[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ftf_5U3OZ6UvEgxSC-1N3kFilweck1kGEddOlZUsto5k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2351,"Työmiehiä","Järvi, K. A.",1869,1942,"2351-jarvi-k-a-tyomiehia","2351__Järvi_K._A.__Työmiehiä","Kertomus nykyajan oloista","romaani",[],[],"fi",1891,null,22867,138951,false,41193,[23],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Työmiehiä: Romaani\" by Alexander Lange Kielland is a novel written in the late 19th century. The story paints a vivid picture of life and society in Norway, touching upon themes of class struggle and the experiences of working people, likely reflecting the socio-political climate of that era. The opening introduces a cast of characters, including members of the bureaucratic class, who engage in both casual banter and more serious discussions about societal issues, suggesting a conflict between the ruling class and the working class.  The opening of the novel sets the stage with a bustling city scene under a hot summer sun, detailing the discomfort of its inhabitants as they navigate both the physical heat and political tension. Key characters like Mortensen, an influential notary, and Örseth express their disdain for the working class, particularly in the context of upcoming civil rights for workers, hinting at larger societal conflicts. The narrative intricately weaves together personal interactions with broader social commentary, establishing a rich backdrop for exploring class dynamics and individual aspirations against the weight of institutional authority. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Pakkala, Teuvo",226,"Konepajatyöläisten arkeen 1800-luvun lopun Helsingissä sijoittuva kertomus seuraa raitista ja tunnolliseksi oppinutta Puraa. Hän joutuu vaikeuksiin työyhteisössään, jossa viinan käyttö on yleistä ja työnjohdon mielivalta koettelee nuoren miehen itsekontrollia.","K. A. Järven 'Työmiehiä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2351.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TYÖMIEHIÄ\n\nKertomus nykyajan oloista\n\n\nKirj.\n\nK. A. JÄRVI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1891.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nPura oli syntynyt etelämmässä osaa Suomea ja joutunut jo vallan nuorena\n\"nokipojaksi\" muutamaan Helsingin konepajaan. Isätön lapsi hän oli ja\näitinsäkin jo nuorena menettänyt. Ihmisten puheista tiesi hän isästään\nsen verran, että se oli ollut joku herra. Konepajassa oli hän\ntaidossaan varttunut, tullut viilariksi ja ansaitsi jo parinkymmenen\nvuotisena neljäkin markkaa päivältä.\n\nJuoppous on tehtaantyömiesten suurin pahe, mutta hän jo nuorena tunsi\nvaistomaista inhoa viinaan, ja kun hän tuli vanhemmaksi ja oppi\nlukemaan sanomalehtiä, sukeutui hänen vaistonsa täydeksi tunnoksi\nviinan turmiollisuudesta.\n\nEi raittiusaatekaan ollut isosti pukeutunut käytäntöön\ntehtaantyömiesten kesken, vaikka moni kyllä pennitönnä kohmeloissaan\nkiroili viimeistä juontireissuaan, vaan pilkkana pidettiin se mies,\nmikä ei viikon takaa -- ja keskelläkin, jos oli mistä ryypätä --\nryypännyt, ryypännyt viikon ansioitaan.\n\nMonesti kuohuili kiivaimmin veri Puran nuorissa suonissa, kun kumppanit\nilkkuilivat hänelle ja pilkkasivat häntä maitosuuksi jos muuksikin,\nmutta hän koetti hillitä itseään. Vaan kerran tuli kiivas ottelu.\nKonepajaan oli muuan nokipoika noutanut viinaa \"vanhoille\" miehille, ja\nitse työnjohtaja, joka oli tehtaanomistajan serkku, oli ensimmäisenä\nosamiehenä. Kun miehet olivat aikansa lippineet viinaa, vieläpä\nmaistauttaneet pojillakin, mieli paha sisu yltymään ja ryhdyttiinpä\njoukolla pilkkaamaan Puraa. Varsinkin työnjohtaja oli kiihkossaan Puraa\npilkkaamaan. Mutta kun hän äännetönnä kuunteli hänen sammaltelevan\nkielensä kiistaa, suututti se juopunutta ja hän lopuksi viskasi viime\ntilkat astiasta Puran silmille. Puran kasvot vavahtivat, huulet\npainuivat lujasti yhteen, synkkä välke tuli silmiin ja tuossa paikassa\noli hän työnjohtajan kimpussa. Hän löi, löi, jotta huone vastaili, ja\nlyhyt, kynttyräinen työnjohtaja lenteli kuin kinnas Puran käsissä.\n\nMuut eivät uskaltaneet mennä väliin, vaan Pura sai vihan vimmassaan\npieksää mielin määrin työnjohtajaa.\n\nYht'äkkiä hän herkeni, lähti pois työhuoneesta ja meni asuntoonsa. Hän\nheittäytyi pöytää vasten ja -- itki. Kuumina valuivat kyynelkarpalot\nparinkolmatta vuotisen nuoren miehen kasvoilla, ja nokijuovia risteili\nhänen poskillaan. Nyt hänelle vasta selkeni, mitä hän oli tehnyt. Koko\nruumiin läpi kävi outo vavistus, ja sydän löi hitaasti, mutta kovasti.\n\nHetken aikaa mietittyään nousi hän ylös, pyhki vetistyneet silmänsä ja\nlähti takaisin tehtaaseen. Hän meni suoraan työnjohtajan luo, joka oli\njo jotenkin selvä. Tappelu oli saanut hänet järkiinsä. Pahoja mustelmia\noli hänen kasvoissaan, ja oikea käsi oli tukossa.\n\nHän juuri uhkaili ja kiroili muille miehille Puraa, mitä hän sille\nnäyttää, kun Pura tuli huoneeseen. Hän purki suustaan puolinaisia\nsanoja ja kiivauksissaan porasi, jotta sylki suusta ulos pärskyi. Ja\nhänen harmaat, kohmeloiset, äsken toljottavat silmänsä liikkuivat\ntuikeasti ja elävästi.\n\nPuraa hävetti katsoa ruhtomaansa miestä. Nuo mustelmat olivat hänen\nnyrkkinsä jälkiä, ja tuo verinen naarma nenän vasemmalla puolella oli\nhänen pitkien kynsiensä työtä!\n\n-- Tuolla se saatana tulee! Muista, sinä kirottu pentu, että tämä tulee\nsinulle kalliiksi, karjasi työnjohtaja ja irvisteli, kun ei voinut\nnyrkkiänsä liikuttaa.\n\nAristellen astui Pura lähemmäksi.\n\n-- Minä tulin pyytämään mestarilta rikostani anteeksi, minä olin kovin\ntuhma, kun rupesin juopuneiden miesten kanssa rähisemään. Minä tarjoon\nsovintoa ja maksan kipurahat...\n\n-- Mitä? Luuletko sinä työmiehen saavan lanteillaan ja penneillään\npieksää mestariaan! Ei minun selkäni rupea viidenpenninrahoja\ntienaamaan pieksättämällä itseäni työmiehilläni!\n\n-- Mutta olihan mestarissakin syytä!\n\n-- Minä en kärsi sinua! Mene ulos, muuten! minä --\n\nSamassa parahti työnjohtaja, sillä hän purkaessaan sappeaan muistamatta\noli koukistanut kipeän kätensä uhkaukseksi.\n\nPura lähti. Muut miehet eivät puhuneet mitään. He ihmettelivät, miten\nPura, vaikka oli aivan syystä löylyttänyt työnjohtajaa, voi tulla\npyytämään häneltä anteeksi.\n\nIllalla tuli tehtaan juoksupoika Puran asuntoon ja kutsui hänet\npatruunin puheille. Pura arvasi, mistä oli kysymys. Hän peseytyi,\npukeutui parempaan asuun ja lähti patruunin luo.\n\nPatruuni, noin neljänkymmenvuotinen mies, kultasankaset silmälasit\npäässä istui keinutuolissa ajatellen ja hän näytti suuttuneelta, koska\nkasvot olivat hiukan synkännäköiset.\n\nPuran tullessa huoneeseen kääntyi hän vihaisesti hänen puoleensa ja\ntiuskasi:\n\n-- Joko olette selvinnyt juopumuksestanne?\n\nPura hämmästyi. Tuo kysymys tuli kuin aivan tietämättä saatu\nkorvapuusti. Hän näytti siltä, kuin olisi hän väärin kuullut patruunin\nsanat.\n\n-- Mitä patruuni tarkottaa, sopersi Pura.\n\n-- Vai kieli vielä sammaltelee! Ettekö te tiedä, että minun tehtaassani\nei saa olla juovuksissa eikä tapella? Häh? Mitä?\n\n-- Minäkö ollut juovuksissa?\n\n-- Niin -- juuri te!\n\n-- Jumal' avita! Minä juovuksissa!\n\n-- Jos ette vielä ole selvinnyt, niin menkää pois! Minä en tahdo nähdä\ntyömiehiäni juovuksissa. Tulkaa sitte, kun olette selvinnyt, jotta minä\nsaan puhua kanssanne!\n\n-- En ole ollut eläissäni juovuksissa!\n\n-- Tänään olette viimeksi! Menkää pois! Tai siltä pysähtykää! Minä en\nviitsi teidän kanssanne ruveta moneen kertaan keskusteluihin! Tässä on\npalkkanne -- te olette vapaa työstäni.\n\n-- Nyt käsitän. Vai on valehdeltu, että minä olen juovuspäissäni\ntapellut. Siten on asia väännetty. Ei, herra patruuni! Minä vain\npuolustin kunniatani, kun työnjohtaja viskasi viinan jäännöksen\nsilmilleni sentähden, kun minä en ruvennut juomaan muiden miesten\nkanssa. Mutta minä kyllä eroan. Enempää en voi työskennellä sellaisen\ntyönjohtajan kanssa. Hyvästi!\n\nPatruuniin teki Puran käytös oudon vaikutuksen. Hän oli luullut, että\nPura rupeaisi pyytelemään päästä vielä työhön ja anomaan anteeksi.\nMutta nyt lähti Pura pois ylpeänä kuin ruhtinas. Oikein patruunia\nkummastutti. Ei hän ollut mokomaa miestä ennen nähnyt.\n\nPatruunin teki mieli palauttaa mies ja ottaa tarkempaa selkoa asiasta,\nmutta Pura oli jo kerennyt mennä eteisestäkin.\n\n-- Asia olisi sietänyt tarkempaa tutkintoa. Ehkä onkin työnjohtaja\nväärässä... Ehkä se juuri hän onkin lurjus -- tuo mies se ei voi olla!\nMutta en minä häntä lähde hakemaan. Menköön!... Hänen mielensä vain\npaisuisi, kun minä häneltä rupeaisin anteeksi rukoilemaan ja uudestaan\ntyöhön pyytämään. -- Hän on kauhean ylpeä mies!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPura tuli kotiinsa ja heittäytyi kylläyneenä sohvalle. Siinä hän istui\nja mietti. -- Tämä on maailman menoa -- mitäpä sille! Mutta ei\nsiltä... Olin minäkin syypää. Jos en olisi käynyt käsiksi tuohon\ntyönjohtajalurjukseen, niin olisin vieläkin tehtaassa. Mutta antaa\nitseään pilkata! Antaa viskata viinaa silmilleen, viinaa, jota syvemmin\ninhoaa! Ei se ole miehen luonteen mukaista! Se on pelkuri, se ei ole\nmies, joka sitä sallii! -- Ja Pura hypähti suuttuneena sohvalta ja\nalkoi levottomasti astua huoneessa. Arka hän oli pikastumaan silloin,\nkun tiesi itselleen vääryyttä tehdyn. Rauhaton veri tuossa hänen\nkävellessään kohosi kasvoihin, jotta posket hohtivat ja otsakin kävi\npunervaksi. Pystyjen hartiain väliin näytti pää nyt vielä enemmän\npainuneen ja kädet määräämättöminä liivin taskuja koperoivat. Yht'äkkiä\nhän ikäänkuin tyyntyi ja nakkausi sohvalle. Mutta hän näytti siltä,\nkuin levottomasti herännyt lapsi, mikä jonkun aikaa äänetönnä katselee\nparahtaakseen sitä kirmakkaampaan itkuun. Pura ikäänkuin nyt vasta\nhuomasi tosiseuraukset teostaan. Hänelle nyt oikein selveni, että hän\noli työttä, tienestittä, oli ikäänkuin yht'äkkiä lämpimästä huoneesta\nkylmään tuiskuun heitetty. Niin siltä se nyt tunnusti olo. -- Ja mistä\nsaada työtä... Siinäpä se nyt on tinka... Vähän työtä ja paljon\ntekijöitä... Vaan ei suinkaan tuota nyt mahtane nälkään kuolla nuori\nmies... Ei suinkaan... Sitte on kaikki nurinpäin, jos nyt ei enää työtä\nsaa... Kävisikö kysymässä kaupungin muista konepajoista... Kyllä kai\nniihin nyt yksi mies vielä sopii. Kyllä kai.\n\nJa Pura varmistui luulossaan, ett'ei tuota nyt siltä työttä jääne, jos\non pantukin pois yhdestä työpaikasta. Niin, siinä luulossaan hän\nvähitellen tyyntyi. Häntä tosin nyt vielä kadutti, mutta samalla oli\nmielensä hyvä, että hän noin rohkeasti oli käyttäynyt patruunin luona.\nHän oli mielestään käytöksellään osottanut, ett'ei työmies ole hänen\norjansa, että työmies on yhtä kunniastaan pitävä kuin herrakin...\n\nPura mietti lähteä kaupungin lukusaliin viettämään iltaansa. Pura oli\nharras lukumies. Iltasilla hän useasti istui kaupungin lukusalissa\nsamaan aikaan kun hänen työtoverinsa mellastivat kapakassa.\n\nMennessään lukusaliin kerkesi hän kulkea useankin pääkaupungin kellarin\nohi. Ja oli niitä Uudenmaankadun partaalla useampia, mikä kellarin,\nmikä oluttuvan, mikä anniskelun ja minkin nimisenä. Viinan katku ja\nhaju niistä löyhkäsi lähiseuduille katua, ja kun ovi avattiin, jolloin\nsinne työntyi sisälle joko muurari raitasessa punapohja puserossaan,\nmissä savi ilmasi omistajansa ammatin, tai joku muu työmies tai\nhampuusi repaleissaan, näki ohitse kulkeva mielellään, että ovi\nsuljettiin, sillä niin vastenmielisen vaikutuksen teki kellarin väestön\nnäkeminen. Sieltä sisältä syöksähti ulos savupilvi, minkä läpi näki\nsisälläolijain turpeat kasvot, likaiset puvut ja vielä paksumman\naaltoilevan tupakkapilven sisällä huoneessa.\n\n-- Noiden kapakkain takia saavat raittiitki kärsiä, mietti Pura.\n\nMuutaman ohi mennessään, jossa ilo kuulusti olevan ylimmillään, tunsi\nhän vastustamatonta halua tunkeutua sisälle ja lyödä loukkoon juojat ja\nmyyjät. Jos olisi yhdellä lyönnillä voinut lytistää tuon koko kapakan,\nniin sen hän olisi tehnyt! Mutta sekin olisi _väärin!_ Hän joutuisi\npoliisien kynsiin, jos hän uskaltaisi mennä hituakaan häiritsemään\njuopuneiden rauhaa tai lyömään vahvoilla nyrkeillään yhdenkään\njuomapöydän rikki...\n\nHän tuli lukusaliin. Tuolla pöydällä makasi levällään Uusi Suometar.\nKuin haukka meni hän sen kimppuun. Ja kohta luki hän hitaasti, mutta\najatellen pääkirjoitusta. Se koski raittiutta Helsingissä. Siis aivan\ntervetullut nyt!\n\nKirjoituksessa tuotiin esiin seikkoja, jotka Pura hyvin tunsi. Vaikka\nvalalla olisi hän voinut todistaa nuo kerrotut seikat ja asiat\ntodenmukaisiksi. Niin on työväen parissa, mietti Pura laskiessaan\nlehden käsistään.\n\nMutta vielä hän sen otti ja katseli kuulutukset ja ilmoituksetki.\nHelsingin kauppijasten suuria seisovia ilmoituksia siinä oli ja kukkona\nlinnan päällä maanviljelyskoneiden ilmoitukset. Tuttuja ne oli nuo\nkuulutukset, moneen kertaan hän ne oli lukenut.\n\n... ----n kaupunkiin Pohjanmaalla vasta perustettuun konepajaan\nhalutaan kykeneviä ja säännöllisiä työmiehiä, luki Pura. Sitte oli\nvielä kuulutuksessa, että palkasta ja muista ehdoista saa sopia\nomistajan kanssa kirjallisesti tai suullisesti.\n\nLämpimämmin virtasi veri Puran suonissa ja mieli kävi hyväksi. Sepä\nsiunausta, että niin sopivaan aikaan oli tuo ilmoitus! Hän lähtee heti\nja kirjoittaa tuonne Pohjois-Suomeen.\n\nKadulla kävellessään ei hän isosti välittänyt vastaantulijoista.\nMielessä vain pyöri uusi konepaja ja sinne pääseminen. Tuntui oikein\ntuskalliselta enää ollakaan koko Helsingissä. Pois maaseuduille hän\nlähtee, siellä on parempi ilma, helpompi elanto, ihmisetki kai\ntoisenlaisia kuin täällä Helsingissä, joka kiehuu kuin pikipata. Ei\nkukaan välitä toisestaan täällä, ja isännät niin ylpeitä...\n\nVaikka rekiä myötään suhahteli ajajineen hänen ohitsensa, vaikka kylmä\ntuuli aika lailla puhalsi vasten kasvoja, niin Puran mietteitä ei ne\nhäirinneet. Melkein itsetiedottomasti ajatuksissaan nosti hän vain\npalttoonkauluksensa pystöön ja kovensi käyntiään.\n\nKaasuliekit tuikuttivat likaisissa lyhdyissään keltasen harmaina, ja\nesplanaadikaduilla kauppapuotien sähköaurinkojen rinnalla ne olivat\nkuin mökkiläisen joulutalikynttilä kristallikruunujen valojen rinnalla.\nUusi teaatteri loisteli koko komeudessaan ja kadulle kuului\nihastuneiden katsojain käsientaputukset. Siellä kai taas joku\nulkolainen hurmasi pääkaupungin hienoa yleisöä.\n\nPuran kookas vartalo kääntyi yhdestä rististä toiseen ja jotenkin\nkiivaasti hän käveli. Hän aikoi vielä tänä iltana jouduttaa kirjeen\npostiin tuonne Pohjanmaalle ja sentähden piti joutua.\n\nKun hän tuli asuntoonsa, kirjoitti hän sukkelaan haluavansa tulla\ntuonne Pohjanmaalle. Ei hän pannut mitään palkkaehtoja. Hän tahtoi\nvaikka halvemmallakin tehdä työtä tuolla maaseuduilla kuin täällä\nHelsingissä, johonka hän nyt yht'äkkiä oli kokonaan tuskautunut. Hän\npani kirjeen kuoreen ja lähti viemään sitä postilaatikkoon.\n\nVietyään postiin kirjeen, valvoi Pura vielä kauvan ja mietti. Millaista\nlienee tuolla toisessa paikassa? Totta varmaan siellä on jotain uutta\nja ihmiset erilaisia kuin täällä... Työmies se on kuin lintu oksalla:\nlöytää jyvän, niin nokasee. Niin minäkin. Ja tässä maailmassa on\npikkulintuja, jos haukkojakin...\n\n\n\n\nII.\n\n\nPura oli päässyt konepajaan, johon hän oli halunnut. Hän laittautui\nmatkalle, kokosi kampsunsa, ja ne mahtuivatkin pieneen matka-arkkuun.\nMitäpä sitä yksinäisellä miehellä on paljon rihkamia, varsinkaan\ntyömiehellä! Parin päivän takaa nopeata rautatiematkaa oli hän perillä.\n\nHiljalleen solui juna kaupungin asemalle; käyttävä kanki vain vitkaan\nliikkui. Asemalla oli ihmisjoukko ääneti odottavaisena, ja kun juna\npääsi seisahtamaan, alkoi joukossa syntyä ristivirtoja. Mikä haki\nomaistaan, mikä mitäkin. Koreapontanen hotellinmies töytäsi heti toisen\nluokan vaunujen eteen ja sinne se solui hienompi joukko.\n\nKaupunki näytti ikävältä, jotta Puraa alkoi mietityttää tulonsa.\nIhmiset, joilta hän kyseli asuntoa, olivat ynseitä. Pakkanen tuntui\nkirvelevälle, ja pääkaupungissa tehty ohut palttoo tunnusti päästävän\nläpitsensä puhaltamaan Pohjan hyisen viiman. Kylmä väristys karsi\nruumista, puistautti aina väliin. Mielikin tuntui lannistuvan Puralla\ntuossa oudossa ihmisjoukossa.\n\nJuna vielä liikahteli ja puhvertit lonkkuivat toisiaan vasten. Veturi\nviheltää vihkasi ja jätti vaununsa. Minne lie mennytkään, joko\nyöteloille. Yösijaa se mietti Purakin, mistä saisi. Hän meni\nasemahuoneeseen. Siellä oli poliiseja, ja Pura mietti, että noiltahan\nsitä saa tietää yösijapaikkoja. Hän meni poliisin luo, mikä juuri avasi\nasemahuoneen ovea muutamalle lihavalle herrasmiehelle. Hän näytti siis\ntoimittavan asemahuoneen ovenvartijan virkaa.\n\nPura läheni poliisia ja mietti alkaa kyselemään, kun taas muuan\nvallassäätyläinen keskeytti hänen tuumansa, sillä poliisin täytyi\nosottaa palvelustaan hänelle. Nyt hyökkäsi Pura esiin ja kääntyi\npoliisin puoleen. Mutta poliisi ei näyttänyt hänestä välittävän.\nMikähän kisälli-lurjus tuokin lienee, ajatteli poliisi. Pian täytyi\npoliisin taas ryhtyä avaamaan ovea muutamalle herrasperheelle, mikä\njälkeläisineen työntyi mahtavana ovesta.\n\nPuraa suututti. Eikö hän ole ihminen niinkuin nuokin? Eikö poliisi ole\nniin hänen palveluksessaan kuin noidenkin? Heillä on kotinsa, lämpimät\nhuoneensa varmassa tiedossa, vieläpä höyryävä teesamovaarikin odottaa\nheitä siellä, mutta hänellä taas jääkylmässä pakkasessa ei ole kattoa\npään päällä....\n\nViimein hän kääntyi muutaman kaupunkilaiselta näyttävän herrasmiehen\npuoleen. Herran hyväsävyisistä kasvoista oli hän saanut toisen\nkäsityksen kuin tuon poliisin matelevasta naamasta.\n\n-- Voitteko, hyvä herra, neuvoa minulle yösijaa?\n\n-- Kyllä. Kievarissa sen varmaan saatte.\n\n-- En minä pidä ravintoloista. Sen kyllä tiedän, että niitä kaupungissa\non.\n\n-- Muuta keinoa en minä tiedä.\n\n-- Tottapa täytyy mennä sitte kestikievariin. Kiitos sanomisestanne!\n\nPuraa oudosti lähteä mihinkään hotelliin. Hän tiesi, ett'eivät ne\nolleet työmiestä varten. Mutta mitäpä nyt teki?\n\nPura otti matka-arkkunsa ja huusi ajurin. Ajuri tuli, ja kohta lipui\nreki pitkin katua, mikä oli matalarakennuksista ja pimeää.\n\nTämä teki Puraan, pääkaupunkilaiseen, oudon vaikutuksen. Ei nimeksikään\nkivimuuria, kaikki niin hiljaista ja rauhallista. Ensin tuntui\njonkunlainen halveksimisen tunne pakkauvan rintaan, mutta se hälveni,\nkuta enemmän ajettiin, ja Purasta tuntui jo, että tällaista hiljaista\nelämää hän on juuri kaivannut.\n\nJonkunlainen esplanaadintapainen mennä vilahti silmäin ohi; hevosen\nkavioin alla tömisi, jotta tuntui olevan silta alla. Yht'äkkiä reki\ntöksähti suureen lumihankeen, ja nyt oltiin perillä.\n\nPura kohousi reestä ja työntyi sisälle. Paitahihasia herroja hyöri\nbiljaardipöydän ääressä. Huoneessa oli juojia, kaikki herrasmiehiä.\nJoku käski ruotsinkielellä bufettineitiä toisesta huoneesta.\n\nPura ei hämmästynyt, vaan meni rohkeasti neitiä kohti ja kysyi\nhuonetta. Neidin kalpeat kasvot unelijaine silmineen olivat Purasta\nilkeät nähdä, hänen melkein koko otsan peittävä, käherretty etutukkansa\nei juuri kaunistanut hänen imeliä ja velttoja kasvojaan, mitkä olivat\nmaidonkarvaiset, mutta poskilla maalipilkut kuin veritäplät\nlumihangella. Ei hän ymmärtänyt Puran kysymystä. Mutta pian tuli muuan\nherroista avuksi ja selitti Puran tahtovan huonetta. Neiti tarkasti\nPuraa tai paremmin hänen vaatteitaan. Pitkät korkosaappaan varret\nhousunlahkeiden päällä eivät näyttäneet neitiä miellyttävän, ja hän\nvetäsi sieramiaan ikäänkuin tutkiakseen tulijan hajua.\n\nPuraa alkoi tämä tarkastelu suututtaa. Hän kyllä ymmärsi, mikä merkitys\nsillä oli.\n\nNeiti selitti herralle, ett'ei tuolle anneta täällä yösijaa.\n\nHerra oli hiukan kohtelijaampi sanoessaan Puralle, ett'ei ole huonetta\nsaatavissa.\n\n-- Kestikievarissa tulee olla huoneita matkustaville, sanoi Pura\näkäsellä äänellä ja loukkauneena.\n\nHerra käänsi neidille Puran sanat. Neiti katsoi vihaisesti Puraan ja\npuhui taas ruotsiksi, mutta kiivaammasti kuin äsken herralle.\n\n-- Neiti sanoo, ett'ei ole tyhjää huonetta.\n\nPura ymmärsi yskän. Hän painoi lakin päähänsä ja lähti. Mutta mihin? Ei\nhän sitä nyt niin välittänyt. Hänen sappensa kiehui, kun häntä oli\ntuolla tavalla kohdeltu. Oliko hän luotu tänne kaikkien ylenkatseen\nesineeksi!...\n\nVaan siinä kadulla kävellessään mietti hän, että asian laita ei ole\nnoin ainoastaan hänen kanssaan, vaan koko hänen säätynsä. Työmiestä\nluulevat he saavansa kohdella kuin elukkaa!...\n\nViima yltyi ja lumi kuivana kitisi jaloissa. Luihin ja ytimiin tuntui\njäinen tuuli ottavan. Selkärankaa karsi ja ruumista väristi Puralla.\nHyi, äänsivät hänen lokattamaan pakkauvat huulensa.\n\nHän mitteli katua ja kulki tietämättä minne. Häntä mietitytti, että\nrupeaako pyrkimään yöksi johonkin yksityiseen taloon. Ei suinkaan hän\nkadullekaan voi jäädä paleltumaan...\n\nHän katseli jo taloja, mihin sopisi koettaa päästä. Suurempiin,\npulskilla akuttimilla varustettuihin taloihin ei hän miettinytkään\npyrkiä. Hän tiesi, ett'ei siellä ollut yösijaa hänelle. Tuossa hän\nkanteli pikkuista matka-arkkuaan ja tarkasteli kuin rosvo taloja.\n\nEi hän löytänyt mielestään sopivaa, mihin olisi pyrkinyt. Ihmisetki jo\nolivat hälvenneet kadulta, sillä kello oli piakkoin yksitoista. Ei\nollut ketään, jolta olisi kysynytkään. Alkoi tuulla kohista ja yhä\nuseampia tähtiä ilmestyi puolipimeälle taivaalle. Luntakin alkoi\nryöppyämään ja pakkasen keventämänä lähti se helposti tuulen muassa\nlentelemään pitkin katuja ja kinostumaan, missä sopiva kolo ja suoja\nilmestyi.\n\nPuran tuossa mielessä pahoillessa alkoi jo yksi tuli toisensa jälkeen\nsammumaan. Mietitytti häntä, että pitiköhän jäädä yönselkään tuiskuun\nja pyryyn. Hän katseli, eikö näkyisi kapakoita, jotta olisi niihinkään\npäässyt. Ja häneen iski halu, että jos tuossa olisi kapakka, niin hän\nheti sinne menisi ja lyöttäytyisi muiden vierasten joukkoon, tilaisi ja\n-- joisi. Viettäisi siten tämän yön, kun ei näy saavan parempaa\nyösijaa.