[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fr_iu3qNizgGKvLQ6Z-ZIOLS79hVn6zLGIJawh6oPzW8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2349,"Kynäelmiä II","Hemmo, Kaarlo",1858,1940,"2349-hemmo-kaarlo-kynaelmia-ii","2349__Hemmo_Kaarlo__Kynäelmiä_II","Runosommitelmia ja suorasanaisia kokeita","runous",[],[],"fi",1888,null,18211,116801,false,63252,[23,24],"Finnish literature","Finnish poetry -- 19th century",[26],"Poetry","\"Kynäelmiä II: Runosommitelmia ja suorasanaisia kokeita\" by Kaarlo Hemmo is a collection of poetry and prose experimentation written in the late 19th century. The book explores themes of freedom, nature, and personal reflection through a series of poetic works and narrative essays that delve into the Finnish national identity and human emotions. The pieces reflect on societal issues, love, nature, and the author's introspective thoughts.  The opening of this work introduces a rich tapestry of poems that evoke a sense of longing and nostalgia while reflecting on Finland's cultural identity. It begins with a poem that contemplates the divine listening to the prayers of the Finnish people, expressing hope for the recognition and liberation of the Finnish language. Subsequent poems depict various scenes of everyday life, celebrations, and personal emotions, creating a connection between the natural world and human experiences. There is a notable focus on the juxtaposition of joy and melancholy, as well as a deep appreciation for the Finnish landscape and the nuances of emotions, setting the stage for a profound exploration of national awakening and personal growth. (This is an automatically generated summary.)",[],152,"Kokoelma sisältää isänmaallisia ja lyyrisiä runoja sekä lyhyitä proosatekstejä. Kirjoittaja käsittelee teoksissaan muun muassa suomen kielen asemaa, kansallismielisyyden heräämistä ja arkisia sattumuksia. Tekstit vaihtelevat juhlallisista lauluista humoristisiin suorasanaisiin kertomuksiin.","Kaarlo Hemmon 'Kynäelmiä II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2349.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KYNÄELMIÄ II\n\nRunosommitelmia ja suorasanaisia kokeita\n\n\nKynäillyt\n\nKAARLO HEMMO\n\n\n\n\n\nTampereella,\nHj. Hagelberg, kustantaja.\n1888.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nRunosommitelmia:\n\nSuomenkielen asetusta odottaessa.\nLaulujuhlassa.\nVapaus ja minä.\nMiksi punastun!\nKalastaja.\nLeivon laulu ja variksen.\nViatonta.\nTuska viel' on rinnassain.\nKun -- -- silloin.\nPois raittiusseurat!\nPois lapsellisuus.\nNe uinuivat onnestaan.\nKaksi kahdesti.\nKerta.\nKaihoisena hetkenä.\nLaulajaiset.\nElämän alalta.\nEljaksen erehdys.\nIltalaulelma.\nKun luulin näkeväni tiedemiehen.\nSuudelma ja korvapuusti.\nKesä-iltana.\nLöyhkän-ajajat.\nSilmänkääntäjä.\n\nSuorasanaisia kokeita:\n\nKuinka tulin kansallismieliseksi.\nMistä syystä Heikin rakkaus jäi tunnustamatta.\nMetsälammin lukkarista ja kuinka hän torvea soitti.\nKeisari tulee!\n\n\n\n\n\n\nRUNOSOMMITELMIA.\n\n\n        \"Elä, armas lukijani,\n        Hae sommitelmistani\n        Runon hurmaa lain.\"\n\n\n\n\nSuomenkielen asetusta odottaessa.\n\n\n    Oi, tottahan taivahan Herra\n    Rukoukset on kuullut nuo,\n    Jotk' on kansamme rukoillunna,\n    Ja armonsa viimeinkin suo?\n\n    Hän itse kun kaunihin kielen,\n    Tuon rakkahan antanut on,\n    Ei salline, maass' omassansa\n    Kiel' oma ett' orjana on?\n\n    Ja eihän se myös ijankaiken\n    Lamass' oikeus olla saa...\n    Ain' ei toki tahtoa kansan\n    Käy kehnosti vastustaa.\n\n    Lie rangaistusaika nyt tullut,\n    Ett' oikeus voiton jo vie\n    Ja kahlehet orjuuden kätkee --\n    Se aika jo tullut nyt lie!\n\n    Ja sittenkös riemua raikaa\n    Ja kiitosta vain kajahtaa!\n    Ja mielet ne kevättä hehkuu\n    Ja juhlivi Suomeni maa!\n\n    Ja kansamme nuorena seisoo:\n    Sen toivojen aika nyt on --\n    Ja se vahvaks' itsensä tuntee\n    Ja on voimaa sill' elohon.\n\n    Vaan jos viel'ei -- varjele Luoja!\n    Lopuss' aika jo vaivain ois...\n    Jos pettäisi hartahat toiveet,\n    Eikä voittaa oikeus vois...\n\n    Oi, jokohan haudalle silloin\n    Jalon kansamme käytäisiin...?\n    Tai eloon jos puoleks' se jääkin,\n    Sen... kuolisin... huokauksiin...\n\n\n\n\nLaulujuhlassa.\n\n\n    Ja torvet siellä raikui\n    Ja kaikui laulelmat\n    Ja säveleet niin vienot\n    Taivaalle nousivat --\n    Ne huokui rukousta\n    Ja rakkautta maan,\n    Ne kertoi sankaruutta\n    Ja leikki riemuissaan.\n\n    Ja monen mielen veivät\n    Ne ylös muassaan\n    Ja yhtä monta loivat\n    Ne rintaa hehkumaan,\n    Mut yhtäkaikki tuntui\n    Kuin odotettu ois,\n    Kuin kaikk' ei vielä oisi,\n    Vaan jotakin on pois.\n\n    Ja viimein vaimo vanha\n    Ja ryppynaamainen\n    Jo lavalle nyt astui\n    Kerällä tyttären.\n    Ei heistä loistavuutta\n    Vois löytää etsien --\n    Niin seisoivatkin siinä\n    Kuin hieman peljäten.\n\n    Ja pöydäll' edessänsä\n    On heillä kanteleet,\n    Nuo kansalliset aarteet\n    Koht' unhoon joutuneet.\n    Kas, kantelolla Väinö\n    Sai luonnon hurmoksiin --\n    Miks' onkaan nykyaika\n    Sen unhottanut niin!\n\n    Ja on kuin haudastansa\n    Ois noussut muinaisuus\n    Ja kunniata sille\n    Kuin tekis' aika uus':\n    On jotain juhlallista,\n    On jotain korkeaa,\n    Mit' yksinänsä henki\n    Vaan hieman aavistaa.\n\n    Ja kansajoukko katsoo\n    Ja seisoo paikallaan,\n    Ei liikunnolla kenkään\n    Käy rauhaa rikkomaan --\n    On aivan kuni kirkon\n    Nyt päättyis palvelus,\n    Vaan vielä lausumatta\n    Ois loppusiunaus.\n\n    Mut nyt jo kädet laihat\n    Ne koskee kielihin,\n    Ja laulukin nyt kuuluu\n    Jo äänin värjävin.\n    Ja päivä kultihinsa\n    Nuo verhoo soittajat --\n    He halvoilt' eivät näytä:\n    Jo milt'ei loistavat.\n\n    Ja sävelehet vienot\n    Ja laulu koruton\n    Ne kasvaa korkeemmiksi\n    Jo niissä tenho on,\n    On tenho, salamahti,\n    Mi hurmaa, lumoaa\n    Ja kansajoukon läpi\n    Kuin autuus huhahtaa...\n\n    Mit' oli sävelissä\n    Ja miksi laulu niin\n    Sydämet kaikki valtas\n    Ja laitti lumoksiin?\n    Niiss' oli sydänt' omaa,\n    Mi sattui sydämeen:\n    Se mielet maasta nosti,\n    Toi silmään kyyneleen...\n\n\n\n\nVapaus ja minä.\n\n\n    \"Vapaus, vapaus\" ihmiset huutaa,\n    Maailma voihkavi tuskissaan,\n    Tuskinpa kuulevi enää nyt muuta --\n    \"Vapaus, vapaus\" kaikuu vaan.\n\n    Kaikkihan orjan jo kahleita kantaa\n    Hirveän raskaita mielessään,\n    Joilleka suuremman painon viel' antaa\n    Vapaushuudon räikeä ään'.\n\n    Mut minä olevan' orjana soisin,\n    Tahtoisin päästä kahleisihin...\n    Tyttö, sun orjanas mielellän' oisin --\n    Sylihis' itseni telkeisin...\n\n\n\n\nMiksi punastun!\n\n\n    Tuoll' on siis se aho armas,\n    Jolla ennen leikittiin,\n    Jolta marjat ensimmäiset\n    Kesän tullen poimittiin!\n    Sinne paimen-aikoinani\n    Lampaat ensin juoksivat.\n    Siellä meillä paimenilla\n    Oli hetket riemuisat.\n\n    Siell' on kivi, jolla ennen\n    Talosilla oltihin,\n    Siellä aina perheonni\n    Oli sopusointuisin --\n    Emännäksi, isännäksi\n    Kukin pääsi vuorostaan,\n    Lapsina, jos muut' ei ollut,\n    Pitivät nää -- lampaitaan,\n\n    Toiset kivet matalammat,\n    Ne ol' aitat, navetat,\n    Jotka rikkautta aivan\n    Täpötäynnä seisoivat:\n    Savileivät, hiekkajyvät\n    Oli ruokatavaraa,\n    Kuusenkävyt suuren suuri\n    Lehmäkarja olla saa.\n\n    Väliin kivi -- linna silloin\n    Vaarahankin tulla voi,\n    Vihamies kun sotaväen\n    Sitä piirittämään toi,\n    Väliin taasen pyhä virsi\n    Rupeaapi helkkämään:\n    Kirkonmenoja nyt siellä\n    Parhaallansa pidetään.\n\n    Marjasta kun palattihin,\n    Silloin juhlat komeat\n    Useinkin sen kiven suuren\n    Ympärillä olivat:\n    Marjapäivällinen siinä\n    Juhlallinen nautitaan,\n    Tuulet kuiski, puro soitti,\n    Linnut lauloi laulujaan.\n\n    Väliin sitten päiväkaudet\n    Kisattihin kilvaten,\n    Aina mieli oli kirkas,\n    Aina sydän iloinen,\n    Huolistaan ei tiennyt rinta\n    Silloin puhdas, saastaton,\n    Niinkuin päivä noustessansa\n    Kevättaivahalle on.\n\n    On, kuin temppelissä oisin,\n    Kun nyt muisto hetket nuo\n    Ajan verhon takaa taasen\n    Sielun-silmihini tuo;\n    On, kuin taivaallinen tunne\n    Minuun lämmin huhahtais;\n    On, kuin ruumihini uuden\n    Henki-olomuodon sais.\n\n    Lapsuusajat ihanaiset\n    Liitelevät ohitsein,\n    Unikuvat kaunihimmat,\n    Monet riemut, toivehein --\n    Kaikki taasen edessäni\n    Kirkkahina päilyää,\n    Leikkimaita muinoisia\n    Kun on onni tervehtää.\n\n    Täss' on siis se aho armas,\n    Jolla ennen leikittiin!\n    Mutta miksi, minkätähden\n    Tää on muuttununna niin?\n    Lienenköhän lumotuksi\n    Sattunutkin tulemaan,\n    Koska paikkaa tät' en tahdo\n    Tuntea mä ollenkaan?\n\n    Lumoust' ei ole tässä!\n    Mutta ihmistyö se on\n    Marja-ahost' entisestä\n    Tehnyt viljavainion,\n    Jossa vilja kultaisena\n    Lainehtivi nuokkuen.\n    Miss' on kivi? Särjettynä\n    Pois on sekin poraten.\n\n    Milt'ei silmään kyynel ennä,\n    Leikkitanner entinen\n    Kun on tullut turmelluksi\n    Peltomaaksi joutuen...\n    Turmelluksi? Eihän toki!\n    Niin ei ole mielestäni,\n    Sillä nythän hyödyks' olla\n    Peltona se voikin näin.\n\n    Hedelmiä nyt se tuottaa,\n    Viljakultaa kasvattaa:\n    Aineellisen elatuksen\n    Viljelijä siitä saa --\n    Hyvää siis se vaikuttaapi!\n    Onkos laita niin myös mun?\n    Mitäs vaikutankaan minä?\n    Oi, mä miksi punastun!\n\n\n\n\nKalastaja.\n\n\n    Jo idän ranta pilkuttaa,\n    Ja lahden laine vilkuttaa.\n    Pois uni! Ulapalle\n    Taas mieli pyrkii rauhaton,\n    Kun saatavana saalist' on.\n\n    On aamu kaunis! Juhlaista,\n    Oi, niin on ylen hiljaista\n    Kuin autuaitten maassa.\n    Ei leiki ahtolaisetkaan:\n    Yön tanssi sai ne uupumaan.\n\n    Ja yksin olen vesillä.\n    Mä siintävillä seljillä\n    Rinnassa lepo, rauha.\n    Myös mieli, sielu vilvastuu,\n    Ja sydän synkkä kirkastuu.\n\n    Ja minä soudan. Kohoaa\n    Jo aurinkokin: alun saa\n    Uus' päivä, uusi elo.\n    Nyt luonto herää unestaan,\n    Pään nostaa kukka umpustaan.\n\n    Mi helke! Linnut livertää,\n    Ne aamuvirttä visertää\n    Niin raikkaaan riemullista.\n    Sain minä pyydysteni luo,\n    Mut tokko saalista ne suo?\n\n    Kas, haukia on koukuissa,\n    Ja kirjavanaan verkoissa\n    On veden karjaa muuta.\n    Kai kontin täysi niitä on --\n    Ol' onni mulla verraton.\n\n    Ma kotihini soutelen\n    Ja ilomiellä laulelen\n    Maan tämän ihanuutta. --\n    Kun päivä taaskin länteen käy,\n    Ei pyydyksiä maalla näy.\n\n    Ja verratont' on kalastaa --;\n    Se mielen, sielun puhdistaa,\n    Tuo luonto lumoava --\n    Ja kun vaan kulta mulla ois,\n    Hän keittää sitten kalat vois.\n\n\n\n\nLeivon laulu ja variksen.\n\n\n    Saa kaiho synkkä sydämeen\n    Ja tuntuu katkeralta,\n    Kun leivo lähtee matkalleen\n    Pois Pohjan taivaan alta.\n\n    Ja laulupuulle varis jää\n    Ja laisia sen muita,\n    Kun muutkin kylmäst' ennättää\n    Ne, jotk' on sulosuita.\n\n    Miss' äsken kukat vihannoi,\n    Maa onpi siinä musta;\n    Miss' äsken laulu leivon soi,\n    Siin' on nyt raakutusta.\n\n    Mut lintuhan on variskin!\n    Se miks' ei laula kanssa,\n    Niin että sävel sointuisin\n    Ois silläi laulussansa?\n\n    On varis leipähuolissaan,\n    Ei nousta voi se maasta --\n    Ja siks' ei siltä laulustaan\n    Myös poistu mainen saasta.\n\n    Vaan leivo liitää siintävään,\n    Miss' on vaan ihanteita,\n    Ja niistä punoo sävelmään\n    Se soinnun-säveleitä.\n\n\n\n\nViatonta.\n\n(Ystävän kirjeestä).\n\n\n    Siit' aina mua moitit, kunnon veikko,\n    Kun ajan kysymyksiin puutu en,\n    Ja minut tuomitset, ett' olen heikko\n    Ja sanot menneen multa miehuuden.\n    Näin pauhattuas, vaadit täyttä suuta\n    Mun elon kurjuudesta huutamaan,\n    Niin että vihlois lihaa ynnä luuta\n    Jo saatanankin sitä kuullessaan.\n\n    Ja siitä, että aikakaus on musta\n    Ja turmeltunut läpikotaisin,\n    Ja vapauskin kärsii ahdistusta,\n    Kun sidotaan se säännöin solmivin.\n    Ja siitä myöskin, että turmeltunna\n    On ihmiskunta, käsket rääkymään\n    Ja kuolonuneens' ett' on uupununna,\n    Niin ettei heränne siit' ensinkään.\n\n    Voi veikko kulta! Kyllä ilman alla\n    On tilaa kirkua jos vaikka kuin,\n    Mut mikään parane ei huutamalla --\n    Jos huutaisikin vaikka avosuin...\n    Mun mielen' äänettä on olla myötä\n    Ja koettaa jos mitä tehdä voin\n    Ja avuks' olla, miss' on tosityötä\n    Ja työtä miss' ei melakoida noin.\n\n    Mä heikko olen -- enhän sitä kiellä --\n    Jos ratast' ajan rupeen hoitamaan,\n    Ja huudoillani oisin ehkä tiellä,\n    Kun saatetahan sitä liikuntaan --\n    Siks' aikakauden pyörä vauhdissansa\n    Se kädest' olkoon ijankaikkisen,\n    Mun kiitäissään kun vie se mukanansa,\n    Niin laulan valon voitost' iloiten.\n\n\n\n\nTuska viel' on rinnassain.\n\n\n    Lamput loistaa, valot välkkää,\n    Soitto kaikuu kiihkeään.\n    Hurmattuina nuoret kaikki\n    Rientää tanssin pyörillään.\n\n    Mun vaan piti nurkkaan jäädä,\n    Riemuhun en mennä voi,\n    Kuulla, nähdäkään en kärsi --\n    Pakotus on päässän', oi!\n\n    Hetkeks' tanssi taukoaapi,\n    Nuoret istuu paikoilleen\n    Kohta uudest' alkaaksensa,\n    Kattoon ilon nostaakseen.\n\n    Silloin vaivastani virkin --\n    Sen kun impi kuulla saa,\n    Liitelevän tuulen lailla\n    Huoneesta hän lehahtaa.\n\n    Palaa takaisin hän kohta\n    Lääkepullo kädessään,\n    Rusopäinä hohtaa posket,\n    Silmät luovat säihkyään.\n\n    Tippaa tuosta sokerille\n    Tiputtaa hän kymmenen,\n    ja sen nauttia mun käski\n    Sulosuinen hymyten.\n\n    Tanssissa jo nuoret taasen\n    Kiihkeästi karkelee.\n    Minä ilokseni tunnen,\n    Että vaiva pakenee.\n\n    Kohta pään' on aivan terve,\n    Lääke tuskan kauas vei,\n    Suonet sykki niinkuin ennen,\n    Pakotusta tunnu ei.\n\n    Astun tuonne immen luokse\n    Lääkkehestä kiittämään:\n    Kättä puristan -- ja sitten\n    Vierell' istumahan jään.\n\n    Ilta kului loppuun asti --\n    Ja se tuskin huomattiin,\n    Että nyt jo kaikkialla\n    Hyvästiä heiteltiin.\n\n    Poistuin minäkin. Ja tiellä\n    Kummastuin ma mennessäin:\n    Aivan askelt' ottamatta\n    Seisomass' oon allapäin.\n\n    Sydämell' on käsi mulla,\n    Mut en tiedä laisinkaan,\n    Milloin siellä tuska moinen\n    Ruvennut on riehumaan.\n\n    Poveani ahdistaapi,\n    Rinta, luulen, halkeaa --\n    Tunne katkera ja hellä\n    Polttavasti pakottaa.\n\n    Ah, jo tiedän! Vaiva päästä --\n    Painunut on sydämeen...\n    Minkästähden minä äsken\n    Istuin hänen -- vierelleen!\n\n    Siinä seisoin yksin yössä...\n    \"Oi, jos impi tässä ois,\n    Lääkett' ehkä saada voisin.\n    Vaiva tääkin menis' pois...\"\n\n    Niin mä toivoin. Vaan ei siinä\n    Kukaan kuullut toivettain,\n    Eikä sittenkään, vaikk' yhä\n    Tuska viel' on rinnassain...\n\n\n\n\nKun -- -- silloin!\n\n\n    Kun päiväntähti lännen helmaan nukkuu,\n    Ja koko luonto uinuu lepohon,\n    Kun käki armastansa uneen kukkuu,\n    Ja maa ja taivas rukouksiss' on --\n    Silloin rinnoillesi vaipuisin,\n    Silloin suudelmiisi uupuisin!\n\n    Kun yöhyt päiväkultaa pakeneepi,\n    Ja luonto herää horros-unestaan,\n    Kun aamuvirttä lintu lauleleepi,\n    Ja taivas sylihinsä sulkee maan --\n    Silloin rinnoiltasi nousisin,\n    Silloin suudelmiisi heräisin!\n\n\n\n\nPois raittiusseurat!\n\n\n    Pois raittiuden seurat, pois\n    Kavahda niitä, kansa!\n    Ne tie on harhauskohon\n    Ja vapauden ansa!\n    Ja sitä paitse, maassamme\n    Ei toki paljon juoda...\n    On turha huutaa hädättä\n    Ja valhett' ilmituoda.\n\n    Näin sanotaan. Ja tottahan\n    Niin asian on laita,\n    Sill' eihän haasta \"viisahat\"\n    Sanoja turhakkaita. --\n    Voi kuitenkin! Koht' eiköhän\n    Kaikk' olle turmiolla...\n    Ja vaara myöskin tarjona\n    Lie kirkoll', uskonnolla.\n\n    Niin, -- harhauskoonhan se vie.\n    Kun perustukseksensa\n    Nuo \"raittiit\" ottaa raamatun\n    Ja pohjaks' aatteellensa!\n    Ja kapakat kun tyhjeneis,\n    Ois kirkot tulvillansa --\n    Ja oishan vaarallista tuo...!\n    Oi, kavahda jo, kansa.\n\n    Kun orjuudesta tarkoitus\n    On ihmisiä auttaa\n    Ja viinan yöstä vapahtaa\n    Pois raittiuden kautta,\n    Niin, vapaudenhan se vaan\n    On kurjaa sortamista!\n    Jaa, orjuuttamistahan on,\n    Kun päästää kahlehista!\n\n    Ja eihän meillä juodakaan,\n    Kuin ilman pikkaraisen,\n    Niin ettei tunnu oloihin\n    Se kansan kokonaisen --\n    Näät: väkijuomiin vuodessa\n    Vaan menee Suomenmaasta\n    Miljoonaa kolmekymmentä;\n    Ei maksa noista haastaa!\n\n    Ei meillä juoda paljon, ei --\n    Vaikk' itkua ja piinaa\n    Tuo tehtaat monet kymmenet,\n    Jotk' oltta keittää, viinaa\n    Ja levittävät myrkkyä\n    Ja suurta turmelusta\n    Ja hirmulaavan tavalla\n    Ne luovat kirousta.\n\n    Mon' isä juopi rahansa\n    Ja ryysyt viimeisensä\n    Ja kurjuuden ja puuttehen\n    Vie kotiin perheellensä.\n    Ja moni äiti kapakkaan\n    Voi lasten leivän kantaa,\n    Ja lapset viinaan vanhempain\n    Taas vaivannäöt antaa.\n\n    Ken mittaa onnettuuden sen,\n    jon väkijuomat tuottaa,\n    Ken lukea vois kyyneleet,\n    jotk' eivät juokse suotta!\n    Niin, -- lue synnit, hirmutyöt\n    Ja murhat, tappelukset\n    Ja kaikki vaivat, ahdingot\n    Ja tuskat, huokaukset...!\n\n    Ei meillä juoda paljon, ei --\n    Vaikk' onkin ahteissansa\n    Maan linnat viinan-uhreja\n    Ja hulluinhuoneet kanssa!\n    Ja kansan sydänjuuria\n    Jo vaikka mätä vaivaa,\n    Sen terveit' elonvoimia\n    Jo murhatoukka kaivaa...\n\n    Pois raittiuden seurat, pois\n    Kavahda niitä kansa!\n    Ne tie on harhauskohon\n    Ja vapauden ansa!\n    Ja sitä paitse, maassamme\n    Ei toki paljon juoda...\n    On turha huutaa hädättä\n    Ja valhett' ilmituoda.\n\n\n\n\nPois lapsellisuus.\n\n\n    Jos vaan se luvallista oisi,\n    Niin kateiseksi tulla voisi\n    Tuost', että joka kassapään\n    Saa itseens' Arnold mieltymään.\n\n    Kun milloin riikinkukonlaisna\n    Ja kepsutellen keikarmaisna\n    Hän seurapiiriin astahtaa,\n    Niin naiset oikein vavahtaa...\n\n    Sitt' iltaa pitkin tekee tuota:\n    Luo toisen käypi yhden luota --\n    Ja kaikki hälle hymyää...\n    Kuink' onkaan ihmeellistä tää!\n\n    Ei peljätä -- no, onhan kumma\n    Vaikk' onkin suurenläntä summa\n    Jo velkaa hällä kuormanaan.\n    Mi kasvaa kasvamistaan vaan.\n\n    Ei puheessakaan syvää mieltä\n    Häll' ole, eikä kaunokieltä --\n    Niin, aivan arkipäiväiset\n    On miettehet ja lausehet.\n\n    Mut mistäs syystä kaikki naiset\n    Noin ovat häntä suosivaiset?\n    No, suvultaan hän aatel' on --\n    Ja tuo on vietti verraton!\n\n    Vie hiisi! Minäkään en miksi\n    Myös ole tullut aateliksi?\n    Noin kaikki sitten avoinn' ois...