[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f90qii09_zrtNif4WGa2jl9Qv25nyOb55xPto-DQOacM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},235,"Elämän havainnoita IX","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"235-paivarinta-pietari-elaman-havainnoita-ix","235__Päivärinta_Pietari__Elämän_havainnoita_IX","Sovittaja; Paljon uutta; Keron Heikki","romaani",[],[],"fi",1888,null,28478,174914,false,15009,[23],"Finnish fiction",[25],"Novels","\"Elämän hawainnoita IX: Sowittaja; Paljon uutta; Keron Heikki\" by Pietari Päivärinta is a literary work, likely a novel or collection of stories, written in the late 19th century. The book presents a vivid portrayal of life along the shores of the Gulf of Bothnia, exploring the interactions between the inhabitants of this region, their struggles, and the natural landscape surrounding them. The narratives appear to focus on themes of community, conflict, and the simplicity of rural life, as told through the eyes of various characters, including a traveler and local families.  The opening of the book introduces the reader to the changing landscape along the coastline, now dotted with small settlements and agricultural lands created from what was once submerged. As the narrator travels through this expanse, he engages in conversations with local inhabitants, revealing a notable conflict between two families and their petty grievances. The narrative is rich with observations about the harsh winter environment, the importance of communication in rural life, and the complexities of human relationships, particularly as the narrator encounters a spirited young girl named Tiina. The potential for deeper themes of misunderstanding and reconciliation emerges, setting the stage for the unfolding stories within this evocative setting. (This is an automatically generated summary.)",[],345,"Kokoelma sisältää kertomukset Sovittaja, Paljon uutta ja Keron Heikki. Tarinat sijoittuvat 1800-luvun Pohjanmaalle ja kuvaavat maaseudun arkea, sosiaalisia suhteita sekä rannikkoseudun elämänmenoa. Keskiössä ovat usein työnteko, vähävaraisten asema ja kyläyhteisön tavat.","Pietari Päivärinnan 'Elämän havainnoita IX' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 235. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN HAVAINNOITA IX\n\nSovittaja; Paljon uutta; Keron Heikki\n\n\nKirj.\n\nP. PÄIVÄRINTA\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1899.\n\n\n\n\n\n\nSOVITTAJA.\n\n\nOli Pohjanlahden rannikkoseutua. Vuosisatojen kuluessa oli meri\njättänyt jälkeensä silmän kantamattomia aloja kuivaa maata. Syvät meren\nlahdelmat siellä täällä tunkeusivat syvälle noihin entisiin\nheittomaihinsa, ikäänkuin suojellaksensa ja syleilläksensä vielä noita\nsiitä poisluopuneita maita, joiden ylitse se ennen niin vallattomasti\nhyrskyen lainehti. Tämän tähden oli seutu täynnä lahdekkeita, salmia,\npoukamia, niemiä ja saaria. Entiset vuolaat mereen juoksevat virrat\nolivat merestä kuivuneella maalla jakaantuneet moneksi pienemmäksi\npuroksi ja virraksi, leikellen sen siten moniin osiin ja palstoihin.\nHitaasti, mutta varmasti juoksi virta noita itselleen kulkutieksi\nanastamiaan uomia myöden meri-emon syliin, sillä lakeat olivat\nmerenpohjasta liettyneet ja kokoontuneet maat.\n\nTämmöiset merenjättömaat ovat vuosisatoja olleet oivallisia ja reheviä\nheinämaita. Mutta ajan kuluessa sammaltuu, pensastuu ja metsittyy\nkuivimmat ja ylävimmät paikat, sentähden syntyy noihin lakeisiin ja\naavoihin seutuihin ihanoita metsäsaaria, jotka kaukaa katsoen näyttävät\nkauniilta puutarhoilta. Suuret alat noiden metsäsaarten välilläkin on,\nmilloin tiheämpänä, kulloin harvempana pensaikkona, ollen nekin paikat\njo alulla metsää kasvamaan. Silmäsiintoja on taas aivan puuttomia ja\npensaittomia aavoja, joissa ei ole muuta silmään ottavaa kuin\nniittylatoja ja talvisina aikoina tiheässä olevia heinäpieleksiä. Kun\nnoihin aavoihin vielä yhtyy meren lahdelmat ja poukamat, niin luulisi\nniitä äkkinäinen meren seljiksi.\n\nEnimmän aikaa maatuneille ja enimmän kohoontuneille paikoille on vahvat\nja tiheät kylät ja pitäjät taloineen ja kirkkoineen sijoittuneet, jotka\nnoilta aukeilta katsoen näyttävät vähäisiltä kaupungeilta tahi\nkauppaloilta. Noista kylistä ovat niiden asukkaat levittäneet\nviljelyksiänsä laajoille aloille, ja mehevästi rehoittavat\nviljelyskasvit vahvamultaisessa, kivettömässä, meren jättämässä ja\nhyvästi viljellyssä maassa. Veroituksen perustuksella omistavat kylien\nasukkaat kaikki nuo vähemmän kohonneet lakeat maat niittymaineen,\nmetsäsaarineen ja pensaikkoineen.\n\nNoilla varakkailla yhteiskunnilla on tilaton kansansa, kuten\nmuuallakin. Usea heistä perheelliseksi tultuansa, pyrkii tilallisten\nmökkyreiksi ja torppareiksi noille sammaltuneille, pensastuneille ja\nmetsittyneille niittymaan osille. Tällä tavalla on mökki tahi torppa\nilmestynyt sinne tänne johonkin pensastoon ja metsäsaaren laitaan.\nHeillä on siellä erityiset aitaukset, joissa he kesäisinä aikoina\nsyöttelevät vähälukuista karjaansa; eipä se muutoin kävisi laatuunkaan,\nsillä penikulmittain on niiltä tienoilta niittyjä yhteisille\nlaitumille. Usea heistä tulee varsin hyvästi toimeen; sillä meren\njättämä lieju on aikojen kuluessa tekeytynyt väkimultaiseksi\npeltomaaksi, joka viljelykseen muokattuna antaa heille jokapäiväisen\nleipänsä. Kuitenkin on kurjuus ja puutokset tännekin löytäneet tiensä,\nsillä moni heistä kärsii suurta puutetta ja viettää perheinensä sangen\nkituvaa elämää.\n\nNoita aukeita maita pitkin kulkee talvisina aikoina vahva talvitie,\nsillä sitä myöten on paljo lyhempi matka toisiin kyliin ja pitäjiin,\nvieläpä joihinkin kaupunkeihinkin kuin yleistä maantietä myöten, joka\nvältellen syvälle pistäviä merenlahtia tekee pitkän kaarroksen. Mennen\nusean merenlahdekkeen ja kaitaisen salmen poikki, kulkee tuo talvitie\nusean mökin ja torpan sivuitse. Täten oli talvisina aikoina noilla,\nikäänkuin muista erotetuilla asukkailla tie, jota he pääsivät kulkemaan\nminne vaan haluttivat, mutta kesällä ei heillä ollut minkäänlaista\ntietä, vaan heidän täytyi pyrkiä, kuten parhaiten taisivat, kaukana\nolevalle maantielle, ja niin tehdä hirmuisen iso mutka.\n\nNo niin. Olihan talvitiestä paljonkin hyötyä, mutta kun pahoilleen\npani, oli se hyvin oikullinen. Sillä kun sattui sakea lumipyry\ntulemaan, oli tiellä kulkija pahemmassa kuin pulassa. Noilla aukeilla\nja suojattomilla seuduilla oli silloin semmoinen pölläkkä, ettei sylen\npäähän nähnyt eteensä, ja tiellä pysymisen laita oli niin ja näin.\nSemmoisilla ilmoilla eksyivätkin matkustajat usein tieltä pois, ja\nsilloin ei ollut leikki edessä, semminkään öisin ja pimeinä ilta- ja\naamupuhteina, jolloin ei ollut valostakaan mitään apua. Ken semmoisissa\ntilaisuuksissa tielle sattui, hän sai kiittää onneansa, jos vaan osui\ntapaamaan umpuroidessaan jonkun mökin, jossa hän voi saada itsellensä\nja hevosellensa jotakin suojaa.\n\nMinäkin olin tilaisuudessa usein matkustamaan tuota aavaa oijostietä.\nUsein oli minulla matkakumppaneita ja silloin tavallisesti juostiin\ntoisiensa rekiin haastelemaan sitä ja tätä, ratoksi tuolla ikävällä\ntaipaleella. Eräänä kertana oli minulla matkatovereina sen paikkakunnan\nmiehiä. Silloin tuli puheeksi kahden mökin asukasten riitainen väli. He\nkertoivat heidän elämästänsä monta juttua, muun muassa senkin, kuinka\ntoisen mökin asukas oli toisen mökin lehmän tavannut suistuneena isoon\nojaan, josta se ei voinut päästä pois. Mutta sen sijaan, että hän olisi\nauttanut lehmän ojasta ylös, kävi hän vaan tavasta katsomassa, milloin\nlehmä on kuollut. Kun hän oli havainnut sen tapahtuneeksi, meni hän\nkoston ivalla sitä toiseen mökkiin ilmoittamaan, ja samalla oli hän\npilkallisesti antanut tiedoksi, että hän olisi voinut lehmän pelastaa,\nvaan ei tahtonut.\n\nTämmöinen riitaisa elämä kahden mökin asukasten välillä kummastutti\nminua suuresti, ja minä utelin yhtä ja toista heihin kuuluvista\nseikoista.\n\nNäin jutellessa oli taival kulunut hupaisesti melkein huomaamattamme.\n\n\"Tuossa nyt juuri on toinen niistä mökeistä\", sanoi eräs\nmatkatovereistani, osoittaen samassa kädellänsä edessämme näkyvää tien\nvieressä olevaa mökkiä.\n\n\"Kumman, senkö lehmän tappajan mökki tuo on?\" kysyin minä.\n\n\"Eikä ... sen toisen ... hänen mökkinsä on vielä näkymättömissä, täällä\nedessäpäin\", sanoi toverini.\n\nPian olimme menneet kummankin mökin ohitse. Minä tarkastelin kumpaakin\nmökkiä sivumennessämme ja mieleni tuntui niin kummalliselta. Mieleeni\njohtui, näette, noiden matalain majain asukasten riitaisuus, ja minusta\ntuntui sangen oudolta, kun ihmiset eivät voi elää rauhassa, rakkaudessa\nja hyvässä sovussa toisiensa kanssa. Katsellessani noita molempia\nmökkejä, huomasin minä edellisen mökin akkunasta iloiset lapsen kasvot,\njotka kaikin mokomin näyttivät haluavan nähdä sivukulkijat. Tämänkin\nvuoksi lensi mieleeni ajatus: istutetaankohan tuohonkin viattomaan\nihmistaimeen jo noin nuorena vihan ja koston myrkyllisiä siemeniä, ja\njos niin käypi, mitä hedelmiä se tulee kantamaan?\n\n\"Kummankoan mökin asukkaissa suurempi syy on tuohon pitkälliseen\nriitaisuuteen?\" kysyin minä ajatuksistani havahtuneena.\n\n\"Kuka hänen tietää ... eiköpä niissä liene vikaa molemmissa\", arveli\npuhekumppanini.\n\n\"On kai ... eiköpä se niin liene\", säesti toinen.\n\nNäin haastellessa kului taival mitään erinomaisia tapahtumatta.\n\nMinä kuljin usein yksinkin tuota taivalta. Silloin tarkastelin aina\nnoita mökkejä, joiden asukkaat olivat niin riitaisat keskenänsä. Usein\nnäin nuo lapsen kasvot tähystelemässä tielle; näyttipä välistä siltä,\nkuin hän olisi hymyillyt. Tämän tähden tuli hän minulle melkein\ntutunomaiseksi, ja minä en voinut sivukulkiessani olla katsomatta,\nolisiko hän taasen akkunassa; harva kertapa se olikin, jolloin ei niin\nollut.\n\nEräänä kertana olin minä taasen kulkemassa samaa tietä. Oli ankaran\nkylmä ja vireä viima. Lumi juoksi yhtenä suihkuna hankea myöten, tehden\npensaisilla seuduilla monimutkaisia pyörteitä ja kiemuroita,\nleiskahdellen jonkun eteen kohdattuansa, pyörivänä torvena ylös ilmaan,\nja sieltä taasen laskeutuen hangelle, iloisesti pyörteitä tehden\njuosta virisemään. Vaikkei taivaalta tullut lunta, meni tie kuitenkin\numpeen, jonka vuoksi kulkeminen kävi hankalaksi.\n\nTultuani sen mökin kohdalle, jonka akkunassa olin tottunut nuo lapsen\nkasvot näkemään, oitis loin katseeni akkunaan, katsoakseni, olisiko hän\ntaaskin siinä, mutta häntä ei näkynyt.\n\nAjatuksiini vaipuneena ajelin minä eteenpäin minkä pääsin, katsellen\nlumen iloista tanssia. Olin jo sivuuttanut tuon toisenkin mökin\nriitaisine asukkaineen, kun huomasin, että edelläni meni pikku\ntyttönen. Minä kiirehdin hevostani, saavuttaakseni hänet pikemmin. Kun\npääsin hänen luokseen, meni hän tiepuoleen ja päästi minut edelle. Minä\npysäytin hevosen käymään ja rupesin tyttöä puhuttelemaan.\n\n\"Kenenkäs lapsi sinä olet?\" kysyin minä.\n\n\"Mökin Antin ja Tiinan.\"\n\n\"Missä sinun kotisi on?\"\n\n\"Tuossa mökissähän me asumme ... tulittehan sen sivu\", sanoi hän.\n\n\"Tässäkö viimeisessä?\"\n\n\"Ei kun siinä toisessa... Ettekö te tunne minua?\" sanoi hän, ja katsoi\nminua hymyillen silmiin.\n\n\"Sinä olet se, joka akkunasta aina katselet.\"\n\n\"Niinpä olenkin ... jopahan tunsitte ... heti minä tunsin teidät ...\nminä olenkin nähnyt monta kertaa...\" sanoi hän ja nauroi niin että\nhänen verevät poskensa menivät punaisen ja valkoisen kirjaviksi.\n\n\"Mihin sinä olet menossa?\"\n\n\"Täällä minä käyn kirkonkylässä.\"\n\n\"No sittenhän sinun sopii tulla minun rekeeni; sinne minäkin menen.\"\n\n\"En minä tule.\"\n\n\"No miksei.\"\n\n\"Siksei, etten minä tule.\"\n\n\"Tästähän on puoli penikulmaa kirkolle ja tie on ummessa.\n\n\"Vaikka.\"\n\n\"Ilma on kylmä; palellut vielä tälle taipaleelle.\"\n\n\"Enkä palellu.\"\n\n\"Mutta sanoppas nyt, minkä vuoksi et tahdo tulla kyydilleni?\"\n\n\"Sen vuoksi kun pääsen tämän taipaleen itsekin ... kyllä minä tämän\nniin monasti...\" sanoi hän itseensä luottavasti.\n\nMinä luulettelin tuon tytön itsepintaisuuden olevan pelkkää\nteeskentelemistä. Sentähden seisotin minä hevosen, kohutin rekipeittoja\nja sanoin:\n\n\"Tule nyt vaan tänne rekeen peittoihin istumaan, muutoinhan sinä\npalellut!\"\n\n\"En minä tule, en, en, en ... ajakaa vaan pois ... kyllä minä tämän\npääsen ... menkää vaan pois\", sanoi tyttö hyvin hätäisellä äänellä,\ntakaantuen taapäin, ja huitoen molemmilla käsillään, ikäänkuin hän\nolisi peljännyt, että minä väkisin nostaisin hänet rekeen.\n\n\"Tulehan sitte kannaksillekaan\", kehoitin häntä.\n\n\"En.\"\n\n\"No sinä olet kummallinen lapsi!\" sanoin minä.\n\nTyttö ei vastannut mitään.\n\nKun minä en saanut häntä rekeen tulemaan, turvasin minä toiseen\nkeinoon, sillä minä todellakin pelkäsin hänen jäävän tielle. Minä en\najanut parhaillakaan paikoilla yhtään juosten, että tyttö olisi pysynyt\nmuassa, voidakseni hänen uupuessaan olla hänelle turvana. Säälin\ntunteella katselin minä häntä, kuinka hän huonoissa ketineissä ja\nsuuret aika-ihmisen kengät jaloissa, koki käydä telskittää voimainsa\nperästä hevosen jälessä. Onni oli kuitenkin se, kun lumi oli tuulen\npieksämänä juurtunut tien paikalla niin kovaksi, että se isojen kenkien\nturvin melkein kannatti hänet.\n\nLunta alkoi vähän tulla taivaaltakin, jonka tähden ilma tuli\nhämärämmäksi. Aavan merenlahdelman takaa näkyi ylävämmällä maalla oleva\nkylä kirkkoineen; ne näyttivät olevan kuin palavan ja savuavan meren\nkeskellä. Ajatuksiini vaipuneena ajattelin minä kylää kirkkoineen,\nsiellä asuvia ihmisiä, noita riitaisia mökin asukkaita ja reen perässä\ntepsuttelevaa, itsepintaista tyttöä.\n\n\"Ettehän te aja ollenkaan\", sanoa heläytti tyttö, ja minä havahduin.\n\n\"Etkö nyt jo tule rekeen?\"\n\n\"En ... kohtapa tuo kyläkin...\"\n\n\"Mitä asiaa sinulla kylään on?\"\n\n\"Minä olen menossa aapista ostamaan ... minä opettelen lukemaan.\"\n\n\"Joko olet vanha?\"\n\n\"Kohta seitsemän vuoden.\"\n\n\"Mikä sinun on nimesi?\"\n\n\"Tiina, äidin kaima.\"\n\n\"Vieläkö isäsi ja äitisi riitelevät tuon toisen torpan väen kanssa?\"\n\n\"Häh ... eihän ne koskaan\", sanoi hän, melkein niin, kuin hän olisi\njotakin säikähtänyt.\n\nPitkänlainen äänettömyys seurasi, ja minä melkein kaduin, kun päästin\nniin varomattoman sanan.\n\n\"Mistä te tuommoisia tiedätte arvella?\" sanoi tyttö tovin ajan päästä,\nikäänkuin hän olisi tullut selville tuosta odottamattomasta\nkysymyksestä.\n\n\"Ihmiset ovat sitä puhuneet\", sanoin minä.\n\nTyttö näytti tulevan yhä enemmän alakuloiseksi. Hän ei puhunut mitään,\neikä katsonut minua silmiin, kuten hän tavallisesti teki. Surkumielellä\nkatselin minä, kuinka hän suuriin kenkiensä nokkiin katsellen, kävellä\ntelskitti reen perässä.\n\n\"Ihmiset puhuvat usein liikojakin ... tästä minä käännyn -- -- hyvästi!\"\nsanoi tyttö, ja samassa hän kääntyi eräälle syrjätielle, joka näytti\nvievän erääsen taloryhmään kylässä.\n\nMinä ajelin eteenpäin, mutta tuota lapsimaista tyttöä en saanut pois\nmielestäni. Olinhan kuullut hänen vanhempiensa riitaisesta elämästä\ntoisen mökin perheen kanssa. Olinhan nähnyt hänen niin usein katselevan\nuteliaasti mökin akkunasta sivuitsekulkevaisia, ikäänkuin hän olisi\nkyllästynyt tuohon ahtaaseen piiriinsä, ja haluttanut itsekin\nryöpsähtää noiden ohikulkijain joukkoon. Olinhan tavannut nyt hänet\nvähäväkisenä kulkemassa samaa tietä, ja yhtäkaikki niin itsepintaisena\nja omaan kykyynsä luottavana, ettei hän millään ehdolla ottanut vastaan\ntarjottua apuani -- -- niin, oliko sitten kumma, jos mielessäni\nedelleenkin pysyi tuo tyttö ja nuo sanat: \"ihmiset puhuvat usein\nliikojakin\" ja jos minä en ymmärtänyt hitustakaan koko tyttöä, enkä\nnoita sanoja.\n\nOli iltapimeä, kun minä taasenkin jouduin tuota taivalta kulkemaan.\nIlma oli tyyni ja kaunis taipaleelle lähtiessäni, mutta sangen pimeä,\nsillä kuu ei ollut vielä noussut. Jonkunlainen pelon tunne vaivasi\nminua, lähtiessäni ypö yksinäni pimeällä tuolle epävarmalle matkalle,\nmutta luottaen hevosen osaavaisuuteen ja kauniiseen ilmaan, lähdin kuin\nlähdinkin, sillä minulla oli kiire.\n\nAlkupäästä kävi matka varsin hyvin. Hevonen juoksi pikku hölkkää aivan\nvaatimatta, sillä se oli siihen tottunut, ja minä istuin reessä niin\najatuksiini vaipuneena, etten huomannut taipaleella olevanikaan. Näin\neteenpäin kulkiessani havahduin siitä, kun äkkinäisiä ja tuimia tuulen\nryöpsähdyksiä alkoi huhahdella aavalla seudulla. Ensimmältä nuo puuskat\ntulivat harvakseen, mutta ne olivat jo niin voimakkaat, että koko\naavikko tuntui lakahtelevan jo ensimäisillä yrityksillä; tuntuipa siltä\nkuin koko seutu olisi säikähdellyt tuon tutun tulijan ensimäisistä\ntervehdyksistä. Pian kuitenkin tihenivät nuo tuulenpuuskat, ja tuokion\nkuluttua se oli yhtämittaisena myrskynä. Ankara vihuri vakaantui\npuhaltamaan aavalta mereltä ja lunta alkoi tulla taivaan täydeltä. Kun\nkova myrsky vielä tämän lisäksi kiskoi irti kaiken maassa olevan lumen,\nniin syntyi siitä semmoinen möräkkä, etten voi sitä sanoilla selittää.\n\nHeti kun huomasin, minkälainen ilma oli tulossa, kiirehdin hevostani,\nkerjetäkseni johonkin mökkiin yötä viettämään, sillä oitis ymmärsin,\nettä taipaleen poikki oli mahdoton päästä. Kuitenkaan ei tämä keino\npitkälle auttanut, sillä tie meni aivan pian umpeen, ja tämän tähden\nkävi nopeampi kulku mahdottomaksi. Lunta tuli niin sakeasti, että\nhevosen pääkin aivan pian ryytyi lumesta yhdeksi turppaaksi;\nluultavasti ei se voinut katsoa eteensä. Mahdoton oli sitä ihmisenkään\ntehdä, sillä maassa kauvemman aikaa olleen korkeamman lumen oli ankara\nvihuri kiskonut irti ja nostanut ilmaan, josta se kovan tuulen ajamana\ntuli semmoisella voimalla kasvoihin, että tuntui puolittain siltä, kuin\nolisi pulmushauleilla myötäänsä ammuttu vasten silmiä.\n\nHevonen eksyi aivan pian pois tieltä. Sinne tänne haparoiden koetin\nminä jälleen löytää tietä, mutta se oli peräti mahdoton, koska tien\npaikalla oli lunta niin paljon kuin aamullakin. Hevonen kahlasi mahaa\nmyöten, ja kun eteen tuli jotakin pensaista seutua, ei hevonen päässyt\neteenpäin muutoin kuin hyppimällä, sillä lunta oli pensasten latvoja\nmyöten.\n\nTuulen suunnasta ohjetta ottamalla koetin suunnata kulkuani sinne,\njossa luulin jonkun mökin tapaavani. Kauvan aikaa sinne tänne\nvaivaloisesti ursattuani, rupesi vihdoin myrskyn läpi pilkottamaan\nvalkea. Aivan summa-kaupalla rupesin ponnistelemaan valkeaa kohden,\njoka mielestäni näkyi siltä suunnalta, jossa ei olisi pitänyt olla\nyhtään mökkiä. Tovin ponnisteltuani valkeaa kohden, tuli poikinpuolin\neteeni vankka pystyaita. Vaikka lunta oli aidan seljän tasalle, en\nkuitenkaan uskaltanut yrittääkään siitä ylitse ajamaan, sillä hevonen\nolisi voinut saada vahingon. Aidan toisella puolella olikin iso oja, ja\nkauvan sain minä aseettomana telmätä, ennenkuin sain aidan auki ja\njonkunmoista siltaa aidaksista ja lumesta tuohon pahaan ojaan.\n\nMonen ponnistuksen perästä pääsin vihdoin uupuneena sen mökin\nkartanolle, josta valkea näkyi. Uuvuksissapa oli hevonenkin, sillä ei\nse viimeiseltä jaksanut monta syltä kerrallaan hyppiä paksussa lumessa,\nvaikkei ollut mitään kuormaakaan.\n\nNyt olin ihmisten ilmoissa, mutta kuinka hämmästyinkään, kun huomasin\nolevani sen mökin kartanolla, jonka akkunasta pikku Tiinan olin\nniin monta kertaa nähnyt katselevan. Heti johtui mieleeni mökin\nriidanhaluiset ihmiset, ja sangen vastenmieliseltä tuntui\nturvaantuminen heidän apuunsa. Mutta kun tässä ei ollut valitsemisen\nvaraa, tunkeennuin minä lumineni huoneeseen. He näyttivät ensinnä hyvin\nhämmästyvän, kun näkivät lumisen oudon miehen tämmöisellä ilmalla\ntunkeutuvan heidän huoneeseensa. Mutta kun minä muutamalla sanalla\nselitin omani ja hevosen nykyisen tilan, pyytäen samassa heidän\napuansa, muuttui heidän hämmästyksensä ihmettelemiseksi.\n\nAsian kuultuansa pani mökin isäntä vaatetta päällensä, sytytti\nkynttilän lyhdyssä ja niin lähdettiin hevosta korjuusen laittamaan.\nHevonen saatiinkin hyvään suojaan, sillä mökkiläisillä oli jonkunmoinen\ntalli, johon hevonen pantiin; heillä oli välistä ollut hevonen, vaan\nnyt sitä ei ollut.\n\nKun huoneeseen oli tultu ja enin lumi saatu kopistetuksi pois, riisuin\nminä päällysvaatteeni. Lumesta ryytyneenä oli se niin jäässä, että se\npystyyn pantuna seisoi yhtä tanakkana kuin miehenkin päällä ollessa.\n\nNyt vasta voin ruveta silmäilemään mökin sisällistä elämää. Huone oli\nvaan neliseinäinen, mutta jotenkin kookas mökin tuvaksi; ulko-oven\neteen oli laudoista laitettu jonkummoinen porstuan tapainen. -- Huone oli\nlämmin ja varustettu kaksinkertaisilla, pienillä akkunoilla. Iloinen\nvalkea paloi rätisten liedellä, levittäen huoneeseen valoa ja lämpöä;\nsilloisiin oloihin katsoen, teki tämä minuun sangen hyvän vaikutuksen,\nsillä hyvältä tuntui, kun sai lämmitellä vilusta kohmettuneita ja\nkangistuneita jäseniänsä.\n\nHuoneessa vallitsi hyvä järjestys ja puhtaus, mutta pintapuolisellakin\nsilmäyksellä huomasi, etteivät asukkaat suinkaan olleet varallisia.\nHeidän neljän lapsensa vaatteus oli hyvin vajanainen, mutta puhtaat ja\neheäksi paikatut ne kuitenkin olivat; eivätpä vanhempienkaan vaatteet\nkovan päteviltä näyttäneet.\n\nPikku Tiina oli vanhin lapsista; nuorin näkyi juuri hiljakkoin nähneen\nensimäisen päivänvalon. Heti kun sain päällysvaatteeni pois päältäni,\nhuomasin minä pikku Tiinan katselevan hyvin veitikkamaisesti itseäni.\n\n\"Enpä minä kuitenkaan tullut teidän kyydillenne\", sanoi hän, pitäen\npäätänsä kallellaan, hypistellen kulunutta huivinsa nurkkaa ja katsoen\nminua silmiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut täten muistuttaa, että hän\nsuoriutui voittajana silloisessa kyytikiistassamme.\n\n\"Miksikäs et tullut? Olisithan saanut kyytiä\", sanoin minä,\nlämmitellessäni takkavalkealla.\n\n\"Pääsinpä minä itsekin\", sanoi tyttö.\n\n\"Oletko siinä taas ... ainainen hälppä...\", tokasi äiti.\n\n\"Tuo häntä nyt on ainahinen...\" murahti isä.\n\n\"Antakaa lapsen puhua -- me olemmekin vanhat tuttavat\", puolustelin minä\ntyttöä.\n\n\"Sen me jo tiedämmekin, pikku Tiina on puhunut kaikki\", sanoivat isä ja\näiti yhteen ääneen.\n\n\"En minä ole kaikkia puhunut ... en, en, en\", sanoi tyttö, kiekkuen\ntoisen jalkansa nojassa kahtaanne päin.\n\n\"Mitä sinä et ole vielä puhunut?\" utasin minä hajamielisyydessäni,\nsillä tunnustaa täytyy, että häpesin itseäni, kun olin tytölle sanonut\nhänen vanhempiaan riitaisiksi, ja mitä he nyt minusta ajattelevatkaan.\n\n\"Ihi -- ihi...\" nauraa ihisi tyttö, kaivellen sormellansa suupieltänsä --\n\"saako sanoa?\"\n\n\"Sano vaan!\" sanoin minä hämilläni, sillä enhän voinut lasta\nkieltääkään.\n\n\"Sitä en ole isälle ja äidille sanonut, kun te -- -- tuota -- tuota --\nsanoitte silloin, että, että isä ja äiti ovat -- ovat ri-ri-riitaisat\",\nsanoi pikku Tiina aristellen.\n\n\"Herra siunatkoon tuota hupakkoa, minkälainen se on... Jos et sinä\nsiinä mokoma...\", hätäili äiti, ja samassa sieppasi hän tytön\nkainaloista kohoksi ja viedä riepoitti hänet aika kyytiä toiselle\npuolelle huonetta.\n\n\"Tuon toisen mökin asukasten kanssa\", sanoi tyttö äitinsä häntä\nviedessä, ikäänkuin tähdentääksensä äsköistä ilmoitustansa.\n\n\"Pidätkö siinä ... lörppä ... tuo häntä nyt on...\" sanoi isä, ja\nsiirteli hädissään joitakin kaluja toiseen paikkaan ikäänkuin\nhakeakseen jotakin muuta asiaa.\n\n\"Ei se kait niin vaarallista ole ... antakaa olla ... minä lorisin tuon\nlapsen kanssa yhtä ja toista, enkä muista, jos lienen jotakin semmoista\nsanonut\", koin minä hätäyksissäni sanoa.\n\n\"Vieras ei puhu totta ... muistaa hän ... sanoittehan ihmisten niin\nsanoneen... Isä ja äiti eivät ole pahoja ... ihmiset puhuvat liikoja\n... mutta toisten Matti on paha ... vaan vielä hänkin kerran tulee\nhyväksi...\" puhua helisti pikku Tiina, istuen äitinsä vieressä\nlavitsalla, heilutellen molempia jalkojansa ja katsoen viattomasti\nminua silmiin.\n\nNämä viimeiset sanat laski tyttö niin sukkelasti, ettei vieressä oleva\näiti hämmästyksissään kerinnyt häntä keskeyttää, ennenkuin viime\nsanassa.\n\nEn ikänä muista olleeni tukalammassa tilassa kuin tässä olin. Minä olin\najattelemattomasti kertonut huhupuheita lapselle, ja nyt oli hän\nedessäni kantajanani ja tuomarinani. Hän oli pannut minut semmoiseen\nhymälään, että minun oli täytynyt turvaantua pieneen hätävalheesen,\nmutta lapsen viattomalla totuuden tunnolla rankaisi hän kovasti minua\nja minun täytyi hävetä silmäni täyteen. Luultavasti lapsi ei ollutkaan\nsanonut tuota hänen mielestänsä niin vastahakoista asiaa\nvanhemmillensa, estääksensä siten heidän saamasta pahaa mieltä, mutta\nminulle tahtoi hän sen vanhempiensa kuullen viskata takaisin. Eipä\nsiinä vielä kyllä, että itse olin joutunut hankalaan asemaan, mutta\nvanhemmat olivat samanlaisessa, elleivät vielä pahemmassa, hävetessään\nlapsensa suulautta, jopa kohtakin oikeutettua.\n\n\"No tuon kanssa häntä nyt tuli ... etkö sinä siinä, mokoma jo...\" sanoi\näiti ja hän tukistaa nutuutti pikkusen tyttöä.\n\n\"Tuon kanssa ei tule aikaan ... mikä tuon tuommoiseksi -- -- pitäisi\ntehdä vieraan hevoselle appeet ... kyllä siellä nyt semmoinen ilma,\nettei...\" sanoi isä, ikäänkuin johtaaksensa aatteita pois tuosta\nikävästä jutusta.\n\nPikku Tiina tuli nyt hyvin totiseksi, ja rupesi mussottamaan. Pikku\njalat lakkasivat heilumasta, katse kävi pitkin nokkaa ja huulet\nvenyivät entistä pitemmiksi. Siinä hän sitten istua nuijotti, kenties\ntyytymättömänä siitä, kun moitittiin, vaikka tunsi oikein tehneensä.\n\nIsäntä ja minä lähdimme toimittamaan hevoselle kauroja, vettä ja\nheiniä. Ilma ei ollut yhtään asettunut, ja vaikkemme olleet sen enempää\naikaa ulkona kuin menimme ja tulimme kartanon poikki, olimme jo niin\nlumittuneet, että olimme kuin lumipurku.\n\nHuoneeseen palattuamme näytti asiat olevan entisellään. Pikku Tiinakin\noli laannut mussottamasta ja oli yhtä iloinen hälppä kuin ennenkin.\n\n\"Kyllä siellä on niin ankara ilma, ettei mies monasti eläissään\nsemmoista näe\", otti isäntä puheeksi, kaiketi väistääkseen, ettei pikku\nTiina taas alkaisi tuota ikävää juttua.\n\n\"Kyllä se on ... en minäkään ole tämmöistä ennen nähnyt ... onhan se\nniinkuin Raappasen pyry, josta vanhat ennen niin paljon kertoivat\",\nsanoi emäntä.\n\n\"Raappasen...! Minkälainen se oli?\" kysäsin minä.\n\n\"Vanhat kertoivat, kuinka kerran oli ollut ankara pyry, jolloin\nRaappana niminen mies oli kuollut tuolle taipaleelle ... kunhan vaan ei\ntaas jonkun onnettoman kävisi samoin\", selitti emäntä.\n\n\"Oli varsin hyvä, kun osaannuitte meidän mökkiimme -- siellä ulkona ei\nolisi nyt mikään hauska olla\", sanoi isäntä.\n\n\"Tunnen suurta tyytyväisyyttä ja kiitollisuutta, kun niin on käynyt.\nHevonenkaan ei olisi kauvan enään jaksanut ja itsellänikin oli tosi\nedessä\", sanoin vastaukseksi.\n\nPikku Tiina oli tullut likemmäksi minua. Hän hypisteli takkini lievettä\nja katseli suurilla sinisillä silmillänsä viehkeästi minua silmiin.\n\n\"En minä ole paha teille\", sanoi hän.\n\n\"Senhän minä tiedänkin, ettei pikku Tiina ole paha\", sanoin, ja nostin\ntytön polvelleni.\n\n\"Minä osaan jo lukeakin\", sanoi hän tovin päästä.\n\n\"Oletkos siinä taas...\" murahti isä.\n\n\"Antakaa meidän nyt haastella\", pyytelin minä.\n\n\"Sehän on varsin hyvä, kun osaa lukea; mihinkä asti osaat?\"\n\n\"Aapisen ja käskyt katekismuksesta ulkoa, tavata ja koko sanalta lukea\nsisältä.\"\n\n\"Onpa sitä siinäkin niin pikku tytölle kuin sinäkin olet.\"\n\n\"Onko se tosi, että aapisen kukko tuopi makiaista, kun lukee\nahkerasti?\" sanoi tyttö ja katsoi veitikkamaisesti minua taas silmiin.\n\n\"On se tosi ... kyllä se tuopi.\"\n\n\"Mistä te sen tiedätte?\"\n\n\"Miksen minä tiedä -- toipa tuo minullekin, kun olin ahkera poikasena\nlukemaan.\"\n\n\"Nyt narraatte ... minä luulen, että kaikki aika-ihmiset vähän\nvalehtelevat ... ei kun narraavat ... isä ja äitikin narraavat.