Merimies ja albatrossi
Yrjö Rauanheimo (1904–1949)
Rauanheimon novellikokoelma yhdistää realismia ja symbolismia kuvatessaan merimiesten elämää ja kaukokaipuuta. Kertomukset vievät lukijan muun muassa Havaijille ja erämaiden lammasfarmille, huipentuen niminovellin merimiehen ja puhuvan albatrossin kohtaamiseen.
Yrjö Rauanheimon 'Merimies ja albatrossi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2352. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
MERIMIES JA ALBATROSSI
Kirj.
Yrjö Rauanheimo
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1931.
SISÄLLYS:
I. MAA
Maantie. Päivä lammasfarmilla. Päivä Havaijilla. Mary Johnsonin täysihoitola. Pata viitonen. Etelän tähtien alla.
II. MERI
Merimies ja albatrossi. Karkurit. "Bootlen" kapteeni kuolee, Charles kuolee myös. Viha. Kuu oli jälleen pyöreä. Onni.
I. MAA
MAANTIE.
I.
Maantie on pitkä. Se on niin pitkä, ettei sillä ole alkua eikä loppua, ja se luikertelee ilmansuunnasta toiseen, aina maailman reunaan saakka. Toisinaan tuntuu siltä kuin ulottuisi se vaaksan verran vielä tätäkin pitemmälle, niin lohduttoman päättymätön se on.
Tie kulkee korkeilla vuorilla, missä sumupilvet kietovat puut kosteaan helmivaippaansa, se mataa laaksoissa tasankojen halki suorana kuin jousesta ammutun nuolen nousu. Jättiläiskäärmeenä se halkoo metsät, leikkaa metsäiset lahdet ja katoaa joskus meren syliin.
Näin minä näin sen kerran häipyvän pois silmistäni. Se putosi vuorilta kaarrellen kuin puusta irtaantunut vaahteran siemen, se kieri laaksoon asti, jäykistyi siinä kuin kuolleeksi ja halkaisi kaksi silmänkantamatonta pensaikkolakeutta. Sinne se ohjasi ratansa, päätyi merestä värihehkua imevään sateenkaareen ja ponnahti ylös pilviin huikaisevana värijuovana.
Taivaan se halkoi komeana, säteilevänä kaarena, kunnes sitten putosi jonnekin olevaisuuden ulkopuolelle, meren taakse, värijuovan päähän. Sen ainoan kerran olen nähnyt tien päättyvän, kulkevan pitkin sateenkaaren kehää loppupisteeseensä.
Mutta ehkä se kimmahti vielä täältäkin toisen, yhtä kirkkaan kaaren mukana avaruuteen. Ehkä se hyppi värijuovana valtameren yli jatkaakseen jälleen matkaansa uusia ilmansuuntia tavoitellakseen. Milteipä uskon niin, sillä tie on aluton, loputon rengas. – – –
Kuinka avara on maailma! Kuinka kaunis se on!
Minä istun valtavan virran rannalla ja katson kuinka harmaapurjeinen jättiläinen lipuu suusärkkiä kohden. Laiva on matkalla sinne, juuri sinne, missä maailma on kaunein, missä kaikki tiet johtavat ihanuuteen, lämpimään aurinkoon ja värihehkuun.
Laiva vie minun ajatukseni. Rannalle jää vain sidottu ruumis.
Tämänkaltaisina hetkinä olen kuullut selvemmin kuin koskaan ennen maailman kiehtovan kutsun. Minä näen sieluni silmien edessä, kuinka minua varten avataan syli. Kaunis maailma ottaa minut vastaan. Avara maailma antaa vapaudenkaipuulle tyydytystä.
Niin, vapaus! Rakas ystävä, minä vaivun polvilleni ja rukoilen, että saisin jälleen elää sen hetken, jolloin suostuin maailman kutsuun. Rinta koholla minä syöksyin silloin maantielle. Käsivarsissa oli jokainen lihas pingoitettu, silmissä paloi uhma. Vastuksia päin silmiä! Jalan lihakset pingoittuivat. Minä olen valmis kuin puuma syöksymään ponnahduksella esteiden kurkkuun. Minä raivoan siinä, maantien alussa seistessäni. Minä huudan ja huidon kuin mieletön. Minä tahdon kokea kaiken, pahan ja hyvän. Minä olen vapaa. Mistään ei löydy siteitä, jotka minut takerruttaisivat tähän alkuun kiinni.
Jokainen hermo värisee odotuksesta. Kutsun äänenpaino käy yhä kehoittavammaksi. Maailma mairittelee. Se mairittelee lihaksia, tahtoa, ja lennättää ajatusta komeassa kaaressa maapallon kolkasta toiseen. Tule!
Minä en enää ajattele. Poltan kaikki takanani ja astun ensimmäisen askelen maantiellä.
Nyt se on tehty. Takana ei ole mitään. Edessä on kaikki.
II.
Minä olen maantiellä.
Ensimmäiset askelet astun itsetietoisena. Koko maailma on minun. Olen vapaa menemään minne haluan. Jokaisen tienhaaran saatan valita omakseni, jokainen ilmansuunta on minun. Vauhti on alussa kova, niin kiihkeä, että pian hengästyn.
Maantie juoksee suorana. Joskus valaisee kuu sitä pehmeästi, ja ojia en huomaa, vaikka aivan niiden partailla kävelen. Joskus tunkevat auringon säteet kaikkialle. Päivä tekee tiestä kovan. Kaikki ääripiirteet ovat selvät. Ojista ovat muodostuneet syvät vallihaudat, jotka pakottavat minut pysymään maantiellä. Sivuille en pääse, takana on kaikki poltettu. Siis eteenpäin!
Ja eteenpäin minä riennän. Taakse en katso. Ylpeys, uhma, häpeän pelko ja tietoisuus voimastani jäykistävät niskani, niin etten saata katsoa sitä osaa tiestä, jonka jo olen askeleillani mitannut.
Nyt minä tiedän, mistä tämä riemukas tunne on rintaani syttynyt!
Me olemme kaikki seikkailijoita. Salaperäinen, tuntematon viehättää enemmän kuin käsin kosketeltavissa oleva. Me haluamme tutkia, kokea ja asettaa voimamme esteitä vastaan. Me olemme kuulleet puhuttavan ihmeellisistä olennoista, kummallisista vaaroista, ja jokainen uskomme tulevamme toimeen seikkailuissa. Veri kiertää kuohuvana koskena suonissamme. Jokainen sydämen lyönti ajaa meitä eteenpäin. Luotamme itseemme. Nyt olemme vakuutettuja siitä, että juuri me kynsimme vaaralta silmät pois päästä.
Aivot sanovat: Varo! Niin, aivot. Nyt me annamme palttua aivoille. Niistä me juuri haluamme päästä irti. Ruumiin on oltava vapaa. Lihakset huutavat sitä täysin kurkuin. Kaikki pingoittuu.
Ruumis pakahtuu, ellei se juuri nyt saa toimia. Hermot nauttivat jännityksen pintaväreestä, joka niiden syitä kutittaa huumaavasti. Lihaksien syyt pullistuvat, pingoittuvat äärimmilleen. Seikkailu odottaa tien käänteen takana. Kolme askelta ja me jo seisomme sitä kasvoista kasvoihin. Kadumme koko elämämme ajan, ellemme nyt tee ratkaisevaa päätöstä ja aja mielestämme pois järjen varoittavaa ääntä. Nyt on hankittava muistoja! Vanhuus tulee, lihakset kuivuvat. Miten katkerasti silloin kadumme, että nyt epäröimme. Me tiedämme sen.
Ja siinä on yksi syy, tärkein syy, minkä tähden me astumme tien mutkan taakse ihanaa seikkailua kokemaan.
Siitä johtui riemukas tunne rinnassani. Siitä, että olin nuori. Aivot, järki ja ruumis sotivat keskenään valtavaa taistelua. Minä olin jo kieltänyt järjen ja seisoin nyt tiellä ruumiini, lihasteni tukemana. Ja minun oli niin hyvä olla. Maailma oli minun. Se ei voinut olla kenenkään muun. Olin yhtä hyvä kuin jokin toinenkin sen herraksi tulemaan. Esteet ja vaarat. Pyh! Ne oli tielleni joku toinen asettanut. Joku toinen, joka halusi itse omistaa maailman. Saadaanpa nähdä!
Minä juoksen nyt maantietä pitkin hätäisin, kiihkein askelin. Tukka liehuu tuulessa, rinta on koholla. Korvat ovat jännityksestä herkkinä ja silmät ovat saaneet kovan kiillon. Koskaan en ole ollut paremmassa kunnossa. Ellen nyt pysty lyömään vaaraa silmille, niin sitten en koskaan. Näillä hetkillä ratkaistaan kysymys maailman omistamisesta. Voitto tai häviö. Ja minulla on kaikki mahdollisuudet voittaa. Niin siis juoksen ja haen kiihkeästi silmiini ensimmäistä estettä.
Mutta niitä tulee niin paljon.
Ensimmäisistä suoriudun helpolla. Kova elämä, reippaat otteet ja nyrkeissä isku kuin moukarin lyönti – ja katso, osa maailmaa on jo valloitettu. Tulee lisää ja nyt jo huohotan. Sivuilta, edestä ja takaa. Monesti on vaaroja lukuisa joukko kintereilläni. Väsyn ja olen juuri vaipumaisillani tielle, kun ylpeys, uhma ja häpeän pelko kiskovat minut käsipuolista jälleen jaloilleni. Siinä samassa olen jälleen elämäni parhaimmassa kunnossa – ja voitan.
Ihmisten ilkeys, penseys, kateus ja kovuus sortuvat ojaan, kun minä reippaasti naurahdan ja vain huitaisen kädelläni. Humalan tolkuttomuus, viettelykset, pahat, kiehtovat kutsut saavat ensin osakseen tutkistelun ja sitten – ojaan. Niitä, samankaltaisia on joka tien käänteessä. Ne tulevat vain sortuakseen jäljelleni ojaan. Minä kiiruhdan yhä edelleen...
Sitten tunnen mielessäni jonkin liikkuvan. Se kiemurtelee sisässäni kuin käärme. Katselen ympärilleni, huidon kahta kovemmin ja koetan epätoivoisesti saada selville, mistä vaara tällä kertaa uhkaa. Tie on edessäni aivan tyhjä. Kaikki kiusanhenget ovat silmistäni poissa, mutta kuitenkin on minulla niin paha olla.
Vaara tulee sisästäpäin. Se jäytää lihaksiani kuin tulen poltto. Se nakertelee jokaista punaista verisolua. Lihakset muuttuvat tahdottomiksi lihamöykyiksi, jalat horjuvat ja minä tunnen häviäväni. Minä olen tullut maailmaa valloittamaan ja nyt kaadun polvilleni, juuri kuin alku oli omanani.
III.
Ikävä!
Se otti minut maantieltä kuin avuttomimman madon tallattavakseen. Sen syyksi on luettava, että minä käännyin takaisin ja juoksin läähättäen maantien alkuun.
Nyt seison siinä, missä alussa olin. Mato ei enää luikertele rinnassani, mutta tiedän, että jos askelenkin astun maantiellä, poltot jälleen kovenevat ja palaan yhtä kauhuissani takaisin. En ollut tarpeeksi vahva.
Järki toi minut kotiin. Aivot lähettivät parhaimman aseensa tuleen. Olin heikko – ja hävisin.
Saan rakentaa ne sillat uudelleen, jotka minut arkiseen elämään yhdistivät. Edessä on siis paljon, mutta nyt on takanakin jotakin.
Siitä minä olen maantielle kiitollinen. Senvuoksi en lähtöäni koskaan kadu.
PÄIVÄ LAMMASFARMILLA.
Mabel nousee kello seitsemän. Hän kurkistaa ikkunasta aurinkoiselle pihalle, toteaa, että emu on vielä häkissään ja asettaa sitten lihan pannuun. Emu näkee, että talossa liikutaan jo ja ojentaa pitkän kaulansa, josta hiekkajyvät rapisevat, kohti Mabelia. Tyttöä ei enää kuitenkaan näy. Hän on lähtenyt herättämään meitä – kolmea laiskaa renkiä.
Yöllä on tullut hiekkaa sisään. Hienon hienoa, kylmää hiekkaa, joka nyt on paksuna kerroksena huovan päällä. Kun nousee varomattomasti, saa suunsa sitä täyteen. Puhumattakaan silmistä, jotka aina aamuisin verestävät. Hevospeitteen alla on muuten mukava nukkua, mutta siinä olevat remmit kutkuttavat niin ilkeästi ja sitä paitsi tunkeutuu aina jokin remmi yöllä nukkuessa suuhun tai silmiin.
Mabel on jumalaisen sievä tyttö. Niin sievä, että on nautinto herätä hänen kosketukseensa. Kun yön unet ovat vielä mielessä, tuijottaa vain ja ajattelee. Jos... niin... jos...
Aurinko on jo noussut niin korkealle, että yön kylmyys viipyy enää peltiseinissä vain varjon puolella. Kun menee sinne pois tytön silmistä, tuntuu ja voi miltei vannoa, että vesi voisi jäätyä. Tämä on Australiaa, suurta mannerta, josta löytää minkälaista ilmaa tahansa.
Mutton chops! Alituisesti sama herätys. Lopulta toivoo jo, että kaikki lampaat maailmassa kuolisivat, ettei niitä tarvitsisi järsiä. Ja teetä. Ja siinä se sitten onkin!
Isäntä istuu tietenkin pöydän päässä. Hänen kasvonsa ovat pitkät. Hevosen kasvot, ajattelen. Mutta ei se ihme olisikaan. Hän aloitti uransa hevosten vaihtajana täällä tai jossakin muualla Jumalan selän takana. Tai sitten muistuttavat ne erään tunnetun filmisankarin piirteitä. Ei juuri Lon Chaneyn, mutta vähän sinne päin. Hänen kätensä ovat suuremmat kuin hevosen kaviot. Lähinnä kai niitä voisi verrata lapioihin. Mutta hän on nostanutkin niin monta vehnäsäkkiä näillä kourilla, ettei ole ihme, jos ne sellaisiksi ovat levenneet. Ja loppujen lopuksi on hän isäntä ja hänellä saa olla millaiset kädet tahansa. Kun omistaa yhdeksäntuhatta lammasta, tuhatviisisataa eekkeriä vehnämaata, kaksi autoa, yhden polkupyörän, sata hevosta ja kaksitoista lasta, saa olla mitä tykkää. Kahdeksantoista vuotiaan rengin ei sovi esimiestään halveksia, ei liioin arvostella.
Näillä lapioilla hän murtaa ison kasan lammasta suuhunsa. Ison, että jaksaisi leimata tuhansia lampaita kuumassa paahteessa, ison, että jaksaisi heilauttaa niskaansa yhdeksänkymmentä kiloa painavan vehnäsäkin. Tämä mies ei tunne mitään muuta kuin Työn, isolla t:llä kirjoitettuna. En sano tätä siksi, etteikö hän tuntisi muita hyveitä, jos ne kadulla tulisivat vastaan. Hän tekee kuitenkin työtä aamusta auringon laskuun. Hän ei ennätä ajatella mitään muuta. Siksipä sanonkin, että hän on hyveellinen muissakin suhteissa.
Kaksi mukia teetä ja sitten come along, boys!
Kello ei ole vielä kahdeksaa. Meiltä on varastettu kymmenen minuuttia. Mutta kun saa vain punnan viikossa palkkaa, ei se merkitse mitään. Roy on vanhempi, hän saa kolme puntaa. Siksi hän sadatteleekin. Ah Sing on puutarhuri ja hän on tyytyväinen. Hetken kuluttua hän kuitenkin nukkuu puna juuriensa keskellä.
Olen vaihtanut polkupyörän hevoseen. Minulla on oma hevonen. Ensimmäisen kerran elämässäni. Se vie minut hiljakseen emun häkin ohitse ja hetken ajan tempoo ajatuksia kiusaus antaa emun ja hevosen koettaa, kumpi heistä on parempi ja lujempi potkimaan. Omen on hyvä potkija, mutta olenpa nähnyt emun antavan isännälle kerran sellaisen potkun, että pois tieltä. Minä nostan vain kohteliaasti hattua tälle levottomalle eläimelle. Sen tempun näkee Mabel, joka on tullut karitsoitaan juottamaan, ja hän nauraa. Hän nauraa ja minä luulen, että hän vielä kerran nauraa minulle illallakin, silloin kuin muut ovat kaukana.
Woollawaloohon on tie leveä ja tasainen. Minä laskettelen sitä pitkin, että paukkuu. Omen pelästyy tien syrjään jätettyjä kiesejä. Tartun sitä harjaan kiinni, sillä en ole mikään ratsastaja. Niin me sitten menemme, minne hevonen vie. Vasta lammasaitauksen lähellä saan sen taltutetuksi. Silloin on jo takanamme hurja pölypilvi.
Lampaat seisovat tiheään ahdettuina aitauksessaan. Vehnäpelto ulottuu aivan aitauksen viereen ja aamuvirkuimmat nyhtävät täyteläisiä tähkäpäitä. Pässit ovat eri aitauksessa tänään. Ne hyppivät ja osoittavat mieltään. Minä tiedän, mille puolelle aitausta ne haluaisivat, mutta nyt ei ole heidän aikansa. Katras muistuttaa likaista pilvipeltoa, sillä lampaiden selät ovat aivan kiinni toisissaan. Ne raukat eivät muista, että nyt on jo aamu, aurinko on jo noussut lämmittämään.
Tulen alas satulasta hirmuisella töminällä ja kiinnitän Omenin veräjäpatsaaseen. Suitset ovat uudet ja haistelen nahkaa mielihyvällä. Nahan haju aamuviileässä on suloinen haju. Kun siihen vielä sekaantuu pikkuisen pölyn tuntua, lampaiden määkyntää ja tropiikkihatun silmillevalahtamista, on kuin jaksaisi iät päivät seistä tai ratsastaa lampaita paimenessa. Tämä on vain yksi reippaista hajuista. Toinen lähtee lampaiden keskuudesta, kolmas vehnäpellolta, neljäs metsästä, joka on kuin puisto, ja viides juottolammikosta. Juottolammikon haju on tahmea ja tarttuu kurkkuun, mutta sekaantuneena kaikkiin edellisiin hajuihin menee sekin mukiin.
Voi siunaus, hyvä aurinko, kun kiipeät niin nopeasti! Jos isäntä tulisi ja näkisi minut vielä tässä! Alentaisi aivan varmaan aidan korjaajaksi. Saisit jälleen kulkea nipistyssakset ja kiristäjät mukanasi maileittain rautalanka-aitaa korjaamassa. Saisit kumartaa selkäsi kipeäksi jokaiselle kaniinillekin, joka ryömisi aidan alitse. Et voisi mennä edes piiloon nukkumaan, sillä silloin jokainen naapuri ja vielä talon poika lisäksi kantelisi isännälle. Jokainen näkisi sinut aitaa korjatessasi. Jokainen ohitseratsastava paimen ajaisi hevosellaan tahallaan niin läheltä sinua, että pölypilvi tekisi nipistyssaksesi harmaiksi. Viljavankkureita vetävät härätkin nuuhkaisisivat sinulle halveksivasti.
Hui-i! Tuolta tulevatkin jo koirat, Sissy, Poxy ja Roxy. Ne ovat mustia kuin synti ja raivoja kuin hornanhenget. Pieniä, mutta pahasisuisia. Kukaan ei tiedä, mitä rotua ne ovat, tuskinpa ne itsekään sitä tietävät. Roy kotona on laskenut ne nyt irti kopeistaan. Aina valmiina, ainakin Sissy, joka varmasti on tänään ajanut kalkkunoita pihalla, koskapa on niin kuumissaan.
Lampaat sitten ulos aitauksesta. Aukaisen veräjän ja vähitellen, pää riipuksissa, tulevat ensimmäiset. Pian on niitä kuitenkin veräjänaukolla niin suuri määrä, että tulevat automaattisesti tielle. Sitten hyppäävät Sissy ja Poxy aidan yli lennossa ja hätyyttävät niitä takaapäin. Roxy on asettunut Omenin viereen ja näyttää siltä kuin haluaisi se joko ottaa varjoa Omenin vatsasta tai sitten puraista sitä kinttuun. Kun minä huitaisen sitä mustille peräpakaroille, muistaa se paikkansa ja seuraa joukon kärkeä alituisesti ärhennellen. Juoksujalkaa siinä mennään ja pian ovat tuhannet määkivät eläimet tien toisella puolella. Kuljetaan vielä muutamia metrejä ja saavutaan lammasmaalle. Ei ole ruohoa paljoakaan, mutta sekin vähä, mitä puistossa on, kätkee sisäänsä lukemattomia kaniininkuoppia.
Jälleen veräjä kiinni ja tätä valtakuntaa katselemaan! Tämä ei ole metsää, tämä on puistoa. Puut seisovat kuin mitattujen välimatkojen päässä. Maan peittää tasainen nurmikko, niin tasainen, että ei tarvitse kaataa kuin muutamia puita, kun jo saa hyvän krikettikentän. Latvat ovat tuuheat, mutta yksikään lintu ei siellä laula. Nämä seudut ovat lauluttomia, sävelettömiä.
Sitä vilkkaampi kuhina käy maassa. Iguanot, valtavat sisiliskot, kurkistavat kannoista, tuhannet kaniinit hyppelevät riemuissaan, kun näkyvissä ei ole muuta kuin yksi ihminen ja sekin vielä hevosen selässä. Lampaat vaeltavat tyhmänarvokkaina juomapaikalle ja aidan alla kiemurtelee käärme, vihreä ja hyvännäköinen.
Poxy hoi. Tule tänne! Se vintiö on pahanteossa ja jättää lampaat ahtamaan itseänsä aidan toiselle puolelle vehnään. Se vintiö ajaa kaniineja sen sijaan, että sen pitäisi olla minun apulaisenani paimenessa. Huono koira. Toivon, että Sissy ja Roxy antavat sille tänä yönä selkään. Sellaista on kuuleman mukaan tapahtunut, sillä nämä koirat ovat ehkä yhtä viisaita kuin ihmiset, paljon viisaammat kuin hevoset, vielä viisaampia kuin lampaat, kaniineista puhumattakaan. Nehän juovat itsensä joskus halki juottolammikon vierellä.
