[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fydXnaGn75O0e58oCTfKd0HG7EHwdIeVv-L-8jCDqPFU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2356,"Leipä ja laulu","Larin-Kyösti",1873,1948,"2356-larin-kyosti-leipa-ja-laulu","2356__Larin-Kyösti__Leipä_ja_laulu","Kokoelma kertomuksia ja taruja","novelli",[],[],"fi",1905,null,23461,148807,false,63425,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26],"Short Stories","\"Leipä ja laulu: Kokoelma kertomuksia ja taruja\" by Larin-Kyösti is a collection of stories and tales written during the early 20th century. The work reflects upon themes of life, labor, and interpersonal relationships, likely revolving around rural settings and characters typical of Finnish society of the time. The characters emerge from the textures of everyday life, illustrating a blend of humor and societal critique.   At the start of \"Leipä ja laulu,\" we are introduced to the setting on a summer day in a quiet village, where the sound of haymaking fills the air. The narrative quickly focuses on Vehnäs-Ville, a plump and scheming man, who is preoccupied with thoughts of wealth and his dealings with others, particularly the shimmering coins he hopes to acquire. His interaction with another character, Saksa, a troubadour who sings for money, sets the stage for a clash of personalities fueled by greed and rivalry. The tension escalates into a confrontation, showcasing the struggles between different social classes and values within the community, while hinting at broader themes of survival and morality that will unfold throughout the collection. (This is an automatically generated summary.)",[],168,"Kokoelma sisältää kertomuksia ja kansanomaisia taruja, joissa liikutaan niin hämäläisessä kylämaisemassa kuin tarunhohtoisissa tunnelmissa. Ensimmäinen osa kuvaa maaseudun arkea ja ihmiskohtaloita, kun taas toinen osa syventyy mystisempiin aiheisiin, uniin ja vanhoihin legendoihin.","Larin-Kyöstin 'Leipä ja laulu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2356.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LEIPÄ JA LAULU\n\nKokoelma kertomuksia ja taruja\n\n\nKirj.\n\nLARIN-KYÖSTI\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1905.\n\n\n\n\n\n\n      Sensuurin hyväksymä, Helsingissä 28 p. huhtik. 1905.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nI.\n\nLeipä ja laulu\nKotiutunut\nHyppy-Sohvin uhri\nSalapolttajat\nVanha Lemminkäinen\nEpra ja Laukki.\n\nII.\n\nInehmo ja sammal\nInkeri ja Yrjänä ritari\nAhasveruksen lepopäivä\nKeira ja Svakko\nUudenvuoden uni\nPaholaisen soitto\nPyhäsaaren tarina.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\n\n\nLEIPÄ JA LAULU.\n\n\nOli heleä heinäkuun päivä, sellainen sinisen hopeainen poutapäivä,\njolloin pääskyset tirskuen ja siperrellen lentelevät korkealla ilmassa,\nkun vesi on maitotyyni ja hyttyset suurissa parvissa suurien puiden\nvihreässä hämärässä hymisevät häälaulujaan. Kylässä oli kuin kuollutta,\nei savu kiertänyt tiilipiipuista eikä lasten naurua kuulunut kujalta.\nJoella mutavedessä molskien, rapaa heittäen ja luikaten se pieni kansa\nkaaresti ja muu väki oli ulkotöissä heinänkorjuulla viheriän vipevillä\nniituilla. Varis purjehti raukeasti vaakkuen yli metsäsaaren,\nmaantieltä ei kuulunut kärrien tärinää, metsänranta oli helteinen ja\nkullankeltainen pihka venyi oksalta oksalle alas ja tippui kuusen\njuurella kuhisevaan viholaispesään. Ne ahkerat, ruskeat korrenvetäjät\nkokoontuivat sen pihkapisareen ympärille, tarttuivat peräpuolestaan\nsiihen, pyllistelivät ja pyristelivät ihan ihmeekseen.\n\nIhan siinä lähellä metsän siimeksessä maantien notkossa puolilahon,\nharmaan virstantolpan alla ojanreunalla istui Vehnäs-Ville, se sama\nVehnäs-Ville, joka talvisin kävi hakkuutöissä mutta näin suvista aikaa\nmustalaisen tavoin kulki joutokengissä ja kaupusteli kylillä\nvehnäsiään. Hän oli pieni ja pullea mies, hänen pienet taliset\nporsaansilmänsä tarkistelivat tiukasti ympärilleen ja niissä oli\nsaituuden ilkeä ilme. Hän ojensi molemmat jalkansa suoriksi, pyyhki\ntakinhialla hien otsaltaan ja uihki rasvaisessa lämmössään. Huhuu,\nmiten se ilma painosti ja paahtoi sinne varjopaikkaankin! Hän katseli\npilvetöntä taivasta hehkevien kuusenoksien ohitse, katseli pitkin\nsaapasvarsiaan ja heitti niistä sivukatseen vehniäsvasuunsa. Suloisesti\nhiveli hänen sieraimiaan jauhoisten, tuoreiden vehnästen haju ja hän\nhymähteli itsekseen. Olihan hän taas vetänyt nenästä sitä kirkonkylän\nleipurimuoria, sitä hössähtänyttä Heta-muoria, jonka vanhaan päähän\neivät konstikkaat numerot oikein osavasti mahtuneet. Hän veti\ntaskustaan kuluneen tupakkimassinsa, jossa hän säilytteli\nkuparirahojaan, hopearahat hän aina solmi kiinteään solmuun\npunaraitaisen nenäliinansa kulmaan. -- Tupakkaa ei hän rasinnut polttaa\nkuin harvoin, miesten tupakoidessa kiskoi hän salaa keuhkoihinsa muiden\npöllyttämiä ilmahaikuja. -- Hän alkoi laskea rahojaan. Kili, kali,\nsoivat ne hänen korvissaan ja sydänalansa hytkähti mielihyvästä. Karin\nkankaalla kulkevan karjan kellot toistivat: kili, kali, ja kylästä\nruokakello säesti: kil, kal, kili, kali. Ja hänen mielestänsä välkähti\nilmassa valkoisia hopearahoja ja hänestä tuntui kuin hämärässä metsässä\nhänen takanansa suon ympäri olisi rämpinyt iso, rikas jättiläinen, joka\nkaivoi aarteitaan ja hyräili: kil, kal, kili, kali, vaskiraha,\nkultasali! -- Hänen porsaansilmänsä kiilsivät innosta, hän laski ja\nlaski. Eihän siinä massissa suuren suuria summia ollut, mutta sen\nsijaan oli kultaista tavaraa pärekoppa täynnä ja heinätalkoihin, tuonne\nkylän kulmille hän sen kantaisi ja rahaksi muuttaisi. Menisi se, menisi\nkaljan höysteeksi suun täytteeksi nuorelle heinäväelle, ja valkoiset\nkolikot kilahtaisivat hänen massinsa mustaan pohjaan.\n\nHän oli niin vaipunut kultaisiin mielikuviinsa, ettei hän huomannut\nvarjoa, mikä tien alta valahti ahteelle. Maantien tomu, joka äsken oli\nhienona nuuskajauhona levännyt tiellä, pöllähti savuna ilmaan, ja sen\nseasta astua viiputti pitkä miehen koikale. Luisevat pitkät kädet\nheilahtelivat hänen kupeillaan kuin vanhan kaappikellon puntarit. Hän\ntulla koikkelehti hyräillen itsekseen, ja polvet notkahtelivat. -- Jo\nkuuli Vehnäs-Ville jalan töminän, solahutti nopealla käden liikkeellä\ntupakkimassin taskuunsa ja tarttui vaistomaisesti vehnävasuunsa. Jo\ntunsi hän hyräilevän äänen, ja hän siristi silmiään, tahtomattaan hän\nyskäsi, ja siinä yskässä oli salattua vihaa. Hänen edessään seisoi\nSaksa, se tuhattaikuri, kellojenkorjaaja, ilmatietäjä ja kaivopaikan\ntuntija. Oikea suupielensä oli naurun mareessa, ja sarkatakin kaikki\ntaskut olivat lauluvihkosia täynnä, sillä Saksa oli pää-ammatiltaan\narkkiveisun tekijä.\n\nSaksa oli hiukan hupaisella tuulella, paiskasi reippaasti Villelle\nkättä ja tokasi:\n\n\"Kas, kas, sano Kaskas, täälläkös se taikinaherra hyttysille vehnäsiään\nsyöttelee, vai?\"\n\n\"No mistä se _arkkipiispa_ pyyhkäsee?\"\n\n\"Kirkolta tulin saarnaamasta ja toin osan kollehtiani pyhien leipien\nkauppiaalle.\"\n\n\"Vai että vallan kirkolta käsin...?\"\n\n\"Niin. Katsos kahta suutarinmarkkaa, jotka sain viidestä laulusta!\nEikös sormias kutittele, sinä ylimmäinen leipuri?\"\n\nSaksa silitteli veitikkamaisen hellästi rahojaan ja tyrkytti niitä\npilanpäin Vehnäs-Villelle.\n\n\"Eikös kelpaa sentään tämä lauluvirka, häh?\"\n\n\"Kelpaa, kelpaa, mutta eihän ihminen elä pelkästään laulusta ja\nilmasta.\"\n\n\"Ilmasta? Hengenruokaa! Mitä sinä vetelet? Ilmasta?\"\n\n\"Ilman aikojani vaan.\"\n\n\"Laululla se tämä poika elelee eikä ole huolta huomisesta enempää kuin\ntikanpojalla. Nakuttelen näitä arkinpätkiä ja niputtelen vähin muutakin\nja pystyssä pysyn, häh!\"\n\nVehnäs-Ville katseli mielihyvällä niitä Saksan rahoja ja ajatteli, että\nsaisivathan ne olla hänen massinsa pohjalla, vetelehtisivät muuten\ntuhlarinretkillä viinan käsissä. Hän vilkutti viekkaasti silmillään ja\nsanoi:\n\n\"Annas kuulua, sinä laulumestari, laula sinä, joka osaat, minulle\nvaivaiselle ei sitä lahjaa ole suotu!\"\n\nSaksa lauleli mielellään. Hän kulki markkinoilla, nurkkatansseissa ja\nkirkkomäellä, missä vaan oli nuorta kansaa koolla, eikä häntä kahta\nkertaa tarvinnut pyytää. Hän vetäsi pinkan arkkilauluja povitaskustaan\nja siellä kilahteli ja läikähti jotain sen taskun pohjasta.\nVehnäs-Ville kuunteli sitä hörössä korvin. Saksa alkoi laulaa unisella\nnenä-äänellä:\n\n    Käki kankaalla kukkuu,\n    Joko kultani nukkuu...\n\nUnisesti vastasi metsä: nukkuu, kukkuu, ja taasen läikähti Saksan\npovitaskun sisällys. Saksakin huomasi sen, yritti pysytellä hiljaa ja\nlakkasi äkkiä laulamasta. Tämä oli hänen kauppakujeensa, hän ei\ntavallisesti laulanut montaa värssyä; herättääkseen kuulijoissa\nuteliasta ostohalua lauloi hän vain yhden tai kaksi värssyä. Hän\ntarkasteli nyt sivultapäin kierolla silmällään Vehnäs-Villeä. Tämä\nistui siinä vasunsa ääressä niin ulkokultaisena ja uskollisena kuin\nkoira. Suloinen valkoisen leivän tuoksu tunkeutui Saksan sieramiin.\n\"Siinä sinä istut kuin pataässä\", ajatteli Saksa, \"aina sinä olet minun\ntielläni, aina sinä kuljet kompeinesi, missä minä laulua kaupalla\nliikun. Leivälläsi sinä minulta leivän viet, vanha valehtelija sinä\nolet, kitsas kitupiikki!\" -- Ja Ville kuunteli Saksan povitaskun\nlämmintä läikyntää ja mietti: \"Olet se sinäkin mukamas, niitä Herran\npienimpiä, sinä olet mieronmaantien kyntäjä ja tyhjä laulajaruntti,\neikä sinun arkkiveisusi ole pennin arvoisia, leipä se miestä elättelee\neivätkä joutavat kujarenkutukset. Heittäisit jo jaarituksesi ja\nostaisit nyt vehnäsiä, senkin vanha vaivainen syntinen ja kierosilmä\nkaakkuri!\" -- Mutta Saksan aatokset pyörivät jo toisaalla, taasen hän\noli päivänpaisteisella tuulella ja hän tahtoi tänään mahtailla:\n\n\"Annappas tänne, vehnäveli, kymmenellä pennillä jotain makosta ja\npehmeätä sieltä vasustasi!\"\n\n\"Rahalla aina saat!\"\n\nSuu täynnä vehnäsiä puheli Saksa, ja kun leipä tarttui hänen kuivaan\nkurkkuunsa, vetäsi hän hetken mietittyään pienen viinaputelin\npovitaskustaan, katseli sitä kaikilta puolin herkästi ja varovasti ja\nkulahutti osan suuhunsa. Vehnäs-Ville seurasi koiransilmillä kaikkia\nSaksan liikkeitä. \"Mitäs sinä suu auki töllistelet, ota kun saat ja\nmielesi tekee!\"\n\nNopeasti nosti Ville pullon huulilleen ja otti siitä tavallista\npitemmän kulauksen ja laski sen vastahakoisesti käsistään. Nyt kun\nSaksa mielestään oli ollut antelias ja ihmisystävällinen, vaati hän\narkkiveisu-taiteilijaturhamaisuudessaan, että Ville kuuntelisi hänen\nuusimpia tekeleitään.\n\n\"Kuules sinä vehnäveli, minulla on uus laulu taas, sellaista ei ole\nvielä koskaan tehty!\"\n\n\"Sen minä kyllä uskon vaikkei se mikään uskonkappale ole\", vastasi\nVille.\n\n\"Se on oikea kultakappale, kiiltävä kuin Turkin keisarin\nkruunaustimantti ja... Kuules koska sinä olet ymmärtäväinen mies, niin\nannappas vielä vehnästä sama verta. Kaksisataa värssyä on minulla ihan\nniinkuin valmiina, kuin isän hihasta minä niitä vaan pudistelen!\nSuntion saunanlavolla maatessani minä ne jo tekasin, se Hilman ja Juhon\nImatranlaulu on minun lauluni rinnalla kuin hyttynen hevosen selässä.\nSaksa lauleli taas unisella nenä-äänellään:\n\n    \"Fiiniä viiniä oli Hilmalla myöt,\n    kun vietimme Imatran rannalla yöt,\n    sun fliirum, sun flaarum, Hilma lauleli vaan\n    että sinustakos, Juho, minä sulhasen saan.\n\n\"Ja sitte:\n\n    \"Hilma kaunihit kasvonsa fluurilla peit\n    ja rintaani vasten hän lepäämään heit\n    ja aurinkon säteet ne kuumotti niin,\n    ett' tarvittiin aurinkonvarjostin siin.\"\n\n\"No miltäs se sinun oma laulusi kuuluu?\", mairitteli Vehnäs-Ville ja\nsiirsi vasunsa lähemmäksi Saksaa.\n\n\"Kuuluu, sanot? Miltäs se kuuluu? Eipäs sitä niin vaan kuuluteta.\"\n\n\"Kuuluttaa se joskus arkkipiispakin, kun päälukkari laulaa\", pisteli\nVille.\n\n\"Katsos sinä puplikaani, se laulu on vasta päässäni\", sopersi Saksa.\n\n\"Päässäsi? Sinä puhut arvoituksien ja tunnusmerkkien kautta.\"\n\n\"Niin, katsos sinä tätä päätä, ei se olekkaan mikään porsaanpää, sinne\nmahtuu hevosia ja rattaita, markkinalystiä, suuria murhia,\nymmärrätkös?\"\n\n\"Ethän sinä vaan hengen murhaa tee\", veisteli Vehnäs-Ville yhteen\nleikkiin.\n\n\"Hehee, sellainen jyväherra ja pikipaaveli kuin oletkin, et sinä\nymmärrä ylhäisen yskää. Katsos suntion poika se kirjoittaa minun\npäähänpistoni, ymmärrätkös, ja sitte ne kaupungin painoherrat ja\nulosoppineet painattavat kuin tanssivia kärpäsiä valkoiselle paperille,\nymmärätkös? -- -- Annas vielä vehnästä!\"\n\nSaksa söi ja maisteli ilolientä siinä ojan reunalla, antoipa\nVillellekin ja ajatteli omiksi hyvikseen: vaikka sinä olet sellainen\nporsas, johon eläimeen paholainen entisinä hyvinä aikoina taisi\ntuppautua, saisit sinä sentään, senkin valkea juutalainen, ostaa\nvastavuoroon minulta arkkilauluja, sehän on oikeus ja kohtuus\nrehellisten kauppiaitten kesken. Äskeinen tuhlaaminen kaiveli myös\nSaksan mieltä. Hän alkoi näytellä arkkiveisujaan ja levitteli niitä\npäivän paisteessa.\n\n\"Kuuleppas, tässäkin olisi oikea mestarilaulu, komeljanttarin pätkä ja\nsinulle se sopisi, sopisi se, yksin kulkiessasi maantiellä sitä sun\nlaulella sopisi! Purpurin tahtiin se lauletaan näin ikään:\n\n    \"Taitava mies oli Ylitalon Heikki,\n    joka teki hongasta luikuripuun.\n    Kun tuli purpurin hyppi ja leikki,\n    niin siitäpä kimahteli soittajan suu,\n    musikantti, Muurilan Antti,\n    Rannan Pietilä, hoppastiu,\n    viulujansa pillien kanssa\n    vinguttavat, viu, viu, viu!\n\n\"Kas sen laulun olen minä tehnyt!\", huudahti Saksa.\n\n\"Vie sun peijakas, onpas se rento laulu!\", säesti Vehnäs-Ville ja tuli\ntuikealle mielelle.\n\n\"Eikös olekkin, ota ja lue!\", sanoi Saksa ja hyräili: taitava mies\noli..., ja polki mättääseen korollaan. Vehnäs-Ville käänteli\njoutotyökseen niitä lehtisiä, katseli kannesta että siinä oli: kaksi\nkaunista laulua; kahisteli vastahakoisesti koko laulupinkkaa kuin ennen\naapistaan kinkerimatkoilla ja ajatteli sitä suurta syntiä ja surkeutta\nsekä rahanhaaskausta, jos hän ne laulut ostaisi, niin... jos ostaisi,\nno sitä hän ei tekisi unissaankaan.\n\n\"Kyllä kelpaa se laulu, kymmenen penniä se vaan maksaa, nuotin opetan\nvielä päällisiksi, etkä kauppojasi kadu... Annas vielä junttapullaa ja\notetaan samalla pieni puserrus!\"\n\nNyt oli putelista puristettu viimeinenkin pisara. Saksan kukkaro oli\ntyhjä ja tympeäksi kävi hänen mielensä. Laiskasti yritti Saksa saada\nkauppaa käymään, hän jollotteli: taitava mies oli..., ja Vehnäs-Villen\nporsaansilmät vilkuilivat vältellen ja arasti:\n\n\"Eihän tuota nyt tiedä\", sanoi hän, \"tuota noin... Vai että se on\nvallan sinun oma tekemäsi\", viekasteli hän.\n\n\"Oma on, osta pois, tai ota tuo, jollei tämä jauhoherralle kelpaa!\"\n\n    En laula laaksossa turhasta\n    vaan laulan kauhiast murhasta.\n\nPää kallella hyräili Saksa ja tuli jo nousuhutikkaan.\n\n\"Häh, mitäs sinä töllistelet ikäänkuin kapan nauloja olisit niellyt,\neikös kelpaa, häh!\"\n\n\"Kelpaa, kelpaa, mutta minulla ei ole varoja.\"\n\n\"No sinä silkonen käärme, missäs ne suutarinmarkat ovat, jotka äsken\nminulta sait?\"\n\n\"Huonot ajat, huonot ajat, ei kannata vaikka kelpaiskin.\"\n\n\"Vieköön sun kirjava piru, vai ei kannata! Mutta kannattaa sinun\nmainiosti käydä toisten naurismaassa, kannattaa juoda toisen\nviinatynnöristä, juoda, juoda että napa naukuu, niin, niin sinun\nkannattaa aina, sillä sinua kannattaa itse paholainen tällä heikolla,\nijankaikkisella, yksiöisellä elämän jäällä, sillä sinä olet kiero ja\nkatala ja sinä olet juutalaisen sukua! -- Etkös nytkin tiennyt, että\nkylässä oli talkoot... tiesit sinä, että minä olin tänne matkalla, jaa,\njaa, sus sentään, varo sinä kitsuri kinttujasi!\"\n\n\"Soh, soh, älähän nyt, on se maantie minuakin varten.\"\n\n\"Niin onkin, kunhan kulkisit rehellisten ihmisten tavalla, mokomakin\nmustalainen. Minä se leivon tässä, juuri tässä omassa pääpajassani,\nmutta sinä et edes leivo viheliäisiä kakkujasi! Sinä kyhnystät ja\nkynsistelet ja rahaa sinulla on pankissa, lempo ties, mistä ne kaikki\nolet saanut.\"\n\n\"Senkin isakotti! Älä sinä seivästele! Olis vierasmies kuulemassa, niin\nHämeen lujassa linnassa istuisit, senkin sekuli! Mikäs sinä luulet\nolevasi! Nälkäherra ja ryypynriiviö kerjäläinen. Saunoissa ja ladoissa\nsinä makaat, löysäläinen sinä olet, varo sinä kieltäsi muuten\nsiltavuoti nappaa sun syliinsä ja pistää rautaiset kintaat käsiisi.\nKyllä silloin laulat toista laulua, jota ei kirjoita suntion poika eikä\npainata kirjanoppineet. Et leipääsi laula, omaa laiskuuttasi sinä\nlaulat ja kunnan niskoilla sinä lopulta lepäät.\"\n\n\"Pidä nyt kiinni se pakanan leipälaukkusi, muuten... Katsoppas minua\nporsaansilmilläsi suoraan silmiin, jos uskallat, älä häikäile\nollenkaan... Mistä sinä aina niitä jauhoja saat, niitä junttajauhoja,\nkylissä sinusta puhutaan yhdenlaista kaikenlaista? Minä olen oma\nherrani, ja oman köyhän, rehellisen leipäni syön minä hyvällä\nomallatunnolla. En ole kerjäläinen enkä syöpäläinen. -- -- Oletkos,\nhehhee, koputellut yöllä kauppiaan karjakon aitan ovelle, hehhee, sinä\nsiveä nuorukainen. Et sinä ole, et sinä ole, kiersit kauniisti toiseen\naittaan, siihen jauhoaittaan, ymmärrätkös!!\"\n\n\"Kies avita, mies, vastaatkos sanasi?\" kivahti Vehnäs-Ville ja kavahti\npystyyn.\n\n\"Vastaan, vastaan, vaikka sata kertaa; jauhovaras sinä olet, pahalle\nolet sielusi myynyt, sille pitkälle irvistävälle sarvipää kitupiikille.\nJauhovaras!\"\n\nVehnäs-Ville oli kiukusta tulipunainen ja hänen tuliset, pienet\nsilmänsä pyörivät pelotellen. Saksa oli kalpea ja vapisi vihasta. Niin\nseisoivat he molemmat maantiellä. --\n\nMonivuotiset pikkukinat, salaviittaukset ja pistosanat ne nyt\npaloivat ja kiehuivat heidän sapessaan ja nyt ne olivat joutuneet\nkuohumispisteeseensä. Aina he olivat osuneet samoille kauppa-aloille ja\naina he olivat toinen toistensa tiellä. -- Nyrkit ojennettuina seisoi\nSaksa ja Vehnäs-Ville tarkasteli vihaisesti ja viekkaasti jokaista\nhänen liikettään. Ennenkuin Saksa sen huomasikaan, siirsi Ville\nnopeasti ja varovasti vehnäsvasunsa maantien reunalle ja töytäsi\ntuimana paksulla päällään vasten Saksan rintaa. Saksa hapuili ja\nkaatui, mutta ehti horjuessaan kaapasta Vehnäs-Villeä toisesta jalasta\nja niin pyllyilivät he molemmat maantiellä. Tomu pelehti miesten\nympärillä ja sakeasta sekamelskasta kuului voihkinaa ja sadatuksia.\nArkkilaulut lentelivät rikkirevittyinä sinne tänne, ja Vehnäs-Villen\nvasu kieri maantien-ojaan suulleen.\n\nTies kuinka kauvan he siinä olisivat otelleet, jollei niityltä palaava\nheinäväki olisi ehtinyt riidan välittäjäksi. Maantiellä seisoivat he\ntomuisina, tukka pörröllään, tahraisina ja noloina, sähisten ja\npuhisten. Saksa vilkutti vimmatusti silmänvalkuaistaan ja Vehnäs-Villen\nporsaansilmät pyörivät peloitellen.\n\n\"Häh!\"\n\n\"Vielä tavataan!\" \"Vielä tavataan!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäräjätuvassa he tapasivatkin toisensa; sinne oli Vehnäs-Ville\nmanuuttanut Saksan ja molemmat saivat he sakkoa ilmeisestä\ntappelemisesta julkisella maantiellä. -- Viisastui se Saksa niiden\nkolttosten jälkeen, kostoksi alkoi hän myyskennellä sekä vehnäsiä että\narkkilauluja. Vehnäs-Ville ei sitä kilpailua kestänyt, sillä Saksalla\noli leipänsä ohessa laulu apunaan.\n\nVille se nyt kaivaa ojia ja kulkee Oja-Vilien nimellä. Saksalla on\ntekeillä uusi kahdensadan värssyn pituinen leipälaulu, mutta siitä\nmaantien mellakasta hän ei ole tehnyt yhtäkään värssyä.\n\n\n\n\nKOTIUTUNUT.\n\n\nVankilan kello löi kymmenen. Kaikki vankilan seinät kajahtivat ja\njokainen lyönti kuului satoihin vankikoppeihin. Mutta vankikopeissa ei\nistunut muita kuin tutkintovankeja ja sellaisia, jotka olivat rikkoneet\nvankilan sääntöjä vastaan. Kaikki käytävät olivat tyhjiä, niissä kävi\njoutilaana päivystäjänä joku vanginvartijatar ohi koppiovien, joiden\nyläpuolella oli taulu merkittynä vangin nimellä, iällä ja rikoksella.\nJos reijästä katsoi, näki ahtaan kopin, jonka puolen osan täytti\nrautasänky, verhona sillä harmaa siististi levitetty huopapeite, sängyn\nvieressä pöytä, pöydällä sinkkinen kupponen, raamattu tai joku muu\nhartauskirja. -- -- Mutta verstaassa lauloivat höylät ja sahat\nunohdusta hurjille hairahduksille, jotka pistivät ja polttivat\nrikoksellista rintaa öiseen aikaan, kun vanhassa linnassa oli\nhiljaista, kun yön pimeydestä kuului vain vieruskoppitoverien syvät\nhuokaukset ja yksitoikkoiset vankilankellon lyönnit. -- Mutta nyt\nolivat raskasmieliset unet kaukana, verstaassa ahertelivat\nruudukkaisiin sarkapukuihin puetut miehet tyynnyttävä työhiki otsalla.\n\nKehruuhuoneessa surisivat rukit ja naisvangit polkivat ketterästi\npoljinta ja supattelivat keskenänsä peljäten ylivartijan lähestyviä\naskeleita. -- Erityisessä huoneessa nuoret äidit hoitelivat\nrintalapsiansa. Sieltä kuului itku ja hiljainen hyssytys. Ulkoa linnan\nperältä tätä kaikkea säesti röhkinä vankilantirehtöörin sikokarsinasta,\nsinne kantoivat naiset ruoanjätteitä, sata sikaa syöksyi hirveällä\nmelulla kaukaloittensa ääreen, sata lihavaa, valtion kustannuksella\nelävää sikaa. Linnan rannasta kuului pesukurikoiden pauke, siellä\nnaurelivat naiset ja heidän poskensa hohtivat siniruutuisen huivin\nkeltaisen päärmin alta. Mutta linnan vanhalla rintavarustuksella\nkiersi elinkautisten naisvankien harmaa jono piirissä, ikäänkuin\nhautajaismenossa he siinä kulkivat raitista ilmaa hengittämässä, mutta\nmissä vartijan silmä vältti, siinä he kujeilivat ja kuiskuttelivat\nsalaista merkkikieltään.\n\nVanhassa linnantornissa istui vanha Matleena. Monta vuotta oli hän jo\nsiellä ollut, montako vuotta, sitä hän ei itsekään muistanut. Viimeiset\nvuodet olivat olleet toistensa kaltaisia, niin että vaikea oli hänen\nniitä muistaa. Vanhoilla silmillään oli hän lukenut kulunutta\nhartauskirjaansa tai istunut sukankudin kädessä ikkunakomerossa\ntuijotellen ulos avaraan maailmaan. Ja linnan muurin alla kulki vilpas\nvirta menojaan kauas, kauas tuntemattomia hiljaisia vesiä kohti\nmaailman meriin. Niin vierivät hänen ajatuksensa kohti ääretöntä\nikuisuutta, missä hän saisi iankaikkisen rauhan. -- Niin hän istui,\neikä maailman levoton pauhu enään tunkeutunut hänen korviinsa paksujen\nmuurien läpi, ja maailma oli käynyt hänelle vieraaksi, hänen maailmansa\noli hänen torninsa, hänen kirjansa ja sukkapuikkonsa.\n\nEikä hän enään mielessään hautonut nuoruutensa äkkipikaista\nrikoksellista huumausta, ei hän enään muistellut pimeätä syksyn\nsyntistä yötä, joka oli kuiskaillut hänen sydämmeensä myrkyllisiä\nsanoja. -- Kerran yöllä oli hän kavahtanut vuoteitaan, vihassa oli hän\nkatsellut tylyn ja hurjan miehensä nukkuvia kasvoja, miehen, jolle hän\noli myöty ja merkitty kuin talon paras elikko, miehen, joka kahleena\noli kytketty häneen ja hänen ruumiiseensa, eikä hän silloin peljännyt\nrautakahleita eikä rangaistusta, miehen löyhkäävä hengitys lemusi hänen\nkasvoillensa kuin tulikiven haju, salaa oli hän iskenyt nukkuvan\nmiehensä rintaan ja sitte... Sitte vuodet olivat kiitäneet ohi kuin\nvirran kuplaset ja hänen sydämmensä alkoi sykkiä suvantona.\n\nVanha Matleena istui linnan komerossa ja katseli tylsän uneliaasti\nulos. Ulkona oli puhdas, valkoinen talvi, virran jää oli valkea ja\ntoisella rannalla seisoivat ikivihreät havupuut kuin kirkkopilarit. Ja\nkirkas päivä paistoi vanhan Matleenan päähän, joka oli yhtä valkoinen\nkuin lumi. Matleenan sydämmessä oli puhdas valkoinen talvi. --\nTornikomerossa ei ollut muita kuin kaksi vanhaa mummoa, vanha Riika ja\nvanha Heta, Matleenan monivuotisia tovereita sekä nuorempi nainen,\nvirnakka Mari, joka palveli vanhuksia. Mutta Matleena oli vanhin.