[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9tN3fJ3Bza7WP4_J0pMD9iAn0vn3A3R7uqr4z1zlR-M":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2354,"Cranfordin seurapiiri","Gaskell, Elizabeth",1810,1865,"2354-gaskell-elizabeth-cranfordin-seurapiiri","2354__Gaskell_Elizabeth__Cranfordin_seurapiiri",null,"romaani",[],[],"fi",1853,1927,53373,362382,true,[],[],[],"Episodimainen romaani kuvaa pienen englantilaisen maaseutukaupungin elämää ja sen iäkkäämpien naisten muodostamaa seurapiiriä. Se tarkastelee lempeän huumorin keinoin säätyläisköyhyyttä, tiukkoja sosiaalisia sääntöjä ja muuttuvaa maailmaa 1800-luvun puolivälissä.","Elizabeth Gaskellin 'Cranfordin seurapiiri' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2354. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","CRANFORDIN SEURAPIIRI\n\nKirj.\n\nElizabeth Cleghorn Gaskell\n\n\nSuomentanut\n\nValfrid Hedman\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      Elizabeth Cleghorn Gaskell.\n   I. Seurapiirimme.\n  II. Kapteeni.\n III. Vanha lemmenjuttu.\n  IV. Vanhan poikamiehen luona.\n   V. Vanhoja kirjeitä.\n  VI. Peter-parka.\n VII. Vierailuja.\nVIII. \"Teidän armonne\".\n  IX. Signor Brunoni.\n   X. Säikähdys.\n  XI. Samuel Brown.\n Xii. Kihloissa.\nXIII. Maksujen lakkautus.\n XIV. \"Hädässä ystävät tutaan\".\n  XV. Onnellinen palaaminen.\n XVI. Rauha Cranfordille.\n\n\n\n\nElizabeth Cleghorn Gaskell.\n\n\nElizabeth Cleghorn Gaskell syntyi Chelsea-nimisessä Lontoon\nkaupunginosassa syyskuun 29 p:nä 1810 ja joutui, koska hänen äitinsä\nkuoli pian hänen syntymänsä jälkeen, tätinsä hoitoon pieneen,\nvanhanaikaiseen Knutsfordin kaupunkiin Manchesterin lähelle. Hänen\nisänsä William Stevenson oli monipuolisen lahjakas mies, joka toimi\nopettajana, saarnaajana, kirjailijana ja lopulta virkamiehenä\nvaltiokonttorissa. Saatuaan huolellisen kasvatuksen ja vartuttuaan\ntäysi-ikäiseksi neidoksi Elizabeth Stevenson meni naimisiin pastori\nWilliam Gaskellin kanssa, ottaen siitä lähtien hartaasti osaa miehensä\nseurakunnalliseen työhön Manchesterissa.\n\nHänen avioliittonsa oli onnellinen, perheen yhä lisääntyessä. Samoin\nkuin moni muu nainen, joille kotoinen elämä on antanut täyttä\ntyydytystä, näyttää myöskin Elizabeth Gaskell olleen pitkiä aikoja\ntietämätön uinuvista kyvyistään taiteelliseen työhön, kunnes sitten\nsattuu jokin aihe sisälliseen heräämiseen. Oltuaan toistakymmentä\nvuotta naimisissa hän menetti v. 1844 ainoan poikansa, ja pitkällinen,\nhaikea suru johdatti hänet panemaan paperille vuosien kuluessa\nkerääntyneitä kokemuksia ja henkisiä näkemyksiä tehtaalaisten vaikeista\noloista. Silloin hän ei suinkaan aavistanut lahjojaan niin suuriksi,\nettä hänet on mainittava sellaisten tunnettujen naiskirjailijain kuin\nJane Austenin, Charlotte Brontën ja George Eliotin rinnalla.\n\nNäin syntyi hänen ensimmäinen romaaninsa _Mary Barton_, joka\nheti herätti ansaittua huomiota. Sitten seurasi yhtämittaisessa\nkirjallisessa työssä kymmenkunta muuta teosta, jotka kaikki ovat\ntuntuvasti rikastuttaneet Englannin kirjallisuutta. Paitsi romaaneja,\nyhteiskunnallisia kuvauksia ja Charlotte Brontën mestarillista\nelämäkertaa hänen kynästään lähti myös runsas määrä avustusta Charles\nDickensin aikakauskirjaan _Household Words_, jossa nyt suomennuttu\nCranford ensiksi ilmestyi kirjoitelmina 1851-53. Täysi syy oli odottaa\nhäneltä paljon lisää uralla, joka jatkui menestyksestä toiseen, mutta\nsydäntauti teki liian varhain lopun hänen elämästään marraskuun 12 p:nä\n1865.\n\nJos Elizabeth Gaskellia vertaa muihin englantilaisiin kirjailijoihin,\nniin hänen voi sanoa olevan saman hengen lapsia kuin olivat hänen\nedeltäjänsä Charles Lamb ja hänen aikalaisensa Charles Dickens,\nsillä hänessäkin oli vallitsevana lempeä osanotto inhimilliseen\nkärsimykseen, ihailu sankaruutta kohtaan, joka kohottaa sydämeltään\npuhtaan ja nöyrän, ja se viehättävä, leppoisa huumori, joka on kuin\nauringonpaistetta sateen lävitse. Erityisesti hänellä oli kyky ottaa\nkuvattavat luonteensa itse elämästä, niinkuin hän oli ne nähnyt\ntaiteellisesti elävoittyneinä ja kirkastuneina.\n\nKun tutustuu \"Cranfordin seurapiiriin\", huomaa piankin, että ainoastaan\nnainen on voinut tämän kuvauksen kirjoittaa. Vanhan Knutsfordin\nkaupungin elämä esiintyy siinä nähtynä naisen silmillä; miesväkeä\ntavataan vain antamassa tarpeellista täydennystä ja pirteyttä, mutta\nmuuten on kaikki naisten vallassa. Samalla kun kirjailija tarjoo\nmeille todellisesta elämästä saatuja piirteitä, kertomalla erilaisten\nnaisten vaiheista, hän on toisaalta sommitellut tästä yhtenäisen\nromaanin siten, että kuvaus keskittyy määrättyyn päähenkilöön,\nvanhenevaan Matilda-neitiin, jonka liikuttava, sopusointuiseen\nloppuun kehittyvä tarina tenhoaa jokaisen lukijan mieltä. Se, mikä\nesim. Dickensin kuvaamissa nöyrissä, yksinkertaisissa ja ylevissä\nnaisluonteissa on taiteellisesti parhaiten esitetty, tulee tässäkin\nilmi hienotunteisen huumorin keralla, ja lisäksi saamme nauttia siitä\nerikoisesta näkökannasta, jolta toinen sukupuoli katselee elämää,\nhuomaten siinä lukemattomia, miehiseltä käsitykseltä salaan jääviä\nilmiöitä ja tunteita. Päästyämme tämän viehättävän kuvaussarjan loppuun\nvoimme todella yhtyä kirjailijan huomautukseen, että meistä jotenkuten\ntuntuu kuin itsekin olisimme parempia ihmisiä silloin, kun vanha\nMathilda-neiti sattuu olemaan lähellämme.\n\nTässä suomennossarjassa esiintyy vanhempi englantilainen\nromaanituotanto -- nykyaikaisen romaanikirjallisuuden varsinainen lähde\n-- täten vähitellen edustettuna huomattavimmilla näytteillään, kun sen\ntuotannon esikoinen \"Pamela\" saa kohdakkoin täydennyksekseen Fieldingin\n\"Josef Andrewsin\" ja myöskin Dickens on jo ehtinyt saada sijansa\nvalikoimassamme. Samanaikaisesti ovat madame de Lafayette ja Diderot\ntulleet esitellyiksi ranskalaisten lähteiden joukosta. Mutta ilman\ntätä kokoavaakin tarkoitusta ansaitsisi rouva Gaskellin herttainen\npikkukaupunki-kuvaus meikäläisenkin kirjallisuudenharrastajan huomion.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\nSeurapiirimme\n\n\nEnsinnäkin on mainittava, että Cranfordissa vallitsevat amatsoonit.\nKaikki huoneustot, joista suoritetaan määrättyä summaa korkeampi\nvuokra, ovat naisten hallussa. Jos aviopari sattuu asettumaan\nkaupunkiin, niin mies tavalla tai toisella häviää: joko hän suorastaan\nsäikähtyy kuoliaaksi nähdessään olevansa ainoa mies Cranfordin\niltakutsuissa, tai saadaan tietää, että hän on palveluksessa\nrykmentissään tai laivallaan tai puuhailee uutterasti viikon umpeensa\nläheisessä Drumblen kauppakaupungissa, johon on vain kahdenkymmenen\npenikulman rautatiematka. [Englannin penikulma on n. 1,600\nmetriä. -- _Suom._] Sanalla sanoen, missä miehet oleskelevatkin,\nCranfordissa heitä ei tavata. Ja mitä he siellä tekisivätkään?\nPalattuaan kolmenkymmenen penikulman kierroltaan lääkäri nukkuu\nCranfordissa; mutta eihän jokainen mies voi olla lääkäri. Siistien\npuutarhain täyttäminen mitä aistikkaimmin valituilla kukkasilla ja\nniiden puhtaiksi kitkeminen jokaisesta rumentavasta rikkaruohon\nkorresta; pienten, samaisia kukkia säleaidan raoista katselevien ja\nkärkkyvien poikien poishäätäminen; auki jätetystä veräjästä sattumalta\npuutarhaan puikahtaneiden hanhi-uskalikkojen hätisteleminen; kaikkien\nkirjallisten ja valtiollisten kysymysten ratkaiseminen tarpeettomitta\nja hankalitta todisteluitta ja väittelyittä; selväin ja täsmällisten\ntietojen hankkiminen jokaisen seurakuntalaisen asioista; sirojen\npalvelijattarien pitäminen ihmeellisessä kurissa; laupeudentöiden\n(hiukan pakollisten) osoittaminen köyhille ja todella hellästä\nsydämestä lähteneen avun antaminen toisilleen, milloin joku sattuu\nolemaan hädässä -- kaikki nuo ovat hommia, joihin Cranfordin naiset\nmainiosti kykenevät. \"Mies\", kuten eräs heistä minulle kerran\nhuomautti, \"on talossa aina tiellä!\"\n\nMutta vaikka Cranfordin naiset tietävät kaikki toistensa toimet, he\novat aivan välinpitämättömiä toistensa mielipiteistä. Tosiaan, koska\njokaisella on varsin pitkälle kehittynyt yksilöllisyytensä, ettemme\nsanoisi omituisuutensa, mikään ei olisi helpompaa kuin kostonhaluinen\nsanasota; mutta kuitenkin hyvänsuopuus vallitsee melkoisessa määrässä.\n\nCranfordin naisilla on vain tilapäisiä pikku kiistoja, jotka\ntaistellaan muutamilla kitkerillä sanoilla ja vihaisilla\npäänkeikauksilla -- juuri kylliksi estääkseen heidän tasaisen elämänsä\njuoksun käymästä liian yksitoikkoiseksi. Heidän pukunsa on vapaa\nmuodinorjuudesta, he kun sanovat: \"Mitä merkitsee, kuinka pukeudumme\ntäällä Cranfordissa, jossa jokainen meidät tuntee?\" Ja jos he\nmatkustavat kotoa pois, on heidän puolustelunsa yhtä tehokas: \"Mitä\nmerkitsee, kuinka pukeudumme täällä, missä kukaan ei meitä tunne?\"\nHeidän vaatteensa ovat tavallisesti hyvästä ja yksinkertaisesta\nkankaasta, ja useimmat heistä ovat siisteyden suhteen melkein yhtä\ntunnontarkkoja kuin miss Tyler, jonka moitteeton maine elää. Mutta voin\nvakuuttaa, että viimeiset pöhöhihat ja viimeinen tiukka töpöhame, joita\nEnglannissa käytettiin, nähtiin Cranfordissa -- ja niitä katseltiin\nhymyilemättä.\n\nVoin todistaa nähneeni komean punasilkkisen perhe-sateenvarjon, jonka\nsuojassa monien sisarustensa kuoltua yksin eloon jääneen lempeän pienen\nvanhan neidin oli tapana sadepäivinä tipsuttaa kirkkoon. Onko teillä\nmitään punaisia, silkkisiä sateenvarjoja Lontoossa? Meillä kävi kasku\nensimmäisestä, mitä Cranfordissa koskaan oli nähty, ja pikku pojat\nolivat irvistellen nimittäneet sitä \"hameeseen puetuksi seipääksi\". Se\noli saattanut olla juuri tuo kuvailemani punainen silkkisateenvarjo,\nja kenties sitä kannatteli joku tukeva isä lapsilaumansa yläpuolella.\nPieni nais-rukka -- perheen viimeinen eloonjäänyt vesa -- tuskin kykeni\nsitä kantamaan.\n\nSeuraelämää varten oli sääntöjä ja määräyksiä vierailukäynneistä;\nja nämä julistettiin kaikille nuorille ihmisille, jotka sattuivat\nkaupunkiin ja siellä ehkä jonkun aikaa viipyivät, yhtä juhlallisesti\nkuin entiset Man-saaren lait kerran vuodessa luettiin Tinwaldin\nvuorella.\n\n\"Ystävämme ovat lähettäneet kysymään, kuinka voitte täniltaisen\nmatkanne jälkeen, hyvä vieras\" (oli ajettu viisitoista penikulmaa erään\nherrasmiehen vaunuissa); \"he antavat teidän levähtää huomenna, mutta\nseuraavana päivänä he epäilemättä käyvät tervehtimässä. Koettakaa siis\nolla vapaana kello kahdentoista jälkeen -- kahdestatoista kolmeen ovat\nmeidän vierailutuntimme.\"\n\nJa käynnin jälkeen ilmoitettiin:\n\n\"Nyt on kolmas päivä; epäilemättä on äitinne sanonut teille, hyvä\nystävä, ettei koskaan ole viivyteltävä kolmea päivää enempää\nvastavierailun tekemisessä; ja sitten ei ole koskaan viivyttävä talossa\nneljännestuntia pitempää aikaa.\"\n\n\"Mutta pitääkö minun katsoa kelloani? Kuinka voin tietää, milloin\nneljännestunti on kulunut?\"\n\n\"Teidän on yhä pidettävä aika mielessänne, ystäväni, ettekä saa\nkeskustellessa sitä unohtaa.\"\n\nKoska jokaisella oli tämä sääntö mieleenpainettuna, niin ei vieraita\nvastaanotettaessa enempää kuin vierailulla ollessakaan tietenkään\nmitään mielenkiintoisempaa kysymystä voitu pohtia. Tyydyimme pieneen\nlyhytsanaiseen rupatteluun ja olimme täsmälliset ajan suhteen. Otaksun,\nettä jotkut Cranfordin \"paremmista ihmisistä\" olivat köyhiä ja vain\nvaivoin saivat tulot riittämään menoihin; mutta spartalaisten tavoin\nhe kätkivät tuskansa hymyilevän pinnan alle. Kukaan meistä ei puhunut\nrahoista, koska se olisi haiskahtanut kaupalta ja liikeasioilta; ja\nvaikka jotkut kai olivatkin köyhiä, olimme kaikki ylimysmielisiä.\nCranfordilaisilla oli hyvänsuopa toveruushenki, ja tämä _esprit de\ncorps_ sai heidät aina ummistamaan silmänsä, kun joku heistä ei oikein\nonnistunut pyrkimyksissään salata köyhyyttänsä. Kun esimerkiksi rouva\nForresterilla oli kutsut nukkekodin kaltaisessa asunnossaan ja pieni\npalvelustyttö vaivasi sohvalla istuvia naisia pyytämällä, että saisi\nottaa esille sohvan alta teetarjottimen, piti jokainen tätä omituista\ntoimenpidettä mitä luonnollisimpana ja puhui edelleen taloushommista ja\njuhlallisuuksista aivan kuin kaikki olisimme uskoneet, että emännällä\noli varsinainen väentupa, erityinen ruokasali sekä kellarimestari ja\nkokki pienen pyhäkoulutytön asemesta, jonka lyhyet punaiset käsivarret\neivät mitenkään olisi jaksaneet kantaa tarjotinta yläkertaan, ellei\nhänen emäntänsä olisi häntä siinä salavihkaa auttanut, vaikka tämä\nnyt istui juhlapuvussa eikä ollut tietävinäänkään, mitä leivoksia\npöytään tuotiin. Ja kuitenkin hän tiesi, ja me tiesimme, ja hän tiesi\nmeidän tietävän, ja me tiesimme hänen tietävän, että me tiesimme\nhänen puuhailleen koko aamun teeleivän ja hohkaisten sokerikakkujen\nvalmistamisessa.\n\nTästä yleisestä, mutta tunnustamattomasta köyhyydestä ja tästä\njulkisesti tunnustetusta hienosta säädyllisyydestä oli pari seurausta,\njotka eivät suinkaan olleet haitaksi ja jotka voitaisiin hyvillä\ntuloksilla ottaa käytäntöön monissa seurapiireissä. Niinpä Cranfordin\nasukkaat menivät aikaisin levolle ja kulkea kolistelivat kotiin\npuisissa päällyskengissään lyhdynkantajan saattamina kello yhdeksän\naikoihin illalla; ja koko kaupunki oli nukkumassa puoli yhdeltätoista.\nSitäpaitsi pidettiin \"rahvaanomaisena\" (kauhea sana Cranfordissa)\ntarjoilla mitään kallishintaista syötävää tai juotavaa iltaseuroissa.\nVohvelivoileivät ja sokeritortut oli kaikki, mitä jalosukuinen rouva\nJamieson tarjosi; hän oli edesmenneen Glenmiren kreivin käly, vaikka\nharjoittikin sellaista \"siroa säästäväisyyttä\".\n\n\"Siroa säästäväisyyttä!\" Kuinka helposti palaavat kielelle\ncranfordilaisten lauseparret! Siellä oli säästäväisyys aina \"siroa\" ja\ntuhlaus aina \"rahvaanomaista ja korskeilevaa\"; eläinsadussa mainitun\nketun tapaan nyljimme ulottumattomissamme olevia \"pihlajanmarjoja\"\nmuka niiden happamuuden vuoksi, ja näin tulimme hyvin rauhallisiksi\nja tyytyväisiksi. En voi koskaan unohtaa sitä hälinää, jonka aiheutti\neräs Cranfordiin asettunut kapteeni Brown, kun hän julkisesti mainitsi\nköyhyydestään -- ei kuiskaamalla siitä luotettavalle ystävälle\nlukittujen ovien ja suljettujen ikkunoiden takana, vaan yleisellä\nkadulla kovalla sotilasmaisella äänellä! Hän syytti köyhyyttään siitä,\nettei ollut vuokrannut jotakuta haluamaansa asuntoa. Cranfordin naiset\nolivat jo muutoinkin voivotelleet, että mies, vieläpä herrasmies, oli\ntunkeutunut heidän alueelleen. Hän oli eläkettä nauttiva kapteeni ja\noli saanut jonkun toimen läheisellä rautatiellä, jonka rakentamista\npieni kaupunki oli tarmokkaasti vastustanut. Ja kun hän paitsi miehistä\nsukupuoltaan ja yhteyttään tuon vihatun rautatien kanssa oli kyllin\nröyhkeä puhumaan köyhyydestään, niin silloin hänet tosiaan olisi\npitänyt sulkea kaikesta kanssakäymisestä. Kuolema oli jotakin yhtä\nvarmaa ja yhtä yleistä kuin köyhyyskin, eivätkä ihmiset kuitenkaan\nsiitä ääneensä kaduilla haastaneet. Sana ei sopinut sivistyneiden\nkorvien kuullen mainittavaksi. Olimme ääneti sopineet olemaan\nhuomaamatta, että ketään, jonka kanssa kestiystävinä seurustelimme ja\njota pidimme vertaisenamme, köyhyys koskaan voisi estää tekemästä,\nmitä halusi. Jos kävelimme kutsuihin tai niistä kotiin, tapahtui se\nsiksi, että ilta oli _niin_ ihana ja ilma _niin_ virkistävä, eikä\nollenkaan kantotuolien kalleuden vuoksi. Jos pukeuduimme kesäisin\nkarttuuniin vaalean silkin asemasta, teimme sen siksi, että mieluummin\nkäytimme pestävää ainesta; -- ja niin edespäin, kunnes olimme sitoneet\nsilmämme näkemästä sitä yleistä tosiasiaa, että kaikki olimme verraten\nvähävaraista väkeä.\n\nNäin ollen emme tienneet, mitä ajatella miehestä, joka puhui\nköyhyydestä ikäänkuin se ei olisikaan häpeäksi. Mutta tavalla tai\ntoisella kapteeni Brown kuitenkin hankki itselleen arvonantoa\nCranfordissa, ja hänen luonaan käytiin vierailuilla kaikista\nvastakkaisista päätöksistä huolimatta. Kummastuksekseni kuulin hänen\nmielipiteitään esitettävän määräävinä käydessäni kaupungissa noin\nvuosi senjälkeen, kun hän sinne oli asettunut. Omat ystäväni olivat\nkaksitoista kuukautta aikaisemmin olleet kiivaimpina vastustamassa\njokaista ehdotusta käydä kapteenia ja hänen tyttäriänsä tervehtimässä;\nja nyt hänet otettiin vastaan rauhoitetuillakin tunneilla -- ennenkuin\nkellon viisarit osoittivat kahtatoista. Tosin kyllä tapahtui se siinä\ntarkoituksessa, että ennen tulen sytyttämistä takkaan saataisiin\nselville, miksi eräs kamiini savutti; mutta joka tapauksessa kapteeni\nBrown nousi rohkeasti yläkertaan, puhui äänellä, joka tässä huoneessa\nkaikui liian voimakkaalta, ja laski leikkiä aivan kuin kotonaan.\n\nHän ei ollut laisinkaan huomannut pientä ylenkatseellisuutta ja\njoutavien kohteliaisuuksien laiminlyömistä vastaanotoissa. Hän oli\nollut ystävällinen, vaikka Cranfordin naiset olivat esiintyneet\nkylmästi; hän oli ottanut pienet ivalliset imartelut todeksi; ja\nmiehuullisella avomielisyydellään hän oli taittanut kärjen kaikelta\nsiitä johtuvalta karttelulta, ettei hän hävennyt köyhyyttänsä. Ja\nvihdoin hänen oivallisen terve miehenjärkensä ja ripeä kyky keksiä\napukeinoja taloudellisten pulien selvittämiseksi olivat hankkineet\nhänelle erityisen arvovallan Cranfordin naisten keskuudessa. Hän itse\nkulki tietään aavistamatta näiden suosiota enempää kuin ennen oli\naavistanut sen puutetta; ja varmaankin hän eräänä päivänä hämmästyi\nnähdessään erään leikillä antamansa neuvon saavuttaneen niin suurta\ntunnustusta, että se oli otettu aivan vakavaksi todeksi.\n\nSe tapahtui näin: Eräällä vanhalla naisella oli alderneyläinen lehmä,\njota hän helli kuin tytärtään. Jos teki hänen luokseen tuon lyhyen\nneljännestunnin vierailun, sai aina kuulla eläimen ihmeen oivallisesta\nmaidosta tai sen ihmeellisestä älystä. Koko kaupunki tunsi neiti Betsy\nBarkerin alderneyläisen, joka oli kaikkien suosikki. Senvuoksi olikin\nnaapurien myötätunto ja suru suuri, kun lehmä-rukka jäätyään hetkiseksi\nilman peräänkatsojaa putosi kalkkikuoppaan. Se ammui niin surkeasti\nja äänekkäästi, että se pian kuultiin ja eläin pelastettiin. Mutta\npoloinen oli sillä välin menettänyt melkein kaiken karvansa ja näytti\nulos tultuaan alastomalta, viluiselta ja kurjalta paljaassa nahassaan.\nKaikki surkuttelivat eläintä, vaikka jotkut eivät voineet pidättää\nhymyänsä, kun se näytti niin hullunkuriselta. Neiti Betsy Barker\nihan itki surusta ja kauhusta; ja hänen sanotaan ajatelleen yrittää\nöljykylpyä. Tätä keinoa ehkä suositteli joku niistä, joiden neuvoa\nhän kysyi; mutta ehdotuksen, jos sitä koskaan tehtiinkään, kumosivat\nkapteeni Brownin päättäväiset sanat: \"Hankkikaa sille flanelliliivit\nja flanelliset housut, neiti hyvä, jos tahdotte pysyttää sen hengissä.\nMutta neuvoisinkin teitä heti teurastuttamaan eläinparan.\"\n\nNeiti Betsy Barker kuivasi silmänsä ja kiitti kapteenia sydämellisesti.\nHän ryhtyi työhön, ja ennen pitkää koko kaupunki pistäysi katsomassa\nalderneyläistä, kun se siivosti kulki laitumelleen tummanvihreässä\nflanellipuvussaan. Monta kertaa olen sitä itse katsellut. Nähdäänkö\nLontoossa vihreään flanelliin puettuja lehmiä?\n\nKapteeni Brown oli vuokrannut pienen talon kaupungin laidassa ja\neleli siinä kahden tyttärensä kanssa. Hän lienee ollut hiukkasen\nseitsemännellä kymmenellä ensi kertaa vieraillessani Cranfordissa,\nsenjälkeen kun en siellä enää vakinaisesti asunut. Mutta hänellä oli\njäntevä, hyvin harjoitettu, kimmoinen ruumis; hän kulki sotilasmaisesti\npää tanakasti pystyssä ja kevein askelin. Kaikki tämä vaikutti, että\nhän näytti paljoa nuoremmalta kuin oli. Hänen vanhin tyttärensä näytti\nmelkein yhtä iäkkäältä kuin hän itse ja ilmaisi täten, että isä oli\ntodellisuudessa vanhempi kuin mitä hänen ulkonäöstään olisi voinut\npäättää. Neiti Brown oli kaiketi neljänkymmenen korvissa. Hänen\nkasvojensa ilme oli sairaloinen, kiusaantunut ja huolien uurtama, ja\nnuoruuden hilpeys näkyi aikoja sitten haihtuneen. Nuorenakin hän oli\nvarmaan ollut suloton ja karkeapiirteinen. Neiti Jessie Brown oli\nkymmentä vuotta nuorempi sisartaan ja kaksikymmentä kertaa sievempi.\nHänen pyöreillä kasvoillaan oli hymykuoppasia. Neiti Jenkyns sanoi\nkerran ollessaan suuttuneena kapteeni Browniin (myöhemmin kerron,\nmistä syystä), että hänen mielestään \"Jessie-neidin oli aika hyljätä\nhymykuoppansa eikä aina yrittää näyttää lapselta\". Totta olikin, että\nhänen kasvoissaan oli jotakin lapsellista, ja se luullakseni pysyy\nniissä kuolemaan asti, vaikka hän eläisi satavuotiaaksi. Hänen isot,\nsiniset, ihmettelevät silmänsä katselivat ihmisiä suoraan kasvoihin;\nhänellä oli muodoton töppönenä, mutta huulet olivat mehevän punaiset;\nsitäpaitsi järjesteli hän tukkaansa kiharoille, mikä vielä enensi\nlapsellista ulkonäköä. En tiedä, oliko hän kaunis vai ei, mutta minä\npidin hänen kasvoistaan, ja niin tekivät kaikki muutkin, eikä hän\nluullakseni hymykuopilleen mitään voinut. Hänellä oli käynnissään ja\nesiintymisessään jotakin isän huolettomasta ripeydestä; ja jokaisen\nnaisen silmä olisi helposti huomannut pienen eron sisarusten puvussa\n-- neiti Jessien puvut maksoivat noin kaksi puntaa enemmän vuodessa\nkuin neiti Brownin. [Englannissa on tapana mainita perheen vanhinta\nnaimatonta tytärtä sukunimeltä ja muita ristimänimeltä. -- _Suom._] Ja\nkaksi puntaa oli iso summa kapteenin vuositileissä.\n\nSellaisen vaikutelman sain Brownin perheestä, kun heidät kaikki ensi\nkerran näin Cranfordin kirkossa. Kapteenin olin tavannut ennen -- tuota\nsisäänsavuavaa kamiinia tarkastettaessa, jolloin hän oli korjannut vian\nvähäpätöisellä muutoksella savutorvessa. Kirkossa hän käytti lornettia\naamuvirren aikana, nosti sitten päänsä pystyyn ja yhtyi äänekkäästi ja\nreippaasti veisuun. Hän lauloi vastaukset voimakkaammin kuin lukkari\n-- vanha heikkoääninen mies, jota kaiketi kiusasi kapteenin soinnukas\nbasso, koska hän alkoi piipittää yhä kimeämmin.\n\nKirkosta tultaessa vilkas kapteeni osoitti mitä ritarillisinta huomiota\nmolemmille tyttärilleen. Hän nyökkäili ja hymyili tuttavillensa,\nmuttei puristanut kenenkään kättä ennenkuin oli auttanut neiti\nBrownin avaamaan sateenvarjonsa, vapauttanut hänet hartauskirjasta\nja kärsivällisesti odottanut, kunnes hän vapisevilla hermostuneilla\nkäsillään oli koonnut hameenhelmansa kävelläkseen kosteita teitä pitkin.\n\nAjattelin ihmetellen, mitä Cranfordin naiset hommailivat kapteeni\nBrownin ollessa heidän kutsuissaan. Entisinä aikoina olimme usein\nriemuinneet siitä, ettei peliseuroissamme ollut saapuvilla ketään\nherrasmiestä, josta olisi tarvinnut huolehtia ja keksiä häntä\nhuvittavia puheenaiheita. Olimme kiittäneet onneamme näistä hauskoista\nilloista; ja hienoudentavoittelussamme ja miesvihassamme olimme\nmelkein onnistuneet itsellemme uskottelemaan, että miehenä oleminen\noli \"sivistymätöntä\". Kun siis kuulin, että ystäväni ja emäntäni,\nneiti Jenkyns, aikoi minun kunniakseni pitää kutsut, joihin kapteenia\ntyttärilleen oli pyydetty, ihmettelin kovin, millainen sellaisesta\nillasta tulisi. Pelipöydät vihreine villaliinoineen asetettiin\ntavallisuuden mukaan esille jo päivänvalolla. Oli marraskuun kolmas\nviikko, joten hämärä alkoi noin kello neljältä. Kynttilöitä ja puhtaita\nkorttipakkoja järjesteltiin jokaiselle pöydälle. Tehtiin tuli takkaan;\nsiro palvelustyttö oli saanut viimeiset määräyksensä; ja siinä me\nseisoimme parhaimpaamme paettuina jokaisella kynttilänsytyttäjä kädessä\nvalmiina tuikkaamaan kynttilöihin tulen, heti kun ensimmäinen kolkutus\nkuului ovelta. Cranfordin kutsut olivat juhlallisia tilaisuuksia,\njoissa naiset tunsivat itsensä hyvin arvokkaiksi istuessaan yhdessä\nparhaissa pukimissaan. Niin pian kuin kolme oli saapunut, istuuduimme\npelipöydän ääreen lyömään preferenssiä, ja minä jouduin onnettomaksi\nneljänneksi pelaajaksi. Seuraavat neljä tulokasta sijoitettiin heti\ntoisen pöydän ääreen, ja pian esiintyivät aamulla ohimennessäni\nvarastohuoneessa näkemäni teetarjottimet, joista yksi asetettiin\njokaisen korttipöydän keskelle. Porsliini oli kuuluisaa, hienoa\n\"munankuorta\"; vanhanaikaiset, pöytähopeat kimaltelivat kirkkaina;\nmutta suunavaus oli mitä köykäisintä laatua.\n\nTeenjuonnin aikana kapteeni ja neidit Brown astuivat sisälle; ja\nsaatoin havaita, että vanha sotilas syystä tai toisesta oli kaikkien\nläsnäolevain suosikki. Rypistyneet kulmat kävivät sileiksi, terävät\näänet pehmenivät hänen lähestyessään. Neiti Brown näytti sairaalta ja\nmelkein synkän alakuloiselta. Neiti Jessie hymyili kuten tavallista,\nja huomasin hänen olevan melkein yhtä suositun kuin hänen isänsä.\nTämä asettui heti huomiota herättämättä miehen asemaan huoneessa,\npiti huolta jokaisen tarpeista, helpotti sievän palvelustytön työtä\ntäyttämällä tyhjiä kuppeja ja toimittamalla voileipiä niitä haluaville\nnaisille. Ja kaiken tämän hän teki keveän arvokkaasti, vahvemmalle\nkuuluvana aivan luonnollisena velvollisuutena huolehtia heikommista,\nnäin esiintyen kauttaaltaan todellisena miehenä. Hän pelasi kolmen\npennyn panoksista yhtä vakavalla innostuksella kuin olisi ollut puntia\nkysymyksessä; ja kaikkien näiden vieraiden ihmisten parissa hän piti\nsilmällä kärsivää tytärtäänkin -- sillä kyllä tämä epäilemättä kärsi,\nvaikka se monista saattoi näyttää vain ärtyisyydeltä. Neiti Jessie ei\nosannut pelata korttia, mutta hän jutteli pelin ulkopuolelle jääneiden\nkanssa, jotka ennen hänen tuloansa olivat osoittaneet kärsimättömyyden\noireita. Sen lisäksi hän lauloi vanhan ränstyneen pianon säestyksellä,\njoka ennenmuinoin lienee ollut spinetti. Jessien esittämä laulu oli\n\"Jock of Hazeldean\"; hiukan väärin se kyllä meni, mutta kukaan meistä\nei ollut soitannollinen, vaikka neiti Jenkyns oli sitä olevinaan ja\nsenvuoksi löi tahtia -- hiukan väärään tahtiin.\n\nSiinä neiti Jenkyns teki varsin kauniisti. Sillä olin huomannut, että\nhän vähää aikaisemmin oli Shetlannin villoista puhuttaessa melkoisesti\npahastunut, kun neiti Jessie Brown arastelematta oli maininnut enollaan\nolevan kauppapuodin Edinburghissa. Neiti Jenkyns oli koettanut hukuttaa\ntunnustuksen kauhealla yskimisellä -- sillä jalosukuinen rouva Jamieson\nistui Jessieä lähinnä olevan pelipöydän ääressä. Ja mitähän tämä\nrouva olisi sanonut tai ajatellut, jos olisi saanut tietää olevansa\nsamassa huoneessa puodinomistajan sisarentyttären kanssa! Mutta\nJessie Brown, jolta puuttui säädyllisyysaistia -- siitä me kaikki\nolimme seuraavana aamuna yhtä mieltä, -- vain toisti ilmoituksensa ja\nvakuutti neiti Polelle, että helposti voisi hankkia hänelle todellisia\nShetlannin villoja \"enonsa välityksellä, jolla on Edinburghin paraiten\nlajiteltu shetlantilaisten tuotteitten varasto\". Poistaakseen pahan\nmaun suustamme ja ikävät äänet korvistamme oli neiti Jenkyns sitten\nehdottanut musiikkia. Sanon siis vieläkin, että hän menetteli hyvin\nystävällisesti lyödessään tahtia.\n\nKun teetarjottimet jälleen tuotiin esille leivosten ja viinin kera,\ntäsmälleen neljännestä vailla yhdeksän, syntyi yleistä keskustelua.\nVertailtiin pelin tuloksia ja juteltiin taitavista pistoista. Mutta\npian johti kapteeni Brown puheen kirjalliselle alalle.\n\n\"Oletteko, arvoisat naiset, nähneet _Pickwick-kerhon paperien_\nnumeroita?\" kysyi hän. (Niitä julkaistiin silloin vihoittain.)\n\"Suurenmoisia!\"\n\nNeiti Jenkyns sattui olemaan Cranfordin edesmenneen kirkkoherran tytär,\nja kun hänellä oli hallussaan joukko käsinkirjoitettuja saarnoja\nja melkoisen hyvä jumaluusopillinen kirjasto, piti hän itseään\nkirjallisuuden tuntijana ja katsoi jokaisen keskustelun kirjoista\nhänelle itselleen heitetyksi haasteeksi. Hän vastasi siis, että hän oli\nnoita vihkoja nähnyt, jopa lukenutkin.\n\n\"Ja mitä niistä pidätte?\" huudahti kapteeni Brown. \"Eivätkö ne ole\nmainioita?\"\n\nNäin kannustettuna neiti Jenkyns ei voinut olla lausumatta ajatuksiaan.\n\n\"Minun täytyy sanoa, etteivät ne mielestäni mitenkään vedä vertoja\ntohtori Johnsonin tuotteille. Mutta niiden kyhäilijä lieneekin nuori.\nKunhan hänellä vain on kestävyyttä, niin kuka tietää, mitä hänestä\nsaattaa tulla, jos ottaa suuren tohtorin esikuvakseen.\" Tämä oli\nilmeisesti liian paksua kapteeni Brownin tyynesti sulattaa, ja hänen\nkasvojensa väreistä saatoin arvata, mitä hänellä oli kielellään\nennenkuin neiti Jenkyns oli lopettanut lauseensa.\n\n\"Onhan kysymys aivan eri asiasta, hyvä neiti\", hän aloitti.\n\n\"Sen hyvin tiedän\", vastasi toinen. \"Ja siksipä tuomitsenkin lievästi,\nkapteeni Brown.\"\n\n\"Sallikaahan minun esittää teille eräs kohta tämän kuukauden vihosta\",\npyysi soturi. \"Sain sen vasta tänä aamuna enkä luule, että arvoisat\nläsnäolijat vielä ovat sitä lukeneet.\"\n\n\"Kuten tahdotte\", vastasi neiti Jenkyns ja kohentausi alistuvasti.\n\nKapteeni luki kertomuksen Sam Wellerin Bathissa antamasta \"suareesta\".\nJotkut meistä nauroivat sydämellisesti. _Minä_ en uskaltanut, koska\nasuin perheessä. Neiti Jenkyns istui kärsivällisen vakavana. Kun\nlukeminen oli päättynyt, kääntyi hän minun puoleeni ja sanoi lempeän\narvokkaasti:\n\n\"Menepäs noutamaan minulle 'Rasselas' kirjastostani, hyvä ystävä.\"\n\nTuotuani sen hänelle hän virkkoi kapteeni Brownille:\n\n\"Sallikaa nyt _minun_ vuorostani lukea vähän, ja sitten seurueemme\nvoi lausua arvostelunsa teidän suosikistanne herra Bozista ja tohtori\nJohnsonista.\"\n\nHän luki erään Rasselasin ja Imlacin välisistä keskusteluista\nkorkeasävelisellä majesteetillisella äänellä, ja lopetettuaan hän\nsanoi: \"Luullakseni olen nyt osoittanut olevani oikeassa antaessani\ntohtori Johnsonille etusijan kaunokirjailijana.\" Kapteeni väänsi\nsuutansa ja rummutti pöytää, mutta ei virkkanut mitään. Neiti Jenkyns\npäätti antaa hänelle ratkaisevan loppuiskun, ehkä kaksikin.\n\n\"Minusta on vihoittain julkaiseminen rahvaanomaista ja kirjallisuuden\narvolle sopimatonta.\"\n\n\"Mitenkä julkaistiin _Rambler_ [Samuel Johnsonin (1709-84)\narvossapidetty aikakauskirja. -- _Suom._], hyvä neiti?\" kysyi kapteeni\nBrown matalalla äänellä, jota neiti Jenkyns ei liene kuullut.\n\n\"Tohtori Johnsonin tyyli kelpaa esimerkiksi nuorille aloittelijoille.\nIsäni suositteli sitä minulle, kun aloin kirjoitella kirjeitä. Olen\nmuovannut oman tyylini hänen mukaansa ja ehdottaisin hänen sanontaansa\nmalliksi suosikillenne.\"\n\n\"Olisin kovin pahoillani, jos hän vaihtaisi tyylinsä mokomaan\npöyhkeilevään kirjoitustapaan\", vastasi kapteeni Brown.\n\nNeiti Jenkyns tunsi tämän henkilökohtaiseksi loukkaukseksi tavalla,\njota kapteeni ei saattanut aavistaa. Kirjeiden kirjoittaminen oli\nhänen omasta ja hänen ystäväinsä mielestä hänen vahva puolensa. Monen\nkirjeenluonnoksen olen nähnyt kivitaululle piirrettynä ja korjailtuna\nennenkuin hän \"kulutti puolituntisen juuri ennen postin lähtöä\"\nvakuuttaakseen ystävilleen sitä tai tätä; ja tohtori Johnsonia hän\ntodellakin käytti mallinaan näissä kyhäyksissä. -- Hän suoristausi\narvokkaasti ja vastasi kapteenin viime huomautukseen ainoastaan: \"Minä\npidän tohtori Johnsonia herra Bozia parempana.\" Ja hän korosti jokaista\ntavua.\n\nKerrotaan -- mutta en takaa sitä todeksi, -- että kapteeni Brownin\nkuultiin hiljaa hymähtäneen: \"Hiiteen tohtori Johnson!\" Jos hän niin\nsanoi, katui hän sitä jälkeenpäin, mitä todistaa se seikka, että hän\nmeni seisomaan neiti Jenkynsin nojatuolin viereen ja yritti vietellä\ntätä keskusteluun jostakin mieluisammasta aiheesta. Mutta neiti Jenkyns\noli leppymätön. Seuraavana päivänä hän teki aikaisemmin mainitsemani\nhuomautuksensa Jessien hymykuopista.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\nKapteeni\n\n\nOli mahdotonta viettää kuukauden aikaa Cranfordissa joutumatta\ntuntemaan kaikkien asukkaiden jokapäiväisiä tapoja, ja ennenkuin\nvierailuni oli päättynyt tiesin paljon Brownin kolmikosta. Heidän\nköyhyydestään ei ollut mitään uutta kuultavana; sillä alusta pitäen\nhe olivat siitä jutelleet kainostelematta ja avomielisesti. He eivät\nsalanneet, että heidän oli pakko olla säästäväisiä. Uusia havaintoja\nvoi enää tehdä ainoastaan kapteenin äärettömästä hyväsydämisyydestä ja\nniistä monista muodoista, joissa se hänen itsensä sitä aavistamatta\nilmeni. Tällaisissa tapauksissa juteltiin aina perästäpäin pieniä\nkaskuja. Koska emme paljoa viljelleet kirjallisuutta ja kun kaikilla\nnaisilla oli varsin riittävästi palkollisia, oli puute puheenaiheista.\n\nNiinpä pohdimme sitäkin, kuinka kapteeni eräänä sunnuntaina, jolloin\nmaa oli kovin liukasta, sieppasi erään mummo-rukan päivällisen\ntämän käsistä ja ryhtyi itse sitä kantamaan. Hän oli kirkosta\ntullessaan tavannut hänet leipomosta palaamassa ja huomannut hänen\nepävarman käyntinsä; ja sillä vakavalla arvokkuudella, jota hän\nkaikissa toimissaan osoitti, hän vapautti vaimon taakasta, harppasi\nhänen vieressään katua pitkin ja kantoi lampaanpaistin ja perunat\nhuolellisesti hänen kotiinsa.\n\nTätä pidettiin hyvin omituisena, ja melkeinpä oletettiin, että\nhän maanantai-aamuna kävisi ympärinsä taloissa selittämässä ja\nanteeksipyytämässä Cranfordin sopivaisuuskäsitteiden mukaan loukkaavaa\nkäytöstänsä. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut, ja silloin tehtiin\nse johtopäätös, että hän oli häpeissään ja pysytteli poissa ihmisten\nnäkyvistä. Hyvänsuovasti säälien häntä aloimme sanoa: \"Sittenkin\ntuo sunnuntai-aamuinen kohtaus osoitti perin hyvää sydäntä.\" Ja\nniin päätettiin lohduttaa häntä, kun hän jälleen näyttäytyisi\njoukossamme. Mutta, kah, hän tuli luoksemme pienimmänkään häpeäntunteen\nmasentamatta, puhuen kovaäänisesti ja voimakkaasti kuten aina, pää\nkenossa, tekotukka tavallisuuden mukaan sirosti huoliteltuna; ja meidän\ntäytyi uskoa, että hän oli kokonaan unohtanut, mitä sunnuntaina oli\ntapahtunut.\n\nNeidit Pole ja Jessie Brown olivat shetlanninvilloista ja uusista\nkutomatavoista keskustellessaan tulleet jokseenkin hartaiksi ystäviksi.\nSiitä johtui, että vierailuillani neiti Polen luona tapasin Brownin\nsisarukset useammin kuin asuessani neiti Jenkynsin talossa olin\ntavannut, sillä viimemainittu ei koskaan ollut voinut unohtaa kapteeni\nBrownin hänen mielestään parjaavia huomautuksia tohtori Johnsonista\nkeveän ja miellyttävän kaunokirjallisuuden kyhääjänä. Sain tietää,\nettä neiti Brown poti jotakin vaarallista, hiipivää, parantumatonta\nsairautta, ja sen tuottamat tuskat antoivat hänen kasvoilleen sen\nlevottoman ilmeen, jota olin luullut leppymättömäksi ärtyisyydeksi.\nKyllä hän toisinaan oli ärtyisäkin, kun tauti kiihoitti hänen hermonsa\nsietämättömiin. Neiti Jessie alistui tähän paljoa kärsivällisemminkin\nkuin sisaren katkeriin itsemoitteisiin, jotka näitä kohtauksia\npoikkeuksetta seurasivat. Neiti Brownin oli tapana syyttää itseään\nei ainoastaan äkkipikaisesta ja ärtyisestä luonteestaan, vaan myös\nsiitä, että isän ja sisaren täytyi hänen tähtensä pinnistää voidakseen\nhankkia hänelle sitä pientä mukavuutta, mikä hänen tilassaan oli\nvälttämätön. Hän olisi niin kernaasti tehnyt heidän edukseen\nuhrauksia ja huojentanut heidän huoliansa, että hänen alkuperäinen\njaloluontoisuutensa vielä lisäsi hänen mielensä karvautta. Kaiken\ntämän kantoivat neiti Jessie ja hänen isänsä enemmän kuin tyynesti --\nhe kantoivat sen ehdottoman hellästi. Annoin neiti Jessielle anteeksi\nhänen virheellisen laulunsa ja nuorekkaan pukunsa, kun katselin häntä\nkotona. Tulin huomanneeksi, että kapteeni Brownin tumma Brutus-peruukki\nja vanulla sisustettu takki (valitettavasti liian usein siukikulunut!)\nolivat jäännöksiä hänen nuoruutensa sotilaskomeudesta, joita hän nyt\nmelkein itsetiedottomasti käytti. Kasarmielämän kokemukset olivat\ntehneet hänestä tavattoman neuvokkaan miehen. Hänen oman tunnustuksensa\nmukaan kukaan ei osannut kiilloittaa hänen saappaitansa hänen\nmieleisikseen, joten hänen oli se itse tehtävä; mutta hän ei tosiaan\nepäröinyt keventää pienen palvelustytön askareita joka tavalla,\nluultavasti tietäen, että tyttären sairaus teki tyttösen toimet\nraskaiksi.\n\nHän yritti hieroa sovintoa neiti Jenkynsin kanssa heti tuon\nmainitsemani muistettavan sanakiistan jälkeen lahjoittamalla hänelle\nomatekoisen puisen hiililapion, koska oli kuullut hänen mainitsevan,\nettä rautaisen viskimen raapinta vihloi hänen korviansa. Neiti Jenkyns\nvastaanotti lahjan kylmän kohteliaasti ja kiitti häntä muodollisesti.\nKapteenin mentyä hän käski minun viedä sen pois romuhuoneeseen.\nKaiketi hänestä tuntui, ettei mikään lahja mieheltä, joka piti herra\nBozia tohtori Johnsonia etevämpänä, voinut olla vähemmän vihlova kuin\nrautainen hiililapio.\n\nSillä kannalla olivat asiat, kun lähdin Cranfordista ja saavuin\nDrumbleen. Minulla oli kuitenkin useita kirjeenvaihtajattaria, jotka\npitivät minut pienen kaupungin tapausten tasalla. Näiden joukossa\noli neiti Pole, joka alkoi kiintyä yhtä paljon virkkaukseen kuin hän\naikaisemmin oli harrastanut kutomista ja jonka kirjeiden kertaussäkeenä\ntavallisesti oli jotakin tämänlaatuista: \"Mutta älkää vain unohtako\nFlintiltä saatavaa villalankaa\"; sillä jokaisen uutispätkän\nperästä seurasi uusia ohjeita jostakin hänelle toimitettavastani\nvirkkaustarpeiden tilauksesta.\n\nNeiti Matilda Jenkyns (joka kernaasti salli itseänsä nimitettävän\nMatty-neidiksi, milloin vanhempi neiti Jenkyns ei ollut saapuvilla)\nkirjoitteli sieviä, ystävällisiä kirjeitä, hypiskellen asiasta toiseen\nja joskus rohjeten lausua omankin mielipiteensä. Sitten hän äkkiä\nhillitsi itsensä ja joko pyysi minua olemaan mainitsematta, mitä oli\nsanonut, koska Debora, joka hyvin ymmärsi näitä asioita, ajatteli\ntoisin, tai myöskin lisäsi jälkikirjoituksen, ilmoittaen pohtineensa\nasiaa Deboran kanssa ja olevansa aivan vakuutettu, että ja niin\nedespäin. Tässä tavallisesti seurasi kaikkien mielipiteitten peruutus,\njotka hän oli kirjeessään esittänyt.\n\nSitten kirjoitteli minulle myöskin vanhempi neiti Jenkyns eli Deborah,\nkuten hän mielellään kuuli Matty-neidin itseään nimittävän, koska\nhänen isänsä oli kerran sanonut, että tuo hebrealainen nimi oli\ntäten kirjoitettava. Itsekseni ajattelen, että hän piti kaimaansa,\nhebrealaista naisprofeettaa, luonteen puolesta esimerkiksi kelpaavana;\nja tuota ankaraa tietäjätärtä hän kyllä muutamissa suhteissa\nmuistuttikin, joskin uudenaikaiset tavat ja pukujen erilaisuus ovat\notettavat huomioon. Neiti Jenkyns käytti kaulahuivia ja pientä\nkilpa-ajajan lakkia muistuttavaa myssyä, ja hänen muotonsa yleensä\nmuistutti voimakassieluisesta naisesta. -- Kuitenkin halveksi hän\nnykyaikaista aatetta naisten yhdenvertaisuudesta miesten kanssa.\nYhdenvertaisia tosiaan! Hän tiesi, että he olivat etevämpiä. Mutta\npalatkaamme hänen kirjeisiinsä. Kaikki niissä oli komeata ja\nsuurellista kuten hän itsekin. Olen juuri silmäillyt ne läpitse (armas\nneiti Jenkyns, kuinka häntä kunnioitinkaan!), ja tahdon tässä tehdä\notteen, varsinkin kun se koskettelee ystäväämme kapteeni Brownia: --\n\n\"Jalosukuinen rouva Jamieson on juuri lähtenyt luotani; ja\nkeskustellessamme hän ilmoitti minulle, että eilen oli hänen luonaan\nkäynyt hänen arvossapidetyn puolisonsa entinen ystävä loordi\nMauleverer. Helposti ette voi aavistaa, mikä toi mylordin pienen\nkaupunkimme alueelle. Hän saapui tapaamaan kapteeni Brownia, johon\nloordi näkyy tutustuneen hänen majesteettinsa uljaissa sodissa. Tällöin\noli hänellä ollut onni pelastaa loordi uhkaavasta hengenvaarasta\naivan väärin nimitetyn Hyvän Toivon niemen edustalla. Tunnette\nystävämme jalosukuisen rouva Jamiesonin puutteellisuuden viattomassa\nuteliaisuudessa ettekä senvuoksi kovin kummastu, kun kerron teille,\nettei hän laisinkaan kyennyt selittämään minulle kysymyksessä olevan\nvaaran oikeata laatua.\n\n\"Tunnustan olleeni kiihkeän halukas tietämään, millä tavoin kapteeni\nBrown rajoitetuissa olosuhteissaan kykeni ottamaan vastaan niin\narvokkaan vieraan, ja sain kuulla, että hänen armonsa vetäytyi etsimään\nlepoa ja, toivokaamme, vaipui virkistävän unen helmaan Enkelin\nHotellissa. Mutta hän otti osaa vaatimattomiin aterioihin niinä kahtena\npäivänä, joina hän kunnioitti Cranfordia ylhäisellä läsnäolollaan.\nRouva Johnson, säveän teurastajamme vaimo, ilmoitti minulle, että neiti\nJessie osti lampaanreiden; mutta sitä lukuunottamatta en ole kuullut\nminkäänlaisista valmistuksista niin arvokkaan vieraan säädyllistä\nvastaanottoa varten. Ehkä he kestitsevät häntä 'järjen ravinnolla ja\nsielun juomalla'. Ja meille, jotka tunnemme kapteeni Brownin surkean\npuutteellisuuden 'kielemme kirkkaiden lähdevesien' nauttimisessa, voi\ntuntua ilahduttavalta, että hän sai tilaisuuden kehittää makuansa\nhaastelemalla brittiläiseen ylimystöön kuuluvan komean ja hienostuneen\nhenkilön kanssa. Mutta kukapa on aivan vapaa kaikista maailmallisista\nvioista?\"\n\nNeidit Pole ja Matty kirjoittivat minulle samassa postissa.\nSellaista uutista kuin loordi Maulevererin vierailua Cranfordin\nkirjeenkirjoittajattaret eivät suinkaan jättäneet käyttämättä; he\nhaastoivat siitä mitä seikkaperäisimmin ja saivat asiasta paljon\npuheenaihetta. Matty-neiti pyyteli nöyrästi anteeksi, että kirjoitti\nsamaan aikaan kuin sisarensa, joka oli niin paljoa etevämpi kuvailemaan\nCranfordin osaksi tullutta kunniaa; mutta pienistä kirjoitusvirheistä\nhuolimatta Matty-neidin selostus antoi minulle parhaan kuvan loordin\nvierailun jälkeenpäin aiheuttamasta hälinästä. Sillä lukuunottamatta\nEnkelin Hotellin väkeä, Brownin perhettä ja rouva Jamiesonia oli hänen\narmonsa tietääkseni kuultu puhuttelevan vain erästä pientä poikaa, jota\nhän oli torunut siitä, että tämä oli leikkiessään kiidättänyt likaisen\nvanteensa ylhäisiä sääriä vasten.\n\nSeuraava käyntini Cranfordissa tapahtui kesällä. Ketään ei ollut\nsyntynyt, kuollut eikä mennyt avioliittoon senjälkeen, kun siellä\nviimeksi olin. Jokainen asui samassa talossa, käytti melkein samoja\nhyvin säilytettyjä, vanhanaikaisia vaatteita. Merkillisin tapaus oli,\nettä neiti Jenkyns oli ostanut uuden maton vierashuoneeseensa. Oi,\nolipa Matty-neidillä ja minulla hommaa vaaniessamme päivänsäteitä, kun\nne eräänä iltapuolena verhottoman ikkunan lävitse lankesivat suoraan\ntälle matolle! Levittelimme sanomalehtiä niille kohdille kauhtumisen\nehkäisemiseksi ja istahdimme sitten lukemaan tai työmme ääreen; mutta\nkah, neljännestunnissa aurinko oli siirtynyt ja heloitti uuteen\npaikkaan! Silloin taas polvistuimme muuttamaan sanomalehtien asemaa.\nMyöskin eräänä aamuna, kun neiti Jenkyns valmisteli kutsujaan, oli\nmeillä kova kiire hänen ohjeittensa mukaan leikellessämme sanomalehtiä\nja harsiessamme kaistaleet yhteen laittaaksemme niistä pieniä polkuja\njokaista odotettua vierasta varten asetetun tuolin luo, jotta näiden\njalkineet eivät tärvelisi mattoa tahraamalla sen puhtautta. Teettekö\nLontoossa paperipolkuja jokaisen vieraan astuttaviksi?\n\nKapteeni Brown ja neiti Jenkyns eivät olleet varsin sydämellisissä\nsuhteissa. Kirjallinen väittely, jonka alun todistajana olin ollut,\noli arka kohta, ja pieninkin kosketus siihen sai heidät sävähtämään.\nSe oli ainoa erimielisyys, mikä heidän välillään koskaan oli ollut;\nmutta se olikin kylliksi. Neiti Jenkyns ei voinut olla puhumatta\nkapteeni Brownille; ja vaikka tämä ei vastannut, vaan ainoastaan\nrummutti sormillaan pöytään, neiti Jenkyns tunsi sen toki suureksi\nloukkaukseksi tohtori Johnsonia kohtaan. Kapteeni osoittikin hyvin\njulkisesti tuota erikoista mieltymystään herra Bozin [Charles Dickensin\nsalanimi alkuvuosina. -- _Suom._] kirjoituksiin; ja sattui, että hän\nkävellessään niihin syventyneenä törmäsi kadulla neiti Jenkynsiä\nvasten; ja vaikka herra Brownin anteeksipyynnöt olivat hartaat ja\nvilpittömät ja vaikka hän oikeastaan ei ollut muuta tehnyt kuin\nsäikähdyttänyt neiti Jenkynsin ja itsensä, myönsi edellinen, että hän\nmieluummin olisi tullut kumoon työnnetyksi, kunhan kapteeni vain olisi\nlukenut arvokkaampaa kirjallisuutta. Poloinen, uljas kapteeni Brown!\nHän näytti vanhemmalta ja raihnaisemmalta, ja hänen pukunsa oli kovin\nnukkavieru. Mutta hän tuntui yhtä hilpeältä ja iloiselta kuin ennenkin,\nellei häneltä kyselty hänen tyttärensä vointia.\n\n\"Hän kärsii paljon ja saa kärsiä vielä enemmän; teemme, minkä voimme,\nlievittääksemme hänen tuskiansa. Tapahtukoon Jumalan tahto!\" Nämä\nviimeiset sanat lausuessaan kapteeni paljasti päänsä.\n\nKuulin Matty-neidiltä, että kaikkea oli todellakin koetettu. Oli\nlähetetty noutamaan lääkäri, jolla tällä seudulla oli suuri maine,\nja kaikki hänen määräyksensä olivat kustannuksista huolimatta pannut\ntäytäntöön. Matty-neiti piti varmana, että he kielsivät itseltänsä\nmonta seikkaa hankkiakseen sairaalle mukavuutta, ja neiti Jessiestä\npuheen tullessa virkkoi Matty-poloinen aivan haltioituneena: \"Minusta\nhän on oikea enkeli! On perin ihanaa nähdä, millä tavoin hän kärsii\nneiti Brownin ärtyisyyttä ja kuinka kirkkain kasvoin hän esiintyy\nistuttuaan kaiken yötä sairaan vuoteen ääressä ja kuunneltuaan puolet\najasta hänen torumisiansa. Ja kuitenkin näyttää hän niin sirolta ja on\nniin valmis tervehtimään kapteenia aamiaispöytään kuin olisi nukkunut\nyönsä kuningattaren vuoteessa. Hyväinen aika, ette voisi koskaan enää\nnauraa hänen sieviä pikku kiharoitaan tai hänen vaalean punaisia\nnauharuusujaan, jos olisitte katsellut häntä kuten minä!\"\n\nEn voinut olla tuntematta syvää katumusta ja olla tervehtimättä\nJessie-neitiä kahdenkertaisella kunnioituksella, kun hänet ensi kerran\ntapasin. Hän näytti kuihtuneelta ja ponnistuksista uupuneelta, ja hänen\nhuulensa alkoivat vavista kuin hän olisi ollut hyvin heikko, milloin\nhän puhui sisarestaan. Mutta hänen muotonsa kirkastui, ja hän pakotti\ntakaisin kauniissa silmissään kimaltelevat kyyneleet sanoessaan:\n\n\"Mutta onpa tämän Cranfordin asukkaat todella ystävällisiä! En luule,\nettä kukaan keittää tavallista paremman päivällisen lähettämättä\nsiitä parhaan osan pienessä katetussa maljassa sisarelleni. Köyhät\nihmiset tuovat kasviksiensa esikoiset ovellemme häntä varten. He\npuhuvat lyhyeen ja jurosti ikäänkuin häpeissään; mutta vakuutan,\nettä usein koskettaa sydämeni syvimpiä kieliä nähdessäni heidän\nhuomaavaisuutensa.\" Nyt palasivat kyyneleet ja valuivat poskelle; mutta\nhetkisen perästä hän alkoi nuhdella itseänsä ja lopuksi lähti tiehensä\nsamana hilpeänä Jessie-neitinä kuin aina.\n\n\"Mutta miksei se loordi Mauleverer tee mitään miehen hyväksi, joka\npelasti hänen henkensä?\"\n\n\"Ka, nähkääs, ellei kapteeni Brownilla ole siihen mitään aihetta,\nei hän koskaan puhu köyhyydestään; hän käveli loordin vieressä\nyhtä onnellisen ja iloisen näköisenä kuin olisi ollut prinssi; ja\nkun he eivät koskaan kiinnittäneet vieraan huomiota päivälliseensä\nanteeksipyynnöillä ja koska neiti Brown voi sinä päivänä paremmin\nja kaikki näytti kirkkaalta, ei hänen ylhäisyytensä varmaankaan\naavistanut, kuinka paljon huolta ja murhetta tuon kaiken takana piili.\nTalvella hän varsin usein lähetti metsänriistaa, mutta nyt hän on\nmennyt ulkomaille.\"\n\nUsein sain todeta, kuinka tarkoin Cranfordissa käytettiin palaset\nja pienimmätkin apuneuvot. Ennen varisemista kerättiin ruusun\nterälehtiä sekakukka-maljakkoon jollekulle, jolla ei ollut puutarhaa;\npienet lavendelin kukkatertut lähetettiin jonkun kaupungissa asuvan\nlaatikkoihin siroiteltaviksi tai poltettiin jonkun sairaan kammiossa.\nPikkuseikat, joita monet halveksisivat, ja teot, jotka tuskin näkyivät\nmaksavan vaivaa, otettiin kaikki Cranfordissa huomioon. Neiti Jenkyns\npisteli omenan täyteen ryytineilikoita, jotta se kuumennettuna\nlevittäisi hauskan tuoksun neiti Brownin huoneeseen; ja jokaista\nneilikkaa sijoittaessaan hän mainitsi jonkun Johnsonin lauseen. Hän ei\ntosiaan koskaan voinut ajatella Brownin väkeä juttelematta Johnsonista;\nja koska perhe niinä päivinä harvoin oli poissa hänen mielestään,\nkuulin monta jyrisevää, ytimekästä lausetta.\n\nKapteeni Brown saapui eräänä päivänä kiittämään neiti Jenkynsiä monista\ntämän hänelle tekemistä pienistä ystävällisistä palveluksista, joista\nminulla ei siihen asti ollut aavistusta. Hänestä oli äkkiä tullut\nvanhus; syvä bassoääni vapisi, silmät näyttivät hämäriltä ja kasvot\nolivat kovin uurtuneet. Hän ei puhunut -- ei voinut puhua -- hilpeästi\ntyttärensä tilasta, mutta hän puhui miehekkään ja hurskaan alistuvasti\nsekä varsin vähän. Kahdesti hän lausui: \"Vain Jumala tietää, minkä\narvoinen Jessie on meille ollut!\" ja toisen kerran jälkeen hän nousi\nnopeasti, puristi meidän kaikkien käsiämme ja meni tiehensä.\n\nSinä iltapuolena huomasimme pieniä ryhmiä kadulla, ja kaikki siellä\nkuuntelivat pelästyneinä jotakin uutista. Neiti Jenkyns ihmetteli\ntuollaista tohinaa ja unohti vihdoin arvokkuutensa siihen määrin, että\nlähetti Jennyn tiedustamaan.\n\nTyttö palasi kasvot kauhusta kalpeina. \"Voi, hyvä neiti! Voi, neiti\nJenkyns! Se kamala rautatie kun on surmannut kapteeni Brownin!\" Tässä\nhän purskahti kyyneliin. Jenny oli monien muiden ohella saanut kokea\nkapteenin ystävällisyyttä.\n\n\"Kuinka? Missä... missä? Hyvä Jumala! Jenny, älä hukkaa aikaa\nitkemiseen, vaan kerro meille jotakin!\" Matty-neiti ryntäsi heti\nkadulle ja tarttui uutista kertovaa miestä kauluksesta.\n\n\"Tulkaa sisään -- tulkaa heti sisään sisareni, neiti Jenkynsin,\nrovastin tyttären luo. Oi, mies, mies, sanokaa, ettei se ole totta!\"\nhuusi hän laahatessaan säikähtynyttä, tukkaansa suorivaa kuorma-ajuria\nvierastupaan, missä tämä märissä saappaissaan seisahti uudelle matolle\nkenenkään siitä välittämättä.\n\n\"Ka, hyvä neiti, kyllä se totta on. Mä itse sen näin\", sanoi mies\nja häntä puistatti tapausta muistellessaan. \"Kapteeni luki jotakin\nuutta kirjaa ja hyvin hartaasti varrotessaan tulevaa junaa. Ja siellä\noli pikkuinen tyttö, joka tahtoi päästä äitinsä tykö, ja niin se\nriuhtaisi itsensä irti sisarensa kädestä ja alkoi taaputtaa radan yli.\nKapteeni vilkaisi äkkiä ympärilleen kuullessaan junan ryskeen, näki\nsen lapsukaisen, hyökkäsi radalle ja kahmaisi sen syliinsä. Mutta\nhänen jalkansa luiskahti, ja silmänräpäyksessä se juna ajoi hänen\npäälleen. Hyvä Jumala, hyvä Jumala! Se on vallan totta, ja ne ovat\ntulleet ilmoittamaan tapaturmasta kapteenin tyttärille. Lapsi kumminkin\npelastui, sai vain kolauksen olkapäähänsä, kun se kapteeni heitti sen\näidille. Kapteeni-poloinen olisi siitä iloinen, eikö olisikin, hyvä\nneiti? Jumala häntä siunatkoon!\"\n\nIson karkean kuorma-ajurin miehekkäät kasvot rypistyivät, ja hän\nkääntyi poispäin salatakseen kyyneleensä. Minä käännyin neiti\nJenkynsiin. Hän näytti kovin heikolta ikäänkuin olisi menemäisillään\ntainnoksiin ja viittasi minua avaamaan ikkunan.\n\n\"Matilda, tuo minulle hattuni! Minun on mentävä niiden tyttöjen luo.\nJumala suokoon minulle anteeksi, jos koskaan olen puhunut halveksivasti\nkapteenista!\"\n\nNeiti Jenkyns suorihe lähtemään ulos ja käski Matildaa kaatamaan\nmiehelle lasin viiniä. Hänen poissa ollessaan Matty-neiti ja minä\nhytistelimme kamiinin ääressä puhuen matalalla ja kauhun murtamalla\näänellä. Muistan hiljaa itkeskelleemme kaiken aikaa.\n\nNeiti Jenkyns palasi kotiin varsin vaiteliaana emmekä me tohtineet\nhäneltä paljoa kysellä. Hän kertoi meille, että Jessie oli mennyt\ntainnoksiin ja että neiti Polella ja hänellä itsellään oli ollut\nmelkoinen työ ennenkuin saivat hänet toipumaan. Mutta tultuaan jälleen\ntajuihinsa Jessie oli heti pyytänyt jompaakumpaa heistä menemään\nistumaan hänen sisarensa luo.\n\n\"Tohtori Hoggins sanoo, ettei hän voi elää monta päivää enää, ja hänet\non säästettävä tältä mielenjärkytykseltä\", virkkoi Jessie väristen\ntunteista, joita ei tohtinut lausua ilmi.\n\n\"Mutta miten siinä menettelette, rakas ystävä?\" kysyi neiti Jenkyns.\n\"Ette voi hillitä itseänne; hänen täytyy huomata kyyneleenne.\"\n\n\"Jumala auttaa minua -- minä en anna perään. Sisareni nukkui, kun\nuutinen saapui, ja hän nukkunee vieläkin. Hän tulisi äärettömän\nonnettomaksi ei ainoastaan isän kuoleman johdosta, vaan ajatellessaan,\nmiten minulle kävisi. Hän on niin hyvä minulle.\" Jessie katsahti\nvakavasti toisiin lempeillä rehellisillä silmillään, ja neiti Pole\nmainitsi myöhemmin neiti Jenkynsille, että hän tuskin voi sitä kestää,\nhyvin tietäen, kuinka neiti Brown kohteli nuorempaa sisartaan.\n\nMutta asia järjestettiin kuitenkin Jessien toivomuksen mukaan. Neiti\nBrownille päätettiin kertoa, että hänen isänsä oli saanut määräyksen\nlähteä lyhyelle virkamatkalle rautatien palveluksessa. Tavalla tai\ntoisella heidän onnistuikin saada tytär tästä vakuutetuksi -- neiti\nJenkyns ei oikein tiennyt miten. Neiti Polen oli määrä jäädä Jessien\nluo. Rouva Jamieson oli lähettänyt tiedustelemaan. Tämä olikin kaikki,\nmitä sinä iltana kuulimme; ja kovin surullinen ilta se oli. Seuraavana\npäivänä oli seikkaperäinen selostus tästä kaameasta tapaturmasta\npaikallisessa sanomalehdessä, jonka neiti Jenkyns otti vastaan. Mutta\nhän pyysi minua lukemaan kertomuksen sanoen silmiensä olevan kovin\nheikot. Kun tulin kohtaan, missä mainittiin, että \"reipas vanha herra\njuuri oli syventyneenä jonkun vastikään saamansa 'Pickwickin' vihkosen\nlukemiseen\", ravisti neiti Jenkyns kauan ja juhlallisesti päätänsä ja\nhuoahti sitten: \"Rakas sokaistu mies-parka!\"\n\nRuumis oli tuotava asemalta pitäjän kirkolle haudattavaksi.\nJessie-neiti oli päättänyt saattaa isäänsä viimeiseen lepoon, eikä\nhäntä millään kehoituksilla saatu aikeestansa luopumaan. Hänen\nitsehillintänsä teki hänet melkein itsepäiseksi. Hän vastusti kaikkia\nneiti Jenkynsin pyyntöjä ja neuvoja, kunnes viimemainittu lopuksi antoi\nperään; ja äänettömyyden jälkeen, jonka pelkäsin tietävän jotakin syvää\nnärkästystä Jessietä kohtaan, neiti Jenkyns sanoi, että hänkin lähtisi\nmukaan kirkkomaalle.\n\n\"Teidän ei sovi mennä yksinänne. Olisi sekä säädytöntä että\nepäinhimillistä, jos sen sallisin\".\n\nJessie-neiti ei näkynyt oikein pitävän tästä perustelusta; mutta hänen\nitsepintaisuutensa, mikäli hänellä sellaista olikaan, oli tyhjentynyt\nhänen päätökseensä lähteä hautajaisiin. Epäilemättä hän, tyttö-rukka,\nhalusi yksinään itkeä rakastetun isän haudalla, oltuaan hänelle kaikki\nkaikessa, ja lyhyeksi hetkiseksi myötätuntoisten säälivien ystävien\nkeskeyttämättä ja näkemättä antautua surunsa valtaan. Mutta sitä ei\nhänelle sallittu. Samana iltapäivänä neiti Jenkyns lähetti ostamaan\nmetrin mustaa suruharsoa ja ryhtyi kiireisesti ompelemaan sitä pieneen\nmustaan silkkihattuunsa, josta jo olen maininnut. Saatuaan työnsä\nvalmiiksi hän katsahti meihin odottaen hyväksyvää tunnustusta --\nihailua hän halveksi. Sydämeni oli kovin murheinen, mutta tuollainen\noikullinen ajatus, joita toisinaan suurimman surun aikana etsimättä\nvälähtää aivoissamme, toi mieleeni kypärin, heti kun olin tuon hatun\nnähnyt. Ja tässä epämääräisessä päähineessä, joka oli puoliksi kypäri,\npuoliksi kilpa-ajajan lakki, neiti Jenkyns meni kapteeni Brownin\nhautajaisiin ja luullakseni tuki Jessie-raukkaa hellällä, ymmärtävällä\nlujuudella, joka oli korvaamaton, ja salli hänen ennen kotiintuloa\nhillittömästi ja mielin määrin itkeä sydämensä pohjasta.