Cranfordin seurapiiri

CRANFORDIN SEURAPIIRI

Kirj.

Elizabeth Cleghorn Gaskell

Suomentanut

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1927.

SISÄLLYS:

      Elizabeth Cleghorn Gaskell.
   I. Seurapiirimme.
  II. Kapteeni.
 III. Vanha lemmenjuttu.
  IV. Vanhan poikamiehen luona.
   V. Vanhoja kirjeitä.
  VI. Peter-parka.
 VII. Vierailuja.

VIII. "Teidän armonne".

IX. Signor Brunoni.

X. Säikähdys.

XI. Samuel Brown.

 Xii. Kihloissa.

XIII. Maksujen lakkautus.

XIV. "Hädässä ystävät tutaan".

XV. Onnellinen palaaminen.

XVI. Rauha Cranfordille.

Elizabeth Cleghorn Gaskell.

Elizabeth Cleghorn Gaskell syntyi Chelsea-nimisessä Lontoon kaupunginosassa syyskuun 29 p:nä 1810 ja joutui, koska hänen äitinsä kuoli pian hänen syntymänsä jälkeen, tätinsä hoitoon pieneen, vanhanaikaiseen Knutsfordin kaupunkiin Manchesterin lähelle. Hänen isänsä William Stevenson oli monipuolisen lahjakas mies, joka toimi opettajana, saarnaajana, kirjailijana ja lopulta virkamiehenä valtiokonttorissa. Saatuaan huolellisen kasvatuksen ja vartuttuaan täysi-ikäiseksi neidoksi Elizabeth Stevenson meni naimisiin pastori William Gaskellin kanssa, ottaen siitä lähtien hartaasti osaa miehensä seurakunnalliseen työhön Manchesterissa.

Hänen avioliittonsa oli onnellinen, perheen yhä lisääntyessä. Samoin kuin moni muu nainen, joille kotoinen elämä on antanut täyttä tyydytystä, näyttää myöskin Elizabeth Gaskell olleen pitkiä aikoja tietämätön uinuvista kyvyistään taiteelliseen työhön, kunnes sitten sattuu jokin aihe sisälliseen heräämiseen. Oltuaan toistakymmentä vuotta naimisissa hän menetti v. 1844 ainoan poikansa, ja pitkällinen, haikea suru johdatti hänet panemaan paperille vuosien kuluessa kerääntyneitä kokemuksia ja henkisiä näkemyksiä tehtaalaisten vaikeista oloista. Silloin hän ei suinkaan aavistanut lahjojaan niin suuriksi, että hänet on mainittava sellaisten tunnettujen naiskirjailijain kuin Jane Austenin, Charlotte Brontën ja George Eliotin rinnalla.

Näin syntyi hänen ensimmäinen romaaninsa Mary Barton, joka heti herätti ansaittua huomiota. Sitten seurasi yhtämittaisessa kirjallisessa työssä kymmenkunta muuta teosta, jotka kaikki ovat tuntuvasti rikastuttaneet Englannin kirjallisuutta. Paitsi romaaneja, yhteiskunnallisia kuvauksia ja Charlotte Brontën mestarillista elämäkertaa hänen kynästään lähti myös runsas määrä avustusta Charles Dickensin aikakauskirjaan Household Words, jossa nyt suomennuttu Cranford ensiksi ilmestyi kirjoitelmina 1851-53. Täysi syy oli odottaa häneltä paljon lisää uralla, joka jatkui menestyksestä toiseen, mutta sydäntauti teki liian varhain lopun hänen elämästään marraskuun 12 p:nä 1865.

Jos Elizabeth Gaskellia vertaa muihin englantilaisiin kirjailijoihin, niin hänen voi sanoa olevan saman hengen lapsia kuin olivat hänen edeltäjänsä Charles Lamb ja hänen aikalaisensa Charles Dickens, sillä hänessäkin oli vallitsevana lempeä osanotto inhimilliseen kärsimykseen, ihailu sankaruutta kohtaan, joka kohottaa sydämeltään puhtaan ja nöyrän, ja se viehättävä, leppoisa huumori, joka on kuin auringonpaistetta sateen lävitse. Erityisesti hänellä oli kyky ottaa kuvattavat luonteensa itse elämästä, niinkuin hän oli ne nähnyt taiteellisesti elävoittyneinä ja kirkastuneina.

Kun tutustuu "Cranfordin seurapiiriin", huomaa piankin, että ainoastaan nainen on voinut tämän kuvauksen kirjoittaa. Vanhan Knutsfordin kaupungin elämä esiintyy siinä nähtynä naisen silmillä; miesväkeä tavataan vain antamassa tarpeellista täydennystä ja pirteyttä, mutta muuten on kaikki naisten vallassa. Samalla kun kirjailija tarjoo meille todellisesta elämästä saatuja piirteitä, kertomalla erilaisten naisten vaiheista, hän on toisaalta sommitellut tästä yhtenäisen romaanin siten, että kuvaus keskittyy määrättyyn päähenkilöön, vanhenevaan Matilda-neitiin, jonka liikuttava, sopusointuiseen loppuun kehittyvä tarina tenhoaa jokaisen lukijan mieltä. Se, mikä esim. Dickensin kuvaamissa nöyrissä, yksinkertaisissa ja ylevissä naisluonteissa on taiteellisesti parhaiten esitetty, tulee tässäkin ilmi hienotunteisen huumorin keralla, ja lisäksi saamme nauttia siitä erikoisesta näkökannasta, jolta toinen sukupuoli katselee elämää, huomaten siinä lukemattomia, miehiseltä käsitykseltä salaan jääviä ilmiöitä ja tunteita. Päästyämme tämän viehättävän kuvaussarjan loppuun voimme todella yhtyä kirjailijan huomautukseen, että meistä jotenkuten tuntuu kuin itsekin olisimme parempia ihmisiä silloin, kun vanha Mathilda-neiti sattuu olemaan lähellämme.

Tässä suomennossarjassa esiintyy vanhempi englantilainen romaanituotanto – nykyaikaisen romaanikirjallisuuden varsinainen lähde – täten vähitellen edustettuna huomattavimmilla näytteillään, kun sen tuotannon esikoinen "Pamela" saa kohdakkoin täydennyksekseen Fieldingin "Josef Andrewsin" ja myöskin Dickens on jo ehtinyt saada sijansa valikoimassamme. Samanaikaisesti ovat madame de Lafayette ja Diderot tulleet esitellyiksi ranskalaisten lähteiden joukosta. Mutta ilman tätä kokoavaakin tarkoitusta ansaitsisi rouva Gaskellin herttainen pikkukaupunki-kuvaus meikäläisenkin kirjallisuudenharrastajan huomion.

ENSIMMÄINEN LUKU

Seurapiirimme

Ensinnäkin on mainittava, että Cranfordissa vallitsevat amatsoonit. Kaikki huoneustot, joista suoritetaan määrättyä summaa korkeampi vuokra, ovat naisten hallussa. Jos aviopari sattuu asettumaan kaupunkiin, niin mies tavalla tai toisella häviää: joko hän suorastaan säikähtyy kuoliaaksi nähdessään olevansa ainoa mies Cranfordin iltakutsuissa, tai saadaan tietää, että hän on palveluksessa rykmentissään tai laivallaan tai puuhailee uutterasti viikon umpeensa läheisessä Drumblen kauppakaupungissa, johon on vain kahdenkymmenen penikulman rautatiematka. [Englannin penikulma on n. 1,600 metriä. – Suom.] Sanalla sanoen, missä miehet oleskelevatkin, Cranfordissa heitä ei tavata. Ja mitä he siellä tekisivätkään? Palattuaan kolmenkymmenen penikulman kierroltaan lääkäri nukkuu Cranfordissa; mutta eihän jokainen mies voi olla lääkäri. Siistien puutarhain täyttäminen mitä aistikkaimmin valituilla kukkasilla ja niiden puhtaiksi kitkeminen jokaisesta rumentavasta rikkaruohon korresta; pienten, samaisia kukkia säleaidan raoista katselevien ja kärkkyvien poikien poishäätäminen; auki jätetystä veräjästä sattumalta puutarhaan puikahtaneiden hanhi-uskalikkojen hätisteleminen; kaikkien kirjallisten ja valtiollisten kysymysten ratkaiseminen tarpeettomitta ja hankalitta todisteluitta ja väittelyittä; selväin ja täsmällisten tietojen hankkiminen jokaisen seurakuntalaisen asioista; sirojen palvelijattarien pitäminen ihmeellisessä kurissa; laupeudentöiden (hiukan pakollisten) osoittaminen köyhille ja todella hellästä sydämestä lähteneen avun antaminen toisilleen, milloin joku sattuu olemaan hädässä – kaikki nuo ovat hommia, joihin Cranfordin naiset mainiosti kykenevät. "Mies", kuten eräs heistä minulle kerran huomautti, "on talossa aina tiellä!"

Mutta vaikka Cranfordin naiset tietävät kaikki toistensa toimet, he ovat aivan välinpitämättömiä toistensa mielipiteistä. Tosiaan, koska jokaisella on varsin pitkälle kehittynyt yksilöllisyytensä, ettemme sanoisi omituisuutensa, mikään ei olisi helpompaa kuin kostonhaluinen sanasota; mutta kuitenkin hyvänsuopuus vallitsee melkoisessa määrässä.

Cranfordin naisilla on vain tilapäisiä pikku kiistoja, jotka taistellaan muutamilla kitkerillä sanoilla ja vihaisilla päänkeikauksilla – juuri kylliksi estääkseen heidän tasaisen elämänsä juoksun käymästä liian yksitoikkoiseksi. Heidän pukunsa on vapaa muodinorjuudesta, he kun sanovat: "Mitä merkitsee, kuinka pukeudumme täällä Cranfordissa, jossa jokainen meidät tuntee?" Ja jos he matkustavat kotoa pois, on heidän puolustelunsa yhtä tehokas: "Mitä merkitsee, kuinka pukeudumme täällä, missä kukaan ei meitä tunne?" Heidän vaatteensa ovat tavallisesti hyvästä ja yksinkertaisesta kankaasta, ja useimmat heistä ovat siisteyden suhteen melkein yhtä tunnontarkkoja kuin miss Tyler, jonka moitteeton maine elää. Mutta voin vakuuttaa, että viimeiset pöhöhihat ja viimeinen tiukka töpöhame, joita Englannissa käytettiin, nähtiin Cranfordissa – ja niitä katseltiin hymyilemättä.

Voin todistaa nähneeni komean punasilkkisen perhe-sateenvarjon, jonka suojassa monien sisarustensa kuoltua yksin eloon jääneen lempeän pienen vanhan neidin oli tapana sadepäivinä tipsuttaa kirkkoon. Onko teillä mitään punaisia, silkkisiä sateenvarjoja Lontoossa? Meillä kävi kasku ensimmäisestä, mitä Cranfordissa koskaan oli nähty, ja pikku pojat olivat irvistellen nimittäneet sitä "hameeseen puetuksi seipääksi". Se oli saattanut olla juuri tuo kuvailemani punainen silkkisateenvarjo, ja kenties sitä kannatteli joku tukeva isä lapsilaumansa yläpuolella. Pieni nais-rukka – perheen viimeinen eloonjäänyt vesa – tuskin kykeni sitä kantamaan.

Seuraelämää varten oli sääntöjä ja määräyksiä vierailukäynneistä; ja nämä julistettiin kaikille nuorille ihmisille, jotka sattuivat kaupunkiin ja siellä ehkä jonkun aikaa viipyivät, yhtä juhlallisesti kuin entiset Man-saaren lait kerran vuodessa luettiin Tinwaldin vuorella.

"Ystävämme ovat lähettäneet kysymään, kuinka voitte täniltaisen matkanne jälkeen, hyvä vieras" (oli ajettu viisitoista penikulmaa erään herrasmiehen vaunuissa); "he antavat teidän levähtää huomenna, mutta seuraavana päivänä he epäilemättä käyvät tervehtimässä. Koettakaa siis olla vapaana kello kahdentoista jälkeen – kahdestatoista kolmeen ovat meidän vierailutuntimme."

Ja käynnin jälkeen ilmoitettiin:

"Nyt on kolmas päivä; epäilemättä on äitinne sanonut teille, hyvä ystävä, ettei koskaan ole viivyteltävä kolmea päivää enempää vastavierailun tekemisessä; ja sitten ei ole koskaan viivyttävä talossa neljännestuntia pitempää aikaa."

"Mutta pitääkö minun katsoa kelloani? Kuinka voin tietää, milloin neljännestunti on kulunut?"

"Teidän on yhä pidettävä aika mielessänne, ystäväni, ettekä saa keskustellessa sitä unohtaa."

Koska jokaisella oli tämä sääntö mieleenpainettuna, niin ei vieraita vastaanotettaessa enempää kuin vierailulla ollessakaan tietenkään mitään mielenkiintoisempaa kysymystä voitu pohtia. Tyydyimme pieneen lyhytsanaiseen rupatteluun ja olimme täsmälliset ajan suhteen. Otaksun, että jotkut Cranfordin "paremmista ihmisistä" olivat köyhiä ja vain vaivoin saivat tulot riittämään menoihin; mutta spartalaisten tavoin he kätkivät tuskansa hymyilevän pinnan alle. Kukaan meistä ei puhunut rahoista, koska se olisi haiskahtanut kaupalta ja liikeasioilta; ja vaikka jotkut kai olivatkin köyhiä, olimme kaikki ylimysmielisiä. Cranfordilaisilla oli hyvänsuopa toveruushenki, ja tämä esprit de corps sai heidät aina ummistamaan silmänsä, kun joku heistä ei oikein onnistunut pyrkimyksissään salata köyhyyttänsä. Kun esimerkiksi rouva Forresterilla oli kutsut nukkekodin kaltaisessa asunnossaan ja pieni palvelustyttö vaivasi sohvalla istuvia naisia pyytämällä, että saisi ottaa esille sohvan alta teetarjottimen, piti jokainen tätä omituista toimenpidettä mitä luonnollisimpana ja puhui edelleen taloushommista ja juhlallisuuksista aivan kuin kaikki olisimme uskoneet, että emännällä oli varsinainen väentupa, erityinen ruokasali sekä kellarimestari ja kokki pienen pyhäkoulutytön asemesta, jonka lyhyet punaiset käsivarret eivät mitenkään olisi jaksaneet kantaa tarjotinta yläkertaan, ellei hänen emäntänsä olisi häntä siinä salavihkaa auttanut, vaikka tämä nyt istui juhlapuvussa eikä ollut tietävinäänkään, mitä leivoksia pöytään tuotiin. Ja kuitenkin hän tiesi, ja me tiesimme, ja hän tiesi meidän tietävän, ja me tiesimme hänen tietävän, että me tiesimme hänen puuhailleen koko aamun teeleivän ja hohkaisten sokerikakkujen valmistamisessa.

Tästä yleisestä, mutta tunnustamattomasta köyhyydestä ja tästä julkisesti tunnustetusta hienosta säädyllisyydestä oli pari seurausta, jotka eivät suinkaan olleet haitaksi ja jotka voitaisiin hyvillä tuloksilla ottaa käytäntöön monissa seurapiireissä. Niinpä Cranfordin asukkaat menivät aikaisin levolle ja kulkea kolistelivat kotiin puisissa päällyskengissään lyhdynkantajan saattamina kello yhdeksän aikoihin illalla; ja koko kaupunki oli nukkumassa puoli yhdeltätoista. Sitäpaitsi pidettiin "rahvaanomaisena" (kauhea sana Cranfordissa) tarjoilla mitään kallishintaista syötävää tai juotavaa iltaseuroissa. Vohvelivoileivät ja sokeritortut oli kaikki, mitä jalosukuinen rouva Jamieson tarjosi; hän oli edesmenneen Glenmiren kreivin käly, vaikka harjoittikin sellaista "siroa säästäväisyyttä".

"Siroa säästäväisyyttä!" Kuinka helposti palaavat kielelle cranfordilaisten lauseparret! Siellä oli säästäväisyys aina "siroa" ja tuhlaus aina "rahvaanomaista ja korskeilevaa"; eläinsadussa mainitun ketun tapaan nyljimme ulottumattomissamme olevia "pihlajanmarjoja" muka niiden happamuuden vuoksi, ja näin tulimme hyvin rauhallisiksi ja tyytyväisiksi. En voi koskaan unohtaa sitä hälinää, jonka aiheutti eräs Cranfordiin asettunut kapteeni Brown, kun hän julkisesti mainitsi köyhyydestään – ei kuiskaamalla siitä luotettavalle ystävälle lukittujen ovien ja suljettujen ikkunoiden takana, vaan yleisellä kadulla kovalla sotilasmaisella äänellä! Hän syytti köyhyyttään siitä, ettei ollut vuokrannut jotakuta haluamaansa asuntoa. Cranfordin naiset olivat jo muutoinkin voivotelleet, että mies, vieläpä herrasmies, oli tunkeutunut heidän alueelleen. Hän oli eläkettä nauttiva kapteeni ja oli saanut jonkun toimen läheisellä rautatiellä, jonka rakentamista pieni kaupunki oli tarmokkaasti vastustanut. Ja kun hän paitsi miehistä sukupuoltaan ja yhteyttään tuon vihatun rautatien kanssa oli kyllin röyhkeä puhumaan köyhyydestään, niin silloin hänet tosiaan olisi pitänyt sulkea kaikesta kanssakäymisestä. Kuolema oli jotakin yhtä varmaa ja yhtä yleistä kuin köyhyyskin, eivätkä ihmiset kuitenkaan siitä ääneensä kaduilla haastaneet. Sana ei sopinut sivistyneiden korvien kuullen mainittavaksi. Olimme ääneti sopineet olemaan huomaamatta, että ketään, jonka kanssa kestiystävinä seurustelimme ja jota pidimme vertaisenamme, köyhyys koskaan voisi estää tekemästä, mitä halusi. Jos kävelimme kutsuihin tai niistä kotiin, tapahtui se siksi, että ilta oli niin ihana ja ilma niin virkistävä, eikä ollenkaan kantotuolien kalleuden vuoksi. Jos pukeuduimme kesäisin karttuuniin vaalean silkin asemasta, teimme sen siksi, että mieluummin käytimme pestävää ainesta; – ja niin edespäin, kunnes olimme sitoneet silmämme näkemästä sitä yleistä tosiasiaa, että kaikki olimme verraten vähävaraista väkeä.

Näin ollen emme tienneet, mitä ajatella miehestä, joka puhui köyhyydestä ikäänkuin se ei olisikaan häpeäksi. Mutta tavalla tai toisella kapteeni Brown kuitenkin hankki itselleen arvonantoa Cranfordissa, ja hänen luonaan käytiin vierailuilla kaikista vastakkaisista päätöksistä huolimatta. Kummastuksekseni kuulin hänen mielipiteitään esitettävän määräävinä käydessäni kaupungissa noin vuosi senjälkeen, kun hän sinne oli asettunut. Omat ystäväni olivat kaksitoista kuukautta aikaisemmin olleet kiivaimpina vastustamassa jokaista ehdotusta käydä kapteenia ja hänen tyttäriänsä tervehtimässä; ja nyt hänet otettiin vastaan rauhoitetuillakin tunneilla – ennenkuin kellon viisarit osoittivat kahtatoista. Tosin kyllä tapahtui se siinä tarkoituksessa, että ennen tulen sytyttämistä takkaan saataisiin selville, miksi eräs kamiini savutti; mutta joka tapauksessa kapteeni Brown nousi rohkeasti yläkertaan, puhui äänellä, joka tässä huoneessa kaikui liian voimakkaalta, ja laski leikkiä aivan kuin kotonaan.

Hän ei ollut laisinkaan huomannut pientä ylenkatseellisuutta ja joutavien kohteliaisuuksien laiminlyömistä vastaanotoissa. Hän oli ollut ystävällinen, vaikka Cranfordin naiset olivat esiintyneet kylmästi; hän oli ottanut pienet ivalliset imartelut todeksi; ja miehuullisella avomielisyydellään hän oli taittanut kärjen kaikelta siitä johtuvalta karttelulta, ettei hän hävennyt köyhyyttänsä. Ja vihdoin hänen oivallisen terve miehenjärkensä ja ripeä kyky keksiä apukeinoja taloudellisten pulien selvittämiseksi olivat hankkineet hänelle erityisen arvovallan Cranfordin naisten keskuudessa. Hän itse kulki tietään aavistamatta näiden suosiota enempää kuin ennen oli aavistanut sen puutetta; ja varmaankin hän eräänä päivänä hämmästyi nähdessään erään leikillä antamansa neuvon saavuttaneen niin suurta tunnustusta, että se oli otettu aivan vakavaksi todeksi.

Se tapahtui näin: Eräällä vanhalla naisella oli alderneyläinen lehmä, jota hän helli kuin tytärtään. Jos teki hänen luokseen tuon lyhyen neljännestunnin vierailun, sai aina kuulla eläimen ihmeen oivallisesta maidosta tai sen ihmeellisestä älystä. Koko kaupunki tunsi neiti Betsy Barkerin alderneyläisen, joka oli kaikkien suosikki. Senvuoksi olikin naapurien myötätunto ja suru suuri, kun lehmä-rukka jäätyään hetkiseksi ilman peräänkatsojaa putosi kalkkikuoppaan. Se ammui niin surkeasti ja äänekkäästi, että se pian kuultiin ja eläin pelastettiin. Mutta poloinen oli sillä välin menettänyt melkein kaiken karvansa ja näytti ulos tultuaan alastomalta, viluiselta ja kurjalta paljaassa nahassaan. Kaikki surkuttelivat eläintä, vaikka jotkut eivät voineet pidättää hymyänsä, kun se näytti niin hullunkuriselta. Neiti Betsy Barker ihan itki surusta ja kauhusta; ja hänen sanotaan ajatelleen yrittää öljykylpyä. Tätä keinoa ehkä suositteli joku niistä, joiden neuvoa hän kysyi; mutta ehdotuksen, jos sitä koskaan tehtiinkään, kumosivat kapteeni Brownin päättäväiset sanat: "Hankkikaa sille flanelliliivit ja flanelliset housut, neiti hyvä, jos tahdotte pysyttää sen hengissä. Mutta neuvoisinkin teitä heti teurastuttamaan eläinparan."

Neiti Betsy Barker kuivasi silmänsä ja kiitti kapteenia sydämellisesti. Hän ryhtyi työhön, ja ennen pitkää koko kaupunki pistäysi katsomassa alderneyläistä, kun se siivosti kulki laitumelleen tummanvihreässä flanellipuvussaan. Monta kertaa olen sitä itse katsellut. Nähdäänkö Lontoossa vihreään flanelliin puettuja lehmiä?

Kapteeni Brown oli vuokrannut pienen talon kaupungin laidassa ja eleli siinä kahden tyttärensä kanssa. Hän lienee ollut hiukkasen seitsemännellä kymmenellä ensi kertaa vieraillessani Cranfordissa, senjälkeen kun en siellä enää vakinaisesti asunut. Mutta hänellä oli jäntevä, hyvin harjoitettu, kimmoinen ruumis; hän kulki sotilasmaisesti pää tanakasti pystyssä ja kevein askelin. Kaikki tämä vaikutti, että hän näytti paljoa nuoremmalta kuin oli. Hänen vanhin tyttärensä näytti melkein yhtä iäkkäältä kuin hän itse ja ilmaisi täten, että isä oli todellisuudessa vanhempi kuin mitä hänen ulkonäöstään olisi voinut päättää. Neiti Brown oli kaiketi neljänkymmenen korvissa. Hänen kasvojensa ilme oli sairaloinen, kiusaantunut ja huolien uurtama, ja nuoruuden hilpeys näkyi aikoja sitten haihtuneen. Nuorenakin hän oli varmaan ollut suloton ja karkeapiirteinen. Neiti Jessie Brown oli kymmentä vuotta nuorempi sisartaan ja kaksikymmentä kertaa sievempi. Hänen pyöreillä kasvoillaan oli hymykuoppasia. Neiti Jenkyns sanoi kerran ollessaan suuttuneena kapteeni Browniin (myöhemmin kerron, mistä syystä), että hänen mielestään "Jessie-neidin oli aika hyljätä hymykuoppansa eikä aina yrittää näyttää lapselta". Totta olikin, että hänen kasvoissaan oli jotakin lapsellista, ja se luullakseni pysyy niissä kuolemaan asti, vaikka hän eläisi satavuotiaaksi. Hänen isot, siniset, ihmettelevät silmänsä katselivat ihmisiä suoraan kasvoihin; hänellä oli muodoton töppönenä, mutta huulet olivat mehevän punaiset; sitäpaitsi järjesteli hän tukkaansa kiharoille, mikä vielä enensi lapsellista ulkonäköä. En tiedä, oliko hän kaunis vai ei, mutta minä pidin hänen kasvoistaan, ja niin tekivät kaikki muutkin, eikä hän luullakseni hymykuopilleen mitään voinut. Hänellä oli käynnissään ja esiintymisessään jotakin isän huolettomasta ripeydestä; ja jokaisen naisen silmä olisi helposti huomannut pienen eron sisarusten puvussa – neiti Jessien puvut maksoivat noin kaksi puntaa enemmän vuodessa kuin neiti Brownin. [Englannissa on tapana mainita perheen vanhinta naimatonta tytärtä sukunimeltä ja muita ristimänimeltä. – Suom.] Ja kaksi puntaa oli iso summa kapteenin vuositileissä.

Sellaisen vaikutelman sain Brownin perheestä, kun heidät kaikki ensi kerran näin Cranfordin kirkossa. Kapteenin olin tavannut ennen – tuota sisäänsavuavaa kamiinia tarkastettaessa, jolloin hän oli korjannut vian vähäpätöisellä muutoksella savutorvessa. Kirkossa hän käytti lornettia aamuvirren aikana, nosti sitten päänsä pystyyn ja yhtyi äänekkäästi ja reippaasti veisuun. Hän lauloi vastaukset voimakkaammin kuin lukkari – vanha heikkoääninen mies, jota kaiketi kiusasi kapteenin soinnukas basso, koska hän alkoi piipittää yhä kimeämmin.

Kirkosta tultaessa vilkas kapteeni osoitti mitä ritarillisinta huomiota molemmille tyttärilleen. Hän nyökkäili ja hymyili tuttavillensa, muttei puristanut kenenkään kättä ennenkuin oli auttanut neiti Brownin avaamaan sateenvarjonsa, vapauttanut hänet hartauskirjasta ja kärsivällisesti odottanut, kunnes hän vapisevilla hermostuneilla käsillään oli koonnut hameenhelmansa kävelläkseen kosteita teitä pitkin.

Ajattelin ihmetellen, mitä Cranfordin naiset hommailivat kapteeni Brownin ollessa heidän kutsuissaan. Entisinä aikoina olimme usein riemuinneet siitä, ettei peliseuroissamme ollut saapuvilla ketään herrasmiestä, josta olisi tarvinnut huolehtia ja keksiä häntä huvittavia puheenaiheita. Olimme kiittäneet onneamme näistä hauskoista illoista; ja hienoudentavoittelussamme ja miesvihassamme olimme melkein onnistuneet itsellemme uskottelemaan, että miehenä oleminen oli "sivistymätöntä". Kun siis kuulin, että ystäväni ja emäntäni, neiti Jenkyns, aikoi minun kunniakseni pitää kutsut, joihin kapteenia tyttärilleen oli pyydetty, ihmettelin kovin, millainen sellaisesta illasta tulisi. Pelipöydät vihreine villaliinoineen asetettiin tavallisuuden mukaan esille jo päivänvalolla. Oli marraskuun kolmas viikko, joten hämärä alkoi noin kello neljältä. Kynttilöitä ja puhtaita korttipakkoja järjesteltiin jokaiselle pöydälle. Tehtiin tuli takkaan; siro palvelustyttö oli saanut viimeiset määräyksensä; ja siinä me seisoimme parhaimpaamme paettuina jokaisella kynttilänsytyttäjä kädessä valmiina tuikkaamaan kynttilöihin tulen, heti kun ensimmäinen kolkutus kuului ovelta. Cranfordin kutsut olivat juhlallisia tilaisuuksia, joissa naiset tunsivat itsensä hyvin arvokkaiksi istuessaan yhdessä parhaissa pukimissaan. Niin pian kuin kolme oli saapunut, istuuduimme pelipöydän ääreen lyömään preferenssiä, ja minä jouduin onnettomaksi neljänneksi pelaajaksi. Seuraavat neljä tulokasta sijoitettiin heti toisen pöydän ääreen, ja pian esiintyivät aamulla ohimennessäni varastohuoneessa näkemäni teetarjottimet, joista yksi asetettiin jokaisen korttipöydän keskelle. Porsliini oli kuuluisaa, hienoa "munankuorta"; vanhanaikaiset, pöytähopeat kimaltelivat kirkkaina; mutta suunavaus oli mitä köykäisintä laatua.

Teenjuonnin aikana kapteeni ja neidit Brown astuivat sisälle; ja saatoin havaita, että vanha sotilas syystä tai toisesta oli kaikkien läsnäolevain suosikki. Rypistyneet kulmat kävivät sileiksi, terävät äänet pehmenivät hänen lähestyessään. Neiti Brown näytti sairaalta ja melkein synkän alakuloiselta. Neiti Jessie hymyili kuten tavallista, ja huomasin hänen olevan melkein yhtä suositun kuin hänen isänsä. Tämä asettui heti huomiota herättämättä miehen asemaan huoneessa, piti huolta jokaisen tarpeista, helpotti sievän palvelustytön työtä täyttämällä tyhjiä kuppeja ja toimittamalla voileipiä niitä haluaville naisille. Ja kaiken tämän hän teki keveän arvokkaasti, vahvemmalle kuuluvana aivan luonnollisena velvollisuutena huolehtia heikommista, näin esiintyen kauttaaltaan todellisena miehenä. Hän pelasi kolmen pennyn panoksista yhtä vakavalla innostuksella kuin olisi ollut puntia kysymyksessä; ja kaikkien näiden vieraiden ihmisten parissa hän piti silmällä kärsivää tytärtäänkin – sillä kyllä tämä epäilemättä kärsi, vaikka se monista saattoi näyttää vain ärtyisyydeltä. Neiti Jessie ei osannut pelata korttia, mutta hän jutteli pelin ulkopuolelle jääneiden kanssa, jotka ennen hänen tuloansa olivat osoittaneet kärsimättömyyden oireita. Sen lisäksi hän lauloi vanhan ränstyneen pianon säestyksellä, joka ennenmuinoin lienee ollut spinetti. Jessien esittämä laulu oli "Jock of Hazeldean"; hiukan väärin se kyllä meni, mutta kukaan meistä ei ollut soitannollinen, vaikka neiti Jenkyns oli sitä olevinaan ja senvuoksi löi tahtia – hiukan väärään tahtiin.

Siinä neiti Jenkyns teki varsin kauniisti. Sillä olin huomannut, että hän vähää aikaisemmin oli Shetlannin villoista puhuttaessa melkoisesti pahastunut, kun neiti Jessie Brown arastelematta oli maininnut enollaan olevan kauppapuodin Edinburghissa. Neiti Jenkyns oli koettanut hukuttaa tunnustuksen kauhealla yskimisellä – sillä jalosukuinen rouva Jamieson istui Jessieä lähinnä olevan pelipöydän ääressä. Ja mitähän tämä rouva olisi sanonut tai ajatellut, jos olisi saanut tietää olevansa samassa huoneessa puodinomistajan sisarentyttären kanssa! Mutta Jessie Brown, jolta puuttui säädyllisyysaistia – siitä me kaikki olimme seuraavana aamuna yhtä mieltä, – vain toisti ilmoituksensa ja vakuutti neiti Polelle, että helposti voisi hankkia hänelle todellisia Shetlannin villoja "enonsa välityksellä, jolla on Edinburghin paraiten lajiteltu shetlantilaisten tuotteitten varasto". Poistaakseen pahan maun suustamme ja ikävät äänet korvistamme oli neiti Jenkyns sitten ehdottanut musiikkia. Sanon siis vieläkin, että hän menetteli hyvin ystävällisesti lyödessään tahtia.

Kun teetarjottimet jälleen tuotiin esille leivosten ja viinin kera, täsmälleen neljännestä vailla yhdeksän, syntyi yleistä keskustelua. Vertailtiin pelin tuloksia ja juteltiin taitavista pistoista. Mutta pian johti kapteeni Brown puheen kirjalliselle alalle.

"Oletteko, arvoisat naiset, nähneet Pickwick-kerhon paperien numeroita?" kysyi hän. (Niitä julkaistiin silloin vihoittain.) "Suurenmoisia!"

Neiti Jenkyns sattui olemaan Cranfordin edesmenneen kirkkoherran tytär, ja kun hänellä oli hallussaan joukko käsinkirjoitettuja saarnoja ja melkoisen hyvä jumaluusopillinen kirjasto, piti hän itseään kirjallisuuden tuntijana ja katsoi jokaisen keskustelun kirjoista hänelle itselleen heitetyksi haasteeksi. Hän vastasi siis, että hän oli noita vihkoja nähnyt, jopa lukenutkin.

"Ja mitä niistä pidätte?" huudahti kapteeni Brown. "Eivätkö ne ole mainioita?"

Näin kannustettuna neiti Jenkyns ei voinut olla lausumatta ajatuksiaan.

"Minun täytyy sanoa, etteivät ne mielestäni mitenkään vedä vertoja tohtori Johnsonin tuotteille. Mutta niiden kyhäilijä lieneekin nuori. Kunhan hänellä vain on kestävyyttä, niin kuka tietää, mitä hänestä saattaa tulla, jos ottaa suuren tohtorin esikuvakseen." Tämä oli ilmeisesti liian paksua kapteeni Brownin tyynesti sulattaa, ja hänen kasvojensa väreistä saatoin arvata, mitä hänellä oli kielellään ennenkuin neiti Jenkyns oli lopettanut lauseensa.

"Onhan kysymys aivan eri asiasta, hyvä neiti", hän aloitti.

"Sen hyvin tiedän", vastasi toinen. "Ja siksipä tuomitsenkin lievästi, kapteeni Brown."

"Sallikaahan minun esittää teille eräs kohta tämän kuukauden vihosta", pyysi soturi. "Sain sen vasta tänä aamuna enkä luule, että arvoisat läsnäolijat vielä ovat sitä lukeneet."

"Kuten tahdotte", vastasi neiti Jenkyns ja kohentausi alistuvasti.

Kapteeni luki kertomuksen Sam Wellerin Bathissa antamasta "suareesta". Jotkut meistä nauroivat sydämellisesti. Minä en uskaltanut, koska asuin perheessä. Neiti Jenkyns istui kärsivällisen vakavana. Kun lukeminen oli päättynyt, kääntyi hän minun puoleeni ja sanoi lempeän arvokkaasti:

"Menepäs noutamaan minulle 'Rasselas' kirjastostani, hyvä ystävä."

Tuotuani sen hänelle hän virkkoi kapteeni Brownille:

"Sallikaa nyt minun vuorostani lukea vähän, ja sitten seurueemme voi lausua arvostelunsa teidän suosikistanne herra Bozista ja tohtori Johnsonista."

Hän luki erään Rasselasin ja Imlacin välisistä keskusteluista korkeasävelisellä majesteetillisella äänellä, ja lopetettuaan hän sanoi: "Luullakseni olen nyt osoittanut olevani oikeassa antaessani tohtori Johnsonille etusijan kaunokirjailijana." Kapteeni väänsi suutansa ja rummutti pöytää, mutta ei virkkanut mitään. Neiti Jenkyns päätti antaa hänelle ratkaisevan loppuiskun, ehkä kaksikin.

"Minusta on vihoittain julkaiseminen rahvaanomaista ja kirjallisuuden arvolle sopimatonta."

"Mitenkä julkaistiin Rambler [Samuel Johnsonin (1709-84) arvossapidetty aikakauskirja. – Suom.], hyvä neiti?" kysyi kapteeni Brown matalalla äänellä, jota neiti Jenkyns ei liene kuullut.

"Tohtori Johnsonin tyyli kelpaa esimerkiksi nuorille aloittelijoille. Isäni suositteli sitä minulle, kun aloin kirjoitella kirjeitä. Olen muovannut oman tyylini hänen mukaansa ja ehdottaisin hänen sanontaansa malliksi suosikillenne."

"Olisin kovin pahoillani, jos hän vaihtaisi tyylinsä mokomaan pöyhkeilevään kirjoitustapaan", vastasi kapteeni Brown.

Neiti Jenkyns tunsi tämän henkilökohtaiseksi loukkaukseksi tavalla, jota kapteeni ei saattanut aavistaa. Kirjeiden kirjoittaminen oli hänen omasta ja hänen ystäväinsä mielestä hänen vahva puolensa. Monen kirjeenluonnoksen olen nähnyt kivitaululle piirrettynä ja korjailtuna ennenkuin hän "kulutti puolituntisen juuri ennen postin lähtöä" vakuuttaakseen ystävilleen sitä tai tätä; ja tohtori Johnsonia hän todellakin käytti mallinaan näissä kyhäyksissä. – Hän suoristausi arvokkaasti ja vastasi kapteenin viime huomautukseen ainoastaan: "Minä pidän tohtori Johnsonia herra Bozia parempana." Ja hän korosti jokaista tavua.

Kerrotaan – mutta en takaa sitä todeksi, – että kapteeni Brownin kuultiin hiljaa hymähtäneen: "Hiiteen tohtori Johnson!" Jos hän niin sanoi, katui hän sitä jälkeenpäin, mitä todistaa se seikka, että hän meni seisomaan neiti Jenkynsin nojatuolin viereen ja yritti vietellä tätä keskusteluun jostakin mieluisammasta aiheesta. Mutta neiti Jenkyns oli leppymätön. Seuraavana päivänä hän teki aikaisemmin mainitsemani huomautuksensa Jessien hymykuopista.

TOINEN LUKU

Kapteeni

Oli mahdotonta viettää kuukauden aikaa Cranfordissa joutumatta tuntemaan kaikkien asukkaiden jokapäiväisiä tapoja, ja ennenkuin vierailuni oli päättynyt tiesin paljon Brownin kolmikosta. Heidän köyhyydestään ei ollut mitään uutta kuultavana; sillä alusta pitäen he olivat siitä jutelleet kainostelematta ja avomielisesti. He eivät salanneet, että heidän oli pakko olla säästäväisiä. Uusia havaintoja voi enää tehdä ainoastaan kapteenin äärettömästä hyväsydämisyydestä ja niistä monista muodoista, joissa se hänen itsensä sitä aavistamatta ilmeni. Tällaisissa tapauksissa juteltiin aina perästäpäin pieniä kaskuja. Koska emme paljoa viljelleet kirjallisuutta ja kun kaikilla naisilla oli varsin riittävästi palkollisia, oli puute puheenaiheista.

Niinpä pohdimme sitäkin, kuinka kapteeni eräänä sunnuntaina, jolloin maa oli kovin liukasta, sieppasi erään mummo-rukan päivällisen tämän käsistä ja ryhtyi itse sitä kantamaan. Hän oli kirkosta tullessaan tavannut hänet leipomosta palaamassa ja huomannut hänen epävarman käyntinsä; ja sillä vakavalla arvokkuudella, jota hän kaikissa toimissaan osoitti, hän vapautti vaimon taakasta, harppasi hänen vieressään katua pitkin ja kantoi lampaanpaistin ja perunat huolellisesti hänen kotiinsa.

Tätä pidettiin hyvin omituisena, ja melkeinpä oletettiin, että hän maanantai-aamuna kävisi ympärinsä taloissa selittämässä ja anteeksipyytämässä Cranfordin sopivaisuuskäsitteiden mukaan loukkaavaa käytöstänsä. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut, ja silloin tehtiin se johtopäätös, että hän oli häpeissään ja pysytteli poissa ihmisten näkyvistä. Hyvänsuovasti säälien häntä aloimme sanoa: "Sittenkin tuo sunnuntai-aamuinen kohtaus osoitti perin hyvää sydäntä." Ja niin päätettiin lohduttaa häntä, kun hän jälleen näyttäytyisi joukossamme. Mutta, kah, hän tuli luoksemme pienimmänkään häpeäntunteen masentamatta, puhuen kovaäänisesti ja voimakkaasti kuten aina, pää kenossa, tekotukka tavallisuuden mukaan sirosti huoliteltuna; ja meidän täytyi uskoa, että hän oli kokonaan unohtanut, mitä sunnuntaina oli tapahtunut.

Neidit Pole ja Jessie Brown olivat shetlanninvilloista ja uusista kutomatavoista keskustellessaan tulleet jokseenkin hartaiksi ystäviksi. Siitä johtui, että vierailuillani neiti Polen luona tapasin Brownin sisarukset useammin kuin asuessani neiti Jenkynsin talossa olin tavannut, sillä viimemainittu ei koskaan ollut voinut unohtaa kapteeni Brownin hänen mielestään parjaavia huomautuksia tohtori Johnsonista keveän ja miellyttävän kaunokirjallisuuden kyhääjänä. Sain tietää, että neiti Brown poti jotakin vaarallista, hiipivää, parantumatonta sairautta, ja sen tuottamat tuskat antoivat hänen kasvoilleen sen levottoman ilmeen, jota olin luullut leppymättömäksi ärtyisyydeksi. Kyllä hän toisinaan oli ärtyisäkin, kun tauti kiihoitti hänen hermonsa sietämättömiin. Neiti Jessie alistui tähän paljoa kärsivällisemminkin kuin sisaren katkeriin itsemoitteisiin, jotka näitä kohtauksia poikkeuksetta seurasivat. Neiti Brownin oli tapana syyttää itseään ei ainoastaan äkkipikaisesta ja ärtyisestä luonteestaan, vaan myös siitä, että isän ja sisaren täytyi hänen tähtensä pinnistää voidakseen hankkia hänelle sitä pientä mukavuutta, mikä hänen tilassaan oli välttämätön. Hän olisi niin kernaasti tehnyt heidän edukseen uhrauksia ja huojentanut heidän huoliansa, että hänen alkuperäinen jaloluontoisuutensa vielä lisäsi hänen mielensä karvautta. Kaiken tämän kantoivat neiti Jessie ja hänen isänsä enemmän kuin tyynesti – he kantoivat sen ehdottoman hellästi. Annoin neiti Jessielle anteeksi hänen virheellisen laulunsa ja nuorekkaan pukunsa, kun katselin häntä kotona. Tulin huomanneeksi, että kapteeni Brownin tumma Brutus-peruukki ja vanulla sisustettu takki (valitettavasti liian usein siukikulunut!) olivat jäännöksiä hänen nuoruutensa sotilaskomeudesta, joita hän nyt melkein itsetiedottomasti käytti. Kasarmielämän kokemukset olivat tehneet hänestä tavattoman neuvokkaan miehen. Hänen oman tunnustuksensa mukaan kukaan ei osannut kiilloittaa hänen saappaitansa hänen mieleisikseen, joten hänen oli se itse tehtävä; mutta hän ei tosiaan epäröinyt keventää pienen palvelustytön askareita joka tavalla, luultavasti tietäen, että tyttären sairaus teki tyttösen toimet raskaiksi.

Hän yritti hieroa sovintoa neiti Jenkynsin kanssa heti tuon mainitsemani muistettavan sanakiistan jälkeen lahjoittamalla hänelle omatekoisen puisen hiililapion, koska oli kuullut hänen mainitsevan, että rautaisen viskimen raapinta vihloi hänen korviansa. Neiti Jenkyns vastaanotti lahjan kylmän kohteliaasti ja kiitti häntä muodollisesti. Kapteenin mentyä hän käski minun viedä sen pois romuhuoneeseen. Kaiketi hänestä tuntui, ettei mikään lahja mieheltä, joka piti herra Bozia tohtori Johnsonia etevämpänä, voinut olla vähemmän vihlova kuin rautainen hiililapio.

Sillä kannalla olivat asiat, kun lähdin Cranfordista ja saavuin Drumbleen. Minulla oli kuitenkin useita kirjeenvaihtajattaria, jotka pitivät minut pienen kaupungin tapausten tasalla. Näiden joukossa oli neiti Pole, joka alkoi kiintyä yhtä paljon virkkaukseen kuin hän aikaisemmin oli harrastanut kutomista ja jonka kirjeiden kertaussäkeenä tavallisesti oli jotakin tämänlaatuista: "Mutta älkää vain unohtako Flintiltä saatavaa villalankaa"; sillä jokaisen uutispätkän perästä seurasi uusia ohjeita jostakin hänelle toimitettavastani virkkaustarpeiden tilauksesta.

Neiti Matilda Jenkyns (joka kernaasti salli itseänsä nimitettävän Matty-neidiksi, milloin vanhempi neiti Jenkyns ei ollut saapuvilla) kirjoitteli sieviä, ystävällisiä kirjeitä, hypiskellen asiasta toiseen ja joskus rohjeten lausua omankin mielipiteensä. Sitten hän äkkiä hillitsi itsensä ja joko pyysi minua olemaan mainitsematta, mitä oli sanonut, koska Debora, joka hyvin ymmärsi näitä asioita, ajatteli toisin, tai myöskin lisäsi jälkikirjoituksen, ilmoittaen pohtineensa asiaa Deboran kanssa ja olevansa aivan vakuutettu, että ja niin edespäin. Tässä tavallisesti seurasi kaikkien mielipiteitten peruutus, jotka hän oli kirjeessään esittänyt.

Sitten kirjoitteli minulle myöskin vanhempi neiti Jenkyns eli Deborah, kuten hän mielellään kuuli Matty-neidin itseään nimittävän, koska hänen isänsä oli kerran sanonut, että tuo hebrealainen nimi oli täten kirjoitettava. Itsekseni ajattelen, että hän piti kaimaansa, hebrealaista naisprofeettaa, luonteen puolesta esimerkiksi kelpaavana; ja tuota ankaraa tietäjätärtä hän kyllä muutamissa suhteissa muistuttikin, joskin uudenaikaiset tavat ja pukujen erilaisuus ovat otettavat huomioon. Neiti Jenkyns käytti kaulahuivia ja pientä kilpa-ajajan lakkia muistuttavaa myssyä, ja hänen muotonsa yleensä muistutti voimakassieluisesta naisesta. – Kuitenkin halveksi hän nykyaikaista aatetta naisten yhdenvertaisuudesta miesten kanssa. Yhdenvertaisia tosiaan! Hän tiesi, että he olivat etevämpiä. Mutta palatkaamme hänen kirjeisiinsä. Kaikki niissä oli komeata ja suurellista kuten hän itsekin. Olen juuri silmäillyt ne läpitse (armas neiti Jenkyns, kuinka häntä kunnioitinkaan!), ja tahdon tässä tehdä otteen, varsinkin kun se koskettelee ystäväämme kapteeni Brownia: –

"Jalosukuinen rouva Jamieson on juuri lähtenyt luotani; ja keskustellessamme hän ilmoitti minulle, että eilen oli hänen luonaan käynyt hänen arvossapidetyn puolisonsa entinen ystävä loordi Mauleverer. Helposti ette voi aavistaa, mikä toi mylordin pienen kaupunkimme alueelle. Hän saapui tapaamaan kapteeni Brownia, johon loordi näkyy tutustuneen hänen majesteettinsa uljaissa sodissa. Tällöin oli hänellä ollut onni pelastaa loordi uhkaavasta hengenvaarasta aivan väärin nimitetyn Hyvän Toivon niemen edustalla. Tunnette ystävämme jalosukuisen rouva Jamiesonin puutteellisuuden viattomassa uteliaisuudessa ettekä senvuoksi kovin kummastu, kun kerron teille, ettei hän laisinkaan kyennyt selittämään minulle kysymyksessä olevan vaaran oikeata laatua.

"Tunnustan olleeni kiihkeän halukas tietämään, millä tavoin kapteeni Brown rajoitetuissa olosuhteissaan kykeni ottamaan vastaan niin arvokkaan vieraan, ja sain kuulla, että hänen armonsa vetäytyi etsimään lepoa ja, toivokaamme, vaipui virkistävän unen helmaan Enkelin Hotellissa. Mutta hän otti osaa vaatimattomiin aterioihin niinä kahtena päivänä, joina hän kunnioitti Cranfordia ylhäisellä läsnäolollaan. Rouva Johnson, säveän teurastajamme vaimo, ilmoitti minulle, että neiti Jessie osti lampaanreiden; mutta sitä lukuunottamatta en ole kuullut minkäänlaisista valmistuksista niin arvokkaan vieraan säädyllistä vastaanottoa varten. Ehkä he kestitsevät häntä 'järjen ravinnolla ja sielun juomalla'. Ja meille, jotka tunnemme kapteeni Brownin surkean puutteellisuuden 'kielemme kirkkaiden lähdevesien' nauttimisessa, voi tuntua ilahduttavalta, että hän sai tilaisuuden kehittää makuansa haastelemalla brittiläiseen ylimystöön kuuluvan komean ja hienostuneen henkilön kanssa. Mutta kukapa on aivan vapaa kaikista maailmallisista vioista?"

Neidit Pole ja Matty kirjoittivat minulle samassa postissa. Sellaista uutista kuin loordi Maulevererin vierailua Cranfordin kirjeenkirjoittajattaret eivät suinkaan jättäneet käyttämättä; he haastoivat siitä mitä seikkaperäisimmin ja saivat asiasta paljon puheenaihetta. Matty-neiti pyyteli nöyrästi anteeksi, että kirjoitti samaan aikaan kuin sisarensa, joka oli niin paljoa etevämpi kuvailemaan Cranfordin osaksi tullutta kunniaa; mutta pienistä kirjoitusvirheistä huolimatta Matty-neidin selostus antoi minulle parhaan kuvan loordin vierailun jälkeenpäin aiheuttamasta hälinästä. Sillä lukuunottamatta Enkelin Hotellin väkeä, Brownin perhettä ja rouva Jamiesonia oli hänen armonsa tietääkseni kuultu puhuttelevan vain erästä pientä poikaa, jota hän oli torunut siitä, että tämä oli leikkiessään kiidättänyt likaisen vanteensa ylhäisiä sääriä vasten.

Seuraava käyntini Cranfordissa tapahtui kesällä. Ketään ei ollut syntynyt, kuollut eikä mennyt avioliittoon senjälkeen, kun siellä viimeksi olin. Jokainen asui samassa talossa, käytti melkein samoja hyvin säilytettyjä, vanhanaikaisia vaatteita. Merkillisin tapaus oli, että neiti Jenkyns oli ostanut uuden maton vierashuoneeseensa. Oi, olipa Matty-neidillä ja minulla hommaa vaaniessamme päivänsäteitä, kun ne eräänä iltapuolena verhottoman ikkunan lävitse lankesivat suoraan tälle matolle! Levittelimme sanomalehtiä niille kohdille kauhtumisen ehkäisemiseksi ja istahdimme sitten lukemaan tai työmme ääreen; mutta kah, neljännestunnissa aurinko oli siirtynyt ja heloitti uuteen paikkaan! Silloin taas polvistuimme muuttamaan sanomalehtien asemaa. Myöskin eräänä aamuna, kun neiti Jenkyns valmisteli kutsujaan, oli meillä kova kiire hänen ohjeittensa mukaan leikellessämme sanomalehtiä ja harsiessamme kaistaleet yhteen laittaaksemme niistä pieniä polkuja jokaista odotettua vierasta varten asetetun tuolin luo, jotta näiden jalkineet eivät tärvelisi mattoa tahraamalla sen puhtautta. Teettekö Lontoossa paperipolkuja jokaisen vieraan astuttaviksi?

Kapteeni Brown ja neiti Jenkyns eivät olleet varsin sydämellisissä suhteissa. Kirjallinen väittely, jonka alun todistajana olin ollut, oli arka kohta, ja pieninkin kosketus siihen sai heidät sävähtämään. Se oli ainoa erimielisyys, mikä heidän välillään koskaan oli ollut; mutta se olikin kylliksi. Neiti Jenkyns ei voinut olla puhumatta kapteeni Brownille; ja vaikka tämä ei vastannut, vaan ainoastaan rummutti sormillaan pöytään, neiti Jenkyns tunsi sen toki suureksi loukkaukseksi tohtori Johnsonia kohtaan. Kapteeni osoittikin hyvin julkisesti tuota erikoista mieltymystään herra Bozin [Charles Dickensin salanimi alkuvuosina. – Suom.] kirjoituksiin; ja sattui, että hän kävellessään niihin syventyneenä törmäsi kadulla neiti Jenkynsiä vasten; ja vaikka herra Brownin anteeksipyynnöt olivat hartaat ja vilpittömät ja vaikka hän oikeastaan ei ollut muuta tehnyt kuin säikähdyttänyt neiti Jenkynsin ja itsensä, myönsi edellinen, että hän mieluummin olisi tullut kumoon työnnetyksi, kunhan kapteeni vain olisi lukenut arvokkaampaa kirjallisuutta. Poloinen, uljas kapteeni Brown! Hän näytti vanhemmalta ja raihnaisemmalta, ja hänen pukunsa oli kovin nukkavieru. Mutta hän tuntui yhtä hilpeältä ja iloiselta kuin ennenkin, ellei häneltä kyselty hänen tyttärensä vointia.

"Hän kärsii paljon ja saa kärsiä vielä enemmän; teemme, minkä voimme, lievittääksemme hänen tuskiansa. Tapahtukoon Jumalan tahto!" Nämä viimeiset sanat lausuessaan kapteeni paljasti päänsä.

Kuulin Matty-neidiltä, että kaikkea oli todellakin koetettu. Oli lähetetty noutamaan lääkäri, jolla tällä seudulla oli suuri maine, ja kaikki hänen määräyksensä olivat kustannuksista huolimatta pannut täytäntöön. Matty-neiti piti varmana, että he kielsivät itseltänsä monta seikkaa hankkiakseen sairaalle mukavuutta, ja neiti Jessiestä puheen tullessa virkkoi Matty-poloinen aivan haltioituneena: "Minusta hän on oikea enkeli! On perin ihanaa nähdä, millä tavoin hän kärsii neiti Brownin ärtyisyyttä ja kuinka kirkkain kasvoin hän esiintyy istuttuaan kaiken yötä sairaan vuoteen ääressä ja kuunneltuaan puolet ajasta hänen torumisiansa. Ja kuitenkin näyttää hän niin sirolta ja on niin valmis tervehtimään kapteenia aamiaispöytään kuin olisi nukkunut yönsä kuningattaren vuoteessa. Hyväinen aika, ette voisi koskaan enää nauraa hänen sieviä pikku kiharoitaan tai hänen vaalean punaisia nauharuusujaan, jos olisitte katsellut häntä kuten minä!"

En voinut olla tuntematta syvää katumusta ja olla tervehtimättä Jessie-neitiä kahdenkertaisella kunnioituksella, kun hänet ensi kerran tapasin. Hän näytti kuihtuneelta ja ponnistuksista uupuneelta, ja hänen huulensa alkoivat vavista kuin hän olisi ollut hyvin heikko, milloin hän puhui sisarestaan. Mutta hänen muotonsa kirkastui, ja hän pakotti takaisin kauniissa silmissään kimaltelevat kyyneleet sanoessaan:

"Mutta onpa tämän Cranfordin asukkaat todella ystävällisiä! En luule, että kukaan keittää tavallista paremman päivällisen lähettämättä siitä parhaan osan pienessä katetussa maljassa sisarelleni. Köyhät ihmiset tuovat kasviksiensa esikoiset ovellemme häntä varten. He puhuvat lyhyeen ja jurosti ikäänkuin häpeissään; mutta vakuutan, että usein koskettaa sydämeni syvimpiä kieliä nähdessäni heidän huomaavaisuutensa." Nyt palasivat kyyneleet ja valuivat poskelle; mutta hetkisen perästä hän alkoi nuhdella itseänsä ja lopuksi lähti tiehensä samana hilpeänä Jessie-neitinä kuin aina.

"Mutta miksei se loordi Mauleverer tee mitään miehen hyväksi, joka pelasti hänen henkensä?"

"Ka, nähkääs, ellei kapteeni Brownilla ole siihen mitään aihetta, ei hän koskaan puhu köyhyydestään; hän käveli loordin vieressä yhtä onnellisen ja iloisen näköisenä kuin olisi ollut prinssi; ja kun he eivät koskaan kiinnittäneet vieraan huomiota päivälliseensä anteeksipyynnöillä ja koska neiti Brown voi sinä päivänä paremmin ja kaikki näytti kirkkaalta, ei hänen ylhäisyytensä varmaankaan aavistanut, kuinka paljon huolta ja murhetta tuon kaiken takana piili. Talvella hän varsin usein lähetti metsänriistaa, mutta nyt hän on mennyt ulkomaille."

Usein sain todeta, kuinka tarkoin Cranfordissa käytettiin palaset ja pienimmätkin apuneuvot. Ennen varisemista kerättiin ruusun terälehtiä sekakukka-maljakkoon jollekulle, jolla ei ollut puutarhaa; pienet lavendelin kukkatertut lähetettiin jonkun kaupungissa asuvan laatikkoihin siroiteltaviksi tai poltettiin jonkun sairaan kammiossa. Pikkuseikat, joita monet halveksisivat, ja teot, jotka tuskin näkyivät maksavan vaivaa, otettiin kaikki Cranfordissa huomioon. Neiti Jenkyns pisteli omenan täyteen ryytineilikoita, jotta se kuumennettuna levittäisi hauskan tuoksun neiti Brownin huoneeseen; ja jokaista neilikkaa sijoittaessaan hän mainitsi jonkun Johnsonin lauseen. Hän ei tosiaan koskaan voinut ajatella Brownin väkeä juttelematta Johnsonista; ja koska perhe niinä päivinä harvoin oli poissa hänen mielestään, kuulin monta jyrisevää, ytimekästä lausetta.

Kapteeni Brown saapui eräänä päivänä kiittämään neiti Jenkynsiä monista tämän hänelle tekemistä pienistä ystävällisistä palveluksista, joista minulla ei siihen asti ollut aavistusta. Hänestä oli äkkiä tullut vanhus; syvä bassoääni vapisi, silmät näyttivät hämäriltä ja kasvot olivat kovin uurtuneet. Hän ei puhunut – ei voinut puhua – hilpeästi tyttärensä tilasta, mutta hän puhui miehekkään ja hurskaan alistuvasti sekä varsin vähän. Kahdesti hän lausui: "Vain Jumala tietää, minkä arvoinen Jessie on meille ollut!" ja toisen kerran jälkeen hän nousi nopeasti, puristi meidän kaikkien käsiämme ja meni tiehensä.

Sinä iltapuolena huomasimme pieniä ryhmiä kadulla, ja kaikki siellä kuuntelivat pelästyneinä jotakin uutista. Neiti Jenkyns ihmetteli tuollaista tohinaa ja unohti vihdoin arvokkuutensa siihen määrin, että lähetti Jennyn tiedustamaan.

Tyttö palasi kasvot kauhusta kalpeina. "Voi, hyvä neiti! Voi, neiti Jenkyns! Se kamala rautatie kun on surmannut kapteeni Brownin!" Tässä hän purskahti kyyneliin. Jenny oli monien muiden ohella saanut kokea kapteenin ystävällisyyttä.

"Kuinka? Missä... missä? Hyvä Jumala! Jenny, älä hukkaa aikaa itkemiseen, vaan kerro meille jotakin!" Matty-neiti ryntäsi heti kadulle ja tarttui uutista kertovaa miestä kauluksesta.

"Tulkaa sisään – tulkaa heti sisään sisareni, neiti Jenkynsin, rovastin tyttären luo. Oi, mies, mies, sanokaa, ettei se ole totta!" huusi hän laahatessaan säikähtynyttä, tukkaansa suorivaa kuorma-ajuria vierastupaan, missä tämä märissä saappaissaan seisahti uudelle matolle kenenkään siitä välittämättä.

"Ka, hyvä neiti, kyllä se totta on. Mä itse sen näin", sanoi mies ja häntä puistatti tapausta muistellessaan. "Kapteeni luki jotakin uutta kirjaa ja hyvin hartaasti varrotessaan tulevaa junaa. Ja siellä oli pikkuinen tyttö, joka tahtoi päästä äitinsä tykö, ja niin se riuhtaisi itsensä irti sisarensa kädestä ja alkoi taaputtaa radan yli. Kapteeni vilkaisi äkkiä ympärilleen kuullessaan junan ryskeen, näki sen lapsukaisen, hyökkäsi radalle ja kahmaisi sen syliinsä. Mutta hänen jalkansa luiskahti, ja silmänräpäyksessä se juna ajoi hänen päälleen. Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Se on vallan totta, ja ne ovat tulleet ilmoittamaan tapaturmasta kapteenin tyttärille. Lapsi kumminkin pelastui, sai vain kolauksen olkapäähänsä, kun se kapteeni heitti sen äidille. Kapteeni-poloinen olisi siitä iloinen, eikö olisikin, hyvä neiti? Jumala häntä siunatkoon!"

Ison karkean kuorma-ajurin miehekkäät kasvot rypistyivät, ja hän kääntyi poispäin salatakseen kyyneleensä. Minä käännyin neiti Jenkynsiin. Hän näytti kovin heikolta ikäänkuin olisi menemäisillään tainnoksiin ja viittasi minua avaamaan ikkunan.

"Matilda, tuo minulle hattuni! Minun on mentävä niiden tyttöjen luo. Jumala suokoon minulle anteeksi, jos koskaan olen puhunut halveksivasti kapteenista!"

Neiti Jenkyns suorihe lähtemään ulos ja käski Matildaa kaatamaan miehelle lasin viiniä. Hänen poissa ollessaan Matty-neiti ja minä hytistelimme kamiinin ääressä puhuen matalalla ja kauhun murtamalla äänellä. Muistan hiljaa itkeskelleemme kaiken aikaa.

Neiti Jenkyns palasi kotiin varsin vaiteliaana emmekä me tohtineet häneltä paljoa kysellä. Hän kertoi meille, että Jessie oli mennyt tainnoksiin ja että neiti Polella ja hänellä itsellään oli ollut melkoinen työ ennenkuin saivat hänet toipumaan. Mutta tultuaan jälleen tajuihinsa Jessie oli heti pyytänyt jompaakumpaa heistä menemään istumaan hänen sisarensa luo.

"Tohtori Hoggins sanoo, ettei hän voi elää monta päivää enää, ja hänet on säästettävä tältä mielenjärkytykseltä", virkkoi Jessie väristen tunteista, joita ei tohtinut lausua ilmi.

"Mutta miten siinä menettelette, rakas ystävä?" kysyi neiti Jenkyns. "Ette voi hillitä itseänne; hänen täytyy huomata kyyneleenne."

"Jumala auttaa minua – minä en anna perään. Sisareni nukkui, kun uutinen saapui, ja hän nukkunee vieläkin. Hän tulisi äärettömän onnettomaksi ei ainoastaan isän kuoleman johdosta, vaan ajatellessaan, miten minulle kävisi. Hän on niin hyvä minulle." Jessie katsahti vakavasti toisiin lempeillä rehellisillä silmillään, ja neiti Pole mainitsi myöhemmin neiti Jenkynsille, että hän tuskin voi sitä kestää, hyvin tietäen, kuinka neiti Brown kohteli nuorempaa sisartaan.

Mutta asia järjestettiin kuitenkin Jessien toivomuksen mukaan. Neiti Brownille päätettiin kertoa, että hänen isänsä oli saanut määräyksen lähteä lyhyelle virkamatkalle rautatien palveluksessa. Tavalla tai toisella heidän onnistuikin saada tytär tästä vakuutetuksi – neiti Jenkyns ei oikein tiennyt miten. Neiti Polen oli määrä jäädä Jessien luo. Rouva Jamieson oli lähettänyt tiedustelemaan. Tämä olikin kaikki, mitä sinä iltana kuulimme; ja kovin surullinen ilta se oli. Seuraavana päivänä oli seikkaperäinen selostus tästä kaameasta tapaturmasta paikallisessa sanomalehdessä, jonka neiti Jenkyns otti vastaan. Mutta hän pyysi minua lukemaan kertomuksen sanoen silmiensä olevan kovin heikot. Kun tulin kohtaan, missä mainittiin, että "reipas vanha herra juuri oli syventyneenä jonkun vastikään saamansa 'Pickwickin' vihkosen lukemiseen", ravisti neiti Jenkyns kauan ja juhlallisesti päätänsä ja huoahti sitten: "Rakas sokaistu mies-parka!"

Ruumis oli tuotava asemalta pitäjän kirkolle haudattavaksi. Jessie-neiti oli päättänyt saattaa isäänsä viimeiseen lepoon, eikä häntä millään kehoituksilla saatu aikeestansa luopumaan. Hänen itsehillintänsä teki hänet melkein itsepäiseksi. Hän vastusti kaikkia neiti Jenkynsin pyyntöjä ja neuvoja, kunnes viimemainittu lopuksi antoi perään; ja äänettömyyden jälkeen, jonka pelkäsin tietävän jotakin syvää närkästystä Jessietä kohtaan, neiti Jenkyns sanoi, että hänkin lähtisi mukaan kirkkomaalle.

"Teidän ei sovi mennä yksinänne. Olisi sekä säädytöntä että epäinhimillistä, jos sen sallisin".

Jessie-neiti ei näkynyt oikein pitävän tästä perustelusta; mutta hänen itsepintaisuutensa, mikäli hänellä sellaista olikaan, oli tyhjentynyt hänen päätökseensä lähteä hautajaisiin. Epäilemättä hän, tyttö-rukka, halusi yksinään itkeä rakastetun isän haudalla, oltuaan hänelle kaikki kaikessa, ja lyhyeksi hetkiseksi myötätuntoisten säälivien ystävien keskeyttämättä ja näkemättä antautua surunsa valtaan. Mutta sitä ei hänelle sallittu. Samana iltapäivänä neiti Jenkyns lähetti ostamaan metrin mustaa suruharsoa ja ryhtyi kiireisesti ompelemaan sitä pieneen mustaan silkkihattuunsa, josta jo olen maininnut. Saatuaan työnsä valmiiksi hän katsahti meihin odottaen hyväksyvää tunnustusta – ihailua hän halveksi. Sydämeni oli kovin murheinen, mutta tuollainen oikullinen ajatus, joita toisinaan suurimman surun aikana etsimättä välähtää aivoissamme, toi mieleeni kypärin, heti kun olin tuon hatun nähnyt. Ja tässä epämääräisessä päähineessä, joka oli puoliksi kypäri, puoliksi kilpa-ajajan lakki, neiti Jenkyns meni kapteeni Brownin hautajaisiin ja luullakseni tuki Jessie-raukkaa hellällä, ymmärtävällä lujuudella, joka oli korvaamaton, ja salli hänen ennen kotiintuloa hillittömästi ja mielin määrin itkeä sydämensä pohjasta.

Neiti Pole, Matty-neiti ja minä hoivasimme sillävälin neiti Brownia, ja paljon työtä meillä olikin tyynnytellessämme hänen nurinaansa ja alituisia valittelujansa. Mutta kun mekin väsyimme ja tuskastuimme, mitä täytyikään Jessie-neidin tuntea? Hän palasi kuitenkin melkein tyynenä, aivan kuin olisi saanut uutta voimaa. Hän riisui aamupukunsa ja tuli sisälle, kalpeana ja lempeänä kiittäen meitä kumpaakin pehmeällä pitkällä kädenpuristuksella. Hän kykeni hymyilemäänkin heikkoa, leppeätä, talvimaista hymyä – ikäänkuin vakuuttaakseen meille, että hän jaksoi kestää. Mutta hänen muotonsa sai silmämme äkkiä täyttymään kyynelistä, mitä ilmi-itku tuskin olisi yhtä helposti aiheuttanut.