\n    Hs, vaiti! Lapsellisuus pois!\n\n\n\n\nNe uinuivat onnestaan.\n\n\n    Jotta viran saisi\n    Hyvin sukkelaan,\n    Käy hän ahkerasti\n    Taasen lukemaan.\n\n    Posket ennestänsä\n    On jo kalpeat,\n    Alas hartiatkin\n    Hieman painuvat.\n\n    Mut kun jalo maali\n    Häll' on edessään,\n    Yhtäkään ei tahdo\n    Säästää itseään.\n\n    Sananpalveljaksi\n    Tulla mielens' on --\n    Aatos tuo jo saattaa\n    Hänet intohon.\n\n    Loppututkinnoihin\n    Valmistaiksen hän:\n    Kiirettä siks' onkin\n    Entist' enemmän.\n\n    Hetkiseksi siinä\n    Eroo kirjastaan,\n    Päänsä kättä vasten\n    Rupee istumaan.\n\n    Hänen mielellensä\n    Juohtuu impynen,\n    Jolleka hän vannoi\n    Lemmen ikuisen.\n\n    Tunne autuainen\n    Hänet valtoaa,\n    Kun tuo sulokuva\n    Eteen lehahtaa.\n\n    Sydän lämpiääpi,\n    Mieli auvostuu,\n    Muoto kirkastuvi,\n    Hymyääpi suu.\n\n    Kauas ajatukset\n    Häntä kiidättää:\n    On jo elävinään\n    Perhe-elämää.\n\n    Kaikk' on onnellista,\n    Kaikk' on rauhaisaa.\n    Häntä rakastetaan\n    Ja hän rakastaa.\n\n    \"Pienet\" kasvatetaan\n    Herran pelkohon,\n    Joss' on vanhempainkin\n    Turva verraton.\n\n    Monen monta kuvaa\n    Ihanaista niin\n    Hälle sielun-silmim\n    Tulee näkyviin.\n\n    Onnen päiväpaiste\n    Poskiin heijastaa -- --\n    Lempi, usko, toivo\n    Niistä kajastaa.\n\n    Kauan noin hän siinä\n    Uinuu onnestaan,\n    Kunnes uudellensa\n    Käy taas lukemaan.\n\n       *   *   *\n\n    Immyt uneksittu\n    Istuu kotonaan,\n    Tuskallinen hällä\n    Hohde poskillaan.\n\n    \"Giftas\"-kirjan juuri\n    On hän päättänyt,\n    Vuoro Zolan päästä\n    Esille on nyt.\n\n    Aikakauden tauti\n    Häntä ahdistaa.\n    Kyllästys jo kaikkeen\n    Mieltä karvastaa.\n\n    Tuota kärsiessään\n    Tarkkaa pukuaan.\n    Otsaan kiharoita\n    Laittaa kutristaan.\n\n    Siinä myöskin muistaa\n    Miehen armahan,\n    Jolle kerran kuiski:\n    \"Sua rakastan\".\n\n    Inhoa hän tuntee\n    Siitä mielessään,\n    Papiksi kun tulla\n    Aikomus on tään.\n\n    Kirkko, yhteiskunta\n    Nuo on kauhistus,\n    Hälle kaiken kaikki\n    On vaan -- vapaus.\n\n    Vihkitoimitukset,\n    Muutkin semmoiset\n    Hänen mielestänsä\n    Ovat turhuudet.\n\n    Elinkeinon tähden\n    Käy hän miehelään,\n    Jott' ois tilaisuutta\n    Ajaa mietteitään.\n\n    Toivoo, kun hän joutuu\n    Kerran naimiseen,\n    Aatteet yhdenlaiset\n    Saa hän miehelleen.\n\n    Aavistuksin katsoo\n    Aikaan tulevaan,\n    Miettii, paitse muuta,\n    Uutta kotiaan.\n\n    Kauan sillä lailla\n    Uinuu onnestaan,\n    Zolata hän sitten\n    Ryhtyy lukemaan...\n\n\n\n\nKaksi kahdesti.\n\n\n    Kaksi tuossa haravoipi\n    Lammin rantamalla.\n    Päivä loisti. Leivon soipi\n    Laulu taivahalla.\n\n    Olevan kuin leikkinänsä\n    Työ se näytti näillä,\n    Riemu heill' on silmissänsä,\n    Nuoruus poskipäillä.\n\n    Poika oli pulskeainen,\n    Niinkuin soria kuusi,\n    Tyttö niinkuin tuoksuvainen\n    Nurmen kukka uusi.\n\n    Poika tytön toisinansa\n    Kätki karhon alle,\n    Väliin itse puolestansa\n    Piitti pakoisalle.\n\n    Tuntematon murheen musta\n    Heille oli haamu:\n    Toivon myötäns' aavistusta\n    Ilta toi ja aamu.\n\n    Nauru, laulu vuoroitellen\n    Kajahteli siellä --\n    Luonto, linnut, oivallellen\n    Tään, ol' ilomiellä.\n\n         *   *   *\n\n    Samat kaksi haravoipi\n    Lammin rantamalla.\n    Päivä loistaa. Leivon soipi\n    Laulu taivahalla.\n\n    Työssään heidän kauttaaltansa\n    Näkyi ahkeruutta,\n    Piirteet heidän poskillansa\n    Hohti vakavuutta.\n\n    Mies hän nyt on näöltänsä\n    Noin jo vanhanläntä,\n    Nainen hänen vierellänsä\n    Nuoremp' ehkä häntä.\n\n    Poiss' on leikit. Ainoasti\n    Joskus seisoessa\n    Suunsa heidän nauravasti\n    Hymyy haastellessa.\n\n    Murhe näyttää poskipäihin\n    Tehneen uurteitansa,\n    Mutta tunnon-rauha näihin\n    Kuvastuupi kanssa.\n\n    Kohoo heidän miettehensä\n    Paikallisuudesta:\n    Rukouksin sydämensä\n    Nousee maallisesta.\n\n    Ikiautuus heijastellen\n    Kohtaa heitä siellä --\n    Luonto, linnut, oivallellen\n    Tään, on ilomiellä.\n\n\n\n\nKerta.\n\n\n    Kun paimen laumojansa\n    Keväällä kaitselee,\n    Se niille huiluansa\n    Sulosti soittelee --\n    Ei huolta pienoisinta\n    Sen lauluss' olekaan;\n    Mut minun koidon rinta\n    Soi yhä suruissaan.\n\n    Tuon peipon aamusella\n    On virsi riemuisaa\n    Ja iltaloistehella\n    Viel' yhtä sointuvaa.\n    On sävel iloisinta\n    Ja raikast' aina vaan;\n    Mut minun koidon rinta\n    Soi yhä suruissaan.\n\n    Vaan kerta vielä tästä\n    Maast' irti henki saa,\n    Kun Luoja elämästä\n    Sen luokseen johdattaa --\n    Minunkin koidon rinta\n    Se sitten riemahtaa\n    Ja virttä auvoisinta\n    Voin miekin laulahtaa...\n\n\n\n\nKaihoisena hetkenä.\n\n\n    Mik' ihme mahtanee siin' olla,\n    Ett' aina joskus inehmolla\n    Rinnass' aavistamaton\n    Tuska on?\n\n    Ja mieli käypi suruiseksi,\n    Vaikk'ei se siihen syytä keksi...\n    Harvaan sydän, minkä yö\n    Täyttää, lyö.\n\n    Noin vanhat sanoo, että silloin,\n    Kun tunnetta on mointa milloin,\n    Herra pyrkii sydämeen\n    Ihmisen.\n\n    Ah, niin jos lie, oi Luoja suuri,\n    Tuo hetki mulle suo nyt juuri!\n    Anna myös mun tahtos tää\n    Ymmärtää!\n\n\n\n\nLaulajaiset.\n\n\n    Pois hän kaupungista lähti\n    Hurmattuaan poikaset,\n    Loistettuaan kuni tähti,\n    Vallattuaan sydämet.\n\n    Nuorta miestä oli monta,\n    jotka tunsi rinnassaan\n    Liekkimistä rauhatonta,\n    Syttynyttä hehkumaan.\n\n    Tuntehensa impyelle\n    Tahtovat he laulahtaa:\n    Lauluretkell' yölliselle\n    Nyt he tuossa kiiruhtaa.\n\n    \"Tähti kirkas\" kajahtanpi,\n    \"Nuku armas\" sointuen,\n    Säveleitä kuljettaapi\n    Tuuli kaukaisuutehen.\n\n    Ihme kumma, kun ei tulta\n    Ilmestykään akkunaan...\n    Tokkohan tuo impi kulta\n    Herää unest' ollenkaan?\n\n    Ja nyt laulu kiihoitusta,\n    Uutta voimaakin jo saa:\n    Toivo, epätoivo musta\n    Säveleistä tulvoaa.\n\n    Vaiti! On kuin akkunassa\n    Narahtaisi saranat...\n    Hiljaa yössä sankeassa\n    Laulajat nyt seisovat.\n\n    \"Lakatkaatte luikkamasta\"\n    Naisen ääni kuiskuttaa --\n    \"Muutoin uneen päässyt vasta\n    Sairas lapsi havahtaa.\"\n\n    \"Ken on siellä kuiskamassa?\n    Leski Lassi Miettisen.\"\n    \"Eikös täällä asumassa\n    Ole neiti Nieminen?\"\n\n    \"Yläpytingissä tuolla\n    Kuului kyllä asuneen,\n    Mutta lähti iltapuolla\n    Hän jo kotimatkalleen.\n\n    Sairaan lapsoseni kanssa\n    Minä tässä asustan...\n    Ah, hän heräs' unestansa\n    Tähden teidän luikannan...\"\n\n\n\n\nElämän alalta.\n\n\n    Metsätietä yksinänsä\n    Kiertäväistä käypi mies.\n    Miks' hän noin on näöltänsä\n    Miettiväisnä? Kenpä ties\n    Aattelevi uutta tupaa,\n    Jot' on ai'e rakentaa,\n    Elämäänsä siinä hupaa,\n    Kun sen valmihiksi saa.\n\n    Asteleepi. Vihdoin saapi\n    Kunnahalle kuusiston,\n    Käännäiksen ja katsahtaapi.\n    Riemu silmissänsä on,\n    Kun nyt näkee sulaneena\n    Lammin läikkyvänä taas,\n    Kaskensakin kuivaneena,\n    Jonka viime vuonna kaas.\n\n    Työhön kävi, kirvehellä\n    Kolhintahan honkien,\n    Jotka aimo ryskehellä\n    Kaatuivatkin sortuen.\n    Ja kun viikon päättämällä\n    Lauantaki tullut on,\n    Silloin tuvan hirret hällä\n    Kaadetut on kumohon.\n\n    Kuluu kaksi, kolme kuuta.\n    Tupa, muutkin huonehet\n    Valmisna on -- niille suuta\n    Loiskuellen lainoset\n    Tarjoaapi lammin, minkä\n    Rantamalla sijaitsee\n    Uudispaikka, jota pinta\n    Veden kirkas katselee.\n\n    Iloisesti loimumalla\n    Uuni palaa pirttisen,\n    Pöydän päässä istualla\n    Syvimmästi miettien\n    Miesi aivan yksinänsä\n    Uudessa on kodissaan,\n    Vasten kättä nojaa päänsä\n    On kuin oisi unissaan.\n\n    Kun on hiili viimeinenkin\n    Tuhkahansa painunut,\n    Nousi hän ja peltisenki\n    Kun on kiinni laittanut,\n    Lähti ulos peltomaita\n    Alkamiaan katsomaan,\n    Sekä onko vankka aita\n    Kylvetyssä palossaan.\n\n    Kului kesä. Laululauma\n    Pohjolast' on paennut,\n    Pelloill' on jo pieles, auma,\n    Syksyn sade alkanut --\n    Uudispaikalla nyt häitä\n    Viettämähän aljetaan,\n    Koko vuorokausi näitä\n    Karkeloiden jatketaan.\n\n    Vuodet vieri. Pelto-sarja\n    Laajentuupi leveten,\n    Lisääntyvi riista, karja\n    Kasvaa yhä eneten --\n    Mies ja vaimo, Luojahansa\n    Luottaen, töiss' onnistuu,\n    Lapset heidän toivonansa\n    Vahvistuen vaurastuu.\n\n    Vieri vuodet, vaihtuessa\n    Surun, ilon. Mutta nyt\n    Voimiensa haihtuessa\n    Vanhuspar' ei kyennyt\n    Mihinkähän, sillä heille\n    Elon ilta purppuroi,\n    Vaivoistansa uupuneille\n    Haudan rauha levon soi.\n\n    Oi sen elämätä! kellä\n    Usko onpi Herrahan\n    Horjumaton, sekä hellä\n    Avoin syli armahan\n    Oman lieden lämpimässä --\n    Ja kun kuolo kohtoaa,\n    Sijan suopi pehmeässä\n    Povessansa isänmaa.\n\n\n\n\nEljaksen erehdys.\n\n\n    Mahdollista että näin --\n    Taikka jotain sinnepäin --\n    Kuvia noit' ostaissaan\n    Kljaksell' ol' aatteinaan:\n\n    Kuvia kun huoneessain\n    Mull' on \"suurten miesten\" vain\n    Voidaan luulla kukaties:\n    Itse myös oon suuri mies.\n\n    Rahoilla nyt omikseen\n    Kuvat Platon, Sokrateen\n    Vei hän sekä Lutherin,\n    Snellman'in ja Lönnrotin.\n\n    Kuvain ostoon moinen syy\n    Jos vaan oli, erehtyy\n    Eljas siinä luulossaan\n    Suureks' hänt' ett' arvellaan.\n\n    Hänen huoneessaan kun on,\n    Kuvat saavat huomion --\n    Mut hän pieneks' itse jää,\n    Ett'ei kukaan häntä nää!\n\n\n\n\nIltalaulelma.\n\n\n    Yöhyt hentohunnullansa\n    Seudun verhoaa.\n    Tähti korkeudestansa\n    Maahan katsahtaa.\n    Lintu nukkuu. Rauhan saapi\n    Raivoava luontokin.\n    Nuku, immyt, sinäkin!\n\n    Laululla sun vienoisella\n    Uneen uuvutan,\n    Sävelellä hienoisella\n    Yötä toivotan\n    Hyvää: uinu autuaasti,\n    Kuva viattomuuden,\n    Unettaren polvellen!\n\n    Unelmissas' ihaninta\n    Haaveksios vaan,\n    Rakkautta puhtahinta --\n    Nyt et ole maan:\n    Lemmen-enkel' siivillänsä\n    Taivahasen viepi sun --\n    Viethän muassasi mun!\n\n    Yöhyt hentohunnullansa\n    Seudun verhoaa.\n    Tähti korkeudestansa\n    Maahan katsahtaa.\n    Lintu nukkuu. Rauhan saapi\n    Raivoava luontokin.\n    Nuku, immyt, sinäkin!\n\n\n\n\nKun luulin näkeväni tiedemiehen.\n\n\n    Eihän muut, kuin tiedemiehet, istu tuolla lailla,\n    Kun he ovat mietteissänsä aattehien mailla.\n    Tuoltakin, mä luulen, tuossa yksin istuvalta\n    Voisi huomaamatta viedä, vaikka penkin alta.\n\n    Aivan on, kuin katseleisi vanhaa pyhimystä\n    Taikka kuvaa, joss' ei ole elon-värähdystä.\n    Harmaa parta hajallansa leikkii tuulen kanssa,\n    Mutta itse mies on kuni patsas paikallansa.\n\n    Mahtaa jokin suuri aate olla päättymässä,\n    Muuten ei hän asennossa noin ois miettivässä.\n    Taivas tiesi, minkälaisen ihmeen saanee kuulla\n    Kohta taasen kerrottavan tuhannella suulla.\n\n    Enpä malta! Lähemmäksi haluni on tulla,\n    Näkemähän tiedemiestä mieli hehkuu mulla.\n    Pyhält' oikein ilmapiiri tuntua jo alkaa,\n    Tuskin askelt' ottamahan muuttaa tohdin jalkaa...\n\n    Hiljaa hiipimällä kuljen, hyvin varovasti,\n    Eipä käyntin' edes kuulu omiin korviin asti...\n    Kas, kas, kuinka päänsä painuu alas rinnoillensa --\n    Varmaankin hän ratkaisuhun saatti aattehensa...\n\n    Kerran toki tiedemiestä katsella nyt saapi,\n    Kuinka henkimaailmoissa siinä vaeltaapi...\n    Edessään jo seison. Mitä? Oonko oikeassa?\n    Suutar' Oittinenhan tässä onkin -- torkkumassa...\n\n\n\n\nSuudelma ja korvapuusti.\n\n\n    Kaikk' ihaelmasanoissa\n    Kiittää suudelmaa,\n    Tuot' yhtymystä salaista,\n    Minkä syömmet saa.\n\n    Vaan minä korvapuustia\n    Kiitän ylistän --\n    Ja oikeinpa sen \"muistia\"\n    Laulaa helistän...\n\n    Näät suudelmassa huulelta\n    Sydämehen voi\n    Myös vierrä myrkky, turmella\n    Sen se syöpä koi.\n\n    Mut niinkuin myrskyn jälestä\n    Päivä paistahtaa,\n    Niin korvapuustin perästä\n    Rauha ruskoittaa.\n\n\n\n\nKesä-iltana.\n\n\n    Lännen kulta-purppurahan\n    Aurinkoinen alenee,\n    Tuonne vuoren kukkulahan\n    Kultiansa valelee,\n    Sääsket survoo, tuulen henki\n    Kukkasia suutelee,\n    Lempeänsä peipponenki\n    Armaallensa laulelee.\n\n    Riemuako tuota vainen\n    Ihannellen imehtii\n    Puistikossa nuori nainen,\n    Jonka silmä sädehtii\n    Lempeyttä, puhtautta,\n    Jaloutta sydämen?\n    Tuota imehtiikö, mutta\n    Kuink' on laita neitisen?\n\n    Mik' on hällä? Sulhoansa\n    Mahtaneeko surra nyt?\n    Muisteleeko kultoansa?\n    Ehkä on se pettänyt?\n    Vienot huulet hymyllänsä\n    Eivät imarrusta jaa,\n    Päänsä vaipuu, sydäntänsä --\n    Kuin hän mielis' kuulostaa.\n\n    Mitä sanoi sydämensä!\n    Poskelt' immen hajoittaa\n    Huoli kaihopeittehensä,\n    Ja jo pääkin kohoaa:\n    Silm' on kirkas, otsa kanssa --\n    Ilons' on hän saanut, oi!\n    Nyt jo hänen poskiansa\n    Toivon ruso ihanoi.\n\n    Toivo hänen poskillansa\n    Kirkkahana heijastaa.\n    Mutta hänen sivultansa\n    Pensaasta ken puikahtaa?\n    Nuorukainen sieltä tuli.\n    Katseen impyeen se loi --\n    Silmä silmähän nyt suli,\n    Syömmet lemmen tulta joi.\n\n    Tuotako se impi vuotti? --\n    Niinpä niinkin. Nuori mies\n    Sulhons' on. Se ilon tuotti,\n    Kun sen tulon sydän ties.\n    Armahasti rinnatusten\n    Rakastuneet katselee:\n    Sielunsa ne kilvatusten\n    Sanatonna haastelee.\n\n    Ja kun iltasuutelolla\n    Tuikki tuuli kukkasiin,\n    Lintu lauloi laulelolla\n    Poikiansa nukuksiin;\n    Ja kun aurinkoinen lähti\n    Lännen kultapurppuraan,\n    Kahden nuoren lemmen tähti\n    Katsoi sulosuudelmaan.\n\n\n\n\nLöyhkän-ajajat.\n\n\n    Päiväntähti vaipuvainen\n    Läntistaivon purppuroi,\n    Iltakello kaikuvainen\n    Kotiin heinämiehet soi.\n\n    Naurusuina, ilomiellä\n    Astuskelivat he nyt,\n    Jotkut lauloivatkin vielä:\n    \"Vaiv' on päivän päättynyt.\"\n\n    Kun he pellon päähän saapi:\n    \"Herra, tuli irti on!\"\n    Yksi, toinen huudahtaapi --\n    Huuto kävi ponneton.\n\n    Viikattehet, haravansa\n    Tien he jätti vierustaan,\n    Kiiruhusti kotiansa\n    Kaikki läksi juoksemaan.\n\n    Huudon kuullut kotijoukko\n    Säikähtäen ulos käy:\n    Katseltihin joka loukko -- --\n    Mutta eipä tulta näy.\n\n    Heinämiehetkin jo kanssa\n    Ällistyen seisahtuu,\n    Hengähtävät juoksustansa,\n    Ammottavat auki suu.\n\n    Eivät hekään näe tulta,\n    Huomasivat, että vaan --\n    Lasin ruudut illan kulta\n    Maalas' punapurppuraan.\n\n    Pirttihin he uupuneina\n    Kävi atrioitsemaan,\n    Söivät paljon suuttuneina\n    Löyhkän-ajamisestaan.\n\n\n\n\nSilmänkääntäjä.\n\n\n    J:n kaupunkihin tuli mies,\n    Jost' eeltäpäin jo maine ties:\n    Hän konsti-niekka suuri on\n    Ja taidossansa verraton.\n\n    Sitt' ohjelmansa jakoi hän,\n    Miss' ilmi antoi näytelmän.\n    Sen viimis-osa kumm' on niin:\n    Hän lupaa mennä puteliin.\n\n    On ihme tuo, niin kerrotaan\n    Ja näytäntöä varrotaan --\n    Ja ovet kun ne avataan,\n    Niin väkeä on tulvanaan.\n\n    Hän alkaa. Syöpi tappuraa,\n    Mut tulta suustans' ammentaa\n    Ja monta muuta toimittaa\n    Ja suosiota saavuttaa...\n\n    Kun tuli näytös viimeinen,\n    Niin katsojainsa puolehen\n    Hän kääntyvi nyt pyörähtäin\n    Ja heille sitten virkkoi näin:\n\n    \"En ole etsimälläkään\n    Täält' onnistunut löytämään\n    Mä pulloa, mi kookas ois,\n    Sen sisään että mennä vois.\"\n\n    \"Ja siks' en tällä kertaa saa\n    Teit' ihmehellä naurattaa,\n    Sit' anteheksi pyytäen\n    Mä sanon nöyrän kiitoksen.\"\n\n    Tuo muutamia hauskuuttaa,\n    Mut toiset vihaan tupsahtaa,\n    Kun \"konstiniekka\" rahat vei --\n    Vaan putelihin mennyt ei!\n\n\n\n\n\n\nSUORASANAISIA KOKEITA\n\n\n\n\nKuinka tulin kansallismieliseksi.\n\n\nEn enää ollut -- niin kertoi tuo hyvä kappalaisemme, joka toissa\ntalvena pitäjästämme muutti -- mikään \"keltanokka\", sillä olin jo\nloistavalla tavalla suorittanut pari ainetta kandidati-tutkintoa varten\nja ryhdyin innolla tutkimaan kolmatta. Minä olin aivan kuin tieteisin\nsulanut ja tieteet olivat sulaneet minuun. Henkisten silmieni edessä\nheijasti laakeriseppele, jonka minä tahdoin itselleni saavuttaa ensiksi\nja sitten kiivetä tieteitten korkeimmalle kukkulalle, sukeltautua\nsieltä niiden salaisimpaan syvyyteen uusia ihmeitä kätköksistään\nilmituomaan ja taasen kohota korkeimmalle kukkulalle saaliitteni kanssa\ntakaisin. Semmoista minun sisällinen ihmiseni uneksui ja semmoista\ntahdoin minä todellakin aikaan-saada.\n\nNäissä itselleni niin suloisissa tulevaisuuden unelmissa ollessani sain\nparhaalta ystävältäni koko yliopistossa, provasti ------n'in pojalta,\nkandidati Yrjöltä kirjeen, jossa hän mitä veljellisimmästi pyysi minua\ntulemaan kesäksi kotiinsa, rauhallisessa pappilassa hiljaista maaelämää\nviettämään, lisäten vielä, että minulle siellä tulisi avaantumaan aivan\nuusi maailma. Minua ei oikeastaan haluttanut maalle, sillä erään\njouluajan olin muutamia vuosia sitten ollut vanhan tätini luona maalla\nja oli minulla silloin siellä, pääkaupungissa syntyneellä ja\nkasvaneella, oikein katkeran ikävä, kun tätini oli jo vanha ja\npaikkakunta sivistyneistä säätyluokista köyhä, joten mitään seuraelämää\nei ollut tarjolla. Tämä oli minulla tuoreessa muistossa ja minä löin\najatuksissani arpaa, lähtisinkö maalle vai en. Mutta tuo ystäväni\nveljellinen kirje, hänen puheensa uudesta maailmasta ja tieto siitä,\nettä hänen isänsä oli syvästi oppinut mies, jonka kanssa voisi\noppineita keskusteluja pitää, pääsivät vihdoin voitolle, niin että minä\nkiitin kutsumisesta, lupasin käyttää sitä hyväkseni ja lähteä matkalle\nmitä pikaisimmassa tulevaisuudessa.\n\nEräänä aamuna minä istahdin höyryhevon rattaille, lähtien läheisimpieni\nonnentoivotusten seuraamana mennä kiitämään ystäväni kotiin. Niin kauan\nkuin rautatietä kesti, oli matka minusta hauskaa, mutta se loppui pian\nja nyt minun täytyi istua kyytirattaille, sillä olin päättänyt\nmatkustaa maitse, vaikka yhden osan olisin voinut laivatietäkin kulkea.