[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flonzS20Dt6Kgc-bSxcTmKnO9TZX0NNo5nUXDpX9QeRQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},2352,"Merimies ja albatrossi","Rauanheimo, Yrjö",1904,1949,"2352-rauanheimo-yrjo-merimies-ja-albatrossi","2352__Rauanheimo_Yrjö__Merimies_ja_albatrossi",null,"novelli",[],[],"fi",1931,18225,114171,true,[],[],[],"Rauanheimon novellikokoelma yhdistää realismia ja symbolismia kuvatessaan merimiesten elämää ja kaukokaipuuta. Kertomukset vievät lukijan muun muassa Havaijille ja erämaiden lammasfarmille, huipentuen niminovellin merimiehen ja puhuvan albatrossin kohtaamiseen.","Yrjö Rauanheimon 'Merimies ja albatrossi' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2352. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MERIMIES JA ALBATROSSI\n\nKirj.\n\nYrjö Rauanheimo\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1931.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI. MAA\n\nMaantie.\nPäivä lammasfarmilla.\nPäivä Havaijilla.\nMary Johnsonin täysihoitola.\nPata viitonen.\nEtelän tähtien alla.\n\nII. MERI\n\nMerimies ja albatrossi.\nKarkurit.\n\"Bootlen\" kapteeni kuolee, Charles kuolee myös.\nViha.\nKuu oli jälleen pyöreä.\nOnni.\n\n\n\n\n\n\nI. MAA\n\n\n\n\nMAANTIE.\n\n\nI.\n\nMaantie on pitkä. Se on niin pitkä, ettei sillä ole alkua eikä loppua,\nja se luikertelee ilmansuunnasta toiseen, aina maailman reunaan saakka.\nToisinaan tuntuu siltä kuin ulottuisi se vaaksan verran vielä tätäkin\npitemmälle, niin lohduttoman päättymätön se on.\n\nTie kulkee korkeilla vuorilla, missä sumupilvet kietovat puut kosteaan\nhelmivaippaansa, se mataa laaksoissa tasankojen halki suorana kuin\njousesta ammutun nuolen nousu. Jättiläiskäärmeenä se halkoo metsät,\nleikkaa metsäiset lahdet ja katoaa joskus meren syliin.\n\nNäin minä näin sen kerran häipyvän pois silmistäni. Se putosi vuorilta\nkaarrellen kuin puusta irtaantunut vaahteran siemen, se kieri\nlaaksoon asti, jäykistyi siinä kuin kuolleeksi ja halkaisi kaksi\nsilmänkantamatonta pensaikkolakeutta. Sinne se ohjasi ratansa, päätyi\nmerestä värihehkua imevään sateenkaareen ja ponnahti ylös pilviin\nhuikaisevana värijuovana.\n\nTaivaan se halkoi komeana, säteilevänä kaarena, kunnes sitten putosi\njonnekin olevaisuuden ulkopuolelle, meren taakse, värijuovan päähän.\nSen ainoan kerran olen nähnyt tien päättyvän, kulkevan pitkin\nsateenkaaren kehää loppupisteeseensä.\n\nMutta ehkä se kimmahti vielä täältäkin toisen, yhtä kirkkaan kaaren\nmukana avaruuteen. Ehkä se hyppi värijuovana valtameren yli jatkaakseen\njälleen matkaansa uusia ilmansuuntia tavoitellakseen. Milteipä uskon\nniin, sillä tie on aluton, loputon rengas. -- -- --\n\nKuinka avara on maailma! Kuinka kaunis se on!\n\nMinä istun valtavan virran rannalla ja katson kuinka harmaapurjeinen\njättiläinen lipuu suusärkkiä kohden. Laiva on matkalla sinne, juuri\nsinne, missä maailma on kaunein, missä kaikki tiet johtavat ihanuuteen,\nlämpimään aurinkoon ja värihehkuun.\n\nLaiva vie minun ajatukseni. Rannalle jää vain sidottu ruumis.\n\nTämänkaltaisina hetkinä olen kuullut selvemmin kuin koskaan ennen\nmaailman kiehtovan kutsun. Minä näen sieluni silmien edessä, kuinka\nminua varten avataan syli. Kaunis maailma ottaa minut vastaan. Avara\nmaailma antaa vapaudenkaipuulle tyydytystä.\n\nNiin, vapaus! Rakas ystävä, minä vaivun polvilleni ja rukoilen, että\nsaisin jälleen elää sen hetken, jolloin suostuin maailman kutsuun.\nRinta koholla minä syöksyin silloin maantielle. Käsivarsissa oli\njokainen lihas pingoitettu, silmissä paloi uhma. Vastuksia päin silmiä!\nJalan lihakset pingoittuivat. Minä olen valmis kuin puuma syöksymään\nponnahduksella esteiden kurkkuun. Minä raivoan siinä, maantien alussa\nseistessäni. Minä huudan ja huidon kuin mieletön. Minä tahdon kokea\nkaiken, pahan ja hyvän. Minä olen vapaa. Mistään ei löydy siteitä,\njotka minut takerruttaisivat tähän alkuun kiinni.\n\nJokainen hermo värisee odotuksesta. Kutsun äänenpaino käy yhä\nkehoittavammaksi. Maailma mairittelee. Se mairittelee lihaksia, tahtoa,\nja lennättää ajatusta komeassa kaaressa maapallon kolkasta toiseen.\nTule!\n\nMinä en enää ajattele. Poltan kaikki takanani ja astun ensimmäisen\naskelen maantiellä.\n\nNyt se on tehty. Takana ei ole mitään. Edessä on kaikki.\n\n\nII.\n\nMinä olen maantiellä.\n\nEnsimmäiset askelet astun itsetietoisena. Koko maailma on minun. Olen\nvapaa menemään minne haluan. Jokaisen tienhaaran saatan valita\nomakseni, jokainen ilmansuunta on minun. Vauhti on alussa kova, niin\nkiihkeä, että pian hengästyn.\n\nMaantie juoksee suorana. Joskus valaisee kuu sitä pehmeästi, ja ojia en\nhuomaa, vaikka aivan niiden partailla kävelen. Joskus tunkevat auringon\nsäteet kaikkialle. Päivä tekee tiestä kovan. Kaikki ääripiirteet ovat\nselvät. Ojista ovat muodostuneet syvät vallihaudat, jotka pakottavat\nminut pysymään maantiellä. Sivuille en pääse, takana on kaikki\npoltettu. Siis eteenpäin!\n\nJa eteenpäin minä riennän. Taakse en katso. Ylpeys, uhma, häpeän pelko\nja tietoisuus voimastani jäykistävät niskani, niin etten saata katsoa\nsitä osaa tiestä, jonka jo olen askeleillani mitannut.\n\nNyt minä tiedän, mistä tämä riemukas tunne on rintaani syttynyt!\n\nMe olemme kaikki seikkailijoita. Salaperäinen, tuntematon viehättää\nenemmän kuin käsin kosketeltavissa oleva. Me haluamme tutkia, kokea ja\nasettaa voimamme esteitä vastaan. Me olemme kuulleet puhuttavan\nihmeellisistä olennoista, kummallisista vaaroista, ja jokainen uskomme\ntulevamme toimeen seikkailuissa. Veri kiertää kuohuvana koskena\nsuonissamme. Jokainen sydämen lyönti ajaa meitä eteenpäin. Luotamme\nitseemme. Nyt olemme vakuutettuja siitä, että juuri me kynsimme\nvaaralta silmät pois päästä.\n\nAivot sanovat: Varo! Niin, aivot. Nyt me annamme palttua aivoille.\nNiistä me juuri haluamme päästä irti. Ruumiin on oltava vapaa. Lihakset\nhuutavat sitä täysin kurkuin. Kaikki pingoittuu.\n\nRuumis pakahtuu, ellei se juuri nyt saa toimia. Hermot nauttivat\njännityksen pintaväreestä, joka niiden syitä kutittaa huumaavasti.\nLihaksien syyt pullistuvat, pingoittuvat äärimmilleen. Seikkailu\nodottaa tien käänteen takana. Kolme askelta ja me jo seisomme sitä\nkasvoista kasvoihin. Kadumme koko elämämme ajan, ellemme nyt tee\nratkaisevaa päätöstä ja aja mielestämme pois järjen varoittavaa ääntä.\nNyt on hankittava muistoja! Vanhuus tulee, lihakset kuivuvat. Miten\nkatkerasti silloin kadumme, että nyt epäröimme. Me tiedämme sen.\n\nJa siinä on yksi syy, tärkein syy, minkä tähden me astumme tien mutkan\ntaakse ihanaa seikkailua kokemaan.\n\nSiitä johtui riemukas tunne rinnassani. Siitä, että olin nuori. Aivot,\njärki ja ruumis sotivat keskenään valtavaa taistelua. Minä olin jo\nkieltänyt järjen ja seisoin nyt tiellä ruumiini, lihasteni tukemana. Ja\nminun oli niin hyvä olla. Maailma oli minun. Se ei voinut olla\nkenenkään muun. Olin yhtä hyvä kuin jokin toinenkin sen herraksi\ntulemaan. Esteet ja vaarat. Pyh! Ne oli tielleni joku toinen asettanut.\nJoku toinen, joka halusi itse omistaa maailman. Saadaanpa nähdä!\n\nMinä juoksen nyt maantietä pitkin hätäisin, kiihkein askelin. Tukka\nliehuu tuulessa, rinta on koholla. Korvat ovat jännityksestä herkkinä\nja silmät ovat saaneet kovan kiillon. Koskaan en ole ollut paremmassa\nkunnossa. Ellen nyt pysty lyömään vaaraa silmille, niin sitten en\nkoskaan. Näillä hetkillä ratkaistaan kysymys maailman omistamisesta.\nVoitto tai häviö. Ja minulla on kaikki mahdollisuudet voittaa. Niin\nsiis juoksen ja haen kiihkeästi silmiini ensimmäistä estettä.\n\nMutta niitä tulee niin paljon.\n\nEnsimmäisistä suoriudun helpolla. Kova elämä, reippaat otteet ja\nnyrkeissä isku kuin moukarin lyönti -- ja katso, osa maailmaa on jo\nvalloitettu. Tulee lisää ja nyt jo huohotan. Sivuilta, edestä ja takaa.\nMonesti on vaaroja lukuisa joukko kintereilläni. Väsyn ja olen juuri\nvaipumaisillani tielle, kun ylpeys, uhma ja häpeän pelko kiskovat minut\nkäsipuolista jälleen jaloilleni. Siinä samassa olen jälleen elämäni\nparhaimmassa kunnossa -- ja voitan.\n\nIhmisten ilkeys, penseys, kateus ja kovuus sortuvat ojaan, kun minä\nreippaasti naurahdan ja vain huitaisen kädelläni. Humalan tolkuttomuus,\nviettelykset, pahat, kiehtovat kutsut saavat ensin osakseen tutkistelun\nja sitten -- ojaan. Niitä, samankaltaisia on joka tien käänteessä. Ne\ntulevat vain sortuakseen jäljelleni ojaan. Minä kiiruhdan yhä\nedelleen...\n\nSitten tunnen mielessäni jonkin liikkuvan. Se kiemurtelee sisässäni\nkuin käärme. Katselen ympärilleni, huidon kahta kovemmin ja koetan\nepätoivoisesti saada selville, mistä vaara tällä kertaa uhkaa. Tie on\nedessäni aivan tyhjä. Kaikki kiusanhenget ovat silmistäni poissa, mutta\nkuitenkin on minulla niin paha olla.\n\nVaara tulee sisästäpäin. Se jäytää lihaksiani kuin tulen poltto. Se\nnakertelee jokaista punaista verisolua. Lihakset muuttuvat\ntahdottomiksi lihamöykyiksi, jalat horjuvat ja minä tunnen häviäväni.\nMinä olen tullut maailmaa valloittamaan ja nyt kaadun polvilleni, juuri\nkuin alku oli omanani.\n\n\nIII.\n\nIkävä!\n\nSe otti minut maantieltä kuin avuttomimman madon tallattavakseen. Sen\nsyyksi on luettava, että minä käännyin takaisin ja juoksin läähättäen\nmaantien alkuun.\n\nNyt seison siinä, missä alussa olin. Mato ei enää luikertele\nrinnassani, mutta tiedän, että jos askelenkin astun maantiellä, poltot\njälleen kovenevat ja palaan yhtä kauhuissani takaisin. En ollut\ntarpeeksi vahva.\n\nJärki toi minut kotiin. Aivot lähettivät parhaimman aseensa tuleen.\nOlin heikko -- ja hävisin.\n\nSaan rakentaa ne sillat uudelleen, jotka minut arkiseen elämään\nyhdistivät. Edessä on siis paljon, mutta nyt on takanakin jotakin.\n\nSiitä minä olen maantielle kiitollinen. Senvuoksi en lähtöäni koskaan\nkadu.\n\n\n\n\nPÄIVÄ LAMMASFARMILLA.\n\n\nMabel nousee kello seitsemän. Hän kurkistaa ikkunasta aurinkoiselle\npihalle, toteaa, että emu on vielä häkissään ja asettaa sitten lihan\npannuun. Emu näkee, että talossa liikutaan jo ja ojentaa pitkän\nkaulansa, josta hiekkajyvät rapisevat, kohti Mabelia. Tyttöä ei enää\nkuitenkaan näy. Hän on lähtenyt herättämään meitä -- kolmea laiskaa\nrenkiä.\n\nYöllä on tullut hiekkaa sisään. Hienon hienoa, kylmää hiekkaa, joka nyt\non paksuna kerroksena huovan päällä. Kun nousee varomattomasti, saa\nsuunsa sitä täyteen. Puhumattakaan silmistä, jotka aina aamuisin\nverestävät. Hevospeitteen alla on muuten mukava nukkua, mutta siinä\nolevat remmit kutkuttavat niin ilkeästi ja sitä paitsi tunkeutuu aina\njokin remmi yöllä nukkuessa suuhun tai silmiin.\n\nMabel on jumalaisen sievä tyttö. Niin sievä, että on nautinto herätä\nhänen kosketukseensa. Kun yön unet ovat vielä mielessä, tuijottaa vain\nja ajattelee. Jos... niin... jos...\n\nAurinko on jo noussut niin korkealle, että yön kylmyys viipyy enää\npeltiseinissä vain varjon puolella. Kun menee sinne pois tytön\nsilmistä, tuntuu ja voi miltei vannoa, että vesi voisi jäätyä. Tämä on\nAustraliaa, suurta mannerta, josta löytää minkälaista ilmaa tahansa.\n\n_Mutton chops!_ Alituisesti sama herätys. Lopulta toivoo jo, että\nkaikki lampaat maailmassa kuolisivat, ettei niitä tarvitsisi järsiä. Ja\nteetä. Ja siinä se sitten onkin!\n\nIsäntä istuu tietenkin pöydän päässä. Hänen kasvonsa ovat pitkät.\nHevosen kasvot, ajattelen. Mutta ei se ihme olisikaan. Hän aloitti\nuransa hevosten vaihtajana täällä tai jossakin muualla Jumalan selän\ntakana. Tai sitten muistuttavat ne erään tunnetun filmisankarin\npiirteitä. Ei juuri Lon Chaneyn, mutta vähän sinne päin. Hänen kätensä\novat suuremmat kuin hevosen kaviot. Lähinnä kai niitä voisi verrata\nlapioihin. Mutta hän on nostanutkin niin monta vehnäsäkkiä näillä\nkourilla, ettei ole ihme, jos ne sellaisiksi ovat levenneet. Ja\nloppujen lopuksi on hän isäntä ja hänellä saa olla millaiset kädet\ntahansa. Kun omistaa yhdeksäntuhatta lammasta, tuhatviisisataa eekkeriä\nvehnämaata, kaksi autoa, yhden polkupyörän, sata hevosta ja kaksitoista\nlasta, saa olla mitä tykkää. Kahdeksantoista vuotiaan rengin ei sovi\nesimiestään halveksia, ei liioin arvostella.\n\nNäillä lapioilla hän murtaa ison kasan lammasta suuhunsa. Ison, että\njaksaisi leimata tuhansia lampaita kuumassa paahteessa, ison, että\njaksaisi heilauttaa niskaansa yhdeksänkymmentä kiloa painavan\nvehnäsäkin. Tämä mies ei tunne mitään muuta kuin Työn, isolla t:llä\nkirjoitettuna. En sano tätä siksi, etteikö hän tuntisi muita hyveitä,\njos ne kadulla tulisivat vastaan. Hän tekee kuitenkin työtä aamusta\nauringon laskuun. Hän ei ennätä ajatella mitään muuta. Siksipä\nsanonkin, että hän on hyveellinen muissakin suhteissa.\n\nKaksi mukia teetä ja sitten _come along, boys!_\n\nKello ei ole vielä kahdeksaa. Meiltä on varastettu kymmenen minuuttia.\nMutta kun saa vain punnan viikossa palkkaa, ei se merkitse mitään. Roy\non vanhempi, hän saa kolme puntaa. Siksi hän sadatteleekin. Ah Sing on\npuutarhuri ja hän on tyytyväinen. Hetken kuluttua hän kuitenkin nukkuu\npuna juuriensa keskellä.\n\nOlen vaihtanut polkupyörän hevoseen. Minulla on oma hevonen.\nEnsimmäisen kerran elämässäni. Se vie minut hiljakseen emun häkin\nohitse ja hetken ajan tempoo ajatuksia kiusaus antaa emun ja hevosen\nkoettaa, kumpi heistä on parempi ja lujempi potkimaan. Omen on hyvä\npotkija, mutta olenpa nähnyt emun antavan isännälle kerran sellaisen\npotkun, että pois tieltä. Minä nostan vain kohteliaasti hattua tälle\nlevottomalle eläimelle. Sen tempun näkee Mabel, joka on tullut\nkaritsoitaan juottamaan, ja hän nauraa. Hän nauraa ja minä luulen, että\nhän vielä kerran nauraa minulle illallakin, silloin kuin muut ovat\nkaukana.\n\nWoollawaloohon on tie leveä ja tasainen. Minä laskettelen sitä pitkin,\nettä paukkuu. Omen pelästyy tien syrjään jätettyjä kiesejä. Tartun sitä\nharjaan kiinni, sillä en ole mikään ratsastaja. Niin me sitten menemme,\nminne hevonen vie. Vasta lammasaitauksen lähellä saan sen taltutetuksi.\nSilloin on jo takanamme hurja pölypilvi.\n\nLampaat seisovat tiheään ahdettuina aitauksessaan. Vehnäpelto ulottuu\naivan aitauksen viereen ja aamuvirkuimmat nyhtävät täyteläisiä\ntähkäpäitä. Pässit ovat eri aitauksessa tänään. Ne hyppivät ja\nosoittavat mieltään. Minä tiedän, mille puolelle aitausta ne\nhaluaisivat, mutta nyt ei ole heidän aikansa. Katras muistuttaa\nlikaista pilvipeltoa, sillä lampaiden selät ovat aivan kiinni\ntoisissaan. Ne raukat eivät muista, että nyt on jo aamu, aurinko on jo\nnoussut lämmittämään.\n\nTulen alas satulasta hirmuisella töminällä ja kiinnitän Omenin\nveräjäpatsaaseen. Suitset ovat uudet ja haistelen nahkaa mielihyvällä.\nNahan haju aamuviileässä on suloinen haju. Kun siihen vielä sekaantuu\npikkuisen pölyn tuntua, lampaiden määkyntää ja tropiikkihatun\nsilmillevalahtamista, on kuin jaksaisi iät päivät seistä tai ratsastaa\nlampaita paimenessa. Tämä on vain yksi reippaista hajuista. Toinen\nlähtee lampaiden keskuudesta, kolmas vehnäpellolta, neljäs metsästä,\njoka on kuin puisto, ja viides juottolammikosta. Juottolammikon haju on\ntahmea ja tarttuu kurkkuun, mutta sekaantuneena kaikkiin edellisiin\nhajuihin menee sekin mukiin.\n\nVoi siunaus, hyvä aurinko, kun kiipeät niin nopeasti! Jos isäntä tulisi\nja näkisi minut vielä tässä! Alentaisi aivan varmaan aidan korjaajaksi.\nSaisit jälleen kulkea nipistyssakset ja kiristäjät mukanasi maileittain\nrautalanka-aitaa korjaamassa. Saisit kumartaa selkäsi kipeäksi\njokaiselle kaniinillekin, joka ryömisi aidan alitse. Et voisi mennä\nedes piiloon nukkumaan, sillä silloin jokainen naapuri ja vielä talon\npoika lisäksi kantelisi isännälle. Jokainen näkisi sinut aitaa\nkorjatessasi. Jokainen ohitseratsastava paimen ajaisi hevosellaan\ntahallaan niin läheltä sinua, että pölypilvi tekisi nipistyssaksesi\nharmaiksi. Viljavankkureita vetävät härätkin nuuhkaisisivat sinulle\nhalveksivasti.\n\nHui-i! Tuolta tulevatkin jo koirat, Sissy, Poxy ja Roxy. Ne ovat mustia\nkuin synti ja raivoja kuin hornanhenget. Pieniä, mutta pahasisuisia.\nKukaan ei tiedä, mitä rotua ne ovat, tuskinpa ne itsekään sitä\ntietävät. Roy kotona on laskenut ne nyt irti kopeistaan. Aina valmiina,\nainakin Sissy, joka varmasti on tänään ajanut kalkkunoita pihalla,\nkoskapa on niin kuumissaan.\n\nLampaat sitten ulos aitauksesta. Aukaisen veräjän ja vähitellen, pää\nriipuksissa, tulevat ensimmäiset. Pian on niitä kuitenkin\nveräjänaukolla niin suuri määrä, että tulevat automaattisesti tielle.\nSitten hyppäävät Sissy ja Poxy aidan yli lennossa ja hätyyttävät niitä\ntakaapäin. Roxy on asettunut Omenin viereen ja näyttää siltä kuin\nhaluaisi se joko ottaa varjoa Omenin vatsasta tai sitten puraista sitä\nkinttuun. Kun minä huitaisen sitä mustille peräpakaroille, muistaa se\npaikkansa ja seuraa joukon kärkeä alituisesti ärhennellen. Juoksujalkaa\nsiinä mennään ja pian ovat tuhannet määkivät eläimet tien toisella\npuolella. Kuljetaan vielä muutamia metrejä ja saavutaan lammasmaalle.\nEi ole ruohoa paljoakaan, mutta sekin vähä, mitä puistossa on, kätkee\nsisäänsä lukemattomia kaniininkuoppia.\n\nJälleen veräjä kiinni ja tätä valtakuntaa katselemaan! Tämä ei ole\nmetsää, tämä on puistoa. Puut seisovat kuin mitattujen välimatkojen\npäässä. Maan peittää tasainen nurmikko, niin tasainen, että ei tarvitse\nkaataa kuin muutamia puita, kun jo saa hyvän krikettikentän. Latvat\novat tuuheat, mutta yksikään lintu ei siellä laula. Nämä seudut ovat\nlauluttomia, sävelettömiä.\n\nSitä vilkkaampi kuhina käy maassa. Iguanot, valtavat sisiliskot,\nkurkistavat kannoista, tuhannet kaniinit hyppelevät riemuissaan, kun\nnäkyvissä ei ole muuta kuin yksi ihminen ja sekin vielä hevosen\nselässä. Lampaat vaeltavat tyhmänarvokkaina juomapaikalle ja aidan alla\nkiemurtelee käärme, vihreä ja hyvännäköinen.