\n\nMutta kapakan näköistä ei näkynyt, sillä ne olivat jo kiini. Ne\nsuljettiin kaupungissa varhain illasta, mutta aamusta taasen olivat\naikasin auki.\n\nPurasta tuntui niin ikävältä, niin kolkolta. Hänen sydäntänsä kaiveli,\nettä oli melkein itkun väreitä kurkussa. Mutta autio ja kolkko oli\nkatu. Yhtenä pitkänä linjana se lähti Puran silmistä ja päättyi\nhämäryyteen ja lumituiskun sakeampaan pölläkkään. Kuinka kauvas sitä\nkesti, sitä ei Pura erottanut. Toisilta kaduilta kuului joku yksinäisen\nkulkusen kilinä. Väliin se kuulusti tulevan likemmäksi, musta häipyi\nsitte kauvas kuulumattomiin. Se eteni, sen muassa meni pikkusen aikaa\nPuran ajatukset, mutta kun ääni kuoli, niin hänenkin ajatuksensa\npysähtyivät, mutta kohta taas kiertyivät samaan: miten tässä käynee?\n\nHän tuli muutamalle portille ja huomasi takakartanolla yksinkertaisen,\npienen rakennuksen.\n\nHän mietti lähteä kysymään sieltä yösijaa. Mutta kun hän siinä\ntarkasteli taloa, kuului jalan kapsetta ja pienenläntä mies tuli\nnäkyviin.\n\nPura heti mieheltä tiedustamaan majapaikkaa ja kertoi olevansa outo\nkaupungissa, vasta ensi iltaa. Kadulle hän jäisi yöksi, jos ei joku\narmollinen ihminen häntä ottaisi asuntoonsa...\n\nMies tarkasti Puraa ja hänen matka-arkkuaan.\n\n-- No, jos niin lie asia, niin eiköpä lie sitte hyvä, että minä annan\nyösijan. Mitä miehiä te ootte?\n\n-- Minä olen rautatyöntekijöitä. Olen ollut nuoresta pojasta Helsingin\nkonepajassa ja olen tullut tänne nyt. Tänne kun on perustettu uusi\nkonepaja.\n\n-- Onhan se perustettu. Täällä se on minun asuntoni, kun lähetään tänne\npäin.\n\n-- Te kai olette myös työmies? Minkä työn tekijä?\n\n-- Enpä minä oo muu kuin jätkä. Teen sitä työtä, mitä milloinkin saan.\nOlen minä ollut tuolla nahkatehtaalla, mutta syksyllä sieltäkin\nlöysättiin suuri miesjoukko pois. Tehtailija sanoi silloin, että kun\npeljätään sotaa tulevaksi, niin ei saata jättää kovin paljo varastoon\nnahkoja.\n\nPura kertoi, miten hänelle oli käynyt kestikievarissa.\n\n-- Eihän ne työmiestä kohtele ihmisenäkään semmoisissa paikoissa, tuumi\nmies.\n\n-- Eivät kohtele! Hyvin kyllä olisin heidän viilaan jäänyt kadulle\npaleltumaan.\n\n-- Lienee ne työmiehet siellä Helsingissä kuitenkin vähän paremmassa\narvossa kuin täällä? Niin minä sen luulen.\n\n-- En tunne näitä oloja. Vielähän ne työmiesparat ovat huonolla puolen\nkaikkialla... yli koko maailman.\n\n-- Mutta Amerikassa ne sanoo olevan toisenlaista siltä. Siellä kuuluu\ntyömies olevan yhtä arvokas kuin herrakin kaikkialla, niin yleisissä\npaikoissa kuin muuallakin. Ja ne kuuluuki siellä kulkevan silkkihattu\npäässä ja keppi kädessä. Eikä niitä kuulu pyhän seutuina erottavankaan\nherroista. Mitä kun täälläkin olisi sellaista!\n\nJa mies naurahti puheensa päälle.\n\n-- Kuuluuhan se Amerikassa työmies jo olevan jotenkin ihminen\nyhteiskunnallisissakin asioissa. Äänestää siellä presidenttiäkin yhtä\nmonella äänellä kuin rikkain pohatta.\n\n-- Vai niin! Viisi markkaa ja enemmän kuuluvat siellä jätkätki saavan\npäivältä. Työ kuuluu olevan kovaa ja sitä pitää palavissaan tehdä,\nmutta työtä ei kuuluta tekevän niin kauvan aikaa kuin täällä päivässä.\nNisuleipää ja muuta hyvää kuuluvat syövänkin.\n\n-- Verrattain se on parempaa Amerikassa työmiehellä kuin täällä.\n\n-- Minä tässä olen katunut, että kun tuli naiduksi ja noita sikiöitä on\nliika paljon. Jos vielä olisin nuorimies, niin kyllä heittäsin nämä\nolot ja lähtisin paikalla Amerikkaan. Kun sitä oisikin yksinäinen mies,\nniin oisiko kumma lähteissä. Ette kai te ole nainut mies?\n\n-- En ole.\n\n-- Kohta tässä päästään perille. Eihän se minun asuntoni mikään häävi\nole, mutta ei tuo lie työmies kovin loistaville tottunutkaan.\n\n-- Kunhan on katto pään päällä ja hiukan lämpöä, jotta saa vähän sulata\nkohmettuneita jäseniään.\n\nMuutamasta portista käännyttiin nyt kartanoon ja peräpuolella sitä\ntuikki vähäinen valo. Lasi oli keltasen harmaa akkunassa ja\njonkunlainen paksu uudin oli siinä, joten valo heikonlaisesti pääsi sen\nläpi.\n\nRaskas, tunkkaunut, kostea ilma lehahti ovella vastaan. Tiesi\npikkulapsia olevan huoneessa, sillä paha lemu sieltä höyrysi tulijan\nnenään. Ovi kitisi, kun sitä liikutettiin, sillä sen reunat olivat\npaksussa jäässä. Siinä se jää tappeli olostaan perempää tulevaa lämpöä\nvastaan. Lämpö saikin sitä vähän sulaamaan, jotta sitä vetenä valui\nlattialle, mutta kovat olivat myös ulkoa uhoovat kylmät ilmavirrat. Ne\nvain lisää ja lisää jäädyttivät tuota valuvaa vettä. Kylmä ja lämmin\nsiinä otteli huoneen asukkaille ilotonta taisteluaan. Jää kiilsi\nkristallilta myös akkunassa ja lämpö siinäkin uursi vesipuroja, mitkä\nvaluivat alas ja muodostuivat tuumanpituisiksi keilamaisiksi\njääpuikoiksi. Huone oli muuten matala ja likanen. Lattia oli perältä\nylempänä kuin oven suusta. Sammalet tursottivat seinäpalkkien välistä,\nniitä kun ei oltu millään verhottu. Oven suussa oli tukeva uuni, mikä\noli monesta kohden halkeimissa ja sen kyljessä oli yksireikäinen hällä,\nainoa mukavuus koko majassa. Uunin kyljet olivat lapset piirrelleet\nristiin rastiin jos jonkinlaisia kankeita kuvia ja muutamin paikoin oli\ntiilikin lohennut. Kun mies käveli lattialla, notkui se. Hiiret ja\nrotat kun olivat kaivaneet multaa lattianniskojen alla. Huonekaluja oli\ntuiki vähän ja kovin renkkauneet ne näyttivät olevan.\n\n-- Vieras istuu! Tällainen minun majani on.\n\n-- Kiitos! Te olette perheellinen mies.\n\n-- Johan minä sitä tuolla tiellä puhuin, että tuskaa sitä on mennä\nperheen kanssa eteenpäin. Annappas, äiti, vieraalle tuoli!\n\n-- Ota sinä tämä, Pekka! Se on ollut koko illan niin ärttynen. Eikö\nsaane hampaita. Mistäs tämä vieras on?\n\n-- Helsingin puolesta.\n\n-- Vai Helsingin. Istukaa!\n\nSamassa vaimo pyhkäsi muuatta tuolia esiliinallaan ojentaen sen\nPuralle.\n\nPikku Pekka kai oudosti vierasta, kun päästi katkeran itkun. Itku\nherätti toisetki huoneessa olijat ja nyt tirkisteli kuusi paria lapsen\nsilmiä Puraa.\n\nIsä koetti tyynnyttää lasta, ja näytti se heittävän kirkumasta.\n\n-- Pakkanen siellä paukkuu. Taitaa lauhtua.\n\n-- Saisi tuo lauhtua. Surkea, kun menee puita niin kovasti! Kun niiden\nsaalis e'es olisi parempi, mutta kun nuo tehtailijat ostavat kaikki\nhalot läheisistä sahoista, jotta täytyy pikkueläjäin käydä hakemassa\nmelkein peninkulman takaa, jos haluavat kovempaa puuta kohtu hinnoilla,\nvalitteli vaimo ja hyssytteli Pekkaa.\n\n-- Tämä vieras kun ei saanut yösijaa, niin käskin minä hänen tänne. Lie\ntuota, muori, meillä sijaa?\n\n-- Mistä ei saanut?\n\n-- Kestikievarista.\n\n-- Vai kestikievarista?\n\nVaimo katsoi Puraa pitempään ikäänkuin tutkiakseen häntä, onko hän\nherra vai narri, kun kestikievarista yösijaa pyytää. Hän! Mikä lienee\nkisälli! Kun ei vain lie joku roikale? Hyvät tuolla ovat vaatteet\npäällä...\n\n-- Santi ja Kustu kun panevat lattialle, niin saa vieras sohvan, arveli\nvaimo.\n\n-- Ei. Antakaa poikain maata, kyllä minä panen lattialle!\n\nJa Santi ja Kustu vetivät enemmän peittoa päällensä ikäänkuin peljäten\nlattian kylmyyttä, jo kun kuulivat siitä mainittavan.\n\nNoin kymmenvuotinen tyttö nousi ylös tuolien päältä, missä hänen\nvuoteensa oli ja kävi juomaan. Juotuaan kiepsahti hän kevyesti\nlämpimälle sijalleen tuntien paljaissa säärissään lattian kylmyyttä.\n\n-- Teko olette Helsingistä kotoisin, kysyi vaimo.\n\n-- En juuri Helsingistä, vaan sen lähiseuduilta. Maalla minä olen\nsyntynyt ja ensimmäiset vuoteni kasvanut.\n\n-- Vaan olette olleet paraan ikänne Helsingissä?\n\n-- Niin olen.\n\n-- No, mitä te nyt tänne lähditte?\n\n-- Tänne konepajaan työhön.\n\n-- Vai te olette konepajan työmies.\n\nVaimo alkoi imettämään Pekkaa, ja ahnaasti Pekka imi. Laihat olivat\nnaisen kasvot ja likanen harmaa väri oli niissä, tietysti huoneen ilman\nvaikuttama. Hän imetti Pekan ja asetti sen sänkyyn, johon luultavasti\npanivat myös vanhemmat maata, sillä niin leveäksi se oli laitettu.\nKätkyttä ei näkynyt, ja se olisi ollutkin vain ahtaudeksi.\n\nKauvan ei tarvinnut Pekan olla vuoteessa, ennenkuin hän nukahti. Pää\nhermottomasti solahti päänalustalle ja rinta vienosti kohoili.\nKasvoissa oli niin tuiki eloton piirre kuin nukkujalla voi olla. Hänen\nraskasta hengitystään säestivät kohta toisten lasten kuorsaukset. Vaimo\nalkoi jo hiljempaan puhumaan, ja tuo nukkuneiden kuorsaus ikäänkuin\npakoitti miehiäkin puhumaan matalammalla äänellä.\n\nIstuessaan tuolillaan tunsi Pura, miten kylmä uhoi lattiasta. Karmasi\nvähän panna noin kylmälle lattialle maata, mutta eipä muuallakaan tilaa\nollut. Vaimo alkoi laittamaan Puralle vuodetta. Hän asetti hevosen\nloimen lattialle, pani vanhoja vaatteita päänalusiksi ja niiden päälle\nkovan, oljilla täytetyn tyynyn. Turkin hän sitte asetti peitteeksi.\nSiinä oli Puran vuode.\n\n-- Parempaa vuodetta ei meillä ole vieraalle tarjota.\n\n-- Eikö vieraalla ole nälkä, kun on vasta tullut matkalta? kysyi mies.\n\n-- Eipä ruokapala pahaa tekisi.\n\n-- Paneppa, äiti, sitte mitä meillä on! Ka, onhan siinä jo ruoka.\n\n-- Sinuahan minä sen jätin siihen odottamaan. Käykää syömään.\n\nPöydällä oli paksua kuivaa leipää, perkkaamattomia ahvenenpoikia\nsuolavedessä, kylmiä perunoita ja kaljaa tuopissa.\n\nRehästi kävi mies ruan kimppuun, ja Pura seurasi esimerkkiä. Vaimo\nalkoi riisumaan päältään. Kauvan ei Pura syönyt. Hän säästeli talon\nruokavaroja, jotka juuri eivät erin hyvälle maistuneetkaan.\nRiisuskelemaan hänkin alkoi päällysvaatteitaan ja saappaitaan.\nTunkeutui sitte loimen ja turkin väliin. Mies söi hyvällä ruokahalulla\nvielä sittenkin, kun Pura jo nukkumista teki. Sammutti sitte tulen,\npaneutui itsekin maata, ja jonkun ajan takaa kuului vain tyyni, nouseva\nja laskeuva kuorsaaminen huoneessa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAamulla kun Pura heräsi, tunsi hän, miten oikeaa kylkeään, jolla hän\noli maannut, kylmäsi. Mutta sikeästi hän oli nukkunut; ruumis kai oli\nmatkasta rauvennut.\n\n-- Hyvästipä uni lysti. Kova kuorsaaminen vain kuului, kun minä yöllä\ntuon Pekan tähden valvoin, tuumi vaimo laitellessaan kahvia uunin\nedessä.\n\n-- Kyllähän sitä nukkua jaksaa, kun vaan muuta, vastasi Pura.\n\nPura nousi istualleen vuoteellaan. Hänen käherä tukkansa oli pörröllään\nja silmät loistivat. Muuten hän oli vielä unelijaan näköinen, ja kaula\npaljaana koljotti. Mutta kylmältä siinä tuntui. Hän hypähti ylös ja\nalkoi laitella vaatteita päälleen.\n\nIlma oli lauhtunut ulkona, sillä jää ovessa ja akkunassa sulasi.\nKosteaksi se kävi huoneessa. Seinälläkin näkyi märkyyttä, mikä lisäsi\nentistä hometta seinäpalkkien välissä.\n\n-- Kyllä tämäkin on huone, mietti Pura.\n\nHän vaikka olikin työmies, oli siltä tottunut siistiin, lämpimään\nasuntoon, yksinäinen mies kun oli.\n\n-- Niin, te ette menekään työhön, kysyi Pura.\n\n-- Mitenkäpä menee, kun ei sitä ole. Pitänee tuota taas lähteä tänä\npäivänä hakemaan. Hampaat tässä saa panna naulaan, jos ei työtä saa.\nSamalla hän silmäsi pöydällä oleviin tähteisiin; niitä ei ollut paljon\njäljellä.\n\n-- Kyllä se on taas tämä talvisyän huonoa. Ei kuukauden ajalla ole\nollut leipänaulaa säästössä. Mutta, Jumalan kiitos, ei ole oltu\nkuitenkaan suuressa puutteessakaan. Ukko kun on näperrellyt puukaluja\nja aina väliin ollut jonkun päivän työssäkin, niin on sitä aina ollut,\nsanoi vaimo.\n\nHän piti kepin nokassa kahvipannua yläällä, se kun pyrki kuohumaan ja\najamaan maahan ainoankin höystövoimansa. Taas sitte laski alemmas tulta\nkohti, mutta kun kahvi rupesi ulos pursuamaan, niin nosti hän sen\nylemmäs. Tuota tekoa tehtyään muutaman minuutin, selvitti hän pannun\nnokan, ja nyt oli kahvi valmis.\n\n-- Tuon kahvitilkan kun saa särpimekseen, niin on se silloin jotain,\nsanoi mies.\n\n-- Vaikka suurta suutahan ne herrat ja rouvat kuuluvat pitävän, kun\nköyhät kahvia juovat, lisäsi vaimo.\n\n-- Mitä noista, vastasi Pura välinpitämättömästi.\n\n-- Kyllä ne itse sitä särpävät, eikä vielä huonommista astioista kuin\nhopeakannuista. Minäkin kun nuorempana palvelin tuolla pormestarilla,\nniin aivan ehta hopeakannulla vietiin kahvi joka aamu sisään ja vielä\nleivän kanssa, tuumi vaimo.\n\n-- Ei niille vältä pannun nokasta kuppiin kaataa, niinkuin\nmeikäläisille, naurahti mies.\n\nPura ei puhunut mitään, vaan oli omissa mietteissään. Tällaistako on\naviollisen, siivonkin miehen elämä? Sitä hän mietti. Mies ei ollut\njuomari, sen hän oli jo saanut selville puhuessaan hänen kanssaan. Ja\nvaimokin tuntui olevan säästäväinen. Osaisi kyllä kohtuullisesti\ntaloutta pitää, kun vain olisi, mistä pitää. Pääkaupungissa kun hän oli\nkäynyt perheellisten työmiesten luona, niin oli niillä kyllä ollut\nlikanen ja puutteellinen koto, mutta ne olivat olleet juomareita. Pura\noli lukenut heidän taloudellisen huonon tilansa heidän omaksi syykseen.\nMutta näkyi sitä olevan syytä muussakin. Työmies on onneton, selveni\nvain Puralle miettiessään.\n\nVaimo kaatoi kahvea, joka oli mustaa kuin piki, puhtaannäköisiin\nkuppeihin. Sokeriastia oli viallinen, ja jollain seoksella olivat\nkappaleet liitetyt yhteen. Vaateliuska oli vielä pantu siihen\npitimeksi.\n\n-- Ottakaapa nyt kahvia, käski eukko.\n\n-- Otetaanpa sitte, mieskin mennessään kehoitti Puraa.\n\nHalukkaasti särpi mies kermatonta kahvia. Puran suuhun se tuntui\noudolta, imelän kisserältä. Tiesihän sen, kun oli paraasta sikuuriin\nkeitetty.\n\nVaimo oli kahvimyllyn koloihin jääneet höystöjauhot koonnut vain\nlisäksi sekaan. Mielellään olisi Pura heittänyt juomatta, mutta sitä\nhän ei voinut tehdä isäntäväkensä loukkaantumisen vuoksi. Särpi kuin\nsärpikin vasten tahtoaan.\n\nLapsetkin alkoivat heräilemään, ja pikku-Pekka antoi äänensä kuulua.\nÄiti joutui häntä tyynnyttämään.\n\n-- Vaan kerjäämään minä en sikiöitä pane, kun vaan itse suinkin penniä\nsaan. Vieläpä vähä ennen kärsikööt puutettakin?\n\n-- Isä se on ylpeäkin, naurahti vaimo.\n\n-- Mutta mitä ne lapsiraukat siellä kerjuulla oppivat, ja mitenkä piiat\nkäsipuolesta ulos työntävät!\n\n-- Tosipa se on, vastasi Pura.\n\nPäiväkin alkoi ulkona valkenemaan, ja tulikin uunissa sen mukaan\nsammumaan. Ikävöiden odotti Pura päivää, jotta olisi voinut lähteä\nkäymään puheilla konepajassa. Hänen hauska kuvittelunsa uudesta\npaikastaan oli jo jotenkin muuttunut, kuivettunut, laihtunut.\nYhdellaista kurjuutta tuntui olevan täällä kuin Helsingissäkin, ei\nveistään väliä.\n\n-- Mitä, jos tässä joku sairastuisi. Eikö tuo olisikaan kovin\narvaamatonta, kun näin monta henkeä asuu tällaisessa kosteassa\nhuoneessa... Jos tuo vaimo joutuisi vuoteen omaksi, niin mikä perheen\nperisi... Miehellä ei työtä ei leipänaulaa säästössä...\n\nPuraa väkisinkin pakkautti noin ajattelemaan.\n\nMutta mitäpä ajatteleminen auttoi, mietti Pura.\n\nHän hommaili lähteä ulos ja katsella kaupunkia siksi, kuin tulisi\nsopiva aika mennä konepajaan. Ikävähän täälläkin oli olla! Raskas ilma\noli katkeraa hengittää, ja tuo elämä sitte silmäin edessä...\n\n-- Joko vieras lähtee pois? kysyi vaimo.\n\n-- Niin mietin. Ehkäpä katson kaupunkia siksi, kuin tulee sopiva aika\nmennä konepajaan.\n\n-- Mutta siellähän on vielä puoli hämärä, vaikka kyllä se nyt pian\nvalkenee, kun kerran on tuohon määrään päässyt, tuumi mies.\n\n-- Mitäs minä olen velkaa yökortteerista?\n\n-- Kaikkia kuulee! Kestikievarissa jos olisi maksanut, niin siellähän\nolisi ollutkin toisellainen kuin meillä. Helpostipa sitä rahaa saisi,\nkun tuommoisestakin yösijasta. Maata kylmällä lattialla! Ei toki\nmitään, puhui mies.\n\nMutta vaimo ei näyttänyt niinkään välinpitämättömältä maksusta. Hän\nkatsoi moittivasti mieheen ja sitten pöydällä olevia ruan tähteitä. Ei\nota, kun saa.\n\n-- Hyvähän oli, kun pääsin tänne. En minä sillä mielellä ole syönyt\nenkä maannut, että teiltä tahtoisin ilmaiseksi. Vähähän sitä teilläkin\non olemista. Minä toki, kun olen ollut säästäväinen ja terve, en ole\npennitönnä...\n\n-- Vieras antaa jonkun lantin, ehätti vaimo sanomaan.\n\n-- No, eihän se raha meille liikaa ole, lisäsi mieskin.\n\nPura kaivoi kukkaroaan. Sai sieltä setelejäkin näkymään. Hän otti\nviidenmarkanrahan ja pani sen pöydälle.\n\n-- Tuossa on samassa vähän apuakin. Saahan sillä jonkun kannun maitoa\npikku Pekalle.\n\nVaimon silmät säteilivät nähdessään setelin.\n\n-- Eihän sitä nyt toki -- liikaahan tässä on avuksikin.\n\n-- Ottakaa pois! Ansainnenhan tuon rahan piankin, kun taas työhön\nrupean.\n\n-- Kiitoksia, ja kostakoon Jumala satakertaisesti, sanoi vaimo\nottaessaan setelin.\n\n-- Eipä sitä voi muuta kuin kiittää. Oli sitä minullakin nuorena vähän\nenemmän kuin nyt. Mutta kyllä ne perheen kanssa kuluu, huolehti mies.\n\n-- Etkä sinä saa päivältäkään niin paljon kuin vieras.\n\n-- Teillä on tuo työ tuottavaa, kun sitä saa konrahilla tehdä.\n\n-- Ei ne muuten maksaisi kolmea markkaakaan päivältä.\n\n-- Eivät maksaisi.\n\n-- Hyvästi nyt ja voikaa hyvin!\n\n-- Hyvästi! Hyvästi! Vieras käypi katsomassa meitäkin, kun nyt\nkaupungissa on.\n\n-- Kyllähän on hupaisakin pistäydä näkemässä, kun on aivan outo, eikä\nole tuttuja.\n\nHalukkaasti ahmasi Pura ulkona tuoretta ilmaa keuhkoihinsa. Pois koetti\nhän puhaltaa tuota yöllistä lösyä, mitä oli saanut niellä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKonepaja ei ollut varsin kaupungissa, vaan hiukan sen ulkopuolella.\nVähän jäämatkaa oli sinne nyt talvella. Tarkoin oli Pura yökortteerissa\ntiedustellut sitä, ja nyt vähän aikaa kaupungilla käveltyään, mietti\nhän lähteä astumaan sinne päin. Jospa nyt ei vielä konttori olisikaan\nauki, niin saisihan tuota käydä katsomassa, millainen se konepaja on,\njonne niin on halunnut.\n\nPura lähti mittelemään jaloillaan jäätä kaupungin rannasta. Hämäryys\noli jo poistunut, ja tuntui tulevan selkeä suvi-ilma. Ohuen sinervä oli\ntaivas, ja ilma tuntui tuoreelta.\n\nTuossa kävellessään mietti Pura, että oli se hyvä, että hän oli\njoutunut tälle työalalle. On kuitenkin aina työtä, ja palkkakaan ei ole\nhuono työmiehen palkaksi. Mutta tuokin perhe... Mies kertoi saaneensa\npuolitoista markkaa päivältä nyt talvisydännä... Elättää sillä perheen\nja vuokraa huoneen. Eikä sitäkään tienestiä aina ole. Ja aina olla\nkiini noissa elatushuolissa... Eläinkin vain huolii syömisestään... Syö\nmitä saa, ja sitte on eläin... Ei kai tuokaan työmies ole koskaan\ntuntenutkaan itseään muuksi kuin työjuhdaksi. Ja miten voikaan, kun\nnoin ovat asiat!... Leipä on maasta. Ruumiin se ravitsee, mutta ei\nmuuta. Mutta onhan työmieskin ihminen. Mutta sepä näyttää hänen olevan\nnykyisissä oloissa vaikea käsittää. Sanomalehdet saavat puhua ja\npauhata hengen vapaudesta, työmiehen tilan korottamisesta, mutta se on\nturhaa, niinkauvan kuin eivät työmiehet itse herää... Voi, jos minä\nolisin oppinut mies! Mutta ehkä en silloin olisikaan Pura, vaan joku\nrihasäärinen herrasmies, mikä osaisi halveksia työmiestä. Tämä maailman\nmeno on niin kummaa. Työmiesten halveksiminen on oikein juurtunut\nsivistyneiden ihmisten vereen. Ja neki, jotka sanoillaan pauhaavat\nmuka työmiesten puolesta, itse asiassa kuitenkin pitävät työmiestä\nitseään alempana olentona. Niinkuin pääkaupungissakin se yksi\nsanomalehdentoimittaja. Puhui joka toisessa numerossa työmiehen tilan\nkohottamisen puolesta ja käytöksessään oli lipevä vieraita työmiehiä\nkohtaan, mutta omille kirjanpainotyömiehilleen kuin karhu... Niin se\non: sanat eivät ole töitä.\n\nPulskalta näytti konepajarakennus. Suurilla kirjaimilla oli seinään\nmaalattu: Mekanisk Verkstad. Kaksikerroksinen se oli ja punaseksi\nmaalattu. Aivan uudenaikaiselta näytti ulkoapäin. Näki vasta kirveen ja\nsahan heiluneen sen rakentamisessa; niin oli kaikki tuorejälkistä ja\nvastatehtyä. Komea asuinrakennus, kivinen talo, oli vieressä. Mahtoipa\nomistaja olla varakaskin.\n\nPura astui vierrettä ylös, mikä vähäsen kohosi rannasta. Meni ja\nkatseli konepajaa. Osuipa näkemään muutaman oven päällä: Kontor. Mietti\njo mennä sisälle, mutta entä ei ole vielä se aika. Kukapa tietää,\nminkälaisia ärttysiä siellä sisälläolijat ovat. Eihän noita saisi heti\nsuututtaa. Sillä maksaa se tuo isäntäväen suututtaminen työmiehelle, ja\nsamapa se lie muillekin. Joka on alempana, sen täytyy kumartaa. Niin se\non...\n\nMutta nyt juuri tuli poika, kai oli se asiapoika, avaamaan konttorin\novea ja lakasemaan paria kiviporrasta ja niiden edustaa. Pura meni\npojalta kysymään, milloin konttori avataan.\n\n-- Kello yhdeksän, vastasi poika.\n\nPura silmäsi kelloaan. Se oli neljännestä vailla yhdeksän. Siis piti\nvielä odottaa neljännestunti. No pian kai tuo meni kävellessä ja\nkatsellessa. Ja Pura tarkasteli joutessaan jokaisen suuremman kivenkin,\nmikä oli näköpiirissä.\n\nVihdoin tuli odotettu aika, sillä torninkello kaupungissa kuului lyövän\nyhdeksää. Purakin katsoi vielä varmuudeksi kelloaan ja yhdeksän se oli.\n\nHän astui nuo pari kiviporrasta ja tuli kaikuvaan, läpikäyvään\nkorridooriin. Muutaman oven päällä seisoi: Kontor. Mutta sinne ei vielä\npäässyt. Mitäpä muuta kuin odottaa. Ja hän odotti.\n\nTuossa hänen seisoskellessaan tuli kaupungista päin muuan\nnuorenpuoleinen herrasmies. Hän meni kiivaasti korridooriin ja pyrki\ntuosta vastasesta konttorinovesta sisään. Ja pääsi. Se oli siis auki.\nPura meni perässä ja pääsi myös.\n\nTäällä oli tuo herra, joka eilen oli kestikievarissa tulkkina. Iloisen\ntervehdyksen jälkeen syöntyi hän hauskaan keskusteluun vastatulleen\nherrasmiehen kanssa. Alfrediksi kuulusti häntä puhuttelevan tuo\nvastatullut.\n\nVastahakoisen vaikutuksen teki Alfred Puraan täällä konttorissa. Ei\nPura olisi enää tahtonut häntä silmiinsäkään. Eilen illallakin oli\njo suututtanut hänen näkemisensä. Miehessä oli jotain imelää\nkeikarimaisuutta, mikä inhotti rehellistä työmiesluonnetta. Ja nyt\nhänen silmiään veresti; ne olivat kohmelon harmaat. Naama näytti siltä,\nett'ei mies ollut viime yönä tarpeeksi nukkunut. Puku kyllä oli siisti\nja hyvin päällä.\n\nHuoneessa ei ollut muita kuin nuo kaksi herrasmiestä ja Pura. Molemmat\nolivat vain katsahtaneet Puraan, kun hän tuli sisään, ja sitte\njatkaneet iloista pakinaansa.