Kokoelma sisältää kertomukset Sovittaja, Paljon uutta ja Keron Heikki. Tarinat sijoittuvat 1800-luvun Pohjanmaalle ja kuvaavat maaseudun arkea, sosiaalisia suhteita sekä rannikkoseudun elämänmenoa. Keskiössä ovat usein työnteko, vähävaraisten asema ja kyläyhteisön tavat.
Pietari Päivärinnan 'Elämän havainnoita IX' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 235. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
ELÄMÄN HAVAINNOITA IX
Sovittaja; Paljon uutta; Keron Heikki
Kirj.
P. PÄIVÄRINTA
WSOY, Porvoo, 1899.
SOVITTAJA.
Oli Pohjanlahden rannikkoseutua. Vuosisatojen kuluessa oli meri jättänyt jälkeensä silmän kantamattomia aloja kuivaa maata. Syvät meren lahdelmat siellä täällä tunkeusivat syvälle noihin entisiin heittomaihinsa, ikäänkuin suojellaksensa ja syleilläksensä vielä noita siitä poisluopuneita maita, joiden ylitse se ennen niin vallattomasti hyrskyen lainehti. Tämän tähden oli seutu täynnä lahdekkeita, salmia, poukamia, niemiä ja saaria. Entiset vuolaat mereen juoksevat virrat olivat merestä kuivuneella maalla jakaantuneet moneksi pienemmäksi puroksi ja virraksi, leikellen sen siten moniin osiin ja palstoihin. Hitaasti, mutta varmasti juoksi virta noita itselleen kulkutieksi anastamiaan uomia myöden meri-emon syliin, sillä lakeat olivat merenpohjasta liettyneet ja kokoontuneet maat.
Tämmöiset merenjättömaat ovat vuosisatoja olleet oivallisia ja reheviä heinämaita. Mutta ajan kuluessa sammaltuu, pensastuu ja metsittyy kuivimmat ja ylävimmät paikat, sentähden syntyy noihin lakeisiin ja aavoihin seutuihin ihanoita metsäsaaria, jotka kaukaa katsoen näyttävät kauniilta puutarhoilta. Suuret alat noiden metsäsaarten välilläkin on, milloin tiheämpänä, kulloin harvempana pensaikkona, ollen nekin paikat jo alulla metsää kasvamaan. Silmäsiintoja on taas aivan puuttomia ja pensaittomia aavoja, joissa ei ole muuta silmään ottavaa kuin niittylatoja ja talvisina aikoina tiheässä olevia heinäpieleksiä. Kun noihin aavoihin vielä yhtyy meren lahdelmat ja poukamat, niin luulisi niitä äkkinäinen meren seljiksi.
Enimmän aikaa maatuneille ja enimmän kohoontuneille paikoille on vahvat ja tiheät kylät ja pitäjät taloineen ja kirkkoineen sijoittuneet, jotka noilta aukeilta katsoen näyttävät vähäisiltä kaupungeilta tahi kauppaloilta. Noista kylistä ovat niiden asukkaat levittäneet viljelyksiänsä laajoille aloille, ja mehevästi rehoittavat viljelyskasvit vahvamultaisessa, kivettömässä, meren jättämässä ja hyvästi viljellyssä maassa. Veroituksen perustuksella omistavat kylien asukkaat kaikki nuo vähemmän kohonneet lakeat maat niittymaineen, metsäsaarineen ja pensaikkoineen.
Noilla varakkailla yhteiskunnilla on tilaton kansansa, kuten muuallakin. Usea heistä perheelliseksi tultuansa, pyrkii tilallisten mökkyreiksi ja torppareiksi noille sammaltuneille, pensastuneille ja metsittyneille niittymaan osille. Tällä tavalla on mökki tahi torppa ilmestynyt sinne tänne johonkin pensastoon ja metsäsaaren laitaan. Heillä on siellä erityiset aitaukset, joissa he kesäisinä aikoina syöttelevät vähälukuista karjaansa; eipä se muutoin kävisi laatuunkaan, sillä penikulmittain on niiltä tienoilta niittyjä yhteisille laitumille. Usea heistä tulee varsin hyvästi toimeen; sillä meren jättämä lieju on aikojen kuluessa tekeytynyt väkimultaiseksi peltomaaksi, joka viljelykseen muokattuna antaa heille jokapäiväisen leipänsä. Kuitenkin on kurjuus ja puutokset tännekin löytäneet tiensä, sillä moni heistä kärsii suurta puutetta ja viettää perheinensä sangen kituvaa elämää.
Noita aukeita maita pitkin kulkee talvisina aikoina vahva talvitie, sillä sitä myöten on paljo lyhempi matka toisiin kyliin ja pitäjiin, vieläpä joihinkin kaupunkeihinkin kuin yleistä maantietä myöten, joka vältellen syvälle pistäviä merenlahtia tekee pitkän kaarroksen. Mennen usean merenlahdekkeen ja kaitaisen salmen poikki, kulkee tuo talvitie usean mökin ja torpan sivuitse. Täten oli talvisina aikoina noilla, ikäänkuin muista erotetuilla asukkailla tie, jota he pääsivät kulkemaan minne vaan haluttivat, mutta kesällä ei heillä ollut minkäänlaista tietä, vaan heidän täytyi pyrkiä, kuten parhaiten taisivat, kaukana olevalle maantielle, ja niin tehdä hirmuisen iso mutka.
No niin. Olihan talvitiestä paljonkin hyötyä, mutta kun pahoilleen pani, oli se hyvin oikullinen. Sillä kun sattui sakea lumipyry tulemaan, oli tiellä kulkija pahemmassa kuin pulassa. Noilla aukeilla ja suojattomilla seuduilla oli silloin semmoinen pölläkkä, ettei sylen päähän nähnyt eteensä, ja tiellä pysymisen laita oli niin ja näin. Semmoisilla ilmoilla eksyivätkin matkustajat usein tieltä pois, ja silloin ei ollut leikki edessä, semminkään öisin ja pimeinä ilta- ja aamupuhteina, jolloin ei ollut valostakaan mitään apua. Ken semmoisissa tilaisuuksissa tielle sattui, hän sai kiittää onneansa, jos vaan osui tapaamaan umpuroidessaan jonkun mökin, jossa hän voi saada itsellensä ja hevosellensa jotakin suojaa.
Minäkin olin tilaisuudessa usein matkustamaan tuota aavaa oijostietä. Usein oli minulla matkakumppaneita ja silloin tavallisesti juostiin toisiensa rekiin haastelemaan sitä ja tätä, ratoksi tuolla ikävällä taipaleella. Eräänä kertana oli minulla matkatovereina sen paikkakunnan miehiä. Silloin tuli puheeksi kahden mökin asukasten riitainen väli. He kertoivat heidän elämästänsä monta juttua, muun muassa senkin, kuinka toisen mökin asukas oli toisen mökin lehmän tavannut suistuneena isoon ojaan, josta se ei voinut päästä pois. Mutta sen sijaan, että hän olisi auttanut lehmän ojasta ylös, kävi hän vaan tavasta katsomassa, milloin lehmä on kuollut. Kun hän oli havainnut sen tapahtuneeksi, meni hän koston ivalla sitä toiseen mökkiin ilmoittamaan, ja samalla oli hän pilkallisesti antanut tiedoksi, että hän olisi voinut lehmän pelastaa, vaan ei tahtonut.
Tämmöinen riitaisa elämä kahden mökin asukasten välillä kummastutti minua suuresti, ja minä utelin yhtä ja toista heihin kuuluvista seikoista.
Näin jutellessa oli taival kulunut hupaisesti melkein huomaamattamme.
"Tuossa nyt juuri on toinen niistä mökeistä", sanoi eräs matkatovereistani, osoittaen samassa kädellänsä edessämme näkyvää tien vieressä olevaa mökkiä.
"Kumman, senkö lehmän tappajan mökki tuo on?" kysyin minä.
"Eikä ... sen toisen ... hänen mökkinsä on vielä näkymättömissä, täällä edessäpäin", sanoi toverini.
Pian olimme menneet kummankin mökin ohitse. Minä tarkastelin kumpaakin mökkiä sivumennessämme ja mieleni tuntui niin kummalliselta. Mieleeni johtui, näette, noiden matalain majain asukasten riitaisuus, ja minusta tuntui sangen oudolta, kun ihmiset eivät voi elää rauhassa, rakkaudessa ja hyvässä sovussa toisiensa kanssa. Katsellessani noita molempia mökkejä, huomasin minä edellisen mökin akkunasta iloiset lapsen kasvot, jotka kaikin mokomin näyttivät haluavan nähdä sivukulkijat. Tämänkin vuoksi lensi mieleeni ajatus: istutetaankohan tuohonkin viattomaan ihmistaimeen jo noin nuorena vihan ja koston myrkyllisiä siemeniä, ja jos niin käypi, mitä hedelmiä se tulee kantamaan?
"Kummankoan mökin asukkaissa suurempi syy on tuohon pitkälliseen riitaisuuteen?" kysyin minä ajatuksistani havahtuneena.
"Kuka hänen tietää ... eiköpä niissä liene vikaa molemmissa", arveli puhekumppanini.
"On kai ... eiköpä se niin liene", säesti toinen.
Näin haastellessa kului taival mitään erinomaisia tapahtumatta.
Minä kuljin usein yksinkin tuota taivalta. Silloin tarkastelin aina noita mökkejä, joiden asukkaat olivat niin riitaisat keskenänsä. Usein näin nuo lapsen kasvot tähystelemässä tielle; näyttipä välistä siltä, kuin hän olisi hymyillyt. Tämän tähden tuli hän minulle melkein tutunomaiseksi, ja minä en voinut sivukulkiessani olla katsomatta, olisiko hän taasen akkunassa; harva kertapa se olikin, jolloin ei niin ollut.
Eräänä kertana olin minä taasen kulkemassa samaa tietä. Oli ankaran kylmä ja vireä viima. Lumi juoksi yhtenä suihkuna hankea myöten, tehden pensaisilla seuduilla monimutkaisia pyörteitä ja kiemuroita, leiskahdellen jonkun eteen kohdattuansa, pyörivänä torvena ylös ilmaan, ja sieltä taasen laskeutuen hangelle, iloisesti pyörteitä tehden juosta virisemään. Vaikkei taivaalta tullut lunta, meni tie kuitenkin umpeen, jonka vuoksi kulkeminen kävi hankalaksi.
Tultuani sen mökin kohdalle, jonka akkunassa olin tottunut nuo lapsen kasvot näkemään, oitis loin katseeni akkunaan, katsoakseni, olisiko hän taaskin siinä, mutta häntä ei näkynyt.
Ajatuksiini vaipuneena ajelin minä eteenpäin minkä pääsin, katsellen lumen iloista tanssia. Olin jo sivuuttanut tuon toisenkin mökin riitaisine asukkaineen, kun huomasin, että edelläni meni pikku tyttönen. Minä kiirehdin hevostani, saavuttaakseni hänet pikemmin. Kun pääsin hänen luokseen, meni hän tiepuoleen ja päästi minut edelle. Minä pysäytin hevosen käymään ja rupesin tyttöä puhuttelemaan.
"Kenenkäs lapsi sinä olet?" kysyin minä.
"Mökin Antin ja Tiinan."
"Missä sinun kotisi on?"
"Tuossa mökissähän me asumme ... tulittehan sen sivu", sanoi hän.
"Tässäkö viimeisessä?"
"Ei kun siinä toisessa... Ettekö te tunne minua?" sanoi hän, ja katsoi minua hymyillen silmiin.
"Sinä olet se, joka akkunasta aina katselet."
"Niinpä olenkin ... jopahan tunsitte ... heti minä tunsin teidät ... minä olenkin nähnyt monta kertaa..." sanoi hän ja nauroi niin että hänen verevät poskensa menivät punaisen ja valkoisen kirjaviksi.
"Mihin sinä olet menossa?"
"Täällä minä käyn kirkonkylässä."
"No sittenhän sinun sopii tulla minun rekeeni; sinne minäkin menen."
"En minä tule."
"No miksei."
"Siksei, etten minä tule."
"Tästähän on puoli penikulmaa kirkolle ja tie on ummessa.
"Vaikka."
"Ilma on kylmä; palellut vielä tälle taipaleelle."
"Enkä palellu."
"Mutta sanoppas nyt, minkä vuoksi et tahdo tulla kyydilleni?"
"Sen vuoksi kun pääsen tämän taipaleen itsekin ... kyllä minä tämän niin monasti..." sanoi hän itseensä luottavasti.
Minä luulettelin tuon tytön itsepintaisuuden olevan pelkkää teeskentelemistä. Sentähden seisotin minä hevosen, kohutin rekipeittoja ja sanoin:
"Tule nyt vaan tänne rekeen peittoihin istumaan, muutoinhan sinä palellut!"
"En minä tule, en, en, en ... ajakaa vaan pois ... kyllä minä tämän pääsen ... menkää vaan pois", sanoi tyttö hyvin hätäisellä äänellä, takaantuen taapäin, ja huitoen molemmilla käsillään, ikäänkuin hän olisi peljännyt, että minä väkisin nostaisin hänet rekeen.
"Tulehan sitte kannaksillekaan", kehoitin häntä.
"En."
"No sinä olet kummallinen lapsi!" sanoin minä.
Tyttö ei vastannut mitään.
Kun minä en saanut häntä rekeen tulemaan, turvasin minä toiseen keinoon, sillä minä todellakin pelkäsin hänen jäävän tielle. Minä en ajanut parhaillakaan paikoilla yhtään juosten, että tyttö olisi pysynyt muassa, voidakseni hänen uupuessaan olla hänelle turvana. Säälin tunteella katselin minä häntä, kuinka hän huonoissa ketineissä ja suuret aika-ihmisen kengät jaloissa, koki käydä telskittää voimainsa perästä hevosen jälessä. Onni oli kuitenkin se, kun lumi oli tuulen pieksämänä juurtunut tien paikalla niin kovaksi, että se isojen kenkien turvin melkein kannatti hänet.
Lunta alkoi vähän tulla taivaaltakin, jonka tähden ilma tuli hämärämmäksi. Aavan merenlahdelman takaa näkyi ylävämmällä maalla oleva kylä kirkkoineen; ne näyttivät olevan kuin palavan ja savuavan meren keskellä. Ajatuksiini vaipuneena ajattelin minä kylää kirkkoineen, siellä asuvia ihmisiä, noita riitaisia mökin asukkaita ja reen perässä tepsuttelevaa, itsepintaista tyttöä.
"Ettehän te aja ollenkaan", sanoa heläytti tyttö, ja minä havahduin.
"Etkö nyt jo tule rekeen?"
"En ... kohtapa tuo kyläkin..."
"Mitä asiaa sinulla kylään on?"
"Minä olen menossa aapista ostamaan ... minä opettelen lukemaan."
"Joko olet vanha?"
"Kohta seitsemän vuoden."
"Mikä sinun on nimesi?"
"Tiina, äidin kaima."
"Vieläkö isäsi ja äitisi riitelevät tuon toisen torpan väen kanssa?"
"Häh ... eihän ne koskaan", sanoi hän, melkein niin, kuin hän olisi jotakin säikähtänyt.
Pitkänlainen äänettömyys seurasi, ja minä melkein kaduin, kun päästin niin varomattoman sanan.
"Mistä te tuommoisia tiedätte arvella?" sanoi tyttö tovin ajan päästä, ikäänkuin hän olisi tullut selville tuosta odottamattomasta kysymyksestä.
"Ihmiset ovat sitä puhuneet", sanoin minä.
Tyttö näytti tulevan yhä enemmän alakuloiseksi. Hän ei puhunut mitään, eikä katsonut minua silmiin, kuten hän tavallisesti teki. Surkumielellä katselin minä, kuinka hän suuriin kenkiensä nokkiin katsellen, kävellä telskitti reen perässä.
"Ihmiset puhuvat usein liikojakin ... tästä minä käännyn – – hyvästi!" sanoi tyttö, ja samassa hän kääntyi eräälle syrjätielle, joka näytti vievän erääsen taloryhmään kylässä.
Minä ajelin eteenpäin, mutta tuota lapsimaista tyttöä en saanut pois mielestäni. Olinhan kuullut hänen vanhempiensa riitaisesta elämästä toisen mökin perheen kanssa. Olinhan nähnyt hänen niin usein katselevan uteliaasti mökin akkunasta sivuitsekulkevaisia, ikäänkuin hän olisi kyllästynyt tuohon ahtaaseen piiriinsä, ja haluttanut itsekin ryöpsähtää noiden ohikulkijain joukkoon. Olinhan tavannut nyt hänet vähäväkisenä kulkemassa samaa tietä, ja yhtäkaikki niin itsepintaisena ja omaan kykyynsä luottavana, ettei hän millään ehdolla ottanut vastaan tarjottua apuani – – niin, oliko sitten kumma, jos mielessäni edelleenkin pysyi tuo tyttö ja nuo sanat: "ihmiset puhuvat usein liikojakin" ja jos minä en ymmärtänyt hitustakaan koko tyttöä, enkä noita sanoja.
Oli iltapimeä, kun minä taasenkin jouduin tuota taivalta kulkemaan. Ilma oli tyyni ja kaunis taipaleelle lähtiessäni, mutta sangen pimeä, sillä kuu ei ollut vielä noussut. Jonkunlainen pelon tunne vaivasi minua, lähtiessäni ypö yksinäni pimeällä tuolle epävarmalle matkalle, mutta luottaen hevosen osaavaisuuteen ja kauniiseen ilmaan, lähdin kuin lähdinkin, sillä minulla oli kiire.
Alkupäästä kävi matka varsin hyvin. Hevonen juoksi pikku hölkkää aivan vaatimatta, sillä se oli siihen tottunut, ja minä istuin reessä niin ajatuksiini vaipuneena, etten huomannut taipaleella olevanikaan. Näin eteenpäin kulkiessani havahduin siitä, kun äkkinäisiä ja tuimia tuulen ryöpsähdyksiä alkoi huhahdella aavalla seudulla. Ensimmältä nuo puuskat tulivat harvakseen, mutta ne olivat jo niin voimakkaat, että koko aavikko tuntui lakahtelevan jo ensimäisillä yrityksillä; tuntuipa siltä kuin koko seutu olisi säikähdellyt tuon tutun tulijan ensimäisistä tervehdyksistä. Pian kuitenkin tihenivät nuo tuulenpuuskat, ja tuokion kuluttua se oli yhtämittaisena myrskynä. Ankara vihuri vakaantui puhaltamaan aavalta mereltä ja lunta alkoi tulla taivaan täydeltä. Kun kova myrsky vielä tämän lisäksi kiskoi irti kaiken maassa olevan lumen, niin syntyi siitä semmoinen möräkkä, etten voi sitä sanoilla selittää.
Heti kun huomasin, minkälainen ilma oli tulossa, kiirehdin hevostani, kerjetäkseni johonkin mökkiin yötä viettämään, sillä oitis ymmärsin, että taipaleen poikki oli mahdoton päästä. Kuitenkaan ei tämä keino pitkälle auttanut, sillä tie meni aivan pian umpeen, ja tämän tähden kävi nopeampi kulku mahdottomaksi. Lunta tuli niin sakeasti, että hevosen pääkin aivan pian ryytyi lumesta yhdeksi turppaaksi; luultavasti ei se voinut katsoa eteensä. Mahdoton oli sitä ihmisenkään tehdä, sillä maassa kauvemman aikaa olleen korkeamman lumen oli ankara vihuri kiskonut irti ja nostanut ilmaan, josta se kovan tuulen ajamana tuli semmoisella voimalla kasvoihin, että tuntui puolittain siltä, kuin olisi pulmushauleilla myötäänsä ammuttu vasten silmiä.
Hevonen eksyi aivan pian pois tieltä. Sinne tänne haparoiden koetin minä jälleen löytää tietä, mutta se oli peräti mahdoton, koska tien paikalla oli lunta niin paljon kuin aamullakin. Hevonen kahlasi mahaa myöten, ja kun eteen tuli jotakin pensaista seutua, ei hevonen päässyt eteenpäin muutoin kuin hyppimällä, sillä lunta oli pensasten latvoja myöten.
Tuulen suunnasta ohjetta ottamalla koetin suunnata kulkuani sinne, jossa luulin jonkun mökin tapaavani. Kauvan aikaa sinne tänne vaivaloisesti ursattuani, rupesi vihdoin myrskyn läpi pilkottamaan valkea. Aivan summa-kaupalla rupesin ponnistelemaan valkeaa kohden, joka mielestäni näkyi siltä suunnalta, jossa ei olisi pitänyt olla yhtään mökkiä. Tovin ponnisteltuani valkeaa kohden, tuli poikinpuolin eteeni vankka pystyaita. Vaikka lunta oli aidan seljän tasalle, en kuitenkaan uskaltanut yrittääkään siitä ylitse ajamaan, sillä hevonen olisi voinut saada vahingon. Aidan toisella puolella olikin iso oja, ja kauvan sain minä aseettomana telmätä, ennenkuin sain aidan auki ja jonkunmoista siltaa aidaksista ja lumesta tuohon pahaan ojaan.
Monen ponnistuksen perästä pääsin vihdoin uupuneena sen mökin kartanolle, josta valkea näkyi. Uuvuksissapa oli hevonenkin, sillä ei se viimeiseltä jaksanut monta syltä kerrallaan hyppiä paksussa lumessa, vaikkei ollut mitään kuormaakaan.
Nyt olin ihmisten ilmoissa, mutta kuinka hämmästyinkään, kun huomasin olevani sen mökin kartanolla, jonka akkunasta pikku Tiinan olin niin monta kertaa nähnyt katselevan. Heti johtui mieleeni mökin riidanhaluiset ihmiset, ja sangen vastenmieliseltä tuntui turvaantuminen heidän apuunsa. Mutta kun tässä ei ollut valitsemisen varaa, tunkeennuin minä lumineni huoneeseen. He näyttivät ensinnä hyvin hämmästyvän, kun näkivät lumisen oudon miehen tämmöisellä ilmalla tunkeutuvan heidän huoneeseensa. Mutta kun minä muutamalla sanalla selitin omani ja hevosen nykyisen tilan, pyytäen samassa heidän apuansa, muuttui heidän hämmästyksensä ihmettelemiseksi.
Asian kuultuansa pani mökin isäntä vaatetta päällensä, sytytti kynttilän lyhdyssä ja niin lähdettiin hevosta korjuusen laittamaan. Hevonen saatiinkin hyvään suojaan, sillä mökkiläisillä oli jonkunmoinen talli, johon hevonen pantiin; heillä oli välistä ollut hevonen, vaan nyt sitä ei ollut.
Kun huoneeseen oli tultu ja enin lumi saatu kopistetuksi pois, riisuin minä päällysvaatteeni. Lumesta ryytyneenä oli se niin jäässä, että se pystyyn pantuna seisoi yhtä tanakkana kuin miehenkin päällä ollessa.
Nyt vasta voin ruveta silmäilemään mökin sisällistä elämää. Huone oli vaan neliseinäinen, mutta jotenkin kookas mökin tuvaksi; ulko-oven eteen oli laudoista laitettu jonkummoinen porstuan tapainen. – Huone oli lämmin ja varustettu kaksinkertaisilla, pienillä akkunoilla. Iloinen valkea paloi rätisten liedellä, levittäen huoneeseen valoa ja lämpöä; silloisiin oloihin katsoen, teki tämä minuun sangen hyvän vaikutuksen, sillä hyvältä tuntui, kun sai lämmitellä vilusta kohmettuneita ja kangistuneita jäseniänsä.
Huoneessa vallitsi hyvä järjestys ja puhtaus, mutta pintapuolisellakin silmäyksellä huomasi, etteivät asukkaat suinkaan olleet varallisia. Heidän neljän lapsensa vaatteus oli hyvin vajanainen, mutta puhtaat ja eheäksi paikatut ne kuitenkin olivat; eivätpä vanhempienkaan vaatteet kovan päteviltä näyttäneet.
Pikku Tiina oli vanhin lapsista; nuorin näkyi juuri hiljakkoin nähneen ensimäisen päivänvalon. Heti kun sain päällysvaatteeni pois päältäni, huomasin minä pikku Tiinan katselevan hyvin veitikkamaisesti itseäni.
"Enpä minä kuitenkaan tullut teidän kyydillenne", sanoi hän, pitäen päätänsä kallellaan, hypistellen kulunutta huivinsa nurkkaa ja katsoen minua silmiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut täten muistuttaa, että hän suoriutui voittajana silloisessa kyytikiistassamme.
"Miksikäs et tullut? Olisithan saanut kyytiä", sanoin minä, lämmitellessäni takkavalkealla.
"Pääsinpä minä itsekin", sanoi tyttö.
"Oletko siinä taas ... ainainen hälppä...", tokasi äiti.
"Tuo häntä nyt on ainahinen..." murahti isä.
"Antakaa lapsen puhua – me olemmekin vanhat tuttavat", puolustelin minä tyttöä.
"Sen me jo tiedämmekin, pikku Tiina on puhunut kaikki", sanoivat isä ja äiti yhteen ääneen.
"En minä ole kaikkia puhunut ... en, en, en", sanoi tyttö, kiekkuen toisen jalkansa nojassa kahtaanne päin.
"Mitä sinä et ole vielä puhunut?" utasin minä hajamielisyydessäni, sillä tunnustaa täytyy, että häpesin itseäni, kun olin tytölle sanonut hänen vanhempiaan riitaisiksi, ja mitä he nyt minusta ajattelevatkaan.
"Ihi – ihi..." nauraa ihisi tyttö, kaivellen sormellansa suupieltänsä – "saako sanoa?"
"Sano vaan!" sanoin minä hämilläni, sillä enhän voinut lasta kieltääkään.
"Sitä en ole isälle ja äidille sanonut, kun te – – tuota – tuota – sanoitte silloin, että, että isä ja äiti ovat – ovat ri-ri-riitaisat", sanoi pikku Tiina aristellen.
"Herra siunatkoon tuota hupakkoa, minkälainen se on... Jos et sinä siinä mokoma...", hätäili äiti, ja samassa sieppasi hän tytön kainaloista kohoksi ja viedä riepoitti hänet aika kyytiä toiselle puolelle huonetta.
"Tuon toisen mökin asukasten kanssa", sanoi tyttö äitinsä häntä viedessä, ikäänkuin tähdentääksensä äsköistä ilmoitustansa.
"Pidätkö siinä ... lörppä ... tuo häntä nyt on..." sanoi isä, ja siirteli hädissään joitakin kaluja toiseen paikkaan ikäänkuin hakeakseen jotakin muuta asiaa.
"Ei se kait niin vaarallista ole ... antakaa olla ... minä lorisin tuon lapsen kanssa yhtä ja toista, enkä muista, jos lienen jotakin semmoista sanonut", koin minä hätäyksissäni sanoa.
"Vieras ei puhu totta ... muistaa hän ... sanoittehan ihmisten niin sanoneen... Isä ja äiti eivät ole pahoja ... ihmiset puhuvat liikoja ... mutta toisten Matti on paha ... vaan vielä hänkin kerran tulee hyväksi..." puhua helisti pikku Tiina, istuen äitinsä vieressä lavitsalla, heilutellen molempia jalkojansa ja katsoen viattomasti minua silmiin.
Nämä viimeiset sanat laski tyttö niin sukkelasti, ettei vieressä oleva äiti hämmästyksissään kerinnyt häntä keskeyttää, ennenkuin viime sanassa.
En ikänä muista olleeni tukalammassa tilassa kuin tässä olin. Minä olin ajattelemattomasti kertonut huhupuheita lapselle, ja nyt oli hän edessäni kantajanani ja tuomarinani. Hän oli pannut minut semmoiseen hymälään, että minun oli täytynyt turvaantua pieneen hätävalheesen, mutta lapsen viattomalla totuuden tunnolla rankaisi hän kovasti minua ja minun täytyi hävetä silmäni täyteen. Luultavasti lapsi ei ollutkaan sanonut tuota hänen mielestänsä niin vastahakoista asiaa vanhemmillensa, estääksensä siten heidän saamasta pahaa mieltä, mutta minulle tahtoi hän sen vanhempiensa kuullen viskata takaisin. Eipä siinä vielä kyllä, että itse olin joutunut hankalaan asemaan, mutta vanhemmat olivat samanlaisessa, elleivät vielä pahemmassa, hävetessään lapsensa suulautta, jopa kohtakin oikeutettua.
"No tuon kanssa häntä nyt tuli ... etkö sinä siinä, mokoma jo..." sanoi äiti ja hän tukistaa nutuutti pikkusen tyttöä.
"Tuon kanssa ei tule aikaan ... mikä tuon tuommoiseksi – – pitäisi tehdä vieraan hevoselle appeet ... kyllä siellä nyt semmoinen ilma, ettei..." sanoi isä, ikäänkuin johtaaksensa aatteita pois tuosta ikävästä jutusta.
Pikku Tiina tuli nyt hyvin totiseksi, ja rupesi mussottamaan. Pikku jalat lakkasivat heilumasta, katse kävi pitkin nokkaa ja huulet venyivät entistä pitemmiksi. Siinä hän sitten istua nuijotti, kenties tyytymättömänä siitä, kun moitittiin, vaikka tunsi oikein tehneensä.
Isäntä ja minä lähdimme toimittamaan hevoselle kauroja, vettä ja heiniä. Ilma ei ollut yhtään asettunut, ja vaikkemme olleet sen enempää aikaa ulkona kuin menimme ja tulimme kartanon poikki, olimme jo niin lumittuneet, että olimme kuin lumipurku.
Huoneeseen palattuamme näytti asiat olevan entisellään. Pikku Tiinakin oli laannut mussottamasta ja oli yhtä iloinen hälppä kuin ennenkin.
"Kyllä siellä on niin ankara ilma, ettei mies monasti eläissään semmoista näe", otti isäntä puheeksi, kaiketi väistääkseen, ettei pikku Tiina taas alkaisi tuota ikävää juttua.
"Kyllä se on ... en minäkään ole tämmöistä ennen nähnyt ... onhan se niinkuin Raappasen pyry, josta vanhat ennen niin paljon kertoivat", sanoi emäntä.
"Raappasen...! Minkälainen se oli?" kysäsin minä.
"Vanhat kertoivat, kuinka kerran oli ollut ankara pyry, jolloin Raappana niminen mies oli kuollut tuolle taipaleelle ... kunhan vaan ei taas jonkun onnettoman kävisi samoin", selitti emäntä.
"Oli varsin hyvä, kun osaannuitte meidän mökkiimme – siellä ulkona ei olisi nyt mikään hauska olla", sanoi isäntä.
"Tunnen suurta tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta, kun niin on käynyt. Hevonenkaan ei olisi kauvan enään jaksanut ja itsellänikin oli tosi edessä", sanoin vastaukseksi.
Pikku Tiina oli tullut likemmäksi minua. Hän hypisteli takkini lievettä ja katseli suurilla sinisillä silmillänsä viehkeästi minua silmiin.
"En minä ole paha teille", sanoi hän.
"Senhän minä tiedänkin, ettei pikku Tiina ole paha", sanoin, ja nostin tytön polvelleni.
"Minä osaan jo lukeakin", sanoi hän tovin päästä.
"Oletkos siinä taas..." murahti isä.
"Antakaa meidän nyt haastella", pyytelin minä.
"Sehän on varsin hyvä, kun osaa lukea; mihinkä asti osaat?"
"Aapisen ja käskyt katekismuksesta ulkoa, tavata ja koko sanalta lukea sisältä."
"Onpa sitä siinäkin niin pikku tytölle kuin sinäkin olet."
"Onko se tosi, että aapisen kukko tuopi makiaista, kun lukee ahkerasti?" sanoi tyttö ja katsoi veitikkamaisesti minua taas silmiin.
"On se tosi ... kyllä se tuopi."
"Mistä te sen tiedätte?"
"Miksen minä tiedä – toipa tuo minullekin, kun olin ahkera poikasena lukemaan."
"Nyt narraatte ... minä luulen, että kaikki aika-ihmiset vähän valehtelevat ... ei kun narraavat ... isä ja äitikin narraavat."
"Kuka sinulle niin on sanonut?"
"Tiedänhän minä sen kenenkään sanomattakin. Isä ja äiti ovat aina sanoneet kukon tuovan makiaista, kun vaan luen ahkerasti, mutta eipä hän ole tuonut."
"Mutta entä, jos sinä et ole ollut kylläksi ahkera."
"Olen minä ollut ... olen, olen, mutta minua vaan narrataan."
"Mutta saatpa nähdä, että kukko vielä kerran tuopi sinulle paljon makeisia; voisipa se tuoda rahaakin."
"En usko ... en, en – minua vaan narrataan."
"No, mutta eihän sinulla taida olla aapistakaan, sitä vähemmin kukkoa, joka sinulle makeisia hankkisi", sanoin minä.
"On minulla, minä sen silloin ostin ... se maksoi kaksikymmentä penniä."
"Näytäpäs minulle se!"
Huoneen perinurkassa oli pieni vuode, sen yläpuolella oli pieni nurkkahylly. Ketterästi juoksi tyttö sinne, nousi vuoteeseen, sieppasi punakantisen aapisen hyllyltä ja toi sen minulle.
"Noin koreat kannetkin siinä on, ja kukko se vasta komea on", sanoi hän aapista minulle ojentaessaan.
Minä tarkastelin aapista ja vakuutin, että se oli kukkoineen päivineen sangen hyvä ja moitteeton; sitten viedä kiidätti tyttö aapisen nurkkahyllylle.
Ilta oli jo kulunut ja perhe söi niukan illallisensa. Sen jälkeen ruvettiin hankkimaan maata-panoa. Pikku Tiina sijoitettiin toisen pienemmän sisarensa kanssa tuohon pikku vuoteeseen, nurkkahyllyn alle; nuorimmasta vanhin sai sijansa isän ja äidin vieressä ja nuorin kätkyessä. Mökissä ei suinkaan ollut liikoja vuoteita vieraita varten, sentähden tehtiin minulle makuusija lattialle.
Kun maata oli asetuttu, luki pikku Tiina muististaan aapisesta ehtoorukouksen. Hän ei erehtynyt yhtäkään kirjainta. Kun rukous oli loppuun tullut luetuksi, sanoi äiti:
"Muistosta toistelaisiakin!"