\nMistä ihmeestä lienenkään tämän päätöksen päähäni saanut, sitä en\nollenkaan osaa sanoa. Mutta että minä matkustaessani kaduin tätä\npäätöstäni, sitä eivät ainoastaan ajatukseni sanoneet, vaan myöskin yhä\nkipeämmäksi käyvä ruumiini antoi siitä tuntuvia todistuksia. Ilmakin\noli vaivaavan kuuma, päivä paahtoi polttavasti. Pitkään aikaan ei ollut\nsatanut, joten tuo kuivettunut hieno maantien hiekka pyörien liikkeestä\nirtaantui, tunkeutui silmiin, suuhun ja sieramiin, niin että siihen\ntahtoi tukehtua. Olin ikäni kuullut kehuttavan ilman raittiutta ja\nelämän vapautta ja mukavuutta maalla, mutta pölyn ja tuhkan nieleminen\nsekä kyytirattaiden epähauskat tärähdykset antoivat minulle asiasta\naivan päinvastaisen käsityksen, ja nuo ihmiset sitten! Ne näyttivät\nminusta niin raa'oilta, niin likaisilta, niin tuhmilta, että minua\noikein iljetti. Kun minä joskus kyyditsijöille, jotka sattuivat\nkysymään jotakin tähdistä y.m., aloin näitä seikkoja perinpohjaisesti\nuusimpain tutkimusten ja tieteellisten päätelmäin mukaan selittää, sain\nvaan kuulla jonkun \"yhyh\"-sanan ja kiukukseni nähdä, miten kuulijani\nrupesi haukoittelemaan sekä rauhallisesti -- nukkui, jolloin aina\ntäytyi niitä hevosta ajamaan herättää. Sen jälkeen ne tavallisesti\nsitten pahalta kuuluvalla sävelmällä alkoivat laulaa höristä. Minun\nennestäänkin kylliksi suuri vihani kansallismielisiä kohtaan kasvoi\nkaikista tämmöisistä yhä suuremmaksi ja minä ihmettelin heidän\nmielettömyyttään, kun ovat ruvenneet noille mokomille tuhmille\nolennoille vaatimaan kouluja sekä oikeuksia sivistymättömälle raa'an\nkansan kielelle, jota minä tosin osasin -- äitini oli sitä minulle\nlapsesta pitäen opettanut -- mutta jota minä en voinut rakastaa.\n\nNäin ikävissä suhteissa pari päivää ajaa kariteltuani -- sillä ajalla\nmonen monta kertaa manattuani koko lähtöäni -- pääsin viimeinkin toisen\npäivän myöhäisellä illalla matkani päähän. Täällä kohtasi minua\nYrjö-ystäväni puolelta mitä lämpimin vastaan-otto ja vieraan-varaisuus,\njoilla hän koetti matkan vaivojani poistaa. Mutta minussa ei ollut\nminkään nauttijaa, eikä vastaajaa Yrjön monellaisiin kysymyksiin\npääkaupungin elämästä, josta hän aikaisin keväällä, kandidati-tutkinnon\nsuoritettuaan, läksi pois, sillä niin olin sekä ruumiillisesti että\nhenkisesti uupunut. Erittäin kiitollinen olin, kun Yrjö johdatti minut\nmakuuhuoneesen, jossa kiireen kautta heittäysin vuoteelle. Mutta mitäpä\nminun makaamisestani tuli! Unissanikin olin, näet, olevinani\nkyytirattailla, joiden tärähdyksiä olin tuntevinani. Tuon tuostakin\nminä heräsin. Lopulta kumminkin vaivuin makeaan uneen ja rupesin nyt,\ntapani mukaan, näkemään unta laakeri-seppeleestä. Minä olin jo\npääsevinäni tieteitten korkeimmalle kukkulalle, kaikki oli niin\nvaloisaa, mutta silloin lähestyi minua rusoposkinen, hymyilevä nainen,\njoka ojensi minulle kättänsä. En voinut olla kättäni pistämättä hänen\nkäteensä ja nyt hän lähti minua kuljettamaan outoja, kummallisia\nmatkustuksia, joilla käsittämättömiä vaiheita kohtasin, sitten hän\nyht'äkkiä irroitti kätensä, minä tunsin putoavani -- ja säikähtyneenä\nheräsin, jolloin tapasin itseni epämukavassa asemassa nukkumassa, pää\nsängyn laidalta alaspäin riippumassa.\n\nOlikin jo aamu, kaunis kesä-aamu. Minä nousin ylös, tunsin itseni\nvirkeämmäksi ja menin katsomaan kelloani pöydältä. Se oli jo yli 7.\nVarmaan lienee liikkeeni kuulunut viereisiin huoneisin, koska Yrjö\nastui huoneesen, toivotti iloisella tervehdyksellä \"hyvää huomenta\",\ntiedusti miten olin saanut nukkua ja kertoi jo olleensa kalastamassa\nsekä saaneensa runsaanlaisen saaliin. Hän kehui kalastusretkiä hyvin\nhauskoiksi, sanoen lisäksi, että me tulemme niitä yhtenään tekemään.\nSamassa tuli palvelijakin aamukahvia tuoden. Pian istuimme pöydän\nääressä höyryävät kupit kädessä. Pitkiin aikoihin ei tämä herkku ollut\nminusta maistunut niin hyvältä. Sen jälkeen pyysi Yrjö minua lähtemään\nuimalla puhdistamaan itsestäni matkatomuja. Kun minä aijoin ottaa\nmatkalaukkua mukanani rantaan, käski Yrjö vaan valitsemaan ne vaatteet,\njotka tahtoisin ylleni pukea, ja asettamaan ne pöydälle, josta\npalvelija ne kyllä toisi. Tämän tehtyä lähdimme ahkerasti puhellen\nastumaan puutarhan luikertavia käytäviä myöten rantaan.\n\nAh, miten hauskalta tuntuu päästä vesilintuna kirkkaasen veteen\npulaelemaan -- se todellakin tuntuu hauskalta, etenkin kun on\nsaanut pitkän matkan ajaa täryyttää toinen toistaan huonommilla\nkyytirattailla. Minäkin tunsin veden, työn jälkeen parhaimman lääkkeen\nkoko maailmassa, virkistävän vaikutuksen ruumiini jok'ainoassa\nelimessä, kun, kylliksi vettä vellottuamme, olin pukeutunut\npääkaupungissa teettämiini uusimuotisampiin vaatteisin, jotka palvelija\noli uimahuoneesen tuonut. Tosin yksi ja toinen hellä paikka\nruumiissani ilmoitti, että matkan muistoja oli vielä jäljellä, mutta\nylimalkaan olin suuressa määrässä virkistynyt ja raitistunut.\nMielihyväkseni minä tätä tunsin ja mielihyväkseni näin vaatteitteni\nsopivan vartalolleni ikäänkuin olisivat olleet valetut. Vaan naamani --\nse antoi minulle harmia. Sen oli päivä paahtanut mielestäni\nniin mustaksi, ett'en tahtonut uskaltaa kuvastimeen katsoa.\nTyytymättömyyteni tästä ilmoitin Yrjölle, joka ilahutti minua sillä,\nettä kesäinen päivettyminen lähtee pois muutamassa päivässä ja että\nnaama tulee sitten \"ehommaksi entistänsä\". Muutoin hän sanoi vielä,\nettä päivettyminen näin maalla ei olekaan mikään niin vaarallinen asia\nkuin pääkaupungissa. Lähdimme sitten kävelemään kartanolle, katsellen\npappilan komeita rakennuksia ja ihaillen hienolla aistilla somistettua\npuutarhaa, josta selvästi näki, että talossa oli kauneuden aisti\nkehittynyt. Keskustellessamme pääkaupungin hupaisuuksista ja sen meille\nyhteisistä monista muistoista satuimme seisahtumaan. Silloin minä aloin\ntarkastaa paikkakunnan luontoa ja maisemia, jotka kesäisessä\njuhlapuvussaan avaantuivat eteen.\n\nMonta on maassamme luonnon kauneudesta kehuttua paikkakuntaa, mutta ei\ntämäkään mielestäni ollut yhdestäkään niistä jäljellä. Tuo jotenkin\nlaaja järvi tuossa ruohoisine rantoineen, sen ympäristöllä siellä\ntäällä kohoavat honkametsäiset kukkulat ja niiden välissä olevat\nlaaksot ja notkelmat lentoineen tekivät taulun, jota kylläkin saattoi\nkatsella. Muutamalla niemekkeellä seisoi kirkko, kohottaen välkkyvää\nristiään huumaavaan korkeuteen. Muutoin näkyi rehottavia viljelysmaita,\njoku uhkea, puiston ympäröimä herraskartano ja useita talonpoikain\ntaloja, joista monikin oli puutarhalla ja eri pytingillä varustettu.\nKaikkialla näkyi hyvä toimeentulo ja varallisuus. Yhä enentyneellä\nmieltymyksellä olisin katsellut kaikkia näitä, mutta Yrjö kiirehti\nminua joutumaan tutustumaan kotiperheensä kanssa, jota en vielä ollut\nsaanut kunniaa yhtään henkilöä tavata. Pihamaalla oli 4 noin 8-15\nikävuoden välillä olevaa lasta ja eräs siistiin kansallispukuun puettu\ntäysikasvuinen nainen, jonka Yrjö esitti sisarekseen ja ja ne lapset\npienimmiksi siskoikseen. Tämä Yrjön sisar, Laura, viehättävä,\nsolakkavartaloinen neiti, toivotti minua tervetulleeksi. Ainoastaan\nyksinkertaisella kohteliaisuudenosoituksella tein hänelle tervehdykseni\nja lausuin kiitokseni, sillä mieleeni juolahti viime öinen uneni, joka\npani minun heti ajattelemaan: \"tuo nainenkos se minua muka kuljettaisi?\nMutta eläpäs nykäse!\" Sitten menimme loistavasti, varallisuutta\ntodistavalla tavalla sisustettuun saliin, jossa Yrjö teki minut tutuksi\nvanhempainsa kanssa, jotka sanoivat minua tuhannesti tervetulleeksi.\nKohta saimme kutsut aamiaiselle ruokasaliin, jossa, kun ensin oli\nvieläkin muutamia esityksiä tapahtunut ja provasti siunauksen lukenut,\nistuimme kukin paikallamme, Yrjö ja minä vierekkäin. Meidän oikealla\npuolella, pöydän päässä, istui provasti. Hän oli ijältään alun\nkuudennellakymmenellä, hopeahiuksinen, terve ja ryhdikäs vanhus, jonka\njo paljas ulkomuoto herätti kunnioitusta ja osoitti vakavuutta,\nmiehuutta ja kuntoa: Hänen vierellään istui hänen rouvansa\nvaatimattoman näköisenä, lempeänä, todellisen rakastavan puolison ja\näidin kuvana. Rouvan rinnalla oli hänen sisarensa, jolla oli paljon\nkertomista entisestä olostaan pääkaupungissa ja tanssiaisista siellä,\njoissa hän kehui olleensa kaikkein \"silmän teränä\". Nyt oli hän 40-50\nikävuotensa vaiheilla. Hänen vierelleen oli asettunut Laura, tuo 18\nvuotias viehättävä nainen, johon en malttanut tuon tuostakin olla\nluomatta varovaista silmäilyä. Sitten seurasi koko joukko perheen\nnuorempia jäseniä, terveitä, punaposkisia ihmistaimia kumpaakin\nsukupuolta.\n\nErinomaisen hyvällä ma'ulla nautin maistuvia ruokia, mutta yhä enemmän\npakoitti rouva minua nauttimaan. \"Ottakaa, olkaa hyvä\", sanoi hän vähän\najan perästä. Ja vaikka kuinka olisin koettanut hänen pyyntöänsä\ntäyttää, ei kumminkaan hänen hyväntahtoisuutensa näyttänyt tulevan\ntyydytetyksi; moneen kertaan lausuttua vakuutustani, että jo olin\nsyönyt kyllikseni, ei hän tahtonut millään tavalla uskoa. Ihmeellisen\nhyvänluontoisia ovat nuo pappien rouvat, ajattelin itsekseni! --\nMonilajisen ruoan höysteenä oli vilkasta, vaihettelevaa puhetta. Mutta\nihmeekseni puhekielenä käytettiin vaan pelkkää suomea, kuten Yrjö oli\nsanonutkin. Mielelläni olisin puhunut ruotsia, jota en kumminkaan\nvoinut tehdä kunnioitukseni vuoksi provastia kohtaan, joka myöskin\nhaastoi ainoastaan suomea. Hän oli oikein innostunut kansallisen asian\npuolustaja ja lausui tyyniä, mutta tosia ja miehekkäitä sanoja\nvastapuolueesta ja sen taistelutavasta, joka siihenkin aikaan\nkummastutti maltillisimpiakin. Se ei tehnyt minulle hyvää, vaan eipä\nauttanut muu kuin kuunnella, sillä tunsin hänen jok'ainoan sanansa\nlähtevän syvästä vakuutuksesta, jota en yksinäni luullut voivani\nvastustaa. Aamiaispöydästä noustuamme, käskettiin minun heittämään pois\nkaikki vierastelemiset ja olemaan aivan perheen jäsenenä. Ja niin minä\nolinkin, sillä hyvin pian tulin jokaisen kanssa likeisimpään\nystävyyteen, tuttavuuteen. Aika kului päivä päivältä hupaisemmasti ja\nminä tunsin rupeavani viihtymään tässä herttaisessa perheessä.\nProvastin kanssa keskustelimme tuon tuostakin tieteistä, joissa hänen\nlaveita tietojansa en voinut kyllin ihmetellä. Hänen suuresta\nkirjastostaan löysin monta arvokasta teosta, joita olisin tahtonut\ntutkia, mutta Yrjö ei antanut minun niihin vajota. Kaikilla\nmahdollisilla keinoilla koetti hän minun suurta lukuhaluani saada\nkesä-ajaksi vähentymään, kuljettaen minua kalastamassa ja jos jossakin.\nMinä en voinut häntä vastustaa, sillä me olimme tosiystävät kaikessa\nmuussa paitsi kieli-asiassa -- siinäkin vaan siihen määrään, että\nystävyytemme pysyi yhä ennallaan, vaikkapa toisistaan eroavien\nmielipiteittemme johdosta joskus kiistelimmekin.\n\nSeuraavana sunnuntaina olin kirkossa kuulemassa provastin voimakasta ja\nvaltaavasti vaikuttavaa saarnaa. -- Iltapäiväksi oli pappilaan kutsuttu\nvieraita, joita kello 5:ltä alkoi tulemistaan tulla. Mielikseni\nhuomasin paikkakunnalla olevan vallasväkeä paljon. Mutta ei ainoastaan\nniitä, vaan myöskin talonpoikia tuli pappilaan perheineen, joita\nkaikkia otettiin yhtäläisellä lämpimyydellä vastaan. Avarat huoneet\nolivat vieraita jo melkein täynnä. Mutta vielä tulla jyrähtivät yhdet\nvaunut. \"Nyt tuli tehtaanomistaja E., mennään vastaan ottamaan\", sanoi\nminulle Yrjö. Menimme rapuille. Vaunuista laskeutui lihava herra alas\nja hänen jäljestään hypähti nainen keveästi kuin kevättuulonen.\nKohteliaasti tervehti Yrjö heitä ja vielä kohteliaammasti hän esitteli\nminut heille, ensin herralle ja sitten hänen tyttärelleen neiti\nElmalle. Kun neiti Elma ojensi minulle lumivalkean kätösensä ja väisti\nauringon-varjostimensa syrjään, niin että hänen kasvonsa koko\nloistossaan näkyivät, niin silloin -- minä en tiedä mitä minä tunsin:\noudosti minä vavahdin ja jäin hetkeksi ikäänkuin lumottuna seisomaan.\nPaljon, paljon sitä ennen olin naisia nähnyt, mutta semmoista\nihmeellistä vaikutusta en ollut koskaan tuntenut.\n\nIlta kului hupaisesti ja jokainen koetti saada sitä vieläkin\nhupaisemmaksi. Sekä vallasväki että talonpojat ottivat osaa kaikkiin,\nmitä illan kuluessa tapahtui. Minusta oli mieluista saada seurustella\nneiti Elman kanssa -- ja mitä enemmän minä seurustelin, sitä\nmiellyttävämmäksi hän kävi. Aivan tahtomattani kääntyivät silmäni aina\nhänen lempeästi loistaviin, kirkkaisin silmiinsä, jolloin hän\nsalaperäisen kainosti loi katseensa maahan ja hänen suhteelliset\nposkuensa saivat mitä somimman värinvaihtelun. Mutta ilta kului loppuun\nja vasta myöhään yöllä syötiin illallinen, jonka jälkeen yksimielisesti\npäätettiin panna toimeen kansanjuhla, syksyllä perustettavan uuden\nkansakoulun hyväksi. Asian alkamista varten tehtäisiin nousevalla\nviikolla veneretki erääsen saareen, jolloin kansanjuhlasta lähemmin\npäätettäisiin. Sitten seurasi kirjava lähdönhälinä ja jok'ainoa\ntoivotti minua tervetulleeksi kotiinsa. Minä autoin vaunuihin neiti\nElman, joka lähtiessään siitä minulle kiitollisuudella nyökkäsi.\nHetkinen vielä, niin oli viimeinenkin vieras lähtenyt ja äsken niin\nvilkasta elämää täynnä ollut pappila lepäsi unen helmoissa. Mutta minun\nmielikuvittelossani välkkyi neiti Elman suloinen kuva vielä\nnukkuessanikin. Ja vaikka muistin tuon kummallisen uneni, ajattelin\nyhtähyvin, että tuon hennon naisen kätösen ohjaamana menisin minne\ntahansa... Yrjölle en kumminkaan uskaltanut näistä salaisista\nunelmistani hiiskua sanaakaan, sillä pelkäsin hänen niille nauravan ja\nsanovan minua \"liian sähköiseksi\".\n\nSeuraavina päivinä puuhattiin veneretkeä, jota varten piti kulkea\ntalosta taloon. Kaikkialla sain nauttia suurinta vieraanvaraisuutta ja\nkohteliaisuutta. Retkipäiväksi tuli perjantai, jolloin k:lo 10 aikaan\ne.pp. joukko venheitä, jotka olivat iloista nuorisoa ja muutamia\nvanhuksiakin täynnä, lähti järven melkein tyyntä pintaa kulkea\nviilettämään noin 3 lyhyen virstan päässä olevaa saarta kohden. Ilma\noli herttainen ja lämmin. Minun silmäni etsivät neiti Elmaa, mutta\nharmikseni eivät häntä löytäneet. Vaan lähestyessämme saarta, näin\njoukon nuorisoa rannalla seisomassa, ahkerasti huiskuttaen\nnenäliinojaan. Näiden joukossa oli kaipaamani neiti Elmakin. Oli, näet,\ntehty sillä tavalla, että yksi joukko oli tullut edeltäpäin\nvalmistamaan kahvia y.m. vastaanottoa jälkeentulijoille. Sitten alkoi\npäivän viettäminen vapaassa kesäisen luonnon helmassa. Olikin oikein\nriemullista saada tanssia ja leikkiä lyödä luonnon \"suuressa salissa\",\njonka permantoa tuoksuvat kukat kirjasivat. Siinä sivulla tehtiin\npäätös kolmen viikon perästä pidettävästä kansanjuhlasta y.m. siihen\nkuuluvista seikoista. Yrjö lupasi pitää puheen isänmaalle. Minua\nvaadittiin pitämään esitelmää ja esitelmän aineeksi määrättiin\nKalevala, kun nyt samalla vietettiin Kalevalan 50 vuotista juhlaa.\nTästä kunniasta täytyi minun kieltäytyä, sillä Kalevalaa minä tuskin\nollenkaan tunsin. Tosin olin koulua käydessäni sitä vähän lukenut,\nmutta senkin vähän vaan vastenmielisesti. Kun en luopunut\nkieltäytymisestäni, niin naiset laittoivat arpaliput, jotka\nsitten saisivat määrätä, kuka heidän 4:stä valitsemastaan tulee\nesitelmän-pitäjäksi. Minä olin näistä 4:stä yksi -- ja ell'ei neiti\nElma olisi ollut arpa-uurnaa kädessään pitämässä, en olisi ollenkaan\nmennyt nostamaan. Ja mitenkäs kävi? Arpa sattui minulle! Vieläkin\nkoetin vastustella, mutta neiti Elma tuli luokseni, katsoi\nveitikkamaisesti silmiini ja tuo sievoinen suu muhoili niin\nimarteellisesti, kun hän minulle sanoi: \"voitteko todellakin olla\ntuommoinen?\" \"En -- teidän pyyntönne tähden\", täytyi minun vastata.\nYstävällinen hymyily huulilla lausui hän kiitoksensa minulle ja lähti\nhilpeänä muille naisille lupaustani ilmoittamaan. Minua ajattelutti tuo\npulma, johon olin sitoutunut, mutta itseäni lohdutin sillä, että kukaan\nei olisi kieltäytynyt -- kun neiti Elma oli pyytämässä. Ja enhän sitä\npaitsi ollut ensikertaa puhujana esiintyvä, sillä monen monessa\nylioppilaskokouksessa oli minun puhettani käsientaputuksilla palkittu.\nMinulla ei olisikaan esitelmänpitäjäksi itseäni vastaan valitsemista\nollut mitään sanomista, jos sen aineeksi ei vaan olisi määrätty minulle\nniin vähän tunnettua Kalevalaa -- se se oli syy vastustamiseen ja se se\nminua harmitti. Mutta sitä lukuun ottamatta oli päivä yksi nuoruuteni\nhupaisimmista huvipäivistä. Kumminkin minua ihmetytti se seikka, että\nmelkein kaikki puheet ja laulut olivat pelkkää suomea, vaikka suurin\nosa retkellä olijoista kyllä osasi ruotsiakin. Jokainen näyttikin\nolevan kansallisasiaan innostunut ja jokainen puheli siitä pontevasti\nja tykkänään toiseen suuntaan, kuin minä olin ruotsinkielisistä\nsanomalehdistä lukenut ja ruotsinmielisiltä kuullut, joitten\nkeskuudessa olin kasvanut. Mutta päivä oli jo mailleen menossa, kun\nvihdoin lähdimme saaresta takaisin. Nukkuva tuulonen kuljetti kaikua\nlaulumme sävelmistä laaksosta laaksoon ja vuorelta vuorelle. Kun sitten\noli rannassa erottu ja vähän sen jälkeen olin sängyssäni lepäämässä,\nmietin päivän muiden muistojen ohella kansallisasiaa ja ajattelin,\nmiten sen laita oikeastaan lienee.\n\nHuomis-aamusta alkaen aloin puuhata esitelmääni, sillä siihen olin\npäättänyt uhrata työtäni niin paljon kuin mahdollista. Minä lu'in\nKalevalaa, joka alusta tuntui niin oudolta ja kummalliselta. Mutta mitä\nenemmän minä sitä luin, sitä suuremmaksi kasvoi kummastukseni tuosta\nihmeellisestä maailmasta, minkä sain siinä kohdata ja mikä minua tuntui\nrupeavan miellyttämällä miellyttämään. Oikeinpa minua alkoi hävettää,\nkun nyt vasta tätä kallista kansallista aarretta tein itselleni\ntutuksi. Onneksi oli Yrjöllä professori X:n pitämiä kirjoitettuja\nlujentoja Kalevalasta, joita minä sain, oman ahkeran tutkimukseni\nohella, lähteinäni käyttää. Niistä oli minulle verraton apu. Sitä\npaitsi oli itse provasti ihastunut Kalevalaan. Hän puheli minulle siitä\npaljon ja nähtyään että minulla oli siitä jotenkin hämärät tiedot,\nsanoi hän: \"kyllä näen mihin suuntaan ja henkeen sinä olet kasvanut. On\ntarpeellista, että rupeat miettimään, mitä aatteet isänmaa ja kansa\noikeastaan tahtovat sanoa\". Nämä vanhuksen sanat painuivat syvästi\nmieleeni ja minä aloin ajatella, miten minun laitani lieneekään. Minä\nkyllin kyllä tiesin isänmaa- ja kansa-aatteet sekä velvollisuudet\nmolempaa kohtaan, mutta minä olin ruotsinmielisistä sanomalehdistä ja\nsen puolueen jäseniltä imenyt vihaa niiden saarnaaman kieliasian tähden\nei ainoastaan suomenkieltä, vaan samalla koko kansallismielisten\nharrastusta kohtaan. Suomen kansan historia monine vaiheineen oli\nminulle päivän selvää ja minä tiesin, mitä \"kansamme on kärsinyt\nkatoamatta\" sekä että silläkin on tärkeä tehtävä tulevaisuutensa\ntähden, mutta se kieli-asia -- se oli minut kauttaaltansa soaissut,\nsoaissut siihen määrään, että minä kaikissa näin vaan kielikiistaa.\nSitä paitsi minä tahdoinkin olla kiistoja ja puolueita ylempänä ja\ntulla tiedemieheksi, joka ainoastaan oman itsensä kunnian ja maineen\ntähden tutkisi tieteitä, huolimatta mistään ajan kysymyksistä. Nyt\nkumminkin luulin ajatuksissani tuntevani toisellaista suuntaa. Näitä\nseikkoja en voinut olla ilmaisematta Yrjölle. Kun hän huomasi, että\nolin joutunut jonkinmoiseen käännekohtaan, rupesi hän innokkaasti\nminulle selvittämään kansallismielisten ohjelmaa. Se tekikin hyvää,\nsillä nyt sain oikean käsityksen kansallisasiasta ja minä tunsin päivä\npäivältä tulevani sille myötätuntoisemmaksi.