\n\n-- Missä helkkarissa minun nenäliinanikin on! Ai, se jäi tytölle! Hilma\nkysyi sinua, että miks'et sinä tullut häntä tervehtimään.\n\n-- Minä olin eilen illalla paraasta päästä kotona.\n\nPura meni likemmäksi, mutta tuo konttoristi ei näyttänyt pitävän erin\nkiirettä hänen kanssaan. Ei tiedustellut eikä joutanut kuulemaan Puran\nasiaa. Katsoi hän vähän tarkemmin nyt Puraa; huomasi kai hänet\neilisiltaseksi vieraaksi kestikievarissa. Pura poistui vähän ulommaksi.\n\n-- Voi helvetti, kuin me skoijattiin!\n\n-- Te menitte yhdessä Artturin kanssa sinne?\n\n-- Niin! Ja itse kestiksen isäntä oli niin tuulessa, että hän löi\nklööveriä, kun meni huoneen poikki.\n\n-- Ai -- saakeli!\n\n-- Sitte kun me istuttiin biljaardisalissa ja Hilma toi tuutinkivettä,\ntarttui Artturi häntä kiini vyötäisistä. Se koetti nykkiä itseään\nirti --\n\n-- Mukamas!\n\n-- Niin. Tietysti mukamas. Meitä kun oli siinä niin monta\npäältäkatsojaa. Ja me sitte vielä pilkattiin. Tyttö muka suuttui ja\nriuhtasi irti itsensä. Mutta silloin repesi häneltä leninki. Siitä se\näsähti ja meni bufettiin mököttämään. Artturi meni ja leperteli kai\nsille vähän, ja kun me siirryimme sinne, niin he yhdessä skoolasivat\nviiniä. Artturi iski silmää ja sekoitti konjakkia viiniin.\n\n-- Joiko se sen?\n\n-- Joipa tietysti!\n\nAlfred ilkeästi naurahti.\n\n-- Vaan odotappa sitte! Nyt se lysti juttu alkaa! Hah! -- hah!\n-- hah! --\n\n-- Teillähän, saakeli, on ollut hauska ilta!\n\n-- Sinne tuli Söderberg. Se kai oli jo kauppapuodissaan maistanut\nviinejä, se kun oli aika viftissä. No me heti ukon ympärille ja juotiin\nkauniisti ja sovinnossa tuutinkia. Hilmaki tietysti heti alkoi ukkoa\npilkata ja kärttää ukolta sampanjaa. Ukkoa suututti, se on pirun visu\njuovuksissakin, ja viskasi sokerit Hilman silmille. Ja se oli teko,\nmikä sai ukon tilaamaan sampanjaa. Me sanoimme ukolle, että me panemme\nhänet ulos, jos ei hän tilaa sampanjaa ja sovita Hilmaa. Ja täytyihän\nukon tilata, ja nyt kaikki sen ääreen --\n\n-- Helvetti!\n\n-- Ja ukko oli jo lopulta niin litkassa, että hän itki. Ja meni se\nHilmallekin päähän.\n\nSamassa tuli muuan neiti konttoriin. Molemmat herrat tekivät\nkohtelijaan kumarruksen hänelle. Neiti otti pois päällysvaatteensa,\nsysäsi käsillään tukkaansa ja pani rillit nenälleen. Kävi sitte\nmuutaman pöydän luo.\n\n-- Kuinka neiti Sahlman voipi viime sleepartin jälkeen, kysyi vieras\nherra.\n\n-- Kiitos! Hyvin. Se oli hauska retki.\n\n-- Meillä on homma panna toimeen ensi sunnuntaina uudet, ja minä tulin\njo puhelemaan siitä Alfredille.\n\n-- Tuleeko osanottajia paljon?\n\n-- En vielä tiedä. -- Mutta kello on jo puoli kymmenen. Minun pitää\nlähteä konttoriin.\n\n-- Minä puhun sinulle äsköisestä vielä joskus toiste, sanoi Alfred.\n\n-- Hyvästi!\n\nSamassa hän kumarsi neidille ja lähti.\n\n-- Mitä teillä on asiaa, kysyi Alfred Puralta.\n\nPuraa ei olisi haluttanut ruveta tuolle selvittämäänkään asiataan,\nsillä niin huonoon valoon oli Alfred joutunut Puran silmissä. Mutta\neipä ollut muuta, kelle olisi asiansa ajanut. Siis kai piti hänelle.\n\n-- Minä olen tullut tänne konepajaan Helsingistä. Minä kirjoitin ja\npääsin tänne. Tulin nyt tarkemmin sopimaan asiasta, selitti Pura\njotenkin kylmäkiskoisesti.\n\n-- Minä en tiedä puhua siihen asiaan mitään. Patruuni tulee kello\nkymmenen konttoriin, ja silloin saatte tulla tänne puhumaan hänelle\nasiasta.\n\nPura lähti närkästyneenä. Kaikellaisiin pesiin hän oli lähtenytkin!\nTuommoisten rihasäärten käskettäväksi... Mutta työmiestä kohdellaan\ntässä maailmassa niinkuin tahdotaan... Jos olisin vain ollut herra,\nniin ei vissiin olisi tarvinnut odottaa tuntikausia, ennenkuin saa\nasiansa ajetuksi... Ja minne nyt taas mennä puoleksi tunniksi?... Totta\npatruunia saadakseen puhutella saa tunnin varttoa, kun konttoristia\npuoli tuntia... Lie parasta lähteä kaupunkiin ja tulla sitte\npäivemmällä...\n\n\n\n\nV.\n\n\nPura kulki jo työssä konepajassa. Eipä siellä ollut muita Helsingistä\nsaakka, ja sepä teki, että tuota helsinkiläistä ruvettiin pitämään\nniinkuin vähän parempana. Hän oli niin taitava työmies, sävyisä\nkumppali, ehkä hiukan juro ja umpimielinen. Mutta sepä vasta lisäsi\nhänen arvoaan työkumppanien silmissä; ei hän joutavia jaaritellut. Eikä\nedes maistanut viinaa! Se se miehiä ihmetytti, että kun ei viinaa\nmaista ja on Helsingistä. Ainahan nuo sanovat sitä Helsinkiä kaiken\npahuuden pesäksi, ja kun sieltä tuollaisia miehiä tulee. Oli se kumma\nheidän mielestään ja heidän piti keksiä siihen syy. He päättivät, että\nPura on ollut suuri juomari, mutta sitte, kun on tehnyt jotain rikosta\njuovuspäissään, jotta on täytynyt lähteä pois koko Helsingistä, on hän\nheittänyt juomasta. Miettivät he useasti kysyäkin, mutta ei oikein\nottanut rohjetakseen kukaan tiedustamaan.\n\nItse oli Pura jotenkin tyytyväinen paikkaansa. Hän näki, että\ntyökumppanit arvottivat häntä, eivätpä juuri juoneetkaan hänen nähden.\nEnsikerran kun oli muuan nokipoika noutanut viinaa työhuoneeseen, oli\nPura puhunut työmiehille, jotta heittäisivät juomisen pois, ainakin\ntyöpaikalla. Mieli se joku vähän vastaan sanomaan, että niinhän se on\ntapa kaikissa konepajoissa, mutta vähästä se vastus oli.\n\nJa patruunin suosiossa oli hän myöskin. Patruuni oli keski-ikäinen\nmies, ja omalla uutteruudellaan oli hän päässyt konepajan omistajaksi.\nHän oli tehnyt pieniä keksinnöitä, saanut patentin niistä ja siten\nhyötynyt. Hän oli ollut toisessa kaupungissa pienemmän konepajan\nomistaja, mutta nyt oli muuttanut tänne ja perustanut uuden,\nsuurenpuoleisen verstaan. Patruuni luotti täydellisesti Puraan ja piti\nPuraa parhaana miehenä koko verstaassa. Kun työmiesten kesken oli\nperustettu kipukassa, mistä työmiehet sairastuessaan tai\nloukkautuessaan saivat apua, kun suorittivat siihen määrätyn maksun\naina työpalkastaan, uskoi hän kassan Puran hoidettavaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana iltana kun Pura tuli työstään, alkoi hän syötyään ja pestyään\nlukemaan paikkakunnan sanomalehteä. Siinä oli raittiusasiaa käsittelevä\nkirjoitus, missä kehotettiin perustamaan raittiusseuroja tehtaalaisten\nkesken. Lämpimästi siinä puhuttiin asian puolesta, asiallisesti, mutta\nsamalla kauniisti. Kirjoitus oli läpeensä vaikuttava Puraan, painui\nhänen salaisimpien pyrintöjensä sopukkaan. Jotain tuollaista hän oli jo\nennenkin miettinyt ja aprikoinut, omasta sydämmestään oli syntynyt halu\nvaikuttaa työveljiensä eduksi. Mutta nyt tuo ennestään vieno halu\nvarmistui ja täydentyi lujaksi tahdoksi panna mietteensä toimeen.\nRohkeutta se lietsoi tuo sanomalehti-kirjoitus häneen, ja yli\njokapäiväisyyden ajautuivat ajatukset.\n\n-- Miks'ei hän voisi sitä perustaa? Osasihan hän puhua asian puolesta,\neikähän tuota paljon tarvinnut osatakaan... kyllä kai työmiehet itsekin\ntietävät, mitä hyvää juomisesta lähtee... Mutta kun yksi juopi, niin\njuopi toinenkin... kun ei yksi nouse, niin ei nouse toinenkaan... hänen\ntäytyy ruveta saamaan aikaan raittiusyhdistys verstaan työmiesten\nkesken... Säälihän on aamusilla nähdä heidän verestäviä silmiään ja\nrikkinäisiä kasvojaan... ja entä sitte perheet. Ja he sivistyisivät ja\nolisivat todellisia ihmisiä... tosi työmiehiä. Hän lähtee puhumaan\npatruunille asiasta, ensin täytyy häneltä lupa saada ja ehkä hän\nkannattaa asiaa...\n\nJännityksessä oli Pura, ja toinen käsi, jossa oli sanomalehti, oli\nsolahtanut polvelle. Silmätki välkkyivät eloisammasti, ja sisäisen\ninnostuksen väreitä heijasti kasvoissa.\n\nHän pukeutui ja lähti patruunin puheille. Soittaessaan kelloa patruunin\netehisessä, häntä alkoi mietityttää, miten rupeaisi puhumaan, jott'ei\npatruuni leikiksi ottaisi koko tuumaa, sillä patruuniki taisi olla\nkovin välinpitämätön raittiudesta... ja irvihammas oli muuten suuri.\nPura hyvin tunsi olevansa tavattomammalla asialla, ja kun kuului\naskeleita oven takaa, mieli vähän rintaa ahdistamaan. Oven reikeli\nkävi, ja Pura odotti hiukan arkana näkevänsä itse patruunin. Mutta\npäästäjä olikin piika.\n\n-- Onko herra patruuni kotona?\n\n-- On. Hän juo juuri teetään.\n\n-- Onko hänellä vieraita?\n\n-- Ei ole.\n\n-- Olkaapa hyvä ja kysykää, sallisiko hän minun saada vähän puhua hänen\nkanssaan!\n\nPiika meni ja tuli kohta takaisin.\n\n-- Patruuni käski tulla sisälle.\n\n-- Jahah!\n\nPiika reiklasi oven ja Pura meni patruunin työhuoneeseen hiukan\nahdistuneena. Pehmoisiin mattoihin ottivat askeleet vain hyvin hiljaan.\n\n-- Hyvää iltaa, herra patruuni!\n\n-- Iltaa! No, mitäs Pura nyt asioitseepi? Istukaapa!\n\nPuraa oudostutti istua pehmoiseen tyynytuoliin, minkä vieterit\nmukavasti ponnahtivat alemmas Puran istuutuessa siihen. Patruuni\nnakkasi toisen jalan toisen päälle ja jäi odottamaan, mitä Pura\nsanoisi. Nyt vasta Puraa oikein ahdisti ja syösti. Ei oikein tiennyt,\nmiten alkaisi puhumaan. Patruunin loistavasti sisustettu huone vienon\nhämärässä valossa, nuo kultaraamiset taulut kauneine maisemineen,\npaksut, tummat tapeetit ja täyteläiset, vietereillä pingotetut\ntyynytuolit ja sohvat yhä enemmän lisäsivät Purassa oman\nvähäpätöisyytensä tuntemista. Ja hän nyt oli sellaisella asialla, joka\nei ollenkaan kuulunut hänen työalaansa... tuskin työmiehellekään... Ja\npatruunin pulskat kasvot ne olivat tähdätyt häneen...\n\n-- Lukiessani tänä iltana sanomalehtiä, tätä meidän kaupungin\nsanomalehtiä...\n\nPatruuni siristi silmiään ja pilkallinen hymy pakkausi suupieliin. Pura\nhuomasi tuon ja häntä ujosti jatkaa puhumistaan. Mutta patruuni ehätti\napuun.\n\n-- Mitä on Pura nähnyt sanomalehdestä?\n\nPura tuli rohkeammaksi.\n\n-- Minä luin siinä, että kehotettiin perustamaan paikkakunnallemme\nraittiusseuraa --\n\n-- No, koskeeko se asia meitä?\n\n-- Minä ajattelin, että jos saisi aikaan raittiusseuran verstaan\ntyömiesten kesken...\n\n-- Hjaa! Sepä ei taitaisi olla hulluinta.\n\nPatruuni nousi kävelemään. Kääntyi kävellessään Puran puoleen:\n\n-- Ne juovat siellä verstaassa?\n\n-- No, en nyt juuri sitäkään voi sanoa, mutta eivät ne aivan\njuomattakaan ole.\n\n-- Eikö Pura pidä väkevistä?\n\n-- Sanalla sanottuna: en.\n\n-- Eikö Pura koskaan ole pitänyt?\n\n-- En koskaan. Tuskin tunnen viinan makua; niin vähän olen sitä\nmaistanut.\n\n-- Kutka siellä verstaassa ovat juopoimmat?\n\n-- En ole, herra patruuni, tullut kantelemaan työkumppanieni päälle.\nMinä tulin vain puhumaan raittiusseurasta.\n\n-- Mutta tahdotteko, että _minun_ pitäisi ruveta perustamaan heille\nraittiusseuraa?\n\n--- En suinkaan. Se ei ole käyntini tarkoituksena. Tahdoin vain kysyä,\nsuostuuko patruuni, jos minä --\n\n-- Jassoo Pura?\n\n-- Niin, että jos minä koettaisin saada aikaan raittiusyhdistystä\nheidän parissaan.\n\n-- No jaa. Miks'ei.\n\n-- Olisihan siitä patruunillekin hyötyä; että miehet olisivat\nraittiita. Silloin olisivat he säännöllisesti työssä. Ja kun on\nkiirettä työtä, niin on kyllä hyvä, että ollaan työssä säännöllisesti.\n\n-- Aivan oikein. Kyllä minä pidän Puran tuumasta.\n\n-- Minä siis saan luvan koettaa?\n\n-- Kyllä.\n\nPatruuni meni pienen nurkassa olevan tupakkapöydän tykö ja toi sieltä\nsikaarin Puralle.\n\n-- Tässä olisi tupakkaa.\n\n-- Kiitos! Minä en polta.\n\n-- Ette tupakkaakaan käytä? Mutta eihän teillä ole miehen tapoja\nmitään.\n\nPatruuni naurahti.\n\n-- No, miten te aivotte tuota seuraa laittaa?\n\n-- Kokouksia pitämällä ja laittamalla lukusalin.\n\n-- Lukusalin?\n\n-- Niin.\n\n-- Mutta sehän vaatii rahoja, ja mistä noilla työmiehillä on?\n\n-- Jäsenmaksuista tietysti saadaan osa.\n\n--- Mutta jos he eivät rupea maksamaan. Katsokaas: kipukassaan ja\nraittiusseuraan. Siinähän tulee jo maksuja.\n\n-- Useampi markka heiltä luistaa kapakkaan.\n\n-- No kyllä. Mutta jos kerran saadaan aikaan tuo raittiusseura, niin\nminä tilaan sanomalehdet.\n\nMutta patruuni jäi nyt ajattelemaan, melkeinpä unohtaen Puran\nläsnäolon. Hänellä olivat silmät tähdätyt eteensä mattoon ja kädet\nliivin taskuissa. Hän oli lukenut paljon työlakoista ulkomailla, ja ne\nsiellä olivat noiden tuollaisten työväenyhdistysten aikaansaamia\nparaasta päästä. Ensin muodostivat jonkunlaisen seuran, jonne\nkokoutuivat keskenään paraasta päästä huvittelemaan, mutta sitte\nrupesivatkin kapinoimaan isäntiään vastaan ja pyytämään korkeita\npalkkoja. Noissa seuroissa oppivat he yhdessä toimimaan ja sitten\nseisovat lujana kuin muuri, yhtenä miehenä vaatimuksissaan isänniltä...\n\nPuraa ikävistytti äänettömyys ja hän koetti sitä lopettaa:\n\n-- Patruuni tekee paljon seuran eduksi!\n\n-- Niin, tietystihän minä sitä edistän, vastasi hän melkein\najattelematta, sillä ajatukset olivat toisaalla... Siellä he vaativat\ntyöpäivän lyhentämistä.... kaksinkertaisia palkkoja... vieläpä osaa\ntehtaiden voitostakin... silloinhan pääomalla ei ole enää mitään\nvarmuutta... Vaan tuskinpa ne sellaiset puuhat Suomessa käy päinsä,\neikä ne täällä työmiehet ole läheskään niin kehkeyneet...\n\n-- Jäsenmaksut voi panna sitte hyvin pieniksi, jotta voi kokoushuoneen\nvuokrata, puhui Pura ja herätti patruunin mietteistään.\n\n-- Tuolla pikkupuolella... Mutta entä jos antaisi heidän itsensä\nhommata... Vaan turhia pelkoja nämä ovat... Tuolla pikkupuolella on\nsellainen huone, parikin, joissa voitte kokoutua, puhui patruuni sitte\nääneensä.\n\n-- Kiitos! Kiitos! Luulenpa aivan varmaksi seuran aikaansaamisen nyt,\nkun patruuni noin auliisti sitä kannattaa.\n\n-- Jos tuumanne onnistuu, niin olisi hyvä. Säännölliset työmiehet ovat\nhyviä.\n\n-- Sitte minä olen ajanut asiani.\n\nPura nousi ja yritteli lähtemään.\n\n-- Milloin Pura aikoo puhua heille?\n\n-- Ehkä jo huomenillalla, kun työ on lopetettu.\n\n-- Silloinhan sopii.\n\n-- Hyvästi!\n\n-- Hyvästi! Minä tulen päästämään.\n\nSadatkin mietteet risteilivät Puran aivoissa, kun hän astui kotiinsa.\nKun hän rupesi ajattelemaan yhtä asiaa, niin siihen yhtyikin aina uusia\nsivuajatuksia, jott'ei juuri tosi kokonaista, päättävää syntynyt. Mutta\nettä hän nyt voi perustaa raittiusyhdistyksen, se vaan oli varmaa. Ja\nhän perustaakin sen... hän puhuu työmiehille niin hyvin kuin hän\nvoipi... ja voipi hän, kun oikein tahtoo... Sitte saa iltaansa viettää\nhauskasti keskustelemalla ja lukemalla sanomalehtiä raittiusseurassa...\nEi ole illat enää niin ikäviä ja yksitoikkoisia. Ja sinne tulee\n_naisiakin_... Huvitusta saadaan... Eikä seuran tarkoituksena tarvitse\nolla yksistään raittiuden ajaminen, vaan yleensä työmiesten\nsivistäminen... Työmiehet tulevat sinne siisteissä vaatteissa...\nLoistavasti palaa kattolamppu ja valaisee kokoushuoneen... Sanomalehtiä\nkellottaa pöydällä... Mutta kokouksen aikana ei niitä kukaan saa\nlukea... Hän puhuu... Nuoria neitoja istuu tuoleilla ja kuuntelevat\nhäntä... Hän puhuu, miten paljon parempi aviomies on se, joka ei juo\nkuin se, joka juopi... Tytöt tulevat aina myötätuntosemmiksi hänen\npuheellaan... Hän osaa liikuttaa heidän sydäntään... Vanhemmat\nmiehetki pitävät, että oikein hän puhuu ja kammoksuen muistavat\njuontimatkojaan...\n\nPura otti vielä tultuaan asuntoonsa sanomalehden käteensä ja luki sitä.\nNiin siinä oli, että varsinkin tehtaantyömiesten kesken oli\nraittiusyhdistys tarpeen... Jossa suurin joukko, siellä enemmän\npahaa... Nuoria on tehtaassa kovin paljon ja väkiselläkin ne oppivat\njuomaan... Mitä ne muuta, kuin mitä näkevät vanhempain miesten\ntekevän... Pura otti paperia ja alkoi kirjoittamaan, miten hän puhuisi\nhuomenna. Paremmin se kävisi, kun olisi edeltäpäin valmistanut. Niin\nhän siinä koetti saada täysinäisiä ajatuksia paperille.\n\nKello löi jo yhtätoista, mutta Pura vielä mietti. Aatekkaina ja\nmiettivinä olivat silmät paperia kohden, ja verkalleen piirsi kynä\njonkun sanan. Tuossa lampun valossa tuntui silmiäkin alkavan hieman\nkangistaa. Mutta siltä hän vielä istui. Huomisessa puheessa ne pysyivät\nmietteet vielä makuullakin.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nSeuraavana päivänä oli Pura pöytänsä ääressä aivan ääneti ja näytti\nolevan mietteissään. Väliin vain ikäänkuin ajatuksissaan keskeytyen\nsanoi jonkun leikillisen suunpurkauksen.\n\nHän vain mietti raittiusseuraa, ja kun joku jotain hänelle puhui,\ntäytyi hänen kysyä toistamiseen, sillä ensi kerralla ei Pura kuullut.\nHän kun ei tarkannut ympäristönsä elämää. Ja kun tulisi ilta, jotta hän\nvoisi sanoa tuon huulillaan jo monta kertaa pyörineen lauseen: Miehet!\nminulla on teille vähän puhumista.\n\nSinä päivänä tehtiin ahkeraan työtä, sillä oli saatava valmiiksi suuri\njoukko tilauksia, mitkä tulivat muutamalle maaseudun sahalle. Hiki\njuoksi miesten kasvoilta, kun he tekivät niin uutteraan työtä.\nTyönjohtaja kehoitti heitä tekemään niin ahkerasti, kuin suinkin\nvoisivat, sillä huomenna piti kaikki olla valmiina. Ensin ei oltu\ntiedetty, että ne pitäisi olla niin päivän päälle, mutta aamulla oli\npatruunille tullut sähkösanoma, missä kysyttiin, joutuuko tilaus,\nniinkuin oli luvattu. Ja patruuni oli luvannut, sitä konepajan täytyi\npitää sanansa, jotta yleisö voi luottaa. Puraa jo iltapäivällä\nhuoletti, että ehkä täytyi tuo rakas tuuma siirtää tältä illalta, sillä\ntyö taisi kestää yli tavallisen ajan.\n\nTänä päivänä kävi patruunikin verstaassa. Ei hän siellä juuri kovin\ntiheään pistätellyt. Miehet kun näkivät patruunin, olivat kuin tulessa.\nHe vain mielessään miettivät, että nyt taas, kun oli näin kiire,\npatruuni antaisi illalla hyvät ryypyt. Niin hän oli ennenkin tehnyt.\nPitihän siis olla hommassa. Ja patruuni katseli hyvillään miesten työtä\nkädet seljän takana. Tuli hän Purankin pöydän tykö.\n\n-- Päivää, Pura!\n\n-- Hyvää päivää!\n\n-- Teillä nyt on kiirut työ. Taitaa aikeennekin siirtyä tältä illalta.\n\nPura katsahti hieman murheellisesti patruuniin, ikäänkuin olisi\ntahtonut sanoa: niin taitaa. Itseäänkin Puraa jo oli epäillyttänyt, ja\nnythän aivan tuntui epäilys varmistuvan, kun patruunikin noin arveli.\nAlakuloiseksi se teki Puran mielen, ja hän painautui viilatessaan\nalemmaksi pöytäänsä kohden.\n\nEnempää ei patruuni joutanut puhumaan Puralle, sillä työnjohtaja rupesi\nhänelle näyttämään muutamaa sorvausta, mikä ei ollut tullut aivan\ntarkaksi. Aristellen tarkasti työnjohtaja näyttäessään sitä patruunin\nkasvoin väreitä. Hän pyrki niistä jo huomaamaan patruunin mielen. Mutta\nkun patruuni nosti silmänsä sorvauksesta häneen, luihautti hän silmänsä\nalas ja siirsi ne sitten nopeasti sorvaukseen. Ei patruuni torunutkaan,\nvaan käski tehdä uuden. Hän siirtyi pöydästä pöytään, yhden miehen\nluota toisen luokse, ja sitte, kun jo oli kulkenut molemmat huoneet\nympäriinsä, hän vielä otti yleissilmäyksen ja lähti pois.\n\nHuimasti sujui työ. Liekö ryyppyjen esimaku jo kutkuttanut miesten\nhuulia, mutta kovasti he vain työtä tekivät. Ja kun kello oli\nseitsemän, oli kaikki valmiina.\n\nPurapa jo alkoi ilostumaan, kun työ näytti loppuvankin määrä-ajalleen.\nKasvotkaan eivät olleet enää niin totisen vakavat ja haluttomat, vaan\nniihin ilmautui iloisampi piirre, ja hän alkoi hiljalleen viheltämään:\n\n    Eikä se ole raukka,\n    Joka rantoja soutaa,\n    Rantoja soutaa,\n    Rantoja pitkin soutaa.\n\nTuossa hän viheltäessään kuuli muutaman miehen sanovan toiselle, että\nnyt varmaan patruuni antaa hyvät ryypyt, kun työ joutui näin sukkelaan.\nHeti herkesi Puran vihellys, ja hän heristi korviaan ja kuuli toisen\nvastaavan myöntävästi. Näytti, kuin Pura olisi tuntenut kipua, sillä\nniin äkkiä hänen kasvonsa piirteet muuttuivat, ja koko mies lamautui\ntaas alakuloiseksi. Hän viskasi suuttuneena työkalun kädestään, otti\ntoisen, viskasi sen taas ja haki uutta kyyristyneenä pöytää kohden.\n\n-- Eikö sitä nyt anneta ryyppyä, kun noin hiki päässä on tehty työtä,\nkysyi muuan työnjohtajalta.\n\n-- Kyllä se viinatilkka on tarpeeseen, kun on väsyksissä, arveli\ntoinen.\n\nJa työmiehet odottavasti katsoivat työnjohtajaan. Puran olisi mieli\ntehnyt ruveta puhumaan, mutta sanatonna hän pysyi ikäänkuin\nhämmästyksestä. Tätä hän ei ollut osannut odottaakaan...\n\n-- Minä menen patruunin puheille muutenkin ja saatan sanoa. Vai\npitääkö?\n\n-- Kyllä mestari saa sanoa, arveltiin.\n\nJoku katahti Puraankin, että mitä hän sanoisi. Mutta Pura vain\nkuunteli, kuunteli vastahakoisesti kuin lapsi torumista. Tehnyt olisi\nmieli puhumaankin, mutta oli ikäänkuin joku vastahakoisuus olisi häntä\npidättänyt, joku näkymätön voima pannut käden hänen suunsa eteen,\njott'ei sieltä yhtään sanaa ulos pääsisi. Aivan kuin lapsi ankaran isän\nedessä hän oli: sanatonna, vaikka kyllä olisi ollut sanottavaa. Hän\nodotti lapsen tavalla, miten asia lopullisesti kiertyisi.\n\nJa jos heille nyt, kun ovat tuossa mielessä, rupeaisi puhumaan\nraittiusseuran perustamisesta, niin varmaan puhuisi kuuroille korville:\npilkaksi panisivat koko asian. Vaan Puraan iski varmuuden tunto, että\nehkä miehet turhaan ovatkin hyvillään ryyppyjen saamisesta. Tietysti ei\npatruuni nyt annakaan, kun eilen illalla oli puhe raittiusyhdistyksen\nperustamisesta. Tuo miesten niin varma luulo sai hänetkin äsken\nepäilykseen rakkaan tuumansa toteuttamisesta. Mutta nyt, kun asiaa\ntarkemmin mietti, niin vähän tuntui naurattavan miesten pettymys. _Ne_\nne pettyykin, eikä hän! Patruuni sanookin työnjohtajalle, että tässä\npajassa ei enää ryyppyjä työmiehille anneta. Ja sitte ne hyvinkin\nnolostuu, kun kuulevat, että hukkaan meni hyvät humalat. Mutta sitte\nalkoi Puraa mietityttämään, ett'ei tuosta seuraava mielentila olekaan\notollinen hänen aikeelleen. Varmaan uhallakaan eivät rupeaisi\nraittiusyhdistykseen, kun nyt noin pettyvät ryyppyjen saamisessa. Vaan\npianhan heidän mielensä muuttuu... Ja patruunin myötävaikutuksella se\non helppo... Tänä iltana hänen täytyy saada heille puhua...\n\nMiehet jäivät korjaamaan paikoilleen työkaluja, kun mestari lähti\npatruunin luo.\n\nSuuren pääkaupungin sanomalehden takana istui patruuni mestarin sisään\ntullessa. Patruuni silmäsi yli sanomalehden tulijaa, nousi sitte ylös\nja meni tupakkapöydän luo. Pani sikaarin palamaan ja kääntyi sitte\ntyönjohtajan puoleen.\n\n-- Nyt on kaikki valmiina.\n\n-- Nytkö jo? Sepä hyvä! Mestari istuu. Patruuni hykerti käsiään\nhyvillään ja silmät nauroivat.\n\n-- Sukkelaan työ joutuu, kun miehet paraansa panevat liikkeelle.