikkimaisemat\n    Ja ahot armahimmat!\n    Ja humisevat hongikot\n    Ja hymyävät koivikot\n    Ja rannat rakkahimmat!\n\n    Myös terve, pieni puronen,\n    Ja lähde niittynorosen\n    Ja nurmet nuokkuvaiset!\n    Ja vuori vahva sammalpää\n    Ja kaikki: terve! Tervehtää\n    Ma tahdon, tuttavaiset.\n\n    Kyll' ennen entisaikana,\n    Kyll' ennen piennä poikana\n    Luonanne iloelin,\n    Aholle kun ma lampaita\n    Ajoin ja kuljin kankaita,\n    Lehdoissa samoelin.\n\n    Jos päiv' ol' kuuma, hentohon\n    Lahdelman syliin ventohon\n    Kuin sorsa kävin uimaan.\n    Ja lähtehestä vettä join\n    Ja purosehen myllyt loin\n    Mä pyörintähän huimaan.\n\n    Oi nurmet! Kukillanne sain\n    Mä päätän' ynnä kauloain\n    Piteä purppuroissa.\n    Ja vuor' -- sä olit linnana,\n    Mä kuningas sen mahtava...\n    Ah! ajat ne on poissa...\n\n    Niin -- ol' ne ajat armahat,\n    Ei surut synkät, karvahat\n    Soaisseet taivastani:\n    Ol' rinta raitis, viaton\n    Ja sydän puhdas saastaton --\n    En tiennyt vaivastani...\n\n    Mut kaikki ne on mennehet,\n    Kaikk' onpi elon melskehet\n    Moniksi muutellunna --\n    Nyt sielu iloaan vain luo,\n    Kun muisto milloin sitä juo,\n    Mi onpi kadonnunna...\n\n\n\nARKALASSA.\n\n\n    Mä luulin Karjalata kolkommaksi\n    Ja kuivaks' autioksi kankahaksi,\n    Joss' ainoastaan kasvaa honka vois,\n    Mut laaksoin lehdot eivät vihannois.\n\n    Ja luulin, ettei löydy kukkuloita,\n    Ei järviäkään, eikä lammikoita,\n    Mit' rannat kukkivaiset varjoais\n    Ja taivas kuvillansa kaunistais.\n\n    Niin luulin sekä ajattelin vielä:\n    On kolkkous se moinen saanut siellä\n    Nuo laulut syntymähän kantelon,\n    Mik' ihmehenä maailmalle on.\n\n    Vaan toist' on kaikki: kyllin ihanuutta\n    On Karjalassakin ja herttaisuutta --\n    Sen luonto jylhää on, mut mahtavaa,\n    Mi hurmoaa ja mieltä tenhoaa.\n\n    On täällä laaksoja, on kukkuloita,\n    On kukkarantaisia lammikoita --\n    Ja täällä Laatokan on laajat veet,\n    Puol' alastomain vuorten harjanteet.\n\n    Ja kansa vilkas sen, jos ei se oisi,\n    Niin unohduksiin jäänyt, kyllä voisi\n    Se vielä soittaa ihmekanneltaan\n    Ja tulla kaunistukseks' Suomenmaan.\n\n    Nyt aik' on uus'. Jo herää Karjalamme...\n    Muu Suomi huutaa: \"tullos muassamme\"...\n    Sä nouse, kasva! Havaa unestais!\n    Ja vastaan ota toivonaikojais!\n\n\n\nNIETOKSET KUN SULAYI.\n\n\n    Ah voi, kuinka kultaseni kauas meni sentään,\n    Nyt en aina kukkaseni luokse voi ma entää!\n    Suo on poikki sullottava, soudeltava lampi,\n    Korpi jylhä kuljettava kahta kamalampi,\n    Kivikkokin kierrettävä, niityn notko pieni,\n    Vuoren yli kiivettävä -- semmoinen on tieni.\n    Vaan kun talvi kuluvi ja kesä tänne ehtii,\n    Nietokset kun sulavi ja puut ja pensaat lehtii,\n    Niin se silloin valmisna on uusi tupa mulla,\n    Siihen armas asumaan on luvannunna tulla.\n\n\n\nNEUVON TIETÄISIN.\n\n\n    Siit' on aina huoli sulla,\n    Jos ei kaulahuivi mulla\n    Suuni edess' ole vaan,\n    Yhdessä kun ajellaan.\n\n    Pelkäät, että yskä tuosta\n    Seuraus on, tuuli juosta\n    Kun saa huokuellessain\n    Kylmentämään rintoain.\n\n    Huulilleni huules laita --\n    Siinä armas suoja, aita\n    Talven vihureille on,\n    Kylmän este verraton.\n\n\n\nHILJAN KUOLO.\n\n\n    Päivä laski. Tuli kesä-ilta,\n    Rusko loisti lännen rantamilta,\n    Rauhaa yön jo laakso sai ja lilja --\n    Silloinpa se nukkui pikku Hilja.\n\n    Niin, -- hän nukkui, mutta ijäisesti:\n    Elämänsä se vaan hetken kesti --\n    Umpustaan kun juuri aukes kukka,\n    Raueta jo saikin ruusu rukka.\n\n    Ruusun -- jota aamun suudelmalla\n    Koitar helli lemmenlauhkealla\n    Ja jok' ihanaksi tullut oisi --\n    Kuolo säälitönnä vei sen poisi.\n\n    Sielu puhdasna kuin pulmut lensi,\n    Enkelinä kohden taivast' ensi\n    Maasta pois. Ja ruumiin ympärillä\n    Silmät ystäväin ol' kyynelillä.\n\n    Sieltä se nyt Hilja kunniasta\n    Taivaan riemust' ikisointu vasta\n    Kirkastettun' alas katsahtaapi:\n    Ystäviään sinne vartoaapi.\n\n\n\nPAIMEN.\n\n\n    Paimenpojan elämällä\n    Vertaa missä ois!\n    Kenpä, kuin hän, kevähällä\n    Riemuella vois:\n    Luonnon helma viehkeyttä,\n    Raittiutta, virkeyttä\n    Hälle tarjoaa.\n\n    Aamulla kun tuulen henki\n    Kukat herättää,\n    Silloin nauruhuulen senki\n    Torvi helähtää:\n    Karja siitä havahtaapi,\n    Paimentansa seuroaapi\n    Metsän helmahan.\n\n    Siellä, tuulten humistessa,\n    Laulelee hän vaan,\n    Metsäkosken kohistessa\n    Soittaa huiluaan,\n    Kuulostaapi linnun kieltä,\n    Salon syvällistä mieltä\n    Saapi hengittää.