"Sinun enkelisi varjelkoot ja suojelkoot toistelaisetkin kaikesta vaarasta ja vahingosta, ja kääntäkööt toisten Matin mielen, ettei hän olisi meille vihainen!" lisäsi pikku Tiina.
Ilma ei ollut vieläkään asettunut. Tuuli vinkui, pärisi ja törisi senkin seitsemällä äänellä, aina sen mukaan, minkälaiseen rakoon, vinkaloon ja komeroon sen mahtava voima kulloinkin sattui parhaiten soveltumaan. Tuulen muassa kulkeva lumi rapisi ja suhisi huoneen seinissä, kihisten ja ryöpsähdellen juuri kuin ääretön parvi karkeaa hiekkaa olisi kauhealla voimalla viskattu huonetta vastaan.
Minä en voinut nukkua, vaikka kuinka olisin koettanut, sillä mielessäni pyöri tavaton ilma, nuo satunnaiset pienet kohtaukset talonväen kanssa, ja erittäinkin pikku Tiina monine temppuineen ja iltarukouksineen. Kuitenkin koetin olla hiljaa, etten muiden unta häiritseisi, mutta minusta tuntui, etteivät vanhuksetkaan nukkuneet; pikku Tiinasta ei voinut myös mitään arvella, sillä hänen hengitystänsä ei ensinkään kuulunut.
Arviolta oli maatapanosta kulunut aikaa noin pari tuntia. Silloin kuulin minä miehen kysyvän vaimoltansa: "Nukutko sinä?"
"En. En voi nukkua ... jokohan vieras nukkunee?"
"En voi varmaan sanoa, mutta luulenpa hänen nukkuvan, koska hän on niin hiljaisesti jo kauvan hengittänyt", sanoi mies hyvin hiljaisella kuiskaavalla äänellä.
"Oli toki onni, kun hän osaantui mökkiimme, sillä ei tiedä mitenkä muussa tapauksessa olisi käynyt", sanoi vaimo.
"Hyvähän se oli ... varsin hyvä ... mutta tuo tyttöhän tuo ... mitähän vieraskin meistä ajattelee...?"
"Onhan Tiina vielä lapsi, joka ei ymmärrä vielä totuutta salata eikä teeskennellä ... onhan se hänelle nuoruutensa tähden anteeksi annettava – eikähän vieraskaan näytä tyhmältä", puolusteli äiti.
Minä olin kuulevinani, että pikku Tiina kähni tuon puheen aikana.
"Se huolettaa minua kovasti, kun ihmiset luulevat meidän vihaavan toistelaisia, vaikkemme ole heille neulan edestä tehneet mitään vääryyttä", sanoi mies.
"Jumala sen tietää, että me emme suo heille mitään pahaa, emmekä ole koskaan pyrkineet heille vielä kostamaan, vaikka he ovat meille niin paljon vahinkoa tehneet. Ihmisien väärille luuloille emme voi mitään, mutta meidän pitää nöyrällä sydämellä kärsiä väärä sorto ja vihamiehemme vaino, niin kyllä kerran vielä asiat hyväksi tulevat, ja silloin ihmiset käsittävät asiat oikeassa valossaan. Tämmöinen on minun mielipiteeni asiassa, vai mitä sinä ajattelet, Antti?" puheli vaimo.
"Sinulla, ystäväiseni, on niin hyvä sydän ... sinä jaksat kärsiä ja toivoa niin paljon ... usein saan minäkin sinusta lohdutusta murheissani ... toivokaamme nytkin parasta", sanoi mies lohdutettuna.
"Mutta kuulepas, Antti! Emmekö voisi saada pikku Tiinalle millään tavalla kenkiä? Paha on nähdä hänen vetää laahustavan noita aikaisen ihmisen kenkärajoja. Huonot ovat hänen muutkin vaatteensa, mutta minulla on liika, ehyt hame; sen särjen minä ja teen siitä hänelle vaatteet", sanoi äiti tovin vaitiolon perästä.
"Kylläpä tässä on kilin neuvot elämisen tarpeiden kanssa. Hiuki hyvän henkensä sai panna, jos mieli oli saada toista lehmää sen sijaan, jonka naapurin Matti ojaan tappoi. Kun nahka joutuu karvarista, teetetään sitte pikku Tiinalle oikein komeat kengät, mutta siihen asti täytyy hänen odottaa", selitti mies.
"Voi, voi kuinka se on paha – – kuulithan sen illalla pikku Tiinalta ... olemme uskotelleet hänelle, että kukko tuopi makiaista, kun hän vaan lukee ahkerasti ja hän on lukenut, mutta makeisia ei ole kukko tuonutkaan... Hän pitää meitä ja kaikkia muitakin epärehellisinä, ja ehkäpä hän itsekin oppii semmoiseksi ... ei käy laatuun ... me emme saa näyttää epärehellisiltä lapsen silmissä ... meidän pitää hankkia makiaista", puheli emäntä, jota kaikenlaiset taloudelliset huolet tuntuivat huolettavan.
"Kyllähän niinkin, mutta millä?"
"Minä olen saanut naulan voita kokoon ... sen panen jonkun kaupunkimiehen mukaan ja tuotan sillä makiaista, vaikka itse söisimme suoloja sillä ajalla", selitti vaimo.
"Tee niin", sanoi mies, samassa alkoi hän nukkua tohottaa.
Pian nukkui vaimokin.
Pilvet olivat taivaalla ohenneet ja kämärtyneet suuriksi paakuiksi. Kiivaan tuulen muassa kiitivät ne hirmuista vauhtia, peittäen väliinsä sekeitä paikkoja, joista nyt noussut kuu välistä pilkisteli esiin.
Minä olin huomaavinani, että pikku Tiina valvoi. Kuu pilkisti nyt juuri huoneeseen ja minä näin kuinka tytön pää oli pystyssä. "Varmaan hän kuuntelee, joko kaikki nukkuvat", ajattelin minä. Samassa huomasin minä, kuinka pikkunen jalka pistäisi peiton alta esiin ja kuun paisteessa näytti se niin valjulta ja valkealta. Pian pistäysi esiin toinenkin jalka ja tyttö kapsahti ylös. Hän kipasi vuoteeseen seisomaan ja kurotti nurkkahyllylle. Sieltä sieppasi hän kiireesti punakantisen aapisensa ja tarkasti suurella huolella sitä avausta, jossa kukko oli. Tyytymättömän näköisenä ja hitaasti painoi hän aapisen kiinni, ja pisti sen jälleen nurkkahyllylle.
"Ei se tuo makiaista, jos kuinkakin lukisin ... he vaan kaikin minua narraavat", kuulin hänen itsekseen sipisevän.
Sitten pani hän jälleen maata, ja pian hänkin nukkui.
Nyt nukkuivat kaikki huoneessa olijat, mutta minä en. Kuinka paljon olinkaan selville saanut elämän todellisuutta tuossa köyhässä, pienessä perheessä. Minä olin kuullut sanottavan heitä riitaisiksi ihmisiksi, minä uskoin niin olevan ja kammoksuin jo ennakolta heitä, ja samoin taisi moni muukin tehdä. Minä olin saanut kurkistaa heidän sielunsa sisimpiin soppiin, ja sen johdosta olin tullut toisenlaisiin päätöksiin. Mikä sovinnollinen mielenlaatu olikaan heillä sortajaansakin kohtaan – niin, mikä jumalisuus, mikä luottavaisuus ja tyytyväisyys heissä vallitsi kaiken yksinkertaisuutensa ja köyhyytensä ohessa, ja kuitenkin oli heitä väärin ymmärretty ja arvosteltu. Näitä ajatellessani käsitin pikku Tiinan tuonoin lausumat sanat täydelleen: "Ihmiset puhuvat välistä liikojakin".
Kun huomasin kaikki muut nukkuneeksi, nousin minä varovasti ylös. Tulin kaupungista ja sieltä olin ottanut makeisia, jakaakseni kotiin tultuani niitä lapsilleni tulijaiiksi. Minä hiivin matkalaukulleni ja kaivoin makeiset esille. Niitä panin pikku Tiinan punakantisen aapisen kukko-väliin niin paljon kuin sain pysymään; muiden muassa panin sinne myös markan rahan.
Aamupuolella yötä olin mennyt unen horroksiin. Isäntä ja emäntä olivat jo askareissaan, kun minä havahduin; kaikki lapset vielä nukkuivat. Heti hyppäsin minä ylös ja menin hevostani ruokkimaan, mutta mielessäni oli se ajatus, etten tahtoisi olla näkemättä sitä hetkeä, jolloin pikku Tiina tarkastaa punakantista aapistansa, huomatakseni, minkä vaikutuksen hänen havaintonsa häneen tekisi.
Kun minä palasin hevoseni luota, oli hän jo hereillänsä ja luki aamurukoustansa. Kauvan ei viipynyt, ennenkun hän ketterästi hyppäsi ylös ja puki vaatteet ylleen. Sen tehtyään silmäsi hän nurkkahyllylle, missä tuo punakantinen aapinen oli; minun henkeäni ahdisti. Kuitenkin vitkasteli pikku Tiina; oli niinkuin olisi hän ajatellut: "He narraavat minua kaikin", mutta kuitenkin näytti hänen haluttavan saada tietoonsa, olisiko ehkä kukko jotakin nyt tuonut. Hän rupesi itseksensä muka jotakin hyräilemään, ikäänkuin vieroittaakseen muiden huomioita pois itsestänsä. Sitten vetäysi hän salavihkaa vuoteensa luo, nousi vuoteeseen ja kurotti kätensä ottaaksensa nurkkahyllyltä punakantisen aapisensa.
"Kah...! kansi on auki ... mitä ... onkohan...?" äännähteli hän, ottaessaan varovaisesti aapistansa. "Voi, voi ... eikö ole ... on, on, on ... ja niin, niin paljon ja noin korea rahakin..." höpötti pikku Tiina vielä, kun hän vuoteessa seisoessaan raotti täysinäistä aapistansa ja huomasi todellisuuden.
Pikku Tiina oli nyt pahemmassa kuin pulassa. Makeiset eivät pysyneet kaikki yhdellä haavaa hänen käsissänsä, ja kuitenkin olisi hän ne kaikki tahtonut hallita. Vihdoin keksi hän sen keinon, että pani liiat makeiset aapisensa kanssa nurkkahyllylle, ja jäännösten kanssa hyppäsi hän lattialle, puristaen toisessa kädessään rahaa.
"Katsokaa, katsokaa, kuinka paljon...! ja vielä nurkkahyllylläkin... Ei isä eikä äiti narraa ... eikä vieras narraa ... eikä – eikä kukaan ihminen narraa ... toipa se kukko, kun olin oikein ahkera..." lörpätti tyttö saaliitansa näytellessään vanhemmilleen ja minulle.
Sitten rupesi hän jakelemaan makeisia toisille sisaruksilleen ja minulle, mutta tietystihän me aikaiset emme raskineet lapsen lahjoja vastaan ottaa.
"Tällä rahalla ostan itselleni kengät", sanoi hän sitten, heiluttaen sitä kättä, jossa hän rahaa piti.
"Kovin paljonhan se ... eihän niin paljoa..." sanoivat vanhemmat, täydellisesti käsittäen asian oikean laidan.
"Älkää niin sanoko, isä ja äiti ... antaa kukon vaan tuoda ... mutta minäkin tahdon lukea paljon, oikein paljon", sanoi pikku Tiina.
Päivä alkoi tulla, ja minä aloin hommata itseäni matkalle. Tämän nähtyään tuli pikku Tiina hyvin levottomaksi. Kaikenlaisilla keinoilla koki hän saada minut jäämään vielä heille; jopa lupasi kaikki makeisensakin, jos vaan sen tekisin.
"Kun vasta kuljette, niin silloin minä tulen kyydillenne", sanoi pikku Tiina, kun näki, ettei hän voinut minun lähtöäni estää.
Sydämelliset kiitokset sanottuani talon väelle ja lämpymät hyvästit heiltä otettuani, lähdin minä tuota vaivaloista taivalta kulkemaan eteenpäin. Minä en huoli ruveta kertomaan kaikkia niitä vaivoja ja vastuksia mitä sillä taipaleella korkean veden vuoksi sain kokea, mutta sitä en voi olla mainitsematta, etteivät sittenkään nuo mökin asukkaat voineet mielestäni pois haihtua.
Oli jo hyvin kevättalvi, kun minä taasenkin olin pakotettu tuota taivalta kulkemaan. Oli jo ollut monta isoa suvi-ilmaa, jonka vuoksi jälellä oleva lumi oli tullut niin kovaksi, ettei sitä minkäänlainen tuulen vihuri voinut enään irti saada.
Oli jo jotenkin myöhäinen ilta, kun minä lähdin tuolle taipaleelle. Kiivas lounastuuli oli puhaltanut kaiken päivää. Tämä seikka peljätti minua ensin kovasti, mutta kun ei taivaalta tullut yhtään lunta, eikä entinenkään voinut irtaantua, lähdin pitemmittä arveluitta taipaleelle, jopa niin rohkeentuneena, etten edes edeltäpäin keneltäkään tiedustellutkaan, minkälainen kulku tuolla vaapperalla taipaleella nykyään on.
Tarkoitukseni oli, näette, ehtiä yöksi tuohon tuttuun mökkiin, sillä sen sydämelliset ja rehelliset asukkaat tuntuivat mielestäni jonkunmoisilta sukulaisilta. Oikein iloitsin sydämessäni, ajatellessani sitä hauskaa kohtausta, kun saan tavata taas pikku Tiinaa ja puristaa hänen vanhempiensa ystävällisiä käsiä. Olipa minulla sekin hieno toivo, että saisin jollakin tavalla tietooni, missä suhteessa mökin väki nyt oli tuohon toisen mökin riitaisaan ja vahinkoa pyytävään Mattiin. – Nämä asiat ne olivat, jotka minut panivat uskaltamaan ja kiirehtimään, ja ne voittivat kaikki ennakkoluulot ja laskut.
Vaikka olin koettanut kaikki matkan esteet ja vastukset tuolla taipaleella laskuun ottaa, oli kuitenkin eräs semmoinen, josta ei minulla ollut aavistustakaan. Se oli luodevesi, jota kovat luode- ja länsituulet ajoivat meren-lahtiin ja saarien salmiin. Hämmästyksekseni huomasin tämän jo ensimäisellä lahdella, sillä siinä oli jo niin paljon vettä, että rekeen kurkotteli. Kuitenkaan ei minun enään sopinut takasin pyörtää; paitsi sitä toivoin ettei muillakaan lahdilla ja salmilla olisi sen enempää vettä. Aivan pian kuitenkin huomasin tämän otaksumiseni vääräksi, sillä kuta etemmäksi taipaleella tulin ja kuta useampi salmi ja lahti eteeni tuli, sitä enemmän oli niissä vettä. Tämä seikka hidastutti sanomattoman paljon minun kulkuani, sillä eihän voinut vesipaikoissa muuta kuin hitaasti ja varovasti kahlauttaa hevosta.
Tämän tähden oli ilta kulunut hyvin myöhäiseksi; oli kuuton aika, ja sentähden oli niin pimeä, ettei juuri paljon eteensä nähnyt. Päälliseksi olivat maat melkein lumettomat, ainoastaan tien paikalla oli läpeensä jäänkaltoa; se seikka lisäsi vielä pimeyttä.
Minulla oli vielä ylimentävänä eräs kaitainen salmi. Tämä salmi välitti yhteyttä erään ison sisälahden ja meren välillä. Sen kautta purki meri luodevettä lahteen ja lahti taas takaisin mereen. Sen vuoksi voi tuossa syvässä salmessa käydä väkevä virta, joko lahteen tahi merelle päin, aina sen mukaan, nousiko luode vai laski.
Niin, ei ollut minulla enään muuta ylimentävää kuin tuo salmi, mutta kuitenkin peljätti se minua, sillä tunsin osaksi sen oikut. Mutta sittenhän olenkin pian mökissä, tuttujen ja ystävällisten ihmisten parissa.
Juuri näitä ajatellessani tuli tuo peljätty salmi eteen. Mitäpä siinä muuta neuvoa oli, kuin täytyi ruveta vuonaamaan sen yli. Heti rannalta lähdettyä nousi vesi rekeen ja minun täytyi nousta seisomaan. Niin paljon kuin pimeänpäästä mahdollista oli, koetin hevosta ohjata kohtisuoraan uoman poikki. Kuta etemmäksi mentiin, sitä syvemmästi oli vettä. Kaikki keveämmät kapineeni rupesivat reessä uimaan ja minulla oli täysi työ pitää niitä koossa, etteivät ne purjehtineet tiehensä. Kova virta kävi merestä lahteen päin, ja kun kova tuuli vielä kiihkeästi puhalsi melkein samalta suunnalta, niin teki se tilani jotenkin kamalaksi. Siitä olin minä kuitenkin vakuutettu, ettei niin kaitaisessa salmessa ole jäänhalkeemaa ja mielenmaltilla ohjasin minä hevosta eteenpäin. Minä seisoin jo polvia myöten vedessä, ja joka silmänräpäys pelkäsin hevosen ja reen, kovan virran ja tuulen sortamana, kaatuvan. Mutta silloinpa juuri rupesi tulemaan matalampaa ja vihdoin pääsin onnellisesti maalle. Tien löysin pian, jota myöten aloin ajaa eteenpäin.
Kauvan ei tarvinnut ajaa, ennenkun valkea rupesi pilkottamaan. "Tuollahan se onkin odotettava tuttu mökki", ajattelin minä, ja se tieto tuntui sangen miellyttävältä, sillä tunnustaa täytyy, että olin jotenkin kontetuksissa kylmän kylvyn tähden.
Minä ajoin sen mökin kartanolle, josta valkea näkyi. Pian huomasin minä, ettei tämä ollutkaan se mökki, mihin tarkoitin. Mutta mikä tämä sitten oli? Katselin ja töllistelin ympärilleni niin paljon kuin pimeässä voi nähdä. Mitä huomasinkaan minä nyt? Minä olinkin tuon riitaisan Matin mökin kartanolla, hänen, joka pahaa soi pikku Tiinan vanhemmille.
Tämä havainto ei suinkaan ilahduttanut minua, mutta minulla ei ollut valitsemisen varaa, sillä oli niin kylmä, että hampaat kalisivat suussani. Se tunto minua kovin vaivasi, kun en voinut pikku Tiinalle ja hänen vanhemmillensa tuottaa sitä iloa, jonka olin heille aikonut, mutta mikäpä oli neuvona, se täytyi jättää toiseksi kerraksi; ehkäpä jo huomenna voin heitä tavata. Näitä tuumiessani ja miettiessäni, riisuin hevostani valjaista kerkeämiseen, päästäkseni huoneeseen niin pian kuin mahdollista, lämmittämään kylmästä kangistuneita jäseniäni.
Minä astuin tupaan; se oli aivan pimeä, ja nyt vasta huomasin, että se valkea, minkä olin nähnyt, näkyi jostain toisesta huoneesta. Minä seisahduin ovipieleen ja sanoin umpimähkään hyvän-illan, mutta mitään vastausta ei kuulunut; kuuntelin tarkasti, vaan ei kuulunut hengen huokua; eipä olisi luullut mökissä olevan ainoatakaan asukasta, ellei tuota valkeaa olisi näkynyt ja jos ei olisi tuossa tuvassa ollut niin ihana lämmin kuin siinä oli.
Kauvan pimeässä oltuani, selveni näköni senverran, että erotin tuvan perällä olevan oven; se kai vei toiseen huoneeseen ja sieltä kai se valkea näkyi. Kuuntelin taasenkin tarkoin, ja nyt olin sieltä tavantakaa kuulevinani jotakin hiljaista liikettä. Huoneeseen tultuani kolahti ovi vasten tahtoani niin lujasti, että itsekin säikähdin sitä. Nyt koetin tavantakaa yskähdellä aina kovemmasti ja kovemmasti, siinä tarkoituksessa, että se kuuluisi tuohon toiseen huoneeseen, ja sieltä sitten tulisi joku valkean kanssa tupaan ja huomaisi minut. Kaikki tämä oli kuitenkin turhaa, sillä ketään ei tullut. Kaikki nämä lukuun otettuani, tunsin olevani hyvin tukalassa tilassa.
Vihdoin tein minä päätökseni, ja aioin mennä tuohon salaperäiseen kamariin. Minä lähdin käydä kompuroimaan huoneen perällä olevaa ovea kohden. Sen luo päästyäni haparoitsin siitä avainta, mutta mitään semmoista ei siinä ollut, ainoastaan jonkummoinen ripa vaan.
Minä lykkäsin hiljaa ovea; se aukeni hiljaisesti; ainoastaan hiljainen parahdus kuului ja minä astuin huoneeseen. Siellä oli todellakin valkea, joka paloi talikynttilässä. Sen valossa näin minä ensi silmäyksellä mitä tuon pienen huoneen sisällä oli, vaikken kohta käsittänytkään kaikkia asianhaaroja. Kamarin perillä oli vuode, johon oli peitetty jotakin valkoisella lakanalla, mutta mitä, sitä en tiennyt. Vuoteen vieressä oli pieni pöytä, jolla tuo talikynttilä paloi.
Huoneessa oli neljä henkeä: keski-ikäiseltä näyttävä mies ja nainen sekä kaksi lasta, tyttö ja poika, arviolta kumpikin alle kahdeksan vuoden. Kun minä astuin huoneeseen, näytti siltä kuin eivät huoneessa olijat olisi ensinkään minua huomanneet. He olivat kaikki alakuloisen näköisiä ja kaikin he katsoa tuijottivat liikahtamatta yhteen ja samaan paikkaan, tuohon, joka oli peitetty sänkyyn valkoisella lakanalla. Minä näin, että miehen leveät ja vahvat hartiat jytisivät ja leveällä oikealla kädellänsä pyyhkäsi hän tavasta silmiänsä ja nokkaansa; nämä kaikki kai tulivat jostakin sisällisestä tuskasta.
Kauvan katselin minä heidän salaperäistä ja murheellisen näköistä käytöstänsä – voi mitä se oli – oliko se jotakin vihaa tai koston pyyntöä, sillä olihan heitä sanottu riitaisiksi ja kostonhaluisiksi ihmisiksi? Niin, sitäpä minä juuri en tiennyt, mutta semmoiselta ei se ainakaan minun mielestäni näyttänyt. Koko tuolla pitkällä ajalla ei puhuttu yhtä ainoata sanaa, ja minä unhotin niin oman itseni, etten muistanut omia vasta nähtyjä vaivojani, enkä nykyistä puutteenalaista tilaani ja märkiä vaatteitani ja jalkineitani.
"Istukaa, vieras!" kehoitti vihdoin mies tukehtuneella äänellä, ja se tuntui minun korvissani siltä kuin olisi se tullut maan alta.
Minä tottelin kehotusta koneentapaisesti, ja istuin lähellä olevalle tuolille. Sitten taas alkoi sama äänettömyys ja alakuloisuus. Ei mitään liikettä, ei mitään toimintaa; ainoastaan mies silloin tällöin pyyhkäisi oikealla kädellään nokkaansa ja silmiänsä kuten ennenkin.
"Onko mitään onnettomuutta tapahtunut, koska olette niin murheellisen näköisiä?" sanoin minä vihdoin kuiskaamalla.
"On ... kova onnettomuus on tapahtunut", sanoi mies päätänsäkään kääntämättä, pyyhkäisten taas nokkansa.
"Kova onnettomuus! – no minkälainen, herran tähden?" kysyin minä hätääntyneenä.
"Tuonne taipaleelle ihminen kuol..." yritti mies sanomaan, mutta sanat takertuivat kurkkuun.
"Hyvä Jumala, vai ihminen kuollut? Eipä minunkaan matkustamiseni ollut juuri hääviä tuolla ulkona ... vai ihminen kuollut! Tekö hänet löysitte?"
"Minä."
"Oliko hänellä hevosta?"
"E – ei ... mitäs semmoisella..."
"Minkälaisella?"
"Niin nuorella ... sikiö vielä."
"Varmaan uumertui hän noita luodevesiä kahlatessaan?"
"Aivan niin."
"Kuinka hän oli...? Mitenkä te hänet tapasitte?
"Hän oli viimeiseksi kahlannut ison luoveden yli, jossa oli vettä hänen vyötäriinsä saakka. Sen yli oli hän onnellisesti vielä päässyt, mutta luultavasti oli hän niin kontettunut, ettei voinut enään liikkua, sillä juuri kuin hänen olisi pitänyt kuivalle nousta, oli hän kaatunut suulleen; siinä hän sitten oli, vaikkei siinä ollut vettä kuin pari korttelia; siitä minä hänet tapasin ja otin rekeeni", selitti mies; nyt jo vähän vapaammin.
"Voi raukkaa! – luultavasti te toitte hänet kotiinne?" sanoin minä.
"Toin ... kuinkas muutoin."
"Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta minun tekee mieleni kysyä teiltä vielä jotakin: onko hän teille tuttu?
"Hänet tunnen liiaksikin hyvin", sanoi mies, ja rupesi ääneensä nyyhkimään.
"Hän on kai tuossa vuoteessa tuon lakanan alla?"
"Niin on. Me olemme monta tuntia häntä hieroneet, koettaen saaha hänet vielä henkiin, mutta kaikki on ollut turhaa", sanoi vaimo, sillä mies ei voinut mielenliikutuksensa vuoksi puhua. "Haluttaako vieraan häntä katsoa?" jatkoi hän sitten, ja samassa nosti hän peitteen pois vainajan kasvoilta.
"Herra Jumala!" huudahdin minä äkkiä niinkuin salama – "pikku Tiina, tuo hyvä lapsi!..."
Samassa horjahdin minä hervottomana takaperin tuolille, josta juuri olin noussut seisaalleni, nähdäkseni paremmin vainajaa. Siinä vapisin minä niinkuin haavan lehti, enkä voinut sanaa suustani päästää, niin syvän vaikutuksen tuo äkkinäinen ja odottamaton havainto teki minuun.
Samoinpa näkyi muittenkin laita olevan, sillä mies purskahti ääneensä itkemään, ja kun vaimo yritti pitkäksi palanutta kynttilän kartta hypein niistämään, vapisi hänen kätensä niin, ettei hän voinut sitä toimeen saada; molemmat lapset myös nyyhkivät, jota en minä ollut heidän ennen nähnyt tekevän.
"Hyvä Jumala...! oletteko tekin tunteneet tuon lapsiraukan?" sanoi vaimo matalalla värisevällä äänellä.
"Olen moneenkin kertaan. Tavatakseni häntä ja tuottaakseni hänelle iloa hetkeksi, ehätin melkein hengen kaupalla hänen luokseen; sattumus ohjasi minut tänne ja täällä tapasin minä hänet hengettömänä", sain minä vaivalla sanotuksi.
"Ja mi-minä ... Jumala minua armahtakoon... Minä olen heitä sydämestäni vihannut ja – ja pyytänyt heille kostoa", änkytti mies.
"Suokaa anteeksi, mutta mieleni tekee kysyä: mikä on ollut syynä vihaanne ja kostonpyyntöönne, koska varmasti tiedän, etteivät he ole koskaan teitä vihanneet?" sanoin.
"Minä en ole vielä kenellekään ... mutta nyt on sydämeni nöyrtynyt ja avonainen, että voin kaikki ... syytä ei ole heissä ensinkään ... vika on minussa. – Nuorina ollessamme ra-rakastuin minä hänen vaimoonsa, mutta hän hyljäsi minut ja otti Antin. Siitä saakka on musta ja ilkeä kostonpyyntö maannut aina mielessäni... Voi minua!" selitti mies avonaisesti.
"Tietävätkö vanhemmat, missä heidän lapsensa nyt on?"
"Sitä eivät he tiedä. Tyttö on kai lähtenyt aamulla kylään, jolloin oli vielä kaunis ilma, sittemmin nousi tuommoinen ilma ja samassa luodevesi, ja he luulevat, ettei tyttö ole lähtenyt kylästä ... he odottavat häntä vasta sitten kun ilma on asettunut ja vesi laskeentunut. – Kyllä tämän uutisen ilmoittaminen vanhemmille on minulle raskas tehtävä, mutta Jumalan avulla tahdon sen kuitenkin tehdä ... silloin koetan sovittaa rikoksiani, ja pyrkiä sovintoon heidän kanssaan", selitti mies.
Mieleni oli vakaantunut niin paljon, että voin pysyä seisoallani. Kävelin vuoteen luo, missä pikku Tiina oli. Siinä makasi hän niin viattoman ja murheettoman näköisenä, ja autuaallisen varjon heijastus lepäsi hänen kauniilla kasvoillansa. Minusta tuntui siltä kuin hän katselisi minua, ja hymysuin sanoisi minulle: "Ihmiset puhuvat usein liikojakin", ja: "Toisten Matti on paha ... vaan vielä hänkin kerran tulee hyväksi".
PALJON UUTTA.
M—-n seurakunnassa tapahtui se harvinainen kumma, että yhtaikaa saatiin kirkkoon saarnatuoli ja uusi isokello. Jopa olikin aika molemmat saada, sillä siitä asti kun Ruotsista tuotu isokello oli halki mennyt, ei ollut tapulissa ollut muuta kelloa kuin tuo kimeä-ääninen pienikello, ja siitä oli kauvan, hyvin kauvan, liki neljäkymmentä vuotta, kun tuo isokello särkyi. Siitä saakka sitä sitten kimeä-äänisellä pikkukellolla yksistänsä soittaa nalkutettiin kaikki sielukellot, kiitoskellot, papinkellot, ensimäiset ja toiset soitot pyhäaamuina, yhteensoitot ja kaikki muut soitot, mitä kirkollisissa toimissa tarvittiin. Hyvin ikävältä tuntui seurakuntalaisista, kun ei ollut kuin tuo ainoa kimeä-ääninen, kauvaskuulumaton pikkukello, sillä vaikeapa oli tietää, mikä merkitys sen nalkutuksella milloinkin oli. Tosin koetettiin soitoista selvää tehdä sillä tavalla että soiton jälkeen läpättiin, jolla oli eri tapauksessa eri merkityksensä; niinpä esimerkiksi pyhäsoitoissa läpättiin toisen soiton perästä kerran, papinkellolle kahdesti, yhteensoitolle kolmasti, miehen-puolen sielukellolle kahdesti, vaimonpuolen yhdesti j.n.e.
Mutta vaikeaksi kävi noista läppäyksistä tolkulleen selvää saada, sillä olihan asiat niin monenlaisia ja monesta merkityksestä, että muisti petti ja järki seisahtui niitä kaikkia muistellessa ja aprikoidessa. Vanhat muistelivat kuinka toista oli silloin kun isokello oli vielä tervennä. Silloin ei tarvinnut mitään lukua pitää noista ainaisista läppäämisistä ja niiden merkityksestä, sillä aivan helpostihan huomasi asian oikean laidan, kunhan vaan kuunteli, alotettiinko isolla tai pienellä kellolla, soitettiinko molemmilla yhtaikaa, vai toisella vaan ja kummalla. – Niin, olihan silloin toki toista. – Kyllähän asia niin oli, että tuota tukalaa ja epämääräistä kellonsoitto-puutetta oli monta erityistä kertaa koetettu poistaa, ostamalla uusi isokello, mutta aina sillä oli ollut paha onni. Kolme kelloa oli tuolla yhden kellon aikakaudella ostettu, milloin Pietarista, kulloin kotimaasta, mutta aina niille tuli joku onnettomuus eikä yksikään niistä pysynyt tervennä täyttä vuottakaan. Mikä niistä halkesi laidasta kannanjuureen saakka, minkä laidasta lohkeili suuria kimpaleita. – Huono onni tosiaankin.
Saarnatuoli oli Ruotsista tuotu ja se oli palvellut seurakunnan ensimäisen kirkon yli-ikäiseksi. Kun uusi kirkko rakennettiin ja vanha hävitettiin, muutettiin saarnatuoli uuteen kirkkoon, koska ei luultu nykyaikana voitavan niin runsaasti koristettua saarnatuolia saada. Se oli kahdeksankulmainen, suorakylkinen töselö. Joka kulmauksessa oli runsaasti koristellut, nakerrellut ja koverrellut patsaat; olipa niihin laitettu pieniä pulleanaamaisia enkelin kuviakin siipineen, joiden posket olivat niin punaiset, että luuli veren niistä tipahtavan. Patsasten väliin oli maalattu apostolien kuvia virkamerkkeineen, ja mihin vaan oli sopinut, oli leikattu anturakengänpohjan muotoisia syvennyksiä. Aikoinaan oli saarnatuolissa ollut runsaasti kultauksia, mutta nyt näkyi siitä vaan enään joitakuita keltaisen näköisiä likaisia pilkkuja, joista tarkasti katsoen kiilsi joitakuita pronssinnäköisiä jytysiä. Yleensä oli siitä muutkin maalaukset kuluneet ja lohkeilleet, niin että kittaukset ja pohjustamiset olivat yleisenä värinä, jonka tähden se kaukaa katsoen näytti likaiselta liitumöhkäleeltä.
Semmoinen oli se saarnatuoli, joka oli jo yhden kirkon vanhentanut ja joka oli uuttakin palvellut jo lähemmäs sata vuotta.
Tällä pitkällä ajalla oli se käynyt hyvin vanhanaikuiseksi ja ränstyneeksi. Eipä siinä kyllä, että se oli alkuperäisen värinsä ja merkityksensä kadottanut, mutta se oli myös käynyt liitoksistaankin hataraksi. Sillä kun pappi oikein innostui saarnassaan, riuhtoen ja rytkien saarnatuolin laidasta, ritisi ja ratisi tuo pyhä sija kaikista liitoksistaan ja saumoistaan, niinkuin pärekori. Tämän tähden olivat seurakuntalaiset jo kauvan ääneensä lausuneet sen mielipiteen, että uusi ajanmukaisempi ja lujempi saarnatuoli olisi entisen sijalle hankittava.
Kävipä sitten niin, että ulkopitäjäläisetkin olivat tuon puutteen huomanneet, osaksi omasta näkemästään, osaksi kuultuaan seurakuntalaisien tyytymättömyyden vanhaan saarnatuoliinsa.