Ratsastan lammikolle. Se on joskus ammoisina aikoina, ehkä viisikymmentä vuotta sitten – tämä maa on nuori – kaivettu neliön muotoiseksi, mutta sitten ovat tulleet hevosten tukevat kaviot, lehmien ja sikojen sorkat ja lampaiden käpälät pyöristämään sen liejuisia rantoja. Kuin vesiheinät pistävät sen keskeltä hukkuneen lehmän kuivettuneet ja auringossa ihmeesti haalistuneet kylkiluut. Sic transit gloria mundi! Lehmä luuli olevansa suurempi eläin kuin lammas. Meni yhä syvemmälle ja katsoi ylpein mielin taakseen rannalle, missä lampaat ja kaniinit avuttomin ja kateellisin ilmein seurasivat valtavan ruhon polskahduksia. Meni yhä syvemmälle, kunnes yht'äkkiä huomasi joutuneensa silmä silmää vasten veden mutaisen jumalan kanssa. Sinne se sitten jäi. Mätäni. Ja aurinko nauroi! Aika käänsi sen sitten seljällensä ja aurinko kuivasi kylkiluut vahingoniloisena kutittaen.
Se on lammikon tarina. Olen niin monasti sen kuullut.
Olemme sunnuntaisin pistelleet sen poikki luistavalla trudgeonilla. Nämä talon pojat, jotka eivät ole merta nähneet muuta kuin kuvissa ja ehkä Parkesin tyttöjen silmissä, uivat kuin sammakot. He eivät tiedä vedestä muuta kuin että se on samea ja liejuinen. Tuskinpa he uskovat, että muunlaista vettä on olemassakaan. Siitäkin nähdään, että vesi on tärkeä elementti ja että kukin ottaa sen omalla tavallaan.
Lammikon äärellä kasvaa puu. Moni hevonen on sen varteen kupeitaan kyhnyttänyt ja tänään tekee sen Omen. Ajattelen, että Omeniin sisältyy nykyajan tekniikkaa, sillä olenhan vaihtanut sen polkupyörään. Ajattelen myös, että jos se joskus saisi lapsia ja ne taas lapsia, niin sittenhän minä joskus eräänä kauniina päivänä – ja yhtä kuumana kuin tämäkin – voisin ostaa nämä lapset ja lastenlapset myötyäni vaikka moottoripyörän. On niin kuuma, että voi ajatella mitä tahansa, ilman että joutuisi ihmettelemään ajatuksen lentoa. Nenäliinakin hatun takana, jonka pitäisi suojella kallisarvoista takaraivoa, rupeaa tippumaan vettä. Se ei kuitenkaan ennätä pitkälle, sillä se tuntuu kuivuvan hiekkaan, toisin sanoen niskan keräämään pölyyn.
On kuuma, sillä aurinko on noussut. Kohta tulee tien mutkan takaa Roy hurjasti ratsastaen. Kohta hyppää hän hevosineen aidan ylitse höyhenenkeveästi, sillä hän osaa ratsastaa. Paljon paremmin kuin minä. Sen vuoksi ja juuri sen vuoksi panee hän niskansa alttiiksi. Näyttäähän suutarikin hyviä kenkiä, jotka hän on valmistanut. Kohta panee Mabel myös teen tulelle ja kohta pyytää puukirveskasvoinen isäntä saippuaa ja pyyheliinaa mennäkseen pesemään käsiään sadevesisäiliön vuotavan vesihanan alle.
Kaikki tämä tapahtuu niinkuin se on monta kertaa ennenkin tapahtunut, sillä erotuksella vain, että minä kurkistan yhä innokkaammin siihen kyökin ikkunaan, jonka lävitse pitäisi näkyä Mabelin kumarassa oleva kaunis vartalo. Kerta kerralta yhä innokkaammin. Varmaan minä vielä kerran juuri tässä samassa paikassa putoan hevosen selästä.
Me jäämme kaikin iltapäiväksi kotiin. Pitää justeerata valjaita, sanoo isäntä. Tom-karjakko, hevostenkasvattaja, ratsastaja, allround-man, talon kaikki kaikessa, saa mennä lammikon ääreen katsomaan likaista karjaani ja viedä koirille luita.
Niin me sitten näpertelemme herra emun läheisyydessä useita tunteja ja talon suuri karju sekä hänen arvoisa ja lukematon perheensä ilmestyy jostakin metsävaellukseltaan meitä tervehtimään. Meissä ei ole kuitenkaan mitään erikoista ja siksipä tämä suuren perheen isä keikauttaa halveksivasti niskojaan nähdessään vielä suuremman perheen isän ja äidin, kalkkunapariskunnan, tulevan meitä kohden pää kallellaan. Se kulkee vain ylpeänä koko kalkkunaparven lävitse ja sitä en minä uskaltaisi tehdä, sillä olen kerran koettanut sitä. Kanatkin pitävät melua jossain vehnäsäiliön takana. Vallitsee todellinen kotitunnelma.
Kello kolme tulee isäntä vajaan ja käskee meitä ulos. Kun tottelemme, en ainakaan minä kadu, että tuli lähdettyä.
Maailma on aivan punainen! Vajassa ollessamme jo tunsimme tämän punaisen hehkun ja nyt näemme sen koko komeudessaan. Myriaadeja pölyhiukkasia on tuulen mukana sinkoutunut ilmaan. Varmaankin jostain punaisesta paikasta, sillä kun aurinko tunkeutuu tämän äkillisen tuulen tuoman pölypilven lävitse, muuttuu koko maailma verenkarvaiseksi. Meidän kasvomme hehkuvat punaisina, karjukin, joka äsken oli epämääräisen vaalea, on nyt ruusunpunainen. Talon ikkunat hohtavat kuin olisi sisällä tulipalo ja näyttävät pullistuvan kehyksistään ulos. Vesisäiliön hopeapinta saa kumman hohdon, pehmeän patinan, sellaisen värin, ettei luulisi sellaista olevan olemassakaan.
En ole moista nähnyt ja senvuoksi tuijotankin sitä silmät selällään. Jos tämä näkyisi jossakin muualla, sanokaamme vaikka esimerkiksi Balkanilla, syttyisi siellä sota kaikkien kanssa kaikkia vastaan jo siitä yksinkertaisesta syystä, että tämänkaltaisen väri-ilmiön täytyisi merkitä sotaa. Minä rupesin sinä päivänä uskomaan taivaalla näkyviin merkkeihin ja lupasin mielessäni heti sopivan tilaisuuden tullen tutkia Ilmestyskirjaa, mitä sillä oli tällaisesta asiasta sanottavaa.
Minulta unohtuvat valjaat, unohtuvat vehnäsäkit, lampaat.
Kun olen tätä taivaan varoitusta huonoille ihmisille tuijottanut taukoamatta puolisen tuntia, alkaa aurinko ahtaa siihen kultaansa. Nyt on taivas kuin Japanin lippu. En ole koskaan nähnyt niin teräviä ja geometrisiä auringon säteitä taikka oikeammin auringon valokeiloja. Punaista ja kultaa! Tulta ja kultaa määrättömin määrin!
Tulee sade, sanoo isäntä ja aikoo vetää minut takaisin vajaan. Mistä se tulisi, ajattelen, mutta sitten muistan kuinka äkkiä sadekuuro tropiikissa voi heittäytyä luomakunnan ylle, ja tottelen.
Sade tuleekin hetken kuluttua. Näillä seuduilla sataa harvoin, mutta kun sataa, sataa kylliksi ainakin yhden päivän osalle. Pihamaalla on vettä nilkkaan asti, tyhjentyneet, talon joka nurkassa seisovat vesirummut kumisevat jylhästi ja joskus räjähtää ukkonen kamalalla voimalla kuin vesisäiliöitä ilokseen auttaakseen.
Vetäydyn kyökkiin, uunin nurkkaan. Naiset liikkuvat kuin varjot lieden leiskuvassa valossa. He ovat kalpeita ja heidän kalpeutensa eroittuu selvästi tummunutta päivää vasten. Sillä ulkona on miltei pimeä.
Ajattelin ensin Tomia, sitten lampaita. Lampailla on varmaan hauskaa, kun saavat pitkästä aikaa vettä ulkoapäinkin, ylhäältäpäinkin. Tomilla ei ole yhtä hauskaa, mutta vaihteekseen hänkin tätä katselee, sillä kuusi kuukautta on nyt kulunut, ilman että ainoatakaan pisaraa vettä olisi taivaasta tullut tänne Woollawaloon seutuville. Tom tietää sitäpaitsi, että ellei tätä pian olisi tullut, olisi vehnälle käynyt huonosti ja lampaat olisivat päivä päivältä lakastuneet, kunnes ne olisivat yhtenä päivänä auringon kovasti paistaessa räjähtäneet kuin ruuti ilmaan. Ainakin olisivat ne kuolleet janoon. Sitä ennen mahdollisesti. Syrjäytän siis Tomin mielestäni.
Minulla on paljon hauskempaa katseltavanani. En ole koskaan ennen nähnyt Mabelia näin läheltä.
Hän on niin lähellä, että tunnen hajuveden tuoksun. Minua pyörryttää, mutta me olemme täällä niin pitkällä muusta maailmasta, minä olen niin pitkällä hajuvedeltä tuoksuvista naisista, että pyörryttämiseeni on täysi oikeus. Hän on niin lähellä, että hänen hameensa joskus hipaisevat kasvojani. Minä tunnen sellaista autuutta, jota voi tuntea vain mies, joka on ollut sivistyneestä maailmasta erillään niin kauan, ettei hän enää muistakaan. Tällaisina hetkinä ovat luultavasti vahvatkin miehet sortuneet. Heidän sydämensä on palanut kuin soihtu. Palanut karstaksi.
Yhä sataa. Silloin menee Mabel ulos ja silloin näen elämäni kauneimman näyn. Tai sanokaamme vaikka sen vuoden kauneimman näkyni.
Mabelin takki on tulipunainen. Hän juoksee suoraan sateen keskelle, avaa tukkansa ja kun suuret sadepisarat hajaantuvat tämän kultaisen tukan päällä hyppiessään sädehtiväksi kruunuksi, seison minä ikkunassa ja pidätän hengitystäni.
Tukka tulee pian märäksi, Mabel juoksee jälleen sisään. Näky on haihtunut ja nyt ei minulla enää ole muuta odotettavana siinä keittiön uunin vieressä istuessani kuin hajuveden tuoksu. Mutta onhan sitä siinäkin. Kuka tietää, koska taasen pääsen häntä yhtä lähelle? Ehkä kuluu jälleen kuusi kuukautta ennenkuin sataa?
Sitten tulee ilta, lammas teurastetaan seuraavaa päivää varten ja minä menen vajaan hevosloimen alle nukkumaan.
Näen vain kauniita unia. Sitäpaitsi ei sinä yönä hiekkaakaan lennä silmille.
PÄIVÄ HAVAIJILLA.
Vene kirahtaa pimeydessä niin kumman valkoiseen hietaan. Kiihtyneitä ääniä kuuluu ympärillä. Meidät puoliksi kannetaan, puoliksi raahataan palmujen suojaan. Kapteenilla on kengät jalassa, minulla ylläni vain ihokas ja housut. Kuulen kuinka joku tarjoaa minulle kenkiään. Olen liian väsynyt, liian uninen vastatakseni, ja niin joudumme valaistun bungalow'n eteen. Paljon väkeä ryntää kuistille, kuuluu huutoa ja naurua. Joku syö vieressäni, itse en muista syöneeni, mutta sen muistan, että leposohvalle heittäytyessäni on kädessäni appelsiini. Sitten nukahdan.
Ellinor H:n matka Australiasta Havaijille on päättynyt.
Aamulla voimistelen hetkisen – varpaillani. Puolihorroksessa ajattelen: onko ihminen tyhmä asuessaan yksinään pienellä saarella vai onko hän asuessaan pienellä saarella yksinään tyhmä. Appelsiinia puristan lujasti. Vyörytän sen varpaitteni viereen ja koetan heitellä sitä ilmaan. Kun olen lähes puoli vuotta yhtämittaisesti ollut paljain jaloin ja tottunut käyttämään laivalla varpaitani mitä ihmeellisimpiin asioihin, olen varsin taitava. Uskon, että voisin ottaa kiven varpaitteni väliin ja heittää sen kahdenkymmenen metrin päässä olevan ihmisen otsaan. Esimerkiksi ensimmäisen perämiehen otsaan. Minua naurattaa kovasti. Silloin tulee Max Boldtke huoneeseen, vetää ikkunoiden edessä olevat verhot syrjään ja ilmoittaa minulle, minulle, halvalle maalihousuiselle merimiehelle, että talossa on suihkuhuone. Max on isäntäni, timekeepereiden – työnjohtajien – kerhorakennuksen hoitaja, saksalainen, mutta kovin miellyttävä.
On aivan eri asia kaataa ämpärillinen merivettä kuumuudessa hikoileville hartioille, ämpärillinen, missä hyvässä lykyssä saattaa olla limainen ja polttava meduusa, kuin avata alastoman ruumiin yläpuolella olevan suihkutorven läppä. Vaikutus on miltei sama, mutta täytyy ottaa huomioon, että tässä tapauksessa on kyseessä sivistynyt ihminen, ylioppilas, jota lapsuudessa kehoitettiin kylpemään vähintäin kaksi kertaa viikossa. Minä tajuan jälleen olevani ihminen. Haluaisin niin sanomattomasti, että pojat laivalla näkisivät tämän toimituksen. Miten minä elegantisti nostan käteni ylös ja annan veden liukua käsivarsia pitkin kainalokuoppiin. Miten minä käyttäydyn suihkun alla kuin konsanaan maailmanmies. Ihminen voi käyttäytyä suurenmoisesti, vaikka hän onkin alasti ja vielä suihkun alla. Kaikkeen tarvitaan vain oikeata pohjaa.
Max antaa minulle kengät. Olen hämilläni. En ole vielä oppinut, että näillä saarilla on ystävällisyys ihmisen päähyve. Hämilläänolo kestää vain hetken. Siksi paljon jo olen oppinut maailmalla, etten kiellä. Kaipa minulla on kapteenin kirstussa niin paljon nostamatonta palkkaa, että saisin itselleni vaikka viidetkin kengät, mutta järki sanoo, että ota! Järjestä on näinä vuosina muodostunut mahtava tekijä. Jos esimerkiksi Bill siellä laivalla saisi näin vain ykskaks kengät ilmaiseksi, ei hän edes kiittäisi. Minä sentään koetan kumartaa. Silloin valuu vesi tukkaani ja silmiini.
Kapteeni on määrännyt minut kirjuriksi. Ellinor H. on hiililastissa ja lastin on ostanut saaren sokeriyhtiö. Tarkoituksena on, ettei kumpikaan puoli pääse pettämään toistansa. Nämä ovat tosin ystävällisiä ihmisiä, mutta ihmisiä kuin ihmisiä vain. Päätetään, että hiilien punnitustilaisuudessa on läsnä sekä laivan että yhtiön edustaja, jotka kumpikin pitävät omaa kirjanpitoaan. Saa sitten nähdä miten numerot käyvät yhteen.
Max selittää nämä asiat minulle. Hän nauraa ja minä uskon kyllä, ettei hän pettäisi laivaa.
Siihen laituriin, minne laiva on yön aikana tuotu, on matkaa lähes seitsemän kilometriä. Tie kulkee aivan lähellä rantaa. Oppaaksi annetaan kiinalaispoikanen ja Max puristaa kättäni varoittaen vielä kerran eräästä asiasta, jossa olen ollut sangen tahditon. Minä lupaan ja niin lähdetään. En ole puoleen vuoteen kävellyt pitempää matkaa kuin laivan kannen mitan.
Kiinalaispoika, jota minä kutsun Jimiksi niinkuin yleensä kaikkia kiinalaispoikia, osoittautuu puolittain mykäksi. Silloin tällöin murahtaa hän jotakin vastaukseksi, mutta ääni tulee niin kumeana, että otaksun hänen vielä tekevän paljon rahaa vatsastapuhujana. Hän on siepannut käteensä pitkän sokeriruo'on. Neljän kilometrin kävelyn jälkeen on se vain kävelykepin mittainen, sillä hän pureskelee sitä innokkaasti. Kun se on enää lyijykynän mittainen, tulen uteliaaksi ja ryhdyn seuraamaan ruokokappaleen vaellusta. Nyt se on enää kahden tuuman mittainen. Hän työntää loppukappaleen suuhunsa, purra rouskuttelee ja sylkäisee sen sitten tien oheen. Olen levoton hänen puolestaan, sillä miten voivat hänen leukansa olla hiljaa. Nehän ovat tähän saakka olleet lakkaamattomassa liikkeessä. Hän ratkaisee pulman siten, että varastaa ananasistutukselta komean hedelmän. Kun näen hänen silmissään kysyvän ja avuttoman ilmeen, tarjoan kohteliaasti veistäni. Sitä kai hän on vailla. Jim ottaa veitsen, kuorii ananaksen ja antaa minullekin. Silloin ollaan jo perillä.
Ajattelin kertoa, että ilma on ihana. Mutta mitä se hyödyttää. Ainahan täällä on ihana ilma. Kun käännymme satamakylään johtavalle tielle, tuntuu minusta siltä kuin jäisin ainiaaksi tänne. Tämä lauha pasaadituuli puhaltaa suoraan sydämeeni ja sinisen meren pauhu kantautuu suoraan sydämeeni. Jos jossakin on onnea, niin täällä. Jos jossakin on kaikkien halujen ja toiveiden täyttymys, niin on se tässä. Uusi elämä astuu työn ja kärsimysten murjomaan ruumiiseeni. Uusi veri, sakeampi, muodostuu tällä hetkellä soluissani.
Olen iloinen, onnellinen. Kun sitten astumme pieneen vajaan ja pimennosta astuu eteeni leveähartiainen satamakapteeni, joka ensi sanoikseen lausuu havaijilaisen tervehdyksen aloha, tuntuu minusta kuin astuisin jonkin sellaisen rajan sisäpuolelle, johon vain ne ihmiset, joilla on puhdas omatunto ja mielessään ikuinen rauha, kerran pääsevät.
Pablo, tämän "sovintotuomioistuimen" toinen jäsen, on filippiiniläinen. Hän on minua pienempi, mutta niin ihmeen puhdaspiirteinen. En voi olla ihailematta sitä rauhaa ja varmuutta, joka hänestä virtaa. "Peheaoe", sanoo hän nauraen. "Tehän tulette olemaan täällä vain jonkin viikon. On hyvä, että opitte joukon havaijilaisia sanoja".
Me istuudumme pöydän ääreen. Eteemme ajaa pienoisjuna, jonka kuljettaja on myös filippiini. Hän hymyilee iloisesti ja pysäyttää ensimmäisen vaunun aivan ikkunan alle. Pablo avaa ikkunan ja silloin minä havaitsen, että edessäni on niinkutsuttu vaunuvaaka. Vaunu irroitetaan toisista ja sitten jää se yksinään vaa'alle. Pablo leikittelee hetkisen punnuksien kanssa, muuttaa jonkin teräslieriön asemaa ja sanoo minulle sitten vaunun painon. Pari tonnia hiiliä. Me kirjoitamme sitten pitkän ajan numeroita. Veturi viheltää ja porhaltaa vaunuineen takaisin rantaan.
Nyt on aikaa keskusteluun. Pablo selittää tulleensa aivan pienenä poikana näille saarille. On saanut korkeakoulukasvatuksen ja aikoo vielä lukea insinööriksi. Katselen häntä salaa. Kuuntelen ihastuneena hänen pehmeätä ääntään. Mikä hän on? Polyneesialainen? Melaneesialainen? Vahinko, että tuli maantiede luettua vain väliajoilla, ja sekin, että kun tuli niillä mailla seilattua, ei vielä ollut oppinut mitään. Vaikka mitä se merkitsee? Hän on joka tapauksessa kotoisin idästä ja minä lännestä, mutta sittenkin joudun ajattelemaan, että jos hänellä olisi sisar, joka olisi yhtä puhtaan näköinen kuin hän, yhtä pehmeä-ääninen, yhtä charming, niin varmasti moittisin Kiplingiä, joka on esittänyt sellaisen väitöksen, etteivät muka itä ja länsi konsanaan tapaa toisiaan. Sitäpaitsi menisin tytön kanssa naimisiin.
Raukaisee. Menneet kärsimyksen kuukaudet vaativat hiljalleen veronsa. Tahdon näin raukeana ajatella merkillisiä tapahtumia ja asioita. Muistan kuinka vielä eilen kapteeni pyysi minua laivalla hyttiinsä, kehoitti minua istumaan ja kysyi sitten, osasinko minä lukea ja kirjoittaa. Ja kuitenkin oli hän kuusi kuukautta jokaisena yönä seisonut vieressäni ruorirattaan luona ja jutellut kanssani kaiken maailman asioita. Tosin hän ei kertaakaan ollut kysynyt, eikä niinmuodoin liioin saanut selville minun koulunkäyntejäni – minusta ei silloin puhuttu mitään – mutta sittenkin olisi luullut, että jo ihmisen ulkonäöstä ja hänen puheestaan pääsisi selville, osaako hän lukea ja kirjoittaa. Olin silloin vähän hämmästyksissäni ja luulin ensin, että hän teki kysymyksen piloillaan, mutta kun hän sitten laski eteeni kynän ja paperia sekä antoi ratkaistavakseni aivan yksinkertaisen yhteenlaskutehtävän, sanoin hänelle loukkaantuneena, että osasin laskea nämä luvut yhteen ja sitäpaitsi vielä kirjoittaa nimenikin, sillä olin ylioppilas.