\n\nPoxy hoi. Tule tänne! Se vintiö on pahanteossa ja jättää lampaat\nahtamaan itseänsä aidan toiselle puolelle vehnään. Se vintiö ajaa\nkaniineja sen sijaan, että sen pitäisi olla minun apulaisenani\npaimenessa. Huono koira. Toivon, että Sissy ja Roxy antavat sille tänä\nyönä selkään. Sellaista on kuuleman mukaan tapahtunut, sillä nämä\nkoirat ovat ehkä yhtä viisaita kuin ihmiset, paljon viisaammat kuin\nhevoset, vielä viisaampia kuin lampaat, kaniineista puhumattakaan.\nNehän juovat itsensä joskus halki juottolammikon vierellä.\n\nRatsastan lammikolle. Se on joskus ammoisina aikoina, ehkä\nviisikymmentä vuotta sitten -- tämä maa on nuori -- kaivettu neliön\nmuotoiseksi, mutta sitten ovat tulleet hevosten tukevat kaviot, lehmien\nja sikojen sorkat ja lampaiden käpälät pyöristämään sen liejuisia\nrantoja. Kuin vesiheinät pistävät sen keskeltä hukkuneen lehmän\nkuivettuneet ja auringossa ihmeesti haalistuneet kylkiluut. Sic transit\ngloria mundi! Lehmä luuli olevansa suurempi eläin kuin lammas. Meni yhä\nsyvemmälle ja katsoi ylpein mielin taakseen rannalle, missä lampaat ja\nkaniinit avuttomin ja kateellisin ilmein seurasivat valtavan ruhon\npolskahduksia. Meni yhä syvemmälle, kunnes yht'äkkiä huomasi\njoutuneensa silmä silmää vasten veden mutaisen jumalan kanssa. Sinne se\nsitten jäi. Mätäni. Ja aurinko nauroi! Aika käänsi sen sitten\nseljällensä ja aurinko kuivasi kylkiluut vahingoniloisena kutittaen.\n\nSe on lammikon tarina. Olen niin monasti sen kuullut.\n\nOlemme sunnuntaisin pistelleet sen poikki luistavalla trudgeonilla.\nNämä talon pojat, jotka eivät ole merta nähneet muuta kuin kuvissa ja\nehkä Parkesin tyttöjen silmissä, uivat kuin sammakot. He eivät tiedä\nvedestä muuta kuin että se on samea ja liejuinen. Tuskinpa he uskovat,\nettä muunlaista vettä on olemassakaan. Siitäkin nähdään, että vesi on\ntärkeä elementti ja että kukin ottaa sen omalla tavallaan.\n\nLammikon äärellä kasvaa puu. Moni hevonen on sen varteen kupeitaan\nkyhnyttänyt ja tänään tekee sen Omen. Ajattelen, että Omeniin sisältyy\nnykyajan tekniikkaa, sillä olenhan vaihtanut sen polkupyörään.\nAjattelen myös, että jos se joskus saisi lapsia ja ne taas lapsia, niin\nsittenhän minä joskus eräänä kauniina päivänä -- ja yhtä kuumana kuin\ntämäkin -- voisin ostaa nämä lapset ja lastenlapset myötyäni vaikka\nmoottoripyörän. On niin kuuma, että voi ajatella mitä tahansa, ilman\nettä joutuisi ihmettelemään ajatuksen lentoa. Nenäliinakin hatun\ntakana, jonka pitäisi suojella kallisarvoista takaraivoa, rupeaa\ntippumaan vettä. Se ei kuitenkaan ennätä pitkälle, sillä se tuntuu\nkuivuvan hiekkaan, toisin sanoen niskan keräämään pölyyn.\n\nOn kuuma, sillä aurinko on noussut. Kohta tulee tien mutkan takaa Roy\nhurjasti ratsastaen. Kohta hyppää hän hevosineen aidan ylitse\nhöyhenenkeveästi, sillä hän osaa ratsastaa. Paljon paremmin kuin minä.\nSen vuoksi ja juuri sen vuoksi panee hän niskansa alttiiksi. Näyttäähän\nsuutarikin hyviä kenkiä, jotka hän on valmistanut. Kohta panee Mabel\nmyös teen tulelle ja kohta pyytää puukirveskasvoinen isäntä saippuaa ja\npyyheliinaa mennäkseen pesemään käsiään sadevesisäiliön vuotavan\nvesihanan alle.\n\nKaikki tämä tapahtuu niinkuin se on monta kertaa ennenkin tapahtunut,\nsillä erotuksella vain, että minä kurkistan yhä innokkaammin siihen\nkyökin ikkunaan, jonka lävitse pitäisi näkyä Mabelin kumarassa oleva\nkaunis vartalo. Kerta kerralta yhä innokkaammin. Varmaan minä vielä\nkerran juuri tässä samassa paikassa putoan hevosen selästä.\n\nMe jäämme kaikin iltapäiväksi kotiin. Pitää justeerata valjaita, sanoo\nisäntä. Tom-karjakko, hevostenkasvattaja, ratsastaja, _allround-man_,\ntalon kaikki kaikessa, saa mennä lammikon ääreen katsomaan likaista\nkarjaani ja viedä koirille luita.\n\nNiin me sitten näpertelemme herra emun läheisyydessä useita tunteja ja\ntalon suuri karju sekä hänen arvoisa ja lukematon perheensä ilmestyy\njostakin metsävaellukseltaan meitä tervehtimään. Meissä ei ole\nkuitenkaan mitään erikoista ja siksipä tämä suuren perheen isä\nkeikauttaa halveksivasti niskojaan nähdessään vielä suuremman perheen\nisän ja äidin, kalkkunapariskunnan, tulevan meitä kohden pää\nkallellaan. Se kulkee vain ylpeänä koko kalkkunaparven lävitse ja sitä\nen minä uskaltaisi tehdä, sillä olen kerran koettanut sitä. Kanatkin\npitävät melua jossain vehnäsäiliön takana. Vallitsee todellinen\nkotitunnelma.\n\nKello kolme tulee isäntä vajaan ja käskee meitä ulos. Kun tottelemme,\nen ainakaan minä kadu, että tuli lähdettyä.\n\nMaailma on aivan punainen! Vajassa ollessamme jo tunsimme tämän\npunaisen hehkun ja nyt näemme sen koko komeudessaan. Myriaadeja\npölyhiukkasia on tuulen mukana sinkoutunut ilmaan. Varmaankin jostain\npunaisesta paikasta, sillä kun aurinko tunkeutuu tämän äkillisen tuulen\ntuoman pölypilven lävitse, muuttuu koko maailma verenkarvaiseksi.\nMeidän kasvomme hehkuvat punaisina, karjukin, joka äsken oli\nepämääräisen vaalea, on nyt ruusunpunainen. Talon ikkunat hohtavat kuin\nolisi sisällä tulipalo ja näyttävät pullistuvan kehyksistään ulos.\nVesisäiliön hopeapinta saa kumman hohdon, pehmeän patinan, sellaisen\nvärin, ettei luulisi sellaista olevan olemassakaan.\n\nEn ole moista nähnyt ja senvuoksi tuijotankin sitä silmät selällään.\nJos tämä näkyisi jossakin muualla, sanokaamme vaikka esimerkiksi\nBalkanilla, syttyisi siellä sota kaikkien kanssa kaikkia vastaan jo\nsiitä yksinkertaisesta syystä, että tämänkaltaisen väri-ilmiön täytyisi\nmerkitä sotaa. Minä rupesin sinä päivänä uskomaan taivaalla näkyviin\nmerkkeihin ja lupasin mielessäni heti sopivan tilaisuuden tullen tutkia\nIlmestyskirjaa, mitä sillä oli tällaisesta asiasta sanottavaa.\n\nMinulta unohtuvat valjaat, unohtuvat vehnäsäkit, lampaat.\n\nKun olen tätä taivaan varoitusta huonoille ihmisille tuijottanut\ntaukoamatta puolisen tuntia, alkaa aurinko ahtaa siihen kultaansa. Nyt\non taivas kuin Japanin lippu. En ole koskaan nähnyt niin teräviä ja\ngeometrisiä auringon säteitä taikka oikeammin auringon valokeiloja.\nPunaista ja kultaa! Tulta ja kultaa määrättömin määrin!\n\nTulee sade, sanoo isäntä ja aikoo vetää minut takaisin vajaan. Mistä se\ntulisi, ajattelen, mutta sitten muistan kuinka äkkiä sadekuuro\ntropiikissa voi heittäytyä luomakunnan ylle, ja tottelen.\n\nSade tuleekin hetken kuluttua. Näillä seuduilla sataa harvoin, mutta\nkun sataa, sataa kylliksi ainakin yhden päivän osalle. Pihamaalla on\nvettä nilkkaan asti, tyhjentyneet, talon joka nurkassa seisovat\nvesirummut kumisevat jylhästi ja joskus räjähtää ukkonen kamalalla\nvoimalla kuin vesisäiliöitä ilokseen auttaakseen.\n\nVetäydyn kyökkiin, uunin nurkkaan. Naiset liikkuvat kuin varjot lieden\nleiskuvassa valossa. He ovat kalpeita ja heidän kalpeutensa eroittuu\nselvästi tummunutta päivää vasten. Sillä ulkona on miltei pimeä.\n\nAjattelin ensin Tomia, sitten lampaita. Lampailla on varmaan hauskaa,\nkun saavat pitkästä aikaa vettä ulkoapäinkin, ylhäältäpäinkin. Tomilla\nei ole yhtä hauskaa, mutta vaihteekseen hänkin tätä katselee, sillä\nkuusi kuukautta on nyt kulunut, ilman että ainoatakaan pisaraa vettä\nolisi taivaasta tullut tänne Woollawaloon seutuville. Tom tietää\nsitäpaitsi, että ellei tätä pian olisi tullut, olisi vehnälle käynyt\nhuonosti ja lampaat olisivat päivä päivältä lakastuneet, kunnes ne\nolisivat yhtenä päivänä auringon kovasti paistaessa räjähtäneet kuin\nruuti ilmaan. Ainakin olisivat ne kuolleet janoon. Sitä ennen\nmahdollisesti. Syrjäytän siis Tomin mielestäni.\n\nMinulla on paljon hauskempaa katseltavanani. En ole koskaan ennen\nnähnyt Mabelia näin läheltä.\n\nHän on niin lähellä, että tunnen hajuveden tuoksun. Minua pyörryttää,\nmutta me olemme täällä niin pitkällä muusta maailmasta, minä olen niin\npitkällä hajuvedeltä tuoksuvista naisista, että pyörryttämiseeni on\ntäysi oikeus. Hän on niin lähellä, että hänen hameensa joskus\nhipaisevat kasvojani. Minä tunnen sellaista autuutta, jota voi tuntea\nvain mies, joka on ollut sivistyneestä maailmasta erillään niin kauan,\nettei hän enää muistakaan. Tällaisina hetkinä ovat luultavasti\nvahvatkin miehet sortuneet. Heidän sydämensä on palanut kuin soihtu.\nPalanut karstaksi.\n\nYhä sataa. Silloin menee Mabel ulos ja silloin näen elämäni kauneimman\nnäyn. Tai sanokaamme vaikka sen vuoden kauneimman näkyni.\n\nMabelin takki on tulipunainen. Hän juoksee suoraan sateen keskelle,\navaa tukkansa ja kun suuret sadepisarat hajaantuvat tämän kultaisen\ntukan päällä hyppiessään sädehtiväksi kruunuksi, seison minä ikkunassa\nja pidätän hengitystäni.\n\nTukka tulee pian märäksi, Mabel juoksee jälleen sisään. Näky on\nhaihtunut ja nyt ei minulla enää ole muuta odotettavana siinä keittiön\nuunin vieressä istuessani kuin hajuveden tuoksu. Mutta onhan sitä\nsiinäkin. Kuka tietää, koska taasen pääsen häntä yhtä lähelle? Ehkä\nkuluu jälleen kuusi kuukautta ennenkuin sataa?\n\nSitten tulee ilta, lammas teurastetaan seuraavaa päivää varten ja minä\nmenen vajaan hevosloimen alle nukkumaan.\n\nNäen vain kauniita unia. Sitäpaitsi ei sinä yönä hiekkaakaan lennä\nsilmille.\n\n\n\n\nPÄIVÄ HAVAIJILLA.\n\n\nVene kirahtaa pimeydessä niin kumman valkoiseen hietaan. Kiihtyneitä\nääniä kuuluu ympärillä. Meidät puoliksi kannetaan, puoliksi raahataan\npalmujen suojaan. Kapteenilla on kengät jalassa, minulla ylläni vain\nihokas ja housut. Kuulen kuinka joku tarjoaa minulle kenkiään. Olen\nliian väsynyt, liian uninen vastatakseni, ja niin joudumme valaistun\nbungalow'n eteen. Paljon väkeä ryntää kuistille, kuuluu huutoa ja\nnaurua. Joku syö vieressäni, itse en muista syöneeni, mutta sen\nmuistan, että leposohvalle heittäytyessäni on kädessäni appelsiini.\nSitten nukahdan.\n\n_Ellinor H:n_ matka Australiasta Havaijille on päättynyt.\n\nAamulla voimistelen hetkisen -- varpaillani. Puolihorroksessa\najattelen: onko ihminen tyhmä asuessaan yksinään pienellä saarella vai\nonko hän asuessaan pienellä saarella yksinään tyhmä. Appelsiinia\npuristan lujasti. Vyörytän sen varpaitteni viereen ja koetan heitellä\nsitä ilmaan. Kun olen lähes puoli vuotta yhtämittaisesti ollut paljain\njaloin ja tottunut käyttämään laivalla varpaitani mitä ihmeellisimpiin\nasioihin, olen varsin taitava. Uskon, että voisin ottaa kiven\nvarpaitteni väliin ja heittää sen kahdenkymmenen metrin päässä olevan\nihmisen otsaan. Esimerkiksi ensimmäisen perämiehen otsaan. Minua\nnaurattaa kovasti. Silloin tulee Max Boldtke huoneeseen, vetää\nikkunoiden edessä olevat verhot syrjään ja ilmoittaa minulle, minulle,\nhalvalle maalihousuiselle merimiehelle, että talossa on suihkuhuone.\nMax on isäntäni, _timekeepereiden_ -- työnjohtajien -- kerhorakennuksen\nhoitaja, saksalainen, mutta kovin miellyttävä.\n\nOn aivan eri asia kaataa ämpärillinen merivettä kuumuudessa\nhikoileville hartioille, ämpärillinen, missä hyvässä lykyssä saattaa\nolla limainen ja polttava meduusa, kuin avata alastoman ruumiin\nyläpuolella olevan suihkutorven läppä. Vaikutus on miltei sama, mutta\ntäytyy ottaa huomioon, että tässä tapauksessa on kyseessä sivistynyt\nihminen, ylioppilas, jota lapsuudessa kehoitettiin kylpemään vähintäin\nkaksi kertaa viikossa. Minä tajuan jälleen olevani ihminen. Haluaisin\nniin sanomattomasti, että pojat laivalla näkisivät tämän toimituksen.\nMiten minä elegantisti nostan käteni ylös ja annan veden liukua\nkäsivarsia pitkin kainalokuoppiin. Miten minä käyttäydyn suihkun alla\nkuin konsanaan maailmanmies. Ihminen voi käyttäytyä suurenmoisesti,\nvaikka hän onkin alasti ja vielä suihkun alla. Kaikkeen tarvitaan vain\noikeata pohjaa.\n\nMax antaa minulle kengät. Olen hämilläni. En ole vielä oppinut, että\nnäillä saarilla on ystävällisyys ihmisen päähyve. Hämilläänolo kestää\nvain hetken. Siksi paljon jo olen oppinut maailmalla, etten kiellä.\nKaipa minulla on kapteenin kirstussa niin paljon nostamatonta palkkaa,\nettä saisin itselleni vaikka viidetkin kengät, mutta järki sanoo, että\nota! Järjestä on näinä vuosina muodostunut mahtava tekijä. Jos\nesimerkiksi Bill siellä laivalla saisi näin vain ykskaks kengät\nilmaiseksi, ei hän edes kiittäisi. Minä sentään koetan kumartaa.\nSilloin valuu vesi tukkaani ja silmiini.\n\nKapteeni on määrännyt minut kirjuriksi. _Ellinor H_. on hiililastissa\nja lastin on ostanut saaren sokeriyhtiö. Tarkoituksena on, ettei\nkumpikaan puoli pääse pettämään toistansa. Nämä ovat tosin ystävällisiä\nihmisiä, mutta ihmisiä kuin ihmisiä vain. Päätetään, että hiilien\npunnitustilaisuudessa on läsnä sekä laivan että yhtiön edustaja, jotka\nkumpikin pitävät omaa kirjanpitoaan. Saa sitten nähdä miten numerot\nkäyvät yhteen.\n\nMax selittää nämä asiat minulle. Hän nauraa ja minä uskon kyllä, ettei\nhän pettäisi laivaa.\n\nSiihen laituriin, minne laiva on yön aikana tuotu, on matkaa lähes\nseitsemän kilometriä. Tie kulkee aivan lähellä rantaa. Oppaaksi\nannetaan kiinalaispoikanen ja Max puristaa kättäni varoittaen vielä\nkerran eräästä asiasta, jossa olen ollut sangen tahditon. Minä lupaan\nja niin lähdetään. En ole puoleen vuoteen kävellyt pitempää matkaa kuin\nlaivan kannen mitan.\n\nKiinalaispoika, jota minä kutsun Jimiksi niinkuin yleensä kaikkia\nkiinalaispoikia, osoittautuu puolittain mykäksi. Silloin tällöin\nmurahtaa hän jotakin vastaukseksi, mutta ääni tulee niin kumeana, että\notaksun hänen vielä tekevän paljon rahaa vatsastapuhujana. Hän on\nsiepannut käteensä pitkän sokeriruo'on. Neljän kilometrin kävelyn\njälkeen on se vain kävelykepin mittainen, sillä hän pureskelee sitä\ninnokkaasti. Kun se on enää lyijykynän mittainen, tulen uteliaaksi ja\nryhdyn seuraamaan ruokokappaleen vaellusta. Nyt se on enää kahden\ntuuman mittainen. Hän työntää loppukappaleen suuhunsa, purra\nrouskuttelee ja sylkäisee sen sitten tien oheen. Olen levoton hänen\npuolestaan, sillä miten voivat hänen leukansa olla hiljaa. Nehän ovat\ntähän saakka olleet lakkaamattomassa liikkeessä. Hän ratkaisee pulman\nsiten, että varastaa ananasistutukselta komean hedelmän. Kun näen hänen\nsilmissään kysyvän ja avuttoman ilmeen, tarjoan kohteliaasti veistäni.\nSitä kai hän on vailla. Jim ottaa veitsen, kuorii ananaksen ja antaa\nminullekin. Silloin ollaan jo perillä.\n\nAjattelin kertoa, että ilma on ihana. Mutta mitä se hyödyttää. Ainahan\ntäällä on ihana ilma. Kun käännymme satamakylään johtavalle tielle,\ntuntuu minusta siltä kuin jäisin ainiaaksi tänne. Tämä lauha\npasaadituuli puhaltaa suoraan sydämeeni ja sinisen meren pauhu\nkantautuu suoraan sydämeeni. Jos jossakin on onnea, niin täällä. Jos\njossakin on kaikkien halujen ja toiveiden täyttymys, niin on se tässä.\nUusi elämä astuu työn ja kärsimysten murjomaan ruumiiseeni. Uusi veri,\nsakeampi, muodostuu tällä hetkellä soluissani.\n\nOlen iloinen, onnellinen. Kun sitten astumme pieneen vajaan ja\npimennosta astuu eteeni leveähartiainen satamakapteeni, joka ensi\nsanoikseen lausuu havaijilaisen tervehdyksen _aloha_, tuntuu minusta\nkuin astuisin jonkin sellaisen rajan sisäpuolelle, johon vain ne\nihmiset, joilla on puhdas omatunto ja mielessään ikuinen rauha, kerran\npääsevät.\n\nPablo, tämän \"sovintotuomioistuimen\" toinen jäsen, on filippiiniläinen.\nHän on minua pienempi, mutta niin ihmeen puhdaspiirteinen. En voi olla\nihailematta sitä rauhaa ja varmuutta, joka hänestä virtaa. \"_Peheaoe_\",\nsanoo hän nauraen. \"Tehän tulette olemaan täällä vain jonkin viikon. On\nhyvä, että opitte joukon havaijilaisia sanoja\".\n\nMe istuudumme pöydän ääreen. Eteemme ajaa pienoisjuna, jonka kuljettaja\non myös filippiini. Hän hymyilee iloisesti ja pysäyttää ensimmäisen\nvaunun aivan ikkunan alle. Pablo avaa ikkunan ja silloin minä\nhavaitsen, että edessäni on niinkutsuttu vaunuvaaka. Vaunu irroitetaan\ntoisista ja sitten jää se yksinään vaa'alle. Pablo leikittelee hetkisen\npunnuksien kanssa, muuttaa jonkin teräslieriön asemaa ja sanoo minulle\nsitten vaunun painon. Pari tonnia hiiliä. Me kirjoitamme sitten pitkän\najan numeroita. Veturi viheltää ja porhaltaa vaunuineen takaisin\nrantaan.\n\nNyt on aikaa keskusteluun. Pablo selittää tulleensa aivan pienenä\npoikana näille saarille. On saanut korkeakoulukasvatuksen ja aikoo\nvielä lukea insinööriksi. Katselen häntä salaa. Kuuntelen\nihastuneena hänen pehmeätä ääntään. Mikä hän on? Polyneesialainen?\nMelaneesialainen? Vahinko, että tuli maantiede luettua vain\nväliajoilla, ja sekin, että kun tuli niillä mailla seilattua, ei vielä\nollut oppinut mitään. Vaikka mitä se merkitsee? Hän on joka tapauksessa\nkotoisin idästä ja minä lännestä, mutta sittenkin joudun ajattelemaan,\nettä jos hänellä olisi sisar, joka olisi yhtä puhtaan näköinen kuin\nhän, yhtä pehmeä-ääninen, yhtä _charming_, niin varmasti moittisin\nKiplingiä, joka on esittänyt sellaisen väitöksen, etteivät muka itä ja\nlänsi konsanaan tapaa toisiaan. Sitäpaitsi menisin tytön kanssa\nnaimisiin.\n\nRaukaisee. Menneet kärsimyksen kuukaudet vaativat hiljalleen veronsa.\nTahdon näin raukeana ajatella merkillisiä tapahtumia ja asioita.\nMuistan kuinka vielä eilen kapteeni pyysi minua laivalla hyttiinsä,\nkehoitti minua istumaan ja kysyi sitten, osasinko minä lukea ja\nkirjoittaa. Ja kuitenkin oli hän kuusi kuukautta jokaisena yönä\nseisonut vieressäni ruorirattaan luona ja jutellut kanssani kaiken\nmaailman asioita. Tosin hän ei kertaakaan ollut kysynyt, eikä\nniinmuodoin liioin saanut selville minun koulunkäyntejäni -- minusta ei\nsilloin puhuttu mitään -- mutta sittenkin olisi luullut, että jo\nihmisen ulkonäöstä ja hänen puheestaan pääsisi selville, osaako hän\nlukea ja kirjoittaa. Olin silloin vähän hämmästyksissäni ja luulin\nensin, että hän teki kysymyksen piloillaan, mutta kun hän sitten\nlaski eteeni kynän ja paperia sekä antoi ratkaistavakseni aivan\nyksinkertaisen yhteenlaskutehtävän, sanoin hänelle loukkaantuneena,\nettä osasin laskea nämä luvut yhteen ja sitäpaitsi vielä kirjoittaa\nnimenikin, sillä olin ylioppilas.