\n\n    Aholt' aholl' ohjoaapi\n    Karjoansa hän:\n    Sinne sitä johdattaapi,\n    Missä heinävän\n    Laidunmaan se kohtoaapi,\n    Vierellä min kumpuaapi\n    Lähde kiehuen.\n\n    Siinä sitte päiveänsä\n    Viettää huoleton.\n    Elon murhe sydäntänsä\n    Painamatta on:\n    Sammalmätäs penkkinänsä\n    On ja kivi pöytänänsä,\n    Lähde juoman suo.\n\n    Metsänruhtinaana tuossa\n    Väliin karkeloi,\n    Uipi ilon ihmevuossa\n    Miten suinkin voi:\n    Päivä häntä hyväileepi,\n    Kukat hälle hymyileepi,\n    Linnut laulahtaa.\n\n    Paimentytti naapurista\n    Karjansa jos tuo\n    Yhtehen, niin silloin vasta\n    Riemuavat nuo:\n    Leikkiellen laulaessa,\n    Kisaellen nauraessa\n    Päivä väistähtää.\n\n    Illan tullen kotiansa\n    Paimen karjan vie --\n    Kenpä silloin luonnoltansa\n    Raikkahampi lie\n    Luonnonlasta viatonta,\n    Puhdasta ja huoletonta\n    Riemurintoa!\n\n\n\nTOIVO.\n\n\n    Kuink' onni mua kaitsellee,\n    Kuink' elämäni vaihdellee,\n    Ja matkani jos minne vie\n    Ja ruusuton jos onkin tie,\n    En vaivu.\n\n    Vaikk' oiskin kaikki unelmaa,\n    Vaikk' oiskin virvatulelmaa --\n    Ja kuinkin murhe mua syö\n    Ja kuinkin kohtaloni lyö,\n    En vaivu.\n\n    En vaivu! Aina rintahain\n    Käy elo uusi tuullahtain --\n    Ja se, mi virkistystä tuo,\n    Mi uutta elämätä luo,\n    On: toivo.\n\n\n\nUUS ELO.\n\n\n    Ja poika läksi maailmaan\n    Vaikk' äiti estää koitti,\n    Läks' onneansa haalimaan,\n    Mut onnetuutta voitti --\n    Hän, näet, siellä turhuutta\n    Kun kylvi, niinpä kurjuutta\n    Sai leikattavaksensa. --\n\n    Jos kulki kuinka kulkikaan,\n    On aina samanlaista:\n    Hält' onnenportit suljetaan --\n    Hän kaukana sen maista\n    On merell' elon myrskyssä,\n    Sen vaarassa, sen hyrskyssä\n    Aavalla ulapalla.\n\n    Tuo mielen hältä murtumaan\n    Sai -- kodin, äidin muistaa,\n    Ja sinne rupes toivomaan\n    Ja toivo -- sepä suistaa\n    Nyt surut hältä, entistä\n    Kun haaveks' äidinlempistä\n    Kotinsa rauhaisuutta. --\n\n    On synkän synkkä talvisyö --\n    Juur' hieman sataa lunta --\n    Ja poi'alla on eessä työ,\n    Ei silmänsä saa unta:\n    Hän tiellä tuossa astelee\n    Ja kyyneltulva kastelee\n    Kalveita poskiansa.\n\n    Hän katsoo ylös taivohon --\n    Kuu valju siellä loisti,\n    Mut kohta pilvi eessä on --\n    Sen varjo valon poisti:\n    Ja sepä mielehensä nuo\n    Kaikk' elämänsä kuvat luo,\n    Kuin pilvi toivon peitti, --\n\n    Nyt päässyt on jo kodin luo\n    Ja oven taakse jääpi.\n    Ja sydän lyö. -- Mik' onpi tuo?\n    Ään' äidin väräjääpi:\n    \"Oi, Herra, tokko konsanaan\n    Mun poikan' armas valkamaan\n    Voi merelt' elon päästä!\"\n\n    Poik' avaa oven, seisahtaa:\n    \"Sun, äiti, täss' on poikas!\"\n    Äit' istualta ylös saa\n    Ja laihat kätens' oikas --\n    Ja juosten vastaan riensi nyt\n    Hän sitä, jot' on itkenyt\n    Niin monta yötä, päivää...\n\n    Ja sitten -- sylihinsä vaan\n    Sen hellimmästi sulki\n    Ja surun syömää poskeaan\n    Nyt ilonkyynel kulki. --\n    On poi'allakin elo uus':\n    Lemp' äidin, kodin rauhaisuus\n    Taas ympäröipi häntä.\n\n\n\nLUODON KOIVU.\n\n\n    Miks' olet, koivuni, noin vaivainen,\n    Noin käyrä, koukistunut varreltas?\n    Kuin vanha oisit, muinaisaikainen,\n    Voi luulla katsoin ulkomuotoas:\n    On oksas' harvat, melkein kuivaneet,\n    Ja runkoasi peittää sammaleet.\n\n    Miks' olet noin sä kuiva, pienoinen?\n    Miks' latvasi ei nouse taivohon?\n    Miks' surkastunut noin ja hienoinen,\n    Vaikk' aivan kyllin kasvusijaa on?\n    Täss' olla puita voisi sadottain --\n    Ja yksin seista saat nyt siinä vain...\n\n    Jo tiedän syyn! Sun mieltäs karvastaa,\n    Kun tuuli viestit tuopi, toisiaan\n    Puut kaukorannan kuinka armastaa\n    Ja kuiskailevat lemmest' ainiaan,\n    Mut sulle ystävän ei kuulu ään',\n    Niin yksinäisen kuihdut ikävään...\n\n\n\nERÄÄN KERRAN.\n\n\n    Mä kylään menin. Naurull\n    Ja pilkallakin siellä\n    Kun kohdeltiin, niin kauhulla\n    Pois läksin -- murhemiellä.\n\n    Ja metsähän sitt' astella\n    Mä aloin tietämällä:\n    Ei luonnon helma kohdella\n    Voi tavall' ilkeällä.\n\n    Ja siellä koivun juurella\n    Het' alkoi länsituuli\n    Mun poskiani suudella,\n    Kuin impi simahuuli.\n\n    Ja pikku lintu oksalta\n    Se viserteli mulle:\n    \"Näin sydämesi pohjalta\n    Myös riemu olkoon sulle!\"\n\n    Ja rintani mun riemahti --\n    Ja liikutti se mieltä,\n    Niin että sydän laulahti\n    Mun tullessani sieltä:\n\n    \"Oi, kiitos, metsä! helmaasi\n    Mä aina tahdon tulla,\n    Kuin ihmisseuran konsaanki\n    Ei suosiot' oo mulla. --\"\n\n\n\nKOSKA...?