\"\n\n\"Kuka sinulle niin on sanonut?\"\n\n\"Tiedänhän minä sen kenenkään sanomattakin. Isä ja äiti ovat aina\nsanoneet kukon tuovan makiaista, kun vaan luen ahkerasti, mutta eipä\nhän ole tuonut.\"\n\n\"Mutta entä, jos sinä et ole ollut kylläksi ahkera.\"\n\n\"Olen minä ollut ... olen, olen, mutta minua vaan narrataan.\"\n\n\"Mutta saatpa nähdä, että kukko vielä kerran tuopi sinulle paljon\nmakeisia; voisipa se tuoda rahaakin.\"\n\n\"En usko ... en, en -- minua vaan narrataan.\"\n\n\"No, mutta eihän sinulla taida olla aapistakaan, sitä vähemmin kukkoa,\njoka sinulle makeisia hankkisi\", sanoin minä.\n\n\"On minulla, minä sen silloin ostin ... se maksoi kaksikymmentä\npenniä.\"\n\n\"Näytäpäs minulle se!\"\n\nHuoneen perinurkassa oli pieni vuode, sen yläpuolella oli pieni\nnurkkahylly. Ketterästi juoksi tyttö sinne, nousi vuoteeseen, sieppasi\npunakantisen aapisen hyllyltä ja toi sen minulle.\n\n\"Noin koreat kannetkin siinä on, ja kukko se vasta komea on\", sanoi hän\naapista minulle ojentaessaan.\n\nMinä tarkastelin aapista ja vakuutin, että se oli kukkoineen päivineen\nsangen hyvä ja moitteeton; sitten viedä kiidätti tyttö aapisen\nnurkkahyllylle.\n\nIlta oli jo kulunut ja perhe söi niukan illallisensa. Sen jälkeen\nruvettiin hankkimaan maata-panoa. Pikku Tiina sijoitettiin toisen\npienemmän sisarensa kanssa tuohon pikku vuoteeseen, nurkkahyllyn alle;\nnuorimmasta vanhin sai sijansa isän ja äidin vieressä ja nuorin\nkätkyessä. Mökissä ei suinkaan ollut liikoja vuoteita vieraita varten,\nsentähden tehtiin minulle makuusija lattialle.\n\nKun maata oli asetuttu, luki pikku Tiina muististaan aapisesta\nehtoorukouksen. Hän ei erehtynyt yhtäkään kirjainta. Kun rukous oli\nloppuun tullut luetuksi, sanoi äiti:\n\n\"Muistosta toistelaisiakin!\"\n\n\"Sinun enkelisi varjelkoot ja suojelkoot toistelaisetkin kaikesta\nvaarasta ja vahingosta, ja kääntäkööt toisten Matin mielen, ettei hän\nolisi meille vihainen!\" lisäsi pikku Tiina.\n\nIlma ei ollut vieläkään asettunut. Tuuli vinkui, pärisi ja törisi\nsenkin seitsemällä äänellä, aina sen mukaan, minkälaiseen rakoon,\nvinkaloon ja komeroon sen mahtava voima kulloinkin sattui parhaiten\nsoveltumaan. Tuulen muassa kulkeva lumi rapisi ja suhisi huoneen\nseinissä, kihisten ja ryöpsähdellen juuri kuin ääretön parvi karkeaa\nhiekkaa olisi kauhealla voimalla viskattu huonetta vastaan.\n\nMinä en voinut nukkua, vaikka kuinka olisin koettanut, sillä mielessäni\npyöri tavaton ilma, nuo satunnaiset pienet kohtaukset talonväen kanssa,\nja erittäinkin pikku Tiina monine temppuineen ja iltarukouksineen.\nKuitenkin koetin olla hiljaa, etten muiden unta häiritseisi, mutta\nminusta tuntui, etteivät vanhuksetkaan nukkuneet; pikku Tiinasta ei\nvoinut myös mitään arvella, sillä hänen hengitystänsä ei ensinkään\nkuulunut.\n\nArviolta oli maatapanosta kulunut aikaa noin pari tuntia. Silloin\nkuulin minä miehen kysyvän vaimoltansa: \"Nukutko sinä?\"\n\n\"En. En voi nukkua ... jokohan vieras nukkunee?\"\n\n\"En voi varmaan sanoa, mutta luulenpa hänen nukkuvan, koska hän on niin\nhiljaisesti jo kauvan hengittänyt\", sanoi mies hyvin hiljaisella\nkuiskaavalla äänellä.\n\n\"Oli toki onni, kun hän osaantui mökkiimme, sillä ei tiedä mitenkä\nmuussa tapauksessa olisi käynyt\", sanoi vaimo.\n\n\"Hyvähän se oli ... varsin hyvä ... mutta tuo tyttöhän tuo ... mitähän\nvieraskin meistä ajattelee...?\"\n\n\"Onhan Tiina vielä lapsi, joka ei ymmärrä vielä totuutta salata eikä\nteeskennellä ... onhan se hänelle nuoruutensa tähden anteeksi\nannettava -- eikähän vieraskaan näytä tyhmältä\", puolusteli äiti.\n\nMinä olin kuulevinani, että pikku Tiina kähni tuon puheen aikana.\n\n\"Se huolettaa minua kovasti, kun ihmiset luulevat meidän vihaavan\ntoistelaisia, vaikkemme ole heille neulan edestä tehneet mitään\nvääryyttä\", sanoi mies.\n\n\"Jumala sen tietää, että me emme suo heille mitään pahaa, emmekä ole\nkoskaan pyrkineet heille vielä kostamaan, vaikka he ovat meille niin\npaljon vahinkoa tehneet. Ihmisien väärille luuloille emme voi mitään,\nmutta meidän pitää nöyrällä sydämellä kärsiä väärä sorto ja\nvihamiehemme vaino, niin kyllä kerran vielä asiat hyväksi tulevat, ja\nsilloin ihmiset käsittävät asiat oikeassa valossaan. Tämmöinen on minun\nmielipiteeni asiassa, vai mitä sinä ajattelet, Antti?\" puheli vaimo.\n\n\"Sinulla, ystäväiseni, on niin hyvä sydän ... sinä jaksat kärsiä ja\ntoivoa niin paljon ... usein saan minäkin sinusta lohdutusta\nmurheissani ... toivokaamme nytkin parasta\", sanoi mies lohdutettuna.\n\n\"Mutta kuulepas, Antti! Emmekö voisi saada pikku Tiinalle millään\ntavalla kenkiä? Paha on nähdä hänen vetää laahustavan noita aikaisen\nihmisen kenkärajoja. Huonot ovat hänen muutkin vaatteensa, mutta\nminulla on liika, ehyt hame; sen särjen minä ja teen siitä hänelle\nvaatteet\", sanoi äiti tovin vaitiolon perästä.\n\n\"Kylläpä tässä on kilin neuvot elämisen tarpeiden kanssa. Hiuki hyvän\nhenkensä sai panna, jos mieli oli saada toista lehmää sen sijaan, jonka\nnaapurin Matti ojaan tappoi. Kun nahka joutuu karvarista, teetetään\nsitte pikku Tiinalle oikein komeat kengät, mutta siihen asti täytyy\nhänen odottaa\", selitti mies.\n\n\"Voi, voi kuinka se on paha -- -- kuulithan sen illalla pikku Tiinalta\n... olemme uskotelleet hänelle, että kukko tuopi makiaista, kun hän\nvaan lukee ahkerasti ja hän on lukenut, mutta makeisia ei ole kukko\ntuonutkaan... Hän pitää meitä ja kaikkia muitakin epärehellisinä, ja\nehkäpä hän itsekin oppii semmoiseksi ... ei käy laatuun ... me emme saa\nnäyttää epärehellisiltä lapsen silmissä ... meidän pitää hankkia\nmakiaista\", puheli emäntä, jota kaikenlaiset taloudelliset huolet\ntuntuivat huolettavan.\n\n\"Kyllähän niinkin, mutta millä?\"\n\n\"Minä olen saanut naulan voita kokoon ... sen panen jonkun\nkaupunkimiehen mukaan ja tuotan sillä makiaista, vaikka itse söisimme\nsuoloja sillä ajalla\", selitti vaimo.\n\n\"Tee niin\", sanoi mies, samassa alkoi hän nukkua tohottaa.\n\nPian nukkui vaimokin.\n\nPilvet olivat taivaalla ohenneet ja kämärtyneet suuriksi paakuiksi.\nKiivaan tuulen muassa kiitivät ne hirmuista vauhtia, peittäen väliinsä\nsekeitä paikkoja, joista nyt noussut kuu välistä pilkisteli esiin.\n\nMinä olin huomaavinani, että pikku Tiina valvoi. Kuu pilkisti nyt juuri\nhuoneeseen ja minä näin kuinka tytön pää oli pystyssä. \"Varmaan hän\nkuuntelee, joko kaikki nukkuvat\", ajattelin minä. Samassa huomasin\nminä, kuinka pikkunen jalka pistäisi peiton alta esiin ja kuun\npaisteessa näytti se niin valjulta ja valkealta. Pian pistäysi esiin\ntoinenkin jalka ja tyttö kapsahti ylös. Hän kipasi vuoteeseen seisomaan\nja kurotti nurkkahyllylle. Sieltä sieppasi hän kiireesti punakantisen\naapisensa ja tarkasti suurella huolella sitä avausta, jossa kukko oli.\nTyytymättömän näköisenä ja hitaasti painoi hän aapisen kiinni, ja pisti\nsen jälleen nurkkahyllylle.\n\n\"Ei se tuo makiaista, jos kuinkakin lukisin ... he vaan kaikin minua\nnarraavat\", kuulin hänen itsekseen sipisevän.\n\nSitten pani hän jälleen maata, ja pian hänkin nukkui.\n\nNyt nukkuivat kaikki huoneessa olijat, mutta minä en. Kuinka paljon\nolinkaan selville saanut elämän todellisuutta tuossa köyhässä, pienessä\nperheessä. Minä olin kuullut sanottavan heitä riitaisiksi ihmisiksi,\nminä uskoin niin olevan ja kammoksuin jo ennakolta heitä, ja samoin\ntaisi moni muukin tehdä. Minä olin saanut kurkistaa heidän sielunsa\nsisimpiin soppiin, ja sen johdosta olin tullut toisenlaisiin\npäätöksiin. Mikä sovinnollinen mielenlaatu olikaan heillä\nsortajaansakin kohtaan -- niin, mikä jumalisuus, mikä luottavaisuus ja\ntyytyväisyys heissä vallitsi kaiken yksinkertaisuutensa ja köyhyytensä\nohessa, ja kuitenkin oli heitä väärin ymmärretty ja arvosteltu. Näitä\najatellessani käsitin pikku Tiinan tuonoin lausumat sanat täydelleen:\n\"Ihmiset puhuvat välistä liikojakin\".\n\nKun huomasin kaikki muut nukkuneeksi, nousin minä varovasti ylös. Tulin\nkaupungista ja sieltä olin ottanut makeisia, jakaakseni kotiin tultuani\nniitä lapsilleni tulijaiiksi. Minä hiivin matkalaukulleni ja kaivoin\nmakeiset esille. Niitä panin pikku Tiinan punakantisen aapisen\nkukko-väliin niin paljon kuin sain pysymään; muiden muassa panin sinne\nmyös markan rahan.\n\nAamupuolella yötä olin mennyt unen horroksiin. Isäntä ja emäntä olivat\njo askareissaan, kun minä havahduin; kaikki lapset vielä nukkuivat.\nHeti hyppäsin minä ylös ja menin hevostani ruokkimaan, mutta mielessäni\noli se ajatus, etten tahtoisi olla näkemättä sitä hetkeä, jolloin pikku\nTiina tarkastaa punakantista aapistansa, huomatakseni, minkä\nvaikutuksen hänen havaintonsa häneen tekisi.\n\nKun minä palasin hevoseni luota, oli hän jo hereillänsä ja luki\naamurukoustansa. Kauvan ei viipynyt, ennenkun hän ketterästi hyppäsi\nylös ja puki vaatteet ylleen. Sen tehtyään silmäsi hän nurkkahyllylle,\nmissä tuo punakantinen aapinen oli; minun henkeäni ahdisti. Kuitenkin\nvitkasteli pikku Tiina; oli niinkuin olisi hän ajatellut: \"He narraavat\nminua kaikin\", mutta kuitenkin näytti hänen haluttavan saada tietoonsa,\nolisiko ehkä kukko jotakin nyt tuonut. Hän rupesi itseksensä muka\njotakin hyräilemään, ikäänkuin vieroittaakseen muiden huomioita pois\nitsestänsä. Sitten vetäysi hän salavihkaa vuoteensa luo, nousi\nvuoteeseen ja kurotti kätensä ottaaksensa nurkkahyllyltä punakantisen\naapisensa.\n\n\"Kah...! kansi on auki ... mitä ... onkohan...?\" äännähteli hän,\nottaessaan varovaisesti aapistansa. \"Voi, voi ... eikö ole ... on, on,\non ... ja niin, niin paljon ja noin korea rahakin...\" höpötti pikku\nTiina vielä, kun hän vuoteessa seisoessaan raotti täysinäistä\naapistansa ja huomasi todellisuuden.\n\nPikku Tiina oli nyt pahemmassa kuin pulassa. Makeiset eivät pysyneet\nkaikki yhdellä haavaa hänen käsissänsä, ja kuitenkin olisi hän ne\nkaikki tahtonut hallita. Vihdoin keksi hän sen keinon, että pani liiat\nmakeiset aapisensa kanssa nurkkahyllylle, ja jäännösten kanssa hyppäsi\nhän lattialle, puristaen toisessa kädessään rahaa.\n\n\"Katsokaa, katsokaa, kuinka paljon...! ja vielä nurkkahyllylläkin... Ei\nisä eikä äiti narraa ... eikä vieras narraa ... eikä -- eikä kukaan\nihminen narraa ... toipa se kukko, kun olin oikein ahkera...\" lörpätti\ntyttö saaliitansa näytellessään vanhemmilleen ja minulle.\n\nSitten rupesi hän jakelemaan makeisia toisille sisaruksilleen ja\nminulle, mutta tietystihän me aikaiset emme raskineet lapsen lahjoja\nvastaan ottaa.\n\n\"Tällä rahalla ostan itselleni kengät\", sanoi hän sitten, heiluttaen\nsitä kättä, jossa hän rahaa piti.\n\n\"Kovin paljonhan se ... eihän niin paljoa...\" sanoivat vanhemmat,\ntäydellisesti käsittäen asian oikean laidan.\n\n\"Älkää niin sanoko, isä ja äiti ... antaa kukon vaan tuoda ... mutta\nminäkin tahdon lukea paljon, oikein paljon\", sanoi pikku Tiina.\n\nPäivä alkoi tulla, ja minä aloin hommata itseäni matkalle. Tämän\nnähtyään tuli pikku Tiina hyvin levottomaksi. Kaikenlaisilla keinoilla\nkoki hän saada minut jäämään vielä heille; jopa lupasi kaikki\nmakeisensakin, jos vaan sen tekisin.\n\n\"Kun vasta kuljette, niin silloin minä tulen kyydillenne\", sanoi pikku\nTiina, kun näki, ettei hän voinut minun lähtöäni estää.\n\nSydämelliset kiitokset sanottuani talon väelle ja lämpymät hyvästit\nheiltä otettuani, lähdin minä tuota vaivaloista taivalta kulkemaan\neteenpäin. Minä en huoli ruveta kertomaan kaikkia niitä vaivoja ja\nvastuksia mitä sillä taipaleella korkean veden vuoksi sain kokea, mutta\nsitä en voi olla mainitsematta, etteivät sittenkään nuo mökin asukkaat\nvoineet mielestäni pois haihtua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo hyvin kevättalvi, kun minä taasenkin olin pakotettu tuota\ntaivalta kulkemaan. Oli jo ollut monta isoa suvi-ilmaa, jonka vuoksi\njälellä oleva lumi oli tullut niin kovaksi, ettei sitä minkäänlainen\ntuulen vihuri voinut enään irti saada.\n\nOli jo jotenkin myöhäinen ilta, kun minä lähdin tuolle taipaleelle.\nKiivas lounastuuli oli puhaltanut kaiken päivää. Tämä seikka peljätti\nminua ensin kovasti, mutta kun ei taivaalta tullut yhtään lunta, eikä\nentinenkään voinut irtaantua, lähdin pitemmittä arveluitta taipaleelle,\njopa niin rohkeentuneena, etten edes edeltäpäin keneltäkään\ntiedustellutkaan, minkälainen kulku tuolla vaapperalla taipaleella\nnykyään on.\n\nTarkoitukseni oli, näette, ehtiä yöksi tuohon tuttuun mökkiin, sillä\nsen sydämelliset ja rehelliset asukkaat tuntuivat mielestäni\njonkunmoisilta sukulaisilta. Oikein iloitsin sydämessäni, ajatellessani\nsitä hauskaa kohtausta, kun saan tavata taas pikku Tiinaa ja puristaa\nhänen vanhempiensa ystävällisiä käsiä. Olipa minulla sekin hieno toivo,\nettä saisin jollakin tavalla tietooni, missä suhteessa mökin väki nyt\noli tuohon toisen mökin riitaisaan ja vahinkoa pyytävään Mattiin. -- Nämä\nasiat ne olivat, jotka minut panivat uskaltamaan ja kiirehtimään, ja ne\nvoittivat kaikki ennakkoluulot ja laskut.\n\nVaikka olin koettanut kaikki matkan esteet ja vastukset tuolla\ntaipaleella laskuun ottaa, oli kuitenkin eräs semmoinen, josta ei\nminulla ollut aavistustakaan. Se oli luodevesi, jota kovat luode- ja\nlänsituulet ajoivat meren-lahtiin ja saarien salmiin. Hämmästyksekseni\nhuomasin tämän jo ensimäisellä lahdella, sillä siinä oli jo niin paljon\nvettä, että rekeen kurkotteli. Kuitenkaan ei minun enään sopinut\ntakasin pyörtää; paitsi sitä toivoin ettei muillakaan lahdilla ja\nsalmilla olisi sen enempää vettä. Aivan pian kuitenkin huomasin tämän\notaksumiseni vääräksi, sillä kuta etemmäksi taipaleella tulin ja kuta\nuseampi salmi ja lahti eteeni tuli, sitä enemmän oli niissä vettä. Tämä\nseikka hidastutti sanomattoman paljon minun kulkuani, sillä eihän\nvoinut vesipaikoissa muuta kuin hitaasti ja varovasti kahlauttaa\nhevosta.\n\nTämän tähden oli ilta kulunut hyvin myöhäiseksi; oli kuuton aika, ja\nsentähden oli niin pimeä, ettei juuri paljon eteensä nähnyt.\nPäälliseksi olivat maat melkein lumettomat, ainoastaan tien paikalla\noli läpeensä jäänkaltoa; se seikka lisäsi vielä pimeyttä.\n\nMinulla oli vielä ylimentävänä eräs kaitainen salmi. Tämä salmi välitti\nyhteyttä erään ison sisälahden ja meren välillä. Sen kautta purki meri\nluodevettä lahteen ja lahti taas takaisin mereen. Sen vuoksi voi tuossa\nsyvässä salmessa käydä väkevä virta, joko lahteen tahi merelle päin,\naina sen mukaan, nousiko luode vai laski.\n\nNiin, ei ollut minulla enään muuta ylimentävää kuin tuo salmi, mutta\nkuitenkin peljätti se minua, sillä tunsin osaksi sen oikut. Mutta\nsittenhän olenkin pian mökissä, tuttujen ja ystävällisten ihmisten\nparissa.\n\nJuuri näitä ajatellessani tuli tuo peljätty salmi eteen. Mitäpä siinä\nmuuta neuvoa oli, kuin täytyi ruveta vuonaamaan sen yli. Heti rannalta\nlähdettyä nousi vesi rekeen ja minun täytyi nousta seisomaan. Niin\npaljon kuin pimeänpäästä mahdollista oli, koetin hevosta ohjata\nkohtisuoraan uoman poikki. Kuta etemmäksi mentiin, sitä syvemmästi oli\nvettä. Kaikki keveämmät kapineeni rupesivat reessä uimaan ja minulla\noli täysi työ pitää niitä koossa, etteivät ne purjehtineet tiehensä.\nKova virta kävi merestä lahteen päin, ja kun kova tuuli vielä\nkiihkeästi puhalsi melkein samalta suunnalta, niin teki se tilani\njotenkin kamalaksi. Siitä olin minä kuitenkin vakuutettu, ettei niin\nkaitaisessa salmessa ole jäänhalkeemaa ja mielenmaltilla ohjasin minä\nhevosta eteenpäin. Minä seisoin jo polvia myöten vedessä, ja joka\nsilmänräpäys pelkäsin hevosen ja reen, kovan virran ja tuulen\nsortamana, kaatuvan. Mutta silloinpa juuri rupesi tulemaan matalampaa\nja vihdoin pääsin onnellisesti maalle. Tien löysin pian, jota myöten\naloin ajaa eteenpäin.\n\nKauvan ei tarvinnut ajaa, ennenkun valkea rupesi pilkottamaan.\n\"Tuollahan se onkin odotettava tuttu mökki\", ajattelin minä, ja se\ntieto tuntui sangen miellyttävältä, sillä tunnustaa täytyy, että olin\njotenkin kontetuksissa kylmän kylvyn tähden.\n\nMinä ajoin sen mökin kartanolle, josta valkea näkyi. Pian huomasin\nminä, ettei tämä ollutkaan se mökki, mihin tarkoitin. Mutta mikä tämä\nsitten oli? Katselin ja töllistelin ympärilleni niin paljon kuin\npimeässä voi nähdä. Mitä huomasinkaan minä nyt? Minä olinkin tuon\nriitaisan Matin mökin kartanolla, hänen, joka pahaa soi pikku Tiinan\nvanhemmille.\n\nTämä havainto ei suinkaan ilahduttanut minua, mutta minulla ei ollut\nvalitsemisen varaa, sillä oli niin kylmä, että hampaat kalisivat\nsuussani. Se tunto minua kovin vaivasi, kun en voinut pikku Tiinalle ja\nhänen vanhemmillensa tuottaa sitä iloa, jonka olin heille aikonut,\nmutta mikäpä oli neuvona, se täytyi jättää toiseksi kerraksi; ehkäpä jo\nhuomenna voin heitä tavata. Näitä tuumiessani ja miettiessäni, riisuin\nhevostani valjaista kerkeämiseen, päästäkseni huoneeseen niin pian kuin\nmahdollista, lämmittämään kylmästä kangistuneita jäseniäni.\n\nMinä astuin tupaan; se oli aivan pimeä, ja nyt vasta huomasin, että se\nvalkea, minkä olin nähnyt, näkyi jostain toisesta huoneesta. Minä\nseisahduin ovipieleen ja sanoin umpimähkään hyvän-illan, mutta mitään\nvastausta ei kuulunut; kuuntelin tarkasti, vaan ei kuulunut hengen\nhuokua; eipä olisi luullut mökissä olevan ainoatakaan asukasta, ellei\ntuota valkeaa olisi näkynyt ja jos ei olisi tuossa tuvassa ollut niin\nihana lämmin kuin siinä oli.\n\nKauvan pimeässä oltuani, selveni näköni senverran, että erotin tuvan\nperällä olevan oven; se kai vei toiseen huoneeseen ja sieltä kai se\nvalkea näkyi. Kuuntelin taasenkin tarkoin, ja nyt olin sieltä\ntavantakaa kuulevinani jotakin hiljaista liikettä. Huoneeseen tultuani\nkolahti ovi vasten tahtoani niin lujasti, että itsekin säikähdin sitä.\nNyt koetin tavantakaa yskähdellä aina kovemmasti ja kovemmasti, siinä\ntarkoituksessa, että se kuuluisi tuohon toiseen huoneeseen, ja sieltä\nsitten tulisi joku valkean kanssa tupaan ja huomaisi minut. Kaikki tämä\noli kuitenkin turhaa, sillä ketään ei tullut. Kaikki nämä lukuun\notettuani, tunsin olevani hyvin tukalassa tilassa.\n\nVihdoin tein minä päätökseni, ja aioin mennä tuohon salaperäiseen\nkamariin. Minä lähdin käydä kompuroimaan huoneen perällä olevaa ovea\nkohden. Sen luo päästyäni haparoitsin siitä avainta, mutta mitään\nsemmoista ei siinä ollut, ainoastaan jonkummoinen ripa vaan.\n\nMinä lykkäsin hiljaa ovea; se aukeni hiljaisesti; ainoastaan hiljainen\nparahdus kuului ja minä astuin huoneeseen. Siellä oli todellakin\nvalkea, joka paloi talikynttilässä. Sen valossa näin minä ensi\nsilmäyksellä mitä tuon pienen huoneen sisällä oli, vaikken kohta\nkäsittänytkään kaikkia asianhaaroja. Kamarin perillä oli vuode, johon\noli peitetty jotakin valkoisella lakanalla, mutta mitä, sitä en\ntiennyt. Vuoteen vieressä oli pieni pöytä, jolla tuo talikynttilä\npaloi.\n\nHuoneessa oli neljä henkeä: keski-ikäiseltä näyttävä mies ja nainen\nsekä kaksi lasta, tyttö ja poika, arviolta kumpikin alle kahdeksan\nvuoden. Kun minä astuin huoneeseen, näytti siltä kuin eivät huoneessa\nolijat olisi ensinkään minua huomanneet. He olivat kaikki alakuloisen\nnäköisiä ja kaikin he katsoa tuijottivat liikahtamatta yhteen ja samaan\npaikkaan, tuohon, joka oli peitetty sänkyyn valkoisella lakanalla. Minä\nnäin, että miehen leveät ja vahvat hartiat jytisivät ja leveällä\noikealla kädellänsä pyyhkäsi hän tavasta silmiänsä ja nokkaansa; nämä\nkaikki kai tulivat jostakin sisällisestä tuskasta.\n\nKauvan katselin minä heidän salaperäistä ja murheellisen näköistä\nkäytöstänsä -- voi mitä se oli -- oliko se jotakin vihaa tai koston\npyyntöä, sillä olihan heitä sanottu riitaisiksi ja kostonhaluisiksi\nihmisiksi? Niin, sitäpä minä juuri en tiennyt, mutta semmoiselta ei se\nainakaan minun mielestäni näyttänyt. Koko tuolla pitkällä ajalla ei\npuhuttu yhtä ainoata sanaa, ja minä unhotin niin oman itseni, etten\nmuistanut omia vasta nähtyjä vaivojani, enkä nykyistä puutteenalaista\ntilaani ja märkiä vaatteitani ja jalkineitani.\n\n\"Istukaa, vieras!\" kehoitti vihdoin mies tukehtuneella äänellä, ja se\ntuntui minun korvissani siltä kuin olisi se tullut maan alta.\n\nMinä tottelin kehotusta koneentapaisesti, ja istuin lähellä olevalle\ntuolille. Sitten taas alkoi sama äänettömyys ja alakuloisuus. Ei mitään\nliikettä, ei mitään toimintaa; ainoastaan mies silloin tällöin\npyyhkäisi oikealla kädellään nokkaansa ja silmiänsä kuten ennenkin.\n\n\"Onko mitään onnettomuutta tapahtunut, koska olette niin murheellisen\nnäköisiä?\" sanoin minä vihdoin kuiskaamalla.\n\n\"On ... kova onnettomuus on tapahtunut\", sanoi mies päätänsäkään\nkääntämättä, pyyhkäisten taas nokkansa.\n\n\"Kova onnettomuus! -- no minkälainen, herran tähden?\" kysyin minä\nhätääntyneenä.\n\n\"Tuonne taipaleelle ihminen kuol...\" yritti mies sanomaan, mutta sanat\ntakertuivat kurkkuun.\n\n\"Hyvä Jumala, vai ihminen kuollut? Eipä minunkaan matkustamiseni ollut\njuuri hääviä tuolla ulkona ... vai ihminen kuollut! Tekö hänet\nlöysitte?\"\n\n\"Minä.\"\n\n\"Oliko hänellä hevosta?\"\n\n\"E -- ei ... mitäs semmoisella...\"\n\n\"Minkälaisella?\"\n\n\"Niin nuorella ... sikiö vielä.\"\n\n\"Varmaan uumertui hän noita luodevesiä kahlatessaan?\"\n\n\"Aivan niin.\"\n\n\"Kuinka hän oli...? Mitenkä te hänet tapasitte?\n\n\"Hän oli viimeiseksi kahlannut ison luoveden yli, jossa oli vettä hänen\nvyötäriinsä saakka. Sen yli oli hän onnellisesti vielä päässyt, mutta\nluultavasti oli hän niin kontettunut, ettei voinut enään liikkua, sillä\njuuri kuin hänen olisi pitänyt kuivalle nousta, oli hän kaatunut\nsuulleen; siinä hän sitten oli, vaikkei siinä ollut vettä kuin pari\nkorttelia; siitä minä hänet tapasin ja otin rekeeni\", selitti mies; nyt\njo vähän vapaammin.\n\n\"Voi raukkaa! -- luultavasti te toitte hänet kotiinne?\" sanoin minä.\n\n\"Toin ... kuinkas muutoin.\"\n\n\"Suokaa anteeksi uteliaisuuteni, mutta minun tekee mieleni kysyä teiltä\nvielä jotakin: onko hän teille tuttu?\n\n\"Hänet tunnen liiaksikin hyvin\", sanoi mies, ja rupesi ääneensä\nnyyhkimään.\n\n\"Hän on kai tuossa vuoteessa tuon lakanan alla?\"\n\n\"Niin on. Me olemme monta tuntia häntä hieroneet, koettaen saaha hänet\nvielä henkiin, mutta kaikki on ollut turhaa\", sanoi vaimo, sillä mies\nei voinut mielenliikutuksensa vuoksi puhua. \"Haluttaako vieraan häntä\nkatsoa?\" jatkoi hän sitten, ja samassa nosti hän peitteen pois vainajan\nkasvoilta.\n\n\"Herra Jumala!\" huudahdin minä äkkiä niinkuin salama -- \"pikku Tiina, tuo\nhyvä lapsi!...\"\n\nSamassa horjahdin minä hervottomana takaperin tuolille, josta juuri\nolin noussut seisaalleni, nähdäkseni paremmin vainajaa. Siinä vapisin\nminä niinkuin haavan lehti, enkä voinut sanaa suustani päästää, niin\nsyvän vaikutuksen tuo äkkinäinen ja odottamaton havainto teki minuun.\n\nSamoinpa näkyi muittenkin laita olevan, sillä mies purskahti ääneensä\nitkemään, ja kun vaimo yritti pitkäksi palanutta kynttilän kartta\nhypein niistämään, vapisi hänen kätensä niin, ettei hän voinut sitä\ntoimeen saada; molemmat lapset myös nyyhkivät, jota en minä ollut\nheidän ennen nähnyt tekevän.\n\n\"Hyvä Jumala...! oletteko tekin tunteneet tuon lapsiraukan?\" sanoi\nvaimo matalalla värisevällä äänellä.\n\n\"Olen moneenkin kertaan. Tavatakseni häntä ja tuottaakseni hänelle iloa\nhetkeksi, ehätin melkein hengen kaupalla hänen luokseen; sattumus\nohjasi minut tänne ja täällä tapasin minä hänet hengettömänä\", sain\nminä vaivalla sanotuksi.\n\n\"Ja mi-minä ... Jumala minua armahtakoon... Minä olen heitä sydämestäni\nvihannut ja -- ja pyytänyt heille kostoa\", änkytti mies.\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta mieleni tekee kysyä: mikä on ollut syynä\nvihaanne ja kostonpyyntöönne, koska varmasti tiedän, etteivät he ole\nkoskaan teitä vihanneet?\" sanoin.\n\n\"Minä en ole vielä kenellekään ... mutta nyt on sydämeni nöyrtynyt ja\navonainen, että voin kaikki ... syytä ei ole heissä ensinkään ... vika\non minussa. -- Nuorina ollessamme ra-rakastuin minä hänen vaimoonsa,\nmutta hän hyljäsi minut ja otti Antin. Siitä saakka on musta ja ilkeä\nkostonpyyntö maannut aina mielessäni... Voi minua!\" selitti mies\navonaisesti.\n\n\"Tietävätkö vanhemmat, missä heidän lapsensa nyt on?\"\n\n\"Sitä eivät he tiedä. Tyttö on kai lähtenyt aamulla kylään, jolloin oli\nvielä kaunis ilma, sittemmin nousi tuommoinen ilma ja samassa\nluodevesi, ja he luulevat, ettei tyttö ole lähtenyt kylästä ... he\nodottavat häntä vasta sitten kun ilma on asettunut ja vesi\nlaskeentunut. -- Kyllä tämän uutisen ilmoittaminen vanhemmille on minulle\nraskas tehtävä, mutta Jumalan avulla tahdon sen kuitenkin tehdä ...\nsilloin koetan sovittaa rikoksiani, ja pyrkiä sovintoon heidän\nkanssaan\", selitti mies.\n\nMieleni oli vakaantunut niin paljon, että voin pysyä seisoallani.\nKävelin vuoteen luo, missä pikku Tiina oli. Siinä makasi hän niin\nviattoman ja murheettoman näköisenä, ja autuaallisen varjon heijastus\nlepäsi hänen kauniilla kasvoillansa. Minusta tuntui siltä kuin hän\nkatselisi minua, ja hymysuin sanoisi minulle: \"Ihmiset puhuvat usein\nliikojakin\", ja: \"Toisten Matti on paha ... vaan vielä hänkin kerran\ntulee hyväksi\".\n\n\n\n\nPALJON UUTTA.\n\n\nM----n seurakunnassa tapahtui se harvinainen kumma, että yhtaikaa\nsaatiin kirkkoon saarnatuoli ja uusi isokello. Jopa olikin aika\nmolemmat saada, sillä siitä asti kun Ruotsista tuotu isokello oli halki\nmennyt, ei ollut tapulissa ollut muuta kelloa kuin tuo kimeä-ääninen\npienikello, ja siitä oli kauvan, hyvin kauvan, liki neljäkymmentä\nvuotta, kun tuo isokello särkyi. Siitä saakka sitä sitten\nkimeä-äänisellä pikkukellolla yksistänsä soittaa nalkutettiin kaikki\nsielukellot, kiitoskellot, papinkellot, ensimäiset ja toiset soitot\npyhäaamuina, yhteensoitot ja kaikki muut soitot, mitä kirkollisissa\ntoimissa tarvittiin. Hyvin ikävältä tuntui seurakuntalaisista, kun ei\nollut kuin tuo ainoa kimeä-ääninen, kauvaskuulumaton pikkukello, sillä\nvaikeapa oli tietää, mikä merkitys sen nalkutuksella milloinkin oli.\nTosin koetettiin soitoista selvää tehdä sillä tavalla että soiton\njälkeen läpättiin, jolla oli eri tapauksessa eri merkityksensä; niinpä\nesimerkiksi pyhäsoitoissa läpättiin toisen soiton perästä kerran,\npapinkellolle kahdesti, yhteensoitolle kolmasti, miehen-puolen\nsielukellolle kahdesti, vaimonpuolen yhdesti j.n.e.\n\nMutta vaikeaksi kävi noista läppäyksistä tolkulleen selvää saada, sillä\nolihan asiat niin monenlaisia ja monesta merkityksestä, että muisti\npetti ja järki seisahtui niitä kaikkia muistellessa ja aprikoidessa.\nVanhat muistelivat kuinka toista oli silloin kun isokello oli vielä\ntervennä. Silloin ei tarvinnut mitään lukua pitää noista ainaisista\nläppäämisistä ja niiden merkityksestä, sillä aivan helpostihan huomasi\nasian oikean laidan, kunhan vaan kuunteli, alotettiinko isolla tai\npienellä kellolla, soitettiinko molemmilla yhtaikaa, vai toisella vaan\nja kummalla. -- Niin, olihan silloin toki toista. -- Kyllähän asia niin\noli, että tuota tukalaa ja epämääräistä kellonsoitto-puutetta oli monta\nerityistä kertaa koetettu poistaa, ostamalla uusi isokello, mutta aina\nsillä oli ollut paha onni. Kolme kelloa oli tuolla yhden kellon\naikakaudella ostettu, milloin Pietarista, kulloin kotimaasta, mutta\naina niille tuli joku onnettomuus eikä yksikään niistä pysynyt tervennä\ntäyttä vuottakaan. Mikä niistä halkesi laidasta kannanjuureen saakka,\nminkä laidasta lohkeili suuria kimpaleita. -- Huono onni tosiaankin.\n\nSaarnatuoli oli Ruotsista tuotu ja se oli palvellut seurakunnan\nensimäisen kirkon yli-ikäiseksi. Kun uusi kirkko rakennettiin ja vanha\nhävitettiin, muutettiin saarnatuoli uuteen kirkkoon, koska ei luultu\nnykyaikana voitavan niin runsaasti koristettua saarnatuolia saada. Se\noli kahdeksankulmainen, suorakylkinen töselö. Joka kulmauksessa oli\nrunsaasti koristellut, nakerrellut ja koverrellut patsaat; olipa niihin\nlaitettu pieniä pulleanaamaisia enkelin kuviakin siipineen, joiden\nposket olivat niin punaiset, että luuli veren niistä tipahtavan.