\n\nOn hieman kuuma ja minun täytyy oikein ponnistella muistuttaessani\nmieleen eilisiltaista keskustelua Maxin bungalown illallispöydässä.\nMuistan kuin unessa, että joku sanoi Maxin olevan saksalaisen. Minä\ntietenkin ryhdyin puhumaan hänen kanssaan saksaa ikäänkuin\nosoittaakseni, että minä osasin kieliä ja olin vähän muutakin kuin vain\ntavallinen merimies. Max tuli silloin niin kumman näköiseksi. Hänen\nsilmänsä sanoivat rukoilevina, että minä keskeyttäisin. Itse hän\nvaikeni ja kaikki katsoivat uteliaina minuun. Tuntui kuin olisi heidän\nkatseissaan ollut jotain vierasta, jopa vihamielistäkin. Ennen\nmakuullemenoa oli Max tullut luokseni ja pyytänyt, etten puhuisi\nsaksaa, sillä siitä ei täällä kukaan pitänyt. Minä lupasin. Lupasin\nvielä aamulla lähtiessäni, kun hän siitä uudelleen muistutti.\n\nNyt voin ajatella tätä juttua hieman virkeämmin. On vuosi 1922 ja\ntäällä on vieläkin saksalaisvihamielisyys kukassa. Aselepo oli solmittu\njo vuonna 1918, siis silloin kuin Yhdysvallat olivat jo kauan aikaa\ntapelleet Ranskassa _bocheja_ vastaan. Nämä saaret ja yleensä kaukaiset\npaikkakunnat ovat aina ajastaan jäljessä. Vihakin saapuu tänne myöhään,\nmutta kestää myös tavallista pitemmän ajan ennenkuin se haihtuu.\n\nJälleen ajaa juna kirskuen eteemme ja työ alkaa. Meistä on ennen\npuolista tullut jo hyviä ystäviä. Päätämme lähteä yhdessä syömään.\n\nPablo vie minut Ah Singin ravintolaan. Ah Sing itse palvelee meitä. Hän\non pyöreä ja hyväntahtoisen näköinen. Hän kantaa eteemme keitettyjä\nmunia, öljyssä paistettua kalaa, riisiä ja curryä. Hän kertoo, kuinka\nsheriffi on viime yönä Lihuessa puhdistanut erään peliluolan. Paljon\nmuitakin uutisia olisi hänen sopottavassa kielenpäässään, mutta Pablo\nvaatii minua kävelylle ja niin me marssimme ulos. Koetamme ennättää\nennen junaa rantaan ja silloin sanoo Pablo: _Wikiwiki!_ -- kiirehdi.\nKun emme kuitenkaan ennätä risteykseen ennen junaa ja kysymys on vain\nsekunnin murto-osista, tarttuu hän käsivarteeni ja sanoo käskevästi:\n_Kulikuli!_, joka tarkoittaa samaa kuin että \"ole hiljaa paikoillasi\".\nKuljemme varastosuojien välitse ja ilman täyttää imelä haju. Täällä\non tuhansia säkkejä ruskeata sokeria. Se lähtee näinä päivinä\nYhdysvaltoihin puhdistettavaksi. Jotkut säkit ovat varmaankin ruvenneet\nkäymään. Minua kuvottaa ja kiiruhdan rantalaiturille. Sen ovat\nkuitenkin kulit valloittaneet emmekä pääse eteenpäin. Kulit syövät\nriisiä tikuilla. He ovat kaikki rumia ihmisiä ja minä ajattelen,\netteivät he oikein sovi tähän kauniiseen paratiisiin. Kaipa hyvä Jumala\non nämä saaret tarkoittanut kauniiden ihmisten asuttavaksi. Kun\nmainitsen Pablolle tämän, hymähtää hän ja kertoo, että on täällä\nkauniitakin ihmisiä. Lihuen jäätelökahvilassa on tarjoilijattarena\nkaunis Rose-Mary, ihana japanilainen tyttö. Hän puhuu tytöstä niin\nylistävin sanoin, että minä käsitän hänen rakastuneen. Minä en\nsellaista vielä ole ennättänyt ajatella. Kyllä vielä huomennakin\nennättää, ajattelen. Mutta silloin koetankin olla nopea. Kuka tietää,\nkuinka kauan saamme olla enään tällä saarella.\n\nNiin me sitten jälleen merkitsemme numeroita pitkiin kirjoihin. Kaukaa\nkuuluu höyrylaivan huuto. Se on matkalla Honoluluun. Sokeritehtaan\nkoneet rouskuttavat, japanilaiset äidit huutelevat lapsilleen ja niin\ntulee iltapäivästä yhdellä iskulla tropiikin pimeä yö.\n\nMenen laivalle nukkumaan. En kuitenkaan hyttiin, sillä siellä on liian\nkuuma ja sitäpaitsi moskiitot surisevat vimmatusti. Nousen patjoineni\nkannelle. Tuuli karkoittaa moskiitot. Ainoastaan tulikärpäset jaksavat\nlentää tuulta vastaan.\n\nMutta antaa niiden lentää...\n\n\n\n\nMARY JOHNSONIN TÄYSIHOITOLA.\n\n\nOvi avautui verkkaan. Sisään astui likaiseen yöpaitaan puettu nainen.\nHämärässä aamuvalaistuksessa näytti hänen päänsä pääkallolta. Suu oli\navoinna, riippuvat huulet paljastivat rikkinäisen, keltaisen\nhammasrivin. Silmät olivat puoleksi sulkeutuneet, lasimaiset, ja tuntui\nkuin ei elämää olisi enää ollut silmäripsien suojassa. Iho oli\npainautunut kiinteästi poskipäihin.\n\nNäin, että hän oli humalassa. Tukka oli hajallaan ja hän suki sitä kuin\najatuksissaan. Hänen liikkeensä vaikuttivat tylsiltä ja avuttomilta.\n\n-- Antakaa minulle kaksi shillinkiä, pyysi hän. Minä lähden ostamaan\nmaitoa.\n\nKurotin käteni ja ojensin hänelle rahat. Hän sieppasi ne nopeasti ja\nkatosi sitten yhtä äänettömästi kuin oli huoneeseen ilmestynytkin.\n\nNäin kohtasin minä ensi kerran Mary Johnsonin.\n\nMary Johnsonin boardinghouse sijaitsi mäen päällä. Sen likaisista\nikkunoista saattoi nähdä purjelaivojen mastojen nousevan ja laskevan\nsataman aaltojen keinuttamana. Talon seinät olivat mustat. Ne taipuivat\nsisäänpäin ja kivijalan yläpuolella saattoi nähdä suuria reikiä. Rotat\ntemmelsivät kadulla ja pujahtivat sisään milloin tahtoivat.\n\nBoardinghouse -- täysihoitola -- oli siinä suhteessa erikoinen, että\nsiinä oli kuusi huonetta ja keittiö. Alakerran eteisessä paloi\nkaasulyhty, mutta lyhdyn lasisuojus oli särkynyt ja siten lehahti heti\nsisään astuttua nenään kaasun haju. Jollakin tavalla oli suuri, musta\nlipasto jäänyt eteiseen kuin muistuttamaan, että tässä talossa on ennen\nollut huonekalujakin. Kaikki kuusi huonetta, ellemme ota lukuun\nkeittiötä, olivat samanlaisia: sänky, jonka peitti risainen huopa,\ntuoli ja pöytä. Seiniä pitkin kulkivat russakoiden kirjavoimat\nkaasuputket. Ne päättyivät huipennettuun kärkeen, jonkinlaiseen\nkatkaisijaan, ja siinä oli lamppu, vedossa häälyvä liekki. Pihalle päin\nolevat ikkunat olivat niin saastaiset, ettei viikunapuuta näkynyt.\nLattiat olivat likaiset ja katossa oli tummia täpliä ikäänkuin olisi\nalkuperäiseen valkeuteen ruiskutettu mutaista satamavettä.\n\nTalon täytti epämiellyttävä ruoanjätteiden haju. Se tunki kaikkialle ja\nvarmaankin rotat asuivat mielellään sellaisessa talossa. Kun yöllä\nastui sisään, näki niiden juoksentelevan kaikkialla.\n\nTämän täysihoitolan vuokralaiset olivat vieläkin mustempia ja\npahanhajuisempia kuin itse talo. He tulivat keskellä yötä humalassa\nkotiin. Joskus sattui asukas väsymään kesken hoippuroimisensa ja\nsilloin tavattiin hänet aamulla talon edustalta. Hän nukkui kadulla\npoikittain, jalat kapakkaan päin.\n\nKapakka sijaitsi aivan vastapäätä Mary Johnsonin täysihoitolaa. Kapakka\noli vanhempi täysihoitolaa ja kerrottiin, että sen takia oli\nboardinghousen tontistakin maksettu tavallista enemmän.\n\nAsukkaat olivat pääasiassa merimiehiä. He jäivät maihin kuluttamaan\npalkkarahojaan, joivat itsensä puhtaiksi ja lähtivät taas edelleen\netäisyydessä näkyvälle aurinkoiselle merelle. He joivat tavallisesti\nvaatteensakin niin tyyten, että laivalla ensimmäisen kerran ruoriin\njouduttuaan täytyi kapteenin hankkia heille palkkaa vastaan sellaiset\nvaatteet, että ne jaksoivat pitää purevan tuulen ihon ulkopuolella. He\nolivat silloin jo deliriumin partaalla, vaeltavia raatoja, mutta\npurjehdukset olivat pitkiä ja kova työ pelasti heidät sentään aina\ntoiseen satamaan -- missä juominen uusiutui.\n\nUsein sattui, että he jättivät laskunsa maksamatta, mutta siitä ei Mary\nJohnson paljoa välittänyt. He olivat juottaneet häntä maissaoloaikansa\nja vaikea oli lopulta saada selville, kuka oli toiselle maksamassa.\nAinakaan ei Mary Johnson jaksanut pitää kirjanpitoa saatavistaan. Kun\nrahat loppuivat, kun laskut tulivat ja taloon tarvittiin sen verran\nruokaa kuin tilapäiset selvyyskohtaukset vaativat, kerjäsi hän\nvuokralaisiltaan tarvittavat shillingit. Merimiehellä ei ole maissa\nmuuta kuin rahaa; miksipä hän ei sitä antaisi.\n\nVielä oli Mary Johnsonilla, paitsi mustia, pahanhajuisia\nvuokralaisiaan, tytär Nelly. Tytär ja talo olivat jääneet Mary\nJohnsonille isän, kunnianarvoisan puusepän kuoltua. Nelly oli nyt\nkuusitoista vuotias ja Mary Johnson, joka oli kokonaan unohtanut, että\nhänellä oli tytär, koetti kurittaa häntä. Monta kovaa taistelua oli\npienissä huoneissa käyty, mutta aina oli Nelly pelastunut sillä tavoin,\nettä sai jonkun kuudesta juoposta puolelleen. Tyttö oli tullut\nviisaaksi ja varovaksi ja sopivan tilaisuuden tullessa löi hoippuvaa\näitiään, niin että veri punasi lattian.\n\nNelly asui keittiössä ja piti huolen ruokapuolesta, silloin kuin sitä\ntarvittiin. Hän sulki visusti ovensa iltaisin maata mennessään. Hänen\nvaaleaan päähänsä oli vuosien kuluessa kiteytynyt vain yksi ajatus:\npäästä karkuun näitä likaisia, viskylle haiskahtavia miehiä.\n\nKaiken tämän saastan keskellä oli hän säilyttänyt nuoruuden verevyyden,\niloisuuden ja puhtaan mielen. Kun hän löi äitiään, tapahtui se vain\nsiksi, että hän puolusti itseään. Hän ei tuntenut äitiään ja kun\nhänelle osoitettiin puolialastonta, miltei hampaatonta Mary Johnsonia,\nnauroi hän vain ja itseään osoittaen kysyi, kuvittelivatko he, että\nsellaisesta ruojasta voisi kehittyä tämänkaltainen tyttö. Nellylle\nolivat vuodet antaneet viisautta.\n\nHänen lapsuutensa oli kulunut takapihalla. Isä oli ollut hyvä ja siinä\nolikin ainoa kiintopiste, joka Nellyllä oli parempien vaistojen\nmaailmaan. Lopun elämisen ohjeista oli hän saanut elokuvissa. Hän\nliikkui kaduilla aivan huolettomasti. Merimieskorttelin kapakat ja\nhumalaiset miehet eivät häntä peloittaneet. Hän oli kokenut pahempaa\nkotona ja tiesi hyvin, miten hänen olisi käyttäydyttävä ahdistelijoita\nkohtaan.\n\nNäin paljon oli minulle selvinnyt niinä kahtena ensimmäisenä päivänä,\njotka vietin maaten boardinghousen yläkerroksen pienimmän huoneen\nlikaisella vuoteella. Minä olin kuulustellut ja tutkinut, sillä kaikki\nympärillä oleva oli minulle uutta ja kummallista. Olin juottanut Mary\nJohnsonia ja saanut häneltä humalaisen tolkuttomia vastauksia, olin\njuossut kapakassa muiden asukkaiden kanssa. He tulivat ja menivät miten\ntahtoivat. Huoneeseeni he astuivat koputtamatta ja kysymättä lupaa. He\nolivat seurustelunhaluisia, niinkuin humalaiset yleensä. Talon tavat\nolivat kertakaikkiaan sellaiset eikä minulla ollut mitään syytä ajaa\nheitä pois.\n\nTästä kaupungista olisi löytänyt siistimpiäkin majapaikkoja. Ainoana\nhoukuttimena ja syynä siihen, miksi olin valinnut tämän boardinghousen\nlukemattomien muiden samanlaisten paikkojen joukosta, oli se, että\nkerrottiin Mary Johnsonin olevan suomalaisen. Kun kyselin häneltä\nitseltään tätä, selitti hän nuokkuen, että se oli totta. Sen verran\nsain selville, että hänen nimensä oli aikaisemmin ollut Maria\nJohansson, oli tullut nuorena miehensä kanssa Australiaan, mutta kun\nmies kuoli, unohtui kotimaa kokonaan häneltä ja niin oli hän nyt\njoutunut hassunkuriseen tilaan. Hän oli unohtanut suomenkielen\nennenkuin oli ennättänyt oppia englannin. Totesin, ettei hän todella\nosannut kumpaakaan kieltä. Muutamia ruotsinkielisiä hävyttömyyksiä hän\nosasi, suomenkielestä muisti hän kyllä vielä kirosanat ja englanti oli\nvielä aivan alkuasteella. Hän oli tosiaan surkea olio!\n\nSiinä ehkä olikin hänen rappiotilansa salaisuus. Hän oli jäänyt aivan\nyksin, ryhtyi juomaan ja sitten oli kaikki tullut itsestään:\nalentuminen eläväksi ruumiiksi, talouden laiminlyönti, viha tytärtään\nkohtaan ja tylsyys.\n\nHän oli merkillisin olento minkä olen tavannut, talo merkillisin\npaikka, mihin olen jaloillani astunut. Jokainen nurkka, jokainen\nhenkilö kiihotti uteliaisuuttani. Ja kuitenkaan ei mikään ollut\nsalattua. He joivat avoimesti, käyttäytyivät kuin remuavat juopot.\nAinoana salaperäisyytenä oli ehkä Nelly, mutta hänen kanssaan jouduin\nalkuaikoina varsin vähän kosketuksiin. Hänen sielunelämäänsä en saanut\neriteltyä; muut olivat rehellisiä juoppoja, jotka kertoivat itsestään\nenemmänkin kuin halusin tietää.\n\nUteliaisuus johtui aavistuksesta. Aavistin, että jotakin tulisi\ntapahtumaan. Jotakin järkyttävää, jotakin, joka olisi rikkonut tämän\nyhtämittaisen remuavan elämisen. Jotakin täytyi tapahtua. Oli\nmahdotonta, että tätä olisi saattanut kestää iän kaiken.\n\nAavistukseni takia odotin ja odotin. Jäin maihin pitemmäksi aikaa kuin\ntavallista. Jäin Mary Johnsonin luokse kuulemaan hänen ja muiden\nleperryksiä, kuulemaan, kuinka Nelly hiipi portaissa kuin varjo ja\näkkinäisillä liikkeillä paiskoi ovia kiinni alituisesti taakseen\nvilkuen.\n\nViikon kuluttua oli eräs juonut itsensä putipuhtaaksi. Hänelle\nhankittiin hyyry ja niin jäi yksi yläkerran huoneista tyhjäksi.\nKahdeksantena päivänä tuli huoneeseen uusi asukas ja yhdeksäntenä\npäivänä näin Nellyn ensi kertaa saapuvan yläkertaan.\n\nUusi tulokas oli Tom Judd -- merimies tietysti. Hän tuli tavantakaa\njuttelemaan huoneeseeni ja minä huomasin ihmeekseni, että hän joi\npaljon vähemmän kuin muut. Hän joi, mutta hän teki sen niin varovasti,\netteivät toiset edes huomanneet petosta.\n\nTunsin, että hän halusi jäädä Mary Johnsonin täysihoitolaan. Hän\nseurasi tämän haaskan kompuroimista portaissa tarkasti, hän näkyi\nvalvovan hänen jokaista askeltaan. Ihmetykseni kasvoi ja iltaisin\nloikoessani vuoteella kuuntelin korvat herkkinä kaikkia talosta\nkuuluvia ääniä. Nyt varmaankin tapahtuisi jotakin.\n\nJälleen kului viikko. Elämä oli samanlaista. Mitään odottamatonta ei\nollut tapahtunut. Tom pistäytyi edelleenkin tarinoimassa, mutta\nhuomasin, että hän alituisesti kuunteli oven ulkopuolista elämää. Hän\nsäpsähti jokaisesta oven paiskomisesta ja portaitten natiseminen\nsaattoi hänet nousemaan ylös.\n\nVasta ajan kuluttua valkeni asia minulle. Huomio tuli silloin kuin\nvälähdyksenä. Miten tyhmä minä olin ollutkaan!\n\nNelly ja Tom kohtasivat toisensa päivittäin. He olivat rakastuneet\ntoisiinsa.\n\nMinä yllätin heidät likaisella kadulla boardinghousen ja kapakan\nvälissä. He suutelivat toisiaan hartaasti -- pitkiä elokuvasuudelmia.\nEn ollut koskaan ennen kuullut Nellyn äänen niin lempeästi soivan. Hän\noli iloinen kuin lapsi ja riippui Tomin käsivarressa niin lujasti kuin\nolisi hänen elämänsä riippunut siitä.\n\nMinusta tuli kolmas henkilö heidän salaliittoonsa. Tämän salaliiton\njäsenten -- tarkoitan Tomia ja minua -- velvollisuutena oli puolustaa\nNellyä. Nelly oli niin turvaton. Näkyi oikein, kuinka Tomin rinta\npaisui ylpeydestä hänen havaitessaan elämän antaman suuren vastuun.\n\nTomin huoneessa istui tästä lähtien joka ilta kolmihenkinen seurue. He\nkaksi eivät hävenneet rakkauttaan. Se oli luonnollista, mutta se\nmuodosti jyrkän vastakohdan talon saastaiselle elämälle. Nelly oli\ntullut hiljaiseksi. Tom vahti kuin uskollinen koira hänen jokaista\naskeltaan.\n\nNiin kului viikko. Vieläkin viikko ja minä suunnittelin jo lähtöä.\nTalon juopot asukkaat eivät vielä olleet juoneet itseään kuoliaiksi.\nMary Johnson oli edelleen ilkeä noita ja asukkaat remusivat minkä\njaksoivat. Nelly karttoi entistä tarkemmin heidän seuraansa ja\noleskeli, milloin vain saattoi, talon ulkopuolella Tomin kanssa.\n\nEräänä lauantai-iltana tapahtuu Mary Johnsonin talossa murha.\n\nAlakerta on täynnä remuavia miehiä tullessani kaupungilta majapaikkaan.\nUseimmat ovat tuttuja. Minä heilautan heille kättäni ja kiipeän ylös.\nJoku pistäytyy pullon kanssa ylhäällä, mutta peläten hukkaavansa\nkallista juoma-aikaa, kiiruhtaa jälleen nopeasti alas kirkuvaan ja\nhuutavaan seuraan. Minä odotan Tomia kotiin. Näihin aikoihin pitäisi\nhänen olla Nellyn kanssa kotona.\n\nSilloin, yht'äkkiä, kuuluu alhaalta kamalaa mörisemistä. Joku huutaa,\nettä häntä on lyöty, raato Mary Johnson kirkuu täyttä kurkkua ja laseja\nsärkyy. Sitten kuuluu voimakas jysähdys kuin lyötäisiin jotakuta\ntuolilla päähän. Ovet lyövät ja räiskivät kuin hädässä, ja jo kuuluu\nhuutoa ulkoa kadultakin.\n\nMinä ryntään ulos kauhuissani. Eteisessä, aivan tuikkivan kaasulyhdyn\nalla, makaa Nelly. Hänen selkänsä on veressä. Hyppään hänen ylitseen ja\nolen kompastua Mary Johnsoniin. Silloin olen jo huoneessa, missä näen,\nkuinka Tom huitoo ympärilleen tuolilla. Kolme miestä ahdistelee häntä\npulloilla ja ulkoa kuuluu kauheita kirouksia. Ikkuna on rikki ja siitä\nnäkyy, kuinka kapakasta juoksee ihmisiä katselemaan tappelua.\n\nMinä ennätän työntää pöydän kolmen miehen jaloille ja tämä suo Tomille\nhengähdysaikaa. Hän huitaisee vielä kerran voimakkaasti tuolilla ja\npuukkoa pitelevä mies karkaa ikkunasta kadulle. Hän jää roikkumaan\njaloistaan ikkunanpieleen, mutta seuraava karkuun yrittävä mies työntää\nkiireissään hänetkin katuun. Kuuluu kaksi kumeaa jymähdystä ja\nulkopuolella olevien hyvähuutoja.\n\nTom on yltäpäältä veressä ja kamala katsella. Häntä on lyöty pahoin ja\nuskon, ettei hän olisi enää pitkää aikaa pysynyt jaloillaan.\n\nSitten ryntäävät katselijat sisään. He kauhistuvat huomatessaan\neteisessä kahden naisen ruumiit. Kolmas miehistä haluaa jatkaa vielä\ntappelua, mutta kapakoitsija, joka huomaa, että tässä on tosi kyseessä,\nlennättää hänet nyrkiniskulla ovea vasten. Sitten juoksevat ihmiset\nhakemaan autoa tai hevosta, millä saadaan naiset sairaalaan.\n\nTom ei anna Nellyä. Nelly on nyt kannettu keittiöön ja laskettu\nvuoteelle. Sinne tulee kapakoitsijakin ja yhdessä Tomin kanssa ryhtyvät\nhe pesemään veristä selkää. Nelly on tainnoksissa.\n\nKyselen Tomilta kauhuissani, mitä on tapahtunut. Hän kertoo, että heti\nsisäänastuttua hyökkää eräs näistä juopoista -- se puukkomies -- Nellyn\nkimppuun. Mary Johnson on kaatanut tytön jalkakoukulla lattialle. Tom\non kuitenkin ennättänyt hätään. Mies lyö, tarkoittaen Tomia, mutta isku\nsattuu Nellyn selkään. Mies on saanut tuolin käteensä ja huitoo sitten\nkuin mieletön ympärilleen, sillä Tom on potkaissut häntä vatsaan sen\nminkä jaksaa. Yksi huitaisuista on sattunut vanhaan haaskaan, joka\nkeikkuu ympärillä yrittäen päästä tytön kimppuun. Mary Johnson on\nkaatunut lattialle ääntä päästämättä. Sitten on tappelu siirtynyt\nviereiseen huoneeseen, mutta senhän minä olen jo nähnyt. Alussa ovat\nmiehet tosin yrittäneet rynnätä ovesta Nellyn kimppuun, mutta Tom on\nsilloin vielä jaksanut seistä oven vartijana.