\n\n\n    Kun kevät ilman lämmittää,\n    Niin loppuu talven valta\n    Ja sulaa järvet, lähtee jää\n    Ja kukka mullan alta\n    Pääns' ujoisena kohottaa\n    Ja herttaisuutta hempii,\n    Ja pian, kunnas rehottaa,\n    Kun päivä sitä lempii.\n\n    Kun myrsky joskus temmeltää\n    Ja riehuu raivovasti,\n    Niin rauhoittuen lepoon jää\n    Se viimein hiljaisasti --\n    Ja luonto tyyntä huoahtaa\n    Ja juopi sulo rauhaa,\n    Ja linnun rinta riemahtaa\n    Ja ilomieliä pauhaa.\n\n    Vaan koska, koska kevät saa\n    Mun rintahani tulla?\n    ja koska jäät sen liikahtaa?\n    Ja koska aik' on mulla\n    Se, että kukat puhkeaa\n    Ja rintan' ruusut aukee?\n    Oi, koskahan ne tuoksuaa\n    Ja limpuistansa laukee?\n\n    Ja syömmessäni myrskysää\n    Se kosk' on lopussansa,\n    Niin ett'ei nosta vaahtopää\n    Siell' aalto kuohujansa?\n    Ja koska taisto tyynnähtää,\n    Mi riehuu siellä, pauhaa?\n    Ja koska ainaiseksi jää\n    Mun sydämeeni rauha?\n\n\n\nTURHAA ÄIDIN SURUA.\n\n\n    \"Tän' aamun' ei oo terve Anna:\n    Hän kauhean on kalpea\", --\n    Näin valitteli äiti-Sanna\n    Ja surust' oli valkea, --\n    \"Vaikk' illalla\n    Hän tanssissa\n    Ol' punaruusun kaltaisna.\"\n\n    Hän terve on, mut äiti-Sanna\n    Ei tiedä, että poskensa\n    Jok' aamu maaloavi Anna --\n    Ja siit' on kauneutensa!\n    Nyt maatessaan\n    Ei laittamaan\n    Viel' ehtinyt oo kasvojaan.\n\n\n\nKIHLATUILLE.\n\n\n(T.K:lle ja T.W:lle syksyllä 1883)\n\n    Pait isänmaata, Jumalaa ja vanhempiamme\n    Viel' yhtä ylistelemme ja kunnioitamme,\n    Pait niitä viel' yks' lämmittää ja meitä tenhoaa\n    Ja mielemme se valloittaa ja meitä hurmoaa.\n\n    Se vaikka tuntematon on, sen kaikki tunnemme\n    Ja sille kaikki nöyrrymme ja siihen suljemme\n    Kaikk' kaikki, mitä pyhäks' on meiss' arvosteltavaa --\n    Ja siltä saamme kaikki me, se kaikki meiltä saa. --\n\n    Sit' taivaalt' usein pyydämme ja sitä anomme\n    Ja salainen se ainiaan on meidän toivomme...\n    Sen voim' on suuri, verraton -- luo taivahaksi maan,\n    Sen nim' on sulosointuinen -- se lemmeks' sanotaan.\n\n               *   *   *\n\n        Lempi syntyi Jumalasta --\n        Luojan on se huokaus --\n        Tuolta, tuolta taivahasta\n        Kotoisin on rakkaus.\n\n        Siksipä se onkin suuri,\n        Siks' sen valta verraton,\n        Ikivoimast' alkujuuri\n        Kun sen sulolahjan on.\n\n        Lempi sydäntä kun kaksi\n        Yhdistävi yhtenen,\n        Silloin maa se taivahaksi\n        muodostuvi muuttuen.\n\n        Kaiken silloin ihanaksi\n        Näkee lempiväiset nuo,\n        Tiet ja polut kukkivaksi\n        Lemmen ihmevoima luo.\n\n        Päiväpaiste heill'on aina,\n        Eikä myrsky rajumoi,\n        Kohtaloissa riemukkaina\n        Kaikissa he olla voi.\n\n        Lähemmäksi jumaluutta\n        Lempensä se heidät vie;\n        Kohden ijankaikkisuutta\n        Rakkaushan onpi tie.\n\n        Tunne yhtyy tuntehessa,\n        Lempi yhtyy lempehen,\n        Sielun sieluun sulaessa,\n        Sydän yhtyy syömmehen.\n\n        Toinen toisen täydentääpi --\n        Kahdest' yksi tullut on.\n        Sydän syömmen ymmärtääpi --\n        Oi, on elo verraton!\n\n               *   *   *\n\n    Pois jo kesä mennyt onpi meiltä kokonansa,\n    Visertele oksalla ei lintu laulujansa.\n    Nurmi surkastunut on ja lehti kellastunna,\n    Kedon kukka loistava on mullaks' muuttununna.\n\n    Mutta elonkevät Teill' on kaunihimmallansa,\n    Kumpainenkin Teist' on vasta päässyt umpustansa --\n    Määrätönnä karkelevi lento sielujenne,\n    Utukuvia on täynnä vielä toivehenne.\n\n    Niin -- Teill' elonkevät on ja lemmen aamurusko...\n    Onnestanne ei Teill' ole \"luulo\", vaan on \"usko\"...\n    Kihlatut Te ootte! -- Taivas Teille aukeaapi...\n    Lempi kukkamaailmansa Teille lahjoittaapi.\n\n    Elonkevät, lemmenkevät Teille vihannoipi,\n    Syksy kesäks' vaihtuvi ja leivon laulu soipi.\n    Kangastus ik'ihanuuden täyttää sydämenne,\n    Toivo sulokuviansa kutoo lempehenne.\n\n    Autuus Teill' on toisissanne! Kirkast' elämänne\n    Olkohon ja kirkastakaa sitä lemmellänne!\n    Usko, Toivo, Rakkaus -- ne olkoot osananne,\n    Taivahainen armoillansa Teidän auttajanne!\n\n\n\nJOS...!\n\n\n    \"Ei soinnu laulu, jos ei kaulaa kasta\",\n    On sananpartena niin laulajoilla,\n    Ja viinin virkistävän kuohuloilla\n    He ehkäisevät itsens' uupumasta.