\n\nMatleena kääntyi ja sanoi:\n\n\"Mari, kuules, anna minulle vettä.\"\n\n\"Vettä ja leipää, leipää ja vettä, niitäkö vielä mielenne tekee\",\nvirnuili Mari, \"kohtahan saatte syödä oikein kuninkaallisia aterioita!\"\n\n\"Äh, äh, tuohan vettä!\", höpisi Matleena.\n\n\"Kohtahan saatte syödä nisua ja juoda kahvia niin paljon kuin maittaa,\nmuori.\"\n\nMari toi vesikupilla vettä.\n\n\"Katsokaas muori, kuinka olen koristanut paperikukilla pienen kamarinne\nkuin morsiushuoneeksi ikään. Tirehtööri antoi luvan. Viimeisiä kertoja\nnäitä seiniä katselessanne, laskenpa, totta vie, seppeleen päähänne.\"\n\n\"Mitä sinä nyt?\"\n\n\"Kyllä se nuoruudenystävä vielä odottaa siellä kotikaivon alla. Voi,\nkuinka minä kadehdin. Minä saan vielä monta vuotta olla täällä kruunun\nmuassa.\"\n\n\"Eikä odota, Mari kulta, eikä odota, haudassa on nuoruuteni ilo,\nkuollut ja kuopattu.\"\n\n\"Mutta käyttehän te toki haudalla?\"\n\n\"Mitäs minä siellä... kotipitäjässä?\"\n\n\"Mitäkö? Hauskuudeksenne\"\n\n\"Ei, ei, Mari, ei minulla siellä ole mitään tekemistä, siellä on vain\nventovieraita ja nuoria naurajia. Minä en tahdo kunnan elätiksi, ennen\nkuolen vaikka maantien ojaan.\"\n\n\"Mutta nyt ei auta mikään\", veisteli Mari ja iski silmää kahdelle\nmummolle. \"Tirehtööri on käskenyt minun koristaa huoneenne, sillä tämä\npäivähän on ilonpäivänne.\"\n\n\"Mikä ilonpäivä? Herrassa minun päiväni ovat ja taivaassa valkeuteni.\nEi, tuhannen kertaa ei, minä en tahdo enään maailmaan. Mitä vanha\nkopelo siellä...? Tiellä olisin, kompastuisin, vaivaksi olisin\ntaluttajalle, suruksi suurustajalleni. Täällä minun on niin hyvä olla.\"\n\n\"Muori ettekö muista? Olette olleet täällä jo ummelleen neljäkymmentä\nvuotta.\"\n\n\"Neljäkymmentäkö vuotta? Oh, vai niin kauvan. Niinkö pian se aika on\nkulunut, hoho, jaa.\"\n\n\"Ja nyt tirehtööri antaa teille mitalin uskollisesta palveluksesta.\"\n\n\"Mitalin? Mitä hupsuttelet? Älä sinä virnastele vanhan kanssa!\"\n\nMari iski taas silmää kahdelle mummolle, jotka hiljaa nauraa\nkitkattivat.\n\n\"Tirehtööri antaa teille mitalin, jonka syrjään on kirjoitettu:\nvapaus.\"\n\n\"Vapaus? Mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Ettekö nyt ymmärrä yskää, vaikka olette niin vanha ja viisas.\nTirehtööri antaa teille harmaan passin, joka avaa linnan portit.\"\n\n\"Mitäs sinä, Mari..., en ymmärrä\", höpisi Matleena ja sukankudin putosi\nlattialle.\n\n\"Puhuin teille siitä jo kuukausi sitten, tänään pääsette linnasta\npois.\"\n\n\"Pois... minä... mitä?\" ja vanhus tuijotti jäykästi Mariin.\n\n\"Mitäs siinä, vapaastihan saatte mennä, eihän se mikään häpeä ole.\"\n\n\"Oh, pyhä Isä, mitä pahaa minä olen tehnyt, että tirehtööri ajaa minun\npois. Täytyykö minun mennä täältä, en, en minä...\"\n\n\"Pahan tähden se muori tänne tuotiin, nyt hyvän tähden pääsette taas\nkotoseuduille, mitäs huokailtavaa siinä.\"\n\n\"Voi, Jumalani, voi Jumalani!\"\n\nJa vanha Matleena katseli ympärilleen ikäänkuin hän olisi etsinyt apua,\nja hänen ruumiinsa vapisi. Toiset vanhukset alkoivat häntä sääliä, ja\nMari toi hänelle vettä, mutta muori ei saanut enään entistä rauhaansa,\nlevottomana katseli hän ovelle, ja hänen vanha, surullinen sydämmensä\nlöi sairaalloisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTunnin päästä kuului käytävässä avaimien kilinää ja ylivartija astui\ntornikammioon.\n\n\"Matleena on hyvä ja tulee tirehtöörin puheille.\"\n\n\"Mitä tirehtööri minusta tahtoo?\" Matleena säikähti ja vaistomaisesti\nojensi hän kätensä sydämmensä kohdalle.\n\n\"Mitäs Matleena suotta säikähtää, ei tirehtööri mitään pahaa tarkoita.\"\n\n\"Mitäs pahaa minä sitten olen tehnyt?\"\n\n\"Eihän muori mitään pahaa... tirehtööri tarkoittaa hyvää... muori tulee\nnyt vain, minä talutan.\"\n\n\"Niin, mutta eihän tirehtööri vain aja minua pois, minä olen täällä jo\nniinkuin kotiutunut, tässä tornissa on niin hyvä ja lämmin olla, ettei\nparempaa... täällä minä kuoliakin tahtoisin.\"\n\n\"Eihän se tirehtööri aja, antaa vain vapauden, kas niin, muori astuu\nnyt minun käteni varassa!\"\n\nTutisevin askelin kulki vanha Matleena huokaillen ja päivitellen kautta\nkäytävien tirehtöörin kansliaan. Hänestä tuntui ikäänkuin olisivat\nvieneet mestauslavalle. Syvästi hän niiasi ja jäi ovensuuhun seisomaan.\n\n\"Matleena on hyvä ja astuu lähemmäksi\", kehoitti vankilanjohtaja. \"Minä\nsaan Matleenalle ilmoittaa, että keisari on taas suvainnut armahtaa\nMatleenan ja Matleenalla on täysi oikeus tänäpäivänä lähteä vankilasta\nvapauteen.\"\n\n\"Voi tirehtööri kulta, armahtakaa!\"\n\n\"Keisarihan armahtaa...\"\n\nMatleena tutisi ja hoiperteli ja kyyneleet valuivat pitkin hänen\nryppyisiä kasvojansa.\n\n\"Hyvä, kulta tirehtööri, täytyykö minun lähteä, oi, mihinkä minä,\nsyntinen vanha ihminen joudun, nälkään ja pakkaseen minä kuolen tai\nvaivaiskoti minun elämäni viimeiset hetket katkeroittaa.\"\n\n\"Minähän vain kysyn\", puhui johtaja, \"tahtooko Matleena hyväkseen\nkäyttää armahdusta?\"\n\n\"Voi armahtakaa... nähkääs, ei minulla tuolla ulkona kavalassa ja\nkarsassilmäisessä maailmassa ole ketään, ei sukua, ei ystäviä... täällä\nminä olen niinkuin kotonani... tirehtööri on kuin minun setäni. Vanha\nRiika ja vanha Heta ovat kuin siskojani. Mari minua hoitaa ja 'minun\ntornini' on käynyt minulle jo niin rakkaaksi, ja sitten on minulla\ntäällä kaikki, mitä tarvitsen, eikä tirehtöörin tarvitse ollenkaan\npeljätä, että käyttäydyn huonosti, kyllä minä vielä näen kutoa sukkaa,\nvaikken minä oikein hyvin enään näe... ja lukeehan Mari minulle\nsanaa... ja nähkääs, hyvä tirehtööri, minä en tahdo koskaan valittaa,\nenkä minä aijo karata...\"\n\n\"Hahhaa, hyvä Matleena, sitä emme pelkää, olkaa vain levollinen.\"\n\n\"Ja katsokaas, tornissa minä tahtoisin kuolla, koska hetki lyö, jona\nHerra kutsuu. Minä olen täällä jo niin kotiutunut. Saanko minä jäädä,\nhyvä tirehtööri, sillä muuten käy minun hullusti, minä niin pelkään,\nniin pelkään.\"\n\nVanha Matleena otti tuen pöydästä ja katsoi niin rukoilevasti johtajan\nsilmiin. Johtaja nousi ja taputti muoria olalle:\n\n\"Matleena hyvä, saattehan te jäädä jos niin tahdotte, muodon vuoksihan\nminä vain kysyin.\"\n\n\"Kiitos tirehtööri kulta, Jumala teitä tästä palkitkoon, tahdon\npuolestanne rukoilla, koska kerran Herra minut armahtaa.\"\n\nJa vanha Matleena niiasi vielä syvempään ja ilon suloiset kyyneleet\nvaluivat hänen himmeistä silmistänsä. Paljon keveämpänä kompuroi hän\nnyt torniinsa ja sinä iltana oli hän hyvin iloinen. Hän veisaili ja\nhöpisi itseksensä eikä ottanut kuullaksensakaan Marin syrjäisiä\nkompasanoja.\n\nYlihuomen aamulla pilkisti taas aurinko tornikomeroon, mutta vanha\nMatleena ei liikahtanut vuoteeltaan, päivä valaisi hänen hapsiansa ja\nhänen kirkastuneita kasvojansa, joilla näkyi selittämätön rauha. Hänen\n\"valkeutensa oli nyt taivaassa\". Tuntui kuin hän liikkumattomin huulin\nolisi kuulumattomasti kuiskaellut:\n\n\"Minä olen täällä niin kotiutunut.\"\n\n\n\n\nHYPPY-SOHVIN UHRI.\n\n\nHyppy-Sohvi oli sen päättänyt, totisesti, totisesti hän sen tekisi,\nennen ei hän tunnon rauhaa saisi. Hän istui kangaspuitten laudalla ja\nkatseli tummine pippurisilmineen mäkitöllinsä akkunasta yli perunamaan\nja sen aidan. Aidan takana luikerteli valkoinen maantie, se maailman\nleveä maantie, ohi harmaiden talojen ja punaisen kauppapuodin kyltin se\nluikersi, ylöspäin se kapuili ja sivuutti keltaisen kirkon, sen taakse\nse katosi, minne katosikaan, surun laaksoihin ja isoihin kadotuksen\nkaupunkeihin. Hän katseli ilta-auringon rusoittamaa kultaristiä ja\nkirkon takaista harjua, Hiiden kalliota. Siellä se paholainen\npiileskeli. Syksyisin se liikutti keinua sorkallaan, silloin ne\nkylmä-ojan pojat, pahan sikiöt pensaissa hihittivät ja heittelivät\nkiviä kalliolta ja silloin nahkasiipat lepsattivat mustien kuusien\nalla. Siellä oli jumalattomalla pesänsä, keskiyöllä se sieltä levitti\nkarvaiset kätensä yli seudun ja kutsui kolmasti: tule, tule, tule! Ja\nsilloin heräsivät ne, joilla oli paatunut povi ja ne voihkivat\npimeydessään isolla äänellä. Kun yö oli kulunut, kun oli tullut päivä\nja sen jälkeen hiipivä hämärä, kun puut ja pensaat saivat aavemaisia\nmuotoja, silloin kutsui se ihanalla soitolla ja maallisella veisuulla.\nKylän nuoret ne silloin suvisin harjulle vaelsivat, siellä leikkiä\nlöivät, keinuivat, kuiskailivat... Kuului ämyränkän vonkuna ja\npensaiden ratina, ne rakensivat kuin Baalin papit alttareita ja\nuhrasivat punaisen ilotulen ääressä ja tanssivat. Silloin se paholainen\nilkeästi ilosta hykersi käsiään, kulki nopeasti pohjoista kohden, repi\nmultaa ja mustikanvarsia niin, että kynnet tulta iskivät. Niin, niin.\n\nHyppy-Sohvia kauhistutti ja puistatti. Hän nousi ja hänen hintelä,\nkoukkuinen vartalonsa vapisi. Uskaltaisiko hän sen tehdä? Miksi hän\nkäänsi pois kasvonsa, pelkäsikö hän, ei, hän oli vaan epätietoinen\najasta, huomennako jo sen tekisi, niin, niin? Hän kulki rauhattomana\nlattialla, seisahtui kissaansa silittämään, hän silitteli sitä niin\nkovakouraisesti, että se lakkasi kehräämästä. Miksi hän sitä silitti,\ntahtoiko hän kääntää ajatuksensa pois pää-asiasta. Ei, hän tahtoi\nkatsoa kauhistuksensa syytä suoraan silmiin, siten hän itsensä\nvoittaisi. Hän astui taas viheriästi sinertävän akkunaruudun ääreen ja\nkatseli Hiiden kalliota. Se ikäänkuin veti häntä puoleensa. Se oli kuin\njättiläismäinen noita-akka, sen hameen liepeillä kasvoi koivunvesoja ja\nnäreitä, ylempänä kupeilla käyriä mäntyjä, kainalon koloissa ja\nvyötäisillä kiilsi katinkultaröykkiöt ja sen päälaki oli paljas ja\npunertava ja mustasta kuilusta ammotti sen ainoa silmä, missä haukat\npesivät. Sen päälaelta törrötti nyt kummituksen tapainen töyhtömäinen\npäähine, sinne oli pystytetty rovio. Koko illan siellä nuoret olivat\nhäärineet, puita kantaneet ja pensaita pirstoilleet, kodan tapaan\nseisoi siellä nyt kaksi ruuhta ja yksi tervatynnöri, kirkonkylän\nkauppias ne oli antanut. Kyllähän sen tiesi, miksi antoi, tämän\nmaailman turhuuden lapsia hän mielistellä tahtoi, hän oli kiero\nkiusaaja ja nuorisoseuran pääpukari. Mitäs se rikkaalle tuntui... Sohvi\nmuisti vielä ajan, jolloin kauppias vielä oli köyhä ja nuori, ei hän\ntahtonut häntä enään sellaisena muistella, ne ajat olivat menneet.\n\nViikko sitten oli Sohvi ollut seuroissa, uskon sisarien ja veljien\nkanssa oli hän haastanut, henki oli tullut hänen päällensä ja hän oli\nhihkunut ja tanssinut. Nuori kaukolainen, hihulipappi, ihanapuheinen\nBarnabas se siellä oli saarnannut, kehoittanut ja varoittanut, oli\npuhunut pyhistä miehistä, jotka pätsien läpi kulkivat sekä Sodomasta ja\nGomorrasta, jotka tulisateella hävitettiin, Herra kukisti sen kaupungin\nja kaiken lakeuden, niin myös kaikki niiden kaupunkien asuvaiset ja\nkasvun. -- -- Silloin oli Sohvi sen päättänyt, poroksi hän polttaisi\nkirkonkyläläisten alttarin, polttaisi koko Hiiden kallion puineen\nkantoineen. Sen päätöksen jälkeen oli hänen vanha, syntinen sydämmensä\nsulanut, taivaallinen harpun helinä oli hänen korvissansa soinut ja hän\noli alkanut hyppiä. Seuroista oli hän kotiinsa kulkenut kuin huumeessa.\nKoko viikon oli hän sitte asiaansa miettinyt ja hänen aatoksensa oli\nnyt kypsynyt varmuudeksi, totisesti, totisesti hän sen tekisi!\n\nHyppy-Sohvi kulki akkunan luota, riisuuduttuaan pukeutui hän\nyömekkoonsa ja kömpi vuoteeseensa. Siinä lepäsi hän ihmeen tyyneenä,\nkaikki oli niin hiljaista, kissa katseli kiukaalta kellan kiiltävillä\nsilmillään; taivas oli vaalean harmaa ja mieto kuin juhannuksen aaton\naatto on. Kangaspuilta levisi lattialle varjo, niisien lävitse katseli\nhän kirkon yli leijailevia pilviä. Mutta kirkon takaa häämöitti Hiiden\nkallio sinisen udun peitossa ja sen seasta näkyi ruskea juhannuskokko.\nHän kääntyi kyljelleen seinään päin, sulki silmänsä ja nukahti. Mutta\nunissa oli hän taas näkevinänsä paholaisen, joka kohotti käsiänsä yli\nseudun, ilmestyi siihen sitten nuori, hymysuinen Barnabas sivellen\nhänen silmäluomiansa, ja Sohvi oli iloinen ja tanssi. Taivaasta tuli\nrankka raesade, joka sammutti jättiläisrovion, näkyi pitkäisen leimaus\nja paholainen putosi römisten kalliolta. --\n\nSeuraavana aamuna oli Sohvi jo aikaisin liikkeellä, hän hääräili\nmustassa puvussaan lehmivajassa ja pihalla, lakasi lattian ja kasteli\nakkunalla kasvavaa balsamiheinää ja minttukukkiansa. Akkunan alla\nkasvoi kolme komeakupuista keisarinkruunua ja ainoa omenapuu tuoksui\nsuloisesti valkoisine, heleine kukkineen. Hän kurkisteli maantielle,\nsiellä jo näkyi kirkkokansaa, ja huomenkello alkoi soida. Sohvi\nsäikähti ja alkoi tehdä lähtöä. Hän katseli vielä kerran ympärilleen,\nsitoi huivin päähänsä, kääri virsikirjan nenäliinaansa ja pisti\ntulitikkulaatikon leveän hameensa taskuun. Ulos tultuaan lukitsi hän\nmökinoven, sulki akkunaluukut ja astui hiljalleen ryytimaansa sivua\nalas niittytielle. Hän oli tänään omituisen tyytyväinen itseensä ja hän\ntervehti tavallista leppeämmin naapuritöllin muoria, jonka kanssa\nhänellä usein oli suukopua. Maantielle tultuaan nyökytti hän\njalkaihmisille ja ajajille tutunomaisen hyvän huomenensa. Päästyänsä\nkauppiaan puodin kohdalle kulki hän tiukemmin, huulet yhteen\npuristettuina niin, että nenä venyi hänen hampaattoman leukansa yli ja\npippurin väriset, pienet silmänsä kiilsivät. Maantien aidalla istuivat\npojat, tytöt seisoivat ryhmissä kirkkorinteellä supatellen ja silmiään\nsiristellen. Mutta kohta heidän silmänsä aukenisivat, siinä he nyt\npitivät silmäpeliä ja ajattelivat maallista iltahuvitusta. Voi, sitä\nnuoruutta, voi, sitä hulluutta! Hyppy-Sohvi asettui seisomaan\ntapulirakennuksen ovelle, siitä ne kulkivat rikkaat ja pöhönaamat,\ntämän elämän orjat ja vakoveljet, siinä kulkivat herrat ja häntyrit,\nsalatanssijat ja pelurit, templin esikartanon ne kauppahuoneeksi\nmuuttivat, siellä ne pestasivat piikojansa römppäviikolla ja siellä ne\nkuiskuttelivat hevoskaupoistaan, voi sitä suurta surkeutta! Siinä\nkulkivat puu-ukon ohitse ne, joilla kirstun pohjilla oli sekä\nkilahtavaa että kahisevaa, eivätkä ne nähneet puu-ukon ojennettua\nkättä. Hyppy-Sohvi kulki puisen kolehtiukon luo ja pisti sen\nrintareijästä kymmenpennisen, lesken roponsa hän tahtoi antaa, ja kun\nraha kilahtaen putosi puu-ukon tyhjään sisustaan, kävi hänen rinnassaan\nsuloinen väristys. Mutta vielä isomman uhrin hän tekisi, se oli hänen\nsalaisuutensa, hän tahtoi vielä hetken sitä säilyttää kuin ihanaa\naarretta. Sohvi niijasi jäykästi kolme kertaa papin kulkiessa\nsakastiinsa, ja ne niijaukset puhuivat Sohvin omaa kieltä, ensiksi:\ntässä olen minä, hurskas Sohvi, köyhä kirkossa kävijä; toiseksi: siinä\nkuljet sinäkin, Herran palvelija, sana sinulla on suussasi vaan ei\nsydämmessäsi, farisealainen sinä olet, ja kolmanneksi: katsokaa vaan\nminua kaikki, tässä minä seison ja niijaan, ettekä tiedä, että minä\nkohta langetan valon teidän ylitsenne, niin että näkisitte oman\nsurkeutenne, tehkäät niinkuin minä teen! Kansan mukana astui Sohvi\nkirkkoon ja istuutui vasten tavallisuutta perimäiselle penkille oven\nsuuhun, sillä hänellä oli tänään omat tarkoituksensa. Hän painoi\npäänsä penkkiin ja supatteli sekä tirkisteli sormiensa lävitse\nkanssaihmisiänsä, hän tutki ja tarkasti heidän kasvojensa eleitä\nikäänkuin hän olisi vartioinut heidän hurskauttansa. Ja Sohvi huokasi\nkuin säälistä, kyllähän ne kirkossa kävivät, mutta minkätähden?\nIhmisten tähden ja etupäässä oman itsensä ja komeutensa tähden. Toisin\noli Sohvin laita, hän oli täällä tänään erityisestä kutsumuksesta.\n\nLukkari asetti vanhat nenälasit vanhoille vetistyneille silmillensä,\nkovin kauvan hän tänään selaili virsikirjan lehtiä, saisihan se\nnumerotaulu jo kääntyä. Sohvi kävi levottomaksi, vihdoin se kääntyi ja\nSohvista tuntui ikäänkuin hänen sydämmensä valopuoli olisi kääntynyt,\nhän oli nyt paljasta hyvyyttä ja herkkyyttä. Kirkossa oli tukahuttava\nilma, päivä paistoi korkeista kaari-akkunoista viistosti yli\nkeskikäytävän ja tomuhiuteet tanssivat valovirrassa, kaikki oli niin\nuneliasta ja odotuksen sekaista. Jo soivat urut, ja Sohvi lauloi\nkimakalla nenä-äänellä, hän lauloi äänekkäämmin kuin muut, niin että\nympärillä olijat käänsivät päänsä. Kuka se siellä niin laulaa?\nHyppy-Sohvi on tänään kirkossa, kyllä sen heti huomaa. Niin tulkitsi\nSohvi heidän kysyvät katseensa. Yhä kimakammaksi kävi Sohvin laulu, ja\nkun virsi oli lopussa, nousi hän kuten muutkin kuulemaan alttarilla\npolvistuvan papin sanoja. Mutta tänään ei hän niitä kuunnellut oikealla\nhartaudella, hän nousi ja laskeutui taas istumaan koneellisesti ja\nkylmästi, sillä muualla hänen ajatuksensa askartelivat. Hän katseli\nkoko ajan Hiiden kalliolle ja hänen sydänalaansa kouristi vanha,\nvihlova epäilys. Tekikö hän oikein? Ehkä se luettaisiinkin hänelle\nsynniksi? Niin, jos hän illalla sen tekisi, olisi se ehkä pimeyden\nteko, mutta pyhien kirkonkellojen soidessa, Jumalan päivän paistaessa\nkeskitaivaalta oli hänen uhrinsa otollinen, ehkä hän siten päästäisi\nseurakunnan paholaisen kirouksesta ja kääntäisi pahan hyväksi ja\nkarkottaisi Hiiden kallion pahat henget ikuisiksi ajoiksi. Mutta ehkä\nhän kuvittelikin pahaa liian suureksi, ehkä hän näin turmeli muilta\nilon, maallisen kyllä mutta puhtaan. Muistihan Sohvi vielä hämärästi\nmonet mittumaarin retkensä nuorena tyttönä ollessa, salaa äidiltä oli\nhän huoneesta hiipinyt Hiiden kalliolle, siellä oli hän keinunut ja\ntanssinut yli keskiyön, hauska oli se aika ollut, iloinen kuin\npoutapääskysen suvinen viserrys. Silloin oli Sohvia kotimökille\nsaattanut sinisilmäinen nuori mies, usein oli hän saattanut, viekkaus\nhänen silmissään oli palanut vaikka huulilta oli hunaja vuotanut,\ntoisen hän oli valinnut, rikkaan hän oli ottanut ja nyt hänellä oli\npunainen kyltti, ja puodin ikkunoissa kimmelsi kaikenlainen prameus ja\nsilmäin ilo, sunnuntaisinkin hän salaa möi, neljää kuningasta hän\npalveli ja istui siellä, missä pilkkaajat istuvat. -- Kaksi vanhaa\nruuhta ja tervatynnyri, mitäs ne hänen kukkarossaan tuntuivat! Hyvä on\nrikkaan röyhennellä, ja kauppiaan pistopuheet ne kiersivät pitäjällä.\nOli kerran Sohvia puodissa puhutellut: mitäs se Hyppy-Sohvi haluaa,\ntanssikenkiä vai? Niin, niin, Hyppy-Sohviksi oli nimittänyt kaikkien\nkuullen, taivaan ilosta oli Sohvi maantiellä kerran seuroista\npalattuaan tanssinut, mitä se kauppiasta liikutti. Sohvin mieli kävi\nkatkeraksi. Eipäs saisi iltaista silmäruokaa sen tynnörin\npolttamisesta, eipäs saisi, kohta olisi se jo porona ja tuhkana.\nNyt oli Sohvi varma, totisesti, totisesti, nyt hänen lupauksensa\ntäyttyisi. --\n\nSohvi katseli varovaisesti ympärillensä, ja kun seurakunta taas painoi\npäänsä penkkiä vasten, nousi hän varpailleen ja kulki hiiviskellen ulos\nkirkonovesta ja hänestä tuntui kuin moni silmä olisi häntä sormien\nlävitse väijynyt ja soimannut: salapolttaja, salapolttaja! Mutta nyt\noli kääntyminen jo myöhäistä, hän seisoi jo tapulin ja kirkon välisellä\npuukäytävällä. Muutamat kirkkomiehet ruokkivat hevosiansa kirkkotarhan\nkiviaidan takana, jotkut rinttiset kilisivät hevosen kaulavyössä.\nSamassa urut humahtivat kirkossa, ja Sohvi kulki kiireisesti taaksensa\nkatsoen maantielle. Sieltä kääntyi hän sivupolulle, kiipesi yli aitojen\nja pian oli hän leppien peitossa, siellä hän hengähti helpoituksesta ja\nalkoi kavuta ylöskäsin harjun rinnettä. Ähkien kulki hän kumarassa,\nhiki valui hänen kasvojensa ryppyverkon juomuja pitkin ja pian seisoi\nhän Hiiden kalliolla ja katseli alas. Siintäviä vuoria ja kimmalteisia\nmetsäjärviä silmän näkemiin, ja alhaalla laaksossa seisoi kirkko kuin\nhelykruunuinen morsian, hän katseli pohjoiseen, siellä aaltoilivat\ntumman korven latvat, siellä sen perukassa se paha asui. Hän katseli\nroviota, joka kohosi korkealle hänen päänsä yli, sen alta näkyi\ntervaksia ja tuohia. Kauvan hän siinä seisoi ja odotteli. Tuolla\nalhaalla istuivat ne pilkkaajat, vieretysten ne istuivat kuin suuressa\nsäkissä, pimeydessä ne istuivat ja ajattelivat lehmiänsä, tavaroitansa\nja omaa pientä itseänsä, kohta oli tämä heidän epäjumalallinen\nhirviönsä leimuava kirkkaan korkeuden kunniaksi, eikä hämäryyden\nintohimon ilkeille hengille, kirkosta tullessaan ne sen kirkkauden\nnäkisivät, hätä ja kiire niille tulisi, ne syöksyisivät lokeroistaan\nkuin ruskeat muurahaiset, mammonan muurahaiset, ja kirous kuolisi\nheidän huulillensa. Nyt siellä oli niin hiljaista kirkossa, varmaankin\njo pappi saarnastuolista heille puhui, kuuroille hän puhui, sokeita hän\nturhaan koitti näkeviksi saattaa, ja kun hän aamenensa oli sanonut,\nlähtisivät he kuin ruokapöytänsä äärestä ja kirkon ovella he taas\nsaisivat arkinaamansa. Sohvi kuunteli hörössä korvin; johan sieltä\nkuului urkujen humiseva soitto, ja kellot alkoivat soida. Oi, miten ne\nsoivat! Pieni kello soitti: älä tee, älä tee, mutta iso kello: sytytä\nSohvi, sytytä Sohvi! Ikäänkuin sähkön isku olisi käynyt kautta ruumiin\nkuuli hän sisäistä ääntä: sytytä Sohvi! Ja Hyppy-Sohvi kopeloi\nhätäisesti hameensa taskuja ja raapaisi vapisevin sormin tulitikulla\nvalkean ja sytytti tuohet palamaan. Nyt se oli tehty! Tuohi käpristyi,\nsamoin Sohvinkin ruumis vetäytyi kokoon ja hampaat kalisivat. Miten ne\nkatajat ritisivät ja ratisivat, harmaa sauhu kiersi vaivaloisesti\npitkin kokon alustaa, mutta jahka tervatynnyri syttyisi, näkyisi siitä\nleimu kauvas ja se saisi kirkonkin akkunat välähtämään. Sohvin mieli\noli kuin kuohuksissa, niinkö pian se tapahtuisi, nyt ei sitä enään\nvoinut estää ja hän oli korvesta kuulevinaan kohinan, joka läheni ja\npilven varjo kulki yli harjun. Nyt tuli tuulenpuuska, se tarttui tulen\nniskaan kuin sitä tukistaen, savua ja kipeniä se viskeli, liekit\nluikertelivat oksalta oksalle kuin punaiset käärmeet, ja hirveä oli\nniiden vauhti, pian loimusi koko kokko yhtenä pitkänä tuliaallon\npurstona, ja hehkuva kuumuus lehahti Sohvin kasvoille. Nyt oli jo kiire\nkäsissä, saattaisivat sieltä kirkolta huomata hänet. Hän alkoi juosta\nrinnettä alas pitkin polkua, pensaat pemahtivat hänen juostessaan, ja\nkivet irtaantuivat ja vierivät vingahdellen jyrkänteeltä jyrkänteelle.\nEikä Sohvi uskaltanut taaksensa katsoa, tuntui kuin joku olisi juossut\nhänen jälessänsä, askeleet olivat milloin lähellä milloin loitommalla,\nmutta aina ne seurasivat, ne hiipivät, ne hyppivät yli kivien ja\nkantojen samoin kuin hänenkin askeleensa, toisinaan olivat ne tarttua\nhänen hameensa liepeisiin, ja hän tunsi ikäänkuin läähätyksen\nniskassansa, ikäänkuin koko metsä hänen takanansa olisi juossut ja\nnauranut. Nyt oli varmaan paha itse hänen kintereillänsä, hän olisi\nhuutanut, mutta kieli oli kuin kitalakeen kiinnitetty, ja ainoa\najatuksensa oli: kunhan pääsen maantielle, maantielle kirkon suojaan,\nsiellä olen turvassa, kirkkotarhaan se ei uskalla. Oi, armias, oi,\narmias! Polun käänteessä hän kompastui ja lensi suin päin katajiin, hän\nkoitti nousta, vaan ei päässyt mihinkään, hän oli siihen paikkaan kuin\nnaulittu. Sohvi kiljahti ja jäi makaamaan, hän luuli, että kylmä,\nkarvainen käsi häntä takaapäin piteli: nyt sun vien, nyt sun vien! \"Ai,\nai, auttakaa!\", huusi Sohvi ja pyörtyi.