On hieman kuuma ja minun täytyy oikein ponnistella muistuttaessani mieleen eilisiltaista keskustelua Maxin bungalown illallispöydässä. Muistan kuin unessa, että joku sanoi Maxin olevan saksalaisen. Minä tietenkin ryhdyin puhumaan hänen kanssaan saksaa ikäänkuin osoittaakseni, että minä osasin kieliä ja olin vähän muutakin kuin vain tavallinen merimies. Max tuli silloin niin kumman näköiseksi. Hänen silmänsä sanoivat rukoilevina, että minä keskeyttäisin. Itse hän vaikeni ja kaikki katsoivat uteliaina minuun. Tuntui kuin olisi heidän katseissaan ollut jotain vierasta, jopa vihamielistäkin. Ennen makuullemenoa oli Max tullut luokseni ja pyytänyt, etten puhuisi saksaa, sillä siitä ei täällä kukaan pitänyt. Minä lupasin. Lupasin vielä aamulla lähtiessäni, kun hän siitä uudelleen muistutti.
Nyt voin ajatella tätä juttua hieman virkeämmin. On vuosi 1922 ja täällä on vieläkin saksalaisvihamielisyys kukassa. Aselepo oli solmittu jo vuonna 1918, siis silloin kuin Yhdysvallat olivat jo kauan aikaa tapelleet Ranskassa bocheja vastaan. Nämä saaret ja yleensä kaukaiset paikkakunnat ovat aina ajastaan jäljessä. Vihakin saapuu tänne myöhään, mutta kestää myös tavallista pitemmän ajan ennenkuin se haihtuu.
Jälleen ajaa juna kirskuen eteemme ja työ alkaa. Meistä on ennen puolista tullut jo hyviä ystäviä. Päätämme lähteä yhdessä syömään.
Pablo vie minut Ah Singin ravintolaan. Ah Sing itse palvelee meitä. Hän on pyöreä ja hyväntahtoisen näköinen. Hän kantaa eteemme keitettyjä munia, öljyssä paistettua kalaa, riisiä ja curryä. Hän kertoo, kuinka sheriffi on viime yönä Lihuessa puhdistanut erään peliluolan. Paljon muitakin uutisia olisi hänen sopottavassa kielenpäässään, mutta Pablo vaatii minua kävelylle ja niin me marssimme ulos. Koetamme ennättää ennen junaa rantaan ja silloin sanoo Pablo: Wikiwiki! – kiirehdi. Kun emme kuitenkaan ennätä risteykseen ennen junaa ja kysymys on vain sekunnin murto-osista, tarttuu hän käsivarteeni ja sanoo käskevästi: Kulikuli!, joka tarkoittaa samaa kuin että "ole hiljaa paikoillasi". Kuljemme varastosuojien välitse ja ilman täyttää imelä haju. Täällä on tuhansia säkkejä ruskeata sokeria. Se lähtee näinä päivinä Yhdysvaltoihin puhdistettavaksi. Jotkut säkit ovat varmaankin ruvenneet käymään. Minua kuvottaa ja kiiruhdan rantalaiturille. Sen ovat kuitenkin kulit valloittaneet emmekä pääse eteenpäin. Kulit syövät riisiä tikuilla. He ovat kaikki rumia ihmisiä ja minä ajattelen, etteivät he oikein sovi tähän kauniiseen paratiisiin. Kaipa hyvä Jumala on nämä saaret tarkoittanut kauniiden ihmisten asuttavaksi. Kun mainitsen Pablolle tämän, hymähtää hän ja kertoo, että on täällä kauniitakin ihmisiä. Lihuen jäätelökahvilassa on tarjoilijattarena kaunis Rose-Mary, ihana japanilainen tyttö. Hän puhuu tytöstä niin ylistävin sanoin, että minä käsitän hänen rakastuneen. Minä en sellaista vielä ole ennättänyt ajatella. Kyllä vielä huomennakin ennättää, ajattelen. Mutta silloin koetankin olla nopea. Kuka tietää, kuinka kauan saamme olla enään tällä saarella.
Niin me sitten jälleen merkitsemme numeroita pitkiin kirjoihin. Kaukaa kuuluu höyrylaivan huuto. Se on matkalla Honoluluun. Sokeritehtaan koneet rouskuttavat, japanilaiset äidit huutelevat lapsilleen ja niin tulee iltapäivästä yhdellä iskulla tropiikin pimeä yö.
Menen laivalle nukkumaan. En kuitenkaan hyttiin, sillä siellä on liian kuuma ja sitäpaitsi moskiitot surisevat vimmatusti. Nousen patjoineni kannelle. Tuuli karkoittaa moskiitot. Ainoastaan tulikärpäset jaksavat lentää tuulta vastaan.
Mutta antaa niiden lentää...
MARY JOHNSONIN TÄYSIHOITOLA.
Ovi avautui verkkaan. Sisään astui likaiseen yöpaitaan puettu nainen. Hämärässä aamuvalaistuksessa näytti hänen päänsä pääkallolta. Suu oli avoinna, riippuvat huulet paljastivat rikkinäisen, keltaisen hammasrivin. Silmät olivat puoleksi sulkeutuneet, lasimaiset, ja tuntui kuin ei elämää olisi enää ollut silmäripsien suojassa. Iho oli painautunut kiinteästi poskipäihin.
Näin, että hän oli humalassa. Tukka oli hajallaan ja hän suki sitä kuin ajatuksissaan. Hänen liikkeensä vaikuttivat tylsiltä ja avuttomilta.
– Antakaa minulle kaksi shillinkiä, pyysi hän. Minä lähden ostamaan maitoa.
Kurotin käteni ja ojensin hänelle rahat. Hän sieppasi ne nopeasti ja katosi sitten yhtä äänettömästi kuin oli huoneeseen ilmestynytkin.
Näin kohtasin minä ensi kerran Mary Johnsonin.
Mary Johnsonin boardinghouse sijaitsi mäen päällä. Sen likaisista ikkunoista saattoi nähdä purjelaivojen mastojen nousevan ja laskevan sataman aaltojen keinuttamana. Talon seinät olivat mustat. Ne taipuivat sisäänpäin ja kivijalan yläpuolella saattoi nähdä suuria reikiä. Rotat temmelsivät kadulla ja pujahtivat sisään milloin tahtoivat.
Boardinghouse – täysihoitola – oli siinä suhteessa erikoinen, että siinä oli kuusi huonetta ja keittiö. Alakerran eteisessä paloi kaasulyhty, mutta lyhdyn lasisuojus oli särkynyt ja siten lehahti heti sisään astuttua nenään kaasun haju. Jollakin tavalla oli suuri, musta lipasto jäänyt eteiseen kuin muistuttamaan, että tässä talossa on ennen ollut huonekalujakin. Kaikki kuusi huonetta, ellemme ota lukuun keittiötä, olivat samanlaisia: sänky, jonka peitti risainen huopa, tuoli ja pöytä. Seiniä pitkin kulkivat russakoiden kirjavoimat kaasuputket. Ne päättyivät huipennettuun kärkeen, jonkinlaiseen katkaisijaan, ja siinä oli lamppu, vedossa häälyvä liekki. Pihalle päin olevat ikkunat olivat niin saastaiset, ettei viikunapuuta näkynyt. Lattiat olivat likaiset ja katossa oli tummia täpliä ikäänkuin olisi alkuperäiseen valkeuteen ruiskutettu mutaista satamavettä.
Talon täytti epämiellyttävä ruoanjätteiden haju. Se tunki kaikkialle ja varmaankin rotat asuivat mielellään sellaisessa talossa. Kun yöllä astui sisään, näki niiden juoksentelevan kaikkialla.
Tämän täysihoitolan vuokralaiset olivat vieläkin mustempia ja pahanhajuisempia kuin itse talo. He tulivat keskellä yötä humalassa kotiin. Joskus sattui asukas väsymään kesken hoippuroimisensa ja silloin tavattiin hänet aamulla talon edustalta. Hän nukkui kadulla poikittain, jalat kapakkaan päin.
Kapakka sijaitsi aivan vastapäätä Mary Johnsonin täysihoitolaa. Kapakka oli vanhempi täysihoitolaa ja kerrottiin, että sen takia oli boardinghousen tontistakin maksettu tavallista enemmän.
Asukkaat olivat pääasiassa merimiehiä. He jäivät maihin kuluttamaan palkkarahojaan, joivat itsensä puhtaiksi ja lähtivät taas edelleen etäisyydessä näkyvälle aurinkoiselle merelle. He joivat tavallisesti vaatteensakin niin tyyten, että laivalla ensimmäisen kerran ruoriin jouduttuaan täytyi kapteenin hankkia heille palkkaa vastaan sellaiset vaatteet, että ne jaksoivat pitää purevan tuulen ihon ulkopuolella. He olivat silloin jo deliriumin partaalla, vaeltavia raatoja, mutta purjehdukset olivat pitkiä ja kova työ pelasti heidät sentään aina toiseen satamaan – missä juominen uusiutui.
Usein sattui, että he jättivät laskunsa maksamatta, mutta siitä ei Mary Johnson paljoa välittänyt. He olivat juottaneet häntä maissaoloaikansa ja vaikea oli lopulta saada selville, kuka oli toiselle maksamassa. Ainakaan ei Mary Johnson jaksanut pitää kirjanpitoa saatavistaan. Kun rahat loppuivat, kun laskut tulivat ja taloon tarvittiin sen verran ruokaa kuin tilapäiset selvyyskohtaukset vaativat, kerjäsi hän vuokralaisiltaan tarvittavat shillingit. Merimiehellä ei ole maissa muuta kuin rahaa; miksipä hän ei sitä antaisi.
Vielä oli Mary Johnsonilla, paitsi mustia, pahanhajuisia vuokralaisiaan, tytär Nelly. Tytär ja talo olivat jääneet Mary Johnsonille isän, kunnianarvoisan puusepän kuoltua. Nelly oli nyt kuusitoista vuotias ja Mary Johnson, joka oli kokonaan unohtanut, että hänellä oli tytär, koetti kurittaa häntä. Monta kovaa taistelua oli pienissä huoneissa käyty, mutta aina oli Nelly pelastunut sillä tavoin, että sai jonkun kuudesta juoposta puolelleen. Tyttö oli tullut viisaaksi ja varovaksi ja sopivan tilaisuuden tullessa löi hoippuvaa äitiään, niin että veri punasi lattian.
Nelly asui keittiössä ja piti huolen ruokapuolesta, silloin kuin sitä tarvittiin. Hän sulki visusti ovensa iltaisin maata mennessään. Hänen vaaleaan päähänsä oli vuosien kuluessa kiteytynyt vain yksi ajatus: päästä karkuun näitä likaisia, viskylle haiskahtavia miehiä.
Kaiken tämän saastan keskellä oli hän säilyttänyt nuoruuden verevyyden, iloisuuden ja puhtaan mielen. Kun hän löi äitiään, tapahtui se vain siksi, että hän puolusti itseään. Hän ei tuntenut äitiään ja kun hänelle osoitettiin puolialastonta, miltei hampaatonta Mary Johnsonia, nauroi hän vain ja itseään osoittaen kysyi, kuvittelivatko he, että sellaisesta ruojasta voisi kehittyä tämänkaltainen tyttö. Nellylle olivat vuodet antaneet viisautta.
Hänen lapsuutensa oli kulunut takapihalla. Isä oli ollut hyvä ja siinä olikin ainoa kiintopiste, joka Nellyllä oli parempien vaistojen maailmaan. Lopun elämisen ohjeista oli hän saanut elokuvissa. Hän liikkui kaduilla aivan huolettomasti. Merimieskorttelin kapakat ja humalaiset miehet eivät häntä peloittaneet. Hän oli kokenut pahempaa kotona ja tiesi hyvin, miten hänen olisi käyttäydyttävä ahdistelijoita kohtaan.
Näin paljon oli minulle selvinnyt niinä kahtena ensimmäisenä päivänä, jotka vietin maaten boardinghousen yläkerroksen pienimmän huoneen likaisella vuoteella. Minä olin kuulustellut ja tutkinut, sillä kaikki ympärillä oleva oli minulle uutta ja kummallista. Olin juottanut Mary Johnsonia ja saanut häneltä humalaisen tolkuttomia vastauksia, olin juossut kapakassa muiden asukkaiden kanssa. He tulivat ja menivät miten tahtoivat. Huoneeseeni he astuivat koputtamatta ja kysymättä lupaa. He olivat seurustelunhaluisia, niinkuin humalaiset yleensä. Talon tavat olivat kertakaikkiaan sellaiset eikä minulla ollut mitään syytä ajaa heitä pois.
Tästä kaupungista olisi löytänyt siistimpiäkin majapaikkoja. Ainoana houkuttimena ja syynä siihen, miksi olin valinnut tämän boardinghousen lukemattomien muiden samanlaisten paikkojen joukosta, oli se, että kerrottiin Mary Johnsonin olevan suomalaisen. Kun kyselin häneltä itseltään tätä, selitti hän nuokkuen, että se oli totta. Sen verran sain selville, että hänen nimensä oli aikaisemmin ollut Maria Johansson, oli tullut nuorena miehensä kanssa Australiaan, mutta kun mies kuoli, unohtui kotimaa kokonaan häneltä ja niin oli hän nyt joutunut hassunkuriseen tilaan. Hän oli unohtanut suomenkielen ennenkuin oli ennättänyt oppia englannin. Totesin, ettei hän todella osannut kumpaakaan kieltä. Muutamia ruotsinkielisiä hävyttömyyksiä hän osasi, suomenkielestä muisti hän kyllä vielä kirosanat ja englanti oli vielä aivan alkuasteella. Hän oli tosiaan surkea olio!
Siinä ehkä olikin hänen rappiotilansa salaisuus. Hän oli jäänyt aivan yksin, ryhtyi juomaan ja sitten oli kaikki tullut itsestään: alentuminen eläväksi ruumiiksi, talouden laiminlyönti, viha tytärtään kohtaan ja tylsyys.
Hän oli merkillisin olento minkä olen tavannut, talo merkillisin paikka, mihin olen jaloillani astunut. Jokainen nurkka, jokainen henkilö kiihotti uteliaisuuttani. Ja kuitenkaan ei mikään ollut salattua. He joivat avoimesti, käyttäytyivät kuin remuavat juopot. Ainoana salaperäisyytenä oli ehkä Nelly, mutta hänen kanssaan jouduin alkuaikoina varsin vähän kosketuksiin. Hänen sielunelämäänsä en saanut eriteltyä; muut olivat rehellisiä juoppoja, jotka kertoivat itsestään enemmänkin kuin halusin tietää.
Uteliaisuus johtui aavistuksesta. Aavistin, että jotakin tulisi tapahtumaan. Jotakin järkyttävää, jotakin, joka olisi rikkonut tämän yhtämittaisen remuavan elämisen. Jotakin täytyi tapahtua. Oli mahdotonta, että tätä olisi saattanut kestää iän kaiken.
Aavistukseni takia odotin ja odotin. Jäin maihin pitemmäksi aikaa kuin tavallista. Jäin Mary Johnsonin luokse kuulemaan hänen ja muiden leperryksiä, kuulemaan, kuinka Nelly hiipi portaissa kuin varjo ja äkkinäisillä liikkeillä paiskoi ovia kiinni alituisesti taakseen vilkuen.
Viikon kuluttua oli eräs juonut itsensä putipuhtaaksi. Hänelle hankittiin hyyry ja niin jäi yksi yläkerran huoneista tyhjäksi. Kahdeksantena päivänä tuli huoneeseen uusi asukas ja yhdeksäntenä päivänä näin Nellyn ensi kertaa saapuvan yläkertaan.
Uusi tulokas oli Tom Judd – merimies tietysti. Hän tuli tavantakaa juttelemaan huoneeseeni ja minä huomasin ihmeekseni, että hän joi paljon vähemmän kuin muut. Hän joi, mutta hän teki sen niin varovasti, etteivät toiset edes huomanneet petosta.
Tunsin, että hän halusi jäädä Mary Johnsonin täysihoitolaan. Hän seurasi tämän haaskan kompuroimista portaissa tarkasti, hän näkyi valvovan hänen jokaista askeltaan. Ihmetykseni kasvoi ja iltaisin loikoessani vuoteella kuuntelin korvat herkkinä kaikkia talosta kuuluvia ääniä. Nyt varmaankin tapahtuisi jotakin.
Jälleen kului viikko. Elämä oli samanlaista. Mitään odottamatonta ei ollut tapahtunut. Tom pistäytyi edelleenkin tarinoimassa, mutta huomasin, että hän alituisesti kuunteli oven ulkopuolista elämää. Hän säpsähti jokaisesta oven paiskomisesta ja portaitten natiseminen saattoi hänet nousemaan ylös.
Vasta ajan kuluttua valkeni asia minulle. Huomio tuli silloin kuin välähdyksenä. Miten tyhmä minä olin ollutkaan!
Nelly ja Tom kohtasivat toisensa päivittäin. He olivat rakastuneet toisiinsa.
Minä yllätin heidät likaisella kadulla boardinghousen ja kapakan välissä. He suutelivat toisiaan hartaasti – pitkiä elokuvasuudelmia. En ollut koskaan ennen kuullut Nellyn äänen niin lempeästi soivan. Hän oli iloinen kuin lapsi ja riippui Tomin käsivarressa niin lujasti kuin olisi hänen elämänsä riippunut siitä.
Minusta tuli kolmas henkilö heidän salaliittoonsa. Tämän salaliiton jäsenten – tarkoitan Tomia ja minua – velvollisuutena oli puolustaa Nellyä. Nelly oli niin turvaton. Näkyi oikein, kuinka Tomin rinta paisui ylpeydestä hänen havaitessaan elämän antaman suuren vastuun.
Tomin huoneessa istui tästä lähtien joka ilta kolmihenkinen seurue. He kaksi eivät hävenneet rakkauttaan. Se oli luonnollista, mutta se muodosti jyrkän vastakohdan talon saastaiselle elämälle. Nelly oli tullut hiljaiseksi. Tom vahti kuin uskollinen koira hänen jokaista askeltaan.
Niin kului viikko. Vieläkin viikko ja minä suunnittelin jo lähtöä. Talon juopot asukkaat eivät vielä olleet juoneet itseään kuoliaiksi. Mary Johnson oli edelleen ilkeä noita ja asukkaat remusivat minkä jaksoivat. Nelly karttoi entistä tarkemmin heidän seuraansa ja oleskeli, milloin vain saattoi, talon ulkopuolella Tomin kanssa.
Eräänä lauantai-iltana tapahtuu Mary Johnsonin talossa murha.
Alakerta on täynnä remuavia miehiä tullessani kaupungilta majapaikkaan. Useimmat ovat tuttuja. Minä heilautan heille kättäni ja kiipeän ylös. Joku pistäytyy pullon kanssa ylhäällä, mutta peläten hukkaavansa kallista juoma-aikaa, kiiruhtaa jälleen nopeasti alas kirkuvaan ja huutavaan seuraan. Minä odotan Tomia kotiin. Näihin aikoihin pitäisi hänen olla Nellyn kanssa kotona.
Silloin, yht'äkkiä, kuuluu alhaalta kamalaa mörisemistä. Joku huutaa, että häntä on lyöty, raato Mary Johnson kirkuu täyttä kurkkua ja laseja särkyy. Sitten kuuluu voimakas jysähdys kuin lyötäisiin jotakuta tuolilla päähän. Ovet lyövät ja räiskivät kuin hädässä, ja jo kuuluu huutoa ulkoa kadultakin.
Minä ryntään ulos kauhuissani. Eteisessä, aivan tuikkivan kaasulyhdyn alla, makaa Nelly. Hänen selkänsä on veressä. Hyppään hänen ylitseen ja olen kompastua Mary Johnsoniin. Silloin olen jo huoneessa, missä näen, kuinka Tom huitoo ympärilleen tuolilla. Kolme miestä ahdistelee häntä pulloilla ja ulkoa kuuluu kauheita kirouksia. Ikkuna on rikki ja siitä näkyy, kuinka kapakasta juoksee ihmisiä katselemaan tappelua.
Minä ennätän työntää pöydän kolmen miehen jaloille ja tämä suo Tomille hengähdysaikaa. Hän huitaisee vielä kerran voimakkaasti tuolilla ja puukkoa pitelevä mies karkaa ikkunasta kadulle. Hän jää roikkumaan jaloistaan ikkunanpieleen, mutta seuraava karkuun yrittävä mies työntää kiireissään hänetkin katuun. Kuuluu kaksi kumeaa jymähdystä ja ulkopuolella olevien hyvähuutoja.
Tom on yltäpäältä veressä ja kamala katsella. Häntä on lyöty pahoin ja uskon, ettei hän olisi enää pitkää aikaa pysynyt jaloillaan.
Sitten ryntäävät katselijat sisään. He kauhistuvat huomatessaan eteisessä kahden naisen ruumiit. Kolmas miehistä haluaa jatkaa vielä tappelua, mutta kapakoitsija, joka huomaa, että tässä on tosi kyseessä, lennättää hänet nyrkiniskulla ovea vasten. Sitten juoksevat ihmiset hakemaan autoa tai hevosta, millä saadaan naiset sairaalaan.
Tom ei anna Nellyä. Nelly on nyt kannettu keittiöön ja laskettu vuoteelle. Sinne tulee kapakoitsijakin ja yhdessä Tomin kanssa ryhtyvät he pesemään veristä selkää. Nelly on tainnoksissa.
Kyselen Tomilta kauhuissani, mitä on tapahtunut. Hän kertoo, että heti sisäänastuttua hyökkää eräs näistä juopoista – se puukkomies – Nellyn kimppuun. Mary Johnson on kaatanut tytön jalkakoukulla lattialle. Tom on kuitenkin ennättänyt hätään. Mies lyö, tarkoittaen Tomia, mutta isku sattuu Nellyn selkään. Mies on saanut tuolin käteensä ja huitoo sitten kuin mieletön ympärilleen, sillä Tom on potkaissut häntä vatsaan sen minkä jaksaa. Yksi huitaisuista on sattunut vanhaan haaskaan, joka keikkuu ympärillä yrittäen päästä tytön kimppuun. Mary Johnson on kaatunut lattialle ääntä päästämättä. Sitten on tappelu siirtynyt viereiseen huoneeseen, mutta senhän minä olen jo nähnyt. Alussa ovat miehet tosin yrittäneet rynnätä ovesta Nellyn kimppuun, mutta Tom on silloin vielä jaksanut seistä oven vartijana.
Kapakoitsijan vaimo tuli myöhemmin yöllä valvomaan sairaan vuoteen ääressä. Poliisikin tuli paikalle. Kaksi suurta miestä, jotka kyselivät meiltä kaikenlaista. He ilmoittivat:
Mary Johnson on kuollut.