Päätettiin, että neiti Pole jäisi hänen luokseen valvomaan koko pitkäksi yöksi ja että Matty-neiti ja minä aamulla palaisimme heidät vapauttamaan suodaksemme Jessielle tilaisuuden muutaman tunnin nukkumiseen. Mutta aamun tullen neiti Jenkyns ilmestyi suuruspöytään kypärihattunsa päässänsä ja määräsi Mattyn jäämään kotiin, koska hän itse aikoi mennä avustamaan sairaan hoitamisessa. Hän oli nähtävästi ystävällisessä kiihtymyksen tilassa, minkä hän osoitti syömällä aamiaisensa seisoaltaan ja samalla torumalla kaikkia läsnäolevia.

Ei mikään hoivaaminen – ei tarmokkain tai lujaluontoisinkaan nainen voinut nyt auttaa neiti Brownia. Huoneeseen astuessamme kohtasi meitä tuntu, joka sai meidät voimattomina vaipumaan juhlallisuuden ja pelokkuuden sekaiseen raukeuteen. Neiti Brown oli kuolemaisillaan. Tunsimme tuskin hänen äänensä; siitä puuttui se valitteleva sävy, johon olimme aina tottuneet. Jessie-neiti kertoi minulle myöhemmin, että se samoin kuin hänen kasvonilmeensäkin oli aivan samanlainen kuin ennen, jolloin hän äitinsä kuoltua nuorena jäi perheen huolehtijaksi. Ja siitä perheestä oli enää vain Jessie jäljellä.

Sairas oli tietoinen sisarensa läsnäolosta, vaikka hän tuskin huomasi meitä muita. Me seisoimme lyhyen matkan päässä verhojen takana Jessien polvistuessa kasvot lähellä sisarensa kasvoja kuunnellakseen tämän viimeisiä heikkoja, kaameita kuiskauksia.

"Oi, Jessie, Jessie! Minä olen ollut kovin itsekäs! Jumala suokoon minulle anteeksi, että olen antanut sinun sillä tavoin uhrautua edestäni! Olen sinua suuresti rakastanut – ja kuitenkin ajatellut vain itseäni. Jumala suokoon minulle anteeksi!"

"Hiljaa, rakas sisar, hiljaa!" nyyhkytti Jessie.

"Ja isäni rakas, rakas isäni! En tahdo nyt valittaa, jos Jumala antaa minulle voimaa kärsivällisyyteen. Mutta, oi Jessie, kerro isälle, miten kaipasin ja ikävöitsin häntä viime hetkellä ja olisin tahtonut pyytää häneltä anteeksi. Nyt hän ei voi saada tietää, kuinka paljon häntä rakastin. Oi, kunpa vain saisin sanoa sen hänelle ennen kuin kuolen! Kuinka surullinen hänen elämänsä on ollutkaan, ja minä olen tehnyt niin vähän häntä ilahduttaakseni!"

Valo välähti Jessien kasvoilla. "Lohduttaisiko sinua, rakkahin sisko, ajatus, että hän tietää? Lohduttaisiko sinua, armas sisko, tieto, että hänen huolensa, hänen surunsa...?" Jessien ääni vapisi hiukan, mutta hän pakotti sen tyyneksi. "Mary, hän on ennen sinua mennyt paikkaan, missä väsyneet saavat levätä. Hän tietää nyt, kuinka sinä rakastit häntä!"

Omituinen ilme, joka ei johtunut säikähdyksestä, levisi neiti Brownin kasvoille. Vähään aikaan hän ei virkkanut mitään, mutta sitten näimme hänen huuliensa muodostavan korvillemme melkein kuulumattomat sanat: "Isä, äiti, Harry, Archy." Ja ikäänkuin joku uusi ajatus olisi luonut kaivomaisen varjon hänen hämärtyvään sieluunsa hän lisäsi: "Mutta sinähän jäät yksin, Jessie!"

Samaa oli Jessie luullakseni tuntenut äänettömyyden aikana; sillä hänen nämä sanat kuullessaan valuivat kyyneleet vuolaina hänen poskillensa, eikä hän aluksi voinut mitään vastata. Sitten hän pani kätensä ristiin, painoi ne kasvoilleen ja lausui – mutta ei meille: "Vaikka Hän surmaisi minut, tahdon kuitenkin Häneen luottaa." Kului vielä muutama silmänräpäys, ja sitten neiti Brown lepäsi tyynenä ja hiljaa. Hänen surunsa ja valituksensa olivat iäksi vaienneet.

Näiden toisten hautajaisten jälkeen neiti Jenkyns kehoitti vainajan sisarta muuttamaan hänen luokseen, sensijaan että olisi palannut autioon kotiinsa, joka, kuten Jessieltä itseltään kuulin, olikin nyt jätettävä, koska hänellä ei ollut varaa siinä asua. Hänellä oli runsaasti kahdenkymmenen punnan vuositulot, ja sitäpaitsi kasvaisi huonekalujen myynnistä saatava rahasumma korkoa. Mutta sillä hän ei voinut elää, ja sen vuoksi keskustelimme hänen ansiomahdollisuuksistaan.

"Osaan sirosti ommella", sanoi hän, "ja lasten kaitseminen on minulle mieluista. Luulen kykeneväni talouttakin hoitamaan, jos joku tahtoisi koettaa emännöitsijäntaitoani. Olisin myös valmis menemään myyjättäreksi, kunhan minulta alussa ei vaadittaisi kovin paljoa."

Neiti Jenkyns julisti vihaisesti, että sellainen ei voisi tulla kysymykseen, ja jupisi jotakin "ihmisistä, joilla ei ole aavistusta, mihin kapteenin tyttären asema heitä velvoittaa", kun hän lähes tuntia myöhemmin toi Jessie-neidille maljallisen herkullisesti valmistettua kämmekänjuuri-juomaa ja lohikäärmeen tapaan vartioitsi, kunnes oli nautittu keitos viimeiseen lusikalliseen asti. Hänen poistuttuaan Jessie jutteli vieläkin suunnitelmista, joita oli syntynyt hänen päässänsä, ja alkoi huomaamattansa kertoa ajoista, jotka olivat olleet ja menneet, kiehtoen minut niin tarkasti kuuntelemaan, että en tietänyt enkä välittänyt hetkien kulusta. Molemmat säpsähdimme, kun neiti Jenkyns palatessaan yllätti meidät itkemästä. Pelkäsin sen suututtavan häntä, koska hän usein sanoi, että itkeminen häiritsi ruuansulatusta; ja tiesin, että hän toivoi Jessien vahvistuvan. Mutta hän ei ollut asiasta tietääkseenkään, näyttihän vain omituiselta ja kiihtyneeltä. Vasta käveltyään jonkun askeleen edestakaisin lattialla hän sai sanotuksi:

"Säikähdyin kovin... ei, en minä ollenkaan säikähtynyt; älkää välittäkö minusta, rakas neiti Jessie. Kummastuin suuresti... kah, luonani kävi eräs henkilö, jonka te ennen vanhaan tunsitte, rakas neiti Jessie..."

Jessie kalpeni, karahti tulipunaiseksi ja tarkkasi innokkaasti neiti Jenkynsiä.

"Eräs herrasmies, hyvä ystävä, joka kysyy, tahtoisitteko ottaa hänet vastaan."

"Onko hän... ei suinkaan hän ole...?" änkytti Jessie-neiti pääsemättä pitemmälle.

"Tuossa on hänen käyntikorttinsa", virkkoi neiti Jenkyns antaen pahvipalasen Jessielle. Ja sillä välin kun tämän pää oli kumartuneena kortin yli neiti Jenkyns lähetti minulle sarjan silmäniskuja ja väänteli kasvojansa omituisin elein, samalla kun hänen huulensa muovasivat pitkän lauseen, josta en tietysti ymmärtänyt sanaakaan.

"Kutsunko hänet tänne ylös?" kysyi Jessie vihdoin.

"No, luonnollisesti!" myönsi neiti Jenkyns ikäänkuin sanoakseen: tämä on teidän kotinne, saatte osoittaa vieraanne, mihin haluatte. Jessie sieppasi Matty-neidin aloittaman käsityön ja muuttui kovin uutteraksi, vaikka huomasin hänen koko ruumiiltaan vapisevan.

Neiti Jenkyns soitti kelloa ja käski kutsua tottelevaa palvelijatarta saattamaan majuri Gordonin yläkertaan. Pian astui sisälle pitkä, komea, avokatseinen mies, nelikymmenvuotias tai vähän iäkkäämpi. Hän puristi Jessien kättä, muttei voinut nähdä hänen silmiänsä, koska tämä yhä katseli alaspäin. Neiti Jenkyns kysyi minulta, enkö tahtoisi tulla ruoka-aittaan auttamaan häntä hillopurkkien sitomisessa; ja vaikka Jessie tarttui hameeseeni ja loi minuun rukoilevan silmäyksenkin, en rohjennut kieltäytyä lähtemästä, minne neiti Jenkyns pyysi. Mutta sensijaan että olisimme menneet aittaan hillopurkkeja sitomaan, poikkesimme ruokasaliin, ja täällä neiti Jenkyns kertoi minulle, mitä oli majuri Gordonilta kuullut:

Tämä oli palvellut kapteeni Brownin kanssa samassa rykmentissä ja oli tutustunut Jessie-neitiin, joka silloin oli herttainen, kukoistava kahdeksantoistavuotias tyttö. Tuttavuus oli hänen puoleltaan kehittynyt rakkaudeksi, vaikka hän vasta muutaman vuoden päästä oli sen tytölle tunnustanut. Saatuaan enon perintönä haltuunsa hyvän kartanon Skotlannissa hän oli kosinut ja saanut rukkaset. Tyttö oli kuitenkin evännyt tarjouksen niin kiihtyneenä ja ilmeisen tuskallisesti, että majuri oli vakuutettu otollisuudestaan. Sittemmin olikin hän saanut selville, että esteenä oli se kamala tauti, joka jo silloin liiankin varmasti uhkasi sisarta. Jessie oli maininnut, että lääkärit ennustivat tavattomia kärsimyksiä; ja kun ei hänen Mary-rukallaan ollut ketään muuta hoitajaa kuin hän, niin hänen oli jäätävä sisaren tueksi ja samalla isän lohduttajaksi tuona murheen aikana. Nuorilla oli asian johdosta ollut monet pitkät keskustelut; ja tytön kieltäydyttyä tulemasta hänen vaimokseen ennenkuin kaikki oli ohi herra Gordon oli suuttunut, katkaissut välit kokonaan ja matkustanut ulkomaille uskoen, että hän oli kylmäsydäminen nainen, joka oli parasta unohtaa. Majuri oli kauan matkustellut itämailla ja oli kotiin palatessaan Roomassa lukenut Galignanista uutisen kapteeni Brownin kuolemasta.

Juuri tässä kohdassa Matty-neiti, joka oli ollut koko aamun ulkosalla ja vasta äskettäin palannut sisälle, ryntäsi kauhuissaan ja loukkaantunein säädyllisyydentuntein huoneeseen.

"Hyväinen aika!" huudahti hän. "Debora, kuulehan toki, vierashuoneessa istuu herrasmies käsi Jessien vyötäisillä!" Matty-neidin silmät tuijottivat säikähdyksestä.

Sisar torui hänet heti vaikenemaan.

"Hänen käsivartensa ei voisi olla sopivammassa paikassa. Mene, Matilda, pitämään huolta omista askareistasi." Nämä sanat Deboran lausumina, joka aina oli ollut naisellisen säädyllisyyden perikuva, olivat Matty-paralle isku vasten kasvoja, ja kaksin verroin ällistyneenä ja kuohuksissaan hän lähti ulos huoneesta.

Monta vuotta tämän tapauksen jälkeen näin Jenkyns-poloisen viimeisen kerran. Rouva Gordon oli ylläpitänyt lämmintä ja harrasta yhteyttä kaikkien cranfordilaisten kanssa. Neiti Jenkyns, Matty-neiti ja neiti Pole olivat kaikki käyneet hänen luonaan vieraisilla ja palanneet kertoen ihmeellisiä asioita hänen kodistaan, puolisostaan, puvustaan ja ulkonäöstään. Sillä onnen mukana hän oli saanut takaisin osan aikaisemmasta kukoistuksestaan. Hän olikin ollut vuotta, paria nuorempi kuin miksi olimme häntä luulleet. Hänen silmänsä olivat aina olleet kauniit, ja rouva Gordonille sopivat hymykuopatkin varsin hyvin.

Siihen aikaan, jolloin sanoin nähneeni neiti Jenkynsin viimeistä kertaa, tämä nainen oli vanha ja heikko, eikä hänen sielunsa ollut enää yhtä voimakas kuin ennen. Pieni Flora Gordon oli vieraissa Jenkynsin sisarusten luona, ja minun huoneeseen astuessani tyttönen luki ääneensä vanhemmalle neiti Jenkynsille, joka lepäsi riutuneena ja muuttuneena sohvalla. Flora laski "Ramblerin" kädestään minun sisälle astuessani.

"Ah", huudahti neiti Jenkyns, "tapaatte minut hyvin muuttuneena, rakas ystävä! En näe enää yhtä hyvin kuin ennen. Ellei Flora olisi täällä minulle lukemassa, en tiedä, miten oikeastaan saisin päiväni kulumaan. Oletteko koskaan lukenut 'Rambleria'? Se on ihmeellinen kirja – ihmeellinen! Ja mitä kehittävimpää lukemista Floralle" – sitä se epäilemättä olisi ollutkin, jos lapsi olisi osannut lausua edes joka toisen sanan tavailematta ja ymmärtänyt joka kolmannen merkityksen – "paljoa parempaa kuin se vanha, omituinen, kummallisella nimellä varustettu kirja, jota lukiessaan kapteeni Brown sai surmansa – se herra Bozin kirjoittama, tiedättehän. Ah niin, 'Vanha Poz'! Nuorena tyttönä ollessani – mutta siitä on nyt pitkä aika – esitin Lucyn osaa 'Vanhassa Pozissa'." Hän lörpötteli vielä pitkän aikaa, ja sillä välin Flora ehti lukea hyvän taipaleen Dickensin "Joulukelloista", jonka Matty oli jättänyt pöydälle.

KOLMAS LUKU

Vanha lemmen juttu

Ajattelin, että yhteyteni Cranfordin asukkaiden kanssa loppuisi neiti Jenkynsin kuoltua tai että sitä olisi ylläpidettävä vain kirjevaihdon avulla, mikä henkilökohtaiseen kanssakäymiseen on jokseenkin samassa suhteessa kuin joskus näkemäni kuivattujen kasvien kokoelmat ("herbarioiksi" niitä nimitettäneen) ovat tienvarsien ja niittyjen eläviin ja tuoreisiin kukkiin. Minulle oli siis iloinen yllätys, kun sain kirjeen neiti Polelta – jonka luona aina olin viettänyt ylimääräisen viikon jokavuotisilla vierailuillani Jenkynsin sisarusten kodissa, – missä hän ehdotti, että saapuisin Cranfordiin hänen vieraakseen. Ja sitten pari päivää senjälkeen, kun olin lähettänyt myöntävän vastauksen kutsuun, tuli kirjelappu Matty-neidiltä, joka kierrellen ja nöyrän kohteliaasti mainitsi, että hänelle tuottaisi suurta iloa, jos voisin viettää viikon tai kaksi hänen parissaan joko ennen vierailuani neiti Polen luona tai sen jälkeen. "Sillä", sanoi hän, "rakkaan sisareni kuoltua minulla kylläkään ei ole mitään viehätteitä tarjottavina, ja ainoastaan ystävieni hyväntahtoisuutta saan kiittää heidän seurastaan".

Tietysti lupasin mennä rakkaan Matty-neidin luo niin pian kuin olin päättänyt vierailuni neiti Polen luona; ja päivää jälkeen Cranfordiin saapumiseni kävin häntä tapaamassa uteliaana näkemään, miltä talo tuntuisi ilman neiti Jenkynsin emännyyttä, ja hiukan peläten siellä tapahtuneita muutoksia. Minut nähdessään Matty-neiti purskahti heti itkuun. Hän oli ilmeisesti odottanut käyntiäni, ja se odotus oli häntä hermostuttanut. Lohdutin häntä parhaani mukaan ja huomasin, että suurin lohdutus, minkä voin hänelle tarjota, oli rehellisestä sydämestäni pulppuava ylistys edesmenneelle. Matty nyökkäsi hitaasti jokaista hänen sisarelleen omistamaani hyvettä mainitessani; ja lopuksi hän ei voinut hillitä kyyneleitään, jotka jo kauan olivat hiljalleen heruneet, vaan kätki kasvot nenäliinaansa ja nyyhkytti ääneensä.

"Rakas neiti Matty", sanoin tarttuen häntä kädestä – sillä en tosiaan tiennyt millä tavoin ilmaista suruni ja säälini tuota yksin maailmaan jäänyttä orpoa kohtaan. Hän pani nenäliinansa pois ja virkkoi:

"Rakas ystävä, mieluummin soisin, ettette nimittäisi minua Mattyksi. Hän ei pitänyt siitä; mutta pelkään tehneeni kaikenlaista, mistä vainaja ei pitänyt – ja nyt hän on poissa! Ehkä kernaammin nimitätte minua Matildaksi."

Lupasin uskollisesti ja aloin vielä samana päivänä harjoitella tätä uutta nimeä neiti Polen kanssa. Vähitellen tulivat Matilda-neidin tunteet tässä suhteessa kaikkien cranfordilaisten tietoon, ja kaikki koetimme luopua tuon tuttavallisen nimen käyttämisestä, mutta niin huonolla menestyksellä, että vihdoin lakkasimme sitä yrittämästä.

Aikani neiti Polen luona kului hyvin rauhallisesti. Neiti Jenkyns oli niin kauan ollut Cranfordin johtavana henkilönä, että siellä ilman häntä tuskin osattiin järjestää kutsuja. Jalosukuinen rouva Jamieson, jolle neiti Jenkyns itsekin aina oli luovuttanut kunniapaikan, oli lihava ja tarmoton, lisäksi kovin paljon joutunut vanhan palvelusväkensä valtaan. Jos palvelijoiden mielestä oli kutsut toimeenpantava, muistuttivat he häntä sellaisten tarpeellisuudesta; jos ei, ei hän itse mihinkään ryhtynyt. Sitä enemmän aikaa oli minulla kuunnella neiti Polen kertomuksia entisiltä ajoilta hänen istuessaan kudontansa ääressä ja itse ommellessani tai paikatessani isäni paitoja. Otin Cranfordiin mukaani aina mytyn yksinkertaista ompelutyötä; sillä kun emme paljoa lukeneet emmekä juuri kävelleetkään, oli siellä runsaasti aikaa sellaiseen. Eräs neiti Polen kertomuksista kosketteli jotakin lemmenseikkailun tapaista, jonka hän oli hämärästi tuntenut tai aavistellut monta vuotta sitten.

Saapui sitten aika, jolloin minun oli muutettava neiti Matildan luo. Tapasin hänet arkana ja levottomana mukavuuteni suhteen. Monta kertaa hän ottaessani tavaroitani ulos matkalaukuista käveli edestakaisin ja kohenteli tuon tuostakin valkeata, joka senvuoksi paloi yhä huonommin.

"Onko teillä nyt kylliksi laatikoita, hyvä ystävä?" kysyi hän. "En oikein tiedä, miten sisarellani oli tapana niitä järjestellä. Hän oli tavattoman neuvokas. Viikossa hän olisi varmaan opettanut palvelijattaren tekemän paremman tulen kuin tämän, ja Fanny on kuitenkin ollut minulla jo neljä kuukautta."

Palvelijatarkysymys oli alituinen kiusa, enkä sitä juuri ihmetellytkään; sillä vaikka herrasmiehet olivat harvinaisia ja melkein kuulumattomia Cranfordin "hienossa seurapiirissä", niin miehiä – somia nuoria miehiä – tapasi yllin kyllin alemmissa kansanluokissa. Sievät palvelijattaret voivat mielin määrin valita toverinsa; ja joskaan heidän emännillään ei ollut samanlaista salaperäistä kammoa miehiä ja avioliittoa kohtaan kuin Matilda-neidillä, oli heillä syytä levottomina ajatella mahdollisuutta, että puuseppä, teurastaja tai puutarhuri, joiden ammattinsa puolesta täytyi käydä talossa ja jotka onnettomuudeksi tavallisesti olivat komeita ja naimattomia miehiä, panisivat heidän sirojen palvelustyttöjensä päät pyörälle.

Fannyn rakastajat, mikäli hänellä niitä oli – ja neiti Matilda epäili häntä niin monista kuherteluista, etten olisi uskonut hänellä olevan ainoatakaan, ellei tyttö olisi ollut hyvin kaunis – olivat alituisena levottomuuden aiheena hänen emännälleen. Palvelussopimuksessa määrätyissä ehdoissa hänet oli kielletty "seurustelemasta nuorten miesten kanssa"; ja vaikka tyttö esiliinansa reunaa hypistellen oli hyvin viattomasti vastannut: "Ka, hyvä neiti, minulla ei koskaan ole ollut useampaa kuin yksi samalla kertaa", oli Matilda Jenkyns kieltänyt sen ainoankin.

Mutta miehen haamu tuntui kummittelevan keittiössä. Ellei Fanny olisi vakuuttanut minulle sen olevan pelkkää mielikuvitusta, olisin itse uskonut kerran nähneeni miehen takinliepeiden huiskaistavan ruoka-astiain pesunurkkaan, kun minulle yöllä sattui asiaa varastohuoneeseen. Ja eräänä toisena iltana, kun taskukellomme olivat seisahtuneet ja menin katsomaan seinäkelloa, oli hyvin omituinen, merkillisesti nuorta miestä muistuttava olento litistettynä kellonkaapin ja avoimen keittiönoven väliin. Luulin huomaavani, että Fanny hyvin hätäisesti sieppasi kynttilän, joten varjo lankesi kellotaululle, samalla kun hän hyvin varmana ilmoitti ajan puoltatuntia aikaisemmaksi, kuten kirkonkellon lyönnistä jälkeenpäin huomasimme. Mutta minä en lisännyt Matty-neidin levottomuutta mainitsemalla epäluuloistani, varsinkin kun Fanny seuraavana päivänä selitti minulle, kuinka omituinen ja kummallisia varjoja luova keittiö heillä oli, joten häntä melkein peloitta jäädä taloon. "Sillä enhän koskaan, hyvä neiti", lisäsi hän, "näe ilman ihmistä senjälkeen, kun tee on juotu kello kuudelta, siihen asti kun neiti soittaa aamurukoukselle kello kymmeneltä."

Kuitenkin kävi niin, että Fannyn täytyi jättää palveluspaikkansa; ja Matilda pyysi minua viipymään auttaakseni häntä uuden palvelijattaren opastamisessa. Siihen suostuinkin kuultuani isältä, ettei hän kiirehtänyt minua kotiin. Uusi palvelijatar oli silaamaton, rehellisen näköinen maalaistyttö, joka sitä ennen oli palvellut vain eräällä maatilalla. Mutta minä pidin hänen ulkomuodostaan hänen pestillä käydessään ja lupasin Matildalle, että totuttaisin hänet talon tavoille. Tässä suhteessa noudatettiin täsmällisesti sellaisia periaatteita, jotka Matilda-neidin mielestä olisivat saavuttaneet sisar-vainajan hyväksymisen.

Monen taloutta koskevan säännön ja ohjeen johdosta oli Jessie vanhemman sisarensa eläessä minulle valittelevin kuiskauksin nurissut, mutta nyt kun hän oli poissa, en luule, että minäkään, niin suosikki kuin olinkin, olisin tohtinut ehdottaa niihin muutoksia. Esimerkkinä mainitsen, että aterioidessa aina pidimme kiinni niistä muodoista, joita noudatettiin "isäni, kirkkoherran talossa". Senvuoksi oli meillä aina viiniä ja jälkiruokaa; mutta karahvit täytettiin ainoastaan vieraskutsujen varalta ja jäännökseen harvoin koskettiin, vaikka meillä kummallakin oli kaksi viinilasia edessämme pöydällä. Vasta seuraavan juhlatilaisuuden tullen tarkastettiin viinikarahvit perheneuvottelussa. Pohjalla olevat erät annettiin usein köyhille, mutta sattuipa myös, että milloin edellisistä pidoista (ehkä viisi kuukautta sitten) oli jäänyt tuntuvampi määrä, se lisättiin kellarista noudetun vereksen pullon sisältöön. Kaiketi kapteeni Brown ei paljoa pitänyt viinistä, koska hän ei milloinkaan juonut pohjaan ensimmäistäkään lasiaan, vaikka sotilashenkilöt enimmäkseen ottavat useita.

Jälkiruokaamme varten taas neiti Jenkynsillä oli tapana itse kerätä viina- ja karviaismarjoja, jotka minusta olisivat maistuneet paremmilta tuoreina, suoraan pensaista poimittuina; mutta silloinhan, kuten hän huomautti, ei olisi kesäajoin ollut mitään jälkiruokaa. Joka tapauksessa tunsimme ruokailevamme varsin hienosti, kun meillä oli lautastemme vieressä viinilasit, pöydän yläpäässä kulhollinen karviaismarjahyytelöä, sivuilla viinimarjaherkkua korppujen kera sekä kaksi karahvia pöydän alapäässä. Milloin tarjottiin appelsiineja, tapahtui jotakin omituista. Neiti Jenkyns ei mielellään leikellyt näitä hedelmiä, koska mehu muka juoksi jumala ties minne. Imeskelemimen (muistelen hänen vain käyttäneen jotakin valitumpaa sanaa) oli hänestä ainoa keino, millä appelsiineista voi nauttia. Mutta kun tämä menettely muistutti liiaksi pikkulasten ominaisuuksia, oli Debora ja Matilda Jenkynsin moisen ikävän vaikutelman välttämiseksi tapana appelsiinikaudella nousta pöydästä, kaikessa hiljaisuudessa siepaten hedelmän kumpikin, sekä vetäytyä kammionsa pyhättöön niiden imeskelyllä herkuttelemaan.

Sellaisissa tilaisuuksissa olin parisen kertaa yrittänyt saada Matty-neitiä jäämään ja sisaren eläessä olin siinä onnistunutkin. Pidin varjostinta edessäni enkä katsellut, ja hän puolestaan sanoi tekevänsä parhaansa, jotta maiskutus ei tuntuisi kovin vastenmieliseltä. Mutta nyt, kun hän oli yksin, hän näkyi aivan kauhistuvan pyytäessäni häntä jäämään kanssani lämpimään ruokasaliin nauttiakseen siellä appelsiininsa niinkuin häntä parhaiten miellytti. Ja samaten kaikessa. Neiti Jenkynsin sääntöjä noudatettiin entistä ankarammin, koska niiden laatija oli muuttanut sinne, missä hänen mielipiteisiinsä ei enää voinut vedota. Kaikissa muissa suhteissa neiti Matilda sensijaan oli sopeutuva ja liiankin heikko pitääkseen omani päänsä. Olen kuullut Fannyn kaksikymmentäkin kertaa aamukauden kuluessa saavan hänet muuttamaan mielensä päivällisen suhteen aivan kuin tyttöletukka itse tahtoi. Ja toisinaan minusta tuntui siltä kuin tämä olisi käyttänyt hyväkseen Matilda-neidin taipuvaisuutta saattaakseen hänet hämille ja siten taitavasti yhä enemmän omaan valtaansa. – Päätin, etten matkustaisi ystävättäreni luota ennenkuin olin nähnyt, millainen tyttö Martha oli; jos huomaisin hänet luotettavaksi, kehoittaisin häntä olemaan vaivaamatta emäntäänsä kysymällä häneltä neuvoa kaikissa taloudessa esiintyvissä pikkuseikoissa.

Martha oli kömpelö, liiankin suorasuinen tyttö; muutoin hän oli reipas ja hyväätarkoittava, mutta kovin tietämätön. Hän ei ollut vielä ollut viikkoakaan meillä ennenkuin Matilda-neiti omaksi ja minun kummastuksekseni eräänä aamuna sai kirjeen serkultaan, joka oli ollut pari-, kolmekymmentä vuotta Intiassa ja joka äskeisin, kuten sotilaallisista tiedonannoista olimme nähneet, oli palannut Englantiin. Hän oli tuonut mukanaan kivuloisen vaimon, joka ei laisinkaan tuntenut hänen kotimaassa olevia tuttaviansa. Majuri Jenkyns kirjoitti ehdottaen, että hän puolisoineen viettäisi yönsä Cranfordissa matkallaan Skotlantiin – he asuisivat majatalossa, ellei Matilda-neidille sopisi ottaa heitä kotiinsa. Silti he toivoivat saavansa nauttia mahdollisimman paljon hänen seurastaan päivän aikaan. Tietysti sen täytyi sopia hänelle, sanoi hän, sillä tiesiväthän kaikki Cranfordissa, että hänellä oli sisarensa makuuhuone vapaana; mutta olen varma, että hän mieluummin olisi toivonut majurin jääneen Intiaan ja kokonaan unohtaneen Englannissa elävät serkkunsa.

"Voi, miten saan tämän asian järjestettyä?" kysyi hän neuvottomana. "Jos Debora eläisi, tietäisi hän, miten vierailevaa herrasmiestä on kohdeltava. Pitääkö minun asettaa partaveitsiä hänen pukuhuoneeseensa? Ja minulla kun niitä siunattuja kapineita ei ole! Ehkä myöskin tohvelit ja vaateharjoja?" Minä huomautin, että hän luultavasti toisi ne kaikki mukanaan. "Ja kuinka tiedän, milloin minun päivällisen jälkeen on noustava pöydästä ja jätettävä hänet viinilasinsa ääreen? Debora olisi sen niin hyvin osannut. Luuletteko, että hän haluaa kahvia?"

Otin huolehtiakseni kahvista ja lupasin neuvoa Marthaa tarjoilussa, missä taidossa hän tosiaan oli kovin puutteellinen. Vakuutin myös, että majuri ja rouva Jenkyns ymmärtäisivät, kuinka hiljaista ja vaatimatonta elämää yksinäinen naishenkilö pienessä maalaiskaupungissa vietti. Mutta hän oli yhä kovin ymmällä ja hermostunut. Käskin hänen tyhjentää karahvit ja tuoda kellarista kaksi uutta viinipulloa. Toivoin, että olisin voinut pysyttää hänet loitolla Marthaa opastaessani, sillä usein hän puuttui puheeseen jollakin lisämääräyksellä pannen tyttö-paran pään pyörälle hänen suu avoinna kuunnellessaan meitä molempia.

"Kanna vihannekset ympäri", sanoin minä (mikä kyllä oli tyhmää, kuten sittemmin huomasin, sillä se oli enemmän kuin vaatimattomissa olosuhteissamme voimme aikaansaada); ja nähdessäni hänen hämmästyneen katseensa lisäsin: "kuljeta vihannekset ympäri ruokavieraille ja anna heidän itse ottaa".

"Ja muista, että tarjoilet naisille ensin", täydensi Matilda-neiti. "Tarjoile aina naisille ennen herrasmiehiä."

"Teen kuten käskette, hyvä neiti", sanoi Martha; "mutta enemmän pidän sentään miesväestä."

Nämä Marthan sanat tuskastuttivat ja kauhistuttivat meitä, vaikkei hän luullakseni tarkoittanut mitään pahaa; ja ylimalkaan hän täytti määräyksemme varsin hyvin, paitsi että hän kyynärpäällänsä tyrkkäsi majuria, kun tämä hänen mielestään ei kylliksi nopeasti ottanut perunoita hänen niitä tarjotessaan.

Majuri ja hänen vaimonsa osoittautuivat aivan vaatimattomaksi väeksi, kun he tulivat; olivat raukeita, kuten luullakseni kaikki Itä-Intiassa eläneet. Säikähdyimme hiukan heidän tuodessaan mukanaan kaksi palvelijaa: hindulaisen miespalvelijan erityisesti majuria varten ja vakavan, vanhanpuoleisen, hänen rouvaansa hoitavan palvelijattaren. Mutta nämä nukkuivat majatalossa ja vapauttivat meidät paljosta edesvastuusta tarkasti huolehtimalla herrasväkensä mukavuudesta. Martha ei tietenkään voinut kyllästyä intialaisen valkoisen turbaanin ja ruskean ihonvärin katselemiseen, ja huomasin Matilda-neidin hiukan kaihtavan tätä miestä hänen palvellessaan päivällispöydässä. Kysyipä hän, eikö tuo itämaalainen johdattanut mieleeni Rolf Sinipartaa.

Kaiken kaikkiaan suoriuduimme vieraistamme perin tyydyttävästi, ja vielä nytkin heistä Matilda-neidin kanssa usein juttelemme. Aikanaan he herättivät suurta huomiota Cranfordissa, vieläpä kiihoittivat haluttoman rouva Jamiesoninkin osoittamaan jotakin mielenkiintoa käydessäni kiittämässä häntä niistä ystävällisistä neuvoista, joita hänen jalosukuisuutensa oli antanut vastaukseksi Matilda-neidin kysymyksiin herrasmiehen pukuhuoneen järjestämisestä. Tosin kyllä hän oli suonut nämä vastaukset skandinavialaisen tietäjättären väsyneeseen sävyyn:

    "Jätä minut rauhaan, oi, rauhaan!"

Ja nyt tulen lemmenseikkailuun.

Neiti Polella näkyi olleen joku pikkuserkku, joka kauan sitten oli kosinut Matty-neitiä. Tämä serkku asui neljän, viiden penikulman päässä Cranfordista omalla tilallaan, mikä ei kuitenkaan ollut isompi kuin että se oikeutti hänet vapaan talollisen arvoon; tai pikemminkin hän eräänlaisella "nöyryyttä matkivalla ylpeydellä" oli kieltäytynyt monien vertaistensa lailla tunkeutumasta kartanonomistajain luokkaan. Hän ei sallinut osoitteeseensa liitettävän maajunkkarin arvonimeä, vieläpä paluuttikin täten osoitettuja kirjeitä ilmoittaen Cranfordin postineidille, että hänen nimensä oli: talollinen Thomas Holbrook. Hän hylkäsi kaikki ajanmukaiset uudistukset; hänen ovensa oli kesäisin auki ja talvisin suljettuna ilman kolkutinta tai kelloa palvelijan kutsumiseksi. Samaten hän halveksi kaikkea hienostelua, jolla ei ollut juurtansa syvällä ihmisluonteessa. Sairaiden läsnäollessa hän ei katsonut tarpeelliseksi vaimentaa ääntänsä. Hän puhui seudun murretta täydellisesti ja käytti sitä aina keskustelussa, vaikka neiti Pole (joka minulle näitä asioita jutteli) lisäsi, että hän luki ääneensä hyvin kauniisti ja suuremmalla tunteella kuin kukaan muu sillä seudulla, vanhaa kirkkoherraa lukuunottamatta.

"Ja miksi neiti Matilda ei mennyt hänen kanssaan naimisiin?" kysyin.

"Enpä tiedä. Halukas hän kyllä lienee ollut; mutta Thomas-serkussa ei näetten ollut kylliksi herrasmiestä kelvatakseen kirkkoherralle ja neiti Jenkynsille."

"No, mutta eihän ollutkaan kysymyksessä, että he naisivat hänet", sanoin minä kärsimättömästi.

"Ei kylläkään, mutta he eivät tahtoneet, että Matty-neiti naisi säätynsä alapuolelta. Olihan hän rovastin tytär, ja sitäpaitsi he olivat jollakin tavoin sukua sir Peter Arleylle, ja neiti Debora piti sitä seikkaa hyvin tärkeänä."

"Poloinen Matty-neiti!" sanoin minä.

"No, no, en tiedä siitä enempää kuin että herra Holbrook kosi ja sai rukkaset. Ehkei Matty pitänyt hänestä, ja ehkei neiti Jenkyns virkkanut sanaakaan – se oli vain minun arveluni."

"Eikö hän koskaan senjälkeen ole tuota miestä tavannut?" kysyin.

"Luullakseni ei. Woodley, Thomas-serkun talo, sijaitsee näetten puolitiessä Cranfordin ja Misseltonin välillä; ja tiedän hänen tehneen kauppansa Misseltonissa melkein siitä asti, kun hän Matty-neitiä kosi; enkä luule hänen sittemmin käyneen Cranfordissa kuin parin ottein. Kerran kävellessäni Mattyn kanssa kaupunkimme pääkadulla tämä äkkiä karkasi vierestäni ja poikkesi Shirekujalle. Muutamia minuutteja myöhemmin minä hämmästyksekseni tapasin Thomas-serkun."

"Kuinka vanha hän on?" kysyin hetkisen pilvilinnoja rakenneltuani.

"Varmaankin seitsemänkymmenen korvissa, hyvä ystävä", sanoi neiti Pole räjähdyttäen satulinnani pieniksi pirstaleiksi.

Hyvin pian senjälkeen – ainakin pitkän vierailuni aikana Matilda-neidin luona – sain tilaisuuden nähdä herra Holbrookin; ja näin myöskin hänen ensimmäisen kohtauksensa entisen lemmikkinsä kanssa kolmen-, neljänkymmenen vuoden eron jälkeen. Avustin juuri ratkaisussa, sopisiko joku malli kauppiaan esille asettamasta värillisten silkkikankaiden lajitelmasta mustanharmaaseen villamusliini-hameeseen uudeksi kaistaksi, kun pitkä, laiha don-quixotemainen vanha herrasmies astui myymälään ostaakseen parin villasormikkaita. En ollut koskaan ennen nähnyt tätä jokseenkin huomiota kiinnittävää henkilöä ja tähystelin häntä sen vuoksi tavallista tarkemmin Matty-neidin kuunnellessa myyjän puhetta. Vieras oli puettu siniseen messinkinappiseen nuttuun, vaaleanruskeisiin housuihin sekä sääryksiin ja rummutti sormillaan myymälänpöytään, kunnes häntä tultiin palvelemaan. Hänen vastatessaan puotipojan kysymykseen: "Mitä saisin luvan näyttää teille tänään, sir?" huomasin neiti Matildan säpsähtävän ja sitten äkkiä istuutuvan. Silmänräpäyksessä arvasin, kuka muukalainen oli. Matilda oli tehnyt kysymyksen, joka oli esitettävä toiselle myyjälle.

"Neiti Jenkyns haluaa mustaa sarsinettia, joka maksaa kaksi shillingiä kaksi pennyä metriltä", kuului myymälän toisesta päästä, ja samassa harppasi herra Holbrook kahdella pitkällä askeleella meidän luoksemme.

"Matty... neiti Matilda... neiti Jenkyns! Jumala minua varjelkoon! En ollut enää si... teitä tuntea! Kuinka voitte? Kuinka voitte?"

Hän puristi yhä Matildan kättä tavalla, joka todisti mitä hartainta ystävyyttä; mutta hän toisteli niin usein, ikäänkuin itsekseen: "En ollut enää teitä tuntea!" että hänen sävynsä kokonaan hajoitti jokaisen kaihomielisen romaanin, minkä ehkä muutoin olisin halunnut kokoon sommitella.

Kuitenkin hän jutteli meille kaiken aikaa, kun olimme myymälässä, ja heilahduttaen kauppamiehelle epäävästi ostamattomilla hansikkailla ja virkkaen: "toisella kertaa, toisella kertaa, herraseni!" hän lähti saattamaan meitä kotiin. Tyytyväisyydekseni voin sanoa, että neiti Matildakin, jonka mukana olin tullut, poistui myymälästä yhtä hämillään, ostamatta vihreätä enempää kuin punaistakaan silkkiä. Herra Holbrook ei suinkaan salannut ilmeisesti vilpitöntä iloansa tavatessaan entisen rakastettunsa jälleen. Hän kosketteli tapahtuneita muutoksia, jopa mainitsi Deboraakin lausuen: "Sisarparkanne! Niin, niin, kaikillahan meillä on vikamme."

Sitten hän sanoi meille hyvästi ja vakuutti hartaasti toivovansa, että pian näkisi Matty-neidin jälleen. Tämä poistui heti omaan huoneeseensa ja palasi vasta aikaiseen teepöytäämme, jolloin minusta näytti, että hän oli itkenyt.

NELJÄS LUKU

Vanhan poikamiehen luona

Joitakuita päiviä senjälkeen tuli kirjelappu herra Holbrookilta, jossa tämä vanhanaikaiseen, muodolliseen tapaan pyysi meitä – varsin puolueettomasti kumpaakin – viettämään päivän hänen talossaan – pitkän kesäkuunpäivän, sillä nyt oli kesäkuu. Hän mainitsi kutsuneensa myöskin serkkunsa, neiti Polen, joten voisimme kaikki saapua yhteisissä vaunuissa, joille hän kyllä varaisi tilaa.

Odotin, että Matty-neiti ihastuisi tästä kutsusta. Mutta eipä niinkään! Töin tuskin onnistui neiti Polelle ja minulle taivuttaa hänet lähtemään. Hänestä se oli sopimatonta, ja puolittain hän närkästyikin, kun emme olleet tietävinämmekään, että oli mitään sopimatonta lähteä kahden naishenkilön seurassa entistä rakastajaansa tervehtimään. Sitten saimme kokea vielä vakavamman vaikeuden. Hän arveli, ettei Debora olisi pitänyt hänen sinne menostaan. Tästä pulmasta selviytyäksemme täytyi meidän puoli päivää väitellä hänen kanssaan; mutta hänen osoittaessaan ensimmäisiä suostumuksen merkkejä otin tilaisuudesta vaarin kirjoittaen ja lähettäen myöntävän vastauksen hänen nimessään. Määräsin päivän ja tunnin, jotta retki olisi päätetty ja peruuttamaton.

Seuraavana aamuna hän kysyi, lähtisinkö ostoksille hänen kanssaan; ja pitkän epäröimisen jälkeen valitsimme kolme hattua kotiin lähetettäviksi saadaksemme koettaa, mikä niistä Matty-neitiä torstaisella matkalla mielestämme parhaiten pukisi.

Woodleyhin ajaessamme hän oli kaiken aikaa hiljaisesti kiihtyneenä. Arvattavasti hän ei koskaan ennen ollut siellä käynyt; ja vaikka hän tuskin aavisti tietäväni mitään hänen elämäntarinastaan, huomasin, että häntä väristytti ajatus sen paikan näkemisestä, joka olisi voinut tulla hänen kodikseen ja jonka ympärille luultavasti monet hänen viattomista tytönhaaveistaan olivat kutoutuneet. Ajomatka oli pitkä, ja epätasaisesti kivitetyt tiet tärisyttivät vaunuja. Matilda-neiti istui suorana kuin salko ja katseli kaihomielin ikkunoista lähestyessämme matkamme päämäärää. Seutu näytti hiljaisen maalaiselta. Woodley sijaitsi vainioiden keskellä, mutta talossa oli vahanaikainen puutarha, missä ruusu- ja viinamarjapensaat sekaantuivat toisiinsa ja sulkalehtiset parsajuuret loivat soman taustan neilikoille ja leukoijille. Mitään ajokuistia päärakennuksen ovelle ei ollut. Astuimme vaunuista pienellä portilla ja kävelimme suoraa, puksipuilla reunustettua polkua ylöspäin.

"Kyllä serkkuni mielestäni voisi laittaa ajotien", virkkoi neiti Pole, joka pelkäsi korvakipua, hän kun oli ohuissa pukimissa.

"Minusta tämä käytävä on hyvin sievä", sanoi Matty-neiti vienon valittelevalla äänellä ja melkein kuiskaten, sillä juuri silloin herra Holbrook näyttäysi ovella innokkaasti hieroen käsiänsä pelkästä vieraanvaraisuudesta. Hän muistutti Don Quixotea entistä enemmän, ja kuitenkin oli yhtäläisyys vain ulkopuolinen. Hänen kunnianarvoinen emännöitsijänsä seisoi kainosti ovella meitä tervehtimässä, ja viimemainitun saattaessa vanhempia naisia yläkerrassa olevaan makuuhuoneeseen minä pyysin saada katsella puutarhaa. Tämä pyyntö nähtävästi oli vanhalle herrasmiehelle mieleen, sillä hän kuljetti minut kautta kartanonsa ja näytteli minulle kaksikymmentäkuusi lehmäänsä, joille oli annettu nimet aakkosten eri kirjainten mukaan. Kävellessämme hän hämmästytti minua silloin tällöin lausumalla sopivia ja kauniita säkeitä runoilijain teoksista liikkuen tällä alalla keveästi Shakespearesta ja George Herbertista aikalaisiimme asti. Hän teki tämän niin luontevasti kuin olisi ajatellut ääneensä, ja niiden totuudenmukaiset ja kauniit sanat olivat paras ilmaisu, mitä hän saattoi ajatuksilleen tai tunteilleen löytää. Tosin kyllä hän puhui "loordi Bironista" [sukunimi Byron äännetään bairon] ja lausui Goethen nimen aivan englantilaiseen tapaan. "Kuten Goethe sanoo: 'Te ikivihannat tarhat'", ja niin edespäin. Kaiken summana, totean, etten koskaan ennen enkä jälkeen ole tavannut miestä, joka on viettänyt niin pitkän elinkauden yksinäisessä ja kuitenkin mielenkiintoisessa seudussa yhä enenevällä ilolla katsellen päivien, vuodenaikojen sekä niiden viehätysten vaihtelua.

Astuessani hänen kanssaan sisään huomasimme, että päivällinen oli jo melkein valmiina keittiössä – sillä siksi huonetta kai oli nimitettävä, koska siellä oli seinillä tammisia lautashyllyjä ja kaappeja molemmin puolin tulisijaa ja vain pieni turkkilainen matto kivilattian keskellä. Huoneesta olisi helposti voinut tehdä hauskan, tummalla tammella laudoitetun ruokasalin, jota samalla olisi voinut käyttää vierashuoneena, poistamalla uunin ja muutamia muita keittiötarpeita, joita arvattavasti ei koskaan käytetty, koska todellinen liesi oli pienessä takakomerossa. Suoja, jossa meidän piti oleskella, oli jäykästi sisustettu ruma huone; mutta nytpä istuskelimme herra Holbrookin toimistossa, kuten hän sitä nimitti, koska hän täällä suoritti työntekijöillensä näiden viikkopalkat, oven luo asetetulla isolla pulpetilla. Muutoin tämä sievä arkihuone hedelmäpuutarhaan aukeavine ikkunoineen ja oksien luomine tanssivine varjoineen oli kirjoilla täytetty. Niitä oli lattialla, ne peittivät seinät, niitä oli viskelty pöydälle. Hän oli nähtävästi puoliksi häpeissään ja puoliksi ylpeä tästä kirjarikkaudesta. Niitä oli kaikensisältöisiä – enimmäkseen kuitenkin runoutta ja hurjia, runollisen kaameita kertomuksia. Kaikesta päättäen hän valitsi kirjansa oman makunsa mukaan, kiinnittämättä huomiota siihen, olivatko ne klassillisia tai suuren yleisön suosiossa.

"Niin", sanoi hän, "eihän meiltä maanviljelijöiltä kai riittäisi aikaa lukemiseen; mutta sitä ei sentään voi välttää".

"Onpa tämä kaunis huone!" virkkoi Matty-neiti puoliääneen.

"Täällä on hyvin miellyttävää!" sanoin minä ääneeni melkein samaan aikaan.

"Hauskaa, että siitä pidätte", vastasi isäntä, "mutta voitteko istua näillä isoilla, mustalla nahalla päällystetyillä kolmikulmaisilla tuoleilla? Minäkin pidän tästä enemmän kuin parhaasta vierashuoneesta; mutta ajattelin, että naiset mieluummin oleskelisivat siellä hienommassa huoneessa."

Hienompi huone se kyllä oli, mutta kuten useimmat hienot laitokset kaikkea muuta kuin sievä, hauska tai kodikas. Senvuoksi palvelustyttö päivällisellä ollessamme tomutti ja pyyhki konttorihuoneen tuolit, ja siellä me istuimme koko lopun päivää.

Pöydässä tarjottiin vanukasta liharuuan edellä; ja luullakseni herra Holbrook aikoi pyytää anteeksi vanhanaikaisia tapojaan, sillä hän aloitti:

"En tiedä, pitävätkö arvoisat naiset uusikuosisista menoista."

"Emme ensinkään!" virkkoi Matty-neiti.

"En minäkään", sanoi isäntämme. "Emännöitsijäni kuitenkin tahtoo noudattaa uudenaikaisia tapoja; mutta silloin minä sanon hänelle, että nuorena ollessani aina seurasimme jyrkästi isäni sääntöä: 'liemettä ei mitään möykkyjä, möykyittä ei mitään häränlihaa', ja aloitimme päivällisen aina lihaliemellä. Sitten saimme möykkyjä, jotka oli keitetty liemessä häränlihan mukana, ja vasta sitten itse lihan. Ellemme nauttineet lientämme, emme saaneet möykkyjä, joista pidimme paljoa enemmän; ja liha tuli kaikkein viimeiseksi, mutta ainoastaan niille, jotka olivat suoriutuneet liemestä ja möykyistä. Nykyisin ihmiset aloittavat ateriansa makeilla ruuilla ja kääntävät järjestyksen ylösalaisin."

Kun ankanpaisti ja vihreät herneet tuotiin esille, katsahdimme epätoivoisina toisiimme. Meillä oli vain kaksihaaraisia, mustapäisiä kahveleja. Tosin kyllä teräs oli kiiltävää kuin hopea; mutta mitä oli meidän tehtävä? Matty-neiti poimi herneensä yksitellen haarunkärjellä jokseenkin samaan tapaan kuin Aminé söi riisijyviänsä peikon pitojen jälkeen. Neiti Pole huokasi, kun hänen täytyi jättää herkulliset nuoret herneensä koskemattomiksi lautasensa toiselle sivulle, sillä ne putoilivat haarojen välitse. Katsahdin isäntääni: herneet katosivat tukkukaupalla hänen avariin leukoihinsa, jonne hän ahtoi niitä leveällä pyöreäkärkisellä veitsellään. Minä näin, tein samoin ja elän vielä! Esimerkistäni huolimatta ystävilläni ei ollut rohkeutta menetellä epähienosti; ja ellei herra Holbrookilla olisi ollut niin kipeä nälkä, olisi hän luultavasti huomannut, että oivalliset herneet korjattiin pois melkein koskemattomina.

Päivällisen jälkeen tuotiin savipiippu ja sylkilaatikko; ja kehoitettuaan meitä edeltäpäin siirtymään toiseen huoneeseen, jos emme voineet sietää tupakan savua, hän tarjosi piippunsa Matty-neidille pyytäen tätä täyttämään pesän. Hänen nuoruudessaan se oli kohteliaisuus naiselle; mutta oli jokseenkin sopimatonta osoittaa sellaista kunniaa Matty-neidille, jonka Debora-sisar oli opettanut hirveästi kammoamaan kaikenlaatuista tupakanpolttoa. Mutta vaikka se oli loukkaus hänen hienostuneille vaistoilleen, tunsi hän kuitenkin tyytyväisyyttä, että juuri hänelle tarjottiin tämä etuoikeus. Näppärästi hän siis täytti piipun väkevällä tupakalla, ja senjälkeen poistuimme.

"On hyvin hupaista aterioida vanhanpojan kanssa", sanoi Matty-neiti hiljaa, kun olimme istuneet paikoillemme konttorihuoneeseen. "Toivoakseni se vain ei ole sopimatonta, kuten monet hauskat asiat ovat!"

"Onpa hänellä aika paljon kirjoja!" huudahti neiti Pole katsahtaen ympäri huonetta. "Ja kovin ne ovat tomussa!"

"Tämä luullakseni muistuttaa jotakin mainion tohtori Johnsonin huonetta", virkkoi Matty. "Mikä merkillinen ja oppinut mies teidän serkkunne lieneekään!"

"Niin, hän lukee paljon", myönsi neiti Pole "mutta pelkään, että hän yksinään eläessään on tavoiltaan kovin moukistunut".

"Ei, moukistunut on liian karkea sana. Nimittäisin häntä omituiseksi; hyvin kyvykkäät ihmiset usein ovat sellaisia", vastasi neiti Matty.

Kun herra Holbrook palasi, ehdotti hän kävelyä vainioille; mutta molemmat vanhemmat neidit pelkäsivät kosteutta ja lokaa, ja heillä oli vain rumat varjostimet hattujensa päälle asetettaviksi. Senvuoksi he kieltäytyivät, ja niin jouduin minä taaskin hänen toverikseen kierroksella, mikä hänen – omien sanojensa mukaan – oli tehtävä katsastaakseen työväkeänsä. Hän harppasi eteenpäin joko kokonaan unohtaen olemassaoloni tai piippuansa poltellen tyynenä ja äänettömänä unelmoiden. Eikä se kuitenkaan ollut ehdotonta äänettömyyttä. Hän astui edelläni hiukan kumarassa, kädet selän takana; ja heti kun joku puu tai pilvi tai vilahdus etäistä ylämaan laidunta kiinnitti hänen huomionsa, toisteli hän itsekseen runonsäkeitä lausuen ne kuuluvalla ja voimakkaan sointuvalla äänellä sekä oikeasta tunteesta ja ymmärtämyksestä johtuvalla korostuksella. Saavuimme vanhan ketripuun luo, joka kasvoi rakennuksen toisen pään edessä.

    "Maan pintaan lankee tummat varjovyöt."

"Oivallinen sana – 'varjovyöt'! Ihmeellinen mies!" En tiennyt, puhuiko hän minulle vai itsekseen, mutta säestin: "ihmeellinen!" vaikken tajunnut mitään, koska olin väsynyt unohdukseen ja siitä johtuvaan vaitioloon.

Hän kääntyi nopeasti. "Niin, syystä nimitätte häntä ihmeelliseksi. Kah, kun näin hänen runojensa arvostelun Blackwoodissa, niin ennenkuin tuntiakaan oli kulunut lähdin Misseltoniin, kävellen jalkaisin seitsemän penikulmaa (hevoset näet eivät olleet kotona), ja tilasin kirjan. – Mutta sanokaahan: minkävärisiä saarnipuun nuput ovat maaliskuussa?"

– Onko mies tullut hulluksi? – ajattelin. – Hän muistuttaa tosiaan Don Quixotea. "Kysyin minkävärisiä ne ovat", toisti hän kiihkeästi.

"En suinkaan tiedä", vastasin minä nöyränä tietämättömyydessäni.

"Sitä aavistinkin. En tiennyt minäkään, vanha hupsu, ennenkuin tuo nuori mies sen minulle kertoi. 'Mustia kuin nuput maaliskuun saarnin.' Ja olen elänyt ikäni maalla; sitä suurempi häpeä minulle, etten tiedä. Mustia ne ovat, sysimustia, madam." Sitten hän jatkoi kulkuansa astuen jonkun hänen mieleensä johtuneen säkeen tahtiin.

Taloon palattuamme hän tahtoi kaikin mokomin lukea meille runot, joista oli puhunut; ja neiti Pole rohkaisi häntä siihen. Luulin hänen tehneen sen siksi, että toivoi minun kuulevan serkkunsa kaunista lukemista, jota oli kehunut; mutta myöhemmin hän selitti syyksi sen, että oli joutunut vaikeaan kohtaan virkkauksessaan ja tahtoi laskea silmukkansa tarvitsematta ottaa osaa keskusteluun. Mitä tahansa herra Holbrook ehdotti, olisi ollut Matty-neidille mieleen, joskin hän vaipui uneen viisi minuuttia sen jälkeen, kun ensinmainittu oli aloittanut pitkän runon nimeltä "Locksleyn linna", ja nukkui makeasti, huomiota herättämättä loppuun asti, jolloin lukijan äänen taukoaminen hänet herätti. Arvaten, että jotakin odotettiin, ja nähdessään neiti Polen laskevan hän virkkoi:

"Hyvin sievä runo!"

"Sievä, hyvä neiti! Se on kaunis! Vai sievä!"

"Ah niin! Kaunista minä tarkoitinkin!" sopersi Matty moitteesta hämmentyneenä. "Se muistuttaa niin paljon sitä tohtori Johnsonin kaunista runoa, jota sisareni oli tapa lukea – en muista nimeä; mikä se oli?" lisäsi hän kääntyen minuun.

"Mitä runoa tarkoitatte, madam? Mitä se kosketteli?"

"En muista sisältöä, ja olen kokonaan unohtanut sen nimen; mutta se oli tohtori Johnsonin kirjoittama ja hyvin kaunis ja muistutti paljon sitä, jonka herra Holbrook juuri luki."

"En saa sitä muistiini", sanoi viimemainittu miettivästi. "Mutta en tunne tohtori Johnsonin runoja hyvin. Minun on ne luettava."

Noustessamme vaunuihin paluumatkaa varten kuulin herra Holbrookin lausuvan, että hän pian kävisi naisia tervehtimässä tiedustellakseen, olivatko he onnellisesti päässeet kotiin. Sillä hetkellä nuo sanat ilmeisesti miellyttivät Matty-neitiä ja tuntuivat hänestä imartelevilta, mutta sitten, kadotettuamme vanhan, puiden ympäröimän talon näkyvistämme, hänen tunteensa sen isäntää kohtaan haihtuivat vähitellen, ja häntä alkoi ahdistaa pelko, että Martha oli rikkonut lupauksensa ja emäntänsä poissaollessa käyttänyt tilaisuutta kuherteluun. Martha näytti kylläkin vilpittömältä, vakaalta ja tyyneltä tullessaan auttamaan meitä vaunuista; hän piti aina hyvää huolta Matty-neidistä, mutta tänä iltana hän onnettomuudeksi lausui:

"Hyväinen aika, neiti, että lähdittekin ehtoolla ulos mokomassa ohuessa huivissa! Sehän on ihan kuin muslimia. Teidän iällänne tulisi olla varovaisempi."

"Minun iälläni!" sanoi Matty-neiti puhuen melkein äkäisesti, vaikka hänen äänensä tavallisesti oli lempeä. "Minun iälläni! No, kuinka vanhaksi Martha minua luulee, kun minun iästäni puhuu?"

"Ka, hyvä neiti, en luulisi teidän olevan kaukana kuudestakymmenestä, mutta usein on vaikeata ihmisten ikää ulkomuodosta arvata – enkä minä suinkaan mitään pahaa tarkoittanut!"

"Martha, en ole vielä viittäkymmentäkahta täyttänyt!" sanoi neiti Matilda vakavalla painostuksella; sillä kaiketi olivat nuoruuden muistot hyvin elävinä päilyneet hänen mielessään tänä päivänä, ja häntä tuskastutti nähdä, että tuo kultainen aika oli niin kaukana muinaisuudessa. Mutta hän ei koskaan puhunut aikaisemmasta ja läheisemmästä tuttavuudestaan herra Holbrookin kanssa. Hänen nuoruudenlempensä oli luultavasti kohdannut niin vähän myötätuntoa, että hän oli sulkenut sen syvälle sydämeensä; ja vain eräänlaisella tarkkailulla, johon neiti Polelta kuulemani tarina minut melkein pakotti, huomasin, kuinka uskollisesti hänen sydänparkansa oli kantanut äänettömän surunsa.

Hän keksi aina jonkun sopivan syyn käyttääkseen parasta päähinettään joka päivä ja istuskeli reumatisminsa uhalla ikkunan luona itseänsä näyttämättä nähdäkseen, keitä kadulla liikkui.

Herra Holbrook saapui. Hän laski kämmenensä ulospäin työnnetyille polvillensa istuessaan pää kumarassa ja vihellellen, sitten kun olimme antaneet rauhoittavan vastauksen hänen kyselyilleen kotimatkastamme. Äkkiä hän hypähti ylös.

"Kuulkaa, neiti Matilda, onko teillä mitään asioita Pariisissa? Minä matkustan sinne viikon tai kahden päästä."

"Pariisiin!" huudahdimme molemmat.

"Niin. En ole koskaan siellä ollut, vaikka aina olen halunnut käydä; ja ellen pian lähde, saattaa matka jäädä ainaiseksi. Lähden siis heti, kun heinät on saatu latoon ja ennenkuin elonkorjuu alkaa."

Kummastuimme niin suuresti, ettemme keksineet mitään asioita Pariisissa toimitettaviksi.

Juuri kun hän oli lähtemässä huoneesta, hän kääntyi ja huudahti tapansa mukaan:

"Jumala varjelkoon sieluani, madam! Ihanhan oli unohtaa tärkeimmän. Tässä ovat teille runot, joita luonani käydessänne niin suuresti ihailitte." Hän kiskoi paketin takkinsa sivutaskusta. "Hyvästi, neiti", sanoi hän minulle; "hyvästi, Matty, huolehtikaa terveydestänne!" Ja niin hän lähti. Mutta hän oli antanut hänelle kirjan ja nimittänyt häntä Mattyksi, aivan kuin kolmekymmentä vuotta sitten.

"Toivon, ettei hän matkustaisi Pariisiin", virkkoi neiti Matilda levottomana. "En usko, että sammakot hänelle maistuvat; muistelen hänen olleen hyvin tarkan ruokansa suhteen, mitä kylläkään niin tukevan näköiseltä nuorelta mieheltä ei olisi odottanut."

Pian tämän jälkeen sanoin ystävättärelleni jäähyväiset, annoin Marthalle monta ohjetta, käskin häntä pitämään huolta emännästänsä sekä ilmoittamaan minulle, jos arveli, ettei neiti Matilda voinut hyvin. Siinä tapauksessa saapuisin omasta aloitteestani vanhan ystäväni luo, mainitsematta hänelle mitään Marthan tiedonannosta.

Sain siis Marthalta jonkun rivin aina silloin tällöin; ja marraskuun tultua hän kirjoitti, että emäntä oli "kovin voipunut ja ruokahalu melkein mennyt". Tämä selostus teki minut niin levottomaksi, että Marthan minua nimenomaan siihen kehoittamatta sulloin matkatarpeeni laukkuihin ja läksin.

Sain lämpimän vastaanoton huolimatta äkillisen tuloni aiheuttamasta vähäisestä hämmennyksestä, sillä vain päivää aikaisemmin olin voinut siitä ilmoittaa. Neiti Matilda näytti surkean huonolta, ja minä valmistausin häntä lohduttamaan ja hoivaamaan.

Menin alakertaan puhellakseni kahdenkesken Marthan kanssa.

"Kuinka kauan neiti Jenkyns on ollut näin huonona?" kysyin keittiön ovelle pysähtyen.

"Ka, luulen, että siitä on kaksi viikkoa; on hyvinkin. Oli tiistai, ja neiti Polen käytyä täällä hän tuli niin raukeaksi ja synkkämieliseksi. Luulin, että hän oli väsynyt ja että yön lepo palauttaisi kaikki ennalleen; mutta ei, sitä on jatkunut siitä asti, ja vihdoin ajattelin, että minun täytyi kirjoittaa teille, hyvä neiti."

"Siinä Martha teki oikein. On lohduttavaa ajatella, että hänellä on niin uskollinen palvelijatar. Ja toivottavasti Martha pitää paikastaan?"

"No, emäntäni on hyvin ystävällinen, runsaasti on syötävää ja juotavaa, eikä työkään täällä tapa... mutta..." Martha epäröitsi.

"Mutta mitä, Martha?"

"Niin, minusta tuntuu, että emäntäni vaatii liikoja, kun ei salli minun kenenkään kanssa kävellä ulkona. Kaupungissa on runsaasti nuoria miehiä, ja moni on jo tarjoutunut pitämään minulle seuraa. Tuskin koskaan enää pääsen näin otolliseen seutuun, joten on vahinko, että täytyy antaa tilaisuuden livahtaa sivu suun. Moni tyttö kulkisi niitten kanssa emäntänsä tietämättä; mutta minä olen antanut sanani enkä minä sanaani syö. Muuten tämä talo olisi mainion sopiva, emäntä ei osaisi aavistaakaan, jos täällä kuka kävisi, ja keittiö on niin mukava – siellä on semmoisia pimeitä nurkkia. Voisin kätkeä sinne kenet tahansa. Minä laskin ja tuumailin viime sunnuntai-iltana – sillä minä en kiellä itkeneeni, kun täytyi sulkea ovi ihan Jem Hearnin nenän edessä; ja se on sellainen vakava nuori mies, kelpaisi kenen tytön otettavaksi hyvänsä. Mutta minä olin antanut neidille lupaukseni."

Martha oli vähällä puhjeta jälleen itkuun, enkä minä voinut häntä paljoa lohduttaa, koska tiesin vanhasta kokemuksesta, millä kauhulla molemmat Jenkynsin neidit katselivat tyttöjä saattelevia nuorukaisia; ja Mattyn nykyinen hermostunut tila ei tätä pelkoa suinkaan vähentänyt.

Seuraavana päivänä menin neiti Polea tapaamaan, ja tuloni oli hänelle täydellinen yllätys, sillä kahteen päivään hän ei ollut käynyt Matilda-neidin luona.

"Ja nyt minun täytyy palata teidän kanssanne, rakas ystävä, sillä minä lupasin ilmoittaa Mattylle, kuinka Thomas Holbrook jaksaa; ja ikäväkseni hänen emännöitsijänsä on tänään lähettänyt minulle sanan, ettei miehellä ole enää monta päivää elettävänä. Thomas-parka, se Pariisin-matka oli hänelle liian rasittava! Hänen emännöitsijänsä sanoo, että hän senjälkeen tuskin kertaakaan on käynyt viljelyksiänsä katsastamassa, vaan ainoastaan istua kököttää kädet polvilla konttorissaan lukematta mitään ja yhä hokien Pariisin ihmeellisyyttä. Pariisi on vastuunalainen paljosta, jos se tappaa Thomas-serkkuni, sillä parempia miehiä on harvassa."

"Tietääkö neiti Matilda hänen sairaudestaan?" kysyin minä, samalla kun minulle selvisi syy ystävättäreni huonoon vointiin.

"No, totta kai! Eikö hän ole teille kertonut? Minä ilmoitin sen hänelle jo kaksi tai kolmatta viikkoa sitten, heti kun siitä kuulin. Omituista, ettei hän ole siitä teille maininnut!"

– Ei niinkään omituista, – ajattelin; mutta en sanonut mitään. Tunsin tehneeni melkein rikoksen liian uteliaasti vakoillessani tuota hellää sydäntä enkä aikonut paljastaa sen salaisuuksia, jotka Matty-neiti luuli koko maailmalta kätketyiksi. Toimitin neiti Polen Matildan pieneen vierashuoneeseen ja jätin heidät sitten kahdenkesken. Enkä minä kummastunut Marthan tullessa makuusuojani ovelle pyytämään minua menemään yksinäni päivälliselle, koska hänen emännällään taas oli kova päänkivistyksensä.

Matilda tuli teenjuonnin aikaan vierashuoneeseen, mutta se oli hänelle nähtävästi ponnistus; ja ikäänkuin sovittaakseen jotakin moittivaa tunnetta sisar-vainajaansa kohtaan, mikä tunne oli häntä koko iltapäivän vaivannut, mutta jota hän nyt katui, hän kertoi monesti toistellen, kuinka taitava Debora oli nuoruudessaan ollut, kuinka tämä tavallisesti ratkaisi kysymyksen kaikissa kutsuissa käytettävistä puvuista (heikkoja, aavemaisia muistoja jäykän juhlallisista kemuista kaukana menneisyydessä, jolloin Matilda ja neiti Pole olivat nuoria!) ja kuinka Debora äidin kanssa oli perustanut hyväntekeväisyysyhdistyksen köyhiä varten sekä opettanut tytöille keittotaitoa ja jokapäiväistä ompelua. Vielä kertoi hän, että Debora kerran oli tanssinut loordin kanssa, että hän kävi vieraissa sir Peter Arleyn perheessä ja että hän koetti järjestää pappilan vaatimattoman talouden Arleyn aatelislinnan malliin, missä pidettiin kolmekymmentä palvelijaa. Debora oli myöskin hoitanut Matty-neitiä pitkän, pitkän sairauden aikana, josta en ollut koskaan ennen kuullut, mutta jonka nyt omassa mielessäni sijoitin siihen aikaan, kun herra Holbrook oli saanut kosintaansa kieltävän vastauksen. Näin juttelimme hiljaa ja rauhallisesti vanhoista muistoista koko pitkän syksyisen illan.