\n\n-- -- Siitä hänet harjulle rientäneet kirkkomiehet löysivät, he\nirroittivat hänen hameensa, joka oli puun oksaan takertunut. Hän heräsi\nkuin pahasta unesta ja kuuli naurun hohotusta ympärillänsä. Voi, kuinka\nhäntä hävetti, hän olisi tahtonut maan alle vaipua. -- Äkkiä kaapasi\nhän hameen helmat kokoon ja mennä livisti alas polkua. Mutta hänen\ntakanansa kuului vielä kauvan iloinen hähätys, hän juoksi, juoksi...\n\n\n\n\nSALAPOLTTAJAT.\n\n\n\"Miina, hohoi! No, eikö se vanha vaivainen taas kuulekkaan? Miinaa!!\"\nVallesmanni huusi niin, että kurkku kähisi, ja vihdoin ilmestyikin\nMiina ovelle hiat käärittynä kyynäspäihin saakka. \"Missä te nyt\nnahjusitte taas?\"\n\n\"Olinhan vaan saunaa lämmittämässä.\"\n\n\"Tuokaapa pullo lisää kellarista!\" \"Taas\", olisi Miina muori mielellään\nsanonut, mutta ei uskaltanut. Nimismies Stenlund käytti ahkeraan \"taas\"\nsanaansa, se oli ikäänkuin imeytynyt häneen, se oli tullut hänen\ntoiseksi minäkseen. Kun hän pääsi alkuun, niin ei siitä aina loppua\ntahtonut tullakaan. Taaskin oli hän olutta hörppinyt pitkin iltaa, oli\n\"ryöstellyt monta talonpoikaa puti puhtaaksi\", kuten hän tapasi sanoa.\nVallesmanni oli niitä rakkauden jumalattaren kovanonnen lapsia, hän oli\nvanhapoika. -- Miina toi juuri olutta, kun porstuasta kuului ääniä ja\njalkoja puhdisteltiin kuusihakoihin. Sisään astui siltavouti Kepuli, ja\nhänen kintereillään hämäläisellä hitaudella kulki lautamies Klemola.\nVallesmannin ryhti muuttui heti, pää kenossa taaksepäin arvokkaasti,\nnenä punakkana kuin pihlajamarjarypäle tuijotti hän sameilla silmillään\ntulijoihin.\n\n\"Painakaa puuta!\"\n\n\"Olis tässä hiukan asiaakin\", haastoi Kepuli ja katseli tyhjiä pulloja\nkirjoituspöydän alla, \"kun ne Ruokolan takakyläiset kuulumma taas\npolttelevat salaa viinojaan Kuhansaaressa, savua on nähty sieltäpäin\nilmaan tupruavan, niin että mitäkö se herra vallesmanni siitä...\"\n\n\"Vai taas ne paholaisen kätyrit... kyllä minä niille Ruokolaisille\nnäytän, viinapannunsa ryöstän ja sakotan, sakotan oikein Porvoon\nmitalla, rautoihin kytken joka miehen.\" Nyt löi vallesmanni nyrkkinsä\npöytään niin, että lasit hyppelivät.\n\n\"Miinaa! Vieraille olutta!\"\n\n\"Vilja ei joudu sillä kulmalla leiväksi\", tuumi lautamies Klemola ja\npyöritteli lakkiaan, \"luulevat siellä pitäjän takalistossa olevansa\nrauhassa, ryömielläänpä, sanon, pitkin maantien ojia, tappelua ja\nmässäystä aamusta iltaan, ja kaikki maankulkijat ja varkaat siellä\nmaleksivat.\"\n\n\"Näytän, hitto vie, näytän taas, että lain koura on ankara\", puhisi\nvallesmanni, \"pamppua annan, jotta selkänahkansa kihelmöivät kolme\nviikkoa.\" Vallesmanni hykersi tyytyväisyydestä käsiään, joissa\nkuvitteli jo koko Ruokolaisjoukon itseänsä vääntelevän. Pari tuntia\nsitä siinä punnittiin ja harkittiin asiata kaikin puolin ja olutta\nlatkittiin sillävälin. Sakea tupakinsavu täytti huoneen kietoen miehet\nharsoiseen, harmaaseen vaippaan. Vallesmannin kasvot loistelivat\npunakkoina, hän sätti ja sadatteli, lautamies Klemolankin kankea kieli\npääsi valloilleen. Saari oli piiritettävä kaikilta tahoilta, käsiraudat\nuhkasi vallesmanni ottaa mukaansa, ja Klemola sanoi kyllä seisovansa\nyhtä miestä vastaan -- jaa -- vaikka kolmeakin, kun oikeen tiukalle\notti.\n\n\"Aamulla kello viisi siis\", sanoi vallesmanni ja seurasi miehiä ovelle\nsiinä vielä ravistellen heidän käsiään, ja miesten saapasten kolina\nkaikui vielä rappusissa, kun vallesmanni lähti kyökkiin ja antoi\nmääräyksiään Miina muorille, palasi makuuhuoneeseensa ja heittäytyi\nvuoteensa peitteelle ja nukahti. Hän uneksui jättiläisviinapannuista ja\nsuurista sakkorahoista.\n\nJo ennen viittä Miina muori nyki ja ravisteli unenpöpperöistä\nvallesmannia hereille, mutta tämä pyristeli kuin kiukkuinen pässi\npäällään ja mumisi: ottakaa kiinni, tuossa se puikelsi pensaikkoon,\nottakaa kiinni se juutas, sitokaa!...\n\nMonen ravakan tönäyksen jälkeen sai muori vihdoin herransa sängyn\nlaidalle istumaan.\n\n\"No, eikö vallesmanni jo aijo Kuhansaareen, sinnehän sitä piti lähteä?\"\n\n\"Hm, jaha, Kuhansaari.\" Vallesmanni haukotteli hirveästi ja ojensi\nkätensä muoria kohti ikäänkuin syleilyä tahtoakseen: \"tuo... tuo minun\njahtisaappaani!\" Miina muori puki vaatteet hänen ylleen. Kovimpa sitä\nvirkamiehen päätä särki ja kolotti, repi niin riivatusti korvain\njuuresta ylöspäin pääkupuun asti ja taasen takaisin, oli kuin\nmyllynkivet olisivat jauhaneet aivot ihan nuuskaksi. Surrim, surrim,\nrrrr, ja hänen lihavanläntä ruumiinsa heilui ja vaappui sinne tänne\nMiinan kiskoessa saappaita hänen jalkoihinsa. Miina kietoi saalin hänen\nvatsansa ympäri, painoi virkalakin päähän ja sitoi kaulalle paksun\npunaisen villahuivin.\n\n\"No nyt vallismanni on valmis.\"\n\n\"Eipäs vielä! Tuohan ensin käsiraudat ruokakonttoorista, pamppu myös ja\nköysi, jolla minä ne hiien koirat sidon niin, että luut natisevat.\" --\nRaskaspäisenä käveli vallesmanni huoneessaan tehden vielä matkan\npikkuvalmistuksia, astui sitten suuren seinäkaappinsa luo, avasi sen,\nuseahko kiiltävä pullo kuvastui hymyillen hänen silmiinsä.\n\nHän kaatoi eräästä pullosta lasillisen suuhunsa ja hieroi\nmielihyvissään rintansa alustaa. Hän ehti juuri pujottaa kaksi\ntäysinäistä rommipulloa taskuunsa, kun siltavouti ja lautamies astuivat\nsisään.\n\n\"Sop, vai siinä te jo, että siis taas lähretään.\"\n\n\"Lähretään, lähretään.\"\n\nKolmisin sitä nyt ajaa jytystettiin maantietä kohti Klemolan uhkeata\ntaloa, joka oli Paalajärven pohjoisella rannalla, josta vain oli puolen\nvirstan pitkä pätkä venematkaa Kuhansaareen. -- Tuollahan jo Klemolan\npunainen talo kuin puolukka mättäällä puunti valkoisten koivujen\nvälistä, veräjästä ajettiin pihalle. Pihanurmella makasi joukko miehiä,\nmikä selällään mikä vatsallaan vetäen ruoka-uniaan. Rattaiden jyrinä\nherätti miehet, ja vallesmannin virkalakki sai heidät nopeasti\ntarttumaan lakkeihinsa. Kuistilla Klemolan pyylevä emäntä hymyillen\nniijaili, kasvot miltei sulivat siinä kuin hera helteessä.\n\n\"No, tuli ja puserra! Vai valleksmanni? Astuupahan sisään, jotteihan\nniin hengen kiire liene, kahvin minä kiskon tulelta, niin lämpiätte,\nsiltavouti, sisään, sisään.\" Salin peräkamariin vietiin niin\nvallesmanni kuin siltavouti sekä köydet, pamppu ja käsiraudat. Emäntä\nhääräili huoneessa kuin pyöreä, punainen aurinko tullen mennen,\npiirongin laatikosta otti hän sokurit, lusikat ja kupposet ja asetti ne\npöydälle.\n\n\"Hohhoo, kun sitä väsyttääkin, eipä ole tämä nimismiehen virka mikään\nhauska toimi, koiranvirka se on, nouse vaan, vaikket tahtoisikaan,\nlämpimältä vuoteeltasi sydänyöhön, viluun ja tuiskuun, koiran virka,\nkoiran virka!\" Siinä samassa näkyi jo hymyilevä emäntä kiiluvine\nkahvipannuineen. Iloisesti se pannu höyrysi siinä pöydällä, oikeinpa\nsieramia kutkutti suloinen tuoksu, siinä oli jotain esimakua\nparemmasta, joka tuleva oli... Klemola kaatoi kupit puolilleen kahvia.\n\n\"Täällä olis kermaa, herra vallesmanni, hehhee, pikku rohvaistus ennen\nottelua, hehhee\", ja lautamies kiskoi sängyn alta pärevasusta\npaloviinapullonsa. Vallesmanni alkoi jo päästä aamuisesta kohmelostaan,\npuolikuppisia kun laitettiin, ja Klemolan muori toi uudet kahvit\nsisälle juuri kun pärevasun sisällys teki loppuaan. Silloin veti\nvallesmanni salaperäisesti vilkuttaen toista silmäänsä esille kaksi\nrommipulloansa. \"Tässä olisi vielä pari 'kremotattaria', joiden kylessä\nei ole lain sinettiä.\"\n\nJutellen, juoden kului aika, puhuttiin pitäjän asioista, ja\nkremotattaritkin saivat tehdä seuraa pärevasulle, \"pöydän alla\nnuokkuivat siellä kuin uniset lautamiehet tyhjin vatsoin\nkäräjätuvassa\", kuten vallesmanni lausui. Lautamies Klemola hieroi\nakkunalasin hikeä kämmenellään, joten siihen tuli näköaukko ja sanoi\ntönäyttäen jo tuttavallisesti vallesmannia kylkeen.\n\n\"Katsoopa, herra valleksmanni, tuossa on Paalajärvi kaikessa\nuljuudessaan, ja tuolla tuon niemekkeen takana näkyy Kuhansaari, voitte\nnähdä savunkin, joka kiertelee puiden lomista ilmaan. Siellä ne\nRuokolaiset parasta kättä korpiroinaa polttavat.\" Äkkiä selvisi\nvallesmannillekin retken oikea tarkoitus, vähällähän sen olikin ollut\nunohtaa, nyt kiirehteli hän sitä kiihkeämmin lähtöä.\n\n\"Ee-ei, on jo aika taas lähteä!\"\n\nNiin ja näin sitä päästiin pihalle. Vaikka Klemola jo oli asustanut\nparikymmentä vuotta talossaan ja siis tunsi kaikki sen loukot ja sopet,\nei hän ensi hädässä tahtonut keksiä porstuansa ovea. Käsiraudat ja\npamput ne unohtuivat kuin sattumalta kamarin peränurkkaan. Kolmisin\nmiesjoukoin kulkea tömähyteltiin pellon pientaretta ja siitä\nniittypolulle.\n\nKaksi kertaa siltavouti oli pudota musahtanut pelto-ojaan, liukashan se\noli liejuinen tie, kun oli satanut koko edellisen päivän. Niitun\nkeskellä oli lato.\n\n\"Me-mennään latoon\", soperteli vallesmanni, \"niin et-ettei ne sieltä\nsaa-saarelta huo-huomaa meitä!\"\n\nNyt koko seurue istua kökötti ladon suulla kuin ukkosen pelästyttämät,\nsateesta märät varikset tylsästi tuijottaen toinen toisiinsa.\n\n\"Ko-kolmas kom-m-ea kukku!\" änkötti vallesmanni ja kiskoi typerästi\nvirnistellen povestaan toisen kremotattarinsa. Klemolaa vaivasi\nsatunnainen väsymys, ja hän oli niin onnettoman näköinen, että toisia\nse hiukan nauratti ja kas, nyt se lautamies kellistyi ladon lattialle\nheinätukolle, toinen kylki seinää vastaan, eikä häntä saatu ylös vaikka\nKepuli nipisteli voimansa takaa nenännipukasta, jäi siihen vaan\nmakaamaan kuin kuollut.\n\n\"Jääköön siihen\", höpisi Kepuli, \"mutta missä on vene?\"\n\n\"Tu-tuolla nie-nie (Kepuli nieli kulauksensa) niemen nenässä!\"\n\n\"Ryypätään tämä ja s-s-s-sitte taas Kuhansaa-reen, ky-kyllä me\nkah-renkin ne-ne kukistamme, ky-kyllä.\"\n\nMutta ensin oli rommikulta kukistettava ja kun se oli kukistettu, oli\nsiltavoutikin kukistettu ja hänen päänsä vaipui Klemolan saapasvarsia\nvastaan. Eihän vallesmanni saanut häntä järkiinsä vaikka huusi ja ähki\npamppunsa ja virkavaltansa nimessä. Alempi virkamies ei tällä kertaa\nottanut kuuleviin korviinsa päämiehensä uhkauksia, kiskoi vaan hirsiä\nsiinä yhdessä Klemolan kanssa.\n\n\"S--n ss-sika\", puhui vallesmanni kuin unissaan ja kopeloi ulos\nladosta.\n\nLaahustellen ja heiluen haparoi vallesmanni rantaa kohti. \"Tu-turkin\npunanen! no, jalkani suo-r-r-raan -- hi-hitto vie, olenhan minä\nvallesman-nni.\"\n\nPitkillä metsästyssaappaillaan tallusteli hän rannalla.\n\n\"Ky-kyllä minä teille Kuh-kuhansaaressa!\"\n\nPlits, plats. Vesi roiskui ja muta sinkui hänen ympärillään.\nVallesmannin saappaat tarttuivat liejuun kiinni. \"Öh, ah, uh, irti\nsanon, sinä pe-peeveli!\"\n\nKoettaessan irroittaa saapastaan liejusta ja mudasta pyristellessään\nkaatui hän lietteiseen veteen. Savisena kuin ruukintekijä kaalasi nyt\nvallesmanni veden tunkeutuessa saapasvarsista sisään.\n\n\"Uh, uh!\" puhisi hän tavan takaa ja jopa hän vihdoinkin sai veneen\nkokasta kiinni ja työnsi sen järvelle. Toinen jalkansa oli vedessä,\nmutta yrittäessään vetää sitä veneen laidan yli, romahti hän seljälleen\nveneen pohjalle, ja tuuli kuljetti venettä loitommalle... Monen vaivan\nja vastuksen jälkeen istuu hän tuhdolla ja soutelee arviokauppaa kuin\nunissakävijä, tietämättä minne vene soljuu, josko rantaan vaiko\nulapalle. Vene kieppuu sinne tänne, milloin ympäri ja taasen eteenpäin.\nHarhailtuaan näin vesillä jonkun aikaa, katse itsepäisesti\nkiinnitettynä peräkeulaan, kuulee hän huutoja tietämättä mistä.\n\n\"Hoi, valleksmanni, hoi, tännepäin!\"\n\nVallesmanni käänsi päänsä ääntä kohden ja huomasi sameilla silmillään\nmustia liikkuvia olentoja, jotka siirtyivät rannalla pensaikosta\npensaikkoon. Hän sai uutta intoa ja äkkinäisesti tempoen, ponnistellen\noikein karhun voimalla kieppui vene milloin syrjään milloin suoraan, ja\nhän läheni yhä noita mustia rannnalla liikkuvia olentoja.\n\n\"Kalastamassako se valleksmanni nyt on?\" huuteli mies saaren\nlahtipoukamasta.\n\n\"Hohoi, valleksmanni! Tänne, tänne, tuolla niemen käressä ne uhkeimmat\nhauit tepastelevat, mutta missä ne onkineuvot...?\"\n\n\"Eihän valleksmannilla ole edes pamppuakaan.\"\n\n\"Mitä sinä livertelet, huvikseenhan se valleksmanni näetkös soutelee,\nse tekee hyvää hänen lihavalle vatsalleen, hahhaa\", keskeytti toinen\npunamekkoinen mies. Vitkaan lähestyi vene Kuhansaaren rantaa, ja\npunamekkoinen mies kiskoi sen maalle niin rivakasti, että vene jyskyi\njoka liitteessään, ja vallesmanni pyllyili tönäyksestä tuhdon alle.\n\"Siinäpä se pitäjän valleksmanni on kaikessa komeudessaan! Mikä kunnia\nmeille ja viinapannuillemme. Hei, pojat! Nostakaa valleksmanni\nhartioillenne ja sitten metsään, valleksmannista me vielä teemme oivan\nviinankeittäjän, että jos joskus maailmassa tämä sama saisi passit\nharmaalle paperille, niin onhan sillä sitten joku ammatti, jolla voi\nelää kihnutella.\" Sama mies joka näin puhui, lähestyi nyt vallesmannia\nja painoi hänen virkalakkinsa korviin saakka. Riemusaatossa kuleteltiin\npitäjän nimismies potkimisistaan ja huudoistaan huolimatta ja\nasetettiin kivelle istumaan, jolle hän kykertyi.\n\n\"Missä siltavouti?\", ivaili taas punamekkoinen.\n\n\"Se meni kai käsirautoja hakemaan\", tuumi toinen.\n\n\"No mikseikäs se valleksmanni nai, vanhana poikana se vaan oleilee kuin\nikäkulu kasakkihepo ilman kauroja!\"\n\n\"Älähän nyt suututa meidän arvoisaa valleksmanniamme; etkö tiedä, että\nhän on kihloissa itse pirun sisarentyttären kanssa.\"\n\n\"Mutta hiiessä pojat, kuinka sallisimme kunniavieraamme kivellä istua,\nviinapannun niskaan koko komeus!\"\n\nVäsynyt vallesmanni asetettiin eräälle vielä käyttämättömälle pannulle.\n\n\"Miten se valleksmanni jaksaa nyt siellä?\"\n\n\"Minä, minä o-o-len val-val-vallesmanni --!\", soperteli nimismies.\n\n\"Me tiedämme sen, ja se sana on meille pyhä. Mutta, hei, miehet, eihän\nvieras vielä ole saanut maistella aarteitamme, vaikka pakiparaastaan\nsitä varten tänne läksi!\"\n\nTakaapäin lähestyi silloin muuan ruokolainen, sieppasi lipin, täytti\nsen kuumalla nesteellä ja asetti sen sitten hänen käteensä ja sanoi:\n\n\"Mitäs muuta, sano puotipoika, pisti taas sokerin suuhunsa\".\n\nVallesmanni katseli sameilla silmillään lippiä ja nosti sen\nvaistomaisesti huulilleen. Tulet leimusivat alhaalla, ja savu kaarteli\npitkin männyn runkoja.\n\n\"Hoi, valleksmanni! Miltäs maistui! Katsokaapa, miten veneenne\npurjehtii ilman kapteenia ja väestöä enkelsmannin vesillä, tuolla,\ntuolla. Se kait etsii isäntäänsä, laine jo vei sen kotirantaan\nilmoittamaan lautamies Klemolalle, että täällä se valleksmanni vain\nviinoja juo ja viinoja polttelee eikä ehdi nyt tällä erää kotiinsa, ei\ntänään eikä edes huomiseksikaan.\"\n\nNyt muodostivat kaikki miehet piirin vallesmannin pannun ympärillä,\nmustat kekäleet savusivat heidän käsissään, ja vallaton piirileikki\nalkoi. He lauloivat:\n\n    Vallesmanni kun häitä viettää,\n    kuka morsian olla saa?\n    Viinapannu vaan, viinapannu vaan.\n\nJo nyökkyili vallesmannin pää, hän vaipui vähitellen uneen. Ruokolaiset\nastuivat veneisiinsä ja soutivat pois. Naurua ja puhetta kuului kauvan\njärveltä. -- Tuuli ei liikuttanut puunoksaakaan, kaikki oli hiljaista\nja rauhallista, ja vallesmanni veti tyyntä untaan paljaan taivaan alla\nkorkeassa asemassaan. Sieltä hän hiljalleen luisui nurmelle, jolle jäi\nmakaamaan. Hän nukkui yksin Kuhansaaressa, ei kukaan häirinnyt häntä.\n\nIllemmalla heräsi vallesmanni. Hän aukaisi sameat silmänsä, katseli\nympärilleen, ja hämärät muistot päivän tapahtumista alkoivat risteillä\nhänen päässänsä. Varovasti kömpi hän jaloilleen ja alkoi kävellä pitkin\nsaarta. Hänen tuskansa alkoi kasvaa, kun hän huomasi, ettei venettä\nollut missään. \"Sen vietävät, ovat lykänneet veneen vesille!\" mumisi\nhän.\n\nArmahtavainen kalavaari hänet vihdoin keksi rannalla huutamassa.\nVallesmannin huulet olivat huutamisesta ihan siniset. -- --\n\nViikon kuluttua sai vallesmanni lautamiehen kautta haasteen käräjiin\nviinanpoltosta ja juopumuksesta. Hän säikähtyi niin, että luuli\nmenettävänsä virkansa. Mutta haaste oli vaan pilantekoa, se\nperuutettiin. -- Mutta sen koommin vallesmanni alkoi vähemmin\nryypiskellä. Ja aina kun hän maantiellä tapasi jonkun Ruokolan\nmiehistä, käänsi hän päänsä toisaalle ikäänkuin olisi tarkastellut,\njosko maantien ojat olivat lainmukaisessa kunnossa.\n\n                                                     1896.\n\n\n\n\nVANHA LEMMINKÄINEN.\n\n\nJoka päivä vanha pehtori mennä hiihustaa akkunani ohi. Vanhan sortuukin\nliepeet lyödä leiskuvat sinisiä housunlahkeita vasten, ja harmahtava\ntukka pistäytyy kiemuroissa esille olkihatun alta. Hän kulkee\ntavallisesti kädet selän takana pitäen kalanluista nuuskarasiata\nhyppystensä välissä, seisattuu, höpisee itsekseen, tirkistää aurinkoa\nja pilviä ja ottaa siemauksen ruskeata nuuskajauhoa, jolloin hänen\nkasvonsa vetäytyvät moniin ryppyihin. Hänen pyöreä nenänsä hohtaa,\nynisee ja soi; hän nauttii äärettömästi nuuskasta, poutailmasta ja\nomasta olemuksestaan. Selkä köyryssä kiipee hän aidan yli ja tepsuttaa\npientareen polkua, ja hänen ympärillänsä soittavat kaikki nurmen sadat\nsirkat viulujaan ja päivänkakkarat nyökyttävät päitään. Niitulta kuuluu\ntalkooväen huutoja ja kokkapuheita, vaimot haravoivat, ja miehet\nkiskovat haasioista heinätukkuja rekeen, yli ojien ja mättäiden hevoset\npuolijuoksussa ponnistavat ladon suulle. Siellä se jo seisoo\npehtorikin, sääret hajallaan jaellen käskyjä miehille kuuluvammin,\nnaisille ja erittäinkin nuorille hilpeämmin. Usein kulkee hän nuoren\nJohannan lähettyvillä.\n\nKun työ on ollut vilkas, ja lato täynnä tuoksuvaa apilasheinää, istuu\npehtori ladon kynnyksellä naureskellen, toista silmäänsä vilkutellen,\njuttelee laajasti ja leveästi niinkuin paljon kokenut mies, jonka\nelämän takana on monta muistoa ja monta seikkailua. Silloin hän on\nnuori taas ja unohtaa koko pehtori-arvokkaisuutensa. Vanha velikulta ja\nnaisten naurattaja se tirkistelee punaisesta silmänreijästä, ja naiset\nhihittävät uskalletuille sanankäänteille ja laskevat pilaa hänen\nkustannuksellaan. Nuori Johanna se jo sieppasi olkihatun ukon päästä,\nilkkuu ja hyppii hänen edessään, ja vanha pehtori hapuilee vapisevin\nkäsin tytön vetreitä lanteita, mutta tyttö kiepsahtaa kärppänä käsistä,\njuoksee niitulle ja pistää olkihatun pellonpelättimen päähän.\n\nYleisen hohotuksen keskeltä soivat kylän ruokakellot, ja auringon\nsäteet käyvät jo viistoon kuin ison, punaisen hämähäkinseitin langat.\nNiitulta palaa talkooväki, haravat ja taikot olalla, mutta jälempänä\nastuu vanha pehtori kädet selän takana nuuskarasia hyppysten välissä,\nja varsi näyttää nyt kumarammalta, kun hän tallustaa sinisissä\nhousuissaan ja katoaa ruislaihon taakse.\n\nVanha pehtori on vielä vanhoillaankin ripeä riijaripoika, ja\nkylänkellot tietävät hänestä monta juttua. Ennen nuorena palveli hän\nRonkolan isossa kartanossa voutina, oli punakka ja verevä, ja kartanon\nnuori neiti, kerrotaan, oli häneen rakastunut ja katseli häntä suopein,\nsuloisin silmin, ja usein pehtorinkin silmät kulkiessaan tallin ja\nkyökin väliä tähtäilivät toisen kerroksen akkunaan, jossa armon neiti\nistui koruompelutöittensä ääressä. Heidän välillään oli salainen suhde,\nsanottiin. Mutta sitten oli pehtori erään hairahduksen tähden\npakoitettu menemään naimisiin kartanon meijerskan kanssa. Pehtorilla\noli suurimmaksi osaksi talon hallitus käsissään ja hän alkoi elää\nsuurellisesti, komeasti hän korskalla oriilla ajeli kirkonkylässä ja\nteki tavan takaa markkina- ja kaupunkimatkoja, joilta hän aina palasi\nhienossa hiivassa. Vaimo, joka oli nousukas hänkin, noudatti miehensä\nesimerkkiä, piti kahvikestejä ja pyrki kyläkemuissa emäntien rinnalle.\nMies syytti vaimoaan, vaimo miestään, ja pehtori alkoi yhä enemmän\nkilistellä kaupunkiherrojen kanssa ja pidot hän tavallisesti sai\nmaksaa, maksoi mitä maksoi, olihan hän ison talon käskymies ja\njotainhan sitä piti tehdä surunsa lievitteeksi, kun se akkakin siellä\nkotona oli sellainen...\n\nPian pehtori sai eron virastaan ja harhaili siellä täällä talojen\nvoutimiehenä kunnes muutti koko pitäjästä ja oli jossain\npikkukaupungissa puutarhurina useat vuodet. -- Ja kun hän sieltä\npalasi, oli hän vanha mies, ryppyjä otsalla ja mieron sauva oli hänellä\nkädessään. Hän pääsi apteekkarin pienen talon isäntärengiksi ja\nentisestä loistoajasta oli hänellä jälellä vain pehtorin nimi, johon\nhän vanhemmiten sai lisänimityksen \"vanha pehtori\".\n\nHän on jo kauvan ollut erillään vaimostaan, joka asuu kylän laidassa\nompelulla itseään elättäen. -- Näin vaimon kerran maantiellä ja kysyin\nvanhalta pehtorilta, että \"kuka se tuolla astelee?\" -- \"Vanha hilsahan\nse vaan siellä astelee!\" sanoi hän väkinäisesti naurahtaen ja tuli\nvakavaksi. -- Sattuu usein, että he joutuvat vastatusten, sanaa\nsanomatta he kulkevat toistensa ohi, ja silloin vanha pehtori unhoittaa\nnuuskaamisensa.\n\nOnpa maailman koura pidellyt vanhaa pehtoriakin, mutta elämän iloa\nvirtaa vieläkin suonissa, hän on tuollainen vanhettunut Lemminkäinen.\nVieläkin ostelee hän makeisia kirkonkylän puodista kylätytöille, useita\nheistä on hän kosassut ja menettelee siinä suhteessa vanhan\nmaailmanmiehen tavoin, lahjoo ensin äidin sokerilla, vehnäsillä ja\nhamekankailla sekä hyvittelee tytärtä hopeahelyillä. Tytöt syövät\nhänen makeisiansa ja ilakoivat hänen lemmenvakuutuksilleen.\nKaupunkimatkoja tekee hän nyt harvemmin, mutta tuollaisen retken\njälkeen käy hän säännöllisesti torumassa \"vanhaa hilsaansa\". Hän on\nmuuttunut lapseksi uudestaan, huomaa elämästä vain pinnan ja siksi hän\nonkin joutunut sen leikkipalloksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä lauvantai-iltana kuulin koputuksen kamarin ovelta, ja kun menin\novea aukaisemaan, astui huoneeseen vanha pehtori viulu kainalossa. Hän\nkulki epäröiden luokseni ja istui levottomana tuolille.\n\n\"Miten se pehtori jaksaa?\"\n\n\"Tuossa tuo menettelee!\"\n\n\"Viuluako se pehtori soittaa?\"\n\n\"Soittaa... Tulihan tuota nuorempana opittua, mutta eihän ne vanhan\nhyppyset enään... tuoltahan tulin puodista kieliä ostamasta... enhän\nhäirinne, minä tässä vaan meinaan, että... hm, hm!\"\n\n\"Ei häiritsemisestä mitään!\"\n\n\"Tässä meinaan, että hm... mitäs se maisteri niin ahkeraan kirjoittaa,\njottei vaan rakkauskirjeitä, hihii?\", virkkoi hän ja kävi\nvilkkaammaksi. Sana \"rakkaus\" vaikuttaa pehtoriin kuin kenttätorvi\nvanhaan pattijalkaiseen sotaratsuun.\n\n\"Hihii, niin sellaisiahan ne nuoret kirjoittavat... silloin kun minä\nolin nuori, kirjoitin minä neljälle tytölle yht'aikaa!\"\n\n\"Soo, olipa siinä joukkoa!\"\n\nHän nuuskasi ja jatkoi:\n\n\"Hihii, niin, ja minä usutin ne kaikki yhteen kuin kylän rakit ja otin\nvikkelästi viidennen, mulla oli siihen aikaan sellainen taikahuilu\ntaikka taikaviulu, jolla minä ne sokasin... joo, joo, hm!\"\n\n\"Mikä viulu se?\"\n\n\"Rakkauden ja immarruksen kutkuttava viulu, hihii!\"\n\n\"No mikä tämä nykyinen viulu sitten on?\"\n\n\"Työviulu vaan ravistunut ja vanha.\"\n\n\"No soittakaa nyt hiukan sillä työviulullakin!\"\n\n\"Kyllähän sitä... tämä vanhan apteekkarin sali se taitaakin kaikua. Ei\nmusiiki oikein musiikilta tunnu ilman kaikua, kaijuton soitto on kuin\nmorsian ilman kruunua!\"\n\nVanha pehtori näppäili hiljaa viulunkieliä silmät puoliummessa,\nväänteli ja sylki tappia, kohotti käyräänsä ja kysyi samassa: \"Osaakos\nmaisteri sitä koko maailman polskaa?\" Hän asetti viulunkaulan vasten\nolkapäätään ja alkoi soitella. Ryppyinen ja sierottunut käsi käytti\njousta haparoiden ja epävarmasti, mutta sitä myöten kuin hän nytkytti\nääniä viulustaan, saivat hänen kasvonsa eloa, ja silmät kiilsivät ja\ntuijottivat salin nurkkaan. Viulu humisi ja vonkui, ja nuuskaa tippui\nviulunkopalle. Hän soitteli hämäläisiä polskia, purpuria ja katrillia.