PATAVIITONEN.
Maanosa oli Australia.
Sampsa loikki edelläni pitkin askelin. Huitoi välillä kärpäsiä pois kasvoiltaan ja taas porhalsi täyttä vauhtia eteenpäin. Jos tramppeja yleensä maanvaivan takia kutsuttiin kaniineiksi, olimme me molemmat oikeita rotukaniineja. Niin suuret ja lempeät olivat Sampsan silmät ja niin kauniisti osasi hän laulaa, että vähemmästäkin talon emännän sielu heltyi.
Leipää tuli. Lampaanlihaa tuli. Yöt vietimme leiritulien ääressä ja katsoimme kuinka kengurumammat kantoivat poikasiaan pussissa. Kengurut tulivat niin lähelle, että ennätimme nähdä kuinka poikaset, pienet kiiltäväsilmäiset kengurunvekarat, etukäpälillään antoivat mammalle vauhtia, tämän loikkiessa kuin sammakko pitkin kuutamoista kenttää.
Kuljimme pitkin vuoria, laaksojen uomia seurasimme. Uimme sellaisissa paikoissa, joissa kaikille muille oli uiminen kielletty. Kuuma oli. Ihmiset vihasivat. Ei ollut paljoa vaatteita. Kärpäset söivät.
Mutta olimme me vain.
Niin, Sampsan perässä on vaikeata seurata silloin, kun hän oikein heittäytyy menotuulelle. Tuskin siinä vauhdissa olisi kaniinikaan kauan kestänyt. Ja kun oli vielä niin kuuma.
Kohti merta kulki tiemme. Kohti vilpoisempia paikkoja. Meren rannalla olivat hiilikaivokset. Ne ulottuivat kuuleman mukaan aina pitkälle meren alle. Siellä oli varmasti kylmä. Ehkä siellä saisi vielä nähdä jäitäkin? Me loikimme kahta kiivaammin. – – –
Meitä oli mantereella monta karkuria samasta laivasta. Kaksi oli meitä tässä ja muualla varmaan kymmenen. Niin olimme kuulleet. Redheadissa, hiilikaivoksilla, oli töissä viisi. He olivat lihapatojen ääressä ja ansaitsivat kokonaisia omaisuuksia. Tarkoitan kuulemaamme viittätoista shillinkiä yövuorosta, mutta, oh! mitä merkitsikään viisitoista shillinkiä meille, jotka emme olleet kuukauteen nähneet yhteensä muuta kuin kaksi shillinkiä. Nekin oli eräs kirkonvahti lahjoittanut.
Lihapatojen ääreen siis. Kaivoksille, missä kultaa vuoltiin puuveitsellä. Missä Ant, Koski, Enkka ja pikku Muilu sekä Palmu olivat. Meren äärelle, missä on niin vilpoista, että hikikin kuivuu.
Matkaa kesti varmaan viikon. Joka tapauksessa tanssimme ensimmäisen riemutanssimme pitkään aikaan sunnuntaiaamuna lähellä Newcastlea oikealla merenrannikolla ja hiekka narskui niin suloisesti varpaiden alla. Sampsa, monitaituri, heitti voltin taaksepäin. Minä kahlasin ja ihailin veden paljoutta.
Ei olekaan kauniimpaa maata kuin tämä osa maapalloamme. Meri oli kaunis kuin sininen peili. Tasaiset mainingit vain vyöryivät vuorina hietikolla, joka oli täynnä simpukoita.
Kolmen tunnin marssi vielä ja niin ojensimme jo väsyneet jalkamme teltan, jonka pojat olivat lainanneet ja pystyttäneet aivan rantapensaikkoon, lattialle. Kyllä oli hyvä olla! Sanokaapas muuta!
Mutta annetaan hiilenkaivajien kertoa:
He olivat olleet jo kaksi viikkoa töissä täällä. Olivat harhailleet ensin kaikenlaisissa kerjuupuuhissa, mutta sitten eksyneet tänne – ja heti nappasi. Tekivät nyt yövuoroissa töitä ja hakkasivat mustaa hiiltä alhaalla maan uumenissa. Sanovat vielä, että saa olla niin laiska kuin vain huvittaa. Laittaa itsensä niin likaiseksi, ettei aasi huomaa pimeässä käytävässä. Silloin saa vaikka nukkuakin. Ja palkkaa juoksee sisään sen kuin vain ennättää. Seitsemäntoista shillinkiä joka päivä annetaan käteen.
Me olimme kateudesta ja ilosta haljeta. Nyt olimme tulleet lihapatojen ääreen. Hih! Laulappas, Sampsa!
Ja Sampsa lauloi komealla rintaäänellä: "Tuoll' on mun kultani, ain yhä tuolla" ja sitten "Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu..." Ja meillä oli kaikilla niin hauskaa. Ja me kaksi odotimme, että pojat olisivat tarjonneet ruokaa.
Kun Sampsa oli vielä laulanut: "Där som sädesfälten böjer sig för vinden", (Enkka oli nimittäin ruotsalainen ja hän oli täällä jonkinlainen pomo), olivat pojat niin tyytyväisiä saadessaan meidät seuraansa, että ryhtyivät näyttämään jo rahojaan. Punnan ja puolen punnan seteleitä oli kaikilla. Shillinkejä ja penssejä oli Muilun taskut pullollaan. Me katselimme ja käänsimme omat taskumme nurin. Valitimme kovaa kohtaloa. Pojat katselivat meitä sääliväisesti ja ilmoittivat sitten, että kyllä me saamme tässä teltan lähellä asua niin kauan aikaa, kunnes saamme samasta kaivoksesta työtä. Siihen mennessä piti meidän ruokamme edestä toimia jonkinlaisina kamaripalvelijoina. Meidän piti laittaa ruokaa, siivota teltta ja laittaa herroille vuoteet kuntoon. Myös piti saippuaa aina olla paikalla.
Me olimme Sampsan kanssa aivan nöyriä ja kilttejä poikia. Ja kun Enkka sitten lähetti minut vettä hakemaan, en minä osannut muuta kuin kiittää siitä, että sain niin korkeata herraa palvella.
Koko sunnuntaipäivän teimme Samspan kanssa kuin orjat työtä. Pojat katsoivat päälle ja haukkuivat. Illalla saimme lähteä teltasta ulos. Ei ollut tilaa, selitti Enkka.
Me vain kärsimme.
Maanantaina olimme aamulla pesemässä herrojen vaatteita. Päivällä laitoin minä ruokaa ja pesin astiat. Sampsa noitui metsässä risuja hakatessaan. Me olimme myyneet itsemme. Missä olivat nyt kultaiset vapauden, trämppäilyn päivät? Missä olivat hauskat kulkuripäivämme? Takaisin emme voineet lähteä ja pojat, kun saivat näin ilmaiset palvelijat, varoivat visusti, ettei meille kaivoksesta työtä annettu. Hulikaaneja ovat, selittävät. Räjäyttävät vielä jotakin.
Niin kului viikko ja pojilla oli yhä enemmän rahaa.
Meillä vain työtä.
Lauantai-iltana oli pojilla vapaa-ilta. Syötiin yhdessä illallinen. Sampsalle luvattiin kaksi shillinkiä, jos hän laulaisi "Tuonne taakse metsämaan". Sampsa pyysi kolmea, sillä hän selitti nuotin menevän niin korkealle, että äänijänteet halkeilevat. Kaksi vain luvattiin.
Minä pesin ulkona kuutamossa astioita ja kuuntelin Sampsan laulua.
Niin ne herrat vain huvittelivat ja me halvat orjat olimme heidän huvittelijoinaan.
Aivan veti mielen surulliseksi.
Kun tähdet olivat jo pitkässä jonossa syttyneet taivaalle, ehdotti Enkka kortinpeluuta. Pokeria.
Sampsalla oli jalo sydän. Niin jalo, että hän lainasi minulle toisen shillingeistään. Kun vielä voittaisimme kolme tykö, olisi meillä jo junarahat takaisin Newcastleen. Sitten saisi hiisi viedä koko teltan ja pojat mennessään. Oliko tämä nyt toveruutta? Kumpikaan meistä ei ennen ollut kantanut orjan merkkiä kasvoillaan.
Peli alkoi. Alkoi hyvin alhaalta, mutta heti alussa teki Sampsa suuren vedon. Kahmaisi puolet Muilun kovista rahoista. Nämä vielä jaettiin meidän kahden kesken, mutta sitten päätimme kumpikin pysyä omilla jaloillamme. Sampsa voitti taas.
Ja niin yhä edelleen, kunnes hävisi puolet voitostaan. Minulla ei ollut enään mitään. Minulla ei ole pokerikasvoja. Jos käteeni sattuu neljä ässää ja jokeri, tietävät sen jo ulkona meren kalatkin. Silmät rupeavat räpyttämään niin kummallisesti ja nenä tulee kiihkosta punaiseksi. Sampsalla taasen ovat oikeat kiinalaiset pokerikasvot. Ne eivät värähdäkään, ei vaikka olisi kädessä viisi ässää.
Pelistä tuli yhä hurjempi. Enkka alkoi puhdistaa omia tovereitaan. Pojat voivottelivat, mutta toivoivat vielä pääsevänsä pinnalle. Minulla oli enään shillinki. Sain jälleen alkaa alusta. Sampsa kahmi jälleen kultaa kokoon. Niin monta denaaria, että jo taisi olla koko punta.
Enkka innostui. Rahat tulivat ja menivät. Tuli kuuma. Otimme kaikki paidat pois, ja niin myös kengät jaloista. Sukkia ei meillä ollut koskaan ollutkaan.
Valtataistelu kehittyy nyt Enkan ja Sampsan ympärille. Molemmilla on rahoja. Sampsa on voittanut paljon ja Enkka on jo kyninyt omat toverinsa melkein puhtaiksi. Minulla on vähän rahaa, mutta nyt pelaan varovaisesti. Toiset eivät osaa suuttua, sillä he vain tarkastavat viimeisiä penssejään.
Rakas ystävä: näetkö hämärän, kuutamoisen teltan? Sisällä palaa pieni tuikku. Miehet ovat ryhmittyneet tuikun ympärille ja paljaat, karvaiset jalat pistävät mikä millekin suunnalle. Toisten varpaat ovat jo telttakankaan ulkopuolellakin. Varjot kumartuvat, nykäisevät jälleen yläruumiinsa tuikun äärestä pois ja niin edelleen keinuvat kuin meren aallot. Kuuluu vain korttien kahinaa ja hiljaisia ähkäisyjä. Häviävät ähkäisevät. Voittajat vain kilisyttävät paperia, hopeaa ja kuparia.
Minä olen viimeistä kertaa mukana pelissä. Niin myös ovat monet muut. Kaikki paitsi Sampsa ja Enkka. Molemmat ovat jo rahaporhoja ja mitä enemmän he voittavat, sitä ahnaammiksi he tulevat. Jo kiiltää Enkankin nenänpää.
Sampsa bluffaa silmät pyöreinä. Silmissä on lapsen viaton ilme. Ellei hän pelaisi pokeria, luulisi hänen lukevan kaunista satukirjaa. Enkka koettaa myös puijata Sampsaa. Molemmat latovat rahaa pöydälle. Katsovat kumpikin kuin varoen ympärilleen, ehkä hetken miettivät, mutta sitten taasen jo innostuvat ja luottavat kortteihinsa.
Minä heitän kortit pois, aivan lattialle kerääntyneen räsykasan viereen. Muutkin tekevät saman. Sampsa ja Enkka vain tuijottavat toisiinsa ja kehuvat korttejaan. Minä kurkistan Sampsan kouraan. Samaten Enkan kouraan. Minulla on siihen oikeus, sillä minä olen jo kauan aikaa ollut pelistä pois.
Voi kauhistus! Sampsalla on vain kolme viitosta, kun taasen Enkalla on kaksi kuningatarta ja jokeri. Ja nyt häviää Sampsa kaikki rahansa. Tarkoitan kaikki meidän rahamme. Minulle nousee kylmä hiki tukkaan, vaikka yö onkin kuuma.
Sampsa ei kiinnitä mitään huomiota minuun. Hänen lapsensilmänsä ovat nyt saaneet ahnaan kiillon. Turhaan minä yritän tuijottaa hätäisenä hänen silmiinsä. Nyt ovat hyvät neuvot kalliit.
Pengon ikäänkuin hajamielisen näköisenä korttipakkaa. Pataviitonen on löydettävä mistä tahansa. Sampsan täytyy saada pataviitonen kouraansa. Muuten on kaikki hukassa. Hänhän pelaa jo viimeisillä pensseillään ja ellei hänellä ole neljää viitosta lyötävänä pöytään, voittaa Enkka varmasti. Ja sitten alkaa jälleen orjuuden musta yö.
Tietysti minä löydän pataviitosen. Senhän tuntee lapsikin, saatikka sitten minun hätäinen katseeni.
Ja nyt, suokaa anteeksi lukijat, minä pistän hyvin kavalasti pataviitosen oikean jalan ison varpaan ja sitä seuraavan varpaan väliin ja työnnän tämän kalliin jalkani ulkopuolelle merituulen hyväiltäväksi. Tunnen kuinka lämmin tuuli heiluttaa korttia. Vähän jo rupeaa kutittamaan.
Koetan tehdä kaikki niin kavalasti kuin suinkin. Ja hyvinhän minä voin, kun kaikki katselevat silmät palavina pöytää ja näitä kahta Kroisosta. Ja, sitäpaitsi, olenhan jo sanonut, että teltassa oli hyvin hämärä. – Koputan omituisessa käyristyneessä asennossani vieressäni istuvaa Sampsaa varpaillani selkään.
Loppu kävi sitten itsestään.
Olen jo maininnut, että Sampsa on monitaituri ja että hänellä on pokerikasvot. Kaikkein viattomimmalla ilmeellään hän ryhtyy kertomaan erästä hyvin hyvää, kutkuttavaa juttua ja samassa solauttaa pataviitosen oikealle paikalleen. Minä olen ainoa, joka tämän näen, mutta sitä ei näe kukaan, en edes minäkään, minne hän sen liian korttinsa pimittää.
Mutta Sampsahan on ihmeellisen taitava.
Mitä kolme kuningatarta voi neljälle viitoselle? Ei mitään.
Paasi löysi pojat nukkumasta käytävällä. Saivat potkut koko joukko. Ei ollut heillä enää rahaa. Ei ollut enää kenelläkään muulla kuin Sampsalla ja minulla, sillä Sampsa oli räjäyttänyt pankin sinä samaisena petoksen iltana.
Minä olen nyt valinnut parhaan sängyn itselleni. Enkka keittää kaakaota ulkona. Koski ja Muilu ovat ulkona hakemassa risuja. Ant pesee minun paitaani puron rannalla. Sampsa polttaa sikaaria laiskasti lekoitellen toisessa sängyssä ja laskee rahojaan.
Huomenna pesee Enkka Sampsan likaantuneet housut. Muilu ja Palmu lähtevät jo aamulla hakemaan olutta minulle kaivoskylästä. Koski hakkaa edelleen puita ja Ant on koko päivän kokkina. Saavat syödä, jos jaksavat tehdä työtä tarpeeksi paljon.
Oh, hoh! Kyllä elämä on sentään ihanaa. Australiassakin.
ETELÄN TÄHTIEN ALLA.
Ilta Kolmen Tynnyrin majatalossa. Raratauan saarella. Paljon tulikärpäsiä. Vielä enemmän palmuviinaa. Viinan ääressä kaksi kapteenia. Niistä toinen suomalainen, Simolin nimeltään, toinen Jiggs, englantilais-amerikkalais-australialainen, joka oli syntynyt 180 pituusasteella.
Jiggsin syntymäpäivä. Yhtähyvin kuin jokin muukin päivä, sillä mitä almanakan tuntemusta voidaan vaatia sellaiselta mieheltä, joka on sattunut syntymään niin epämääräisessä paikassa?
Simolin katsoi tulikärpäsiä ja sanoi sitten verkalleen: Minulla oli kerran laivallani sellainen merimies, että se oli oikea yhdeksäs maailman ihme. Sillä oli niin suuret jalat, että se käveli veden päällä.
Jiggs mietti hetkisen, puisti päätään epäilevän näköisenä ja ikäänkuin muistoistaan jotakin etsien rikkoi sitten hiljaisuuden:
– Minulla oli kerran laivallani sellainen mies, että se oli varmaan kymmenes ihme. Sillä oli niin suuret kädet, ettei mokomaa oltu nähty. Kerran se hutilus putosi märssykorista, mutta levitti vain kätensä ja liiteli alas kuin parhainkin lentokone. Ei loukannut eikä satuttanut itseään. Kun tulimme sitten Friscoon, saivat amerikkalaiset kuulla hänestä. He ovat käytännöllisiä miehiä. Tekivät pienen potkurin, asettivat sen miehen housuihin kiinni ja nyt käyttävät häntä valtioiden välisessä postiliikenteessä kirjekyyhkysenä.
Simolin kuunteli silmät selällään tätä. Hän oli nimittäin heistä kahdesta nuorempi.
Amerikkalainen Dixon, joka oli ennen toiminut Lalapaon saarella lähetyssaarnaajana, mutta sittemmin muuttanut pakosta alaa, kuuli jutun ja nauroi virtahepomaista naurua. Tulikärpäset kaikkosivat kuuta kohden ja palmutkin huljuivat naurun tahdissa.
Simolin sanoi: Hän nauraa niin kovasti, että monsuunikin pelästyy.
Sitten hän sylkäisi ja kirosi. Tulikärpänen oli lentänyt suoraan hänen suuhunsa.
Jiggs sanoi: Anna hänen nauraa. Hän on tänään myönyt kolme kampaa ja kaksi selän raaputuspuikkoa. Tiedäthän, sellaisia, joita kiinalaiset valmistavat. Hän elää voitolla viikon. Senvuoksi hän on iloinen. Kutsutaan hänet pöytään.
Dixon tuli.
Juttu jatkui. Dixon oli remuavin. Ei houkkakaan olisi voinut uskoa, että hän oli ennen ollut lähetyssaarnaaja. Hän puhui kuin rantajätkä, käyttäytyi kuin italialainen ruumiinryöstäjä ja joi kuin kameli.
Mutta eivät olleet toisetkaan miehet pienoisia kultasiipisiä enkeleitä. Eivät he muuten olisi olleet täällä. Maailman selän takana. Ilman laivaa. Simolin oli Valloissa tehnyt jotakin sellaista, mistä hän ja poliisiviranomaiset olivat joutuneet erimielisyyteen. Myös Suomessa. Myös Kiinassa. Ja monessa muussa paikassa. Jiggs taasen oli niin vanha tekijä, ettei hänen rikosrekisteriotettaan ennättänyt yhdessä päivässä lukea läpi.
He kaksi olivat ilman rahaa. Dixonilla oli, mutta oli hyvin otaksuttavaa, ettei hänelläkään enää aamulla tulisi olemaan. Sitten alkaisi taasen kerjäily. Inhoittava työ kuumassa auringonpaisteessa. Varsinkin kun mustat irvistivät joka majan nurkalla.
He olivat kolmisin istuneet monta monituista kertaa yhdessä. Yhdessä miettineet keinoja, millä päästä pois tältä kirotulta saarelta. Miettineet, miten saada rahaa. Oikein tai väärin, kokoon käärin, sanoi Simolin, joka osasi sananlaskuja. Muut olivat yhtyneet häneen. Mitä heillä oli menetettävänään? Ei mitään. Mutta saari oli niin kirotun köyhä. Työ oli niin raskasta.
– Mikä tuo Dixon on oikein miehiään? kysyi Simolin jonkin ajan kuluttua Jiggsiltä. Dixon oli mennyt keskustelemaan Rose-Maryn kanssa.
– Ole huoletta. Hän on vain jäänyt hirttämättä; siinä ainoa vika miehessä. Hän oli hyvä lähetyssaarnaaja. Kolme vuotta sitten. Sitten joutui hän kerran Lalapaon kauppiaan kanssa riitaan jostakin uskonasiasta. Kauppias löi häntä alkuasukkaan nuijalla päähän. Hieman sopimatonta, vai mitä? Dixon oli jonkin aikaa sairaana ja kun hän siitä toipui, ei hän muistanut enää ollenkaan sitä, että hän oli ollut lähetyssaarnaaja ja pappi. Katsos, sellainen muistin katoaminen, tai miksi ne sitä kutsuvat. Hänestä tuli Lalapaon ensimmäinen juoppo ja se on jo jotakin. Sai potkut virastaan heti kun ensimmäisen kirjeen ensimmäinen arkki oli joutunut piispalle Amerikkaan. Varasti kauppiaalta, istui putkassa ja karkasi sitten tänne. Istuu nyt kolme iltaa saaren sellissä, juo kuin kameli ja näethän itsekin, onko hän enää pappi. Kaikkein hassuinta on se, ettei hän koskaan tiedä pappi olleensakaan. Lyö vain, jos joku sellaista uskaltaa väittää. Lyön vetoa, että hänet karkoitetaan tai hirtetään ennen pitkää.
Simolin ei halunnut lyödä vetoa, sillä avonaisesta ovesta lennähti mies ulos voimalla. Hänen nenästään vuoti verta ja hänen suustaan sellaisia sanoja, että Rose-Marykin punastui kuutamossa. Isäntä, Pierre, oli heittänyt Dixonin ulos kyökistä.
He taluttivat Dixonin rannalle ja jäivät sitten palmujen alle yöksi.
Tuli aamu ja jälleen rahaton päivä. Simolin ja Jiggs huokailivat kilpaa. He eivät jaksaneet puhuakaan. Pierre ei antanut luottoa, sen he tiesivät. Vettä ja jälleen vettä. Banaaneja ja mangoja sai ilmaiseksi, ehkä sai vielä siepatuksi ananaksenkin, mutta lihasta ja kalasta ei ollut tietoa. Ne olivat kiinalaisen ravintoloitsijan hallussa. Hänellä oli pitkä veitsi, jonka hän oli sitonut vielä pitemmän bambukepin päähän. Sillä hän tuikkasi pöytänsä takaa kuin muinainen ritari peitsellään Simolinia ja Jiggsiä silloin kuin he halusivat käyttää omankäden oikeutta nälkäänsä sammuttaakseen. Sekin tie oli siis suljettu.