Seuraavana päivänä neiti Pole toi meille tiedon herra Holbrookin kuolemasta. Matty-neiti kuuli uutisen mitään virkkamatta; edellisen päivän tiedoista päättäen emme olleet voineet muuta odottaakaan. Neiti Pole yritti saada meiltä jotakin surun ilmaisua kysymällä, eikö ollut ikävää, että hän nyt oli poissa, ja huudahtamalla:

"Ajatelkaas sitä hauskaa kesäkuunpäivää viime suvena, jolloin hän näytti niin terveeltä! Ja hän olisi vielä voinut elää kaksitoista vuotta, ellei olisi matkustanut siihen jumalattomaan Pariisiin, jossa ne aina tekevät vallankumouksia."

Hän pysähtyi odottamaan jotakin mielenosoitusta meidän puoleltamme. Näin, että Matilda ei kyennyt puhumaan: hän vapisi niin hermostuneesti. Lausuin siis ilmi vilpittömät tunteeni; ja viivyttyään pitkähkön ajan – epäilemättä ajatellen, että Matty-neiti otti uutisen kovin tyynesti vastaan – vieraamme lähti luotamme.

Matilda ponnisteli kovin salatakseen todelliset tunteensa – hän tahtoi salata ne minultakin, sillä hän ei kertaakaan enää maininnut herra Holbrookia, vaikka tämän antama kirja lepää hänen raamattunsa päällä hänen pienellä yöpöydällään. Hän ei luullut minun kuulleen, kun hän pyysi Cranfordin pientä modistia laittamaan hänen päähineensä hiukan samaan malliin kuin jalosukuisella rouva Jamiesonilla, tai panneeni merkille vastausta:

"Mutta hänhän käy leskenpuvussa, hyvä neiti?"

"Oh, tarkoitin vain sensuuntaista mallia; en tietenkään leskenmyssyjä, vaan muuten jotakin samantapaista kuin rouva Jamiesonilla."

Tästä ponnistuksesta tunteittensa salaamiseen sai alkunsa se väriseminen päässä ja käsissä, jota siitä asti olen Matty-neidillä huomannut.

Sen päivän illan, jolloin kuulimme herra Holbrookin kuolemasta, Matilda oli hyvin vaitelias ja miettiväinen. Iltarukouksen jälkeen hän kutsui Marthan takaisin ja kauan epäröityään sanoi vihdoin:

"Martha, sinä olet nuori..." Seurasi niin pitkä pysähdys, että Martha muistuttaakseen häntä hänen vaillinaiseksi jääneestä lauseestansa niiasi ja virkkoi:

"Niin olen, madam; viime lokakuun kolmantena päivänä täytin kaksikymmentäkaksi."

"Ja kenties Martha joskus tapaa nuoren miehen, josta Martha pitää ja joka myöskin pitää Marthasta. Sanoin kyllä, ettet saisi kerätä liepeillesi saattelijoita; mutta jos tapaat sellaisen nuorukaisen, ilmoitat asiasta minulle; jos minä huomaan hänet kunnolliseksi, niin minulla ei ole mitään sitä vastaan, että hän käy kerran viikossa sinua tervehtimässä." – Jumala varjelkoon minua murehduttamasta nuoria sydämiä! – lisäsi hän hiljaa.

Hän oli puhunut ikäänkuin jonkun etäisen mahdollisuuden varalta ja ällistyi melkoisesti, kun Martha nopsasti ja innokkaasti vastasi:

"Ka, hyvä neiti, tunnen Jeni Hearnin; hän on puuseppä, ansaitsee puolineljättä shillingiä päivässä ja on sukkasillaan kuuden jalan ja yhden tuuman pituinen. Jos kyselette hänestä huomenaamulla, niin jokainen todistaa, että hän on vakavaluontoinen mies. Ja hyvin kernaasti hän tulee tänne huomenillalla, siitä panen pääni pantiksi."

Vaikka Matty-neiti ällistyi, alistui hän kohtalon ja lemmenjumalan säädöksiin.

VIIDES LUKU

Vanhoja kirjeitä

Olen usein huomannut, että melkein jokaisella on omat pienet säästämiskeinonsa – joku omituinen tapa huolellisesti säästää pennosia tuossa tai tässä suhteessa. Ja vähäisinkin häiriö tässä tuottaa hänelle suurempaa kiusaa kuin shillingien ja puntien tuhlaaminen turhaan ylellisyyteen. Eräs tuntemani vanha herrasmies kesti stoalaisen tyynesti tiedon osakepankin vararikosta, missä hän menetti melkoisen rahasumman, mutta torui perhettään koko pitkän kesäpäivän senvuoksi, että joku oli leikkaamisen asemasta reväissyt kirjoitetut lehdet pois hänen nyttemmin arvottomasta talletuskirjastaan, jolloin tietysti toiseltakin puolelta irtautuivat vastaavat lehdet; ja tämä pieni tarpeeton paperin hukka, joka koski hänen yksityistä säästäväisyyttään, hermostutti häntä paljoa enemmän kuin itse rahojen menetys. Kun kirjekuoret ensin tulivat käytäntöön, tuskastuttivat ne häntä kauheasti; ainoa keino, millä voi sovittaa sellaista rakkaan paperin tuhlausta, oli kääntää kärsivällisesti nurinpäin kaikki saamansa kuoret ja käyttää ne uudestaan. Vielä nytkin, vaikka ikä on häntä kesyttänyt, näen hänen katsovan karsaasti, kun huomaa tyttäriensä tuhlaavan kokonaisen postipaperi-arkin kolmella yhdelle ainoalla sivulle piirretyllä rivillä kiittäessään jostakin kutsusta.

En häpeä tunnustaa, että tällaista inhimillistä heikkoutta on minulla itsellänikin. Nyöri on minun säästämisvimmani esine. Taskuni täyttyvät pienistä talteen poimituista ja yhteen nivotuista pätkistä, jotka olen varannut koskaan esiintymättömiä tarpeita varten. Minua hermostuttaa suuresti nähdessäni ihmisten leikkaavan sidelangan poikki jostakin paketista, sensijaan että kärsivällisesti ja uskollisesti päästäisivät sen kierros kierrokselta. Mitenkä ihmiset voivat käsitellä kumirihmoja, jotka ovat jonkinlaista ihannenyöriä, niin kevytmielisesti kuin he usein tekevät, on minulle arvoitus. Minulle tuollainen kumirengas on arvokas aarre. Minulla on tallessa kumirihma, jonka löysin lattialta jo kuusi vuotta sitten. Olen todella yrittänyt sitä käyttää, mutta minulla ei ole ollut sydäntä moiseen tuhlaukseen.

Toisia ihmisiä kiusaa pienet voipalaset. He eivät voi seurata keskustelua, koska heitä tuskastuttaa eräiden henkilöiden tapa poikkeuksetta ottaa enemmän voita kuin tarvitsevat. Oletteko huomannut sen levottoman, melkein hypnotisoidun katseen, jolla he tuijottavat noihin rippeisiin? Heistä tuntuisi huojentavalta, jos voisivat kätkeä ne näkyvistään pistämällä ne omaan suuhunsa ja nielaisemalla ne alas; ja he ovat todella onnelliset, jos henkilö, jonka lautasella voipala viruu, äkkiä taittaa korpunsyrjän, jota hän ei ollenkaan tarvitse, ja syö voinsa tähteet suuhunsa. Se ei heistä ole tuhlausta.

Neiti Matty Jenkyns säästeli kynttilöitä. Keksimme monenlaisia keinoja kuluttaaksemme niitä mahdollisimman vähän. Talvisilla iltapuhteillahan usein istui pari kolme tuntia kutomatyönsä ääressä – hän voi kutoa hämärässäkin tai takkavalkean hohteessa, – ja kun kysyin, soittaisinko kynttilöitä, jotta voisin päättää hihanreunuksieni harsimisen, kehoitti hän minua "viettämään hämyn pyhää". Kynttilät asetettiin tavallisesti esille teetä juodessa, mutta me poltimme vain yhtä kerrassaan. Kun alati odottelimme vierasta, joka saattaisi tulla minä iltana tahansa, mutta jota ei koskaan kuulunut, oli huolehdittava siitä, että molemmat kynttilämme pysyivät samanmittaisina. Täten ne olivat aina valmiit sytytettäviksi, ja näyttäisi siltä kuin olisimme aina polttaneet kahta. Polttelimme niitä vuoroin; mitä tahansa juttelimme tai puuhasimmekin, Matty-neidin silmät olivat tavallisesti luodut kynttilään, ja hän oli kerkeä hypähtämään ylös sammuttaakseen sen ja sytyttääkseen toisen ennenkuin ne olivat tulleet mitaltaan liian epätasaisiksi voidaksemme polttaa pitemmän niistä iltakaudessa toisen mittaiseksi.

Eräänä iltana muistan tämän kynttilän säästämisen minua erityisesti ärsyttäneen. Olin kovin väsynyt pakolliseen "hämyn pyhään", varsinkin kun Matty-neiti oli nukahtanut, enkä tahtonut kohennella tulta pelosta, että hänet herättäisin. En siis voinut edes istua matolla ja tapani mukaan kärvennyttää itseäni takkavalkean loisteessa ommellen. Otaksuin Matty-neidin näkevän unta entisistä ajoistaan; sillä levottomassa unessaan hän lausui pari sanaa, jotka koskivat ammoin kuolleita henkilöitä. Kun Martha toi sytytetyn kynttilän ja teetarjottimen, havahti Matty hereille omituinen, hämmästyneesti tuijottava katse silmissä, ikäänkuin emme olisi olleet niitä, joita hän odotti näkevänsä ympärillään. Pieni surullinen ilme häilähti hänen kasvoilleen hänen tuntiessaan minut; mutta heti senjälkeen hän yritti minulle hymyillä tavallista hymyään. Teenjuonnin ajan hän puhui ainoastaan lapsuutensa ja nuoruutensa päivistä.

Tämä ehkä johdatti hänelle mieleen, että olisi tarpeellista tarkastaa vanhat perhekirjeet ja hävittää sellaiset, jotka eivät saisi joutua vieraisiin käsiin. Usein hän olikin tämän tehtävän välttämättömyydestä maininnut, mutta oli aina kavahtanut tuuman toimeenpanoa arasti peläten jotakin tuskallista. Tänä iltana hän kuitenkin teensä juotuaan nousi ja meni niitä etsimään – pimeässä. Hän näet oli ylpeä huoneensa täsmällisen hyvästä järjestyksestä ja tavallisesti vilkaisi minuun levottoman säälivästi, jos sytytin yökynttilän mennäkseni toisesta huoneesta jotakin noutamaan. – Kun hän palasi, pisti nenääni heikko, miellyttävä tonka-papujen haju. Olin aina tuntenut tämän tuoksun kaikissa hänen äidilleen kuuluneissa esineissä; ja monet kirjeistä olivat hänelle osoitetut – kellastuneita kuuden-, seitsemänkymmenen vuoden vanhoja kimppuihin sidottuja rakkauskirjeitä.

Neiti Matilda avasi paketin huokaisten; mutta hän tukehdutti heti huokauksensa ikäänkuin ei olisi ollut aivan oikein murehtia ajan tai elämänkään katoamista. Päätimme tarkastaa niitä eriksemme, kumpikin ottaen eri kirjeen pienestä kimpusta ja kertoen sen sisällön toiselle ennenkuin sen hävitimme. En ollut aavistanut ennen sitä iltaa, kuinka surullista työtä vanhojen kirjeiden lukeminen oli, vaikka tuskin tiesin miksi. Kirjeet ilmaisivat niin onnellista mielentilaa kuin kirjeet konsanaan voivat – ainakin ne aikaisimmat kirjeet. Niistä huokui niin elävänä ja voimakkaana silloinen aika, se tuntui niin haihtumattoman täyteläiseltä, ettei olisi luullut niiden lämpimien, sykkivien sydänten, joiden vuodatuksia ne olivat, koskaan kuolevan ja katoavan päiväpaisteisen maan pinnalta. Kaiketi olisi mieleni tuntunut vähemmän haikealta, jos kirjeet olisivat olleet surunvoittoisempia. Näin kyynelten heruvan Matty-neidin poskien syviksi uurtuneita vakoja pitkin, ja hänen silmälasinsa kaipasivat usein pyyhkimistä. Toivoin, että hän vihdoin sytyttäisi toisen kynttilän, sillä omatkin silmäni olivat jokseenkin sumeat, ja olisin tarvinnut enemmän valoa nähdäkseni himmeän, haalistuneen kirjoituksen. Mutta eipäs; murheessansakin hän muisti pienen säästäväisyytensä.

Vanhimmassa kirjesarjassa oli kaksi yhteen sidottua kimppua ja Debora Jenkynsin käsialalla piirretty päällekirjoitus: "Kunnioitetun, unohtumattoman isäni ja hellästi rakastetun äitini välillä vaihdetut kirjeet ennen heidän heinäkuussa v. 1774 vietettyjä häitänsä." Arvelisin Cranfordin kirkkoherran niitä kyhäillessään olleen seitsemänkolmatta vanhan; ja Matty-neidiltä kuulin, että hänen äitinsä vihkimisensä aikaan oli juuri kahdeksantoista täyttänyt. Mielessäni se käsitys kirkkoherrasta, jonka olin saanut hänen ruokasalin seinällä riippuvasta, jäykkää ja komeata, isoon, leveäpohjaiseen tekotukkaan ja papin kauhtanaan puettua miestä esittävästä muotokuvastaan, jossa hän seisoi juhlallisena kädet leväten ainoan painosta julkaisemansa saarnan päällä, näiden kirjeiden lukeminen tuntui minusta omituiselta. Niistä uhkui kiihkeätä intohimoista voimaa lyhyissä, kodikkaissa, suoraan sydämestä pulpunneissa lauseissa, jotka eivät suinkaan muistuttaneet korskeasta, oppineisuutta tavoittelevasta johnsonilaisesta tyylistä, jota hän oli käyttänyt tuossa painetussa, jonkun tuomarin edessä maakunnankäräjillä pitämässään saarnassa.

Hänen kirjeensä olivat omituisena vastakohtana hänen nuoren morsiamensa kirjeille. Tyttöä nähtävästi kiusasi, että hän vaati häneltä rakkauden vakuutteluja, eikä hän oikein ymmärtänyt mitä mies tarkoitti toistelemalla samaa asiaa niin monella eri tavalla; mutta se, mistä hän oli täysin selvillä, oli valkoisen seta di Paduan erinomaisuus – mitä tuo toivottu kangas sitten lienee ollutkaan; ja kuuden tai seitsemän kirjeen pääsisältönä oli pyyntö, että hänen rakastajansa käyttäisi vaikutusvaltaansa hänen vanhempiinsa (jotka näkyvät pitäneen häntä hyvässä kurissa) tuon tai tämän pukutarpeen, varsinkin valkoisen seta di Paduan hankkimisessa. Sulhanen taas ei välittänyt rahtuakaan, miten tyttö oli puettu; tämä oli aina kylliksi herttainen hänen silmissään, kuten hän koetti hänelle vakuuttaa, milloin morsian pyysi häntä vastauksissaan mainitsemaan, mistä erityisistä hepeneistä tämä enimmin piti, jotta hän voisi esittää hänen lausuntonsa vanhemmilleen. Mutta vihdoin nuori mies näkyi huomanneen, ettei tyttö taipuisi avioliittoon ennenkuin hänellä oli mieleisensä kapiot; ja silloin hän lähetti hänelle kirjeen, joka nähtävästi oli seurannut kokonaista muotitavaralaatikkoa ja jossa hän pyysi tyttöä pukeutumaan aivan oman sydämensä toivomusten mukaisesti. Tämä oli ensimmäinen kirje, jonka kuoreen hienolla, hataralla käsialalla oli piirretty: "rakkaimmalta Johniltani". Pian senjälkeen he menivät naimisiin, kuten heidän kirjevaihtonsa keskeytymisestä otaksuin.

"Kai meidän on ne poltettava", virkkoi Matty-neiti katsahtaen epäilevästi minuun. "Kukaan ei niistä välitä, kun minä olen poissa." Ja yhden erältään hän viskasi kirjeet tulen keskelle, tarkaten, kuinka ne leimahtivat liekkiin, sammuivat ja kohosivat heikkona, vaaleana, aavemaisena pilvenä savupiippuun; ja vasta sitten hän uhrasi toisen kirjeen samalle kohtalolle. Nyt oli huone kyllin valoisa; mutta minua, kuten häntä itseänsäkin, tenhosi noiden kirjeiden häviämisen katseleminen – kirjeiden, joihin miehekäs sydän oli vuodattanut rehellisten tunteittensa lämmön.

Seuraavan kirjeen päälle neiti Jenkyns taas oli piirtänyt: "Harras onnittelu- ja kehoituskirje kunnianarvoiselta isoisältäni rakkaalle äidilleni omana syntymäpäivänäni, sisältäen lisäksi muutamia käytännöllisiä neuvoja oivalliselta isoäidiltäni pikkulasten jalkojen lämpiminä pitämisen tarpeellisuudesta."

Kirjeen edellinen osa antoi tosiaan hyvin vakavan ja vaikuttavan kuvauksen äitien vastuunalaisuudesta, ja siinä varoitettiin maailman pahuudesta, mikä kamalasti vaani hentoa kahden päivän vanhaa pienokaista. Hänen vaimonsa ei kirjoittanut, huomautti vanha herrasmies, koska hän oli sen kieltänyt, tämä kun poti nyrjähtynyttä nilkkaansa, mikä puolison sanojen mukaan teki kynän käytön hänelle aivan mahdottomaksi. Mutta sivun lopussa oli ohuella käsialalla piirretty sananen: "käännä", ja kun lehti oli käännetty, sieltä esiintyi kuin esiintyikin kirje: "rakkaalle, rakkaimmalle Mollylleni", missä tätä huoneestaan lähtiessään kehoitettiin, mitä hän muuten tekikin, aina astumaan muutaman askeleen portaita ylöspäin ennenkuin menisi alaspäin ja kietomaan lapsen jalat flanelliin ja kesälläkin lämmittämään niitä kamiinin ääressä, sillä sylilapset olivat niin hentoja.

Oli hauskaa nähdä kirjeistä, joita nuori äiti ja isoäiti jokseenkin ahkerasti näkyivät vaihtaneen, kuinka rakkaus lapseen vähitellen kitki tyttömäisen turhamaisuuden rikkaruohot edellisen sydämestä. Valkoinen seta di Padua esiintyi jälleen kirjeissä melkein yhtä tärkeänä tekijänä kuin ennenkin. Eräässä niistä mainittiin siitä valmistettavan kastevaate pienokaiselle. Toisessa kerrottiin samaa kangasta käytetyn lapsen suojaksi ajomatkalla Arleyn aateliskartanoon, missä tämä vietti pari päivää vanhempainsa kanssa. Siitä ommeltu puku somisti pienokaista tämän ollessa "sievin pikku tyttö, mitä koskaan tapaa. Rakas äiti, toivoisin näkeväsi hänet! Ilman puolueellisuutta luulen voivani vakuuttaa, että siitä tulee oikea kaunotar!" Mieleeni muistui neiti Jenkyns harmaana, kuihtuneena ja ryppyisenä, ja mietiskelin, oliko hänen äitinsä tuntenut hänet taivaan kartanoissa; mutta tietysti hän oli, sillä siellähän he molemmat esiintyivät enkelien puvussa.

Oli pitkä väli ennenkuin mitään uusia kirkkoherran kirjeitä esiintyi. Ja silloin hänen vaimonsa oli muuttanut päällekirjoituksen muodon. Kuoreen ei enää ollut merkitty: "rakkaimmalta Johniltani", vaan: "kunnioitetulta aviomieheltäni". Nämä kirjeet olivat kirjoitetut saman saarnan julkaisemisen johdosta, joka kuvassakin oli esitettynä. "Korkea-arvoisen tuomarin edessä saarnaaminen" ja "pyynnöstä julkaiseminen" olivat nähtävästi huippukohtana – rovasti Jenkynsin elämän suurena tapauksena. Hänen oli täytynyt matkustaa Lontooseen painatustyötä valvomaan. Oli käytävä tapaamassa monia ystäviä ja neuvoteltava heidän kanssaan, ennenkuin hän päätti, kelle kirjanpainajalle sellaisen vaikean työn uskoisi. Vihdoin tuo kunniakas ja vastuunalainen tehtävä annettiin J. ja J. Rivingtonin kirjapainolle.

Arvoisa rovasti näkyi tällä haavaa olleen korkean kirjallisen innostuksen vallassa, sillä hän tuskin voi kyhätä kirjettä vaimolleen liittämättä siihen latinankielisiä lauseita. Muistan erään hänen kirjeistään loppuneen näin: "Pidän ainiaan muistissa Mollyni monet hyveet, dum memor ipse mei, dum spiritus regit artus" [niin kauan kuin muistini säilyy ja henki jäseniä hallitsee. – Suom.] mitä, ottaen huomioon, että hänen kirjeenvaihtajattarensa englanninkieli joskus oli virheellistä ja oikeinkirjoitus usein hataraa, voitiin pitää todistuksena siitä, kuinka suuresti hän "ihannoi Mollyansa". Muuten, kuten neiti Jenkynsin oli tapana sanoa: "Ihmiset puhuvat nykyisin paljon ihannoimisesta, mitä sillä sitten tarkottanevatkin." – Tuo ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna häntä vähää myöhemmin kohdanneeseen puuskaan sepittää latinankielinen runo, missä hänen Mollynsa esiintyi "Marian" nimellä. Kirjeeseen, jossa tämä carmen saapui, oli vaimo merkinnyt: "Arvoisan puolisoni lähettämiä hebrealaisia värsyjä. Luulin, että hän kirjoittaisi porsaan teurastamisesta, mutta täytyy odottaa. Huom.! Runoelma lähetettävä sir Peter Arleylle, kuten puolisoni haluaa." Ja rovastin käsialalla piirretyssä jälkikirjoituksessa mainittiin, että oodi oli julkaistu "Herrasmiesten Aikalehden" joulukuun numerossa v. 1782.

Vaimon kirjeet puolisolle (joita tämä hellävaroen säilytti yhtä arvokkaana aarteena kuin jos ne olisivat olleet M.T. Ciceron Epistolae) olivat tervetulleempia poissaolevalle puolisolle ja isälle kuin tämän lähettämät saattoivat olla äidille. Rouva kertoi, kuinka Debora joka päivä ompeli hyvin näppärästi ja luki hänelle isän lähettämistä kirjoista; hän jutteli, kuinka "tarkka" lapsi tyttö oli, kuinka se usein teki kysymyksiä, joihin äiti ei osannut vastata. Mutta hän ei kuitenkaan tahtonut näyttää oppimattomuuttaan sanomalla, ettei tiennyt, vaan alkoi kohentaa tulta takassa tai lähetti "tarkan" tytön jollekin asialle. Matty oli nyt äidin lemmikki ja lupasi (kuten sisarkin hänen iällään) sukeutua ihanaksi kaunottareksi. Luin tämän kohdan ääneen Matty-neidille, joka hymyili ja hiukan huoahtikin hartaasti lausutulle toivomukselle, että "pienestä Mattystä ei tulisi turhamaista, vaikka hän olisikin kaunotar".

"Minulla oli hyvin kauniit hiukset", kehaisi neiti Matilda, "ja suukin oli jokseenkin siro", ja pian sen jälkeen näin hänen korjaavan hilkkaansa ja suoristautuvan.

Mutta palatkaamme rouva Jenkynsin kirjeisiin. Hän kertoi puolisolleen pitäjän köyhistä sekä heille jakamistaan kotilääkkeistä ja keittiössä valmistetuista rohdoista. Näytti siltä, että hän oli käyttänyt puolisonsa suuttumuksen uhkaa suolattuna ruoskana tyhjäntoimittajain ja kunnottomien varalta. Hän pyysi rovastin neuvoja lehmien ja sikojen suhteen, vaikka hän ei niitä aina saanut, kuten jo olen osoittanut.

Vanha, ystävällinen isoäiti oli kuollut, kun heille syntyi poika vähän aikaa saarnan julkaisemisen jälkeen; mutta isoisältä oli taaskin kehoituskirje, entistä vakavampi ja varoittavampi, sillä nythän oli poika maailman ansoilta varjeltavana. Hän kuvaili kaikkia erilaisia syntejä, joihin miehet voivat langeta, kunnes ihmettelin, että kukaan mies on kuollut luonnollisen kuoleman. Näytti siltä kuin isoisän useimpain ystävien ja tuttavien päivät olisivat päättyneet hirsipuussa; enkä enää kummastellutkaan, että hän nimitti tätä maallista elämää vaellukseksi "kyynelten laaksossa".

Tuntui omituiselta, etten koskaan ennen ollut kuullut tästä veljestä; mutta arvasin hänen kuolleen nuorena, koska hänen sisarensa muutoin kyllä olisivat hänestä joskus maininneet.

Tulimme nyt neiti Jenkynsin kirjekimppuihin. Näitä Matty arasteli polttaa. Hän sanoi, että kaikki muut olivat olleet mielenkiintoisia vain niille, joille niiden kirjoittajat olivat rakkaat, ja että hänen sydäntänsä olisi vihlonut sallia niiden joutua muukalaisten käsiin, jotka eivät tunteneet hänen rakasta äitiänsä eivätkä tienneet, kuinka hyvä hän oli, vaikkei aina käyttänytkään uusimmanmallista oikeinkirjoitusta. Mutta Deboran kirjeet olivat kaikkia muita mainiommat! Niiden lukemisesta voisi jokainen saada hyötyä. Oli kulunut pitkä aika siitä, kun hän oli lukenut rouva Chaponen kirjoitelmia, mutta hän muisti silloin ajatelleensa, että Debora olisi osannut sanoa samat asiat aivan yhtä hyvin. Ja rouva Carter sitten! Ihmiset pitivät hänen kirjeitään niin merkillisinä, koska hän oli kirjoittanut teoksen Epiktetoksesta, mutta Matilda oli varma, ettei Debora koskaan olisi voinut käyttää niin jokapäiväistä sanantapaa kuin: "en minä siitä piittaa".

Ilmeistä oli, että Matty-neiti pahoitteli näiden kirjeiden polttamista. Hän ei sallinut, että ne vain huolimattomasti silmäillen, hiljaa lukien ja kohdasta toiseen hyppien läpikäytäisiin. Hän sieppasi ne minulta ja sytytti toisenkin kynttilän lukeakseen ne ääneensä asianmukaisella korostuksella ja vaikeisiin sanoihin kompastumatta. Voi, kuinka kaipasin tosiasioita pitkäveteisten mietiskelyjen sijasta ennenkuin noiden kirjeiden lukeminen oli päättynyt! Sitä kesti kaksi iltaa; enkä kiellä, että käytin aikaani monien muiden asioiden ajattelemiseen, ollen kuitenkin aina valmiina vartiopaikallani jokaisen lauseen lopussa.

Kirkkoherran kirjeet, samaten kuin hänen vaimonsakin ja anoppinsa lähettämät, olivat kaikki olleet kohtalaisen lyhyitä ja ytimekkäitä, vakavalla kädellä piirrettyjä ja rivit hyvin taajassa. Joskus oli pitkähkö kirje kyhätty pienelle paperilipulle. Paperi oli kovin kellastunutta ja muste kovin ruskeata. Muutamat olivat kirjoitetut vanhanaikaiselle postipaperille (kuten Matty-neiti minulle huomautti); arkin kulmaan painetussa leimassa nähtiin postinkuljettajan ratsastavan kuin henkensä edestä ja toitottavan torvellaan. Rouva Jenkynsin ja hänen äitinsä kirjeet olivat suljetut isolla, ympyriäisellä punaisella suulakalla, sillä ne olivat kirjoitetut ennenkuin neiti Edgeworthin vaikutus oli karkoittanut suulakat sivistyneistä seurapiireistä. Sanontatavasta kävi ilmi, että vapaakirje-oikeuksien kysyntä oli suuri, ja niitä jakoivat varattomat parlamentin jäsenet velkojensakin suorittamiseksi.

Kirkkoherra varusti kirjeensä tavattoman isolla vaakunasinetillä, ja siitä huolellisuudesta, millä hän tuon sinettinsä painoi, saattoi päättää hänen odottaneen, että vastaanottaja avaisi kirjeet leikkaamalla eikä murtaisi niitä huolimattomalla tai hätäisellä repäisyllä. Neiti Debora Jenkynsin kirjeet taas osoittivat sekä muodoltaan että käsialaltaan kuuluvansa myöhäisempään aikaan. Hän kirjoitti isoille neliönmuotoisille arkeille, joita nykyään olemme tottuneet nimittämään vanhanaikaisiksi. Hänen käsialansa ja hänen käyttämänsä monitavuiset sanat olivat omiaan täyttämään arkin, ja sitten hän vielä suurella riemulla kirjoitti poikkipäin rivien yli. Tämä sai Matty-rukan pahoin ymmälle, sillä sanat kasvoivat lumipallojen lailla, ja kirjeen lopulla ne tavallisesti kävivät kovin pitkiksi ja lauseet mutkistuivat. Eräässä isälleen kirjoittamassaan, sävyltään hiukan jumaluusopillisessa ja väittelevässä, hän oli puhunut idumealaisesta Herodes-tetrarkasta. Neiti Matilda luki nimen "etrurialaiseksi Herodes Petrarcaksi" ja oli aivan yhtä hyvillään kuin jos olisi tavannut oikein.

En voi tarkoin muistaa aikaa, mutta vuodeksi 1805 sen arvelen, jolloin neiti Jenkyns kyhäili pisimmän kirjesarjansa – ollessaan kotoa poissa joidenkuiden ystävien luona vierailulla lähellä Newcastle-upon-Tyneä. Nämä ystävät olivat hyviä tuttavia sikäläisen vartioväen komentajan kanssa ja kuulivat häneltä kaikista valmistuksista Buonaparten maahanhyökkäämisen torjumiseksi, minkä maihinnousun jotkut arvelivat tapahtuvan Tyne-virran suulla. Neiti Jenkyns näkyi olleen kovin säikähtyneenä. Hänen kirjeittensä alkupuoli oli usein laadittu varsin ymmärrettävällä englanninkielellä, ja hän kuvaili yksityiskohtia myöten tuon pelätyn tapauksen varalta tehtyjä valmistuksia siinä perheessä, jossa hän asui. Vaatteita sullottiin myttyihin mukaanotettaviksi pakoretkelle Alstonin nummelle – viljelemättömälle mäkiselle seudulle Northumberlandin ja Cumberlandin rajamailla. Hän kertoi myöskin paon edellä annettavasta hälytysmerkistä, joka samalla olisi merkkinä vapaaehtoisten aseisiin kutsumiseen. Tuo merkki (ellen väärin muista) annettaisiin erityisellä turmaaennustavalla kirkonkellojen soitolla. Eräänä päivänä, kun neiti Jenkyns ystävineen oli päivälliskutsuissa Newcastlen kaupungissa, tämä varoitusmerkki todella annettiin – mikä ei ollut kovin viisasta menettelyä, jos sadussa pojasta ja sudesta on todella jotakin vaarinotettavaa. Mutta niin se oli, ja tuskin toivuttuaan säikähdyksestään Debora tarttui seuraavana päivänä kynään kuvaillakseen kellojen jylhää kuminaa, sanatonta hämmästystä, kiirettä ja hälinää. Sitten hän hengähtäen lisäsi: "Kuinka joutavalta, rakas isä, tuntuukaan eilisiltainen levottomuutemme ja pelkomme nyt, kun tyynesti ja tutkivasti asiaa katselemme!" Mutta tässä Matty-neiti keskeytti lukemisensa ja virkkoi:

"Se pelko, hyvä ystävä, ei kuitenkaan ollut niin joutavaa tai aiheetonta. Muistan usein heränneeni keskellä yötä, kun luulin kuulevani ranskalaisten marssivan Cranfordiin. Monet ihmiset puhuivat suolakaivoksiin kätkeytymisestä; – liha siellä olisi säilynyt oivallisesti, mutta kenties jano olisi ahdistanut. Isäni piti kaksi saarnasarjaa sotavaaran johdosta: toisen aamupäivin, jolloin hän puhui Taavetista ja Goliathista rohkaistakseen asukkaita tarpeen tullen taistelemaan vaikkapa lapioilla ja tiilikivillä, toisen iltapäivin, todistaakseen, että Napoleon (se oli toinen nimi Bonylle, kuten häntä tavallisesti nimitimme) oli aivan sama kuin Apollyon ja Abaddon. Muistelen isäni vähin odotelleen, että häntä pyydettäisiin julkaisemaan nämä iltapäiväsaarnat painosta, mutta seurakuntalaiset olivat kaiketi saaneet jo niiden kuuntelemisesta kylliksi."

Peter Marmaduke Arley Jenkyns ("Peter-parka", kuten Matty-neiti alkoi häntä nimittää) kävi siihen aikaan koulua Shrewsburyssa. Kirkkoherra tarttui kynäänsä ja virkisti vielä kerran latinaansa ryhtyäkseen kirjevaihtoon poikansa kanssa. Oli selvää, että nuorukaisen kyhäykset kelpasivat näytettäviksi kelle tahansa. Ne olivat hyvin henkeviä, hän selosteli niissä opintojaan, kertoi erilaisista aatteellisista harrastuksistaan ja toivomuksistaan ja lainasi sopivia lauseita klassikoista. Mutta silloin tällöin pojanluonto puhkesi esille pienissä huudahduksissa, nähtävästi kiireellisesti ja vapisevalla kädellä kirjoitetuissa, sittenkun kirjeen sisältö oli tarkastettu; tähän tapaan: "Äiti rakas, lähetä minulle kakku ja pane siihen runsaasti sitruunaa."

"Äiti rakas" luultavasti vastasi poikansa kirjeisiin kakkujen ja makeisten muodossa, koska tässä sarjassa ei ollut ainoatakaan kirjettä häneltä, vaan sensijaan todellinen kokoelma kirkkoherralta itseltään, johon hänen poikansa latina vaikutti kuin torven törähdykset vanhaan sotaratsuun. Minä en suinkaan osaa paljoa latinaa, mutta se lienee kaunista kieltä, joskaan ei luullakseni kovin hyödyllistä – mikäli voin päättää rovastin kirjeistä muistamistani pätkistä. Eräs kohta kuuluu: "Sinulla ei ole sitä kaupunkia Irlannin-kartallasi; mutta bonus Bernardus non videt omnia [kelpo Bernardus ei näe kaikkea. Suom.], kuten Sananlaskuissa sanotaan."

Ajan mittaan Peter-parka näkyi joutuneen moneen pahaan pälkääseen. Oli monta isälle osoitettua katumuksen pinnistystä jostakin pahanteosta, ja joukossa myöskin huonosti kirjoitettu, huonosti sinetöity, huolimattomasti osoitettu ja mustetahrainen lappu: – "Rakas, rakas, rakas, rakkahin äiti, minä teen kyllä parannusta, teen tosiaan. Mutta älä nyt vain tule minun tähteni sairaaksi. Sitä minä en ansaitse, ja minusta tulee oikein hyvä poika, paras kulta-äiti."

Tämän luettuansa Matty-neiti ei voinut itkulta puhua. Hän antoi lappusen ääneti minulle, nousi sitten ja vei sen oman kammionsa pyhiin kätköihin, jottei se sattumaltakaan joutuisi poltettavien joukkoon. "Peter-parka", sanoi sisar, "hän joutui aina ikävyyksiin, oli liian myöntyväinen! Toiset viettelivät hänet pahuuteen ja jättivät hänet sitten pulaan. Hän oli hyvin halukas kepposiin eikä voinut koskaan kieltäytyä kujeista. Peter-parka!"

KUUDES LUKU

Peter-parka

"Peter-paran" elämänuran olivat hyvänsuovat ystävät varsin hauskasti kartoittaneet, mutta bonus Bernardus non videt omnia tälläkään kartalla. Pojan oli määrä kunnostautua Shrewsburyn koulussa, sitten yhtä loistavasti jatkaakseen Cambridgen yliopistossa, minkä jälkeen hyvä toimeentulo odotti häntä lahjana hänen kummi-isältänsä sir Peter Arleyltä. Peter-parka! Hänen kohtalonsa muodostui aivan toisenlaiseksi kuin mitä hänen ystävänsä olivat toivoneet ja suunnitelleet. Matty-neiti kertoi sen kaiken minulle, ja luullakseni hänestä tuntui huojentavalta, kun hän oli sen kertonut.

Poika oli äitinsä lemmikki. Rouva Jenkyns näkyi kovin ihannoineen ja hemmotelleen kaikkia lapsiansa, joskin Deboran tavaton lahjakkuus lienee häntä hiukan peloittanut. Debora oli isän suosikki ja Peterin petettyä hänen toiveensa tytöstä tuli hänen ylpeytensäkin esine. Ainoat laakerit, mitkä Peter niitti Shrewsburyn koulussa, oli parhaimman toverin maine, mitä siellä koskaan oli ollut, ja tunnustettu mestaruus ilveissä ja kujeilussa. Tämä oli suuri pettymys isälle, mutta hän ryhtyi miehekkäästi asiaa korjaamaan. Hänellä ei ollut varoja hankkia Peterille yksityisopettajaa, mutta hän saattoi itse lukea pojan kanssa; ja Matty-neiti jutteli minulle paljon kaikista hirveistä valmistuksista sanakirjojen ja kielioppien varaamiseksi isän työhuoneeseen siksi aamuksi, jona Peterin opinnot alkoivat.

"Äiti-rukka!" sanoi Matty. "Muistan, kuinka hänen tapansa oli seisoa eteisessä kyllin lähellä opintokammion ovea erottaakseen isäni äänensävyn. Hänen kasvojensa väreistä saatoin heti nähdä, kävikö kaikki hyvin. Ja kaikki kävi hyvin pitkän aikaa."

"Mikä pulma sitten tuli?" kysyin. "Se kamala latina kai teki kiusaa?"

"Ei, ei latinasta vastusta ollut. Peter oli uutteran opiskelunsa vuoksi suuresti isäni suosiossa. Mutta hän näkyi ajatelleen, että Cranfordin asukkaista sopi tehdä pilaa ja ilvehtiä heidän kustannuksellaan. Nämä taas eivät siitä pitäneet; eihän kukaan sellaisesta pidä. Hän teki alati koirankujeita – tuo ei ollut kaunis sana, ystäväni, ja toivoakseni ette mainitse isällenne, että sellaista käytin, sillä en soisi hänen luulevan, että elettyäni Deboran kaltaisen naisen kanssa kielenkäyttöni ei olisi siistittyä. Älkääkä millään muotoa sitä koskaan itse käyttäkö! En tiedä, miten se livahti suustani; kai se lennähti kielelleni ajatellessani Peter-parkaa, joka sitä alituisesti käytti. Mutta hän oli hyvin ritarillinen poika monissa muissa suhteissa. Kelpo kapteeni Brownin tapaan hän oli aina valmis auttamaan vanhuksia ja lapsia. Kuitenkin hän piti leikistä ja ilveilystä; näkyi luulevan, että Cranfordin vanhat naiset uskoisivat mitä tahansa. Siihen aikaan täällä asui paljon vanhoja naishenkilöitä. Tiedän kyllä, että nytkin enimmäkseen olemme naisia, mutta emme ole niin vanhoja kuin ne ylimalkaan olivat minun tyttönä ollessani. Voisin nauraa ajatellessani muutamia Peterin kepposia. Ei, hyvä ystävä, en halua kertoa niistä teille, koska ne kenties eivät kauhistuttaisi teitä siinä määrin kuin niiden pitäisi; ne olivat ihan hirveitä. Kerran hän petti isänkin pukeutumalla matkustavaksi naishenkilöksi; kaupungin läpi ajaessaan tämä poikkesi tapaamaan Cranfordin kirkkoherraa, 'joka oli julkaissut sen ihmeellisen käräjäsaarnan'. Peter sanoi itsekin hirveästi pelästyneensä nähdessään, kuinka isä uskoi kaikki todeksi, vieläpä tarjoutui jäljentämään kaikki Napoleon Buonaparteakin koskevat saarnansa tuolle rouvalle... pojalle, tarkoitan... ei, vaan rouvalle, sillä naisenahan Peter silloin esiintyi. Veljeni kertoi minulle, että hän kaiken aikaa isäni puhuessa oli säikähtyneempi kuin koskaan ennen. Hän ei ollut luullut isän häntä uskovan; ja kuitenkin olisi asia siinä tapauksessa päättynyt Peterille surullisesti. Näinkään kepponen ei tuottanut veitikalle iloa, sillä isä piti häntä kovassa työssä käskien hänen jäljentää kaikki tuolle rouvashenkilölle lupaamansa kaksitoista Buonaparten-saarnaa. Täten sai Peter kopioida saarnat itselleen, sillä hänhän se rouva olikin. Kerran, kun Peter halusi mennä kalaan, häneltä pääsi huudahdus: 'lemmon rouva!' – kovin raakaa kieltä, sen myönnän, mutta Peter ei aina ollut niin varovainen kuin olisi pitänyt. Isä suuttui niin hirveästi, että melkein peloitti minut suunniltani, enkä kuitenkaan voinut pidättyä nauramasta niitä pikku kumarruksia, joita Peter hyvin viekkaasti teki, milloin isä vain mainitsi rouvan oivallisesta mausta ja terveellisestä arvostelukyvystä."

"Tiesikö neiti Jenkyns noista kepposista?" kysyin.

"Ei suinkaan! Deboraa ne olisivat liiaksi hirvittäneet. Ei, niistä ei tiennyt kukaan muu kuin minä. Kunpa olisinkin aina tiennyt Peterin tuumista; mutta joskus hän piti ne minulta salassa. Hänen tapansa oli sanoa, että Cranfordin vanhat naiset kaipasivat jotakin puheenaihetta; mutta sitä en puolestani usko. Heille tuli St. James's Chronicle kolmesti viikossa, aivan kuin se tulee tänne nytkin, ja heillä riitti paljon juttelemista. Muistan vieläkin sen puheenpärinän, milloin vain jotkut naisista sattuivat yhteen. Mutta koulupojat kaiketi lörpöttelevät enemmän kuin naiset. Vihdoin tapahtui jotakin kauheata ja surullista." Matty-neiti nousi ja meni avaamaan oven. Ketään ei ollut ulkopuolella. Hän soitti Marthan sisään, ja kun Martha tuli, käski hänen emäntänsä hänen mennä ostamaan munia eräältä maatilalta kaupungin ulkolaidalta.

"Minä lukitsen oven jälkeesi, Martha. Ethän sinä pelkää mennä?"

"En, neiti, en ollenkaan; Jem Hearn tulee hyvin mielellään minua saattamaan."

Matty-neidin piirteet jäykistyivät, ja kun olimme yksinämme, sanoi hän toivovansa, että Martha osoittaisi enemmän naisellista kainoutta.

"Sammuttakaamme kynttilä. Voimmehan aivan yhtä hyvin jutella takkavalkean loisteessa. Kas noin! Niin, nähkääs, Debora oli matkustanut kotoa parin viikon ajaksi; muistan, että oli hyvin hiljainen, tyyni päivä, ja koska sireenit kukkivat, oli tietenkin kevät. Isä oli mennyt muutamien sairaiden seurakuntalaistensa luo; muistan nähneeni hänen lähtevän päässä tekotukka, ja papinhattu ja kädessä keppi. En tiedä, mikä Peter-parkaamme riivasi; hän oli mitä lauhkealuontoisin, ja kuitenkin hän aina osoitti taipumusta Deboran kiusoittamiseen. Sisareni ei koskaan nauranut hänen leikkipuheilleen ja kepposilleen, vaan piti häntä epähienona poikana, joka ei välittänyt henkensä kehittämisestä; ja tämä pahoitti Peteriä.

"Niin, poika oli pujahtanut Deboran huoneeseen ja pukeutunut hänen vanhaan hameeseensa, huiviinsa ja myssyynsä, juuri niihin, joita hän Cranfordissa käytti ja joissa hänet jokainen tunsi. Sitten se kuriton oli laittanut pieluksesta pienen – olettehan varma, että ovi on suljettu, sillä en haluaisi kenenkään kuulevan – pienen... sylilapsen ja käärinyt sen pitkään valkoiseen kapaloon. Hän teki sen vain antaakseen kaupunkilaisille jotakin puheenaihetta, sanoi hän minulle jälkeenpäin; hän ei ollenkaan ajatellut sen koskevan Deboraa. Lähtien ulos hän meni pähkinäpuukäytävälle, kulkien sillä edestakaisin, puolittain aidansäleiden peitossa ja puolittain näkyvissä. Hän hyväili pielustansa kuin lasta konsanaan ja lallatteli sille kaiken maailman lörpötyksiä niinkuin äidit tekevät. Mutta hyväinen aika! Isä tulla asteli tapansa mukaan arvokkaana katua pitkin, ja mitä hän näki? Pienen ihmisryhmän – ainakin kaksikymmentä henkeä – kaikki tirkistelemässä hänen puutarhanaitansa riukujen välitse. Ensin hän arveli, että ne vain katselivat vastikään täyteen kukkaan puhjennutta rhododendronia eli alppiruusua, ja siitä hän tunsi itsensä ylpeäksi. Hän hiljensi vauhtiansa, jotta niille jäisi enemmän aikaa ihailemiseen. Mietiskelipä hän vielä, eikö tästä tilaisuudesta saisi saarnan aihetta, ja ajatteli, että kenties oli jotakin yhtäläisyyttä rhododendronien ja kedon liljojen välillä. Isä-poloiseni! Lähemmäksi päästyään hän alkoi ihmetellä, etteivät katselijat häntä huomanneet; mutta heidän päänsä olivat aivan toisissaan kiinni, kun he siinä tirkistelemistään tirkistelivät! Isä oli jo astunut heidän luokseen ja kuului aikoneen pyytää heitä mukaansa puutarhaan kauniita kasvimaailman tuotteita ihailemaan, kun hän samassa – voi kauhistusta, vapisen sitä ajatellessanikin! – itsekin katsahti sisään aidanraosta ja näki... en tiedä, mitä hän luuli näkevänsä, mutta vanha Clare kertoi minulle, että hänen kasvonsa muuttuivat aivan lyijynharmaiksi suuttumuksesta ja silmät leimusivat uhkaavasti rypistyneiden mustien kulmien alla. Ja sitten hän puhui – oi, se oli vallan hirveätä! – ja käski heidän kaikkien pysyä paikoillaan – kukaan ei saisi lähteä, ei hievahtaa askeltakaan. Ja silmänräpäyksessä hän harppasi puutarhan portille, riensi pähkinäpuukäytävälle, tarttui Peter-parkaan, riuhtaisi vaatteet hänen päältään – myssyn, huivin, viitan ja kaikki – ja viskasi pieluksen aidan yli väkijoukkoon. Ja nyt hän oli todellakin kovin, kovin vihainen, kohotti keppinsä ja pieksi Peteriä kaiken kansan nähden!

"Rakas ystävä, tuo kepponen aurinkoisena päivänä, jolloin kaikki näytti käyvän parhaiten, mursi äidin sydämen ja teki isästä iäksi toisen miehen. Se on totinen tosi. Vanha Clare sanoi, että Peter näytti yhtä kalpealta kuin isäkin ja pysyi liikkumatta kuin kuvapatsas koko pieksemisen ajan; ja isä iski tuimasti! Kun ukko vihdoin pysähtyi hengähtääkseen, kysyi Peter käheästi: 'Joko riittää?' eikä vieläkään hievahtanut. En tiedä, mitä isä sanoi – tai sanoiko hän mitään. Mutta vanha Clare kertoi Peterin kääntyneen aidan ulkopuolella seisovia ihmisiä kohti ja kumartaneen heille syvään ja niin vakavasti ja juhlallisesti kuin ritari, minkä jälkeen hän käveli hitaasti sisälle. Minä olin säiliöhuoneessa auttamassa äitiä primulaviinin valmistamisessa. Sittemmin en ole voinut sietää sitä viiniä enkä kevät-esikkojen tuoksua; ne kuvottavat ja huimaavat minua, kuten silloin, kun Peter astui sisälle ylpeän näköisenä kuin mikäkin mies – tosiaan pikemmin miehen kuin pojan ilmein. 'Äiti', sanoi hän, 'olen tullut toivottamaan sinulle ikuista Jumalan siunausta'. Näin hänen huultensa värisevän hänen puhuessaan, eikä hän luullakseni uskaltanut sanoa mitään hellempää sen aikomuksen vuoksi, joka hänellä oli sydämessään. Äiti katsahti häneen jokseenkin säikähtyneenä ja ihmetellen ja kysyi häneltä, mitä nyt tapahtuisi. Poika ei hymyillyt eikä puhunut, vaan kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli suutelemasta päästyäänkin. Ennenkuin äiti jälleen sai sanaa sanotuksi, oli Peter poissa. Me keskustelimme asiasta kykenemättä sitä käsittämään, ja äiti käski minun mennä isää etsimään ja kysymään, mitä tämä kaikki merkitsi. Minä tapasin hänet kävelemässä edestakaisin, ja hän näytti kovin suuttuneelta.

"'Sano äidille, että pieksin Peteriä ja että hän sen hyvin ansaitsi.'

"En tohtinut kysellä enempää. Kerrottuani sen äidille hän vaipui hetkiseksi aivan menehtyneenä tuolille. Muistan muutamia päiviä myöhemmin nähneeni kuihtuneet kevätesikko-parat heitettyinä lehtikasaan lahoamaan ja häviämään. Sinä vuonna ei pappilassa puristettu primulaviiniä – eikä koskaan senjälkeen.

"Sitten äiti meni isän luo. Muistan ajatelleeni kuningatar Estheriä ja kuningas Ahasverusta; sillä äiti oli hyvin sievä ja hento ja isä tosiaan muistutti tuota peloittavaa itämaalaista hallitsijaa. Vähän ajan perästä he tulivat yhdessä ulos; ja silloin äiti kertoi minulle, mitä oli tapahtunut ja että hän isän pyynnöstä – vaikkei saisi pojalle tästä mainita – oli menossa Peterin huoneeseen puhuakseen asiasta hänen kanssaan. Mutta mitään Peteriä ei siellä ollut. Etsimme kautta talon, mutta Peteriä ei löytynyt! Isäkin, joka alussa ei ollut tahtonut yhtyä etsintään, tuli ennen pitkää avuksemme. Pappilan rakennus oli hyvin vanha – siellä oli portaita monenlaisia ylä- ja alakerran huoneiden välillä. Aluksi äitini huuteli hiljaa ja lempeästi ikäänkuin rauhoittaakseen poika-parkaa: 'Peter, rakas Peter, minähän täällä vain olen!' Mutta kun palvelijat vähitellen palasivat eri suunnilta, joille isä oli heidät lähettänyt Peteriä etsimään – kun huomasimme, ettei hän ollut puutarhassa, ei heinäparvessa eikä missään lähettyvillä – niin äidin huudot yltyivät äänekkäämmiksi ja hurjemmiksi. 'Peter, Peter, rakkahin Peter! Missä olet?' Nyt hän näetten käsitti, että tuo pitkä suutelo oli tarkoitettu jonkinlaiseksi, surulliseksi hyvästiksi. Iltapäivä kului. Äiti ei hetkeäkään levähtänyt, vaan etsi etsimistään kaikista mahdollisista paikoista, jotka oli tarkastettu, kaksikymmentä kertaa ennen, – niin, joihin hän itsekin oli jo monesti vilkaissut. Isä istui pää käsien varassa puhumatta mitään, paitsi milloin hänen tyhjin toimin palaavat lähettinsä tulivat sisälle. Tällöin hän kohotti voimakasilmeiset, murheelliset kasvonsa ja käski heitä lähtemään jollekin uudelle taholle. Äiti vaelsi suojasta suojaan, pistäytyi ulos pihalle ja tuli takaisin huoneisiin, liikkuen meluttomasti, mutta koskaan pysähtymättä. Ei hän enempää kuin isäkään uskaltanut lähteä talosta, joka oli kaikkien sanantuojani yhtymäpaikka. Vihdoin, kun jo oli melkein pimeä, isä nousi ylös. Hän tarttui äidin käsivarteen tämän tullessa murheen murtamana hurjaa vauhtia jostakin ovesta ja rientäessä toista ovea kohti. Äiti säpsähti hänen kätensä kosketusta, sillä hän oli unohtanut kaiken muun maailmassa paitsi Peterin.

"'Molly', virkkoi hän, 'en aavistanut, että tällaista tapahtuisi'. Hän katsahti äitiin etsien lohtua; mutta äidin kasvot olivat hurjat ja kalpeat. Sillä ei hän eikä isäkään ollut rohjennut tunnustaa sydämessään herännyttä kauheata pelkoa, että Peter oli tehnyt itselleen pahaa; vielä vähemmin rohkenivat he sen pelon mukaisesti toimia. Isä ei löytänyt mitään itsetietoista ilmettä vaimonsa synkästi hehkuvissa silmissä ja jäi ilman sitä myötätuntoa, jonka äiti aina oli ollut valmis hänelle suomaan. Ja niin tuo voimakas mies puolisonsa kasvoilla kuvastuvan mykän epätoivon nähdessään puhkesi kyyneliin. Mutta tällöin lempeä suru ilmeni äitini piirteissä, ja hän virkkoi: 'Rakkahin John, älä itke! Tule mukanani; me kyllä löydämme hänet.' Ääni värähti melkein iloiselta ikäänkuin hän olisi tietänyt, missä poika oli. Ja hän otti isäni ison käden pieneen pehmeään kämmeneensä kuljettaen häntä, ja kyyneleet tippuivat kirkkoherran silmistä hänen seuratessaan puolisoansa tuolla samalla loppumattomalla vaelluksella suojasta suojaan, huoneistosta puutarhaan.

"Oi, kuinka toivoin, että Debora olisi ollut kotona! Minulla ei ollut aikaa itkemiseen, sillä nyt näkyi kaikki riippuvan minusta. Kirjoitin Deboralle, että hän tulisi kotiin. Lähetin salavihkaa sanan sen saman herra Holbrookin taloon – Holbrook-parka! – tiedättehän, ketä tarkoitan. En tosin toimittanut sanaa hänelle itselleen, mutta lähetin luotettavan henkilön tiedustelemaan, oliko Peter hänen kartanossansa. Yhteen aikaan näetten herra Holbrookin tapa oli silloin tällöin käydä pappilassa – hän oli neiti Polen serkku, kuten tiedätte. Hän oli ollut hyvin ystävällinen Peterille ja opettanut häntä kalastamaan; hän oli hyvin ystävällinen jokaiselle, ja minä ajattelin, että poika oli saattanut mennä hänen luokseen. Mutta herra Holbrook oli kotoa poissa, eikä Peteriä ollut kukaan nähnyt. Oli jo yö; mutta ovemme olivat selkoselällään ja isä ja äiti jatkoivat yhä kävelyään. Oli kulunut toista tuntia siitä, kun isä oli yhtynyt vaellukseen, enkä luule heidän koko sillä ajalla virkkaneen sanaakaan toisilleen. Minä sytyttelin tulta päivähuoneen takkaan ja palvelijat puuhailivat teen valmistuksessa, jotta saisimme vanhemmilleni jotakin syötävää, juotavaa ja lämmikettä. Silloin tuli vanha Clare ja pyysi saada puhutella minua.

"'Olen lainannut verkot padolta, neiti Matilda. Naaraammeko lammikot tänä iltana vai odotammeko huomiseen?'

"Muistan tuijottaneeni hänen kasvoihinsa käsittääkseni hänen tarkoituksensa, ja päästyäni siitä selville purskahdin äänekkääseen nauruun. Mikä kauhea ajatus! Reipas, rakas Peterimme kylmänä ja kankeana ruumiina! Tuo kamala nauruni kaikuu vielä korvissani.

"Seuraavana päivänä Debora saapui ennenkuin vielä olin tointunut entiselleni. Hän ei olisi ollut niin heikko eikä masentunut niin helposti kuin minä; mutta minun parkumiseni (kamala nauruni oli päättynyt itkuun) oli havahduttanut lempeän, armaan äitini, jonka harhaileva tajunta palasi ja kirkastui niin pian kuin avuton lapsi kaipasi hänen hoivaansa. Hän ja Debora istuivat vuoteeni ääressä; heidän kummankin katseista huomasin, ettei ollut kuulunut mitään uutisia Peteristä – ei mitään kauheita, kamalia uutisia, joita minä enimmin olin pelännyt unen ja valvomisen välisessä horroksessani.

"Tämä etsinnän kielteinen tulos antoi samanlaatuista lohtua äidillekin, jonka eilinen taukoamaton vaellus varmaan oli aiheutunut pelosta, että Peter juuri silloin riippuisi kuolleena jossakin kotinurkissa. Hänen lempeät silmänsä eivät senjälkeen enää koskaan näyttäneet sellaisilta kuin ennen; niissä oli alati levoton, kaihoava ilme, ikäänkuin ne olisivat etsineet, mitä eivät voineet löytää. Oi, se oli kamalaa aikaa! Tuo isku tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta aurinkoisena kesäpäivänä sireenien parhaillaan kukkiessa."

"Missä teidän Peterinne oli?" kysyin minä.

"Hän oli lähtenyt Liverpooliin. Silloin oli sota, ja muutamia kuninkaan sotalaivoista ankkuroitsi Merseyn suulla. Hänenlaisensa komea, reipas poika – viiden jalan ja yhdeksän tuuman pituinen – oli hyvinkin tervetullut tarjokas. Kapteeni kirjoitti isälle, ja Peter kirjoitti äidille. Malttakaas, kyllä nekin kirjeet täältä löytyvät."

Sytytimme kynttilän ja löysimme sekä kapteenin että Peterin kirjeen. Ja käsiimme sattui myöskin pieni, vaatimaton rukoileva kirje rouva Jenkynsiltä Peterille, osoitettuna erään entisen koulutoverin kotiin, minne hän arveli pojan mahdollisesti menneen. Se oli palautettu avaamattomana ja avaamattomaksi se oli jäänytkin epähuomiossa jouduttuaan muiden senaikaisten kirjeiden joukkoon. Näin se kuului:

"Rakkahin Peter! – Et suinkaan aavistanut millaiseen murheeseen meidät saatoit; jos sen olisit tiennyt, et olisi meitä jättänyt! Siksi sinä olet liian hyväsydäminen. Isäsi istuu ja huokailee, ja sydäntäni kirveltää häntä kuunnellessani. Hänen päänsä on surusta painunut; ja kuitenkin hän teki vain sen, mikä hänestä oli oikein. Ehkä hän on ollut liian ankara, ja ehken minä ole ollut kyllin hellä; mutta Jumala tietää, kuinka paljon rakastamme sinua, rakas ainokainen poikani. Don näyttää niin murheelliselta, kun olet poissa. Tule takaisin ja tee onnellisiksi meidät, jotka sinua niin suuresti rakastamme. Minä tiedän, että sinä tulet takaisin."

Mutta Peter ei tullut takaisin. Tuo kevätpäivä oli viimeinen, jolloin hän näki äitinsä kasvot. Tuon kirjeen – viimeisen kirjeensä – kirjoittajatar, ainoa henkilö, joka oli nähnyt sen sisällön, oli mennyt manalle kauan sitten. Ja minä, muukalainen, joka en vielä ollut syntynytkään silloin kun edelläkerrottu tapahtui, jouduin sen avaajaksi. Kapteeni kehoitti kirjeessään vanhempia saapumaan heti Liverpooliin, jos tahtoivat nähdä poikansa; mutta kohtalon oikullisesta leikistä kirje oli matkalla viivästynyt.

Matty-neiti jatkoi kertomustaan: "Silloin oli kilpa-ajojen aika, ja kaikki Cranfordin kyytihevoset olivat poissa; mutta isä ja äiti lähtivät omilla kääseillään ja – voi surkeutta! – saapuivat liian myöhään! Laiva oli nostanut ankkurin! Mutta lukekaahan nyt Peterin kirje äidilleni!"

Se oli täynnä rakkautta ja surua, mutta poika oli myöskin ylpeä uudesta ammatistaan ja kovin pahoillaan häväistyksestä, joka oli tullut hänen osakseen Cranfordin asukkaiden nähden. Kyhäelmä loppui hartaaseen pyyntöön, että äiti tulisi häntä katsomaan ennenkuin laiva purjehti pois Merseyn suulta. "Äiti", sanottiin siinä, "me lähdemme ehkä taisteluun. Toivon antavamme kuuman löylyn niille ranskalaisille; mutta sitä ennen täytyy minun sinut vielä nähdä!" – "Ja äiti saapui liian myöhään", huokasi Matty-neiti, "liian myöhään!"

Istuimme äänettöminä mietiskellen noiden kovin surullisten sanojen kaameata sisältöä. Vihdoin pyysin Matty-neitiä kertomaan minulle, kuinka hänen äitinsä tuon iskun kesti.

"Ah", sanoi hän, "äiti oli perin kärsivällinen. Hän ei ollut koskaan ollut vahva, ja tämä heikonsi häntä hirveästi. Isä istuskeli hänen vieressään katsellen häntä, paljoa murheellisempana kuin äiti itse. Tuntui kuin hän ei olisi voinut katsella mitään muuta, milloin äiti oli saapuvilla; ja hän oli nyt niin nöyrä – niin leppeä. Hän saattoi joskus puhua entiseen tapaansa ankaran lainjulistajan lailla, mutta jo hetkisen perästä hän tulikin ja laski kätensä olallemme, kysyen hiljaisella äänellä, oliko hän sanoillaan meitä ehkä loukannut. En ihmetellyt, että hän siten puhutteli Deboraa, joka oli niin lahjakas; mutta en voinut sietää, että hän sillä tavoin haasteli minulle.

"Mutta hän näet tiesi, mitä me muut emme huomanneet, – hän näki, että äitimme riutui. Niin, hän riutui todellakin (sammuta kynttilä, hyvä ystävä, minä voin paremmin jutella pimeässä), sillä hän oli vain hento nainen, joka ei kestänyt sellaista säikähdystä ja mielenjärkytystä. Mutta hän hymyili yhä isälle ja koetti häntä lohduttaa, ei sanoilla, vaan katseilla ja äänensävyllä, joka isän läsnäollessa aina oli iloinen. Hän jutteli usein Peterin suurista mahdollisuuksista; poika ehkä piankin ylenisi amiraaliksi – hän oli niin rohkea ja kyvykäs. Hän sanoi kuvittelevansa, miltä Peter näytti meriväen univormussa. Millaiset hatut amiraaleilla oli? Hänestä poika oli paljoa sopivampi merimieheksi kuin papiksi. Siihen tapaan hän jutteli uskotellakseen isälleni olevansa varsin iloinen tuon onnettoman aamun ja pieksemisen seurauksista, jotka yhäti painostivat isän mieltä, kuten kaikki tiesimme. Mutta voi, kuinka katkeran katkerasti hän itkikään yksikseen jäätyänsä! Vähitellen hän tuli yhä heikommaksi eikä enää voinut salata kyyneleitänsä Deboralta ja minulta ja antoi meidän tuontuostakin lähettää sanomia Peterille. Hänen laivansa oli purjehtinut Välimerelle tai jonnekin sinnepäin, ja sitten hänet määrättiin Intiaan, mihin ei silloin vielä ollut mitään maatietä. Äiti sanoi kuitenkin usein, ettei kukaan tiennyt, missä kuolema ihmistä odotti, mutta silti emme saisi luulla, että hänen elämänsä lanka oli katkeamassa. Emme sitä luulleetkaan. Me tiesimme sen, koska hän ihan silmäimme nähden kuihtui pois.

"Niin, hyvä ystävä, järjetöntä on, että sitä niin suren, koska luultavasti pian saan nähdä äidin jälleen.

"Ja, ajatteles, rakas ystävä! Hänen kuolemansa jälkeisenä päivänä – hän näetkös ei elänyt vuottakaan Peterin lähdön jälkeen – juuri seuraavana päivänä tuli hänelle paketti Intiasta – hänen poloiselta pojaltaan. Siinä oli iso, pehmeä valkoinen kapeareunuksinen intialainen huivi, juuri sellainen, josta äiti olisi pitänyt. Ajattelimme, että se tieto elvyttäisi isää, joka oli kaiken yötä istunut äidin kylmennyt käsi omassaan. Senvuoksi Debora meni näyttämään hänelle huivia sekä Peterin äidille kirjoittamaa kirjettä. Aluksi isä ei kiinnittänyt asiaan mitään huomiota; ja me koetimme keveään ja huolettomaan sävyyn rupatella huivista levitellen ja ihaillen sitä. Sitten hän äkkiä nousi ja puhui: 'Haudattakoon hän siihen käärittynä', sanoi hän; 'suokaamme Peterille se lohdutus, ja äiti itsekin olisi siitä pitänyt.'

"Kenties se ei ollut järkevää, mutta mitä sille voimme? Murheen murtamien ihmisten täytyy saada tahtonsa perille. Isä otti vaatekappaleen käteensä ja tunnusteli sitä: 'Se on juuri sellainen huivi, jota hän toivoi naimisiin mennessään, mutta hänen äitinsä ei sitä hänelle ostanut. Sain kuulla hänen toivomuksestaan vasta jälkeenpäin; muutoin sen kyllä olisin hänelle toimittanut – olisin varmaan. Mutta hän saa sen nyt.'

"Äiti näytti hyvin ihanalta arkussa. Hän oli aina ollut kaunis, ja nyt hän lepäsi kuin sirosti muovattu vahakuva. Ja näytti niin nuorelta – nuoremmalta kuin hänen paariensa ääressä vapiseva ja värisevä Debora. Me verhosimme hänet huivin pitkiin, pehmeihin poimuihin; hän lepäsi hymyilevänä ikäänkuin mielissään, ja ihmiset tulivat – kaikki Cranfordin asukkaat tulivat – ja pyysivät nähdä häntä. He olivat häntä suuresti rakastaneet ja syystä kyllä. Maaseudun vaimot toivat kukkakiehkuroita ja vanha Clare valkoisia orvokkeja, jotka hän pyysi saada laskea vainajan rinnan päälle.

"Debora sanoi minulle äidin hautauspäivänä, että vaikka hänelle tulisi sata kosijaa, hän ei menisi naimisiin ja jättäisi isäämme. Ei ollut juuri luultavaa, että hän saisi niin monta, – en tiedä hänellä olleen ainoatakaan kosijaa; mutta nuo sanat olivat silti yhtä arvokkaat. Isälläni oli hänessä sellainen tytär, jollaista kellään tuskin on ollut ennen tai jälkeen. Kun ukon silmät hämärtyivät, luki hän hänelle kirjan toisensa jälkeen, kirjoitti ja jäljensi ja avusti häntä alituisesti hänen virkavelvollisuuksissaan. Hän osasi tehdä hyvin paljon sellaista, mihin äiti-rukka ei kyennyt; kirjoittipa hän kerran isäni puolesta piispallekin. Kaikesta tästä huolimatta vanha isä kaipasi äitiäni katkerasti; sen koko seurakunta havaitsi. Eipä niin, että hän olisi ollut vähemmän toimelias; luulen hänen käyneen uutterammaksikin ja kärsivällisemmäksi jokaisen auttamisessa. Tein kaiken voitavani suodakseni Deboralle vapautta puuhata isän kanssa; sillä minä tiesin, ettei minusta itsestäni suurta apua ollut ja että kaikkein enimmin hyödytin hommailemalla tilapäisissä pikku askareissa ja kirvoittamalla ne muiden niskoilta. Mutta isä oli muuttunut mies."