\n\nNyt oli myöskin kiire valmistuksien tekemisessä kansanjuhlaa varten,\njota oli aikomus saada niin monipuoliseksi kuin mahdollista. Jo\nkeväällä oli saatu asianomainen lupa arpajaisten pitämiseen, jotka\npäätettiin yhdistää kansanjuhlan kanssa yhteen. Voittoja oli koko talvi\nvalmistettu, mutta vielä nytkin oli niiden kokoamisessa ja lisän\nhankkimisessa paljon työtä. Lauluharjoitukset antoivat myöskin kyllin\nkyllä puuhaamista. Mutta tehtäväänsä innostunut nuoriso ei säästänyt\nvoimiaan, vaan koetti saada kaikki toimitetuksi parhaan mukaan. Tuskin\noli yhtään päivää, että jotakin kokousta tai harjoitusta ei olisi\nollut. Niitä pidettiin milloin yhdessä, milloin toisessa kohden. Ilman\nmitään rajoitusta kokoonnuttiin sekä herrasperheissä että\ntalonpoikaisissa. Minun täytyi ihmetellä sitä siisteyttä, puhtautta ja\nhyvää järjestystä, mitä viimeksi mainituissa sai täällä melkein\nuseammassa paikassa kohdata. Puhumattakaan ylimalkaan jotenkin\ntyydyttävällä tavalla laitetuista ja siistityistä huoneista, tapasi\nmonessakin talossa monta eri sanomalehteä sekä muuta uudenaikaista\narvokasta kirjallisuutta, jota sanottiin niin talon oman perheen\njäsenten kuin työväenkin ahkerasti viljelevän. Näistä en voinut olla\nkummastustani lausumatta provastille, joka puolestaan ei siinä sanonut\nolevan mitään aihetta kummastelemiseen, vaan päin vastoin ilon aihetta,\nlisäten vielä, että minulle pääkaupunkilaiselle ei olisi miksikään\npahaksi, jos koettaisin päästä yhä enemmän kansaa tuntemaan. Sitä samaa\nminä jo halusin itsekin, sillä se rupesi minua vähitellen miellyttämään\ntuossa yksinkertaisessa elämässään ja väsymättömässä ahkeruudessaan.\nKun vielä päällepäätteeksi tulin tuntemaan kansan puutteita, tarpeita\nja toiveita ja kun sain nähdä, miten se ottaisi vastaan, kun sille\noikeata ja hyvää tarjottaisiin, en pitänytkään sitä enää \"tuhmana\nolentona\", vaan päinvastoin sitä, joka ei tahtoisi sille ja sen\nhyödyksi tehdä työtä.\n\nMutta tulipa se päivä, jona hansanjuhla oli vietettävä. Kaikki juhlaa\nvarten oli valmistettu samaan tapaan, kuin semmoisiin tilaisuuksiin\ntavallista on. Väkeä oli kokoontunut runsaanlaisesti. Aluksi laulettiin\nmuuan laulu. Sen jälkeen piti Yrjö pontevan, innokkaan puheen\nisänmaalle, kehoittaen lopuksi läsnäolijoita huutamaan: \"eläköön Suomen\nkansa, ja sen kansallisuus\", jolloin raikas, sydämien syvyydestä\nlähtenyt monenkertainen eläköönhuuto kaiutti ilmaa. Minun rintani\ntykki, kun näin köyhän työmiehenkin, joka hänkin nyt oli riisunut\narkinuttunsa ja tullut hetkeksi vapaana riemuelemaan, iloissaan yhtyvän\nmuiden huutoon ja tuntui ikäänkuin joku olisi sanonut: \"näethän, että\nhänellekin on isänmaa, kansa ja kansallisuus pyhä, niin miks'ei sitten\nsinulle, joka olet onnellisemmalla asemalla inhimillisten ja\ntieteellisten y.m. tietojesi puolesta kuin hän!\" Silloin minä\nyksinäisyydessä vakaasti päätin, että minäkin tahdon täst'edes olla\n_kansanmies_.\n\nNyt ruvettiin arpalippuja myömään, jotka vähässä ajassa menivät\nkaupaksi. Sitten nousin minä esitelmääni pitämään. Minä puhuin\nKalevalan, tuon verrattoman aarteen, jonka esi-isämme ovat meille\njättäneet, merkityksestä sekä muinaisuudelle että tulevaisuudelle, sen\narvosta kansalliselta kannalta, toin esiin sen kauniimpia paikkoja,\ntein sen henkilöitten luonteista kuvia, vertasin sitä muiden kansain\nkansallisepoksiin j.n.e. Monta kertaa olen jälestäpäin ihmetellyt, että\nolin esitelmästäni, jonka aine muutamia viikkoja sitten oli minulle\njotenkin tuntematonta, saanut semmoisen syntymään, että sen lopussa\nläsnäolijat huusivat minulle \"eläköön\". Tämä olikin mahdollista, jos\nnimittäin otaksun, ettei minun oma ahkera tutkimukseni voinut niin\nvähässä ajassa paljo hedelmiä tuottaa, ainoastaan sen kautta, että\nminulla oli Yrjön yliopistossa kirjoittamat luennot ja hänen omat\nneuvonsa ja ohjeensa alituisina apuina. -- Seurasi sitten lauluja sekä\nkansanjuhlissa tavallisia leikkejä ja kilpailuja, joista jaettiin\npalkinnoita. Tulot olivat hyvät ja juhla kaikin puolin onnistunut.\nLopuksi oli päätetty pitää tanssit Hovilan hovissa, jossa on useita\navaroita huoneita. Täällä oli hauska illanvietto. Tanssin ohella oli\nkuultavana lausuntoa ja laulua. Ei koskaan ole lausunto minuun niin\nsyvästi vaikuttanut, kun neiti Elman lausuessa runoelmaa \"Oma maa\".\nMuutoin minä koko päivän seurustelin yksinomaan hänen kanssansa ja\nsitten myöhemmällä tanssista erotessa saatin hänet kotiinsa. Kun olin\npalannut pappilaan ja asettunut levolle, eipä tullutkaan uni silmiini.\nEn tiedä mikä minua vaivasi, mutta kummalliselta vaan tuntui. Minä\nkysäsin sydämeltäni: \"olenko rakastunut?\" Se vastasi: \"olet\" ja\nmielikuvittelossani rupesi leijailemaan Elman kuva kaikessa\nihanuudessaan. Samaa alkoi täst'edes olla aina, niin että minun oli\nmahdoton ajatustani hänestä poistaa. Minä rupesin yhtenään käymään\ntehtaanomistaja E:n perheessä, jossa minua lämmin vastaanotto aina\nkohtasi jokaisen puolelta, ja etenkin Elmalta luulin saavani suurimman\nmyötätuntoisuuden osakseni. Kaikki päätökseni rakkausseikkojen\nvastustamisesta siksi, kunnes olisin tieteitten korkeimmalla\nkukkulalla, unohdin ja edessäni väikkyi tuleva maailmani hyvin\nruusuisena Elman lemmen valossa. Vihdoin ilmoitin asiani laidan\nYrjölle, joka naurahti ja sanoi: \"tulit liian myöhään, sillä hänen\nsydämensä on jo minun\". Kun minä epäilin, niin hän sanoi: \"no, koska et\nminua usko, niin kysy häneltä itseltään\". Minä ajattelin sinne ja\ntänne, mutta tulin siihen päätökseen, että Yrjö vaan tahtonee minua\nkiihoittaa. Ja ilman sitä tunsinkin olevani siinä tilassa, ett'en\nmissään tapauksessa voikaan olla tunteitani Elmalle ilmoittamatta --\nolkootpa asianhaarat miten tahansa. Tähän tulikin pian sopiva\ntilaisuus, sillä muutamana päivänä saimme kutsut Elman kotiin. Se kutsu\noli minulle mieleen ja minä päätin, että juuri tänään minä tahdon tehdä\nitseni onnelliseksi ja tulla Elman sydämen omistajaksi. Kun minä\nsitten, vähä aikaa yhtä ja toista haasteltua ja vieraanvaraisuutta\nhyväksi käytettyä, aioin saada puhutella Elmaa, pyysi Yrjö minua\nlähtemään puutarhaan. Menimme sinne. Siellä oli Elma yksinään\nistumassa. Yrjö meni hänen vierelleen, otti hänen kädestään kiinni ja\nsanoi, ettei hän voinut ystävyytemme tähden olla minulle sitä\nilmoittamatta, että hän on Elman kanssa salakihloissa ja että heidän\nkihlauksensa julkaistaan tulevissa maisterinvihkiäisissä, joihin Elma\ntulee hänelle seppeleensitojaksi. Voi, miten suloisesti Elma hymyili,\nkun hän katsoi Yrjön silmiin! Mutta minä -- olin kuin pilvistä pudonnut\nja tuskin voin heille onnitteluani lausua. Minä tosin sydämestäni soin,\nettä niin hyvä ystäväni kuin Yrjö tulee onnelliseksi, mutta minun omat\nunelmani, jotka näin tyhjään rauenneiksi, vaikuttivat minuun niin\nvaltaavasti, että minä en tiennyt, olinko elävä vai kuollut. Kaikki\ntuntui minusta kolkolta... sekä nyt täällä tehtaalla että sittemmin\npappilassa.\n\nParin päivän kuluttua aloin tehdä poislähtöä, jota koko provastin perhe\nkoetti ehkäistä. Mutta minä en enää voinut kauemmaksi jäädä. Kaikki\nlähtivät minua vähäksi matkaa kyytiin ja liikuttavan erohetken\ntapahduttua, aloin ajaa -- sama vaikka minne, sillä nyt oli \"miel' ei\ntervoa parempi, sydän syttä ei valkeampi\". Minä tunsin itseni kovin\nonnettomaksi ja ellen olisi muistanut päätöstäni, että minusta pitää\ntulla kansanmies, niin tiesi kuinka olisi käynytkään. Mutta se rohkasi\nminua ja minä päätin kääntää elämäni toiseen suuntaan. Kaikki unelmat\ntieteitten korkeimmasta kukkulasta minä heti hyljäsin, päästäkseni mitä\npikemmin välittömään yhteyteen kansan kanssa. Yliopistossa luentojen\naljettua ihmeteltiin suuresti, kun minä muutin jumaluusopilliseen\ntiedekuntaan. Kun pari vuotta oli saanut kuluneeksi, vihittiin minut\npapiksi.\n\nLuultavasti olen aina vanhana poikana, sillä ensi lempeni oli sattunut\nesineekseen saamaan semmoisen, jonka sydän oli jo toisen oma. Mutta\nminä olen kumminkin iloinen, että olen tullut kansani palvelijaksi.\nAuki vaan akkunat ja valoa jokaiseen pirttiin ja valistusta jokaisen\nsydämeen! Tämä ei olisi tapahtunut, ellen olisi tässä kertomaani kesää\nollut aikaansa ymmärtäneessä paikkakunnassa, jossa tulin tuntemaan\nkansan, sen tarpeet ja toiveet sekä omat velvollisuuteni niitä kohtaan.\nYstäväni Yrjön kirje ei ollut väärässä, sanoessaan, että minulle tulee\nhänen kotonaan avautumaan uusi maailma. Se tapahtuikin. Ja se uusi\nmaailma oli isänmaa ja kansa -- ja minä tulin _kansallismieliseksi_.\n\n                                                    1884.\n\n\n\n\nMistä syystä Heikin rakkaus jäi tunnustamatta.\n\n\nRakastunut oli hän, sen jo \"nenästäkin näki.\" Niinkuin luonto, kun\nkevätaurinko sitä lämmittävillä säteillään hyväilee, pukeutuu\njuhlapukuun ja muuttuu nuoreksi uudestaan, niinpä Heikkikin, kun\nlemmekäs katse suloisesta silmäparista häntä kohtasi, oli tullut\ntoiseksi mieheksi aivan kauttaaltansa.\n\nYlioppilas se tuo Heikki oli ja Heiskanen oli hänen sukunimensä. Mutta\ntätä viimeksi mainittua nimeään hän tuskin koskaan lienee kumppaliensa\nsuusta kuullut, sillä aina häntä niiden kesken Heikiksi sanottiin. On\ntodellakin omituista tuo tapa koulupojilla -- eivätkä muutkaan ihmiset\nsiitä \"pahasta\" vapaat ole -- että melkein jokaiselle joku erityinen\nlisänimi annetaan, joka tavallisesti saa alkunsa sen tahi tämän\nkumppalin vaateparresta, käytöksestä, ruumiinrakennuksesta tahi\nluonteen ominaisuudesta. Välistä nämä tämmöiset lisänimet elävät vielä\nkauan senkin jälkeen, kuin niiden omistajat ovat \"kuolleina pois\npyyhityt elävien joukosta,\" ja useimmiten ne ovat erinomaisen sattuvia.\nKummallista muutoin oli, että Heikki on saanut papin antaman\nristimänimensä säilyttää, vaikka se tavallisesti ei kelpaa. Ja saa\nniitä papin antamia nimiä joskus olla kuinka monta tahansa, niin että\nolisi valitsemisenkin varaa, mutta yhdestäkään ei niistä huolita, vaan\nuusi nimi varpataan. Jos se nyt Heikki saikin oikean nimensä pitää,\nniin jotain omituista siinä kumminkin oli -- se nimittäin, että hänen\nsukunimensä unohdettiin, sillä hän tuskin koskaan lienee kumppaliensa\nsuusta sitä kuullut, tuskinpa nämä sitä kaikki tiesivätkään.\n\nHeikki on kotoisin Savon sydänmailta, talonpoikaisten vanhempain lapsi.\nVastustamaton halu, joka vaan kiihtyi siinä kiirastulessa, minkä\nkotiväen estelemykset synnyttivät, saattoi hänet lukutielle lähtemään.\nEikä siinä sekään auttanut, vaikka isä kävi pappiakin puhuttelemassa,\nilmoittaen, että hänen poikaansa on syttynyt kouluhalu. Pappi neuvoi\nisää rukoilemaan, jotta semmoiset ajatukset häviäisivät. Ei ollut\nrukouksesta apua -- kouluun se Heikki lähti kun lähtikin. Hänen päänsä\nei taitanut ihan \"terävimpiä\" olla, vaan tämän kohdan hän\nväsymättömällä ahkeruudella korjasi. \"Se mies se lukee kuin hevonen\",\nsanoivat kumppalit. \"Niinpä se mies syöpikin kuin hevonen\", vastasi\nHeikki tavallisesti. Osansa kansallemme kuuluvasta hidasluontoisuudesta\noli Heikkikin saanut, niin että vikkeläkieliset hänet tuon tuostakin\npulmaan saattoivat. Heikin tapa ei ole koskaan ollutkaan kieltänsä\nliiaksi laulattaa, silloin tällöin hän vaan sanan päästää, mutta ne\nsanat ovatkin naulapäitä. Iloisten kumppalien kesken saivat nauruhermot\nuseinkin pinnistyksessä olla, kun Heikki sattui motevan sanasutkauksen\nlaskemaan ja jos hän vaan milloin oikein rovelleen sattui, niin olipa\nhän koko mestari. Kaikki kumppalinsa hänestä ylimalkaan pitivät,\ntiesivätpä hänestä kertoa yhtä ja toista semmoisetkin ihmiset, jotka\neivät olleet häntä edes nähneetkään. Vaatimaton, sanansa pitävä ja\nvelvollisuutensa täyttävä mies hän oli sekä ulkomuodoltaan täydellinen\nsavolaisen kuva. Muutoin hän pysyi yhdenlaisena koko koulu-aikansa\nkaiken muun paitsi kokonsa puolesta, niin että hän yläluokilla oli\nmelkein semmoinen, kuin kouluun tullessaankin. Tukka sai olla pitkänä,\njakaus, keskellä päätä. Vaatteet olivat kotikutoiset ja lapikkaat\naina kenkinä. Setävainajaltaan jääneet melkein kyynärää pitkät\nkoirannahka-rukkaset piti Heikki rakkaina käsineinään, jotka kadulla\nmonen monta kertaa herättivät vastaantulijoitten huomion. Tämmöisenä\nyksinkertaisena miehenä lähti hän ylioppilas-tutkintoonkin, jolle\nmatkalle hän evääkseen teetti puolitoista leiviskää painavan kalakukon\nsuurista muikuista ja peloittavan lihavasta sianlihasta. Kun hän sitten\nrautatiellä junassa tämän eväänsä nosti polvilleen ja alkoi sen\nmaukasta sisustaa hyvällä ruokahalulla popsia, niin silloinkos\nmatkustajat saivat katsomista. Huomautettuna tästä arveli Heikki:\n\"katsokoot, kunhan eivät vaan käsiksi tule\" ja tyydytti mahansa\nvaatimukset niin yltäkylläisesti, että syönnin jälkeen tuon tuostakin\nvaltavasti röystäytti, joka merkitsi samaa, kuin maha olisi kiittänyt\nja sanonut: \"nyt on hyvä.\" Tällä matkallansa hän ensi kertaa elämässään\nnautti juovutusjuomia siihen määrään, että oikein hajakkaan tuli ja\npuita heiniä lasketteli. Siihen aikaan olikin vielä semmoinen paha\ntapa, että ylioppilaaksi päästyä pidettiin suuret juomingit, jotka\nmonellekin avasivat ovet viinajumalan temppeliin, sen pelastamattomaksi\nuhriksi saattaen. Näissä juomingeissa Heikkikin koko yön reuhasi, eikä\npäivän noustessa aurinkoa tuntenut, vaan arveli, että \"katsokaa\nihmettä, kun täällä Helsingissä on kuukin punainen.\" Mutta kun sitten\nhumalan hyvä seuralainen, pohmelo, tahtoi ankaralla päänkivistyksellä\nkallon halkaista, sanoi Heikki, että \"minun juomani saavat täst'edes\npysyä tapin takana\" -- ja pitää sen päätöksensä niinkuin mies vieläkin.\n\nYlioppilaaksi tultuaan alkoi Heikki ahkerasti jumaluusoppia tutkia. Kun\nhäntä siihen tai tähän huvitilaisuuteen pyydettiin, vastasi hän vaan,\nettä \"ei minun palkkani kannata\" ja meni uupumattomana työhönsä, eikä\nantautunut mihinkään, joka olisi päätehtävästä pois suunnittanut.\n\nMutta sattuipa nyt semmoinen tapaus, että lemmekäs katse suloisesta\nsilmäparista kohtasi Heikkiä. Eipähän tuo ensimmäinen kerta liene\nollut, sanottaneen, kuultua että Heikki jo ylioppilas oli, koska muka\nyhdeksän joka kymmenestä lyseon viidennellä luokalla olevista on\nuseissakin lemmen-seikoissa ollut, jopa yksi ja toinen koko rakkauteen\n-- vietiksihän sitä nykyään nimitetäänkin -- ehkä kyllästynytkin.\nLieneekö tämä Heikille ansioksi vai viaksi luettava ja niin\nuskottomalta kuin se kuluneekin, mutta totinen tosi se vaan on, ett'ei\nHeikille ollut tämmöistä ennen tapahtunut. Heikki, näet, ei koskaan\nollut mikään \"salonkileijona\" ollutkaan, niin että oikein etsimällä\nolisi etsinyt tilaisuuksia \"päästäksensä rakastumaan\", ja jos silloin\ntällöin joku viehättävä olento naisen muodossa liihoittelevana\nsattuikin häntä kohtaamaan, niin mitäpäs siitä oli... se meni menojaan.\nSanalla sanoen, eivät naiset hänessä sen suurempaa huomiota\nherättäneet, kuin -- hänkään naisissa. Sentähdenpä hän antoikin hyvin\nkuivakantaisia vastauksia, kun kumppalit, itse lämpiminä ollessaan,\nhäneltä kyselivät, miltä se tai se neiti hänestä näyttää. \"Tytöltä\nnäyttää\", vastasi hän hetkisen mietittyään ja omituinen hymy ympäröi\nsuuta. Kumminkaan ei hän mikään \"naisten vihaaja\" ollut -- hän oli vaan\nlaatuisensa. Ja nyt oli häntä lemmekäs katse suloisesta silmäparista\nkohdannut. Se oli tapahtunut näin.\n\nHeikki taisi olla kolmatta vuottansa ylioppilaana. Asuntoa oli hän\nerään papin leskirouvan luona, joka suuresti kunnioitti Heikin\nsiivoutta ja ahkeruutta. Tämän leskirouvan veli oli pappina Hämeessä ja\nhänen tyttärensä Hanna tuli muutamiksi viikoiksi Helsinkiin soitantoa\nharjoittelemaan. Oikein Heikkiä ihmetytti tuo avomielinen, vapaa ja\nkaavoihin jäykistymätön kohteliaisuus, jota neiti Hanna hänelle jo\nesittäessä osoitti. Hänen äänessään ja puheessaan oli semmoista\nviehätystä, että Heikki, vastoin entistä tapaansa, ei malttanut olla\nhäneen salaa arasti katsomatta. Muutaman päivän kuluttua ei Heikin\nmielestä ollut kylliksi paljon tilaisuutta nähdä tuota valkokutrista,\npunaposkista sulotarta, jonka sinisilmät niin haaveellisen lumoavina ja\nkirkkaina puhdasta sielua kuvastivat. Puvun yksinkertaisuus, vailla\nkaikkea \"rumentavaa koristusta\", teki miellyttävän kokonaisuuden hänen\nhennon vartalonsa kanssa. Ennen oli Heikki päivällispöydästä melkein\nennen aikojaankin lähtenyt, mutta nyt hän olisi siinä istunut kuinka\nkauan tahansa. Eikä kahviakaan enää tarvinnut hänelle kamariinsa viedä,\nvaan sen hän joi muiden joukossa ruokasalissa. Päivä päivältä tuli hän\npuheliaammaksi, laski leikkiä ja nauroi. Nuo siniset silmät, ne olivat\ntainneet Heikin itseensä upottaa... niin, rakastunut oli hän, sen jo\n\"nenästäkin näki\".\n\nJo se Heikki alkoi itsekin tuntea, että jotain ihmeellistä on hänessä\ntapahtunut, vaikk'ei täydellisesti käsittänyt, mitä se oli. Mutta hän\non ajatteleva mies, joka ei jalkojaankaan aseta ristiin ajattelematta,\nonko se tarpeellista vai ei. Huomaamattansa hän kumminkin tuli itseään\nvertailemaan -- neiti Hannaan. Oikein hän säikähti silloin.\nAjattelematta sen enempää seurauksia kuin sitäkään, onko tarpeellista\nvai ei, lähti hän räätäli Rintalaan, joka sai hänestä ottaa mitan ja\ntehdä muodinmukaisen puvun. Myöskin tukanleikkaajan sakset saivat olla\ntäydessä työssä -- monta kertaa niiden väli tuli niin täyteen hiuksia,\nett'ei leikkaaminen onnistunutkaan -- ennenkuin Heikin karhea tukka oli\nmonivuotisen pituutensa heittänyt. Eikä se Heikki enään paljon\nluvuistaankaan välittänyt. Luennoilla hän kumminkin kävi. Mutta kun\nniille mennessä sattui Aleksanderinkadulla neiti Hanna tulemaan vastaan\nja kun se ystävällisellä hymyilyllä vastasi tervehdykseen, niin mikäpäs\nmuu auttoi... kuin kääntyä yhteen matkaan. Sitten sitä käytiin\nkatselemassa monilla tavaroillaan puoleensa houkuttelevia\nkauppapaikkain akkunoita, mentiinpä sisäänkin ja tehtiin ostoksia.\nVerrattoman hauskaa oli Heikistä saada tavaroita kantaa. Mutta eipä\nneiti Hanna tahtonut Heikkiä tähän vaivaan panna, kun tällä ei ollut --\nkäsineitä. Heikki ei, näet, rukkasiaan Helsingissä pitänyt, eikä\nmuitakaan käsineitä ostamaan ruvennut... pisti kätensä vaan taskuihin.\nMutta nytpä jo eräänä päivänä nähtiin hänellä uudet hansikkaat. Noista\nkäsistä olikin välistä ollut koko vastus, kun ei tietänyt muine ne\n\"tieltä\" pistäisi, vaan oikeinpa somalta rupesi tuntumaan pitää niitä\nrinnan kohdalla ylhäällä, vetää hansikkaita edestakaisin, oikoa kuruja\nja työntää sormiaan syvempään, taputella kämmeniä yhteen ja tietää,\nettä käsillä on lämmin -- ja että täst'edes saa tavaroita\nkannettavakseen... Hupaiset ne olivat nämä ajat Heikistä. Illatkin ne\nkuluivat niin tavattoman sukkelaan, että harmitti -- ja siihen\nvakuutukseen Heikki tuli, ett'eivät nuo siniset silmät kenellekään niin\nsuloisesti säihkyneet kuin hänelle. Siksipä sitä unta ei tahtonutkaan\nsilmiin saada, vaan pitkät ajat mieli ajelehti joka yö maita mantereita\nja lopulta aina samaan palasi -- neiti Hannan sinisiin silmiin. Ja\nsilloin taasen outo tunne rinnassa liikkui ja jollain tavalla piti\nmielen yltäkylläisyyttä tyhjentää keveämmäksi. Niin proosallinen kuin\nHeikki olikin, tunsi hän kumminkin eräänä semmoisena yöhetkenä, että\nhänen ajatuksensa tahtoi runomuotoon pukeutuneena purkautua. Hän\nistahti pöytänsä ääreen, otti kynän ja vaipui aatoksissaan -- runoa\nkirjoittamaan. Pitkältä ei runoa syntynyt, kun hän taisi olla liiaksi\ntunteittensa vallassa, mutta se, mikä sitä tuli, oli lähtenyt hänen\nsydämensä syvimmästä. Ainoastaan kaksi säettä oli paperille piirretty\nja kuuluivat ne näin:\n\n    \"Ei sitä ymmärrä, eikä sitä arvaa,\n    Mikä se rakkaus lienee\"...