Yhtä murheellisena he tapasivat Dixonin. Tämä istui saarten kuvernöörin puistossa ja kiroili vakuuttavasti ja hartaasti. Tuuli vei osan hänen sanoistaan, mutta kapteenit huomasivat jo kaukaa, että Dixon jaksoi vielä huonommin kuin he itse. Sen he totesivat tyytyväisyydekseen, sillä heillä oli kaikilla likainen luonto.
Tuli jälleen ilta ja tähdet syttyivät. Kolmen Tynnyrin majatalosta kuului soittoa. Tulikärpäset surisivat heidän ympärillään ja jossakin soitti kuli mandoliinia. He olivat nälissään ja miettivät keinoa, keinoa, millä saisivat tuopillisen viinaa. Dixon oli aivan hurjana raivosta. Hän huusi ja sylki ravintolaan päin ikäänkuin se olisi auttanut. Kapteenit koettivat hillitä häntä, mutta saivat vastaansa sellaisen ryöpyn vähemmän kauniita sanoja, että tyytyivät vain kuuntelemaan.
– Älä kilju, sanoi Jiggs.
– Suu kiinni, sanoi Dixon.
– Pidä itse, sanoi Jiggs.
Samassa sai hän iskun leukaansa ja ellei Simolin olisi tullut väliin, olisi Jiggs sotkenut kuvernöörin istutukset selällään. Nyt sai Dixon vuorostaan tuta kuka on vahvin joukossa.
Puolessa tunnissa oli tappelu päättynyt. Sovintoa hierottiin myrtynein mielin. Dixon suostutettiin lähtemään Pierren luo kerjäämään. Hän lähti päätään pudistaen.
Tunnin kuluttua hän tuli takaisin ja toi mukanaan oikeata ruokaa. Viina oli hänellä pullossa. Hän käyttäytyi omituisesti ja hiipi kuin kissa.
– Hiljaa, sanoi hän. Meitä odottavat pian taivaan portit. Nyt, pojat, tulee suuri apaja. His his!
Simolin puisti päätään. Dixon hävisi pimeyteen. Jiggs söi ensin ja sanoi sitten suu vielä ruokaa täynnä:
– Hän on hullu. Juonut liikaa.
Mutta eipä totta totisesti Dixon ollutkaan hullu! Kun hän hetken kuluttua palasi ja kertoi suunnitelmasta tovereille, haukkoivat nämä hetkisen aikaa ilmaa. Niin ällistyttävä se oli. Ja niin helposti toteutettavissa. Voi pyhä Maria! Heistähän tulisi miljonäärejä!
Seurasi sitten kuukausia, ihmeellisiä kuukausia, joiden aikana Raratauan asukkaat hieroivat silmiään. Nämä kolme pahan ilman lintua olivat ryhtyneet tekemään oikeata työtä. Dixon, joka oli menettänyt muistinsa, mutta osasi silti kirjoittaa, sai paikan hiilikonttorissa. Hän joi tosin, mutta säästi!
Simolin ja Jiggs ahtoivat kopraa kuunarien tyhjiöihin. He raatoivat, säästivät ja kiroilivat työntekoa.
Kolmen kuukauden kuluttua oli heillä niin paljon rahaa koossa, että saattoivat vuokrata kuunarin. Pienen kaksimastoisen, joka makasi puoliksi hylyksi jätettynä laguunin etäisimmässä nurkassa. Jiggs, Dixon ja Simolin tekivät siitä kahdessa viikossa purjehduskelpoisen.
He ristivät sen Rose-Maryksi. Olihan tyttö ollut sentään heitä kohtaan joskus ystävällinen. He hankkivat ruokaa kuukaudeksi, vettä kahdeksi kuukaudeksi ja selittivät lähtevänsä kopraa keräämään. Parin päivän perästä tai aikaisemminkin, jos sattuisi sopiva tuuli. Senvuoksi olivat purjeet miltei auki. Viidessätoista minuutissa pääsisivät he laguunista aallonmurtajan ohitse – jos kaikki kävisi hyvin...
Saaren toisessa päässä asui vanha japanilainen helmenkalastaja Ito. Hän oli syntynyt ja kasvanut saarella. Hän oli omituinen, miltei hullu. Ainakin oli hän täysi erakko, joka ei käynyt missään, eikä välittänyt liioin vieraista. Hänellä oli pukki ainoana seuralaisenaan. Kymmenen vuotta sitten oli hän myynyt erään suuren helmen. Luultavasti eli vieläkin niillä rahoilla.
Kolme ja puoli kuukautta sitten oli Dixon kuullut Kolmen Tynnyrin majatalossa ihmeellisen keskustelun. Syrjäisimmän pöydän ääressä oli kaksi japanilaista työmiestä istunut ja kinastellut. Dixon kuuli puhuttavan helmistä. Hän heristi korviaan ja hiipi pensaikkoon paremmin kuullakseen.
– Ne ovat suuria kuin kyyhkysenmunat, selitti toinen innokkaasti Minä olen nähnyt hänen laskevan helmen toisensa jälkeen suureen pussiin. Hän kaivoi sen sitten maahan aivan vuoteensa viereen. Ukko on varmaan hullu tai saituri. Niissä on miljoonia kiinni.
– Miksi et sitten ottanut niitä? kysyi toinen.
– Kyllä minä ne vielä otankin. Tule mukaan! Sitten he kuiskuttelivat vielä keskenään ja Dixon sai tietää, että japanilaiset olivat päättäneet varastaa helmet heti sopimusaikansa päätyttyä. Siihen kuluisi vielä puoli vuotta. Vanhalta Itolta niskat nurin ensin ja sitten Nipponiin.
Dixon oli rynnännyt keittiöön ja saanut siellä Rose-Maryn puhuttua pökerryksiin. Sitten hän oli juossut kapteenien luokse ja kertonut heille suunnitelmansa. Pääasia oli vain ennättää ennen molempia japanilaisia. – Miljoonia, miljoonia, oli hän toistellut, ja siksi olivat Jiggs ja Simolin haukkoneet ilmaa.
Jiggs laati suunnitelman "langat", kuten hän kehuskeli. Hän osti sellaista ainetta, joka saisi Iton nukkumaan ainakin vuorokauden ajaksi. Simolinin ja Dixonin tuli suorittaa itse työ.
Illalla menivät he juomaan palmuviinaa. He joivat sitä niin lujasti, että Dixon jo kello yhdentoista aikaan kertoili ruokottomuuksia niin kovalla äänellä, että Pierre lupasi heittää hänet ulos. Sen hän tekikin kello kaksitoista, jolloin koko seurue ikäänkuin närkästyneenä lähti hoippumaan rantaa kohden.
Jiggs oli suhteellisen selvä. Hän kuiskasi viimeisen varoituksen:
– Muistakaa huutaa kovasti. Minä tulen sitten veneellä hakemaan.
Dixon ja Simolin katosivat yöhön.
Suuri pyöreä kuu valoi Rose-Maryn sulaan hopeaan. Köydet olivat kuin hopearihmoja ja siinä, missä mainingin väre rikkoi laguunin tyynen pinnan, oli kokonainen hopean sulatusuuni. Puhdasta hopeaa kaikki tyynni.
Jiggs käveli hermostuneena edestakaisin kannella.
Hän oli tuhansia kertoja jo ennättänyt avata köysien solmut, koetella, oliko ankkuripeli kunnossa, olivatko purjeet nostovalmiina ja oliko veneen kiinnitysköysi käden ulottuvilla.
Aamuyöllä oli hän kuulevinaan kivien kolinaa rannalla, mutta hermostuttavan odotuksen jälkeen sekin lakkasi.
– Kunhan vain saamme helmet laivaan, ei enää ole hätää. Itoa ei kukaan tapaa vuorokauteen. Ennenkuin hän on poliisimestarin luona kertomassa varkaudesta olemme jo Luna-saaren luona. Silloin saa tulla vaikka itse kuvernööri meidän peräämme, jos luulee vaivan kannattavan. Saakelin pojat! Heidän pitäisi olla täällä ennen aamun koittoa. Olisi parempi luikkia pois pimeässä. Varsinkin nyt, kun ei mitään tullitarkastusta tarvita.
Hän nauroi itsekseen ja meni kajuuttaan ottamaan ryypyn. Hän otti kaksikin, sillä aamu oli kylmä.
Kannelle palattuaan havaitsi hän, että päivä oli tulossa. Tropiikissa kestää vain henkäisyn ja päivä putoaa suoraan jalkoihinne. Jälleen kirosi Jiggs.
Hän hätkähti. Puolihämärään rantatiheikköön ilmestyi mies, joka sadatteli ja huitoi hurjasti käsillään. Simolin siellä, ajatteli Jiggs. Hän oli juuri hyppäämässä veneeseen, kun näki, että Simolin oli rannalta ottanut veneen ja souti hurjaa vauhtia kuunaria kohden.
Päästyään parraspuun yli veti Simolin henkeään kahdesti ja kääntyi sitten yhä vieläkin sadatellen ja noituen Jiggsiin päin. Jiggs näki, että Simolinin tukka oli pörröinen. Hän oli vieläkin takahumalassa, suu veressä ja vaatteet repaleina.
– Puhu ja puhu pian, huusi Jiggs.
– Kyllä minä puhun, huusi Simolin takaisin ja tuntui kuin ääni olisi vain vaivoin päässyt huulilta ulos.
– Nyt on piru merrassa! Pian pois!
He juoksivat molemmat ankkuripelin luo ja alkoivat kiertää ankkuria ylös. Se vei aikaa, kallista aikaa. He ovat laskeneet kaiken tarkasti. Niin tämän ankkurinkin noston. Kolmelta mieheltä se olisi vienyt viisi minuuttia, kahdelta se vei kaksikymmentä. Koko ajan ponnisteli Simolin, niin että hiki tippui kasvoilta. Hän ei puhunut mitään, pihisi vain ja koetti raivoisasti nykäistä ankkuria ylös hiekasta.
Vasta etupurjetta nostaessaan sai hän äänen kurkustaan. Hän jätti nostamisen silleen, astui hitaasti Jiggsin luo ja näytti hänelle kädessään olevaa pussia.
Jiggs tempaisi sen riemuhuudolla. Olivatpa ainakin helmet täällä! Nyt oli sama asia, vaikkei Dixonia näkynytkään. Hiiteen koko juoppolalli! Mutta Simolinin ilmeessä oli jotakin, joka sai hänetkin laskemaan köyden.
– Ei kannata kiskoa, sanoi Simolin väsyneesti. Pian ne ovat kuitenkin täällä.
– Kutka? tiuskasi Jiggs. Puhu, taikka väännän sinulta niskat nurin.
Simolin aloitti kertomuksensa. Hän aloitti juttunsa verkkaan, mutta Jiggsin nipistettyä häntä tuli puhetta vuolaana virtana.
– Ensiksi saat luvata minulle, ettet koskaan seurustele pappien kanssa. Dixon oli aivan täysi poika vielä silloin kun pääsimme Iton majalle. Helmet olivat siellä ali right eikä ollut mikään konsti saada Itoa nukutetuksi. Me ryyppäsimme ilosta kolmekin kertaa ja vielä neljännen kerran, kun näimme, minkälaisen aarteen ukko oli kerännyt. Tiedätkö, poika, koko tässä saarivaltakunnassa ei ole komeampaa kokoelmaa helmiä!
Sitten me menimme ulos ja aloimme painua kuunaria kohden. Dixon loilotteli yhä ja minä sain kiskoa häntä mukaani. Hän töni hoippuessaan puita ja en tiedä johtuiko se siitä, mutta yht'äkkiä tulee pimeydestä suuri kookospähkinä ja iskee häntä suoraan päähän. Se mahtoi tulla korkealta, sillä hän vaipuu maahan kuin märkä räsy. Minä vähän siinä hätäännyn ja koetan onko hän pyörtynyt. Hän makaa siinä aivan pökerönä ja minä luulen totta totisesti, että hän on kuollut. Hän ei liikahdakaan, vaikka minä koetan potkiakin häntä. Minä maanittelen: Nouse ylös, hyvä veli. Lähde pois. Ukko Jiggs odottaa. Ei mitään tulosta. Lopulta juoksen rantaan ja tuon hatullani vettä. Kun saan sen viskattua hänen naamalleen, nousee hän istumaan, ja kuutamossa näen, että hänen päänsä on auki ja hänen kasvoillaan hölmistynyt ilme aivan kuin unestaan heränneellä ihmisellä. Hän kysyy: Missä minä olen? Minä sanon: Kännissä, ja koeta juosta nopeasti ellet tahdo, että minä jätän sinut tänne metsään yksinään. Hän ei ymmärrä mitään, mutta lopulta saan raahattua hänet jaloilleen ja kiskottua aina sata metriä kerrallaan viidakossa. Siinähän minun pukuni meni.
Kun olimme päässeet yli puolimatkan ryhtyy hän itse kävelemään. Hän puhuu koko ajan itsekseen, mutta minä en erota sanoja. Kun tulemme avonaiselle paikalle kysyy hän, mitä minulla on kädessäni, Minä sanon: Helmet, sinä pähkinäpää! Pidä kiirettä! Mutta hän ei pidä kiirettä. Mumisee vain jotakin.
Sitten hän sanoo jotakin ja minä luulen, että poikaparka on tullut lopultakin hulluksi. Hän sanoo:
– Mutta sinähän – tarkoitan me – olet varastanut ne.
Minä ryhdyn hakemaan metsästä toista pähkinää, millä saisin hänen suunsa tukkoon, sillä minusta rupeaa tuntumaan kuin laskisi hän vain pilaa puolihumalassa ollessaan. Tai ehkä hän on silloin jo selvä. Minä sanon: Pidä suusi kiinni ja rupea juoksemaan, jos vain koiviltasi pääset. Hän oikaisee koipensa nopeampaan tahtiin ja seuraa minua kuin varjo. Minusta tuntuu kuin pelkäisi hän sitä, että minä juoksen pois helmipussini kanssa. Mutta samahan se, kunhan hän vain juoksee.
Siellä ei ollut mitään teitä ja me kompastelemme miltei joka askeleella. Dixon läähättää niin että minä pelkään hänen saavan sydänhalvauksen. Me pysähdymme huilaamaan ja minä katselen häntä tarkemmin nähdäkseni, onko hän aivan selvä. Olisitpa nähnyt hänen naamansa! Veri juoksi yli nenän ja suun. Hän on pyyhkinyt kasvonsa sillä ja on totta totisesti kaunis. Mutta hänen silmissään on sellainen ilme, että minä rupean aavistamaan pahaa. Hän on varmaan saanut sellaisen tärskähdyksen, arvelen minä, että hän on tullut hulluksi. Nuo silmät ovat haaveelliset kuin kissan kesällä. Hän tuijottaa minuun, kun ei hän oikein tuntisi kaveriaan ja minun rupeaa tekemään pahaa. Päätän kuitenkin, että hullu tai ei hullu, mutta laivaan hänen on tultava. Taas jatkamme matkaa ja yhä hän mutisee.
Sinä tiedät, että tie tänne kulkee poliisilaitoksen oven editse. Minä koetan pysytellä varjossa, mutta yht'äkkiä tunnen, kuinka takanani juokseva Dixon kaatuu päälleni ja aikoo käydä kurkkuuni kiinni. Minä ajattelen: Ahaa, nyt se hirttämätön aikoo viedä meidän kaikkien helmet itselleen. Mutta eipäs vain, poikaseni! Ei meitä petetä. Minä käyn häneen käsiksi ja sitten alkaa siellä pimeässä viidakossa sellainen tappelun nahina, että oksat katkeilevat ja hän huutaa kuin villitty. Ja aivan poliisikamarin vieressä! Mies on totta totisesti hullu!
Minä pidän pussista kiinni, kuin henki olisi kyseessä ja hän tempoo sitä puoleensa. Äkkiä hän kuitenkin päästää irti ja juoksee suoraa tielle. Sitten näen hänen ryntäävän poliisikamarin ovelle ja hakkaavan sitä nyrkeillään minkä ikänään jaksaa. Hän takoo ja takoo, enkä minä totta totisesti tiedä mitä sanoisin tai tekisin. Mieshän on pähkähullu. Osalla monesta miljoonasta, laiva valmiina viedäkseen hänet vaikka Kiinaan, ja menee poliisikamarille apua pyytämään. Kyllä se mahtoi olla kova pähkinä, mikä putosi hänen nuppiinsa. Minä pelkään ja odotan mitä tuleman pitää. Pitäähän minun ainakin saada selville, kuinka paljon hänen hommissaan on perää. Ehkä hän syyttää minua ryöstöstä ja väittää, että ne helmet ovat hänen. Minä en uskalla mennä tielle ja minä ihmettelen, kuinka hän uskaltaa mennä ovelle asti.
Se porsas takoo niin kauan, kunnes ovi avautuu ja ulos kuutamoon tulee uninen alkuasukaskonstaapeli. Hän kiroaa, mutta kun hän näkee, että Dixonin suusta, nenästä ja päästä valuu veri, vetää hän Dixonin sisään ja sulkee oven takanaan. Hän tietenkin luulee, että murhaaja on nurkan takana ja vielä keihästää hänetkin. Siinä hän kyllä on oikeassa, sillä sappeni kiehuu enkä tiedä mitä tekisin. Hyppään eteishuoneen nurkan taakse ja kurkistan ikkunasta sisään juuri samalla hetkellä kuin konstaapeli ryntää ulos kuin tuli olisi hänen housuissaan. Hän lyö oven kovalla läimäyksellä kiinni ja juoksee poliisimestarin asunnolle päin.
Minä katselen huoneeseen ja näen kuinka Dixon kävelee kädet selän takana edestakaisin. Hän miettii jotakin ankarasti ja laskeutuu sitten polvilleen. Kuule, polvilleen! Eikös se peijakas sitten itkeä nutuuttele. Lampun valossa näyttää kuin turisisi silmistä vettä ja mies vapisee kuin horkassa. Taas nousee hän ylös, taas polvistuu, ja tätä peliä pitää hän siksi, kunnes ovi temmataan auki ja sisään astuu herra poliisimestari kahden sotilaan kanssa. He käyvät käsiksi Dixoniin, mutta tämä on antautuvainen eikä puhu mitään. Hän vain itkee ja katsoo poliisimestariin kuin anteeksipyytäen. Sitten minä kuulen maailman merkillisimmän jutun. Kuule, se porsas oli saanut muistinsa takaisin! Pähkinä sen teki pudotessaan. Siinä samassa kun se pähkinä tuli sen päähän, muisti se, että hän oli oikeastaan pappi! Nyt se tietysti katuu ja kertoo kaiken. Minä painoin korvani ikkunaan, sillä tämähän merkitsee meille pojille jotakin. Ainakin viisi vuotta linnaa. Minä pelkään, niin että polveni tutisevat.
Se kertoo kaiken. Aivan kaikki, kuinka me yhdessä suunniteltiin juttu, kuinka sinä ostit nukutusainetta, kuinka Rose-Mary ostettiin tätä tarkoitusta varten ja kuinka me olemme valmiit lähtemään heti kun on hyvä tuuli.
– Minä olen varas. Minä olen suuri syntinen, huutaa hän ja juoksee nyt ympäri lattiaa. Poliisimestarin naamaa en näe, sillä hän on kääntynyt oveen päin. Näen sitten vielä kuinka sotilaat kuljettavat hänet sisempään selliin ja kuinka poliisimestari menee sinne hänen perässään.
Arvaat, että minulle tuli kiire! Minä juoksen kuin hullu hurtta tänne rantaan ja otan ensimmäisen veneen päästäkseni eroon tästä saaresta, joka on varmaan hullujen ja uudestaan kääntymykseen tulleitten pappien luvattu maa.
Simolin pysähtyi vetämään henkeään. Jiggs puri hampaansa yhteen. Sitten juoksee hän köysiin ja kiskoo purjetta ylös kaikin voimin. Simolin seuraa tahdottomana toverinsa esimerkkiä ja pian lipuu Rose-Mary hiljaa hiljaa puoleksi pullistunein purjein laguunin aukkoa kohden. Etanan vauhdilla tapahtuu eteneminen. Silloin syöksähtää yht'äkkiä kuvernöörin laiturin takaa nopeakulkuinen moottorivene esiin. Jiggs ja Simolin näkevät, että kannella on kaksi poliisia. Poliisivartiovene! Juuri kuin he ovat pääsemässä pakoon! Simolin sanoo:
– Enkö minä sitä sanonut, että kiikissä ollaan. Se korvennettava Dixon. Vieköön paholaisen isomamma hänet ja koko hänen sukunsa! Taas linnaan.
Jiggs jättää ruorin sillensä. Hän rientää Simolinin luokse ja huutaa:
– Missä helmet ovat!
– Tuossa.
Jiggs tarttuu helmipussiin, avaa sen vapisevin sormin ja katselee kyynelten sumentamin silmin kauniita helmiä, ihania helmiä, jotka olisivat tuoneet mukanaan kokonaisen omaisuuden. Hän hyväilee niitä hellävaroen, mutta sitten säpsähtää, sillä pikakiitäjän raivoisa moottorin naputus tuntuu kasvavan korvissa.
Pian se on täällä.
Jiggs kiroaa:
– Minä en mene linnaan. Etkä sinäkään. Vieköön hiisi koko pussin! Elleivät ne ole täällä meillä, ei meitä voida mistään syyttää.
Huokaisten astuu hän parraspuun ääreen ja pudottaa miljoonat mereen. Raskas kirous kuuluu myös sieltäpäin, missä Simolinin silmä kovana tuijottelee lähestyvää poliisivenettä.
Viiden minuutin kuluttua on poliisivene aivan Rose-Maryn kyljessä. Kannella seisova lähin poliisi huutaa:
– Onko tämä Rose-Mary!
– On! huutaa Jiggs vavisten.
– Tulkaa sitten ottamaan maista pois ennen lähtöänne se hullu mies, jonka te tunnette. Se väittää olevansa pappi. Naama sillä on halki ja haisee kovasti viinalle. Se on kertonut sen seitsemät jutut ja poliisimestari on nauranut katketakseen. Se on vieläkin polvillaan sellissä ja itkee.