"Kävikö veljenne koskaan kotona?"

"Kävi kerran. Hän oli silloin luutnantti; amiraalia ei hänestä ollut tullut. Isä ja hän olivat hyvin hartaat ystävät! Isä käytti hänet piirinsä jokaisessa talossa, sillä hän oli hänestä kovin ylpeä. Hän ei koskaan lähtenyt kävelylle ilman Peteriä, jonka käsivarteen hän nojasi. Deborakin hymyili usein (äitini kuoleman jälkeen emme liene koskaan nauraneet) ja sanoi, että hän itse oli joutunut aivan syrjään. Mutta kyllä isä häntä aina tarvitsi, kun oli kirjoitettava kirjeitä, luettava tai jotakin toimitettava."

"Entä sitten?" kysyin hetkisen vaitiolon jälkeen.

"Sitten Peter meni taas merille. Ja jonkun vuoden kuluttua isämme kuoli, siunaten meitä molempia ja kiittäen Deboraa kaikesta, mitä tämä oli hänelle ollut. Silloin olosuhteemme tietysti muuttuivat, ja meidän oli jätettävä pappila, jossa olimme pitäneet neljä palvelijatarta ja rengin, ja muutettava tähän pieneen asumukseen. Olemme saaneet tyytyä yhteen ainoaan palvelustyttöön, joka hoitaa kaikkia askareita; mutta kuten Deboran oli tapa sanoa, olemme aina eläneet säätymme mukaisesti, joskin olosuhteet ovat pakottaneet meitä säästäväisyyteen. Debora-parka!"

"Entä Peter-veljenne?" kysyin.

"Niin, Intiassa puhkesi suuri sota – en muista, miten sitä nimitetään – emmekä sen koommin ole Peteristä kuulleet. Itse puolestani luulen, että hän on kuollut, ja toisinaan kiusaa minua se seikka, ettemme ole koskaan käyneet hänen tähtensä surupuvussa. Mutta kun istun yksinäni ja kaikkialla talossa on hiljaista, luulen kuulevani hänen lähenevät askeleensa kadulta, ja sydämeni alkaa levottomasti sykkiä. Mutta askeleet kulkevat aina ohi – eikä Peter koskaan tule. – Jokohan se Martha palaa? Ei, hyvä ystävä, minä menen itse; voin aina löytää tieni pimeässäkin, tiedäthän. Raikas tuulahdus ovella tekee muuten hyvää päälleni, jota pyrkii kivistämään."

Hän tepsutti avaamaan. Minä sytytin kynttilän antaakseni huoneelle hauskan näön, kunnes hän tuli takaisin.

"Oliko siellä Martha?" kysyin. "Oli. Ja tunnen itseni jokseenkin kiusoittuneeksi, kun kuulin niin omituista ääntä juuri ovea avatessani."

"Missä?" kysyin minä, sillä hänen silmänsä pyörivät kauhusta.

"Kadulla... juuri oven edessä... se kuulosti..."

"Puhumiselta?" ehätin minä, kun hän hiukan epäröitsi.

"Ei! Suutelemiselta..."

SEITSEMÄS LUKU

Vierailuja

Eräänä aamuna, kun Matty-neiti ja minä istuimme työmme ääressä – kello ei vielä ollut kahtatoista, eikä Matty ollut vielä vaihtanut vanhemman sisarensa entistä keltanauhaista pyhämyssyä, jota hän nyt kotioloissa käytti, omaan, rouva Jamiesonin päähineiden malliin teettämäänsä, joka hänellä aina oli vieraiden nähden – tuli Martha sisälle ja kysyi, saisiko neiti Betty Barker puhutella hänen emäntäänaä. Matty-neiti suostui ja meni nopeasti vaihtamaan keltanauhaisensa, sillaikaa kun neiti Barker nousi portaita ylös; mutta kun hän oli unohtanut silmälasinsa ja oli jokseenkin ällistyneenä näin odottamattomaan aikaan tapahtuvasta vierailusta, en ihmetellyt nähdessäni hänen palaavan toinen myssy toisen päällä. Hän itse ei siitä ollenkaan tiennyt ja katseli meitä suopean tyytyväisenä. Enkä luule neiti Barkerinkaan sitä huomanneen; sillä paitsi että hänen nuoruutensa päivät olivat jo ohitse, hän oli kokonaan syventynyt asiaansa, jonka hän toimitti tuskastuttavan kainosti ja monin monituisin anteeksipyynnöin.

Betty Barker oli Cranfordin vanhan lukkarin tytär. Hänen isänsä oli ollut virassa herra Jenkynsin aikaan. Hänellä itsellään ja hänen sisarellaan oli ollut hyvät kamarineidinpaikat ja he olivat säästäneet kylliksi rahaa avatakseen muotikaupan, jota seudun hienot naiset suosivat. Niinpä lady Arley toisinaan luovutti heille jonkun vanhoista päähineistään, jonka mallin he heti kopioivat ja kuljettivat sitä ympäri Cranfordin valioväen piirissä. Sanon valioväen, sillä neidit Barker tiesivät mistäpäin tuuli puhalsi ja ylpeilivät "jalosukuisista liiketuttavistaan". He eivät tahtoneet myydä lakkejansa ja nauhojansa kellekään, jolla ei ollut sukutaulua. Moni maanviljelijän vaimo ja tytär tiuskaistiin tiehensä Barkerin neitien élite-kaupasta ja kävi sen vuoksi mieluummin yleismyymälässä, jonka omistajan ruskealla saippualla ja kostealla sokerilla ansaitsemat tulot tekivät hänelle mahdolliseksi tilata tavaransa suoraan Pariisista – niin hän kehui, kunnes huomasi ostajainsa tulleen liian isänmaallisiksi ja john-bullimaisiksi käyttääkseen ranskalaisten helyjä – tai Lontoosta, missä hänen sanojensa mukaan kuningatar Adelaide juuri edellisellä viikolla oli esiintynyt ihan samanlaisessa kelta- ja sininauhaisessa päähineessä kuin hänen näyttämänsä; ja kuningas William oli pitänyt mallia erittäin sirona ja ylistänyt kuningattaren oivallista makua.

Barkerin neideillä, jotka pysyivät totuudessa eivätkä välittäneet sekalaisista ostajista, oli kuitenkin menestystä. He olivat epäitsekkäitä, kelpo ihmisiä. Monet kerrat olen nähnyt vanhemman heistä (joka oli palvellut rouva Jamiesonilla kamarineitinä) kantavan herkullista ruokalajia jollekulle sairaalle. He vain matkivat ylempiänsä välttämällä "kaikkea yhteyttä" heitä välittömästi alempana olevan luokan kanssa. Ja vanhemman neiti Barkerin kuoltua osoittausi heidän liikkeellänsä hankkimansa omaisuus siksi suureksi, että neiti Betty saattoi sulkea puotinsa ja vetäytyä hiljaiseen yksityiselämään. Kuten jo aikaisemmin lienen maininnut, hankki hän itselleen lehmänkin, jota seikkaa Cranfordissa pidettiin yhtä merkityksellisenä ja arvokkaana kuin kääsien omistamista jossakin muualla. Hän pukeutui hienommin kuin kukaan muu Cranfordin naisista, emmekä sitä ihmetelleetkään, sillä yleisenä käsityksenä oli, että hän kulutteli entisen varantonsa hattuja, myssyjä ja räikeänvärisiä nauhoja. Oli jo viisi vuotta siitä, kun hän oli sulkenut myymälänsä, joten kaikkialla muualla paitsi Cranfordissa hänen pukujensa kuosia olisi saatettu pitää vanhentuneena.

Nyt tuli Betty Barker kutsumaan Matty-neitiä tiistaiksi teen juonnille kotiinsa. Hän kohdisti kutsunsa myöskin minuun, koska satuin olemaan vieraana – vaikka huomasin hänen hieman pelkäävän, että isäni Drumbleen muutettuaan oli saattanut puuttua "siihen hirveään puuvillakauppaan" ja siten karkoituttaa perheensä "ylhäisistä seurapiireistä". Kutsunsa hän aloitti niin monin anteeksipyynnöin, että hän herätti uteliaisuuteni. Hän toivoi, että hänen "rohkeutensa" suotaisiin anteeksi. Mitä hän oli tehnytkään? Hän näkyi olevan niin kiihtyneenä, etten voinut muuta otaksua kuin että hän oli kirjoittanut kuningatar Adelaidelle pyytäen ohjetta pitsien pesemiseen. Mutta teko, joka sai hänet näin hermostumaan, olikin vain kutsu, jonka hän oli antanut sisarensa entiselle emännälle rouva Jamiesonille. "Voiko neiti Matilda hänen entisestä toimestaan huolimatta suoda sellaisen vapauden anteeksi?" – Ah, – ajattelin, hän on huomannut Mattyn kaksoismyssyn ja aikoo korjata erehdyksen! – Mutta eipä niinkään! Hän vain tahtoi ulottaa kutsunsa Matty-neitiin ja minuun. Matty kumarsi myöntymisensä merkiksi, ja minä ihmettelin, ettei hän tämän siron liikkeen tehdessään havainnut päähineensä tavallista suurempaa painoa ja korkeutta. Mutta en luule, että hän sitä havaitsi, sillä hän saavutti jälleen tasapainonsa ja jatkoi keskusteluaan Betty-neidin kanssa ystävälliseen, alentuvaan sävyyn, osoittamatta merkkiäkään sellaisesta levottomasta hermostumisesta, jonka aavistus hänen eriskummaisesta ulkonäöstään kylläkin olisi hänessä aiheuttanut.

"Kaiketi rouva Jamieson tulee?" kysyi Matty-neiti.

"Kyllä. Perin ystävällisesti ja alentuvasti rouva Jamieson sanoi kernaasti tulevansa. Hän asetti vain sen pikkuisen ehdon, että saisi ottaa Carlon mukaansa. Minä vakuutin hänelle erityisesti pitävänikin juuri koirista."

"Entä neiti Pole?" tiedusti Matty ajatellen préférence-seuraansa, jossa Carlo ei kelpaisi pelitoveriksi.

"Aion kutsua hänetkin. Tietysti en voinut ajatella hänen kutsumistaan ennenkuin ensin olin kutsunut teidät, hyvä neiti – teidät, kirkkoherran tyttären. Älkää luulko, että unohdan isäni olleen teidän isänne käskynalaisen."

"Ja tietysti rouva Forresterin?"

"Rouva Forresterin myöskin. Oikeastaan ajattelin käydä hänen luonaan ennenkuin menisin neiti Polen luo. Vaikka hänen olosuhteensa ovat muuttuneet, hyvä neiti, tiedämme, että hän on syntynyt Tyrrelissä, emmekä voi koskaan unohtaa hänen olevan sukua Bigelowin aateliskartanon Biggeseille."

Matty-neidin mielestä oli paljoa tärkeämpi se pikkuseikka, että rouva oli taitava kortinpelaaja.

"Rouva Fitz-Adam... luullakseni..."

"Ei, hyvä neiti. Johonkin täytyy vetää rajaviiva. Rouva Jamieson ei luullakseni haluaisi tavata rouva Fitz-Adamia. Kunnioitan erittäin suuresti rouva Fitz-Adamia – mutten voi pitää häntä sopivana sellaisten naisten seuraan kuin rouva Jamieson ja neiti Matilda Jenkyns."

Neiti Betty Barker kumarsi syvään Matty-neidille ja suipensi suutansa. Hän loi minuun arvokkaan sivukatseen ikäänkuin sanoakseen, että vaikka hän olikin liikkeensä jättänyt muotikauppias, hän ei suinkaan ollut demokraatti, vaan ymmärsi hyvin säätyerotukset.

"Saanko pyytää teitä tulemaan pieneen asuntooni mahdollisimman täsmällisesti puoli seitsemältä, neiti Matilda? Rouva Jamieson syö päivällistä kello viideltä, mutta on ystävällisesti luvannut jouduttaa tulonsa siksi, nimittäin puoli seitsemäksi." Ja sulavasti niiaten neiti Betty Barker lähti.

Profeetallisessa sielussani heräsi aavistus, että miss Pole saapuisi sinä iltapäivänä meille. Hänen tapansa oli käydä Matilda-neidin luona jokaisen tapauksen jälkeen – tai pikemminkin jotakin tapausta odotettaessa – siitä hänen kanssaan juttelemassa.

"Neiti Betty kertoi minulle, että sinne tulisi vain muutamia harvoja valittuja", virkkoi neiti Pole, kun hän Matty-neidin kanssa asiasta keskusteli.

"Niin hän sanoi. Ei edes rouva Fitz-Adam tule mukaan."

Rouva Fitz-Adam oli aikaisemmin mainitun Cranfordin lääkärin leskeksi jäänyt sisar. Heidän vanhempansa olivat kunnioitettavaa, asemaansa tyytyväistä talonpoikaisväkeä. Näiden kunnon ihmisten nimi oli Hoggins. Herra Hoggins oli nykyisin Cranfordissa lääkärinä. Nimi oli meille vastenmielinen ja pidimme sitä karkeana; ja vanhempi neiti Jenkyns huomautti, ettei se kuulostaisi paljoa hienommalta, vaikka hän muuttaisi sen Pigginsiksi [Hog merkitsee karjua ja pig porsasta]. Olimme toivoneet keksivämme sukulaisuutta hänen ja sen Exeterin markiisittaren välillä, jonka tyttönimi oli Molly Hoggins; mutta aivan välittämättä omasta edustaan mies ei ollut tietävinäänkään mistään sellaisesta sukulaisuudesta, vaan päinvastoin kielsi sen, vaikka, kuten rakas Debora Jenkyns oli sanonut, tohtorilla oli Mary-niminen sisar ja samat ristimänimet [Mary ja Molly ovat alkuaan saman nimen muotoja. Suom.] usein periytyvät perheissä.

Pian senjälkeen, kun neiti Mary Hoggins joutui naimisiin herra Fitz-Adamin kanssa, hän poistui moniksi vuosiksi paikkakunnalta. Hän ei liikkunut Cranfordissa kylliksi korkeissa seurapiireissä, jotta olisimme välittäneet tietää, kuka Fitz-Adam oli. Tämä kuoli ja koottiin isiensä luo kenenkään meistä kiinnittämättä häneen pienintäkään huomiota. Ja sitten rouva Fitz-Adam palasi Cranfordiin ("rohkeana kuin leijona", sanoi neiti Pole) hyvinvoipana leskenä. Kun hän kävi puettuna kahisevaan silkkiin kovin pian puolisonsa kuoleman jälkeen, niin neiti Debora Jenkyns syystä huomautti, että villakangas olisi paremmin soveltunut hänen suruansa kuvaamaan.

Muistan vielä sen neuvottelun, johon naiset olivat kokoontuneet päättämään, oliko Cranfordin siniveristen asukkaiden käytävä rouva Fitz-Adamia tervehtimässä. Hän oli asettunut isoon, laajaan taloon, joka mielestämme ylimalkaan antoi vuokraajalleen ylhäisyyden valtakirjan, koska joskus maailmassa, seitsemän- kahdeksankymmentä vuotta sitten, erään kreivin naimaton tytär oli siinä asunut. En varmaan tiedä, uskottiinko tässä talossa asumisen myöskin kehittävän erinomaisia hengenlahjoja, koska kreivin tyttärellä lady Janella oli sisar nimeltä lady Anne, joka Amerikan sodan aikaan oli mennyt naimisiin rintamaupseerin kanssa, ja tämä upseeri oli kirjoittanut pari huvinäytelmää, joita vielä esitettiin Lontoon teatterilavoilla. Kun luimme näytäntöilmoituksia lehdissä, suoristimme kaikki ryhtimme ja tunsimme, että Drury Lanen taiteilijat osoittivat perin hauskaa huomaavaisuutta Cranfordille. – Kuitenkaan ei rakkaan neiti Jenkynsin kuollessa suinkaan vielä ollut ratkaistu asia, että rouva Fitz-Adamin luona sopi käydä; ja Deboran poistuttua hämärtyi myöskin selvä tietoisuus säädyllisyyden jyrkistä vaatimuksista. Niinpä huomautti neiti Pole: "Koska useimmat hyväsukuiset naiset Cranfordissa ovat vanhanpuoleisia neitejä tai lapsettomia leskiä, niin joudumme vähitellen vaaraan menettää kaiken seuraelämän, ellemme hiukan höllennä vaatimuksiamme seurapiirimme suhteen."

Rouva Forrester tuki tätä mielipidettä. Hänen käsittääkseen "Fitz" merkitsi jotakin ylimyksellistä; niinpä oli olemassa suku nimeltä Fitz-Roy – hän luuli, että muutamille kuninkaan lapsille oli annettu se nimi. Sitten olivat Fitz-Clarencet – ja he taas olivat rakkaan, oivallisen William IV:n lapsia. Fitz-Adam! Olihan se kaunis nimi, ja rouva Forrester arveli sen merkitsevän "Aatamin poikaa". Kukaan, jolla ei ollut aatelisverta suonissaan, ei rohkenisi nimityttää itseään Fitziksi. Nimeen sisältyy paljon – rouvalla oli ollut serkku, joka vanhaan walesilaiseen tapaan kirjoitti nimensä kahdella pienellä f:llä – "ffoulkes" – ja aina puhui halveksivasti nimien isoista alkukirjaimista, väittäen niiden kuuluvan nousukasperheille. Rouva Forrester oli peljännyt hänen kuolevan vanhanapoikana, sillä hän oli kovin vaativainen valinnassaan. Kun hän eräässä kylpylaitoksessa tapasi rouva ffarringdonin, hän heti mielistyi tuohon sievään, hienoon leskeen, joka sen lisäksi oli rikaskin; ja niin serkku ffoulkes nai rouva ffarringdonin hänen nimensä kaksinnetun pienen alkukirjaimen vuoksi.

Rouva Fitz-Adam ei voinut toivoa Cranfordissa tapaavansa ketään herra Fitziä, jolla nimessään olisi minkäänlaisia jälkiliitteitä, eikä siis se ollut voinut aiheuttaa hänen sinne asettumistansa. Matty-neiti ajatteli, että hän oli palannut sinne toivossa päästä kaupungin seurapiireihin, mikä tosiaan olisi perin hauska kohoaminen entiselle neiti Hogginsille; ja jos asia niin oli, olisi julmaa hänen toiveitansa pettää.

Kaikki kävivät siis rouva Fitz-Adamin luona – kaikki paitsi rouva Jamieson, joka olematta häntä näkevinään cranfordilaisissa kutsuissa tahtoi osoittaa, kuinka jalosukuinen hän itse oli. Huoneessa saattoi olla vain kahdeksan tai kymmenen naista, ja isoin heistä kaikista oli rouva Fitz-Adam, joka rouva Jamiesonin sisään tullessa poikkeuksetta nousi ylös ja niiaili hyvin syvään, milloin tämä vain kääntyi häneen päin – niin syvään, että rouva Jamiesonin varmaankin täytyi katsella seinään hänen yläpuolelleen, sillä hän ei koskaan liikuttanut lihastakaan kasvoissaan merkiksi, että oli hänet huomannut. Mutta rouva Fitz-Adam ei antanut perään.

Kevätillat olivat jo käyneet pitkiksi ja valoisiksi, kun kolme, neljä naista tuulisuojuksissaan tapasi toisensa neiti Barkerin ovella. Tiedättekö, mikä tuulisuojus on? Se on vanhanaikaisissa kääseissä käytettyä kuomia muistuttava lakinpeite, mutta ei se sentään ole juuri niin iso. Tämänlaatuinen päähine aina herätti Cranfordin lapsissa pelonsekaista kunnioitusta; ja nytkin pari kolme palleroista jätti leikkinsä päivänpaisteisella kadulla ja kerääntyi äänettöminä ihmetellen neiti Polen, Matty-neidin ja minun ympärilleni. Mekin olimme ääneti ja kuulimme senvuoksi äänekkäitä kuiskauksia neiti Barkerin asunnosta: "Odota, Peggy, odota kunnes juoksen yläkerrassa pesemässä käteni! Minun yskäistessäni sinä avaat oven; palaan silmänräpäyksessä."

Ja aivan oikein, ei kestänyt minuuttiakaan ennenkuin kuulimme äänen, joka muistutti sekä aivastusta että kukon kiekunaa; ja samalla ovi jo lensikin auki. Sen takana seisoi pyöreäsilmäinen tyttö säikähtyneenä tuijottaen arvoisaan tuulisuojuksilla varustettuun seurueeseen, joka sanaa sanomatta marssi sisälle. Hän tointui sen verran ällistyksestään, että sai saatetuksi meidät pieneen huoneeseen, joka ennen oli ollut puotina, mutta nyt tilapäisesti oli muutettu pukusuojan tapaiseksi. Täällä irroitimme neulamme, ravistelimme itseämme ja sovittelimme piirteemme kuvastimen edessä makeaan ja herttaiseen seurustelusävyyn. Sitten me kumartaen vetäydyimme taaksepäin ja virkahtaen: "Teidän jälkeenne, madam", sallimme rouva Forresterin astua edellämme neiti Barkerin vierashuoneeseen vieviä kapeita portaita ylös.

Siellä tämä istui niin komeana ja tyynenä kuin emme koskaan olisi kuulleet tuota eriskummaista yskää, josta hänen kurkkunsa vieläkin täytyi olla arka ja käheä. Hyväluontoinen, lempeä rouva Forrester osoitettiin hiukioimesta puvustaan huolimatta heti toiselle kunniapaikalle, joka oli järjestetty vähän samaan malliin kuin prinssi Albertin istuin puolisonsa, kuningattaren, vieressä – se oli hyvä, vaan ei kuitenkaan yhtä hyvä. Ensimäinen kunniapaikka oli tietysti varattu jalosukuiselle rouva Jamiesonille, joka jo saapuikin läähättäen portaissa, Carlon työntyessä keskimatkalla hänen ohitsensa ikäänkuin se olisi tahtonut hänet kampittaa.

Ja nyt neiti Barker oli ylpeä ja onnellinen! Hän kohensi tulta ja sulki oven sekä istahti mahdollisimman lähelle sitä, ihan tuolin syrjälle. Kun Peggy tuli sisälle horjuen teetarjottimen painosta, havaitsin neiti Barkerin kovin pelkäävän, ettei tyttö ottaisi heidän erilaista yhteiskunnallista asemaansa kylliksi huomioon. Hän eli emäntänsä kanssa arkioloissa hyvin tuttavallisissa väleissä ja tahtoi nyt kertoa hänelle kaikenlaisia pikkujuttuja, jotka kutkuttivat neiti Barkerin uteliaisuutta, mutta joita hienon naisen ei sopinut kuunnella. Hän oli senvuoksi kuuro Peggyn kuiskauksille eikä ollut hänen viittauksiansa näkevinänsäkään; mutta hän vastasi pari kertaa kovin hajamielisesti toisten puheeseen, kunnes hän vihdoin saaden oivallisen mielijohteen huudahti: "Carlo-parka! Minähän unohdin sinut. Tule alakertaan, pikku koira-rukka, niin annan sinulle teetä. Pikku hauhau saa teetä!"

Tuokion kuluttua hän palasi, yhtä maireana ja hyväntahtoisena; mutta hän lienee unohtanut tarjota "pikku hauhaulle" mitään suuhunpantavaa, koskapa tämä kovin ahneesti hotki leivosten rippusia. Teetarjotin oli runsaasti sälytetty, ja siitä olin iloinen, sillä minulla oli nälkä; mutta pelkäsin saapuvilla olevien naisten pitävän tuollaisia leivosröykkiöitä moukkamaisuutena. Tiesin, miten he olisivat omissa kodeissaan menetelleet; mutta täällä tekivät leivokset sittenkin kauppansa. Näin rouva Jamiesonin syövän aniskakkua niin verkalleen ja harkitsevasti kuin hänelle oli kaikessa ominaista; ja tämä minua jokseenkin kummastutti, kun muistin hänen viime kutsuissaan kertoneen meille, ettei hän sitä koskaan käyttänyt, koska se kovin paljon muistutti parfymoidusta saippuasta. Hän tarjosi meille aina Savoijin korppuja. Siitä huolimatta rouva Jamieson soi auliisti anteeksi neiti Barkerin puutteelliset tiedot ylhäisön elämän tavoista ja säästääkseen hänen tunteitaan söi kolme isoa kappaletta aniskakkua, lauhkea, märehtivä ilme kasvoillaan, joka muistutti lehmästä.

Teen jälkeen oli hiukan epäröimistä ja vaikeutta. Meitä oli kuusi luvultamme; neljä voisi pelata préférencea ja molemmat muut cribbagea. Mutta itseäni lukuunottamatta (korttia pelaavat Cranfordin naiset minua melkein pelottivat, sillä se oli totisin ja vakavin toimitus, mihin ne konsaan ryhtyivät) kaikki pyrkivät osallisiksi preferenssiin. Neiti Barkerkin, vaikka hän vakuutti, ettei eroittanut pataässää muista ässistä, näkyi kiihkeästi toivovan päästä mukaan. Tästä pulasta pelasti meidät eriskummainen melu. Jos voisi otaksua paroonin miniän koskaan kuorsaavan, niin sanoisin, että rouva Jamieson silloin kuorsasi; sillä huoneen kuumuuden uuvuttamalle ja luonnostaankin unteloiselle rouvalle hänen mukavan nojatuolinsa lämpömäärä oli ollut liikaa. Niin, rouva Jamieson torkkui. Pari kertaa hän suurella ponnistuksella avasi silmänsä ja hymyili meille tyynen tiedottomasti; mutta ennen pitkää hänen hyvä tahtonsa ei riittänyt häntä valveilla pitämään, ja hän vaipui makeaan uneen.

"Minulle tuottaa suurta tyytyväisyyttä", kuiskasi neiti Barker korttipöydän ääressä kolmelle vastapelaajalleen, joita hän kerskutusta tottumattomuudestaan huolimatta mitä armottomimmin löylytti – "suurta tyytyväisyyttä todellakin nähdessäni rouva Jamiesonin noin täydellisesti viihtyvän matalassa majassani aivan kuin olisi kotonansa. Hän ei olisi voinut osoittaa minulle suurempaa kohteliaisuutta."

Neiti Barker hankki minulle kirjallisuutta asettamalla eteeni kolme tai neljä sirosti sidottua kymmenen tai kahdentoista vuoden vanhaa muotilehti-nidosta. Hän antoi pienen pöydän ja kynttilän minun erityisesti käytettävikseni ja huomautti, että nuoret tytöt mielellään katselivat kuvia. Carlo lepäsi, kuorsasi ja säpsähteli emäntänsä jalkojen juuressa. Sekin oli aivan kuin kotonaan.

Pelipöytä tarjosi varsin vilkkaan näyn. Neljä naisenpäätä nuokkuvine, nyökkyvine myssyineen melkein kosketti toisiaan pöydän keskellä, kun pelaajat innoissaan koettivat kuiskailla kyllin nopeasti ja kyllin äänekkäästi; ja vähän väliä kuului neiti Barkerin varoitus: "Hiljaa, hyvät naiset, hiljaa, pyydän! Rouva Jamieson nukkuu."

Oli varsin vaikeata onnellisesti suoriutua rouva Forresterin kuuroudesta ja rouva Jamiesonin uneliaisuudesta. Mutta neiti Barker toimitti tämän tukalan tehtävänsä hyvin. Hän toisteli kuiskaukset rouva Forresterille väännellen melkoisesti kasvojansa, huulten liikkeillä osoittaakseen, mistä oli kysymys; ja sitten hän hymyili ystävällisesti meille kaikille ja mumisi itsekseen: – Tuottaa suurta tyytyväisyyttä tosiaan; olisipa sisar-parkani eläessään nähnyt tämän päivän!

Yhtäkkiä ovi lensi selkoselälleen, Carlo hyppäsi kimeästi haukahtaen pystyyn, ja rouva Jamieson heräsi. Tai ehkei hän ollutkaan nukkunut – hän riensi selittämään, että hän huoneen kirkkaan valaistuksen vuoksi oli mieluummin pitänyt silmänsä suljettuina, mutta oli hyvin tarkkaavasti kuunnellut meidän hupaista ja mieluista keskusteluamme.

– Peggy sieltä taas tuli huohottaen ja tärkeänä. Toinen tarjotin! – Oi, hieno seura, – ajattelin minä, – miten voit tämän uuden kolahduksen kestää? – Sillä neiti Barker oli tilannut – niin, epäilemättä itse valmistanut, vaikka hän sanoi: "Ka Peggy, mitä sinulla siinä on?" ja näytti hauskasti yllätetyltä odottamattomani herkkujen johdosta, – niin, kaiketi hän oli itse järjestänyt nuo oivalliset illallisherkut: paistetut simpukat, säilytetyt hummerit, hyytelön ja "pikku kupidot" (mikä viimemainittu ruokalaji oli suuressa suosiossa Cranfordin naisten kesken, vaikka liian kallista tarjoiltavaksi muuta kuin kaikkein juhlallisimmissa tilaisuuksissa, – olisin nimittänyt sitä konjakissa liotetuiksi makarooneiksi, ellen olisi tiennyt sen hienompaa ja klassillista nimeä). Sanalla sanoen oli ilmeistä, että meitä kestittiin kaikkein makeimmalla ja parhaalla; ja me katsoimme viisaimmaksi kauniisti alistua hienoutemmekin uhalla. Sillä vaikkemme yleensä koskaan syöneet illallista, olimme useimpain illallista nauttimattomien tapaan erittäin nälkäisiä kaikissa erikoisissa tilaisuuksissa.

Aikaisemmassa ilmapiirissään neiti Barker kaiketi oli tutustunut kirsikkakonjakiksi nimitettyyn juomaan. Kukaan meistä ei ollut sitä koskaan maistanut ja melkein kavahdimme hänen sitä meille tarjotessaan: "Vain pieni, pikkuruikkuinen pikari, hyvät naiset; se maistuu niin hyvältä simpukoiden ja hummerin jälkeen. Sanotaan, että nilviäiset eivät ole varsin terveellisiä." Kaikki pudistimme päätämme kuin naispuoliset mandariinit; mutta vihdoin rouva Jamieson taipui, ja me noudatimme hänen esimerkkiänsä. Eipä se hullummalta maistunutkaan, vaikka oli niin tuikeata ja väkevää, että katsoimme velvollisuudeksemme hirveällä yskimisellä osoittaa tottumattomuuttamme sellaiseen. Yskimme siis yhtä eriskummaisesti kuin neiti Barker ennenkuin Peggy avasi meille oven.

"Se on hyvin väkevää", sanoi neiti Pole laskiessaan tyhjän lasinsa pöydälle; "siinä on varmaankin väkiviinaa".

"Vain pieni tippa, niin paljon kuin on välttämätöntä sen säilymiseksi", vastasi neiti Barker. "Sirotellaanhan usein konjakissa liotettua pippurijauhetta säilykkeidenkin päälle. Damaskon luumuista valmistettuja torttuja syödessäni tunnen usein humaltuvani."

Haluaisin tietää, olisiko luumutorttu avannut rouva Jamiesonin sydämen yhtä hyvin kuin kirsikkakonjakki; mutta hän kertoi meille eräästä tulevasta tapahtumasta, josta hän siihen hetkeen asti oli visusti vaiennut.

"Miniäni, lady Glenmire, saapuu pitemmäksi aikaa luokseni."

"Todellakin!" huudahdimme kuorossa, ja sitten seurasi vaitiolo. Jokainen tutki ajatuksissaan pukuvarastoansa todetakseen, salliko se paroonin lesken seurassa esiintymistä; sillä tietysti toimeenpantiin Cranfordissa aina sarja pieniä juhlia, milloin vieraita saapui jonkun ystävämme kotiin. Tällä kertaa tunsimme varsin mieluista kiihtymystä. Pian sen jälkeen ilmoitettiin tyttöjen ja lyhtyjen saapuneen. Rouva Jamieson oli tilannut kantotuolin, joka vaivaloisesti oli tungettu neiti Barkerin kapeaan eteiseen ja aivan sananmukaisesti sulki tien. Vanhojen kantajain (päivisin ammatiltaan suutareja, mutta kantotuolia kuljettamaan kutsuttuina he pukeutuivat omituiseen vanhaan livreijaan – pitkiin, lyhytkaulurisiin nuttuihin, peräisin samalta aikakaudelta kuin kantotuolikin ja yhtäläisiä kuin Hogarthin tauluissa esiintyvien kantajain puvut) täytyi taitavasti liikehtien työntää kapinetta edestakaisin ja yrittää yhä uudestaan, kunnes vihdoin onnistuivat kantamaan kuormansa neiti Barkerin asunnon etuovesta ulos. Sitten kuulimme heidän nopean astuntansa hiljaisella pienellä kadulla meidän kiinnittäessämme tuulisuojuksiamme ja nuppineulojen avulla sonnustaessamme hameittemme liepeet ylemmäksi. Neiti Barker hääräsi apuansa tarjoellen ympärillämme ja olisi tyrkyttänyt sitä paljoa uutteramminkin, ellei olisi muistanut entistä toimialaansa ja toivonut meidän sen unohtavan.

KAHDEKSAS LUKU

"Teidän armonne"

Aikaisin seuraavana päivänä – heti kahdentoista jälkeen – neiti Pole saapui Mattyn luo. Hän sanoi jonkun vähäpätöisen asian käyntinsä syyksi, mutta nähtävästi oli jotakin sen takana. Viimein se tuli esille.

"Tuota noin... pitänette minua kauhean tietämättömänä; mutta kuulkaahan, olen tosiaan ymmällä, miten lady Glenmireä on puhuteltava. Sanotaanko 'teidän armonne' silloin kun tavallista ihmistä vain teititeltäisiin? Olen kaiken aamua vaivannut päätäni sitä tuumimalla. Ja onko meidän sanottava 'mylady' sensijaan että muita naisia rouvittelemme tai neidittelemme? Kah, te tunnette lady Arleyn – suvaitkaa ilmoittaa minulle, mikä on oikein tapa ylhäisten aatelisnaisten puhuttelussa?"

Poloinen Matty-neiti. Hän otti silmälasit nenältään ja asetti ne taas paikoilleen – mutta kuinka lady Arleytä puhuteltiin, sitä hän ei voinut muistaa.

"Siitä on niin pitkä aika", sanoi hän. "Voi, voi, kylläpä olen typerä! Mutta en luule tavanneenikaan häntä muuta kuin kaksi kertaa. Tiedän, että kaikki nimitimme hänen puolisoaan 'sir Peteriksi', mutta hän kävikin meillä paljoa useammin kuin lady Arley. Debora olisi tämän heti tietänyt. 'Mylady' ja 'teidän armonne'... Tuo kuulostaa kovin kummalliselta, ikäänkuin luonnottomalta. En ole tätä asiaa koskaan ennen ajatellut; mutta nyt siitä mainittuanne olen ihan ymmällä."

Oli aivan ilmeistä, ettei neiti Pole voinut saada mitään ratkaisevaa opastusta Mattylta, joka joutui yhä enemmän hämilleen ja neuvottomaksi tässä puhuttelukysymyksessä.

"Kuulkaas", virkkoi edellinen, "on kai paras, että menen kertomaan pienen pulamme rouva Forresterille. Tällainen voi toisinaan hermostuttaa; mutta kuitenkaan ei olisi annettava lady Glenmirelle aihetta luuloon, ettemme täällä Cranfordissa laisinkaan tunne hienoston seuratapoja."

"Ja pistäytykäähän palatessanne luokseni, olkaa niin hyvä, paras neiti Pole, kertomaan tiedustelunne tuloksista. Mitä tahansa te ja rouva Forrester päätätte, on epäilemättä aivan oikein." – Lady Arley, sir Peter, – höpisi Matty-neiti itsekseen, koettaen muistella vanhoja muotoja.

"Kuka lady Glenmire on?" kysyin minä.

"No, hän on rouva Jamiesonin puolison vanhimman veljen leski. Rouva Jamiesonin tyttönimi oli Walker, hän oli kuvernööri Walkerin tytär. 'Teidän armonne!' Hyväinen aika! Jos he nyt päättävät käyttää sitä puhuttelumuotoa, täytyy teidän sallia minun ensin hiukan harjoitella teidän kanssanne, sillä muutoin tunnen itseni kovin hupsuksi ja hermostuneeksi, kun ensi kertaa lausun nuo sanat lady Glenmirelle."

Tuotti todellista huojennusta Matty-neidille, kun rouva Jamieson saapui varsin epäkohteliaalle asialle. Olen huomannut, että veltot ihmiset voivat omalla tyynellä tavallaan olla hävyttömämpiä kuin muut; ja rouva Jamieson saapui nyt jokseenkin selvästi vihjaisemaan, ettei hän erityisemmin toivonut Cranfordin naisten käyvän hänen kälyänsä tervehtimässä. Tuskin tiedän, kuinka hän sen sai sanotuksi; sillä minä kuumenin suuttumuksesta hänen hitaan harkitsevasti selittäessään toivomuksiansa Matty-neidille, joka tosisivistyneenä naisena vaivoin saattoi ymmärtää, minkä vuoksi rouva Jamieson tahtoi uskotella jalosukuiselle kälylleen, että seurusteli vain kartanonomistajain perheiden kanssa. Matty-neiti oli hämillään ja ymmällä kauan senjälkeen, kun rouva Jamiesonin käynnin tarkoitus oli minulle selvinnyt.

Oli kaunista nähdä, kuinka tyynen arvokkaasti Matty-neiti vastaanotti tämän häikäilemättömän varoituksen, sitten kun oli käsittänyt, mihin arvoisa rouva tähtäsi. Hän ei vähääkään loukkaantunut – siksi hän oli liian lauhkea – eikä ihan tietoisesti näkynyt paheksuvan rouva Jamiesonin käytöstä; mutta jotakin sensuuntaista hän epäilemättä mielessään tunsi, ja senvuoksi hän siirtyi tästä asiasta toisiin vähemmän hämillään ja kylmäverisempänä kuin tavallista. Päinvastoin nolostui rouva Jamieson paljoa enemmän, ja huomasin, että hän oli iloinen, kun sai sanoa hyvästi.

Vähää myöhemmin neiti Pole palasi kiukusta kuohuvana. "Niin, tietysti! Rouva Jamieson on ollut täällä – sen kuulin Marthalta, – eikä tulekaan mitään vieraskäyntejä lady Glenmiren luona. Niin, tapasin rouva Jamiesonin puolitiessä täältä rouva Forresterin asunnolle, ja hän kertoi sen minulle; yllätti minut niin, etten saanut sanaa suustani. Toivon, että olisin keksinyt jotakin purevaa ja ivallista. Mutta kyllä hän illalla saa kuulla kunniansa. Ja lady Glenmire on kuitenkin vain skotlantilaisen paroonin leski. Kävin vilkaisemassa rouva Forresterin aateliskalenterista, kuka tämä lasikuvun alla säilytettävä nainen on. Skotlantilaisen päärin leski – mies ei ole koskaan istunut ylähuoneessa ja on päällepäätteeksi köyhä kuin kirkonrotta. Entä hänen leskensä sitten? Jonkun herra Campbellin viides tytär! Te olette joka tapauksessa kirkkoherran tytär ja sukua Arleyn perheelle; ja sir Peteristä olisi voinut tulla Arleyn varakreivi, niin sanotaan."

Matty yritti lepytellä neiti Polea, mutta turhaan. Tuo tavallisesti niin ystävällinen nainen, joka melkein aina oli hyvällä tuulella, oli nyt säihkyvän vihainen.

"Ja minä kun tänä aamuna kävin tilaamassa uuden myssyn ollakseni aivan valmis", sanoi hän vihdoin, ilmaisten meille salaisuuden, mikä oli tehnyt rouva Jamiesonin vihjauksen kaksinverroin katkeraksi. "Kyllä rouva Jamieson vielä näkee, onko helppoa saada minut neljänneksi pelipöytään, kun hänellä ei ole hienoja skotlantilaisia sukulaisiansa!"

Tullessamme ulos kirkosta ensimmäisenä sunnuntaina lady Glenmiren Cranfordissa vieraillessa juttelimme innokkaasti keskenämme ja käänsimme selkämme rouva Jamiesonille ja hänen sukulaiselleen. Koska emme saaneet käydä häntä tervehtimässä, emme tahtoneet häneen katsahtaakaan, vaikka olimme kuolla uteliaisuudesta tietämään, miltä hän näytti. Lohdutukseksemme kyselimme jälkeenpäin Marthalta. Martha ei kuulunut siihen yhteiskuntaluokkaan, jonka tarkkaavaisuus olisi voitu tulkita lady Glenmirelle imarteluksi, ja Martha oli kyllä käyttänyt silmiään.

"Ka, tarkoittaako neiti sitä pientä naishenkilöä, joka oli rouva Jamiesonin kanssa? Luulin teitin mieluummin haluavan tietää, millainen morsiuspuku Smithin nuorella vaimolla oli." (Sinä päivänä oli teurastaja Smith vihitty morsiamensa kanssa.)

Neiti Pole sanoi: "Hyväinen aika, mitäpä me välitämme rouva Smithistä!" mutta vaikeni, kun Martha jatkoi puhettaan.

"Pienellä naisella rouva Jamiesonin penkissä oli yllään jokseenkin vanha musta silkkihame ja ristiraitainen skottilainen villaviitta, hyvä neiti; ja kovin kirkkaat mustat silmät sillä oli ja hauskat, joskin terävähköt kasvot. Eikä se vallan nuori ollut, mutta luulen sentään nuoremmaksi rouva Jamiesonia itseä. Kirkossa ollessaan se käänteli päätänsä joka taholle kuin lintu, ja ulos tullessaan kääri hameensa niin nopeasti ja tuimasti, etten semmoista ole ennen nähnyt. Sanoisinpa, että hän muistutti rouva Deaconia 'Valjakon' majatalosta, ainakin enemmän kuin ketään muuta."

"Hst, Martha!" varoitti Matty-neiti. "Sellainen puhe ei ole kunnioittavaa."

"Eikö ole, hyvä neiti? Pyydän tuhannesti anteeksi; mutta Jem Hearn sanoi sitä myöskin. Jem sanoi, että se oli niin tuikealiikkeinen, eläväinen sielu..."

"Rouvashenkilö", oikasi neiti Pole.

"Rouvashenkilö – niinkuin rouva Deacon."

Vielä toinen sunnuntai kului, ja yhä käänsimme silmämme pois rouva Jamiesonista ja hänen vieraastansa ja teimme heistä toisillemme mielestämme varsin ankaria – melkein liian ankaria – huomautuksia. Matty-neitiä ilmeisesti hermostutti ivallinen puhetapamme.

Tähän mennessä lienee lady Glenmire huomannut, että rouva Jamiesonin talo ei ollut maailman hauskin ja rattoisin; ehkäpä myös rouva Jamieson oli huomannut, että useimmat aatelisperheet olivat Lontoossa ja että maaseudulle jääneetkään eivät olleet riittävästi selvillä lady Glenmiren oleskelusta heidän läheisyydessään. Pienillä syillä on suuret seuraukset, enkä siis väitä tietäväni, mikä sai rouva Jamiesonin muuttamaan päätöksensä pitää Cranfordin naiset loitolla ja lähettämään kutsuja pieneen illanviettoon seuraavaksi tiistaiksi. Herra Mulliner itse ne kantoi osoitteen omistajille. Hän ei ollut tietävinäänkään takakäytävistä ja käytti ovivasaraa äänekkäämmin kuin rouva Jamieson itse. Hänellä oli kolme pientä kirjelappua, joita hän kantoi isossa vasussa osoittaakseen emännälleen, että ne muka olivat hyvinkin painavia, vaikka hän helposti olisi voinut pistää ne liivintaskuunsa.

Matty-neiti ja minä päätimme hiljaisesti, että sinä iltana olimme kiinnitetyt. Sinä viikon päivänä Matty-neiti tavallisesti kiersi tuohuksia kynttiläin sytyttämistä varten edellisellä viikolla saamistaan kirjeistä ja tiedonannoista. Maanantaisin hän näet aina järjesti tilinsä – penninkään velka ei saanut jäädä toistaiseksi, – joten tuohusten tekeminen jo luonnostaan lankesi tiistai-illaksi ja antoi meille laillisen syyn kieltäytyä rouva Jamiesonin kutsuista. Mutta ennenkuin vastaus oli kirjoitettu neiti Pole tuoksahti sisälle avonainen kirje kädessään.

"Vai niin!" huudahti hän. "Näen, että tekin olette saaneet kutsumiskirjeen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Olisin voinut ilmoittaa mylady Glenmirelle, että hän olisi iloinen seurastamme jo ennenkuin kahta viikkoa oli kulunut."

"Niin", sanoi Matty-neiti; "meidät on kutsuttu tiistai-illaksi. Kenties te viitsitte tulla tänne teetä juomaan ja ottaa käsityön mukaanne sinä iltana. Tiistaisin minä säännöllisesti tarkastan edellisen viikon laskut, tiedonannot ja kirjeet sekä teen niistä kynttilänsytyttäjiä; mutta se ei tunnu oikein riittävältä syyltä sanoakseni, että olen sidottu kotiini, vaikka aioin sitä käyttää. Mutta jos te tulisitte tänne, niin omatuntoni olisi aivan rauhallinen; ja vastaus onkin onneksi vielä kirjoittamatta."

Mattyn puhuessa näin neiti Polen kasvojen ilmeen muuttuvan.

"Ettekö siis aio mennä?" kysyi hän.

"En suinkaan", vastasi Matty-neiti tyynesti. "Ettekä kai tekään?"

"Enpä tiedä", virkkoi neiti Pole. "Kyllä sentään luulen meneväni", lisäsi hän jokseenkin nopeasti ja nähdessään Mattyn ihmettelevän katseen jatkoi: "Ei nähkääs tulisi antaa rouva Jamiesonille aihetta luuloon, että mitkään hänen tekonsa tai sanansa ovat kylliksi tähdellisiä niistä loukkaantuaksemme. Siinä me ikäänkuin alentaisimme itsemme, enkä ainakaan minä sitä haluaisi. Rouva Jamiesonille olisi liian imartelevaa, jos sallisimme hänen otaksua, että välitämme hänen sanoistaan viikkokauden, jopa kymmenkunta päivää jälkeenpäin."

"Niin, luullakseni on väärin olla pahastunut ja vihoitella mistään asiasta niin kauan; ja ehkei hän sentään aikonutkaan meitä loukata. Mutta se minun täytyy sanoa, etten itse olisi iljennyt lausua, mitä rouva Jamieson lausui käyntimme torjumiseksi. En tosiaan luule, että sinne lähden."

"Oh, tulkaa pois! Teidän pitää tulla, neiti Matty; tiedätte, että ystävällämme rouva Jamiesonilla on tavallista hitaampi ajatuksenjuoksu; hän ei käsitä sitä tunteiden herkkyyttä, minkä te niin ihmeellisen suuressa määrässä omistatte."

"Minusta näytti, että teidänkin tunteenne olivat herkät sinä päivänä, jolloin rouva Jamieson kävi sanomassa, että jättäisimme hänen vieraansa rauhaan", huomautti Matty-neiti viattomasti.

Mutta paitsi tunneherkkyyttänsä neiti Polella oli hyvin siro myssy, jota hän kernaasti olisi näytellyt ihailevalle maailmalle. Ja niin hän näkyi unohtavan kaikki vasta lähes kaksi viikkoa sitten lausumansa vihaiset sanat ja olevan valmis toimimaan kristillisen periaatteen mukaan, kuten hän sitä nimitti, eli "antamaan anteeksi ja unhoittamaan". Ja hän saarnasi tätä rakkaalle Mattyllemme, kunnes sai hänet vallan vakuutetuksi, että hänen velvollisuutensa rovasti-vainaan tyttärenä oli ostaa uusi myssy ja lähteä rouva Jamiesonin illanviettoon. Otimme siis kutsun "suurimmalla mielihyvällä vastaan" sensijaan että "ikäväksemme olisi täytynyt kieltäytyä".

Menot pukuihin supistuivat Cranfordissa melkein yksinomaan yllämainittuun vaatekappaleeseen. Jos naisilla vain oli uudet sirot myssyt päässä, he olivat kuin simpukoita ja vähät välittivät ruumiinsa muista verhoista. Heille kelpasivat vanhat hameet ja valkoiset kunnianarvoisat kaulukset; jokunen määrä koruneuloja pistettiin sinne tänne, vähin kaikkialle – muutamiin niistä oli maalattu koiransilmiä, toiset muistuttivat pienoisia kuvanraameja hiuksista sievästi sommiteltuine hautapatsaineen ja itkupajuineen, ja nähtiinpä niissä jämeästä musliinipohjuksesta esiinpistäviä hempeästi hymyileviä pikkaraisia naisia ja herrasmiehiäkin. Vanhat rintaneulat vakituisina koristuksina ja uudet myssyt päivän muotia edustamassa – täten Cranfordin naiset aina pukeutuivat siveän sirosti ja säädyllisesti, kuten neiti Barker kerran sievästi lausui.

Ja kaikki kolme uusissa myssyissä sekä enemmän koruneuloja puvuissa kuin Cranfordissa sen kaupunkina ollessa vielä oli yhdellä haavaa nähty, rouva Forrester, neiti Matty ja neiti Pole esiintyivät tuona ikimuistettavana tiistai-iltana. Laskin seitsemän korusolkea neiti Polen puvussa. Kaksi oli huolettomasti kiinnitetty hänen myssyynsä (toinen oli skotlantilaisista kivistä sommiteltu perho, jonka olisi vilkkaalla mielikuvituksella voinut luulla todelliseksi hyönteiseksi), yksi oli pistetty kaulahuiviin, yksi kaulukseen, yksi somisti puvun rinnustaa kaulan ja vyötäisten keskivälillä, ja yksi oli sovitettu hänen rintaröyhelönsä kärkeen. Olen unohtanut, missä se seitsemäs oli, mutta varmasti sekin oli jossakin kohdassa pukua. Mutta riennän liiaksi seurueen pukuja kuvaillessani. Minun pitäisi ensiksi kertoa tulostamme rouva Jamiesonin luo. Tämä asui isossa talossa aivan kaupungin ulkolaidassa. Tie, joka kerran oli ollut katu, kulki tämän rakennuksen ohitse, jonka pääovi aukeni suoraan sille ilman minkäänlaista välillä olevaa puutarhaa tai pihaa. Paistoipa aurinko miltä ilmansuunnalta tahansa, sen säteet eivät milloinkaan kohdanneet tuon rakennuksen julkisivua. Tosin kyllä asuinhuoneet olivat takasivulla ja antoivat puutarhaan; etusivun ikkunat kuuluivat vain keittiöön, taloudenhoitajan suojiin ja varastohuoneisiin. Jossakin täällä ilmoitettiin Mullinerin oleskelevan. Aivan oikein, kun ohimennen vilkaisimme ikkunaan, näimme usein tukkajauheella sirotetun pään, ja jauhe ulottui takinkaulurista vyötäisille. Tämä harteva olento luki aina St. James's Chroniclea, mikä seikka ehkä osaltaan selitti, miksi sanomalehti – jota yhdessä rouva Jamiesonin kanssa tilasimme, vaikka tällä jalosäätyisyytensä nojalla oli oikeus lukea se ensimmäiseksi – saapui meille niin myöhään. Juuri tänä tiistaina viime numeron viipyminen oli ollut erikoisen ärsyttävää, koska sekä neiti Pole että Matty-neiti, varsinkin edellinen, olivat toivoneet sen näkevänsä ammentaakseen hoviuutiset, jotta kykenisivät illan keskusteluun aatelisten kanssa. Neiti Pole kertoi meille, kuinka hän aikaa voittaakseen oli ollut pukeutuneena kello viidestä asti, jotta kerkiäisi vilkaisemaan uutisia, jos lehti saapuisi viimeisessä silmänräpäyksessä – juuri sama St. James's Chronicle, jota puuteroitu pää tyynesti ja kaikessa rauhassa luki kulkiessamme tänä iltana tuon mainitun ikkunan ohi.

"Kylläpä se mies on hävytön!" huudahti neiti Pole närkästyneesti kuiskaten. "Tahtoisin tietää, maksaako hänen emäntänsä tilausneljänneksensä hänen yksinomaisesta käyttöoikeudestaan."

Vilkaisimme häneen ihaillen hänen rohkeata ajatustaan; sillä herra Mulliner herätti meissä kaikissa kunnioittavaa pelkoa. Hän ei näkynyt koskaan unohtaneen, että oli alentunut tulemaan Cranfordin asukkaaksi. Toisinaan oli neiti Debora Jenkyns sukupuolensa pelottomana esitaistelijana puhutellut häntä kuin vertaistaan; mutta neiti Jenkynskään ei voinut päästä korkeammalle. Kun herra Mulliner oli hauskimmalla ja suopeimmalla tuulellaan, hän muistutti närkästynyttä kakadua. Hän puhui ainoastaan yksitavuisin murahduksin. Hänen tapansa oli odottaa eteisessä, vaikka pyysimme että hän ei odottaisi, ja sitten hän näytti syvästi loukkaantuneelta senvuoksi, että olimme viivyttäneet häntä siellä sillaikaa kun vapisevin kiirehtivin käsin suorimme itsemme seurassa näyttäytyäksemme.

Neiti Pole rohkeni yläkertaan noustessamme laskea pienen pilapuheen, jonka tarkoituksena oli tuottaa herra Mullinerille hiukan huvitusta, vaikka se olikin meille osoitettu. Kaikki hymyilimme nayttääksemme, ettemme olleet hädissämme, ja vilkaisimme arasti Mullineriin myötätunnon toivossa. Ei lihaskaan noissa puisissa kasvoissa ollut värähtänyt, ja me kävimme silmänräpäyksessä vakaviksi.

Rouva Jamiesonin vierashuone oli hauska; ilta-aurinko tulvi sisälle ja iso neliömäinen ikkuna oli kukkien kehystämä. Kaikki huonekalut olivat valkoisia ja kullalla silattuja, eivätkä ne olleet sitä myöhempää kuosia, jota muistaakseni nimitetään Ludvig XIV:n tyyliksi ja joka on pelkkiä simpukankuoren tapaisia kiekuroita. Ei, rouva Jamiesonin tuoleissa ja pöydissä ei tavannut ainoatakaan käyrää tai mutkaa. Tuolien ja pöytien jalat suippenivat alaspäin ja olivat kauttaaltaan suorat ja nelikulmaiset. Tuolit olivat asetetut riviin seiniä vasten, paitsi niitä neljää tai viittä, jotka olivat kaaressa takkavalkean ympärillä. Niiden selkänojien yli kulki valkoisia pienoja ja nupit olivat kullatut; eivät pienat enempää kuin nupitkaan luvanneet mukavaa lepoa. Siellä oli japanilaiseen malliin kiilloitettu pöytä kirjallisuutta varten, jota edusti raamattu, aateliskalenteri ja rukouskirja. Toinen, Pembroke-tyyliin valmistettu pöytä oli varattu taiteille: kaleidoskoopille, kyselykortti-pakalle, loppumattoman pitkällä kauhtuneella vaaleanpunaisella satiinirihmalla toisiinsa sidotuille arvoitus korteille ja rasialle, jonka maalauksessa oli hartaasti matkittu teelaatikoita koristavia piirroksia. Carlo lepäsi kirjaillulla villamatolla ja haukahti epäkohteliaasti sisäänastuville.

Rouva Jamieson nousi, soi meille kummallekin unisen tervetuliaishymyn ja katsahti avuttomasti taitsemme herra Mullineriin ikäänkuin toivoen että tämä osoittaisi meille istuinpaikat, koska hän itse ei siihen kyennyt. Luulen että Mulliner arveli meidän voivan löytää tiemme takan luo, joka muistutti Stonehengeä – en tiedä miksi. Lady Glenmire riensi emäntänsä avuksi, ja miten olikaan – tänään tunsimme itsemme rouva Jamiesonin talossa ensi kertaa sijoitetuiksi mukavasti eikä kaavamaisesti. Nyt kun meillä oli aikaa häntä tarkastaa, näimme, että hän oli vilkas, iloinen keski-ikäinen nainen, joka nuoruutensa päivinä oli ollut hyvin kaunis ja vielä nytkin oli varsin sievä. Huomasin neiti Polen arvioivan hänen pukunsa ensimäisten viiden minuutin kuluessa ja uskoin hänen sanansa, kun hän seuraavana päivänä lausui:

"Hyväinen aika, kymmenen puntaa riittäisi jokaiseen säikeeseen, mitä hänellä oli yllään – pitseihin ja kaikkeen!"

Oli mieluista aavistaa, että korkeampaan aatelistoon kuuluva nainen saattoi olla köyhä; tämä seikka osittain sovitti sen tosiasian, ettei hänen puolisonsa ollut koskaan ollut ylähuoneessa. Ensi kertaa sen kuullessamme oli meistä nimittäin tuntunut kuin tahdottaisiin meitä petkuttaa tyhjällä ylvästelyllä, tarjota meille jotakin puolivillaista ensiluokkaisen asemesta.

Alussa olimme kaikin varsin vaiteliaita. Koetimme ajatuksissamme keksiä jotakin puheenaihetta, mikä olisi kylliksi ylevää myladyä huvittamaan. Sokerin hinta oli kohonnut, ja nyt hillomisajan ollessa käsillä se olisi ollut mielenkiintoinen uutinen kaikkien meidän taloudellisille sydämille, ja siitä olisikin luonnollisesti keskusteltu, ellei lady Glenmire olisi ollut saapuvilla. Mutta emme olleet varmat söikö ylhäisö säilykkeitä ja tiesikö se kerrassaan mitään niiden valmistustavasta. Vihdoin neiti Pole, jolla aina oli melkoista rohkeutta ja jonka savoir faire usein pelasti meidät pulasta, puhutteli lady Glenmireä, joka puolestaan näkyi olleen yhtä ymmällä siitä, miten äänettömyys saataisiin katkaistuksi.

"Onko teidän armonne hiljakkoin käynyt hovissa?" kysyi hän ja vilkaisi sitten ympärilleen puolittain arkana ja puolittain voitonriemuisena ikäänkuin sanoakseen meille: "Katsokaa, kuinka taitavasti olen valinnut vieraan korkean säädyn mukaisen puheenaiheen."

"En ole siellä eläissäni ollut",virkkoi lady Glenmire leveällä skotlantilaisella ääntämisellä, mutta hyvin miellyttävällä äänellä. Ja sitten ikäänkuin olisi ollut liian jyrkkä hän lisäsi: "Me matkustimme harvoin Lontooseen – tosiaan vain kahdesti koko avioliittomme aikana; ja tyttövuosinani sellainen ei voinut tulla kysymykseenkään. Isälläni oli liian suuri perhe" (kaikki ajattelimme epäilemättä herra Campbellin viidettä tytärtä) "ottaakseen meitä usein mukaansa matkoille, edes Edinburghiin. Ehkä olette käyneet Edinburghissa?" kysyi hän vilkastuen äkkiä, kun toivoi löytäneensä puheenaiheen, jolla olisi ollut yhteistä mielenkiintoa meille kaikille. Kukaan meistä ei ollut Skotlannin pääkaupunkia nähnyt; mutta neiti Polella oli eno, joka oli viettänyt siellä yön, ja sehän oli jo varsin hauskaa.

Tällä välin rouva Jamieson itsekseen ihmetteli, miksei herra Mulliner tuonut teetä; ja vihdoin hänen ihmettelynsä pukeutui sanoiksi.

"Ehkä soitan kelloa, ystäväni?" toimitti lady Glenmire.

"Ei – älkäämme huoliko – Mulliner ei pidä siitä, että häntä kiirehditään."

Olisimme halunneet saada teen, koska me söimme päivällistä aikaisemmin kuin rouva Jamieson. Kaiketi herra Mulliner tahtoi lukea loppuun St. James's Chroniclen ennenkuin vaivautui teen valmistamisella. Hänen emäntänsä vavahteli hermostuneesti ja mutisi tuon tuostakin: "En käsitä, miksei Mulliner tuo teetä. En käsitä, mitä hän hommailee." Vihdoin lady Glenmire kävi aivan kärsimättömäksi, mikä kuitenkin puki häntä hyvin; ja hän soitti kelloa jokseenkin tuimasti saatuaan siihen puolinaisen luvan kälyltään. Herra Mulliner saapui arvokkaan kummastuneena.

"Niin", sanoi rouva Jamieson, "lady Glenmire soitti kelloa; hän halunnee teetä".

Muutaman minuutin kuluttua teetarjotin tuotiin. Porsliini oli hyvin hienoa, hopeakalut hyvin vanhaa mallia, voileivät kovin ohuita, ja sokeripalat perin pieniä. Rouva Jamieson näkyi erikoisesti säästelevän sokeria. En tiedä, olisivatko pienet hopealangasta saksien tapaan valmistetut sokeripihdit voineet avautua kylliksi, jotta niillä olisi saattanut ottaa rehellisen, porvarillisen keskikokoisen sokeripalan; ja kun koetin napata kaksi tuollaista pienoispalaa kerrallaan, jottei minua liian usein yllätettäisi sokerinpoimimisesta, toinen niistä putosikin tarjottimelle aiheuttaen pienen kimeän helähdyksen, mikä kuului varsin häijyltä ja ikävältä.

Mutta jo sitä ennen meitä oli kohdannut pikku pettymys. Vähäisessä hopearuukussa oli kermaa, isommassa maitoa. Heti kun herra Mulliner toi teen, Carlo alkoi kerjätä, mistä hyvä kasvatuksemme ehkäisi meidät, vaikka epäilemättä olimme yhtä nälkäiset; ja rouva Jamieson toivoi meidän antavan anteeksi, että hän ensin antoi mykälle Carlo-rukalle sen teen. Hän siis sekoitti sille teevadillisen ja asetti sen lattialle eläimen latkittavaksi. Sitten kertoi hän meille, kuinka viisas ja ymmärtäväinen tuo pikku veitikka oli; se tunsi kerman oivallisuuden varsin hyvin eikä maistanutkaan teetä pelkän maidon kanssa. Näin ollen maito jäi meille; mutta itseksemme ajattelimme, että olimme aivan yhtä viisaita ja ymmärtäväisiä kuin Carlo, ja mielestämme vääryyteen liittyi vielä loukkaus, kun meitä vaadittiin ihailemaan koiran häntänsä heiluttamisella ilmaisemaa kiitollisuutta meille kuuluvasta kermasta.

Teenjuonnin jälkeen sulimme kylliksi voidaksemme jutella jokapäiväisistä asioista. Olimme kiitollisia lady Glenmirelle, joka pyysi tuomaan enemmän voileipiä, ja tämä yhteinen harrastus tutustutti meidät häneen paremmin kuin jos olisimme keskustelleet hovista, vaikka neiti Pole sanoi että hän olisi omin silmin nähneeltä halunnut kuulla, minkälainen rakas kuningattaremme oli.

Voileivillä alkanut ystävyys jatkui korttipelissä. Lady Glenmire pelasi preferenssiä ihmeen hyvin ja oli oikein mestari hombre-pelissä. Neiti Polekin ihan unohti sanoa "mylady" ja "teidän armonne" ja sanoi: "riittää, madam!" tai "teillä kai on pataässä?" aivan yhtä tyynesti kuin jos emme koskaan olisikaan pitäneet suurta cranfordilaista neuvottelua päärin puolisolle tulevasta puhuttelutavasta.

Todistuksena siitä, kuinka täydellisesti olimme unohtaneet istuvamme henkilön seurassa, joka olisi saattanut kantaa päässään paroonillista kruunua myssyn asemesta, mainitsen rouva Forresterin tässä tilaisuudessa lady Glenmirelle jutteleman pikku tapauksen – tarinan, jonka hänen lähin ystäväpiirinsä kyllä tunsi, mutta jota hän ei ollut edes rouva Jamiesonille kertonut. Se koski jotakin hienoa vanhanaikaista pitsiä, ainoata muistoa paremmilta päiviltä, jota lady Glenmire ihaili rouva Forresterin kauluksessa.

"Niin", virkkoi viimemainittu, "sellaista pitsiä ei nykyisin saa rahalla eikä millään; sanotaan nunnien sitä ulkomailla kutoneen. Eivät kuulu enää voivan valmistaa sitä sielläkään. Tai ehkä nyt taas valmistavat, kun on julkaistu katolilaisten vapautuslaki. En ihmettelisi. Mutta toistaiseksi pidän pitsiäni suuressa arvossa. En edes rohkene uskoa sitä palvelijattareni pestäväksi" (ennen mainitsemani pienen pyhäkoulutytön, josta rouva mielellään käytti nimitystä "palvelijatar", koska se kuului paremmalta). "Pesen sen aina itse. Kerran oli siinä käydä hullusti. Kyllähän teidän armonne tietää, ettei tällaista pitsiä saa koskaan tärkätä eikä silittää. Jotkut pesevät sitä sokerivedessä, toiset kahvissa, antaakseen sille oikean kellervän värin; mutta minulla itselläni on hyvä ohje sen maidossa pesemiseksi, mikä kangistaa sen kylliksi ja antaa sille varsin hauskan kermanvärin. Niin, hyvä rouva, minä olin kutistuttanut sen kokoon (tämän hienon pitsin merkillisyytenä on, että se märkänä puristuu hyvin vähiin) ja pannut sen maitoon likoamaan. Mutta onnettomuudekseni lähdin huoneesta. Palatessani tapasin kissan pöydältä, ja minua jo aavistutti, että se oli ollut varkaissa; mutta se pärskyi niin tuskallisesti kuin olisi ollut tukehtumaisillaan jostakin, mitä koetti niellä, vaikkei voinut. Ja kukapa uskoisi? Ensin minun kävi sitä sääli ja toistelin: 'Mirri-rukka, mirri-rukka!' kunnes äkkiä katsahdin ympärilleni ja näin kerma-astian tyhjänä ja puhtaaksi nuoltuna! 'Sinä häijy kissa!' sanoin ja luulen, että olin kylliksi ärtynyt huitaistakseni sitä, mistä ei ollut mitään hyötyä, sillä se vain auttoi pitsin luisumaan alas sen kurkusta – aivan kuin kämmenen iskulla selkään autetaan ruokapalaan nikahtuvaa lasta. Olin vähällä purskahtaa itkuun, niin kiukuissani olin; mutta päätin, etten ponnistuksetta luopuisi pitsistä. Toivoin, että pitsi edes aiheuttaisi mirrille pahoinvointia; mutta olisi ollut kärsivällisimmällekin liikaa nähdä, kuten minä näin, tuon kissan tulevan vajaan neljännestunnin kuluttua sisälle tyynesti kehräten ja melkein odottaen silittelyä. 'Ei, mirriseni!' sanoin minä, 'jos sinulla on vähänkin omaatuntoa, et voi sellaista odottaa!' Ja sitten juolahti mieleeni ajatus: soitin palvelijattareni sisälle, lähetin hänet viemään terveiseni herra Hogginsille ja pyytämään häntä lainaamaan minulle hetkiseksi toisen pitkävartisista saappaistansa. Minusta ei siinä asiassa ollut mitään eriskummaista; mutta Jenny sanoi nuorten miesten apteekissa nauraneen haljetakseen, kun kuulivat minun haluavan pitkävartista saapasta. Kun se tuotiin, Jenny ja minä pistimme kissamirrin siihen, työntäen etujalat suoraan alas, jotta se ei voinut niitä liikuttaa eikä käyttää kynsiänsä, ja sitten annoimme sille teelusikallisen viinimarjamehua, johon (teidän armonne pitää suoda anteeksi) olin sekoittanut hiukan oksennuspulveria. En milloinkaan unohda, kuinka levoton olin seuraavan puolitunnin ajan. Vein mirrin omaan kammiooni ja levitin puhtaan pyyheliinan lattialle. Olisin voinut suudella kissaa, kun se palautti pitsin näkyville melkein samanlaisena kuin oli sen niellytkin. Jennyllä oli kuumaa vettä varattuna, ja me liotimme ja kääntelimme sitä kauan ja sitten levitimme sen lavendelipensaaseen päiväpaisteeseen ennenkuin siihen jälleen voin koskea edes maitoon asettaakseni. Mutta eipä teidän armonne suinkaan voisi arvata, että se on ollut kissan vatsassa."

