[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffh9YhuYtbVTygjMqmX-fFVB16mJ4pBD_PPwcrcehfVk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2357,"Saarelaiskuvia I","Elenius, Emil",1877,1949,"2357-elenius-emil-saarelaiskuvia-i","2357__Elenius_Emil__Saarelaiskuvia_I",null,"romaani",[],[],"fi",1921,36954,232369,false,63375,[22,23],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[25],"Novels","\"Saarelaiskuvia I\" by Emil Elenius is a collection of literary works that appears to be written in the early 20th century. The text sets the scene in a Finnish archipelago, vividly depicting the life and struggles of its characters against a backdrop of nature and social dynamics. The narratives seem to intertwine themes of agriculture, animal interactions, and human relationships, particularly through the character of Aapeli, who is portrayed as a fisherman and farmer.  The opening of the work introduces a picturesque fishing village with its traditional lifestyle, focusing on Aapeli and his wife as they tend to their potato field. The narrative quickly takes a turn when the local crows, led by a wise old crow, plot to raid Aapeli’s crop during the night, reflecting the delicate balance of coexistence between humans and nature. This setup not only paints a detailed landscape but also hints at a budding conflict that is likely to explore deeper themes of survival and the consequences of human actions. The tensions between Aapeli and the crows symbolize both the communal aspect of animal life and the individual struggles faced by those living close to nature. (This is an automatically generated summary.)",[],198,"Novellikokoelma sisältää kertomuksia saariston ja rannikon asukkaiden elämästä. Tarinoissa seurataan kalastajia, laivureita ja heidän perheitään, joiden arkea meri ja luonnonvoimat muokkaavat. Kokoelma kuvaa saarelaisten työtä, vaaroja ja merenläheistä elämäntapaa 1900-luvun alkupuolella.","Emil Eleniuksen 'Saaristolaiskuvia I' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2357. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SAARELAISKUVIA I\n\nKirj.\n\nEmil Elenius\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n 1. Rienaaja ikkunan alla.\n 2. \"Älä ole vihainen, rakkaani.\"\n 3. Kypsä rokka.\n 4. Admiralin tuho.\n 5. Pelastus.\n 6. Pelto-Kallun osa.\n 7. Kaksi tullitarkastusta.\n 8. Laivarikko.\n 9. Ulkosaarelaisemäntä mantereen vaaroissa.\n10. Iltayön seikkailu.\n11. \"Uusi muistutus.\".\n12. Unilaiva.\n\n\n\n\nRIENAAJA IKKUNAN ALLA.\n\n\nI.\n\nKalastajakylän vanhin osa on satamasta nousevan etelään viettävän mäen\nrinteellä. Taustana on synkkä metsä ja sen takaa kohoavat korkeat\nvuoret, joiden korkeimmalla kukkulalla näkyy valkeaksi kalkittu\nloistotorni ja loistonhoitajien asunnot, muistuttaen ryhmä kaukaa\nkatsoen vanhaa ritarilinnaa.\n\nMyöhemmin on kylä kasvanut sekä metsään päin että pitkin rantaa.\nViimemainitulla suunnalla ovat reunimmaiset talot jo rantahiekalla ja\nniistäkin viimeisenä hautuumaalle päin on Aapelin talo. Se on niin\nlähellä rantaa, että meri korkeimmillaan tapaa miltei sen seinään asti.\n\nPiha on maan puolella rakennusta ja sinne on puhtaimpaan karkeaan\nrantahiekkaan saatu suurella vaivalla syntymään perunamaa, joka ei ole\nsen isompi kuin suuren tuvan permanto.\n\nTähän perunamaahan kylvi Aapeli sinä keväänä, josta on kysymys, hyvin\nvalikoituja ja idätettyjä perunoita.\n\nAapeli vaimonsa kanssa toimitti tuon juhlallisen kylvön eräänä iltana\ntoukokuun puolivälissä.\n\nAapeli oli laivuri, joka omalla aluksellaan kuljetti perunoita Virosta\nSuomeen. Nyt hän purjehti tyhjänä Suomesta Viroon ja poikkesi tällä\nmatkalla kotiinsa ja toimitti siellä maanviljelijän töitä.\n\n\nII.\n\nOli kova itämyrsky. Joukko variksia, noita puolittain merilinnuiksi\nmuuttuneita saarelaisvariksia, tepasteli vastarannalla Aapelin talon\nkohdalla. Laineet hyökkäsivät kohinalla loivaa hiekkarantaa pari\nkolme syltä maalle päin ja luisuivat heti jälleen takaisin. Varikset\ntepastelivat aivan veden rajassa tavoitellen nokkaansa pieniä\nsimpukoita tai paaroja. Kun laine tuli maalle päin, juoksivat ne\npakoon tai hyppäsivät ilmaan. Toisinaan sattui, että varis oli juuri\nnokkaisemassa saalistaan suuhunsa, kun uusi laine tuli ja varis oli\njoutua kuohuihin, mutta ennätti sentään levittää siipensä ja ponnahtaa\nylös vedestä, joka vielä ihan viimeisellä hetkellä yritti heittää\nsen nurin niskoin. Osa variksia leijaili kajaiden kanssa kauempana\nlaineiden yläpuolella. Varisten meriasiohin tottumattomat silmät eivät\neroittaneet kalaa, joka ui vaikka ihan lähellä veden pintaa. Mutta\nne olivat sen sijaan viisaita ja leijailivat kukin jahtihaukakseen\nvalikoimansa kajaan pyrstön takana ja kun kajas löysi kalan ja\nlaskeutui alas kaapatakseen sen suuhunsa, ennätti varis ennen kajasta\nja sieppasi saaliin omaan suuhunsa. Kävi kova laine. Kajas laskeutui\nlähelle veden pintaa, räpytteli siinä siipiään ja koetti lyhyttä\nkaulaansa ja vielä lyhyempää nokkaansa kurkoitella alaspäin saadakseen\nlöytämänsä kalan tyhjään vatsaansa. Laineiden vuoksi oli tuo homma ylen\nhankalaa. Jokaisen uuden kaatuvan laineen kohdalla oli kohottauduttava\nhiukan ylemmäksi ja seuraavalla väliajalla taas koetettava saada\nkala kiinni. Sillä välin otti varis ankaran vauhdin ja loivassa\nsyöksylennossa kiiti kajaan alitse alas, hipaisten vettä vatsallaan ja\nsurvaisten suuren ja pitkän ja auki levitetyn nokkansa juuri oikealla\nsilmänräpäyksellä kalaan, joka jäi poikittain variksen leukojen väliin.\nSilloin varis jo lensi korkealla ja suuntasi lähimpään puuhun, jonka\nlatvassa alkoi syödä kunnialla ansaitsemaansa saalistaan. Kajas,\nkuultuaan variksen siipien ruman viuhinan takanaan, oli pelästynyt\nsitä pahemmin kuin lainetta ja äkkiä kohottautunut pakoon, ylemmä,\njuuri variksen lentäessä sen alta ja siepatessa sen löytämän kalan.\nPäästäen surkean valitushuudon \"kaija kaija kaija\" se leijaili ylhäällä\ntähystellen, mistä löytäisi uuden kalan. Pilkallisesti nauroivat\nlokit, jotka olivat paljon taitavampia merimiehiä ja ottivat kalan\naallokosta miltei yhtä hyvin kuin tyynestäkin ja harvoin antautuivat\nkavaloiden, harmaatakkisten maamiesten, varisten narrattaviksi. \"Kii\nlok lok lok lok, kii lok lok lok lok...\" huusivat ne kajaalle, joka\nsiitä vielä enemmän harmistui. Tehtyään pyörähdyksen ilmassa havaitsi\nse, että varis oli jälleen saapunut. Kajas tiesi nyt, että on turhaa\netsiä kaloja niin kauan, kuin varis on saapuvilla. Se laskeutuikin\nrauhallisesti alas ja jäi veteen istumaan ja lepäämään, antaen\nlaineiden kiikutella ja heitellä itseään. Liikutellen räpylöitään esti\nse itseään ajelehtimasta tuulen mukana. Huomattuaan hetken perästä,\nettä varis oli lentänyt toisille markkinoille, levitti se siipensä ja\nkohottautui erään heittävän laineen harjalta lentoon ja alkoi taas\netsiä kaloja.\n\n\nIII.\n\nKaikkien saaren varisten johtajana ja kuninkaana oli eräs yli\nkolmesataa vuotta vanha varis. Se huomasi Aapelin ja hänen emäntänsä\nhommat ja piti paikalla rannalla käräjät, jossa yksimieliseksi\npäätökseksi tuli, että seuraavana yönä, kun ihminen nukkuu, mennään\nherkuttelemaan Aapelin perunoilla. Varikset ovat seuralintuja ja\nmielellään ilmaisevat toisilleen, jos missä oli löytynyt syötävää\nsuuremmallekin joukolle. Tämänlainen ilmoitusvelvollisuus lankesi\nluonnostaan jo jokaiselle tavallisellekin varikselle, mutta\nkuningasvarikselle se kuului suorastaan virkatehtäviin.\n\nAapeli ja hänen emäntänsä kävivät sisään taloon. Siellä ryhtyi Aapeli\nsangen kavaloihin toimiin varisten pään menoksi. Hän raoitti ikkunaa,\nasetti sen eteen tuolin, jonka selän ja ikkunan kynnyksen varaan hän\nasetti tuliluikkunsa, suu tuuman verran ulos ikkunasta. Tuliluikku oli\nvalmiiksi ladattu ja tähdätty perunamaata kohti. Itselleen otti Aapeli\njakkaran ja istui aseensa taakse odottamaan.\n\nEi kauan kulunut, kun yksi ja toinen varis laskeutui läheisistä puista\nalas, ensin alemmille oksille, sitten sikopahnan katolle, siitä pihan\naidalle ja siitä perunamaalle.\n\nUhreikseen valikoi Aapeli kaksi varista, jotka seisoivat siinä aivan\nlähetysten kaivamassa samaa perunaa.\n\nKuului kamala paukaus, joka keskellä kevätyön hiljaisuutta jyristen\nkaikui kalliosta kallioon ja pilvestä pilveen. Kahdeksan varista nousi\nperunamaalta siivilleen rääkkyen. Kaksi jäi kimmurtelemaan äänettömänä\nmullalle. Vielä kohosi yksi siipi ja vaipui ja sitten makasivat\nmolemmat vainajat hiljaa.\n\nRääkkyminen kuului kauaksi ja siihen heräsivät kaikki varikset niillä\ntienoin ja lensivät pikavauhtia tapahtumapaikalle. Siinä niitä\nleijaili pilvimäinen parvi Aapelin ja hänen emäntänsä perunamaan yllä\nvaakkuen ja rääkkyen jokainen voimiensa takaa. Toiset kiitivät tumman\nsiintävässä korkeudessa, toiset leijailivat alempana ja vähän väliä\naina joku otti kovan vauhdin ja lensi suuressa kaaressa alaspäin,\nvain sylen verran yli kuolleiden nähdäkseen, että ne todellakin ovat\nvainajia. Yleinen vaakkuminen oli jo ennättänyt hiukan laimeta, mutta\nkun tuollainen läheltä vainajia lentäjä, nähtyään vain muutaman\nsiivenmitan päästä koko surkeuden kaikessa alastomuudessaan, tuon\nruhjotun, verisen rinnan ja nurin niskoin kääntyneen pään sammunein\nsilmin ja toisen murskautuneine takaraivoineen ja taittuneine\nsilpineen, ja päästi tämän kaiken omin silmin nähtyään sydäntä\nsärkevän, hillittömän valitusvaakunnan, yltyi siitä koko parven\nvaakkuminen entistä hurjemmaksi ja valittavammaksi.\n\nKylän seitsemisenkymmentä puolivilliä eskimolaismallista hyljekoiraa\noli ennättänyt jo hiipiä aittojen alle makuulle. Nekin heräsivät\npaukaukseen ja sitä seuranneeseen varisten rääkkymiseen ja juoksivat\nnelistäen Aapelin taloa kohti hurjasti haukkuen. Rannassa jo pari\nkoiraa tappelikin. Se oli huutoa se! -- Koirien oli mahdoton ymmärtää\nmistä tämä kaikki johtui. Ei näkynyt ihmisiä, jotka tavallisesti melun\nja häiriön aiheuttavat. Mutta kun kuului pamaus ja kun varikset noin\nhuutavat ja kun toiset haukkuvat, käsitti jokainen, etäisimmästäkin\ntalosta tullut koira liittyä joukkoon ja haukkua minkä jaksaa.\nJonkunlainen turvallisuuden tunne heräsi koirissa, kun ne näkivät\nkeskellä tätä kamalaa ja salaperäistä melua ihmisen ase kädessä. Aapeli\nnimittäin tuli ulos tuvastaan, tuliluikkunsa yhä kädessään ja uudesti\nladattuna. Hän käveli perunamaalleen katsoakseen, mihin variksia oli\nsattunut. Sitten loi hän silmänsä ylös ilmassa leijailevaan parveen\nja päätti pudottaa sieltä alas vielä yhden. Hän asetti tuliluikun\nposkelleen ja tähtäsi.\n\nPunertava toukokuu ilmaantui ohi kiitäneen pilvenlongan takaa näkyviin.\nHeti oli koirilla selvillä, että siinähän se pahan alku onkin ja\nnyt ihminenkin sitä pelkää ja koettaa ampua. Koirien koko olennon\ntäytti kamala, pelosta, kaipuusta ja epävarmuudesta sekoitettu tunne.\nTäyskuuta oli haikea katsella muulloinkin aina, mutta nyt se oli\nlisäksi kamalaa. Ne ojensivat kaikki kuononsa kohti kuuta ja aloittivat\nhaikean valitusulvonnan, johon purkivat oman \"maailmantuskansa\".\n\nSe oli huutoa! Sekä varikset että koirat olivat ihan sekaisin päästään\nja ulvoivat ja rääkkyivät kilpaa. Jo olivat heränneet lokit ja\nkajaatkin. Ne leijailivat puolipimeän meren yläpuolella huutaen toiset\n\"kii lok lok lok lok kii lok lok lok lok!\" toiset \"kaija kaija kaija\",\nymmärtämättä mitä varten. Pohjasäveleinä tässä hurjassa orkesterissa\nkuuluivat laineiden säännölliset ja yksitoikkoiset sahahdukset\nrantahiekkaan ja mäjähdykset aallonmurtajaan ja kohina yli meren.\n\nUseimmat varikset olivat kuitenkin jo syöneet ihan kylläisikseen asti\nsimpukoita ja kaloja ja kun jo oli saapunut iltahämärä ja toukokuu\nkumotti täytenä etelän taivaalla, nousivat ne siivilleen ja lensivät\nomille yöpuilleen.\n\nKymmenkunta varista oli epäonnistunut merisaalistuksessa. Ne olivat\nnuoria ja vielä tottumattomia meritöihin. Nämä kymmenen asettuivat\nläheisiin puihin torkkumaan ja odottamaan, milloin kaikki liike lakkaa\nihmisen talossa.\n\n\nIV.\n\nJuuri sillä hetkellä, kun variksilla oli rantakäräjät, olivat Aapeli\nja hänen emäntänsä lopettaneet perunain kylvön ja seisoivat peltonsa\nääressä, emännällä kädessään tyhjä perunakori ja Aapeli nojaten\nlapioonsa, ja katselivat peltoansa ja tekivät laskelmia, milloin siitä\nsaisivat ensimäisen keiton -- kalasopan, jossa on uusia, vasta maasta\notettuja perunoita. Kesken kaiken sanoi Aapelin emäntä:\n\n\"Mitähän varikset noin tuolla rannassa rääkkyvät?\"\n\n\"Mitä nämä nyt rääkkyvät! Samaa mitä aina.\"\n\n\"Minä pahasti pelkään, että niillä ei liene hyvä mielessä. Kuka tietää,\nvaikka pitäisivät neuvoa tästä meidän perunamaasta. Ehkä on parasta,\nettä laitat tähän heti variksenpeljättimen.\"\n\n\"Eihän nuo nyt pihaan uskaltane tulla! Ja saahan noita pitää silmällä.\"\n\n\nV.\n\nTämä melu jatkui aina aamupuoleen yötä. Kello kolmeen mennessä lakkasi\ntuulikin ja asettui meri, joka nyt vyöryi mahtavissa, nousevassa\nauringossa välkkyvissä ummikkaissa, jotka alenivat alenemistaan\nja verkkomiesten kotiin tullessa olivat jo harvat ja loivat. Meri\nalkoi näyttää peilikirkkaalta ja olisi katselija jo sitä sellaisena\npitänytkin, ellei rantoihin särkyvän ja kohisevan ummikkaan pauhu olisi\nmuistuttanut, että se oli liikkeellä yhä.\n\nKaloja ravisteltiin verkoista pitkin rantaa ja alettiin heti niitä\nruokkia. Pikkupojat soutelivat sieltä ja täältä valkamista puolen\nkilometriä ulos merelle hinaten jollansa perässä pitkää laatikkoa,\nmoltia, joka oli täynnä kalan sisälmyksiä, suljuja. Siellä käännettiin\nmoiti nurin ja suljut ja kalanrasva hajaantuivat meren pintaan.\nVarikset, kajaat ja lokit luulivat, että ihminen vain heitä varten käy\nverkoilla ja heidän aamiaisekseen toimittaa mereen noita rasvaisia ja\nruodottomia suljuja. \"Kuinka kaunista! Onpa hänestäkin edes jotain\nhyötyä\", tuumivat ne, poimien merestä itselleen ruokaa. Lokit ja kajaat\nsöivät lentäessään, mutta varisten oli lennettävä joka suullistaan\nsyömään maalle.\n\n\nVI.\n\nAapeli oli pitänyt vahtia noin kello yhteen. Huolimatta melusta, joka\nympäröi hänen taloaan, hän nukkui.\n\nKoirat olivat rauhoittuneet ensin ja hiipineet kukin aittansa alle.\nVähitellen oli hajonnut myös varisparvi ja lokit ja kajaat asettuneet\njälleen istumaan kivilleen.\n\nAamun koitossa, mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa oli pari\nnuorta, uhkarohkeaa, seikkailunhaluista ja ennen kaikkea nälkäistä\nvarisnuorukaista lähestynyt mitä suurimmalla varovaisuudella Aapelin\nperunamaata. Ennenkuin ne ryhtyivät siitä syötävää etsimään, kävivät ne\ntarkoin tutkimassa koko talon ulkoapäin. Moneksi silmänräpäykseksi ne\nviivähtivät ihmisasunnon portaille ja kuuntelivat visusti, liikutaanko\nsiellä. Ei -- ei kuulunut mitään. Toinen varis tiesi koiran makuupaikan\nja opasti toverinsa sinnekin tarkastukselle. Siellä se nukkui, tuo\nvalkoinen, mustatäpläinen, ruma, nelijalkainen ja karvainen elukka niin\nsikeässä unessa, ettei mitään olisi tiennyt, vaikka olisi silmät siltä\nnokkaissut pois päästä. Huulet sillä unessa liikkuivat ja irvistivät ja\nhaukkui se suu kiinni ja liikutteli käpäliään. Uneksi raukka!\n\nVarikset harppoivat pois aitan alta, nousivat siivilleen ja lensivät\nääneti Aapelin perunamaalle ja alkoivat varpain ja nokin kaivaa\nperunoita ja syödä niitä.\n\nNe söivät aivan tarpeekseen ja lensivät pois.\n\nTaikka, totta puhuen, ne eivät sanottavasti ensinkään syöneet, sillä\nne olivat jotenkin yltäkylläisiä suljuista, kuten toisetkin varikset.\nNe vain penkoivat esille perunan toisensa jälkeen ja talttasivat\nne terävällä nokallaan rikki. Erikoisella huolella repivät ne irti\nvalkoiset idut, jotka lisäksi olivat pahan makunsa vuoksi kokonaan\nkelvottomiakin syötäviksi. Varisnuorukaisten homma oli siis pelkkää\nilkivaltaisuutta ja siis sitäkin rikollisempaa. Ei edes se seikka,\nettä tämä vallattomuus tapahtui kostoksi rakkaitten toverivainajien\npuolesta, ole omiaan levittämään sovituksen hohdetta heidän tekoonsa\nja tuomaan minkäänlaisia lieventäviä asianhaaroja heidän menettelyään\narvosteltaessa ja tuomittaessa.\n\n\nVII.\n\nSe oli Aapelinkin käsitys, kun hän aamulla varhain tuli katsomaan\nperunamaataan ja löysi sen varisten raiskaamana.\n\nHän oli siihen asti ollut verrattain ystävällisessä suhteessa\nvariksiin ja ylimalkaan hän arvosteli ankarasti niitä, jotka --\nhänen mielestään kevytmielisesti -- ampuivat variksia. Hänen nyt\nseisoessaan perunamaallaan ja katsellessaan varisten konnantyötä riehui\nhänen sielussaan myrsky, joka ajan rahdussa kokonaan muutti hänen\nsuhtautumisensa variksiin. Hän julisti säälimättömän sodan variksia\nvastaan. Sinä päivänä hän ampuikin niitä viisi kappaletta. Varikset\nkävivät entistä varovaisemmiksi. Ne välttivät koko sitä puolta kylää,\nrantaa ja lähimetsiäkin. Jos niiden oli lennettävä yli sen paikan,\nmissä Aapelin talo oli, ja näkivät Aapelin liikkeellä, ottivat ne heti\ntoisen suunnan ja ääneti lensivät pakoon. Läheisen metsän puissa istui\naina piiloutuneena joku varis vahdissa. Heti kun Aapeli ilmaantui\nnäkyviin, nousi se siiville ja vaakkui varoitushuutonsa toisille.\nNiin välttivät varikset enemmät uhrit puoleltaan. -- Aapelin emännän\nliikkuminen ja näyttäytyminen ei sen sijaan herättänyt variksissa\nmitään huomiota. Vieläpä rohkeimmat, entisen totutun tavan mukaan,\nlähestyivät puulta puulle ja oksalta oksalle Aapelin sikopahnaa,\npäästäkseen osallisiksi niistä herkuista, sopan ja puuron tähteistä\nynnä muista, joita Aapelin emäntä toi sialleen.\n\n\nVIII\n\nAapelin piti jo samana aamuna lähteä jatkamaan matkaansa Viroa\nkohti. Että edes jommoinenkin kuri säilyisi, teki hän ennen lähtöään\nlinnunpeljättimen ja asetti sen pystyyn keskelle perunamaata.\n\n\"Puutteellinen on variksen käsitys ihmisestä: keppi pystyyn, lyhempi\nkeppi ristiin sen yläpäähän, miehen takki ristikon päälle ja lakki\npäähän, ja peljättävä ihminen on valmis\", tuumi Aapeli emännälleen,\nmatkan päästä katsellen ja ihaillen tekemäänsä ihmisen kuvaa.\n\nMikään peljättävä se kuitenkaan ei ollut. Pystykeppi oli liian lyhyt,\ntakin helmat riippuivat liian lähellä maata, varikset pitivät sitä\nnaisena ja välittivät vähät siitä. Kun ne huomasivat Aapelin poistuneen\npaikkakunnalta, lähestyivät ne suurissa parvissa taloa ja alkoivat\ntepastella kaikkialla pihalla, mutta etupäässä tietysti perunamaalla.\nAapelin emäntä miltei itki harmista, kun hän ei saanut millään keinolla\nvariksia pysymään loitommalla. Kun hän viskasi niitä kivellä, hyppäsi\nkevyesti ilmaan se, jota kohti kivi lensi (mikäli se yleensä kohti\nlensi!) ja laskeutui jälleen paikalleen. -- Jo hän mietti tuliluikkuun\nturvautumistakin, tehdäkseen itsensä peljätyksi, mutta kun hän pelkäsi\nsitä nurkkaakin, jossa se riippui, näytti sen käyttäminen aivan\nmahdottomalta.\n\nPuoleen päivään mennessä täyttyi perunamaan pinta yhä enemmän\nirtonaisista iduista. Emäntä kävi yhä levottomammaksi. Hän ajatteli jo\nturvautua jonkun naapurin apuun, mutta hävetti niinkin tehdä. Lopulta\nhän päätti, vaikka oman henkensä uhalla, käyttää ampuma-asetta. Hän\notti tuliluikun alas. Vahingonlaukausta peljäten häntä peloitti vääntää\nhanaa ylös. Se oli kuitenkin tehtävä. Sitten meni hän ulos, asettui\nampuma-asentoon lähelle perunamaata. Varikset ällistyivät!\n\n\"Aikooko tuo nainen ampua!\" vaakkui kuningasvaris. Niin luultiin\ntodellakin tapahtuvan ja heti hajaantui parvi ja katosi lähimpään\nmetsään, jossa se piilottautui puihin. Aremmat lensivät aina vuorten\ntaakse.\n\nAmpumisesta ei sillä kertaa kuitenkaan tullut mitään. Juuri kun emännän\npiti liipaista, johtui hänelle äkkiä mieleen, että hänen miehensä oli\nkäyttänyt sinä aamuna tavallista suurempia ruutimääriä ja pamahdukset\nolivat olleet maata järistäviä ja vaikka emäntä oli jo varmuuden vuoksi\ntukkinut korvansa pumpuleilla, ei hän uskaltanut ottaa kuunnellakseen\nsellaista hirvittävää ääntä niin likeltä. Sitäpaitsi muisti hän\nmiehensä sanoneen, että ylimääräisen ruudin vaikutuksesta ase on\nruvennut pahasti potkaisemaan.\n\nMitä suurimmalla varovaisuudella laski hän aseen maahan, perunamaan\nmullalle ja poistui itse näyttämöltä toivoen, että joku variksista\nsattuu varpaallaan tallaamaan liipaisimeen ja laukaisee aseen. Lähemmin\najatellen se keino kuitenkin tuntui epäilyttävältä: sattuisihan\nvaikka oma koira juuri sillä hetkellä kävelemään tuliluikun suun\nedessä ja saisi kaikki haulit ruumiiseensa ja menettäisi henkensä.\nMyös voisi siellä päin sattua liikkumaan naapurien lapsia, lehmiä tai\nmitä hyvänsä. \"Sattuman varaan ei voi jättää aseen laukeamista, se\non selvä, se\", päätteli emäntä aivan oikein ja ryhtyi suunnitelmiin,\njotka tekisivät mahdolliseksi ensiksi sen, että tuliluikku laukeaisi\naivan oikealla silmänräpäyksellä, toiseksi, että hänen ei tarvitsisi\nkuunnella paukahdusta läheltä, ja kolmanneksi, että tarpeellinen pelko\nja kunnioitus saadaan variksissa syntymään.\n\nHän otti pitkän rihman, kiinnitti sen toisen pään tuliluikun\nliipaisimeen, viritti rihman yli pihan ja viskasi loppupään ikkunasta\ntupaan. Itse meni hän sisään ikkunan luokse vahtiin, milloin\ntarpeellinen määrä variksia ilmaantuisi. Kului niin kokonainen tunti,\neikä ainoaakaan varista tullut. Viimein lensi kokonaan toiselta\nsuunnalta vieras varis, joka ei tiennyt mitään asioista. Se laskeutui\nperunamaalle, jossa näki valkeita ituja ja epäili muutakin olevan. Se\nnäki kyllä peljättimenkin, mutta kun se hänestäkin näytti naiselta,\nei hänkään siitä mitään välittänyt, vaan rupesi rauhassa penkomaan\nperunamaata. Hetken perästä lensivät siihen kaikki muutkin varikset.\n\nNo, nyt tai ei milloinkaan!\n\nEmäntä vei molemmat kädet korvilleen ja riuhtaisi rihmasta, riuhtaisi\nkerran, jopa toisen, sekä kohta kolmannenkin.\n\nIhmeellistä!\n\nMitään paukausta ei kuulunut.\n\nEmäntä meni hetken perästä tutkimaan asiaa. Heti hän ei uskaltanut,\npeläten, että tuliluikku muuten vain reistailee ja syttyy hitaasti.\nPaikalle tultuaan havaitsi hän kyllä ampumisen onnistuneen ja hyvin\nonnistuneenkin sitä myöten, että hana oli iskenyt, mutta ettei\nhanan alla ollut mitään sytytintä. -- Perästä kyllä selvisi, ettei\ntuliluikussa edes ollut ruutiakaan, eikä ylimalkaan mitään.\n\n\nIX.\n\nVarikset saivat mellastaa aivan mielin määrin ja puhtaan ne tekivätkin\nAapelin ja hänen emäntänsä perunamaasta. Kun Aapeli parin vuorokauden\nperästä illalla palasi Virosta, tapasi hän vaimonsa itkemässä ja\nvalittamassa:\n\n\"Kaikkea sitä on Luoja viisaudessaan luonut, kun nuo variksetkin,\njoista ei ole kuin pelkkää pahaa.\"\n\n\"No, mitä nyt?\"\n\n\"Mene ja katso, mikä siivo on perunamaalla, niin näet.\"\n\nJa \"siivo\" siellä olikin. Pari tuntia aikaisemmin oli seudun yli\nkulkenut ukonilma ja sen mukana rankkasade, joka oli pessyt idut\npuhtaiksi. Siinä ne paistoivat lumivalkeina ja puhtaina huiskin haiskin\nmustalla mullalla, Ainoatakaan siemenperunaa ei tuntunut olevan jälellä\nmaassa. -- Linnunpeljätinkin oli häväisty: Lakki oli päältä aivan\nkirjavanaan valkeita täpliä, joita myös oli siroiteltu sinne ja tänne\ntakinkin hartioille ja hihoille.\n\nLäävän ja tuvan ikkunoista käsin ampui Aapeli heti pari liian lähelle\nuskaltanutta varista. Emäntänsä sotaisista harrastuksista ei hän saanut\nkoskaan kuulla.\n\nSamana iltana pantiin maahan vielä uusi peruna. -- Aapeli kehui sen\nolevan parempaa lajiakin, kuin aikaisempi. Lisäksi ryhtyi Aapeli\ntoimenpiteisiin perunamaansa paremmaksi suojelemiseksi. Tutkittuaan\nja mietittyään asiaa, selvisi hänelle, mikä vika oli tähän astisella\npeljättimellä. Hän näki, ettei sitä peljätä, koska sitä nähtävästi\npidetään naisena. Aapeli laittoi siis aivan uuden peljättimen.\nSille tuli kaksi keppiä jaloiksi, joihin vedettiin Aapelin housut.\nSelkärankakeppi asetettiin näiden välisiin poikkipuihin kiinni ja\nkäsivarsipuu niin korkealle, että takin helmat jäivät tavalliselle\nkorkeudelle. Kaikki mitat otti Aapeli itsestään. Takki ja lakki\nravisteltiin ja harjattiin puhtaiksi ja asetettiin paikoilleen. Vielä\nveisti Aapeli laudasta tuliluikun kuvan, jonka nokesi mustaksi ja\nasetti pystyyn peljättimen vasenta hihaa vasten. Peljätin oli valmis,\nmutta aivan hyödytön, niinkuin selviää kohta.\n\nAapeli oli varma siitä, että kaikki oli hyvin, ja kävi emäntineen maata\njo aikaiseen, välittämättä ryhtyä vahtimaan, tai edes tunniksi pariksi\nseuraamaan, mitä varisten maailmassa on tekeillä ja onko hänen uusi\npeljättimensä tehokas.