Jiggs katsahtaa Simoliniin ja heidän kasvoillaan on samanlainen ilme kuin lapsella, joka näkee ensimmäisen kerran norsun. Heidän silmänsä ovat hetkisen aikaa pyöreät, sitten vetäytyy Jiggsin suu omituiseen irvistykseen ja viimein purkautuu huulilta vienon vieno kirous. Simolin on ennättänyt pitemmälle. Hän potkaisee raivoissaan luukun kantaa. – No, kysyy poliisi odottavana, otatteko te sen miehen mukaanne. Pian se kuitenkin täältä saarelta lähetetään Lalapaoon varastamaan ja tappelemaan. Poliisi nauraa. Lyökää kookospähkinällä päähän ja hirttäkää sitten, saa Jiggs viimein käheästi kirkaistua.
Poliisi kohauttaa olkapäitään. Pikakiitäjä alkaa jälleen surista ja pian on se kiinnitetty kuvernöörin siltaan.
Rose-Mary, jonka kannella istuu kaksi murtunutta miestä, lipuu aallonmurtajan ohitse odottavaan pasaadituuleen.
II. MERI
MERIMIES JA ALBATROSSI.
Meri löi aaltonsa hiekkaan niinkuin se oli jo tuhansia vuosia sitten tehnyt. Aallot kalisuttivat kiviä toisiinsa niinkuin ne olivat jo tuhansia vuosia sitten tehneet. Kivet ilakoivat kosteina auringon kilossa. Sitten ne kuivuivat, sammuivat ja hukkuivat sen meren hiekan joukkoon, jonka nimenä on määrättömyys ja jonka lukuna on rajattomuus.
Taivas lähetti pilvensä purjehtimaan hiekan kilon ylle. Ylväinä, uhmamielin ne tulivat. Risteilivät ja kurkistelivat jyvien kimalteleviin laitoihin. Yhtä ylväinä ja majesteetillisina ne katosivat, katosivat siihen, jonka nimenä on määrättömyys ja jonka lukuna on rajattomuus.
Hiekka oli timanttikenttä. Meri nuoli hiekkaa, mutta palasi sitten kuin mahtavan käden takaisinheittämänä päin tulevia aaltoja. Maa näytti voimansa, maa ilkkui merelle! Ja valtameri nousi, laski. Sitten nousivat aallot harjalle, pärsky pisaroi aurinkoon ja kohina voitti muun maailman äänet.
Joka yhdeksäs aalto oli suuri aalto. Ylpeinä ne nousivat tuhansia kertoja. Ennen auringon laskua kantoi eräs suuri aalto hartioillaan tummaa myttyä. Aalto lähestyi rantaa ja aallon hartioilla oleva mytty tuli yhä suuremmaksi. Lopulta raapi mytty rannan hiekkaa ja silloin meri pelästyneenä jätti sen.
Kerros kerrokselta, jyvä jyvältä imeytyi hiekka mytyn ympärille. Ja vaikka joka yhdeksäs aalto yritti vetää myttyä takaisin ulapalle, taistelivat myriaadit jyväset siksi urhoollisesti, että maa voitti. Silloin maa nauroi rapisten jälleen! Se nauroi rapisten hiekan liikkuessa ja vaikka meri kuinka kohisi, ei se kuitenkaan pystynyt voittamaan pilkan ääntä.
Taivaasta tuli silloin valkoinen salama, albatrossi, tuulen lapsi, valtamerien valtias, suurten, loppumattomien selkien voittaja, merimiehen rakas ystävä.
Se istui mytyn ääreen, räpytteli jalkojaan ja tunnusteli nokallaan vieraan esineen sisältöä. Esine liikahti. Mytystä työntäytyi esiin ihmisen käsi ja karhea ääni korisi. Albatrossi räpytti siipiään, pelästyi ja aikoi paeta syvemmälle rannan veteen. Sitten se huomasi, että ihminen hiljeni ja mytyn liikkeet taukosivat.
Meri oli tuonut rannalle merimiehen. Hän oli kääriytynyt peitteeseen päästä jalkoihin saakka ikäänkuin viimeisessä taistelussaan meren limaa vastaan olisi tahtonut nukkua kuin entiseen aikaan kotona. Peitteen oli hän vetänyt silmilleen kuin ennen pienenä lapsena Nukku-Matin tullessa. Hän oli varmaan ajelehtinut jollakin lautalla ja siitä kierähtänyt yhdeksännen suuren aallon mukana rannan hietikolle. Hän makasi siinä nyt limaisena, meriruohon peittämänä, ja albatrossi oli asettunut hajajaloin hänen kylkensä viereen.
Albatrossi, kaikkien merimiesten totinen ystävä, käänsi nokkansa aurinkoon ikäänkuin kysyäkseen siltä neuvoa ja iski nokan sitten nopeasti merimiehen kylkeen. Koko ranta kumahti, sillä nokka sattui paksuun limaiseen peitteeseen ja meriruohon keskuudesta oli vaikea vetää nokkaa irti. Aurinko nauroi, sillä totta totisesti: albatrossi oli hullunkurisen näköinen siinä rantavedessä räpiessään ja vauhtia iskuilleen ottaessaan.
Albatrossi, joka oli vanhan pikipöksyn ruumiillistuma, se asunto, johon jonkun kuolleen merimiehen sielu oli aikoinaan paennut, taapersi uudestaan lähelle merimiestä ja puhui piipittävällä äänellä:
– Kyllä minä sinut tunnen. Sinä olet merimies, joka olet koko elämäsi ajan juonut. Heti kun sinut laskettiin ensimmäisen kerran laivasta maihin, niin sinä juoksit suinpäin lähimpään kapakkaan. Sitten sinä joit ja lepertelit siihen asti, kunnes sinut heitettiin ulos. Kivetkin ulkona olivat sinua paljon puhtaampia.
– Viisi vuotta kului ja yhä sinä elit samalla tavalla. Sinä olet ollut sadallakahdeksallakymmenelläviidellä laivalla ja jokaisen laivan kapteeni on laskenut sinut ilomielin pois ensimmäisessä satamassa. Sinä olet suuri juoppo, ystäväni.
Albatrossi astui askeleen syrjään, suuntasi jälleen nokkansa kohti aurinkoa ja piipitti:
– Katso nyt, hyvä Jumala, kättesi töitä! Tämmöinen tästä tuli! Tämä ei ainakaan ansaitse anteeksiantoa, sillä sitä hän ei koskaan ole edes älynnyt pyytää. Hän ei ole viitsinyt, sillä hänellä ei ole ollut aikaa muuhun kuin iloiseen seuraan ja ryyppylasin ääreen. Minäkin purjehdin viisikymmentä vuotta, mutta en ollut tuollainen koskaan. Salli, että minä nokin häntä vähäisen.
Ja albatrossi nokki merimiestä niin kovasti, että koko ranta kumahteli. Albatrossi oli tosiaan vihainen. Se hyppeli ja ponnisteli pehmeässä vetisessä pohjahiedassa. Se piipitti ja vikisi, mutta siivillään se ei kuitenkaan pystynyt myttyä lyömään. Vesi oli pettävä ja viha vähensi voimia. Merimies ei liikahtanutkaan, sillä lima peitti hänet niin tyystin ja se oli niin kuivunutta, ettei hän, vaikka olisi osoittanutkin elonmerkkejä, olisi pystynyt sitä irroittamaan.
Albatrossi puhui:
– Muistatko elämäsi suurinta syntiä? Muistatko, miten kaksi poijulla olevaa ihmistä kuoli? Muistatko, miten ajoit laivan, jonka ruorissa olit, suoraan suuren poijun päälle, vaikka selvästi näit ja tiesit, että laivasi oli pelastuspuuhissa ja että poijuun oli takertunut kaksi uimamatkalla väsynyttä miestä. Se oli silloin sinun oikkusi, ruorimiehen oikku, virhe, niinkuin itse väitit, mutta salli minun nyt olla puolestani oikukas ja hieman nokkia sinua. Minä nokin sinua, kaikki taivaan linnut nokkivat sinua siksi, kunnes olet sellaisessa kunnossa, ettei sinusta kukaan enää huoli ja meren hiekkakin peittää sinut häpeään.
– Muistatko, kuinka poiju oli suuri, kuinka se paistoi punaisena auringonvalossa? Muistatko, miten kahden ihmisen huuto kantautui aina komentosillalle asti, missä sinä välinpitämättömänä ja sormenliikkeillä hallitsit laivaa, omasta mielestäsi hyvin tärkeänä ja ylpeänä. Muistatko, kuinka ruori kääntyi puolen sormen verran ja kuinka miehet kannella huusivat? Sinä olet sioista suurin, elävistä olennoista kauhein. Odota hiukan, niin nokin sinulta peitteen päältä.
Albatrossi tepsutteli raivoissaan räpylöillään vettä räiskyttäen. Se väänteli nokkaansa kaikkiin ilmansuuntiin, löi siivillään ja nokki. Merimies hautautui yhä syvemmälle hiekkaan.
Peitto liikahti. Sen sisältä ryömi nyt jo viilenneeseen hiekkaan pörröinen pää, jossa silmät harhailivat tylsinä ja sammuneina. Pää vetäytyi takaisin kuoreen ikäänkuin maailman valoa kummeksuen. Sitten tuli se takaisin esille, kurottautui kuin kilpikonnan pää kuorensa sisältä. Hetkessä oli kuolleista herännyt pyyhkinyt liman kasvoiltaan, hetkessä vapautunut meriruohoista.
Merimies tuijotti hetken edessään räpiköivää lintua. Sitten tuli hänen tylsiin aivoihinsa ajatus, että räpyttävät siivet häiritsevät häntä. Ja kun albatrossi vielä kerran, viimeisen kerran, nokkasi häntä, tarttui hän sitä kaulasta kiinni ja nujersi siltä naksahtavalla äänellä niskat nurin.
Merimies ryömi nyt kokonaan esiin peitostaan. Aurinko, joka oli laskussaan, näki hänen nelinkontin horjuvan ja vaappuvan kauempana siintäviä pajuja kohden. Rannalle jäi kimppu höyheniä, linnun raato ja kosteat jäljet, mutta aamulla, auringon noustua, pesi yhdeksäs aalto jälleen hiekan tasaiseksi, kimaltelevaksi kentäksi.
KARKURIT.
Viisi miestä oli jo karannut laivasta ja kuudes oli juuri matkalla yövahdin kanssa maihin, kun Sampsa päätti "poistua". Sampsa tuli mainittuna päivänä olleeksi täsmälleen vuoden laivalla ja hän päätti nyt juhlia merkkipäivää näyttämällä kapteenille pitkää nenää. – Ei silti, että Sampsa olisi erikoisemmin kapteenia vihannut, hänhän oli kerran jo niinkin paljon pitänyt ukosta, että oli lempeydessään saattanut kutsua tätä vain punanenäiseksi vanhaksi saakeliksi. Ja kun Sampsa käytti näin lempeitä termejä, voidaan katsoa selvitetyksi, ettei ukko aivan hirttämättömän paha mies ollut.
Sampsa siis kiireen vilkkaa juoksi puosun luokse ja möi hänelle öljyvaatteensa. Sitten kiirehti hän kirvesmiehen luokse ja sai uskomattoman hyvästä hinnasta siirrettyä vanhat kumisaappaansa timperin kaappiin. Kokille hän möi peitteensä, puosulle jälleen vanhat housunsa ja messipojalle vaihtoi linkkuveitsen tropiikkiläyskäänsä.
Mutta kassa ei ollut vieläkään riittävä. Puntia piti saada, jos mieli maissa pärjätä siihen saakka, kunnes seuraava laiva poimisi "ylös".
Kurkistaessaan Jorman kojuun iski hänen päähänsä nuorasta riippuva viulu. Sen hän otti heti kainaloonsa ja kiikutti toisessa skanssissa asuvalle Eemelille, joka oli tunnettu juutalaistaipumuksistaan ja osti miehiltä mitä vain sai polkuhintoihin. Miehet olivat myöneet Eemelille jo monta säkillistä tavaraa matkan varrella. Rahat oli juotu oluessa ja sitä mukaan kuin poikien olutvatsat kasvoivat, sitä mukaan myös Eemelin säkit pullistuivat.
Eemeli katsoi viulua vähän hämmästellen. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että Sampsa osasi käsitellä viulua. Mutta kauppa kuin kauppa. Eemeli sai viulun ja Sampsa australialaisen punnansetelin.
Sampsa katsoi tropiikin yön pimeyteen. Juuri kun ensimmäinen perämies oli ennättänyt tarkastuskierroksellaan keulan puolelle, astui Sampsa mahtavana kuin ainakin itse ukko portaita myöten yövahdin odottavaan veneeseen. Yövahti tuijotti hetken Sampsaan, murahti sitten yksikantaan, että "vai jo seitsemäs tänä yönä", souti ja huopasi ja sai veneen käännetyksi laskuveden virtaa vastaan suurena kuumottavan peräsimen ohitse.
Sadan metrin päässä muisti hän, että kolmas perämies oli lähettänyt hänet liian usein mastoon purjeita käärimään ja muutenkin halveksinut häntä. Senvuoksi hän kajahutti komeasti:
"Haiskaa luteelta, te kaikki jäljelle jääneet!"
Sillä sellainen mies oli Sampsa.
Aamulla lähetti kapteeni ensimmäisen perämiehen ajamaan miehiä skanssista töihin. Miehet olivatkin harvinaisen virkkuja tänä aamuna. Ne nimittäin, jotka vielä olivat laivalla.
Kun perämies laski karjansa, huomasi hän, että kokonaista kymmenen parkin ammattitaitoista miestä oli sukeltanut yön pimeyteen. Jos nyt vielä heikkona toivona laskettiin, että puolet heistä olisivat tavanmukaisilla juomamatkoilla ja että poliisi vaivautuisi tuomaan edes kolmekin takaisin, olisi kuitenkin miinuspuolella seitsemän miestä.
Paha asia. Kukahan tämän kertoisi ukolle? Ukko saa varmaan raivokohtauksen.
Messipoika sai sanoman viedäkseen perille. Hän lennähti kuin ammuttuna messin ovesta kannelle kintereillään lihava ukko, joka voivotteli ja vaikeroi ja aina välillä kirosi ja manasi. – Ukko juoksi peräkannelle, väänsi käsiään ja rukoili kaikkia Sydneyn lahden haikaloja syömään nämä hirttämättömät huligaanit. Hänenkö pitäisi seilata Kap Hornin ympäri vajavaisella miehistöllä? Tai sitten ottaa murjaaneja painolastiksi Englantiin saakka? Ei koskaan!
Järjestettiin merivahdit. Miehistö tietenkin lorvaili kannella ja nukkui täydet yönsä, mutta ukko ja kaikki kolme perämiestä vannoivat toisilleen, ettei heidän nähtensä yksikään elävä sielu enään pääsisi karkaamaan.
Kun ilta pudotti kuunvalonsa parkin kannelle, nähtiin kapteenin kävelevän vieläkin raivoissaan peräkannella ja toisen perämiehen harppailevan edestakaisin keulakannella. Kun tuli koiravahdin aika, joutui ensimäinen perämies peräkannelle ja kolmas perämies keulakannelle. Laivan päällystö oli siis pelkkänä silmänä ja korvana.
Ensimmäinen yö kului aamuun. Aamulla laskettiin miehet ja huomattiin, että vartiointi oli onnistunut. Miehet olivat kaikki tallella. Ukko hengitti helpommin. Mutta yhtään miestä ei palannut takaisin maista, ei sittenkään, vaikka ukko oli päivällispöydässä vakuuttanut, että "kyllä routa porsaan takaisin kotiin ajaa". Mutta mistäs täällä Australiasta löysi routaisen maan? Senvuoksi kai pojat eivät palanneetkaan takaisin.
Seuraavana yönä luisti puosu aivan ensimmäisen perämiehen nenän edestä. Puosu oli vanha tekijä, piilotti toisen pelastusveneen airot ja soudatti itsensä maihin toisella veneellä. Hän oli yövahdin esimies, kuten sitten kuulustelussa väitettiin. Puosu vei kirvesmiehen kallisarvoisen työkalulaatikon, joten kirvesmiehen oli seurattava perässä. Kirvesmies oli taasen porannut toisen veneen pohjan täyteen reikiä, joten toinen perämies ei voinut muuta kuin hyppiä kannella ja kirota. Kirvesmies souti voimakkain vedoin pimeyteen.
Seuraavana iltana, tai oikeammin iltapäivänä, tapahtui jotain erinomaisen hauskaa.
Eemeli oli päättänyt lähteä maihin myömään säkkeihinsä kertynyttä vaate- ja tavaravarastoa. Hänen ahtaessaan säkkejä tiukemmalle äkkäsi Jorma kadoksissa olleen viulunsa kaulan pistävän esiin säkin suusta. Hän karkasi Eemelin kurkkuun kiinni. Ei merellä niinkään vain varasteta.
Eemeli ähki ja puhki ja sai lopuksi ilmoitettua, että hän oli sen ostanut hyvässä uskossa Sampsalta, joka oli tarvinnut karkausrahoja. Vai että oli se peijooni myönyt toisen miehen viulun hänelle! Saakelin Sampsa! Sika ja sian poika!
Jorma otti viulunsa takaisin ja Eemeli sai vähentää tuloistaan punnan.
Mutta ei siinä kaikki.
Eemeli oli saanut säkkinsä valmiiksi ja suostuttelemalla koetti saada Hansia mukaan soutajaksi. Oli kielletty käyttämästä laskuportaiden päässä olevaa venettä, mutta pojat päättivät uskaltaa. Afääri, selitti Eemeli, ei anna koskaan itseään odottaa. Hän uskoi.
Kapteeni oli mennyt peräkannelta alas hyttiinsä ottamaan iltaryypyn. Tuskin oli hän ennättänyt avata pullon, kun jo perämies riensi kiireellä alas ilmoittaen, että nyt on kaksi peijoonia jälleen karkausmatkalla. Kapteeni juoksi tietenkin heti ylös ja vannoi ampuvansa ne roistot.
Arvovallallaan saikin hän Hansin kääntämään veneen keulan takaisin parkkia kohden. Pojat palasivat ilman pelkoa, sillä heidän aikomuksensa ei totta totisesti ollut karata. Kippari ei uskonut heidän puheisiinsa, vaan käski kantamaan säkit messiin kokoontuneen päällystön tarkastettavaksi.
– Aikoivat roistot vielä karata säkit seljässä. Kaikkiin sitä vielä joutuu, kun elää saa. Tämä kapteenin kiroilevasta suusta.
Eemeli tarttui säkkiinsä ja asetti sen seisomaan messin seinää vasten. Toinen perämies nosti suurilla voimillaan säkin peräpuolesta, ja katso – messiin levisi ilkeä löyhkä.
Mädäntyneiden vihannesten, limaisten perunankuorien, paperinpalasten ja trasselitukkojen kaatamista messin puhtaaksi kiilloitetulle lattialle olisi ehkä kestänyt kauankin, ellei kapteeni olisi hypännyt hyvinkin vatsansa korkeudelle maasta ja silmät ällistyksestä, kauhusta ja raivosta samanaikaisesti mulkoillen karjaissut, että:
"Helvettiin!" – – –
Säkin sisältö vaatinee selityksensä.
Eemelin pukeutuessa ja ajaessa partansa, ja Hansin kuukkiessa ympäri kantta vartiointia pitämässä juuri ennen lähtöä myyntimatkalle, oli Jorma eräiden muiden avustuksella tyhjentänyt yhden säkeistä ja täyttänyt sen kokin jätelaatikon sisällyksellä. Eemeli ei tiennyt tästä mitään ja merimiessäkki on varmasti niin vedenpitävä, että se kykenee säilyttämään sisällään vaikka kuinka limaista ja haisevaa tavaraa.
Kaksitoista miestä oli siis jo karkumatkalla.
Sitten karkasivat kaikki muutkin miehistön jäsenet messipoikaa myöden. Meni viimein toinen perämieskin. Hän oli saanut kuulla tarpeeksi paljon ilkeyksiä kapteenilta sen onnettoman säkin sisällöstä. Ikäänkuin se olisi ollut hänen syynsä?
Kaksi viikkoa ennen lastin täyttymistä päättivät ensimmäinen ja kolmas perämies yhteisvoimin uskaltautua karkaamaan. Laiva oli huono, ukko oli täynnä vatsahappoa ja tiedettiin varmasti, että ulkomaisilla laivoilla sai parempia paikkoja kuin suomalaisilla "sillipurkeilla". Ensimmäinen perämies tiesi sitä paitsi aivan tarkalleen, kuinka rytimätä laiva oli. Kolmas perämies, joka vertasi parkkia siihen laivaan, jolla apostolit purjehtivat Galilean merellä, muisti mielessään, kuinka monta kertaa hän oli viime matkan aikana saanut itse olla mukana pumpunvarressa ja laski kauhulla mielessään kuinka monta kertaa hän vielä joutuisi valvomaan pumppausta, ellei hän nyt ja heti siinä paikassa karkaisi.
Päätös oli tehty.
Seuraavana yönä heräsi kapteeni omituiseen raaputukseen ja kolinaan, joka kuului hänen hyttinsä ulkopuolelta. Molemmat perämiehet siellä vain yötöikseen ahersivat – rakensivat tuoleista ja pöydistä barrikaadia ukon oven eteen, ettei tämä pääsisi ulos huutamaan apua ja sotkemaan suunnitelmia.
Kun ukko seuraavana aamuna pääsi kokin avustamana kannelle, oli hänellä täysi syy panna kätensä ristiin ja siunata, sillä niin katalasti ei ainoakaan miehistö ollut häntä aikaisemmin kohdellut. Paitsi sitä, että he olivat karanneet kaikki, kokkia lukuunottamatta, olivat he vielä vieneet laivan molemmat veneet mennessään.
Surullisin ja alakuloisin mielin istuivat niin ollen kapteeni ja kokki hyljätyn laivansa isonluukun päällä. Maailma oli heitä pahasti murjonut. Kokilla ei ollut enään ketään, jolle keittää, kapteenilla ei ketään, jolle olisi saattanut kirota.