\n\nSiihen se oli runoilu pysähtynyt, runosuoni lienee katketa rapsahtanut,\neikä jatkoa koskaan herunut.\n\nYlioppilaskumppalitkin ne huomasivat, että Heikki oli muuttunut,\nikäänkuin hän olisi \"uudestaan syntynyt\" -- ja jopa yksi ja toinen\nsiihen syytäkin aprikoi. Kerran niitä aika liuta kokoontui Heikin\nympärille ylioppilastalossa. Sanasukkeluuksia lasketeltiin ja entisen\ntavan mukaan kysyttiin: \"Heikki, onko se leikki?\" \"On se sen lemmon\nleikki\", vastasi Heikki aivan samoin kuin tuhansia kertoja ennen oli\ntehnyt. Mutta kun ne alkoivat sitten sanoa: \"sinä olet rakastunut, sen\njo nenästäkin näkee\" ja tahtoivat häntä ruveta muka Amorin siiville\nnostamaan, niin silloin Heikin kärsimys loppui. Hän lausui ankaroita\nsanoja ja ryntäsi kiivaasti pois. Tämmöistä, suuttumusta nimittäin,\ntapahtui ensi kerran, jonka tähden vallattomat alkoivat tekoaan katua.\nHeti nousikin kysymys siitä, millä tavalla Heikki sovitettaisiin.\nVihdoin, kovasti kiisteltyä ehdotuksista, päätettiin mennä pitämään\nHeikille sovitus-serenadi, jonka tulisi olla kaikin puolin säädyllinen.\nYösydännä sitten kajahti Heikin asunnon seinustalla hyvyydestään\nkuuluisa ylioppilaslaulu. Laulajat erehtyivät akkunassa ja asettuivat\nlaulamaan sen kamarin kohdalle, jossa neiti Hanna nukkui. Ei tarvinne\nmainitakaan, että neiti Hanna ylen onnellisena riensi sytyttämään\nkyntteliä. Kauan hän vielä laulun loputtua ja tulen sammutettuansa\nistui akkunassa, katsoen synkkään yöhön, ja hänen sydämensä niin\nhennosti tykytti. Mutta Heikki, joka myöskin lauluun heräsi, ei ensin\nkäsittänyt, näkeekö hän unta vai mitä, vaan vähitellen asia hänelle\nselveni. Ja nytkös hän onnettomaksi tuli -- hän luuli että neiti\nHannalla saattaa olla joku ihailija, jonka toimesta serenadi\npidettiin.... Uni katosi häneltä, monenmoisia ajatuksia, toivoja ja\nepätoivoja risteili hänen mielessänsä ja pitkän pitkä oli se yö.\nAamulla kuitenkin kaikki aivan toiseksi muuttui, kun neiti Hanna ja\nhänen tätinsä kilvassa lausuivat Heikille kiitollisuuttansa\nserenadista, luullen häntä sen toimeenpanijaksi, vaikka tosin kumpikin\nhuomauttaen samalla, että \"herra Heiskanen oli turhaan niin suureen\nvaivaan ryhtynyt\". Heikki koetteli selittää olevansa aivan tietämätön,\nmutta eipä häntä uskottu, eivätkä väittelykset auttaneet. Heikki\nantoikin asian sinänsä viimein olla, kun -- luuli että sallimus hänen\nhyväksensä toimii. Tapauksen johdosta tunsi hän päässeensä paljoa\nlikemmä neiti Hannaa ja hänen tätiään. Milloin suinkin mahdollista,\nsilloin hän oleskeli -- ei omassa kamarissaan, vaan \"naisten puolella\".\nUskalsipa jo ruveta niin rohkeaksi, että eräänä iltana kävi ostamassa\nneiti Hannalle ja hänen tätilleen pääsyliput Suomalaiseen Teateriin.\nNeiti Hanna otti pääsylipun hyvin kiitollisena vastaan, mutta täti ei\nsanonut voivansa lähteä, vaan käski pääsylipun antaa eräälle vanhalle,\nkuivalle opettajattarelle, jonka muka piti tulla \"esiliinaksi\". Eipä\nauttanut muu kuin antaminen. Näyteltävänä oli muuan imelä\nrakkausnäytelmä. Usein oli semmoisia kohtauksia, että Heikki olisi\ntahtonut istua aivan neiti Hannan vierellä ja nähdä hänen kasvojensa ja\nsilmiensä väreitä, mutta se \"esiliina\" oli välissä... tiesi mistä\nsyystä hän Heikin vieressä tahtoikaan istua... Vieläpä se oli haittana\nkeskustelujakin pidettäessä, niin ettei saanut vapaasti haastella -- ja\nsekös Heikkiä harmitti... arvaahan sen. Kotiin mennessäkin se\n\"esiliina\" oli välissä. Koko toivonsa laski Heikki illallispöytään.\nMutta kun hän rupesi ruokasaliin menemään, tuli saaliin kääriytynyt\n\"täti\" vastaan ja ilmoitti, että hänelle oli iltaruoka viety omaan\nkamariinsa. Eikä tässä vielä kylliksi, kummempikin ihme tapahtui...\nonnettomuudet ne tulevatkin joukottain. Neiti Hanna pyysi saada\nHeikiltä ottaa jäähyväiset, koska hän aamulla aikoi matkustaa pois. Nyt\noli Heikki kuin \"puulla päähän lyöty\", ei hän osannut virkkaa sitä eikä\ntätä, eikä kuullut, mitä neiti Hanna lienee hänelle puhellutkaan.\nKamariinsakin tultuaan, ei hän tietänyt, mitä hän tekisi. Koetti syödä\n-- ruoka oli hänen mielestänsä niin huonoa, että vähällä oli\npalvelijattarelle riitelemään lähteä. Nukkumisesta ei ollut\npuhettakaan, kun ajatteli sitä, ett'ei enää koskaan tavanne neiti\nHannaa. Oikein hän sadatteli tuhmuuttaan, kun ei jo päivää ennen\nollut rakkauttansa ilmoittanut, vaikka kumminkin tunsi itsensä\nrakastuneeksi... muuta se vaiva ei hänessä voinut olla. Silloin\njuolahti mieleensä, että hän menee rautatien asemalle ja tekee\ntunnustuksensa siellä... hiukkasen ennen junan lähtöä... silloin ehkä\nparemmin vaikuttaa. Heti lehahti rauhallinen tuulahdus hänen\nliekehtivään rintaansa ja ajatellessaan sitä onnea, kun neiti Hanna\nhänen kättänsä myöntäen pusertaa, naurahti hän aivan ääneensä. Suloista\npuoliunta maatessaankin hän hymyili. Aamulla oli hän jo vähä yli kello\nseitsemän pukeutunut ja lähti asemalle. Muutaman kymmenen askeleen\npäästä kääntyi hän kumminkin takaisin, kun hoksasi, että hänen\nvelvollisuutensa on olla matkasäkkiä kantamassa. Alkoi sitten\nhiljalleen kävellä asuntonsa portin edustalla, mietiskeli ja luki,\nmontako akkunaruutua on toisella puolella katua olevassa pytingissä.\nPian tuli neiti Hannakin palvelijattaren kanssa. Heikki olisi ottanut\ntavaroita kantaakseen, mutta palvelijatar ei tahtonut antaa, kun\nhänenkin mielensä teki asemalle. Antoi hän tavarat viimeinkin ja\nkevyenä sitten lähti edeltäpäin hipsasemaan yksinään. Mutta rinnakkain\nastuivat neiti Hanna ja Heikki, eivätkä raskaat kantamukset viimeksi\nmainitusta ollenkaan painavilta tuntuneet. Arveli se Heikki, että\nsopisihan ehkä tunnustus nytkin tehdä, mutta vastaantulevia ja\nohimeneviä oli niin paljon, ett'ei käynytkään päinsä. \"Sama se\" --\najatteli Heikki -- \"minä teen sen asemasillalla... hiukkasen ennen\njunan lähtöä... silloin ehkä paremmin vaikuttaa...\"\n\nSielläkös oli kuhakka tuolla asemalla -- siellä tyrkittiin ja\ntuuppailtiin. Sanomalehtipojat huusivat ja pyörivät ympärillä kuni\nitikat kesällä. Vaivalla pääsi neiti Hanna pilettiluukulle ja sai\nlunastetuksi piletin. Peräkkäin he sitten -- neiti Hanna, ja Heikki --\nlähtivät astumaan odotussalin läpi. Ovenvartija avasi kohteliaasti oven\nneiti Hannalle, kun huomasi hänen kädessään piletin, mutta Heikki\n\"joutuikin kiinni\". Hän ei tietänyt koko niitä kummallisia asetuksia,\njoita \"hallitus\" -- rautatien-hallitus nimittäin -- on laittanut,\njonkatähden hän nousi kovaksi sekä tahtoi väkisin mennä. Ovenvartija\närtyi myöskin, jopa survasikin Heikkiä. \"Ettekös näe, mikä mies minä\nolen?\" sanoi Heikki, osoittaen lakkiinsa. \"Ettekös te näe, mikä mies\nminä olen?\" vastasi ovenvartija, osoittaen lakkiansa hänkin ja kiskasi\nHeikiltä tavarat, jotka nosti asemasillalle, sekä painoi oven kiinni,\njääden itsekin toiselle puolelle. Peijakas kuitenkin! Eikä Heikki\nhuomannut ostaa pilettiä Malmille, niinkuin on tapa tehdä, jotta\nasemasillalle junan lähtiessä pääsee... Häntä suututti niin, että hiki\npäähän nousi ja mies oikein vapisi... Kun hän hieman lauhtui, lähti hän\npolisikamarille asiata ilmoittamaan... ei, näet, tietänyt, että\nrautatiellä on oma hallituksensa.\n\nNeiti Hanna se kulki väentungoksessa koko tapauksesta tietämättä.\nVihdoin alkoi hän ympärilleen katsella. Heikkiä ei näkynyt.\nKummastellen tätä, alkoi hän kulkea takaisin -- ja huomaapa viimein\ntavaransa asemasillalta. Tuhatta suuremmaksi hänen ihmettelynsä käy,\neikä hän voinut laisinkaan käsittää, miksi näin oli tapahtunut. Kyllä\nhän tosin oli huomannut, että herra Heiskanen oli etenkin tänne\nrautatielle tullessa ollut vähän niinkuin käsittämätön, mutta eipä\nhänellä ollut aikaa ruveta miettimään, vaan hänen tuli kiireesti\nraahata tavaransa vaunuun. Sinne hän istahti akkunan viereen ja kohta\nvinkasi höyryhepo ja juna lähti mennä kolisemaan.\n\nHeikin kiihko jäähtyi aivan kylmäksi, kun polisikamarissa selitettiin,\nettä semmoinen ja semmoinen on rautatien laki, eikä häntä ollenkaan\nhaluttanut mennä valitusta rautatien-hallitukselle tekemään, niinkuin\nhäntä neuvottiin. Mutta ajatelkaapas hyvät ihmiset, jos Heikki olisi\nsemmoinen kuumaverinen rakastunut ollut, joka huumauksessaan olisi\njuossut lähimpään järveen itseään jäähdyttämään... niin kenenkä syy se\nolisi ollut...! Ja kuka tietää, ett'ei niinkin tule vielä\ntapahtumaan... ja kenenkä syy on se...! Heikki tosin kesti tämän\ntapahtuman niinkuin mies, mutta ovenvartijan röyhkeys, kun se ei mitään\nselitystä antanut, vaan suorastaan hänen tiensä katkasi, suututti häntä\nniin, ettei hän koskaan ai'o rautatietä matkustaa. Rupesi sitten\narvelemaan, että mitähän olisi, jos hän kirjeellisesti rakkautensa\nilmoittaisi... Vaan silloin sai hän päähänsä kaikenmoisia enneluuloja\n-- viime aikoina hän, näet, on tullut uskonnolliseksi haaveilijaksikin\n-- ja hän tuli siihen vakuutukseen, ett'ei sallimus olekaan neiti\nHannaa hänelle määrännyt, koska semmoinen este rakkauden tunnustusta\nkohtasi. Sydämensä haavaa koetti hän ahkeruudellaan parantaa. Tuli\nsitten aivan entiselleen -- luki ja luki ja eiköpä hän jo kohta papiksi\nvalmistunekin. Jos milloin tuo rakkauden seikka mieleensä juohtuu,\nsilloin hän itseään hiljaisuudessa toruu ja päivittelee, kun menetti\naikaa, jopa rahaakin turhaan. Vaatekertansa ja hansikkaansa pisti hän\nkaapin laatikkoon, sanoen itsekseen: \"_kostoon kovaan ne nuokin\nmenivät_\".\n\n\n\n\nMetsälammen lukkarista ja kuinka hän torvea soitti.\n\n(Vähäksi osaksi mukaelma).\n\n\nToden todellakin on tuo Metsälammin lukkari oikean vanhanaikaisen\nmaaseutu-lukkarin esikuva, kerrassaan semmoinen, ett'ei vertaa\nmissään... ei edes museoissakaan. Sukuperältään jollakin tavoin\nherrasvereen kuuluva, jopa, kuten pitäjäläisille itse kertoi, korkeita\nkoulujakin käynyt, tiesi mistä syystä hän lieneekään lukkariksi\nruvennut niin syrjäiseen paikkaan kuin Metsälampi -- tiedättehän sen --\non. Mahtaa kuulua hassultakin, kun sanotaan \"ruvennut lukkariksi\",\nmutta asia on sillä tavalla, että siihen aikaan ei ollut lukkarikouluja\ny.m.s. laitoksia, joten kilpailijoista ei ollut pelkoa, eivätkä ajan\nvaatimuksetkaan olleet niin suuret kuin nykyään. Kun Metsälampikin osui\nlukkarin puutteesen joutumaan, niin aivan avosylin otettiin vastaan se,\njoka vaan tahtoi lukkariksi tulla, -- ja niin oli lukkari saatu. Kuinka\nlieneekään, en tiedä, vaan ei hänen kumminkaan, tämän puheena-olevan\nMetsälammin lukkarin, olisi pitänyt lukkariksi ruveta, jos nimittäin on\nkohtuullista lukkarilta ääntä ja laululahjaa vaatia, sillä näitä\nantimia lahjoittaessaan oli luonto ollut liian säästävä, jopa itarakin.\nMistään n.s. musikikorvasta ei ole puhettakaan ja ääni taasen ei sanan\nvarsinaisessa merkityksessä sitä nimeä ansaitse. Sen lisäksi on äänessä\nvielä semmoinen paha ominaisuus, ett'ei se suoraan suusta tule ulos,\nvaan se kiertelee ensin kulkkulaen joka lokeron, sutkahtaa sitten\npääkallon ympäri koluamaan ja vihdoin viimeinkin nenän kautta etsii\nitselleen tien. Tuommoista kiertokulkua tehdessä on ääneen yhdistynyt\nkaikenmoisia lisiä, vapisevaa värähtelemistä ja kummallista honinaa,\nniin että hänen laulaessaan ei eroita sanoja laisinkaan. Saa sitä\nkuunnella, kuinka tarkkaan tahansa, muuta ei kumminkaan kuulo-aisti\ntajua, kuin tuon yhtämittaisen \"huu-aahuu-aahuu-aan\", joka virren\nalusta sen loppuun asti vuoroin nousevissa, vuoroin laskevissa\näänen-vaihdoksissa honisten kaikuu. Selvää on sanomattakin, että tämä\noli omansa huomiota herättämään. Ihmisillä onkin tapana hyvin pian\nteroittaa silmänsä toisten ominaisuuksiin ja virheisin. Niinpä\nMetsälammin lukkarin lauluakin pahankuriset pitivät ivansa esineenä,\napinoiden sitä ja nauraen sillä. Tämä kaikki tapahtui yksityisissä\npiireissä takanapäin. Mutta rupesipa kerran eräs huimapää jossain\njulkisessa seurassakin matkimaan lukkarin laulua. Sekös riemua nosti ja\nsen nousemista lisäsi vielä se seikka, että matkija osoitti olevansa\ntäydellinen mestari taiteessaan. Vaan tulipa tapaus sitten lukkarin\nomille korville. Loukatuksi, oikein syvästi loukatuksi tunsi hän\nitsensä silloin ja suuttumus täytti hänen jokaisen jäsenensä aivan\nluita myöten. \"Kaikenlaisia konnantöitä niitä pitää kuullakin\",\nkiukuitteli hän yksinään. \"Mutta minä tahdon näyttää, ketä he ovat\npistäneet, kun ovat minut kunniallisen, hengelliseen säätyyn kuuluvan\nvirkamiehen häväisseet... Ei, rankaisen minä heidät, käsken käräjiin ja\nsakoitan että napsahtaa... niin minä teen, niin teen...\" Ja lukkari ei\npuhunut leikkiä, sillä niin pian kuin laillinen manausaika tuli,\nsai tuo huimapää, joka matkimisrikoksen oli tehnyt, käskyn\nkunnianloukkauksesta käräjiin, ja ne, jotka matkimisesta olivat\nriemuinneet, pyydettiin todistajiksi. Vielä oli lukkari käskenyt\nilmoittamaan senkin, ett'ei hän sovintopuuhille edes \"korvaansa\nlotkauta\".\n\nErilaisilla tunteilla niitä sitten käräjiä varrottiin. Toiset nauroivat\nkoko jutulle, mutta toiset pelkäsivät, että siitä saattaa ihmeitäkin\nsyntyä... kukatiesi tuomitaan raippavitsojakin... Vihdoin\nviimeinkin käräjät lähestyivät, tulipa sekin päivä, jona lukkarin\nkunnianloukkausjuttu oli käsiteltävä. Niinkuin loukattu konsanaankin,\nkäveli lukkari eripäällään käräjäkartanon pihamaalla, heittäen\nnuhtelevia silmäyksiä niiden puoleen, jotka tähän juttuun olivat\nosallisiksi joutuneet. Moneen nämät silmäykset näkyivät vaikuttavankin,\nniin että he tahtoivat itseänsä kanttorin nähtävistä eroittaa. Mutta\ntämän asian alkuunpanija, se huimapää matkija itse, hän oli iloinen ja\nrallatteli ja kertoi kaikelle käräjäjoukolle, että hänellä tänään\nlaulatetaan lukkarinvaalia. Arvaahan sen, ett'ei tämä tämmöinen\nlukkarin sappea laisinkaan sulattanut... Kajahtipa tuossa nyt\nhuutomiehen ääni ja riitapuolet astuivat oikeussaliin. Lukkari asettui\nseisomaan lähelle seinää tuomarin sivulle, siveli päätään ja asetti\nkätensä ristiin vatsalleen sekä alkoi pyöritellä peukaloita toistensa\nympäri. Vastaaja jäi ovensuuhun ja nojasi hartioillaan pihtipieleen.\nOikeuden puheenjohtaja loi ensin tutkivan katseen vastaajaan, sitten\nlukkariin ja lopuksi tiedusti, mitä varten riitapuolet ovat oikeuteen\ntulleet.\n\n\"Minä\" -- alkoi lukkari -- \"minä vaadin vastaajaa ankaraan\nedesvastaukseen siitä, että hän on minua vanhaa, hengelliseen säätyyn\nkuuluvaa virkamiestä häväissyt, minun kunniaani loukannut\".\n\nTuomari kääntyi vastaajaan.\n\n\"En minä, korkea oikeus, ole tahtonut\" -- puhui vastaaja -- \"kenenkään\nkunniaa loukata, minähän olen tehnyt ainoastaan sitä, mitä lukkari\ntekee joka pyhä ja välistä viikollakin\".\n\n\"Mutta sillä, juuri sillä hän onkin minun kunniaani loukannut\" --\nselitti lukkari -- \"hän on matkinut minun lauluani ja tehnyt minun\nvirkatoimestani pilkkaa... kaksinkertaiseen rikokseen on hän syypää...\non loukannut kunniaani ja virkaani\".\n\n\"Ei, korkea oikeus, en minä ole matkinut, enkä kunniaa ja virkaa\nloukannut... minä vaan lauloin samalla tavalla kuin lukkari itsekin\nlaulaa\", sanoi vastaaja, lisäten olevansa heti valmis osoittamaan,\nkuinka hän on laulanut, jos korkea oikeus tahtoisi sitä kuulla.\nOikeuden puheenjohtajan pää vaipui alas ja miettiväisenä katsoa\ntuijotti hän pöytään ison aikaa. \"Oikeuskin katsoo\" -- lausui hän\nviimein -- \"asian selville saamista varten tarpeelliseksi, että niin\nkantaja kuin vastaajakin laulavat jostakin virrestä säkeen kumpikin,\nniin saadaan kuulla, onko vastaaja todellakin tehnyt kantajan laulusta\npilkkaa vai onko hän, kuten itse väittää, ainoastaan laulanut, pilkkaa\ntarkoittamatta, samalla tavalla kuin kantaja laulaa. Kantaja laulakoon\nensiksi\".\n\n\"Mutta minulla on todistajoita\", huomautti lukkari.\n\n\"Ei niitä\" -- muistutti oikeuden puheenjohtaja -- \"tässä tarvita, sillä\noikeuden jäsenissä on todistajoita kylliksi\".\n\nKun lukkari näki, että lauluksi nyt on pantava, rypistyi hänen\ntavallisesti lauhkea muotonsa yrmyiseksi. Vastaajan naama sitä vastoin\nvälähti iloisenkirjavalta, ikäänkuin hän olisi tämmöistä odottanutkin.\n\nLukkari pyyhkäsi päätään, siveli naamaansa, asetti kädet ristiin\nvatsalleen, pyöritteli peukaloita toistensa ympäri, sylkäsi toisesta\nsuupielestään ja alkoi täydellisellä kirkkohartaudella laulaa virttä:\n\"Voi Herra! kuinka useat Tääll' karkaa minua vastaan\". Nuo kaksi säettä\nhän ainoastaan lauloi, mutta aivan entisellä tavallaan, niin että\nsanoista sai tuskin ollenkaan selvää. \"Huu-aa huu-aa\", sitä tuli niin\npaljon kuin suusta ja sieramista suinkin mahtui.\n\nNyt tuli vastaajan vuoro laulaa. Hänkin pyyhkäsi päätään, siveli\nnaamaansa, asetti kädet ristiin vatsalleen, pyöritteli peukaloita\ntoistensa ympäri, sylkäsi toisesta suupielestään ja alkoi vetää\n\"huu-aa, huu-aa\", mutta niin pettävän yhtäläisesti, ett'ei kukaan olisi\nvoinut sitä lukkarin laulusta eroittaa. Kun hän oli lopettanut, kuului\noikeuden puheenjohtajan käsky: \"astukaa ulos.\"\n\nOikein kauheasta piinasta luulivat oikeuden jäsenet päässeensä, kun,\nriitapuolien ulos astuttua, saivat suurella vaivalla pidätetyn naurunsa\nlaskea vapauteensa... hyvä vaan, ett'eivät sitä estäessään olleet\npurreet leukojansa rikki. Hetkisen kuluttua kutsuttiin asianomaiset\nsisään ja oikeuden puheenjohtaja julisti seuraavan päätöksen: Koska\noikeus on huomannut, että vastaaja on ainoastaan eroittamattoman\nyhdellä tavalla laulanut kuin kantaja, jonka tehty koetus selvästi\nosoitti, joten mitään kunnian- tai viran-loukkausta ei ole voinut olla\ntarkoituksena, katsotaan kohtuulliseksi kumota kanne perusteettomana ja\nkulungit kuitataan asianomaisten kesken vastakkain. Siihen se meni\nriitajuttu. Mutta ett'ei vastaaja pääsisi käräjäjoukon keskeen\nilkkumaan, pyysi lukkari hänet kotiinsa. Siellä he sitten tekivät\nsemmoisen sovinnon, että vastaaja lupasi aina olla lukkarin tavalla\nlaulamatta sekä oikeusjutusta kertomatta. Vaan mikäpä apu siitä oli,\nvaikka vastaaja suunsa sulkikin, sillä lautamiesten kautta pääsi asia\njokaisen suuhun ja vuosikymmenien vieriessä on siitä saatu aihetta\nmakeaan nauruun sekä Metsälammilla että muillakin seuduilla.