\n\nNeiti Pole, Matty-neiti ja minä hoivasimme sillävälin neiti Brownia,\nja paljon työtä meillä olikin tyynnytellessämme hänen nurinaansa ja\nalituisia valittelujansa. Mutta kun mekin väsyimme ja tuskastuimme,\nmitä täytyikään Jessie-neidin tuntea? Hän palasi kuitenkin melkein\ntyynenä, aivan kuin olisi saanut uutta voimaa. Hän riisui aamupukunsa\nja tuli sisälle, kalpeana ja lempeänä kiittäen meitä kumpaakin\npehmeällä pitkällä kädenpuristuksella. Hän kykeni hymyilemäänkin\nheikkoa, leppeätä, talvimaista hymyä -- ikäänkuin vakuuttaakseen\nmeille, että hän jaksoi kestää. Mutta hänen muotonsa sai silmämme\näkkiä täyttymään kyynelistä, mitä ilmi-itku tuskin olisi yhtä helposti\naiheuttanut.\n\nPäätettiin, että neiti Pole jäisi hänen luokseen valvomaan koko\npitkäksi yöksi ja että Matty-neiti ja minä aamulla palaisimme heidät\nvapauttamaan suodaksemme Jessielle tilaisuuden muutaman tunnin\nnukkumiseen. Mutta aamun tullen neiti Jenkyns ilmestyi suuruspöytään\nkypärihattunsa päässänsä ja määräsi Mattyn jäämään kotiin, koska hän\nitse aikoi mennä avustamaan sairaan hoitamisessa. Hän oli nähtävästi\nystävällisessä kiihtymyksen tilassa, minkä hän osoitti syömällä\naamiaisensa seisoaltaan ja samalla torumalla kaikkia läsnäolevia.\n\nEi mikään hoivaaminen -- ei tarmokkain tai lujaluontoisinkaan nainen\nvoinut nyt auttaa neiti Brownia. Huoneeseen astuessamme kohtasi meitä\ntuntu, joka sai meidät voimattomina vaipumaan juhlallisuuden ja\npelokkuuden sekaiseen raukeuteen. Neiti Brown oli kuolemaisillaan.\nTunsimme tuskin hänen äänensä; siitä puuttui se valitteleva sävy, johon\nolimme aina tottuneet. Jessie-neiti kertoi minulle myöhemmin, että se\nsamoin kuin hänen kasvonilmeensäkin oli aivan samanlainen kuin ennen,\njolloin hän äitinsä kuoltua nuorena jäi perheen huolehtijaksi. Ja siitä\nperheestä oli enää vain Jessie jäljellä.\n\nSairas oli tietoinen sisarensa läsnäolosta, vaikka hän tuskin huomasi\nmeitä muita. Me seisoimme lyhyen matkan päässä verhojen takana Jessien\npolvistuessa kasvot lähellä sisarensa kasvoja kuunnellakseen tämän\nviimeisiä heikkoja, kaameita kuiskauksia.\n\n\"Oi, Jessie, Jessie! Minä olen ollut kovin itsekäs! Jumala suokoon\nminulle anteeksi, että olen antanut sinun sillä tavoin uhrautua\nedestäni! Olen sinua suuresti rakastanut -- ja kuitenkin ajatellut vain\nitseäni. Jumala suokoon minulle anteeksi!\"\n\n\"Hiljaa, rakas sisar, hiljaa!\" nyyhkytti Jessie.\n\n\"Ja isäni rakas, rakas isäni! En tahdo nyt valittaa, jos Jumala antaa\nminulle voimaa kärsivällisyyteen. Mutta, oi Jessie, kerro isälle, miten\nkaipasin ja ikävöitsin häntä viime hetkellä ja olisin tahtonut pyytää\nhäneltä anteeksi. Nyt hän ei voi saada tietää, kuinka paljon häntä\nrakastin. Oi, kunpa vain saisin sanoa sen hänelle ennen kuin kuolen!\nKuinka surullinen hänen elämänsä on ollutkaan, ja minä olen tehnyt niin\nvähän häntä ilahduttaakseni!\"\n\nValo välähti Jessien kasvoilla. \"Lohduttaisiko sinua, rakkahin sisko,\najatus, että hän tietää? Lohduttaisiko sinua, armas sisko, tieto, että\nhänen huolensa, hänen surunsa...?\" Jessien ääni vapisi hiukan, mutta\nhän pakotti sen tyyneksi. \"Mary, hän on ennen sinua mennyt paikkaan,\nmissä väsyneet saavat levätä. Hän tietää nyt, kuinka sinä rakastit\nhäntä!\"\n\nOmituinen ilme, joka ei johtunut säikähdyksestä, levisi neiti Brownin\nkasvoille. Vähään aikaan hän ei virkkanut mitään, mutta sitten näimme\nhänen huuliensa muodostavan korvillemme melkein kuulumattomat sanat:\n\"Isä, äiti, Harry, Archy.\" Ja ikäänkuin joku uusi ajatus olisi luonut\nkaivomaisen varjon hänen hämärtyvään sieluunsa hän lisäsi: \"Mutta\nsinähän jäät yksin, Jessie!\"\n\nSamaa oli Jessie luullakseni tuntenut äänettömyyden aikana; sillä hänen\nnämä sanat kuullessaan valuivat kyyneleet vuolaina hänen poskillensa,\neikä hän aluksi voinut mitään vastata. Sitten hän pani kätensä ristiin,\npainoi ne kasvoilleen ja lausui -- mutta ei meille: \"Vaikka Hän\nsurmaisi minut, tahdon kuitenkin Häneen luottaa.\" Kului vielä muutama\nsilmänräpäys, ja sitten neiti Brown lepäsi tyynenä ja hiljaa. Hänen\nsurunsa ja valituksensa olivat iäksi vaienneet.\n\nNäiden toisten hautajaisten jälkeen neiti Jenkyns kehoitti vainajan\nsisarta muuttamaan hänen luokseen, sensijaan että olisi palannut\nautioon kotiinsa, joka, kuten Jessieltä itseltään kuulin, olikin\nnyt jätettävä, koska hänellä ei ollut varaa siinä asua. Hänellä oli\nrunsaasti kahdenkymmenen punnan vuositulot, ja sitäpaitsi kasvaisi\nhuonekalujen myynnistä saatava rahasumma korkoa. Mutta sillä hän ei\nvoinut elää, ja sen vuoksi keskustelimme hänen ansiomahdollisuuksistaan.\n\n\"Osaan sirosti ommella\", sanoi hän, \"ja lasten kaitseminen on\nminulle mieluista. Luulen kykeneväni talouttakin hoitamaan, jos joku\ntahtoisi koettaa emännöitsijäntaitoani. Olisin myös valmis menemään\nmyyjättäreksi, kunhan minulta alussa ei vaadittaisi kovin paljoa.\"\n\nNeiti Jenkyns julisti vihaisesti, että sellainen ei voisi tulla\nkysymykseen, ja jupisi jotakin \"ihmisistä, joilla ei ole aavistusta,\nmihin kapteenin tyttären asema heitä velvoittaa\", kun hän lähes tuntia\nmyöhemmin toi Jessie-neidille maljallisen herkullisesti valmistettua\nkämmekänjuuri-juomaa ja lohikäärmeen tapaan vartioitsi, kunnes oli\nnautittu keitos viimeiseen lusikalliseen asti. Hänen poistuttuaan\nJessie jutteli vieläkin suunnitelmista, joita oli syntynyt hänen\npäässänsä, ja alkoi huomaamattansa kertoa ajoista, jotka olivat olleet\nja menneet, kiehtoen minut niin tarkasti kuuntelemaan, että en tietänyt\nenkä välittänyt hetkien kulusta. Molemmat säpsähdimme, kun neiti\nJenkyns palatessaan yllätti meidät itkemästä. Pelkäsin sen suututtavan\nhäntä, koska hän usein sanoi, että itkeminen häiritsi ruuansulatusta;\nja tiesin, että hän toivoi Jessien vahvistuvan. Mutta hän ei ollut\nasiasta tietääkseenkään, näyttihän vain omituiselta ja kiihtyneeltä.\nVasta käveltyään jonkun askeleen edestakaisin lattialla hän sai\nsanotuksi:\n\n\"Säikähdyin kovin... ei, en minä ollenkaan säikähtynyt; älkää välittäkö\nminusta, rakas neiti Jessie. Kummastuin suuresti... kah, luonani kävi\neräs henkilö, jonka te ennen vanhaan tunsitte, rakas neiti Jessie...\"\n\nJessie kalpeni, karahti tulipunaiseksi ja tarkkasi innokkaasti neiti\nJenkynsiä.\n\n\"Eräs herrasmies, hyvä ystävä, joka kysyy, tahtoisitteko ottaa hänet\nvastaan.\"\n\n\"Onko hän... ei suinkaan hän ole...?\" änkytti Jessie-neiti pääsemättä\npitemmälle.\n\n\"Tuossa on hänen käyntikorttinsa\", virkkoi neiti Jenkyns antaen\npahvipalasen Jessielle. Ja sillä välin kun tämän pää oli kumartuneena\nkortin yli neiti Jenkyns lähetti minulle sarjan silmäniskuja ja\nväänteli kasvojansa omituisin elein, samalla kun hänen huulensa\nmuovasivat pitkän lauseen, josta en tietysti ymmärtänyt sanaakaan.\n\n\"Kutsunko hänet tänne ylös?\" kysyi Jessie vihdoin.\n\n\"No, luonnollisesti!\" myönsi neiti Jenkyns ikäänkuin sanoakseen: tämä\non teidän kotinne, saatte osoittaa vieraanne, mihin haluatte. Jessie\nsieppasi Matty-neidin aloittaman käsityön ja muuttui kovin uutteraksi,\nvaikka huomasin hänen koko ruumiiltaan vapisevan.\n\nNeiti Jenkyns soitti kelloa ja käski kutsua tottelevaa palvelijatarta\nsaattamaan majuri Gordonin yläkertaan. Pian astui sisälle pitkä, komea,\navokatseinen mies, nelikymmenvuotias tai vähän iäkkäämpi. Hän puristi\nJessien kättä, muttei voinut nähdä hänen silmiänsä, koska tämä yhä\nkatseli alaspäin. Neiti Jenkyns kysyi minulta, enkö tahtoisi tulla\nruoka-aittaan auttamaan häntä hillopurkkien sitomisessa; ja vaikka\nJessie tarttui hameeseeni ja loi minuun rukoilevan silmäyksenkin, en\nrohjennut kieltäytyä lähtemästä, minne neiti Jenkyns pyysi. Mutta\nsensijaan että olisimme menneet aittaan hillopurkkeja sitomaan,\npoikkesimme ruokasaliin, ja täällä neiti Jenkyns kertoi minulle, mitä\noli majuri Gordonilta kuullut:\n\nTämä oli palvellut kapteeni Brownin kanssa samassa rykmentissä ja oli\ntutustunut Jessie-neitiin, joka silloin oli herttainen, kukoistava\nkahdeksantoistavuotias tyttö. Tuttavuus oli hänen puoleltaan kehittynyt\nrakkaudeksi, vaikka hän vasta muutaman vuoden päästä oli sen tytölle\ntunnustanut. Saatuaan enon perintönä haltuunsa hyvän kartanon\nSkotlannissa hän oli kosinut ja saanut rukkaset. Tyttö oli kuitenkin\nevännyt tarjouksen niin kiihtyneenä ja ilmeisen tuskallisesti, että\nmajuri oli vakuutettu otollisuudestaan. Sittemmin olikin hän saanut\nselville, että esteenä oli se kamala tauti, joka jo silloin liiankin\nvarmasti uhkasi sisarta. Jessie oli maininnut, että lääkärit ennustivat\ntavattomia kärsimyksiä; ja kun ei hänen Mary-rukallaan ollut ketään\nmuuta hoitajaa kuin hän, niin hänen oli jäätävä sisaren tueksi ja\nsamalla isän lohduttajaksi tuona murheen aikana. Nuorilla oli asian\njohdosta ollut monet pitkät keskustelut; ja tytön kieltäydyttyä\ntulemasta hänen vaimokseen ennenkuin kaikki oli ohi herra Gordon oli\nsuuttunut, katkaissut välit kokonaan ja matkustanut ulkomaille uskoen,\nettä hän oli kylmäsydäminen nainen, joka oli parasta unohtaa. Majuri\noli kauan matkustellut itämailla ja oli kotiin palatessaan Roomassa\nlukenut _Galignanista_ uutisen kapteeni Brownin kuolemasta.\n\nJuuri tässä kohdassa Matty-neiti, joka oli ollut koko aamun ulkosalla\nja vasta äskettäin palannut sisälle, ryntäsi kauhuissaan ja\nloukkaantunein säädyllisyydentuntein huoneeseen.\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahti hän. \"Debora, kuulehan toki, vierashuoneessa\nistuu herrasmies käsi Jessien vyötäisillä!\" Matty-neidin silmät\ntuijottivat säikähdyksestä.\n\nSisar torui hänet heti vaikenemaan.\n\n\"Hänen käsivartensa ei voisi olla sopivammassa paikassa. Mene, Matilda,\npitämään huolta omista askareistasi.\" Nämä sanat Deboran lausumina,\njoka aina oli ollut naisellisen säädyllisyyden perikuva, olivat\nMatty-paralle isku vasten kasvoja, ja kaksin verroin ällistyneenä ja\nkuohuksissaan hän lähti ulos huoneesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta vuotta tämän tapauksen jälkeen näin Jenkyns-poloisen viimeisen\nkerran. Rouva Gordon oli ylläpitänyt lämmintä ja harrasta yhteyttä\nkaikkien cranfordilaisten kanssa. Neiti Jenkyns, Matty-neiti ja neiti\nPole olivat kaikki käyneet hänen luonaan vieraisilla ja palanneet\nkertoen ihmeellisiä asioita hänen kodistaan, puolisostaan, puvustaan\nja ulkonäöstään. Sillä onnen mukana hän oli saanut takaisin osan\naikaisemmasta kukoistuksestaan. Hän olikin ollut vuotta, paria nuorempi\nkuin miksi olimme häntä luulleet. Hänen silmänsä olivat aina olleet\nkauniit, ja rouva Gordonille sopivat hymykuopatkin varsin hyvin.\n\nSiihen aikaan, jolloin sanoin nähneeni neiti Jenkynsin viimeistä\nkertaa, tämä nainen oli vanha ja heikko, eikä hänen sielunsa ollut enää\nyhtä voimakas kuin ennen. Pieni Flora Gordon oli vieraissa Jenkynsin\nsisarusten luona, ja minun huoneeseen astuessani tyttönen luki ääneensä\nvanhemmalle neiti Jenkynsille, joka lepäsi riutuneena ja muuttuneena\nsohvalla. Flora laski \"Ramblerin\" kädestään minun sisälle astuessani.\n\n\"Ah\", huudahti neiti Jenkyns, \"tapaatte minut hyvin muuttuneena,\nrakas ystävä! En näe enää yhtä hyvin kuin ennen. Ellei Flora olisi\ntäällä minulle lukemassa, en tiedä, miten oikeastaan saisin päiväni\nkulumaan. Oletteko koskaan lukenut 'Rambleria'? Se on ihmeellinen kirja\n-- ihmeellinen! Ja mitä kehittävimpää lukemista Floralle\" -- sitä se\nepäilemättä olisi ollutkin, jos lapsi olisi osannut lausua edes joka\ntoisen sanan tavailematta ja ymmärtänyt joka kolmannen merkityksen\n-- \"paljoa parempaa kuin se vanha, omituinen, kummallisella nimellä\nvarustettu kirja, jota lukiessaan kapteeni Brown sai surmansa -- se\nherra Bozin kirjoittama, tiedättehän. Ah niin, 'Vanha Poz'! Nuorena\ntyttönä ollessani -- mutta siitä on nyt pitkä aika -- esitin Lucyn osaa\n'Vanhassa Pozissa'.\" Hän lörpötteli vielä pitkän aikaa, ja sillä välin\nFlora ehti lukea hyvän taipaleen Dickensin \"Joulukelloista\", jonka\nMatty oli jättänyt pöydälle.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\nVanha lemmen juttu\n\n\nAjattelin, että yhteyteni Cranfordin asukkaiden kanssa loppuisi neiti\nJenkynsin kuoltua tai että sitä olisi ylläpidettävä vain kirjevaihdon\navulla, mikä henkilökohtaiseen kanssakäymiseen on jokseenkin samassa\nsuhteessa kuin joskus näkemäni kuivattujen kasvien kokoelmat\n(\"herbarioiksi\" niitä nimitettäneen) ovat tienvarsien ja niittyjen\neläviin ja tuoreisiin kukkiin. Minulle oli siis iloinen yllätys,\nkun sain kirjeen neiti Polelta -- jonka luona aina olin viettänyt\nylimääräisen viikon jokavuotisilla vierailuillani Jenkynsin sisarusten\nkodissa, -- missä hän ehdotti, että saapuisin Cranfordiin hänen\nvieraakseen. Ja sitten pari päivää senjälkeen, kun olin lähettänyt\nmyöntävän vastauksen kutsuun, tuli kirjelappu Matty-neidiltä, joka\nkierrellen ja nöyrän kohteliaasti mainitsi, että hänelle tuottaisi\nsuurta iloa, jos voisin viettää viikon tai kaksi hänen parissaan\njoko ennen vierailuani neiti Polen luona tai sen jälkeen. \"Sillä\",\nsanoi hän, \"rakkaan sisareni kuoltua minulla kylläkään ei ole mitään\nviehätteitä tarjottavina, ja ainoastaan ystävieni hyväntahtoisuutta\nsaan kiittää heidän seurastaan\".\n\nTietysti lupasin mennä rakkaan Matty-neidin luo niin pian kuin olin\npäättänyt vierailuni neiti Polen luona; ja päivää jälkeen Cranfordiin\nsaapumiseni kävin häntä tapaamassa uteliaana näkemään, miltä talo\ntuntuisi ilman neiti Jenkynsin emännyyttä, ja hiukan peläten siellä\ntapahtuneita muutoksia. Minut nähdessään Matty-neiti purskahti heti\nitkuun. Hän oli ilmeisesti odottanut käyntiäni, ja se odotus oli häntä\nhermostuttanut. Lohdutin häntä parhaani mukaan ja huomasin, että suurin\nlohdutus, minkä voin hänelle tarjota, oli rehellisestä sydämestäni\npulppuava ylistys edesmenneelle. Matty nyökkäsi hitaasti jokaista hänen\nsisarelleen omistamaani hyvettä mainitessani; ja lopuksi hän ei voinut\nhillitä kyyneleitään, jotka jo kauan olivat hiljalleen heruneet, vaan\nkätki kasvot nenäliinaansa ja nyyhkytti ääneensä.\n\n\"Rakas neiti Matty\", sanoin tarttuen häntä kädestä -- sillä en tosiaan\ntiennyt millä tavoin ilmaista suruni ja säälini tuota yksin maailmaan\njäänyttä orpoa kohtaan. Hän pani nenäliinansa pois ja virkkoi:\n\n\"Rakas ystävä, mieluummin soisin, ettette nimittäisi minua Mattyksi.\n_Hän_ ei pitänyt siitä; mutta pelkään tehneeni kaikenlaista, mistä\nvainaja ei pitänyt -- ja nyt hän on poissa! Ehkä kernaammin nimitätte\nminua Matildaksi.\"\n\nLupasin uskollisesti ja aloin vielä samana päivänä harjoitella tätä\nuutta nimeä neiti Polen kanssa. Vähitellen tulivat Matilda-neidin\ntunteet tässä suhteessa kaikkien cranfordilaisten tietoon, ja kaikki\nkoetimme luopua tuon tuttavallisen nimen käyttämisestä, mutta niin\nhuonolla menestyksellä, että vihdoin lakkasimme sitä yrittämästä.\n\nAikani neiti Polen luona kului hyvin rauhallisesti. Neiti Jenkyns\noli niin kauan ollut Cranfordin johtavana henkilönä, että siellä\nilman häntä tuskin osattiin järjestää kutsuja. Jalosukuinen\nrouva Jamieson, jolle neiti Jenkyns itsekin aina oli luovuttanut\nkunniapaikan, oli lihava ja tarmoton, lisäksi kovin paljon joutunut\nvanhan palvelusväkensä valtaan. Jos palvelijoiden mielestä oli kutsut\ntoimeenpantava, muistuttivat he häntä sellaisten tarpeellisuudesta;\njos ei, ei hän itse mihinkään ryhtynyt. Sitä enemmän aikaa oli minulla\nkuunnella neiti Polen kertomuksia entisiltä ajoilta hänen istuessaan\nkudontansa ääressä ja itse ommellessani tai paikatessani isäni paitoja.\nOtin Cranfordiin mukaani aina mytyn yksinkertaista ompelutyötä; sillä\nkun emme paljoa lukeneet emmekä juuri kävelleetkään, oli siellä\nrunsaasti aikaa sellaiseen. Eräs neiti Polen kertomuksista kosketteli\njotakin lemmenseikkailun tapaista, jonka hän oli hämärästi tuntenut tai\naavistellut monta vuotta sitten.\n\nSaapui sitten aika, jolloin minun oli muutettava neiti Matildan luo.\nTapasin hänet arkana ja levottomana mukavuuteni suhteen. Monta kertaa\nhän ottaessani tavaroitani ulos matkalaukuista käveli edestakaisin ja\nkohenteli tuon tuostakin valkeata, joka senvuoksi paloi yhä huonommin.\n\n\"Onko teillä nyt kylliksi laatikoita, hyvä ystävä?\" kysyi hän.\n\"En oikein tiedä, miten sisarellani oli tapana niitä järjestellä.\nHän oli tavattoman neuvokas. Viikossa hän olisi varmaan opettanut\npalvelijattaren tekemän paremman tulen kuin tämän, ja Fanny on\nkuitenkin ollut minulla jo neljä kuukautta.\"\n\nPalvelijatarkysymys oli alituinen kiusa, enkä sitä juuri\nihmetellytkään; sillä vaikka herrasmiehet olivat harvinaisia ja melkein\nkuulumattomia Cranfordin \"hienossa seurapiirissä\", niin miehiä --\nsomia nuoria miehiä -- tapasi yllin kyllin alemmissa kansanluokissa.\nSievät palvelijattaret voivat mielin määrin valita toverinsa; ja\njoskaan heidän emännillään ei ollut samanlaista salaperäistä kammoa\nmiehiä ja avioliittoa kohtaan kuin Matilda-neidillä, oli heillä syytä\nlevottomina ajatella mahdollisuutta, että puuseppä, teurastaja tai\npuutarhuri, joiden ammattinsa puolesta täytyi käydä talossa ja jotka\nonnettomuudeksi tavallisesti olivat komeita ja naimattomia miehiä,\npanisivat heidän sirojen palvelustyttöjensä päät pyörälle.\n\nFannyn rakastajat, mikäli hänellä niitä oli -- ja neiti Matilda epäili\nhäntä niin monista kuherteluista, etten olisi uskonut hänellä olevan\nainoatakaan, ellei tyttö olisi ollut hyvin kaunis -- olivat alituisena\nlevottomuuden aiheena hänen emännälleen. Palvelussopimuksessa\nmäärätyissä ehdoissa hänet oli kielletty \"seurustelemasta nuorten\nmiesten kanssa\"; ja vaikka tyttö esiliinansa reunaa hypistellen oli\nhyvin viattomasti vastannut: \"Ka, hyvä neiti, minulla ei koskaan ole\nollut useampaa kuin yksi samalla kertaa\", oli Matilda Jenkyns kieltänyt\nsen ainoankin.\n\nMutta miehen haamu tuntui kummittelevan keittiössä. Ellei Fanny\nolisi vakuuttanut minulle sen olevan pelkkää mielikuvitusta, olisin\nitse uskonut kerran nähneeni miehen takinliepeiden huiskaistavan\nruoka-astiain pesunurkkaan, kun minulle yöllä sattui asiaa\nvarastohuoneeseen. Ja eräänä toisena iltana, kun taskukellomme\nolivat seisahtuneet ja menin katsomaan seinäkelloa, oli hyvin\nomituinen, merkillisesti nuorta miestä muistuttava olento litistettynä\nkellonkaapin ja avoimen keittiönoven väliin. Luulin huomaavani,\nettä Fanny hyvin hätäisesti sieppasi kynttilän, joten varjo lankesi\nkellotaululle, samalla kun hän hyvin varmana ilmoitti ajan puoltatuntia\naikaisemmaksi, kuten kirkonkellon lyönnistä jälkeenpäin huomasimme.\nMutta minä en lisännyt Matty-neidin levottomuutta mainitsemalla\nepäluuloistani, varsinkin kun Fanny seuraavana päivänä selitti minulle,\nkuinka omituinen ja kummallisia varjoja luova keittiö heillä oli,\njoten häntä melkein peloitta jäädä taloon. \"Sillä enhän koskaan, hyvä\nneiti\", lisäsi hän, \"näe ilman ihmistä senjälkeen, kun tee on juotu\nkello kuudelta, siihen asti kun neiti soittaa aamurukoukselle kello\nkymmeneltä.\"\n\nKuitenkin kävi niin, että Fannyn täytyi jättää palveluspaikkansa; ja\nMatilda pyysi minua viipymään auttaakseni häntä uuden palvelijattaren\nopastamisessa. Siihen suostuinkin kuultuani isältä, ettei hän\nkiirehtänyt minua kotiin. Uusi palvelijatar oli silaamaton, rehellisen\nnäköinen maalaistyttö, joka sitä ennen oli palvellut vain eräällä\nmaatilalla. Mutta minä pidin hänen ulkomuodostaan hänen pestillä\nkäydessään ja lupasin Matildalle, että totuttaisin hänet talon\ntavoille. Tässä suhteessa noudatettiin täsmällisesti sellaisia\nperiaatteita, jotka Matilda-neidin mielestä olisivat saavuttaneet\nsisar-vainajan hyväksymisen.\n\nMonen taloutta koskevan säännön ja ohjeen johdosta oli Jessie vanhemman\nsisarensa eläessä minulle valittelevin kuiskauksin nurissut, mutta\nnyt kun hän oli poissa, en luule, että minäkään, niin suosikki kuin\nolinkin, olisin tohtinut ehdottaa niihin muutoksia. Esimerkkinä\nmainitsen, että aterioidessa aina pidimme kiinni niistä muodoista,\njoita noudatettiin \"isäni, kirkkoherran talossa\". Senvuoksi oli meillä\naina viiniä ja jälkiruokaa; mutta karahvit täytettiin ainoastaan\nvieraskutsujen varalta ja jäännökseen harvoin koskettiin, vaikka meillä\nkummallakin oli kaksi viinilasia edessämme pöydällä. Vasta seuraavan\njuhlatilaisuuden tullen tarkastettiin viinikarahvit perheneuvottelussa.\nPohjalla olevat erät annettiin usein köyhille, mutta sattuipa myös,\nettä milloin edellisistä pidoista (ehkä viisi kuukautta sitten) oli\njäänyt tuntuvampi määrä, se lisättiin kellarista noudetun vereksen\npullon sisältöön. Kaiketi kapteeni Brown ei paljoa pitänyt viinistä,\nkoska hän ei milloinkaan juonut pohjaan ensimmäistäkään lasiaan, vaikka\nsotilashenkilöt enimmäkseen ottavat useita.\n\nJälkiruokaamme varten taas neiti Jenkynsillä oli tapana itse kerätä\nviina- ja karviaismarjoja, jotka minusta olisivat maistuneet\nparemmilta tuoreina, suoraan pensaista poimittuina; mutta silloinhan,\nkuten hän huomautti, ei olisi kesäajoin ollut mitään jälkiruokaa.\nJoka tapauksessa tunsimme ruokailevamme varsin hienosti, kun meillä\noli lautastemme vieressä viinilasit, pöydän yläpäässä kulhollinen\nkarviaismarjahyytelöä, sivuilla viinimarjaherkkua korppujen kera sekä\nkaksi karahvia pöydän alapäässä. Milloin tarjottiin appelsiineja,\ntapahtui jotakin omituista. Neiti Jenkyns ei mielellään leikellyt näitä\nhedelmiä, koska mehu muka juoksi jumala ties minne. Imeskelemimen\n(muistelen hänen vain käyttäneen jotakin valitumpaa sanaa) oli\nhänestä ainoa keino, millä appelsiineista voi nauttia. Mutta kun tämä\nmenettely muistutti liiaksi pikkulasten ominaisuuksia, oli Debora\nja Matilda Jenkynsin moisen ikävän vaikutelman välttämiseksi tapana\nappelsiinikaudella nousta pöydästä, kaikessa hiljaisuudessa siepaten\nhedelmän kumpikin, sekä vetäytyä kammionsa pyhättöön niiden imeskelyllä\nherkuttelemaan.\n\nSellaisissa tilaisuuksissa olin parisen kertaa yrittänyt saada\nMatty-neitiä jäämään ja sisaren eläessä olin siinä onnistunutkin. Pidin\nvarjostinta edessäni enkä katsellut, ja hän puolestaan sanoi tekevänsä\nparhaansa, jotta maiskutus ei tuntuisi kovin vastenmieliseltä. Mutta\nnyt, kun hän oli yksin, hän näkyi aivan kauhistuvan pyytäessäni\nhäntä jäämään kanssani lämpimään ruokasaliin nauttiakseen siellä\nappelsiininsa niinkuin häntä parhaiten miellytti. Ja samaten kaikessa.\nNeiti Jenkynsin sääntöjä noudatettiin entistä ankarammin, koska niiden\nlaatija oli muuttanut sinne, missä hänen mielipiteisiinsä ei enää\nvoinut vedota. Kaikissa muissa suhteissa neiti Matilda sensijaan oli\nsopeutuva ja liiankin heikko pitääkseen omani päänsä. Olen kuullut\nFannyn kaksikymmentäkin kertaa aamukauden kuluessa saavan hänet\nmuuttamaan mielensä päivällisen suhteen aivan kuin tyttöletukka itse\ntahtoi. Ja toisinaan minusta tuntui siltä kuin tämä olisi käyttänyt\nhyväkseen Matilda-neidin taipuvaisuutta saattaakseen hänet hämille\nja siten taitavasti yhä enemmän omaan valtaansa. -- Päätin, etten\nmatkustaisi ystävättäreni luota ennenkuin olin nähnyt, millainen tyttö\nMartha oli; jos huomaisin hänet luotettavaksi, kehoittaisin häntä\nolemaan vaivaamatta emäntäänsä kysymällä häneltä neuvoa kaikissa\ntaloudessa esiintyvissä pikkuseikoissa.\n\nMartha oli kömpelö, liiankin suorasuinen tyttö; muutoin hän oli\nreipas ja hyväätarkoittava, mutta kovin tietämätön. Hän ei ollut\nvielä ollut viikkoakaan meillä ennenkuin Matilda-neiti omaksi ja\nminun kummastuksekseni eräänä aamuna sai kirjeen serkultaan, joka\noli ollut pari-, kolmekymmentä vuotta Intiassa ja joka äskeisin,\nkuten sotilaallisista tiedonannoista olimme nähneet, oli palannut\nEnglantiin. Hän oli tuonut mukanaan kivuloisen vaimon, joka ei\nlaisinkaan tuntenut hänen kotimaassa olevia tuttaviansa. Majuri\nJenkyns kirjoitti ehdottaen, että hän puolisoineen viettäisi yönsä\nCranfordissa matkallaan Skotlantiin -- he asuisivat majatalossa, ellei\nMatilda-neidille sopisi ottaa heitä kotiinsa. Silti he toivoivat\nsaavansa nauttia mahdollisimman paljon hänen seurastaan päivän aikaan.\nTietysti sen _täytyi_ sopia hänelle, sanoi hän, sillä tiesiväthän\nkaikki Cranfordissa, että hänellä oli sisarensa makuuhuone vapaana;\nmutta olen varma, että hän mieluummin olisi toivonut majurin jääneen\nIntiaan ja kokonaan unohtaneen Englannissa elävät serkkunsa.\n\n\"Voi, miten saan tämän asian järjestettyä?\" kysyi hän neuvottomana.\n\"Jos Debora eläisi, tietäisi hän, miten vierailevaa herrasmiestä on\nkohdeltava. Pitääkö minun asettaa partaveitsiä hänen pukuhuoneeseensa?\nJa minulla kun niitä siunattuja kapineita ei ole! Ehkä myöskin tohvelit\nja vaateharjoja?\" Minä huomautin, että hän luultavasti toisi ne kaikki\nmukanaan. \"Ja kuinka tiedän, milloin minun päivällisen jälkeen on\nnoustava pöydästä ja jätettävä hänet viinilasinsa ääreen? Debora olisi\nsen niin hyvin osannut. Luuletteko, että hän haluaa kahvia?\"\n\nOtin huolehtiakseni kahvista ja lupasin neuvoa Marthaa tarjoilussa,\nmissä taidossa hän tosiaan oli kovin puutteellinen. Vakuutin myös, että\nmajuri ja rouva Jenkyns ymmärtäisivät, kuinka hiljaista ja vaatimatonta\nelämää yksinäinen naishenkilö pienessä maalaiskaupungissa vietti.\nMutta hän oli yhä kovin ymmällä ja hermostunut. Käskin hänen tyhjentää\nkarahvit ja tuoda kellarista kaksi uutta viinipulloa. Toivoin, että\nolisin voinut pysyttää hänet loitolla Marthaa opastaessani, sillä usein\nhän puuttui puheeseen jollakin lisämääräyksellä pannen tyttö-paran pään\npyörälle hänen suu avoinna kuunnellessaan meitä molempia.\n\n\"Kanna vihannekset ympäri\", sanoin minä (mikä kyllä oli tyhmää,\nkuten sittemmin huomasin, sillä se oli enemmän kuin vaatimattomissa\nolosuhteissamme voimme aikaansaada); ja nähdessäni hänen hämmästyneen\nkatseensa lisäsin: \"kuljeta vihannekset ympäri ruokavieraille ja anna\nheidän itse ottaa\".\n\n\"Ja muista, että tarjoilet naisille ensin\", täydensi Matilda-neiti.\n\"Tarjoile aina naisille ennen herrasmiehiä.\"\n\n\"Teen kuten käskette, hyvä neiti\", sanoi Martha; \"mutta enemmän pidän\nsentään miesväestä.\"\n\nNämä Marthan sanat tuskastuttivat ja kauhistuttivat meitä, vaikkei\nhän luullakseni tarkoittanut mitään pahaa; ja ylimalkaan hän täytti\nmääräyksemme varsin hyvin, paitsi että hän kyynärpäällänsä tyrkkäsi\nmajuria, kun tämä hänen mielestään ei kylliksi nopeasti ottanut\nperunoita hänen niitä tarjotessaan.\n\nMajuri ja hänen vaimonsa osoittautuivat aivan vaatimattomaksi väeksi,\nkun he tulivat; olivat raukeita, kuten luullakseni kaikki Itä-Intiassa\neläneet. Säikähdyimme hiukan heidän tuodessaan mukanaan kaksi\npalvelijaa: hindulaisen miespalvelijan erityisesti majuria varten ja\nvakavan, vanhanpuoleisen, hänen rouvaansa hoitavan palvelijattaren.\nMutta nämä nukkuivat majatalossa ja vapauttivat meidät paljosta\nedesvastuusta tarkasti huolehtimalla herrasväkensä mukavuudesta.\nMartha ei tietenkään voinut kyllästyä intialaisen valkoisen turbaanin\nja ruskean ihonvärin katselemiseen, ja huomasin Matilda-neidin hiukan\nkaihtavan tätä miestä hänen palvellessaan päivällispöydässä. Kysyipä\nhän, eikö tuo itämaalainen johdattanut mieleeni Rolf Sinipartaa.\n\nKaiken kaikkiaan suoriuduimme vieraistamme perin tyydyttävästi, ja\nvielä nytkin heistä Matilda-neidin kanssa usein juttelemme. Aikanaan\nhe herättivät suurta huomiota Cranfordissa, vieläpä kiihoittivat\nhaluttoman rouva Jamiesoninkin osoittamaan jotakin mielenkiintoa\nkäydessäni kiittämässä häntä niistä ystävällisistä neuvoista, joita\nhänen jalosukuisuutensa oli antanut vastaukseksi Matilda-neidin\nkysymyksiin herrasmiehen pukuhuoneen järjestämisestä. Tosin kyllä hän\noli suonut nämä vastaukset skandinavialaisen tietäjättären väsyneeseen\nsävyyn:\n\n    \"Jätä minut rauhaan, oi, rauhaan!\"\n\nJa _nyt_ tulen lemmenseikkailuun.\n\nNeiti Polella näkyi olleen joku pikkuserkku, joka kauan sitten oli\nkosinut Matty-neitiä. Tämä serkku asui neljän, viiden penikulman\npäässä Cranfordista omalla tilallaan, mikä ei kuitenkaan ollut isompi\nkuin että se oikeutti hänet vapaan talollisen arvoon; tai pikemminkin\nhän eräänlaisella \"nöyryyttä matkivalla ylpeydellä\" oli kieltäytynyt\nmonien vertaistensa lailla tunkeutumasta kartanonomistajain luokkaan.\nHän ei sallinut osoitteeseensa liitettävän maajunkkarin arvonimeä,\nvieläpä paluuttikin täten osoitettuja kirjeitä ilmoittaen Cranfordin\npostineidille, että hänen nimensä oli: talollinen Thomas Holbrook. Hän\nhylkäsi kaikki ajanmukaiset uudistukset; hänen ovensa oli kesäisin\nauki ja talvisin suljettuna ilman kolkutinta tai kelloa palvelijan\nkutsumiseksi. Samaten hän halveksi kaikkea hienostelua, jolla ei ollut\njuurtansa syvällä ihmisluonteessa. Sairaiden läsnäollessa hän ei\nkatsonut tarpeelliseksi vaimentaa ääntänsä. Hän puhui seudun murretta\ntäydellisesti ja käytti sitä aina keskustelussa, vaikka neiti Pole\n(joka minulle näitä asioita jutteli) lisäsi, että hän luki ääneensä\nhyvin kauniisti ja suuremmalla tunteella kuin kukaan muu sillä\nseudulla, vanhaa kirkkoherraa lukuunottamatta.\n\n\"Ja miksi neiti Matilda ei mennyt hänen kanssaan naimisiin?\" kysyin.\n\n\"Enpä tiedä. Halukas hän kyllä lienee ollut; mutta Thomas-serkussa ei\nnäetten ollut kylliksi herrasmiestä kelvatakseen kirkkoherralle ja\nneiti Jenkynsille.\"\n\n\"No, mutta eihän ollutkaan kysymyksessä, että he naisivat hänet\",\nsanoin minä kärsimättömästi.\n\n\"Ei kylläkään, mutta he eivät tahtoneet, että Matty-neiti naisi\nsäätynsä alapuolelta. Olihan hän rovastin tytär, ja sitäpaitsi he\nolivat jollakin tavoin sukua sir Peter Arleylle, ja neiti Debora piti\nsitä seikkaa hyvin tärkeänä.\"\n\n\"Poloinen Matty-neiti!\" sanoin minä.\n\n\"No, no, en tiedä siitä enempää kuin että herra Holbrook kosi ja sai\nrukkaset. Ehkei Matty pitänyt hänestä, ja ehkei neiti Jenkyns virkkanut\nsanaakaan -- se oli vain minun arveluni.\"\n\n\"Eikö hän koskaan senjälkeen ole tuota miestä tavannut?\" kysyin.\n\n\"Luullakseni ei. Woodley, Thomas-serkun talo, sijaitsee näetten\npuolitiessä Cranfordin ja Misseltonin välillä; ja tiedän hänen tehneen\nkauppansa Misseltonissa melkein siitä asti, kun hän Matty-neitiä kosi;\nenkä luule hänen sittemmin käyneen Cranfordissa kuin parin ottein.\nKerran kävellessäni Mattyn kanssa kaupunkimme pääkadulla tämä äkkiä\nkarkasi vierestäni ja poikkesi Shirekujalle. Muutamia minuutteja\nmyöhemmin minä hämmästyksekseni tapasin Thomas-serkun.\"\n\n\"Kuinka vanha hän on?\" kysyin hetkisen pilvilinnoja rakenneltuani.\n\n\"Varmaankin seitsemänkymmenen korvissa, hyvä ystävä\", sanoi neiti Pole\nräjähdyttäen satulinnani pieniksi pirstaleiksi.\n\nHyvin pian senjälkeen -- ainakin pitkän vierailuni aikana\nMatilda-neidin luona -- sain tilaisuuden nähdä herra Holbrookin; ja\nnäin myöskin hänen ensimmäisen kohtauksensa entisen lemmikkinsä kanssa\nkolmen-, neljänkymmenen vuoden eron jälkeen. Avustin juuri ratkaisussa,\nsopisiko joku malli kauppiaan esille asettamasta värillisten\nsilkkikankaiden lajitelmasta mustanharmaaseen villamusliini-hameeseen\nuudeksi kaistaksi, kun pitkä, laiha don-quixotemainen vanha\nherrasmies astui myymälään ostaakseen parin villasormikkaita. En\nollut koskaan ennen nähnyt tätä jokseenkin huomiota kiinnittävää\nhenkilöä ja tähystelin häntä sen vuoksi tavallista tarkemmin\nMatty-neidin kuunnellessa myyjän puhetta. Vieras oli puettu siniseen\nmessinkinappiseen nuttuun, vaaleanruskeisiin housuihin sekä sääryksiin\nja rummutti sormillaan myymälänpöytään, kunnes häntä tultiin\npalvelemaan. Hänen vastatessaan puotipojan kysymykseen: \"Mitä saisin\nluvan näyttää teille tänään, sir?\" huomasin neiti Matildan säpsähtävän\nja sitten äkkiä istuutuvan. Silmänräpäyksessä arvasin, kuka muukalainen\noli. Matilda oli tehnyt kysymyksen, joka oli esitettävä toiselle\nmyyjälle.\n\n\"Neiti Jenkyns haluaa mustaa sarsinettia, joka maksaa kaksi shillingiä\nkaksi pennyä metriltä\", kuului myymälän toisesta päästä, ja samassa\nharppasi herra Holbrook kahdella pitkällä askeleella meidän luoksemme.\n\n\"Matty... neiti Matilda... neiti Jenkyns! Jumala minua varjelkoon! En\nollut enää si... teitä tuntea! Kuinka voitte? Kuinka voitte?\"\n\nHän puristi yhä Matildan kättä tavalla, joka todisti mitä hartainta\nystävyyttä; mutta hän toisteli niin usein, ikäänkuin itsekseen: \"En\nollut enää teitä tuntea!\" että hänen sävynsä kokonaan hajoitti jokaisen\nkaihomielisen romaanin, minkä ehkä muutoin olisin halunnut kokoon\nsommitella.\n\nKuitenkin hän jutteli meille kaiken aikaa, kun olimme myymälässä, ja\nheilahduttaen kauppamiehelle epäävästi ostamattomilla hansikkailla\nja virkkaen: \"toisella kertaa, toisella kertaa, herraseni!\" hän\nlähti saattamaan meitä kotiin. Tyytyväisyydekseni voin sanoa, että\nneiti Matildakin, jonka mukana olin tullut, poistui myymälästä yhtä\nhämillään, ostamatta vihreätä enempää kuin punaistakaan silkkiä. Herra\nHolbrook ei suinkaan salannut ilmeisesti vilpitöntä iloansa tavatessaan\nentisen rakastettunsa jälleen. Hän kosketteli tapahtuneita muutoksia,\njopa mainitsi Deboraakin lausuen: \"Sisarparkanne! Niin, niin,\nkaikillahan meillä on vikamme.\"\n\nSitten hän sanoi meille hyvästi ja vakuutti hartaasti toivovansa, että\npian näkisi Matty-neidin jälleen. Tämä poistui heti omaan huoneeseensa\nja palasi vasta aikaiseen teepöytäämme, jolloin minusta näytti, että\nhän oli itkenyt.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\nVanhan poikamiehen luona\n\n\nJoitakuita päiviä senjälkeen tuli kirjelappu herra Holbrookilta,\njossa tämä vanhanaikaiseen, muodolliseen tapaan pyysi meitä -- varsin\npuolueettomasti kumpaakin -- viettämään päivän hänen talossaan --\npitkän kesäkuunpäivän, sillä nyt oli kesäkuu. Hän mainitsi kutsuneensa\nmyöskin serkkunsa, neiti Polen, joten voisimme kaikki saapua yhteisissä\nvaunuissa, joille hän kyllä varaisi tilaa.\n\nOdotin, että Matty-neiti ihastuisi tästä kutsusta. Mutta eipä niinkään!\nTöin tuskin onnistui neiti Polelle ja minulle taivuttaa hänet\nlähtemään. Hänestä se oli sopimatonta, ja puolittain hän närkästyikin,\nkun emme olleet tietävinämmekään, että oli mitään sopimatonta lähteä\nkahden naishenkilön seurassa entistä rakastajaansa tervehtimään. Sitten\nsaimme kokea vielä vakavamman vaikeuden. Hän arveli, ettei Debora olisi\npitänyt hänen sinne menostaan. Tästä pulmasta selviytyäksemme täytyi\nmeidän puoli päivää väitellä hänen kanssaan; mutta hänen osoittaessaan\nensimmäisiä suostumuksen merkkejä otin tilaisuudesta vaarin kirjoittaen\nja lähettäen myöntävän vastauksen hänen nimessään. Määräsin päivän ja\ntunnin, jotta retki olisi päätetty ja peruuttamaton.\n\nSeuraavana aamuna hän kysyi, lähtisinkö ostoksille hänen kanssaan;\nja pitkän epäröimisen jälkeen valitsimme kolme hattua kotiin\nlähetettäviksi saadaksemme koettaa, mikä niistä Matty-neitiä\ntorstaisella matkalla mielestämme parhaiten pukisi.\n\nWoodleyhin ajaessamme hän oli kaiken aikaa hiljaisesti kiihtyneenä.\nArvattavasti hän ei koskaan ennen ollut siellä käynyt; ja vaikka hän\ntuskin aavisti tietäväni mitään hänen elämäntarinastaan, huomasin,\nettä häntä väristytti ajatus sen paikan näkemisestä, joka olisi\nvoinut tulla hänen kodikseen ja jonka ympärille luultavasti monet\nhänen viattomista tytönhaaveistaan olivat kutoutuneet. Ajomatka\noli pitkä, ja epätasaisesti kivitetyt tiet tärisyttivät vaunuja.\nMatilda-neiti istui suorana kuin salko ja katseli kaihomielin\nikkunoista lähestyessämme matkamme päämäärää. Seutu näytti hiljaisen\nmaalaiselta. Woodley sijaitsi vainioiden keskellä, mutta talossa oli\nvahanaikainen puutarha, missä ruusu- ja viinamarjapensaat sekaantuivat\ntoisiinsa ja sulkalehtiset parsajuuret loivat soman taustan neilikoille\nja leukoijille. Mitään ajokuistia päärakennuksen ovelle ei ollut.\nAstuimme vaunuista pienellä portilla ja kävelimme suoraa, puksipuilla\nreunustettua polkua ylöspäin.\n\n\"Kyllä serkkuni mielestäni voisi laittaa ajotien\", virkkoi neiti Pole,\njoka pelkäsi korvakipua, hän kun oli ohuissa pukimissa.\n\n\"Minusta tämä käytävä on hyvin sievä\", sanoi Matty-neiti vienon\nvalittelevalla äänellä ja melkein kuiskaten, sillä juuri silloin\nherra Holbrook näyttäysi ovella innokkaasti hieroen käsiänsä pelkästä\nvieraanvaraisuudesta. Hän muistutti Don Quixotea entistä enemmän, ja\nkuitenkin oli yhtäläisyys vain ulkopuolinen. Hänen kunnianarvoinen\nemännöitsijänsä seisoi kainosti ovella meitä tervehtimässä, ja\nviimemainitun saattaessa vanhempia naisia yläkerrassa olevaan\nmakuuhuoneeseen minä pyysin saada katsella puutarhaa. Tämä pyyntö\nnähtävästi oli vanhalle herrasmiehelle mieleen, sillä hän kuljetti\nminut kautta kartanonsa ja näytteli minulle kaksikymmentäkuusi\nlehmäänsä, joille oli annettu nimet aakkosten eri kirjainten mukaan.\nKävellessämme hän hämmästytti minua silloin tällöin lausumalla sopivia\nja kauniita säkeitä runoilijain teoksista liikkuen tällä alalla\nkeveästi Shakespearesta ja George Herbertista aikalaisiimme asti. Hän\nteki tämän niin luontevasti kuin olisi ajatellut ääneensä, ja niiden\ntotuudenmukaiset ja kauniit sanat olivat paras ilmaisu, mitä hän\nsaattoi ajatuksilleen tai tunteilleen löytää. Tosin kyllä hän puhui\n\"loordi Bironista\" [sukunimi _Byron_ äännetään _bairon_] ja lausui\nGoethen nimen aivan englantilaiseen tapaan. \"Kuten Goethe sanoo: 'Te\nikivihannat tarhat'\", ja niin edespäin. Kaiken summana, totean, etten\nkoskaan ennen enkä jälkeen ole tavannut miestä, joka on viettänyt niin\npitkän elinkauden yksinäisessä ja kuitenkin mielenkiintoisessa seudussa\nyhä enenevällä ilolla katsellen päivien, vuodenaikojen sekä niiden\nviehätysten vaihtelua.\n\nAstuessani hänen kanssaan sisään huomasimme, että päivällinen oli\njo melkein valmiina keittiössä -- sillä siksi huonetta kai oli\nnimitettävä, koska siellä oli seinillä tammisia lautashyllyjä ja\nkaappeja molemmin puolin tulisijaa ja vain pieni turkkilainen\nmatto kivilattian keskellä. Huoneesta olisi helposti voinut tehdä\nhauskan, tummalla tammella laudoitetun ruokasalin, jota samalla\nolisi voinut käyttää vierashuoneena, poistamalla uunin ja muutamia\nmuita keittiötarpeita, joita arvattavasti ei koskaan käytetty, koska\ntodellinen liesi oli pienessä takakomerossa. Suoja, jossa meidän piti\noleskella, oli jäykästi sisustettu ruma huone; mutta nytpä istuskelimme\nherra Holbrookin toimistossa, kuten hän sitä nimitti, koska hän täällä\nsuoritti työntekijöillensä näiden viikkopalkat, oven luo asetetulla\nisolla pulpetilla. Muutoin tämä sievä arkihuone hedelmäpuutarhaan\naukeavine ikkunoineen ja oksien luomine tanssivine varjoineen oli\nkirjoilla täytetty. Niitä oli lattialla, ne peittivät seinät, niitä\noli viskelty pöydälle. Hän oli nähtävästi puoliksi häpeissään ja\npuoliksi ylpeä tästä kirjarikkaudesta. Niitä oli kaikensisältöisiä\n-- enimmäkseen kuitenkin runoutta ja hurjia, runollisen kaameita\nkertomuksia. Kaikesta päättäen hän valitsi kirjansa oman makunsa\nmukaan, kiinnittämättä huomiota siihen, olivatko ne klassillisia tai\nsuuren yleisön suosiossa.\n\n\"Niin\", sanoi hän, \"eihän meiltä maanviljelijöiltä kai riittäisi aikaa\nlukemiseen; mutta sitä ei sentään voi välttää\".\n\n\"Onpa tämä kaunis huone!\" virkkoi Matty-neiti puoliääneen.\n\n\"Täällä on hyvin miellyttävää!\" sanoin minä ääneeni melkein samaan\naikaan.\n\n\"Hauskaa, että siitä pidätte\", vastasi isäntä, \"mutta voitteko istua\nnäillä isoilla, mustalla nahalla päällystetyillä kolmikulmaisilla\ntuoleilla? Minäkin pidän tästä enemmän kuin parhaasta vierashuoneesta;\nmutta ajattelin, että naiset mieluummin oleskelisivat siellä\nhienommassa huoneessa.\"\n\nHienompi huone se kyllä oli, mutta kuten useimmat hienot laitokset\nkaikkea muuta kuin sievä, hauska tai kodikas. Senvuoksi palvelustyttö\npäivällisellä ollessamme tomutti ja pyyhki konttorihuoneen tuolit, ja\nsiellä me istuimme koko lopun päivää.\n\nPöydässä tarjottiin vanukasta liharuuan edellä; ja luullakseni herra\nHolbrook aikoi pyytää anteeksi vanhanaikaisia tapojaan, sillä hän\naloitti:\n\n\"En tiedä, pitävätkö arvoisat naiset uusikuosisista menoista.\"\n\n\"Emme ensinkään!\" virkkoi Matty-neiti.\n\n\"En minäkään\", sanoi isäntämme. \"Emännöitsijäni kuitenkin tahtoo\nnoudattaa uudenaikaisia tapoja; mutta silloin minä sanon hänelle, että\nnuorena ollessani aina seurasimme jyrkästi isäni sääntöä: 'liemettä\nei mitään möykkyjä, möykyittä ei mitään häränlihaa', ja aloitimme\npäivällisen aina lihaliemellä. Sitten saimme möykkyjä, jotka oli\nkeitetty liemessä häränlihan mukana, ja vasta sitten itse lihan.\nEllemme nauttineet lientämme, emme saaneet möykkyjä, joista pidimme\npaljoa enemmän; ja liha tuli kaikkein viimeiseksi, mutta ainoastaan\nniille, jotka olivat suoriutuneet liemestä ja möykyistä. Nykyisin\nihmiset aloittavat ateriansa makeilla ruuilla ja kääntävät järjestyksen\nylösalaisin.\"\n\nKun ankanpaisti ja vihreät herneet tuotiin esille, katsahdimme\nepätoivoisina toisiimme. Meillä oli vain kaksihaaraisia, mustapäisiä\nkahveleja. Tosin kyllä teräs oli kiiltävää kuin hopea; mutta mitä oli\nmeidän tehtävä? Matty-neiti poimi herneensä yksitellen haarunkärjellä\njokseenkin samaan tapaan kuin Aminé söi riisijyviänsä peikon pitojen\njälkeen. Neiti Pole huokasi, kun hänen täytyi jättää herkulliset\nnuoret herneensä koskemattomiksi lautasensa toiselle sivulle, sillä ne\nputoilivat haarojen välitse. Katsahdin isäntääni: herneet katosivat\ntukkukaupalla hänen avariin leukoihinsa, jonne hän ahtoi niitä leveällä\npyöreäkärkisellä veitsellään. Minä näin, tein samoin ja elän vielä!\nEsimerkistäni huolimatta ystävilläni ei ollut rohkeutta menetellä\nepähienosti; ja ellei herra Holbrookilla olisi ollut niin kipeä nälkä,\nolisi hän luultavasti huomannut, että oivalliset herneet korjattiin\npois melkein koskemattomina.\n\nPäivällisen jälkeen tuotiin savipiippu ja sylkilaatikko; ja\nkehoitettuaan meitä edeltäpäin siirtymään toiseen huoneeseen, jos emme\nvoineet sietää tupakan savua, hän tarjosi piippunsa Matty-neidille\npyytäen tätä täyttämään pesän. Hänen nuoruudessaan se oli kohteliaisuus\nnaiselle; mutta oli jokseenkin sopimatonta osoittaa sellaista kunniaa\nMatty-neidille, jonka Debora-sisar oli opettanut hirveästi kammoamaan\nkaikenlaatuista tupakanpolttoa. Mutta vaikka se oli loukkaus hänen\nhienostuneille vaistoilleen, tunsi hän kuitenkin tyytyväisyyttä, että\njuuri hänelle tarjottiin tämä etuoikeus. Näppärästi hän siis täytti\npiipun väkevällä tupakalla, ja senjälkeen poistuimme.\n\n\"On hyvin hupaista aterioida vanhanpojan kanssa\", sanoi Matty-neiti\nhiljaa, kun olimme istuneet paikoillemme konttorihuoneeseen.\n\"Toivoakseni se vain ei ole sopimatonta, kuten monet hauskat asiat\novat!\"\n\n\"Onpa hänellä aika paljon kirjoja!\" huudahti neiti Pole katsahtaen\nympäri huonetta. \"Ja kovin ne ovat tomussa!\"\n\n\"Tämä luullakseni muistuttaa jotakin mainion tohtori Johnsonin\nhuonetta\", virkkoi Matty. \"Mikä merkillinen ja oppinut mies teidän\nserkkunne lieneekään!\"\n\n\"Niin, hän lukee paljon\", myönsi neiti Pole \"mutta pelkään, että hän\nyksinään eläessään on tavoiltaan kovin moukistunut\".\n\n\"Ei, moukistunut on liian karkea sana. Nimittäisin häntä omituiseksi;\nhyvin kyvykkäät ihmiset usein ovat sellaisia\", vastasi neiti Matty.\n\nKun herra Holbrook palasi, ehdotti hän kävelyä vainioille; mutta\nmolemmat vanhemmat neidit pelkäsivät kosteutta ja lokaa, ja heillä\noli vain rumat varjostimet hattujensa päälle asetettaviksi. Senvuoksi\nhe kieltäytyivät, ja niin jouduin minä taaskin hänen toverikseen\nkierroksella, mikä hänen -- omien sanojensa mukaan -- oli tehtävä\nkatsastaakseen työväkeänsä. Hän harppasi eteenpäin joko kokonaan\nunohtaen olemassaoloni tai piippuansa poltellen tyynenä ja äänettömänä\nunelmoiden. Eikä se kuitenkaan ollut ehdotonta äänettömyyttä. Hän astui\nedelläni hiukan kumarassa, kädet selän takana; ja heti kun joku puu tai\npilvi tai vilahdus etäistä ylämaan laidunta kiinnitti hänen huomionsa,\ntoisteli hän itsekseen runonsäkeitä lausuen ne kuuluvalla ja voimakkaan\nsointuvalla äänellä sekä oikeasta tunteesta ja ymmärtämyksestä\njohtuvalla korostuksella. Saavuimme vanhan ketripuun luo, joka kasvoi\nrakennuksen toisen pään edessä.\n\n    \"Maan pintaan lankee tummat varjovyöt.\"\n\n\"Oivallinen sana -- 'varjovyöt'! Ihmeellinen mies!\" En tiennyt, puhuiko\nhän minulle vai itsekseen, mutta säestin: \"ihmeellinen!\" vaikken\ntajunnut mitään, koska olin väsynyt unohdukseen ja siitä johtuvaan\nvaitioloon.\n\nHän kääntyi nopeasti. \"Niin, syystä nimitätte häntä ihmeelliseksi. Kah,\nkun näin hänen runojensa arvostelun _Blackwoodissa_, niin ennenkuin\ntuntiakaan oli kulunut lähdin Misseltoniin, kävellen jalkaisin\nseitsemän penikulmaa (hevoset näet eivät olleet kotona), ja tilasin\nkirjan. -- Mutta sanokaahan: minkävärisiä saarnipuun nuput ovat\nmaaliskuussa?\"\n\n-- Onko mies tullut hulluksi? -- ajattelin. -- Hän muistuttaa tosiaan\nDon Quixotea. \"Kysyin minkävärisiä ne ovat\", toisti hän kiihkeästi.\n\n\"En suinkaan tiedä\", vastasin minä nöyränä tietämättömyydessäni.\n\n\"Sitä aavistinkin. En tiennyt minäkään, vanha hupsu, ennenkuin\ntuo nuori mies sen minulle kertoi. '_Mustia kuin nuput maaliskuun\nsaarnin_.' Ja olen elänyt ikäni maalla; sitä suurempi häpeä minulle,\netten tiedä. _Mustia_ ne ovat, sysimustia, madam.\" Sitten hän jatkoi\nkulkuansa astuen jonkun hänen mieleensä johtuneen säkeen tahtiin.\n\nTaloon palattuamme hän tahtoi kaikin mokomin lukea meille runot,\njoista oli puhunut; ja neiti Pole rohkaisi häntä siihen. Luulin hänen\ntehneen sen siksi, että toivoi minun kuulevan serkkunsa kaunista\nlukemista, jota oli kehunut; mutta myöhemmin hän selitti syyksi sen,\nettä oli joutunut vaikeaan kohtaan virkkauksessaan ja tahtoi laskea\nsilmukkansa tarvitsematta ottaa osaa keskusteluun. Mitä tahansa herra\nHolbrook ehdotti, olisi ollut Matty-neidille mieleen, joskin hän vaipui\nuneen viisi minuuttia sen jälkeen, kun ensinmainittu oli aloittanut\npitkän runon nimeltä \"Locksleyn linna\", ja nukkui makeasti, huomiota\nherättämättä loppuun asti, jolloin lukijan äänen taukoaminen hänet\nherätti. Arvaten, että jotakin odotettiin, ja nähdessään neiti Polen\nlaskevan hän virkkoi:\n\n\"Hyvin sievä runo!\"\n\n\"Sievä, hyvä neiti! Se on kaunis! Vai sievä!\"\n\n\"Ah niin! Kaunista minä tarkoitinkin!\" sopersi Matty moitteesta\nhämmentyneenä. \"Se muistuttaa niin paljon sitä tohtori Johnsonin\nkaunista runoa, jota sisareni oli tapa lukea -- en muista nimeä; mikä\nse oli?\" lisäsi hän kääntyen minuun.\n\n\"Mitä runoa tarkoitatte, madam? Mitä se kosketteli?\"\n\n\"En muista sisältöä, ja olen kokonaan unohtanut sen nimen; mutta se oli\ntohtori Johnsonin kirjoittama ja hyvin kaunis ja muistutti paljon sitä,\njonka herra Holbrook juuri luki.\"\n\n\"En saa sitä muistiini\", sanoi viimemainittu miettivästi. \"Mutta en\ntunne tohtori Johnsonin runoja hyvin. Minun on ne luettava.\"\n\nNoustessamme vaunuihin paluumatkaa varten kuulin herra Holbrookin\nlausuvan, että hän pian kävisi naisia tervehtimässä tiedustellakseen,\nolivatko he onnellisesti päässeet kotiin. Sillä hetkellä nuo\nsanat ilmeisesti miellyttivät Matty-neitiä ja tuntuivat hänestä\nimartelevilta, mutta sitten, kadotettuamme vanhan, puiden ympäröimän\ntalon näkyvistämme, hänen tunteensa sen isäntää kohtaan haihtuivat\nvähitellen, ja häntä alkoi ahdistaa pelko, että Martha oli rikkonut\nlupauksensa ja emäntänsä poissaollessa käyttänyt tilaisuutta\nkuherteluun. Martha näytti kylläkin vilpittömältä, vakaalta ja tyyneltä\ntullessaan auttamaan meitä vaunuista; hän piti aina hyvää huolta\nMatty-neidistä, mutta tänä iltana hän onnettomuudeksi lausui:\n\n\"Hyväinen aika, neiti, että lähdittekin ehtoolla ulos mokomassa ohuessa\nhuivissa! Sehän on ihan kuin muslimia. Teidän iällänne tulisi olla\nvarovaisempi.\"\n\n\"Minun iälläni!\" sanoi Matty-neiti puhuen melkein äkäisesti, vaikka\nhänen äänensä tavallisesti oli lempeä. \"Minun iälläni! No, kuinka\nvanhaksi Martha minua luulee, kun minun iästäni puhuu?\"\n\n\"Ka, hyvä neiti, en luulisi teidän olevan kaukana kuudestakymmenestä,\nmutta usein on vaikeata ihmisten ikää ulkomuodosta arvata -- enkä minä\nsuinkaan mitään pahaa tarkoittanut!\"\n\n\"Martha, en ole vielä viittäkymmentäkahta täyttänyt!\" sanoi neiti\nMatilda vakavalla painostuksella; sillä kaiketi olivat nuoruuden\nmuistot hyvin elävinä päilyneet hänen mielessään tänä päivänä,\nja häntä tuskastutti nähdä, että tuo kultainen aika oli niin\nkaukana muinaisuudessa. Mutta hän ei koskaan puhunut aikaisemmasta\nja läheisemmästä tuttavuudestaan herra Holbrookin kanssa. Hänen\nnuoruudenlempensä oli luultavasti kohdannut niin vähän myötätuntoa,\nettä hän oli sulkenut sen syvälle sydämeensä; ja vain eräänlaisella\ntarkkailulla, johon neiti Polelta kuulemani tarina minut melkein\npakotti, huomasin, kuinka uskollisesti hänen sydänparkansa oli kantanut\näänettömän surunsa.\n\nHän keksi aina jonkun sopivan syyn käyttääkseen parasta päähinettään\njoka päivä ja istuskeli reumatisminsa uhalla ikkunan luona itseänsä\nnäyttämättä nähdäkseen, keitä kadulla liikkui.\n\nHerra Holbrook saapui. Hän laski kämmenensä ulospäin työnnetyille\npolvillensa istuessaan pää kumarassa ja vihellellen, sitten kun olimme\nantaneet rauhoittavan vastauksen hänen kyselyilleen kotimatkastamme.\nÄkkiä hän hypähti ylös.\n\n\"Kuulkaa, neiti Matilda, onko teillä mitään asioita Pariisissa? Minä\nmatkustan sinne viikon tai kahden päästä.\"\n\n\"Pariisiin!\" huudahdimme molemmat.\n\n\"Niin. En ole koskaan siellä ollut, vaikka aina olen halunnut käydä; ja\nellen pian lähde, saattaa matka jäädä ainaiseksi. Lähden siis heti, kun\nheinät on saatu latoon ja ennenkuin elonkorjuu alkaa.\"\n\nKummastuimme niin suuresti, ettemme keksineet mitään asioita Pariisissa\ntoimitettaviksi.\n\nJuuri kun hän oli lähtemässä huoneesta, hän kääntyi ja huudahti tapansa\nmukaan:\n\n\"Jumala varjelkoon sieluani, madam! Ihanhan oli unohtaa tärkeimmän.\nTässä ovat teille runot, joita luonani käydessänne niin suuresti\nihailitte.\" Hän kiskoi paketin takkinsa sivutaskusta. \"Hyvästi, neiti\",\nsanoi hän minulle; \"hyvästi, Matty, huolehtikaa terveydestänne!\" Ja\nniin hän lähti. Mutta hän oli antanut hänelle kirjan ja nimittänyt\nhäntä Mattyksi, aivan kuin kolmekymmentä vuotta sitten.\n\n\"Toivon, ettei hän matkustaisi Pariisiin\", virkkoi neiti Matilda\nlevottomana. \"En usko, että sammakot hänelle maistuvat; muistelen hänen\nolleen hyvin tarkan ruokansa suhteen, mitä kylläkään niin tukevan\nnäköiseltä nuorelta mieheltä ei olisi odottanut.\"\n\nPian tämän jälkeen sanoin ystävättärelleni jäähyväiset, annoin\nMarthalle monta ohjetta, käskin häntä pitämään huolta emännästänsä sekä\nilmoittamaan minulle, jos arveli, ettei neiti Matilda voinut hyvin.\nSiinä tapauksessa saapuisin omasta aloitteestani vanhan ystäväni luo,\nmainitsematta hänelle mitään Marthan tiedonannosta.\n\nSain siis Marthalta jonkun rivin aina silloin tällöin; ja marraskuun\ntultua hän kirjoitti, että emäntä oli \"kovin voipunut ja ruokahalu\nmelkein mennyt\". Tämä selostus teki minut niin levottomaksi, että\nMarthan minua nimenomaan siihen kehoittamatta sulloin matkatarpeeni\nlaukkuihin ja läksin.\n\nSain lämpimän vastaanoton huolimatta äkillisen tuloni aiheuttamasta\nvähäisestä hämmennyksestä, sillä vain päivää aikaisemmin olin voinut\nsiitä ilmoittaa. Neiti Matilda näytti surkean huonolta, ja minä\nvalmistausin häntä lohduttamaan ja hoivaamaan.\n\nMenin alakertaan puhellakseni kahdenkesken Marthan kanssa.\n\n\"Kuinka kauan neiti Jenkyns on ollut näin huonona?\" kysyin keittiön\novelle pysähtyen.\n\n\"Ka, luulen, että siitä on kaksi viikkoa; on hyvinkin. Oli tiistai, ja\nneiti Polen käytyä täällä hän tuli niin raukeaksi ja synkkämieliseksi.\nLuulin, että hän oli väsynyt ja että yön lepo palauttaisi kaikki\nennalleen; mutta ei, sitä on jatkunut siitä asti, ja vihdoin ajattelin,\nettä minun täytyi kirjoittaa teille, hyvä neiti.\"\n\n\"Siinä Martha teki oikein. On lohduttavaa ajatella, että hänellä on\nniin uskollinen palvelijatar. Ja toivottavasti Martha pitää paikastaan?\"\n\n\"No, emäntäni on hyvin ystävällinen, runsaasti on syötävää ja juotavaa,\neikä työkään täällä tapa... mutta...\" Martha epäröitsi.\n\n\"Mutta mitä, Martha?\"\n\n\"Niin, minusta tuntuu, että emäntäni vaatii liikoja, kun ei salli\nminun kenenkään kanssa kävellä ulkona. Kaupungissa on runsaasti nuoria\nmiehiä, ja moni on jo tarjoutunut pitämään minulle seuraa. Tuskin\nkoskaan enää pääsen näin otolliseen seutuun, joten on vahinko, että\ntäytyy antaa tilaisuuden livahtaa sivu suun. Moni tyttö kulkisi niitten\nkanssa emäntänsä tietämättä; mutta minä olen antanut sanani enkä minä\nsanaani syö. Muuten tämä talo olisi mainion sopiva, emäntä ei osaisi\naavistaakaan, jos täällä kuka kävisi, ja keittiö on niin mukava --\nsiellä on semmoisia pimeitä nurkkia. Voisin kätkeä sinne kenet tahansa.\nMinä laskin ja tuumailin viime sunnuntai-iltana -- sillä minä en kiellä\nitkeneeni, kun täytyi sulkea ovi ihan Jem Hearnin nenän edessä; ja\nse on sellainen vakava nuori mies, kelpaisi kenen tytön otettavaksi\nhyvänsä. Mutta minä olin antanut neidille lupaukseni.\"\n\nMartha oli vähällä puhjeta jälleen itkuun, enkä minä voinut häntä\npaljoa lohduttaa, koska tiesin vanhasta kokemuksesta, millä kauhulla\nmolemmat Jenkynsin neidit katselivat tyttöjä saattelevia nuorukaisia;\nja Mattyn nykyinen hermostunut tila ei tätä pelkoa suinkaan vähentänyt.\n\nSeuraavana päivänä menin neiti Polea tapaamaan, ja tuloni oli hänelle\ntäydellinen yllätys, sillä kahteen päivään hän ei ollut käynyt\nMatilda-neidin luona.\n\n\"Ja nyt minun täytyy palata teidän kanssanne, rakas ystävä, sillä\nminä lupasin ilmoittaa Mattylle, kuinka Thomas Holbrook jaksaa; ja\nikäväkseni hänen emännöitsijänsä on tänään lähettänyt minulle sanan,\nettei miehellä ole enää monta päivää elettävänä. Thomas-parka, se\nPariisin-matka oli hänelle liian rasittava! Hänen emännöitsijänsä\nsanoo, että hän senjälkeen tuskin kertaakaan on käynyt viljelyksiänsä\nkatsastamassa, vaan ainoastaan istua kököttää kädet polvilla\nkonttorissaan lukematta mitään ja yhä hokien Pariisin ihmeellisyyttä.\nPariisi on vastuunalainen paljosta, jos se tappaa Thomas-serkkuni,\nsillä parempia miehiä on harvassa.\"\n\n\"Tietääkö neiti Matilda hänen sairaudestaan?\" kysyin minä, samalla kun\nminulle selvisi syy ystävättäreni huonoon vointiin.\n\n\"No, totta kai! Eikö hän ole teille kertonut? Minä ilmoitin sen hänelle\njo kaksi tai kolmatta viikkoa sitten, heti kun siitä kuulin. Omituista,\nettei hän ole siitä teille maininnut!\"\n\n-- Ei niinkään omituista, -- ajattelin; mutta en sanonut mitään. Tunsin\ntehneeni melkein rikoksen liian uteliaasti vakoillessani tuota hellää\nsydäntä enkä aikonut paljastaa sen salaisuuksia, jotka Matty-neiti\nluuli koko maailmalta kätketyiksi. Toimitin neiti Polen Matildan\npieneen vierashuoneeseen ja jätin heidät sitten kahdenkesken. Enkä\nminä kummastunut Marthan tullessa makuusuojani ovelle pyytämään minua\nmenemään yksinäni päivälliselle, koska hänen emännällään taas oli kova\npäänkivistyksensä.\n\nMatilda tuli teenjuonnin aikaan vierashuoneeseen, mutta se oli\nhänelle nähtävästi ponnistus; ja ikäänkuin sovittaakseen jotakin\nmoittivaa tunnetta sisar-vainajaansa kohtaan, mikä tunne oli häntä\nkoko iltapäivän vaivannut, mutta jota hän nyt katui, hän kertoi\nmonesti toistellen, kuinka taitava Debora oli nuoruudessaan ollut,\nkuinka tämä tavallisesti ratkaisi kysymyksen kaikissa kutsuissa\nkäytettävistä puvuista (heikkoja, aavemaisia muistoja jäykän\njuhlallisista kemuista kaukana menneisyydessä, jolloin Matilda ja neiti\nPole olivat nuoria!) ja kuinka Debora äidin kanssa oli perustanut\nhyväntekeväisyysyhdistyksen köyhiä varten sekä opettanut tytöille\nkeittotaitoa ja jokapäiväistä ompelua. Vielä kertoi hän, että Debora\nkerran oli tanssinut loordin kanssa, että hän kävi vieraissa sir Peter\nArleyn perheessä ja että hän koetti järjestää pappilan vaatimattoman\ntalouden Arleyn aatelislinnan malliin, missä pidettiin kolmekymmentä\npalvelijaa. Debora oli myöskin hoitanut Matty-neitiä pitkän, pitkän\nsairauden aikana, josta en ollut koskaan ennen kuullut, mutta jonka\nnyt omassa mielessäni sijoitin siihen aikaan, kun herra Holbrook oli\nsaanut kosintaansa kieltävän vastauksen. Näin juttelimme hiljaa ja\nrauhallisesti vanhoista muistoista koko pitkän syksyisen illan.