Yhä vielä, vaikka jo kuu ja Etelän risti olivat korkealle kiivenneet, istuivat nämä vanhat miehet luukulla ja voivottelivat. Kauhea häpeä oli tapahtunut – mitä sanoisi laivan isännistö? Ukko saisi varmaan potkut. Kokki oli taas liian vanha mies kestämään enään potkuakaan. Häntä syytettäisiin tietenkin huonon ruoan laittamisesta. Hän saisi mennä häpeällä, hän, jota kerran ylistettiin syvänveden parhaimmaksi kokiksi, hän, joka sai kengänpohjistakin perunasoppaa tai pihvejä, kuinka vain tahdottiin.
Kuu oli lempeän näköinen, tähdet tuijottivat kirkkailla silmillään osaaottavan näköisinä, mutta mikään ei auttanut.
He olivat kaksin. Kaikki olivat heidät hyljänneet. Kun lastaajat huomisaamuna saapuisivat, ivaisivat he kaikki heitä. Puhuisivat jotakin rotista, jotka jättivät hukkuvan laivan. Ehkä vakuutusyhtiökin ahdistaisi?
Kun Etelän risti alkoi sammua korkealla kahden harmaan pään päällä, oli päätöskin jo tehty. Kokki oli ollut pahanhengen lietsojana, ja ukon oli täytynyt taipua.
Viimeisillä kuunvalon rippeillä rakennettiin neljästä ovesta lautta. Kokki löysi keulapakan alta vanhan airon, ukko hyttinsä seinältä melan, joka oli ennen kuulunut alkuasukaskanoottiin Fidshisaarilla – ja niin sitä lähdettiin.
Kokki meloi vilkkaassa tahdissa ikäänkuin painajaista karkuun soutaisi, kapteeni kastoi melaansa veteen varovaisesti ja miettien. Kummaltakin tippuivat kyyneleet vuolaina virtoina haikalain kyllästämään kuutamoiseen veteen.
Kuu, miksi itket? Etkö tiedä, että ukko saa lammaspaimenen paikan jollain farmilla sisämaassa? Etkö tiedä, että kokki pääsee samalle farmille kokiksi ja saa laittaa lammasta aamiaiseksi, illalliseksi ja päivälliseksi?
Miksi itket, kuu? Paremmille leivillehän ovat kaikki päässeet. Kyllä laivastakin joku huolen pitää. Kallis laivahan se on ja vielä lisäksi puolillaan vehnää.
"BOOTLEN" KAPTEENI KUOLEE. CHARLES KUOLEE MYÖS.
Musta yö jossakin Uuden Seelannin ja Australian välillä. "Bootle" on kolmimastoinen kuunari, musta sekin ja vuotava. Olemme hyvin alhaalla, sillä tuuli on painanut päälle jo kolme päivää. Emme pääse koskaan Aucklandiin.
"Bootle" syöksyy eteenpäin kohisten. Kyljet tippuvat vettä, mustaa inhoittavaa vettä, ja me miehet kannella pumppuamme henkemme edestä. Rosvo-Charles, Sydneyn vankilasta vapautettu murhaaja ja konsulaatin kustannuksella kotiin lähetettäväksi määrätty, ei ehkä koskaan enään saa nähdä isäänsä. Ei liioin äitiänsä, sillä tänä yönä "Bootle" varmasti uppoaa. Läpimätä, saastaisen ruuan, tautien ja epäonnen oma laiva.
Meitä on neljä miestä pumpun kahvassa kiinni. Puomista riippuu köysi ja aina kun iso meri tulee kannelle ja joku tuntee, ettei hän jaksa riippua varressa kiinni, säntää hän muutaman sentin verran sivulle, että pääsee köyteen käsiksi. Olemme housusillamme. Vesi ei ole kylmää, mutta se on mustaa, inhottavaa, ja joka kerta laivan rullatessa tuntuu meissä kuoleman pelko.
Charles laulaa. Hän koettaa saada äänen surumieliseksi, mutta tuuli ei siihen suostu. Hänen on antauduttava, ja huudettava särkyneellä äänellään jotakin. Eihän tämänkaltaisena kirottuna yönä voi laulaa.
Heave around or we shall drown,
Don't you feel her settling down,
It's time for us to leave her.
The rats have gone and we the crew
It's time by God that we went too,
It's time for us to leave her.Jälleen tulee pimeydestä aalto, toinen aalto, kolmas aalto. "Bootle" kallistuu. Me odotamme kauhuissamme tilitystä. Ehkä se olisi sentään selvempää peliä kuin tämä iankaikkinen pumppuaminen.
Rosvo-Charles ei ole niin musta sielultaan kuin "Bootle". Hän on oppinut paljon viime vuosina. Senkin, ettei hän tahtoisi kuolla. Monta kertaa hän on selittänyt kiroavansa sitä hetkeä, jolloin hän rahattomana suostui konsulin ehdotukseen. Tulla tämänkaltaiseen ruumiskirstuun kuolemaan. Pilaantunut suolaliha, vähennetyt vesimäärät ovat kiusanneet hänen sieluansa määrättömästi. Hän on valmis mihin tahansa. Ja tämä yö – se tekee miehestä hurjan. Kaikista. Tulee raivoisa halu jättää pumpun varsi iäksi, juosta kuohun läpi peräpuolelle kapteenia kurkusta kuristamaan, tappaa kokki, hakea kirves ja särkeä messin ovi. Himo hävittää, lyödä murskaksi kaikki on niin voimakas, että se tarttuu kurkkuun. Se sokaisee meriveden kanssa silmät.
Oi kunpa vain näkisi jotakin! Mutta kaikki on niin lohduttoman mustaa. Pumpun luona saa vain aavistella meren tulon kannelle. Sen tuntee vain äänestä, huohottavasta äänestä, joka uhkaa jo useiden metrien päästä. Varo minua! se huutaa ja samassa hetkessä se tulee pimeydestä salakavalana useita sekunnin murto-osia ennen uhkaamaansa aikaa. Siihen ei voi koskaan luottaa, ja nyt on se tänä yönä kieroudessaan ja voimassaan rivo.
Kuolemanpelko vain antaa raivolle kiihoitusta. Me kaikin tunnemme samaa, kaikki yhtä voimakkaasti, mutta Rosvo-Charles ei jaksa pitää itseään kurissa. Sitä ei hän ole oppinut viime vuosien aikana. Meidät on pakoitettu jonkinlaisiin kaavoihin, mutta häntä on elämä jo lyönyt niin kovasti, että hän on putkahtanut heikoista kehyksistään ulos. Sielu nimittäin. Tai onko hänellä sielua? Onko meillä sielua tämänkaltaisena yönä? Olemmeko me vain pelkureita ja hän ainoa, joka uskaltaa antaa meren huumata raivoon, hulluuteen, sokeuteen ja hävitykseen? Me olemme varmaan pelkureita. Mutta hän onkin meistä kaikkein suurin ja vahvin.
Me emme näe häntä. Ehkä häntä pitäisi tyynnyttää. Pimeydestä ja kuohun keskeltä tulee vain kiroussanoja, kamalia sanoja. Hän kiroilee silläkin tavalla, ettemme me häntä ymmärrä. Toiset sanat vie tuuli, toiset hukkuvat purjeitten raivoisaan läiskimiseen ja toiset katoavat ikäänkuin hänen omaan ruumiiseensa. Me tunnemme, että hän pian tekee jotakin. Me kuulemme, kuinka hän irtautuu pumpun varresta niin voimakkaasti, että pumppu korahtaa. Me tiedämme, vaistoillamme, että hän menee keulan puolelle pimeyteen.
Jonkin ajan kuluttua me jälleen tunnemme, että joku juoksee pumpun ohitse. Kuuluu veden kohinaa, mutta nyt tuntuu kuin ryömisi joku olento veden halki. Jo kuuluu raudan kalinaa. Hän on jo varmaan peräluukun kohdalla.
Me ajattelemme: Herra Jumala! Hänellä on jotakin kädessään! Pumppuaminen lakkaa ja me kolme miestä tartumme henkeä pidättäen maston köysiin.
"Bootle" heiluu yhä raskaasti. Purjeet paukkuvat yhä, yhä valuu mustaa vettä mustista kyljistä.
Me näemme Charlesin messin oven luona. Pyöreästä venttiilistä pistää sen verran valoa kuohuun, että joskus tuntuu kuin messin edusta olisi harmaan sumun peittämä. Nyt tempaisee hän oven auki! Me sanomme kaikin yhteen ääneen: – Oh!
Ovesta virtaa häikäisevää valoa. Charles työntää oikean kätensä silmien eteen ja me näemme, että kädessä on kirves.
Messistä kuuluu huutoa. Vilaukselta näkyy perämies öljypuvussa. Hänen suunsa on auki, mutta emme kuule sanoja. Kuuluu kolinaa, mutta emme erota, mikä sen aikaansaa. Charles hyppää oviaukosta sisään ja me näemme kuinka öljyvaatteet häipyvät syrjemmälle juuri samalla hetkellä kuin meri heittää oven voimakkaalla rämähdyksellä kiinni. Sen me ainakin kuulimme.
Vapisemme. Nyt tuntuu vesikin kylmältä. Joen hampaat kalisevat. Hänhän on vasta kuusitoistavuotias. Vesi pyörittelee meitä kannella mielensä mukaan, mutta me olemme niin jännityksessä, ettemme huomaa muuta kuin messin venttiilin harmaan valon.
Kuluu kaksi, kolme, ehkä neljäkin sekuntia. Messistä kuuluu laukaus, toinen.
Ovi avautuu jälleen. Kovalla voimalla se paiskataan messin seinää vasten. Oviaukosta tulee Charles. Hän pitää jälleen oikeata kättä silmiensä edessä, mutta nyt ei kädessä ole enään kirvestä. Hän horjuu, öljypukuinen toinen perämies on jälleen näkyvissä hänen takanaan.
Ovi jää auki ja me näemme, kuinka perämies ampuu yhden, kaksi kertaa. Charles on suuri ja vahva mies. Hän horjuu suoraan valokeilasta pois, kuohuun, joka mustenee hänen ympärillään mitä pitemmälle hän pääsee. Öljypukuinen mies tulee ovelle. Hänen vaatteensa kiiltävät, sillä hän on ollut tänä yönä monta tuntia kannella. Hän kurkistaa pimeyteen, odottaa hetkisen, kuulee sitten Charlesin horjunnan ja laukaisee vielä yhden laukauksen pimeyteen.
Kuuluu kuinka joku kaatuu veteen. Sitten tuuli painaa "Bootlen" toisen laidan syvälle aaltoon. Luulemme menevämme.
Kun kuohusta tuli uusi harmaa, inhoittava päivä, ei Charlesia ollut enään "Bootlen" kannella. Kapteeni oli kuollut yöllä. Perämies vei meidät Aucklandiin. Siellä vasta saimme nähdä auringon.
VIHA.
Sinä yönä minä nousin vuoteeltani, kävelin keulan parraspuun luo ja vannoin, että hän on joskus vielä maksava kaiken tämän. Ellen minä jaksanut kostaa, kostaisi varmaan hyvä Jumala, joka on heikkojen auttaja.
Laiva oli kiinnitetty laituriin. Nostovivut kohottivat kurjenkaulojaan mastojen huippujen tasalle. Kaikki oli mustaa. Kokoonkäärityt purjeet olivat mastojen päissä kuin ruumispusseja, jotka heitetään mereen.
Olin jo muutenkin herkkä. Suurimman osan yötä olin raivonnut, maannut vavisten peitteen päällä ja pyyhkinyt kylmää hikeä otsaltani. Nyt näin ruumispusseissa lupauksen toivoni täyttymisestä. Kohotin nyrkkini oletettuja ruumiita kohden ja toistin valani. Toistin sen kolmannen kerran ja tavasin sitä itsekseni vielä nukahtaessani.
Jumala kuuli huutoni. Hylkiö teki murhan Amerikassa, joutui sähkötuoliin ja tuomarinsa eteen. Me olemme nyt tasan. Mikään ei estä kertomasta tätä kokonaisuudessaan, jos vain jollakin on halua kuunnella. Juttu on yksinkertainen, koruton.
Koulussa luimme vapaussankareista, jotka kiiruhtivat sorretun, heikomman kansan armeijaan estämään väkivaltaa ja vääryydentekoa. Silloin eivät näitä sankareita elähdyttäneet ajatukset saaneet minussa ja monessa muussa vastakaikua osakseen. Mutta kului vuosia, ja nyt ainakin omasta puolestani tunnen, mitä on olla rautakoron alla...
Ensimmäisen kerran opin tuntemaan väkivallan lapsuusiässä.
Leikittiin lumisotaa. Lumipalloja tuli tuiskuna valleille. Me olimme olevinamme urhoollisia ja hyökkääjät olivat yhtä urhoollisia. Ei huudettu, ei valitettu.
Seisoin vallin päällä ja syydin lumipalloja kauas etäisyyteen ollenkaan katsomatta, sattuivatko ne maaliinsa.
Silloin ilmestyi viereeni pitkä poika. Hän oli vahvempi, vanhempi ja kookkaampi. Minut hän tyrkkäsi ilman mitään selitystä suinpäin lumihankeen. Nousin ja kysyin, mitä tekemistä hänellä oli täällä. Hän nauroi ja löi minua kasvoihin. Minä itkin ja valittelin, mutta koska olin vakuutettu, että hän oli katupoika, huusin toisia avukseni. Kukaan ei tullut.
Tässä nuoressa pojassa oli raaka sielu. Uskon, että hän on nytkin samanlainen ja se tuottaa jonkinlaisen nautinnontunteen. Hän löi minua useamman kerran vielä, potkaisi ja vyörytteli kinoksessa. Minä itkin, mutta en puhunut mitään. Sieluni pohjasta vihasin tätä poikaa silloin. Vihaan häntä vieläkin, yhtä kovasti kuin silloinkin. Ihmisen alitajunnassa on sellaisia kohtia, että niissä eivät sovinnaisuuskäsitteet, kasvatus ja anteeksianto pääse luotaamaan. Hän käytti väkevämmän asemaa omaksi nautinnokseen. Hänen silmissään oli riemuitseva ilme ikäänkuin olisi ollut urotyö lyödä itseään puolta pienempää lasta.
Niinä hetkinä, jolloin makasin itkien kinoksessa, minun lapsenaivoihini alkoi hiipiä kummallisia, mustia ajatuksia. Kuvittelin mielessäni sitä nautintoa, minkä raivolleni toisi nähdä hänen päänsä poikkihakattuna. Lapsen mielikuvitus on hurja. Sillä ei ole vielä järjen rajoja.
Nyt olen väsyttänyt lukijan pitkällä esipuheella. Tarkoitukseni oli kertoa matruusi Leon murhayrityksestä minua kohtaan eräällä troopillisella saarella monta vuotta sitten.
Leo kuului väkeviin. Hän oli vartaloltaan kuin gorilla, silmät hieman vinot.
Muistakaa: hän teki kiivaudesta itselleen puolustajan! Siinä oli hänen luonteensa läpileikkaus. Sellaiset ihmiset ovat inhoittavia.
Tehdessään jotakin pahaa, syytti hän kiivauttaan. Juopotellessaan ja tapellessaan ja joutuessaan sheriffin huostaan, ilmoitti hän syyksi kiivaan luontonsa. Hän oli olevinaan häpeissään, murjotti koko seuraavan päivän, mutta alkoi sitten jälleen uudelleen. Minä näin jo silloin hänen lävitseen. Hän oli kiero. Hän teki syntinsä harkiten. Kiivaus oli harkittua, sillä se oli hänelle hyödyksi. Toveripiirissä laivalla pelättiin häntä. Sanottiin: hän on hullu humalassa, edesvastuuton. Hän on kiivas ja lyö kirveellä yhtä helposti kuin nyrkilläkin.
Leo kuuli nämä jutut ja sai niistä lisää yllykettä.
Ehkä hän kokeili kierouttaan minuun. Siltä se tuntui silloin ja nyt olen asiastani varma.
Olimme päättäneet pitkän purjehdusmatkan ja eksyneet edellämainitulle saarelle. Miehistö karkasi maihin, mikäli nälän heikontamat jalat kannattivat. Minä jäin. Siitä jälleen kiivastuminen.
Minusta tuli pursimies. Valvoin laivan tyhjäksi pumppuamista sinä iltana, jolloin Leo yritti palata takaisin laivaan. Leo ei ollut pahan maineensa takia päässyt muihin laivoihin. Hän yritti takaisin.
Hän oli lievässä humalassa, mutta teeskenteli sitä voimakkaammaksi. Tuli lähemmäksi pumppua ja alkoi syytää haukkumasanoja.
Humalaista miestä oppii kyllä aikojen kuluessa kohtelemaan oikealla tavalla. On kaksi keinoa: lähteä paikalta ja jättää riidanteko humalaisen asiaksi, taikka sitten jäädä ja koettaa suostuttelemalla puhua järkeä sekaantuneisiin aivoihin.
Leo lähestyi yhä. Hän syytti minua siitä, että olin ainoana miehenä jäänyt laivaan, kun muut lähtivät. Minä olin petturi. Hänen hampaansa narisivat uhkaavasti. Nyt minä tiesin.
Hän teeskenteli jälleen kiivastumista. Hänellä oli jotakin erikoista mielessään ja olin jo sillä hetkellä varma siitä, että minulta, heikommalta, kiristettäisiin jotakin.
Me menimme sisään skanssiin. Minä seurasin vapaaehtoisesti, sillä tappelusta ei voinut olla puhettakaan. Hän oli grobiaani, suuri gorilla, minä paljon nuorempi ja heikompi. Hän olisi lyönyt minut kanteen sekunnissa. Minä olisin ollut kuin riepu hänen käsissään.
Leo ryhtyi käsittelyyn. Hän otti puukkonsa ja käski minun rukoilla. Minä nousin, sillä luulin, että sillä tavoin pääsisin helpommalla. Leo näytteli pohjatonta raivoa. Hän oli näkevinään punaista silmiensä edessä. Sitä hän ei väsynyt vakuuttamasta. Hän työnsi puukkonsa yhä lähemmäksi.
Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Tappamista hän ei yrittäisi, siitä minä olin varma, mutta pahanlaisia reikiä hän maineensa ylläpitämiseksi kyllä voisi pistellä minuun.
Minä pakoilin vuoteeseeni. Hän tuntui läähättävän takana, puuskutti ja kiroili. Sitten minä tulin jälleen alas. Katselin häntä suoraan silmiin kauan ja kiinteästi.
Hän tunsi, että minä näin hänen lävitseen. Se raivostutti häntä enemmän kuin luulin. Nyt hän luultavasti oli jo tosissaan vihainen. Minä pelästyin.
Tuijotin häntä edelleen silmiin. Ajatukset pyörivät salamannopeina. Tarkastin hänen leukaansa. Jos siihen iskisi voimalla? Tuskin minä kuitenkaan jaksaisin kaataa häntä kannelle. Sitten hän tappaisi minut varmasti. Minä pakenin jälleen.
Juuri kiivetessäni ylävuoteeseen saavutti hän minut. Tunsin kuinka puukko repi paitaani. Paita meni silmänräpäyksessä siekaleiksi. Tunsin jo naarmun ihollani. Hän ei kuitenkaan uskaltanut lyödä syvemmälle.
Koetin vielä kerran maanitella häntä. Hän vain kiroili ja repi toisella kädellä paitaa päältäni pois.
Silloin turvauduin viimeiseen keinoon. Sieppasin kukkaroni tyynyn alta ja tarjosin hänelle rahaa. Hän ei ollut aluksi kuulevinaan, mutta kun vilkaisin taakseni ja ojensin kymmenen dollarin seteliä, näin muutoksen hänen kasvoillaan.
Hän heittäytyi humalaiseksi, oikein tukkihumalassa olevaksi. Sammaltaen sieppasi hän rahan, nauroi raa'asti ja repi vetäisyllä ihokkaanikin riekaleiksi. Ikäänkuin iloissaan tästä päästi hän jälleen rähänaurun. Sitten hän kiroili ja pyysi lisää rahaa. Hän oli olevinaan raivoissaan, mutta kuitenkin häpesi rahanryöstöä. Siinä oli psykologinen syy siihen, että hän teeskenteli rapahumalaa.
Minä olin saanut olla rautakoron alla. Veri pakkautui aivoihin ja ajatus kostosta tuli entistä voimakkaampana mieleen. Olisin voinut kääntyä sheriffin puoleen, mutta olisin siitä palkakseni saanut puukon sisääni. Parempi oli sittenkin maata vuoteessa ja sähistä vihasta. Hermojännitys oli ollut kireä. Tunsin olevani hiessä ja sydän löi haljetakseen.
Silloin vannoin kostonvalani.
Nyt olemme kuitit.
KUU OLI JÄLLEEN PYÖREÄ.
Hyvät ystävät, uskokaa minua. En kertoisi tätä muuten, mutta sydämeni on täysi. Se on täynnä unia, suloisia haavekuvia, kuutamoa, rakkautta, hätähuutoja ja ikävää. Se on täynnä ystävyyttä... Oh, Herra, ota pois minulta nämä näyt!
Minä tiedän, että Pedro vieläkin polttaa vahakynttilöitä Pyhän Marian katseen edessä. Pedro tuijottaa samein silmin Äitiä, kutsuu kuollutta nimeltä ja rukoilee samaten kuin minäkin, että häneltä riistettäisiin tämä kalkki. Hän itkee, vaikeroi, mutta Jumala on kova meille molemmille. Aaveet tanssivat, meri nauraa kuutamossa ja korvissa kaikuu kaksi ääntä. Toinen on kauhea huuto, tuskanhuuto, karjaisu, joka sisältää kaiken sen epätoivon, mikä konsanaan voi yöhön kajahtaa, toinen on vieno, nyyhkyttävä ääni, jonka epätoivo ajoittain särkee ja joka hukkuu usein lehvien kahinaan.
Emme ole ainoita, Pedro ja minä. Meitä oli silloin kannella viisi. Jokainen meistä rakasti häntä. Jokainen meistä kuulee nyt korvissaan nämä äänet. Mutta miksi rangaista meitä? Mehän olimme syyttömiä. Mehän olisimme antaneet elämämme hänen puolestaan.