\nPää hetvahti tahdin mukaan, lippostensa kärjellä hän toisti tahtia\npöydän alla. Noin kun hän tuijotti nurkkaan, näin mielikuvituksissani\npehtorin punaposkisena nuorena miehenä paraimpana keikarina\nhelkavalkeilla ja häissä, näin tanssista hehkuvia kasvoja ja solakoita\nvartaloita, jotka kieppuivat polskan huumaavissa pyörteissä, näin miten\npehtori notkahutti sääriään katrillin käänteessä, hypitti kuumaa naista\nrinnallaan, supatteli hänen korviinsa, näin heidän hiipivän porstuan\nviileään hämärään...\n\nKun pehtori taukosi soittamasta, heräsi hän kuin kaukaisesta unesta,\npyyhki tukan silmiltään, katseli minua salavihkaa ja sanoi:\n\n\"Nuorena ollessani näitä paljon tanssittiin, nyt niillä lie uusmuotisia\nhullutuksia, jenkkoja tai mitä lienevät... Voi, voi -- ja Bellmannin\nlauluja taisi joka herrasmies, kai se maisterikin tuntee Karl Mikaelin\nlauluja?\" Hän hyräili:\n\n    \"Tokkopa kaikki jo ko'ossa lie,\n    Myllärin Matti ja Hotakka sie...\"\n\nKatselin häntä ylhäältäpäin, ja nyt näyttivät kasvot vielä\nryppyisemmiltä, mutta rikkinäisten huulien yli liiteli sanoja, jotka\nvärähtelivät. Eikä soittokaan ollut sen kummempi, katkonainen ja\nepäselvä, hän itsekin oli tuollainen vanha viuluromu, jonka kielet\neivät soinnu virittämisestä. Koko hänen olennossaan oli jotain\nnaurunsekaista ja nurinkurista. Ja minä mietin, että mitähän se vanha\npehtori tarkoitti vierailullaan, sillä soitto oli tekosyy, sen huomasin\nhänen hermostuneesta käytöksestään. Soiton lomassa hän aina kiivaasti\nnuuskaili ja aikoi sanoa jotakin, mikä haihtui hymähdyksiin. Vihdoin\ntuli hän viulua nappaillen pöytäni luo, katseli papereita ja sanoi\nerityisellä äänen painolla:\n\n\"No se maisterihan kirjoittaa viisuja?\"\n\n\"Onhan niitä tullut tehtyä!\"\n\n\"Minä ennen nuorena voutina luin Fritsovin satua, jonka kartanon neiti\nminulle lainasi. -- Liekö tuo vaikeatakin. Tuota -- maksustako se\nmaisteri oikein, tuota, hm, ja kannattaako se?\"\n\n\"Kannattaa vallan mainiosti, aijon perustaa karamellirunotoimiston,\nhautajaisrunoja, ristiäisrunoja, naimarunoja j.n.e. Koulutytöt ja\nkaunosielut ne ostavat, mjaa!\"\n\n\"Paljonko maisteri yhdestä kappaleesta ottaa?\"\n\n\"Kappaleesta? Riippuu asianhaaroista. Viisi, toisinaan kymmenen\nmarkkaa, toisinaan kolmekymmentä markkaa, toisinaan...\"\n\n\"Soo, hm... niin paljon!\", sanoi pehtori ja alkoi kaivaa kukkaroa\ntaskustaan.\n\n\"Eiköhän tuota saisi kahdella markalla?\", ja hän laski rahan pöydälle.\n\n\"Mitä tällä?\" kysyin ihmeissäni.\n\n\"Asia on se\", sanoi pehtori ja siirsi tuttavallisesti tuolin lähemmäksi\nja vilkutti toista silmäänsä, \"-- asia on sitä laatua, että ensi\nviikolla on Johannan päivä ja sille sitä pitäisi nimipäiväviisu olla!\"\n\n\"Itselleenkö se pehtori haluaa vai muille?\"\n\n\"Itselle, itselle, kellenkäs muulle?\"\n\n\"Vai niin, no vanhalle vai nuorelle tytölle?\"\n\n\"Nuorelle, silkosen sipakalle tytölle, rakkautta ja rikkautta pitää\nviisussa olla, kukkasia ja liverryksiä, niistä ne tytöt tykkää. -- Näin\nmeidän kesken sanoen olen kurkistellut sitä puoli vuotta, enkä minä,\nhitto vie, ole liian vanha vielä, kääntyihän se Abrahamikin vanhoilla\npäivillään piikansa puoleen ja hm... ja kyllä minä siitä vanhasta\nhilsasta käräjöimällä pääsen!\"\n\n\"No jos häihinne kutsutte, niin kirjoitan sen 'viisun' maksuttakin\",\nlupasin piloillani, sillä tiesin matkani olevan lähellä.\n\n\"No kunniasijalle papin ja morsiamen viereen, ja silloin sitä iloitaan\nja polskassa sulhaskorot tanssitaan!\"\n\nVanha pehtori hykersi mielihyvissään kalanluista rasiaansa, tarjosi,\notti pisimmän siemauksensa, paiskasi lujasti kannen kiinni, kiitti ja\nlähti. Sortuukin liepeet heiluivat tallustellessaan kujatiellä. Minä\nmietin, että kolme asiaa maailmassa innostaa vanhaa pehtoria, nimittäin\nnaiset, viulu ja nuuska, ja niistä ainoastaan nuuska on hänelle\nuskollinen.\n\n\n\n\nEPRA JA LAUKKI.\n\n\n\"Soh, soh, kärpänenkö se siinä taas... huis, löp, löp!\" Epra höplitti\nja nyki, nyki ja höplitti. Raskaasti kuin unessa mennä lönkytti vanha\nLaukki, käänsi päätään kuin katsoakseen, vieläkö ne pyörät seurasivat\nmukana. Raskaasti kolisivat jälessä Epran laatikkorattaat, ja niiden\netusyrjällä istui korkealla koukistuneena vanha Epra kuin kuningas\nikään. \"Keisarin saunapiippu\" oli suussa ja kädessä oli nahasta\nkierretty piiska, jonka siimanpää veltosti hyppeli Laukin hännän\npäällä. Ja Laukki tiesi, ettei hänen isäntänsä Epra häntä lyönyt, ja\nEpra tiesi, ettei Laukin kulku siitä parantuisi, siksi he olivat\nystäviä. Vanha oli jo Laukki, ei Eprakaan sen ijästä tietänyt, ja itse\nEpra oli vielä vanhempi eikä ollut moneen vuoteen käynyt pappilassa\nikäänsä kysymässä. -- Epra puheli ja mutisi hevoselleen, hevonen oli\nsiihen niin tottunut ja se tunsi isäntänsä tavat tarkalleen, Epra tunsi\npattijalkaisen Laukkinsa ja sen uniset tavat, he olivat ikäänkuin\nkiinnikasvaneet toinen toisiinsa.\n\nEpra oli pieni palleron tapainen miehen möhkäle, hänen silmänsä olivat\npäästä ulkona kuin hiirellä, jalat olivat ruumiiseen verraten liian\nlyhyet ja ne keikkuivat ulkona laatikon sivulla jalkalautaa\nkoskettamatta. Hänen suupielessään oli ilme ikäänkuin hän aina\nnauraisi. Ei hän koskaan huutanut eikä äyskinyt Laukalleen, nyki, torui\nja touhuili, ja höllinä riippuivat ohjakset. Mutta yhtä pyöreä kuin oli\nEpra, yhtä kulmikas ja laiha oli Laukki, ei sen karva läikkynyt vaan\noli takkuinen, pitkä kuin muulilla, ja aina se luimisti korvillaan\nEpraan päin, seisahtui jokaisen kaivon luo, pysähtyi mäkipaikoissa tai\nnosti oikean takajalkansa paarmaa tavoitellakseen ja jäi sitte\nikäänkuin mietteisiinsä seisomaan; sillä oli omituinen tapa nojautua\nkoko ruumiinsa oikeata aisaa vasten, eikä se koskaan hirnunut, se kulki\naina kuin unissaan pää rinnalla riippuen.\n\nPieni oli Epra ja pieni oli Laukki, mutta laatikko, jolla Epra istui ja\njota Laukki laiskasti kiskoi, oli iso ja jykevä kuin laari tai\nsuunnaton, suuri merimieskirstu, se oli kannellinen niin, että sen\nsaattoi avata päältäpäin ja sen kyljessä oli kirjainlukko, minkä\nsalaisuuden Epra tiesi. Ne laatikkorattaat olivat kuin laiva, jolla\nEpra purjehti tomussa ja tuiskussa maailman maantietä. Jos sen kannen\navasi, niin näkyi huiveja ja liinoja, tehtaan kankaita ja muuta\nrihkamaa, se oli hänen kauppakojunsa, hänen puotinsa, hänen istuimensa\nja toisinaan myös hänen makuusijansa, kun hän syksyöinä varkaita\npeläten makasi sen kannella, siinä oli hänen maallinen rikkautensa,\njonka joukkoon hän sitäpaitsi luki Laukin ja tuhat markkaa rahaa, jotka\nhän oli tallettanut lähikaupungin pankkiin. Kangaspakkojen päällä oli\nhänen kyynäryskeppinsä ja hänen haarapussinsa, mutta syvällä nurkassa\nkankaitten alla oli hänen vanhanaikainen virsikirjansa, minkä ensi\nsivulle oli kirjoitettu hänen isänsä ja äitinsä, niin, monen edellisen\npolven nimet. Virsikirjan vieressä oli massi täynnä hopearahoja, pankin\nkulttikirja, pullo, jossa oli \"sydämmen vahvistustippoja\", kääre, jossa\noli ketun myrkkyä ja lakkisessa rasiassa kaksi kullattua hopeasormusta\nsekä Malvina Maija-Stiinan kellastunut valokuva.\n\nNiin Malvina Maija-Stiina oli vaimoinen henki siellä Epran\nkotipitäjässä, jonne hän nyt oli kotimatkalla. Se oli osava ja ovela\nvaimoihminen mutta hiukan kärttysä. Alituisesti hänen rukkinsa pyöri,\nja kankaita hän kutoi seudun pyyleville pomoemännille. Hän oli tunnettu\ntaitavasta kudonnastaan ja täsmällisyydestään; hän oli jo\nneljänkymmenen seuduissa. Hän oli yhtä harvasanainen kuin Epra oli\nsuulas ja sukkela kaupoissaan. -- Malvina Maija-Stiinaa oli Epra jo\nnuorena kirkonkylän puotipoikana kaipauksella katsellut. Sille oli hän\npuotipöydän takaa kumarrellut ja lyönyt kantapäitään yhteen, kuten oli\nnähnyt kaupungin puotipoikien tekevän. Malvinan suuret, sinelle\nvivahtavat silmät olivat hänen kasaveikkaluonteeseensa tehneet vakavan\nvaikutuksen, ja hän oli aina ollut hämillään pistäessään tötterön\nparaimpia makeisia Malvinan pieneen käteen kaupanpäällisiksi, mutta sai\nsiin' samassa takaisin rohkeutensa, vilkuttaen silmillänsä, suun\nympärillä ikuinen naurun hymy ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: niin,\nniin, Malvina Maija-Stiina, me ymmärrämme toisemme, me olemme kuin\nparihevoset, jotka vielä kerran yhdessä kiskomme elämän rasvotuita\nrattaita sekä ylä- että alamäessä! -- Jahka Epra pääsisi oman puodin\npuhdistajaksi, oman kyltin kiillottajaksi, silloin saisi Malvina istua\nperäkamarissa hyräillen ja polkien uutta kiiltävää ompelukonetta, eikä\nhänen tarvitsisi kotona kankaita kutoa. Niin, niin. Niin oli Epra\nkerran ajatellut.\n\nLiiallisen makeisten tuhlaamisen tähden joutui Epra pois paikastaan.\nSattui juuri siihen aikaan kauppiaalle kankaiden kaupustelija. Hänen\nseuraansa lyöttäytyi Epra, sillä suuttumuksesta tahtoi hän päästä pois\nkoko paikkakunnalta. Hän sai ajaa kaupustelijan laatikkorattaita. Uutta\noli se elämä hänelle. Hän sai nähdä uusia kyliä, naapuripitäjiä,\nkirkkoja ja uusia kaupparakennuksia. Yhä loitommaksi hän eteni\nvieraisiin kauppaloihin ja tehdaskaupunkeihin, missä puodin ikkunat\nkimmelsivät täynnä kaiken maailman kilua ja kalua, isoja savutorvia hän\nnäki, kimmeltäviä kirkon ristiä ja suurimastoisia laivoja kuin huoneita\nikään. Kadut vilisivät kirjavina kansaa, ja niillä maailman turhuuden\nturuilla mennä sipsuttelivat töyhtöniekka-neitoset nostellen hameen\nliepeitä nilkkaan saakka. Tämä kulkurin elämä häntä miellytti, hänen\nverensä alkoi juosta vilkkaammin ja hänen luonnostaan liikkuva kielensä\nsai uutta vauhtia. Mutta Malvinan kuva pysyi kuitenkin syvimmällä\nsydämmensä pohjalla, ja usein kuormalla könöttäessään mietti hän sitä\naikaa, jolloin saisi oman hevosen, omat laatikkorattaat ja sitte\nrakentaisi hän sinne kotikylään maantien haaraan ihan virstantolpan\nkohdalle oman puodin ja oman mökin, jonne hän kerran häähuilujen\nhumistessa veisi Malvina Maija-Stiinan, silmiensä ilon ja salaisten\najatustensa lähtökohdan.\n\n\"Soh, soh! Mitäs siinä päätäsi käännät!\" mutisi Epra ja alkoi taas\najatella.\n\nEpra osti ensin omilla säästöillään kymmenen markan hevosen\nmustalaiselta ja erään kartanon huutokaupasta hankki hän itselleen\nvanhan kuomun, ja niillä hän sitte alkoi omin päin omilla asioillaan\nkiertää talosta taloon. Jossain maantienojassa eväät syötyään ja\npäästettyään hevosensa ojaviereen ruohoa appomaan kaivoi hän esille\nsetelinsä, käänteli niitä, katseli niiden läpi aurinkoa ja haisteli\nniitä kuin hepo heiniään. Visusti kätki hän ne taas kuomun pohjalle,\ntarkasteli ympärilleen ja laskeutui suulleen makaamaan. Ja siinä hän\nsitten haaveili tulevia asioitaan.\n\nJa kun Epra taas jatkoi matkaansa, ja jalkamiehet heittelivät\nkomppasanoja hänen konistaan ja kuomustaan, oli hänellä sukkela sutkaus\nvastassa, kehui hevostaan, nauroi partaansa ja ajatteli: \"voi, voi,\nmies parka, kunpa tietäisit, miten paljon minulla on kirkkaita\nkolikoita, et tiedä, muuten et veistelisi.\" Ja iloisesti leiskautti hän\nilmaan piiskallansa ja \"äkkiväärä maamiehen ystävä\" heilui hänen\nhampaissansa. Hänellä ei vielä silloin ollut posliinista \"keisarin\nsaunapiippua\", sen hän osti kerran Tuomaan markkinoilla Hämeenlinnassa\nvaihdettuaan isoilla välirahoilla kymmenen markan hevosensa nykyiseen\nLaukkiinsa ja laatikkorattaat osti hän Tuuloksesta.\n\nNyt vasta alkoi hänen elämänsä päivän puoli, hän ajeli hiukan\nvarmempana, ja hänen äänensä sai kilahtavamman kaijun, hän alkoi\nsunnuntaisin käydä simusetit kaulassa ja kiiltävät kalossit jaloissa,\nsillä nyt kulki hän totisissa kosimispuuhissa. Ja eräänä iltana ajoi\nhän niissä tamineissaan mökin pihalle, missä Malvina Maija-Stiina\nloisena asui, toi hänelle uuden silkkisen huivin, sai häneltä\npuolittaisen, harvasanaisen lupauksen, että hän odottaisi Epraa, ja\nMalvina antoi hänelle puolittain lämpöisen kädenlyönnin hyvästeltäessä.\nMalvina ripusti silkkihuivinsa aittansa orrelle, Epra nousi rattailleen\nja lähti taas maita kyliä ajamaan haaliakseen kokoon mieluisen mökin\nrahoja.\n\nJa iloinen oli Epra, hän oli silloin nuorempi, ja Laukissakin oli vielä\njotain eloa, ja sillä hän hiljaista lönkkää ajoi talon pihoille ja\navasi laatikkonsa, jonka ympärille pian kertyi koko talon väki. Hän\nrupatteli rattosasti, lasketteli kokkapuheitaan, nipisti tyttöjä\nposkista ja löi reippaasti kättä miehille ja aina oli hänellä jotain\nkullekin. Niin, ihan uudenuutukaista vihriäistä hamekangasta talon\npiioille, punaisia villaröijyjä ojamiehille, ketunmyrkkyä metsämiehille\nja vaareille nuuskaa, ja hänen kielensä oli lipeä ja liukas, hän oli\nraitis ja rauhallinen ja sai usein taloissa ilmaisen yösijan.\n\nVuosia kertyi Epran niskaan, kertyipä niitä Laukinkin niskaan ja\nsilkkihuivia kertyi Malvinan aitan orrelle, ja vanha Laukki kääntyi\nusein ihan kuin itsestään Malvinan mökin pihalle, se oli siihen niin\ntottunut.\n\n-- -- Nyt oli Epra taas kotimatkalla, vuoden oli hän ollut kauppateillä\nja viimeisellä kerralla oli Malvina näyttänyt hiukan nyrpeältä.\nOlisikohan Malvina kyllästynyt odottamaan? Mitä vielä! Nythän Epralla\noli mökin rahat, ensi pyhänä kuulutettaisiin, virsikirjan lehteen\npiirrettäisiin Malvinan nimi, niin, ja sitte ajaisivat he kirkonkylän\npuodin ohi, ja puotipojat sanoisivat: \"kas, kas, siinä ajavat\npappilasta Malvina Maija-Stiina ja Epra, niin, se Epra, siitä on tullut\ntanakka mies, rahoja kuulemma on pankissa, Jumala ties, kuinka paljon\nlie, niin, niin -- --.\"\n\nEpra ajoi yli pitäjän rajan ja hänen sydämmensä sykähteli niin\nomituisesti, hän oli taas kotimailla oman onnensa kynnyksellä.\nIntohimoisesti kiskoi hän savuja piipustaan, nyki, höplitti ja puhui:\n\n\"Soh, soh, mitäs siinä nyt taas! Se siinä, huis, mitäs siinä mulkoilet\nikäänkuin sinulla olisi neljä silmää, eteesi sinä olet katsovinasi,\nmutta sentään luimistelet sieltä korviesi alta kuin viheriäsilmäinen\npeikko pajupehkon alta! Olet se sinäkin mukamas! Soo! Kuka se sinunkin\nijästäsi tarkan ottaa, hampaasikin ovat keltaiset kuin mustalaisen\nsilmänalus. Taidat jo olla kuoleman peltoa kyntämässä ja sinä lönkytät\nkuin puujalka kersantti. Ihanhan sinä kulutat oikean aisan pilalle,\nhöp, löp, löp! Mitäs sinä niitä virstan tolppia vilkuilet, luuletko\nvoivasi niitä lukea? Niin, no, älä siinä viisastele, loppuu se sinunkin\nristinaikasi, etkä enää kanna murheen siloja niskassasi. Seistä sinä\nsaat, levätä saat ja kauroja sinä ensi pyhänä saat, eikä sinun enää\ntarvitse maantien ojissa nukkua, perunamaata kun kerran pari vuodessa\nkynnät, sillä hyvä, en sinua tapa, en, en vanhaa Laukkiani tapa, niin,\nmutta liikuta nyt hiukan koipiasi!\"\n\nJa Epra nosti piiskansa mutta antoi sen pään laiskasti hypellä Laukin\nhännän päällä, verkalleen kului matka, tie lyheni, Laukki käveli, mutta\nEpran ajatukset juoksivat tavallista nopeammin.\n\nJo nousi Laukki mäntyiselle mäelle, jolta kaukaa yli metsän\nviheriöiden, keinuvien latvojen, näkyi pitäjän valkeakaari-ikkunoilla\nvarustettu ristikirkko. Kirkon takaa paloi ilta-auringon punainen,\nloimottava valo heittäen kajastuksen vastapäiselle taivaan rannalle,\nniin että punaiset petäjät mäellä kimmelsivät kuin tulipatsaat, mutta\nlaaksoon alkoi jo laskeutua elokuun iltahämärä. Epra seisautti\nhevosensa, Laukin vasen puolinen kylki näytti melkein punaiselta, ja\nsen vasen silmä näytti vallan vilkkaalta. Könössä laatikkonsa reunalla\nkatseli Epra alas laaksoon. Maantie luikerteli kuin keltainen, iso mato\nkierrellen vastapäiselle jyrkälle mäelle ja katosi viheriään\nkuusikkoon, joka seisoi siinä kuin viheriäinen jättiläiskenttä-armeija\npistimet pystyssä, joiden päät välkehtivät. Molemmin puolin maantietä\noli peltosarkoja, suoria kuin viivottimella vedettyjä, siellä täällä\ntaloja ja tölliä ja Malvinan mökki oikealla sivulla ihan maantien\nvarrella. Vastapäisellä mäellä näkyi vasemmalla kievarin punainen talo,\nja kaikista saunoista tuprusi savua. Ihan selvään kuuli Epra\nmyötätuulen kantaman kukon äänen lähimmästä talosta. Hän tarttui\nohjiin. \"Noo, Laukki, nyt sitä ollaan tutuilla tanhuilla taas!\" Ja\nhiljaa varoen ikäänkuin kompastuisi, alkoi Laukki astua mäkeä alas ja\nEpra kiristi syyttä suotta ohjaksia. Mäen alle päästyä höristi Laukki\nkorviansa, Epra hellitti suitsia ja kävi tarkkaavaksi.\n\nAlhaalta kuului hieno, läpitunkeva ääni ikäänkuin silloin kun vihurin\nviima soittelee pilliänsä pillistössä. Malvinan kamarista loisti tuli.\nÄäni sammui taas. \"Mitäs siinä höristelet?\" mutisi Epra ja nyki. Mutta\nuudestaan kuului sama ääni, ja Epra huomasi, että ääni sammui juuri,\nkun Malvinan ovi sulkeutui. Nyt huomasi hän hämärästi mökin pihalla\nihmisiä.\n\nEpra hoputti hevosta ja läheni mökkiä. Silloin taas ovi aukeni, ja läpi\nhämärän illan kuului selvästi vinkuvan viulun ylimmäinen ääni, joka\nsekaantui ihmisäänien heikkoon mutinaan.\n\n\"Soo, menetkö siitä, ei suinkaan se viulu sinun vanhoja korviasi\nsärje!\" mutisi Epra ja höplitteli. \"Siellä on varmaankin talkoot\",\najatteli Epra, ja hänen silmiinsä tuli iloinen väläys, nyt hänkin\ntahtoi antautua ilonsa valtaan, jota hän ei moneen vuoteen ollut\ntehnyt. Nythän hänelläkin oli ilon syytä. Laukki huiskautti unisesti\nhäntäänsä eikä sen kulku siitä parantunut. Jo oli Epra ihan mökin\nlähellä, kun maantiellä tuli hoippuva, vieras mies vastaan. Epra\nseisautti hevosensa.\n\n\"Kuules mies, talkoistako tulet?\"\n\n\"Enkä tule. Häh!\"\n\n\"Mistä sitten?\"\n\n\"Kuuliaisista kun tulen...\"\n\n\"Ke-kenen\", änkytti Epra ja nyki Laukkia vaistomaisesti tapansa mukaan.\n\n\"No, suutari Rätkän ja Malvina Maija-Stiinan.\"\n\n\"Malvinan?\"\n\n\"Malvinan, niin. Sinähän hirnut kuin kasakkihepo, jolta kaurat\nvietiin!\"\n\n\"Taidat itse olla niiden tarpeessa.\"\n\n\"Taitaa olla sinun laitasi niinkuin ketun ja pihlajamarjojen. Taidat\nolla itse se Epra?\"\n\n\"Niin olen, entäs sitten?\"\n\n\"Nyt vietiin kanasi, vai sinä olet Epra, mutta Rätkästä osaan minä\nlaulun:\n\n    \"Pitäjäss' on herroja\n    ja meidän kylässä Rätkä,\n    helmen verran herraa on,\n    vain suutaria pätkä.\"\n\nVapisevin käsin tarttui Epra ohjaksiin, mutta humaltunut mies jatkoi\nlaulaen matkaansa. Ja se laulu kuului Epran korviin kuin nauravan\nharakan hähätys, kuin nauru, joka pisti ja poltti hänen vanhaa,\nrehellistä sydäntänsä, ja hän huokasi syvästi, iloinen Epra huokasi.\nHän katsoi kuin puoleksi tylsistyneenä eteensä, hämärästi häämöitti\nhänelle käryävän lampun valo ja komeasti kohisi hänen korvissaan\nhonotus, jalkojen töminä ja viulun vinkuminen, niinkuin hähättävä\nhelvetti, kun mökin ovi aukeni, ja väen äänet meluten vyöryivät\ntyyneeseen elokuun iltaan.\n\nHänestä tuntui kuin äkkiä jotain olisi repeytynyt hänessä, muutos oli\nniin jyrkkä, ettei hän sitä selvästi tajunnut. \"Malvina -- -- suutari!\"\nhöpisi hän kuin unissapuhuja ja heräsi kun ohjaksista tunsi, että\nLaukki poikkesi maantieltä ja alkoi vanhan tapansa mukaan kääntyä mökin\npihalle. Äkkiä tempasi Epra vasemmasta ohjaksesta, ja portille ilmestyi\nkaksi miestä, hän oli huomaavinaan suutarin pikipilkkuiset viheriän\nharmaat kasvot.\n\n\"No, eikö Epra tule kuokkimaan?\"\n\n\"Soh, soh, Laukki, etkö sinä tottele!\" Epra nyki lujasti Laukin vasenta\nsuupieltä.\n\n\"Niin, kuokkimaan omia häitä, hah, hahhaa!\"\n\nEpra ei siihen mitään vastannut, hän vain nyki ja hoputti.\n\n\"Laukki soo, Laukki soo, tielle, tielle, ei meillä ole siellä nyt enään\nmitään tekemistä, ei mitään, lähdetkö, muuten...\"\n\nVihdoin Laukki kuolaimien pakosta turpaansa väännellen kääntyi taas\ntielle. Hiljaa könötti Epra laatikkonsa syrjällä, mutta hänessä kävi\nvaltava, sisällinen vavistus. Piippu hänen hampaissansa riippui\nveltosti savua päästämättä, mutta Laukki oli ennallaan, kummasteli ehkä\nisäntänsä oikkua, mennä melkotti vanhaa totuttua käyntiänsä ikäänkuin\nmaailmassa ei löytyisi Malvinoita, kuuliaistulia, pettymyksiä eikä\npetoksia, se ajatteli vain suvelle haisevia heiniä ja lämpöistä tallia,\njossa vieruspilttuusta kuuluisi vanhojen hevostuttujen kavioiden\nkopina.\n\nMutta Epra havahti kuin pahasta unesta, kun Laukki alkoi nousta ylös\nkievarin mäkeä. Hän katseli kerran taaksensa, jätti ohjat oman onnensa\nnojaan ja kuullessaan viulun vingunnan avonaisesta ovesta lausui hän\nhiljaisella, sävyisällä tavallaan ainoastaan yhden sanan: \"perkele!\"\n\nHarvoin Epra kirosi. Hän olisi tahtonut äkkiä piiskata Laukkia,\npiiskata koko maailma palasiksi, piiskata pyöriä ja laatikkoa, vanha,\nhillitty veri lähti hänessä tuliseen tanssiin, mutta hän malttoi\nmielensä. Ja tyynesti ajoi hän kievarin pihalle. Pyylevä, pöhöttynyt,\nverisilmäinen isäntä seisoi pihalla.\n\n\"Mistä se Epra nyt?\"\n\n\"Matkoilta vaan!\"\n\n\"Et kuokkimaan jäänyt.\"\n\n\"Ei ole aikaa, onko sinulla aikaa?\"\n\n\"Aina on minulla aikaa.\"\n\n\"Niin minullakin nyt.\"\n\nEpra jätti hevosensa seinärenkaaseen köyttämättä, heiniä eteen\nheittämättä ja sanoi:\n\n\"Kievari, sinä aina altis auttaja, tuo peräkamariin risu olutta, jos\nsinulla viinaa on, niin tuo sitäkin, ja tuo miestä kuin salkoa\njoukkoon, rahaa on, sen tiedät, nyt minä pistoovaan, nyt en sumeile, en\nhäikäile!\"\n\nMoneen vuoteen ei Epra ollut viinaa maistanut. Kievarin peräkamarissa\nistui hän nyt punasilmäisen kievarin ja parin hollimiehen seurassa. Hän\nlasketteli paraimpia kokkapuheitansa, mutta toisinaan kävivät hänen\nkasvonsa jäykiksi, ja hän puristi nyrkkiään ikäänkuin olisi pitänyt\nniissä ohjaksia ja hän tuijotti talituikkuun, joka paloi pöydällä.\nMutta siinä samassa ponnahti hän taas ympäri, kehoitti miehiä juomaan\nja pisti paraimpia kauppasukkeluuksiaan. Muut jo torkkuivat tai olivat\nsiirtyneet toiseen kamariin, kun Epra iltayöllä hoipersi peräkamarista.\nPortaille päästyään vihelsi hän:\n\n\"Laukki hoi!\"\n\nLaukki hirnahti vasten tavallisuutta, nälästä se hirnahti.\n\n\"Soh, soh, Laukki\", höpisi Epra ja halaili Laukin kaulaa. \"Sinä vanha,\nhyvä Laukki, älähän tästä nyt äksyksi käy, en sinua muistanut, syö nyt\ntuosta, syö, syö!\" -- Ja Epra kopeloi heinätukon Laukin suuhun. Mutta\nLaukki käänsi pois päänsä kuin häpeissään, sillä se tunsi isäntänsä\nsuusta lähtevän viinan löyhkän.\n\n\"Niin, pahasti tein Laukki, mutta nyt on syytä, ankara on syy. Niin,\nniin, Laukki, olet vain elukka, mutta viisas sinä olet, noo, soh, soh,\nmitä siinä turpaasi käännät, jollei viisas ymmärrä, ei hullu huomaa,\nymmärräthän, nyt on kaikki lopussa. Hih! Mitä sinä siinä taas\nmulkoilet? Nyt lähdetään häitä kuokkimaan! Hih!\"\n\nEpra nousi hoiperrellen rattaille ja otti tiukasti ohjakset käsiinsä,\näkkiä nousi hän pystyyn ja iski piiskalla voimakkaasti Laukkia\nkyljelle. Laukki hypähti kuin kyyn pistämänä pystyyn, mutta sitten pää\ntaas vaipui rinnalle. Epra ajoi hurjaa vauhtia kievarin mäkeä alas.\nRattailla seisten löi Epra kuin vimmattu, löi minkä jaksoi, Laukki\nheitteli jalkojansa ja löi ne kiveen, se oli ihan kuin vimmattu. Se\npotki ja heitti takakoipiansa yli jalkalaudan eikä se ehtinyt\nmiettimään, miksi Epra niin kovasti löi. Se laukkasi alas pitkin\nkievarin mäkeä, ja rattailla raivoili Epra. Hän seisoi haarareisin ja\nhuusi:\n\n\"Hih, Laukki, sinä, hih, mene hee-i! Nyt mennään helvettiin!\"\n\nJa alaspäin hurjaa vauhtia etukaviot tuskallisessa ponnistuksessa lensi\nLaukki kuin vanha, harmaa siipiorava. Rattaat ratisivat äkkijyrkkää\nmäkeä ja siinä, missä oli äkkimutka, nousi toinen pyörä ilmaan, ja\nrattaat kaatuivat kumoon. Kovalla ryskeellä kaatuivat laatikkorattaat\nmaantien ojaan ja Epra putosi rattailta edellä maahan. Vaistomaisesti\ntarttui hän tien vierestä nouseviin aidanseipäiseen. Laukki önähti.