\nPatsasten väliin oli maalattu apostolien kuvia virkamerkkeineen, ja\nmihin vaan oli sopinut, oli leikattu anturakengänpohjan muotoisia\nsyvennyksiä. Aikoinaan oli saarnatuolissa ollut runsaasti kultauksia,\nmutta nyt näkyi siitä vaan enään joitakuita keltaisen näköisiä likaisia\npilkkuja, joista tarkasti katsoen kiilsi joitakuita pronssinnäköisiä\njytysiä. Yleensä oli siitä muutkin maalaukset kuluneet ja lohkeilleet,\nniin että kittaukset ja pohjustamiset olivat yleisenä värinä, jonka\ntähden se kaukaa katsoen näytti likaiselta liitumöhkäleeltä.\n\nSemmoinen oli se saarnatuoli, joka oli jo yhden kirkon vanhentanut ja\njoka oli uuttakin palvellut jo lähemmäs sata vuotta.\n\nTällä pitkällä ajalla oli se käynyt hyvin vanhanaikuiseksi ja\nränstyneeksi. Eipä siinä kyllä, että se oli alkuperäisen värinsä ja\nmerkityksensä kadottanut, mutta se oli myös käynyt liitoksistaankin\nhataraksi. Sillä kun pappi oikein innostui saarnassaan, riuhtoen ja\nrytkien saarnatuolin laidasta, ritisi ja ratisi tuo pyhä sija kaikista\nliitoksistaan ja saumoistaan, niinkuin pärekori. Tämän tähden olivat\nseurakuntalaiset jo kauvan ääneensä lausuneet sen mielipiteen, että\nuusi ajanmukaisempi ja lujempi saarnatuoli olisi entisen sijalle\nhankittava.\n\nKävipä sitten niin, että ulkopitäjäläisetkin olivat tuon puutteen\nhuomanneet, osaksi omasta näkemästään, osaksi kuultuaan\nseurakuntalaisien tyytymättömyyden vanhaan saarnatuoliinsa.\n\nTämän kaiken oli ottanut vaariin eräs toisessa pitäjässä asuva\npuuseppä. Hänellä oli jo se hyvä ominaisuus, että hän oli saanut\nkunnian tehdä pariin seurakuntaan vaivaisukon, ja ne olivat niin\nonnistuneet, että ne kauvan aikaa olivat menossa ympäristön pitäjissä\nalin-omaisena puheenaineena. Ei voitu kylläksi ihmetellä, kuinka tuo\nParliini oli voinut niin asianmukaisesti koverrella ja vuoleskella nuo\nhengettömät almunpyytäjät. Katkenneine sormineen ja kämppäjalkoineen\nseisoivat he siinä niin hurskaan ja viattoman näköisinä, odotellen,\nmilloin joku hyvä ihminen jonkun hyvän lupauksen johdosta tulisi heille\nalmua antamaan; moni kirkossakävijä ja vieläpä sivurientäjäkin kävi\nihmeellisille vaivaisukoille penninsä panemaan.\n\nTämmöinen oli se mies, joka tuli M----n seurakuntaan ja laittoi niin,\nettä seurakunta kutsuttiin kokoon, keskustelemaan ja päättämään, eikö\nolisi jo aika hankkia uusi saarnatuoli. Kun entisen epäkelvollisuus oli\njo ennestään tietty, niin arvattavahan oli, että ehdotus otettiin\nilolla vastaan ja päätettiin kun päätettiinkin, että uusi saarnatuoli\non hankittava ja että tuo ennestään tuttu Parliini saisi sen valmistaa.\n\nSemmoiset olivat M----n seurakunnan kellolliset ja saarnatuolilliset\nolot ja tarpeet, ja semmoisiksi ne nyt muodostuivat, että uudet piti\nentisten sijaan laittaa. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä olihan tuo\ntukaluus käynyt niin sietämättömäksi ja hankalaksi, että oli aivan\nmahdoton enään tietää mistään seurakunnallisista säntillisistä oloista,\nolivatko ne oikein vai väärin, vai menivätkö ne päin männikköön.\n\nNiin se oli. Puutteita oli monenlaisia ja puutehan on aina puute.\nKuinka olisikaan ollut mahdollista ilman noita pyhiä välikappaleita\nkauemmin elää ja toimeen tulla, sillä olihan niin moni heistä sekä\nkellon soitoista että saarnatuoleista saarnatuista saarnoista niin\npaljon elämän ojennusta saanut ja olihan sitten sydän ollut niin\nkummallisesti hyvä kirkosta tultua ja vielä sitten koko viikonkin,\nsiihen asti, kun pääsi taasenkin uutta elämänsanaa kuulemaan. Eihän se\nollut väärin, vaikkapa noita välttämättömiä välikappaleita ikävällä\nikävöitiinkin uudistuviksi.\n\nOli joulukuun puolivälissä, kun tuo merkillinen päivä M----n pitäjälle\nsattui tulemaan. Suntio Kolisen asunto oli lähellä kirkkoa, jonka\nvuoksi siihen jo lauvantai-iltana alkoi väkeä kerääntyä yösijaa\nsaamaan.\n\nKolinen oli veisuumies, jopa siihen määrään asti, että hän oli kerran\nollut lukkarin vaalissakin, pääsemättä kuitenkaan leivälle, usein oli\nhän myös lukkarin poissa ollessa hänen sijassansa kirkossa virkaa\ntoimittamassa ja muutoin oli hän lukkarilla apuna joka pyhä. Tämän\ntähden oli Kolinen kuvin nuotillinen mies. Melkein aina hän hyräili,\nkun vaan ei puhumista ollut, kulkea kässytellen, molemmat kädet seljän\ntakana.\n\nJo lauvantai-iltana tuli pitkämatkaisia kirkkomiehiä ja vaimoja\nkirkolle ja pian olivat kirkon likimmäiset talot täynnä ihmisiä ja\nkartanot hevosia. Pian kuhahtivat suntionkin pienenpuoleiset huoneet\nväkeä täyteen. Toisia tuli ja toisia meni, ja selvästi näki, että\nkansaa tuli oikein tulvimalla kirkolle. Olipa siihen syytäkin, sillä\nuusi isokello oli taasenkin ostettu. Se oli viime viikolla\njuhlallisesti tuotu kirkolle ja ripustettu tapuliin. Sillä ei oltu\nvielä kertaakaan soitettu, mutta pyhä-aamuna aiottiin antaa sen äänen\nkuulua kaikelle kansalle ja siten se uudistaa. Sitä kuulemaan ja\nnäkemään oli kansa miehissä rientänyt.\n\nOlipa muutakin uutta kirkolla nähtävänä, joka myös ihmisissä herätti\nuteliaisuutta ja lienee monen saanut kirkolle tulemaan. Uusi\nsaarnatuoli oli, näette, tuotu kirkolle. Sitä ei oltu vielä pantu\npaikoilleen, vaan se oli viety tapulin ullakkoon, jossa se oli\nhalullisien nähtävänä, Niin, eikö ollut syytä tulla kirkolle?\n\nNoissa olisi jo kylläksi ollut kuulemista ja katsomista, mutta\nsuntiosta se vasta ihmeitten ihme oli. Hän oli ostanut aivan ihka uuden\nkellon, ei kirkon kelloa, vaan tuommoisen ajan jakajan. Se ei ollut\nmikään arvoton neljällä kivellä käypä silinteri, vaan oikein tuommoinen\nkahdeksankulmainen kailetti-kello, joka oli varustettu tiima-,\nminuutti- ja sekuntiviisareilla, ja oli vielä päälliseksi lyöpä. Kellon\npäällä oli lyhyt nuoran palanen, jonka ulkopäässä oli pieni rengas;\nsiitä nykäsemällä sai kellon lyömään milloin vaan halutti.\n\nSemmoisen kellon oli Kolinen ostanut juuri hiljakkoin. Montakin\nkehottavaa syytä oli tuon kellon ostamiseen. Vanha kaapillinen,\npainoilla käypä lyömäkello oli jo kauvan sitten laannut kaikenni\nkäymästä, vaikka painoihin oli leivisköittäin lisätty kiviä. Eikäpähän\nsiitä paljon apua ollut sinäkään aikana kun se kävi, sillä hakkuri\nmennä räplätti noin vaan omia aikojaan, huolimatta vähääkään\npitkävartisen heiluin harvoista heilahduksista. Siitä oli seurauksena\nse että kello oli aina joko edellä tahi jälessä tai seisomassa.\nTuommoinen kello kävi viimein suntion mielestä virkaansa\nkelpaamattomaksi, sillä kun se ei tiennyt aikaa, hiljastui useinkin\nhänen soittonsa, josta hän sai nuhteita kirkkoherralta. Kyllähän suntio\noli kokenut laittaa apua tuolle epatolle seinäkellolle, nimittäin\nlaittamalla aurinkokellon tai tiimapölkyn, mutta eipä siitäkään ollut\nmitään hyvää pilvisillä säillä ja jouluaamuna. Monta kertaa oli\nkelloseppä ollut tuon seinäkellon kimpussa ja laittanut sen käymään,\nmutta tuskin hän oli talosta poistunut, niin suntio jo huomasi, ettei\nkello ollut niinkuin sen olla olisi pitänyt, ja yks, kaks, oli kello\nhänen käsissään, jota hän tirkisteli tietomiehen tavalla joka puolelta,\nsamassa puukon kärjellä väännellen, rapaten ja kynsien sitä mihin vaan\npuukonkären sai mahtumaan. Semmoisesta menettelystä oli seurauksena,\nettä kello joko lakkasi kaikenni käymästä tahi meni se räplättämällä\nniinkuin edellä on mainittu.\n\nSuntio oli joku aika takaperin saanut taasenkin nuhteita kirkkoherralta\nmyöhästyneen soiton vuoksi. Pahoilla mielin tuli hän kotiin ja rupesi\nripustamaan kiviä nyt kaikenni seisovan seinäkellon painon lisäksi.\nKello lähtikin laillaan liikkeelle ja suntio oli mielissään hyvästä\nonnestaan. Mutta kun hän oli seuraavana yönä makeimmassa unessaan\nmuorinsa kanssa, tapahtui se onnettomuus, että kellon nuora katkesi ja\ntuo kivipaljous tuli hirmuisella jyrinällä alas. Unen läpi kuului se\nniin hirmuiselta räjähdykseltä kuin kauhein ukkosen jyrähdys.\nSäikähdyksestä meni suntio aivan turraksi, mutta yhtäkaikki tormasi hän\nvuoteesta ylös tietämättä mihin sitä mennään, mutta mennä sitä vaan\npiti niinkuin nuoli. Mutta pimeän päässä oli sillä kiireellä niin huono\nseuraus, että hän löi otsansa ovenkamanaan ja sai suuren haavan\notsaansa. Reeta, suntion vaimo, säikähti niin kovin, ettei hän kyennyt\nensinkään nousemaan ylös. Hän vapisi kuin haavan lehti, uihkuili ja\nvoivotteli senkin seitsemänlaisella äänellä ja sanoi monenvärisiä\ntulisäkeniä lentelevän silmissään. Hän sai siitä pahan reväsimen\nilmoiseksi ijäkseen. Kauvan sai suntio toinnutella itseään, ennenkuin\nhän kykeni ottamaan valkean. Oitis huomasi hän tuon hirmun oikean\nlaidan, kun huomasi ison kiviröykkiön lattialla. Tämän hän heti\nilmoitti vaimollensa, mutta mitäpä se enään auttoi, sillä reväsin oli\ntullut, ja se pysyi.\n\nTämmöisien syiden tähden päätti suntio lujasti mielessään poistaa tuon\nikävän kellottomuuden. Kuitenkin piti hän aikeensa salassa, iloiten\nsiitä ja itseksensä ehtimiseen hyräillen. Hänellä oli kaupunkimatka\ntiedossa, kun piti lähteä kirkonkelloa noutamaan, ja sieltä hän aikoi\najanjakajankin tuoda, mutta niin salaa, ettei kellään olisi siitä\npienintäkään aavistusta. Kun hän sitten meni kaupungissa ollessaan\nkellosepälle, mielistyi hän tuohon kailetti-kelloon, kun se niin\njuhlallisesti käydä laklatti. Sen hän sitte arvelematta osti ja hän\niloitsi mielessään kuinka hän kellollaan hämmästyttää maailmaa.\n\nSemmoinen oli se ihmeellinen kello, joka juhlallisesti riippui suntion\ntuvan peräseinällä. Siihen oli se asetettu muutamia päiviä ennen.\nPaikkakunnassa ei oltu ennen nähty semmoista kelloa. Tieto tuosta\nkummallisesta kellosta oli levinnyt revontulien tavalla ympäri pitäjää\nja jokaisen teki mieli saada nähdä ja kuulla tuota kummallista\ntaidekalua muiden uusien kummien ohessa. Sen vuoksihan se oli, kun\nsuntion huoneet jo lauvantai-iltana kuhisivat niin täynnä väkeä.\n\nJa kylläpä ei suntio pannutkaan sytytettyä kynttiläänsä vakan alle.\nVakavana ja arvokkaan näköisenä kuljeskeli hän uteliaan väkijoukon\nkeskellä, itsekseen hyräillen sanatonta, mutta nuotillista hyräilyä,\nmolemmat kädet seljän takana. Kun hän noin hyräillen liikkeelle lähti,\ntiettiin silloin aina saatavan kuulla jotakin hyvää tuosta\nihmeellisestä kellosta, sillä vakavin askelin läheni hän juhlallisesti\nkelloa, tarttui kiinni tuohon kellon päällä olevaan lyhyeen,\nrengaspäiseen lyömänuoraan ja vetää hurautti siitä. Ja voi ihmettä,\nmikä seuraus tuolla näennäisesti yksinkertaisella tempulla oli, sillä\nkello rupesi heti lyödä hamisemaan niin paljon kuin kerkesi. Tämän\ntempun uudisti suntio aina silloin kuin uteliasten joukko uudistui ja\nkun heidän keskinäiset puheensa kävivät kovin tiedonhaluisiksi, jotka\nsuntio kyllä kuuli, vaikkei hän ollut niitä kuulevinaan.\n\nKun ei hän ollut tuolla hyräily-, kävely- ja hurauttamistuulella, istui\nhän huoneen peräpuolella harvasanaisena ja miettivän näköisenä,\nvedellen savuja uudesta, vasta kaupungista tuodusta piipustansa,\nmolemmat kädet ristissä rinnan päällä. Siinä hän sitten\nkorvakuuluksissa kuunteli ja vaarinotti jokikisen sanan mitä milloinkin\nkellosta puhuttiin. Jos joku yksityinen oli niin utelias ja kärkäs,\nettä hän tuli suorastaan suntion luo, tekemään jotakin kellollisia\nkysymyksiä, sai hän vastaukseksi harvoja, mutta asiallisia ja useinkin\nniin tylyjä ja pisteleväisiä vastauksia, että ne monen liiaksi uteliaan\ntiedonhalun jäähdyttivät kauvaksi aikaa.\n\nMonta eri joukkoa oli näin tullut ja mennyt ja kaikki olivat saaneet\nnähdä kellon ja kuulla sen lyövän. Mutta nämä olivat vaan tuommoista\nnuorta hälyjoukkoa, joilla ei ole vielä mitään perinpohjaista\ntutkimuskykyä, tyytyivät vaan tuommoiseen pintapuoliseen näkemiseen ja\nkuulemiseen.\n\nOli kappaleen aikaa jonkummoista rauhaa, sillä uusia uteliaita ryhmiä\nei tullut; oli vaan oma kortteeriväki ja sitähän voi jo semmoisissa\ntiloissa rauhaksi sanoa. Suntio oli erinomaisen hyvällä tuulella ja sen\nuseammasti nyt kuultiin kellon hanisevaa lyöntiä ja suntion hyräilyä.\n\nSamassa alkoi kartanolta kuulua iloista naurun rähinää ja puheen\npälinää.\n\n\"Jokohan taas...?\" sanoi suntio ja istui jo varalta tuohon vakavaan\nasemaansa.\n\nRähinä läheni ja jo tulivat he porstuaan, jossa he kopistelivat lunta\npois kengistään. Aristelematta astui tuo iloinen ja suruton joukko\nhuoneeseen. Huolimatta yhtään mitään kenestäkään huoneessa olijasta,\nalkoivat he vilkuilla ympäri huonetta, lasketellen samassa kello-asiaan\nkuuluvia sanoja ja lauseita; tuntuipa siltä kuin he olisivat otaksuneet\nkoko kellon ja talon yksinomaisesti kuuluvan heille.\n\nNämä olivat täydessä naimaijässä olevaa nuorta väkeä ja olipa heidän\njoukossaan pari morsiuspariakin. Saattajana tahi johtajana oli heillä\nTuiveroisen Tiitus, lyhyt, mustanvihakka miehen paaru. Hän oli\nnaimaikäänsä katsoen mennyt jo yli onnensa, mutta siitä huoli Tiitus\nviisi. Hän tahtoi vaan olla siellä, missä muutkin nuoret olivat, eikä\nyksiäkään kysyjäisiä, kuulijaisia ja häitä ollut, joissa Tiitus poika\nei olisi ollut parhaana miehenä, eikäpä mitään muutakaan, joka vaan oli\njotakin uutta. Yleensä häntä pidettiin asiantuntevana miehenä, sillä\nhän oli kulkenut enemmän maailmaa kuin muut paikkakuntalaiset. Hän oli\nkerran käynyt Jyväskylän kaupungissakin ja siitä oli hän jotenkin\nylpeä, sillä kun hän kertoi noita matkahavainnoitansa, alkoi hän\ntavallisesti kertomuksensa näillä sanoilla: \"Kun minä etelässä kävin\".\n\nNiin, semmoista joukkoa se oli, joka nyt tuli suntion uutta kelloa\nkatsomaan. Jo ensi ottosista huomattiin, etteivät nuo ohvakkaat vieraat\nolleet suntiolle oikein mieluisia, sillä heti heidän tultuansa tuli hän\ntavallista tarkkaavammaksi, miettivämmäksi ja vähäpuheisemmaksi;\nhyräileminen lakkasi heti niinkuin tulpan olisi suuhun lyönyt.\n\n\"No, missä se on? Eihän tuota näy koko kelloa\", sanoi eräs suulas\ntyttö, seinille katsella tirkistellen.\n\n\"No voi! Etkö tuota nyt näe...? Tuollahan se on kellokaapin vieressä\nperäseinällä... Minä näin sen heti kun huoneeseen tulin\", sanoi\nTuiveroisen Tiitus, ihmetellen tytön näkemättömyyttä.\n\n\"Voi herranen aika, tuommoinenko se vaan onkin? Noin pieni ... ei\nseulankaan kokoinen\", sanoi joku joukosta ja koko joukko meni perälle\nhuonetta ja kaikkein silmät olivat tähdätyt kelloon.\n\n\"Minkälainen se sitten sinun mielestäsi pitäisi olla?\" kysyi suntio\njotenkin äreästi.\n\n\"En minä häntä oikein tiedä, mutta minä luulin, että se on tuommoinen\nkaapillinen...\" sanoi puhuja hämmästyksissään.\n\n\"Kaapillisten kellojen aika on ollut ja mennyt\", murahti suntio.\n\nTätä viimeistä suntion tyytymätöntä lausetta eivät kellon tarkastajat\nnäyttäneet ensinkään huomaavan; he elivät vaan omaa elämäänsä ja\npitivät omaa menoansa.\n\n\"Onpa se sentään soma kello ... noin pikkunen ja kiiltävä ja -- ja noin\npaljon viisareita\", sanoi joku joukosta.\n\n\"Sepä minusta onkin paha, että niitä niin paljon... Eihän tiedä montako\nkellokaan on\", sanoi Sydänmaan Jussi.\n\n\"Niin, mutta 'siprut' minusta ovat huonot... Eihän noissa ole kuin\nsuoria piiruja rinnan ja ristissä ... mikä noista selvän...?\" säesti\neräs tyttö siihen.\n\n\"Mutta uskokaapa jos tahdotte, niin minä olen ennenkin nähnyt semmoisen\nkellon -- lautamiehellä se on -- jossa oli samanlaiset siprut kuin\ntuossakin ja minä opin ne aivan pian ymmärtämään\", sanoi eräs tyttö.\n\n\"No mitenkä?\"\n\n\"Minä lähdin ykkösestä lukemaan ja luin: yks, kaks, niin kauvan kun\ntulin sille kohdalle missä viisari oli\", selitti tyttö.\n\n\"No, mutta voisihan tuossakin samoin tehdä\", sanoi se tyttö, joka oli\nkelloa ihannellut.\n\n\"Mikäpä olisi, ettei saattaisi.\"\n\n\"Kyllä se on sievä kello. Katsokaapa tuota pikku viisaria tuossa pikku\ntaulussa ... tuossa alhaalla ... näettekö...?\"\n\n\"Menee niin että näkee.\"\n\n\"Näkeehän tuon ... hyvin näkeekin.\"\n\n\"Lyöpiköhän tuo?\"\n\n\"Mitäs hän toki tuommoinen ... toisenlaisen sen kellon pitää olla,\njonka mieli on lyödä\", sanoi Tiitus, joka tähän asti oli ollut kelloa\narvostelematta ikäänkuin kadehtien, kun muut ihantelivat ja\nihmettelivät tuota uutta ja kummaa, josta hän ei ollut tiennyt\nedeltäpäin kertoa.\n\n\"Mitäs se toki... Eihän tuossa ole painojakaan ... painothan toki\nlyömäkellossa olla pitää\", selitti Sydänmaan Jussi.\n\n\"Niin, eikä heilaria.\"\n\n\"Ettäkö se ei lyö?\" kuulivat kellon arvostelijat aivan selkänsä takana\nsanottavan.\n\nHe eivät ollenkaan huomanneet, että suntio oli hiljalleen noussut ylös,\nkun kuuli että kellolle alettiin hakea olemattomia vikoja ja siten\nsyyttä tarpeetta poljettiin sen arvoa. Sen tahtoi hän nyt kaikin\nmokomin poistaa ja sitävasten oli hän nyt liikkeellä.\n\n\"Voi, voi lyöpikö se...? Sanokaa, hyvä Kolinen, sanokaa\", pyyteli eräs\ntyttö helkevästi, hän, joka oli niin mestari numeroiden tuntemisessa.\n\n\"Lyöpipä tietenkin ja lyöden lyöpikin, eikä siinä tarvita painoja eikä\nheilareita\", sanoi suntio ja katsoa vilautti Tiitusta silmiin.\n\n\"Vai lyöpikin se...! Voi kun kuulisi sen lyövän.\"\n\n\"Odota niin kauvan, kun viisari tulee tiiman päälle ... kohtahan tuo\ntulee\", kehoitti joku tuota malttamatonta.\n\n\"Niin, vain se tulee vasta puolen tiiman päälle, koska on pitkäviisari\nalaspäin ... näethän tuon nyt\", hopitti tyttö.\n\n\"Lyöhän se puolen tiimankin päästä, mutta eihän se silloin lyö kuin\nyhden kerran, vaan kyllä siihen keino tiedetään\", sanoi suntio ja alkoi\nastuskella kelloa kohden.\n\n\"Hyhhyhy, hyh, hyh, hyy\", kuului nyt ja samassa vetää hurautti hän\nlyömänuorasta.\n\nKello alkoikin lyödä suhuuttaa minkä kerkesi. Heti herkesivät kaikki\nhälisemästä ja suurella uteliaisuudella kuunteli jokainen kellon\nlyöntiä. Sydänmaan Jussikin otti niin vakavan aseman, ettei tohtinut\nhengittääkään; hän oli niin pinnistyksissä, että hänen takkinsa hihan\nsuut tärisivät kuin haavan lehti. Ehdottomasti oli hän kääntynyt kellon\npuoltajain puolelle.\n\n\"Jopa oli kumma\", sanoi hän ja huokasi raskaasti.\n\n\"Kumma se oli ja voi, voi kuinka sievästi se suhisi ja kuinka kauniisti\nse lyödä ynisi\", hälysi useampi yhteen ääneen.\n\n\"Niinhän tuo kalkahti raudalta\", sanoi Tiitus nyreissään.\n\n\"Kalkahtiko se raudalta?\" kysyi suntio niin tuimasti, että kaikki\nläsnäolevat hämmästyivät. Samassa kääntyi hän äkkiä Tiitukseen päin.\n\n\"No enhän minä nyt sitä niin todesta...\" koki Tiitus hämillään sanoa.\n\n\"Niinäpä se on... Tulee puhumaan, vaikkei ymmärrä yhtään kellon\npäälle\", sanoi suntio.\n\n\"Voi kuinka se on kaunis kello ... voi kun minullakin olisi tuommoinen\nkello\", sanoi joku poika.\n\n\"Ja miten kauniisti se käydä laklattaa.\"\n\n\"Entä nuo viisarit sitten ... katsokaa tuota pientäkin, kuinka se\nsikeltää.\"\n\n\"Ja niin kiiltävä ja pieni.\"\n\n\"Saattaisipa melkein vaikka lakkariinsa pistää.\"\n\n\"Menisitpä häntä liikuttelemaan, niin näkisit kuinka siinä kävisi ...\nkellon pitää olla suorassa, jos mieli sen käydä on\", sanoi Tiitus.\n\n\"Ettäkö tämän pitää olla suorassa, ennenkuin se käypi, vai?\" kysyi\nsuntio tuimasti.\n\n\"Niin kaiketi tuon ennen on pitänyt olla.\"\n\n\"Siinäpä laskit aika valheen\", sanoi suntio. Samassa hän sivalsi kellon\nnaulasta ja pisti sen ylösalasin alimmaisesta hankista riippumaan. \"Nyt\nnäette, minkälaisissa kengissä tuo mies kulkee\", lisäsi hän sitten\nvoitollisesti.\n\nIhmettelemästäkin päästyä ihmetteli koko seura, kun kello käveli yhtä\nraikkaasti, vaikka oli käännetty ylösalasin. Semmoista ei oltu ennen\nnähty. Jokainen heitätä kyllä oli nähnyt, minkälaisessa pulassa kylän\nkellosepät olivat olleet heidän mustatauluisten ja raskaspainoisten\nseinäkellojensa kanssa, kun he niitä ensin siivottuansa, käymään\nasettelivat. Kuinka monta päreentikkua ja suudetta he tarvitsivat\nsilloin kelloa suoraan asettaessaan, sen ties taivas ja päiväkaudet\nsaivat he korviansa kallistella, kuullaksensa, milloin kello tasaisesti\nastuskeli. Mutta nyt, nythän kääntynee maailmakin ylösalasin, koska\nkellotkin voidaan päälleen kääntää, eivätkä ole siitä tapo\ntaallaankaan, käydä raksuttelevat vaan, niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut. -- Niin, eikö ollut syytä ihmetellä? ja kaikki muut niin\ntekivätkin, mutta Tiitus oli vaan tyytymättömän näköinen.\n\n\"Eihän tuo lyönyt oikeaa tuntiakaan ... löi kymmentä ja kello ei ole\nvielä kahdeksan\", sanoi hän.\n\n\"Se on kumma, minkälaisessa vääryyden solmussa ja katkeruuden sapessa\ntuo mies on minun kelloani vastaan, ikäänkuin se olisi hänelle mitään\npahaa tehnyt. Mutta minä tahdon näyttää, kuinka perättömiä hänen\nparjauksensa ovat\", sanoi suntio kiivastuneena.\n\nNäin sanoen nykäsi hän taasen lyömänuorasta ja antoi kellon lyödä,\nnykäsi vieläkin ja nykäsi niin kauvan, että lyönti tuli oikeaan.\n\n\"Vieläkö sinulla on nyt mitä sanomista?\" sanoi sitten suntio, kääntyen\nTiituksen puoleen.\n\n\"Voi, voi kuinka kauvan ja kauniisti se löi, vaikka oli alaspäin\nkäännettynä... Eipä se tarvinnut painoja eikä heilareita, mutta löipä\nyhtäkaikki\", hälisivät kaikki, mutta Tiitus katseli pitkin nokkaansa.\n\n\"Kuinka te voitte sitä noin mielinmäärin lyöttää ... noin vaan miten\nitse tahdotte?\" kysyi joku.\n\n\"Miksei ... helppo tehtävä se on sille, joka kellon perinpohjin\ntuntee\", sanoi suntio oikein kellosepän tavalla.\n\n\"Voi kun minulla olisi teidän kätenne\", sanoi Sydänmaan Jussi,\nihmetellen suntion taitoa.\n\n\"Mitäpä siitä olisi, poika parka, hyvää, kun sinulla ei kuitenkaan olisi\nminun päätäni\", arveli suntio.\n\n\"Mikä tuon kellon nimi on...? Onhan kelloillakin useinkin nimet\", kysyi\njoku.\n\n\"Mitä sinä, Tiina, joutavia ... eihän sitä kelloilla nimeä...\" sanoi\nSydänmaan Jussi arasti.\n\n\"On kun onkin ... Meidän renki-Matillakin on lakkarikello, jota hän\nsanoo Lonton-kupulaksi\", väitti tyttö.\n\n\"On tälläkin kellolla nimi\", sanoi suntio totisesti.\n\n\"Vai on... Tiesinhän minä, että on kelloillakin nimi. Sanokaa, hyvä\nKolinen, mikä tuon teidän uuden kellonne nimi on -- sanokaa\", kärtteli\nutelias Tiina.\n\n\"Kaaleppikello tämä on\", sanoi suntio tohtuneena.\n\n\"Vai kaaleppikello... Vivahtaapa se vähän ihmisen nimeen, mutta eihän\nse mitään haittaa... Paljonkohan tuo on maksanut?\"\n\n\"Viisikolmatta markkaa.\"\n\n\"Kylläpä on hintaa, mutta eihän sitä tuommoista helpolla...\", arveli\njoku.\n\nTuiveroisen Tiitus oli kauvan aikaa ollut vaiti ja neuvotonna. Selvästi\nhuomasi hän joutuneensa kelloasiassa häviölle suntion kanssa, sillä\nkaikki olivat kääntyneet hänen puolelleen, yksin Sydänmaan Jussikin,\njosta hänelle oli alussa niin hyvä apu ollut. Vaikea oli hänen kärsiä\ntappiotaan, sillä sittehän hän olisi menettänyt kaiken arvonsa.\n\n\"Kun minä etelässä kävin, niin...\"\n\n\"Käy sinä siellä, käy sinä täällä.\"\n\n\"No antakaahan nyt toki puhua.\"\n\n\"Puhu nyt sitten.\"\n\n\"Kun minä etelässä kävin, niin siellä minä kummallisen kellon näin ...\ntuo ei ole sen rinnalla vielä mikään\", sanoi Tiitus.\n\n\"No annapa paukkua, minkälaisen kellon sinä siellä näit.\"\n\n\"Se oli semmoinen, semmoinen -- -- se löi kuuteen kulkuseen yhtaikaa ja\nse löi kaikki tiimat ja minuutit. Siinä oli taulu ammeenpohjan ja\nheilarin lantti saavinpohjan kokoinen. Se tiesi vuodet, kuukaudet,\ntunnit, minuutit ja sekulit. Sitä ei tarvinnut vetää kuin kerran\nvuodessa ja ... ja sehän nyt vasta koreasti löi ... mitäs tuo\ntuommoinen.\"\n\n\"Mikä se sekuli on?\" kysyi joku.\n\n\"Etkö sinä sitä vielä tiedä...? Se on tuo sukkela viisari tuossa pikku\ntaulussa ... alhaalla tuossa ... ymmärrätkö? -- tuo joka tuossakin on\nolevinaan.\"\n\n\"Missä näit semmoisen kellon?\" kysyi suntio.\n\n\"Jyväskylässä; siellä näkee jos mitä.\"\n\n\"Missä siellä?\"\n\n\"Erään herran kamarin seinällä.\"\n\n\"Sekulit ... kuuteen kulkuseen...? Mahdoit panna heti seitsemään...\nHm!\" murahti suntio.\n\n\"Minä pelkään, että tuo Tiitus valehtelee\", arveli eräs tyttö.\n\n\"Mitäpäs se tekee ... hän valehtelee niin että nokka päässä heiluu.\nMissä sitä semmoista kelloa ... ammeenpohjan kokoinen...? Kummaa kun se\nkehtaakin. -- -- Kuulihan sen tuosta lyönnistäkin. Siitä sitä tulisi kun\nkaikki minuutitkin ... aivanhan se olisi yhtenä sälinänä ja kuka siitä\nselvän ottaisi...? Eiväthän ihmiset hulluja ole. -- -- Kuulittehan jo\nsiitäkin, kun sanoi tuossakin pitävän painot olla, ennenkuin se löisi\n... eipähän tiennyt sitäkään\", puhkesi suntio puhumaan.\n\n\"Nyt minä tiedän varmasti että Tiitus valehtelee\", sanoi joku joukosta.\n\n\"Me uskomme sen ja tiedämme kaikin\", sanoi toinen.\n\n\"Hyvä on kun tiedätte\", vakuutti suntio.\n\n\"Hyvästi nyt vaan, Kolinen! -- olipa se soma kello\", sanoivat nuo kellon\nkatselijat ja lähtivät pois, vielä mennessäänkin väittäen, että Tiitus\nvalehteli. -- Nurpalla nokin seurasi hän heitä.\n\n\"Saipas hän kerrankin, vanha valehtelija...! Tuleekin syyttä tarpeetta\ntärväämään ja parjaamaan toisen kelloa\", sanoi suntio vierastensa\nmentyä.\n\nHän tuli erinomaisen hyvälle tuulelle tuon viimeisen kelloa\ntarkastelevan ryhmän lähdettyä. Eipä kummakaan, jos niin oli, sillä\nolihan hän saanut täydellisen voiton tuosta nenäkkäästä Tiituksesta ja\nkello oli jäänyt siihen arvoon, mikä sillä hänen ja muiden mielestä\nharvinaisena kaluna paikkakunnassa oli. -- Kaikki äreys ja kärtyisyys\nlähti hänestä niinkuin vesillä pesten ja yhtenään kuului nyt vaan tuo\ntutunomainen \"hyhhyhy, hyh, hyh, hyy\". Talon majamiehet saivat nyt niin\npaljon kuulla kellon lyöntiä, ettei suinkaan kenenkään liene tehnyt\nmieli enempää, sillä yhtenään käydä kässehti suntio hyräillen kellon\nluo ja vetää hurautti kellon lyömänuorasta; menikö lyönti oikeaan tai\nväärään, siitä huoli hän viisi.\n\nIlta oli jotenkin kulunut, sentähden alettiin jo asetella maata.\nValkeat olivat jo sammutetut, ja yksi ja toinen majamies veteli makeata\nunta. Joku vieras oli hyvän aikaa valvoskellut, sillä Nukku-Matti ei\nosannut hänen luokseen. \"Mitenkä, kellohan löi vast'ikään ja nyt se\ntaaskin lyöpi?\" ajatteli hän, kun se taasenkin rupesi lyödä\nsuhuuttamaan. Mitäpä siinä oli, kello löi vaan lyömisensä, mutta kun se\noli tehtävänsä tehnyt, hurahtivat taasen lyöntineuvot ja kello vaan yhä\nlyödä hanitti.\n\n\"No, eiköhän, kiesavita, se pöllö ole yölläkin vielä tuon rämpän\nkimpussa...! Ei saa yötänsäkään rauhassa nukkua. Kyllä kaiketi se sen\nkauniisti särkee, niinkuin muutkin on tehnyt... Huomenna saat myydä\npois koko honikan ... äläpäs nyt toki ... minä en kärsi sitä ...\nihmisetkinhän tuolla nauraa\", kuului samassa suntion vaimon äreä ääni,\njoka luuli jo kaikki nukkuvan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla kun ihmiset heräsivät, ihmettelivät he suuresti, kun kelloa ei\nseinällä ollutkaan. Suntio oli vähäpuheisempi ja synkeämmän näköinen\nkuin koskaan ennen. Hänen muorinsa oli hyvin ruppatuulella. Äänetönnä\nkulki hän muun väkijoukon keskitse asioitaan toimitellen ja jos hän\njonkun sanan sanoi, oli se joko pistelevä tai tyytymättömyyttä\nosoittava. Kortteeriväki huomasi tuon emännän pahantuulen ja se\nsynnytti jonkunmoista alakuloisuutta kaikkiin.\n\nKaikki huomasivat aivan selvästi, että suntio vartioi sitä tilaisuutta,\nettä hän voisi jollekin majamiehelle jotakin sanoa muiden huomaamatta;\nsemmoinen hetki ilmestyikin.\n\n\"Paljonko kello on?\" kysyi hän melkein kuiskaamalla eräältä ja hänen\nkäytöksensä oli niin arkamainen, että oikein sääliksi kävi.\n\n\"No missäs teidän kellonne on?\"\n\n\"Se täytyi viedä pois.\"\n\n\"Ja minkä vuoksi?\"\n\n\"Se pahuus oli seisonut yöllä... Liiaksi minä kaiketi sitä kääntelin ja\nlyötin ... täytyy viedä se kellosepälle. -- -- Olipa hyvä kun kirkkoherra\nantoi minulle semmoisen ohjeen, että saisin silloin alkaa soittamisen,\nkun hän lähtee kotoaan, sillä pappilaan oli jotenkin pitkä matka.\"\n\n\"Mihinkä nyt olette kellonne vieneet?\"\n\n\"Tuonne perikamariin, arkkuun vaan... Kunhan ei vaan tuo nero Tiitus\nsaisi sitä tietää -- -- ehkä siitä vielä kello tulee.