\n\n-- Tosiaankin sukkelaan joutui, tosiaan sukkelaan! Minä luulin, että\nainakin he saavat pari kolme tuntia tehdä yli ajan. No, se oli\nhelkkarin mainiota! Totta tosiaan joutuivat sukkelaan! Patruuni soitti\npiikaa.\n\n-- Tuoppa punssikarahviini tänne ja pari lasia!\n\nPiika toi ja patruuni kaatoi punssia laseihin.\n\n-- Tulkaapa maistamaan!\n\nTyönjohtaja pyyhkäsi partaansa ja meni maistamaan.\n\n-- Ryyppyjä siellä kuulustivat miehetkin olevan vailla.\n\n-- Ryyppyjä?\n\nPatruuni hiukan kavahti, ja maistamatta jäi kohotettu punssilasi. Mutta\nhän tyyntyi, maistoi lasin puolelleen ja sanoi: Vai ryyppyjä?\n\n-- Niin tuumivat. Sanoivat, että totta nyt annetaan ryypyt, kun on\ntehty noin ahkeraan työtä, oikein hikipäässä.\n\n-- Ivyllä he hikipäässä ovat tehneet. Mutta --\n\nPatruuni ajatuksissaan otti pari askelta eteenpäin matolla, pysähtyi\nsitte ja sanoi:\n\n-- Olivatko he hyvinkin niiden perään?\n\n-- Sanoivat, että kun ennenkin on annettu, niin totta nytkin.\n\n-- Onhan sitä joskus annettu ennenkin. Käskekää heidät pikkupuolelle,\nniin siellä saavat. Ahkerastahan he ovat tehneet työtä, niin ei saa\npahoittaa heidän mieltään. Eikähän yksi tai pari ryyppyä heille pahaa\ntehne...\n\n-- Vähällähän sen työmiesten mielisuosion ostaa.\n\n-- Kun menevät sinne pikkupuolelle, niin saavat. Juokaa lasinne\npohjaan!\n\nTyönjohtaja joi lasinsa, kiitteli ja lähti.\n\nPatruunia mietitytti tuo ryypyn antaminen. Mutta se on niin vähäinen\nasia... Onhan Puralla tilaisuutta vastakin heille puhua... Kun noin\novat ahkerasti tehneet, niin olisihan väärin kieltää heiltä vähäistä\nryyppyä... Ja tuo raittius... eikö lie vain noita nykyajan houreita...\nJoka on kunnon mies, niin kyllä hän pitää huolen itsestään ja\nsuustaan... Ja juopporatit taas eivät pysy juomatta, vaikka olisivat\nmissä seurassa... Joka ei voi varjella itseään, hän hukkukoon!... Näitä\nnyt tekemällä tekemään raittiiksi ja juomattomiksi... Pöhöh! -- Noin\najatteli patruuni, ja ajatukset kääntyivät siihen kauniiseen\nrahasummaan, minkä hän sai noista tilauksista. Ja paremmin mieli\nlämpeni sitä ajatellessa kuin raittiusseuraa. Partaansa hän siveli ja\nasteli lattialla, aina väliin löyhäyttäen savua sikaaristaan. Nakkautui\nsitte keinutuoliin, kaatoi punssia lasiin ja joi. Paneutui mukavampaan\nkeinutuolissa, melkein puolimakuulleen ja antoi sitte tuolin verkkaan\npainua alas, taas kohousi soutamaan ylöspäin ja taas alaspäin, kunnes\nvähän pysähtyi ryypätessä. Alkoi sitte taas entistä menoaan soutamaan.\n\nMutta työnjohtaja meni alas verstaaseen. Siellä miehet vielä\nlaittelivat kaluja paikoilleen, sillä kiireessä niitä oli jätetty sinne\ntänne.\n\n-- Patruuni käski teidän mennä pikkupuolelle, niin siellä saatte\nryypyt, ilmoitti työnjohtaja.\n\n-- Siin' oli, äännähti Pura itsekseen.\n\nPura näytti siltä, kuin olisi joku rakas olento häneltä yht'äkkiä\ntemmattu. Hän purasi hammastaan, näytti tuiki harmistuneelta ja\nsilmissä värehti niin surullisen katkerasti.\n\nMutta miehistä tuntui tuo olevan iloinen sanoma, joka pani oikein\nkielet liikkeelle, mikä mitenkin patruunia mieheksi kehuen. Ottivatpa\nnuoremmat miehet mennessään pikkupuolelle hiukan käsiksikin, tietysti\nleikillään, niin lysteissään kun olivat.\n\nPura lähti kiiruimmiten kotiinsa. Häntä suututti, ett'ei tiennyt, mitä\ntehdä. Ja mielikin oli niin lannistunut. Tuntui hänestä koko\nraittiusseuran tuuma häipyvän kuin tuhka tuuleen. Niin se nyt\nhaihtui, ja eikö lie parasta, ett'ei heille koskaan puhukaan koko\nraittiusseurasta...\n\nMiehet menivät pikkupuolelle ottamaan naukkuja. Siellä oli piika\nkokoliaan viinanassakan kanssa, ja kohta alkoi tarjoilu. Suuri tarjotin\noli täynnä pikareita, joihin piika kaatoi viinaa, minkä kerkesi.\nTyhjinä oli siltä aina pikareita. Antamisessa ei ollut mitään rajaa,\nvaan itsekukin sai ottaa niin paljon, kuin ilkesi. Ja ilkesi ne miehet\nottaa, kun kerran ehdolla oli. Hymysuin kaatoivat nuoret ja vanhat\nnestettä, mutta joku varovaisempi jo teki pois lähtöä.\n\n-- Eipä tätä lystiä aina ole. Mihin kiire? miettivät toiset ja\nmaistelivat. Eikä he hellittäneet, ennenkuin koko nassakka alkoi olla\ntyhjänä. Ei ollut patruunilla tarkotusta viinaa niin paljon jakaa,\nmutta piika kaikessa yksinkertaisuudessaan antoi niin kauvan, kuin\nriitti. Varsinkin kun tuolla joukossa oli nuoria, pulskiakin miehiä, ja\nolihan oikein mieli hyvä, että noille voi antaa. Kehuivat sitte rehiksi\nja naitavaksi tytöksi, jotta piikaa oikein nauratti. Vanhemmat miehet\njo tarjoutuivat puhemiehiksi. Ja niin sitä lystiä pidettiin.\n\nMutta Puralla ei ollut kamarissaan halua mihinkään. Ei ollut ruokakaan\nmaistanut, kun oli koettanut sitä syödä. Otti hän sitte muutaman kirjan\nlukeakseen, jossa puhuttiin Espanjan inkvisitioni-kauheudesta, mutta ei\nsekään saanut ajatuksia puoleensa. Noissa raittiusseuran tuumissa ne\nvain risteilivät Ja patruuni kehtasi olla niin kelvoton...\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSeuraavana aamuna oli useita työmiehiä poissa työstä. Ne olivat\njatkaneet illallista juominkiaan. Ja kun niitä tippuili työhön, olivat\nne unisia ja velttoja; työ oli vastenmielistä, ja väkisellä he\nnäyttivät pitävän auki lupattavia silmiään. Ei noista miehistä nyt\nollut muualle kuin sänkyyn unta saamaan, jotta pääsisivät taas entisiin\nvoimiinsa uuvuttavan kohmelon jälkeen. Mutta muutamat eivät tulleet\nollenkaan. Verstaassa löyhkäsi viinan katku. Hiljaisina olivat miehet;\ntaisi päänkipu vaivata. Raittiita silmiä oli tuskin muilla kuin Puralla\nja työnjohtajalla.\n\nPuraa iljetti koko seura ja ympäröivä ilma. Viina haiskahti kovin\nkatkeralta raittiin miehen nenään. Miesten silmät verestivät ja olivat\nvetisen harmaat, kasvoilta oli nuorillakin miehillä tuoreus poissa, ja\nverstaassa oleva kylmähkö ilma loi niihin melkein lyijynkarvaisen\nvärin, silmänalukset olivat siniset ja kylmän puhumat, ja tukka ja\nparta oli ruokottomassa tilassa. Koko ruumis näytti noilla niin\nlytistyneeltä ja kädet hiukan vavahtelivat.\n\nTyönjohtaja tuli yläältä ja ilmoitti patruunin aikovan panna pois ne\ntyömiehet, jotka eivät olleet työhön tulleet. Patruuni oli ollut\nhuonolla tuulella miesten tähden, kun laiminlyövät toimensa verstaassa.\n\nSitte meni työnjohtaja Puran tykö ja sanoi:\n\n-- Patruuni käski teitä ylös.\n\nPura ei tiennyt, mitä varten. Hän koetti vähän pölyyttää päältään pajan\nlikaa, jott'ei kulettaisi sitä patruunin hienoisiin huoneisiin. Pura\nnäytti jotenkin välinpitämättömältä, mutta kuitenkin oli rinnassa\njotain kiihtynyttä, kun hän lähti patruunin puheille. Liekö se ollut\nsuuttumusta vai sentakia syntynyttä, kun ei tiennyt, mitä varten\npatruuni häntä kutsui?\n\n-- Pura, minua harmittaa, kun työmiehet noin käyttäytyvät, sanoi\npatruuni.\n\nKuka käski eilen illalla viinaa antaa? mietti Pura, mutta ei puhunut\nmitään.\n\n-- Ei minulla ole säännöllisiä työmiehiä, kun he ovat juomareita.\n\n-- Ja niin kauvan he ovat juomareita, kuin heille viinaa annetaan,\nvastasi Pura vähän pistävästi.\n\n-- Työnjohtaja kävi valittamassa, ett'ei ole muuta selvää miestä kuin\nte koko verstaassa. Jos nyt olisi kiirettä työtä, niin miten kävisi?\nKauniisti menisivät tilaukset ohitse, -- Pura ivallisesti hymähti;\npatruuni katsoi häneen totisesti ja pitkitti suuttuneemmalla äänellä --\nja minulle tulisi suuri vahinko. Te puhuitte minulle toissa päivänä\nraittiusseuran perustamisesta, -- Puran katse kiintyi vakaasti\npatruunin kasvoihin, ja hänen silmänsä suurenivat -- minä jo silloin\nsitä puolustin, -- odottavan kysyväinen oli Puran katse -- mutta nyt\npuolustan kahta vertaa enemmän. Tänä iltana siis puhukaa heille, kyllä\nhe siihen kohmelostaan selvenevät. Ne, jotka ovat vielä juomingissa,\npanen minä pois, sillä minä en voi luottaa sellaisiin juoppolalleihin,\nlisäsi patruuni mahtipontisesti.\n\n-- Ei, herra patruuni! Kerran kun ruvetaan pelastamaan, niin\npelastetaan niin paljon kuin voidaan. Sitäpaitsi ei patruuni ole\noikeutettukaan heitä pois panemaan.\n\n-- _Minäkö_ en ole oikeutettu? Mitä? Kun minä panen pois, niin minä\npanen.\n\n-- Mutta miksi heille annettiin toissa iltana viinaa?\n\nPura tuota sanoessaan loi silmänsä viistoon ja raappi jalallaan mattoa\nikäänkuin tehdäkseen lienteämmäksi sanojensa vaikutusta.\n\n-- No, tarvitsiko heidän mennä viikkokausiksi juominkiin, kun yhden\nryypyn saivat?\n\nPatruuni sanoi tuon kovalla ja hiukan värähtävällä äänellä.\n\n-- Patruuni ei tunne työmiehiä. Ei ne osaa sivistyneesti juoda.\n\n-- Mutta tämä asia nyt on kerran tapahtunut, eikä sille mitään taida.\n\n-- Minä kyllä olen vieläkin valmis hommaamaan raittiusseuraa.\n\n-- Sitä varten minä teidät kutsuin. Ja minä olen miettinyt, että minä,\njotta he paremmin rupeaisivat raittiusseuraan, maksan niille, jotka\nkuuluvat seuraan, hiukan enemmän palkkaa. -- Suurempi vahinkohan\nminulle tulee, kun he eivät ole säännöllisiä, oli patruuni\nlisäämäisillään, mutta ei lisännytkään.\n\n-- Miten lienee sen asian kanssa. Se olisi pakotusta, ja pakko\ntavallisesti vie turmioon. Ehkä he työssä kyllä sitte olisivat\nsäännöllisesti ja selvinä, mutta salaa ryypiskelisivät. He olisivat\nolevinaan raittiita, vaikka eivät olisikaan. Tuosta ehkä voisi olla\nhyötyä patruunille, mutta vahinkoa työmiehille. He turmeltuisivat, kun\nrupeaisivat valheellisesti palvelemaan patruunia.\n\n-- Te näette kaikessa vain pahaa.\n\n-- Valitettavasti niin. Mutta minä olen jo kovin paljon saanut nähdä\ntyömiesten vilppiä. Kyllä työmieskin horjahtaa rehellisyyden tieltä,\nkun vain houkutuksia tarjoutuu. Ja noita houkutuksia ei saisi\nviritellä...\n\n-- Omaa puoltanihan minunkin on katsominen. Ja tuumani edistäisi\nteidänkin aiettanne.\n\n-- Edistäisi kyllä, mutta -- tavallaan. Paras kohta on tässä, että\npatruuni osoittaa suoraan tyytymättömyyttä niihin miehiin, jotka\njuovat. Varoittaa heitä ja nuhtelee...\n\n-- Te neuvotte minua kuin lasta. Olen minäkin nähnyt maailmaa.\n\n-- Mutta tässä asiassa luulen minä paremmin tuntevani olot ja --\n\nPura ei kerjennyt puheensa loppuun, ennenkuin patruuni karjasi\nsuuttuneena:\n\n-- Mutta mitä _minä_ tavallisesti olen päättänyt, sen _minä_ panen\ntoimeen. Ja _tässäkin_ asiassa minä teen mieleni mukaan.\n\nPura hiukan hypähti säikähdyksestä, mutta punaisena karehti patruuni\nsuuttumuksesta. Hänen leukansa näytti liikkuvan intohimoisesti, eikä\nhän näkynyt saavan ajatuksiaan enempää sanotuksi, niin vihassa kun oli.\n\n-- Minä en tarvitse teitä opettajanani, hän sanoi ja suuttuneena reutoi\npitkin huonetta. Hänen silmänsä säihkyivät ja olivat ulospullistuneet\npussimaisista kuopistaan. Huulet levottomasti liikkuivat ja kädet\nkiihkoisasti koperoivat liivin taskuja. Lattialla hän huitoi\nedestakaisin kuin säikähdyksissään oleva pikkupoika, mikä on pudottanut\nlanttinsa.\n\nPura oli kuin tuomittu oven suussa. Mitä nyt piti tehdä? Lähteäkö pois\nhuoneesta vai jäädä paikoilleen? Ei hän tiennyt, kumpi olisi ollut\nparempi. Siis hän jäi paikoilleen, siihen asemaan, missä oli. Kädet\nriippuivat voimattomina pitkin housun kuvetta, ja aristellen hän\nseurasi patruunin liikkeitä.\n\n-- Kutsukaa illalla työväki pikkupuolelle, tai paremmin, minä kutsun,\nja sitten te puhutte siellä heille! Minä tulen myös sinne ja puhun\ntästä.\n\nPatruuni heittäytyi huolettoman ylpeästi keinutuoliin katsomattakaan\nPuraan. Hän alkoi levottomasti ensin soutamaan, mutta hiljensi pian ja\nkoetti salaa katsoa, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt Puraan.\n\nTuo tuntui komentavalta, ja Pura mietti jo sanoa, ett'ei hän ole tuohon\nvelvollinen palkkansa tähden. Mutta sanat jäivät huulille. Kyllä Puraa\npisti vihaksi, kun patruuni tuolla tavalla puhui. Mutta ajatuksiin\ntuli, että minkäpä niille mahtavimmilleen tekee. Niillä on valta ja ne\nsitä käyttävät. Riitautua patruuninkin kanssa olisi vain vahingoksi.\nKun vähän välttelemällä pääsee, niin onhan tuo hyvä. Myötään paikkaa\nmuutella ei ole hauska, ja sulaa vahinkoa siitä on. Ja vaikkapa\nmaailman ääreen menisi, niin eiköpä nuo kaikki lie yhteen malliin, niin\nherrat kuin työmiehetki...\n\n-- Ettekö ymmärrä? lähetti patruuni keinutuolistaan.\n\nPura seisoi tuossa mietteissään, jotta patruuni luuli hänen\nvastustelevan.\n\n-- Kyllä.\n\n-- No, kun ymmärrätte, niin teette, kuten minä olen käskenyt. Minä en\nsalli niskottelemista. Saatte mennä!\n\nLoukatuin mielin lähti Pura huoneesta. Hänen mielensä oli jo yli\nsuuttumuksen rajojen: aivan lannistuksissa ja alakuloinen. Häntä\nvaltasi sanomaton voimattomuuden tunne tullessaan patruunin luota.\nTuntui, kuin koko mies olisi lytistetty tuohon paikkaan, ja kädetkin\nvielä kovilla kahleilla sidottu, jott'ei edes niitä voisi liikuttaa,\nAivan tuntui hänestä siltä, kuin häneltä olisi vapaus ja elämä\nriistetty yhdellä sanalla. Hän oli vain muiden tahdoton orja, ja muut\nhäntä ohjaavat kuin elukkaa, antavat vielä piiskaakin, kun ei osaa\nmennä oikeasta tienhaarasta, mietti hän.\n\nKylmä vihuri ryöpsähti hänen kasvoilleen, kun hän astui ulos\nkorridoorista. Veltosti, puoleksi putoamalla, astui hän edessä olevat\npari kiviporrasta ja lähti sitte kävellä lytystämään lentävässä lumessa\nverstaaseen.\n\nKun hän tuli pajaan, näki työnjohtaja, että jotakin erinomaista oli\npatruuni Puralle puhunut. Suuttuneelta hän näytti tuossa pöytänsä\nääressä ja viskeli työkaluja. Ei malttanut olla työnjohtaja kysymättä\nPuralta asiaa.\n\n-- Oliko patruuni pahalla tuulella?\n\n-- Eipä ollut erin hyvälläkään.\n\n-- Ei ollut minullekaan. Morkkasi minulle työmiehistä. Mutta sanoiko\nhän teille mitään moittivaa? Minulle hän kiitti tei--\n\n-- Eiköpä patruunikin kiittäne ja moittine, miten milloinkin päähän\nsattuu?\n\n-- Ei niin jyrkästi! Minä olen palvellut häntä jo kymmenen vuotta ja\nolen tullut hänen kanssaan toimeen. Mutta hänelle pitää antaa hyvin\nmyöten. Mitä _hän_ sanoo, niin sen pitää olla. Muutoin ei pysy hänen\nkanssaan hyvissä kirjoissa. Mutta mitä hänellä oli teille asiaa?\n\nPura katsoi työnjohtajaa pitkään.\n\n-- Niin, minä ajattelin, että puhuiko hän minusta teille.\nJos hän suutuksissaan olisi lukenut minun viakseni työmiesten\njuopottelemisen...\n\n-- Niin mitä sitte?\n\n-- No, sehän olisi ikävä. Minun pitäisi tietää illalla puhua\npuolestani, ja silloin hän on myös aina sävysemmällä tuulella. Hän on\nnäin aamupäivällä -- työnjohtaja läheni Puraa -- kohmeloissaan, ja\nsilloin hän aina on ärttynen.\n\n-- Ei hän teistä puhunut. Kahdenkeskistä oli vain minulle.\n\n-- Kahdenkeskistäkö?\n\nTyönjohtajaa alkoi vaivata ajatus, ett'eihän patruuni vain pane häntä\npois ja ota Puraa hänen sijalleen. Mutta miksi olisi Pura noin\nsuuttunut?\n\n-- Minä en juuri pidä, että se on hyvä puoli isännässä, että hän aina\ntahtoo pitää oman päänsä, sanoi Pura hetken päästä.\n\n-- Niinkuin esimerkiksi missä asiassa?\n\n-- Raittiusseuran perustamisessa.\n\n-- Raittiusseuran? Älkää suututtako patruunia! Pitää aina antaa olla,\nniinkuin hän tahtoo, muuten ei pysy hyvissä väleissä hänen kanssaan. Ja\nhänelle pitää aina antaa viimeinen sana!\n\nTyönjohtaja aivosti ihastuksissaan, että asia olikin tuollainen. Hän\notti nuuskalaatikkonsa, kopautti sen pohjaan sormellaan, pisti nuuskaa\nalahuulensa reunaan ja tarjosi Purallekin.\n\n-- Pankaa nuuskaa huuleen! Tekö perustatte raittiusseuran? Ja patruuni\nei salli?\n\n-- Miten noin voitte ajatella?\n\n-- No, miten sitte patruuni siinä pitää oman päänsä, kuten sanoitte?\n\n-- Hän tahtoo _ostaa_ miehet raittiiksi.\n\n-- Ostaa? Miten? Sitäpä minä en ymmärrä.\n\n-- Hän maksaa palkan siitä, että he kuuluvat raittiusseuraan.\n\n-- No, sehän on heille eduksi.\n\n-- Niin on, kun lyhyeillä silmillä katselee. Voivathan he muka olla\nraittiita, ja salajuoppous on kahdenkertainen rikos.\n\n-- Patruuni katsoo vain sitä, että he säännöllisesti ovat työssä.\n\n-- Eipä siinä muuta olekaan!\n\nTyönjohtaja lähti Puran pöydän äärestä. Häntä nauratti tuo mies: pyrki\nmuka tekemään raittiiksi vanhoja juomareita, joiden sisus ei tule\naikaankaan, joll'eivät viinaa saa. Kummallinen mies, kun tuollaisia\ntuumia hautoo päässään! Suuri höperö ja hupsu!\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nTalvinen pimeys valtasi maat ja mantereet vaippaansa. Pimeää oli\nverstaassakin aina neljästä iltapäivällä. Silloin piti sytyttää nuo\ntuikuttavat öljylamput, joiden valo oli likaista, kellervän harmaata.\nSameitten ja puhdistamattomien lasien läpi ei valo lähtenyt\nsäteilemällä ja kirkkaasti, vaan veltosti kuumottamalla, Nokisiin\nvaatteisiin puetut miehet näyttivätkin olevan sopusoinnussa tuon valon\nkanssa. Musta, pajan noen värjäämä naama ei tarvinnut kirkasta valoa;\nnäkyi nokilaatat kasvoissa vähemmälläkin. Mutta sille, joka ylhäisten\nsaleista yht'äkkiä astui tänne konepajaan, sille oli tämä todellakin\nmieltä masentava kuva. Sille tuntui, kuin tuo likasuus pyrkisi\ntahraamaan hänetkin, ja varoen sai hän joka hetki kulkea, jott'ei\ntahraisi kalliita vaatteitaan ja puhtasia käsiään likaan ja nokeen.\nSille tuntui, kuin hän joka hengityksellä vetäisi keuhkoihinsa\ntukuttaisin viilajauhoja, pajan kuonaa, noen pölyä ja jotain --\nraskasta hengittää.\n\nPatruuni oli ottanut päivällisleponsa, kun hän tuli verstaaseen. Hänen\nkasvoissaan lepäili tavattomampi virkeys, ja silmät olivat nuoren\nkirkkaat. Hänen olennossaan näytti nyt olevan jotain nuorekasta,\nleikillistä.\n\nToisella tuulella olikin patruuni nyt kuin aamupäivällä. Nyt oli hän\nvalmis Puraakin hyvittelemään ja tekemään leikkiä itse työnjohtajalla,\nHän kulki pitkin verstaassa. Tuli sitte Puran luo. Aamullinen\nsuuttumuksensa häntä vähän vierotti Purasta, ja jo syrjästä hän\nsilmäsi, millä tuulella Pura oli. -- Pura on hyvitettävä, jos mielii\nraittiusseurasta saada täyttä tolkkua, mietti patruuni ja sanoi\nPuralle, joka oli syrjä kareittain häneen:\n\n-- Minä olen ajatellut lisätä Puralle palkkaa. Minä maksan enemmän\ntunnilta.\n\nPura oli hänen paras työmiehensä, sanoi hän, ja sentähden hän tahtoi\nmaksaa Puralle enemmän palkkaa kuin muille.\n\nPura huomasi, että tuo oli jotain hänen hyvittelemistä, eikä puhunut\nmitään.\n\n-- Totta Pura on tyytyväinen minuun?\n\n-- Kyllä, vastasi Pura miedosti.\n\n-- No, nyt illalla me kokoamme heidät sinne pikkupuolelle ja te puhutte\nheille raittiudesta.\n\n-- Saatanhan minä sen tehdä.\n\nPatruuni näki, ett'ei Purassa nyt ollut sitä innostusta, mitä hänessä\noli toissa iltana, kun hän tuli pyytämään lupaa saada se perustaa.\n\n-- Ja minä tilaan sinne seuraan, jos se saadaan aikaan, sanomalehdet,\nja pikkupuolella saavat he aina kokoutua.\n\n-- Patruuni tekee paljon raittiusseuran eteen, sanoi Pura kuivasti.\n\nPatruuni kääntyi naama myrtyneenä pois Purasta ja puhui kovalla\näänellä:\n\n-- Kun työ on seitsemän aikana lopetettu, menette te pikkupuolelle,\nsillä siellä on _minulla_ teille puhumista.\n\nMiehet näyttivät hiukan ällistyvän ja kysyvästi katselevan toisiinsa.\n\nPatruuni meni toiseen huoneeseen ja sanoi siellä saman.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSomasti valoi valoaan kattolamppu pikkupuolen salissa. Oli asetettu\npenkkejä ja tuoleja seinäin vierustoille. Salin perällä oli pöytä,\njolla oli kaksi kynttilää, musteastia ja kynänvarsi, vieläpä joku arkki\npuhdasta kirjoituspaperiakin. Työmiehet olivat käyneet kotonaan\nheittämässä pois likaset työnursut, ja jokainen oli pannut päälleen\njotain parempaa. Odottavina ne nyt istuivat penkeillä ja tuoleilla.\nKokoutumisen syy ei enää ollut heille outo, vaan työnjohtaja oli heille\nilmoittanut, että _patruunilla_ oli aikomus saada aikaan raittiusseura\ntyömiesten kesken. Olivatpa jotkut pitäneet murinaa sen johdosta, mutta\ntyönjohtaja oli sanonut, että heidän pitää ruveta raittiusseuraan, kun\nkerran patruuni niin tahtoo. Työmiehet miettivät, ett'ei ollut\ntalvisydännä hyvä suututtaa patruunia, vaan piti tehdä, niinkuin _hän_\ntahtoi. Mutta kyllä se tunnusti muutamista kummalta ruveta\nraittiusseuraan; joku joukossa väittikin, ett'ei hän kyllä rupea,\nvaikka sata patruunia pakottaisi. Mutta kun toiset hänelle sanoivat:\n\"mistäs leivän otat, jos patruuni panee sinut pois pajasta\", niin meni\nhäneltä suu tukkoon.\n\nPatruuni tuli ja astui pöydän taakse. Kuolon hiljaisuus oli vallan\npäällä salissa, ainoastaan lamppu katossa hiukan rätisi. Miehet\nistuivat vakavina ja katsoivat patruunia. Patruuni otti nenäliinan\ntaskustansa, kaivoi sillä sieraimiaan, pyyhki sitte ja pani sen\ntakaisin taskuunsa. Maiskautti kielellään ylähuulensa oikeanpuoleisia\nhampaita ja näytti alottelevan puhumaan.\n\n-- Minä olen käskenyt teidän tänne sitä varten, että teidän kesken\nperustettaisiin raittiusseura. Minä en voi kärsiä sellaista menettelyä,\nkuin tänä päivänä ja joskus muulloinkin on osotettu. Te menette vain\nkapakkaan, siellä juotte ja elämöitte sillä aikaa, kuin verstaa on\ntyhjä työmiehistä. Näyttää siltä, kuin minun pitäisi palvella teitä,\nettekä te minua, joka teille palkan maksan. Mutta siihen minä en\nsuostu. Sentähden minä panen pois ne miehet, jotka ovat olleet tämän\npäivän juomingissa. Pysykööt he vain kapakassa, minun verstaassani ei\nheille ole työtä!\n\nTyömiehissä kuulusti kulkevan vähäinen sipinä.\n\n-- Älkää koskaan sitä luulko, että minä olen työmiesten varassa, että\nminun pitäisi palkan kanssa odottaa teitä, milloin te näette hyväksi\ntulla tekemään työtä. Varotukseksi minä sanon tämän. Työnjohtaja kävi\nminulle sanomassa --\n\nUseimmat työmiehet katsoivat vihaisesti työnjohtajaan, mutta\ntyönjohtaja mietti, että mitä varten patruunin piti tuo mainita.\n\n-- Sentähden teidän omaksi hyväksenne olen minä miettinyt perustaa\nraittiusseuran, ja joka tähän seuraan rupeaa, sille minä maksan\nkymmenen prosenttia enemmän palkkaa, mutta joka ei rupea, se saa tyytyä\nentiseen palkkaansa, ja varokoon itseään, jos hän tulee juovuksissa\nverstaaseen! Empimättä minä panen hänen pois ja työtodistukseen\nmerkitsen, että hän on juomari. Seuran puheenjohtajaksi olen minä\nmäärännyt Puran, ja hän puhuu teille tästä enemmän.