\n\nKello kolmen tienoissa aamulla heräsi Aapelin vaimo hirvittävään\nrääkynään, joka kuului rannalta, ikkunan alta. Hän herätti paikalla\nmiehensä ja sanoi hätäisesti:\n\n\"Mene pian katsomaan mikä ihme rannassa pitää tuollaista elämää! Eihän\nse voi enää olla oikeaa. Minua peloittaa... Siellä voi olla mikä\nhyvänsä... Etkö sinä kuule ja ymmärrä! Vaikka olisi Rienaaja ikkunan\nalla. Nouse ja mene katsomaan!\"\n\nAapelikaan ei ollut ensi silmänräpäyksessä selvillä, näkeekö hän\nhirvittävää unta, vai onko maailman loppu tulossa siinä paikassa --\nvai onko todellakin itse Rienaaja kaikkine pahoine enkeleineen tullut\nhäntä hakemaan toiseen maailmaan näin valmistumattomana ja äkkiä --\nehkä vielä elävältä! -- Kuultuaan vaimonsa hätäiset itkunsekaiset\nhuudahdukset ja päästyään ajatustensa isännäksi, selvisi hänelle,\nettei pahemmin voi käydä kuin hullusti ja että hulluinta on joutua\nSen kynsiin vuoteestaan, itse ennättämättä panna rikkaa ristiin\nomaksi pelastuksekseen ja ettei hän pelastuksekseen voi saada aikaan\nenemmän kuin kykenee, mutta kylläkin vähemmän, ponnahti hän, silmät\nkauhusta renkaina ja hiukset pystyssä, ylös vuoteeltaan ja oli viidellä\nharppauksella ikkunan pielessä varovaisesti tähyilemässä ulos.\n\nSiinä oli hänen ikkunansa alla rantahiekalla valtava kuoro taustanaan\nvasta merestä noussut aurinko ja miljoonin sinipunaisin, keltaisin,\nsmaragdin vihrein ja korallipunaisin laikoin välkkyvä tyven aamumeri.\nKuoron muodosti ainakin puolituhatta varista (Ettei luultaisi hänen\nliioittelevan, mainitsi Aapeli tapauksesta vuosia myöhemmin kertoessaan\nniiden lukumäärän olleen \"noin kolme-, neljäsataa\".), kaikki ikkunaan\npäin kääntyneinä, ruumis ojennettuna huutoasentoon, kaulat pitkinä,\nhöyhenet pörröllään, ja jokainen parkuen, minkä keuhkoista läksi.\nToisilleen ne vilkuttivat kesken rääkkymisensä merkitsevästi ja\nveitikkamaisesti silmiään päivän sankarin, Peruna-Aapelin (niin\nvoitaisiin ihmiskielellä merkitä sitä käsitettä, jolla varikset olivat\nviime aikoina tottuneet nimittämään Aapelia), ilmaantuessa ikkunaan\nottamaan vastaan tätä laulutervehdystä.\n\nPaikalla tajusi Aapeli, mistä on kysymys.\n\nHän sieppasi läheisestä nurkasta tuliluikkunsa, mutta kun sen\nammottava, kuolemaa uhkaava, pyöreä ja musta suu ilmaantui ikkunan\npieleen, ymmärsi kuorokin, mistä on kysymys ja kohottautui\nsilmänräpäyksessä siivilleen jatkaen rääkkymistään ja jääden Aapelin\ntalon kohdalle ilmaan leijailemaan. Aapeli laski haulipanoksen läpi\nparven. Pahin rääkkyjä räpytteli hetken siipiään, kallistui ja oli\npudota, mutta saavutti jälleen tasapainonsa. Hauli oli lentänyt sen\nsiiven alta. Siitä oli syntynyt ilman pyörre, joka sai hetkeksi\nlentäjän horjumaan. Se oli peljästynyt ja änkyttäen vaakkui se\nvielä pari kertaa, sitten vaikeni ja pakeni pikalentoa yli vuorien\nnäkymättömiin koko parven seuratessa. -- Se ei ollutkaan kukaan muu,\nkuin sillä saarella hallitseva varisten vanhin.\n\nLaskiessaan aseensa nurkkaan sanoi Aapeli emännälleen:\n\n\"Mikään muu se tosiaankaan ei voinut olla, kuin itse Rienaaja tuhannen\nvariksen muodossa.\"\n\n\"Mitä lienevät olleet tavallisia variksia.\"\n\n\"Tavallisia variksia!! Mene järveen! Etkö sinä tiedä, että Sillä on\ntapana ilmaantua, missä muodossa itse haluaa?\"\n\nAapeli oli tehnyt Virossa eräitä hämäräperäisiä kauppoja ja pelkäsi,\nettä joko häntä niistä nyt näin heti ruvetaan takaa ajamaan. Emäntä\ntaas, joka ei tiennyt mitään mistään muusta, kuin minkä korvillaan\njuuri oli kuullut ja silmillään nähnyt, väitti vastaan ja koetti\nitsekin uskoa, että ne olivat vain tavallisia variksia.\n\n\nX.\n\nTästä kysymyksestä riitelivät aviopuolisot koko aamun.\n\nKello kahdeksan tienoissa meni emäntä rantaan pataa pesemään. Suotta\naikojaan hän, tietäen miehensä seisoskelevan kädet housuntaskussa\nperunamaan luona, salaa tutkiskeli, onko jäänyt mitään merkkejä\nhiekkaan siitä Rienaajasta.\n\nEmäntä nimittäin ajatteli, että jos se oli oikea Rienaaja, ei siitä\npitäisi jäädä hiekkaan jälkiä.\n\nAivan oikein!\n\nEdellisenä päivänä suuren meren silittämä rantahiekka oli täpöisten\ntäynnä variksen jälkiä. Kävijät olivat siis olleet variksia.\n\nTämän ilosanoman vei hän miehelleen, jolle sanoi:\n\n\"Jos et usko, niin tule itse katsomaan! Ranta on ihan täynnä variksen\njälkiä. Sen siitä sait, kun rupesit sillä tavalla variksia härnäämään!\nKyllä ne nyt käyvät joka aamu...\"\n\nMentiin katsomaan. Aapeli, nähtyään varisten jäljet, tuumi:\n\n\"Variksia, se vieköön, ovat kuin ovatkin olleet -- ellei tämä ole pantu\nvain silmien lumeiksi.\"\n\nSydämessään teki Aapeli sillä hetkellä päätöksen, jota hän ei ilmaissut\nemännälleen, mutta josta hän iloitsi koko päivän. Päivällispöytään\nistuttaessa ei emäntä enää malttanut, vaan nähtyään miehensä taas\nomituisesti myhäilevän, loihe lausumaan:\n\n\"Niinhän sinä myhäilet ja hymyilet kuin vähämielinen, etkä haasta\nmitään...\"\n\nAapeli alkoi puhua kokonaan toisista asioista.\n\nIllalla myöhään hän pani päätöksensä toimeen.\n\nHän haki jollalla jahdistaan kaksi säkkiä perunoita ja kaatoi ne\nhiekalle ikkunan alle, siihen, missä varikset aamulla elämöivät.\nHän hajoitti perunat pitkin hiekkaa. \"Syökööt nyt siitä kerrankin\ntarpeekseen, mokomatkin nälkäkurjet\", sanoi Aapeli, saatuaan kaikki\njärjestykseen ja poistuessaan rannasta.\n\nHän päätti salaa vakoilla, mitenkä asiat kehittyvät. Etteivät varikset\n(jos ne variksia ylimalkaan ovatkaan!) näkisi häntä, asetti hän peilin\nikkunankynnykselle siten, että ikkunanpielen takaa voi katsella\npeilistä koko rantaa, tulematta itse nähdyksi.\n\nKauan ei Aapeli kuitenkaan jaksanut valvoa. Pitkät ajat istui hän\nsilmät kiinni tai suurella taistelulla jaksaen pitää vain toista\nsilmäänsä auki. Tämä Aapelin uneliaisuus kotona johtui hänen paljosta\nvalvomisestaan merellä. Hänellä oli purjehdusapulaisenaan ainoastaan\neräs alaikäinen poika, jota ei voinut jättää yksin vahtiin, ei päivällä\neikä yöllä.\n\nAapeli nukkui syvään uneen, josta heräsi vasta aamukahville.\n\n\nXI.\n\nAuringon punainen reuna alkoi kohota merestä, kun varikset taas, aivan\nääneti ja leijailevin siivin laskeutuivat vanhan, yli kolmesatavuotiaan\nvariksen johdolla alas hiekalle, Aapelin ikkunan alle.\n\nNe olivat tyrmistyä näystä, joka niiden silmiä siinä kohtasi: Paksu\nkerros itäviä perunoita!\n\nPitkään aikaan ei yksikään saanut sanaakaan suustaan. Lopulta Vanha\nVaris avasi ivasta ja ylenkatseesta irvistelevän nokkansa ja puhui:\n\n\"Halpamaista! Inhoittavaa! Niin ihmismäistä! Kuka muu kuin ihminen\nvoisikaan viattomaan pilaan vastata noin kömpelösti ja tuhmasti!\nKuinka in-hoit-ta-vaa! Sen kyllä tiesin, että kun tulee kysymykseen\nsuhtautuminen leikillisyyteen, ei ihmiseltä voi paljoa odottaa, mutta\nettä hän olisi näin nolo ja vastaisi pilaan näin kömpelösti, sitä en\nolisi uskonut!\"\n\nSyvästi loukkautuneina nousivat varikset siivilleen yhtä ääneti,\nkuin olivat tulleetkin, koskematta ainoaankaan noista inhoittavista\nperunoista ja lensivät aivan asumattomalle pienelle saarelle, joka\noli viidentoista kilometrin päässä lounatta kohti. Se oli muodostunut\npunertavista, valkeista ja harmaista, sileistä vierinkivistä. Sitä\nympäröi leveä rantahiekka, jolta muu osa saarta nousi porrasmaisin\npenkerein. Ylin osa saarta oli tasainen kivikenttä, jossa siellä täällä\nkasvoi heinää. Rannoilla oli simpukoita ja paaroja, minkä jaksoi\nsyödä. Lokit, kajaat ja tiirat pesivät siellä ja kun nyt oli niillä\nhautomisaika, sai herkutella niiden munilla. Myöhään syksyllä, kun\ntalvi teki tuloaan, täytyi niiden jälleen palata Ihmistensaarelle --\nnälkää pakoon. Tätä ikävää asianhaaraa ne eivät osanneet aavistaa eikä\nmuistaa nyt tullessaan tälle ihanalle luodolle, jossa ei ollut ihmisiä.\n\nPitkä lento vastatuuleen oli ollut rasittava -- mutta ei se toki niin\nrasittava olisi ollut, ellei mieltä olisi kuohuttanut tuo häpeällinen\ntapaus Ihmistensaarella. Pian istuivat kuitenkin kaikki varikset\nluodon päivänpuolisilla pengermillä, läähättäen, nokat rakosillaan.\nHengästyminen esti kaiken puheen pitkäksi aikaa. Katseltiin vain.\n\nTuolla taivaan rannalla siinsi kukkuloineen kuin ukkospilvi korkea\nja pitkä Ihmistensaari. Kevein kesälainein välkkyi meri siinä\nvälillä. Laivoja meni ja tuli. Suuri taivas kaareili selkeänä yli\nkaiken. Kivistä säteili lämpöä. Jossain luodon toisessa päässä humisi\ntuulenpuuska ja soi niin kumman ihanasti laineen loiskinan kanssa.\nSe puhaltelee ja viheltelee miljoonien pengermäkivien raoissa kuin\nkaukaisissa urkupilleissä. Pian se puhisee jo lähellä ja lentää\nlämpimänä löyhäyksenä ja humauksena yli varisparven ulos merelle,\njossa sen tie näkyy tummana leveänä viiruna. Pian kohtaa se laivan,\njolle antaa lisää kyytiä -- hetkeksi, sitten kulkee laiva taas entistä\nvauhtiaan. -- \"Puhalla nurin Ihmistensaari!\" sanoo manaten Vanha Varis\nitsekseen tuulenpuuskalle, joka on jo kaukana. Sitten se veti vielä\nkerran syvän huokauksen, hengitti sen jälkeen rauhallisesti ja alkoi\npuhua ääneen:\n\n\"En sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana palaja minä enää\nIhmistensaarelle! Tehköön sen teistä ketä huvittaa elää sen kanssa ja\nsen läheisyydessä, -- Tarkoitan ihmistä. -- Se on kyllä hyvä olemassa\nsekin. Onhan hän monella tavalla hyödyllinenkin: Hän vetää nuottaa\nVälimeressä niinkuin Suomenlahdessakin ja tuo meille merestä milloin\nsardineja, milloin haileja. Mutta yhtä tuhma hän on niin etelässä kuin\npohjoisessakin.\"\n\n\"Tuhma on ihminen perinpohjin\", vastasi kuorossa koko varisjoukko ja\nräpytteli vihasta siipiään.\n\n\"Haluatteko ehkä kuulla, miten kävi kerrankin nuoruudessani minulle\nTalvettomassa Maassa\", aloitti Vanha Varis kohottautuen vähän\nkorkeammalle penkereelle ja alkaen kertoa nuoruudenmuistojaan.\n\n\n\n\n\"ÄLÄ OLE VIHAINEN, RAKKAANI.\"\n\n\nMiehen nimi oli Matti -- mikäpä muukaan hän olisi voinut olla, mies,\njolla oli aina Matti kukkarossa, paitsi rantakaupunkien ilopaikkoihin\nmennessään. Silloin oli hänellä rahaa. Vaimon nimi oli Alma. Matti\nharjoitti merenkulkua ja Alma kalastusta. Matin ammatti tuotti kapakka-\nja kortsirahat, Alma hankki perheelle toimeentulon.\n\nMatilla oli omatekoinen jaala, jolla hän kuljetti yli meren perunoita,\nsilakoita, halkoja ja katukiviä. Jaalan nimi oli _Onnen Alku_. -- Matin\nonni olikin aina vain alussa, valmista siitä ei totta totisesti tullut\nkoskaan. Se ei milloinkaan päässyt alkua pitemmälle. Lieneekö jaalan\nnimen kuiskannut Matin korvaan joku ilkeämielinen haltija, sitä ei ole\nlupa sanoa.\n\nMatin ensimäisen jaalan nimi oli _Alku_. Se upposi katukivilastissa\nkeskelle merta, säilyäkseen siellä tulevaisten muinaistutkijain\npengottavaksi sitten, kun Suomenlahden pohja on kohonnut mantereeksi.\n\nAivan onneton ei Matti kuitenkaan lienee ollut, koska hänellä oli\nkadehtijoita, jotka nimittivät Mattia amiraaliksi.\n\nMatti oli jo saavuttanut parhaan miehuutensa -- tai oikeastaan\njo elänyt siitä noin kolme neljännestä, kun hän eräänä talvena\nodottamattaan, miltei yllättyen, joutui naimisiin erään nuoren, terveen\ntytön kanssa.\n\nAsia, ilman alkuvaiheita, kävi näin:\n\nMatin vanhemmat olivat kuolleet noin parikymmentä vuotta sitten. Isä\noli ollut luotsi, joka aina humalaisena palasi kotiin ja syys- ja\nkevätkylmillä vilustui ja hankki keuhkotaudin ja kuoli. Äidin kerrotaan\nkuolleen surusta viisi kuukautta myöhemmin. Matti oli ainoa perillinen\nja asusti sitten yksin perimässään talossa.\n\nMatilla, niinkuin muillakin ihmisillä, oli ystäviä, jotka tulivat\nhänen luokseen, milloin Matti palasi purjehdusretkiltään. Nuo ystävät\ntiesivät, että vaikka Matti palasikin kotiin kaima taskussaan, on\nhänellä ihana kaksilitrainen mukanaan. Tällä kaksilitraisella oli monta\nhyväilynimeä; useimmiten sitä kuitenkin, etenkin veneessä, nimitettiin\nkamiinaksi, kun sen huomattiin lämmittävän.\n\nNoin vuosi ennen Matin kuolemaa, ensimäisenä adventtina, olivat\nmainitut ystävät taas Matin luona. Kokous alkoi kello kymmenen\npäivällä. Matti oli jo keittänyt kahvin, jota juodessa laimennettiin\nkamiinasta vuodatetulla viinalla. \"Kahvi on myrkyllistä\", sanoi Matti\nkuulleensa isävainajaltaan.\n\nSitten mentiin kirkkoon kuuntelemaan \"Hosiannaa\". Lukkarin johdolla\nsitä lauloi pieni sekakuoro. Matti tovereineen asettui miesten\nparvelle. Sieltä paraiten näki, kun \"Hosiannaa\" laulettiin. Matti ei\nymmärtänyt laulua, mutta hänestä oli mukava katsella tyttöjä, jotka\nurkuparvella lauloivat.\n\n\"Näetkös tuota nättiä tyttöä, joka seisoo ihan reunimmaisena tuolla\nurkuparvella?\" kysyi yksi Matin tovereista, Kiispekon Mikko.\n\n\"Tuota Almaako f\"\n\n\"No sitä. Sinun olisi naitava tuo Alma.\"\n\n\"Tuliskohan tuo?\"\n\n\"No se nyt on ihme.\"\n\n\"Rupea puhemieheksi.\"\n\n\"Rupeanhan minä.\"\n\nIltapäivällä käytiin kosimassa. Jouluksi oli Matilla emäntä kotona. Se\nkävi nopeaan, mutta samaa koettua polkua, mitä muutkin avioliitot Matin\nympäristössä.\n\nAvioliitostakin tuli vain \"onnen alku\". Kokonaisen viikon elivät Alma\nja Matti onnellisina omassa kodissaan. Sitten loppui leipä. Eräänä\naamuna Alma pyysi miestään jauhon ostoon.\n\n\"Ei osteta vielä jauhoja\", sanoi Matti.\n\n\"No milloin sitten? Nyt ovat jauhot lopussa. Tähteenä on vain kaksi\nleipää. Sinä syöt paljon. Huomenillalla ei ole yhtään leipää. Tänään,\non pantava taikina. Mene ostamaan jauhoja.\"\n\n\"Ei ole rahaa.\"\n\n\"Herra Iesus! Ei ole rahaa! No missä sinun kesäansiosi ovat?\"\n\n\"Menivät kihloihin ja häihin. Oli niin huono kesä se viime kesä.\nPurjehdus tuotti vain pelkkää tappiota.\"\n\n\"Millä me sitten elämme?\"\n\n\"Odotahan nyt. Ehkä minä saan jotain työtä.\"\n\n\"Mitä työtä sinä täällä talvella saat? Jokainen tekee omat työnsä.\"\n\n\"Onhan sitä saanut joka talvi.\"\n\n\"Näin tyhjäkö sinä olet ollut joka talvi?\"\n\n\"Näin tyhjä tai tyhjempi. Miten milloinkin. Ilmojen mukaan.\"\n\n\"Voi minä kurja kuitenkin, minkälaisen miehen kanssa yhteen jouduin!\"\n\nAlma alkoi itkeä.\n\nMatti istui kiikkutuolissa ja tupakoi.\n\nKeskustelusta ei tullut enää mitään. Vielä yritti Alma Matilta\nkysyä: \"No sinä et siis mene ostamaan jauhoja?\", mutta kun ei saanut\nvastausta, läksi vanhempiensa kotiin, jossa äidilleen itkien valitti\nonnettomuuttaan ja köyhyyttään.\n\nKotoaan sai Alma pitkin koko sen talven jauhoja, silakoita ja perunoita.\n\nNiin kului talvi.\n\nTuli kevät. Alma varustautui kalastamaan. Hän pääsi verkkoineen\nosakkaaksi entisen kotitalonsa venekuntaan.\n\nMatti varustautui purjehtimaan. Raappasi \"Onnen Alkunsa\", tervasi sen\nkolitervalla alta ja puutervalla päältä. Purjepuut myös raapattiin ja\nvoideltiin hylkeenrasvalla. Kun satamassa oli vielä jää, vedettiin\nMatin, niinkuin muidenkin jaalat jäälle, odottamaan vapautumistaan.\nSe tulikin noin viikon perästä. Silloin nosti jaala toisensa perästä\npurjeensa ja kiiti keveänä ohi ajelehtivien jäätelien, kevätahavan\npuhaltaessa pingoittuneisiin purjeisiin, Viroa kohti.\n\nAlmalla ja Matilla oli erotessa ankara riita. Alma ei olisi tahtonut\nlaskea Mattia menemään, vaan jäämään kotiin kalastamaan, tai sitten\nottamaan, Alman mukaansa \"Onnen Alkuun\", ettei tarvitse palkata\nvierasta apua alukseen, joka ei tuota mitään. \"En minä ole ennenkään\nakkaväen turvissa seilannut, enkä seilaa nytkään\", oli Matti huutanut\nsilloin vihasta punaisena.\n\n\"Seilasithan tuota koko talven akkaväen turvissa\", oli Alma sanonut.\n\nEnempää ei tarvittu. Viittaus arkaan kohtaan sai Matin sielussa\nasustavat pahat pohjamudat kuohuksiin. Humalassa hän oli lempeä kuin\nlammas, mutta kun hän suuttui selvänä, ei häntä voinut mielipuolesta\neroittaa.\n\nAlma oli varustanut Matille evästä pussiin kolme leipää ja pytyn\nsilakoita. Sen sieppasi nyt Matti olaltaan, ollessaan jo kynnyksen\nluona, ulos menemäisillään, ja heitti Almaa kohti. Alma ennätti\nväistää. Pussi lensi hänen ohitseen ja sitten ikkunan läpi ulos. Lasit\nhelisivät ja Alma kirkaisi kauhusta. Huutaen: \"Kirotut olkoot leipäsi,\nen niitä tarvitse\", paiskasi Matti oven kiinni, että seinät tärähtivät\nja lähti hitaasti jaalalleen.\n\nAlma jäi kotiin itkemään.\n\nKului loppuun kevätkalastusaika.\n\nVenekunnalla, johon Alma kuului, oli koko hailinkutuajan harvinaisen\nhyvä saalis. Toivottiin, että jos silakalla tulee olemaan vähänkään\nhintaa, on Almalla ja hänen miehellään ensi talvi leivän puolesta\nturvattu.\n\nLähestyi juhannus, jolloin kevätsaalis viedään Viroon.\n\nAlma oli niin usein, yksin ikävissään, ajatellut Mattia ja katunut\nkatumasta päästyään Matille eronhetkellä lausumiaan sanoja.\n\nKoko keväänä ei Matti poikennut kotona. Toisilta purjehtijoilta Alma\nsai kuulla missä Matti milloinkin liikkui, että hän ansaitsee hyvin,\nmutta juo kaiken.\n\nSurun ja ikävän vallassa Alma syytti itseään. Hänen jokailtainen ja\n-aamuinen ajatuksensa oli, että jos hän vielä saa Matin takaisin\nkotiin, on hän hänelle niin hyvä, niin hyvä, ettei Matin enää koskaan\ntee mieli pois kotoa, vaan jää yhdessä kalastamaan, tai ottaa hänet\nmukaansa purjehtimaan.\n\nKoko juhannuksen alusviikon oli hälinää satamassa. Saaren kaikki jaalat\nottivat silakkatynnyreitä, viedäkseen ne Viroon. Täyteen lastiin tullut\njaala purjehti jo aina iltayöstä ulos merelle, ollakseen aamulla\nVirossa. Toisia tuli, toisia meni.\n\nTulijoilta sai Alma kuulla, että Matti on Lonttovassa. Hän lähetti\nMatille sanan, että tulisi kotiin. Kuinka mielellään hän olisi suonut,\nettä heidän ensimäisen hailisaaliinsa vie oma \"Onnen Alku\" Viroon.\n\nKädet lujasti ristiin puristettuina rukoili Alma autiossa kodissaan\nyksinäisenä maata pannessaan kiihkeästi onnensa puolesta. Mitä\nlieneekään sanoja hän käyttänyt alussa, mutta hänen itsensä huomaamatta\nja tajuamatta sai rukous kiihkeimmillään ollessaan seuraavan muodon:\n\n\"Rakas Matti kulta! Tule kotiin! Tule kotiin rakkaani! Hailit ovat\nsinun! Ne ovat sinun joka tynnyri ja joka nelikko! Mikään ei ole minun!\nTule kotiin ja vie hailit Viroon omalla 'Onnen Alulla'. Siitä tulee\nmeille yhteinen, loputon onni, jos niin teet! Tule kotiin, tule kotiin\nrakkaani! En sano sinulle enää yhtään rumaa sanaa! Rukoilen Jumalalta\nkärsivällisyyttä ja voimaa siihen. Tule kotiin, minä olen hyvä sinulle\niankaikkisesti, amen!\"\n\nSananlähetykset joko eivät saapuneet Matin korviin tai eivät auttaneet.\n\nSeitsemäs viikko oli kulumassa Matin lähdöstä, mutta se oli Alman\nmielestä kuin seitsemäs iäisyys.\n\nHän päätti koettaa vielä viimeistä keinoa, kirjoittaa Matille kirjeen.\n\nAlman vanha setä oli lähdössä Viroon. Hänen mukanaan päätti Alma\nkirjeensä lähettää.\n\nHänellä olisi niin paljon sanottavaa! Niin paljon kerrottavaa ja niin\npaljon anteeksi pyydettävää! Hänestä tuntui, kuin eivät kaiken maailman\npaperit riittäisi siihen kirjeeseen, mutta kun hän otti paperiarkin ja\nistui pöydän ääreen, valmiina kirjoittamaan, tuntuivat ajatukset aivan\ntyhjiltä. Hänellä ei tuntunut olevan mitään kirjoitettavaa. \"Oi! Kuka\nosaisi sen kirjoittaa! Oi -- ei ole ketään, kenelle uskoisin tämän\nkirjeen kirjoittamisen!\" -- huokaili hän ja päätti ponnistaa kaikki\najatuksensa liikkeelle ja kätensä työhön ja tuloksena oli seuraava\nkirje:\n\n    \"Hyvää päivää rakkaani!\n    Älä ole vihainen rakkaani!\n    Tuo raasit rakkaani!\"\n\nKirje pantiin kuoreen ja joutui varmasti perille. --\n\nLieneekö kirje vaikuttanut, vai vanhan sedän ankarat sanat, sitä ei\nkukaan saanut tietää, mutta varmaa oli, että heti samana päivänä, kun\nMatti sai kirjeen, jätti hän Viron rannat.\n\nOli aivan tyyni Matin lähtiessä. Toiset naureksivat ja ivasivat Mattia\nvanhalla sananlaskulla: \"Joka tuulen makaa, se tyynen soutaa\", kun\nMatti nosti ankkurin ja alkoi jollalla hinaten soutaa \"Onnen Alkua\"\nulos merelle. Rannalle jääneet tuumivat: \"Tuo Matti se on sellainen\ntuittupää.\"\n\nKotiin päästyä oli iloista touhua. Alman kanssa yhdessä Matti\npyöritteli ranta-aitasta silakkatynnyreitä sillalle ja siitä taljoilla\n\"Onnen Alun\" ruomaan. Se oli ensimäinen oma lasti.\n\nMutta eihän siitä koko lastia tullut. Naapurit toivat omia tynnyreitään\nja pyysivät päästä mukaan. Niin sai \"Onnen Alku\" koko lastin. Ennen\niltaa oli se lähtövalmis.\n\nKoko iltapäivän oli Alma ollut \"Onnen Alussa\" -- ensi päivää\neläissään. Hänellä oli siellä paljon hommaa. Hän pesi kajuutan perin\njuurin, puhdisti koijat ja toi niihin uusia makuuvaatteita, järjesti\nruokakaapit ja toi niihin uusia eväitä ja lopuksi hän laittoi kamiinaan\ntulen ja keitti kahvia. Ensi kertaa oli \"Onnen Alussa\" niin siististi\nkatettu kahvipöytä. Kahden Matin kanssa joi Alma kahvia. Molemmat\nolivat ystävällisiä toisilleen -- ja onnellisia. Kuinka monta kertaa\nkahvin juonnin ajalla olikaan pyörinyt niin Matilla kuin Almallakin\nkielellä sana \"onnen alusta\", mutta äänielinten alkaessa toimia tulikin\nvain jonkin joutavia lausumia ihmisistä, joita hääri tynnyreineen\nsillalla.\n\nIllalla myöhään nosti \"Onnen Alku\" purjeensa ja otti suunnan Narvaa\nkohti.\n\nVasta kolmannella viikolla palasi Matti kotiin Narvasta. Hän kantoi\nmerimiesarkkunsa mukanaan tupaan ja kävi sen päälle synkkänä,\nraihnaisena ja vanhettuneen näköisenä istumaan edes tervehtimättä Almaa.\n\nAlma lähestyi käsi ojennettuna Matin luokse. Matti teki molemmin käsin\ntorjuvan liikkeen ja sanoi:\n\n\"Ä-ä-ä-älä tule nyt liki minua, minussa on sellainen tauti joka\ntarttuu. Sinun on nyt pysyttävä hyvin erillään minusta niin kauan kuin\nminä olen kipeä!\"\n\n\"Herra Jumala! Mikä tauti sinussa sitten on?\"\n\n\"Sellainen paha tauti, joka tarttuu. Minä kävin Narvassa lääkärillä\nja se sanoi että nyt on varottava, ettei mene liki ketään, ja antoi\nlääkkeitä, joita on käytettävä.\"\n\n\"No entä silakat?\"\n\n\"Ne menivät hyvästi kaupaksi.\"\n\n\"Toitko sinä rahat kotiin, vai muuta?\"\n\n\"En rahaa, enkä muuta. Sinne menivät rahat sitä tietään.\"\n\n\"Herra Iesus siunatkoon! Etkö sinä muuta kotiin tuonut kuin tautia ja\nrohtoja?\"\n\n\"En muuta -- ja tarpeeksi on kärsimistä siinäkin.\"\n\n\"Voi sinä sika itseäs kuitenkin -- en paremmin sano! Juopi vaimonsa\nansiot kärsäänsä ja tulee tyhjänä ja tautisena kotiin! Millä sinä\nluulet elettävän ensi talven?\"\n\n\"Onhan tässä vielä puoli kesää tähteenä...\"\n\n\"Onhan tässä! Ja mitä on sinusta tähteenä?\"\n\n\"Terve mies, kunhan tässä ensin poetaan välillä! Anna minulle ruokaa.\nMinulla on nälkä.\"\n\n\"Menisit syömään sinne, mihinkä panit silakkarahat!\"\n\nKului kesä surussa, itkussa ja puutteessa. Alma kävi verkoilla yöt,\nteki päivisin talon tavalliset askareet ja nukkui neljä, viisi tuntia\nmerellä verkkohaapiossa -- milloin ei ollut merikipeä. Matti loikoili\nviikon pari sängyssä, mutta kun se kävi pitkäveteiseksi ja ikäväksi,\nalkoi hän ottaa osaa rantakäräjiin -- milloin ei satanut. Kun Alma\nlakkasi antamasta hänelle ruokaa, nosti hän rauhallisena purjeensa ja\nankkurinsa ja alkoi taas risteillä Suomenlahtea satamasta satamaan ja\nkapakasta kapakkaan.\n\nTuli syksy ja sen mukana kalastuskauden toinen markkinamatka Viroon.\nNyt oli vietävä syyssaalis sinne ja vaihdettava se maamiehille viljaan,\nperunoihin, lanttuihin, kaaleihin, lihaan ja voihin. Useimmat olivat\njo keväthailinsa jättäneet Viron \"sopralleen\" syksyllä saatavia\nmaantuotteita vastaan. Katkeruudella muisteli Alma omia keväthailejaan.\nHän päätti, ettei nyt enää usko asiataan kenenkään muun hoidettavaksi,\nvaan menee itse. Mutta kenenkä kanssa?\n\nHuolensa hän uskoi vanhalle sedälleen. Neuvottelun tuloksena oli\npäätös, että Alma ja setä lähtevät kahden, kumpikin omine saaliineen\nsedän avonaisella pienellä veneellä, johon hyvin sopii sekä vietävät\nsilakat että tuotavat talvieväät molemmille.\n\n\"Näin me avuttomat sitten autamme toinen toistamme\", oli setä sanonut.\n\nPäätös pantiin toimeen viivyttelemättä. Vielä samana iltana, kauniin\nlänsituulen kiidättämänä, purjehti Alma setänsä kanssa Lonttovaan.\n\nKun oli kysymyksessä vain kahden kaupat ja kun sedällä ei ollut,\nainakaan nyt vanhana, tapanaan istua \"kortsissa\", jouduttiin parin\npäivän kuluttua paluumatkalle. Tuuli puhalteli etelästä, lakean\nVironman yli vielä lakeammalle merelle.\n\nPari tuntia aikaisemmin lähti Lonttovan satamasta Suomea kohti\npurjehtimaan eräs virolainen vene.\n\nSetä oli jo nuoruudessaan hankkinut itselleen erikoisen\npurjehtijamaineen ja säilyttänyt sen loukkaamattomana läpi elämänsä:\nKukaan ei kyennyt pysyttelemään hänen edellään -- hyvä kun pitemmällä\nmatkalla säilyi näkyvissä edes jälessäkään. Tahallaan oli tällä kertaa\nsetä viivytellyt lähtöään pari tuntia, antaakseen edelläpurjehtijalle\nperinpohjaisen löylytyksen.\n\nTuuli oli jo lähtiessä siksi ankara, että ainakin isonpurjeen\nreivaaminen olisi ollut tarpeellista. Sedän kilpailuinto oli kihahtanut\nyli reunojensa, kun eräs virolainen kehaisi edellisen lähtiessä:\n\"Siinäpä lähtee vironmies, jota ei suomalainenkaan voita!