\"\n\nKun hän sai tietää, mitä aika oli kulunut, lähti hän pois, itsekseen\nmutisten: \"Eipä nyt toki vielä niin kiirettä ole\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt alkoi tulla toiset tuumat. Aika oli jo siksi kulunut, että\nyökirkolla olijat alkoivat kaikin olla liikkeellä ja toisia tuli\nehtimiseen. Yhtenä paminana oli kartano, kun ihmiset pälisivät, luokat\nkolahtelivat, aisat rämähtelivät ja hevoset hirnahtelivat, miesten\nhevosia valjaista riisuessa ja sijotellessa rekiä, joihin he sitoivat\nhevosensa kiinni ja joille he laittelivat loimia ja syömistä.\nKylmettyneine kenkineen ja kylmine turkkineen työntäysi väki\nhuoneisiin, jotka niin täyttyivät, ettei siinä ollut käden eikä jalan\nsijaa. Jokainen koetti pyrkiä valkean luo, lämmittämään kohmettuneita\nkynsiään; lapsiväkeä oli paljon mukana ja ne olivat kaikkein\nhalukkaimmat siihen toimeen. Kylmä oli tosin ilma, mutta eihän sopinut\npoissa olla, sillä soitettiinhan tänään ensi kerran uudella isolla\nkellolla ja se piti heidän kuulla ja jos mahdollista nähdäkin, vieläpä\nsaarnatuolikin.\n\nSuntiolle koitti iloisempi aika. Kaikki häntä tahtoivat hyvitellä ja\nmielitellä, ja päästä hänen kanssaan niin likeiseen ystävyyteen kuin\nsuinkin mahdollista, sillä hänhän se isoa kelloa soitti ja hänenhän\navullaan sitä tapuliin pääsi, jos pääsi. Suurin osa kirkkomiehistä ei\ntiennyt vielä mitään tuosta suntion kummallisesta \"kaaleppi\"-kellosta\nja jos joku tiesikin ei hän sitä nyt muistanutkaan, sillä olihan nyt\nkohta kuultavissa isompi kello, joka löi paljon isommasti kuin mikään\nkaaleppi. -- Niin unohtui suntiolta koko tuon oman kellonsa yöllinen,\nsurullinen juttu ja hän alkoi taas iloisesti hyräilemään.\n\nYksi ja toinen pyyteli häneltä lupaa päästäksensä hänen kanssaan\ntapuliin. Enimmiten ei hän ollut noita pyyntöjä kuulevinaankaan, kulkea\nkyssytteli vaan ja hyräili; joskus istui hän arvokkaan näköisenä,\nmolemmat kädet ristissä rinnan päällä. Kun tuo kärttäjäjoukko häntä\nkovin ahdisti, sanoi hän vaan: \"Ei sinne kaikki mahdu\". Mutta vaikka\nhän niinkin sanoi, vilkutti hän toisille ystävällisesti silmää jossakin\nlomassa, milloin eivät muut sitä nähneet ja se merkitsi hyvää. Näille\nhän jossakin sopivassa tilaisuudessa kuiskasi jotakin korvaan ja siitä\ntulivat nämä oikein iloisiksi.\n\nNyt juuri tuli Tuiveroisen Tiitus huoneeseen. Hän vilkuili ympäri\nhuonetta, nähtävästi etsi hän jotakin ihmistä; tuota illallista\nkello-juttua ei hän näyttänyt muistavankaan.\n\nHänet nähtyänsä istui suntio johonkin huoneen nurkkaan, ikäänkuin\npiiloon häneltä, mutta Tiitus huomasi kuitenkin hänet ja asteli suoraan\nsuntion luokse.\n\n\"Hyvää huomenta, Kolinen! Saanhan minäkin tulla tapuliin\", sanoi hän\niloisesti.\n\n\"Etkä saa.\"\n\n\"No miksen...? Minä soittaisin teille avuksi\", sanoi Tiitus\nällistyksissään.\n\n\"Vaikka mitä tekisit, niin et saa.\"\n\n\"No miten? Sanokaapas.\"\n\n\"Eihän sinne kaikki ... ja mitäpä sinulla siellä tehtäisiin --\nvalehtelijalla\", sanoi suntio totisesti.\n\n\"Kah, kun on kärtynen!\" sanoi Tiitus ja heitti koko tapuliin pääsemisen\nhitolle. Hän kääntyi aivan välinpitämättömän näköisenä pois ja alkoi\nmuiden kanssa iloisesti hölistä muita asioita.\n\nPaljon oli tapuliin luvatuita, mutta paljon enemmän luvan saamattomia.\nToivon ja ilon hohde loisti luvansaaneiden kasvoilla; oikein he käsiään\nhykertelivät pelkästä ilosta ja malttamattomuudesta.\n\n\"Voi, voi kun tulisi aika!\" sanoi eräs poika käsiään hieroen ja hymyssä\nsuin.\n\n\"Niin aika'... Mitäs kello nyt onkaan?\" sanoi Tiitus ja silmäili heti\nsitä paikkaa, missä tuo kiistanalainen kaaleppikello oli illalla\noikein- ja väärinpäin riippunut. \"Eihän sitä ole enään koko kelloa ...\neihän se vaan ole lakannut käymästä?\" lisäsi hän sitten ja kääntyi\nkysyvästi suntioon päin.\n\n\"Eikä ole.\"\n\n\"Mutta tosiaankin. Minäkin olen kuullut, että Kolisella on uusi ja\nkummallinen kello, missä se nyt on?\" sanoi joku kirkkomies.\n\n\"Kyllä kaiketi se on niin koreasti herennyt käymästä\", ehätti Tiitus\nsanomaan, nauraa virnistellen.\n\n\"Kuulithan sen, ettei se ole ... mutta eihän sitä toki kaikille --\nluuletko tapuliin pääseväsi?\" sanoi suntio ja hän oikein vapisi\nhätäymisensä tähden.\n\nAamu rupesi valkenemaan ja ikävä seinäkellon juttu haihtui vähitellen.\nSuntio alkoi käydä levottomaksi ja lupauksen lapset vielä\nlevottomammiksi. Rauhattomana käveli suntio paikasta toiseen ja katsoi\ntavasta akkunasta ulos, nähdäksensä missä määrin päivä valkenee ja\ntietääksensä, mitä aika on kulunut. Nähtävästi ei hän uskaltanut tuolta\nkellomieheltäkään tulla kysymään, paljonko kello on, sillä hän älysi,\nettei hän voi sitä niiden huomaamatta tehdä.\n\nEi ollut vielä hetikään selkeä päivä, kun suntio alkoi tukkia turkkia\npäälleen.\n\n\"Joko sitä lähdetään?\" kysyi joku luvattu.\n\n\"Hyhhyhy, hyh, hyh, hyy\", hyräili vaan suntio ja samassa otti hän\ntapulin avaimet naulasta.\n\nTämä oli merkki lähtöön. Kuumeentapaisella kiireellä hakivat kaikki\nvöitään ja kintaitaan, ja niin sitä lähdettiin. Paljon oli siinä väkeä,\nvanhoja ja nuoria, arvokkaita ja arvottomia, aina sen mukaan,\nminkälaisessa yhteydessä mikin oli suntion kanssa; Sydänmaan Jussi oli\nmyös muiden joukossa -- tiettypä se. Paljon oli semmoisiakin, mitkä eivät\nensinkään olleet saaneet minkäänlaista lupaa, mutta yhtäkaikki olivat\nlyöttäytyneet matkaan, toivossa, että joku hyvä onni toimittaisi heille\ntapuliin pääsyn. Niiden joukossa ei vaan Tiitusta nähnyt. Juhlallisesti\nja arvokkaan näköisesti asteli suntio hitain askelin edellä ja hälisevä\njoukko meluten jäljessä. Hänen oikeassa kädessään heiluivat renkaista\ntoisiinsa nahkahankilla yhdistetyt isot tapulin avaimet ja vasemmassa\nkainalossa oli hänellä iso kappale vanhaa hamppuvaatetta, luultavasti\njostakin vankasta alustasta.\n\n\"Mitä tuolla vaatteella teette?\" kysyi eräs keski-ikäinen mies, juosta\nsipasten suntion sivulle.\n\n\"Kylläpähän hänen näet\", sanoi suntio, eikä kääntänyt päätänsäkään.\n\nNiin tultiin hälisten tapulin portaille. Tungos oli niin suuri, ettei\nsuntio voinut saada ovea auki, sillä jokainen tahtoi ensiksi päästä\novesta sisälle. Viimein täytyi suntion koveta ja sitten sai hän sen\nverran tilaa, että sai oven auki. Yhdellä pamauksella oli ullakko\ntäynnä väkeä. Siellä se körötti nurkassa pystyssä, uusi saarnatuolikin,\nmutta eipä sitä nyt jouduttu paljon tutkimaan ja tarkastelemaan, sillä\nolihan nyt muuta mielitiettyä. Kaikki siihen kyllä loivat silmänsä,\nmutta pian he käänsivät katseensa muualle. \"Olisihan tuossakin\nkatsomista, mutta ennättäähän tuon\", sanoi ainoastaan eräs mies.\n\nUllakko oli auki koko kirkonajan, sillä kaikki kansa kulki sen lävitse.\nKelloihin mentiin toisen lukollisen pienen oven kautta; tuo ovi oli\njossakin syrjäkomerossa, jonka tähden siinä oli aina puolihämärä,\nkomeroon kun ei tullut valoa mistään akkunasta.\n\nSuntio avasi oven, meni ovenpieleen seisomaan ja pani kätensä oven\neteen poikittain, pidellen toisesta pieluksesta lujasti kiinni. Sen\nikeen alati päästi hän sitten luvatut yksitellen edeltäpäin menemään,\nmutta ne, jotka eivät olleet lupaa saaneet, poisti hän armotta pois. --\nSiinäkin tarkastelussa kului aikaa.\n\n\"Äläpä sinä siinä ... ole niin viisas kuin olet\", sanoi suntio\nyhtäkkiä, kun hän oli loppupuoleen tuota päästämistyötä toimittanut,\nsamassa työntäen kovasti takaisin puoliväkisin suntion käden alati\nsisälle pyrkivää miestä.\n\nEi ainuttakaan niin julkeaa luvansaamatonta miestä oltu nähty ja\nkaikkein silmät kääntyivät tuohon rohkeaan tungettelijaan. Ei ollut\nhäntä helppo tuntea tuossa puolihämärässä, mutta viimein hän kuitenkin\nkeksittiin Tuiveroisen Tiitukseksi. Muiden hitautta hyväksensä\nkäyttäen, oli hän hätäpikaa vaihtanut vaatteita jonkun toisen miehen\nkanssa, peittänyt puoleksi kasvonsa kaulahuivillansa ja oudon pukunsa,\nväentungoksen ja hämärän avulla aikoi hän pujahtaa luvattujen mukana\ntapuliin. Mutta sepä ei onnistunutkaan, sillä suntion tarkka silmä\nkeksi hänet kuitenkin. Ei Tiitus näyttänyt nytkään surevan tuota kovaa\nonneansa, menihän vaan taaemmaksi seisomaan ja nauraa mutristeli.\n\nKun suntio oli saanut kaikki laskettavansa lasketuksi tuli hän itse\nviimeiseksi, paiskasi oven kiinni ja väänsi lukkoon.\n\nSuurella jyrinällä kavuttiin nyt ylös. Ken ensin ennätti, mies se.\nSuntio aukoi juhlallisesti luukut ja pani hakoihin. Sitten sitä\nruvettiin uutta kelloa tähystelemään.\n\nKun oli edellä ollut lauha ilma ja nyt tullut kireä pakkanen, oli kello\nyltä päältä paksussa kuurassa, niin ettei sorvauksia, kuvioita ja\nkirjoituksia näkynyt.\n\n\"Onpa se komean näköinen kello, mutta on niin kuurassa, ettei näe\nkuvia\", sanoi eräs mies ja samalla pyyhkäsi hän turkkinsa hihalla\nkuuraa kellon laidasta.\n\n\"Älä, älä hemmetissä\", hätäili suntio, tuli kiiruusti miehen luo ja\ntarttui hänen käteensä kiinni.\n\n\"No miksei?\" sanoi mies niin hätääntyneenä, että hänen silmänsäkin\nremahtivat suuriksi kuin suitsirenkaat.\n\n\"Se on vaarallista\", sanoi suntio totisena.\n\n\"Minkä vuoksi ... mikä on vaarallista?\"\n\n\"Sillä tavalla kellon pyyhkiminen ... se on vaarallista.\"\n\n\"En ymmärrä.\"\n\n\"Hiuksia -- karvoja ... ymmärrätkö?\"\n\n\"Hiuksia, karvoja! -- Mistä ja mihin?\"\n\n\"Kellon laitaan turkin hihasta.\"\n\n\"Oliko se sitten niin vaarallista?\n\n\"Vai oliko..?\" Sittenhän kello heti halkeaisi kuin nauris.\"\n\n\"Niinköhän?\"\n\n\"Etkö tuota vielä tuohon ikään tiedä? Sitenhän monta edellistäkin\nkelloa on haljennut.\"\n\n\"Jonkun karvan vuoksiko vaan?\"\n\n\"Juuri niin. Kun joku hius tahi muu karva sattuu kielen ja kellonlaidan\nväliin, niin raks, ja kello on halki.\"\n\n\"Sillä laillakohan tosiaankin entiset kellotkin ovat särkyneet?\"\n\n\"Aivan sillä tavalla ... mokomat ajattelemattomat menevätkin turvakko\nkädessä kellon laitaa silittelemään, niistä sattuu jäämään joku karva\nlaitaan, siihen paikkaan, johon kieli lyöpi, ja heti on vahinko\nvalmis.\"\n\n\"Jopa se olisi kumma.\"\n\n\"Mikä kumma se on. -- Paljon kummempi on se, kun monta syltä isoja\nmalmimöhkäleitä halotaan siten, että pannaan vaan yksi ainoa hiuskarva\npäälle ja siihen lyödä mähistetään isolla moukarilla, ja malmimöhkäle\nhalkeaa kuin mikäkin lasipelti\", selitteli suntio toimessaan.\n\n\"Minä arvasin, että kello on tämmöisten ilmojen vallitessa kovasti\nkuurassa ja sen vuoksi otin tämän hamppuvaatteen, että saan kuuran\npyyhkiä pois, sillä se kovasti huonontaa kellon ääntä. Joutaahan se\nensi kertaa soidessansa kuulua kaikessa voimassaan\", jatkoi hän sitten.\n\nSamassa hän otti esille tuon vaarattoman hurstiresunsa, laitteli\ntelineitä joistakin siellä olevista pölkynpäistä ja laudankappaleista\nkellon alle, kiipesi niiden päälle ja alkoi resullansa pyyhkiä kuuraa\nkellosta. Sitä teki hän niin suurella tarkkuudella kuin suinkin mikä\nmuu puhdistaja hyvänsä. Hän kallisteli päätänsä ylös ja alas,\nkuikisteli kellon sisälle ja päälle, etteihän vaan mihinkään olisi\njäänyt tuota kaitahista kuuraa, ja mikä vielä pahempi olisi ollut,\njotakin karvaa tuon ajattelemattoman ja vähätietoisen miehen turkin\nhihasta.\n\n\"Tällä tohtii ... tästä ei lähde mitään vaaraa -- tästä ei lähde karvoja\n... mistäpä lähti, kun siinä ei niitä ole... Senkin ryökäleet ovat niin\najattelemattomia, mutta ette sitä vasta turvakko kädessä...\" tuumaili\nsuntio kelloa pyyhkiessään.\n\n\"Jopa se on kaunis kello!\" sanoi joku, kun kello tuli pyyhityksi.\n\n\"Niinpä minäkin sen luulen\", sanoi suntio telinettä purkaessaan.\n\n\"Kunpa se nyt tulisi!\" sanoi hän sitten ja katsoi luukusta pappilaan\npäin.\n\n\"Kuka tulisi?\"\n\n\"No se kirkkoherra.\"\n\n\"Sittenkös vasta soitetaan, kun kirkkoherra tulee?\"\n\n\"Sittenpä tietenkin.\"\n\n\"Kyllä vielä sitten saadaan odottaa ... kello ei ole vielä kuin puoli\nyhdeksän\", sanoi eräs mies kelloaan katsoen.\n\n\"Kyllä se on jälessä\", arveli suntio.\n\n\"Eikä ole.\"\n\n\"Kuinka se on?\" kysyi suntio kellomieheltä salakähmää.\n\n\"Kyllä se ei ole enempää\", sanoi hän.\n\n\"Tottapahan tulee kun tulee\", sanoi hän vaan siihen ja heittäysi hyvin\nhuolettoman näköiseksi.\n\nOlihan hyvää aikaa kaikellaisiin juttelemisiin.\n\n\"Onkohan nykyisillä kirkonkelloilla sitä voimaa kuin ennen vanhaan?\"\narveli eräs vanhanpuoleinen mies.\n\n\"Minkälainen voima niillä sitten on ollut?\"\n\n\"Niitä pelkäsivät hiidetkin.\"\n\n\"Ettäkö pelkäsivät?\"\n\n\"Pelkäsivät kun pelkäsivätkin.\"\n\n\"Mistä sen tietää?\"\n\n\"Onhan siihen todistuksia.\"\n\n\"Kertokaapas!\"\n\n\"Meidän pitäjässä oli ollut paljon ennemmin kirkko kuin K----lla.\nSiellä oli Jyly-vuoressa silloin vielä hiidet pitäneet asuntoansa.\nOlivatpas kerran pitäneet keskenänsä juomingin ja heiltä oli loppunut\nviinat kesken. Eräs hiisistä oli muistanut, että meidän kirkossa oli\nkirkkoviinaa; eihän muuta kuin lähteä sitä sieltä noutamaan; kaksi\nhiittä lähti matkaan. Monta askelta eivät he ottaneet tuolla\nkolmipeninkulmaisella taipaleella, niin pitkään harppasivat he. Niin he\ntulivat meidän kirkkoon ja ottivat sieltä pari isoa täysinäistä\nviinapulloa. Kirkko ja kellarikin olivat kyllä lukossa, mutta mitä,\neihän lukot hiisiä pidätä.\n\nMutta huonostipa hiidet olivat osanneet juoma-aikansa ja viinan\nnoutamisen valita, siliä nyt oli jouluaamu. Sillä välin kun he olivat\nkellarissa viinaa ottamassa, oli suntio noussut tapuliin soittoa\nvarten, mutta hiidet eivät tienneet hänestä niin mitään. Juuri kun he\nolivat ensimmäisen harppansa ottaneet ja jalkansa tomauttaneet Hypän\nkalliolle, lyödä jymäytti suntio kellon laitaan. Siihen patuseen\npaikkaan putosivat molemmat pullot hiisien käsistä ja menivät rikki --\narvaahan sen. Molempien hiisien jälet näkyvät vielä Hypän kalliossa;\ntoinen niistä on ollut antura-, toinen pieksukengissä. Samaten näkyy\nmolempien pudonneiden ja särkyneiden pullojen ojat; toisen pullon\nkorkki on pudotessaan roiskahtanut auki ja senkin sija näkyy\", selitti\nmies toimessaan.\n\n\"Kuinka ne voivat kovaan kallioon jälkiä tehdä?\"\n\n\"Silloin olivat vielä ovet ja kalliot pehmeämpiä kuin nykyään; sitä\npaitsi hiisien toimilla oli isompi voima.\"\n\n\"Kyllä sillä kellolla on ollut voimaa\", arveli joku.\n\n\"On sillä ollut.\"\n\n\"Ehkäpä sitä lienee tällä kellollakin.\"\n\n\"Eiköpä liene.\"\n\n\"Voisihan sitä olla tällä kellollakin.\"\n\n\"Huonommallakin toki.\"\n\n\"Tuo tuntuu minusta joutavalta taikauskolta\", sanoi suntio.\n\n\"Ei se ole taikauskoa ... silloin oli hiisillä paljon isompi valta ...\nja näkyyhän jälet\", väitteli kertoja.\n\nKauvan ei jouduttu väittelemään, sillä alhaalta, tuolta, jossa oli\nmelkein pilkkosen pimeä, alkoi kuulua ruma ja hätäilevä äänen älinä.\n\n\"Hyi! Herra siunatkoon, mikä siellä on? Mene Sydänmaan Jussi katsomaan,\njoka olet rappusten reikää lähimpänä\", sanoi suntio.\n\n\"En minä yksin.\"\n\n\"No, menköön joku kumppaniksi\", komensi suntio taas.\n\nHe menivät. Kaikki odottivat pelolla ja kauhulla mitä siitä tulisi.\nKauvan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin tuo ääni lakkasi ja sen sijaan\nsieltä alkoi kuulua jonkunlaista kolinaa ja ähkimistä. Sen jälkeen\nalettiin tulla jyrytä rappusia myöten kelloihin ylös.\n\n\"Hei! täällä sitä minäkin olen\", huudahti ensimmäinen tulija iloisesti,\nhypähtäen aukosta kellohuoneen lattialle.\n\nSe ei ollut kukaan muu kuin Tuiveroisen Tiitus.\n\n\"Hiton laillako sinä tänne pääsit?\" kysyi suntio tuimasti.\n\n\"Pääsinpä minä vaan.\"\n\n\"Ovestako?\"\n\n\"Teidän ovistanne minä viisi\", sanoi Tiitus ja värisi niin että hampaat\nsuussa kalisivat, sillä hänellä ei ollut nyt minkäänlaista\npäällysvaatetta.\n\n\"Oletko sinä kala vai lintu?\"\n\n\"Vähän molempia ja ihmistä vähän lisäksi.\"\n\nTiitukselta ei saatu selvää, mutta Sydänmaan Jussi kertoi koko jutun. --\nKun Tiitus ei päässyt sisälle tuolla ennen kerrotulla pienellä\nkepposella, rupesi hän miettimään muita keinoja. Aivan räystään alla\ntapulin seinässä oli pieni aukko, jossa ei ollut lasia eikä mitään.\nLuultavasti se oli sentähden laitettu, että vähänkään tulisi valoa\nkelloon vieville rappusille. Tämä oli heti pistänyt Tiituksen silmään.\nLähimmistä taloista oli hän hätäpikaa hankkinut kaksi niin pitkää\nkuorittua puuta, että ne ulottuivat mainittuun reikään. Niitä\nmyöten oli hän kavunnut ylös, mutta reikä oli niin pieni, ettei\nhän mahtunutkaan siitä läpi, vaikka hän oli riisunut pois\npäällyvaatteensakin, puut luiskahtivat pois jalkojen alta ja hän jäi\nsiihen keskiä riippumaan, pääsemättä paikalta päkähtämään. Siitä\npälkähästä pelasti hänet Sydänmaan Jussi kumppaninensa, kiskoen hänet\njotenkin armottomasti sisäpuolelle.\n\n\"Tuommoinenko se mainio kello nyt on, jota ei saisi katsoakaan?\" sanoi\nTiitus, sittenkuin hän oli välinpitämättömänä kuunnellut tapuliin\npääsemisensä historian.\n\n\"Semmoinenpa se on.\"\n\n\"Eihän tuo näytä oikealta malmiltakaan.\"\n\n\"Vai ei. Mutta minä tiedän sanoa, että se on parasta hopeamalmia mitä\nolla saattaa\", sanoi suntio, ikäänkuin sivumennen, katsellen ahkerasti\nluukusta pappilaan päin.\n\nMinkälainen sanakiista tuosta hyvästä alusta olisi voinutkaan syntyä,\nsillä Tiitus oli huonojen onniensa vuoksi erinomaisen pisteliäällä\ntuulella, mutta samassa tuokiossa hypähti suntio kuin käärmeen\npistämänä pois luukun reijältä ja sanoi: \"Nyt se tulee.\" Samassa\nsyöksähti hän kellon alle, vetäsi ristin etusormellansa kellon\nsisäpuolella, sanoen samassa: \"Varokoon nyt kukin korviansa.\" Sitten\nhän tarttui kiireesti kellon kieleen kiinni, hypähti kohoksi ja lyödä\nmälisti täyttäväkeänsä kellon laitaan. Heti kun se oli tehty, tuppasi\nhän kummankin kätensä molempien korviensa päälle.\n\n\"Kylläpä se otti korviin ... koska olivat haljeta\", sanoi hän sitten.\n\n\"Niinhän tuo kolahti kuin olisi kirvespohjalla lyönyt kylmettyneeseen\nmäntypölkkyyn\", ehätti Tiitus sanomaan.\n\n\"Niinkö, vai? -- kuulitteko, mitä hän sanoi?\" sanoi suntio ja mällisti\ntoisen kerran.\n\nSama temppu korville.\n\n\"Mitä nuo korvat tukoilla tekevät?\"\n\n\"Kuulitteko?\"\n\nMälli.\n\n\"Ne mahtavat olla aika vesirakot.\"\n\nPau.\n\n\"Minun korviini mahtuisi kaksi vertaa ääntä, eivätkä ne sentään tukkoja\nkaipaisi.\"\n\n\"Kyllä sinulla niitä on.\"\n\nNäin oli Tiituksella joka lyönnin väliin jotakin piikkistä\nmuistuttamista, mutta suntio ei virkatoimensa vuoksi joutanut häntä\npitkin vastustamaan.\n\nKun suntio oli läppäämiset läpännyt, alotti hän soittamisen. Se kävikin\nhyvin laatuun, pitkät ajat kun oli siihen totutellut. Mahtavasti\nsoittaa helkutteli hän tuota isonmoista kelloa kerran alkuun saatuansa;\noli niinkuin hän olisi tehnyt noin vaan pilanpäiten.\n\n\"Antakaapas kun minäkin soitan lämpymikseni\", sanoi Tiitus, tavoitellen\nkellon lämsää.\n\n\"Mene tuosta tiehesi ... halkaseisit heti\", sanoi suntio äreästi.\n\n\"Kyllä sitä ei ole tuommoista kelloa isolle matkaa -- -- ei ainakaan\nnäissä piirteissä... Aivan myötäänsä korvat lummessa kihisee\", sanoi\nsuntio soiton loputtua.\n\n\"Onpahan kuin tuossa... Ei minun ainakaan tarvitse tuon vuoksi korviani\ntukkia\", sanoi Tiitus.\n\n\"Kuulitteko? Hän on hävytön ja kiero mies... Parjaa oman pitäjän\nkelloa ... onko mokomampaa kuultu?\" sanoi suntio.\n\n\"Hyvä kello -- avullinen\", sanoi joku joukosta.\n\nSen jälkeen rupesi suntio taasenkin kelloa pyyhkimään\nhurstirievullansa.\n\n\"Pyyhkikää mitä pyyhkikää, mutta särkyy se tuokin kello kuin särkyykin\n... eikä siihen ole kauvankaan\", pisti taasenkin Tiitus nokkansa\nväliin.\n\n\"Mistä sen tiedät?\"\n\n\"Mönkän muori on nähnyt unta, että se särkyy.\"\n\n\"Joka untansa uskoo, se varjoansa pelkää.\"\n\n\"Voithan, Tiitus, antaa kellon ja Kolisen olla rauhassa\", sanoi eräs\nvakavan näköinen mies.\n\n\"Kun minä etelässä kävin -- oikein totta -- niin siellä minä näin vasta\npaljoa paremman kellon\", sanoi Tiitus hämillään, kun pelkäsi, että\nyleinen mielipide kääntyisi taasenkin suntion puolelle.\n\n\"Kun sinä etelässä kävit... Kyllähän sinun etelässä käymisesi\ntietään... Paljoa paremman kellon...! -- Kuka tuota uskoo? Valehtelee\nniin kauan että itsekin uskoo\", sanoi suntio puolelle päästyänsä.\n\n\"Minäpä tiedän huonoja uutisia kotoanne\", sanoi Tiitus, ilvehymy\nsuussa.\n\n\"Mitä sinä tiedät? Sanopas mies.\"\n\n\"Että se teidän seinäkello-rämppänne on kun onkin herennyt käymästä ...\nsen minä tiedän\", ilkkui Tiitus.\n\n\"Kuka sen on sinulle sanonut?\"\n\n\"Kukako? Teidän oma muorinne. Kun minä jäin vaatteita vaihtamaan,\nsilloin kuin te lähditte tapuliin, niin pitipä hän aika musiikin. Hän\nsanoi teidän yökaudetkin lyöttää rämppyyttäneen sitä, niin että kello\nviimein herkesi käymästä. Hän aikoi lyödä seinään koko rämpän; jos\nlienee jo lyönytkin... -- Kukahan tässä valehtelee?\" selitti Tiitus\ntoimessaan.\n\n\"Hym...! Kyllä sinä olet semmoinen\", sanoi tähän vaan suntio.\n\nTämä viimeinen Tiituksen selitys teki suntioon ja kaikkiin muihinkin\nsangen ikävän vaikutuksen; lieneekö itse Tiituskaan ollut vapaa siitä.\nSen perästä ei ollut enään suntion ja Tiituksen välilläkään\npienintäkään sanakiistaa, eikä muutkaan puhuneet juuri paljon mitään.\nKuitenkin kuului silloin tällöin väkijoukosta äänekkäitä kellon\nylistelemisiä, kuinka kaunis ja hyvä-ääninen se on. Umpimielisenä ja\nsynkkänä soitteli suntio kelloja, eikä ottanut vastataksensa kenenkään\nkysymyksiin; sitä vähemmän otti hän osaa kenenkään puheisiin ja\narvosteluihin.\n\nMonen teki mieli yhdistyä ehdottomasti Tiituksen mielipiteesen, mitä\nkellon ääneen tulee. Kun niin monta kelloa oli särkenyt, oli tultu\naraksi, sen vuoksi oli valittu pehmeä-äänisin kello mitä oli voitu\nsaada; todellakin kolahteli se jotenkin siihen suuntaan kuin\nkylmettyneeseen pölkkyyn olisi pakkasella kirvespohjalla kolistellut.\n\nNiin oli kaikki soitot soitettu ja kun yhteensoittokin oli tapahtunut,\nalettiin lappaa tapulista alas. Suntio tuli viimeisenä ja väänsi oven\nlukkoon.\n\nUllakko oli niin täynnä ihmisiä kuin yksikin jalka mahtui; olipa ulkona\nsisälle mahtumattomia monta vertaa enemmän kuin sisällä. Ullakossa\nolijat olivat uuden saarnatuolin kimpussa.\n\n\"No, mutta ei siihen joka paikkaan ole suorat höylät sopineet\", arveli\njoku.\n\n\"Sopipa tuohon tuommoiseen tahi oli sopimatta.\"\n\n\"Minkälaiseen?\"\n\n\"Tuommoiseen halkolatoon.\"\n\n\"Kovinpa sinä halkolatosi arvaat hyvätekoiseksi... Minä luulen, ettei\nsinulla ole ensinkään semmoista.\"\n\n\"Eihän tuo ole häävistä värkistäkään ... vanhasta riihestä kuuluu\ntehneen\", sanoi joku toinen mies.\n\n\"Olkoonpa tehty mistä tahansa, kunhan vaan on hyvä.\"\n\n\"Hyväkös tuo on?\"\n\n\"Parempi toki kuin entinen.\"\n\n\"Eihän tuossa ole yhtään kultaustakaan.\"\n\n\"Kyllä kaiketi sen olisit saanut vaikka pelkästä kullasta, kun vaan\nputerisi olisi piisannut.\"\n\n\"Eikä yhtään apostolin kuvaa.\"\n\n\"Eiköhän niillä liene mielessä hävittää saarnatuolin äijäkin?\"\n\n\"Eipähän muutoin ... tuossapahan on sorvattu putkula, joka pannaan\näijän sijalle.\"\n\n\"Eikö totta vieköön ... ja niin koreaksi maalattu kuin se oli ...\nsemmoinen punaposkinen.\"\n\n\"Kuule! Sinä saat tuon punaposkisen äijän kohta rahoilla omaksi ... saat\nsitten vaikka maata sen vieressä\", sanoi eräs joukosta, viimeisen\npuhujan eteen astunut mies.\n\n\"No ei sitä nyt sentään maata...\" sanoi toinen hämillään.\n\n\"Paljon, paljon on tuo vailla, puhukaa mitä tahdotte: ei yhtään enkelin\nkuvaa, eikä apostolin askelta, niinkuin entisessä...\" sanoi eräs mies\nhuokaavalla äänellä.\n\n\"No eihän se sitte uusi olisikaan, kun se olisi ihan samanlainen kuin\nvanhakin. -- Pitäisikö tämän vielä kitistä ja narista joka liitoksesta\nniinkuin vanha tekee? -- Enkelin kuvia ja apostolin askeleita...? Mistä\nsinä tiedät että ne apostolin askeleita...? Äläpäs sinun koristuksesi\n-- -- eihän noita viitsi katsoakaan\", sanoi siihen eräs mies, ikäänkuin\nloukkaantuneena.\n\n\"Mutta maali ... entinen on niin monen kirjava ... tämä ei ole kuin\nvaan tuommoinen sinertävän valkoinen.\"\n\n\"Semmoinenpa se juuri onkin hyvä maali ... ei sitä enään nälkäisen\nkoreita pidetä.\"\n\n\"Kyllä vaan siitä sopii papin paukutella, kun se kerran paikoilleen\ntulee ... parempi entistä -- paljonkin parempi\", sanoi Tiitus,\ntunkeuduttuansa väentungoksesta esille.\n\nNiin, eihän hänellä ollut nyt suntiota vastustettavana.\n\n\"Mitäs Tiitus pitää uudesta kellosta?\" kysyi joku joukosta.\n\n\"Eipä se ole minun mielestäni mikään erinomainen.\"\n\n\"Ei minunkaan.\"\n\n\"Ja kun tuokin kohta särkyy.\"\n\n\"Mistä sen tietää?\"\n\n\"Mönkön muori on jo nähnyt unta, että se särkyy.\"\n\n\"Kyllä taitaa muori horista.\"\n\n\"Harvoinpa se muori on horissut ... onpahan tiennyt entisten kellojen\nsärkymisen tarkalleen\", sanoi Tiitus luottavasti.\n\nKaikkia alkoi kyllästyttää nuo väittelemiset. Oli moittijoita jos\nkiittäjiäkin niin kellolla kuin saarnatuolillakin. Jos joku kiitti tahi\nmoitti, oli vastapuolueella aina vastaväite valmiina.\n\nMentiin kirkkoon. Jumalanpalvelus oli hyvässä menossa, mutta kirkossa\nei ollut monta henkeä; sen enemmän oli niitä ullakossa ja sen\nympärillä, kuulemassa ja näkemässä jotakin uutta. -- -- --\n\nSärkyikö sitten tuo kello, jolle Mönkön muori oli tuhoa uneksinut ja\njohon Tiitus niin lujasti luotti? -- Särkyihän se; ei kestänyt täyttä\nvuottakaan.\n\n\n\n\nKERON HEIKKI.\n\n\nNiinhän se oli Keron Heikin laita kuin monen muunkin kansalaisen. Usean\nheistä täytyy aivan vähästä, jopa aivan tyhjästäkin alkaa elämänsä,\nsillä eivät kaikki synny perinnöllisenä ja rikkaana talon isäntänä.\nPienen ja velallisen talon kuudes lapsi oli Heikkikin. Pienestä pitäen\nkoki hän toisien vanhempien sisarustensa kanssa olla vanhemmillensa\napuna kaikenlaisissa askareissa ja taloudellisissa töissä, sillä kaikki\nvähäisetkin voimat tarvittiin pitää alituisessa liikkeessä, jos mieli\noli karusta maasta saada perheelle niukka elatuksensa. Tämä oli pojalle\nterveellinen koulu, sillä ruumiillista työtä tekevän kansan menestys\nriippuu juuri siitä, kuinka hän on oppinut työtä tekemään ja mitenkä\nhän työnsä tekee. Tässä maamiehen kovassa koulussa oppikin Heikki\najanpitkään mitä kunnollisimmaksi ja kätevimmäksi työntekijäksi ja tämä\npätevyys huomattiin hänessä jo aikasin.\n\nNiin. Eihän siinä mitään erinomaista ollut. Heikki eli, oli ja varttui\nvaan sekä ijässä että työnteossa, niinkuin muutkin ihmiset ja sehän ei\nole mitään outoa. Mutta Heikin kehittyminen mieheksi tapahtui niinä\naikoina, jolloin sivistys sanoma- ja muun kirjallisuuden kautta alkoi\nkirkkaan kynttilän tavoin tunkeutua syvimpiin kansan kerroksiin,\nlevittäen lämpöä ja valoa karkeitten sarkanuttujen alle. Moni epäili ja\nvastusti tätä uutta ilmiötä, mutta siellä ja täällä löytyi aina joku,\njonka sydän ikäänkuin itsestänsä oli avonainen valoa vastaanottamaan.\nNämä sitten rupesivat voimiensa mukaan sitä levittämään\nympäristöllensä, puuhaten yhtä ja toista hyödyllistä laitosta, mikä\nvaan edisti heidän tarkoituksiaan.\n\nHeikki oli niiden joukkoon kuuluva, joiden henki kaipasi ja himoitsi\ntietoja. Tämä taipumus huomattiin hänessä jo aikaisin, sillä hän haki\nkirjoja lainaksi mistä vaan sai, joita hän sitten jouto- ja\nlomahetkinään suurella uteliaisuudella luki ja tutki. Hän oli\nvähäpuheinen ja hyvin siivo luonteeltaan. Vanhempiaan totteli hän\nkaikissa, eikä tehnyt heidän mieltänsä vastaan pienimmässäkään asiassa.\nHän ei käynyt kylissä paljon koskaan, sillä hän sai aikansa hupaisesti\nkulumaan kirjojen ääressä.\n\nKun Heikki varttui ijässä, ymmärryksessä ja kätevyydessä, rupesi hän\nloma- ja joutohetkinänsä tekemään erikoista käsityötä. Niitä hän sitten\nmyöskenteli kyläläisille ja kun työ oli hyvää ja siistiä, sai hän aina\nyhtä ja toista kalua kaupaksi. Näin saadut rahansa käytti hän\nlukuhalunsa tyydyttämiseksi, sillä hän osti niillä kirjallisuutta,\nminkä varat milloinkin kannattivat. Tätä pitkitti hän niin kauvan, että\nhän sai vakinaisen sanomalehdenkin itselleen.