\n\nEi yksikään mies uskaltanut enää ajatellakaan, ett'ei hän seuraan\nrupeaisi. Ei, tuo oli kova saarna! Ja mikäpä oli seuraan ruvetessa, kun\npalkkakin nousi, eikä se tuo juominen ole miksikään eduksi. Nytkin\npäässä vielä särkee kohmelo, ja nukuttaa ja...\n\nPura meni nyt patruunin käskystä pöydän taakse, mutta patruuni asettui\nsivulle vähän ulommaksi istumaan pehmoseen, tyynyllä varustettuun\nnojatuoliin, mikä häntä varten oli tuotu huoneeseen.\n\nPuran katse oli masentunut, ja kasvoissa oli selvästi havaittava\nalakuloisuus, vaikka oli niissä jotain elävämpääkin, ehkä illan\nvaikutuksesta. Ainakin veret hänen poskillaan vienoon nousivat ja\nlaskivat, ja silmät kiilsivät. Hän loi silmänsä pöytään, katsoi vähän\naikaa miedosti palavaa kynttilän sydäntä, kohotti silmänsä pöydästä ja\nalkoi:\n\n-- Toiset ihmiset syntyvät onnellisemmissa oloissa kuin toiset. Liekö\nse Jumalan vai kenen määrämä, mutta niin on asian laita. Toisten\nlapsuus on turvattu, ja heidän nuoruuttansa ohjataan kuin vesille\nlaskettua purtta. Mutta toisin on toisten laita. Ja tähän jälkimmäiseen\njoukkoon kuulumme tavallisesti me työmiehet. Meidän täytyy kokemalla\noppia, mikä on hyvää, mikä pahaa. Mutta kokemus on kallista, ja sen\nkautta voimme hukkua. Nykyinen aika, mikä lämpimästi tunnustaa kaikki\nihmiset veljiksi, on alkanut puuhaamaan jotain meidänkin eduksemme. Se\npyrkii meitä kasvattamaan aikaisina, kun lapsina olemme jääneet niin\nosapuille. On alettu perustamaan seuroja ja yhdistyksiä, missä\nkasvatetaan suuria lapsia, työmiehiä. Yksi laji tällaisia seuroja on\nraittiusseura, mikä koettaa pelastaa juoppouden loasta ihmistä ja\nmuuten häntä sivistää, tehdä häntä todelliseksi ihmiseksi,\nkelvolliseksi yhteiskunnan jäseneksi, oikeaksi perheenisäksi. --\n\nPuran kasvot tulivat elävämmiksi, ja sanat alkoivat tulla kovempaan ja\ntiheämpään.\n\n-- Työmiehen elämälläkin on joku tarkoitus, ylevämpi, kuin mitä\ntyömiehet tavallisesti käsittävät. Niinkuin sanoin, kuuluu hän\nyhteiskuntaan, ja hänen tulee täyttää siinä sijansa --.\n\nPatruuni rypisti kulmiaan ja naputti mietteissään sormellaan tuolin\nkäsipuuhun.\n\n-- Mutta nykyään työmiehet ovat vielä sillä kannalla, että he eivät\nvälitä itsestään, eivät näe omaa suutaan pitemmälle. He luulevat, että\nhe, kun tekevät työtä, jotta saavat jokapäiväisen ravintonsa, ovat\nsellaisia, kuin olla pitääkin. Tässä on työmiesten erehdys. Ja tämä\nerehdys on kerrankin korjattava. Mutta niinkauvan kuin ihminen rypee\nitsekkäissä himoissaan, pystyy hän tuskin itselleen ruumiillista\nravintoa saamaan. Ensin ovat himot poistettavat, ajatukset\npuhdistettavat! Samalla kuin vietit vähenevät, jalostuu sielu. Minä en\ntarvinne teille lähemmin selvittää, mitä juoppous aikaan saa. Sen te\nitse tiedätte. Ruumiinne siitä kärsii, sielunne kärsii. Kapakassa on\njuomarin hupi, kapakassa ajatukset. Ja kuinka surkea laitos kapakka on,\nsen kyllä tiedätte. Kotinne on kurjaa kurjempi, lapsenne nälkäisiä,\nryysyisiä, niinkauvan kuin kapakkaan kannatte tienestinne. Ei teidän\nkotinne hauskuudessa ole yhtään varaa siirtää siitä kapakkaan. Minä\npatruunin puolesta ehdotan, että yhdytte raittiusseuraan ja luovutte\nväkijuomia nauttimasta.\n\nPura heitti puhumasta. Hän näki, miten työmiesten kasvot olivat vielä\ntähdätyt häneen sittenkin, kun hän jo oli lakannut. Ja aivan hiljaista\noli huoneessa. Tuntui Purasta niin juhlalliselta, jotta itseäänkin\nkummastutti, miten hän oli noin työiniehiin vaikuttanut. Puhuessaan oli\nhän ujosti pitänyt silmiänsä pöydässä, ja jos oli nostanutkin, olivat\nne vain kävässeet kuulijoissa tai huoneen seinissä. Patruuniin ei hän\nollut rohjennut katsoa, sillä hän pelkäsi, että ehkä patruuni olisi\nivallisesti hymyillyt hänelle.\n\nPura tuli pöydän takaa työmiesten joukkoon, missä muutamat vanhemmat\nmiehet hänelle hiljaan tuumivat, että oikein hän oli puhunut ja että he\nmielellään olisivat kuunnelleet vielä lisää...\n\nPatruuni nousi tyynytuoliltaan, mutta pöydän taakse ei hän enää mennyt.\nMiettiväisempi elje oli hänellä kasvoilla, ja suun seutu oli vakava.\n\n-- Tietysti te oivallatte Puran sanat ja seuraatte hänen kehotustaan.\nTeidän tilassanne on todella parantamista, ja ensimmäinen askel\nparannukseenne on luopuminen juomisen paheesta. Minä tulen niin paljon\nkuin suinkin mahdollista tukemaan yhdistystänne. Pura puhukoon ja\njärjestäköön lähemmin seuran, minä en jouda kauvempaa olemaan täällä.\n\nAjatuksissaan näytti hän poistuvankin huoneesta. Kun hän tuli\ntyöhuoneeseensa, istui hän kauvan ja mietti. Hän mietti Puran puhetta,\nmikä ensi alussa hänen pikkupuolen salissa istuessaan ei ollut\nollenkaan ollut hänelle mieleen. Tyytymätönnä hän sitä siellä oli\nkuunnellut, mutta vääräksi hän ei olisi voinut siitä vääntää yhtään\nsanaa, ei yhtään. Sillä kun Pura ujona tuolla pöydän takana puhui,\ntuntui patruunista raskaalta istua tyynytuolissaan. Ensin, kun Pura\npuhui työmiesten yhteiskunnallisesta arvosta, täyttyi patruunin sydän\nylpeydestä ja kopeudesta, ja hän mietti jo, että tällä tavallako se\nraittiusseura alkaakin toimimaan istuttamalla työmiehiin muka heidän\nyhteiskunnallista ja ihmisellistä merkitystään. Mielipä silloin jo\nkeskeyttää Puraa, ett'ei hän suinkaan ole tällaista tarkottanut\nraittiusseuralla, että siellä ruvetaan saarnaamaan uusia oppeja ja\nkapinoimaan. Mutta kun Pura alkoi puhumaan työmiesten tilasta ja kuinka\nvähän hauskuutta työmiehen koti voi tarjota, vei sanat patrauninkin\najatuksiin. Hänestä tuntui, että hän itsekin oli jonkunlainen\ntyömiesten painajainen, hän, joka nytkin istui tässä tyynytuolissaan ja\ntahtoi näyttää suuruuttaan työmiehilleen... tuntui, kuin Puran puhe\nloukkaisi häntä, ja hän odotti, että mitä vielä Pura sydämmissään\npuhuukaan, ehkä vielä melkein sormella osottaa häntä, että tuossakin\nistuu yksi heidän hien ja väen imijä...\n\nNäin aroiksi tulivat itsestään patruunin ajatukset, ja hänestä tuntui\npainostavalta istua tyynytuolissaan. Mutta Pura ei mennytkään niin\npitkälle, ja patruunille se oli mieleen. Jos Pura olisi mennyt, niin\nmitäpä olisi tehnyt? Keskeyttänytkö kokouksen? Se keino olisi häntä\nvähän auttanut, sillä työmiesten silmissä olisi hän joutunut huonoon\nvaloon... ja itsensäkin täytyi hänen myöntää, että se olisi ollut\nkömpelöä ja vähän auttavaa.\n\nHän oli ollut aivan kuin itsestään pakotettu lähtiessään lausumaan nuo\nsanat: \"Tietysti te oivallatte Puran sanat ja seuraatte hänen\nkehotustaan. Teidän tilassanne on todella parantamista, ja ensimmäinen\naskel parannukseenne on luopuminen juomisen paheesta. Minä tulen niin\npaljon kuin mahdollista tukemaan yhdistystänne\".\n\nJa häntä helpoitti, kun pääsi pois salista. Siellä tuntuivat hänen\najatuksensa käyvän Puran ajatusten orjiksi, hänen, joka ensin oli\npuhunut niin kopeasti työmiehilleen. Ja sehän se häntä siellä vaivasi.\nNiin ristiriitaiset olivat hänen ja Puran puheet, ja hänen puheensa,\nvaikka uhkaavakin, joutui hänen mielestään mitättömäksi ja arvottomaksi\ntyömiesten silmissä Puran puheen rinnalla. Se vain lisäsi Puran puheen\nmerkitystä, oikein oli todistuksena siihen, miten työmiehiä\nkohdellaan...\n\nMutta nyt täällä omassa huoneessaan saivat hänen ajatuksensa jo uuden\nrohkeuden, ja häntä nauratti oma pelkonsa ja arkuutensa tuolla\npikkupuolen salissa. Mutta työnjohtajan pitäisi aina väliin käydä\nseurassa kuuntelemassa, jotta tietäisi hänelle kertoa, mitä siellä\ntehdään. Se Pura, se helsinkiläinen on nerokas ja ajatteleva mies ja\nollut siellä suuressa pesässä, missä ollaan valmiita ajattelemaan ja\ntuumailemaan jos mitä...\n\nPatruunin poismeno helpoitti Puraakin. Hänestä tuntui niin orjalliselta\nolla patruunin huoneessa ollessa ja kuunnellessa. Ja kun hän ajatteli\nsitä juhlallista vaikutusta, minkä hänen puheensa oli tehnyt\ntyömiehiin, oli hän hyvillään ja alkoi unohtamaan raittiusseuran\nperustamisen syitä patruunin puolelta. Samapa se, eihän patruuni tulisi\nkuitenkaan seurassa toimimaan, vaan uskoi kaikki hänelle! Olkoonpa\nseuran perustamisen kunnia vain patruunin, mutta hänhän olisi kuitenkin\nsen toimeenpanija, sen aikaansaaja. Ja hän huomasi, että hänen arvonsa\nnyt tänä yhtenä iltana oli suuresti kohonnut työmiesten silmissä, he\npitivät häntä työnjohtajan veroisena. Oli ollut vain vähän vastusta\nseuraa aikaansaadessa, ei mitään muuta, mietti Pura, kun mieleen\ntulivat eiliset ja tämän aamuset asiat ja jupakat. Ja hänen mielensä\nillan pitkään leppyi, sulasi asian lämmöstä, mikä elpyi elpymistään\nseuraa järjestettäessä ja puuhatessa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nSeura oli saatu aikaan. Kaikki olivat siihen ruvenneet. Puran puhe oli\nollut tepsivä kohmeloisiin miehiin, ja nekin, jotka eivät olisi\nhalunneet ruveta, yltyivät kirjoittamaan tai kirjoituttamaan itsensä\nyhdistyksen jäseniksi patruunin lupaaman palkan ulvalla. Ja toimessaan\nhe olivat tuon seuran kanssa; näytti, että raittiuden aate oli aivan\nimeytynyt heidän vereensä ensi viikkoina.\n\nTuolla seuran iltamissa oli niin hauska olla. Vanhat miehet siellä\nviihtyivät olemaan, kun saivat lukea sanomalehtiä ja väitellä\nkeskenään. Nuoret olivat aivan hurmauneet seurasta, siellä kun sai\ntanssia ja muuten huvitella. Kaikki lähiseudun nuoret naiset olivat sen\njäseniä, nekin, jotka eivät olleetkaan työmiesten omaisia.\n\nKoko tuon joukon keskuksena oli Pura. Hän oli kaikista onnellisin ja\naivan unohtanut ensimmäiset vastukset seuran perustamisessa. Häneltä\nseura sai elonsa ja olonsa. Iltakaudet, työstä tultuaan, puuhasi hän\nseuran eduksi, valmisteli puheita ja mietti aina jotain uutta. Ja entäs\nseuran iltamissa! Tuolla hän oli pöydän takana puhemiehenä, koko seuraa\njohtavana henkilönä. Mitä hän sanoi, se hyväksyttiin, ja mitä hän\nepäili, sitä epäilivät muutkin. Tuosta työmiesjoukosta hän oli\nmuodostanut pienen valtion, jossa hän oli itsevaltijas. Työmiehet\nnäkivät, että hän tiesi enemmän kuin he, oli ollut Helsingissä...\nTyömiehet istuivat tuoleillaan ja penkeillään totisina ja vanhat miehet\nvarsin vakavina. Jurotellen heistä aina joku puhui, ja Pura koetti\nsomistella puhujan sanoja. Tytöt pakkausivat vähän sipisemään, mutta\naristuivat ja heti vaikenivat, kun Pura heihin katsahti. Nauruhuulilla\njohti hän puhetta ja koetti päästää suustaan aina jotain sukkelaa.\nHänen puheensa olivat työmiesten mielestä niin mestarillisia, että he\narvelivat noin ei pystyvän puhumaan kaikki oppineetkaan, saati sitte\ntyömiehet. Loistava kehys ympäröi hänen päätään, ja se kehys oli\nrakennettu työmiesten ihailusta, Lopuksi aina leikittiin. Kun Purakin\notti jonkun tanssiaskeleen, kadehtivat toiset tytöt sitä tyttöä, joka\nsai hänen kanssaan tanssata, vaikka Pura siinä taidossa oli todellakin\nalotteleva.\n\nJoukossa oli muuan tyttö, johon Pura oli kiintynyt. Hän usein seurasi\nsilmillään tyttöä lattialta tanssiin ja tanssista taas lattialle.\nSilloin, kun tyttö ei ollut iltamissa, ei Pura ollut niin sukkela eikä\nkekselijäs kuin tavallisesti, mutta paremmin hän silloin seuraa johti\neikä myötään pitänyt pitkiä puheita, niinkuin teki, jos tuo tyttö oli\nseurassa.\n\nTyttö oli patruunin piika, vasta tosin taloon tullut. Hän oli\nvartaloltaan siro, melkeinpä tavattoman hoikka työkansan naiseksi.\nOtsalla olivat sievät, mustat kiharat, kalpeahkot olivat kasvot, ja\nruskeat silmät olivat tummain kaareuvain kulmakarvojen alla. Ja hänellä\noli todellakin erinomainen aisti: hänen pukunsa oli aina somempi kuin\nmuiden. Tavallisesti oli hänellä sininen nauha hiuspalmikossa, ja\nvaatteet olivat sievää ruumista myöten. Huulilla lepäili viekotteleva\nhymy, ja kun hän tanssi huimasti, niinkuin hän aina teki, kohosi\nvienon punerva hehku hänen poskiinsa. Mieli oli Puralla mustasukkainen\nja kadehtiva, kun tyttö tanssi muiden kanssa. Ensi kerran kun\nhän oli tanssinut Puran kanssa, oli tyttö tanssin jälkeen\npilkallisesti naurahtanut ja sanonut, että Haireen -- muutaman nuoren\nkonepajantyömiehen -- kanssa oli niin hyvä tanssata. Pura oli\npunastunut tuon kuullessaan ja hänen sydäntään kaiveli, kun tyttö kohta\nlähti tanssiin Haireen kanssa. Pura ei voinut muuta kuin karvaalla\nmielellä katsoa, miten he somasti tanssivat. Kun tanssi oli loppunut,\noli tyttö väsynyt, ja täyteläiset rinnat aaltoilivat, kun veri ajautui\nkiivaammin sydämmeen ja sieltä ulos. Pura meni puhuttelemaan ja\nkoetti jutella sukkeluuksia. Tyttö nauroi, jotta valkeat hampaat\nnäyttäytyivät, ja Pura oli hyvillään.\n\nSinä iltana ei Pura unta saanut eikä mitään puhetta valmistellut.\nMielessä oli vain tanssiva tyttö, sillä hiuspalmikko heilui\nhypähdellessä, ja sininen nauha siinä somalta näytti. Purasta oli hän\nniin hurmaava ajatellakin, jotta tuntui, kuin rinta saisi outoa lämpöä,\nkun tuo kuva kaikessa vallattomuudessaan oli hänen kuvittelussaan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nOli päästy seuraavaan syksyyn. Innokkaasti oli Pura toiminut\nseurassaan, mutta jälkeä hän oli saanutkin. Melkeinpä miesten kasvoissa\nvoi nähdä hänen työnsä hedelmät, tuolla kun he istuivat raittiusseuran\niltamissa. Oli kuin olisi heillä ollut kasvoilla puhtaampi\nkiilto, vaaleampi, mutta terveempi ja hienompi. Ja siististi he\nkäyttäytyivätkin. Oli kuin jotain hienompaa, herrahtavampaa olisi\nheihin sulaunut. Ei heidän naurunsakaan ollut niin irvistelevää eikä\npuheensa räikeää kuin ennen. Näkymätön käsi oli heitä silitellyt niin\nsielun kuin ruumiin puolesta.\n\nMelkeinpä uskollisina olivat he pysyneet lupauksilleen. Miehet olivat\nensi viikkoja pelostakin ja kunniantunnosta raittiita, patruuni kun oli\npuhunut niin kovasti. Ja kun he oppivat vähän unohtamaan väkijuomia,\nhuomasivat he siitä hyödynkin ja alkoivat yhä innokkaammin harrastaa\nraittiutta, varsinkin vanhat miehet. Purakin piti, että patruunin\nsekautumisesta ja miehien raittiiksi ostamisesta ei ollutkaan sitä\nturmiollista seurausta, jota hän oli kuvitellut. Patruunin\nomanvoitonpyyntö oli siis kääntynyt vain eduksi hänen aatteelleen.\nNiin, siltä se näytti. Erehdyksiä oli nyt tosin joskus tapahtunut\nnuorten parissa, mutta eivät ne kovinkaan suuria olleet. Varsinkin\nsitte, kun Haire oli erotettu seurasta, näkivät nuoretkin, ett'ei\nolekaan hyvä näemmä kovin juopotella. Mutta oli sitä nureksittu Haireen\nseurasta erottamista, sillä samassa hän oli menettänyt työpaikkansakin.\nOlihan hän nyt tosin tullut seuraan juovuksissa, mutta eihän mikään\nerehdys ole niin suuri, ett'ei sitä voisi parantaa. Ja miehet tiesivät\njälestäpäin seurassa kertoa, että Haire on kovasti katunut ja luvannut\nkokonaan heittää pois. Mutta Pura oli ollut jotenkin yksivakainen hänen\nerottamisestaan. Kun Pura oli sitä mieltä, niin vanhatki miehet,\nvarsinkin kun patruuni oli puolustanut Haireen erottamista. Olivat\njotkut toiset rikkoneet useammankin kerran, mutta olivat saaneet\nanteeksi. Haire oli tehnyt kovin julkeasti, oli Pura sanonut ja\npuhunut, että, jos ei kerran ankaruutta käytetä, niin ei tiedä, mitä\nvielä tulee. Kovin on jo rääkkä teko, oli Pura sanonut. Ja niin oli\nHaire erotettu. Mutta kovat kiroussanat oli Haire lähtiessään sanonut\nPurasta, oli uhotellut, että muistakoon helsinkiläinen, kyllä sitä\nhänkin vielä sieltä pyörähtää. Pura oli vain väkinäisesti naurahtanut,\nkun miehet hänelle tuota sitte jälestäpäin puhuivat.\n\n-- Minkäpähän minulle tekee, oli hän sanonut.\n\n-- On se hyvin pahasisuinen. Ei tiedä, vaikka puukolla iskisi.\n\n-- Eikä iske! Linnassa kun on.\n\n-- Haireko linnassa?\n\nPuralla rinta oudosti sykähti tuota kysyessään.\n\n-- Niin, juuri linnassa, tuumi muuan nuori mies.\n\n-- Mistä syystä, kysyivät useat yhteen ääneen.\n\n-- Kun se erotettiin työstä, joi se sitte viikon verran yhteen lynkään,\njoi ja räyhäsi joka pennin, mitä sillä oli säästössä. Oli sitte\nsyöntynyt tappeluun muutamassa kapakassa ja lyönyt puukolla\nnahkatehtaan työmiestä. Poliisit olivat vieneet sen korttikaariin, ja\nnyt kuuluu linnassa istuvan.\n\n-- Sillä lailla, huudahti muuan.\n\n-- Jos se siitä niin syöntyi, kun täältä erotettiin, arveli toinen ja\nkatsoi Puraa kysyvästi.\n\n-- Ei tiedä, oisiko siitä... sanoi Pura hajamielisesti.\n\n-- Härmäläisiähän se onkin. Niitä suuria puukkojunkkareita.\n\n-- Ei tiedä, vaikka olisikin. Mutta rajupäinen se on ja kostonhaluinen.\n\n-- Mutta me kai alamme kokouksen, keskeytti Pura ja meni pöytänsä\nääreen. Väkiselläkin pyöri Haire mielessä ja tunnossa syytti, että ehkä\nhän... Mutta hän tahtoi puhua tuosta, kääntää asia parhaalle tolalle.\nJa hän puhuikin, että taas on yksi surkea esimerkki siitä, mihin viina\nvie, miten heidän omasta seurastaan yksi on joutunut niin kauvas, että\naina linnaan viinan takia.\n\nVarsinkin naiset kauhistuen kuuntelivat Puran puhetta, ja patruunin\nsievä piika oikein sävähti. Varmuudeksi vielä Pura kertoi toistamiseen,\nettä linnaan on joutunut.\n\n-- Hyvä, että erotimme hänet oikeaan aikaan seurasta, sanoi Pura\nlopuksi ja katsoi pitkään patruunin sievää piikaa.\n\nSievällä piialla olivat silmät lattiassa ja näytti vain kuuntelevan,\nikäänkuin aristeleisi nostaakaan niitä muiden tyttöjen nähtäväksi.\nTuntui hänestä, kuin jostain läheisestä omaisesta puhuttaisiin noin\nkauheaa kuin nyt Haireesta.\n\nAlettiin sitte keskustelemaan henkivakuutuksesta. Mieleinen aine se\ntunnusti olevan useimmille. Kun miehet olivat paraassa keskustelun\nhuumauksessa, avautui ovi, ja Alfred, patruunin konttoristi, astui\nsaliin tukko sanomalehtiä kädessä. Hän oli tehnyt muka asiakseen\nsanomalehtien tuomisen ja tullut seuraan, paraasta päästä piloillaan.\n\nTullessaan hän kumarteli Puralle ja pitkin huonetta. Istui sitte\nmuutamalle tuolille ja alkoi pyhkimään rillejään.\n\nTytöt salaa häneen kurkistelivat, mutta miehet vähän lannistuivat.\n\nPuraa pisti vihaksi. Alfredin sileäksi otsalle kammattu tukka häntä\niletti. Kaikin puolin niin lipeä ja kavala...\n\nIkäänkuin näyttääkseen, ett'ei häntä nyt kovinkaan ujosteltu, alkoi\nPura puhumaan henkivakuutuksesta. Alfred kuunteli pilkallisen\nsalaperäisenä ja heitti toisen jalan toisen päälle sekä otti mukavamman\nasennon tuolissaan.\n\nMutta keskustelu ei tuntunut oikein luistavan, vaikka Pura koetti\nparastaan. Alfred silmäili tyttöjä ja niissäpä hänen katseensa\nviivähti.\n\nKun hän katsoi patruunin sievään piikaan pitemmältä, punastui tyttö ja\nkääntyi vähän poispäin. Tytöstä tuntui kovin painavalta istua, kun\nAlfred noin katsoi. Mutta Alfred veti suunsa hymyyn, kun tyttö arasti\nhäneen katsahti. Sukkelaan painoi tyttö silmänsä lattiaan.\n\nAlfred nousi ylös, meni Puran tykö ja antoi sanomalehdet hänelle.\n\n-- Teillä on hauska seura, sanoi hän ja katsahti sitte pitkin seuraa.\n\n-- Ei niin hauskakaan, mutta paremmin hyödyttävä.\n\n-- Niin -- vaikka hyödyttävä!\n\n-- Eikö herrakin halua yhtyä, kysyi Pura pistävän pilkallisesti.\n\nPura muisti hyvin kievari-illan.\n\n-- Tähänkö seuraan?\n\n-- Niin.\n\n-- Minua se ei taitaisi hyödyttää, vastasi hän nauravasti ja lujenti\nrillejään nenällä. -- Mutta ettekö te tanssi täällä, jatkoi hän.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- Minäkin haluaisin ottaa jonkun valssiaskeleen. Täällä kun on noin\nsieviä tyttöjäkin.\n\nPura muisti taas kievarin tarjoojaneidin.\n\n-- Eiköpä meikäläiset tytöt lie kovin huonoja herrasmiehille. Eihän\nnäillä ole koko otsaa peittävää etutukkaa.\n\nAlfred ei huomannut, mitä Pura tarkoitti, vaan katsahti patruunin\nsievään piikaan.\n\n-- Ei etutukkaa, mutta noin koreita palmikoita ja niissä kauniita\nnauhoja. Niinkuin tuolla meidän talon Sannalla, sanoi hän lopuksi\nnaurahtaen ja Puraan kääntyen. Mutta Purapa ei siitä pitänyt.\n\nTuossa oli taas yksi rosvolaiva, joka vaani hänen alustaan. Ja se\npommitti niin suoraan ja rohkeasti, ei yhtään kimppuun pyrkinyt\nkierrellen ja luovimalla. Ja nuo tytön silmät näyttivät Purasta niin\ntulenaroilta, jotta ne heti syttyisivät, kun rosvolaiva lähettäisi\ntäyden pomminsa. Ne syttyisivät ja palaisivat, ja sillä aikaa\nrosvolaiva veisi aluksesta paraat tavarat, mitä siinä oli otettavaa.\nJättäisi sitte sen palamaan, ja hän saisi sammuttaa, jos hänessä olisi\nvielä sen verran sääliä ja pelastamisen halua...\n\nPura huomasi ei olevan soveliasta, että hän rupeaisi vastustelemaan\nmillään tavalla patruunin mieluisinta konttoristia.\n\n--- Ehkä nyt vähän leikimme, sanoi Pura kuivasti. Mutta suoraa päätä\nmeni hän patruunin sievän piian, Sannan, luo ja pyysi häntä tanssiin.\nUhallakin meni, jott'ei Alfred olisi häntä kerjennyt pyytää. Sillä hän\nhuomasi, että Sannaa se Alfred pivarteli.\n\nAlfred täysin tajusi Puran käytöksen ja pilkallisesti katsahti Sannaan\nPuran häntä tanssiin pyytäessä. Ja omituisesti kyllä sattui Sannakin\nsilloin katsahtamaan häneen. Sannan posket karahtivat punaisiksi, ja\nhajamielisenä hän lähti tanssimaan Puran kanssa.\n\nAlfred pyysi muutamaa toista tyttöä ja työntyi tanssin hyppyyn\nkeskilattialle. Sujuvasti hän tanssi, nosteli vain hiukan puolittain\njalkojaan lattiasta, sievästi heitti toista jalkaa eteenpäin, samalla\nkuin jo toista taapäin heilautti. Mutta veltosti hän ei puristanut\ntyttöä niinkuin toiset, vaan aivan likelle hänet likisti, jotta tyttö\npunasena karehti, häpeissään kun oli. Tyttö ujosteli, kun ei ollut\ntottunut herrain kanssa tanssimaan. Sievästi kaartaen ja vältellen\nkömpelösti eteenpäin hyppeleviä työmiehiä tanssi Alfred. Näki, ett'ei\nhän ollut ensi kertaa tytön kanssa lattialla, noin kun tanssi oli hänen\nvallassaan eikä hän tanssin, liikkeet eivät häntä ohjanneet, vaan hän\nliikkeitä. Hän tanssi huimasti, mutta kevyesti.\n\nPurakin hölkötteli talonpoikasilla jaloillaan, korkealle niitä\ntanssiessaan heittäen. Ja paremmin huoneen yläpuolta näytti hänen\nkatseensa tapailevan, rinta pystössä, kun kankean suorana eteenpäin\nmeni. Huoneen toiselta puolelta toiselle se tanssi häntä vei, jalat\nkuljettivat, kun kerran vauhtiin pääsivät. Soitannosta välinpitämätönnä\nhän kohautteli sääriään.\n\nHuimemmaksi kävi Alfredin tanssi. Näytti, kuin ylpeydestä näyttäisi,\nmiten sitä tanssitaan. Yhä likemmäksi ja voimakkaammin hän puristi\ntyttöä, jotta tytölle hikikarpalot nenän huipulle kokoutuivat ja\nhartioilla oleva huivi alas solahteli. Kiivaammin ja kipeämmin päästi\nsoittaja viulustaan ääniä, ja intoa ne näytti kuohuttavan tanssijoissa.