\" Setä\noli jo silloin lähtövalmis, mutta kultuaan mokomankin kehaisun oli\nhän sanonut: \"Minä annan sen miehen pari tuntia paeta jaloistani,\nettei häpeä tapahdu tässä kaiken kansan silmäin alla, vaan selvällä\nmeren selällä!\" Sitten hän rauhassa nousi virolaisen sopransa kanssa\nlähimpään kortsiin lähtöryypyille.\n\nLähtiessään rannasta ja vetäessään koudit kiinni, oli setä hoputellut\nvenettään: \"Ravaapas nyt tervalaita -- nyt on kunnia kyseessä!\"\n\nAlma pyysi, että pienennettäisiin purjeita, otettaisiin edes yksi reivi\nisoonpurjeeseen, johon setä vastasi:\n\n\"Oo huoletta! Anna kaataa vain! -- Eikös jo vilkukin tuolla laineiden\nvälillä virolaisen purje.\"\n\nSilloin oltiin jo keskellä merta ja sen kuohuja. Tuuli oli muuttunut\nrajuksi myrskyksi. Virolainen näytti olevan enää noin kolme kilometriä\nedellä. Nyt se hommaili jotain veneessään ja kulki entistä hiljemmin.\n\n\"Katso nyt, setä! Virolainenkin riisuu isonpurjeen kokonaan pois\",\nsanoi hätäisesti Alma.\n\n\"Älä hätäile. Älä hätäile. Hyvä tästä tulee, kunhan ennättää.\nVirolainen jo pelkää. Se näkee jo meidät. Sillä oli purjeet\npohjareivissä. Nyt se avaa reivit auki Ja nostaa purjeen täytenä\njälleen, päästäkseen pakoon. Kohta me näytetään sille köydenpäätä\",\nselitteli setä, jonka huomio oli kiintynyt vain yhteen pisteeseen,\nvirolaisen veneeseen, sen sijaan, että hän olisi sen kiinnittänyt\ntuhansiin pisteisiin, kaikkiin noihin rajuihin ukkosen jyrinällä\nkaatuviin jättiläislaineisiin, joita väistävät kannellisetkin alukset.\n\nLaineiden välisissä, liikehtivien mäkien rajoittamissa laaksoissa, on\nnäkyala pieni ja purjeet lyövät tyhjää. Kun noustaan mäelle, avartuu\nnäkyala yli meren ja tuuli puhaltaa ankarasti purjeisiin. Kallistuen\nja vavisten ja uutta vauhtia saaden syöksyy vene alamäkeä seuraavaan\nlaaksoon, mutta sitä ennen on peränpitäjän tehtävä pikainen silmäys\nedessä, tuulen päällä olevaan seutuun, voidakseen ajoissa ryhtyä\ntoimenpiteisiin kaatuvien laineiden suhteen, jouduttaakseen venettään\nniiden ohi alapuolitse tai ohjatakseen veneensä niiden yläpuolelle,\ntai ellei mitään muuta enää ennätä, ottaakseen ryöpyn vastaan päin\ntuulta, keuloittain, jolloinka saadaan veneeseen kylläkin vettä,\nmutta selvitään pumppuamisella. Tähän kaikkeen ei sedällä nyt ollut\naikaa. Oli voitettava virolainen niin perinpohjin kuin suinkin. Se\noli enää tuskin neljän sadan metrin päässä. Ennätti selvästi nähdä,\nettä sillä oli isopurje kokonaan alhaalla. Sitten tuli hurja vihuri.\nVantit vihelsivät. Vene alkoi kiitää satakunta metriä pitkää liikkuvaa\nalamäkeä, ikäänkuin repien vettä keulallaan valkeiksi valtaviksi\nsavupilviksi kahden puolen venettä. Vasemmalla kuului hirvittävä\njyrinä ja kumina. Iso kaatuva laine siellä nosti harjaansa ilkkuen\nvaikeitten hiustensa alta vihreillä silmillään pienelle sedän veneelle.\nVene kallistui niin, että oli mahdoton istua tukematta itseään\njaloillaan alapartaaseen. Perunasäkit vierivät paikoiltaan. Vesi\nsyöksyi alapuolelta yli partaan ja iso laine kaatui yläpuolelta, yli\nkoko veneen. Vene ei kuitenkaan kaatunut. Se peittyi suunnattomien\nvesimäärien alle silmänräpäyksessä siinä asennossa, missä se purjehti\nja kulki aaltojen alla äsken saamastaan vauhdista vielä parisataa\nmetriä eteenpäin, pudoten vinosti aina pohjasaveen asti, jossa vasta\ntupertui kyljelleen.\n\nKun Matti muutama viikko myöhemmin saapui kotisaarelleen ja sai tietää\ntapahtumasta, joka hänelle tarpeettoman varovaisesti ilmoitettiin, jäi\nhän tuntikausiksi istumaan jaalansa kajuuttaan.\n\nSinne hän jäikin asumaan. Usein iltaisin, myöhään yöllä, tai varhain\naamulla, kun souti hänen jaalansa ohi, paistoi sieltä tuli ja kuului\nääntä, kovaa, saarnaavaa puhetta. Matti siellä saarnasi kaiken\nkatoovaisuudesta, tai luki raamattua. Hänen musta jaalansa muuttui\nkummituslaivaksi, jota kukaan; ei uskaltanut lähestyä pimeällä.\n\nTalvi oli tulossa, jonka vuoksi yksi ja toinen jaala, jahti tai kaani\nvedettiin maalle talviteloilleen. Matin jaala jäi viimeiseksi ja\nyksin ankkuriinsa kiinnitettynä satamaan. Kukaan ei uskaltanut mennä\ntarjoamaan Matille apuaan ja kehoittamaan häntäkin veneineen maihin.\nKylän täytti kamala tunnelma. Tuskin maallakaan kukaan uskalsi liikkua\npimeän tultua, etenkin kuutamoöinä, jolloinka tuo kummitus näkyi.\nHelpotuksesta huokasi kylä aamuin, kun Matin jaalan kajuutan torvesta\nalkoi nousta savu. Jumalan kiitos! Kummitusjaala ei ole vielä muuttunut\nruumisarkuksi!\n\nOli leuto aamu joulukuun alussa. Puhalsi lounatmyrsky, niin ankara,\nettä isoja kattohuovan palasia lenteli silloin tällöin ilmassa.\nNiin oli puhaltanut jo koko yön. Satama oli tyhjä. Humaus kävi läpi\nkylän. Kyseltiin, saamatta vastausta, mitä on tapahtunut. Onko myrsky\nreväissyt \"Onnen Alun\" irti ankkuristaan ja vienyt sen mukanaan ja\nmihin on sen täytynyt ajettua ja onko se päässyt missään hätäsatamaan\nvai onko tapahtunut jotain pahempaa?\n\nJo iltayöstä, kun viimeinen tuli sammui kylässä, oli Matti alkanut\nkelata ankkuriaan ylös. Hänellä oli mielessään kumma matka.\n\nHän oli yrittänyt nukkua. Silloin -- se oli tapahtunut jo monena yönä\n-- oli joku hänelle sanonut: \"Nosta ankkurisi ja purjeesi, Matti, ja\npurjehdi omalle maalle.\"\n\nMattia vaivasi tämä uni. Hän ei voinut enää siirtää sen toteuttamista.\n\nHän pukeutui kiireesti öljyvaatteisiinsa, sillä ulkona satoi vettä ja\nlumiräntää. Sitten ylös ja keulapurje, vokka, auki ja sitten istui\nhän perälle, kajuutan kannelle, otti helmarista kiinni ja ohjasi ulos\nmerelle.\n\nKun purjetta oli vain keulassa, kulki jaala myötäistä perää\npitämättäkin ja kun suunta ei tarvinnut olla tarkka, jätti Matti parin\ntunnin kuluttua peränpidon ja antoi \"Onnen Alun\" kerrankin kiitää\nvapaasti. Itse hän ryhtyi loppuvalmistuksiin.\n\nEnsinkin: Jokainen irtain esine, joka jää kellumaan veden päälle,\nvoisi viekoitella häntä viime hetkellä pelastusyrityksiin. Ne ovat\nhävitettävät siis jo ajoissa. Hän alkoi heitellä mereen jaalasta\nkaikenlaisia epäilystii herättäviä esineitä: vesitynnyrin, airot,\njollan, lankun, ruoman kansiluukut, ankkurikelan paakit ja puisen\nsilakka-astian. Sitten haki hän kajuutasta lyhdyn ja kirveen ja hyppäsi\nruomaan, hakatakseen \"Onnen Alun\" kupeeseen, vesirajan alapuolelle\nreiän. Hän oli lyönyt jo pari kertaa, kun \"henki\" sanoi hänelle:\n\n\"Vielä on sinulla, Matti-kulta, aluksessasi eräs, joka jää veden päälle\nja johon sinä ehkä voit turvautua odotellen, että joku ohikulkija sinut\npelastaisi.\"\n\n\"Mikä se on?\" kysyi Matti kiihkeästi.\n\n\"Se on sinun oma ruumiisi. Pidä huoli, ettei se jää veden päälle! Se on\nsinun vaarallisin vihollisesi tällä hetkellä!\"\n\nMatti heitti kirveensä painolastikiville, otti lyhtynsä ja alkoi\netsiä, millä voisi lisätä ruumiinsa painoa. Keulasta hän löysikin\nsopivan paksuista kettinkiä. Sen hän veti kolinalla keskialukseen ja\nalkoi köyttää sitä ympärilleen. Saatuaan loppupään sidotuksi kiinni\npurjelangan palasella, hän jälleen tarttui kirveeseensä, mutta henki\nsanoi jälleen:\n\n\"Älä lyö vielä, Matti. Kettinki on kyllä hyvä ja kunnolla paikoilleen\nkääritty, mutta pää en huonosti kiinni. Viime hetkellä sinä voit\nriuhtaista pään auki ja jäädä veden päälle. Riisu nyt kettinki jälleen\npäältäsi. Ota lyhty ja nouse kannelle. Mene kajuuttaan. Sieltä löydät\nlujan etulukon avaimineen. Se on naulassa kajuutan ikkunan vasemmalla\npuolella. Sitä lukkoa on käytetty ennen kajuutan ovella. Sulje nyt\nsillä kettingin päät toisiinsa, että olet täysin turvattu viholliselta,\njoka viekoittelee sinua jäämään elämään.\"\n\nMatti teki käskyn mukaan. Löysi lukon, palasi takaisin ruomaan. Köytti\njälleen kettingin päät toisiinsa lukolla ja yritti taas tarttua\nkirveeseen, mutta nauraen huusi henki:\n\n\"Heitä avain mereen ensin! Heitä avain mereen ensin!\"\n\nMatti heitti avaimen yli partaan mereen.\n\nSitte löi hän leveäteräisellä kirveellään neljä, viisi kertaa aluksen\nlaitaan. Syntyi ammottava reikä. Siitä syöksyi esille vesisuihku. Matti\nnousi kannelle, istui raskaine pukuineen peräsimeen ja ohjasi myötäistä.\n\nAlhaalta ruomasta kuului kohina, niinkuin hyllyssä tai kanavalla kun\nsulkua avataan.\n\nLyhty sammui. Kohina lakkasi kuulumasta. Meri mylvi. Se vyöryi yli\n\"Onnen Alun\" kannen, joka äkkiä alkoi horjua ja katosi alle aaltojen\nsyvien.\n\n\n\n\nKYPSÄ ROKKA.\n\n\nVuosisatamme ensimäisenä syksynä, eräänä myrskyisenä marraskuun\niltana seisoi erään Suomenlahden rannikkokaupungin laiturissa siro\nkaksimastoinen saaristoalus. Takilaltaan kuului se siihenkin aikaan\nharvinaiseen kaanien luokkaan.\n\nIlta oli pimeä. Laituria ja aluksen kantta valaisi voimakkaasti\nläheisessä pylväässä riippuva ja myrskyssä rajusti heiluva kaarilamppu.\n\nTuuli puhalsi pohjoisesta. Se oli harvinaisen kova ja kylmä. Se humisi\ntakilan höllemmissä juoksevissa köysissä, jotka paukuttivat itseään\nmastoihin, toisinaan tiheämmässä, toisinaan harvemmassa tahdissa, ja\nvihelteli rautaisissa vantti- ja taakiköysissä.\n\nPurjeet olivat peittämättä ja puoleksi avatut. Piikkivallit olivat\npaikoilleen kiinnitetyt kahveleihinsa. Kaikesta voi päättää, että alus\non lähtövalmiina. Siihen viittasivat myös vettäpitävästi suljetut\nkansiluukut ja paikoilleen asetetut sivulyhdyt.\n\nKaanin perällä olevan kajuutan luukku oli auki. Sieltä tulvi ulos\nvaloa ja lämpöä ja raikuva miesten nauru. Kaanin omistaja, vanha\nSuomenlahden ja Itämeren laivuri, Mäkelän Anttu oli kutsunut pari kolme\nkaupunkilaistuttavataan lähtöillalliselle alukseensa. Ohjelmaan kuului,\npaitsi ryyppyjä, makea laivarokka, sellainen hernerokka, jota naisväki\nmaissa ei osa keittää ja jonka valmistaminen on maapallon kaikkien\nlaivakokkien ikuinen salaisuus. Kahden vieraansa kanssa Mäkelän Anttu\nistui kajuutassa aterioimassa.\n\nKajuutasta kuului lusikkain ja lautasten helinä, mutta yli kaiken äsken\nmainittu nauru. Laivuri oli juuri lopettanut erään kertomuksensa, jolle\ntoiset nauroivat katketakseen.\n\n\"Hah hah hah hah! Vai niin sanoi, että vaikka köli olisi ylinnä, ei\nmies saa sanoa että laiva taitaa kaatua\", kertaili lihava leipuri\nlaivurin kertomuksen loppulausetta. \"Ei piru vie Sen miehen rekeen en\nminä istuisi!\"\n\n\"Rekeen sinä kyllä saat istua missä ja milloin hyvänsä! Merelle sinä\nolet liian lihava -- ja taidat olla vähän arkakin.\"\n\n\"Nono, nono! Älä sano sillä tavalla. -- Ei, mutta otanpa vielä\nkolmannen lautasellisen tätä mainiota rokkaa, jonkalaista ei maissa\nsaa, vaikka mitä maksaisi.\"\n\n\"Ei saa, ei saa. Se täytyy tunnustaa\", lisäsi toinen vieraista,\nkauppias. -- \"Tämä hyvä maku on aina poissa maakokkien rokista.\"\n\n\"Jos ne jättäisivät pois vain maun, mutta kun se kotioloissa saatu\nrokka on useimmiten lisäksi hiukan raakaakin\", tuumi leipuri.\n\n\"Tuosta minulle johtuu mieleeni\", aloitti laivuri, \"eräs rokka, joka ei\nollut suinkaan raakaa. Kypsempää rokkaa ei teistä ole syönyt kumpikaan,\nenkä minäkään -- ei tänään, eikä aikaisemminkaan, siitä minä panen\nkaksi sormea sanan päälle milloin hyvänsä. -- Kun tuuli ei tunnu olevan\nvielä niin paljon heittänyt, että voisi kohottaa purjeita ja kun rokka\nnäyttää vielä kelpaavan ja kun palssamiruusi on vielä avaamatta,\ntahtoisin jutella teille tarinan maailman kypsimmästä rokasta, elleivät\nkorvanne jo ole kyllästyneet.\"\n\n\"Eihän toki, anna kuulua vain!\" huudahti leipuri läähättäen, sillä\nhänellä oli liian kuuma ja äskeinen valtava naurunpuuska oli tehdä\nlopun hänen muutenkin vaikeasta hengityksestään ja kauppias, joka\nkorkeasta iästään huolimatta oli säilyttänyt iloisen mielensä (ellei se\ntällä hetkellä olisi ollut ainakin osaksi mainion viinin uusima!) ja\nrunollisuutensa ja taipumuksensa juhlapuheisiin, lausueli:\n\n\"Sitä minäkin -- ja lisään Jesus Siirakin kanssa, että 'niinkuin\nrubiini on kaunisteena kullan, niin viinit ovat kaunisteena pitoin',\nja niinkuin smaragdi on sormuksessa, niin hauskat jutut ovat -- hyvän\nlaivarokan kanssa.\"\n\n\"Miten lienee laivarokan ja Siirakin, sen sinä Siirakinkirjan lukija\nparemmin tiennet, mutta toinen on tämä:\n\n\"Noin viisineljättä ajastaikaa takaperin olimme Memelissä ja istuttiin\nLiiva-Jussin jaalan kajuutassa, niinkuin nyt tässä, jutellen kaiken\nmaailman asioita.\n\n\"Liiva-Jussin muistaa teistä molemmat, Hänkin on nyt vainaja ja\nlevätköön rauhassa siellä missä miehineen lepää, Itämeressä tai\nSuomenlahdessa, Jumala sen tietää.\n\n\"Niin. --\n\n\"Oltiin Memelin möljässä, niinkuin nyt tässä Jussi-vainajalla oli\nlastina kuusi astiaa hyvä Saksan viinaa ja parisataa ruusia palssamia.\nJo viikon kestänyt länsimyrsky esti lähtemästä -- kiitti Luojaansa\njokainen, joka sai olla satamassa. Tuli siinä illan kuluessa puheeksi,\nniinkuin nyt tässä, kypsä rokka, niin sanoi siihen Jussi-vainaja:\n\n\"Voi veikkoset! Ettehän te ole nähneetkään oikeaa kypsää rokkaa,\nvielä vähemmän sitä syöneet -- enkä minäkään ole syönyt sitä kuin\nkerran eläissäni. Se tapahtui muutama ajastaika takaperin matkalla\nkotiin täältä Memelistä. Oli täältä näin lounaan puolelta etelän\ntuulta sen, minkä juur ja juur jaksoi täysissä purjeissa kestää,\nPuolenyön tienoissa saatiin Ristna-otsan loisto Hiiunmaalta näkyviin\nja käännettiin Suomenlahtea kohti. Vähää ennen päivän nousua oltiin\njo Tallinnankiven luona! Se oli tuloa se! Sai olla turvassa tulli\njaaloilta!\n\n\"Otettiin suunta Vailuotoon, joka tulikin näkyviin pian.\n\n\"Kysyi siinä Matsedän Jaakko perää pitäessään, helmari kainalossaan ja\nmälli suussaan, niinkuin sillä vainaalla tapana oli:\n\n\"'No, miehet, mitä keitetään päivälliseksi!'\n\n\"Minä sanoin siihen että:\n\n\"'Keitetään vaikka hernerokka.'\n\n\"'Se on sama minusta. Keitetään vaan.' Ilman aikojaan se sitä kysyikin,\nsillä ei meillä muuta keitettävää ollutkaan. -- 'Taitaa olla tämän\nMestari-Antun vuoro keittää.' Muiden vuoroksi se ei voinut tullakaan,\nkun Anttu oli nuorin aluksessa.\n\n\"'Minunhan se on vuoroni', sanoi Anttu ja alkoi kömpiä yli\nviina-astioiden ja katosi kajuuttaan. (Sen aikaiset jaalat olivat\nkannettomia. Kajuutta oli keulassa.) Pian nousi torosta musta\ntervassauhu. Minä rupesin pilkkomaan lisää puita ja vein niitä kaksi\nsylystä kajuuttaan. Sitten palasin jälleen perälle ja otin vuorostani\nhelmarin Matsedän Jaakolta, joka kääri itsensä nahkapeitteeseen ja kävi\nmaata.\n\n\"Pitkäaikaiseksi ei se makuu kuitenkaan tullut. Tuuli alkoi kääntyä\nvastapäivään, veti ensin tänne näin etelään ja samassa taivas peittyi\npilviin yli yltään. Ei kulunut kuin siunaaman aika, kun se paiskasi\ntuulen täyteen kaakkoon ja sittenkös sitä tuli tuulta. En Jumala\nnähköön ole vielä ollut -- en sitä ennen, enkä sen perästä sellaisessa\nilmassa. Ei se ollut enää mitään oikeaa tuulta, eikä myrskyäkään. Mikä\nlie ollutkin pirujen riivaama pillamus. Ykskaks oli meri palttinana.\nEi siinä ollut aikaa kunnon laineenkaan nousta. Meri alkoi suoraan\nsanoen kiehua ja lentää tuulen mukana. Oli siinä meillä Jaakon kanssa\ntyötä saada purjeet korjatuksi, pelkät nuorat se olisi muuten jättänyt\nmastoihin. Sitten tuli lumipyry, viimeinen sinä keväänä, niin sakea,\nettä tuskin eroitti jaalan keulaa perältä katsoen. Pyryn aikana tuuli\nheitti hiukan. Me käärittiin isopurje ja vokka pohjareiviin. Nostettiin\nne ja lyyveri ylös ja alettiin jälleen purjehtia. Vettä tuli niin että\ntoinen mies sai ololtaan pumputa.\n\n\"Kun ei oltu oikein varmoja, missä ollaan, koetettiin pysyä keskellä\nmerta ja ohjattiin niin ylös tuuleen kuin voitiin.\n\n\"Onneksi oli jaala uusi, ja hyvä menijä, muuten ei meistä yksikään olisi\nsiltä matkalta kotiin tullut.\n\n\"Laine kasvoi tunti tunnilta.\n\n\"Minä en voinut jättää helmaria niin paljon, että olisin sylkäissyt,\neikä Jaakko pumpun mäntää. Vettä ja tuulta ja lumiräntää tuli\npäin kasvoja niin paljon, ettei saanut sanaa suustaan, tuskin\nvoi hengittää. Onneksi oli selvä meri joka puolella. Ei ollut\nmaalleajosta pelkoa, mutta vähällä oli, ettei ajettu yhteen erään\nkumollaan olevan laivahylyn kanssa. Se kellui meressä kuin mikäkin\naallonmurtaja. Väistäessämme sitä tuulen alapuolitse jouduimme\nhetkiseksi tyynempään. Siinä saatiin vetää pari kertaa henkeä saamatta\nsuolavettä sieraimiinsa. Jaakko sylkäisi mällinsä yli partaan ja kesken\npumppuamisen vilkaisi minuun nauraen ja kysyi:\n\n\"'Muistuukos koti mieleen?'\n\n\"Minulla ei ollut aikaa vastata, sillä olimme lentäneet jo hylyn ohi\nja vastaamme kämmertyi laine, korkea kuin köyhän pitäjän kirkko. Se\nkaatui yli keulan. Jaakolle tuli entistään enemmän pumputtavaa ja\nminun oli joka silmänräpäys pidettävä huolta ohjauksesta, katsottava\njoka lainetta, kuunneltava, mitä mikäkin vihuri sanoo takilassa, ja\ntunnusteltava, mitenkä jaala menee missäkin laineessa.\n\n\"Joka on sellaisessa pöllyssä kerrankaan ollut, tietää millä kyydillä\nsiinä aika menee. Niin meilläkin. Luulimme olevamme siinä puolenpäivän\nkorvissa, kun alkaa ilta hämärtää. Se vielä puuttui! Tulee tässä\nyöpimeä lumipimeän lisäksi, ennenkuin on saatu selvää, missä ollaan\nja mihin mennään. Tuuli oli onneksi jälleen vetänyt hiukan takaisin\netelään, että voitiin jälleen pitää itää kohti, mutta mikä maanpaikka\nedessämme on, siitä ei ollut aavistustakaan. Lokia, tuntilasia\nja merikorttia ei ollut voitu ottaa kajuutasta esille sitten\nTallinnankiven. Luoti oli perällä, mutta harvoin Jaakko ennätti edes\nsilloin tällöin viskata sen mereen tunnustellakseen meren syvyyttä,\nettei aivan suin päin maalle tai karille lennettäisi.\n\n\"Jo oli niin hämärä, ettei eroittanut rystyseensä ryppyjä kädessään, kun\nlaine alkoi hiukan heittää. Arvasimme, että olemme maan varjossa, mutta\nminkä maan? Jo herkeni hiukan pyrykin. Hetken perästä näimme korkean\nmaan haamun edessämme ja tulen. Maa tunnettiin Suursaareksi ja tuli oli\nPohjoiskorkean tuli. Hyvä on!\n\n\"'Sitä maata on parempi kiertää kuin kirota', sanoi Jaakko. 'Siellä on\ntullijaala aina valmiina. Sinne ei mennä tuulen pitoon lastinemme. --\nVai heitetäänkö lasti ensin mereen! Yö tulee, ja Jumala tietää mitä se\ntuopi meille.'\n\n\"Minä sanoin siihen että:\n\n\"'Ei panna jumalanviljaa mereen -- vielä. Koetetaan mennä johonkin\nLoviisan maihin, vaikka esimerkiksi Mustaanviiriin.'\n\n\"'Sama se minusta on. Mennään vain.'\n\n\"Otettiin uusi suunta ja ajettiin nyt myötäistä ja sellaista kyytiä kuin\nammuttu. Tuntui, kuin koko ajan vapiseva jaala olisi tavannut veteen\nvain joka kymmenennellä laineella!\n\n\"Yöllä noin yhdentoista aikoina päästiin Mustanviirin satamaan. Samana\nyönä vielä vietiin lastikin maihin ja kaivettiin piiloon.\"\n\n\"Ja entä se rokka!\"\n\n\"Niin, se hernerokka! Ei se meillekään muistunut mieleemme, ennenkuin\nolimme saaneet aluksen ankkuriin ja purjeet kokoon. Sitten vasta,\nhakaten kohmettuneita käsiään harteisiinsa, muisti Matsedän Jaakko sen\nhernerokan ja tuumi:\n\n\"'Ei mutta eiköhän se rokka jo alkaisi olla kystä!' ja rähähti\nnauramaan, vapisten vilusta.\n\n\"'Jaa'a', sanoin minä, 'mitenkähän on tosiaankin sen rokan ja rokan\nkeittäjän laita. Eiköhän mennä katsomaan ja lämmittelemään ja syömään.'\n\n\"Mentiin kajuuttaan. Siellä oli rokka vielä tulella. Kekäleet kytivät\nvielä padan alla. Jaakko otti kekäleistä tulta ja pani rasvalampun\npalamaan.\n\n\"Mitä näimmekään!\n\n\"Kokki makasi koijassa selällään. Kajuutan lattialla oli tyhjä\npalssamiruusi ja kolme tyhjää viinapulloa. Asia näytti selvältä.\n\n\"'Humalassa saatana on kuin onkin!' sähähti Jaakon hampaista kuin salama\nja silmänräpäyksessä hän pyöräytti Antun kajuutan lattialle ja alkoi\nherätellä häntä paksulla tervapampulla.\n\n\"Mutta ei se mies herännyt enää sinä yönä. Siihen uneen se jäi.\"\n\n\"Kuollutko?\"\n\n\"Kuollut. -- Kuoliaaksi oli sika juonut itsensä -- en paremmin sano\n-- sillä aikaa kun toiset koko päivän tekivät, ruokaa ja lepoa\nmuistamatta, työtä lumimyrskyn käsissä kuin henkensä edestä. -- Anttu\noli silloin vielä nuori mies. Taisi ensi kertaa joutua väkeviin.\nKajuutassa oli avattu ruusi. Siitä oli otettu lähtiessä purjeryyppyihin\npalssamia. Sen joi luultavasti Anttu tyhjäksi ja ne kolme viinapulloa.\n-- Humalaanko lie kuollut, vai häkään. En mene vannomaan. Levätköön\nrauhassa. --\"\n\nKun Jaakko näki, että hän ruoskiikin kuollutta miestä, viskasi hän\npampun pois ja sanoi minulle:\n\n\"Nostetaan se jälleen koijaansa ja käydään syömään.\"\n\nJa kyllä meillä olikin nälkä! Ei se rokka olisi kolmelle riittänytkään!\n\nNuoltuaan viimeisen lusikallisensa tuumasi Jaakko:\n\n\"No ei sovi moittia, että rokka olisi ollut raakaa!\"\n\n\"Ja kystä se olikin! Ei erottanut ainoatakaan hernettä tai\nlihanmurenta. Kaikki oli kiehunut yhdeksi velliksi.\n\n\"Jaa'a, sellaista rokkaa ei syödä joka päivä!\"\n\nLaivurin lopetettua seurasi pitkä äänettömyys. Sen katkaisi leipuri\nsanoen:\n\n\"Ei ollut raakaa tämäkään rokka, mutta tällä ei ollut sitä vikaa, että\nolisi vaatinut ihmishengen, niinkuin tuo äskeinen.\"\n\n\"Vähällä oli\", sanoi siihen kauppias, \"ettei tämä rokka vienyt sinun\nhenkeäsi. Pelkäsin, että syöt itsesi halki!\"\n\nLaivuri otti esille korkkiruuvin ja palssamiruusin. Kiertäen korkkia\nauki hän sanoi:\n\n\"Otetaanpa mekin purjeryypyt! Minulla on tässä lähtö edessä. Tuuli\ntuntuu heittävän. -- Pelkään vain, että meillä tässä tuskin tulee\nlähtiäisiksi yhtä tiheitä ryypyn välejä, kuin Mestarin Anttu-vainajalla\nsiellä rokkaa keittäessään oli korkin välejä!\"\n\nSeurasi taas raju nauru, joka tulvi ulos kaanin kajuutan luukusta\ntupakansavun, lämpöisen ilman ja valon mukana.\n\nHetken perästä tulivat miehet ulos kajuutasta. Leipuri ja kauppias\nnousivat sillalle ja laivuri meni keulaan, jossa huusi alas kanssiin:\n\n\"Hei miehet! Aletaanpa vetää purjeita ylös!\"\n\nPurjeet painisivat.\n\nPuomit roikivat kytkinraudoissaan. Kannella juostiin. Keula\nirroitettiin sillasta. Purjeet täyttyivät tuulesta. Syntyi äkkiä\nhiljaisuus. \"Irti perältäkin!\" Alus irtaantui sillasta, alkoi hyvää\nvauhtia kiitää ulos öiselle merelle, jossa loistot vilkuttelivat\nsilmiään punaisina, vihreinä ja valkeina, ja katosi yön pimeyteen.\n\n\n\n\n\"ADMIRALIN\" TUHO.\n\n\nEräänä pilkkopimeänä ja tuiskuisena tammikuun iltana istui saaren\nnuori pappi vanhan laivurin luona. Tottuneena toisiin oloihin,\njokapäiväiseen postiin, sivistyneeseen seuraan, valaistuihin katuihin,\nnopeisiin kulkuneuvoihin ja puhelimeen, oli hänen miltei mahdoton\ntottua, ulkosaaren eristettyyn ja ankaraan elämään. Kesällä vielä\nmenetteli, kun sai jotenkin varmasti kerran viikossa postin ja\nainakin kaukaa katsella ohi kiitäviä suuria ja mukavia matkustaja- ja\nkauppalaivoja. Toista oli nyt! Merta myllersi myrskyt yötä päivää.\nIhan pää oli mennä sekaisin sen ikuista pauhua kuullessa Harvoin näki\nrantakiviä ulommaksi alituisten lumipyryjen, meripöllyn ja sumujen\nvuoksi Aaltojen pinnalla kellui harmaanviheriää sohjua, joka viskautui\nrannalle ja jäätyi siihen. Näin kasvoi ympäri saarta saartavat valtavat\nrantavallit hiekan ja merihatrun sekaisesta jäästä. Saaren eteläpäässä\noli sumusireeni ulissut kamalaa virttään jo viikon päivät ja yöt yhtä\nmittaa ja pohjoispään suuri sumukello kumissut saman ajan, kuin olisi\nsoittanut sielukelloja koko maailmalle. Loistot paloivat kello kolmesta\nillalla kello yhdeksään aamulla vain omaksi ilokseen, sillä eihän niitä\nnähnyt muut kuin niiden hoitajat enemmän kuin tähtiä tai aurinkoakaan,\njotka pyrkivät jo muististakin katoamaan tai ainakin muuttumaan yhtä\nhämäriksi ja kaukaisiksi, kuin varhaisimmat lapsuusmuistot. Sitä\nsuuremman arvon osasikin pappi nyt antaa niille illoille, jotka hän\nistui vanhan laivurin luona. Pahimpienkin talvimyrskyjen aikana hän\nrupesi kokonaan karttamaan autiota pappilaa ja miltei muuttui perheen\njäseneksi laivurin talossa. -- \"Siellä, missä on lämpöiset huoneet,\nhyvä ruoka ja pehmeät vuoteet ja ennen kaikkea ystävälliset ihmiset,\nsiellä on ihmisen hyvä olla ja tuntee kodin turvallisuutta, eli sitten\nvaikka täällä hyisen ja pimeän meren keskellä olevalla saarellakin\",\najatteli ja päätteli pappi usein itsekseen, käydessään illalla levolle\nhänelle varatussa ja lämmitetyssä huoneessa, myrskyn ja pyryn piestessä\nseiniä ja kuminan kuuluessa yli kaiken.\n\nTämän kertomuksen alussa mainittuna iltana istuivat ystävykset taas\nteepöydän ääressä myöhään illalla laivurin luona ison kattolampun\nvalossa.\n\nLumipyry pieksi ikkunoita. Joku ullakon luukku kolahteli. Seinät\nrusahtelivat tavallista ankaramman vihurin syöstessä niitä vastaan.\n\n\"Hirvittävä ilma! Jumala varjelkoon niitä jotka nyt ovat merellä\",\nhuokasi pappi.