\n\n    Mut minullepa tytti tuo jos soisi --\n    Oi taivas! -- suukon simahuuliltansa,\n    Niin innon laulantaan se mulle toisi,\n\n    Jok' uhkuais', kuin virta, tulvillansa\n    Ja runoelmiks' muuttaen se loisi\n    Mun tunteheni aivan kokonansa...\n\n\n\nYSTÄVÄNI.\n\n\n    Ah, jos vaan sinä oisit pois,\n    Niin ei mun eiämästän' ois --\n    Sit' aatellen jo jähmetyn\n    Ja sydän saapi kylmän hyyn.\n\n    Kun tuuli tuima rajumoi\n    Ja Puhur' uhkavirttä soi,\n    Sun luonasi niin lämmint' on,\n    Kuin paistellessa auringon.\n\n    Kuink' armast' onkaan, että saa\n    Povensa sinuun painaltaa!\n    Taas kuluu hetket, sujuu työ\n    Ja rinta lämpimästi lyö.\n\n    Kun iloissasi leimuat,\n    Niin mieltäni mun riemuitat.\n    Ja loistehessas' kirkastun\n    Ja innostuskin valtaa mun.\n\n    Sun seuraas' etsin ainiaan,\n    Kun kyllästyn mä maailmaan:\n    Muut kylmiä jos kaikki on,\n    Mä tiedän: lämmin lempes' on.\n\n    Se hiukankaan kun hulmuilee,\n    Pois huolten huolet pakenee...\n    Ja aatos vallattomaks' saa\n    Ja sydänkin se laulahtaa...\n\n    Mä vierellänsä istuen\n    Sit' illat katson, hyväilen...\n    Tää ystäväni verraton\n    Mun kammarini -- uuni on.\n\n\n\nSYKSYN KUKKA.\n\n\n    Syksyn kukka, kaihomiellä\n    Sua kaino katson vain,\n    Yksinäs kun seisot siellä,\n    Missä äsken sadottain\n    Loistokkaana heimoasi\n    Oli juhlapuvussaan,\n    Päiväntähti siskojasi\n    Lempi morsiamenaan.\n\n    Siinä, vailla loistavuutta,\n    Vaaleana, allapäin\n    Näet, kuinka onnetuutta\n    Syksynilma myrskysäin\n    Tuopi, eikä korvanasi\n    Kukaan kuiskaa lempeään,\n    Eikä ole kohdatasi\n    Lemmittävää yhtäkään.\n\n    Neitokaan ei nauruhuuli\n    Kaunistamaan rintoaan\n    Sua poimi, länsituuli\n    Korttas pane huojumaan:\n    Yksin kuolla huolissasi\n    Määrä elämäs' on vaan --\n    Kostuta ei hautoasi\n    Kukaan kyyneltulvallaan.\n\n\n\nKIRKOSSA.\n\n\n    Hän morsiustyttönä seisoi\n    Ja vihkimävirsi se soi.\n    Ja Herralle kumarsi kansa\n    Ja tuohukset leimua loi.\n\n    Ei käännä, ei liikuta päätään\n    Hän kutrien varjoamaa.\n    Vähän sorjaa vartaloansa\n    Rukouksehen notkistaa.\n\n    Ja katse ol' luotuna maahan,\n    Mut rinta se aaltosi vaan.\n    Puna vienonen poskilla väikkyi --\n    Kenties mitä haaveksikaan.\n\n    Hän onnesta morsion ehkä,\n    Kun vihkimätyynylle tää\n    Sai polveta, sydämessänsä\n    Tuns' autuutta viehättävää.\n\n    Tai mahtoiko aavistus häntä\n    Läpi käytellä unten-maan...?\n    Kenties on vihillä siinä\n    Hän nyt itsekin aatteissaan...?\n\n    En tiedä, mut ihmeitä tunsin\n    Minä myöskin nyt rinnassain\n    Ja tunteita vaihtuen vaihtui\n    Mulla outoja sielussain.\n\n    Ja mieleni kauaksi lensi,\n    Oli lämmintä syömmessäin...\n    Mut hurmauksesta ma toinnuin\n    Ja taas hänet eessäni näin.\n\n    Hän morsiustyttönä seisoi\n    Ja vihkimävirsi se soi.\n    Ja Herralle kumarsi kansa\n    Ja tuohukset leimua loi.\n\n\n\nMIKÄ SYYNÄ?\n\n\n    Me ruokapöydäss' istuttiin --\n    Hän mun, mä hänen vierellänsä --\n    Ja keskusteltiin, naurettiin,\n    Kuin muutkin teki syödessänsä.\n\n    Mut kuinka lienee ollutkaan,\n    Me loitommalle toisistamme\n    Noin ilman huomaamatta vaan\n    Aljettiin viedä tuolejamme.\n\n    Ja näytti siltä, kuin jos ois\n    Me sijaa tehty välillemme,\n    Niin että kolmas tulla vois\n    Viel' istumahan keskehemme.\n\n    Ja kolmas tuli! Mutta ken?\n    Tuo Amor -- täysiss' aseissansa...\n    Ja veitikoiden, iloiten\n    Se ammuskeli nuoliansa...\n\n    Mut kuinka lienee ollutkaan,\n    Nyt likemmäksi toisiansa\n    Meist' ilman huomaamatta vaan\n    Vei kumpainenkin istuintansa.\n\n    Me poisko saada koitettiin\n    Tuot' Amoria rinnaltamme?...\n    Vai mik' ol' syynä, että niin\n    Taas lähenimme toisiamme?...\n\n\n\nAUTA, HERRA!\n\n\n    Oi, miksi elon' aamuna\n    Jo vääräll' olin tiellä!\n    Ja mahtanenko vanhana\n    Ma olla sillä vielä?\n\n    Mä koito miellyin maailmaan,\n    Sen ilveleikkilöihin,\n    Sen syntipesän pauhinaan,\n    Ja viekottaviin töihin. --\n\n    Mä etsiskelin onnea,\n    Sen tähti tuolla loisti:\n    Kun aloin kohti kulkea,\n    Niin valonsa se poisti. --\n\n    Ja heikko liha eteenpäin\n    Vaan mua kuljetteli;\n    Jo onnestani hahmun näin,\n    Mut hahmu -- valhetteli.\n\n    Nyt käyn mä eksyneenä, nyt\n    Tuot' elon erämaata,\n    On pilvi päivän peittänyt,\n    En tietä nähdä saata...\n\n    Oi, Herra, eksynyttä, oi\n    Sä oikealle korjaa --\n    Ja auta häntä, että voi\n    Niin käydä, ettei horjaa!...\n\n\n\nMARSSI-EHDOITELMA S:N W.P.K:LLE.\n\n(7/3 1886.)\n\n\n            Vapaus, rakkaus -- ne\n            Loi Palokuntamme!