\n\nYhä rajummaksi kun Alfred tanssissaan pääsi, niin silloin tuli\nkolahdus, Pura kun kaikella vauhdillaan töytäsi häntä selkään.\nIvahymyyn vetäysivät Alfredin suupielet, mutta Puralla mieltä käänteli,\nkun tuon teki. Sanna ei sanonut enää jaksavansa tanssia, vaan lähti\nsuuttuneena kesken tanssin istumaan tuolille.\n\nPuraa harmitti. Hän meni sanomalehtipöydän luo, missä vanhemmat miehet\nistuskelivat sanomalehtiä lukien tai tanssia katsoen. Mutta Sanna\ntuoliltaan katseli Alfredin tanssia. Tulinen valssin sävel oli nyt\nkuumimmillaan, kimeästi vaikeroi viulu. Tuossa istuessaan unohtui\nSannalta suuttumuksensa, ja korvista kiihottavasti juoksi viulun sävel\nläpi koko ruumiin. Voi sentään, kun nyt saisi tanssia, ja tuon Alfredin\nkanssa, ajatteli Sanna ja mustasukkaisena katsoi tyttöä, mikä punakkana\nja hikisenä väsyneesti seurasi muassa Alfredin hänen huimaavassa\ntanssissaan.\n\nPura katsoi Sannaa hänen huomaamattaan. Hän näki, miten osaa-ottavasti\nSanna seurasi Alfredin tanssia. Ei Pura kuunnellut muutaman vanhemman\nmiehen sanoja, mikä hänelle puhui, vaan hajamielisesti vastasi: \"niin,\nniin\". Koko mieli oli Sannassa, äskeisessä suuttumuksessa ja tiesi\nmissä.\n\nNyt loppui se valssi. Tahdottiin soittajalta uutta yhtä hyvää. Totisena\noli soittaja ja lähetti uuden vielä vinhemmin.\n\nAlfred tuli pyytämään Sannaa tanssiin. Sanna meni, ja vieno puna\nkohousi hänen kasvoilleen, kun hän tuossa lattialla Alfredin rinnalla\nseisoi odottaen tanssiin lähtöä, siksi kun tuli sopiva soitto.\n\nPuran silmät eivät päässeet mihinkään Sannasta. Alfredin vieressä\nlattialla seisoessaan oli hän niin sanomattoman kaunis. Ujous kun loi\npunervat ruusut kalpeahkoille kasvoille, näytti musta tukka yhä\nmustemmalta.\n\nEri tavalla pysyi Sanna Alfredin kiivaan tanssin kumppalina. Ei hän\nväsyneesti ja raskaasti venynyt perässä, vaan kevyesti rinnalla hyppi.\n\nMutta Puran rinnassa kaiveli. Suututti, ett'ei osannut oikein tanssia,\nsuututti, ett'ei enemmän ollut ollut nuorten seurassa, jotta olisi\noikein oppinut, suututti koko orpo lapsuus, suututti, ett'ei hän ollut\ntuo -- Alfred.\n\nPuraa eivät Sanna eikä Alfred huomanneet. Intohimoisesti he tanssivat\nja olisivat, jos olisivat olleet herrasseurassa, epäilemättä vetäneet\nhuomion puoleensa. Mutta täällä ei tuosta osattu välittää. Pura vain\nheidän tanssiaan seurasi ja mietti, miten sen saisi loppumaan.\n\nKun valssi oli loppunut, pyydettiin polkkaa. Mutta Pura meni pöydän\ntaakse ja suuttuneena kovalla äänellä sanoi:\n\n-- Me olemme leikkineet kylliksi, aletaan keskustelemaan!\n\nNuoret kummissaan katsoivat, ja vanhat miehetkin sanomalehtiensä takaa\nhavahtivat. Ennen, kun kerran oli alettu leikkimään ja huvittelemaan,\noli sitä tehty ilta loppuun.\n\nVastahakoisesti näyttivät nuoret asettuvan tuoleilleen, kun näkivät\nPuran vakavasta, suuttuneesta naamasta, että tosi on kysymyksessä.\nSannan suupieliin vetäytyi ylpeän suuttunut piirre, mutta Alfredin\npilkallisen naurava. Puraa se vielä kiivastutti, että Alfred arvasi\nhänen suuttumuksensa syyn. Hänen täytyi huomata, mitä merkitsi tuo\nAlfredin pilkallinen, häneen tähdätty naama.\n\n-- Keskustellaan vielä henkivakuutuksesta, sillä se jäi äsken kesken,\nsanoi Pura.\n\nAlfred ei mennyt enää istumaan, vaan tuli pöydän tykö Puran luo,\nkätteli häntä ja kiitteli. Pura punasena kahotti kätellessään Alfrediä:\nhänestä tuntui, kuin Alfred aivan huvikseen tekisi hänestä pilkkaa ja\ntahtoisi tehdä hänet koko seuran narriäijäksi. Alfred kumarsi sitte\nvielä muillekin ja meni pois huoneesta. Purasta tuntui oikein\nhelpottavalta oven käynti Alfredin pois mennessä.\n\n-- Henkivakuutus on tarpeellinen, varsinkin naineelle työmiehelle.\nNuorena, vaikkapa naimisissakin, voipi säästää jonkun vähän. Mitä\narvelette?\n\nEnempää ei Pura jatkanut. Hänestä tuntui itsestäänkin, ett'ei hän nyt\nvoinut ajatella. Kohta hän vaipuikin illan tapausten ajatuksiin ja\nnäytti kovin hajamieliseltä.\n\nMuuan mies, joka parhaallaan laitteli silmälasejaan koteloon pantuaan\nsanomalehden kädestään, alkoi venyttelevällä äänellä puhumaan:\n\n-- Sitä asiaa minä olen miettinyt, Mutta minusta se olisi patruunin\nasia.\n\n-- Patruuninko? oikein ääneen joku huudahti. Se oli työnjohtaja.\nTavallisesti hän ei seurassa kulkenut, mutta kuitenkin aina väliin\npatruunin tahdosta.\n\nMies kääntyi tyvenesti sinne päin, mistä huudahdus kuului, ja sanoi:\n\n-- Niin, juuri patruunin. Hänhän työssään kuluttaa meidän voimiamme, ja\nkun kuolemme ennen aikojaan, niin se tapahtuu siitä syystä, että hänen\npajansa ryönää olemme liiaksi vetäneet sisäämme.\n\nMiehelle naurettiin, mutta hän totisena jatkoi:\n\n-- Tai jos hän maksaa niin paljon enemmän palkkaa vuodessa, kuin\nhenkivakuutukseen menee, niin sama se.\n\n-- Katsos, hyvä mies, väitti työnjohtaja vastaan, kuinka paljon\npatruunilta menisi, jos hän rupeaisi maksamaan henkivakuutusyhtiölle\nmiehistään! Jos nyt yhdenkolmatta vuotinen mies vakuuttaa itsensä\nkahdesta tuhannesta markasta, niin sen täytyy maksaa noin neljäkymmentä\nmarkkaa vuosittain. Nyt on työssä joku kolmekymmentä miestä, muutamat\njo jotenkin ijäkkäitä, jotta vuotuinen maksu, tuo sama vuotuinen maksu\ntulisi kaksinkertaiseksi, ja menisi patruunilta vuosittain yli kahden\ntuhannen markan siihen. Se on jo summaa. Eikä se summa vielä\nriittäisikään, kun tarkemmin miettii.\n\n-- Mutta kuinka monta kahta tuhatta hän _saa_ meidän kautta, ehätti\näskeinen mies sanomaan ja vilkutti silmiään.\n\n-- Ja vielä! Jos mies erkaneisi pajasta, niin silloinhan vakuutus\nrikkoutuisi.\n\n-- Eikä rikkoutuisi! Kun hän menisi toiseen pajaan tai tehtaaseen, niin\nsen tehtaan isäntä maksaisi sitten taas, puolusteli mies.\n\n-- Entä sitte, jos ei maksaisikaan?\n\n-- Maksaisi sitte omistaan.\n\n-- Eeih! Kyllä se on huono ajatus. Jos työmies vakuuttaa henkensä, niin\nsen täytyy tapahtua omista tavallisen palkkansa säästöistä. Mutta mitä\nsanoo puheenjohtaja?\n\nMies oli hyvillään, että työnjohtaja vetosi puheenjohtajaan. Luuli\nvarmasti hänestä saavansa puolustajan tuumalleen.\n\n-- Niin mitä?\n\nPura havahti mietiskelystään. Ei hän ollut seurannut keskustelua, vaan\nmielessään punninnut, eikö todella Sanna pitänyt hänestä.\n\nMiehet vähän ällistyivät Puran kysymystä.\n\n-- Minä en lopussa oikein kuunnellut, miten se asia kiertyi. Pitäisikö\näänestää?\n\n-- Ei äänestää, vaan mitä Pura arvelee, eikö työmiesten itsensä pidä\nmaksaa henkivakuutuksestaan, sanoi työnjohtaja.\n\nMies vieno hymy huulilla odotti mieleistään vastausta.\n\n-- Tietysti he itse. Kukas muu?\n\nAjattelematta tarkemmin Pura myönsi, jott'ei olisi tullut selville,\nett'ei hän ollut koko keskustelua seurannutkaan. Mies ällistyi, hymy\nsuupielistä katosi, ja leuka laskeutui eteenpäin nostetusta asemastaan.\n\n-- Niinkö, äänsi joku hiljempään, ja Pura huomasi miesten kasvoista,\nett'eivät he olleet tyytyväisiä asian tällaiseen loppuun. Miehet\nkarsastellen häneen katsoivat, mutta työnjohtaja mielissään hypitti\nkättään polvellaan.\n\nPuraa tuskautti. Hän koetti ruveta asiaa parantelemaan, mutta miten.\nTäytyi saada selville asian juoksu, jota kertaamaan työnjohtaja ei\nollut kovinkaan valmis, sillä hän aavisti, että ehkä Pura meneekin\nvielä miehen puolelle. Mutta miehen kasvot taas vertyivät ja\nelostuivat, kun hän uudestaan selvitti puoltaan. Työnjohtaja mieli jo\npistätellä Puraa, että kun ei ole sen tarkkaavampi, vaikka on\npuheenjohtaja. Ja muutki miehet kummastelivat. Omituisempi oli Pura\ntänä iltana kuin muulloin. Miehet miettivät, että mikä sen miehen nyt\non tuommoiseksi tehnyt, kun haparoipi sinne ja tänne.\n\nMutta Pura selvitti olleensa muissa ajatuksissa eikä siis kyllin\ntarkanneensa keskustelua. Mutta voidaanhan se nyt ottaa uudelleen\nesille, arveli Pura. Ja niin tehtiin. Työnjohtaja ei enää ollut yhtä\ninnokas selityksissään kuin edellisellä kerralla, vaan muutamalla\nsanalla pani vastaan miehen mietteille. Mutta Pura kuunteli nyt\ntarkkaan miehen puhetta, ja tosissaan mies puhui, pitempään kuin\nedellisellä kerralla.\n\n-- Todella olette oikeassa, sanoi Pura lopuksi miehelle, huolimatta\ntyönjohtajan vastaväitteistä, joka ei enää ollut niinkään hiljaan, kun\nkuuli Purankin kannattavan miehen ehdotusta. Mutta työnjohtajan\nvastaväitteistä ei kukaan välittänyt, vaan muutamat nauraa hykertivät,\nkun työnjohtaja jäi satimeen. Kuului vain puhuttavan, että patruuni on\nvelkapää, sillä hänhän kyllä saa moneen kertaan voitokseen vuodessa\ntuon summan, mikä menisi henkivakuutukseen. Työnjohtaja kiivastui ja\nlähti pois.\n\nPura vielä puhui asian puolesta ja mainitsi jossakin tehtaissa\nulkomailla työmiesten saavan määrätyn prosentin tehtaan vuotuisista\nvoitoista. Todellakin pari tuhatta markkaa patruunin puolelta vuodessa\non vähäinen summa verrattuna siihen tuloon, mikä patruunilla\nverstaastaan on, sanoi Pura.\n\nKohta lopetettiin kokous. Kun Pura lähti pöytänsä takaa, oli hän yhtä\nelostunut kuin ennenkin, sillä keskustelu ja väittely työnjohtajan\nkanssa oli hänet virkistänyt ja saanut entiselleen.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nPura tuli pöydän takaa Sannan luo, joka juuri oli ylösnousemaisillaan\ntuolista, jolla hän oli istunut. Sanna oli istuessaan muistellut\nAlfredia, heidän kiivasta tanssiaan, miten lähelle Alfred oli hänet\npuristanut ja miten hän tanssiessaan oli puhaltanut kuumaa henkeään\nhänen otsalleen. Outo tuli alkoi kyteä hänen rinnassaan, ja\nintohimoinen kaipuu heräsi hänessä Alfrediin. Mutta samassa hän oli\nhyvin levoton. Hän oli arka, kuin olisi tehnyt jotain rikosta, ei juuri\nrikostakaan, mutta jotain, mistä täytyi pelätä ja mikä oli ollut\nsopimatonta. Mutta mieleen iski koko ympäristönsä välinpitämätön\nhalveksiminen: nuo tytöt olivat kaikki lötöksiä ja rumia, ja miehet\ntyhmiä ja kömpelöitä, kankeita aivan kuin puujumalat. Mikä ennen oli\ntuntunut hauskalta täällä raittiusseurassa, se nyt oli ikävää, kovin\nikävää...\n\n-- Ettekö lähde, Sanna, kävelemään? Ilma kun siellä on kaunis,\nkuutamokin...\n\nPura katsoi kuin rukoileva Sannaan, mutta ylpeästi katsahti Sanna\nhäneen.\n\n-- Minä menen käymään kotonani, vastasi hän kylmästi.\n\n-- Ehkä minä saan tulla mukaan?\n\nLähellä-olijat kuulivat Puran ja Sannan keskustelun. Sannaa vähän\nhävetti, kun noin ylpeästi vastasi. Toiset, näet, kummissaan katsoivat\nSannaa.\n\n-- Tulkaa vain, jos haluatte!\n\nAivan välinpitämättömästi Sanna tuon sanoi, mutta Purasta se oli kyllin\nhyvä. Ja niin lähtivät he yhdessä ulos.\n\nTäysikuu oli hopeimmillaan. Syysmaisemaan loi se satumaista\nheijastusta. Se vuodatti tyynnyttävän, miedon, kylmän loisteen. Ei\naallon nystyrää, ei lauhkeaakaan läikkää liikkunut veden pinnalla, vaan\nsuorina pysyivät siihen kuvastuvien rakennusten seinien ja kulmien\nviivat. Huoneiden vierustoille loi se kulkijoitten varjoja, mitkä\nsuurensivat ihmisen jättiläiseksi. Tuntui oikein varovaiselta astua,\njott'ei rikkoisi jaloistaan lähtevää omaa varjoaan.\n\n-- Sannan vanhukset asuvat tällä saarella? aloitti Pura puhetta.\n\n-- Ne asuvat tässä vähän matkan päässä.\n\n-- Ne ovat jo vanhat ihmiset?\n\n-- Vanhat ja jumaliset. Minä kun olin niin hälppä, niin sillä\ntahtoivat, että minäkin menisin palvelukseen oppimaan ihmisyyttä.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Mutta oliko siellä Helsingissä hauska olla? Tehän olette\nHelsingistä.\n\n-- Ei siellä minulla ollut hauska. Kaikki suurta ja ylellistä. Ja kun\nminulla siellä ei ollut tuttujakaan, varsinkaan naisia, niin ikävä oli.\n\n-- Ovatko ne naiset sitte niin huvittavia, kysyi Sanna vähän\nteeskennellen.\n\n-- Ainakin minusta.\n\n-- Mutta minä haluaisin päästä sinne Helsinkiin. Täällä on ikävä ja\nihmiset kummallisia! Uih, kuin täällä on ikävä!\n\n-- Kyllä melkein. Onhan Helsingissä paljon maaseudun naisia\npalveluksessa.\n\nMutta Sanna ei puhunut enää mitään. Hänen ajatuksissaan pyöri, että hän\noli onneton, sillä hän olikin piika ja Alfred herra...\n\n-- Tuo tuossa on minun kotini.\n\n-- Tuo kaksi-akkunainen?\n\n-- Niin. Hyvästi!\n\n-- Eikö Sanna tule uudestaan kävelemään, jos minä odotan.\n\n-- Kyllä minun pitää mennä talooni takaisin.\n\nSiihen vastaukseen tyytyi Pura ja jäi odottamaan. Perempänä oli\nvähäinen huone, jonne ovi pirtistä oli raollaan. Vähänen, himmeästi\nvalaseva lamppu oli pöydällä, jolla auki-olevaa raamattua äiti luki.\nKartiinit eivät ulottuneet yli koko akkunan, vaan kaksi ylintä ruutua\njäi paljaiksi. Noista yläruutuista pisti kuu naamansa sisälle ja\nleikkasi lattiaan valosan juovan. Sammuksissa kytevä tuli oli uunin\nsuussa, ja aina väliin valonkipinä siinä välähti. Kello, joka ulottui\nmelkein lattiasta kattoon, naputti ääneen, ja Sannan sisään tullessa\nlöi se heleällä, kiirehtivällä äänellä yhdeksää. Vähän parin taulun\nhaamua eroitti peräseinällä, ja jos olisi ollut valosa, olisi nähnyt\nniiden esittävän kahta purjelaivaa haaksirikossa, mitä kovimmassa ja\nrajuimmassa myrskyn mölläkässä. Vielä oli peräseinälle ripustettu\npuusta veistetty ja taklattu laivanpuolisko, sellainen, joita\nmerimiehet rakastavat näperrellä pitkinä ja työttöminä iltoina suurella\nAtlantin merellä. Katossa heilui rautalangassa leveäpyrstöinen, puusta\nleikattu linnunkuva siivet hajallaan.\n\nSannan äiti veisaten luki raamattua. Pirtissä oli ilma lämpöstä, jotta\näiti oli pudottanut huivinsa hartioilleen. Harvat, vähän hopeoituneet\nhiukset päälaella paistoivat. Hän oli tummaverinen, ja hänen\nterävät silmänsä olivat syvällä kuopissaan. Luku näytti hänestä\nvastenmieliseltä, eikä kovinkaan ollut sielullaan kiini raamatussa.\nLeikitteli vain äänelläänkin. Hänen laihoissa, kuoppaisissa kasvoissaan\noli väliin liikkeitä, mitkä ilmaisivat muuta kuin hurskautta: hänen\neloisa sielunsa ei ollut kuihtunut yhtä rintaa ruumiin kanssa. Nuorena\ntyttönä oli hän aina ollut ensimmäisinä merimiesten tansseissa.\nLoukosta oli häntä aina silloin nykyinen miehensä ihaillut. Kaksissa\nnaimisissa oli hän kerjennyt olla. Ensimmäisistä joutui hän aivan\nnuorena leskeksi, kun mies, iloinen nuori merimies, hukkui\njuovuksissaan kaupungin satamaan. Hänelle ei ollut jäänyt yhtään lasta.\nSannan isä kun oli tullut mereltä ja kuullut hänen olevan leskenä, oli\nheti mennyt kosimaan ja onnistunut. Reipas hänkin oli miehekseen, mutta\nujo ja hiljainen. Nyt vanhalla puolen ikäänsä oli hän hihhulilaisuuteen\ntaipuva. Tuossa hän nyt istui sohvalla pää vähän kumarassa ja joutilain\nkatsein. Hänen sinisen valkoset silmänsä olivat vähän ulohtaalla\npäästä, ja rauhaisia ryppyjä oli hänen otsassaan. Vaalea tukka ei ollut\nenää pystö niinkuin nuorena miehenä, vaan pitkinä, leikkaamattomina\nhaituvina ympäröivät hiukset melkein paljasta päälakea. Muuten oli\nruumis könttyrä ja kumara. Hän näytti hyvinkin nauttivan lämpösestä\nilmasta, huoneen hiljaisuudesta ja vaimonsa lukemisesta.\n\n-- Hyvää iltaa, toivotti Sanna sisään tullessaan.\n\n-- Iltaa, iltaa, vastasi äiti ja heitti lukemasta pantuaan merkin\nraamatun väliin.\n\n-- Vastako olet talosta päässyt? kysyi isä.\n\n-- Kerkesin kävästä tuolla raittiusseurassa.\n\n-- Siellä tanssaamassa? äsähti isä.\n\nSanna säpsähti ja katsoi arkana isäänsä.\n\n-- Jos nuorena onkin vähän muiden seurassa, niin välipä tällä nyt!\nEikähän se tanssikaan niin pahaa ole. Leikkiä vaan, puolusteli äiti.\n\nIsä sanoi vitkaan jotakin vastaan ja jäi äänettömäksi.\n\nMutta Sannaa peloitti, että jos isä saisi tietää hänen vielä niin\nhuimasti tanssineen ja --- Alfredin kanssa. Tuntui jo, että hän on\njoutunut tunnustuksille.\n\n-- En minä ole tanssinut eikä sitä tanssittukaan, puolusteli Sanna\nhätäisesti.\n\nTuota sanoessaan ei Sanna uskonut itsekään, että vanhukset häntä\nuskoisivat. Lähti niin ajattelematta huulilta, kun nyt tuli mieleen\npelko ja arkuus.\n\n-- Sinä nyt pääset aina omin päin juoksuun, kun olet siellä\npalveluksessa. Taisi olla turhaa, että me muka panimme sinut sinne\nihmistymään.\n\nIsä katsoi rehellisillä, vanhoilla silmillään kysyvästi tyttöön.\n\n-- Hyvin vähän minä pääsen ulos...\n\nMitähän, jos isä tietäisi, että siellä on Pura ulkona häntä\nodottamassa, ajatteli Sanna arkana.\n\n-- Älä nyt Sannaa tyhjää toru, isä!\n\nSanna mieli apeana mietti, että miksi hänellä on tuommoinen isä. Ei\nsuinkaan kellään muulla ole tuollaista isää kuin hänellä.\n\n-- Ei ole turhaa nuhteleminen, vastasi isä ja sukasi kädellään mustaa,\ntakkuista partaansa.\n\n-- Minä kiehutin pyhä-illaksi vähän teevettä. Tahdotko, Sanna, juoda?\n\nÄiti alkoi nousemaan antaakseen Sannalle teevettä.\n\n-- Kyllä minä, äiti, itse saan, sanoi Sanna ja meni uunille. Hän otti\nsuuren kahvikupin, kaatoi siihen teetä ja alkoi ryystämään. Ei tehnyt\nnyt mieli juttelemaankaan, mitä oli talossaan nähnyt ja kuullut, kuinka\nsuuria kestejä oli pidetty, keitä ollut vieraina ja miten rouvasihmiset\nolivat olleet puetut, mitä ruokalajeja syöty, ja muuta sellaista, mitä\nhän aina ennen oli kotonaan innolla kertonut. Harmistunut oli Sanna ja\niloton, myssötti kuin ikävin ihminen maailmassa. Tuossa uunin nurkassa\nhän ryysti teetään nyreillä mielin.\n\nSillä välin oli äiti sattunut vetäsemään akkunan varjostinta. Pura oli\njuuri akkunan edessä ulkopuolella Sannaa odottamassa. Äiti vähän\nsäpsähti, kun tuossa mies seisoa möhötti hänen nostaessaan mitään\naavistamatta kartiinia. Äiti arvasi, mikä se tuo mies oli, ja sentähden\nhän ei puhunut mitään.\n\nÄiti meni uunin luo Sannan tykö, joka ei ollut huomannut, koska oli\nsivuttain, äidin kartiinin nostamista.\n\n-- Onkohan siinä vielä minullekin teetä? sanoi hän kovemmin, mutta\nsamalla nojautuessaan Sannan puoleen teetä kaatamaan höpisi isän\nkuulematta tytölle:\n\n-- Kuka se on tuo nuori mies, joka sinua ulkona odottaa?\n\nSanna karahti punaseksi eikä puhunut mitään. Kummissaan vain katsoi\näitiä. Äiti kaatoi kuppiin teetä ja alkoi ryystämään. Ryystäessään meni\nhän vähän likemmäksi Sannaa.\n\n-- Eikö se ole se Pura? kysyi hän hiljaan Sannalta.\n\nSannaa vähän arvelutti. Kieltäisikö, ett'ei tiedä koko miehestä? Mutta\nehkä äiti saa tietää muilta, ja mitäpä hän äidiltä salaa...\n\n-- Se pyysi minua kävelemään, vastasi Sanna ujosti ja hätäilevästi.\n\n-- Sehän on hyvä mies...\n\n-- Minä lähden nyt. Hyvästi!\n\n-- Kiireppä sinulla on, sanoi äiti.\n\n-- Muista Sanna, että kun sinulla on vapautta, niin tulet sinä tänne\netkä mene lentoon ja hyppyyn! Jos minä saan kuulla, että sinä kovin\nlennät ja lekaat, niin varo itseäsi!\n\nPuoli koholleen nousi isä sohvasta ja sanoi lopun kovalla äänellä.\n\nSanna lähti huoneesta, mutta äiti vielä ovea kiini pannessaan tarkasti\nPuraa. Hän väänsi sitten hiljaa oven lukkoon ja meni isän tykö\nhuoneeseen virkkaamatta hänelle mitään Purasta.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nTyven ja äänetön oli ulkoinen maisema. Vesi ei yhtään loiskahdellut, ei\naallon nyppylää kohonnut sen tyyntyneestä povesta, vaan silmänkantamiin\nsaakka se oli yhtenä heijastavana, välkkyvänä peilinä, mihin kuu\nlähetti leikkaavat säteensä, mitkä silmään näyttivät valolaineilta.\n\nLaiturille kävelivät Pura ja Sanna. Lannistuneella mielellä oli Sanna.\nIsä se oli hänet lamauttanut. Jos isä saisi tietää, että hän on\ntanssinut Alfredin kanssa, niin mitä tekisikään. Sannaa oikein tahtoi\nitkettää, että hänellä on sellainen isä.\n\n-- Minulla on niin ikävä, sanoi Sanna ja pillahti itkemään. Hän painoi\nkädet silmiinsä ja istuutui laiturin penkille nyyhkimään. Pura\nhämmästyi ja tunsi itsensä avuttomaksi. Hän otti askeleen tyttöä kohti\nja istahti hänen viereensä. Pura kohotti kätensä. Hän tunsi, että se\nvapisi. Ensi kerran eläissään laski hän kätensä nuoren naisen\nhartioille. Hiukset olivat Sannalla valahtaneet otsemmalle, ja silmissä\nkiilsi vesihelmejä. Pura äänetönnä seurasi hänen liikkeitään. Tuo\nkookas, karkeapiirteinen mies leveine, miehellisine kasvoineen ja\npystyhartioineen hennon ja kauniin Sannan sivulla oli kuin karkean\nja uupumattoman voiman edustaja oikullisen, vaalittavan ja\npehmeäpiirteisen kauneuden rinnalla. Ja kuutamo suurensi kummankin\narvoa, teki piirteet ja erotuksen heidän välillään suuremmiksi, kuin ne\ntodella olivatkaan.\n\n-- Minulla on niin ilkeä isä, ett'ei kellään... nyyhki Sanna.\n\n-- Miten niin? kysyi Pura.\n\nMutta Sanna ei ruvennut selvittämään, vaan heitti nyyhkimästä ja pyhki\nsilmiään.\n\nYht'äkkiä kuului etempää käsiharmonikan ääni. Siihen yhtyi iloisia\nhuutoja. Nuoria siellä oli matkassa, sen kuuli jo etemmäksi.\nKäsiharmonikka soi täydellä äänivarastollaan, ja nauru ja laulu sitä\nsäesti. Kuulusti olevan nais- ja miesääniä siellä seljällä veneessä,\njoka tuolta salmen suusta pisti ulos. Ääni saapui niin selvänä Sannan\nja Puran korviin, jotta he tunsivat veneessä olijain olevan heidän\ntuttaviaan raittiusseuran poikia ja tyttöjä. He kuulustivat olevan\nkotimatkalla tänne saarta kohti. Airojen lonkkunankin eroitti, kun\nveneilijät olivat vähän hiljempaan.\n\nSoitto loppui, ja naisääni kuulusti alkavan laulun, johon muut\nyhtyivät. Säveleen ja sanat eroittivat Sanna ja Pura täydelleen. Airot\ntahdikkaasti lonkkuivat, ja laulun alemmissa kohdissa niiden ääni\nkuulusti pääsevän melkein voitolle. Kun laulu oli loppunut, alkoi taas\niloinen huudon remahdus ja nauru. Sitä seuraa ei kuulustanut surut\npainavan eikä huolet raskauttavan. Yhä likemmäksi tuli vene, jotta\nveden loiskinakin jo alkoi kuulua.\n\nOmituisen virkistävän vaikutuksen teki tuo seura Sannaan ja Puraan.\nSanna unohti itkunsa ja isänsä ja kiintyi kuulemaan noiden huoletonta\nelämää ja laulua. Hän pyyhkäsi hiukset ohimoiltaan, nousi istumasta ja\nsanoi Puralle:\n\n-- Eikö meki lähdetä soutelemaan?\n\n-- Kun oisi venettä... tuon Hukkasen veneen me kyllä saamme ottaa,\nlisäsi Pura sukkelaan ja alkoi reippaasti irroittamaan venettä\nlaiturista. Airot asetti hän hankasiin ja auttoi Sannaa veneeseen.\nSannan käsi tuntui Purasta pehmoselta, vaikka se olikin ilman\nvaikutuksesta kylmä.