\n\nKapakoitsijan vaimo tuli myöhemmin yöllä valvomaan sairaan vuoteen\nääressä. Poliisikin tuli paikalle. Kaksi suurta miestä, jotka kyselivät\nmeiltä kaikenlaista. He ilmoittivat:\n\nMary Johnson on kuollut.\n\n\n\n\nPATAVIITONEN.\n\n\nMaanosa oli Australia.\n\nSampsa loikki edelläni pitkin askelin. Huitoi välillä kärpäsiä pois\nkasvoiltaan ja taas porhalsi täyttä vauhtia eteenpäin. Jos tramppeja\nyleensä maanvaivan takia kutsuttiin kaniineiksi, olimme me molemmat\noikeita rotukaniineja. Niin suuret ja lempeät olivat Sampsan silmät ja\nniin kauniisti osasi hän laulaa, että vähemmästäkin talon emännän sielu\nheltyi.\n\nLeipää tuli. Lampaanlihaa tuli. Yöt vietimme leiritulien ääressä ja\nkatsoimme kuinka kengurumammat kantoivat poikasiaan pussissa. Kengurut\ntulivat niin lähelle, että ennätimme nähdä kuinka poikaset, pienet\nkiiltäväsilmäiset kengurunvekarat, etukäpälillään antoivat mammalle\nvauhtia, tämän loikkiessa kuin sammakko pitkin kuutamoista kenttää.\n\nKuljimme pitkin vuoria, laaksojen uomia seurasimme. Uimme sellaisissa\npaikoissa, joissa kaikille muille oli uiminen kielletty. Kuuma oli.\nIhmiset vihasivat. Ei ollut paljoa vaatteita. Kärpäset söivät.\n\nMutta olimme me vain.\n\nNiin, Sampsan perässä on vaikeata seurata silloin, kun hän oikein\nheittäytyy menotuulelle. Tuskin siinä vauhdissa olisi kaniinikaan kauan\nkestänyt. Ja kun oli vielä niin kuuma.\n\nKohti merta kulki tiemme. Kohti vilpoisempia paikkoja. Meren rannalla\nolivat hiilikaivokset. Ne ulottuivat kuuleman mukaan aina pitkälle\nmeren alle. Siellä oli varmasti kylmä. Ehkä siellä saisi vielä nähdä\njäitäkin? Me loikimme kahta kiivaammin. -- -- --\n\nMeitä oli mantereella monta karkuria samasta laivasta. Kaksi oli meitä\ntässä ja muualla varmaan kymmenen. Niin olimme kuulleet. Redheadissa,\nhiilikaivoksilla, oli töissä viisi. He olivat lihapatojen ääressä ja\nansaitsivat kokonaisia omaisuuksia. Tarkoitan kuulemaamme viittätoista\nshillinkiä yövuorosta, mutta, oh! mitä merkitsikään viisitoista\nshillinkiä meille, jotka emme olleet kuukauteen nähneet yhteensä muuta\nkuin kaksi shillinkiä. Nekin oli eräs kirkonvahti lahjoittanut.\n\nLihapatojen ääreen siis. Kaivoksille, missä kultaa vuoltiin\npuuveitsellä. Missä Ant, Koski, Enkka ja pikku Muilu sekä Palmu olivat.\nMeren äärelle, missä on niin vilpoista, että hikikin kuivuu.\n\nMatkaa kesti varmaan viikon. Joka tapauksessa tanssimme ensimmäisen\nriemutanssimme pitkään aikaan sunnuntaiaamuna lähellä Newcastlea\noikealla merenrannikolla ja hiekka narskui niin suloisesti varpaiden\nalla. Sampsa, monitaituri, heitti voltin taaksepäin. Minä kahlasin ja\nihailin veden paljoutta.\n\nEi olekaan kauniimpaa maata kuin tämä osa maapalloamme. Meri oli kaunis\nkuin sininen peili. Tasaiset mainingit vain vyöryivät vuorina\nhietikolla, joka oli täynnä simpukoita.\n\nKolmen tunnin marssi vielä ja niin ojensimme jo väsyneet jalkamme\nteltan, jonka pojat olivat lainanneet ja pystyttäneet aivan\nrantapensaikkoon, lattialle. Kyllä oli hyvä olla! Sanokaapas muuta!\n\nMutta annetaan hiilenkaivajien kertoa:\n\nHe olivat olleet jo kaksi viikkoa töissä täällä. Olivat harhailleet\nensin kaikenlaisissa kerjuupuuhissa, mutta sitten eksyneet tänne -- ja\nheti nappasi. Tekivät nyt yövuoroissa töitä ja hakkasivat mustaa hiiltä\nalhaalla maan uumenissa. Sanovat vielä, että saa olla niin laiska kuin\nvain huvittaa. Laittaa itsensä niin likaiseksi, ettei aasi huomaa\npimeässä käytävässä. Silloin saa vaikka nukkuakin. Ja palkkaa juoksee\nsisään sen kuin vain ennättää. Seitsemäntoista shillinkiä joka päivä\nannetaan käteen.\n\nMe olimme kateudesta ja ilosta haljeta. Nyt olimme tulleet lihapatojen\nääreen. Hih! Laulappas, Sampsa!\n\nJa Sampsa lauloi komealla rintaäänellä: \"Tuoll' on mun kultani, ain yhä\ntuolla\" ja sitten \"Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu...\" Ja meillä oli\nkaikilla niin hauskaa. Ja me kaksi odotimme, että pojat olisivat\ntarjonneet ruokaa.\n\nKun Sampsa oli vielä laulanut: \"Där som sädesfälten böjer sig för\nvinden\", (Enkka oli nimittäin ruotsalainen ja hän oli täällä\njonkinlainen pomo), olivat pojat niin tyytyväisiä saadessaan meidät\nseuraansa, että ryhtyivät näyttämään jo rahojaan. Punnan ja puolen\npunnan seteleitä oli kaikilla. Shillinkejä ja penssejä oli Muilun\ntaskut pullollaan. Me katselimme ja käänsimme omat taskumme nurin.\nValitimme kovaa kohtaloa. Pojat katselivat meitä sääliväisesti ja\nilmoittivat sitten, että kyllä me saamme tässä teltan lähellä asua niin\nkauan aikaa, kunnes saamme samasta kaivoksesta työtä. Siihen mennessä\npiti meidän ruokamme edestä toimia jonkinlaisina kamaripalvelijoina.\nMeidän piti laittaa ruokaa, siivota teltta ja laittaa herroille vuoteet\nkuntoon. Myös piti saippuaa aina olla paikalla.\n\nMe olimme Sampsan kanssa aivan nöyriä ja kilttejä poikia. Ja kun Enkka\nsitten lähetti minut vettä hakemaan, en minä osannut muuta kuin kiittää\nsiitä, että sain niin korkeata herraa palvella.\n\nKoko sunnuntaipäivän teimme Samspan kanssa kuin orjat työtä. Pojat\nkatsoivat päälle ja haukkuivat. Illalla saimme lähteä teltasta ulos. Ei\nollut tilaa, selitti Enkka.\n\nMe vain kärsimme.\n\nMaanantaina olimme aamulla pesemässä herrojen vaatteita. Päivällä\nlaitoin minä ruokaa ja pesin astiat. Sampsa noitui metsässä risuja\nhakatessaan. Me olimme myyneet itsemme. Missä olivat nyt kultaiset\nvapauden, trämppäilyn päivät? Missä olivat hauskat kulkuripäivämme?\nTakaisin emme voineet lähteä ja pojat, kun saivat näin ilmaiset\npalvelijat, varoivat visusti, ettei meille kaivoksesta työtä annettu.\nHulikaaneja ovat, selittävät. Räjäyttävät vielä jotakin.\n\nNiin kului viikko ja pojilla oli yhä enemmän rahaa.\n\nMeillä vain työtä.\n\nLauantai-iltana oli pojilla vapaa-ilta. Syötiin yhdessä illallinen.\nSampsalle luvattiin kaksi shillinkiä, jos hän laulaisi \"Tuonne taakse\nmetsämaan\". Sampsa pyysi kolmea, sillä hän selitti nuotin menevän niin\nkorkealle, että äänijänteet halkeilevat. Kaksi vain luvattiin.\n\nMinä pesin ulkona kuutamossa astioita ja kuuntelin Sampsan laulua.\n\nNiin ne herrat vain huvittelivat ja me halvat orjat olimme heidän\nhuvittelijoinaan.\n\nAivan veti mielen surulliseksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun tähdet olivat jo pitkässä jonossa syttyneet taivaalle, ehdotti\nEnkka kortinpeluuta. Pokeria.\n\nSampsalla oli jalo sydän. Niin jalo, että hän lainasi minulle toisen\nshillingeistään. Kun vielä voittaisimme kolme tykö, olisi meillä jo\njunarahat takaisin Newcastleen. Sitten saisi hiisi viedä koko teltan ja\npojat mennessään. Oliko tämä nyt toveruutta? Kumpikaan meistä ei ennen\nollut kantanut orjan merkkiä kasvoillaan.\n\nPeli alkoi. Alkoi hyvin alhaalta, mutta heti alussa teki Sampsa suuren\nvedon. Kahmaisi puolet Muilun kovista rahoista. Nämä vielä jaettiin\nmeidän kahden kesken, mutta sitten päätimme kumpikin pysyä omilla\njaloillamme. Sampsa voitti taas.\n\nJa niin yhä edelleen, kunnes hävisi puolet voitostaan. Minulla ei ollut\nenään mitään. Minulla ei ole pokerikasvoja. Jos käteeni sattuu neljä\nässää ja jokeri, tietävät sen jo ulkona meren kalatkin. Silmät rupeavat\nräpyttämään niin kummallisesti ja nenä tulee kiihkosta punaiseksi.\nSampsalla taasen ovat oikeat kiinalaiset pokerikasvot. Ne eivät\nvärähdäkään, ei vaikka olisi kädessä viisi ässää.\n\nPelistä tuli yhä hurjempi. Enkka alkoi puhdistaa omia tovereitaan.\nPojat voivottelivat, mutta toivoivat vielä pääsevänsä pinnalle. Minulla\noli enään shillinki. Sain jälleen alkaa alusta. Sampsa kahmi jälleen\nkultaa kokoon. Niin monta denaaria, että jo taisi olla koko punta.\n\nEnkka innostui. Rahat tulivat ja menivät. Tuli kuuma. Otimme kaikki\npaidat pois, ja niin myös kengät jaloista. Sukkia ei meillä ollut\nkoskaan ollutkaan.\n\nValtataistelu kehittyy nyt Enkan ja Sampsan ympärille. Molemmilla on\nrahoja. Sampsa on voittanut paljon ja Enkka on jo kyninyt omat\ntoverinsa melkein puhtaiksi. Minulla on vähän rahaa, mutta nyt pelaan\nvarovaisesti. Toiset eivät osaa suuttua, sillä he vain tarkastavat\nviimeisiä penssejään.\n\nRakas ystävä: näetkö hämärän, kuutamoisen teltan? Sisällä palaa pieni\ntuikku. Miehet ovat ryhmittyneet tuikun ympärille ja paljaat, karvaiset\njalat pistävät mikä millekin suunnalle. Toisten varpaat ovat jo\ntelttakankaan ulkopuolellakin. Varjot kumartuvat, nykäisevät jälleen\nyläruumiinsa tuikun äärestä pois ja niin edelleen keinuvat kuin meren\naallot. Kuuluu vain korttien kahinaa ja hiljaisia ähkäisyjä. Häviävät\nähkäisevät. Voittajat vain kilisyttävät paperia, hopeaa ja kuparia.\n\nMinä olen viimeistä kertaa mukana pelissä. Niin myös ovat monet muut.\nKaikki paitsi Sampsa ja Enkka. Molemmat ovat jo rahaporhoja ja mitä\nenemmän he voittavat, sitä ahnaammiksi he tulevat. Jo kiiltää Enkankin\nnenänpää.\n\nSampsa bluffaa silmät pyöreinä. Silmissä on lapsen viaton ilme. Ellei\nhän pelaisi pokeria, luulisi hänen lukevan kaunista satukirjaa. Enkka\nkoettaa myös puijata Sampsaa. Molemmat latovat rahaa pöydälle. Katsovat\nkumpikin kuin varoen ympärilleen, ehkä hetken miettivät, mutta sitten\ntaasen jo innostuvat ja luottavat kortteihinsa.\n\nMinä heitän kortit pois, aivan lattialle kerääntyneen räsykasan\nviereen. Muutkin tekevät saman. Sampsa ja Enkka vain tuijottavat\ntoisiinsa ja kehuvat korttejaan. Minä kurkistan Sampsan kouraan.\nSamaten Enkan kouraan. Minulla on siihen oikeus, sillä minä olen jo\nkauan aikaa ollut pelistä pois.\n\nVoi kauhistus! Sampsalla on vain kolme viitosta, kun taasen Enkalla on\nkaksi kuningatarta ja jokeri. Ja nyt häviää Sampsa kaikki rahansa.\nTarkoitan kaikki meidän rahamme. Minulle nousee kylmä hiki tukkaan,\nvaikka yö onkin kuuma.\n\nSampsa ei kiinnitä mitään huomiota minuun. Hänen lapsensilmänsä ovat\nnyt saaneet ahnaan kiillon. Turhaan minä yritän tuijottaa hätäisenä\nhänen silmiinsä. Nyt ovat hyvät neuvot kalliit.\n\nPengon ikäänkuin hajamielisen näköisenä korttipakkaa. Pataviitonen on\nlöydettävä mistä tahansa. Sampsan täytyy saada pataviitonen kouraansa.\nMuuten on kaikki hukassa. Hänhän pelaa jo viimeisillä pensseillään ja\nellei hänellä ole neljää viitosta lyötävänä pöytään, voittaa Enkka\nvarmasti. Ja sitten alkaa jälleen orjuuden musta yö.\n\nTietysti minä löydän pataviitosen. Senhän tuntee lapsikin, saatikka\nsitten minun hätäinen katseeni.\n\nJa nyt, suokaa anteeksi lukijat, minä pistän hyvin kavalasti\npataviitosen oikean jalan ison varpaan ja sitä seuraavan varpaan väliin\nja työnnän tämän kalliin jalkani ulkopuolelle merituulen hyväiltäväksi.\nTunnen kuinka lämmin tuuli heiluttaa korttia. Vähän jo rupeaa\nkutittamaan.\n\nKoetan tehdä kaikki niin kavalasti kuin suinkin. Ja hyvinhän minä voin,\nkun kaikki katselevat silmät palavina pöytää ja näitä kahta Kroisosta.\nJa, sitäpaitsi, olenhan jo sanonut, että teltassa oli hyvin hämärä. --\nKoputan omituisessa käyristyneessä asennossani vieressäni istuvaa\nSampsaa varpaillani selkään.\n\nLoppu kävi sitten itsestään.\n\nOlen jo maininnut, että Sampsa on monitaituri ja että hänellä on\npokerikasvot. Kaikkein viattomimmalla ilmeellään hän ryhtyy kertomaan\nerästä hyvin hyvää, kutkuttavaa juttua ja samassa solauttaa\npataviitosen oikealle paikalleen. Minä olen ainoa, joka tämän näen,\nmutta sitä ei näe kukaan, en edes minäkään, minne hän sen liian\nkorttinsa pimittää.\n\nMutta Sampsahan on ihmeellisen taitava.\n\nMitä kolme kuningatarta voi neljälle viitoselle? Ei mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaasi löysi pojat nukkumasta käytävällä. Saivat potkut koko joukko. Ei\nollut heillä enää rahaa. Ei ollut enää kenelläkään muulla kuin\nSampsalla ja minulla, sillä Sampsa oli räjäyttänyt pankin sinä\nsamaisena petoksen iltana.\n\nMinä olen nyt valinnut parhaan sängyn itselleni. Enkka keittää kaakaota\nulkona. Koski ja Muilu ovat ulkona hakemassa risuja. Ant pesee minun\npaitaani puron rannalla. Sampsa polttaa sikaaria laiskasti lekoitellen\ntoisessa sängyssä ja laskee rahojaan.\n\nHuomenna pesee Enkka Sampsan likaantuneet housut. Muilu ja Palmu\nlähtevät jo aamulla hakemaan olutta minulle kaivoskylästä. Koski hakkaa\nedelleen puita ja Ant on koko päivän kokkina. Saavat syödä, jos\njaksavat tehdä työtä tarpeeksi paljon.\n\nOh, hoh! Kyllä elämä on sentään ihanaa. Australiassakin.\n\n\n\n\nETELÄN TÄHTIEN ALLA.\n\n\nIlta Kolmen Tynnyrin majatalossa. Raratauan saarella. Paljon\ntulikärpäsiä. Vielä enemmän palmuviinaa. Viinan ääressä kaksi\nkapteenia. Niistä toinen suomalainen, Simolin nimeltään, toinen Jiggs,\nenglantilais-amerikkalais-australialainen, joka oli syntynyt 180\npituusasteella.\n\nJiggsin syntymäpäivä. Yhtähyvin kuin jokin muukin päivä, sillä mitä\nalmanakan tuntemusta voidaan vaatia sellaiselta mieheltä, joka on\nsattunut syntymään niin epämääräisessä paikassa?\n\nSimolin katsoi tulikärpäsiä ja sanoi sitten verkalleen: Minulla oli\nkerran laivallani sellainen merimies, että se oli oikea yhdeksäs\nmaailman ihme. Sillä oli niin suuret jalat, että se käveli veden\npäällä.\n\nJiggs mietti hetkisen, puisti päätään epäilevän näköisenä ja ikäänkuin\nmuistoistaan jotakin etsien rikkoi sitten hiljaisuuden:\n\n-- Minulla oli kerran laivallani sellainen mies, että se oli varmaan\nkymmenes ihme. Sillä oli niin suuret kädet, ettei mokomaa oltu nähty.\nKerran se hutilus putosi märssykorista, mutta levitti vain kätensä ja\nliiteli alas kuin parhainkin lentokone. Ei loukannut eikä satuttanut\nitseään. Kun tulimme sitten Friscoon, saivat amerikkalaiset kuulla\nhänestä. He ovat käytännöllisiä miehiä. Tekivät pienen potkurin,\nasettivat sen miehen housuihin kiinni ja nyt käyttävät häntä valtioiden\nvälisessä postiliikenteessä kirjekyyhkysenä.\n\nSimolin kuunteli silmät selällään tätä. Hän oli nimittäin heistä\nkahdesta nuorempi.\n\nAmerikkalainen Dixon, joka oli ennen toiminut Lalapaon saarella\nlähetyssaarnaajana, mutta sittemmin muuttanut pakosta alaa, kuuli jutun\nja nauroi virtahepomaista naurua. Tulikärpäset kaikkosivat kuuta kohden\nja palmutkin huljuivat naurun tahdissa.\n\nSimolin sanoi: Hän nauraa niin kovasti, että monsuunikin pelästyy.\n\nSitten hän sylkäisi ja kirosi. Tulikärpänen oli lentänyt suoraan hänen\nsuuhunsa.\n\nJiggs sanoi: Anna hänen nauraa. Hän on tänään myönyt kolme kampaa ja\nkaksi selän raaputuspuikkoa. Tiedäthän, sellaisia, joita kiinalaiset\nvalmistavat. Hän elää voitolla viikon. Senvuoksi hän on iloinen.\nKutsutaan hänet pöytään.\n\nDixon tuli.\n\nJuttu jatkui. Dixon oli remuavin. Ei houkkakaan olisi voinut uskoa,\nettä hän oli ennen ollut lähetyssaarnaaja. Hän puhui kuin rantajätkä,\nkäyttäytyi kuin italialainen ruumiinryöstäjä ja joi kuin kameli.\n\nMutta eivät olleet toisetkaan miehet pienoisia kultasiipisiä enkeleitä.\nEivät he muuten olisi olleet täällä. Maailman selän takana. Ilman\nlaivaa. Simolin oli Valloissa tehnyt jotakin sellaista, mistä hän ja\npoliisiviranomaiset olivat joutuneet erimielisyyteen. Myös Suomessa.\nMyös Kiinassa. Ja monessa muussa paikassa. Jiggs taasen oli niin vanha\ntekijä, ettei hänen rikosrekisteriotettaan ennättänyt yhdessä päivässä\nlukea läpi.\n\nHe kaksi olivat ilman rahaa. Dixonilla oli, mutta oli hyvin\notaksuttavaa, ettei hänelläkään enää aamulla tulisi olemaan. Sitten\nalkaisi taasen kerjäily. Inhoittava työ kuumassa auringonpaisteessa.\nVarsinkin kun mustat irvistivät joka majan nurkalla.\n\nHe olivat kolmisin istuneet monta monituista kertaa yhdessä. Yhdessä\nmiettineet keinoja, millä päästä pois tältä kirotulta saarelta.\nMiettineet, miten saada rahaa. Oikein tai väärin, kokoon käärin, sanoi\nSimolin, joka osasi sananlaskuja. Muut olivat yhtyneet häneen. Mitä\nheillä oli menetettävänään? Ei mitään. Mutta saari oli niin kirotun\nköyhä. Työ oli niin raskasta.\n\n-- Mikä tuo Dixon on oikein miehiään? kysyi Simolin jonkin ajan\nkuluttua Jiggsiltä. Dixon oli mennyt keskustelemaan Rose-Maryn kanssa.\n\n-- Ole huoletta. Hän on vain jäänyt hirttämättä; siinä ainoa vika\nmiehessä. Hän oli hyvä lähetyssaarnaaja. Kolme vuotta sitten. Sitten\njoutui hän kerran Lalapaon kauppiaan kanssa riitaan jostakin\nuskonasiasta. Kauppias löi häntä alkuasukkaan nuijalla päähän. Hieman\nsopimatonta, vai mitä? Dixon oli jonkin aikaa sairaana ja kun hän siitä\ntoipui, ei hän muistanut enää ollenkaan sitä, että hän oli ollut\nlähetyssaarnaaja ja pappi. Katsos, sellainen muistin katoaminen, tai\nmiksi ne sitä kutsuvat. Hänestä tuli Lalapaon ensimmäinen juoppo ja se\non jo jotakin. Sai potkut virastaan heti kun ensimmäisen kirjeen\nensimmäinen arkki oli joutunut piispalle Amerikkaan. Varasti\nkauppiaalta, istui putkassa ja karkasi sitten tänne. Istuu nyt kolme\niltaa saaren sellissä, juo kuin kameli ja näethän itsekin, onko hän\nenää pappi. Kaikkein hassuinta on se, ettei hän koskaan tiedä pappi\nolleensakaan. Lyö vain, jos joku sellaista uskaltaa väittää. Lyön\nvetoa, että hänet karkoitetaan tai hirtetään ennen pitkää.\n\nSimolin ei halunnut lyödä vetoa, sillä avonaisesta ovesta lennähti mies\nulos voimalla. Hänen nenästään vuoti verta ja hänen suustaan sellaisia\nsanoja, että Rose-Marykin punastui kuutamossa. Isäntä, Pierre, oli\nheittänyt Dixonin ulos kyökistä.\n\nHe taluttivat Dixonin rannalle ja jäivät sitten palmujen alle yöksi.