\n    Ja kuin ennen isiä ne edest' isänmaan\n    Sotaan vaati, niin ne myöskin meitä voittamaan\n    Pyhäst' innostavat siinä, missä turmion\n    Uhkaa tuoda luonnonvoimat, nousseet raivohon.\n            Meidän tehtävämme on\n            Tulta vastaan taistohon\n    Käydä -- murtamaan sen väkivalta!\n    Ja on yhtä, kenen omaa vaara kohdannee:\n    Jokaist olla tahdomme vain puoltamassa me!\n    Vaikka milloin, vaikka missä tuli irti ois,\n    Aina riennämme me sitä sortamahan pois!\n            Emme vaadi palkkaakaan,\n            Emme kunniatakaan!\n\n            Vapaus, rakkaus -- ne\n            Ovat velvoittajamme!\n    Niille sekä niiden tähden me vaan toimitaan!\n    Kuule! tuolla hätäkello alkaa kaikumaan...\n    Vaara yltyy... Savu, liekki nousee hirmuinen\n    Mutta katso! lippumme jo siell' on liehuen:\n            Kaikki uljaat poikaset\n            Sini-, puna-lippuset\n    Sekä vihreät on ottelussa.\n    Ruisku pärskyy... Taisto tuima ilmi leimahtaa...\n    Mutta voitto lopulta se meille toki saa!\n    Sijassa nyt hädän, tuskan on vaan siunaus!\n    Voittolippumm' ympärillä ilo, riemastus! --\n            Pelko pois! Me aina vaan\n            Valppahina varjellaan!\n\n            Vapaus, rakkaus -- ne\n            Ovat ihanteinamme!\n    Myöskin ahkeruus ja into sekä uhraus\n    Kultakirjaimilla, veljet, ynnä urheus\n    Lippuumme ja sydämiimme aina olkohon\n    Leimattuina uskollisest' asti kuolohon!\n            Meissä yksimielisyys\n            Asukoon ja ylevyys!\n    Kaikki työmme saakoon yhteiskunta!\n    Mutta vaikka valamme on tulta vastustaa,\n    Kuitenkin me lemmentulta, armas isänmaa,\n    Rinnoissamme viritämme sua kohtahan\n    Puhtaan palamahan lieskan -- sammumattoman! --\n            Eläköhön ainiaan\n            Palokunta, isänmaa!\n\n\n\nOIVA LÄÄKKEENNAUTTIJA.\n\n\n(Herra puhuu rengillensä.)\n\n    Kun toivoin, että laihtuisin,\n    Niin lääkär' luuli, että,\n    Jos puita väliin hakkaisin\n    Ja aamuin joisin vettä,\n    Niin avun ehkä löytäisin\n    Ja lihoomasta lakkaisin.\n\n    Ja saahan koittaa: mutta kun\n    Puunlyönt' on kovaa työtä,\n    Niin tehtäväkses', Pekka, sun\n    Mä annan puita lyödä,\n    Kyll' itse -- kera konjakin --\n    Voin vettä juoda aamuisin!\n\n\n\nMIELENI KAIHO.\n\n\n    Yö on. Luonto uinahtaapi\n    Tähdet loistamass' on vaan.\n    Kuuhut kaino vuodattaapi\n    Valon maahan nukkuvaan.\n\n    Unetar se uuvuttaapi\n    Muut jo uneen vaipumaan,\n    Mutta kaiho mulle saapi:\n    Luoksen' ei hän kuulukaan.\n\n    Mist' oon miellä haikealla?\n    Miksi huolissani oon?\n    Mist' on kaiho rintan' alla? --\n    Tytti tuo sen vastatkoon!\n\n\n\nSYYSPOIMINNOT.\n\n\n[Tilapäisestä sanomalehdestä \"Syyspoimintoja\", jota myötiin muutamissa\narpajaisissa Suomalaisen Teaterin hyväksi.]\n\n    Laps' ihanteiden vieno, taivahainen,\n    Tuo Näytelmätär Suomeen tultuaan,\n    Kun näki, kuink' on luonto lumoovainen,\n    Niin mieltyi ikihonkain huminaan.\n\n    Ja kansalla, mi hiki otsallansa\n    Se puuhaeli ahkeruudessaan,\n    Ol' sydän terve sekä vierastansa\n    Ol' uutta valmis vastaan-ottamaan.\n\n    Ja tänne jäikin hän ja ihanteita,\n    Mut salatuita ennen kokonaan,\n    Nyt ilmi loi ja loitsi nukkuneita\n    Jo herehille tenhovoimallaan.\n\n    Ja kansa Näytelmätärt' omanansa\n    Jo alkoi pitämään ja lempimään,\n    Kun taiteessa se taikasauvallansa\n    Tek' kuvan juuri kansast' itsestään.\n\n    Ja siks' se tahtoo tämän armahansa\n    Nyt luoda kultahan ja purppuraan,\n    Häähamosessa rakkaudellansa\n    Tuon lemmittynsä panna loistamaan.\n\n    Ja takatalvet tuimat hallojansa\n    Jos toisikin, niin kansa poistamaan\n    On puuttehia valmis varoillansa\n    Ja aina antamahan uhriaan.\n\n    Ja mekin, vaikka annettavanamme\n    Ei kulta-aartehia olekaan,\n    Myös rohkenemme tuoda lahjojamme\n    Jos ovatkin \"syyspoimintoja\" vaan.\n\n\n\nJOISIN ENNEN.\n\n\n    Kuinka hauska olikaan\n    Nuorra olla ennen!\n    Tuskaa, huolta kohtasin\n    Noin vaan ohimennen.\n\n    Voima asui ruumiissain,\n    Punaa hohti posket,\n    Suonet veren kyllyyttään\n    Kuohuivat kuin kosket.\n\n    Ystävyydest' elelin,\n    Lemmest' iloellen,\n    Toivehissa maailmain\n    Hymys' riemahdellen.\n\n    Mutta nyt! Voi! huolet on,\n    Tuskat kaikellaiset\n    Saapununna vieraiksein\n    Aina asuvaiset.\n\n    Voima pois on kadonnut,\n    Posk' on kalpeainen.\n    Verikosken sijass' on --\n    Tauti kalvavainen.\n\n    Miss' on lempi, ystävyys!\n    Kukaan ei nyt suojaa!\n    Epätoivo valtaa mun...\n    Auta, armas Luoja!\n\n\n\nYSTÄVÄNI HELMI.\n\n\n    Taivon lahja, pikku Helmi.