\n\nPura työnsi veneen laiturista, ja terävästi leikkasi se ensimmäiset\nlaineet veden pinnalle. Ne loittonivat loittonemistaan aina\nvoimattomimpina kahta puolta venettä, kunnes uupuivat ja sileytyivät\nyhtä tasasiksi tyynen pinnan kanssa. Pura alkoi hiljalleen soutaa\nlipittää myötäsuuntaan noiden tulijain kanssa. Sanna määräsi suunnan ja\nPura totteli.\n\nToisessa veneessä tunsivat Sannan ja Puran. Joku toisia ääneen\nhuomauttikin tästä. Sanna käski noin puoli äänellä Puran soutaa\nkiivaammasti, ja pian loittonikin heidän veneensä toisten veneestä. He\nlaskivat veneensä laituriin, mutta Pura viillätti purttaan kaupunkia\nkohti.\n\n-- Ovatko teillä vielä vanhemmat elossa? kysyi Sanna siristäen\nkädellään vettä.\n\nJos olisi ollut päivä, olisi huomannut Puran punastuvan. Kiertäen hän\nvastasi:\n\n-- Vieläkö Sannalla on isä mielessä?\n\n-- Ei, vaan minä muutoin kysyin.\n\n-- Ei minulla enää ole vanhukset elossa, vastasi Pura ja rykäsi kuivan\nyskän.\n\n-- Ovatko ne olleet jo kauvankin kuolleina?\n\n-- Aikoja sitte. Minä olin vähäinen poika...\n\n-- Mikä teidän isänne on ollut?\n\nPura hämmästyi ja viivytti vastaustaan.\n\n-- Mikäkö?... En minä tiedä, lähti kuivasti, salpauneesti Puralta\nvastaukseksi.\n\n-- Ette tiedä? Niinkö nuorena sitte jo... Sanna keskeytti kysymyksensä.\n\n-- On kai hän ollut joku herra -- sanoi Pura välinpitämättömän\nrohkeasti ja vetäsi kovasti airoillaan. -- Parempia ihmisiä, lisäsi hän\nvielä pilkallisesti.\n\nPuran posket olivat kuumat ja veri ajautui päähän. Hän otti veneen\nviskurin ja joi sillä raitista vettä. Kumpikaan ei puhunut mitään.\nJuotuaan leikitteli Pura auskarimella vedessä hajamielisenä.\n\nToiset nousivat juuri ylös laiturille veneestä. Siinä nakeltiin airoja\nja muita kippoja, jotta ilkeitä äänilaineita syntyi ilmassa. Sannan ja\nPuran vene oli tullut virran kohdalle ja itsestään se nyt alkoi\nsolumaan alas. Pura ei koskenut airoihin, vaan oli ääneti. Virta noin\nmennä vellotteli kiivaasti, rientämällä. Tämä oli ylempänä olevan\nkosken viime voimaa, mikä tässä virtasi ja synnytti teräviä, lyhyitä\nvirtalaineita.\n\n-- Oletteko te käynyt koulua, kun osaatte niin hyvästi puhua siellä\nraittiusseurassa? kysyi Sanna ja katsoi Puraa.\n\n-- Mitä tyhjää minä hyvästi osaan. Sanna nyt pilkkaa minua.\n\n-- Mutta kaikki niin sanovat.\n\n-- En minä ole käynyt koulua kuin vuoden verran.\n\n-- Miten niin vähän? Minä olen käynyt kansakoulun läpi.\n\n-- Minä pääsin kansakoulun toiselle luokalle, kun minulta kuoli äiti.\nSitte jouduin minä huutolaiseksi...\n\n-- Huutolaiseksi!\n\nSanna sanoi tuon hämmästyneen äänellä, mutta pian vaikeni ja katsoi\nPuraa. Tuoko mies, josta kaikki niin paljon pitivät ja joka oli koko\nraittiusseuran pää, oli ollut -- huutolainen... Jos tietäisivät!\n\n-- Niin. Huutolaiseksi. Sieltä sitte karkasin, tulin Helsinkiin ja\npääsin työhön konepajaan viidenkymmenen pennin päiväpalkalla.\n\n-- Niinkö pahoin pitivät huutolaisena, että teidän täytyi karata? kysyi\nSanna teeskentelevän levollisesti, mutta ajatteli itsekseen: Voi sen\nretkiä...! Eivät varmaan täällä uskoisi!\n\n-- Ei pahemmin kuin huutolaista. Mutta minä olin silloin vielä tottunut\nrakkauteen ja ystävällisyyteen, sillä äitini oli lempeä nainen. Minä\nlähdin hakemaan parempaa kohtelua... Orpona ei ole hauska olla.\n\nSanna jäi sanattomaksi ja kääntyi sivullepäin. Tuolla etäällä\nmuutamassa huvilassa, mikä oli saaressa meren seljällä, kuulusti olevan\nvieraita. Iloisia ääniä, hienoa musiikkia sieltä kuului, ja saaren\nrannalla eroitti liikkuvia olentoja.\n\nSinne se Sanna kääntyi katsomaan, mutta ei puhunut mitään, sillä mitään\nerinomaisempaa ei siellä tapahtunut.\n\n-- Minun äitini oli lempeä ja kaunis nainen, jatkoi Pura. Lapsena minä\nsiitä sain ylenluonnollisen kuvan... Vai näyttäneekö tuo sillä niin\nylenluonnolliselta, kun elämä sitte jälestäpäin on ollut paljasta\nkivikkoa...\n\n-- Oletteko tekin onneton ja ikävistynyt elämäänne? Minäkin olen niin\nikävistynyt...\n\n-- Mitä syytä teillä olisi ikävistyä?\n\n-- Oih -- niin paljon!\n\nPuran mieli tuli yhä pehmosemmaksi ja hän oli sanomaisillaan, että\n_me molemmat_ olemme ikävistyneet. Mutta sitä hän ei sanonutkaan, sillä\nSanna kääntyi taas poispäin hänestä. Sanna taivutti hiukan päätään\nvettä kohti. Katsoi kauvan siinä kuvaansa, suki ohimoilla olevia\nhiuksiaan ja taas katsoi. Siinä veden peilissä kuvastui vastaan\nkauniit, värittömät kasvot, joissa oli kaksi miettiväistä silmää ja\npieni nenä. Kaulan rintaneulakin kuvastui veteen, ja huivin poimut ja\nkaikki. Ja kun ei käynyt ollenkaan aaltoa, pysyi kuva rikkoumatonna ja\ntasaisena.\n\nPura oli heittänyt soutamasta ja katsoi Sannaa. Sanna ei sitä\nhuomannut, kun oli häneen sivuttain. Sannan kasvot näyttivät\nelottomilta, sillä hän oli niin kovin mietteissään. Hän katsoi vaan\nkatsomistaan, kunnes oma kuvakin tuossa vedessä näytti oudolta ja\nvieraalta. Hänen huulensa äänsivät hiljaan: Alfred.\n\nSanna heräsi haaveiluistaan, laittoi huiviaan ja rupesi huolettomasti\nmuka istumaan. Pura oli kuullut Sannan kuiskauksen, ja nyt se viilti\nhänen sydäntään vihlovasti, yhtä särkevästi kuin karkeaa paperia\nleikkaava partaveitsi heikkohermoiseen. Hänen täytyi saada millä\nhinnalla tahansa kulutetuksi Alfredin kuva pois Sannan muistosta. Ja\nhänellä oli keino, jonka piti tepsiä, jos vaan Sanna on _siveellinen_\nnainen.\n\n-- Te sanoitte hiljaan: Alfred? kysyi Pura väkinäisesti, mutta Sanna ei\nvastannut mitään.\n\n-- Te olette mielistynyt Alfrediin. Älkää sitä vastaan väittäkökään!\n\n-- Mitä sitten!\n\n-- Tiedättekö, millainen mies tuo Alfred on?\n\nSanna katsoi kysyvästi Puraan ja odotti tarkempaa selitystä.\n\n-- Tuo Alfred on lurjus, juoppo, siveetön!\n\n-- Tepä tunnutte sen tarkkaan tietävän.\n\n-- Minä tiedän, kun olen nähnyt ja kuullut.\n\n-- Mutta ei hän ole huutolainen, vastasi Sanna kiivaasti.\n\n-- Miten noin puhutte? Sanna, minä sanon, että elämä on kova koulu!\n\nSanna tunsi itsekin, että hän kiivaudessaan sanoi tyhmästi, mutta oli\nliian ylpeä sitä myöntämään. Sanoihan vaan lauhkeammalla äänellä: Mistä\nPura kaiken tuon tietää?\n\n-- Omien näkemien ja kuulemien mukaan.\n\nPura alkoi kertomaan Sannalle kestikievari-illasta ja ensimmäisestä\nkäynnistään konepajassa, jolloin hän oli tavannut Alfredin. Puran\nkertomus näytti vaikuttavan Sannaan, sillä hän totisena istui\nkuunnellen ja keskeyttämättä Puraa. Kun Pura oli lopettanut, painoi\nSanna käsillään kasvoihinsa, pillahti itkemään ja sanoi itkun\nsorauttamalla äänellä:\n\n-- Semmoinenko hän on?\n\n-- Juuri semmoinen! Minä tahdoin vain varoittaa Sannaa hänestä.\n\nHyvää teki Puralle Sannan itku. Jos hän olisi kehdannut, olisi hän\nsanonut: Itke vain, se on minusta nyt hauskaa kuulla! Eikä Pura\nhennonnut vielä lopettaa tuohon, vaan jatkoi:\n\n-- Aivan vaarallista on talonpoikaselle tytölle seurustella\nherrasmiehen kanssa. Se seurustelu maksaa usein paljon: koko elämän\nrauhan ja ilon. Niin on käynyt minunkin äitini, ja niin voi käydä kenen\nkanssa tahansa. Ja ovatko työväen tyttäret heitä varten! Tyttöjen\nitsensä pitäisi sen verran arvottaa itseään, ett'eivät seurusteleisi\nmokomain kanssa. Lurjus miehekseen koko Alfred! Ei hänessä ole mitään\nkelpo miehen ominaisuutta, ei mitään! Juoksee joka ilta ravintoloissa\nja siellä kurttiseeraa. Tulee sitte vielä villitsemään oikeita tyttöjä!\n\nSannasta oli Puran puhe outoa ja ilkeää. Häntä puistautti, kun ajatteli\nasiaa omalle kohdalleen. Pura puhui niin varmasti ja rohkeasti noista\nsalaisista asioista, joita hän tuskin uskalsi ajatellakaan. Ne\ntuntuivat niin ilkeiltä, kun ne nyt lausuttiin kuuluviin, että\nmieluummin olisi ollut korvitta. Hän hiukan värisi sanoessaan Puralle:\n\n-- Kääntäkää jo laituriin! Minun pitää joutua talooni.\n\nPura oli kylmällä mielellä, ja hän olisi voinut jatkaa edellistä\npuhettaan vaikka kuin kauvas, sillä häntä ei nyt ollenkaan ujostanut.\nHän oli semmoisella mielellä kuin se, jota on kauvan kiusattu ja\närsytetty, mutta joka ei ole puhunut puolustustaan, koska tietää sen\ntoista kovasti koskevan. Viime ryntäyksessä hän kuitenkin puhuu suunsa\npuhtaaksi ja kylmäverisyydellä sitte katsoo sanojensa vaikutusta,\nhuolimatta naurusta tai kyyneleistä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nSeuraavana aamuna meni työnjohtaja patruunin luo. Vaikka kello oli jo\nyksitoista aamupäivällä, oli patruuni vast'ikään päässyt vuoteestaan.\nPiika oli aamulla kulkiessaan unohtanut reiklata eteisen oven, jotta\ntyönjohtaja pääsi sisälle soittamatta. Hän tuli patruunin\ntyöhuoneeseen, minkä sivulla oli hänen makuuhuoneensa. Ensin oli hän\nkäynyt hakemassa patruunia alhaalta konttorista, mutta siellä oli\nsanottu, ett'ei patruuni tänä päivänä vielä ollut siellä käynytkään.\nTyönjohtaja arvasi patruunin viivähtäneen viime yönä pitemmältä\nravintolassa pelitoverin parissa. Patruunin oli sanottu alkaneen\nkovasti pelaamaan, kun hyvin hyötyi konepajallaan. Työnjohtajaa hiukan\narvelutti mennä ylös, sillä hän tiesi patruunin kohmeloissaan olevan\nhuonolla tuulella. Mutta hänen asiansa, se vaati, sillä patruuni oli\nkäskenyt heti ilmoittaa hänelle kaikki sellaiset. Makuuhuoneeseen oli\novi auki, ja työnjohtaja näki patruunin siellä hihasillaan\npeseskelevän.\n\nRouva istui muutamalla tuolilla kyynärpäällään helmaansa nojaten ja\nsuruisin katsein. Hänen etutukkansa oli kähertämättä, ja hartioillaan\noli hänellä kookas saali, minkä alta näyttäytyi valkonen yöröijy.\nPatruunin kasvoissa oli nyreä elje, ja hänen silmänsä olivat uniset ja\nharmaat. Äänettömyys vallitsi huoneessa. Ainoastaan vesi pesuastiassa\nlotisi patruunin sormien välissä, ja koivuhalot uunissa räiskivät.\n\nNäki selvään, että aviopuolisot olivat vasta väitelleet ja\nkinastellessaan kiivauneet toisilleen. Nyt oli jonkinlainen aselepo.\nRouvan silmissä voi huomata itkun jälkiä, sillä silmänalustat olivat\npunaset ja silmien loiste lasimainen. Hän oli; ryhdikäs nainen\nvoimakkailla kasvonpiirteillä. Mutta nyt tuossa istuessaan näytti hän\nlyyhistyneen omaan voimattomuuteensa. Sillä monta kertaa tänä aamuna\noli hän saanut kuulla patruunilta, että hän on ollut ravintolan neitinä\nja semmoisena patruuni hänet nainut. Sentähden oli patruuni sitä\nmieltä, että hän sai kohdella rouvaansa miten tahtoi, koskapa hän oli\nhänen pelastajansa. Rouva oli paheksinut patruunin viimeyöllistäkin\npoissa-oloa ja itkien valittanut patruunin kylmyyttä ja tylyyttä häntä\nkohtaan. Hän oli mustasukkainen ja luuli patruunin öisillä retkillään\nhyväilevän ravintolaneitejä. Tuon tähden patruuni yhä enemmän häntä\närsytti ja kiusasi. Kumpikaan ei ollut huomannut työnjohtajaa, joka\nhiljaan astuen oli tullut patruunin työhuoneeseen. Työnjohtaja seisahti\nhetkeksi ensi huoneessa ja pälyili makuuhuoneeseen. Hän mietti,\nmenisikö hän sinne vai ilmoittaisiko rykäsemisellä ensi huoneessa\noloaan.\n\nMakuuhuoneen ovi oli ainoastaan puolittain auki. Hän meni oven suojassa\npatruunin työhuoneen poikki ja oli makuuhuoneen ovella, kun rouva oli\njuuri alkamaisillaan uutta kiistaa. Kumpikin hiukan oudoksui\ntyönjohtajan tuloa. Rouva lähti ylpeällä liikkeellä omaan\nmakuuhuoneeseensa. Patruuni keskeytti pesuaan ja kysyi vähän vihaisena:\n\n-- Miten olette tänne päässyt?\n\n-- Eteisen ovi oli reiklaamatta, vastasi työnjohtaja arasti ja säikähti\nheti patruunin suuttunutta katsetta.\n\n-- Oletteko kauvankin ollut etuhuoneessa?\n\n-- Suoraan tulin sieltä tänne.\n\n-- No, mitä asioitsette, kun ette joudu odottamaan siksi, kuin ylös\npääsen? Pitäisi teidän sen verran tietää, ett'ette tunkeu ihmisten\nmakuuhuoneisiin --!\n\n-- Mutta kun patruuni on käskenyt minun ilmoittaa, niin tulin minä --\n\n-- Mitä ilmoittaa?\n\n-- Että jos raittiusseurassa puhutaan jotain vaarallista, jotain\nuudenaikaista, niinkuin patruuni sanoi --\n\nPatruuni vetäsi liivin päälleen ja sanoi:\n\n-- Nytpä merkillistä! Nyt on kaikki mullin mallin! Mitäs siellä\nraittiusseurassa on tehty?\n\n-- Eilen illalla siellä keskusteltiin henkivakuutuksesta ja tultiin\nsiihen päätökseen, että patruunin pitää henkivakuuttaa työmiehensä --\n\n-- Minun henkivakuuttaa työmiehet! Eikö edes tapaturmavakuutus riitä!\nSekin on liikaa, mutta vielä liiempaa on henkivakuutus. Eei! Kukas\nsiellä sellaista puhui? Pura tietysti?\n\n-- Sitte Purakin, mutta ensin sen alkoi Nykänen.\n\n-- Nykänen! Mistä hän moisia osaa ajatella?\n\n-- Jumala sen tiennee.\n\n-- Te olette huonosti vartioineet raittiusseuraa. Minä käskin teidän\npitää vaaria, ett'ei siellä yhtään kapinoida minua vastaan eikä puuhata\nmitään uudenaikaista. Tietysti he ovat siellä kauvankin keskustelleet\ntällaisista asioista, kun Nykänenkin niistä jo osaa puhua. Te olette\nhuonosti vartioineet seuraa, sanon minä, -- ja patruuni löi nyrkillään\nkovasti pöytään työnjohtajan nenän edessä.\n\nTyönjohtaja säikähdyksesti vavahti ja katsoa muljotti patruuniin\nikäänkuin odottaakseen vielä jotain ankarampaa. Mutta patruuni meni\npesukaapille ja pani sen kiini.\n\n-- Ja te ette voinut asialle mitään? kysyi patruuni sitte vähän\nlauhkeampana.\n\n-- Minä vastustin, mutta sanoistani he eivät välittäneet.\n\n-- Myönnätte kai itsekin huonosti vartioineenne, kun siellä tuollaista\nalkaa ilmestyä.\n\n-- Ei siellä ennen ole puhuttu noin rohkeasti.\n\n-- Niin, ei tietysti _niin_ rohkeasti! Mutta myötään tullaan\nrohkeammiksi, kun ei mitään salpaa ilmau. Tietysti siihen malliin on\npuhuttu ennenkin: Kuinkas muutoin he voisivat ja osaisivat tuollaista\npuhua? Nykänenki!\n\n-- Ei. Niille itsestään, herra patruuni, tulee mieleen tuollaisia\nvaatimuksia, kun ne saavat lukea kaiken maailman sanomalehdet.\nNykänenkin on hyvin ahkera sanomalehtien lukija ja muutamissa\nsanomalehdissä on jos mitä. Niitä pitäisi valikoida --\n\n-- Voi olla syynä sekin. Minä myönnän sen. Tietysti tuollaisilla\ntuumillaan he eivät suuria saa, mutta kun he rupeavat mielessään\nmokomia hautomaan ja vaatimuksia suurentamaan, niin voivat he jonakuna\nkauniina päivänä lyödä tuumansa tukkoon ja vaatia suurempia palkkoja.\nJa mikäs minulla on muu asiana kuin myöntyä --\n\n-- Siinähän se vaara on.\n\n-- Seuraavalle vuodelle minä en tilaa yhtään sanomalehtiä, koska ne\nantavat sellaisia päänpälkähdyksiä Nykäsellekin. Ja teidän pitää olla\nläsnä joka kokouksessa, jotta minä saan tarkoin tietää, mitä siellä\ntehdään. Nykyään ilmaupi jo Helsingissä työlakkojen oireita, ja ne ovat\nvaarallisia. Käskekää Pura tänne tulemaan heti!\n\nTyönjohtaja lähti. Hän äsken mennessään oli odottanut kovaakin kiitosta\npatruunilta valppaudestaan. Mutta nyt tuo käynti tuntui siltä, kuin\nolisi käynyt kylmillään olevassa huoneessa, mistä mielellään pois\nlähtee. Tultuaan verstaaseen, meni hän Puran luo, joka innoissaan\nviilaili pöytänsä ääressä vihellellen. Työnjohtaja tahtoi saada jotain\nkorvausta ja nautintoa edes Purankaan kustannuksella, kun patruuni oli\nollut noin kylmäkiskoinen. Hän mennessään Puran luo löi häntä takaa\nolkapäälle, jotta Pura havahti, ja sanoi ilkkuvasti:\n\n-- Menkää nyt tekemään selkoa itse patruunillekin eileniltaisesta\nkeskustelusta.\n\nPura huomasi työnjohtajan lausumistavasta, mikä ääni kellossa oli.\nTyönjohtaja oli siis käynyt nurjassa mielessä puhumassa patruunille.\nPura loi häneen pitkän, halveksivan katseen ja lähti patruunin luo.\nMutta työnjohtaja nolostui ja kääntyi tarkastamaan Puran viereisen\nmiehen työtä. Puraa vähän aristi mennä, sillä tuo kerrallinen käynti,\njolloin patruuni oli hänelle kauhistunut, tuli nyt niin kammottavana,\nihka ilmeisenä mieleen. Mutta hän koetti rohkaistua.\n\nPatruuni oli jo täydessä puvussaan työhuoneessa, kun Pura astui\nsisälle. Patruuni ei ensin puhunut mitään, vaan nousi istumasta\nkävelemään. Pysähtyi sitte aivan Puran nenän eteen ja kysyi vakavasti:\n\n-- Mitä yhteyttä on raittiusseuralla ja työmiesten henkivakuutuksella?\n\nPura vähän hämmästyi kysymystä, mutta patruuni katsoen häneen odotti\nhäneltä vastausta.\n\n-- Itse asiassa ei mitään, vastasi Pura ja huomasi saaneensa itselleen\ntukalan kysymyksen, mutta patruunille varsin otollisen häntä\nmoittiakseen.\n\n-- No, miksi sekoitatte nämä toisiinsa -- ja minun kustannuksella? Häh?\n\nPatruuni alkoi jo kiivastua, ja yhä tukalammaksi tunsi Pura tilansa.\n\n-- Raittiusseurassa on vain keskusteltu yleisaiheisista, nykyaikaisista\nkysymyksistä --\n\n-- Yleisaiheisista, nykyaikaisista kysymyksistä? Vaikka suoraan\nväitetään minun olevan velkapään vakuuttamaan työmiehiäni\nhenkivakuutuksessa, minun, joka en ole missään tekemisessä heidän\nelämänsä kanssa. Saavathan he minulta palkan siitä työstä, minkä\ntekevät -- ja siinä kaikki!\n\n-- Vaan nykyaikana yleensä otetaan keskustelunalaisiksi tuollaisia\nkysymyksiä --\n\n-- Kuka teille on antanut _luvan_ keskustella noista nykyaikaisista\nkysymyksistä raittiusseurassa?\n\n-- Olisiko siitä pitänyt kysyä lupaa...?\n\n-- Olisi! Raittiusseura on minun -- ja siinä kaikki! Minä määrään, mitä\nsiellä tehdään, mitä siellä puhutaan, eikä muut -- siinä kaikki!\n\n-- Mutta minä luulin --\n\n-- Ei mitään luulemisia! Silloin, kun minä annoin luvan raittiusseuran\nperustamiseen, niin käsitin minä, että se perustetaan yksistään\njuoppouden ehkäsemistä varten eikä mitään muuta.\n\n-- Se olikin ja on ollut pää-asia.\n\n-- No niin. Pidättekö, ett'en minä kyllin ole pitänyt huolta\ntyömiehistäni? Heillä on raittiusseura, heillä on kipukassa, heillä on\nsäännöllinen työ ja säännöllisesti saavat palkkansa. Eikö siinä ole\nkyllin minun puoleltani? Voitteko kieltää, ett'ei ole?\n\n--- Mutta tuohan eilen illalla oli vain keskustelua eikä vaatimusta.\n\n-- Mutta sellaisesta ei saa keskustella raittiusseurassa! Se on\nkapinoimista minua vastaan.\n\nPura näki turhaksi väittääkään vastaan. Hänen ja patruunin\nmielipiteiden välillä oli niin suuri erotus kuin taivaalla ja maalla.\nJa _nyt_ hän huomasi, että raittiusseura olikin patruunin perustama\neikä hänen, että hän oli suuresti erehtynyt, kun oli luullut sillä\nvoivansa kehittää työkumppaneitaan. Ja tuo raittiusseura, josta hän oli\nniin paljon ajatellut ja niin paljon uhrannut sen eteen, lyyhistyi\nhänen silmissään vain patruunin leikkikaluksi, millä hän hetkeksi oli\nlumonnut hänen silmänsä.\n\n-- Muistakaa nyt, että tuollaisia raittiusseurassa _ei saa_ puhua!\nSaatte mennä!\n\nMitään sanomatta lähti Pura pois ja käveli kuin tuomittu eteisen\npoikki. Hänellä ei ollut! enää mitään sanottavaa, ja jos olisi ollut,\nniin ei sitä olisi uskottu eikä sillä olisi ollut mitään merkitystä.\nNiin lähti hän kuin tuomittu tuomiopöydän äärestä. Mutta patruuni\nitseensä tyytyväisen tuomarin tavalla pani helpotuksen sikaarin\npalamaan.\n\nKun Pura tuli verstaaseen, niin tuli mieleen taas oma\nvähäpätöisyytensä. Hän tiesi olevansa oikeassa, mutta mitä hän\npuolustuksillaan voi. Ja nyt raittiusseuran iltamiin, missä ennen oli\nollut kuin kotonaan, oli tullut outo vieraus. Siellä ei saisikaan enää\nvapaasti ajatuksiaan ulos lausua, vaan täytyisi olla varovainen kuin\nainakin vieraiden parissa. Pois sieltä oli menevä kodikkuus ja hilpeys,\nmutta sijaan tuleva velttous ja laimeus. Patruuni oli lausunut vaan\nmuutaman sanan ja noin paljon saanut aikaan. Sellaista mahtia! Ja mitä\nsiellä raittiusseurassa nyt tehtäisiin, kun ei saataisi keskustella ja\nväitellä kuin jostakin patruunin mieluisesta. Ja kukapa ne tunsi aina\nne mieluiset asiat? Kukapa?\n\nPura muisti tuon entisen ikävän tilansa ennen raittiusseuraa. Sepä\nmelkein puistautti, kun vertasi sitä hupasiin raittiusseuran iltoihin,\njoissa tosiasiat ja leikki kävivät käsi kädessä. Istua kotona\nyksinäisyydessä, joku kirje korkeinna hupinaan! Sepä kyllä puistautti.\nSilloin ei voinut hetkeksikään unohtaa olevansa noennuolija. Mutta,\nmietti Pura, eihän nyt seura siltä vielä kokonaan ole mennyttä, vaikka\nnyt patruuni onkin sinne lähettänyt tomupilven hengitettäväksi. Niin,\neihän vielä läheskään, vaikka ensin tuntui niin lamauttavalta.\n\nMutta itse aatteen kannalta oli patruuni kumminkin paljastanut\ntodellisen karvansa. Ei hänellä ollut yhtään mielessäkään työmiestensä\nhenkisen tilan parantaminen, ainoastaan oma ahneutensa. Ja Puran\nsilmissä joutui hän ilkeään valoon: kopeili kuin tiranni kuulematta,\nhuolimatta muista. Pura oli näkevinään hänen pöhökasvonsa tuossa\nedessään kiukuitsevan, siinä leveän suun sanoja purkavan ja\npussimaisissa kuopissaan silmien tirrottavan... ja niiden vielä\nverestävän kuin kaniinin silmät.\n\nMutta tänä päivänä ei työnjohtaja tullut kertaakaan Puran tykö, vaan\npysytteli ulompana; väliin tyytyväisellä hymyilyllä katsoa luihautteli\nPuraa hänen huomaamattaan. Ennen oli hän paraan osan päiväänsä\nviettänyt Puran pöydän tykönä ja hänen kanssaan puhellut milloin\nmistäkin. Mutta nyt ei tullut. Pura tuon kyllä huomasi, mutta ei\nvälittänyt mitään. Yksinään hän nyt tahtoikin olla, ja työnjohtaja --\neipä hänestä juuri enää seuralaiseksi ollutkaan. Työmiehetkin\nhuomasivat Puran ja työnjohtajan kylmän suhteen ja arvelivat siihen\nolevan syynä tuon eileniltasen keskustelun.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta jos Pura tuona iltana olikin menettänyt patruunin suosion, niin\noli hän päässyt samana iltana lähempään tuttavuuteen Sannan kanssa. Ja\nse voitto Puran mielestä korvasi jossain määrin tuota tappiota. Kun\nAlfred olikin tuollainen ilkeä, joksi Pura oli häntä sanonut, niin\ntaipui Sanna olemaan Puran kanssa. Purasta kaikki pitivät, sanoivat\nhäntä \"hyväksi\" mieheksi, niin Sannakin oli sitä mieltä, että hänen\nkanssaan sopi olla.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nPura oli tullut välinpitämättömämmäksi raittiusseurasta. Siihen oli\nsuurena syynä Sanna, jonka parissa hän vietti joutohetkensä, kun vaan\nSannan aika salli, mutta myös patruunin kurinpito raittiusseurasta. Ei\nse ollut Puran mielestä enää sama jalo seura, minkä hän oli perustanut,\nvaan jonkinlainen kurinpitolaitos. Sen turvissa tahtoi patruuni\nsäilyttää työmiehensä säännöllisinä -- siinä kaikki! Seurassa olo ei\nhäntä enää niin innostanut kuin ennen, eikä hän niin uutterasti\nmiettinyt iltasilla puheita ja keskusteluja kuin ennen. Mitäpä niistä\nmietti, kun ei ollut niistä lupaa puhella seurassa. Ja olihan hän\npannut hyvän alun, jatkakoot nyt muut! Siksipä ei hän ollut enää\nentisen, koko seuran henkeen ja oloon kiintyneen näkönen seurassakaan.