\n\nSeuraavana päivänä neiti Pole toi meille tiedon herra Holbrookin\nkuolemasta. Matty-neiti kuuli uutisen mitään virkkamatta; edellisen\npäivän tiedoista päättäen emme olleet voineet muuta odottaakaan. Neiti\nPole yritti saada meiltä jotakin surun ilmaisua kysymällä, eikö ollut\nikävää, että hän nyt oli poissa, ja huudahtamalla:\n\n\"Ajatelkaas sitä hauskaa kesäkuunpäivää viime suvena, jolloin hän\nnäytti niin terveeltä! Ja hän olisi vielä voinut elää kaksitoista\nvuotta, ellei olisi matkustanut siihen jumalattomaan Pariisiin, jossa\nne aina tekevät vallankumouksia.\"\n\nHän pysähtyi odottamaan jotakin mielenosoitusta meidän puoleltamme.\nNäin, että Matilda ei kyennyt puhumaan: hän vapisi niin hermostuneesti.\nLausuin siis ilmi vilpittömät tunteeni; ja viivyttyään pitkähkön ajan\n-- epäilemättä ajatellen, että Matty-neiti otti uutisen kovin tyynesti\nvastaan -- vieraamme lähti luotamme.\n\nMatilda ponnisteli kovin salatakseen todelliset tunteensa -- hän tahtoi\nsalata ne minultakin, sillä hän ei kertaakaan enää maininnut herra\nHolbrookia, vaikka tämän antama kirja lepää hänen raamattunsa päällä\nhänen pienellä yöpöydällään. Hän ei luullut minun kuulleen, kun hän\npyysi Cranfordin pientä modistia laittamaan hänen päähineensä hiukan\nsamaan malliin kuin jalosukuisella rouva Jamiesonilla, tai panneeni\nmerkille vastausta:\n\n\"Mutta hänhän käy leskenpuvussa, hyvä neiti?\"\n\n\"Oh, tarkoitin vain sensuuntaista mallia; en tietenkään leskenmyssyjä,\nvaan muuten jotakin samantapaista kuin rouva Jamiesonilla.\"\n\nTästä ponnistuksesta tunteittensa salaamiseen sai alkunsa se\nväriseminen päässä ja käsissä, jota siitä asti olen Matty-neidillä\nhuomannut.\n\nSen päivän illan, jolloin kuulimme herra Holbrookin kuolemasta, Matilda\noli hyvin vaitelias ja miettiväinen. Iltarukouksen jälkeen hän kutsui\nMarthan takaisin ja kauan epäröityään sanoi vihdoin:\n\n\"Martha, sinä olet nuori...\" Seurasi niin pitkä pysähdys, että Martha\nmuistuttaakseen häntä hänen vaillinaiseksi jääneestä lauseestansa\nniiasi ja virkkoi:\n\n\"Niin olen, madam; viime lokakuun kolmantena päivänä täytin\nkaksikymmentäkaksi.\"\n\n\"Ja kenties Martha joskus tapaa nuoren miehen, josta Martha pitää\nja joka myöskin pitää Marthasta. Sanoin kyllä, ettet saisi kerätä\nliepeillesi saattelijoita; mutta jos tapaat sellaisen nuorukaisen,\nilmoitat asiasta minulle; jos minä huomaan hänet kunnolliseksi, niin\nminulla ei ole mitään sitä vastaan, että hän käy kerran viikossa sinua\ntervehtimässä.\" -- Jumala varjelkoon minua murehduttamasta nuoria\nsydämiä! -- lisäsi hän hiljaa.\n\nHän oli puhunut ikäänkuin jonkun etäisen mahdollisuuden varalta ja\nällistyi melkoisesti, kun Martha nopsasti ja innokkaasti vastasi:\n\n\"Ka, hyvä neiti, tunnen Jeni Hearnin; hän on puuseppä, ansaitsee\npuolineljättä shillingiä päivässä ja on sukkasillaan kuuden jalan\nja yhden tuuman pituinen. Jos kyselette hänestä huomenaamulla, niin\njokainen todistaa, että hän on vakavaluontoinen mies. Ja hyvin\nkernaasti hän tulee tänne huomenillalla, siitä panen pääni pantiksi.\"\n\nVaikka Matty-neiti ällistyi, alistui hän kohtalon ja lemmenjumalan\nsäädöksiin.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\nVanhoja kirjeitä\n\n\nOlen usein huomannut, että melkein jokaisella on omat pienet\nsäästämiskeinonsa -- joku omituinen tapa huolellisesti säästää pennosia\ntuossa tai tässä suhteessa. Ja vähäisinkin häiriö tässä tuottaa hänelle\nsuurempaa kiusaa kuin shillingien ja puntien tuhlaaminen turhaan\nylellisyyteen. Eräs tuntemani vanha herrasmies kesti stoalaisen\ntyynesti tiedon osakepankin vararikosta, missä hän menetti melkoisen\nrahasumman, mutta torui perhettään koko pitkän kesäpäivän senvuoksi,\nettä joku oli leikkaamisen asemasta reväissyt kirjoitetut lehdet pois\nhänen nyttemmin arvottomasta talletuskirjastaan, jolloin tietysti\ntoiseltakin puolelta irtautuivat vastaavat lehdet; ja tämä pieni\ntarpeeton paperin hukka, joka koski hänen yksityistä säästäväisyyttään,\nhermostutti häntä paljoa enemmän kuin itse rahojen menetys. Kun\nkirjekuoret ensin tulivat käytäntöön, tuskastuttivat ne häntä\nkauheasti; ainoa keino, millä voi sovittaa sellaista rakkaan paperin\ntuhlausta, oli kääntää kärsivällisesti nurinpäin kaikki saamansa kuoret\nja käyttää ne uudestaan. Vielä nytkin, vaikka ikä on häntä kesyttänyt,\nnäen hänen katsovan karsaasti, kun huomaa tyttäriensä tuhlaavan\nkokonaisen postipaperi-arkin kolmella yhdelle ainoalla sivulle\npiirretyllä rivillä kiittäessään jostakin kutsusta.\n\nEn häpeä tunnustaa, että tällaista inhimillistä heikkoutta on minulla\nitsellänikin. Nyöri on minun säästämisvimmani esine. Taskuni täyttyvät\npienistä talteen poimituista ja yhteen nivotuista pätkistä, jotka olen\nvarannut koskaan esiintymättömiä tarpeita varten. Minua hermostuttaa\nsuuresti nähdessäni ihmisten leikkaavan sidelangan poikki jostakin\npaketista, sensijaan että kärsivällisesti ja uskollisesti päästäisivät\nsen kierros kierrokselta. Mitenkä ihmiset voivat käsitellä kumirihmoja,\njotka ovat jonkinlaista ihannenyöriä, niin kevytmielisesti kuin he\nusein tekevät, on minulle arvoitus. Minulle tuollainen kumirengas on\narvokas aarre. Minulla on tallessa kumirihma, jonka löysin lattialta\njo kuusi vuotta sitten. Olen todella _yrittänyt_ sitä käyttää, mutta\nminulla ei ole ollut sydäntä moiseen tuhlaukseen.\n\nToisia ihmisiä kiusaa pienet voipalaset. He eivät voi seurata\nkeskustelua, koska heitä tuskastuttaa eräiden henkilöiden tapa\npoikkeuksetta ottaa enemmän voita kuin tarvitsevat. Oletteko huomannut\nsen levottoman, melkein hypnotisoidun katseen, jolla he tuijottavat\nnoihin rippeisiin? Heistä tuntuisi huojentavalta, jos voisivat kätkeä\nne näkyvistään pistämällä ne omaan suuhunsa ja nielaisemalla ne alas;\nja he ovat todella onnelliset, jos henkilö, jonka lautasella voipala\nviruu, äkkiä taittaa korpunsyrjän, jota hän ei ollenkaan tarvitse, ja\nsyö voinsa tähteet suuhunsa. Se ei heistä ole tuhlausta.\n\nNeiti Matty Jenkyns säästeli kynttilöitä. Keksimme monenlaisia keinoja\nkuluttaaksemme niitä mahdollisimman vähän. Talvisilla iltapuhteillahan\nusein istui pari kolme tuntia kutomatyönsä ääressä -- hän voi kutoa\nhämärässäkin tai takkavalkean hohteessa, -- ja kun kysyin, soittaisinko\nkynttilöitä, jotta voisin päättää hihanreunuksieni harsimisen, kehoitti\nhän minua \"viettämään hämyn pyhää\". Kynttilät asetettiin tavallisesti\nesille teetä juodessa, mutta me poltimme vain yhtä kerrassaan. Kun\nalati odottelimme vierasta, joka saattaisi tulla minä iltana tahansa,\nmutta jota ei koskaan kuulunut, oli huolehdittava siitä, että molemmat\nkynttilämme pysyivät samanmittaisina. Täten ne olivat aina valmiit\nsytytettäviksi, ja näyttäisi siltä kuin olisimme aina polttaneet kahta.\nPolttelimme niitä vuoroin; mitä tahansa juttelimme tai puuhasimmekin,\nMatty-neidin silmät olivat tavallisesti luodut kynttilään, ja hän oli\nkerkeä hypähtämään ylös sammuttaakseen sen ja sytyttääkseen toisen\nennenkuin ne olivat tulleet mitaltaan liian epätasaisiksi voidaksemme\npolttaa pitemmän niistä iltakaudessa toisen mittaiseksi.\n\nEräänä iltana muistan tämän kynttilän säästämisen minua erityisesti\närsyttäneen. Olin kovin väsynyt pakolliseen \"hämyn pyhään\", varsinkin\nkun Matty-neiti oli nukahtanut, enkä tahtonut kohennella tulta pelosta,\nettä hänet herättäisin. En siis voinut edes istua matolla ja tapani\nmukaan kärvennyttää itseäni takkavalkean loisteessa ommellen. Otaksuin\nMatty-neidin näkevän unta entisistä ajoistaan; sillä levottomassa\nunessaan hän lausui pari sanaa, jotka koskivat ammoin kuolleita\nhenkilöitä. Kun Martha toi sytytetyn kynttilän ja teetarjottimen,\nhavahti Matty hereille omituinen, hämmästyneesti tuijottava katse\nsilmissä, ikäänkuin emme olisi olleet niitä, joita hän odotti näkevänsä\nympärillään. Pieni surullinen ilme häilähti hänen kasvoilleen hänen\ntuntiessaan minut; mutta heti senjälkeen hän yritti minulle hymyillä\ntavallista hymyään. Teenjuonnin ajan hän puhui ainoastaan lapsuutensa\nja nuoruutensa päivistä.\n\nTämä ehkä johdatti hänelle mieleen, että olisi tarpeellista tarkastaa\nvanhat perhekirjeet ja hävittää sellaiset, jotka eivät saisi joutua\nvieraisiin käsiin. Usein hän olikin tämän tehtävän välttämättömyydestä\nmaininnut, mutta oli aina kavahtanut tuuman toimeenpanoa arasti peläten\njotakin tuskallista. Tänä iltana hän kuitenkin teensä juotuaan nousi\nja meni niitä etsimään -- pimeässä. Hän näet oli ylpeä huoneensa\ntäsmällisen hyvästä järjestyksestä ja tavallisesti vilkaisi minuun\nlevottoman säälivästi, jos sytytin yökynttilän mennäkseni toisesta\nhuoneesta jotakin noutamaan. -- Kun hän palasi, pisti nenääni heikko,\nmiellyttävä tonka-papujen haju. Olin aina tuntenut tämän tuoksun\nkaikissa hänen äidilleen kuuluneissa esineissä; ja monet kirjeistä\nolivat hänelle osoitetut -- kellastuneita kuuden-, seitsemänkymmenen\nvuoden vanhoja kimppuihin sidottuja rakkauskirjeitä.\n\nNeiti Matilda avasi paketin huokaisten; mutta hän tukehdutti heti\nhuokauksensa ikäänkuin ei olisi ollut aivan oikein murehtia ajan tai\nelämänkään katoamista. Päätimme tarkastaa niitä eriksemme, kumpikin\nottaen eri kirjeen pienestä kimpusta ja kertoen sen sisällön toiselle\nennenkuin sen hävitimme. En ollut aavistanut ennen sitä iltaa, kuinka\nsurullista työtä vanhojen kirjeiden lukeminen oli, vaikka tuskin\ntiesin miksi. Kirjeet ilmaisivat niin onnellista mielentilaa kuin\nkirjeet konsanaan voivat -- ainakin ne aikaisimmat kirjeet. Niistä\nhuokui niin elävänä ja voimakkaana silloinen aika, se tuntui niin\nhaihtumattoman täyteläiseltä, ettei olisi luullut niiden lämpimien,\nsykkivien sydänten, joiden vuodatuksia ne olivat, koskaan kuolevan ja\nkatoavan päiväpaisteisen maan pinnalta. Kaiketi olisi mieleni tuntunut\nvähemmän haikealta, jos kirjeet olisivat olleet surunvoittoisempia.\nNäin kyynelten heruvan Matty-neidin poskien syviksi uurtuneita vakoja\npitkin, ja hänen silmälasinsa kaipasivat usein pyyhkimistä. Toivoin,\nettä hän vihdoin sytyttäisi toisen kynttilän, sillä omatkin silmäni\nolivat jokseenkin sumeat, ja olisin tarvinnut enemmän valoa nähdäkseni\nhimmeän, haalistuneen kirjoituksen. Mutta eipäs; murheessansakin hän\nmuisti pienen säästäväisyytensä.\n\nVanhimmassa kirjesarjassa oli kaksi yhteen sidottua kimppua ja Debora\nJenkynsin käsialalla piirretty päällekirjoitus: \"Kunnioitetun,\nunohtumattoman isäni ja hellästi rakastetun äitini välillä vaihdetut\nkirjeet ennen heidän heinäkuussa v. 1774 vietettyjä häitänsä.\"\nArvelisin Cranfordin kirkkoherran niitä kyhäillessään olleen\nseitsemänkolmatta vanhan; ja Matty-neidiltä kuulin, että hänen äitinsä\nvihkimisensä aikaan oli juuri kahdeksantoista täyttänyt. Mielessäni se\nkäsitys kirkkoherrasta, jonka olin saanut hänen ruokasalin seinällä\nriippuvasta, jäykkää ja komeata, isoon, leveäpohjaiseen tekotukkaan ja\npapin kauhtanaan puettua miestä esittävästä muotokuvastaan, jossa hän\nseisoi juhlallisena kädet leväten ainoan painosta julkaisemansa saarnan\npäällä, näiden kirjeiden lukeminen tuntui minusta omituiselta. Niistä\nuhkui kiihkeätä intohimoista voimaa lyhyissä, kodikkaissa, suoraan\nsydämestä pulpunneissa lauseissa, jotka eivät suinkaan muistuttaneet\nkorskeasta, oppineisuutta tavoittelevasta johnsonilaisesta tyylistä,\njota hän oli käyttänyt tuossa painetussa, jonkun tuomarin edessä\nmaakunnankäräjillä pitämässään saarnassa.\n\nHänen kirjeensä olivat omituisena vastakohtana hänen nuoren morsiamensa\nkirjeille. Tyttöä nähtävästi kiusasi, että hän vaati häneltä rakkauden\nvakuutteluja, eikä hän oikein ymmärtänyt mitä mies tarkoitti\ntoistelemalla samaa asiaa niin monella eri tavalla; mutta se, mistä\nhän oli täysin selvillä, oli valkoisen _seta di Paduan_ erinomaisuus\n-- mitä tuo toivottu kangas sitten lienee ollutkaan; ja kuuden tai\nseitsemän kirjeen pääsisältönä oli pyyntö, että hänen rakastajansa\nkäyttäisi vaikutusvaltaansa hänen vanhempiinsa (jotka näkyvät pitäneen\nhäntä hyvässä kurissa) tuon tai tämän pukutarpeen, varsinkin valkoisen\n_seta di Paduan_ hankkimisessa. Sulhanen taas ei välittänyt rahtuakaan,\nmiten tyttö oli puettu; tämä oli aina kylliksi herttainen hänen\nsilmissään, kuten hän koetti hänelle vakuuttaa, milloin morsian pyysi\nhäntä vastauksissaan mainitsemaan, mistä erityisistä hepeneistä tämä\nenimmin piti, jotta hän voisi esittää hänen lausuntonsa vanhemmilleen.\nMutta vihdoin nuori mies näkyi huomanneen, ettei tyttö taipuisi\navioliittoon ennenkuin hänellä oli mieleisensä kapiot; ja silloin hän\nlähetti hänelle kirjeen, joka nähtävästi oli seurannut kokonaista\nmuotitavaralaatikkoa ja jossa hän pyysi tyttöä pukeutumaan aivan oman\nsydämensä toivomusten mukaisesti. Tämä oli ensimmäinen kirje, jonka\nkuoreen hienolla, hataralla käsialalla oli piirretty: \"rakkaimmalta\nJohniltani\". Pian senjälkeen he menivät naimisiin, kuten heidän\nkirjevaihtonsa keskeytymisestä otaksuin.\n\n\"Kai meidän on ne poltettava\", virkkoi Matty-neiti katsahtaen\nepäilevästi minuun. \"Kukaan ei niistä välitä, kun minä olen poissa.\"\nJa yhden erältään hän viskasi kirjeet tulen keskelle, tarkaten, kuinka\nne leimahtivat liekkiin, sammuivat ja kohosivat heikkona, vaaleana,\naavemaisena pilvenä savupiippuun; ja vasta sitten hän uhrasi toisen\nkirjeen samalle kohtalolle. Nyt oli huone kyllin valoisa; mutta\nminua, kuten häntä itseänsäkin, tenhosi noiden kirjeiden häviämisen\nkatseleminen -- kirjeiden, joihin miehekäs sydän oli vuodattanut\nrehellisten tunteittensa lämmön.\n\nSeuraavan kirjeen päälle neiti Jenkyns taas oli piirtänyt: \"Harras\nonnittelu- ja kehoituskirje kunnianarvoiselta isoisältäni rakkaalle\näidilleni omana syntymäpäivänäni, sisältäen lisäksi muutamia\nkäytännöllisiä neuvoja oivalliselta isoäidiltäni pikkulasten jalkojen\nlämpiminä pitämisen tarpeellisuudesta.\"\n\nKirjeen edellinen osa antoi tosiaan hyvin vakavan ja vaikuttavan\nkuvauksen äitien vastuunalaisuudesta, ja siinä varoitettiin maailman\npahuudesta, mikä kamalasti vaani hentoa kahden päivän vanhaa\npienokaista. Hänen vaimonsa ei kirjoittanut, huomautti vanha\nherrasmies, koska hän oli sen kieltänyt, tämä kun poti nyrjähtynyttä\nnilkkaansa, mikä puolison sanojen mukaan teki kynän käytön hänelle\naivan mahdottomaksi. Mutta sivun lopussa oli ohuella käsialalla\npiirretty sananen: \"käännä\", ja kun lehti oli käännetty, sieltä\nesiintyi kuin esiintyikin kirje: \"rakkaalle, rakkaimmalle Mollylleni\",\nmissä tätä huoneestaan lähtiessään kehoitettiin, mitä hän muuten\ntekikin, aina astumaan muutaman askeleen portaita _ylöspäin_ ennenkuin\nmenisi _alaspäin_ ja kietomaan lapsen jalat flanelliin ja kesälläkin\nlämmittämään niitä kamiinin ääressä, sillä sylilapset olivat niin\nhentoja.\n\nOli hauskaa nähdä kirjeistä, joita nuori äiti ja isoäiti jokseenkin\nahkerasti näkyivät vaihtaneen, kuinka rakkaus lapseen vähitellen kitki\ntyttömäisen turhamaisuuden rikkaruohot edellisen sydämestä. Valkoinen\n_seta di Padua_ esiintyi jälleen kirjeissä melkein yhtä tärkeänä\ntekijänä kuin ennenkin. Eräässä niistä mainittiin siitä valmistettavan\nkastevaate pienokaiselle. Toisessa kerrottiin samaa kangasta käytetyn\nlapsen suojaksi ajomatkalla Arleyn aateliskartanoon, missä tämä vietti\npari päivää vanhempainsa kanssa. Siitä ommeltu puku somisti pienokaista\ntämän ollessa \"sievin pikku tyttö, mitä koskaan tapaa. Rakas äiti,\ntoivoisin näkeväsi hänet! Ilman puolueellisuutta luulen voivani\nvakuuttaa, että siitä tulee oikea kaunotar!\" Mieleeni muistui neiti\nJenkyns harmaana, kuihtuneena ja ryppyisenä, ja mietiskelin, oliko\nhänen äitinsä tuntenut hänet taivaan kartanoissa; mutta tietysti hän\noli, sillä siellähän he molemmat esiintyivät enkelien puvussa.\n\nOli pitkä väli ennenkuin mitään uusia kirkkoherran kirjeitä esiintyi.\nJa silloin hänen vaimonsa oli muuttanut päällekirjoituksen muodon.\nKuoreen ei enää ollut merkitty: \"rakkaimmalta Johniltani\", vaan:\n\"kunnioitetulta aviomieheltäni\". Nämä kirjeet olivat kirjoitetut\nsaman saarnan julkaisemisen johdosta, joka kuvassakin oli esitettynä.\n\"Korkea-arvoisen tuomarin edessä saarnaaminen\" ja \"pyynnöstä\njulkaiseminen\" olivat nähtävästi huippukohtana -- rovasti Jenkynsin\nelämän suurena tapauksena. Hänen oli täytynyt matkustaa Lontooseen\npainatustyötä valvomaan. Oli käytävä tapaamassa monia ystäviä\nja neuvoteltava heidän kanssaan, ennenkuin hän päätti, kelle\nkirjanpainajalle sellaisen vaikean työn uskoisi. Vihdoin tuo kunniakas\nja vastuunalainen tehtävä annettiin J. ja J. Rivingtonin kirjapainolle.\n\nArvoisa rovasti näkyi tällä haavaa olleen korkean kirjallisen\ninnostuksen vallassa, sillä hän tuskin voi kyhätä kirjettä vaimolleen\nliittämättä siihen latinankielisiä lauseita. Muistan erään hänen\nkirjeistään loppuneen näin: \"Pidän ainiaan muistissa Mollyni monet\nhyveet, _dum memor ipse mei, dum spiritus regit artus_\" [niin kauan\nkuin muistini säilyy ja henki jäseniä hallitsee. -- _Suom._] mitä,\nottaen huomioon, että hänen kirjeenvaihtajattarensa englanninkieli\njoskus oli virheellistä ja oikeinkirjoitus usein hataraa, voitiin pitää\ntodistuksena siitä, kuinka suuresti hän \"ihannoi Mollyansa\". Muuten,\nkuten neiti Jenkynsin oli tapana sanoa: \"Ihmiset puhuvat nykyisin\npaljon ihannoimisesta, mitä sillä sitten tarkottanevatkin.\" -- Tuo ei\nkuitenkaan ollut mitään verrattuna häntä vähää myöhemmin kohdanneeseen\npuuskaan sepittää latinankielinen runo, missä hänen Mollynsa esiintyi\n\"Marian\" nimellä. Kirjeeseen, jossa tämä _carmen_ saapui, oli vaimo\nmerkinnyt: \"Arvoisan puolisoni lähettämiä hebrealaisia värsyjä. Luulin,\nettä hän kirjoittaisi porsaan teurastamisesta, mutta täytyy odottaa.\nHuom.! Runoelma lähetettävä sir Peter Arleylle, kuten puolisoni\nhaluaa.\" Ja rovastin käsialalla piirretyssä jälkikirjoituksessa\nmainittiin, että oodi oli julkaistu \"Herrasmiesten Aikalehden\"\njoulukuun numerossa v. 1782.\n\nVaimon kirjeet puolisolle (joita tämä hellävaroen säilytti yhtä\narvokkaana aarteena kuin jos ne olisivat olleet M.T. Ciceron\n_Epistolae_) olivat tervetulleempia poissaolevalle puolisolle ja\nisälle kuin tämän lähettämät saattoivat olla äidille. Rouva kertoi,\nkuinka Debora joka päivä ompeli hyvin näppärästi ja luki hänelle isän\nlähettämistä kirjoista; hän jutteli, kuinka \"tarkka\" lapsi tyttö oli,\nkuinka se usein teki kysymyksiä, joihin äiti ei osannut vastata.\nMutta hän ei kuitenkaan tahtonut näyttää oppimattomuuttaan sanomalla,\nettei tiennyt, vaan alkoi kohentaa tulta takassa tai lähetti \"tarkan\"\ntytön jollekin asialle. Matty oli nyt äidin lemmikki ja lupasi (kuten\nsisarkin hänen iällään) sukeutua ihanaksi kaunottareksi. Luin tämän\nkohdan ääneen Matty-neidille, joka hymyili ja hiukan huoahtikin\nhartaasti lausutulle toivomukselle, että \"pienestä Mattystä ei tulisi\nturhamaista, vaikka hän olisikin kaunotar\".\n\n\"Minulla oli hyvin kauniit hiukset\", kehaisi neiti Matilda, \"ja\nsuukin oli jokseenkin siro\", ja pian sen jälkeen näin hänen korjaavan\nhilkkaansa ja suoristautuvan.\n\nMutta palatkaamme rouva Jenkynsin kirjeisiin. Hän kertoi puolisolleen\npitäjän köyhistä sekä heille jakamistaan kotilääkkeistä ja keittiössä\nvalmistetuista rohdoista. Näytti siltä, että hän oli käyttänyt\npuolisonsa suuttumuksen uhkaa suolattuna ruoskana tyhjäntoimittajain\nja kunnottomien varalta. Hän pyysi rovastin neuvoja lehmien ja sikojen\nsuhteen, vaikka hän ei niitä aina saanut, kuten jo olen osoittanut.\n\nVanha, ystävällinen isoäiti oli kuollut, kun heille syntyi poika vähän\naikaa saarnan julkaisemisen jälkeen; mutta isoisältä oli taaskin\nkehoituskirje, entistä vakavampi ja varoittavampi, sillä nythän oli\npoika maailman ansoilta varjeltavana. Hän kuvaili kaikkia erilaisia\nsyntejä, joihin miehet voivat langeta, kunnes ihmettelin, että kukaan\nmies on kuollut luonnollisen kuoleman. Näytti siltä kuin isoisän\nuseimpain ystävien ja tuttavien päivät olisivat päättyneet hirsipuussa;\nenkä enää kummastellutkaan, että hän nimitti tätä maallista elämää\nvaellukseksi \"kyynelten laaksossa\".\n\nTuntui omituiselta, etten koskaan ennen ollut kuullut tästä veljestä;\nmutta arvasin hänen kuolleen nuorena, koska hänen sisarensa muutoin\nkyllä olisivat hänestä joskus maininneet.\n\nTulimme nyt neiti Jenkynsin kirjekimppuihin. Näitä Matty arasteli\npolttaa. Hän sanoi, että kaikki muut olivat olleet mielenkiintoisia\nvain niille, joille niiden kirjoittajat olivat rakkaat, ja että hänen\nsydäntänsä olisi vihlonut sallia niiden joutua muukalaisten käsiin,\njotka eivät tunteneet hänen rakasta äitiänsä eivätkä tienneet,\nkuinka hyvä hän oli, vaikkei aina käyttänytkään uusimmanmallista\noikeinkirjoitusta. Mutta Deboran kirjeet olivat kaikkia muita\nmainiommat! Niiden lukemisesta voisi jokainen saada hyötyä. Oli kulunut\npitkä aika siitä, kun hän oli lukenut rouva Chaponen kirjoitelmia,\nmutta hän muisti silloin ajatelleensa, että Debora olisi osannut sanoa\nsamat asiat aivan yhtä hyvin. Ja rouva Carter sitten! Ihmiset pitivät\nhänen kirjeitään niin merkillisinä, koska hän oli kirjoittanut teoksen\nEpiktetoksesta, mutta Matilda oli varma, ettei Debora koskaan olisi\nvoinut käyttää niin jokapäiväistä sanantapaa kuin: \"en minä siitä\npiittaa\".\n\nIlmeistä oli, että Matty-neiti pahoitteli näiden kirjeiden polttamista.\nHän ei sallinut, että ne vain huolimattomasti silmäillen, hiljaa lukien\nja kohdasta toiseen hyppien läpikäytäisiin. Hän sieppasi ne minulta\nja sytytti toisenkin kynttilän lukeakseen ne ääneensä asianmukaisella\nkorostuksella ja vaikeisiin sanoihin kompastumatta. Voi, kuinka\nkaipasin tosiasioita pitkäveteisten mietiskelyjen sijasta ennenkuin\nnoiden kirjeiden lukeminen oli päättynyt! Sitä kesti kaksi iltaa; enkä\nkiellä, että käytin aikaani monien muiden asioiden ajattelemiseen,\nollen kuitenkin aina valmiina vartiopaikallani jokaisen lauseen lopussa.\n\nKirkkoherran kirjeet, samaten kuin hänen vaimonsakin ja anoppinsa\nlähettämät, olivat kaikki olleet kohtalaisen lyhyitä ja ytimekkäitä,\nvakavalla kädellä piirrettyjä ja rivit hyvin taajassa. Joskus oli\npitkähkö kirje kyhätty pienelle paperilipulle. Paperi oli kovin\nkellastunutta ja muste kovin ruskeata. Muutamat olivat kirjoitetut\nvanhanaikaiselle postipaperille (kuten Matty-neiti minulle huomautti);\narkin kulmaan painetussa leimassa nähtiin postinkuljettajan ratsastavan\nkuin henkensä edestä ja toitottavan torvellaan. Rouva Jenkynsin ja\nhänen äitinsä kirjeet olivat suljetut isolla, ympyriäisellä punaisella\nsuulakalla, sillä ne olivat kirjoitetut ennenkuin neiti Edgeworthin\nvaikutus oli karkoittanut suulakat sivistyneistä seurapiireistä.\nSanontatavasta kävi ilmi, että vapaakirje-oikeuksien kysyntä oli\nsuuri, ja niitä jakoivat varattomat parlamentin jäsenet velkojensakin\nsuorittamiseksi.\n\nKirkkoherra varusti kirjeensä tavattoman isolla vaakunasinetillä,\nja siitä huolellisuudesta, millä hän tuon sinettinsä painoi,\nsaattoi päättää hänen odottaneen, että vastaanottaja avaisi kirjeet\nleikkaamalla eikä murtaisi niitä huolimattomalla tai hätäisellä\nrepäisyllä. Neiti Debora Jenkynsin kirjeet taas osoittivat sekä\nmuodoltaan että käsialaltaan kuuluvansa myöhäisempään aikaan. Hän\nkirjoitti isoille neliönmuotoisille arkeille, joita nykyään olemme\ntottuneet nimittämään vanhanaikaisiksi. Hänen käsialansa ja hänen\nkäyttämänsä monitavuiset sanat olivat omiaan täyttämään arkin, ja\nsitten hän vielä suurella riemulla kirjoitti poikkipäin rivien\nyli. Tämä sai Matty-rukan pahoin ymmälle, sillä sanat kasvoivat\nlumipallojen lailla, ja kirjeen lopulla ne tavallisesti kävivät kovin\npitkiksi ja lauseet mutkistuivat. Eräässä isälleen kirjoittamassaan,\nsävyltään hiukan jumaluusopillisessa ja väittelevässä, hän oli\npuhunut idumealaisesta Herodes-tetrarkasta. Neiti Matilda luki nimen\n\"etrurialaiseksi Herodes Petrarcaksi\" ja oli aivan yhtä hyvillään kuin\njos olisi tavannut oikein.\n\nEn voi tarkoin muistaa aikaa, mutta vuodeksi 1805 sen arvelen, jolloin\nneiti Jenkyns kyhäili pisimmän kirjesarjansa -- ollessaan kotoa poissa\njoidenkuiden ystävien luona vierailulla lähellä Newcastle-upon-Tyneä.\nNämä ystävät olivat hyviä tuttavia sikäläisen vartioväen komentajan\nkanssa ja kuulivat häneltä kaikista valmistuksista Buonaparten\nmaahanhyökkäämisen torjumiseksi, minkä maihinnousun jotkut arvelivat\ntapahtuvan Tyne-virran suulla. Neiti Jenkyns näkyi olleen kovin\nsäikähtyneenä. Hänen kirjeittensä alkupuoli oli usein laadittu varsin\nymmärrettävällä englanninkielellä, ja hän kuvaili yksityiskohtia myöten\ntuon pelätyn tapauksen varalta tehtyjä valmistuksia siinä perheessä,\njossa hän asui. Vaatteita sullottiin myttyihin mukaanotettaviksi\npakoretkelle Alstonin nummelle -- viljelemättömälle mäkiselle seudulle\nNorthumberlandin ja Cumberlandin rajamailla. Hän kertoi myöskin paon\nedellä annettavasta hälytysmerkistä, joka samalla olisi merkkinä\nvapaaehtoisten aseisiin kutsumiseen. Tuo merkki (ellen väärin muista)\nannettaisiin erityisellä turmaaennustavalla kirkonkellojen soitolla.\nEräänä päivänä, kun neiti Jenkyns ystävineen oli päivälliskutsuissa\nNewcastlen kaupungissa, tämä varoitusmerkki todella annettiin -- mikä\nei ollut kovin viisasta menettelyä, jos sadussa pojasta ja sudesta\non todella jotakin vaarinotettavaa. Mutta niin se oli, ja tuskin\ntoivuttuaan säikähdyksestään Debora tarttui seuraavana päivänä kynään\nkuvaillakseen kellojen jylhää kuminaa, sanatonta hämmästystä, kiirettä\nja hälinää. Sitten hän hengähtäen lisäsi: \"Kuinka joutavalta, rakas\nisä, tuntuukaan eilisiltainen levottomuutemme ja pelkomme nyt, kun\ntyynesti ja tutkivasti asiaa katselemme!\" Mutta tässä Matty-neiti\nkeskeytti lukemisensa ja virkkoi:\n\n\"Se pelko, hyvä ystävä, ei kuitenkaan ollut niin joutavaa tai\naiheetonta. Muistan usein heränneeni keskellä yötä, kun luulin\nkuulevani ranskalaisten marssivan Cranfordiin. Monet ihmiset puhuivat\nsuolakaivoksiin kätkeytymisestä; -- liha siellä olisi säilynyt\noivallisesti, mutta kenties jano olisi ahdistanut. Isäni piti kaksi\nsaarnasarjaa sotavaaran johdosta: toisen aamupäivin, jolloin hän puhui\nTaavetista ja Goliathista rohkaistakseen asukkaita tarpeen tullen\ntaistelemaan vaikkapa lapioilla ja tiilikivillä, toisen iltapäivin,\ntodistaakseen, että Napoleon (se oli toinen nimi Bonylle, kuten häntä\ntavallisesti nimitimme) oli aivan sama kuin Apollyon ja Abaddon.\nMuistelen isäni vähin odotelleen, että häntä pyydettäisiin julkaisemaan\nnämä iltapäiväsaarnat painosta, mutta seurakuntalaiset olivat kaiketi\nsaaneet jo niiden kuuntelemisesta kylliksi.\"\n\nPeter Marmaduke Arley Jenkyns (\"Peter-parka\", kuten Matty-neiti alkoi\nhäntä nimittää) kävi siihen aikaan koulua Shrewsburyssa. Kirkkoherra\ntarttui kynäänsä ja virkisti vielä kerran latinaansa ryhtyäkseen\nkirjevaihtoon poikansa kanssa. Oli selvää, että nuorukaisen kyhäykset\nkelpasivat näytettäviksi kelle tahansa. Ne olivat hyvin henkeviä,\nhän selosteli niissä opintojaan, kertoi erilaisista aatteellisista\nharrastuksistaan ja toivomuksistaan ja lainasi sopivia lauseita\nklassikoista. Mutta silloin tällöin pojanluonto puhkesi esille pienissä\nhuudahduksissa, nähtävästi kiireellisesti ja vapisevalla kädellä\nkirjoitetuissa, sittenkun kirjeen sisältö oli tarkastettu; tähän\ntapaan: \"Äiti rakas, lähetä minulle kakku ja pane siihen runsaasti\nsitruunaa.\"\n\n\"Äiti rakas\" luultavasti vastasi poikansa kirjeisiin kakkujen ja\nmakeisten muodossa, koska tässä sarjassa ei ollut ainoatakaan kirjettä\nhäneltä, vaan sensijaan todellinen kokoelma kirkkoherralta itseltään,\njohon hänen poikansa latina vaikutti kuin torven törähdykset vanhaan\nsotaratsuun. Minä en suinkaan osaa paljoa latinaa, mutta se lienee\nkaunista kieltä, joskaan ei luullakseni kovin hyödyllistä -- mikäli\nvoin päättää rovastin kirjeistä muistamistani pätkistä. Eräs kohta\nkuuluu: \"Sinulla ei ole sitä kaupunkia Irlannin-kartallasi; mutta\n_bonus Bernardus non videt omnia_ [kelpo Bernardus ei näe kaikkea.\n_Suom._], kuten Sananlaskuissa sanotaan.\"\n\nAjan mittaan Peter-parka näkyi joutuneen moneen pahaan pälkääseen. Oli\nmonta isälle osoitettua katumuksen pinnistystä jostakin pahanteosta,\nja joukossa myöskin huonosti kirjoitettu, huonosti sinetöity,\nhuolimattomasti osoitettu ja mustetahrainen lappu: -- \"Rakas, rakas,\nrakas, rakkahin äiti, minä teen kyllä parannusta, teen tosiaan. Mutta\nälä nyt vain tule minun tähteni sairaaksi. Sitä minä en ansaitse, ja\nminusta tulee oikein hyvä poika, paras kulta-äiti.\"\n\nTämän luettuansa Matty-neiti ei voinut itkulta puhua. Hän antoi\nlappusen ääneti minulle, nousi sitten ja vei sen oman kammionsa pyhiin\nkätköihin, jottei se sattumaltakaan joutuisi poltettavien joukkoon.\n\"Peter-parka\", sanoi sisar, \"hän joutui aina ikävyyksiin, oli liian\nmyöntyväinen! Toiset viettelivät hänet pahuuteen ja jättivät hänet\nsitten pulaan. Hän oli hyvin halukas kepposiin eikä voinut koskaan\nkieltäytyä kujeista. Peter-parka!\"\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\nPeter-parka\n\n\n\"Peter-paran\" elämänuran olivat hyvänsuovat ystävät varsin hauskasti\nkartoittaneet, mutta _bonus Bernardus non videt omnia_ tälläkään\nkartalla. Pojan oli määrä kunnostautua Shrewsburyn koulussa, sitten\nyhtä loistavasti jatkaakseen Cambridgen yliopistossa, minkä jälkeen\nhyvä toimeentulo odotti häntä lahjana hänen kummi-isältänsä sir Peter\nArleyltä. Peter-parka! Hänen kohtalonsa muodostui aivan toisenlaiseksi\nkuin mitä hänen ystävänsä olivat toivoneet ja suunnitelleet.\nMatty-neiti kertoi sen kaiken minulle, ja luullakseni hänestä tuntui\nhuojentavalta, kun hän oli sen kertonut.\n\nPoika oli äitinsä lemmikki. Rouva Jenkyns näkyi kovin ihannoineen ja\nhemmotelleen kaikkia lapsiansa, joskin Deboran tavaton lahjakkuus\nlienee häntä hiukan peloittanut. Debora oli isän suosikki ja Peterin\npetettyä hänen toiveensa tytöstä tuli hänen ylpeytensäkin esine. Ainoat\nlaakerit, mitkä Peter niitti Shrewsburyn koulussa, oli parhaimman\ntoverin maine, mitä siellä koskaan oli ollut, ja tunnustettu mestaruus\nilveissä ja kujeilussa. Tämä oli suuri pettymys isälle, mutta hän\nryhtyi miehekkäästi asiaa korjaamaan. Hänellä ei ollut varoja hankkia\nPeterille yksityisopettajaa, mutta hän saattoi itse lukea pojan kanssa;\nja Matty-neiti jutteli minulle paljon kaikista hirveistä valmistuksista\nsanakirjojen ja kielioppien varaamiseksi isän työhuoneeseen siksi\naamuksi, jona Peterin opinnot alkoivat.\n\n\"Äiti-rukka!\" sanoi Matty. \"Muistan, kuinka hänen tapansa oli seisoa\neteisessä kyllin lähellä opintokammion ovea erottaakseen isäni\näänensävyn. Hänen kasvojensa väreistä saatoin heti nähdä, kävikö kaikki\nhyvin. Ja kaikki kävi hyvin pitkän aikaa.\"\n\n\"Mikä pulma sitten tuli?\" kysyin. \"Se kamala latina kai teki kiusaa?\"\n\n\"Ei, ei latinasta vastusta ollut. Peter oli uutteran opiskelunsa vuoksi\nsuuresti isäni suosiossa. Mutta hän näkyi ajatelleen, että Cranfordin\nasukkaista sopi tehdä pilaa ja ilvehtiä heidän kustannuksellaan.\nNämä taas eivät siitä pitäneet; eihän kukaan sellaisesta pidä. Hän\nteki alati koirankujeita -- tuo ei ollut kaunis sana, ystäväni, ja\ntoivoakseni ette mainitse isällenne, että sellaista käytin, sillä en\nsoisi hänen luulevan, että elettyäni Deboran kaltaisen naisen kanssa\nkielenkäyttöni ei olisi siistittyä. Älkääkä millään muotoa sitä koskaan\nitse käyttäkö! En tiedä, miten se livahti suustani; kai se lennähti\nkielelleni ajatellessani Peter-parkaa, joka sitä alituisesti käytti.\nMutta hän oli hyvin ritarillinen poika monissa muissa suhteissa. Kelpo\nkapteeni Brownin tapaan hän oli aina valmis auttamaan vanhuksia ja\nlapsia. Kuitenkin hän piti leikistä ja ilveilystä; näkyi luulevan,\nettä Cranfordin vanhat naiset uskoisivat mitä tahansa. Siihen\naikaan täällä asui paljon vanhoja naishenkilöitä. Tiedän kyllä,\nettä nytkin enimmäkseen olemme naisia, mutta emme ole niin vanhoja\nkuin ne ylimalkaan olivat minun tyttönä ollessani. Voisin nauraa\najatellessani muutamia Peterin kepposia. Ei, hyvä ystävä, en halua\nkertoa niistä teille, koska ne kenties eivät kauhistuttaisi teitä\nsiinä määrin kuin niiden pitäisi; ne olivat ihan hirveitä. Kerran hän\npetti isänkin pukeutumalla matkustavaksi naishenkilöksi; kaupungin\nläpi ajaessaan tämä poikkesi tapaamaan Cranfordin kirkkoherraa, 'joka\noli julkaissut sen ihmeellisen käräjäsaarnan'. Peter sanoi itsekin\nhirveästi pelästyneensä nähdessään, kuinka isä uskoi kaikki todeksi,\nvieläpä tarjoutui jäljentämään kaikki Napoleon Buonaparteakin koskevat\nsaarnansa tuolle rouvalle... pojalle, tarkoitan... ei, vaan rouvalle,\nsillä naisenahan Peter silloin esiintyi. Veljeni kertoi minulle, että\nhän kaiken aikaa isäni puhuessa oli säikähtyneempi kuin koskaan ennen.\nHän ei ollut luullut isän häntä uskovan; ja kuitenkin olisi asia siinä\ntapauksessa päättynyt Peterille surullisesti. Näinkään kepponen ei\ntuottanut veitikalle iloa, sillä isä piti häntä kovassa työssä käskien\nhänen jäljentää kaikki tuolle rouvashenkilölle lupaamansa kaksitoista\nBuonaparten-saarnaa. Täten sai Peter kopioida saarnat itselleen,\nsillä hänhän se rouva olikin. Kerran, kun Peter halusi mennä kalaan,\nhäneltä pääsi huudahdus: 'lemmon rouva!' -- kovin raakaa kieltä, sen\nmyönnän, mutta Peter ei aina ollut niin varovainen kuin olisi pitänyt.\nIsä suuttui niin hirveästi, että melkein peloitti minut suunniltani,\nenkä kuitenkaan voinut pidättyä nauramasta niitä pikku kumarruksia,\njoita Peter hyvin viekkaasti teki, milloin isä vain mainitsi rouvan\noivallisesta mausta ja terveellisestä arvostelukyvystä.\"\n\n\"Tiesikö neiti Jenkyns noista kepposista?\" kysyin.\n\n\"Ei suinkaan! Deboraa ne olisivat liiaksi hirvittäneet. Ei, niistä ei\ntiennyt kukaan muu kuin minä. Kunpa olisinkin aina tiennyt Peterin\ntuumista; mutta joskus hän piti ne minulta salassa. Hänen tapansa oli\nsanoa, että Cranfordin vanhat naiset kaipasivat jotakin puheenaihetta;\nmutta sitä en puolestani usko. Heille tuli _St. James's Chronicle_\nkolmesti viikossa, aivan kuin se tulee tänne nytkin, ja heillä riitti\npaljon juttelemista. Muistan vieläkin sen puheenpärinän, milloin\nvain jotkut naisista sattuivat yhteen. Mutta koulupojat kaiketi\nlörpöttelevät enemmän kuin naiset. Vihdoin tapahtui jotakin kauheata ja\nsurullista.\" Matty-neiti nousi ja meni avaamaan oven. Ketään ei ollut\nulkopuolella. Hän soitti Marthan sisään, ja kun Martha tuli, käski\nhänen emäntänsä hänen mennä ostamaan munia eräältä maatilalta kaupungin\nulkolaidalta.\n\n\"Minä lukitsen oven jälkeesi, Martha. Ethän sinä pelkää mennä?\"\n\n\"En, neiti, en ollenkaan; Jem Hearn tulee hyvin mielellään minua\nsaattamaan.\"\n\nMatty-neidin piirteet jäykistyivät, ja kun olimme yksinämme, sanoi hän\ntoivovansa, että Martha osoittaisi enemmän naisellista kainoutta.\n\n\"Sammuttakaamme kynttilä. Voimmehan aivan yhtä hyvin jutella\ntakkavalkean loisteessa. Kas noin! Niin, nähkääs, Debora oli\nmatkustanut kotoa parin viikon ajaksi; muistan, että oli hyvin\nhiljainen, tyyni päivä, ja koska sireenit kukkivat, oli tietenkin\nkevät. Isä oli mennyt muutamien sairaiden seurakuntalaistensa luo;\nmuistan nähneeni hänen lähtevän päässä tekotukka, ja papinhattu ja\nkädessä keppi. En tiedä, mikä Peter-parkaamme riivasi; hän oli mitä\nlauhkealuontoisin, ja kuitenkin hän aina osoitti taipumusta Deboran\nkiusoittamiseen. Sisareni ei koskaan nauranut hänen leikkipuheilleen ja\nkepposilleen, vaan piti häntä epähienona poikana, joka ei välittänyt\nhenkensä kehittämisestä; ja tämä pahoitti Peteriä.\n\n\"Niin, poika oli pujahtanut Deboran huoneeseen ja pukeutunut hänen\nvanhaan hameeseensa, huiviinsa ja myssyynsä, juuri niihin, joita\nhän Cranfordissa käytti ja joissa hänet jokainen tunsi. Sitten se\nkuriton oli laittanut pieluksesta pienen -- olettehan varma, että\novi on suljettu, sillä en haluaisi kenenkään kuulevan -- pienen...\nsylilapsen ja käärinyt sen pitkään valkoiseen kapaloon. Hän teki sen\nvain antaakseen kaupunkilaisille jotakin puheenaihetta, sanoi hän\nminulle jälkeenpäin; hän ei ollenkaan ajatellut sen koskevan Deboraa.\nLähtien ulos hän meni pähkinäpuukäytävälle, kulkien sillä edestakaisin,\npuolittain aidansäleiden peitossa ja puolittain näkyvissä. Hän\nhyväili pielustansa kuin lasta konsanaan ja lallatteli sille kaiken\nmaailman lörpötyksiä niinkuin äidit tekevät. Mutta hyväinen aika!\nIsä tulla asteli tapansa mukaan arvokkaana katua pitkin, ja mitä\nhän näki? Pienen ihmisryhmän -- ainakin kaksikymmentä henkeä --\nkaikki tirkistelemässä hänen puutarhanaitansa riukujen välitse.\nEnsin hän arveli, että ne vain katselivat vastikään täyteen kukkaan\npuhjennutta rhododendronia eli alppiruusua, ja siitä hän tunsi itsensä\nylpeäksi. Hän hiljensi vauhtiansa, jotta niille jäisi enemmän aikaa\nihailemiseen. Mietiskelipä hän vielä, eikö tästä tilaisuudesta saisi\nsaarnan aihetta, ja ajatteli, että kenties oli jotakin yhtäläisyyttä\nrhododendronien ja kedon liljojen välillä. Isä-poloiseni! Lähemmäksi\npäästyään hän alkoi ihmetellä, etteivät katselijat häntä huomanneet;\nmutta heidän päänsä olivat aivan toisissaan kiinni, kun he siinä\ntirkistelemistään tirkistelivät! Isä oli jo astunut heidän luokseen ja\nkuului aikoneen pyytää heitä mukaansa puutarhaan kauniita kasvimaailman\ntuotteita ihailemaan, kun hän samassa -- voi kauhistusta, vapisen sitä\najatellessanikin! -- itsekin katsahti sisään aidanraosta ja näki...\nen tiedä, mitä hän luuli näkevänsä, mutta vanha Clare kertoi minulle,\nettä hänen kasvonsa muuttuivat aivan lyijynharmaiksi suuttumuksesta\nja silmät leimusivat uhkaavasti rypistyneiden mustien kulmien alla.\nJa sitten hän puhui -- oi, se oli vallan hirveätä! -- ja käski heidän\nkaikkien pysyä paikoillaan -- kukaan ei saisi lähteä, ei hievahtaa\naskeltakaan. Ja silmänräpäyksessä hän harppasi puutarhan portille,\nriensi pähkinäpuukäytävälle, tarttui Peter-parkaan, riuhtaisi vaatteet\nhänen päältään -- myssyn, huivin, viitan ja kaikki -- ja viskasi\npieluksen aidan yli väkijoukkoon. Ja nyt hän oli todellakin kovin,\nkovin vihainen, kohotti keppinsä ja pieksi Peteriä kaiken kansan nähden!\n\n\"Rakas ystävä, tuo kepponen aurinkoisena päivänä, jolloin kaikki\nnäytti käyvän parhaiten, mursi äidin sydämen ja teki isästä iäksi\ntoisen miehen. Se on totinen tosi. Vanha Clare sanoi, että Peter näytti\nyhtä kalpealta kuin isäkin ja pysyi liikkumatta kuin kuvapatsas koko\npieksemisen ajan; ja isä iski tuimasti! Kun ukko vihdoin pysähtyi\nhengähtääkseen, kysyi Peter käheästi: 'Joko riittää?' eikä vieläkään\nhievahtanut. En tiedä, mitä isä sanoi -- tai sanoiko hän mitään.\nMutta vanha Clare kertoi Peterin kääntyneen aidan ulkopuolella\nseisovia ihmisiä kohti ja kumartaneen heille syvään ja niin vakavasti\nja juhlallisesti kuin ritari, minkä jälkeen hän käveli hitaasti\nsisälle. Minä olin säiliöhuoneessa auttamassa äitiä primulaviinin\nvalmistamisessa. Sittemmin en ole voinut sietää sitä viiniä enkä\nkevät-esikkojen tuoksua; ne kuvottavat ja huimaavat minua, kuten\nsilloin, kun Peter astui sisälle ylpeän näköisenä kuin mikäkin mies\n-- tosiaan pikemmin miehen kuin pojan ilmein. 'Äiti', sanoi hän,\n'olen tullut toivottamaan sinulle ikuista Jumalan siunausta'. Näin\nhänen huultensa värisevän hänen puhuessaan, eikä hän luullakseni\nuskaltanut sanoa mitään hellempää sen aikomuksen vuoksi, joka hänellä\noli sydämessään. Äiti katsahti häneen jokseenkin säikähtyneenä\nja ihmetellen ja kysyi häneltä, mitä nyt tapahtuisi. Poika ei\nhymyillyt eikä puhunut, vaan kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja\nsuuteli suutelemasta päästyäänkin. Ennenkuin äiti jälleen sai sanaa\nsanotuksi, oli Peter poissa. Me keskustelimme asiasta kykenemättä sitä\nkäsittämään, ja äiti käski minun mennä isää etsimään ja kysymään, mitä\ntämä kaikki merkitsi. Minä tapasin hänet kävelemässä edestakaisin, ja\nhän näytti kovin suuttuneelta.\n\n\"'Sano äidille, että pieksin Peteriä ja että hän sen hyvin ansaitsi.'\n\n\"En tohtinut kysellä enempää. Kerrottuani sen äidille hän vaipui\nhetkiseksi aivan menehtyneenä tuolille. Muistan muutamia päiviä\nmyöhemmin nähneeni kuihtuneet kevätesikko-parat heitettyinä lehtikasaan\nlahoamaan ja häviämään. Sinä vuonna ei pappilassa puristettu\nprimulaviiniä -- eikä koskaan senjälkeen.\n\n\"Sitten äiti meni isän luo. Muistan ajatelleeni kuningatar Estheriä\nja kuningas Ahasverusta; sillä äiti oli hyvin sievä ja hento ja isä\ntosiaan muistutti tuota peloittavaa itämaalaista hallitsijaa. Vähän\najan perästä he tulivat yhdessä ulos; ja silloin äiti kertoi minulle,\nmitä oli tapahtunut ja että hän isän pyynnöstä -- vaikkei saisi pojalle\ntästä mainita -- oli menossa Peterin huoneeseen puhuakseen asiasta\nhänen kanssaan. Mutta mitään Peteriä ei siellä ollut. Etsimme kautta\ntalon, mutta Peteriä ei löytynyt! Isäkin, joka alussa ei ollut tahtonut\nyhtyä etsintään, tuli ennen pitkää avuksemme. Pappilan rakennus oli\nhyvin vanha -- siellä oli portaita monenlaisia ylä- ja alakerran\nhuoneiden välillä. Aluksi äitini huuteli hiljaa ja lempeästi ikäänkuin\nrauhoittaakseen poika-parkaa: 'Peter, rakas Peter, minähän täällä vain\nolen!' Mutta kun palvelijat vähitellen palasivat eri suunnilta, joille\nisä oli heidät lähettänyt Peteriä etsimään -- kun huomasimme, ettei\nhän ollut puutarhassa, ei heinäparvessa eikä missään lähettyvillä --\nniin äidin huudot yltyivät äänekkäämmiksi ja hurjemmiksi. 'Peter,\nPeter, rakkahin Peter! Missä olet?' Nyt hän näetten käsitti, että tuo\npitkä suutelo oli tarkoitettu jonkinlaiseksi, surulliseksi hyvästiksi.\nIltapäivä kului. Äiti ei hetkeäkään levähtänyt, vaan etsi etsimistään\nkaikista mahdollisista paikoista, jotka oli tarkastettu, kaksikymmentä\nkertaa ennen, -- niin, joihin hän itsekin oli jo monesti vilkaissut.\nIsä istui pää käsien varassa puhumatta mitään, paitsi milloin hänen\ntyhjin toimin palaavat lähettinsä tulivat sisälle. Tällöin hän kohotti\nvoimakasilmeiset, murheelliset kasvonsa ja käski heitä lähtemään\njollekin uudelle taholle. Äiti vaelsi suojasta suojaan, pistäytyi ulos\npihalle ja tuli takaisin huoneisiin, liikkuen meluttomasti, mutta\nkoskaan pysähtymättä. Ei hän enempää kuin isäkään uskaltanut lähteä\ntalosta, joka oli kaikkien sanantuojani yhtymäpaikka. Vihdoin, kun jo\noli melkein pimeä, isä nousi ylös. Hän tarttui äidin käsivarteen tämän\ntullessa murheen murtamana hurjaa vauhtia jostakin ovesta ja rientäessä\ntoista ovea kohti. Äiti säpsähti hänen kätensä kosketusta, sillä hän\noli unohtanut kaiken muun maailmassa paitsi Peterin.\n\n\"'Molly', virkkoi hän, 'en aavistanut, että tällaista tapahtuisi'.\nHän katsahti äitiin etsien lohtua; mutta äidin kasvot olivat hurjat\nja kalpeat. Sillä ei hän eikä isäkään ollut rohjennut tunnustaa\nsydämessään herännyttä kauheata pelkoa, että Peter oli tehnyt itselleen\npahaa; vielä vähemmin rohkenivat he sen pelon mukaisesti toimia. Isä\nei löytänyt mitään itsetietoista ilmettä vaimonsa synkästi hehkuvissa\nsilmissä ja jäi ilman sitä myötätuntoa, jonka äiti aina oli ollut\nvalmis hänelle suomaan. Ja niin tuo voimakas mies puolisonsa kasvoilla\nkuvastuvan mykän epätoivon nähdessään puhkesi kyyneliin. Mutta tällöin\nlempeä suru ilmeni äitini piirteissä, ja hän virkkoi: 'Rakkahin John,\nälä itke! Tule mukanani; me kyllä löydämme hänet.' Ääni värähti\nmelkein iloiselta ikäänkuin hän olisi tietänyt, missä poika oli. Ja\nhän otti isäni ison käden pieneen pehmeään kämmeneensä kuljettaen\nhäntä, ja kyyneleet tippuivat kirkkoherran silmistä hänen seuratessaan\npuolisoansa tuolla samalla loppumattomalla vaelluksella suojasta\nsuojaan, huoneistosta puutarhaan.\n\n\"Oi, kuinka toivoin, että Debora olisi ollut kotona! Minulla ei ollut\naikaa itkemiseen, sillä nyt näkyi kaikki riippuvan minusta. Kirjoitin\nDeboralle, että hän tulisi kotiin. Lähetin salavihkaa sanan sen saman\nherra Holbrookin taloon -- Holbrook-parka! -- tiedättehän, ketä\ntarkoitan. En tosin toimittanut sanaa hänelle itselleen, mutta lähetin\nluotettavan henkilön tiedustelemaan, oliko Peter hänen kartanossansa.\nYhteen aikaan näetten herra Holbrookin tapa oli silloin tällöin käydä\npappilassa -- hän oli neiti Polen serkku, kuten tiedätte. Hän oli\nollut hyvin ystävällinen Peterille ja opettanut häntä kalastamaan;\nhän oli hyvin ystävällinen jokaiselle, ja minä ajattelin, että poika\noli saattanut mennä hänen luokseen. Mutta herra Holbrook oli kotoa\npoissa, eikä Peteriä ollut kukaan nähnyt. Oli jo yö; mutta ovemme\nolivat selkoselällään ja isä ja äiti jatkoivat yhä kävelyään. Oli\nkulunut toista tuntia siitä, kun isä oli yhtynyt vaellukseen, enkä\nluule heidän koko sillä ajalla virkkaneen sanaakaan toisilleen. Minä\nsytyttelin tulta päivähuoneen takkaan ja palvelijat puuhailivat teen\nvalmistuksessa, jotta saisimme vanhemmilleni jotakin syötävää, juotavaa\nja lämmikettä. Silloin tuli vanha Clare ja pyysi saada puhutella minua.\n\n\"'Olen lainannut verkot padolta, neiti Matilda. Naaraammeko lammikot\ntänä iltana vai odotammeko huomiseen?'\n\n\"Muistan tuijottaneeni hänen kasvoihinsa käsittääkseni hänen\ntarkoituksensa, ja päästyäni siitä selville purskahdin äänekkääseen\nnauruun. Mikä kauhea ajatus! Reipas, rakas Peterimme kylmänä ja\nkankeana ruumiina! Tuo kamala nauruni kaikuu vielä korvissani.\n\n\"Seuraavana päivänä Debora saapui ennenkuin vielä olin tointunut\nentiselleni. Hän ei olisi ollut niin heikko eikä masentunut niin\nhelposti kuin minä; mutta minun parkumiseni (kamala nauruni oli\npäättynyt itkuun) oli havahduttanut lempeän, armaan äitini, jonka\nharhaileva tajunta palasi ja kirkastui niin pian kuin avuton lapsi\nkaipasi hänen hoivaansa. Hän ja Debora istuivat vuoteeni ääressä;\nheidän kummankin katseista huomasin, ettei ollut kuulunut mitään\nuutisia Peteristä -- ei mitään kauheita, kamalia uutisia, joita minä\nenimmin olin pelännyt unen ja valvomisen välisessä horroksessani.\n\n\"Tämä etsinnän kielteinen tulos antoi samanlaatuista lohtua\näidillekin, jonka eilinen taukoamaton vaellus varmaan oli aiheutunut\npelosta, että Peter juuri silloin riippuisi kuolleena jossakin\nkotinurkissa. Hänen lempeät silmänsä eivät senjälkeen enää koskaan\nnäyttäneet sellaisilta kuin ennen; niissä oli alati levoton, kaihoava\nilme, ikäänkuin ne olisivat etsineet, mitä eivät voineet löytää. Oi,\nse oli kamalaa aikaa! Tuo isku tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta\naurinkoisena kesäpäivänä sireenien parhaillaan kukkiessa.\"\n\n\"Missä teidän Peterinne oli?\" kysyin minä.\n\n\"Hän oli lähtenyt Liverpooliin. Silloin oli sota, ja muutamia kuninkaan\nsotalaivoista ankkuroitsi Merseyn suulla. Hänenlaisensa komea, reipas\npoika -- viiden jalan ja yhdeksän tuuman pituinen -- oli hyvinkin\ntervetullut tarjokas. Kapteeni kirjoitti isälle, ja Peter kirjoitti\näidille. Malttakaas, kyllä nekin kirjeet täältä löytyvät.\"\n\nSytytimme kynttilän ja löysimme sekä kapteenin että Peterin kirjeen.\nJa käsiimme sattui myöskin pieni, vaatimaton rukoileva kirje rouva\nJenkynsiltä Peterille, osoitettuna erään entisen koulutoverin kotiin,\nminne hän arveli pojan mahdollisesti menneen. Se oli palautettu\navaamattomana ja avaamattomaksi se oli jäänytkin epähuomiossa\njouduttuaan muiden senaikaisten kirjeiden joukkoon. Näin se kuului:\n\n\"Rakkahin Peter! -- Et suinkaan aavistanut millaiseen murheeseen\nmeidät saatoit; jos sen olisit tiennyt, et olisi meitä jättänyt! Siksi\nsinä olet liian hyväsydäminen. Isäsi istuu ja huokailee, ja sydäntäni\nkirveltää häntä kuunnellessani. Hänen päänsä on surusta painunut; ja\nkuitenkin hän teki vain sen, mikä hänestä oli oikein. Ehkä hän on\nollut liian ankara, ja ehken minä ole ollut kyllin hellä; mutta Jumala\ntietää, kuinka paljon rakastamme sinua, rakas ainokainen poikani.\nDon näyttää niin murheelliselta, kun olet poissa. Tule takaisin ja\ntee onnellisiksi meidät, jotka sinua niin suuresti rakastamme. Minä\n_tiedän_, että sinä tulet takaisin.\"\n\nMutta Peter ei tullut takaisin. Tuo kevätpäivä oli viimeinen, jolloin\nhän näki äitinsä kasvot. Tuon kirjeen -- viimeisen kirjeensä --\nkirjoittajatar, ainoa henkilö, joka oli nähnyt sen sisällön, oli\nmennyt manalle kauan sitten. Ja minä, muukalainen, joka en vielä\nollut syntynytkään silloin kun edelläkerrottu tapahtui, jouduin sen\navaajaksi. Kapteeni kehoitti kirjeessään vanhempia saapumaan heti\nLiverpooliin, jos tahtoivat nähdä poikansa; mutta kohtalon oikullisesta\nleikistä kirje oli matkalla viivästynyt.\n\nMatty-neiti jatkoi kertomustaan: \"Silloin oli kilpa-ajojen aika,\nja kaikki Cranfordin kyytihevoset olivat poissa; mutta isä ja äiti\nlähtivät omilla kääseillään ja -- voi surkeutta! -- saapuivat liian\nmyöhään! Laiva oli nostanut ankkurin! Mutta lukekaahan nyt Peterin\nkirje äidilleni!\"\n\nSe oli täynnä rakkautta ja surua, mutta poika oli myöskin ylpeä uudesta\nammatistaan ja kovin pahoillaan häväistyksestä, joka oli tullut hänen\nosakseen Cranfordin asukkaiden nähden. Kyhäelmä loppui hartaaseen\npyyntöön, että äiti tulisi häntä katsomaan ennenkuin laiva purjehti\npois Merseyn suulta. \"Äiti\", sanottiin siinä, \"me lähdemme ehkä\ntaisteluun. Toivon antavamme kuuman löylyn niille ranskalaisille; mutta\nsitä ennen täytyy minun sinut vielä nähdä!\" -- \"Ja äiti saapui liian\nmyöhään\", huokasi Matty-neiti, \"liian myöhään!\"\n\nIstuimme äänettöminä mietiskellen noiden kovin surullisten sanojen\nkaameata sisältöä. Vihdoin pyysin Matty-neitiä kertomaan minulle,\nkuinka hänen äitinsä tuon iskun kesti.\n\n\"Ah\", sanoi hän, \"äiti oli perin kärsivällinen. Hän ei ollut koskaan\nollut vahva, ja tämä heikonsi häntä hirveästi. Isä istuskeli hänen\nvieressään katsellen häntä, paljoa murheellisempana kuin äiti itse.\nTuntui kuin hän ei olisi voinut katsella mitään muuta, milloin äiti\noli saapuvilla; ja hän oli nyt niin nöyrä -- niin leppeä. Hän saattoi\njoskus puhua entiseen tapaansa ankaran lainjulistajan lailla, mutta\njo hetkisen perästä hän tulikin ja laski kätensä olallemme, kysyen\nhiljaisella äänellä, oliko hän sanoillaan meitä ehkä loukannut. En\nihmetellyt, että hän siten puhutteli Deboraa, joka oli niin lahjakas;\nmutta en voinut sietää, että hän sillä tavoin haasteli minulle.\n\n\"Mutta hän näet tiesi, mitä me muut emme huomanneet, -- hän\nnäki, että äitimme riutui. Niin, hän riutui todellakin (sammuta\nkynttilä, hyvä ystävä, minä voin paremmin jutella pimeässä), sillä\nhän oli vain hento nainen, joka ei kestänyt sellaista säikähdystä\nja mielenjärkytystä. Mutta hän hymyili yhä isälle ja koetti häntä\nlohduttaa, ei sanoilla, vaan katseilla ja äänensävyllä, joka isän\nläsnäollessa aina oli iloinen. Hän jutteli usein Peterin suurista\nmahdollisuuksista; poika ehkä piankin ylenisi amiraaliksi -- hän oli\nniin rohkea ja kyvykäs. Hän sanoi kuvittelevansa, miltä Peter näytti\nmeriväen univormussa. Millaiset hatut amiraaleilla oli? Hänestä poika\noli paljoa sopivampi merimieheksi kuin papiksi. Siihen tapaan hän\njutteli uskotellakseen isälleni olevansa varsin iloinen tuon onnettoman\naamun ja pieksemisen seurauksista, jotka yhäti painostivat isän\nmieltä, kuten kaikki tiesimme. Mutta voi, kuinka katkeran katkerasti\nhän itkikään yksikseen jäätyänsä! Vähitellen hän tuli yhä heikommaksi\neikä enää voinut salata kyyneleitänsä Deboralta ja minulta ja antoi\nmeidän tuontuostakin lähettää sanomia Peterille. Hänen laivansa oli\npurjehtinut Välimerelle tai jonnekin sinnepäin, ja sitten hänet\nmäärättiin Intiaan, mihin ei silloin vielä ollut mitään maatietä. Äiti\nsanoi kuitenkin usein, ettei kukaan tiennyt, missä kuolema ihmistä\nodotti, mutta silti emme saisi luulla, että hänen elämänsä lanka oli\nkatkeamassa. Emme sitä luulleetkaan. Me tiesimme sen, koska hän ihan\nsilmäimme nähden kuihtui pois.\n\n\"Niin, hyvä ystävä, järjetöntä on, että sitä niin suren, koska\nluultavasti pian saan nähdä äidin jälleen.\n\n\"Ja, ajatteles, rakas ystävä! Hänen kuolemansa jälkeisenä päivänä\n-- hän näetkös ei elänyt vuottakaan Peterin lähdön jälkeen -- juuri\nseuraavana päivänä tuli hänelle paketti Intiasta -- hänen poloiselta\npojaltaan. Siinä oli iso, pehmeä valkoinen kapeareunuksinen intialainen\nhuivi, juuri sellainen, josta äiti olisi pitänyt. Ajattelimme, että se\ntieto elvyttäisi isää, joka oli kaiken yötä istunut äidin kylmennyt\nkäsi omassaan. Senvuoksi Debora meni näyttämään hänelle huivia sekä\nPeterin äidille kirjoittamaa kirjettä. Aluksi isä ei kiinnittänyt\nasiaan mitään huomiota; ja me koetimme keveään ja huolettomaan sävyyn\nrupatella huivista levitellen ja ihaillen sitä. Sitten hän äkkiä nousi\nja puhui: 'Haudattakoon hän siihen käärittynä', sanoi hän; 'suokaamme\nPeterille se lohdutus, ja äiti itsekin olisi siitä pitänyt.'\n\n\"Kenties se ei ollut järkevää, mutta mitä sille voimme? Murheen\nmurtamien ihmisten täytyy saada tahtonsa perille. Isä otti\nvaatekappaleen käteensä ja tunnusteli sitä: 'Se on juuri sellainen\nhuivi, jota hän toivoi naimisiin mennessään, mutta hänen äitinsä\nei sitä hänelle ostanut. Sain kuulla hänen toivomuksestaan vasta\njälkeenpäin; muutoin sen kyllä olisin hänelle toimittanut -- olisin\nvarmaan. Mutta hän saa sen _nyt_.'\n\n\"Äiti näytti hyvin ihanalta arkussa. Hän oli aina ollut kaunis, ja\nnyt hän lepäsi kuin sirosti muovattu vahakuva. Ja näytti niin nuorelta\n-- nuoremmalta kuin hänen paariensa ääressä vapiseva ja värisevä\nDebora. Me verhosimme hänet huivin pitkiin, pehmeihin poimuihin; hän\nlepäsi hymyilevänä ikäänkuin mielissään, ja ihmiset tulivat -- kaikki\nCranfordin asukkaat tulivat -- ja pyysivät nähdä häntä. He olivat\nhäntä suuresti rakastaneet ja syystä kyllä. Maaseudun vaimot toivat\nkukkakiehkuroita ja vanha Clare valkoisia orvokkeja, jotka hän pyysi\nsaada laskea vainajan rinnan päälle.\n\n\"Debora sanoi minulle äidin hautauspäivänä, että vaikka hänelle\ntulisi sata kosijaa, hän ei menisi naimisiin ja jättäisi isäämme.\nEi ollut juuri luultavaa, että hän saisi niin monta, -- en tiedä\nhänellä olleen ainoatakaan kosijaa; mutta nuo sanat olivat silti yhtä\narvokkaat. Isälläni oli hänessä sellainen tytär, jollaista kellään\ntuskin on ollut ennen tai jälkeen. Kun ukon silmät hämärtyivät, luki\nhän hänelle kirjan toisensa jälkeen, kirjoitti ja jäljensi ja avusti\nhäntä alituisesti hänen virkavelvollisuuksissaan. Hän osasi tehdä\nhyvin paljon sellaista, mihin äiti-rukka ei kyennyt; kirjoittipa hän\nkerran isäni puolesta piispallekin. Kaikesta tästä huolimatta vanha\nisä kaipasi äitiäni katkerasti; sen koko seurakunta havaitsi. Eipä\nniin, että hän olisi ollut vähemmän toimelias; luulen hänen käyneen\nuutterammaksikin ja kärsivällisemmäksi jokaisen auttamisessa. Tein\nkaiken voitavani suodakseni Deboralle vapautta puuhata isän kanssa;\nsillä minä tiesin, ettei minusta itsestäni suurta apua ollut ja että\nkaikkein enimmin hyödytin hommailemalla tilapäisissä pikku askareissa\nja kirvoittamalla ne muiden niskoilta. Mutta isä oli muuttunut mies.