Tämän kaiken oli ottanut vaariin eräs toisessa pitäjässä asuva puuseppä. Hänellä oli jo se hyvä ominaisuus, että hän oli saanut kunnian tehdä pariin seurakuntaan vaivaisukon, ja ne olivat niin onnistuneet, että ne kauvan aikaa olivat menossa ympäristön pitäjissä alin-omaisena puheenaineena. Ei voitu kylläksi ihmetellä, kuinka tuo Parliini oli voinut niin asianmukaisesti koverrella ja vuoleskella nuo hengettömät almunpyytäjät. Katkenneine sormineen ja kämppäjalkoineen seisoivat he siinä niin hurskaan ja viattoman näköisinä, odotellen, milloin joku hyvä ihminen jonkun hyvän lupauksen johdosta tulisi heille almua antamaan; moni kirkossakävijä ja vieläpä sivurientäjäkin kävi ihmeellisille vaivaisukoille penninsä panemaan.
Tämmöinen oli se mies, joka tuli M—-n seurakuntaan ja laittoi niin, että seurakunta kutsuttiin kokoon, keskustelemaan ja päättämään, eikö olisi jo aika hankkia uusi saarnatuoli. Kun entisen epäkelvollisuus oli jo ennestään tietty, niin arvattavahan oli, että ehdotus otettiin ilolla vastaan ja päätettiin kun päätettiinkin, että uusi saarnatuoli on hankittava ja että tuo ennestään tuttu Parliini saisi sen valmistaa.
Semmoiset olivat M—-n seurakunnan kellolliset ja saarnatuolilliset olot ja tarpeet, ja semmoisiksi ne nyt muodostuivat, että uudet piti entisten sijaan laittaa. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä olihan tuo tukaluus käynyt niin sietämättömäksi ja hankalaksi, että oli aivan mahdoton enään tietää mistään seurakunnallisista säntillisistä oloista, olivatko ne oikein vai väärin, vai menivätkö ne päin männikköön.
Niin se oli. Puutteita oli monenlaisia ja puutehan on aina puute. Kuinka olisikaan ollut mahdollista ilman noita pyhiä välikappaleita kauemmin elää ja toimeen tulla, sillä olihan niin moni heistä sekä kellon soitoista että saarnatuoleista saarnatuista saarnoista niin paljon elämän ojennusta saanut ja olihan sitten sydän ollut niin kummallisesti hyvä kirkosta tultua ja vielä sitten koko viikonkin, siihen asti, kun pääsi taasenkin uutta elämänsanaa kuulemaan. Eihän se ollut väärin, vaikkapa noita välttämättömiä välikappaleita ikävällä ikävöitiinkin uudistuviksi.
Oli joulukuun puolivälissä, kun tuo merkillinen päivä M—-n pitäjälle sattui tulemaan. Suntio Kolisen asunto oli lähellä kirkkoa, jonka vuoksi siihen jo lauvantai-iltana alkoi väkeä kerääntyä yösijaa saamaan.
Kolinen oli veisuumies, jopa siihen määrään asti, että hän oli kerran ollut lukkarin vaalissakin, pääsemättä kuitenkaan leivälle, usein oli hän myös lukkarin poissa ollessa hänen sijassansa kirkossa virkaa toimittamassa ja muutoin oli hän lukkarilla apuna joka pyhä. Tämän tähden oli Kolinen kuvin nuotillinen mies. Melkein aina hän hyräili, kun vaan ei puhumista ollut, kulkea kässytellen, molemmat kädet seljän takana.
Jo lauvantai-iltana tuli pitkämatkaisia kirkkomiehiä ja vaimoja kirkolle ja pian olivat kirkon likimmäiset talot täynnä ihmisiä ja kartanot hevosia. Pian kuhahtivat suntionkin pienenpuoleiset huoneet väkeä täyteen. Toisia tuli ja toisia meni, ja selvästi näki, että kansaa tuli oikein tulvimalla kirkolle. Olipa siihen syytäkin, sillä uusi isokello oli taasenkin ostettu. Se oli viime viikolla juhlallisesti tuotu kirkolle ja ripustettu tapuliin. Sillä ei oltu vielä kertaakaan soitettu, mutta pyhä-aamuna aiottiin antaa sen äänen kuulua kaikelle kansalle ja siten se uudistaa. Sitä kuulemaan ja näkemään oli kansa miehissä rientänyt.
Olipa muutakin uutta kirkolla nähtävänä, joka myös ihmisissä herätti uteliaisuutta ja lienee monen saanut kirkolle tulemaan. Uusi saarnatuoli oli, näette, tuotu kirkolle. Sitä ei oltu vielä pantu paikoilleen, vaan se oli viety tapulin ullakkoon, jossa se oli halullisien nähtävänä, Niin, eikö ollut syytä tulla kirkolle?
Noissa olisi jo kylläksi ollut kuulemista ja katsomista, mutta suntiosta se vasta ihmeitten ihme oli. Hän oli ostanut aivan ihka uuden kellon, ei kirkon kelloa, vaan tuommoisen ajan jakajan. Se ei ollut mikään arvoton neljällä kivellä käypä silinteri, vaan oikein tuommoinen kahdeksankulmainen kailetti-kello, joka oli varustettu tiima-, minuutti- ja sekuntiviisareilla, ja oli vielä päälliseksi lyöpä. Kellon päällä oli lyhyt nuoran palanen, jonka ulkopäässä oli pieni rengas; siitä nykäsemällä sai kellon lyömään milloin vaan halutti.
Semmoisen kellon oli Kolinen ostanut juuri hiljakkoin. Montakin kehottavaa syytä oli tuon kellon ostamiseen. Vanha kaapillinen, painoilla käypä lyömäkello oli jo kauvan sitten laannut kaikenni käymästä, vaikka painoihin oli leivisköittäin lisätty kiviä. Eikäpähän siitä paljon apua ollut sinäkään aikana kun se kävi, sillä hakkuri mennä räplätti noin vaan omia aikojaan, huolimatta vähääkään pitkävartisen heiluin harvoista heilahduksista. Siitä oli seurauksena se että kello oli aina joko edellä tahi jälessä tai seisomassa. Tuommoinen kello kävi viimein suntion mielestä virkaansa kelpaamattomaksi, sillä kun se ei tiennyt aikaa, hiljastui useinkin hänen soittonsa, josta hän sai nuhteita kirkkoherralta. Kyllähän suntio oli kokenut laittaa apua tuolle epatolle seinäkellolle, nimittäin laittamalla aurinkokellon tai tiimapölkyn, mutta eipä siitäkään ollut mitään hyvää pilvisillä säillä ja jouluaamuna. Monta kertaa oli kelloseppä ollut tuon seinäkellon kimpussa ja laittanut sen käymään, mutta tuskin hän oli talosta poistunut, niin suntio jo huomasi, ettei kello ollut niinkuin sen olla olisi pitänyt, ja yks, kaks, oli kello hänen käsissään, jota hän tirkisteli tietomiehen tavalla joka puolelta, samassa puukon kärjellä väännellen, rapaten ja kynsien sitä mihin vaan puukonkären sai mahtumaan. Semmoisesta menettelystä oli seurauksena, että kello joko lakkasi kaikenni käymästä tahi meni se räplättämällä niinkuin edellä on mainittu.
Suntio oli joku aika takaperin saanut taasenkin nuhteita kirkkoherralta myöhästyneen soiton vuoksi. Pahoilla mielin tuli hän kotiin ja rupesi ripustamaan kiviä nyt kaikenni seisovan seinäkellon painon lisäksi. Kello lähtikin laillaan liikkeelle ja suntio oli mielissään hyvästä onnestaan. Mutta kun hän oli seuraavana yönä makeimmassa unessaan muorinsa kanssa, tapahtui se onnettomuus, että kellon nuora katkesi ja tuo kivipaljous tuli hirmuisella jyrinällä alas. Unen läpi kuului se niin hirmuiselta räjähdykseltä kuin kauhein ukkosen jyrähdys. Säikähdyksestä meni suntio aivan turraksi, mutta yhtäkaikki tormasi hän vuoteesta ylös tietämättä mihin sitä mennään, mutta mennä sitä vaan piti niinkuin nuoli. Mutta pimeän päässä oli sillä kiireellä niin huono seuraus, että hän löi otsansa ovenkamanaan ja sai suuren haavan otsaansa. Reeta, suntion vaimo, säikähti niin kovin, ettei hän kyennyt ensinkään nousemaan ylös. Hän vapisi kuin haavan lehti, uihkuili ja voivotteli senkin seitsemänlaisella äänellä ja sanoi monenvärisiä tulisäkeniä lentelevän silmissään. Hän sai siitä pahan reväsimen ilmoiseksi ijäkseen. Kauvan sai suntio toinnutella itseään, ennenkuin hän kykeni ottamaan valkean. Oitis huomasi hän tuon hirmun oikean laidan, kun huomasi ison kiviröykkiön lattialla. Tämän hän heti ilmoitti vaimollensa, mutta mitäpä se enään auttoi, sillä reväsin oli tullut, ja se pysyi.
Tämmöisien syiden tähden päätti suntio lujasti mielessään poistaa tuon ikävän kellottomuuden. Kuitenkin piti hän aikeensa salassa, iloiten siitä ja itseksensä ehtimiseen hyräillen. Hänellä oli kaupunkimatka tiedossa, kun piti lähteä kirkonkelloa noutamaan, ja sieltä hän aikoi ajanjakajankin tuoda, mutta niin salaa, ettei kellään olisi siitä pienintäkään aavistusta. Kun hän sitten meni kaupungissa ollessaan kellosepälle, mielistyi hän tuohon kailetti-kelloon, kun se niin juhlallisesti käydä laklatti. Sen hän sitte arvelematta osti ja hän iloitsi mielessään kuinka hän kellollaan hämmästyttää maailmaa.
Semmoinen oli se ihmeellinen kello, joka juhlallisesti riippui suntion tuvan peräseinällä. Siihen oli se asetettu muutamia päiviä ennen. Paikkakunnassa ei oltu ennen nähty semmoista kelloa. Tieto tuosta kummallisesta kellosta oli levinnyt revontulien tavalla ympäri pitäjää ja jokaisen teki mieli saada nähdä ja kuulla tuota kummallista taidekalua muiden uusien kummien ohessa. Sen vuoksihan se oli, kun suntion huoneet jo lauvantai-iltana kuhisivat niin täynnä väkeä.
Ja kylläpä ei suntio pannutkaan sytytettyä kynttiläänsä vakan alle. Vakavana ja arvokkaan näköisenä kuljeskeli hän uteliaan väkijoukon keskellä, itsekseen hyräillen sanatonta, mutta nuotillista hyräilyä, molemmat kädet seljän takana. Kun hän noin hyräillen liikkeelle lähti, tiettiin silloin aina saatavan kuulla jotakin hyvää tuosta ihmeellisestä kellosta, sillä vakavin askelin läheni hän juhlallisesti kelloa, tarttui kiinni tuohon kellon päällä olevaan lyhyeen, rengaspäiseen lyömänuoraan ja vetää hurautti siitä. Ja voi ihmettä, mikä seuraus tuolla näennäisesti yksinkertaisella tempulla oli, sillä kello rupesi heti lyödä hamisemaan niin paljon kuin kerkesi. Tämän tempun uudisti suntio aina silloin kuin uteliasten joukko uudistui ja kun heidän keskinäiset puheensa kävivät kovin tiedonhaluisiksi, jotka suntio kyllä kuuli, vaikkei hän ollut niitä kuulevinaan.
Kun ei hän ollut tuolla hyräily-, kävely- ja hurauttamistuulella, istui hän huoneen peräpuolella harvasanaisena ja miettivän näköisenä, vedellen savuja uudesta, vasta kaupungista tuodusta piipustansa, molemmat kädet ristissä rinnan päällä. Siinä hän sitten korvakuuluksissa kuunteli ja vaarinotti jokikisen sanan mitä milloinkin kellosta puhuttiin. Jos joku yksityinen oli niin utelias ja kärkäs, että hän tuli suorastaan suntion luo, tekemään jotakin kellollisia kysymyksiä, sai hän vastaukseksi harvoja, mutta asiallisia ja useinkin niin tylyjä ja pisteleväisiä vastauksia, että ne monen liiaksi uteliaan tiedonhalun jäähdyttivät kauvaksi aikaa.
Monta eri joukkoa oli näin tullut ja mennyt ja kaikki olivat saaneet nähdä kellon ja kuulla sen lyövän. Mutta nämä olivat vaan tuommoista nuorta hälyjoukkoa, joilla ei ole vielä mitään perinpohjaista tutkimuskykyä, tyytyivät vaan tuommoiseen pintapuoliseen näkemiseen ja kuulemiseen.
Oli kappaleen aikaa jonkummoista rauhaa, sillä uusia uteliaita ryhmiä ei tullut; oli vaan oma kortteeriväki ja sitähän voi jo semmoisissa tiloissa rauhaksi sanoa. Suntio oli erinomaisen hyvällä tuulella ja sen useammasti nyt kuultiin kellon hanisevaa lyöntiä ja suntion hyräilyä.
Samassa alkoi kartanolta kuulua iloista naurun rähinää ja puheen pälinää.
"Jokohan taas...?" sanoi suntio ja istui jo varalta tuohon vakavaan asemaansa.
Rähinä läheni ja jo tulivat he porstuaan, jossa he kopistelivat lunta pois kengistään. Aristelematta astui tuo iloinen ja suruton joukko huoneeseen. Huolimatta yhtään mitään kenestäkään huoneessa olijasta, alkoivat he vilkuilla ympäri huonetta, lasketellen samassa kello-asiaan kuuluvia sanoja ja lauseita; tuntuipa siltä kuin he olisivat otaksuneet koko kellon ja talon yksinomaisesti kuuluvan heille.
Nämä olivat täydessä naimaijässä olevaa nuorta väkeä ja olipa heidän joukossaan pari morsiuspariakin. Saattajana tahi johtajana oli heillä Tuiveroisen Tiitus, lyhyt, mustanvihakka miehen paaru. Hän oli naimaikäänsä katsoen mennyt jo yli onnensa, mutta siitä huoli Tiitus viisi. Hän tahtoi vaan olla siellä, missä muutkin nuoret olivat, eikä yksiäkään kysyjäisiä, kuulijaisia ja häitä ollut, joissa Tiitus poika ei olisi ollut parhaana miehenä, eikäpä mitään muutakaan, joka vaan oli jotakin uutta. Yleensä häntä pidettiin asiantuntevana miehenä, sillä hän oli kulkenut enemmän maailmaa kuin muut paikkakuntalaiset. Hän oli kerran käynyt Jyväskylän kaupungissakin ja siitä oli hän jotenkin ylpeä, sillä kun hän kertoi noita matkahavainnoitansa, alkoi hän tavallisesti kertomuksensa näillä sanoilla: "Kun minä etelässä kävin".
Niin, semmoista joukkoa se oli, joka nyt tuli suntion uutta kelloa katsomaan. Jo ensi ottosista huomattiin, etteivät nuo ohvakkaat vieraat olleet suntiolle oikein mieluisia, sillä heti heidän tultuansa tuli hän tavallista tarkkaavammaksi, miettivämmäksi ja vähäpuheisemmaksi; hyräileminen lakkasi heti niinkuin tulpan olisi suuhun lyönyt.
"No, missä se on? Eihän tuota näy koko kelloa", sanoi eräs suulas tyttö, seinille katsella tirkistellen.
"No voi! Etkö tuota nyt näe...? Tuollahan se on kellokaapin vieressä peräseinällä... Minä näin sen heti kun huoneeseen tulin", sanoi Tuiveroisen Tiitus, ihmetellen tytön näkemättömyyttä.
"Voi herranen aika, tuommoinenko se vaan onkin? Noin pieni ... ei seulankaan kokoinen", sanoi joku joukosta ja koko joukko meni perälle huonetta ja kaikkein silmät olivat tähdätyt kelloon.
"Minkälainen se sitten sinun mielestäsi pitäisi olla?" kysyi suntio jotenkin äreästi.
"En minä häntä oikein tiedä, mutta minä luulin, että se on tuommoinen kaapillinen..." sanoi puhuja hämmästyksissään.
"Kaapillisten kellojen aika on ollut ja mennyt", murahti suntio.
Tätä viimeistä suntion tyytymätöntä lausetta eivät kellon tarkastajat näyttäneet ensinkään huomaavan; he elivät vaan omaa elämäänsä ja pitivät omaa menoansa.
"Onpa se sentään soma kello ... noin pikkunen ja kiiltävä ja – ja noin paljon viisareita", sanoi joku joukosta.
"Sepä minusta onkin paha, että niitä niin paljon... Eihän tiedä montako kellokaan on", sanoi Sydänmaan Jussi.
"Niin, mutta 'siprut' minusta ovat huonot... Eihän noissa ole kuin suoria piiruja rinnan ja ristissä ... mikä noista selvän...?" säesti eräs tyttö siihen.
"Mutta uskokaapa jos tahdotte, niin minä olen ennenkin nähnyt semmoisen kellon – lautamiehellä se on – jossa oli samanlaiset siprut kuin tuossakin ja minä opin ne aivan pian ymmärtämään", sanoi eräs tyttö.
"No mitenkä?"
"Minä lähdin ykkösestä lukemaan ja luin: yks, kaks, niin kauvan kun tulin sille kohdalle missä viisari oli", selitti tyttö.
"No, mutta voisihan tuossakin samoin tehdä", sanoi se tyttö, joka oli kelloa ihannellut.
"Mikäpä olisi, ettei saattaisi."
"Kyllä se on sievä kello. Katsokaapa tuota pikku viisaria tuossa pikku taulussa ... tuossa alhaalla ... näettekö...?"
"Menee niin että näkee."
"Näkeehän tuon ... hyvin näkeekin."
"Lyöpiköhän tuo?"
"Mitäs hän toki tuommoinen ... toisenlaisen sen kellon pitää olla, jonka mieli on lyödä", sanoi Tiitus, joka tähän asti oli ollut kelloa arvostelematta ikäänkuin kadehtien, kun muut ihantelivat ja ihmettelivät tuota uutta ja kummaa, josta hän ei ollut tiennyt edeltäpäin kertoa.
"Mitäs se toki... Eihän tuossa ole painojakaan ... painothan toki lyömäkellossa olla pitää", selitti Sydänmaan Jussi.
"Niin, eikä heilaria."
"Ettäkö se ei lyö?" kuulivat kellon arvostelijat aivan selkänsä takana sanottavan.
He eivät ollenkaan huomanneet, että suntio oli hiljalleen noussut ylös, kun kuuli että kellolle alettiin hakea olemattomia vikoja ja siten syyttä tarpeetta poljettiin sen arvoa. Sen tahtoi hän nyt kaikin mokomin poistaa ja sitävasten oli hän nyt liikkeellä.
"Voi, voi lyöpikö se...? Sanokaa, hyvä Kolinen, sanokaa", pyyteli eräs tyttö helkevästi, hän, joka oli niin mestari numeroiden tuntemisessa.
"Lyöpipä tietenkin ja lyöden lyöpikin, eikä siinä tarvita painoja eikä heilareita", sanoi suntio ja katsoa vilautti Tiitusta silmiin.
"Vai lyöpikin se...! Voi kun kuulisi sen lyövän."
"Odota niin kauvan, kun viisari tulee tiiman päälle ... kohtahan tuo tulee", kehoitti joku tuota malttamatonta.
"Niin, vain se tulee vasta puolen tiiman päälle, koska on pitkäviisari alaspäin ... näethän tuon nyt", hopitti tyttö.
"Lyöhän se puolen tiimankin päästä, mutta eihän se silloin lyö kuin yhden kerran, vaan kyllä siihen keino tiedetään", sanoi suntio ja alkoi astuskella kelloa kohden.
"Hyhhyhy, hyh, hyh, hyy", kuului nyt ja samassa vetää hurautti hän lyömänuorasta.
Kello alkoikin lyödä suhuuttaa minkä kerkesi. Heti herkesivät kaikki hälisemästä ja suurella uteliaisuudella kuunteli jokainen kellon lyöntiä. Sydänmaan Jussikin otti niin vakavan aseman, ettei tohtinut hengittääkään; hän oli niin pinnistyksissä, että hänen takkinsa hihan suut tärisivät kuin haavan lehti. Ehdottomasti oli hän kääntynyt kellon puoltajain puolelle.
"Jopa oli kumma", sanoi hän ja huokasi raskaasti.
"Kumma se oli ja voi, voi kuinka sievästi se suhisi ja kuinka kauniisti se lyödä ynisi", hälysi useampi yhteen ääneen.
"Niinhän tuo kalkahti raudalta", sanoi Tiitus nyreissään.
"Kalkahtiko se raudalta?" kysyi suntio niin tuimasti, että kaikki läsnäolevat hämmästyivät. Samassa kääntyi hän äkkiä Tiitukseen päin.
"No enhän minä nyt sitä niin todesta..." koki Tiitus hämillään sanoa.
"Niinäpä se on... Tulee puhumaan, vaikkei ymmärrä yhtään kellon päälle", sanoi suntio.
"Voi kuinka se on kaunis kello ... voi kun minullakin olisi tuommoinen kello", sanoi joku poika.
"Ja miten kauniisti se käydä laklattaa."
"Entä nuo viisarit sitten ... katsokaa tuota pientäkin, kuinka se sikeltää."
"Ja niin kiiltävä ja pieni."
"Saattaisipa melkein vaikka lakkariinsa pistää."
"Menisitpä häntä liikuttelemaan, niin näkisit kuinka siinä kävisi ... kellon pitää olla suorassa, jos mieli sen käydä on", sanoi Tiitus.
"Ettäkö tämän pitää olla suorassa, ennenkuin se käypi, vai?" kysyi suntio tuimasti.
"Niin kaiketi tuon ennen on pitänyt olla."
"Siinäpä laskit aika valheen", sanoi suntio. Samassa hän sivalsi kellon naulasta ja pisti sen ylösalasin alimmaisesta hankista riippumaan. "Nyt näette, minkälaisissa kengissä tuo mies kulkee", lisäsi hän sitten voitollisesti.
Ihmettelemästäkin päästyä ihmetteli koko seura, kun kello käveli yhtä raikkaasti, vaikka oli käännetty ylösalasin. Semmoista ei oltu ennen nähty. Jokainen heitätä kyllä oli nähnyt, minkälaisessa pulassa kylän kellosepät olivat olleet heidän mustatauluisten ja raskaspainoisten seinäkellojensa kanssa, kun he niitä ensin siivottuansa, käymään asettelivat. Kuinka monta päreentikkua ja suudetta he tarvitsivat silloin kelloa suoraan asettaessaan, sen ties taivas ja päiväkaudet saivat he korviansa kallistella, kuullaksensa, milloin kello tasaisesti astuskeli. Mutta nyt, nythän kääntynee maailmakin ylösalasin, koska kellotkin voidaan päälleen kääntää, eivätkä ole siitä tapo taallaankaan, käydä raksuttelevat vaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. – Niin, eikö ollut syytä ihmetellä? ja kaikki muut niin tekivätkin, mutta Tiitus oli vaan tyytymättömän näköinen.
"Eihän tuo lyönyt oikeaa tuntiakaan ... löi kymmentä ja kello ei ole vielä kahdeksan", sanoi hän.
"Se on kumma, minkälaisessa vääryyden solmussa ja katkeruuden sapessa tuo mies on minun kelloani vastaan, ikäänkuin se olisi hänelle mitään pahaa tehnyt. Mutta minä tahdon näyttää, kuinka perättömiä hänen parjauksensa ovat", sanoi suntio kiivastuneena.
Näin sanoen nykäsi hän taasen lyömänuorasta ja antoi kellon lyödä, nykäsi vieläkin ja nykäsi niin kauvan, että lyönti tuli oikeaan.
"Vieläkö sinulla on nyt mitä sanomista?" sanoi sitten suntio, kääntyen Tiituksen puoleen.
"Voi, voi kuinka kauvan ja kauniisti se löi, vaikka oli alaspäin käännettynä... Eipä se tarvinnut painoja eikä heilareita, mutta löipä yhtäkaikki", hälisivät kaikki, mutta Tiitus katseli pitkin nokkaansa.
"Kuinka te voitte sitä noin mielinmäärin lyöttää ... noin vaan miten itse tahdotte?" kysyi joku.
"Miksei ... helppo tehtävä se on sille, joka kellon perinpohjin tuntee", sanoi suntio oikein kellosepän tavalla.
"Voi kun minulla olisi teidän kätenne", sanoi Sydänmaan Jussi, ihmetellen suntion taitoa.
"Mitäpä siitä olisi, poika parka, hyvää, kun sinulla ei kuitenkaan olisi minun päätäni", arveli suntio.
"Mikä tuon kellon nimi on...? Onhan kelloillakin useinkin nimet", kysyi joku.
"Mitä sinä, Tiina, joutavia ... eihän sitä kelloilla nimeä..." sanoi Sydänmaan Jussi arasti.
"On kun onkin ... Meidän renki-Matillakin on lakkarikello, jota hän sanoo Lonton-kupulaksi", väitti tyttö.
"On tälläkin kellolla nimi", sanoi suntio totisesti.
"Vai on... Tiesinhän minä, että on kelloillakin nimi. Sanokaa, hyvä Kolinen, mikä tuon teidän uuden kellonne nimi on – sanokaa", kärtteli utelias Tiina.
"Kaaleppikello tämä on", sanoi suntio tohtuneena.
"Vai kaaleppikello... Vivahtaapa se vähän ihmisen nimeen, mutta eihän se mitään haittaa... Paljonkohan tuo on maksanut?"
"Viisikolmatta markkaa."
"Kylläpä on hintaa, mutta eihän sitä tuommoista helpolla...", arveli joku.
Tuiveroisen Tiitus oli kauvan aikaa ollut vaiti ja neuvotonna. Selvästi huomasi hän joutuneensa kelloasiassa häviölle suntion kanssa, sillä kaikki olivat kääntyneet hänen puolelleen, yksin Sydänmaan Jussikin, josta hänelle oli alussa niin hyvä apu ollut. Vaikea oli hänen kärsiä tappiotaan, sillä sittehän hän olisi menettänyt kaiken arvonsa.
"Kun minä etelässä kävin, niin..."
"Käy sinä siellä, käy sinä täällä."
"No antakaahan nyt toki puhua."
"Puhu nyt sitten."
"Kun minä etelässä kävin, niin siellä minä kummallisen kellon näin ... tuo ei ole sen rinnalla vielä mikään", sanoi Tiitus.
"No annapa paukkua, minkälaisen kellon sinä siellä näit."
"Se oli semmoinen, semmoinen – – se löi kuuteen kulkuseen yhtaikaa ja se löi kaikki tiimat ja minuutit. Siinä oli taulu ammeenpohjan ja heilarin lantti saavinpohjan kokoinen. Se tiesi vuodet, kuukaudet, tunnit, minuutit ja sekulit. Sitä ei tarvinnut vetää kuin kerran vuodessa ja ... ja sehän nyt vasta koreasti löi ... mitäs tuo tuommoinen."
"Mikä se sekuli on?" kysyi joku.
"Etkö sinä sitä vielä tiedä...? Se on tuo sukkela viisari tuossa pikku taulussa ... alhaalla tuossa ... ymmärrätkö? – tuo joka tuossakin on olevinaan."
"Missä näit semmoisen kellon?" kysyi suntio.
"Jyväskylässä; siellä näkee jos mitä."
"Missä siellä?"
"Erään herran kamarin seinällä."
"Sekulit ... kuuteen kulkuseen...? Mahdoit panna heti seitsemään... Hm!" murahti suntio.
"Minä pelkään, että tuo Tiitus valehtelee", arveli eräs tyttö.
"Mitäpäs se tekee ... hän valehtelee niin että nokka päässä heiluu. Missä sitä semmoista kelloa ... ammeenpohjan kokoinen...? Kummaa kun se kehtaakin. – – Kuulihan sen tuosta lyönnistäkin. Siitä sitä tulisi kun kaikki minuutitkin ... aivanhan se olisi yhtenä sälinänä ja kuka siitä selvän ottaisi...? Eiväthän ihmiset hulluja ole. – – Kuulittehan jo siitäkin, kun sanoi tuossakin pitävän painot olla, ennenkuin se löisi ... eipähän tiennyt sitäkään", puhkesi suntio puhumaan.
"Nyt minä tiedän varmasti että Tiitus valehtelee", sanoi joku joukosta.
"Me uskomme sen ja tiedämme kaikin", sanoi toinen.
"Hyvä on kun tiedätte", vakuutti suntio.
"Hyvästi nyt vaan, Kolinen! – olipa se soma kello", sanoivat nuo kellon katselijat ja lähtivät pois, vielä mennessäänkin väittäen, että Tiitus valehteli. – Nurpalla nokin seurasi hän heitä.
"Saipas hän kerrankin, vanha valehtelija...! Tuleekin syyttä tarpeetta tärväämään ja parjaamaan toisen kelloa", sanoi suntio vierastensa mentyä.
Hän tuli erinomaisen hyvälle tuulelle tuon viimeisen kelloa tarkastelevan ryhmän lähdettyä. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä olihan hän saanut täydellisen voiton tuosta nenäkkäästä Tiituksesta ja kello oli jäänyt siihen arvoon, mikä sillä hänen ja muiden mielestä harvinaisena kaluna paikkakunnassa oli. – Kaikki äreys ja kärtyisyys lähti hänestä niinkuin vesillä pesten ja yhtenään kuului nyt vaan tuo tutunomainen "hyhhyhy, hyh, hyh, hyy". Talon majamiehet saivat nyt niin paljon kuulla kellon lyöntiä, ettei suinkaan kenenkään liene tehnyt mieli enempää, sillä yhtenään käydä kässehti suntio hyräillen kellon luo ja vetää hurautti kellon lyömänuorasta; menikö lyönti oikeaan tai väärään, siitä huoli hän viisi.
Ilta oli jotenkin kulunut, sentähden alettiin jo asetella maata. Valkeat olivat jo sammutetut, ja yksi ja toinen majamies veteli makeata unta. Joku vieras oli hyvän aikaa valvoskellut, sillä Nukku-Matti ei osannut hänen luokseen. "Mitenkä, kellohan löi vast'ikään ja nyt se taaskin lyöpi?" ajatteli hän, kun se taasenkin rupesi lyödä suhuuttamaan. Mitäpä siinä oli, kello löi vaan lyömisensä, mutta kun se oli tehtävänsä tehnyt, hurahtivat taasen lyöntineuvot ja kello vaan yhä lyödä hanitti.
"No, eiköhän, kiesavita, se pöllö ole yölläkin vielä tuon rämpän kimpussa...! Ei saa yötänsäkään rauhassa nukkua. Kyllä kaiketi se sen kauniisti särkee, niinkuin muutkin on tehnyt... Huomenna saat myydä pois koko honikan ... äläpäs nyt toki ... minä en kärsi sitä ... ihmisetkinhän tuolla nauraa", kuului samassa suntion vaimon äreä ääni, joka luuli jo kaikki nukkuvan.
Aamulla kun ihmiset heräsivät, ihmettelivät he suuresti, kun kelloa ei seinällä ollutkaan. Suntio oli vähäpuheisempi ja synkeämmän näköinen kuin koskaan ennen. Hänen muorinsa oli hyvin ruppatuulella. Äänetönnä kulki hän muun väkijoukon keskitse asioitaan toimitellen ja jos hän jonkun sanan sanoi, oli se joko pistelevä tai tyytymättömyyttä osoittava. Kortteeriväki huomasi tuon emännän pahantuulen ja se synnytti jonkunmoista alakuloisuutta kaikkiin.
Kaikki huomasivat aivan selvästi, että suntio vartioi sitä tilaisuutta, että hän voisi jollekin majamiehelle jotakin sanoa muiden huomaamatta; semmoinen hetki ilmestyikin.
"Paljonko kello on?" kysyi hän melkein kuiskaamalla eräältä ja hänen käytöksensä oli niin arkamainen, että oikein sääliksi kävi.
"No missäs teidän kellonne on?"
"Se täytyi viedä pois."
"Ja minkä vuoksi?"
"Se pahuus oli seisonut yöllä... Liiaksi minä kaiketi sitä kääntelin ja lyötin ... täytyy viedä se kellosepälle. – – Olipa hyvä kun kirkkoherra antoi minulle semmoisen ohjeen, että saisin silloin alkaa soittamisen, kun hän lähtee kotoaan, sillä pappilaan oli jotenkin pitkä matka."
"Mihinkä nyt olette kellonne vieneet?"
"Tuonne perikamariin, arkkuun vaan... Kunhan ei vaan tuo nero Tiitus saisi sitä tietää – – ehkä siitä vielä kello tulee."
Kun hän sai tietää, mitä aika oli kulunut, lähti hän pois, itsekseen mutisten: "Eipä nyt toki vielä niin kiirettä ole".
Nyt alkoi tulla toiset tuumat. Aika oli jo siksi kulunut, että yökirkolla olijat alkoivat kaikin olla liikkeellä ja toisia tuli ehtimiseen. Yhtenä paminana oli kartano, kun ihmiset pälisivät, luokat kolahtelivat, aisat rämähtelivät ja hevoset hirnahtelivat, miesten hevosia valjaista riisuessa ja sijotellessa rekiä, joihin he sitoivat hevosensa kiinni ja joille he laittelivat loimia ja syömistä. Kylmettyneine kenkineen ja kylmine turkkineen työntäysi väki huoneisiin, jotka niin täyttyivät, ettei siinä ollut käden eikä jalan sijaa. Jokainen koetti pyrkiä valkean luo, lämmittämään kohmettuneita kynsiään; lapsiväkeä oli paljon mukana ja ne olivat kaikkein halukkaimmat siihen toimeen. Kylmä oli tosin ilma, mutta eihän sopinut poissa olla, sillä soitettiinhan tänään ensi kerran uudella isolla kellolla ja se piti heidän kuulla ja jos mahdollista nähdäkin, vieläpä saarnatuolikin.