Sallikaa, rakkaat ystävät, että kerron! Laiva, viisimastoinen, makaa lepattavin purjein ankkurissa. Mastot piirtyvät kuin korkeat, lehvättömät palmut kirkasta kuuta vasten. Purjeet ovat puomien päällä kuivumassa. Tuuli aukoo niitä, liukuu kankaan sokkeloissa ja suhahtelee pehmeästi puomin nokasta toiseen.
Havaijin kuu on kirkas. Se on kirkkaampi kuin monen seudun aurinko. Se on pehmeä, hyväilevä, ja kaikki se kietoo hopeaansa. Meren, laivan, koralliriutan ja rannan palmutkin. Valoa, häikäisevää hopeaa se kaataa pyöreästä pullosta kaikkialle. Varjot näet tummina, terävinä ja epäystävällisinä, mutta siinä, missä kuu kaataa kirkkauttaan, siinä näet kannen saumojen kiiltävän pien. Laiva on kuin hopearihmoja täynnä. Köysistö on muuttunut hohtavaksi seitiksi ja kannen pikiset raot juoksevat kuin kiiltomadot päästä toiseen. Purjeet ovat pehmeätä, hohtavaa massaa. Luulet voivasi käsikaupalla ammentaa rikkauksia kaikkialta.
Sellainen on Havaijin kuutamo. Sellaiseksi se laivan muuttaa. Satulaivaksi, jolla kun yöllä vaellat, et muuta maailmassa halaja kuin tämän näyn säilyttämistä ikuisesti. Pois aurinko! Aurinko on kuuma ja pistävä. Kuu on rakastettu, joka syleilee ja suutelee.
Jack Horne oli meidän ihanteemme. Solakka ja suora hän oli kuin kapselitanko. Komea poika, vahva poika ja maailman paras ystävä. Hän meni mastoon, kun muut vielä epäilivät. Hän otti useasti toisilta vaikeat työt suoritettavakseen. Hän teki ne kuin leikkien, imuroi jo. hymyili. Jack oli kaikkien kanssa hyvissä väleissä. Pidimme hänestä, mutta jos joku luulee, että me myös tämän hänelle sanoimme, niin hän erehtyy. Eihän merellä puristeta käsiä, syleillä ja suudella poskelle. Merellä ajatellaan, luodaan joskus hymyilevä silmäys ja koetetaan olla mieliksi. Mieliksi oli Jack kaikille ja me kaikin koetimme olla sitä Jackille.
Tytöt suorastaan hyppivät hänen kaulaansa. Hän hymyili kaikille, nauroi, mutta ei antanut sydäntään kenellekään. Niin hän ainakin itse väitti, lieneekö sitten puhunut roskaa. Kyllä hän niitä nauratti, itketti ja syleili. Mutta kun luonto oli sellainen, niin mitä sille sitten voi. Ei mitään.
Sen tytötkin ymmärsivät ja lipuivat hiljalleen hänen seurastaan meidän syliimme. He luottivat meihin. Tämän he sanoivat hellästi haaveillen meille, ja saman me sanoimme heille otsa tuimana, kunnes laiva lähti. Silloin me otimme kaikki takaisin ja viipotimme vain kädellämme.
Toveruus muodostuu merellä hitaasti. Se syntyy vaaroissa, yhteisissä vastuksissa ja kurjuudessa. Me olimme kaikin kulkeneet paljon yhdessä, ja luulen, ainakin kun nyt sitä näin kaukaisen ajan verhon läpi katselen, että me olimme toisillemme enemmän kuin veljet. Sydänkin on kumma laitos joskus. Tässä me nyt olimme kuin koulupojat! Pidimme toisistamme, kunnioitimme toisiamme, ja otaksun, että varsin mielellämme olisimme survoneet useita silmiä mustiksi toistemme puolesta. Ja meitä oli kuitenkin kahdeksan.
Ei maailma niinkään paha ole kuin miltä se näyttää.
Jack oli silmänruokaa. "Hänestä sai silmäntäyden", kuten hänen maanmiehensä Peter sanoi. Kauneus aina viehättää silmää.
Niin kävi hänenkin. En muista oikein tarkalleen enää, oliko hänen nimensä Lucia vaiko Maria. Samapa tuo. Hän oli portugalilainen Kauain asukas, syntynyt kirkkaan auringon ja hopeaisen tropiikin kuun alla. Täällä hän oli viettänyt koko ikänsä. Hänen ruumiinsa olisi varmaan ollut ruskea ja hänen luontonsa lämmin kuin keskipäivän aurinko. Me emme nähneet häntä läheltä koskaan, mutta Jack kertoi meille hänen silmistään ja tukastaan siksi, kunnes nauroimme ja hän heitti meitä luukunkiilalla.
Uskotteko: Jack oli rakastunut. Kyllä tämä Lucia mahtoi olla kaunis! Jack ainakin viipyi yömyöhään maissa, kuukerteli ja kaakerteli rantapalmujen välissä armaansa kanssa ja oli niin haaveellisen näköinen, ettei kokki kehdannut hänelle enää ruokaa tarjota. Poika oli kerrankin jäänyt kiinni.
Heidän rakkautensa oli varmaan kaunista. Ajatelkaa: Mies komea kuin täydessä purjeessa oleva etumasto ja nainen kuuma ja pieni kuin auringossa lämmennyt passionhedelmä. He rakastivat toisiaan. Ainakin sen havaitsi Jackin silmistä. Hän eli jo toisessa maailmassa.
Me emme olleet välittävinämme. Kuitenkin olisimme sydämen halusta tahtoneet nähdä Lucian. Hän mahtoi olla kaunis ja hellä. Miten hän muuten olisi saanut Jackin pään pyörälle? Hän oli kietonut pojan valtaansa kuin liaani palmun. Tuskin hän yletti Jackin olkapäillekään asti, mutta kuitenkin Jack olisi ollut hänen puolestaan valmis vaikka ikuisesti olemaan polvillaan. Kun tämä laivan sisukkain ja vahvin Apollo oli ananasviinan paineessa valmis hoilaamaan ja tappelemaan, säästivät Lucian tummat silmät hänet monilta kolhaisuilta ja puukonpistoilta. Niin ainakin kuvittelimme, sillä poika oli tullut lauhkeaksi kuin lammas. Hän nauroi kyllä samalla tavalla kuin ennenkin, teki työtä entisellä tavallaan, mutta jäi joskus köysistöön kuin nukkuneen rukous tuijottamaan. Ehkä hän näki aaveita. Ehkä hän kuvitteli näkevänsä Lucian boniitoksi muuttuneena kisailevan koralliriutan ulkopuolella. Hänestä saattoi jo uskoa mitä tahansa.
Eikö olekin rakkaus kummallinen?
Olimme viimeistä iltaa saarella. Viimeinenkin kivihiilen nokare oli viety pois. Kansi oli pesty ja purjeet oli paikattu. Viimeisen kerran loiskisivat korvissamme Kauain koralliriutan liplatukset. Tyttöjä, jotka sentään olivat hyviä, emme enää näkisi koskaan. Palmut uppoaisivat huomisaamuna auringon noustessa pasaadin vaahtopäihin. Me olisimme jälleen keinumassa.
Mutta tätähän olimme kokeneet niin monta kertaa ennen. Parin päivän kuluttua rupeaisimme jo odottamaan seuraavaa satamaa, seuraavia tyttöjä. Sellaista on elämä merellä. Odotusta ja toivoa. Edessä on aina jotakin odottamisen arvoista. Senvuoksihan pojat merelle lähtevätkin, ja senvuoksi he siellä pysyvät, vaikka se monesta meistä tuntuu niin kummalliselta.
Mutta poikkesin jälleen asiasta. Ukko, kippari, oli kieltänyt, vanhan meritradition mukaan, maihinmenon viimeisenä iltana ja yövahti sai ankaran määräyksen katsoa, että veneet pysyvät kannella. Aamulla aikaisin nostettaisiin purjeet.
Kuu oli jälleen pyöreä. Ei pienintäkään särmää ollut sen kyljessä silloin kuin Jack hyppäsi laidan yli mereen. Tietysti hän kävi vielä maissa. Lucia odotti rannan ruohikossa, siinä missä pesupolku päättyi laguuniin. Tämä oli heidän viimeinen tapaamisensa. Kyllähän me sen tiesimme. Mutta suotakoon pojalle tämä ilo. Hän kun oli niin jännityksellä odottanut pimeätä.
Tropiikin kuu kaatoi hopeaa kannelle ja mastoihin anteliaalla kädellä. Sitä tuli kuin suuresta valinkauhasta. Se säteili, hohti ja teki kaiken kauniiksi. Uimme hopeassa, koko meri joi sitä. Niin kaunis oli maailma.
Tuntui kuin olisi pasaadin loiskinta riuttaan tänä yönä jonkin verran hiljentynyt. Jos istui parraspuulla ja katseli kuun leveää meriväylää, niin huomasi, että tuuli oli hieman tyyntynyt. Väreet, lyhyet hopeaviivat tasaisesti pyöristyvien aaltojen päällä eivät enää olleet niin rauhattomia. Palmujen latvat taipuivat hiljaa valittaen rannalla. Viidakko äänteli, kaukaa kylästä kuuluu koiran haukuntaa. Yövahtikin hämmästyi hiljaisuutta siinä määrin, että jäi istumaan luukulle. Ei enää kuulunut hänen paljaiden jalkojensa tassutusta.
Meitä oli viisi kannella. Ehkä joku olisi kuullut supatusta rannalta, mutta ei kukaan viitsinyt kuunnella. Me katselimme merta ja... uneksuimme. Kuu valaa hopeaa sydämeenkin. Se tulee hyväksi ja helläksi. Sydän sulaa ja pää vaipuu käsien väliin.
Nyt kuuluu rannalta kehoittavia sanoja. Kuuluu kuin joku kehoittaisi lempein sanoin toista olemaan itkemättä. Kuuluu vielä ääniä, jotka silloin toivat hymyn huulille, mutta jotka nyt saavat tuskan mieleen.
Katsomme rannalle. Jack riisuu yläruumiinsa paljaaksi. Näemme tämän aivan selvästi. Eihän matkaa ollut kaapelinmittaakaan. Lucia seisoo varjossa. Hän ei enää yritä lähestyä. Ehkä voimat pettäisivät. Jack loiskahtaa veteen.
Kuulemme kuinka hän halkoo vettä tasaisin vedoin. Rinta on koholla, pää ei liiku kummallekaan puolelle, sillä Jack on taitava uimari. Valkoinen yläruumis on peittynyt hopeaan, hopeaiset pisarat valuvat veteen ja pärske on kuin ihana ilotulitus hänen uomassaan. Jack ui kuussa, sulassa hopeassa.
Hän pääsee puoliväliin.
Silloin huudahtaa Pedro ja tarttuu käteeni. Mustia kolmioita liukuu laguunin suussa. Ne ovat kiiltäviä. Ja vesi jakaantuu niiden edessä kuin veitsellä leikaten.
Tehän inhoatte käärmeitä, eikö niin? Minä kiroan haikalat. Minä olen valmis syömään kuolintuskassa kamppailevalta haikalalta silmät. Niin tekisi moni muukin. Minä en inhoa haikaloja, minä vihaan ja raivoan niitä vastaan. Ne ovat Jumalan rankaisevia käsiä ulapalla, kuoleman raatelevia sormia.
Ne tulevat lähemmäksi. Me huudamme ja varoitamme. Jack kääntyy katsomaan ja ui yhä tyynesti. Hänellähän on enää vain niin vähän matkaa. Kun ensimmäinen evä leikkaa hänen vanavetensä, niin hän sukeltaa.
Hän sukelsi kolme kertaa. Kuu oli yhtä kirkas kuin ennenkin. Meri joi hopeaa ja pärskytti jälleen ilotulituksen taivaalle jokaisesta sukelluksesta.
Miksi ei taivas ollut pilvessä? Miksi ei meri ulvonut, hyppinyt ja pauhannut? Miksi oli kaikki ympärillämme niin hiljaista ja kaunista?
Kuun hohtavassa väylässä ne viimein tavoittivat hänet. Suuri oli varmaan se peto, joka kääntyi seljälleen ja nykäisi hänet veden pinnalta kuin salakka kärpäsen. Hän oli koholla vedestä, rinta paljaana ja hohtavana. Hän kulki ylösalaisin. Viimein näky: Jalkaterä, joka kuin sukellusveneen periskooppi halkaisee vettä. Varpaat nykivät. Sitten uppoaa sekin hopeaan.
Lucia näki tämän kaiken rannalta, hän seisoi hiljaa jäykkänä. Me olimme koukistuneet parraspuun yli. Ruumis oli jähmettynyt, sydän ei lyönyt ja huulet olivat kuivat.
Juuri silloin, kun Jack läksi viimeiselle matkalleen, me kuulimme hänen suustaan kauhean huudon. Se oli eläimellinen karjaisu. Hän rakasti elämää. Poika parka. Ja sitäpaitsi seisoi Lucia kirkkaassa valossa rannalla. Hänellä oli kasvot tyttöön päin ennen viimeistä sukellusta.
Nämä kaksi ääntä, taivaan ja meren halkova kuolemanhuuto ja jähmettyneen tytön hiljainen sortuminen nyyhkytyksiin – kaikuvat tajussani vieläkin. Lucia ei itkenyt. Hänen silmänsä olivat varmaan avoinna, hänen huulensa rukoilivat ja hengitys kävi raskaasti kuin nyyhkytys. Tyttö horjui polvilleen. Kaatui sitten siitä suulleen laguunin hietikkoon, kasvot yhä sitä paikkaa kohden, mikä olisi ehkä ollut punainen muuten, mutta joka nyt oli sulaa hopeaa. Kuussa ei ollut särmääkään.
Me nostimme seuraavana aamuna purjeet.
ONNI.
I.
Tuuli rapisuttaa hiljaa yllämme puiden lehtiä. Voimakkaamman rapinan aiheuttavat kuitenkin allamme olevat sanomalehdet. Nukumme Sydneyn Domainissa, puistossa, satojen yhtä kovaosaisten kanssa. Jokaisella on allaan kaduilta kerätty sanomalehtivuode. Nurmi on liian kosteaa ja kylmää öisin.
Voisimme mahdollisesti nukkua puistonkin penkillä, mutta silloin pitäisi meidän valvoa oikeuksiamme jo iltapäivästä lähtien. Siihen ei meillä ole halua, sillä tahdomme olla vapaita, vapaita kuin taivaan linnut.
Kaupungin valot heijastuvat tummiin puunrunkoihin. Tuontuostakin kiitää auto palavin silmin metsän halki. Sen tulo aluksi pelästyttää: ehkä poliisit tulevat. Mutta mitä he meistä tahtoisivat? Saahan täällä nukkua. Mutta jos joukkoon on sukeltautunut joku poliisin ajama mies? Vievät ehkä meidät kaikki piiriasemalle kuulusteltavaksi. Emme luota austraalialaisiin poliiseihin ainakaan kaupungeissa. Maalla ovat he paljon ystävällisempiä. Siellä heidän kanssaan voi yökauden pelata korttia ja aamulla saa mannaryynipuuroa. Sydneyssä voi saada potkun jokaisesta vastalauseesta.
– Mikä puu tämä on? kysyy Niilo.
– En minä tiedä. Ehkä tammi. Ei sentään. En minä tiedä.
– Olisipa se mukava vain tietää. Tiedätkö: olen aina halunnut päästä palmun tai bambupensaikon alle nukkumaan. Ja sen tämä poika vielä kerran tekeekin. Siellä kasvitieteellisessä puutarhassa. Kuuletko: vielä hienompaa olisi kyhnyttää selkäänsä siihen pullopuuhun. Eikö olisikin hienoa, kun saisi joskus vielä kotona sanoa, että on nukkunut oikean pullopuun alla.
Niilo nauraa pehmeästi. Minä tunnen pitäväni hänestä. Hän on samalla kertaa avuton ja elämänhaluinen. Tänä yönä olemme lähestyneet toisiamme varsin runsaasti, sillä olemme jo yli kaksi tuntia kuunnelleet lehtien ja sanomalehtien rapinaa ja keskustelleet omasta elämästämme. Siitä, mitä aiomme tehdä, jos vielä kerran pääsemme pois kotiin. Siitä, mistä huomenna, ylihuomenna ja niin edelleen saisimme ruokamme kerjätyksi ja siitä, voisiko merimiespastorilta vielä vipata tukanleikkuurahoja.
Niilo on aivan vierelläni. Tunnen hänen ruumiinsa lämmön. Se rauhoittaa, ja olen vielä siksi nuori, että saan yläpuolella tuikkivista tahdistakin apua.
– Oletko sinä, Niilo, onnellinen?
– En minä tiedä. Ei minua nyt mikään vaivaa. Silloin, muistatko, kun olimme eksyksissä Sinisillä vuorilla ja minä olin niin kipeä. Silloin minä en ollut onnellinen. Olen aivan varma siitä. Et sinäkään tainnut silloin olla onnellinen.
– Minä olin peloissani silloin. Pelkäsin, että poliisit saisivat meidät kiinni. Olisin minä muuten ollut onnellinen. Meillähän oli silloin vielä rahaakin.
– Älä puhu rahasta nyt. Muuten, luulen, että minä olen kaikkein onnellisin silloin, kun minulla ei ole yhtään rahaa.
Me lauloimme, kerroimme hävyttömiä juttuja toisillemme, olimme aivan mahdottoman iloisia. Koko maailma oli meille avoinna. Ajattelimme kotia, mutta ajatukseen liittyi nyt aika annos ylpeyttä. Me pärjäsimme täällä Jumalan selän takana, me vielä puolittain lapset. Ajattelimme koulutovereitamme ja sitä, kuinka he varmaan kadehtisivat meitä saadessaan tietää tästä kaikesta ihanuudesta. He siellä kaukana kulkivat jalat kuraisina; meidän paljaiden varpaittemme alla kirskui hiekka, lämmin, pehmeä, hiekka, niin suloisesti.
Silloin me olimme onnellisia.
II.
Istumme Ahukinin laiturilla. Paljaat jalat riippuvat miltei veden rajassa kiinni. Bill, Jim ja minä.
– Oletteko te, pojat, olleet koskaan onnellisia? kysyn minä.
Bill katsoo Jimiä. Jim katsoo Billiä. Sitten purskahtavat he nauramaan.
– Kovinpa olet vielä nuori, sanoo Bill. Kun ihmisellä on maha täysi eikä ole antautunut kenenkään naisihmisen kelkkaan, on hän onnellinen. Minäkin olen ollut monta kertaa onnellinen. Nytkin olen onnellinen. Niin sinunkin pitäisi olla. Enemmän rahaa sinulla on kuin meillä. Sitäpaitsi sinulla on virka. Me olemme vain tavallisia beachcombereita.
Jim sanoo: Kyllä Bill on oikeassa. Minä olen aina onnellinen kun minulla on täysi vatsa. Ja nyt on mahani aivan pingoillaan. Aurinko paistaa, tuuli puhaltaa ja täällä satamassa näen kaikki ne laivat, joita haluankin nähdä.
Tietysti minäkin olen onnellinen. Olen onnellinen siksi, että tiedän koska tahansa pääseväni merelle, yläpramille istumaan ja katselemaan keulan kuohua, lentokalojen leikkiä, boniittojen pyörähdyksiä ja laivan tasaista nousua ja laskua pasaadissa. Minä olen vapaa ja siksi olen onnellinen. Minä tiedän saavani jokapäiväisen leipäni. Oikeudella ja vääryydellä. Elämä on tehnyt minut vahvaksi.
Silloin – Ahukinin rantalaiturilla – tunsin olevani onnellinen.
Niilo nousee istumaan. Hän on nuori, kuusitoistavuotias, ja hän osaa vielä innostua. Minä taidan sittenkin olla paatuneempi, kovempi.
Niilo puhuu:
– Muistatko kerran, kun kävelimme siellä Orangen lähettyvillä. Kuljimme peräkkäin tienvieriä nurmikolla. Olimme juuri saaneet ruokaa, teetä ja sokeria. Aurinko paistoi, mutta me olimme leppoisassa varjossa. Muistatko, kun sitten yht'äkkiä tien mutkasta tuli näkyviin jokin, eukalyptuspuut, teltat ja toverit. Kuinka me iloistuimme ja jouduimme aivan kotoisen tunnelman valtaan. Sinä suorastaan juoksit telttojen luo, huusit hallo, boys – ja menit sitten heti uimaan. Kai muistat, kuinka he antoivat meille makuusijan teltassa. Ja me kun olimme jo toista kuukautta maanneet paljaan taivaan alla iguanojen ja kaniinien katseltavana. Nyt ei tarvinnut sytyttää tulta, ei siitä huolehtia. Löytyyköhän parempia tovereita missään? Silloin me olimme onnellisia. Emmekö olleetkin?
Minä en uskalla puhua mitään. Olen siirtynyt ajatuksissani ensimmäisiin yhteisiin vaelluspäiviimme. Henkeäsalpaavaan piilotteluun Sinisillä vuorilla, kiertelyyn hotellista toiseen, väärien nimien käyttöön ja nälässä olemiseen. Alussa oli rahaa, mutta sitten täytyi kerjätä. Ihmiset ovat ihmisiä joka paikassa eikä kukaan soisi pyytäjän omille rappusilleen kuolevan, mutta jopa oli vaikeata alussa kerjätä. Kun koiralle viskataan luu, on kyseessä toinen asia. Me olimme ylpeitä, vapaita ritareita, ja sittenkin täytyi meidän valehdella, maanitella ja huokailla. Se oli alussa inhoittavaa, alentavaa. Emme olleet silloin onnellisia.
Sitten paaduimme. Ensimäinen ateria, jonka söimme ilman omantunnon kolkutuksia, oli todella ihana. Edelleen: päivä päivältä me tunsimme itsekunnioituksemme kasvavan. Lopulta olimme niin huolettomia jokapäiväisestä leivästämme, että todella tunsimme itsemme onnelliseksi. Ei shillinkiäkään ollut taskuissamme, kengät olivat menneet kaiken maailman tien, paita oli selästä repeytynyt ja hatusta olivat vain rippeet jäljellä. Mutta sittenkin.