\n\nMitä lukkariin yleensä tulee, niin on hän mies mitä parhain ja\nluultavaa on, että tuo edellä kerrottu riitajuttu oli hänen\nensimäisensä ja viimeisensä. Jo ulkonäkönsäkin puolesta on hän kuin\nhyväntahtoisuus itse ja kaikinpuolin semmoinen kuin vanhanaikaisen\nlukkarin tuleekin olla. Kookas vartalo, ulospäin pullistunut vatsa,\nvaikk'ei kumminkaan mikään möhömaha, leveä naama, jota hän\ntuontuostakin silittelee, aina parrasta puhtaaksi ajeltu leuka,\nsuurenläntä pää, otsapuoleltaan kalju, johon hän erinomaisen\ntaidokkaasti osaa takaraivalta hiuksia kerätä, -- siinä hänen kuvansa\npääpiirteissään. \"Kansanmies\" vakuuttaa hän olevansa, mutta ei hän\nkumminkaan lukkari-arvoaan unohda ja esim. kellonsoittaja on hänestä\naivan vastenmielinen, kun sekin sanoo kuuluvansa hengelliseen säätyyn.\n\nMutta kuten jo sanottiin, mies mitä parhain se tuo lukkari on ja paljon\npitäjäläiset hänestä pitävätkin. \"Eipähän hän ylpeä liene, saa siltä\npuheen jalkamieskin\", on tavallinen selitys, jos lukkarista\ntiedustelee. Ja totta onkin, ett'ei hän ylpeä ole, sillä jokaista hän\ntaputtelee ja jokaista hän puhuttelee. Eikä niitä pitoja, hautajaisia,\ntai ristiäisiä pidetä, joihin ei kanttoria kutsuttaisi. Hän taasen ei\nmillään tavalla tahdo poisjäämällä kutsujain mieltä pahoittaa. Hauska\nhäntä onkin pitopaikassa nähdä, kun hän pöydän päässä istuu ja, sikaria\npoltellen ja kahvia juoden, loppumattomia kaskujaan laskettelee -- saa\nsitä ympärillä olevat silloin kyllikseen nauraa ja sanoa: \"no on se tuo\nlukkari, on se.\" Ristiäisissä häntä melkein aina pyydetään kummiksi,\njosta on ollut semmoinen seuraus, että melkein kaikki nuorempi polvi on\nhänen ristilapsiaan. Siitä syystä häntä muutamat sanovatkin \"pitäjän\nkummiksi.\"\n\nKun Metsälampi, niinkuin tiedätte, on pienenläntä pitäjä, on\nluonnollista, ett'ei siinä lukkarilla voi suuret tulot olla. Tämä kohta\nkorjataan n.s. aprakanajolla. Niillä matkoillaan se lukkari onkin\nelementissään: hän puhelee, hän haastelee ja hän jos jotakin kertoilee,\nsukostelee ja mielittelee, niin että tunnoton se emäntä tai isäntä on,\njolta ei jotakin heltiä -- olkoon se sitten liina- tai pellavasormaus,\njyväkappa, voinaula, lampaan käpälä t.m.s. Yöksi häntä jokapaikassa\npidätetään -- jos vaan iltapäivällä sattuu tulemaan -- ja illaksi hän\ntulonsa varakkaisiin taloihin asettaakin. Tervehtiessään hän oikein\nsyleilee emäntää, kyselee kymmeniä kertoja, mitenkä he voivat ja\nkertoo, että hänen mammansa -- sillä hyväilynimellä hän vaimoansa\nkutsuu -- oli hyvin pahoillaan, kun ei voinut matkaan tulla. \"Sepä\nikävää, sepä ikävää\", sanotaan tavallisesti, mutta todellisuudessa on\nasia niin, ett'ei lukkarin mammaa -- tahdomme hänestä puhuessamme\nkäyttää miehensä hänelle antamaa hyväilynimeä -- paljon kaivatakaan,\nsillä hän on ylpeänläntä eukko. Kyllähän se on tosin totta, että hän\nlauvantaipäivinä istuu kotinsa rappusilla ja kutsuu ohikulkevia emäntiä\nsisään, jopa toruukin, kun muka häntä ei tahdota käydä tervehtimässä,\nvaan tämän arvellaan tapahtuvan siitä syystä, että silloin aina jää\njotakin emäntien eväsnyyttien sisällyksestä lukkarin mamman\nomaisuudeksi... ilmankos sitä usea emäntä tahtookin ikäänkuin\npuikahtamalla päästä lukkarin asunnon sivutse. Itse lukkari sitä\nvastoin on tervetullut kaikkialle, vaikkapa poikkeuksiakin on olemassa.\nSiksipä hänelle onkin mahdollista niin kodikkaasti useammassa paikassa\nolla, kuin hän aprakkamatkoillaan on. Muiden kanssa kylliksi\nrupatettuaan, kerää hän lapset, niinkuin kummi konsanaan, ympärilleen,\nluettaa heitä ja vakuuttaa, että \"kukko munii\" heille, jos vaan ovat\nahkeroita. Talosta lähtiessään sitten valittaa tehdyn vääryyttä, kun on\nhänen kuormaansa lisätty tavaraa, vaikka hevonen tahtoo entisten tähden\nuupua. Niinkuin näkyy, annettiin hänelle kaikellaista kamsua ilman\npyytämättä, koska se on kerran tavaksi tullut, mutta kyllä hän vielä\nlisäksi pyytääkin. Jos vaan mieluisensa kappaleen näkee, alkaa hän\nisännälle tai emännälle heti haastella: \"tuon minä pyytäisin itselleni,\njos vaan -- ilkiäisin.\" Lapsille hän taas sanoo: \"sallithan, että\nkummisi tämän saa?\" Eikähän häneltä kovinkaan usein kielletä, niin että\nkuorma on vörskyä täynnä, kun lukkari aprakkamatkaltaan palajaa. Kotona\nsitä sitten parhaan mukaan nautitaan, \"mit' tarjona on vaan\", kunnes\ntaas uudelleen tulee samanlaiselle retkelle lähtö. Voisi luulla, että\nlukkari on taipuisa juovutusjuomiin, kun hän niin paljon käy pidoissa.\nTämä on erehdys. Ruokapöydässä hän kyllä puolensa pitää niinkuin joku\ntoinenkin, mutta juomien suhteen on hän kerrassaan ehdottoman\nraittiuden mies. Tästä syystä hänellä on useinkin kinaa pitäjän papin\nkanssa, jolla on semmoinen mielipide, että juovutusjuomia tulee\nkohtuudella nauttia, koska Luoja kerran on luonut aineita, joista\njuomia valmistetaan. Eikä pappi anna perään, vaikka lukkari koettaa\nselittää, että onhan Luoja luonut hamppuakin, josta voidaan valmistaa\nhirttonuoraa, mutta ei suinkaan Luojan tarkoitus liene, että ihmisten\npitäisi hirttäymistä varten nuoraa tehdä. Niin, ei se lukkari\njuovutusjuomia suosi, vaan kahvi, tuo armas kahvi on hänen\nlempijuomaansa. Oikein uusi elämä näyttää häneen virtaavan, kun hän\nhöyryävän kahvikupin huulilleen nostaa ja jos hän vielä sen lisäksi saa\nsikarin hampaisiinsa, niin sittenkös kelpaa olla ja elää, ja on aivan\nyhdentekevää, onko sikari Havanna-sikari vaiko vaan Borgströmin \"pruna\nprima\", sillä hänen mielitekonsa niihin on niin suuri, että hän korjaa\nmuiden viskaamat sikarin-pätkätkin tieltä ja polttaa ne, pannen paperia\nvälistä päälle jos muistaa, mutta jos ei muista, niin siltään suuhunsa\npistää ja alkaa vetää, niin että huulet maksahtelee ja että koko mies\non niin onnellisen näköinen, että melkein kateeksi käy. Tästä\nsikarihimosta häntä mammansa usein toruu. \"Että sinä\" -- sanoo mamma\nsilloin -- \"että sinä et lakkaa tieltä löydettyjä sikarinpätkiä\npolttamasta, niin vielähän näet, mitä siitä seuraa... tartunnaisen sinä\nsaat suuhusi kun saatkin, sillä eihän sitä tiedä, minkälainen rapasuu\npätkän on viskannut.\" Joskus tuosta mamman paapatuksesta syntyy\naviopuolisoiden välille todellinen sanakiistakin, joka kuitenkaan ei\nvoi liian pitkälle mennä, kun lukkari on oppinut keinon sen\nlopettamiseen. \"No, sama se\" -- lausuu hän päättävästi -- \"lakataan\nsitten kahviakin juomasta.\" Sen enempää ei ole tarvis sanoa. \"Mitä\nsinä, hyvä ihminen\" -- alkaa mamma heti laverrella -- \"mitä sinä tähän\nkahvia sotket... sehän on aivan toista se kahvikulta... Ennenhän minä\nsyömättä olen, kuin kahvitta.\" Ja niin on tuuli kääntynyt toiselle\nsuunnalle, eikä sikarinpätkistä ole enää puhettakaan, vaan muista\nasioista ruvetaan juttelemaan. Kun sitten lukkari sanoo: \"kaada kahvia\nkuppiin\", niin hyvin nopeasti mamma leiskahtaa \"teeren pesästään\" s.o.\nkahvipannun liedestä ottamaan ja ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut\nistuu kumpikin aviopuoliso onnellisena ja tyytyväisenä höyryävään\nkuppiinsa puhallellen, ja lukkari päällepäätteeksi pussahuttelee\nsikarinpätkästään niin suuria haikuja kuin heinäleivisköitä. Voi sinua,\nsinä armas kahvi, mitä sinä saatkaan aikaan!\n\nEi se enää mikään nuorimies tuo lukkari ole. Vuosien taakka jo\nhartioita painaa ja ennestäänkin vähäiset äänivarat kutistumistaan\nkutistuvat -- seikka, joka oli omansa antamaan aihetta huolehtimaan.\nKumminkin lohduttaa hän itseään sillä, että jos vaan pitäjäläiset ovat\nedelleenkin hänen kanssansa yksimielisinä, niin toimeenhan sitä\ntullaan. Ja yksimielisiä ne pitäjäläiset ovatkin, sillä ukkann itsensä\nei tarvitse muuta kuin asettaa numerot taululle ja jokaisen värsyn\nalussa hojauttaa \"huu-aa, huu-aa\", niin kyllä seurakunta sitten ottaa\nlaulamisen hoteilleen. Ei voi kieltää, ett'ei virsiparka ole sillä\ntavoin rääkkiin joutunut... saa se senkin seitsemällä polvekkeella\nolla, jopa pistäytyä penkinkin alle, mutta kun siihen semmoiseen on\nsekä kirkko että kirkossa olijat vuosien kuluessa tottuneet, niin ei\nmuuta osata kaivatakaan. On kumminkin joku, joka on toista mieltä, ja\nse on pappi. Tuon tuostakin hän puhelee lukkarille, että tämän tulisi\nottaa apulainen ja etenkin silloin, kun pappi väitöksissä sattuu\ntuskastumaan, lausuu hän sen uhkauksen ja päättää, että sen pitää\npiankin tapahtua. Mutta sen mukaan kuin lukkarin äänivarat katosivat,\nsen mukaan hän myöskin lakkasi kiistelemästä ja koetti olla\nkaikinpuolin niin paljon papin mieliksi kuin mahdollista... ja se\nauttoi, sillä apulaisesta ei taasen puhuttu mitään. Kovasti sitä\nlukkaria peloittikin ottaa apulaista niin pienelle tulolle, kuin\nhänellä on. Sitä paitsi, kuka sen tietää, minkälaisen apulaisen sitä\nsitten onnistuisi saamaan. Noista lukkarikoulunkäyneistä ei hän pidä\nlaisinkaan ja sanoo niillä olevan semmoista uudenaikaista viisautta,\njoka ei kelpaa mihinkään -- niiden mielestä on muka epämusikillista\ntehdä laulaissaan kiekauksia, vanhat sävelmätkin ne hylkäävät... ei,\nniitä miehiä hän ei apulaisiksi tahdo. Ja jos -- ajatteli hän yksinään\n-- jos sitä nyt tuommoisen nuoren miehen apulaisekseen ottaisikin, niin\nsehän voisi iskeä silmänsä hänen Katri-tyttäreensä, joka vasta\näskettäin on rippikoulunsa käynyt, ja ruveta hentomielisiä laulujaan\nlaulaa lerkuttelemaan ja niillä vielä tyttären pään pyörälle panisi...\nUh! oikein lukkaria värisytti tätä ajatellessaan ja apulaisen ottaminen\npahana painajaisena hänen mielessään kummitteli.\n\nVaan jopa on aika kertoa siitäkin, kuinka Metsälammin lukkari torvea\nsoitti. Tämmöinen se oli se tapaus.\n\nMaassamme oli herännyt ihana ajatus viettää yleinen laulu- ja\nsoittojuhla. Se ajatus on todellakin ihana, sillä jos missä, niin juuri\nSuomessa on laulujuhlain viettämispaikka, tässä totuuden ja runon\nmaassa, jonne Väinö jätti kanteleen jälelle, soiton Suomelle sorean...\nJa kun se ajatus kerran heräsi, päätettiin se panna käytännössäkin\ntoimeen. Kansanvalistusseuran toimistosta lähetettiin kutsumuskirjeitä\nympäri maata, muun muassa Metsälammillekin, jonne se lukkarille\nosoitettiin. Lukkari luki kutsumuskirjeen moneen kertaan läpi, istui ja\nmietti, mitä olisi tehtävä. Muuta lauluseuraa ei ollut kuin koko\nseurakunta, jota tietysti ei voi mitenkään laulujuhlaan viedä. Mutta,\npäätti hän viimein, minä itse päälaulaja menen seurakunnan puolesta\nsinne -- ja hän menikin, kun aika tuli.\n\nKahteenkymmeneen vuoteen ei lukkari ollut kaupungissa käynyt. Paljon\nhänellä siis oli näkemistä ja paljon hän näkikin. Kaikista kumminta\nhänestä oli se, kun Jyväskylän kirkossa veisattiin torvien\nsäestyksellä. No, on sitä jotakin! Tuommoinen ihmeellinen vaskikonkelo\npistettiin suun eteen ja kun sitten poskiaan lupsutteli, niin anna vaan\nkuulua mitä suloisimpia säveleitä, jotta oikein sydäntä hiipasee ja\nhelisee Herran huone. Ja entäs nuo juhlan komeudet, puheet, soitot ja\nlaulut, ihmisten paljous y.m.s. -- ne olivat seikkoja, joista lukkari\nluuli saaneensa kertomisen aihetta lopuksi ijäkseen.\n\nTuon isänmaallisesta innostuksesta hehkuvan juhlan loputtua matkusti\nlukkari niinkuin muutkin kotiinsa. Lieneekö hänen äänensä lamautunut\nmatkustamisesta vai mikä sille liene tullut, mutta seuraavana\nsunnuntaina hän ei voinut sitäkään vähää laulaa, minkä ennen oli\nvoinut, tuskinpa virttä edes alkuunkaan saattoi panna, vaikka oli\nkoettanut keittämättömäin kananmunain juomisellakin ääntä irti\nliu'oittaa. Pappi sattui hyvin kärkkyiselle tuulelle ja\njumalanpalveluksen loputtua lausui, että lukkarin pitää hankkia\nitselleen apulainen mitä pikemmin, sen parempi. Siinä sitä nyt oltiin.\nLukkari tahtoi ihan pakahtua, kun tuo ajatuksissa liikkunut\napulaiskummitus näytti vihdoin muuttuvan täydeksi todeksi. Mutta nytpä\nhän luuli keksineensä oivan keinon. Maltas -- ajatteli hän -- minä\nostan itselleni torven ja kun sillä opettelen soittamaan, niin siinähän\nsitä apulaista onkin. Tästä keksinnöstänsä ei hän hiiskunut\nainoallekaan ihmiselle, sillä hän päätti tehdä jotain hämmästyttävää.\nKaikessa hiljaisuudessa lähti hän ajaa karittelemaan Jyväskylään.\nSiellä hän tapasi erään vapaaehtoisen palokunnan soittajan, joka oli\nhalukas myömään vanhan bassotorvensa. Hän osasi soittokonettaan\nerinomaisen hyvästi kehua ja sai lukkariin istutetuksi niin suuren\nsoittoinnon, että tämä osti torven. Sitten se palokuntalainen soittaja\nvielä opetti lukkaria hieman soittamaankin ja sanoi, ett'ei siinä\ntarvitse muuta kuin höröttelee ja henkeä laskee. \"No, kyllä täällä\nhenkeä riittää\", puheli lukkari kookasta mahaansa taputellen.\nTyytyväisenä kauppaansa käänsi hän naamansa kotia kohti, jossa oltiin\nsiinä uskossa, että hän matkusti itselleen apulaista etsimässä. \"Kohta\ntulee apulainen, kohta\", selitti lukkari, kun siitä kyseltiin.\n\nJotta hänen aikeistaan ei mitään vihiä saataisi, kuljetti hän torven\ntallin ylisille, jossa harjoitukset tulisivat tapahtumaan. Kenenkään\nhuomaamatta hän sitten aina sinne hiipi ja puhalsi ja puhalsi, niin\nettä silmät tahtoivat päästä ulos pullistua. Mutta ihmekös nyt kummalla\najaa! Hän ei saa torvestaan mitään muuta ääntä kuin sihinää -- ei saa\nääntä tänään, ei huomenna, eikä vielä ylihuomennakaan, vaikka huuletkin\novat puhaltamisen paljoudesta turvota pöklähtäneet. \"Petti se peijakas\"\n-- tuumi lukkari \"mutta minäpä menen kaupat purkamaan\". Kun mamma\nhuomasi, missä tilassa huulet olivat, niin sittenkös paapatus alkoi.\n\"Enkös sitä ole monen monta kertaa sanonut -- marmatti mamma -- että\nsaathan sinä viimein tartunnaisen suuhusi... nythän sen itse näet...\nVoi, voi! kenenkähän sikarinpätkän olet polttaa immottanutkaan? Voi\nmeitä onnettomia\"... Ja sikarinpätkät ja kaikki tupakat kuulivat\nkunniansa, eikä ollut apua siitäkään, vaikka lukkari oli jo useat erät\nlausunut: \"kaada kuppiin\". Lopulta kuitenkin rakentui kaunis sovinto\naviopuolisoiden välille, mutta sillä ehdolla, että lukkarin pitää mennä\ntohtorissa käymään, \"koska\" -- kuten mamma sanoi -- \"ei voi tietää,\nmitä niissä huulissa onkaan...\" Tämä matka olikin lukkarin mieleen,\nsillä nythän hän samalla matkalla saattaa torven kaupankin purkaa.\n\nLukkari lähti siis taasenkin kaupunkiin karittelelemaan. \"Petittepä te\nminua vanhaa kunniallista miestä,\" sanoi hän palokuntalaisen luo\ntultuaan. \"Kuinka niin?\" kysäsi tämä. \"Torvi ei anna ääntä\", vastasi\nlukkari. Tuo hyvä palokuntalainen otti torven, pisti huulensa\npuhaltimeen ja alkoi luritella niinkuin ei mitään. Huomaamattansa hän\nsoitteli monta kappaletta ja lopuksi virren \"Koko maailm' iloit'\nmahtaa\" niin kauniisti, että lukkari hymyili ensin toisella\nsuupielellään ja viimein koko suullaan. Loppujen lopuksi ei kaupan\npurkamisesta ollut puhettakaan, vaan toivoa täynnä antautui lukkari\nkotimatkalleen. Eikä hänen tarvinnut tohtorissakaan käydä, sillä huulet\nparanivat matkalla itsekseen. Kotiin päästyä olivat ne niin terveet,\nettä mamma empimättä suikkasi lukkarille tulomuiskun... miltä se sitten\nlienee maistunutkaan, kun kumpaisenkin huulet olivat jo kurttuiset!\n\nTallin yliset se lukkari taasenkin harjoituspaikakseen valitsi. Siellä\nsitten huuliansa asetteli, puhalteli -- ja eipä aikaakaan, niin jopa\nalkaa tulla torvesta ääntä, hirveätä ääntä oikein, semmoista että saisi\nkerätä suuren joukon kaikkea maailman rumuutta yhteen, ennenkuin\nvivahtaisikaan samanlaiselta. Kuului se asuinhuoneisiinkin. Sielläkös\nelämä nousi! Ensin ei ymmärretty, mitä se onkaan, vaan kohta\npäätettiin, että navetassa sairaana oleva lehmä on varmaankin joutunut\nhengenvaaraan ja nyt kuoleman tuskissaan mölisee. Kuin tulipalossa\njuoksi lukkarin mamma palvelijattaren kanssa navettaan. Palvelijattaren\nkäteen jäi kiehuva kahvipannu, josta kahvi hölkki maahan ja ryvetti\nhameen pahanpäiväseksi. Navetassa ei mitään vaaraa ollut, rauhassa\nsiellä lehmä vaan syödä karskutteli nuorta heinää, jota sille oli eteen\nleikattu. Nolona palasi mamma ja palvelijatar kyökkiin. Heidän poissa\nollessaan oli puuropata palanut pohjaan ja ikäänkuin olisi valitellut\npäästeli se niin kummallisia suhkuja. Kun tätä päiviteltiin, astui\nsaunassa asuva loisvaimo pelokkaan näköisenä sisään ja kertoi, että\ntähän kartanoon on piru asettunut asumaan, sillä hän kuuli semmoista\nhirveätä ääntä, että voi voi... Ja sitten pääsi sekä taika-usko että\nmielikuvitus valloilleen ja kummaa kummempia juttuja nyt puhuttiin. Nuo\njo melkein unohduksiin joutuneet Räähkälän pirut, jotka parikymmentä\nvuotta tätä ennen hirmua herättivät, tulivat taasenkin esille. Nehän\nolivat hirviöitä olleetkin -- ne olivat lehmien edestä ruoat ottaneet\nja vieneet halkoja sijaan, hevoset kääntäneet pilttuissa takaperin\nseisomaan ja kaikki työt pilanneet, eikä niitä muut olleet nähneet kuin\npienet lapset. Niitä tämmöisiä nyt haasteltiin -- ja peljättiin.\nLopulta tuli lukkarikin, jonka kartanolla kuuluvan hälinän tähden oli\ntäytynyt soittonsa keskeyttää, kamariinsa. Heti juoksi mamma hänelle\nkertomaan mitä kamalimpia pirujuttuja. \"Ole jo\" -- sanoi lukkari -- \"ei\npiru uskalla tulla hengelliseen säätyyn kuuluvan miehen asuntoon.\" \"Vai\nei\" -- intti mamma -- \"käyhän piru pappilassa ja itse kirkossakin.\"\nLukkari ei puhunut mitään, istuihan vaan sohvalle. Pyyhkäsi sitten\nnaamaansa, sylkäsi toisesta suupielestä, asetti kädet ristiin\nvatsalleen ja pyöritteli peukaloita toistensa ympäri sekä rupesi\nlaulamaan: \"Vihollinen karkoit' kauvas.\" Mammakin yhtyi laulua\nsäestämään ja piruja ei enään muistettu sinä päivänä. Mutta kun lukkari\nsitten seuraavana päivänä taasenkin soitteli s.o. päästi hirveätä ääntä\ntorvestaan, muutti loisvaimo pian koko saunasta piruja pakoon. Hänen\nkauttansa levisi pitäjälle outoja uutisia ja pian oli lukkarin koti\nverhottu niin peloittavaan huntuun, ett'ei tahdottu uskaltaa sen ohi\nkulkea -- ei ainakaan pimeällä.\n\nMutta lukkari se yhä edelleenkin kuumeentapaisella ahkeruudella kohti\npäämääräänsä pyrki. Milloin suinkin sai sopivan tilaisuuden, silloin\nhän pujahti tallin ylisille soittamaan ja soitti niin, että\nhikikarpaloita päästä tippui ja posket tekivät työtä kuin pale sepän\npajassa. Pitkien ja vaivaloisten ponnistuksien perästä oli tullut\nhedelmäksi se, että lukkari oli oppinut puolineljättä sanaa virrestä\n\"Koko maailm' iloit' mahtaa\", mutta siitä hän ei päässyt eteenpäin\ntuosta tavusta \"mah\", vaikka olisi kuinka koettanut. Hänen malttinsa\nloppui viimein ja hän päätti mammaansa ilahduttaa sillä vähälläkin\ntaidolla, minkä jo oli saavuttanut. Eräänä iltana hän kuljetti torven\nkamariinsa ja yht'äkkiä sitten rupeaa tarmonsa takaa puhaltamaan \"Koko\nmaailm' iloit' mah\" alkaen aina säkeen alusta uudestaan. \"Voi Herra!\narmahda meitä... voi, voi... minä ampuan... voi Herra... minä\nampuan...\" rupesi silloin toisesta kamarista niin surkeasti, niin\nsydäntä särkevästi kuulumaan, että lukkari lähätti torvensa piiloon\nja kiiruhti katsomaan. Täällä näkee hän Katri-tyttärensä ja\npalvelijattaren toisiinsa kietoutuneina seisovan nurkassa, mutta mamma\non pyssy kädessä keskellä lattiaa ja huutaa, minkä jaksaa. \"Luojan\nkiitos\" -- änkytti mamma lukkarin huomattuaan -- \"että sinä olet\ntäällä... Herra meitä kaikkia varjelkoon... Tuolla pihalla oli\nvarmaankin piru jonkin syntisparan sielua myrsyyttelemässä... ah, jos\nolisit kuullut sen onnettoman hätähuutoa... Mutta lakkasipas, kun minä\nsiunasin... Voi, voi... siunaa sinäkin... ja ampua pyssyllä... voi,\nvoi...