\"\n\n\"Kävikö veljenne koskaan kotona?\"\n\n\"Kävi kerran. Hän oli silloin luutnantti; amiraalia ei hänestä ollut\ntullut. Isä ja hän olivat hyvin hartaat ystävät! Isä käytti hänet\npiirinsä jokaisessa talossa, sillä hän oli hänestä kovin ylpeä. Hän ei\nkoskaan lähtenyt kävelylle ilman Peteriä, jonka käsivarteen hän nojasi.\nDeborakin hymyili usein (äitini kuoleman jälkeen emme liene koskaan\nnauraneet) ja sanoi, että hän itse oli joutunut aivan syrjään. Mutta\nkyllä isä häntä aina tarvitsi, kun oli kirjoitettava kirjeitä, luettava\ntai jotakin toimitettava.\"\n\n\"Entä sitten?\" kysyin hetkisen vaitiolon jälkeen.\n\n\"Sitten Peter meni taas merille. Ja jonkun vuoden kuluttua isämme\nkuoli, siunaten meitä molempia ja kiittäen Deboraa kaikesta, mitä tämä\noli hänelle ollut. Silloin olosuhteemme tietysti muuttuivat, ja meidän\noli jätettävä pappila, jossa olimme pitäneet neljä palvelijatarta\nja rengin, ja muutettava tähän pieneen asumukseen. Olemme saaneet\ntyytyä yhteen ainoaan palvelustyttöön, joka hoitaa kaikkia askareita;\nmutta kuten Deboran oli tapa sanoa, olemme aina eläneet säätymme\nmukaisesti, joskin olosuhteet ovat pakottaneet meitä säästäväisyyteen.\nDebora-parka!\"\n\n\"Entä Peter-veljenne?\" kysyin.\n\n\"Niin, Intiassa puhkesi suuri sota -- en muista, miten sitä nimitetään\n-- emmekä sen koommin ole Peteristä kuulleet. Itse puolestani luulen,\nettä hän on kuollut, ja toisinaan kiusaa minua se seikka, ettemme ole\nkoskaan käyneet hänen tähtensä surupuvussa. Mutta kun istun yksinäni\nja kaikkialla talossa on hiljaista, luulen kuulevani hänen lähenevät\naskeleensa kadulta, ja sydämeni alkaa levottomasti sykkiä. Mutta\naskeleet kulkevat aina ohi -- eikä Peter koskaan tule. -- Jokohan se\nMartha palaa? Ei, hyvä ystävä, minä menen itse; voin aina löytää tieni\npimeässäkin, tiedäthän. Raikas tuulahdus ovella tekee muuten hyvää\npäälleni, jota pyrkii kivistämään.\"\n\nHän tepsutti avaamaan. Minä sytytin kynttilän antaakseni huoneelle\nhauskan näön, kunnes hän tuli takaisin.\n\n\"Oliko siellä Martha?\" kysyin. \"Oli. Ja tunnen itseni jokseenkin\nkiusoittuneeksi, kun kuulin niin omituista ääntä juuri ovea avatessani.\"\n\n\"Missä?\" kysyin minä, sillä hänen silmänsä pyörivät kauhusta.\n\n\"Kadulla... juuri oven edessä... se kuulosti...\"\n\n\"Puhumiselta?\" ehätin minä, kun hän hiukan epäröitsi.\n\n\n\"Ei! Suutelemiselta...\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\nVierailuja\n\n\nEräänä aamuna, kun Matty-neiti ja minä istuimme työmme ääressä -- kello\nei vielä ollut kahtatoista, eikä Matty ollut vielä vaihtanut vanhemman\nsisarensa entistä keltanauhaista pyhämyssyä, jota hän nyt kotioloissa\nkäytti, omaan, rouva Jamiesonin päähineiden malliin teettämäänsä, joka\nhänellä aina oli vieraiden nähden -- tuli Martha sisälle ja kysyi,\nsaisiko neiti Betty Barker puhutella hänen emäntäänaä. Matty-neiti\nsuostui ja meni nopeasti vaihtamaan keltanauhaisensa, sillaikaa\nkun neiti Barker nousi portaita ylös; mutta kun hän oli unohtanut\nsilmälasinsa ja oli jokseenkin ällistyneenä näin odottamattomaan aikaan\ntapahtuvasta vierailusta, en ihmetellyt nähdessäni hänen palaavan\ntoinen myssy toisen päällä. Hän itse ei siitä ollenkaan tiennyt ja\nkatseli meitä suopean tyytyväisenä. Enkä luule neiti Barkerinkaan\nsitä huomanneen; sillä paitsi että hänen nuoruutensa päivät olivat\njo ohitse, hän oli kokonaan syventynyt asiaansa, jonka hän toimitti\ntuskastuttavan kainosti ja monin monituisin anteeksipyynnöin.\n\nBetty Barker oli Cranfordin vanhan lukkarin tytär. Hänen isänsä oli\nollut virassa herra Jenkynsin aikaan. Hänellä itsellään ja hänen\nsisarellaan oli ollut hyvät kamarineidinpaikat ja he olivat säästäneet\nkylliksi rahaa avatakseen muotikaupan, jota seudun hienot naiset\nsuosivat. Niinpä lady Arley toisinaan luovutti heille jonkun vanhoista\npäähineistään, jonka mallin he heti kopioivat ja kuljettivat sitä\nympäri Cranfordin valioväen piirissä. Sanon valioväen, sillä neidit\nBarker tiesivät mistäpäin tuuli puhalsi ja ylpeilivät \"jalosukuisista\nliiketuttavistaan\". He eivät tahtoneet myydä lakkejansa ja nauhojansa\nkellekään, jolla ei ollut sukutaulua. Moni maanviljelijän vaimo\nja tytär tiuskaistiin tiehensä Barkerin neitien _élite_-kaupasta\nja kävi sen vuoksi mieluummin yleismyymälässä, jonka omistajan\nruskealla saippualla ja kostealla sokerilla ansaitsemat tulot tekivät\nhänelle mahdolliseksi tilata tavaransa suoraan Pariisista -- niin\nhän kehui, kunnes huomasi ostajainsa tulleen liian isänmaallisiksi\nja _john-bullimaisiksi_ käyttääkseen ranskalaisten helyjä -- tai\nLontoosta, missä hänen sanojensa mukaan kuningatar Adelaide juuri\nedellisellä viikolla oli esiintynyt ihan samanlaisessa kelta- ja\nsininauhaisessa päähineessä kuin hänen näyttämänsä; ja kuningas\nWilliam oli pitänyt mallia erittäin sirona ja ylistänyt kuningattaren\noivallista makua.\n\nBarkerin neideillä, jotka pysyivät totuudessa eivätkä välittäneet\nsekalaisista ostajista, oli kuitenkin menestystä. He olivat\nepäitsekkäitä, kelpo ihmisiä. Monet kerrat olen nähnyt vanhemman\nheistä (joka oli palvellut rouva Jamiesonilla kamarineitinä) kantavan\nherkullista ruokalajia jollekulle sairaalle. He vain matkivat\nylempiänsä välttämällä \"kaikkea yhteyttä\" heitä välittömästi alempana\nolevan luokan kanssa. Ja vanhemman neiti Barkerin kuoltua osoittausi\nheidän liikkeellänsä hankkimansa omaisuus siksi suureksi, että neiti\nBetty saattoi sulkea puotinsa ja vetäytyä hiljaiseen yksityiselämään.\nKuten jo aikaisemmin lienen maininnut, hankki hän itselleen\nlehmänkin, jota seikkaa Cranfordissa pidettiin yhtä merkityksellisenä\nja arvokkaana kuin kääsien omistamista jossakin muualla. Hän\npukeutui hienommin kuin kukaan muu Cranfordin naisista, emmekä sitä\nihmetelleetkään, sillä yleisenä käsityksenä oli, että hän kulutteli\nentisen varantonsa hattuja, myssyjä ja räikeänvärisiä nauhoja. Oli jo\nviisi vuotta siitä, kun hän oli sulkenut myymälänsä, joten kaikkialla\nmuualla paitsi Cranfordissa hänen pukujensa kuosia olisi saatettu pitää\nvanhentuneena.\n\nNyt tuli Betty Barker kutsumaan Matty-neitiä tiistaiksi teen\njuonnille kotiinsa. Hän kohdisti kutsunsa myöskin minuun, koska\nsatuin olemaan vieraana -- vaikka huomasin hänen hieman pelkäävän,\nettä isäni Drumbleen muutettuaan oli saattanut puuttua \"siihen\nhirveään puuvillakauppaan\" ja siten karkoituttaa perheensä \"ylhäisistä\nseurapiireistä\". Kutsunsa hän aloitti niin monin anteeksipyynnöin,\nettä hän herätti uteliaisuuteni. Hän toivoi, että hänen \"rohkeutensa\"\nsuotaisiin anteeksi. Mitä hän oli tehnytkään? Hän näkyi olevan niin\nkiihtyneenä, etten voinut muuta otaksua kuin että hän oli kirjoittanut\nkuningatar Adelaidelle pyytäen ohjetta pitsien pesemiseen. Mutta teko,\njoka sai hänet näin hermostumaan, olikin vain kutsu, jonka hän oli\nantanut sisarensa entiselle emännälle rouva Jamiesonille. \"Voiko neiti\nMatilda hänen entisestä toimestaan huolimatta suoda sellaisen vapauden\nanteeksi?\" -- Ah, -- ajattelin, hän on huomannut Mattyn kaksoismyssyn\nja aikoo korjata erehdyksen! -- Mutta eipä niinkään! Hän vain tahtoi\nulottaa kutsunsa Matty-neitiin ja minuun. Matty kumarsi myöntymisensä\nmerkiksi, ja minä ihmettelin, ettei hän tämän siron liikkeen tehdessään\nhavainnut päähineensä tavallista suurempaa painoa ja korkeutta.\nMutta en luule, että hän sitä havaitsi, sillä hän saavutti jälleen\ntasapainonsa ja jatkoi keskusteluaan Betty-neidin kanssa ystävälliseen,\nalentuvaan sävyyn, osoittamatta merkkiäkään sellaisesta levottomasta\nhermostumisesta, jonka aavistus hänen eriskummaisesta ulkonäöstään\nkylläkin olisi hänessä aiheuttanut.\n\n\"Kaiketi rouva Jamieson tulee?\" kysyi Matty-neiti.\n\n\"Kyllä. Perin ystävällisesti ja alentuvasti rouva Jamieson sanoi\nkernaasti tulevansa. Hän asetti vain sen pikkuisen ehdon, että saisi\nottaa Carlon mukaansa. Minä vakuutin hänelle erityisesti pitävänikin\njuuri koirista.\"\n\n\"Entä neiti Pole?\" tiedusti Matty ajatellen _préférence_-seuraansa,\njossa Carlo ei kelpaisi pelitoveriksi.\n\n\"Aion kutsua hänetkin. Tietysti en voinut ajatella hänen kutsumistaan\nennenkuin ensin olin kutsunut teidät, hyvä neiti -- teidät,\nkirkkoherran tyttären. Älkää luulko, että unohdan isäni olleen teidän\nisänne käskynalaisen.\"\n\n\"Ja tietysti rouva Forresterin?\"\n\n\"Rouva Forresterin myöskin. Oikeastaan ajattelin käydä hänen luonaan\nennenkuin menisin neiti Polen luo. Vaikka hänen olosuhteensa ovat\nmuuttuneet, hyvä neiti, tiedämme, että hän on syntynyt Tyrrelissä,\nemmekä voi koskaan unohtaa hänen olevan sukua Bigelowin aateliskartanon\nBiggeseille.\"\n\nMatty-neidin mielestä oli paljoa tärkeämpi se pikkuseikka, että rouva\noli taitava kortinpelaaja.\n\n\"Rouva Fitz-Adam... luullakseni...\"\n\n\"Ei, hyvä neiti. Johonkin täytyy vetää rajaviiva. Rouva Jamieson ei\nluullakseni haluaisi tavata rouva Fitz-Adamia. Kunnioitan erittäin\nsuuresti rouva Fitz-Adamia -- mutten voi pitää häntä sopivana\nsellaisten naisten seuraan kuin rouva Jamieson ja neiti Matilda\nJenkyns.\"\n\nNeiti Betty Barker kumarsi syvään Matty-neidille ja suipensi suutansa.\nHän loi minuun arvokkaan sivukatseen ikäänkuin sanoakseen, että vaikka\nhän olikin liikkeensä jättänyt muotikauppias, hän ei suinkaan ollut\ndemokraatti, vaan ymmärsi hyvin säätyerotukset.\n\n\"Saanko pyytää teitä tulemaan pieneen asuntooni mahdollisimman\ntäsmällisesti puoli seitsemältä, neiti Matilda? Rouva Jamieson syö\npäivällistä kello viideltä, mutta on ystävällisesti luvannut jouduttaa\ntulonsa siksi, nimittäin puoli seitsemäksi.\" Ja sulavasti niiaten neiti\nBetty Barker lähti.\n\nProfeetallisessa sielussani heräsi aavistus, että miss Pole saapuisi\nsinä iltapäivänä meille. Hänen tapansa oli käydä Matilda-neidin\nluona jokaisen tapauksen jälkeen -- tai pikemminkin jotakin tapausta\nodotettaessa -- siitä hänen kanssaan juttelemassa.\n\n\"Neiti Betty kertoi minulle, että sinne tulisi vain muutamia harvoja\nvalittuja\", virkkoi neiti Pole, kun hän Matty-neidin kanssa asiasta\nkeskusteli.\n\n\"Niin hän sanoi. Ei edes rouva Fitz-Adam tule mukaan.\"\n\nRouva Fitz-Adam oli aikaisemmin mainitun Cranfordin lääkärin leskeksi\njäänyt sisar. Heidän vanhempansa olivat kunnioitettavaa, asemaansa\ntyytyväistä talonpoikaisväkeä. Näiden kunnon ihmisten nimi oli\nHoggins. Herra Hoggins oli nykyisin Cranfordissa lääkärinä. Nimi oli\nmeille vastenmielinen ja pidimme sitä karkeana; ja vanhempi neiti\nJenkyns huomautti, ettei se kuulostaisi paljoa hienommalta, vaikka hän\nmuuttaisi sen Pigginsiksi [_Hog_ merkitsee karjua ja _pig_ porsasta].\nOlimme toivoneet keksivämme sukulaisuutta hänen ja sen Exeterin\nmarkiisittaren välillä, jonka tyttönimi oli Molly Hoggins; mutta aivan\nvälittämättä omasta edustaan mies ei ollut tietävinäänkään mistään\nsellaisesta sukulaisuudesta, vaan päinvastoin kielsi sen, vaikka, kuten\nrakas Debora Jenkyns oli sanonut, tohtorilla oli Mary-niminen sisar ja\nsamat ristimänimet [Mary ja Molly ovat alkuaan saman nimen muotoja.\n_Suom._] usein periytyvät perheissä.\n\nPian senjälkeen, kun neiti Mary Hoggins joutui naimisiin herra\nFitz-Adamin kanssa, hän poistui moniksi vuosiksi paikkakunnalta. Hän\nei liikkunut Cranfordissa kylliksi korkeissa seurapiireissä, jotta\nolisimme välittäneet tietää, kuka Fitz-Adam oli. Tämä kuoli ja koottiin\nisiensä luo kenenkään meistä kiinnittämättä häneen pienintäkään\nhuomiota. Ja sitten rouva Fitz-Adam palasi Cranfordiin (\"rohkeana kuin\nleijona\", sanoi neiti Pole) hyvinvoipana leskenä. Kun hän kävi puettuna\nkahisevaan silkkiin kovin pian puolisonsa kuoleman jälkeen, niin neiti\nDebora Jenkyns syystä huomautti, että villakangas olisi paremmin\nsoveltunut hänen suruansa kuvaamaan.\n\nMuistan vielä sen neuvottelun, johon naiset olivat kokoontuneet\npäättämään, oliko Cranfordin siniveristen asukkaiden käytävä rouva\nFitz-Adamia tervehtimässä. Hän oli asettunut isoon, laajaan taloon,\njoka mielestämme ylimalkaan antoi vuokraajalleen ylhäisyyden\nvaltakirjan, koska joskus maailmassa, seitsemän- kahdeksankymmentä\nvuotta sitten, erään kreivin naimaton tytär oli siinä asunut. En\nvarmaan tiedä, uskottiinko tässä talossa asumisen myöskin kehittävän\nerinomaisia hengenlahjoja, koska kreivin tyttärellä lady Janella\noli sisar nimeltä lady Anne, joka Amerikan sodan aikaan oli mennyt\nnaimisiin rintamaupseerin kanssa, ja tämä upseeri oli kirjoittanut\npari huvinäytelmää, joita vielä esitettiin Lontoon teatterilavoilla.\nKun luimme näytäntöilmoituksia lehdissä, suoristimme kaikki ryhtimme\nja tunsimme, että Drury Lanen taiteilijat osoittivat perin hauskaa\nhuomaavaisuutta Cranfordille. -- Kuitenkaan ei rakkaan neiti Jenkynsin\nkuollessa suinkaan vielä ollut ratkaistu asia, että rouva Fitz-Adamin\nluona sopi käydä; ja Deboran poistuttua hämärtyi myöskin selvä\ntietoisuus säädyllisyyden jyrkistä vaatimuksista. Niinpä huomautti\nneiti Pole: \"Koska useimmat hyväsukuiset naiset Cranfordissa ovat\nvanhanpuoleisia neitejä tai lapsettomia leskiä, niin joudumme\nvähitellen vaaraan menettää kaiken seuraelämän, ellemme hiukan höllennä\nvaatimuksiamme seurapiirimme suhteen.\"\n\nRouva Forrester tuki tätä mielipidettä. Hänen käsittääkseen \"Fitz\"\nmerkitsi jotakin ylimyksellistä; niinpä oli olemassa suku nimeltä\nFitz-Roy -- hän luuli, että muutamille kuninkaan lapsille oli annettu\nse nimi. Sitten olivat Fitz-Clarencet -- ja he taas olivat rakkaan,\noivallisen William IV:n lapsia. Fitz-Adam! Olihan se kaunis nimi, ja\nrouva Forrester arveli sen merkitsevän \"Aatamin poikaa\". Kukaan, jolla\nei ollut aatelisverta suonissaan, ei rohkenisi nimityttää itseään\nFitziksi. Nimeen sisältyy paljon -- rouvalla oli ollut serkku, joka\nvanhaan walesilaiseen tapaan kirjoitti nimensä kahdella pienellä\nf:llä -- \"ffoulkes\" -- ja aina puhui halveksivasti nimien isoista\nalkukirjaimista, väittäen niiden kuuluvan nousukasperheille. Rouva\nForrester oli peljännyt hänen kuolevan vanhanapoikana, sillä hän oli\nkovin vaativainen valinnassaan. Kun hän eräässä kylpylaitoksessa\ntapasi rouva ffarringdonin, hän heti mielistyi tuohon sievään, hienoon\nleskeen, joka sen lisäksi oli rikaskin; ja niin serkku ffoulkes nai\nrouva ffarringdonin hänen nimensä kaksinnetun pienen alkukirjaimen\nvuoksi.\n\nRouva Fitz-Adam ei voinut toivoa Cranfordissa tapaavansa ketään herra\nFitziä, jolla nimessään olisi minkäänlaisia jälkiliitteitä, eikä siis\nse ollut voinut aiheuttaa hänen sinne asettumistansa. Matty-neiti\najatteli, että hän oli palannut sinne toivossa päästä kaupungin\nseurapiireihin, mikä tosiaan olisi perin hauska kohoaminen entiselle\nneiti Hogginsille; ja jos asia niin oli, olisi julmaa hänen toiveitansa\npettää.\n\nKaikki kävivät siis rouva Fitz-Adamin luona -- kaikki paitsi rouva\nJamieson, joka olematta häntä näkevinään cranfordilaisissa kutsuissa\ntahtoi osoittaa, kuinka jalosukuinen hän itse oli. Huoneessa saattoi\nolla vain kahdeksan tai kymmenen naista, ja isoin heistä kaikista oli\nrouva Fitz-Adam, joka rouva Jamiesonin sisään tullessa poikkeuksetta\nnousi ylös ja niiaili hyvin syvään, milloin tämä vain kääntyi häneen\npäin -- niin syvään, että rouva Jamiesonin varmaankin täytyi katsella\nseinään hänen yläpuolelleen, sillä hän ei koskaan liikuttanut\nlihastakaan kasvoissaan merkiksi, että oli hänet huomannut. Mutta rouva\nFitz-Adam ei antanut perään.\n\nKevätillat olivat jo käyneet pitkiksi ja valoisiksi, kun kolme, neljä\nnaista tuulisuojuksissaan tapasi toisensa neiti Barkerin ovella.\nTiedättekö, mikä tuulisuojus on? Se on vanhanaikaisissa kääseissä\nkäytettyä kuomia muistuttava lakinpeite, mutta ei se sentään ole\njuuri niin iso. Tämänlaatuinen päähine aina herätti Cranfordin\nlapsissa pelonsekaista kunnioitusta; ja nytkin pari kolme palleroista\njätti leikkinsä päivänpaisteisella kadulla ja kerääntyi äänettöminä\nihmetellen neiti Polen, Matty-neidin ja minun ympärilleni. Mekin olimme\nääneti ja kuulimme senvuoksi äänekkäitä kuiskauksia neiti Barkerin\nasunnosta: \"Odota, Peggy, odota kunnes juoksen yläkerrassa pesemässä\nkäteni! Minun yskäistessäni sinä avaat oven; palaan silmänräpäyksessä.\"\n\nJa aivan oikein, ei kestänyt minuuttiakaan ennenkuin kuulimme äänen,\njoka muistutti sekä aivastusta että kukon kiekunaa; ja samalla ovi jo\nlensikin auki. Sen takana seisoi pyöreäsilmäinen tyttö säikähtyneenä\ntuijottaen arvoisaan tuulisuojuksilla varustettuun seurueeseen, joka\nsanaa sanomatta marssi sisälle. Hän tointui sen verran ällistyksestään,\nettä sai saatetuksi meidät pieneen huoneeseen, joka ennen oli ollut\npuotina, mutta nyt tilapäisesti oli muutettu pukusuojan tapaiseksi.\nTäällä irroitimme neulamme, ravistelimme itseämme ja sovittelimme\npiirteemme kuvastimen edessä makeaan ja herttaiseen seurustelusävyyn.\nSitten me kumartaen vetäydyimme taaksepäin ja virkahtaen: \"Teidän\njälkeenne, madam\", sallimme rouva Forresterin astua edellämme neiti\nBarkerin vierashuoneeseen vieviä kapeita portaita ylös.\n\nSiellä tämä istui niin komeana ja tyynenä kuin emme koskaan olisi\nkuulleet tuota eriskummaista yskää, josta hänen kurkkunsa vieläkin\ntäytyi olla arka ja käheä. Hyväluontoinen, lempeä rouva Forrester\nosoitettiin hiukioimesta puvustaan huolimatta heti toiselle\nkunniapaikalle, joka oli järjestetty vähän samaan malliin kuin prinssi\nAlbertin istuin puolisonsa, kuningattaren, vieressä -- se oli hyvä,\nvaan ei kuitenkaan _yhtä_ hyvä. Ensimäinen kunniapaikka oli tietysti\nvarattu jalosukuiselle rouva Jamiesonille, joka jo saapuikin läähättäen\nportaissa, Carlon työntyessä keskimatkalla hänen ohitsensa ikäänkuin se\nolisi tahtonut hänet kampittaa.\n\nJa nyt neiti Barker oli ylpeä ja onnellinen! Hän kohensi tulta ja sulki\noven sekä istahti mahdollisimman lähelle sitä, ihan tuolin syrjälle.\nKun Peggy tuli sisälle horjuen teetarjottimen painosta, havaitsin\nneiti Barkerin kovin pelkäävän, ettei tyttö ottaisi heidän erilaista\nyhteiskunnallista asemaansa kylliksi huomioon. Hän eli emäntänsä\nkanssa arkioloissa hyvin tuttavallisissa väleissä ja tahtoi nyt kertoa\nhänelle kaikenlaisia pikkujuttuja, jotka kutkuttivat neiti Barkerin\nuteliaisuutta, mutta joita hienon naisen ei sopinut kuunnella. Hän oli\nsenvuoksi kuuro Peggyn kuiskauksille eikä ollut hänen viittauksiansa\nnäkevinänsäkään; mutta hän vastasi pari kertaa kovin hajamielisesti\ntoisten puheeseen, kunnes hän vihdoin saaden oivallisen mielijohteen\nhuudahti: \"Carlo-parka! Minähän unohdin sinut. Tule alakertaan, pikku\nkoira-rukka, niin annan sinulle teetä. Pikku hauhau saa teetä!\"\n\nTuokion kuluttua hän palasi, yhtä maireana ja hyväntahtoisena; mutta\nhän lienee unohtanut tarjota \"pikku hauhaulle\" mitään suuhunpantavaa,\nkoskapa tämä kovin ahneesti hotki leivosten rippusia. Teetarjotin\noli runsaasti sälytetty, ja siitä olin iloinen, sillä minulla oli\nnälkä; mutta pelkäsin saapuvilla olevien naisten pitävän tuollaisia\nleivosröykkiöitä moukkamaisuutena. Tiesin, miten he olisivat omissa\nkodeissaan menetelleet; mutta täällä tekivät leivokset sittenkin\nkauppansa. Näin rouva Jamiesonin syövän aniskakkua niin verkalleen\nja harkitsevasti kuin hänelle oli kaikessa ominaista; ja tämä minua\njokseenkin kummastutti, kun muistin hänen viime kutsuissaan kertoneen\nmeille, ettei hän sitä koskaan käyttänyt, koska se kovin paljon\nmuistutti parfymoidusta saippuasta. Hän tarjosi meille aina Savoijin\nkorppuja. Siitä huolimatta rouva Jamieson soi auliisti anteeksi neiti\nBarkerin puutteelliset tiedot ylhäisön elämän tavoista ja säästääkseen\nhänen tunteitaan söi kolme isoa kappaletta aniskakkua, lauhkea,\nmärehtivä ilme kasvoillaan, joka muistutti lehmästä.\n\nTeen jälkeen oli hiukan epäröimistä ja vaikeutta. Meitä oli kuusi\nluvultamme; neljä voisi pelata _préférencea_ ja molemmat muut\n_cribbagea_. Mutta itseäni lukuunottamatta (korttia pelaavat\nCranfordin naiset minua melkein pelottivat, sillä se oli totisin\nja vakavin toimitus, mihin ne konsaan ryhtyivät) kaikki pyrkivät\nosallisiksi preferenssiin. Neiti Barkerkin, vaikka hän vakuutti,\nettei eroittanut pataässää muista ässistä, näkyi kiihkeästi toivovan\npäästä mukaan. Tästä pulasta pelasti meidät eriskummainen melu. Jos\nvoisi otaksua paroonin miniän koskaan kuorsaavan, niin sanoisin, että\nrouva Jamieson silloin kuorsasi; sillä huoneen kuumuuden uuvuttamalle\nja luonnostaankin unteloiselle rouvalle hänen mukavan nojatuolinsa\nlämpömäärä oli ollut liikaa. Niin, rouva Jamieson torkkui. Pari kertaa\nhän suurella ponnistuksella avasi silmänsä ja hymyili meille tyynen\ntiedottomasti; mutta ennen pitkää hänen hyvä tahtonsa ei riittänyt\nhäntä valveilla pitämään, ja hän vaipui makeaan uneen.\n\n\"Minulle tuottaa suurta tyytyväisyyttä\", kuiskasi neiti Barker\nkorttipöydän ääressä kolmelle vastapelaajalleen, joita hän kerskutusta\ntottumattomuudestaan huolimatta mitä armottomimmin löylytti --\n\"suurta tyytyväisyyttä todellakin nähdessäni rouva Jamiesonin noin\ntäydellisesti viihtyvän matalassa majassani aivan kuin olisi kotonansa.\nHän ei olisi voinut osoittaa minulle suurempaa kohteliaisuutta.\"\n\nNeiti Barker hankki minulle kirjallisuutta asettamalla eteeni kolme\ntai neljä sirosti sidottua kymmenen tai kahdentoista vuoden vanhaa\nmuotilehti-nidosta. Hän antoi pienen pöydän ja kynttilän minun\nerityisesti käytettävikseni ja huomautti, että nuoret tytöt mielellään\nkatselivat kuvia. Carlo lepäsi, kuorsasi ja säpsähteli emäntänsä\njalkojen juuressa. Sekin oli aivan kuin kotonaan.\n\nPelipöytä tarjosi varsin vilkkaan näyn. Neljä naisenpäätä nuokkuvine,\nnyökkyvine myssyineen melkein kosketti toisiaan pöydän keskellä, kun\npelaajat innoissaan koettivat kuiskailla kyllin nopeasti ja kyllin\näänekkäästi; ja vähän väliä kuului neiti Barkerin varoitus: \"Hiljaa,\nhyvät naiset, hiljaa, pyydän! Rouva Jamieson nukkuu.\"\n\nOli varsin vaikeata onnellisesti suoriutua rouva Forresterin\nkuuroudesta ja rouva Jamiesonin uneliaisuudesta. Mutta neiti Barker\ntoimitti tämän tukalan tehtävänsä hyvin. Hän toisteli kuiskaukset rouva\nForresterille väännellen melkoisesti kasvojansa, huulten liikkeillä\nosoittaakseen, mistä oli kysymys; ja sitten hän hymyili ystävällisesti\nmeille kaikille ja mumisi itsekseen: -- Tuottaa suurta tyytyväisyyttä\ntosiaan; olisipa sisar-parkani eläessään nähnyt tämän päivän!\n\nYhtäkkiä ovi lensi selkoselälleen, Carlo hyppäsi kimeästi haukahtaen\npystyyn, ja rouva Jamieson heräsi. Tai ehkei hän ollutkaan nukkunut\n-- hän riensi selittämään, että hän huoneen kirkkaan valaistuksen\nvuoksi oli mieluummin pitänyt silmänsä suljettuina, mutta oli hyvin\ntarkkaavasti kuunnellut meidän hupaista ja mieluista keskusteluamme.\n\n-- Peggy sieltä taas tuli huohottaen ja tärkeänä. Toinen tarjotin!\n-- Oi, hieno seura, -- ajattelin minä, -- miten voit tämän uuden\nkolahduksen kestää? -- Sillä neiti Barker oli tilannut -- niin,\nepäilemättä itse valmistanut, vaikka hän sanoi: \"Ka Peggy, mitä sinulla\nsiinä on?\" ja näytti hauskasti yllätetyltä odottamattomani herkkujen\njohdosta, -- niin, kaiketi hän oli itse järjestänyt nuo oivalliset\nillallisherkut: paistetut simpukat, säilytetyt hummerit, hyytelön ja\n\"pikku kupidot\" (mikä viimemainittu ruokalaji oli suuressa suosiossa\nCranfordin naisten kesken, vaikka liian kallista tarjoiltavaksi muuta\nkuin kaikkein juhlallisimmissa tilaisuuksissa, -- olisin nimittänyt\nsitä konjakissa liotetuiksi makarooneiksi, ellen olisi tiennyt sen\nhienompaa ja klassillista nimeä). Sanalla sanoen oli ilmeistä, että\nmeitä kestittiin kaikkein makeimmalla ja parhaalla; ja me katsoimme\nviisaimmaksi kauniisti alistua hienoutemmekin uhalla. Sillä vaikkemme\nyleensä koskaan syöneet illallista, olimme useimpain illallista\nnauttimattomien tapaan erittäin nälkäisiä kaikissa erikoisissa\ntilaisuuksissa.\n\nAikaisemmassa ilmapiirissään neiti Barker kaiketi oli tutustunut\nkirsikkakonjakiksi nimitettyyn juomaan. Kukaan meistä ei ollut sitä\nkoskaan maistanut ja melkein kavahdimme hänen sitä meille tarjotessaan:\n\"Vain pieni, pikkuruikkuinen pikari, hyvät naiset; se maistuu niin\nhyvältä simpukoiden ja hummerin jälkeen. Sanotaan, että nilviäiset\neivät ole varsin terveellisiä.\" Kaikki pudistimme päätämme kuin\nnaispuoliset mandariinit; mutta vihdoin rouva Jamieson taipui, ja me\nnoudatimme hänen esimerkkiänsä. Eipä se hullummalta maistunutkaan,\nvaikka oli niin tuikeata ja väkevää, että katsoimme velvollisuudeksemme\nhirveällä yskimisellä osoittaa tottumattomuuttamme sellaiseen. Yskimme\nsiis yhtä eriskummaisesti kuin neiti Barker ennenkuin Peggy avasi\nmeille oven.\n\n\"Se on hyvin väkevää\", sanoi neiti Pole laskiessaan tyhjän lasinsa\npöydälle; \"siinä on varmaankin väkiviinaa\".\n\n\"Vain pieni tippa, niin paljon kuin on välttämätöntä sen säilymiseksi\",\nvastasi neiti Barker. \"Sirotellaanhan usein konjakissa liotettua\npippurijauhetta säilykkeidenkin päälle. Damaskon luumuista\nvalmistettuja torttuja syödessäni tunnen usein humaltuvani.\"\n\nHaluaisin tietää, olisiko luumutorttu avannut rouva Jamiesonin sydämen\nyhtä hyvin kuin kirsikkakonjakki; mutta hän kertoi meille eräästä\ntulevasta tapahtumasta, josta hän siihen hetkeen asti oli visusti\nvaiennut.\n\n\"Miniäni, lady Glenmire, saapuu pitemmäksi aikaa luokseni.\"\n\n\"Todellakin!\" huudahdimme kuorossa, ja sitten seurasi vaitiolo.\nJokainen tutki ajatuksissaan pukuvarastoansa todetakseen, salliko se\nparoonin lesken seurassa esiintymistä; sillä tietysti toimeenpantiin\nCranfordissa aina sarja pieniä juhlia, milloin vieraita saapui jonkun\nystävämme kotiin. Tällä kertaa tunsimme varsin mieluista kiihtymystä.\nPian sen jälkeen ilmoitettiin tyttöjen ja lyhtyjen saapuneen. Rouva\nJamieson oli tilannut kantotuolin, joka vaivaloisesti oli tungettu\nneiti Barkerin kapeaan eteiseen ja aivan sananmukaisesti sulki tien.\nVanhojen kantajain (päivisin ammatiltaan suutareja, mutta kantotuolia\nkuljettamaan kutsuttuina he pukeutuivat omituiseen vanhaan livreijaan\n-- pitkiin, lyhytkaulurisiin nuttuihin, peräisin samalta aikakaudelta\nkuin kantotuolikin ja yhtäläisiä kuin Hogarthin tauluissa esiintyvien\nkantajain puvut) täytyi taitavasti liikehtien työntää kapinetta\nedestakaisin ja yrittää yhä uudestaan, kunnes vihdoin onnistuivat\nkantamaan kuormansa neiti Barkerin asunnon etuovesta ulos. Sitten\nkuulimme heidän nopean astuntansa hiljaisella pienellä kadulla\nmeidän kiinnittäessämme tuulisuojuksiamme ja nuppineulojen avulla\nsonnustaessamme hameittemme liepeet ylemmäksi. Neiti Barker hääräsi\napuansa tarjoellen ympärillämme ja olisi tyrkyttänyt sitä paljoa\nuutteramminkin, ellei olisi muistanut entistä toimialaansa ja toivonut\nmeidän sen unohtavan.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\n\"Teidän armonne\"\n\n\nAikaisin seuraavana päivänä -- heti kahdentoista jälkeen -- neiti\nPole saapui Mattyn luo. Hän sanoi jonkun vähäpätöisen asian käyntinsä\nsyyksi, mutta nähtävästi oli jotakin sen takana. Viimein se tuli esille.\n\n\"Tuota noin... pitänette minua kauhean tietämättömänä; mutta\nkuulkaahan, olen tosiaan ymmällä, miten lady Glenmireä on\npuhuteltava. Sanotaanko 'teidän armonne' silloin kun tavallista\nihmistä vain teititeltäisiin? Olen kaiken aamua vaivannut päätäni\nsitä tuumimalla. Ja onko meidän sanottava 'mylady' sensijaan että\nmuita naisia rouvittelemme tai neidittelemme? Kah, te tunnette lady\nArleyn -- suvaitkaa ilmoittaa minulle, mikä on oikein tapa ylhäisten\naatelisnaisten puhuttelussa?\"\n\nPoloinen Matty-neiti. Hän otti silmälasit nenältään ja asetti ne taas\npaikoilleen -- mutta kuinka lady Arleytä puhuteltiin, sitä hän ei\nvoinut muistaa.\n\n\"Siitä on niin pitkä aika\", sanoi hän. \"Voi, voi, kylläpä olen typerä!\nMutta en luule tavanneenikaan häntä muuta kuin kaksi kertaa. Tiedän,\nettä kaikki nimitimme hänen puolisoaan 'sir Peteriksi', mutta hän\nkävikin meillä paljoa useammin kuin lady Arley. Debora olisi tämän\nheti tietänyt. 'Mylady' ja 'teidän armonne'... Tuo kuulostaa kovin\nkummalliselta, ikäänkuin luonnottomalta. En ole tätä asiaa koskaan\nennen ajatellut; mutta nyt siitä mainittuanne olen ihan ymmällä.\"\n\nOli aivan ilmeistä, ettei neiti Pole voinut saada mitään ratkaisevaa\nopastusta Mattylta, joka joutui yhä enemmän hämilleen ja neuvottomaksi\ntässä puhuttelukysymyksessä.\n\n\"Kuulkaas\", virkkoi edellinen, \"on kai paras, että menen kertomaan\npienen pulamme rouva Forresterille. Tällainen voi toisinaan\nhermostuttaa; mutta kuitenkaan ei olisi annettava lady Glenmirelle\naihetta luuloon, ettemme täällä Cranfordissa laisinkaan tunne hienoston\nseuratapoja.\"\n\n\"Ja pistäytykäähän palatessanne luokseni, olkaa niin hyvä, paras neiti\nPole, kertomaan tiedustelunne tuloksista. Mitä tahansa te ja rouva\nForrester päätätte, on epäilemättä aivan oikein.\" -- Lady Arley, sir\nPeter, -- höpisi Matty-neiti itsekseen, koettaen muistella vanhoja\nmuotoja.\n\n\"Kuka lady Glenmire on?\" kysyin minä.\n\n\"No, hän on rouva Jamiesonin puolison vanhimman veljen leski. Rouva\nJamiesonin tyttönimi oli Walker, hän oli kuvernööri Walkerin tytär.\n'Teidän armonne!' Hyväinen aika! Jos he nyt päättävät käyttää sitä\npuhuttelumuotoa, täytyy teidän sallia minun ensin hiukan harjoitella\nteidän kanssanne, sillä muutoin tunnen itseni kovin hupsuksi ja\nhermostuneeksi, kun ensi kertaa lausun nuo sanat lady Glenmirelle.\"\n\nTuotti todellista huojennusta Matty-neidille, kun rouva Jamieson\nsaapui varsin epäkohteliaalle asialle. Olen huomannut, että veltot\nihmiset voivat omalla tyynellä tavallaan olla hävyttömämpiä kuin muut;\nja rouva Jamieson saapui nyt jokseenkin selvästi vihjaisemaan, ettei\nhän erityisemmin toivonut Cranfordin naisten käyvän hänen kälyänsä\ntervehtimässä. Tuskin tiedän, kuinka hän sen sai sanotuksi; sillä\nminä kuumenin suuttumuksesta hänen hitaan harkitsevasti selittäessään\ntoivomuksiansa Matty-neidille, joka tosisivistyneenä naisena vaivoin\nsaattoi ymmärtää, minkä vuoksi rouva Jamieson tahtoi uskotella\njalosukuiselle kälylleen, että seurusteli vain kartanonomistajain\nperheiden kanssa. Matty-neiti oli hämillään ja ymmällä kauan\nsenjälkeen, kun rouva Jamiesonin käynnin tarkoitus oli minulle\nselvinnyt.\n\nOli kaunista nähdä, kuinka tyynen arvokkaasti Matty-neiti vastaanotti\ntämän häikäilemättömän varoituksen, sitten kun oli käsittänyt, mihin\narvoisa rouva tähtäsi. Hän ei vähääkään loukkaantunut -- siksi hän\noli liian lauhkea -- eikä ihan tietoisesti näkynyt paheksuvan rouva\nJamiesonin käytöstä; mutta jotakin sensuuntaista hän epäilemättä\nmielessään tunsi, ja senvuoksi hän siirtyi tästä asiasta toisiin\nvähemmän hämillään ja kylmäverisempänä kuin tavallista. Päinvastoin\nnolostui rouva Jamieson paljoa enemmän, ja huomasin, että hän oli\niloinen, kun sai sanoa hyvästi.\n\nVähää myöhemmin neiti Pole palasi kiukusta kuohuvana. \"Niin, tietysti!\nRouva Jamieson on ollut täällä -- sen kuulin Marthalta, -- eikä tulekaan\nmitään vieraskäyntejä lady Glenmiren luona. Niin, tapasin rouva\nJamiesonin puolitiessä täältä rouva Forresterin asunnolle, ja hän\nkertoi sen minulle; yllätti minut niin, etten saanut sanaa suustani.\nToivon, että olisin keksinyt jotakin purevaa ja ivallista. Mutta kyllä\nhän illalla saa kuulla kunniansa. Ja lady Glenmire on kuitenkin vain\nskotlantilaisen paroonin leski. Kävin vilkaisemassa rouva Forresterin\naateliskalenterista, kuka tämä lasikuvun alla säilytettävä nainen\non. Skotlantilaisen päärin leski -- mies ei ole koskaan istunut\nylähuoneessa ja on päällepäätteeksi köyhä kuin kirkonrotta. Entä hänen\nleskensä sitten? Jonkun herra Campbellin viides tytär! Te olette joka\ntapauksessa kirkkoherran tytär ja sukua Arleyn perheelle; ja sir\nPeteristä olisi voinut tulla Arleyn varakreivi, niin sanotaan.\"\n\nMatty yritti lepytellä neiti Polea, mutta turhaan. Tuo tavallisesti\nniin ystävällinen nainen, joka melkein aina oli hyvällä tuulella, oli\nnyt säihkyvän vihainen.\n\n\"Ja minä kun tänä aamuna kävin tilaamassa uuden myssyn ollakseni aivan\nvalmis\", sanoi hän vihdoin, ilmaisten meille salaisuuden, mikä oli\ntehnyt rouva Jamiesonin vihjauksen kaksinverroin katkeraksi. \"Kyllä\nrouva Jamieson vielä näkee, onko helppoa saada minut neljänneksi\npelipöytään, kun hänellä ei ole hienoja skotlantilaisia sukulaisiansa!\"\n\nTullessamme ulos kirkosta ensimmäisenä sunnuntaina lady Glenmiren\nCranfordissa vieraillessa juttelimme innokkaasti keskenämme ja\nkäänsimme selkämme rouva Jamiesonille ja hänen sukulaiselleen.\nKoska emme saaneet käydä häntä tervehtimässä, emme tahtoneet häneen\nkatsahtaakaan, vaikka olimme kuolla uteliaisuudesta tietämään, miltä\nhän näytti. Lohdutukseksemme kyselimme jälkeenpäin Marthalta. Martha ei\nkuulunut siihen yhteiskuntaluokkaan, jonka tarkkaavaisuus olisi voitu\ntulkita lady Glenmirelle imarteluksi, ja Martha oli kyllä käyttänyt\nsilmiään.\n\n\"Ka, tarkoittaako neiti sitä pientä naishenkilöä, joka oli rouva\nJamiesonin kanssa? Luulin teitin mieluummin haluavan tietää, millainen\nmorsiuspuku Smithin nuorella vaimolla oli.\" (Sinä päivänä oli\nteurastaja Smith vihitty morsiamensa kanssa.)\n\nNeiti Pole sanoi: \"Hyväinen aika, mitäpä me välitämme rouva Smithistä!\"\nmutta vaikeni, kun Martha jatkoi puhettaan.\n\n\"Pienellä naisella rouva Jamiesonin penkissä oli yllään jokseenkin\nvanha musta silkkihame ja ristiraitainen skottilainen villaviitta,\nhyvä neiti; ja kovin kirkkaat mustat silmät sillä oli ja hauskat,\njoskin terävähköt kasvot. Eikä se vallan nuori ollut, mutta luulen\nsentään nuoremmaksi rouva Jamiesonia itseä. Kirkossa ollessaan se\nkäänteli päätänsä joka taholle kuin lintu, ja ulos tullessaan kääri\nhameensa niin nopeasti ja tuimasti, etten semmoista ole ennen nähnyt.\nSanoisinpa, että hän muistutti rouva Deaconia 'Valjakon' majatalosta,\nainakin enemmän kuin ketään muuta.\"\n\n\"Hst, Martha!\" varoitti Matty-neiti. \"Sellainen puhe ei ole\nkunnioittavaa.\"\n\n\"Eikö ole, hyvä neiti? Pyydän tuhannesti anteeksi; mutta Jem Hearn\nsanoi sitä myöskin. Jem sanoi, että se oli niin tuikealiikkeinen,\neläväinen sielu...\"\n\n\"Rouvashenkilö\", oikasi neiti Pole.\n\n\"Rouvashenkilö -- niinkuin rouva Deacon.\"\n\nVielä toinen sunnuntai kului, ja yhä käänsimme silmämme pois rouva\nJamiesonista ja hänen vieraastansa ja teimme heistä toisillemme\nmielestämme varsin ankaria -- melkein liian ankaria -- huomautuksia.\nMatty-neitiä ilmeisesti hermostutti ivallinen puhetapamme.\n\nTähän mennessä lienee lady Glenmire huomannut, että rouva Jamiesonin\ntalo ei ollut maailman hauskin ja rattoisin; ehkäpä myös rouva\nJamieson oli huomannut, että useimmat aatelisperheet olivat Lontoossa\nja että maaseudulle jääneetkään eivät olleet riittävästi selvillä\nlady Glenmiren oleskelusta heidän läheisyydessään. Pienillä syillä on\nsuuret seuraukset, enkä siis väitä tietäväni, mikä sai rouva Jamiesonin\nmuuttamaan päätöksensä pitää Cranfordin naiset loitolla ja lähettämään\nkutsuja pieneen illanviettoon seuraavaksi tiistaiksi. Herra Mulliner\nitse ne kantoi osoitteen omistajille. Hän ei ollut tietävinäänkään\ntakakäytävistä ja käytti ovivasaraa äänekkäämmin kuin rouva Jamieson\nitse. Hänellä oli kolme pientä kirjelappua, joita hän kantoi isossa\nvasussa osoittaakseen emännälleen, että ne muka olivat hyvinkin\npainavia, vaikka hän helposti olisi voinut pistää ne liivintaskuunsa.\n\nMatty-neiti ja minä päätimme hiljaisesti, että sinä iltana olimme\nkiinnitetyt. Sinä viikon päivänä Matty-neiti tavallisesti kiersi\ntuohuksia kynttiläin sytyttämistä varten edellisellä viikolla\nsaamistaan kirjeistä ja tiedonannoista. Maanantaisin hän näet aina\njärjesti tilinsä -- penninkään velka ei saanut jäädä toistaiseksi, --\njoten tuohusten tekeminen jo luonnostaan lankesi tiistai-illaksi ja\nantoi meille laillisen syyn kieltäytyä rouva Jamiesonin kutsuista.\nMutta ennenkuin vastaus oli kirjoitettu neiti Pole tuoksahti sisälle\navonainen kirje kädessään.\n\n\"Vai niin!\" huudahti hän. \"Näen, että tekin olette saaneet\nkutsumiskirjeen. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Olisin voinut\nilmoittaa mylady Glenmirelle, että hän olisi iloinen seurastamme jo\nennenkuin kahta viikkoa oli kulunut.\"\n\n\"Niin\", sanoi Matty-neiti; \"meidät on kutsuttu tiistai-illaksi. Kenties\nte viitsitte tulla tänne teetä juomaan ja ottaa käsityön mukaanne sinä\niltana. Tiistaisin minä säännöllisesti tarkastan edellisen viikon\nlaskut, tiedonannot ja kirjeet sekä teen niistä kynttilänsytyttäjiä;\nmutta se ei tunnu oikein riittävältä syyltä sanoakseni, että olen\nsidottu kotiini, vaikka aioin sitä käyttää. Mutta jos te tulisitte\ntänne, niin omatuntoni olisi aivan rauhallinen; ja vastaus onkin\nonneksi vielä kirjoittamatta.\"\n\nMattyn puhuessa näin neiti Polen kasvojen ilmeen muuttuvan.\n\n\"Ettekö siis aio mennä?\" kysyi hän.\n\n\"En suinkaan\", vastasi Matty-neiti tyynesti. \"Ettekä kai tekään?\"\n\n\"Enpä tiedä\", virkkoi neiti Pole. \"Kyllä sentään luulen meneväni\",\nlisäsi hän jokseenkin nopeasti ja nähdessään Mattyn ihmettelevän\nkatseen jatkoi: \"Ei nähkääs tulisi antaa rouva Jamiesonille aihetta\nluuloon, että mitkään hänen tekonsa tai sanansa ovat kylliksi\ntähdellisiä niistä loukkaantuaksemme. Siinä me ikäänkuin alentaisimme\nitsemme, enkä ainakaan minä sitä haluaisi. Rouva Jamiesonille olisi\nliian imartelevaa, jos sallisimme hänen otaksua, että välitämme hänen\nsanoistaan viikkokauden, jopa kymmenkunta päivää jälkeenpäin.\"\n\n\"Niin, luullakseni on väärin olla pahastunut ja vihoitella mistään\nasiasta niin kauan; ja ehkei hän sentään aikonutkaan meitä loukata.\nMutta se minun täytyy sanoa, etten itse olisi iljennyt lausua, mitä\nrouva Jamieson lausui käyntimme torjumiseksi. En tosiaan luule, että\nsinne lähden.\"\n\n\"Oh, tulkaa pois! Teidän pitää tulla, neiti Matty; tiedätte, että\nystävällämme rouva Jamiesonilla on tavallista hitaampi ajatuksenjuoksu;\nhän ei käsitä sitä tunteiden herkkyyttä, minkä te niin ihmeellisen\nsuuressa määrässä omistatte.\"\n\n\"Minusta näytti, että teidänkin tunteenne olivat herkät sinä päivänä,\njolloin rouva Jamieson kävi sanomassa, että jättäisimme hänen vieraansa\nrauhaan\", huomautti Matty-neiti viattomasti.\n\nMutta paitsi tunneherkkyyttänsä neiti Polella oli hyvin siro myssy,\njota hän kernaasti olisi näytellyt ihailevalle maailmalle. Ja\nniin hän näkyi unohtavan kaikki vasta lähes kaksi viikkoa sitten\nlausumansa vihaiset sanat ja olevan valmis toimimaan kristillisen\nperiaatteen mukaan, kuten hän sitä nimitti, eli \"antamaan anteeksi ja\nunhoittamaan\". Ja hän saarnasi tätä rakkaalle Mattyllemme, kunnes sai\nhänet vallan vakuutetuksi, että hänen velvollisuutensa rovasti-vainaan\ntyttärenä oli ostaa uusi myssy ja lähteä rouva Jamiesonin\nillanviettoon. Otimme siis kutsun \"suurimmalla mielihyvällä vastaan\"\nsensijaan että \"ikäväksemme olisi täytynyt kieltäytyä\".\n\nMenot pukuihin supistuivat Cranfordissa melkein yksinomaan\nyllämainittuun vaatekappaleeseen. Jos naisilla vain oli uudet sirot\nmyssyt päässä, he olivat kuin simpukoita ja vähät välittivät ruumiinsa\nmuista verhoista. Heille kelpasivat vanhat hameet ja valkoiset\nkunnianarvoisat kaulukset; jokunen määrä koruneuloja pistettiin\nsinne tänne, vähin kaikkialle -- muutamiin niistä oli maalattu\nkoiransilmiä, toiset muistuttivat pienoisia kuvanraameja hiuksista\nsievästi sommiteltuine hautapatsaineen ja itkupajuineen, ja nähtiinpä\nniissä jämeästä musliinipohjuksesta esiinpistäviä hempeästi hymyileviä\npikkaraisia naisia ja herrasmiehiäkin. Vanhat rintaneulat vakituisina\nkoristuksina ja uudet myssyt päivän muotia edustamassa -- täten\nCranfordin naiset aina pukeutuivat siveän sirosti ja säädyllisesti,\nkuten neiti Barker kerran sievästi lausui.\n\nJa kaikki kolme uusissa myssyissä sekä enemmän koruneuloja puvuissa\nkuin Cranfordissa sen kaupunkina ollessa vielä oli yhdellä haavaa\nnähty, rouva Forrester, neiti Matty ja neiti Pole esiintyivät tuona\nikimuistettavana tiistai-iltana. Laskin seitsemän korusolkea neiti\nPolen puvussa. Kaksi oli huolettomasti kiinnitetty hänen myssyynsä\n(toinen oli skotlantilaisista kivistä sommiteltu perho, jonka olisi\nvilkkaalla mielikuvituksella voinut luulla todelliseksi hyönteiseksi),\nyksi oli pistetty kaulahuiviin, yksi kaulukseen, yksi somisti puvun\nrinnustaa kaulan ja vyötäisten keskivälillä, ja yksi oli sovitettu\nhänen rintaröyhelönsä kärkeen. Olen unohtanut, missä se seitsemäs oli,\nmutta varmasti sekin oli jossakin kohdassa pukua. Mutta riennän liiaksi\nseurueen pukuja kuvaillessani. Minun pitäisi ensiksi kertoa tulostamme\nrouva Jamiesonin luo. Tämä asui isossa talossa aivan kaupungin\nulkolaidassa. Tie, joka kerran oli ollut katu, kulki tämän rakennuksen\nohitse, jonka pääovi aukeni suoraan sille ilman minkäänlaista välillä\nolevaa puutarhaa tai pihaa. Paistoipa aurinko miltä ilmansuunnalta\ntahansa, sen säteet eivät milloinkaan kohdanneet tuon rakennuksen\njulkisivua. Tosin kyllä asuinhuoneet olivat takasivulla ja antoivat\npuutarhaan; etusivun ikkunat kuuluivat vain keittiöön, taloudenhoitajan\nsuojiin ja varastohuoneisiin. Jossakin täällä ilmoitettiin Mullinerin\noleskelevan. Aivan oikein, kun ohimennen vilkaisimme ikkunaan, näimme\nusein tukkajauheella sirotetun pään, ja jauhe ulottui takinkaulurista\nvyötäisille. Tämä harteva olento luki aina _St. James's Chroniclea_,\nmikä seikka ehkä osaltaan selitti, miksi sanomalehti -- jota yhdessä\nrouva Jamiesonin kanssa tilasimme, vaikka tällä jalosäätyisyytensä\nnojalla oli oikeus lukea se ensimmäiseksi -- saapui meille niin\nmyöhään. Juuri tänä tiistaina viime numeron viipyminen oli ollut\nerikoisen ärsyttävää, koska sekä neiti Pole että Matty-neiti, varsinkin\nedellinen, olivat toivoneet sen näkevänsä ammentaakseen hoviuutiset,\njotta kykenisivät illan keskusteluun aatelisten kanssa. Neiti Pole\nkertoi meille, kuinka hän aikaa voittaakseen oli ollut pukeutuneena\nkello viidestä asti, jotta kerkiäisi vilkaisemaan uutisia, jos lehti\nsaapuisi viimeisessä silmänräpäyksessä -- juuri sama _St. James's\nChronicle_, jota puuteroitu pää tyynesti ja kaikessa rauhassa luki\nkulkiessamme tänä iltana tuon mainitun ikkunan ohi.\n\n\"Kylläpä se mies on hävytön!\" huudahti neiti Pole närkästyneesti\nkuiskaten. \"Tahtoisin tietää, maksaako hänen emäntänsä\ntilausneljänneksensä hänen yksinomaisesta käyttöoikeudestaan.\"\n\nVilkaisimme häneen ihaillen hänen rohkeata ajatustaan; sillä herra\nMulliner herätti meissä kaikissa kunnioittavaa pelkoa. Hän ei\nnäkynyt koskaan unohtaneen, että oli alentunut tulemaan Cranfordin\nasukkaaksi. Toisinaan oli neiti Debora Jenkyns sukupuolensa pelottomana\nesitaistelijana puhutellut häntä kuin vertaistaan; mutta neiti\nJenkynskään ei voinut päästä korkeammalle. Kun herra Mulliner oli\nhauskimmalla ja suopeimmalla tuulellaan, hän muistutti närkästynyttä\nkakadua. Hän puhui ainoastaan yksitavuisin murahduksin. Hänen tapansa\noli odottaa eteisessä, vaikka pyysimme että hän ei odottaisi, ja sitten\nhän näytti syvästi loukkaantuneelta senvuoksi, että olimme viivyttäneet\nhäntä siellä sillaikaa kun vapisevin kiirehtivin käsin suorimme itsemme\nseurassa näyttäytyäksemme.\n\nNeiti Pole rohkeni yläkertaan noustessamme laskea pienen pilapuheen,\njonka tarkoituksena oli tuottaa herra Mullinerille hiukan huvitusta,\nvaikka se olikin meille osoitettu. Kaikki hymyilimme nayttääksemme,\nettemme olleet hädissämme, ja vilkaisimme arasti Mullineriin\nmyötätunnon toivossa. Ei lihaskaan noissa puisissa kasvoissa ollut\nvärähtänyt, ja me kävimme silmänräpäyksessä vakaviksi.\n\nRouva Jamiesonin vierashuone oli hauska; ilta-aurinko tulvi sisälle ja\niso neliömäinen ikkuna oli kukkien kehystämä. Kaikki huonekalut olivat\nvalkoisia ja kullalla silattuja, eivätkä ne olleet sitä myöhempää\nkuosia, jota muistaakseni nimitetään Ludvig XIV:n tyyliksi ja joka\non pelkkiä simpukankuoren tapaisia kiekuroita. Ei, rouva Jamiesonin\ntuoleissa ja pöydissä ei tavannut ainoatakaan käyrää tai mutkaa.\nTuolien ja pöytien jalat suippenivat alaspäin ja olivat kauttaaltaan\nsuorat ja nelikulmaiset. Tuolit olivat asetetut riviin seiniä vasten,\npaitsi niitä neljää tai viittä, jotka olivat kaaressa takkavalkean\nympärillä. Niiden selkänojien yli kulki valkoisia pienoja ja nupit\nolivat kullatut; eivät pienat enempää kuin nupitkaan luvanneet\nmukavaa lepoa. Siellä oli japanilaiseen malliin kiilloitettu pöytä\nkirjallisuutta varten, jota edusti raamattu, aateliskalenteri ja\nrukouskirja. Toinen, Pembroke-tyyliin valmistettu pöytä oli varattu\ntaiteille: kaleidoskoopille, kyselykortti-pakalle, loppumattoman\npitkällä kauhtuneella vaaleanpunaisella satiinirihmalla toisiinsa\nsidotuille arvoitus korteille ja rasialle, jonka maalauksessa oli\nhartaasti matkittu teelaatikoita koristavia piirroksia. Carlo lepäsi\nkirjaillulla villamatolla ja haukahti epäkohteliaasti sisäänastuville.\n\nRouva Jamieson nousi, soi meille kummallekin unisen tervetuliaishymyn\nja katsahti avuttomasti taitsemme herra Mullineriin ikäänkuin toivoen\nettä tämä osoittaisi meille istuinpaikat, koska hän itse ei siihen\nkyennyt. Luulen että Mulliner arveli meidän voivan löytää tiemme takan\nluo, joka muistutti Stonehengeä -- en tiedä miksi. Lady Glenmire\nriensi emäntänsä avuksi, ja miten olikaan -- tänään tunsimme itsemme\nrouva Jamiesonin talossa ensi kertaa sijoitetuiksi mukavasti eikä\nkaavamaisesti. Nyt kun meillä oli aikaa häntä tarkastaa, näimme, että\nhän oli vilkas, iloinen keski-ikäinen nainen, joka nuoruutensa päivinä\noli ollut hyvin kaunis ja vielä nytkin oli varsin sievä. Huomasin neiti\nPolen arvioivan hänen pukunsa ensimäisten viiden minuutin kuluessa ja\nuskoin hänen sanansa, kun hän seuraavana päivänä lausui:\n\n\"Hyväinen aika, kymmenen puntaa riittäisi jokaiseen säikeeseen, mitä\nhänellä oli yllään -- pitseihin ja kaikkeen!\"\n\nOli mieluista aavistaa, että korkeampaan aatelistoon kuuluva nainen\nsaattoi olla köyhä; tämä seikka osittain sovitti sen tosiasian, ettei\nhänen puolisonsa ollut koskaan ollut ylähuoneessa. Ensi kertaa sen\nkuullessamme oli meistä nimittäin tuntunut kuin tahdottaisiin meitä\npetkuttaa tyhjällä ylvästelyllä, tarjota meille jotakin puolivillaista\nensiluokkaisen asemesta.\n\nAlussa olimme kaikin varsin vaiteliaita. Koetimme ajatuksissamme keksiä\njotakin puheenaihetta, mikä olisi kylliksi ylevää myladyä huvittamaan.\nSokerin hinta oli kohonnut, ja nyt hillomisajan ollessa käsillä se\nolisi ollut mielenkiintoinen uutinen kaikkien meidän taloudellisille\nsydämille, ja siitä olisikin luonnollisesti keskusteltu, ellei lady\nGlenmire olisi ollut saapuvilla. Mutta emme olleet varmat söikö ylhäisö\nsäilykkeitä ja tiesikö se kerrassaan mitään niiden valmistustavasta.\nVihdoin neiti Pole, jolla aina oli melkoista rohkeutta ja jonka\n_savoir faire_ usein pelasti meidät pulasta, puhutteli lady Glenmireä,\njoka puolestaan näkyi olleen yhtä ymmällä siitä, miten äänettömyys\nsaataisiin katkaistuksi.\n\n\"Onko teidän armonne hiljakkoin käynyt hovissa?\" kysyi hän ja vilkaisi\nsitten ympärilleen puolittain arkana ja puolittain voitonriemuisena\nikäänkuin sanoakseen meille: \"Katsokaa, kuinka taitavasti olen valinnut\nvieraan korkean säädyn mukaisen puheenaiheen.\"\n\n\"En ole siellä eläissäni ollut\",virkkoi lady Glenmire leveällä\nskotlantilaisella ääntämisellä, mutta hyvin miellyttävällä äänellä. Ja\nsitten ikäänkuin olisi ollut liian jyrkkä hän lisäsi: \"Me matkustimme\nharvoin Lontooseen -- tosiaan vain kahdesti koko avioliittomme aikana;\nja tyttövuosinani sellainen ei voinut tulla kysymykseenkään. Isälläni\noli liian suuri perhe\" (kaikki ajattelimme epäilemättä herra Campbellin\nviidettä tytärtä) \"ottaakseen meitä usein mukaansa matkoille, edes\nEdinburghiin. Ehkä olette käyneet Edinburghissa?\" kysyi hän vilkastuen\näkkiä, kun toivoi löytäneensä puheenaiheen, jolla olisi ollut yhteistä\nmielenkiintoa meille kaikille. Kukaan meistä ei ollut Skotlannin\npääkaupunkia nähnyt; mutta neiti Polella oli eno, joka oli viettänyt\nsiellä yön, ja sehän oli jo varsin hauskaa.\n\nTällä välin rouva Jamieson itsekseen ihmetteli, miksei herra Mulliner\ntuonut teetä; ja vihdoin hänen ihmettelynsä pukeutui sanoiksi.\n\n\"Ehkä soitan kelloa, ystäväni?\" toimitti lady Glenmire.\n\n\"Ei -- älkäämme huoliko -- Mulliner ei pidä siitä, että häntä\nkiirehditään.\"\n\nOlisimme halunneet saada teen, koska me söimme päivällistä aikaisemmin\nkuin rouva Jamieson. Kaiketi herra Mulliner tahtoi lukea loppuun _St.\nJames's Chroniclen_ ennenkuin vaivautui teen valmistamisella. Hänen\nemäntänsä vavahteli hermostuneesti ja mutisi tuon tuostakin: \"En\nkäsitä, miksei Mulliner tuo teetä. En käsitä, mitä hän hommailee.\"\nVihdoin lady Glenmire kävi aivan kärsimättömäksi, mikä kuitenkin\npuki häntä hyvin; ja hän soitti kelloa jokseenkin tuimasti saatuaan\nsiihen puolinaisen luvan kälyltään. Herra Mulliner saapui arvokkaan\nkummastuneena.\n\n\"Niin\", sanoi rouva Jamieson, \"lady Glenmire soitti kelloa; hän\nhalunnee teetä\".\n\nMuutaman minuutin kuluttua teetarjotin tuotiin. Porsliini oli hyvin\nhienoa, hopeakalut hyvin vanhaa mallia, voileivät kovin ohuita, ja\nsokeripalat perin pieniä. Rouva Jamieson näkyi erikoisesti säästelevän\nsokeria. En tiedä, olisivatko pienet hopealangasta saksien tapaan\nvalmistetut sokeripihdit voineet avautua kylliksi, jotta niillä olisi\nsaattanut ottaa rehellisen, porvarillisen keskikokoisen sokeripalan;\nja kun koetin napata kaksi tuollaista pienoispalaa kerrallaan, jottei\nminua liian usein yllätettäisi sokerinpoimimisesta, toinen niistä\nputosikin tarjottimelle aiheuttaen pienen kimeän helähdyksen, mikä\nkuului varsin häijyltä ja ikävältä.\n\nMutta jo sitä ennen meitä oli kohdannut pikku pettymys. Vähäisessä\nhopearuukussa oli kermaa, isommassa maitoa. Heti kun herra Mulliner toi\nteen, Carlo alkoi kerjätä, mistä hyvä kasvatuksemme ehkäisi meidät,\nvaikka epäilemättä olimme yhtä nälkäiset; ja rouva Jamieson toivoi\nmeidän antavan anteeksi, että hän ensin antoi mykälle Carlo-rukalle sen\nteen. Hän siis sekoitti sille teevadillisen ja asetti sen lattialle\neläimen latkittavaksi. Sitten kertoi hän meille, kuinka viisas ja\nymmärtäväinen tuo pikku veitikka oli; se tunsi kerman oivallisuuden\nvarsin hyvin eikä maistanutkaan teetä pelkän maidon kanssa. Näin ollen\nmaito jäi meille; mutta itseksemme ajattelimme, että olimme aivan\nyhtä viisaita ja ymmärtäväisiä kuin Carlo, ja mielestämme vääryyteen\nliittyi vielä loukkaus, kun meitä vaadittiin ihailemaan koiran häntänsä\nheiluttamisella ilmaisemaa kiitollisuutta meille kuuluvasta kermasta.\n\nTeenjuonnin jälkeen sulimme kylliksi voidaksemme jutella\njokapäiväisistä asioista. Olimme kiitollisia lady Glenmirelle, joka\npyysi tuomaan enemmän voileipiä, ja tämä yhteinen harrastus tutustutti\nmeidät häneen paremmin kuin jos olisimme keskustelleet hovista, vaikka\nneiti Pole sanoi että hän olisi omin silmin nähneeltä halunnut kuulla,\nminkälainen rakas kuningattaremme oli.\n\nVoileivillä alkanut ystävyys jatkui korttipelissä. Lady Glenmire\npelasi preferenssiä ihmeen hyvin ja oli oikein mestari hombre-pelissä.\nNeiti Polekin ihan unohti sanoa \"mylady\" ja \"teidän armonne\" ja sanoi:\n\"riittää, madam!\" tai \"teillä kai on pataässä?\" aivan yhtä tyynesti\nkuin jos emme koskaan olisikaan pitäneet suurta cranfordilaista\nneuvottelua päärin puolisolle tulevasta puhuttelutavasta.\n\nTodistuksena siitä, kuinka täydellisesti olimme unohtaneet\nistuvamme henkilön seurassa, joka olisi saattanut kantaa päässään\nparoonillista kruunua myssyn asemesta, mainitsen rouva Forresterin\ntässä tilaisuudessa lady Glenmirelle jutteleman pikku tapauksen --\ntarinan, jonka hänen lähin ystäväpiirinsä kyllä tunsi, mutta jota hän\nei ollut edes rouva Jamiesonille kertonut. Se koski jotakin hienoa\nvanhanaikaista pitsiä, ainoata muistoa paremmilta päiviltä, jota lady\nGlenmire ihaili rouva Forresterin kauluksessa.\n\n\"Niin\", virkkoi viimemainittu, \"sellaista pitsiä ei nykyisin saa\nrahalla eikä millään; sanotaan nunnien sitä ulkomailla kutoneen.\nEivät kuulu enää voivan valmistaa sitä sielläkään. Tai ehkä nyt\ntaas valmistavat, kun on julkaistu katolilaisten vapautuslaki. En\nihmettelisi. Mutta toistaiseksi pidän pitsiäni suuressa arvossa.\nEn edes rohkene uskoa sitä palvelijattareni pestäväksi\" (ennen\nmainitsemani pienen pyhäkoulutytön, josta rouva mielellään käytti\nnimitystä \"palvelijatar\", koska se kuului paremmalta). \"Pesen sen aina\nitse. Kerran oli siinä käydä hullusti. Kyllähän teidän armonne tietää,\nettei tällaista pitsiä saa koskaan tärkätä eikä silittää. Jotkut\npesevät sitä sokerivedessä, toiset kahvissa, antaakseen sille oikean\nkellervän värin; mutta minulla itselläni on hyvä ohje sen maidossa\npesemiseksi, mikä kangistaa sen kylliksi ja antaa sille varsin hauskan\nkermanvärin. Niin, hyvä rouva, minä olin kutistuttanut sen kokoon\n(tämän hienon pitsin merkillisyytenä on, että se märkänä puristuu hyvin\nvähiin) ja pannut sen maitoon likoamaan. Mutta onnettomuudekseni lähdin\nhuoneesta. Palatessani tapasin kissan pöydältä, ja minua jo aavistutti,\nettä se oli ollut varkaissa; mutta se pärskyi niin tuskallisesti kuin\nolisi ollut tukehtumaisillaan jostakin, mitä koetti niellä, vaikkei\nvoinut. Ja kukapa uskoisi? Ensin minun kävi sitä sääli ja toistelin:\n'Mirri-rukka, mirri-rukka!' kunnes äkkiä katsahdin ympärilleni ja\nnäin kerma-astian tyhjänä ja puhtaaksi nuoltuna! 'Sinä häijy kissa!'\nsanoin ja luulen, että olin kylliksi ärtynyt huitaistakseni sitä,\nmistä ei ollut mitään hyötyä, sillä se vain auttoi pitsin luisumaan\nalas sen kurkusta -- aivan kuin kämmenen iskulla selkään autetaan\nruokapalaan nikahtuvaa lasta. Olin vähällä purskahtaa itkuun, niin\nkiukuissani olin; mutta päätin, etten ponnistuksetta luopuisi pitsistä.\nToivoin, että pitsi edes aiheuttaisi mirrille pahoinvointia; mutta\nolisi ollut kärsivällisimmällekin liikaa nähdä, kuten minä näin,\ntuon kissan tulevan vajaan neljännestunnin kuluttua sisälle tyynesti\nkehräten ja melkein odottaen silittelyä. 'Ei, mirriseni!' sanoin minä,\n'jos sinulla on vähänkin omaatuntoa, et voi sellaista odottaa!' Ja\nsitten juolahti mieleeni ajatus: soitin palvelijattareni sisälle,\nlähetin hänet viemään terveiseni herra Hogginsille ja pyytämään häntä\nlainaamaan minulle hetkiseksi toisen pitkävartisista saappaistansa.\nMinusta ei siinä asiassa ollut mitään eriskummaista; mutta Jenny\nsanoi nuorten miesten apteekissa nauraneen haljetakseen, kun kuulivat\nminun haluavan pitkävartista saapasta. Kun se tuotiin, Jenny ja\nminä pistimme kissamirrin siihen, työntäen etujalat suoraan alas,\njotta se ei voinut niitä liikuttaa eikä käyttää kynsiänsä, ja sitten\nannoimme sille teelusikallisen viinimarjamehua, johon (teidän armonne\npitää suoda anteeksi) olin sekoittanut hiukan oksennuspulveria. En\nmilloinkaan unohda, kuinka levoton olin seuraavan puolitunnin ajan.\nVein mirrin omaan kammiooni ja levitin puhtaan pyyheliinan lattialle.\nOlisin voinut suudella kissaa, kun se palautti pitsin näkyville melkein\nsamanlaisena kuin oli sen niellytkin. Jennyllä oli kuumaa vettä\nvarattuna, ja me liotimme ja kääntelimme sitä kauan ja sitten levitimme\nsen lavendelipensaaseen päiväpaisteeseen ennenkuin siihen jälleen voin\nkoskea edes maitoon asettaakseni. Mutta eipä teidän armonne suinkaan\nvoisi arvata, että se on ollut kissan vatsassa.