Saimme illan kuluessa tietää, että lady Glenmire aikoi jäädä pitkäksi aikaa rouva Jamiesonin vieraaksi, koska oli luovuttanut pois huoneistonsa Edinburghissa eikä hänellä ollut mitään siteitä pakottamasssa häntä sinne pian palaamaan. Yleensä olimme tästä sanomasta iloiset, sillä hän oli tehnyt meihin miellyttävän vaikutuksen; ja oli myöskin hyvin lohdullista keskustelussa esiin herahtaneista sanoista huomata, että monien muiden hyvien ominaisuuksiensa lisäksi hän oli kaikkea muuta kuin varallisuuden "raaistuttama", tämän maailman mammonaa kun hänellä ei ollut.

"Eikö käveleminen ole teistä kovin ikävää?" kysyi rouva Jamieson, kun meidän kunkin palvelijoiden ilmoitettiin saapuneen. Sen kysymyksen rouva Jamieson säännöllisesti teki, hän, jolla oli liiterissä omat vaununsa ja joka käytti kantotuolia lyhyimmilläkin matkoilla. Vastaukset olivat melkein yhtä säännöllisesti samat.

"Oh, ei suinkaan!" – "On niin leuto ja tyyni ilta!" – "Rattoisan seurustelun jälkeen on hyvin virkistävää kävellä raittiissa ilmassa!" – "Tähdet välkkyvät niin kauniisti!" Nämä viimeiset sanat huudahti Matty-neiti.

"Pidättekö astronomiasta?" kysyi lady Glenmire.

"En paljoa", vastasi Matty jokseenkin hämillään, koska hän ei sillä hetkellä muistanut, oliko astronomia tähtitiedettä vai tähdistä ennustamista – mutta vastaus osui kummassakin tapauksessa oikeaan, sillä hän luki ja hiukan pelkäsikin Francis Mooren astrologisia ennustuksia. Mitä taas tähtitieteeseen tulee, hän oli kahdenkesken jutellessamme minulle luottamuksella maininnut, ettei hän mitenkään voinut uskoa maan olevan alituisessa liikkeessä eikä edes tahtonutkaan sitä uskoa, sillä pelkkä ajatuskin siitä aina väsytti ja huimasi häntä.

Puisissa päällyskengissämme tepsutimme sinä iltana erityisen varovaisesti kotiin, sillä me tunsimme itsemme kovin hienostuneiksi ja aroiksi, juotuamme teetä "myladyn" parissa.

YHDEKSÄS LUKU

Signor Brunoni

Edellisessä luvussa kertomieni tapausten jälkeen minut pian kutsuttiin kotiin isäni sairauden vuoksi; ja levottomuudessani hänen tähtensä unohdin sillä haavaa ajatella, kuinka rakkaat ystäväni Cranfordissa voivat tai miten lady Glenmire saattoi viihtyä pitkän, yksitoikkoisen vierailunsa ajalla kälynsä, rouva Jamiesonin talossa, missä hän yhä oleskeli. Kun isäni hiukan vahvistui, seurasin häntä merenrannalle, joten näytti siltä kuin joutuisin kokonaan eristetyksi Cranfordista enkä saisi enää kuulla juuri mitään tilapäisiäkään uutisia tuosta rakkaasta pienestä kaupungista tämän kuluvan vuoden varrella.

Myöhään marraskuussa – kun olimme palanneet kotiin ja isäni oli jälleen tullut terveeksi – saapui kirje Matty-neidiltä, ja perin salaperäinen kirje se oli. Hän alotti lauseita lopettamatta niitä ja juoksuttaen ne toisiinsa käsittämättömiksi ketjuiksi jokseenkin samaan tapaan kuin kirjoitetut sanat hämmentyvät yhteen imupaperilla. Ainoastaan sen sain selville, että jos isäni voi paremmin (kuten hän toivoi) ja ottaisi neuvosta vaarin käymällä päällystakissa Mikonpäivästä Marian ilmestyspäivään asti, niin Matty pyysi minua ilmoittamaan itselleen, olivatko turbaanit muodissa. Oli nimittäin tulossa sellaiset juhlat, että moisia ei ollut nähty siitä asti kun siellä vierailivat Wombwellin leijonat, joista yksi söi pienen lapsen käsivarren. Hän oli ehkä liian vanha välittääkseen puvuista, mutta uusi päähine hänen oli saatava; ja kuultuaan että turbaanit olivat käytännössä ja että muutamia maaseudun aatelisperheitä luultavasti saapuisi tilaisuuteen, hän tahtoi näyttää sievältä, jos viitsisin tuoda hänelle päähineen siitä muotikaupasta, jossa tein ostokseni. "Ja, hyväinen aika, kuinka huolimaton olenkaan, kun ihan unohdin kirjoittavani kutsuakseni teitä vierailulle luokseni tiistaina!" Silloin hän toivoi voivansa tarjota minulle jotakin huvittavaa, jota ei nyt halunnut tarkemmin kuvailla, mutta merenvihreä oli hänen mielivärinsä. Näin hänen kirjeensä päättyi; mutta jälkikirjoituksessa hän lisäsi, että voisi yhtä hyvin mainitakin, mitä erikoista viehätystä Cranfordissa juuri silloin oli tarjolla: signor Brunoni aikoi esittää ihmeellisiä taikatemppujaan Cranfordin seurahuoneella tulevan viikon keskiviikko- ja perjantai-iltana.

Otin hyvin kernaasti vastaan rakkaan Matty-neidin kutsun, enemmän kuitenkin hänen itsensä kuin loihtijan vuoksi, ja tahdoin kaikin mokomin estää häntä rumentamasta pieniä, hempeitä hiirenkasvojaan isolla saraseeniturbaanilla. Ja sentähden ostin hänelle hyvin sievän keskiaikaisen lakin. Mutta tämä tuotti hänelle melkein pettymyksen, kun hän saapuessani seurasi minua lepokammiooni, muka kohentamaan tulta, mutta tositeossa luullakseni nähdäkseen, oliko merenvihreä turbaani minulla hattulaatikossa, jonka olin tuonut mukanani. Turhaan kääntelin lakkia kädessäni näyttääkseni sitä sekä otsan että niskan puolelta. Hänen sydämensä oli kiintynyt turbaaniin, ja alistuvainen ilme kasvoilla ja äänessä hän sai töin tuskin sanotuksi:

"Epäilemättä teitte parhaanne, rakas ystävä. Se on aivan niiden lakkien kaltainen, joita kaikki naiset Cranfordissa käyttävät ja ovat jo käyttäneet hyvinkin vuosikauden. Myönnän, että olisin halunnut jotakin uudempimallista – jotakin niitä turbaaneja muistuttavaa, joita Betty Barker kertoi kuningatar Adelaiden käyttävän. Mutta kyllähän tämä on tosiaan hyvin sievä, ja luullakseni harmahtavan sinipunerva ei kauhdu niin pian kuin merenvihreä. No, mitäpä puvut merkitsevät, että niistä paljoa välittäisimme? Sanokaa minulle, jos jotakin tarvitsette, hyvä ystävä. Tässä on soittokello. Turbaanit eivät kai vielä ole ehtineet Drumbleen asti?"

Tämän lausuttuaan tuo armas vanha nainen hiljaa itsekseen huokaillen lähti huoneesta ja jätti minut pukeutumaan iltaa varten, jolloin ilmoitti odottavansa neiti Polea ja rouva Forresteria, ja hän toivoi, etten tuntisi itseäni liian väsyneeksi yhtyäkseni seuraan. Tietysti en. Jokseenkin kiireesti ryhdyin siis tyhjentämään matkalaukkujani ja pukeutumaan; mutta siitä huolimatta kuulin odotettujen jo saapuvan ja puheen sorinaa viereisestä huoneesta ennenkuin olin valmis. Juuri kun avasin oven, sattui korvaani sanat: "Olin hupsu odottaessani jotakin oikein siroa Drumblen puodeista. Tyttö-parka, kyllä hän tietysti teki parhaansa!" Mutta sittenkin soin hänen mieluummin sättivän Drumblea kuin rumentavan itseään turbaanilla.

Neiti Pole oli tässä Cranfordin naisten kolmikossa aina se jolla oli ollut seikkailuja. Hänellä oli tapana viettää aamupuhde kulkemalla puodista puotiin, ei ostoksilla – joskin hän toisinaan osti vyyhden puuvillalankaa tai nauhanpätkän, – vaan katsellakseen uusia tavaroita ja kertoakseen niistä sekä kerätäkseen kaikenlaisia ohimennen kuulemiansa kaupunginuutisia. Hän osasikin perin miellyttävällä ja siivolla tavalla pistäytyä milloin mihinkin tyydyttääkseen uteliaisuuttaan jossakin suhteessa; ja kun hän näytti niin hienostuneelta ja kainolta, ei kenenkään mieleenkään juolahtanut pitää häntä tungettelevana. Ja siitä merkitsevästä tavasta, jolla hän ryki odottaessaan että kaikki vähäpätöiset puheenaiheet (kuten lakit ja turbaanit) ehdittäisiin pohtia loppuun, tiesimme, että hänellä oli jotakin aivan erikoista kerrottavana, kunhan hän vain muiden vaiettua saisi siihen tilaisuuden. Ja kelläpä on julkeutta kauan jatkaa keskustelua, kun joukossa istuu ylvään äänettömänä henkilö pitäen kaikkia satunnaisia haasteluja turhanpäiväisinä ja halveksittavina verrattuina siihen, mitä hän itse voisi kertoa, jos hänelle suotaisiin puheenvuoro. Neiti Pole alotti: "Mennessäni ulos Gordonin puodista tänään satuin kävelemään kaupungin majataloon (Bettylläni on pikkuserkku, joka palvelee siellä sisäkkönä, ja ajattelin, että Betty haluaisi kuulla, kuinka hän voi). Mutta kun en nähnyt ketään pihassa, nousin verkalleen portaita ylös ja tulin seurasaliin johtavaan käytävään – varmaan me molemmatkin muistamme seurasalin, neiti Matty, sekä ne menuets de la coeur, joita siellä tanssittiin! Astuin mitään ajattelematta edelleen, kunnes yhtäkkiä huomasin olevani huomeniltaisten valmistusten keskellä. Huone näetten oli jaettu isoilla kehyksillä, joille Crosbyn miehet naulailivat punaista flanellia. Siellä tuntui kovin hämärältä ja kummalliselta; jouduin aivan ymmälle ja hajamielisyydessäni kävelin verhojen taakse, kun samassa eräs herrasmies (oikea herrasmies, sen vakuutan,) astahti eteeni ja kysyi, voisiko minua jossakin asiassa palvella. Hän haastoi sellaista somaa murteellista englanninkieltä, etten voinut olla ajattelematta varsovalaista Thaddeusta, Unkarin veljeksiä ja Santo Sebastiania; ja kuvitellessani mielessäni hänen menneisyyttään hän oli jo kumarrellut minut huoneesta ulos.

"Mutta odottakaahan silmänräpäys! Ette ole kuulleet vielä puoliakaan! Olin juuri menossa portaita alas, kun parahiksi tapasin Bettyn sukulaisen. Tietysti siis pysähdyin juttelemaan hänelle Bettyn vuoksi. Ja tyttö kertoi minulle, että olin todella nähnyt loihtijan – englanninkieltä murtava herrasmies oli signor Brunoni itse. Juuri tällä hetkellä hän astui ohitsemme portaissa kumartaen niin sirosti, että minä niiasin vastaukseksi – kaikilla ulkomaalaisilla on niin kohtelias käytös, että siitä tarttuu jotakin muihinkin! Mutta kun hän oli mennyt alas, muistin pudottaneeni toisen hansikkaani seurasaliin (se oli täydessä tallessa muhvini sisällä kaiken aikaa, mutta huomasin sen vasta jälkeenpäin). Käännyin siis takaisin ja juuri kun hiivin ison, melkein koko huoneen poikki ulottuvan esiripun toiselle sivulle jätetystä pienestä aukosta, niin kenetpä muun näin kuin juuri saman herrasmiehen, jonka jo aikaisemmin olin tavannut ja joka portaissa oli minut sivuuttanut! Ja nyt hän tuli esille salin peräpuolelta, jonne ei ole mitään ovea – kuten muistanette, neiti Matty, – toistaen hauskalla murteellisella englanninkielellään kysymyksen, oliko minulla siellä jotakin asiaa... En tarkoita, että hän käytti niin epäkohteliaita sanoja, mutta hän ei millään muotoa tahtonut päästää minua verhon taakse. Silloin tietysti selitin etsiväni hansikastani, jonka, kummallista kyllä, samassa silmänräpäyksessä löysin."

Neiti Pole oli siis nähnyt loihtijan – oikean, ilmi elävän loihtijan, ja monia kysymyksiä hänelle sen johdosta sateli. "Oliko miehellä partaa?" – "Oliko hän nuori vai vanha?" – "Vaalea vai tumma?" – "Näyttikö hän..." (kun en osannut muodostaa lausettani varovaisesti, käänsin sen toisin päin) "miltä hän näytti?" Sanalla sanoen oli neiti Pole aamuisen seikkailunsa vuoksi illan sankaritar. Ellei neiti Pole ollut ruusu (nimittäin loihtija), oli hän sitä läheltä katsellut. [Viittaa loordi Beaconsfieldin sanoihin suhteestaan kuningatar Viktoriaan. – Suom.]

Loihtiminen, silmänkääntäjän temput, taikuus, noituus olivat illan puheenaiheena. Neiti Pole oli hiukan epäilevä ja taipuvainen otaksumaan, että oli löydettävissä tieteellinen selitys itse Endorin velhonkin vehkeille. Rouva Forrester uskoi kaikki aaveista tuonenkelloihin asti. Matty-neiti edusti välittävää kantaa – uskoi aina, mitä viimeinen puhuja oli lausunut. Arvelen, että hän luonnostaan taipui enemmän rouva Forresterin puolelle, mutta halu osoittautua neiti Jenkynsin arvoiseksi sisareksi pysytti hänet tasapuolisena. Debora ei näet koskaan ollut edes sallinut palvelijattaren nimittää kynttilöiden ympärille muodostuvia pieniä talihyydelmiä kääreliinoiksi, vaan vaati puhumaan "kynttilänparrasta"! Hänenkö sisarensa olisi taikauskoinen! Se ei kävisi päinsä!

Teenjuonnin jälkeen minut lähetettiin alakerrassa olevaan ruokasaliin noutamaan vanhan tietosanakirjan L-kirjaimella alkavat hakusanat käsittävän osan, jotta neiti Pole voisi varustaa itsensä tieteellisillä selityksillä seuraavan illan loihtutemppujen varalta. Se tärveli preferenssipelin, jota Matty-neiti ja rouva Forrester olivat odottaneet, sillä neiti Pole syventyi niin aineeseensa ja selittävien kuvien katselemiseen, että meistä oli julmaa häiritä häntä muulla tavoin kuin jollakulla sopivaan aikaan sijoitetulla haukotuksella, joita silloin tällöin käytin, koska minua todellakin liikutti se nöyrä alistuvaisuus, jolla molemmat muut naiset kestivät pettymyksensä. Mutta neiti Pole luki vain yhä innokkaammin, antamatta meille enempiä tietoja kuin tämän:

"Ah, nyt näen! Käsitän täydellisesti. A esittää palloa. Aseta A nyt B:n ja D:n väliin... ei, C:n ja F:n väliin ja taivuta vasemman kätesi keskisormen toinen nivel oikean kätesi ranteelle. Hyvin selvää tosiaan! Paras rouva Forrester, loihtiminen ja noituus on vain pelkkää aakkosleikkiä. Saanko lukea teille seuraavan kappaleen?"

Rouva Forrester rukoili neiti Polea häntä säästämään sanoen, että lapsesta asti hänen oli mahdotonta ymmärtää, mitä hänelle ääneen luettiin; ja minä pudotin korttipakan, jota olin hyvin kuuluvasti sekoitellut, tällä harkitulla liikkeellä pakottaen neiti Polen älyämään, että ilta oli aiottu käyttää paremmin. Hiukan vastahakoisesti tämä sitten ehdottikin, että peli alotettaisiin. Mikä hauska hilpeys häivähtikään heti molempien muiden naisten kasvoille! Matty-neiti tunsi pari pistoa sydämessään senjohdosta, että neiti Pole oli keskeytetty tutkimuksissaan, eikä muistanut oikein korttejaan tai täysin tarkkaavaisena seurannut peliä ennenkuin oli rauhoittanut omantuntonsa tarjoutumalla lainaamaan tietosanakirjan nidoksen neiti Polelle, joka otti tarjouksen kiitollisesti vastaan ja sanoi, että Betty sai kantaa kirjan kotiin, jahka tämä lyhtyineen saapui.

Seuraavana iltana kaikki tunsimme vienoa väreilyä odottamaamme huvia ajatellessamme. Matty-neiti meni hyvissä ajoin pukeutumaan ja kiirehti minuakin, kunnes olin valmis. Ja silloin huomasimme, että meillä oli vielä puolitoista tuntia ennenkuin "ovet täsmällisesti kello seitsemältä avattiin". Ja näytäntötaloon oli ainoastaan kolmisenkymmentä kyynärää! Mutta, kuten Matty sanoi, ei sopinut liiaksi syventyä mihinkään ja unohtaa aikaa, jonka vuoksi katsoimme parhaaksi istua hiljakseen hämärässä siksi kun kello tulisi viittä minuuttia vaille seitsemän. Matty torkahti ja minä kudoin.

Vihdoin lähdimme ja kestikievarin ajokujan portilla tapasimme rouva Forresterin ja neiti Polen. Viimemainittu pohti illan aihetta entistä kiivaammin ja pommitteli meitä A- ja B-kirjaimilla. Hän oli myöskin jäljentänyt erilaisten temppujen "ohjeita" – kuten hän niitä nimitti – vanhojen kirjekuorien takapuolelle ollakseen valmis selittämään ja paljastamaan signor Brunonin taidon.

Astuimme seurasalin viereiseen pukusuojaan. Matty-neiti huoahti kerran, pari muistellessaan kadonnutta nuoruuttansa ja sitä aikaa, jolloin oli viimeksi ollut täällä, samalla kun hän pukuhuoneen vanhan, eriskummaisen kuvastimen edessä korjasi sievää uutta lakkiansa. Seurahuoneen olivat ympäristön erinäiset aatelisperheet satakunta vuotta sitten rakennuttaneet majatalon yhteyteen ja sinne ne talvisin kerran kuukaudessa kokoontuivat tanssimaan ja pelaamaan korttia. Moni viehkeä herraskartanon neiti oli täällä harjoitellut menuettiansa ennenkuin tanssi sitä kuningatar Charlotten hoviseuroissa. Sanottiin erään Gunningin kaunottarista kunnioittaneen tätä salia läsnäolollaan; ja varmaa on, että rikas ja kaunis leski, lady Williams oli täällä hurmaantunut jalomuotoiseen nuoreen taiteilijaan, joka ammattitöissä oleskeli eräässä lähiseudun perheessä ja oli seurannut isäntäväkeänsä Cranfordin seurahuoneelle. Ja soma saalis poloiselle lady Williamsille hänen kaunis puolisonsa olikin, jos kaikki kertomukset ovat totta. Nyt ei Cranfordin seurasalissa enää istuskellut punehtuvia ja hymyileviä kaunottaria, ei mikään siro taiteilija voittanut sydämiä kumartaessaan hattu kädessä. Vanha sali oli ränstynyt, lohenpunainen maali kellastunut; isoja kalkkilaastin paloja oli murtunut seinien uhkeista seppeleistä ja kiehkuroista; mutta paikalla oli vielä ummehtunut ylhäisyyden tuntu, ja hämärä, ikäänkuin tomun verhoama muisto menneistä ajoista sai Matty-neidin ja rouva Forresterin sisälle astuessaan suoristamaan ryhtiänsä ja sirosti sipsuttamaan lattian yli aivan kuin joukko hienoja ihmisiä olisi heitä tarkkaamassa kahden poikanaskalin asemesta, jotka yhteistä nekkupuikkoa imeskelemällä kuluttelivat aikaansa.

Me pysähdyimme äkkiä toisen eturivin kohdalle. En oikein käsittänyt miksi, ennenkuin kuulin neiti Polen kysyvän ohikulkevalta tarjoilijalta, odotettiinko joitakuita aateliskartanoiden perheitä. Kun mies päätänsä pudistaen sanoi, ettei se ollut luultavaa, rouva Forrester ja Matty-neiti siirtyivät eteenpäin, ja niin muodostui seurueestamme mukava supatteluneliö. Eturivin täydennykseksi ja koristukseksi saapuivat lady Glenmire ja rouva Jamieson. Meillä kuudella oli siis hallussamme molemmat etumaiset rivit, ja ylhäistä eristymistämme pitivät arvossa kauppiaat ja käsityöläiset, joita tuon tuostakin parveili sisälle ja ryhmittyi takapenkeille. Heidän aiheuttamastaan melusta ja istahdusten kuuluvista tömähdyksistä ainakin tein sen johtopäätöksen. Mutta kun kyllästyneenä itsepäiseen vihreään esirippuun, joka ei hankkinutkaan kohoamaan, vaan tuijotti minuun kahdella kummallisella, reikien läpi kiiluvalla silmällä kuin sadun seinäverho, olisin kernaasti katsahtanut taakseni iloisesti rupattelevaan ihmisjoukkoon, tarttui neiti Pole käsivarteeni ja pyysi minua olemaan kääntymättä, koska "se ei ollut sopivaa". Mikä sitten "oli sopivaa", sitä en koskaan saanut tietää, mutta varmaan se oli jotakin tavattoman ikävää ja väsyttävää. Kaikki istuimme kuitenkin hyvässä asennossa katsellen suoraan edessämme olevaan kiusoittavaan esirippuun ja tuskin puhuen ymmärrettävästi, koska pelkäsimme että meidät yllätettäisiin sivistymättömyydestä, jos aiheuttaisimme mitään melua yleisessä huvittelupaikassa. Rouva Jamieson oli kaikkein onnellisin, sillä hän vaipui uneen.

Vihdoin silmät hävisivät – esirippu värisi – toinen sivu kohosi ennen toista, joka oli tarttunut kiinni. Vaate laskettiin jälleen alas, ja uudella ponnistuksella, tarmokkaan, näkymättömän käden takaapäin riuhtaisemana se nousi ja paljasti silmiemme eteen upean herrasmiehen turkkilaisessa puvussa. Hän istui pienen pöydän edessä ja tirkisteli meitä (sanoisinpa samoilla silmillä, jotka olin nähnyt esiripun reikien lävitse) tyynesti ja alentuvan arvokkaasti aivan kuin "toisen maailman olento", kuten kuulin tunteellisen äänen takanani kuiskaavan.

"Tuo ei ole signor Brunoni!" virkkoi neiti Pole päättäväisesti ja niin äänekkäästi, että mies varmaan kuuli, sillä hän vilkaisi meihin aaltoilevan partansa yli ja katseessa näkyi mykkää moitetta. "Signor Brunonilla ei ole partaa – mutta ehkä hän pian saapuu." Tällä tavoin ystäväni tyynnytteli itseänsä. Sillävälin oli Matty tähystellyt tupakiikarillaan, kuivasi sen ja katsahti taaskin. Sitten hän kääntyi ja sanoi minulle ystävällisellä, lempeällä, surullisella äänellä:

"Näettekös, hyvä ystävä, turbaaneja käytetään."

Mutta meillä ei ollut aikaa enempään keskusteluun. Suurturkki, kuten neiti Pole suvaitsi häntä nimittää, nousi ja ilmoitti olevansa signor Brunoni.

"Minä en usko häntä!" huudahti neiti Pole uhmaavaan sävyyn. Mies vilkaisi häneen taaskin, sama arvokkaan moittiva ilme kasvoilla. "Minä en usko!" toisti ystäväni entistä jyrkemmin. "Signor Brunonilla ei ollut tuollaista viidakkoa leuassaan, vaan hän oli kuin sileäksi ajeltu kristitty herrasmies konsaan."

Miss Polen tarmokkailla puheilla oli se hyvä vaikutus, että ne herättivät rouva Jamiesonin, joka avasi silmänsä leveilleen hartaimman tarkkaavaisuuden merkiksi, ja tämä toimitus vaiensi neiti Polen ja rohkaisi suurturkkia jatkamaan, minkä hän teki hyvin murteellisella englanninkielellä – niin murteellisella, ettei ollut mitään yhtenäisyyttä hänen lauseittensa eri osien välillä. Sen hän näkyi vihdoin itsekin huomaavan, taukosi puhumasta ja ryhtyi toimimaan.

Nyt me vasta kummastuimme. Emme voineet kuvitellakaan, millä tavoin hän temppunsa teki, emme sittenkään, kun neiti Pole veti paperilappunsa esille ja alkoi lukea ääneen – tai ainakin varsin kuuluvasti kuiskaamalla – erinäisiä ohjeita hänen tavallisimmille tempuilleen. Jos koskaan olen nähnyt miehen rypistävän kulmiaan ja näyttävän vimmastuneelta, niin kyllä suurturkki rypisti kulmiaan ja oli vimmoissaan, muljottaessaan neiti Poleen; mutta mitäpä muuta, sanoi tämä, saattoi muhamettilaiselta odottaakaan kuin epäkristillisiä katseita? Jos neiti Pole oli epäilevä ja enemmän kiintynyt ohjeisiinsa ja piirroksiinsa kuin miehen esittämiin temppuihin, Matty-neiti ja rouva Forrester sen sijaan ällistyivät ja ihmettelivät suunnattomasti. Rouva Jamieson otti tuon tuostakin silmälasit nenältään ja pyyhki niitä ikäänkuin olisi arvellut, että joku vika niissä aiheutti näköhäiriön; ja lady Glenmireen, joka Edinburghissa oli nähnyt paljon kummallista, teki näytös varsin voimakkaan vaikutuksen, eikä hän ollenkaan hyväksynyt neiti Polen väitöstä, että jokainen hiukan harjoiteltuaan voisi tehdä samoin ja että hän itsekin voisi ottaa suorittaakseen kaikki nuo ilveet, kunhan vain saisi kaksi tuntia tutkia tietosanakirjaa ja harjoittaa keskisormensa taipuvaisemmaksi.

Vihdoin Matty-neiti ja rouva Forrester aivan turtaantuivat kummastuksesta ja kauhusta. He kuiskuttelivat keskenään. Minä istuin ihan heidän takanansa ja kuulin siis, mitä he sanoivat. Matty kysyi rouva Forresterilta, oliko tämän mielestä "aivan oikein saapua sellaista katsomaan". Häntä vavistutti pelko, että he "täten rohkaisivat jotakin, mikä ei ollut aivan..." Pieni päänpudistus täydensi ajatuksen. Rouva Forrester vastasi, että sama ajatus oli juolahtanut hänenkin mieleensä, hänelläkin oli kaamea, tuskallinen tunne, kun tämä oli niin kovin kummallista. Hän oli aivan varma, että tuossa leivässä juuri tällä hetkellä oli hänen nenäliinansa, joka vasta kymmenen minuuttia sitten oli ollut hänen omassa kädessään. Hän halusi tietää, keltä leipä oli saatu. Varmaankaan ei Dakinilta, joka oli kirkonisäntä. Äkkiä Matty-neiti käännähti minuun päin:

"Tahdotteko te, hyvä ystävä, joka olette vieras kaupungissa ettekä siis anna aihetta ikäviin huhuihin... tahdotteko katsahtaa, onko kirkkoherra täällä? Jos niin on laita, luulen voivamme päättää, että kirkko hyväksyy tuon ihmeellisen miehen; ja se on oleva suuri huojennus sielulleni."

Katsahdin ja näin pitkän, ohuen, kuivan ja kelmeän papin, joka istui kansakoulupoikien ympäröimänä ja täten oman sukupuolensa hyvin suojelemana Cranfordin monien naimattomien naisten lähentelemisiltä. Hänen ystävälliset kasvonsa olivat pelkkänä leveänä hymyilynä, ja pojat hänen ympärillään olivat nikahtua naurusta. Ilmoitin Matty-neidille, että kirkko muhoili hyväksyvästi, ja tämä rauhoitti hänen mielensä.

En ole vielä laisinkaan maininnut seurakunnan pappia, herra Hayteriä, koska hyväosaisena nuorena naisena en milloinkaan joutunut hänen kanssaan kosketuksiin. Hän oli vanha poikamies, mutta pelkäsi yhtä paljon hänestä mahdollisesti leviteltäviä naimajuttuja kuin ujo kahdeksantoista-vuotias tyttö; ja hän ryntäsi johonkin puotiin tai sukelsi sivukujalle mieluummin kuin kohtasi jonkun Cranfordin naisista kadulla. En siis ihmetellytkään, ettei hän ottanut vastaan kutsuja peli-iltoihin. Totta puhuen epäilin aina neiti Polea siitä, että hän oli hyvin uutterasti juossut herra Hayterin perässä, kun tämä ensin tuli Cranfordiin. Tätä epäluuloani vahvisti vielä se seikka, että hän nyt näkyi papin itsensä tavoin mitä arimmin pelkäävän heidän nimiänsä koskaan mainittavan toistensa yhteydessä.

Pastori Hayterin huomio oli kokonaan keskittynyt seurakunnan köyhiin ja avuttomiin. Tänä iltana hän oli ostanut kansakoulupojille liput taikanäytäntöön; ja kerrankin hyve palkitsi itsensä, sillä nämä suojelivat häntä oikealta ja vasemmalta, ympäröiden hänet kuin mehiläisparvi kuningattarensa. Heidän keskellään hän tunsi itsensä niin varmaksi, että rohkeni ohikulkiessamme meille kumartaakin. Neiti Pole ei ollut häntä huomaavinaan, vaan oli muka kokonaan syventynyt meille vakuuttelemaan, että meidät oli petetty ja ettemme sittenkään olleet nähneet signor Brunonia.

KYMMENES LUKU

Säikähdys

Signor Brunonin vierailtua Cranfordissa näkyy alkaneen sarja tapauksia, jotka silloin mielestämme olivat jossakin yhteydessä hänen kanssaan, vaikken tiedä hänellä niissä olleen mitään todellista osaa. Aivan äkkiä pääsi kaupungilla liikkeelle kaikenlaisia hälyttäviä huhuja. Tapahtui pari murtovarkautta – todellista murtovarkautta. Muutamia miehiä oli pidätetty ja määrätty tutkittaviksi; ja se näkyy meissä kaikissa herättäneen yleisen ryöstöjen kammon. Niinpä muistelen Matty-neidin asunnossa pitkän aikaa tehneemme jokailtaisen säännöllisen tarkastusretken keittiöissä ja kellareissa Mattyn astuessa edellä hiilihangolla aseistettuna, minun seuratessani liesiharja kädessä ja Marthan kantaessa hiililapiota ja tulipihtejä lyödäkseen niillä hälytyksen. Ja kun hän niitä vahingossa helähdytti toisiinsa, hän usein säikähdytti meidät niin pahoin, että kaikin kolmin salpasimme itsemme takakeittiöön, varastohuoneeseen tai mihin milloinkin osuimme, kunnes pelkomme oli ohi ja jälleen reipastuneina jatkoimme retkeämme kahdenkertaisella rohkeudella. Päivisin kuulimme myymälänomistajain ja mäkitupalaisten kertovan kummallisia juttuja yön pimeydessä liikkuvista huopakenkäisten hevosten vetämistä vaunuista, joilla mustapukuiset miehet ajelivat ympäri kaupunkia, varmaankin etsien vartioitsemattomia taloja ja lukitsemattomia ovia.

Neiti Pole, joka itse oli olevinaan hyvin urhokas, oli ensimmäinen keräämässä ja järjestämässä näitä huhuja saadakseen ne näyttämään mahdollisimman hirvittäviltä. Mutta tietoomme tuli että hän oli pyytänyt herra Hogginsilta jonkun kuluneen hatun ripustaakseen sen eteiseensä, ja epäilimme, ainakin minä epäilin, olisiko hänen asuntoonsa murtautuminen hänestä todellakin ollut hauska seikkailu, niinkuin hän väitti. Matty-neiti ei peitellytkään sitä tosiasiaa, että oli aika pelkuri, mutta hän suoritti säännöllisesti taloudellisen tarkastushommansa, tehden sen päivä päivältä vain aikaisemmin, kunnes viimeiseltä lähdimme kierrollemme puoli seitsemältä ja Matty meni nukkumaan heti seitsemän jälkeen, "saadakseen yön kulumaan sitä nopeammin".

Cranford oli kauan ylpeillyt siitä, että oli kunniallinen ja siveellinen kaupunki, ja vihdoin alkanut luulotella itseänsä liian hienostuneeksi ja hyvin kasvatetuksi voidakseen muuta ollakaan. Senvuoksi se nyt tunsi maineeseensa tarttuneen tahran kaksin verroin kipeästi. Mutta me lohdutimme itseämme vakuuttelemalla toisillemme, että noita rosvouksia ei mitenkään olisi kukaan cranfordilainen voinut tehdä. Varmaan joku muukalainen tai jotkut muukalaiset olivat tuottaneet kaupungille tämän häpeän ja aiheuttaneet niin paljon varokeinoja kuin olisimme eläneet punanahkaintiaanien tai ranskalaisten keskuudessa.

Tämän viime vertauksen yöllisistä puolustus- ja varustustoimenpiteistämme teki rouva Forrester, jonka isä oli palvellut kenraali Burgoynen joukoissa Amerikan sodassa ja puoliso taistellut ranskalaisia vastaan Espanjassa. Hän kallistuikin siihen luuloon, että ranskalaisilla tavalla tai toisella oli jotakin osaa varmoiksi todistettuihin pikku varkauksiin sekä huhuiltuihin sisäänmurtoihin ja rosvouksiin. Joskus elämässään hän oli paljon ajatellut ranskalaisia vakoojia, eikä hän siitä päähänpistosta koskaan voinut täysin vapautua, vaan aika-ajoin se hänet jälleen valtasi. Ja nyt hänen selityksensä oli tällainen:

Cranfordin asukkaat pitivät itseänsä niin suuressa arvossa ja olivat niin kiitollisia aatelisperheille, jotka suvaitsivat asua kaupungin läheisyydessä, ettei voinut ajatellakaan heidän epärehellisyydellä tai siveettömyydellä häpäisevän itseään. Senvuoksi täytyi uskoa, että rosvot olivat vieraita. Ja jos ne olivat vieraita, niin miksei yhtä hyvin ulkomaalaisia? Jos taas ulkomaalaisia, niin keitäpä ne pikemmin olivat kuin ranskalaisia? Signor Brunoni puhui englanninkieltä aivan kuin ranskalainen; ja vaikka hänellä olikin turkkilaisen turbaani, niin rouva Forrester oli nähnyt vaskipiirroksen madame de Staëlista, missä tämä esiintyi turbaani päässä, ja toisen herra Denonista, missä tämä oli kuvattu ihan samanlaisessa puvussa kuin loihtijalla oli ollut. Siis oli selvää, että ranskalaiset samoinkuin turkkilaisetkin käyttivät turbaania. Ei voinut ajatella, ettei signor Brunoni ollut ranskalainen – ranskalainen vakooja, joka oli saapunut katselemaan heikkoja ja puolustamattomia kohtia Englannissa; ja tietysti hänellä oli rikostovereita. Rouva Forrester sanoi itsellään aina olleen oman käsityksensä neiti Polen seikkailusta "Yrjön" majatalossa, missä tämä oli nähnyt kaksi miestä, vaikka niitä luultiin olevan vain yksi. Ranskalaisilla oli kujeita ja keinoja, joista englantilaiset hänen ilokseen eivät tietäneet mitään; ja aina hän olikin tuntenut mielensä jonkun verran rauhattomaksi, kun oli käynyt sitä loihtijaa katsomassa – siinä oli liiaksi paljon kielletyn hedelmän tuntua, vaikka kirkkoherra olikin saapuvilla. Sanalla sanoen rouva Forrester joutui suuremman kiihtymyksen valtaan kuin olimme koskaan ennen nähneet, ja kun hän oli upseerin tytär ja upseerin leski, pidimme tietysti hänen mielipidettänsä arvossa.

En tosiaan tiedä, paljonko oli totta ja paljonko valhetta huhuissa, joita kulovalkean lailla levisi juuri siihen aikaan; mutta silloin minusta näytti olevan syytä uskoa, että Mardonissa (pienessä, kahdeksan penikulmaa Cranfordista sijaitsevassa kaupungissa) huoneisiin ja puoteihin oli murtauduttu seiniin kaivetuista rei'istä, joista tiilet oli viety pois yön hiljaisuudessa; ja kaikki oli tehty niin äänettömästi, ettei mitään melua havaittu huoneissa eikä niiden ulkopuolella. Matty-neiti joutui avuttomaan epätoivoon tämän kuullessaan. "Mitä", sanoi hän, "hyödyttävät lukut ja salvat, kellot ikkunoissa ja jokailtainen huoneiston tarkastus? Siinä, mitä Mardonista kerrotaan, ovat huomattavissa loihtijan sormenjäljet." Hän nimittäin uskoi nyt, että signor Brunoni oli kaiken takana.

Eräänä iltapäivänä kello viiden korvissa meidät säikähdytti hätäinen kolkutus ovelle. Matty-neiti pyysi minua juoksemaan Marthalle ilmoittamaan, ettei tyttö millään muotoa avaisi ovea ennenkuin hän oli ikkunasta tarkastanut tulijaa; ja hän aseisti itsensä pallilla, paiskatakseen sen vieraan päähän, jos tämä näyttäisi mustalla silkkiharsolla peitetyt kasvot vastaukseksi Mattyn kysymykseen, kuka siellä oli. Mutta sieltähän tulivatkin vain neiti Pole ja Betty. Edellinen nousi yläkertaan kantaen pientä käsivasua ja oli ilmeisesti kovin kiihtyneessä mielentilassa.

"Viekää se hyvään talteen!" sanoi hän minulle tarjoutuessani vapauttamaan hänet vasusta. "Siinä ovat hopeani. Olen varma, että tänä yönä aiotaan ryöstää asuntoni. Olen tullut anomaan teidän vieraanvaraisuuttanne, neiti Matty. Betty menee nukkumaan majataloon serkkunsa kanssa. Voin istua täällä valveillani koko yön, jos sen sallitte; mutta asuntoni on niin etäällä kaikista naapureista, enkä usko, että äänemme kuuluisi, vaikka kuinka kovaa kirkuisimme."

"Mutta", uteli Matty, "mikä teidät on niin kovin säikähdyttänyt? Oletteko nähneet miehiä hiiviskelemässä talon nurkissa?"

"Olemme, olemme!" vastasi neiti Pole. "Kaksi kovin epäilyttävää miestä on kolmasti kulkenut siitä ohitse hyvin verkalleen; ja tuskin puoli tuntia sitten tuli irlantilainen kerjäläisakka, joka melkein väkisin tunki Bettyn ohitse sanoen lastensa kuolevan nälkään ja tahtoen päästä emännän puheille. Huomatkaa, hän sanoi 'emännän', vaikka eteisessä riippui miehen hattu ja siis olisi ollut luonnollisempaa puhua 'isännästä'. Mutta Betty sulki oven hänen nenänsä edessä ja riensi minun luokseni. Sitten keräsimme lusikat kokoon ja istuimme vierashuoneen ikkunan ääressä tähystämässä, kunnes näimme Thomas Jonesin palaavan työstään, jolloin kutsuimme häntä ja pyysimme häntä saattamaan meidät kaupunkiin."

Olisimme voineet laskea leikkiä neiti Polen kustannuksella, hän kun oli kerskunut rohkeudestaan ja kuitenkin noin säikähtyi; mutta huomatessamme hänessäkin olevan inhimillistä heikkoutta olimme liian iloiset ivaillaksemme häntä. Annoin hyvin kernaasti hänelle huoneeni ja nukuin yöni Mattyn kanssa samassa vuoteessa. Mutta ennen levolle menoamme nuo kaksi naista kaivoivat muistinsa kätköistä sellaisen tukun kauheita juttuja rosvouksista ja murhista, että pieksuni alkoivat vavista. Neiti Pole näkyi olevan kovin halukas todistamaan, että sellaisia kauheita asioita oli hänen aikanaan todellakin tapahtunut, siten oikeuttaakseen äkillisen säikähdyksensä; eikä Matty-neitikään tahtonut olla huonompi, vaan liitti jokaiseen juttuun toisen vielä hirveämmän, kunnes, omituista kyllä, johtui mieleen jossakin lukemani vanha kasku satakielestä ja soittoniekasta, joiden kilpaillessa toistensa kanssa siitä, kumpi kykenisi luomaan kauniimpaa musiikkia, poloinen laululintu vihdoin putosi kuolleena maahan.

Eräässä näistä tarinoista, joka kiusasi minua kauan jälkeenpäin, kerrottiin tytöstä, joka kerran markkinapäivänä oli jäänyt yksinään suuren talon kaitsijaksi Cumberlandissa muun palvelusväen mentyä huvitteluihin. Perhe oli Lontoossa. Päivän kuluessa saapui kulkukauppias ja pyysi jättää ison ja raskaan tavaramyttynsä keittiöön, luvaten illalla palata sen noutamaan. Tyttö, joka oli metsänvartijan tytär, samoili huoneissa etsiäkseen jotakin ajanviettoa, sattui löytämään eteisessä riippuvan pyssyn ja otti sen alas katsellakseen sen metallikirjailuja. Mutta silloin pyssy laukesi, luoti lävisti keittiön oven ja osui myttyyn, josta alkoi verkalleen tihkua tumma verijuova. Tämän kohdan neiti Pole kertoi erityisellä nautinnolla, ikäänkuin hyväilevästi korostaen jokaista sanaa! Loppuosan, jossa puhuttiin tytön rohkeudesta, hän jutteli jokseenkin kiireisesti, joten minulle jäi vain hämärä muisto siitä, kuinka tyttö jollakin tavoin nolasi rosvot hehkuvaksi kuumennetuilla käherrysraudoilla, mikä rasvaan kastamalla oli jälleen mustennettu.

Erosimme yöksi peloissamme odotellen, mitä aamulla saisimmekaan kuulla; ja minä puolestani toivoin kiihkeästi että yö pian olisi ohi. Pelkäsin kovin, että rosvot jostakin pimeästä lymypaikasta olivat nähneet neiti Polen kuljettavan pois hopeitansa, joten heillä olisi kaksinkertainen syy hyökätä meidän taloomme.

Mutta emme kuulleet mitään erinomaista ennenkuin lady Glenmire seuraavana päivänä saapui meitä tervehtimään. Keittiön hiilihanko ja tulipihdit olivat aivan samassa asennossa takaovea vasten, mihin Martha ne oli taitavasti sovittanut, jotta ne hälytysmerkkeinä helisten kaatuisivat lattialle, jos vain kissakin koskettaisi oven ulkopuolta. Olin aprikoinut, mitä me täten herätettyinä ja hälytettyinä tekisimme, ja olin ehdottanut Matty-neidille, että kätkisimme kasvomme vuodepeitteiden alle, joten varkaiden ei meidän vaaraksemme tarvitsisi pelätä meidän voivan heitä tuntea. Mutta hirveästi vapiseva Matty hylkäsi tämän tuuman ja sanoi, että yhteiskunnallinen velvollisuutemme oli heidät vangita, ja lupasi tehdä parhaansa pidättääkseen heidät ja sulkeakseen heidät aamuun asti ullakkokamariin.

Kun lady Glenmire saapui, tunsimme melkein kateutta häntä kohtaan. Rouva Jamiesonin taloon oli todellakin hyökätty; ainakin oli nähty miesten jalanjälkiä kukkalavoilla keittiön ikkunain alla, "missä miehillä ei ollut mitään tekemistä", ja Carlo oli haukkunut kaiken yötä aivan kuin vierasta väkeä olisi liikkeellä. Lady Glenmire oli herättänyt rouva Jamiesonin, ja he olivat soittaneet kelloa, joka kuului herra Mullinerin huoneeseen kolmannessa kerroksessa, ja kun vastaukseksi kutsuun yömyssyyn puettu pää näyttäytyi kaiteitten yläpuolella, he kertoivat hänelle säikähdyksensä ja syyn siihen. Sen jälkeen hän palasi makuusuojaansa, lukitsi oven (vedon pelosta, kuten hän heille aamulla ilmoitti), avasi ikkunan ja huusi urheasti, että jos otaksutut rosvot tahtoisivat tulla hänen luokseen, hän antaisi heille aika löylytyksen. Mutta, kuten lady Glenmire huomautti, se oli laiha lohdutus, koska ryövärien oli kuljettava rouva Jamiesonin ja hänen oman huoneensa lävitse ennenkuin pääsisivät herra Mullinerin pateille. Ja heidän täytyi tosiaan olla kovin taistelunhaluisia luonteeltaan, jos laiminlöisivät vartioitsemattomien alempien kerrosten tarjoamat tilaisuudet ryöstöihin, nousisivat ullakkokamariin ja siellä murtaisivat oven päästäkseen talon sankarin kimppuun. – Kun naiset olivat jonkun aikaa odotelleet ja kuunnelleet vierashuoneessa, lady Glenmire ehdotti rouva Jamiesonille, että menisivät nukkumaan; mutta viimemainittu sanoi tuntevansa itsensä tuskallisen levottomaksi, ellei istuisi ja valvoisi koko yötä. Senvuoksi hän lämpimästi kääriytyneenä asettui sohvalle, mistä sisäkkö tullessaan kello kuuden aikaan aamulla huoneeseen tapasi hänet sikeään uneen vaipuneena. Mutta lady Glenmire meni vuoteeseensa ja pysyi valveilla koko yön.

Tämän kertomuksen kuultuaan neiti Pole nyökkäsi hyvin tyytyväisenä. Hän oli ollut varma, että saisimme kuulla Cranfordissa jotakin sinä yönä tapahtuneen; ja nyt olimme kuulleet. Oli aivan selvää, että rosvot ensin olivat aikoneet hyökätä hänen asuntoonsa; mutta nähdessään, että hän ja Betty olivat varuillaan ja veivät hopeat pois, he olivat muuttaneet suunnitelmansa ja menneet rouva Jamiesonin taloon, ja Herra tiesi, mitä olisi voinut tapahtua, ellei Carlo olisi haukkunut, niinkuin kunnon koiran tuleekin!

Carlo-parka! Sen haukkumispäivät olivat lopussa. Joko naapuristoa hätyyttelevä rosvojoukko pelkäsi sitä tai ehkä roistot tahtoivat sille kostaakin, että se mainittuna yönä oli tehnyt tyhjäksi heidän aikeensa, ja senvuoksi sen myrkyttivät, taikka kuoli se, niinkuin muutamat sivistymättömät ihmiset luulottelivat, liikaravinnon ja liikunnon puutteen aiheuttamasta halvauksesta, – varmaa ainakin on, että kaksi vuorokautta tuon kohtalokkaan yön jälkeen Carlo tavattiin kuolleena, koipiraukat jäykkinä ojennettuina juoksuasentoon, ikäänkuin se sellaisella sille harvinaisella ponnistuksella olisi tahtonut välttää varmaa ahdistajaansa, kuolemaa.

Kaikki surimme Carloa, vanhaa, tuttua ystävää, joka niin monet vuodet oli meitä haukuskellut; ja sen salaperäinen loppu herätti meissä synkkää alakuloisuutta. Olivatko tässä signor Brunonin sormet pelissä? Hän näkyi tappavan kanarialinnun yhdellä ainoalla komentosanalla; hänen tahdollaan oli ilmeisesti kuolettava voima. Kuka tiesi, vaikka hän vielä hiiviskeli naapuristossa tahtonsa voimalla tehden kaikenlaisia tihutöitä!

Iltaisin me puhuimme kuiskaillen näistä arveluistamme; mutta aamulla palasi rohkeutemme päivänvalon mukana, ja viikon kuluttua olimme kaikki toipuneet Carlon kuoleman aiheuttamasta iskusta – kaikki muut paitsi rouva Jamieson. Häneen poloiseen se koski kipeämmin kuin mikään tapaus hänen puolisonsa kuolemasta asti. Niin, sanoipa neiti Pole, että kun jalosukuinen herra Jamieson ryypiskeli runsaasti ja tuotti vaimolleen paljon ikävyyksiä, oli mahdollista, että Carlon menetys tuntui hänestä tuskallisemmalta kuin puolison. Mutta neiti Polen huomautuksissa oli aina vivahdus purevaa ivaa. Yksi seikka oli joka tapauksessa selvä – rouva Jamieson tarvitsi välttämättömästi vaihtelua; ja herra Mulliner oli tässä suhteessa hyvin tinkimätön, pudisti hurjasti päätänsä, aina kun tiedustelimme hänen emäntänsä vointia, ja puhui pahaa aavistaen hänen menetetystä ruokahalustaan ja häiriintyneestä yölevostaan; ja syytä olikin tässä nähdä pahoja enteitä, sillä rouva Jamiesonin luontaisimpia piirteitä hänen tavallisessa terveydentilassaan oli hyvä ruokahalu ja hyvä uni. Ellei hän voinut syödä eikä nukkua, hänen täytyi tosiaan olla alakuloinen ja sairas.

Lady Glenmire, joka nähtävästi oli mieltynyt Cranfordiin ja viihtyi siellä varsin hyvin, ei pitänyt rouva Jamiesonin suunnitelmasta muuttaa Cheltenhamiin ja vihjaili varsin peittelemättä, että kaikki oli herra Mullinerin hommia, joka taloon hyökättäessä oli kovin säikähtynyt ja sittemmin useammin kuin kerran sanonut, kuinka vastuunalaiselta hänestä tuntui, kun oli niin monta naista puolustettavana. Oli miten oli, rouva Jamieson matkusti Mullinerin saattamana Cheltenhamiin; ja lady Glenmire jäi hänen taloonsa asumaan muka pitääkseen huolta, että palvelustytöt eivät juoksennelleet miesten kanssa. Hänestä tuli varsin suopea ja hauskan näköinen lohikäärme; ja niin pian kun hänen Cranfordiin jäämisensä oli järjestetty, huomasi hän, että rouva Jamiesonin matka Cheltenhamiin oli perin viisaasti harkittu teko. Lady Glenmire oli vuokrannut pois talonsa Edinburghissa ja oli nyt koditon, joten hänen miniänsä mukavan asunnon hoitaminen oli hänelle erittäin sopivaa ja tervetullutta.

Neiti Pole oli hyvin halukas esittäytymään sankarittarena, koska oli niin päättäväisesti paennut noita kahta miestä ja yhtä naista, joita hän nimitti "murhajoukoksi". Hän kuvaili heidän ulkonäköänsä hehkuvin värein, ja huomasin, että joka kerta, kun hän toisti kertomuksensa, joitakin uusia roistonpiirteitä liittyi kuvaukseen. Toinen miehistä oli pitkä – hän kasvoi jättiläisen kokoiseksi ennenkuin olimme hänestä päässeet; hänellä oli tietysti musta tukka, joka vähitellen muuttui peikkomaisesti otsalle ja alas niskaan riippuviksi suortuviksi. Toinen oli lyhyt ja harteva – ja ennenkuin olimme hänestä viimeisen kerran kuulleet kehittyi hänelle kyttyrä. Tukka oli punerva ja sai lopulta aivan porkkanan värin; ja neiti Pole arveli, olipa jo varmakin, että hän katsoi kieroon. Naisella taas oli säihkyvät silmät, ja hän näytti kovin miesmäiseltä, oikealta "rakuunalta" – hyvin luultavasti hän olikin naiseksi puettu mies. Myöhemmin kuulimme, että hänellä oli partaa leuassa sekä miehekäs ääni ja käynti.

Vaikka neiti Pole mielellään toisteli kertomustaan tuon illan tapauksista jokaiselle, ken vain kyseli, eivät kaikki olleet yhtä ylpeitä seikkailuistaan rosvojen kanssa. Tohtori Hogginsin kimppuun oli hänen omalla ovellaan hyökännyt kaksi roistoa, jotka olivat olleet kuistikon suojaan kätkettyinä ja niin perinpohjin mykistivät hänet, että ehtivät hänet ryöstää ennenkuin palvelijatar vastaukseksi kellonsoittoon oli tullut avaamaan. Neiti Pole oli varma että "hänen miehensä" osoittautuisivat rosvouksen tekijöiksi ja kuultuaan huhun meni vielä samana päivänä tarkastuttamaan hampaansa ja tiedustamaan asiaa herra Hogginsilta itseltään. Hän tuli jälkeenpäin meidän luoksemme, joten saimme kuulla, mitä hän suoraan ja välittömästi oli asianomaiselta kuullut. Me olimme vielä hyvin kuohuksissamme ensimäisen tiedon johdosta, sillä tapaus oli sattunut vasta edellisenä yönä.

"Niin", sanoi neiti Pole istuutuen niin päättäväisesti kuin tekee henkilö, joka on luonut itselleen varman käsityksen elämästä ja maailmasta (sellaiset ihmiset eivät koskaan astu keveästi eivätkä istuudu jysäyksettä), "niin, neiti Matilda, miehet pysyvät miehinä. Jokainen äidinpoika tahtoo, että häntä samalla kertaa pidetään Samsonina ja Salomonina – liian väkevänä voitettavaksi ja liian viisaana tullakseen nolatuksi. Huomatkaahan, kuinka he aina ovat ennakolta aavistaneet tapauksia, vaikkeivät niitä varoitukseksemme koskaan edeltäpäin mainitse. Isäni oli mies, joten tunnen miessukupuolen varsin hyvin."

Hän oli puhunut itsensä hengästyksiin, ja me olisimme hyvin kernaasti kuorona täyttäneet välttämättömän pysähdyksen, muttemme oikein tienneet, mitä sanoisimme tai kuka mies oli aiheuttanut nämä syytökset sukupuoltaan vastaan. Senvuoksi me vain ylimalkaan yhdyimme puhujaan, pudistimme vakavasti päätämme ja tyydyimme hiljaa jupisemaan: "Ne ovat tosiaan aivan käsittämättömiä!"

"Ajatelkaahan nyt vain, että olisitte olleet minun asemassani", sanoi hän. "Katsokaas, antauduin vaaraan, että yksi jälelläolevista hampaistani kiskaistaisiin suustani – olemmehan kauheasti hammaslääkärien mielivallassa, ja ainakin minä puhuttelen heitä kohteliaasti, kunnes olen pelastanut leukani heidän käsistänsä, – ja kuitenkin herra Hoggins on liian arka miehenarvostaan tunnustaakseen, että hänet viime yönä ryöstettiin."

"Eikö häntä siis ryöstettykään!" huudahti kummastunut kuoro.

"Kyllä tietysti!" vakuutti neiti Pole suuttuneena siitä, että hetkeksikään annoimme itseemme vaikuttaa. "Minä uskon, että hänet ryöstettiin niinkuin Betty kertoi, mutta hän häpeää tunnustaa; ja myöntää täytyykin, että oli hyvin hupsua antautua ryöstettäväksi ihan oman ovensa edessä. Tietenkin hän käsittää, ettei sellainen seikkailu kohota hänen arvoansa cranfordilaisten silmissä, ja tahtoo kaikin mokomin sen salata – mutta ei hänen silti olisi tarvinnut yrittää vetää minua nenästä selittämällä, että varmaan olin kuullut liioitellun kertomuksen vähäpätöisestä lampaanniskan varkaudesta – se kuuluu varastetun viime viikolla hänen ruokakonttoristaan, ja hän oli kyllin julkea lisätäkseen, että sen oli kaiketi kissa vienyt. En epäilekään, että kunhan vain saisin tilaisuuden syventyä asiaan, se oli sama naiseksi puettu irlantilainen, joka kävi nuuskimassa asunnossani lörpötellen nälkään nääntyvistä lapsistaan."

Ansion mukaan tuomittuamme herra Hogginsin osoittaman vilpittömyydenpuutteen ja morkattuamme miehiä yleensä, käyttäen häntä tyypillisenä esimerkkinä, jouduimme takaisin kysymykseen, jota olimme pohtineet neiti Polen tullessa sisälle, nimittäin, voisimmeko seudulla nykyisin vallitsevissa epävarmoissa olosuhteissa vastaanottaa Matty-neidin vastikään rouva Forresterilta saaman kutsun saapua hänen luokseen kello viideltä tavallisuuden mukaan teenjuonnilla viettämään hänen häittensä vuosipäivää ja rauhallisesti päättämään illan korttipelillä. Rouva Forrester sanoi kutsuvansa meitä hieman epäröiden, koska pelkäsi, että tiet eivät suinkaan olleet turvalliset. Mutta hän ehdotti, että yksi meistä voisi toki tilata kantotuolin, ja arveli, että toiset ripeästi astumalla pysyisivät hidasta juoksua hölkyttävien kantajain kintereillä, joten kaiketi saapuisimme turvallisesti Ylävierun esikaupunkiin – jos esikaupungiksi voi nimittää pientä taloryhmää, jonka parin sadan metrin pituinen pimeä ja yksinäinen kuja eroitti Cranfordista. Epäilemättä oli samanlainen kutsukirje odottamassa neiti Polea tämän kotona. Hän tuli siis hyvin sopivaan aikaan, koska meillä nyt oli tilaisuus yhdessä neuvotella.

Kaikki olisimme paljoa mieluummin olleet kutsua noudattamatta; mutta tunsimme, että se olisi epäystävällistä rouva Forresteria kohtaan, joka muutoin jäisi yksinään mietiskelemään ilosta ja onnesta verraten köyhää elämäänsä. Neiti Matty ja neiti Pole olivat monia vuosia olleet hänen vierainaan näissä pienissä muistojuhlissa, ja nytkin he urheasti päättivät naulita lipun mastoon ja mieluummin uhmata Pimeänkujan vaaroja kuin pettää ystävättärensä odotukset.

Mutta illan tullen Matty-neiti, joka silloisen nuhansa vuoksi määrättiin kantotuoliin, rukoili kantajia ennenkuin hänet suljettiin sinne sisään, etteivät, tapahtui mitä tapahtui, juoksisi tiehensä ja jättäisi häntä kuin hiirtä satimeen murhattavaksi. Ja vielä senkin jälkeen, kun miehet olivat luvanneet pysyä tehtävälleen uskollisina, näin hänen pinnistävän kasvoillensa marttyyrin päättäväisen ilmeen, ja hän pudisti minulle ikkunan takaa päätänsä perin surumielisesti ja enteellisesti. Mutta ehjin nahoin me sinne pääsimme, vaikka jokseenkin hengästyneinä, sillä Pimeänkujan läpi oli melkein kilvassa juostu, ja pelkään, että Matty-rukkaa oli pahoin tärskyttänyt.

Rouva Forrester oli tehnyt erikoisia valmistuksia tunnustukseksi ponnistuksestamme tulla sellaisten vaarojen uhalla hänen luokseen. Kuulimme tavanmukaiset oudoksuvat ihmettelyt siitä, mitä kaikkea tarjoiltavaa palvelustytöt keksivätkään, ja hupaisa préférence olisi päättänyt herttaisen yhdessäolon, ellen minä olisi aavistamattani alottanut mielenkiintoista keskustelua, joka tietysti koski Cranfordin ympäristöllä pahojatöitään harjoittavia rosvoja.

Uhmailtuamme Pimeänkujan vaarat ja täten omistaen pienen varatalletuksen urhoollisuuden mainetta ja koska tietenkin halusimme vilpittömyydessä osoittautua miehiä (toisin sanoen herra Hogginsia) etevämmiksi, aloimme jutella henkilökohtaisen pelkomme laadusta ja niistä varokeinoista, joihin kukin oli ryhtynyt. Minä tunnustin erikoisesti pelkääväni silmiä – silmiä, jotka tirkistelivät minua, väijyivät minua kiiluen esille jostakin tasaisesta puisesta pinnasta. Ja jos säikähdyksissäni uskalsin astua kuvastimeni luo, niin riensin kääntämään sen takasivun itseäni kohti, jotta en lasista näkisi takaani pimeästä tuijottavia silmiä.

Huomasin Matty-neidin terästävän itseään tunnustukseen, ja vihdoin sen kuulimmekin. Hän sanoi lapsuudestaan asti pelänneensä, että joku sängyn alle piiloutunut tarttuisi häntä toisesta jalasta, sitten kun hän illalla levolle mennessään jo oli vetänyt toisen jalkansa vuoteeseen. Senvuoksi hän nuorempana ja ketterämpänä ollessaan tavallisesti hypätä loikkasi kauempaa saadakseen molemmat säärensä yhtaikaa sänkyyn; mutta tämä oli aina suututtanut Deboraa, joka oli ylpeä sirosta vuoteeseen asettumisestaan, ja sentähden hän olikin siitä tavasta luopunut. Mutta nykyisin vanha kauhu hänet usein valtasi, varsinkin senjälkeen kun neiti Polen asuntoon oli hyökätty (vähitellen olimme alkaneet pitää tuota hyökkäystä varmana tosiasiana), ja kuitenkin oli hänestä kovin vastenmielistä vilkaista sängyn alle ja nähdä sinne kätkeytyneenä leveänaamainen, villinnäköinen hurjasti mulkoileva mies. Senvuoksi hän oli keksinyt oivan keinon. Ehkä olin huomannutkin, että hän oli käskenyt Marthan ostaa itselleen pennyn pallon – lasten leikkipallon? Ja nyt hän joka ilta kieritti tämän pallon vuoteensa alle. Jos se kieri esiin toiselta sivulta, oli kaikki hyvin; ellei, niin hän aina huolellisesti piteli toisella kädellään kellonnuorasta ja aikoi huutaa Johnia ja Harrya aivan kuin hänellä olisi miespalvelijoita kutsuttaessa apuun rientämässä.

Kaikki ylistimme tätä nerokasta toimenpidettä, ja Matty vaipui takaisin tyytyväiseen äänettömyyteen, vilkaisten vain rouva Forresteriin ikäänkuin udellakseen hänen yksityisheikkouttansa.

Rouva Forrester katsahti salavihkaa neiti Poleen ja koetti hiukan vaihtaa puheenaihetta kertomalla, että oli lainannut nuorukaisen eräästä lähimökistä sekä luvannut pojan vanhemmille sentnerin kivihiiliä jouluksi ja tälle itselleen ehtoollisen joka ilta, kun saisi pitää häntä yöt talossaan. Pojan tullessa hän oli opettanut hänelle mahdollisesti esiintyvät velvollisuudet, ja huomattuaan, että hän oli järkevä nuorukainen, oli antanut hänelle mies-vainajansa, majurin, miekan kehoittaen häntä hyvin huolellisesti asettamaan sen yöksi pieluksensa alle, mutta kääntämään perän sängyn päälaitaa kohti. Hän oli epäilemättä terävä nuorukainen, vakuutti rouva; sillä kunhan oli huomannut majurin pystylierisen kolmikulmaisen hatun, oli hän sanonut, että jos saisi panna sen päähänsä, hän varmaan pelottaisi kaksi englantilaista tai neljä ranskalaista milloin tahansa. Mutta rouva oli jälleen painanut hänen mieleensä, ettei hän saisi tuhlata aikaa hattuihin tai mihinkään muuhun, vaan jotakin melua kuullessaan hänen oli miekka ojossa hyökättävä päin.

Huomautettuani, että joku tapaturma voisi olla sellaisten verenhimoisten ja harkitsemattomien ohjeiden seurauksena ja että Jennyn noustua aikaisin aamulla vaatteita pesemään urho saattaisi hyökätä tytön kimppuun ja keihästää hänet ennenkuin havaitsikaan ranskalaisen miesroikaleen asemesta taistelleensa englantilaista tyttöä vastaan, rouva Forrester sanoi arvelevansa, ettei sellainen ollut luultavaa, poika kun nukkui perin sikeästi ja tavallisesti sieti kelpo pudistelun ja ravistelun ennenkuin hänet aamuisin saatiin hereille. Joskus hän ajatteli, että nuorukaisen sikeä uni johtui hänen nauttimistaan tukevista illallisista, sillä kotonaan poloinen sai nähdä puolittain nälkää, ja rouva Forrester oli käskenyt Jennyä pitämään huolta, että hän iltaisin sai hyvän aterian.

Tämä ei kuitenkaan ollut mikään rouva Forresterin erikoisen arkuuden tunnustus, ja me kehoitimme häntä kertomaan meille, minkä hän luuli säikyttävän itseänsä kaikkein enimmin. Hän vaikeni hetkiseksi, kohensi takkavalkeata, niisti kynttilöitä ja virkkoi sitten äänekkäästi kuiskaten:

"Kummitukset!"

Hän vilkaisi neiti Poleen ikäänkuin sanoakseen, että niin hän oli lausunut ja että hän sanoissaan pysyi. Sellainen katse itsessään oli uhkavaatimus. Neiti Pole alkoi pauhata häntä vastaan puhuen huonosta ruuansulatuksesta, valovirroista ja näköhäiriöistä sekä esitti lisätodistuksina joukon tohtori Ferrierin ja tohtori Hibbertin väitöksiä. Matty-neidillä, kuten jo ennen olen maininnut, oli taipumusta aaveiden uskomiseen, ja se vähä, mitä hän sanoi, oli kaikki puoltavaa rouva Forresterille, joka tästä myötätunnosta rohkaistuna julisti, että kummitukset olivat osa hänen uskonnostaan. Täytyihän toki hänen, armeijan majurin lesken, tietää, mistä oli säikähdyttävä, mistä ei. Sanalla sanoen, en ole koskaan sitä ennen enkä sen jälkeen nähnyt rouva Forresteria niin kiihtyneenä, sillä enimmiten hän oli lempeä, nöyrä, kärsivällinen vanha nainen. Kaikki seljaviini, mitä koskaan oli tulistettu, ei tänä iltana olisi voinut huuhdella pois riidan kaunaa neiti Polen ja hänen kestitsijänsä väliltä. Päinvastoin, kun seljaviini tuotiin sisälle, se sai väittelyn vielä uudestaan yltymään; sillä tarjottimen painosta horjuvan pienen Jennyn oli todistettava, että vain jokunen ilta sitten oli omin silmin nähnyt aaveen Pimeälläkujalla – juuri samalla, jonka kautta meidän oli kotimatkalla kuljettava.

Siitä kaameasta tunteesta huolimatta, joka minut tätä viimeistä juttua kuunnellessani valtasi, minua huvitti Jennyn asema, sillä tyttö oli aivan kuin ristikuulustelussa kantajan ja vastaajan välillä, jotka eivät suinkaan haikaile kysymyksiä tehdessään. Tein sen johtopäätöksen, että Jenny oli todellakin nähnyt jotakin, mikä ei voinut johtua huonosta ruuansulatuksesta. Hän väitti kivenkovaan nähneensä valkopukuisen päättömän naisen, ja tässä väitöksessä tuki häntä tietoisuus emäntänsä salaisesta myötätunnosta neiti Polen katsellessa häntä musertavalla halveksimisella. Eikä ainoastaan Jenny, vaan monet muutkin olivat nähneet tuon päättömän naishenkilön istumassa tienvieressä ja vääntelemässä käsiään ikäänkuin syvän murheen vallassa. Rouva Forrester vilkaisi tuontuostakin meihin tietoisen voitonriemuisesti; mutta hänenhän ei tarvinnutkaan vaeltaa Pimeänkujan läpi ennenkuin sai hautaantua omaan tuttuun pehmoiseen vuoteeseensa.