\" ja mamma vaipui tuolille. Lukkari otti pyssyn, jota ei\nkolmeenkymmeneen vuoteen oltu latingissa pidetty, alkoi lohdutella ja\nsai säikähtyneet vähitellen tointumaan. Sitten kaadettiin kuppiin ja\noltiin niinkuin ennenkin. Mutta lukkari päätti ruveta entistä enemmän,\nsoittoa harjoittelemaan, jotta ensimmäisen yrityksen onnistumattomuus\ntulisi korvatuksi.\n\nKului tuossa muutamia päiviä, niin astua kapsutteleepa pitäjän pappi\nerään nuorukaisen kanssa lukkarin luo. Tämä nuorukainen oli äskettäin\nHelsingin lukkarikoulusta päässyt ja oli halukas apulaiseksi rupeamaan.\nKun pappi kehoitti, melkeinpä vaatikin, että juuri tämä on apulaiseksi\notettava, niin eipä lukkarin muuta auttanut kuin suostua. Ehdot\nolivatkin hyvät, ja pian tuo nuori apulainen muutti lukkariin asumaan.\nHän oli taitava torveakin soittamaan. Tuon tuostakin hän aina\ntorvestaan sulosäveliä luritteli, jotka sytyttivät semmoisen\ninnostuksen, että Metsälammille tilattiin torvet ja perustettiin\nsoittokunta. Taidolla ja innolla on nuori apulainen sitä johtanut ja,\nhyvällä edistyksen tiellä kuulutaan jo oltavankin. Itse vanha\nlukkarikin se kätköksistänsä toi ihmisten ilmoille torvensa, jota\nhänellä ei tiedetty olevankaan. Apulaisensa johdolla on hänkin oppinut\nsoittamaan tuon yksinään alkamansa säejakson melkein loppuun asti,\njolloin aina ryvittäminen estää jatkamista, kuten lukkari itse sanoo.\nMuutoin hänen on nyt hyvä olla, kun ei tarvitse muuta kuin \"herrana\nelää\". Mihinkään viran toimituksiin ei hän ensinkään kajoa. Pitäjällä\nhän kumminkin käy aprakan-ajolla, niinkuin ennenkin, ja viipyy niillä\nmatkoillaan viikkomääriä.\n\nLieneekö tuon nuoren apulaisen soitto ja hentomieliset laulun\nlerputokset -- hän olikin kaikinpuolin musikalinen nuorukainen --\npanneet lukkarin Katrityttären pään pyörälle vai eikö se liene pyörälle\nmennytkään, mutta häitä he kuuluvat -- Katri-tytär ja nuori apulainen\n-- viettäneen ja kuuluvat olevan niin onnellisia että oikein. Ja\nonnellinen kuuluu lukkarikin mammansa kanssa olevan ja sekä toisilleen\nettä kaikille muillekin kuuluvat he vakuuttavan saaneensa oikein kelpo\nvävyn. Metsälampi on tietysti myöskin hyvin tyytyväinen ja\nihmeellisesti siellä sanotaan kirkkolaulun alalla edistyttyneen. \"Se on\nlukkarin vävypojan ansio\", sanotaan. Mutta että Metsälammilla on\ntorvisoittokunta, sen lukee vanha lukkari omaksi ansiokseen, koska hän\nmuka kaikkein ensiksi alkoi pitäjässä torvea soittaa. -- Ja eihän\nkukaan tahtone tätä ansiota häneltä kieltääkään.\n\n\n\n\nKeisari tulee!\n\n(Kohtaus pikku kaupungin elämästä).\n\n\nMiltähän tuntuisikaan tästä nykyisestä maailmasta, jossa\nkuumeentapaisella levottomuudella hyöritään ja pyöritään, riehutaan ja\nriennetään, jossa vaaditaan ja tahdotaan, vaikka usein ei tiedetä, mitä\nsitä oikeastaan tahdotaankaan, niin, -- miltähän siitä tuntuisikaan,\njos se yht'äkkiä muuttuisi X:n kaupungin oloihin \"vanhoina hyvinä\npäivinä\", esim. sinä aikana, jolta tämän vähäpätöisen katkelman aihe on\nalkunsa saanut? Ja mitähän taasen toiselta puolen X:n kaupunkilaiset,\nnuo hyvänsävyisät ihmiset, jotka suloisessa rauhassa tehtäviään\ntäyttivät, eivätkä kaikkeen kyllästyneinä tahtoneet maailmaa muka\nparantaessaan sitä rikki repiä ja murtaa, mielessään ajattelisivat, jos\nheidät asetettaisiin elämään tähän aikakauteen ja sen levottomain\nihmisten keskuuteen? Totta tosiaankin -- siinähän syntyisi aivan\nsamanlainen hämmästyksen ällistys, kuin \"Seitsemässä veljeksessä\"\nkanttorille kohdatessaan Impivaaralta palaavat Jukolan veljekset, niin,\n-- melkeinpä varmaa on, että tuskinpa muuta osattaisi sanoa kuin vaan\nkorkeintaan: \"rupeepa tuulemaan\".\n\nMutta jättäkäämme nämä mietteet ja siirtykäämme pitemmittä puheitta\nX:n kaupunkiin tutustuaksemme sen oloihin. Meidän on heti\ntunnustettava, ett'ei sallimus ole millään hyväntahtoisella tuulella\nsilloin ollut, kun se on lahjoittanut asemapaikan tälle kaupungille.\nJos meidän syrjäinen maamme jo itsekin kyllin kyllä syrjässä on, niin\nvielä sittenkin sen syrjäisimpään sopukkaan sai X:n kaupunki sijansa.\nNäyttää siltä kuin kohtalo olisi ivallaan tuommoisen tepposen tehnyt ja\nsen tehtyään ivanaurulla sanonut: \"katsotaanpas, mitä tästä lapsesta\ntulee?\" Ja että lapsiparka tästä kohtalon tepposesta on saanut kitua,\nsehän on aivan luonnollista.\n\nKyllähän tosin alussa oltiin oltu taipuisat siihen luuloon, että tulee\nsiitä lapsesta jotain kun tuleekin, sillä kartano toisensa jälkeen oli\nkohonnut ja tuo äskeinen kirkonkylä sai kohta ruveta prameilemaan\nkaupunkina. Kun sitten talojen välille muodostui katuja, kun\nkauppapuoteja sisäänviettelevine ovineen avaantui ja kun käsityöläisiä\ny.m.s. entistä enemmän ilmaantui paikkakunnalle, niin eihän ollut\nihmekään, jos jo ihan kaupungilta haiskahti -- ja kuka tiesi, mitä sitä\ntulevaisuuden helmoissa piileekään... Mutta nytpä tulikin seisaus,\nsemmoinen kummallinen taantuminen, ikäänkuin oltaisiin edistysreen\nkannaksilta -- niillä sitä vaan seisottiinkin -- tienviereen pudota\nmuksahdettu. Hiljakseen se putoaminen oli tapahtunut, pehmeä muksaus\nse vaan oli ollut, kosk'ei sitä oltu ollenkaan huomattu. Mutta\nedistyksen-reki se edelleen riensi, ottaen mukaansa niitä, jotka sen\nkiivaassa kulussa ennättivät matkaan joutua -- ne, jotka eivät\netsinko-aikaansa tunteneet, ne jäivät torkuksissa odottamaan, milloin\nedistyksen-reki sattuisi niitä seutuja uudestaan kulkea viilettelemään.\nNiin se kävi X:n kaupungillekin, ei se sekään etsinko-aikaansa tuntenut\nja heti se lakkasikin sekä suuruudelleen kasvamasta että myöskin\nelämisen vilkkautta osoittamasta, ihmisetkin ne vähitellen painuivat\njonkinlaiseen vähäpätöisyyteen -- nukkuivat \"vanhurskaan viattomaan\nuneen\", niinkuin on tapa sanoa.\n\nOmituiset, melkeinpä voi sanoa patriarkalliset ne olivatkin nuo X:n\nkaupungin olot. Tuota äskenmainittua taantumista kaupungin kasvamisessa\nja muussakin vireydessä seurasi taantuminen ihmisienkin suhteen. Ne,\njotka alusta alkaen olivat sinne asettuneet asumaan, ne siellä\nedelleenkin pysyivät, mutta uusia, muualta tulevia asukkaita lakkasi\ntykkänään tulemasta ja jos joskus sattui tulemaankin, niin se ei\nmerkinnyt mitään, kun se tapahtui ylen harvoin. Siitä syystä eivät\nolevaiset olot voineet olla ulkoa päin virtaavien vaikutusten alaisina.\nKummaa ei ollutkaan, että ihmiset tämmöisissä suhteissa kietoutuivat\nvälinpitämättömyyteen ja velttouden taikapiiriin, niin että heistä oli\naivan yhdentekevää, mitenkä \"maailma menojaan meni\", kunhan vaan ei\nheidän rauhaansa häiritty. Yhtä vähän kuin muun maailman riennosta,\nyhtä vähän pidettiin lukua oman paikkakunnan yhteiskunnallisista\nasioista. Johtavat ohjat piti \"kaupungin isä\", pormestari, hoteissaan.\nHän oli mies, jonka valta oli kerrassaan rajaton ja mitä hän vaan\ntahtoi, sitä ei kukaan uskaltanut vastustaa, sillä hänen epäsuosioonsa\njouduttua voi itseänsä melkein \"menneenä\" pitää. Sentähdenpä sitä\noltiin oikein ilomielellä, kun saatiin hänen tahtoaan täyttää, ja hänen\nsuosionsa voittamisesta kilpailemalla kilpailtiin. Saada herra\npormestarin ojennettuun käteen tarttua, ottaa häntä vastaan kotonaan,\nne olivat kunnon kaupunkilaisten mielestä verrattomia lahjoja. Viiden\ntai kuuden pohatan kanssa, joiden käsissä s.o. rahojen käsissä suurin\nosa kaupunkilaisista oli, määräsi pormestari kaikki asiat ja niiden\njuoksun. Kun hän yleisissä kokouksissa katseli mustilla silmillään\noikein virkavaltaisesti ja sanoi: \"suostuvatko kaupunkikunnan jäsenet\ntähän?\" niin eipä koskaan muuta kuulunut, kuin: \"suostuvat.\" Kyllähän\ntosin aina katseltiin toisiansa silmiin ja etunenässä seisovat\nvetäytyivät takapuolelle, mutta kun yksi huusi myöntävästi, niin kaikki\nyhtyivät siihen. Monta kertaa sitten jälkeenpäin marmatettiin, että\nniin ja niin senkin asian olisi pitänyt ratketa, vaan jos marmattajalle\nhuomautti, että hänen olisi jo kokouksessa pitänyt suunsa avata, oli\ntämä heti valmis vastaamaan: \"no, mitäs minä, kun eivät muutkaan.\" \"No\nelä sitten nytkään enää talita, sillä kyllähän pormestari paremmin\nymmärtää\", oli mahtilause, jolla marmatukset tavallisesti lopetettiin.\n\nKun samat ihmiset samassa paikkakunnassa koko ikänsä asuivat, olivat he\ntoisensa hyvin tarkoin tulleet tuntemaan, niin että melkein olivat kuin\nsaman perheen jäseniä. Eikä sitä toisessa talossa mitään tapahtunut,\njota ei jo toisessa tiedetty, sillä tuo kaikkien pienten kaupunkien\nyhteinen ominaisuus, uteliaisuus, oli niin suuri, että pimeässä\nhiivittiin ovien taakse kuuntelemaan, mitä sisällä tapahtui -- ja mitä\nei kuultu, se pantiin arvaamalla. Kihlaukset y.m.s. ne tiedettiinkin\npaljoa ennen, kuin asianomaiset itse semmoista aavistivatkaan. Jos joku\nouto matkustaja sattui paikkakunnalla liikkumaan, silloin oltiin\nmelkein pahoinvoipia, ell'ei vaan tiedetty, kuka hän on ja mistä hän\non. Tuon tuostakin naapurien kesken pidetyissä kahvikesteissä tehtiin\narvosteluja toisista kanssaihmisistä ja puhuttiin heistä niin kauan,\nkuin mahdollisesti itse sattuivat joukkoon tulemaan, jolloin taas\ntoisia kiirastuleen pistettiin. Korkeimpina henkisinä nautintoina\nseuraelämässä pidettiin tanssia ja -- korttipeliä. Niiden runsauden tai\nvähyyden mukaan sitä sitten määrättiin, oliko seuroissa hauskaa taikka\nei. Kansallismielisiä oltiin olevinaan ihan \"vereen ja henkeen\nasti\", mutta ruotsi se kumminkin puhekielenä kaikui. Mikä vähä\nkirjallisuuttakin viljeltiin, niin ruotsinkielistä se sekin oli.\nHyväntekeväisyyttäkin koetettiin harrastaa. Niissä puuhissa hommaili\nnaisväen-yhdistys, jonka tarkoituksena oli puutetta kärsiviä auttaa.\nOmpelu-seurain pitämisellä, kuvaelmain esittämisellä -- niitä etenkin\noltiin halukkaat toimeen panemaan -- ja vapaaehtoisien lahjojen\nkeräämisellä koottiin varoja vähempiosaisten hädän lievittämiseksi.\nVälistä tulot olivat hyvätkin, mutta ennenkuin niitä ruvettiin avuksi\njakamaan, pidettiin tavallisesti kekkerit kiitollisuuden ja\nkunnioituksen osoitukseksi niille, jotka jollain tavalla olivat\nasian hyväksi toimineet, ja keräytyneet varat menivätkin\nkekkerikustannuksiin! Mutta mitäpäs siitä, vaikk'ei hätää saatu sen\nenempää poistetuksi -- olihan tarkoitus kumminkin ollut jalo ja hyvä...\nNoissa ompeluseuroissa saivat ainoastaan kauniimpaan sukupuoleen\nkuuluvat olla läsnä sekä sen talon isäntä, jonka perheessä niitä\nmilloinkin pidettiin. Siinäkös sitten salaperäistä kuiskuttamista ja\nparpatosta oli -- ja usein koko ompeleminen meni paljaasen\nparpatokseen! Ompelijat istuivat ympäri huonetta asetetuilla tuoleilla,\nmutta illan isäntä, niinkuin esim. tuomari P., tuo mahtava,\nylimysvaltainen herra, sijoittihe keskellä lattiaa olevan pyöreän\npöydän ääreen. Kaikessa rauhassa hän siinä äänetönnä istui, käänteli\nsanomalehtiä ja sekoitti konjakkia punssiin ja punssia konjakkiin.\nTuota mielijuomaansa hän muutaman tunnin ajalla maisteli noin 16 lasia,\nsanoen tuon tuostakin \"skål\" ompeleville kauniimman sukupolven\njäsenille, jotka silloin aina niin hymysuina vastaan nyökkäsivät. Kun\njoku sattui kysymään, mitä ihmeitä sanomalehdillä on nyt kerrottavana,\nvastasi hän, ett'ei hän lue niistä muuta kuin katsoo, onko kukaan hänen\ntuttavistaan minkäänlaista arvonimeä saanut, pani lehden pois, otti\nlasinsa ja sanoi: \"skål\" sekä rupesi kaikessa äänettömyydessä\ntupakoimaan. Sitten ompelemisen loputtua kertoivat naiset kotimatkalla\ntoisilleen kuinka tuomari P. on alhainen ja hauska mies! Tässä naisista\nmainittua, sopii kai kertoa sekin seikka, että lempi tällä\npaikkakunnalla ei tahtonut ottaa oikein leimutakseen -- paloi vaan\nvaivaisesti, niinkuin märkä palaa. Sentähden avioliitot kaupunkilaisten\nkesken olivatkin hyvin harvinaisia, mutta vanhoja piikoja ja vanhoja\npoikia oli sitä vastoin tiheässä tavattavana. Eräs iloluontoinon nuori\npappi oli kerran tehnyt kirkonkirjoista edelliseen luokkaan kuuluvista\nluvun. Hänen laskunsa mukaan oli kaupungissa vanhan piian\nkunnioitettavassa ijässä olevia naisia kokonaista 49 kappaletta, josta\npappi oli päättänyt, että juuri tässä se on se \"vanhain piikain luvattu\nmaa\".\n\nYleinen toimeliaisuus oli myös nukuksissa, niinkuin muukin elämä.\nVaikka rahamiehiä oli, ei kumminkaan oltu edes omaa laivaa saatu, vaan\nliikettä välitti erään tehtaan höyryvenhe, joka kahdesti kuukaudessa\npistäytyi X:n kaupungin rannassa. Niinä aikoina oli kaupunkilaisilla\naivan juhlahetket. Oikein odottamalla sitä laivan tuloa silloin\nvarrottiin ja kun se viimeinkin tuli, niin vaikka yösijalta sitten\nlähdettiin rantaan haahattamaan. Kesäiseen aikaan ei muita riemuja\nollutkaan kuin höyrylaivan vastaanottaminen ja veneretket läheisiin\nsaariin. Noilta veneretkiltä palattiin hyvin omituisella tavalla.\nKaikki osanottajat nimittäin kulkivat suurissa joukoissa pitkin katuja\nja pitivät semmoista melakkaa, että raskainkin unikeko siihen heräsi ja\ntoi unisen naamansa ja pöyryisen päänsä akkunaan. Jos jonkun hyvän\nystävän oli täytynyt jäädä retkeltä pois, niin ehdottomasti oli\nkuljettava hänen akkunansa ohitse, jotta hän sai nähdä muita ja muut\nhäntä, vaikk'ei hän voinutkaan itseään kokonaisuudessaan näyttää --\nollessaan yöpuvussaan!\n\nYritti se kerran virkeämpikin henki puhaltaa noihin laimeisiin oloihin.\nKaikkia kaupunkilaisia kutsuttiin, näet, yleiseen kokoukseen tekemään\nanomusta, jolla kaupunkiin pyydettäisiin maan korkealta hallitukselta\njotakin koulua. Kokous pidettiin ravintolassa, joka oli osanottajia\naivan täynnä. Mutta ennenkuin kokous alkoi, tapahtui seikka, joka sille\nantoi kokonaan toisen suunnan. Eräs läsnä olevista naisista sattui\nmuistamaan, että nyt oli kruununvoudin syntymäpäivä. Mitäs muuta kuin\nhänet ympäröittiin mitä lämpimimmillä onnentoivotuksilla. Niistä herra\nkruununvouti, tuo paatunut vanha poika, joka ei mennyt naimisiin,\nvaikka häntä sekä kotikaupungissa että muualla monta kymmentä\nsilmäparia aina vartioitsi, tuo omituinen vanha poika lämpisi\nonnentoivotuksista niin, että hän heti ryhtyi syntymäpäiväänsä\nviettämään. Ensin toimitettiin ne, joita ei katsottu soveliaiksi\njoukossa olemaan, jollain sopivalla tavalla tiehensä ja sitten voitiin\nruveta aivan vapaasti elämään. Mitä parasta talossa suinkin löytyi,\nsitä oli tulvaamalla tarjona. Naiset panivat neiti Snabb'in johdolla\ntoimeen kuvaelman, jossa kuvattiin vanhan pojan tukalaa tilaa.\nKuvaelman aikana taasenkin moni silmäpari vartioitsi kruununvoutia,\ntuota omituista vanhaa poikaa. Käsientaputuksista ei tahtonut tulla\nloppuakaan. Neiti Snabb'in kekseliäisyyttä ylistettiin ja\nkruununvoudille naurettiin ja häntä nostettiin. Hän nauroi itse muiden\nmukana, eikä ollut toppanaankaan. Myöhällä yöllä syötiin sitten komea\nillallinen. Herrat olivat mitä iloisimmalla tuulella. Vasta\naamupuolella erottiin ja vakuutettiin, että oli ollut hirmuisen\nhauskaa. Mutta koulupuuha jäi sikseen ja taasenkin elettiin niinkuin\nennenkin mistään välittämättä. Ja kesäkin joutui, lämmin tuli ja\njokaisen oli niin verrattoman hyvä olla...\n\nVaan tulipa sitten tapaus, odottamatoin kuin salama selkeällä\ntaivaalla. \"Keisari tulee, keisari tulee\", semmoinen sana kulki nyt\nsuusta suuhun. Ei ollut sitä ihmistä, joka ei olisi hokenut: \"Keisari\ntulee, keisari tulee\". Ja uteliaisuus ja velttous katosi ja ikäänkuin\nmielipuolina häärittiin ja hyörittiin, höpöttäen. \"Keisari tulee,\nkeisari tulee\".\n\nNo, oliko keisari sitten todellakin tulossa vai mitä tämä tämmöinen\noli? -- Asian laita oli seuraava.\n\nEräs X:n kaupungin kauppias oli kauppa-asioillaan Pietarissa. Siellä\nhän oli saanut kuulla, että Keisari Korkean perheensä kanssa on\nlähtenyt huvimatkalle. Kun kauppias, niinkuin moni muukin ihminen tässä\nmatoisessa maailmassa, oli oman paikkakuntansa rajaton ihailija,\npälkähti hänen päähänsä semmoinen ajatus, että varmaankin se keisari\nmatkustaa hänen kotikaupunkiinsa... Heti riensi hän sähkökonttoriin ja\nmuutamien minuuttien kuluttua luki hämmästynyt X:n kaupungin pormestari\nhämmästyttävän sähkösanoman, jossa lyhyesti sanottiin: \"Keisari\nperheineen lähtee huvimatkalle. Näinä päivinä tulee sinne\".\n\nPormestari oli kuin puusta pudonnut ja vähän -- ei vähän, vaan paljon\nsäikähtänyt. Sähkösanoma putosi hänen kädestänsä. Sitä tavoitellessaan\nkaatoi hän sohvan edessä olevan pöydän, jolla täysinäinen karahvi\nseisoi. Surkealla helinällä ilmoitti karahvi särkyneensä, mutta kun\nvesi vapauteensa pääsi, niin se ensin purskahti iloissaan ylöspäin ja\nsitten levitä hölisi lattialle.\n\nViereisessä huoneessa oli ompelijatar ahkerassa työssään. Räjähdyksen\nkuultuaan hyppäsi hän pormestarin kamariin. Lieneekö hämmästys\ntarttuvaa, niinkuin kulkutaudit, en tiedä, mutta niin se vaan kävi,\nettä pormestarin hämmästys tarttui ompelijattareen, kun hän näki pöydän\nolevan kumossa, karahvin särkyneenä ja joukon paperia vedessä\nuiskentelemassa.\n\nItse pormestari seisoi keskellä lattiaa ja sanoi sammaltamalla:\n\"Keisari... katso .. tulee tuolla.\" Ja ompelijattaren hämmästys muuttui\nnyt säikähdykseksi. Hän lähti juoksemaan rouvan luo, joka oli\nkamarissaan kahvia juomassa. Tyttö parka oli niin pöyristyksissään,\nett'ei hän tietänyt, mitä hänen olisi sanottavakaan. \"Voi rouva kulta\"\n-- alkoi hän viimein sopertaa -- \"mikähän Herran nimessä pormestarille\non tullut... pöytä on hänet kaatanut ja vesikarahvi... -- ja...\npormestari... on särkynyt... ja lattia... on juossut veteen... ja itse\nkeisari on niin peloittavan näköinen ja sanoo ja katsoo... ja katsoo ja\nsanoo, että, ett'...\"\n\nJa ennenkuin siitä sen selvempää tuli, oli säikähdys jo ennättänyt\ntarttua rouvaankin, joka hyppäsi seisomaan ja sydäntä särkevällä\näänellä parkasi: \"Herra Jestan.\" Kahvikuppi putosi hänen kädestään\nvillakoiran silmille, joka tapansa mukaan oli rouvan edessä sokeripalaa\nodottamassa. \"Uuuui, uuuui\", ulahti koira mitä kauheimmasti ja pujahti\nsängyn alle, jossa suloista volinaansa jatkoi. Jos koirankieltä\nvoitaisiin ihmiskielelle kääntää, niin varmaankin tuo ulina merkitseisi\nvalittamista, kun rouvan hyväntahtoisuus yht'äkkiä muuttui häijyydeksi,\nniin että sokeripalan sijasta kuumaa kahvia silmille viskasi -- ja\nkyllä se koira valittikin, ulvoi ja ulisi, jotta hirvitti oikein. Mutta\neipä rouva joutanut lemmikkinsä -- rouva, näet, omisti kaiken\nhellyytensä ja huolenpitonsa tähän koiraan, kun heillä ei ollut yhtään\nlasta -- valittavaa ääntä talla kertaa kuuntelemaan, vaan sen mukaan\nkuin lihavuus myöten antoi, juosta lönkkäsi hän miestänsä ja herraansa\nkatsomaan. \"För Guds skull\", kirkasi hän ja hyppäsi herransa kaulaan\nniin voimakkaasti, että he yhdessä rytkähtivät sohvalle pitkäkseen,\nrouva päällimmäiseksi. Pormestari oli äskeisestä hämmästyksestään jo\nsiihen määrään tointunut, että oli käsissään huiskuttaen kuivaamassa\nhieman kastunutta sähkösanomaa, joka tässä rouvan syleilyssä meni\nruttuun, jopa yhdestä kohden repesikin. Taisi pormestarille olla\nennestäänkin tuttua, onko vaimon valta raskasta vai ei, mutta juuri nyt\nhän siitä oikean käsityksen sai, kun se kolmentoista ja puolen\nleiviskän ja viiden naulan painoisena hänen päällään oli painamassa...