\"\n\nSaimme illan kuluessa tietää, että lady Glenmire aikoi jäädä\npitkäksi aikaa rouva Jamiesonin vieraaksi, koska oli luovuttanut\npois huoneistonsa Edinburghissa eikä hänellä ollut mitään siteitä\npakottamasssa häntä sinne pian palaamaan. Yleensä olimme tästä\nsanomasta iloiset, sillä hän oli tehnyt meihin miellyttävän\nvaikutuksen; ja oli myöskin hyvin lohdullista keskustelussa\nesiin herahtaneista sanoista huomata, että monien muiden hyvien\nominaisuuksiensa lisäksi hän oli kaikkea muuta kuin varallisuuden\n\"raaistuttama\", tämän maailman mammonaa kun hänellä ei ollut.\n\n\"Eikö käveleminen ole teistä kovin ikävää?\" kysyi rouva Jamieson, kun\nmeidän kunkin palvelijoiden ilmoitettiin saapuneen. Sen kysymyksen\nrouva Jamieson säännöllisesti teki, hän, jolla oli liiterissä omat\nvaununsa ja joka käytti kantotuolia lyhyimmilläkin matkoilla.\nVastaukset olivat melkein yhtä säännöllisesti samat.\n\n\"Oh, ei suinkaan!\" -- \"On niin leuto ja tyyni ilta!\" -- \"Rattoisan\nseurustelun jälkeen on hyvin virkistävää kävellä raittiissa ilmassa!\"\n-- \"Tähdet välkkyvät niin kauniisti!\" Nämä viimeiset sanat huudahti\nMatty-neiti.\n\n\"Pidättekö astronomiasta?\" kysyi lady Glenmire.\n\n\"En paljoa\", vastasi Matty jokseenkin hämillään, koska hän ei sillä\nhetkellä muistanut, oliko astronomia tähtitiedettä vai tähdistä\nennustamista -- mutta vastaus osui kummassakin tapauksessa oikeaan,\nsillä hän luki ja hiukan pelkäsikin Francis Mooren astrologisia\nennustuksia. Mitä taas tähtitieteeseen tulee, hän oli kahdenkesken\njutellessamme minulle luottamuksella maininnut, ettei hän mitenkään\nvoinut uskoa maan olevan alituisessa liikkeessä eikä edes tahtonutkaan\nsitä uskoa, sillä pelkkä ajatuskin siitä aina väsytti ja huimasi häntä.\n\nPuisissa päällyskengissämme tepsutimme sinä iltana erityisen\nvarovaisesti kotiin, sillä me tunsimme itsemme kovin hienostuneiksi ja\naroiksi, juotuamme teetä \"myladyn\" parissa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\nSignor Brunoni\n\n\nEdellisessä luvussa kertomieni tapausten jälkeen minut pian kutsuttiin\nkotiin isäni sairauden vuoksi; ja levottomuudessani hänen tähtensä\nunohdin sillä haavaa ajatella, kuinka rakkaat ystäväni Cranfordissa\nvoivat tai miten lady Glenmire saattoi viihtyä pitkän, yksitoikkoisen\nvierailunsa ajalla kälynsä, rouva Jamiesonin talossa, missä hän yhä\noleskeli. Kun isäni hiukan vahvistui, seurasin häntä merenrannalle,\njoten näytti siltä kuin joutuisin kokonaan eristetyksi Cranfordista\nenkä saisi enää kuulla juuri mitään tilapäisiäkään uutisia tuosta\nrakkaasta pienestä kaupungista tämän kuluvan vuoden varrella.\n\nMyöhään marraskuussa -- kun olimme palanneet kotiin ja isäni oli\njälleen tullut terveeksi -- saapui kirje Matty-neidiltä, ja perin\nsalaperäinen kirje se oli. Hän alotti lauseita lopettamatta niitä\nja juoksuttaen ne toisiinsa käsittämättömiksi ketjuiksi jokseenkin\nsamaan tapaan kuin kirjoitetut sanat hämmentyvät yhteen imupaperilla.\nAinoastaan sen sain selville, että jos isäni voi paremmin (kuten\nhän toivoi) ja ottaisi neuvosta vaarin käymällä päällystakissa\nMikonpäivästä Marian ilmestyspäivään asti, niin Matty pyysi minua\nilmoittamaan itselleen, olivatko turbaanit muodissa. Oli nimittäin\ntulossa sellaiset juhlat, että moisia ei ollut nähty siitä asti kun\nsiellä vierailivat Wombwellin leijonat, joista yksi söi pienen lapsen\nkäsivarren. Hän oli ehkä liian vanha välittääkseen puvuista, mutta\nuusi päähine hänen oli saatava; ja kuultuaan että turbaanit olivat\nkäytännössä ja että muutamia maaseudun aatelisperheitä luultavasti\nsaapuisi tilaisuuteen, hän tahtoi näyttää sievältä, jos viitsisin\ntuoda hänelle päähineen siitä muotikaupasta, jossa tein ostokseni.\n\"Ja, hyväinen aika, kuinka huolimaton olenkaan, kun ihan unohdin\nkirjoittavani kutsuakseni teitä vierailulle luokseni tiistaina!\"\nSilloin hän toivoi voivansa tarjota minulle jotakin huvittavaa, jota\nei nyt halunnut tarkemmin kuvailla, mutta merenvihreä oli hänen\nmielivärinsä. Näin hänen kirjeensä päättyi; mutta jälkikirjoituksessa\nhän lisäsi, että voisi yhtä hyvin mainitakin, mitä erikoista viehätystä\nCranfordissa juuri silloin oli tarjolla: signor Brunoni aikoi esittää\nihmeellisiä taikatemppujaan Cranfordin seurahuoneella tulevan viikon\nkeskiviikko- ja perjantai-iltana.\n\nOtin hyvin kernaasti vastaan rakkaan Matty-neidin kutsun, enemmän\nkuitenkin hänen itsensä kuin loihtijan vuoksi, ja tahdoin kaikin\nmokomin estää häntä rumentamasta pieniä, hempeitä hiirenkasvojaan\nisolla saraseeniturbaanilla. Ja sentähden ostin hänelle hyvin sievän\nkeskiaikaisen lakin. Mutta tämä tuotti hänelle melkein pettymyksen, kun\nhän saapuessani seurasi minua lepokammiooni, muka kohentamaan tulta,\nmutta tositeossa luullakseni nähdäkseen, oliko merenvihreä turbaani\nminulla hattulaatikossa, jonka olin tuonut mukanani. Turhaan kääntelin\nlakkia kädessäni näyttääkseni sitä sekä otsan että niskan puolelta.\nHänen sydämensä oli kiintynyt turbaaniin, ja alistuvainen ilme\nkasvoilla ja äänessä hän sai töin tuskin sanotuksi:\n\n\"Epäilemättä teitte parhaanne, rakas ystävä. Se on aivan niiden lakkien\nkaltainen, joita kaikki naiset Cranfordissa käyttävät ja ovat jo\nkäyttäneet hyvinkin vuosikauden. Myönnän, että olisin halunnut jotakin\nuudempimallista -- jotakin niitä turbaaneja muistuttavaa, joita Betty\nBarker kertoi kuningatar Adelaiden käyttävän. Mutta kyllähän tämä on\ntosiaan hyvin sievä, ja luullakseni harmahtavan sinipunerva ei kauhdu\nniin pian kuin merenvihreä. No, mitäpä puvut merkitsevät, että niistä\npaljoa välittäisimme? Sanokaa minulle, jos jotakin tarvitsette, hyvä\nystävä. Tässä on soittokello. Turbaanit eivät kai vielä ole ehtineet\nDrumbleen asti?\"\n\nTämän lausuttuaan tuo armas vanha nainen hiljaa itsekseen huokaillen\nlähti huoneesta ja jätti minut pukeutumaan iltaa varten, jolloin\nilmoitti odottavansa neiti Polea ja rouva Forresteria, ja hän toivoi,\netten tuntisi itseäni liian väsyneeksi yhtyäkseni seuraan. Tietysti\nen. Jokseenkin kiireesti ryhdyin siis tyhjentämään matkalaukkujani ja\npukeutumaan; mutta siitä huolimatta kuulin odotettujen jo saapuvan ja\npuheen sorinaa viereisestä huoneesta ennenkuin olin valmis. Juuri kun\navasin oven, sattui korvaani sanat: \"Olin hupsu odottaessani jotakin\noikein siroa Drumblen puodeista. Tyttö-parka, kyllä hän tietysti teki\nparhaansa!\" Mutta sittenkin soin hänen mieluummin sättivän Drumblea\nkuin rumentavan itseään turbaanilla.\n\nNeiti Pole oli tässä Cranfordin naisten kolmikossa aina se jolla oli\nollut seikkailuja. Hänellä oli tapana viettää aamupuhde kulkemalla\npuodista puotiin, ei ostoksilla -- joskin hän toisinaan osti vyyhden\npuuvillalankaa tai nauhanpätkän, -- vaan katsellakseen uusia tavaroita\nja kertoakseen niistä sekä kerätäkseen kaikenlaisia ohimennen\nkuulemiansa kaupunginuutisia. Hän osasikin perin miellyttävällä\nja siivolla tavalla pistäytyä milloin mihinkin tyydyttääkseen\nuteliaisuuttaan jossakin suhteessa; ja kun hän näytti niin\nhienostuneelta ja kainolta, ei kenenkään mieleenkään juolahtanut pitää\nhäntä tungettelevana. Ja siitä merkitsevästä tavasta, jolla hän ryki\nodottaessaan että kaikki vähäpätöiset puheenaiheet (kuten lakit ja\nturbaanit) ehdittäisiin pohtia loppuun, tiesimme, että hänellä oli\njotakin aivan erikoista kerrottavana, kunhan hän vain muiden vaiettua\nsaisi siihen tilaisuuden. Ja kelläpä on julkeutta kauan jatkaa\nkeskustelua, kun joukossa istuu ylvään äänettömänä henkilö pitäen\nkaikkia satunnaisia haasteluja turhanpäiväisinä ja halveksittavina\nverrattuina siihen, mitä hän itse voisi kertoa, jos hänelle\nsuotaisiin puheenvuoro. Neiti Pole alotti: \"Mennessäni ulos Gordonin\npuodista tänään satuin kävelemään kaupungin majataloon (Bettylläni\non pikkuserkku, joka palvelee siellä sisäkkönä, ja ajattelin, että\nBetty haluaisi kuulla, kuinka hän voi). Mutta kun en nähnyt ketään\npihassa, nousin verkalleen portaita ylös ja tulin seurasaliin\njohtavaan käytävään -- varmaan me molemmatkin muistamme seurasalin,\nneiti Matty, sekä ne _menuets de la coeur_, joita siellä tanssittiin!\nAstuin mitään ajattelematta edelleen, kunnes yhtäkkiä huomasin olevani\nhuomeniltaisten valmistusten keskellä. Huone näetten oli jaettu isoilla\nkehyksillä, joille Crosbyn miehet naulailivat punaista flanellia.\nSiellä tuntui kovin hämärältä ja kummalliselta; jouduin aivan\nymmälle ja hajamielisyydessäni kävelin verhojen taakse, kun samassa\neräs herrasmies (oikea herrasmies, sen vakuutan,) astahti eteeni ja\nkysyi, voisiko minua jossakin asiassa palvella. Hän haastoi sellaista\nsomaa murteellista englanninkieltä, etten voinut olla ajattelematta\nvarsovalaista Thaddeusta, Unkarin veljeksiä ja Santo Sebastiania; ja\nkuvitellessani mielessäni hänen menneisyyttään hän oli jo kumarrellut\nminut huoneesta ulos.\n\n\"Mutta odottakaahan silmänräpäys! Ette ole kuulleet vielä puoliakaan!\nOlin juuri menossa portaita alas, kun parahiksi tapasin Bettyn\nsukulaisen. Tietysti siis pysähdyin juttelemaan hänelle Bettyn\nvuoksi. Ja tyttö kertoi minulle, että olin todella nähnyt loihtijan\n-- englanninkieltä murtava herrasmies oli signor Brunoni itse. Juuri\ntällä hetkellä hän astui ohitsemme portaissa kumartaen niin sirosti,\nettä minä niiasin vastaukseksi -- kaikilla ulkomaalaisilla on niin\nkohtelias käytös, että siitä tarttuu jotakin muihinkin! Mutta kun hän\noli mennyt alas, muistin pudottaneeni toisen hansikkaani seurasaliin\n(se oli täydessä tallessa muhvini sisällä kaiken aikaa, mutta huomasin\nsen vasta jälkeenpäin). Käännyin siis takaisin ja juuri kun hiivin\nison, melkein koko huoneen poikki ulottuvan esiripun toiselle sivulle\njätetystä pienestä aukosta, niin kenetpä muun näin kuin juuri saman\nherrasmiehen, jonka jo aikaisemmin olin tavannut ja joka portaissa oli\nminut sivuuttanut! Ja nyt hän tuli esille salin peräpuolelta, jonne\nei ole mitään ovea -- kuten muistanette, neiti Matty, -- toistaen\nhauskalla murteellisella englanninkielellään kysymyksen, oliko\nminulla siellä jotakin asiaa... En tarkoita, että hän käytti niin\nepäkohteliaita sanoja, mutta hän ei millään muotoa tahtonut päästää\nminua verhon taakse. Silloin tietysti selitin etsiväni hansikastani,\njonka, kummallista kyllä, samassa silmänräpäyksessä löysin.\"\n\nNeiti Pole oli siis nähnyt loihtijan -- oikean, ilmi elävän loihtijan,\nja monia kysymyksiä hänelle sen johdosta sateli. \"Oliko miehellä\npartaa?\" -- \"Oliko hän nuori vai vanha?\" -- \"Vaalea vai tumma?\" --\n\"Näyttikö hän...\" (kun en osannut muodostaa lausettani varovaisesti,\nkäänsin sen toisin päin) \"miltä hän näytti?\" Sanalla sanoen oli neiti\nPole aamuisen seikkailunsa vuoksi illan sankaritar. Ellei neiti Pole\nollut ruusu (nimittäin loihtija), oli hän sitä läheltä katsellut.\n[Viittaa loordi Beaconsfieldin sanoihin suhteestaan kuningatar\nViktoriaan. -- _Suom._]\n\nLoihtiminen, silmänkääntäjän temput, taikuus, noituus olivat illan\npuheenaiheena. Neiti Pole oli hiukan epäilevä ja taipuvainen\notaksumaan, että oli löydettävissä tieteellinen selitys itse\nEndorin velhonkin vehkeille. Rouva Forrester uskoi kaikki aaveista\ntuonenkelloihin asti. Matty-neiti edusti välittävää kantaa -- uskoi\naina, mitä viimeinen puhuja oli lausunut. Arvelen, että hän luonnostaan\ntaipui enemmän rouva Forresterin puolelle, mutta halu osoittautua neiti\nJenkynsin arvoiseksi sisareksi pysytti hänet tasapuolisena. Debora ei\nnäet koskaan ollut edes sallinut palvelijattaren nimittää kynttilöiden\nympärille muodostuvia pieniä talihyydelmiä kääreliinoiksi, vaan vaati\npuhumaan \"kynttilänparrasta\"! Hänenkö sisarensa olisi taikauskoinen! Se\nei kävisi päinsä!\n\nTeenjuonnin jälkeen minut lähetettiin alakerrassa olevaan ruokasaliin\nnoutamaan vanhan tietosanakirjan L-kirjaimella alkavat hakusanat\nkäsittävän osan, jotta neiti Pole voisi varustaa itsensä tieteellisillä\nselityksillä seuraavan illan loihtutemppujen varalta. Se tärveli\npreferenssipelin, jota Matty-neiti ja rouva Forrester olivat\nodottaneet, sillä neiti Pole syventyi niin aineeseensa ja selittävien\nkuvien katselemiseen, että meistä oli julmaa häiritä häntä muulla\ntavoin kuin jollakulla sopivaan aikaan sijoitetulla haukotuksella,\njoita silloin tällöin käytin, koska minua todellakin liikutti se nöyrä\nalistuvaisuus, jolla molemmat muut naiset kestivät pettymyksensä. Mutta\nneiti Pole luki vain yhä innokkaammin, antamatta meille enempiä tietoja\nkuin tämän:\n\n\"Ah, nyt näen! Käsitän täydellisesti. A esittää palloa. Aseta A\nnyt B:n ja D:n väliin... ei, C:n ja F:n väliin ja taivuta vasemman\nkätesi keskisormen toinen nivel oikean kätesi ranteelle. Hyvin selvää\ntosiaan! Paras rouva Forrester, loihtiminen ja noituus on vain pelkkää\naakkosleikkiä. Saanko lukea teille seuraavan kappaleen?\"\n\nRouva Forrester rukoili neiti Polea häntä säästämään sanoen, että\nlapsesta asti hänen oli mahdotonta ymmärtää, mitä hänelle ääneen\nluettiin; ja minä pudotin korttipakan, jota olin hyvin kuuluvasti\nsekoitellut, tällä harkitulla liikkeellä pakottaen neiti Polen\nälyämään, että ilta oli aiottu käyttää paremmin. Hiukan vastahakoisesti\ntämä sitten ehdottikin, että peli alotettaisiin. Mikä hauska hilpeys\nhäivähtikään heti molempien muiden naisten kasvoille! Matty-neiti tunsi\npari pistoa sydämessään senjohdosta, että neiti Pole oli keskeytetty\ntutkimuksissaan, eikä muistanut oikein korttejaan tai täysin\ntarkkaavaisena seurannut peliä ennenkuin oli rauhoittanut omantuntonsa\ntarjoutumalla lainaamaan tietosanakirjan nidoksen neiti Polelle, joka\notti tarjouksen kiitollisesti vastaan ja sanoi, että Betty sai kantaa\nkirjan kotiin, jahka tämä lyhtyineen saapui.\n\nSeuraavana iltana kaikki tunsimme vienoa väreilyä odottamaamme\nhuvia ajatellessamme. Matty-neiti meni hyvissä ajoin pukeutumaan ja\nkiirehti minuakin, kunnes olin valmis. Ja silloin huomasimme, että\nmeillä oli vielä puolitoista tuntia ennenkuin \"ovet täsmällisesti\nkello seitsemältä avattiin\". Ja näytäntötaloon oli ainoastaan\nkolmisenkymmentä kyynärää! Mutta, kuten Matty sanoi, ei sopinut liiaksi\nsyventyä mihinkään ja unohtaa aikaa, jonka vuoksi katsoimme parhaaksi\nistua hiljakseen hämärässä siksi kun kello tulisi viittä minuuttia\nvaille seitsemän. Matty torkahti ja minä kudoin.\n\nVihdoin lähdimme ja kestikievarin ajokujan portilla tapasimme rouva\nForresterin ja neiti Polen. Viimemainittu pohti illan aihetta entistä\nkiivaammin ja pommitteli meitä A- ja B-kirjaimilla. Hän oli myöskin\njäljentänyt erilaisten temppujen \"ohjeita\" -- kuten hän niitä nimitti\n-- vanhojen kirjekuorien takapuolelle ollakseen valmis selittämään ja\npaljastamaan signor Brunonin taidon.\n\nAstuimme seurasalin viereiseen pukusuojaan. Matty-neiti huoahti\nkerran, pari muistellessaan kadonnutta nuoruuttansa ja sitä aikaa,\njolloin oli viimeksi ollut täällä, samalla kun hän pukuhuoneen vanhan,\neriskummaisen kuvastimen edessä korjasi sievää uutta lakkiansa.\nSeurahuoneen olivat ympäristön erinäiset aatelisperheet satakunta\nvuotta sitten rakennuttaneet majatalon yhteyteen ja sinne ne talvisin\nkerran kuukaudessa kokoontuivat tanssimaan ja pelaamaan korttia. Moni\nviehkeä herraskartanon neiti oli täällä harjoitellut menuettiansa\nennenkuin tanssi sitä kuningatar Charlotten hoviseuroissa. Sanottiin\nerään Gunningin kaunottarista kunnioittaneen tätä salia läsnäolollaan;\nja varmaa on, että rikas ja kaunis leski, lady Williams oli täällä\nhurmaantunut jalomuotoiseen nuoreen taiteilijaan, joka ammattitöissä\noleskeli eräässä lähiseudun perheessä ja oli seurannut isäntäväkeänsä\nCranfordin seurahuoneelle. Ja soma saalis poloiselle lady Williamsille\nhänen kaunis puolisonsa olikin, jos kaikki kertomukset ovat totta. Nyt\nei Cranfordin seurasalissa enää istuskellut punehtuvia ja hymyileviä\nkaunottaria, ei mikään siro taiteilija voittanut sydämiä kumartaessaan\nhattu kädessä. Vanha sali oli ränstynyt, lohenpunainen maali\nkellastunut; isoja kalkkilaastin paloja oli murtunut seinien uhkeista\nseppeleistä ja kiehkuroista; mutta paikalla oli vielä ummehtunut\nylhäisyyden tuntu, ja hämärä, ikäänkuin tomun verhoama muisto menneistä\najoista sai Matty-neidin ja rouva Forresterin sisälle astuessaan\nsuoristamaan ryhtiänsä ja sirosti sipsuttamaan lattian yli aivan kuin\njoukko hienoja ihmisiä olisi heitä tarkkaamassa kahden poikanaskalin\nasemesta, jotka yhteistä nekkupuikkoa imeskelemällä kuluttelivat\naikaansa.\n\nMe pysähdyimme äkkiä toisen eturivin kohdalle. En oikein käsittänyt\nmiksi, ennenkuin kuulin neiti Polen kysyvän ohikulkevalta\ntarjoilijalta, odotettiinko joitakuita aateliskartanoiden perheitä.\nKun mies päätänsä pudistaen sanoi, ettei se ollut luultavaa, rouva\nForrester ja Matty-neiti siirtyivät eteenpäin, ja niin muodostui\nseurueestamme mukava supatteluneliö. Eturivin täydennykseksi ja\nkoristukseksi saapuivat lady Glenmire ja rouva Jamieson. Meillä\nkuudella oli siis hallussamme molemmat etumaiset rivit, ja ylhäistä\neristymistämme pitivät arvossa kauppiaat ja käsityöläiset, joita\ntuon tuostakin parveili sisälle ja ryhmittyi takapenkeille. Heidän\naiheuttamastaan melusta ja istahdusten kuuluvista tömähdyksistä\nainakin tein sen johtopäätöksen. Mutta kun kyllästyneenä itsepäiseen\nvihreään esirippuun, joka ei hankkinutkaan kohoamaan, vaan tuijotti\nminuun kahdella kummallisella, reikien läpi kiiluvalla silmällä kuin\nsadun seinäverho, olisin kernaasti katsahtanut taakseni iloisesti\nrupattelevaan ihmisjoukkoon, tarttui neiti Pole käsivarteeni ja pyysi\nminua olemaan kääntymättä, koska \"se ei ollut sopivaa\". Mikä sitten\n\"oli sopivaa\", sitä en koskaan saanut tietää, mutta varmaan se oli\njotakin tavattoman ikävää ja väsyttävää. Kaikki istuimme kuitenkin\nhyvässä asennossa katsellen suoraan edessämme olevaan kiusoittavaan\nesirippuun ja tuskin puhuen ymmärrettävästi, koska pelkäsimme että\nmeidät yllätettäisiin sivistymättömyydestä, jos aiheuttaisimme mitään\nmelua yleisessä huvittelupaikassa. Rouva Jamieson oli kaikkein\nonnellisin, sillä hän vaipui uneen.\n\nVihdoin silmät hävisivät -- esirippu värisi -- toinen sivu kohosi\nennen toista, joka oli tarttunut kiinni. Vaate laskettiin jälleen alas,\nja uudella ponnistuksella, tarmokkaan, näkymättömän käden takaapäin\nriuhtaisemana se nousi ja paljasti silmiemme eteen upean herrasmiehen\nturkkilaisessa puvussa. Hän istui pienen pöydän edessä ja tirkisteli\nmeitä (sanoisinpa samoilla silmillä, jotka olin nähnyt esiripun reikien\nlävitse) tyynesti ja alentuvan arvokkaasti aivan kuin \"toisen maailman\nolento\", kuten kuulin tunteellisen äänen takanani kuiskaavan.\n\n\"Tuo ei ole signor Brunoni!\" virkkoi neiti Pole päättäväisesti ja\nniin äänekkäästi, että mies varmaan kuuli, sillä hän vilkaisi meihin\naaltoilevan partansa yli ja katseessa näkyi mykkää moitetta. \"Signor\nBrunonilla ei ole partaa -- mutta ehkä hän pian saapuu.\" Tällä tavoin\nystäväni tyynnytteli itseänsä. Sillävälin oli Matty tähystellyt\ntupakiikarillaan, kuivasi sen ja katsahti taaskin. Sitten hän kääntyi\nja sanoi minulle ystävällisellä, lempeällä, surullisella äänellä:\n\n\"Näettekös, hyvä ystävä, turbaaneja _käytetään_.\"\n\nMutta meillä ei ollut aikaa enempään keskusteluun. Suurturkki, kuten\nneiti Pole suvaitsi häntä nimittää, nousi ja ilmoitti olevansa signor\nBrunoni.\n\n\"Minä en usko häntä!\" huudahti neiti Pole uhmaavaan sävyyn. Mies\nvilkaisi häneen taaskin, sama arvokkaan moittiva ilme kasvoilla. \"Minä\nen usko!\" toisti ystäväni entistä jyrkemmin. \"Signor Brunonilla ei\nollut tuollaista viidakkoa leuassaan, vaan hän oli kuin sileäksi ajeltu\nkristitty herrasmies konsaan.\"\n\nMiss Polen tarmokkailla puheilla oli se hyvä vaikutus, että ne\nherättivät rouva Jamiesonin, joka avasi silmänsä leveilleen hartaimman\ntarkkaavaisuuden merkiksi, ja tämä toimitus vaiensi neiti Polen ja\nrohkaisi suurturkkia jatkamaan, minkä hän teki hyvin murteellisella\nenglanninkielellä -- niin murteellisella, ettei ollut mitään\nyhtenäisyyttä hänen lauseittensa eri osien välillä. Sen hän näkyi\nvihdoin itsekin huomaavan, taukosi puhumasta ja ryhtyi toimimaan.\n\nNyt me vasta kummastuimme. Emme voineet kuvitellakaan, millä\ntavoin hän temppunsa teki, emme sittenkään, kun neiti Pole veti\npaperilappunsa esille ja alkoi lukea ääneen -- tai ainakin varsin\nkuuluvasti kuiskaamalla -- erinäisiä ohjeita hänen tavallisimmille\ntempuilleen. Jos koskaan olen nähnyt miehen rypistävän kulmiaan ja\nnäyttävän vimmastuneelta, niin kyllä suurturkki rypisti kulmiaan ja\noli vimmoissaan, muljottaessaan neiti Poleen; mutta mitäpä muuta,\nsanoi tämä, saattoi muhamettilaiselta odottaakaan kuin epäkristillisiä\nkatseita? Jos neiti Pole oli epäilevä ja enemmän kiintynyt ohjeisiinsa\nja piirroksiinsa kuin miehen esittämiin temppuihin, Matty-neiti ja\nrouva Forrester sen sijaan ällistyivät ja ihmettelivät suunnattomasti.\nRouva Jamieson otti tuon tuostakin silmälasit nenältään ja pyyhki\nniitä ikäänkuin olisi arvellut, että joku vika niissä aiheutti\nnäköhäiriön; ja lady Glenmireen, joka Edinburghissa oli nähnyt\npaljon kummallista, teki näytös varsin voimakkaan vaikutuksen, eikä\nhän ollenkaan hyväksynyt neiti Polen väitöstä, että jokainen hiukan\nharjoiteltuaan voisi tehdä samoin ja että hän itsekin voisi ottaa\nsuorittaakseen kaikki nuo ilveet, kunhan vain saisi kaksi tuntia tutkia\ntietosanakirjaa ja harjoittaa keskisormensa taipuvaisemmaksi.\n\nVihdoin Matty-neiti ja rouva Forrester aivan turtaantuivat\nkummastuksesta ja kauhusta. He kuiskuttelivat keskenään. Minä\nistuin ihan heidän takanansa ja kuulin siis, mitä he sanoivat.\nMatty kysyi rouva Forresterilta, oliko tämän mielestä \"aivan oikein\nsaapua sellaista katsomaan\". Häntä vavistutti pelko, että he \"täten\nrohkaisivat jotakin, mikä ei ollut aivan...\" Pieni päänpudistus\ntäydensi ajatuksen. Rouva Forrester vastasi, että sama ajatus oli\njuolahtanut hänenkin mieleensä, hänelläkin oli kaamea, tuskallinen\ntunne, kun tämä oli niin kovin kummallista. Hän oli aivan varma, että\ntuossa leivässä juuri tällä hetkellä oli hänen nenäliinansa, joka vasta\nkymmenen minuuttia sitten oli ollut hänen omassa kädessään. Hän halusi\ntietää, keltä leipä oli saatu. Varmaankaan ei Dakinilta, joka oli\nkirkonisäntä. Äkkiä Matty-neiti käännähti minuun päin:\n\n\"Tahdotteko te, hyvä ystävä, joka olette vieras kaupungissa ettekä\nsiis anna aihetta ikäviin huhuihin... tahdotteko katsahtaa, onko\nkirkkoherra täällä? Jos niin on laita, luulen voivamme päättää, että\nkirkko hyväksyy tuon ihmeellisen miehen; ja se on oleva suuri huojennus\nsielulleni.\"\n\nKatsahdin ja näin pitkän, ohuen, kuivan ja kelmeän papin, joka istui\nkansakoulupoikien ympäröimänä ja täten oman sukupuolensa hyvin\nsuojelemana Cranfordin monien naimattomien naisten lähentelemisiltä.\nHänen ystävälliset kasvonsa olivat pelkkänä leveänä hymyilynä, ja pojat\nhänen ympärillään olivat nikahtua naurusta. Ilmoitin Matty-neidille,\nettä kirkko muhoili hyväksyvästi, ja tämä rauhoitti hänen mielensä.\n\nEn ole vielä laisinkaan maininnut seurakunnan pappia, herra Hayteriä,\nkoska hyväosaisena nuorena naisena en milloinkaan joutunut hänen\nkanssaan kosketuksiin. Hän oli vanha poikamies, mutta pelkäsi yhtä\npaljon hänestä mahdollisesti leviteltäviä naimajuttuja kuin ujo\nkahdeksantoista-vuotias tyttö; ja hän ryntäsi johonkin puotiin tai\nsukelsi sivukujalle mieluummin kuin kohtasi jonkun Cranfordin naisista\nkadulla. En siis ihmetellytkään, ettei hän ottanut vastaan kutsuja\npeli-iltoihin. Totta puhuen epäilin aina neiti Polea siitä, että hän\noli hyvin uutterasti juossut herra Hayterin perässä, kun tämä ensin\ntuli Cranfordiin. Tätä epäluuloani vahvisti vielä se seikka, että hän\nnyt näkyi papin itsensä tavoin mitä arimmin pelkäävän heidän nimiänsä\nkoskaan mainittavan toistensa yhteydessä.\n\nPastori Hayterin huomio oli kokonaan keskittynyt seurakunnan köyhiin\nja avuttomiin. Tänä iltana hän oli ostanut kansakoulupojille liput\ntaikanäytäntöön; ja kerrankin hyve palkitsi itsensä, sillä nämä\nsuojelivat häntä oikealta ja vasemmalta, ympäröiden hänet kuin\nmehiläisparvi kuningattarensa. Heidän keskellään hän tunsi itsensä niin\nvarmaksi, että rohkeni ohikulkiessamme meille kumartaakin. Neiti Pole\nei ollut häntä huomaavinaan, vaan oli muka kokonaan syventynyt meille\nvakuuttelemaan, että meidät oli petetty ja ettemme sittenkään olleet\nnähneet signor Brunonia.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\nSäikähdys\n\n\nSignor Brunonin vierailtua Cranfordissa näkyy alkaneen sarja tapauksia,\njotka silloin mielestämme olivat jossakin yhteydessä hänen kanssaan,\nvaikken tiedä hänellä niissä olleen mitään todellista osaa. Aivan\näkkiä pääsi kaupungilla liikkeelle kaikenlaisia hälyttäviä huhuja.\nTapahtui pari murtovarkautta -- todellista murtovarkautta. Muutamia\nmiehiä oli pidätetty ja määrätty tutkittaviksi; ja se näkyy meissä\nkaikissa herättäneen yleisen ryöstöjen kammon. Niinpä muistelen\nMatty-neidin asunnossa pitkän aikaa tehneemme jokailtaisen säännöllisen\ntarkastusretken keittiöissä ja kellareissa Mattyn astuessa edellä\nhiilihangolla aseistettuna, minun seuratessani liesiharja kädessä\nja Marthan kantaessa hiililapiota ja tulipihtejä lyödäkseen niillä\nhälytyksen. Ja kun hän niitä vahingossa helähdytti toisiinsa, hän\nusein säikähdytti meidät niin pahoin, että kaikin kolmin salpasimme\nitsemme takakeittiöön, varastohuoneeseen tai mihin milloinkin osuimme,\nkunnes pelkomme oli ohi ja jälleen reipastuneina jatkoimme retkeämme\nkahdenkertaisella rohkeudella. Päivisin kuulimme myymälänomistajain ja\nmäkitupalaisten kertovan kummallisia juttuja yön pimeydessä liikkuvista\nhuopakenkäisten hevosten vetämistä vaunuista, joilla mustapukuiset\nmiehet ajelivat ympäri kaupunkia, varmaankin etsien vartioitsemattomia\ntaloja ja lukitsemattomia ovia.\n\nNeiti Pole, joka itse oli olevinaan hyvin urhokas, oli ensimmäinen\nkeräämässä ja järjestämässä näitä huhuja saadakseen ne näyttämään\nmahdollisimman hirvittäviltä. Mutta tietoomme tuli että hän oli\npyytänyt herra Hogginsilta jonkun kuluneen hatun ripustaakseen\nsen eteiseensä, ja epäilimme, ainakin minä epäilin, olisiko hänen\nasuntoonsa murtautuminen hänestä todellakin ollut hauska seikkailu,\nniinkuin hän väitti. Matty-neiti ei peitellytkään sitä tosiasiaa, että\noli aika pelkuri, mutta hän suoritti säännöllisesti taloudellisen\ntarkastushommansa, tehden sen päivä päivältä vain aikaisemmin, kunnes\nviimeiseltä lähdimme kierrollemme puoli seitsemältä ja Matty meni\nnukkumaan heti seitsemän jälkeen, \"saadakseen yön kulumaan sitä\nnopeammin\".\n\nCranford oli kauan ylpeillyt siitä, että oli kunniallinen ja\nsiveellinen kaupunki, ja vihdoin alkanut luulotella itseänsä liian\nhienostuneeksi ja hyvin kasvatetuksi voidakseen muuta ollakaan.\nSenvuoksi se nyt tunsi maineeseensa tarttuneen tahran kaksin verroin\nkipeästi. Mutta me lohdutimme itseämme vakuuttelemalla toisillemme,\nettä noita rosvouksia ei mitenkään olisi kukaan cranfordilainen\nvoinut tehdä. Varmaan joku muukalainen tai jotkut muukalaiset olivat\ntuottaneet kaupungille tämän häpeän ja aiheuttaneet niin paljon\nvarokeinoja kuin olisimme eläneet punanahkaintiaanien tai ranskalaisten\nkeskuudessa.\n\nTämän viime vertauksen yöllisistä puolustus- ja\nvarustustoimenpiteistämme teki rouva Forrester, jonka isä oli palvellut\nkenraali Burgoynen joukoissa Amerikan sodassa ja puoliso taistellut\nranskalaisia vastaan Espanjassa. Hän kallistuikin siihen luuloon,\nettä ranskalaisilla tavalla tai toisella oli jotakin osaa varmoiksi\ntodistettuihin pikku varkauksiin sekä huhuiltuihin sisäänmurtoihin ja\nrosvouksiin. Joskus elämässään hän oli paljon ajatellut ranskalaisia\nvakoojia, eikä hän siitä päähänpistosta koskaan voinut täysin vapautua,\nvaan aika-ajoin se hänet jälleen valtasi. Ja nyt hänen selityksensä oli\ntällainen:\n\nCranfordin asukkaat pitivät itseänsä niin suuressa arvossa ja olivat\nniin kiitollisia aatelisperheille, jotka suvaitsivat asua kaupungin\nläheisyydessä, ettei voinut ajatellakaan heidän epärehellisyydellä\ntai siveettömyydellä häpäisevän itseään. Senvuoksi täytyi uskoa, että\nrosvot olivat vieraita. Ja jos ne olivat vieraita, niin miksei yhtä\nhyvin ulkomaalaisia? Jos taas ulkomaalaisia, niin keitäpä ne pikemmin\nolivat kuin ranskalaisia? Signor Brunoni puhui englanninkieltä aivan\nkuin ranskalainen; ja vaikka hänellä olikin turkkilaisen turbaani,\nniin rouva Forrester oli nähnyt vaskipiirroksen madame de Staëlista,\nmissä tämä esiintyi turbaani päässä, ja toisen herra Denonista, missä\ntämä oli kuvattu ihan samanlaisessa puvussa kuin loihtijalla oli\nollut. Siis oli selvää, että ranskalaiset samoinkuin turkkilaisetkin\nkäyttivät turbaania. Ei voinut ajatella, ettei signor Brunoni ollut\nranskalainen -- ranskalainen vakooja, joka oli saapunut katselemaan\nheikkoja ja puolustamattomia kohtia Englannissa; ja tietysti hänellä\noli rikostovereita. Rouva Forrester sanoi itsellään aina olleen oman\nkäsityksensä neiti Polen seikkailusta \"Yrjön\" majatalossa, missä tämä\noli nähnyt kaksi miestä, vaikka niitä luultiin olevan vain yksi.\nRanskalaisilla oli kujeita ja keinoja, joista englantilaiset hänen\nilokseen eivät tietäneet mitään; ja aina hän olikin tuntenut mielensä\njonkun verran rauhattomaksi, kun oli käynyt sitä loihtijaa katsomassa\n-- siinä oli liiaksi paljon kielletyn hedelmän tuntua, vaikka\nkirkkoherra olikin saapuvilla. Sanalla sanoen rouva Forrester joutui\nsuuremman kiihtymyksen valtaan kuin olimme koskaan ennen nähneet, ja\nkun hän oli upseerin tytär ja upseerin leski, pidimme tietysti hänen\nmielipidettänsä arvossa.\n\nEn tosiaan tiedä, paljonko oli totta ja paljonko valhetta huhuissa,\njoita kulovalkean lailla levisi juuri siihen aikaan; mutta silloin\nminusta näytti olevan syytä uskoa, että Mardonissa (pienessä,\nkahdeksan penikulmaa Cranfordista sijaitsevassa kaupungissa)\nhuoneisiin ja puoteihin oli murtauduttu seiniin kaivetuista rei'istä,\njoista tiilet oli viety pois yön hiljaisuudessa; ja kaikki oli\ntehty niin äänettömästi, ettei mitään melua havaittu huoneissa eikä\nniiden ulkopuolella. Matty-neiti joutui avuttomaan epätoivoon tämän\nkuullessaan. \"Mitä\", sanoi hän, \"hyödyttävät lukut ja salvat, kellot\nikkunoissa ja jokailtainen huoneiston tarkastus? Siinä, mitä Mardonista\nkerrotaan, ovat huomattavissa loihtijan sormenjäljet.\" Hän nimittäin\nuskoi nyt, että signor Brunoni oli kaiken takana.\n\nEräänä iltapäivänä kello viiden korvissa meidät säikähdytti hätäinen\nkolkutus ovelle. Matty-neiti pyysi minua juoksemaan Marthalle\nilmoittamaan, ettei tyttö millään muotoa avaisi ovea ennenkuin hän\noli ikkunasta tarkastanut tulijaa; ja hän aseisti itsensä pallilla,\npaiskatakseen sen vieraan päähän, jos tämä näyttäisi mustalla\nsilkkiharsolla peitetyt kasvot vastaukseksi Mattyn kysymykseen, kuka\nsiellä oli. Mutta sieltähän tulivatkin vain neiti Pole ja Betty.\nEdellinen nousi yläkertaan kantaen pientä käsivasua ja oli ilmeisesti\nkovin kiihtyneessä mielentilassa.\n\n\"Viekää se hyvään talteen!\" sanoi hän minulle tarjoutuessani\nvapauttamaan hänet vasusta. \"Siinä ovat hopeani. Olen varma, että\ntänä yönä aiotaan ryöstää asuntoni. Olen tullut anomaan teidän\nvieraanvaraisuuttanne, neiti Matty. Betty menee nukkumaan majataloon\nserkkunsa kanssa. Voin istua täällä valveillani koko yön, jos sen\nsallitte; mutta asuntoni on niin etäällä kaikista naapureista, enkä\nusko, että äänemme kuuluisi, vaikka kuinka kovaa kirkuisimme.\"\n\n\"Mutta\", uteli Matty, \"mikä teidät on niin kovin säikähdyttänyt?\nOletteko nähneet miehiä hiiviskelemässä talon nurkissa?\"\n\n\"Olemme, olemme!\" vastasi neiti Pole. \"Kaksi kovin epäilyttävää miestä\non kolmasti kulkenut siitä ohitse hyvin verkalleen; ja tuskin puoli\ntuntia sitten tuli irlantilainen kerjäläisakka, joka melkein väkisin\ntunki Bettyn ohitse sanoen lastensa kuolevan nälkään ja tahtoen\npäästä emännän puheille. Huomatkaa, hän sanoi 'emännän', vaikka\neteisessä riippui miehen hattu ja siis olisi ollut luonnollisempaa\npuhua 'isännästä'. Mutta Betty sulki oven hänen nenänsä edessä ja\nriensi minun luokseni. Sitten keräsimme lusikat kokoon ja istuimme\nvierashuoneen ikkunan ääressä tähystämässä, kunnes näimme Thomas\nJonesin palaavan työstään, jolloin kutsuimme häntä ja pyysimme häntä\nsaattamaan meidät kaupunkiin.\"\n\nOlisimme voineet laskea leikkiä neiti Polen kustannuksella, hän\nkun oli kerskunut rohkeudestaan ja kuitenkin noin säikähtyi; mutta\nhuomatessamme hänessäkin olevan inhimillistä heikkoutta olimme liian\niloiset ivaillaksemme häntä. Annoin hyvin kernaasti hänelle huoneeni\nja nukuin yöni Mattyn kanssa samassa vuoteessa. Mutta ennen levolle\nmenoamme nuo kaksi naista kaivoivat muistinsa kätköistä sellaisen tukun\nkauheita juttuja rosvouksista ja murhista, että pieksuni alkoivat\nvavista. Neiti Pole näkyi olevan kovin halukas todistamaan, että\nsellaisia kauheita asioita oli hänen aikanaan todellakin tapahtunut,\nsiten oikeuttaakseen äkillisen säikähdyksensä; eikä Matty-neitikään\ntahtonut olla huonompi, vaan liitti jokaiseen juttuun toisen vielä\nhirveämmän, kunnes, omituista kyllä, johtui mieleen jossakin lukemani\nvanha kasku satakielestä ja soittoniekasta, joiden kilpaillessa\ntoistensa kanssa siitä, kumpi kykenisi luomaan kauniimpaa musiikkia,\npoloinen laululintu vihdoin putosi kuolleena maahan.\n\nEräässä näistä tarinoista, joka kiusasi minua kauan jälkeenpäin,\nkerrottiin tytöstä, joka kerran markkinapäivänä oli jäänyt\nyksinään suuren talon kaitsijaksi Cumberlandissa muun palvelusväen\nmentyä huvitteluihin. Perhe oli Lontoossa. Päivän kuluessa saapui\nkulkukauppias ja pyysi jättää ison ja raskaan tavaramyttynsä keittiöön,\nluvaten illalla palata sen noutamaan. Tyttö, joka oli metsänvartijan\ntytär, samoili huoneissa etsiäkseen jotakin ajanviettoa, sattui\nlöytämään eteisessä riippuvan pyssyn ja otti sen alas katsellakseen sen\nmetallikirjailuja. Mutta silloin pyssy laukesi, luoti lävisti keittiön\noven ja osui myttyyn, josta alkoi verkalleen tihkua tumma verijuova.\nTämän kohdan neiti Pole kertoi erityisellä nautinnolla, ikäänkuin\nhyväilevästi korostaen jokaista sanaa! Loppuosan, jossa puhuttiin tytön\nrohkeudesta, hän jutteli jokseenkin kiireisesti, joten minulle jäi\nvain hämärä muisto siitä, kuinka tyttö jollakin tavoin nolasi rosvot\nhehkuvaksi kuumennetuilla käherrysraudoilla, mikä rasvaan kastamalla\noli jälleen mustennettu.\n\nErosimme yöksi peloissamme odotellen, mitä aamulla saisimmekaan kuulla;\nja minä puolestani toivoin kiihkeästi että yö pian olisi ohi. Pelkäsin\nkovin, että rosvot jostakin pimeästä lymypaikasta olivat nähneet neiti\nPolen kuljettavan pois hopeitansa, joten heillä olisi kaksinkertainen\nsyy hyökätä meidän taloomme.\n\nMutta emme kuulleet mitään erinomaista ennenkuin lady Glenmire\nseuraavana päivänä saapui meitä tervehtimään. Keittiön hiilihanko\nja tulipihdit olivat aivan samassa asennossa takaovea vasten, mihin\nMartha ne oli taitavasti sovittanut, jotta ne hälytysmerkkeinä\nhelisten kaatuisivat lattialle, jos vain kissakin koskettaisi oven\nulkopuolta. Olin aprikoinut, mitä me täten herätettyinä ja hälytettyinä\ntekisimme, ja olin ehdottanut Matty-neidille, että kätkisimme kasvomme\nvuodepeitteiden alle, joten varkaiden ei meidän vaaraksemme tarvitsisi\npelätä meidän voivan heitä tuntea. Mutta hirveästi vapiseva Matty\nhylkäsi tämän tuuman ja sanoi, että yhteiskunnallinen velvollisuutemme\noli heidät vangita, ja lupasi tehdä parhaansa pidättääkseen heidät ja\nsulkeakseen heidät aamuun asti ullakkokamariin.\n\nKun lady Glenmire saapui, tunsimme melkein kateutta häntä kohtaan.\nRouva Jamiesonin taloon oli todellakin hyökätty; ainakin oli nähty\nmiesten jalanjälkiä kukkalavoilla keittiön ikkunain alla, \"missä\nmiehillä ei ollut mitään tekemistä\", ja Carlo oli haukkunut kaiken\nyötä aivan kuin vierasta väkeä olisi liikkeellä. Lady Glenmire oli\nherättänyt rouva Jamiesonin, ja he olivat soittaneet kelloa, joka\nkuului herra Mullinerin huoneeseen kolmannessa kerroksessa, ja kun\nvastaukseksi kutsuun yömyssyyn puettu pää näyttäytyi kaiteitten\nyläpuolella, he kertoivat hänelle säikähdyksensä ja syyn siihen. Sen\njälkeen hän palasi makuusuojaansa, lukitsi oven (vedon pelosta, kuten\nhän heille aamulla ilmoitti), avasi ikkunan ja huusi urheasti, että\njos otaksutut rosvot tahtoisivat tulla hänen luokseen, hän antaisi\nheille aika löylytyksen. Mutta, kuten lady Glenmire huomautti, se oli\nlaiha lohdutus, koska ryövärien oli kuljettava rouva Jamiesonin ja\nhänen oman huoneensa lävitse ennenkuin pääsisivät herra Mullinerin\npateille. Ja heidän täytyi tosiaan olla kovin taistelunhaluisia\nluonteeltaan, jos laiminlöisivät vartioitsemattomien alempien kerrosten\ntarjoamat tilaisuudet ryöstöihin, nousisivat ullakkokamariin ja siellä\nmurtaisivat oven päästäkseen talon sankarin kimppuun. -- Kun naiset\nolivat jonkun aikaa odotelleet ja kuunnelleet vierashuoneessa, lady\nGlenmire ehdotti rouva Jamiesonille, että menisivät nukkumaan; mutta\nviimemainittu sanoi tuntevansa itsensä tuskallisen levottomaksi, ellei\nistuisi ja valvoisi koko yötä. Senvuoksi hän lämpimästi kääriytyneenä\nasettui sohvalle, mistä sisäkkö tullessaan kello kuuden aikaan aamulla\nhuoneeseen tapasi hänet sikeään uneen vaipuneena. Mutta lady Glenmire\nmeni vuoteeseensa ja pysyi valveilla koko yön.\n\nTämän kertomuksen kuultuaan neiti Pole nyökkäsi hyvin tyytyväisenä.\nHän oli ollut varma, että saisimme kuulla Cranfordissa jotakin sinä\nyönä tapahtuneen; ja nyt olimme kuulleet. Oli aivan selvää, että rosvot\nensin olivat aikoneet hyökätä hänen asuntoonsa; mutta nähdessään,\nettä hän ja Betty olivat varuillaan ja veivät hopeat pois, he olivat\nmuuttaneet suunnitelmansa ja menneet rouva Jamiesonin taloon, ja\nHerra tiesi, mitä olisi voinut tapahtua, ellei Carlo olisi haukkunut,\nniinkuin kunnon koiran tuleekin!\n\nCarlo-parka! Sen haukkumispäivät olivat lopussa. Joko naapuristoa\nhätyyttelevä rosvojoukko pelkäsi sitä tai ehkä roistot tahtoivat sille\nkostaakin, että se mainittuna yönä oli tehnyt tyhjäksi heidän aikeensa,\nja senvuoksi sen myrkyttivät, taikka kuoli se, niinkuin muutamat\nsivistymättömät ihmiset luulottelivat, liikaravinnon ja liikunnon\npuutteen aiheuttamasta halvauksesta, -- varmaa ainakin on, että kaksi\nvuorokautta tuon kohtalokkaan yön jälkeen Carlo tavattiin kuolleena,\nkoipiraukat jäykkinä ojennettuina juoksuasentoon, ikäänkuin se\nsellaisella sille harvinaisella ponnistuksella olisi tahtonut välttää\nvarmaa ahdistajaansa, kuolemaa.\n\nKaikki surimme Carloa, vanhaa, tuttua ystävää, joka niin monet vuodet\noli meitä haukuskellut; ja sen salaperäinen loppu herätti meissä\nsynkkää alakuloisuutta. Olivatko tässä signor Brunonin sormet pelissä?\nHän näkyi tappavan kanarialinnun yhdellä ainoalla komentosanalla; hänen\ntahdollaan oli ilmeisesti kuolettava voima. Kuka tiesi, vaikka hän\nvielä hiiviskeli naapuristossa tahtonsa voimalla tehden kaikenlaisia\ntihutöitä!\n\nIltaisin me puhuimme kuiskaillen näistä arveluistamme; mutta aamulla\npalasi rohkeutemme päivänvalon mukana, ja viikon kuluttua olimme kaikki\ntoipuneet Carlon kuoleman aiheuttamasta iskusta -- kaikki muut paitsi\nrouva Jamieson. Häneen poloiseen se koski kipeämmin kuin mikään tapaus\nhänen puolisonsa kuolemasta asti. Niin, sanoipa neiti Pole, että kun\njalosukuinen herra Jamieson ryypiskeli runsaasti ja tuotti vaimolleen\npaljon ikävyyksiä, oli mahdollista, että Carlon menetys tuntui hänestä\ntuskallisemmalta kuin puolison. Mutta neiti Polen huomautuksissa oli\naina vivahdus purevaa ivaa. Yksi seikka oli joka tapauksessa selvä --\nrouva Jamieson tarvitsi välttämättömästi vaihtelua; ja herra Mulliner\noli tässä suhteessa hyvin tinkimätön, pudisti hurjasti päätänsä, aina\nkun tiedustelimme hänen emäntänsä vointia, ja puhui pahaa aavistaen\nhänen menetetystä ruokahalustaan ja häiriintyneestä yölevostaan;\nja syytä olikin tässä nähdä pahoja enteitä, sillä rouva Jamiesonin\nluontaisimpia piirteitä hänen tavallisessa terveydentilassaan oli hyvä\nruokahalu ja hyvä uni. Ellei hän voinut syödä eikä nukkua, hänen täytyi\ntosiaan olla alakuloinen ja sairas.\n\nLady Glenmire, joka nähtävästi oli mieltynyt Cranfordiin ja viihtyi\nsiellä varsin hyvin, ei pitänyt rouva Jamiesonin suunnitelmasta muuttaa\nCheltenhamiin ja vihjaili varsin peittelemättä, että kaikki oli herra\nMullinerin hommia, joka taloon hyökättäessä oli kovin säikähtynyt ja\nsittemmin useammin kuin kerran sanonut, kuinka vastuunalaiselta hänestä\ntuntui, kun oli niin monta naista puolustettavana. Oli miten oli, rouva\nJamieson matkusti Mullinerin saattamana Cheltenhamiin; ja lady Glenmire\njäi hänen taloonsa asumaan muka pitääkseen huolta, että palvelustytöt\neivät juoksennelleet miesten kanssa. Hänestä tuli varsin suopea ja\nhauskan näköinen lohikäärme; ja niin pian kun hänen Cranfordiin\njäämisensä oli järjestetty, huomasi hän, että rouva Jamiesonin matka\nCheltenhamiin oli perin viisaasti harkittu teko. Lady Glenmire oli\nvuokrannut pois talonsa Edinburghissa ja oli nyt koditon, joten hänen\nminiänsä mukavan asunnon hoitaminen oli hänelle erittäin sopivaa ja\ntervetullutta.\n\nNeiti Pole oli hyvin halukas esittäytymään sankarittarena, koska oli\nniin päättäväisesti paennut noita kahta miestä ja yhtä naista, joita\nhän nimitti \"murhajoukoksi\". Hän kuvaili heidän ulkonäköänsä hehkuvin\nvärein, ja huomasin, että joka kerta, kun hän toisti kertomuksensa,\njoitakin uusia roistonpiirteitä liittyi kuvaukseen. Toinen miehistä oli\npitkä -- hän kasvoi jättiläisen kokoiseksi ennenkuin olimme hänestä\npäässeet; hänellä oli tietysti musta tukka, joka vähitellen muuttui\npeikkomaisesti otsalle ja alas niskaan riippuviksi suortuviksi. Toinen\noli lyhyt ja harteva -- ja ennenkuin olimme hänestä viimeisen kerran\nkuulleet kehittyi hänelle kyttyrä. Tukka oli punerva ja sai lopulta\naivan porkkanan värin; ja neiti Pole arveli, olipa jo varmakin, että\nhän katsoi kieroon. Naisella taas oli säihkyvät silmät, ja hän näytti\nkovin miesmäiseltä, oikealta \"rakuunalta\" -- hyvin luultavasti hän\nolikin naiseksi puettu mies. Myöhemmin kuulimme, että hänellä oli\npartaa leuassa sekä miehekäs ääni ja käynti.\n\nVaikka neiti Pole mielellään toisteli kertomustaan tuon illan\ntapauksista jokaiselle, ken vain kyseli, eivät kaikki olleet yhtä\nylpeitä seikkailuistaan rosvojen kanssa. Tohtori Hogginsin kimppuun\noli hänen omalla ovellaan hyökännyt kaksi roistoa, jotka olivat\nolleet kuistikon suojaan kätkettyinä ja niin perinpohjin mykistivät\nhänet, että ehtivät hänet ryöstää ennenkuin palvelijatar vastaukseksi\nkellonsoittoon oli tullut avaamaan. Neiti Pole oli varma että \"hänen\nmiehensä\" osoittautuisivat rosvouksen tekijöiksi ja kuultuaan huhun\nmeni vielä samana päivänä tarkastuttamaan hampaansa ja tiedustamaan\nasiaa herra Hogginsilta itseltään. Hän tuli jälkeenpäin meidän\nluoksemme, joten saimme kuulla, mitä hän suoraan ja välittömästi oli\nasianomaiselta kuullut. Me olimme vielä hyvin kuohuksissamme ensimäisen\ntiedon johdosta, sillä tapaus oli sattunut vasta edellisenä yönä.\n\n\"Niin\", sanoi neiti Pole istuutuen niin päättäväisesti kuin tekee\nhenkilö, joka on luonut itselleen varman käsityksen elämästä ja\nmaailmasta (sellaiset ihmiset eivät koskaan astu keveästi eivätkä\nistuudu jysäyksettä), \"niin, neiti Matilda, miehet pysyvät miehinä.\nJokainen äidinpoika tahtoo, että häntä samalla kertaa pidetään\nSamsonina ja Salomonina -- liian väkevänä voitettavaksi ja liian\nviisaana tullakseen nolatuksi. Huomatkaahan, kuinka he aina ovat\nennakolta aavistaneet tapauksia, vaikkeivät niitä varoitukseksemme\nkoskaan edeltäpäin mainitse. Isäni oli mies, joten tunnen\nmiessukupuolen varsin hyvin.\"\n\nHän oli puhunut itsensä hengästyksiin, ja me olisimme hyvin kernaasti\nkuorona täyttäneet välttämättömän pysähdyksen, muttemme oikein\ntienneet, mitä sanoisimme tai kuka mies oli aiheuttanut nämä syytökset\nsukupuoltaan vastaan. Senvuoksi me vain ylimalkaan yhdyimme puhujaan,\npudistimme vakavasti päätämme ja tyydyimme hiljaa jupisemaan: \"Ne ovat\ntosiaan aivan käsittämättömiä!\"\n\n\"Ajatelkaahan nyt vain, että olisitte olleet minun asemassani\",\nsanoi hän. \"Katsokaas, antauduin vaaraan, että yksi jälelläolevista\nhampaistani kiskaistaisiin suustani -- olemmehan kauheasti\nhammaslääkärien mielivallassa, ja ainakin minä puhuttelen heitä\nkohteliaasti, kunnes olen pelastanut leukani heidän käsistänsä, -- ja\nkuitenkin herra Hoggins on liian arka miehenarvostaan tunnustaakseen,\nettä hänet viime yönä ryöstettiin.\"\n\n\"Eikö häntä siis ryöstettykään!\" huudahti kummastunut kuoro.\n\n\"Kyllä tietysti!\" vakuutti neiti Pole suuttuneena siitä, että\nhetkeksikään annoimme itseemme vaikuttaa. \"Minä uskon, että hänet\nryöstettiin niinkuin Betty kertoi, mutta hän häpeää tunnustaa; ja\nmyöntää täytyykin, että oli hyvin hupsua antautua ryöstettäväksi\nihan oman ovensa edessä. Tietenkin hän käsittää, ettei sellainen\nseikkailu kohota hänen arvoansa cranfordilaisten silmissä, ja tahtoo\nkaikin mokomin sen salata -- mutta ei hänen silti olisi tarvinnut\nyrittää vetää minua nenästä selittämällä, että varmaan olin kuullut\nliioitellun kertomuksen vähäpätöisestä lampaanniskan varkaudesta --\nse kuuluu varastetun viime viikolla hänen ruokakonttoristaan, ja hän\noli kyllin julkea lisätäkseen, että sen oli kaiketi kissa vienyt. En\nepäilekään, että kunhan vain saisin tilaisuuden syventyä asiaan, se oli\nsama naiseksi puettu irlantilainen, joka kävi nuuskimassa asunnossani\nlörpötellen nälkään nääntyvistä lapsistaan.\"\n\nAnsion mukaan tuomittuamme herra Hogginsin osoittaman\nvilpittömyydenpuutteen ja morkattuamme miehiä yleensä, käyttäen\nhäntä tyypillisenä esimerkkinä, jouduimme takaisin kysymykseen, jota\nolimme pohtineet neiti Polen tullessa sisälle, nimittäin, voisimmeko\nseudulla nykyisin vallitsevissa epävarmoissa olosuhteissa vastaanottaa\nMatty-neidin vastikään rouva Forresterilta saaman kutsun saapua hänen\nluokseen kello viideltä tavallisuuden mukaan teenjuonnilla viettämään\nhänen häittensä vuosipäivää ja rauhallisesti päättämään illan\nkorttipelillä. Rouva Forrester sanoi kutsuvansa meitä hieman epäröiden,\nkoska pelkäsi, että tiet eivät suinkaan olleet turvalliset. Mutta hän\nehdotti, että yksi meistä voisi toki tilata kantotuolin, ja arveli,\nettä toiset ripeästi astumalla pysyisivät hidasta juoksua hölkyttävien\nkantajain kintereillä, joten kaiketi saapuisimme turvallisesti\nYlävierun esikaupunkiin -- jos esikaupungiksi voi nimittää pientä\ntaloryhmää, jonka parin sadan metrin pituinen pimeä ja yksinäinen\nkuja eroitti Cranfordista. Epäilemättä oli samanlainen kutsukirje\nodottamassa neiti Polea tämän kotona. Hän tuli siis hyvin sopivaan\naikaan, koska meillä nyt oli tilaisuus yhdessä neuvotella.\n\nKaikki olisimme paljoa mieluummin olleet kutsua noudattamatta; mutta\ntunsimme, että se olisi epäystävällistä rouva Forresteria kohtaan,\njoka muutoin jäisi yksinään mietiskelemään ilosta ja onnesta verraten\nköyhää elämäänsä. Neiti Matty ja neiti Pole olivat monia vuosia olleet\nhänen vierainaan näissä pienissä muistojuhlissa, ja nytkin he urheasti\npäättivät naulita lipun mastoon ja mieluummin uhmata Pimeänkujan\nvaaroja kuin pettää ystävättärensä odotukset.\n\nMutta illan tullen Matty-neiti, joka silloisen nuhansa vuoksi\nmäärättiin kantotuoliin, rukoili kantajia ennenkuin hänet suljettiin\nsinne sisään, etteivät, tapahtui mitä tapahtui, juoksisi tiehensä ja\njättäisi häntä kuin hiirtä satimeen murhattavaksi. Ja vielä senkin\njälkeen, kun miehet olivat luvanneet pysyä tehtävälleen uskollisina,\nnäin hänen pinnistävän kasvoillensa marttyyrin päättäväisen ilmeen,\nja hän pudisti minulle ikkunan takaa päätänsä perin surumielisesti ja\nenteellisesti. Mutta ehjin nahoin me sinne pääsimme, vaikka jokseenkin\nhengästyneinä, sillä Pimeänkujan läpi oli melkein kilvassa juostu, ja\npelkään, että Matty-rukkaa oli pahoin tärskyttänyt.\n\nRouva Forrester oli tehnyt erikoisia valmistuksia tunnustukseksi\nponnistuksestamme tulla sellaisten vaarojen uhalla hänen luokseen.\nKuulimme tavanmukaiset oudoksuvat ihmettelyt siitä, mitä kaikkea\ntarjoiltavaa palvelustytöt keksivätkään, ja hupaisa préférence olisi\npäättänyt herttaisen yhdessäolon, ellen minä olisi aavistamattani\nalottanut mielenkiintoista keskustelua, joka tietysti koski Cranfordin\nympäristöllä pahojatöitään harjoittavia rosvoja.\n\nUhmailtuamme Pimeänkujan vaarat ja täten omistaen pienen\nvaratalletuksen urhoollisuuden mainetta ja koska tietenkin halusimme\nvilpittömyydessä osoittautua miehiä (toisin sanoen herra Hogginsia)\netevämmiksi, aloimme jutella henkilökohtaisen pelkomme laadusta ja\nniistä varokeinoista, joihin kukin oli ryhtynyt. Minä tunnustin\nerikoisesti pelkääväni silmiä -- silmiä, jotka tirkistelivät minua,\nväijyivät minua kiiluen esille jostakin tasaisesta puisesta pinnasta.\nJa jos säikähdyksissäni uskalsin astua kuvastimeni luo, niin riensin\nkääntämään sen takasivun itseäni kohti, jotta en lasista näkisi takaani\npimeästä tuijottavia silmiä.\n\nHuomasin Matty-neidin terästävän itseään tunnustukseen, ja vihdoin sen\nkuulimmekin. Hän sanoi lapsuudestaan asti pelänneensä, että joku sängyn\nalle piiloutunut tarttuisi häntä toisesta jalasta, sitten kun hän\nillalla levolle mennessään jo oli vetänyt toisen jalkansa vuoteeseen.\nSenvuoksi hän nuorempana ja ketterämpänä ollessaan tavallisesti hypätä\nloikkasi kauempaa saadakseen molemmat säärensä yhtaikaa sänkyyn; mutta\ntämä oli aina suututtanut Deboraa, joka oli ylpeä sirosta vuoteeseen\nasettumisestaan, ja sentähden hän olikin siitä tavasta luopunut. Mutta\nnykyisin vanha kauhu hänet usein valtasi, varsinkin senjälkeen kun\nneiti Polen asuntoon oli hyökätty (vähitellen olimme alkaneet pitää\ntuota hyökkäystä varmana tosiasiana), ja kuitenkin oli hänestä kovin\nvastenmielistä vilkaista sängyn alle ja nähdä sinne kätkeytyneenä\nleveänaamainen, villinnäköinen hurjasti mulkoileva mies. Senvuoksi\nhän oli keksinyt oivan keinon. Ehkä olin huomannutkin, että hän oli\nkäskenyt Marthan ostaa itselleen pennyn pallon -- lasten leikkipallon?\nJa nyt hän joka ilta kieritti tämän pallon vuoteensa alle. Jos se\nkieri esiin toiselta sivulta, oli kaikki hyvin; ellei, niin hän aina\nhuolellisesti piteli toisella kädellään kellonnuorasta ja aikoi huutaa\nJohnia ja Harrya aivan kuin hänellä olisi miespalvelijoita kutsuttaessa\napuun rientämässä.\n\nKaikki ylistimme tätä nerokasta toimenpidettä, ja Matty vaipui takaisin\ntyytyväiseen äänettömyyteen, vilkaisten vain rouva Forresteriin\nikäänkuin udellakseen _hänen_ yksityisheikkouttansa.\n\nRouva Forrester katsahti salavihkaa neiti Poleen ja koetti hiukan\nvaihtaa puheenaihetta kertomalla, että oli lainannut nuorukaisen\neräästä lähimökistä sekä luvannut pojan vanhemmille sentnerin\nkivihiiliä jouluksi ja tälle itselleen ehtoollisen joka ilta, kun saisi\npitää häntä yöt talossaan. Pojan tullessa hän oli opettanut hänelle\nmahdollisesti esiintyvät velvollisuudet, ja huomattuaan, että hän oli\njärkevä nuorukainen, oli antanut hänelle mies-vainajansa, majurin,\nmiekan kehoittaen häntä hyvin huolellisesti asettamaan sen yöksi\npieluksensa alle, mutta kääntämään perän sängyn päälaitaa kohti. Hän\noli epäilemättä terävä nuorukainen, vakuutti rouva; sillä kunhan oli\nhuomannut majurin pystylierisen kolmikulmaisen hatun, oli hän sanonut,\nettä jos saisi panna sen päähänsä, hän varmaan pelottaisi kaksi\nenglantilaista tai neljä ranskalaista milloin tahansa. Mutta rouva\noli jälleen painanut hänen mieleensä, ettei hän saisi tuhlata aikaa\nhattuihin tai mihinkään muuhun, vaan jotakin melua kuullessaan hänen\noli miekka ojossa hyökättävä päin.\n\nHuomautettuani, että joku tapaturma voisi olla sellaisten\nverenhimoisten ja harkitsemattomien ohjeiden seurauksena ja että Jennyn\nnoustua aikaisin aamulla vaatteita pesemään urho saattaisi hyökätä\ntytön kimppuun ja keihästää hänet ennenkuin havaitsikaan ranskalaisen\nmiesroikaleen asemesta taistelleensa englantilaista tyttöä vastaan,\nrouva Forrester sanoi arvelevansa, ettei sellainen ollut luultavaa,\npoika kun nukkui perin sikeästi ja tavallisesti sieti kelpo pudistelun\nja ravistelun ennenkuin hänet aamuisin saatiin hereille. Joskus hän\najatteli, että nuorukaisen sikeä uni johtui hänen nauttimistaan\ntukevista illallisista, sillä kotonaan poloinen sai nähdä puolittain\nnälkää, ja rouva Forrester oli käskenyt Jennyä pitämään huolta, että\nhän iltaisin sai hyvän aterian.\n\nTämä ei kuitenkaan ollut mikään rouva Forresterin erikoisen arkuuden\ntunnustus, ja me kehoitimme häntä kertomaan meille, minkä hän luuli\nsäikyttävän itseänsä kaikkein enimmin. Hän vaikeni hetkiseksi, kohensi\ntakkavalkeata, niisti kynttilöitä ja virkkoi sitten äänekkäästi\nkuiskaten:\n\n\"Kummitukset!\"\n\nHän vilkaisi neiti Poleen ikäänkuin sanoakseen, että niin hän oli\nlausunut ja että hän sanoissaan pysyi. Sellainen katse itsessään\noli uhkavaatimus. Neiti Pole alkoi pauhata häntä vastaan puhuen\nhuonosta ruuansulatuksesta, valovirroista ja näköhäiriöistä sekä\nesitti lisätodistuksina joukon tohtori Ferrierin ja tohtori Hibbertin\nväitöksiä. Matty-neidillä, kuten jo ennen olen maininnut, oli\ntaipumusta aaveiden uskomiseen, ja se vähä, mitä hän sanoi, oli kaikki\npuoltavaa rouva Forresterille, joka tästä myötätunnosta rohkaistuna\njulisti, että kummitukset olivat osa hänen uskonnostaan. Täytyihän toki\nhänen, armeijan majurin lesken, tietää, mistä oli säikähdyttävä, mistä\nei. Sanalla sanoen, en ole koskaan sitä ennen enkä sen jälkeen nähnyt\nrouva Forresteria niin kiihtyneenä, sillä enimmiten hän oli lempeä,\nnöyrä, kärsivällinen vanha nainen. Kaikki seljaviini, mitä koskaan oli\ntulistettu, ei tänä iltana olisi voinut huuhdella pois riidan kaunaa\nneiti Polen ja hänen kestitsijänsä väliltä. Päinvastoin, kun seljaviini\ntuotiin sisälle, se sai väittelyn vielä uudestaan yltymään; sillä\ntarjottimen painosta horjuvan pienen Jennyn oli todistettava, että vain\njokunen ilta sitten oli omin silmin nähnyt aaveen Pimeälläkujalla --\njuuri samalla, jonka kautta meidän oli kotimatkalla kuljettava.\n\nSiitä kaameasta tunteesta huolimatta, joka minut tätä viimeistä\njuttua kuunnellessani valtasi, minua huvitti Jennyn asema, sillä\ntyttö oli aivan kuin ristikuulustelussa kantajan ja vastaajan\nvälillä, jotka eivät suinkaan haikaile kysymyksiä tehdessään. Tein\nsen johtopäätöksen, että Jenny oli todellakin nähnyt jotakin, mikä\nei voinut johtua huonosta ruuansulatuksesta. Hän väitti kivenkovaan\nnähneensä valkopukuisen päättömän naisen, ja tässä väitöksessä tuki\nhäntä tietoisuus emäntänsä salaisesta myötätunnosta neiti Polen\nkatsellessa häntä musertavalla halveksimisella. Eikä ainoastaan\nJenny, vaan monet muutkin olivat nähneet tuon päättömän naishenkilön\nistumassa tienvieressä ja vääntelemässä käsiään ikäänkuin syvän murheen\nvallassa. Rouva Forrester vilkaisi tuontuostakin meihin tietoisen\nvoitonriemuisesti; mutta hänenhän ei tarvinnutkaan vaeltaa Pimeänkujan\nläpi ennenkuin sai hautaantua omaan tuttuun pehmoiseen vuoteeseensa.