\n    Riemunaarre vanhempain.\n    Viihtyvikö taikka telmi,\n    Aina sama on hän vain.\n\n    Jos hän kyyneleitä luopi,\n    Lempimistä vaativi,\n    Auvon naurullansa tuopi,\n    Vanhemmille laativi.\n\n    Äidin suukko, syli kanssa\n    Viihdytystä hälle suo,\n    Hymyll' isä, muiskullansa\n    Huolet hältä kauas luo.\n\n    Aamupäivä poskillansa\n    Kirkkahana heijastaa,\n    Enkelparvi sielussansa\n    Taivahasta asustaa.\n\n    Salli, Luoja, tuommoisena\n    Helmi että aina ois:\n    Viatonna, puhtahana --\n    Eikä turmeltua vois!\n\n\n\nILTASELLA.\n\n\n    Ilt' on. Päivä laskullaan\n    Länttä purppuroipi,\n    Lahden laine uupuen\n    Tyyntä unelmoipi.\n\n    Unta nähden lintukin --\n    Pää on siiven alla --\n    Lentävänsä luulevi\n    Tuolla taivahalla.\n\n    Ilma kirkas tummenee,\n    Maata varjot peittää,\n    Hämärätär yllensä\n    Utuhunnun heittää.\n\n    Kukkasetkin umppunsa\n    Kiinni painaltaapi,\n    Tuoksu uhrisavuna\n    Niistä kohoaapi.\n\n    Koko luonto rauhoittuu\n    Aivan hiljaisaksi,\n    Melu, häly elämän\n    Kuulumattomaksi.\n\n    Miks' näin kaikkialla on\n    Lienteää ja lauhaa?\n    Siksi, että tuntisit,\n    Sydän, myöskin rauhaa.\n\n\n\nKIRVESMIES.\n\n(Vapaa suomennos.)\n\n\n    Kätes' syömmelleni paina,\n    Tunnet, kuinka siellä aina\n    Jyskyttää ja nakuttaa:\n    Kirvesmies siell' asustaa.\n\n    Itse tiedän parhaimmasti,\n    Kuin hän höylää ahkerasti,\n    Veistää öin ja päivin vain\n    Tehden -- ruumisarkkuani.\n\n    Kohta aivan viimeistänsä\n    Lyö hän kiinni piikkiänsä...\n    Rauhoa kai sitte saan,\n    Kuin mä pääsen nukkumaan?\n\n\n\nLÄHTEELLÄ.\n\n\n    Tuon niityn viereen vehreän\n    Sait silmäs auki luoda,\n    Ja varjo puiston lehtevän\n    Ei laineitansa tuoda\n    Sun pintaas salli myrskysään,\n    Sen rauhaisuutta särkemään.\n\n    Ain' olet tyyni, kaunis vaan\n    Ja kukkakulmas' alta\n    Luo taivas sulokuviaan\n    Ja näyttää ihanalta,\n    Kun pintahas se sukeltaa\n    Ja siihen vaihevärit saa.\n\n    Nuo rantas ruusut hymysuin\n    Suo sulle katsehensa,\n    Ja metsäkin se riemastuin\n    Säveltä huokujensa\n    Sinulle syvää huminoi\n    Ja sulle linnun laulu soi.\n\n    Ja matkamies se vaivoissaan\n    Sun vettäs voimaksensa\n    Juo raikasta ja uudestaan\n    Taas lähtee matkallensa.\n    Ja neito, lempi rinnassaan,\n    Sinusta katsoo kuvoaan.\n\n    Maa, äitis, vettä rinnoistaan\n    Ain' antaa raitist', uutta\n    Ja entinen pois juostessaan\n    Kukiksi taimet muuttaa. --\n    Ah, jospa elo ihmisen\n    Ois osaksikaan semmoinen!\n\n\n\nMERKILLISTÄ.\n\n\n    Ihminen se tuntee, tutkii tähdet, taivahalta, kuut.\n    Maiden ääret, merten pohjat, luonnon salaisuudet muut;\n\n    Vielä enemmänkin, eikä\n    Tyydy, kurja, sittekään,\n    Mutta merkillistä: harvoin\n    Tuntee, tutkii -- itseään!\n\n\n\nRUUSU JA PERHO.\n\n\n    Ruusu, perho lemmess' uivat\n    Kesäpäivät riemuisat;\n    Lempimähän havahtuivat,\n    Lemmiskellen uinuivat.\n\n    Päivä paisti. Lemuellen\n    Lännen leyhkä tuuleli,\n    Perho lensi liehuellen,\n    Ruusuansa suuteli.\n\n    Syksy tuli, hallan huuli\n    Kesäraukan raateli,\n    Kolkko, kylmä myrskytuuli\n    Kauneuden kaateli.\n\n    Ruusu vielä huuleltansa\n    Lemmenmettä soisi, -- mut\n    Perho ei nyt muiskullansa\n    Suudelmiin sen vastannut.\n\n    Ruusun juureen perho kuoli,\n    Vierehen sen vaikeni.\n    Ruusu suri, itki, huoli --\n    Kunnes raukka raukeni.\n\n    Talven tuiskut rajusäiset\n    Haudan peitti lumehen,\n    Johon kedon lempiväiset\n    Uinahtivat unehen.\n\n    Ah, jos myöskin lailla tuolla\n    Ihminenkin olla vois:\n    Lempiellen elää, kuolla --\n    Taivas silloin maassa ois!\n\n\n\nLUOMISEN KUKKA.\n\n\n    Ensi kevään ensi aamu\n    Päätettyä luomistyön\n    On, ja Jumaluuden haamu\n    Luonnoll' on. Ja valta yön\n    Paennut on. Kaikkialla\n    Iki-ihannetta on.\n    Elolliseks' ilman alla\n    Luonto tullut eloton.\n\n    Herran lempirikas henki\n    Siunannut jo onpi maan:\n    Ruoho, puu ja kukkanenki\n    Alkaneet on kasvuaan.\n    Perho kotelosta liiti\n    Riemuellen lentämään,\n    Siivillänsä lintu kiiti\n    Tuonne ylös siintävään.\n\n    Suurin sekä pienin luotu\n    Iloaapi elostaan,\n    Lahjoista, joit' oli suotu,\n    Ylistävi Luojoaan:\n    Tähdet kiitti, maa se kiitti,\n    Lintuparvi laulussaan\n    Soinnunsäveleillä liitti\n    Siihen kunnioitustaan.\n\n    Luonnossa on kauttaaltansa\n    Ikiriemu, rauha vaan,\n    Pahe poiss' on kokonansa,\n    Viattomuus vallassaan.\n    Lemmen, rakkauden unta\n    Uneksuvi taivas, maa,\n    Unelmissa luomakunta\n    Ijäisyyden uinuaa.