\n\nNäin hän alkoi pienestä pitäen ja vähitellen vaikutuksensa. Tämä kyllä\nherätti useassa huomiota, mutta enin osa pilkkasi ja nauroi Heikin\nlukuhalua. Eipä kaikki kotiväkikään hyväksynyt hänen toimiaan, sillä\ntoiset sisarukset mielivät nurkua, että Heikki muka menettää talon\nyhteistä aikaa käsitöitä tehdessään ja lukiessaan. Tästä nurkumisesta\npelasti Heikin hänen isänsä, sillä eräänä kertana semmoista nurkumista\nkuullessaan sanoi hän: \"Semmoisia saatte olla puhumatta, sillä Heikki\ntekee kuitenkin kaksi vertaa työtä kuin te muut.\"\n\nKerolle tuli piiaksi Hanna niminen tyttö. Hän oli lähellä olevassa\nmökissä asuvan köyhän lesken ainoa tytär. Näin oli hän Heikin\nkasvinkumppani ja lapsuuden ystävä, sillä pienuudesta pitäin olivat he\nolleet melkein joka päivä yksissä. Tämän tähden olivat he niinkuin\nsisar ja veli ja kun tyttö tuli nyt taloon, tuntui se Heikin mielestä\nhyvin suotuisalta asialta, mutta tietystihän ei hän siitä kenellekään\nmitään virkannut.\n\nTästä tytöstä tuli Heikille halukas kumppani lukemisessa. Ei sitä\nkirjaa Heikillä ollut, jota ei hän lukenut ja jos oli joitakin\npaikkoja, joita ei hän ymmärtänyt, niitä sai Heikki hänelle selitellä.\nSamoin oli sanomalehtienkin laita. Heikki tekikin noita selityksiään\nilolla ja tunsipa hän jotakin hoivaa sydämessään kun heidän talossa oli\njoku semmoinen henkilö, joka häntä ymmärsi.\n\nNäin kului aika siihen aikaan asti, että Heikki oli alun kolmannella\nkymmenellä. Silloin hän rupesi tuntemaan, että Hanna oli hänelle enempi\nkuin sisar. Ujostellen tunnusti hän tytölle tunteensa ja siellä löysi\nse vastakaiun. Aivan ujostelematta sanoi tyttö itsekin sitä\ntoivoneensa, mutta ei koskaan uskoneen toivonsa toteutuvan. Tämä kaikki\noli tapahtunut niin salaa, ettei kenelläkään ollut pienintäkään\naavistusta, että Heikin ja Hannan välillä oli jotakin semmoista.\n\nMinä en huoli ruveta kertomaan yksityisseikkoja tässä naimapuuhassa,\nsillä onhan se vaan niin tavallista. Mainitsen vaan sivumennen, että\nHeikin vanhemmat kovin ällistyivät, kun hän eräänä iltana meni heidän\nkamariinsa ja ilmoitti heille asiansa. Heidän mieleensäkään ei, näette,\nollut kertaakaan johtunut, että heidän hiljainen ja siivo Heikkinsä\nrohkenisi koskaan ryhtyä niihin puuhiin.\n\n\"Kyllähän tämä talo olisi sietänyt rikkaammankin miniän saada, mutta\nonhan Hanna kelpo ihminen, eikä meillä ole mitään vastaan sanomista\",\nsanoivat vanhukset ja sillä se asia oli päätetty.\n\nMitäpä siinä oli, sillä Heikistä ja Hannasta tuli aviopari ja siinä se\noli koko asia.\n\nMelkein heti nuorten yhtymisen jälkeen kuolivat molemmat Heikin\nvanhemmat ja kaksi sisarta; kova kulkutauti surmasi heidät. Kova suru\nvaltasi jälkeen jääneet, sillä heistä tuntui siltä kuin maa olisi\nhajonnut heidän altansa ja he joutuneet häilyvään tyhjään avaruuteen.\nVanhemmathan olivat olleet ne, jotka voivat koossa pitää lukuisan\nperheen velkaisessa kodissa, karulla ja vähän viljellyllä maalla. Nyt\nolivat heidän johtavat henkensä sammuneet ja työteliäät kätensä\nkangistuneet, ja jälkeen jääneet olivat kaikkea turvaa, tukea ja johtoa\nvailla heitetynä oman onnensa nojaan.\n\nKun vainajat olivat maahan laitetut ja enin suru oli haihtunut, ei\nollut muuta neuvoa kun täytyminen ruveta keinottelemaan miten olla,\nkuten elää. Jokaiselle kävi selväksi, että perheen oli mahdoton\nköyhässä kodissa koossa pysyä. Toiset veljet halusivat lähteä muualta\nonneansa etsimään, kun vaan vähänkin saisivat perintöä vanhasta\nkodistaan, mutta Heikistä tuntui niin katkeralta luopuminen isän\nkodista, jossa hän oli ensimmäisen päivän valon nähnyt. Sentähden\ntultiin vihdoin siihen päätökseen, että Heikki rupeaa maksamaan\ntoisille veljille heidän osansa ja ottaa maksaaksensa kaikki tilan\nvanhat velat.\n\nNiin, Heikki oli nyt talon isäntä, mutta ei suinkaan tuo isännyys\nkadehdittava ollut. Suuri velkakuorma ja perillisten maksut niskassa,\nkaru ja vähän viljelty maa kädessä, lahonneet ja sinne tänne\nväyristelleet huoneet pään päällä, mitätön ja riittämätön irtaimisto\nkäytettävänä, tyhjät aitanlaarit edessä; ei ollut siementä, ei\nsyömistä, ei karjaakaan kuin pikkusen nimeksi. Semmoinen talous se oli,\njonka johtajiksi Heikki ja Hanna tulivat. Moni ymmärtäväinenkin ihminen\npiti heidän yritystään tyhmänrohkeana tekona, jopa suoranaisena\nhullunyrityksenäkin. Niin hekin, mitä sitten muut? Kaikki olivat siitä\nyksimielisiä, etteivät he pysy pesillänsä kahtakaan vuotta.\n\nKylä, jossa Heikki ja Hanna olivat syntyneet, kasvaneet, elämänsä\neläneet, ilonsa iloinneet ja surunsa surreet, oli erään pitäjän\nsyrjäkylä. Se oli niin ulohtaalla kirkolta, etteivät nämä kaukaiset\nkyläläiset voineet olla osallisina siellä oleviin yhteiskunnallisiin\nlaitoksiin. Muun muassa oli siellä ollut jo jonkun aikaa\nlainakirjastokin, mutta etäisyyden tähden eivät kyläläiset voineet sitä\nhyväksensä käyttää.\n\nTässä syrjäisessä kylässä oli Keron talokin, jonka isäntänä Heikki nyt\noli. Heikillä ja Hannalla oli kyllä, selvillä mitä kyläläiset heistä ja\nheidän yrityksestään arvelivat. Kuitenkaan eivät nämä ala-arvoiset\narvostelut vaikuttaneet heissä pahaa mieltä, sillä tiesiväthän he\nitsekin, etteivät he suinkaan korkeilla portailla olleet. He eivät\nitsekään tohtineet ajatella ja toivoa mitään; he olivat vaan ryhtyneet\nniihin toimiin sen vuoksi, etteivät he voineet toisin tehdä. Mutta\nvaikka niin oli, tunsivat he tykkönään salaista voimaa ja luottamusta\nJumalaan ja itseensä, ja tämä teki sen, etteivät he peljänneetkään, jos\neivät suuria toivoneetkaan -- he olivat vaan ja katsoivat rohkeasti\ntulevaisuutta silmiin.\n\nKero oli heistä paras paikka maailmassa ja sen kohottamiseksi\nrappiotilastaan kävivät he rohkeasti ja rivakkaasti työhön käsiksi.\nSiinä he sitten tekivät työtä ja he tekivät sitä ilolla ja\nvelvollisuuden tunnolla. Ja kun heidän ainaisena ohjeenaan oli\ntyöteliäisyys, säästäväisyys ja tyytyväisyys, eivät he koskaan\njoutuneet suurempaan hätään, eivätkä tarvinneet turvautua muiden\nihmisien apuun.\n\nVaikka taloudellinen edistyminen kävikin hitaasti kuten tyhjästä\nalkajilla ainakin, ei kuitenkaan unhotettu henkisiä tarpeitakaan. Usein\nkyllä olivat varat vähissä, mutta yhtä kaikki tilattiin sanomalehtiä ja\nostettiin muuta hyvää kirjallisuutta, minkä milloinkin varat sallivat.\nTämän pitivät he välttämättömänä tehtävänään, sillä olihan kumpikin\nheistä lukemisen kautta kehittynyt siihen määrään, että se oli\nsisällinen tarve, eikä mikään ulkonainen pakko. Tämän vuoksi saivat he\nkuulla monta pisto- ja ivasanaa ymmärtämättömiltä ihmisiltä, kuinka\nmuka Kerolaiset tarvitseisivat ne markat pudottaa juurisaaviinsa, mitkä\nhe tuhlaavat \"aviisuihin\" ja muihin kirjoihin. Näistä ja muista\nsamankaltaisista mietelmistä huolivat he viisi, sillä eihän kukaan\nollut heidän juurisaaviinsa ilmaiseksi mitään pudottanut; itse he\nolivat sen tähän saakka täyttäneet ja heistä tuntui siltä, että he\nvastakin voivat niin tehdä. Tämän tähden he pitivät tuonkaltaiset\npuheet pelkkänä typeryytenä ja lukivat ne varat, mitkä he panivat\nkirjallisuuteen, välttämättömien menojensa joukkoon.\n\nTällä tavalla edistyivät he hiljalleen lukemisensa kautta henkisesti ja\nahkeran työnteon kautta aineellisissa varoissa melkein itse\ntietämättään. Kyläläiset eivät juuri paljo pitäneet lukua noista\ntoivottomista Kerolaisista, jotka olivat oman onnensa nojaan heitetyt\ntaistelemaan toivottoman velkakuorman alle. He eivät tienneet heidän\ntaloudellisista töistään, toimistaan ja puuhistaan niin mitään, sillä\nkukapa niitä olisi viitsinyt udella ja tarkastella, koskapa siitä ei\nkumminkaan mitään tule. Sen he vaan tiesivät että Heikki ja Hanna\nasuvat Kerolla ja että he ovat köyhät -- hyvin köyhät.\n\nUusia puuhia ja velvollisuuksia alkoi karttua Heikille ja Hannalle,\nsillä ajan kuluessa alkoi heille tulla perillisiä. Eivät he kuitenkaan\nmurheella vastaanottaneet tätä uutta väen lisäystä, vaan he iloitsivat\nsydämestään ja kiittivät Jumalaa terveistä ja kauneista lapsista. --\nNäistä he saivat monta iloa ja huvitusta, heidän muutoin niin\nyksinäisessä elämässään.\n\nKun he itsekin olivat lukemisensa kautta saaneet jo vähän valoa ja sen\nkautta kohonneet ymmärryksessä edelle monta muuta kansalaista, mietti\nHeikki miettimistään, kuinka hän saisi levitetyksi valoa kansalaisiinsa\nja etenkin omaan kyläänsä. Heidän kylässä varsinkin huomasi hän\nvallitsevan suuren pimeyden. Ei yhtään sanomalehteä tullut koko suureen\nkylään, eikä yhtään nidettä muuta kirjallisuutta ollut kuin virsikirja\nja katkismus, paitsi ne mitä Kerolaisilla itsellään oli. Tästä oli\nseurauksena, että kaikenlaiset ennakkoluulot, taikauskoisuus, juoppous,\nepärehellisyys, oikeuksiensa ja velvollisuuksiensa tuntemattomuus\nvallitsi kaikkien kesken.\n\nEräänä kertana oli kirkolla iso kokous, jossa oli tärkeitä asioita\nkäsiteltävänä. Keron Heikkikin sattui olemaan kirkolla ja hänkin meni\nkokoukseen. Hän kuunteli kokouksen meluisia väittelyitä ja pian huomasi\nhän, että asiat alkavat mennä nurin narin. Siellä oli paljon heidän\nkyläläisiä, jotka aina rynnistivät miehissä kokouksiin, vastustamaan\nkaikkea, mikä vaan vähänkin oli edistykseen päin, vaikkeivät he monasti\nkirkossa käyneet. Nämä ne olivat, jotka nytkin suurella pauhinalla\nänkäsivät asioita nurin päin. Kälppilän isäntä, syrjäkylän rikkain\nmies, istua röhötti pöydän päässä ja johti hurjia kyläläisiään. Heikki\npyysi puheenvuoroa ja sen saatuaan selitti hän sointuvassa ja selvässä\npuheessa, miten hänen mielestänsä käsillä olevasta asiasta paras\ntulisi. Tyyni hiljaisuus vallitsi koko pitkän ajan, mutta usean\nsyrjäkyläläisen suupielissä oli hieno ilvehymy.\n\n\"Mitä sinä puhut, köyhähän sinä olet\", sanoi Kälppilä, kun Heikki oli\npuheensa lopettanut.\n\nIso naurunrähäkkä syrjäkyläläisten puolelta palkitsi tuon heidän\nmielestään niin oivallisen korusanan, mutta usean huulilta puhkesi\ntyytymätön murina, sillä eivät he voineet hyväksyä Kälppilän\nhävyttömyyttä.\n\nHeikki ei vastannut mitään tuohon raakaan syytökseen. Hänen suupielensä\nvetäysi surullisen ihmettelemisen hymyyn ja hän lähti kokouksesta pois.\nAsiat kokouksessa menivät syrjäkyläläisten änkäämisen mukaan ja kauvan\nsai kunta kärsiä pimeyden puolueen tuottamien mielettömäin päätösten\ntähden.\n\nHeikki ei ollut ensinkään iloisella tuulella kotiin mennessään.\nRaskaana taakkana lankesi hänen sydämelleen tieto, kun kansalaiset niin\nkovin vähän käsittivät tehtäviään, oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan.\nRaaka tietämättömyys ja väkivalta, rikkauden varjossa, ohjasi\nnurinpuolin asioita, vieläpä vallan tärkeitäkin, eikä järjellisellä\npuheella ollut mitään sijaa. Erittäinkin tunsi hän kuinka paljon heidän\nkyläläiset olivat takapajulla muihin verraten ja eipä kummakaan, kun ei\nheillä ollut mitään valoa saatavissa.\n\nMetsätaivalta yksin kulkiessaan mietiskeli Heikki sinne tänne, millä\ntavalla hän voisi olla apuna kyläläisiensä henkisessä kohottamisessa.\nMutta vaikka kuinka paljon hän olisi miettinyt ja valinnut keinoja\nasian auttamiseksi, eivät ne onnistuneet. Hänen täytyi aina palata\nyhteen ja samaan, nimittäin siihen, että kaikki on turhaa, ellei hän\nvaan saa levenemään heidän sekaansa hyödyllistä lukemista. Mutta kuinka\ntämän saisi toimeen? Lainakirjasto olisi paras keino levittämään valoa\nympäristöönsä, mutta sen hankkimiseen tarvitaan varoja ja mistä ne\ntulevat? Kyläläisiltänsä ei ole mitään toivomistakaan, sillä eivät he\ntunne sen tarvetta. \"Jospa olisin rikas, kylläpä tietäisin mitä\ntekisin\", mietti Heikki edelleen. \"Minä ostaisin omilla varoillani\nkirjaston ja lahjoittaisin sen kyläläisilleni. Mutta sitä en voi tehdä,\nsillä minulla on työtä kylliksi oman perheeni toimeentulosta, senhän\nnäkyvät kyläläisenikin liiankin suuressa määrässä tietävän ... voimaton\nolen poloinen ... en voi mitään, vaikka halut ovat hyvät.\"\n\nNäitä miettien tuli Heikki kotiinsa. Kotonansakin oli hän\nvähäpuheisempi ja alakuloisempi entistänsä, sillä sama ajatus vaivasi\nhäntä sielläkin. Vaikka kyläläisensä olivat häntä niin halveksineet ja\nylenkatsoneet, ei hänen mielessään heitä vastaan ollut kuitenkaan\nmitään vihaa, ylenkatsetta ja kostonpyyntöä, sillä hän aivan helposti\nkäsitti sen, että he ovat yhtä järjellisiä ihmisiä kuin kaikki muutkin.\nHe eivät voineet toisin tehdä ja olla, sillä he eivät paremmin\nymmärtäneet tiedon puutteen tähden. Hän oli huomannut, että tiedon\nhalua kyllä oli ihmisillä, sillä kirjojen lainaajia kyllä olisi ollut,\nkun vaan olisi ollut mistä lainata. Omasta vähäisestä kirjastostaan\nlainailikin hän ensimmältä kirjoja halullisille, mutta hän ei saanut\nkaikkia koskaan takaisin ja nekin, jotka hän vihdoinkin sai, olivat\nrevityt ja liatut aivan pehkuiksi. Näin kävi sentähden kun ei niillä\nollut mitään määrättyä järjestystä, sillä ensimäinen lainaaja antoi sen\ntoiselle, toinen kolmannelle j.n.e., niin ettei viimein tietty missä\nkirja oli. Tämän vuoksi täytyi hänen herjetä kirjojansa lainaamasta.\n\nHeti Heikin kotiin tultua huomasi vaimon tarkka silmä, että hänen\nmiestänsä painaa joku raskas huoli. Hän koetti tehdä hänelle joitakin\nkysymyksiä, mutta sai niin umpi- ja hajamielisiä vastauksia, että häntä\noikein kauhistutti. Hanna olisi heti tahtonut sukeltaa miehensä surun\nsyyhyn, mutta hänellä ei ollut paljojen toimiensa vuoksi nyt aikaa;\nsentähden täytyi hänen tämä tehtävänsä lykätä illemmaksi.\n\n\"Mikä sinua vaivaa, kun sinä olet niin kummallinen?\" kysyi vaimo\nHeikiltä aikaa saatuansa.\n\n\"Häh ... kuinka...? Eihän minua mikään vaivaa\", sanoi Heikki ikäänkuin\nhavahtuen.\n\n\"Olethan niin hajamielinen, että oikein kammottaa.\"\n\n\"Niin ... tosiaankin. Olen miettinyt mitenkä saisin kyläläisilleni\nvaloa, jonka tarpeessa tunnen heidän olevan, mutta en ole keksinyt\nmitään pätevää keinoa\", selitti Heikki.\n\n\"Et mitään keinoa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Sepä kummallista, mutta vastaa minulle eräs kysymys: eikö sekään\njohtunut mieleesi, miten sinä itse olet sen vähän saanut mitä sinulla\non?\" sanoi vaimo ja katsoi miestänsä terävästi silmiin.\n\n\"Kyllä sen tiedän, että lukemisen kautta, tiedän sen minkä tiedän\",\nvastasi Heikki.\n\n\"Siinä tiedossahan on selvä ohjelma mietinnöllesi.\"\n\n\"Ja minkälainen?\"\n\n\"Semmoinen, että toimitat heille hyödyllistä lukemista.\"\n\n\"Sen kyllä olen jo kauvan tiennyt ja nytkin olen ajatellut, että paras\nkeino tarkoitukselleni olisi lainakirjaston perustaminen kyläämme,\nmutta en keksi keinoja, miten saisin varoja siihen.\"\n\n\"Kyllä varoja aina saapi, kun vaan on hyvää tahtoa\", sanoi vaimo\nmelkein nuhtelevaisesti.\n\n\"Mitä? Tiedäthän, etteivät meidän varamme riitä semmoisiin uhrauksiin\nja jos niitä olisi, ei suinkaan minulta puuttuisi hyvää tahtoa niitä\nniin hyvän asian eduksi uhraamaan; paitsi sitä, olen tämän asian jo\nennakolta tarkoin lukuun ottanut\", sanoi Heikki ikäänkuin\nloukkaantuneena.\n\n\"Ei niin, äijäseni! Nyt olet väärin ymmärtänyt minua. Senhän aivan\nhyvin tiedän, ettei meillä yksistään ole niin isoja varoja, että\nvoisimme lainakirjaston perustaa, samoin senkin, ettei sinulta suinkaan\npuutu hyvää tahtoa. Minun tarkoitukseni oli vaan esitellä sinulle hyviä\nkeinoja tarkoituksesi saavuttamiseksi.\"\n\n\"No annas kuulla!\"\n\n\"Mekään emme ole enään niin perin köyhät, ettemme voi hyvään\ntarkoitukseen uhrata jotakuta kymmentä markkaa. Me panemme siis alun\nmatkaan ja sitten keräilemme muilta lisää, eikö niin?\"\n\n\"He ovat minua tänään julkisesti sättineet köyhyydellä; mitä he sitten\nsanoisivat, jos me panisimme semmoisiin yrityksiin rahoja ja vieläpä\nrupeaisimme muiltakin keräilemään?\" sanoi Heikki puoli nolona.\n\n\"Missä he sen tekivät?\" kysyi vaimo vähän hämillään.\n\n\"Kuntakokouksessa.\"\n\n\"Ja mistä syystä?\"\n\n\"Ei sen paremmasta eikä pahemmasta, kuin että rohkenin koettaa oikaista\nerästä asiaa, jonka tunsin väärin menevän.\"\n\n\"Tässä ei tarvitsisi kovin utelias olla, mutta haluaisinpa tietää, kuka\nniin typerä mahtoi olla?\" sanoi vaimo.\n\n\"Kukapa se muu oli kuin Kälppilän pohatta\", vastasi Heikki.\n\n\"Pöhöh! Eikö sen parempi; hänestä ei tarvitse pitää suurta lukua, eikä\nhänen sanoistaankaan. Totta kyllä on, että hän on rikas, mutta siinäpä\nse sitten onkin. Hän ei pidä mistään muusta lukua kuin tavaroistaan,\njoiden päällä hän istuu kuin tonttu, ja niiden tähden luulee hän\nolevansa paras mies pitäjässämme, vaikka on tyhmä kuin pässi.\nRahoistaan pitää hän niin kovasti kiinni, että ennen antaa sormen pois\nkädestänsä kuin yhdenkään pennin. -- Ei kukaan tarvitse paremmin\nlainakirjastoa kuin hän ja hänen laisensa. Tiedänpä varmaan senkin,\netteivät kaikki ajattele niinkuin hän\", selitteli vaimo innokkaasti.\n\n\"No ... no... Tuntuu siltä kuin olisit oikeassa. Onpa ihme kun ei tuo\nasia ole minulle ennen selvinnyt! -- -- Minä koetan asiaa punnita\ntyynemmin\", sanoi Heikki.\n\nMitä Hanna sanoi olikin ihan totta. Kaikki oikein ajattelevat ihmiset\nolivat jo oppineet kunnioittamaan molempia, sekä Heikkiä että Hannaa\nrehellisinä, ymmärtäväisinä ja työtelijäinä ihmisinä, ja pitämään heitä\noman onnensa seppinä. Ihmeensekaisella kunnioituksella huomasivat he,\nkuinka pian nämä tyhjästä alkaneina olivat perustaneet itselleen\nriittävän ja vieläpä hyvänkin toimeentulon. Päälliseksi ei oltu Heikin\nsinä ilmoisna ikänä nähty olevan juovuksissa, vaikkei hän viinan\nmaistamatonkaan ollut. Tämä lisäsi vielä suuressa määrässä kunnioitusta\nHeikkiä kohtaan.\n\nNäin oikeastaan olivatkin asiat, vaikka tosin löytyi paljon semmoisia\ntyhmiä, jotka eivät antaneet arvoa millekään muulle kuin sille, joka\noli yli tarvettensa saanut haalituksi kokoon rikkauksia. Semmoinen oli\nKälppilän isäntäkin, ja sen nojalla teki hän kuntakokouksessa tuon\ntyhmyytensä, joka loukkasi niin Heikin itsearvonsa tuntoa, ettei hän\nollut siitä selvitäkään.\n\nHeikkiä helpotti niin tuo vaimonsa puhe, että oli kuin raskas taakka\nolisi pudonnut hänen seljästänsä. Kuta enemmin hän mietti asiaa, sitä\nselkeämmäksi kävi, ettei hän millään muulla kuin vaimonsa esittämällä\ntavalla voinut saada lainakirjastoa kylään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoku vuosi on kulunut. Sillä välillä on Heikki koettanut kaikilla\nmahdollisilla keinoilla kypsyttää asiaa. Hän on itse puolestansa pannut\nlainakirjaston pohjarahaksi kolmekymmentä markkaa ja kehoittanut\nmuitakin uhraamaan roponsa yhteisen hyvän eduksi. Mutta moni ei kuule\nhäntä, moni ei seuraa häntä. Hän on kirjoittanut listoja ja jakanut\nniitä mielestänsä sopiville henkilöille, johon jokainen asiaa\nharrastava henkilö voisi merkitä roponsa, mutta ei niihin tullut monta\nmarkkaa. Usein sai hän kaikkien vaivainsa ja puuhainsa palkkioksi\nkuulla kaikenlaista hienoa ivaa ja pilkkaa, mutta niitä ei Heikki ollut\nkuulevinansakaan eikä piitannut niistä yhtään mitään, sillä hän luotti\nasiansa oikeuteen.\n\n\"Tämä keino ei kelpaa varojen kokoamiseen, minun täytyy muuttaa\nmenetystapaani, jos on mieli asiasta jotakin tulla\", sanoi Heikki\neräänä iltana vaimollensa työstä tultuansa.\n\n\"No, minkälaiseksi?\" kysyi vaimo.\n\n\"Täytyy lähteä mies mieheltä suullisesti rahapenniä anelemaan, sillä\nlistat ja kehoitukset niihin panoksensa kirjoittamaan eivät näytä\nmitään vaikuttavan\", sanoi Heikki.\n\n\"Silloinpa jokainen halullinen saapi tilaisuuden mielenmäärin haukkua\nsinua vasten silmiä\", arveli vaimo.\n\n\"Niistä minä huolin viisi, sillä tiedänpä, että heidän asiansa on väärä\nja oikean asian ei tarvitse väärän tieltä väistyä. -- Kuinka sinä,\nystäväiseni, nyt noin puhut ja asian alussa ollessa olit sen innokas\npuolustaja, jopa niin innokas, että voit minuakin ohjata ja rohkaista\",\nsanoi Heikki puoli-ihmeissään.\n\n\"Minä olen suuresti pettynyt ihmisien suhteen ja siksi olen tullut\naivan toiseen mieleen\", sanoi vaimo epävakaisesti.\n\n\"Minä en ole ensinkään enään horjuvalla kannalla, sillä minä olen\nvakuutettu, että asia tulee toimeen, jos on vaan pontta perillä. --\nHyväpä on, kun minä nyt seison kun sinä horjut\", sanoi Heikki.\n\n\"Kuinka sitten aiot alkaa?\"\n\n\"Minä menen ensiksi kirkolle, jossa ihmiset ovat osaksi jo\nkehittyneempiä. Siellä esittelen asiani ja ehkäpä siellä saan alun\nmatkaan; siten toivon saavani oman kyläläisetkin taipumaan\", selitti\nHeikki.\n\n\"No, yritä häntä vaan ... saattaisipa se menestyä ... enhän minä häntä\ntodestaan...\" sanoi vaimo peräänantavasti ja ikäänkuin hieman häpeillen\näskeistä epäuskoaan.\n\n\"Pitäisihän sitä tässä käydä kaupungissakin ennen talven tuloa\", sanoi\nHeikki sitten, kääntäen puhetta toiselle suunnalle.\n\n\"Niinpä kylläkin; suolat ja kalatkinhan nuo ovat kaikki\", myönsi vaimo.\n\n\"Ja monta muuta tarviskalua; tarvitsee saada terästä, rautaa ja\npärekatto-nauloja, sillä uusi talli pitää saada kattoon ja muutoinkin\nvalmiiksi ennen talven tuloa\", lisäsi Heikki.\n\n\"Kyllähän se niin taitaa olla ... milloin aiot lähteä?\"\n\n\"Ehkäpä sopisi jo huomenna, vai mitä sinä siihen sanot?\"\n\n\"Mitäpä minulla on siihen sanomista; kun on käytynä, niin on käytynä;\nsiinähän se\", sanoi vaimo.\n\nOli jo niin syksy, että pellot olivat leikatut ja vilja osaksi\npuitukin. Seuraavana päivänä rupesi Heikki laittelemaan\nkaupunki-kuormaa ja hankkimaan itseänsä lähtöön. Hän otti kuormakseen\nuutisrukiita, saadakseen tarverahoja, varsinkin kun nyt sai parempia\nhintoja, kun ei maakunnasta vielä ollut kerinnyt suuremmassa määrässä\nvirrata viljaa.\n\nVaimonsa ja lapsensa hellästi hyvästi jätettyään lähti hän. \"Kun palaan\nkaupungista lähden minä heti keräilemään rahoja lainakirjaston\nperustamista varten\", sanoi Heikki kartanolta lähtiessään. Sitten lähti\nhän ajaa hyryttelemään.\n\nNuorin lapsi käsivarrellaan ja isoimmat ympärillään, seisoi Hanna\nkartanolla ja katseli miehensä lähtöä. Hän katsoi niin kauvan kuin\nhäntä vähänkään näkyi, ja sittenkin vielä kun Heikki oli kääntynyt\nmutkan taa, katsoi vaimo yhä vielä kauvan aikaa, nähdäkseen, eikö\nmenijä vielä jostakin puunvälistä vilahtaisi. Hän oli niin ajatuksiinsa\nvaipuneena, ettei hän huomannut ensinkään, että syksyinen ilma oli\nliiaksi kylmä hänen tuossa paitahihasillaan miehensä lähtöä\nkatsellessaan ja että lapset voisivat vilustua ja ehkäpä saada jonkun\ntaudin. Vasta sitten kun eräs lapsista sanoi: \"Äiti! Minulle tulee\nkylmä\", havahtui hän unelmistaan ja riensi lastensa kanssa huoneesen.\nVaikka äitiä vilu karsi ja vaikka lasten leuvat lotisivat kylmän\ntähden, ei siitä kuitenkaan tullut pahempia seurauksia, sillä ei äiti\nkoemmin kuin lapsetkaan olleet hemmotellen kasvatetut; ainoastaan\npienin lapsi oli seuraavana yönä vähän levoton.\n\nHeikki ja Hanna rakastivat toisiaan sydämestään. Vaikkei Heikin matka\nollut sen pitempi kuin likimmäiseen kaupunkiin, tuntui Hannasta\nkuitenkin sangen ikävältä ja tukalalta, kun Heikki lähti pois. Siitä\ntuo pitkällinen haaveksiva miehensä jälkeen katsominen.\n\nMitäpä siinä oli. Heikki meni kuin menikin, ja hän tuli onnellisesti\nkaupunkiin. Hän oli kauan aikaa tehnyt kaikki kauppansa yhdessä\npaikassa ja siihen hän nytkin meni. Kauppias oli nyt käsittänyt\nasemansa oikein. Hän nimittäin oivalsi sen, että hänen ammattinsa ja\ntoimeentulonsa menestyminen riippuu juuri kansasta. Sentähden kohteli\nhän ihmisiä kaikin puolin hyvästi ja ihmisellisesti. Tämä tapa oli\nvetänyt paljon ihmisiä hänen puoleensa, ja he tekivät kaikki kauppansa\ntuon kohteliaan kauppamiehen kanssa; sehän se oli Heikinkin siihen\ntaloon ohjannut.\n\nHeti kartanolle tultuansa oli kauppamies Heikkiä vastassa. Hevonen\nriisuttiin yksissä neuvoin ja pantiin talliin; kärryt kuormineen\nvedettiin vajaan lukon taa, sillä nyt oli niin ilta, ettei käynyt\nryhtyminen enään kaupantekoon.\n\nKauppamies vei Heikin sisähuoneeseen, tarjosi suun-avausta; tupakkaa,\nkahvia ja eipä ryyppyäkään unhotettu.\n\nHaastellessa yhtä ja toista kului ilta hupaisesti ja kun illallinen oli\nsyöty yhdessä, laitettiin Heikille eri huoneeseen vuode, johon hän pani\nmaata.\n\nAamulla ruvettiin kaupantekoon ja pian oli Heikki myönyt kuormansa ja\nostanut ostoksensa. Hän alkoi hommata itseänsä kotimatkalle ja kokoili\nsitä varten ostoksiansa, sijotellen niitä kärryillensä.\n\nSaatuansa kaikki kapineensa reilaan ja hyvään järjestykseen, meni\nHeikki kauppamiehelle hyvästi sanomaan.\n\n\"Helkkarissa ... nytkö jo...? Eihän toki niin kiirettä ole. Pitäisithän\ntoki edes niin kauvan malttaa, että kerkiää lähtöryypyt ottamaan\",\npuheli kauppamies, kävellen kaapillensa.\n\n\"En minä häntä nyt ... mitäpä minä hänellä...\", sanoi Heikki\nkatkonaisesti.\n\n\"Oh, ei hyvä pahaa tee näin sumusella ja kolkolla säällä\", sanoi\nkauppamies, samassa kun hän kaasi kaapin läpällä olevan pikarin\ntäyteen. Sitten kehoitti hän Heikkiä ryyppäämään.\n\nHitain askelin läheni Heikki tuota punoittavaa pikaria; hän ryyppäsi\npuolet sen sisällyksestä.\n\n\"Pohjaan asti! Samaa siinä on alla kuin päälläkin ... pohjaan\",\nkehoitti kauppamies.\n\n\"En minä ... menee päähän\", esteli Heikki.\n\n\"Entäpä ... pohjaan vaan\", hopitti kauppamies.\n\nHeikki totteli.\n\n\"Samaa päälle kuin allekin -- kaksi silmää vierahalla, toinen silmä ja\ntoinen silmä\", sanoi kauppamies tarjoten Heikille toista ryyppyä.\n\n\"Minä en ole koskaan ollut paljokas väkeville; en enään uskalla ottaa,\nsillä selvästi tunnen sen menevän päähäni ja minä en tahtoisi olla\njuovuksissa, jommoisena en vielä koskaan ole ollut\", sanoi Heikki.\n\n\"Pöhöh! Sen kyllä tiedän, ettette ole mikään juoppo, mutta kaksi pikku\ntillikkaa ei suinkaan teitä pilaa ja vaikka se nyt korvissa vähän\nkihiseisikin, kyllä sen pian tuuli matkalla viepi. -- Ottakaa vaan pois,\nsillä se onkin parempaa ainetta kuin tavallista, oikein purjeen\ntakaista\", kehotti kauppamies yhä.\n\nHitaasti ja vastahakoisen näköisesti otti Heikki tuon toisenkin\ntarjotun ryypyn, mutta hän otti kuitenkin.\n\nPitemmittä mutkitta rupesi kauppamies nyt Heikille jakelemaan\nkaupantekijäisiä. \"Eihän se sovi, että niin tyhjinkäsin lähteä; mitäs\nsitten kotiin tultuanne antaisitte emännällenne ja lapsillenne? Tuossa\non emännälle huivi ja karttuunia ja tässä lapsille makeisia. Tässä on\nitsellenne matka-evästä, jos taipaleella kovin kylmä sattuisi\ntulemaan\", sanoi hän viimeiseksi, pistäen samassa täysinäisen paperiin\nkäärityn pullon Heikin käteen. Sitten antoi hän vielä Heikille ryypyn.\n\n\"Mitäs te nyt näin paljon ... enhän minä nyt ... te olette liian hy ...\nkovin hyvä\", sanoi Heikki, mutta hänen kielensä sammalsi ja hän häpesi\nsitä suuresti.\n\nSitten jätettiin hyvästi ja pian olikin Heikki kotomatkalla.\n\nJokseenkin kylmä tuuli puhalteli ja vihmasadetta alkoi tulla tuulen\nmuassa. Kaikki tämä ei kuitenkaan haitannut Heikkiä yhtään mitään,\nsillä hänen sisällään oli siksi paljon lämpöä, ettei ulkonainen kylmyys\nhäneen mitään vaikuttanut. Vaikk'ei hän ollut ottanutkaan väkeviä\nyhtään muuta kuin nuo kolme pikarillista konjakkia, meni se kuitenkin\nhänen tottumattomaan ja kovasta työstä vaivaantuneeseen ja väsyneeseen\nruumiiseensa niin, että hänen molemmat korvansa kihisivät. Siinä hän\nkuormansa päällä istua kyyrötti miettien nykyistä asemaansa ja\ntilaansa. Olipa varsin hyvä asia hänen mielestänsä, kun ei kukaan ollut\nnäkemässä hänen juovuksissa oloansa. Ja jospa joku tulikin vastaan tai\najoi edelle, olivat he outoja ihmisiä, jotka eivät häntä tunteneet ja\neikäpä heillä ollut aikaa häntä tarkastellakaan. Joku vastaantulija\nkoetti häntä tarkastella ja tirkistellä silmiin; mutta ehkäpä ei he\nmitään huomanneet, semminkään kun hän koetti olla hiljaa ja rauhassa.\nEhkäpä hän ei ollutkaan juovuksissa, sillä tiesihän ja tunsihan hän\nkaikki mitä ympärillä tapahtui. Se lieneekin vaan pelkkä turha luulo,\njoka häntä vaivaa; tuntuupa siltäkin kuin nuo ryypyt eivät olisi olleet\nniinkään pahoja ja vaarallisia, sillä hyväähän nuo tuntuivat tekevän\nsydänalassa eikä tunnu yhtään kylmältäkään vaikka on sateesta kastunut\naivan likomärjäksi.