Suntiolle koitti iloisempi aika. Kaikki häntä tahtoivat hyvitellä ja mielitellä, ja päästä hänen kanssaan niin likeiseen ystävyyteen kuin suinkin mahdollista, sillä hänhän se isoa kelloa soitti ja hänenhän avullaan sitä tapuliin pääsi, jos pääsi. Suurin osa kirkkomiehistä ei tiennyt vielä mitään tuosta suntion kummallisesta "kaaleppi"-kellosta ja jos joku tiesikin ei hän sitä nyt muistanutkaan, sillä olihan nyt kohta kuultavissa isompi kello, joka löi paljon isommasti kuin mikään kaaleppi. – Niin unohtui suntiolta koko tuon oman kellonsa yöllinen, surullinen juttu ja hän alkoi taas iloisesti hyräilemään.
Yksi ja toinen pyyteli häneltä lupaa päästäksensä hänen kanssaan tapuliin. Enimmiten ei hän ollut noita pyyntöjä kuulevinaankaan, kulkea kyssytteli vaan ja hyräili; joskus istui hän arvokkaan näköisenä, molemmat kädet ristissä rinnan päällä. Kun tuo kärttäjäjoukko häntä kovin ahdisti, sanoi hän vaan: "Ei sinne kaikki mahdu". Mutta vaikka hän niinkin sanoi, vilkutti hän toisille ystävällisesti silmää jossakin lomassa, milloin eivät muut sitä nähneet ja se merkitsi hyvää. Näille hän jossakin sopivassa tilaisuudessa kuiskasi jotakin korvaan ja siitä tulivat nämä oikein iloisiksi.
Nyt juuri tuli Tuiveroisen Tiitus huoneeseen. Hän vilkuili ympäri huonetta, nähtävästi etsi hän jotakin ihmistä; tuota illallista kello-juttua ei hän näyttänyt muistavankaan.
Hänet nähtyänsä istui suntio johonkin huoneen nurkkaan, ikäänkuin piiloon häneltä, mutta Tiitus huomasi kuitenkin hänet ja asteli suoraan suntion luokse.
"Hyvää huomenta, Kolinen! Saanhan minäkin tulla tapuliin", sanoi hän iloisesti.
"Etkä saa."
"No miksen...? Minä soittaisin teille avuksi", sanoi Tiitus ällistyksissään.
"Vaikka mitä tekisit, niin et saa."
"No miten? Sanokaapas."
"Eihän sinne kaikki ... ja mitäpä sinulla siellä tehtäisiin – valehtelijalla", sanoi suntio totisesti.
"Kah, kun on kärtynen!" sanoi Tiitus ja heitti koko tapuliin pääsemisen hitolle. Hän kääntyi aivan välinpitämättömän näköisenä pois ja alkoi muiden kanssa iloisesti hölistä muita asioita.
Paljon oli tapuliin luvatuita, mutta paljon enemmän luvan saamattomia. Toivon ja ilon hohde loisti luvansaaneiden kasvoilla; oikein he käsiään hykertelivät pelkästä ilosta ja malttamattomuudesta.
"Voi, voi kun tulisi aika!" sanoi eräs poika käsiään hieroen ja hymyssä suin.
"Niin aika'... Mitäs kello nyt onkaan?" sanoi Tiitus ja silmäili heti sitä paikkaa, missä tuo kiistanalainen kaaleppikello oli illalla oikein- ja väärinpäin riippunut. "Eihän sitä ole enään koko kelloa ... eihän se vaan ole lakannut käymästä?" lisäsi hän sitten ja kääntyi kysyvästi suntioon päin.
"Eikä ole."
"Mutta tosiaankin. Minäkin olen kuullut, että Kolisella on uusi ja kummallinen kello, missä se nyt on?" sanoi joku kirkkomies.
"Kyllä kaiketi se on niin koreasti herennyt käymästä", ehätti Tiitus sanomaan, nauraa virnistellen.
"Kuulithan sen, ettei se ole ... mutta eihän sitä toki kaikille – luuletko tapuliin pääseväsi?" sanoi suntio ja hän oikein vapisi hätäymisensä tähden.
Aamu rupesi valkenemaan ja ikävä seinäkellon juttu haihtui vähitellen. Suntio alkoi käydä levottomaksi ja lupauksen lapset vielä levottomammiksi. Rauhattomana käveli suntio paikasta toiseen ja katsoi tavasta akkunasta ulos, nähdäksensä missä määrin päivä valkenee ja tietääksensä, mitä aika on kulunut. Nähtävästi ei hän uskaltanut tuolta kellomieheltäkään tulla kysymään, paljonko kello on, sillä hän älysi, ettei hän voi sitä niiden huomaamatta tehdä.
Ei ollut vielä hetikään selkeä päivä, kun suntio alkoi tukkia turkkia päälleen.
"Joko sitä lähdetään?" kysyi joku luvattu.
"Hyhhyhy, hyh, hyh, hyy", hyräili vaan suntio ja samassa otti hän tapulin avaimet naulasta.
Tämä oli merkki lähtöön. Kuumeentapaisella kiireellä hakivat kaikki vöitään ja kintaitaan, ja niin sitä lähdettiin. Paljon oli siinä väkeä, vanhoja ja nuoria, arvokkaita ja arvottomia, aina sen mukaan, minkälaisessa yhteydessä mikin oli suntion kanssa; Sydänmaan Jussi oli myös muiden joukossa – tiettypä se. Paljon oli semmoisiakin, mitkä eivät ensinkään olleet saaneet minkäänlaista lupaa, mutta yhtäkaikki olivat lyöttäytyneet matkaan, toivossa, että joku hyvä onni toimittaisi heille tapuliin pääsyn. Niiden joukossa ei vaan Tiitusta nähnyt. Juhlallisesti ja arvokkaan näköisesti asteli suntio hitain askelin edellä ja hälisevä joukko meluten jäljessä. Hänen oikeassa kädessään heiluivat renkaista toisiinsa nahkahankilla yhdistetyt isot tapulin avaimet ja vasemmassa kainalossa oli hänellä iso kappale vanhaa hamppuvaatetta, luultavasti jostakin vankasta alustasta.
"Mitä tuolla vaatteella teette?" kysyi eräs keski-ikäinen mies, juosta sipasten suntion sivulle.
"Kylläpähän hänen näet", sanoi suntio, eikä kääntänyt päätänsäkään.
Niin tultiin hälisten tapulin portaille. Tungos oli niin suuri, ettei suntio voinut saada ovea auki, sillä jokainen tahtoi ensiksi päästä ovesta sisälle. Viimein täytyi suntion koveta ja sitten sai hän sen verran tilaa, että sai oven auki. Yhdellä pamauksella oli ullakko täynnä väkeä. Siellä se körötti nurkassa pystyssä, uusi saarnatuolikin, mutta eipä sitä nyt jouduttu paljon tutkimaan ja tarkastelemaan, sillä olihan nyt muuta mielitiettyä. Kaikki siihen kyllä loivat silmänsä, mutta pian he käänsivät katseensa muualle. "Olisihan tuossakin katsomista, mutta ennättäähän tuon", sanoi ainoastaan eräs mies.
Ullakko oli auki koko kirkonajan, sillä kaikki kansa kulki sen lävitse. Kelloihin mentiin toisen lukollisen pienen oven kautta; tuo ovi oli jossakin syrjäkomerossa, jonka tähden siinä oli aina puolihämärä, komeroon kun ei tullut valoa mistään akkunasta.
Suntio avasi oven, meni ovenpieleen seisomaan ja pani kätensä oven eteen poikittain, pidellen toisesta pieluksesta lujasti kiinni. Sen ikeen alati päästi hän sitten luvatut yksitellen edeltäpäin menemään, mutta ne, jotka eivät olleet lupaa saaneet, poisti hän armotta pois. – Siinäkin tarkastelussa kului aikaa.
"Äläpä sinä siinä ... ole niin viisas kuin olet", sanoi suntio yhtäkkiä, kun hän oli loppupuoleen tuota päästämistyötä toimittanut, samassa työntäen kovasti takaisin puoliväkisin suntion käden alati sisälle pyrkivää miestä.
Ei ainuttakaan niin julkeaa luvansaamatonta miestä oltu nähty ja kaikkein silmät kääntyivät tuohon rohkeaan tungettelijaan. Ei ollut häntä helppo tuntea tuossa puolihämärässä, mutta viimein hän kuitenkin keksittiin Tuiveroisen Tiitukseksi. Muiden hitautta hyväksensä käyttäen, oli hän hätäpikaa vaihtanut vaatteita jonkun toisen miehen kanssa, peittänyt puoleksi kasvonsa kaulahuivillansa ja oudon pukunsa, väentungoksen ja hämärän avulla aikoi hän pujahtaa luvattujen mukana tapuliin. Mutta sepä ei onnistunutkaan, sillä suntion tarkka silmä keksi hänet kuitenkin. Ei Tiitus näyttänyt nytkään surevan tuota kovaa onneansa, menihän vaan taaemmaksi seisomaan ja nauraa mutristeli.
Kun suntio oli saanut kaikki laskettavansa lasketuksi tuli hän itse viimeiseksi, paiskasi oven kiinni ja väänsi lukkoon.
Suurella jyrinällä kavuttiin nyt ylös. Ken ensin ennätti, mies se. Suntio aukoi juhlallisesti luukut ja pani hakoihin. Sitten sitä ruvettiin uutta kelloa tähystelemään.
Kun oli edellä ollut lauha ilma ja nyt tullut kireä pakkanen, oli kello yltä päältä paksussa kuurassa, niin ettei sorvauksia, kuvioita ja kirjoituksia näkynyt.
"Onpa se komean näköinen kello, mutta on niin kuurassa, ettei näe kuvia", sanoi eräs mies ja samalla pyyhkäsi hän turkkinsa hihalla kuuraa kellon laidasta.
"Älä, älä hemmetissä", hätäili suntio, tuli kiiruusti miehen luo ja tarttui hänen käteensä kiinni.
"No miksei?" sanoi mies niin hätääntyneenä, että hänen silmänsäkin remahtivat suuriksi kuin suitsirenkaat.
"Se on vaarallista", sanoi suntio totisena.
"Minkä vuoksi ... mikä on vaarallista?"
"Sillä tavalla kellon pyyhkiminen ... se on vaarallista."
"En ymmärrä."
"Hiuksia – karvoja ... ymmärrätkö?"
"Hiuksia, karvoja! – Mistä ja mihin?"
"Kellon laitaan turkin hihasta."
"Oliko se sitten niin vaarallista?
"Vai oliko..?" Sittenhän kello heti halkeaisi kuin nauris."
"Niinköhän?"
"Etkö tuota vielä tuohon ikään tiedä? Sitenhän monta edellistäkin kelloa on haljennut."
"Jonkun karvan vuoksiko vaan?"
"Juuri niin. Kun joku hius tahi muu karva sattuu kielen ja kellonlaidan väliin, niin raks, ja kello on halki."
"Sillä laillakohan tosiaankin entiset kellotkin ovat särkyneet?"
"Aivan sillä tavalla ... mokomat ajattelemattomat menevätkin turvakko kädessä kellon laitaa silittelemään, niistä sattuu jäämään joku karva laitaan, siihen paikkaan, johon kieli lyöpi, ja heti on vahinko valmis."
"Jopa se olisi kumma."
"Mikä kumma se on. – Paljon kummempi on se, kun monta syltä isoja malmimöhkäleitä halotaan siten, että pannaan vaan yksi ainoa hiuskarva päälle ja siihen lyödä mähistetään isolla moukarilla, ja malmimöhkäle halkeaa kuin mikäkin lasipelti", selitteli suntio toimessaan.
"Minä arvasin, että kello on tämmöisten ilmojen vallitessa kovasti kuurassa ja sen vuoksi otin tämän hamppuvaatteen, että saan kuuran pyyhkiä pois, sillä se kovasti huonontaa kellon ääntä. Joutaahan se ensi kertaa soidessansa kuulua kaikessa voimassaan", jatkoi hän sitten.
Samassa hän otti esille tuon vaarattoman hurstiresunsa, laitteli telineitä joistakin siellä olevista pölkynpäistä ja laudankappaleista kellon alle, kiipesi niiden päälle ja alkoi resullansa pyyhkiä kuuraa kellosta. Sitä teki hän niin suurella tarkkuudella kuin suinkin mikä muu puhdistaja hyvänsä. Hän kallisteli päätänsä ylös ja alas, kuikisteli kellon sisälle ja päälle, etteihän vaan mihinkään olisi jäänyt tuota kaitahista kuuraa, ja mikä vielä pahempi olisi ollut, jotakin karvaa tuon ajattelemattoman ja vähätietoisen miehen turkin hihasta.
"Tällä tohtii ... tästä ei lähde mitään vaaraa – tästä ei lähde karvoja ... mistäpä lähti, kun siinä ei niitä ole... Senkin ryökäleet ovat niin ajattelemattomia, mutta ette sitä vasta turvakko kädessä..." tuumaili suntio kelloa pyyhkiessään.
"Jopa se on kaunis kello!" sanoi joku, kun kello tuli pyyhityksi.
"Niinpä minäkin sen luulen", sanoi suntio telinettä purkaessaan.
"Kunpa se nyt tulisi!" sanoi hän sitten ja katsoi luukusta pappilaan päin.
"Kuka tulisi?"
"No se kirkkoherra."
"Sittenkös vasta soitetaan, kun kirkkoherra tulee?"
"Sittenpä tietenkin."
"Kyllä vielä sitten saadaan odottaa ... kello ei ole vielä kuin puoli yhdeksän", sanoi eräs mies kelloaan katsoen.
"Kyllä se on jälessä", arveli suntio.
"Eikä ole."
"Kuinka se on?" kysyi suntio kellomieheltä salakähmää.
"Kyllä se ei ole enempää", sanoi hän.
"Tottapahan tulee kun tulee", sanoi hän vaan siihen ja heittäysi hyvin huolettoman näköiseksi.
Olihan hyvää aikaa kaikellaisiin juttelemisiin.
"Onkohan nykyisillä kirkonkelloilla sitä voimaa kuin ennen vanhaan?" arveli eräs vanhanpuoleinen mies.
"Minkälainen voima niillä sitten on ollut?"
"Niitä pelkäsivät hiidetkin."
"Ettäkö pelkäsivät?"
"Pelkäsivät kun pelkäsivätkin."
"Mistä sen tietää?"
"Onhan siihen todistuksia."
"Kertokaapas!"
"Meidän pitäjässä oli ollut paljon ennemmin kirkko kuin K—-lla. Siellä oli Jyly-vuoressa silloin vielä hiidet pitäneet asuntoansa. Olivatpas kerran pitäneet keskenänsä juomingin ja heiltä oli loppunut viinat kesken. Eräs hiisistä oli muistanut, että meidän kirkossa oli kirkkoviinaa; eihän muuta kuin lähteä sitä sieltä noutamaan; kaksi hiittä lähti matkaan. Monta askelta eivät he ottaneet tuolla kolmipeninkulmaisella taipaleella, niin pitkään harppasivat he. Niin he tulivat meidän kirkkoon ja ottivat sieltä pari isoa täysinäistä viinapulloa. Kirkko ja kellarikin olivat kyllä lukossa, mutta mitä, eihän lukot hiisiä pidätä.
Mutta huonostipa hiidet olivat osanneet juoma-aikansa ja viinan noutamisen valita, siliä nyt oli jouluaamu. Sillä välin kun he olivat kellarissa viinaa ottamassa, oli suntio noussut tapuliin soittoa varten, mutta hiidet eivät tienneet hänestä niin mitään. Juuri kun he olivat ensimmäisen harppansa ottaneet ja jalkansa tomauttaneet Hypän kalliolle, lyödä jymäytti suntio kellon laitaan. Siihen patuseen paikkaan putosivat molemmat pullot hiisien käsistä ja menivät rikki – arvaahan sen. Molempien hiisien jälet näkyvät vielä Hypän kalliossa; toinen niistä on ollut antura-, toinen pieksukengissä. Samaten näkyy molempien pudonneiden ja särkyneiden pullojen ojat; toisen pullon korkki on pudotessaan roiskahtanut auki ja senkin sija näkyy", selitti mies toimessaan.
"Kuinka ne voivat kovaan kallioon jälkiä tehdä?"
"Silloin olivat vielä ovet ja kalliot pehmeämpiä kuin nykyään; sitä paitsi hiisien toimilla oli isompi voima."
"Kyllä sillä kellolla on ollut voimaa", arveli joku.
"On sillä ollut."
"Ehkäpä sitä lienee tällä kellollakin."
"Eiköpä liene."
"Voisihan sitä olla tällä kellollakin."
"Huonommallakin toki."
"Tuo tuntuu minusta joutavalta taikauskolta", sanoi suntio.
"Ei se ole taikauskoa ... silloin oli hiisillä paljon isompi valta ... ja näkyyhän jälet", väitteli kertoja.
Kauvan ei jouduttu väittelemään, sillä alhaalta, tuolta, jossa oli melkein pilkkosen pimeä, alkoi kuulua ruma ja hätäilevä äänen älinä.
"Hyi! Herra siunatkoon, mikä siellä on? Mene Sydänmaan Jussi katsomaan, joka olet rappusten reikää lähimpänä", sanoi suntio.
"En minä yksin."
"No, menköön joku kumppaniksi", komensi suntio taas.
He menivät. Kaikki odottivat pelolla ja kauhulla mitä siitä tulisi. Kauvan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin tuo ääni lakkasi ja sen sijaan sieltä alkoi kuulua jonkunlaista kolinaa ja ähkimistä. Sen jälkeen alettiin tulla jyrytä rappusia myöten kelloihin ylös.
"Hei! täällä sitä minäkin olen", huudahti ensimmäinen tulija iloisesti, hypähtäen aukosta kellohuoneen lattialle.
Se ei ollut kukaan muu kuin Tuiveroisen Tiitus.
"Hiton laillako sinä tänne pääsit?" kysyi suntio tuimasti.
"Pääsinpä minä vaan."
"Ovestako?"
"Teidän ovistanne minä viisi", sanoi Tiitus ja värisi niin että hampaat suussa kalisivat, sillä hänellä ei ollut nyt minkäänlaista päällysvaatetta.
"Oletko sinä kala vai lintu?"
"Vähän molempia ja ihmistä vähän lisäksi."
Tiitukselta ei saatu selvää, mutta Sydänmaan Jussi kertoi koko jutun. – Kun Tiitus ei päässyt sisälle tuolla ennen kerrotulla pienellä kepposella, rupesi hän miettimään muita keinoja. Aivan räystään alla tapulin seinässä oli pieni aukko, jossa ei ollut lasia eikä mitään. Luultavasti se oli sentähden laitettu, että vähänkään tulisi valoa kelloon vieville rappusille. Tämä oli heti pistänyt Tiituksen silmään. Lähimmistä taloista oli hän hätäpikaa hankkinut kaksi niin pitkää kuorittua puuta, että ne ulottuivat mainittuun reikään. Niitä myöten oli hän kavunnut ylös, mutta reikä oli niin pieni, ettei hän mahtunutkaan siitä läpi, vaikka hän oli riisunut pois päällyvaatteensakin, puut luiskahtivat pois jalkojen alta ja hän jäi siihen keskiä riippumaan, pääsemättä paikalta päkähtämään. Siitä pälkähästä pelasti hänet Sydänmaan Jussi kumppaninensa, kiskoen hänet jotenkin armottomasti sisäpuolelle.
"Tuommoinenko se mainio kello nyt on, jota ei saisi katsoakaan?" sanoi Tiitus, sittenkuin hän oli välinpitämättömänä kuunnellut tapuliin pääsemisensä historian.
"Semmoinenpa se on."
"Eihän tuo näytä oikealta malmiltakaan."
"Vai ei. Mutta minä tiedän sanoa, että se on parasta hopeamalmia mitä olla saattaa", sanoi suntio, ikäänkuin sivumennen, katsellen ahkerasti luukusta pappilaan päin.
Minkälainen sanakiista tuosta hyvästä alusta olisi voinutkaan syntyä, sillä Tiitus oli huonojen onniensa vuoksi erinomaisen pisteliäällä tuulella, mutta samassa tuokiossa hypähti suntio kuin käärmeen pistämänä pois luukun reijältä ja sanoi: "Nyt se tulee." Samassa syöksähti hän kellon alle, vetäsi ristin etusormellansa kellon sisäpuolella, sanoen samassa: "Varokoon nyt kukin korviansa." Sitten hän tarttui kiireesti kellon kieleen kiinni, hypähti kohoksi ja lyödä mälisti täyttäväkeänsä kellon laitaan. Heti kun se oli tehty, tuppasi hän kummankin kätensä molempien korviensa päälle.
"Kylläpä se otti korviin ... koska olivat haljeta", sanoi hän sitten.
"Niinhän tuo kolahti kuin olisi kirvespohjalla lyönyt kylmettyneeseen mäntypölkkyyn", ehätti Tiitus sanomaan.
"Niinkö, vai? – kuulitteko, mitä hän sanoi?" sanoi suntio ja mällisti toisen kerran.
Sama temppu korville.
"Mitä nuo korvat tukoilla tekevät?"
"Kuulitteko?"
Mälli.
"Ne mahtavat olla aika vesirakot."
Pau.
"Minun korviini mahtuisi kaksi vertaa ääntä, eivätkä ne sentään tukkoja kaipaisi."
"Kyllä sinulla niitä on."
Näin oli Tiituksella joka lyönnin väliin jotakin piikkistä muistuttamista, mutta suntio ei virkatoimensa vuoksi joutanut häntä pitkin vastustamaan.
Kun suntio oli läppäämiset läpännyt, alotti hän soittamisen. Se kävikin hyvin laatuun, pitkät ajat kun oli siihen totutellut. Mahtavasti soittaa helkutteli hän tuota isonmoista kelloa kerran alkuun saatuansa; oli niinkuin hän olisi tehnyt noin vaan pilanpäiten.
"Antakaapas kun minäkin soitan lämpymikseni", sanoi Tiitus, tavoitellen kellon lämsää.
"Mene tuosta tiehesi ... halkaseisit heti", sanoi suntio äreästi.
"Kyllä sitä ei ole tuommoista kelloa isolle matkaa – – ei ainakaan näissä piirteissä... Aivan myötäänsä korvat lummessa kihisee", sanoi suntio soiton loputtua.
"Onpahan kuin tuossa... Ei minun ainakaan tarvitse tuon vuoksi korviani tukkia", sanoi Tiitus.
"Kuulitteko? Hän on hävytön ja kiero mies... Parjaa oman pitäjän kelloa ... onko mokomampaa kuultu?" sanoi suntio.
"Hyvä kello – avullinen", sanoi joku joukosta.
Sen jälkeen rupesi suntio taasenkin kelloa pyyhkimään hurstirievullansa.
"Pyyhkikää mitä pyyhkikää, mutta särkyy se tuokin kello kuin särkyykin ... eikä siihen ole kauvankaan", pisti taasenkin Tiitus nokkansa väliin.
"Mistä sen tiedät?"
"Mönkän muori on nähnyt unta, että se särkyy."
"Joka untansa uskoo, se varjoansa pelkää."
"Voithan, Tiitus, antaa kellon ja Kolisen olla rauhassa", sanoi eräs vakavan näköinen mies.
"Kun minä etelässä kävin – oikein totta – niin siellä minä näin vasta paljoa paremman kellon", sanoi Tiitus hämillään, kun pelkäsi, että yleinen mielipide kääntyisi taasenkin suntion puolelle.
"Kun sinä etelässä kävit... Kyllähän sinun etelässä käymisesi tietään... Paljoa paremman kellon...! – Kuka tuota uskoo? Valehtelee niin kauan että itsekin uskoo", sanoi suntio puolelle päästyänsä.
"Minäpä tiedän huonoja uutisia kotoanne", sanoi Tiitus, ilvehymy suussa.
"Mitä sinä tiedät? Sanopas mies."
"Että se teidän seinäkello-rämppänne on kun onkin herennyt käymästä ... sen minä tiedän", ilkkui Tiitus.
"Kuka sen on sinulle sanonut?"
"Kukako? Teidän oma muorinne. Kun minä jäin vaatteita vaihtamaan, silloin kuin te lähditte tapuliin, niin pitipä hän aika musiikin. Hän sanoi teidän yökaudetkin lyöttää rämppyyttäneen sitä, niin että kello viimein herkesi käymästä. Hän aikoi lyödä seinään koko rämpän; jos lienee jo lyönytkin... – Kukahan tässä valehtelee?" selitti Tiitus toimessaan.
"Hym...! Kyllä sinä olet semmoinen", sanoi tähän vaan suntio.
Tämä viimeinen Tiituksen selitys teki suntioon ja kaikkiin muihinkin sangen ikävän vaikutuksen; lieneekö itse Tiituskaan ollut vapaa siitä. Sen perästä ei ollut enään suntion ja Tiituksen välilläkään pienintäkään sanakiistaa, eikä muutkaan puhuneet juuri paljon mitään. Kuitenkin kuului silloin tällöin väkijoukosta äänekkäitä kellon ylistelemisiä, kuinka kaunis ja hyvä-ääninen se on. Umpimielisenä ja synkkänä soitteli suntio kelloja, eikä ottanut vastataksensa kenenkään kysymyksiin; sitä vähemmän otti hän osaa kenenkään puheisiin ja arvosteluihin.
Monen teki mieli yhdistyä ehdottomasti Tiituksen mielipiteesen, mitä kellon ääneen tulee. Kun niin monta kelloa oli särkenyt, oli tultu araksi, sen vuoksi oli valittu pehmeä-äänisin kello mitä oli voitu saada; todellakin kolahteli se jotenkin siihen suuntaan kuin kylmettyneeseen pölkkyyn olisi pakkasella kirvespohjalla kolistellut.
Niin oli kaikki soitot soitettu ja kun yhteensoittokin oli tapahtunut, alettiin lappaa tapulista alas. Suntio tuli viimeisenä ja väänsi oven lukkoon.
Ullakko oli niin täynnä ihmisiä kuin yksikin jalka mahtui; olipa ulkona sisälle mahtumattomia monta vertaa enemmän kuin sisällä. Ullakossa olijat olivat uuden saarnatuolin kimpussa.
"No, mutta ei siihen joka paikkaan ole suorat höylät sopineet", arveli joku.
"Sopipa tuohon tuommoiseen tahi oli sopimatta."
"Minkälaiseen?"
"Tuommoiseen halkolatoon."
"Kovinpa sinä halkolatosi arvaat hyvätekoiseksi... Minä luulen, ettei sinulla ole ensinkään semmoista."
"Eihän tuo ole häävistä värkistäkään ... vanhasta riihestä kuuluu tehneen", sanoi joku toinen mies.
"Olkoonpa tehty mistä tahansa, kunhan vaan on hyvä."
"Hyväkös tuo on?"
"Parempi toki kuin entinen."
"Eihän tuossa ole yhtään kultaustakaan."
"Kyllä kaiketi sen olisit saanut vaikka pelkästä kullasta, kun vaan puterisi olisi piisannut."
"Eikä yhtään apostolin kuvaa."
"Eiköhän niillä liene mielessä hävittää saarnatuolin äijäkin?"
"Eipähän muutoin ... tuossapahan on sorvattu putkula, joka pannaan äijän sijalle."
"Eikö totta vieköön ... ja niin koreaksi maalattu kuin se oli ... semmoinen punaposkinen."
"Kuule! Sinä saat tuon punaposkisen äijän kohta rahoilla omaksi ... saat sitten vaikka maata sen vieressä", sanoi eräs joukosta, viimeisen puhujan eteen astunut mies.
"No ei sitä nyt sentään maata..." sanoi toinen hämillään.
"Paljon, paljon on tuo vailla, puhukaa mitä tahdotte: ei yhtään enkelin kuvaa, eikä apostolin askelta, niinkuin entisessä..." sanoi eräs mies huokaavalla äänellä.
"No eihän se sitte uusi olisikaan, kun se olisi ihan samanlainen kuin vanhakin. – Pitäisikö tämän vielä kitistä ja narista joka liitoksesta niinkuin vanha tekee? – Enkelin kuvia ja apostolin askeleita...? Mistä sinä tiedät että ne apostolin askeleita...? Äläpäs sinun koristuksesi – – eihän noita viitsi katsoakaan", sanoi siihen eräs mies, ikäänkuin loukkaantuneena.
"Mutta maali ... entinen on niin monen kirjava ... tämä ei ole kuin vaan tuommoinen sinertävän valkoinen."
"Semmoinenpa se juuri onkin hyvä maali ... ei sitä enään nälkäisen koreita pidetä."
"Kyllä vaan siitä sopii papin paukutella, kun se kerran paikoilleen tulee ... parempi entistä – paljonkin parempi", sanoi Tiitus, tunkeuduttuansa väentungoksesta esille.
Niin, eihän hänellä ollut nyt suntiota vastustettavana.
"Mitäs Tiitus pitää uudesta kellosta?" kysyi joku joukosta.
"Eipä se ole minun mielestäni mikään erinomainen."
"Ei minunkaan."
"Ja kun tuokin kohta särkyy."
"Mistä sen tietää?"
"Mönkön muori on jo nähnyt unta, että se särkyy."
"Kyllä taitaa muori horista."
"Harvoinpa se muori on horissut ... onpahan tiennyt entisten kellojen särkymisen tarkalleen", sanoi Tiitus luottavasti.
Kaikkia alkoi kyllästyttää nuo väittelemiset. Oli moittijoita jos kiittäjiäkin niin kellolla kuin saarnatuolillakin. Jos joku kiitti tahi moitti, oli vastapuolueella aina vastaväite valmiina.
Mentiin kirkkoon. Jumalanpalvelus oli hyvässä menossa, mutta kirkossa ei ollut monta henkeä; sen enemmän oli niitä ullakossa ja sen ympärillä, kuulemassa ja näkemässä jotakin uutta. – – –
Särkyikö sitten tuo kello, jolle Mönkön muori oli tuhoa uneksinut ja johon Tiitus niin lujasti luotti? – Särkyihän se; ei kestänyt täyttä vuottakaan.
KERON HEIKKI.
Niinhän se oli Keron Heikin laita kuin monen muunkin kansalaisen. Usean heistä täytyy aivan vähästä, jopa aivan tyhjästäkin alkaa elämänsä, sillä eivät kaikki synny perinnöllisenä ja rikkaana talon isäntänä. Pienen ja velallisen talon kuudes lapsi oli Heikkikin. Pienestä pitäen koki hän toisien vanhempien sisarustensa kanssa olla vanhemmillensa apuna kaikenlaisissa askareissa ja taloudellisissa töissä, sillä kaikki vähäisetkin voimat tarvittiin pitää alituisessa liikkeessä, jos mieli oli karusta maasta saada perheelle niukka elatuksensa. Tämä oli pojalle terveellinen koulu, sillä ruumiillista työtä tekevän kansan menestys riippuu juuri siitä, kuinka hän on oppinut työtä tekemään ja mitenkä hän työnsä tekee. Tässä maamiehen kovassa koulussa oppikin Heikki ajanpitkään mitä kunnollisimmaksi ja kätevimmäksi työntekijäksi ja tämä pätevyys huomattiin hänessä jo aikasin.
Niin. Eihän siinä mitään erinomaista ollut. Heikki eli, oli ja varttui vaan sekä ijässä että työnteossa, niinkuin muutkin ihmiset ja sehän ei ole mitään outoa. Mutta Heikin kehittyminen mieheksi tapahtui niinä aikoina, jolloin sivistys sanoma- ja muun kirjallisuuden kautta alkoi kirkkaan kynttilän tavoin tunkeutua syvimpiin kansan kerroksiin, levittäen lämpöä ja valoa karkeitten sarkanuttujen alle. Moni epäili ja vastusti tätä uutta ilmiötä, mutta siellä ja täällä löytyi aina joku, jonka sydän ikäänkuin itsestänsä oli avonainen valoa vastaanottamaan. Nämä sitten rupesivat voimiensa mukaan sitä levittämään ympäristöllensä, puuhaten yhtä ja toista hyödyllistä laitosta, mikä vaan edisti heidän tarkoituksiaan.
Heikki oli niiden joukkoon kuuluva, joiden henki kaipasi ja himoitsi tietoja. Tämä taipumus huomattiin hänessä jo aikaisin, sillä hän haki kirjoja lainaksi mistä vaan sai, joita hän sitten jouto- ja lomahetkinään suurella uteliaisuudella luki ja tutki. Hän oli vähäpuheinen ja hyvin siivo luonteeltaan. Vanhempiaan totteli hän kaikissa, eikä tehnyt heidän mieltänsä vastaan pienimmässäkään asiassa. Hän ei käynyt kylissä paljon koskaan, sillä hän sai aikansa hupaisesti kulumaan kirjojen ääressä.
Kun Heikki varttui ijässä, ymmärryksessä ja kätevyydessä, rupesi hän loma- ja joutohetkinänsä tekemään erikoista käsityötä. Niitä hän sitten myöskenteli kyläläisille ja kun työ oli hyvää ja siistiä, sai hän aina yhtä ja toista kalua kaupaksi. Näin saadut rahansa käytti hän lukuhalunsa tyydyttämiseksi, sillä hän osti niillä kirjallisuutta, minkä varat milloinkin kannattivat. Tätä pitkitti hän niin kauvan, että hän sai vakinaisen sanomalehdenkin itselleen.
Näin hän alkoi pienestä pitäen ja vähitellen vaikutuksensa. Tämä kyllä herätti useassa huomiota, mutta enin osa pilkkasi ja nauroi Heikin lukuhalua. Eipä kaikki kotiväkikään hyväksynyt hänen toimiaan, sillä toiset sisarukset mielivät nurkua, että Heikki muka menettää talon yhteistä aikaa käsitöitä tehdessään ja lukiessaan. Tästä nurkumisesta pelasti Heikin hänen isänsä, sillä eräänä kertana semmoista nurkumista kuullessaan sanoi hän: "Semmoisia saatte olla puhumatta, sillä Heikki tekee kuitenkin kaksi vertaa työtä kuin te muut."
Kerolle tuli piiaksi Hanna niminen tyttö. Hän oli lähellä olevassa mökissä asuvan köyhän lesken ainoa tytär. Näin oli hän Heikin kasvinkumppani ja lapsuuden ystävä, sillä pienuudesta pitäin olivat he olleet melkein joka päivä yksissä. Tämän tähden olivat he niinkuin sisar ja veli ja kun tyttö tuli nyt taloon, tuntui se Heikin mielestä hyvin suotuisalta asialta, mutta tietystihän ei hän siitä kenellekään mitään virkannut.