\n\nVaikenimme varovaisesti tuosta päättömästä naisesta pukeutuessamme\npäällysvaatteisiimme kotimatkaa varten, sillä eihän voinut tietää,\nkuinka lähellä aaveen pää ja korvat olivat tai mitä henkistä yhteyttä\nniillä saattoi olla Pimeälläkujalla liikkuvan onnettoman ruumiin\nkanssa; ja sen vuoksi neiti Polestakin tuntui, ettei sopinut puhua\nkevytmielisesti tällaisista asioista, koska se saattaisi kiusoittaa\ntai loukata tuota murheen murjomaa ruhoa. Niin arvelen ainakin minä;\nsillä vaikka näissä hommissa tavallisesti kilvan pieksimme kieltämme,\nsidoimme tällä kertaa viittamme niin surullisina ja mykkinä kuin\nolisimme olleet hautajaissaatossa. Matty-neiti veti verhot kantotuolin\nikkunoihin sulkeakseen pois epämieluiset näyt, ja miehet (joko he\nsitten olivat iloisella tuulella, kun heidän työnsä oli melkein\nlopussa, tai vilkastutti myötäle heidän askeleitansa) lähtivät\nliikkeelle niin reippaalla vauhdilla, että neiti Polella ja minulla\noli täysi työ pysytellä heidän lähellään. Seuralaiseni hengästyi niin,\nettä tuskin sai lausutuksi: \"Älkää vain jättäkö minua!\" samalla kun\nhän tarrasi niin tiukasti kiinni käsivarteeni, etten olisi voinut\nhänestä irroittautua, tulipa sitten peikkoja tai ei. Tuntuikin\nsuurelta huojennukselta, kun miehet väsyneinä taakastaan ja nopeasta\nhölkötyksestään pysähtyivät juuri siihen, missä Headingleyn viertotie\nhaarautuu Pimeältäkujalta. Neiti Pole päästi minut irti ja tarttui\ntoiseen miehistä.\n\n\"Ettekö... ettekö voisi kuljettaa neiti Matildaa kotiin Headingleyn\nviertotien kautta? Pimeänkujan kivitys on niin tärskyttävää, eikä hän\nole kovin vahva.\"\n\nTukehtunut ääni kuului kantotuolin sisältä:\n\n\"Oi, jatkakaa toki matkaa! Mikä on hätänä? Mikä on hätänä? Annan\nteille kuusi pennyä lisää, jos kuljette hyvin väleen. Älkää toki tänne\npysähtykö!\"\n\n\"Ja minä annan teille shillingin\", virkkoi neiti Pole arvokkaasti,\nvaikka vavisten, \"jos kierrätte Headingleyn viertotien kautta\".\n\nMolemmat miehet mörähtivät myöntyvästi, nostivat kantotuolin maasta\nja läksivät viertotietä pitkin. Neiti Pole oli kyllä ollut oikeassa,\nkun hän hyväntahtoisesti halusi säästää Matty-neitiä tärinältä; sillä\ntämä tie oli pehmeän, paksun mudan peittämä, eikä sille putoaminenkaan\nolisi luita särkenyt, vaikka ylösnouseminen ja itsensä tuolta pehmeältä\npohjalta kirvoitteleminen kyllä olisi saattanut käydä jonkun verran\ntukalaksi.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU\n\nSamuel Brown\n\n\nSeuraavana aamuna tapasin lady Glenmiren ja neiti Polen lähtemässä\npitkälle kävelylle etsiäkseen jotakuta vanhaa naista, joka seudulla oli\ntunnettu taidostaan villasukkien kutomisessa. Neiti Pole sanoi minulle\npuolittain ystävällinen ja puolittain halveksiva hymy kasvoillaan:\n\"Olen juuri kertonut lady Glenmirelle poloisen ystävämme rouva\nForresterin kummituskammosta. Se johtuu siitä, että hän elää niin\npaljon yksikseen ja kuuntelee palvelijattarensa mörköjuttuja.\" Hän itse\noli niin tyyni ja kaiken taikauskoisen pelon yläpuolella, että melkein\nhäpesin mainita hänelle, kuinka iloinen olin ollut hänen edellisenä\niltana ehdottamastaan Headingleyn viertotielle poikkeamisesta, ja\nsenvuoksi käänsinkin keskustelun toisaalle.\n\nIltapäivällä neiti Pole tuli Matty-neidin luo kertomaan hänelle\nseikkailusta -- todellisesta seikkailusta, joka heillä oli ollut\naamukävelyllänsä. He olivat joutuneet ymmälle siitä, mikä vainioiden\nhalki johtavista poluista oli se, jota pitkin pääsi kutoja-akan\nasunnolle, ja olivat pysähtyneet pieneen tiepuolen kapakkaan kysymään.\nSe sijaitsi Lontooseen kulkevan valtatien varrella kolmisen penikulman\npäässä Cranfordista. Kapakanemäntä oli ystävällisesti pyytänyt heitä\nistahtamaan ja lepäämään, kunnes hän haki miehensä, joka osasi neuvoa\ntien paremmin kuin hän. Heidän odotellessaan hiekkalattiaisessa\nvierassalissa tuli pieni tyttö sisälle. He luulivat, että se oli\nravintolanemännän lapsia ja alkoivat sen kanssa hiukan rupatella;\nmutta rouva Roberts kertoi palattuansa, että pienokainen oli talossa\nmajailevan pariskunnan ainoa lapsi.\n\nJa niin hän aloitti pitkän tarinan, josta lady Glenmire ja neiti\nPole käsittivät vain pari selvää tosiasiaa, nimittäin, että noin\nkuusi viikkoa sitten keveät vieterirattaat olivat särkyneet aivan\ntuvan oven edessä. Niissä oli ajanut kaksi miestä, yksi naishenkilö\nja tämä lapsi. Toinen miehistä oli pahoin loukkautunut -- ei sentään\nollut luita murtunut, olihan saanut vain \"kovan kolauksen\", selitti\nemäntä. Mutta kaiketi hän oli saanut jonkun sisällisen vamman, sillä\nsiitä pitäen hän oli sairastanut heidän asunnossaan vaimonsa, tämän\npienen tytön äidin hoidossa. Neiti Pole oli kysynyt, mikä hän oli\nmiehiään ja minkä näköinen. Siihen rouva Roberts oli vastannut, ettei\nhän näyttänyt hienolta herrasmieheltä eikä myöskään talonpoikaiselta\nhenkilöltä. Ellei hän ja hänen vaimonsa olisi olleet niin siivoa ja\nhiljaista väkeä, olisi emäntä melkein arvellut häntä silmänkääntäjäksi\ntai puoskariksi, sillä heillä oli mukanaan rattailla iso kirstu, jonka\nsisällöstä hän vähän tiesi. Oli auttanut kirstun avaamisessa ja kun\nsieltä oli otettu vieraiden liina- ja muita vaatteita, oli toinen\nmiehistä -- luultavasti jälellejääneen kaksoisveli -- ajanut pois\nvieden hevosen ja kärryt.\n\nNeiti Polesta alkoi tämä seikka tuntua epäilyttävältäpä hän huomautti\nolevan varsin omituista, että kirstu, rattaat ja hevonen noin olivat\nhävinneet; mutta kunnon emäntä näkyi ihan suuttuneen neiti Polen\nvihjauksesta. Neiti Polen mielestä hän tosiaan vihastui aivankuin häntä\nitseä olisi syytetty petkuttajaksi. Paraana keinona vakuuttaakseen\nnaisille asian todellisen laidan hän pyysi näitä itseä vaimon puheille;\nja kuten neiti Pole myönsi, ei saattanut epäilläkään noita rehellisiä,\nriutuneita ahavoittuneita kasvoja, varsinkin kun poloinen lady\nGlenmiren ensimäisistä hellistä sanoista purskahti kyyneliin, joita\nei kyennyt ehkäisemään ennenkuin jokunen sana emännältä pakotti hänet\ntukahduttamaan nyyhkytyksensä, jotta tämä saisi tilaisuuden vakuutella,\nmillaista kristillistä armeliaisuutta hän puolisoineen oli vieraille\nosoittanut. Neiti Polen tunteet vaihtuivat äkkiä päinvastaisiksi, hän\nalkoi yhtä horjumattomasti uskoa surullisen tarinan todenperäisyyteen\nkuin hän ennen oli ollut itsepintaisen epäilevä. Todistuksena tästä\ntarmokkaasta osanotosta poloisen kärsimyksiin mainittakoon, ettei hän\nollenkaan hätkähtänyt huomatessaan hänen olevan signor Brunonimme,\njonka syyksi koko Cranford oli pannut kaikenlaiset onnettomuudet\nviimekuluneina kuutena viikkona! Niin, hänen vaimonsa sanoi, että hänen\noikea nimensä oli Samuel Brown -- itse hän nimitti häntä \"Samiksi\", --\nmutta viimeiseen asti me mainitsimme häntä \"Signoriksi\", se kun kuului\npaljoa hauskemmalta.\n\nTuloksena heidän keskustelustaan signora Brunonin kanssa oli, että\nmies päätettiin toimittaa lääkärin hoitoon, ja kaikista siitä\njohtuvista kuluista lady Glenmire lupasi vastata ja oli siis mennyt\nherra Hogginsin luo pyytämään häntä ratsastamaan \"Nousevan Auringon\"\nkapakkaan vielä sinä iltapäivänä tutkiakseen Signorin todellisen\ntilan. Neiti Pole taas puolestaan sanoi, että jos potilaan Cranfordiin\nsiirtäminen oli suotavaa hänen ollakseen välittömästi herra Hogginsin\nsilmälläpidon alaisena, hän, neiti Pole, ottaisi toimekseen asunnon\nhankkimisen ja huolehtisi vuokrasta. Rouva Roberts oli kaiken aikaa\nollut mahdollisimman ystävällinen, mutta tietysti muukalaisten pitkä\noleskelu talossa oli tuottanut hiukan hankaluutta.\n\nEnnen neiti Polen lähtöä luotamme Matty ja minä olimme yhtä\ntouhuissamme aamun seikkailuista kuin konsaan hän itse. Me juttelimme\nsiitä kaiken iltaa katsellen asiaa joka puolelta ja menimme levolle\nhartaasti toivoen aamua, jolloin varmaan kuulisimme joltakulta, mitä\ntohtori Hoggins ajatteli ja suositteli; sillä, kuten Matty-neiti\nhuomautti, vaikka herra Hoggins sanoi: \"Jaakko on menny' liesuun\", \"se\nkysyy koipia\" ja nimitti preferenssiä \"prefiksi\", hän oli epäilemättä\noikein kunnon mies ja hyvin taitava lääkäri. Olimmekin Cranfordissa\njokseenkin ylpeitä lääkäristämme, mitä hänen ammattitaitoonsa tuli.\nKuullessamme kuningatar Adelaiden tai Wellingtonin herttuan olevan\nsairaina usein toivoimme, että lähettäisivät noutamaan herra Hogginsia;\nmutta tarkemmin mietittyämme olimme sentään iloiset, ettei niin\ntapahtunut, sillä mihin me sairastuessamme olisimme joutuneet, jos\ntohtori Hoggins olisi nimitetty kuninkaallisen perheen henkilääkäriksi?\nNiin, lääkärinä me ylpeilimme hänestä; mutta miehenä -- tai oikeammin\nsanoen herrasmiehenä -- hän sai meidät pudistamaan päätämme hänen\nnimelleen ja hänelle itselleen ja toivomaan, että hän olisi lukenut\nloordi Chesterfieldin kirjeitä silloin, kun hän vielä olisi kyennyt\nhienostuttamaan tapojansa. Joka tapauksessa pidimme hänen lausuntoansa\nSignorin tilasta erehtymättömänä, ja kun hän sanoi, että tämä hyvällä\nja huolellisella hoidolla voisi toipua, emme hänen suhteensa enää\npelänneet.\n\nMutta vaikkemme enää pelänneet, jokainen toimi kuin olisi ollut\nsuurikin syy levottomuuteen -- niinkuin todella olikin, kunnes herra\nHoggins otti hänet hoitoonsa. Neiti Pole hommasi siistin ja mukavan,\njoskin vaatimattoman asunnon; Matty-neiti lähetti kantotuolin hänen\nkäytettäväkseen, ja Martha ja minä tuuletimme sen hyvin, ennenkuin se\ntoimitettiin matkaan, pitämällä siellä kuumilla hiilillä täytettyä\nlämmityspannua ja sitten suljimme sen visusti sauhuineen päivineen\nsiksi kun se ehtisi \"Nousevaan Aurinkoon\". Lady Glenmire huolehti\nherra Hogginsin johdolla lääkintäpuolesta penkoen esille kaikki rouva\nJamiesonin lääkelasit ja lusikat sekä yöpöydät niin huolettomasti,\nettä neiti Matty hiukan levottomana ajatteli, mitä niiden omistajatar\nja herra Mulliner sanoisivat, jos tietäisivät. Rouva Forrester teki\nleipähyytelöä, jonka valmistamisessa hänellä oli suuri maine, jotta\npotilaan saapuessa asuntoonsa olisi tarjottavana jotakin virvoketta.\n\nTämä leipähyytelö oli korkein suosionosoitus minkä rouva Forrester voi\nantaa. Neiti Pole oli kerran pyytänyt häneltä sen valmistusohjetta,\nmutta oli saanut jyrkästi kieltävän vastauksen: rouva ilmoitti\nhänelle, ettei hän eläissään voinut luovuttaa sitä kenelläkään ja\nettä hän kuolemansa jälkeen oli määrännyt sen Matty-neidille -- kuten\nhänen testamenttinsa toimeenpanijat saisivat nähdä. Mitä Matty-neiti\n-- eli neiti Matilda Jenkyns, niinkuin rouva Forrester (muistaen\njälkisäädöksensä pykälän sanamuodon ja tilaisuuden juhlallisuuden häntä\ntässä yhteydessä nimitti) -- haluaisi tehdä tällä ohjeella, kun se\nhänen haltuunsa joutuisi, julkaisisiko hän sen vai vuorostaan jättäisi\nperinnöksi, sitä rouva Forrester ei tiennyt eikä tahtonut määrätä.\nJa ison kehällisen tätä ihmeellistä, helposti sulavaa, erinomaista\nleipähyytelöä rouva Forrester nyt lähetti loihtija-parallemme.\n\nKen väittää, että aateliset ovat ylimielisiä ja ylpeitä? Täällä näimme\nnyt Tyrrell-nimisenä syntyneen ylimysnaisen, suuren sir Walterin,\nkuningas Rufuksen ampujan, jälkeläisen, jonka suonissa lisäksi virtasi\nTowerissa surmattujen pikku prinssien murhaajan verta, käymässä\njoka päivä katsomassa, mitä herkullisia ruokia hän voisi valmistaa\nsilmänkääntäjä Samuel Brownille! Mutta oli todella ihmeellistä nähdä,\nmitä ystävällisiä tunteita tämän mies-poloisen keskuuteemme saapuminen\nmeissä herätti. Samoin oli ihmeellistä nähdä, kuinka Cranfordin suuri\nsäikähdys, jonka hänen ensimmäinen tulonsa turkkilaisessa puvussa oli\naiheuttanut, haihtui ilmaan hänen tullessaan toisen kerran -- kalpeana\nja heikkona, raskasmielisenä ja sumein silmin, jotka vain hiukkasen\nkirkastuivat, kun niiden katse lankesi hänen uskollisen vaimonsa\nkasvoihin tai heidän näivettyneeseen, murheelliseen pikku tyttöönsä.\n\nMiten olikaan, kaikki unohdimme pelkomme. Luulenpa sen johtuneen\ntekemästämme huomiosta, että tuolla miehellä, joka ensin oli kiehtonut\nmeidät ennenkuulumattoman taiteensa ihmeillä, ei ollut kylliksi\njokapäiväistä älyä hillitäkseen pillastunutta hevosta. Tämä huomio\nnimittäin rauhoitti meitä ja palautti luottamuksemme omaan itseemme.\nNeiti Pole saapui pienine vasuineen millä iltatunnilla tahansa,\nikäänkuin hänen yksinäistä asuntoansa ei koskaan olisi uhattu eikä\nsinne vievällä ihmistyhjällä tiellä mikään \"murhajoukko\" koskaan olisi\nväijyskellyt. Rouva Forrester sanoi, ettei hänen mielestänsä Jennyn\neikä hänen itsensä tarvinnut välittää \"Pimeälläkujalla\" itkevästä\nja voivottelevasta päättömästä naishenkilöstä, sillä sellaisille\nolennoille ei suinkaan ollut annettu valtaa vahingoittaa niitä, jotka\nkulkivat tekemässä niitä laupeudentöitä, mihin he kykenivät. Tämän\nopinkappaleen Jenny vavisten myönsi oikeaksi, mutta käytännössä se ei\ntytön mieltä paljoa rauhoittanut ennenkuin hän oli ommellut kaksi\npunaista flanellitilkkua ristin muotoon alusvaatteensa poveen.\n\nTapasin Matty-neidin päällystämässä pennynpalloansa -- samaa, jota\nhänen oli tapana kierittää vuoteensa alle -- heleillä villalangoilla\nsateenkaaren kirjavaksi.\n\n\"Ystäväni\", virkkoi hän, \"sydäntäni särkee tuota pientä kalpeata lasta\nkatsellessani. Vaikka hänen isänsä on loihtija, näyttää siltä kuin\ntyttö ei eläissään olisi saanut riemuita ja leikkiä. Tyttönä ollessani\nkirjailin tällä tavoin palloja hyvin koreiksi, ja nyt päätin koettaa\nsomistaa tämän viedäkseni sen iltapäivällä Phoebelle. Luulen, että\nrosvojoukko on jättänyt tämän seudun, koskemme enää kuule mistään\nväkivaltaisuuksista tai varkauksista.\"\n\nKaikki ajattelimme liian paljon signorin arveluttavaa tilaa\nhaastellaksemme rosvoista tai aaveista. Väittipä lady Glenmire,\nettei hän koskaan ollut kuullutkaan mistään todella tapahtuneesta\nvarkaudesta kaupungissamme, lukuunottamatta muutamia omenia, jotka pari\npientä poikaa oli puhaltanut maanviljelijä Bensonin hedelmätarhasta,\nja joitakuita kananmunia, jotka markkinapäivänä olivat hävinneet\nleskirouva Haywardin kauppakojusta. Mutta sellainen väitös oli meille\nsentään liikaa; emme voineet tunnustaa, että noin vähäpätöiset syyt\nolivat säikähdyksemme aiheuttaneet. Neiti Pole kohautti olkapäitänsä\nlady Glenmiren huomautukselle ja sanoi, että hän \"mielellään yhtyisi\nhänen mielipiteeseensä hälinämme vähäpätöisestä aiheesta, ellei\nmuistaisi naiseksi pukeutunutta miestä, joka rikostoverien odotellessa\nulkona oli yrittänyt tunkeutua hänen asuntoonsa\"; ja olihan lady\nGlenmire itsekin ilmoittanut nähneensä jalanjälkiä rouva Jamiesonin\nkukkalavoissa, puhumattakaan siitä rohkeasta ryöväyksestä, jonka\nuhriksi herra Hoggins oli joutunut ihan oman asuntonsa ovella...\n\nMutta tässä lady Glenmire puuttui tarmokkaasti puheeseen epäillen\nviimeistä kertomusta kokonaan valheeksi, kissan näpistelyn johdosta\nsepitetyksi jutuksi. Hän kuumeni niin, etten ihmetellytkään neiti\nPolen tuimistumista, ja olen varma, että jos lady Glenmire ei olisi\nollut \"hänen armonsa\", olisimme kuulleet pontevamman vastaväitteen\nkuin: \"Niin, tietysti!\" ja muita sentapaisia katkonaisia huudahduksia,\njotka olivat kaikki, mitä hän myladyn läsnäollen uskalsi lausua. Mutta\nhänen mentyään neiti Pole alkoi laajasanaisesti onnitella Matty-neitiä\nja itseänsä, että siihen asti olivat säilyneet avioliitolta, jonka\nhän aina oli huomannut tekevän ihmiset kovin herkkäuskoisiksi. Hän\najatteli, että todisti jo suurta luontaista herkkäuskoisuutta naisessa,\nellei hän voinut pysytellä avioliittoon joutumasta. Ja siinä, mitä lady\nGlenmire oli sanonut herra Hogginsin ryöväämisestä, meillä oli hyvä\nesimerkki sellaisen heikkouden seurauksista. Ilmeisesti lady Glenmire\nnielisi mitä tahansa, jos hän voi uskoa vaivaista kokoonkeitettyä\njuttua lampaan niskapaistista ja mirristä, jota juttua tohtori oli\nkoettanut syöttää neiti Polelle. Mutta tämä oli aina tietänyt olla\nvaruillaan miesten lörpötyksiin nähden eikä niistä paljoa uskonut.\nNeiti Polen mieliksi olimme kaikki hyvin kiitollisia kohtalollemme,\nkun emme olleet joutuneet naimisiin; mutta vielä kiitollisempia olimme\nluullakseni siitä, että rosvot olivat lähteneet Cranfordista, ainakin\nmikäli voin päättää Matty-neidin seniltaisesta haastelusta takkavalkean\nääressä istuessamme. Hän nimittäin näkyi pitävän aviomiestä hyvänä\nturvana rosvoja, murtovarkaita ja aaveita vastaan ja lausui, ettei hän\nmielestään rohjennut aina varoittaa nuorisoa avioliitosta, niinkuin\nneiti Pole herkeämättä varoitteli. Tosin kyllä hänelläkin oli ollut\ntilaisuutta nähdä, että naiminen todella oli uhkapeliä; mutta hän\nmuisti ajan, jolloin hän toivoi avioliittoon joutumista yhtä paljon\nkuin joku muukin.\n\n\"Ei minkään määrätyn henkilön kanssa, hyvä ystävä\", sanoi hän nopeasti\nhilliten itsensä ikäänkuin peläten myöntäneensä liian paljon; \"vain\nse vanha juttu, että naiset aina sanovat: 'kun joudun naimisiin',\nmutta miehet sensijaan: 'jos menen naimisiin'.\" Tämä oli jokseenkin\nsurulliseen sävyyn lausuttu leikkipuhe, ja tuskin kumpikaan meistä\nhymyili. Saatoin nähdä Matty-neidin kasvot takkavalkean värähtelevässä\nloisteessa. Hetkisen perästä hän jatkoi:\n\n\"Mutta sittenkään en ole kertonut teille koko totuutta. Siitä on jo\nkulunut pitkä aika eikä kukaan edes aavistanut, kuinka paljon asiaa\nsilloin ajattelin, ellei äiti-kulta sitä ehkä arvannut. Mutta voin\nsanoa kerran olleen ajan, jolloin en luullut, että kaikeksi iäkseni\njäisin vain neiti Matty Jenkynsiksi; sillä vaikka vielä nytkin\ntapaisin henkilön, joka haluaisi minut naida (ja kuten neiti Pole\nsanoo, koskaan ei ole siinä suhteessa aivan turvassa), en voisi häntä\nottaa -- toivottavasti tuo henkilö ei panisi sitä kovin sydämelleen,\nmutta minä en voisi -- enkä voisi mennä kellekään muullekaan paitsi\nsille, jonka vaimoksi kerran luulin tulevani. Hän on nyt vainaa. Eikä\nhän koskaan saanut tietää, miksi annoin kieltävän vastauksen, vaikka\nmonet monituiset kerrat olin ajatellut... No, vähätpä siitä, mitä\nolin ajatellut. Jumala säätää kaikki parhaiten, ja minä olen hyvin\nonnellinen, rakas neiti. Kellään ei ole niin oivallisia ystäviä kuin\nminulla\", jatkoi hän tarttuen käteeni ja pitäen sitä omassansa.\n\nEllen koskaan olisi kuullut herra Holbrookista, olisin kai lausunut\njotakin tämän pysähdyksen aikana, mutta tuntiessani tarinan en keksinyt\nmitään teeskentelemättömän luonnollista, ja senvuoksi me molemmat\npysyimme tuokion vaiti.\n\n\"Kerran antoi isä\", aloitti hän jälleen, \"meidän pitää päiväkirjaa,\njossa oli kaksi sareketta: toiselle puolelle meidän oli aamulla\nmerkittävä, millaiseksi olimme tulevan päivän ja sen tapaukset\najatelleet, ja illalla oli toiselle puolelle kirjoitettava, mitä\ntodella oli tapahtunut. Muutamille ihmisille sellainen kirjanpito\nelämästään tarjoisi surullista luettavaa\" (tässä huomasin kyyneleen\nvalahtavan kädelleni)... \"En tarkoita, että minun elämäni on ollut\nsurullista; se on vain ollut varsin toisenlaista kuin miksi olin sen\nkuvitellut. Muistan eräänä talvi-iltana istuneeni Deboran kanssa\nmakuukammiomme takkavalkean ääressä -- se on säilynyt mielessäni yhtä\nselvästi kuin eilinen päivä, -- ja silloin suunnittelimme vastaista\nelämäämme; molemmat suunnittelimme, vaikka ainoastaan Debora puhui.\nHän sanoi haluavansa joutua naimisiin jonkun arkkidiakonin kanssa ja\nkirjoittaa hänen paimenkirjeitänsä. Tiedätte hyvin, ettei hän joutunut\nnaimisiin, eikä hän arvatakseni eläissään naimatonta arkkidiakonia\nedes puhutellut. Minä en koskaan ole ollut kunnianhimoinen enkä\nolisi kyennyt paimenkirjeiden kirjoittajaksi, mutta taloutta olisin\nluullut osaavani hoitaa (äiti nimitti minua aina oikeaksi kädekseen)\nja pidin erittäin paljon pienistä lapsista -- ujommatkin pienokaiset\naina kurottivat hentoja käsivarsiaan minua kohti pyrkien syliini.\nTyttönä ollessani käytin puolet joutoajastani naapurimökkien lasten\nhoivaamiseen. Mutta kun tulin murheelliseksi ja vakavaksi -- mikä\ntapahtui vuotta, paria myöhemmin, -- niin pienokaiset jostakin\nselittämättömästä syystä alkoivat vieroksua minua; ja pelkään, etten\nenää osannut niihin oikealla tavalla suhtautua, vaikka rakastan\nlapsia ihan yhtä paljon kuin ennenkin ja tunnen omituista kaipausta\nsydämessäni, milloin vain näen äidin pieni lapsensa käsivarsillaan.\nNiin, hyvä ystävä\", -- ja kohentamattomista hiilistä äkkiä leimahtavan\nlieskan valossa näin kyynelten kumpuilevan hänen silmistään hänen\ntuijottaessaan johonkin kangastusmaiseen näkyyn siitä, mikä olisi\nkerran voinut käydä toteenkin -- \"niin, tiedättekös, että joskus\nuneksin omistavani pienen lapsen -- aina saman, noin kaksivuotiaan,\ntyttösen; koskaan hän ei tule vanhemmaksi, vaikka olen hänestä\nuneksinut jo monet vuodet. En muista koskaan kuulleeni sen mitään\nsanovan tai hiiskahtavan; se on hyvin äänetön ja hiljainen, mutta se\ntulee luokseni ollessaan kovin suruissaan tai kovin riemastunut, ja\nherätessäni olen joskus tuntenut sen rakkaiden käsivarsien puristuksen\nkaulallani. Nyt viime yönäkin -- ehkä siksi, että levolle mennessäni\nolin ajatellut tätä Phoebelle valmistamaani palloa -- pikku lemmikkini\ntuli uniini ja kurotti huulensa suudeltaviksi aivan kuin olen nähnyt\ntodellisten pienokaisten kurottavan suunsa äidilleen nukkumaan\nmennessään. Mutta tämähän on kaikki joutavaa lörpötystä, hyvä ystävä!\nÄlkää sentään antako neiti Polen peloittaa itseänne avioliitosta.\nVoin kuvitella sen hyvin onnelliseksi tilaksi, ja jokunen määrä\nherkkäuskoisuutta auttaa meitä tuntemaan elämämme tien sileämmäksi\n-- paremmin kuin jos epäilemistämme epäilemme ja näemme kaikessa\nvaikeuksia ja ikävyyksiä.\"\n\nJos minua ylimalkaan olisi voitu peloitella avioliittoon menemästä,\neivät neiti Polen varoitukset olisi minuun vaikuttaneet; pikemminkin\nminua olisi säikyttänyt poloisen signor Brunonin ja hänen vaimonsa\nkohtalo. Ja kuitenkin oli toiselta puolen rohkaisevaakin nähdä,\nkuinka nämä kaikissa huolissaan ja murheissaan oman itsensä unohtaen\najattelivat vain toisiansa ja kuinka heidän silmänsä säteilivät, jos\nheillä oli joku ilo jaettavana tai oli kysymys pienestä Phoebesta.\n\nSignora kertoi minulle eräänä päivänä paljon perheen aikaisemmasta\nelämästä. Se johtui siitä, että kysyin, oliko neiti Polen selitys\nkaksoisveljeksistä totta; se tuntui niin kummalliselta, että olisin\nepäillyt, ellei neiti Pole olisi ollut naimaton. Mutta signora eli\nrouva Brown (josta nimityksestä huomasimme hänen enemmän pitävän)\nsanoi, että otaksuma oli aivan oikea. Monet luulivat hänen lankoansa\nhänen miehekseen, mikä oli suureksi avuksi heidän ammatissaan;\n\"vaikka\", jatkoi hän, \"minulle on käsittämätöntä, kuinka ihmiset\nvoivat heistä erehtyä ja luulla Thomasia oikeaksi signor Brunoniksi.\nMutta niin mieheni sanoo niiden tekevän, joten täytynee uskoa. Eipä\nniin, ettei hän olisi oikein kunnon mies. Millä ihmeellä olisimme\nkyenneet suorittamaan laskumme 'Nousevassa Auringossa', ellei hän\nolisi lähettänyt meille rahoja? Mutta ihmisten täytyy olla hyvin\ntietämättömiä taiteesta, kun voivat luulla häntä puolisokseni. Ka,\nneiti hyvä, kun mieheni pallotempussa levittää sormensa hajalleen ja\ntyöntää pikkusormensa ulospäin perin notkeasti ja sirosti, kouristuu\nThomasin kämmen nyrkin tapaan, jossa voisi olla montakin palloa\nkätkettynä. Sitäpaitsi hän ei ole koskaan ollut Intiassa eikä ollenkaan\nosaa laittaa turbaania oikeaan asentoon.\"\n\n\"Oletteko olleet Intiassa?\" kysyin jokseenkin kummastuneena.\n\n\"Olemme niinkin -- monta vuotta, hyvä neiti. Sam palveli kersanttina\n31. rykmentissä; ja kun osasto määrättiin Intiaan, pääsin arvassa\nniiden onnellisten vaimojen joukkoon, jotka saivat lähteä miestensä\nmukaan; ja siitä olin kiitollisempi kuin voin sanoakaan; sillä\nminä tunsin, että ero puolisostani olisi minulle ollut samaa kuin\nverkallinen kuolema. Mutta tosiaan, madam, jos olisin tietänyt kaikki,\nolisin ehkä mieluummin kuollut siihen paikkaan kuin kärsinyt kaikki,\nmitä sen jälkeen sain kokea. Kyllähän minulla siten oli tilaisuus\nlohduttaa Samia ja olla hänelle toverina; mutta rakas neiti, minä olen\nkadottanut kuusi lasta\", sanoi hän katsahtaen minuun noilla omituisilla\nsilmillä, jollaisia olen tavannut vain kuolleiden lasten äideillä ja\njoiden hurjasti tuijottava ilme ikäänkuin etsii jotakin, mitä ne eivät\nenää koskaan voi löytää.\n\n\"Niin\", jatkoi hän, \"kuusi lasta meiltä kuoli kuin nupussaan nipistetyt\nkukkaset siellä julmassa Intiassa! Jokaisen lapsen kuoltua ajattelin,\netten koskaan enää voisi -- koskaan enää tahtoisi -- lasta rakastaa;\nmutta kun seuraava lapsi saapui, ei se saanut osakseen ainoastaan sille\nkuuluvaa hellyyttä, vaan vielä sen syvemmän rakkauden, joka johtui\nsen pienien kuolleiden veljien ja sisarten muistosta. Ja kun Phoebe\noli tulossa, sanoin puolisolleni: 'Sam, kun lapsi on syntynyt ja kun\nolen kylliksi vahvistunut, niin jätän sinut. Ero on julmasti vihlova\nsydäntäni, mutta jos tämäkin pienokainen kuolee, niin menetän järkeni.\nMinulla on hulluuden oireiden tuntu jo veressäni. Mutta jos sallit\nminun askel askeleelta taivaltaa Kalkuttaan lapsi käsivarsillani,\nniin ehkäpä siitä tulee elinvoimainen. Tahdon säästää, tahdon ahertaa,\ntahdon kerjätä ruokani matkalla, -- tahdon uhmata kuolemaa päästäkseni\nkotiin Englantiin, jossa lapsemme voi jäädä henkiin! Jumala siunatkoon\nSamia! Hän antoi minulle luvan lähteä; hän säästi palkastansa, ja minä\nsäästin jokaisen rovon, minkä ansaitsin vaatteiden pesulla tai muulla\ntavalla. Ja kun Phoebe oli syntynyt ja minä olin jälleen vaurastunut,\nlähdin matkalle.\"\n\n\"Se oli hyvin yksinäistä matkaa; tie kulki tuuheiden metsien lävitse,\njoita niiden raskaslehväiset puut pimensivät, tai pitkin jokivartta\n-- mutta minulle, Avonin partailla Warwickshiressä kasvaneelle, virran\njuoksevan veden kohina kuului varsin kodikkaalta. Näin saavuin\nsotilasasemalta toiselle, toisesta intialaisesta kylästä toiseen,\nkantaen lasta käsivarrellani. Eräällä upseerin rouvalla olin nähnyt\npienen kuvan, madam -- jonkun katolinuskoisen muukalaisen valmistaman\n-- pyhästä neitsyestä ja nuoresta vapahtajasta. Hänellä oli lapsi\nkäsivarrellaan, hän kumartui hellästi sen yli ja heidän poskensa\nkoskettivat toisiaan. Kun sitten menin sanomaan hyvästi sille\nrouvalle, sillä minä olin pessyt hänelle vaatteita, purskahti hän\nkatkeraan itkuun. Hänkin nähkääs oli menettänyt rakkaat pienokaisensa,\nmutta hänellä ei ollut ainoatakaan jälellä, kuten minulla. Silloin\nrohkaistuin pyytämään häneltä tuota painettua taideteoksen jäljennöstä.\nJa hän itki yhä katkerammin ja sanoi, että _hänen_ lapsensa olivat tuon\npienen Jeesuksen luona. Hän antoi kuvan minulle ja kertoi kuulleensa,\nettä se oli maalattu tynnyrin pohjan päällä, minkävuoksi sillä oli\nsellainen pyöreä muoto. Ja kun olin kovin väsynyt ruumiiltani ja\nsydämeni kovin sairas (sillä ajoittain epäilin, voisinko koskaan\nsaavuttaa kotiseutuni, toisinaan taas puolisoni kaipaus oli minut\nmasentaa, ja kerran luulin, että lapseni oli kuolemaisillaan), niin\notin kuvan esille ja katselin sitä, kunnes pyhä äiti mielestäni haastoi\nminulle ja lohdutti minua. Ja alkuasukkaat olivat hyvin ystävällisiä.\nEmme voineet ymmärtää toistemme puhetta; mutta nähdessään lapsen\npovellani, he tulivat luokseni tuoden riisiä ja maitoa sekä joskus\nkukkia -- muutamia niistä kukkasista olen kuivannut. Kun sitten\nseuraavana aamuna näytin kovin väsyneeltä, tahtoivat he, että jäisin\nheidän luokseen -- sen verran minä ymmärsin -- ja koettivat peloittaa\nminua menemästä syviin aarniometsiin, jotka todella näyttivätkin\nkaameilta ja synkiltä; mutta minusta tuntui kuin tuoni ajaisi minua\ntakaa ryöstääksensä minulta lapseni. Senvuoksi täytyi minun herkeämättä\npyrkiä eteenpäin, yhä eteenpäin -- ja kun ajattelin, kuinka Jumala\noli pitänyt huolen äideistä maailman luomisesta asti, uskoin, että\nHän piti huolen minustakin. Siis jätin heille hyvästi ja läksin taas\ntaipaleelle. Kerran, kun lapseni oli sairas ja me molemmat kaipasimme\nlepoa, Hän johdatti meidät paikkaan, missä tapasin ystävällisen\nenglantilaisen elämässä aivan alkuasukkaiden keskellä.\"\n\n\"Ja lopuksi pääsitte onnellisesti Kalkuttaan?\"\n\n\"Niin pääsimme! Ah, kun oli enää vain kaksi päivämatkaa jälellä, tein\njotakin, mikä ehkä oli epäjumalanpalvelusta -- en tiedä, -- mutta\nminä en sille mitään voinut. Kun tulin erään alkuasukasten temppelin\nluo, astuin nimittäin lapsineni sisälle kiittämään Jumalaa hänen\nsuuresta armostaan; sillä minusta tuntui, että paikka, missä muut\nennen iloissaan ja tuskissaan olivat rukoilleet omaa jumalaansa,\noli itsessään pyhä paikka. -- Nyt minä pääsin palvelukseen eräälle\nsairaalle naishenkilölle, joka laivamatkalla kovin mielistyi\npienokaiseeni. Kahden vuoden päästä loppui Samin palveluskausi\nIntiassa, ja hän saapui kotiin minun ja lapsemme luo. Sitten hänen\ntäytyi hankkia itselleen joku toimi, mutta mitään ammattia hän ei\nosannut. Kerran hän kuitenkin oli oppinut joitakin temppuja eräältä\nintialaiselta silmänkääntäjältä. Hän rupesi siis loihtijaksi, ja homma\nmenestyi niin hyvin, että hän otti Thomasin apurikseen -- palvelijaksi,\ntarkoitan, eikä taikatemppujen tekijäksi, vaikka Thomas nyt on alkanut\nharjoittaa sitä ammattia omin päin. Mutta tuo yhtäläisyys kaksoisten\nvälillä on ollut meille hyvänä apuna monien temppujen onnistumisessa,\njoita he yhdessä suorittivat. Ja Thomas on kelpo veli, mutta hänen\nkäytöksensä ja esiintymisensä ei ole yhtä siroa kuin puolisoni, joten\nen voi käsittää, kuinka häntä voidaan luulla signor Brunoniksi itseksi.\nMutta niin hän väittää.\"\n\n\"Pieni Phoebe-rukka!\" sanoin ajatellessani lapsukaista, jota hän oli\nkantanut sylissään nuo monet sadat penikulmat.\n\n\"Ah, niin todellakin! En uskaltanut toivoa hänen säästyvän, kun hän\nChunderabaddadissa sairastui; mutta ystävällinen, kunnon _aga_ Jenkyns\notti meidät hoivaansa, ja se luullakseni tyttöseni pelasti.\"\n\n\"Jenkyns!\" huudahdin.\n\n\"Niin, Jenkyns. Minusta tuntuu, että kaikki sennimiset ovat hyviä\nihmisiä. Täälläkin on se herttainen, vanha neiti, joka käy noutamassa\nPhoeben kävelylle joka päivä!\"\n\nMutta mieleeni oli juolahtanut ajatus. Voisiko aga Jenkyns olla\nkadonnut Peter? Tosin huhusivat monet, että hän oli kuollut. Mutta\noli myöskin niitä, jotka väittivät hänen päässeen Tibetin dalai-laman\narvoon. Matty-neiti uskoi hänen vielä olevan elossa. Minä päätin\ntiedustella tarkemmin.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU\n\nKihloissa\n\n\nOliko Cranfordin \"Peter-parka\" sama henkilö kuin Chunderabaddadin aga\nJenkyns vai eikö? Siitä oli kysymys, kuten on tapana sanoa.\n\nMilloin ihmisillä kotonani ei ollut muuta tehtävää, syyttivät he minua\nvaromattomuudesta. Varomattomuus oli minun helmasyntini. Jokaisella\non helmasyntinsä, pysyvä luonteenpiirre -- jonkinlainen _pièce de\nrésistance_, mistä heidän tuttavilleen alati riittää hammastelun\naihetta ja mihin nämä yhä uudestaan palaavatkin. Minä olin väsynyt\nsyytökseen varomattomuudesta ja kielevyydestä sekä päätin kerran\nosoittautua oikeaksi viisaan varovaisuuden esikuvaksi. En aikonut\nvihjaistakaan agaan kohdistuvista aavistuksistani. Tahdoin kerätä\ntodistuksia ja viedä ne kotiin isälle esitettäviksi, hän kun oli vanha\nperhetuttava ja Jenkynsin sisarusten hyvä ystävä.\n\nKerätessäni tietoja muistui usein mieleeni kuvaus, jonka isä oli kerran\nantanut naisten komiteasta, missä hänen itsensä oli täytynyt olla\npuheenjohtajana. Hän sanoi, ettei hän voinut olla ajattelematta erästä\nkohtaa Dickensin teoksista, jossa puhuttiin kuorosta, missä jokainen\nalotti parhaiten osaamansa sävelen ja lauloi sitä hyvin tyytyväisenä\nomaan esitykseensä. Niinpä tässäkin hyväntekeväisyyskomiteassa jokainen\nnainen ryhtyi puhumaan asiasta, joka hänellä oli lähimmin sydämellään,\nja haastoi siitä omaksi suureksi tyydytyksekseen, mutta edistämättä\nasiaa, jota pohtimaan he olivat saapuneet. Mutta tuokaan komitea ei\nollut mitään verrattuna Cranfordin naisten vastauksiin, kun yritin\nsaada joitakin selviä ja varmoja tietoja Peter-paran mitasta tai\nulkomuodosta tai missä hän oli viimeksi nähty ja milloin hänestä oli\nviimeksi kuultu. Niinpä muistan kysyneeni neiti Polelta -- mielestäni\nhyvin sopivaan aikaan, sillä esitin kysymykseni tavatessani hänet\nrouva Forresterin luona, ajatellen, että nämä naiset, jotka kumpikin\nolivat tunteneet Peterin, voisivat virkistää toistensa muistia, --\nniin, minä kysyin neiti Polelta, mitä he kaikkein viimeksi olivat\nhänestä kuulleet; ja silloin hän mainitsi tuon järjettömän huhun hänen\nnimityksestään Tibetin dalai-lamaksi; ja tämä oli merkkinä kullekin\nnaiselle poikkeamaan omien erikoisten ajatustensa teille.\n\nRouva Forresterin lähtökohtana oli kysymys, luulinko, että Laila\nRookhin hämäräperäisellä profeetalla tarkoitettiin dalai-lamaa, vaikka\nPeter ei suinkaan ollut yhtä ruma, vaan päinvastoin olisi ollut\njokseenkin kaunis, ellei hänellä olisi ollut teerenpilkkuja kasvoissa.\nOlin kiitollinen nähdessäni hänen palaavan Peteriin; mutta samassa\ntuokiossa olivat teerenpilkut johtaneet hänen liukkaat ajatuksensa\nkosmetiikan alalle, ja nyt hän puhui niin innokkaasti ihovoiteista,\nhiusöljyistä ja muista kaunistuskeinoista, että käännyin kuuntelemaan\nneiti Polea, joka laamaeläinten -- Etelä-Amerikan kuormajuhtain --\nvälityksellä oli ajatuksissaan siirtynyt peerulaisiin obligatsioneihin,\nosakkeihin ja osakepankkien sekä erityisesti sen pankin arvostelemiseen\nja moittimiseen, mihin Matty-neidin rahat olivat sijoitetut. Turhaan\ntiedustin: \"Milloin -- minä vuonna kuulitte, että Peteristä oli tullut\ndalai-lama?\" Tuloksena oli vain kiihkeä väittely siitä, olivatko lamat\nlihansyöjiä vai eivätkö, missä väittelyssä naisten oli vaikea käsittää\ntoisiaan, koska rouva Forrester (sittenkun he kuumennuttuaan olivat\njälleen tyyntyneet) tunnusti aina sekoittavansa lihansyöjät niihin\neläviin, joiden liha kelpasi ihmisravinnoksi, samoin kuin hän sekoitti\nvaakasuoran ja kohtisuoran suunnan. Mutta sitten hän pyysi varsin\nsirosti anteeksi selittämällä, että hänen nuoruudessaan tuollaisia\nmonimutkaisia sanoja käytettiin vain niiden oikeinkirjoituksen\nopettamiseksi.\n\nMinulle selvisi tässä keskustelussa ainoastaan, että Peter todellakin\noli Intiassa tai \"jossakin sielläpäin\", silloin kun hänestä viimeksi\nkuultiin, ja että nämä niukat tiedot hänen olinpaikastaan olivat\nsaapuneet Cranfordiin samana vuonna kuin neiti Pole osti jo kauan\nsitten loppuun kulutetun intialaisen musliinishaalinsa -- me pesimme\nsen, paikkasimme sen ja seurasimme sen vaiheita ikkunan verhoina ja\nhamaan loppuun asti. Todettiin myöskin, että samana vuonna Wombwellin\neläinnäyttely oli ollut Cranfordissa, koskapa Matty-neiti oli halunnut\nnähdä elefantin voidakseen paremmin kuvitella Peteriä norsun selässä\nratsastamassa. Hän oli myöskin nähnyt hirveän boakäärmeen, mikä oli\nenemmän kuin hän mielikuvissaan Peterin asuinsijoille toivoi. Samana\nvuonna vieläkin neiti Debora oli opetellut jonkun runoelman ulkoa\nja kertoili kaikissa Cranfordin kutsuissa kuinka Peter \"tarkasteli\nihmislapsia Kiinasta Peeruhun saakka\", mitä jokainen oli pitänyt hyvin\nosuvana ja sirona lauseena, koska Intia oli Kiinan ja Peerun välillä,\nkunhan vain käänsi maapalloa oikealta vasemmalle eikä päinvastoin.\n\nLuullakseni nämä tiedusteluni sekä niiden johdosta ystävätärteni\nmielissä herännyt uteliaisuus ummistuttivat silmämme kaikelle, mitä\nympärillämme tapahtui. Minusta näytti kuin olisi aurinko noussut ja\npäivä paistanut ja sade ropsahdellut Cranfordissa aivan entiseen\ntapaansa, enkä huomannut mitään ajanmerkkejä, joita olisi voinut\npitää harvinaisten tapausten enteinä. Ja uskon varmasti, etteivät\nainoastaan Matty-neiti ja rouva Forrester, vaan vieläpä neiti\nPolekin, jota pidimme tavallaan profeettana, hän kun kykeni ennakolta\nnäkemään tapauksia -- vaikkei hän huolinut häiritä ystäviänsä\njuttelemalla näille ennakkotietojaan, -- niin, neiti Polekin oli\nhopusta ja kummastuksesta läkähtyneenä tullessaan meille kertomaan\nhämmästyttävää uutista. Mutta minun täytyy hillitä itseni; tapauksen\nmuisteleminen näinkin pitkän väliajan päästä on saanut minut\nihmettelystä hengästymään ja sekoittanut kielioppini, ja ellen hillitse\nliikutustani, oikeinkirjoitukseni menee saman tien.\n\nMe istuimme -- Matty ja minä -- niinkuin meillä usein oli tapana,\nhän sinisellä sitsikankaalla päällystetyssä nojatuolissa, selkä\nkäännettynä valoon päin ja sukankudin kädessään, minun lukiessani\nääneeni _St James's Chroniclea_. Muutaman minuutin päästä olisimme\nryhtyneet tekemään tavanmukaisia pikku muutoksia puvussamme ennen\nvierailuaikaa, mikä Cranfordissa alkoi kello kahdeltatoista. Muistan\nhyvin paikan ja ajan. Olimme jutelleet signorin nopeasta toipumisesta\nlämpimämpäin ilmojen saavuttua ja ylistäneet herra Hogginsin taitoa,\nsamalla valittaen hienostumisen puutetta hänen käytöksessään\n(omituinen sattuma, että haastelimme juuri hänestä, mutta totta se\non), kun kuulimme kolkutuksen -- kolme selvää naputusta, mikä merkitsi\nvieraissakäyntiä, -- ja lensimme... hm, eihän se Matty kyennyt\nnopeasti liikkumaan, kun oli juuri potenut reumatismia -- huoneisiimme\nvaihtaaksemme myssyn ja kauluksen. Mutta samassa neiti Pole pysähdytti\nmeidät huutamalla portaita ylös noustessaan: \"Älkää menkö -- en joudu\nodottamaan -- tiedän kyllä, ettei kello vielä ole kahtatoista -- mutta\nälkää välittäkö puvustanne -- minun täytyy teille haastella!\"\n\nTeimme parhaamme, jottei näyttäisi siltä, että me olimme kiirehtivillä\nliikkeillämme aiheuttaneet hänen kuulemansa melun. Sillä me emme\ntietenkään tahtoneet otaksuttavan, että meillä oli mitään vanhoja\nvaatteita, joita sopi käyttää vain \"kodin pyhäkössä\", kuten Debora\nJenkyns kerran sirosti nimitti perätupaa, missä hän valmisti\nsäilykkeitä. Koetimme siis esiintyä sitä hienompina käytökseltämme, ja\nhyvin mallikelpoisesti esiinnyimmekin niiden kahden minuutin kuluessa,\njotka neiti Pole tarvitsisi toipuakseen hengästyksestään, vaikka hän\nkovin kiihoitti uteliaisuuttamme kohottamalla ihmettelevästi käsiänsä\nja laskemalla ne ääneti alas ikäänkuin uutinen olisi ollut liian suuri\nsanoiksi puettavaksi ja voitaisiin esittää ainoastaan eleillä.\n\n\"Mitä ajattelette, neiti Matty? Mitä siitä _tosiaankin_ ajattelette?\nLady Glenmire aikoo naida... joutua naimisiin, tarkoitan... lady\nGlenmire... herra Hoggins... herra Hoggins aikoo naida lady Glenmiren!\"\n\n\"Naida?\" huudahdimme molemmin. \"Naida! Mitä hullutusta!\"\n\n\"Naida niinkin!\" hoki neiti Pole luonteenomaisella päättäväisyydellään.\n\"Minä sanoin _naida_, niinkuin tekin sanoitte! Ja sanoin myöskin:\n'kuinka mylady voi olla sellainen hupsu!' Teki mieleni sanoa\n'hullu!' mutta minä hillitsin itseni, koska kuulin uutisen yleisessä\nkauppapuodissa. Mihin on joutunut naisellinen hienotuntoisuus,\ntahtoisin tietää! Te ja minä, neiti Matty, olisimme punastuneet\nhäpeästä, jos avioliitostamme olisi haasteltu höystetavarain myymälässä\npuotimiesten kuullen.\"\n\n\"Mutta\", virkkoi Matty-neiti huokaisten kuin iskusta toipuva, \"ehkä\nhuhu on perätön. Ehkä teemme hänelle vääryyttä.\"\n\n\"Ei\", sanoi neiti Pole. \"Olen kyllä ottanut asiasta selvän. Menin\nsuoraa päätä rouva Fitz-Adamin luo lainaamaan keittokirjaa, jonka\ntiesin hänellä olevan; ja sain tilaisuuden lausua onnitteluni\nhuomauttaen, että taloudenpito yksinäiselle herrasmiehelle varmaan oli\nkovin tukalaa. Rouva Fitz-Adam suoristautui ja sanoi, että luuli asian\nolevan totta, vaikkei tiennyt, mistä ja miten sen olin kuullut. Hän\nsanoi veljensä ja lady Glenmiren vihdoinkin nyt ymmärtäneen toisensa.\n'Ymmärtäneen'! Mikä karkea sana! Mutta mylady saa kyllä alistua\nmoneen epähienouteen. Minulla on syytä uskoa, että herra Hoggins\nillallisekseen säännöllisesti nauttii leipää, juustoa ja olutta.\"\n\n\"Naimisiin!\" toisti Matty-neiti vieläkin. \"Ka, sitä en ollenkaan\naavistanut! Kaksi meille tunnettua henkilöä menee naimisiin. Se sattuu\nhyvin lähelle!\"\n\n\"Niin lähelle, että sydämeni lakkasi sykkimästä, kun siitä kuulin.\nOlisitte ehtineet lukea kahteentoista ennenkuin se jälleen sykähti.\"\n\n\"Ei tiedä, kenen vuoro lähinnä tulee. Täällä Cranfordissa lady\nGlenmire-paran olisi toki luullut voivan elää turvassa\", virkkoi\nMatty-neiti lempeätä sääliä äänen sävyssä.\n\n\"Pyh!\" huudahti neiti Pole keikauttaen päätänsä, \"Ettekö muista kunnon\nkapteeni Brown-poloisen laulua Tibbie Fowlerista', jossa sanottiin:\n\n    \"Vie hänet suojaan louhikon, --\n    tuuli sittenkin tuo puolison.\"\n\n\"Se kai johtui siitä, että 'Tibbie Fowler' luullakseni oli rikas.\"\n\n\"Hm, lady Glenmirellä oli eräänlainen viehätysvoima, jota ainakin minä\nhäpeäisin omistaa!\"\n\nNyt puutuin minä puheeseen. \"Mutta miten ihmeessä hän on saattanut\nmielistyä herra Hogginsiin! En kummastele, että tohtori on viehättynyt\nhäneen.\"\n\n\"Enpä tiedä. Herra Hoggins on varakas ja varsin hauskannäköinen\", sanoi\nMatty-neiti, \"sekä perin säyseä ja hyväsydäminen\".\n\n\"Lady Glenmire on nainut rahoja -- saa huolettomat päivät ja kaiketi\nvielä apteekin kaupanpäällisiksi\", pisteli neiti Pole nauraen kuivasti\nomalle leikinlaskulleen. Mutta, kuten monet henkilöt, jotka luulevat\nlausuneensa jotakin ankaraa ja ivallista, jopa samalla sukkelaakin,\nhän alkoi lauhtua niin pian kuin oli vihjaissut apteekista; ja me\nkäännyimme tuumiskelemaan, millä tavoin rouva Jamieson ottaisi\nuutisen vastaan. Henkilö, jonka hän oli jättänyt talonsa hoitajaksi\nja häätämään kosijoita palvelijattarien liepeiltä, oli itse hankkinut\nitselleen sulhasen! Ja päälle päätteeksi miehen, jonka rouva\nJamieson oli leimannut karkeaksi ja pannaan julistanut Cranfordin\nseurapiireissä ei ainoastaan hänen nimensä, vaan hänen äänensä,\nihonvärinsä, tallilta tuoksuvien saappaittensa ja rohdoilta lemahtavan\npukunsa vuoksi! Oliko tämä koskaan käynyt rouva Jamiesonin asunnossa\nlady Glenmireä tapaamassa? Jos oli, niin kloorikalkkikaan ei sen\nomistajattaren mielestä riittäisi suojien puhdistukseen. Vai oliko\nheidän seurustelunsa rajoittunut tilapäisiin kohtatauksiin sairaan\nloihtijan kammiossa? Ja sille mies-poloiselle -- se täytyi meidän tästä\nepäsäätyisestä avioliitosta närkästyneinäkin myöntää -- molemmat olivat\nolleet tavattoman ystävälliset.\n\nSaimme sitten tietää, että eräs rouva Jamiesonin palvelustytöistä\noli ollut sairaana ja että tohtori Hoggins oli häntä muutaman viikon\najan hoitanut. Näin oli susi päässyt pujahtamaan karsinaan ja vei\nnyt saaliikseen itse kaitsijattaren. Mitä rouva Jamieson sanoisi?\nTähystimme tulevaisuuden hämärään, kuten lapsi katselee pilviselle\ntaivaalle haihtuvaa rakettia, jonka sähinä, räjähdys ja loistavana\nvalosuihkuna sinkoutuneet säkenet täyttävät sen mielen ihmettelevällä\nodotuksella. Sitten laskeuduimme jälleen maan päälle ja nykyaikaan\nkyselemällä toisiltamme (vaikka kaikki olimme yhtä tietämättömiä ja\nilman tosiseikkojen pohjaa arveluillemme), _milloin se tapahtuisi_.\nJa missä? Paljonko vuosituloja herra Hogginsilla oli? Luopuisiko lady\nGlenmire arvonimestään? Saattoiko otaksua, että Martha ja Cranfordin\nmuut mallikelpoiset palvelijattaret voitaisiin koskaan taivuttaa\nilmoittamaan naimisissa olevaa pariskuntaa \"lady Glenmirenä ja tohtori\nHogginsina\"? Käytäisiinkö heidän luonaan vieraisilla? Sallisiko rouva\nJamieson sen? Vai täytyikö meidän valita jalosukuisen rouva Jamiesonin\nja alentuneen lady Glenmiren välillä?\n\nKaikki pidimme enemmän lady Glenmirestä. Hän oli hilpeä, ystävällinen,\nseuraa rakastava ja herttainen, rouva Jamieson sitävastoin hidas\nveltto, korskea ja väsyttävän ikävä. Mutta me olimme niin kauan\nkumartaneet jälkimäisen valtikalle, että jo tottelemattomuuden\najatteleminenkin odotettavissa olevaa kieltoa kohtaan tuntui kapinalta.\n\nRouva Forrester yllätti meidät paikatuissa myssyissämme ja\nkauluksissamme; mutta me unohdimme pukumme uteliaisuudessamme näkemään,\nmillä tavalla hän ottaisi vastaan tämän uutisen, jonka rehellisesti\njätimme neiti Polen kerrottavaksi, vaikka kyllä olisimme ehtineet sen\nitsekin kertoa, jos olisimme halunneet epähienosti käyttää tilaisuutta\nhyväksemme, sillä hän sai kovin sopimattomaan aikaan osuneen\nyskänkohtauksen, jota kesti viiden minuutin ajan sen jälkeen kun rouva\nForrester oli astunut huoneeseen. En koskaan unohda hänen silmiensä\nrukoilevaa ilmettä hänen katsellessansa meitä nenäliinansa yli. Nuo\nsilmät puhuivat yhtä selvää kieltä, kuin jos hän olisi sanoin lausunut:\n\"Älkää salliko kohtalon ryöstää minulta aarretta, joka on minun,\nvaikken tällä haavaa voi sitä käyttää!\" Ja me tottelimme.\n\nRouva Forresterin kummastus oli yhtä suuri kuin meidän, ja hänen\nloukkaantumisensa vielä syvempikin, koska hän tunsi häpeän kohdistuvan\nomaan säätyynsä ja paremmin kuin me käsitti minkä tahran sellainen\nkäytös tuotti ylimystölle.\n\nKun hän ja neiti Pole olivat lähteneet luotamme, koetimme me tyyntyä.\nMutta Matty oli kuulemastaan kovin kuohuissaan. Hän laski, ettei ollut\nainakaan viiteentoista vuoteen kuullut kenenkään tuttavansa naimisiin\nmenosta, lukuunottamatta neiti Brownia, mikä oli ainoa poikkeus. Ja hän\nsanoi tuntevansa ikäänkuin olisi saanut huumaavan iskun, joten hän ei\nkyennyt ajattelemaan, mitä lähinnä tapahtuisikaan.\n\nEn tiedä, onko se luulottelua vai totta, mutta olen huomannut, että\nkun jossakin piirissä julaistaan kihlaus, siihen piiriin kuuluvat\nnaimattomat naiset liitelevät esille tavattoman heleissä uusissa\npukimissa ikäänkuin ääneti ja vaistomaisesti vihjaistakseen: \"Mekin\nolemme immen kirjoissa.\" Mattyn ja neiti Polen puheet ja ajatukset\nliikkuivat hatuissa, viitoissa, myssyissä ja shaaleissa kahden\nseuraavan viikon kuluessa enemmän kuin tietääkseni vuosikausiin.\nMutta ehkä sen aiheutti kevätilma, maaliskuu kun oli lauhkea ja\npäiväpaisteinen, joten merinot ja majavannahkakaulukset ja kaikenlaiset\nvillavaatteet tuntuivat liian hiostavilta auringon kirkkaiden säteiden\nlämmössä.\n\nMutta lady Glenmire ei toki ollut herra Hogginsin sydäntä puvullaan\nvalloittanut, sillä nyttemmin se oli entistään kuluneempi hänen\nliikkuessansa kaupungilla hyväntekeväisyyshommissaan. Vaikka hän\nvilaukselta nähdessäni hänet kirkossa tai muualla tuntui melkein\nkarttavan ystäviänsä, hohti hänen kasvoillaan miltei nuorekas ruso,\nhuulet kuulsivat punaisempina ja värähtelivät täyteläisempinä\nkuin ennen kokoonpuristettuina ollessaan, ja silmät viivähtivät\nvälkähtelevin tuikkein kaikessa, ikäänkuin hän olisi tahtonut\nrakkaudella kiintyä Cranfordiin, sen nähtävyyksiin ja omituisuuksiin.\nHerra Hoggins säteili tyytyväisyydestä astuessaan kirkon keskikäytävää\npitkin uuden uutukaisissa narisevissa pitkävartisissa -- kuuluva yhtä\nhyvin kuin näkyväkin merkki hänen aikomastaan asemansa muutoksesta.\nHuhuiltiin näet, että saappaat, joita hän tähän asti oli käyttänyt,\nolivat samainen pari, jolla hän ensiksi alotti kiertonsa Cranfordissa\nviisikolmatta vuotta sitten. Niitä oli vain tuon tuostakin paikkailtu,\npantu kärkilappuja, korkoja ja puolianturoita, milloin uudet päälliset,\nmilloin uudet varret joko mustasta tai ruskeasta nahasta niin monet\nkerrat, että kukaan ei sitä muistanutkaan.\n\nKukaan Cranfordin naisista ei suvainnut antaa tunnustustaan\navioliitolle kumpaakaan asianomaista onnittelemalla. Tahdoimme\nolla koko asiasta tietämättä, kunnes esivaltiaamme rouva Jamieson\npalaisi ja antaisi meille johtolangan. Siihen asti meistä oli parasta\nkatsella kihlausta samassa valossa kuin Espanjan kuningattaren sääriä\n-- tosiasiana kylläkin, mutta asiana, josta oli viisainta vaieta.\nTämä kieltemme kahlehtiminen -- sillä kun emme hiiskuneet mitään\nasianomaisille, niin emmehän voineet saada vastauksia kysymyksiin,\njoita mielellämme olisimme tehneet -- alkoi tuskastuttaa, ja\narvokkuudentunteemme oli jo kalveta uteliaisuutemme edestä, kun äkkiä\nsaimme muuta ajateltavaa. Cranfordin isoimman myymälän miehinen\nomistaja, jonka liike tarpeen mukaan ulottui höysteiden ja juuston\nmyynnistä aina muotikauppiaan alalle, ilmoitti näet kevätmallien jo\nsaapuneen ja että ne seuraavana tiistaina olivat näytteillä hänen\nsuojissaan kaupungin pääkadun varrella. Tätä tilaisuutta Matty-neiti\noli uuden silkkisen pukukankaan ostamista varten odottanutkin.\nTosin olin tarjoutunut pyytämään malleja Drumblesta, mutta hän oli\nhyljännyt ehdotukseni lempeästi vihjaisten, ettei hän ollut unohtanut\npettymystään merivihreään turbaaniin nähden. Olin mielissäni, että nyt\nolin täällä saapuvilla vaikutuksillani vaimentamassa keltaisten tai\ntulipunaisten silkkikankaitten huikaisevaa tenhoa.\n\nTässä on minun sanottava sananen itsestäni. Olin puhunut isäni\nvanhasta ystävyydestä Jenkynsin perhettä kohtaan. Aavistelenpa heidän\nolleen etäistä sukuakin. Hän oli kernaasti sallinut minun viipyä\nkoko talven Cranfordissa luettuaan kirjeen, jonka Matty-neiti täällä\nvallinneen säikähdyksen aikaan oli hänelle lähettänyt ja jossa\npelkään ystävättäreni liioitelleen kykyäni ja rohkeuttani talon\npuolustajana. Mutta nyt kun päivät olivat pitempiä ja hauskempia,\nalkoi isä kehoitella minua palaamaan; ja minä viivyttelin lähtöäni\nvain eräänlaisesta toivottomasta toivosta, että saisin signoran\naga Jenkynsistä antaman kuvauksen sopimaan \"Peter-parkaan\", hänen\nnäyttäytymiseensä ja häviämiseensä, mitkä seikat olin seulonut esille\nneiti Polen ja rouva Forresterin kanssa keskustellessani.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU\n\nMaksujen lakkautus\n\n\nSamana tiistai-aamuna, jolloin herra Johnson asettaisi uudet mallit\nnäytteille, toi naisposteljooni meille kaksi kirjettä. Sanoin\nnaisposteljooni, mutta minun olisi pitänyt sanoa posteljoonin vaimo.\nKirjeenkantajamme oli rampa suutari, hyvin siisti, kunnollinen mies,\njoka kaupungissa nautti yleistä kunnioitusta; mutta hän kuljetti\nkirjeitä vain erikoisissa tilaisuuksissa kuten joulupäivänä ja\npitkäperjantaina. Ja niinä päivinä kirjeet, joiden oli määrä saapua\nasianomaisille jo kello kahdeksalta aamulla, viipyivät kahden, kolmen\ntienoille iltapäivään, sillä jokainen piti Thomas-rukasta ja lausui\nhänet tervetulleeksi näissä juhlatiloissa. Usein hän sanoikin, että\nhänet oli sullottu ihan täyteen syömistä, sillä kolmessa tai neljässä\ntalossa ei millään kurilla päästetty häntä ennenkuin hän oli istunut\ntalonväen kanssa aterialle; ja viimeisen aamiaisensa nautittuaan\nhän oli tullut jonkun toisen ystävän luo, joka juuri oli alkamassa\npäivällisensä.\n\nMutta olipa kiusaus kuinka suuri tahansa, Tom ei koskaan juonut\nitseänsä humalaan ja aina hän oli kohtelias ja hymyilevä. Mutta\nvanhemman neiti Jenkynsin sanojen mukaan tuollainen postinkuljetus\nkoetteli ihmisen kärsivällisyyttä, eikä hän epäillytkään, että se\njoissakuissa henkilöissä herätti eloon tämän arvokkaan ominaisuuden,\nmikä ilman Thomasta olisi jäänyt tietämättömiin uinumaan. Neiti\nJenkynsin kärsivällisyys ainakin uinui. Hän odotteli aina kirjeitä ja\nrummutteli aina pöytää, kunnes kirjeenkantajatar oli joko poikennut\ntaloon tai mennyt ohi. Joulupäivänä ja pitkäperjantaina hän rummutti\nsuuruksesta kirkonaikaan ja kirkonajasta kello kahteen -- ellei\ntakkavalkea kaivannut kohentamista, jolloin hän säännöllisesti pudotti\ntulipihdit ja kaatoi hiilihangon sekä torui siitä Matty-neitiä. Mutta\nyhtä varmaa oli, että Thomas täälläkin sai sydämellisen vastaanoton\nja hyvän päivällisen. Miehen aterioidessa Debora seisoi hänen\nvieressään kuin rohkea lohikäärme kysellen häneltä lapsista -- mitä\nne puuhailivat? -- mitä koulua ne kävivät? -- sekä nuhdellen häntä,\njos uusi pienokainen oli odotettavissa. Mutta siitä huolimatta hän\nlähetti pikkaraisillekin shillingin ja annoksen lihapiirakasta, jotka\nolivat hänen lahjansa kaikille lapsille, ja sen lisäksi puoli kruunua\n[Englannin kruunu on viisi shillingia. _Suom._] sekä isälle että\näidille.\n\nPosti ei ollut ollenkaan yhtä tärkeä Matty-neidille; muttei hän\nmillään muotoa olisi tahtonut vähentää Thomasin kestitsemistä ja\nsaamisia, vaikka huomasin hänen ujostelevan tätä toimitusta, mitä\nvanhempi sisar taas piti mainiona tilaisuutena hyvien neuvojen\nantamiseen ja lähimmäisten auttamiseen. Matty olisi pistänyt rahat\nkaikki yhtaikaa ja puolittain salavihkaa hänen kouraansa, ikäänkuin\nolisi ollut häpeissään, mutta Debora antoi jokaisen kolikon erikseen,\nhuomautellen: \"tuo on teille itsellenne, tuosta saa Jenny\", ja niin\nedespäin. Matty-neiti olisi viitannut Marthankin poistumaan keittiöstä\nTomin aterioidessa, ja kerran tiedän hänen ummistaneen silmänsä, kun\nruoka äkkiä hävisi siniseen puuvilla-nenäliinaan. Neiti Jenkyns miltei\ntorui häntä, ellei hän syönyt lautastaan tyhjäksi, olipa se kuinka\nkukkurallaan tahansa, ja antoi hänelle jonkun hurskaan kehoituksen joka\nsuupalalle.\n\nOlen siirtynyt kauaksi niistä kahdesta kirjeestä, jotka odottivat meitä\naamiaispöydällä mainittuna tiistaina. Omani oli isältä. Matty-neidin\noli painettu. Isän lähettämä oli tavallinen miehen kirje; tarkoitan,\nettä se oli kovin ikävä, että hän siinä vain ilmoitti voivansa\nhyvin, että oli saatu runsaanlaisesti sadetta, että liike-elämä oli\nperin hiljaista ja että oli paljon ikäviä huhuja kiertämässä. Sitten\nhän kysyi minulta, tiesinkö, vieläkö neiti Mattyllä oli osakkeita\n\"Kaupungin ja ympäristön pankissa\", siitä kun kerrottiin kovin ikäviä\njuttuja. Sitä hän muuten sanoi aina aavistaneensakin ja oli sitä jo\nvuosia sitten ennustanut neiti Debora Jenkynsille, kun tämä tahtoi\nsijoittaa heidän pienen omaisuutensa sinne -- ainoa epäviisas teko,\nmihin tuo älykäs nainen hänen tietääkseen koskaan oli ryhtynyt (minun\ntietääkseni ainoa kerta, jolloin Debora oli menetellyt vastoin hänen\nneuvoansa). Mutta jos joitakin vastoinkäymisiä oli sattunut, minun ei\ntietenkään tarvinnut ajatella lähtöä Matty-neidin luota voidessani olla\nhänelle joksikin hyödyksi, ja niin edespäin.\n\n\"Keltä teidän kirjeenne on, hyvä ystävä? Minä sain hyvin kohteliaan,\njonkun Edwin Wilsonin allekirjoittaman kutsun, jossa minua pyydetään\nsaapumaan Drumblessa torstaina tämän kuun yhdentenäkolmatta pidettävään\ntärkeään 'Kaupungin ja ympäristön pankin' osakkaiden kokoukseen.\nTosiaan hyvin huomaavaista, että muistavat minua.\"\n\nEn halunnut kuulla tästä \"tärkeästä kokouksesta\", sillä vaikken\nliikeasioista paljoa tiennyt, pelkäsin, että tuo kutsu oli varmennus\nisäni sanoille. Mutta kun pahat uutiset aina saapuvat kyllin aikaisin,\nkatsoin parhaaksi olla mainitsematta pelostani ja kerroin hänelle vain,\nettä isäni voi hyvin ja lähetti hänelle terveisiä. Matty yhä käänteli\nkirjettään käsissänsä ja ihaili sitä. Vihdoin hän puhui:\n\n\"Muistan niiden kerran lähettäneen Deboralle aivan samanlaisen: mutta\nsitä en ihmetellytkään, sillä jokainen tiesi, kuinka teräväpäinen hän\noli. Pelkään, että minusta ei olisi heille suurta apua; jos tulee\nkysymys tileistä, olen pikemmin tiellä vain, sillä minä en osaa\npäässälaskua. Tiedän, että Deboralla oli halua lähteä, ja jopa hän\nsitä varten tilasi uuden päähineenkin; mutta kun kokouksen aika tuli,\noli hänellä paha nuha. Sitten ne lähettivät hänelle hyvin kohteliaan\nselostuksen siitä, mitä olivat tehneet. Olivat muistaakseni valinneet\nuuden johtajan. Luuletteko, että he haluavat minua avustamaan uuden\njohtajan vaalissa? Silloin varmaan heti valitsisin teidän isänne.