\n\nTuli aamu ja jälleen rahaton päivä. Simolin ja Jiggs huokailivat\nkilpaa. He eivät jaksaneet puhuakaan. Pierre ei antanut luottoa, sen he\ntiesivät. Vettä ja jälleen vettä. Banaaneja ja mangoja sai ilmaiseksi,\nehkä sai vielä siepatuksi ananaksenkin, mutta lihasta ja kalasta ei\nollut tietoa. Ne olivat kiinalaisen ravintoloitsijan hallussa. Hänellä\noli pitkä veitsi, jonka hän oli sitonut vielä pitemmän bambukepin\npäähän. Sillä hän tuikkasi pöytänsä takaa kuin muinainen ritari\npeitsellään Simolinia ja Jiggsiä silloin kuin he halusivat käyttää\nomankäden oikeutta nälkäänsä sammuttaakseen. Sekin tie oli siis\nsuljettu.\n\nYhtä murheellisena he tapasivat Dixonin. Tämä istui saarten kuvernöörin\npuistossa ja kiroili vakuuttavasti ja hartaasti. Tuuli vei osan hänen\nsanoistaan, mutta kapteenit huomasivat jo kaukaa, että Dixon jaksoi\nvielä huonommin kuin he itse. Sen he totesivat tyytyväisyydekseen,\nsillä heillä oli kaikilla likainen luonto.\n\nTuli jälleen ilta ja tähdet syttyivät. Kolmen Tynnyrin majatalosta\nkuului soittoa. Tulikärpäset surisivat heidän ympärillään ja jossakin\nsoitti kuli mandoliinia. He olivat nälissään ja miettivät keinoa,\nkeinoa, millä saisivat tuopillisen viinaa. Dixon oli aivan hurjana\nraivosta. Hän huusi ja sylki ravintolaan päin ikäänkuin se olisi\nauttanut. Kapteenit koettivat hillitä häntä, mutta saivat vastaansa\nsellaisen ryöpyn vähemmän kauniita sanoja, että tyytyivät vain\nkuuntelemaan.\n\n-- Älä kilju, sanoi Jiggs.\n\n-- Suu kiinni, sanoi Dixon.\n\n-- Pidä itse, sanoi Jiggs.\n\nSamassa sai hän iskun leukaansa ja ellei Simolin olisi tullut väliin,\nolisi Jiggs sotkenut kuvernöörin istutukset selällään. Nyt sai Dixon\nvuorostaan tuta kuka on vahvin joukossa.\n\nPuolessa tunnissa oli tappelu päättynyt. Sovintoa hierottiin myrtynein\nmielin. Dixon suostutettiin lähtemään Pierren luo kerjäämään. Hän lähti\npäätään pudistaen.\n\nTunnin kuluttua hän tuli takaisin ja toi mukanaan oikeata ruokaa. Viina\noli hänellä pullossa. Hän käyttäytyi omituisesti ja hiipi kuin kissa.\n\n-- Hiljaa, sanoi hän. Meitä odottavat pian taivaan portit. Nyt, pojat,\ntulee suuri apaja. His his!\n\nSimolin puisti päätään. Dixon hävisi pimeyteen. Jiggs söi ensin ja\nsanoi sitten suu vielä ruokaa täynnä:\n\n-- Hän on hullu. Juonut liikaa.\n\nMutta eipä totta totisesti Dixon ollutkaan hullu! Kun hän hetken\nkuluttua palasi ja kertoi suunnitelmasta tovereille, haukkoivat nämä\nhetkisen aikaa ilmaa. Niin ällistyttävä se oli. Ja niin helposti\ntoteutettavissa. Voi pyhä Maria! Heistähän tulisi miljonäärejä!\n\nSeurasi sitten kuukausia, ihmeellisiä kuukausia, joiden aikana\nRaratauan asukkaat hieroivat silmiään. Nämä kolme pahan ilman lintua\nolivat ryhtyneet tekemään oikeata työtä. Dixon, joka oli menettänyt\nmuistinsa, mutta osasi silti kirjoittaa, sai paikan hiilikonttorissa.\nHän joi tosin, mutta _säästi!_\n\nSimolin ja Jiggs ahtoivat kopraa kuunarien tyhjiöihin. He raatoivat,\n_säästivät_ ja kiroilivat työntekoa.\n\nKolmen kuukauden kuluttua oli heillä niin paljon rahaa koossa, että\nsaattoivat vuokrata kuunarin. Pienen kaksimastoisen, joka makasi\npuoliksi hylyksi jätettynä laguunin etäisimmässä nurkassa. Jiggs, Dixon\nja Simolin tekivät siitä kahdessa viikossa purjehduskelpoisen.\n\nHe ristivät sen Rose-Maryksi. Olihan tyttö ollut sentään heitä kohtaan\njoskus ystävällinen. He hankkivat ruokaa kuukaudeksi, vettä kahdeksi\nkuukaudeksi ja selittivät lähtevänsä kopraa keräämään. Parin päivän\nperästä tai aikaisemminkin, jos sattuisi sopiva tuuli. Senvuoksi olivat\npurjeet miltei auki. Viidessätoista minuutissa pääsisivät he laguunista\naallonmurtajan ohitse -- jos kaikki kävisi hyvin...\n\nSaaren toisessa päässä asui vanha japanilainen helmenkalastaja Ito. Hän\noli syntynyt ja kasvanut saarella. Hän oli omituinen, miltei hullu.\nAinakin oli hän täysi erakko, joka ei käynyt missään, eikä välittänyt\nliioin vieraista. Hänellä oli pukki ainoana seuralaisenaan. Kymmenen\nvuotta sitten oli hän myynyt erään suuren helmen. Luultavasti eli\nvieläkin niillä rahoilla.\n\nKolme ja puoli kuukautta sitten oli Dixon kuullut Kolmen Tynnyrin\nmajatalossa ihmeellisen keskustelun. Syrjäisimmän pöydän ääressä oli\nkaksi japanilaista työmiestä istunut ja kinastellut. Dixon kuuli\npuhuttavan helmistä. Hän heristi korviaan ja hiipi pensaikkoon paremmin\nkuullakseen.\n\n-- Ne ovat suuria kuin kyyhkysenmunat, selitti toinen innokkaasti Minä\nolen nähnyt hänen laskevan helmen toisensa jälkeen suureen pussiin. Hän\nkaivoi sen sitten maahan aivan vuoteensa viereen. Ukko on varmaan hullu\ntai saituri. Niissä on miljoonia kiinni.\n\n-- Miksi et sitten ottanut niitä? kysyi toinen.\n\n-- Kyllä minä ne vielä otankin. Tule mukaan! Sitten he kuiskuttelivat\nvielä keskenään ja Dixon sai tietää, että japanilaiset olivat\npäättäneet varastaa helmet heti sopimusaikansa päätyttyä. Siihen\nkuluisi vielä puoli vuotta. Vanhalta Itolta niskat nurin ensin ja\nsitten Nipponiin.\n\nDixon oli rynnännyt keittiöön ja saanut siellä Rose-Maryn puhuttua\npökerryksiin. Sitten hän oli juossut kapteenien luokse ja kertonut\nheille suunnitelmansa. Pääasia oli vain ennättää ennen molempia\njapanilaisia. -- Miljoonia, miljoonia, oli hän toistellut, ja siksi\nolivat Jiggs ja Simolin haukkoneet ilmaa.\n\nJiggs laati suunnitelman \"langat\", kuten hän kehuskeli. Hän osti\nsellaista ainetta, joka saisi Iton nukkumaan ainakin vuorokauden\najaksi. Simolinin ja Dixonin tuli suorittaa itse työ.\n\nIllalla menivät he juomaan palmuviinaa. He joivat sitä niin lujasti,\nettä Dixon jo kello yhdentoista aikaan kertoili ruokottomuuksia niin\nkovalla äänellä, että Pierre lupasi heittää hänet ulos. Sen hän tekikin\nkello kaksitoista, jolloin koko seurue ikäänkuin närkästyneenä lähti\nhoippumaan rantaa kohden.\n\nJiggs oli suhteellisen selvä. Hän kuiskasi viimeisen varoituksen:\n\n-- Muistakaa huutaa kovasti. Minä tulen sitten veneellä hakemaan.\n\nDixon ja Simolin katosivat yöhön.\n\nSuuri pyöreä kuu valoi Rose-Maryn sulaan hopeaan. Köydet olivat kuin\nhopearihmoja ja siinä, missä mainingin väre rikkoi laguunin tyynen\npinnan, oli kokonainen hopean sulatusuuni. Puhdasta hopeaa kaikki\ntyynni.\n\nJiggs käveli hermostuneena edestakaisin kannella.\n\nHän oli tuhansia kertoja jo ennättänyt avata köysien solmut, koetella,\noliko ankkuripeli kunnossa, olivatko purjeet nostovalmiina ja oliko\nveneen kiinnitysköysi käden ulottuvilla.\n\nAamuyöllä oli hän kuulevinaan kivien kolinaa rannalla, mutta\nhermostuttavan odotuksen jälkeen sekin lakkasi.\n\n-- Kunhan vain saamme helmet laivaan, ei enää ole hätää. Itoa ei kukaan\ntapaa vuorokauteen. Ennenkuin hän on poliisimestarin luona kertomassa\nvarkaudesta olemme jo Luna-saaren luona. Silloin saa tulla vaikka itse\nkuvernööri meidän peräämme, jos luulee vaivan kannattavan. Saakelin\npojat! Heidän pitäisi olla täällä ennen aamun koittoa. Olisi parempi\nluikkia pois pimeässä. Varsinkin nyt, kun ei mitään tullitarkastusta\ntarvita.\n\nHän nauroi itsekseen ja meni kajuuttaan ottamaan ryypyn. Hän otti\nkaksikin, sillä aamu oli kylmä.\n\nKannelle palattuaan havaitsi hän, että päivä oli tulossa. Tropiikissa\nkestää vain henkäisyn ja päivä putoaa suoraan jalkoihinne. Jälleen\nkirosi Jiggs.\n\nHän hätkähti. Puolihämärään rantatiheikköön ilmestyi mies, joka\nsadatteli ja huitoi hurjasti käsillään. Simolin siellä, ajatteli Jiggs.\nHän oli juuri hyppäämässä veneeseen, kun näki, että Simolin oli\nrannalta ottanut veneen ja souti hurjaa vauhtia kuunaria kohden.\n\nPäästyään parraspuun yli veti Simolin henkeään kahdesti ja kääntyi\nsitten yhä vieläkin sadatellen ja noituen Jiggsiin päin. Jiggs näki,\nettä Simolinin tukka oli pörröinen. Hän oli vieläkin takahumalassa, suu\nveressä ja vaatteet repaleina.\n\n-- Puhu ja puhu pian, huusi Jiggs.\n\n-- Kyllä minä puhun, huusi Simolin takaisin ja tuntui kuin ääni olisi\nvain vaivoin päässyt huulilta ulos.\n\n-- Nyt on piru merrassa! Pian pois!\n\nHe juoksivat molemmat ankkuripelin luo ja alkoivat kiertää ankkuria\nylös. Se vei aikaa, kallista aikaa. He ovat laskeneet kaiken tarkasti.\nNiin tämän ankkurinkin noston. Kolmelta mieheltä se olisi vienyt viisi\nminuuttia, kahdelta se vei kaksikymmentä. Koko ajan ponnisteli Simolin,\nniin että hiki tippui kasvoilta. Hän ei puhunut mitään, pihisi vain ja\nkoetti raivoisasti nykäistä ankkuria ylös hiekasta.\n\nVasta etupurjetta nostaessaan sai hän äänen kurkustaan. Hän jätti\nnostamisen silleen, astui hitaasti Jiggsin luo ja näytti hänelle\nkädessään olevaa pussia.\n\nJiggs tempaisi sen riemuhuudolla. Olivatpa ainakin helmet täällä! Nyt\noli sama asia, vaikkei Dixonia näkynytkään. Hiiteen koko juoppolalli!\nMutta Simolinin ilmeessä oli jotakin, joka sai hänetkin laskemaan\nköyden.\n\n-- Ei kannata kiskoa, sanoi Simolin väsyneesti. Pian ne ovat kuitenkin\ntäällä.\n\n-- Kutka? tiuskasi Jiggs. Puhu, taikka väännän sinulta niskat nurin.\n\nSimolin aloitti kertomuksensa. Hän aloitti juttunsa verkkaan, mutta\nJiggsin nipistettyä häntä tuli puhetta vuolaana virtana.\n\n-- Ensiksi saat luvata minulle, ettet koskaan seurustele pappien\nkanssa. Dixon oli aivan täysi poika vielä silloin kun pääsimme Iton\nmajalle. Helmet olivat siellä ali right eikä ollut mikään konsti saada\nItoa nukutetuksi. Me ryyppäsimme ilosta kolmekin kertaa ja vielä\nneljännen kerran, kun näimme, minkälaisen aarteen ukko oli kerännyt.\nTiedätkö, poika, koko tässä saarivaltakunnassa ei ole komeampaa\nkokoelmaa helmiä!\n\nSitten me menimme ulos ja aloimme painua kuunaria kohden. Dixon\nloilotteli yhä ja minä sain kiskoa häntä mukaani. Hän töni hoippuessaan\npuita ja en tiedä johtuiko se siitä, mutta yht'äkkiä tulee pimeydestä\nsuuri kookospähkinä ja iskee häntä suoraan päähän. Se mahtoi tulla\nkorkealta, sillä hän vaipuu maahan kuin märkä räsy. Minä vähän siinä\nhätäännyn ja koetan onko hän pyörtynyt. Hän makaa siinä aivan pökerönä\nja minä luulen totta totisesti, että hän on kuollut. Hän ei\nliikahdakaan, vaikka minä koetan potkiakin häntä. Minä maanittelen:\nNouse ylös, hyvä veli. Lähde pois. Ukko Jiggs odottaa. Ei mitään\ntulosta. Lopulta juoksen rantaan ja tuon hatullani vettä. Kun saan sen\nviskattua hänen naamalleen, nousee hän istumaan, ja kuutamossa näen,\nettä hänen päänsä on auki ja hänen kasvoillaan hölmistynyt ilme aivan\nkuin unestaan heränneellä ihmisellä. Hän kysyy: Missä minä olen? Minä\nsanon: Kännissä, ja koeta juosta nopeasti ellet tahdo, että minä jätän\nsinut tänne metsään yksinään. Hän ei ymmärrä mitään, mutta lopulta saan\nraahattua hänet jaloilleen ja kiskottua aina sata metriä kerrallaan\nviidakossa. Siinähän minun pukuni meni.\n\nKun olimme päässeet yli puolimatkan ryhtyy hän itse kävelemään. Hän\npuhuu koko ajan itsekseen, mutta minä en erota sanoja. Kun tulemme\navonaiselle paikalle kysyy hän, mitä minulla on kädessäni, Minä sanon:\nHelmet, sinä pähkinäpää! Pidä kiirettä! Mutta hän ei pidä kiirettä.\nMumisee vain jotakin.\n\nSitten hän sanoo jotakin ja minä luulen, että poikaparka on tullut\nlopultakin hulluksi. Hän sanoo:\n\n-- Mutta sinähän -- tarkoitan me -- olet varastanut ne.\n\nMinä ryhdyn hakemaan metsästä toista pähkinää, millä saisin hänen\nsuunsa tukkoon, sillä minusta rupeaa tuntumaan kuin laskisi hän vain\npilaa puolihumalassa ollessaan. Tai ehkä hän on silloin jo selvä. Minä\nsanon: Pidä suusi kiinni ja rupea juoksemaan, jos vain koiviltasi\npääset. Hän oikaisee koipensa nopeampaan tahtiin ja seuraa minua kuin\nvarjo. Minusta tuntuu kuin pelkäisi hän sitä, että minä juoksen pois\nhelmipussini kanssa. Mutta samahan se, kunhan hän vain juoksee.\n\nSiellä ei ollut mitään teitä ja me kompastelemme miltei joka\naskeleella. Dixon läähättää niin että minä pelkään hänen saavan\nsydänhalvauksen. Me pysähdymme huilaamaan ja minä katselen häntä\ntarkemmin nähdäkseni, onko hän aivan selvä. Olisitpa nähnyt hänen\nnaamansa! Veri juoksi yli nenän ja suun. Hän on pyyhkinyt kasvonsa\nsillä ja on totta totisesti kaunis. Mutta hänen silmissään on sellainen\nilme, että minä rupean aavistamaan pahaa. Hän on varmaan saanut\nsellaisen tärskähdyksen, arvelen minä, että hän on tullut hulluksi. Nuo\nsilmät ovat haaveelliset kuin kissan kesällä. Hän tuijottaa minuun, kun\nei hän oikein tuntisi kaveriaan ja minun rupeaa tekemään pahaa. Päätän\nkuitenkin, että hullu tai ei hullu, mutta laivaan hänen on tultava.\nTaas jatkamme matkaa ja yhä hän mutisee.\n\nSinä tiedät, että tie tänne kulkee poliisilaitoksen oven editse. Minä\nkoetan pysytellä varjossa, mutta yht'äkkiä tunnen, kuinka takanani\njuokseva Dixon kaatuu päälleni ja aikoo käydä kurkkuuni kiinni. Minä\najattelen: Ahaa, nyt se hirttämätön aikoo viedä meidän kaikkien helmet\nitselleen. Mutta eipäs vain, poikaseni! Ei meitä petetä. Minä käyn\nhäneen käsiksi ja sitten alkaa siellä pimeässä viidakossa sellainen\ntappelun nahina, että oksat katkeilevat ja hän huutaa kuin villitty. Ja\naivan poliisikamarin vieressä! Mies on totta totisesti hullu!\n\nMinä pidän pussista kiinni, kuin henki olisi kyseessä ja hän tempoo\nsitä puoleensa. Äkkiä hän kuitenkin päästää irti ja juoksee suoraa\ntielle. Sitten näen hänen ryntäävän poliisikamarin ovelle ja hakkaavan\nsitä nyrkeillään minkä ikänään jaksaa. Hän takoo ja takoo, enkä minä\ntotta totisesti tiedä mitä sanoisin tai tekisin. Mieshän on pähkähullu.\nOsalla monesta miljoonasta, laiva valmiina viedäkseen hänet vaikka\nKiinaan, ja menee poliisikamarille apua pyytämään. Kyllä se mahtoi olla\nkova pähkinä, mikä putosi hänen nuppiinsa. Minä pelkään ja odotan mitä\ntuleman pitää. Pitäähän minun ainakin saada selville, kuinka paljon\nhänen hommissaan on perää. Ehkä hän syyttää minua ryöstöstä ja väittää,\nettä ne helmet ovat hänen. Minä en uskalla mennä tielle ja minä\nihmettelen, kuinka hän uskaltaa mennä ovelle asti.\n\nSe porsas takoo niin kauan, kunnes ovi avautuu ja ulos kuutamoon tulee\nuninen alkuasukaskonstaapeli. Hän kiroaa, mutta kun hän näkee, että\nDixonin suusta, nenästä ja päästä valuu veri, vetää hän Dixonin sisään\nja sulkee oven takanaan. Hän tietenkin luulee, että murhaaja on nurkan\ntakana ja vielä keihästää hänetkin. Siinä hän kyllä on oikeassa, sillä\nsappeni kiehuu enkä tiedä mitä tekisin. Hyppään eteishuoneen nurkan\ntaakse ja kurkistan ikkunasta sisään juuri samalla hetkellä kuin\nkonstaapeli ryntää ulos kuin tuli olisi hänen housuissaan. Hän lyö oven\nkovalla läimäyksellä kiinni ja juoksee poliisimestarin asunnolle päin.\n\nMinä katselen huoneeseen ja näen kuinka Dixon kävelee kädet selän\ntakana edestakaisin. Hän miettii jotakin ankarasti ja laskeutuu sitten\npolvilleen. Kuule, polvilleen! Eikös se peijakas sitten itkeä\nnutuuttele. Lampun valossa näyttää kuin turisisi silmistä vettä ja mies\nvapisee kuin horkassa. Taas nousee hän ylös, taas polvistuu, ja tätä\npeliä pitää hän siksi, kunnes ovi temmataan auki ja sisään astuu herra\npoliisimestari kahden sotilaan kanssa. He käyvät käsiksi Dixoniin,\nmutta tämä on antautuvainen eikä puhu mitään. Hän vain itkee ja katsoo\npoliisimestariin kuin anteeksipyytäen. Sitten minä kuulen maailman\nmerkillisimmän jutun. Kuule, se porsas oli saanut muistinsa takaisin!\nPähkinä sen teki pudotessaan. Siinä samassa kun se pähkinä tuli sen\npäähän, muisti se, että hän oli oikeastaan pappi! Nyt se tietysti katuu\nja kertoo kaiken. Minä painoin korvani ikkunaan, sillä tämähän\nmerkitsee meille pojille jotakin. Ainakin viisi vuotta linnaa. Minä\npelkään, niin että polveni tutisevat.\n\nSe kertoo kaiken. Aivan kaikki, kuinka me yhdessä suunniteltiin juttu,\nkuinka sinä ostit nukutusainetta, kuinka Rose-Mary ostettiin tätä\ntarkoitusta varten ja kuinka me olemme valmiit lähtemään heti kun on\nhyvä tuuli.\n\n-- Minä olen varas. Minä olen suuri syntinen, huutaa hän ja juoksee nyt\nympäri lattiaa. Poliisimestarin naamaa en näe, sillä hän on kääntynyt\noveen päin. Näen sitten vielä kuinka sotilaat kuljettavat hänet\nsisempään selliin ja kuinka poliisimestari menee sinne hänen perässään.\n\nArvaat, että minulle tuli kiire! Minä juoksen kuin hullu hurtta tänne\nrantaan ja otan ensimmäisen veneen päästäkseni eroon tästä saaresta,\njoka on varmaan hullujen ja uudestaan kääntymykseen tulleitten pappien\nluvattu maa.\n\nSimolin pysähtyi vetämään henkeään. Jiggs puri hampaansa yhteen. Sitten\njuoksee hän köysiin ja kiskoo purjetta ylös kaikin voimin. Simolin\nseuraa tahdottomana toverinsa esimerkkiä ja pian lipuu Rose-Mary hiljaa\nhiljaa puoleksi pullistunein purjein laguunin aukkoa kohden. Etanan\nvauhdilla tapahtuu eteneminen. Silloin syöksähtää yht'äkkiä kuvernöörin\nlaiturin takaa nopeakulkuinen moottorivene esiin. Jiggs ja Simolin\nnäkevät, että kannella on kaksi poliisia. Poliisivartiovene! Juuri kuin\nhe ovat pääsemässä pakoon! Simolin sanoo:\n\n-- Enkö minä sitä sanonut, että kiikissä ollaan. Se korvennettava\nDixon. Vieköön paholaisen isomamma hänet ja koko hänen sukunsa! Taas\nlinnaan.\n\nJiggs jättää ruorin sillensä. Hän rientää Simolinin luokse ja huutaa:\n\n-- Missä helmet ovat!\n\n-- Tuossa.\n\nJiggs tarttuu helmipussiin, avaa sen vapisevin sormin ja katselee\nkyynelten sumentamin silmin kauniita helmiä, ihania helmiä, jotka\nolisivat tuoneet mukanaan kokonaisen omaisuuden. Hän hyväilee niitä\nhellävaroen, mutta sitten säpsähtää, sillä pikakiitäjän raivoisa\nmoottorin naputus tuntuu kasvavan korvissa.\n\nPian se on täällä.\n\nJiggs kiroaa:\n\n-- Minä en mene linnaan. Etkä sinäkään. Vieköön hiisi koko pussin!\nElleivät ne ole täällä meillä, ei meitä voida mistään syyttää.\n\nHuokaisten astuu hän parraspuun ääreen ja pudottaa miljoonat mereen.\nRaskas kirous kuuluu myös sieltäpäin, missä Simolinin silmä kovana\ntuijottelee lähestyvää poliisivenettä.\n\nViiden minuutin kuluttua on poliisivene aivan Rose-Maryn kyljessä.\nKannella seisova lähin poliisi huutaa:\n\n-- Onko tämä Rose-Mary!\n\n-- On! huutaa Jiggs vavisten.\n\n-- Tulkaa sitten ottamaan maista pois ennen lähtöänne se hullu mies,\njonka te tunnette. Se väittää olevansa pappi. Naama sillä on halki ja\nhaisee kovasti viinalle. Se on kertonut sen seitsemät jutut ja\npoliisimestari on nauranut katketakseen. Se on vieläkin polvillaan\nsellissä ja itkee.