Tästä tytöstä tuli Heikille halukas kumppani lukemisessa. Ei sitä kirjaa Heikillä ollut, jota ei hän lukenut ja jos oli joitakin paikkoja, joita ei hän ymmärtänyt, niitä sai Heikki hänelle selitellä. Samoin oli sanomalehtienkin laita. Heikki tekikin noita selityksiään ilolla ja tunsipa hän jotakin hoivaa sydämessään kun heidän talossa oli joku semmoinen henkilö, joka häntä ymmärsi.
Näin kului aika siihen aikaan asti, että Heikki oli alun kolmannella kymmenellä. Silloin hän rupesi tuntemaan, että Hanna oli hänelle enempi kuin sisar. Ujostellen tunnusti hän tytölle tunteensa ja siellä löysi se vastakaiun. Aivan ujostelematta sanoi tyttö itsekin sitä toivoneensa, mutta ei koskaan uskoneen toivonsa toteutuvan. Tämä kaikki oli tapahtunut niin salaa, ettei kenelläkään ollut pienintäkään aavistusta, että Heikin ja Hannan välillä oli jotakin semmoista.
Minä en huoli ruveta kertomaan yksityisseikkoja tässä naimapuuhassa, sillä onhan se vaan niin tavallista. Mainitsen vaan sivumennen, että Heikin vanhemmat kovin ällistyivät, kun hän eräänä iltana meni heidän kamariinsa ja ilmoitti heille asiansa. Heidän mieleensäkään ei, näette, ollut kertaakaan johtunut, että heidän hiljainen ja siivo Heikkinsä rohkenisi koskaan ryhtyä niihin puuhiin.
"Kyllähän tämä talo olisi sietänyt rikkaammankin miniän saada, mutta onhan Hanna kelpo ihminen, eikä meillä ole mitään vastaan sanomista", sanoivat vanhukset ja sillä se asia oli päätetty.
Mitäpä siinä oli, sillä Heikistä ja Hannasta tuli aviopari ja siinä se oli koko asia.
Melkein heti nuorten yhtymisen jälkeen kuolivat molemmat Heikin vanhemmat ja kaksi sisarta; kova kulkutauti surmasi heidät. Kova suru valtasi jälkeen jääneet, sillä heistä tuntui siltä kuin maa olisi hajonnut heidän altansa ja he joutuneet häilyvään tyhjään avaruuteen. Vanhemmathan olivat olleet ne, jotka voivat koossa pitää lukuisan perheen velkaisessa kodissa, karulla ja vähän viljellyllä maalla. Nyt olivat heidän johtavat henkensä sammuneet ja työteliäät kätensä kangistuneet, ja jälkeen jääneet olivat kaikkea turvaa, tukea ja johtoa vailla heitetynä oman onnensa nojaan.
Kun vainajat olivat maahan laitetut ja enin suru oli haihtunut, ei ollut muuta neuvoa kun täytyminen ruveta keinottelemaan miten olla, kuten elää. Jokaiselle kävi selväksi, että perheen oli mahdoton köyhässä kodissa koossa pysyä. Toiset veljet halusivat lähteä muualta onneansa etsimään, kun vaan vähänkin saisivat perintöä vanhasta kodistaan, mutta Heikistä tuntui niin katkeralta luopuminen isän kodista, jossa hän oli ensimmäisen päivän valon nähnyt. Sentähden tultiin vihdoin siihen päätökseen, että Heikki rupeaa maksamaan toisille veljille heidän osansa ja ottaa maksaaksensa kaikki tilan vanhat velat.
Niin, Heikki oli nyt talon isäntä, mutta ei suinkaan tuo isännyys kadehdittava ollut. Suuri velkakuorma ja perillisten maksut niskassa, karu ja vähän viljelty maa kädessä, lahonneet ja sinne tänne väyristelleet huoneet pään päällä, mitätön ja riittämätön irtaimisto käytettävänä, tyhjät aitanlaarit edessä; ei ollut siementä, ei syömistä, ei karjaakaan kuin pikkusen nimeksi. Semmoinen talous se oli, jonka johtajiksi Heikki ja Hanna tulivat. Moni ymmärtäväinenkin ihminen piti heidän yritystään tyhmänrohkeana tekona, jopa suoranaisena hullunyrityksenäkin. Niin hekin, mitä sitten muut? Kaikki olivat siitä yksimielisiä, etteivät he pysy pesillänsä kahtakaan vuotta.
Kylä, jossa Heikki ja Hanna olivat syntyneet, kasvaneet, elämänsä eläneet, ilonsa iloinneet ja surunsa surreet, oli erään pitäjän syrjäkylä. Se oli niin ulohtaalla kirkolta, etteivät nämä kaukaiset kyläläiset voineet olla osallisina siellä oleviin yhteiskunnallisiin laitoksiin. Muun muassa oli siellä ollut jo jonkun aikaa lainakirjastokin, mutta etäisyyden tähden eivät kyläläiset voineet sitä hyväksensä käyttää.
Tässä syrjäisessä kylässä oli Keron talokin, jonka isäntänä Heikki nyt oli. Heikillä ja Hannalla oli kyllä, selvillä mitä kyläläiset heistä ja heidän yrityksestään arvelivat. Kuitenkaan eivät nämä ala-arvoiset arvostelut vaikuttaneet heissä pahaa mieltä, sillä tiesiväthän he itsekin, etteivät he suinkaan korkeilla portailla olleet. He eivät itsekään tohtineet ajatella ja toivoa mitään; he olivat vaan ryhtyneet niihin toimiin sen vuoksi, etteivät he voineet toisin tehdä. Mutta vaikka niin oli, tunsivat he tykkönään salaista voimaa ja luottamusta Jumalaan ja itseensä, ja tämä teki sen, etteivät he peljänneetkään, jos eivät suuria toivoneetkaan – he olivat vaan ja katsoivat rohkeasti tulevaisuutta silmiin.
Kero oli heistä paras paikka maailmassa ja sen kohottamiseksi rappiotilastaan kävivät he rohkeasti ja rivakkaasti työhön käsiksi. Siinä he sitten tekivät työtä ja he tekivät sitä ilolla ja velvollisuuden tunnolla. Ja kun heidän ainaisena ohjeenaan oli työteliäisyys, säästäväisyys ja tyytyväisyys, eivät he koskaan joutuneet suurempaan hätään, eivätkä tarvinneet turvautua muiden ihmisien apuun.
Vaikka taloudellinen edistyminen kävikin hitaasti kuten tyhjästä alkajilla ainakin, ei kuitenkaan unhotettu henkisiä tarpeitakaan. Usein kyllä olivat varat vähissä, mutta yhtä kaikki tilattiin sanomalehtiä ja ostettiin muuta hyvää kirjallisuutta, minkä milloinkin varat sallivat. Tämän pitivät he välttämättömänä tehtävänään, sillä olihan kumpikin heistä lukemisen kautta kehittynyt siihen määrään, että se oli sisällinen tarve, eikä mikään ulkonainen pakko. Tämän vuoksi saivat he kuulla monta pisto- ja ivasanaa ymmärtämättömiltä ihmisiltä, kuinka muka Kerolaiset tarvitseisivat ne markat pudottaa juurisaaviinsa, mitkä he tuhlaavat "aviisuihin" ja muihin kirjoihin. Näistä ja muista samankaltaisista mietelmistä huolivat he viisi, sillä eihän kukaan ollut heidän juurisaaviinsa ilmaiseksi mitään pudottanut; itse he olivat sen tähän saakka täyttäneet ja heistä tuntui siltä, että he vastakin voivat niin tehdä. Tämän tähden he pitivät tuonkaltaiset puheet pelkkänä typeryytenä ja lukivat ne varat, mitkä he panivat kirjallisuuteen, välttämättömien menojensa joukkoon.
Tällä tavalla edistyivät he hiljalleen lukemisensa kautta henkisesti ja ahkeran työnteon kautta aineellisissa varoissa melkein itse tietämättään. Kyläläiset eivät juuri paljo pitäneet lukua noista toivottomista Kerolaisista, jotka olivat oman onnensa nojaan heitetyt taistelemaan toivottoman velkakuorman alle. He eivät tienneet heidän taloudellisista töistään, toimistaan ja puuhistaan niin mitään, sillä kukapa niitä olisi viitsinyt udella ja tarkastella, koskapa siitä ei kumminkaan mitään tule. Sen he vaan tiesivät että Heikki ja Hanna asuvat Kerolla ja että he ovat köyhät – hyvin köyhät.
Uusia puuhia ja velvollisuuksia alkoi karttua Heikille ja Hannalle, sillä ajan kuluessa alkoi heille tulla perillisiä. Eivät he kuitenkaan murheella vastaanottaneet tätä uutta väen lisäystä, vaan he iloitsivat sydämestään ja kiittivät Jumalaa terveistä ja kauneista lapsista. – Näistä he saivat monta iloa ja huvitusta, heidän muutoin niin yksinäisessä elämässään.
Kun he itsekin olivat lukemisensa kautta saaneet jo vähän valoa ja sen kautta kohonneet ymmärryksessä edelle monta muuta kansalaista, mietti Heikki miettimistään, kuinka hän saisi levitetyksi valoa kansalaisiinsa ja etenkin omaan kyläänsä. Heidän kylässä varsinkin huomasi hän vallitsevan suuren pimeyden. Ei yhtään sanomalehteä tullut koko suureen kylään, eikä yhtään nidettä muuta kirjallisuutta ollut kuin virsikirja ja katkismus, paitsi ne mitä Kerolaisilla itsellään oli. Tästä oli seurauksena, että kaikenlaiset ennakkoluulot, taikauskoisuus, juoppous, epärehellisyys, oikeuksiensa ja velvollisuuksiensa tuntemattomuus vallitsi kaikkien kesken.
Eräänä kertana oli kirkolla iso kokous, jossa oli tärkeitä asioita käsiteltävänä. Keron Heikkikin sattui olemaan kirkolla ja hänkin meni kokoukseen. Hän kuunteli kokouksen meluisia väittelyitä ja pian huomasi hän, että asiat alkavat mennä nurin narin. Siellä oli paljon heidän kyläläisiä, jotka aina rynnistivät miehissä kokouksiin, vastustamaan kaikkea, mikä vaan vähänkin oli edistykseen päin, vaikkeivät he monasti kirkossa käyneet. Nämä ne olivat, jotka nytkin suurella pauhinalla änkäsivät asioita nurin päin. Kälppilän isäntä, syrjäkylän rikkain mies, istua röhötti pöydän päässä ja johti hurjia kyläläisiään. Heikki pyysi puheenvuoroa ja sen saatuaan selitti hän sointuvassa ja selvässä puheessa, miten hänen mielestänsä käsillä olevasta asiasta paras tulisi. Tyyni hiljaisuus vallitsi koko pitkän ajan, mutta usean syrjäkyläläisen suupielissä oli hieno ilvehymy.
"Mitä sinä puhut, köyhähän sinä olet", sanoi Kälppilä, kun Heikki oli puheensa lopettanut.
Iso naurunrähäkkä syrjäkyläläisten puolelta palkitsi tuon heidän mielestään niin oivallisen korusanan, mutta usean huulilta puhkesi tyytymätön murina, sillä eivät he voineet hyväksyä Kälppilän hävyttömyyttä.
Heikki ei vastannut mitään tuohon raakaan syytökseen. Hänen suupielensä vetäysi surullisen ihmettelemisen hymyyn ja hän lähti kokouksesta pois. Asiat kokouksessa menivät syrjäkyläläisten änkäämisen mukaan ja kauvan sai kunta kärsiä pimeyden puolueen tuottamien mielettömäin päätösten tähden.
Heikki ei ollut ensinkään iloisella tuulella kotiin mennessään. Raskaana taakkana lankesi hänen sydämelleen tieto, kun kansalaiset niin kovin vähän käsittivät tehtäviään, oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan. Raaka tietämättömyys ja väkivalta, rikkauden varjossa, ohjasi nurinpuolin asioita, vieläpä vallan tärkeitäkin, eikä järjellisellä puheella ollut mitään sijaa. Erittäinkin tunsi hän kuinka paljon heidän kyläläiset olivat takapajulla muihin verraten ja eipä kummakaan, kun ei heillä ollut mitään valoa saatavissa.
Metsätaivalta yksin kulkiessaan mietiskeli Heikki sinne tänne, millä tavalla hän voisi olla apuna kyläläisiensä henkisessä kohottamisessa. Mutta vaikka kuinka paljon hän olisi miettinyt ja valinnut keinoja asian auttamiseksi, eivät ne onnistuneet. Hänen täytyi aina palata yhteen ja samaan, nimittäin siihen, että kaikki on turhaa, ellei hän vaan saa levenemään heidän sekaansa hyödyllistä lukemista. Mutta kuinka tämän saisi toimeen? Lainakirjasto olisi paras keino levittämään valoa ympäristöönsä, mutta sen hankkimiseen tarvitaan varoja ja mistä ne tulevat? Kyläläisiltänsä ei ole mitään toivomistakaan, sillä eivät he tunne sen tarvetta. "Jospa olisin rikas, kylläpä tietäisin mitä tekisin", mietti Heikki edelleen. "Minä ostaisin omilla varoillani kirjaston ja lahjoittaisin sen kyläläisilleni. Mutta sitä en voi tehdä, sillä minulla on työtä kylliksi oman perheeni toimeentulosta, senhän näkyvät kyläläisenikin liiankin suuressa määrässä tietävän ... voimaton olen poloinen ... en voi mitään, vaikka halut ovat hyvät."
Näitä miettien tuli Heikki kotiinsa. Kotonansakin oli hän vähäpuheisempi ja alakuloisempi entistänsä, sillä sama ajatus vaivasi häntä sielläkin. Vaikka kyläläisensä olivat häntä niin halveksineet ja ylenkatsoneet, ei hänen mielessään heitä vastaan ollut kuitenkaan mitään vihaa, ylenkatsetta ja kostonpyyntöä, sillä hän aivan helposti käsitti sen, että he ovat yhtä järjellisiä ihmisiä kuin kaikki muutkin. He eivät voineet toisin tehdä ja olla, sillä he eivät paremmin ymmärtäneet tiedon puutteen tähden. Hän oli huomannut, että tiedon halua kyllä oli ihmisillä, sillä kirjojen lainaajia kyllä olisi ollut, kun vaan olisi ollut mistä lainata. Omasta vähäisestä kirjastostaan lainailikin hän ensimmältä kirjoja halullisille, mutta hän ei saanut kaikkia koskaan takaisin ja nekin, jotka hän vihdoinkin sai, olivat revityt ja liatut aivan pehkuiksi. Näin kävi sentähden kun ei niillä ollut mitään määrättyä järjestystä, sillä ensimäinen lainaaja antoi sen toiselle, toinen kolmannelle j.n.e., niin ettei viimein tietty missä kirja oli. Tämän vuoksi täytyi hänen herjetä kirjojansa lainaamasta.
Heti Heikin kotiin tultua huomasi vaimon tarkka silmä, että hänen miestänsä painaa joku raskas huoli. Hän koetti tehdä hänelle joitakin kysymyksiä, mutta sai niin umpi- ja hajamielisiä vastauksia, että häntä oikein kauhistutti. Hanna olisi heti tahtonut sukeltaa miehensä surun syyhyn, mutta hänellä ei ollut paljojen toimiensa vuoksi nyt aikaa; sentähden täytyi hänen tämä tehtävänsä lykätä illemmaksi.
"Mikä sinua vaivaa, kun sinä olet niin kummallinen?" kysyi vaimo Heikiltä aikaa saatuansa.
"Häh ... kuinka...? Eihän minua mikään vaivaa", sanoi Heikki ikäänkuin havahtuen.
"Olethan niin hajamielinen, että oikein kammottaa."
"Niin ... tosiaankin. Olen miettinyt mitenkä saisin kyläläisilleni valoa, jonka tarpeessa tunnen heidän olevan, mutta en ole keksinyt mitään pätevää keinoa", selitti Heikki.
"Et mitään keinoa?"
"En."
"Sepä kummallista, mutta vastaa minulle eräs kysymys: eikö sekään johtunut mieleesi, miten sinä itse olet sen vähän saanut mitä sinulla on?" sanoi vaimo ja katsoi miestänsä terävästi silmiin.
"Kyllä sen tiedän, että lukemisen kautta, tiedän sen minkä tiedän", vastasi Heikki.
"Siinä tiedossahan on selvä ohjelma mietinnöllesi."
"Ja minkälainen?"
"Semmoinen, että toimitat heille hyödyllistä lukemista."
"Sen kyllä olen jo kauvan tiennyt ja nytkin olen ajatellut, että paras keino tarkoitukselleni olisi lainakirjaston perustaminen kyläämme, mutta en keksi keinoja, miten saisin varoja siihen."
"Kyllä varoja aina saapi, kun vaan on hyvää tahtoa", sanoi vaimo melkein nuhtelevaisesti.
"Mitä? Tiedäthän, etteivät meidän varamme riitä semmoisiin uhrauksiin ja jos niitä olisi, ei suinkaan minulta puuttuisi hyvää tahtoa niitä niin hyvän asian eduksi uhraamaan; paitsi sitä, olen tämän asian jo ennakolta tarkoin lukuun ottanut", sanoi Heikki ikäänkuin loukkaantuneena.
"Ei niin, äijäseni! Nyt olet väärin ymmärtänyt minua. Senhän aivan hyvin tiedän, ettei meillä yksistään ole niin isoja varoja, että voisimme lainakirjaston perustaa, samoin senkin, ettei sinulta suinkaan puutu hyvää tahtoa. Minun tarkoitukseni oli vaan esitellä sinulle hyviä keinoja tarkoituksesi saavuttamiseksi."
"No annas kuulla!"
"Mekään emme ole enään niin perin köyhät, ettemme voi hyvään tarkoitukseen uhrata jotakuta kymmentä markkaa. Me panemme siis alun matkaan ja sitten keräilemme muilta lisää, eikö niin?"
"He ovat minua tänään julkisesti sättineet köyhyydellä; mitä he sitten sanoisivat, jos me panisimme semmoisiin yrityksiin rahoja ja vieläpä rupeaisimme muiltakin keräilemään?" sanoi Heikki puoli nolona.
"Missä he sen tekivät?" kysyi vaimo vähän hämillään.
"Kuntakokouksessa."
"Ja mistä syystä?"
"Ei sen paremmasta eikä pahemmasta, kuin että rohkenin koettaa oikaista erästä asiaa, jonka tunsin väärin menevän."
"Tässä ei tarvitsisi kovin utelias olla, mutta haluaisinpa tietää, kuka niin typerä mahtoi olla?" sanoi vaimo.
"Kukapa se muu oli kuin Kälppilän pohatta", vastasi Heikki.
"Pöhöh! Eikö sen parempi; hänestä ei tarvitse pitää suurta lukua, eikä hänen sanoistaankaan. Totta kyllä on, että hän on rikas, mutta siinäpä se sitten onkin. Hän ei pidä mistään muusta lukua kuin tavaroistaan, joiden päällä hän istuu kuin tonttu, ja niiden tähden luulee hän olevansa paras mies pitäjässämme, vaikka on tyhmä kuin pässi. Rahoistaan pitää hän niin kovasti kiinni, että ennen antaa sormen pois kädestänsä kuin yhdenkään pennin. – Ei kukaan tarvitse paremmin lainakirjastoa kuin hän ja hänen laisensa. Tiedänpä varmaan senkin, etteivät kaikki ajattele niinkuin hän", selitteli vaimo innokkaasti.
"No ... no... Tuntuu siltä kuin olisit oikeassa. Onpa ihme kun ei tuo asia ole minulle ennen selvinnyt! – – Minä koetan asiaa punnita tyynemmin", sanoi Heikki.
Mitä Hanna sanoi olikin ihan totta. Kaikki oikein ajattelevat ihmiset olivat jo oppineet kunnioittamaan molempia, sekä Heikkiä että Hannaa rehellisinä, ymmärtäväisinä ja työtelijäinä ihmisinä, ja pitämään heitä oman onnensa seppinä. Ihmeensekaisella kunnioituksella huomasivat he, kuinka pian nämä tyhjästä alkaneina olivat perustaneet itselleen riittävän ja vieläpä hyvänkin toimeentulon. Päälliseksi ei oltu Heikin sinä ilmoisna ikänä nähty olevan juovuksissa, vaikkei hän viinan maistamatonkaan ollut. Tämä lisäsi vielä suuressa määrässä kunnioitusta Heikkiä kohtaan.
Näin oikeastaan olivatkin asiat, vaikka tosin löytyi paljon semmoisia tyhmiä, jotka eivät antaneet arvoa millekään muulle kuin sille, joka oli yli tarvettensa saanut haalituksi kokoon rikkauksia. Semmoinen oli Kälppilän isäntäkin, ja sen nojalla teki hän kuntakokouksessa tuon tyhmyytensä, joka loukkasi niin Heikin itsearvonsa tuntoa, ettei hän ollut siitä selvitäkään.
Heikkiä helpotti niin tuo vaimonsa puhe, että oli kuin raskas taakka olisi pudonnut hänen seljästänsä. Kuta enemmin hän mietti asiaa, sitä selkeämmäksi kävi, ettei hän millään muulla kuin vaimonsa esittämällä tavalla voinut saada lainakirjastoa kylään.
Joku vuosi on kulunut. Sillä välillä on Heikki koettanut kaikilla mahdollisilla keinoilla kypsyttää asiaa. Hän on itse puolestansa pannut lainakirjaston pohjarahaksi kolmekymmentä markkaa ja kehoittanut muitakin uhraamaan roponsa yhteisen hyvän eduksi. Mutta moni ei kuule häntä, moni ei seuraa häntä. Hän on kirjoittanut listoja ja jakanut niitä mielestänsä sopiville henkilöille, johon jokainen asiaa harrastava henkilö voisi merkitä roponsa, mutta ei niihin tullut monta markkaa. Usein sai hän kaikkien vaivainsa ja puuhainsa palkkioksi kuulla kaikenlaista hienoa ivaa ja pilkkaa, mutta niitä ei Heikki ollut kuulevinansakaan eikä piitannut niistä yhtään mitään, sillä hän luotti asiansa oikeuteen.
"Tämä keino ei kelpaa varojen kokoamiseen, minun täytyy muuttaa menetystapaani, jos on mieli asiasta jotakin tulla", sanoi Heikki eräänä iltana vaimollensa työstä tultuansa.
"No, minkälaiseksi?" kysyi vaimo.
"Täytyy lähteä mies mieheltä suullisesti rahapenniä anelemaan, sillä listat ja kehoitukset niihin panoksensa kirjoittamaan eivät näytä mitään vaikuttavan", sanoi Heikki.
"Silloinpa jokainen halullinen saapi tilaisuuden mielenmäärin haukkua sinua vasten silmiä", arveli vaimo.
"Niistä minä huolin viisi, sillä tiedänpä, että heidän asiansa on väärä ja oikean asian ei tarvitse väärän tieltä väistyä. – Kuinka sinä, ystäväiseni, nyt noin puhut ja asian alussa ollessa olit sen innokas puolustaja, jopa niin innokas, että voit minuakin ohjata ja rohkaista", sanoi Heikki puoli-ihmeissään.
"Minä olen suuresti pettynyt ihmisien suhteen ja siksi olen tullut aivan toiseen mieleen", sanoi vaimo epävakaisesti.
"Minä en ole ensinkään enään horjuvalla kannalla, sillä minä olen vakuutettu, että asia tulee toimeen, jos on vaan pontta perillä. – Hyväpä on, kun minä nyt seison kun sinä horjut", sanoi Heikki.
"Kuinka sitten aiot alkaa?"
"Minä menen ensiksi kirkolle, jossa ihmiset ovat osaksi jo kehittyneempiä. Siellä esittelen asiani ja ehkäpä siellä saan alun matkaan; siten toivon saavani oman kyläläisetkin taipumaan", selitti Heikki.
"No, yritä häntä vaan ... saattaisipa se menestyä ... enhän minä häntä todestaan..." sanoi vaimo peräänantavasti ja ikäänkuin hieman häpeillen äskeistä epäuskoaan.
"Pitäisihän sitä tässä käydä kaupungissakin ennen talven tuloa", sanoi Heikki sitten, kääntäen puhetta toiselle suunnalle.
"Niinpä kylläkin; suolat ja kalatkinhan nuo ovat kaikki", myönsi vaimo.
"Ja monta muuta tarviskalua; tarvitsee saada terästä, rautaa ja pärekatto-nauloja, sillä uusi talli pitää saada kattoon ja muutoinkin valmiiksi ennen talven tuloa", lisäsi Heikki.
"Kyllähän se niin taitaa olla ... milloin aiot lähteä?"
"Ehkäpä sopisi jo huomenna, vai mitä sinä siihen sanot?"
"Mitäpä minulla on siihen sanomista; kun on käytynä, niin on käytynä; siinähän se", sanoi vaimo.
Oli jo niin syksy, että pellot olivat leikatut ja vilja osaksi puitukin. Seuraavana päivänä rupesi Heikki laittelemaan kaupunki-kuormaa ja hankkimaan itseänsä lähtöön. Hän otti kuormakseen uutisrukiita, saadakseen tarverahoja, varsinkin kun nyt sai parempia hintoja, kun ei maakunnasta vielä ollut kerinnyt suuremmassa määrässä virrata viljaa.
Vaimonsa ja lapsensa hellästi hyvästi jätettyään lähti hän. "Kun palaan kaupungista lähden minä heti keräilemään rahoja lainakirjaston perustamista varten", sanoi Heikki kartanolta lähtiessään. Sitten lähti hän ajaa hyryttelemään.
Nuorin lapsi käsivarrellaan ja isoimmat ympärillään, seisoi Hanna kartanolla ja katseli miehensä lähtöä. Hän katsoi niin kauvan kuin häntä vähänkään näkyi, ja sittenkin vielä kun Heikki oli kääntynyt mutkan taa, katsoi vaimo yhä vielä kauvan aikaa, nähdäkseen, eikö menijä vielä jostakin puunvälistä vilahtaisi. Hän oli niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei hän huomannut ensinkään, että syksyinen ilma oli liiaksi kylmä hänen tuossa paitahihasillaan miehensä lähtöä katsellessaan ja että lapset voisivat vilustua ja ehkäpä saada jonkun taudin. Vasta sitten kun eräs lapsista sanoi: "Äiti! Minulle tulee kylmä", havahtui hän unelmistaan ja riensi lastensa kanssa huoneesen. Vaikka äitiä vilu karsi ja vaikka lasten leuvat lotisivat kylmän tähden, ei siitä kuitenkaan tullut pahempia seurauksia, sillä ei äiti koemmin kuin lapsetkaan olleet hemmotellen kasvatetut; ainoastaan pienin lapsi oli seuraavana yönä vähän levoton.
Heikki ja Hanna rakastivat toisiaan sydämestään. Vaikkei Heikin matka ollut sen pitempi kuin likimmäiseen kaupunkiin, tuntui Hannasta kuitenkin sangen ikävältä ja tukalalta, kun Heikki lähti pois. Siitä tuo pitkällinen haaveksiva miehensä jälkeen katsominen.
Mitäpä siinä oli. Heikki meni kuin menikin, ja hän tuli onnellisesti kaupunkiin. Hän oli kauan aikaa tehnyt kaikki kauppansa yhdessä paikassa ja siihen hän nytkin meni. Kauppias oli nyt käsittänyt asemansa oikein. Hän nimittäin oivalsi sen, että hänen ammattinsa ja toimeentulonsa menestyminen riippuu juuri kansasta. Sentähden kohteli hän ihmisiä kaikin puolin hyvästi ja ihmisellisesti. Tämä tapa oli vetänyt paljon ihmisiä hänen puoleensa, ja he tekivät kaikki kauppansa tuon kohteliaan kauppamiehen kanssa; sehän se oli Heikinkin siihen taloon ohjannut.
Heti kartanolle tultuansa oli kauppamies Heikkiä vastassa. Hevonen riisuttiin yksissä neuvoin ja pantiin talliin; kärryt kuormineen vedettiin vajaan lukon taa, sillä nyt oli niin ilta, ettei käynyt ryhtyminen enään kaupantekoon.
Kauppamies vei Heikin sisähuoneeseen, tarjosi suun-avausta; tupakkaa, kahvia ja eipä ryyppyäkään unhotettu.
Haastellessa yhtä ja toista kului ilta hupaisesti ja kun illallinen oli syöty yhdessä, laitettiin Heikille eri huoneeseen vuode, johon hän pani maata.
Aamulla ruvettiin kaupantekoon ja pian oli Heikki myönyt kuormansa ja ostanut ostoksensa. Hän alkoi hommata itseänsä kotimatkalle ja kokoili sitä varten ostoksiansa, sijotellen niitä kärryillensä.
Saatuansa kaikki kapineensa reilaan ja hyvään järjestykseen, meni Heikki kauppamiehelle hyvästi sanomaan.
"Helkkarissa ... nytkö jo...? Eihän toki niin kiirettä ole. Pitäisithän toki edes niin kauvan malttaa, että kerkiää lähtöryypyt ottamaan", puheli kauppamies, kävellen kaapillensa.
"En minä häntä nyt ... mitäpä minä hänellä...", sanoi Heikki katkonaisesti.
"Oh, ei hyvä pahaa tee näin sumusella ja kolkolla säällä", sanoi kauppamies, samassa kun hän kaasi kaapin läpällä olevan pikarin täyteen. Sitten kehoitti hän Heikkiä ryyppäämään.
Hitain askelin läheni Heikki tuota punoittavaa pikaria; hän ryyppäsi puolet sen sisällyksestä.
"Pohjaan asti! Samaa siinä on alla kuin päälläkin ... pohjaan", kehoitti kauppamies.
"En minä ... menee päähän", esteli Heikki.
"Entäpä ... pohjaan vaan", hopitti kauppamies.
Heikki totteli.
"Samaa päälle kuin allekin – kaksi silmää vierahalla, toinen silmä ja toinen silmä", sanoi kauppamies tarjoten Heikille toista ryyppyä.
"Minä en ole koskaan ollut paljokas väkeville; en enään uskalla ottaa, sillä selvästi tunnen sen menevän päähäni ja minä en tahtoisi olla juovuksissa, jommoisena en vielä koskaan ole ollut", sanoi Heikki.
"Pöhöh! Sen kyllä tiedän, ettette ole mikään juoppo, mutta kaksi pikku tillikkaa ei suinkaan teitä pilaa ja vaikka se nyt korvissa vähän kihiseisikin, kyllä sen pian tuuli matkalla viepi. – Ottakaa vaan pois, sillä se onkin parempaa ainetta kuin tavallista, oikein purjeen takaista", kehotti kauppamies yhä.
Hitaasti ja vastahakoisen näköisesti otti Heikki tuon toisenkin tarjotun ryypyn, mutta hän otti kuitenkin.
Pitemmittä mutkitta rupesi kauppamies nyt Heikille jakelemaan kaupantekijäisiä. "Eihän se sovi, että niin tyhjinkäsin lähteä; mitäs sitten kotiin tultuanne antaisitte emännällenne ja lapsillenne? Tuossa on emännälle huivi ja karttuunia ja tässä lapsille makeisia. Tässä on itsellenne matka-evästä, jos taipaleella kovin kylmä sattuisi tulemaan", sanoi hän viimeiseksi, pistäen samassa täysinäisen paperiin käärityn pullon Heikin käteen. Sitten antoi hän vielä Heikille ryypyn.
"Mitäs te nyt näin paljon ... enhän minä nyt ... te olette liian hy ... kovin hyvä", sanoi Heikki, mutta hänen kielensä sammalsi ja hän häpesi sitä suuresti.
Sitten jätettiin hyvästi ja pian olikin Heikki kotomatkalla.
Jokseenkin kylmä tuuli puhalteli ja vihmasadetta alkoi tulla tuulen muassa. Kaikki tämä ei kuitenkaan haitannut Heikkiä yhtään mitään, sillä hänen sisällään oli siksi paljon lämpöä, ettei ulkonainen kylmyys häneen mitään vaikuttanut. Vaikk'ei hän ollut ottanutkaan väkeviä yhtään muuta kuin nuo kolme pikarillista konjakkia, meni se kuitenkin hänen tottumattomaan ja kovasta työstä vaivaantuneeseen ja väsyneeseen ruumiiseensa niin, että hänen molemmat korvansa kihisivät. Siinä hän kuormansa päällä istua kyyrötti miettien nykyistä asemaansa ja tilaansa. Olipa varsin hyvä asia hänen mielestänsä, kun ei kukaan ollut näkemässä hänen juovuksissa oloansa. Ja jospa joku tulikin vastaan tai ajoi edelle, olivat he outoja ihmisiä, jotka eivät häntä tunteneet ja eikäpä heillä ollut aikaa häntä tarkastellakaan. Joku vastaantulija koetti häntä tarkastella ja tirkistellä silmiin; mutta ehkäpä ei he mitään huomanneet, semminkään kun hän koetti olla hiljaa ja rauhassa. Ehkäpä hän ei ollutkaan juovuksissa, sillä tiesihän ja tunsihan hän kaikki mitä ympärillä tapahtui. Se lieneekin vaan pelkkä turha luulo, joka häntä vaivaa; tuntuupa siltäkin kuin nuo ryypyt eivät olisi olleet niinkään pahoja ja vaarallisia, sillä hyväähän nuo tuntuivat tekevän sydänalassa eikä tunnu yhtään kylmältäkään vaikka on sateesta kastunut aivan likomärjäksi.
Tämmöisiä mietti Heikki taipaleella ollessansa. Hän ei huomannut miettimisensä vuoksi pitää mitään lukua hevosensa kulkemisestakaan, jonka vuoksi hevonen lopalla korvin kävellä lötösteli rapakoisella tiellä niinkuin itse tahtoi.