\"\n\n\"Mutta isällä ei ole osakkeita siinä pankissa\", huomautin minä.\n\n\"Niin oikein, nyt muistan! Hän tietääkseni kovin varoitti Deboraakin\nniitä ostamasta. Mutta sisarellani oli liikeälyä, ja hän luotti aina\nomaan arvostelukykyynsä. Ja kah, pankki on kaiken aikaa suorittanut\nkahdeksan prosenttia!\"\n\nKun puolittain tiesin, kuinka asia oli, kävi puheenaihe minulle perin\ntuskalliseksi. Senvuoksi pidin parhaana kääntää keskustelun toisaalle\nja kysyin, mihin aikaan hänestä oli sopivinta mennä uusia muoteja\nkatsomaan. \"Ka, hyvä ystävä\", sanoi hän, \"asianlaita on näin: on\nvastoin sovinnaisia tapoja mennä ennen kahtatoista; mutta myöhemminhän\nsiellä on kaikki Cranfordin kansa, eikä ole hauskaa uteliaana tutkia\npukuja, nauhoja ja lakkeja kaiken maailman ihmisten katsellessa. Liika\nuteliaisuus ei tällaisissa tapauksissa koskaan ole hienoa. Debora osasi\naina käyttäytyä niin kuin ei viimeinen muoti olisi hänelle mitään\nuutta. Sen hän oli oppinut lady Arleylta, joka Lontoossa näki kaikki\nuudet muodit, kuten tiedätte. Ajattelin siis, että livahtaisimme sinne\ntänä aamuna melkein heti suuruksen jälkeen -- sillä minun tarvitsee\nostaa puoli naulaa teetä, -- ja sitten voisimme nousta yläkertaan\nmielin määrin tutkimaan malleja ottaaksemme tarkan selvän siitä,\nmihin kuosiin uusi sillkkipukuni on tehtävä. Ja kello kahdentoista\njälkeen voimme sitten palata sinne kevein mielin ja vapaina pukujen\najattelemisesta.\"\n\nAloimme jutella Matty-neidin uudesta silkkihameesta. Huomasin, että\ntämä oli todella ensi kerta hänen elämässään, kun hänen oli valittava\nitselleen jotakin tärkeätä; sillä vanhempi sisar oli aina ratkaissut\nasiat, olipa nuoremman maku mikä tahansa. On hämmästyttävää, kuinka\nihmiset pelkällä tahtonsa voimalla saavat muista voiton. Matty-neiti\nodotti kiiltävien kangaskääröjen näkemistä niin suurella riemulla kuin\njos hän siihen tarkoitukseen varaamallansa viidellä kultapunnalla\nvoisi ostaa myymälän kaikki silkit; ja muistaessani kerran lapsena\nkuluttaneeni kaksi tuntia lelukaupassa ennenkuin kykenin päättämään,\nmihin ihmekapineeseen tuhlaisin pienen hopeakolikkoni, olin hyvin\niloinen aikaisesta lähdöstämme, jotta rakas Matty-neiti saisi aikaa\nhämmästyksen ja ällistyksen tuottamaan riemuun.\n\nJos löytäisimme sopivaa merivihreätä, oli puku tehtävä senvärisestä\nkankaasta; ellemme, niin hän suosi maissin väristä, minä sensijaan\nhopeanharmaata; ja pohtiessamme kaistojen lukumäärää saavuimme myymälän\novelle. Ostaisimme teen, valitsisimme silkin ja sitten kiipeisimme\nrautaisia kiertoportaita entiselle ullakolle, joka nyt oli laitettu\nmuotien näyttelyhuoneeksi.\n\nHerra Johnsonin nuoret liikeapulaiset esiintyivät herttaisin hymynsä\nkasvoillaan ja parhaissa kaulaliinoissaan ja kiepahduttivat itsensä\nmyymäläpöydän yli ihmeellisen ketterästi. He tahtoivat heti saattaa\nmeidät yläkertaan; mutta noudattaen periaatetta \"ensin työ, sitten\nhuvi\" me pysähdyimme teetä ostamaan. Tässä Matty-neiti ilmaisi\nhajamielisyytensä. Jos hänelle milloin tahansa huomautettiin, että\nhän oli juonut vihreätä teetä, katsoi hän aina velvollisuudekseen\nvenyä valveilla puolet seuraavasta yöstä (tiedän hänen monta kertaa\nnauttineen sitä tietämättänsä, eikä juomalla silloin ollut unta\nhäiritsevää vaikutusta); ja vihreä tee oli siis taloudessa pannaan\njulistettu. Mutta tänään hän itse pyysi tuota turmiollista tavaraa\nluullen puhuvansa silkistä. Erehdys kuitenkin pian korjattiin, ja\nsenjälkeen silkkipakat asetettiin esille ja kankaat levitettiin\nnähtäväksi.\n\nTällä haavaa myymälä oli jokseenkin täynnä väkeä, sillä tänään oli\nCranfordissa toripäivä ja monet lähiseudun talolliset ja muut maalaiset\ntulivat sisään suorien tukkaansa ja vilkuen vauhkosti silmäluomiensa\nalta ikäänkuin haluten viedä rahtusen tätä tavatonta koreutta\nkotiin vaimolleen tai tyttärilleen ja kuitenkin tuntien itsensä\nhölmistyneiksi noiden sirojen puotimiesten, kirkasväristen shaalien\nja kirjavien kesäkarttuunien keskellä. Eräs rehdinnäköinen mies\nkuitenkin tunkeutui sen pöydän luo, jonka vieressä seisoimme, ja pyysi\nrohkeasti muutamia shaaleja nähdäkseen. Muut maalaiset pysyttelivät\nsekatavarakaupan puolella; mutta naapurimme nähtävästi oli liian\ntosissaan hyväsydämisesti ajatellessansa lemmitylleen, puolisolleen tai\ntyttärelleen vietäviä tuliaisia muistaakseen ujostella; ja pian aloin\nitsekseni miettiä, Matty-neitikö vai hän viivyttäisi myyjäänsä pitemmän\najan. Miehestä oli jokainen uusi shaali kauniimpi kuin aikaisemmin\nnäytetty; Matty-neiti taas hymyili ja huokaili jokaisen uuden\nkangaspakan esille tullen; toinen väri kohotti vastakohdallaan toisen\nloistoa, ja kaikki nuo eriväriset kankaat vieretysten ladottuina, sanoi\nhän, saisivat sateenkaarenkin rinnallaan vaalenemaan.\n\n\"Pelkään\", virkkoi hän epäröiden, \"että valitsenpa mitä tahansa,\njälkeenpäin toivoisin ottaneeni jotakin muuta. Katsokaapa tuota ihanaa\nheleänpunaista! Se olisi varsin lämmintä talvella. Kunpa voisin saada\neri puvun joka vuodenaikaa varten!\" lisäsi hän vaimentaen äänensä\nkuiskaukseksi -- kuten meillä Cranfordissa oli tapana, milloin\nlausuimme jonkun toivomuksen, jonka toteuttamiseen meillä ei ollut\nvaroja. \"Mutta\", jatkoi hän äänekkäämmin ja hilpeämpään sävyyn, \"niistä\nhuolehtiminen tuottaisi minulle paljon vaivaa, minkävuoksi tyytynen\nyhteen pukukankaaseen. Mutta millaisen nyt ostan, hyvä ystävä?\"\n\nSitten hän halukkaasti silmäili sinipunervaa keltatäpläistä kangasta\nminun vetäistessäni esille tyynen, harmaanvihreän silkin, joka\nkirkkaampien värien rinnalla oli jäänyt huomaamatta, mutta joka\nkaikessa vaatimattomuudessaan silti oli hyvää ainesta. Nyt kääntyi\nkuitenkin huomiomme naapuriimme. Hän oli valinnut noin kolmenkymmenen\nshillingin hintaisen shaalin, ja hänen kasvoillaan säteili leveä,\nonnellinen hymy, jonka epäilemättä aiheutti ajatus jollekin Mollylle\ntai Jennylle aiotusta hauskasta yllätyksestä. Hän oli kiskonut\nhousuntaskustaan nahkaisen lompakon ja tarjonnut viiden punnan seteliä\nmaksuksi shaalista ja joistakin kääröistä, jotka sekatavarain osastosta\nolivat tuodut hänen eteensä. Ja juuri tässä kohdassa huomiomme kiintyi\nhäneen. Puotipalvelija tarkasteli seteliä hämillään ja epäilevästi.\n\n\"Kaupungin ja ympäristön pankista! En tiedä varmasti, sir, mutta\nmuistelen, että minua juuri tänä aamuna varoitettiin tämän pankin\nseteleistä. Menenpä kysymään herra Johnsonilta, sir; mutta pelkään,\nettä minun on vaivattava teitä maksamaan kovassa rahassa tai jonkun\nmuun pankin setelillä.\"\n\nEn ole koskaan huomannut kenenkään kasvojen niin äkkiä saavan\nkauhistunutta ja ällistynyttä ilmettä. Tuon nopean muutoksen näkeminen\noli melkein säälittävää.\n\n\"Tuhat tulimmaista!\" huudahti hän lyöden nyrkkinsä pöytään ikäänkuin\nkoettaaksen, kumpi oli kovempi. \"Se puhuu ikäänkuin setelejä ja kultaa\nsaisi poimimalla.\"\n\nMiestä tarkatessaan Matty-neiti oli osanotosta unohtanut silkkipukunsa.\nEn luule hänen kuulleen pankin nimeä ja hermostuneessa pelokkuudessani\nkoetin estää häntä sitä kuulemastakin ja aloin senvuoksi ihailla\nkeltatäpläistä sinipunervaa hamekangasta, jonka hetkinen sitten olin\nkokonaan tuominnut. Mutta siitä ei ollut apua.\n\n\"Mikä pankki se oli? Tarkoitan, minkä pankin seteli se oli?\"\n\n\"'Kaupungin ja ympäristön pankin.'\"\n\n\"Näyttäkääs\", sanoi hän tyynesti puotimiehelle ottaen paperin\nhiljaa hänen kädestään, kun hän toi sen takaisin maanviljelijälle\npalautettavaksi. Herra Johnson oli kovin pahoillaan, mutta hänen\nsaamiensa tietojen mukaan tuon pankin antamat setelit olivat tuskin\narvokkaammat kuin se paperi, jolle ne olivat painetut.\n\n\"En käsitä\", kuiskasi Matty-neiti minulle. \"Sehän on meidän pankkimme?\n-- 'Kaupungin ja ympäristön pankki'?\"\n\n\"Niin on\", myönsin. \"Tämä sinipunerva silkki sopii mielestäni osavasti\nuuden myssynne nauhoihin\", jatkoin kohottaen poimuja siten, että valo\nlankesi niille, ja toivoen, että mies rientäisi tiehensä. Samalla\nkuitenkin välähti mielessäni uusi kysymys, jota en vielä ollut\ntullut ajatelleeksi: Menettelinkö viisaasti tai oikein salliessani\nMatty-neidin ostaa tuon kalliin kankaan, jos pankin asiat todella\nolivat niin huonot kuin setelin epäämisestä saattoi päättää?\n\nMutta ystävättäreni otti päälleen hänelle ominaisen pehmeän arvokkaan\nmuodon, jota hän ei usein käyttänyt, mutta joka kuitenkin puki häntä\nperin hyvin, ja laskien kätensä hiljaa omalleni virkkoi:\n\n\"Älkäämme välittäkö silkeistä juuri tällä haavaa, ystäväni. En ymmärrä\nteitä, herraseni\", lausui hän sitten liikeapulaiselle, joka oli\nmaanviljelijää palvellut. \"Onko tämä väärennetty seteli?\"\n\n\"Eipä suinkaan, madam. Seteli on kyllä oikea laatuaan; mutta sen,\nnähkääs, on laskenut liikkeelle osakepankki, jonka huhuillaan olevan\nvararikon partaalla. Herra Johnson täyttää vain velvollisuutensa, hyvä\nneiti, kuten herra Dobsonkin epäilemättä myöntää.\"\n\nMutta herra Dobson ei voinut vastata vetoavaan kumarrukseen millään\nherttaisella hymyllä. Hän käänteli paperia hajamielisesti sormiensa\nvälissä katsellen varsin synkästi kääröä, joka sisälsi hänen äsken\nvalitsemansa shaalin.\n\n\"Tämän on kova kolaus köyhälle miehelle, joka ansaitsee jokaisen rovon\notsansa hiellä\", sanoi hän. \"Mutta eihän sitä sitten voi auttaa. Teidän\non otettava shaalinne takaisin, hyvä mies; Lizzie saa vielä jonkun\naikaa käyttää vanhaa viittaansa. Nuo viikunat pienokaisille -- lupasin\nniitä heille tuoda -- minä kuitenkin otan; mutta tupakan ja nuo muut\ntavarat...\"\n\n\"Minä annan teille viisi kultapuntaa setelistä\", sanoi Matty-neiti.\n\"Tässä on luullakseni tapahtunut joku suuri erehdys; sillä minulla on\nsiinä pankissa osakkeita, ja varmaan minulle olisi ilmoitettu, jos\nasiat olisivat menneet vinoon.\"\n\nKauppapalvelija kuiskasi myymäläpöydän yli pari sanaa Matty-neidin\nkorvaan.\n\n\"Kenties olette oikeassa\", sanoi tämä. \"En väitäkään ymmärtäväni\nliikeasioita. Tiedän vain, että jos pankki tekee vararikon ja jos\nrehelliset ihmiset menettävät rahansa siksi, että ovat vastaanottaneet\npapereitamme... en osaa selittää ajatustani\", keskeytti hän äkkiä,\nhuomaten aloittaneensa pitkän lausejakson neljän henkilön kuullen.\n\"Mutta mielelläni vaihtaisin kultani tuohon seteliin, jos sallitte\",\njatkoi hän kääntyen maanviljelijään, \"ja sitten voitte viedä shaalin\nvaimollenne. Kyllähän tulen toimeen ilman uutta hametta vielä jonkun\npäivän\", lisäsi hän puhuen minulle. \"Sitten asia epäilemättä jo\nselviääkin.\"\n\n\"Mutta jos selviää väärin päin?\" huomautin.\n\n\"No, sittenhän olen osakkeenomistajana menetellyt vain tavallisen\noikeudentunnon mukaan antaessani tälle kunnon miehelle hänen rahansa\ntakaisin. Siitä olen omassa tajunnassani aivan selvillä; mutta\nenhän koskaan osaa puhua yhtä ymmärrettävästi kuin muut. Antakaahan\nminulle vain setelinne, herra Dobson, ja maksakaa ostoksenne näillä\nkultarahoilla.\"\n\nMies katsahti häneen äänettömän kiitollisena -- liian ällistyneenä\npukeakseen kiitollisuuttaan sanoiksi; mutta hän epäröitsi minuutin pari\nhypistellen seteliänsä.\n\n\"En suinkaan soisi toisen menettävän minun tähteni, jos menetyksestä on\nkysymys; mutta viisi puntaa, nähkääs, on melkoinen summa perheelliselle\nmiehelle, ja koska sanotte, että seteli varmaankin parin päivän päästä\non jälleen kullan arvoinen.\"\n\n\"Siitä ei ole mitään toiveita, ystäväni\", sanoi kauppamies.\n\n\"Sitä suurempi syy on minulla se lunastaa\", virkkoi Matty-neiti\ntyynesti. Hän työnsi viisi kultapuntaansa miestä kohti, joka verkalleen\nlaski setelinsä pöydälle niiden vastineeksi. \"Kiitos. Tahdon odottaa\npari päivää ennenkuin ostan näitä silkkejä; ehkä teillä silloin on\nsuurempi valikoima. Menemmekö nyt yläkertaan?\"\n\nTutkimme muoteja niin tarkasti, uteliaasti ja hartaasti kuin olisi\nniiden mukaan ommeltava pukukangas jo ollut ostettu. En voinut huomata,\nettä pieni välikohtaus alhaalla myymälässä oli vähääkään hillinnyt\nMatty-neidin uteliaisuutta hihojen muodon ja liepeiden kuosin suhteen.\nPari kertaa lausuimme toisillemme mielihyvämme sen johdosta, että\nsaimme näin häiritsemättä ja kahdenkesken katsella päähineitä ja\nshaaleja; mutta kaiken aikaa sentään epäilin, tapahtuiko se aivan\nmuiden näkemättä, sillä vähän väliä näin vilaukselta päällystakkien\nja viittojen takaa kurkistelevan olennon, kunnes taitavalla liikkeellä\njouduin katselemaan neiti Polea kasvoista kasvoihin. Hänkin oli\naamupuvussa (sen pääasiallisena erikoispiirteenä oli, että hän oli\nhampaitta ja käytti harsoa sen puutteen peittämiseksi) ja oli tullut\nsamalle asialle kuin mekin. Mutta hän poistui nopeasti koska hänellä\nmuka oli paha päänkivistys, minkävuoksi hän sanoi olevansa haluton\nkeskusteluun.\n\nTullessamme alas myymälään kohtelias herra Johnson oli meitä\nodottelemassa. Hän oli kuullut setelin kultaanvaihtamisesta ja\ntosiystävällisin tuntein, mutta hiukan tahdittomasti tahtoi lausua\nosanottonsa Matty-neidille ja vakuuttaa hänelle, kuinka asianlaita\noikeastaan oli. Minä saatoin vain toivoa, että hänen kuulemansa huhu\noli liioiteltu, sillä hän sanoi, että ystävättäreni osakkeet olivat\nnollan arvoiset ja ettei pankki kyennyt suorittamaan edes shillingiä\npunnasta. Olin iloinen, että Matty-neiti vieläkin näytti hiukan\nepäuskoiselta; mutten tiennyt paljonko siinä oli totta ja paljonko\nteeskentelyä, tämänlaatuinen itsensähillitseminen kun näkyi olevan\ntavallista Matty-neidin asemassa oleville Cranfordin naisille, joiden\nmielestä heidän arvokkuutensa olisi joutunut vaaraan, jos olisivat\nvähimmässäkään määrässä ilmaisseet kummastusta, säikähdystä tai muita\nsentapaisia tunteita alempiarvoisille tai julkisessa myymälässä.\n\nKotimatkalla olimme kuitenkin hyvin vaiteliaat. Häpeän tunnustaa,\nmutta luulen olleeni jokseenkin suuttunut ja kiusaantunut Matty-neidin\nkäytöksestä, kun hän niin itsepintaisesti vaihtoi setelin itselleen.\nOlin hartaasti toivonut hänen saavan uuden silkkipuvun, jota hän\nkipeästi kaipasi. Tavallisesti hän oli niin epäröivä, että ken tahansa\nsaattoi kääntää hänen päänsä. Tässä tapauksessa olin tuntenut, että oli\nturhaa sitä yrittääkään, mutta sittenkin tulos suututti minua.\n\nMiten olikaan, kello kahdentoista jälkeen kumpikin meistä tunnusti,\nettä uteliaisuutemme muoteihin nähden oli tyydytetty, ja myönsimme\nolevamme hiukan väsyneetkin (oikeastaan se oli alakuloisuutta) emmekä\nsenvuoksi halunneet uudestaan lähteä näyttelyyn. Mutta silti emme\nsanallakaan maininneet setelistä ennenkuin aivan äkkiä jokin riivasi\nminut kysymään Matty-neidiltä, katsoiko hän velvollisuudekseen\ntarjota kultapuntia kaikista tapaamistaan 'Kaupungin ja ympäristön\npankin' papereista. Olisin tahtonut purra kieleni poikki samalla\nhetkellä, kun nuo sanat olivat päässeet suustani. Hän katsahti minuun\njokseenkin surumielisesti ikäänkuin olisin tuonut uuden levottomuuden\naiheen hänen muutenkin hämmentyneeseen mieleensä, eikä hän tuokioon\nvirkkanut mitään. Sitten hän sanoi -- oma rakas Matty-neitini -- ilman\npienintäkään moitteen värähdystä äänessään:\n\n\"Hyvä ystävä, en koskaan ole otaksunut, että minulla on niin sanottu\n'hyvä pää'; ja usein on minulle kylläkin vaivaloista ratkaista, mitä\nminun kussakin eteeni sattuvassa tilaisuudessa on tehtävä. Olin hyvin\nkiitollinen -- olin hyvin kiitollinen, että tänä aamuna käsitin\nvelvollisuuteni nähdessäni tuon miesparan seisovan edessäni; mutta\nminulle on jokseenkin tukalaa ajatella ja yhä ajatella mitä tekisin,\njos sellaista ja sellaista tapahtuisi. On mielestäni parempi odottaa,\nkunnes näen, kuinka asia todella päättyy, enkä epäile, että sitten\njoku keino keksitään, kunhan en vain edeltäpäin liiaksi hermostu ja\nhätäänny. Tiedätte, hyvä ystävä, etten ole samanlainen kuin Debora. Jos\nDebora olisi elänyt, varmaan hän olisi pitänyt huolta, etteivät olisi\npäästäneet asioita luisumaan tälle kannalle.\"\n\nKummallakaan meistä ei ollut paljoa ruokahalua päivällistä syödessämme,\nvaikka yritimme jutella hilpeästi vähäpätöisistä asioista. Palattuamme\npäivätupaan Matty-neiti avasi pöytälaatikkonsa ja alkoi tarkastaa\ntilikirjojaan. Kaduin niin kovin aamuisia sanojani, etten rohjennut\nluulotellakaan voivani häntä siinä avustaa; jätin hänet mieluummin\nyksikseen, kun hän otsa miettiväisissä rypyissä silmällään seurasi\nkynäänsä viivoitettua sivua ylös ja alas. Vihdoin hän sulki kirjan,\nlukitsi laatikon ja tuli luokseni vetäen tuolin minun tuolini viereen\nistuessani siinä murheellisena murjottaen takkavalkean edessä. Pistin\nvaivihkaa käteni hänen kämmeneensä; hän puristi sitä, mutta ei sanonut\nmitään. Viimein hän lausui pakollisen levollisella äänellä: \"Jos se\npankki tekee vararikon, niin menetän sataneljäkymmentäyhdeksän puntaa\nkolmetoista shillingiä ja neljä pennyä vuodessa; ja minulle jää\nvain kolmentoista punnan vuositulo.\" Minä puristin voimakkaasti ja\ntiukasti hänen kättänsä, tietämättä, mitä sanoisin. Vähää myöhemmin\noli liian pimeä nähdäkseni hänen kasvojansa; tunsin hänen sormiensa\nsuonenvedontapaisesti hiipivän kouraani ja siitä tiesin, että hän aikoi\njälleen puhua. Kuulin nyyhkytystä hänen äänessään, kun hän sanoi:\n\"Toivoakseni se ei ole syntiä -- ei ole syntiä -- mutta, ah, olen hyvin\niloinen, että Debora-parka säästyi tästä! Hän ei olisi enää voinut\nnäyttäytyä ihmisten ilmoilla -- hän oli niin ylevä ja jaloluontoinen.\"\n\nTämä oli kaikki, mitä hän lausui sisaresta, joka oli itsepintaisesti\nsijoittanut heidän pienet varansa tuohon onnettomaan pankkiin. Sinä\niltana sytytimme kynttilän tavallista myöhemmin, ja siksi kun sen valo\nsai meidät häpeämään vaitioloamme, istuimme yhdessä perin äänettöminä\nja murheellisina.\n\nTeen jälkeen lähdimme kuitenkin tavanmukaiselle kävelyllemme pakottaen\nitsemme hilpeyteen (mikä pian muuttui tavallaan todelliseksikin) tiellä\njutellen tuosta ainaisesta ihmeestä, lady Glenmiren kihlauksesta.\nMatty-neiti alkoi jo melkein pitää sitä hyvänä asiana.\n\n\"En tahdo kieltää, että miehistä on taloudessa vastusta -- en puhu\nomasta kokemuksestani, sillä isä oli hyvin siisti ja kuivasi sisälle\ntullessaan jalkineensa yhtä huolellisesti kuin nainen konsaan. Mutta\nmiehet tietävät yleensä paremmin, kuinka vaikeissa olosuhteissa on\nmeneteltävä, ja on hyvin hauskaa, kun on joku tuki, johon tarpeen\ntullen voi nojata. Sensijaan, että ajelehtisi ympärinsä tietämättä,\nmihin asettua, lady Glenmire on varma hyvästä kodista sellaisten\nystävällisten naapurien piirissä kuin kunnon neiti Pole ja rouva\nForrester. Herra Hoggins on sitäpaitsi varsin komea mies; ja elleivät\nhänen tapansa olekaan kovin silatut, niin olen tuntenut perin\nhyväsydämisiä ja nerokkaitakin ihmisiä, jotka eivät olleet maailman\nsilmissä hienostuneita, mutta olivat sekä uskollisia että helliä.\"\n\nHän vaipui hiljaa haaveilemaan herra Holbrookista, enkä minä häntä\nkeskeyttänyt. Olin kiintynyt kehittämään tuumaa, mikä jo useita päiviä\noli liikkunut mielessäni, mutta minkä pankkia uhkaava vararikko oli\nkypsyttänyt ratkaisuun. Sinä iltana Matty-neidin mentyä levolle minä\nsytytin salavihkaa kynttilän uudestaan ja istuuduin päivätupaan\nkyhäämään kirjettä aga Jenkynsille -- kirjettä, joka vetoaisi hänen\ntunteisiinsa, jos hän oli Peter, mutta näyttäisi pelkkien kuivien\ntosiseikkojen kertomiselta, jos hän oli vieras. Kirkon tornikello löi\nkaksi ennenkuin olin lopettanut.\n\nSeuraavana aamuna saapui uutisia sekä virallisia että muunlaisia,\njotka kertoivat, että 'Kaupungin ja ympäristön pankki' oli lopettanut\nmaksunsa. Matty-neiti oli menettänyt omaisuutensa.\n\nHän koetti puhua minulle levollisesti; mutta tullessaan siihen\ntosiseikkaan, että hänelle jäi vain viisi shillingiä viikossa\nelääkseen, hän ei voinut pidättää muutamia kyyneleitä.\n\n\"En minä itseni vuoksi itke, rakas ystävä\", sanoi hän kuivaten\nsilmänsä. \"Luulen itkeväni, perin typerää kylläkin, senvuoksi että\näitini tätä kovin surisi, jos hän tietäisi. Hän huolehti meistä aina\nenemmän kuin itsestään. Mutta monella köyhällä ihmisellä on vielä\nvähemmän, enkä minä ole järin tuhlaavainen. Ja, Jumalan kiitos, kun\nlampaanniska, Marthan palkka ja asunnon vuokra ovat maksetut, minulla\nei ole äyriäkään velkaa. Martha-rukka! Kai häntä surettaa lähteä\nluotani.\"\n\nMatty-neiti hymyili minulle kyyneltensä läpi ja hän olisi mielellään\nsuonut minun näkevän ainoastaan hymyn, vaan ei kyyneleitä.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU\n\n\"Hädässä ystävät tutaan\"\n\n\nOli opiksi minulle, ja arvelen, että olisi ollut monille muillekin,\nnähdä, kuinka Matty-neiti heti ryhtyi niihin rajoituksiin taloudessaan,\njotka hän muuttuneissa olosuhteissaan tiesi välttämättömiksi. Hänen\nmentyään alakertaan puhumaan Marthalle sieppasin esille aga Jenkynsille\nlaatimani kirjeen ja lähdin signorin asunnolle saadakseni tarkan\nosoitteen. Otin signoralta vaitiolo-lupauksen; ja tämän sotilasmaisissa\ntavoissa esiintyikin taipumusta harvapuheisuuteen ja pidättyväisyyteen,\njoten hän aina lausui mahdollisimman vähän, ellei ollut kovin\nkiihoittuneessa mielentilassa. Vielä varmemmaksi salaisuuteni\nsäilymisestä teki minut se seikka, että signor nyttemmin oli kylliksi\ntoipunut ajatellakseen matkustamista ja ryhtyäkseen muutaman päivän\npäästä jälleen taikatemppuja esittämään, jolloin hän vaimonsa ja pikku\nPhoeben kanssa lähtisi Cranfordista.\n\nTapasin hänet parhaillaan katselemassa isoa mustan ja punaisen kirjavaa\nilmoituslippua, jossa mainittiin signor Brunonin kyvyistä ja josta\npuuttui vain sen kaupungin nimi, missä hän ensi kerralla esiintyisi.\nHän ja hänen vaimonsa olivat niin syventyneet tutkistelemaan, missä\nkohdassa punaiset kirjaimet tekisivät parhaan vaikutuksen -- ehkäpä\notsikossa, -- että kesti kotvan aikaa ennenkuin sain kysymykseni\nkahdenkesken tehdyksi rouvalle, sittenkun ensin olin useankin kerran\nlausunut mielipiteeni ilmoituspaperin sommittelusta, joiden neuvojeni\njärkevyyttä heti senjälkeen yhtä vilpittömästi epäilin kuultuani\nsignorin esittämät syyt ja huomautukset tässä tärkeässä asiassa.\nVihdoin sain osoitteen, ääntämisen mukaan tavattuna, ja hyvin\nkummalliselta se näytti.\n\nPistin lähetykseni kotimatkalla postilaatikkoon ja sitten jäin\nhetkiseksi katselemaan puulevyä ammottavine rakoineen, joka eroitti\nminut vastikään kädessäni pitämästäni kirjeestä. Tuntui kuin tämä olisi\nollut osa elämästäni, mikä palaamatta oli minut jättänyt. Se keinuisi\nmeren aaltojen paiskelemassa laivassa, pirskoittuisi ehkä ulapan\nsuolaisella vedellä ja sitä kuljetettaisiin palmupuiden alla kaikkien\ntropiikkimaan tuoksujen hivelemänä. Pieni paperiliuska, tunti sitten\nniin tutunomainen ja jokapäiväinen, oli lähtenyt pitkälle retkelleen\noutoihin villeihin seutuihin Ganges-virran tuolle puolen! Mutta\nminulla ei ollut paljoa aikaa tähän mietiskelyyn. Kiirehdin kotiin,\njotta Matty-neiti ei minua kaipaisi. Martha avasi minulle oven, kasvot\nitkusta turvonneina. Heti minut nähtyään hän purskahti uuteen itkuun\nja tarttuen käsivarteeni laahasi minut sisälle ja paiskasi oven kiinni\nkysyäkseen minulta oliko kaikki, mitä Matty-neiti oli sanonut, aivan\ntotta.\n\n\"Minä en koskaan jätä häntä! Ei, sitä en tee. Minä sanoin sen sille, ja\nminä sanoin, etten voinut käsittää, kuinka hän raski sanoa minut ylös.\nMinä en hänenä olisi juljennut sitä tehdä. Silloinhan olisin ollut\nsamanlainen epäkelpo kuin rouva Fitz-Adamin Rosy, joka jätti paikkansa\npalkan tähden oltuaan samassa perheessä seitsemän ja puoli vuotta.\nSanoin, etten minä ollut mokoma mammonan palvelija ja että minä kyllä\ntiesin, milloin olin saanut kunnon emännän, jos ei emäntä tiennytkään,\nmilloin oli saanut kunnon piian.\"\n\n\"Mutta, Martha\", pistin minä väliin hänen kuivatessaan silmiään.\n\n\"Ei mitään muttia, pyydän\", vastasi hän puolusteluuni.\n\n\"Kuuntelehan toki järkipuhetta...\"\n\n\"Minä en tahdo kuunnella järkipuhetta\", sanoi hän nyt täydellisesti\nhalliten äänensä, joka äsken oli miltei tukehtunut nyyhkytyksiin.\n\"Järjellä tarkoitetaan aina sellaista, mitä jollakulla toisella on\nsanottavaa. Mutta minun sanottavani on mielestäni kylliksi järkevää.\nÄlkää järkeilkö minun kanssani, sanon minä ja siinä sanassani pysyn.\nMinulla on rahoja säästöpankissa ja vaatteita on minulla pitkäksi aikaa\nenkä minä neiti Matildan luota lähde. En, vaikka hän sanoisi minut ylös\nkaksikymmentäneljä kertaa vuorokaudessa.\"\n\nTyttö pani kätensä puuskaan osoittaakseen uhmailevansa minua; enkä\ntosiaan tiennyt, mitä vastaväitteitä olisin voinut tehdäkään; sillä\nkäsitin hyvin, että Matty-neidin yhä riutuva terveys teki hänelle\ntällaisen hartaan ja uskollisen palvelijan avun tarpeelliseksi.\n\n\"No...\" sanoin minä vihdoin.\n\n\"Olen kiitollinen, että aloitatte siihen sävyyn! Jos olisitte\ntaas kinaillut vastaan, kuten äsken aioitte tehdä, en olisi teitä\nkuunnellut. Nyt voitte jatkaa.\"\n\n\"Tiedän, että Marthan poislähtö olisi suuri tappio Matty-neidille...\"\n\n\"Sitä minä sille sanoin. Semmoinen tappio, että saisi sitä ikänsä\nsurra\", ehätti Martha voitonriemuisesti.\n\n\"Hänelle jää kuitenkin niin vähän... niin vähän elääkseen, etten tällä\nhaavaa tiedä, mistä hän saisi Marthalle ruokaa -- vaikeata hänen on\nhankkia riittävästi itsellensäkään. Ilmoitan sinulle tämän, Martha,\nkoska tunnen olevasi Matty-neidin ystävä; mutta sinä tiedät, ettei hän\nsoisi siitä puhuttavan.\"\n\nTämä oli nähtävästi vielä synkempi kuva asiaintilasta kuin mitä\nMatty-neiti oli hänelle esittänyt, sillä Martha istahti ensimmäiselle\nkäsillä olevalle tuolille ja pillahti rajuun itkuun. (Olimme seisoneet\nkeittiössä.)\n\nVihdoin hän laski esiliinansa alas ja katsahtaen vakavasti minuun\nkysyi: \"Senkö vuoksi neiti Matty ei käskenyt laittamaan putinkia\ntänään? Hän sanoi, ettei juuri välittänyt makeista ruuista ja että\nhän ja te tyytyisitte hiillostettuun lampaan kylkipaistiin. Mutta\nminäpä yllätän hänet. Älkää hiiskuko mitään, mutta minä laitan hänelle\nputinkia, ja sellaista putinkia, josta hän pitää. Minä maksan sen itse.\nPakottakaa hänet vain se syömään. Monen suru on lauhtunut, kun on\nnähnyt maukkaan ruokalajin edessään pöydällä.\"\n\nOlin jokseenkin iloinen, että Marthan tarmo oli kääntynyt putinkin\nvalmistuksen välittömään ja käytännölliseen hommaan, sillä siten\nvältimme tukalan väittelyn siitä, oliko hänen jäätävä Matty-neidin\npalvelukseen vai lähdettävä. Hän alkoi sitoa vyötäisilleen puhdasta\nesiliinaa ja valmistautua menemään puotiin ostamaan voita, munia ja\nmuuta, mitä saattaisi tarvita. Hän ei tahtonut käyttää keittämiseensä\nrahtuakaan talossa olevia aineksia, vaan meni vanhan teekannun luo,\njonka sisään hänen yksityiset rahavaransa olivat talteen pannut, ja\notti sieltä riittävän summan.\n\nTapasin Matty-neidin sangen hiljaisena ja melkoisen murheellisena;\nmutta sitten hän koetti minun tähteni hymyillä. Päätettiin, että\nminä kirjoittasin isälleni ja pyytäisin häntä saapumaan kanssamme\nneuvottelemaan, ja niin pian kuin kirje oli lähetetty aloimme\nlaatia tulevaisuudensuunnitelmia. Matty-neiti oli tuuminut vuokrata\nyhden ainoan huoneen ja pitää niin paljon huonekaluistaan kuin oli\nvälttämätöntä sen sisustamiseen, sitten myydä loput ja elää hiljakseen\nniillä varoilla, jotka hänelle jäivät, kun vuokra oli suoritettu. Minä\npuolestani olin kunnianhimoisempi enkä tyytynyt niin vähään. Ajattelin\nkaikkea, millä keski-iän sivuuttanut naishenkilö sillä sivistystasolla,\njoka oli yleinen säätyläisnaisille viisikymmentä vuotta sitten,\nvoisi ansaita toimeentulonsa tai sitä parantaa, sanottavasti\nmenettämättä yhteiskunnallisesta arvostansa; mutta vihdoin syrjäytin\ntämän viimeisenkin ehdon ja aloin ylimalkaan miettiä, mitä ihmeessä\nMatty-neiti voisi puuhata.\n\nOpetustoimi oli tietysti ensimmäinen ala, mikä johtui mieleeni. Jos\nMatty-neiti voisi opettaa lapsille jotakin, toisi se hänet niiden\npienien keijukaisten joukkoon, joista hänen sielunsa niin riemuitsi.\nMuistelin mielessäni hänen kykyjänsä. Kerran olin hänen kuullut\nsanovan, että hän osasi soittaa pianolla: \"_Ah! vous dirai-je, maman_?\"\nMutta siitä oli pitkä, pitkä aika; tuo heikko soitannollisen taidon\nhäivä oli haihtunut vuosia sitten. Hän oli myöskin kerran osannut\npiirustaa hyvin sieviä malleja musliinikirjailuihin asettamalla\nkappaleen hopeapaperia jäljennettävän kuvion päälle ja pitämällä\nmolempia ikkunaruutua vasten merkitessään pyällykset ja silmukanreiät,\nMutta siihen rajoittuikin hänen piirustuskykynsä, enkä luullut, että\nsillä pitkälle pääsisi. Mitä taasen tuli vakavaan englantilaiseen\nkasvatukseen -- korutöihin ja maantiedon opettamiseen pallojen avulla,\n-- joissa aineissa tyttökoulun opettajatar kehui hänen opinahjoonsa\nlähetettyjä Cranfordin liikkeenharjoittajien ja ammattilaisten tyttäriä\nopastavansa, niin Matty-neidin silmät alkoivat käydä heikoiksi, ja\nepäilin kykenikö hän eroittamaan säikeiden lukumäärän villakankaan\nmallissa tai oikein arvostelemaan kuningatar Adelaiden kasvojen eri\nvivahduksia, joita Cranfordissa silloin muodissa olevassa esivallalle\nuskollisessa korukudonnassa tavoiteltiin. Maata esittävän pallon\nkäsittelyä en muuten itsekään ymmärtänyt, joten tuskin osasin oikein\narvioida Matty-neidin kykyä tämän tiedonhaaran opettamisessa; mutta\nminusta tuntui, että päiväntasaajat, käännepiirit ja muut tuollaiset\nsalaperäiset, kuvitellut kaaret olivat hänelle tosiaan perin hämäriä\nviivoja ja että hän katseli eläinradan merkkejä vain jäännöksenä\nnoituuden ja taikaoppien aikakaudelta.\n\nSe, mistä Matty-neiti taiteitten alalla erityisesti ylpeili, oli\nerivärisestä paperista valmistettujen ja sulkien muotoisiksi\nleikattujen kynttilänsytyttäjäin eli \"tuohusten\" (kuten hän itse halusi\nniitä nimittää) tekeminen ja kauniisti kirjailtujen sukkanauhojen\nkutominen. Saadessani lahjaksi tuollaisen sirotekoisen parin olin\nkerran sanonut tuntevani kiusausta pudottaa toisen niistä kadulle\nihailtavaksi; mutta näin tämän pienen pilan (ja perin pienihän se oli)\nsuuresti kiusaavan hänen säädyllisyydentunnettaan, ja hän otti asian\nniin vakavasti, että säikähtyneenä pelkäsi kiusauksen minulle jonakuna\npäivänä käyvän liian voimakkaaksi, minkävuoksi ihan kaduin, että\nolin rohjennut tuon viattoman leikin laskea. Tällaisten taiteellisen\nhuolekkaasti kudottujen sukkanauhojen, heleävärisen sytytinkimpun\ntai salaperäisen omituisesti silkkilankaan punotun korttisarjan\nlahjoittaminen olivat Matty-neidin hyvin tunnettuja suosion merkkejä.\nMutta maksaisiko kukaan siitä, että heidän lapsilleen opetettaisiin\nnäitä taitoja, tai suostuisiko Matty-neiti maallisesta mammonasta\nmyymäänkään sitä näppäryyttä, jolla hänen sormensa sommittelivat näitä\nhäntä rakastaville henkilöille arvokkaita pikku esineitä?\n\nJohduin sitten ajattelemaan lukemista, kirjoitusta ja laskentoa. Mutta\nlukiessaan joka aamu kohdan raamatusta hän aina yskähti tullessaan\npitkiin sanoihin. Epäilin hänen kykyänsä suoriutua sukutauluja\nesittävästä luvusta, vaikka olisi kuinka monta kertaa yskäissyt.\nHänen käsialansa oli selvää ja siroa -- mutta oikeinkirjoitus! Hän\nnäkyi ajattelevan, että mitä poikkeuksellisempaa se oli ja mitä\nenemmän vaivaa se hänelle tuotti, sitä suurempi kohteliaisuus se oli\nkirjeen saajalle. Sanat, jotka hän yleensä tavasi aivan oikein minulle\nkirjoitellessaan, muuttuivat kovin arvoituksellisiksi hänen kirjeissään\nisälleni.\n\nEi, ei ollut mitään, jota hän voisi opettaa Cranfordin nousevalle\nsukupolvelle, elleivät pienokaiset olisi halunneet kernaasti oppia\nja omaksua hänen kärsivällisyyttänsä, hänen nöyryyttänsä, hänen\nlempeyttänsä sekä hänen levollista tyytyväisyyttänsä kaikkeen, mitä\nhän ei osannut. Harkitsin harkitsemistani, kunnes Martha, jonka kasvot\nolivat itkusta pullistuneet ja turvonneet, tuli ilmoittamaan, että\npäivällinen oli valmis.\n\nMatty-neidillä oli muutamia pikku omituisuuksia, joita Martha oli\ntaipuvainen katselemaan huomiota ansaitsemattomina oikkuina tai\nlapsellisina päähänpistoina, joista kahdeksankuudetta vuoden vanhan\nnaisen hänen mielestään kai olisi tullut yrittää vapautua. Mutta\ntänään kaikesta oli otettu mitä huolellisimmin vaari. Leipä oli\nleikattu Mattyn mielenmukaisiksi siroiksi viipaleiksi, jotka hänestä\nolivat niin hauskannäköisiä, koska hänen äitinsä oli halunnut ne\nsiihen tapaan leikattaviksi; ikkunaverho oli vedetty niin pitkälle,\nettä se esti näkemästä naapurin tallin ikävää, tiiliseinää, mutta ei\nkuitenkaan sulkenut silmältä keväiseen rehevyyteensä puhkeavan poppelin\nhentoa, lehtevää vihannuutta. Marthan äänensävy hänen Matty-neitiä\npuhutellessaan oli tänään aivan samanlainen kuin millä tämä rehti,\nsuorasanainen, silaamaton palvelijatar tavallisesti puhutteli vain\npieniä lapsia ja jota en ollut hänen vielä koskaan kuullut käyttävän\naikuisille.\n\nOlin unohtanut mainita Matty-neidille putingista ja pelkäsin, ettei\nhän tekisi sille täyttä oikeutta, sillä hänellä oli tänään ilmeisesti\nhuono ruokahalu. Senvuoksi käytin tilaisuutta ilmoittaakseni hänelle\nsalaisuuden, kun Martha poistui huoneesta korjatessaan lihan\npöydästä. Mattyn silmät täyttyivät kyynelistä, eikä hän voinut puhua\nilmaistakseen kummastusta tai iloa Marthan palatessa kantaen korkealla\nherkkua, joka mitä ihmeellisimmän taitavasti oli muovattu makaavaa\nleijonaa esittämään. Marthan kasvot säteilivät ylpeästä ilosta hänen\nasettaessaan sen pöydälle Matty-neidin eteen riemastuneesti huudahtaen:\n\"Kas tuossa!\"\n\nMatty-neiti tahtoi lausua kiitoksensa, mutta ei voinut. Senvuoksi\nhän tarttui Marthan käteen ja puristi sitä lämpimästi. Tällöin tyttö\npurskahti itkemään, ja töin tuskin voin itsekään pysyä tarpeellisen\nlevollisena. Martha syöksähti ulos huoneesta, ja Mattyn täytyi rykäistä\npari kertaa ennenkuin sai sanaa suustansa. Vihdoin hän lausui: \"Tekisi\nmieleni säilyttää tämä putinki lasikuvun alla, rakas ystävä!\" Ajatus\nkorinttisilmäisen makaavan leijonan korottamisesta kunniapaikalle\nuuninreunustalle kutkutti hysteeristä mielikuvitustani ja alkoi minua\nnaurattaa, mikä jonkun verran kummastutti Matty-neitiä.\n\n\"Olen tosiaan, hyvä ystävä, eläessäni nähnyt rumempiakin esineitä\nlasikuvun alla\", sanoi hän.\n\nNiin olin kyllä itsekin, vieläpä varsin usein, ja pakotin siis\nkasvoilleni jälleen vakavan ilmeen tuskin voiden nyt pidättyä edes\nitkemästä, ja molemmin kävimme käsiksi putinkiin, joka oli todellakin\noivallista, vaikka jokainen suupala tuntui meidät tukehduttavan,\nsydämemme kun olivat pakahtumaisillaan.\n\nMeillä oli liiaksi ajateltavaa puhuaksemme paljon sinä iltapäivänä.\nSe kului hyvin tyynesti. Mutta kun teekeittiö tuotiin sisälle,\nvälähti uusi ajatus mielessäni. Miksei Matty-neiti voisi avata\nteekauppaa -- silloisen Itä-intialaisen teeosakeyhtiön tavaranmyyjänä?\nTätä suunnitelmaa vastaan ei mielestäni voitu löytää mitään\nmuistuttamista, samalla kun se tarjosi monenlaisia etuja -- toki\nedellyttäen, että Matty-neiti voittaisi vastenmielisyytensä alentua\nmihinkään liikehommiin. Tee ei ollut rasvaista eikä tahmeata, joita\nkahta ominaisuutta Matty ei voinut sietää. Mitään näyteakkunaa\nei kaivattaisi. Tosin kyllä olisi tarpeen pieni, siromuotoinen\nilmoitustaulu, että hänellä oli lupa teenmyyntiin, mutta toivoin, että\nse voitaisiin asettaa sellaiseen paikkaan, missä sitä ei kukaan näkisi.\nRaskastakaan tavaraa tee ei ollut eikä siis rasittaisi Matty-neidin\nheikkoja voimia. Ainoa vastus oli ostamisessa ja myymisessä.\n\nVain hajamielisesti vastaillessani Matty-neidin miltei yhtä\nhajamielisiin kysymyksiin kuulimme kolinaa portailta ja kuisketta\noven ulkopuolelta, joka kerran avautuikin, mutta sulkeutui jälleen\nikäänkuin jonkun näkymättömän voiman liikuttamana. Hetkisen kuluttua\nMartha astui sisälle laahaten perässään isoa, pitkää nuorta miestä,\njoka oli tulipunainen ujoudesta eikä ällistyksissään muuta osannut kuin\nalituisesti suoria tukkaansa.\n\n\"Anteeksi, neiti hyvä, Jem Hearn se vain on\", virkkoi Martha\nesittelyksi; ja niin hengästyksissään hän oli, että arvelin\nhänen saaneen käyttää ruumiinvoimiansa kukistaakseen toverinsa\nvastahakoisuuden esiintyä neiti Matilda Jenkynsin vierashuoneen\nruhtinaallisella näyttämöllä.\n\n\"Ja anteeksi, neiti, se tahtoi naida minut heti paikalla. Ja kah,\nhyvä neiti me halutaan ottaa täyshoitolainen -- yksi ainoa hiljainen\nihminen, niin että me saadaan ansiomme paremmin riittämään. Me\nvuokrataan itsellemme mikä sopiva asunto tahansa, ja oi rakas neiti\nMatty, jos rohkenen kysyä, olisiko teillä mitään sitä vastaan, että\ntulisitte meille asumaan? Jem toivoo sitä yhtä paljon kuin minäkin.\n(Jemille: Sinä suuri tolvana! Mikset auta minua?) Kyllä se toivoo sitä\nkumminkin, yhtä paljon kuin minäkin -- etkö, Jem? Mutta mies-parka on\njoutunut pökerryksiin, kun oli tultava säätyhenkilöitä puhuttelemaan.\"\n\n\"Ei se niin ole\", puuttui puheeseen Jem. \"Mutta sinähän aivan yllätit\nminut, enkä minä aikonut naimisiin noin päätä pahkaa -- eikä sun\nliukaskielisyytesi minua hämmennä. Eipä niin, että mulla olis mitään\nsitä vastaan, arvon neiti\" (kääntyen Mattyn puoleen), \"mutta kun\nMartha on niin äkkipikainen, jos se kerran saa jotakin päähänsä. Ja\navioliitto, hyvä neiti -- avioliitto ikäänkuin naulitsee miehen. Mutta\nsanonpa sentään, etten sitä kadu, kun tuumasta kerran on tosi tullut.\"\n\n\"Kuulkaahan, hyvä neiti\", virkkoi Martha, joka kaiken aikaa oli nykinyt\nhäntä hihasta, töninyt häntä olkapäällänsä ja muulla tavoin koettanut\nkeskeyttää hänen puheensa, \"älkää hänestä välittäkö; kyllä hän vielä\noikein päin kääntyy. Eilenillalla viimeksi se pyyteli pyytelemistään,\nettä tulisin hänen vaimokseen, ja yhä yltyi sanoessani, etten voinut\nsitä vielä vuosikausiin ajatella. Nyt se vain on äkillisestä ilosta\npökerryksissään. Mutta tiedäthän, Jem, että haluat vuokralaista aivan\nyhtä tosissasi kuin minäkin.\" (Uusi voimakas tuuppaus.)\n\n\"Niin, jos neiti Matty tahtoo asua luonamme -- muutoin en suinkaan\nhalua vieraita ihmisiä kiusaksemme\", sanoi Jem tahdittomasti, minkä\nseikan huomasin raivostuttavan Marthaa, tämä kun mieli esittää\nvuokralaisen heidän hartaana toivomuksenaan ja selittää asian siinä\nvalossa, että Matty neiti tasoittaisi heidän polkunsa ja tekisi heille\nhyvän työn, jos vain tulisi asumaan heidän luokseen. Matty-neidin\nitsensä saivat tämän parin puheet hämilleen. Heidän tai oikeammin\nMarthan äkillinen päätös avioliittoon menosta horjutti häntä ja esti\nhänet todenteolla harkitsemasta tuumaa, joka Marthalla oli sydämellään.\nVihdoin Matty-neiti aloitti:\n\n\"Avioliitto on vakava asia, Martha.\"\n\n\"Sitä se tosiaan on, hyvä neiti\", varmensi Jem. \"Eipä silti, että\nminulla olisi mitään Marthaa vastaan.\"\n\n\"Et ole antanut mulle pahaakaan rauhaa kysymyksiltäsi, milloin\nmenisimme vihille\", sanoi Martha suuttuneena, kasvot hehkuvanpunaisina\nja itku kurkussa, -- \"ja nyt häpäiset minut emäntäni ja kaikkien\nnähden\".\n\n\"No, no, Martha, älähän nyt, älähän nyt! Mutta miehen täytyy saada\naikaa vetää henkeänsä\", tyynnytteli Jem, turhaan tavoitellen tytön\nkättä. Nähdessään, että tämä oli syvemmin loukkaantunut kuin hän oli\nluullut, hän näkyi yrittävän koota hajaantuneet sielunkykynsä, ja\nsuorasukaisemman arvokkaasti kuin mitä kymmentä minuuttia aikaisemmin\nolisin hänestä uskonut hän kääntyi Matty-neidin puoleen lausuen:\n\"Toivon teidän tietävän, madam, että minun täytyy pitää arvossa\njokaista kuin on ollut hyvä Marthaa kohtaan. Ajattelin aina, että\nhänestä tulisi vaimoni -- joskus; ja hän on usein jutellut teistä ja\nsanonut teitä ystävällisimmäksi rouvashenkilöksi, minkä koskaan oli\ntavannut. Ja vaikka totinen tosi on, etten olisi tahtonut vaivoiksemme\ntavallisia vuokralaisia, osoittaisitte meille suuren kunnian, jos\nasettuisitte luoksemme. Varmaan Martha parhaansa mukaan huolehtisi\nmukavuudestanne, ja minä pysyttelisin tieltänne poissa niin paljon kuin\nsuinkin, mikä kai olisi paras kohteliaisuus minunlaiseni tomppelin\npuolelta.\"\n\nMatty-neiti oli ahkerasti hommaillut silmälasiensa ottamisessa\nnenältään, niiden pyyhkimisessä ja takaisin asettamisessa; mutta hän\nei osannut sanoa muuta kuin: \"Älkää antako minkään ajatusten minusta\nkiirehtiä itseänne avioliittoon, älkää suinkaan. Avioliitto on niin\nperin vakava asia!\"\n\n\"Mutta Matty-neiti ottaa suunnitelman harkittavakseen, Martha\",\nsanoin minä hyvin käsittäen sen tarjoamat edut ja tahtomatta menettää\ntilaisuutta sen miettimiseen. \"Eikä varmaan hän enempää kuin minäkään\nkoskaan unohda Marthan hyväntahtoisuutta, emmekä teidänkään, Jem.\"\n\n\"Kah niin, neiti! Kyllä minulla hyvä tarkoitus on, vaikka vähän\nhämmennyin, kun minut noin ikäänkuin työntämällä ajetaan suoraa päätä\navioliittoon, ja ehken minä oikein osaa lausua ajatustani. Mutta\nvarmasti olen kylläkin halukas, kunhan vain saan aikaa tottuakseni.\nMitävasten sinä, Martha, tytönletukka, siis noin itket ja tuolla tavoin\nminua sivaltelet, jos tulen lähellesi?\"\n\nTämän viimeisen lauseen hän sanoi kuiskaten ja sillä oli se vaikutus,\nettä Martha karkasi ulos huoneesta, kosija lepytellen perässä.\nSenjälkeen Matty-neiti istuutui ja purskahti sydämelliseen itkuun, mikä\nmuka johtui siitä, että ajatus Marthan joutumisesta näin pian naimisiin\nhäntä ihan kammotti. Hän sanoi, ettei koskaan antaisi itselleen\nanteeksi, jos olisi aihetta otaksua hänen itsensä olevan syypään tytön\nkiireeseen. Minä taas luulen, että noista kahdesta enimmin surkuttelin\nJemiä; mutta sekä Matty-neiti että minä osasimme antaa täyden arvon\ntuon kunnon parin hyväntahtoisuudelle, vaikka siitä puhuimme ainoastaan\nvähäisen ja sitä enemmän avioliiton mahdollisuuksista ja vaaroista.\n\nSitten aikaisin seuraavana aamuna sain neiti Polelta niin\nsalaperäisesti kokoonkäännetyn ja niin monilla sineteillä varustetun\nkirjelapun, että minun täytyi repiä paperi ennenkuin voin sen avata. Ja\nlukemaan päästyäni saatoin tuskin ymmärtää tarkoitusta, sillä se oli\nniin sekava ja oraakkelimainen. Sain kuitenkin selville, että minun oli\nmentävä neiti Polen luo kello yhdeltätoista; aikamäärä 11 oli merkitty\nsekä kirjaimilla että numeroilla, ja sana \"aamupäivällä\" kahdesti\nalleviivattu ikäänkuin olisi ollut luultavaakaan, että saapuisin\nkello yhdeltätoista illalla, kun kaikki Cranfordissa tavallisesti\nolivat vuoteissaan ja unen helmoissa jo kymmeneltä. Ei ollut mitään\nmuuta allekirjoitusta kuin neiti Polen takaperoisessa järjestyksessä\npiirretyt nimikirjaimet P.E., mutta kun Martha oli antanut minulle\nkirjeen tervehtien \"neiti Polelta\", ei tarvinnut olla tietäjä\narvatakseen, kuka sen oli lähettänyt. Ja jos kirjoittajan nimi oli\npidettävä salassa, oli varsin onnellista, että olin yksinäni silloin,\nkun Martha kirjeen antoi.\n\nPyyntöä noudattaen lähdin neiti Polen luo.\n\nOven avasi minulle hänen pieni palvelustyttönsä Lizzy, joka oli\npyhätamineissaan ikäänkuin joku suuri tapaus olisi tänä arkipäivänä\nodotettavissa. Samanmukaisesti oli myöskin siistitty yläkerrassa oleva\nvierashuone. Pöydälle oli levitetty paras viheriäinen korttipeli-verka,\nja sille oli asetettu kirjoitusvehkeitä. Pienellä ompelupöydällä\noli lautasella äsken täytetty pullo primulaviiniä ja hiukan\nsormileivoksia. Neiti Pole itse esiintyi juhlavaatteissa ikäänkuin\nvieraita vastaanottaakseen, vaikka kello oli vasta yksitoista. Rouva\nForrester istui hiljaa ja surullisesti nyyhkytellen, ja minun tulostani\nnäkyivät hänen kyyneleensä uudelleen yltyvän. Ennenkuin olimme\nlopettaneet murheellisesti ja salaperäisesti vaihdetut tervehdyksemme,\nkuului uusi naputus ja rouva Fitz-Adam astui sisälle tulipunaisena\nkävelystä ja kiihtymyksestä. Näytti siltä kuin odotettu seurue olisi\njo täysilukuisena saapuvilla, sillä nyt neiti Pole muutamilla eleillä\nilmaisi aikovansa käydä asiaan käsiksi. Hän kohensi pesää, avasi ja\nsulki oven, ryki ja tuhautteli nenäänsä. Sitten hän järjesti meidät\npöydän ympäri toimittaen minut itseänsä vastapäätä; ja kaikkein\nviimeksi hän kysyi minulta, oliko surullinen huhu, että Matty-neiti oli\nmenettänyt kaiken omaisuutensa, totta, kuten hän pelkäsi sen olevan?\n\nTietysti ei minulla ollut muuta kuin yksi vastaus annettavana, enkä\nkoskaan ole nähnyt vilpittömämpää surua kuin se, mikä noiden kolmen\nedessäni istuvan naisen kasvoista kuvastui.\n\n\"Toivon, että rouva Jamieson olisi täällä!\" sanoi rouva Forrester\nvihdoin, mutta rouva Fitz-Adamin ilmeestä päättäen tämä ei voinut hänen\ntoivomustaan kannattaa.\n\n\"Ilman rouva Jamiesoniakin\", virkkoi neiti Pole rahtunen\nloukkaantunutta arvontuntoa äänessään, \"me vastaanottohuoneeseeni\nkokoontuneet Cranfordin naiset voimme päättää jotakin. Arvelen, ettei\nketään meistä voi nimittää rikkaaksi, vaikka kaikki olemme kyllin\nvakavaraisia tyydyttääksemme sivistynyttä ja hienostunutta aistiamme,\njoka ei tahtoisi esiintyä kerskuvan räikeästi, vaikka siihen olisi\ntilaisuuttakin.\" (Tässä huomasin neiti Polen vilkaisevan pieneen,\nkämmeneensä kätkettyyn korttiin, johon hän luullakseni oli merkinnyt\njoitakuita muistiinpanoja.)\n\n\"Neiti Smith\", jatkoi hän puhutellen minua -- tavallisesti minua\nnimitettiin Maryksi kaikkien täällä läsnäolevien kesken, mutta tämä\noli virallinen tilaisuus, -- \"olen kahdenkesken puhutellut (eilen\niltapäivällä sen otin tehdäkseni) näitä naisia ystävätärtämme\nkohdanneen onnettomuuden johdosta, ja jokainen meistä myönsi, että,\nmikäli meiltä jotakin riitti, ei ollut ainoastaan velvollisuutemme,\nvaan ilomme, tosi-ilomme, Mary!\" -- tässä kohdassa sanat takertuivat\nhänen kurkkuunsa, ja hänen täytyi pyyhkiä silmälasejansa ennenkuin\nvoi jatkaa -- \"tehdä voitavamme häntä -- neiti Matilda Jenkynsiä --\navustaaksemme. Mutta ottaen huomioon jokaisen hienostuneen naisen\nsydämessä elävän herkän itsenäisyysvaiston\" (olin varma, että hän\nnyt vilkaisi korttiinsa) \"haluamme lahjoittaa ropomme salaisella ja\npeitetyllä tavalla, jottemme loukkaisi äsken mainitsemiani tunteita.\nJa tarkoituksemme pyytäessämme teitä saapumaan kokoukseemme tänä\naamuna oli, että tietäen olevanne herra Smithin tytär... tuota noin,\ntietäen isänne olevan ystävämme luottamusmiehenä ja neuvonantajana\nraha-asioissa, ajattelimme hänen kanssaan neuvottelemalla voivanne\nkeksiä jonkun keinon, millä antimemme saataisiin näyttämään tuloerältä,\njonka neiti Matilda Jenkyns laillisen oikeutensa perusteella on\nsaamassa -- -- Luultavasti isänne, joka tuntee hänen sijoituksensa, voi\ntäyttää kaavakkeeni aukon.\"\n\nNeiti Pole päätti puheensa ja katsahti ympärilleen odottaen\nhyväksymistä ja myöntymystä.\n\n\"Kai olen esiintuonut ajatuksenne, hyvät naiset. Ja sallikaa minun\nneiti Smithin miettiessä vastaustansa tarjota teille vähän virvokkeita.\"\n\nMinulla ei ollut paljoa vastattavaa: sydämessäni tunsin suurempaa\nkiitollisuutta heidän hyväntahtoisuudestaan kuin välitin sanoin\nilmaista. Senvuoksi mutisin vain jotakin siihen suuntaan, että\nmainitsisin isälleni neiti Polen ehdotuksesta, ja lisäsin, että \"jos\njoku järjestely rakkaan Matty-neidin hyväksi keksittäisiin...\" Tässä\nkävi mielenliikutukseni ylivoimaiseksi, ja minun täytyi virkistää\nitseäni lasillisella primulaviiniä ennenkuin voin tyrehdyttää\nkyyneltulvan, jonka parin, kolmen viimekuluneen päivän aikana olin\nhillinnyt. Pahinta oli, että kaikki naiset itkivät kuorossa. Neiti\nPolekin itki, vaikka hän oli satoja kertoja sanonut, että liikutuksensa\npaljastaminen osoitti heikkoutta ja itsehillinnän puutetta. Hän\ntoipui jonkinlaiseen heikkoon, hermostuneeseen suuttumukseen, joka\noli tähdätty minua vastaan, koska minä esimerkilläni olin heidät\nkaikki temmannut mukaan. Sitäpaitsi häntä luullakseni ärsytti, etten\nkyennyt vastauspuheeseen. Ja jos olisin edeltäpäin tietänyt, mistä\noli kysymys ja minulla olisi ollut kortti, jolle tehdyt muistiinpanot\nolisivat olleet apunani sydämestäni pulppuilevien tunteitteni sanoiksi\nsommittelemisessa, niin olisinkin yrittänyt häntä tyydyttää. Mutta\nnäin ollen jäi puhuminen rouva Forresterin asiaksi, sitten kun jälleen\nolimme rauhoittunnet.\n\n\"En häpeä ystävien kesken tunnustaa, että... ei, en minä ole\nvarsinaisesti köyhä, mutta en mielestäni siksi varoissani, että minua\nvoitaisiin nimittää rikkaaksi. Rakkaan Matty-neidin vuoksi soisin sitä\nolevani. Mutta jos suvaitsette, niin merkitsen sinetöityyn kirjeeseen,\nmitä voin antaa. Tahtoisin vain, että summa olisi suurempi; rakas Mary,\nsitä tosiaan tahtoisin.\"\n\nNyt ymmärsin, miksi oli varattu paperia, kyniä ja mustetta. Jokainen\nläsnäolevista naisista merkitsi rahaerän, minkä vuosittain saattoi\nantaa, allekirjoitti paperin ja sulki sen salaperäisesti. Jos heidän\nehdotuksensa hyväksyttiin, sai isäni vaitiolon velvoituksella avata\nkirjeet. Ellei, niin ne palautettaisiin asianomaisille.\n\nKun toimitus oli päättynyt, nousin minä lähteäkseni; mutta jokainen\nnaisista näkyi haluavan minua kahdenkesken puhutella. Neiti Pole\npysähdytti minut vierashuoneessa selittääkseen, miksi hän rouva\nJamiesonin poissaollessa oli ottanut käsiinsä \"liikkeen\" johdon, kuten\nhän suvaitsi sitä nimittää, ja myöskin ilmoittaaksen minulle kuulleensa\nluotettavalta taholta, että rouva Jamieson oli tulossa kotiin kovin\nnärkästyneenä veljensä leskeen, jonka oli heti muutettava pois hänen\ntalostaan ja jonka vielä samana iltapäivänä arveltiin lähtevän matkalle\npalatakseen Edinburghiin. Tietysti ei tätä uutista voinut ilmoittaa\nrouva Fitz-Adamin kuullen, varsinkaan, kun neiti Pole oli taipuvainen\nuskomaan, ettei lady Glenmiren kihlaus herra Hogginsin kanssa mitenkään\nvoisi kestää rouva Jamiesonin vihan roihua. Keskusteluni neiti\nPolen kanssa päättyi tämän hartaisiin tiedusteluihin Matty-neidin\nterveydentilasta.\n\nAstuessani portaita alas tapasin rouva Forresterin minua odottamassa\nruokasalin oven edessä. Hän veti minut sisälle ja kun ovi oli suljettu\nyritti pari kolme kertaa alottaa puhetta jostakin aiheesta, joka\nnäytti niin tukalalta, että jo pelkäsin asian iäksi jäävän toisillemme\nepäselväksi. Vihdoin hän sen sanoi; vanha rouva-parka vapisi kaiken\naikaa ikäänkuin toisi päivänvaloon suuren rikoksen kertoessaan minulle,\nkuinka perin, perin niukoilla varoilla hänen täytyi toimeentulla.\nTämän tunnustuksen pakotti hänet tekemään pelko, että luulisimme hänen\nkirjeessään mainitun vähäpätöisen avustuksen olevan missään suhteessa\nhänen rakkauteensa ja kunnioitukseensa Matty-neitiä kohtaan. Ja\nkuitenkin tuo summa, jonka hän niin kernaasti luovutti, oli tosiaan\nenemmän kuin kahdeskymmenes osa siitä, millä hänen oli elettävä sekä\npidettävä taloutta ja pientä palvelustyttöä, niinkuin Tyrrellinä\nsyntyneelle toki oli välttämätöntä. Ja kun tulot eivät kaiken\nkaikkiaan nouse edes sataan puntaan, aiheuttaa kahdennenkymmenennen\nosa luovuttaminen välttämättömästi monta huolellista säästelyä ja\nmonenlaista itsensä kieltämistä, mikä kaikki näyttää pieneltä ja\nvähäpätöiseltä tämän maailman tileissä, mutta jolla, tiedämmehän, on\ntoisenlainen arvo eräässä toisessa tilikirjassa. Hän toivoi kovin\nolevansa rikas, sanoi hän, ja tätä toivomusta hän yhä toisteli, ei\nsuinkaan itsensä vuoksi, vaan hartaasta, palavasta halusta, joka\nhänellä oli kukkuroittaa Matty-neidin elämän mukavuuksien mitta.\n\nKului jokunen aika ennenkuin sain hänet kyllin lohdutetuksi jättääkseni\nhänet; ja sitten talosta lähtiessäni oli minua väijymässä rouva\nFitz-Adam, joka hyökkäsi kimppuuni uskoakseen minulle puolestaan\njotakin melkein aivan päinvastaista. Hän ei ollut tahtonut merkitä\nkaikkea, mitä häneltä riitti ja mitä hän oli valmis antamaan. Hän sanoi\nminulle, ettei hän mielestään enää koskaan voisi katsoa Matty-neitiä\nsilmiin, jos lahjoittaisi hänelle niin paljon kuin mielensä teki.\n\n\"Matty-neiti\", jatkoi hän edelliseen, \"oli minusta oikein hieno\nnuori neitonen siihen aikaan, kun minä olin vain pelkkä maalaistyttö\nja kävin torilla myymässä munia, voita ja muuta sellaista, sillä,\nvaikka isäni oli varakas, hän aina vaati minua jatkamaan äitini\ntapaan, ja minun täytyi joka lauantai tulla Cranfordiin ottamaan\nselvää maalaistuotteiden kysynnästä, hinnoista ja sen sellaisista.\nEräänä päivänä muistan tavanneeni Matty-neidin Combehurstiin vievällä\ntanhualla. Hän kulki jalkakäytävällä, joka on melkoisesti korkeammalla\najotietä, kuten tiedätte, ja eräs herrasmies ratsasti hänen vieressään\njutellen hänen kanssaan hänen katsellessaan alaspäin poimimiinsa\nkevätesikkoihin ja riipoessaan niitä sormillaan palasiksi. Minä\nluulen, että hän itki. Mutta pysähdyttyään hän kääntyi ja juoksi minun\nluokseni kysymään -- oi, kuinka ystävällisesti! -- kuolinvuoteellaan\nmakaavan äitirukkani vointia. Ja kun pillahdin itkuun, tarttui hän\nkäteeni lohduttaakseen minua. Herrasmies odotteli häntä kaiken aikaa\n-- ja varmaankin tytön sydän-parka tunsi jotakin ahdistusta. Minusta\noli kovin kunniakasta, kun kirkkoherran tytär, joka usein vieraili\nArleyn aatelislinnassa, minua noin kauniisti puhutteli. Siitä pitäen\nolen häntä aina rakastanut, vaikkei minulla ehkä ollut siihen\noikeutta. Mutta jos voitte keksiä jonkun keinon, millä minulle kävisi\nmahdolliseksi kenenkään tietämättä antaa vähän enemmän, olisin teille\nhyvin kiitollinen, rakas neiti. Veljeni taas mielihyvällä hoitaisi\nhäntä ilmaiseksi -- hankkisi lääkkeet, iilimadot ja kaikki. Tiedän, että\nhän ja mylady (hyväinen aika, niinä päivinä, joista teille kerroin,\nen aavistanutkaan, että minusta koskaan tulisi aatelisrouvan nato!)\ntekisivät mitä tahansa Matty-neidin hyväksi, kuten me kaikki muutkin.\"\n\nSanoin hänelle, etten sitä epäillytkään, ja lupasin levottomuudessani\njos jotakin päästäkseni kotiin Matty-neidin luo, joka kylläkin\nsaattoi ihmetellä, mihin olin joutunut, kun olin ollut kaksi tuntia\npoissa voimatta selittää syytä siihen. Hän ei kuitenkaan ollut paljoa\nhuomannut ajan kulua puuhaillessaan lukemattomissa pikku askareissa\nvalmistuakseen suureen askeleeseen -- nykyisen asuntonsa jättämiseen.\nHänelle tuotti ilmeisesti huojennusta, kun sai tehdä jotakin elämän\nvaatimustensa rajoittamiseksi, sillä, sanoi hän, milloin hän vain\npysähtyi ajattelemaan, hänen mieleensä muistui mies-poloinen\nkelvottomine viiden punnan seteleineen, jolloin hän tunsi itsensä aivan\nepärehelliseksi. Mutta jos _hänellä_ oli niin paha mieli, miltä mahtoi\ntuntuakaan pankin johtokunnasta, jonka täytyi tietää paljoa enemmän\ntämän vararikon aiheuttamasta onnettomuudesta? Hän melkein suututti\nminut jakamalla myötätuntonsa näiden, toisten ihmisten asiain huonon\nhoidon vuoksi muka itsemoitteen kalvamien pankinjohtajain ja hänen\ntavallaan kärsivien viattomien ihmisten välillä. Hän näkyi todella\nuskovan, että näistä kahdesta taakasta köyhyys oli keveämpi kuin\nitsesyytös; mutta omassa mielessäni epäilin, oliko johtokunta samaa\nmieltä hänen kanssaan.\n\nVanhoja kätköjä kaivettiin esille ja tarkastettiin, mikä raha-arvo\nniillä mahdollisesti olisi. Onneksi se oli pieni. Muutoin en tiedä,\nkuinka Matty-neiti olisi hennonut erota sellaisista esineistä kuin\näitinsä vihkisormus, omituisesta, kömpelötekoisesta rintaneulasta,\njolla hänen isänsä oli rumentanut paidanröyhelöänsä, ynnä muista.\nKuitenkin järjestelimme kapineita hiukan niiden rahallisen arvon mukaan\nja olimme aivan valmiina, kun isäni seuraavana aamuna saapui.