\n\n    Luonnon herra, ihminenki\n    Ensi-autuuttansa juo,\n    Sydän sykähtävi senki,\n    Silmät riemun tulta luo --\n    Puhtauden lainelmissa\n    Rinta hällä aaltoaa,\n    Pyhimmissä tuntehissa\n    Katse ylös kohoaa.\n\n    Viimeks' Luoja armossansa\n    Kruunun teki kruunujen,\n    Suurimman nyt teoistansa:\n    Luomisensa kukkasen.\n    Puhtaimmalla lemmellänsä\n    Hennon olennon Hän soi\n    Muodostua hengestänsä --\n    Ja nyt Luoja naisen loi.\n\n\n\nILTAKÄVELYLLÄ.\n\n\n    Ilta kaunis viehättääpi,\n    Laulun lähde uhkuaa:\n    Sanat suuhun vierähtääpi,\n    Sydämestä kumpuaa.\n\n    Istun tuohon mättähälle,\n    Raidan alla piirtämään,\n    Laulelmia ystäville\n    Unho-yöstä siirtämään.\n\n    Ensin laulan Hiljalleni,\n    Vienolleni viserrän,\n    Kuikuttelen kullalleni,\n    Immelleni liverrän.\n\n    Kerron hälle kauneutta,\n    Luonnon lempi-eloa,\n    Kesä-illan ihanuutta,\n    Mailleen päivän menoa.\n\n    Kerron, miten laulurinta\n    Lintuparvi lempivi,\n    Miten nukkuu veden pinta,\n    Öinen rauha henkivi.\n\n    Vielä, vielä paljon muuta\n    Kaunolleni kuvoan:\n    Kukkaa puhutan ja puuta --\n    Hiljan mielen lumoan.\n\n    Niin! -- No, missä lyijykynä?\n    Paperia missä? Kas!\n    Niitäpä en löydä minä,\n    Vaikka etsin, -- peijakas!\n\n    Omituista! unohtunna\n    Ne on muastani pois --\n    Sydän kun ois sanellunna,\n    Luonto lauluja kun lois...\n\n    Tyhjyytehen kaikki meni,\n    Unholaine laulut joi -- -- --:\n    Lännen leyhkä Hiljalleni\n    Kuiskaella niitä voi...\n\n\n\nKEVÄÄLLÄ.\n\n\n    Jo kevään tuoksu ilmassa!\n    Jo lintuistenkin kilvassa\n    Soi virret riemuisimmat.\n    Ja jäist' on vapaa järven vuo;\n    Sen pinnallenpa taivas luo\n    Kuvansa kaunihimmat.\n\n    Jo Luonnotar on vehreään\n    Maan pukenut ja kainon pään\n    Kukkainen kohottaapi.\n    Aholla kellot kalkattaa\n    Jo karjan, paimen rallattaa,\n    Torveensa toitottaapi.\n\n    Ja luonto täynn' on lempeä;\n    Se ihmisenkin henkeä\n    Saa tunteen tointumusta --\n    Ja laulamatt' ei olla voi:\n    Soi siis vaan, ilolaulu, soi\n    Keväällä riemastusta!\n\n\n\nKILPAKOSIJANI.\n\n\n    Ma autuaana uneksuin,\n    Mä lemmen liekkumassa uin:\n    Hän oli omanani.\n    Oi, kuinka suuta suikattiin\n    Niin ylen armahasti... niin\n    Ei vertaa onnellani. --\n\n    On aina, luulin, kestävää\n    Mun mainen taivahani tää, --\n    Ei mikään sitä voita.\n    Mut pian päivä pilvestyi,\n    Kuin syksyn ilta synkistyi:\n    Sain kilpakosijoita,\n\n    Ne mairitteli Hiljoain\n    Ja kultaa, imarrusta vain\n    Ne tarjos -- mutta heillä\n    Ol' kokehensa turhat, kun\n    Hän muisti valan vannotun:\n    Ol' liitto luja meillä.\n\n    Vaan taas tul' uus': se Hiljan vei,\n    Vaikk' kultaa mukanaan se ei,\n    Eik' imarrusta tuonut --\n    Ei tarjonnunna lämpimää\n    Se kättä, eikä lempeää\n    Myös sydäntäkään suonut.\n\n    Ja kumminkinpa Hilja nyt\n    Minulle oli kylmennyt\n    Jo mielitehdollensa;\n    Ja katseen vaikka minuun loi,\n    Niin hellän kätensäpä soi --\n    Uudelle sulhollensa. --\n\n    Mä hyljättynä vaikeroin,\n    Kuin haamu yössä haiperoin:\n    Jäin murhekuorman alle --\n    Ja laulan surulaulujain\n    Nyt, muistellessa armastain,\n    Mennyttä -- kuolemalle...\n\n\n\nELÄMÄSTÄNI.\n\n\n    Tuo yökö synkkä, sysimusta,\n    Yö rankkasäinen, rauhaton\n    Mun elämäni kuvausta\n    Syntyissän' ennustanut on,\n    Kosk' yhdenlaiselt' elon' näyttää,\n    Kuin yö se, jolloin silmiäin\n    Maass' ensikertaa sain ma käyttää\n    Ja nähdä niillä äitiäin.\n\n    Sin' yön' ol' ollut myrskytuulta\n    Ja luonto mellastuksissaan,\n    Ja valon tähdiltä ja kuulta\n    Pois peitti pilvet varjollaan --\n    Oi, noinhan myrskyist' uniansa\n    Ja vastaisi' elon' ollut on,\n    Ja valon multa varjollansa\n    Vie pilvet synkät piilohon.\n\n    Mut Herra! Asettaos myrsky\n    Ja luonto lienteäksi luo,\n    Ja poista raivoava hyrsky\n    Ja myötätuulen tulla suo!\n    Oi Herra! Pilvein lomist' anna\n    Kuun valollansa siinnähtää\n    Ja tähtisarjan loistollansa\n    Yö-elämääni kiillähtää!\n\n\n\nREKIRETKI.\n\n\n    Hevonen se juoksi\n    Kyllä ripeään,\n    Määräpaikan luoksi\n    Pian liketään.\n    Silloin impi mulla\n    Oli vierellän' --\n    Nyt on poissa hän.\n\n    Immen haastellessa\n    Hiljaa hymysuin,\n    Kuulin rekosessa\n    Sitä innostuin.\n    Hetkiseksi aina\n    Myöskin vaivuttiin\n    Kauko-aatelmiin.\n\n    Ei hän aatteistansa\n    Impi haastellut,\n    Minäkään en kanssa\n    Mitään ilmaissut.\n    Tunteheni kaikki\n    Kätkin rintahan\n    Sinne salahan...