Tällä tavalla ja näitä miettien oli Heikki tullut ensimäiseen syöttöpaikkaan. Kärryistä alas astuissaan tollahteli hän sinne tänne, mutta hän uskotteli vaan jalkansa kärrissä istumisesta tampeentuneen. Kun hän oli hevosensa riisunut ja laittanut suojaan syömään, meni hän itse huoneeseen. Huone oli lämmin, sillä siinä oli vasta leivottu. Heti huoneeseen tultuansa pani hän penkille maata ja nukkui kohta. Kuitenkaan ei hän nukkunut paria tuntia enempää, sillä hänen piti olla huomenna kotona, jonka vuoksi hänellä oli matkan huolet. Kun hän nousi ylös, oli hänen päänsä oudosti raskas ja kipeä. Vilunväreet karsivat pitkin selkäpiitä, vaikka hän oli maannut lämpymässä tuvassa. Kuitenkaan ei hän näiden tähden ollut matkaan lähtemättä.
Kolkko tuuli oli pikemmin yltynyt kuin masentunut, ja yhtenä pyrynä toi se mukanaan utusadetta. Läpimärkänä lämpimässä huoneessa nukkuessaan oli hän ikäänkuin ollut jonkinmoisessa lämpymässä hauteessa ja niin saavuttanut jonkunlaista näennäistä lämpimyyttä. Mutta kun hän nyt tuli kylmään, vireään tuuleen ja sateeseen, tuntui siltä kuin hänen ruumiinsa ympärillä olisi ollut kokonainen jäävuori. Kylmä tuuli puhalteli vaan lakkaamatta, yhä enemmän jäähdyttäen märkiä vaatteita ja samassa häntä itseäänkin. Viimein tämä enenevä kylmyys kävi aivan sietämättömäksi. Hän värisi ja vapisi niin että hampaat suussa kalisivat. Kun hänen oli kylmän ja värisemisen tähden mahdoton kärryissä pysyä, koetti hän kävelemällä lämmintänsä hankkia, mutta eipä siitäkään suurin apua ollut.
Viimein muisti Heikki tuon kauppamiehen antaman pullon; sehän oli annettu hänelle matka-evääksi ja juuri kylmän varalta. Hän muisteli, kuinka hän ei ennen hevosensa syöttämistä ensinkään ollut tuntenut mitään vilua, vaikka hän silloinkin oli ihan vesilieoksi kastunut ja vaikka tuuli oli yhtä kylmä ja ankara kuin nytkin: kaikki tuo silloinen lämpimyys ja hyvinvointi oli noiden kolmen ryyppytillikan ansio aivan varmasti. Eihän mitään haittaisi, jos hän hakisi tuon pullon ja ottaisi pienen kulauksen värisevän sydämensä lämmittämiseksi; ei suinkaan tarvitse sen vuoksi itseään juovuksiin juoda – – ei suinkaan.
Näitä mietti Heikki itsekseen hevosen jäljessä kävellen ja väristen. Hän koetti kömpiä kärryihin, mutta hän oli niin köntistynyt, että hänen oli mahdoton sinne päästä hevosen kävellessä. Sittenkun hän oli seisattanut hevosen, kömpi hän kuormansa päälle ja kaivoi sieltä esille pullonsa. Se oli niin lujaan tulpattu, että näyttipä melkein mahdottomalta saada sitä auki semminkin kun hänen kätensä olivat kovin kontassa. Täytyi ottaa puukko tupesta ja sillä vähin erin murtaa tuo kitsas tulppa.
Heikin sydän ilostui tulpan auki saatuansa; olipa niinkuin hän olisi jo puoleksi pelastunut kaikesta kylmyydestä ja vilusta. "Otan kuin otankin tuosta tilkan kauheaan viluuni – eipä tässä nyt ole ketään näkemässä – mutta ei paljoa, ei paljoa, sen verran vaan, että vähän lämpenen", mietti hän itseksensä ja hän otti.
Melkein heti tuntui se mukavasti ja virkistävästi kiertelevän ja vaikuttavan sydänalassa. Ei kauvan viipynyt ennenkuin sen vaikutus rupesi parantamaan hänen kurjaa ja sietämätöntä tilaansa.
Vaikka tuntuikin nyt niin paljon paremmalta, ei Heikki ollut täydellisesti tyytyväinen nykyiseen oloonsa: vielä oli vähin vilu, vielä tuntuivat jäsenet kankeilta ja köntittyneiltä, vielä tuntui tuuli ja vihmova sade kylmältä, niin – vielä, vielä.
Tämmöistä vaillinkia joka paikassa itsessään tuntien, päätti Heikki vielä naukata pullostansa; olihan siinä nyt hyvä saanti, kun tulppakaan ei ollut enään lujassa. Hän otti pullonsa esille ja kallisti. Pullon avonaisesta kaulasta oli hyvä tulo ja Heikin suu pullahti niin täyteen, ettei sinne olisi pisarettakaan enempää mahtunut. Tämmöinen oli Heikin tarkoitus ollutkin, että se kerrankin kylläksi asti auttaisi, sillä olihan hän selvästi huomannut edellisen ottamisen liian vähäksi.
Niin Heikki.
Pian tulivatkin tuon oivallisen lääkityksen ja runsaan otoksen seuraukset näkyviin. Sydän lämpeni niin pian, hampaat lakkasivat kaikenni kalisemasta ja viimeisetkin vilunväreet katosivat kuin kaste maahan. Ei nyt ollut yhtään kylmä kärrissäkään ollessa ja jäsenetkin tuntuivat niin mukavasti lämpenevän ja notkistuvan. Kolkko tuulen vihuri ja sade eivät tuntuneet ensinkään kylmältä; päin vastoin tuntuivat ne sangen virkistävästi huuhtelevan hänen oudosti kuumia kasvojansa, kummallisesti kihisevää päätänsä.
Tähän saakka oli hevonen kävellyt oman tahtonsa mukaan, Heikin vähääkään sitä kiirehtimättä. Mutta nyt ei ollut hänen mielestänsä saman tekevä miten hevonen kulki, sillä eihän hän tällä tavalla kulkien määrä-ajalla kotiin pääsisi. Hän otti suitsiperät käteensä ja roppasi niillä vireää hevostansa. Hevonen säikähti tuota noin äkkinäistä tapain muutosta ja alkoi täyttä väkeänsä kiitää eteenpäin. "Hih!" kiljahti Heikki, heiluttaen suitsivarsia päänsä ympäri.
"Hih vaan!" kiljahteli Heikki tavasta edelleenkin. "Mutta kerta vielä ... vähän vielä ... sehän tuntui tekevän niin hyvää ... vähän vaan ... – ei paljoa..." höpisi Heikki itseksensä, kaivellen pullon tulppaa, samassa kun hevonen oli masentunut kävelemään. Sen käsiinsä saatuansa naukkasi hän siitä taasenkin, noin vaan vähäiseksi lisäksi entiselle.
Nyt tuli hänen nykyinen olonsa entistä ehommaksi. Tuuliko nyt vai satoi, oliko nyt kylmä tahi lämmin, menikö hevonen taikka oli menemättä, kaikista noista huoli Heikki viisi. Hänen päänsä tuntui hirmuisen raskaalta ja siellä suhisi, paukutti ja jyskytti niin ankarasti. Hevonen kävellä jurpotteli aivan niinkuin itse tahtoi, sillä Heikki ei häntä nyt kiirehtinyt.
Heikkiä rupesi nyt kovasti väsyttämään. Hän nuokkui ja nokahteli kikkerän kuormansa päällä, pitäen suitsia kädessään; vihdoin nukkui hän täydellisesti. Tuolla vaapperalla asemalla istuallaan nukkuissaan retkahteli hänen hervoton ja holtiton ruumiinsa sinne tänne ja vähimmässäkin nytkäyksessä oli hän vaarassa pudota päätänsä myöten kärryistä alas.
Nyt alkoi jo ilta hämärtää ja Heikki oli tullut oman pitäjänsä piiriin. Useita taloja oli hän tällä tavalla kulkiessaan jo sivuuttanut, mutta vielä oli lyhykäinen metsätaival kuljettavana, ennenkuin tultiin pitäjän kirkonkylään.
Tunnoton ja tiedoton matkustajamme oli hevosineen tullut nyt tälle metsätaipaleelle. Sen keskipaikoilla oli tiessä isonlainen syöte, johon Heikin kärryratas sattui jytkähtämään. Samassa silmänräpäyksessä kun se tapahtui, puukkasi Heikki päätänsä myöten maantien ojaan. Kun hänellä oli suitset kädessään, putosivat ne hänen mukanaan maahan; hevosen kävellessä menivät suitsiperät kärrynrattaan alle ja hevonen seisahtui tiepuoleen.
Oitis heräsi Heikki pudottuaan. Kaikeksi onneksi ei hänelle pudotessaan käynyt sen pahemmasti, kuin että hän kastui vetisessä maantien ojassa märkääkin märjemmäksi. Kaikin voimin yritti hän nousemaan ylös, mutta se oli peräti mahdoton. Jalat olivat veltot ja koko ruumis oli niin raukea ja hervoton, ettei siinä tuntunut olevan hituakaan mitään voimaa eikä holttia. Jos hän pääsikin kömpimään vähän kontalleen, niin pää oli niin raskas ja sitä viemasi niin hirveästi, että kun se tuli vähääkään ylemmäksi muita ruumiin osia, kaatui se mihin päin tahansa ja samassa vei se muutkin raajat mennessään.
Nähden kaikki ylösnousemisensa yritykset turhiksi, sai hän viimein suurella vaivalla ryömityksi maantien ojan toiselle puolelle. Osaksi oli hän jo muutenkin selvinnyt enimmästä humalasta, mutta tuo putoaminen ja kylmä kylpy selvitti häntä vielä enemmän; sentähden olikin hän jo täydellä toimellaan, mutta liikkumaan ei hänellä ollut voimaa, eikä hän päässyt paikalta päkähtämään.
Siinä mietti nyt Heikki raiska surullista ja ovelaa tilaansa. Hän muisti, ymmärsi ja käsitti kaikki, millä tavalla tämä turma oli hänelle tullut. Hän itse, eikä kukaan muu, oli tähän alentavaiseen onnettomuuteen syynä. Kova häpeän tunne ja sydämen kipu vaivasi häntä nytkin jo, vaikkei hän ollut aivan selväkään.
Tietä myöten näki Heikki tulevan jonkun miehen. Ennenkuin hän oli tullut kohdallekaan, rupesi Heikki pyytämään häneltä apua.
"Voi, voi, voi, voi! Auttakaa, auttakaa; auttakaa Jumalan tähden minua poloista – auttakaa hyvä mies minua vaivaista", pyyteli Heikki.
"Mikäs on hätänä, onko jalka poikki vai?" sanoi mies kohdalle tultuansa, katsella töllistellen ympärillensä.
"Ei jalassa ole mitään vikaa, vaan minä en muuten pääse tästä ylös", sanoi Heikki sammaltaen.
"Ahaa! Eikö sen pahempaa? Sitten on parasta että pitää vähän hajusuolaa nenän alla, niin pian siitä mies toipuu. Kyllä minulla itsellänikin on useammasti kuin yhden kerran ollut niin raskas pää, että on täytynyt maantien ojaan maata panna, enkä ole koskaan sen parempaa apua tarvinnut kuin hiukan hajusuolaa", puhua hövelsi mies läheten samassa Heikkiä.
Samassa sivalsi hän ojan partaalta pitkän liekouneen kekäleen, joka siihen oli jäänyt jostakin sammuneesta nuotiosta.
"Kas tässä! Tämäpä sattui niinkin kutsuttu ... tämmöistä se juuri ollakin pitää", sanoi mies, pistäen samassa kekäleen hiiltyneen pään Heikin nenän eteen.
"Anna minun olla pilkkaamatta ja auta minua ylös ja kärryihin, jos olet kristitty ihminen; muutoin kuolen minä tässä viluun", koki Heikki toimittaa.
"Vai viluun! Näytpä, veli kulta, sillä varalla ottaneen lämmintä sisällesi, ett'et suinkaan hevillä viluun kuole. Oi veikkonen! Useanlaisessa tilassa ihmisen pitää olla, ennenkuin se viluun kuolee. Mutta lempo vieköön! Olethan kankea kuin pölkky, kuinka sinua voisi ylös saada", touhusi mies koettaen Heikkiä kääntää vatsaltansa seljälleen ja katsella vilkuillen ympärillensä.
"Anna minun olla rauhassa", sanoi Heikki.
"Kas niin, vai rauhassa! Pyysithän minua itseäsi pystykokoon auttamaan, mutta mitenkä tuommoista tönkkiä auttaa, joka on kankea kuin puu; täytyy ensin vähän hieroa, että hiukankaan notkistuisit, ja sitten..."
Noita puhuessaan alkoi mies tukkia käsiään Heikin taskuihin.
"Rosvo, ryöväri! Heitä minut rauhaan", koki Heikki sanoa.
"Vai niin, vai rosvo ja ryöväri! No, olkoon menneeksi, en minä semmoisista nimityksistä tule pahemmaksi enkä paremmaksi, sillä olempa usein ennenkin jos jonkinlaisia nimityksiä kuullut. Kuitenkin tuntuu tämä teidän nimityksenne hieman sopimattomalta mielestäni, kosk'ei minulla ole sen pahempaa tarkoitusta, kuin että ottaa teidän rahanne itselleni, joita minä paremmin tarvitsen kuin te; muutoin en luule niitä niin paljon olevan, että teidän niiden tähden tarvitseisi kinnistellä ja melua nostaa. Muutoin annan teille sen neuvon, että pidätte pienempää suuta, ettei minun tarvitse ryhtyä siihen ikävään keinoon, että jollakin tuntuvalla tavalla täytyisi teitä vaientaa."
Näitä puhuessaan oli mies käynyt kovemmasti Heikki raiskaan käsiksi. Mutta vaikka Heikki olikin siinä tilassa, ettei hän voinut seisoalleen nousta, oli hän kuitenkin niin paljon tointunut, että hän teki voimallista vastarintaa maassakin maatessaan tuolle luvattomalle anastajalle. Hän koki pysytellä aina vatsallaan, ja milloin hänen hätyyttäjänsä yritti pistämään kättänsä hänen taskuihinsa tai poveensa, tarttui hän voimakkaasti hänen käteensä, ja tällä tavalla oli hän monta rosvon yritystä turhaksi tehnyt. Muutoin oli Heikki varovaisuudesta pannut rahavähänsä liivinsä povitaskuun, josta, kun kaikki vaatteet olivat lujasti kiinni napitetut, niitä oli vaikea käsiinsä saada.
Tällä tavalla temmeltäessä oli kulunut aikaa. Selvästi tunsi Heikki, että hän ajanpitkään joutuisi tappiolle, sillä ei ollut enään napissa muuta kuin liivi, jota anastaja pyrki kaikin voimin repimällä auki saamaan.
Nyt tuli asialle aivan toinen käänne. Sillä juuri kuin Heikki oli uupumaisillaan alinomaisesta rynttäyksestä, ilmestyi tienaukialle neljä miestä. He tulivat samalta päin kuin hänen hätyyttäjänsäkin ja menivät nähtävästi edessä päin olevaan kirkonkylään. He tulivat käyden, ja heti ensi silmäyksellä huomasi tulijain olevan herrasmiehiä, sillä heillä oli kokoon käärityt sateensuojat käsissä, sillä sade oli nyt jo lakannut.
Heti kun ryöväri näki nuo tulijat, heitti hän Heikin rauhaan: "Nuo saakelin roistot", mumisi hän ja syöksyi metsään.
Nyt oli Heikki päässyt pälkähästä, mutta pian huomasi hän joutuneensa ojasta allikkoon. Selvästi tunsi hän tulijain joukossa oman pitäjänsä nimismiehen ja suurin surmin ei hän olisi tämmöisessä tilaisuudessa ollessaan tahtonut tavata häntä. Ennen hän olisi tahtonut kymmenen kertaa mieluummin olla metsässä ryöstettynä, kuin tässä paikassa, kunhan vaan ei nimismies olisi häntä nähnyt. Hän kääntyikin poispäin tiestä, koettaaksensa, eikö tämä keino eksyttäisi nimismiehen huomiota.
Tulijat lähestyivät Heikki raiskaa, jonka sydän löi kovasti.
"Mitä eikö tuossa ole juopunut mies tien vieressä?" sanoi nimismies kohdalle tultuansa.
"Siltäpä se näyttää; talonpoika arvoltansa, luulen ma", sanoi toinen.
"Joutaviahan veli Levenius puhuu, sillä eihän sivistyneitä ihmisiä koskaan tuommoisessa tilassa tavata; se sinun olisi pitänyt tietämän ja silloin ei tämmöisissä kohtauksissa pitäisi tulla kysymystäkään muusta kuin talonpojasta", sanoi nimismies puoli tuimasti.
"No, älähän nyt kiivastu. Enhän ole muuta sen pahempaa tehnyt kuin vaan sanonut mitä miehiään tuo raakalainen tuossa on", sanoi Levenius.
"Sen sinä oikein sanoit, sillä ei ole mitään raakuutta verrattavana talonpojan raakuuteen; katsokaas tuota nyt tuossa", sanoi eräs möhömahainen mies huonolla ruotsinvoittoisella murteella; hän näytti joltakin käsityöläiseltä.
"Oikein, veli Rommander, oikein" sanoi Levenius ja kaikki rähähtivät sillä sukkeluudella nauramaan.
"Siinä on talonpoikainen sivistys oikeassa karvassaan, ottakaa nyt hyvät herrat oppia tuosta, joka tuossa on; hehän kehuvat itsellään olevan sivistystä" sanoi Rommander.
Hänen nimenä oli ennen ollut Rommakko, mutta kun hän oli saanut kisällikirjan, oli entinen nimi hänestä ruvennut tuntumaan raa'alta, sen vuoksi oli hän nimensä muuttanut latina-päätteiseksi.
"Mitä, kuinka? Minä luulen tuntevani tuon miehen tuossa. Eihän hän vaan ole Keron Heikki tuolta Sydänmaan kylältä? sanoi nimismies, ikäänkuin ei hän olisi kuullutkaan Rommanderin viimeistä puhetta.
"Hänkö, joka puuhaa lainakirjastoa Sydänmaan kylään?" kysyi Longman.
"Hänenpä juuri luulen tuon miehen olevan", sanoi nimismies ja alkoi kävellä Heikin luokse.
"Hah, hah, hah! Hän varmaan palaa kirjoja ostamasta kirjalainastoonsa", sanoi Rommander.
"Aivan oikein; arvasinhan minä ... Keron Heikki se on kuin onkin", sanoi nimimies, käännättäen samassa maassa makaavaa.
"Kuinka sinä itsesi tuommoiseksi siaksi olet juonut?" lisäsi nimismies.
"Otin vähäsen viluuni kauppamiehen antamasta pullosta, niin menihän se..." koki Heikki änkyttää.
"Kauppamiehen antamasta pullosta vähäsen ... kyllä minä näen, ettei sitä kovin vähäsen ole ollut. Tuommoisia raakalaisia te olette: kun vaan on vähääkään saantia, niin juotte kuin siat, ja tuolla lailla sitte ajelette ihmisien silmissä. – – Vielä tämä lainakirjastoa", säyhysi nimismies.
"Enhän minä ole ennen koskaan ollut juovuksissa, auttakaa minua pois tästä ... enkä minä enään..." sommerteli Heikki.
"Hah, hai, hah", nauroi Rommander.
"Auttaa tuommoista miestä! Sehän olisi raakaa", sanoi Levenius.
"Olisihan se itsensä tahraamista, jos ryhtyisi tuommoiseen otukseen; kyllä kaiketi nousee kuin selvenee, sehän on heidän tapansa. Häntä ei kannata auttaa, eikä nyt kylmyydenkään tähden ole enään vaaraa; kun ei nouse, niin olkoon nousematta, eipä hänestä suurta vaaraa ole ... paras heistä ja tuommoinen", sanoi nimismies ja lähti inhoavan näköisenä Heikin luota pois.
"Tuohonko heitämme tuon?" kysyi Longman nimismiehen tielle tultua.
"Siihenpä tietenkin", vastasi Levenius.
"No, mutta olisihan hänestä voinut olla meille hyötyäkin, jos olisimme auttaneet", arveli Longman.
"No mitä vainen?" kysyi Rommander.
"Olisimme voinut pitää häntä narrinamme."
"Ei se kannata tuommoisia pitää narrinaankaan. – – Kun sijan jälkeen lähtee, viepi se tunkiolle. Paras on että jätämme hänet siihen missä hän on", sanoi nimismies ja keikautti päätänsä. "Paras on että lähdemme", lisäsi hän, sitten.
"Paras on että lähdemme niine hyvineen", säestivät toiset. – – Ja niin he lähtivät.
"Mitenkä on, velikullat! Suvaitsetteko poiketa meille, koska nyt on jo näin myöhäinenkin?" sanoi nimismies tovereilleen tiellä mennessään.
"Kyllä, mutta mitäpä hyvää sinulla olisi meille tarjottavana siellä?" sanoi Levenius.
"No, jos ei muuta, niin pantaisiin edes mureneen päälle", selitti nimismies.
"Sepä ei olisi hulluimpaa näin kylmän sateen perästä", sanoi Rommander. "Vai mitä muut veljet sanomat?" lisäsi hän sitten.
"Eihän hyvä pahaa tee! minä suostun", myönsi Levenius.
"Saman sanoo 'Jortteli'", sanoi Rommander.
"Samoin minäkin", ehätti viimeiseksi Longman sanomaan.
No niin. Miehissä sitten lähdettiin nimismiehen asuntoa kohden kävelemään. Kaikkein pahinta oli, että nimismiehen kodissa oli tuo kotiristi odottamassa miehensä kotiintuloa. Hän oli jo elämän kokemuksesta tullut huomaamaan, ettei ole kaikki kultaa mikä kiiltää. Hurskaassa kodissa kasvatettuna oli hän elämää oppinut katsomaan oikeuden ja totuuden kannalta, ja semmoista oli hän elämältäkin odottanut. Hän oli nyt tullut elämään käsiksi avioliiton kautta, ja siltä hän toivoi paljon. Kuitenkin näytti elämä hänelle kaikenni toista, mitä hän oli siltä odottanut. Hän tapasi siinä vaan ulkokuoren ihan ytimettömänä. Ulkokultaisuus ja tekosivistys loisti vaan useassa sivistyneessä ja sydän jäi aivan syrjäasiaksi. Tätä kaikkea oli nimismiehen rouva tuntenut ja käsittänyt useammasti kuin yhden kerran. Mutta vaikka niin oli, oli hänen kuitenkin täytynyt taipua sallimuksen väkevän käden alle. Olihan hän sivistynyt ihminen ja sivistyneen miehen vaimo. Pitihän hänen omaansa ja miehensä arvoa kannattaa, olivatpa ne vielä mitenkä olivatkaan, sillä arvohan on aina ensimäinen, olipa muut asiat miten tahansa.
Levottomalla sydämellä odotti hän nytkin miestänsä kotiin tulevaksi, sillä olipa hän ollut poissa taaskin koko iltapäivän. Sitäpaitsi oli hän huomannut, että aamulla kotoa lähtiessään oli hänen miehensä seuraan yhtyneet viralta pois pantu ruununvouti Levenius ja varatuomari Longman ja – ja tuo ilkiö, Rommander, jota ei hän milloinkaan vielä ollut voinut kärsiä.
Kauvan oli hän nytkin kärsinyt, odottanut ja toivonut. Hän oli nimittäin harkinnut, että nuo epäsuotuisat toverit ehkä päivän päälle olisivat luopuneet hänen miehensä seurasta ja menneet heittimiinsä, sillä eipä heidän seuransa ollut ennenkään ollut mikään kunnian kukkula heidän perheelleen; mutta minkäpä teki, jos ei niinkään kävisi, sillä täytyihän olla niinkuin oletettiin, sillä tunsihan hän mitä velvollisuus vaatii, oli mieli musta tai valkea – niin, mitäpä sille.
Niissä mietteissään oli nimismiehen vaimo silloin kuin ovea rajusti kolkutettiin. Sydän se meni kylmäksi hänen tätä kuullessaan, sillä olipa tämä jonkinlainen selvitys hänen nykyisille aavistuksillensa. Kiireesti riensi hän avaamaan ovea, mitkä hän oli sulkenut nyt kuten usein ennenkin, sillä edellytyksellä, ettei hänen miehensä tulisi yöksi kotia nyt koemmin kuin usein ennenkään.
"Voi, voi! onpa hauska saada vieraita ... astukaa huoneesen ja olkaa niinkuin kotonanne ... istukaahan toki ... eihän sovi noin ujona ja arkana olla ... pimeäkin on ... en arvannut ... minä viritän lamppuun valkean", puheli rouva ulkokullaisesti, viritellen valkeaa, vaikka sydän pamppaili pelvon ja harmin vuoksi.
Samassa rupesi kuulumaan lapsen itku toisesta huoneesta ja rouva kiirehti sinne.
"Ei saakeli – istukaahan nyt toki ... eihän se sovi ... minä tulen pian", sanoi nimismies tovereilleen ja meni vaimonsa jälkeen.
"No mutta kaikkia pitää nähdä ja kärsiä. Vedit nuo taas tänne yökaudeksi pauhaamaan ja mässäämään ... ei saa hetkeksikään lepoa, kun tuo lapsikin on sairas, sanoi rouva nimismiehen huoneesen tultua.
"Älähän nyt tuossa ... tuo tuntuu minusta liian tutulta. – Tiedäthän velvollisuutesi – – tuo vaan vettä ja sokeria ... ymmärräthän – – lopusta minä itse kyllä huolen pidän", sanoi perheen isä.
"Vettä ja sokeria! Eikö se ole liian paljon ... Anna heidän mennä niinkuin ovat tulleetkin."
"Eihän käy laatuun; hehän ovat sivistyneitä ihmisiä; täytyy itsekunkin täyttää velvollisuutensa", puolusteli nimismies.
"Huonoja velvollisuuksia – – juomavelvollisuuksia. – Korkealla luulette olevanne, mutta alhaalla olette. – Ei tuota elämää hyvä peri", sanoi rouva, mutta samassa hän kuitenkin meni toimimaan – vettä ja sokeria.
Niin, niin – – velvollisuus, velvollisuus.
"Senkin roistojoukko", mutisi rouva miehensä ohi mennessään.
Nimismies loi vaimoonsa tyytymättömän, kysyvän, tuiman ja käskevän katseen.
Tyytymättömän näköisenä riensi rouva lapsikamariinsa, sitten kuin hän oli vettä ja sokeria tuonut, luoden mennessään yliolkansa halveksivan katseen jättämäänsä joukkoon.
"Olkaa hyvät! pannaanpas sulamaan ... eihän, velikullat, muutoin sovi, sillä päänparannuskaan ei meille haittaa tee... – – Se saakelin konjakki siellä kestikievarissa, joka maisti niin pirusti lamppuöljyltä, mutta emmehän voineet parempaa saada. Se teki ainakin minulle niin pahan elämän, etten pitkälle aikaa ole tämmöisessä vaskisepän paukkeessa ollut. – Pannaanpas tätä ja voinpa mennä takaukseen, että lamppuöljyt ja muut pian tasaantuvat", sanoi nimismies vaimonsa mentyä vieraillensa.
"Hah, hah, hah! Sinä, veli, miestä olet. Minä luulen ettei minun kurkussani enään tunnu lamppuöljyn makua ensinkään, joka kaiken päivää on siellä kuohunut", sanoi Rommander, pullistellen vatsaansa hyvässä toivossa.
"Niin, saadaanpas nyt tätä, velikullat, ja huuhdotaanpas nyt tuo liika maku pois kurkuistamme. – Älkäämme olko niuhat; nyt tarvitaan tositoimia, päästäksemme entiseen tasapainoomme", sanoi nimimies, kohottaen lasiansa.
Muut seurasivat esimerkkiä ja kehoitusta ja pian maistelivat he joukonmiehissä, lasejansa kilistellen, tuota oivaa panostansa, josta itsekukin kohdastansa oli pitänyt erinomaista huolta, poistaaksensa kurkustansa lamppuöljyn kuohua, jonka he nyt tunsivat itseänsä vaivaavan, vaikka se oli heille ollut varsin tervetullutta paremman puutteessa.
Kauvan ei ensimäiset lasit kestäneet ja toiset tehtiin; kuinkas muutoin.
"Ei saakeli ... eikös nyt jo tunnu olevan kaikki taas hyvin, vai kuinka veljet? ... mutta nuo saakelin roistot; he käyvät nyt jo niin hävyttömiksi, että tunkeentuvat tarkastelemaan ja arvostelemaan sivistyneitä ihmisiä", puheli nimismies seurallensa.
"Mitä, mitä, mitä saakelia ... mitä tarkoitat oikeastaan, veli hopea?" sanoi Levenius.
"Kutka semmoista tekevät? – onko semmoista ollut? Enhän koskaan lue suomalaisia sanomalehtiä", huudahti Levenius.
"Juuri niinkuin tuo Keron Heikkikin, joka tuolla tienvieressä makasi juovuksissa. Hänhän on suomalaisten sanomalehtien kirjeenvaihtaja, ja niissähän hän on valmis tarkastelemaan meikäläisten oloja", selitti nimismies.
"Tuo kurja raukka, joka makaa kuin sika maantien ojan partaalla juovuksissa, kykenemättä edes tilaansa salaamaan ... hänkö?" sanoi Levenius.
"Hän juuri. Onhan hän meille sivistyneille oikea silmätikku. Joka paikassa on hän sissimässä ja tarkastelemassa meikäläisten oloja, ja niitä hän kertoo sitten sanomalehdissä, totta ja valhetta sekaisin, ja sehän voipi harmittaa", selitti nimismies.
"No, mutta olihan hän tuolla tienkupeessa toimetonna juovuksissa makaamassa ... ethän tätä jätä rankaisematta... – pidä sinä moukkia aisoissaan", sanoi Longman.
"Kyllä niinkin, mutta hemmetin ilkeä se on, että tuommoisia ilkiöitä löytyy kunnassa, jotka eivät anna ihmisille rauhaa", sanoi Levenius syvästi huoaten.
"Nuo tuhannen moukat ... luulevat jotakin olevansa, vaikka eivät mitään ole – ovathan juhtia – aaseja", sanoi Longman.
"Kyllä, kyllä. Raakoja otuksia kaikki ... eikö niin? Muista pitävät vahtia ja itse tuommoisia! kyllä se sentään on. – – Tarvitseisivat saada housuillensa vai kuinka?" säesti Rommander.
"Kyllä se niin on. Mutta minä, minä. Minä kruunun nimismies, minä tahdon näyttää heidän edustajilleen, kuka käski – – onhan syytäkin... Tuolla tavalla olla juovuksissa julkisella tiellä, ja yhtäkaikki pitää suurta suuta... Ei veikkoset! se on liian paljon kärsiä... Ymmärrättehän, veikkoset, vai kuinka?" puheli nimismies, katsoen tovereitaan silmiin.
"Niin, niin – ilkeitä ovat ... niin ovat, mutta elkäämme siitä puhuko, sillä saavathan he piankin nähdä, ketä he ovat pistäneet... Ne saakelin raakalaiset; tietäisiväthän huutia vähänkään etteivät pakkautuisi asioihin, joita eivät ymmärrä ... toista meidän on ... mehän olemme sivistyneitä", myönteli ja selitteli Rommander.
"Myönnetty – hyväksytty. Olethan sukkela, veli Rommander... Tosiaankin: mitäpä heistä puhuisimmekaan; he ovat itse siipensä polttaneet ja heidän aikansa kyllä tulee kun joutuu, sen saatte nähdä. – Heittäkäämme heidät ja eläkäämme vapaata elämää ... tuossa on alkua, hyvät ystävät", sanoi nimismies ja nakkasi korttipakan pöydälle.
"Ahaa! Siinähän on jotakin uutta nykyisissä oloissa. Ainahan sinä arvaat... – – kuka jakaa? ikävähän muutoin olisikin", sanoi Rommander.
"Sepä oikein ... olisihan muutoin tullutkin ikävä ... kuka jakaa? – – antakaapa minullekin, mutta mitä peliä yritetään?" kysyi Levenius, selaillen pöydälle heitettyä korttipakkaa.
"Tikkiä tietysti", sanoi Longman.
"Kuinka isoa?" utasi Levenius.
"No vain noin viidenkolmatta pennin ... sopiihan sekin ajanvietteeksi", sanoi Rommander.
"Eikö hiidessä ... sehän on liian halpaa ... markan ... vähempään en tyydy", selitti Levenius.
"Olkoon menneeksi – – yhtähän se on, voitin minä vähän tai paljon, minä sitä kumminkin voitan", sanoi Rommander.
"Ei kun viidenkolmatta pennin ... ei kaikilla ole kruunun varoja taskussa", sanoi Longman vähän pisteliäästi.
"Sitähän minäkin arvelen, veikkonen; voihan silläkin tavalla hutilus tuhlata viikon ansionsa", sanoi Rommander, puristellen likaisia nyrkkejänsä.
Kukaan ei vastustanut tätä ehdoitusta ja Leveniuskin oli hiljaa kuin hiiri jauhoropeessa.
Pistettiin siis ajan ratoksi vaan viidenkolmatta pennin tikkiä. – Eihän se suurille tuloille ollut paljon uskallettu, mutta pienille voi se yönpitkään tehdä kuukaudenkin tulojen vahingon.
"Ei saakeli ... tämä ei käy päinsä. Tämä vedellä sekoitettu haudevesi ei ole minua ainakaan tehnyt vielä miksikään; minusta tuntuu, että tarvitseisimme itse kukin kohdastansa ottaa muutamia vedellä sekoittamattomia kuivia rakkareita, noin vaan pelin alkajaisiksi, vai mitä veljet sanovat", sanoi talon isäntä, ennenkuin peli vielä oli alkanut.
"Hah, hah, hah! Sinähän, veli, aina arvaat. Minä olen kauvan odottanut ja ajatellut aivan samaa, ja mielessäni on pyörinyt: hyvä talo olisi muutoin, mutta on pitkä ryypynväli", ehätti Rommander sanomaan.
Tyytyväisyyden hymy levisi toisienkin kasvoille tätä hauskaa puhetta kuullessansa.
Yksimielisesti otettiin sitten noita rakkareita, korvaukseksi liepeälle haudevedelle.