\n\n\"Kurjaa se totisesti olisi\", sanoi laivuri \"mutta luultavasti siellä\nei tänä yönä muuta oli kuin ajojäitä, lumisohjua, aaltoja ja meren\nvakinaisia asukkaita, hylkeitä, halleja, lintuja ja kaloja. -- Muistuu\ntässä mieleeni samanlainen marraskuun ilta seitsemänneljättä ajastaikaa\ntakaperin. Kun iltaa vielä on tähteenä ja kun tässä on juteltu\nmuistakin samanlaisista tapauksista, haluaisin kertoa vielä, kuinka\n_Admiral_ Saksasta Pietariin matkalla ollut matkustajalaiva, tuhoutui\nmainittuna iltana Mastiletossa, jyrkkien rantavuorten edustalla saaren\nlänsirannikolla.\"\n\nTäytettyään lasit ja sytytettyään piippunsa alkoi laivuri:\n\n\"Ellen väärin muista, oli silloin marraskuun kolmaskolmatta päivä.\nTalventulo viivytteli sinä syksynä. Koko marraskuun alkupuoli oli kuin\nsyyskuuta muulloin. Siksi oli säännöllinen matkustajalaivaliikennekin\njatkunut niin, myöhään. Omituisena tapauksena mainitsen, että kun\nlähtöpaikalla koottiin matkustajia laivaan, sanottiin kuulutuksessa\nnimenomaan, että 'Admiral' lähtee nyt viimeiselle matkalleen ja että\ntilaisuutta on siis kaikkien käytettävä hyväkseen, niin matkustajain\nkuin tavaranlähettäjäinkin. Vielä sanottuna päivänä aurinko paistoi\nkirkkaalla taivaalla. Vähää ennen päivän laskua kävin Majakalliolla\nsilmäilemässä merelle. Virkeä lounattuuli puhalteli. Päivä laski\nsynkkiin pilviin, jotka kohosivat meren takaa. Ajattelin silloin,\nettä nuo pilvet tuovat sadetta, joka tähän aikaan vuotta voi muuttua\nlumipyryksi. Onneton se, joka silloin on merellä! Päätin illalla käydä\nuudestaan samalla kalliolla.\n\n\"Ilta kului verkonparsimisessa. Aavistukseni lumipyrystä kävi toteen. Jo\nkello kuusi katosivat tähdet. Myrsky oli jo silloin täysin valloillaan.\nMeri nousi ranta-aittoihin ja rannimmaisten talojen pihoihin. Metsissä\nkaatui puita. Vettä alkoi sataa kello seitsemän. Kello yhdeksän kääntyi\ntuuli länteen ja sade muuttui lumipyryksi.\n\n\"Olin sinä iltana tavallista paremmalla parsimistuulella, ja aika kului\nahkerassa työssä huomaamattani aina kello yhteentoista illalla. Silloin\näkkiä muistin, että olin päättänyt käväistä kalliolla. Vedin saappaat\njalkaani, puin turkin päälleni ja paksun huivin kaulaani, painoin\nkarvalakin korvilleni ja yritin matkalle. Pääsin eteisen ulko-ovelle.\nTuuli riuhtaisi sen käsistäni ja löi sen ryskyen vasten seinää. Samalla\nsyöksyi oven täyteiseltä sisään lunta ja vettä. Ilma oli kylmä ja\nraaka. Puhumattakaan kasvoistani, jotka kastuivat heti, ja silmistäni,\njoita en voinut edes raoittaa, tunkeutui lumiräntää kaulaani ja\nhihojeni sisään ranteista ja se tuntui sangen ilkeältä. Lyhty sammui\nheti, kun olin ovea raoittanut. Suurella ponnistuksella sain ulko-oven\njälleen kiinni. 'En, se soikoon minä aja koiraanikaan tuollaiseen\nilmaan!' höpisin minä itselleni, päästyäni takaisin eteiseen jossa\npudistelin lunta pois vaatteistani ja lakistani. Kävin maata ja nukuin\nlämpimässä, pehmeässä ja turvallisessa vuoteessani yöni, minä, niinkuin\njokikinen sinä yönä tällä saarella -- paitsi 'Admiralin' matkustajat ja\nmiehistö.\n\n\"Puhuttelin seuraavana päivänä 'Admiralin' päämiestä. Hän kertoi, että\nkovan myötävirran ja myötälaineen vuoksi ja kun koneet kävivät vain\npuolella ja laivaa kuljetti eteenpäin myrsky voimalla ja nopeudella,\njota ei voitu laskea, tuli saari vastaan lähes tunnin liian aikaiseen.\nLoistot eivät näkyneet, eivätkä sumukellot kuuluneet. -- 'Vähää ennen\nmaahantörmäystä olin vahvistanut keulavahtia lähettämällä sinne\nensimäisen perämieheni', kertoi päämies. Laine oli äkkiä muuttunut\nkummalliseksi. Keulavahti oli huomaavinaan, että osa lainetta käy\nvastaan ja epäili maan olevan lähellä, mutta kun ei mitään näkynyt,\nannettiin laivan kulkea entistä vauhtia. Heti tärähtikin laivan keula\nkauhealla ryskeellä kallioon. Perä painui alemmaksi ja meri kävi\nsen yli. Koneet pysähtyivät. Keula luisui jälleen irti kalliosta ja\nlaiva kääntyi syrjiin kalliota vasten. Alkoi kuulua rysähdyksiä ja\njymähdyksiä, kun laiva, laineen pohjaan painuessaan; koko pituudellaan\niski pohjakalliooni ja kallistui vuoroin maalle ja vuoroin merelle\npäin. Matkustajat menettivät malttinsa. Kuului huutoa, itkua ja\nparkumista ja vaatimista, että veneet laitettaisiin vesille.\nKielloista huolimatta ottivat muutamat herrasmiehet valtaansa erään\npienemmän jollan, panivat sen vesille ja ennättivät siihen itsekin\nhypätä. Sen nieli kalliolta alaspäin vyöryvä laine ja painoi laivan\nkupeen alle. Laineen mukana oli laiva kallistunut juuri silloin\nulospäin, kun jolla miehistöineen imeytyi sen alle. Samassa syöksyi\npauhinalla uusi jättiläislaine koko voimallaan ylös kalliolle ja\nkuohui yli laivan, jonka se painoi jälleen kallistumaan maalle päin.\nJolla väkineen rutistui kallion ja laivan pohjan väliin. -- Kuri oli\npalannut laivalle heti. Kaikki tottelivat sittemmin laivan päämiestä.\nRauhallisina kaatoivat merimiehet laivan kolme mastoa maalle lyömällä\nvantit poikki meren puolelta. Niistä syntyi silta, tosin epävarma ja\nheiluva ja täynnä köysiä. Niitä myöten kuitenkin pelastuivat maalle,\nensin matkustajat, sekä naiset että miehet, sitten laivan miehistö\nja viimeisenä laivan päämies. Kaikki tämä tapahtui parinkymmenen\nminuutin kuluessa. Laivan päämiehen päästyä maalle irtautuivat\nmastot kalliosta. Laiva oli joka heilahduksella luisunut ulospäin\nliukkaalla ja viettävällä kalliopohjalla. Nyt huuhtoi jo joka laine\nsen yli. Se oli vanha, puusta alkuaan purjelaivaksi rakennettu ja\nsittemmin höyrylaivaksi muutettu niin sanottu pakettilaiva. Sen\nrunko ei kestänyt kauan meren runtelua. Heti ensimäisten tärähdysten\njälkeen nousi pinnalle sen irtoköli ja sittemmin peräsin. Laivan\nkannen ollessa vielä veden pinnan yläpuolella alkoi maalle tulla\nosia kajuutoista ja matkustajahyteistä. Sittemmin osia kannesta ja\nlaidoista. Veden päällä pysyvä osa lastia, paperia, erilaisia silkki-,\nvilla- ja puuvillakangaspakkoja, laatikoita, joissa oli hajuvesi-\nja konjakkipulloja viinitynnyreitä, korppulaatikoita ja muuta\nruokatavaraa, purkautui ulos hajoavasta laivan kelluen suunnattoman\npirstalemäärän seassa. Osa arvokasta lastia tuhoutui murskautuessaan\nisompien laivankappaleiden, kölin, mastojen kuve- ja kansiosien\ntörmäillessä toistensa tai rantakallion kanssa. Itse puukappaleetkin\npirstoutuivat yhä pienemmiksi ja pienemmiksi. Ennen aamua peitti merta\nsaaren länsirannalla kuuden kilometrin pituinen ja neljänneskilometrin\nlevyinen aaltojen mukana taipuileva paksu peite, joki oli muodostunut\nlaivan ja sen lastin pirstaleista.\n\n\"Laiva törmäsi maalle kello yksitoista illalla. Pelastuneet\npysytteleivät yhdessä suuressa ryhmässä ensin siinä rantakalliolla\nja sittemmin metsässä, rantakallion suojaamassa laaksossa. Yön\nkuluessa olivat jotkut kuulevinaan koiran haukuntaa kylästä ja\nläksivät isommissa ja pienemmissä ryhmissä, laivan päämiehen ankarista\nkielloista huolimatta ('Nyt ei olla enää laivassa!' sanottiin)\npyrkimään läpi synkkien metsien kompastellen ja ryömien louhikoissa\ntoisinaan seuraten kapeaa polkua. Suurin osa näistä eksyi vuoristoon\nja soihin, joista löydettiin, nälkään ja viluun kuolleina, toiset\njo seuraavana päivänä, toiset vasta viikon parin perästä, mutta\njotkut vasta seuraavana kesänä. Muutamat hävisivät kokonaan. Jotkut\nosuivat jompaan kumpaan kylään ja saivat miehiä oppaiksi mukaansa\nlaivarikkopaikalle. Suurin osa oli pysytteleinyt koossa, ja he tulivat\nopastetuiksi kylään, jossa saivat hoitoa ja pelastuivat.\n\n\"Aamulla oli ilma jälleen kirkas ja tuuli alkoi hiljentyä pysyen yhä\nlännessä ja pitäen laivanhylystä purkautuvaa tavaraa maan sivussa.\nKoko seuraavan päivän ja niin kauan kuin tuuli pysyi lännessä, siis\nlähes viikon, me saarelaiset, kaikki miehet ja melkein kaikki naiset\nja lapsetkin ongimme tavaraa maalle. Suuret pinot sinne kerääntyi\npolttopuuta: honkaa, tammea, tiikkiä ja mahonkia ja monet kätköt\narvokkaampaa tavaraa läheisiin metsiin ja soihin. Jonkun kerrotaan\nlöytäneen laivan rahakirstun rikki ruhjoutuneena ja tyhjänä. Joku oli\nlöytänyt laivan arvopostisäkin, joka oli laivan päämiehen kajuutan\nseinän ja siihen kiinnitetyn ison kaapin kanssa ajautunut maihin\nja jossa oli ollut muun muassa suunnaton määrä kultarahaa. Löytäjä\noli kätkenyt sen erääseen luolaan, kunnes olisi saanut omia miehiä\navukseen viedäkseen sen pois. Toiset kuitenkin varastivat säkin melkein\nheti. Näin oli säkki muuttanut paikkaansa ja omistajaansa kymmenkunta\nkertaa jo ensimäisenä päivänä ja vielä jonkun herran sitä seuraavasta\niltayöstä. Kenelle se lopulta jäi on ikuinen salaisuus. Epäillään, että\nmuutamat sittemmin rikkaiksi muuttuneet suvut olisivat tämän postisäkin\nperillisiä. -- Kukapa häntä tietää.\n\n\"Useimmat miehet nyhtivät kekseillä maihin puutavaraa. Naiset ja lapset\nkantoivat sitä pinoihin ylemmä maalle. Näin työskenneltiin lahtien\nvarsilla olevilla kivikko- ja somerikkorannoilla, sillä niemissä ja\njyrkkien kallioiden kohdilla oli mahdoton mitään tehdä joutumatta\nitse vaaraan liuota mereen. Minä työskentelin vaimoni ja poikani\nkanssa laivanhylkyä lähinnä etelänpuolella olevassa lahdessa. Vetelin\nmaalle kaikenlaista isompaa ja pienempää, polttopuiksi kelpaavaa\npuutavaraa. Välistä tuli joku arvokkaampikin esine. Lopuksi sukelsi\nesiin seitsemäntoista isompaa ja pienempää puulaatikkoa! Perästä\npäin selvisi, että niissä oli toisissa hajuvesipulloja, sisältäen\noikeaa alkuperäistä 'Kölnin vettä', toisissa pieniä konjakkipulloja,\ntuonlaisia kuin tämä tässä pöydällä ja parissa laatikossa oli\nsilkkitavaraa.\n\n\"Siitä kulki vähän väliä ihmisiä ohi. En voinut siis päivän valossa\nottaa niitä maalle! Mihin ne olisin korjannut! Aina joku olisi nähnyt\nja vakoillut hommiani ja pimeän tultua varastanut saaliini! Lähetin\nsiis vaimoni ja poikani kotiin -- alkoi jo iltakin tulla -- ja käskin\npojan heti pimeän tultua takaisin ja tuomaan mukanaan lapion ja\nlyhdyn. Lyhtyä ei kuitenkaan ollut lupa sytyttää ennenkuin vasta minun\nkäskystäni ja harkinnastani. Varovainen täytyi olla. Itse jäin siihen\npaikkaan työhön. Vetelin jälleen kaikenlaista puun rojua laatikkojen\npäälle ja olin jotain etsivinäni. Silloin tällöin otin jonkun tammen,\ntiikin tai mahongin kappaleen maalle. Honka ei ollut enää minulle muka\nkelpaavinaan.\n\n\"Päivän pitkin oli yhtä ja toista löydetty, mutta huhut vielä\nsuuremmista löydöistä levisivät miehestä mieheen. Se herätti yleistä\nlevottomuutta. Kukaan ei enää illemmalla pysynyt asemillaan polttopuita\nkorjaamassa, vaan alkoi harhailla pitkin rantaa, penkoen keksillään\nsieltä ja täältä merenajoa.\n\n\"Pysähtyi siihen minunkin läheisyyteeni yksi ja toinen, epäilyllä\nkatsellen hommiani. Tuli siihen lopulta tämä naapurin Esakin ja uteli,\nolenko löytänyt jotain erikoisempaa. Viittasin pinoihini ylempänä\nsomerikolla ja niiden päällä oleviin lokeihin ja nuoravyyhteihin ja\nmaalle vedettyyn melkein ehjään laivaveneeseen mastoineen ja purjeineen\nja sanoin, eikö hänen mielestään muka se jo yhden osalle riitä. Esa ei\nsanonut tarkoittavansa sellaista jokamiehen tavaraa, vaan parempaa.\nKertoi jonkun siellä pohjoisempana löytäneen laatikon, joka sisälsi\nkonjakkipulloja.\n\n\"'Se on jotain se!' kehui Esa. Sitten hän kertoi yhä kummemmista\nlöydöistä.\n\n\"'Nyt se taitaa olla jo hyvin tyhjää tämä rannan käynti', lisäsi Esa\nja ryhtyi, yhä epäillen hommiani, penkomaan keksillään vuoroin minun\npohjois- ja vuoroin eteläpuolellani.\n\n\"Alkoi siihen pysähtyä muitakin, penkoen kekseillään niinkuin minä ja\nEsakin.\n\n\"'Mitä hittoa siinä oikein on kun te siinä niin miehissä kärttäätte,\nkuin ketut koskeloita', kysyi eräskin vasta tullut.\n\n\"'Sitähän minä tässä juuri sanoin', alkoi taas Esa, 'että tyhjää alkaa\nolla tämä rannan ajo. Minäkin olen tänään kävellyt melkein päästä\npäähän koko laivarikkorannan, löytämättä mitään. En edes nähnyt,\nettä kukaan olisi enää mitään löytänyt. Tyhjä on jo ranta. Pelkkää\npuunroinaa vain! -- Toisenlainen onni kuuluu olevan niillä, jotka\novat käyneet metsiä. Sinne on moni ylhäinen herra ja rouva eksynyt ja\ntupertunut, Kreivejä ja ruhtinaallisia mitä lienevät, koska kuuluu\nmelkein jokaisella olevan kovasti rahaa taskuissaan, kultakelloja,\njalokivisormuksia ja muita aarteita. Onnen poikia ne ovat, jotka ovat\nälynneet tänään metsiä kulkea! Rikkaampia totta vie ovat ne, kuin me\ntuhmat rannan raukujat! Metsään tästä taitaa olla viisainta painua\njokaisen nyt jo. -- Huomisaamusta alan käydä metsiä ja jätän rannat\nAina näitä polttopuita saa, mutta kultaa ja jalokiviä harvoin.'\n\n\"'Tuuli voi kääntyä ja vie nämä puutkin muille markkinoille', sanoi joku.\n\n\"'Vieköön! Aina niitä tulee puulaivoja, mutta rahalaivoja ei edes kerran\nmiespolvessa!' sanoi Esa tiukasti.\n\n\"Luulin, että Esa vain viekoittelee meitä toisia pois rannasta, mutta\nperästäpäin kuulin, että metsänkävijät todellakin olivat sinä päivänä\nhyötyneet enemmän kuin rannankävijät. Matkustajat olivat ylimalkaan\nolleet rikasta väkeä ja löydettiin metsistä niiden ruumiita jo sinä\npäivänä monia. -- Näytti sentään Esalla olleen totinen aikomus\nviekoitella meidät pois tästä rannasta, ottaakseen yksin selvän, mitä\nsiinä kohdalla on -- tai saadakseen ainakin muut, perästäpäin tulleet,\npois saaliin jaolta ja tapellakseen minun kanssani epäiltävästä\napajasta. Esa oli niihin aikoihin vahvempi minua ja jos olisi kahden\njääty, en mene takaamaan, mitenkä olisi käynyt.\n\n\"'Jaaha jaa', huokasi Esa. 'Tyhjää on ranta, niinkuin jo sanoin ja\ntyhjää tämä onkiminen. Ilta alkaa hämärtyä. Kotiin tästä pitää lähteä\nennen pimeää, ettei joudu huomenna metsästettäväksi', tuumi Esa lipevin\nkielin ja nauraa röhähtäen muka lausumalleen sukkeluudelle, puhuessaan\nmetsästyksestä'.\n\n\"Esa lopetti todellakin onkimisensa, pani tupakan ja viekkailla\nsilmillään seurasi sanojensa vaikutusta, etenkin minuun.\n\n\"Meri velloi rannanajoa suurissa, voimakkaissa ummikkaissa. Joskus\ntuli vielä korkea aalto, joka rytinällä kaatui, nosti välkkyvälle\nharjalleen tuhannet isommat ja pienemmät puut ja muut esineet, heitti\nitse aikamoisen kuperkeikan laueten iltaruskon viimeisessä punaisessa\nvalossa vihertäväksi vaahdoksi ja vieritellen ja kolistellen puita\nrantakiviin ja heitellen osan niistä kuivalle. Pelolla seurasin\ntällaisia tapauksia, sillä olisihan millä hetkellä hyvänsä tuollainen\nmerikarju voinut pilanpälten velloa nurin narin minunkin kätköni tässä\nkaikkien nähden. Eihän muuta olisi tarvittu kuin että kasakin jostain\nlaatikosta olisi vilahtanut puurojun joukosta, kun asia olisi tullut\nilmi -- siten se minullekin tuli ilmi muutama tunti aikaisemmin -- ja\ntasanjako tai tappelu tai molemmat, olisi paikalla alkanut. Sallimus\nohjasi kuitenkin, ainakin tähän asti, kaatuvat loppulaineet joko\npohjois- tai eteläpuolelle minun apajaani. Ajan pitkään ei tuollaiseen\nsalliman sattumaan voinut luottaa. Mietin, millä ihmeen pelillä saisin\nnuo kutsumattomat vieraat matkoihinsa, ennenkuin pahempaa ennätti\ntapahtua.\n\n\"Mitään keinoa eivät aivoni kyenneet keksimään. Pelastus tuli kuitenkin\naivan odottamattomalta taholta, nimittäin Esan itsensä lausumasta\nkotiinlähtöesityksestä. Siihen lausuin minäkin, silloin vielä\nhuomaamatta sanojeni arvaamatonta vaikutusta ja ainakaan edeltäpäin\nitse tajuamatta, että lausuilin jotain asiani hyväksi ja vieläpä aivan\nratkaisevan sanan. Niin se käy. Tiukassa paikassa ikäänkuin joku\ntoinen, meitä ylempi, ottaa hetkiseksi kielemme ja mielemme haltuunsa\nja puhuu puolestamme meidän omalla suullamme, että senkun kuuntele\npäältä itsekin vain! On minulle niin käynyt muulloinkin. Sitä tietä\nminä sillonkin vastasin Esan puheeseen:\n\n\"'Niin. Kotiin tästä lähden minäkin, kun ensin saan maalle tuon ison\ntammilankun, mikä kelluu tuolla kauempana. (Siellä todellakin kellui\niso jykevä tammilankku, nyt sen näin itsekin, kun siitä puhuin!) Kun\nsen saan maalle, sitten voin mennä kotiin ja nukkua yöni rauhassa.\nSitä minä himoitsen ja kun sen saan, lähden ja jätän tämän muun roskan\nteille.'\n\n\"'Sitä saat odottaa, sehän on vielä kaukana!' hörähti Esa.\n\n\"'Enpä niinkään kauan! Vetelen tässä tätä likempää tavaraa tähän\nrantaan päälletysten. Uutta tulee aina likemmäksi ja viimein on tuon\ntammilankunkin vuoro. Käykääs miehet joutessanne auttamaan, niin\npäästään yhdessä kotiin!'\n\n\"Se naula veti! Esakin nyt näki, etten mitään koiranhautaa peitä!\nAsiahan oli kaikkien silmissä selvä. He näkivät tammilankun muutaman\nsylen päässä ja tiesivät, ettei minun kauan tarvitse jatkaa nykyistä\nmenetelmääni, kun yletän tammilankkuuni ja juttu on lopussa. Kun muita\ntammilankku ja tai muuta arvokkaampaa ei näkynyt ja kun ikivanhan\nkirjoittamattoman rantaoikeuden mukaan minä lankun löytäjänä olen sen\nomistaja ja kun mokoman vuoksi ei kannata keinotella ja vielä vähemmin\ntapella, tai vakoilla ja varastaa se, laputtivat miehet tiehensä sen\nenempää urkkimatta toimiani. Mutta sinä iltana minä poikani kanssa\nkorjasin maalle sekä lankun että laatikot, jotka kätkettiin taitavasti\nläheiseen metsään. Myöhemmin samana syksynä eräänä tyynenä, pimeänä ja\nsumuisena yönä hain laatikot kotiin.\n\n\"Huhuiltiin sinä syksynä ja vielä sen perästäkin monen moisista\nsatumaisista löydöistä, mutta tosiasiaksi lienee jäänyt, että minun\nsaaliini sittenkin taisi olla suurin -- ainakin se oli vähimmin\nomalletunnolle käypää kaikista 'Admiralin' laivarikosta saaduista\nlöydöistä. Haukkavuoren Ukolle vietiin sinä syksynä toinenkin\nsiankinttu ja lampaankäpälä uhriksi ja hyvitykseksi. Siitä olen\nkaikessa hiljaisuudessa tehnyt sen johtopäätöksen, että monen tuntoa\nvaivasi raskaat syytökset.\"\n\nLaivuri vaikeni. Lasit olivat jo aikoja sitten tyhjenneet ja\njäähtyneet. Kuului vain lampun hiljainen sirinä, seinäkellon harva\nnaksahtelu ja myrskyn aaltoileva mylviminen ulkona, märän lumen ja\nveden läiske ikkunoihin, räystäsveden rapina seiniin tai vuoroin lotina\nmaahan, miten tuuli milloinkin salli sen ohjata kulkunsa, ja tuulen\nhumina ja pauhu seinissä ja pihan vaahteroissa, saarnissa ja pensaissa.\n\nLaivuri lopetti jälleen äänettömyyden. Avaten takanaan olevan lääke- ja\njuomatavarakaappinsa ovet auki, hän osoitti sen ylintä lautaa ja lausui\nlopuksi:\n\n\"Siinä on 'Admiralin' hautausmaa. Niin olen tuota ylintä lautaa\ntottunut nimittämään. Olen siihen järjestänyt suoriin riveihin\nneljäkuudetta hajuvesipulloa. Niin monta vainaata tuli yhteensä\n'Admiralin' yönä -- etupäässä hienoa väkeä, rouvia, neitejä ja herroja,\nsuurin osa metsissä, yksi jollan lasti vain itse laivarikkopaikalla.\nNuo pullot minusta muistuttavat niin paljon hiottuja hautakiviä. Asetin\ntuonne yhden kunkin muistoksi. Olen lukevinani pullojen etusivulta,\nnäin kauempaa katsoen, niiden kunkin nimen. Minä olen vain lukevinani,\nsillä kaikkihan ne neljäkuudetta olivat nimettömiä.\"\n\n\n\n\nPELASTUS.\n\n\nI.\n\nJaalan nimi oli _Ukko_. Se puski parhaan kykynsä mukaan aaltoja\nSuomenlahdella Vailuodon ja Ruuskerin välillä syyskesällä, tarkemmin\nsanoen syyskuun kolmantena aamuna, vuonna kahdeksantoistasataa ja\nseitsemänviidettä. Tuuli puhalsi eteläkaakosta. Jaalan matka oli\ntoistaiseksi itäkoillista kohti ja veti tuuli hyvin ilman luovimista.\nVieläpä ajoittain voitiin kouteja hiukan irroittaakin, jolloinka\nvauhti oli aina parempi. -- Luovimisesta muuten ei olisi paljon mitään\ntullutkaan, sillä isopurje oli pohjareivissä ja tämä \"Ukko\" oli\nkuuluisa huonosta luovimisestaan. Myötätuulta se laski kuin tuuli,\nmutta niin pian kuin koudit tarvittiin vetää kiinni, loppui vauhti\nja alkoi sortuminen. Lisäksi oli \"Ukolla\" paha tapa \"jäädä suustaan\"\nkiinni, kohdatessaan vähänkin jykevämmän laineen. Tuntui kuin se\nsilloin olisi vieläkin levittänyt muutenkin leveitä ryntäitään ja\nkoko sylin paiskautunut aallon kanssa kisailuun ja voimien mittelyyn\nunohtaen ajankulun ja matkan teon ja että onhan niitä tuonnempana\nmuitakin aaltoja, samanlaisia ja samankokoisia. Ellei aalto, annettuaan\n\"Ukolle\" aimo korvatillikan, ja sylkäistyään sitä päin jaloja, leveitä\nkasvoja ja purjeita, olisi kiiruhtanut puhisten ja solisten ohi, olisi\n\"Ukolla\" puolestaan ollut aikaa painiskeluun, vaikka viimeiseen päivään\nasti. \"Ukko\" kohottautui mahtavasti, huolimatta täydestä lastistaan,\nylös ja silmäili eteensä tylsillä kettinginlyysisilmillään, näkyisikö\nmissä uusia laineita. Oho! Siinähän tuo jo olikin! \"Ukko\" painautui\nvinkuvin köysin, humisevin purjein ja natisevin laidoin alamäkeen\nja paiskasi leveän keulansa uutta lainetta vastaan. Korkealle nousi\nsuolainen kuohu yli keulan ja lensi tuulen mukana aina perälle asti,\njossa perämies, Simon Ville, hetken perästä päristeli merivettä\nnenästään ja pyyhki sitä kasvoiltaan kämmenellään. Hän oli, nähtyään\nryöpyn tulevan, tosin kumartunut, mutta siitä huolimatta hän sai vettä\nsilmiinsä, suuhunsa, sieraimiinsa, kaulaansa ja lyhyen öljytakkinsa\ntaskuihin. Niskaan esti veden tunkeutumasta \"sydvestin\" leveä takareuna.\n\n\"Kyllä tämä on haaksi tämäkin\", jutteli Ville tovereilleen Jaakon\nAukulle ja Raaka-Ristolle (viimemainittu ei ollut saanut nimeään\nRaaka-Risto luonteensa vuoksi, hauskempaa ja sävyisämpää miestä harvoin\ntapaa, mutta oli hän sen perinyt isältään, joka taas oli sen saanut,\nvarastettuaan eräästä laivarikosta seitsemän raakapurjetta), kun \"Ukko\"\ntaas mennä lotisteli rauhallisempana laineiden väliajalla. -- \"Aina se\npuskee lainetta, kuin härkä suurta kiveä, ja tuumii, että pääseeköhän\ntuosta eteenpäin vai ei.\"\n\n\"No se on se hänen tapansa taas senlainen, minkä sille mahtaa\", tuumi\nRisto. \"Mikä on miksikin luotu, niin sellainen se on.\"\n\n\"Joutaisi tuo olla samoista puista vähän parempikin. Katsohan nyt\ntaaskin, minkä ryöpyn se antaa tuosta laineesta ja päästäänkö ennen\npäivällistä seuraavaan laineeseen. -- Uhhuh! Vie sun viimeinen sarvipää\nmikä oletkin! -- Sattuisi nytkin tullijaala näkyviin, niin, ei muuta,\nkuin seuraa kiltisti sinne, minne se viepi ja se ei suinkaan vie sinne,\nminne sinä ja minä ja moni muu kunniallinen ihminen tahtoisi.\"\n\n\"Jos tullijaala tulee, niin annettaisiin mennä myötäistä. Siinä\nkonstissa ei 'Ukkoa' voita tullijaaloista yksikään. Se myötäisen\nliukuminen on tälle 'Ukolle' annettu erikoisena myötäsyntyisenä\narmonlahjana.\"\n\n\"Niin niin, mutta jos tullijaala alkaisi luovia näkyviin tuolta\nnoin tuulen alta, Suomen puolelta päin, mihin meidänkin on kohta\nkäännettävä. Ajettaisiin suin päin tullikoiran hampaisiin. Siitä\nvarjele meitä rakas Taivaallinen Isä!\"\n\n\"Minun mielestäni meidän olisikin jo aika irroittaa kouteja ja suunnata\nmaihin päin, myötäiseen. Ollaan kohta Ruuskerissa ja joudutaan\nSuursaaren tullijaalan piiriin. Pannaan menemään ajoissa vain Loviisan\nmaihin. Siitä on monta etua, ensiksi päästään tästä iänikuisesta\nlaineiden takomisesta ja suolaveden syleksimisestä -- hyh saakuri!\n(taas sukellus, jonka perästä vaatteista juoksi kannelle vettä, kuin\nämpäristä kaataen) -- pidä sinäkin perää paremmin! Ihanhan tämä on\njo uimista! -- Toiseksi, ennätettäisiin Vaherpäähän ennen yötä.\nKolmanneksi...\"\n\n\"Ennen yötä! Mitä sanot?! Minä taas olen ajatellut, että meidän on\npysyttävä meressä koko päivä ja vasta pimeän tultua pantava maita\nkohti. Näinhän sitä on aina tehty, Noan ajoista asti!\"\n\n\"Niin on tehty kauneilla ilmoilla, mutta nyt on toinen juttu. Nyt ovat\ntaivaan akkunat avoinna ja syvyyden lähteet kuohuvat. Vettä saadaan\nyläältä ja alaalta, yläältä makeaa ja alaalta suolaista. Ei näillä\nilmoilla tullijaala nosta ankkuriaan. Ihan huoletta me saadaan laskea\naina Kolmkiven näkyviin asti ja sieltähän siten saadaan nähdä onko\ntullikoira vesillä, vai ei --. Ann' mennä vain myötäistä, Purumatalaa\nkohti!\"\n\n\"Menköön minun puolestani. Sinunpa tämä on vene, niinkuin lastikin\",\ntuumi Ville ja veti helmaria puoleensa, jolloinka jaalan keula alkoi\nkääntyä vasemmalle. Risto ja Auku päästivät ison purjeen reivit auki ja\nlaskivat menemään koudin päähän asti auki. Samoin irroitettiin vokan\nkouti. Vokka käännettiin oikealle, ison purjeen ollessa vasemmalla.\nNämä purjeet levittäytyivät kahden puolen alusta kuin jättiläissiivet.\nTaakivokka ja lyyveri keulassa jäivät kokonaan varjoon ja heiluivat\nlöysinä ja joutilaina. Vauhti oli nyt huima ja vettä ei enää saatu yli\nensinkään. \"Kohta tässä saa kävellä kannella vaikka sukkasillaan, --\njos ei sataisi!\" huudahti ihastuneena Risto.\n\nKun lisäksi sadekin pian lakkasi, riisuivat miehet öljyvaatteet\npäältään. Sateen jälkeen laveni näköala ja se oli sekä hyvä että paha.\nHyvä sikäli, että itse näki kauemmas, paha sikäli, että voi tulla\nnähdyksi, joka ei ollut suotavaa, kun lastina oli Riiassa lastattua\nviinaa.\n\n\nII.