\n\nTämmöisiä mietti Heikki taipaleella ollessansa. Hän ei huomannut\nmiettimisensä vuoksi pitää mitään lukua hevosensa kulkemisestakaan,\njonka vuoksi hevonen lopalla korvin kävellä lötösteli rapakoisella\ntiellä niinkuin itse tahtoi.\n\nTällä tavalla ja näitä miettien oli Heikki tullut ensimäiseen\nsyöttöpaikkaan. Kärryistä alas astuissaan tollahteli hän sinne tänne,\nmutta hän uskotteli vaan jalkansa kärrissä istumisesta tampeentuneen.\nKun hän oli hevosensa riisunut ja laittanut suojaan syömään, meni hän\nitse huoneeseen. Huone oli lämmin, sillä siinä oli vasta leivottu. Heti\nhuoneeseen tultuansa pani hän penkille maata ja nukkui kohta.\nKuitenkaan ei hän nukkunut paria tuntia enempää, sillä hänen piti olla\nhuomenna kotona, jonka vuoksi hänellä oli matkan huolet. Kun hän nousi\nylös, oli hänen päänsä oudosti raskas ja kipeä. Vilunväreet karsivat\npitkin selkäpiitä, vaikka hän oli maannut lämpymässä tuvassa.\nKuitenkaan ei hän näiden tähden ollut matkaan lähtemättä.\n\nKolkko tuuli oli pikemmin yltynyt kuin masentunut, ja yhtenä pyrynä toi\nse mukanaan utusadetta. Läpimärkänä lämpimässä huoneessa nukkuessaan\noli hän ikäänkuin ollut jonkinmoisessa lämpymässä hauteessa ja niin\nsaavuttanut jonkunlaista näennäistä lämpimyyttä. Mutta kun hän nyt tuli\nkylmään, vireään tuuleen ja sateeseen, tuntui siltä kuin hänen\nruumiinsa ympärillä olisi ollut kokonainen jäävuori. Kylmä tuuli\npuhalteli vaan lakkaamatta, yhä enemmän jäähdyttäen märkiä vaatteita ja\nsamassa häntä itseäänkin. Viimein tämä enenevä kylmyys kävi aivan\nsietämättömäksi. Hän värisi ja vapisi niin että hampaat suussa\nkalisivat. Kun hänen oli kylmän ja värisemisen tähden mahdoton\nkärryissä pysyä, koetti hän kävelemällä lämmintänsä hankkia, mutta eipä\nsiitäkään suurin apua ollut.\n\nViimein muisti Heikki tuon kauppamiehen antaman pullon; sehän oli\nannettu hänelle matka-evääksi ja juuri kylmän varalta. Hän muisteli,\nkuinka hän ei ennen hevosensa syöttämistä ensinkään ollut tuntenut\nmitään vilua, vaikka hän silloinkin oli ihan vesilieoksi kastunut ja\nvaikka tuuli oli yhtä kylmä ja ankara kuin nytkin: kaikki tuo silloinen\nlämpimyys ja hyvinvointi oli noiden kolmen ryyppytillikan ansio aivan\nvarmasti. Eihän mitään haittaisi, jos hän hakisi tuon pullon ja ottaisi\npienen kulauksen värisevän sydämensä lämmittämiseksi; ei suinkaan\ntarvitse sen vuoksi itseään juovuksiin juoda -- -- ei suinkaan.\n\nNäitä mietti Heikki itsekseen hevosen jäljessä kävellen ja väristen.\nHän koetti kömpiä kärryihin, mutta hän oli niin köntistynyt, että hänen\noli mahdoton sinne päästä hevosen kävellessä. Sittenkun hän oli\nseisattanut hevosen, kömpi hän kuormansa päälle ja kaivoi sieltä esille\npullonsa. Se oli niin lujaan tulpattu, että näyttipä melkein\nmahdottomalta saada sitä auki semminkin kun hänen kätensä olivat kovin\nkontassa. Täytyi ottaa puukko tupesta ja sillä vähin erin murtaa tuo\nkitsas tulppa.\n\nHeikin sydän ilostui tulpan auki saatuansa; olipa niinkuin hän olisi jo\npuoleksi pelastunut kaikesta kylmyydestä ja vilusta. \"Otan kuin otankin\ntuosta tilkan kauheaan viluuni -- eipä tässä nyt ole ketään näkemässä --\nmutta ei paljoa, ei paljoa, sen verran vaan, että vähän lämpenen\",\nmietti hän itseksensä ja hän otti.\n\nMelkein heti tuntui se mukavasti ja virkistävästi kiertelevän ja\nvaikuttavan sydänalassa. Ei kauvan viipynyt ennenkuin sen vaikutus\nrupesi parantamaan hänen kurjaa ja sietämätöntä tilaansa.\n\nVaikka tuntuikin nyt niin paljon paremmalta, ei Heikki ollut\ntäydellisesti tyytyväinen nykyiseen oloonsa: vielä oli vähin vilu,\nvielä tuntuivat jäsenet kankeilta ja köntittyneiltä, vielä tuntui tuuli\nja vihmova sade kylmältä, niin -- vielä, vielä.\n\nTämmöistä vaillinkia joka paikassa itsessään tuntien, päätti Heikki\nvielä naukata pullostansa; olihan siinä nyt hyvä saanti, kun tulppakaan\nei ollut enään lujassa. Hän otti pullonsa esille ja kallisti. Pullon\navonaisesta kaulasta oli hyvä tulo ja Heikin suu pullahti niin täyteen,\nettei sinne olisi pisarettakaan enempää mahtunut. Tämmöinen oli Heikin\ntarkoitus ollutkin, että se kerrankin kylläksi asti auttaisi, sillä\nolihan hän selvästi huomannut edellisen ottamisen liian vähäksi.\n\nNiin Heikki.\n\nPian tulivatkin tuon oivallisen lääkityksen ja runsaan otoksen\nseuraukset näkyviin. Sydän lämpeni niin pian, hampaat lakkasivat\nkaikenni kalisemasta ja viimeisetkin vilunväreet katosivat kuin kaste\nmaahan. Ei nyt ollut yhtään kylmä kärrissäkään ollessa ja jäsenetkin\ntuntuivat niin mukavasti lämpenevän ja notkistuvan. Kolkko tuulen\nvihuri ja sade eivät tuntuneet ensinkään kylmältä; päin vastoin\ntuntuivat ne sangen virkistävästi huuhtelevan hänen oudosti kuumia\nkasvojansa, kummallisesti kihisevää päätänsä.\n\nTähän saakka oli hevonen kävellyt oman tahtonsa mukaan, Heikin\nvähääkään sitä kiirehtimättä. Mutta nyt ei ollut hänen mielestänsä\nsaman tekevä miten hevonen kulki, sillä eihän hän tällä tavalla kulkien\nmäärä-ajalla kotiin pääsisi. Hän otti suitsiperät käteensä ja roppasi\nniillä vireää hevostansa. Hevonen säikähti tuota noin äkkinäistä tapain\nmuutosta ja alkoi täyttä väkeänsä kiitää eteenpäin. \"Hih!\" kiljahti\nHeikki, heiluttaen suitsivarsia päänsä ympäri.\n\n\"Hih vaan!\" kiljahteli Heikki tavasta edelleenkin. \"Mutta kerta vielä\n... vähän vielä ... sehän tuntui tekevän niin hyvää ... vähän vaan ...\n-- ei paljoa...\" höpisi Heikki itseksensä, kaivellen pullon tulppaa,\nsamassa kun hevonen oli masentunut kävelemään. Sen käsiinsä saatuansa\nnaukkasi hän siitä taasenkin, noin vaan vähäiseksi lisäksi entiselle.\n\nNyt tuli hänen nykyinen olonsa entistä ehommaksi. Tuuliko nyt vai\nsatoi, oliko nyt kylmä tahi lämmin, menikö hevonen taikka oli\nmenemättä, kaikista noista huoli Heikki viisi. Hänen päänsä tuntui\nhirmuisen raskaalta ja siellä suhisi, paukutti ja jyskytti niin\nankarasti. Hevonen kävellä jurpotteli aivan niinkuin itse tahtoi, sillä\nHeikki ei häntä nyt kiirehtinyt.\n\nHeikkiä rupesi nyt kovasti väsyttämään. Hän nuokkui ja nokahteli\nkikkerän kuormansa päällä, pitäen suitsia kädessään; vihdoin nukkui hän\ntäydellisesti. Tuolla vaapperalla asemalla istuallaan nukkuissaan\nretkahteli hänen hervoton ja holtiton ruumiinsa sinne tänne ja\nvähimmässäkin nytkäyksessä oli hän vaarassa pudota päätänsä myöten\nkärryistä alas.\n\nNyt alkoi jo ilta hämärtää ja Heikki oli tullut oman pitäjänsä piiriin.\nUseita taloja oli hän tällä tavalla kulkiessaan jo sivuuttanut, mutta\nvielä oli lyhykäinen metsätaival kuljettavana, ennenkuin tultiin\npitäjän kirkonkylään.\n\nTunnoton ja tiedoton matkustajamme oli hevosineen tullut nyt tälle\nmetsätaipaleelle. Sen keskipaikoilla oli tiessä isonlainen syöte, johon\nHeikin kärryratas sattui jytkähtämään. Samassa silmänräpäyksessä kun se\ntapahtui, puukkasi Heikki päätänsä myöten maantien ojaan. Kun hänellä\noli suitset kädessään, putosivat ne hänen mukanaan maahan; hevosen\nkävellessä menivät suitsiperät kärrynrattaan alle ja hevonen seisahtui\ntiepuoleen.\n\nOitis heräsi Heikki pudottuaan. Kaikeksi onneksi ei hänelle pudotessaan\nkäynyt sen pahemmasti, kuin että hän kastui vetisessä maantien ojassa\nmärkääkin märjemmäksi. Kaikin voimin yritti hän nousemaan ylös, mutta\nse oli peräti mahdoton. Jalat olivat veltot ja koko ruumis oli niin\nraukea ja hervoton, ettei siinä tuntunut olevan hituakaan mitään voimaa\neikä holttia. Jos hän pääsikin kömpimään vähän kontalleen, niin pää oli\nniin raskas ja sitä viemasi niin hirveästi, että kun se tuli vähääkään\nylemmäksi muita ruumiin osia, kaatui se mihin päin tahansa ja samassa\nvei se muutkin raajat mennessään.\n\nNähden kaikki ylösnousemisensa yritykset turhiksi, sai hän viimein\nsuurella vaivalla ryömityksi maantien ojan toiselle puolelle. Osaksi\noli hän jo muutenkin selvinnyt enimmästä humalasta, mutta tuo\nputoaminen ja kylmä kylpy selvitti häntä vielä enemmän; sentähden\nolikin hän jo täydellä toimellaan, mutta liikkumaan ei hänellä ollut\nvoimaa, eikä hän päässyt paikalta päkähtämään.\n\nSiinä mietti nyt Heikki raiska surullista ja ovelaa tilaansa. Hän\nmuisti, ymmärsi ja käsitti kaikki, millä tavalla tämä turma oli hänelle\ntullut. Hän itse, eikä kukaan muu, oli tähän alentavaiseen\nonnettomuuteen syynä. Kova häpeän tunne ja sydämen kipu vaivasi häntä\nnytkin jo, vaikkei hän ollut aivan selväkään.\n\nTietä myöten näki Heikki tulevan jonkun miehen. Ennenkuin hän oli\ntullut kohdallekaan, rupesi Heikki pyytämään häneltä apua.\n\n\"Voi, voi, voi, voi! Auttakaa, auttakaa; auttakaa Jumalan tähden minua\npoloista -- auttakaa hyvä mies minua vaivaista\", pyyteli Heikki.\n\n\"Mikäs on hätänä, onko jalka poikki vai?\" sanoi mies kohdalle\ntultuansa, katsella töllistellen ympärillensä.\n\n\"Ei jalassa ole mitään vikaa, vaan minä en muuten pääse tästä ylös\",\nsanoi Heikki sammaltaen.\n\n\"Ahaa! Eikö sen pahempaa? Sitten on parasta että pitää vähän hajusuolaa\nnenän alla, niin pian siitä mies toipuu. Kyllä minulla itsellänikin on\nuseammasti kuin yhden kerran ollut niin raskas pää, että on täytynyt\nmaantien ojaan maata panna, enkä ole koskaan sen parempaa apua\ntarvinnut kuin hiukan hajusuolaa\", puhua hövelsi mies läheten samassa\nHeikkiä.\n\nSamassa sivalsi hän ojan partaalta pitkän liekouneen kekäleen, joka\nsiihen oli jäänyt jostakin sammuneesta nuotiosta.\n\n\"Kas tässä! Tämäpä sattui niinkin kutsuttu ... tämmöistä se juuri\nollakin pitää\", sanoi mies, pistäen samassa kekäleen hiiltyneen pään\nHeikin nenän eteen.\n\n\"Anna minun olla pilkkaamatta ja auta minua ylös ja kärryihin, jos olet\nkristitty ihminen; muutoin kuolen minä tässä viluun\", koki Heikki\ntoimittaa.\n\n\"Vai viluun! Näytpä, veli kulta, sillä varalla ottaneen lämmintä\nsisällesi, ett'et suinkaan hevillä viluun kuole. Oi veikkonen!\nUseanlaisessa tilassa ihmisen pitää olla, ennenkuin se viluun kuolee.\nMutta lempo vieköön! Olethan kankea kuin pölkky, kuinka sinua voisi ylös\nsaada\", touhusi mies koettaen Heikkiä kääntää vatsaltansa seljälleen ja\nkatsella vilkuillen ympärillensä.\n\n\"Anna minun olla rauhassa\", sanoi Heikki.\n\n\"Kas niin, vai rauhassa! Pyysithän minua itseäsi pystykokoon auttamaan,\nmutta mitenkä tuommoista tönkkiä auttaa, joka on kankea kuin puu;\ntäytyy ensin vähän hieroa, että hiukankaan notkistuisit, ja sitten...\"\n\nNoita puhuessaan alkoi mies tukkia käsiään Heikin taskuihin.\n\n\"Rosvo, ryöväri! Heitä minut rauhaan\", koki Heikki sanoa.\n\n\"Vai niin, vai rosvo ja ryöväri! No, olkoon menneeksi, en minä\nsemmoisista nimityksistä tule pahemmaksi enkä paremmaksi, sillä olempa\nusein ennenkin jos jonkinlaisia nimityksiä kuullut. Kuitenkin tuntuu\ntämä teidän nimityksenne hieman sopimattomalta mielestäni, kosk'ei\nminulla ole sen pahempaa tarkoitusta, kuin että ottaa teidän rahanne\nitselleni, joita minä paremmin tarvitsen kuin te; muutoin en luule\nniitä niin paljon olevan, että teidän niiden tähden tarvitseisi\nkinnistellä ja melua nostaa. Muutoin annan teille sen neuvon, että\npidätte pienempää suuta, ettei minun tarvitse ryhtyä siihen ikävään\nkeinoon, että jollakin tuntuvalla tavalla täytyisi teitä vaientaa.\"\n\nNäitä puhuessaan oli mies käynyt kovemmasti Heikki raiskaan käsiksi.\nMutta vaikka Heikki olikin siinä tilassa, ettei hän voinut seisoalleen\nnousta, oli hän kuitenkin niin paljon tointunut, että hän teki\nvoimallista vastarintaa maassakin maatessaan tuolle luvattomalle\nanastajalle. Hän koki pysytellä aina vatsallaan, ja milloin hänen\nhätyyttäjänsä yritti pistämään kättänsä hänen taskuihinsa tai poveensa,\ntarttui hän voimakkaasti hänen käteensä, ja tällä tavalla oli hän monta\nrosvon yritystä turhaksi tehnyt. Muutoin oli Heikki varovaisuudesta\npannut rahavähänsä liivinsä povitaskuun, josta, kun kaikki vaatteet\nolivat lujasti kiinni napitetut, niitä oli vaikea käsiinsä saada.\n\nTällä tavalla temmeltäessä oli kulunut aikaa. Selvästi tunsi Heikki,\nettä hän ajanpitkään joutuisi tappiolle, sillä ei ollut enään napissa\nmuuta kuin liivi, jota anastaja pyrki kaikin voimin repimällä auki\nsaamaan.\n\nNyt tuli asialle aivan toinen käänne. Sillä juuri kuin Heikki oli\nuupumaisillaan alinomaisesta rynttäyksestä, ilmestyi tienaukialle neljä\nmiestä. He tulivat samalta päin kuin hänen hätyyttäjänsäkin ja menivät\nnähtävästi edessä päin olevaan kirkonkylään. He tulivat käyden, ja heti\nensi silmäyksellä huomasi tulijain olevan herrasmiehiä, sillä heillä\noli kokoon käärityt sateensuojat käsissä, sillä sade oli nyt jo\nlakannut.\n\nHeti kun ryöväri näki nuo tulijat, heitti hän Heikin rauhaan: \"Nuo\nsaakelin roistot\", mumisi hän ja syöksyi metsään.\n\nNyt oli Heikki päässyt pälkähästä, mutta pian huomasi hän joutuneensa\nojasta allikkoon. Selvästi tunsi hän tulijain joukossa oman pitäjänsä\nnimismiehen ja suurin surmin ei hän olisi tämmöisessä tilaisuudessa\nollessaan tahtonut tavata häntä. Ennen hän olisi tahtonut kymmenen\nkertaa mieluummin olla metsässä ryöstettynä, kuin tässä paikassa,\nkunhan vaan ei nimismies olisi häntä nähnyt. Hän kääntyikin poispäin\ntiestä, koettaaksensa, eikö tämä keino eksyttäisi nimismiehen huomiota.\n\nTulijat lähestyivät Heikki raiskaa, jonka sydän löi kovasti.\n\n\"Mitä eikö tuossa ole juopunut mies tien vieressä?\" sanoi nimismies\nkohdalle tultuansa.\n\n\"Siltäpä se näyttää; talonpoika arvoltansa, luulen ma\", sanoi toinen.\n\n\"Joutaviahan veli Levenius puhuu, sillä eihän sivistyneitä ihmisiä\nkoskaan tuommoisessa tilassa tavata; se sinun olisi pitänyt tietämän ja\nsilloin ei tämmöisissä kohtauksissa pitäisi tulla kysymystäkään muusta\nkuin talonpojasta\", sanoi nimismies puoli tuimasti.\n\n\"No, älähän nyt kiivastu. Enhän ole muuta sen pahempaa tehnyt kuin vaan\nsanonut mitä miehiään tuo raakalainen tuossa on\", sanoi Levenius.\n\n\"Sen sinä oikein sanoit, sillä ei ole mitään raakuutta verrattavana\ntalonpojan raakuuteen; katsokaas tuota nyt tuossa\", sanoi eräs\nmöhömahainen mies huonolla ruotsinvoittoisella murteella; hän näytti\njoltakin käsityöläiseltä.\n\n\"Oikein, veli Rommander, oikein\" sanoi Levenius ja kaikki rähähtivät\nsillä sukkeluudella nauramaan.\n\n\"Siinä on talonpoikainen sivistys oikeassa karvassaan, ottakaa nyt\nhyvät herrat oppia tuosta, joka tuossa on; hehän kehuvat itsellään\nolevan sivistystä\" sanoi Rommander.\n\nHänen nimenä oli ennen ollut Rommakko, mutta kun hän oli saanut\nkisällikirjan, oli entinen nimi hänestä ruvennut tuntumaan raa'alta,\nsen vuoksi oli hän nimensä muuttanut latina-päätteiseksi.\n\n\"Mitä, kuinka? Minä luulen tuntevani tuon miehen tuossa. Eihän hän vaan\nole Keron Heikki tuolta Sydänmaan kylältä? sanoi nimismies, ikäänkuin\nei hän olisi kuullutkaan Rommanderin viimeistä puhetta.\n\n\"Hänkö, joka puuhaa lainakirjastoa Sydänmaan kylään?\" kysyi Longman.\n\n\"Hänenpä juuri luulen tuon miehen olevan\", sanoi nimismies ja alkoi\nkävellä Heikin luokse.\n\n\"Hah, hah, hah! Hän varmaan palaa kirjoja ostamasta kirjalainastoonsa\",\nsanoi Rommander.\n\n\"Aivan oikein; arvasinhan minä ... Keron Heikki se on kuin onkin\",\nsanoi nimimies, käännättäen samassa maassa makaavaa.\n\n\"Kuinka sinä itsesi tuommoiseksi siaksi olet juonut?\" lisäsi nimismies.\n\n\"Otin vähäsen viluuni kauppamiehen antamasta pullosta, niin menihän\nse...\" koki Heikki änkyttää.\n\n\"Kauppamiehen antamasta pullosta vähäsen ... kyllä minä näen, ettei\nsitä kovin vähäsen ole ollut. Tuommoisia raakalaisia te olette: kun\nvaan on vähääkään saantia, niin juotte kuin siat, ja tuolla lailla\nsitte ajelette ihmisien silmissä. -- -- Vielä tämä lainakirjastoa\",\nsäyhysi nimismies.\n\n\"Enhän minä ole ennen koskaan ollut juovuksissa, auttakaa minua pois\ntästä ... enkä minä enään...\" sommerteli Heikki.\n\n\"Hah, hai, hah\", nauroi Rommander.\n\n\"Auttaa tuommoista miestä! Sehän olisi raakaa\", sanoi Levenius.\n\n\"Olisihan se itsensä tahraamista, jos ryhtyisi tuommoiseen otukseen;\nkyllä kaiketi nousee kuin selvenee, sehän on heidän tapansa. Häntä ei\nkannata auttaa, eikä nyt kylmyydenkään tähden ole enään vaaraa; kun ei\nnouse, niin olkoon nousematta, eipä hänestä suurta vaaraa ole ... paras\nheistä ja tuommoinen\", sanoi nimismies ja lähti inhoavan näköisenä\nHeikin luota pois.\n\n\"Tuohonko heitämme tuon?\" kysyi Longman nimismiehen tielle tultua.\n\n\"Siihenpä tietenkin\", vastasi Levenius.\n\n\"No, mutta olisihan hänestä voinut olla meille hyötyäkin, jos olisimme\nauttaneet\", arveli Longman.\n\n\"No mitä vainen?\" kysyi Rommander.\n\n\"Olisimme voinut pitää häntä narrinamme.\"\n\n\"Ei se kannata tuommoisia pitää narrinaankaan. -- -- Kun sijan jälkeen\nlähtee, viepi se tunkiolle. Paras on että jätämme hänet siihen missä\nhän on\", sanoi nimismies ja keikautti päätänsä. \"Paras on että\nlähdemme\", lisäsi hän, sitten.\n\n\"Paras on että lähdemme niine hyvineen\", säestivät toiset. -- -- Ja niin\nhe lähtivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mitenkä on, velikullat! Suvaitsetteko poiketa meille, koska nyt on jo\nnäin myöhäinenkin?\" sanoi nimismies tovereilleen tiellä mennessään.\n\n\"Kyllä, mutta mitäpä hyvää sinulla olisi meille tarjottavana siellä?\"\nsanoi Levenius.\n\n\"No, jos ei muuta, niin pantaisiin edes mureneen päälle\", selitti\nnimismies.\n\n\"Sepä ei olisi hulluimpaa näin kylmän sateen perästä\", sanoi Rommander.\n\"Vai mitä muut veljet sanomat?\" lisäsi hän sitten.\n\n\"Eihän hyvä pahaa tee! minä suostun\", myönsi Levenius.\n\n\"Saman sanoo 'Jortteli'\", sanoi Rommander.\n\n\"Samoin minäkin\", ehätti viimeiseksi Longman sanomaan.\n\nNo niin. Miehissä sitten lähdettiin nimismiehen asuntoa kohden\nkävelemään. Kaikkein pahinta oli, että nimismiehen kodissa oli tuo\nkotiristi odottamassa miehensä kotiintuloa. Hän oli jo elämän\nkokemuksesta tullut huomaamaan, ettei ole kaikki kultaa mikä kiiltää.\nHurskaassa kodissa kasvatettuna oli hän elämää oppinut katsomaan\noikeuden ja totuuden kannalta, ja semmoista oli hän elämältäkin\nodottanut. Hän oli nyt tullut elämään käsiksi avioliiton kautta, ja\nsiltä hän toivoi paljon. Kuitenkin näytti elämä hänelle kaikenni\ntoista, mitä hän oli siltä odottanut. Hän tapasi siinä vaan ulkokuoren\nihan ytimettömänä. Ulkokultaisuus ja tekosivistys loisti vaan useassa\nsivistyneessä ja sydän jäi aivan syrjäasiaksi. Tätä kaikkea oli\nnimismiehen rouva tuntenut ja käsittänyt useammasti kuin yhden kerran.\nMutta vaikka niin oli, oli hänen kuitenkin täytynyt taipua sallimuksen\nväkevän käden alle. Olihan hän sivistynyt ihminen ja sivistyneen miehen\nvaimo. Pitihän hänen omaansa ja miehensä arvoa kannattaa, olivatpa ne\nvielä mitenkä olivatkaan, sillä arvohan on aina ensimäinen, olipa muut\nasiat miten tahansa.\n\nLevottomalla sydämellä odotti hän nytkin miestänsä kotiin tulevaksi,\nsillä olipa hän ollut poissa taaskin koko iltapäivän. Sitäpaitsi oli\nhän huomannut, että aamulla kotoa lähtiessään oli hänen miehensä\nseuraan yhtyneet viralta pois pantu ruununvouti Levenius ja varatuomari\nLongman ja -- ja tuo ilkiö, Rommander, jota ei hän milloinkaan vielä ollut\nvoinut kärsiä.\n\nKauvan oli hän nytkin kärsinyt, odottanut ja toivonut. Hän oli\nnimittäin harkinnut, että nuo epäsuotuisat toverit ehkä päivän päälle\nolisivat luopuneet hänen miehensä seurasta ja menneet heittimiinsä,\nsillä eipä heidän seuransa ollut ennenkään ollut mikään kunnian kukkula\nheidän perheelleen; mutta minkäpä teki, jos ei niinkään kävisi, sillä\ntäytyihän olla niinkuin oletettiin, sillä tunsihan hän mitä\nvelvollisuus vaatii, oli mieli musta tai valkea -- niin, mitäpä sille.\n\nNiissä mietteissään oli nimismiehen vaimo silloin kuin ovea rajusti\nkolkutettiin. Sydän se meni kylmäksi hänen tätä kuullessaan, sillä\nolipa tämä jonkinlainen selvitys hänen nykyisille aavistuksillensa.\nKiireesti riensi hän avaamaan ovea, mitkä hän oli sulkenut nyt kuten\nusein ennenkin, sillä edellytyksellä, ettei hänen miehensä tulisi yöksi\nkotia nyt koemmin kuin usein ennenkään.\n\n\"Voi, voi! onpa hauska saada vieraita ... astukaa huoneesen ja olkaa\nniinkuin kotonanne ... istukaahan toki ... eihän sovi noin ujona ja\narkana olla ... pimeäkin on ... en arvannut ... minä viritän lamppuun\nvalkean\", puheli rouva ulkokullaisesti, viritellen valkeaa, vaikka\nsydän pamppaili pelvon ja harmin vuoksi.\n\nSamassa rupesi kuulumaan lapsen itku toisesta huoneesta ja rouva\nkiirehti sinne.\n\n\"Ei saakeli -- istukaahan nyt toki ... eihän se sovi ... minä tulen\npian\", sanoi nimismies tovereilleen ja meni vaimonsa jälkeen.\n\n\"No mutta kaikkia pitää nähdä ja kärsiä. Vedit nuo taas tänne\nyökaudeksi pauhaamaan ja mässäämään ... ei saa hetkeksikään lepoa, kun\ntuo lapsikin on sairas, sanoi rouva nimismiehen huoneesen tultua.\n\n\"Älähän nyt tuossa ... tuo tuntuu minusta liian tutulta. -- Tiedäthän\nvelvollisuutesi -- -- tuo vaan vettä ja sokeria ... ymmärräthän -- --\nlopusta minä itse kyllä huolen pidän\", sanoi perheen isä.\n\n\"Vettä ja sokeria! Eikö se ole liian paljon ... Anna heidän mennä\nniinkuin ovat tulleetkin.\"\n\n\"Eihän käy laatuun; hehän ovat sivistyneitä ihmisiä; täytyy itsekunkin\ntäyttää velvollisuutensa\", puolusteli nimismies.\n\n\"Huonoja velvollisuuksia -- -- juomavelvollisuuksia. -- Korkealla\nluulette olevanne, mutta alhaalla olette. -- Ei tuota elämää hyvä peri\",\nsanoi rouva, mutta samassa hän kuitenkin meni toimimaan -- vettä ja\nsokeria.\n\nNiin, niin -- -- velvollisuus, velvollisuus.\n\n\"Senkin roistojoukko\", mutisi rouva miehensä ohi mennessään.\n\nNimismies loi vaimoonsa tyytymättömän, kysyvän, tuiman ja käskevän\nkatseen.\n\nTyytymättömän näköisenä riensi rouva lapsikamariinsa, sitten kuin hän\noli vettä ja sokeria tuonut, luoden mennessään yliolkansa halveksivan\nkatseen jättämäänsä joukkoon.\n\n\"Olkaa hyvät! pannaanpas sulamaan ... eihän, velikullat, muutoin sovi,\nsillä päänparannuskaan ei meille haittaa tee... -- -- Se saakelin konjakki\nsiellä kestikievarissa, joka maisti niin pirusti lamppuöljyltä, mutta\nemmehän voineet parempaa saada. Se teki ainakin minulle niin pahan\nelämän, etten pitkälle aikaa ole tämmöisessä vaskisepän paukkeessa\nollut. -- Pannaanpas tätä ja voinpa mennä takaukseen, että lamppuöljyt ja\nmuut pian tasaantuvat\", sanoi nimismies vaimonsa mentyä vieraillensa.\n\n\"Hah, hah, hah! Sinä, veli, miestä olet. Minä luulen ettei minun\nkurkussani enään tunnu lamppuöljyn makua ensinkään, joka kaiken päivää\non siellä kuohunut\", sanoi Rommander, pullistellen vatsaansa hyvässä\ntoivossa.\n\n\"Niin, saadaanpas nyt tätä, velikullat, ja huuhdotaanpas nyt tuo liika\nmaku pois kurkuistamme. -- Älkäämme olko niuhat; nyt tarvitaan\ntositoimia, päästäksemme entiseen tasapainoomme\", sanoi nimimies,\nkohottaen lasiansa.\n\nMuut seurasivat esimerkkiä ja kehoitusta ja pian maistelivat he\njoukonmiehissä, lasejansa kilistellen, tuota oivaa panostansa, josta\nitsekukin kohdastansa oli pitänyt erinomaista huolta, poistaaksensa\nkurkustansa lamppuöljyn kuohua, jonka he nyt tunsivat itseänsä\nvaivaavan, vaikka se oli heille ollut varsin tervetullutta paremman\npuutteessa.\n\nKauvan ei ensimäiset lasit kestäneet ja toiset tehtiin; kuinkas\nmuutoin.\n\n\"Ei saakeli ... eikös nyt jo tunnu olevan kaikki taas hyvin, vai kuinka\nveljet? ... mutta nuo saakelin roistot; he käyvät nyt jo niin\nhävyttömiksi, että tunkeentuvat tarkastelemaan ja arvostelemaan\nsivistyneitä ihmisiä\", puheli nimismies seurallensa.\n\n\"Mitä, mitä, mitä saakelia ... mitä tarkoitat oikeastaan, veli hopea?\"\nsanoi Levenius.\n\n\"Kutka semmoista tekevät? -- onko semmoista ollut? Enhän koskaan lue\nsuomalaisia sanomalehtiä\", huudahti Levenius.\n\n\"Juuri niinkuin tuo Keron Heikkikin, joka tuolla tienvieressä makasi\njuovuksissa. Hänhän on suomalaisten sanomalehtien kirjeenvaihtaja, ja\nniissähän hän on valmis tarkastelemaan meikäläisten oloja\", selitti\nnimismies.\n\n\"Tuo kurja raukka, joka makaa kuin sika maantien ojan partaalla\njuovuksissa, kykenemättä edes tilaansa salaamaan ... hänkö?\" sanoi\nLevenius.\n\n\"Hän juuri. Onhan hän meille sivistyneille oikea silmätikku. Joka\npaikassa on hän sissimässä ja tarkastelemassa meikäläisten oloja, ja\nniitä hän kertoo sitten sanomalehdissä, totta ja valhetta sekaisin, ja\nsehän voipi harmittaa\", selitti nimismies.\n\n\"No, mutta olihan hän tuolla tienkupeessa toimetonna juovuksissa\nmakaamassa ... ethän tätä jätä rankaisematta... -- pidä sinä moukkia\naisoissaan\", sanoi Longman.\n\n\"Kyllä niinkin, mutta hemmetin ilkeä se on, että tuommoisia ilkiöitä\nlöytyy kunnassa, jotka eivät anna ihmisille rauhaa\", sanoi Levenius\nsyvästi huoaten.\n\n\"Nuo tuhannen moukat ... luulevat jotakin olevansa, vaikka eivät mitään\nole -- ovathan juhtia -- aaseja\", sanoi Longman.\n\n\"Kyllä, kyllä. Raakoja otuksia kaikki ... eikö niin? Muista pitävät\nvahtia ja itse tuommoisia! kyllä se sentään on. -- -- Tarvitseisivat\nsaada housuillensa vai kuinka?\" säesti Rommander.\n\n\"Kyllä se niin on. Mutta minä, minä. Minä kruunun nimismies, minä\ntahdon näyttää heidän edustajilleen, kuka käski -- -- onhan syytäkin...\nTuolla tavalla olla juovuksissa julkisella tiellä, ja yhtäkaikki\npitää suurta suuta... Ei veikkoset! se on liian paljon kärsiä...\nYmmärrättehän, veikkoset, vai kuinka?\" puheli nimismies, katsoen\ntovereitaan silmiin.\n\n\"Niin, niin -- ilkeitä ovat ... niin ovat, mutta elkäämme siitä puhuko,\nsillä saavathan he piankin nähdä, ketä he ovat pistäneet... Ne saakelin\nraakalaiset; tietäisiväthän huutia vähänkään etteivät pakkautuisi\nasioihin, joita eivät ymmärrä ... toista meidän on ... mehän olemme\nsivistyneitä\", myönteli ja selitteli Rommander.\n\n\"Myönnetty -- hyväksytty. Olethan sukkela, veli Rommander... Tosiaankin:\nmitäpä heistä puhuisimmekaan; he ovat itse siipensä polttaneet ja\nheidän aikansa kyllä tulee kun joutuu, sen saatte nähdä. -- Heittäkäämme\nheidät ja eläkäämme vapaata elämää ... tuossa on alkua, hyvät ystävät\",\nsanoi nimismies ja nakkasi korttipakan pöydälle.\n\n\"Ahaa! Siinähän on jotakin uutta nykyisissä oloissa. Ainahan sinä\narvaat... -- -- kuka jakaa? ikävähän muutoin olisikin\", sanoi Rommander.\n\n\"Sepä oikein ... olisihan muutoin tullutkin ikävä ... kuka jakaa? -- --\nantakaapa minullekin, mutta mitä peliä yritetään?\" kysyi Levenius,\nselaillen pöydälle heitettyä korttipakkaa.\n\n\"Tikkiä tietysti\", sanoi Longman.\n\n\"Kuinka isoa?\" utasi Levenius.\n\n\"No vain noin viidenkolmatta pennin ... sopiihan sekin ajanvietteeksi\",\nsanoi Rommander.\n\n\"Eikö hiidessä ... sehän on liian halpaa ... markan ... vähempään en\ntyydy\", selitti Levenius.\n\n\"Olkoon menneeksi -- -- yhtähän se on, voitin minä vähän tai paljon, minä\nsitä kumminkin voitan\", sanoi Rommander.\n\n\"Ei kun viidenkolmatta pennin ... ei kaikilla ole kruunun varoja\ntaskussa\", sanoi Longman vähän pisteliäästi.\n\n\"Sitähän minäkin arvelen, veikkonen; voihan silläkin tavalla hutilus\ntuhlata viikon ansionsa\", sanoi Rommander, puristellen likaisia\nnyrkkejänsä.\n\nKukaan ei vastustanut tätä ehdoitusta ja Leveniuskin oli hiljaa kuin\nhiiri jauhoropeessa.\n\nPistettiin siis ajan ratoksi vaan viidenkolmatta pennin tikkiä. -- Eihän\nse suurille tuloille ollut paljon uskallettu, mutta pienille voi se\nyönpitkään tehdä kuukaudenkin tulojen vahingon.\n\n\"Ei saakeli ... tämä ei käy päinsä. Tämä vedellä sekoitettu haudevesi\nei ole minua ainakaan tehnyt vielä miksikään; minusta tuntuu, että\ntarvitseisimme itse kukin kohdastansa ottaa muutamia vedellä\nsekoittamattomia kuivia rakkareita, noin vaan pelin alkajaisiksi, vai\nmitä veljet sanovat\", sanoi talon isäntä, ennenkuin peli vielä oli\nalkanut.\n\n\"Hah, hah, hah! Sinähän, veli, aina arvaat. Minä olen kauvan odottanut\nja ajatellut aivan samaa, ja mielessäni on pyörinyt: hyvä talo olisi\nmuutoin, mutta on pitkä ryypynväli\", ehätti Rommander sanomaan.\n\nTyytyväisyyden hymy levisi toisienkin kasvoille tätä hauskaa puhetta\nkuullessansa.