\nEpra nousi maantienojasta ja katseli kummallisesti ympärilleen ja näki\ntaas ne kiusoittavat tulet Malvinan akkunasta. Sitte kääntyi hän\nkatsomaan Laukkia. Iso seiväs törrötti hämärästä, ja sen alla makasi\nLaukki liikkumatta. Epra kumartui alaspäin, otti luokasta tuen ja alkoi\npuhella:\n\n\"Noo, Laukki, noo, mitäs sinä siinä makaat? Höp, löp, löp, no soo,\nnousehan siitä, mitäs nyt meinaat? Laukki, kuuletkos, älä siinä nyt...\nnouse nyt, eihän se kuolemaksi lie! Laukki, sattuiko? Sattuiko seiväs\nkorvan juureen, ai, ai, jos sattui, niin elämään sattui, Laukki,\nLaukki, minä olen peto, mutta eläthän sinä vielä?\" Epra halaili\nhevostaan.\n\n\"Anna anteeksi, että niin kamalasti löin, anna minulle anteeksi kaikki\nsynnit, hevossynnit ja ihmissynnit! Älä ole niin surkean näköinen!\nLaukki rakas! Minä olen sinun isäntäsi ja ystäväsi, pahempi olen isäntä\nkuin ystävä. Ei, kyllä nyt on tosi edessä. Voi, minua kurjaa!\"\n\nEpra ravisti Laukkia kuin hereille saadakseen, hän katseli sen silmiin.\n\"Höp, löp, löp!\" Mutta Laukki veti viimeisiä hengenvetojaan!\n\nTaivas oli pilvessä ja kaareileva, metsä oli viheriän synkkä ja sieltä\ntuli ali puiden kuin raskas huokaus, Epran silmät jäykistyivät, hän ei\nnähnyt mitään. Hän tuijotti ympärilleen kuin tylsämielinen, koko hänen\najatuksiensa maailma oli surun sekaista sekamelskaa. Laukki ojenteli\nsuonenvedontapaisesti takajalkojansa, se päästi heikon önähdyksen,\nhuokasi syvään ja oli kuollut.\n\n\"Laukki, Laukki, älä kuole! Sinä et saa kuolla, mitä sinulle enää\nmahtaa, ei minullakaan ole enää mitään elämässä, mistä kiinni pitäisin.\nOh! niin, niin; jos sinulla oli sielu, Laukki, sillä sinä olit viisas\nhevonen, ja jos hevosillakin on taivas, niin pääset sinä nyt hevosten\ntaivaaseen ja syöt siellä ikuisesti viheriäisellä niityllä tai apot\nmarmoritallissa kultakauroja. Niin, niin, mutta minä?... höp, löp,\nlöp!\"\n\nEpra nyyhkytti, hän painoi Laukin silmäluomet kiinni; niin hän olisi\ntehnyt omalle äidilleen. Ja Epra selvisi äkkiä. Tuskalliset vanhat\nkasvonsa käänsi hän Malvinan mökkiä päin. Riutuneena riisui hän länget\nLaukin kaulasta. Ja äkkiä purskahti hän itkuun. Hän itki kuin sellainen\nitkee, joka ei koskaan ole itkenyt. Länget olalla kulki hän mökin\nhimmenevää tulta kohden, ja kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiansa.\nJa siinä niin itkiessään ja kulkiessaan länget olalla olisi outo\nluullut hänen nauravan.\n\n\n\n\n\n\nII.\n\n\n\n\nINEHMO JA SAMMAL.\n\n\nInehmo tuli korpeen. Rakensi majan, kaatoi puut kaskeksi, kaivoi ja\nojitti ja aitasi. Mutta sammal vapisi ja valitti, kun aura viilsi sen\nsydänsuonia, sillä sammalella oli siinä pesänsä, ikiammoisista ajoista\nsen esivanhemmat olivat siinä kasvaneet ja kukkineet.\n\n\"Vai sinä minua vastustelet!\", sanoi Inehmo ja otti sammalta tukasta\nkiinni ja hajoitti kaikkiin tuulen suuntiin. Mutta tuuli sirotti\nsiemenet, ja ennenkuin Inehmo sen huomasikaan, oli sammal taas siinä.\n\"Sepä ihmeellistä\", virkkoi Inehmo, \"etten minä tuota kiemurtelevaa,\nvihreäsilmäistä peikkoa voita!\" ja kaivoi kaivamistaan. Silloin pakeni\nsammal aidan taakse. Mutta siellä se ryömi ja katseli vihreällä\nsilmällään eikä sitä jano vaivannut, sillä jonkun matkan päässä asui\nnotkea noro, josta se imi pillillään mustaa vettä vetisiin suoniinsa.\nJa noro oli sille avulias ja altis. \"Sillä on ystävä\", arveli Inehmo ja\nkatseli vihoissaan noroa. Mutta noro lähetti myrkylliset höyryt ja\nkylmät hallat turmelemaan Inehmon tarmoa ja hävittämään hänen\nvaivojensa satoa. Ja sammal juoksi iloissaan aidan ympäri ja hyppäsi\npäistikkaa ojaan. \"Kirottu sammal!\", huudahti Inehmo, \"sillä on\nystävä!\", ja huokasi. Sillä hän oli yksin. Mutta eräänä päivänä toi hän\nkorven takaa naisen. Yhdessä he nyt kaivoivat jättiläisojan noron läpi;\nsilloin vetäytyi sammal taas aidan taa ja kuiskasi norolle: \"sillä on\nystävä!\" Inehmo kävi nyt kaksinkertaisella voimalla sammalen kimppuun.\nIloisesti hän lauloi, ja iloisesti sauhu hänen majansa malkaa kiersi.\nSähisten pakeni sammal, ja kun se katsoi taakseen, näki se lapsuutensa\nlempipaikat peltona. Sarka saran vieressä lainehti kultaisena,\nruudullisena loimena. Sammal loikoi metsäsaaren juurella ja jupisi:\n\"Inehmo on sitkeä\". Mutta sammal ei lannistunut, metsässä se teki\nvallattomuuksiaan, vihreät, kevyet sillat se rakensi hetteiden yli\nniin, että Inehmon nelijalkaiset orjat upposivat, luolien eteen se\nnosti pimeät ovet, niin ettei Inehmon silmä löytänyt repoa, joka hänen\nsiipiorjiansa hätyytti. Puiden takana seisoi sammal ja nauroi.\n\"Sielläkö sinä vilkuilet\", sanoi Inehmo. \"Sillä on sitkeä henki!\" Ja\nInehmo kaatoi koko metsäsaaren. Kahisten karkasi sammal kalliolle niin,\nettä pöly pelmahti.\n\nVieri vuodet, vuosisadat. Heilimöiden laajalti niitut ja pellot\npäivänpaisteessa loistivat. Mutta Inehmo riemuitsi, sillä sammal oli\npaennut erakoksi vuorelle. Sinne ei Inehmo tullut tulineen, rautoineen.\nSieltä katseli sammal kuivin silmin ja surumielin laaksoon ja unelmoi\nviheriän vilkkaita unia elämänsä aamuajoista ja nukahti. Mutta\nlaaksossa oli suuri juhla, siellä rakennettiin suuri turvealttari\nluonnon herralle, ikuiselle Inehmolle. Uhrisauhut nousivat taivaan\nnapaa kohden: \"Sinä olet suuri, Inehmo, ja auringot sinua kumartavat!\"\nniin hurjat huudot kaikuivat kallioihin. Eikä Inehmo enää\nmuistellutkaan sammalta, vanhaa vihollistaan. Hän lepäsi ja veltto oli\nhänen katseensa.\n\nSammal nukkui. Mutta sillä ajalla tapahtui laaksossa mullistavia\nmuutoksia. Ruton, nälän ja sodan aaveet kiitivät varjoina laakson yli.\nTaivas oli sakea sauhusta, ja tuliluikut salamoivat. Silloin heräsi\nsammal ja kiipesi alas vuorelta, ja kun se oli ehtinyt metsäsaaren\nrantaan, oli kaikki hiljaista, mutta sauhu nousi vielä Inehmon majasta\nja se kutkutti sammaleen silmiä. \"Inehmo elää!\", sanoi se ja laahusti\neteenpäin, sillä se oli väsynyt vuosien poltteesta ja janosta.\nMatkallaan se tapasi noron, joka taas oli vironnut elämään. \"Vielähän\nsinäkin elät, ystäväiseni, annas, kun pistän lippini sinun kaivoosi,\nminun on kovin jano!\", sanoi sammal ja joi, ja pulleina sen suonet taas\nsykkivät. Vesi suussa se sopersi: \"mitä on tapahtunut, koska täällä\ntaas on niin hiljaista?\" \"Kummia kuuluu, sinä olet kauan nukkunut.\nMene, katso!\", sanoi noro.\n\nJa sammal puikelsi alhoon ja löysi tiellään ruostuneen auran. \"Ahaa,\nteloittajani leikkikalu\", huudahti sammal ja kävi auran kimppuun ja\npolki sen pehmeillä, väkevillä käsivarsillaan alleen. \"Sinä viilsit\nsydäntäni, peittäköön sinun unohdus ja yö!\" -- Ja sammal leveni ja\nlihoten se läikkyi, kasvoi kuin vihreä lohikäärme, pursto kalliolla\nkohisi, selkä metsässä matasi. Se puikelsi ali aidaksen ojaan, sieltä\nnousi sen pää pellolle, jolla jo orjantappurat, sienet ja koiruohot\nrehoittivat. \"Minun serkkuni ovat jo käyneet täällä!\", sanoi se ja\npoikkesi polulle, joka vei majalle. \"Tässä on Inehmon tie, ankarasti\nhän siinä astui, mutta minä peitän hänen jälkensä, niin ettei hänen\nmuistostansa jää mitään jälelle!\" -- Majasta nousi ohut sauhu kuin\npieni ilmassa riippuva rihma. \"Inehmo on heikko\", sanoi sammal ja ryömi\npihaan. -- Silloin astui Inehmo hoiperrellen majasta ja kantoi sylissään\nnaisen ruumista ja hautasi sen kukkakumpuun. \"Hänen ystävänsä on\nkuollut!\" ajatteli sammal.\n\nVarovasti hiipi nyt sammal seinää pitkin, nousi pystyyn ja tirkisti\nakkunasta sisään. Huoneessa ei ollut muuta kuin olkia lattialla, seinät\nolivat lahot ja kosteat, ja peltohiiret tanssivat lattialla.\n\"Tanssikaa, ilveilijät, kohta saatte viheriän tanssisalin!\" sanoi\nsammal. Mutta samassa tuli Inehmo yksin takaisin ja työnsi sammaleen\nalas ikkunalaudalta. -- \"Oletko sinä taas täällä, vuosiin en sinua ole\nnähnyt, pois silmistäni sinä vihreä käärme!\" sanoi Inehmo. \"Tämä on\nminun isoäitini syntymäsija\", sanoi sammal, \"sinä tulit, tulella ja\nraudalla sinä raastoit ruumistani. Minä vaadin velkani takaisin, minä\nen pelkää sinua enään, sillä voima on sinusta vuotanut\".\n\nSammal väijyi, se kiersi nurkan taitse ja nousi portaille, kiiltävin\nsilmin se odotti yötä päivää. -- Eräänä päivänä ei sauhu enään noussut\nreppanasta. Inehmo ryömi majasta kuin mato. \"Opi sinäkin ryömimään,\nikuinen Inehmo!\", ilkkui sammal. Inehmo katosi metsään, ja sammal\nlivahti yli kynnyksen. Homeen haju löyhkähti häntä vastaan. \"Täällä\nminä tulen viihtymään, hyvin viihtymään\", sanoi se ja hiipi lattialle.\nTuhansin jaloin alkoi nyt sammal tanssia pitkin seinänrakoja ja hiiren\nsyömiä hirsiä. Seinät sortuivat, katto kaatui maan tasalle, ahneesti\nsammal peitti kaikki alleen. Pitkän yötyön jälkeen pukeutui se\nisoäitinsä vihreimpään hameeseen ja nauroi heleintä nauruaan. \"Kas\nniin, minähän olen hyväntekijä, kaiken ihmishävityksen peitän minä\nutuiseen unelmien vihreään verhoon, rakennan unhon kauniit kerrokset\nmuiston mustien kerroksien päälle. Minä kasvan kuin jättiläismetsä, ja\ntähdet minua kumartavat!\" sanoi sammal ja nyökytti päällään auringolle.\n\n\"Mutta missä on Inehmo? Ehkä hän palaa takaisin tulella ja raudalla.\nMinä unohdin viholliseni!\"\n\nSammal seurasi Inehmon jälkiä, jotka veivät kiviraunioon. Kukkaisen\nkummun juurella loisti luuranko.\n\n\"Kas, kas, Inehmo nauraa vielä kuoltuaankin\", sanoi sammal ja luikersi\npääkalloon.\n\nMutta samassa kuului korvesta ryske ja kirveiden kalina, puut kaatuivat\nja kalliot kumahtelivat. Sammal pisti päänsä esille Inehmon hampaiden\nvälistä:\n\nTulossa oli uusi Inehmo.\n\n\n\n\nINKERI JA YRJÄNÄRITARI\n\n\nIhanista ihanin prinsessa Inkeri istui tornissa ja itki. Ja kaukaisten\nseutujen ritarit ja linnaherrat tulivat ratsain, tulivat välkkyvissä\nvaunuissa ja kajahuttivat torviansa linnan pihalla. He polvistuivat\nhänen jalkojensa juurelle ja asettivat kätensä sydämmelleen, mutta\nInkeri käänsi heistä ihanat kasvonsa, sillä hän ei löytänyt heidän\nsilmissänsä rakkautta. Siksi istui Inkeri tornissa ja itki, ja holvien\nalta kuului kosioritarien mässäilevä nauru. Mutta päivä paistoi hänen\nruusukammioonsa, ja läpi lyijyakkunoiden kuului tarhasta\nkuninkaanlinnun levoton laulu, ja Inkeri tuli kummallisen iloiseksi,\nsillä hän oli nuori. Hän hymyili itseksensä, hiipi kuin varkain\nkirjatun arkkunsa luo, pukeutui hohtavan valkoiseen juhlahameeseensa,\nasetti pienen kruununsa kullankellertäville hiuksillensa ja hiipi\nsivuportaita linnan pihalle. Ja metsästä tulvehti häntä vastaan\ntuhansien kukkien tuoksu, ja suloisen suuri aavistus täytti hänen\npovensa:\n\n    Ja prinsessa ihana Inkeri,\n    hän linnasta lehtohon astui,\n    ne hienot, valkoiset huntunsa päät\n    maan yrttikukissa kastui.\n\n    Hän istui lemmen lähteelle,\n    sen pohjasta kruununsa loisti.\n    \"Missä viipyy prinssini pelvoton?\"\n    hän itkien hiljaa toisti.\n\n    Lohikäärme mereltä yöllä käy,\n    päin linnaa se päänsä nostaa,\n    kaikki ritarit vallilla vaalenee,\n    ken prinsessain häpeän kostaa --?\n\n    Ja hetket lentää ja aatos käy,\n    suur'ritari vuorilla viihtyy,\n    kun on sydänyö, kun on sydänyö,\n    ja meri mustaksi kiihtyy. --\n\n    Tuli vuorelta Yrjänäritari nuor',\n    hänen silmänsä tulena säihkyi,\n    hän neitoa katseli, katseli vaan,\n    ja rintansa lemmessä läikkyi.\n\n    -- \"Mitä katselet prinsessa Inkeri,\n    miks kruunu on päässä sulla?\"\n    -- \"Ma ootan suurta mun sulhoain,\n    siks kruunu on päässä mulla.\"\n\n    -- \"Varo, ettei sun kruunusi putoa pois,\n    vois veteinen viedä sen sulta!\"\n    -- \"On isällä toinen tornissan,\n    se kirkkaampi on kuin kulta.\"\n\n    -- \"Jos sull' olis yksi lempi vaan,\n    sen voisitko poijes antaa,\n    jos sulhos ois onneton kulkija vain,\n    joka harhaa meren rantaa?\"\n\n    -- \"Niin antaisin molemmat kruununi mun\n    ja mun lempeni ainoan, nuoren,\n    jos sydän ois hällä suuri ain,\n    ja hän lävistäis käärmeen kuoren.\n\n    Vaan ken olet ritari ryysyinen --?\"\n\nSillä ryysyisellä kulkijaritarilla oli kirkaskärkinen keihäs ja\npunainen kantele. Hän oli usein katsellut kuolemata vasten silmiä, hän\noli maaton ja mannuton, ei hänen sielunsa ryvennyt kultaisessa tomussa,\nsiksi ei hänellä ollutkaan mitään menetettävää, ja hän kaipasi\nainoastaan urotöitä ja rakkautta. Hän oli väsynyt keihääseen, vaikka se\noli hiisissä hiottu ja sen lappeeseen oli kirjaeltu hänen sukunsa suuri\ntarina. Mutta hän oli siihen väsynyt sillä: \"mitä keihäällä, jollei\nmaailmassa ole tekoja, joiden eteen kannattaa kuolla!\" niin oli hän\nmiettinyt yksin vuorilla vaeltaessaan. Hän oli väsynyt kanteleeseen\nvaikka Jumala oli siihen soinnut sovittanut sillä: \"mitä kanteleella,\njollei sen ääntä kuuntele nainen, joka rakkaudesta vapisee!\", niin hän\noli myöskin ajatellut.\n\nYrjänä ylevä ritari toi tullessaan vuorelta havun ja pihkan hajun, ja\nhänen silmissänsä oli jotakin villiä, vienoa ja rohkeata. Ja Inkeri,\njoka lähteellä istui, tunsi kummallisen polton suonissaan ennenkuin hän\nedes oli katseensa ritariin luonut. Ja heidän silmänsä yhtyivät\npitkään, iloiseen hyväilyyn, ja heidän verensä karkeli kuin etelämaan\nhäissä kitaran mukaan.\n\nJa ritari puhui: \"Minä näen sinun silmiesi surun. Ihanammat ovat\nsilmäsi kuin pohjantähden välke tunturi-iljangolla, olet rakas minulle,\nrakkaampi kuin kanteleeni kultainen helkytys ja keihääni puhdas kalske,\nkun sankariunelmissa aatokseni ailakoi. Ja minun rinnassani on kuin\nlumivyöry, joka vieriessään sulaa kevätsäteissä ja myllertäen murskaa\nkaikki tieltänsä, kaataa kirkot ja murtaa louhet ja linnat. -- Sun\nisäsi linna on minulle kuin ilmalinna, ja sinun kruunusi kuin\ntunturiaavikolla eksyttävä virvatuli, johon en luota. Minä haluan\nInkeriä, unteni kukkaa ja kruunua, minä janoan sinun sieluasi ja minä\nrakastan myös ihanaa ruumistasi, jossa tahtoisin sydämmesi minulle\nikuisesti säilyvän. Sano, tahdotko armaasti kiehtoa kaulaani kätesi,\njoka on kuin rotkon raunioilla kasvava valkoruusu, minä tahdon ja minä\nvoin viedä sinut korkeimmalle tunturille ja minä näytän sinulle\nmaailmoja, joita ei kuoleva silmäsi koskaan ole nähnyt!\"\n\nJa Inkeri katseli lähteen kukkia ja kuiskasi:\n\n\"Sinä et ole minulle vieras vaikken sinua ennen nähnyt, ja sun äänesi\non minulle kuin urkujen humina, koska iloisin olen. Sinusta puhuu voima\nvai oletko teeskentelevä valhe itse tai vuoren hiisi. Ei, ei, pyyhi\nhuuliltani pahat sanani ja anna niiden lentää maailman äärimpään\nsopukkaan, josta eivät koskaan saa palata! Elämä on minut katkeraksi\ntehnyt. Jos sinun voimasi viihtyy heikoissa haaveissa, silloin en\nsinuun luota. Minun rakkauteni kulkee koston kautta. -- Kaksi siskoani\non lohikäärme vienyt, meren kitaan tuo kovan onnen kummitus ne vei,\neikä meri ole ilmaissut salaisuutta, joka on koko valtakunnan kirous.\nEn kestä nähdä isäni vanhoja kyyneleitä, hänen päänsä on jo\nlumivalkoinen, ja hänen sielussansa käy ikuinen ikävyys. Ja ensi yönä\non minun vuoroni. Keskiyön aikaan kuulet kummallisen kohinan, joka on\nsalaperäinen kuin kuolema, kuu nousee tulipunaisena aalloista ja\nvalaisee merellä liikkuvan hirviön suomukarvaista jättiläisselkää.\nSilloin istun minä valkeissa vaatteissani rannan kivellä ja itken,\nitken kuin sydän pakahtuisi, itken siskoja, isääni, nuorta elämääni ja\nrakkauteni kevättä, joka ei koskaan tullut.\"\n\nYrjänä ritari oli mykkä. Äkkiä hän kääntyi ja katosi vuorelle, ja hänen\naskeliensa kaiku koski Inkerin rintaan ikäänkuin sotaratsujen kaviot\nolisivat sitä polkeneet. Hän katseli kauan ja oudosti ritarin jälkeen,\ntaittoi lähteeltä kukan, astui linnalle ja hän kulki kuin\nruumissaatossa.\n\nMutta tunturin palteella istui Yrjänä, ylevä riarit keihästä hioen ja\nsen terää hän voiteli myrkkyvoiteilla, joiden taikavoiman hän yksin\ntunsi. Neitsyt Maariaa rukoillen hän oli poiminut ne yrtit, joiden\nvaarallisista nesteistä hän voiteensa oli valmistanut. Nyt hän oli\niloinen kuin taivaalla terhentelevä merikotka, hän lauleli raikkaasti\nja rohkeasti. Nousi paadelle, ja muotonsa musteni. Tulessa katse\ntähysti hän merelle, hän pui suurta suonista nyrkkiänsä ja kevyesti\nkuin sulkaa heilutti hän raskasta rautakeihästänsä. Kiljahtaen\nsyöksähti hän kiveltä, ja hänen otsasuonensa pullistuivat ja ohimonsa\nsoitti, sillä hän aaltoili oman voimansa huumeessa. Hän kiskoi paasia\nja vieritteli niitä alas, kumahtaen ponnahtivat ne kiviportaalta\nkiviportaalle alas, ja tunturin seinät nauroivat onttoa nauruansa. Ja\nhän kurottausi yli kuilun ja katseli riemulla, miten paadet lentelivät\nalas jyrkänteitä suin päin mereen molskahdellen ja vyöryten nostaen\nvalkoisia vesipatsaita ilmaan. Se oli hänen soittoansa, ja hän jatkoi\njättiläiskeilipeliänsä kunnes ilta oli käsissä. Silloin astui hän\niloisesti merelle viettävää vuorta alas ja hän huusi kautta myrskyn:\n\"Oi, miten elämä on suuri ja ihana, sen eteen kannattaa kaatua, Inkeri\non minulle uusi elämä ja nyt kamppailen vaikka itse kuoleman kanssa!\"\n\nKuu nousi, ja sen sarvet olivat kuin tulikekäleitä, suhahtaen lensivät\nyölepakot loukoistansa, ja niiden nahkaiset siivet kahahtivat\nkamalasti, niiden hää-ilta oli tullut. Korppikotkat huhuilivat\nonkaloista, mutta meri oli kuin kiljuva villikissa. Se voihki ja\nvongersi rantakallioita vasten, ja sen syvästä rinnasta kuului kuin\nhätähuutoja ja mustaa mutinaa ikäänkuin sen pohjalla lepäävät\nhaaksirikkoiset olisivat nousseet vetisiltä vuoteiltaan itkemään. Ja\nkaikki ilman hengettäret pääsivät lukituista luolistansa ja meri heitti\nsuustaan vaahtoa kuin hirmuinen, hullu äiti. -- Mutta linnan laaksossa\nsoivat kaikki kirkonkellot, munkit kulkivat ristilippuinensa\njuhlamenoissa ympäri kirkon ja monstranssi välkkyi: Ave Maria, sancta\ntua...\n\nOli sydänyö. Rannalla istui Inkeri kalpeampana kuin kesäinen kuu ja\nkuun valaisema lilja, istui kädet ristissä rinnalla ja rukoili: Ave\nMaria, sancta tua... Mutta mereltä kuului kuin ukkosen repivä ramina.\nSyvää, valkoista vakoa kyntäen tuli lohikäärme, ja sen suomuinen pursto\npieksi vihassa merta. Se oksensi suustansa viheriäistä vaahtoa ja\nkeltaista limaa, ja sen kiljunta oli kuin tuhansien vesikoirien\nkiljunta. Se sukelsi taivaanrannasta esiin kuin ruma ryövärihaaksi,\njonka mastossa punainen lippu liehuu, ja sen kiljuva kita oli isompi\nkuin pyhitetty temppelin ovi. Se vyöri raskaasti rannalle, missä Inkeri\nistui, ja sen silmissä oli helvetillinen lieska. Se jäi tahmaisille\nkäpälillensä loikomaan ja katseli Inkeriä kiduttaen katseellaan\nsuloista saalistansa. Niin se oli kahden prinsessan murha-yönäkin\nlojunut valkoisella sannalla, oli silmillänsä ahminut ja vetänyt\nluoksensa kuin viekas vesihiisi itsepillaajaa. Siinä se oli odottanut\naamuhetkeen saakka kunnes kuu oli vaeltanut valkeimmille maille ja\ntähdet hävystä himmenneet sinisiin avaruuksiinsa. Siinä ne valkoiset\nprinsessatkin olivat istuneet vavisten, rukoillen ja vihdoin syöksyneet\nviheriäisen saatanansilmän lumouksesta mustaan kitaan.\n\nInkeri oli kuin jäästä jähmettynyt, rukous kuoli hänen huulillensa, hän\nkatsoi kauhun ja epätoivon tuskalla kerran kotiaan, toisen kerran\nvuorelle ja jäi tuijottamaan viheriäisiä silmiä, jotka polttivat ja\npistivät hänen sieluansa. Ja hänestä tuntui ikäänkuin taivaalle olisi\nnoussut musta aurinko, joka pimensi koko maailman. Ja hän tunsi\nkallistuvansa ja hän tahtoi huutaa mutta kielensä oli kuin kitalakeen\nnaulittu. -- Silloin kuuli hän ammottavasta kidasta pelottavan\nparahduksen ja päänsä päältä ilmassa lentävän keihään suhahduksen, ja\nsen kärjen välke valkaisi mustaa yötä ja häikäisi hänen silmiänsä. Hän\nnäki, miten vihreät silmät hänen edessänsä pyörivät kuin kehää kiitävät\ntulikielet, jotka sammuivat. Musta kita työnsi sankkaa sauhua, sinistä\nvisvaa, ja katku täytti ilman.\n\nAranhellä ja voimasta vapiseva käsi kietoutui Inkerin varrelle, hän\ntunsi lepäävänsä jotain suurta ja lämpöistä vasten ja hän leijui kuin\nuntuvalaivassa läpi avaruuksien, ja tähdet lauloivat hänelle\nkehtolaulua.\n\nHän heräsi omassa ruusukammiossaan korkealla sinisilkkisellä\nvuoteellaan ja lepäili raukeasti. Ja hän kuunteli kirkosta kaikuvaa\nkiitoshymniä, kuuli isänsä ilosta itkevän, kuuli varovaisia naisaskelia\nkivilattialla ja hän näki ympärillänsä vain hilpeitä kasvoja. Mutta\nvakavana seisoi hänen vierellänsä ritari, ja hänen silmissänsä paloi\nsyvä, sammumaton rakkaus, ikuisten unelmien kaikkivoipa valta ja elämä.\nJa Inkeri nukkui ihanasti hymyillen, ja hänen terve unensa oli kuin\nkulkua kukkapoluilla, kun tunturileivot laulavat ensi vuokolle, ja\npäivä käy yli siintävien, kimmeltävien vuorien.\n\nTämä oli tarina Inkeri neidosta ja kulkijaritarista ylevästä Yrjänästä,\njoka tuli lemmenlähteelle, sillä siksi sitä senjälkeen kutsuttiin.\nMiksi minä laulaisin siitä, että Yrjänä ylevä sai päähänsä kultaisen\nkruunun, jota vanhassa tornissa säilytettiin, sillä kruunut painavat ja\nvaltikat vaihtuvat? Mutta kummallisinta tässä tarinassa on se, ettei\nheidän rakkautensa rauennut vaan kasvoi päivä päivältä kuin lemmen\npalava puu autuuden aholla.\n\n\n\n\nAHASVERUKSEN LEPOPÄIVÄ\n\n\nIkuinen kulkija, hopeatukkainen, vaeltava juutalainen kulki Saharan\nkeltaista tietä. Hänen vartensa oli koukistunut kuin haudan yli, ja\ntummissa silmissä paloi synkkä, levoton tuli. Ja missä hän kulki, siinä\nhänen vapiseva sauvansa teki ristinmuotoisia jälkiä, ja siitä tiesivät\nkaikki maailman etsijät ja onnettomat sielut Ahasveruksen käyneen.\nUupuneena, unta saamatta, pilkattuna pakolaisena on hän jo kulkenut\nkahdeksantoistasataa vuotta. Hän katselee arasti ympärilleen, ja hänen\nrepaleinen ryysyviittansa laahustaa yli kalmankukkien ja syyssairaiden\nlemmenlehtien. Hän pelkää omien askeliensa kaikua, hän luulee jonkun\nkulkevan ihan kintereillään, hän kavahtaa omaa varjoaan, hän tarttuu\ntaas seedripuiseen sauvaansa ja huokaa niin syvästi kuin ei kukaan ole\nhuokaillut sitte kuin Vapahtaja pyövelinpuulla huokasi viimeisen\nhenkäyksensä.\n\nAhasverus katsoi eteensä ikäänkuin hän olisi katsonut etäiseen\nmenneisyyteen ja hän näki aina saman himmenemättömän kuvan edessään, se\noli piirretty syvälle hänen surullisen sydämmensä pohjalle. Ja hän\nmuisti sen ajan kuin eilen se tapahtunut olisi -- -- Hän istui kerran\nkauvan, kauvan sitte kivipenkillä savimajansa edessä neuloen ylhäisille\nrabbiineille siroja sandaaleja. Oli helteä päivä, taivas ikäänkuin\npainoi kuumalla katseellaan maata, eläimet läähättivät, ja läpi\nviinamäkien kävi raskas, raukea huokaus... Silloin kuuli hän\nJerusalemista humua ja melua, joka kasvamistaan kasvoi. Hän näki suuren\nkansanjoukon, joka mässäten tuli lähemmäksi. Ja hän näki jalo-otsaisen,\nrakkaussilmäisen miehen, jonka päässä oli orjantappurakruunu, ja hän\nkantoi raskasta teloituspuuta, jonka ylisyrjään pilkalla oli piirretty:\nI.N.R.I. Roomalaiset kentturioonit kulkivat tahdissa hänen sivullaan,\nriettaat portot ja katukansa pilkkasivat häntä osoittaen häntä\nsormellansa: \"Katso juutalaisten kuningas, ei ole hänellä purppuraista\nviittaa, ei valtikkaa eikä kultakruunua. Köyhien ja kerjäläisten\nkuningas hän on, ei hän loistovaunuissa aja vaan paljain jaloin astuu,\nei hän helyjä, helmiä sirota, vaan käskee rovostakin luopua. -- Hän\npilkkaa meitä! Golgatalle, Golgatalle! Ristiinnaulitkaa sellainen\nkuningas!