\n\nKolmen ja puolen tunnin purjehduksen perästä tuli Kolmkivi näkyviin.\nSovittu merkkisavu nousi sen kaljulta laelta. Riston ja hänen\ntoveriensa yhtiökumppanin piti vahtia Loviisan maissa ja näyttää\nsavua päivällä ja avonaista soihtua yöllä Kolmkivestä, jos väylä on\nVaherpäähän vapaa tullimiehistä. Perästä päin selveni, että tällä\nkertaa näytti Kolmkivessä merkkisavua -- tullimies. Ne koirat --\nkuka kunniallinen merenkulkija heitä paremmin nimittäisi! -- olivat\nvarastaneet tunnussanan ja panivat Kolmkiveen miehensä vahtiin,\npitämään siinä tulta yöt ja päivät.\n\n\"Selvä on reisu!\" sanoi Risto, kun savu tuli näkyviin. Hetken perästä\nhän jatkoi: \"Kuulkaa nyt miehet, mitä sanon.\"\n\n\"No!\"\n\n\"Jos tässä niin hullusti kävisi, josta Jumala meitä varjelkoon, että\nsatuttaisiin kuitenkin joutumaan tullikoirien kynsiin, niin kumpi\nteistä ottaa mennäkseen linnaan! Kyllä minä maksan.\"\n\nSyntyi pitkä vaitiolo.\n\n\"Sinä Aukuhan se olit viimekerralla. Paljonko tahdot, jos nyt taas\nmenet?\"\n\n\"Kyllä se viisisataa oli liian vähän. Eikö sovittaisi kuukauspalkalla?\nKaksi sataa kuussa...\"\n\n\"Se on liian paljon. Ota sataviisikymmentä!\"\n\n\"Ei alle kahdensadan! Siellä se muonakin kuuluu nykyään olevan niin\nhuono -- --\"\n\n\"No olkoon sitten kaksisataa. En minä viitsi turhasta tinkiä. Sata\nsiellä tai täällä, se ei meinaa mitään!\"\n\n\"No minä menen kahdesta sadasta. -- Antaa ne sinulle ainakin kuusi\nkuukautta, jos kiinni joudutaan.\"\n\n\"Sinulle -- ei minulle! -- No nyt muista sitten, että jos joudutaan\ntullikoirain pakinoille ja ne kysyvät, että kuka on laivuri ja kuka\nomistaa lastin, niin sano, että sinä olet molempia.\"\n\n\"Kyllä muistan, kyllä muistan. On tuota jo laivurin virkaa Viipurin\nlinnassa istuttu monenkin puolesta! Kyllä minä jo sen virren osaan\nlaulaa ilman urkuja ja lukkaria!\"\n\n\"Ukko\" sivuutti savuavan Kolmkiven noin kahden ja puolen kilometrin\npäästä. Se purjehti Purumatalan ohi, läheltä sitä ja käänsi keulansa\nsuoraan pohjoiseen, Vaherpään saarta kohti. Tarkoitus oli laskea maihin\npieneen Ryövärinsaareen, Vaherpään eteläpuolella, ja jättää lasti\nsinne.\n\nOltiin jo Jussaaren kohdalla. Miehet \"Ukon\" kannella olivat\nsangen hyvällä päällä, sillä jännittävä ja vaikea merimatka oli\nloppumaisillaan ja yhä savuava Kolmkivi vakuutti väylän olevan puhtaan\nkoko tässä saaristossa.\n\nÄkkiä tyrmistytti \"Ukon\" miehistöä näky, jota he kaikkein vähimmän\nviimeisinä minuutteina osasivat odottaa.\n\nJussaaren takaa, jonka \"Ukko\" juuri oli sivuuttamaisillaan, laski\ntäysin purjein tullijaala heitä vastaan. Merkiksi siitä, mistä on\nkysymys, täräytti se kanuunastaan laukauksen. Se oli niin paljon\nsanottu, kuin että: \"Seis ja pysy paikallasi ja odota! Minä panen\njollan vesille ja tulen tarkastamaan!\"\n\nSitä kieltä ei voinut väärin ymmärtää! Pako oli mahdoton mihinkään\nsuuntaan ja välimatka liian lyhyt -- tullimiehet olisivat seuraavan\nlaukauksen laskeneet kohti.\n\nEmme pysty kuvailemaan niitä silmäyksiä ja niitä sadatuksia, joita\nseuraavina silmänräpäyksinä singottiin \"Ukosta\" Kolmkiveä kohti, josta\ntuo muka hyvään johtava savupatsas yhä vinkuroi myrskyn mukana ilmoille.\n\n\"Ukko\" kääntyi mahtavassa kaaressa oikealle. Koudit vedettiin kiinni,\nkäännettiin jaala päin tuulta ympäri ja jätettiin vokka ja taakivokka\nvastaan, jolloinka jaalan vauhti loppui ja se jäi paikalleen odottamaan\njollaa tullijaalasta.\n\nPian olikin jolla \"Ukon\" kupeella, varjopuolella. Jollan perältä nousi\n\"Ukon\" kannelle tullipäällysmies ja kysyi, käyttäen peräti huonoa\nsuomenkieltä, jonka jäljittelyllä emme tahdo pilata kertomustamme:\n\n\"Kuka on tämän jaalan laivuri?\"\n\n\"Minä\", vastasi Auku.\n\n\"Mitä on sinulla lastina?\"\n\n\"Viljaa.\"\n\n\"Mistä sinä tulet?\"\n\n\"Venäjältä.\"\n\n\"Minä kysyn, mistä kaupungista?\"\n\n\"Riiasta.\"\n\nTullimies vihelsi pitkään.\n\n\"Jaa! Kyllä minä ymmärrän, mitä viljaa sieltä tuodaan. Avaa kansiluukku\nauki!\"\n\nTehtiin se, jolloinka viinatynnyrit tulivat näkyviin.\n\n\"Onko sinulla muuta kuin viinaa?\"\n\n\"On -- kolmesataa ruusia Riian palsamia.\"\n\n\"Mikä on jaalan nimi?\"\n\n\"Ukko.\"\n\n\"Ukko?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Mikä on laivurin nimi!\"\n\n\"Aukust Jaakonpoika Rantala.\"\n\n\"'Ukon' kuljettaja ei ollut sen niminen ennen --\"\n\n\"Jaa -- se ei kuulu minuun. Nyt on.\"\n\n\"Mihin sinä menet!\"\n\n\"Tähän Vaherpäähän ajateltiin mennä tuulen pitoon.\"\n\n\"Nyt sinä tulet minun mukanani Loviisaan, vastaamaan\nraastuvanoikeudessa salakuljetuksesta.\"\n\n\"No -- tullaan vaan.\"\n\n\"Niin -- ja katso, että pysyt koko matkan vanavedessäni. Jos poikkeat\nsiitä jaalan leveyttäkään, ammun minä kohti paikalla. Ymmärrätkö sinä?\"\n\n\"No miksei tuota nyt ymmärtäisi. Tullaan vaan. Kyllä me tullaan.\"\n\n\"En minä kysy tuletko sinä vai et. Minä käsken.\"\n\nKuulustelun aikana oli tullipäällysmies kirjoitellut jotain\nmuistikirjaansa. Nyt hän jo souti takaisin jaalaansa. Pian alkoivat\nmolemmat jaalat perätysten purjehtia Loviisaa kohti, jonne saavuttiin\niltahämärissä. \"Ukkoon\" asetettiin kaksi tullimiestä vahtiin.\n\nNiin meni viikon päivät.\n\nAika oikeuden istunnon odottamisessa kävi pitkäksi Ristolle ja hänen\ntovereilleen, kun eivät edes saaneet poistua jaalastaan. He olivat\nvangittuja. \"Ukko\" oli muuttunut surkeaksi vankilaksi.\n\nPäästiin niin pitkälle, että oikeuden istunto oli jo huomenna.\n\nRisto tovereineen neuvotteli \"Ukon\" kajuutassa. Tultiin samaan\ntulokseen kuin ennenkin, ettei mitään voida tehdä, että lasti ja jaala\novat menetetyt ja yhden lähdettävä istumaan. Mieliala oli surkea.\n\nKaupunkilaisia kävi laiturilla heitä ihmettelemässä, kuin mitäkin\nulkomaaneläimiä, etenkin illalla. Tämä kiukutti \"Ukon\" entistä, niin\nluultiin heitä jo voitavan nimittää -- miehistöä, mutta pian siitä\nsynkästä uteliaiden pilvestä aivan viime hetkellä alkoi pilkoittaa\npäiväkin. Viimeisenä iltana ennen oikeudenistuntopäivää, sankan\nkatselijajoukon läpi tunkeutui jaalan luo miesten vanha tuttava,\nnurkkasihteeri Asarias Andersson, hienosti, jos kohta kuluneesti ja\nhaalistuneesti pukeutunut herrasmies. Hän oli miesten vanha tuttava ja\nmeni heitä tervehtimään.\n\n\"Hyvää päivää merisissit! Mitä kuuluu pitkästä aikaa?\"\n\n\"Mitäpä tässä kuuluu muuta kuin harmia\", vastasi Risto. -- \"Mutta käy\ntänne kajuuttaan juttelemaan!\"\n\n\"Harmia näkyy olevan ja tulevan\", sanoi Andersson (Oikeastaan herra\nAndersson!), kun oli laskeuduttu kajuuttaan. -- \"Harmia tulee, kun\non koira kelkassa, sanoi ennen Heikkilän Joelkin sieltä teidän\nsaareltanne, tullessaan tänne Loviisaan samalle asialle kuin tekin nyt.\n-- No, milloin on asia esillä?\"\n\n\"Huomenna kello kaksitoista.\"\n\n\"Onko teillä jo asianajaja?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Ai helkkunassa! Se olisi pitänyt hankkia. Kyllä nämä tullikoirat\nhaukkuvat teidät yli ja ympäri, ellei teillä ole kokenutta miestä\napunanne.\"\n\n\"Mistä sen hankki, kun ei ole saatu liikkua kaupungilla. Etkö sinä\nrupea?\"\n\n\"Minulla olisi kyllä eräs juttu maakäräjillä, mutta koetetaan\njärjestää. -- Kyllä minä rupean. -- Kuka teistä on kippari? --\nTarkoitan, kuka on tulliin ilmoitettu kippariksi?\"\n\n\"Tämä Auku.\"\n\n\"No hyvä juttu. Mistä lasti on otettu?\"\n\n\"Riiasta.\"\n\n\"Ja mihin se on vietävä?\"\n\n\"No -- pitääkö sekin sanoa oikeudelle?\"\n\n\"Sanottava se on. Mitä te sanoitte näille tullimiehille, kun ne\nkysyivät, mihin teillä on matka?\"\n\n\"Sanottiin, että mennään Vaherpäähän tuulen pitoon. Oltiin silloin\nJussaaren itäsivulla.\"\n\n\"No, se oli hyvin sanottu. Te olitte menossa Vaherpäähän tuulenpitoon,\nhätäsatamaan. -- Koiranenkelikö sinulle toi noin hyvän sanan suuhusi?\"\n\n\"Tämä mukalaivuri Aukuhan sen sanoi.\"\n\n\"Se on hyvä sana! Se on kuin patenttiankkuri! Siitä pitäkää kiinni!\nSiinä on pelastus teille ja lastillenne! Sanokaa vain, että olisitte\ntulleet Vaherpäähän tuulen pitoon. Sanokaa, että teillä on pirtulasti\nRiiasta Narvaan, mutta kun merellä nousi kova myrsky, täytyi teidän\nHerran ilman tieltä etsiä hätäsatamaa Suomen puolelta, jatkaaksenne\nsitte matkaanne Narvaan, heti kun ilma asettuu ja tuuli tulee\nsuotuisaksi. -- -- -- Ai sapperment! Tästä tuleekin kaunis juttu --\nja minä -- tuota noin -- minä tulen ajamaan sen teidän puolestanne\nilmaiseksi -- ihan pespennitä. -- Ei niitä ole joka päivä tällaisia\njuttuja! Näitä ajaa kerran eläessään nautinnokseen -- humalakseen! --\nPojat! Vielä minä maksan satasen teille, jos laskette minut puhumaan\npuolestanne huomenna!\"\n\n\"No no, kyllähän siitä sovitaan. Maksan minä sata ja kaksikin -- tuohon\nkäteen ja tule mies mokoma huomenna meitä auttamaan!\"\n\nLyötiin kättä kaupan vahvistamiseksi. Vilkaistiin kajuutan luukun\nraosta, onko tullimies kuinka lähellä, ja huomattua, että hän\njuttelee sillalla seisoskelevien kanssa, lykättiin luukku ääneti\nkiinni, otettiin esille rommipullo ja nautittiin luonnon antimista\n-- \"ihmisneron jalostajassa muodossa\" -- niinkuin Andersson -- hm --\nherra asianajaja Andersson liikutettuna lausui, kiitellessään rommin\nmainioita ominaisuuksia.\n\n\nIII.\n\nMaistraatin tornissa löi kello kaksitoista, kun raastuvanoikeuden\nvanha, kaljupäinen vahtimestari avasi istuntosalin ovet auki ja sanoi,\nettä \"asianosaiset tehkööt hyvin ja käykööt sisään\" -- tai jotain\nsinnepäin.\n\nAlkumuodollisuuksien perästä kehoitti oikeuden puheenjohtaja\nasianosaisia esittämään asiansa.\n\nEnsin sai puheenvuoron yleinen syyttäjä. Hän pyysi sen ja sen lain\nniiden ja niiden pykäläin nojalla ankaraa rangaistusta laivuri August\nRantalalle törkeästä väkijuomain salakuljetuksesta, raskauttavien\nasianhaarojen vallitessa, ja menettämään jaalansa ja lastinsa kruunulle\nsekä aluksen muulle miehistölle rangaistusta osallisuudesta mainittuun\ntörkeään rikokseen.\n\nSyytetyt pyysivät, että kanne julkeana valheena kumottaisiin, koska he\neivät ole mitään salakuljettajia, vaan julkisia rahtipurjehtijoita,\nkuljettaen tällä kertaa lastia -- pirtulastia tosin -- Riiasta\nNarvaan ja ainoastaan kovan myrskyn vuoksi olivat pakoitetut etsimään\nhätäsatamaa Suomen saaristossa.\n\nSyyttäjä pyysi puheenvuoroa.\n\n\"Uudistan kanteeni ja pyydän, että juttu lykättäisiin lisänäytteiden\nantamista varten, kantajan puolelta, raastuvanoikeuden johonkin\nlähinnäseuraavaan istuntoon\", saneli hän.\n\nAndersson -- asianajaja Herra Asarias Andersson, entinen raatimies ja\nvastaajien nykyinen lainopillinen avustaja, pyysi ja sai puheenvuoron.\nVilhuvin, punaisin silmin ja korkealle nostetuin sinertävin nenin\nhän hiukan honottaen ja tarpeettoman syvällä rintaäänellä, mutta\ntarpeellisen liikutetulla äänenkäytöllä ja eleillä, lausui, toisinaan\njouduttaen, toisinaan harventaen ja erikoisesti painostaen sanojaan,\nnäin: \"Kunnianarvoisa raastuvanoikeus ja korkeasti kunnioitettu herra\npuheenjohtaja. --\n\n\"Täällä ovat syytetyt jo omasta puolestaan pyytäneet kannetta\naiheettomana kumottavaksi, koska heillä ei ole ollut tarkoituksena\nsalakuljettaa väkijuomia Suomeen, vaan ovat eräästä Venäjän\nKeisarikunnan satamasta, Riiasta, matkalla toiseen saman Keisarikunnan\nsatamaan, Narvaan, lastinaan tosin väkijuomia, mutta kieltotavaraako --\nsitä en uskalla Venäjän asetusten, lakien ja säädösten puutteellisesti\ntuntijana -- eli suoraan sanoen kokonaan niitä tuntemattomana, mitään\nsanoa, mutta uskaltanen edelliselle puhujalle huomauttaa, että\nmikäli syytetyt kysymyksessä olevia Venäjän Keisarikunnan asetuksia,\nsäädöksiä ja lakeja ovat ehkä mahdollisesti rikkoneet, tai rikkovat,\nei sen asian tutkiminen ja tuomitseminen suinkaan kuulu Loviisan\nkaupungin raastuvanoikeuden tehtäviin. Jos taas syyttäjä pyytää\n-- ja on jo pyytänytkin -- että vastaajia rangaistaisiin Suomen\nlakien mukaan, pyydän kunnioittavimmin herra kanneviskaalilta kysyä,\nkäsittääkö hän Suomen lait sillä lailla, että hätääntyneet ja hätään\nja hengenvaaraan joutuneet merimiehet etsiessään hätäsatamaa, turvaa\nja pelastusta Suomen saaristosta, ovat näin menetellessään tehneet\ntörkeän lainrikoksen, josta heitä on mitä ankarimmin rangaistava? Tämä\nlaintulkitseminen, joka on tähän ennen kuulumattomaan syytteeseen\njohtanut, on, luvalla sanoen, hiukan -- kuinka sanoisinkaan\n-- eriskummainen! Väitän, että se käytäntöön pantuna on mitä\nsuurinta raakalaisuutta, että se ei ole ainoastaan hyviä tapoja,\nvieraanvaraisuutta ja lähimmäisen rakkautta, vaan myös itseään Jumalan\npyhää tahtoa vastaan. Sen tulkinnan mukaan yksinpä haaksirikkoutuminen,\nhukkuminen, ja mikä hyvänsä tapaus, joka on seurauksena siitä, että\nluonnonvoimat, rajuilmat ja muut Korkeimman hallinnosta riippuvat\nasianhaarat ajavat merimiehen rannoillemme, olisivat törkeitä lain\nrikoksia. -- Syytetyt ovat ottaneet lastin väkijuomia Riiasta kuten jo\non sanottu, viedäkseen sen Narvaan, kuten myös on jo sanottu. Keskellä\nSuomenlahtea yllätti heidät hirmumyrskyn tapainen rajuilma. Meri kävi\nkorkeana heitä vastaan. Haaksi ja kallis lasti, josta syytetty on\nvastuussa Narvan kaupungissa, Venäjän Keisarikunnassa, oli joutua meren\nsaaliiksi, puhumattakaan kolmesta ihmishengestä. Jaalan päällikkö,\ntuntien harteillaan raskaan vastuunalaisuuden Jumalan ja ihmisten\nja voimassaolevain asetusten, säädösten ja lakien edessä, ei nähnyt\nmitään muuta keinoa aluksen kallisarvoisen lastin ja ihmishenkien\npelastamiseksi, kuin turvautua hätäsatamaan Suomen saaristossa. Tässä\ntehtävässään on syytetty onnistunut ja on hän menetellyt miehen,\nvieläpä jalon miehen kunnolla ja tarmolla ja ansaitsisi yhteiskunnan\nja Korkean Esivallan kiitoksen -- eikä suinkaan rangaistuksen. --\nUudistan siis syytettyjen nöyrän anomuksen, että Korkea Oikeus\nharkitsisi oikeaksi kumota tämän kerrassaan eriskummaisen ja nähtävästi\npelkästä kateudesta, ilkeämielisyydestä tai vihasta ja kostonhimosta\ntai ehkä lahjusten kiristysaikeessa herätetyn kanteen, sekä pyydän\nnöyrimmiten syytettyjen nimessä lisätä, että kantaja tuomittaisiin\nkorvaamaan syytetyille sen vahingon, minkä on heille aiheuttanut tämä\npakollinen, jo kahdeksatta päivää kestänyt olonsa täällä Loviisassa,\nkymmenellä hopearuplalla päivästä miestä kohti ja lisäksi alukselle\npäivärahaa tarpeettomasta seisokista kaksikymmentä hopearuplaa päivää\nkohti. Tämä on vähin, mihin syytettyjen taholta voidaan tyytyä,\nsillä todennäköistä ja varmaakin on, että täällä tulliviranomaisten\nlaittomasti pidättämän jaalan kuljettaja ja omistaja, August Rantala,\non velvollinen Narvaan päästyään korvaamaan sen vahingon, minkä hän\non aiheuttanut tavaran vastaanottajalle, viivyttäessään lastia\nhätäsatamassa senkin jälkeen, kun tuulet ja ilmat jo ovat olleet --\nkuten täällä kaikki tiedämme -- jo lähes viikon ajan -- suotuisat.\nPyydän, että tämä tappionvaara korvattaisiin laivuri August Rantalalle\nkerta kaikkiaan kahdella sadalla hopearuplalla ja että tämäkin korvaus\ntuomittaisiin usein mainitun julkean syyttäjän suoritettavaksi. Lopuksi\npyydän Korkean Oikeuden kiinnittämään huomionsa siihen, että täkäläinen\ntullipäällysmies, kapteeni Herman Hermanninpoika Hermansson, joka,\nvaikka nämät viattomat merimiehet selvästi hänelle selittivät hakevansa\nhätäsatamaa Vaherpään saaressa, joka kuuluu tähän läheiseen Loviisan\nrannikkosaaristoon ja jonka Korkea Oikeus kyllä löytää merikortilta,\npidätti heidät ja toi tänne Loviisaan ja asetti heidät syytteeseen,\nvaikka -- jos hän kerran epäili heidän kuljettavan salatavaraa Suomeen,\nhän olisi heitä voinut silmällä pitää Vaherpäässäkin, niin kauan\nkuin syytetyt siellä hätäsatamassa olivat, ja sen jälkeen voinut\nsaattaa epäilyksen alaisen jaalan jälleen aukealle merelle -- tai\nvaikkapa Narvaan asti -- on tehnyt itsensä vikapääksi törkeänlaisiin\nvirkavirheisiin, tuomittaisiin voimassa olevain lakipykäläin mukaan\nviralta pois pantavaksi, sekä lain säätämään korkeimpaan rahasakkoon\ntai varojen puutteessa pidettäväksi säädetty aika vedellä ja leivällä.\nLisäksi pyydetään syyttäjälle ankaraa rangaistusta väärästä ilmiannosta\nja Korkean Oikeuden turhasta vaivaamisesta ja että juttu päätettäisiin\njo tässä istunnossa, jotta syytetyt, joiden ainoa, niukan toimeentulon\nantava elinkeino on juuri merenkulku, rahdinteko jaalalla purjehtien,\npääsisivät lopultakin jatkamaan laittomasti ja törkeästi keskeytettyä\nmatkaansa päämääräänsä, Narvan kaupunkia kohti Venäjän Keisarikunnassa.\n-- Olen puhunut.\"\n\nKantajan taholta pyydettiin puheenvuoroa:\n\n\"Kanne uudistetaan ja syytetyn väitteet kiistetään, sekä avonainen\npuheenvalta jutun vastaisen käsittelyn aikana pidätetään. Samoin\nuudistetaan pyyntö jutun siirtämiseksi.\"\n\nOikeuden puheenjohtaja:\n\n\"Asianosaiset astukoot ulos.\"\n\nHetken perästä kutsuttiin asianosaiset jälleen sisään kuulemaan\nraastuvanoikeuden päätöstä.\n\nKantaja tuomittiin maksamaan syytetyille vaaditut korvaukset ja\npäästämään heti vapaiksi purjehtimaan Narvaan. Oikeus oli katsonut,\nettä asianomainen tullipäällysmies, pidättäessään ja salakuljetuksesta\nsyytteeseen asettaessaan hätäsatamaa Vaherpään satamasta etsineet\nsyytetyt, on tehnyt itsensä vikapääksi virkavirheeseen, tosin\nlieventävien asianhaarain vallitessa, eikä vastoin parempaa tietoaan,\nja myöskin syypääksi väärään ilmiantoon, mutta että syytettyjen kanne\ntässä suhteessa raukeaa, koska syytettä ei ole tehty lainsäätämässä\njärjestyksessä, mutta, mikäli laivuri August Rantala ynnä muut\ntahtovat tässä suhteessa kannettaan ajaa, on siitä syyte nostettava\nlain säätämässä järjestyksessä. Valitusosoitukset julistettiin\nLoviisan kaupungin Raastuvanoikeudessa syyskuun yhdentenätoista vuonna\nkahdeksantoistasataa ja seitsemänviidettä. Allekirjoitus.\n\nHeti oikeuden istunnon jälkeen poistuivat syytetyt avustajansa kanssa\njaalalleen, josta pian poistuivat vahtina olleet tullimiehet.\n\nHarvoin oli \"Ukon\" kajuutassa vietetty niin riemuisaa ja ilosta\nylivuotavaa juhlaa, kuin sinä iltapäivänä ja vielä illalla myöhään.\n\n\"Sinä säästät hyvän viinin tähän asti!\" änkytti humalaisena pelastaja,\nRiston kaivaessa kätköistään pullon punaista siirappimaista, niin\nsanottua ruusuviiniä.\n\nPelastajalle maksettiin käteisellä pelastuspalkkio, kaksisataa, heti.\nLisäksi sanoi Risto:\n\n\"Kun sinä olet meidät näin pahasta pulasta näin julki jumalattoman\nkätevästi pelastanut, tahdon minä palkita sinut, niin että tuntuu.\nTiedäthän, missä on Ryövärinsaari?\"\n\n\"Kyllä. Se on etelänpuolella Vaherpäätä. Entä sitten?\"\n\n\"Minä jätän sinne astian pirtua ja viisi ruusia palsamia, jotka saat\nitse sieltä veneelläsi hakea, milloin sinulle sopii -- jos uskallat\nja osaat niitä kuljettaa. Ryövärinsaaren länsirannalla on eräs iso,\nkorkea kivi. Minä merkitsen sen kalkilla, että näet jo kaukaa. Siitä\nkivestä kävelet sata askelta suoraan itää kohti. Etsi niiltä tienoin\nkolme kiveä, asetettuina kissan jäljen muotoon. Niiden kivien alta\nkaivat esille mainitut tavarat ja teet niiden kanssa, mitä hyväksi\nnäet. En luonnollisesti voi niitä tässä antaa ja kun tullikoirat minua\nluultavasti seuraavat ulos merelle, en voi sanoa, milloin takaisin\nRyövärinsaareen pääsen. Siihen kulunee monta päivää. Kun tulee ensi\nkerran sakea sumu ja on tuuli sopivalta puolelta, silloin nämä pojat\nilmaantuvat taas Ryövärinsaarelle purkamaan tätä Narvan lastia. Sitten\nvoit sinäkin käväistä siellä.\"\n\nSamana yönä nosti \"Ukko\" purjeensa ja suuntasi ulos merelle tullijaalan\npysytellessä uskollisesti sen vanavedessä, kunnes eräänä myrskyisenä\nyönä sumussa ja sateessa takaa-ajettavastaan eksyi ja palasi\nasemapaikalleen.\n\n\n\n\nPELTO-KALLUN OSA.\n\n\nI.\n\nOli yö elokuun lopulla. Kolmipäiväisen myrskyn jälkeen huojui meri\nloivissa ummikkaissa.\n\nTuulta oli enää tuskin ollenkaan. Ääneti vyöryivät ummikkaat lännestä\nitään.\n\nItään painuivat myös viimeiset pilvet. Niiden yläreunan takaa kohosi\ntäyskuu valaen kultiaan vyöryville ummikkaille. Kello oli silloin\nkaksitoista yöllä.\n\nMuutama harva tähti loisti syyskesän yö taivaalla. Kuun ilmaannuttua\nkatosi niistäkin muutama.\n\nMeressä kiilui tulia täsmälleen neljäkymmentäseitsemän suurempaa\nja samanverran pienempiä. Suuremmat paloivat kalastajahaapioiden\nmerkkilyhdyissä ja pienemmät olivat niinsanottuja sapalyhtyjä, pieniä,\ntuulta ja merta kestäviä, meren pinnalla kelluvia, jotka olivat\nkiinnitetyt ajoverkkojen uloimman verkon uloimpaan päähän. Siitä\ntulesta näki kukin venekunta sekä oman että vieraan ajoverkkorivin\nhännän eli savan. Nuo satakunta lyhtyä kiiluivat pimeällä merellä kuin\nkiiltomadot rajattomalla niityllä. Ne muodostivat äsken ilmaantuneen\nkuun ja sen kultaläikköjen kanssa vyöryvillä ummikkailla satumaisen,\nihanan kuvan. Kalastajat eivät kuitenkaan olleet tulleet merelle\nhaaveilemaan ja ihailemaan elokuun kuutamoyötä. He tiesivät että\nmyrskyn jälkeen on saalis hyvä ja sitä varten he olivat haapioilleen\nja verkkoineen merellä. He olivat laskeneet verkkonsa mereen,\nsyöneet ja juoneet teetä ja käyneet maata haapion keulapuolella\nolevan varjon alle. Silläkään onnettomalla, jonka oli pysyttävä\nvalveilla, vahtiakseen etteivät verkot ajautuisi matalalle tai yhteen\nnaapurin verkkojen kanssa, ei ollut halua haaveiluun. Mikäli hänen\nmielikuvituksensa toimi, askarteli se runsaan hailisaaliin ympärillä.\n\nTuulta oli enää sen verran, että se silloin tällöin ravisteli haapion\nkeulapuolen yli pingoitettua öljyttyä varjovaatetta ja puhalsi sen alla\nnukkujille raitista ilmaa.\n\nMyrsky oli ollut ensin lounaasta ja sitten lännestä. Virta kävi nyt\nmyrskyn jälkeen länteen, kuljettaen mukanaan haapioita ja verkkoja\nvastalainetta ja vastatuulta.\n\nVirta kuljetti kuusi syltä syvällä uivia verkkoja, joista viimeksi\nlaskettu oli pitkällä köydellä kiinnitetty haapion perälle. Haapio\nseurasi vasten tahtoaan ja vasten ummikkaiden ja tuulen tahtoa perä\nedeltä länteen päin hitaasti, kilometri kilometriltä, sikäli kuin yön\ntunnit kuluivat.\n\nPelto-Kallun haapio oli pohjoisimpana. Kallu itse valvoi, pitäen vahtia.\n\nPelto-Kalluksi nimittivät naapurit häntä siksi, että hänellä oli tapana\nmuokata koko pihansa perunamaaksi. Muut, tavalliset ihmiset, tyytyivät\nvähempään. Toiset sanoivat, että nimi oli peritty. -- Pelto-Kallun isää\njo muka nimitettiin Pelto-Simpkaksi. Oli miten oli. -- Pappi huusi\nhäntä nimellä Kalle Simonpoika Peltola.\n\nPyynti- ja saalistamisintonsa, kateutensa, riidanhaluisuutensa\nja petollisuutensa vuoksi vihasi Pelto-Kallua koko saarikunta.\nSananpartena oli lisäksi, että \"jos mikä säilyy varkailta, ei se säily\nPelto-Kallulta\".\n\nPelto-Kallun suvun jäsenillä oli nimittäin erittäin hämärä käsitys\nomistusoikeudesta.\n\nPelto-Kallu silmäili merta ja nähtyään, että laivojen tulia ei näy ja\ntoisten verkkohaapioiden tulet ovat kaikki kohtuullisen matkan päässä,\nhän istui alas haapionsa pohjalle. Hänellä oli vilu. Lämmetäkseen hän\nkeitti ja joi teetä. Sitten häntä alkoi armottomasti nukuttaa ja kun\ntuuli heikkeni heikkenemistään ja kaikki näytti olevan ympäristössä\nniinkuin olla pitääkin, oikaisi hän hetkeksi, ainoastaan pariksi\nminuutiksi itsensä pitkäkseen painolastikivien päälle.\n\nHän nukkui kokonaan.\n\nKun hän heräsi, oli kello jo neljännestä vailla kolme ja yö oli jo\nkoko joukon valjennut, näkyivät jo, ei ainoastaan tulet, vaan toiset\nhaapiotkin ja meren pintaa kilometrimäärin.\n\nHätäisesti nousi Kallu ylös. Hän pelästyi pitkää nukkumistaan. Tuuli\noli nyt jo lakannut kokonaan. Ummikas kävi, mutta sangen heikosti.\nUteliaisuus saaliin suhteen oli ensimäinen selvä ajatus Kallun\nherättyä. Hän päätti kokea hiukan, nähdäkseen onko kalaa verkossa.\nHän lappoi sisään köyden ja sitten alkoi varovasti vetää ensimäistä\nverkkoa. Joku harva kala oli siellä ja täällä alipaulan puolella.\nKallu laski verkon takaisin. Saalis näytti olevan peräti huono. \"Se on\nollut tuo kuun riivattu, joka taas on ajanut kalat verkoista\", sähähti\nKallu hampaistaan itselleen ja antoi köyden mennä. Siinä laskiessaan\nköyttä mereen hänen silmänsä osuivat erääseen omituiseen rykelmään,\njoka kuulsi hänen silmiinsä oman sapalyhdyu suunnassa, hiukan oikealla.\n\"Kari on kuin onkin! -- Vaan mikä kari?\" -- Kallu tarkasteli kompassin\nvarassa loistojen suuntia ja päätteli niiden mukaan asemansa ja\nhavaitsi ettei niillä paikoilla pitäisi olla mitään karia. Hän otti\nluodin ja heitti sen mereen.\n\nKolmekymmentäseitsemän syltä.\n\nKolmekymmentäkahdeksan syltä.\n\nNeljäkymmentä syltä.\n\nNeljäkymmentä syltä.\n\n\"Ei hitto vie se ole kari! Ja mistäs se tänne olisi karin heittänyt?\"\n\n\"Pitkä ja matala ja köyry selkä, kuin torpeedovene, mutta ei kulje,\neikä siinä ole tulia, eikä savupiippuja, eikä mastoja. Vedenalainen\nvene? -- Ei sekään! -- Mikä piru se on?!