\n\nJiggs katsahtaa Simoliniin ja heidän kasvoillaan on samanlainen ilme\nkuin lapsella, joka näkee ensimmäisen kerran norsun. Heidän silmänsä\novat hetkisen aikaa pyöreät, sitten vetäytyy Jiggsin suu omituiseen\nirvistykseen ja viimein purkautuu huulilta vienon vieno kirous. Simolin\non ennättänyt pitemmälle. Hän potkaisee raivoissaan luukun kantaa. --\nNo, kysyy poliisi odottavana, otatteko te sen miehen mukaanne. Pian se\nkuitenkin täältä saarelta lähetetään Lalapaoon varastamaan ja\ntappelemaan. Poliisi nauraa. Lyökää kookospähkinällä päähän ja\nhirttäkää sitten, saa Jiggs viimein käheästi kirkaistua.\n\nPoliisi kohauttaa olkapäitään. Pikakiitäjä alkaa jälleen surista ja\npian on se kiinnitetty kuvernöörin siltaan.\n\nRose-Mary, jonka kannella istuu kaksi murtunutta miestä, lipuu\naallonmurtajan ohitse odottavaan pasaadituuleen.\n\n\n\n\n\n\nII. MERI\n\n\n\n\nMERIMIES JA ALBATROSSI.\n\n\nMeri löi aaltonsa hiekkaan niinkuin se oli jo tuhansia vuosia sitten\ntehnyt. Aallot kalisuttivat kiviä toisiinsa niinkuin ne olivat jo\ntuhansia vuosia sitten tehneet. Kivet ilakoivat kosteina auringon\nkilossa. Sitten ne kuivuivat, sammuivat ja hukkuivat sen meren hiekan\njoukkoon, jonka nimenä on määrättömyys ja jonka lukuna on rajattomuus.\n\nTaivas lähetti pilvensä purjehtimaan hiekan kilon ylle. Ylväinä,\nuhmamielin ne tulivat. Risteilivät ja kurkistelivat jyvien\nkimalteleviin laitoihin. Yhtä ylväinä ja majesteetillisina ne\nkatosivat, katosivat siihen, jonka nimenä on määrättömyys ja jonka\nlukuna on rajattomuus.\n\nHiekka oli timanttikenttä. Meri nuoli hiekkaa, mutta palasi sitten kuin\nmahtavan käden takaisinheittämänä päin tulevia aaltoja. Maa näytti\nvoimansa, maa ilkkui merelle! Ja valtameri nousi, laski. Sitten\nnousivat aallot harjalle, pärsky pisaroi aurinkoon ja kohina voitti\nmuun maailman äänet.\n\nJoka yhdeksäs aalto oli suuri aalto. Ylpeinä ne nousivat tuhansia\nkertoja. Ennen auringon laskua kantoi eräs suuri aalto hartioillaan\ntummaa myttyä. Aalto lähestyi rantaa ja aallon hartioilla oleva mytty\ntuli yhä suuremmaksi. Lopulta raapi mytty rannan hiekkaa ja silloin\nmeri pelästyneenä jätti sen.\n\nKerros kerrokselta, jyvä jyvältä imeytyi hiekka mytyn ympärille. Ja\nvaikka joka yhdeksäs aalto yritti vetää myttyä takaisin ulapalle,\ntaistelivat myriaadit jyväset siksi urhoollisesti, että maa voitti.\nSilloin maa nauroi rapisten jälleen! Se nauroi rapisten hiekan\nliikkuessa ja vaikka meri kuinka kohisi, ei se kuitenkaan pystynyt\nvoittamaan pilkan ääntä.\n\nTaivaasta tuli silloin valkoinen salama, albatrossi, tuulen lapsi,\nvaltamerien valtias, suurten, loppumattomien selkien voittaja,\nmerimiehen rakas ystävä.\n\nSe istui mytyn ääreen, räpytteli jalkojaan ja tunnusteli nokallaan\nvieraan esineen sisältöä. Esine liikahti. Mytystä työntäytyi esiin\nihmisen käsi ja karhea ääni korisi. Albatrossi räpytti siipiään,\npelästyi ja aikoi paeta syvemmälle rannan veteen. Sitten se huomasi,\nettä ihminen hiljeni ja mytyn liikkeet taukosivat.\n\nMeri oli tuonut rannalle merimiehen. Hän oli kääriytynyt peitteeseen\npäästä jalkoihin saakka ikäänkuin viimeisessä taistelussaan meren limaa\nvastaan olisi tahtonut nukkua kuin entiseen aikaan kotona. Peitteen oli\nhän vetänyt silmilleen kuin ennen pienenä lapsena Nukku-Matin tullessa.\nHän oli varmaan ajelehtinut jollakin lautalla ja siitä kierähtänyt\nyhdeksännen suuren aallon mukana rannan hietikolle. Hän makasi siinä\nnyt limaisena, meriruohon peittämänä, ja albatrossi oli asettunut\nhajajaloin hänen kylkensä viereen.\n\nAlbatrossi, kaikkien merimiesten totinen ystävä, käänsi nokkansa\naurinkoon ikäänkuin kysyäkseen siltä neuvoa ja iski nokan sitten\nnopeasti merimiehen kylkeen. Koko ranta kumahti, sillä nokka sattui\npaksuun limaiseen peitteeseen ja meriruohon keskuudesta oli vaikea\nvetää nokkaa irti. Aurinko nauroi, sillä totta totisesti: albatrossi\noli hullunkurisen näköinen siinä rantavedessä räpiessään ja vauhtia\niskuilleen ottaessaan.\n\nAlbatrossi, joka oli vanhan pikipöksyn ruumiillistuma, se asunto, johon\njonkun kuolleen merimiehen sielu oli aikoinaan paennut, taapersi\nuudestaan lähelle merimiestä ja puhui piipittävällä äänellä:\n\n-- Kyllä minä sinut tunnen. Sinä olet merimies, joka olet koko elämäsi\najan juonut. Heti kun sinut laskettiin ensimmäisen kerran laivasta\nmaihin, niin sinä juoksit suinpäin lähimpään kapakkaan. Sitten sinä\njoit ja lepertelit siihen asti, kunnes sinut heitettiin ulos. Kivetkin\nulkona olivat sinua paljon puhtaampia.\n\n-- Viisi vuotta kului ja yhä sinä elit samalla tavalla. Sinä olet ollut\nsadallakahdeksallakymmenelläviidellä laivalla ja jokaisen laivan\nkapteeni on laskenut sinut ilomielin pois ensimmäisessä satamassa. Sinä\nolet suuri juoppo, ystäväni.\n\nAlbatrossi astui askeleen syrjään, suuntasi jälleen nokkansa kohti\naurinkoa ja piipitti:\n\n-- Katso nyt, hyvä Jumala, kättesi töitä! Tämmöinen tästä tuli! Tämä ei\nainakaan ansaitse anteeksiantoa, sillä sitä hän ei koskaan ole edes\nälynnyt pyytää. Hän ei ole viitsinyt, sillä hänellä ei ole ollut aikaa\nmuuhun kuin iloiseen seuraan ja ryyppylasin ääreen. Minäkin purjehdin\nviisikymmentä vuotta, mutta en ollut tuollainen koskaan. Salli, että\nminä nokin häntä vähäisen.\n\nJa albatrossi nokki merimiestä niin kovasti, että koko ranta kumahteli.\nAlbatrossi oli tosiaan vihainen. Se hyppeli ja ponnisteli pehmeässä\nvetisessä pohjahiedassa. Se piipitti ja vikisi, mutta siivillään se ei\nkuitenkaan pystynyt myttyä lyömään. Vesi oli pettävä ja viha vähensi\nvoimia. Merimies ei liikahtanutkaan, sillä lima peitti hänet niin\ntyystin ja se oli niin kuivunutta, ettei hän, vaikka olisi\nosoittanutkin elonmerkkejä, olisi pystynyt sitä irroittamaan.\n\nAlbatrossi puhui:\n\n-- Muistatko elämäsi suurinta syntiä? Muistatko, miten kaksi poijulla\nolevaa ihmistä kuoli? Muistatko, miten ajoit laivan, jonka ruorissa\nolit, suoraan suuren poijun päälle, vaikka selvästi näit ja tiesit,\nettä laivasi oli pelastuspuuhissa ja että poijuun oli takertunut kaksi\nuimamatkalla väsynyttä miestä. Se oli silloin sinun oikkusi,\nruorimiehen oikku, virhe, niinkuin itse väitit, mutta salli minun nyt\nolla puolestani oikukas ja hieman nokkia sinua. Minä nokin sinua,\nkaikki taivaan linnut nokkivat sinua siksi, kunnes olet sellaisessa\nkunnossa, ettei sinusta kukaan enää huoli ja meren hiekkakin peittää\nsinut häpeään.\n\n-- Muistatko, kuinka poiju oli suuri, kuinka se paistoi punaisena\nauringonvalossa? Muistatko, miten kahden ihmisen huuto kantautui aina\nkomentosillalle asti, missä sinä välinpitämättömänä ja sormenliikkeillä\nhallitsit laivaa, omasta mielestäsi hyvin tärkeänä ja ylpeänä.\nMuistatko, kuinka ruori kääntyi puolen sormen verran ja kuinka miehet\nkannella huusivat? Sinä olet sioista suurin, elävistä olennoista\nkauhein. Odota hiukan, niin nokin sinulta peitteen päältä.\n\nAlbatrossi tepsutteli raivoissaan räpylöillään vettä räiskyttäen. Se\nväänteli nokkaansa kaikkiin ilmansuuntiin, löi siivillään ja nokki.\nMerimies hautautui yhä syvemmälle hiekkaan.\n\nPeitto liikahti. Sen sisältä ryömi nyt jo viilenneeseen hiekkaan\npörröinen pää, jossa silmät harhailivat tylsinä ja sammuneina. Pää\nvetäytyi takaisin kuoreen ikäänkuin maailman valoa kummeksuen. Sitten\ntuli se takaisin esille, kurottautui kuin kilpikonnan pää kuorensa\nsisältä. Hetkessä oli kuolleista herännyt pyyhkinyt liman kasvoiltaan,\nhetkessä vapautunut meriruohoista.\n\nMerimies tuijotti hetken edessään räpiköivää lintua. Sitten tuli hänen\ntylsiin aivoihinsa ajatus, että räpyttävät siivet häiritsevät häntä. Ja\nkun albatrossi vielä kerran, viimeisen kerran, nokkasi häntä, tarttui\nhän sitä kaulasta kiinni ja nujersi siltä naksahtavalla äänellä niskat\nnurin.\n\nMerimies ryömi nyt kokonaan esiin peitostaan. Aurinko, joka oli\nlaskussaan, näki hänen nelinkontin horjuvan ja vaappuvan kauempana\nsiintäviä pajuja kohden. Rannalle jäi kimppu höyheniä, linnun raato ja\nkosteat jäljet, mutta aamulla, auringon noustua, pesi yhdeksäs aalto\njälleen hiekan tasaiseksi, kimaltelevaksi kentäksi.\n\n\n\n\nKARKURIT.\n\n\nViisi miestä oli jo karannut laivasta ja kuudes oli juuri matkalla\nyövahdin kanssa maihin, kun Sampsa päätti \"poistua\". Sampsa tuli\nmainittuna päivänä olleeksi täsmälleen vuoden laivalla ja hän päätti\nnyt juhlia merkkipäivää näyttämällä kapteenille pitkää nenää. -- Ei\nsilti, että Sampsa olisi erikoisemmin kapteenia vihannut, hänhän oli\nkerran jo niinkin paljon pitänyt ukosta, että oli lempeydessään\nsaattanut kutsua tätä vain punanenäiseksi vanhaksi saakeliksi. Ja kun\nSampsa käytti näin lempeitä termejä, voidaan katsoa selvitetyksi, ettei\nukko aivan hirttämättömän paha mies ollut.\n\nSampsa siis kiireen vilkkaa juoksi puosun luokse ja möi hänelle\nöljyvaatteensa. Sitten kiirehti hän kirvesmiehen luokse ja sai\nuskomattoman hyvästä hinnasta siirrettyä vanhat kumisaappaansa timperin\nkaappiin. Kokille hän möi peitteensä, puosulle jälleen vanhat housunsa\nja messipojalle vaihtoi linkkuveitsen tropiikkiläyskäänsä.\n\nMutta kassa ei ollut vieläkään riittävä. Puntia piti saada, jos mieli\nmaissa pärjätä siihen saakka, kunnes seuraava laiva poimisi \"ylös\".\n\nKurkistaessaan Jorman kojuun iski hänen päähänsä nuorasta riippuva\nviulu. Sen hän otti heti kainaloonsa ja kiikutti toisessa skanssissa\nasuvalle Eemelille, joka oli tunnettu juutalaistaipumuksistaan ja osti\nmiehiltä mitä vain sai polkuhintoihin. Miehet olivat myöneet Eemelille\njo monta säkillistä tavaraa matkan varrella. Rahat oli juotu oluessa ja\nsitä mukaan kuin poikien olutvatsat kasvoivat, sitä mukaan myös Eemelin\nsäkit pullistuivat.\n\nEemeli katsoi viulua vähän hämmästellen. Hän ei ollut koskaan tiennyt,\nettä Sampsa osasi käsitellä viulua. Mutta kauppa kuin kauppa. Eemeli\nsai viulun ja Sampsa australialaisen punnansetelin.\n\nSampsa katsoi tropiikin yön pimeyteen. Juuri kun ensimmäinen perämies\noli ennättänyt tarkastuskierroksellaan keulan puolelle, astui Sampsa\nmahtavana kuin ainakin itse ukko portaita myöten yövahdin odottavaan\nveneeseen. Yövahti tuijotti hetken Sampsaan, murahti sitten\nyksikantaan, että \"vai jo seitsemäs tänä yönä\", souti ja huopasi ja sai\nveneen käännetyksi laskuveden virtaa vastaan suurena kuumottavan\nperäsimen ohitse.\n\nSadan metrin päässä muisti hän, että kolmas perämies oli lähettänyt\nhänet liian usein mastoon purjeita käärimään ja muutenkin halveksinut\nhäntä. Senvuoksi hän kajahutti komeasti:\n\n\"Haiskaa luteelta, te kaikki jäljelle jääneet!\"\n\nSillä sellainen mies oli Sampsa.\n\nAamulla lähetti kapteeni ensimmäisen perämiehen ajamaan miehiä\nskanssista töihin. Miehet olivatkin harvinaisen virkkuja tänä aamuna.\nNe nimittäin, jotka vielä olivat laivalla.\n\nKun perämies laski karjansa, huomasi hän, että kokonaista kymmenen\nparkin ammattitaitoista miestä oli sukeltanut yön pimeyteen. Jos nyt\nvielä heikkona toivona laskettiin, että puolet heistä olisivat\ntavanmukaisilla juomamatkoilla ja että poliisi vaivautuisi tuomaan edes\nkolmekin takaisin, olisi kuitenkin miinuspuolella seitsemän miestä.\n\nPaha asia. Kukahan tämän kertoisi ukolle? Ukko saa varmaan\nraivokohtauksen.\n\nMessipoika sai sanoman viedäkseen perille. Hän lennähti kuin ammuttuna\nmessin ovesta kannelle kintereillään lihava ukko, joka voivotteli ja\nvaikeroi ja aina välillä kirosi ja manasi. -- Ukko juoksi peräkannelle,\nväänsi käsiään ja rukoili kaikkia Sydneyn lahden haikaloja syömään nämä\nhirttämättömät huligaanit. Hänenkö pitäisi seilata Kap Hornin ympäri\nvajavaisella miehistöllä? Tai sitten ottaa murjaaneja painolastiksi\nEnglantiin saakka? Ei koskaan!\n\nJärjestettiin merivahdit. Miehistö tietenkin lorvaili kannella ja\nnukkui täydet yönsä, mutta ukko ja kaikki kolme perämiestä vannoivat\ntoisilleen, ettei heidän nähtensä yksikään elävä sielu enään pääsisi\nkarkaamaan.\n\nKun ilta pudotti kuunvalonsa parkin kannelle, nähtiin kapteenin\nkävelevän vieläkin raivoissaan peräkannella ja toisen perämiehen\nharppailevan edestakaisin keulakannella. Kun tuli koiravahdin aika,\njoutui ensimäinen perämies peräkannelle ja kolmas perämies\nkeulakannelle. Laivan päällystö oli siis pelkkänä silmänä ja korvana.\n\nEnsimmäinen yö kului aamuun. Aamulla laskettiin miehet ja huomattiin,\nettä vartiointi oli onnistunut. Miehet olivat kaikki tallella. Ukko\nhengitti helpommin. Mutta yhtään miestä ei palannut takaisin maista, ei\nsittenkään, vaikka ukko oli päivällispöydässä vakuuttanut, että \"kyllä\nrouta porsaan takaisin kotiin ajaa\". Mutta mistäs täällä Australiasta\nlöysi routaisen maan? Senvuoksi kai pojat eivät palanneetkaan takaisin.\n\nSeuraavana yönä luisti puosu aivan ensimmäisen perämiehen nenän edestä.\nPuosu oli vanha tekijä, piilotti toisen pelastusveneen airot ja\nsoudatti itsensä maihin toisella veneellä. Hän oli yövahdin esimies,\nkuten sitten kuulustelussa väitettiin. Puosu vei kirvesmiehen\nkallisarvoisen työkalulaatikon, joten kirvesmiehen oli seurattava\nperässä. Kirvesmies oli taasen porannut toisen veneen pohjan täyteen\nreikiä, joten toinen perämies ei voinut muuta kuin hyppiä kannella ja\nkirota. Kirvesmies souti voimakkain vedoin pimeyteen.\n\nSeuraavana iltana, tai oikeammin iltapäivänä, tapahtui jotain\nerinomaisen hauskaa.\n\nEemeli oli päättänyt lähteä maihin myömään säkkeihinsä kertynyttä\nvaate- ja tavaravarastoa. Hänen ahtaessaan säkkejä tiukemmalle äkkäsi\nJorma kadoksissa olleen viulunsa kaulan pistävän esiin säkin suusta.\nHän karkasi Eemelin kurkkuun kiinni. Ei merellä niinkään vain\nvarasteta.\n\nEemeli ähki ja puhki ja sai lopuksi ilmoitettua, että hän oli sen\nostanut hyvässä uskossa Sampsalta, joka oli tarvinnut karkausrahoja.\nVai että oli se peijooni myönyt toisen miehen viulun hänelle! Saakelin\nSampsa! Sika ja sian poika!\n\nJorma otti viulunsa takaisin ja Eemeli sai vähentää tuloistaan punnan.\n\nMutta ei siinä kaikki.\n\nEemeli oli saanut säkkinsä valmiiksi ja suostuttelemalla koetti saada\nHansia mukaan soutajaksi. Oli kielletty käyttämästä laskuportaiden\npäässä olevaa venettä, mutta pojat päättivät uskaltaa. Afääri, selitti\nEemeli, ei anna koskaan itseään odottaa. Hän uskoi.\n\nKapteeni oli mennyt peräkannelta alas hyttiinsä ottamaan iltaryypyn.\nTuskin oli hän ennättänyt avata pullon, kun jo perämies riensi\nkiireellä alas ilmoittaen, että nyt on kaksi peijoonia jälleen\nkarkausmatkalla. Kapteeni juoksi tietenkin heti ylös ja vannoi\nampuvansa ne roistot.\n\nArvovallallaan saikin hän Hansin kääntämään veneen keulan takaisin\nparkkia kohden. Pojat palasivat ilman pelkoa, sillä heidän aikomuksensa\nei totta totisesti ollut karata. Kippari ei uskonut heidän puheisiinsa,\nvaan käski kantamaan säkit messiin kokoontuneen päällystön\ntarkastettavaksi.\n\n-- Aikoivat roistot vielä karata säkit seljässä. Kaikkiin sitä vielä\njoutuu, kun elää saa. Tämä kapteenin kiroilevasta suusta.\n\nEemeli tarttui säkkiinsä ja asetti sen seisomaan messin seinää vasten.\nToinen perämies nosti suurilla voimillaan säkin peräpuolesta, ja katso\n-- messiin levisi ilkeä löyhkä.\n\nMädäntyneiden vihannesten, limaisten perunankuorien, paperinpalasten ja\ntrasselitukkojen kaatamista messin puhtaaksi kiilloitetulle lattialle\nolisi ehkä kestänyt kauankin, ellei kapteeni olisi hypännyt hyvinkin\nvatsansa korkeudelle maasta ja silmät ällistyksestä, kauhusta ja\nraivosta samanaikaisesti mulkoillen karjaissut, että:\n\n\"Helvettiin!\" -- -- --\n\nSäkin sisältö vaatinee selityksensä.\n\nEemelin pukeutuessa ja ajaessa partansa, ja Hansin kuukkiessa ympäri\nkantta vartiointia pitämässä juuri ennen lähtöä myyntimatkalle, oli\nJorma eräiden muiden avustuksella tyhjentänyt yhden säkeistä ja\ntäyttänyt sen kokin jätelaatikon sisällyksellä. Eemeli ei tiennyt tästä\nmitään ja merimiessäkki on varmasti niin vedenpitävä, että se kykenee\nsäilyttämään sisällään vaikka kuinka limaista ja haisevaa tavaraa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksitoista miestä oli siis jo karkumatkalla.\n\nSitten karkasivat kaikki muutkin miehistön jäsenet messipoikaa myöden.\nMeni viimein toinen perämieskin. Hän oli saanut kuulla tarpeeksi paljon\nilkeyksiä kapteenilta sen onnettoman säkin sisällöstä. Ikäänkuin se\nolisi ollut hänen syynsä?\n\nKaksi viikkoa ennen lastin täyttymistä päättivät ensimmäinen ja kolmas\nperämies yhteisvoimin uskaltautua karkaamaan. Laiva oli huono, ukko oli\ntäynnä vatsahappoa ja tiedettiin varmasti, että ulkomaisilla laivoilla\nsai parempia paikkoja kuin suomalaisilla \"sillipurkeilla\". Ensimmäinen\nperämies tiesi sitä paitsi aivan tarkalleen, kuinka rytimätä laiva oli.\nKolmas perämies, joka vertasi parkkia siihen laivaan, jolla apostolit\npurjehtivat Galilean merellä, muisti mielessään, kuinka monta kertaa\nhän oli viime matkan aikana saanut itse olla mukana pumpunvarressa ja\nlaski kauhulla mielessään kuinka monta kertaa hän vielä joutuisi\nvalvomaan pumppausta, ellei hän nyt ja heti siinä paikassa karkaisi.\n\nPäätös oli tehty.\n\nSeuraavana yönä heräsi kapteeni omituiseen raaputukseen ja kolinaan,\njoka kuului hänen hyttinsä ulkopuolelta. Molemmat perämiehet siellä\nvain yötöikseen ahersivat -- rakensivat tuoleista ja pöydistä\nbarrikaadia ukon oven eteen, ettei tämä pääsisi ulos huutamaan apua ja\nsotkemaan suunnitelmia.\n\nKun ukko seuraavana aamuna pääsi kokin avustamana kannelle, oli hänellä\ntäysi syy panna kätensä ristiin ja siunata, sillä niin katalasti ei\nainoakaan miehistö ollut häntä aikaisemmin kohdellut. Paitsi sitä, että\nhe olivat karanneet kaikki, kokkia lukuunottamatta, olivat he vielä\nvieneet laivan molemmat veneet mennessään.