\n\n    Hepo nytkin vielä\n    Juoksee joutuisaan,\n    Mutta nyt mä tiellä\n    Yksin ajan vaan...\n    Ennen impi mulla\n    Oli vierellän' --\n    Nyt on poissa hän.\n\n\n\nMÄ LEMMIN LAULUISSAIN.\n\n\n    Et lempiä sä mua voi --\n    Tuo kuink' on mulle katkeraa!\n    Sen niinkö kohtaloni soi?\n    Vai oikuks' arvatako saa?\n    Ken vastaa! -- Syömmen raskas on\n    Mä riutunen jo onneton...\n    En toki! mulla lohtunain\n    On: lemmin sua lauluissain.\n\n    Kun kylmää kaikk' on, pimeää\n    Ja sydämes kun toisen on;\n    Kun rinnassas' on mulle jää,\n    Jost' olen raukka riemuton;\n    Kun tuskissani vaikeroin\n    Ma lempen' uhri auvotoin,\n    Niin toki mulla lohtunain\n    On: lemmin sua lauluissain.\n\n    Vaikk' olen aivan toivoton --\n    Ei toista mointa ollekaan --\n    Ja vaikka kaikki hourett' on,\n    Kun lemmetyyttä Suita saan --\n    Ja vaikk' en edes muistossais\n    Mä sijaa pienintäkään sais,\n    Niin toki mulla lohtunain\n    On: lemmin sua lauluissain.\n\n    Ah onneani! Sit' ei voi\n    Mult' ottaa kohtalonikaan!\n    Mä tunnen uni-autuutt', oi,\n    Ja kaiho pois on kokonaan --\n    Ja lennän korkealle vaan\n    Sun kanssas' runomaailmaan,\n    Kun toki mulla lohtunain\n    On: lemmin sua lauluissain.\n\n\n\nVUODEN-AJAT JA LAULUNI.\n\n\n    Noin luulin, noin ma aattelin,\n    Noin talven ajall' arvelin:\n    Kun kevät tulla keikahtaa\n    Ja päänsä kukka kohottaa,\n    Kun linnun kieli livertää\n    Ja taivon kansi sinertää,\n    Kun vetten pinta välkähtää\n    Ja lähtehetkin läikähtää,\n    Kun tuuli huokuu lempeä\n    Ja lämpimätä henkeä --\n    Niin \"munkin miel' ehk' auvostuu\n    Ja lauleluhun saapi suu.\"\n\n    Noin taasen luulin, aattelin,\n    Noin kevähällä arvelin:\n    Kun kesäks' kevät vaihettuu\n    Ja lehdessänsä onpi puu,\n    Kun päivä säteitänsä luo\n    Ja maa se armautta juo,\n    Kun niitty hienohelmassaan\n    Ja kukkivass' on vaipassaan,\n    Kun lintu hoitaa pieniään\n    Ja niille laulaa virsiään --\n    Niin \"munkin miel' ehk' auvostuu\n    Ja lauleluhun saapi suu.\"\n\n    Noin taasen luulin, aattelin,\n    Noin kesällä ma arvelin:\n    Kun syksy he'elmät kypsyttää\n    Ja kesää lähtöns' itkettää,\n    Kun päivä tummuu, pimenee\n    Ja myrskyt, tuulet lähenee,\n    Kun lehti puussa kellertyy\n    Ja kukka maassa näivettyy,\n    Kun lintu matkans' alottaa\n    Ja viimislaulun laulahtaa --\n    Niin \"munkin miel' ehk' muutahtuu\n    Ja lauleluhun saapi suu.\"\n\n    Niin tuli kevät lempineen\n    Ja vieno, lämmin-henkinen,\n    Niin tuli kesä herttainen\n    Ja maall' ol' vaippa kukkainen,\n    Niin tuli syksy kylmä niin\n    Ja kesä kuoli kyyneliin,\n    Niin lintu nousi siivilleen\n    Ja lähti ilmaretkilleen,\n    Niin muuttui kukka, lakastui\n    Ja puiden oksat paljastui --\n    Näin \"vuoden ajat vieri vaan,\n    Mut' suun' ei saanut laulamaan.\"\n\n    Ei suuni saanut laulamaan,\n    Kun kevät minust' ohi vaan\n    Vei riemunsa ja kesäkään\n    Ei mulle suonut lämmintään.\n    Myös syksyn hedelmistä en\n    Mä mitään saanut osaksen'.\n    Ain' yhä hyökylaineitten\n    Vain raivokuohuiss' uiskelen\n    Ja yöhyt ympärillän' on\n    Ja kolkko niin ja toivoton...\n    -- -- -- -- --\n    -- -- -- -- --\n\n\n\nYHTÄ, TOISTA, KAIKENMOISTA.\n\n\nTtserakkaalle.\n\n    Moittia en sitä voi, että itse sä itseäs kiität --\n    Muilta kun kiitosta et koskaan saada sä voi.\n\n\nAjat muuttuvat.\n\n    Naiset nuorell' ijällänsä\n    Soisi syntypäiviänsä\n    Monta vuodess' olevan --\n    Vanhemmiksi tultuansa\n    Toivovat he ainiansa\n    Niit' ei koskaan tulevan.\n\n\nEläinsuojelija.\n\n    Pekan luullaan juomarin\n    Olevan, kun pikarin\n    Hän vaan aina pohjahan\n    Juopi, mutta Pekkahan\n    Armahtavi eläimiä --\n    Näätkös, siihen kärpäsiä\n    Voisi mennä hukkumaan.\n\n\nKostopuhetta sekin.\n\n    Paraiks' että linnaan tuli\n    Matti, kun niin tuhma oli,\n    Varast' että hevosen --\n    Koska rehtimiesnä sen\n    Ostaa oisi voinut -- mut\n    Sitten ei ois maksanut.\n\n\nJuomapöydässä.\n\n    Nyt salli, hupsu, lasihisi\n    Pienenkään rikan pudota --\n    Vaikk' oot sa juonut ijässäsi\n    Montakin suurta taloa.\n\n\nJuopuneen filosofiaa.\n\n    Kun krouvi kerran tuleen syttyi, niin\n    Pois kortinlyöjät sieltä käskettiin.\n    Vaan yksi virkkoi, että pyysi\n    Hän huoneen koko yöks' ja -- hiisi\n    Pois saa mennä, mut ei he.\n\n\nMoitetta.\n\n    \"Ei papeist' ole enää ollenkaan\",\n    Mies kirkosta niin virkki tullessaan\n    \"On lyhköisiä saarnansakin niin,\n    Ett' tuskin kerkiääpi nukuksiin,\n    Kun he jo pamauttaa amenen.\"\n\n\n\n"]