\n\nEn aio vaivata teitä kaikilla käsittelemillämme yksityiskohdilla; ja\nyksi syy niistä vaietakseni on, etten ymmärtänyt, mitä silloin teimme,\nenkä sitä nyt enää muista. Matty-neiti ja minä istuimme nyökkäillen\nmyöntymystämme laskuihin, suunnitelmiin, selostuksiin ja asiakirjoihin,\njoista kumpikaan emme luullakseni käsittäneet ainoatakaan sanaa. Sillä\nisä oli selväjärkinen ja päättäväinen sekä oivallinen liikemies, ja jos\nteimme pienimmänkään kysymyksen tai ilmaisimme pienintäkään tajuamisen\npuutetta, oli hänen tapansa terävästi kysäistä: \"Häh, häh? Päivänselvä\nasia! Mitä siihen on muistuttamista?\" Ja kun emme olleet käsittäneet\nmitään hänen ehdotuksestaan, oli meille jokseenkin vaikeata muodostaa\nvastaväitteemme -- emmekä koskaan olleet varmat, oliko meillä mitään\nvastaan väitettävääkään. Täten Matty-neiti joutui hermostuneesti\nalistuvaan mielentilaan ja virkkoi \"niin\" tai \"tietysti\" jokaisessa\npysähdyksessä, kysyttiinpä häneltä tai ei. Mutta sitten kerran Mattyn\nvapisevalla, epäröivällä äänellä lausuessa: \"Sehän on päätetty asia!\"\nryhdyin häntä säestämään; isäni kääntyi kiivaasti minuun päin ja\nkysyi: \"Mitä tässä on päätettävänä ollut?\" Enkä hamaan tähän päivään\nasti sitä tosiaan tiedä. Mutta ollakseni oikeamielinen täytyy minun\ntunnustukseksi hänelle sanoa, että hän kesken kaikkien kiireittensä ja\nomien asioittensa ollessa varsin levottomuutta herättävässä tilassa oli\nsaapunut Drumblesta Matty-neitiä auttamaan.\n\nViimemainitun ollessa poissa huoneesta puolista hommaamassa --\nsurkeasti hämmentyneenä halusta kunnioittaa isääni herkullisella,\nmaukkaalla aterialla ja vakaumuksestaan, ettei hänellä nyt kaikki\nrahansa menetettyään ollut oikeutta tätä halua tyydyttää -- minä\nkerroin isäukolle Cranfordin naisten eilisestä kokouksesta neiti\nPolen luona. Puhuessani hän huiskutti kättä silmäinsä edessä, ja kun\njouduin mainitsemaan Marthan tarjouksen ottaa Matty-neidin hoitoonsa,\nharppasi hän luotani ikkunan ääreen ja alkoi rummuttaa sormillaan\nruutuun. Sitten hän äkkiä kääntyi ja virkkoi: \"Näetkös, Mary, kuinka\nhyvä, nuhteeton elämä hankkii kaikkialla ystäviä! Lempo soikoon!\nVoisin laatia siitä oivallisen saarnan, jos olisin pappi; mutta näin\nollen en osaa sommitella lauseilleni loppua... mutta varmaan käsität\ntarkoitukseni. Lähdemme molemmat pienelle kävelylle puolisen jälkeen ja\njuttelemme hiukan enemmän näistä suunnitelmista.\"\n\nPuolinen -- lämmintä, maukasta lampaan kylkipaistia ja hiukan\nkylmiä käristettyjä lonkan viipaleita -- tuotiin nyt sisälle! Joka\nsuupala viimemainittua ruokalajia tuli nautituksi Marthan suureksi\nmielihyväksi. Sitten isä koristelematta sanoi Matty-neidille, että hän\nhalusi puhua minun kanssani kahdenkesken ja lähtisi minun seurassani\nkävelylle katsellakseen joitakuita entisiä paikkoja; palattuamme minä\nvoisin kertoa Matty-neidille, minkä suunnitelman olimme katsoneet\nsuotavaksi. Juuri kun olimme lähtemässä, Matty kutsui minut takaisin\nja virkkoi: \"Muistakaa, rakas ystävä, että olen ainoa eloon jäänyt\n-- tarkoitan, ettei ole ketään teoistani kärsimässä. Olen valmis\nkaikkeen, mikä on oikein ja kunniallista; enkä luule, että Debora,\njos hän olinpaikassaan minusta tietää, kovin paljoa välittää,\nmenettelenkö hienosti; sillä hänhän kyllä käsittää kaikki, hyvä ystävä.\nOsoittakaa minulle vain, mihin minun on ryhdyttävä, ja maksakaamme\nihmis-raukoille, mikäli kykenen.\"\n\nAnnoin hänelle sydämellisen suudelman ja juoksin isäni jälkeen.\nKeskustelumme tulos oli tällainen: Jos kaikki asianomaiset suostuivat,\nmenisivät Martha ja Jem mahdollisimman pian naimisiin ja asettuisivat\nMatty-neidin silloiseen huoneustoon. Summa, jonka Cranfordin naiset\nolivat sitoutuneet vuosittain suorittamaan, riitti suurimpaan osaan\nvuokrasta, joten Martha voi vapaasti määrätä, mitä Matty-neiti\nmaksaisi asunnostaan tarpeellisine lisämukavuuksineen. Myynnin suhteen\nisäni alussa epäröitsi. Hän sanoi, että pappilan vanhat huonekalut,\nniin huolellisesti ja kunnioittavasti kuin niitä oli pideltykin,\ntuottaisivat vain vähän ja että se pienoinen rahaerä uppoisi pisarana\n\"Kaupungin ja ympäristön pankin\" velkamereen. Mutta esittäessäni,\nettä tietoisuus mahdollisuuden mukaan täytetystä velvollisuudesta\nrauhoittaisi Matty-neidin herkkää omaatuntoa, hän antoi perään,\nvarsinkin sitten kun olin kertonut hänelle viiden punnan setelin\nlunastamisesta ja hän kelpo lailla torunut minua, etten ollut\nmokomaa hulluttelua estänyt. Sitten mainitsin suunnitelmastani,\nettä Matty-neiti voisi kartuttaa pieniä tulojaan teen myynnillä;\nja hämmästyksekseni (sillä minä olin siitä ajatuksesta jo melkein\nluopunut) isä tarttui asiaan kaikella liikemiehen tarmolla. Luullakseni\nhän luki kananpojat ennenkuin ne olivat munasta haudotut, sillä hän\nlaski heti tulot, jotka ystäväni sillä tavoin voisi Cranfordissa\nansaita, enempään kuin kahteenkymmeneen puntaan vuodessa. Pieni\nruokailuhuone oli muutettava myymäläksi antamatta sille kuitenkaan\npuodin tavallista, rumentavaa leimaa. Myymäläpöytänä olisi tavallinen\npöytä, toinen ikkunoista säilytettäisiin sellaisenaan ja toinen\nmuutettaisiin lasioveksi. Ilmeisesti kohosin isän silmissä tämän\nloistavan ehdotukseni vuoksi. Toivoin vain, ettei se raukeisi\nMatty-neidin vastustukseen.\n\nMutta hän oli kärsivällinen ja tyytyväinen kaikkiin järjestelyihimme.\nHän sanoi tietävänsä, että tekisimme parhaamme hänen puolestaan. Hän\ntoivoi vain, hänen ainoana ehtonaan oli, että saisi maksaa jokaisen\nrovon, mikä hänen voitiin väittää olevan velkaa; hän toivoi sitä isänsä\ntähden, joka oli ollut yleisesti arvossa pidetty Cranfordissa. Isäni\nja minä olimme päättäneet puhua pankista niin vähän kuin suinkin tai\noikeammin olla siitä koskaan enää mainitsematta, mikäli sen voimme\nvälttää. Muutamat suunnitelmistamme saattoivat hänet ilmeisesti hiukan\nhämilleen; mutta tajuamattomuudestani aamulla saamani nuhteet olivat\nhänellä liian tuoreessa muistissa hänen rohjetakseen enää kovin paljoa\nkysellä, ja kaikki kävi hyvin hänen vain toivoessaan, ettei ketään\nhänen tähtensä kiirehdittäisi avioliittoon. Esittäessämme ehdotuksen,\nettä hän avaisi teekaupan, huomasin hänen melkoisesti säikähtävän,\nei senvuoksi, että siinä hänen henkilökohtainen hienoutensa joutui\nvaaraan, vaan ainoastaan siksi, että hän epäili omaa toimintakykyänsä\nuudella elämänuralla ja olisi pelokkaana mieluimmin alistunut hiukan\nsuurempaan itsensäkieltäymykseen kuin ryhtynyt ponnistuksiin, joihin\nei arvellut kykenevänsä. Mutta nähdessään, että isäni pysyi tuumassa,\nhän huokasi ja lupasi yrittää; ja ellei homma menestynyt, voisihan\nhän siitä luopua. Hyvä asia kuitenkin oli, etteivät miehet hänen\ntietääkseen koskaan ostaneet teetä; ja miehiä hän etupäässä pelkäsi.\nNe olivat aina niin päättäväisiä ja äänekkäitä, laskivat nopeasti\nja tiesivät heti, paljonko oli saatava rahasta takaisin! Kunpa hän\nvain voisi myydä sokerinamuja lapsille, oli hän varma, että hän voisi\nostajiansa tyydyttää!\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU\n\nOnnellinen palaaminen\n\n\nEnnenkuin lähdin Cranfordista Matty-neidin luota, oli kaikki hänelle\nmukavasti järjestetty. Rouva Jamiesoninkin hyväksyminen hänen\nteenmyyntiinsä oli saatu. Tuo oraakkeli oli tarvinnut muutaman päivän\nmiettiäkseen, menettäisikö Matty-neiti sen toimensa vuoksi oikeutensa\nkäydä Cranfordin valioseuroissa. Luulen, että hänellä vihdoin\njulistaessaan ratkaisunsa oli pienenä sivutarkoituksena lady Glenmiren\nnöyryyttäminen. Hän näet selitti, että aviovaimon aivan luonnollisesti\nja elämän lain mukaan joutuessa puolisonsa yhteiskunnalliselle tasolle\nnaimattomalla naisella sitävastoin säilyy hänen isänsä asemasta johtuva\narvo. Näin ollen cranfordilaiset saivat luvan käydä Matty-neitiä\ntervehtimässä, ja luvalla tai luvatta aiottiin myöskin käydä lady\nGlenmiren luona.\n\nMutta suuri oli hämmästyksemme jopa kauhummekin kuullessamme, että\nherra ja _rouva_ Hoggins palaisivat ensi tiistaina! _Rouva Hoggins!_\nOliko hän kokonaan luopunut arvonimestään ja noin uhmamielin\nrikkonut välinsä ylimystön kanssa, tullakseen Hogginsiksi? Hän, joka\nkuolinpäiväänsä asti olisi voinut kantaa lady Glenmiren nimitystä.\nRouva Jamieson oli mielissään. Hän sanoi sen vain vahvistavan hänen\nalkuperäistä vakaumustaan, että tuolla olennolla oli alhainen maku.\nMutta \"olento\" näytti hyvin onnelliselta kirkossa sunnuntaina, emmekä\nme katsoneet tarpeelliseksi rouva Jamiesonin esimerkin mukaan pitää\nharsojamme alaslaskettuina sillä puolella päähineitämme, jolla taholla\nherra ja rouva Hoggins istuivat. Siten emme olisi saaneet katsella\nhänen hymyileväin kasvojensa loistoa emmekä nähneet hänen sieviä\npunehduksiaan. En ole varma, näyttivätkö Martha ja Jem säteilevämmiltä\nsinä iltapäivänä, jona hekin ensi kertaa esiintyivät. Rouva Jamieson\ntyynnytteli kiihtynyttä mielentilaansa pitämällä ikkunaverhonsa\nalaslaskettuina ikäänkuin hautajaisissa sinä päivänä, kun herra ja\nrouva Hoggins ottivat vieraita vastaan; ja vaivoin saatiin hänet enää\njatkamaan _St. James's Chroniclen_ tilaamista, niin kiukuissaan hän oli\nsiitä, että lehti oli julkaissut uutisen tuosta avioliitosta.\n\nMatty-neidin huutokauppa kävi mainiosti. Hän säilytti itselleen\npäivähuoneen ja sänkykamarin kaluston. Edellämainitun hän oli pitävä,\nkunnes Martha löytäisi vuokralaisen, joka haluaisi sen ostaa. Ja näihin\nkahteen suojaan hänen täytyi sulloa kaikenlaista tavaraa, jonka --\nhuutokaupanpitäjän sanojen mukaan -- eräs tuntematon ystävä oli hänelle\nhuutanut takaisin. Epäilin tästä aina rouva Fitz-Adamia; mutta hänellä\noli varmaan ollut joku apulainen, joka tiesi, mitkä esineet niihin\nentisiltä ajoilta liittyvien muistojen vuoksi olivat Matty-neidille\nerikoisen kallisarvoisia. Muutoin näytti talossa kylläkin autiolta,\nlukuunottamatta vielä erästä pienoista makuusuojaa, jonka kaluston isä\nsalli minun ostaa voidakseni asua siellä, jos Matty-neiti sattuisi\nsairastumaan.\n\nOlin tuhlannut omat pienet taskurahani ostaakseni kaikenlaisia\nsokerinamuja ja muita makeisia viettelemään Matty-neidin ympärille\npikkuväkeä, josta hän niin paljon piti. Teetä heleänvihreissä rasioissa\nja sokerileivoksia maljapikareissa oli varattuna myymälään, ja\nMatty-neiti ja minä tunsimme itsemme aivan ylpeiksi katsellessamme\nniitä iltana ennen kaupan avaamista. Martha oli hiekalla pessyt\nlautalattian hohtavan valkoiseksi, ja kiiltävä öljykankaan palanen\noli levitetty sille kohtaa, missä ostajat seisoisivat pöydän edessä.\nTerveellinen laastin ja kalkkimaalin haju tuntui huoneessa. Hyvin\npieni kyltti, johon oli kirjoitettu \"Matilda Jenkyns, oikeutettu teen\nmyyntiin\", oli kätketty uuden oven kamanaan, ja kaksi yltä yleensä\nsalaperäisillä kirjoitusmerkeillä varustettua laatikkoa oli valmiina\ntyhjentämään sisältönsä rasioihin.\n\nNeiti Mattyllä, kuten minun olisi pitänyt jo ennemmin mainita,\noli ollut hiukan tunnonpistoksia ryhtyessään teenmyyntiin, koska\nkaupungissa jo oli herra Johnson, jonka moniin kauppatavaroihin\nkuului myöskin tee; ja ennenkuin hän julkesi antautua uuteen\nhommaansa hän tepsutti minun tietämättäni kilpailijansa puotiin\nilmoittaakseen hänelle aikomuksestaan ja kysyäkseen häneltä, oliko\nluultavaa, että se vahingoittaisi hänen liikettänsä. Isä nimitti tätä\nhänen mielijohdettansa \"sulaksi järjettömyydeksi\" ja kysyi, \"kuinka\nliikkeenharjoittajat menestyisivät, jos he alituisesti ottaisivat\nhuomioonsa toistensa edut, sellainen menettely kun heti lopettaisi\nkaiken kilpailun\". Eikä se kenties olisi käynytkään päinsä Drumblessa,\nmutta Cranfordissa se vastasi hyvin tarkoitustaan; sillä herra Johnson\nei ainoastaan ystävällisesti rauhoittanut Matty-neidin arkailevaa\nmieltä ja poistanut hänen pelkoansa vahingollisesta kilpailusta, vaan\ntiedänpä varmasti hänen monet kerrat lähettäneen ostajia Matty-neidin\nluo selittämällä näille, että hän piti varastossa pelkkiä tavallisia\nteelajeja, kun neiti Jenkynsillä sitävastoin oli aivan ensiluokkaisia\nmerkkejä. Ja kallis tee on hyvin suosittua ylellisyyttä varakkaille\nliikemies- ja ammattilaisperheille sekä rikkaiden maanviljelijäin\nvaimoille, jotka nyrpistävät nenäänsä monissa hienoston perheissä\nkäytetylle Congoulle ja Souchongille eivätkä huoli mistään muusta kuin\nruutiteestä tai Pekoesta.\n\nMutta palatkaamme Matty-neitiin. Oli tosiaan hyvin hauskaa nähdä,\nkuinka hänen epäitsekkyytensä ja yksinkertainen oikeudentuntonsa\nherättivät samoja hyviä ominaisuuksia muissakin. Hän ei koskaan näkynyt\najattelevan, että kukaan häntä pettäisi, koska hän itse olisi ollut\nkovin suruissaan, jos olisi sattunut tekemään jollekulle vääryyttä.\nOlen kuullut hänen keskeyttävän kivihiilentuojan vakuuttelut tyynesti\nlausumalla: \"Tiedän hyvin, että suuresti pahoittelisitte, jos olisitte\npunninnut väärin.\" Ja jos hiiliä sillä kertaa ei ollut täyttä määrää,\nen usko, että niiden paino senjälkeen koskaan oli vailla. Ihmiset\nolisivat yhtä paljon hävenneet käyttää väärin hänen luottamustaan\nkuin jonkun lapsen luottamusta. Mutta isä sanoi: \"Sellainen\nyksinkertainen suoruus saattaa varsin hyvin menestyä Cranfordissa,\nmutta ei koskaan kävisi päinsä muualla maailmassa.\" Ja arvelen, että\nmaailma tosiaan on kovin paha, koskapa isältäni huolimatta hänen\nepäluuloistaan kaikkia kohtaan, joiden kanssa tuli tekemisiin, ja\nmonien varovaisuustoimenpiteittensä uhallakin juuri edellisenä vuonna\npetkutettiin yli tuhannen punnan.\n\nViivyin täällä kylliksi kauan ehtiäkseni opastaa Matty-neidin uudelle\nuralleen ja laittaakseni kirkkoherran ostaman kirjaston lähetyskuntoon.\nHän oli kirjoittanut Matty-neidille hyvin ystävällisen kirjeen\nmainiten, kuinka iloinen hän olisi saadessaan sellaisen valiokokoelman\nkuin herra Jenkyns-vainajalla epäilemättä oli ollut ja sanoi kernaasti\nmaksavansa siitä minkä arvioidun hinnan tahansa. Ja kun kirjaston\nnykyinen omistajatar tähän suostui, surunvoittoisesti iloiten siitä,\nettä ne jälleen joutuisivat pappilaan ja pinottaisiin takaisin\ntutunomaisille hyllyilleen, ilmoitti kirkkoherra pelkäävänsä, ettei\nhänellä ollut tilaa niille kaikille, minkävuoksi hän pyysi Matty-neitiä\nsallimaan hänen jättää muutamia nidoksia hänelle itselleen. Mutta\ntämä sanoi, että raamatussaan ja \"Johnsonin sanakirjassa\" oli hänelle\nkylliksi, varsinkin kun hän pelkäsi, ettei häneltä jäisi paljoa\naikaakaan lukemiseen. Hienotunteisuudesta ystävällistä rovastia kohtaan\npidätin kuitenkin muutamia kirjoja.\n\nHänen suorittamansa kirjojen hinta ja huutokaupasta saadut rahat\nkäytettiin osaksi teevaraston ostoon, osaksi talletettiin pahan\npäivän, vanhuuden ja sairauden, varalle. Summa oli tosin vähäinen,\nmutta viimemainittu toimenpide aiheutti joitakuita poikkeamisia\ntotuudesta ja hätävalheita (jotka kaikki tietenkin olivat periaatteessa\nvarsin paheksuttavia ja joihin en käytännössäkään mielelläni\nturvautuisi), sillä me tiesimme, että Matty-neidin velvollisuudentunto\nolisi saattanut hänet ymmälle, jos hän olisi tietänyt hänelle\njärjestämästämme pienestä vararahastosta, vaikka pankin velat\njäivät suorittamatta. Koskaan hänelle ei myöskään ollut ilmoitettu,\nmillä tavoin hänen ystävänsä avustivat vuokran maksussa. Olisin\nhalunnut hänelle siitä kertoa, mutta tuo salaperäisyys antoi heidän\nlaupeudentyölleen tenhoa, josta naiset eivät tahtoneet luopua. Alussa\nMartha saikin väistää monta ihmettelevää kysymystä, millä tavoin hän\nmenetteli voidakseen asua sellaisessa huoneustossa; mutta vähitellen\nvarovainen levottomuus vaimeni tyytyväiseksi alistumiseksi olevaan\njärjestelyyn.\n\nLähdin Mattyn luota reippain mielin. Teen menekki kahtena ensimäisenä\npäivänä oli voittanut vilkkaimmat odotukseni. Koko ympäristö näkyi\näkkiä kuluttaneen teensä loppuun. Ainoa muutos, mitä Matty-neidin\nkaupanteossa olisin toivonut, oli, ettei hän niin hartaan\nvalittelevasti olisi varoitellut eräitä ostajiaan vihreästä teestä --\nkuvaillen sitä verkalleen vaikuttavaksi myrkyksi, mikä ajan pitkään\nvarmasti turmelee hermot ja tuottaa kaikenlaisia terveydellisiä\nhaittoja. Ihmisten itsepintaisuus sen ostamisessa kaikista hänen\nvaroituksistaan huolimatta kiusasi häntä siihen määrin, että tosiaan\npelkäsin hänen lopettavan vihreän teen myynnin ja siten menettävän\npuolet ostajapiiristänsä. Sain käyttää kaiken kekseliäisyyteni\netsiessäni esimerkkejä pitkäikäisyydestä, joka oli yksinomaan johtunut\nvihreän teen herkeämättömästä käytöstä. Mutta viimeisenä todisteluna,\nmikä lopullisesti ratkaisi kysymyksen, oli onnellinen viittaukseni\neskimoihin, jotka eivät ainoastaan kernaasti nauttineet, vaan joiden\nvatsat helposti sulattivatkin valaan raania ja talikynttilöitä.\nSenjälkeen Matty-neiti myönsi, että \"toisen myrkky voi olla toisen\nruoka\", ja tyytyi sittemmin vain tilapäiseen vastusteluun, milloin\nostaja hänen mielestään oli liian nuori ja viaton tunteakseen vihreässä\nteessä muutamien ruumiille piilevät vaarat, ja tavanmukaiseen\nhuokaukseen, milloin ikäihmiset, joilta olisi odottanut järkeä\nviisaampaan valintaan, mieluummin käyttivät tätä tavaraa.\n\nMatkustin Drumblesta Cranfordiin vähintäänkin kerran neljännesvuodessa\njärjestämään tilit ja tarkastamaan välttämättömät liikekirjeet. Ja\nkirjeistä puheen tullen minun täytyy tunnustaa, että aloin olla varsin\nhäpeissäni muistellessani aga Jenkynsille kyhäämääni ja samalla\niloitsin, etten ollut siitä kellekään maininnut. Toivoin vain, että\nkirje oli hukkunut tiellä. Mitään vastausta ei kuulunut. Mitään merkkiä\nei näkynyt.\n\nNoin vuosi siitä, kun Matty-neiti oli avannut kauppansa, sain muutamia\nharakanvarpaita Marthalta. Tämä pyysi minua kiireimmiten saapumaan\nCranfordiin. Pelkäsin, että Matty-neiti oli sairastunut, ja matkustin\nvielä samana iltapäivänä. Hämmästytin Marthan, kun hän näki minut ovea\navatessaan. Menimme keittiöön, jossa oli tapamme luottamuksellisesti\nneuvotella, ja sitten Martha kertoi, että hän pian odotti joutuvansa\nlapsivuoteeseen -- viikon, parin päästä. Hän ei luullut Matty-neidin\ntästä tietävän ja halusi, että minä ensiksi ilmoittaisin hänelle\nuutisen, \"sillä minä tosiaan\", jatkoi Martha hysteerisesti itkien,\n\"pelkään, ettei hän sitä hyväksy, enkä myöskään tiedä, kuka vaalisi\nhäntä, niinkuin häntä tulisi vaalia, sillävälin kun minä olen vuoteen\nomana\".\n\nLohdutin Marthaa vakuuttamalla hänelle, että viipyisin siksi, kun\nhän on taas jalkeilla, ja toivoin vain, että hän olisi ilmoittanut\nminulle syyn tähän äkilliseen kutsuun, jolloin olisin tuonut muassani\ntarpeellisen vaatevaraston. Mutta Martha oli niin kyynelöivänä,\nherkkämielisenä ja entisestään erilaisena, että puhuin itsestäni\nmahdollisimman vähän ja pikemmin koetin lohduttaa Marthaa kaikissa\notaksuttavissa ja mahdollisissa onnettomuuksissa, joita hänen\nmielikuvituksensa loihti esille.\n\nSitten hiivin ulos katuovesta ja astuin ikäänkuin ostajana puotiin\nyllättääkseni Matty-neidin ja saadakseni jonkun käsityksen siitä,\nmillaiselta hän uudessa toimessaan näytti. Oli lämmin toukokuun\npäivä, joten ainoastaan pieni puoliovi oli suljettu, ja Matty-neiti\nistui myyntipöydän takana kutoen taitoperäistä sukkarihma-paria.\nNiin hyvin huolitellulta työ näytti minusta, mutta vaikeat pistelmät\neivät rasittaneet hänen aivojansa, sillä hän lauloi hiljaa itsekseen\nkudinpuikkojen nopeasti liikkuessa silmukoissa edestakaisin. Nimitän\nsitä lauluksi, mutta enpä luule, että soittotaiteilija käyttäisi\nsitä sanaa tuosta matalan, sortuneen äänen soinnuttomasta, mutta\nsilti suloisesta hyminästä. Sanoista pikemmin kuin sävelestä kuulin,\nmitä vanhaa laulua hän hyräili; mutta tyyni, jatkuva ääni kertoi\ntyytyväisyydestä ja oli niin sopusoinnussa pehmeätuntuisen kevätaamun\nkanssa, että mieleni valtasi hauska odotus seisoessani siinä kadulla\naivan oven ulkopuolella.\n\nMenin sisälle. Ensiksi hän ei huomannut, kuka olin, ja nousi ikäänkuin\npalvellakseen; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä valpas mirri\noli tarttunut kutimeen, jonka hän minut nähdessänsä oli kiihkeässä\nriemussaan pudottanut. Vähäisen juteltuamme havaitsin Marthan otaksuman\ntodeksi. Matty-neidillä ei ollut mitään aavistusta lähenevästä\nperhetapauksesta. Senvuoksi päätin antaa asiain mennä menojaan, varmana\nsiitä, että kun saapuisin hänen luokseen lapsi käsivarrellani, saisin\nMarthalle sen anteeksiannon, jonka hän itselleen turhia uskotellen\npelkäsi Matty-neidin häneltä epäävän, koska muka uusi tulokas\nvaatisi äitinsä puolelta osakseen huomiota, jonka myöntäminen olisi\nuskottomuutta ja kavallusta Matty-neitiä kohtaan.\n\nMutta minä olin oikeassa. Se on kaiketi perinnöllinen avu, koskapa\nisä väittää, että hän tuskin milloinkaan on väärässä. Eräänä aamuna\nviikkoa myöhemmin tulin Matty-neidin luo pieni flanellimytty\nkäsivarsillani. Hän säikähti kovin, kun näytin hänelle, mitä siinä\noli, pyysi saada silmälasinsa pukeumapöydältä ja tarkkasi uteliaasti\npienokaista ikäänkuin ihaillen sen hyvinmuodostuneita hentoja jäseniä.\nPäiväkauteen hän ei voinut karkoittaa hämmästyksensä tunnetta, vaan\nkulki varpaillaan ja oli perin vaitelias. Mutta hän pujahti katsomaan\nMarthaa, ja molemmat itkivät ilosta. Rohkaistuipa hän Jemiäkin\npuhuttelemaan, mutta joutui lauseistaan varsin ymmälle eikä tietänyt,\nmiten siitä selviytyisi, kunnes puodin ovikellon helähdys päästi hänet\npälkähästä yhtä suureksi huojennukseksi ujolle, ylpeälle, rehdille\nisällekin, joka häntä onnitellessani puristi niin tarmokkaasti kättäni,\nettä vieläkin olen tuntevinani kipua.\n\nMinulla oli paljon puuhaa Marthan ollessa lapsivuoteessa. Hoitelin\nMatty-neitiä, valmistin hänen ateriansa, tarkistin hänen laskunsa ja\nhuolehdin rasioiden ja maljakkojen täyttämisestä. Toisinaan autoin\nhäntä myöskin myymälässä, missä hänen menettelynsä tarkkaaminen tuotti\nminulle melkoista huvia ja joskus hiukan levottomuuttakin. Jos joku\nlapsi tuli puotiin pyytämään unssin mantelikaramelleja (ja Matty-neidin\nkaupaksi pitämä laatu oli niin isoa kokoa, että neljä kappaletta\nsiihen riitti), lisäsi hän aina yhden \"painon täytteeksi\", kuten hän\nsanoi, vaikka vaakakuppi jo oli täysin kallistunut; ja kun tällaisista\nkaupanpäällisistä huomautin, vastasi hän vain: \"Pienokaiset pitävät\nniistä niin paljon!\"\n\nEi hyödyttänyt hänelle selittää, että tuo viides karamelli painoi\nneljännesunssin ja aiheutti joka erältä hänelle suoranaista tappiota.\nMuistin silloin vihreän teen ja sulitin nuoleni hänen omasta\nvarastostaan selittämällä, kuinka epäterveellisiä mantelikaramellit\nolivat ja kuinka sairaiksi niiden ylenmääräinen nauttiminen saattoi\nlapsukaiset tehdä. Tämä todistelu vaikutti hiukan, sillä sittemmin\nhän viidennen karamellin antamisen asemesta aina kehoitti näitä\navaamaan pienet kämmenensä ja kaatoi niihin joko pippuriminttua tai\ninkivääripastilleja edellisestä herkusta mahdollisesti koituvien\nvaarojen vastapainoksi. Yleensä ei näiden periaatteiden mukaan\nharjoitettu makeiskauppa luvannut voittoa; mutta ilokseni huomasin,\nettä hän teenmyynnillä viime vuoden kuluessa oli ansainnut yli\nkahdenkymmenen punnan ja että hän liikkeeseensä totuttuaan ei enää\ntuntenut mitään vastahakoisuutta siihen, koska hän täten joutui\nystävällisiin kosketuksiin monien lähiseudun ihmisten kanssa. Hänen\npunnitessaan heille runsaasti he vuorostaan toivat monenlaisia pieniä\nmaantuliaisia \"vanhan kirkkoherran tyttärelle\", milloin kermajuuston,\nmilloin muutamia tuoreita munia, milloin äsken poimittuja kypsiä\nhedelmiä tai kukkavihon. Myymälän pöytä oli toisinaan aivan täyteen\nladottu näitä tuomisia, kuten hän minulle kertoi.\n\nMuuten elettiin Cranfordissa jokseenkin entiseen tapaan. Riita raivosi\nyhä rouva Jamiesonin ja Hogginsin pariskunnan välillä, mikäli sitä voi\nriidaksi nimittää, kun ainoastaan toinen puoli ylläpiti vihollisuuksia.\nHerra ja rouva Hoggins elivät hyvin onnellisina yhdessä ja, kuten\nuseimmat hyvin onnelliset ihmiset, olivat varsin valmiit ystävällisiin\nsuhteisiin. Niin, rouva Hoggins todella ikävöitsi entisen hartaan\nystävyyden vuoksi jälleen päästä rouva Jamiesonin suosioon. Mutta\njo heidän onnensakin oli viimemainitun mielestä loukkaus Glenmiren\nsuvulle, johon hänellä oli kunnia kuulua, ja hän torjui itsepintaisesti\nkaikki lähentelyt. Uskollisena palvelijana ja liittolaisena herra\nMulliner taisteli hartaasti emäntänsä puolesta. Jos hän sattui näkemään\nherra tai rouva Hogginsin, oli hänen tapansa siirtyä kadun toiselle\npuolen ja hän näkyi olevan vaipuneena mietiskelemään elämää ylimalkaan\nja erityisesti oman polkunsa tarkkaamiseen, kunnes oli heidät\nsivuuttanut. Neiti Polea huvitti arvailla, mitä rouva Jamieson tekisi,\njos joko hän itse tai herra Mulliner tai joku muu hänen taloutensa\njäsenistä sairastuisi. Tuskinpa hänellä olisi röyhkeyttä kutsuttaa\ntohtori Hoggins käyttäydyttyään puolisoita kohtaan sillä tavalla\nkuin oli käyttäytynyt. Neiti Pole alkoi aivan levottomasti odottaa,\nettä joku tapaturma kohtaisi rouva Jamiesonia tai hänen alaisiaan,\njotta Cranfordin asukkaat näkisivät miten hän sellaisissa tukalissa\nolosuhteissa menettelisi.\n\nMartha alkoi jälleen olla jalkeilla, ja olin jo määrännyt päivän\npiakkoin tapahtuvalle lähdölleni, kun eräänä iltapuolena istuessani\nMatty-neidin kanssa puotihuoneessa -- muistaakseni oli ilma nyttemmin\nkääntynyt koleammaksi kuin se oli ollut toukokuussa, kolmisen viikkoa\nsitten, jonka vuoksi olimme sytyttäneet tulen takkaan ja pidimme\novea visusti suljettuna -- näimme herrasmiehen verkalleen astelevan\nikkunan ohi ja sitten pysähtyvän oven kohdalle ikäänkuin etsiäkseen\nnimeä, jonka me olimme niin huolellisesti kätkeneet. Hän otti esille\ntaskukiikarin ja tähysti jonkun aikaa ennenkuin keksi nimen.\n\nSitten hän astui sisälle. Ja yhtäkkiä välähti mielessäni ajatus,\nettä hän oli _aga_ itse! Sillä hänen pukunsa oli outoa ulkomaalaista\nkuosia, ja kasvot olivat kovin ruskeat ikäänkuin pitkäaikaisesta\npäiväpaahteesta ahavoittuneet. Iho oli omituisena vastakohtana\ntuuhealle lumivalkoiselle tukalle, silmät olivat tummat ja\nläpitunkevat, ja hänellä oli kummallinen tapa puristaa ne kokoon\nja kurtistaa poskensa lukemattomiin ryppyihin, kun hän kiinteästi\ntarkkasi jotakin. Täten tuijotti hän aluksi Matty-neitiin myymälään\ntultuansa. Ensin hän kylläkin äkkäsi minut ja hänen katseensa viivähti\nhiukkasen minussa, mutta sitten hän kääntyi, kuvailemani omituinen,\netsivä ilme silmissä, Matty-neitiä kohti. Tämä oli hiukan hämillään ja\nhermostunut, mutta ei sentään enempää kuin mitä hän aina oli, milloin\njoku mieshenkilö saapui hänen kauppaansa. Hän ajatteli, että vieraalla\nluultavasti oli seteli tai vähintäänkin kultapunta, josta hänen olisi\nannettava takaisin; ja se oli hänelle aina perin vastenmielistä. Mutta\nnykyinen ostaja seisoi vastapäätä häntä pyytämättä mitään, katsoa\ntuijottaen vain häneen ja rummuttaen sormillaan pöytään ihan neiti\nJenkyns-vainajan malliin. Matty-neiti aikoi juuri kysyä, mitä hän\nhalusi -- sen hän kertoi minulle jälkeenpäin, -- kun vieras äkkiä\nkääntyi minuun päin kysäisten: \"Onko teidän nimenne Mary Smith?\"\n\n\"On\", vastasin minä.\n\nKaikki epäilykseni siitä, kuka hän oli, haihtuivat ja ihmettelin vain,\nmitä hän tämän jälkeen sanoisi ja tekisi ja kuinka Matty-neiti kestäisi\niloisen yllätyksen, jota hänen tulonsa tiesi. Ilmeisesti hän oli\nymmällä, millä tavoin itsensä ilmoittaisi, sillä vihdoin hän katsahti\nympärilleen etsiäkseen ajan voittamiseksi jotakin ostettavaa, ja kun\nhänen silmänsä osui mantelikaramelleihin, pyysi hän rohkeasti naulan\n\"noita\". Epäilen, oliko Matty-neidillä täyttä naulaa varastossaan, ja\ntilauksen tavattoman suuruuden ohella hän pelkäsi tuollaisen rajattoman\nmäärän nauttimisesta koituvia ruuansulatushäiriöitä. Tätä ajatellen hän\nvilkaisi herrasmieheen tehdäkseen vastaväitteitä. Mutta jonkinlainen\nhellä höltyminen tämän piirteissä koski hänen sydämeensä. Hän virkkoi:\n\"Ettehän... oi, hyvä herra! Ettehän vain ole Peter?\" ja vapisi\nkiireestä kantapäähän. Tuokiossa oli vieras kiertänyt pöydän toiselle\npuolelle ja siepannut vanhuuden kyyneletöntä itkua nyyhkyttävän naisen\nsyliinsä. Riensin noutamaan Mattylle lasillisen viiniä, sillä väri\noli poistunut hänen kasvoiltaan saaden sekä minut että Peterinkin\nsäikähtymään. Viimemainittu hoki hokemistaan: \"Tuloni oli sinulle liian\näkillinen ja odottamaton, Matty... liian äkillinen, tyttöseni.\"\n\nEhdotin, että hän heti menisi ylös vierashuoneeseen ja asettuisi\nsohvalle lepäämään. Hän katsahti kaihoten veljeensä, jonka kättä\nhän puolitainnuksissaankin oli tiukasti puristanut; mutta kun tämä\nvakuutti hänelle, ettei hän poistuisi, salli Matty-neiti kantaa itsensä\nyläkertaan.\n\nParas, mitä mielestäni voin tehdä, oli asettaa kattila tulelle\nvalmistaakseni aikaisin teetä ja sitten hoitaa puotia jättäen\nsisarukset haastelemaan muutamista niistä tuhansista seikoista,\njoita heillä tietysti oli toisilleen kerrottavina. Minun oli myöskin\nilmoitettava uutinen Marthalle, joka vastaanotti sen purskahtaen\nsellaiseen kyyneltulvaan, että sen nähdessäni tuskin voin itse pidättyä\nitkusta. Vähitellen toipuessaan liikutuksestansa hän kysyi minulta,\nolinko varma, että mies todellakin oli Matty-neidin veli, sillä minä\nolin maininnut hänen harmaista hapsistaan, kun hän sensijaan aina\noli kuullut häntä kuvailtavan hyvin komeaksi nuoreksi mieheksi. Joku\nsamanlaatuinen mietelmä kummastutti Matty-neitiä itseäänkin teetä\njuodessa, kun hänet oli sijoitettu isoon nojatuoliin vastapäätä herra\nJenkynsiä, jotta saisi tätä kylläkseen katsella. Ja hän katselikin\nveljeään niin herkeämättä, että tuskin joutui juomaan teensä,\nsyömisestä puhumattakaan.\n\n\"Minusta näyttää, että kuuma ilmanala vanhentaa ihmiset kovin\nnopeasti\", virkkoi hän melkein itsekseen. \"Cranfordista lähtiessäsi\nsinulla ei ollut ainoatakaan harmaata hiusta päässäsi.\"\n\n\"Mutta kuinka monta vuotta siitä ajasta jo onkaan kulunut!\" vastasi\nPeter hymyillen.\n\n\"Niin tosiaan! Ah, minä luulen, että sinä alat käydä vanhaksi. Mutten\nsentään aavistanut, että olemme näin perin vanhoja! Valkoinen tukkasi\nsinua muuten pukee, Peter\", jatkoi hän -- hiukan peläten loukanneensa\nveljeänsä ilmoittamalla, minkä vaikutuksen tämän ulkomuoto oli häneen\ntehnyt.\n\n\"En liene minäkään ajatellut ajan kulumista, Matty. Et arvaakaan,\nmitä olen sinulle Intian tuliaisiksi tuonut! Kah, minulla on sinulle\nintialainen musliinihame ja helmi-kaulanauha matkakirstuissani\nPortsmouthissa!\"\n\nHän hymyili ikäänkuin häntä olisi huvittanut ajatus lahjojensa\nepäsuhtaisuudesta sisarensa ulkonäköön. Mutta tätä ei tuomisien\nupeudesta hurmaantunut Matty-neiti heti huomannut. Saatoin havaita,\nettä hän ajatuksissaan hetkiseksi kuvitteli itsensä niihin puetuksi, ja\nhän kosketti vaistomaisesti kaulaansa -- tuota hentoa, siroa kaulaa,\njoka neiti Polen sanojen mukaan oli ollut hänen nuoruutensa parhaita\nsuloja. Mutta käsi kohtasi pehmeän musliinin poimut, hän kun aina\nkäytti korkeakaulaista leukaan asti ulottuvaa pukua, ja tämä tuntu\nmuistutti hänen mieleensä, kuinka sopimaton helmi-kaulanauha hänen\niällään oli. \"Pelkään olevani liian vanha\", virkkoi hän, \"mutta oli\nperin ystävällistä, että sitä ajattelit. Juuri sellaisista kapineista\nolisin pitänyt vuosia sitten -- kun olin nuori.\"\n\n\"Niin luulin, pikku Mattyni. Minä muistin sinun makusi; se oli niin\nsamanlainen kuin rakkaan äitini.\" Tätä nimeä mainittaessa sisar ja veli\npuristivat toistensa kättä, mutta vielä entistä hellemmin, ja vaikka\nhe olivat aivan vaiti, kuvittelin, että heillä saattaisi olla jotakin\nsanottavaa, ellei läsnäoloni olisi heitä häirinnyt, jonkavuoksi nousin\nmennäkseni järjestämään kammioni Peterin käytettäväksi siksi yötä,\naikoen itse jakaa Matty-neidin vuoteen. Mutta liikahtaessani Peter\nhypähti ylös. \"Minun on mentävä tilaamaan huone Yrjänän majatalosta.\nMatkalaukkuni on myöskin siellä.\"\n\n\"Ei!\" vastusti Matty kovin hätääntyneenä. \"Sinä et saa lähteä! Älä\nmene, rakas Peter... pyytäkää häntä jäämään, Mary. Oi, sinä et saa\nmennä!\"\n\nHän oli niin kiihtynyt, että molemmat lupasimme kaikki, mitä hän\ntahtoi. Peter istuutui jälleen ja antoi hänelle kätensä, johon hän\nparemmaksi varmuudeksi tarttui molemmilla käsillään, ja minä läksin\nhuoneesta toimituksilleni.\n\nMyöhään, myöhään yöhön, pitkälle aamupuoleen Matty-neiti ja minä\nhaastelimme. Hänellä oli minulle paljon kerrottavaa veljensä elämästä\nja seikkailuista, joita tämä oli hänelle heidän kahdenkesken istuessaan\njutellut. Hän sanoi, että kaikki oli hänelle täysin selvää, mutta minä\nen sitä tarinaa koskaan täydellisesti tajunnut; ja kun myöhempinä\naikoina kylliksi vapauduin pelonsekaisesta kunnioituksestani\nherra Peteriä kohtaan kyselläkseni häneltä itseltään, nauroi hän\nuteliaisuuttani ja kertoi minulle asioita, jotka niin elävästi\nmuistuttivat parooni Münchhausenin seikkailuista, että käsitin hänen\ntekevän minusta pilaa.\n\nMatty-neidiltä taas kuulin, että hän oli tarjokkaana ottanut osaa\nRangoonin piiritykseen, oli joutunut birmalaisten vangiksi, mutta\ntavalla tai toisella päässyt näiden suosioon ja vihdoin saanut takaisin\nvapautensa, kun oli suonta iskemällä osannut parantaa jonkun pienen\nheimon päämiehen vaarallisesta taudista. Kun hän monivuotisesta\nvankeudesta vapaaksi päästyänsä oli kirjoittanut Englantiin, olivat\nkirjeet palautetut merkittyinä kaameaenteisellä sanalla \"kuollut\".\nOtaksuen siis olevansa perheen viimeinen eloonjäänyt hän oli asettunut\nindigonviljelijäksi aikoen viettää lopun ikäänsä maassa, jonka\nihmisiin, elämäntapoihin ja ilmastoon hän oli tottunut. Mutta sitten\nhän oli saanut kirjeeni ja samalla omituisella huimapäisyydellä,\njoka oli hänelle luontaista vanhuudessa yhtä hyvin kuin nuoruuden\npäivinä, hän oli myynyt maansa ja kaiken omaisuutensa ensimmäiselle\nostajalle sekä palannut kotiin vanhan sisar-rukan luo, joka nyt\nkatsellessaan häntä tunsi itsensä iloisemmaksi ja rikkaammaksi kuin\nkuka tahansa prinsessa. Hänen rupatteluunsa vihdoin nukahdin ja\nsitten heräsin pienestä oven rasahduksesta, josta hän katuvaisena\nryömiessään vuoteeseen pyysi minulta anteeksi. Kun en vastauksillani\nhänen haasteluunsa enää ollut varmentamassa hänen uskoansa, että kauan\nkadoksissa ollut veli todellakin oli täällä -- saman katon alla, -- oli\nhän näet alkanut pelätä, että kaikki oli vain unen synnyttämää harhaa,\nettei Peter tätä siunattua iltakautta ollut istunutkaan hänen luonaan,\nvaan että todellinen Peter makasi kuolleena jonkun hurjan merenaallon\nalla tai eriskummaisen itämaisen puun juurella. Ja niin voimakkaaksi\noli tämä hermostunut tunnelma vihdoin käynyt, että hänen täytyi nousta\nvuoteesta mennäkseen oven takana kuuntelemalla vakuuttautumaan veljen\ntäällä olosta. Ja tuo säännöllinen hengitys -- en tahdo nimittää sitä\nkuorsaukseksi, vaikka itsekin sen kuulin kahden suljetun oven läpi --\nvihdoin tyynnytti Matty-neidin, joka palasi rauhoittuneena nukkumaan.\n\nEn luule, että herra Peter saapui Intiasta rikkaana kuin nabob; pitipä\nhän itseään köyhänäkin, mutta ei hän eikä Matty-neiti siitä paljoa\nvälittänyt. Joka tapauksessa hänellä oli kylliksi elääkseen aivan\n\"säätynsä mukaisesti\" Cranfordissa yhdessä sisarensa kanssa. Pari\npäivää hänen tulonsa jälkeen suljettiin myymälä, ja silloin alkoi tuon\ntuostakin sataa karamellejä ja sokerikakkuja lapsiparviin, kun nämä\niloisesti odottaen kurkkivat Matty-neidin vierashuoneen ikkunoihin.\nSilloin tällöin Matty-neiti, joka oli puolittain piiloutuneena verhojen\ntaakse, varoitteli näitä: \"Rakkaat lapsukaiset, älkää vain syökö\nitseänne sairaiksi!\" Mutta voimakas käsivarsi veti hänet takaisin, ja\nseurasi entistä ratisevampi karamelliropsaus. Teestä lähetettiin osa\nlahjaksi Cranfordin naisille ja jokunen määrä jaettiin vanhuksille,\njotka vielä muistelivat Peteriä vallattomilta poikavuosilta.\n\nIntialainen musliinihame säilytettiin herttaiselle Flora Gordonille\n(Jessie Brownin tyttärelle). Gordonin perhe oli viettänyt viimekuluneet\nvuodet mannermaalla, mutta nyt heitä odotettiin pian takaisin\nkotiin; ja sisarellisessa ylpeydessään Matty-neiti jo ennakolta\nsuuresti riemuitsi siitä, että saisi näyttää heille herra Peterin.\nHelmikaulanauha katosi, mutta samaan aikaan monta kaunista ja\nhyödyllistä lahjaa ilmestyi neiti Polen ja rouva Forresterin talouteen\nsekä muutamia harvinaisia ja hienoja intialaisia koristeita somistamaan\nrouva Jamiesonin ja rouva Fitz-Adamin vierashuoneita. Minua itseänikään\nei unohdettu. Muun muassa sain parhaan ja siroimmin sidotun painoksen\ntohtori Johnsonin teoksia, mitä kaupassa löytyi; ja kyyneleet silmissä\narmas Matty-neiti pyysi minua pitämään sitä lahjana hänen sisareltaan\nyhtä hyvin kuin häneltä itseltäänkin. Sanalla sanoen, ketään ei\nunhotettu; ja mikä vielä parempi, jokainen, ken joskus oli osoittanut\nystävällisyyttä Matty-neitiä kohtaan, sai olla varma herra Peterin\nsydämellisestä huomaavaisuudesta.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU\n\nRauha Cranfordille\n\n\nEipä ihme, että Peteristä tuli Cranfordissa sellainen suosikki. Naiset\nkilpailivat toistensa kanssa hänen ihailemisessaan; ja tämä olikin\nhyvin ymmärrettävää, koska Intiasta saapunut hämmästyttävästi kiihoitti\nja väritti heidän tyyntä elämäänsä -- varsinkin kun tulija kertoi\nsuuremman määrän kummallisia juttuja kuin merenkulkija Sindbad, joten\nillat vietettiin, kuten neiti Pole sanoi, aivan kuin tuhannen ja yhden\nyön tarinoita kuuntelemalla.\n\nMinä puolestani, joka olin koko ikäni heilunut Drumblen ja Cranfordin\nvälillä, ajattelin, että kaikki Peterin kertomukset saattoivat\nolla tosia, joskin ne olivat ihmeellisiä. Mutta huomatessani, että\nedellisellä viikolla nieltyämme jokseenkin värikkään kertomuksen saimme\nmelkoisesti suurennetun annoksen seuraavalla, uskoni alkoi horjua,\nvarsinkin kun havaitsin, että sisaren läsnäollessa hänen kuvauksensa\nIntian elämästä olivat verraten kesyjä -- eipä siksi, että hän olisi\ntietänyt enemmän kuin me, sillä pikemmin oli asianlaita päinvastainen.\nPanin myöskin merkille, että kun kirkkoherra saapui vieraisille,\nPeter kertoi toisessa äänilajissa niistä maista, joissa hän oli\nkäynyt. Mutta enpä luule, että Cranfordin naiset olisivat pitäneet\nhäntä niin merkillisenä matkailijana, jos olisivat kuulleet hänen\njuttelevan ainoastaan sillä tyynellä ja vaatimattomalla tavalla, jota\nhän rovastille puhuessaan käytti. Hän miellytti heitä sitä enemmän\nsenvuoksi, että hän oli \"niin perin itämaalainen\", kuten he sanoivat.\n\nEräänä päivänä neiti Pole oli hänen kunniakseen toimeenpannut kutsut\nvalituille vieraille, joiden joukosta -- koska rouva Jamieson\nkunnioitti tilaisuutta läsnäolollaan ja oli vielä luvannut lähettää\nherra Mullinerinkin tarjoilusta huolehtimaan -- Hogginsin herrasväki\nja rouva Fitz-Adam tietysti olivat jätetyt pois. Tällöin herra Peter\nsanoi olevansa väsynyt istumaan suorana kovaselkäisillä epämukavilla\ntuoleilla ja kysyi, eikö hänen sallittaisi istua jalat ristissä. Neiti\nPole antoi kernaasti suostumuksensa, ja niin hän mitä vakavimman\njuhlallisesti laskeutui lattialle. Mutta kun neiti Pole kuuluvasti\nkuiskaten minulta kysyi, \"eikö hän muistuttanut oikeauskoisten\nhallitsijasta\", en voinut olla ajattelematta halvattua räätäliä Simon\nJones-parkaa, ja kun rouva Jamieson hitaalla tavallaan mainitsi tämän\nasennon siroudesta ja mukavuudesta, muistui mieleeni, kuinka kaikki\nolimme hänen esimerkkiään noudattaen tuominneet herra Hogginsin\nsivistymättömäksi, kun hän vain istuessaan hiljaa tuolillaan oli\nasettanut säärensä ristiin. Monet Peterin ruokailutavat olivat hiukan\nkummallisia neiti Polen, Matty-neidin ja rouva Jamiesonin kaltaisten\nnaisten piirissä, varsinkin kun muistin kaksihaaraiset kahvelit ja\nkoskemattomiksi jätetyt vihreät herneet päivällisillä Holbrook-poloisen\nluona.\n\nTuon herrasmiehen nimen mainitseminen johdattaa mieleeni Peterin ja\nMatty-neidin välisen keskustelun eräänä iltana veljen Cranfordiin\nsaapumisen jälkeisenä kesänä. Päivä oli ollut hyvin helteinen, ja\nilma, jonka kuumuudesta hänen veljensä nautti, oli kovin rasittanut\nMatty-neitiä. Muistan, että hän ei ollut kyennyt hoivaamaan Marthan\nlasta, mikä nykyään oli käynyt hänen mielihommakseen, pienokainen kun\nviihtyikin hänen käsivarrellaan yhtä hyvin kuin äitinsä sylissä ja\ntoistaiseksi oli vielä kyllin kevyt Matty-neidin heikoilla voimilla\nkannettavaksi. Mainitsemanani päivänä Matty-neiti oli näyttänyt\ntavallista heikommalta ja raukeammalta ja virkosi vasta auringon\nlaskettua, kun hänen sohvansa oli pyöritetty avoimen ikkunan ääreen,\njonka kautta, vaikka se aukeni Cranfordin pääkadulle, läheisten\nheinäniittyjen mieluinen raikas tuoksu silloin tällöin leyhähti sisälle\nkesäisen hämärän raskasta ilmaa värähdyttävien ja sitten haihtuvien\ntuulenhenkäysten ajelemana. Helteisen ilmakehän hiljaisuus hukkui\nheikkoon äänten sorinaan, joka kuului monista avatuista ikkunoista\nja ovista; lapsetkin olivat myöhäisestä hetkestä huolimatta (kello\noli kymmenen ja yhdentoista välillä) ulkona kadulla harjoittamassa\nleikkejään, joihin ne päivän helteessä eivät olleet tuntenet halua.\nMatty-neidille tuotti tyytyväisyyttä, kun hän näki kuinka vähän\nkynttilöitä oli sytytettyinä niissäkin huoneustoissa, joista enemmän\nelonmerkkejä kuului. Herra Peter, Matty-neiti ja minä olimme kaikki\nolleet ääneti, kukin vaipuneena hetkiseksi omiin mietteisiinsä, kun\nPeter äkkiä lausui:\n\n\"Tiedätkö, pikku Matty, olisin voinut vannoa, että viimeksi Englannista\nlähtiessäni olit valtatiellä avioliittoon! Jos minulle joku olisi\nsilloin sanonut, että sinä eläisit ja kuolisit vanhana neitinä, olisin\nnauranut hänelle vasten naamaa.\"\n\nMatty-neiti ei vastannut, ja minä koetin turhaan etsiä jotakin\npuheenaihetta, mikä saisi keskustelun kääntymään toisaalle. Mutta en\nollut kyllin kekseliäs, ja ennenkuin ehdin mitään sanoa, Peter jatkoi:\n\n\"Herra Holbrook se oli, se Woodleyssä asuva komea reipas mies, josta\nusein ajattelin, että hän ryöstäisi meiltä pienen Mattymme. Ette kai\nsitä nykyään usko, Mary; mutta tämä sisareni oli kerran hyvin sievä\ntyttö -- ainakin minun mielestäni, ja niin näkyy Holbrook-poloinenkin\najatelleen. Mikä kiire hänellä oli kuolla ennenkuin tulin kotiin\nkiittämään häntä kaikesta ystävällisyydestänsä minunlaistani kuritonta\npenikkaa kohtaan? Se minut ensiksi saikin siihen luuloon, että hän\nsinua toivoi; ja kaikilla kalaretkillämme me juttelimme Mattystä ja\nyhä Mattystä. Debora-parka! Kylläpä hän minua läksytti, kun olin\nkutsunut Holbrookin meille puoliselle eräänä päivänä, jolloin hän oli\nnähnyt Arleyn vaunut kaupungilla ja odotti, että mylady pistäytyisi\nvierailulle. No niin, siitä on kulunut monta pitkää vuotta, enemmän\nkuin puoli ihmisikää, ja kuitenkin tuntuu kuin se olisi ollut eilen!\nEn tunne ketään, jonka olisin mieluummin halunnut langokseni. Sinä\npelasit korttisi varmaankin huonosti, pikku Mattyni, tavalla tai\ntoisella -- tai ehkä odotit, että veljesi olisi sinua puhemiehenä\nauttanut, siskoseni?\" sanoi hän ojentaen käsivartensa tarttuakseen\nsohvalla lepäävän Mattyn käteen. \"No, mitä nyt? Sinähän väriset ja\nvapiset, Matty! Tuo lemmon ikkuna sen vaikuttaa! Sulkekaa se, Mary,\nheti paikalla!\"\n\nMinä suljin ikkunan ja kumarruin sitten suutelemaan Matty-neitiä ja\nkatsomaan, oliko hän todella vilustunut. Hän tarttui käteeni ja puristi\nsitä lujasti, mutta luullakseni itsetiedottomasti; sillä hetkistä\nmyöhemmin hän puhui meille aivan tavallisella äänellään ja haihdutti\nhymyllään levottomuutemme, vaikka tosin kärsivällisesti alistui\nmäärätessämme hänet lämpimään vuoteeseen ja nauttimaan lasillisen\nmietoa _negusta_ [kuumennettua sokerilla, sitruunanmehulla,\nmuskottipähkinöillä, kanelilla ja ryytineilikoilla maustettua\npunaviiniä. _Suom._]. Minun oli seuraavana päivänä lähdettävä\nCranfordista ja ennen lähtöäni näin, että kaikki avoimen ikkunan\nvaikutukset olivat kokonaan hävinneet. Olin johtanut useimpia talossa\nja taloudessa tarpeellisiksi käyneitä muutoksia siellä oleskeluni\nviimeisten viikkojen aikana. Puoti oli taaskin vierashuoneena;\ntyhjyydestä kaikuvat suojat olivat jälleen kalustetut ullakkokamareihin\nasti.\n\nOli ollut vähän puhetta Marthan ja Jemin sijoittamisesta toiseen\nhuoneustoon, mutta Matty-neiti ei tahtonut tästä kuulla. En ole tosiaan\nkoskaan nähnyt häntä niin kiihtyneenä kuin neiti Polen otaksuessa,\nettä se oli toivottavin järjestely. Niin kauan kuin Martha vain\ntahtoi olla Matty-neidin luona, tämä ei mitään parempaa toivonut. Jem\ntaasen oli talossa hyvin miellyttävä asukas, jota siellä ei nähnyt\njopa viikkokausiin. Ja jos olikin luultavaa, että lasten lukumäärä\nkarttuisi, niin mikäli ne kaikki olivat sellaisia pieniä lemmikkejä\nkuin hänen kummityttärensä Matilda, hän ei sitä seikkaa valittaisi,\njos vain Marthalla itsellä ei ollut sitä vastaan. Sitäpaitsi oli\nseuraavan nimeksi tuleva Debora -- tässä suhteessa Matty-neiti olikin\nvain vastahakoisesti antanut perään Marthan itsepäisyydelle nimittää\nesikoisensa Matildaksi. Neiti Polen täytyi siis alentaa lippunsa ja\näänensäkin sanoessaan minulle, että koska Hearn vaimoineen yhä jäisi\nasumaan Matty-neidin kanssa saman katon alle, olimme tehneet varsin\nviisaasti pestatessamme Marthan veljentyttären apulaiseksemme.\n\nJätin Matty-neidin ja Peter-herran erittäin tyytyväiseen ja mukavaan\nelämään. Ainoa surunaihe toisen hellälle sydämelle ja toisen\nseuramieliselle ystävälliselle luonteelle oli onneton riita hienon\nrouva Jamiesonin ja rahvaanomaisten Hogginsien sekä kumpienkin\npuoluelaisten välillä. Leikillä ennustin eräänä päivänä, että tätä\nkestäisi vain siksi, kun rouva Jamieson tai hänen Mullinerinsa\nsairastuisi, jolloin he liiankin kernaasti sopisivat herra Hogginsin\nkanssa. Mutta Matty-neiti ei pitänyt siitä, että näin kevytmielisesti\npuhun sairaustapauksista, ja ennenkuin vuosi oli kulunut, kaikki\njärjestyikin paljoa tyydyttävämmällä tavalla.\n\nSain kaksi kirjettä Cranfordista eräänä kohtalokkaana lokakuun\naamuna. Sekä neiti Pole että neiti Matty pyysivät minua saapumaan\nsinne tavatakseni Englantiin palanneet Gordonin puolisot sekä näiden\nkaksi nyttemmin melkein täysikasvuisiksi varttunutta lasta. Armas\nJessie Brown oli säilyttänyt entisen ystävällisen luonteensa, vaikka\noli vaihtanut liikanimeä ja yhteiskunnallista asemaa, ja hän oli\nilmoittanut kirjeellisesti, että hän puolisonsa majuri Gordonin kanssa\naikoi saapua Cranfordiin kuun neljäntenätoista päivänä, ja toivoi ja\npyysi lausumaan terveisensä rouva Jamiesonille (joka säätyarvonsa\nvuoksi mainittiin ensimmäiseksi), neiti Polelle ja neiti Mattylle --\nsaattoiko hän koskaan unhottaa näiden ystävällisyyttä hänen isä- ja\nsisar-parkaansa kohtaan? -- rouva Forresterille, tohtori Hogginsille\n(tässä taaskin viitattiin vainajille kauan sitten osoitettuun\nystävällisyyteen) ja hänen vaimolleen, jonka täytyi suvaita, että rouva\nGordon halusi hänenkin tuttavuuteensa pääsemistä, sitäkin suuremmalla\nsyyllä, koska rouva Hoggins jo Skotlannissa oli tutustunut majuriin.\nSanalla sanoen, jokainen mainittiin seurakunnan kirkkoherrasta alkaen\n-- joka oli määrätty Cranfordiin kapteeni Brownin kuoleman ja neiti\nJessien häiden välisellä ajalla ja siis tiesi tästä avioliitosta\n-- aina neiti Betty Barkeriin asti. Kaikki kutsuttiin puoliselle,\nlukuunottamatta rouva Fitz-Adamia, joka oli saapunut Cranfordiin\nvasta Jessie Brownin sieltä lähdettyä ja jonka huomasin jokseenkin\nnolostuneeksi tämän laiminlyönnin johdosta.\n\nIhmeteltiin, että neiti Betty Barkerin nimi mainittiin tällä\nkunniakkaalla listalla; mutta neiti Pole selitti, että meidän oli\nmuistettava, kuinka kapteeni-poloinen oli totuttanut tyttärensä\nhalveksimaan säätyeroituksia; ja hänen tähtensä me nielimme ylpeytemme.\nRouva Jamieson piti tätä seikkaa melkeinpä kohteliaisuutenakin, koska\nBetty Barker (hänen entinen kamarineitonsa) täten asetettiin samalle\ntasolle \"niiden Hogginsien\" kanssa.\n\nMutta minun Cranfordiin tullessani ei vielä tiedetty mitään varmaa\nrouva Jamiesonin aikomuksista. Saapuisiko ylhäinen rouva vai eikö?\nHerra Peter vakuutti, että hänen oli tultava ja että hän tulisi. Neiti\nPole ravisti alakuloisesti päätänsä. Mutta herra Peter oli neuvokas\nmies. Ensiksikin hän kehoitti Matty-neitiä kirjoittamaan rouva\nGordonille ja ilmoittamaan hänelle rouva Fitz-Adamin olemassaolosta\nsekä pyytämään, että tämä ystävällinen, sydämellinen ja jalomielinen\nhenkilö liitettäisiin mieluiseen kutsuun. Vastaus saapuikin ensi\npostissa, mukana pieni sievä kirjelappu rouva Fitz-Adamille, jolle\nJessie pyysi Matty-neitiä itseänsä sen antamaan sekä selittämään\naikaisemman laiminlyönnin. Rouva Fitz-Adam ihastui ylenmäärin ja\nkiitteli Matty-neitiä moneen kertaan. -- Peter oli sanonut: \"Jättäkää\nrouva Jamieson minun haltuuni\", ja niin me jätimmekin, varsinkin kun\nemme tienneet millä keinoin olisimme voineet muuttaa hänen päätöstänsä,\njos hän kerran oli sellaisen tehnyt.\n\nMinä en tiennyt, eikä tiennyt Mattykaan, kuinka asiat luistivat\nennenkuin neiti Pole juuri päivää ennen rouva Gordonin tuloa kysyi\nminulta, luulinko, että herra Peterin ja rouva Jamiesonin välillä oli\nsyntymässä jotakin lemmensuhteita, koska rouva Jamieson tosiaan oli\npäättänyt saapua hotelliin puoliselle. Hän oli lähettänyt sinne herra\nMullin erin pyytämään, että asetettaisiin jakkara huoneen lämpimimmän\nistuimen eteen, koska hän aikoi saapua ja tiesi, että heidän tuolinsa\nolivat kovin korkeita. Neiti Pole oli urkkinut tämän tietoonsa ja\nsiitä hän päätteli kaikenlaista ja oli varsin huolissaan, \"Jos Peter\nmenee naimisiin, niin miten käy rakkaan Matty-poloisen? Ja naida juuri\nrouva Jamieson!\" Neiti Pole näkyi ajattelevan, että Cranfordissa oli\nmuita naisia, joiden valitseminen olisi antanut paremman todistuksen\nPeterin mausta; ja kaiketi hänellä oli joku naimaton nainen mielessään,\nkoska hän yhä toisteli: \"On perin epähienoa, että lesket tuollaisia\najattelevat.\"\n\nPalattuani Matty-neidin luo aloin tosiaan ajatella, että Peterillä\nkenties olikin kosimisaikeita rouva Jamiesonia kohtaan, ja tunsin\nitseni sen johdosta yhtä onnettomaksi kuin neiti Pole. Peterillä oli\nison ilmoituspaperin korjausarkki kädessään. \"Signor Brunoni, Delhin\nkuninkaan, Ouden ruhtinaan ja Tiibetin dalai-laman hovitaikuri\" y.m.\ny.m. oli esittävä \"loihtutemppujaan Cranfordissa ainoastaan yhtenä\niltana\", nimittäin jo huomenillalla; ja riemuitseva Matty-neiti näytti\nminulle kirjeen Gordonin puolisoilta, missä nämä lupasivat jäädä\ntuohon huvitilaisuuteen, jonka Matty sanoi olevan yksinomaan Peterin\nhommaaman. Hän oli kirjoittanut signorille pyytäen tätä tulemaan ja\nluvannut vastata kaikista kustannuksista. Vapaalippuja lähetettäisiin\nniin monelle kuin saliin mahtui. Sanalla sanoen, Matty-neiti oli\nkovin ihastuksissaan suunnitelmasta ja virkkoi, että huomenna\nCranford muistuttaisi häntä Prestonin ammattikuntain juhlista, joissa\nhän nuoruudessaan oli käynyt. Ensin puolinen \"Yrjänän\" majatalossa\nrakkaiden Gordonien parissa ja sitten illalla signorin näytäntö\nSeurahuoneella! Mutta minä -- minä katselin vain turmiota ennustavia\nsanoja:\n\n    \"Jalosukuisen rouva Jamiesonin\n           kannatuksella.\"\n\nHänet siis oli valittu näiden huvien johtajattareksi; hän oli ehkä\nsyrjäyttävä rakkaan Matty-neitini Peterin sydämessä ja saattava\nystävättäreni elämän jälleen ikäväksi ja yksinäiseksi! En voinut\nodottaa huomista päivää ilomielin, ja kaikki Mattyn viattomat toiveet\nvain lisäsivät tuskaani.\n\nNäin suuttuneena, ärtyneenä ja liioitellen jokaista pikku seikkaa, mikä\nsaattoi kiusaantumistani kartuttaa, pysyin siihen asti, kun kaikki\nolimme kokoontuneet hotellin avaraan seurustelusaliin. Majuri ja\nrouva Gordon sekä sievä Flora ja nuori Ludovic olivat mahdollisimman\nhilpeitä, kauniita ja ystävällisiä; mutta minä jouduin tuskin heitä\najattelemaan pitäessäni silmällä Peteriä; ja huomasin, että neiti Pole\ntarkkaili häntä yhtä uutterasti. En ollut koskaan ennen nähnyt rouva\nJamiesonia niin valppaana ja innostuneena; hänen kuunnellessaan Peterin\npuheita hänen kasvonsa ilmaisivat tavatonta mielenkiintoa.\n\nSiirryin lähemmäksi, jotta voisin eroittaa, mistä he keskustelivat.\nSuureksi helpotuksekseni kuulin, että sanat eivät olleet\nlemmenkuiskeita, vaan että Peter vakavasta ilmeestään huolimatta\noli vanhoissa kujeissaan. Hän kertoi rouvalle matkoistaan Intiassa\nja kuvaili juuri Himalaja-vuorten ihmeellistä korkeutta. Ote\notteelta ne kohosivat, ja jokainen uusi vertaus voitti edellisensä\nmahdottomuudessa, mutta rouva Jamieson nautti täysin luottavaisena\nnäistä kummallisuuksista. Kaiketi hän kaipasi voimakkaita kiihokkeita\nuneliaasta välinpitämättömyydestänsä kirvoittuakseen. Peter lopetti\nkertomuksensa huomauttamalla, että sillä korkeudella ei tietenkään\ntavattu mitään alempien seutujen eläimiä; metsänriista ja kaikki oli\nerilaista. Kun hän eräänä päivänä oli ampunut jotakin lentävää olentoa\nja se putosi maahan, pelästyi hän, kun näki surmanneensa kerubin! Tällä\nhetkellä Peter iski minulle silmää niin veitikkamaisesti, että siitä\nlähtien kyllä tiesin hänen pikemmin ajattelevan kaikkea muuta kuin\nrouva Jamiesonin kosimista. Tämä näytti tuskallisen kummastuneelta.\n\n\"Mutta, herra Peter, ampua kerubi... ettekö luule... pelkään, että se\noli pyhyyden loukkaus!\"\n\nPeter puristi heti kasvonsa entistä vakavammiksi ja näkyi kauhistuvan\nsellaista ajatusta, mikä kuten hän aivan oikein sanoi, vasta ensi\nkertaa hänelle valkeni. Mutta rouva Jamiesonin täytyikin muistaa,\nettä hän pitkät ajat oli elänyt villien parissa, jotka kaikki olivat\npakanoita -- jopa muutamat heistä, pelkäsi hän, ihan täydellisiä\nkerettiläisiä. Nähdessään sitten Matty-neidin lähestyvän hän vaihtoi\nnopeasti puheenaiheen ja hetkistä myöhemmin kääntyen minun puoleeni\nlausui: \"Älkää kauhistuko, pieni kainosteleva Mary, näitä kummallisia\njuttujani. Rouva Jamiesonille on niin helppo syöttää sellaista,\nja sitäpaitsi on tarkoitukseni hänet lepyttää, minkä onnistumisen\nensimmäisenä ehtona on pysyttää hänet aivan valveilla. Lahjoin hänet\ntänne pyytämällä, että hän sallisi minun mainita hänet loihtija-parkani\nsuojelijattarena tänä iltana, enkä tahdo suoda hänelle aikaa paisuttaa\nsisuansa Hogginseja kohtaan, jotka juuri tulevat sisälle. Haluan, että\nkaikki ovat ystäviä, sillä näistä riitaisuuksista kuuleminen kiusaa\nMattyä kovin paljon. Minä jatkan nyt ilveilyäni, eikä teillä ole syytä\nsitä pahoitella. Aion tänä iltana astua Seurahuoneen saliin rouva\nJamieson toisessa käsivarressani ja mylady, rouva Hoggins, toisessa.\nSaattepa nähdä!\"\n\nKuinka hän sitten lieneekin menetellyt, mutta niin tapahtui.\nSaipa hän rouvat vielä keskustelemaankin toistensa kanssa. Majuri\nja hänen vaimonsa auttoivat tässä hyvässä asiassa täydellisellä\ntietämättömyydellään kylmyydestä, mikä muutamien Cranfordin asukkaiden\nvälillä vallitsi.\n\nSiitä päivästä asti on Cranfordin seurapiirissä aina vallinnut\nentinen sydämellinen tuttavallisuus; ja siitä olen kiitollinen, koska\nrakas Matty-neitini rakastaa rauhaa ja ystävyyttä. Kaikki rakastamme\nMatty-neitiä, ja minusta tuntuu, että olemme parempia ihmisiä, kun hän\non lähellämme.\n\n\n\n"]