\n\nSurullisin ja alakuloisin mielin istuivat niin ollen kapteeni ja kokki\nhyljätyn laivansa isonluukun päällä. Maailma oli heitä pahasti\nmurjonut. Kokilla ei ollut enään ketään, jolle keittää, kapteenilla ei\nketään, jolle olisi saattanut kirota.\n\nYhä vielä, vaikka jo kuu ja Etelän risti olivat korkealle kiivenneet,\nistuivat nämä vanhat miehet luukulla ja voivottelivat. Kauhea häpeä oli\ntapahtunut -- mitä sanoisi laivan isännistö? Ukko saisi varmaan potkut.\nKokki oli taas liian vanha mies kestämään enään potkuakaan. Häntä\nsyytettäisiin tietenkin huonon ruoan laittamisesta. Hän saisi mennä\nhäpeällä, hän, jota kerran ylistettiin syvänveden parhaimmaksi kokiksi,\nhän, joka sai kengänpohjistakin perunasoppaa tai pihvejä, kuinka vain\ntahdottiin.\n\nKuu oli lempeän näköinen, tähdet tuijottivat kirkkailla silmillään\nosaaottavan näköisinä, mutta mikään ei auttanut.\n\nHe olivat kaksin. Kaikki olivat heidät hyljänneet. Kun lastaajat\nhuomisaamuna saapuisivat, ivaisivat he kaikki heitä. Puhuisivat jotakin\nrotista, jotka jättivät hukkuvan laivan. Ehkä vakuutusyhtiökin\nahdistaisi?\n\nKun Etelän risti alkoi sammua korkealla kahden harmaan pään päällä, oli\npäätöskin jo tehty. Kokki oli ollut pahanhengen lietsojana, ja ukon oli\ntäytynyt taipua.\n\nViimeisillä kuunvalon rippeillä rakennettiin neljästä ovesta lautta.\nKokki löysi keulapakan alta vanhan airon, ukko hyttinsä seinältä melan,\njoka oli ennen kuulunut alkuasukaskanoottiin Fidshisaarilla -- ja niin\nsitä lähdettiin.\n\nKokki meloi vilkkaassa tahdissa ikäänkuin painajaista karkuun soutaisi,\nkapteeni kastoi melaansa veteen varovaisesti ja miettien. Kummaltakin\ntippuivat kyyneleet vuolaina virtoina haikalain kyllästämään\nkuutamoiseen veteen.\n\nKuu, miksi itket? Etkö tiedä, että ukko saa lammaspaimenen paikan\njollain farmilla sisämaassa? Etkö tiedä, että kokki pääsee samalle\nfarmille kokiksi ja saa laittaa lammasta aamiaiseksi, illalliseksi ja\npäivälliseksi?\n\nMiksi itket, kuu? Paremmille leivillehän ovat kaikki päässeet. Kyllä\nlaivastakin joku huolen pitää. Kallis laivahan se on ja vielä lisäksi\npuolillaan vehnää.\n\n\n\n\n\"BOOTLEN\" KAPTEENI KUOLEE. CHARLES KUOLEE MYÖS.\n\n\nMusta yö jossakin Uuden Seelannin ja Australian välillä. \"Bootle\" on\nkolmimastoinen kuunari, musta sekin ja vuotava. Olemme hyvin alhaalla,\nsillä tuuli on painanut päälle jo kolme päivää. Emme pääse koskaan\nAucklandiin.\n\n\"Bootle\" syöksyy eteenpäin kohisten. Kyljet tippuvat vettä, mustaa\ninhoittavaa vettä, ja me miehet kannella pumppuamme henkemme edestä.\nRosvo-Charles, Sydneyn vankilasta vapautettu murhaaja ja konsulaatin\nkustannuksella kotiin lähetettäväksi määrätty, ei ehkä koskaan enään\nsaa nähdä isäänsä. Ei liioin äitiänsä, sillä tänä yönä \"Bootle\"\nvarmasti uppoaa. Läpimätä, saastaisen ruuan, tautien ja epäonnen oma\nlaiva.\n\nMeitä on neljä miestä pumpun kahvassa kiinni. Puomista riippuu köysi ja\naina kun iso meri tulee kannelle ja joku tuntee, ettei hän jaksa\nriippua varressa kiinni, säntää hän muutaman sentin verran sivulle,\nettä pääsee köyteen käsiksi. Olemme housusillamme. Vesi ei ole kylmää,\nmutta se on mustaa, inhottavaa, ja joka kerta laivan rullatessa tuntuu\nmeissä kuoleman pelko.\n\nCharles laulaa. Hän koettaa saada äänen surumieliseksi, mutta tuuli ei\nsiihen suostu. Hänen on antauduttava, ja huudettava särkyneellä\näänellään jotakin. Eihän tämänkaltaisena kirottuna yönä voi laulaa.\n\n    Heave around or we shall drown,\n    Don't you feel her settling down,\n    It's time for us to leave her.\n\n    The rats have gone and we the crew\n    It's time by God that we went too,\n    It's time for us to leave her.\n\nJälleen tulee pimeydestä aalto, toinen aalto, kolmas aalto. \"Bootle\"\nkallistuu. Me odotamme kauhuissamme tilitystä. Ehkä se olisi sentään\nselvempää peliä kuin tämä iankaikkinen pumppuaminen.\n\nRosvo-Charles ei ole niin musta sielultaan kuin \"Bootle\". Hän on\noppinut paljon viime vuosina. Senkin, ettei hän tahtoisi kuolla. Monta\nkertaa hän on selittänyt kiroavansa sitä hetkeä, jolloin hän\nrahattomana suostui konsulin ehdotukseen. Tulla tämänkaltaiseen\nruumiskirstuun kuolemaan. Pilaantunut suolaliha, vähennetyt vesimäärät\novat kiusanneet hänen sieluansa määrättömästi. Hän on valmis mihin\ntahansa. Ja tämä yö -- se tekee miehestä hurjan. Kaikista. Tulee\nraivoisa halu jättää pumpun varsi iäksi, juosta kuohun läpi\nperäpuolelle kapteenia kurkusta kuristamaan, tappaa kokki, hakea kirves\nja särkeä messin ovi. Himo hävittää, lyödä murskaksi kaikki on niin\nvoimakas, että se tarttuu kurkkuun. Se sokaisee meriveden kanssa\nsilmät.\n\nOi kunpa vain näkisi jotakin! Mutta kaikki on niin lohduttoman mustaa.\nPumpun luona saa vain aavistella meren tulon kannelle. Sen tuntee vain\näänestä, huohottavasta äänestä, joka uhkaa jo useiden metrien päästä.\nVaro minua! se huutaa ja samassa hetkessä se tulee pimeydestä\nsalakavalana useita sekunnin murto-osia ennen uhkaamaansa aikaa. Siihen\nei voi koskaan luottaa, ja nyt on se tänä yönä kieroudessaan ja\nvoimassaan rivo.\n\nKuolemanpelko vain antaa raivolle kiihoitusta. Me kaikin tunnemme\nsamaa, kaikki yhtä voimakkaasti, mutta Rosvo-Charles ei jaksa pitää\nitseään kurissa. Sitä ei hän ole oppinut viime vuosien aikana. Meidät\non pakoitettu jonkinlaisiin kaavoihin, mutta häntä on elämä jo lyönyt\nniin kovasti, että hän on putkahtanut heikoista kehyksistään ulos.\nSielu nimittäin. Tai onko hänellä sielua? Onko meillä sielua\ntämänkaltaisena yönä? Olemmeko me vain pelkureita ja hän ainoa, joka\nuskaltaa antaa meren huumata raivoon, hulluuteen, sokeuteen ja\nhävitykseen? Me olemme varmaan pelkureita. Mutta hän onkin meistä\nkaikkein suurin ja vahvin.\n\nMe emme näe häntä. Ehkä häntä pitäisi tyynnyttää. Pimeydestä ja kuohun\nkeskeltä tulee vain kiroussanoja, kamalia sanoja. Hän kiroilee silläkin\ntavalla, ettemme me häntä ymmärrä. Toiset sanat vie tuuli, toiset\nhukkuvat purjeitten raivoisaan läiskimiseen ja toiset katoavat\nikäänkuin hänen omaan ruumiiseensa. Me _tunnemme_, että hän pian tekee\njotakin. Me _kuulemme_, kuinka hän irtautuu pumpun varresta niin\nvoimakkaasti, että pumppu korahtaa. Me _tiedämme_, vaistoillamme, että\nhän menee keulan puolelle pimeyteen.\n\nJonkin ajan kuluttua me jälleen tunnemme, että joku juoksee pumpun\nohitse. Kuuluu veden kohinaa, mutta nyt tuntuu kuin ryömisi joku olento\nveden halki. Jo kuuluu raudan kalinaa. Hän on jo varmaan peräluukun\nkohdalla.\n\nMe ajattelemme: Herra Jumala! Hänellä on jotakin kädessään!\nPumppuaminen lakkaa ja me kolme miestä tartumme henkeä pidättäen maston\nköysiin.\n\n\"Bootle\" heiluu yhä raskaasti. Purjeet paukkuvat yhä, yhä valuu mustaa\nvettä mustista kyljistä.\n\nMe näemme Charlesin messin oven luona. Pyöreästä venttiilistä pistää\nsen verran valoa kuohuun, että joskus tuntuu kuin messin edusta olisi\nharmaan sumun peittämä. Nyt tempaisee hän oven auki! Me sanomme kaikin\nyhteen ääneen: -- Oh!\n\nOvesta virtaa häikäisevää valoa. Charles työntää oikean kätensä silmien\neteen ja me näemme, että kädessä on kirves.\n\nMessistä kuuluu huutoa. Vilaukselta näkyy perämies öljypuvussa. Hänen\nsuunsa on auki, mutta emme kuule sanoja. Kuuluu kolinaa, mutta emme\nerota, mikä sen aikaansaa. Charles hyppää oviaukosta sisään ja me\nnäemme kuinka öljyvaatteet häipyvät syrjemmälle juuri samalla hetkellä\nkuin meri heittää oven voimakkaalla rämähdyksellä kiinni. Sen me\nainakin kuulimme.\n\nVapisemme. Nyt tuntuu vesikin kylmältä. Joen hampaat kalisevat. Hänhän\non vasta kuusitoistavuotias. Vesi pyörittelee meitä kannella mielensä\nmukaan, mutta me olemme niin jännityksessä, ettemme huomaa muuta kuin\nmessin venttiilin harmaan valon.\n\nKuluu kaksi, kolme, ehkä neljäkin sekuntia. Messistä kuuluu laukaus,\ntoinen.\n\nOvi avautuu jälleen. Kovalla voimalla se paiskataan messin seinää\nvasten. Oviaukosta tulee Charles. Hän pitää jälleen oikeata kättä\nsilmiensä edessä, mutta nyt ei kädessä ole enään kirvestä. Hän horjuu,\nöljypukuinen toinen perämies on jälleen näkyvissä hänen takanaan.\n\nOvi jää auki ja me näemme, kuinka perämies ampuu yhden, kaksi kertaa.\nCharles on suuri ja vahva mies. Hän horjuu suoraan valokeilasta pois,\nkuohuun, joka mustenee hänen ympärillään mitä pitemmälle hän pääsee.\nÖljypukuinen mies tulee ovelle. Hänen vaatteensa kiiltävät, sillä hän\non ollut tänä yönä monta tuntia kannella. Hän kurkistaa pimeyteen,\nodottaa hetkisen, kuulee sitten Charlesin horjunnan ja laukaisee vielä\nyhden laukauksen pimeyteen.\n\nKuuluu kuinka joku kaatuu veteen. Sitten tuuli painaa \"Bootlen\" toisen\nlaidan syvälle aaltoon. Luulemme menevämme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kuohusta tuli uusi harmaa, inhoittava päivä, ei Charlesia ollut\nenään \"Bootlen\" kannella. Kapteeni oli kuollut yöllä. Perämies vei\nmeidät Aucklandiin. Siellä vasta saimme nähdä auringon.\n\n\n\n\nVIHA.\n\n\nSinä yönä minä nousin vuoteeltani, kävelin keulan parraspuun luo ja\nvannoin, että hän on joskus vielä maksava kaiken tämän. Ellen minä\njaksanut kostaa, kostaisi varmaan hyvä Jumala, joka on heikkojen\nauttaja.\n\nLaiva oli kiinnitetty laituriin. Nostovivut kohottivat kurjenkaulojaan\nmastojen huippujen tasalle. Kaikki oli mustaa. Kokoonkäärityt purjeet\nolivat mastojen päissä kuin ruumispusseja, jotka heitetään mereen.\n\nOlin jo muutenkin herkkä. Suurimman osan yötä olin raivonnut, maannut\nvavisten peitteen päällä ja pyyhkinyt kylmää hikeä otsaltani. Nyt näin\nruumispusseissa lupauksen toivoni täyttymisestä. Kohotin nyrkkini\noletettuja ruumiita kohden ja toistin valani. Toistin sen kolmannen\nkerran ja tavasin sitä itsekseni vielä nukahtaessani.\n\nJumala kuuli huutoni. Hylkiö teki murhan Amerikassa, joutui\nsähkötuoliin ja tuomarinsa eteen. Me olemme nyt tasan. Mikään ei estä\nkertomasta tätä kokonaisuudessaan, jos vain jollakin on halua\nkuunnella. Juttu on yksinkertainen, koruton.\n\nKoulussa luimme vapaussankareista, jotka kiiruhtivat sorretun,\nheikomman kansan armeijaan estämään väkivaltaa ja vääryydentekoa.\nSilloin eivät näitä sankareita elähdyttäneet ajatukset saaneet minussa\nja monessa muussa vastakaikua osakseen. Mutta kului vuosia, ja nyt\nainakin omasta puolestani tunnen, mitä on olla rautakoron alla...\n\nEnsimmäisen kerran opin tuntemaan väkivallan lapsuusiässä.\n\nLeikittiin lumisotaa. Lumipalloja tuli tuiskuna valleille. Me olimme\nolevinamme urhoollisia ja hyökkääjät olivat yhtä urhoollisia. Ei\nhuudettu, ei valitettu.\n\nSeisoin vallin päällä ja syydin lumipalloja kauas etäisyyteen ollenkaan\nkatsomatta, sattuivatko ne maaliinsa.\n\nSilloin ilmestyi viereeni pitkä poika. Hän oli vahvempi, vanhempi ja\nkookkaampi. Minut hän tyrkkäsi ilman mitään selitystä suinpäin\nlumihankeen. Nousin ja kysyin, mitä tekemistä hänellä oli täällä. Hän\nnauroi ja löi minua kasvoihin. Minä itkin ja valittelin, mutta koska\nolin vakuutettu, että hän oli katupoika, huusin toisia avukseni. Kukaan\nei tullut.\n\nTässä nuoressa pojassa oli raaka sielu. Uskon, että hän on nytkin\nsamanlainen ja se tuottaa jonkinlaisen nautinnontunteen. Hän löi\nminua useamman kerran vielä, potkaisi ja vyörytteli kinoksessa. Minä\nitkin, mutta en puhunut mitään. Sieluni pohjasta vihasin tätä poikaa\nsilloin. Vihaan häntä vieläkin, yhtä kovasti kuin silloinkin.\nIhmisen alitajunnassa on sellaisia kohtia, että niissä eivät\nsovinnaisuuskäsitteet, kasvatus ja anteeksianto pääse luotaamaan. Hän\nkäytti väkevämmän asemaa omaksi nautinnokseen. Hänen silmissään oli\nriemuitseva ilme ikäänkuin olisi ollut urotyö lyödä itseään puolta\npienempää lasta.\n\nNiinä hetkinä, jolloin makasin itkien kinoksessa, minun lapsenaivoihini\nalkoi hiipiä kummallisia, mustia ajatuksia. Kuvittelin mielessäni sitä\nnautintoa, minkä raivolleni toisi nähdä hänen päänsä poikkihakattuna.\nLapsen mielikuvitus on hurja. Sillä ei ole vielä järjen rajoja.\n\nNyt olen väsyttänyt lukijan pitkällä esipuheella. Tarkoitukseni oli\nkertoa matruusi Leon murhayrityksestä minua kohtaan eräällä\ntroopillisella saarella monta vuotta sitten.\n\nLeo kuului väkeviin. Hän oli vartaloltaan kuin gorilla, silmät hieman\nvinot.\n\nMuistakaa: hän teki kiivaudesta itselleen puolustajan! Siinä oli hänen\nluonteensa läpileikkaus. Sellaiset ihmiset ovat inhoittavia.\n\nTehdessään jotakin pahaa, syytti hän kiivauttaan. Juopotellessaan ja\ntapellessaan ja joutuessaan sheriffin huostaan, ilmoitti hän syyksi\nkiivaan luontonsa. Hän oli olevinaan häpeissään, murjotti koko\nseuraavan päivän, mutta alkoi sitten jälleen uudelleen. Minä näin jo\nsilloin hänen lävitseen. Hän oli kiero. Hän teki syntinsä harkiten.\nKiivaus oli harkittua, sillä se oli hänelle hyödyksi. Toveripiirissä\nlaivalla pelättiin häntä. Sanottiin: hän on hullu humalassa,\nedesvastuuton. Hän on kiivas ja lyö kirveellä yhtä helposti kuin\nnyrkilläkin.\n\nLeo kuuli nämä jutut ja sai niistä lisää yllykettä.\n\nEhkä hän kokeili kierouttaan minuun. Siltä se tuntui silloin ja nyt\nolen asiastani varma.\n\nOlimme päättäneet pitkän purjehdusmatkan ja eksyneet edellämainitulle\nsaarelle. Miehistö karkasi maihin, mikäli nälän heikontamat jalat\nkannattivat. Minä jäin. Siitä jälleen kiivastuminen.\n\nMinusta tuli pursimies. Valvoin laivan tyhjäksi pumppuamista sinä\niltana, jolloin Leo yritti palata takaisin laivaan. Leo ei ollut pahan\nmaineensa takia päässyt muihin laivoihin. Hän yritti takaisin.\n\nHän oli lievässä humalassa, mutta teeskenteli sitä voimakkaammaksi.\nTuli lähemmäksi pumppua ja alkoi syytää haukkumasanoja.\n\nHumalaista miestä oppii kyllä aikojen kuluessa kohtelemaan oikealla\ntavalla. On kaksi keinoa: lähteä paikalta ja jättää riidanteko\nhumalaisen asiaksi, taikka sitten jäädä ja koettaa suostuttelemalla\npuhua järkeä sekaantuneisiin aivoihin.\n\nLeo lähestyi yhä. Hän syytti minua siitä, että olin ainoana miehenä\njäänyt laivaan, kun muut lähtivät. Minä olin petturi. Hänen hampaansa\nnarisivat uhkaavasti. Nyt minä tiesin.\n\nHän teeskenteli jälleen kiivastumista. Hänellä oli jotakin erikoista\nmielessään ja olin jo sillä hetkellä varma siitä, että minulta,\nheikommalta, kiristettäisiin jotakin.\n\nMe menimme sisään skanssiin. Minä seurasin vapaaehtoisesti, sillä\ntappelusta ei voinut olla puhettakaan. Hän oli grobiaani, suuri\ngorilla, minä paljon nuorempi ja heikompi. Hän olisi lyönyt minut\nkanteen sekunnissa. Minä olisin ollut kuin riepu hänen käsissään.\n\nLeo ryhtyi käsittelyyn. Hän otti puukkonsa ja käski minun rukoilla.\nMinä nousin, sillä luulin, että sillä tavoin pääsisin helpommalla. Leo\nnäytteli pohjatonta raivoa. Hän oli näkevinään punaista silmiensä\nedessä. Sitä hän ei väsynyt vakuuttamasta. Hän työnsi puukkonsa yhä\nlähemmäksi.\n\nNyt olivat hyvät neuvot kalliit. Tappamista hän ei yrittäisi, siitä\nminä olin varma, mutta pahanlaisia reikiä hän maineensa ylläpitämiseksi\nkyllä voisi pistellä minuun.\n\nMinä pakoilin vuoteeseeni. Hän tuntui läähättävän takana, puuskutti ja\nkiroili. Sitten minä tulin jälleen alas. Katselin häntä suoraan silmiin\nkauan ja kiinteästi.\n\nHän tunsi, että minä näin hänen lävitseen. Se raivostutti häntä enemmän\nkuin luulin. Nyt hän luultavasti oli jo tosissaan vihainen. Minä\npelästyin.\n\nTuijotin häntä edelleen silmiin. Ajatukset pyörivät salamannopeina.\nTarkastin hänen leukaansa. Jos siihen iskisi voimalla? Tuskin minä\nkuitenkaan jaksaisin kaataa häntä kannelle. Sitten hän tappaisi minut\nvarmasti. Minä pakenin jälleen.\n\nJuuri kiivetessäni ylävuoteeseen saavutti hän minut. Tunsin kuinka\npuukko repi paitaani. Paita meni silmänräpäyksessä siekaleiksi. Tunsin\njo naarmun ihollani. Hän ei kuitenkaan uskaltanut lyödä syvemmälle.\n\nKoetin vielä kerran maanitella häntä. Hän vain kiroili ja repi toisella\nkädellä paitaa päältäni pois.\n\nSilloin turvauduin viimeiseen keinoon. Sieppasin kukkaroni tyynyn alta\nja tarjosin hänelle rahaa. Hän ei ollut aluksi kuulevinaan, mutta kun\nvilkaisin taakseni ja ojensin kymmenen dollarin seteliä, näin muutoksen\nhänen kasvoillaan.\n\nHän heittäytyi humalaiseksi, oikein tukkihumalassa olevaksi. Sammaltaen\nsieppasi hän rahan, nauroi raa'asti ja repi vetäisyllä ihokkaanikin\nriekaleiksi. Ikäänkuin iloissaan tästä päästi hän jälleen rähänaurun.\nSitten hän kiroili ja pyysi lisää rahaa. Hän oli olevinaan raivoissaan,\nmutta kuitenkin häpesi rahanryöstöä. Siinä oli psykologinen syy siihen,\nettä hän teeskenteli rapahumalaa.\n\nMinä olin saanut olla rautakoron alla. Veri pakkautui aivoihin ja\najatus kostosta tuli entistä voimakkaampana mieleen. Olisin voinut\nkääntyä sheriffin puoleen, mutta olisin siitä palkakseni saanut puukon\nsisääni. Parempi oli sittenkin maata vuoteessa ja sähistä vihasta.\nHermojännitys oli ollut kireä. Tunsin olevani hiessä ja sydän löi\nhaljetakseen.\n\nSilloin vannoin kostonvalani.\n\nNyt olemme kuitit.\n\n\n\n\nKUU OLI JÄLLEEN PYÖREÄ.\n\n\nHyvät ystävät, uskokaa minua. En kertoisi tätä muuten, mutta sydämeni\non täysi. Se on täynnä unia, suloisia haavekuvia, kuutamoa, rakkautta,\nhätähuutoja ja ikävää. Se on täynnä ystävyyttä... Oh, Herra, ota pois\nminulta nämä näyt!\n\nMinä tiedän, että Pedro vieläkin polttaa vahakynttilöitä Pyhän Marian\nkatseen edessä. Pedro tuijottaa samein silmin Äitiä, kutsuu kuollutta\nnimeltä ja rukoilee samaten kuin minäkin, että häneltä riistettäisiin\ntämä kalkki. Hän itkee, vaikeroi, mutta Jumala on kova meille\nmolemmille. Aaveet tanssivat, meri nauraa kuutamossa ja korvissa kaikuu\nkaksi ääntä. Toinen on kauhea huuto, tuskanhuuto, karjaisu, joka\nsisältää kaiken sen epätoivon, mikä konsanaan voi yöhön kajahtaa,\ntoinen on vieno, nyyhkyttävä ääni, jonka epätoivo ajoittain särkee ja\njoka hukkuu usein lehvien kahinaan.\n\nEmme ole ainoita, Pedro ja minä. Meitä oli silloin kannella viisi.