\n\nYksimielisesti otettiin sitten noita rakkareita, korvaukseksi liepeälle\nhaudevedelle.\n\nKun oli nuo virkistävät rakkarit saatu, istuttiin korttipöydän ääreen.\nLevenius istui pöydän ylimpään päähän. Suuri ja virallinen mies kuin\noli, näytti hän tuossa oikein uljaalta. Jonkun varman syyn tähden oli\nhänellä liian lämmin, sentähden oli hän puoleksi aukonut vaatteitansa,\nsaadaksensa raitista ilmaa virtaamaan ravakkaaseen ruumiisensa. Tämän\nvuoksi oli rintaröyhelö päässyt valloillensa puoliksi avatusta ja ennen\npinnistetystä liivin aukosta. Siinä hän sitten istua röhötti\nselkäkenossa käskevän näköisenä; näyttipä siltä kuin hän hallitseisi\nkoko seuraa. Longman, lainvalvoja, istui toisessa päässä pöytää ja\ntalon isäntä sekä Rommander molemmilla sivuilla.\n\n\"Kuka jakaa?\" kysyi Levenius puoli komentavasti.\n\n\"Kukas muu kuin veli Levenius\", sanoi nimismies alamaisuuden tunnolla.\n\nLevenius jakoi ja pian oli viidenkolmatta pennin tikki täydessä\nvauhdissa.\n\nLeveniuksella ja Rommanderilla oli tällä kerralla varsin huono onni,\nniinkuin se lienee monasti muulloinkin ollut. Ehtimiseen menettivät he\nviidenkolmatta pennisiään ja väliin he saivat maksaa kertyneen\nkantarahastonkin, joka välisti nousi pariin kymmeneen markkaan.\nTavallisesti sanottiinkin heitä vesiaivoiksi, sillä ei heidän\nymmärrystään pidetty ryhtinsä mukaisena. Tämän vuoksi eivät he liene\nvoineet kaikkia korttipelin kavaluuksia hyväkseen käyttää, ja tämän\ntähdenkö se lienee ollut, että he alituiseen hävisivät. Varatuomari\nLongman ja nimismies olivat taasen käytännöllisempiä miehiä; kumpikin\nheistä oli elämältä paljon oppinut ja he tiesivät aivan hyvin keinot,\nmiten tässä maailmassa elämä käypi mahdolliseksi. Niinpä he nytkin\nvoittivat pelissä jokaisen pennin mitä he yhteisesti olivat lautaselle\nlatoneet.\n\nMuistettava on, ettei suinkaan ryyppyjen välit olleet pitkät.\n\nTämmöisessä menossa oli aika kulunut kello kolmeen aamulla. Nyt oli\npelionni itsekutakin niin värpästellyt, että yhteiseen kassaan oli\nkokoontunut kahdeksankymmentä markkaa, eikä kukaan ollut voinut niitä\npois korjata, vaikka jokaisen sydän oli ilosta sykkäillyt, toivossa\nsaadaksensa korjata tuon kantarahaston.\n\nKortit jaettiin ja mielenkiiholla odotti kukin, että he nyt saisivat\nratkaisevat valtit.\n\n\"Minä tikkaan\", sanoi Longman, lyöden rystysensä pöytään, sittenkuin\nhän oli saanut jaetut kortit käsiinsä.\n\n\"Minä myös\", sanoi Levenius, lyöden rystysensä pöytään, että\njoistakuista rystysistä nuljahteli nahka pois. Eihän kummakaan, olihan\nnyt saatavissa kahdeksankymmentä markkaa, jotka eivät nykyään ole noin\nvaan ilmanaikojaan oksalta otettavia. Kummallakin oli valtteja,\nparemmasta arvosta kuin lattialle pudonnut leipäpalanen -- -- niin\nolivathan he joitakin onnenpoikia. -- -- Toiset toverit ilmoittivat\nsivumenneen ja löivät korttinsa pöytään.\n\nKahden kakolle jäivät nyt Levenius ja Longman, taistelemaan kuka kassan\nperisi.\n\nLevenius löi ensin. Hänellä oli esikoisena patakuningas, joka maa oli\nsilloin valttina.\n\nLongman pisti sen ässällä.\n\nInnostuneena toi Levenius esiin patanikun, mutta Longman lähetti sen\nsilmille rouvan samaa maata.\n\n\"Pelastan ainakin itseni ... pistäpäs tuo jos voit\", sanoi Levenius,\nviskaten pataviitosen esille.\n\n\"No, tottapa tuon kymmeninen ainakin hävittää\", sanoi Longman, viskaten\nkymmenisensä esille.\n\nLevenius kävi tuhkan harmajaksi. Hän keikahti taapäin paljon\njuhlallisemman näköiseksi kuin hän ennen koskaan oli tänä iltana ollut.\n\n\"Sinä ilkiö, joka olet kaiken maailman juonet päähäsi koonnut... -- --\nSinä varastit valtin jakaissasi\", sanoi Levenius vihassa kähisten ja\nnousten pöydästä pois.\n\n\"Varastinko? -- Niinkö? Luuletkos, että kruunun varat ovat kaikkien\nkopeloitavina? Luulet, että rankaisematta saat moisia lasketella...\nLeveä Mikkohan olet alkujaan ollutkin ja luulet, että voit ilman\naikojaan levennellä kenelle tahdot\", sanoi Longman, seisaalleen hänkin\nnousseena ja kokoillen rahoja.\n\nSamassa vanui Levenius kiinni sen tuolinsa karmiin, jolla hän oli\nistunut.\n\nKäytännöllisenä miehenä huomasi Longman riippuvalla silmänurkallaan\ntämän liikkeen, mutta hän ei hätäillyt; välttämätöntä oli hänelle\nkorjata rahat ensin hyvään talteen. Hän vältti ensimäisen iskun ja\nennenkun Levenius oli leveydellänsä ehtinyt tuolinsakaan kylläksi\nkoholle nostaa toista varten, oli Longman saanut kouraansa\nkynttiläjalan ja täyttä väkeään mäihäsi hän sen leveällä puolella\nLeveniusta otsaan.\n\n\"Voi tuhannen piru, mitä teitkään, veli Longman! Hänhän meni\nseljällensä niinkuin torakka ja tuommoinen punainen vanne otsassa; onpa\nniinkuin puolikannusen pohja olisi hänen otsaansa kapsahtanut!\"\nhuudahti nimismies tämän nähtyänsä.\n\n\"Mitä sinä puhut, roisto ... yhtäläinen roisto kuin hänkin; osaatpa\nsinäkin juonitella ja, ja -- va-varastaa\", puuttui Rommander puheesen.\n\nLongman'in antamasta iskusta oli Levenius kaatunut seposten seljälleen.\nKädet levällään, haapuroitsi hän jotain turvaa, mistä hän olisi kiinni\nsaanut, päästäksensä taasenkin töppösillensä. Semmoisen oli hän\nlöytävinänsäkin pöydänjalassa, johon hän tarttui kiinni, mutta sillä\nhuonolla seurauksella, että hän veti pöydän pulloineen, vesineen,\nlasineen vasten silmiään. Kaikkihan ne nyt menivät nurin, mutta olihan\nhänen päällänsä ainakin nyt yhtä paljon kuin sisälläkin.\n\nLeveänä ja kiiruusti nousi nyt Levenius ylös, ikäänkuin häpeävänä\nsaatua puustiansa. Hän oli pulleampana entistänsä ja näytti ahmivan\nkitaansa kaikki muut vähäpätöisyydet.\n\nVaralla kaikkea tämmöistä varten oli kuitenkin Longman ja nimismies.\n\n\"Tuhannen saikara-sääri sinä, Longman, ja sinä nimismies kurja ... te\nmolemmat kehnot hongankolistajat... Totta puhuen, teihin ei voi oikea\nmies katsoakaan\", huusi Levenius raivostuneena.\n\n\"Niin, niin, semmoisia he olivat. Koko ajan ovat he varastaneet kortteja\nja meitä tappuuttaneet; näinhän minä nytkin, että Longman varasti\",\nsanoi Rommander.\n\nEi ollut vielä Rommander'in lause loppunut, ennenkun Levenius oli\nhyökännyt Longman'in kimppuun. Kun Rommander näki, että hänen\nosaveljensä tämän-yöllisissä tappioissa joutui nyrkkitaistelussa\nLongman'in kanssa häviölle, hyökkäsi hänkin Longman'in kimppuun.\n\n\"Tiedä huutia; ethän ole sen parempi kuin viheliäinen Rommakko -- -- ulos\nminun huoneestani!\" karjui nimismies, riuhtoen samassa Rommander'ia\nirti temmeltävästä ryhmästä.\n\nPikemmin kuin nimismies arvasikaan, antoi Rommander hänelle semmoisen\nläimäyksen, että lensi tuotakin tuokemmaksi seljällensä, saaden,\nkaatuissaan tuolin kulmaan, ison haavan poskeensa. Siihen hyppäsi\nRommander vielä peittomaan puolituperruksissa olevaa nimismiestä.\n\nSillävälin antoi Longman Leveniukselle oikein oikeasta kädestä kuka\nkäski. Luisevista nyrkeistään jakeli hän semmoisia iskuja, ettei\nLevenius parka kerinnyt mitään yrittämäänkään puolustukseksensa:\nhänellä oli kylläksi työtä kaatumisestaan, nousemisestaan ja taasenkin\nkaatumisestaan. Silloin sai Levenius Longman'in ja nimismies\nRommanderin edestä.\n\nKun toinen pari selvisi ensimäisestä törmäyksestään, ryhtyi sekin\nsamaan leikkiin. Siitä syntyi semmoinen ryhmä ettei kirjan-oppineetkaan\nolisi siitä mitään selvää saaneet. Annettiin vaan oikeaan ja vasempaan\nja viimeiseltä huolivat he viisi kuka heistä mällin sai; kunhan vaan\nannettiin ja saatiin, sama se. Vihdoin sai Levenius vasemmalle\nsivullensa semmoisen huimauksen, että häneltä katkesi pari kylkiluuta.\nTämän perästä ei hän enään kyennyt ottamaan ja antamaan, eikä nousemaan\nja kaatumaan, vaan hän jäi siihen makaamaan, mihin hän viimeksi kaatui.\nSiinä hän sitten surkeasti valitteli ja voivotteli. Toisetkin olivat\nsaaneet ja antaneet kylläksensä, ja hekin lakkasivat tuosta\nsekanaisesta riehunnasta. Yksi ja toinen uupui heistä ja pian oli\njokainen jossakin huoneen sopessa lattialla nukkumassa.\n\nEi ollut hauska näkö nyt tuossa äsken niin siistissä huoneessa.\nHuonekalut olivat hujan hajan kumossa ympäri huonetta, useimmat\npirstaleiksi muserrettuina. Särkyneitä lasien ja vesikannun palasia oli\nympäri lattiaa, ja särkyessään olivat ne sisällyksensä holvanneet\nlattialle kaiken muun hyvän lisäksi. Tämän kuvan täydentää nuo\nlattialla hujan hajan makaavat miehet, jotka seljällään ollen syltä\nleveällä kuorsaten vetelevät hurskasta unta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMelkein kohta kun nuo sivistyneet herrat olivat lähteneet\nHeikki-raiskan tyköä pois, heittäen hänet viheliäiseen tilaansa, tuli\nmuutamia saman pitäjään miehiä paikalle. He tunsivat kohta Heikin ja\nlaupiaan samaritaanuksen tavoin auttivat he hänet ylös tuosta tukalasta\ntilasta ja veivät kanssansa kylään.\n\nKovaa omantunnon tuskaa kärsi Heikki sinä yönseutuna, jona hän oli yötä\nkirkonkylässä, palatessaan tuolta onnettomalta kaupunkiretkeltä. Tuntui\nsiltä kuin kaikki helvetin liekit olisivat kaikella voimallaan\nvalahtaneet hänen päällensä, polttamaan ja ahdistamaan häntä. Likelle\nkolmeakymmentä ikävuottansa oli hän kunniansa ja ihmisyytensä\nsäilyttänyt, ja sen nojalla oli hän ihmisenä säilyttänyt vähäpätöisen\narvonsa yhteiskunnan jäsenenä ja perheen isänä. Kaikki oli nyt mennyt,\nkaikki kadotettu. Hän oli alentunut luontokappaleen tilaan, rypemään\ntienvieressä, kykenemättä auttamaan itseänsä, ja tämän kaikki oli\naikaansaanut itsensä ja maailman perinpohjainen tuntemattomuus. Kuinka\nhän voipikaan nyt seisoa ihmisien edessä, kun hän oli näin pahoin\ntahrannut omantuntonsa ja ihmisellisen arvonsa; mitä sanoisivat he\nhänelle, eikö jokaisen huulilla ollut pilkkahymy katsellessa häntä?\n\"Kuinka voinkaan mennä siveän vaimoni luo, joka on sanomattomasti\nluottanut minuun, ja toivonut minusta niin paljon? Ei, ei, minä en mene\nsinne, minä en voi näyttääntyä yhdellekään ihmiselle, sillä minä en voi\nvastata heille -- -- ei, minä menen -- mutta mihin minä menisin, sillä\nkaikkialla on ihmisiä ja minä en saa omaatuntoani pois tyköäni -- --\nhuonosti on asiani, yritinpä vielä mihin yritinkin. Ei ole muuta neuvoa\nkuin koettaa nousta lankeemuksestaan ja parannetulla elämällä koettaa\ntakasin voittaa ihmisyyttään ja kaikkea mikä kadotettu on\", mietti ja\najatteli Heikki.\n\nVaikka hän oli jo aikoja sitten täydellisesti selvennyt äsköisestä\npöhnästään, ei kuitenkaan hän voinut nukkua silmäntäyttä, niin kovasti\npoltteli hänen tuntoaan. Ehtimiseen kävi hän hevostaan hoitelemassa ja\nvaalimassa, tarjoten sille ruokaa ja juomaa enemmän kuin se\ntarvitsikaan, siinä tunnossa, että hän on tuolle uskolliselle\nelukallekin tehnyt paljon vääryyttä. Tuskin yksikään ihminen on\nhartaammin odottanut aamunkoittoa, kuin Heikki odotti päästäksensä\nlähtemään viimeistä taivalta menemään kotiinsa.\n\nHeti kun rupesi päiväksi sarastamaan, pani hän hevosen aisoihin ja\nlähti.\n\nKotiveräjällä oli Heikin vaimo jo vastaan-ottamassa.\n\n\"Herra Jumala! oletko sairas...? olethan valkea suin palttina\",\nhuudahti vaimo miehensä nähtyään, kokien samassa aukoa veräjää minkä\nkerkesi.\n\n\"Voi eukko kulta! Sairas on nyt Heikkisi sekä sielun että ruumiin\npuolesta\", sanoi Heikki, tarttuen vaimoonsa syliksi ja purskahtaen\nitkuun.\n\n\"No, mikä Jumalan tähden sinulle on tullut...? puhu -- sano!\" hätäili\nvaimo hämmästyksestä vavisten.\n\n\"Kaikki on mennyt, kaikki on kadotettu\", änkytti mies nyyhkimisensä\nseasta.\n\n\"Voi onnettomuus...! Varastettu?!\" sanoi vaimo hätäyksissänsä.\n\n\"Ei pennin vahinkoa minulle ole tavarain puolesta tullut, mutta miehen\nkunnia ja arvo on mennyt\", sanoi Heikki surumielisesti.\n\n\"Mitä sitten on tapahtunut...? Minä en ymmärrä sinua ... olet kovin\nlevottoman ja kalpean näköinen; tarvitset tyyntyä. -- Käy nyt huoneesen,\nsielläpä häntä sitten saadaan enemmän tuumitella\", sanoi vaimo vähän\ntyyntyneenä.\n\nAlakuloisena päästeli Heikki hevostansa ja laitteli sille tallissa\nsyötävätä. Hitaisesti purki hän sitten kuormansa ja kantoi aittaan; sen\ntehtyään meni hän tupaan, riisui vaatteensa ja istui nolona penkille.\n\n\"Mikä sinulle, hyvä ystävä, on tullut, sanohan nyt toki, muutoin minä\ntulen kovin levottomaksi?\" sanoi vaimo, tullen lempeän näköisenä hänen\nluoksensa ja istuen hänen viereensä penkille.\n\n\"Voi eukko kulta, minä olen ollut silmisikana juovuksissa tällä\nmatkallani\", sanoi Heikki värisevin äänin.\n\n\"Se oli sangen pahasti tehty, ukko kultani...! Jouduitko huonoon\nseuraan, jossa petyit tekemään tuon rikoksen?\" sanoi vaimo kauhistuen.\n\n\"Ei mikään seura eikä kukaan yksityinen ole minua pettänyt eikä\nvietellyt... Itse minä olen varomattomuudellani itseni pettänyt\", sanoi\nHeikki surumielin.\n\n\"Parasta on, että lähdemme kamariin keskustelemaan; lapset rupeevat\nsaamaan huomiota\", sanoi vaimo hiljaa.\n\nJa he lähtivät kamariin.\n\n\"Kerro minulle avomielisesti kaikki, minä kuuntelen\", kehoitti\nosanottava vaimo.\n\nJa Heikki kertoi pienimmätkin kohtaukset perinpohjaisesti, mitä hänelle\nmatkalla oli tapahtunut.\n\nTyynenä, vakavana ja maltillisena kuunteli vaimo kertomuksen\nerityisseikkoja miehensä tunnustavassa kertomuksessa, sanomatta\nsanaakaan sinne tai tänne sen hyvistä tahi huonoista puolista.\n\n\"Anna, rakas Hannani, minulle anteeksi! Minä voin vakuuttaa sinulle,\nettä se oli ensimäinen ja viimeinen kerta. Minä tahdon vastaisella\nelämälläni sovittaa mitä nyt rikkonut olen\", sanoi Heikki murtuneella\nmielellä kertomuksensa loputtua.\n\nVaimo nousi ylös. Sanaakaan lausumatta kiersi hän kätensä miehensä\nkaulaan. Kauvan olivat he siinä puhumatta mitään; he eivät voineet\npuhua, sillä kummankin tunto oli kovasti liikutettuna.\n\nViimein oikaisi vaimo itsensä suoraksi.\n\n\"Totta kyllä on, ettei hyvää mainetta ja nimeä saavuteta yhtä pian kuin\nmenetetään, mutta minä luotan sinuun, minä tunnen sinut ja toivon ...\nJumalan avulla on se onnistuva. -- Väärinhän -- kovin väärinhän se olisi,\nellen sinulle anteeksi antaisi... Silloinhan lisäisin kiviä kuorman\npäälle ja sinulla näkyy olevan kuormaa kylliksi... Kaikki unhotettu ja\nanteeksi annettu... Unhottakaamme molemmin puolin mitä tapahtunut on ja\nalkakaamme uudestaan... -- -- Mutta sinä olet kovin väsynyt ja uupunut ...\ntarvitset lepoa... -- se oli vaan arvaamattomuudesta tullut hetken\nhairahdus... -- kyllä sinusta vielä mies tulee... Pane nyt vaan maata ja\nlevähdä\", puhkesi vaimo viimein puhumaan, ja hän katsoi miestään niin\nlempeästi silmiin.\n\n\"Niin, eikö sinulla ole nälkä? -- en ollut muistaakaan -- syö nyt ensin ja\npane sitten levähtämään\", jatkoi vaimo ja rupesi sitten laittamaan\nkiireesti ruokaa kamariin.\n\nHeikin syödessä meni vaimo tupaan. Hän otti kaupunkituliaiset esille ja\nrupesi niitä jakelemaan lapsille.\n\n\"Äiti, äiti, onko isä kipeä, onko...? sanokaa, äiti\", uteli yksi ja\ntoinen lapsista.\n\n\"Olkaa nyt vaiti! Isä on tosin vähän kipeä, mutta kyllä hän pian\nparanee. Olkaa nyt vaan kauniisti ja hiljaa, että isä saapi vähän\nlevätä\", sanoi äiti lapsilleen, jaellen heille makeisia.\n\nMuiden tuliaisien joukosta löysi Hanna sen pullon, jonka kauppamies oli\nHeikille antanut matka-evääksi ja josta hän matkalla ollessaan tuon\nturmansa oli saanut. Oitis otti hän pullon käteensä ja riensi sen\nkanssa kamariin.\n\n\"Eihän tämä sinun lääkepullosi ole hetikään puolillaankaan ja\nyhtäkaikki se on sinut semmoiseen viheliäisyyteen saattanut. -- Etkö\nmaista tästä vähäsen, että virkistyisit?\", sanoi vaimo naurussa suin.\n\n\"Vie pois se minun silmäini edestä tahi lyö se seinään\", sanoi Heikki.\n\n\"Älä häntä nyt sentähden noin ankara ole ... kyllä tälle muunkinlainen\nkeino tietään, ettei se saa ketään vahingoittaa\", sanoi vaimo.\n\nSamassa alkoi porstuasta kuulua kiireistä kopinaa; sen kuultuansa lähti\nvaimo pulloinensa joutuun pois.\n\nTuvan ovi aukesi ja sisään astui vanha, läähättävä ja hätääntyneen\nnäköinen vanha muori.\n\n\"Joko se ryökäle on nyt tullut? Voi hyvä Jumala, mitä minun pitää\nkuulla ... eihän tuo ennen tuommoinen...\" kuuli Heikki tulijan\nkatkonaisesti sanovan.\n\nSamassa otettiin avain sukkelasti kamarin ovesta pois.\n\nSydän lensi Heikiltä kylmäksi, kuullessaan tuon vanhan, vapisevan ja\ntutunomaisen äänen. -- Se oli hänen anoppimuorinsa, joka tuli, kuultuaan\nHeikin kaupunkiretken, asiaa tarkemmin tiedustelemaan.\n\nMuori ei suinkaan pitänyt Heikkiä huonossa arvossa, ei, mutta\npäinvastoin kunnioitti hän häntä siivona, kunniallisena ja rehellisenä\nmiehenä, ja useammasti kuin kerran oli hän julkisesti kiitellyt\nJumalaa, kun hänen lapsensa oli saanut niin kelvollisen\nelämänkumppanin. Mutta toiselta puolen oli hän ankaran vaatelias\ntarkastelija ja arvostelija ihmisten elämälle. Ei ollut mummolle siinä\nkyllä, että elettiin noin vaan jotakuinkin hurskaasti ja rehellisesti,\nmutta itsekin koko elämänsä ajan hurskasta ja kristillistä elämää\nviettäneenä, vaati hän nuhteetointa elämänvanhurskautta ihmisiltä ja\nsitäkin enemmän niin likeisiltä omaisiltaan kuin vävyltänsä.\n\n\"Olkaa nyt, äiti, vähemmällä! Lasten kuullen ei sovi mitään\nsopimattomia isästä puhua. Lähdemme porstuakamariin, siellä saamme\nvapaammin puhua\", kuuli Heikki vaimonsa äitivanhallensa hiljaisesti\nsanovan.\n\n\"Onko siinä nyt perää, kun ihmiset sanovat Heikin kaupunkimatkallaan\nmaantien ojassa ajelehtineen avutoinna juovuksissa...? Voi hyvä Jumala\nmihin minun lapseni piti joutua\", sanoi muori itkua pusertaen kamariin\ntultuansa.\n\n\"Rauhoittukaa nyt, äiti. Asia ei ole niin suuri kuin teille on tahdottu\nuskotella. Kylmästä sateesta vilustuneena, on hän väristessään ottanut\nvähän kauppamiehen lahjoittamasta eväspullosta ja tottumaton kun on,\noli hän vähän huumaantunut; siinä kaikki\", selitti Hanna sävyisästi.\n\n\"Kumpahan olisi sanasi tosi ... kumpahan olisi siinä kaikki. -- Mutta\nminä pelkään. Pitkällisessä elämässäni olen minä tullut siihen\nkokemukseen, että kun kerran joku pahatyö on aljettu, harvoin on siinä\nkunnialla voitu peräytyä\", puheli mummo tytisten.\n\n\"Minä en pelkää, äiti, ensinkään... Minä tunnen hänet... Hänessä on\nkyllä miestä ... olkaa, äiti, aivan huoletta ... ettekö ole hyvin\nväsynyt...? Minä laitan ruokaa, että saatte syödä. -- Levätkää tässä\nkamarissa yötä. Heikki tarvitsee lepoa... Hän on väsynyt matkasta\",\npuheli Hanna, koettaen kaikki asiat parhain päin kääntää.\n\n\"Minä en voi nyt syödä enkä levätä. Murhe on nykyään ollut leponani ja\nkyyneleet ruokanani. Kuitenkin on sydämeni saanut paljon lohdutusta\ntoivovasta puheestasi ... kun sinä, lapseni, jaksat toivoa, syttyy\ntoivon kipinä minunkin vanhaan sydämeeni. Jumala teitä siunatkoon ja\nauttakoon. Rukoilkaa Häneltä voimaa uuteen elämäänne, Hän voipi teitä\nauttaa.\"\n\nNäin sanoen lähti mummo mennä könttyröimään omalle mökillensä, jossa\nhän vähillä varoillansa elää kitusteli erään pienen tyttösen kanssa,\n\"sillä\", kuultiin hänen usein sanovan, \"ei hän tahdo elää kenenkään\nrasituksena\".\n\nHeikki oli kuullut joka sanan vaimonsa ja anoppinsa keskustelusta. Tämä\npani hänen sydämensä uudestansa kovan koetuksen alle. Hän tiesi\nanoppinsa vaativan paljon. Tähän asti oli hän pysynyt ihmisenä ja tuo\nvaatelias anoppikin oli ollut hänen elämäänsä ja käytökseensä\ntyytyväinen, vieläpä maininnut usein kiitoksellakin siitä. Hän, joka\noli tähän saakka pitänyt vävyänsä ihmisenä ja velvollisuutensa\ntäyttävänä perheen isänä ja luottavasti toivokkaana ilolla katsonut\nheidän sopusointuista elämänsä edistymistä -- hän oli tuon lankeemuksen\ntähden ruvennut näin äkkiä vävystänsä tuolla lailla ajattelemaan. -- Hyvä\nJumala! mitä muut vähemmin hyvää ajattelevat ja toivovat ihmiset\nhänestä sitten ajattelevatkaan?\n\nTämmöisiä ajatuksia ja tunteita risteili Heikin sielussa yhtenä pyrynä.\nNäitä mietteissään tuli hän semmoiseen sielun tuskaan, että oikein\nhenkeä ahdisti ja tuskanhiki valui ruumiista. \"Joko se ryökäle on nyt\ntullut...? Voi hyvä Jumala mihin minun lapseni piti joutua!\" soivat\nkatkeamatta ukkosen jyrinänä hänen korvissaan ja nämä anopin sanat\ntuntuivat huutavan tuomiota ja anteeksi antamattomuutta. Kauvan sai\nlempeä ja anteeksi antava vaimo lohdutella murtunutta miestänsä,\nennenkuin tämä voi vähänkään rauhoittua. Pyhänseudun vaimonsa kanssa\npuheltuansa ja yön levähdettyänsä oli hän kuitenkin jo paljon\nlevollisemmalla mielellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin olivat asiat Heikin yksinkertaisessa kodissa, mutta kuinka paljon\ntoisin olivatkaan ne nimismiehellä. Nimismiehen vaimo ei saanut unta\nkoko tuona viime yönä silmiinsä, sillä kaikki elämän varjopuolet\nastuivat nyt täydessä peloittavassa haamussaan hänen silmiensä eteen.\nHän oli ensimmältä elänyt onnellista perhe-elämää miehensä kanssa, ja\nrauha ja rakkaus oli vallinnut heidän välillänsä. Mutta nykyään oli\nhänen miehensä ruvennut kovasti juomaan ja tämä näytti pilaavan ja\nturmelevan kaikki. Juomatoveriensa kanssa oli nimismies melkein joka\nilta yhden tai toisen luona juomassa ja mässäämässä, joissa tiloissa ei\nkorttipeliäkään unhoitettu. Tämän tähden ei hän ollut paljon koskaan\nyötä kotonansa, sillä vasta muiden ihmisten ylös nousun edellä vetäysi\nhän kotiinsa noilta retkiltänsä. Usein hän veti perässään\njuomaveikkonsa iltasilla kotiinsa, jossa sitten usein pidettiin melkein\nsamankaltaista melua kuin viime yönäkin.\n\nUsein oli vaimo koettanut miestänsä siveästi ja hiljaisesti muistuttaa\nja varoittaa tuommoisesta sopimattomasta elämäntavasta, mutta hän vaan\närtyi ja suuttui siitä silmittömäksi. Tämä teki heidän välillänsä\nelämän raskaaksi ja kylmäksi, ja lisäsi viheliäisyyttä viheliäisyyden\npäälle. Sentähden heitti hän kaikki nurkumiset ja pyytelemiset pois ja\nkoetti siveyden hengessä hiljaisuudessa kärsiä kaikki, vaikka kyllä\noli sydän täysi ja kipeä. Jokapäiväisen toimeentulon lähteet\nsupistuivat supistumistaan ja usein sai perhe kärsiä puutosta\nvälttämättömimmistäkin elämän tarpeista, sillä niukat virkatulot eivät\nriittäneet ankaran juomisen ja korttipelin ohessa jokapäiväisen elämän\nkohtuullisimpiinkaan vaatimuksiin.\n\nTämmöisiä asioita pyöri vaimon mielessä koko pitkän yön. Jos hän\njolloinkin yritti menemään jonkinlaiseen unenhorrokseen, räjähti\nsilloin aina jokin melunpuuska toisesta huoneesta hänen korviinsa.\nSilloin säikähti hän niin kovin, että tuntui siltä kuin kylmä\nvesi-ämpäri olisi valettu pitkin selkää. Siihen vielä lisäksi tuli se,\nettä lapsi usein heräsi ja äänteli kimakasti, sillä tämäkin oli tullut\nsairaaloiseksi alinomaisen levottomuuden tähden. Silloin aina koki äiti\nnousta istualleen vuoteen laidalle, vaalimaan ja hoitelemaan\npienokaistansa. Surkumielellä säälitteli hän lapsensa kärsimistä ja\nsiinä samassa tunsi hän omassa sydämessäänkin sanomatonta murhetta ja\ntuskaa -- niin, olihan hän äiti.\n\n\"Voi, hyvä Jumala, tätä menoa ei voi kestää kauan... Eiväthän nuo toki\nennen ole tuommoisia olleet ... asia näyttää vaan pahenevan ... niinhän\nse on: joka ei parane, se pahenee. -- -- Voi minkälaista meteliä he\npitävät ... siellä mahtaa siivo olla. Pitäisi lähteä heitä katsomaan ja\nherättelemään, sillä muut ihmiset ovat jo aikoja olleet ylhäällä ja\npian alkaa pyrkiä heitä tänne asioilleen. Muita päätäni niin huimaa ja\npyörryttää, ja koko ruumiini tuntuu voimattomalta ja raukealta, kuinka\nvoinkaan nousta ylös?\" ajatteli ja tuumi kärsivä vaimo itseksensä\npäivän jo korkealla ollen.\n\nNäitä tuumiessaan hinasi hän itsensä lattialle ja yritti nousemaan\nseisaallensa, mutta korvat rupesivat niin kummallisesti soimaan,\nsihisemään ja sähisemään. Päätä pyörrytti, maailma musteni silmissä ja\nhän lätistyi vuoteen viereen lattialle. Kuitenkin oli hänellä niin\npaljon tajua ja voimaa, että hän voi hinata itsensä vuoteesen takaisin.\nSiinä hän koki silmiänsä ummessa pitäen selvitellä ja toinnutella\nitseänsä. Onneksi oli vuoteen vieressä tuolilla vesikarahviini, ja kun\nhän sai siitä suurella vaivalla juoduksi lasin vettä, tointui hän\näsköisestä huimauksesta. Varovasti nousi hän nyt ylös, ja saatuansa\nvaatteet yllensä, lähti hän horjuen ja seinistä kiinni pitäen menemään\nherrojen huoneesen.\n\nMikä näky oli siellä. Tuolit, pullot ja pöydät olivat hujan hajan rikki\nlyötyinä ympäri lattiaa. Särkyneet astiat olivat sisällyksensä\nlevittäneet niin leveälle kuin ne suinkin voivat ulottua. Siellä täällä\nlattialla taidotonna maata rötköttävät miehet olivat vielä tuota\nmärkyyttä runsaassa määrää yhdellä tahi toisella tavalla lisänneet.\n\nKyllä särki vaimon sydäntä kaikkea tuota nähdessään, mutta minkäpäs\nteki. Tosi asia oli silmäin edessä ja nuo makaajat tuossa olivat\nelävinä -- ei -- kuolleina todistajina asian todellisuudesta.\n\nVarovasti ja horjuen läheni hän miestänsä ja alkoi häntä hiljaksensa\nherätellä.\n\n\"Nouse ylös, kello on jo kohta yhdeksän!\" sanoi vaimo ja nyki miestänsä\nhiljalleen.\n\n\"Anna minun maata\", ärähti mies ja kääntyi toiselle kyljelleen.\n\n\"Ei se sovi, kello on yhdeksän tuossa paikassa ja ihmiset rupeavat\npyrkimään asioilleen; nouse, hyvä ihminen, ylös!\" pitkitti vaimo.\n\n\"Menkööt tänne pyrkijät h----ttiin\", örisi mies.\n\n\"Ei, ei se käy laatuun ... kuule nyt...! ymmärräthän tuon itsekin...\"\nhätäili vaimo.\n\n\"Anna minun olla!\"\n\n\"En minä voi antaa ... että kerkiäisin vähänkään huoneita siivota...\nVoi, voi, nouse nyt!\"\n\n\"Mene tuosta tiehesi voivotuksinesi\" sanoi mies ja kääntyi taas\ntoiselle kyljelle.\n\nKun vaimo näki kaikki vaivansa turhaksi, rupesi hän hiljakseen itkeä\nnyyhkimään.\n\nKuitenkin oli Longman herännyt vaimon miestänsä herätellessä. Hän\nrupesi hieromaan silmiänsä ja tirkistelemään ympärillensä. Toinnuttuaan\nniin paljon, että hän tajusi, missä oli, alkoi hän kömpiä ylös.\n\n\"Ohhoh, hoh, hoh, hoh! Saakelin raskaaltapa nyt pää tuntuukin\", ähkyi\nhän ylös kömpiessään. Toikkaroiden sinne tänne, löysi hän vihdoin\nsemmoisen tuolin, johon hän voi istua. Hän otti kellon taskustansa ja\nsilmäsi siihen.\n\n\"Yhdeksän ja vissiin aamua. Jopa nyt olisi aika lähteä liikkeelle.\nTäällä on illalla varmaan ollut hauska elämä, luulen ma\", sanoi hän\nsitten, kääntyen nyyhkivää vaimoa kohden.\n\n\"Siltä se näyttää\", sanoi vaimo vesissä silmin.\n\n\"Ei nyt sovi ... kyllä nyt pitää nousta... Nouskaa joka sorkka ja\npian!\" rupesi Longman äyvästämään, kolhien samassa itsekutakin\njokseenkin säälimättömästi saappaansa kärjellä.\n\n\"Uh, huh, puh\", uhki Rommander.\n\n\"Uih, uijui\", uihki Levenius.\n\n\"Ole siivolla\", komensi nimismies.\n\n\"Tässä ei auta nyt siivous eikä mikään, vaan ylös nyt pitää nousta;\nkello alkaa käydä jo kymmentä\", sanoi Longman perään antamattomasti.\n\nSamassa ruvettiin kiireesti kolkuttamaan ovea. Rouva kiirehti kyökin\nkautta porstuaan.\n\n\"Onko nimismies kotona?\" kuultiin kolkuttajan sanovan.\n\n\"Ei, ei hän ole\", sanoi vaimo.\n\n\"Missäs hän on? Minulla on kiire enkä joutaisi odottamaan.\"\n\n\"Vallesmanni meni ulos kävelemään.\"\n\n\"Milloin luulette hänen sieltä palaavan?\"\n\n\"En tiedä varmaan, mutta luulen puolenpäivän jälkeen.\"\n\n\"Sepä oli paha, sillä minulla on kovin kiire. Ei ole muuta neuvoa kuin\nodottaminen; saisinko teidän kyökissä olla niin kauvan?\"\n\n\"Onhan sielläkin niin ahdas ... kyllä teille siellä ikävä... Eikö teillä\nole muualla asioita ajettavana?\" sanoi vaimo vaaleten.\n\n\"Olisihan sitä vähän tuolla kauppamiehessä.\"\n\n\"Niin, käykää siellä ensin; minä luulen että vallesmanni tulee siksi\nkotia kuin sieltä palaatte\", kehoitteli vaimo jo vähän keveämmällä\nsydämellä.\n\nMies lähti.\n\nKiireesti palasi vaimo saliin.\n\n\"Sen kollot, kun ei niiltä saa yötänsäkään rauhassa nukkua, eikä he\nosaa hävetäkään yhtään vähää\", murisi nimismies ylös kömpiessään.\n\nRommander oli jo noussut. Hän istui runnellun sohvan laidalla,\ntuskanpunaisena ja pulleana kuin paksuin limpunmöykky; siinä hän ähki\nja puhki, ja näytti viettävän sangen tukalaa elämää.\n\nLevenius yritti nousemaan, mutta häneltä pääsi surkea parahdus;\nkatkenneet kylkiluut tekivät pahaa vastusta ja hän ei päässyt paikalta\npäkähtämään.