\" -- Ja sandaalintekijän valtasi hurja kiukku, hän tahtoi olla\nmuita rohkeampi, röyhkeämpi. Hän nauroi, kun Mestari kaatui tielle, hän\nhyökkäsi hänen eteensä, täytti sandaalinsa sannalla ja heitti sen\nvasten Mestarin kirkkaita kasvoja. Ja kansa ulvoi ilosta. Pehmeällä\nkädenliikkeellä pyysi ristinkantaja saada levähtää kivipenkillä, mutta\nAhasveruksen sydän oli kovempi kuin kivipenkki. Mutta silloin Mestari\nkatsoi häneen, ja se katse tunkeutui hänen sielunsa pimeimpään\nperukkaan ja naulitsi hänen siihen paikkaan niin, ettei hän voinut\nseurata Golgatalle vyöryvää joukkoa. -- Yöllä poltti hän savimajansa ja\nhiipi yöhön Jerusalemin portista Heronin vuorelle vievää tietä. Eikä\nhän siitä hetkestä asti koskaan rauhaa saanut. Vapahtajan katse seurasi\nhäntä, hän näki sen unissaan, hän näki sen valveillaan, se poltti,\npakoitti ja käski: mene, mene! Korvessa hän rukoili: \"tule kuolema, lyö\npääni kalliota vastaan, etten hulluksi tulisi ja että minä rauhan tuta\nsaisin!\" Mutta kuolema kulki kylmänä hänen ohitsensa. --\n\n-- Niin sai hän sitte vaeltaa vuosisadasta vuosisataan, kansan luota\ntoisen luo, ja missä hän haapapuun näki, vapisi hän kuin sen lepattava\nlehti, he molemmat olivat tuomitut ikuisesti värisemään, sillä\nristinpuu, jota jalo-otsainen oli kantanut oli haapapuusta. Niin kertoo\npyhä taru. Ja missä hän hiipi ohi korkeiden temppeleiden tai matalien\nmajojen ja kuuli ylistysvirsiä laulettavan ristinkantajalle, sieltä\npoikkesi hän äkkiä ja katosi likaisten kujien hämärään. -- Ainoastaan\nvuosisadan viimeisenä päivänä sai hän levähtää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAhasverus kulki aamuhämärässä kohden Saharan ilosilmäistä keidasta.\nVäsyneenä pysähtyi hän tienristeykseen ja huomasi siinä ihmeekseen\nsolakan haavan, jonka lehdet eivät lepattaneet. Ja ilokseen muisti hän\nsilloin, että nyt oli taas _hänen_ lepopäivänsä, oli unelmien\nuudenvuoden aatto. Hän istahti mättäälle ja hengitti helpoituksesta,\nhän puhalsi yhdellä henkäyksellä pois yhden vuosisadan salaiset\nhuokaukset, ja hänen sydämmensä löi tasaisesti kuin viattoman, vienon\nlapsen. Ja vanha, vaappuva Ahasverus hymyili kuin lapsi ja piirteli\nsauvallansa kuvioita santaan ikäänkuin hän olisi kuvaillut menneiden\nvuosien vaihtuvia kuvia, jotka eivät häntä nyt rasittaneet. Niin istui\nhän koko päivän kunnes tuli ilta. -- Erämaa oli mykkä, ja taivaanrantaa\nkulki kuu kapeana kuin kuoleman viikate. Silloin suhahti ilmassa, ja\nhopeankirkas viserrys kajahti haavan heleänpunaisesta latvasta.\nParatiisilintu lauloi: \"Ihanat olivat Edenin maat, suloiset pyhän\nvirran tuoksuiset suistot, mutta vielä suloisemmat ovat taivaan\nautuuden ahot, vielä ihanampi on ijäti kimmeltävä tähtisali, jossa\nkulta-istuimellaan istuu kuningasylkä ja antaa katseensa liitää läpi\navaruuksien. Hän on nähnyt sinun kärsimyksesi, hän on kuullut sinun\nhuokauksesi, levähdä levoton sielu tuskien taipaleella, et ole vielä\nmatkasi päässä. Kerran olet näkevä ne ihanuudet, kerran olet\nautuaallisin aatoksin polvistuva kultaisen istuimen ääreen, mutta vielä\nei ole aikasi tullut!\"\n\n-- Niin lauloi paratiisilintu ja Ahasverus hymyili. Hän katsoi ylös ja\nnäki santa-aavikolta lähestyvän tomupilven. Pilvestä erottautui\ndromedaari, ja sen seljässä ratsasti koruvaatteisiin puettu\nkoreakasvoinen mies, jonka silmissä oli vihreä välke. Ratsastaja\npysähytti dromedaarinsa Ahasveruksen eteen, asetti toisen käden\notsalleen, vei sen sitte sydämmelleen ja tervehti: \"ollos tervehditty,\nsinä ikuinen vaeltaja!\"\n\n\"Ole itse tervehditty, ylhäinen ratsastaja, mutta mistä sinä tunnet\nminut? --\"\n\n\"Sauvasi jäljistä sinut tunnen, minä olen elämän ruhtinas. Minä tarjoon\nsinulle ystävyyteni ja ymmärrykseni, tule!\"\n\n\"Minun on tässä niin hyvä olla.\"\n\n\"Huomenna sinä kiroot tätä päivää ja muistelet sitä kuin uskomatonta\nunta. Tule, minä kevennän kivisen taakkasi ja häädän rinnastasi hirveät\ntuskat!\"\n\n\"Minä tahdon istua tässä ja ikävöidä paratiisin iloja, muuta en tahdo.\"\n\n\"Mitä ikävöinyt olet, on turhaa. Tyhjyys ajelehtii avaruuksissa, ei ole\nmaassa rauhaa, ei taivaassa tahtoa. Mitä toivon tähdeksi luulit, oli\nmätänevän rimmen viekoitteleva virvatuli.\"\n\n\"Sinä riistät minulta lepopäiväni päilyvän riemun, sinä turmelet\nrakkaan rauhani, joka korviini suhisee haavanlehviltä, sinä sekoitat\nparatiisilinnun sydänsointuun haaskalinnun saastaista rääkytystä, sinä\nilkamoit ilolleni, jota sata vuotta tuhansina öinä tuhansien ikuisten\ntähtien silmiini tuikkiessa olen ikävöinyt.\"\n\n\"Hän, joka kirosi sinut kulkemaan, kiusaa sinua autuuden armailla\nkuvilla, ihanilla unelmilla, että pettymyksesi olisi sitä suurempi, kun\nkerran kuolonväsyneenä maailman loppuun taivallettuasi tielle typerryt\nkuin kulkurikoira.\"\n\n\"Ah, kuule, kuinka paratiisilintu laulaa, korvissa soi taivaan\nharppujen helinä ja enkelien puhdas laulu! Kuka olet, joka sieluani\nmyrkytät?\"\n\n\"Minun nimeni oli Valonkantaja. Minä nostin yli avaruuksien suurta\nsoihtua vahvassa kädessäni, minä singahutin totuuden kipeniä\nympärilleni ja minä uskalsin, mitä ei kukaan ennen minua uskaltanut,\nminä uhmasin häntä, joka pilviä pitelee, joka itsetietoisena maailman\nluomisesta on kuuro sen kärsimyksille. Minä singahutin häntä vastaan\nsiivekkäät sanani: 'Sinä itse loit synnin, koska kaiken alku olet,\nitsestäsi sen loit, siksi pitää sinun kukistuman'. Mutta silloin syöksi\nhän kilpailijansa, valon voimakkaan kantajan läpi avaruuksien maan\nuumenten umpisokkeloihin; soihdun ikuiset säkenet valaisivat koko\nmaailman. Hän kahlehti mun ikuiseen pimeyteen, totuuden hän kahlehti,\nsillä minä olen totuus!\"\n\n\"Jos nurinpuolinen valhe on totuus, olet sinä totuus. Minun lepopäiväni\non minulle kalliimpi kuin sinun totuutesi. Mene!\"\n\n\"Kuule, nouse vierelleni, uuden hengen sinuun puhallan, veresi\nnuorennan, silmiisi tulisen säihkyn lietson! Huvivaunujen eteen\nvaljastan valkovaahtiset ratsut, maailman iloinen humu kuohuu\nympärilläsi, kupurintaiset, ihanat immet kylvävät tiellesi riemun\nruusuja, ja hekumallisesti ojennat sinä käsiäsi... Kulta, kunnia,\nmaine, maailma, kaunottaret, kaikki on sinun, jos...!\"\n\n\"Jos...?\"\n\n\"Jos luovutat minulle lepopäiväsi, yhden ainoan päivän joka ainoan\nvuosisadan kääntyessä.\"\n\n\"Lepopäivänikö antaisin, hetken heleän rauhaniko antaisin...?\"\n\n\"Mieti ja punnitse, kohta on lepoaikasi lopussa!\"\n\n\"Ei, totisesti, totisesti, ei! Etkö luule, että näin sinun lävitsesi.\n_Sinä itse_ ikävöit lepoa, sinä itse rakastat rauhaa, sillä sinun\ntuskasi on tuhat kertaa suurempi kuin minun tuskani, sinun avuton\nhuokauksesi on syvempi kuin tulta tulvivan onkalosi pohja, jossa sinä\nhampaita kiristäen puit nyrkkiä taivaan pyhille tulille. Mene saatana!\"\n\n\"Hähhähhää! Nyt löi kello jo kaksitoista! Vielä tapaamme toisemme sadan\nvuoden päästä! Hähhähhää!\"\n\nJa Kiusaaja ratsasti pois tulisella kiireellä, ja hänen naurunsa\nkajahti luonnottomana santaläjästä kohoavan sfinksin harmaista\nkivisistä kasvoista. --\n\nAhasverus nousi hitaasti, syvästi hän huokasi, ja hänen kasvoillensa\nvalahti synkkä varjo. Paratiisilintu oli jo lentänyt pois, ja haavan\nlehdet värisivät. Ahasveruksen ruumis vapisi. Hän katsoi taakseen\nikäänkuin ristinkantajan katse olisi seurannut hänen kantapäillänsä.\nHän astui kumarassa yli Saharan toivottoman aavikon, ja sauva teki\nsantaan ristinmerkkiä.\n\n\n\n\nKEIRA JA SVAKKO\n\n\nIson tunturijärven rannalla asui kaksi lappalaista. Karsain silmin\nkatseli ruma Svakko kotansa kynnykseltä vastapäisellä rannalla asuvan\nKeiran kotaa, josta siniutuinen sauhu rihman tavoin nousi räppänästä\nilmaan. Svakko oli rikas, ja sadat poronsarvet kiilsivät sataoksaisen\nvaivaismännikön tavoin revontulten häikäisevässä valossa. Mutta Keira\noli köyhä eikä hänellä ollut kuin muutama poro, joista yksi oli\nvalkoinen. Sillä lempiporollaan hän huumaavassa lennossa ajeli tunturia\nylös, tunturia alas. Eikä kukaan heittänyt suopunkiaan villipetran\nsarvien ympäri niin taitavasti kuin Keira. Hilpeäsilmäinen hän oli,\nvikkelä kuin tunturinäätä, ja vaikka Svakko taudin turmat lähetti hänen\nkarjaansa, kalaparvet noitui hänen verkoistaan, ei Keira sentähden\nmuotoansa muuttanut, pyydysti vain uusia villipetroja ja etsi uusia\nsalaisia kalahautoja. Sillävälin Svakko kulki aitassansa ja katseli\nhuuhkajasilmillään aarteitansa. Mutta Keiran iloinen sydän ikävöi\nhelohempeätä, ruskeapovista naista ja hän huokaili Lapin pitkän yön\nhiljaisessa hämärässä kotansa kynnyksellä.\n\nMutta kerran toi Keira valkoisella porollaan suloisen, ihanan naisen,\njonka silmissä oli lempeä välähdys ja kasvoilla suvisen yön kajastus.\nKymmenen tunturin ja kymmenen hyllyvän rämeen takaa oli Keira hänet\nlöytänyt tielle turtuneena, hangelle hukkuneena. Pulkkaansa oli hän\nnaisensa nostanut, laulaen läiskäyttänyt nauhoilla ja helistimillä\nkoristellulla hihnallaan valkoista poroa kyljelle, ja iloinen oli\nyksinäinen kujerruskulku ikäänkuin tunturit olisivat nyökänneet\nhupaisesti päällään, ja räiskyvät pohjanpalot hääsoihtujaan\nheilutelleet. Ja hän kantoi kaunoisensa kotaansa, sanoi häntä\nvalkeaksi, pyhäksi porokseen, revontulilinnan kuningattareksi, päivän\npäilyväksi tyttäreksi.\n\nJa niin asuivat he armaan ajan kodassa, mutta Svakko kulki kademielin\nmurmatellen, murjotellen ja päätti pyytää Keiran naista, armasta Anaraa\nitselleen. Hän hiipi Keiran kodan kohdalla, ripusti Vienan välkkyvät\nketjut Anaran mustille kiharoille, mutta Anara heitti helyt järveen\nniin, että tunturiseinissä kuului hieno helinä.\n\n\"Sata valkoista poroa saat, Keira, jos annat minulle Anaran, sillä minä\nhimoitsen hänen hurmaavata nuoruuttansa!\", puhui Svakko.\n\n\"Vaikka antaisit kaiken kullan, mikä tunturin sisässä kiiltää, en\nsinulle Anaraa antaisi, kautta esi-isien ja kaikkien pyhien seitojen,\nsillä Anara on minulle suloisempi kuin hangella kiitävän valkean poron\nvarjo, rakkaampi kuin päivän ensi kultasade jälkeen pitkän, peittävän,\npimeän yön.\"\n\n\"Etkö sinä tiedä, että Anara on päivän tytär, sinun huoneesi on hatara,\nja kun ensimmäinen päivänsäde pilkistää kotasi seinän raosta, katoaa\nhän lumottuna minun luokseni, sillä minun majani sisusta on musta kuin\nhuuhkaimen pesä!\" hähätti Svakko ja ajoi rämisevillä kulkusillaan,\nrumalla täplikkäällä porollaan kodalleen, ja tuntui kuin kaikki\ntunturit olisivat nauraneet onttoa hohotusta.\n\nMutta Keira nauroi Svakkon uhkauksille, porontaljoilla hän täytti kodan\nnurkat, tukki ja tivisti kaikki seinänraot, mutta lumotussa\nlemmenleikissään ei hän kuitenkaan huomannut pientä luuneulan silmän\nkokoista reikää räppänän alla; sillä silloin kaarsi yö kuin suuri,\nmusta lepakon siipi yli laajan Lapinmaan. Mutta Anaran ja Keiran\nsydämmissä paistoi kultainen kevätpäivä.\n\nKerran kevätpuolella Anara ja Keira raukeina rinnatusten lepäsivät\ntulisijan riutuvassa valossa. Anara heräsi ja tunsi ikäänkuin pimeys\nolisi aaltoillut, ja sydän itki kuin noidannuolen satuttamana. Hän\nhypähti kiljahtaen pystyyn. Svakko seisoi kynnyksellä ja nosti\nkarvaisille käsivarsilleen helohempeän Anaran. Ja kun Keira heräsi, oli\nAnara poissa, ja auringon hopeainen säde hiipi hyväillen hänen\nkasvoillensa.\n\nYötä päivää huuteli Keira metsässä, valkoisella porollaan hän kulki\nsatojen sinisten vaarojen taakse, etsi suot, katsoi kankaat, kyseli\nkuulta, pyyteli puilta, vaan ei saanut vastausta ja surullisin sydämmin\nhän valitti: \"Missä on minun valkea pyhä petrani, kultapilvien\nkuningattareni, kirkas päivän tyttäreni!\" Tunturikulkijat ravistivat\npäätään ja osottivat sormella otsaansa. Hän on noiduttu, arvelivat he.\nMutta hiljaisina suviöinä kuuli Keira järveltä kummallisen kauniin\njoutsenlaulun ikäänkuin Anara olisi itkenyt ja ikävöinyt. Mutta kun\nKeira kuutollaan souti ääntä kohden, huomasi; hän rannalla valkoisen\nkiven tai vaahdon, minkä hän oli joutseneksi luullut.\n\n\"Mitä sinä täältä etsit, Anara, sorea sorsasi on suohon sortunut,\nsumuihin sukeltanut!\" ilkkui Svakko.\n\n\"Niin, Anara on alimpana suoportaana, kuollut on kaunikkini!\" Ja Keira\nsouti taas suru silmissä raukealle rannallensa.\n\nMutta kun pimeä talvi taas oli taittunut, ja päivänsäde pilkisti hänen\nkotaansa, muisti hän Svakkon uhkauksen, ja hänen ajatuksensa välähti.\nHän tempasi kodan seinältä suksensa, sauhuvan sompansa hän työnsi\nerämaiden pohjattomaan kohtuun ja kiiti heimonsa kuulun tietäjän luo.\nJa kun hän sieltä palasi, oli jo kesä kerinnyt hänen kotinsa\nkynnykselle, ja lämmin huuru höyryili kodan katolla. Ja pienessä\npaksussa pussissa oli hänellä taikakipenä, taivaantaaton tulukset,\nräiskyvän revontulen säihkyvä säkene. Sillä hän tuhoisi Svakkon,\nmurtaisi mustan majan, jota yön henget vartioivat. Hän hioi kirveensä\nHiiden tulta kirkkaammaksi ja hiipi yöllä Svakkon kodalle, päästi\nkipenän pussista ja hiveli sillä kirveensä terää. Taivaalle valahti yli\nvetelän vesaikon kamala kajastus, kun Keira kirveellään iski oven\nluiseen kamaraan. Hän tunkeutui sauhuvaan, löyhkäävään kotaan ja nosti\ntaika-unessa, likaisella karvavuoteella nukkuvan Anaran ja syöksyi\nveteen. Sormin souteli hän valossa välkkyvälle järvelle. Mutta\ntakaapäin kuului hirveä järisyttävä murina, kivet paukkuivat ja vanha\ntunturi vapisi. Rannalla raivoili Svakko liehuva pitkä parta tulessa,\nja hänen musta varjonsa kuvastui kamalana palavaa kotaa vasten. Mutta\nKeira ja Anara kietoivat vapisevat käsivartensa suureen, viimeiseen\nsyleilyyn, ja sammuvat katseet etsivät raukean iloisina toisiaan.\nIlmassa kuului vasaman terävä, vinkuva suhahdus; noidan nuoli singahti\nläpi sydämmien. Svakko heitti jousensa tuleen, syöksyi karjuen palavaan\nkotaansa, hiiltyi pitkäksi laihaksi kekäleeksi.\n\nMutta siitä, mihin Anara ja Keira aaltoihin vaipuivat, nousi suvinen,\nlempeästi suhiseva, lehtoinen saari, ja siinä, missä musta Svakko\nhiiltyi, törröttää hämärästä suuri, musta, hirviön näköinen kallio,\njota kaikki tunturikulkijat pelolla pakenevat.\n\nSe oli tarina Anarasta, Keiran valkeasta, pyhästä peurasta, kirkkaasta\npäivän tyttärestä.\n\n\n\n\nUUDEN VUODEN UNI.\n\n\nYlhäällä pimeässä ilmassa kumahti kellojen vaskikita, ja alhaalta\nvalkean, pyöreän temppelin tulet tuikkivat, ja urkujen humina helisi\nhuurteisessa kirkkopuistossa. Ilmassa oli odotuksen ja kaipauksen\nkohina. Tähtitarha kimmelteli kuin äänetön, ääretön jalokiviloimi, ja\ntummien talojen yli risteili kuurassa tuhansia teräslankoja.\n\nMitä siellä maailmassa tapahtui? Siellä tykit paukkuivat punaisilta\nvuorilta, kylät paloivat ja ihmisiä kaatui kuin heinää; tulta ja verta,\nverta ja tulta! Siellä rosvokansat kulkivat kuin jättiläiset elämän\npunertavassa metsässä ja polkivat jaloillaan muurahaiskansojen pieniä\npesiä. Ja alhaalla oli hirveä ahdistus ja ylhäällä ilkkuva voitonhymy.\nNe pienet kansat olivat taas saaneet oppia ryömimään, sillä he olivat\nheikkoja, väkevä oli vain intohimo ja verikosto. Väkevä on myös taivaan\ntuuli, joka ei tietänsä kysy, se tulee kuin varas yöllä. Mutta maassa\noli hätä ja ahdistus, ja matelevat madot kysyivät toisiltaan, mutta\neivät saaneet mitään vastausta, ja aika seisoi kuin musta seinä, jonka\nsala-ovia ei kukaan tunne. --\n\nUlkoa kuului jalkojen kopinaa ja äänien himmeätä helinää. Kello oli\nlyönyt 12 totuuden kertaa, ja se vuosisadan raihnas vainaja oli\nkunnialla haudattu kuten tämän maailman kaunis tapa on. Oli hiljaista\nja itse tyhjyys soi, yli huoneen kynnyksen tuli kylmä viima.\nTähtitarhasta lensi yksinäinen tähti, ehkä sen oli ikävä ja etsi\nitselleen uusia maailmoja. Siintäen ja vihertäen se katosi huurteiseen\nusvaan, ja minä vaivuin unien heleille kentille ja kuulin aaltojen\nliplatusta. Ajan aaltojen!\n\nMikseivät vuoret siirtyneet ja meri vuotanut uusiin\njättiläiskattiloihin, miksei meri maaksi muuttunut, maa mereksi?! Niin\nne laskivat ja nousivat uusissa ajan hyökylaineissa ainoastaan\nhimmeissä unimaailmoissani. Minä näin suuren, viekkaan ja villin meren.\nJa suurilla honkalautoilla itkuiset ja oikuttelevat ihmiset ajelehtivat\nsyntiensä sylissä. Kohosi merestä kallio, kullassa ja jalokivissä se\nvälkehti uuden aamun veripunaisessa valossa. Ja kalliolla istui lapsi,\nuuden ajan lapsi. Se katsoi eteensä hämärää, harmaansinistä\ntaivaanrantaa kohden, jossa kirkas valoviiva liekehti. Siellä oli se\nuusi maa, ihmiskunnan unelmien maa. Keltaiset pasuunat ilmassa\njulistivat uuden taivaan tahtoa, ja kirkuvat merikotkat liitelivät\nkiiluvin silmin mustia vesiä.\n\nJa lapsi kalliolla puhui: \"kuole sinä vanha vuosisata, joka syntyessäsi\nniin paljon lupasit! Sinä olit vapauden ihmelapsi, ja sinua tervehti\nmaailma ilolla ja ihanalla odotuksen pelolla. Sinä olit helleenien\nheimoa, sinä toit taas rohkeuden ja luonnollisuuden maailman turhuuden\nturulle, mutta sinä olitkin vain kaukaista kaikua. Ruma ja synkkä\nristin runous sinut taas sokaisi, ja ne pistivät puhki sinun kirkkaat\nsilmäsi ja sysäsivät sinut kalliolta soutamaan rannatonta ja toivotonta\nulappaa. Kiero hurskaus loisti valenaamarissaan, ja yksi nousi yli\nmonen ja monta oli, jotka itkivät sinun kuolematasi, sinun henkesi\nkuolemata, sillä ajallinen ruumiisi eli, ja sinä ajelehdit vesiolentona\nelämän meressä ja, ja sinun sydämmesi oli kylmä kuin kalan sydän. Ja\nraivottaret, ne ikuiset rumat henget pääsivät taas piilopaikoistaan ja\nne huusivat hurjina yli maan ja niiden kynsissä kiilsi ihmisverta. Ja\ntaaksepäin vieri maailma ja kovettui pintapuolisiin kaavoihin, sinä\nolit onnettomuudelle kuuro, etkä voinut syytöntä auttaa, et sorrettua\nnostaa. Sinun sydämmesi muuttui kovaksi, kuultavaksi vedeksi, ja\nsinussa oli vesitauti eikä iloinen puhdas, suuri, suora, uhmaava elämä\nsinussa virrannut, niin sait sinä kuolla. Sinä kuolit kuin sairas\nlintu, jota shakaalit repivät. Ja ne suuret tietäjät jotka kummeina\nkehtosi ääressä seisoivat, liitelivät levottomina henkinä hautasi\nääressä, joka on ajan meri. Ja tietäjät kääntyivät taas surullisina\nhautakammioihinsa, sillä vuorilla seisoivat tyrannijättiläiset ja\nheittivät kallionlohkareita laakson rauhallisiin majoihin. -- Mutta\najan meri liikkuu aina, ei sen loppua näe eikä sen lähteitä tunne.\nSiitä merestä minäkin olen tullut, olen arvoituksen lapsi enkä vielä\nitseäni ilmaise!\"\n\nNiin puhui lapsi kalliolla ja katseli ajan aaltoja. Ja katso! Päivä\nnousi kuin veripallo merestä ja valaisi kaukaisia mantereita, sinisiä\nsaloja ja kullan vihertäviä rantalehtoja. Ja tasaisilla tanterilla\nhääri mustana ihmisiä, jotka juoksivat ja huusivat. Kevätukkonen\nvieritti jylisten jyräänsä taivaalla. Ja siellä näkyi sotajoukkoja,\nsotavankkureita, keihäänpäitä, tulta oksentavia rautaputkia, ja tykit\nkulkivat yli kuninkaiden. -- Maa tärähti ja kalliot halkesivat. Ja\nvaltaistuimet vapisivat, kansat tunkeutuivat palatseihin ja heillä oli\nvihreä seppele päässä, tulinen sainio kädessä. Viinitynnyrit isolla\nturulla vuotivat ja kansa joi, joi uuden ajan ja helpoituksen maljan,\nheleästi paistoi päivä, ja ilma oli iloa täynnä. Ja kansat pyysivät\nanteeksi toisiltaan ja he syleilivät ja itkivät ilosta, sillä kaikki\nolivat taas saman elämän lapsia ja oman onnensa luojia. Niillä\nkultaisilla kentillä tehtiin toukoja, palatsien ikkunoista raikui\nlentävä laulu:\n\n    Oi, katsokaa, näin kulkee vapaus,\n    sen silmä säihkyy sekä loistaa,\n    se tuskan turjomia seppelöi\n    ja niskoilta sen ikeen poistaa.\n\n    Se astuu alas vankityrmähän\n    ja kahleet kukkavöinä vierii,\n    se repii valheen vanhan naamarin,\n    sen eessä sortomiehet kierii.\n\n    Se tukkii herjaajien suuret suut\n    ja kytkee pahain voimain eljet,\n    se nostaa orjan olan loasta\n    ja tasa-arvoon kaikki veljet.\n\n    Oi, kuulkaa kansan ilohuutoja,\n    vapaus laakereitaan tuhlaa,\n    kun kulkee vapaus kuin kuningas,\n    siell' lauletaan ja siell' on juhlaa!!\n\n                               1901.\n\n\n\n\nPAHOLAISEN SOITTO\n\n\nOli hämärä, uninen sunnuntai-aamu. Unilukkari avasi juuri kirkonovet,\npyyhki tomut pyhimyksien poskilta, lakaisi luudalla lattian ja\nristikäytävän, puhdisti penkit ja kopahutti lopuksi ovensuussa\nseisovan, puisen Simsonin sääriä ja heitti luudan käytävän nurkkaan.\nHän kulkea koikkelehti pitkin ristikäytävää, heitti unisen katseen\nnumerotaulun alla riippuvaan rahahaaviin ja haukoitteli vasten\nristiinnaulitun kuvaa alttarilla. Eikä unilukkari huomannut, että\nurkuri-lukkari öiseltä, viikkoiselta retkeltään hoiperteli natisevia\nportaita pitkin urkulehterille, paneutui pitkälleen penkille ja nukahti\nsiinä samassa. Unilukkari kulki sakastiin, otti kaapista kultaristisen,\nkullon kimmeltävän messukasukan, ja juuri silloin hiipi paholainen\nkirkkoon.\n\nPaholainen oli maantienkulkijan näköinen, punainen villahuivi pisti\nesille mustan näverinmuotoisen, pienen piikkiparran alta, kulunut,\nviheriälle vivahtava huopahattu oli hänellä päässään, ja hän linkutti\nvasemmalla jalallaan. Hänen suunsa oli irvistyksessä katsellessaan\nkatossa leijailevia kerubiimien kuvia, hän loikki pitkin kirkkoa ja\njätti mustat jäljet kaikkialle. Hän seisahtui pappilanpenkin eteen,\njonka yläpuolella oli helvettiä kuvaava taulu. Punaisten lieskojen\nkeskellä seisoi itse sarvipää ja ruoski pitkällä haarukalla onnettomia\ntulessa palavia, alastomia naisia. Paholainen seisahtui sen taulun\neteen, hymyili hetken ja mutisi itsekseen: \"Mikähän kyläntaituri\ntuonkin on tekaissut! Enhän minä toki noin tuhman näköinen ole, se\nosoittaa, että taiteilijalla ei ole vähääkään neron kipenää. On\nkuvannut minut piiskuriksi, hahhaa, minut, joka olin mahtava maailman\nmajesteetti. Mutta olen minä vieläkin sama taika- ja tanssimestari\nvaikka olenkin joutunut hiukan rappiolle, sillä usko paholaiseen\nniinkuin Jumalaankin on nykyisin hiukan muuttunut. Valepuvussa\nkulkurina minä nyt kuljen enkä aina yösijaakaan tahdo saada, papit ja\ntaulujen tuhertajat minua pilkkaavat, mutta lauluhilpeät lukkarit minua\nvielä ilopöytiensä ääressä muistelevat ja maljojani juovat. Minä olen\nheidän ystävänsä, mutta papit minua hermostuttavat, tämänkin kirkon\npaimen maalaa minut vielä tulikivellä ja kimröökillä. Piru vie, hahhaa,\nsanonpa sen itse, tänään minä sekoitan koko saarnan ja teen sellaiset\nkelpo kepposet, hahhahhaa, että aikakirjat tietävät siitä pitkät ajat\nkertoa.\"\n\nPaholainen nauroi ja kääntyi samassa ympäri, sillä tapulista kuului\npapinkellojen kumea ääni. Yhdellä loikkauksella seisoi paholainen\npilarin varjossa urkulehterin alla eikä häntä kukaan huomannut. Kansaa\nalkoi lappautua kirkkoon, leveästä kaariovesta seinällä riippuvien\nvaakunakilpien ohi astuivat paikkakunnan aateliset, tuli vanha majori\nja jahtimestari, leskiruustinna ja Aunolan armo, upeat rustitilallisten\nemännät kahisevissa silkeissään, pitkä koulumestari ja kaksileukainen\nkirkkomaalari, vanha krenatööri mitali rinnalla. Ylpeät suurtilalliset\nistuivat kukin penkkeihinsä, mutta kirkon alipäähän jäivät loiset ja\nmäkitupalaiset sileäksi ajettuine leukoineen ja paksuine hiuksineen,\njotka olivat takaa kuin kirveellä tasoitetut; lopuksi mieronrannan\nkulkijat, kerjäläiset ja teinit. Siinä koko pitäjän komeus ja kurjuus,\nja paholainen katseli tätä kaikkea suu ivan mareessa ja kuunteli\nlukkarin kuorsausta urkulehteriltä. Hän kuuli miten ontuva,\npunatukkainen urunpolkija ravisteli lukkaria, sillä seurakunta odotteli\njo kärsimättömänä alkuvirttä. Mutta lukkari ei herännyt, sillä koko yön\noli hän juonut viiniä kirkkoväärtin kanssa. Unissaan soperteli hän\npaholaista avukseen.