\"\n\nHän nykäisi housunlahkeesta toveriaan Parran Juonasta ja poikaansa\nAnttua ja huusi:\n\n\"Nouskaa helkkarin kiireesti ylös! Verkot ajettuvat kiinni siinä\npaikassa!\"\n\nParran Juonas oli ensiksi ylhäällä.\n\n\"No mitä kohti ne sitten ajettuvat? Selvä merihän tässä on joka\nkantilla.\"\n\n\"Vai selvä meri\", sanoi Pelto-Kallu ja viittasi peukalollaan\nlänsiluoteeseen. \"Katsohan tarkemmin tuonne päin, niin näet, jos\nsinulla on silmistäsi apua!\"\n\n\"Jaa mutt' totta vie on kuin onkin, mutta mikä se sitten on?\"\n\n\"Mikä on! Siinähän se kysymys onkin!\"\n\nParran Juonas nousi ylös piitalle seisomaan tarkemmin nähdäkseen.\n\n\"Eihän vain ole\", sanoi hän pitkäveteisesti, \"laivanhylky, joka on\ntörmin aikana kääntänyt kölinsä kuivamaan.\"\n\n\"Laivanhylky se ei ole. Ja oli mikä oli, vedetään verkot ja mennään\nkatsomaan. Päivä kohta nousee. Ei tässä enää kalat verkkoihin ui. --\nHei Anttu! Ylös ja airot käteen!\"\n\nVerkot vedettiin miltei tyhjinä. Siihen ei nyt kuitenkaan ollut aikaa\nkiinnittää huomiota. Mieli paloi miehillä paremman saaliin perään. Jo\nverkkoja vedettäessä jouduttiin hiukan lähemmä tuota outoa löytöä,\nmutta vieläkään ei siitä saatu selvää, mikä se on. Kun viimeinen verkko\nja sapalyhty oli saatu veneeseen, tarttui joka mies yht'aikaa ja ääneti\nairoonsa ja parin kilometrin soutu alkoi.\n\nPahin pelättävä oli, että toisetkin veneet huomaisivat tämän\neriskummaisen homman. Toiset olivat kuitenkin niin paljon etelän ja\nkaakon puolella -- kolme, neljä kilometriä, etteivät ainakaan vielä\nnäyttäneet mitään huomaavan. Perille päästyä nähtiin, että \"karin\"\nmuodosti noin sata metriä pitkä ja noin kolmekymmentä metriä leveä\nlautta yhdeksän tuumaa leveitä ja neljä tuumaa paksuja lankkuja, niin\npaksussa kerroksessa, että kolme miestä sai kävellä sen päällä kuin\nlaivan kannella. Meren käynnissä se vielä hiukan liikkui ja taipuili ja\nsyntyi omituista porinaa ja nurinaa, kun lankut hankasivat yhteen.\n\n\"Myrskyn aikana on meri pyyhkäissyt koko kansilastin pois jostain\nhöyrylaivasta -- purjelaivoilla ei ole näin suurta kansilastia\", oli\nParran Juonaan ensi arvelu.\n\n\"Tämä on nyt niinkuin minun saaliini\", sanoi ärähtäen Pelto-Kallu.\n\"Minäpä tämän löysinkin. On siinä leipää muutamaksi vuodeksi, vaikka ei\nsaisi kalaa nähdäkseenkään, muualla kuin padassa.\"\n\nParran Juonas, joka oli vanha, valkopartainen ukonkäryläs, ei virkkanut\nsiihen mitään. Latasi vain piippuaan ja poltteli sitten.\n\n\"Katsos pakanaa kun on rouhaissut yhdeksän tuuman lankun poikki,\nniinkuin tulitikun\", sanoi hän savutellen ja viitaten jalallaan erästä\nmurtunutta lankkua.\n\n\"Niin no, mitäs se sellainen painon alla on\", sanoi Kallu.\n\n\"Mutta eiköhän se vanha tapa\", saneli Parran Juonas painokkaasti,\nkatsomatta Kalluun, \"se vanha tapa ole, että saalis jaetaan, oli se\nkaloja tai lankkuja.\"\n\n\"Mitäs joutavia sinä puhut? Ja enhän minä niin paha mies ole kuin\nluulet. Annanhan minä tästä muutaman lankun sinullekin, jos olet hiljaa\nja teet kuin käsken.\"\n\n\"Se on nyt sillä tavalla, että meitä on tässä kolme miestä ja haapio.\nJos vanhat saaliinjaot paikkansa pitävät, tulee yksi osa sinulle,\ntoinen osa pojallesi, kolmas osa haapiollesi ja neljäs osa minulle.\"\n\n\"Sinulle neljäs osa! Oletko sä ihan hölmö. Vanha mies ja viitsii\nhaastaa tuolla tavalla!\"\n\n\"No kuka tässä nyt hölmö lie, sinäkö vai minä, arvaa itse. Tästä on\nmaalle ainakin viisitoista kilometriä. Haapioon sopii korkeintaan\nneljä tusinaa. Se olisi tusina osalle -- korkeintaan, sanon sen vielä.\nLoput jäävät tänne. Eivät ne ole sinun eikä minun. Tästä ei ole enää\npitkää aikaa päivän nousuun. Toisetkin huomaavat ja tulevat tänne\nsaaliin jaolle, eivätkä kysy sinulta, enemmän kuin minultakaan, kenenkä\nlankkuja nämä ovat. Ottavat totta vie osansa, minkä ennättävät ja minkä\nvoivat korjata.\"\n\n\"Käydäänpäs pois istumaan ja juttelemaan. -- Sinulla on satamassa iso\njahti. Mene sinä Antun kanssa maihin nyt heti. Jättäkää verkot maalle\nja tuokaa jahti tänne. Minä jään vahtiin tänne siksi aikaa. Vaikka\nlakiin mentäisi, niin tavara on minun, niin kauan kuin minä istun sen\npäällä. Niin minä tässä seilaan kuin oman laivani kannella. Tämä on\nminun ja tästä minä annan, minkä annan. Minä olen täällä vahdissa ja\nsinä Antun kanssa seilaat tavaraa maihin, niin kauan kuin piisaa. Saat\nneljännen osan, jos siihen suostut. No, mitäs sanot! Eikö kelpaa --\nvai!\"\n\n\"Jos minun jahtini seilaa näitä maihin, en minä tyydykään siihen\nneljänteen osaan...\"\n\n\"Mitä perhanaa! Itsehän äsken pyysit neljättä osaa!\"\n\n\"Niin, se oli äsken, mutta nyt on jako toinen: Sinulle yksi osa,\npojallesi toinen, minulle kolmas ja jahdilleni neljäs osa.\"\n\n\"Sinulle puolet! -- Suus kiinni!\"\n\n\"Pidä sinä leipälaukkuasi pienempänä! Istu täällä vaikka loppuikäsi!\nMinun jahtini ei nosta koukkuaan ylös sataman pohjasta ilman omaa\nosaansa. Se on sanottu! -- Ja poika! Lähdetään soutamaan maihin. Isäsi\njää lankkujaan vahtimaan!\"\n\nParran Juonas nousi.\n\n\"No tuohon käteen\", sanoi nousten Pelto-Kallu. \"Kun sinä tahdot nylkeä\nminulta pöksyt jaloistani, niin oli menneeksi! Mikäs tässä auttaa! Saat\npuolet, jos rupeat puulaakiin.\"\n\n\"Niin että kaksi osaa sinulle ja kaksi minulle...\"\n\n\"Niin -- no mitenkäs muuten, kun et sinä vähempään tyydy.\"\n\n\"No kättä päälle sitten ilman vierasmiestä ja pysy sanassas!\"\n\nParran Juonas ja Anttu läksivät soutamaan kotiin. Pelto-Kallu jäi\nlankkujen vahtiin. Yhden airon hän otti haapiosta ennen sen lähtöä --\nkaiken varalta -- ja eväskontin.\n\nYksin jäätyään Pelto-Kallu ensi töikseen laittoi itselleen sopivan\nmakuutilan kolmesta lankusta, jotka asetti vierekkäin.\n\nEi sopinut seisoskella, eikä juuri istuakaan.\n\nOlisivat nimittäin toiset helpommin nähneet tämän \"karin\".\n\nHän pani tupakan palamaan ja oikaisi itsensä loikomaan.\n\nMeren loppulaineet kiikuttelivat hänen uivaa saartaan, hänen\nrikkauttaan ja omaisuuttaan.\n\nVesi lotisi niin mukavasti lankkuihin jossain alempana.\n\nHallit parkuivat pohjoisessa olevalla luodolla. Ne olivat jo\nlopettaneet kalastuksensa nekin ja riitelivät nyt aamun koitossa\nmakuupaikoista ahtaalla letolla. Sieltä kuului yli tyynen meren väliin\nkuin naurua, väliin kuin lapsen itkua ja naisten laulua tai koiran\nulvontaa ja väliin pauhua ja kiljuntaa kuin miesten rantakäräjillä.\n\nNäihin ääniin nukkui Pelto-Kallu.\n\n\nII.\n\nKului aikaa, mikä lie kulunutkaan. Kallu näki unta halliparvesta,\njoka hyökkäsi hänen lauttansa kimppuun. Lienevätkö aikoneet ryöstää\nlankkuja, vai ottaa itselleen makuupaikan. Kuka niitä ymmärsi! Kosken\npauhinalla ne vaan hyökkäsivät luodoltaan Kallun lautalle. Pian kohoili\nniiden isosilmäisiä päitä joka puolelta. Kallu hätääntyi. Niitä oli\nniin paljon ja ne katselivat häntä niin hirveillä silmillä, että\nhän oli menettää tajuntansa. Onneksi hän äkkäsi airon kupeellaan.\nKallu tarttui airoon kiinni lapapuolelta ja lyödä mäiskäytti sen\ntyvellä likimmäistä. Sen kallo meni mäsäksi, mutta samalla muuttui se\nihmiseksi, nuoreksi naiseksi, joka kuolevan viimeisellä syyttävällä\nkatseella silmäili Kallua, joka tämän katseen edessä sai pahat\nomantunnon vaivat ja rupesi vapisemaan.\n\n\"Miksi surmasin minä ihmisen!\" huokaili Kallu tuskissaan. \"Eikö\nmitenkään sinua enää voida pelastaa?\" -- \"Ei mitenkään\", kuiskasi\nkuoleva ja ummisti silmänsä.\n\nSamassa oli koko halliparvi muuttunut ihmisiksi. Ne huusivat täyttä\nkurkkua:\n\n\"Kuolema murhamiehelle! Kuolema murhamiehelle!\"\n\n\"Mitenkä me hänet kuoletamme?\"\n\n\"Hautaamme elävältä\", julisti halli, joka oli muuttunut tuomariksi.\n\nJa lautakunta huusi kuorossa:\n\n\"Amen!\"\n\nKallu viskattiin kuoppaan, joka oli kaivettu erään kaukaisen,\nasumattoman saaren rantahiekkaan.\n\nAurinko nousee.\n\nHautaajat alkavat luoda hiekkaa Kallun päälle.\n\nOsa siitä rapisee hänen silmilleen. Niitä alkaa kirvellä.\n\nNyt on hän jo vyötäisiään myöten hiekassa.\n\nLapiot kilkkavat pieniin kiviin, joita on hiekassa.\n\nYhä mätkivät lapiomiehet hiekkaa alas.\n\nHeittäjistä näkyy vain yläosa ruumista haudan reunan yli joka kerta,\nkun he viskaavat hiekkaa.\n\nNe tekevät työtään tunnottomasti.\n\nEi säälin värettä näy niiden kasvoilla.\n\nLapioivat kuin pellon ojaa.\n\nVoi armottomat itseänne!\n\nKallun leuka on vielä yläpuolella hiekan.\n\nHän alkaa puhua:\n\n\"Mitä hyötyä teillä on minun hautaamisestani, rakkaat miesparat!\nPäästäkää minut ylös. Täällä ei ole muita näkemässä. Minulla on\nkotona tuhat -- kolmetuhatta -- patiisilankkua. Niistä saatte\nviisitoistatuhatta markkaa. Sillä saatte talon, tai muuta hyvää. Saatte\nnuo lankut ottaa, jos päästätte minut. Ei teille siitä tule mitään.\nMinä vannon ja vakuutan, että menen kaukaisiin vieraisiin maihin,\nenkä koskaan enään näyttäydy täällä. Olen kuin kuollut ja kuopattu.\nLähdettyäni tästä lapioitte tämän kuopan umpeen ja kaikki luulevat\nminun makaavan siellä. Ei teillä ole mitään hyötyä, jos hautaatte\nminut, mutta saatte kolmetuhatta lankkua, jos päästätte. Ottakaa\ntalonikin jos tahdotte... Ottakaa rahanikin -- niitä on paljon...\"\n\n\"Mitä se konna haastaa?\" kysyi suurin lapiomiehistä ja viskasi alas\nniin ison lapiollisen hiekkaa, että Kallun pää kokonaan peittyi ja\nhänen alkoi olla tukala elää. Hän pelkäsi tukehtuvansa, mutta huomasi\nilokseen, saatuaan kahmalonsa kasvoilleen, että ohuen hiekkakerroksen\nläpi virtaa kyllä ilmaa hänen kahmaloonsa ja siitä voi sitä vetää\nkeuhkoihinsa, miten paljon haluaa. \"Oo! -- Minä elän, -- vielä ainakin\nvähän aikaa!\"\n\nSamassa pälkähti hänen päähänsä uusi pelastussuunnitelma:\n\nHän päätti tämän juuri keksimänsä hengityskeinon varassa jäädäkin,\nlapiomiesten mentyä, kokonaan elämään ja sopivassa tilaisuudessa\npoistua täältä terveenä, ei muuta kuin vetää jalkansa koukkuun ylöspäin\n-- oh, sehän käy helposti! -- ja sitten varovasti kohottaa päätään,\nvarovaisesti, hyvin varovaisesti, ylöspäin, ettei hiekkakerros tule\npään päällä niin paksuksi, ettei enää läpäise ilmaa -- ja niin\nvuorotellen. Se on kuin kiipeämistä.\n\nHän koukisti jalkansa niin ylös kuin voi. Sitten hän kohotti\nyläruumistaan. Hiekan paino oli suuri. Ankaralla ponnistuksella sai hän\npäänsä kohoamaan, mutta liike oli liian raju. Hiekka liikahteli hänen\npäänsä kohdalla. Sen huomasivat lapiomiehet ja sanoivat:\n\n\"Katsos veitikkaa, katsos veitikkaa! Se elää vielä!\"\n\nSamassa se suurin lapiomiehistä kohotti sen kauhean teräslapionsa,\njonka terä välähti ylhäällä auringon kiillossa kuin piilukirves, ja\nlöi sillä suoraan alas hänen päälakeensa sellaisella iskulla, että\nhänen päänsä halkesi. Kallu tunsi kuolevansa, mutta onneksi hän heräsi\nsamassa. Hän makasi lautalla selällään, kädet silmillä. Hän oli juuri\noikaissut itseään ja lyönyt päälakensa erään lankun särmään.\n\nIloissaan, että vielä eli ja että se olikin vain unta, kohottautui\nKallu istumaan. Aurinko paistoi suoraan hänen kasvoihinsa. Hänen\nsilmiään huikaisi. Hänen päälakeaan kirveli. Vuoroin hieroi\nhäh silmiään ja vuoroin päälakeaan. Hän alkoi tehdä huomioita\nympäristössään. Se oli kokonaan muuttunut. Lautan ympärillä oli paljon\nhaapioita ja toisia yhä tuli. Likimmät olivat asettuneet paikoilleen\nlautan sivuun. Miehet niissä tupakoivat ja juttelivat ja toisinaan\nottivat jonkun aironvedon, pitääkseen haapionsa lautan sivussa.\n\n\"Mitä helkuttia te täällä teette!\", karjasi Kallu, näyttäen hampaitaan.\n\n\"Mitä sinä sitten täällä teet\", kuului eräästä haapiosta.\n\n\"Pitää se olla miehen mieli ahneuden villitsemä\", saneli taas joku\nivallisesti. \"Ei sitä vain kuka hyvänsä tavallinen ihminen jäisi tänne\nmeren keskelle ypöyksinään irtonaiselle lankkulautalle makailemaan.\nOlispa alkanut tuulla vähän kovemmin ja laine noussut, niin olisi\nsaanut nähdä mitenkä käy.\"\n\n\"Se ei kuulu teille, senkin oinaat! Hautokaa tiehenne täältä joka\nsorkka!\"\n\n\"No hyvä mies, ole nyt hiljempaa! Pitihän meidän tulla katsomaan, ettei\nsinulle mitään pahaa tapahdu. Näethän, että on ruvennut tuulemaan\nluoteesta. Sinun turvanasi on vain -- 'pari lautaa' -- niinkuin sanassa\nsanotaan. Tuuli lienee, että miehissä tässä jo alettaisiin, ennen voi\nyltyä ja hajottaa sinun lauttasi. Parasta kuin meri ennättää. Tule pois\nhaapioon, miesparka.\"\n\nKallu nousi seisomaan, otti aironsa uhkaavasti ylös ja huusi:\n\n\"Tästä saa kalloonsa se, joka pistää näppinsä yhteenkään lankkuun! Nämä\novat minun lankkujani! Ettekö näe, että seison omalla lautallani!\"\n\n\"Toisen puulaakin merkit näissä lankkujen päissä näkyy olevan!\nEi näissä Pelto-Kallun puumerkkiä ole yhdessäkään\", sanoi eräs\nlikimmäisestä haapiosta, tirkistellen ivallisen tarkasti lankkujen\npäitä. -- \"Tämä Kallu kun on lapsesta asti ollut niin huono kirjamies,\nluulee varmaankin omiksi puumerkeikseen noita punaisia merkkejä, joita\non lankkujen päissä. -- Ei hyvä mies, tule vain pois tänne haapioon, me\nruvetaan tässä tekemään lankkujen kanssa ristillistä tasajakoa.\"\n\n\"Yrittäkääpäs\", huusi Kallu, \"lakiin ja oikeuteen siitä mennään!\"\n\n\"Olithan sinä siellä laissa ja oikeudessa jo kaksi kuukautta viime\nvuonna -- niitä härän nahkoja parkitsemassa\", kuului jostain kauempaa.\n-- Se oli hirveä loukkaus ja viittaus Kallun epäkunnialliseen\nentisyyteen. Pari vuotta sitten ajoi syksyllä lumimyrskyssä ja yöllä\nmaalle laiva, joka toi härän vuotia Amerikasta. Moni mies niitä vuotia\nvarasti -- jokainen siinä saaressa, mutta kiinni eivät joutuneet muut\nkuin Kallu, joka yksin annettiin ilmi. -- Sanottiin: \"Antaa Kallun\nkärsiä kaikkien puolesta.\" -- Hän joutui syytteeseen ja sai vankeutta\nkaksi kuukautta.\n\nKallu tunsi olevansa kuin susien ympäröimänä. Hän tiesi etteivät ne\ntulisi hänelle armoa antamaan.\n\nKotisaaresta päin luovi vastatuulta Parran Juonaan jahti. Se oli vielä\nkaukana. Jumala ties, ennättääkö se edes pelastamaan hänet uimasiltaan.\n-- Tuuli on heikko ja vastainen.\n\nPiirittäjät epäröivät. Kallun vetoaminen lakiin ja oikeuteen tuntui\nheistä pätevältä. Kukaan ei uskaltanut alkaa \"jakoa\".\n\nHaapioiden lukumäärä lisääntyi hetki hetkeltä. Pian oli lautan\nympärillä kaikki puolisensataa verkkohaapiota. Toinen toisensa jälkeen\nne olivat heti, saatuaan verkkonsa vedetyiksi, alkaneet soutaa\nkatsomaan, mikä ihme siellä on, johon muut jo ovat kokoontuneet,\nlaivanraatoko vai ihmisen.\n\nTupakoitiin ja tehtiin äänekästä pilaa Kallusta ja hänen \"laivastaan\".\n\nKallu käveli rauhattomana lautallaan valmiina iskemään airon tyvellä\nsitä, joka yrittää kajota hänen lankkuihinsa.\n\nEräs haapio oli jo arveluttavan lähellä. Keula kolkki jo erään puoli\nirtonaisen lankun ulointa päätä. Kallu pysähtyi kohdalle ja ärjäsi:\n\n\"Pysytkö kauempana siitä!...\"\n\n\"No ei tästä päälle tulla. Saanee noita nyt edes katsella.\"\n\n\"Katsele kauempaa\", sanoi Kallu ja lykkäsi airollaan haapiota edemmäksi\nlautasta. Airon kärki lipsahtikin irti haapion keulapuusta ja sattui\nkeulapiitalla istujan selkään.\n\n\"Pysy kauempana lautallas, roisto!\" huusi satutettu ja sieppasi aironsa\nlyöntiasentoon ja hänen toverinsa soutivat haapion rytinällä kiinni\nlautan kylkeen ja tappelu alkoi. Kallu anteli iskujaan lautaltaan ja\ntoinen haapionsa keulasta. Airot iskivät toisiinsa ja pian halkeili\ntoinen ja pian toinen airon lapa. Sirusia lenteli niistä yltympäri.\nKuului huutoa ja naurua.\n\nPian alkoi muutakin toimintaa.\n\nVanhemmat miehet yhä juttelivat siitä, etteiköhän sittenkin Kallulla\nole oikeus lankkulauttaan, koska hän sen on löytänyt ja seisoo itse\nsen päällä vahdissa. He epäröivät ja pysyttelivät kauempana -- jopa\nesittelivät poislähtöäkin. \"Katsotaan nyt vielä, mitä tästä tulee\",\ntuumivat nuoremmat.\n\nAlkanut tappelu vaikutti kiihdyttävästi joukkoon. Vastakkaisella\npuolella lauttaa oli eräs nuorten miesten haapio soutanut kiinni\nlauttaan ja miehet alkoivat ottaa lankkuja haapioonsa. -- Kuului huuto:\n\n\"Kallu, Kallu! Jo vievät!\"\n\nKallu juoksi airoineen sinne ja sai juuri paraiksi \"varkaat\" sieltä\npois ajetuksi, kun äskeinen tappelutoverinsa kuulutti: \"Niin, mitäs\nme miehet tässä jouten aikaa vietetään! Huvetaan lastaamaan tavaraa\nitse kukin haapioonsa! Jos tämä Kallu nostaa jutun lankuista, nostan\nminä jutun murhayrityksestä!\" ja alkoi vetää tovereinensa lankkuja\nhaapioonsa.\n\nTuli tarttui.\n\n\"En minä tässä tahdo vähemmälle jäädä kuin toinenkaan\", tuumi mies\ntoisensa perään soutaen niin lähelle kuin tungokselta pääsi. Jo syntyi\nsiellä täällä riitaa ja tappelun kahinaa jakajien kesken, sillä\njokainen olisi tahtonut olla likinnä.\n\nKallu riehui airoineen kuin hullu. Kun hän tällä puolen sai roistot\nloittonemaan, hyökkäilivät ne kiinni muilla puolilla. Hiki päässä\njuoksenteli hän puolelta toiselle. Joillakin oli keksit mukanaan,\nja sieppoilivat niillä lankkuja. Eräs nykäisi keksillään juuri sitä\nlankkua, jolla Kallu seisoi. Kallu kaatui lankkukasalle ja satutti\nkyynärpäänsä ja nenänsä. Keksimies sieppasi Kallun kirvonneen airon\nhaapioonsa ja niin oli Kallu nyt sekä haavoitettu että aseeton.\nHirveästi sadatellen hän väisteli luisuvia lankkuja ja koetti saada\nkouraansa merivettä, hautoakseen nenäänsä. Kaikkialta ajettiin hänet\npois.\n\n\"Tul' pois tänne haapioon, Kallu\", sanoi hänen likimmän naapuritalonsa\nisäntä. \"On täällä sinulle tilaa. Mereenhän sinä miesparka muuten\njoudut.\"\n\n\"Joudun mihin joudun, se ei ole sinun asiasi! Kyllä muistan sinut\nniinkuin toisetkin, kun tästä maalle päästään\", kähisi Kallu.\n\nLautta harveni harvenemistaan. Yksi kohta keskellä enää kannatti, mutta\njo sekin hajosi rytinällä, kun joka taholta vetivät pois lankkuja ja\nyltyvä merenkäyntikin joudutti lautan hajoamista.\n\nHaapio toisensa jälkeen tuli lastiinsa, nosti purjeensa ja suuntasi\nhyvää myötäistä kohti kotirantaa, jättäen tilaa toisille myöhemmin\ntulleille. Joka haapio oli lastissa lankuista. Lisäksi oli jokaisella\nperässään hinattavana iso lautta samaa tavaraa.\n\nViimeinen haapio, joka sai vain puoli lastia, tarjosi Kallulle\npelastusta. Ylpeänä Kallu sen hylkäsi. Kun ei miestä voitu jättää ihan\npelkän veden varaan, jätettiin hänen turvakseen neljä lankkua. Niiden\npäällä seisoen purjehti Kallu samaan suuntaan kuin toisetkin jos kohta\nhitaammalla vauhdilla. Ei eläessään ollut Kallu joutunut sellaisen\nhäväistyksen ja nöyryytyksen alaiseksi!\n\nParran Juonaan jahti lähestyi, mutta onnettoman hitaasti. Purjehtijat\nkyllä koettivat parastaan, mutta minkä sille teki. Kun ei kulje sen\nkovemmin, niin ei kulje!\n\nKallun nykyisen lautan muodostivat kolme pitkää rinnakkaista lankkua,\njoiden yli poikittain oli neljäs lyhempi, murtuneen lankun pätkä.\nViimemainitun päällä seisoi Kallu. Meri huuhteli yli joka aika ja oli\nhänellä täysi työ pitää lankkuja koossa.\n\nEväskontin ja hattunsa oli hän menettänyt, hatun jo ensimäisen tappelun\naikana ja eväskontin ties milloin. \"Hatusta viis, mutta eväskontti\nolisi poikaa\", tuumi Kallu, jolla alkoi olla hirveä nälkä ja vilu.\n\nAiron olivat lähtiessään antaneet takaisin. Se oli hyvään tarpeeseen\nnyt, hoitaessa lauttaa ja pysytellessä pystyssä tällä kolisevalla ja\nhuojuvalla pohjalla.\n\nPari kertaa hälinän aikana Kallu oli jo kaulaansa myöten ollut\nvedessä. Hänelle johtui nyt mieleen kellonsa, mitenkä se jaksaa. Eipä\nhulluimminkaan. Vähän vettä kuorien välissä, mutta käveli se, niinkuin\nainakin. Näytti olevan kymmentä vailla kahdeksan. \"No onpa se aika\nmennyt sukkelaan!\"\n\nTuuli kääntyi jälleen länteen. Onneksi sattui Parran Juonaan\n\"Samuli\" olemaan tarpeeksi ylhäällä tuulen päällä ja tuli nyt sieltä\npuolimyötäistä Kallua kohti. Neljännestunnin perästä \"Samuli\"\nkääntyi pamisevin purjein päin tuuleen ja hiljentäen vauhtiaan laski\nKallun heikon aluksen \"kupeelle\". Anttu ja Parran Juonas auttoivat\njäykistyneen ja kohmettuneen Kallun \"Samulin\" kannelle. Sama tehtiin\nlankuille, joista yksi kuului Kallulle, yksi Antulle, yksi \"Samulille\"\nja yksi Parran Juonaalle. Arvalla ratkaistiin pätkän kohtalo ja arpa\nlankesi Kallulle. Parran Juonaan sisu kuohui. \"Olisinhan tuon haapion\nlastin joutanut tässä saada minä, niinkuin muutkin\", ajatteli hän.\nMutta nähtyään Kallun kurjan ja masentuneen tilan, ei hän sanonut\nmitään.\n\nKallu kompuroi kajuuttaa kohti, kasvot sinisenä vilusta ja kysyi:\n\n\"Onko teillä mitään keitettyä -- ruokaa tai juomaa?\"\n\n\n\n\nKAKSI TULLITARKASTUSTA.\n\n\nI.\n\nSuuren salaperäisyytensä vuoksi täytyy tämän kertomuksen aihetta\nkäsitellä varovaisesti. Kaikki nimet, niin tapahtumapaikan kuin\nhenkilöidenkin on väärennettävä tai kokonaan salattava. Molemmilla\nmenettelytavoilla on se yhteinen hyvä puoli, että asianosaisten ei\ntämän jälkeenkään tarvitse hävetä.\n\nNäyttämönä on korkeavuorinen merensaari, jossa on kaksi kylää. Kylien\nnimiä, Jumalan kiitos, ei meidän tarvitse väärentää, eikä salata.\nKäytämme niistä puhuessamme vain niiden haukkumanimiä. Aikojen alusta\nasti ovat näiden kylien asujamet pysyneet sotajalalla toisiaan vastaan.\nEi ainoastaan ihmiset, vaan koiratkin. Tästä riidasta ja vihasta\njohtuu, että eteläinen kylä nimittää pohjoista kylää Kalkutaksi ja\npohjoinen kylä eteläistä kylää Honoluluksi. Edellinen, Kalkutta, on\nsaanut luultavasti nimensä siitä, että siellä on sijainnut, Venäjällä\nkoleran riehuessa, kolerasairaala ja tarkastusasema kaikkia Venäjältä\nja saaren ohi Suomeen aikovia laivoja varten. Nimitys Honolulu on\nnähtävästi lähtenyt pelkästä kateudesta ja kiukusta, sillä sitä\nemme voi mitenkään selittää, eikä se edes sisällä pisaraakaan\nleikillisyyttä, kuten oikean haukkumanimen tulisi. Suoraan sanoen:\nNimitys Honolulu on pelkkä törkeä haukkumasana!\n\nKummassakin kylässä on tullivartio. Päävartio on Kalkutassa, jossa myös\nsaaren kirkko sijaitsee.\n\nPäävartiossa palvelee kaksi vartijaa ja päällysmies. Honolulussa vain\nyksi vartija.\n\nSatama sijaitsee Kalkutassa. Se on hiekkarantainen, pyöreä allas, noin\nneljäsataa metriä läpimitaten ja yli kolme metriä syvä. Kapea salmi\njohtaa merelle.\n\nSatama on aina aluksia täynnä, vieraita ja omansaarisia -- paitsi\ntalvella, jolloinka omat ovat maalla ja vieraat poissa. Suurimmat\nkaljaasit omista ovat talvellakin kiinnijäätyneinä, ankkurissa\nsatamassa.\n\n\nII.\n\nSyyskuussa vuonna yhdeksäntoistasataa ankkuroi maan taakse, Honolulun\nkohdalle, eräs honolululainen kaljaasi.\n\nOli kova itämyrsky. Näytti siltä, kuin ankkuriin käynti olisi\njohtunut siitä. Sillä puolella maata nimittäin oli tapana pitää\ntuulta itämyrskyillä. Tälläkin kertaa siellä oli ankkurissa, paitsi\nnyt ankkuroitunut kaljaasi, jo ennestään kaksi isoa höyrylaivaa, yksi\nsotalaiva ja yksi virolainen perunajahti, jotka eivät kuulu tähän\nkertomukseen.\n\nSillä varjolla, että kaljaasin miehistö pääsisi kotiinsa saunaan piti\nsaada tullitarkastus heti. Yksi miehistä lähetettiin siis suorinta\ntietä yli vuorien Honoluluun. Matkaa oli noin tuhat kaksisataa metriä.\n\nTullivartija, jota myös odotti lauantaisauna -- hänen emäntänsä jo oli\nkäynyt ilmoittamassa, että sauna on valmis -- ei ollut oikein halukas\nlähtemään vaikeaa vuoripolkua länsirannalle. Hän sanoi:\n\n\"Menkää Kalkuttaan, siellä kyllä teidät tarkastetaan pyytämättännekin.\"\n\n\"Asia on nyt, hyvä setä, sillä tavalla, että jos me lähdetään\npurjehtimaan ympäri pohjoispään satamaan, ennättää jo tulla myöhä yö.\nSitten ei saisi tullia enää ilman yörahaa ja huomenaamuna täytyisi\ntaas maksaa pyhäraha. Sen lisäksi on tuuli niin kova, ettei satamaan\npääsystä senkään vuoksi tulisi mitään, eikä me voitaisi jäädä ilman\ntullitarkastusta alukseen makaamaan ties kuinka kauaksi. Tule hyvä mies\nlaskemaan meidät, että päästäisiin vielä tänä iltana saunaan!\"\n\n\"No mikä tässä muukaan auttaa. Ja miksette te voineet tulla tänne kylän\neteen -- -- --!\"\n\n\"No ymmärtäähän tämän viisivuotias lapsikin, että vaikka me olisi\npurjehdittukin tähän kylän eteen, että lentämälläkö sinä olisit\nalukseen tullut!\"\n\n\"Kovahan tuo taitaa olla tuuli, koska uunikin noin humisee ja saarnista\nnäkyy olevan tippunut oksia pihalle. Kovahan tuo näkyy olevan tuuli.\nTaitaa olla myrsky. Mitenkä te pääsitte Virosta lähtemään ja tulemaan\ntällaisella ilmalla?\"\n\n\"Leipä käskee ja vaate vaatii! Talo köyhä ja lapset pienet! Täytyy\nyrittää kaikilla ilmoilla.\"\n\nKeskustelun aikana oli tullivartija saanut itsensä lähtökuntoon.\n\n\nIII.\n\nSillä aikaa olivat alukseen jääneet miehet soutaneet jaalalla maihin\nkolmekin kertaa, tuoden mukanaan joka kerralla isompia ja pienempiä\nesineitä, sellaisia, joita ei oikein voinut näyttää tullimiehelle.