\nihan hän tahtoi tukehtua. Ankarasti ponnistettuaan pääsi hän siitä\nviimeinkin irroilleen, oikoi sähkösanoman ja luki sen sisällyksen\nrouvalleen. Ja rouva nytkähti, niinkuin nytkähtää tuulessa ruoho, ja\npormestari vavahti myöskin.\n\n\"Mitäs nyt on tehtävä?\" sanoivat he sitten kumpikin yhteen ääneen ja\nkatsoivat toisiinsa, kuin kysymysmerkit.\n\n\"Mutta eiköhän\" -- rupesi rouva puhelemaan jonkun aikaa kestäneen\nvaiti-olon perästä -- \"eiköhän tästä pitäisi antaa tieto kaikille\nkaupunkilaisille, että...\"\n\n\"Oikein\", huudahti pormestari, eikä kuunnellut, vaikka rouva olisi\nhaastanut enemmänkin. Kiireesti kuin vaaran edessä juoksi hän eteiseen,\nsurvasi hatun takaperin päähänsä ja kepin asemasta koppasi rouvansa\nkesähatun käteensä. Arvattavastikin mahtoi poskeisesta näyttää hieman\nhassulta, kun pormestari, jonka hattu oli takaperin ja jonka toisessa\nkädessä oli rouvansa hattu ja toisessa sähkösanoma, katua pitkin\nhipsasi lähimpään naapuriinsa, tohtoriin. Tämä oli rappusillaan\npaitahihaisillaan istumassa ja oli vähällä hämmästyä, kun pormestari\nryntäsi hänen eteensä ja osoitti rouvansa hattua sekä sanoi: \"Keisari\ntulee... lue... tuosta....\" Mutta pian tuo vakava lääkäri, joka monta\nkertaa oli taidollaan itse kuolemaltakin voiton ottanut, sai\nmielenmalttinsa, ehkä tosin olikin epätiedossa, kuinka asiat\nlienevätkään. Arvellen, että pormestari-naapurin kodissa on ehkä jotain\nratkaisevaa tapahtunut ja että pormestari tahtoo nyt voittonsa merkiksi\nnäyttää rouvansa hattua, niinkuin Indianit voitetun vihollisensa\npäänahkaa, lausui tohtori hyvin rauhallisesti: \"no, jos sinä olet\nkotonasi keisariksi päässyt, niin elä toki valtikkanasi -- naisen\nhattua rupea pitämään, vaan ole mies, jolla on miehuutta.\" Vasta tämän\nmuistutuksen kuultuaan -- se sattui häneen hyvin pitävästi, hän kun\noli, meidän kesken puhuen, koko avio-aikansa taistellut tohvelivallasta\npäästäkseen -- huomasi pormestari erehdyksensä ja ojensi sähkösanoman\ntohtorille, mutta rouvansa hatun hän siinä tuokiossa pisti takkinsa\nliepeesen kätköksiin ja oli hämmästyksissään. Ja niin vakava lääkäri\nkuin tohtori olikin, hämmästyi sitä hänkin. Tapansa mukaan hän vihelsi,\nlöi näppiä ensin ja sitten paiskasi molemmat kätensä reisilleen. \"Mitäs\nnyt iloksi pannaan, veli, mitä?\" sanoi hän viimein.\n\n\"On kai minun mielestäni... ei, ei... rouvani se sitä arveli, että\ntästä pitää antaa tieto kaupunkilaisille ja...\"\n\n\"Juuri niin, lausui tohtori\", \"menkäämme heti asiasta ilmoittamaan,\nsillä aika ei anna siekailla.\" Ja hän sieppasi hattunsa ja lähti\nkiivaasti astumaan porttia kohti. Päästyään portille hoksasi hän vasta,\nettä nuttu se onkin rappusilla. Pyörähti sen ottamaan ja sitten\nuudestaan portille päin astumaan, eikä ollenkaan huomannut, että\nhänellä oli jalassaan ainoastaan tohvelit, joista toinen oli käynyt\nniin väljäksi, että se joka askeleella uhkasi jalasta erota. Pormestari\nkiiruhti tohtorin jälkeen. Kulmassa he sitten kääntyivät eri suunnalle\nkumpikin. Tohtorin käteen jäi sähkösanoma, ja pormestarinkin\nhuiskivassa kädessä oli taasen rouvan hattu, jonka hän nutun liepeen\nalta oli kiireesti astuessaan näkyviin vetänyt.\n\nEi kulunut pitkiä aikoja, ennenkuin koko kaupunki oli vilkkaassa\nliikkeessä. Nuo vielä äsken niin rauhalliset ihmiset liikkuivat oikein\njuoksujalassa ja jokaisella oli samaa sanottavana -- \"Keisari tulee,\nkeisari tulee.\" Naapurit kulkivat toistensa luona sanomassa: \"Keisari\ntulee, keisari tulee\". Sanalla sanoen, kaupunkilaiset kertoivat\n\"Keisari tulee\" ja hääräsivät niinkuin hämmästyneet mehiläiset pesänsä\nympärillä. Ja sitten tieto keisarin tulosta lähti liitelemään\nmaaseuduille. Nuolennopeudella sielläkin kylästä kylään, talosta taloon\nlevisi sana: \"Keisari tulee, keisari tulee\". Ja mitä etemmäksi se tieto\nsiirtyi, sitä kummallisemmaksi se muodostui, kun siihen liittyi jos\njonkinlaisia lisäyksiä.\n\nSenhän arvaa, että kyllä sitä nyt puuhaa ja hommaa syntyi, vaan ihmekös\ntuo, kun itse keisari oli tulossa... Ensi huumauksessa ei tahdottu\nymmärtää, mitä oikeastaan tulisi tehdä. Vähitellen kuitenkin selvittiin\nja ruvettiin vastaanottoa valmistamaan, valitsemalla toimikuntia ja\npuuhaajoita, jotka saivat vallan toimia parhaansa mukaan. Kun kaupunkia\nrakennettaessa ei alkujaankaan oltu mitään insinöri-tarkkuutta\nkäytetty, niin että rakennukset olivat saaneet tulla kauniisen\nepäjärjestykseen, ja kun tätä epäjärjestystä saatiin pormestarin\nsuosion nojalla -- ken oli hänen armoissaan, sillä ei ollut koskaan\n\"syynistä pelkoa\", mutta ken ei armoissa ollut, sen kartanoa syynättiin\ntarpeettakin --- yhä edelleenkin pitää, arvaa hyvin hyvästi, ett'ei\n\"suuren maailman\" ihmisen silmä voinut täällä viihdyttävää katselemista\nlöytää. Tuolla oli aitaus kallellaan tai ei sitä ollenkaan ollut,\ntuolla yksi osa seinää maalattu, toinen osa vuoraamaton ja maalaamaton,\ntäällä navetta ja sauna rakennetut asuinpytingin yhteyteen kuin hyvät\nystävät ainakin ja tässä pihamaa törkyä ja roskaa täpösen täynnä. Mutta\nkaikki nämä piti nyt tuokiossa saada korjatuksi. Miehiä pantiin niin\npaljon työhön, kuin niitä vaan saatiin. Aitauksia nostettiin, ja\npormestarin neuvosta vedettiin lautoja läheiseltä sahalta\nvuoraamattomain kartanoiden viereen, niin että näyttäisi siltä, kuin\nniitä parast'aikaa rakennettaisiin -- keino, joka muistuttaa kaupungin\npäällikön toimenpiteitä näytelmäkappaleessa \"Revisori\". Etenkin yleisiä\nrakennuksia puhdistettiin ja siivottiin. Kerran ihmeesenkin yhdyttiin,\nkun n.s. \"putkan\" ovi oli kadonnut, eikä löytynyt mistään. Lopulta\nkuitenkin saatiin tietää, että eräs leipojamuija oli sen vienyt torille\n-- tiskikseen, jolle myötävät leipänsä ja vehnäisensä levitti.\n\nKaupunginpalvelija Piikki oli saanut huolekseen puhdistuttaa pihoja ja\nkorjauttaa katuja, jotka nekin olivat \"semmoiset ja tämmöiset\". Hiekkaa\nvedettiin ja koloja ja kuoppia täytettiin, mutta ne eivät tahtoneet\ntäyttyäkään ja jos täyttyivätkin, niin vaarallista niiden kohdalla oli\nyhtä hyvin astua. Nuo vuosikausia pihoissa maanneet töryt, kun niitä\nruvettiin pois saattamaan, antoivat hajuaistille selviä huomautuksia\nsiitä, että ne tahtoisivat pysyä paikoillaan. Työnsä ohella pistäytyi\nkaupunginpalvelija Piikki tuon tuostakin taloihin ja sanoi: \"nyt se\ntulee keisari\". \"Niin, tulee, niin tulee\", annettiin aina vastaukseksi,\njota paitsi kaappi avattiin ja silloin Piikin käsi sai tehdä vatsalle\npalveluksen. Viimein vatsa -- vai lieneekö se ollut pää -- kävi niin\nraskaaksi, että Piikki painautui erään portin pieleen pitkäkseen.\nOhitse kulkeva pormestari sattui Piikin huomaamaan ja tiedusti, onko\nhän uupunut. \"Minä katson... yh... tulee... yh... ko katu... yh...\ntasaiseksi... yh\", vastasi Piikki, vaikk'ei pormestari sitä kuullut.\n\nKäsityöläiset ne olivat kiireesen tukehtua, sillä jokaisenhan nyt piti\n\"uuteen karvaan päästä\". Ompelijattaret myöskin olivat kuin tulessa.\nMuun hyvän lisäksi heitä ahdistettiin vielä silläkin, että heitä\nkiellettiin sanomasta, minkälaisen puvun he millekin ovat tehneet,\njotta itsekukin olisi \"verraton\". Salaisuudet kuuluivat kumminkin ilmi\ntulleen -- kenessä syy sitten lienee ollutkaan... Jos taasen kenen ei\nkannattanut ompelijatarta hankkia tai jos ei semmoista ollut\ntilaisuudessa saamaan, se sai itse vaatteensa valmistaa. Niinpä\nmamselli Perpetua Lögner, hän joka aamusta iltaan kahden kissansa\nkanssa istui akkunassa, hänkään, vaikka rahakas, ei hennonnut ottaa\nompelijatarta, vaan läpi yön valvoi ja käänsi viheriän leninkinsä itse\n-- ja se tepponen oli sille lenningille tapahtunut jo viisi kertaa tätä\nennen... Näissä pukuhötäköissä sattui semmoinenkin ihme, että\nkauppiasveljesten Narskujen puolisot, jotka kaksitoista vuotta olivat\nolleet toisilleen sanaa virkkamatta, tulivat puhelemaan keskenään.\nHeidän välinsä oli niin kummallinen, että vaikka asuivatkin samaa\ntaloutta, jota heidän miehiensä isän testamentin määräyksen mukaan ei\nsaanut jakaa, eivät he noin pitkään aikaan olleet haastatelleet\ntoisiaan, kun kerran olivat suuttuneet. Nyt olivat he lähettäneet\nsamanväriset lenninkinsä korjattavaksi samalle ompelijattarelle ja kun\ntämä toisen rouvan lenninkiä toi, ryykäsivät he molemmat sitä\nomistamaan. Leningin sai tietysti se, jonka oma se oli, mutta ne sanat,\njoita rouvat toisilleen siinä tilaisuudessa lahjoittivat, olivat\nomiinsa tukkimaan heidän suunsa vähintäin kahdeksitoista vuodeksi\nuudelleen...\n\nKyllä sitä oli mellakkaa ja mylläkkää, vaan ihmekös tuo, kun itse\nkeisari oli tulossa...\n\nToimikunnat olivat saaneet kaavansa valmiiksi ja heidän ohjelmiansa\npantiin toimeen. Tohtorin kartanoon, joka oli kaupungin taloista\nkomein, piti keisarillisten tulla asumaan. Se oli koristettu, miten\nsuinkin oli voitu niin sisältä kuin ulkoakin. Portti oli laitettu\nriemuportiksi. Koko yö oli valvottu kaunistettaessa. Huoneiden\nsisustamiseksi oli kerätty kaupunkilaisten kallisarvoisimmat\nhuonekalut ja taulut, mutta kun vanhan Modenskan \"ihmisijän vaiheita\"\nesittävää taulua, jonka hän ennen oli markkinoilta ostanut ja\npuitteisiinkin laitattanut, ei joukkoon huolittu, niin eukko suuttui\npahanpäiväiseksi ja raklatti niin että oikein. Myöskin kukkia\nsijoitettiin huoneisiin niin paljon, kuin niitä suinkin mahtui. Väliin\nsyntyi aika kahakkakin, kun jokainen tahtoi saada kukkansa näkyvimmälle\npaikalle -- miekkonen se, jolla oli mahtavia puolustajoita. Luultiin jo\nmonen monta kertaa, että huoneet ovat kunnossaan, mutta -- silloin aina\njokin vika huomattiin. Kun yksi lähti sitä korjaamaan, niin kaikki\njuoksivat perästä -- ja sekasotkuun joutui hyväkin järjestys. Viimein\ntäytyi miesvoimalla estää, ett'ei kukaan päässyt huoneisin. Mitä\nhassunkurisimpia kohtauksia näissä valmistushommissa tapahtui, mutta\nniitä on mahdoton ruveta kertomaan.\n\nOltiin siinä luulossa, että keisari saapuisi kaupungin rantaan\niltapäivällä. Erään saaren korkealle kalliolle lähetettiin miehiä\nvartioitsemaan, joiden sitten tuli antaa merkki niin pian kuin keisarin\nlaivan huomaavat. Pormestari olisi vastaanottajana ja neiti Snabb\ntarjoaisi kukkaisvihkon. Naisväen yhdistys oli päättänyt, että neiti\nSnabb on siihen kaikkein soveliain. Hänhän se aina olikin\nalkuunpanijana, jos jotakin erinomaista oli hankkeissa. Sitä paitsi\ntiedettiin hänen omista kertomuksistaan, että hän oli 21 vuotiaana\nollut hyvin \"muodissa\", olipa häntä kerran kenralikin tanssittanut,\njolloin hänen kenkänsä olivat puristuneet niin että voi voi...\n\nPalokunnan tuli olla kunniavahdissa. Kun arveltiin, että keisari\nmahdollisesti tahtoo nähdä sitä toimissaankin, katsottiin\ntarpeelliseksi, että sammutuskapineetkin olisivat saapuvilla.\nArmollinen taivas oli varjellut tätä hyvää kaupunkia valkian vaaroilta,\nniin että sammuttimia ei oltu pitkiin aikoihin käytetty. Siitä syystä\nne olivatkin semmoisessa kunnossa, ett'ei niistä ollut minnekään...\nolivat ravistuneet, sihisivät ja suhisivat, eivätkä pitäneet vettä.\nTuli hätä. \"Mutta kun hätä on suurin, silloin on apukin lähellä\".\nMuistettiin, näet, että leipurilta oli otettu takavarikkoon taikina,\njohon muutaman kissan maallinen matka oli päättynyt... sen verran sitä\ntietää, missä sen kuolemansa kohtaa... Pahansuovat ihmiset olivat\nhuomanneet tämän, ennenkuin leipuri ennätti \"kuolleen korjata\" -- ja\ntaikina joutui takavarikkoon. Se oli onneksi, sillä nyt keksittiin,\nettä taikinalla oli mainio iskostaa ruiskujen kuivaneet letkut, joka\ntapahtuikin. -- Viskali, ruotuväessä vääpelinä palvellut mies, oli\nottanut opettaakseen kaupungin 6 polisimiestä sotatemppuihin, jotta he\nkeisarin vahteina ollessaan osaisivat käyttäytyä niinkuin \"asiaan\nkuuluu\". Tuon tuostakin juoksi viskali pormestarilta tiedustamaan,\nopettaako hän polisimiehet tekemään niitäkin temppuja, joita\nsota-aikana Haminassa, Englantilaisia vartoessa, neuvottiin. Samalla\nhän ryhtyi kertomaan hirmuisen pitkiä sotahistorioita. Hänellä olikin\ntapana kertoa kaiken maailman asiat yhteen, kun kerran alun sai.\nPäästäkseen hänestä aina erilleen, sanoi pormestari vaan: \"hyvä!\" Mutta\nkun viskali lähti, silloin viskautui vastukseksi palomestari, joka ei\nosannut mitään tehdä pormestarilta kysymättä. Paitsi näitä, oli jos\njonkinmoisia muitakin vastuksia häiritsemässä, niin että pormestari\nei saanut peilinsä edessä rauhassa harjoitella lausumaan niitä\nranskalaisia lauseita, joilla hän aikoi keisarin tervetulleeksi\ntoivottaa.\n\nMutta nyt jo oltiin rantaan kokoonnuttu vastaanottoa varten. Kun tätä\nrantaa tuskin koskaan oli muuten laitettu kuin roskaa siihen vetämällä,\nei sitä hiekan paljoudellakaan tahdottu saada kelpaavaan kuntoon. Risut\nja lastut eivät tahtoneet mitenkään peittoon joutua. Vaikka niitä\nkuinka peitettiin, niin aina niistä joitakuita pilkisti esiin,\nikäänkuin sanoakseen: \"mitä te meistä? Antakaa meidän katsella\nmaailmaa\". Sen lisäksi oli niiden alla säästöksiä koirilla, jotka\nkäpälillään tulivat niitä näkyville raastamaan. Myöskin sinne tänne\njuoksentelevat ihmiset tallasivat juuri laitetun hiekoituksen, niin\nettä piti oikein vahdit asettaa korjatuille paikoille pääsyä estämään.\nPunaista verkaa löytyi kaupungissa ainoastaan muutamia kyynäröitä --\nsillä ei siis voitu laivasiltaa peittää. Vaan \"hätä keinon keksii\".\nRuvettiin purkamaan punaisia peitevaatteita y.m.s. -- ja veralle\nsaatiin jatkoa kun saatiinkin. Myöskin tuomarin rouvan erästä kuvaelmaa\nvarten tehty -- hame käytettiin lisäykseksi siltapeitteesen. Kyllähän\njotkut muistuttivat, että \"eiköhän se keisari pane pahakseen, jos vaan\nhuomaa, että sillanpeite on niin monesta kappaleesta tehty\". Silloin\neräs sukkelakielinen rouva selitti, ett'ei keisari koskaan katsele\njalkoihinsa. Hänen kodissaan on muka keisarin kuva, jossa keisarin pää\non taivasta kohti kuin tähtientutkijan. Tämän kuultua ei kellään ollut\nmitään virkkamista.\n\nEttä ranta tulisi \"niin komeaksi ja suurelliseksi kuin mahdollista\",\nkoristettiin sitä siten, että tuoreita koivuja pisteltiin maahan\nseisomaan, jotta näytti kuin niitä olisi ollut siinä kasvamassa.\nHeinäkuun aurinko paistaa hellitti sinikirkkaalta taivaalta täydellä\nterällään ja sen lämmittävää hyväilyä eivät nuo luonnollisilta\nsijoiltaan ja juuristaan irroitetut metsän asukkaat kestäneetkään, vaan\nnuutuivat ja muuttuivat rumiksi. Kovin kuumana se aurinko sillä kertaa\nlieskottikin, ikäänkuin olisi ukkoista ilmassa ollut, eikä koivujen\nnuutumista saatu estetyksi, vaikka niitä koetettiin kastellakin. Ainoa\nkeino oli se, että niin pian kuin joku koivu rupesi nuutumaan, vietiin\nse pois ja metsästä tuotiin uusi sijaan. Itse kaupunkikin koreili\nlipuissaan. Akkunat ja portit olivat kiehkuroilla ja puilla koristetut.\nVaikka arveltiin, että keisarilla on kyökki mukanaan, pidettiin\nkumminkin huolta siitä, että muonavaroja olisi saatavissa, jos niistä\ntarvis tulisi. Teurastajalle oli annettu virallinen käsky hankkia\n\"vasikoita ja härkiä tarpeen varalta\" ja ravintolan pitäjällä piti\nlöytyä \"kaikkia laatuja.\"\n\nNo, niin! Nyt jo oltiin rantaan kokoonnuttu vastaanottoa varten. On kai\ntarpeetonta mainita, ett'ei kukaan, jolle suinkin mahdollista oli,\nollut jäänyt tähän tilaisuuteen tulematta. Eivätkä ainoastaan\nkaupunkilaiset olleet rantaan tulleet, vaan maaseutulaisiakin oli hyvin\nkaukaa rientänyt. Kaikki olivat juhlapuvuissaan. Viskali komenteli\ntottuneen sotilaan tavalla kansanjoukkoja ja tuon tuostakin teetti\npoliseilla sotatemppuja, jotta nämä eivät niitä unhottaisi. Hän oli\noikein elementissään ja kertoi ja kertoi, kuinka sota-aikaan\nEnglantilaisia Haminassa odotettiin. Jos joku ei hänen komentoaan\ntotellut, sen hän vietti kauas kaupungin ulkopuolelle, eikä se saanut\nenää takaisin tulla. \"Putkaan\" kumminkaan ei ketään pantu, sillä se\n\"tahdottiin pitää siistinä, jos niinkuin keisari haluaisi sitäkin käydä\nkatsomassa\". Pormestari seisoi rouvansa kanssa etumaisinna laivasillan\ntapaisella ja heidän takanaan olivat muut kaupunkilaiset \"arvonsa\njälkeen\". Neiti Snabb oli puettu tilaisuutta varten valmistettuun\nkomeaan, lukemattomilla rimsuilla -- tournyriä ei siihen aikaan vielä\nollut -- koristettuun leninkiin. Hän oli viehättävän näköinen tuo\nrohkean pitkä nainen, kun hän siinä loistava kukkaisvihko kädessään\nseisoi ja kohenteli mahtavata pukuaan. Siinä odottaessa vietiin hänet\nerääsen makasiniin, jossa sitä varten tuodun peilin edessä saisi\nharjoitella, kuinka tulisi notkistautua kukkaisvihkoa antaessaan. Kun\nneiti Snabb sitten harjoitellessaan notkuhun painui, silloin toisetkin\nmakasinissa olevat Evan tyttäret tekivät huomaamattansa samoin, niin\nettä he nuokkuivat, kuin lainehtiva viljapelto -- näkö, jota mielellään\nsyrjästä katseli. Snabb'in tavallisesti kiipperä kärsivällisyys sai\nolla koetuksessa, kun jokainen tahtoi asettaa hänen rintaansa kukkaista\n-- ihanhan hän olisi kukkiin peittynyt, jos vaan kaikki olisivat\nsaaneet halunsa täyttää. \"Voi hyvä Petronella, sinä armas Perpetua,\nkyllä toiste otan teidän kaikkien kukat\", puheli neiti Snabb -- ja\nsillä lupauksella hän pääsi rauhaan.\n\nMutta päivä kului kulumistaan, eikä mitään kuulunut. Sitä myöten alkoi\nmyöskin taivaalle kokoontua uhkaavia ukkosen pilviä. Tultiin\nlevottomiksi. Siinä uskossa ja siinä toivossa oltiin kuitenkin varmat,\nett'ei taivas voi niin ankara olla, että nyt sateen laittaisi, kun itse\nkeisari on tulossa... Vaan -- \"parhaat aikomuksetkaan ei ihmismielen\nmukaan käy\". Se toteutui tässäkin, sillä ensin välähti kirkkaita\nsalamoita, jyrähteli, niin että avaruuden luuli halkeavan ja viimein\nrupesi sataa rapistamaan taivaan täydeltä. Kynttä kantta lähtivät\nihmiset kotiinsa ja mikä mihinkin sadetta pakoon kapasemaan. Uupuneina\nparin vuorokauden kuumeentapaisista ponnistuksista eivät yhdet enempää\nkuin toisetkaan huoneisiin päästyänsä jaksaneet valvoa, vaan vaipuivat\nheti makeaan uneen. Kun sitten ukkonen oikein jyrähteli, heräsivät he\nja säpsähtivät puoliunissaan, kun luulivat, että nyt se keisari\ntulee... Mutta mitään keisaria ei tullut -- ulkona vaan mellasti\nmyrskyilma, jyrisi ja patoi. Ja he nukkuivat uudelleen ja olivat\nunissaan olevinaan keisaria vastaanottamassa... Tuntui niin\nsanomattoman hauskalta saada häntä odottaa -- ja nähdä... edes\nunissaankin... Niin, -- mitäs ne ihmisten toiveet useinkaan ovat muuta,\nkuin vaan ainoastaan pelkkiä unia...\n\n\n\n"]