\n\nPaholainen kuuli lukkarin heikon avunhuudon, häntä säälitti mies,\nvirkansa menettäisi, mieron tielle joutuisi pappien paha omatunto\nja hiushieno ivaaja. Paholainen seisoi yhdellä hyppäyksellä\nurkulehterillä, nyökkäsi päällään urunpolkijalle: \"mene sinä polkemaan,\nkyllä minä urkuja hoidan!\"\n\nPiru asettui soittamaan alkusoittoa. Urkujen isot hopeoidut putket\nnousivat korkeaan, kupuilevaan kattoon. Hän alkoi pitkällä surullisella\nsoinnulla, ja kuulijat vaipuivat hartautensa uneliaihin maailmoihin.\nUrut humisivat juhlallisesti ikäänkuin olisi suhahtunut enkelinsiipien\nkahina ja taivaan harppujen helinä, kymbaalien ja huilujen valitus\nkaiken katoavaisuudesta, mutta tarkka korva olisi eroittanut pää-aiheen\nalla rinnan kulkevan, hiljemmän, ilkkuvan äänen, joka värisi täynnä\ntämän maailman hekumaa ja iloa. Kaikki tämä sekaantui siihen äänien\naallokkoon, jonka paholainen liukkailla juoksutuksillaan loihti.\nLeveillä loppusoinnuilla päätti paholainen soittonsa. Seurakunta oli\nkummastuksissaan, talonpojat töllistelivät suu auki, naisten puolella\nkävi vilkas supatus, ja sukupenkistään kallistui vanha rouva, Aunolan\narmo, majorin puoleen ja kuiskasi: \"mon frère, olenhan aina väittänyt,\nettä pitäjämme lukkarilla on säveltäjälahjoja, näin hyvin en ole hänen\nkoskaan kuullut soittavan.\"\n\nSurullisesti katseli piru ympärilleen, sillä pirukin saattaa olla\nsurullinen. Mutta kun hän näki nukkuvan lukkarin punahohtavat kasvot,\nsai hän silmiinsä iloisemman ilmeen, hän selaili tahraantuneita\nnuottilehtiä ja alkoi hiljaa soittaa alkuvirttä. Mutta pirulla on\nlevottomat sormet kuin mestarivarkaalla, pian alkoi virsi vilkastua,\nniin että akkojen kimakat venytykset kulkivat ja kompastuivat kaukana\nsoiton jälessä, ja seinät viskasivat kaijun kolminkertaisena vasten\nveisaajien kasvoja. Ukot katselivat mielipahoissaan nenälasiensa yli\nlehterille, ja eukot kiskoivat ja nielivät sanoja pysyäkseen soiton\nmukana, mutta lehterillä oli hämärä, niin ettei saattanut nähdä pirun\nilkkuvaa ilmettä. Olipas se ihmeellinen soitto, virren lopussa kuului\npitkä kiekahdus kuin punaisen kukon huomenlaulu oksaiselta orreltansa.\nToisinaan kuului kuin aisakellon kalina, joka on kiinnitetty tielle\npilastuneen varsan jalkaan. Kellon ja kukon äänen kuullessaan hypähti\nseurakunta tuuman verran paikoiltaan. Sillä pitäjässä kulki tarina,\nettä kirkossa olivat hurjat huovit sota-aikana syöttäneet ratsuillensa\nkauroja itse pyhän alttarin edessä, ja neitsyt Marian kämmenellä oli\nhyppinyt köyhältä leskeltä varastettu kukko.\n\nRahvas vilkuili toinen toisensa silmiin, joista he etsivät selvitystä\nnäille oudoille kummitusäänille. Majori tarttui armon kuulotorveen ja\nsanoi: \"Lapsikamarijuttuja, teidän armonne, taika-uskoa, taika-uskoa,\nma chère!\" -- Iloisella loppulirityksellä lopetti paholainen alkuvirren\nja kiekahti vielä kerran käheän, murrosäänessään olevan kukonpojan\näänellä, mutta samassa astui pappi alttarille.\n\nPitkässä kaapussa astui pappi alttarille, ja kultainen risti hänen\nselässään loisti kuin kullattu, timanteille tuikkiva pyövelinpuu\nhäikäisten koko seurakunnan silmät. Luettuaan uskontunnustuksen ryki ja\nselvitteli hän kurkkuansa mutta ei saanut messu-ääntä, kovin hän oli\nlevoton ja katseli tavantakaa urkulehterille. Piru seurasi papin pulaa\nnuottikirjan yläpuolella olevasta peilistä ja nauroi, turhaan odotti\npappi tänään merkkiä lukkarilta. Vihdoin päästi hän epätoivon vimmalla\nkummallisen mölinän, sanat sekaantuivat, hän korjaili lipereitään ja\npuhkuili tulipunaisena, vihdoin hänen valtasi pyhä viha ja hän kadotti\nmielenmalttinsa. Lukkariin ja koko laumaansa oli hän suuttunut, sadat\nsilmät seurasivat kuin vahingon ilolla hänen hämminkiänsä, hän vihasi\nheitä kaikkia. Nyt alkoi kummallisin messu mitä miesmuistiin oli\nkuultu. Pappi messusi: \"Oi, sinä syntinen, piskuinen lauma, voimaton\nkaikkeen hyvään Aadamin synnin kautta! Oi, kuinka kauvan sinä\nkiusoittelet ja niskoittelet paimentasi vastaan, huonoimmat jyvät,\npienimmät kalat, laihimmat pyyt sinä hänen pöytäänsä kannat, te\nsalavuoteilijat ja rikkaat lesket, voi teitänne, laihimmat lehmät te\nminun navettaani tuotte, ja teidän voinne ei ole kuin hunaja vaan hapan\nja kauhistus Herralle. Kellarini on oluesta ja silavasta tyhjä,\nrahalaatikko on tyhjä, kun kollehtiani kootaan, riihessäni hiiret\npuivat, ja madot niittävät minun niittyjäni. Ah, kallis ompi aika,\nmillä minä maksan velkani, minun kunniavelkani, minun polveni ovat\nkäyneet heikoiksi paastosta, minä olen köyhä ja raadollinen mutta minä\nolen pappi ijankaikkisesti Melchisedeckin säädyn jälkeen, mutta mitä\noletten te, te löyhkäävät vuohet Herran viinitarhassa. Selaa!\"\n\nSeurakunta ei kuullut kaikkia sanoja vaan veisasi: Herra armahda meitä!\n-- Sitte kohdisti pappi vihansa lukkariin ja messusi:\n\n\"Ja sinä surkea virrenvetäjä, kussas olit viimekin yönä?\"\n\nPaholainen: \"Kirkkoväärtin kanssa viiniä join, mutta kussas olit itse?\"\n\nPappi: \"Jätin vuoteeni ja kävin lohduttamassa kristillistä sisartani,\nnaapurini emäntää.\"\n\nPaholainen: \"Ja tikapuut kaatuivat, niin ettäs vieläkin onnut.\"\n\nPappi: \"Kotiin kuljin, kirkko-isiä tutkin ja näin sitte unta taivaan\ntikapuista.\"\n\nPaholainen: \"Oi, valhe suuri asuu sinussa. Et pyhiä kirjoja tutkinut\nvaan istuit siellä, missä pelaajat ja mässääjät istuvat. Majorilta sinä\nviime yönä nipistit viekkaasti kymmenen kultarahaa. Korttipöydän\näärestä sinä saarnastuoliin nouset.\"\n\nPappi: \"Aut', ett' pysyn pystyssä, hekumas on kuin liukas virran\njuoksu, minä valitan sinusta piispalle.\"\n\nPaholainen: \"Sinä Baalin pappi, rippityttäriäsi sinä katselet kiivaan\nsulhaisen silmillä, kerran sinä...\"\n\nPappi: \"Herran nimessä, hiljaa! Saat ankkurin saksalaista viiniä!\"\n\nPaholainen: \"Anna sielusi, anna sielusi!\"\n\nPappi sävähti outoa ääntä ja katsahti lehterille, josta paholainen taas\nlauloi kiekuilevalla äänellä. Pappi näki peilissä irvistävät hampaat ja\nnäverinmuotoisen piikkiparran, hädässään kääntyi hän seurakunnan\npuoleen ja messuili vapisevalla äänellä: \"Herra olkoon teidän\nkanssanne\", ja kääntyi taas alttariin päin, kun lehteriltä kuului pitkä\npiipattava ääni.\n\nNyt alkoivat kummalliset kujeet papin selän takana. Molemmin käsin\ntarttui paholainen koskettimiin. Ensin kuului juhlallinen hymni, se\nvärjyi kuin valtava sävelmyrsky, kiiriskeli pitkin pilaria ja holvia ja\nhiljeni vihdoin mietoon mutinaan kohti korkeata kattoa. Äkkiä meni\nsoitto mollista duuriin, kuului paimensoitto, kun rakkaudesta\nmorsioonsa juopunut paimen soittaa mättäällä kevätkiimassa hyppeleville\nlampaille, ja seurakunta tunsi ikäänkuin se vasta olisi herännyt, veri\nalkoi juosta hitaimmissakin jäsenissä, soitto sai yhä keveämmän\nluonteen, säveleet juoksivat, kaatuivat päistikkaa, nousivat taas ja\najoivat toisiansa takaa kuin hehkuvaan syleilyyn tavoitellen, se soitto\noli kuin läikkyvä laskiaiskarnevaali tai vallaton häämelu ikäänkuin\npuupuhaltimet olisivat kilpailleet öitä kestävissä kemuissa, joissa\nnuori nauru, hehkeä viini, notkuvat lanteet ja iloiset intohimot\nsoiluivat sopusointujen hekumassa. Se kutitti ja hiveli jalkapohjia, se\npani pään suloiseen keinuntaan, sydämmen ihanasti väräjämään.\nSeurakunta oli kuin lumottu, mutta paholainen kiihoitti itseänsä yhä\ntulisemmilla lirityksillä ja sävelhypyillä. -- Kirkkorotat tulivat\nuteliaina kaikista pesistään ja lokeroistaan, juoksivat pitkin\nkattoparrua, ja hännät läiskyivät kivistä seinää vasten, ne nousivat\ntakajaloilleen ja alkoivat hassunkurisesti hyppiä piiparin pillin\ntahdin mukaan. Yölepakot, jotka olivat riippuneet tornin pimeissä\nkätköissä hämähäkinseitin takana salaisissa suojissaan, töytäsivät\naukoista kirkkaaseen ilmaan, ja valo häikäisi niiden pienet, mustat\nsilmät. Vanhat salaperäiset kirkkonaakat alkoivat kirkkomaan\nvaahterissa supatella, purstojaan levitellen ne kiertelivät toisiansa\ntanssivilla varvasliikkeillä ja ponnahtivat oksilta riemuisaan\nkarkeloon ylös siintävään korkeuteen.\n\nMutta kirkon etupenkeistä kuului hiljainen naurun hyssytys. Ja jo nousi\nmajori nokkelana ja teki hienoimman hovikumarruksensa Aunolan vanhalle\nrouvalle, jonka harmaat puuterijauhoilla ripoitetut hiukset olivat\nkorvien kohdalta kierretyt putken muotoisiin kiehkuroihin, vastuksista\nhuolimatta talutti majori hänet lattialle, heitä seurasivat\njahtimestari, leskiruustinna, ritarit ja arvorouvat, ja nyt alkoi vanha\nmenuetti vanhan-aikuisine kulkueineen ja kumarruksineen. Sillä huumaava\nja vastustamaton oli uruista kimpoileva tanssisävel. Kirkko muuttui\nheidän silmissään hovitanssisaliksi, jossa lamput loistivat ja\nsilkit suhisivat. Keskikäytävällä kajahtivat penkkien ovet, ja\nvasikannahkaiset virsikirjat putosivat kivilattialle. Siellä jo johti\nkoulumestari vakavata purpuria, pönäkät rusthollarit ja leveäliepeiset\nehtoiset emännät heiluvine korvarenkaineen piireilivät toisiansa\nvastaan. Mutta yksin penkissä istui ilotonna kirkkomaalari ja katseli\nmaalaamaansa helvetin kuvaa, sen naurettavat peikot kiusasivat häntä\nrumuudellaan, koskaan ei hän enään rauhallista unta saisi ennenkuin oli\nrepinyt alas koko taulun. Mutta millä hän köyhä taituri maksaisi\nvahingon? Hän painoi kätensä ohimolleen ja hän huokasi syvästi. Mutta\nsoitto yhä paisui, sillä oli kummallinen tenho temmata mukaansa, se\nsähköitti tulisuudellaan koko kirkkoväen, joka oli kuin humalasta\nhullaantuneena. Kirkon alipäästä kuului hupainen jalkojen töminä,\nsiellä palvelijat, mäkitupalaiset polskan pyörteissä unohtivat\nviikkoiset vaivat, verot, menot ja messut ikäänkuin olisivat tanssineet\nluuvalla kuutamoisena kisayönä. Rammat kolkuttivat kainalosauvoillaan,\nja teinit tekivät markkinatemppuja. Ja näytti ihan siltä kuin\npyhimyksien kuvat parvekkeiden seinillä olisivat ottaneet osaa tähän\naamuiseen iloon, pyhä Pietari, pyhä Andreas ja pyhä Henrikki hymyilivät\nkehyksistään, ja puinen Simson ikäänkuin kolkutti jalallaan tahtia\nniin, että kirkon purjelaiva katon alla heilui pitkässä kaaressa. Kun\npappi kääntyi alttarilla, kohtasi häntä outo näky. Hänen edessään\naaltoili koko hänen paimenkuntansa tanssin mieluisessa mylläkässä, ja\nhän jäi sanattomana seisomaan. Nyrkillään osoitti hän lehterille, että\nsoitto lakkaisi, mutta kun siitä ei ollut apua, kohotti hän kätensä\nseurakunnan yli sitä hillitäkseen ja huusi niin, että kaulasuonet\npullistuivat. Äkkiä soitto hiljeni, kuului pitkä, terävä kiekahdus,\nkaikki katselivat kummastuneina toisiinsa ikäänkuin olisivat unesta\nheränneet ja kiiruhtivat penkkeihinsä. Pappi astui alas alttarilta\npitääkseen ankaran nuhdesaarnan. Silloin kuului urkujen yliäänistä\nikäänkuin kaulahelmien sälinä, kilkuttimien helinä, pikarien kilinä ja\npelimarkkojen kaiku, siitä sukeutui remuava juomalaulu, papin\nmielilaulu hänen myrsky- ja teini-ajoiltaan. Hän kuunteli pää kallella,\nja yli pulleiden kasvojen levisi päivänpaisteinen, kevytmielinen hymy.\nKorttipakka putosi hänen kasukkansa alta lattialle, lehdet sinkoilivat\npiiriin hänen ympärillensä. Hän unohti kasukkansa, saarnansa, kirkkonsa\nja oman arvonsa. Hän nosti kauhtanan polviensa yli ja otti\ntanssiaskeleen. Pian oli hän huumaavassa tanssinkiihkossa, hänen\nvanhat, syntiset varpaansa naksasivat, ja pohkeet ponnahtivat piirissä\nyli korttilehtien, ja messuavalla kurkkuäänellä alkoi hän laulaa vanhaa\nhurjaa pöytälaulua.\n\nPaholainen löi urkulehterillä kätensä vasten polviansa ikäänkuin hän\nolisi nauruun läkähtynyt, hän hyppi ja hähätti. Kuin moukareilla alkoi\nhän nyt takoa urkuja, jotka ulisivat ja oihkivat ikäänkuin palotorvet\nolisivat räikyneet, kuului hirveä ramina ja räminä kuin sata härkää\nolisi ammunut, ja urut tärisyttävällä tykin pamauksella olisivat\nhaljenneet. Pitkällä loikkauksella hyppäsi piru nukkuvan urkurin yli ja\nkatosi punatukkaisen urunpolkijan ohi rappusten hämärään. Urkuri heräsi\nja hieroi silmiänsä. Oliko hän nähnyt unta vai kiertelikö kirkkoviini\nvielä hänen päässänsä?\n\nSamana aamuna näkivät myöhästyneet kirkkomiehet maantiellä kummallisen\nolennon, jolla oli punainen kaulahuivi ja näverinmuotoinen piikkiparta.\nJa vähää sitä ennen oli näyttänyt ihan siltä ikäänkuin kirkontorni\nolisi tanssinut katrillia tapulin kanssa, joka oli näyttänyt\njättiläismäiseltä noita-akalta. Mutta seurakunta eli kauvan siinä\nuskossa, että hengellinen äkkiherätys oli saanut sen ilosta hyppimään.\n\n\n\n\nPYHÄSAAREN TARINA\n\n\nVirski vihasilmä, mustamieli, mahtava Karjalan suur'pajari istui\nhovissaan karhuntaljoilla pöyhityssä peräpenkissään. Karvainen,\nsuonikas käsi vasten pitkää leukaa istui Virski vihasilmä tuijotellen\neteensä lattialle, missä mustalaismutshot huumaavasti karkeloivat,\npunaisissa nauhoissa heiluivat helyt niiden sinitummilla suortuvilla,\nvaskenruskeat, paljaat rinnat hohtivat soihtujen valossa, ja nurkasta\nkuului punaisten säkkipillien pehmeästi pelmuileva soitto. Ja Virskin\npolvilla lepäsi sorea Sulami, veren viehkeä papitar, kauniina kuin\nsuloinen, syntinen syysyö, kun lemmenlehtojen varjot kutsuvat hekumaan.\nSorea Sulami, romaneshelkansan päämiehen tytär!\n\n\"Ruoskaa soittajille, ontuvat orjat! Enemmän valoa, iloa, verta tuleen,\ntulta vereen!\" huusi pajari ja heitti tinasarkkansa vasten soittajien\nkasvoja.\n\n\"Katso kuninkaiseni, kuinka minä olen ihana, tule ruusukammiooni, missä\nruusuiset aavistukset, suloinen veren suhina ilmassa kiertävät. Tule,\nhurmeen henki on päällesi tullut!\" -- Mutta pajari työnsi tylysti\nlempinaisensa luotaan, ja Sulamin musta silmä välähti kuin terävä\ntikari. -- Äkkiä tuntui ikäänkuin savuavien Sainioiden valo olisi\nhimmentynyt, ja säkkipillit olisivat pihahtaneet särkyvin sävelin.\nOvipylvään varjoon ilmestyi mustaan kaapuun puettu mies.\n\n\"Veljeni, kustas tulet, kymmenyksiäkö kysyt?\"\n\n\"En kysy kymmenyksiä, kysyn viljon veikkojani. Minne kadotit\nkaunoiseni, luunsa lepohon veisin, luostarin yrttitarhaan alle\nhiljaisen halavan.\"\n\n\"Erähän eksyivät, katosivat karhun kierroksessa!\"\n\n\"Sen sanot sanoaksesi. Olisi edes hivus hangella, veren jälki\njäkälässä!\"\n\n\"Kaarsin karhua, en veljiäni; syyni taivaalle sovitin, luovutin sun\nluostarille.\"\n\n\"Pelkäsit pimeää ääntä, omaa lihaa onnetonta.\"\n\n\"Korea kuopus! Heitä huono lemmon leikki!\"\n\n\"Valvattini, vanhin veljyeni! Viisi on veripilkkua silmässäsi.\"\n\n\"Viinistä veressä silmä!\"\n\n\"Viisi on tahraa vaatteessasi.\"\n\n\"Makasin marjamättähällä.\"\n\n\"Sen varsin valehtelet, tapoit taattoni siemenen, surmasit sukuni\nsuuren.\"\n\n\"Teen tiliä itselleni en muille, en maitosuille!\"\n\n\"Kuule siis kirkkoni kirous!\"\n\n\"Heitän sen kohden kasvojasi, kerronpa surman sanomat, kerron kaikki\nkeihäälläni, siinä on vanha vastaukseni, kirkon korppi, musta munkki,\nsyöksen sen sydänalahan!\"\n\nVirski tempasi seinältä karhunkeihään.\n\n\"Oi, veljyeni, kivikova on sydän sinulla, kova kuin musta timantti!\"\n\n\"Ei sitä valkaise taivaan tahko!\" karjaisi Virski vihasilmä ja heitti\nmustaan kaapuun. Musta veli näytti pilkkua seinässä, missä verinen\nkeihäänkärki vielä värisi.\n\n\"Viitenä kesänä viisi kertaa pitää sinun pyhään porttiin kolkuttaman\nennenkuin sen saranat narisevat. En rauhaa saa rukouksissani, löydä en\nlepoa haudassani ennenkuin löydät sielusi, ota soihtu, käy, etsi\nsielusi säveltä!\" horjuen kohotti munkki kätensä. Kiljaisten silloin\nSulami juoksi hänen luoksensa ja levitti mustat hiuksensa hänen\nylitsensä. Säkkipillit päästivät kuin hätähuudon, ja sainiot sammuivat,\nmustalaiset syöksyivät soittolavalta. Kun soihdut taas roihuivat, oli\nSulami poissa, poissa musta veli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVirski vihasilmä kavahti yöllä kaukaiseen ääneen: \"käy, etsi sielusi\nsäveltä, käy, etsi sielusi säveltä!\" Ja hän oli näkevinänsä vuoteen\nvieressä hahmon, joka suli läikkyvään pimeyteen. Vai oliko hän herännyt\nomaan ääneensä? Hän hiveli käsillään vierusvuodetta, jonka yläpuolella\npoimuili kultalangoista kudottu ryijytaivas keltaisine tähtineen ja hän\nkuiskasi yöhön: \"ah, ihanaiseni, missä olet, mun sydämmeni ikävöi\nsinua, katso, vuoteessasi on vielä lämmin notko, missä sinun povesi on\nlevännyt, ja peili on himmeä sinun hengestäsi. Minun sydämmeni on kuin\npeili, jonka sinä olet himmentänyt, tule tulijoutsen, ilorinta, ja\nkirkasta sydämmeni, sillä siellä on pimeys!\" Hän sytytti sainion ja\nkulki vierastupaan ja istui korkeaan, eläinkuvilla leikeltyyn\ntuoliinsa. Myrskyn villikissat naukuivat ikkunakomeroissa, ja kaukaa\nmereltä kuului karhea murina. Virski katseli veritahraa seinällä ja\nkuta kauvemmin hän sitä katseli, sitä punaisemmaksi se muuttui,\nveripilkut tanssivat hänen silmissään, hän sulki silmänsä, tahra\nseinällä loisti kuin punainen pallo. Sainio putosi lattialle ja sammui.\nJa Virskistä tuntui ikäänkuin hän istuisi korkealla Kaarnan kalliolla\nja katselisi punertavaa ilta-aurinkoa. Äkkijyrkästi kapeni vuori kuin\nkarjun selkä suin päin synkkään syvyyteen, vaarallinen oli paikka\nmetsästäjälle, lohkareet irtautuivat siinä jalan alta ja viskasivat\nuhmaavan urhon kammottavaan kuiluun.\n\nVirski nosti torven huulilleen ja päästi ilmoille iloisen, maanivan\ntoitotuksen. Satakertaisina kantoivat sen kaijun viekkaat tyttäret\npitkin jylhiä vuoren harjanteita, kaukaa metsästä kuului iloinen\nvastaus, jo kuului hevosien sieramien pärskynä ja kavioiden kopse, ja\nhuumaavaa vauhtia kiiti ohitse ratsastaja ja katosi kuiluun. Neljänä\niltana istui Virski kalliolla ja kuihutteli torvellaan, ja joka kerta\nkannusti sotisopainen ratsastaja ja suistui syvyyteen. Mutta viidentenä\niltana ratsasti varovasti vainuen viides ratsastaja välkkyvä miekka\nkädessä. Hänen hevosensa karkasi pystyyn, etukaviot korkealla ilmassa\nromahti se onkaloon, mutta ratsastaja hyppäsi kalliolle.\n\n\"Katala Virski, velivainooja!\"\n\n\"Niin, mustat korpit, minä vihaan ja vainoon teitä. Perintöni poljitte,\nmiehuuteni masensitte.\"\n\n\"Vastaa elämälläsi, epatto, veljeni olet surmannut!\" huusi ratsastaja.\n\n\"Korpit vastatkoon kuilusta. Siellä sinäkin kohta koikut. Minä olin\nruma ja rujo. Minun otsallani oli aina varjo, te myrkytitte minun\nmieleni, te syöksitte minut saastaan, hevospaimeneksi kytkitte sankarin\nsiemenen!\"\n\n\"Suden sydän sinulla oli, tapat vielä vienoisemme, korean kuopuksen,\njoka vitmissä nukkuu, kuole kavala!\"\n\nRatsastaja iski häntä säilällä. Mutta Virski väijyi, väistyi ja nauroi:\n\"hahhaa, katso taaksesi, paasi pakenee!\" Veli katsoi taakseen ja Virski\ntyönsi hänet sauvallaan syvyyteen. Hahhaa! Onkalosta kuului kirous.\nHahhaa! Virski heräsi kylmässä linnasalissa. Hahhaa! nauroivat kaikki\nholvit ja lokerot.\n\nRaivoissaan kulki Virski läpi huoneiden ja herätti hurjat\njousimiehensä. Iso viinitynnöri kannettiin keskelle salia, ja hillitön\nmässäys alkoi. Kolme päivää jatkoi hän juominkeja. Kolmantena saapui\nsanansaattaja: \"Mahtava pajari, suuri sota seisoo kynnyksellä,\nvainolaiset polttavat talot, ryöstävät naiset!\"\n\n\"Ah, tulta ja verta, verta ja tulta, ne ovat minussa, minä niissä!\nSulami sorea! Musta velikö sinut lumosi, kaikkosit kavala! Hiuksistasi\nsinut ratsuni kavioon sidon ja tanssitutan tantereella. Kun maata\npoljen, vapisee Viro ja Viena. Ylös linnakunta, tuhat tapparata, tuhat\nkalvan kantajata!\"\n\nLinnan portista karahutti Virski vihasilmä ratsullansa, ja tieltä\nkuului keihäiden ja kalpojen kalske.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuorelta vuorelle leimahtivat vainotulet, talosta taloon kulkivat\nsotikapulat. Mustalaisjoukon mukana oli rajakyliin tullut outo, sairas\nmies, hän lietsoi tulta nurkuviin mieliin, pyhään sotaan nosti hän\nmiehet miekalliset. Meren rannalle metsälukkoon havumajoihin vietiin\naarteet, ukot ja naiset. Veitset hampaiden välissä, tanassa keihäät\nkapuilivat vuorelaiset merestä nousevia vuoria kuin tunturisopulit\nkohti Virskin vinkuvia vasamoita. Salamana samosi Karjalan karju,\nhurjahammas, rautasuomuisessa sotapaidassa kullankarvaisella orhilla.\nVäkevä oli Virski vihasilmä, hän kynti verivakoja miekallansa, mutta\naina kun vuorelaiset väsähtyivät, karahutti viidellä sysimustalla,\nkuutamo-otsaisella hevosella viisi mustaa ratsastajaa. Viisi välkkyvää\nsäilää säkenöi heidän käsissään, haudan kylmyys lehahti heidän\nvaipoistansa, ja heidän silmänsä kiilsivät kuin siunattu multa.\n\"Aaveratsastajat, veljeni varjot, ettekö näe niitä, lyökää päältä,\nlyökää alta, lyökää ristiin!\" huusi hän harvenneille huoveilleen, jotka\npakenivat pimeään metsään. Mustat miehet ajoivat hänet yhä kauvemmaksi,\nkuin näkymättömän käden kautta suistui hän satulasta. Hän seisoi yksin\nvuorella ja sen juurella nukkui yössä mahtava, mittaamaton meri tyynenä\nkuin lapsi oman äitinsä rinnoilla. Kuun hopeaisen sillan kimmeltävän\nkaaren alla välkkyi kultainen risti ilmassa, ja merestä nousi luostarin\nvalkea muuri kuin valkoinen merenneito kultainen kruunu päässä.\n\n\"Sinä meren mirhamituoksuinen portto! Sinä olet liittoutunut minua\nvastaan, kirotut sinun viekkaan valkeat muurisi, kirotut pyhän\nmalmikidan lörpöttelevät kielikellot ja kirottu sinun musta mahtisi!\"\nmutisi Virski yössä. Hän katsoi maahan ja näki syvällä vuorenkattilan\nallaan, ja sen pohjasta kuului outo laulun hyrinä kuin kaukainen kaiku\nmerentakaisilta itämailta, kumpuilevilta santa-aavikoilta jostain\nkamelinnahkaisesta paimenteltasta, kun santa salaperäisesti helisee\nyksinäisen palmun siimeksessä. Hän astui alas vuoripolkua ja hämärässä\ntuli häntä vastaan nainen, joka kantoi vesiruukkua. Virski siirsi\nhunnun hänen silmiltään, ja veri syöksähti kuin tuli hänen silmiinsä.\n\n\"Ah, Sulami, sinä täällä ihanaiseni, ilosilmäiseni! Miksi karkasit\nkyyhkyläinen, pelästyitkö keihästäni, kiihkoani? Tule minun kanssani,\nsinä olet ottanut taas minun sydämmeni, yhdellä ainoalla katseella sinä\nolet sen ottanut, katso, en minä ole vihainen. Mutta kenelle sinä vettä\nkannat?\n\n\"Ah, unissani olen sinulle sylini avannut, mutta pimeys minut piiritti,\nvalveilla olen sinua kysynyt mutta sinä et suuta antanut. Mutta kelle\nsinä vettä kannat? Sinä olet mykkä kuin yö. Ken on havumajassa?\"\n\n\"Kuninkaiseni, älä mene, kultaiseni, isäni on sairas, mene pois, kuule,\nvasamat vinkuvat vesaikossa, väkesi voima vaipuu.\"\n\n\"Sulami, minä tahdon tietää, kenelle sinä vettä kannat!\"\n\nVirski syöksyi majaan. Kun hän sieltä palasi, oli hänen huotransa\nhurmeessa. Kylmästi sanoi hän: \"nyt minä tiedän, kenelle sinä vettä\nkannat. Mustaa veljeä ei enää koskaan janota.\" Mutta Sulami oli\nkadonnut, idän ihana loimu punoitti metsäharjan. Yli hiljaisten vesien\nvieri luostarikellojen hiutuva ääni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVirski vihasilmä kulki Kaarnan vuorelle, hänen tukkansa ei ollut enään\nsysimusta, hirmuisen tuskan talvi oli siihen lumihiuteita kylvänyt. Ja\nmuistot tulivat, mustiin puettuina ne tulivat ja istuivat hänen\nympärillensä, ja tumma harso oli niiden silmillä. Ne katselivat häntä\nniin tunkeilevasti ja nyökkäsivät hänelle päätään. -- \"Miksi te\nkatselette minua?\"\n\n\"Me tulimme sinun luoksesi, kun olit yksin, ennen sinä työnsit meidät\naina luotasi, me luulimme, että sinä käskit meitä, herra.\"\n\n\"En minä ole käskenyt teitä, ratsastitteko vainoojieni selän takana?\"\n\n\"Me olimme täällä ennen kuin sinä, kun sodasta palasit.\"\n\n\"Menkää, minä en tarvitse teitä, minä tahdon katsella, kuinka linnan\nraunion hehku taivaalle valuu!