\n\n\"No miten sinun asiasi ovat, veli Levenius?\" kysyi Longman, sillä hän\nrupesi hämärästi muistamaan yöllisiä tapahtumia.\n\n\"Huonosti, huonosti, velikulta. En voi nousta ylös ... tuo kirottu\nkylki... Kyllä se oli kova huimaus sinulta, veli\", sanoi Levenius\nähkien.\n\n\"Minä muistelen jotakin riitaa tapahtuneen välillämme, siltä tuntuu\nminunkin ruumiissani, sitä luulenpa saaneenikin, jos antanutkin lienen\n... ethän vaan veli, vihaa pidä?\" sanoi Longman.\n\n\"Eikö hitossa ... se ei saa tulla kysymykseenkään ... olisinhan silloin\noikein sivistymätön kollo -- -- eei, semmoinen en toki ole... Kun vaan\npääsisin tästä ylös\", sanoi Levenius ja koetti hymyillä, mutta se kävi\nkovin irvistelemällä.\n\n\"Tuohon käteen, veikkonen\", sanoi Longman ja kiirehti ojennetuin käsin\nLeveniukselle makuullaan kättänsä tarjoamaan.\n\nSuutansa väyristellen ojensi Levenius hänelle kätensä.\n\nNimismies ja Rommander istua mörröttivät mykkinä.\n\n\"No mitenkä se meidän kanssamme on?\" sanoi viimein Rommander.\n\n\"Tuo poskeni ... sinä sen roisto...\" ärähti nimismies.\n\n\"Ettäkö minä roisto...? Älä semmoisia puhu... Yhtäläisiä roistojahan\nolemme kaikin\", ärähti Rommander ja pöyhistyi kuin limpputaikina.\n\n\"Eikö jo yöllinen yritys piisaa, kun vielä hankitte riitaa? Heittäkää\njo hitolle kaikki ja ollaan ystävykset kuten ennenkin\", sovitteli\nLongman.\n\n\"Samaa minäkin toivoisin\", säesti Levenius seljältään.\n\n\"Antakaa kättä toisillenne ja sopikaa pois\", kiilasi Longman.\n\n\"Menetetyt rahani\", sanoi Rommander.\n\n\"Mitäpä niillä rahoilla väliä on; ne voitamme toisella kerralla\ntakaisin ... sopikaa pois\", toimitti Levenius vuorostaan.\n\n\"Noh!\" sanoi Rommander.\n\n\"Noh!\" virkkoi nimismieskin.\n\nHe ojensivat toisilleen kättä.\n\nTätä kaikkea oli heikko vaimo kuunnellut ja katsellut.\n\n\"Minä pyytäisin, että vieraat toimittaisivat itsensä lähtemään; kohta\non tuo mies taasenkin kimpussa ja tämmöinen siivo\", rohkeni vaimo\nsanoa.\n\n\"Ole sinä siinä\", ärähti talon isäntä.\n\n\"Älkää nyt, mamma kulta, meihin suuttuko; kyllä me menemme pian\",\nsanoivat vieraat melkein yhteen ääneen.\n\nJa he hankkivat lähtöä.\n\nSitä ennen täytyi heidän kuitenkin miehissä nostaa Levenius kamarin\nsänkyyn, sillä hän ei kyennyt liikkumaan. He toimittivat lääkärin\nsitomaan hänen katkenneita kylkiluitansa. -- Hyväpä oli, että kunnassa\noli lääkäri.\n\n\"Nyt ei tekisi pikkanen pahaa\", sanoi Longman, kun he olivat saaneet\nLeveniuksen vuoteesen.\n\n\"Sitä ei nyt tule; viimeinen oli karahviinissa pöydän kaatuissa\", sanoi\nrouva.\n\n\"Se oli saakelin häijy asia\", sanoi talon isäntä, raapien\nkorvallistaan.\n\n\"Mutta kuulkaapas, veikkoset! Kenen luona nyt ensikerran kokoonnumme?\"\nkysyi Rommander pyylevänä.\n\n\"Jopa noiden kokoontumisien luulisi riittävän; kovin kauhealta ja\njumalattomaltapa tuo viimeyöllinenkin jälki näyttää ... saisi\ntuommoinen meno jo loppua, sillä minä en jaksa sitä kestää\", sanoi\nvaimo vapisevalla äänellä.\n\nNimismies loi vaimoonsa synkän katseen. Sanaa lausumatta puristivat\nLongman ja Rommander nimismiehen ja Leveniuksen kättä ja sitten he\nlähtivät.\n\n\"Kyllä se on onnettomin kaikista onnettomista miehistä, joka naimisiin\nmenee... Tuommoista niiltä saapi kuulla...Kyllä me, minä, sinä ja\nLevenius, olemme kuitenkin onnettomuudessakin onnellisia, kun emme ole\nantaneet itseämme tohvelin alle sitoa. -- Luulinpa minä tuota nimismiehen\nämmääkin ensimmältä sivistyneeksi ihmiseksi, mutta nyt ymmärsin, että\nhän on raaka kuin nauris\", kuultiin Longman'in sanovan Rommanderille\nmennessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli lauvantai-päivä, jolloin Heikki omantunnon ahdistamana tuli\nkotiinsa tuolta onnettomalta kaupunkimatkaltaan. Pyhäaamuna oli hän\nvähäpuheinen, miettivän ja alakuloisen näköinen, vaikka vaimonsa oli\nkylläkin kokenut häntä lohduttaa. Kun Heikki oli eineen syönyt, pisti\nhän piippuunsa, istui penkille ja veteli savuja vaiti ollen. Emäntä\npuuhaili talouden toimien kanssa, puetti pienempiä lapsia ja toimitti\nheitä syömään.\n\n\"Kuinkas nyt luulet lainakirjaston homman käyvän, jota niin hartaasti\nolet harrastanut?\" sanoi vaimo ja istui Heikin viereen, sillä hän oli\nsaanut lapset laitetuksi eineelle.\n\n\"Sitäpä minä tässä juuri mietin ... ajattelen tänään lähteä kirkolle,\naloittelemaan rahan keräystä\", sanoi Heikki.\n\n\"Semmoisen tapauksen perästä... Oletkos tarkoin miettinyt asiaa ...\nmitä luulet ihmisten sanovan?\" sanoi vaimo vaaleten.\n\n\"Ole siitä aivan huoleti. Minä en tahdo hituakaan olla parempi kuin\nolen, enkä tahdo hairahdustani salata yhdeltäkään ihmiseltä, sillä\nminusta tuntuu siltä kuin silloin varastaisin jotakin semmoista, jota\nei minulla itselläni ennestään ole. Ei, minä tahdon olla semmoinen kuin\nolen ja toivon voivani vastaisella elämälläni näyttää, että minä olen\nitseni herra. -- Minä aion alkaa toimeni semmoisena kuin olen, vai mitä\nsinä arvelet?\" puhkesi Heikki puhumaan.\n\n\"Minä en ensinkään epäile sinun hyviä aikomuksiasi; minä tunnen sinut\n... sinä olet hyvä mies. Se vaan minua hämmästytti, että lähtisit juuri\ntuon tapauksen kielessä, jolloin ihmisillä on niin paljon puhumista.\nMutta nyt tajuan tarkoituksesi täydellisesti ... mene vaan Jumalan\nnimeen\", sanoi vaimo.\n\n\"Tottahan me panemme alun matkaan, niinkuin puhe on ollut?\" kysyi\nHeikki.\n\n\"Totta kaiketi.\"\n\n\"Minkä verran panisimme?\"\n\n\"Onhan sovittu, että panisimme kolmisenkymmentä markkaa, mutta\nsydämmeni on nyt niin iloinen ja luottamusta täynnä, että ehdoittelen\nviittäkymmentä\", sanoi vaimo ja katsoi miestänsä niin lempeästi\nsilmiin.\n\n\"Sinä olet minun hyvä enkelini\", sanoi Heikki ja kiersi kätensä\nvaimonsa kaulaan.\n\n\"Mutta sinun pitää kiireesti lähteä, että joudut kirkkoon\", sanoi\nvaimo.\n\n\"Kuinkas muutoin, kirkossahan sitä toki pitää olla ... kuinkas muutoin\n... minun pitää ottaa hevonen\", sanoi Heikki.\n\nJa Heikki lähti. -- --\n\nHeleästi ja juhlallisen voimakkaasti veisasi seurakunta aamuvirttä\nHeikin kirkkoon astuessa. Juhlallinen tunne valtasi hänet ja hiljaa\nhiipien meni hän ensimäiseen penkkiin, missä sijaa oli. Tuntui siltä\nettä kaikkitietävä Jumala on läsnä ja tämän tunnon vaikuttamana painoi\nhän päänsä penkkiin ja vaipui hiljaiseen rukoukseen. Synnintunnustuksen\naikana tunsi hän itsensä kaikkein viheliäisimmäksi syntiseksi mitä maa\nkoskaan on päällänsä kantanut, ja tämän tähden laskeentui hän\nmielessään tomuun ja tuhkaan, rukoillen anteeksi saamista. Saarnan\naikana näytti hän ahmivan joka sanan, mitä pappi Jumalan sanan valossa\nsanoi ja siitä sai hän sydämelleen suuren lohdutuksen.\n\nKirkonmenojen jälkeen seisoi Heikki kirkkomäellä ja esitteli suurelle\nväkijoukolle innokkaasti asiatansa. Pontevasti selitti hän, kuinka\nhyödyllinen laitos lainakirjasto on, jota ei heidän syrjäisessä\nkylässään vielä ollut, vedoten siihen, että tämän hyödyn isokyläläiset\nparhaiten tietävät, jotka ovat jo monta vuotta saaneet nauttia\nlainakirjastoa. Hän kehoitti jokaista asianharrastajaa uhraamaan\nrahansa hyvällä mielellä lainakirjaston perustamista varten heidän\nsyrjäiseen kyläänsä, sillä he eivät voi käyttää hyväksensä isolla\nkylällä olevaa kirjastoa etäisyytensä vuoksi ja kuitenkin ovat he\nkansalaisia ja vieläpä omanpitäjäläisiäkin.\n\nUsea antoi Heikille siinä roponsa, mutta vielä useampi kehoitti häntä\nkäymään kotonansa, koska eivät tie nyt olleet tilaisuudessa ropoansa\nantamaan.\n\nJuuri kuin väkijoukko oli hajaantumaisillansa, astui Heikin eteen\nväkijoukon takaa eräs mies.\n\n\"Etkö sinä ole sama mies, joka viime perjantai-iltana makasit\njuovuksissa?\" sanoi mies ivallisesti Heikille.\n\nSe oli Rommander, joka siten, ivahymy huulilla, tahtoi tehdä pilkkaa\nHeikistä. Oliko hän ollut kirkossa? Ei, siellä hän ei ollut, eikä\nyksikään noista hänen sivistyneistä ystävistään, vaan Rommander oli\ntullut kirkkoväen sekaan, irvistelläkseen noilla raa'oilla\ntalonpojilla.\n\n\"Olen kyllä, mutta minulla on lupa parantua ... silloin käytin itseni\nsopimattomasti, mutta kukaan ei ole näkevä sitä toista kertaa\ntapahtuvan\", sanoi Heikki vakavasti.\n\nTyytymättömyyden murinaa kuului väkijoukosta. \"Vielä se tuo Rommander\nriepukin...! Koko pitäjässä ei ole kurjempaa ratkua kuin hän ... ja\nyhtäkaikki kehtaa ... Heikkiä ei ole nähty koskaan ennen...\" sanoi joku\njoukosta -- --\n\nMiehestä mieheen, talosta taloon kulki Heikki rahoja keräillen ja\ninnolla ihmiset suosivat hänen hankettansa. Muutamassa paikassa tuli\nnimismies, Longman ja Rommander Heikkiä vastaan.\n\n\"Kuinka sinä niin raakamaisesti ja sikamaisesti itsesi näytät, kun\nviime perjantai-iltana olit niin juovuksissa, ettet päässyt seljältäsi\nylös?\" sanoi nimismies Heikille tuimasti.\n\n\"Niinhän tuota tuli...\", sanoi Heikki nolosti.\n\n\"Niinhän tuota tuli\", matki nimismies oikein järjestysmiehen tavalla.\n\"Pitäisi sitä toki tietää huutia ... sinä saat siitä vastata\noikeudessa, johon nyt sinun haastan\", jatkoi hän sitten.\n\n\"Eihän minulla entisiä senlaatuisia rikoksia olekaan; sopisihan teidän\ntällä kerralla olla asiaan kajoamatta, toista kertaa ette, luullakseni,\nsiihen tilaisuutta saakaan\", sanoi Heikki alakuloisesti.\n\n\"Ei puhettakaan ... vai siihen jättää...! Semmoinen raakuus joutaa\nsaada ansaitun rangaistuksen, varoitukseksi ja hyväksi esimerkiksi\nmuille... Vai asiaan kajoomatta...! Odotahan\", sanoi nimismies\ntuimasti.\n\nHeikin kunniantunto heräsi. \"Jos niin on, niin kahdellatoista\nmarkallahan tuosta pääsee\", sanoi hän ja katsoi rohkeasti nimismiestä\nsilmiin.\n\nTämä oli enemmän kuin nimismies virkainnossaan kärsi. Sananlausumatta\nlöi hän Heikkiä poskelle niin paljon kuin jaksoi; se kävikin täydestä,\nsillä nimismies oli iso ja roteva mies.\n\n\"Vai vielä sinä tässä suutasi pieksät ... siitä minä annan. Oletkin\njoka paikassa suuna ja päänä, ja sanomalehtiin rääkkymässä, mutta nyt\nlaskeentuikin onnesi aurinko\", sanoi nimismies tulistuneena.\n\n\"Se oli teiltä väärä teko. Sillä ei tullut rikokseni sovitetuksi, eikä\nteillä ole lupaa minua tutkimatta omin käsin rangaista\", sanoi Heikki\nvakavasti.\n\nNäiden tapausten ajan olivat Rommander ja Longman, ilvehymy huulilla,\nkatselleet asiain menoa. Rommander ei voinut olla puhkeematta puhumaan\nnäin edullisissa oloissa, jolloin raakuus sai sivistykseltä niin\nasiallisen, tuntuvan ja näkyvän muistutuksen.\n\n\"Kyllä sinä nyt taisit saada ja taidat vastakin saada... Mutta kyllä\nse olikin raa'an ihmisen teko ... olla niin sikana juovuksissa, se on\npaljon se\", sanoi hän.\n\n\"Enpä minä ymmärrä mikä sivistyksen keskipiste te mahdatte olla.\nOlettehan suuri juoppo ja epäsiveellinen ihminen ... kyllä teidän\ntapanne tunnetaan. Vai siinäkö teidän sivistyksenne on, kun olette\nnimenne jälkipäätteesen pistäneet latinaa? -- Minä luulen, että teidän\nilonne minun vahingostani tulee olemaan hyvin lyhyt\", sanoi Heikki\nloukatulla tunnolla.\n\nRommander kiristeli hampaitaan ja oikoi nyrkkejänsä, mutta nimismies\nkielteli häntä ja Heikki lähti kävelemään pois.\n\nNimismiehen isku oli ollut niin navakka, että Heikin poski ajettui\nkelpolailla ja joka sormensija näkyi paksuna vanteena hänen\nkasvoissaan. Siitä huolimatta kulki Heikki vaan rahankeruullaan iltaan\nsaakka. Nimismiehen Heikille antamasta iskusta oli levinnyt tieto joka\npaikkaan ja kaikki ihmiset pitivät sen vääränä ja sopimattomana tekona.\n\nKun ilta tuli, teki Heikki tiliä kerääntyneistä rahoista. Ilokseen\nhuomasi hän niitä olevan vähän yli kolmensadan markan. Karttusa oli\nollut kansan käsi. Nouseva kansallissivistys oli jo valaissut\npaikkakuntaa ja sen valossa olivat ihmiset käsittäneet tehtävänsä ja\nrientäneet roponsa uhraamaan kanssaihmistensä eduksi.\n\nIloisella ja keveällä sydämellä lähti Heikki ajelemaan kotiinsa. Sinne\npäästyänsä oli lempeä vaimonsa häntä vastaan ottamassa, vaikka oli jo\njotenkin myöhäinen, sillä vaimo oli valvoskellut ja odotellut miestänsä\nkotiin tulevaksi.\n\n\"No, mitenkä nyt olet onnistunut, onko tullut rahoja?\" kysyi vaimo\nhuoneesen tultua.\n\n\"Paremmin kuin osasimme aavistaakaan; minulla on koossa jo yli\nkolmensadan markan\", sanoi Heikki.\n\n\"Meidänkö panemaimme rahain kanssa?\"\n\n\"Ilman niitä. Meidän lupaamamme rahat tulevat siihen lisäksi\", sanoi\nHeikki.\n\n\"Jopa nyt oli kumma! semmoisen tapauksen perästä niin paljon rahaa...\nSillähän saa jo melkoisen kirjaston\", sanoi vaimo.\n\nHeikki kavahti vaimonsa kaulaan. \"Ihmiset näkyvät jo suurimmalta osalta\nminulle anteeksi antaneen\", kuiskasi Heikki siinä ollessaan vaimollensa\nja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.\n\nEnnen joulua oli Heikin lainakirjaston rahastoon kerääntynyt niin\npaljon lisiä, että siinä oli nyt ummelleen neljäsataa markkaa. Hän\nlähti nytkin kaupunkiin, ostamaan kirjoja kirjakaupasta puuhaamaansa\nlainakirjastoon, sekä toimittamaan muitakin asioitansa. Hän meni saman\nkauppiaan luo, jonka kanssa hän oli ennenkin kauppaa käynyt, ja siinä\nhän sai majapaikan nytkin niin kauvaksi kuin hän kaupungissa viipyi.\nMutta nyt ei Heikki ottanutkaan kauppamiehen tarjoamia maja- ja\nkaupantekiäs-ryyppyjä, eikä tarjottua matkapulloakaan, ja sitäkös\nmuutosta kauppamies suuresti ihmetteli. Avosydämisesti kertoi Heikki\nsilloin, minkä vahingon tuo viimein saatu matkapullo hänelle teki ja\nettä hän täst'edes aikoo välttää semmoisia tapauksia. Kauppamies,\nkuultuansa Heikin päätöksen, ei pitänytkään sitä pahana, kehoitti vaan\nhäntä pysymään päätöksessään ja antoi hänelle runsaasti muita\nkaupantekiäisiä.\n\nHeikin tarkoitus oli saada lainakirjasto voimaan joulunpyhiksi, jolloin\nolisi niin paljon aikaa lueskelemaan. Hän oli kuullut, että isolle\nkylälle oli ilmestynyt eräs kuljeskeleva kirjansitoja ja sentähden oli\nhän kiirehtinyt kaupungissa käymistään, saadaksensa hänellä kirjat\nsidotetuksi ennen joulua. Kirjansitoja oli saanut kuulla, että tuolla\nsyrjäkylällä oli tukulta sitomistyötä, sentähden tuli hän Heikin luo,\nennenkuin tämä osasi aavistaakaan.\n\n\"Hyvää päivää! Onko tämä Keron talo?\" kysyi hän huoneesen tultuaan.\n\n\"On. Istukaa!\" sanoi Heikki, tulijaa sen tarkemmin katsomatta.\n\n\"Olen kuullut, että teillä on lainakirjasto sidotettavana ja minä\nolisin halukas ottamaan sen työn tehdäkseni\", sanoi vieras.\n\n\"Oletteko sama kirjansitoja, jonka olen kirkonkylällä kuullut tekevän\nsitä työtä?\" kysyi Heikki, nousten suoraksi jonkun työnsä äärestä, jota\nhän oli kumarassa tehnyt, ja katsoi vierasta silmiin.\n\nSekä vieras että Heikki näyttivät hämmästyvän, kun tarkemmin näkivät\ntoisensa.\n\n\"Te olette sama mies, joka minua yrititte ryöväämään tuolla maantiellä\nsyksyllä\", sanoi Heikki, kävellen miehen luo ja laskien kätensä hänen\nolkapäälleen.\n\n\"En minä ... johan nyt isäntä joutavia...\" sanoi mies hätäillen.\n\n\"Ellei teillä vaan ole kirjoja, panen minä teidät kiinni ja lähetän\nsidottuna nimismiehelle, sillä te olette juuri sama mies, semmoista ei\ntee kunniallinen mies\", sanoi Heikki lujasti.\n\nMiehellä ei ollut minkäänlaisia kirjoja ja hän rupesi kovasti\nhätäilemään.\n\n\"Minä sidon kaikki kirjat ilmaiseksi, kun annatte minun olla rauhassa\",\nsanoi mies.\n\n\"Minä en huoli semmoista miestä työhöni millään ehdolla\", sanoi Heikki\nja alkoi katsella nuoria.\n\n\"Kuunnelkaahan toki mitä minä sanon\", sanoi mies hädissään.\n\n\"No.\"\n\n\"Minua kehoitettiin ... neuvottiin...\"\n\n\"Kehoitettiin, neuvottiin. Mihin?\"\n\n\"Teitä ryöstämään.\"\n\n\"Minua ryöstämään --! Se on valhe -- puhukaa -- sanokaa totta; tässä ei\nmutkat auta.\"\n\n\"Se ei ole valhe.\"\n\n\"No kuka sitten?\"\n\n\"Rommander.\"\n\n\"Tunnetteko hänet?\"\n\n\"Aivan hyvin ... hänhän on vanhoja kisälli-kumppaneitani.\"\n\n\"No, mutta eihän Rommander ole kirjansitoja.\"\n\n\"Enpä minäkään oikeastaan ... sitä olen vasta sitten harjoittanut, kun\ntoinen ammatti petti tahi oikeimmin sanoen: kun minä petin ammattini.\"\n\n\"Missä hän olisi ollut tilaisuudessa teitä rikokseen kehoittamaan.\"\n\n\"Puutteet ja nälkä pakoittivat minun lähtemään liikkeelle, sillä\nvaimollani ja lapsillani ei ollut mitään syömistä. Päätin tulla tähän\nteidän varakkaasen pitäjääsen, saadakseni kirjain sitomisella\nansaitakseni jotakin, täällä kun viljellään paljon kirjallisuutta. --\nKotoa lähteissä ei ollut minulla rahaa eikä evästä, ja nälkä kuroi\nsuoliani. Tultuani kirkonkylän edelliseen kylään pitäjäässänne,\nhuomasin erään liki tietä olevan talon ulkohuonetten takana\nRommanderin. Hyvilläni riensin minä hänen luokseen ja pyysin lainaksi\njotakuta markkaa, mutta hän sanoi, ettei hänellä ole rahaa yhtäkään\npenniä. Silloin selitti hän minulle, että tästä meni juuri sivuitse\neräs kaupungista palaava, joka oli niin juovuksissa, ettei tiennyt\nmitään tästä maailmasta; hevonen mennä lotosteli vaan omia aikojaan.\nJos minä kiireesti lähtisin hänen jälkeensä, saisin minä muka aivan\nhelposti anastetuksi hänen rahansa, ennenkuin hevonen veisi miehen\nkylään, eikä kukaan tietäisi asiasta niin mitään. Minä sitten voisin\nantaa hänellekin osan niin helposti saaduista rahoista.\n\n'Oh! Sehän olisi kovin kauhea asia', sanoin minä kauhistuksissani.\n\n'Entäpä ja ... ottaisivathan jotkut muut kuitenkin hänen rahansa ja\nmitä parempi se heillä olisi', sanoi Rommander kylmästi. Silloin\nhuomasin minä, että hän oli hyvässä pöhnässä.\n\nNäljän ja epätoivon pakottamana, ja omantuntoni ahdistamana lähdin minä\nsuuressa tuskassa kannikoimaan teidän jälkeenne. Sydäntäni helpoitti\npaljon, kun näin hevosenne seisovan ja teidän makaavan, niinkuin\nluulin, tiedotonna tien vieressä, sillä rahojen anastuksen luulin\nkäyvän nyt aivan helposti.\"\n\nTässä vieras keskeytti kertomuksensa.\n\n\"Mitä te sillä tarkoititte, kun piditte sitä kekälettä minun nokkani\nalla?\" kysyi Heikki.\n\n\"Minä tahdoin siten koetella, oliko teillä tuntoa ja taitoa ensinkään\",\nsanoi mies.\n\n\"Sanoitte omantuntonne teitä ahdistaneen, mutta olittehan\nryöväys-yrityksessänne suulas ja kekseliäs puheissanne kuin paatunein\nkonna; kuinka nämät sanat sopivat yhteen?\"\n\n\"Kyllä minulla paha omatunto oli, mutta minun täytyi koettaa tukauttaa\nsitä kaikilla kisälli-ajoilta saaduilla koukuilla ja sanarikkauksilla.\"\n\n\"No, entä sitten?\"\n\n\"Kuinka sen yrityksen kävi, sen tiedätte itse. Kun lähdin teidän\ntyköänne, tuntui siltä kuin murhamies olisi ajanut minua takaa. Oli\nniinkuin itse teossa olisin todellakin tehnyt ryöväyksen ja\nomaatuntoani poltti niin kovin. Minä en uskaltanut pysähtyä tähän\npitäjääsen, sillä joka ihminen näytti kuiskaavan toisille; tuossa on se\nmies, joka on tehnyt ryöväyksen! Kappaleen aikaa toisessa pitäjässä\noltuani, rupesi enin pelkoani haihtumaan. Minä ajattelin: ehkäpä se\nmies ei ollutkaan teidän pitäjästä, jota yritin ryöväämään, vaan\njostakin ulompaa, ja niin muodoin ei ehkä tieto tuosta rumasta\nyrityksestäni ole levinnytkään tänne; paitsi sitä tunsin siitäkin\njotakin helpoitusta tunnossani, kun kuitenkin en tehnyt ryöstöä, vaikka\nkyllä yritin. Näillä ajatuksilla ja toivoilla elähytettynä, rohkenin\nminä jonkun ajan päästä palata tähän pitäjääsen, toivossa saadakseni\nrunsaampaa työnansiota. Täällä ollessani kuulin yhtä ja toista\npuhuttavan eräästä ryöstönyrityksestä, mutta en kertaakaan kuullut\nmainittavan ryöstettävän nimeä, enkä arveluita kuka ryöstäjä olisi.\nMilloin vaan kuulin vähänkään siihen suuntaan vivahtavia puheita, oli\nniinkuin kylmää vettä olisi valettu päälleni. Pian kuitenkin huomasin,\nettei kenelläkään ollut vähintäkään tietoa oikeasta ryöstön yrityksen\ntekijästä.\n\nJonkun aikaa kirkonkylässä sideltyäni kirjoja, kuulin sattumalta, että\nteidän hallussanne on sidottava lainakirjasto, jonka haluaisitte saada\njouluksi sidotuksi. Tiettyhän se, että sen kuultuani riensin heti\nteidän luoksenne, missä kuulin kosolta työtä löytyvän. Niin tavoin olen\njoutunut teidän käsiinne ja siihen paikkaan, johon en olisi ikänä\ntahtonut tulla ja josta en olisi suonut kuulevani koskaan\npuhuttavankaan. -- Jos minä nyt joudun kiinni, niin vaimoni ja lapseni\nnääntyvät kauhusta, kun saavat asian kuulla.\"\n\n\"Miksi ette ottanut mainetodistusta mukaanne, lähtiessänne outoihin\npaikkakuntiin?\"\n\n\"Enhän sitä luullut tarvitsevani, kun en senkään kauemmaksi aikonut\nmatkustaa; sitäpaitsi en aikonut kauvan olla pois kotoa.\"\n\n\"Teidän selityksenne kuulostaa hyvin todenmukaiselta, mutta suurin\nkonnakin voipi pahoja tekojaan peitellä rehellisyyden varjolla.\nVastatkaa minulle rehellisesti: onko teitä koskaan ennen tuomittu\nhäpeällisestä rikoksesta tahi oletteko nykyään syytöksen alaisena\njostakin semmoisesta?\" sanoi Heikki ja katsoi kiinteästi miestä silmiin.\n\n\"Mikään muu rikos ei paina omaatuntoani, paitsi se, minkä olen tehnyt\nteitä vastaan, enkä ole ennen enkä nyt ollut syytettynäkään mistään\nsemmoisesta, sen voin vakuuttaa; kuitenkaan en tahdo sitä salata, että\nolen kerran sakoitettu juopumisesta.\"\n\n\"Minä panen teille ainoan ehdon: tahdotteko hankkia papinkirjanne\ntänne? Jos sen teette ja jos se on yhtä-pitävä puheenne kanssa, niin\nmeistä tulee hyvät ystävät. Kun tämän olette myöntänyt, saatte heti\nryhtyä työhön; sillä välin pidän minä teitä silmällä\", sanoi Heikki.\n\n\"Siihen suostun mielelläni\", sanoi mies, hengittäen helpommasti.\n\"Nythän tosi ei vaimoni ja lasteni tarvitse kuulla sitä hirveää\nsanomaa, että minä olen joutunut kiinni ja että minua syytetään\nryöväämisen yrityksestä\", lisäsi hän sitten ja kyyneleet pyörivät hänen\nsilmissään.\n\n\"Nyt minä uskon puheenne todeksi; ollaan ystävät ja veljet\", sanoi\nHeikki, puristaen miehen kättä ja hänenkin silmässään pyöri kyynel.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäräjät tulivat ja Heikki meni haastettuna lain eteen vastaamaan\nensimäisestä juovuksissa olostaan. Nimismies oli kantajana, ja\nLevenius, Longman ja Rommander olivat kutsutut vierasmiehiksi -- kuinkas\nmuutoin.\n\nHeikki tunnusti, tuomarin kysyessä, olleensa kovasti juovuksissa;\nvieraitamiehiä ei tarvittu ja oikeus tuomitsi syytetyn juopumisen\nsakkoon.\n\n\"Sen siitä nyt sait ... olisit ollut niinkuin ihmiset\", sanoi\nRommander, kun Heikki tuli lakituvasta.\n\n\"Hym! Enhän toki kuitenkaan ole ketään yllyttänyt muita ihmisiä\nryöväämään\" sanoi Heikki kylläkin pisteliäästi.\n\n\"Mitä?\" kysyi Rommander punastellen.\n\nHeikki ei vastannut mitään, käveli vaan pois. Sakotettuna miehenä tuli\nnyt Heikki kotia. Kuitenkaan ei häntä otettu tylysti vastaan, sillä\nhänen vaimonsa tiesi miehellänsä olevan sekä tahtoa että voimaa\npitämään lupauksensa, ettei hän koskaan enää ole juovuksissa. Tämä\nvaimon ystävällisyys ja luja luottamus antoi Heikille uutta intoa ja\nvoimaa lupauksensa täyttämisessä.\n\nSillävälin oli vieraan papinkirja tullut. Se oli yhtäpitävä omistajansa\nkertomuksen kanssa. Sen nähtyänsä sanoi Heikki: \"Olette totta puhunut.\nMinä huomaan, että teillä on rehellinen luonne, mutta että puute,\nkärsimykset ja viettelykset ovat saattaneet teidät harhateille.\nTekisinhän aivan väärin, jos rupeaisin teitä, itsekin samanlaisesti\nrangaistuna kuin tekin, syyttämään rikoksen yrityksestä. Kun meillä\nkerran on ollut voimaa rehelliseen tunnustukseen, niin minä toivon,\nettä meillä on myös voimaa elämän parannukseenkin\", sanoi Heikki.\n\nTämän jälkeen syleilivät nämä kaksi rikoksellista toisiansa. Se ei\nollut mikään ulkokullattu syleileminen, sillä se tapahtui kummankin\ntunteen pakosta ja kumpikin heistä tunsi sydämessään halua ruveta\nelämään uutta, parempaa ja laittamatonta elämää.\n\nNo, niinhän se oli. Molemmat olivat rehmineet, koettaneet ja\nyrittäneet. Toinen oli yksinkertaisena kansan lapsena koettanut täyttää\nvelvollisuuksiaan, mutta erehtyi pyrinnöissään ja toinen oli saanut\nhaistaa ammattikunnan monipuolisia hyviä ja huonoja puolia, ja siinä\noli hän oman löyhäperäisyytensä vuoksi ollut joutumaisillansa\nhirveimpään rikokseen mitä ajatella voipi. Olihan kummallakin syytä\nveljestyä ja pyrkiä nousemaan ylös lankeemuksistaan.\n\n\"Kuinka se nyt oikeastaan on? Mikä on teidät estänyt perustamasta omaa\nliikettänne, kun kuitenkin olette kyllin kykenevä ammattiinne?\" sanoi\neräänä kertana Heikki kirjansitojalle, joka ahkerasti puuhaili työnsä\nkanssa.\n\n\"Mikäpäs muu kuin viina. Kaikki ammattini mestarit ovat tunnustaneet\nminut mitä parhaimmaksi työntekijäksi ja ammattini tuntijaksi, mutta\njuoppouteni tähden ei ole yksikään heistä minua voinut kauvan tykönään\npitää, eikä minulle mitään arvoa antaa. Sentähden olen joutunut\nkaikkien hylyksi, ja siltä on täytynyt minun yrittää yhtä ja toista\nammattiini kuulumatonta tointa, saadakseni jotakin perheeni elatukseksi\nja toimeen tuloksi\", selitti hän.\n\n\"No mutta, ettekö voi nytkään jättää pois tuota turmelevaa juomaa?\"\n\n\"Usein olen yrittänyt sitä tekemään, mutta aina on yritykseni huonosti\nkäynyt.\"\n\n\"Mutta jos nyt taasen yrittäisitte; olisihan meitä nyt kaksi\nsamanlaista yrittäjää ja me voisimme olla toinen toisellemme avuksi\",\nsanoi Heikki ja katsoi miestä silmiin.\n\n\"Minä tahdon taasen koettaa ja yrittää. Jumala sen tietää, että\nrakastan vaimoani ja lapsiani, mutta voimaa ei minulla ole ollut seisoa\nhimoani vastaan\", sanoi mies ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.\n\n\"Rukoilkaamme Häneltä voimaa hyviä aikomuksiamme toimeen pannaksemme,\njolla on sekä halua ja tahtoa meitä auttaa synnin loasta; hänen\navullansa voimme me voittaa kaikki kiusaukset\", sanoi Heikki vakavasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kulunut aikaa pari vuotta. Lainakirjasto on ollut sen aikaa\nkäytännössä ja Keron Heikki on sitä hoitanut. Valoisan kynttilän\ntavalla on se levittänyt valoa ympärillensä. Kansalaisensa ovat\nvähitellen tulleet huomaamaan, että Heikissä on miestä paljon enempi\nseisomaan kuin lankeemaan ja he kunnioittavat häntä paikkakunnan\nvarakkaampana ja ymmärtäväisempänä miehenä. -- Anoppimuorikin on jo\naikoja sitten antanut Heikille anteeksi tuon ensimäisen ja viimeisen\nhairahduksen, sillä hän on huomannut vävynsä mieheksi, jolla on voimaa\nnousta ylös lankeemuksensa jälkeen. Mummo on jo käynyt kovin vanhaksi\nja voimattomaksi itseään hoitamaan, silti on hän vihdoin suostunut\nmuuttamaan vävynsä ja tyttärensä luo. Usein hän katsoo Heikkiä kauvan\naikaa silmiin ja silloin sanoo hän tavallisesti: \"En minä yhteen aikaan\nluullut tuota Heikkiä kelpomieheksi.\" Tuota sanoessaan vetäysi hänen\nkulmikkaat, ryppyiset ja keltaiset kasvonsa viehkeämmän näköiseksi.\n\n\"Tanu Niininen\" -- hän, joka oli lainakirjaston sitonut ja joka oli ollut\nlangeta niin suureen rikokseen epätoivossaan, mihin väkevät juomat\nolivat hänet syösseet -- niin, hänkin on pitänyt lupauksensa, sillä hän\nei ole sittemmin pannut suuhunsa mitään väkeviä kun hän oli Heikille\nluvannut niistä luopuvansa. Suurena apuna oli Heikki hänelle kiusausten\naikoina. Luottamusta saaneena on hän saanut runsaasti työtä ja\nsäästävänä miehenä kun nyt on, on hän voinut kutsua vaimonsa ja\nlapsensa luokseen. Heikin avulla on hän perustanut oman liikkeensä.\nToimella ja tarkkuudella toimittaa hän ammattiinsa kuuluvat työt ja\ntämän nojalla on hän niin paljon vaurastunut, että hänen perheellänsä\non riittävä ja murheeton toimeentulo. Heillä ei ole vielä koskaan\nsemmoista ollut ja Niinisen vaimo kiittää sydämestään Jumalaa miehensä\nelämän käännöksen tähden.\n\nNimismies oli juoppoutensa ja virkavirheittensä vuoksi menettänyt\nvirkansa. Hänen vaimonsa oli kuollut surusta ja murheesta. Näiden\ntapausten perästä pakeni nimismies paikkakunnalta, jättäen paljon\nvelkoja jälkeensä. Samoin tekivät Levenius ja Longman. Rommander koki\nvielä jonkun ajan epärehellisesti kitkuttaa ammattiaan, mutta kauan ei\nse menestynyt; viimein hänkin pötki sääriinsä ja kaikki siihen\nammattiin kuuluva työ lankesi Niiniselle.\n\n\n\n"]