\nUsein hän oli sieltä poissa. Ja kun hän oli siellä puhetta johtamassa\npöydän takana, ei hänellä enää ollut kirkasta kiiltoa silmissään, eloa\nkasvoissaan ja vienoa punaa poskillaan. Kaikki oli kadonnut, ja mies\noli pöydän takana raittiusseurassa arkipäiväinen kuin työpöytänsä\nääressä verstaassa.\n\nSanna se oli nyt kiinnittänyt Puran mielen, ja hänen seurassaan\nkuluivat hetket Puran mielestä paljon hauskemmin kuin tuolla\nraittiusseurassa. Ensi alussa koetettiin raittiusseurassa mennä entistä\nvakoa, vaikka Purakin sieltä oli poissa. Työnjohtaja oli nyt tavallaan\nastunut Puran sijalle ja hän se siellä isointa ääntä piti. Ja alussa ei\nerotuksesta paljon huomattukaan, mutta kohta. Kun Pura oli seurassa,\nelostuivat miehet, vaan hänen poissa ollessaan paraasta päästä nuoret\nhuvittelivat ja vanhemmat miehet lukivat sanomalehtiä, joita itse\nasiassa ei tullutkaan enää niin useita kuin ennen, sillä patruuni\ntyönjohtajan neuvosta eroitti \"vaarallisimmat\" ja jätti ne\nviikkokausiksi; lepäilemään työhuoneensa pöydälle muka ne ensin\nlukeakseen, ennenkuin työmiehet saisivat niitä silmäillä. Mutta\nlukematta ne usein jäivät ja lepäilivät siinä viikkokausia, kunnes\npiika näki hyväksi ne pois korjata.\n\nPatruunilla oli ollut aikomus mennä ulkomaille tutustumaan suurempiin\ntehdaskaupunkeihin. Mutta se aie oli lykkäytynyt lykkäytymistään,\nkunnes talvi oli oven edessä. Silloin patruuni mietti siirtää matkansa\nensi keväimeen. Patruuni oli ollut koko syksyn kuin lumouksen vallassa.\nIltapäivät ja yöt oli hän tavallisesti viettänyt ravintoloissa ja\nselvillä ollessaan oli hän kokonaan uupunut ja väsynyt. Epäili vain\nkaikkea.\n\nSinä syksynä oli maaseutukaupungissa pelattu kovemmin kuin moneen\naikaan sitte viimeisen paljastuksen jälkeen noin kymmenen vuotta tätä\nennen. Kaupungin rouvat alkoivat saada vihiä asiasta, ja patruuni\nmaalattiin heidän seurassaan mustimmaksi piruksi, mikä oli kaiken\npahennuksen aikaansaaja ja vietteli pelaamaan heidän aviomiehiään.\nHellätuntoisimmat rouvat itkivät patruunin rouvan surkeutta, mutta\ntoiset ylpeästi arvelivat, että häntä ei kannata sääliä, ravintolan\nneitsyt kun on ollut. Todellakin olisi surkeaa, jos hän olisi\nsivistyneiden vanhempien lapsi, lisäsivät he sitte näyttääkseen, ett'ei\nheiltä sääliä puuttunut.\n\nSilloin alettiin kaupungilla huhuilemaan, että muutamalla kaupungin\nylemmistä virkamiehistä, itse pormestarilla, olisi vailinki muutamassa\nkassassa, mikä hänellä oli hoidettavana. Niin tiettiin jutella. Ja\nvielä lisäksi, että pormestari oli menettänyt nuo rahat pelaamalla ja\nettä ne olivat patruunin raha-arkussa. Rouvansa hänelle tuon huhun\nmuutamana aamuna tiuskasi heidän kinastellessaan. Patruuni kuullessaan\ntuon vaaleni ja suutuksissaan yritti lyömään rouvaansa, mutta tämä\npakeni. Ytimiin saakka viilteli tuo huhu patruunin, sillä hän ei ollut\nyhtään pelannut pormestarin kanssa, vaikka muuten seurustellut. Että\nhuhu uskottiin hänen päähänsä, siitä hän oli varma. Huhun alkuunpanijan\njos hän olisi saanut tietää, niin revolverinkuulan olisi ampunut sen\notsaan. Mutta sitäpä hän ei saanut tietää, sillä huhu oli pantu\nliikkeelle pormestarin omasta perheestä, jotta pormestari tuon kautta\njoutuisi viattomaksi uhriksi, jota muut olivat nylkeneet. Kaupungin\ntoiset herrat kyllä tiesivät asian, mutta patruunia he eivät nousseet\npuolustamaan, vaan nauttivat tuosta huhusta, sillä olihan patruuni\nkiskonut korteilla _heiltä_ rahoja, jos ei pormestarilta. Jouti kyllä\nmokomien juorujen nyljettäväksi!\n\nNyt iski patruuniin ajatus lähteä ulkomaille ja antaa tämänsyksyisten\njälkiensä siten mennä umpeen. Muutamana aamupäivänä istui patruuni\ntyöhuoneessaan karttoja nenän edessä. Hän suuntasi matka-ohjelmaa ja\nmerkitsi muistikirjaansa kaikellaisia tietoja. Matkan määränä olivat\npohjois-Englanti ja sen suuret rautateosten tehtaat. Rouva huomasi\nhänen jotain erinomaista harkitsevan ja miettivän, mutta ei suinkaan\nkysynyt, mitä. Kun patruuni sitte ilmoitti hänelle lähtevänsä\nulkomaille, rouva vain ilkeästi naurahti vastaukseksi, mutta sitte\nkohta pillahti itkemään, sillä mustasukkaisuuden kade tunne ei hänestä\nvielä ollut kokonaan kuollut. Rouva piti, että patruuni menee häntä\npakoon, lähtee viettämään lystejä hetkejä ulkomaille naisten ja viinin\nparissa. Kummako sitte, että pillahti niin katkeraan itkuun ja viime\nlopuksi pyysi mukaan. Mutta patruuni ei ollut tuota kuulevinaan, vaan\nkatsahti halveksivasti häneen. Silloin kiepsahti rouva patruunin\nkaulaan, mutta tämä työnsi hänet kylmästi luotaan. Rouva meni itkien\npois, mutta patruuni jäi syviin mietteisiin.\n\nTyönjohtaja tuli patruunin luo, sillä hän oli käskenyt häntä. Patruuni\nkuullessaan eteisessä askeleita, siirsi kartat eteensä ja oli niitä\nkovasti tutkivinaan. Hän kääntyi työnjohtajan puoleen sanoen:\n\n-- Painakaa puuta! Tulitte aivan sopivalla ajalla.\n\nTyönjohtaja istuutui ja alkoi polttelemaan patruunin tarjoamaa\nsikaaria.\n\n-- Huomenaamulla minä lähden, niinkuin olen jo teille ennen sanonut.\n\nSamalla soitti patruuni piikaa ja käski hänen tuoda juoma-aineita.\n\n-- Otamme tässä nyt vähän lähtijäisiä. Ja sitte minulla on puhumista\nteille.\n\nPatruuni kaatoi juomalaseihin ja maisteli sitte työnjohtajan kanssa.\n\n-- Tämä lähtö nyt tuli, vaikka arvelin heittää sen ensi avoveteen.\nMutta pääseehän rautatiellä. Ja me tarvitsemme uusia malleja ja\nkaavoja, uusia piirustuksia.\n\n-- Patruuni tietysti näkee paljon uutta siellä.\n\n-- Koetan matkan ottaa niin hyödylliseltä kannalta kuin suinkin. Tahdon\nsaada verstaani hyvälle kannalle uusimpaan ulkomaiseen malliin.\n\n-- Sittepä työki luistaa!\n\n-- Niin luulisi. Maistakaapa! Minä tahdoin puhua kanssanne vähän,\nennenkuin lähden. Tahdotteko ottaa verstaan huostaanne?\n\n-- Jos patruuni luottaa vaan minuun, niin --\n\n-- Kehenpä muihin tässä asiassa luottaisin kuin teihin?\n\n-- No, kyllä minä koetan pitää huolta.\n\n-- Hyvä. Konttorilla ei ole tekemistä verstaan kanssa muuta, kuin että\ntyömiehille suoritetaan sieltä palkka ja että tilaukset kulkevat\nkonttorin kautta. Koko muu hoito on teidän hallussanne. Raittiusseura\nolkoon entisellään. Se on hyvä olemassa varsinkin nyt, kun minä lähden\npois. Mutta Pura ei siellä saa alkaa kapinoida!\n\n-- Pura on ollut nykyään välinpitämättömämpi seurasta kuin ennen. Hän\nkuuluu olevan kihloissa ja siksi vieraantunut vähän seurasta.\n\n-- Ei ole vahingoksi, jos hän pysyykin seurasta erillään.\n\n-- Minä sitä olen nykyään seuraa johtanut...\n\n-- Vai niin. Se on hyvä. Minä luotan näihin lupauksiinne. Ja te myös ne\npidätte? Eikö niin?\n\n-- Patruuni saa uskoa, että minä pidän sanani.\n\nTyönjohtaja lähti huoneesta. Patruuni tarttui raskaalla kädellä\npöytäkelloonsa ja helisti sitä kovasti. Hän käski piian tuomaan uuden\nlasin ja sitte menemään sanomaan Alfredille, että hän tulisi ylös\npatruunin luo. Kun piika oli lähtenyt hakemaan Alfredia, nousi patruuni\nistumasta ja meni makuuhuoneen ovelle. Kuunteli siinä hetken ja meni\nsitte rouvansa makuuhuoneen oven taakse. Mutta kun hän ei sieltä\nkuullut mitään, lähti hän heti pois, reiklasi sen oven ja oman\nmakuuhuoneensa oven. Tuli sitte entiselle paikalleen työhuoneessaan.\n\nKohta oli Alfredkin sisällä. Mielistellen kysyi hän, mihin patruuni\nhäntä tarvitseisi.\n\n-- Olkaa hyvä ja istukaa! Kaatakaa lasi itsellenne ja puhellaan sitte!\n\nAlfred noudatti käskyä. Patruuni käski hänen tuomaan tuolinsa pöydän\nääreen oman tuolinsa viereen. Alfred totteli ja otti itselleen selkä\nkenossa hyvin kuuntelevan aseman.\n\n-- Huomenaamulla tapahtuu lähtöni ja tahdon puhua muutaman sanan\nkanssanne ennen sitä.\n\n-- Patruuni tekee hyvin!\n\n-- Te saatte vaivaloisen tehtävän, mutta palkkio tulee myös sen mukaan.\n\n-- Mielelläni otan sen huolekseni, jos patruuni suvaitsee luottaa\nminuun.\n\n-- Teidän tulee pitää täysi huoli konttorista ja olla sen aikaa, kun\nminä olen ulkomailla, sen isäntä. Rouva ei saa yhtään sekautua\nkonttoriin, sillä sen asioita hän ei ymmärrä.\n\n-- Tehtävän tehtävänä kyllä otan mielelläni, mutta juuri rouvan puoli\n-- se minua, sallikaa minun sanoa suoraan, mietityttää. Rouva tietysti,\nminä sanon suoraan, ei pidä minua isäntänä, ja minä joudun tukalaan\nasemaan.\n\n-- Minä voin hänelle sanoa, että te olette minun määräämä konttorin\nisäntä, ja silloin saatte olla aivan vapaa rouvasta.\n\n-- Siinä tapauksessa on eri asia. Silloin voin ottaa tehtävän\nhuolekseni.\n\nHe alkoivat sitte juttelemaan lähemmin matkasta juoman ääressä.\nAlfredilla lähtiessään huoneesta olivat silmät jotenkin sameat, ja\nhehkua oli patruunin poskilla. Alfred lähti konttoriin mieli täynnä\ntyytyväisyyttä ja iloa. Riemukas se olisi ensi talvi hänelle, sillä\ntalo, tällainen verstas, olisi hänen huostassaan; konttoriin yksistään\nei hänen isännyytensä rajoittuisi. Sopipa siinä sivussa katsoa omaa\netuaankin ja pistää aina kymmenen sadasta omaan taskuun. Ja rouvan\nkanssa hän kyllä sopisi paremmin kuin patruuni. Sopusammin hän osaa\nnaisten kanssa menetellä kuin tuo itsepäinen patruuni. Ja hänelle\nmuistui mieleen, että nyt sopii ruveta Sannaaki tavottelemaan. Häntä\nmieli naurattamaan suloisa tulevaisuutensa.\n\nPura oli kihlannut Sannan, ja usein he olivat yksissä. Sannan iloinen\nluonne oli suloinen vastapaino Puran raskaalle hengelle, mikä aina otti\nasiat hyvin vakavalta kannalta niin nuoreksi mieheksi. Samoin kuin Pura\nennen oli elostunut raittiusseurassa, samoin hän nyt vilkastui Sannan\nparissa. Kun tuo tyttö nauroi ja juttusi turhanpäiväisiä asioita, ei\nPura voinut olla enää vakava, vaan nauroi ja juttusi hänkin. Sannan\nseurassa oli niin kevyttä ja hauskaa. Mutta väliin Pura yksinään\nmietti, että pitiköhän Sanna oikein todella hänestä, että jos hän\npettyisi samoin Sannan suhteen kuin raittiusseurankin. Ja Sannan\nkäytöksestä ei hän todellakaan saanut itselleen täysin tyydyttävää\nvastausta.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nPatruuni oli mennyt matkoilleen. Tyhjänä oli hänen työhuoneensa, tomua\nyltä päätä huonekalut ja muut esineet. Piika ei välittänyt sen huoneen\npuhdistamisesta, ja rouva kävi vain siellä joskus itkemässä. Hän muka\njollain tavoin tyydytti mieltään, kun sai itkeä patruunin tomusessa\ntyötuolissa. Kun patruuni oli mennyt, sulkeutui hän viikoksi\nhuoneeseensa eikä sieltä liikkunut mihinkään. Mutta Alfred\nlepertelevillä kohtelijaisuuksilla sai hänet sieltä lähtemään.\n\nTyönjohtaja ja Alfred väittelivät keskenään vallasta talossa. Alfred\ntahtoi ylettää isännyytensä aina verstaaseen saakka, käydä siellä\nväliin samaten kuin patruunikin seisoskelemassa kädet seljän takana ja\nkatsellessaan murahtaa joku moitesana joko työn hitaudesta tai\nhuonoudesta. Mutta siinäpä pani työnjohtaja vastaan. Katselemassa nyt\nehkä Alfred olisi saanut käydä työnjohtajan mielestäkin, mutta mikä hän\noli käskijäksi verstaassa, jonka patruuni yksinomaa oli jättänyt hänen\nhaltuunsa. Alfred taas sanoi, että arvasihan hän tuon ja sentähden\npuoli väkisten oli ruvennut isännäksikin, kun patruuni oli niin kovasti\npyytänyt. Ja Alfred aina muka ihmetteli, että työnjohtaja uskaltaa olla\nnoin tottelematon hänelle.\n\nEnsikerran kun Alfred patruunin menon jälkeen näki Sannaa talossa,\nkysyi hän leikillisesti:\n\n-- Miten se Sanna-lapsi nyt jaksaa?\n\n-- Minulla ei ole mitään tekemistä herran kanssa, oli Sanna ollut\njyrkästi vastaavinaan, mutta punastunut ja mennyt menojaan. Alfred oli\nnaurahtanut ja mennyt myös matkojaan. Ja joka kerta kun Alfred kohtasi\nSannaa, nauroi hän hänelle ja koetti saada häntä puheluun kanssaan.\n\nRaittiusseura se alkoi olla aivan hunningolla ja uuvuksissa.\nTyönjohtaja ei kyennyt sitä elähdyttämään, eikä kaikissa miehissäkään\nollut kovinkaan suurta raittiuden harrastusta. Intohimon voima on\nsuuri, ja harvoin voidaan sitä perin pohjin nyhtää ihmisestä, mihin se\nkerran on kerjennyt syöpyä. Kun vaan tilaisuus ilmaupi, heittää se\nkahleensa, joihin se on kytketty. Niin tässäkin. Ei ollut monta viikkoa\npatruunin menosta, ennenkuin alkoi kuulua, että useat ovat luopuneet\nraittiudestaan, vaikka kyllä nimeksi seurassa kävivät. Poissapa oli\npatruuni kovine sanoineen. Pura koetti nyt parastaan, sillä hänen\nmieltään karvasteli, että tuo seura, jonka eteen hän niin innolla oli\npuuhannut, kuolisi tuolla tavalla. Hän piti kiivaan puheen työmiesten\nihmisellisestä arvosta, jossa koki mitä kiivaimmin miehiin istuttaa\nylevämpää katsantokantaa. Mutta silloin jysähti hän työnjohtajan kanssa\nyhteen. Työnjohtaja sanoi seurassa kaikkien kuullen patruunin\nlähtiessään olleen sitä mieltä, että on hyvä, jos Pura pysyy erillään\nseurasta. Sepä pisti kuin orjantappura Puran sydäntä, ja hän lähti\nsilloin pois seurasta. Useat vajoutuivat kohta entiseen juoppouteensa,\nja ylevämpimieliset miehet pitivät kovin pahana, että työnjohtaja ja\npatruuni noin kohteli Puraa. He eivät tahtoneet ruveta tanssimaan\nseurassa työnjohtajan pillin mukaan, vaan mieluummin olivat sieltä\npoissa kuin siellä. Työnjohtaja oli väsynyt seuran pönkitsemiseen ja\nhalusi siitä päästä erilleen. Siksi oli hän paljastanut koko asian\nkirjeessä patruunille, jotta patruuni käskisi lopettaa seuran. Patruuni\nkirjoittikin vastaukseksi kiivaan kirjeen, jossa käski lopettaa seura.\nTyönjohtaja luki sen raittiusseurassa työmiehille. Siinä myös\nkäskettiin miesten palkat vähentää siksi, mitä ne olivat ennen\nraittiusseuran perustamista. Tämä seikka ei saanut aikaan vähintä\nmelua. Ne, jotka ensinnä luopuivat raittiudesta ja joivat kuin\nennenkin, siitä suurinta suuta pitivät, vaan ei niinkään\nkunnollisemmat. Edelliset uhkasivat tehdä työlakon ja pyysivät Puraa\nesimiehekseen siinä hommassa. Että Pura, joka oli niin kyllästyksissään\nsekä patruuniin että työnjohtajaan, rupeaisi siksi, siitä he olivat\nvarmat. Mutta Purapa kieltäytyi siitä ja neuvoi heitä tyytymään\nentisiin palkkoihinsa. Eihän patruuni ollut mitenkään väärin\nmenetellyt, kun oli palkat alentanut, oli Pura sanonut miehille. Mutta\nnämä aikansa melusivat, kunnes tyytyivät entisiin palkkoihinsa. Heissä\nei ollut yksimielisyyttä, jotta olisivat pysyneet lujina\nvaatimuksissaan.\n\nAlfred usein iltasilla tavotteli Sannaa ja olikin onnistunut siihen\nmäärään, että Sanna melkein ikävöi häntä. Vapissut oli Sannan käsi\nottaessaan ensimmäisen lahjan Alfredilta, ja kohta oli hän ottanut pois\nsormestaan Puran kihlasormuksen. Kun Pura oli kysynyt siihen syytä, oli\nhän vastannut, että hän on ottanut sentähden pois, ett'ei sormus\nkuluisi. Oli muuan sunnuntai-ilta, jolloin Alfred päätti tehdä\nlopullisen ryntäyksen. Rouva oli mennyt kylään ja Sanna oli yksinään\nlasten kanssa. Sanna tiesi rouvan tulevan vasta myöhään yöllä kotiin,\nja siksi aikoi lähteä ulos pantuaan lapset levolle. Kun hän oli\nlähtöhommissa, tuli Alfred ja aivan kohtelijaasti pyysi tulla mukaan.\nSanna punastui, mutta ei kieltänytkään, vaikka kyllä pelkäsi toisten\npiikain ehkä näkevän hänen Alfredin parissa. Ja niin he lähtivät\nyhdessä kaupungille. Pura tuli vähän myöhemmin hakemaan Sannaa, mutta\nsilloinpa hän ei enää ollut kotonaan. Sanna ensin vähän aristeli\nAlfredin seurassa, mutta kun oli pimeän puoleinen, niin pian hän\nrohkastui, laski leikkiä, nauroi ja teki ripeitä liikkeitä. He\nkävelivät höyryvenelaituriin, josta aikoivat höyryveneellä kaupunkiin.\nMatkaa ei ollut paljon, mutta se oli Sannasta tukalinta ihmisten takia,\njoita oli höyryveneessä. Pian tulivat he kaupungin rantaan. Alfred kävi\nostamassa leivostötterön rannasta olevassa myymälässä ja toi sen\nSannalle. Sanna alkoi lapsellisella nautinnolla maistelemaan leivoksia.\nMilloin jyrsi hän leivoksen sahahampaisiin ja säästellen sitä nakersi,\nmilloin imiskeli sitä, kuin pieni lapsi sokuripalasta. Ei Sanna niin\nahminut kuin Alfred, joka yhdellä kertaa heitti leivoksen suuhunsa ja\nnielasi sen, kuin lintu hyttysen lennosta.\n\nHe astuessaan puhelivat joutavia, mitättömiä asioita, pitivät sellaista\nkevyttä tuumaa, mikä on ominaista tavallisessa tilassa olevalle\nsielulle. Tehtiin vähäisiä havainnoita ja koetettiin keksiä asian\nhullunkurista puolta, jolle Sanna oli valmis nauramaan. Hän pureskeli\nleivoksia ja aina nauraa kikatti, vaikka suukin oli täynnä.\n\n-- Eikö mennä tuonne puistoon vähän istumaan? kysyi Alfred.\n\n-- Mennään vain!\n\nHe menivät muutaman suuren koivun alle sohvalla istumaan. Puistossa ei\nollut muita. Siellä oli pimeä, sillä puiden oksat loivat juurille\nsynkkyyden. Ohuet pilvet kulkivat taivaalla kiiruusti. Sanna katsoi\nniitä, miten ne juoksivat ja kokoutuivat ja väliin verhosivat kuun\npalasen.\n\nAlfred silmäili pitkin puistoa. Siellä oli vain hämärää ja varjoa, ja\ntuo ikäänkuin rohkaisi häntä. Hän siirtyi likemmäksi Sannaa ja tunsi\nposkiensa palavan. Hän siirtyi vielä lähemmäksi ja yhtäkkiä laski hän\nkätensä Sannan kaulalle. Otti toisella kädellä, kun Sanna ei\nvastustanut, vyötäräisistä ja veti hänet syliinsä. Hän oli kuin kiivaan\nlumouksen vallassa, mikä herpasi koko hänen olemuksensa. Hänen poskensa\nhehkuivat ja hermosto oli jännityksessä, jotta vieno hiki puhkesi\nkasvoille ja ruumis oli herkkä vapisemaan. Sanna oli hervakas ja painui\nlepäämään Alfredin vasenta povea vasten. Alfred nojasi päätään Sannaan\nja kuuli hänen sydämmensä lyövän kuin aristuneen elukan. Alfred\nnojautui enemmän Sannaan ja kosketti suullaan Sannan kuumia huulia.\nAlfred suuteli toisen, kolmannen ja yhä useamman kerran. Ei kumpikaan\nääntä ääntänyt eikä heittänyt irti. -- -- --\n\nSilloin ryöpsähti tuuli puistoon ja pääsi käsiksi kuiviin lehtiin.\nNiitä se lennätti ja puiston puita huojutti, jotta ääni ilmassa kuului\nja Sanna ja Alfred havahtuivat siitä. He jäivät erilleen istumaan\nsohvalle ja katsomaan puuskan mellastusta. Puuska meni, se oli vain\nsatunnainen vihuri, joka yhtä kiivaasti katoaa kuin tuleekin. Alkoi\nvain lienteästi tuulemaan. Sannan ja Alfredin huomaamatta oli taivas\nverhoutunut tummempiin pilviin, ja nyt alkoi heittelemään ensimmäisiä\nvesiä, raskaita kuin ainakin syyssateen karpalot. Ne ropisivat puita\nvasten ja tipahtelivat puiston kuiviin santakäytäviin.\n\n-- Kohta sataa kovasti. Meidän pitää joutua sateen edestä, sanoi Sanna\nja oikasi rynkyistä päällysvaatettaan.\n\n-- Ei niin kovin hätää. Onhan minulla sateenvarjo.\n\nAlfred nousi ylös ja levitti sateenvarjonsa. Sitte tarttui hän Sannaa\nkäsipuolesta, ja yhdessä saman sateenvarjon alla lähtivät he puistosta.\nRaskaasti tipahtelivat sadepisarat sateenvarjon kattoon, mutta eivät\nsen läpi päässeet. Alfred veti Sannan aivan liki itseään, eikä Sanna\nvastustanut, vaan nauroi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta sai Pura tietää Sannan ja Alfredin välistä. Ja silloin hän\nhetkeksi musertui, ja koko hänen henkinen pontensa oli kuin madon\nsyömä, mikä vaan kituu ja kärsii. Hänestä tuli synkkämielinen ja\nalakuloinen. Hän koetti välinpitämättömästi vain työskennellä, mutta se\nei tahtonut onnistua. Alfredia ei hän ollut nähnyt moneen aikaan, sillä\nhänpä ei juljennut tulla Puran näkyviin. Hetkeksi oli Pura kadottanut\nkaiken uskonsa ja luottamuksensa elämään. \"Jos ketään on koetettu, niin\nminua\", lausui hän väliin yksinään. \"Kumminta kummista on se, että itse\ntyöväen tyttäret eivät jaksa säilyttää naisellista arvoaan. Niillä on\nheikoin kasvatus, joita myötään uhkaavat terävät kohtalon okaat\",\nlisäsi hän siihen.\n\nRouva eroitti Sannan talosta, kun sai tietää hänen olevan raskaana.\nKotiinsa sen Sannan täytyi nyt turvelehtaa, sillä minnepä muualle nyt\nmeni, kun kaikki alkoivat häntä vieroa. Raskaalta tuntui Purasta, kun\najatteli Sannaa ja hänen tulevaisuuttaan, mutta hänen sisin sydämmensä\nhäntä kuitenkin rakasti. Hän ei voinut nyhtää pois sydämmestään Sannan\nkuvaa, ei, vaikka se nyt oli noin tummunutkin. Ja kun hän kuuli, miten\nihmiset Sannaa parjasivat ja haukkuivat, että itsehän on syynä\nonnettomuuteensa, niin yhä myötätuntosemmaksi tuli hän Sannaa kohtaan.\nEttä Sannan osa oli raskas, sen hän kyllä käsitti.\n\nSilloin muutamana päivänä tuli sähkösanoma ulkomailta, että patruuni on\nkuollut siellä sydänhalvaukseen. Hekumallisen elämänsä uhrina hän\nmenehtyi. Sähkösanoman vaikutus ei ollut vähäinen patruunin talossa.\nRouva huusi tuskissaan yhden päivän, ja kaikki palkolliset olivat kuin\nsäikäyksen lyömät. Kuka nyt ottaa verstaan? kysyttiin. Ainoaksi\nkeinoksi näki rouvakin hiukan selvittyään säikähdyksen ensi\nhuumauksesta myödä verstas. Mutta ostajaa ei ollut niinkään helppo\nlöytää, sillä liike oli siksi suuri. Viimein löysi rouva ostajan; se\noli muuan nuorenpuoleinen varakas liikemies, mikä oli saanut\nyliopistollistakin sivistystä. Hän se nyt tuli konepajan omistajaksi.\n\nMutta samassa kuin tuli uusi isäntä, samassa Purakin ikäänkuin heräsi\nsurun unestaan. Tämä isäntäpä oli toisellainen kuin entinen patruuni:\nei hän ollut röyhkeä ja kopea, vaan hyväsävyinen. Hän taisi puhutella\ntyömiestä niinkuin ystäväänsä. Ja Pura aikoi vielä kerran koettaa\nsivistää työkumppaneitaan. Mutta nyt hän alkaisi eri tavalla. Hän\ntahtoi muodostaa jonkinlaisen työväenyhdistyksen verstaalaisten kesken.\nPura näki olevan parasta, ett'ei ensin vaadittaisi ehdotonta raittiutta\nseuraan pääsemiseen, mutta sitte, kun työmiehet olivat siellä\nkasvatetut. Hän tahtoi ensin puhdistaa sydämmet, ennenkuin puhaltaisi\nniihin ylevämmän katsantokannan. Ja silloin työmiehet itsestäänkin\nheittäisivät ylenmääräisen juomisen ja tulisivat itsestään raittiiksi.\nSilloin voisivat he myös tyttäriinsä istuttaa sellaisen mielen, mikä ei\nhorjuisi jonkun miehen mielistelyistä siveettömyyteen ja kurjuuteen. Ja\nhän sai luvan uudelta patruunilta perustaa tällainen yhdistys. Sinä\niltana, jolloin yhdistys perustettiin, oli taas riemujuhla\nverstaalaisten kesken, johon otti osaa uusi patruunikin. Muutamia\npäiviä myöhemmin pyysi Pura Sannaa vaimokseen. Vasta silloin\nverstaalaiset oikein huomasivat, minkälainen mies Pura oli. Jo aikaa\nennemmin oli Alfred lähtenyt talosta.\n\n\n\n"]