\"\n\n\"Meidän on kylmä, me tahdomme lämmitellä raunion valossa\", nauroivat\nmuistot, \"kun aseet kalskuivat, nuoret naiset, väkevä viina ja irstaat\nilot, sadat veri-aatokset voimasi valtasivat, kaikkosimme linnan\nullakolle, missä suuret yöhämähäkit kehräsivät hämäriä unelmia.\"\n\n\"Minä himoitsen rakkautta, ah, missä on Sulami, tuokaa hänet luokseni!\"\n\n\"Katso, hän istuu vierelläsi, vaipuu suloisena valtaasi!\"\n\n\"Minä en näe armastani silmilläni, ilmaa huuleni hapuilee. Te ilkutte\nminulle, kuoppasilmät. Nyt minä tiedän, veljeni on teidät lähettänyt\nminua vaivaamaan.\"\n\n\"Sinun veljesi? Veljesikö, jota Sulami salaa suuteli ja yrteillä\nhaavoja voiteli?\"\n\n\"Ihan niin! Ihana petos! Naaraskäärme! Mutta minä kostin, ah, kuinka\nsuuri kosto kohottaa, kohottaa kuin tunturikotka korkealle yli pienien\nsikolampien, yli maanmyyrien pesien.\"\n\n\"Sinä vihasit kaikkia ja kaikki sinua.\"\n\n\"Mutta nyt minulla ei ole, ketä vihaisin. Ketä rakastaisin, en edes\nitseäni?\"\n\n\"Rakasta meitä, herramme, me palvelemme sinua.\"\n\n\"Hahhaa! Olettepa sukkelia! Minun ympärilläni on niin hiljaista, että\nminä melkein sen kuulen, minun sisässäni on tyhjyys, pohjaton kuin\nonkalo allani, jonka suulla viisi korppia lentää.\"\n\n\"Kuule, tyhjyydestä huutavat veljesi! Kutsummeko heitä?\"\n\n\"Kutsukaa! Ihanaa! Vihan vaisto elää vielä minussa, vaikka vihan\nsalamat ovat sammuneet. Minä tahdon miekkailla veljeni varjojen kanssa\nja voittaa, sitte minä katoan kuin kupla elämän mereen niin, ettei\nkukaan jälkiäni löydä. Menkää, minä en tarvitse teitä sitte enään\nkoskaan!\"\n\nSalaperäisesti kohisi metsä, ja kuuset kumartuivat ikäänkuin joku olisi\npainanut niitä niskasta. Mutta murroksesta vuoren onkalosta ja laakson\npohjasta kuului rautaketjujen kalina yli kivien ja kantojen ikäänkuin\nsadat moukarit olisivat takoneet vuoren korkeaan alasimeen. Sadat,\nsuuret tulisilmäiset koirat juoksivat vuorenharjanteita, isot halaistut\nturvat maata nuuskien syöksyivät ne villissä vauhdissa, ja niiden\nhurja haukunta vyöryi harjulta harjulle täyttäen laakson pohjan\nhelvetillisellä melulla, joka myllersi päistikkaa pitkin laakson\nseiniä, etsien ulospääsöä, ulvoen sukelsi se vuorenkattiloihin, kiipesi\nylös jyrkkiä halkeamia, taasen alas ja katosi ahdasta solaa pitkin.\nKaukaa se kiersi ja läheni Kaarnan vuorta ikäänkuin se olisi etsinyt\nonnetonta otusta, läheltä kuului jo helvetinkoirien kamala läähätys\nvuoren paltaalle, missä Virski seisoi miekka ojennettuna. Ja koirien\njälestä ratsasti viisi varjoa, joiden käsissä säkenöi säilä kuin\nauringonsäde.\n\nKuilun partaalla seisoi Virski ja otteli viiden varjon kanssa, hän iski\neteen, hän iski taakse, mutta aina varjot hänet ympäröivät, ja hän\nläheni yhä reunaa. Myrsky vonkui mustalla pohjalla, ja salamoiden\nloisteessa oli hän näkevinänsä mustilla harsoilla naamioittuja miehiä,\nvai olivatko ne valehtelevia yön varjoja. Ne väistyivät ja olivat\nsamassa hänen kimpussaan, ne kävivät toisinaan pitkiksi kuin\nvuorenhuiput, toisinaan vaipuivat ne kainaloitaan myöden onkaloon,\ntoisinaan kaviot iskivät tulta kalliosta. Hän oli haastelevinaan\nvarjojensa kanssa, mutta mykkinä ne taitavasti väistivät hänen\niskujansa. Vihdoin hän väsyi, näkymättömästä iskusta lensi silloin\nhänen miekkansa korkealle ilmaan ja putosi kilahtaen onkalon pohjaan.\nHän vaipui maahan. Taasen rämisivät rautaketjut pitkin vuoren kapeata\nselkää, ja koko helvetinkoirien liuta hyökkäsi hänen ylitsensä ja\nkatosi laaksoon. -- Kun hän heräsi keskiyöllä, näki hän viisi loistavaa\ntähteä taivaalla, niiden viereen puhkesi pienempi kirkas tähti. Hän\nnousi ja hän tunsi, että hän oli kuin skorppiooneilla piesty. Hän oli\nmuuttunut tuntemattomaksi. Hän katseli aamutähtiä ja muisti veljensä\nsalaiset sanat: \"ota soihtu, käy ja etsi sielusi säveltä!\" -- \"Minä\notan soihdun. Hyvää yötä, vuoret!\" mumisi hän ja kulki kumarassa\nlaaksoon. -- Samaan aikaan haudattiin luostarin tarhaan mustan veljen\nruumis, jonka munkit olivat löytäneet meren rannalta. Mutta kansan\nkesken kävi huhu, että Virski vihasilmä oli vaeltanut pyhälle maalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Maailmalla oli sieluni, siellä se harhailee koditonna\", ajatteli\nVirski vihasilmä, kulki maailman turhuuden turulle. Mutta siellä olivat\nkaikki ilveilijöitä. Ne teeskentelivät sellaista, jota heillä ei ollut\ntai peittivät valenaamarin alle sen, mikä oli heidän sisintä omaansa,\nhänen mielestänsä oli heidän naurunsa tuskallinen kasvojenväänne, ja\nitku muuttui iloiseksi irvistykseksi. Silloin kuuli hän joukon seasta\nnaurua ja melua. Edellä tanssivat narrit, ja niiden vihreissä\npipolakeissa kilisivät tiuvut, jälessä puolialastomat portot maalatuin\nposkin, juopuneet huovit ja löysä kansa, joka uteliaana katseli miestä,\njota talutettiin nuorasta. Joukon mukana astui Virski pyövelinvuorelle.\nKansankiihottaja nousi mestauslavalle ja puhui: \"Oi, teitänne, hypyillä\nja lainahelyillä te unohdatte uskon omaan itseenne. Hetkeksi minä\nlietsoin teihin sielun, mutta se sammui kuin laiskurin nuotio, minä\nnostin teidät valtoja vastaan, mutta te annoitte lihapatojen\nsieramianne kutkutella. Te saatte ryömiä, te saatte tuta piiskan\npolttavat iskut ja tulirautojen helvetilliset tuskat ennenkuin voitte\nnousta. Oi, teitänne!\" Virski astui hänen luoksensa, valaisi häntä\nsoihdullaan ja sanoi: \"sinä, joka seisot kalman kasvojen edessä, sano,\naavistatko, missä pajarin sielu on?\" \"Pajarin? Olet ainoa, joka sitä\nkysyt. En ole hänessä koskaan sielua tavannut. Hänen käskynhaltijansa\non minut tuominnut. Kirottu olkoon hänen nimensä!\" Löysä kansa vetäytyi\nkyyryyn, he katselivat pelokkaina ympärilleen peläten urkkivia korvia.\nMuuan portto astui silloin pajarin luo ja ilkkui: \"sinä sielujen\nkamasaksa, osta minulta sieluni, jollei itselläsi ole, viisi kultarahaa\nvaadin vaan!\" \"Mene pois portto, sinä et ymmärrä minun janoani!\" huusi\npajari. \"Sinä olet niin verenjanoisen näköinen, ja silmissäsi kasvaa\nverikukkia!\" huusi portto. Ja löysä kansa hohotti: \"hullu mies, joka\netsii sielua\", ja he karkoittivat hänet kirsikansydämmillä ja\npähkinänkuorilla. Lavalla välähti mestauskirves.\n\n\"Ei soinut sieluni sävel ilveilijän tiuvussa eikä vangin kahleissa, ei\nilon huumassa, ei voiman huudossa. Mistä minä etsin? Minä tunnen, ettei\nminussa ole kateutta eikä toivoa, ei katumusta eikä ilon tulvaa,\nminussa soi väritön, kaijuton tyhjyys. Minä tahdon käydä nukkujien ja\nväsyneitten majoihin.\" Ja hän otti soihtunsa ja kulki taittumattomia\ntaipaleita kynnykseltä kynnykselle ja kyseli. Valtakunnan kaikkien\ntupien ovet aukenivat hänelle, sillä niissä ei ollut salpaa. Siellä ei\nenään pelätty kuolemaa eikä varkaita, väsymyksen varjo lankesi jokaisen\nporttipielen yli. Hän nosti soihtunsa nukkuvien kasvojen yli ja\ntarkasti niitä. Niin tuli hän majaan, jossa kuollut lapsi makasi\nkukitetussa kehdossa, nuori äiti istui sen vieressä ja lauloi\nkehtolaulua. \"Sinun surusi on suuri, etkö huomaa, että lapsesi on\nkuollut?\" sanoi pajari. \"Minä liekutan hänen muistoansa!\" sanoi äiti.\n\"Sinä olet surulle antanut sielusi, minä tahdon keventää sen painoa,\nanna minulle surusi!\" \"En anna, suruni on minun ja se on suloinen.\"\nHiljaa hiipi pajari yöhön ja sammutti sainionsa.\n\nHän tuli alhaiseen asuntoon, jonka portailla makasi nuori tyttö hiukset\nkasvojen yli hajotettuina. Tuvassa istui mykkänä vanha mies.\n\n\"Olet tyttäresi yölle vihkinyt!\" sanoi pajari.\n\n\"Pajarin keihäsmies riisti hänen puhtautensa!\"\n\n\"Olet antanut sydämmesi vihalle, anna vihasi minulle tai pajarille, hän\nkostaa puolestasi!\"\n\n\"En anna, vihani pidän itse, pajari tallasi hänen äitinsä kunnian,\npajarille en voi antaa _omaa_ vihaani, eikä pajari voi kostaa\nitsellensä, sillä hän kulkee maita mantereita eikä tiedä, onko hänellä\nsielua. Hän tappoi kaikki veljensä, nuorimmankin, jota hän ennen\nrakasti, niiden varjot seuraavat nyt häntä, hän vihaa salassa niitä\nvarjoja.\"\n\n\"Katso minua! Tunnetko minun, minä olen Virski vihasilmä.\"\n\n\"Nyt sinun tunnen, nyt sammui minussa vihani, katso, minä en voi antaa\nsinulle sielua. Sytytä soihtusi, päivä pakenee, ja varjot pitenevät!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ennen iloitsin minä suuresti siitä, että minua vihattiin, nyt on sekin\nilo sammunut\", puhui pajari itsensä kanssa. \"Viileä välinpitämättömyys\nkohtaa minua poluillani. Kuhunka minä kuljen? Sieluni säveltä en\nlöytänyt surun kehtovirressä enkä epätoivon mykässä mutinassa. Ei\nonnea, ei onnettomuutta! Kylmä ijäisyys!\" Virski vihasilmä kulki tietä\npitkin, kaikkialla näki hän mustia ristinmerkkiä talojen seinissä.\nHoippuvia ihmisiä tuli häntä vastaan ja kuolevia kulkureita makasi\nmaantien ojissa. Hän valaisi heidän kasvojansa, hän kuunteli heidän\nviimeistä hengitystään ja etsi heidän silmistään viimeistä välkettä.\nMutta kukaan ei välittänyt hänen kerjäävästä katseestaan, kullakin oli\noma säveleensä, minkä he virittivät viimeisen kerran elämän kiitäville\nmielikuville.\n\n\"Minä tahdon kuolla, ehkä minä haudassa kuulen sieluni sävelen\",\nhuokasi hän ja tarttui kuolevan käteen, minkä rutto jo oli rumentanut.\nHän vaelsi suurelle kentälle, missä hauturi kasaili ruumiita. \"Kuule\nsinä kuoleman palvelija, minussa on taudin siemen, kaiva minulle\nhauta!\"\n\n\"Ei ole minulla aikaa, eläthän vielä eikä sinulla taida olla\nristiinkään ropoa, millä vaivani palkitset. Ihania aikoja! Viime\nvuosina olin nälkään kuolla, sillä ihmiset eivät muistaneet kuollakaan,\nei silloin kuollut kirkon rottakaan, ihmiset vaan naivat ja laittoivat\ntoisia ihmisiä maailmaan, jotka eivät niin äkisti kuole. Minun\nkyhmyselkäinen tyttäreni onnistui saamaan suurpajarin pyövelin\nyljäkseen, mutta kun minulla ei ollut myötäjäisiä antaa, niin se\nkarkasi tataarien maalle, jossa sulttaani antaa hänelle enemmän työtä,\nnyt kun suurpajarikin on teillä tietämättömillä. Kunnon mies se pajari,\nlaittoi tänne sodallaan rajantakaisen, tuhatjalkaisen ruton, nyt saan\nminä viisi päältä, kun hautaan, ja tyttärelleni hankin minä vielä\nneuvosherran.\"\n\n\"Sinä olet ainoa, joka ylistät pajaria, tee nyt hänelle viimeinen\nlepokammio!\"\n\n\"Hiisi vie, mitäs sinä kujeilet, tee itse itsellesi hauta ja muista\nkuolla myös\", sanoi hauturi ja nakkeli sääriluita aidan yli.\n\nVirski alkoi kaivaa hautaa, ja kun se oli valmis, laskeutui hän sen\npohjalle makaamaan. Kolme yötä kuunteli hän nakerrusta sivukammioissa\nja tuulen vonkunaa hautaristiröykkiöissä. Mutta suuri Viikatemies ei\nistunut hänen hautansa partaalle asettaan hiomaan, vaan kulki ohitse\nkuutamon kultaista tietä. Kolmannen päivän aamulla tuli hauturi: \"en\nminä kärsi valekuolleita valtakunnassani, kävisit vielä minua\nherättämässä niinkuin teki eräs varas, valevainaja, joka varasti\nsamalla minun tyttäreni kihlasormuksen. Nouse ja ota soihtusi\", sanoi\nhupainen hauturi ja heitti pääkallon hänen jälkeensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVirski vihasilmä kulki valtakunnan päähän ja kohtasi rajamaakuopassa\nvanhan, viisaan tietäjän. Sanaseppo seuloi sanojansa: \"Sinä etsit\nsielusi sointua, Luojan lukkoa olemukseesi. Et sitä kansan kanteleesta\nlöydä, et rahvaan raosta. Et ole sieluasi kansakunnalle antanut, väärin\nvannoen sen valtasit, sortanut olet sotihin, polkenut portaiksi majat,\nköyristänyt kylvömiehet, kuristanut naisten naurun. -- Mene\naarniometsään, ehkä löydät armahan ahon, siellä on kukkia kedolla,\nkullakin kukalla katse, kyynelhelmi terässänsä, jos oman katseesi\nkatsot, aukeaa sielusi salat, mutta kavahda hengittämästä heteihin,\nkorpi kimppuusi kävisi.\" -- Virski kulki suuren aarniometsän ikuisessa\nhämärässä, ei sinne päivä pilkottanut, oksat näyttivät suurilta\nihmiskäsiltä, jotka viittoivat viluisille poluille, ja juuret\nkyyryttivät kuin vesikäärmeet, ja latvat humisivat kuin salaperäiset\nharput. Kolmantena päivänä tunsi hän ihanan tuoksun, ja kun hän kolme\nyötä kulki yli kolmen vaskivuoren, aukeni eteen kultainen kunnas.\nSilkkilehtiset, hopeahohteiset pensaat, kultakuoriset puut kaareilivat\nvihreinä siltoina sen ylitse. Niitä kultaisia kunnaita aaltoili läpi\nväkevätuoksuisen, lumolemuisen metsän, ja tuoksu huumasi harhailijan\nniin, että hän vaipui kivelle, jossa kiilsi tuhansia, kultajyväisiä\nkiteitä. Ja notkossa uinaili unelmien umpilampi. Keskellä sen kuultavaa\nkalvoa solui kymmenen joutsenta, heleän keltaiset nokat yhdessä,\nkaarevat kaulat piirissä, valkoisista siivistä väreili rantaan kymmenen\nkirjavata juovaa, kymmenen hopeansiintoista sädettä, niin että\njoutsenet näyttivät valkoiselta auringolta. Ja sinisessä udussa lammen\ntakana siniset liepeet ilmassa liehuen, hajahapsin hiukset\nkultalankoina päivänsäteisiin sulaen leijui kolme luonnotarta, ja\nniiden silmät siintivät kuin vienoimmat vuokot simapillien sinisen\nsoiton tuutivassa tenhossa. Virski vihasilmä kumartui lymyilevän\nlähteen reunalle, se oli kuin sykkivä, poreileva sydän, ja sen\nsydänsuonet soiluivat maan kaukosyvistä uumenista, manan mustilta\nvesiltä. Hän näki kasvonsa sen kalvolla ja hän kauhistui omaa kuvaansa.\nHänen silmänalustansa oli mustan vihreä kuin käärmeen nahka, ja hänen\nhiuksensa valuivat vihreän liman yli kuin harmaa hämähäkinverkko.\nLähteen reunan alla kasvoi kummallisia kukkia, onnenongelma,\nkateudenkarva, lemmenlieto, hullunhelmi, viisaudenkaivo, riemunruusu,\nverikyynel ja surman sormi, tuhansia tarun kukkia siinä kasvoi. Ja\nniiden terät loistivat kuin sisäisestä valosta, ja kun hän niitä kauvan\nkatseli, oli jokaisen kuvussa kuin katse, hämärästi harhaileva,\nvälttävä ja välähtelevä. Ja hän etsi omaa katsettansa ja pidätti\nhengitystä, ja tuntui kuin koko metsä olisi kumartunut hänen ylitsensä\nkuuntelemaan hänen hengitystänsä. Kukasta kukkaan harhaili hänen\nkatseensa, vihdoin se pysähtyi mustaan kukkaan, jonka ympärillä oli\nviisi valkoista liljaa, ja sen pohjalla läikkyi viisi punaista pilkkua.\nVeri syöksähti hänen kasvoillensa, kuta enemmän hän kukkaa katseli,\nsitä enemmän sai se hänen katseensa hahmon, toisinaan katosi se kuin\nkupla unheisiin utuihin. Taikatuoksu nousi hänen päähänsä, ja hänen\nhuulensa värisivät, ja rinnassa korahti huokaus, joka ei ulos päässyt.\nKyynel puhkesi hänen silmäänsä ja putosi mustalle verholehdelle.\nSilloin sumeni lähde, kukat kutistuivat kokoon, ja läpi metsän kohisi\nvihainen huokaus. Hän horjui, tapaili sydäntään, ja hänen silmissään\ntanssi ilmassa veripilkkuja. Kuin sumusta näki hän veriruskean silmän,\njonka terä syventyi ja synkistyi hänen silmäänsä. Hän huokasi. Hän oli\nnähnyt lähteen pimeällä pinnalla oman verisen silmänsä. Lumous lensi\npois, kultainen kunnas katosi, hän seisoi taas synkässä aarniometsässä,\nja korven kohdusta kuului matala mutina, ja vihaiset vihurit hyppivät\nhänen kintereillään, metsä ajoi häntä takaa. Piikkiset oksat löivät\nhäntä kasvoihin, ja isot aarnihongat murahtivat hänen takanaan, ryske\nja pauke rymyili hänen ympärillänsä, hän juoksi, puut ja pensaat\njuoksivat hänen takanansa: \"Mene pois, mene pois, rauhanrikkoja,\nluonnon pyhästä pylvästöstä, ei sen holveissa sydämmesi sävel ole\nsykkinyt, et luontoa ole lempinyt, pienintä kukkaista kedolla et\nrakastanut ole. Mene, metsä ei ylenny ystäväksesi, ei henkesi heimona\nheläjä. Mene rauhanrikkoja, sinä olet rikkonut luontoa vastaan, juokse,\nkaadu, nouse, kaadu!\" -- Ja Virski vihasilmä juoksi vuorelle ja\nkätkeytyi sudenluolaan. Illalla tuli suden emo kotiinsa, Virski tarttui\nsen kurkkuun: \"minulla on suden sydän, sanotaan, minä tahdon raadella\nsen sisuksia, ehkä sieltä sieluni löydän\", sanoi hän raivoissaan. Susi\npuri häntä otsaan ja ottelussa tarttui sen hammas hänen otsaansa. Yöllä\nkokoontuivat sadat sudet vuoren ympärille ja ajoivat hänet yön selkään.\nHän juoksi, juoksi, ja sadat tuliset silmät seurasivat metsässä hänen\nsivullaan. Kun hän vihdoin pääsi ihmisten ilmoille, vaipui hän\nväsyneenä tien varteen maahan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVirski vihasilmä näki unta, että hän istui korkealla kulta-istuimella,\nja itäisten kansojen ruhtinaat kumarsivat hänen edessään ja laskivat\nkruununsa hänen jalkojensa juurelle. Korkealla lavalla katon rajassa\nsoivat mustalaisten säkkipillit, Sulami tanssi notkuvin lantein\nkeskellä lattiata, sieppasi kruunut ja heitteli ne ilmaan, ja ne\nputosivat lattialle tuhansina, soivina sirpaleina. Mutta Sulami sanoi:\n\"älä sure, kuninkaiseni, katinkultaisia narrinkoruja, minä annan\nsinulle sydämmeni!\" Ja hän riisti rinnasta sydämmensä ja kääri sen\nmustiin hiuksiinsa kuin pienen punarintaisen linnunpoikasen, hyväili\nsitä ja kuiskasi: \"lennä lempilintuseni ja istu kuninkaani olkapäälle\".\nSamassa heräsi Virski ja hän kuuli maantiellä valittavan säkkipillin\nsävelen, ryysyiset mustalaiset kulkivat selkä kyyryssä hänen ohitsensa.\n\"Sanokaa, levottomat lenkarit, missä on Sulami, minun musta, hehkuva\nruusuni, hänellä on minun sieluni!\" Ja mustalaiset osoittivat mykkinä\ntaaksensa. Virski kulki tietä jonkun matkan. Tiepaalun alla, jonka\nyläpäässä oli kultahohteinen pyhänkuva, makasi Sulami polvillaan.\n\"Sulami suloinen, käänny ja katso minuhun, minun sydämmeni etsii\nsäveltä sinussa, joka sointuisi minuun.\" -- \"Kuninkaiseni, kultaiseni,\nsinä puhut suloisia sanoja\", sanoi Sulami ilkkuvalla äänellä, \"en voi\nantaa sinulle kuin kauniin, kiehtovan ruumiini!\" \"Sielusi on veresi\nhurmaavassa hehkussa, tule Sulami, tukahduta rauhaton tuli, joka\naatoksieni pohjia polttelee!\" \"Minä olin sinun huvituksiesi ilotuli,\nmoni impi ilohuuli on sinulle tulensa sammuksiin suitsuttanut.\" \"Miksi\nkäännät pois ihanat kasvosi, sinua rakastin ylitse muiden, sinussa\nsieluni palaa. Tule Sulami!\"\n\nSulami käänsi kasvonsa, mustat pilkut olivat rumentaneet hänen\nkatsantonsa kalman kauheaksi. \"Katso kuninkaiseni, kuinka minä olen\nihana! Minun sydämmestäni lehahtaa musta tuoksu sinua vastaan, tule ja\nsyleile minua, niin tiedän, että rakastit minua, hahhaa!\" -- Virski\nväistyi ja katseli häntä kammolla: \"mene pois, älä koske minuun, musta\nkuolema on jo sinut valiokseen vannonut.\" \"Hahhaa, sinä olet pelkuri,\nsinä et ole minua koskaan rakastanut, sydämmeni sinä surmasit, mustan\nveljen kun tuhosit, anna minulle nyt suuta!\" sanoi Sulami. \"Minä tahdon\nelää!\" huusi Virski ja pakeni hänen luotansa. Tuskallisesti nauraen\nvaipui Sulami paalun juurelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVirski vihasilmä tuli siihen paikkaan, missä hänen linnansa oli ollut.\nKorkea kuusikko kasvoi sillä kohdalla, sillä Virski oli jo sadan ja\nyhden vuoden vanha. Eikä häntä kukaan tuntenut. Hän kaivoi sammalta,\nlöysi ruostuneen keihään kärjen, jossa oli veripilkku, silloin ajatteli\nhän nuorinta veljeä, koreata kuopusta ja kulki meren rannalle. Ranta\noli täynnä pyhiinvaeltajia, jotka olivat tulleet kaukaa Vienan\nluostarista. Heiltä sai hän tietää, että hänen veljensä ruumis lepäsi\nvalkoisessa arkussa valkoisen luostarin tarhassa meren tuulilta\nturvassa. Ja hän nousi pyhiinvaeltajalaivaan, joka kulki sen valkoisen\nluostarin rantaan. Mutta matkalla nousi sumu eikä peräsinmies nähnyt\nluostarin kultaista ristiä, ja laiva ajelehti kuin tuuliajolla. Silloin\nnousi meren sumusta esiin kummallinen sumulaiva, sen purjeet olivat\nmustat, ja sen kannella seisoi viisi punapukuista pajaria. Heidän\nsilmänsä olivat sumuiset, ja he osoittivat sormillaan Virskiä. Hän\nnousi, kohotti kätensä ja puristi heille nyrkkiä ja kirosi: \"Veljet,\nkirotut veljet, koska te jätätte minun rauhaan!\" Samassa sekaantui\naavelaiva sumuun, pyhiinvaeltajat nureksivat ja jättivät hänet aution\nsaaren rantaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVirski vihasilmä rakensi itsellensä luolan ja hän asui siinä saaressa.\nHän kaivoi juuria, söi marjoja, pyydysti kaloja ja etsi helmiä, ja\nusein näkivät kalastajat rannalta soihdun valon. Luostarin kellot\nkaikuivat joka ilta yli valkoisten vesien, joka ilta kirosi hän niitä\nkelloja. Mutta kun tuli yö, voihki hän vuoteellaan, tuliset tuskan\nhirmut raivoilivat hänessä, hän nousi sammaleiselta vuoteeltaan ja\nsouti tuulen kantamalla kuutolla merenruovolla sauvoen luostarin\nrantaan. Hän kolkutti luostarin porttiin: \"Veljeni, veljeni, avaa\nporttisi, minun sieluni etsii sinua, ja minä tahdon löytää sen\nsinussa!\" Ja hän oli näkevinänsä miehen, joka nousi luostarinmuurille,\nja suloisen odotuksen huume täytti hänet. Veli katsoi häntä ja sanoi\nontolla, oudolla äänellä: \"miksi minut herätit, kuka olet?\" -- \"Olen\nonneton veljesi, minä etsin sinua, tule ja avaja minulle porttisi,\nminun elämäni on musta seinä, jossa ei porttia ole!\" Haamu muurilta\nkatosi päätään ravistaen. Ja Virski vihasilmä kääntyi takaisin ja\nhuokasi. Mutta yksin saaressa sadatteli hän, hän nosti kätensä\nkorkeuksiin ja lankesi taas kirouksiin. Ja luostarin kellot herättivät\nhänet ja soittivat hänet taas uneen. Niin eli hän neljä kesää, joka\nviides yö souti hän luostarin portille, joka ei avautunut. Silloin\nhuomasi hän veden yli kumartuessaan, että neljä pilkkua hänen\nsilmässänsä oli kadonnut, ja hänen sydämmensä kävi iloiseksi.\n\nViidennen talven viimeisenä yönä kulki hän yksin meren jäällä\nlumimyrskyssä. Hän oli sairas, ja hänen askeleensa horjuivat ja\neksyivät. Tien varrella näki hän kuolleita pyhiinvaeltajia. Tuuli repi\nhänen viittaansa, ja hänen tukkansa, joka hänen hartioillensa hajosi,\noli valkoinen kuin ympärillä tanssivat lumiherneet. Ja tuntui kuin\ntuska olisi uupunut ja kohmettunut hänessä ja hänen tuntonsa jäätynyt.\nLumimyrskyssä oli hän näkevinänsä viisi ratsastajaa viiden valkoisen\nratsun selässä, valkeissa vaatteissa, rinnalla punaisista helmistä\npujoteltu risti. Ei hän heitä enään oudoksunut, hänen sydämmensä suli\nihanaan, suloiseen tunnelmaan, joka pani koko hänen olemuksensa\nikuisuuden ilosta väräjämään. Ja hän tunsi ikäänkuin valkoisen kylmän\nkäden kuumalla otsallaan, tuulen viileän käden ja hän kuuli luostarin\nkellojen soivan. Oi, kuinka ihanasti ne soittivat, oi, kuinka ihanasti\nne sulautuivat hänen sydämmensä sykkiviin, surullisiin säveliin! Hänen\nveritahrainen elämänsä, musta maailmansa sai uuden muodon, rauhalliset\nkasvot, ja hänen silmissään paloi hänen sielunsa, jota hän oli etsinyt.\n\"Miksi minä etsin sieluani muilta enkä huomannut, että se soi minussa,\nnyt minä sen tunnen. Näkymätön, aavistettu, salaisesti tunnettu, suuri\navaruuksien, kaikkien luotujen ja luomattomien maailmojen mahtava\nhenki, lyö minua, tapa minut, minä tahdon nähdä sinun!\" Hän kulki\nkellojen ääntä kohden, ne opastivat häntä kuin tenhoava tuoksu\nmetsässä, joka johti hänet unelmien umpilammelle. Valkoinen luostarin\nmuuri hohti hänen edessään, hän kolkutti hiljaa mustaan porttiin. Se\navautui hänen eteensä, ja hän näki kuusi tähtikirkasta, lempeätä\nkatsetta. Hän vaipui portin eteen, ja hän kuuli kulkusten soiton meren\njään helisevällä hangella. Kuolema, sovittaja, sulattaja, viluinen\nViikatemies tuli kaikuvilla kulkusilla, valkoisella hevosella\nvalkoisessa reessä. Ja Viikatemies nosti hänen rekeensä ja ajoi kohti\nManalan mustaa rantaa. -- -- -- Aamulla palvelevat veljet löysivät\nkuolleen Virskin luostarin portin juurella. He hautasivat hänet hänen\nluolasaareensa ja sanoivat sitä pyhäksi saareksi. Luostarin pyhäkössä\nlasisessa laatikossa säilyi vielä kauvan merenruoko, jolla Virski\nvihasilmä souti kuutollaan luostarin portille.\n\n\n\n"]