Vaikenimme varovaisesti tuosta päättömästä naisesta pukeutuessamme päällysvaatteisiimme kotimatkaa varten, sillä eihän voinut tietää, kuinka lähellä aaveen pää ja korvat olivat tai mitä henkistä yhteyttä niillä saattoi olla Pimeälläkujalla liikkuvan onnettoman ruumiin kanssa; ja sen vuoksi neiti Polestakin tuntui, ettei sopinut puhua kevytmielisesti tällaisista asioista, koska se saattaisi kiusoittaa tai loukata tuota murheen murjomaa ruhoa. Niin arvelen ainakin minä; sillä vaikka näissä hommissa tavallisesti kilvan pieksimme kieltämme, sidoimme tällä kertaa viittamme niin surullisina ja mykkinä kuin olisimme olleet hautajaissaatossa. Matty-neiti veti verhot kantotuolin ikkunoihin sulkeakseen pois epämieluiset näyt, ja miehet (joko he sitten olivat iloisella tuulella, kun heidän työnsä oli melkein lopussa, tai vilkastutti myötäle heidän askeleitansa) lähtivät liikkeelle niin reippaalla vauhdilla, että neiti Polella ja minulla oli täysi työ pysytellä heidän lähellään. Seuralaiseni hengästyi niin, että tuskin sai lausutuksi: "Älkää vain jättäkö minua!" samalla kun hän tarrasi niin tiukasti kiinni käsivarteeni, etten olisi voinut hänestä irroittautua, tulipa sitten peikkoja tai ei. Tuntuikin suurelta huojennukselta, kun miehet väsyneinä taakastaan ja nopeasta hölkötyksestään pysähtyivät juuri siihen, missä Headingleyn viertotie haarautuu Pimeältäkujalta. Neiti Pole päästi minut irti ja tarttui toiseen miehistä.

"Ettekö... ettekö voisi kuljettaa neiti Matildaa kotiin Headingleyn viertotien kautta? Pimeänkujan kivitys on niin tärskyttävää, eikä hän ole kovin vahva."

Tukehtunut ääni kuului kantotuolin sisältä:

"Oi, jatkakaa toki matkaa! Mikä on hätänä? Mikä on hätänä? Annan teille kuusi pennyä lisää, jos kuljette hyvin väleen. Älkää toki tänne pysähtykö!"

"Ja minä annan teille shillingin", virkkoi neiti Pole arvokkaasti, vaikka vavisten, "jos kierrätte Headingleyn viertotien kautta".

Molemmat miehet mörähtivät myöntyvästi, nostivat kantotuolin maasta ja läksivät viertotietä pitkin. Neiti Pole oli kyllä ollut oikeassa, kun hän hyväntahtoisesti halusi säästää Matty-neitiä tärinältä; sillä tämä tie oli pehmeän, paksun mudan peittämä, eikä sille putoaminenkaan olisi luita särkenyt, vaikka ylösnouseminen ja itsensä tuolta pehmeältä pohjalta kirvoitteleminen kyllä olisi saattanut käydä jonkun verran tukalaksi.

YHDESTOISTA LUKU

Samuel Brown

Seuraavana aamuna tapasin lady Glenmiren ja neiti Polen lähtemässä pitkälle kävelylle etsiäkseen jotakuta vanhaa naista, joka seudulla oli tunnettu taidostaan villasukkien kutomisessa. Neiti Pole sanoi minulle puolittain ystävällinen ja puolittain halveksiva hymy kasvoillaan: "Olen juuri kertonut lady Glenmirelle poloisen ystävämme rouva Forresterin kummituskammosta. Se johtuu siitä, että hän elää niin paljon yksikseen ja kuuntelee palvelijattarensa mörköjuttuja." Hän itse oli niin tyyni ja kaiken taikauskoisen pelon yläpuolella, että melkein häpesin mainita hänelle, kuinka iloinen olin ollut hänen edellisenä iltana ehdottamastaan Headingleyn viertotielle poikkeamisesta, ja senvuoksi käänsinkin keskustelun toisaalle.

Iltapäivällä neiti Pole tuli Matty-neidin luo kertomaan hänelle seikkailusta – todellisesta seikkailusta, joka heillä oli ollut aamukävelyllänsä. He olivat joutuneet ymmälle siitä, mikä vainioiden halki johtavista poluista oli se, jota pitkin pääsi kutoja-akan asunnolle, ja olivat pysähtyneet pieneen tiepuolen kapakkaan kysymään. Se sijaitsi Lontooseen kulkevan valtatien varrella kolmisen penikulman päässä Cranfordista. Kapakanemäntä oli ystävällisesti pyytänyt heitä istahtamaan ja lepäämään, kunnes hän haki miehensä, joka osasi neuvoa tien paremmin kuin hän. Heidän odotellessaan hiekkalattiaisessa vierassalissa tuli pieni tyttö sisälle. He luulivat, että se oli ravintolanemännän lapsia ja alkoivat sen kanssa hiukan rupatella; mutta rouva Roberts kertoi palattuansa, että pienokainen oli talossa majailevan pariskunnan ainoa lapsi.

Ja niin hän aloitti pitkän tarinan, josta lady Glenmire ja neiti Pole käsittivät vain pari selvää tosiasiaa, nimittäin, että noin kuusi viikkoa sitten keveät vieterirattaat olivat särkyneet aivan tuvan oven edessä. Niissä oli ajanut kaksi miestä, yksi naishenkilö ja tämä lapsi. Toinen miehistä oli pahoin loukkautunut – ei sentään ollut luita murtunut, olihan saanut vain "kovan kolauksen", selitti emäntä. Mutta kaiketi hän oli saanut jonkun sisällisen vamman, sillä siitä pitäen hän oli sairastanut heidän asunnossaan vaimonsa, tämän pienen tytön äidin hoidossa. Neiti Pole oli kysynyt, mikä hän oli miehiään ja minkä näköinen. Siihen rouva Roberts oli vastannut, ettei hän näyttänyt hienolta herrasmieheltä eikä myöskään talonpoikaiselta henkilöltä. Ellei hän ja hänen vaimonsa olisi olleet niin siivoa ja hiljaista väkeä, olisi emäntä melkein arvellut häntä silmänkääntäjäksi tai puoskariksi, sillä heillä oli mukanaan rattailla iso kirstu, jonka sisällöstä hän vähän tiesi. Oli auttanut kirstun avaamisessa ja kun sieltä oli otettu vieraiden liina- ja muita vaatteita, oli toinen miehistä – luultavasti jälellejääneen kaksoisveli – ajanut pois vieden hevosen ja kärryt.

Neiti Polesta alkoi tämä seikka tuntua epäilyttävältäpä hän huomautti olevan varsin omituista, että kirstu, rattaat ja hevonen noin olivat hävinneet; mutta kunnon emäntä näkyi ihan suuttuneen neiti Polen vihjauksesta. Neiti Polen mielestä hän tosiaan vihastui aivankuin häntä itseä olisi syytetty petkuttajaksi. Paraana keinona vakuuttaakseen naisille asian todellisen laidan hän pyysi näitä itseä vaimon puheille; ja kuten neiti Pole myönsi, ei saattanut epäilläkään noita rehellisiä, riutuneita ahavoittuneita kasvoja, varsinkin kun poloinen lady Glenmiren ensimäisistä hellistä sanoista purskahti kyyneliin, joita ei kyennyt ehkäisemään ennenkuin jokunen sana emännältä pakotti hänet tukahduttamaan nyyhkytyksensä, jotta tämä saisi tilaisuuden vakuutella, millaista kristillistä armeliaisuutta hän puolisoineen oli vieraille osoittanut. Neiti Polen tunteet vaihtuivat äkkiä päinvastaisiksi, hän alkoi yhtä horjumattomasti uskoa surullisen tarinan todenperäisyyteen kuin hän ennen oli ollut itsepintaisen epäilevä. Todistuksena tästä tarmokkaasta osanotosta poloisen kärsimyksiin mainittakoon, ettei hän ollenkaan hätkähtänyt huomatessaan hänen olevan signor Brunonimme, jonka syyksi koko Cranford oli pannut kaikenlaiset onnettomuudet viimekuluneina kuutena viikkona! Niin, hänen vaimonsa sanoi, että hänen oikea nimensä oli Samuel Brown – itse hän nimitti häntä "Samiksi", – mutta viimeiseen asti me mainitsimme häntä "Signoriksi", se kun kuului paljoa hauskemmalta.

Tuloksena heidän keskustelustaan signora Brunonin kanssa oli, että mies päätettiin toimittaa lääkärin hoitoon, ja kaikista siitä johtuvista kuluista lady Glenmire lupasi vastata ja oli siis mennyt herra Hogginsin luo pyytämään häntä ratsastamaan "Nousevan Auringon" kapakkaan vielä sinä iltapäivänä tutkiakseen Signorin todellisen tilan. Neiti Pole taas puolestaan sanoi, että jos potilaan Cranfordiin siirtäminen oli suotavaa hänen ollakseen välittömästi herra Hogginsin silmälläpidon alaisena, hän, neiti Pole, ottaisi toimekseen asunnon hankkimisen ja huolehtisi vuokrasta. Rouva Roberts oli kaiken aikaa ollut mahdollisimman ystävällinen, mutta tietysti muukalaisten pitkä oleskelu talossa oli tuottanut hiukan hankaluutta.

Ennen neiti Polen lähtöä luotamme Matty ja minä olimme yhtä touhuissamme aamun seikkailuista kuin konsaan hän itse. Me juttelimme siitä kaiken iltaa katsellen asiaa joka puolelta ja menimme levolle hartaasti toivoen aamua, jolloin varmaan kuulisimme joltakulta, mitä tohtori Hoggins ajatteli ja suositteli; sillä, kuten Matty-neiti huomautti, vaikka herra Hoggins sanoi: "Jaakko on menny' liesuun", "se kysyy koipia" ja nimitti preferenssiä "prefiksi", hän oli epäilemättä oikein kunnon mies ja hyvin taitava lääkäri. Olimmekin Cranfordissa jokseenkin ylpeitä lääkäristämme, mitä hänen ammattitaitoonsa tuli. Kuullessamme kuningatar Adelaiden tai Wellingtonin herttuan olevan sairaina usein toivoimme, että lähettäisivät noutamaan herra Hogginsia; mutta tarkemmin mietittyämme olimme sentään iloiset, ettei niin tapahtunut, sillä mihin me sairastuessamme olisimme joutuneet, jos tohtori Hoggins olisi nimitetty kuninkaallisen perheen henkilääkäriksi? Niin, lääkärinä me ylpeilimme hänestä; mutta miehenä – tai oikeammin sanoen herrasmiehenä – hän sai meidät pudistamaan päätämme hänen nimelleen ja hänelle itselleen ja toivomaan, että hän olisi lukenut loordi Chesterfieldin kirjeitä silloin, kun hän vielä olisi kyennyt hienostuttamaan tapojansa. Joka tapauksessa pidimme hänen lausuntoansa Signorin tilasta erehtymättömänä, ja kun hän sanoi, että tämä hyvällä ja huolellisella hoidolla voisi toipua, emme hänen suhteensa enää pelänneet.

Mutta vaikkemme enää pelänneet, jokainen toimi kuin olisi ollut suurikin syy levottomuuteen – niinkuin todella olikin, kunnes herra Hoggins otti hänet hoitoonsa. Neiti Pole hommasi siistin ja mukavan, joskin vaatimattoman asunnon; Matty-neiti lähetti kantotuolin hänen käytettäväkseen, ja Martha ja minä tuuletimme sen hyvin, ennenkuin se toimitettiin matkaan, pitämällä siellä kuumilla hiilillä täytettyä lämmityspannua ja sitten suljimme sen visusti sauhuineen päivineen siksi kun se ehtisi "Nousevaan Aurinkoon". Lady Glenmire huolehti herra Hogginsin johdolla lääkintäpuolesta penkoen esille kaikki rouva Jamiesonin lääkelasit ja lusikat sekä yöpöydät niin huolettomasti, että neiti Matty hiukan levottomana ajatteli, mitä niiden omistajatar ja herra Mulliner sanoisivat, jos tietäisivät. Rouva Forrester teki leipähyytelöä, jonka valmistamisessa hänellä oli suuri maine, jotta potilaan saapuessa asuntoonsa olisi tarjottavana jotakin virvoketta.

Tämä leipähyytelö oli korkein suosionosoitus minkä rouva Forrester voi antaa. Neiti Pole oli kerran pyytänyt häneltä sen valmistusohjetta, mutta oli saanut jyrkästi kieltävän vastauksen: rouva ilmoitti hänelle, ettei hän eläissään voinut luovuttaa sitä kenelläkään ja että hän kuolemansa jälkeen oli määrännyt sen Matty-neidille – kuten hänen testamenttinsa toimeenpanijat saisivat nähdä. Mitä Matty-neiti – eli neiti Matilda Jenkyns, niinkuin rouva Forrester (muistaen jälkisäädöksensä pykälän sanamuodon ja tilaisuuden juhlallisuuden häntä tässä yhteydessä nimitti) – haluaisi tehdä tällä ohjeella, kun se hänen haltuunsa joutuisi, julkaisisiko hän sen vai vuorostaan jättäisi perinnöksi, sitä rouva Forrester ei tiennyt eikä tahtonut määrätä. Ja ison kehällisen tätä ihmeellistä, helposti sulavaa, erinomaista leipähyytelöä rouva Forrester nyt lähetti loihtija-parallemme.

Ken väittää, että aateliset ovat ylimielisiä ja ylpeitä? Täällä näimme nyt Tyrrell-nimisenä syntyneen ylimysnaisen, suuren sir Walterin, kuningas Rufuksen ampujan, jälkeläisen, jonka suonissa lisäksi virtasi Towerissa surmattujen pikku prinssien murhaajan verta, käymässä joka päivä katsomassa, mitä herkullisia ruokia hän voisi valmistaa silmänkääntäjä Samuel Brownille! Mutta oli todella ihmeellistä nähdä, mitä ystävällisiä tunteita tämän mies-poloisen keskuuteemme saapuminen meissä herätti. Samoin oli ihmeellistä nähdä, kuinka Cranfordin suuri säikähdys, jonka hänen ensimmäinen tulonsa turkkilaisessa puvussa oli aiheuttanut, haihtui ilmaan hänen tullessaan toisen kerran – kalpeana ja heikkona, raskasmielisenä ja sumein silmin, jotka vain hiukkasen kirkastuivat, kun niiden katse lankesi hänen uskollisen vaimonsa kasvoihin tai heidän näivettyneeseen, murheelliseen pikku tyttöönsä.

Miten olikaan, kaikki unohdimme pelkomme. Luulenpa sen johtuneen tekemästämme huomiosta, että tuolla miehellä, joka ensin oli kiehtonut meidät ennenkuulumattoman taiteensa ihmeillä, ei ollut kylliksi jokapäiväistä älyä hillitäkseen pillastunutta hevosta. Tämä huomio nimittäin rauhoitti meitä ja palautti luottamuksemme omaan itseemme. Neiti Pole saapui pienine vasuineen millä iltatunnilla tahansa, ikäänkuin hänen yksinäistä asuntoansa ei koskaan olisi uhattu eikä sinne vievällä ihmistyhjällä tiellä mikään "murhajoukko" koskaan olisi väijyskellyt. Rouva Forrester sanoi, ettei hänen mielestänsä Jennyn eikä hänen itsensä tarvinnut välittää "Pimeälläkujalla" itkevästä ja voivottelevasta päättömästä naishenkilöstä, sillä sellaisille olennoille ei suinkaan ollut annettu valtaa vahingoittaa niitä, jotka kulkivat tekemässä niitä laupeudentöitä, mihin he kykenivät. Tämän opinkappaleen Jenny vavisten myönsi oikeaksi, mutta käytännössä se ei tytön mieltä paljoa rauhoittanut ennenkuin hän oli ommellut kaksi punaista flanellitilkkua ristin muotoon alusvaatteensa poveen.

Tapasin Matty-neidin päällystämässä pennynpalloansa – samaa, jota hänen oli tapana kierittää vuoteensa alle – heleillä villalangoilla sateenkaaren kirjavaksi.

"Ystäväni", virkkoi hän, "sydäntäni särkee tuota pientä kalpeata lasta katsellessani. Vaikka hänen isänsä on loihtija, näyttää siltä kuin tyttö ei eläissään olisi saanut riemuita ja leikkiä. Tyttönä ollessani kirjailin tällä tavoin palloja hyvin koreiksi, ja nyt päätin koettaa somistaa tämän viedäkseni sen iltapäivällä Phoebelle. Luulen, että rosvojoukko on jättänyt tämän seudun, koskemme enää kuule mistään väkivaltaisuuksista tai varkauksista."

Kaikki ajattelimme liian paljon signorin arveluttavaa tilaa haastellaksemme rosvoista tai aaveista. Väittipä lady Glenmire, ettei hän koskaan ollut kuullutkaan mistään todella tapahtuneesta varkaudesta kaupungissamme, lukuunottamatta muutamia omenia, jotka pari pientä poikaa oli puhaltanut maanviljelijä Bensonin hedelmätarhasta, ja joitakuita kananmunia, jotka markkinapäivänä olivat hävinneet leskirouva Haywardin kauppakojusta. Mutta sellainen väitös oli meille sentään liikaa; emme voineet tunnustaa, että noin vähäpätöiset syyt olivat säikähdyksemme aiheuttaneet. Neiti Pole kohautti olkapäitänsä lady Glenmiren huomautukselle ja sanoi, että hän "mielellään yhtyisi hänen mielipiteeseensä hälinämme vähäpätöisestä aiheesta, ellei muistaisi naiseksi pukeutunutta miestä, joka rikostoverien odotellessa ulkona oli yrittänyt tunkeutua hänen asuntoonsa"; ja olihan lady Glenmire itsekin ilmoittanut nähneensä jalanjälkiä rouva Jamiesonin kukkalavoissa, puhumattakaan siitä rohkeasta ryöväyksestä, jonka uhriksi herra Hoggins oli joutunut ihan oman asuntonsa ovella...

Mutta tässä lady Glenmire puuttui tarmokkaasti puheeseen epäillen viimeistä kertomusta kokonaan valheeksi, kissan näpistelyn johdosta sepitetyksi jutuksi. Hän kuumeni niin, etten ihmetellytkään neiti Polen tuimistumista, ja olen varma, että jos lady Glenmire ei olisi ollut "hänen armonsa", olisimme kuulleet pontevamman vastaväitteen kuin: "Niin, tietysti!" ja muita sentapaisia katkonaisia huudahduksia, jotka olivat kaikki, mitä hän myladyn läsnäollen uskalsi lausua. Mutta hänen mentyään neiti Pole alkoi laajasanaisesti onnitella Matty-neitiä ja itseänsä, että siihen asti olivat säilyneet avioliitolta, jonka hän aina oli huomannut tekevän ihmiset kovin herkkäuskoisiksi. Hän ajatteli, että todisti jo suurta luontaista herkkäuskoisuutta naisessa, ellei hän voinut pysytellä avioliittoon joutumasta. Ja siinä, mitä lady Glenmire oli sanonut herra Hogginsin ryöväämisestä, meillä oli hyvä esimerkki sellaisen heikkouden seurauksista. Ilmeisesti lady Glenmire nielisi mitä tahansa, jos hän voi uskoa vaivaista kokoonkeitettyä juttua lampaan niskapaistista ja mirristä, jota juttua tohtori oli koettanut syöttää neiti Polelle. Mutta tämä oli aina tietänyt olla varuillaan miesten lörpötyksiin nähden eikä niistä paljoa uskonut. Neiti Polen mieliksi olimme kaikki hyvin kiitollisia kohtalollemme, kun emme olleet joutuneet naimisiin; mutta vielä kiitollisempia olimme luullakseni siitä, että rosvot olivat lähteneet Cranfordista, ainakin mikäli voin päättää Matty-neidin seniltaisesta haastelusta takkavalkean ääressä istuessamme. Hän nimittäin näkyi pitävän aviomiestä hyvänä turvana rosvoja, murtovarkaita ja aaveita vastaan ja lausui, ettei hän mielestään rohjennut aina varoittaa nuorisoa avioliitosta, niinkuin neiti Pole herkeämättä varoitteli. Tosin kyllä hänelläkin oli ollut tilaisuutta nähdä, että naiminen todella oli uhkapeliä; mutta hän muisti ajan, jolloin hän toivoi avioliittoon joutumista yhtä paljon kuin joku muukin.

"Ei minkään määrätyn henkilön kanssa, hyvä ystävä", sanoi hän nopeasti hilliten itsensä ikäänkuin peläten myöntäneensä liian paljon; "vain se vanha juttu, että naiset aina sanovat: 'kun joudun naimisiin', mutta miehet sensijaan: 'jos menen naimisiin'." Tämä oli jokseenkin surulliseen sävyyn lausuttu leikkipuhe, ja tuskin kumpikaan meistä hymyili. Saatoin nähdä Matty-neidin kasvot takkavalkean värähtelevässä loisteessa. Hetkisen perästä hän jatkoi:

"Mutta sittenkään en ole kertonut teille koko totuutta. Siitä on jo kulunut pitkä aika eikä kukaan edes aavistanut, kuinka paljon asiaa silloin ajattelin, ellei äiti-kulta sitä ehkä arvannut. Mutta voin sanoa kerran olleen ajan, jolloin en luullut, että kaikeksi iäkseni jäisin vain neiti Matty Jenkynsiksi; sillä vaikka vielä nytkin tapaisin henkilön, joka haluaisi minut naida (ja kuten neiti Pole sanoo, koskaan ei ole siinä suhteessa aivan turvassa), en voisi häntä ottaa – toivottavasti tuo henkilö ei panisi sitä kovin sydämelleen, mutta minä en voisi – enkä voisi mennä kellekään muullekaan paitsi sille, jonka vaimoksi kerran luulin tulevani. Hän on nyt vainaa. Eikä hän koskaan saanut tietää, miksi annoin kieltävän vastauksen, vaikka monet monituiset kerrat olin ajatellut... No, vähätpä siitä, mitä olin ajatellut. Jumala säätää kaikki parhaiten, ja minä olen hyvin onnellinen, rakas neiti. Kellään ei ole niin oivallisia ystäviä kuin minulla", jatkoi hän tarttuen käteeni ja pitäen sitä omassansa.

Ellen koskaan olisi kuullut herra Holbrookista, olisin kai lausunut jotakin tämän pysähdyksen aikana, mutta tuntiessani tarinan en keksinyt mitään teeskentelemättömän luonnollista, ja senvuoksi me molemmat pysyimme tuokion vaiti.

"Kerran antoi isä", aloitti hän jälleen, "meidän pitää päiväkirjaa, jossa oli kaksi sareketta: toiselle puolelle meidän oli aamulla merkittävä, millaiseksi olimme tulevan päivän ja sen tapaukset ajatelleet, ja illalla oli toiselle puolelle kirjoitettava, mitä todella oli tapahtunut. Muutamille ihmisille sellainen kirjanpito elämästään tarjoisi surullista luettavaa" (tässä huomasin kyyneleen valahtavan kädelleni)... "En tarkoita, että minun elämäni on ollut surullista; se on vain ollut varsin toisenlaista kuin miksi olin sen kuvitellut. Muistan eräänä talvi-iltana istuneeni Deboran kanssa makuukammiomme takkavalkean ääressä – se on säilynyt mielessäni yhtä selvästi kuin eilinen päivä, – ja silloin suunnittelimme vastaista elämäämme; molemmat suunnittelimme, vaikka ainoastaan Debora puhui. Hän sanoi haluavansa joutua naimisiin jonkun arkkidiakonin kanssa ja kirjoittaa hänen paimenkirjeitänsä. Tiedätte hyvin, ettei hän joutunut naimisiin, eikä hän arvatakseni eläissään naimatonta arkkidiakonia edes puhutellut. Minä en koskaan ole ollut kunnianhimoinen enkä olisi kyennyt paimenkirjeiden kirjoittajaksi, mutta taloutta olisin luullut osaavani hoitaa (äiti nimitti minua aina oikeaksi kädekseen) ja pidin erittäin paljon pienistä lapsista – ujommatkin pienokaiset aina kurottivat hentoja käsivarsiaan minua kohti pyrkien syliini. Tyttönä ollessani käytin puolet joutoajastani naapurimökkien lasten hoivaamiseen. Mutta kun tulin murheelliseksi ja vakavaksi – mikä tapahtui vuotta, paria myöhemmin, – niin pienokaiset jostakin selittämättömästä syystä alkoivat vieroksua minua; ja pelkään, etten enää osannut niihin oikealla tavalla suhtautua, vaikka rakastan lapsia ihan yhtä paljon kuin ennenkin ja tunnen omituista kaipausta sydämessäni, milloin vain näen äidin pieni lapsensa käsivarsillaan. Niin, hyvä ystävä", – ja kohentamattomista hiilistä äkkiä leimahtavan lieskan valossa näin kyynelten kumpuilevan hänen silmistään hänen tuijottaessaan johonkin kangastusmaiseen näkyyn siitä, mikä olisi kerran voinut käydä toteenkin – "niin, tiedättekös, että joskus uneksin omistavani pienen lapsen – aina saman, noin kaksivuotiaan, tyttösen; koskaan hän ei tule vanhemmaksi, vaikka olen hänestä uneksinut jo monet vuodet. En muista koskaan kuulleeni sen mitään sanovan tai hiiskahtavan; se on hyvin äänetön ja hiljainen, mutta se tulee luokseni ollessaan kovin suruissaan tai kovin riemastunut, ja herätessäni olen joskus tuntenut sen rakkaiden käsivarsien puristuksen kaulallani. Nyt viime yönäkin – ehkä siksi, että levolle mennessäni olin ajatellut tätä Phoebelle valmistamaani palloa – pikku lemmikkini tuli uniini ja kurotti huulensa suudeltaviksi aivan kuin olen nähnyt todellisten pienokaisten kurottavan suunsa äidilleen nukkumaan mennessään. Mutta tämähän on kaikki joutavaa lörpötystä, hyvä ystävä! Älkää sentään antako neiti Polen peloittaa itseänne avioliitosta. Voin kuvitella sen hyvin onnelliseksi tilaksi, ja jokunen määrä herkkäuskoisuutta auttaa meitä tuntemaan elämämme tien sileämmäksi – paremmin kuin jos epäilemistämme epäilemme ja näemme kaikessa vaikeuksia ja ikävyyksiä."

Jos minua ylimalkaan olisi voitu peloitella avioliittoon menemästä, eivät neiti Polen varoitukset olisi minuun vaikuttaneet; pikemminkin minua olisi säikyttänyt poloisen signor Brunonin ja hänen vaimonsa kohtalo. Ja kuitenkin oli toiselta puolen rohkaisevaakin nähdä, kuinka nämä kaikissa huolissaan ja murheissaan oman itsensä unohtaen ajattelivat vain toisiansa ja kuinka heidän silmänsä säteilivät, jos heillä oli joku ilo jaettavana tai oli kysymys pienestä Phoebesta.

Signora kertoi minulle eräänä päivänä paljon perheen aikaisemmasta elämästä. Se johtui siitä, että kysyin, oliko neiti Polen selitys kaksoisveljeksistä totta; se tuntui niin kummalliselta, että olisin epäillyt, ellei neiti Pole olisi ollut naimaton. Mutta signora eli rouva Brown (josta nimityksestä huomasimme hänen enemmän pitävän) sanoi, että otaksuma oli aivan oikea. Monet luulivat hänen lankoansa hänen miehekseen, mikä oli suureksi avuksi heidän ammatissaan; "vaikka", jatkoi hän, "minulle on käsittämätöntä, kuinka ihmiset voivat heistä erehtyä ja luulla Thomasia oikeaksi signor Brunoniksi. Mutta niin mieheni sanoo niiden tekevän, joten täytynee uskoa. Eipä niin, ettei hän olisi oikein kunnon mies. Millä ihmeellä olisimme kyenneet suorittamaan laskumme 'Nousevassa Auringossa', ellei hän olisi lähettänyt meille rahoja? Mutta ihmisten täytyy olla hyvin tietämättömiä taiteesta, kun voivat luulla häntä puolisokseni. Ka, neiti hyvä, kun mieheni pallotempussa levittää sormensa hajalleen ja työntää pikkusormensa ulospäin perin notkeasti ja sirosti, kouristuu Thomasin kämmen nyrkin tapaan, jossa voisi olla montakin palloa kätkettynä. Sitäpaitsi hän ei ole koskaan ollut Intiassa eikä ollenkaan osaa laittaa turbaania oikeaan asentoon."

"Oletteko olleet Intiassa?" kysyin jokseenkin kummastuneena.

"Olemme niinkin – monta vuotta, hyvä neiti. Sam palveli kersanttina 31. rykmentissä; ja kun osasto määrättiin Intiaan, pääsin arvassa niiden onnellisten vaimojen joukkoon, jotka saivat lähteä miestensä mukaan; ja siitä olin kiitollisempi kuin voin sanoakaan; sillä minä tunsin, että ero puolisostani olisi minulle ollut samaa kuin verkallinen kuolema. Mutta tosiaan, madam, jos olisin tietänyt kaikki, olisin ehkä mieluummin kuollut siihen paikkaan kuin kärsinyt kaikki, mitä sen jälkeen sain kokea. Kyllähän minulla siten oli tilaisuus lohduttaa Samia ja olla hänelle toverina; mutta rakas neiti, minä olen kadottanut kuusi lasta", sanoi hän katsahtaen minuun noilla omituisilla silmillä, jollaisia olen tavannut vain kuolleiden lasten äideillä ja joiden hurjasti tuijottava ilme ikäänkuin etsii jotakin, mitä ne eivät enää koskaan voi löytää.

"Niin", jatkoi hän, "kuusi lasta meiltä kuoli kuin nupussaan nipistetyt kukkaset siellä julmassa Intiassa! Jokaisen lapsen kuoltua ajattelin, etten koskaan enää voisi – koskaan enää tahtoisi – lasta rakastaa; mutta kun seuraava lapsi saapui, ei se saanut osakseen ainoastaan sille kuuluvaa hellyyttä, vaan vielä sen syvemmän rakkauden, joka johtui sen pienien kuolleiden veljien ja sisarten muistosta. Ja kun Phoebe oli tulossa, sanoin puolisolleni: 'Sam, kun lapsi on syntynyt ja kun olen kylliksi vahvistunut, niin jätän sinut. Ero on julmasti vihlova sydäntäni, mutta jos tämäkin pienokainen kuolee, niin menetän järkeni. Minulla on hulluuden oireiden tuntu jo veressäni. Mutta jos sallit minun askel askeleelta taivaltaa Kalkuttaan lapsi käsivarsillani, niin ehkäpä siitä tulee elinvoimainen. Tahdon säästää, tahdon ahertaa, tahdon kerjätä ruokani matkalla, – tahdon uhmata kuolemaa päästäkseni kotiin Englantiin, jossa lapsemme voi jäädä henkiin! Jumala siunatkoon Samia! Hän antoi minulle luvan lähteä; hän säästi palkastansa, ja minä säästin jokaisen rovon, minkä ansaitsin vaatteiden pesulla tai muulla tavalla. Ja kun Phoebe oli syntynyt ja minä olin jälleen vaurastunut, lähdin matkalle."

"Se oli hyvin yksinäistä matkaa; tie kulki tuuheiden metsien lävitse, joita niiden raskaslehväiset puut pimensivät, tai pitkin jokivartta – mutta minulle, Avonin partailla Warwickshiressä kasvaneelle, virran juoksevan veden kohina kuului varsin kodikkaalta. Näin saavuin sotilasasemalta toiselle, toisesta intialaisesta kylästä toiseen, kantaen lasta käsivarrellani. Eräällä upseerin rouvalla olin nähnyt pienen kuvan, madam – jonkun katolinuskoisen muukalaisen valmistaman – pyhästä neitsyestä ja nuoresta vapahtajasta. Hänellä oli lapsi käsivarrellaan, hän kumartui hellästi sen yli ja heidän poskensa koskettivat toisiaan. Kun sitten menin sanomaan hyvästi sille rouvalle, sillä minä olin pessyt hänelle vaatteita, purskahti hän katkeraan itkuun. Hänkin nähkääs oli menettänyt rakkaat pienokaisensa, mutta hänellä ei ollut ainoatakaan jälellä, kuten minulla. Silloin rohkaistuin pyytämään häneltä tuota painettua taideteoksen jäljennöstä. Ja hän itki yhä katkerammin ja sanoi, että hänen lapsensa olivat tuon pienen Jeesuksen luona. Hän antoi kuvan minulle ja kertoi kuulleensa, että se oli maalattu tynnyrin pohjan päällä, minkävuoksi sillä oli sellainen pyöreä muoto. Ja kun olin kovin väsynyt ruumiiltani ja sydämeni kovin sairas (sillä ajoittain epäilin, voisinko koskaan saavuttaa kotiseutuni, toisinaan taas puolisoni kaipaus oli minut masentaa, ja kerran luulin, että lapseni oli kuolemaisillaan), niin otin kuvan esille ja katselin sitä, kunnes pyhä äiti mielestäni haastoi minulle ja lohdutti minua. Ja alkuasukkaat olivat hyvin ystävällisiä. Emme voineet ymmärtää toistemme puhetta; mutta nähdessään lapsen povellani, he tulivat luokseni tuoden riisiä ja maitoa sekä joskus kukkia – muutamia niistä kukkasista olen kuivannut. Kun sitten seuraavana aamuna näytin kovin väsyneeltä, tahtoivat he, että jäisin heidän luokseen – sen verran minä ymmärsin – ja koettivat peloittaa minua menemästä syviin aarniometsiin, jotka todella näyttivätkin kaameilta ja synkiltä; mutta minusta tuntui kuin tuoni ajaisi minua takaa ryöstääksensä minulta lapseni. Senvuoksi täytyi minun herkeämättä pyrkiä eteenpäin, yhä eteenpäin – ja kun ajattelin, kuinka Jumala oli pitänyt huolen äideistä maailman luomisesta asti, uskoin, että Hän piti huolen minustakin. Siis jätin heille hyvästi ja läksin taas taipaleelle. Kerran, kun lapseni oli sairas ja me molemmat kaipasimme lepoa, Hän johdatti meidät paikkaan, missä tapasin ystävällisen englantilaisen elämässä aivan alkuasukkaiden keskellä."

"Ja lopuksi pääsitte onnellisesti Kalkuttaan?"

"Niin pääsimme! Ah, kun oli enää vain kaksi päivämatkaa jälellä, tein jotakin, mikä ehkä oli epäjumalanpalvelusta – en tiedä, – mutta minä en sille mitään voinut. Kun tulin erään alkuasukasten temppelin luo, astuin nimittäin lapsineni sisälle kiittämään Jumalaa hänen suuresta armostaan; sillä minusta tuntui, että paikka, missä muut ennen iloissaan ja tuskissaan olivat rukoilleet omaa jumalaansa, oli itsessään pyhä paikka. – Nyt minä pääsin palvelukseen eräälle sairaalle naishenkilölle, joka laivamatkalla kovin mielistyi pienokaiseeni. Kahden vuoden päästä loppui Samin palveluskausi Intiassa, ja hän saapui kotiin minun ja lapsemme luo. Sitten hänen täytyi hankkia itselleen joku toimi, mutta mitään ammattia hän ei osannut. Kerran hän kuitenkin oli oppinut joitakin temppuja eräältä intialaiselta silmänkääntäjältä. Hän rupesi siis loihtijaksi, ja homma menestyi niin hyvin, että hän otti Thomasin apurikseen – palvelijaksi, tarkoitan, eikä taikatemppujen tekijäksi, vaikka Thomas nyt on alkanut harjoittaa sitä ammattia omin päin. Mutta tuo yhtäläisyys kaksoisten välillä on ollut meille hyvänä apuna monien temppujen onnistumisessa, joita he yhdessä suorittivat. Ja Thomas on kelpo veli, mutta hänen käytöksensä ja esiintymisensä ei ole yhtä siroa kuin puolisoni, joten en voi käsittää, kuinka häntä voidaan luulla signor Brunoniksi itseksi. Mutta niin hän väittää."

"Pieni Phoebe-rukka!" sanoin ajatellessani lapsukaista, jota hän oli kantanut sylissään nuo monet sadat penikulmat.

"Ah, niin todellakin! En uskaltanut toivoa hänen säästyvän, kun hän Chunderabaddadissa sairastui; mutta ystävällinen, kunnon aga Jenkyns otti meidät hoivaansa, ja se luullakseni tyttöseni pelasti."

"Jenkyns!" huudahdin.

"Niin, Jenkyns. Minusta tuntuu, että kaikki sennimiset ovat hyviä ihmisiä. Täälläkin on se herttainen, vanha neiti, joka käy noutamassa Phoeben kävelylle joka päivä!"

Mutta mieleeni oli juolahtanut ajatus. Voisiko aga Jenkyns olla kadonnut Peter? Tosin huhusivat monet, että hän oli kuollut. Mutta oli myöskin niitä, jotka väittivät hänen päässeen Tibetin dalai-laman arvoon. Matty-neiti uskoi hänen vielä olevan elossa. Minä päätin tiedustella tarkemmin.

KAHDESTOISTA LUKU

Kihloissa

Oliko Cranfordin "Peter-parka" sama henkilö kuin Chunderabaddadin aga Jenkyns vai eikö? Siitä oli kysymys, kuten on tapana sanoa.

Milloin ihmisillä kotonani ei ollut muuta tehtävää, syyttivät he minua varomattomuudesta. Varomattomuus oli minun helmasyntini. Jokaisella on helmasyntinsä, pysyvä luonteenpiirre – jonkinlainen pièce de résistance, mistä heidän tuttavilleen alati riittää hammastelun aihetta ja mihin nämä yhä uudestaan palaavatkin. Minä olin väsynyt syytökseen varomattomuudesta ja kielevyydestä sekä päätin kerran osoittautua oikeaksi viisaan varovaisuuden esikuvaksi. En aikonut vihjaistakaan agaan kohdistuvista aavistuksistani. Tahdoin kerätä todistuksia ja viedä ne kotiin isälle esitettäviksi, hän kun oli vanha perhetuttava ja Jenkynsin sisarusten hyvä ystävä.

Kerätessäni tietoja muistui usein mieleeni kuvaus, jonka isä oli kerran antanut naisten komiteasta, missä hänen itsensä oli täytynyt olla puheenjohtajana. Hän sanoi, ettei hän voinut olla ajattelematta erästä kohtaa Dickensin teoksista, jossa puhuttiin kuorosta, missä jokainen alotti parhaiten osaamansa sävelen ja lauloi sitä hyvin tyytyväisenä omaan esitykseensä. Niinpä tässäkin hyväntekeväisyyskomiteassa jokainen nainen ryhtyi puhumaan asiasta, joka hänellä oli lähimmin sydämellään, ja haastoi siitä omaksi suureksi tyydytyksekseen, mutta edistämättä asiaa, jota pohtimaan he olivat saapuneet. Mutta tuokaan komitea ei ollut mitään verrattuna Cranfordin naisten vastauksiin, kun yritin saada joitakin selviä ja varmoja tietoja Peter-paran mitasta tai ulkomuodosta tai missä hän oli viimeksi nähty ja milloin hänestä oli viimeksi kuultu. Niinpä muistan kysyneeni neiti Polelta – mielestäni hyvin sopivaan aikaan, sillä esitin kysymykseni tavatessani hänet rouva Forresterin luona, ajatellen, että nämä naiset, jotka kumpikin olivat tunteneet Peterin, voisivat virkistää toistensa muistia, – niin, minä kysyin neiti Polelta, mitä he kaikkein viimeksi olivat hänestä kuulleet; ja silloin hän mainitsi tuon järjettömän huhun hänen nimityksestään Tibetin dalai-lamaksi; ja tämä oli merkkinä kullekin naiselle poikkeamaan omien erikoisten ajatustensa teille.

Rouva Forresterin lähtökohtana oli kysymys, luulinko, että Laila Rookhin hämäräperäisellä profeetalla tarkoitettiin dalai-lamaa, vaikka Peter ei suinkaan ollut yhtä ruma, vaan päinvastoin olisi ollut jokseenkin kaunis, ellei hänellä olisi ollut teerenpilkkuja kasvoissa. Olin kiitollinen nähdessäni hänen palaavan Peteriin; mutta samassa tuokiossa olivat teerenpilkut johtaneet hänen liukkaat ajatuksensa kosmetiikan alalle, ja nyt hän puhui niin innokkaasti ihovoiteista, hiusöljyistä ja muista kaunistuskeinoista, että käännyin kuuntelemaan neiti Polea, joka laamaeläinten – Etelä-Amerikan kuormajuhtain – välityksellä oli ajatuksissaan siirtynyt peerulaisiin obligatsioneihin, osakkeihin ja osakepankkien sekä erityisesti sen pankin arvostelemiseen ja moittimiseen, mihin Matty-neidin rahat olivat sijoitetut. Turhaan tiedustin: "Milloin – minä vuonna kuulitte, että Peteristä oli tullut dalai-lama?" Tuloksena oli vain kiihkeä väittely siitä, olivatko lamat lihansyöjiä vai eivätkö, missä väittelyssä naisten oli vaikea käsittää toisiaan, koska rouva Forrester (sittenkun he kuumennuttuaan olivat jälleen tyyntyneet) tunnusti aina sekoittavansa lihansyöjät niihin eläviin, joiden liha kelpasi ihmisravinnoksi, samoin kuin hän sekoitti vaakasuoran ja kohtisuoran suunnan. Mutta sitten hän pyysi varsin sirosti anteeksi selittämällä, että hänen nuoruudessaan tuollaisia monimutkaisia sanoja käytettiin vain niiden oikeinkirjoituksen opettamiseksi.

Minulle selvisi tässä keskustelussa ainoastaan, että Peter todellakin oli Intiassa tai "jossakin sielläpäin", silloin kun hänestä viimeksi kuultiin, ja että nämä niukat tiedot hänen olinpaikastaan olivat saapuneet Cranfordiin samana vuonna kuin neiti Pole osti jo kauan sitten loppuun kulutetun intialaisen musliinishaalinsa – me pesimme sen, paikkasimme sen ja seurasimme sen vaiheita ikkunan verhoina ja hamaan loppuun asti. Todettiin myöskin, että samana vuonna Wombwellin eläinnäyttely oli ollut Cranfordissa, koskapa Matty-neiti oli halunnut nähdä elefantin voidakseen paremmin kuvitella Peteriä norsun selässä ratsastamassa. Hän oli myöskin nähnyt hirveän boakäärmeen, mikä oli enemmän kuin hän mielikuvissaan Peterin asuinsijoille toivoi. Samana vuonna vieläkin neiti Debora oli opetellut jonkun runoelman ulkoa ja kertoili kaikissa Cranfordin kutsuissa kuinka Peter "tarkasteli ihmislapsia Kiinasta Peeruhun saakka", mitä jokainen oli pitänyt hyvin osuvana ja sirona lauseena, koska Intia oli Kiinan ja Peerun välillä, kunhan vain käänsi maapalloa oikealta vasemmalle eikä päinvastoin.

Luullakseni nämä tiedusteluni sekä niiden johdosta ystävätärteni mielissä herännyt uteliaisuus ummistuttivat silmämme kaikelle, mitä ympärillämme tapahtui. Minusta näytti kuin olisi aurinko noussut ja päivä paistanut ja sade ropsahdellut Cranfordissa aivan entiseen tapaansa, enkä huomannut mitään ajanmerkkejä, joita olisi voinut pitää harvinaisten tapausten enteinä. Ja uskon varmasti, etteivät ainoastaan Matty-neiti ja rouva Forrester, vaan vieläpä neiti Polekin, jota pidimme tavallaan profeettana, hän kun kykeni ennakolta näkemään tapauksia – vaikkei hän huolinut häiritä ystäviänsä juttelemalla näille ennakkotietojaan, – niin, neiti Polekin oli hopusta ja kummastuksesta läkähtyneenä tullessaan meille kertomaan hämmästyttävää uutista. Mutta minun täytyy hillitä itseni; tapauksen muisteleminen näinkin pitkän väliajan päästä on saanut minut ihmettelystä hengästymään ja sekoittanut kielioppini, ja ellen hillitse liikutustani, oikeinkirjoitukseni menee saman tien.

Me istuimme – Matty ja minä – niinkuin meillä usein oli tapana, hän sinisellä sitsikankaalla päällystetyssä nojatuolissa, selkä käännettynä valoon päin ja sukankudin kädessään, minun lukiessani ääneeni St James's Chroniclea. Muutaman minuutin päästä olisimme ryhtyneet tekemään tavanmukaisia pikku muutoksia puvussamme ennen vierailuaikaa, mikä Cranfordissa alkoi kello kahdeltatoista. Muistan hyvin paikan ja ajan. Olimme jutelleet signorin nopeasta toipumisesta lämpimämpäin ilmojen saavuttua ja ylistäneet herra Hogginsin taitoa, samalla valittaen hienostumisen puutetta hänen käytöksessään (omituinen sattuma, että haastelimme juuri hänestä, mutta totta se on), kun kuulimme kolkutuksen – kolme selvää naputusta, mikä merkitsi vieraissakäyntiä, – ja lensimme... hm, eihän se Matty kyennyt nopeasti liikkumaan, kun oli juuri potenut reumatismia – huoneisiimme vaihtaaksemme myssyn ja kauluksen. Mutta samassa neiti Pole pysähdytti meidät huutamalla portaita ylös noustessaan: "Älkää menkö – en joudu odottamaan – tiedän kyllä, ettei kello vielä ole kahtatoista – mutta älkää välittäkö puvustanne – minun täytyy teille haastella!"

Teimme parhaamme, jottei näyttäisi siltä, että me olimme kiirehtivillä liikkeillämme aiheuttaneet hänen kuulemansa melun. Sillä me emme tietenkään tahtoneet otaksuttavan, että meillä oli mitään vanhoja vaatteita, joita sopi käyttää vain "kodin pyhäkössä", kuten Debora Jenkyns kerran sirosti nimitti perätupaa, missä hän valmisti säilykkeitä. Koetimme siis esiintyä sitä hienompina käytökseltämme, ja hyvin mallikelpoisesti esiinnyimmekin niiden kahden minuutin kuluessa, jotka neiti Pole tarvitsisi toipuakseen hengästyksestään, vaikka hän kovin kiihoitti uteliaisuuttamme kohottamalla ihmettelevästi käsiänsä ja laskemalla ne ääneti alas ikäänkuin uutinen olisi ollut liian suuri sanoiksi puettavaksi ja voitaisiin esittää ainoastaan eleillä.

"Mitä ajattelette, neiti Matty? Mitä siitä tosiaankin ajattelette? Lady Glenmire aikoo naida... joutua naimisiin, tarkoitan... lady Glenmire... herra Hoggins... herra Hoggins aikoo naida lady Glenmiren!"

"Naida?" huudahdimme molemmin. "Naida! Mitä hullutusta!"

"Naida niinkin!" hoki neiti Pole luonteenomaisella päättäväisyydellään. "Minä sanoin naida, niinkuin tekin sanoitte! Ja sanoin myöskin: 'kuinka mylady voi olla sellainen hupsu!' Teki mieleni sanoa 'hullu!' mutta minä hillitsin itseni, koska kuulin uutisen yleisessä kauppapuodissa. Mihin on joutunut naisellinen hienotuntoisuus, tahtoisin tietää! Te ja minä, neiti Matty, olisimme punastuneet häpeästä, jos avioliitostamme olisi haasteltu höystetavarain myymälässä puotimiesten kuullen."

"Mutta", virkkoi Matty-neiti huokaisten kuin iskusta toipuva, "ehkä huhu on perätön. Ehkä teemme hänelle vääryyttä."

"Ei", sanoi neiti Pole. "Olen kyllä ottanut asiasta selvän. Menin suoraa päätä rouva Fitz-Adamin luo lainaamaan keittokirjaa, jonka tiesin hänellä olevan; ja sain tilaisuuden lausua onnitteluni huomauttaen, että taloudenpito yksinäiselle herrasmiehelle varmaan oli kovin tukalaa. Rouva Fitz-Adam suoristautui ja sanoi, että luuli asian olevan totta, vaikkei tiennyt, mistä ja miten sen olin kuullut. Hän sanoi veljensä ja lady Glenmiren vihdoinkin nyt ymmärtäneen toisensa. 'Ymmärtäneen'! Mikä karkea sana! Mutta mylady saa kyllä alistua moneen epähienouteen. Minulla on syytä uskoa, että herra Hoggins illallisekseen säännöllisesti nauttii leipää, juustoa ja olutta."

"Naimisiin!" toisti Matty-neiti vieläkin. "Ka, sitä en ollenkaan aavistanut! Kaksi meille tunnettua henkilöä menee naimisiin. Se sattuu hyvin lähelle!"

"Niin lähelle, että sydämeni lakkasi sykkimästä, kun siitä kuulin. Olisitte ehtineet lukea kahteentoista ennenkuin se jälleen sykähti."

"Ei tiedä, kenen vuoro lähinnä tulee. Täällä Cranfordissa lady Glenmire-paran olisi toki luullut voivan elää turvassa", virkkoi Matty-neiti lempeätä sääliä äänen sävyssä.

"Pyh!" huudahti neiti Pole keikauttaen päätänsä, "Ettekö muista kunnon kapteeni Brown-poloisen laulua Tibbie Fowlerista', jossa sanottiin:

    "Vie hänet suojaan louhikon, –
    tuuli sittenkin tuo puolison."

"Se kai johtui siitä, että 'Tibbie Fowler' luullakseni oli rikas."

"Hm, lady Glenmirellä oli eräänlainen viehätysvoima, jota ainakin minä häpeäisin omistaa!"

Nyt puutuin minä puheeseen. "Mutta miten ihmeessä hän on saattanut mielistyä herra Hogginsiin! En kummastele, että tohtori on viehättynyt häneen."

"Enpä tiedä. Herra Hoggins on varakas ja varsin hauskannäköinen", sanoi Matty-neiti, "sekä perin säyseä ja hyväsydäminen".

"Lady Glenmire on nainut rahoja – saa huolettomat päivät ja kaiketi vielä apteekin kaupanpäällisiksi", pisteli neiti Pole nauraen kuivasti omalle leikinlaskulleen. Mutta, kuten monet henkilöt, jotka luulevat lausuneensa jotakin ankaraa ja ivallista, jopa samalla sukkelaakin, hän alkoi lauhtua niin pian kuin oli vihjaissut apteekista; ja me käännyimme tuumiskelemaan, millä tavoin rouva Jamieson ottaisi uutisen vastaan. Henkilö, jonka hän oli jättänyt talonsa hoitajaksi ja häätämään kosijoita palvelijattarien liepeiltä, oli itse hankkinut itselleen sulhasen! Ja päälle päätteeksi miehen, jonka rouva Jamieson oli leimannut karkeaksi ja pannaan julistanut Cranfordin seurapiireissä ei ainoastaan hänen nimensä, vaan hänen äänensä, ihonvärinsä, tallilta tuoksuvien saappaittensa ja rohdoilta lemahtavan pukunsa vuoksi! Oliko tämä koskaan käynyt rouva Jamiesonin asunnossa lady Glenmireä tapaamassa? Jos oli, niin kloorikalkkikaan ei sen omistajattaren mielestä riittäisi suojien puhdistukseen. Vai oliko heidän seurustelunsa rajoittunut tilapäisiin kohtatauksiin sairaan loihtijan kammiossa? Ja sille mies-poloiselle – se täytyi meidän tästä epäsäätyisestä avioliitosta närkästyneinäkin myöntää – molemmat olivat olleet tavattoman ystävälliset.

Saimme sitten tietää, että eräs rouva Jamiesonin palvelustytöistä oli ollut sairaana ja että tohtori Hoggins oli häntä muutaman viikon ajan hoitanut. Näin oli susi päässyt pujahtamaan karsinaan ja vei nyt saaliikseen itse kaitsijattaren. Mitä rouva Jamieson sanoisi? Tähystimme tulevaisuuden hämärään, kuten lapsi katselee pilviselle taivaalle haihtuvaa rakettia, jonka sähinä, räjähdys ja loistavana valosuihkuna sinkoutuneet säkenet täyttävät sen mielen ihmettelevällä odotuksella. Sitten laskeuduimme jälleen maan päälle ja nykyaikaan kyselemällä toisiltamme (vaikka kaikki olimme yhtä tietämättömiä ja ilman tosiseikkojen pohjaa arveluillemme), milloin se tapahtuisi. Ja missä? Paljonko vuosituloja herra Hogginsilla oli? Luopuisiko lady Glenmire arvonimestään? Saattoiko otaksua, että Martha ja Cranfordin muut mallikelpoiset palvelijattaret voitaisiin koskaan taivuttaa ilmoittamaan naimisissa olevaa pariskuntaa "lady Glenmirenä ja tohtori Hogginsina"? Käytäisiinkö heidän luonaan vieraisilla? Sallisiko rouva Jamieson sen? Vai täytyikö meidän valita jalosukuisen rouva Jamiesonin ja alentuneen lady Glenmiren välillä?

Kaikki pidimme enemmän lady Glenmirestä. Hän oli hilpeä, ystävällinen, seuraa rakastava ja herttainen, rouva Jamieson sitävastoin hidas veltto, korskea ja väsyttävän ikävä. Mutta me olimme niin kauan kumartaneet jälkimäisen valtikalle, että jo tottelemattomuuden ajatteleminenkin odotettavissa olevaa kieltoa kohtaan tuntui kapinalta.

Rouva Forrester yllätti meidät paikatuissa myssyissämme ja kauluksissamme; mutta me unohdimme pukumme uteliaisuudessamme näkemään, millä tavalla hän ottaisi vastaan tämän uutisen, jonka rehellisesti jätimme neiti Polen kerrottavaksi, vaikka kyllä olisimme ehtineet sen itsekin kertoa, jos olisimme halunneet epähienosti käyttää tilaisuutta hyväksemme, sillä hän sai kovin sopimattomaan aikaan osuneen yskänkohtauksen, jota kesti viiden minuutin ajan sen jälkeen kun rouva Forrester oli astunut huoneeseen. En koskaan unohda hänen silmiensä rukoilevaa ilmettä hänen katsellessansa meitä nenäliinansa yli. Nuo silmät puhuivat yhtä selvää kieltä, kuin jos hän olisi sanoin lausunut: "Älkää salliko kohtalon ryöstää minulta aarretta, joka on minun, vaikken tällä haavaa voi sitä käyttää!" Ja me tottelimme.

Rouva Forresterin kummastus oli yhtä suuri kuin meidän, ja hänen loukkaantumisensa vielä syvempikin, koska hän tunsi häpeän kohdistuvan omaan säätyynsä ja paremmin kuin me käsitti minkä tahran sellainen käytös tuotti ylimystölle.

Kun hän ja neiti Pole olivat lähteneet luotamme, koetimme me tyyntyä. Mutta Matty oli kuulemastaan kovin kuohuissaan. Hän laski, ettei ollut ainakaan viiteentoista vuoteen kuullut kenenkään tuttavansa naimisiin menosta, lukuunottamatta neiti Brownia, mikä oli ainoa poikkeus. Ja hän sanoi tuntevansa ikäänkuin olisi saanut huumaavan iskun, joten hän ei kyennyt ajattelemaan, mitä lähinnä tapahtuisikaan.

En tiedä, onko se luulottelua vai totta, mutta olen huomannut, että kun jossakin piirissä julaistaan kihlaus, siihen piiriin kuuluvat naimattomat naiset liitelevät esille tavattoman heleissä uusissa pukimissa ikäänkuin ääneti ja vaistomaisesti vihjaistakseen: "Mekin olemme immen kirjoissa." Mattyn ja neiti Polen puheet ja ajatukset liikkuivat hatuissa, viitoissa, myssyissä ja shaaleissa kahden seuraavan viikon kuluessa enemmän kuin tietääkseni vuosikausiin. Mutta ehkä sen aiheutti kevätilma, maaliskuu kun oli lauhkea ja päiväpaisteinen, joten merinot ja majavannahkakaulukset ja kaikenlaiset villavaatteet tuntuivat liian hiostavilta auringon kirkkaiden säteiden lämmössä.

Mutta lady Glenmire ei toki ollut herra Hogginsin sydäntä puvullaan valloittanut, sillä nyttemmin se oli entistään kuluneempi hänen liikkuessansa kaupungilla hyväntekeväisyyshommissaan. Vaikka hän vilaukselta nähdessäni hänet kirkossa tai muualla tuntui melkein karttavan ystäviänsä, hohti hänen kasvoillaan miltei nuorekas ruso, huulet kuulsivat punaisempina ja värähtelivät täyteläisempinä kuin ennen kokoonpuristettuina ollessaan, ja silmät viivähtivät välkähtelevin tuikkein kaikessa, ikäänkuin hän olisi tahtonut rakkaudella kiintyä Cranfordiin, sen nähtävyyksiin ja omituisuuksiin. Herra Hoggins säteili tyytyväisyydestä astuessaan kirkon keskikäytävää pitkin uuden uutukaisissa narisevissa pitkävartisissa – kuuluva yhtä hyvin kuin näkyväkin merkki hänen aikomastaan asemansa muutoksesta. Huhuiltiin näet, että saappaat, joita hän tähän asti oli käyttänyt, olivat samainen pari, jolla hän ensiksi alotti kiertonsa Cranfordissa viisikolmatta vuotta sitten. Niitä oli vain tuon tuostakin paikkailtu, pantu kärkilappuja, korkoja ja puolianturoita, milloin uudet päälliset, milloin uudet varret joko mustasta tai ruskeasta nahasta niin monet kerrat, että kukaan ei sitä muistanutkaan.

Kukaan Cranfordin naisista ei suvainnut antaa tunnustustaan avioliitolle kumpaakaan asianomaista onnittelemalla. Tahdoimme olla koko asiasta tietämättä, kunnes esivaltiaamme rouva Jamieson palaisi ja antaisi meille johtolangan. Siihen asti meistä oli parasta katsella kihlausta samassa valossa kuin Espanjan kuningattaren sääriä – tosiasiana kylläkin, mutta asiana, josta oli viisainta vaieta. Tämä kieltemme kahlehtiminen – sillä kun emme hiiskuneet mitään asianomaisille, niin emmehän voineet saada vastauksia kysymyksiin, joita mielellämme olisimme tehneet – alkoi tuskastuttaa, ja arvokkuudentunteemme oli jo kalveta uteliaisuutemme edestä, kun äkkiä saimme muuta ajateltavaa. Cranfordin isoimman myymälän miehinen omistaja, jonka liike tarpeen mukaan ulottui höysteiden ja juuston myynnistä aina muotikauppiaan alalle, ilmoitti näet kevätmallien jo saapuneen ja että ne seuraavana tiistaina olivat näytteillä hänen suojissaan kaupungin pääkadun varrella. Tätä tilaisuutta Matty-neiti oli uuden silkkisen pukukankaan ostamista varten odottanutkin. Tosin olin tarjoutunut pyytämään malleja Drumblesta, mutta hän oli hyljännyt ehdotukseni lempeästi vihjaisten, ettei hän ollut unohtanut pettymystään merivihreään turbaaniin nähden. Olin mielissäni, että nyt olin täällä saapuvilla vaikutuksillani vaimentamassa keltaisten tai tulipunaisten silkkikankaitten huikaisevaa tenhoa.

Tässä on minun sanottava sananen itsestäni. Olin puhunut isäni vanhasta ystävyydestä Jenkynsin perhettä kohtaan. Aavistelenpa heidän olleen etäistä sukuakin. Hän oli kernaasti sallinut minun viipyä koko talven Cranfordissa luettuaan kirjeen, jonka Matty-neiti täällä vallinneen säikähdyksen aikaan oli hänelle lähettänyt ja jossa pelkään ystävättäreni liioitelleen kykyäni ja rohkeuttani talon puolustajana. Mutta nyt kun päivät olivat pitempiä ja hauskempia, alkoi isä kehoitella minua palaamaan; ja minä viivyttelin lähtöäni vain eräänlaisesta toivottomasta toivosta, että saisin signoran aga Jenkynsistä antaman kuvauksen sopimaan "Peter-parkaan", hänen näyttäytymiseensä ja häviämiseensä, mitkä seikat olin seulonut esille neiti Polen ja rouva Forresterin kanssa keskustellessani.

KOLMASTOISTA LUKU

Maksujen lakkautus

Samana tiistai-aamuna, jolloin herra Johnson asettaisi uudet mallit näytteille, toi naisposteljooni meille kaksi kirjettä. Sanoin naisposteljooni, mutta minun olisi pitänyt sanoa posteljoonin vaimo. Kirjeenkantajamme oli rampa suutari, hyvin siisti, kunnollinen mies, joka kaupungissa nautti yleistä kunnioitusta; mutta hän kuljetti kirjeitä vain erikoisissa tilaisuuksissa kuten joulupäivänä ja pitkäperjantaina. Ja niinä päivinä kirjeet, joiden oli määrä saapua asianomaisille jo kello kahdeksalta aamulla, viipyivät kahden, kolmen tienoille iltapäivään, sillä jokainen piti Thomas-rukasta ja lausui hänet tervetulleeksi näissä juhlatiloissa. Usein hän sanoikin, että hänet oli sullottu ihan täyteen syömistä, sillä kolmessa tai neljässä talossa ei millään kurilla päästetty häntä ennenkuin hän oli istunut talonväen kanssa aterialle; ja viimeisen aamiaisensa nautittuaan hän oli tullut jonkun toisen ystävän luo, joka juuri oli alkamassa päivällisensä.

Mutta olipa kiusaus kuinka suuri tahansa, Tom ei koskaan juonut itseänsä humalaan ja aina hän oli kohtelias ja hymyilevä. Mutta vanhemman neiti Jenkynsin sanojen mukaan tuollainen postinkuljetus koetteli ihmisen kärsivällisyyttä, eikä hän epäillytkään, että se joissakuissa henkilöissä herätti eloon tämän arvokkaan ominaisuuden, mikä ilman Thomasta olisi jäänyt tietämättömiin uinumaan. Neiti Jenkynsin kärsivällisyys ainakin uinui. Hän odotteli aina kirjeitä ja rummutteli aina pöytää, kunnes kirjeenkantajatar oli joko poikennut taloon tai mennyt ohi. Joulupäivänä ja pitkäperjantaina hän rummutti suuruksesta kirkonaikaan ja kirkonajasta kello kahteen – ellei takkavalkea kaivannut kohentamista, jolloin hän säännöllisesti pudotti tulipihdit ja kaatoi hiilihangon sekä torui siitä Matty-neitiä. Mutta yhtä varmaa oli, että Thomas täälläkin sai sydämellisen vastaanoton ja hyvän päivällisen. Miehen aterioidessa Debora seisoi hänen vieressään kuin rohkea lohikäärme kysellen häneltä lapsista – mitä ne puuhailivat? – mitä koulua ne kävivät? – sekä nuhdellen häntä, jos uusi pienokainen oli odotettavissa. Mutta siitä huolimatta hän lähetti pikkaraisillekin shillingin ja annoksen lihapiirakasta, jotka olivat hänen lahjansa kaikille lapsille, ja sen lisäksi puoli kruunua [Englannin kruunu on viisi shillingia. Suom.] sekä isälle että äidille.

Posti ei ollut ollenkaan yhtä tärkeä Matty-neidille; muttei hän millään muotoa olisi tahtonut vähentää Thomasin kestitsemistä ja saamisia, vaikka huomasin hänen ujostelevan tätä toimitusta, mitä vanhempi sisar taas piti mainiona tilaisuutena hyvien neuvojen antamiseen ja lähimmäisten auttamiseen. Matty olisi pistänyt rahat kaikki yhtaikaa ja puolittain salavihkaa hänen kouraansa, ikäänkuin olisi ollut häpeissään, mutta Debora antoi jokaisen kolikon erikseen, huomautellen: "tuo on teille itsellenne, tuosta saa Jenny", ja niin edespäin. Matty-neiti olisi viitannut Marthankin poistumaan keittiöstä Tomin aterioidessa, ja kerran tiedän hänen ummistaneen silmänsä, kun ruoka äkkiä hävisi siniseen puuvilla-nenäliinaan. Neiti Jenkyns miltei torui häntä, ellei hän syönyt lautastaan tyhjäksi, olipa se kuinka kukkurallaan tahansa, ja antoi hänelle jonkun hurskaan kehoituksen joka suupalalle.

Olen siirtynyt kauaksi niistä kahdesta kirjeestä, jotka odottivat meitä aamiaispöydällä mainittuna tiistaina. Omani oli isältä. Matty-neidin oli painettu. Isän lähettämä oli tavallinen miehen kirje; tarkoitan, että se oli kovin ikävä, että hän siinä vain ilmoitti voivansa hyvin, että oli saatu runsaanlaisesti sadetta, että liike-elämä oli perin hiljaista ja että oli paljon ikäviä huhuja kiertämässä. Sitten hän kysyi minulta, tiesinkö, vieläkö neiti Mattyllä oli osakkeita "Kaupungin ja ympäristön pankissa", siitä kun kerrottiin kovin ikäviä juttuja. Sitä hän muuten sanoi aina aavistaneensakin ja oli sitä jo vuosia sitten ennustanut neiti Debora Jenkynsille, kun tämä tahtoi sijoittaa heidän pienen omaisuutensa sinne – ainoa epäviisas teko, mihin tuo älykäs nainen hänen tietääkseen koskaan oli ryhtynyt (minun tietääkseni ainoa kerta, jolloin Debora oli menetellyt vastoin hänen neuvoansa). Mutta jos joitakin vastoinkäymisiä oli sattunut, minun ei tietenkään tarvinnut ajatella lähtöä Matty-neidin luota voidessani olla hänelle joksikin hyödyksi, ja niin edespäin.

"Keltä teidän kirjeenne on, hyvä ystävä? Minä sain hyvin kohteliaan, jonkun Edwin Wilsonin allekirjoittaman kutsun, jossa minua pyydetään saapumaan Drumblessa torstaina tämän kuun yhdentenäkolmatta pidettävään tärkeään 'Kaupungin ja ympäristön pankin' osakkaiden kokoukseen. Tosiaan hyvin huomaavaista, että muistavat minua."

En halunnut kuulla tästä "tärkeästä kokouksesta", sillä vaikken liikeasioista paljoa tiennyt, pelkäsin, että tuo kutsu oli varmennus isäni sanoille. Mutta kun pahat uutiset aina saapuvat kyllin aikaisin, katsoin parhaaksi olla mainitsematta pelostani ja kerroin hänelle vain, että isäni voi hyvin ja lähetti hänelle terveisiä. Matty yhä käänteli kirjettään käsissänsä ja ihaili sitä. Vihdoin hän puhui:

"Muistan niiden kerran lähettäneen Deboralle aivan samanlaisen: mutta sitä en ihmetellytkään, sillä jokainen tiesi, kuinka teräväpäinen hän oli. Pelkään, että minusta ei olisi heille suurta apua; jos tulee kysymys tileistä, olen pikemmin tiellä vain, sillä minä en osaa päässälaskua. Tiedän, että Deboralla oli halua lähteä, ja jopa hän sitä varten tilasi uuden päähineenkin; mutta kun kokouksen aika tuli, oli hänellä paha nuha. Sitten ne lähettivät hänelle hyvin kohteliaan selostuksen siitä, mitä olivat tehneet. Olivat muistaakseni valinneet uuden johtajan. Luuletteko, että he haluavat minua avustamaan uuden johtajan vaalissa? Silloin varmaan heti valitsisin teidän isänne."