\nJokainen meistä rakasti häntä. Jokainen meistä kuulee nyt korvissaan\nnämä äänet. Mutta miksi rangaista meitä? Mehän olimme syyttömiä. Mehän\nolisimme antaneet elämämme hänen puolestaan.\n\nSallikaa, rakkaat ystävät, että kerron! Laiva, viisimastoinen, makaa\nlepattavin purjein ankkurissa. Mastot piirtyvät kuin korkeat,\nlehvättömät palmut kirkasta kuuta vasten. Purjeet ovat puomien päällä\nkuivumassa. Tuuli aukoo niitä, liukuu kankaan sokkeloissa ja suhahtelee\npehmeästi puomin nokasta toiseen.\n\nHavaijin kuu on kirkas. Se on kirkkaampi kuin monen seudun aurinko. Se\non pehmeä, hyväilevä, ja kaikki se kietoo hopeaansa. Meren, laivan,\nkoralliriutan ja rannan palmutkin. Valoa, häikäisevää hopeaa se kaataa\npyöreästä pullosta kaikkialle. Varjot näet tummina, terävinä ja\nepäystävällisinä, mutta siinä, missä kuu kaataa kirkkauttaan, siinä\nnäet kannen saumojen kiiltävän pien. Laiva on kuin hopearihmoja täynnä.\nKöysistö on muuttunut hohtavaksi seitiksi ja kannen pikiset raot\njuoksevat kuin kiiltomadot päästä toiseen. Purjeet ovat pehmeätä,\nhohtavaa massaa. Luulet voivasi käsikaupalla ammentaa rikkauksia\nkaikkialta.\n\nSellainen on Havaijin kuutamo. Sellaiseksi se laivan muuttaa.\nSatulaivaksi, jolla kun yöllä vaellat, et muuta maailmassa halaja kuin\ntämän näyn säilyttämistä ikuisesti. Pois aurinko! Aurinko on kuuma ja\npistävä. Kuu on rakastettu, joka syleilee ja suutelee.\n\nJack Horne oli meidän ihanteemme. Solakka ja suora hän oli kuin\nkapselitanko. Komea poika, vahva poika ja maailman paras ystävä. Hän\nmeni mastoon, kun muut vielä epäilivät. Hän otti useasti toisilta\nvaikeat työt suoritettavakseen. Hän teki ne kuin leikkien, imuroi jo.\nhymyili. Jack oli kaikkien kanssa hyvissä väleissä. Pidimme hänestä,\nmutta jos joku luulee, että me myös tämän hänelle sanoimme, niin hän\nerehtyy. Eihän merellä puristeta käsiä, syleillä ja suudella poskelle.\nMerellä ajatellaan, luodaan joskus hymyilevä silmäys ja koetetaan olla\nmieliksi. Mieliksi oli Jack kaikille ja me kaikin koetimme olla sitä\nJackille.\n\nTytöt suorastaan hyppivät hänen kaulaansa. Hän hymyili kaikille,\nnauroi, mutta ei antanut sydäntään kenellekään. Niin hän ainakin itse\nväitti, lieneekö sitten puhunut roskaa. Kyllä hän niitä nauratti,\nitketti ja syleili. Mutta kun luonto oli sellainen, niin mitä sille\nsitten voi. Ei mitään.\n\nSen tytötkin ymmärsivät ja lipuivat hiljalleen hänen seurastaan meidän\nsyliimme. He luottivat meihin. Tämän he sanoivat hellästi haaveillen\nmeille, ja saman me sanoimme heille otsa tuimana, kunnes laiva lähti.\nSilloin me otimme kaikki takaisin ja viipotimme vain kädellämme.\n\nToveruus muodostuu merellä hitaasti. Se syntyy vaaroissa, yhteisissä\nvastuksissa ja kurjuudessa. Me olimme kaikin kulkeneet paljon yhdessä,\nja luulen, ainakin kun nyt sitä näin kaukaisen ajan verhon läpi\nkatselen, että me olimme toisillemme enemmän kuin veljet. Sydänkin on\nkumma laitos joskus. Tässä me nyt olimme kuin koulupojat! Pidimme\ntoisistamme, kunnioitimme toisiamme, ja otaksun, että varsin\nmielellämme olisimme survoneet useita silmiä mustiksi toistemme\npuolesta. Ja meitä oli kuitenkin kahdeksan.\n\nEi maailma niinkään paha ole kuin miltä se näyttää.\n\nJack oli silmänruokaa. \"Hänestä sai silmäntäyden\", kuten hänen\nmaanmiehensä Peter sanoi. Kauneus aina viehättää silmää.\n\nNiin kävi hänenkin. En muista oikein tarkalleen enää, oliko hänen\nnimensä Lucia vaiko Maria. Samapa tuo. Hän oli portugalilainen Kauain\nasukas, syntynyt kirkkaan auringon ja hopeaisen tropiikin kuun alla.\nTäällä hän oli viettänyt koko ikänsä. Hänen ruumiinsa olisi varmaan\nollut ruskea ja hänen luontonsa lämmin kuin keskipäivän aurinko. Me\nemme nähneet häntä läheltä koskaan, mutta Jack kertoi meille hänen\nsilmistään ja tukastaan siksi, kunnes nauroimme ja hän heitti meitä\nluukunkiilalla.\n\nUskotteko: Jack oli rakastunut. Kyllä tämä Lucia mahtoi olla kaunis!\nJack ainakin viipyi yömyöhään maissa, kuukerteli ja kaakerteli\nrantapalmujen välissä armaansa kanssa ja oli niin haaveellisen\nnäköinen, ettei kokki kehdannut hänelle enää ruokaa tarjota. Poika oli\nkerrankin jäänyt kiinni.\n\nHeidän rakkautensa oli varmaan kaunista. Ajatelkaa: Mies komea kuin\ntäydessä purjeessa oleva etumasto ja nainen kuuma ja pieni kuin\nauringossa lämmennyt passionhedelmä. He rakastivat toisiaan. Ainakin\nsen havaitsi Jackin silmistä. Hän eli jo toisessa maailmassa.\n\nMe emme olleet välittävinämme. Kuitenkin olisimme sydämen halusta\ntahtoneet nähdä Lucian. Hän mahtoi olla kaunis ja hellä. Miten hän\nmuuten olisi saanut Jackin pään pyörälle? Hän oli kietonut pojan\nvaltaansa kuin liaani palmun. Tuskin hän yletti Jackin olkapäillekään\nasti, mutta kuitenkin Jack olisi ollut hänen puolestaan valmis vaikka\nikuisesti olemaan polvillaan. Kun tämä laivan sisukkain ja vahvin\nApollo oli ananasviinan paineessa valmis hoilaamaan ja tappelemaan,\nsäästivät Lucian tummat silmät hänet monilta kolhaisuilta ja\npuukonpistoilta. Niin ainakin kuvittelimme, sillä poika oli tullut\nlauhkeaksi kuin lammas. Hän nauroi kyllä samalla tavalla kuin ennenkin,\nteki työtä entisellä tavallaan, mutta jäi joskus köysistöön kuin\nnukkuneen rukous tuijottamaan. Ehkä hän näki aaveita. Ehkä hän\nkuvitteli näkevänsä Lucian boniitoksi muuttuneena kisailevan\nkoralliriutan ulkopuolella. Hänestä saattoi jo uskoa mitä tahansa.\n\nEikö olekin rakkaus kummallinen?\n\nOlimme viimeistä iltaa saarella. Viimeinenkin kivihiilen nokare oli\nviety pois. Kansi oli pesty ja purjeet oli paikattu. Viimeisen kerran\nloiskisivat korvissamme Kauain koralliriutan liplatukset. Tyttöjä,\njotka sentään olivat hyviä, emme enää näkisi koskaan. Palmut\nuppoaisivat huomisaamuna auringon noustessa pasaadin vaahtopäihin. Me\nolisimme jälleen keinumassa.\n\nMutta tätähän olimme kokeneet niin monta kertaa ennen. Parin päivän\nkuluttua rupeaisimme jo odottamaan seuraavaa satamaa, seuraavia\ntyttöjä. Sellaista on elämä merellä. Odotusta ja toivoa. Edessä on aina\njotakin odottamisen arvoista. Senvuoksihan pojat merelle lähtevätkin,\nja senvuoksi he siellä pysyvät, vaikka se monesta meistä tuntuu niin\nkummalliselta.\n\nMutta poikkesin jälleen asiasta. Ukko, kippari, oli kieltänyt, vanhan\nmeritradition mukaan, maihinmenon viimeisenä iltana ja yövahti sai\nankaran määräyksen katsoa, että veneet pysyvät kannella. Aamulla\naikaisin nostettaisiin purjeet.\n\nKuu oli jälleen pyöreä. Ei pienintäkään särmää ollut sen kyljessä\nsilloin kuin Jack hyppäsi laidan yli mereen. Tietysti hän kävi vielä\nmaissa. Lucia odotti rannan ruohikossa, siinä missä pesupolku päättyi\nlaguuniin. Tämä oli heidän viimeinen tapaamisensa. Kyllähän me sen\ntiesimme. Mutta suotakoon pojalle tämä ilo. Hän kun oli niin\njännityksellä odottanut pimeätä.\n\nTropiikin kuu kaatoi hopeaa kannelle ja mastoihin anteliaalla kädellä.\nSitä tuli kuin suuresta valinkauhasta. Se säteili, hohti ja teki kaiken\nkauniiksi. Uimme hopeassa, koko meri joi sitä. Niin kaunis oli maailma.\n\nTuntui kuin olisi pasaadin loiskinta riuttaan tänä yönä jonkin verran\nhiljentynyt. Jos istui parraspuulla ja katseli kuun leveää meriväylää,\nniin huomasi, että tuuli oli hieman tyyntynyt. Väreet, lyhyet\nhopeaviivat tasaisesti pyöristyvien aaltojen päällä eivät enää olleet\nniin rauhattomia. Palmujen latvat taipuivat hiljaa valittaen rannalla.\nViidakko äänteli, kaukaa kylästä kuuluu koiran haukuntaa. Yövahtikin\nhämmästyi hiljaisuutta siinä määrin, että jäi istumaan luukulle. Ei\nenää kuulunut hänen paljaiden jalkojensa tassutusta.\n\nMeitä oli viisi kannella. Ehkä joku olisi kuullut supatusta rannalta,\nmutta ei kukaan viitsinyt kuunnella. Me katselimme merta ja...\nuneksuimme. Kuu valaa hopeaa sydämeenkin. Se tulee hyväksi ja helläksi.\nSydän sulaa ja pää vaipuu käsien väliin.\n\nNyt kuuluu rannalta kehoittavia sanoja. Kuuluu kuin joku kehoittaisi\nlempein sanoin toista olemaan itkemättä. Kuuluu vielä ääniä, jotka\nsilloin toivat hymyn huulille, mutta jotka nyt saavat tuskan mieleen.\n\nKatsomme rannalle. Jack riisuu yläruumiinsa paljaaksi. Näemme tämän\naivan selvästi. Eihän matkaa ollut kaapelinmittaakaan. Lucia seisoo\nvarjossa. Hän ei enää yritä lähestyä. Ehkä voimat pettäisivät. Jack\nloiskahtaa veteen.\n\nKuulemme kuinka hän halkoo vettä tasaisin vedoin. Rinta on koholla, pää\nei liiku kummallekaan puolelle, sillä Jack on taitava uimari. Valkoinen\nyläruumis on peittynyt hopeaan, hopeaiset pisarat valuvat veteen ja\npärske on kuin ihana ilotulitus hänen uomassaan. Jack ui kuussa,\nsulassa hopeassa.\n\nHän pääsee puoliväliin.\n\nSilloin huudahtaa Pedro ja tarttuu käteeni. Mustia kolmioita liukuu\nlaguunin suussa. Ne ovat kiiltäviä. Ja vesi jakaantuu niiden edessä\nkuin veitsellä leikaten.\n\nTehän inhoatte käärmeitä, eikö niin? Minä kiroan haikalat. Minä olen\nvalmis syömään kuolintuskassa kamppailevalta haikalalta silmät. Niin\ntekisi moni muukin. Minä en inhoa haikaloja, minä vihaan ja raivoan\nniitä vastaan. Ne ovat Jumalan rankaisevia käsiä ulapalla, kuoleman\nraatelevia sormia.\n\nNe tulevat lähemmäksi. Me huudamme ja varoitamme. Jack kääntyy\nkatsomaan ja ui yhä tyynesti. Hänellähän on enää vain niin vähän\nmatkaa. Kun ensimmäinen evä leikkaa hänen vanavetensä, niin hän\nsukeltaa.\n\nHän sukelsi kolme kertaa. Kuu oli yhtä kirkas kuin ennenkin. Meri joi\nhopeaa ja pärskytti jälleen ilotulituksen taivaalle jokaisesta\nsukelluksesta.\n\nMiksi ei taivas ollut pilvessä? Miksi ei meri ulvonut, hyppinyt ja\npauhannut? Miksi oli kaikki ympärillämme niin hiljaista ja kaunista?\n\nKuun hohtavassa väylässä ne viimein tavoittivat hänet. Suuri oli\nvarmaan se peto, joka kääntyi seljälleen ja nykäisi hänet veden\npinnalta kuin salakka kärpäsen. Hän oli koholla vedestä, rinta paljaana\nja hohtavana. Hän kulki ylösalaisin. Viimein näky: Jalkaterä, joka kuin\nsukellusveneen periskooppi halkaisee vettä. Varpaat nykivät. Sitten\nuppoaa sekin hopeaan.\n\nLucia näki tämän kaiken rannalta, hän seisoi hiljaa jäykkänä. Me olimme\nkoukistuneet parraspuun yli. Ruumis oli jähmettynyt, sydän ei lyönyt ja\nhuulet olivat kuivat.\n\nJuuri silloin, kun Jack läksi viimeiselle matkalleen, me kuulimme hänen\nsuustaan kauhean huudon. Se oli eläimellinen karjaisu. Hän rakasti\nelämää. Poika parka. Ja sitäpaitsi seisoi Lucia kirkkaassa valossa\nrannalla. Hänellä oli kasvot tyttöön päin ennen viimeistä sukellusta.\n\nNämä kaksi ääntä, taivaan ja meren halkova kuolemanhuuto ja\njähmettyneen tytön hiljainen sortuminen nyyhkytyksiin -- kaikuvat\ntajussani vieläkin. Lucia ei itkenyt. Hänen silmänsä olivat varmaan\navoinna, hänen huulensa rukoilivat ja hengitys kävi raskaasti kuin\nnyyhkytys. Tyttö horjui polvilleen. Kaatui sitten siitä suulleen\nlaguunin hietikkoon, kasvot yhä sitä paikkaa kohden, mikä olisi ehkä\nollut punainen muuten, mutta joka nyt oli sulaa hopeaa. Kuussa ei ollut\nsärmääkään.\n\nMe nostimme seuraavana aamuna purjeet.\n\n\n\n\nONNI.\n\n\nI.\n\nTuuli rapisuttaa hiljaa yllämme puiden lehtiä. Voimakkaamman rapinan\naiheuttavat kuitenkin allamme olevat sanomalehdet. Nukumme Sydneyn\nDomainissa, puistossa, satojen yhtä kovaosaisten kanssa. Jokaisella on\nallaan kaduilta kerätty sanomalehtivuode. Nurmi on liian kosteaa ja\nkylmää öisin.\n\nVoisimme mahdollisesti nukkua puistonkin penkillä, mutta silloin\npitäisi meidän valvoa oikeuksiamme jo iltapäivästä lähtien. Siihen ei\nmeillä ole halua, sillä tahdomme olla vapaita, vapaita kuin taivaan\nlinnut.\n\nKaupungin valot heijastuvat tummiin puunrunkoihin. Tuontuostakin kiitää\nauto palavin silmin metsän halki. Sen tulo aluksi pelästyttää: ehkä\npoliisit tulevat. Mutta mitä he meistä tahtoisivat? Saahan täällä\nnukkua. Mutta jos joukkoon on sukeltautunut joku poliisin ajama mies?\nVievät ehkä meidät kaikki piiriasemalle kuulusteltavaksi. Emme luota\naustraalialaisiin poliiseihin ainakaan kaupungeissa. Maalla ovat he\npaljon ystävällisempiä. Siellä heidän kanssaan voi yökauden pelata\nkorttia ja aamulla saa mannaryynipuuroa. Sydneyssä voi saada potkun\njokaisesta vastalauseesta.\n\n-- Mikä puu tämä on? kysyy Niilo.\n\n-- En minä tiedä. Ehkä tammi. Ei sentään. En minä tiedä.\n\n-- Olisipa se mukava vain tietää. Tiedätkö: olen aina halunnut päästä\npalmun tai bambupensaikon alle nukkumaan. Ja sen tämä poika vielä\nkerran tekeekin. Siellä kasvitieteellisessä puutarhassa. Kuuletko:\nvielä hienompaa olisi kyhnyttää selkäänsä siihen pullopuuhun. Eikö\nolisikin hienoa, kun saisi joskus vielä kotona sanoa, että on nukkunut\noikean pullopuun alla.\n\nNiilo nauraa pehmeästi. Minä tunnen pitäväni hänestä. Hän on samalla\nkertaa avuton ja elämänhaluinen. Tänä yönä olemme lähestyneet toisiamme\nvarsin runsaasti, sillä olemme jo yli kaksi tuntia kuunnelleet lehtien\nja sanomalehtien rapinaa ja keskustelleet omasta elämästämme. Siitä,\nmitä aiomme tehdä, jos vielä kerran pääsemme pois kotiin. Siitä, mistä\nhuomenna, ylihuomenna ja niin edelleen saisimme ruokamme kerjätyksi ja\nsiitä, voisiko merimiespastorilta vielä vipata tukanleikkuurahoja.\n\nNiilo on aivan vierelläni. Tunnen hänen ruumiinsa lämmön. Se\nrauhoittaa, ja olen vielä siksi nuori, että saan yläpuolella\ntuikkivista tahdistakin apua.\n\n-- Oletko sinä, Niilo, onnellinen?\n\n-- En minä tiedä. Ei minua nyt mikään vaivaa. Silloin, muistatko, kun\nolimme eksyksissä Sinisillä vuorilla ja minä olin niin kipeä. Silloin\nminä en ollut onnellinen. Olen aivan varma siitä. Et sinäkään tainnut\nsilloin olla onnellinen.\n\n-- Minä olin peloissani silloin. Pelkäsin, että poliisit saisivat\nmeidät kiinni. Olisin minä muuten ollut onnellinen. Meillähän oli\nsilloin vielä rahaakin.\n\n-- Älä puhu rahasta nyt. Muuten, luulen, että minä olen kaikkein\nonnellisin silloin, kun minulla ei ole yhtään rahaa.\n\nMe lauloimme, kerroimme hävyttömiä juttuja toisillemme, olimme aivan\nmahdottoman iloisia. Koko maailma oli meille avoinna. Ajattelimme\nkotia, mutta ajatukseen liittyi nyt aika annos ylpeyttä. Me pärjäsimme\ntäällä Jumalan selän takana, me vielä puolittain lapset. Ajattelimme\nkoulutovereitamme ja sitä, kuinka he varmaan kadehtisivat meitä\nsaadessaan tietää tästä kaikesta ihanuudesta. He siellä kaukana\nkulkivat jalat kuraisina; meidän paljaiden varpaittemme alla kirskui\nhiekka, lämmin, pehmeä, hiekka, niin suloisesti.\n\nSilloin me olimme onnellisia.\n\n\nII.\n\nIstumme Ahukinin laiturilla. Paljaat jalat riippuvat miltei veden\nrajassa kiinni. Bill, Jim ja minä.\n\n-- Oletteko te, pojat, olleet koskaan onnellisia? kysyn minä.\n\nBill katsoo Jimiä. Jim katsoo Billiä. Sitten purskahtavat he nauramaan.\n\n-- Kovinpa olet vielä nuori, sanoo Bill. Kun ihmisellä on maha täysi\neikä ole antautunut kenenkään naisihmisen kelkkaan, on hän onnellinen.\nMinäkin olen ollut monta kertaa onnellinen. Nytkin olen onnellinen.\nNiin sinunkin pitäisi olla. Enemmän rahaa sinulla on kuin\nmeillä. Sitäpaitsi sinulla on virka. Me olemme vain tavallisia\n_beachcombereita_.\n\nJim sanoo: Kyllä Bill on oikeassa. Minä olen aina onnellinen kun\nminulla on täysi vatsa. Ja nyt on mahani aivan pingoillaan. Aurinko\npaistaa, tuuli puhaltaa ja täällä satamassa näen kaikki ne laivat,\njoita haluankin nähdä.\n\nTietysti minäkin olen onnellinen. Olen onnellinen siksi, että tiedän\nkoska tahansa pääseväni merelle, yläpramille istumaan ja katselemaan\nkeulan kuohua, lentokalojen leikkiä, boniittojen pyörähdyksiä ja laivan\ntasaista nousua ja laskua pasaadissa. Minä olen vapaa ja siksi olen\nonnellinen. Minä tiedän saavani jokapäiväisen leipäni. Oikeudella ja\nvääryydellä. Elämä on tehnyt minut vahvaksi.\n\nSilloin -- Ahukinin rantalaiturilla -- tunsin olevani onnellinen.\n\nNiilo nousee istumaan. Hän on nuori, kuusitoistavuotias, ja hän osaa\nvielä innostua. Minä taidan sittenkin olla paatuneempi, kovempi.\n\nNiilo puhuu:\n\n-- Muistatko kerran, kun kävelimme siellä Orangen lähettyvillä.\nKuljimme peräkkäin tienvieriä nurmikolla. Olimme juuri saaneet ruokaa,\nteetä ja sokeria. Aurinko paistoi, mutta me olimme leppoisassa\nvarjossa. Muistatko, kun sitten yht'äkkiä tien mutkasta tuli näkyviin\njokin, eukalyptuspuut, teltat ja toverit. Kuinka me iloistuimme ja\njouduimme aivan kotoisen tunnelman valtaan. Sinä suorastaan juoksit\ntelttojen luo, huusit _hallo, boys_ -- ja menit sitten heti uimaan. Kai\nmuistat, kuinka he antoivat meille makuusijan teltassa. Ja me kun\nolimme jo toista kuukautta maanneet paljaan taivaan alla iguanojen ja\nkaniinien katseltavana. Nyt ei tarvinnut sytyttää tulta, ei siitä\nhuolehtia. Löytyyköhän parempia tovereita missään? Silloin me olimme\nonnellisia. Emmekö olleetkin?\n\nMinä en uskalla puhua mitään. Olen siirtynyt ajatuksissani ensimmäisiin\nyhteisiin vaelluspäiviimme. Henkeäsalpaavaan piilotteluun Sinisillä\nvuorilla, kiertelyyn hotellista toiseen, väärien nimien käyttöön ja\nnälässä olemiseen. Alussa oli rahaa, mutta sitten täytyi kerjätä.\nIhmiset ovat ihmisiä joka paikassa eikä kukaan soisi pyytäjän omille\nrappusilleen kuolevan, mutta jopa oli vaikeata alussa kerjätä. Kun\nkoiralle viskataan luu, on kyseessä toinen asia. Me olimme ylpeitä,\nvapaita ritareita, ja sittenkin täytyi meidän valehdella, maanitella ja\nhuokailla. Se oli alussa inhoittavaa, alentavaa. Emme olleet silloin\nonnellisia.\n\nSitten paaduimme. Ensimäinen ateria, jonka söimme ilman omantunnon\nkolkutuksia, oli todella ihana. Edelleen: päivä päivältä me tunsimme\nitsekunnioituksemme kasvavan. Lopulta olimme niin huolettomia\njokapäiväisestä leivästämme, että todella tunsimme itsemme\nonnelliseksi. Ei shillinkiäkään ollut taskuissamme, kengät olivat\nmenneet kaiken maailman tien, paita oli selästä repeytynyt ja hatusta\nolivat vain rippeet jäljellä. Mutta sittenkin.\n\n\n\n"]