Kun oli nuo virkistävät rakkarit saatu, istuttiin korttipöydän ääreen. Levenius istui pöydän ylimpään päähän. Suuri ja virallinen mies kuin oli, näytti hän tuossa oikein uljaalta. Jonkun varman syyn tähden oli hänellä liian lämmin, sentähden oli hän puoleksi aukonut vaatteitansa, saadaksensa raitista ilmaa virtaamaan ravakkaaseen ruumiisensa. Tämän vuoksi oli rintaröyhelö päässyt valloillensa puoliksi avatusta ja ennen pinnistetystä liivin aukosta. Siinä hän sitten istua röhötti selkäkenossa käskevän näköisenä; näyttipä siltä kuin hän hallitseisi koko seuraa. Longman, lainvalvoja, istui toisessa päässä pöytää ja talon isäntä sekä Rommander molemmilla sivuilla.
"Kuka jakaa?" kysyi Levenius puoli komentavasti.
"Kukas muu kuin veli Levenius", sanoi nimismies alamaisuuden tunnolla.
Levenius jakoi ja pian oli viidenkolmatta pennin tikki täydessä vauhdissa.
Leveniuksella ja Rommanderilla oli tällä kerralla varsin huono onni, niinkuin se lienee monasti muulloinkin ollut. Ehtimiseen menettivät he viidenkolmatta pennisiään ja väliin he saivat maksaa kertyneen kantarahastonkin, joka välisti nousi pariin kymmeneen markkaan. Tavallisesti sanottiinkin heitä vesiaivoiksi, sillä ei heidän ymmärrystään pidetty ryhtinsä mukaisena. Tämän vuoksi eivät he liene voineet kaikkia korttipelin kavaluuksia hyväkseen käyttää, ja tämän tähdenkö se lienee ollut, että he alituiseen hävisivät. Varatuomari Longman ja nimismies olivat taasen käytännöllisempiä miehiä; kumpikin heistä oli elämältä paljon oppinut ja he tiesivät aivan hyvin keinot, miten tässä maailmassa elämä käypi mahdolliseksi. Niinpä he nytkin voittivat pelissä jokaisen pennin mitä he yhteisesti olivat lautaselle latoneet.
Muistettava on, ettei suinkaan ryyppyjen välit olleet pitkät.
Tämmöisessä menossa oli aika kulunut kello kolmeen aamulla. Nyt oli pelionni itsekutakin niin värpästellyt, että yhteiseen kassaan oli kokoontunut kahdeksankymmentä markkaa, eikä kukaan ollut voinut niitä pois korjata, vaikka jokaisen sydän oli ilosta sykkäillyt, toivossa saadaksensa korjata tuon kantarahaston.
Kortit jaettiin ja mielenkiiholla odotti kukin, että he nyt saisivat ratkaisevat valtit.
"Minä tikkaan", sanoi Longman, lyöden rystysensä pöytään, sittenkuin hän oli saanut jaetut kortit käsiinsä.
"Minä myös", sanoi Levenius, lyöden rystysensä pöytään, että joistakuista rystysistä nuljahteli nahka pois. Eihän kummakaan, olihan nyt saatavissa kahdeksankymmentä markkaa, jotka eivät nykyään ole noin vaan ilmanaikojaan oksalta otettavia. Kummallakin oli valtteja, paremmasta arvosta kuin lattialle pudonnut leipäpalanen – – niin olivathan he joitakin onnenpoikia. – – Toiset toverit ilmoittivat sivumenneen ja löivät korttinsa pöytään.
Kahden kakolle jäivät nyt Levenius ja Longman, taistelemaan kuka kassan perisi.
Levenius löi ensin. Hänellä oli esikoisena patakuningas, joka maa oli silloin valttina.
Longman pisti sen ässällä.
Innostuneena toi Levenius esiin patanikun, mutta Longman lähetti sen silmille rouvan samaa maata.
"Pelastan ainakin itseni ... pistäpäs tuo jos voit", sanoi Levenius, viskaten pataviitosen esille.
"No, tottapa tuon kymmeninen ainakin hävittää", sanoi Longman, viskaten kymmenisensä esille.
Levenius kävi tuhkan harmajaksi. Hän keikahti taapäin paljon juhlallisemman näköiseksi kuin hän ennen koskaan oli tänä iltana ollut.
"Sinä ilkiö, joka olet kaiken maailman juonet päähäsi koonnut... – – Sinä varastit valtin jakaissasi", sanoi Levenius vihassa kähisten ja nousten pöydästä pois.
"Varastinko? – Niinkö? Luuletkos, että kruunun varat ovat kaikkien kopeloitavina? Luulet, että rankaisematta saat moisia lasketella... Leveä Mikkohan olet alkujaan ollutkin ja luulet, että voit ilman aikojaan levennellä kenelle tahdot", sanoi Longman, seisaalleen hänkin nousseena ja kokoillen rahoja.
Samassa vanui Levenius kiinni sen tuolinsa karmiin, jolla hän oli istunut.
Käytännöllisenä miehenä huomasi Longman riippuvalla silmänurkallaan tämän liikkeen, mutta hän ei hätäillyt; välttämätöntä oli hänelle korjata rahat ensin hyvään talteen. Hän vältti ensimäisen iskun ja ennenkun Levenius oli leveydellänsä ehtinyt tuolinsakaan kylläksi koholle nostaa toista varten, oli Longman saanut kouraansa kynttiläjalan ja täyttä väkeään mäihäsi hän sen leveällä puolella Leveniusta otsaan.
"Voi tuhannen piru, mitä teitkään, veli Longman! Hänhän meni seljällensä niinkuin torakka ja tuommoinen punainen vanne otsassa; onpa niinkuin puolikannusen pohja olisi hänen otsaansa kapsahtanut!" huudahti nimismies tämän nähtyänsä.
"Mitä sinä puhut, roisto ... yhtäläinen roisto kuin hänkin; osaatpa sinäkin juonitella ja, ja – va-varastaa", puuttui Rommander puheesen.
Longman'in antamasta iskusta oli Levenius kaatunut seposten seljälleen. Kädet levällään, haapuroitsi hän jotain turvaa, mistä hän olisi kiinni saanut, päästäksensä taasenkin töppösillensä. Semmoisen oli hän löytävinänsäkin pöydänjalassa, johon hän tarttui kiinni, mutta sillä huonolla seurauksella, että hän veti pöydän pulloineen, vesineen, lasineen vasten silmiään. Kaikkihan ne nyt menivät nurin, mutta olihan hänen päällänsä ainakin nyt yhtä paljon kuin sisälläkin.
Leveänä ja kiiruusti nousi nyt Levenius ylös, ikäänkuin häpeävänä saatua puustiansa. Hän oli pulleampana entistänsä ja näytti ahmivan kitaansa kaikki muut vähäpätöisyydet.
Varalla kaikkea tämmöistä varten oli kuitenkin Longman ja nimismies.
"Tuhannen saikara-sääri sinä, Longman, ja sinä nimismies kurja ... te molemmat kehnot hongankolistajat... Totta puhuen, teihin ei voi oikea mies katsoakaan", huusi Levenius raivostuneena.
"Niin, niin, semmoisia he olivat. Koko ajan ovat he varastaneet kortteja ja meitä tappuuttaneet; näinhän minä nytkin, että Longman varasti", sanoi Rommander.
Ei ollut vielä Rommander'in lause loppunut, ennenkun Levenius oli hyökännyt Longman'in kimppuun. Kun Rommander näki, että hänen osaveljensä tämän-yöllisissä tappioissa joutui nyrkkitaistelussa Longman'in kanssa häviölle, hyökkäsi hänkin Longman'in kimppuun.
"Tiedä huutia; ethän ole sen parempi kuin viheliäinen Rommakko – – ulos minun huoneestani!" karjui nimismies, riuhtoen samassa Rommander'ia irti temmeltävästä ryhmästä.
Pikemmin kuin nimismies arvasikaan, antoi Rommander hänelle semmoisen läimäyksen, että lensi tuotakin tuokemmaksi seljällensä, saaden, kaatuissaan tuolin kulmaan, ison haavan poskeensa. Siihen hyppäsi Rommander vielä peittomaan puolituperruksissa olevaa nimismiestä.
Sillävälin antoi Longman Leveniukselle oikein oikeasta kädestä kuka käski. Luisevista nyrkeistään jakeli hän semmoisia iskuja, ettei Levenius parka kerinnyt mitään yrittämäänkään puolustukseksensa: hänellä oli kylläksi työtä kaatumisestaan, nousemisestaan ja taasenkin kaatumisestaan. Silloin sai Levenius Longman'in ja nimismies Rommanderin edestä.
Kun toinen pari selvisi ensimäisestä törmäyksestään, ryhtyi sekin samaan leikkiin. Siitä syntyi semmoinen ryhmä ettei kirjan-oppineetkaan olisi siitä mitään selvää saaneet. Annettiin vaan oikeaan ja vasempaan ja viimeiseltä huolivat he viisi kuka heistä mällin sai; kunhan vaan annettiin ja saatiin, sama se. Vihdoin sai Levenius vasemmalle sivullensa semmoisen huimauksen, että häneltä katkesi pari kylkiluuta. Tämän perästä ei hän enään kyennyt ottamaan ja antamaan, eikä nousemaan ja kaatumaan, vaan hän jäi siihen makaamaan, mihin hän viimeksi kaatui. Siinä hän sitten surkeasti valitteli ja voivotteli. Toisetkin olivat saaneet ja antaneet kylläksensä, ja hekin lakkasivat tuosta sekanaisesta riehunnasta. Yksi ja toinen uupui heistä ja pian oli jokainen jossakin huoneen sopessa lattialla nukkumassa.
Ei ollut hauska näkö nyt tuossa äsken niin siistissä huoneessa. Huonekalut olivat hujan hajan kumossa ympäri huonetta, useimmat pirstaleiksi muserrettuina. Särkyneitä lasien ja vesikannun palasia oli ympäri lattiaa, ja särkyessään olivat ne sisällyksensä holvanneet lattialle kaiken muun hyvän lisäksi. Tämän kuvan täydentää nuo lattialla hujan hajan makaavat miehet, jotka seljällään ollen syltä leveällä kuorsaten vetelevät hurskasta unta.
Melkein kohta kun nuo sivistyneet herrat olivat lähteneet Heikki-raiskan tyköä pois, heittäen hänet viheliäiseen tilaansa, tuli muutamia saman pitäjään miehiä paikalle. He tunsivat kohta Heikin ja laupiaan samaritaanuksen tavoin auttivat he hänet ylös tuosta tukalasta tilasta ja veivät kanssansa kylään.
Kovaa omantunnon tuskaa kärsi Heikki sinä yönseutuna, jona hän oli yötä kirkonkylässä, palatessaan tuolta onnettomalta kaupunkiretkeltä. Tuntui siltä kuin kaikki helvetin liekit olisivat kaikella voimallaan valahtaneet hänen päällensä, polttamaan ja ahdistamaan häntä. Likelle kolmeakymmentä ikävuottansa oli hän kunniansa ja ihmisyytensä säilyttänyt, ja sen nojalla oli hän ihmisenä säilyttänyt vähäpätöisen arvonsa yhteiskunnan jäsenenä ja perheen isänä. Kaikki oli nyt mennyt, kaikki kadotettu. Hän oli alentunut luontokappaleen tilaan, rypemään tienvieressä, kykenemättä auttamaan itseänsä, ja tämän kaikki oli aikaansaanut itsensä ja maailman perinpohjainen tuntemattomuus. Kuinka hän voipikaan nyt seisoa ihmisien edessä, kun hän oli näin pahoin tahrannut omantuntonsa ja ihmisellisen arvonsa; mitä sanoisivat he hänelle, eikö jokaisen huulilla ollut pilkkahymy katsellessa häntä? "Kuinka voinkaan mennä siveän vaimoni luo, joka on sanomattomasti luottanut minuun, ja toivonut minusta niin paljon? Ei, ei, minä en mene sinne, minä en voi näyttääntyä yhdellekään ihmiselle, sillä minä en voi vastata heille – – ei, minä menen – mutta mihin minä menisin, sillä kaikkialla on ihmisiä ja minä en saa omaatuntoani pois tyköäni – – huonosti on asiani, yritinpä vielä mihin yritinkin. Ei ole muuta neuvoa kuin koettaa nousta lankeemuksestaan ja parannetulla elämällä koettaa takasin voittaa ihmisyyttään ja kaikkea mikä kadotettu on", mietti ja ajatteli Heikki.
Vaikka hän oli jo aikoja sitten täydellisesti selvennyt äsköisestä pöhnästään, ei kuitenkaan hän voinut nukkua silmäntäyttä, niin kovasti poltteli hänen tuntoaan. Ehtimiseen kävi hän hevostaan hoitelemassa ja vaalimassa, tarjoten sille ruokaa ja juomaa enemmän kuin se tarvitsikaan, siinä tunnossa, että hän on tuolle uskolliselle elukallekin tehnyt paljon vääryyttä. Tuskin yksikään ihminen on hartaammin odottanut aamunkoittoa, kuin Heikki odotti päästäksensä lähtemään viimeistä taivalta menemään kotiinsa.
Heti kun rupesi päiväksi sarastamaan, pani hän hevosen aisoihin ja lähti.
Kotiveräjällä oli Heikin vaimo jo vastaan-ottamassa.
"Herra Jumala! oletko sairas...? olethan valkea suin palttina", huudahti vaimo miehensä nähtyään, kokien samassa aukoa veräjää minkä kerkesi.
"Voi eukko kulta! Sairas on nyt Heikkisi sekä sielun että ruumiin puolesta", sanoi Heikki, tarttuen vaimoonsa syliksi ja purskahtaen itkuun.
"No, mikä Jumalan tähden sinulle on tullut...? puhu – sano!" hätäili vaimo hämmästyksestä vavisten.
"Kaikki on mennyt, kaikki on kadotettu", änkytti mies nyyhkimisensä seasta.
"Voi onnettomuus...! Varastettu?!" sanoi vaimo hätäyksissänsä.
"Ei pennin vahinkoa minulle ole tavarain puolesta tullut, mutta miehen kunnia ja arvo on mennyt", sanoi Heikki surumielisesti.
"Mitä sitten on tapahtunut...? Minä en ymmärrä sinua ... olet kovin levottoman ja kalpean näköinen; tarvitset tyyntyä. – Käy nyt huoneesen, sielläpä häntä sitten saadaan enemmän tuumitella", sanoi vaimo vähän tyyntyneenä.
Alakuloisena päästeli Heikki hevostansa ja laitteli sille tallissa syötävätä. Hitaisesti purki hän sitten kuormansa ja kantoi aittaan; sen tehtyään meni hän tupaan, riisui vaatteensa ja istui nolona penkille.
"Mikä sinulle, hyvä ystävä, on tullut, sanohan nyt toki, muutoin minä tulen kovin levottomaksi?" sanoi vaimo, tullen lempeän näköisenä hänen luoksensa ja istuen hänen viereensä penkille.
"Voi eukko kulta, minä olen ollut silmisikana juovuksissa tällä matkallani", sanoi Heikki värisevin äänin.
"Se oli sangen pahasti tehty, ukko kultani...! Jouduitko huonoon seuraan, jossa petyit tekemään tuon rikoksen?" sanoi vaimo kauhistuen.
"Ei mikään seura eikä kukaan yksityinen ole minua pettänyt eikä vietellyt... Itse minä olen varomattomuudellani itseni pettänyt", sanoi Heikki surumielin.
"Parasta on, että lähdemme kamariin keskustelemaan; lapset rupeevat saamaan huomiota", sanoi vaimo hiljaa.
Ja he lähtivät kamariin.
"Kerro minulle avomielisesti kaikki, minä kuuntelen", kehoitti osanottava vaimo.
Ja Heikki kertoi pienimmätkin kohtaukset perinpohjaisesti, mitä hänelle matkalla oli tapahtunut.
Tyynenä, vakavana ja maltillisena kuunteli vaimo kertomuksen erityisseikkoja miehensä tunnustavassa kertomuksessa, sanomatta sanaakaan sinne tai tänne sen hyvistä tahi huonoista puolista.
"Anna, rakas Hannani, minulle anteeksi! Minä voin vakuuttaa sinulle, että se oli ensimäinen ja viimeinen kerta. Minä tahdon vastaisella elämälläni sovittaa mitä nyt rikkonut olen", sanoi Heikki murtuneella mielellä kertomuksensa loputtua.
Vaimo nousi ylös. Sanaakaan lausumatta kiersi hän kätensä miehensä kaulaan. Kauvan olivat he siinä puhumatta mitään; he eivät voineet puhua, sillä kummankin tunto oli kovasti liikutettuna.
Viimein oikaisi vaimo itsensä suoraksi.
"Totta kyllä on, ettei hyvää mainetta ja nimeä saavuteta yhtä pian kuin menetetään, mutta minä luotan sinuun, minä tunnen sinut ja toivon ... Jumalan avulla on se onnistuva. – Väärinhän – kovin väärinhän se olisi, ellen sinulle anteeksi antaisi... Silloinhan lisäisin kiviä kuorman päälle ja sinulla näkyy olevan kuormaa kylliksi... Kaikki unhotettu ja anteeksi annettu... Unhottakaamme molemmin puolin mitä tapahtunut on ja alkakaamme uudestaan... – – Mutta sinä olet kovin väsynyt ja uupunut ... tarvitset lepoa... – se oli vaan arvaamattomuudesta tullut hetken hairahdus... – kyllä sinusta vielä mies tulee... Pane nyt vaan maata ja levähdä", puhkesi vaimo viimein puhumaan, ja hän katsoi miestään niin lempeästi silmiin.
"Niin, eikö sinulla ole nälkä? – en ollut muistaakaan – syö nyt ensin ja pane sitten levähtämään", jatkoi vaimo ja rupesi sitten laittamaan kiireesti ruokaa kamariin.
Heikin syödessä meni vaimo tupaan. Hän otti kaupunkituliaiset esille ja rupesi niitä jakelemaan lapsille.
"Äiti, äiti, onko isä kipeä, onko...? sanokaa, äiti", uteli yksi ja toinen lapsista.
"Olkaa nyt vaiti! Isä on tosin vähän kipeä, mutta kyllä hän pian paranee. Olkaa nyt vaan kauniisti ja hiljaa, että isä saapi vähän levätä", sanoi äiti lapsilleen, jaellen heille makeisia.
Muiden tuliaisien joukosta löysi Hanna sen pullon, jonka kauppamies oli Heikille antanut matka-evääksi ja josta hän matkalla ollessaan tuon turmansa oli saanut. Oitis otti hän pullon käteensä ja riensi sen kanssa kamariin.
"Eihän tämä sinun lääkepullosi ole hetikään puolillaankaan ja yhtäkaikki se on sinut semmoiseen viheliäisyyteen saattanut. – Etkö maista tästä vähäsen, että virkistyisit?", sanoi vaimo naurussa suin.
"Vie pois se minun silmäini edestä tahi lyö se seinään", sanoi Heikki.
"Älä häntä nyt sentähden noin ankara ole ... kyllä tälle muunkinlainen keino tietään, ettei se saa ketään vahingoittaa", sanoi vaimo.
Samassa alkoi porstuasta kuulua kiireistä kopinaa; sen kuultuansa lähti vaimo pulloinensa joutuun pois.
Tuvan ovi aukesi ja sisään astui vanha, läähättävä ja hätääntyneen näköinen vanha muori.
"Joko se ryökäle on nyt tullut? Voi hyvä Jumala, mitä minun pitää kuulla ... eihän tuo ennen tuommoinen..." kuuli Heikki tulijan katkonaisesti sanovan.
Samassa otettiin avain sukkelasti kamarin ovesta pois.
Sydän lensi Heikiltä kylmäksi, kuullessaan tuon vanhan, vapisevan ja tutunomaisen äänen. – Se oli hänen anoppimuorinsa, joka tuli, kuultuaan Heikin kaupunkiretken, asiaa tarkemmin tiedustelemaan.
Muori ei suinkaan pitänyt Heikkiä huonossa arvossa, ei, mutta päinvastoin kunnioitti hän häntä siivona, kunniallisena ja rehellisenä miehenä, ja useammasti kuin kerran oli hän julkisesti kiitellyt Jumalaa, kun hänen lapsensa oli saanut niin kelvollisen elämänkumppanin. Mutta toiselta puolen oli hän ankaran vaatelias tarkastelija ja arvostelija ihmisten elämälle. Ei ollut mummolle siinä kyllä, että elettiin noin vaan jotakuinkin hurskaasti ja rehellisesti, mutta itsekin koko elämänsä ajan hurskasta ja kristillistä elämää viettäneenä, vaati hän nuhteetointa elämänvanhurskautta ihmisiltä ja sitäkin enemmän niin likeisiltä omaisiltaan kuin vävyltänsä.
"Olkaa nyt, äiti, vähemmällä! Lasten kuullen ei sovi mitään sopimattomia isästä puhua. Lähdemme porstuakamariin, siellä saamme vapaammin puhua", kuuli Heikki vaimonsa äitivanhallensa hiljaisesti sanovan.
"Onko siinä nyt perää, kun ihmiset sanovat Heikin kaupunkimatkallaan maantien ojassa ajelehtineen avutoinna juovuksissa...? Voi hyvä Jumala mihin minun lapseni piti joutua", sanoi muori itkua pusertaen kamariin tultuansa.
"Rauhoittukaa nyt, äiti. Asia ei ole niin suuri kuin teille on tahdottu uskotella. Kylmästä sateesta vilustuneena, on hän väristessään ottanut vähän kauppamiehen lahjoittamasta eväspullosta ja tottumaton kun on, oli hän vähän huumaantunut; siinä kaikki", selitti Hanna sävyisästi.
"Kumpahan olisi sanasi tosi ... kumpahan olisi siinä kaikki. – Mutta minä pelkään. Pitkällisessä elämässäni olen minä tullut siihen kokemukseen, että kun kerran joku pahatyö on aljettu, harvoin on siinä kunnialla voitu peräytyä", puheli mummo tytisten.
"Minä en pelkää, äiti, ensinkään... Minä tunnen hänet... Hänessä on kyllä miestä ... olkaa, äiti, aivan huoletta ... ettekö ole hyvin väsynyt...? Minä laitan ruokaa, että saatte syödä. – Levätkää tässä kamarissa yötä. Heikki tarvitsee lepoa... Hän on väsynyt matkasta", puheli Hanna, koettaen kaikki asiat parhain päin kääntää.
"Minä en voi nyt syödä enkä levätä. Murhe on nykyään ollut leponani ja kyyneleet ruokanani. Kuitenkin on sydämeni saanut paljon lohdutusta toivovasta puheestasi ... kun sinä, lapseni, jaksat toivoa, syttyy toivon kipinä minunkin vanhaan sydämeeni. Jumala teitä siunatkoon ja auttakoon. Rukoilkaa Häneltä voimaa uuteen elämäänne, Hän voipi teitä auttaa."
Näin sanoen lähti mummo mennä könttyröimään omalle mökillensä, jossa hän vähillä varoillansa elää kitusteli erään pienen tyttösen kanssa, "sillä", kuultiin hänen usein sanovan, "ei hän tahdo elää kenenkään rasituksena".
Heikki oli kuullut joka sanan vaimonsa ja anoppinsa keskustelusta. Tämä pani hänen sydämensä uudestansa kovan koetuksen alle. Hän tiesi anoppinsa vaativan paljon. Tähän asti oli hän pysynyt ihmisenä ja tuo vaatelias anoppikin oli ollut hänen elämäänsä ja käytökseensä tyytyväinen, vieläpä maininnut usein kiitoksellakin siitä. Hän, joka oli tähän saakka pitänyt vävyänsä ihmisenä ja velvollisuutensa täyttävänä perheen isänä ja luottavasti toivokkaana ilolla katsonut heidän sopusointuista elämänsä edistymistä – hän oli tuon lankeemuksen tähden ruvennut näin äkkiä vävystänsä tuolla lailla ajattelemaan. – Hyvä Jumala! mitä muut vähemmin hyvää ajattelevat ja toivovat ihmiset hänestä sitten ajattelevatkaan?
Tämmöisiä ajatuksia ja tunteita risteili Heikin sielussa yhtenä pyrynä. Näitä mietteissään tuli hän semmoiseen sielun tuskaan, että oikein henkeä ahdisti ja tuskanhiki valui ruumiista. "Joko se ryökäle on nyt tullut...? Voi hyvä Jumala mihin minun lapseni piti joutua!" soivat katkeamatta ukkosen jyrinänä hänen korvissaan ja nämä anopin sanat tuntuivat huutavan tuomiota ja anteeksi antamattomuutta. Kauvan sai lempeä ja anteeksi antava vaimo lohdutella murtunutta miestänsä, ennenkuin tämä voi vähänkään rauhoittua. Pyhänseudun vaimonsa kanssa puheltuansa ja yön levähdettyänsä oli hän kuitenkin jo paljon levollisemmalla mielellä.
Näin olivat asiat Heikin yksinkertaisessa kodissa, mutta kuinka paljon toisin olivatkaan ne nimismiehellä. Nimismiehen vaimo ei saanut unta koko tuona viime yönä silmiinsä, sillä kaikki elämän varjopuolet astuivat nyt täydessä peloittavassa haamussaan hänen silmiensä eteen. Hän oli ensimmältä elänyt onnellista perhe-elämää miehensä kanssa, ja rauha ja rakkaus oli vallinnut heidän välillänsä. Mutta nykyään oli hänen miehensä ruvennut kovasti juomaan ja tämä näytti pilaavan ja turmelevan kaikki. Juomatoveriensa kanssa oli nimismies melkein joka ilta yhden tai toisen luona juomassa ja mässäämässä, joissa tiloissa ei korttipeliäkään unhoitettu. Tämän tähden ei hän ollut paljon koskaan yötä kotonansa, sillä vasta muiden ihmisten ylös nousun edellä vetäysi hän kotiinsa noilta retkiltänsä. Usein hän veti perässään juomaveikkonsa iltasilla kotiinsa, jossa sitten usein pidettiin melkein samankaltaista melua kuin viime yönäkin.
Usein oli vaimo koettanut miestänsä siveästi ja hiljaisesti muistuttaa ja varoittaa tuommoisesta sopimattomasta elämäntavasta, mutta hän vaan ärtyi ja suuttui siitä silmittömäksi. Tämä teki heidän välillänsä elämän raskaaksi ja kylmäksi, ja lisäsi viheliäisyyttä viheliäisyyden päälle. Sentähden heitti hän kaikki nurkumiset ja pyytelemiset pois ja koetti siveyden hengessä hiljaisuudessa kärsiä kaikki, vaikka kyllä oli sydän täysi ja kipeä. Jokapäiväisen toimeentulon lähteet supistuivat supistumistaan ja usein sai perhe kärsiä puutosta välttämättömimmistäkin elämän tarpeista, sillä niukat virkatulot eivät riittäneet ankaran juomisen ja korttipelin ohessa jokapäiväisen elämän kohtuullisimpiinkaan vaatimuksiin.
Tämmöisiä asioita pyöri vaimon mielessä koko pitkän yön. Jos hän jolloinkin yritti menemään jonkinlaiseen unenhorrokseen, räjähti silloin aina jokin melunpuuska toisesta huoneesta hänen korviinsa. Silloin säikähti hän niin kovin, että tuntui siltä kuin kylmä vesi-ämpäri olisi valettu pitkin selkää. Siihen vielä lisäksi tuli se, että lapsi usein heräsi ja äänteli kimakasti, sillä tämäkin oli tullut sairaaloiseksi alinomaisen levottomuuden tähden. Silloin aina koki äiti nousta istualleen vuoteen laidalle, vaalimaan ja hoitelemaan pienokaistansa. Surkumielellä säälitteli hän lapsensa kärsimistä ja siinä samassa tunsi hän omassa sydämessäänkin sanomatonta murhetta ja tuskaa – niin, olihan hän äiti.
"Voi, hyvä Jumala, tätä menoa ei voi kestää kauan... Eiväthän nuo toki ennen ole tuommoisia olleet ... asia näyttää vaan pahenevan ... niinhän se on: joka ei parane, se pahenee. – – Voi minkälaista meteliä he pitävät ... siellä mahtaa siivo olla. Pitäisi lähteä heitä katsomaan ja herättelemään, sillä muut ihmiset ovat jo aikoja olleet ylhäällä ja pian alkaa pyrkiä heitä tänne asioilleen. Muita päätäni niin huimaa ja pyörryttää, ja koko ruumiini tuntuu voimattomalta ja raukealta, kuinka voinkaan nousta ylös?" ajatteli ja tuumi kärsivä vaimo itseksensä päivän jo korkealla ollen.
Näitä tuumiessaan hinasi hän itsensä lattialle ja yritti nousemaan seisaallensa, mutta korvat rupesivat niin kummallisesti soimaan, sihisemään ja sähisemään. Päätä pyörrytti, maailma musteni silmissä ja hän lätistyi vuoteen viereen lattialle. Kuitenkin oli hänellä niin paljon tajua ja voimaa, että hän voi hinata itsensä vuoteesen takaisin. Siinä hän koki silmiänsä ummessa pitäen selvitellä ja toinnutella itseänsä. Onneksi oli vuoteen vieressä tuolilla vesikarahviini, ja kun hän sai siitä suurella vaivalla juoduksi lasin vettä, tointui hän äsköisestä huimauksesta. Varovasti nousi hän nyt ylös, ja saatuansa vaatteet yllensä, lähti hän horjuen ja seinistä kiinni pitäen menemään herrojen huoneesen.
Mikä näky oli siellä. Tuolit, pullot ja pöydät olivat hujan hajan rikki lyötyinä ympäri lattiaa. Särkyneet astiat olivat sisällyksensä levittäneet niin leveälle kuin ne suinkin voivat ulottua. Siellä täällä lattialla taidotonna maata rötköttävät miehet olivat vielä tuota märkyyttä runsaassa määrää yhdellä tahi toisella tavalla lisänneet.
Kyllä särki vaimon sydäntä kaikkea tuota nähdessään, mutta minkäpäs teki. Tosi asia oli silmäin edessä ja nuo makaajat tuossa olivat elävinä – ei – kuolleina todistajina asian todellisuudesta.
Varovasti ja horjuen läheni hän miestänsä ja alkoi häntä hiljaksensa herätellä.
"Nouse ylös, kello on jo kohta yhdeksän!" sanoi vaimo ja nyki miestänsä hiljalleen.
"Anna minun maata", ärähti mies ja kääntyi toiselle kyljelleen.
"Ei se sovi, kello on yhdeksän tuossa paikassa ja ihmiset rupeavat pyrkimään asioilleen; nouse, hyvä ihminen, ylös!" pitkitti vaimo.
"Menkööt tänne pyrkijät h—-ttiin", örisi mies.
"Ei, ei se käy laatuun ... kuule nyt...! ymmärräthän tuon itsekin..." hätäili vaimo.
"Anna minun olla!"
"En minä voi antaa ... että kerkiäisin vähänkään huoneita siivota... Voi, voi, nouse nyt!"
"Mene tuosta tiehesi voivotuksinesi" sanoi mies ja kääntyi taas toiselle kyljelle.
Kun vaimo näki kaikki vaivansa turhaksi, rupesi hän hiljakseen itkeä nyyhkimään.
Kuitenkin oli Longman herännyt vaimon miestänsä herätellessä. Hän rupesi hieromaan silmiänsä ja tirkistelemään ympärillensä. Toinnuttuaan niin paljon, että hän tajusi, missä oli, alkoi hän kömpiä ylös.
"Ohhoh, hoh, hoh, hoh! Saakelin raskaaltapa nyt pää tuntuukin", ähkyi hän ylös kömpiessään. Toikkaroiden sinne tänne, löysi hän vihdoin semmoisen tuolin, johon hän voi istua. Hän otti kellon taskustansa ja silmäsi siihen.
"Yhdeksän ja vissiin aamua. Jopa nyt olisi aika lähteä liikkeelle. Täällä on illalla varmaan ollut hauska elämä, luulen ma", sanoi hän sitten, kääntyen nyyhkivää vaimoa kohden.
"Siltä se näyttää", sanoi vaimo vesissä silmin.
"Ei nyt sovi ... kyllä nyt pitää nousta... Nouskaa joka sorkka ja pian!" rupesi Longman äyvästämään, kolhien samassa itsekutakin jokseenkin säälimättömästi saappaansa kärjellä.
"Uh, huh, puh", uhki Rommander.
"Uih, uijui", uihki Levenius.
"Ole siivolla", komensi nimismies.
"Tässä ei auta nyt siivous eikä mikään, vaan ylös nyt pitää nousta; kello alkaa käydä jo kymmentä", sanoi Longman perään antamattomasti.
Samassa ruvettiin kiireesti kolkuttamaan ovea. Rouva kiirehti kyökin kautta porstuaan.
"Onko nimismies kotona?" kuultiin kolkuttajan sanovan.
"Ei, ei hän ole", sanoi vaimo.
"Missäs hän on? Minulla on kiire enkä joutaisi odottamaan."
"Vallesmanni meni ulos kävelemään."
"Milloin luulette hänen sieltä palaavan?"
"En tiedä varmaan, mutta luulen puolenpäivän jälkeen."
"Sepä oli paha, sillä minulla on kovin kiire. Ei ole muuta neuvoa kuin odottaminen; saisinko teidän kyökissä olla niin kauvan?"
"Onhan sielläkin niin ahdas ... kyllä teille siellä ikävä... Eikö teillä ole muualla asioita ajettavana?" sanoi vaimo vaaleten.
"Olisihan sitä vähän tuolla kauppamiehessä."
"Niin, käykää siellä ensin; minä luulen että vallesmanni tulee siksi kotia kuin sieltä palaatte", kehoitteli vaimo jo vähän keveämmällä sydämellä.
Mies lähti.
Kiireesti palasi vaimo saliin.
"Sen kollot, kun ei niiltä saa yötänsäkään rauhassa nukkua, eikä he osaa hävetäkään yhtään vähää", murisi nimismies ylös kömpiessään.
Rommander oli jo noussut. Hän istui runnellun sohvan laidalla, tuskanpunaisena ja pulleana kuin paksuin limpunmöykky; siinä hän ähki ja puhki, ja näytti viettävän sangen tukalaa elämää.
Levenius yritti nousemaan, mutta häneltä pääsi surkea parahdus; katkenneet kylkiluut tekivät pahaa vastusta ja hän ei päässyt paikalta päkähtämään.