"Mutta isällä ei ole osakkeita siinä pankissa", huomautin minä.

"Niin oikein, nyt muistan! Hän tietääkseni kovin varoitti Deboraakin niitä ostamasta. Mutta sisarellani oli liikeälyä, ja hän luotti aina omaan arvostelukykyynsä. Ja kah, pankki on kaiken aikaa suorittanut kahdeksan prosenttia!"

Kun puolittain tiesin, kuinka asia oli, kävi puheenaihe minulle perin tuskalliseksi. Senvuoksi pidin parhaana kääntää keskustelun toisaalle ja kysyin, mihin aikaan hänestä oli sopivinta mennä uusia muoteja katsomaan. "Ka, hyvä ystävä", sanoi hän, "asianlaita on näin: on vastoin sovinnaisia tapoja mennä ennen kahtatoista; mutta myöhemminhän siellä on kaikki Cranfordin kansa, eikä ole hauskaa uteliaana tutkia pukuja, nauhoja ja lakkeja kaiken maailman ihmisten katsellessa. Liika uteliaisuus ei tällaisissa tapauksissa koskaan ole hienoa. Debora osasi aina käyttäytyä niin kuin ei viimeinen muoti olisi hänelle mitään uutta. Sen hän oli oppinut lady Arleylta, joka Lontoossa näki kaikki uudet muodit, kuten tiedätte. Ajattelin siis, että livahtaisimme sinne tänä aamuna melkein heti suuruksen jälkeen – sillä minun tarvitsee ostaa puoli naulaa teetä, – ja sitten voisimme nousta yläkertaan mielin määrin tutkimaan malleja ottaaksemme tarkan selvän siitä, mihin kuosiin uusi sillkkipukuni on tehtävä. Ja kello kahdentoista jälkeen voimme sitten palata sinne kevein mielin ja vapaina pukujen ajattelemisesta."

Aloimme jutella Matty-neidin uudesta silkkihameesta. Huomasin, että tämä oli todella ensi kerta hänen elämässään, kun hänen oli valittava itselleen jotakin tärkeätä; sillä vanhempi sisar oli aina ratkaissut asiat, olipa nuoremman maku mikä tahansa. On hämmästyttävää, kuinka ihmiset pelkällä tahtonsa voimalla saavat muista voiton. Matty-neiti odotti kiiltävien kangaskääröjen näkemistä niin suurella riemulla kuin jos hän siihen tarkoitukseen varaamallansa viidellä kultapunnalla voisi ostaa myymälän kaikki silkit; ja muistaessani kerran lapsena kuluttaneeni kaksi tuntia lelukaupassa ennenkuin kykenin päättämään, mihin ihmekapineeseen tuhlaisin pienen hopeakolikkoni, olin hyvin iloinen aikaisesta lähdöstämme, jotta rakas Matty-neiti saisi aikaa hämmästyksen ja ällistyksen tuottamaan riemuun.

Jos löytäisimme sopivaa merivihreätä, oli puku tehtävä senvärisestä kankaasta; ellemme, niin hän suosi maissin väristä, minä sensijaan hopeanharmaata; ja pohtiessamme kaistojen lukumäärää saavuimme myymälän ovelle. Ostaisimme teen, valitsisimme silkin ja sitten kiipeisimme rautaisia kiertoportaita entiselle ullakolle, joka nyt oli laitettu muotien näyttelyhuoneeksi.

Herra Johnsonin nuoret liikeapulaiset esiintyivät herttaisin hymynsä kasvoillaan ja parhaissa kaulaliinoissaan ja kiepahduttivat itsensä myymäläpöydän yli ihmeellisen ketterästi. He tahtoivat heti saattaa meidät yläkertaan; mutta noudattaen periaatetta "ensin työ, sitten huvi" me pysähdyimme teetä ostamaan. Tässä Matty-neiti ilmaisi hajamielisyytensä. Jos hänelle milloin tahansa huomautettiin, että hän oli juonut vihreätä teetä, katsoi hän aina velvollisuudekseen venyä valveilla puolet seuraavasta yöstä (tiedän hänen monta kertaa nauttineen sitä tietämättänsä, eikä juomalla silloin ollut unta häiritsevää vaikutusta); ja vihreä tee oli siis taloudessa pannaan julistettu. Mutta tänään hän itse pyysi tuota turmiollista tavaraa luullen puhuvansa silkistä. Erehdys kuitenkin pian korjattiin, ja senjälkeen silkkipakat asetettiin esille ja kankaat levitettiin nähtäväksi.

Tällä haavaa myymälä oli jokseenkin täynnä väkeä, sillä tänään oli Cranfordissa toripäivä ja monet lähiseudun talolliset ja muut maalaiset tulivat sisään suorien tukkaansa ja vilkuen vauhkosti silmäluomiensa alta ikäänkuin haluten viedä rahtusen tätä tavatonta koreutta kotiin vaimolleen tai tyttärilleen ja kuitenkin tuntien itsensä hölmistyneiksi noiden sirojen puotimiesten, kirkasväristen shaalien ja kirjavien kesäkarttuunien keskellä. Eräs rehdinnäköinen mies kuitenkin tunkeutui sen pöydän luo, jonka vieressä seisoimme, ja pyysi rohkeasti muutamia shaaleja nähdäkseen. Muut maalaiset pysyttelivät sekatavarakaupan puolella; mutta naapurimme nähtävästi oli liian tosissaan hyväsydämisesti ajatellessansa lemmitylleen, puolisolleen tai tyttärelleen vietäviä tuliaisia muistaakseen ujostella; ja pian aloin itsekseni miettiä, Matty-neitikö vai hän viivyttäisi myyjäänsä pitemmän ajan. Miehestä oli jokainen uusi shaali kauniimpi kuin aikaisemmin näytetty; Matty-neiti taas hymyili ja huokaili jokaisen uuden kangaspakan esille tullen; toinen väri kohotti vastakohdallaan toisen loistoa, ja kaikki nuo eriväriset kankaat vieretysten ladottuina, sanoi hän, saisivat sateenkaarenkin rinnallaan vaalenemaan.

"Pelkään", virkkoi hän epäröiden, "että valitsenpa mitä tahansa, jälkeenpäin toivoisin ottaneeni jotakin muuta. Katsokaapa tuota ihanaa heleänpunaista! Se olisi varsin lämmintä talvella. Kunpa voisin saada eri puvun joka vuodenaikaa varten!" lisäsi hän vaimentaen äänensä kuiskaukseksi – kuten meillä Cranfordissa oli tapana, milloin lausuimme jonkun toivomuksen, jonka toteuttamiseen meillä ei ollut varoja. "Mutta", jatkoi hän äänekkäämmin ja hilpeämpään sävyyn, "niistä huolehtiminen tuottaisi minulle paljon vaivaa, minkävuoksi tyytynen yhteen pukukankaaseen. Mutta millaisen nyt ostan, hyvä ystävä?"

Sitten hän halukkaasti silmäili sinipunervaa keltatäpläistä kangasta minun vetäistessäni esille tyynen, harmaanvihreän silkin, joka kirkkaampien värien rinnalla oli jäänyt huomaamatta, mutta joka kaikessa vaatimattomuudessaan silti oli hyvää ainesta. Nyt kääntyi kuitenkin huomiomme naapuriimme. Hän oli valinnut noin kolmenkymmenen shillingin hintaisen shaalin, ja hänen kasvoillaan säteili leveä, onnellinen hymy, jonka epäilemättä aiheutti ajatus jollekin Mollylle tai Jennylle aiotusta hauskasta yllätyksestä. Hän oli kiskonut housuntaskustaan nahkaisen lompakon ja tarjonnut viiden punnan seteliä maksuksi shaalista ja joistakin kääröistä, jotka sekatavarain osastosta olivat tuodut hänen eteensä. Ja juuri tässä kohdassa huomiomme kiintyi häneen. Puotipalvelija tarkasteli seteliä hämillään ja epäilevästi.

"Kaupungin ja ympäristön pankista! En tiedä varmasti, sir, mutta muistelen, että minua juuri tänä aamuna varoitettiin tämän pankin seteleistä. Menenpä kysymään herra Johnsonilta, sir; mutta pelkään, että minun on vaivattava teitä maksamaan kovassa rahassa tai jonkun muun pankin setelillä."

En ole koskaan huomannut kenenkään kasvojen niin äkkiä saavan kauhistunutta ja ällistynyttä ilmettä. Tuon nopean muutoksen näkeminen oli melkein säälittävää.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti hän lyöden nyrkkinsä pöytään ikäänkuin koettaaksen, kumpi oli kovempi. "Se puhuu ikäänkuin setelejä ja kultaa saisi poimimalla."

Miestä tarkatessaan Matty-neiti oli osanotosta unohtanut silkkipukunsa. En luule hänen kuulleen pankin nimeä ja hermostuneessa pelokkuudessani koetin estää häntä sitä kuulemastakin ja aloin senvuoksi ihailla keltatäpläistä sinipunervaa hamekangasta, jonka hetkinen sitten olin kokonaan tuominnut. Mutta siitä ei ollut apua.

"Mikä pankki se oli? Tarkoitan, minkä pankin seteli se oli?"

"'Kaupungin ja ympäristön pankin.'"

"Näyttäkääs", sanoi hän tyynesti puotimiehelle ottaen paperin hiljaa hänen kädestään, kun hän toi sen takaisin maanviljelijälle palautettavaksi. Herra Johnson oli kovin pahoillaan, mutta hänen saamiensa tietojen mukaan tuon pankin antamat setelit olivat tuskin arvokkaammat kuin se paperi, jolle ne olivat painetut.

"En käsitä", kuiskasi Matty-neiti minulle. "Sehän on meidän pankkimme? – 'Kaupungin ja ympäristön pankki'?"

"Niin on", myönsin. "Tämä sinipunerva silkki sopii mielestäni osavasti uuden myssynne nauhoihin", jatkoin kohottaen poimuja siten, että valo lankesi niille, ja toivoen, että mies rientäisi tiehensä. Samalla kuitenkin välähti mielessäni uusi kysymys, jota en vielä ollut tullut ajatelleeksi: Menettelinkö viisaasti tai oikein salliessani Matty-neidin ostaa tuon kalliin kankaan, jos pankin asiat todella olivat niin huonot kuin setelin epäämisestä saattoi päättää?

Mutta ystävättäreni otti päälleen hänelle ominaisen pehmeän arvokkaan muodon, jota hän ei usein käyttänyt, mutta joka kuitenkin puki häntä perin hyvin, ja laskien kätensä hiljaa omalleni virkkoi:

"Älkäämme välittäkö silkeistä juuri tällä haavaa, ystäväni. En ymmärrä teitä, herraseni", lausui hän sitten liikeapulaiselle, joka oli maanviljelijää palvellut. "Onko tämä väärennetty seteli?"

"Eipä suinkaan, madam. Seteli on kyllä oikea laatuaan; mutta sen, nähkääs, on laskenut liikkeelle osakepankki, jonka huhuillaan olevan vararikon partaalla. Herra Johnson täyttää vain velvollisuutensa, hyvä neiti, kuten herra Dobsonkin epäilemättä myöntää."

Mutta herra Dobson ei voinut vastata vetoavaan kumarrukseen millään herttaisella hymyllä. Hän käänteli paperia hajamielisesti sormiensa välissä katsellen varsin synkästi kääröä, joka sisälsi hänen äsken valitsemansa shaalin.

"Tämän on kova kolaus köyhälle miehelle, joka ansaitsee jokaisen rovon otsansa hiellä", sanoi hän. "Mutta eihän sitä sitten voi auttaa. Teidän on otettava shaalinne takaisin, hyvä mies; Lizzie saa vielä jonkun aikaa käyttää vanhaa viittaansa. Nuo viikunat pienokaisille – lupasin niitä heille tuoda – minä kuitenkin otan; mutta tupakan ja nuo muut tavarat..."

"Minä annan teille viisi kultapuntaa setelistä", sanoi Matty-neiti. "Tässä on luullakseni tapahtunut joku suuri erehdys; sillä minulla on siinä pankissa osakkeita, ja varmaan minulle olisi ilmoitettu, jos asiat olisivat menneet vinoon."

Kauppapalvelija kuiskasi myymäläpöydän yli pari sanaa Matty-neidin korvaan.

"Kenties olette oikeassa", sanoi tämä. "En väitäkään ymmärtäväni liikeasioita. Tiedän vain, että jos pankki tekee vararikon ja jos rehelliset ihmiset menettävät rahansa siksi, että ovat vastaanottaneet papereitamme... en osaa selittää ajatustani", keskeytti hän äkkiä, huomaten aloittaneensa pitkän lausejakson neljän henkilön kuullen. "Mutta mielelläni vaihtaisin kultani tuohon seteliin, jos sallitte", jatkoi hän kääntyen maanviljelijään, "ja sitten voitte viedä shaalin vaimollenne. Kyllähän tulen toimeen ilman uutta hametta vielä jonkun päivän", lisäsi hän puhuen minulle. "Sitten asia epäilemättä jo selviääkin."

"Mutta jos selviää väärin päin?" huomautin.

"No, sittenhän olen osakkeenomistajana menetellyt vain tavallisen oikeudentunnon mukaan antaessani tälle kunnon miehelle hänen rahansa takaisin. Siitä olen omassa tajunnassani aivan selvillä; mutta enhän koskaan osaa puhua yhtä ymmärrettävästi kuin muut. Antakaahan minulle vain setelinne, herra Dobson, ja maksakaa ostoksenne näillä kultarahoilla."

Mies katsahti häneen äänettömän kiitollisena – liian ällistyneenä pukeakseen kiitollisuuttaan sanoiksi; mutta hän epäröitsi minuutin pari hypistellen seteliänsä.

"En suinkaan soisi toisen menettävän minun tähteni, jos menetyksestä on kysymys; mutta viisi puntaa, nähkääs, on melkoinen summa perheelliselle miehelle, ja koska sanotte, että seteli varmaankin parin päivän päästä on jälleen kullan arvoinen."

"Siitä ei ole mitään toiveita, ystäväni", sanoi kauppamies.

"Sitä suurempi syy on minulla se lunastaa", virkkoi Matty-neiti tyynesti. Hän työnsi viisi kultapuntaansa miestä kohti, joka verkalleen laski setelinsä pöydälle niiden vastineeksi. "Kiitos. Tahdon odottaa pari päivää ennenkuin ostan näitä silkkejä; ehkä teillä silloin on suurempi valikoima. Menemmekö nyt yläkertaan?"

Tutkimme muoteja niin tarkasti, uteliaasti ja hartaasti kuin olisi niiden mukaan ommeltava pukukangas jo ollut ostettu. En voinut huomata, että pieni välikohtaus alhaalla myymälässä oli vähääkään hillinnyt Matty-neidin uteliaisuutta hihojen muodon ja liepeiden kuosin suhteen. Pari kertaa lausuimme toisillemme mielihyvämme sen johdosta, että saimme näin häiritsemättä ja kahdenkesken katsella päähineitä ja shaaleja; mutta kaiken aikaa sentään epäilin, tapahtuiko se aivan muiden näkemättä, sillä vähän väliä näin vilaukselta päällystakkien ja viittojen takaa kurkistelevan olennon, kunnes taitavalla liikkeellä jouduin katselemaan neiti Polea kasvoista kasvoihin. Hänkin oli aamupuvussa (sen pääasiallisena erikoispiirteenä oli, että hän oli hampaitta ja käytti harsoa sen puutteen peittämiseksi) ja oli tullut samalle asialle kuin mekin. Mutta hän poistui nopeasti koska hänellä muka oli paha päänkivistys, minkävuoksi hän sanoi olevansa haluton keskusteluun.

Tullessamme alas myymälään kohtelias herra Johnson oli meitä odottelemassa. Hän oli kuullut setelin kultaanvaihtamisesta ja tosiystävällisin tuntein, mutta hiukan tahdittomasti tahtoi lausua osanottonsa Matty-neidille ja vakuuttaa hänelle, kuinka asianlaita oikeastaan oli. Minä saatoin vain toivoa, että hänen kuulemansa huhu oli liioiteltu, sillä hän sanoi, että ystävättäreni osakkeet olivat nollan arvoiset ja ettei pankki kyennyt suorittamaan edes shillingiä punnasta. Olin iloinen, että Matty-neiti vieläkin näytti hiukan epäuskoiselta; mutten tiennyt paljonko siinä oli totta ja paljonko teeskentelyä, tämänlaatuinen itsensähillitseminen kun näkyi olevan tavallista Matty-neidin asemassa oleville Cranfordin naisille, joiden mielestä heidän arvokkuutensa olisi joutunut vaaraan, jos olisivat vähimmässäkään määrässä ilmaisseet kummastusta, säikähdystä tai muita sentapaisia tunteita alempiarvoisille tai julkisessa myymälässä.

Kotimatkalla olimme kuitenkin hyvin vaiteliaat. Häpeän tunnustaa, mutta luulen olleeni jokseenkin suuttunut ja kiusaantunut Matty-neidin käytöksestä, kun hän niin itsepintaisesti vaihtoi setelin itselleen. Olin hartaasti toivonut hänen saavan uuden silkkipuvun, jota hän kipeästi kaipasi. Tavallisesti hän oli niin epäröivä, että ken tahansa saattoi kääntää hänen päänsä. Tässä tapauksessa olin tuntenut, että oli turhaa sitä yrittääkään, mutta sittenkin tulos suututti minua.

Miten olikaan, kello kahdentoista jälkeen kumpikin meistä tunnusti, että uteliaisuutemme muoteihin nähden oli tyydytetty, ja myönsimme olevamme hiukan väsyneetkin (oikeastaan se oli alakuloisuutta) emmekä senvuoksi halunneet uudestaan lähteä näyttelyyn. Mutta silti emme sanallakaan maininneet setelistä ennenkuin aivan äkkiä jokin riivasi minut kysymään Matty-neidiltä, katsoiko hän velvollisuudekseen tarjota kultapuntia kaikista tapaamistaan 'Kaupungin ja ympäristön pankin' papereista. Olisin tahtonut purra kieleni poikki samalla hetkellä, kun nuo sanat olivat päässeet suustani. Hän katsahti minuun jokseenkin surumielisesti ikäänkuin olisin tuonut uuden levottomuuden aiheen hänen muutenkin hämmentyneeseen mieleensä, eikä hän tuokioon virkkanut mitään. Sitten hän sanoi – oma rakas Matty-neitini – ilman pienintäkään moitteen värähdystä äänessään:

"Hyvä ystävä, en koskaan ole otaksunut, että minulla on niin sanottu 'hyvä pää'; ja usein on minulle kylläkin vaivaloista ratkaista, mitä minun kussakin eteeni sattuvassa tilaisuudessa on tehtävä. Olin hyvin kiitollinen – olin hyvin kiitollinen, että tänä aamuna käsitin velvollisuuteni nähdessäni tuon miesparan seisovan edessäni; mutta minulle on jokseenkin tukalaa ajatella ja yhä ajatella mitä tekisin, jos sellaista ja sellaista tapahtuisi. On mielestäni parempi odottaa, kunnes näen, kuinka asia todella päättyy, enkä epäile, että sitten joku keino keksitään, kunhan en vain edeltäpäin liiaksi hermostu ja hätäänny. Tiedätte, hyvä ystävä, etten ole samanlainen kuin Debora. Jos Debora olisi elänyt, varmaan hän olisi pitänyt huolta, etteivät olisi päästäneet asioita luisumaan tälle kannalle."

Kummallakaan meistä ei ollut paljoa ruokahalua päivällistä syödessämme, vaikka yritimme jutella hilpeästi vähäpätöisistä asioista. Palattuamme päivätupaan Matty-neiti avasi pöytälaatikkonsa ja alkoi tarkastaa tilikirjojaan. Kaduin niin kovin aamuisia sanojani, etten rohjennut luulotellakaan voivani häntä siinä avustaa; jätin hänet mieluummin yksikseen, kun hän otsa miettiväisissä rypyissä silmällään seurasi kynäänsä viivoitettua sivua ylös ja alas. Vihdoin hän sulki kirjan, lukitsi laatikon ja tuli luokseni vetäen tuolin minun tuolini viereen istuessani siinä murheellisena murjottaen takkavalkean edessä. Pistin vaivihkaa käteni hänen kämmeneensä; hän puristi sitä, mutta ei sanonut mitään. Viimein hän lausui pakollisen levollisella äänellä: "Jos se pankki tekee vararikon, niin menetän sataneljäkymmentäyhdeksän puntaa kolmetoista shillingiä ja neljä pennyä vuodessa; ja minulle jää vain kolmentoista punnan vuositulo." Minä puristin voimakkaasti ja tiukasti hänen kättänsä, tietämättä, mitä sanoisin. Vähää myöhemmin oli liian pimeä nähdäkseni hänen kasvojansa; tunsin hänen sormiensa suonenvedontapaisesti hiipivän kouraani ja siitä tiesin, että hän aikoi jälleen puhua. Kuulin nyyhkytystä hänen äänessään, kun hän sanoi: "Toivoakseni se ei ole syntiä – ei ole syntiä – mutta, ah, olen hyvin iloinen, että Debora-parka säästyi tästä! Hän ei olisi enää voinut näyttäytyä ihmisten ilmoilla – hän oli niin ylevä ja jaloluontoinen."

Tämä oli kaikki, mitä hän lausui sisaresta, joka oli itsepintaisesti sijoittanut heidän pienet varansa tuohon onnettomaan pankkiin. Sinä iltana sytytimme kynttilän tavallista myöhemmin, ja siksi kun sen valo sai meidät häpeämään vaitioloamme, istuimme yhdessä perin äänettöminä ja murheellisina.

Teen jälkeen lähdimme kuitenkin tavanmukaiselle kävelyllemme pakottaen itsemme hilpeyteen (mikä pian muuttui tavallaan todelliseksikin) tiellä jutellen tuosta ainaisesta ihmeestä, lady Glenmiren kihlauksesta. Matty-neiti alkoi jo melkein pitää sitä hyvänä asiana.

"En tahdo kieltää, että miehistä on taloudessa vastusta – en puhu omasta kokemuksestani, sillä isä oli hyvin siisti ja kuivasi sisälle tullessaan jalkineensa yhtä huolellisesti kuin nainen konsaan. Mutta miehet tietävät yleensä paremmin, kuinka vaikeissa olosuhteissa on meneteltävä, ja on hyvin hauskaa, kun on joku tuki, johon tarpeen tullen voi nojata. Sensijaan, että ajelehtisi ympärinsä tietämättä, mihin asettua, lady Glenmire on varma hyvästä kodista sellaisten ystävällisten naapurien piirissä kuin kunnon neiti Pole ja rouva Forrester. Herra Hoggins on sitäpaitsi varsin komea mies; ja elleivät hänen tapansa olekaan kovin silatut, niin olen tuntenut perin hyväsydämisiä ja nerokkaitakin ihmisiä, jotka eivät olleet maailman silmissä hienostuneita, mutta olivat sekä uskollisia että helliä."

Hän vaipui hiljaa haaveilemaan herra Holbrookista, enkä minä häntä keskeyttänyt. Olin kiintynyt kehittämään tuumaa, mikä jo useita päiviä oli liikkunut mielessäni, mutta minkä pankkia uhkaava vararikko oli kypsyttänyt ratkaisuun. Sinä iltana Matty-neidin mentyä levolle minä sytytin salavihkaa kynttilän uudestaan ja istuuduin päivätupaan kyhäämään kirjettä aga Jenkynsille – kirjettä, joka vetoaisi hänen tunteisiinsa, jos hän oli Peter, mutta näyttäisi pelkkien kuivien tosiseikkojen kertomiselta, jos hän oli vieras. Kirkon tornikello löi kaksi ennenkuin olin lopettanut.

Seuraavana aamuna saapui uutisia sekä virallisia että muunlaisia, jotka kertoivat, että 'Kaupungin ja ympäristön pankki' oli lopettanut maksunsa. Matty-neiti oli menettänyt omaisuutensa.

Hän koetti puhua minulle levollisesti; mutta tullessaan siihen tosiseikkaan, että hänelle jäi vain viisi shillingiä viikossa elääkseen, hän ei voinut pidättää muutamia kyyneleitä.

"En minä itseni vuoksi itke, rakas ystävä", sanoi hän kuivaten silmänsä. "Luulen itkeväni, perin typerää kylläkin, senvuoksi että äitini tätä kovin surisi, jos hän tietäisi. Hän huolehti meistä aina enemmän kuin itsestään. Mutta monella köyhällä ihmisellä on vielä vähemmän, enkä minä ole järin tuhlaavainen. Ja, Jumalan kiitos, kun lampaanniska, Marthan palkka ja asunnon vuokra ovat maksetut, minulla ei ole äyriäkään velkaa. Martha-rukka! Kai häntä surettaa lähteä luotani."

Matty-neiti hymyili minulle kyyneltensä läpi ja hän olisi mielellään suonut minun näkevän ainoastaan hymyn, vaan ei kyyneleitä.

NELJÄSTOISTA LUKU

"Hädässä ystävät tutaan"

Oli opiksi minulle, ja arvelen, että olisi ollut monille muillekin, nähdä, kuinka Matty-neiti heti ryhtyi niihin rajoituksiin taloudessaan, jotka hän muuttuneissa olosuhteissaan tiesi välttämättömiksi. Hänen mentyään alakertaan puhumaan Marthalle sieppasin esille aga Jenkynsille laatimani kirjeen ja lähdin signorin asunnolle saadakseni tarkan osoitteen. Otin signoralta vaitiolo-lupauksen; ja tämän sotilasmaisissa tavoissa esiintyikin taipumusta harvapuheisuuteen ja pidättyväisyyteen, joten hän aina lausui mahdollisimman vähän, ellei ollut kovin kiihoittuneessa mielentilassa. Vielä varmemmaksi salaisuuteni säilymisestä teki minut se seikka, että signor nyttemmin oli kylliksi toipunut ajatellakseen matkustamista ja ryhtyäkseen muutaman päivän päästä jälleen taikatemppuja esittämään, jolloin hän vaimonsa ja pikku Phoeben kanssa lähtisi Cranfordista.

Tapasin hänet parhaillaan katselemassa isoa mustan ja punaisen kirjavaa ilmoituslippua, jossa mainittiin signor Brunonin kyvyistä ja josta puuttui vain sen kaupungin nimi, missä hän ensi kerralla esiintyisi. Hän ja hänen vaimonsa olivat niin syventyneet tutkistelemaan, missä kohdassa punaiset kirjaimet tekisivät parhaan vaikutuksen – ehkäpä otsikossa, – että kesti kotvan aikaa ennenkuin sain kysymykseni kahdenkesken tehdyksi rouvalle, sittenkun ensin olin useankin kerran lausunut mielipiteeni ilmoituspaperin sommittelusta, joiden neuvojeni järkevyyttä heti senjälkeen yhtä vilpittömästi epäilin kuultuani signorin esittämät syyt ja huomautukset tässä tärkeässä asiassa. Vihdoin sain osoitteen, ääntämisen mukaan tavattuna, ja hyvin kummalliselta se näytti.

Pistin lähetykseni kotimatkalla postilaatikkoon ja sitten jäin hetkiseksi katselemaan puulevyä ammottavine rakoineen, joka eroitti minut vastikään kädessäni pitämästäni kirjeestä. Tuntui kuin tämä olisi ollut osa elämästäni, mikä palaamatta oli minut jättänyt. Se keinuisi meren aaltojen paiskelemassa laivassa, pirskoittuisi ehkä ulapan suolaisella vedellä ja sitä kuljetettaisiin palmupuiden alla kaikkien tropiikkimaan tuoksujen hivelemänä. Pieni paperiliuska, tunti sitten niin tutunomainen ja jokapäiväinen, oli lähtenyt pitkälle retkelleen outoihin villeihin seutuihin Ganges-virran tuolle puolen! Mutta minulla ei ollut paljoa aikaa tähän mietiskelyyn. Kiirehdin kotiin, jotta Matty-neiti ei minua kaipaisi. Martha avasi minulle oven, kasvot itkusta turvonneina. Heti minut nähtyään hän purskahti uuteen itkuun ja tarttuen käsivarteeni laahasi minut sisälle ja paiskasi oven kiinni kysyäkseen minulta oliko kaikki, mitä Matty-neiti oli sanonut, aivan totta.

"Minä en koskaan jätä häntä! Ei, sitä en tee. Minä sanoin sen sille, ja minä sanoin, etten voinut käsittää, kuinka hän raski sanoa minut ylös. Minä en hänenä olisi juljennut sitä tehdä. Silloinhan olisin ollut samanlainen epäkelpo kuin rouva Fitz-Adamin Rosy, joka jätti paikkansa palkan tähden oltuaan samassa perheessä seitsemän ja puoli vuotta. Sanoin, etten minä ollut mokoma mammonan palvelija ja että minä kyllä tiesin, milloin olin saanut kunnon emännän, jos ei emäntä tiennytkään, milloin oli saanut kunnon piian."

"Mutta, Martha", pistin minä väliin hänen kuivatessaan silmiään.

"Ei mitään muttia, pyydän", vastasi hän puolusteluuni.

"Kuuntelehan toki järkipuhetta..."

"Minä en tahdo kuunnella järkipuhetta", sanoi hän nyt täydellisesti halliten äänensä, joka äsken oli miltei tukehtunut nyyhkytyksiin. "Järjellä tarkoitetaan aina sellaista, mitä jollakulla toisella on sanottavaa. Mutta minun sanottavani on mielestäni kylliksi järkevää. Älkää järkeilkö minun kanssani, sanon minä ja siinä sanassani pysyn. Minulla on rahoja säästöpankissa ja vaatteita on minulla pitkäksi aikaa enkä minä neiti Matildan luota lähde. En, vaikka hän sanoisi minut ylös kaksikymmentäneljä kertaa vuorokaudessa."

Tyttö pani kätensä puuskaan osoittaakseen uhmailevansa minua; enkä tosiaan tiennyt, mitä vastaväitteitä olisin voinut tehdäkään; sillä käsitin hyvin, että Matty-neidin yhä riutuva terveys teki hänelle tällaisen hartaan ja uskollisen palvelijan avun tarpeelliseksi.

"No..." sanoin minä vihdoin.

"Olen kiitollinen, että aloitatte siihen sävyyn! Jos olisitte taas kinaillut vastaan, kuten äsken aioitte tehdä, en olisi teitä kuunnellut. Nyt voitte jatkaa."

"Tiedän, että Marthan poislähtö olisi suuri tappio Matty-neidille..."

"Sitä minä sille sanoin. Semmoinen tappio, että saisi sitä ikänsä surra", ehätti Martha voitonriemuisesti.

"Hänelle jää kuitenkin niin vähän... niin vähän elääkseen, etten tällä haavaa tiedä, mistä hän saisi Marthalle ruokaa – vaikeata hänen on hankkia riittävästi itsellensäkään. Ilmoitan sinulle tämän, Martha, koska tunnen olevasi Matty-neidin ystävä; mutta sinä tiedät, ettei hän soisi siitä puhuttavan."

Tämä oli nähtävästi vielä synkempi kuva asiaintilasta kuin mitä Matty-neiti oli hänelle esittänyt, sillä Martha istahti ensimmäiselle käsillä olevalle tuolille ja pillahti rajuun itkuun. (Olimme seisoneet keittiössä.)

Vihdoin hän laski esiliinansa alas ja katsahtaen vakavasti minuun kysyi: "Senkö vuoksi neiti Matty ei käskenyt laittamaan putinkia tänään? Hän sanoi, ettei juuri välittänyt makeista ruuista ja että hän ja te tyytyisitte hiillostettuun lampaan kylkipaistiin. Mutta minäpä yllätän hänet. Älkää hiiskuko mitään, mutta minä laitan hänelle putinkia, ja sellaista putinkia, josta hän pitää. Minä maksan sen itse. Pakottakaa hänet vain se syömään. Monen suru on lauhtunut, kun on nähnyt maukkaan ruokalajin edessään pöydällä."

Olin jokseenkin iloinen, että Marthan tarmo oli kääntynyt putinkin valmistuksen välittömään ja käytännölliseen hommaan, sillä siten vältimme tukalan väittelyn siitä, oliko hänen jäätävä Matty-neidin palvelukseen vai lähdettävä. Hän alkoi sitoa vyötäisilleen puhdasta esiliinaa ja valmistautua menemään puotiin ostamaan voita, munia ja muuta, mitä saattaisi tarvita. Hän ei tahtonut käyttää keittämiseensä rahtuakaan talossa olevia aineksia, vaan meni vanhan teekannun luo, jonka sisään hänen yksityiset rahavaransa olivat talteen pannut, ja otti sieltä riittävän summan.

Tapasin Matty-neidin sangen hiljaisena ja melkoisen murheellisena; mutta sitten hän koetti minun tähteni hymyillä. Päätettiin, että minä kirjoittasin isälleni ja pyytäisin häntä saapumaan kanssamme neuvottelemaan, ja niin pian kuin kirje oli lähetetty aloimme laatia tulevaisuudensuunnitelmia. Matty-neiti oli tuuminut vuokrata yhden ainoan huoneen ja pitää niin paljon huonekaluistaan kuin oli välttämätöntä sen sisustamiseen, sitten myydä loput ja elää hiljakseen niillä varoilla, jotka hänelle jäivät, kun vuokra oli suoritettu. Minä puolestani olin kunnianhimoisempi enkä tyytynyt niin vähään. Ajattelin kaikkea, millä keski-iän sivuuttanut naishenkilö sillä sivistystasolla, joka oli yleinen säätyläisnaisille viisikymmentä vuotta sitten, voisi ansaita toimeentulonsa tai sitä parantaa, sanottavasti menettämättä yhteiskunnallisesta arvostansa; mutta vihdoin syrjäytin tämän viimeisenkin ehdon ja aloin ylimalkaan miettiä, mitä ihmeessä Matty-neiti voisi puuhata.

Opetustoimi oli tietysti ensimmäinen ala, mikä johtui mieleeni. Jos Matty-neiti voisi opettaa lapsille jotakin, toisi se hänet niiden pienien keijukaisten joukkoon, joista hänen sielunsa niin riemuitsi. Muistelin mielessäni hänen kykyjänsä. Kerran olin hänen kuullut sanovan, että hän osasi soittaa pianolla: "Ah! vous dirai-je, maman?" Mutta siitä oli pitkä, pitkä aika; tuo heikko soitannollisen taidon häivä oli haihtunut vuosia sitten. Hän oli myöskin kerran osannut piirustaa hyvin sieviä malleja musliinikirjailuihin asettamalla kappaleen hopeapaperia jäljennettävän kuvion päälle ja pitämällä molempia ikkunaruutua vasten merkitessään pyällykset ja silmukanreiät, Mutta siihen rajoittuikin hänen piirustuskykynsä, enkä luullut, että sillä pitkälle pääsisi. Mitä taasen tuli vakavaan englantilaiseen kasvatukseen – korutöihin ja maantiedon opettamiseen pallojen avulla, – joissa aineissa tyttökoulun opettajatar kehui hänen opinahjoonsa lähetettyjä Cranfordin liikkeenharjoittajien ja ammattilaisten tyttäriä opastavansa, niin Matty-neidin silmät alkoivat käydä heikoiksi, ja epäilin kykenikö hän eroittamaan säikeiden lukumäärän villakankaan mallissa tai oikein arvostelemaan kuningatar Adelaiden kasvojen eri vivahduksia, joita Cranfordissa silloin muodissa olevassa esivallalle uskollisessa korukudonnassa tavoiteltiin. Maata esittävän pallon käsittelyä en muuten itsekään ymmärtänyt, joten tuskin osasin oikein arvioida Matty-neidin kykyä tämän tiedonhaaran opettamisessa; mutta minusta tuntui, että päiväntasaajat, käännepiirit ja muut tuollaiset salaperäiset, kuvitellut kaaret olivat hänelle tosiaan perin hämäriä viivoja ja että hän katseli eläinradan merkkejä vain jäännöksenä noituuden ja taikaoppien aikakaudelta.

Se, mistä Matty-neiti taiteitten alalla erityisesti ylpeili, oli erivärisestä paperista valmistettujen ja sulkien muotoisiksi leikattujen kynttilänsytyttäjäin eli "tuohusten" (kuten hän itse halusi niitä nimittää) tekeminen ja kauniisti kirjailtujen sukkanauhojen kutominen. Saadessani lahjaksi tuollaisen sirotekoisen parin olin kerran sanonut tuntevani kiusausta pudottaa toisen niistä kadulle ihailtavaksi; mutta näin tämän pienen pilan (ja perin pienihän se oli) suuresti kiusaavan hänen säädyllisyydentunnettaan, ja hän otti asian niin vakavasti, että säikähtyneenä pelkäsi kiusauksen minulle jonakuna päivänä käyvän liian voimakkaaksi, minkävuoksi ihan kaduin, että olin rohjennut tuon viattoman leikin laskea. Tällaisten taiteellisen huolekkaasti kudottujen sukkanauhojen, heleävärisen sytytinkimpun tai salaperäisen omituisesti silkkilankaan punotun korttisarjan lahjoittaminen olivat Matty-neidin hyvin tunnettuja suosion merkkejä. Mutta maksaisiko kukaan siitä, että heidän lapsilleen opetettaisiin näitä taitoja, tai suostuisiko Matty-neiti maallisesta mammonasta myymäänkään sitä näppäryyttä, jolla hänen sormensa sommittelivat näitä häntä rakastaville henkilöille arvokkaita pikku esineitä?

Johduin sitten ajattelemaan lukemista, kirjoitusta ja laskentoa. Mutta lukiessaan joka aamu kohdan raamatusta hän aina yskähti tullessaan pitkiin sanoihin. Epäilin hänen kykyänsä suoriutua sukutauluja esittävästä luvusta, vaikka olisi kuinka monta kertaa yskäissyt. Hänen käsialansa oli selvää ja siroa – mutta oikeinkirjoitus! Hän näkyi ajattelevan, että mitä poikkeuksellisempaa se oli ja mitä enemmän vaivaa se hänelle tuotti, sitä suurempi kohteliaisuus se oli kirjeen saajalle. Sanat, jotka hän yleensä tavasi aivan oikein minulle kirjoitellessaan, muuttuivat kovin arvoituksellisiksi hänen kirjeissään isälleni.

Ei, ei ollut mitään, jota hän voisi opettaa Cranfordin nousevalle sukupolvelle, elleivät pienokaiset olisi halunneet kernaasti oppia ja omaksua hänen kärsivällisyyttänsä, hänen nöyryyttänsä, hänen lempeyttänsä sekä hänen levollista tyytyväisyyttänsä kaikkeen, mitä hän ei osannut. Harkitsin harkitsemistani, kunnes Martha, jonka kasvot olivat itkusta pullistuneet ja turvonneet, tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis.

Matty-neidillä oli muutamia pikku omituisuuksia, joita Martha oli taipuvainen katselemaan huomiota ansaitsemattomina oikkuina tai lapsellisina päähänpistoina, joista kahdeksankuudetta vuoden vanhan naisen hänen mielestään kai olisi tullut yrittää vapautua. Mutta tänään kaikesta oli otettu mitä huolellisimmin vaari. Leipä oli leikattu Mattyn mielenmukaisiksi siroiksi viipaleiksi, jotka hänestä olivat niin hauskannäköisiä, koska hänen äitinsä oli halunnut ne siihen tapaan leikattaviksi; ikkunaverho oli vedetty niin pitkälle, että se esti näkemästä naapurin tallin ikävää, tiiliseinää, mutta ei kuitenkaan sulkenut silmältä keväiseen rehevyyteensä puhkeavan poppelin hentoa, lehtevää vihannuutta. Marthan äänensävy hänen Matty-neitiä puhutellessaan oli tänään aivan samanlainen kuin millä tämä rehti, suorasanainen, silaamaton palvelijatar tavallisesti puhutteli vain pieniä lapsia ja jota en ollut hänen vielä koskaan kuullut käyttävän aikuisille.

Olin unohtanut mainita Matty-neidille putingista ja pelkäsin, ettei hän tekisi sille täyttä oikeutta, sillä hänellä oli tänään ilmeisesti huono ruokahalu. Senvuoksi käytin tilaisuutta ilmoittaakseni hänelle salaisuuden, kun Martha poistui huoneesta korjatessaan lihan pöydästä. Mattyn silmät täyttyivät kyynelistä, eikä hän voinut puhua ilmaistakseen kummastusta tai iloa Marthan palatessa kantaen korkealla herkkua, joka mitä ihmeellisimmän taitavasti oli muovattu makaavaa leijonaa esittämään. Marthan kasvot säteilivät ylpeästä ilosta hänen asettaessaan sen pöydälle Matty-neidin eteen riemastuneesti huudahtaen: "Kas tuossa!"

Matty-neiti tahtoi lausua kiitoksensa, mutta ei voinut. Senvuoksi hän tarttui Marthan käteen ja puristi sitä lämpimästi. Tällöin tyttö purskahti itkemään, ja töin tuskin voin itsekään pysyä tarpeellisen levollisena. Martha syöksähti ulos huoneesta, ja Mattyn täytyi rykäistä pari kertaa ennenkuin sai sanaa suustansa. Vihdoin hän lausui: "Tekisi mieleni säilyttää tämä putinki lasikuvun alla, rakas ystävä!" Ajatus korinttisilmäisen makaavan leijonan korottamisesta kunniapaikalle uuninreunustalle kutkutti hysteeristä mielikuvitustani ja alkoi minua naurattaa, mikä jonkun verran kummastutti Matty-neitiä.

"Olen tosiaan, hyvä ystävä, eläessäni nähnyt rumempiakin esineitä lasikuvun alla", sanoi hän.

Niin olin kyllä itsekin, vieläpä varsin usein, ja pakotin siis kasvoilleni jälleen vakavan ilmeen tuskin voiden nyt pidättyä edes itkemästä, ja molemmin kävimme käsiksi putinkiin, joka oli todellakin oivallista, vaikka jokainen suupala tuntui meidät tukehduttavan, sydämemme kun olivat pakahtumaisillaan.

Meillä oli liiaksi ajateltavaa puhuaksemme paljon sinä iltapäivänä. Se kului hyvin tyynesti. Mutta kun teekeittiö tuotiin sisälle, välähti uusi ajatus mielessäni. Miksei Matty-neiti voisi avata teekauppaa – silloisen Itä-intialaisen teeosakeyhtiön tavaranmyyjänä? Tätä suunnitelmaa vastaan ei mielestäni voitu löytää mitään muistuttamista, samalla kun se tarjosi monenlaisia etuja – toki edellyttäen, että Matty-neiti voittaisi vastenmielisyytensä alentua mihinkään liikehommiin. Tee ei ollut rasvaista eikä tahmeata, joita kahta ominaisuutta Matty ei voinut sietää. Mitään näyteakkunaa ei kaivattaisi. Tosin kyllä olisi tarpeen pieni, siromuotoinen ilmoitustaulu, että hänellä oli lupa teenmyyntiin, mutta toivoin, että se voitaisiin asettaa sellaiseen paikkaan, missä sitä ei kukaan näkisi. Raskastakaan tavaraa tee ei ollut eikä siis rasittaisi Matty-neidin heikkoja voimia. Ainoa vastus oli ostamisessa ja myymisessä.

Vain hajamielisesti vastaillessani Matty-neidin miltei yhtä hajamielisiin kysymyksiin kuulimme kolinaa portailta ja kuisketta oven ulkopuolelta, joka kerran avautuikin, mutta sulkeutui jälleen ikäänkuin jonkun näkymättömän voiman liikuttamana. Hetkisen kuluttua Martha astui sisälle laahaten perässään isoa, pitkää nuorta miestä, joka oli tulipunainen ujoudesta eikä ällistyksissään muuta osannut kuin alituisesti suoria tukkaansa.

"Anteeksi, neiti hyvä, Jem Hearn se vain on", virkkoi Martha esittelyksi; ja niin hengästyksissään hän oli, että arvelin hänen saaneen käyttää ruumiinvoimiansa kukistaakseen toverinsa vastahakoisuuden esiintyä neiti Matilda Jenkynsin vierashuoneen ruhtinaallisella näyttämöllä.

"Ja anteeksi, neiti, se tahtoi naida minut heti paikalla. Ja kah, hyvä neiti me halutaan ottaa täyshoitolainen – yksi ainoa hiljainen ihminen, niin että me saadaan ansiomme paremmin riittämään. Me vuokrataan itsellemme mikä sopiva asunto tahansa, ja oi rakas neiti Matty, jos rohkenen kysyä, olisiko teillä mitään sitä vastaan, että tulisitte meille asumaan? Jem toivoo sitä yhtä paljon kuin minäkin. (Jemille: Sinä suuri tolvana! Mikset auta minua?) Kyllä se toivoo sitä kumminkin, yhtä paljon kuin minäkin – etkö, Jem? Mutta mies-parka on joutunut pökerryksiin, kun oli tultava säätyhenkilöitä puhuttelemaan."

"Ei se niin ole", puuttui puheeseen Jem. "Mutta sinähän aivan yllätit minut, enkä minä aikonut naimisiin noin päätä pahkaa – eikä sun liukaskielisyytesi minua hämmennä. Eipä niin, että mulla olis mitään sitä vastaan, arvon neiti" (kääntyen Mattyn puoleen), "mutta kun Martha on niin äkkipikainen, jos se kerran saa jotakin päähänsä. Ja avioliitto, hyvä neiti – avioliitto ikäänkuin naulitsee miehen. Mutta sanonpa sentään, etten sitä kadu, kun tuumasta kerran on tosi tullut."

"Kuulkaahan, hyvä neiti", virkkoi Martha, joka kaiken aikaa oli nykinyt häntä hihasta, töninyt häntä olkapäällänsä ja muulla tavoin koettanut keskeyttää hänen puheensa, "älkää hänestä välittäkö; kyllä hän vielä oikein päin kääntyy. Eilenillalla viimeksi se pyyteli pyytelemistään, että tulisin hänen vaimokseen, ja yhä yltyi sanoessani, etten voinut sitä vielä vuosikausiin ajatella. Nyt se vain on äkillisestä ilosta pökerryksissään. Mutta tiedäthän, Jem, että haluat vuokralaista aivan yhtä tosissasi kuin minäkin." (Uusi voimakas tuuppaus.)

"Niin, jos neiti Matty tahtoo asua luonamme – muutoin en suinkaan halua vieraita ihmisiä kiusaksemme", sanoi Jem tahdittomasti, minkä seikan huomasin raivostuttavan Marthaa, tämä kun mieli esittää vuokralaisen heidän hartaana toivomuksenaan ja selittää asian siinä valossa, että Matty neiti tasoittaisi heidän polkunsa ja tekisi heille hyvän työn, jos vain tulisi asumaan heidän luokseen. Matty-neidin itsensä saivat tämän parin puheet hämilleen. Heidän tai oikeammin Marthan äkillinen päätös avioliittoon menosta horjutti häntä ja esti hänet todenteolla harkitsemasta tuumaa, joka Marthalla oli sydämellään. Vihdoin Matty-neiti aloitti:

"Avioliitto on vakava asia, Martha."

"Sitä se tosiaan on, hyvä neiti", varmensi Jem. "Eipä silti, että minulla olisi mitään Marthaa vastaan."

"Et ole antanut mulle pahaakaan rauhaa kysymyksiltäsi, milloin menisimme vihille", sanoi Martha suuttuneena, kasvot hehkuvanpunaisina ja itku kurkussa, – "ja nyt häpäiset minut emäntäni ja kaikkien nähden".

"No, no, Martha, älähän nyt, älähän nyt! Mutta miehen täytyy saada aikaa vetää henkeänsä", tyynnytteli Jem, turhaan tavoitellen tytön kättä. Nähdessään, että tämä oli syvemmin loukkaantunut kuin hän oli luullut, hän näkyi yrittävän koota hajaantuneet sielunkykynsä, ja suorasukaisemman arvokkaasti kuin mitä kymmentä minuuttia aikaisemmin olisin hänestä uskonut hän kääntyi Matty-neidin puoleen lausuen: "Toivon teidän tietävän, madam, että minun täytyy pitää arvossa jokaista kuin on ollut hyvä Marthaa kohtaan. Ajattelin aina, että hänestä tulisi vaimoni – joskus; ja hän on usein jutellut teistä ja sanonut teitä ystävällisimmäksi rouvashenkilöksi, minkä koskaan oli tavannut. Ja vaikka totinen tosi on, etten olisi tahtonut vaivoiksemme tavallisia vuokralaisia, osoittaisitte meille suuren kunnian, jos asettuisitte luoksemme. Varmaan Martha parhaansa mukaan huolehtisi mukavuudestanne, ja minä pysyttelisin tieltänne poissa niin paljon kuin suinkin, mikä kai olisi paras kohteliaisuus minunlaiseni tomppelin puolelta."

Matty-neiti oli ahkerasti hommaillut silmälasiensa ottamisessa nenältään, niiden pyyhkimisessä ja takaisin asettamisessa; mutta hän ei osannut sanoa muuta kuin: "Älkää antako minkään ajatusten minusta kiirehtiä itseänne avioliittoon, älkää suinkaan. Avioliitto on niin perin vakava asia!"

"Mutta Matty-neiti ottaa suunnitelman harkittavakseen, Martha", sanoin minä hyvin käsittäen sen tarjoamat edut ja tahtomatta menettää tilaisuutta sen miettimiseen. "Eikä varmaan hän enempää kuin minäkään koskaan unohda Marthan hyväntahtoisuutta, emmekä teidänkään, Jem."

"Kah niin, neiti! Kyllä minulla hyvä tarkoitus on, vaikka vähän hämmennyin, kun minut noin ikäänkuin työntämällä ajetaan suoraa päätä avioliittoon, ja ehken minä oikein osaa lausua ajatustani. Mutta varmasti olen kylläkin halukas, kunhan vain saan aikaa tottuakseni. Mitävasten sinä, Martha, tytönletukka, siis noin itket ja tuolla tavoin minua sivaltelet, jos tulen lähellesi?"

Tämän viimeisen lauseen hän sanoi kuiskaten ja sillä oli se vaikutus, että Martha karkasi ulos huoneesta, kosija lepytellen perässä. Senjälkeen Matty-neiti istuutui ja purskahti sydämelliseen itkuun, mikä muka johtui siitä, että ajatus Marthan joutumisesta näin pian naimisiin häntä ihan kammotti. Hän sanoi, ettei koskaan antaisi itselleen anteeksi, jos olisi aihetta otaksua hänen itsensä olevan syypään tytön kiireeseen. Minä taas luulen, että noista kahdesta enimmin surkuttelin Jemiä; mutta sekä Matty-neiti että minä osasimme antaa täyden arvon tuon kunnon parin hyväntahtoisuudelle, vaikka siitä puhuimme ainoastaan vähäisen ja sitä enemmän avioliiton mahdollisuuksista ja vaaroista.

Sitten aikaisin seuraavana aamuna sain neiti Polelta niin salaperäisesti kokoonkäännetyn ja niin monilla sineteillä varustetun kirjelapun, että minun täytyi repiä paperi ennenkuin voin sen avata. Ja lukemaan päästyäni saatoin tuskin ymmärtää tarkoitusta, sillä se oli niin sekava ja oraakkelimainen. Sain kuitenkin selville, että minun oli mentävä neiti Polen luo kello yhdeltätoista; aikamäärä 11 oli merkitty sekä kirjaimilla että numeroilla, ja sana "aamupäivällä" kahdesti alleviivattu ikäänkuin olisi ollut luultavaakaan, että saapuisin kello yhdeltätoista illalla, kun kaikki Cranfordissa tavallisesti olivat vuoteissaan ja unen helmoissa jo kymmeneltä. Ei ollut mitään muuta allekirjoitusta kuin neiti Polen takaperoisessa järjestyksessä piirretyt nimikirjaimet P.E., mutta kun Martha oli antanut minulle kirjeen tervehtien "neiti Polelta", ei tarvinnut olla tietäjä arvatakseen, kuka sen oli lähettänyt. Ja jos kirjoittajan nimi oli pidettävä salassa, oli varsin onnellista, että olin yksinäni silloin, kun Martha kirjeen antoi.

Pyyntöä noudattaen lähdin neiti Polen luo.

Oven avasi minulle hänen pieni palvelustyttönsä Lizzy, joka oli pyhätamineissaan ikäänkuin joku suuri tapaus olisi tänä arkipäivänä odotettavissa. Samanmukaisesti oli myöskin siistitty yläkerrassa oleva vierashuone. Pöydälle oli levitetty paras viheriäinen korttipeli-verka, ja sille oli asetettu kirjoitusvehkeitä. Pienellä ompelupöydällä oli lautasella äsken täytetty pullo primulaviiniä ja hiukan sormileivoksia. Neiti Pole itse esiintyi juhlavaatteissa ikäänkuin vieraita vastaanottaakseen, vaikka kello oli vasta yksitoista. Rouva Forrester istui hiljaa ja surullisesti nyyhkytellen, ja minun tulostani näkyivät hänen kyyneleensä uudelleen yltyvän. Ennenkuin olimme lopettaneet murheellisesti ja salaperäisesti vaihdetut tervehdyksemme, kuului uusi naputus ja rouva Fitz-Adam astui sisälle tulipunaisena kävelystä ja kiihtymyksestä. Näytti siltä kuin odotettu seurue olisi jo täysilukuisena saapuvilla, sillä nyt neiti Pole muutamilla eleillä ilmaisi aikovansa käydä asiaan käsiksi. Hän kohensi pesää, avasi ja sulki oven, ryki ja tuhautteli nenäänsä. Sitten hän järjesti meidät pöydän ympäri toimittaen minut itseänsä vastapäätä; ja kaikkein viimeksi hän kysyi minulta, oliko surullinen huhu, että Matty-neiti oli menettänyt kaiken omaisuutensa, totta, kuten hän pelkäsi sen olevan?

Tietysti ei minulla ollut muuta kuin yksi vastaus annettavana, enkä koskaan ole nähnyt vilpittömämpää surua kuin se, mikä noiden kolmen edessäni istuvan naisen kasvoista kuvastui.

"Toivon, että rouva Jamieson olisi täällä!" sanoi rouva Forrester vihdoin, mutta rouva Fitz-Adamin ilmeestä päättäen tämä ei voinut hänen toivomustaan kannattaa.

"Ilman rouva Jamiesoniakin", virkkoi neiti Pole rahtunen loukkaantunutta arvontuntoa äänessään, "me vastaanottohuoneeseeni kokoontuneet Cranfordin naiset voimme päättää jotakin. Arvelen, ettei ketään meistä voi nimittää rikkaaksi, vaikka kaikki olemme kyllin vakavaraisia tyydyttääksemme sivistynyttä ja hienostunutta aistiamme, joka ei tahtoisi esiintyä kerskuvan räikeästi, vaikka siihen olisi tilaisuuttakin." (Tässä huomasin neiti Polen vilkaisevan pieneen, kämmeneensä kätkettyyn korttiin, johon hän luullakseni oli merkinnyt joitakuita muistiinpanoja.)

"Neiti Smith", jatkoi hän puhutellen minua – tavallisesti minua nimitettiin Maryksi kaikkien täällä läsnäolevien kesken, mutta tämä oli virallinen tilaisuus, – "olen kahdenkesken puhutellut (eilen iltapäivällä sen otin tehdäkseni) näitä naisia ystävätärtämme kohdanneen onnettomuuden johdosta, ja jokainen meistä myönsi, että, mikäli meiltä jotakin riitti, ei ollut ainoastaan velvollisuutemme, vaan ilomme, tosi-ilomme, Mary!" – tässä kohdassa sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, ja hänen täytyi pyyhkiä silmälasejansa ennenkuin voi jatkaa – "tehdä voitavamme häntä – neiti Matilda Jenkynsiä – avustaaksemme. Mutta ottaen huomioon jokaisen hienostuneen naisen sydämessä elävän herkän itsenäisyysvaiston" (olin varma, että hän nyt vilkaisi korttiinsa) "haluamme lahjoittaa ropomme salaisella ja peitetyllä tavalla, jottemme loukkaisi äsken mainitsemiani tunteita. Ja tarkoituksemme pyytäessämme teitä saapumaan kokoukseemme tänä aamuna oli, että tietäen olevanne herra Smithin tytär... tuota noin, tietäen isänne olevan ystävämme luottamusmiehenä ja neuvonantajana raha-asioissa, ajattelimme hänen kanssaan neuvottelemalla voivanne keksiä jonkun keinon, millä antimemme saataisiin näyttämään tuloerältä, jonka neiti Matilda Jenkyns laillisen oikeutensa perusteella on saamassa – – Luultavasti isänne, joka tuntee hänen sijoituksensa, voi täyttää kaavakkeeni aukon."

Neiti Pole päätti puheensa ja katsahti ympärilleen odottaen hyväksymistä ja myöntymystä.

"Kai olen esiintuonut ajatuksenne, hyvät naiset. Ja sallikaa minun neiti Smithin miettiessä vastaustansa tarjota teille vähän virvokkeita."

Minulla ei ollut paljoa vastattavaa: sydämessäni tunsin suurempaa kiitollisuutta heidän hyväntahtoisuudestaan kuin välitin sanoin ilmaista. Senvuoksi mutisin vain jotakin siihen suuntaan, että mainitsisin isälleni neiti Polen ehdotuksesta, ja lisäsin, että "jos joku järjestely rakkaan Matty-neidin hyväksi keksittäisiin..." Tässä kävi mielenliikutukseni ylivoimaiseksi, ja minun täytyi virkistää itseäni lasillisella primulaviiniä ennenkuin voin tyrehdyttää kyyneltulvan, jonka parin, kolmen viimekuluneen päivän aikana olin hillinnyt. Pahinta oli, että kaikki naiset itkivät kuorossa. Neiti Polekin itki, vaikka hän oli satoja kertoja sanonut, että liikutuksensa paljastaminen osoitti heikkoutta ja itsehillinnän puutetta. Hän toipui jonkinlaiseen heikkoon, hermostuneeseen suuttumukseen, joka oli tähdätty minua vastaan, koska minä esimerkilläni olin heidät kaikki temmannut mukaan. Sitäpaitsi häntä luullakseni ärsytti, etten kyennyt vastauspuheeseen. Ja jos olisin edeltäpäin tietänyt, mistä oli kysymys ja minulla olisi ollut kortti, jolle tehdyt muistiinpanot olisivat olleet apunani sydämestäni pulppuilevien tunteitteni sanoiksi sommittelemisessa, niin olisinkin yrittänyt häntä tyydyttää. Mutta näin ollen jäi puhuminen rouva Forresterin asiaksi, sitten kun jälleen olimme rauhoittunnet.

"En häpeä ystävien kesken tunnustaa, että... ei, en minä ole varsinaisesti köyhä, mutta en mielestäni siksi varoissani, että minua voitaisiin nimittää rikkaaksi. Rakkaan Matty-neidin vuoksi soisin sitä olevani. Mutta jos suvaitsette, niin merkitsen sinetöityyn kirjeeseen, mitä voin antaa. Tahtoisin vain, että summa olisi suurempi; rakas Mary, sitä tosiaan tahtoisin."

Nyt ymmärsin, miksi oli varattu paperia, kyniä ja mustetta. Jokainen läsnäolevista naisista merkitsi rahaerän, minkä vuosittain saattoi antaa, allekirjoitti paperin ja sulki sen salaperäisesti. Jos heidän ehdotuksensa hyväksyttiin, sai isäni vaitiolon velvoituksella avata kirjeet. Ellei, niin ne palautettaisiin asianomaisille.

Kun toimitus oli päättynyt, nousin minä lähteäkseni; mutta jokainen naisista näkyi haluavan minua kahdenkesken puhutella. Neiti Pole pysähdytti minut vierashuoneessa selittääkseen, miksi hän rouva Jamiesonin poissaollessa oli ottanut käsiinsä "liikkeen" johdon, kuten hän suvaitsi sitä nimittää, ja myöskin ilmoittaaksen minulle kuulleensa luotettavalta taholta, että rouva Jamieson oli tulossa kotiin kovin närkästyneenä veljensä leskeen, jonka oli heti muutettava pois hänen talostaan ja jonka vielä samana iltapäivänä arveltiin lähtevän matkalle palatakseen Edinburghiin. Tietysti ei tätä uutista voinut ilmoittaa rouva Fitz-Adamin kuullen, varsinkaan, kun neiti Pole oli taipuvainen uskomaan, ettei lady Glenmiren kihlaus herra Hogginsin kanssa mitenkään voisi kestää rouva Jamiesonin vihan roihua. Keskusteluni neiti Polen kanssa päättyi tämän hartaisiin tiedusteluihin Matty-neidin terveydentilasta.

Astuessani portaita alas tapasin rouva Forresterin minua odottamassa ruokasalin oven edessä. Hän veti minut sisälle ja kun ovi oli suljettu yritti pari kolme kertaa alottaa puhetta jostakin aiheesta, joka näytti niin tukalalta, että jo pelkäsin asian iäksi jäävän toisillemme epäselväksi. Vihdoin hän sen sanoi; vanha rouva-parka vapisi kaiken aikaa ikäänkuin toisi päivänvaloon suuren rikoksen kertoessaan minulle, kuinka perin, perin niukoilla varoilla hänen täytyi toimeentulla. Tämän tunnustuksen pakotti hänet tekemään pelko, että luulisimme hänen kirjeessään mainitun vähäpätöisen avustuksen olevan missään suhteessa hänen rakkauteensa ja kunnioitukseensa Matty-neitiä kohtaan. Ja kuitenkin tuo summa, jonka hän niin kernaasti luovutti, oli tosiaan enemmän kuin kahdeskymmenes osa siitä, millä hänen oli elettävä sekä pidettävä taloutta ja pientä palvelustyttöä, niinkuin Tyrrellinä syntyneelle toki oli välttämätöntä. Ja kun tulot eivät kaiken kaikkiaan nouse edes sataan puntaan, aiheuttaa kahdennenkymmenennen osa luovuttaminen välttämättömästi monta huolellista säästelyä ja monenlaista itsensä kieltämistä, mikä kaikki näyttää pieneltä ja vähäpätöiseltä tämän maailman tileissä, mutta jolla, tiedämmehän, on toisenlainen arvo eräässä toisessa tilikirjassa. Hän toivoi kovin olevansa rikas, sanoi hän, ja tätä toivomusta hän yhä toisteli, ei suinkaan itsensä vuoksi, vaan hartaasta, palavasta halusta, joka hänellä oli kukkuroittaa Matty-neidin elämän mukavuuksien mitta.

Kului jokunen aika ennenkuin sain hänet kyllin lohdutetuksi jättääkseni hänet; ja sitten talosta lähtiessäni oli minua väijymässä rouva Fitz-Adam, joka hyökkäsi kimppuuni uskoakseen minulle puolestaan jotakin melkein aivan päinvastaista. Hän ei ollut tahtonut merkitä kaikkea, mitä häneltä riitti ja mitä hän oli valmis antamaan. Hän sanoi minulle, ettei hän mielestään enää koskaan voisi katsoa Matty-neitiä silmiin, jos lahjoittaisi hänelle niin paljon kuin mielensä teki.

"Matty-neiti", jatkoi hän edelliseen, "oli minusta oikein hieno nuori neitonen siihen aikaan, kun minä olin vain pelkkä maalaistyttö ja kävin torilla myymässä munia, voita ja muuta sellaista, sillä, vaikka isäni oli varakas, hän aina vaati minua jatkamaan äitini tapaan, ja minun täytyi joka lauantai tulla Cranfordiin ottamaan selvää maalaistuotteiden kysynnästä, hinnoista ja sen sellaisista. Eräänä päivänä muistan tavanneeni Matty-neidin Combehurstiin vievällä tanhualla. Hän kulki jalkakäytävällä, joka on melkoisesti korkeammalla ajotietä, kuten tiedätte, ja eräs herrasmies ratsasti hänen vieressään jutellen hänen kanssaan hänen katsellessaan alaspäin poimimiinsa kevätesikkoihin ja riipoessaan niitä sormillaan palasiksi. Minä luulen, että hän itki. Mutta pysähdyttyään hän kääntyi ja juoksi minun luokseni kysymään – oi, kuinka ystävällisesti! – kuolinvuoteellaan makaavan äitirukkani vointia. Ja kun pillahdin itkuun, tarttui hän käteeni lohduttaakseen minua. Herrasmies odotteli häntä kaiken aikaa – ja varmaankin tytön sydän-parka tunsi jotakin ahdistusta. Minusta oli kovin kunniakasta, kun kirkkoherran tytär, joka usein vieraili Arleyn aatelislinnassa, minua noin kauniisti puhutteli. Siitä pitäen olen häntä aina rakastanut, vaikkei minulla ehkä ollut siihen oikeutta. Mutta jos voitte keksiä jonkun keinon, millä minulle kävisi mahdolliseksi kenenkään tietämättä antaa vähän enemmän, olisin teille hyvin kiitollinen, rakas neiti. Veljeni taas mielihyvällä hoitaisi häntä ilmaiseksi – hankkisi lääkkeet, iilimadot ja kaikki. Tiedän, että hän ja mylady (hyväinen aika, niinä päivinä, joista teille kerroin, en aavistanutkaan, että minusta koskaan tulisi aatelisrouvan nato!) tekisivät mitä tahansa Matty-neidin hyväksi, kuten me kaikki muutkin."

Sanoin hänelle, etten sitä epäillytkään, ja lupasin levottomuudessani jos jotakin päästäkseni kotiin Matty-neidin luo, joka kylläkin saattoi ihmetellä, mihin olin joutunut, kun olin ollut kaksi tuntia poissa voimatta selittää syytä siihen. Hän ei kuitenkaan ollut paljoa huomannut ajan kulua puuhaillessaan lukemattomissa pikku askareissa valmistuakseen suureen askeleeseen – nykyisen asuntonsa jättämiseen. Hänelle tuotti ilmeisesti huojennusta, kun sai tehdä jotakin elämän vaatimustensa rajoittamiseksi, sillä, sanoi hän, milloin hän vain pysähtyi ajattelemaan, hänen mieleensä muistui mies-poloinen kelvottomine viiden punnan seteleineen, jolloin hän tunsi itsensä aivan epärehelliseksi. Mutta jos hänellä oli niin paha mieli, miltä mahtoi tuntuakaan pankin johtokunnasta, jonka täytyi tietää paljoa enemmän tämän vararikon aiheuttamasta onnettomuudesta? Hän melkein suututti minut jakamalla myötätuntonsa näiden, toisten ihmisten asiain huonon hoidon vuoksi muka itsemoitteen kalvamien pankinjohtajain ja hänen tavallaan kärsivien viattomien ihmisten välillä. Hän näkyi todella uskovan, että näistä kahdesta taakasta köyhyys oli keveämpi kuin itsesyytös; mutta omassa mielessäni epäilin, oliko johtokunta samaa mieltä hänen kanssaan.

Vanhoja kätköjä kaivettiin esille ja tarkastettiin, mikä raha-arvo niillä mahdollisesti olisi. Onneksi se oli pieni. Muutoin en tiedä, kuinka Matty-neiti olisi hennonut erota sellaisista esineistä kuin äitinsä vihkisormus, omituisesta, kömpelötekoisesta rintaneulasta, jolla hänen isänsä oli rumentanut paidanröyhelöänsä, ynnä muista. Kuitenkin järjestelimme kapineita hiukan niiden rahallisen arvon mukaan ja olimme aivan valmiina, kun isäni seuraavana aamuna saapui.