\n\nKaljaasi huojui saaren, eli 'maan' ympäri käyvässä ummikkaassa\nankkuriinsa vangittuna parin sadan metrin päässä rannasta, eräässä\nlahdessa.\n\nPian oli tullivartija hakijansa kanssa rannalla. Hänen vanha\nmerimiehensilmänsä kiintyi heti kahteen seikkaan: Ensiksi, kaljaasin\nankkurin, ketju riippui jyrkästi alas keulasta, joka merkitsi,\nettä sitä oli laskettu vain vähän; toiseksi, aluksen peräpurje,\npohjareivissä, oli ylhäällä. Nämä kaksi merkkiä herättivät\ntullimiehessä eräitä epäilyksiä. Hänen mielikuvituksessaan risteili\nkymmeniä kysymyksiä. Niistä valikoi hän yhden, jonka sinkautti\nhakijalleen: \"Ankkuroiminen näyttää olevan toimitettu hyvin lyhyeksi\najaksi?\"\n\n\"Niin -- no -- eihän se ankkuri mikään ijankaikkinen pohjassaolija\nolekaan. -- Yhden kerran siellä, toisen kerran täällä. -- Aina asiain\nmukaan.\"\n\nPian oltiin aluksen kannella. Tarkastus ei kestänyt kauan.\nTullivartija: \"Tyhjänä Virosta?\" Laivuri: \"Tyhjänä. Painolastissa.\"\nVarmuuden vuoksi kuitenkin tullimies tarkasti lähemmin laivan joka\npaikan. Mitään epäilyttävää ei löytynyt. Laivuri tarjosi tupakan.\nSeisottiin kannella ja tupakoitiin. Pitkään aikaan ei vaihdettu\nsanaakaan.\n\n\"Purjeet käärimättä ja peräpurje ylhäällä?\" sanoi lopulta tullimies.\n\n\"No -- jätettiin käärimättä, ettet epäilisi niihin mitään käärityn\",\nsanoi laivuri, tekeytyen leikilliseksi ja nauraen. Sydämessään hän\nkirosi ja sanoi vartijalle: \"Menisit nyt jo matkaasi, kun olet\nnuuskimisesi nuuskinut, että tässä paremmat ihmiset pääsisivät\njatkamaan matkaansa.\" Sitten hän lisäsi ääneen, kun näki, että\ntullimies sittenkin epäilee jotain itseltään salattavan: \"Ja suoraan\nsanoen, kyllähän tässä miehissä vähän sitäkin tuumittiin, että jos\npurjehdittaisiin vielä satamaan, yhtä mittaa. Taitaa tuo tuuli vetää\netelään ja ehkä länteenkin. Se on jo vähän heittänyt. Taitaapa jo\nsatamaankin päästä. Jos vahtimestarille sopii, niin mennään yhtä\nmatkaa...\"\n\nSe oli suomeksi että \"mene nyt jo maihin!\"\n\n\"Kiitos vaan! Kyllä minun on mukavampi mennä tästä yli maan, samaa\ntietä mitä tulinkin.\"\n\nJolla otettiin kupeelle. Yksi miehistä laskeutui siihen ja sitten\ntullimies ja niin soudettiin hänet jälleen maalle.\n\nTullimies jäi rantakalliolle katselemaan kaljaasin lähtöä.\n\nJolla palasi laivalle, mutta laivan lähdöstä ei näyttänyt tulevan\nmitään. Vokka vedettiin ylös, mutta siihen supistuivat lähtöpuuhat.\nMiehet hävisivät kannelta kajuuttaan.\n\nKului niin runsas neljännestunti. Tullimies älysi, että miehet\nlaivassa näkevät hänen yhä seisovan rantakalliolla ja odottavat hänen\nhäviämistään. \"Tapahtukoon tahtonne, vekkulit\", saneli itsekseen\ntullimies ja alkoi kiivetä kalliota ylös, kadoten metsään. Toista tietä\nhän kuitenkin mitä kiireimmin palasi rantaan ja kätkeytyi louhikkoon,\njosta oli sopiva tirkistellä kivien välistä. Hänellä oli näköpiirissään\nkoko lahti, mutta itse hän oli täydellisesti näkymättömissä. Sieltä\nväijypaikastaan hän näki, kuinka jolla souti maista kaljaasiin päin,\nkaksi miestä sisässä. Olivat siis ennättäneet jo käydä maissa.\n\nKupeelle päästyä nostettiin jollasta kaljaasiin neljä isonpuoleista\nesinettä ja useita pienempiä. Pari kertaa vielä kävi jolla maissa.\nTullimies oli vähällä joutua ilmi, sillä yksi miehien kätköistä oli\nhänen edessään, samassa louhikossa. Jollaan vietiin siitä kolme isohkoa\nastiaa.\n\nAsia oli selvä. \"Minua on koetettu vetää nenästä\", sähisi tullimies\nitsekseen, \"mutta katsokaa oinaat, kuka viimeksi nauraa!\"\n\nJolla sousi jälleen kaljaasille. Astiat hilattiin taljoilla kannelle ja\nsiitä ruomaan. Sitten nostettiin jollakin kannelle. Ankkurikela alkoi\nkilkattaa. Yksi miehistä oli peräsimessä, kaksi kelasi ankkuria. Pian\noli alus irti. Muutkin purjeet vedettiin ylös ja tiukattiin tuuleen.\nAlus kääntyi ja otti suunnan pohjoiseen, pitkin maan läntistä sivua.\n\n\nIV.\n\nAluksen miehistö oli sangen toivorikkaalla mielellä. He uskoivat,\nettä pahin on nyt ohi. \"Ensin näytti, kuin tullimies olisi epäillyt\njotain: kyseli joutavia ja jäipä rannalle vielä töllistelemään.\nLähti kuitenkin lopulta laputtamaan kotiinsa, jossa nyt parhaillaan\nottanee lauantailöylyjä kaikessa rauhassa.\" Se oli miesten\nkeskustelujen sisältö hiedan purjehtiessaan hyvää vauhtia ja sangen\nrattoisalla mielellä satamaa kohti, johon, saaren pohjoispään ympäri,\nankkuripaikalta oli matkaa yli kymmenen kilometriä.\n\nTullimies, nähtyään kaiken, ei mennytkään kotiinsa, vaan suoraa päätä\nKalkuttaan, johon siitä paikasta oli maisin noin kuusi ja puoli\nkilometriä.\n\nKun Honolulusta Kalkuttaan ei ollut puhelinta, oli hänen itsensä\nmentävä viemään sanaa. Että hän ennättäisi sinne ennen kaljaasia, ja se\noli ihan välttämätöntä, muuten hän joutuu loppuiäkseen noiden lurjusten\nnaurettavaksi, oli hänen juostava, missä se suinkin kävi päinsä.\n\nKun hän laskeutui alas vuoren rinnettä, jonka juurella satama oli,\noli hänen ilonsa suuri, kun kysymyksessä olevaa kaljaasia, nimeltä\n_Merenneito_, ei vielä satamassa ollutkaan. -- \"Ellei se pakana\npurjehtisikin suoraa päätä johonkin Suomen mantereelle\", päivitteli\ntullimies.\n\nKim hän pääsi alas sataman rantahiekalle, oli jo iltahämärä. Kalkutan\ntaloista loistivat jo tulet. Saunoista löyhki löylyn ja vihtojen tuoksu.\n\nTullipäällysmies oli juuri tullut saunasta ja joi teetä, kun Honolulun\nvartija hikisenä, väsyneenä ja sääret sinelmillä kompastuksista,\nläähättäen tuli sisään ja sai vaivaloisesti sanotuksi:\n\n\"_Merenneito_ on tulossa satamaan ja luulen sillä olevan kieltotavaraa\n-- paljonkin, ainakin pari kolme jollan lastia.\"\n\nSitten hän kertoi kaiken, mitä asiasta tiesi, mitä oli nähnyt ja mitä\nitse arveli.\n\n\"Jaaha. -- Jaaha. -- Jassoo. -- Milloin se _Merenneito_ läksi sieltä\nLounatlahdesta?\"\n\n\"Samalla kertaa kuin minäkin. Juoksin suurimman osan matkaa ja ennätin\nennen _Merenneitoa_ tänne, mutta luulen olevan vähän kiireen mennä\nsatamaan sitä vastaan ottamaan.\"\n\n\"Jaaha. -- Jassoo. Kyllä sitten on kiire. Mennään vain tarkastamaan.\nEhkä te tulette mukaan?\"\n\n\"Ei se taida olla oikein soveliasta. Ehkä se tepsii miehiin paremmin,\njos kapteeni menee tämän kylän vartijain kanssa ikäänkuin omasta\naloitteestaan. Olisi parempi, ettei minun täällä käynnistäni kukaan\nsaisi tietää. Ne ovat saman kylän miehiä... Naapurisopu -- -- hm --\nKapteeni ymmärtää --. Olisi ilkeää, jos ne tietäisivät, että minä olen\nheitä urkkinut ja antanut ilmi. Olisi parempi, jos minä saisin mennä\nkotiin...\"\n\n\"Jaaha. -- Menkää vain. Ehkä on parempi, että minä toimin ikäänkuin\nomasta aloitteestani. Menkää vain. Menkää vain.\"\n\nHonolulun vartija, miesparka, jonka halu oli palvella kahta herraa,\ntullia ja -- salakuljettajia, palasi kotiinsa, johon saapui sangen\nvaivaloisen pimeässä kiipeilyn perästä.\n\n\nV.\n\nPian oli Kalkutan tullivartiosto, päällysmies ja kaksi vartijaa,\npienellä haapiollaan vesillä. Vartijat soutivat ja päällysmies istui\nperässä. Satamassa oli tungos, niinkuin pitkien myrskyjen aikana\ntavallisesti. Ainoastaan sataman suupuolella oli vähän enemmän aukeaa.\nSen aukean läheisyydessä väijyili tullimiesten haapio. He olivat\nvarmoja siitä, että niinkin iso alus kuin \"Merenneito\" ei voi eikä\nuskalla pimeässä ankkuroida muualle, kuin niille tienoin.\n\nTuuli oli ankara.\n\nKymmenien ankkurissa olevien alusten takiloista, harjustimista ja\nmuista köysistä kuului alituinen vihellys. Useista vieraiden alusten\nkajuutoista näkyi tuli. Kajuutan savutorvista nousi vähän kipunoita\nilmaan, lentäen hetken myrskytuulen mukana ja sammuen. Miehet keittivät\ntai paistoivat iltastaan.\n\nSataman suulla oli korkea aallonmurtaja. Sen päässä oli kolmivärinen\njohtoloisto.\n\nKauan saivat tullivartijat odottaa. Hetken he jo luulivat, että\nHonolulun vartijan otaksumiset olivat johtaneet heidät harhaan. Lopulta\ntuli näkyviin kuohujen takaa purjelaivan sivutulet, valkea ja vihreä.\nVuoroin katosi alus tulineen laineiden väliin ja vuoroin taas kohosi\nentistä korkeammalle. Pian sivuutti se vaarallisimman kohdan, sataman\nahtaan portin, jossa ajoittain käy voimakas virta ulospäin ja laineet\nkaatuvat vastavirtaan terävinä. Päästäkseen onnellisesti siitä läpi,\non pidettävä paljon purjeita, mutta tällä hetkellä sitä ei uskallettu\ntehdä, kun satamassa oli tungos. Oli lähestyttävä mahdollisimman\nhiljaa, josta taas voi olla seurauksena, että jos virta sattuu\nhyökkäämään vastaan ja laineet sattuvat pahimmin kaatamaan, voi alus\nlakata tottelemasta peräsintään, kääntyä syrjittäin ja ajettua kiinni\nportin jommalle kummalle puolelle.\n\n\"Merenneito\" ajoi täysissä purjeissa, tosin reivatuissa, aina sataman\nsuulle. Siinä vasta laskeutui isopurje alas. Vauhdin vielä tuskin\nyhtään ennätettyä hiljetä kaadettiin sen molemmat ankkurit täydessä\nmyötäisessä yhtaikaa alas ja hirveällä rytinällä molemmat ketjut\npäätään myöten ankkurin jälkeen. Vastahakoisesti ja ketjujen naukuessa\nlyysseissään pysähtyi alus.\n\nTullimiehet sousivat kupeelle.\n\nVaikka olikin pimeä, tunsi \"Merenneidon\" laivuri hyvin tuon pienen\nharmaaksi maalatun haapion ja sen kolme miestä. Purkaakseen harmiaan,\nkiukkuaan ja pettymystään ja ylpeyttään, hän kuitenkin ärjäsi:\n\n\"Kuka siellä f\"\n\n\"Tulli. -- Hyvää iltaa!\"\n\n\"Jumal'antakoon. -- Meillä on tullitarkastus jo ollut Lounatlahdessa.\"\n\n\"Minulla on oikeus tarkastaa laiva niin usein kuin itse hyväkseni näen.\nEn minä kysy sinulta, saanko minä ja milloin tarkastaa sinun alustasi.\"\n\nTullimiehet nousivat kannelle.\n\nLuukut avattiin. Vartija lyhdyn kanssa laskeutui ruomaan.\n\n\"Mitä noissa astioissa on tuolla ruomassa ja mitä on tuossa säkissä ja\nmitä noissa pulloissa?\" kyseli tullipäällysmies laivurilta.\n\n\"Ota itse selvä, kun sitä varten kehuit tulleesi ja kun siitä saat\npalkkasikin. En minä kuulu sinun piskeihisi! Komenna omiasi!\"\n\n\"Jassoo, sinä olet humalassa!\"\n\nSittemmin eivät tullimiehet laivurilta mitään kyselleetkään. He\npuhelivat vain keskenään ja huomasivat, että pulloissa on pirtua,\npienissä tammisissa tynnyreissä, niinkuin he silloin vielä luulivat,\nviinaa ja sälössä tuoreita vasikan ja lehmän vuotia. Kaikki\nkieltotavaraa, ensinmainitut, nestemäiset aineet, ihmisten terveyden\nsuojelemiseksi ja viimemainitut eläinten. Pelättiin nimittäin vuotien\nmukana tulevan Venäjältä eläintauteja. Siksi niiden tuonti oli\nkiellettyä.\n\nTavarat nostettiin kannelle.\n\nTullipäällysmies läksi laivurin kanssa kajuuttaan \"selvittämään\npapereita.\"\n\nKajuuttaan päästyä laivuri otti esille pullon parasta rommia ja\nselvitys alkoi. Se kesti vain noin puoli tuntia.\n\nUlkoilmaan päästyä oli tullipäällysmies sangen armollinen ja peräti\nhyvällä tuulella. Hän julisti:\n\n\"Kun tämä 'Merenneidon' laivuri ja omistaja on köyhä mies, monen\nalaikäisen lapsen isä ja paljon vastoinkäymisiä kärsinyt -- muun\nmuassa vasta viime talvena istunut kuusi kuukautta vedellä ja leivällä\nsalakuljetuksesta ja tulliviranomaisten pahoinpitelystä ja koska -- jos\nminä tästä pienestä seikasta, mikä tässä tänä iltana on ilmaantunut,\ntästä peräti vähäpätöisestä, sanoisinko erehdyksestä -- ja kukapa\nmeistä ei joskus erehtyisi! -- nostaisin kanteen, olisi se hänelle\nsamaa kuin taloudellinen tuho ja lisäksi, kun tämä laivuri nykyään\nvielä on kansalaisluottamusta nauttimaton mies, olisi puhdasta korkean\noikeuden pilkkaamista raahata hänenlaisensa mies oikeussaliin. Näistä\nkaikista ja monista muista syistä olen minä oikeaksi harkinnut olla\nnostamatta tästä mitään kannetta, jos tämä laivuri tässä paikalla\nolevien tulliviranomaisten saapuvilla ollessa lupaa ja vakuuttaa, ettei\nhän vastedes enää anna aihetta moitteisiin tässä suhteessa.\"\n\n\"Koetetaan, koetetaan\", sanoi siihen väliin laivuri.\n\n-- \"niin annamme me paikalla olevat tulliviranomaiset hänelle tällä\nkertaa jutun anteeksi. Kuitenkin on meidän tulliviranomaisten myös\npuolestamme vaiettava, ettei tämä tämäniltainen tapaus tulisi kylän\nja muiden syrjäisten korviin. Kun taas vaitiolon säilyttäminen kysyy\njonkunverran moraalisten voimien kulutusta ja kun kaikki, mikä\nkuluttaa moraalisia tai fyysillisiä tai henkisiä voimia, on työtä ja\nkaikesta työstä on saatava korvaus eli niin sanottu palkka, olen minä\nharkinnut oikeaksi ja kohtuulliseksi, että molemmat tullivartijat\nsaavat viisi pulloa pirtua mieheen ja samoin kaksi vasikannahkaa. Muut\nnahat, voimassaolevain lakien ja asetusten mukaan ovat heti tulella\npoltettavat ja tähteenä olevat väkijuomat kaadettavat mereen tässä\nminun silmieni alla. Pyydän vartijain käymään heti toimeen.\"\n\nPullot lyötiin rikki ja neste valutettiin mereen. Kun ne pienet\ntammitynnyrit avattiin, havaittiin niidenkin sisältävän pirtua. Se\nlaskettiin mereen niistä niinkuin pulloistakin. Ne pullot, jotka\nolivat eroitetut vartijoille korvaukseksi eli niinsanotuksi palkaksi\n\"vaikenemiseen kulutettavasta fyysillisestä, henkisestä ja moraalisesta\nvoimasta\", laskettiin varovaisesti haapioon.\n\nTyhjät tammitynnyrit laskettiin jälleen ruomaan, mistä ne olivat\notetutkin -- hyvä järjestyksen pito tarkastuspaikalla vaati sen. Vuotia\nsisältävä säkki viskattiin tullimiesten haapioon, johon laskeutuivat\nmyös tullimiehet itsekin, alkaen soutaa sataman itärannalle. Siellä he\npulloineen ja nahkoineen nousivat läheiseen metsikköön ja tekivät sinne\nvaltavan rovion vuotien polttamista varten. Ennen sitä valikoitiin\nvartijoille tulevat vuodat ja jätettiin ne haapioon.\n\nTuoreiden vuotien palo pitkistyi yli odotusten. Ensin oli aikomus heti\nnahkojen muututtua vaarattomaksi tuhaksi lähteä päällysmiehen kotiin\nnauttimaan meren runsaista antimista, mutta kun oli asiasta vaihdettu\nensin eriäviä ja sitten yhteenkäypiä mielipiteitä, havaittiin, että\ntoimitus on suoritettava, kotihäiriön välttämiseksi, loppuun asti\ntäällä metsässä, ikihonkien humistessa, meren sihistessä, pauhatessa\nja mylviessä ja nuotion ritistessä ja loimutessa tässä kallion\nsyvennyksessä, tuulilta suojatussa paikassa, joka olisi ollut miltei\ntäydellinen luola, ellei se olisi ollut päältä avonainen. Pullot\notettiin siis esille ja iloinen, toverillinen juominki alkoi. -- Puolen\ntunnin kuluttua joi kapteeni veljenmaljat alaistensa kanssa, Jumala\nties, monennenko kerran, pitäen samalla puheen lakiteoksesta, jonka\nhän oli viime kaupunkimatkallaan ostanut ja joka tietysti ei ollut\nnyt mukana, mutta tuli mainituksi, puhuttaessa vuotain kuluttamisesta\ntulella lain ja säädösten määräämässä järjestyksessä. Pitkästä,\nvalituin sanoin lausutusta maljapuheesta lainaamme tähän vain muutamia\nrivejä:\n\n-- -- \"Sillä se on ase -- ase, jolla -- sopii -- kyntää, kyntää vakoja\n-- vakoja -- vakoja -- niin syviä -- jotka eivät umpeennu -- umpeennu\nainakaan -- -- yhden miespolven -- eläessä. Ei minun -- minun ole\nsallittu enää suinkaan moniakaan -- vuosia -- vuosia... -- Ihmiselämä,\nihmiselämä on lyhyt -- luulen, että -- öhöm -- etten itse tule sillä\nkyntämään. -- Perilliseni -- perilliseni -- --\"\n\nPäällysmies vaipui maahan ja nukkui.\n\n\nVI.\n\nKun pieneen, noin neljäsataa metriä leveään ja noin kolme metriä\nsyvään satamaan kaadettiin niinkin suuri pirtumäärä, muuttui pintavesi\ntietysti viinaksi. Meriveden suolaisuus kuului lisänneen vain tuon\nuuden viinalajin tehoisuutta ja nautittavuutta.\n\nTämä viina kerääntyi erääseen lammikkoon, sillä puolella satamaa, jonne\nlaineet kävivät. Hiekkarannalla oli pengermä. Noin joka kymmenes laine\nkävi sen yli, muodostaen sinne lammikon. Näin joutui viina talteen,\nennenkuin oli ennättänyt levitä ja laimeta kaiken maailman meriin.\n\nKulki siitä ohi pari miestä, jotka nousevan kuun valossa tahtoivat\nsilmätä satamassa olevia aluksiaan, tapaavatko ne yhteen toisten\nkanssa, kun tuuli oli hiukan kääntynyt ja yhä kääntyi, sekoittaen\nsatamassa alkuperäisen ankkurijärjestyksen.\n\nJostain tuli viinan haju. He seurasivat tämän hajun opastusta ja\nsaapuivat sillä tavalla mainitun lammikon luokse. He eivät voineet\nkäsittää, mistä lammikkoon oli viinaa tullut, mutta sen he kyllä\nkäsittivät, ettei meri saa jatkuvasti käydä yli penkereen. He loivat\nkäsineen ja jalkoineen hiekkaa korkeammaksi penkereeksi, että se\nväliaikaisesti suojeli viinalammikon.\n\nSitten he maistoivat sitä viinaa.\n\nSe oli mitä parhainta tavaraa.\n\nHe menivät kiireesti kotiinsa, johon oli matkaa parisataa metriä,\nhakemaan lapioita -- kiittääkseen penkereen täysin luotettavaksi -- ja\njuoma-astioita.\n\nKylän rannassa he tapasivat muutamia luotettavia ystäviään, joille\nkuiskasivat salaisuutensa. Näillä oli taas kullakin ikä- ja\nluottotoverinsa, jonka kutsui mukaan pitoihin, ja niin edespäin, läpi\nkylän.\n\nPian olivat kylän kaikki miehet särpimässä merivettä, joka jollain\nsalaperäsellä tavalla oli muuttunut viinaksi. Kellä oli ämpäri, kellä\nviskain, kellä vanha kivivati, lautanen, muki ja mikä milläkin. Ne,\njoilla ei ollut mitään astiaa, kävivät vatsalleen lammikon reunalle ja\njoivat suoraan siitä. Ämpärimiehet taas muodostivat pieniä ryhmiä ja\nseuroja, jotka siirtyivät vähän syrjemmä, metsän reunaan, jossa ämpäri\nkiersi miehestä mieheen. Ämpäriä käytiin aina täyttämässä, milloin\ntyhjeni -- ja se tapahtui monta kertaa sinä yönä.\n\nMyöskin kerääntyi siihen muutamia kymmeniä hyljekoiria, jotka iloisesti\nsilmiään vilkutellen latkivat mukavaa nestettä. -- Tunnettua on, että\nhyljekoirat tappelevat hurjasti selväpäisinä ollessaan. Sen sijaan\nlienee vähemmän tunnettua, kuinka ystävällisiksi ja hempeämielisiksi ne\nmuuttuvat humalluttuaan.\n\nPerästä päin huhuttiin, että siellä olisi ollut pari lehmääkin, jotka\nsieniretkellään olivat myöhästyneet metsään ja nyt iltapimeällä vasta\npalasivat kotiinpäin, joutuivat lammikolle, rupesivat siitä juomaan,\nhumaltuivat ja nukahtivat hiekalle, josta löydettiin aamulla. Tämä\ntietysti ei voinut olla totta. Pitkän aikaa kiisteltiin ja riideltiin\nKalkutassa, mistä kummasta tuollainen häväistysjuttu olisi saanut\nalkunsa. Se tietysti ei voinut muuta olla, kuin Honolulun tullimiehen\nlevittämä parjausjuttu -- niitä levisi sinä syksynä toinen toistaan\nkummempia -- kostoksi siitä, että hänet jätettiin kokonaan osattomaksi\nsaaliin jaossa, vaikka hänhän se oikeastaan hommasi koko saaliin ilmi.\n\"Kiittämättömyys on maailman palkka\" toteutui tässäkin.\n\nKorkealle noussut kuu hymyili alas maan päälle, nähdessään lastensa\nonnen. Mutta toisilla silmillä katseli rannalla ja läheisessä metsässä\nmakaavaa joukkoa kirkkoon menevät naiset seuraavana aurinkoisena\nsunnuntaiaamuna. Sinä sunnuntaina ei kirkossa ollutkaan muita\nmiehiä kuin pappi. Kaikki muut olivat hairahtuneet synnin teille.\nEileniltaisen viinalammikon lähimmässä ympäristössä makasivat\nsikin sokin saarikunnan lukkari, suntio, kaikki kirkkoneuvoston\njäsenet, puhumattakaan tavallisista maallikoista. Siellä makasi myös\nparikymmentä koiraa.\n\nKirkkoon vaeltava naisväki kulki äänettömänä. Häpeä oli yhteinen. Joka\ntalosta oli mies tai kaksi ollut osallisena öiseen juopotteluun. Kukaan\nei voinut siis juoruta muista, eikä kehua omia miehiään tai poikiaan.\nKaikkien yhteisen ajatuksen lie kuitenkin julkaissut lukkarin emäntä,\ntuumiessaan kirkonportilla toisille ja viitatessaan rantaan:\n\n\"Taisivat kerrankin saada tarpeekseen.\"\n\nPapinkello alkoi soida. Suntion emäntä siellä toimitti palvelusta\nmiehensä puolesta. Naiset astuivat sisään Herran huoneeseen.\n\n\n\n\nLAIVARIKKO.\n\n\nOli kuuma kesäkuun aamu. Hailin kutuaika oli parhaimmillaan. Haapiot\nolivat tulleet apajiltaan täydessä kalalastissa kaikki -- niin verkko-\nkuin nuottamiehetkin. Kateuteen ei ollut kellään syytä, koska kaikkia\noli onnistanut yhtä hyvin. Iloon ei myöskään ollut syytä, koska kukaan\nei ollut jäänyt ilman.\n\nNaiset ja lapset ruokkivat kaloja. Miehet seisoivat puolikaareen\nasti veteen kahlautuneina, jaloissaan hyvin rasvatut saappaat, selkä\nkumarassa, pidellen molemmin käsin sangoista kalakoreja, joita vuoroin\npainoivat upoksiin ja taas nostivat ylös, jolloinka helmeilevä merivesi\nvuoti ulos korin rei'istä ja hailit tulivat kerta kerralta aina\npuhtaammiksi ja puhtaammiksi. Hopealle hohtavissa kaloissa välkkyi\nauringon paisteessa vaalean sinipunervaa, smaragdinvihreää, sinistä ja\nkultaa aina sen mukaan, missä asennossa kala auringon säteissä sattui\nolemaan. Puhtaat kalat vietiin samassa korissa valkaman yläreunassa\nolevaan ranta-aittaan ja suolattiin.\n\nVanhat taatit seisoivat haapioiden luona katsellen nuorempien\nahertamista ja tupakoiden.\n\nVanhat mummot toivat kahvia työväelle.\n\nPurjeet olivat vedetyt kuivamaan. Lähes kilometrin pituinen kalaranta\noli yhtenä purjemetsänä. Ruokkijat istuivat purjeiden muodostamassa\nvarjossa. Siinä oli viileämpi.\n\nKoirat seisoivat vedessä. Ne koettivat saada suuhunsa kaloja, joita\noli päässyt tippumaan ulos huuhtelukoreista. Usein työnsivät päänsä\nkorvia myöten veteen. Jos kuono ei sittenkään ylettänyt kalaan,\nkoettivat ne käpälällään onkia sitä ylös. Se keino oli hyvä! Oli kala\nsitten syvemmälläkin tai telain alla, sai sen käpälällä niin mukavasti\nnostetuksi veden pintaan, josta sopi kaapata sen suuhunsa!\n\nRanta haisi kalalle ja tervalle.\n\nHuuhtelukoreista valui veden mukana kalanrasvaa, joka kiiltävänä\nkuorena peitti meren pintaa rannasta ulospäin kilometrittäin. Heikko\nläntinen tuuli, joka sai muualla meren pinnan väreilemään, ei pystynyt\nnoihin rasvalla siveltyihin kohtiin.\n\nPitkin rantaa kuului tyytyväisten ja kylläisten ihmisten iloista\npakinaa ja naurua, huuhtelukoreista virtaavan veden solinaa ja satojen\nlokkien huutoa. Ne olivat kerääntyneet syömään suljuja, kalojen\nsisälmyksiä, joita pikkupojat soutivat ulos merelle. \"Kii lok lok lok\nlok! Kii lok lok lok lok...\" kuului koko aamun lokkien laulu.\n\nVälistä sattui kaksi koiraa erehdyksessä onkimaan samaa kalaa. Siitäkös\nmetakka syntyi! Vesi kuohui ja loiskui koirien hyökätessä toistensa\nkimppuun. Hampaat kalahtelivat yhteen. Haukkuminen, murina ja ulvominen\nkaiutti vuoria ja taloja. Heikompi perääntyi, ankarasti taistellen,\npainiskellen ja iskien, yhä syvemmälle veteen. Lopulta se uikuttaen\npakeni uimalla. Vielä parinkymmenen metrin päästä se käänsi leimuavan\nkatseensa maalle päin ja irvisti voittajalle, joka oli jälleen\nsyventynyt onkimiseensa.\n\nVuorten huippujen ohi lensi tuulen mukana silloin tällöin ohut\nsumuhattara. Vähitellen ne tihenivät. Hetken perästä olivat vuorten\nylemmät osat kokonaan läpinäkymättömän sumun sisässä. Aurinko\nheloitti punaisena pyörylänä läpi sumuverhon. Ilma muuttui viileäksi.\nPohjoisesta alkoi kuulua melkein yhtämittaista höyrylaivan huutoa. Se\njatkui lähes tunnin, eikä vieläkään keskeytynyt.\n\nSumu tiheni tihenemistään. Aurinkoa ei näkynyt enää ensinkään. Kaikki\nmuuttui kosteaksi. Purjeet olivat käärittävät, öljyvaatteita tuotiin\nkalanruokkijoille ja huuhtelijoille.\n\nÄkkiä alkoi rannassa levitä eräs salaperäinen huhu. Sen vaikutukset\nilmenivät kummallisena toimintana.\n\nSiellä ja täällä miehet jättivät huuhtelukorinsa, veivät haapioon\neväskontin, nuoraa, kirveen ja keksejä ja läksivät soutamaan pohjoista\nkohti. Yksi ja toinen haapio hävisi sumuun.\n\nKuiskailtiin, että jossain pohjoisessa, luultavasti Itäkalliossa, on\njoku iso lastikas höyrylaiva ajanut sumussa kiinni.\n\nLaiva oli varmasti ulkoa tuleva ja oli siinä kukaties kuinkakin kallis\nlasti, luultavasti kahvia, teetä, riisiä, hajuvesiä, viinejä, rusinoita\ntai muuta hyvää. -- Niin arveltiin haapioissa, jotka soutivat laivan\nhuutoa kohti.\n\nKolmen neljännestunnin kuluttua ei rannassa ollut enää ainoatakaan\nmerelle kykenevää haapiota.\n\nLiiva-Simo, joka tahtoi hyötyä enimmän, souti väkineen satamassa\nankkurissa olevaan jahtiinsa. Heti alettiin siellä kilkuttaa ankkuria\nylös ja nostaa purjeita. Haapiot, soutajina naisia, asettuivat keulan\neteen, valmiina hinaamaan, sillä tuuli oli peräti heikko. Haapioiden\nhinaamana ja kahden ison airon lieruttamana ei jahti saavuttanut\ntoisia. Päinvastoin hävisivät edestä päin sumuun kaikki muut haapiot,\npaitsi hinaajat. Yksin valui Liiva-Simon jahti sakean sumun sisässä\nsalaperäistä päämääräänsä kohti. Yhteen aikaan oli tuulta niin paljon,\nettä haapiot voitiin kiinnittää jahdin perälle, hinattaviksi.\n\nJoku naisista arveli:\n\n\"Entä jos siellä ei olekaan mitään laivarikkoa.\"\n\nVähän ajan perästä, synkän ja uneliaan vaitiolon jälkeen, sanoi itse\nLiiva-Simo:\n\n\"Ei ole laivarikkoa! No mikäs se sitte olisi, jos ei laivarikko?