"No miten sinun asiasi ovat, veli Levenius?" kysyi Longman, sillä hän rupesi hämärästi muistamaan yöllisiä tapahtumia.
"Huonosti, huonosti, velikulta. En voi nousta ylös ... tuo kirottu kylki... Kyllä se oli kova huimaus sinulta, veli", sanoi Levenius ähkien.
"Minä muistelen jotakin riitaa tapahtuneen välillämme, siltä tuntuu minunkin ruumiissani, sitä luulenpa saaneenikin, jos antanutkin lienen ... ethän vaan veli, vihaa pidä?" sanoi Longman.
"Eikö hitossa ... se ei saa tulla kysymykseenkään ... olisinhan silloin oikein sivistymätön kollo – – eei, semmoinen en toki ole... Kun vaan pääsisin tästä ylös", sanoi Levenius ja koetti hymyillä, mutta se kävi kovin irvistelemällä.
"Tuohon käteen, veikkonen", sanoi Longman ja kiirehti ojennetuin käsin Leveniukselle makuullaan kättänsä tarjoamaan.
Suutansa väyristellen ojensi Levenius hänelle kätensä.
Nimismies ja Rommander istua mörröttivät mykkinä.
"No mitenkä se meidän kanssamme on?" sanoi viimein Rommander.
"Tuo poskeni ... sinä sen roisto..." ärähti nimismies.
"Ettäkö minä roisto...? Älä semmoisia puhu... Yhtäläisiä roistojahan olemme kaikin", ärähti Rommander ja pöyhistyi kuin limpputaikina.
"Eikö jo yöllinen yritys piisaa, kun vielä hankitte riitaa? Heittäkää jo hitolle kaikki ja ollaan ystävykset kuten ennenkin", sovitteli Longman.
"Samaa minäkin toivoisin", säesti Levenius seljältään.
"Antakaa kättä toisillenne ja sopikaa pois", kiilasi Longman.
"Menetetyt rahani", sanoi Rommander.
"Mitäpä niillä rahoilla väliä on; ne voitamme toisella kerralla takaisin ... sopikaa pois", toimitti Levenius vuorostaan.
"Noh!" sanoi Rommander.
"Noh!" virkkoi nimismieskin.
He ojensivat toisilleen kättä.
Tätä kaikkea oli heikko vaimo kuunnellut ja katsellut.
"Minä pyytäisin, että vieraat toimittaisivat itsensä lähtemään; kohta on tuo mies taasenkin kimpussa ja tämmöinen siivo", rohkeni vaimo sanoa.
"Ole sinä siinä", ärähti talon isäntä.
"Älkää nyt, mamma kulta, meihin suuttuko; kyllä me menemme pian", sanoivat vieraat melkein yhteen ääneen.
Ja he hankkivat lähtöä.
Sitä ennen täytyi heidän kuitenkin miehissä nostaa Levenius kamarin sänkyyn, sillä hän ei kyennyt liikkumaan. He toimittivat lääkärin sitomaan hänen katkenneita kylkiluitansa. – Hyväpä oli, että kunnassa oli lääkäri.
"Nyt ei tekisi pikkanen pahaa", sanoi Longman, kun he olivat saaneet Leveniuksen vuoteesen.
"Sitä ei nyt tule; viimeinen oli karahviinissa pöydän kaatuissa", sanoi rouva.
"Se oli saakelin häijy asia", sanoi talon isäntä, raapien korvallistaan.
"Mutta kuulkaapas, veikkoset! Kenen luona nyt ensikerran kokoonnumme?" kysyi Rommander pyylevänä.
"Jopa noiden kokoontumisien luulisi riittävän; kovin kauhealta ja jumalattomaltapa tuo viimeyöllinenkin jälki näyttää ... saisi tuommoinen meno jo loppua, sillä minä en jaksa sitä kestää", sanoi vaimo vapisevalla äänellä.
Nimismies loi vaimoonsa synkän katseen. Sanaa lausumatta puristivat Longman ja Rommander nimismiehen ja Leveniuksen kättä ja sitten he lähtivät.
"Kyllä se on onnettomin kaikista onnettomista miehistä, joka naimisiin menee... Tuommoista niiltä saapi kuulla...Kyllä me, minä, sinä ja Levenius, olemme kuitenkin onnettomuudessakin onnellisia, kun emme ole antaneet itseämme tohvelin alle sitoa. – Luulinpa minä tuota nimismiehen ämmääkin ensimmältä sivistyneeksi ihmiseksi, mutta nyt ymmärsin, että hän on raaka kuin nauris", kuultiin Longman'in sanovan Rommanderille mennessään.
Se oli lauvantai-päivä, jolloin Heikki omantunnon ahdistamana tuli kotiinsa tuolta onnettomalta kaupunkimatkaltaan. Pyhäaamuna oli hän vähäpuheinen, miettivän ja alakuloisen näköinen, vaikka vaimonsa oli kylläkin kokenut häntä lohduttaa. Kun Heikki oli eineen syönyt, pisti hän piippuunsa, istui penkille ja veteli savuja vaiti ollen. Emäntä puuhaili talouden toimien kanssa, puetti pienempiä lapsia ja toimitti heitä syömään.
"Kuinkas nyt luulet lainakirjaston homman käyvän, jota niin hartaasti olet harrastanut?" sanoi vaimo ja istui Heikin viereen, sillä hän oli saanut lapset laitetuksi eineelle.
"Sitäpä minä tässä juuri mietin ... ajattelen tänään lähteä kirkolle, aloittelemaan rahan keräystä", sanoi Heikki.
"Semmoisen tapauksen perästä... Oletkos tarkoin miettinyt asiaa ... mitä luulet ihmisten sanovan?" sanoi vaimo vaaleten.
"Ole siitä aivan huoleti. Minä en tahdo hituakaan olla parempi kuin olen, enkä tahdo hairahdustani salata yhdeltäkään ihmiseltä, sillä minusta tuntuu siltä kuin silloin varastaisin jotakin semmoista, jota ei minulla itselläni ennestään ole. Ei, minä tahdon olla semmoinen kuin olen ja toivon voivani vastaisella elämälläni näyttää, että minä olen itseni herra. – Minä aion alkaa toimeni semmoisena kuin olen, vai mitä sinä arvelet?" puhkesi Heikki puhumaan.
"Minä en ensinkään epäile sinun hyviä aikomuksiasi; minä tunnen sinut ... sinä olet hyvä mies. Se vaan minua hämmästytti, että lähtisit juuri tuon tapauksen kielessä, jolloin ihmisillä on niin paljon puhumista. Mutta nyt tajuan tarkoituksesi täydellisesti ... mene vaan Jumalan nimeen", sanoi vaimo.
"Tottahan me panemme alun matkaan, niinkuin puhe on ollut?" kysyi Heikki.
"Totta kaiketi."
"Minkä verran panisimme?"
"Onhan sovittu, että panisimme kolmisenkymmentä markkaa, mutta sydämmeni on nyt niin iloinen ja luottamusta täynnä, että ehdoittelen viittäkymmentä", sanoi vaimo ja katsoi miestänsä niin lempeästi silmiin.
"Sinä olet minun hyvä enkelini", sanoi Heikki ja kiersi kätensä vaimonsa kaulaan.
"Mutta sinun pitää kiireesti lähteä, että joudut kirkkoon", sanoi vaimo.
"Kuinkas muutoin, kirkossahan sitä toki pitää olla ... kuinkas muutoin ... minun pitää ottaa hevonen", sanoi Heikki.
Ja Heikki lähti. – –
Heleästi ja juhlallisen voimakkaasti veisasi seurakunta aamuvirttä Heikin kirkkoon astuessa. Juhlallinen tunne valtasi hänet ja hiljaa hiipien meni hän ensimäiseen penkkiin, missä sijaa oli. Tuntui siltä että kaikkitietävä Jumala on läsnä ja tämän tunnon vaikuttamana painoi hän päänsä penkkiin ja vaipui hiljaiseen rukoukseen. Synnintunnustuksen aikana tunsi hän itsensä kaikkein viheliäisimmäksi syntiseksi mitä maa koskaan on päällänsä kantanut, ja tämän tähden laskeentui hän mielessään tomuun ja tuhkaan, rukoillen anteeksi saamista. Saarnan aikana näytti hän ahmivan joka sanan, mitä pappi Jumalan sanan valossa sanoi ja siitä sai hän sydämelleen suuren lohdutuksen.
Kirkonmenojen jälkeen seisoi Heikki kirkkomäellä ja esitteli suurelle väkijoukolle innokkaasti asiatansa. Pontevasti selitti hän, kuinka hyödyllinen laitos lainakirjasto on, jota ei heidän syrjäisessä kylässään vielä ollut, vedoten siihen, että tämän hyödyn isokyläläiset parhaiten tietävät, jotka ovat jo monta vuotta saaneet nauttia lainakirjastoa. Hän kehoitti jokaista asianharrastajaa uhraamaan rahansa hyvällä mielellä lainakirjaston perustamista varten heidän syrjäiseen kyläänsä, sillä he eivät voi käyttää hyväksensä isolla kylällä olevaa kirjastoa etäisyytensä vuoksi ja kuitenkin ovat he kansalaisia ja vieläpä omanpitäjäläisiäkin.
Usea antoi Heikille siinä roponsa, mutta vielä useampi kehoitti häntä käymään kotonansa, koska eivät tie nyt olleet tilaisuudessa ropoansa antamaan.
Juuri kuin väkijoukko oli hajaantumaisillansa, astui Heikin eteen väkijoukon takaa eräs mies.
"Etkö sinä ole sama mies, joka viime perjantai-iltana makasit juovuksissa?" sanoi mies ivallisesti Heikille.
Se oli Rommander, joka siten, ivahymy huulilla, tahtoi tehdä pilkkaa Heikistä. Oliko hän ollut kirkossa? Ei, siellä hän ei ollut, eikä yksikään noista hänen sivistyneistä ystävistään, vaan Rommander oli tullut kirkkoväen sekaan, irvistelläkseen noilla raa'oilla talonpojilla.
"Olen kyllä, mutta minulla on lupa parantua ... silloin käytin itseni sopimattomasti, mutta kukaan ei ole näkevä sitä toista kertaa tapahtuvan", sanoi Heikki vakavasti.
Tyytymättömyyden murinaa kuului väkijoukosta. "Vielä se tuo Rommander riepukin...! Koko pitäjässä ei ole kurjempaa ratkua kuin hän ... ja yhtäkaikki kehtaa ... Heikkiä ei ole nähty koskaan ennen..." sanoi joku joukosta – –
Miehestä mieheen, talosta taloon kulki Heikki rahoja keräillen ja innolla ihmiset suosivat hänen hankettansa. Muutamassa paikassa tuli nimismies, Longman ja Rommander Heikkiä vastaan.
"Kuinka sinä niin raakamaisesti ja sikamaisesti itsesi näytät, kun viime perjantai-iltana olit niin juovuksissa, ettet päässyt seljältäsi ylös?" sanoi nimismies Heikille tuimasti.
"Niinhän tuota tuli...", sanoi Heikki nolosti.
"Niinhän tuota tuli", matki nimismies oikein järjestysmiehen tavalla. "Pitäisi sitä toki tietää huutia ... sinä saat siitä vastata oikeudessa, johon nyt sinun haastan", jatkoi hän sitten.
"Eihän minulla entisiä senlaatuisia rikoksia olekaan; sopisihan teidän tällä kerralla olla asiaan kajoamatta, toista kertaa ette, luullakseni, siihen tilaisuutta saakaan", sanoi Heikki alakuloisesti.
"Ei puhettakaan ... vai siihen jättää...! Semmoinen raakuus joutaa saada ansaitun rangaistuksen, varoitukseksi ja hyväksi esimerkiksi muille... Vai asiaan kajoomatta...! Odotahan", sanoi nimismies tuimasti.
Heikin kunniantunto heräsi. "Jos niin on, niin kahdellatoista markallahan tuosta pääsee", sanoi hän ja katsoi rohkeasti nimismiestä silmiin.
Tämä oli enemmän kuin nimismies virkainnossaan kärsi. Sananlausumatta löi hän Heikkiä poskelle niin paljon kuin jaksoi; se kävikin täydestä, sillä nimismies oli iso ja roteva mies.
"Vai vielä sinä tässä suutasi pieksät ... siitä minä annan. Oletkin joka paikassa suuna ja päänä, ja sanomalehtiin rääkkymässä, mutta nyt laskeentuikin onnesi aurinko", sanoi nimismies tulistuneena.
"Se oli teiltä väärä teko. Sillä ei tullut rikokseni sovitetuksi, eikä teillä ole lupaa minua tutkimatta omin käsin rangaista", sanoi Heikki vakavasti.
Näiden tapausten ajan olivat Rommander ja Longman, ilvehymy huulilla, katselleet asiain menoa. Rommander ei voinut olla puhkeematta puhumaan näin edullisissa oloissa, jolloin raakuus sai sivistykseltä niin asiallisen, tuntuvan ja näkyvän muistutuksen.
"Kyllä sinä nyt taisit saada ja taidat vastakin saada... Mutta kyllä se olikin raa'an ihmisen teko ... olla niin sikana juovuksissa, se on paljon se", sanoi hän.
"Enpä minä ymmärrä mikä sivistyksen keskipiste te mahdatte olla. Olettehan suuri juoppo ja epäsiveellinen ihminen ... kyllä teidän tapanne tunnetaan. Vai siinäkö teidän sivistyksenne on, kun olette nimenne jälkipäätteesen pistäneet latinaa? – Minä luulen, että teidän ilonne minun vahingostani tulee olemaan hyvin lyhyt", sanoi Heikki loukatulla tunnolla.
Rommander kiristeli hampaitaan ja oikoi nyrkkejänsä, mutta nimismies kielteli häntä ja Heikki lähti kävelemään pois.
Nimismiehen isku oli ollut niin navakka, että Heikin poski ajettui kelpolailla ja joka sormensija näkyi paksuna vanteena hänen kasvoissaan. Siitä huolimatta kulki Heikki vaan rahankeruullaan iltaan saakka. Nimismiehen Heikille antamasta iskusta oli levinnyt tieto joka paikkaan ja kaikki ihmiset pitivät sen vääränä ja sopimattomana tekona.
Kun ilta tuli, teki Heikki tiliä kerääntyneistä rahoista. Ilokseen huomasi hän niitä olevan vähän yli kolmensadan markan. Karttusa oli ollut kansan käsi. Nouseva kansallissivistys oli jo valaissut paikkakuntaa ja sen valossa olivat ihmiset käsittäneet tehtävänsä ja rientäneet roponsa uhraamaan kanssaihmistensä eduksi.
Iloisella ja keveällä sydämellä lähti Heikki ajelemaan kotiinsa. Sinne päästyänsä oli lempeä vaimonsa häntä vastaan ottamassa, vaikka oli jo jotenkin myöhäinen, sillä vaimo oli valvoskellut ja odotellut miestänsä kotiin tulevaksi.
"No, mitenkä nyt olet onnistunut, onko tullut rahoja?" kysyi vaimo huoneesen tultua.
"Paremmin kuin osasimme aavistaakaan; minulla on koossa jo yli kolmensadan markan", sanoi Heikki.
"Meidänkö panemaimme rahain kanssa?"
"Ilman niitä. Meidän lupaamamme rahat tulevat siihen lisäksi", sanoi Heikki.
"Jopa nyt oli kumma! semmoisen tapauksen perästä niin paljon rahaa... Sillähän saa jo melkoisen kirjaston", sanoi vaimo.
Heikki kavahti vaimonsa kaulaan. "Ihmiset näkyvät jo suurimmalta osalta minulle anteeksi antaneen", kuiskasi Heikki siinä ollessaan vaimollensa ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.
Ennen joulua oli Heikin lainakirjaston rahastoon kerääntynyt niin paljon lisiä, että siinä oli nyt ummelleen neljäsataa markkaa. Hän lähti nytkin kaupunkiin, ostamaan kirjoja kirjakaupasta puuhaamaansa lainakirjastoon, sekä toimittamaan muitakin asioitansa. Hän meni saman kauppiaan luo, jonka kanssa hän oli ennenkin kauppaa käynyt, ja siinä hän sai majapaikan nytkin niin kauvaksi kuin hän kaupungissa viipyi. Mutta nyt ei Heikki ottanutkaan kauppamiehen tarjoamia maja- ja kaupantekiäs-ryyppyjä, eikä tarjottua matkapulloakaan, ja sitäkös muutosta kauppamies suuresti ihmetteli. Avosydämisesti kertoi Heikki silloin, minkä vahingon tuo viimein saatu matkapullo hänelle teki ja että hän täst'edes aikoo välttää semmoisia tapauksia. Kauppamies, kuultuansa Heikin päätöksen, ei pitänytkään sitä pahana, kehoitti vaan häntä pysymään päätöksessään ja antoi hänelle runsaasti muita kaupantekiäisiä.
Heikin tarkoitus oli saada lainakirjasto voimaan joulunpyhiksi, jolloin olisi niin paljon aikaa lueskelemaan. Hän oli kuullut, että isolle kylälle oli ilmestynyt eräs kuljeskeleva kirjansitoja ja sentähden oli hän kiirehtinyt kaupungissa käymistään, saadaksensa hänellä kirjat sidotetuksi ennen joulua. Kirjansitoja oli saanut kuulla, että tuolla syrjäkylällä oli tukulta sitomistyötä, sentähden tuli hän Heikin luo, ennenkuin tämä osasi aavistaakaan.
"Hyvää päivää! Onko tämä Keron talo?" kysyi hän huoneesen tultuaan.
"On. Istukaa!" sanoi Heikki, tulijaa sen tarkemmin katsomatta.
"Olen kuullut, että teillä on lainakirjasto sidotettavana ja minä olisin halukas ottamaan sen työn tehdäkseni", sanoi vieras.
"Oletteko sama kirjansitoja, jonka olen kirkonkylällä kuullut tekevän sitä työtä?" kysyi Heikki, nousten suoraksi jonkun työnsä äärestä, jota hän oli kumarassa tehnyt, ja katsoi vierasta silmiin.
Sekä vieras että Heikki näyttivät hämmästyvän, kun tarkemmin näkivät toisensa.
"Te olette sama mies, joka minua yrititte ryöväämään tuolla maantiellä syksyllä", sanoi Heikki, kävellen miehen luo ja laskien kätensä hänen olkapäälleen.
"En minä ... johan nyt isäntä joutavia..." sanoi mies hätäillen.
"Ellei teillä vaan ole kirjoja, panen minä teidät kiinni ja lähetän sidottuna nimismiehelle, sillä te olette juuri sama mies, semmoista ei tee kunniallinen mies", sanoi Heikki lujasti.
Miehellä ei ollut minkäänlaisia kirjoja ja hän rupesi kovasti hätäilemään.
"Minä sidon kaikki kirjat ilmaiseksi, kun annatte minun olla rauhassa", sanoi mies.
"Minä en huoli semmoista miestä työhöni millään ehdolla", sanoi Heikki ja alkoi katsella nuoria.
"Kuunnelkaahan toki mitä minä sanon", sanoi mies hädissään.
"No."
"Minua kehoitettiin ... neuvottiin..."
"Kehoitettiin, neuvottiin. Mihin?"
"Teitä ryöstämään."
"Minua ryöstämään –! Se on valhe – puhukaa – sanokaa totta; tässä ei mutkat auta."
"Se ei ole valhe."
"No kuka sitten?"
"Rommander."
"Tunnetteko hänet?"
"Aivan hyvin ... hänhän on vanhoja kisälli-kumppaneitani."
"No, mutta eihän Rommander ole kirjansitoja."
"Enpä minäkään oikeastaan ... sitä olen vasta sitten harjoittanut, kun toinen ammatti petti tahi oikeimmin sanoen: kun minä petin ammattini."
"Missä hän olisi ollut tilaisuudessa teitä rikokseen kehoittamaan."
"Puutteet ja nälkä pakoittivat minun lähtemään liikkeelle, sillä vaimollani ja lapsillani ei ollut mitään syömistä. Päätin tulla tähän teidän varakkaasen pitäjääsen, saadakseni kirjain sitomisella ansaitakseni jotakin, täällä kun viljellään paljon kirjallisuutta. – Kotoa lähteissä ei ollut minulla rahaa eikä evästä, ja nälkä kuroi suoliani. Tultuani kirkonkylän edelliseen kylään pitäjäässänne, huomasin erään liki tietä olevan talon ulkohuonetten takana Rommanderin. Hyvilläni riensin minä hänen luokseen ja pyysin lainaksi jotakuta markkaa, mutta hän sanoi, ettei hänellä ole rahaa yhtäkään penniä. Silloin selitti hän minulle, että tästä meni juuri sivuitse eräs kaupungista palaava, joka oli niin juovuksissa, ettei tiennyt mitään tästä maailmasta; hevonen mennä lotosteli vaan omia aikojaan. Jos minä kiireesti lähtisin hänen jälkeensä, saisin minä muka aivan helposti anastetuksi hänen rahansa, ennenkuin hevonen veisi miehen kylään, eikä kukaan tietäisi asiasta niin mitään. Minä sitten voisin antaa hänellekin osan niin helposti saaduista rahoista.
'Oh! Sehän olisi kovin kauhea asia', sanoin minä kauhistuksissani.
'Entäpä ja ... ottaisivathan jotkut muut kuitenkin hänen rahansa ja mitä parempi se heillä olisi', sanoi Rommander kylmästi. Silloin huomasin minä, että hän oli hyvässä pöhnässä.
Näljän ja epätoivon pakottamana, ja omantuntoni ahdistamana lähdin minä suuressa tuskassa kannikoimaan teidän jälkeenne. Sydäntäni helpoitti paljon, kun näin hevosenne seisovan ja teidän makaavan, niinkuin luulin, tiedotonna tien vieressä, sillä rahojen anastuksen luulin käyvän nyt aivan helposti."
Tässä vieras keskeytti kertomuksensa.
"Mitä te sillä tarkoititte, kun piditte sitä kekälettä minun nokkani alla?" kysyi Heikki.
"Minä tahdoin siten koetella, oliko teillä tuntoa ja taitoa ensinkään", sanoi mies.
"Sanoitte omantuntonne teitä ahdistaneen, mutta olittehan ryöväys-yrityksessänne suulas ja kekseliäs puheissanne kuin paatunein konna; kuinka nämät sanat sopivat yhteen?"
"Kyllä minulla paha omatunto oli, mutta minun täytyi koettaa tukauttaa sitä kaikilla kisälli-ajoilta saaduilla koukuilla ja sanarikkauksilla."
"No, entä sitten?"
"Kuinka sen yrityksen kävi, sen tiedätte itse. Kun lähdin teidän tyköänne, tuntui siltä kuin murhamies olisi ajanut minua takaa. Oli niinkuin itse teossa olisin todellakin tehnyt ryöväyksen ja omaatuntoani poltti niin kovin. Minä en uskaltanut pysähtyä tähän pitäjääsen, sillä joka ihminen näytti kuiskaavan toisille; tuossa on se mies, joka on tehnyt ryöväyksen! Kappaleen aikaa toisessa pitäjässä oltuani, rupesi enin pelkoani haihtumaan. Minä ajattelin: ehkäpä se mies ei ollutkaan teidän pitäjästä, jota yritin ryöväämään, vaan jostakin ulompaa, ja niin muodoin ei ehkä tieto tuosta rumasta yrityksestäni ole levinnytkään tänne; paitsi sitä tunsin siitäkin jotakin helpoitusta tunnossani, kun kuitenkin en tehnyt ryöstöä, vaikka kyllä yritin. Näillä ajatuksilla ja toivoilla elähytettynä, rohkenin minä jonkun ajan päästä palata tähän pitäjääsen, toivossa saadakseni runsaampaa työnansiota. Täällä ollessani kuulin yhtä ja toista puhuttavan eräästä ryöstönyrityksestä, mutta en kertaakaan kuullut mainittavan ryöstettävän nimeä, enkä arveluita kuka ryöstäjä olisi. Milloin vaan kuulin vähänkään siihen suuntaan vivahtavia puheita, oli niinkuin kylmää vettä olisi valettu päälleni. Pian kuitenkin huomasin, ettei kenelläkään ollut vähintäkään tietoa oikeasta ryöstön yrityksen tekijästä.
Jonkun aikaa kirkonkylässä sideltyäni kirjoja, kuulin sattumalta, että teidän hallussanne on sidottava lainakirjasto, jonka haluaisitte saada jouluksi sidotuksi. Tiettyhän se, että sen kuultuani riensin heti teidän luoksenne, missä kuulin kosolta työtä löytyvän. Niin tavoin olen joutunut teidän käsiinne ja siihen paikkaan, johon en olisi ikänä tahtonut tulla ja josta en olisi suonut kuulevani koskaan puhuttavankaan. – Jos minä nyt joudun kiinni, niin vaimoni ja lapseni nääntyvät kauhusta, kun saavat asian kuulla."
"Miksi ette ottanut mainetodistusta mukaanne, lähtiessänne outoihin paikkakuntiin?"
"Enhän sitä luullut tarvitsevani, kun en senkään kauemmaksi aikonut matkustaa; sitäpaitsi en aikonut kauvan olla pois kotoa."
"Teidän selityksenne kuulostaa hyvin todenmukaiselta, mutta suurin konnakin voipi pahoja tekojaan peitellä rehellisyyden varjolla. Vastatkaa minulle rehellisesti: onko teitä koskaan ennen tuomittu häpeällisestä rikoksesta tahi oletteko nykyään syytöksen alaisena jostakin semmoisesta?" sanoi Heikki ja katsoi kiinteästi miestä silmiin.
"Mikään muu rikos ei paina omaatuntoani, paitsi se, minkä olen tehnyt teitä vastaan, enkä ole ennen enkä nyt ollut syytettynäkään mistään semmoisesta, sen voin vakuuttaa; kuitenkaan en tahdo sitä salata, että olen kerran sakoitettu juopumisesta."
"Minä panen teille ainoan ehdon: tahdotteko hankkia papinkirjanne tänne? Jos sen teette ja jos se on yhtä-pitävä puheenne kanssa, niin meistä tulee hyvät ystävät. Kun tämän olette myöntänyt, saatte heti ryhtyä työhön; sillä välin pidän minä teitä silmällä", sanoi Heikki.
"Siihen suostun mielelläni", sanoi mies, hengittäen helpommasti. "Nythän tosi ei vaimoni ja lasteni tarvitse kuulla sitä hirveää sanomaa, että minä olen joutunut kiinni ja että minua syytetään ryöväämisen yrityksestä", lisäsi hän sitten ja kyyneleet pyörivät hänen silmissään.
"Nyt minä uskon puheenne todeksi; ollaan ystävät ja veljet", sanoi Heikki, puristaen miehen kättä ja hänenkin silmässään pyöri kyynel.
Käräjät tulivat ja Heikki meni haastettuna lain eteen vastaamaan ensimäisestä juovuksissa olostaan. Nimismies oli kantajana, ja Levenius, Longman ja Rommander olivat kutsutut vierasmiehiksi – kuinkas muutoin.
Heikki tunnusti, tuomarin kysyessä, olleensa kovasti juovuksissa; vieraitamiehiä ei tarvittu ja oikeus tuomitsi syytetyn juopumisen sakkoon.
"Sen siitä nyt sait ... olisit ollut niinkuin ihmiset", sanoi Rommander, kun Heikki tuli lakituvasta.
"Hym! Enhän toki kuitenkaan ole ketään yllyttänyt muita ihmisiä ryöväämään" sanoi Heikki kylläkin pisteliäästi.
"Mitä?" kysyi Rommander punastellen.
Heikki ei vastannut mitään, käveli vaan pois. Sakotettuna miehenä tuli nyt Heikki kotia. Kuitenkaan ei häntä otettu tylysti vastaan, sillä hänen vaimonsa tiesi miehellänsä olevan sekä tahtoa että voimaa pitämään lupauksensa, ettei hän koskaan enää ole juovuksissa. Tämä vaimon ystävällisyys ja luja luottamus antoi Heikille uutta intoa ja voimaa lupauksensa täyttämisessä.
Sillävälin oli vieraan papinkirja tullut. Se oli yhtäpitävä omistajansa kertomuksen kanssa. Sen nähtyänsä sanoi Heikki: "Olette totta puhunut. Minä huomaan, että teillä on rehellinen luonne, mutta että puute, kärsimykset ja viettelykset ovat saattaneet teidät harhateille. Tekisinhän aivan väärin, jos rupeaisin teitä, itsekin samanlaisesti rangaistuna kuin tekin, syyttämään rikoksen yrityksestä. Kun meillä kerran on ollut voimaa rehelliseen tunnustukseen, niin minä toivon, että meillä on myös voimaa elämän parannukseenkin", sanoi Heikki.
Tämän jälkeen syleilivät nämä kaksi rikoksellista toisiansa. Se ei ollut mikään ulkokullattu syleileminen, sillä se tapahtui kummankin tunteen pakosta ja kumpikin heistä tunsi sydämessään halua ruveta elämään uutta, parempaa ja laittamatonta elämää.
No, niinhän se oli. Molemmat olivat rehmineet, koettaneet ja yrittäneet. Toinen oli yksinkertaisena kansan lapsena koettanut täyttää velvollisuuksiaan, mutta erehtyi pyrinnöissään ja toinen oli saanut haistaa ammattikunnan monipuolisia hyviä ja huonoja puolia, ja siinä oli hän oman löyhäperäisyytensä vuoksi ollut joutumaisillansa hirveimpään rikokseen mitä ajatella voipi. Olihan kummallakin syytä veljestyä ja pyrkiä nousemaan ylös lankeemuksistaan.
"Kuinka se nyt oikeastaan on? Mikä on teidät estänyt perustamasta omaa liikettänne, kun kuitenkin olette kyllin kykenevä ammattiinne?" sanoi eräänä kertana Heikki kirjansitojalle, joka ahkerasti puuhaili työnsä kanssa.
"Mikäpäs muu kuin viina. Kaikki ammattini mestarit ovat tunnustaneet minut mitä parhaimmaksi työntekijäksi ja ammattini tuntijaksi, mutta juoppouteni tähden ei ole yksikään heistä minua voinut kauvan tykönään pitää, eikä minulle mitään arvoa antaa. Sentähden olen joutunut kaikkien hylyksi, ja siltä on täytynyt minun yrittää yhtä ja toista ammattiini kuulumatonta tointa, saadakseni jotakin perheeni elatukseksi ja toimeen tuloksi", selitti hän.
"No mutta, ettekö voi nytkään jättää pois tuota turmelevaa juomaa?"
"Usein olen yrittänyt sitä tekemään, mutta aina on yritykseni huonosti käynyt."
"Mutta jos nyt taasen yrittäisitte; olisihan meitä nyt kaksi samanlaista yrittäjää ja me voisimme olla toinen toisellemme avuksi", sanoi Heikki ja katsoi miestä silmiin.
"Minä tahdon taasen koettaa ja yrittää. Jumala sen tietää, että rakastan vaimoani ja lapsiani, mutta voimaa ei minulla ole ollut seisoa himoani vastaan", sanoi mies ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
"Rukoilkaamme Häneltä voimaa hyviä aikomuksiamme toimeen pannaksemme, jolla on sekä halua ja tahtoa meitä auttaa synnin loasta; hänen avullansa voimme me voittaa kaikki kiusaukset", sanoi Heikki vakavasti.
On kulunut aikaa pari vuotta. Lainakirjasto on ollut sen aikaa käytännössä ja Keron Heikki on sitä hoitanut. Valoisan kynttilän tavalla on se levittänyt valoa ympärillensä. Kansalaisensa ovat vähitellen tulleet huomaamaan, että Heikissä on miestä paljon enempi seisomaan kuin lankeemaan ja he kunnioittavat häntä paikkakunnan varakkaampana ja ymmärtäväisempänä miehenä. – Anoppimuorikin on jo aikoja sitten antanut Heikille anteeksi tuon ensimäisen ja viimeisen hairahduksen, sillä hän on huomannut vävynsä mieheksi, jolla on voimaa nousta ylös lankeemuksensa jälkeen. Mummo on jo käynyt kovin vanhaksi ja voimattomaksi itseään hoitamaan, silti on hän vihdoin suostunut muuttamaan vävynsä ja tyttärensä luo. Usein hän katsoo Heikkiä kauvan aikaa silmiin ja silloin sanoo hän tavallisesti: "En minä yhteen aikaan luullut tuota Heikkiä kelpomieheksi." Tuota sanoessaan vetäysi hänen kulmikkaat, ryppyiset ja keltaiset kasvonsa viehkeämmän näköiseksi.
"Tanu Niininen" – hän, joka oli lainakirjaston sitonut ja joka oli ollut langeta niin suureen rikokseen epätoivossaan, mihin väkevät juomat olivat hänet syösseet – niin, hänkin on pitänyt lupauksensa, sillä hän ei ole sittemmin pannut suuhunsa mitään väkeviä kun hän oli Heikille luvannut niistä luopuvansa. Suurena apuna oli Heikki hänelle kiusausten aikoina. Luottamusta saaneena on hän saanut runsaasti työtä ja säästävänä miehenä kun nyt on, on hän voinut kutsua vaimonsa ja lapsensa luokseen. Heikin avulla on hän perustanut oman liikkeensä. Toimella ja tarkkuudella toimittaa hän ammattiinsa kuuluvat työt ja tämän nojalla on hän niin paljon vaurastunut, että hänen perheellänsä on riittävä ja murheeton toimeentulo. Heillä ei ole vielä koskaan semmoista ollut ja Niinisen vaimo kiittää sydämestään Jumalaa miehensä elämän käännöksen tähden.
Nimismies oli juoppoutensa ja virkavirheittensä vuoksi menettänyt virkansa. Hänen vaimonsa oli kuollut surusta ja murheesta. Näiden tapausten perästä pakeni nimismies paikkakunnalta, jättäen paljon velkoja jälkeensä. Samoin tekivät Levenius ja Longman. Rommander koki vielä jonkun ajan epärehellisesti kitkuttaa ammattiaan, mutta kauan ei se menestynyt; viimein hänkin pötki sääriinsä ja kaikki siihen ammattiin kuuluva työ lankesi Niiniselle.