En aio vaivata teitä kaikilla käsittelemillämme yksityiskohdilla; ja yksi syy niistä vaietakseni on, etten ymmärtänyt, mitä silloin teimme, enkä sitä nyt enää muista. Matty-neiti ja minä istuimme nyökkäillen myöntymystämme laskuihin, suunnitelmiin, selostuksiin ja asiakirjoihin, joista kumpikaan emme luullakseni käsittäneet ainoatakaan sanaa. Sillä isä oli selväjärkinen ja päättäväinen sekä oivallinen liikemies, ja jos teimme pienimmänkään kysymyksen tai ilmaisimme pienintäkään tajuamisen puutetta, oli hänen tapansa terävästi kysäistä: "Häh, häh? Päivänselvä asia! Mitä siihen on muistuttamista?" Ja kun emme olleet käsittäneet mitään hänen ehdotuksestaan, oli meille jokseenkin vaikeata muodostaa vastaväitteemme – emmekä koskaan olleet varmat, oliko meillä mitään vastaan väitettävääkään. Täten Matty-neiti joutui hermostuneesti alistuvaan mielentilaan ja virkkoi "niin" tai "tietysti" jokaisessa pysähdyksessä, kysyttiinpä häneltä tai ei. Mutta sitten kerran Mattyn vapisevalla, epäröivällä äänellä lausuessa: "Sehän on päätetty asia!" ryhdyin häntä säestämään; isäni kääntyi kiivaasti minuun päin ja kysyi: "Mitä tässä on päätettävänä ollut?" Enkä hamaan tähän päivään asti sitä tosiaan tiedä. Mutta ollakseni oikeamielinen täytyy minun tunnustukseksi hänelle sanoa, että hän kesken kaikkien kiireittensä ja omien asioittensa ollessa varsin levottomuutta herättävässä tilassa oli saapunut Drumblesta Matty-neitiä auttamaan.

Viimemainitun ollessa poissa huoneesta puolista hommaamassa – surkeasti hämmentyneenä halusta kunnioittaa isääni herkullisella, maukkaalla aterialla ja vakaumuksestaan, ettei hänellä nyt kaikki rahansa menetettyään ollut oikeutta tätä halua tyydyttää – minä kerroin isäukolle Cranfordin naisten eilisestä kokouksesta neiti Polen luona. Puhuessani hän huiskutti kättä silmäinsä edessä, ja kun jouduin mainitsemaan Marthan tarjouksen ottaa Matty-neidin hoitoonsa, harppasi hän luotani ikkunan ääreen ja alkoi rummuttaa sormillaan ruutuun. Sitten hän äkkiä kääntyi ja virkkoi: "Näetkös, Mary, kuinka hyvä, nuhteeton elämä hankkii kaikkialla ystäviä! Lempo soikoon! Voisin laatia siitä oivallisen saarnan, jos olisin pappi; mutta näin ollen en osaa sommitella lauseilleni loppua... mutta varmaan käsität tarkoitukseni. Lähdemme molemmat pienelle kävelylle puolisen jälkeen ja juttelemme hiukan enemmän näistä suunnitelmista."

Puolinen – lämmintä, maukasta lampaan kylkipaistia ja hiukan kylmiä käristettyjä lonkan viipaleita – tuotiin nyt sisälle! Joka suupala viimemainittua ruokalajia tuli nautituksi Marthan suureksi mielihyväksi. Sitten isä koristelematta sanoi Matty-neidille, että hän halusi puhua minun kanssani kahdenkesken ja lähtisi minun seurassani kävelylle katsellakseen joitakuita entisiä paikkoja; palattuamme minä voisin kertoa Matty-neidille, minkä suunnitelman olimme katsoneet suotavaksi. Juuri kun olimme lähtemässä, Matty kutsui minut takaisin ja virkkoi: "Muistakaa, rakas ystävä, että olen ainoa eloon jäänyt – tarkoitan, ettei ole ketään teoistani kärsimässä. Olen valmis kaikkeen, mikä on oikein ja kunniallista; enkä luule, että Debora, jos hän olinpaikassaan minusta tietää, kovin paljoa välittää, menettelenkö hienosti; sillä hänhän kyllä käsittää kaikki, hyvä ystävä. Osoittakaa minulle vain, mihin minun on ryhdyttävä, ja maksakaamme ihmis-raukoille, mikäli kykenen."

Annoin hänelle sydämellisen suudelman ja juoksin isäni jälkeen. Keskustelumme tulos oli tällainen: Jos kaikki asianomaiset suostuivat, menisivät Martha ja Jem mahdollisimman pian naimisiin ja asettuisivat Matty-neidin silloiseen huoneustoon. Summa, jonka Cranfordin naiset olivat sitoutuneet vuosittain suorittamaan, riitti suurimpaan osaan vuokrasta, joten Martha voi vapaasti määrätä, mitä Matty-neiti maksaisi asunnostaan tarpeellisine lisämukavuuksineen. Myynnin suhteen isäni alussa epäröitsi. Hän sanoi, että pappilan vanhat huonekalut, niin huolellisesti ja kunnioittavasti kuin niitä oli pideltykin, tuottaisivat vain vähän ja että se pienoinen rahaerä uppoisi pisarana "Kaupungin ja ympäristön pankin" velkamereen. Mutta esittäessäni, että tietoisuus mahdollisuuden mukaan täytetystä velvollisuudesta rauhoittaisi Matty-neidin herkkää omaatuntoa, hän antoi perään, varsinkin sitten kun olin kertonut hänelle viiden punnan setelin lunastamisesta ja hän kelpo lailla torunut minua, etten ollut mokomaa hulluttelua estänyt. Sitten mainitsin suunnitelmastani, että Matty-neiti voisi kartuttaa pieniä tulojaan teen myynnillä; ja hämmästyksekseni (sillä minä olin siitä ajatuksesta jo melkein luopunut) isä tarttui asiaan kaikella liikemiehen tarmolla. Luullakseni hän luki kananpojat ennenkuin ne olivat munasta haudotut, sillä hän laski heti tulot, jotka ystäväni sillä tavoin voisi Cranfordissa ansaita, enempään kuin kahteenkymmeneen puntaan vuodessa. Pieni ruokailuhuone oli muutettava myymäläksi antamatta sille kuitenkaan puodin tavallista, rumentavaa leimaa. Myymäläpöytänä olisi tavallinen pöytä, toinen ikkunoista säilytettäisiin sellaisenaan ja toinen muutettaisiin lasioveksi. Ilmeisesti kohosin isän silmissä tämän loistavan ehdotukseni vuoksi. Toivoin vain, ettei se raukeisi Matty-neidin vastustukseen.

Mutta hän oli kärsivällinen ja tyytyväinen kaikkiin järjestelyihimme. Hän sanoi tietävänsä, että tekisimme parhaamme hänen puolestaan. Hän toivoi vain, hänen ainoana ehtonaan oli, että saisi maksaa jokaisen rovon, mikä hänen voitiin väittää olevan velkaa; hän toivoi sitä isänsä tähden, joka oli ollut yleisesti arvossa pidetty Cranfordissa. Isäni ja minä olimme päättäneet puhua pankista niin vähän kuin suinkin tai oikeammin olla siitä koskaan enää mainitsematta, mikäli sen voimme välttää. Muutamat suunnitelmistamme saattoivat hänet ilmeisesti hiukan hämilleen; mutta tajuamattomuudestani aamulla saamani nuhteet olivat hänellä liian tuoreessa muistissa hänen rohjetakseen enää kovin paljoa kysellä, ja kaikki kävi hyvin hänen vain toivoessaan, ettei ketään hänen tähtensä kiirehdittäisi avioliittoon. Esittäessämme ehdotuksen, että hän avaisi teekaupan, huomasin hänen melkoisesti säikähtävän, ei senvuoksi, että siinä hänen henkilökohtainen hienoutensa joutui vaaraan, vaan ainoastaan siksi, että hän epäili omaa toimintakykyänsä uudella elämänuralla ja olisi pelokkaana mieluimmin alistunut hiukan suurempaan itsensäkieltäymykseen kuin ryhtynyt ponnistuksiin, joihin ei arvellut kykenevänsä. Mutta nähdessään, että isäni pysyi tuumassa, hän huokasi ja lupasi yrittää; ja ellei homma menestynyt, voisihan hän siitä luopua. Hyvä asia kuitenkin oli, etteivät miehet hänen tietääkseen koskaan ostaneet teetä; ja miehiä hän etupäässä pelkäsi. Ne olivat aina niin päättäväisiä ja äänekkäitä, laskivat nopeasti ja tiesivät heti, paljonko oli saatava rahasta takaisin! Kunpa hän vain voisi myydä sokerinamuja lapsille, oli hän varma, että hän voisi ostajiansa tyydyttää!

VIIDESTOISTA LUKU

Onnellinen palaaminen

Ennenkuin lähdin Cranfordista Matty-neidin luota, oli kaikki hänelle mukavasti järjestetty. Rouva Jamiesoninkin hyväksyminen hänen teenmyyntiinsä oli saatu. Tuo oraakkeli oli tarvinnut muutaman päivän miettiäkseen, menettäisikö Matty-neiti sen toimensa vuoksi oikeutensa käydä Cranfordin valioseuroissa. Luulen, että hänellä vihdoin julistaessaan ratkaisunsa oli pienenä sivutarkoituksena lady Glenmiren nöyryyttäminen. Hän näet selitti, että aviovaimon aivan luonnollisesti ja elämän lain mukaan joutuessa puolisonsa yhteiskunnalliselle tasolle naimattomalla naisella sitävastoin säilyy hänen isänsä asemasta johtuva arvo. Näin ollen cranfordilaiset saivat luvan käydä Matty-neitiä tervehtimässä, ja luvalla tai luvatta aiottiin myöskin käydä lady Glenmiren luona.

Mutta suuri oli hämmästyksemme jopa kauhummekin kuullessamme, että herra ja rouva Hoggins palaisivat ensi tiistaina! Rouva Hoggins! Oliko hän kokonaan luopunut arvonimestään ja noin uhmamielin rikkonut välinsä ylimystön kanssa, tullakseen Hogginsiksi? Hän, joka kuolinpäiväänsä asti olisi voinut kantaa lady Glenmiren nimitystä. Rouva Jamieson oli mielissään. Hän sanoi sen vain vahvistavan hänen alkuperäistä vakaumustaan, että tuolla olennolla oli alhainen maku. Mutta "olento" näytti hyvin onnelliselta kirkossa sunnuntaina, emmekä me katsoneet tarpeelliseksi rouva Jamiesonin esimerkin mukaan pitää harsojamme alaslaskettuina sillä puolella päähineitämme, jolla taholla herra ja rouva Hoggins istuivat. Siten emme olisi saaneet katsella hänen hymyileväin kasvojensa loistoa emmekä nähneet hänen sieviä punehduksiaan. En ole varma, näyttivätkö Martha ja Jem säteilevämmiltä sinä iltapäivänä, jona hekin ensi kertaa esiintyivät. Rouva Jamieson tyynnytteli kiihtynyttä mielentilaansa pitämällä ikkunaverhonsa alaslaskettuina ikäänkuin hautajaisissa sinä päivänä, kun herra ja rouva Hoggins ottivat vieraita vastaan; ja vaivoin saatiin hänet enää jatkamaan St. James's Chroniclen tilaamista, niin kiukuissaan hän oli siitä, että lehti oli julkaissut uutisen tuosta avioliitosta.

Matty-neidin huutokauppa kävi mainiosti. Hän säilytti itselleen päivähuoneen ja sänkykamarin kaluston. Edellämainitun hän oli pitävä, kunnes Martha löytäisi vuokralaisen, joka haluaisi sen ostaa. Ja näihin kahteen suojaan hänen täytyi sulloa kaikenlaista tavaraa, jonka – huutokaupanpitäjän sanojen mukaan – eräs tuntematon ystävä oli hänelle huutanut takaisin. Epäilin tästä aina rouva Fitz-Adamia; mutta hänellä oli varmaan ollut joku apulainen, joka tiesi, mitkä esineet niihin entisiltä ajoilta liittyvien muistojen vuoksi olivat Matty-neidille erikoisen kallisarvoisia. Muutoin näytti talossa kylläkin autiolta, lukuunottamatta vielä erästä pienoista makuusuojaa, jonka kaluston isä salli minun ostaa voidakseni asua siellä, jos Matty-neiti sattuisi sairastumaan.

Olin tuhlannut omat pienet taskurahani ostaakseni kaikenlaisia sokerinamuja ja muita makeisia viettelemään Matty-neidin ympärille pikkuväkeä, josta hän niin paljon piti. Teetä heleänvihreissä rasioissa ja sokerileivoksia maljapikareissa oli varattuna myymälään, ja Matty-neiti ja minä tunsimme itsemme aivan ylpeiksi katsellessamme niitä iltana ennen kaupan avaamista. Martha oli hiekalla pessyt lautalattian hohtavan valkoiseksi, ja kiiltävä öljykankaan palanen oli levitetty sille kohtaa, missä ostajat seisoisivat pöydän edessä. Terveellinen laastin ja kalkkimaalin haju tuntui huoneessa. Hyvin pieni kyltti, johon oli kirjoitettu "Matilda Jenkyns, oikeutettu teen myyntiin", oli kätketty uuden oven kamanaan, ja kaksi yltä yleensä salaperäisillä kirjoitusmerkeillä varustettua laatikkoa oli valmiina tyhjentämään sisältönsä rasioihin.

Neiti Mattyllä, kuten minun olisi pitänyt jo ennemmin mainita, oli ollut hiukan tunnonpistoksia ryhtyessään teenmyyntiin, koska kaupungissa jo oli herra Johnson, jonka moniin kauppatavaroihin kuului myöskin tee; ja ennenkuin hän julkesi antautua uuteen hommaansa hän tepsutti minun tietämättäni kilpailijansa puotiin ilmoittaakseen hänelle aikomuksestaan ja kysyäkseen häneltä, oliko luultavaa, että se vahingoittaisi hänen liikettänsä. Isä nimitti tätä hänen mielijohdettansa "sulaksi järjettömyydeksi" ja kysyi, "kuinka liikkeenharjoittajat menestyisivät, jos he alituisesti ottaisivat huomioonsa toistensa edut, sellainen menettely kun heti lopettaisi kaiken kilpailun". Eikä se kenties olisi käynytkään päinsä Drumblessa, mutta Cranfordissa se vastasi hyvin tarkoitustaan; sillä herra Johnson ei ainoastaan ystävällisesti rauhoittanut Matty-neidin arkailevaa mieltä ja poistanut hänen pelkoansa vahingollisesta kilpailusta, vaan tiedänpä varmasti hänen monet kerrat lähettäneen ostajia Matty-neidin luo selittämällä näille, että hän piti varastossa pelkkiä tavallisia teelajeja, kun neiti Jenkynsillä sitävastoin oli aivan ensiluokkaisia merkkejä. Ja kallis tee on hyvin suosittua ylellisyyttä varakkaille liikemies- ja ammattilaisperheille sekä rikkaiden maanviljelijäin vaimoille, jotka nyrpistävät nenäänsä monissa hienoston perheissä käytetylle Congoulle ja Souchongille eivätkä huoli mistään muusta kuin ruutiteestä tai Pekoesta.

Mutta palatkaamme Matty-neitiin. Oli tosiaan hyvin hauskaa nähdä, kuinka hänen epäitsekkyytensä ja yksinkertainen oikeudentuntonsa herättivät samoja hyviä ominaisuuksia muissakin. Hän ei koskaan näkynyt ajattelevan, että kukaan häntä pettäisi, koska hän itse olisi ollut kovin suruissaan, jos olisi sattunut tekemään jollekulle vääryyttä. Olen kuullut hänen keskeyttävän kivihiilentuojan vakuuttelut tyynesti lausumalla: "Tiedän hyvin, että suuresti pahoittelisitte, jos olisitte punninnut väärin." Ja jos hiiliä sillä kertaa ei ollut täyttä määrää, en usko, että niiden paino senjälkeen koskaan oli vailla. Ihmiset olisivat yhtä paljon hävenneet käyttää väärin hänen luottamustaan kuin jonkun lapsen luottamusta. Mutta isä sanoi: "Sellainen yksinkertainen suoruus saattaa varsin hyvin menestyä Cranfordissa, mutta ei koskaan kävisi päinsä muualla maailmassa." Ja arvelen, että maailma tosiaan on kovin paha, koskapa isältäni huolimatta hänen epäluuloistaan kaikkia kohtaan, joiden kanssa tuli tekemisiin, ja monien varovaisuustoimenpiteittensä uhallakin juuri edellisenä vuonna petkutettiin yli tuhannen punnan.

Viivyin täällä kylliksi kauan ehtiäkseni opastaa Matty-neidin uudelle uralleen ja laittaakseni kirkkoherran ostaman kirjaston lähetyskuntoon. Hän oli kirjoittanut Matty-neidille hyvin ystävällisen kirjeen mainiten, kuinka iloinen hän olisi saadessaan sellaisen valiokokoelman kuin herra Jenkyns-vainajalla epäilemättä oli ollut ja sanoi kernaasti maksavansa siitä minkä arvioidun hinnan tahansa. Ja kun kirjaston nykyinen omistajatar tähän suostui, surunvoittoisesti iloiten siitä, että ne jälleen joutuisivat pappilaan ja pinottaisiin takaisin tutunomaisille hyllyilleen, ilmoitti kirkkoherra pelkäävänsä, ettei hänellä ollut tilaa niille kaikille, minkävuoksi hän pyysi Matty-neitiä sallimaan hänen jättää muutamia nidoksia hänelle itselleen. Mutta tämä sanoi, että raamatussaan ja "Johnsonin sanakirjassa" oli hänelle kylliksi, varsinkin kun hän pelkäsi, ettei häneltä jäisi paljoa aikaakaan lukemiseen. Hienotunteisuudesta ystävällistä rovastia kohtaan pidätin kuitenkin muutamia kirjoja.

Hänen suorittamansa kirjojen hinta ja huutokaupasta saadut rahat käytettiin osaksi teevaraston ostoon, osaksi talletettiin pahan päivän, vanhuuden ja sairauden, varalle. Summa oli tosin vähäinen, mutta viimemainittu toimenpide aiheutti joitakuita poikkeamisia totuudesta ja hätävalheita (jotka kaikki tietenkin olivat periaatteessa varsin paheksuttavia ja joihin en käytännössäkään mielelläni turvautuisi), sillä me tiesimme, että Matty-neidin velvollisuudentunto olisi saattanut hänet ymmälle, jos hän olisi tietänyt hänelle järjestämästämme pienestä vararahastosta, vaikka pankin velat jäivät suorittamatta. Koskaan hänelle ei myöskään ollut ilmoitettu, millä tavoin hänen ystävänsä avustivat vuokran maksussa. Olisin halunnut hänelle siitä kertoa, mutta tuo salaperäisyys antoi heidän laupeudentyölleen tenhoa, josta naiset eivät tahtoneet luopua. Alussa Martha saikin väistää monta ihmettelevää kysymystä, millä tavoin hän menetteli voidakseen asua sellaisessa huoneustossa; mutta vähitellen varovainen levottomuus vaimeni tyytyväiseksi alistumiseksi olevaan järjestelyyn.

Lähdin Mattyn luota reippain mielin. Teen menekki kahtena ensimäisenä päivänä oli voittanut vilkkaimmat odotukseni. Koko ympäristö näkyi äkkiä kuluttaneen teensä loppuun. Ainoa muutos, mitä Matty-neidin kaupanteossa olisin toivonut, oli, ettei hän niin hartaan valittelevasti olisi varoitellut eräitä ostajiaan vihreästä teestä – kuvaillen sitä verkalleen vaikuttavaksi myrkyksi, mikä ajan pitkään varmasti turmelee hermot ja tuottaa kaikenlaisia terveydellisiä haittoja. Ihmisten itsepintaisuus sen ostamisessa kaikista hänen varoituksistaan huolimatta kiusasi häntä siihen määrin, että tosiaan pelkäsin hänen lopettavan vihreän teen myynnin ja siten menettävän puolet ostajapiiristänsä. Sain käyttää kaiken kekseliäisyyteni etsiessäni esimerkkejä pitkäikäisyydestä, joka oli yksinomaan johtunut vihreän teen herkeämättömästä käytöstä. Mutta viimeisenä todisteluna, mikä lopullisesti ratkaisi kysymyksen, oli onnellinen viittaukseni eskimoihin, jotka eivät ainoastaan kernaasti nauttineet, vaan joiden vatsat helposti sulattivatkin valaan raania ja talikynttilöitä. Senjälkeen Matty-neiti myönsi, että "toisen myrkky voi olla toisen ruoka", ja tyytyi sittemmin vain tilapäiseen vastusteluun, milloin ostaja hänen mielestään oli liian nuori ja viaton tunteakseen vihreässä teessä muutamien ruumiille piilevät vaarat, ja tavanmukaiseen huokaukseen, milloin ikäihmiset, joilta olisi odottanut järkeä viisaampaan valintaan, mieluummin käyttivät tätä tavaraa.

Matkustin Drumblesta Cranfordiin vähintäänkin kerran neljännesvuodessa järjestämään tilit ja tarkastamaan välttämättömät liikekirjeet. Ja kirjeistä puheen tullen minun täytyy tunnustaa, että aloin olla varsin häpeissäni muistellessani aga Jenkynsille kyhäämääni ja samalla iloitsin, etten ollut siitä kellekään maininnut. Toivoin vain, että kirje oli hukkunut tiellä. Mitään vastausta ei kuulunut. Mitään merkkiä ei näkynyt.

Noin vuosi siitä, kun Matty-neiti oli avannut kauppansa, sain muutamia harakanvarpaita Marthalta. Tämä pyysi minua kiireimmiten saapumaan Cranfordiin. Pelkäsin, että Matty-neiti oli sairastunut, ja matkustin vielä samana iltapäivänä. Hämmästytin Marthan, kun hän näki minut ovea avatessaan. Menimme keittiöön, jossa oli tapamme luottamuksellisesti neuvotella, ja sitten Martha kertoi, että hän pian odotti joutuvansa lapsivuoteeseen – viikon, parin päästä. Hän ei luullut Matty-neidin tästä tietävän ja halusi, että minä ensiksi ilmoittaisin hänelle uutisen, "sillä minä tosiaan", jatkoi Martha hysteerisesti itkien, "pelkään, ettei hän sitä hyväksy, enkä myöskään tiedä, kuka vaalisi häntä, niinkuin häntä tulisi vaalia, sillävälin kun minä olen vuoteen omana".

Lohdutin Marthaa vakuuttamalla hänelle, että viipyisin siksi, kun hän on taas jalkeilla, ja toivoin vain, että hän olisi ilmoittanut minulle syyn tähän äkilliseen kutsuun, jolloin olisin tuonut muassani tarpeellisen vaatevaraston. Mutta Martha oli niin kyynelöivänä, herkkämielisenä ja entisestään erilaisena, että puhuin itsestäni mahdollisimman vähän ja pikemmin koetin lohduttaa Marthaa kaikissa otaksuttavissa ja mahdollisissa onnettomuuksissa, joita hänen mielikuvituksensa loihti esille.

Sitten hiivin ulos katuovesta ja astuin ikäänkuin ostajana puotiin yllättääkseni Matty-neidin ja saadakseni jonkun käsityksen siitä, millaiselta hän uudessa toimessaan näytti. Oli lämmin toukokuun päivä, joten ainoastaan pieni puoliovi oli suljettu, ja Matty-neiti istui myyntipöydän takana kutoen taitoperäistä sukkarihma-paria. Niin hyvin huolitellulta työ näytti minusta, mutta vaikeat pistelmät eivät rasittaneet hänen aivojansa, sillä hän lauloi hiljaa itsekseen kudinpuikkojen nopeasti liikkuessa silmukoissa edestakaisin. Nimitän sitä lauluksi, mutta enpä luule, että soittotaiteilija käyttäisi sitä sanaa tuosta matalan, sortuneen äänen soinnuttomasta, mutta silti suloisesta hyminästä. Sanoista pikemmin kuin sävelestä kuulin, mitä vanhaa laulua hän hyräili; mutta tyyni, jatkuva ääni kertoi tyytyväisyydestä ja oli niin sopusoinnussa pehmeätuntuisen kevätaamun kanssa, että mieleni valtasi hauska odotus seisoessani siinä kadulla aivan oven ulkopuolella.

Menin sisälle. Ensiksi hän ei huomannut, kuka olin, ja nousi ikäänkuin palvellakseen; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä valpas mirri oli tarttunut kutimeen, jonka hän minut nähdessänsä oli kiihkeässä riemussaan pudottanut. Vähäisen juteltuamme havaitsin Marthan otaksuman todeksi. Matty-neidillä ei ollut mitään aavistusta lähenevästä perhetapauksesta. Senvuoksi päätin antaa asiain mennä menojaan, varmana siitä, että kun saapuisin hänen luokseen lapsi käsivarrellani, saisin Marthalle sen anteeksiannon, jonka hän itselleen turhia uskotellen pelkäsi Matty-neidin häneltä epäävän, koska muka uusi tulokas vaatisi äitinsä puolelta osakseen huomiota, jonka myöntäminen olisi uskottomuutta ja kavallusta Matty-neitiä kohtaan.

Mutta minä olin oikeassa. Se on kaiketi perinnöllinen avu, koskapa isä väittää, että hän tuskin milloinkaan on väärässä. Eräänä aamuna viikkoa myöhemmin tulin Matty-neidin luo pieni flanellimytty käsivarsillani. Hän säikähti kovin, kun näytin hänelle, mitä siinä oli, pyysi saada silmälasinsa pukeumapöydältä ja tarkkasi uteliaasti pienokaista ikäänkuin ihaillen sen hyvinmuodostuneita hentoja jäseniä. Päiväkauteen hän ei voinut karkoittaa hämmästyksensä tunnetta, vaan kulki varpaillaan ja oli perin vaitelias. Mutta hän pujahti katsomaan Marthaa, ja molemmat itkivät ilosta. Rohkaistuipa hän Jemiäkin puhuttelemaan, mutta joutui lauseistaan varsin ymmälle eikä tietänyt, miten siitä selviytyisi, kunnes puodin ovikellon helähdys päästi hänet pälkähästä yhtä suureksi huojennukseksi ujolle, ylpeälle, rehdille isällekin, joka häntä onnitellessani puristi niin tarmokkaasti kättäni, että vieläkin olen tuntevinani kipua.

Minulla oli paljon puuhaa Marthan ollessa lapsivuoteessa. Hoitelin Matty-neitiä, valmistin hänen ateriansa, tarkistin hänen laskunsa ja huolehdin rasioiden ja maljakkojen täyttämisestä. Toisinaan autoin häntä myöskin myymälässä, missä hänen menettelynsä tarkkaaminen tuotti minulle melkoista huvia ja joskus hiukan levottomuuttakin. Jos joku lapsi tuli puotiin pyytämään unssin mantelikaramelleja (ja Matty-neidin kaupaksi pitämä laatu oli niin isoa kokoa, että neljä kappaletta siihen riitti), lisäsi hän aina yhden "painon täytteeksi", kuten hän sanoi, vaikka vaakakuppi jo oli täysin kallistunut; ja kun tällaisista kaupanpäällisistä huomautin, vastasi hän vain: "Pienokaiset pitävät niistä niin paljon!"

Ei hyödyttänyt hänelle selittää, että tuo viides karamelli painoi neljännesunssin ja aiheutti joka erältä hänelle suoranaista tappiota. Muistin silloin vihreän teen ja sulitin nuoleni hänen omasta varastostaan selittämällä, kuinka epäterveellisiä mantelikaramellit olivat ja kuinka sairaiksi niiden ylenmääräinen nauttiminen saattoi lapsukaiset tehdä. Tämä todistelu vaikutti hiukan, sillä sittemmin hän viidennen karamellin antamisen asemesta aina kehoitti näitä avaamaan pienet kämmenensä ja kaatoi niihin joko pippuriminttua tai inkivääripastilleja edellisestä herkusta mahdollisesti koituvien vaarojen vastapainoksi. Yleensä ei näiden periaatteiden mukaan harjoitettu makeiskauppa luvannut voittoa; mutta ilokseni huomasin, että hän teenmyynnillä viime vuoden kuluessa oli ansainnut yli kahdenkymmenen punnan ja että hän liikkeeseensä totuttuaan ei enää tuntenut mitään vastahakoisuutta siihen, koska hän täten joutui ystävällisiin kosketuksiin monien lähiseudun ihmisten kanssa. Hänen punnitessaan heille runsaasti he vuorostaan toivat monenlaisia pieniä maantuliaisia "vanhan kirkkoherran tyttärelle", milloin kermajuuston, milloin muutamia tuoreita munia, milloin äsken poimittuja kypsiä hedelmiä tai kukkavihon. Myymälän pöytä oli toisinaan aivan täyteen ladottu näitä tuomisia, kuten hän minulle kertoi.

Muuten elettiin Cranfordissa jokseenkin entiseen tapaan. Riita raivosi yhä rouva Jamiesonin ja Hogginsin pariskunnan välillä, mikäli sitä voi riidaksi nimittää, kun ainoastaan toinen puoli ylläpiti vihollisuuksia. Herra ja rouva Hoggins elivät hyvin onnellisina yhdessä ja, kuten useimmat hyvin onnelliset ihmiset, olivat varsin valmiit ystävällisiin suhteisiin. Niin, rouva Hoggins todella ikävöitsi entisen hartaan ystävyyden vuoksi jälleen päästä rouva Jamiesonin suosioon. Mutta jo heidän onnensakin oli viimemainitun mielestä loukkaus Glenmiren suvulle, johon hänellä oli kunnia kuulua, ja hän torjui itsepintaisesti kaikki lähentelyt. Uskollisena palvelijana ja liittolaisena herra Mulliner taisteli hartaasti emäntänsä puolesta. Jos hän sattui näkemään herra tai rouva Hogginsin, oli hänen tapansa siirtyä kadun toiselle puolen ja hän näkyi olevan vaipuneena mietiskelemään elämää ylimalkaan ja erityisesti oman polkunsa tarkkaamiseen, kunnes oli heidät sivuuttanut. Neiti Polea huvitti arvailla, mitä rouva Jamieson tekisi, jos joko hän itse tai herra Mulliner tai joku muu hänen taloutensa jäsenistä sairastuisi. Tuskinpa hänellä olisi röyhkeyttä kutsuttaa tohtori Hoggins käyttäydyttyään puolisoita kohtaan sillä tavalla kuin oli käyttäytynyt. Neiti Pole alkoi aivan levottomasti odottaa, että joku tapaturma kohtaisi rouva Jamiesonia tai hänen alaisiaan, jotta Cranfordin asukkaat näkisivät miten hän sellaisissa tukalissa olosuhteissa menettelisi.

Martha alkoi jälleen olla jalkeilla, ja olin jo määrännyt päivän piakkoin tapahtuvalle lähdölleni, kun eräänä iltapuolena istuessani Matty-neidin kanssa puotihuoneessa – muistaakseni oli ilma nyttemmin kääntynyt koleammaksi kuin se oli ollut toukokuussa, kolmisen viikkoa sitten, jonka vuoksi olimme sytyttäneet tulen takkaan ja pidimme ovea visusti suljettuna – näimme herrasmiehen verkalleen astelevan ikkunan ohi ja sitten pysähtyvän oven kohdalle ikäänkuin etsiäkseen nimeä, jonka me olimme niin huolellisesti kätkeneet. Hän otti esille taskukiikarin ja tähysti jonkun aikaa ennenkuin keksi nimen.

Sitten hän astui sisälle. Ja yhtäkkiä välähti mielessäni ajatus, että hän oli aga itse! Sillä hänen pukunsa oli outoa ulkomaalaista kuosia, ja kasvot olivat kovin ruskeat ikäänkuin pitkäaikaisesta päiväpaahteesta ahavoittuneet. Iho oli omituisena vastakohtana tuuhealle lumivalkoiselle tukalle, silmät olivat tummat ja läpitunkevat, ja hänellä oli kummallinen tapa puristaa ne kokoon ja kurtistaa poskensa lukemattomiin ryppyihin, kun hän kiinteästi tarkkasi jotakin. Täten tuijotti hän aluksi Matty-neitiin myymälään tultuansa. Ensin hän kylläkin äkkäsi minut ja hänen katseensa viivähti hiukkasen minussa, mutta sitten hän kääntyi, kuvailemani omituinen, etsivä ilme silmissä, Matty-neitiä kohti. Tämä oli hiukan hämillään ja hermostunut, mutta ei sentään enempää kuin mitä hän aina oli, milloin joku mieshenkilö saapui hänen kauppaansa. Hän ajatteli, että vieraalla luultavasti oli seteli tai vähintäänkin kultapunta, josta hänen olisi annettava takaisin; ja se oli hänelle aina perin vastenmielistä. Mutta nykyinen ostaja seisoi vastapäätä häntä pyytämättä mitään, katsoa tuijottaen vain häneen ja rummuttaen sormillaan pöytään ihan neiti Jenkyns-vainajan malliin. Matty-neiti aikoi juuri kysyä, mitä hän halusi – sen hän kertoi minulle jälkeenpäin, – kun vieras äkkiä kääntyi minuun päin kysäisten: "Onko teidän nimenne Mary Smith?"

"On", vastasin minä.

Kaikki epäilykseni siitä, kuka hän oli, haihtuivat ja ihmettelin vain, mitä hän tämän jälkeen sanoisi ja tekisi ja kuinka Matty-neiti kestäisi iloisen yllätyksen, jota hänen tulonsa tiesi. Ilmeisesti hän oli ymmällä, millä tavoin itsensä ilmoittaisi, sillä vihdoin hän katsahti ympärilleen etsiäkseen ajan voittamiseksi jotakin ostettavaa, ja kun hänen silmänsä osui mantelikaramelleihin, pyysi hän rohkeasti naulan "noita". Epäilen, oliko Matty-neidillä täyttä naulaa varastossaan, ja tilauksen tavattoman suuruuden ohella hän pelkäsi tuollaisen rajattoman määrän nauttimisesta koituvia ruuansulatushäiriöitä. Tätä ajatellen hän vilkaisi herrasmieheen tehdäkseen vastaväitteitä. Mutta jonkinlainen hellä höltyminen tämän piirteissä koski hänen sydämeensä. Hän virkkoi: "Ettehän... oi, hyvä herra! Ettehän vain ole Peter?" ja vapisi kiireestä kantapäähän. Tuokiossa oli vieras kiertänyt pöydän toiselle puolelle ja siepannut vanhuuden kyyneletöntä itkua nyyhkyttävän naisen syliinsä. Riensin noutamaan Mattylle lasillisen viiniä, sillä väri oli poistunut hänen kasvoiltaan saaden sekä minut että Peterinkin säikähtymään. Viimemainittu hoki hokemistaan: "Tuloni oli sinulle liian äkillinen ja odottamaton, Matty... liian äkillinen, tyttöseni."

Ehdotin, että hän heti menisi ylös vierashuoneeseen ja asettuisi sohvalle lepäämään. Hän katsahti kaihoten veljeensä, jonka kättä hän puolitainnuksissaankin oli tiukasti puristanut; mutta kun tämä vakuutti hänelle, ettei hän poistuisi, salli Matty-neiti kantaa itsensä yläkertaan.

Paras, mitä mielestäni voin tehdä, oli asettaa kattila tulelle valmistaakseni aikaisin teetä ja sitten hoitaa puotia jättäen sisarukset haastelemaan muutamista niistä tuhansista seikoista, joita heillä tietysti oli toisilleen kerrottavina. Minun oli myöskin ilmoitettava uutinen Marthalle, joka vastaanotti sen purskahtaen sellaiseen kyyneltulvaan, että sen nähdessäni tuskin voin itse pidättyä itkusta. Vähitellen toipuessaan liikutuksestansa hän kysyi minulta, olinko varma, että mies todellakin oli Matty-neidin veli, sillä minä olin maininnut hänen harmaista hapsistaan, kun hän sensijaan aina oli kuullut häntä kuvailtavan hyvin komeaksi nuoreksi mieheksi. Joku samanlaatuinen mietelmä kummastutti Matty-neitiä itseäänkin teetä juodessa, kun hänet oli sijoitettu isoon nojatuoliin vastapäätä herra Jenkynsiä, jotta saisi tätä kylläkseen katsella. Ja hän katselikin veljeään niin herkeämättä, että tuskin joutui juomaan teensä, syömisestä puhumattakaan.

"Minusta näyttää, että kuuma ilmanala vanhentaa ihmiset kovin nopeasti", virkkoi hän melkein itsekseen. "Cranfordista lähtiessäsi sinulla ei ollut ainoatakaan harmaata hiusta päässäsi."

"Mutta kuinka monta vuotta siitä ajasta jo onkaan kulunut!" vastasi Peter hymyillen.

"Niin tosiaan! Ah, minä luulen, että sinä alat käydä vanhaksi. Mutten sentään aavistanut, että olemme näin perin vanhoja! Valkoinen tukkasi sinua muuten pukee, Peter", jatkoi hän – hiukan peläten loukanneensa veljeänsä ilmoittamalla, minkä vaikutuksen tämän ulkomuoto oli häneen tehnyt.

"En liene minäkään ajatellut ajan kulumista, Matty. Et arvaakaan, mitä olen sinulle Intian tuliaisiksi tuonut! Kah, minulla on sinulle intialainen musliinihame ja helmi-kaulanauha matkakirstuissani Portsmouthissa!"

Hän hymyili ikäänkuin häntä olisi huvittanut ajatus lahjojensa epäsuhtaisuudesta sisarensa ulkonäköön. Mutta tätä ei tuomisien upeudesta hurmaantunut Matty-neiti heti huomannut. Saatoin havaita, että hän ajatuksissaan hetkiseksi kuvitteli itsensä niihin puetuksi, ja hän kosketti vaistomaisesti kaulaansa – tuota hentoa, siroa kaulaa, joka neiti Polen sanojen mukaan oli ollut hänen nuoruutensa parhaita suloja. Mutta käsi kohtasi pehmeän musliinin poimut, hän kun aina käytti korkeakaulaista leukaan asti ulottuvaa pukua, ja tämä tuntu muistutti hänen mieleensä, kuinka sopimaton helmi-kaulanauha hänen iällään oli. "Pelkään olevani liian vanha", virkkoi hän, "mutta oli perin ystävällistä, että sitä ajattelit. Juuri sellaisista kapineista olisin pitänyt vuosia sitten – kun olin nuori."

"Niin luulin, pikku Mattyni. Minä muistin sinun makusi; se oli niin samanlainen kuin rakkaan äitini." Tätä nimeä mainittaessa sisar ja veli puristivat toistensa kättä, mutta vielä entistä hellemmin, ja vaikka he olivat aivan vaiti, kuvittelin, että heillä saattaisi olla jotakin sanottavaa, ellei läsnäoloni olisi heitä häirinnyt, jonkavuoksi nousin mennäkseni järjestämään kammioni Peterin käytettäväksi siksi yötä, aikoen itse jakaa Matty-neidin vuoteen. Mutta liikahtaessani Peter hypähti ylös. "Minun on mentävä tilaamaan huone Yrjänän majatalosta. Matkalaukkuni on myöskin siellä."

"Ei!" vastusti Matty kovin hätääntyneenä. "Sinä et saa lähteä! Älä mene, rakas Peter... pyytäkää häntä jäämään, Mary. Oi, sinä et saa mennä!"

Hän oli niin kiihtynyt, että molemmat lupasimme kaikki, mitä hän tahtoi. Peter istuutui jälleen ja antoi hänelle kätensä, johon hän paremmaksi varmuudeksi tarttui molemmilla käsillään, ja minä läksin huoneesta toimituksilleni.

Myöhään, myöhään yöhön, pitkälle aamupuoleen Matty-neiti ja minä haastelimme. Hänellä oli minulle paljon kerrottavaa veljensä elämästä ja seikkailuista, joita tämä oli hänelle heidän kahdenkesken istuessaan jutellut. Hän sanoi, että kaikki oli hänelle täysin selvää, mutta minä en sitä tarinaa koskaan täydellisesti tajunnut; ja kun myöhempinä aikoina kylliksi vapauduin pelonsekaisesta kunnioituksestani herra Peteriä kohtaan kyselläkseni häneltä itseltään, nauroi hän uteliaisuuttani ja kertoi minulle asioita, jotka niin elävästi muistuttivat parooni Münchhausenin seikkailuista, että käsitin hänen tekevän minusta pilaa.

Matty-neidiltä taas kuulin, että hän oli tarjokkaana ottanut osaa Rangoonin piiritykseen, oli joutunut birmalaisten vangiksi, mutta tavalla tai toisella päässyt näiden suosioon ja vihdoin saanut takaisin vapautensa, kun oli suonta iskemällä osannut parantaa jonkun pienen heimon päämiehen vaarallisesta taudista. Kun hän monivuotisesta vankeudesta vapaaksi päästyänsä oli kirjoittanut Englantiin, olivat kirjeet palautetut merkittyinä kaameaenteisellä sanalla "kuollut". Otaksuen siis olevansa perheen viimeinen eloonjäänyt hän oli asettunut indigonviljelijäksi aikoen viettää lopun ikäänsä maassa, jonka ihmisiin, elämäntapoihin ja ilmastoon hän oli tottunut. Mutta sitten hän oli saanut kirjeeni ja samalla omituisella huimapäisyydellä, joka oli hänelle luontaista vanhuudessa yhtä hyvin kuin nuoruuden päivinä, hän oli myynyt maansa ja kaiken omaisuutensa ensimmäiselle ostajalle sekä palannut kotiin vanhan sisar-rukan luo, joka nyt katsellessaan häntä tunsi itsensä iloisemmaksi ja rikkaammaksi kuin kuka tahansa prinsessa. Hänen rupatteluunsa vihdoin nukahdin ja sitten heräsin pienestä oven rasahduksesta, josta hän katuvaisena ryömiessään vuoteeseen pyysi minulta anteeksi. Kun en vastauksillani hänen haasteluunsa enää ollut varmentamassa hänen uskoansa, että kauan kadoksissa ollut veli todellakin oli täällä – saman katon alla, – oli hän näet alkanut pelätä, että kaikki oli vain unen synnyttämää harhaa, ettei Peter tätä siunattua iltakautta ollut istunutkaan hänen luonaan, vaan että todellinen Peter makasi kuolleena jonkun hurjan merenaallon alla tai eriskummaisen itämaisen puun juurella. Ja niin voimakkaaksi oli tämä hermostunut tunnelma vihdoin käynyt, että hänen täytyi nousta vuoteesta mennäkseen oven takana kuuntelemalla vakuuttautumaan veljen täällä olosta. Ja tuo säännöllinen hengitys – en tahdo nimittää sitä kuorsaukseksi, vaikka itsekin sen kuulin kahden suljetun oven läpi – vihdoin tyynnytti Matty-neidin, joka palasi rauhoittuneena nukkumaan.

En luule, että herra Peter saapui Intiasta rikkaana kuin nabob; pitipä hän itseään köyhänäkin, mutta ei hän eikä Matty-neiti siitä paljoa välittänyt. Joka tapauksessa hänellä oli kylliksi elääkseen aivan "säätynsä mukaisesti" Cranfordissa yhdessä sisarensa kanssa. Pari päivää hänen tulonsa jälkeen suljettiin myymälä, ja silloin alkoi tuon tuostakin sataa karamellejä ja sokerikakkuja lapsiparviin, kun nämä iloisesti odottaen kurkkivat Matty-neidin vierashuoneen ikkunoihin. Silloin tällöin Matty-neiti, joka oli puolittain piiloutuneena verhojen taakse, varoitteli näitä: "Rakkaat lapsukaiset, älkää vain syökö itseänne sairaiksi!" Mutta voimakas käsivarsi veti hänet takaisin, ja seurasi entistä ratisevampi karamelliropsaus. Teestä lähetettiin osa lahjaksi Cranfordin naisille ja jokunen määrä jaettiin vanhuksille, jotka vielä muistelivat Peteriä vallattomilta poikavuosilta.

Intialainen musliinihame säilytettiin herttaiselle Flora Gordonille (Jessie Brownin tyttärelle). Gordonin perhe oli viettänyt viimekuluneet vuodet mannermaalla, mutta nyt heitä odotettiin pian takaisin kotiin; ja sisarellisessa ylpeydessään Matty-neiti jo ennakolta suuresti riemuitsi siitä, että saisi näyttää heille herra Peterin. Helmikaulanauha katosi, mutta samaan aikaan monta kaunista ja hyödyllistä lahjaa ilmestyi neiti Polen ja rouva Forresterin talouteen sekä muutamia harvinaisia ja hienoja intialaisia koristeita somistamaan rouva Jamiesonin ja rouva Fitz-Adamin vierashuoneita. Minua itseänikään ei unohdettu. Muun muassa sain parhaan ja siroimmin sidotun painoksen tohtori Johnsonin teoksia, mitä kaupassa löytyi; ja kyyneleet silmissä armas Matty-neiti pyysi minua pitämään sitä lahjana hänen sisareltaan yhtä hyvin kuin häneltä itseltäänkin. Sanalla sanoen, ketään ei unhotettu; ja mikä vielä parempi, jokainen, ken joskus oli osoittanut ystävällisyyttä Matty-neitiä kohtaan, sai olla varma herra Peterin sydämellisestä huomaavaisuudesta.

KUUDESTOISTA LUKU

Rauha Cranfordille

Eipä ihme, että Peteristä tuli Cranfordissa sellainen suosikki. Naiset kilpailivat toistensa kanssa hänen ihailemisessaan; ja tämä olikin hyvin ymmärrettävää, koska Intiasta saapunut hämmästyttävästi kiihoitti ja väritti heidän tyyntä elämäänsä – varsinkin kun tulija kertoi suuremman määrän kummallisia juttuja kuin merenkulkija Sindbad, joten illat vietettiin, kuten neiti Pole sanoi, aivan kuin tuhannen ja yhden yön tarinoita kuuntelemalla.

Minä puolestani, joka olin koko ikäni heilunut Drumblen ja Cranfordin välillä, ajattelin, että kaikki Peterin kertomukset saattoivat olla tosia, joskin ne olivat ihmeellisiä. Mutta huomatessani, että edellisellä viikolla nieltyämme jokseenkin värikkään kertomuksen saimme melkoisesti suurennetun annoksen seuraavalla, uskoni alkoi horjua, varsinkin kun havaitsin, että sisaren läsnäollessa hänen kuvauksensa Intian elämästä olivat verraten kesyjä – eipä siksi, että hän olisi tietänyt enemmän kuin me, sillä pikemmin oli asianlaita päinvastainen. Panin myöskin merkille, että kun kirkkoherra saapui vieraisille, Peter kertoi toisessa äänilajissa niistä maista, joissa hän oli käynyt. Mutta enpä luule, että Cranfordin naiset olisivat pitäneet häntä niin merkillisenä matkailijana, jos olisivat kuulleet hänen juttelevan ainoastaan sillä tyynellä ja vaatimattomalla tavalla, jota hän rovastille puhuessaan käytti. Hän miellytti heitä sitä enemmän senvuoksi, että hän oli "niin perin itämaalainen", kuten he sanoivat.

Eräänä päivänä neiti Pole oli hänen kunniakseen toimeenpannut kutsut valituille vieraille, joiden joukosta – koska rouva Jamieson kunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan ja oli vielä luvannut lähettää herra Mullinerinkin tarjoilusta huolehtimaan – Hogginsin herrasväki ja rouva Fitz-Adam tietysti olivat jätetyt pois. Tällöin herra Peter sanoi olevansa väsynyt istumaan suorana kovaselkäisillä epämukavilla tuoleilla ja kysyi, eikö hänen sallittaisi istua jalat ristissä. Neiti Pole antoi kernaasti suostumuksensa, ja niin hän mitä vakavimman juhlallisesti laskeutui lattialle. Mutta kun neiti Pole kuuluvasti kuiskaten minulta kysyi, "eikö hän muistuttanut oikeauskoisten hallitsijasta", en voinut olla ajattelematta halvattua räätäliä Simon Jones-parkaa, ja kun rouva Jamieson hitaalla tavallaan mainitsi tämän asennon siroudesta ja mukavuudesta, muistui mieleeni, kuinka kaikki olimme hänen esimerkkiään noudattaen tuominneet herra Hogginsin sivistymättömäksi, kun hän vain istuessaan hiljaa tuolillaan oli asettanut säärensä ristiin. Monet Peterin ruokailutavat olivat hiukan kummallisia neiti Polen, Matty-neidin ja rouva Jamiesonin kaltaisten naisten piirissä, varsinkin kun muistin kaksihaaraiset kahvelit ja koskemattomiksi jätetyt vihreät herneet päivällisillä Holbrook-poloisen luona.

Tuon herrasmiehen nimen mainitseminen johdattaa mieleeni Peterin ja Matty-neidin välisen keskustelun eräänä iltana veljen Cranfordiin saapumisen jälkeisenä kesänä. Päivä oli ollut hyvin helteinen, ja ilma, jonka kuumuudesta hänen veljensä nautti, oli kovin rasittanut Matty-neitiä. Muistan, että hän ei ollut kyennyt hoivaamaan Marthan lasta, mikä nykyään oli käynyt hänen mielihommakseen, pienokainen kun viihtyikin hänen käsivarrellaan yhtä hyvin kuin äitinsä sylissä ja toistaiseksi oli vielä kyllin kevyt Matty-neidin heikoilla voimilla kannettavaksi. Mainitsemanani päivänä Matty-neiti oli näyttänyt tavallista heikommalta ja raukeammalta ja virkosi vasta auringon laskettua, kun hänen sohvansa oli pyöritetty avoimen ikkunan ääreen, jonka kautta, vaikka se aukeni Cranfordin pääkadulle, läheisten heinäniittyjen mieluinen raikas tuoksu silloin tällöin leyhähti sisälle kesäisen hämärän raskasta ilmaa värähdyttävien ja sitten haihtuvien tuulenhenkäysten ajelemana. Helteisen ilmakehän hiljaisuus hukkui heikkoon äänten sorinaan, joka kuului monista avatuista ikkunoista ja ovista; lapsetkin olivat myöhäisestä hetkestä huolimatta (kello oli kymmenen ja yhdentoista välillä) ulkona kadulla harjoittamassa leikkejään, joihin ne päivän helteessä eivät olleet tuntenet halua. Matty-neidille tuotti tyytyväisyyttä, kun hän näki kuinka vähän kynttilöitä oli sytytettyinä niissäkin huoneustoissa, joista enemmän elonmerkkejä kuului. Herra Peter, Matty-neiti ja minä olimme kaikki olleet ääneti, kukin vaipuneena hetkiseksi omiin mietteisiinsä, kun Peter äkkiä lausui:

"Tiedätkö, pikku Matty, olisin voinut vannoa, että viimeksi Englannista lähtiessäni olit valtatiellä avioliittoon! Jos minulle joku olisi silloin sanonut, että sinä eläisit ja kuolisit vanhana neitinä, olisin nauranut hänelle vasten naamaa."

Matty-neiti ei vastannut, ja minä koetin turhaan etsiä jotakin puheenaihetta, mikä saisi keskustelun kääntymään toisaalle. Mutta en ollut kyllin kekseliäs, ja ennenkuin ehdin mitään sanoa, Peter jatkoi:

"Herra Holbrook se oli, se Woodleyssä asuva komea reipas mies, josta usein ajattelin, että hän ryöstäisi meiltä pienen Mattymme. Ette kai sitä nykyään usko, Mary; mutta tämä sisareni oli kerran hyvin sievä tyttö – ainakin minun mielestäni, ja niin näkyy Holbrook-poloinenkin ajatelleen. Mikä kiire hänellä oli kuolla ennenkuin tulin kotiin kiittämään häntä kaikesta ystävällisyydestänsä minunlaistani kuritonta penikkaa kohtaan? Se minut ensiksi saikin siihen luuloon, että hän sinua toivoi; ja kaikilla kalaretkillämme me juttelimme Mattystä ja yhä Mattystä. Debora-parka! Kylläpä hän minua läksytti, kun olin kutsunut Holbrookin meille puoliselle eräänä päivänä, jolloin hän oli nähnyt Arleyn vaunut kaupungilla ja odotti, että mylady pistäytyisi vierailulle. No niin, siitä on kulunut monta pitkää vuotta, enemmän kuin puoli ihmisikää, ja kuitenkin tuntuu kuin se olisi ollut eilen! En tunne ketään, jonka olisin mieluummin halunnut langokseni. Sinä pelasit korttisi varmaankin huonosti, pikku Mattyni, tavalla tai toisella – tai ehkä odotit, että veljesi olisi sinua puhemiehenä auttanut, siskoseni?" sanoi hän ojentaen käsivartensa tarttuakseen sohvalla lepäävän Mattyn käteen. "No, mitä nyt? Sinähän väriset ja vapiset, Matty! Tuo lemmon ikkuna sen vaikuttaa! Sulkekaa se, Mary, heti paikalla!"

Minä suljin ikkunan ja kumarruin sitten suutelemaan Matty-neitiä ja katsomaan, oliko hän todella vilustunut. Hän tarttui käteeni ja puristi sitä lujasti, mutta luullakseni itsetiedottomasti; sillä hetkistä myöhemmin hän puhui meille aivan tavallisella äänellään ja haihdutti hymyllään levottomuutemme, vaikka tosin kärsivällisesti alistui määrätessämme hänet lämpimään vuoteeseen ja nauttimaan lasillisen mietoa negusta [kuumennettua sokerilla, sitruunanmehulla, muskottipähkinöillä, kanelilla ja ryytineilikoilla maustettua punaviiniä. Suom.]. Minun oli seuraavana päivänä lähdettävä Cranfordista ja ennen lähtöäni näin, että kaikki avoimen ikkunan vaikutukset olivat kokonaan hävinneet. Olin johtanut useimpia talossa ja taloudessa tarpeellisiksi käyneitä muutoksia siellä oleskeluni viimeisten viikkojen aikana. Puoti oli taaskin vierashuoneena; tyhjyydestä kaikuvat suojat olivat jälleen kalustetut ullakkokamareihin asti.

Oli ollut vähän puhetta Marthan ja Jemin sijoittamisesta toiseen huoneustoon, mutta Matty-neiti ei tahtonut tästä kuulla. En ole tosiaan koskaan nähnyt häntä niin kiihtyneenä kuin neiti Polen otaksuessa, että se oli toivottavin järjestely. Niin kauan kuin Martha vain tahtoi olla Matty-neidin luona, tämä ei mitään parempaa toivonut. Jem taasen oli talossa hyvin miellyttävä asukas, jota siellä ei nähnyt jopa viikkokausiin. Ja jos olikin luultavaa, että lasten lukumäärä karttuisi, niin mikäli ne kaikki olivat sellaisia pieniä lemmikkejä kuin hänen kummityttärensä Matilda, hän ei sitä seikkaa valittaisi, jos vain Marthalla itsellä ei ollut sitä vastaan. Sitäpaitsi oli seuraavan nimeksi tuleva Debora – tässä suhteessa Matty-neiti olikin vain vastahakoisesti antanut perään Marthan itsepäisyydelle nimittää esikoisensa Matildaksi. Neiti Polen täytyi siis alentaa lippunsa ja äänensäkin sanoessaan minulle, että koska Hearn vaimoineen yhä jäisi asumaan Matty-neidin kanssa saman katon alle, olimme tehneet varsin viisaasti pestatessamme Marthan veljentyttären apulaiseksemme.

Jätin Matty-neidin ja Peter-herran erittäin tyytyväiseen ja mukavaan elämään. Ainoa surunaihe toisen hellälle sydämelle ja toisen seuramieliselle ystävälliselle luonteelle oli onneton riita hienon rouva Jamiesonin ja rahvaanomaisten Hogginsien sekä kumpienkin puoluelaisten välillä. Leikillä ennustin eräänä päivänä, että tätä kestäisi vain siksi, kun rouva Jamieson tai hänen Mullinerinsa sairastuisi, jolloin he liiankin kernaasti sopisivat herra Hogginsin kanssa. Mutta Matty-neiti ei pitänyt siitä, että näin kevytmielisesti puhun sairaustapauksista, ja ennenkuin vuosi oli kulunut, kaikki järjestyikin paljoa tyydyttävämmällä tavalla.

Sain kaksi kirjettä Cranfordista eräänä kohtalokkaana lokakuun aamuna. Sekä neiti Pole että neiti Matty pyysivät minua saapumaan sinne tavatakseni Englantiin palanneet Gordonin puolisot sekä näiden kaksi nyttemmin melkein täysikasvuisiksi varttunutta lasta. Armas Jessie Brown oli säilyttänyt entisen ystävällisen luonteensa, vaikka oli vaihtanut liikanimeä ja yhteiskunnallista asemaa, ja hän oli ilmoittanut kirjeellisesti, että hän puolisonsa majuri Gordonin kanssa aikoi saapua Cranfordiin kuun neljäntenätoista päivänä, ja toivoi ja pyysi lausumaan terveisensä rouva Jamiesonille (joka säätyarvonsa vuoksi mainittiin ensimmäiseksi), neiti Polelle ja neiti Mattylle – saattoiko hän koskaan unhottaa näiden ystävällisyyttä hänen isä- ja sisar-parkaansa kohtaan? – rouva Forresterille, tohtori Hogginsille (tässä taaskin viitattiin vainajille kauan sitten osoitettuun ystävällisyyteen) ja hänen vaimolleen, jonka täytyi suvaita, että rouva Gordon halusi hänenkin tuttavuuteensa pääsemistä, sitäkin suuremmalla syyllä, koska rouva Hoggins jo Skotlannissa oli tutustunut majuriin. Sanalla sanoen, jokainen mainittiin seurakunnan kirkkoherrasta alkaen – joka oli määrätty Cranfordiin kapteeni Brownin kuoleman ja neiti Jessien häiden välisellä ajalla ja siis tiesi tästä avioliitosta – aina neiti Betty Barkeriin asti. Kaikki kutsuttiin puoliselle, lukuunottamatta rouva Fitz-Adamia, joka oli saapunut Cranfordiin vasta Jessie Brownin sieltä lähdettyä ja jonka huomasin jokseenkin nolostuneeksi tämän laiminlyönnin johdosta.

Ihmeteltiin, että neiti Betty Barkerin nimi mainittiin tällä kunniakkaalla listalla; mutta neiti Pole selitti, että meidän oli muistettava, kuinka kapteeni-poloinen oli totuttanut tyttärensä halveksimaan säätyeroituksia; ja hänen tähtensä me nielimme ylpeytemme. Rouva Jamieson piti tätä seikkaa melkeinpä kohteliaisuutenakin, koska Betty Barker (hänen entinen kamarineitonsa) täten asetettiin samalle tasolle "niiden Hogginsien" kanssa.

Mutta minun Cranfordiin tullessani ei vielä tiedetty mitään varmaa rouva Jamiesonin aikomuksista. Saapuisiko ylhäinen rouva vai eikö? Herra Peter vakuutti, että hänen oli tultava ja että hän tulisi. Neiti Pole ravisti alakuloisesti päätänsä. Mutta herra Peter oli neuvokas mies. Ensiksikin hän kehoitti Matty-neitiä kirjoittamaan rouva Gordonille ja ilmoittamaan hänelle rouva Fitz-Adamin olemassaolosta sekä pyytämään, että tämä ystävällinen, sydämellinen ja jalomielinen henkilö liitettäisiin mieluiseen kutsuun. Vastaus saapuikin ensi postissa, mukana pieni sievä kirjelappu rouva Fitz-Adamille, jolle Jessie pyysi Matty-neitiä itseänsä sen antamaan sekä selittämään aikaisemman laiminlyönnin. Rouva Fitz-Adam ihastui ylenmäärin ja kiitteli Matty-neitiä moneen kertaan. – Peter oli sanonut: "Jättäkää rouva Jamieson minun haltuuni", ja niin me jätimmekin, varsinkin kun emme tienneet millä keinoin olisimme voineet muuttaa hänen päätöstänsä, jos hän kerran oli sellaisen tehnyt.

Minä en tiennyt, eikä tiennyt Mattykaan, kuinka asiat luistivat ennenkuin neiti Pole juuri päivää ennen rouva Gordonin tuloa kysyi minulta, luulinko, että herra Peterin ja rouva Jamiesonin välillä oli syntymässä jotakin lemmensuhteita, koska rouva Jamieson tosiaan oli päättänyt saapua hotelliin puoliselle. Hän oli lähettänyt sinne herra Mullin erin pyytämään, että asetettaisiin jakkara huoneen lämpimimmän istuimen eteen, koska hän aikoi saapua ja tiesi, että heidän tuolinsa olivat kovin korkeita. Neiti Pole oli urkkinut tämän tietoonsa ja siitä hän päätteli kaikenlaista ja oli varsin huolissaan, "Jos Peter menee naimisiin, niin miten käy rakkaan Matty-poloisen? Ja naida juuri rouva Jamieson!" Neiti Pole näkyi ajattelevan, että Cranfordissa oli muita naisia, joiden valitseminen olisi antanut paremman todistuksen Peterin mausta; ja kaiketi hänellä oli joku naimaton nainen mielessään, koska hän yhä toisteli: "On perin epähienoa, että lesket tuollaisia ajattelevat."

Palattuani Matty-neidin luo aloin tosiaan ajatella, että Peterillä kenties olikin kosimisaikeita rouva Jamiesonia kohtaan, ja tunsin itseni sen johdosta yhtä onnettomaksi kuin neiti Pole. Peterillä oli ison ilmoituspaperin korjausarkki kädessään. "Signor Brunoni, Delhin kuninkaan, Ouden ruhtinaan ja Tiibetin dalai-laman hovitaikuri" y.m. y.m. oli esittävä "loihtutemppujaan Cranfordissa ainoastaan yhtenä iltana", nimittäin jo huomenillalla; ja riemuitseva Matty-neiti näytti minulle kirjeen Gordonin puolisoilta, missä nämä lupasivat jäädä tuohon huvitilaisuuteen, jonka Matty sanoi olevan yksinomaan Peterin hommaaman. Hän oli kirjoittanut signorille pyytäen tätä tulemaan ja luvannut vastata kaikista kustannuksista. Vapaalippuja lähetettäisiin niin monelle kuin saliin mahtui. Sanalla sanoen, Matty-neiti oli kovin ihastuksissaan suunnitelmasta ja virkkoi, että huomenna Cranford muistuttaisi häntä Prestonin ammattikuntain juhlista, joissa hän nuoruudessaan oli käynyt. Ensin puolinen "Yrjänän" majatalossa rakkaiden Gordonien parissa ja sitten illalla signorin näytäntö Seurahuoneella! Mutta minä – minä katselin vain turmiota ennustavia sanoja:

    "Jalosukuisen rouva Jamiesonin
           kannatuksella."

Hänet siis oli valittu näiden huvien johtajattareksi; hän oli ehkä syrjäyttävä rakkaan Matty-neitini Peterin sydämessä ja saattava ystävättäreni elämän jälleen ikäväksi ja yksinäiseksi! En voinut odottaa huomista päivää ilomielin, ja kaikki Mattyn viattomat toiveet vain lisäsivät tuskaani.

Näin suuttuneena, ärtyneenä ja liioitellen jokaista pikku seikkaa, mikä saattoi kiusaantumistani kartuttaa, pysyin siihen asti, kun kaikki olimme kokoontuneet hotellin avaraan seurustelusaliin. Majuri ja rouva Gordon sekä sievä Flora ja nuori Ludovic olivat mahdollisimman hilpeitä, kauniita ja ystävällisiä; mutta minä jouduin tuskin heitä ajattelemaan pitäessäni silmällä Peteriä; ja huomasin, että neiti Pole tarkkaili häntä yhtä uutterasti. En ollut koskaan ennen nähnyt rouva Jamiesonia niin valppaana ja innostuneena; hänen kuunnellessaan Peterin puheita hänen kasvonsa ilmaisivat tavatonta mielenkiintoa.

Siirryin lähemmäksi, jotta voisin eroittaa, mistä he keskustelivat. Suureksi helpotuksekseni kuulin, että sanat eivät olleet lemmenkuiskeita, vaan että Peter vakavasta ilmeestään huolimatta oli vanhoissa kujeissaan. Hän kertoi rouvalle matkoistaan Intiassa ja kuvaili juuri Himalaja-vuorten ihmeellistä korkeutta. Ote otteelta ne kohosivat, ja jokainen uusi vertaus voitti edellisensä mahdottomuudessa, mutta rouva Jamieson nautti täysin luottavaisena näistä kummallisuuksista. Kaiketi hän kaipasi voimakkaita kiihokkeita uneliaasta välinpitämättömyydestänsä kirvoittuakseen. Peter lopetti kertomuksensa huomauttamalla, että sillä korkeudella ei tietenkään tavattu mitään alempien seutujen eläimiä; metsänriista ja kaikki oli erilaista. Kun hän eräänä päivänä oli ampunut jotakin lentävää olentoa ja se putosi maahan, pelästyi hän, kun näki surmanneensa kerubin! Tällä hetkellä Peter iski minulle silmää niin veitikkamaisesti, että siitä lähtien kyllä tiesin hänen pikemmin ajattelevan kaikkea muuta kuin rouva Jamiesonin kosimista. Tämä näytti tuskallisen kummastuneelta.

"Mutta, herra Peter, ampua kerubi... ettekö luule... pelkään, että se oli pyhyyden loukkaus!"

Peter puristi heti kasvonsa entistä vakavammiksi ja näkyi kauhistuvan sellaista ajatusta, mikä kuten hän aivan oikein sanoi, vasta ensi kertaa hänelle valkeni. Mutta rouva Jamiesonin täytyikin muistaa, että hän pitkät ajat oli elänyt villien parissa, jotka kaikki olivat pakanoita – jopa muutamat heistä, pelkäsi hän, ihan täydellisiä kerettiläisiä. Nähdessään sitten Matty-neidin lähestyvän hän vaihtoi nopeasti puheenaiheen ja hetkistä myöhemmin kääntyen minun puoleeni lausui: "Älkää kauhistuko, pieni kainosteleva Mary, näitä kummallisia juttujani. Rouva Jamiesonille on niin helppo syöttää sellaista, ja sitäpaitsi on tarkoitukseni hänet lepyttää, minkä onnistumisen ensimmäisenä ehtona on pysyttää hänet aivan valveilla. Lahjoin hänet tänne pyytämällä, että hän sallisi minun mainita hänet loihtija-parkani suojelijattarena tänä iltana, enkä tahdo suoda hänelle aikaa paisuttaa sisuansa Hogginseja kohtaan, jotka juuri tulevat sisälle. Haluan, että kaikki ovat ystäviä, sillä näistä riitaisuuksista kuuleminen kiusaa Mattyä kovin paljon. Minä jatkan nyt ilveilyäni, eikä teillä ole syytä sitä pahoitella. Aion tänä iltana astua Seurahuoneen saliin rouva Jamieson toisessa käsivarressani ja mylady, rouva Hoggins, toisessa. Saattepa nähdä!"

Kuinka hän sitten lieneekin menetellyt, mutta niin tapahtui. Saipa hän rouvat vielä keskustelemaankin toistensa kanssa. Majuri ja hänen vaimonsa auttoivat tässä hyvässä asiassa täydellisellä tietämättömyydellään kylmyydestä, mikä muutamien Cranfordin asukkaiden välillä vallitsi.

Siitä päivästä asti on Cranfordin seurapiirissä aina vallinnut entinen sydämellinen tuttavallisuus; ja siitä olen kiitollinen, koska rakas Matty-neitini rakastaa rauhaa ja ystävyyttä. Kaikki rakastamme Matty-neitiä, ja minusta tuntuu, että olemme parempia ihmisiä, kun hän on lähellämme.