\nVai luulettekos te, että se vaan huvikseen siellä noin huutaa? Akat\nne ovat aina akkoja! Ei muka olisikaan laivarikkoa! Näkeehän sen jo\nsiitäkin, että jotainhan siellä täytyy olla, kun eivät ensimäiset\nhaapiot vieläkään tule takaisin. Kyllä ne jo ovat ennättäneet sinne\nja lastaavat tavaraa haapioonsa. Ruvetaanpas tässä mekin laittamaan\nkuntoon kaikkea. Ottakaa kansiluukut auki ja menkää pari miestä alas\nruomaan järjestämään tilaa tavaralle. Kohta tässä ollaan perillä. Huuto\nkuuluu jo läheltä.\"\n\nMiehet, joita käsky koski, olivat Liiva-Simon kaksi vävyä. Aluksessa\noli lisäksi hänen täysi-ikäinen poikansa, kaksi naimisissa olevaa\ntytärtään ja yksi miniä, kaikkiaan seitsemän henkeä.\n\nEnnenkuin miehet läksivät alas, ottivat he leikillään puheeksi\nsaaliinjaon.\n\nVanhin vävyistä sanoi, että: \"Mitenkäs sen saaliin jaon kanssa on?\nSiitä olisi tässä kaikkein ensiksi sovittava.\" -- Mutta Liiva-Simopa ei\nollutkaan leikkituulella. Hänen mielensä oli muutenkin jännityksessä\nja kun tuossa saaliinjakokysymyksessä hänestä näytti piilevän karkea\nsala-iva, suuttui hän silmittömästi. Tavallisissa oloissa hänen turpea,\nperunamainen nenänsä ja poskipäänsä olivat tummanpunaiset, mutta nyt\nmuuttuivat ne sinertäviksi.\n\n\"Teillä on iteekullakin se osa, minkä minä annan!\" ärjäisi hän.\n\n\"No, no -- ennättäähän tuon nyt -- saaliin jakaa ja kuluttaa\", sanoi\nvävy ja ryhtyi työhön.\n\nPian kuului ruomasta painolastikivien jytinää, kettinkien kilinää ja\nlankkujen ja tyhjien sillitynnyrien kolinaa, kun siellä järjestettiin\ntilaa tulevalle laivarikkotavaralle.\n\nNaiset painuivat kannelta kajuuttaan, missä sytyttivät tulen kamiinaan\nja alkoivat keittää teetä.\n\nLiiva-Simo istui yksin kannella perää pitämässä. Jahdin keula oli\nsuunnattu pohjoiseen, puoli piirua länteen. Jahti kulki sivutuulta,\nkolmen solmun nopeudella. Vienoinen väre lopotteli ja loiskahteli\nylälaitaan. Joskus tuli isompikin laine, jolloinka jahti hiukan\nnytkähti. Kahveli jurnutteli mastoa vastaan ja reivinauhat\nnapsuttelivat purjetta.\n\nLiiva-Simolla oli ikää jo neljäkahdeksattakymmentä vuotta. Pitkän\nelämänsä aikana oli hän kokenut monenlaisia vaiheita. Taikka oikeastaan\noli hänen elämäntarinansa peräti yksitoikkoinen: siinä oli vain\nvarkauksia, salakuljetuksia, laivarikkorosvouksia ja silloin tällöin\nvieläkin yksitoikkoisempaa: talven vietto lääninvankilassa. Kun hän\nviimeksi sieltä tuli ja kun hänen naapurinsa ja kylänmiehensä ivalla\nkysyivät, montako tiiltä hänen koppinsa seinässä on, vastasi kehaisten\nLiiva-Simo: \"Se on sisältä rapattu ja maalattu\", ja toisten iva taittui\nsiihen.\n\nSattumalta oli Liiva-Simon jahti nyt kotona, kun kaikki toiset\nolivat purjehtimassa perunoita Virosta Suomeen. Liiva-Simokin oli\nkoettanut saada lastin ensin Tuoliselta, sitten Purtsesta ja lopulta\nKasperviikista, mutta kaikkialta hänet ajettiin pois. Jo edellisenä\nsyksynä hän oli menettänyt vanhat sopransa Kundaassa epärehellisellä\nkaupankäynnillään. Nyt uhkasivat virolaiset lyödä hänet itsensä\nkuoliaaksi ja polttaa hänen jahtinsa -- jonka nimi oli _Anna-Marja_\n-- jos hän vielä kerran näyttäytyy Virossa syystä minkälaisesta\nhyvänsä, vaikka hätäsatamaa etsimässä. Myöskin oli hän menettänyt\nmyyntipaikkansa Suomessa, sillä hänen jahtinsa ja sinipunainen nenänsä\nja vielä paremmin hänen tapansa kaataa mitasta osa perunoita ohi\nostajan säkin suun takaisin ruomaan, oli tunnettu jo kaikissa satamissa.\n\nKaikesta tästä oli Liiva-Simon mieli tullut hiukan ärtyisäksi.\nHänen entinen loppumaton leikillisyytensä oli kadonnut. Hän\nsuuttui vähimmästäkin, niinkuin siitä äskeisestä vävynsä\nsaaliinjakomaininnastakin. Entisinä, hyvinä aikoina, olisi sellainen\nviittaus aiheuttanut tuntimäärien ilon, kokonaisen kompien ja\nsanakommelluksien pursuvan lähteen ja yhteisen ajankulukkeen sumussa\npurjehduksen ikävässä, mutta nyt se tarttui lyhyeen vihaiseen\närjähdykseen: \"Teillä on itsekullakin se osa, minkä minä annan!\" ja\nepäselviin haukkumasanoihin, jotka eivät kuuluneet. -- \"Oottakaa edes,\nettä saan rauhassa kuolla ja jakakaa, sitten vaikka ruumiinikin\",\nmumisi hän yksin istuessaan ja sylkäisi ison tupakkasyljen yli jahdin\npartaan, harmaaseen mereen.\n\nYksi ilo toki lämmitti hänen sydäntään tässä ikuisessa harmaudessa\nja kosteudessa, nimittäin tieto siitä, että hänen \"Anna-Marjansa\"\non ainoa jahti, joka saapuu tällä kerralla laivarikkopaikalle. \"On\nkuin onkin Jumala vielä elossa ja puoltaa sorrettuja ja sallii minun\nvaivaisen syntisen yksin päästä jahdinlastilla osalliseksi niistä\nrikkauksista, jotka mylvivät tuolla pohjoisessa. Kiitos Sinulle, että\nsalleit minun jäädä osattomaksi perunalastista ja sen myyntivoitosta ja\nannat minulle tänä päivänä paljon kalliimman lastin -- ehkä pumpulia\ntai silkkiä -- niin, silkkiä siinä voi olla ja oikeaa samppanjaa\ntynnyrittäin! Mitä muuta siinä voisi olla! Samppanjatynnyrit ovat\nruomassa. Jotain halvempaa tavaraa, kuten korkkipaaluja, pähkinäpuu- ja\nsaksantammilankkuja on luultavasti kannella. Niitä ottavat nyt haapion\nmiehet, koskeivät tule takaisin\", mietiskeli tyytyväisenä Simo.\n\nNuoret miehet kiipesivät ylös ruomasta.\n\n\"No eikö sitä vielä näy?\" oli ensi kysymys.\n\n\"Eihän tuota ole vielä näkynyt\", vastasi Simo.\n\n\"No, sehän on ihme! Niinhän tuo huutaa kuin olisi ihka tuossa pukrösin\nnokassa. Ruomassa luultiinkin, että ollaan jo kupeella.\"\n\nKädet taskuihin työnnettyinä ja hartiat kumarassa asettuivat nuoret\nmiehet keulaan tähystämään. Kului tuskin puolta minuuttia, kun kuului\nkeulasta huuto:\n\n\"Älä helkkarissa aja masinan päälle! Käännä nopeaan ylös! Ei näy\nsilmistäsi olevan enää yhtään apua, kun lasket suoraan toisen kuvetta\nkohti!\"\n\nSimon oma poika niin huusi ja samalla viittoi kädellään vasemmalle.\nSimo kiersi ohjausrattia oikealle, minkä vanhoilta jäseniltään\nennätti. Jahti kääntyi vasemmalle, päin tuuleen. Isopurje meni yli ja\nkeulapurjeet jätettiin vastaan. Jahti jäi paikalleen.\n\nSiinä se huuteleva höyrylaiva oli. Jos vielä olisi hetkenkään jatkettu\neteenpäin purjehdusta, ei \"Anna-Marjaa\" olisi ennätetty enää kääntää,\nvaan olisi se rysähtänyt koko voimallaan höyrylaivan teräskylkeen\nomaksi vahingokseen. Onneksi nuoret miehet keulassa huomasivat laivan\najoissa.\n\nSiinä se huutava höyrylaiva nyt oli.\n\nSuuri se lienee ollut ylimalkaan, mutta nyt harmin ja pettymyksen\nmuuttamilla silmillä ja paksun usvakerroksen läpi katsoen näytti se\ntavallista suuremmalta.\n\nSe makasi melkein tyynessä meressä aivan paikallaan. Heikko savu nousi\nsen korkeasta torosta. Vähän väliä se huusi. Valkea höyry pursusi\nkiivaana silloin sen pitkästä, messinkisestä pillistä. Komentosillan\nkaiteeseen nojasi kyynärpäillään laivan päämies. Perämies seisoi\nhänen vieressään ja kiikaroi \"Anna-Marjaa\". Perämies tarjosi kiikarin\npäämiehelle, joka kohottautui ja alkoi vuorostaan kiikaroida.\n\n\"Anna-Marjan\" kannella syntyi seuraava keskustelu:\n\n\"Tämähän se huutaja nyt on.\"\n\n\"Eiköhän se tämä lie.\"\n\n\"Mutta eihän tämä ole missään kiinni\"\n\n\"Ei näy olevan.\"\n\n\"Eikä tässä ole matalat lähelläkään.\"\n\n\"Ei täällä näy ketään toisia. -- Mihinkähän nuo lienevät menneet. --\nEntä jos jossain on toinen laiva kiinni. Tämä näkyy olevan suomalainen\nlaiva. Kysytäänpäs siltä, onko täällä näkynyt käyvän tänään ketään\nmuita ja onko tämä kuullut mitään huutoa kauempaa\", esitteli Simo. Hän\nasetti jo kädet torveksi suulleen, huutaakseen jotain laivalle.\n\n\"Oletko ääneti, vanha hölmö!\" ärjäisi Simon poika. \"Mennä nyt kysymään\nnoilta semmoisia! Etkö sinä mitään muuta tuhmempaa keksi! Johan nuo\nmuutenkin tuolla nauravat ja kiikaroivat meitä. Tässä ollaankin kuin\nmitkäkin hölmöläiset toisten huvina!\"\n\nJahdin keulapurjeiden jalustimet päästettiin auki päältä ja vedettiin\nkiinni alapuolelle. Jahti alkoi jälleen kulkea ylös tuuleen, poispäin\nhöyrylaivasta. Pian sen mahtava haamu häipyi sumuun ja taas oli\n\"Anna-Marja\" yksinään keskellä tyhjää, harmaata, vettä tihkuvaa\navaruutta. Paitsi höyrylaivan ajoittaista huutoa, ei pitkään aikaan\nkuulunut mitään muuta. Veden lotinaan \"Anna-Marjan\" keulassa olivat\nkorvat jo tottuneet kuin kellon naksutukseen, eivätkä enää sitä\nkuulleet.\n\nLiiva-Simo istui pukillaan ohjausratin takana, tuijotti kompassiin,\nkiersi rattia milloin vasempaan, milloin oikeaan, puri mälliään ja\nvaikeni.\n\nNuoret miehet seisoivat hartiat kumarassa ja kädet taskuissa perällä\nSimon kahden puolen ja tuijottivat keulaan päin.\n\nLopulta sanoi Simo:\n\n\"Kyllä tämä oli yksi helkkarin tyhjä reisu!\"\n\n\"Syytä itseäsi! Sinullahan tänne olikin oikein aika hoppu. Ties mitä\ntäältä piti jahtiin saada. Ruomakin piti jo raivata.\"\n\nToiset nauroivat.\n\nSimo pysyi, ihme kyllä, rauhallisena. Ikäänkuin ei kukaan olisi\nvastannut hänen äskeiseen puheeseensa, jatkoi hän:\n\n\"Ja kun olisi edes joku tullut vastaan ja sanonut, ettei täällä mitään\nlaivarikkoa ole -- ettei olisi tultu aina tänne asti ja jouduttu tuon\nhöyrylaivan naurettavaksi.\"\n\n\"Jaa, jaa! Mutta kun ei kukaan tullut vastaan! -- Ja kuka hölmö,\nsoudettuaan tänne asti, olisi samaa tietä takaisin tullut ja\ntoitottanut kaikille, ettei siellä ole mitään laivarikkoa -- menkää\nkotiinne vain jokainen! Ooho! Ei niin tuhma kukaan olekaan! Ensimäinen,\njoka tänne tuli, ajatteli, että 'jaa'a, antaa soutaa vain toistenkin\ntänne' ja palasi toista tietä omalle maallensa. Niin tulivat tänne\nperäkanaa kaikki samaan häpeään ja viimeisiä tässä ollaan me!\"\n\n\"Älä sano! Vielähän naapurikyläläiset ovat täällä käymättä. Ehkä sanoma\nsuuresta laivarikosta on ennättänyt levitä sinnekin ja ehkä ne nyt\nparaikaa soutavat tänne meitä vastaan. Eiköhän ole parasta, että mekin\nnostetaan itseämme lännemmäksi, että saavat naapurikyläläisetkin käydä\nlaivarikossa.\"\n\nSe tuli päätökseksi. Laskettiin, että jos luovitaan länteen päin tunnin\najan, ja sieltä vasta käännetään kotiinpäin, saadaan olla varmoja,\nettei ketään tule vastaan ja että jos tuuli pysyy samana, menee kotiin\npurjehtimiseen kaksi tuntia, siis luovimisen kanssa yhteensä kolme\ntuntia ja ennätetään parhaiksi verkkoja kivimään kotiin ja verkoille\nmuiden kanssa samaan aikaan.\n\nLuoviminen alkoi ja kaikki vapaa väki kävi maata jaksaakseen taas\nseuraavan yön valvoa. Itse Liiva-Simo, jonka vanhuutensa vuoksi ei\ntarvinnut käydä verkoilla ja joka oli maannut edellisen yönsä rauhassa\nomassa sängyssään kotona ja sai -- niin toivottiin ja luultiin -- maata\nensi yönsäkin rauhassa kotonaan, jätettiin vahtiin.\n\nKaikki kävi laskujen mukaan alussa. Tunnin pysyi tuuli läntisenä,\nmutta kun piti luovimisen jälkeen kääntää \"Anna-Marja\" kotia kohti,\nmuuttuikin tuuli vastaiseksi. Tämän peräti kiusallisen huomion tehtyään\nherätti Simo nukkujat ylös.\n\nAlkoi merineuvottelu. Tuuli ei ainoastaan ollut kääntynyt vastaan,\nmutta lisäksi oli se heikentynyt siinä määrin, että \"Anna-Marja\"\ntuskin yhtään liikkui. Viskattiin lastu keulasta mereen. Ennenkuin\nse oli joutunut perän tasalle, oli \"Anna-Marjan\" kannella ennättänyt\nkäydä pitkä ja riitainen keskustelu, jossa ei sanoja säästetty\nja jossa syytettiin toinen toistaan tästä onnettomasta matkasta.\nPahimman haukkumisen esineeksi joutui se, joka oli esittänyt tämän nyt\npäättyneen luovimisen.\n\n\"Ellei olisi luovittu, oltaisiin nyt jo puolimatkassa kotiin. Hyvä, jos\nnyt päästään ennen huomista. Verkot jäävät maalle paraana pyyntiaikana\n-- ja voi voi voi\", huokaili toinen Simon tyttäristä itku kurkussa.\n\nPäätettiin, että nuorempi väki laskeutuu haapioihin ja soutaa kotiin\nja ennättää vielä tänä iltana verkoille, ellei enää paraille apajille,\nniin apajille kuitenkin.\n\nPäätös pantiin heti toimeen ja pian katosivat kolkkavin airoin haapiot\nsumuun. Simo sai yksin tehtäväkseen tuoda jahdin kotiin. Hänellähän ei\nollut kiirettä...\n\nKun haapiot olivat irtaantuneet \"Anna-Marjan\" kupeesta, näki Simo\nlastun, joka paraillaan kellui \"Anna-Marjan\" peräkasan kohdalla.\nNopeus, jolla se oli ennättänyt keulasta tänne, merkitsi, että jos ei\nvauhti parane, ennättäisi hän vasta jouluksi kotiin. Simo oli seurannut\nhaapioita silmillään. Ne olivat jo ennättäneet mennä näkymättömiin.\nJo oli ennättänyt airojen kolkekin lakata kuulumasta, mutta lastu\nkellui laineilla muutaman sylen päässä perän takana ja näytti ilkkuvan\n\"Anna-Marjan\" huonolle vauhdille.\n\nPurjeet höllenivät kokonaan. Tuuli loppui täydellisesti. Simo viskasi\ntaas lastun mereen. Kauan, aivan silmien väsymykseen asti hän tähysti\nsitä. Se pysyi paikallaan. \"Anna-Marja\" ei kulkenut enää. Simo otti\nesille kajuutan kannelta sumutorven, jolla töräytteli joskus paikallaan\nolevan purjealuksen merkkejä. Nyt sekin jäi hänen huolekseen, mutta\n\"onhan edes jotain ajan kulua\", tuumi Simo.\n\nKukaan muu ei vastannut hänen merkkeihinsä. Hän oli yksin.\nHöyrylaivakin on nähtävästi pannut jälleen koneensa hiljalleen käyntiin\nja hävinnyt johonkin itäänpäin.\n\nIsonpurjeen tirkki ja reivinauhat rapsahtivat joskus purjeeseen. Muuta\nääntä ei kuulunut. Liiva-Simo oli joutunut \"Anna-Marjoineen\" keskelle\nliikkumatonta ja äänetöntä avaruutta, jossa kaikki kastuu, mutta jossa\nei näy mitään eikä kuulu mitään. Sumu oli kuin ilmassa leijailevia\npieniä vesipisaroita, jotka tunkeutuvat kaikkialle ja tekevät märäksi\nja kosteaksi kaiken. Valkeni seuraava aamu, kauniina ja aurinkoisena.\nHaapiot olivat tulleet apajiltaan täydessä kalalastissa -- melkein\nkaikki. Kateuteen ei ylimalkaan ollut syytä, koska melkein kaikkia\noli onnistanut. Ilosta sen sijaan sykähteli moni sydän, sillä olihan\nLiiva-Simon haapiokuntaa epäonnistanut. Se oli tullut kotiin tyhjin\nverkoin.\n\nNaiset ja lapset ruokkivat kaloja. Miesten huuhtelukoreissa välkkyili\nihana saalis auringon säteissä hopeanhohtavana, vaalean sinisenä,\nsmaragdinvihreänä ja kultana. Kuin sula kristalli helmeili kirkas\nmerivesi poristen ja loristen ulos korin kaikista silmistä. Vanhat\ntaatit seisoivat haapioiden luona, katsellen nuorempien uurastusta ja\npureskellen mällejään.\n\nVanhat mummot toivat kuumaa kahvia kalan ruokkijoille ja huuhtelijoille.\n\nYlös teloille vedettyjen haapioiden purjeet ovat avatut kuivamaan.\nKilometrin pituinen kalaranta on yhtenä purjemetsänä. Ranta tuoksui\nkalalle ja tervalle, joka auringon kuumuudessa hikoilee haapioiden\nkaarista ja laidoista. Lokit lentävät ja huutavat. Koirat haukkuvat.\nPikkulapset kirkuvat ja kirmailevat alastomina valkamista eteläänpäin\nolevalla kuumalla rantahiekalla auringon paisteessa, kilpaa sinertävien\nvarjojensa katissa ja syöksyvät kohinalla ja huudolla veteen uimaan.\n\nMutta kuka on tuo uninen jahti, joka lämpöisen ja tuskin tuntuvan\nlänsituulen varassa hiljalleen ja häpeillen tuolla pyrkii satamaa kohti?\n\nKuka se muu on kuin Liiva-Simo, joka \"Anna-Marjallaan\" siellä palaa\neilisestä laivarikosta.\n\nPian onkin hän jo satamassa ja antaa ankkurinsa kolista mereen. Kaksi\nLiiva-Simon vävyä soutaa appeansa auttamaan purjeiden käärimisessä.\n\n\"Anna-Marjasta\" alkaa kuulua melu, johon häviää kaikki muut äänet.\nEi kuulu enää lokkien huutoa, ei koirien haukkumista, eikä lasten\nkirkumista. Kuuluu vain Liiva-Simon ääni, joka kaikuu kallioista kylään\nja kylästä kallioihin. Hän syytää suustaan kaikki haukkumasanansa,\nja niitä on paljon. Jos ne tarttuisivat kiinni kallioiden kylkiin,\nkasvaisi saari tunnissa puolta isommaksi ja kalliot peittäisivät\nallensa koko sataman ja kylän. Liiva-Simo huutaa ja huutaa. Hän hyppii\njahtinsa kannella ja manaa sinne pahimpaan kattilaan maailman kaikki\nihmiset, mutta ennen kaikkea sen kurjan ihmisen, joka eilen pani\nliikkeelle valheen, että jossain pohjoisessa muka oli laivarikko.\n\n\"Olisi se ihminen nyt tuossa, niin ankkurikelan paakilla hänet\nsurvoisin tässä jahdin kannella ruumeniksi -- nuuskaksi -- saippuaksi!\nJaa! Tule tänne vain sinä kanalja, sinä valehtelija! Vai laivarikko!\nVai laivarikko! Kukas se muu lie ollut, kuin joku akan hölmö, joka\nkieli toisella olkapäällä ja hameen helmat kainalossa alkoi eilen\njuoksennella pitkin rantaa, haapiolta haapiolle kuiskimassa kuin\nvihollinen, että -- 'laivarikko, laivarikko!' -- Narraapas nyt\ntällainenkin vanha ihminen koko yöksi paleltumaan sumuun ja sateeseen!\nOnko se enää ristillistä! -- Vai laivarikko! -- Vai laivarikko! Eivät\nitse meren ryöväritkään tee toiselle tämänlaista! Ei pahin pakanakaan!\"\n\nLiiva-Simo rummutti molemmin nyrkein kajuuttansa kantta ja huusi aina\nkimakammin ja kimakammin ja lopulta tuntui kuin ääni olisi kokonaan\nsalpautunut, mutta sitten se puhkesikin kahta kauheampaan karjuntaan.\n-- Kaikki jättivät työnsä ja tuijottivat hämmästyneinä Liiva-Simon\njahtia kohti. Simon paras naapuri, yhtä vanha kuin Simokin, tuumi\nvakavana:\n\n\"Taitaa se tuo Liiva-Simokin kohta kuolla, kun se noin parkuu.\"\n\n\n\n\nULKOSAARELAIS-EMÄNTÄ MANTEREEN VAAROISSA.\n\n\nI.\n\nKolme vuotta sitten tapahtui se ihme, että Liiva-Simon emäntä teki\nvierailumatkan mantereelle miehensä kanssa. Kahteenkymmeneen vuoteen ei\nhän ollut liikkunut pois kotisaareltaan, jonka korkeimmalle kukkulalle\nnäkyi koko maailma, nimittäin meri, taivas ja saari. -- Sellainen\nkäsitys tahtoi väkisenkin syöpyä Liiva-Simon emännän mieleen, ettei\nauringolla muualla mitään tekemistä ollutkaan. Se nousi idästä, kulki\nsuuressa kaaressa yli meren ja yli saaren ja laski länteen. Tuntui,\nkuin se olisi vain hänen kotisaartaan varten olemassa. -- Kun pappi\nsaarnasi saaren kirkossa, että \"hän antaa päivänsä paistaa niin hyville\nkuin pahoillekin\", selitti Liiva-Simon emäntä sen mielessään sillä\ntavalla, että Hän antaa päivänsä paistaa ei ainoastaan hänelle ja\nSimolle ja hänen lapsilleen ja lastensa lapsille, vaan myös kummienolle\nja hänen suvulleen ja Hele-tädille ja hänen huonekunnalleen ja kaikille\nmuille hyville ihmisille, vaan myös noille saaren lurjuksille, niinkuin\ntuollekin tekopyhälle Appelukselle ja tuolle rietassuiselle Heikin\nAnnastiinalle ja monille muille heittiöille.\n\nNuorempana oli Liiva-Simon emäntä kulkenut paljon. Vähintään joka syksy\noli hän tehnyt markkinamatkan Viroon ja Suomeen. Kaalien, lanttujen,\nvoin, lihan ja porsaan ostoa ja silakkain myyntiä ei hän uskonut\nSimolle, \"joka ei ymmärtänyt muun tavaran kuin perunain päälle\" ja\nhyvässä lykyssä joi Virossa silakat päineen pyrstöineen.\n\nSiitähän oli jo ennättänyt parikymmentä kesää kylmetä.\n\nMuut, nuoremmat, saivat nyt huolehtia rnarkkinamatkoista: vävy ja tytär\nlapsineen.\n\nVanhalla emännällä oli elossa oleva sisar, joka oli naimisissa\nmantereella, lähimmästä rantakaupungista kuusi kilometriä sisämaahan,\neräässä varakkaassa talossa. Sielläkään ei ollut tullut käytyä\nviimeisten parin vuosikymmenen kuluessa, mutta nyt alkoi tehdä mieli,\nkun niin kovasti kutsuttiin. Jo monena syksynä olivat sisaren lapset\nlähettäneet markkinamiesten kanssa terveisiä, että saaren täti kävisi\nennen kuolemaansa heitä tervehtimässä.\n\nNyt olivat lähettäneet oikein kirjeen, kutsumakirjeen.\n\nLähtöä oli jo tehty monena syksynä -- niin, jo lähes kahtenakymmenenä\nsyksynä.\n\nEsteenä olivat tavallisesti taloushuolet.\n\nMilloinkaan ei näyttänyt tulevan viikon kestävää vapaata aikaa. Aina\noli esteenä milloin porsas -- se olikin oikeastaan vakituisin este\n-- milloin lehmä -- se taas oli esteenä ympäri vuotta! -- milloin\nverkkojen parsiminen, tai niiden värjääminen, milloin kankaan tai\nmaton kutominen. Kevätkesänä oli hailinkutuaika. Silloin oli hänen\npysyttävä välttämättä kotona. -- Se on tosi, ettei hänen tarvinnut\nkäydä verkoilla tai nuotalla, mutta toisten ollessa pyyntimatkoilla oli\nhänellä sitäkin enemmän työtä kotitalouden hoidossa. -- Sitten tuli\nheinäaika. Sitten marja- ja sieniaika, sitten syyskalastus, sammaleen\nkeruu lehmän talvirehuksi, säkkien paikkaaminen ja järjestäminen Viron\nmatkaa varten, sitten syysmyrskyt, kelirikko ja talvi, jolloinka meren\najamilla jäillä liikkuivat vain hylkeenpyytäjät, sitten uusi kevät\nuusine kiireineen. Emännän odottamaa viikon pitkää vapaata aikaa, muka\ntuulia ja sopivia ilmoja ei näyttänyt tulevan eikä tulevan.\n\nPerhe oli koolla.\n\nKirje oli juuri tullut ja luettu. Se lepäsi uudestaan huolellisesti\nkokoon taitettuna ja kuoreensa pistettynä pöydällä.\n\nKaikki vaikenivat.\n\nViimein sanoi emäntä:\n\n-- Niin, pitäisihän sielläkin kerran vielä käydä katsomassa.\n\nSiihen sanoi Liiva-Simo, isäntä:\n\n\"Ja siitäkös ei sitten mitään tule! Jo tätä sinun lähtöäsi on tässä\nsaanut katsella kohta kokonaisen ihmisiän! Johan sinä olit silloin\nlähtöpuuhissa, kun Anna-Marja opetteli kävelemään, ja nyt opettelee\njo Anna-Marjan poika kävelemään, ja aina sinä olet lähdössä. Ei tuota\nviitsi enää kuunnella, tuollaista puhetta.\"\n\nLiiva-Simo nauroi ja muut myös.\n\n\"Niin!\" -- jatkoi Simo kimakammin, -- \"kahdeskymmenes kevät takaperin\nlykättiin veteen ensi kerran jaalavainaja. Sen ensimäisellä matkalla\npiti tämän sinunkin käyntisi mantereella tapahtua, mutta niineen se\nmätäni jaala muissa hommissa -- ja eihän tuo turhan tähden elänytkään\nja kolmatta kesää on vävy jo purjehtinut uudella jahdilla. Jaala mätäni\nja sinun lähtösi näkyy mätänevän myös.\"\n\nKaikki nauroivat. Emäntä pysyi rauhallisena.\n\n\"Mihinkä minä tästä pääsen\", sanoi hän, \"vaikka kuinka tahtoisin\nlähteä? Kenenkä huostaan minä voin jättää talouden ja kuka ottaa minun\naskeleeni aamuvarhaisesta iltamyöhään? Enhän minä voi taloa niinikään\nvain jättää. Toistahan se on teillä muilla! Te voitte huoletta lähteä\nmilloin haluatte, sillä eihän teillä ole huolta mistään, kun minä olen\nkotona huolta pitämässä. Niin! Naurakaa vain, mutta sen minä sanon\nvielä, että kelpaa teidän lähteä milloin ja mihin hyvänsä ja olla\npoissa kotoa kuinka kauan hyvänsä, kun ei ole huolta mistään niin kauan\nkuin minä tolpillani pysyn! Kyllä minä tiedän mitenkä täällä asioita\nhoidettaisiin, jos minä en olisi kotona. -- Niin! Kelpaa sinunkin Simo\nja teidän kaikkien sanoa, että mene vain, mutta sen minä sanon, että on\nhyvin helppo sanoa minulle, että mene vain, mutta sitä ette te tiedä,\nminkä minä, että teistä ei kukaan kykene pitämään taloa kunnossa, jos\nminä olen poissa kotoa. Näkeehän tuon jo siitä, kun minä joskus viivyn\nnaapurikylässä, omassa saaressa, päivän sukulaisissa ja tuttavissa\nja kun tulen kotiin, on sika jäänyt syöttämättä, kissa ei ole saanut\nmaitoa, aamuiset kahvinporot ovat kattilassa ja minkä mitäkin niin\nja näin, hujan hajan ja rempallaan. Mitäs sitten, jos olisin poissa\nviikon!\"\n\n\"Mene nyt mamma sinäkin kerran huvittelemaan! Tarvitsethan sinäkin\njoskus levätä, etkä sinä kotona levätä saa\", sanoi tytär.\n\n\"Herra! Mitäs iloa ja huvia ja lepoa minulla olisi siellä matkalla!\nKoko ajan vain saisin pelätä, mitä vahinkoja täällä milläkin aikaa\ntapahtuu. Illalla maata pannessani olisi viimeinen ajatukseni ja\npelkoni, että jättävätköhän kotona tulen valloilleen keittiöstä tai\nlauantai-iltana saunasta ja kukaties vaikka parhaillaan loimuaisi\nsavuksi ja tuhaksi kotimökki siellä saaressa. Ei teihin voi luottaa\nyhteenkään! Joka iltahan saan täällä itse katsoa, onko tuli sammunut\nkeittiön liedestä, ovatko pellit kiinni ukkosen varalta, ovatko kaikki\novet lukossa, ett'eivät varkaat pääse, ja kissa sisässä ja lehmä\nläävässä ja onko kattilat tyhjennetyt ja käännetyt liedelle yöksi\nkuivamaan ja jääkö vettä pataa ruostuttamaan! Kukas niistä huolta\npitää, jos en minä!! -- Niin, mitä iloa minulle olisi lähteä täältä\nja joka hetki sydän kourassa pelätä, milloin talo palaa tai kaikki\njätetään varkaan viedä! Helpompihan minun on tehdä ja katsoa itse\nkaikki ja maata huoletta! -- Olisihan siellä kyllä sisaren luonakin\nkäytävä, mutta miten tästä pääsee! Kenellehän teistä voisi talon\njättää!\"\n\nSimo lataili emäntänsä puheen aikana piippuaan ja tämän lopetettua\nsaneli painokkaasti:\n\n\"Mutta kuulehan Maija-Liena, mitä sanelen sinulle: Etkös sinä olekaan\nkoskaan sitä asiaa ajatellut, että kerranhan sinun on tämä kaikki\njätettävä kuitenkin, lähdettävä, vaikka olisit puuroa keittämässä ja\nvaikka se puuro jäisi siihen pohjaan palamaan. Ei muuta kuin jätä vain\nkaikki siihen kyselemättä, onko siinä toista, joka sinun jälkeesi\ntarttuu härkkimen varteen. -- Kyllä sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan.\n'Ei meillä ole täällä pysyväistä asuinsijaa!' Muista se, että kerran\nsinun on kuitenkin lähdettävä, matkalle, jolta et palaja ja jätettävä\nkaikki tänne alhaalle niin ikään, jäi ne sitte kuinka huolimattomiin\nkäsiin hyvänsä, tai ei minkäänlaisiin käsiin.\"\n\n\"Vai sille matkalle minun jo toivottaisiin lähtevän!\"\n\n\"Kukas sitä nyt toivoo, minä vain sanoin, että kerran sinunkin on\nlähdettävä ja jätettävä.\"\n\n\"Jätettävä kaikki\", huokasi tytär, -- \"niin niin.\"\n\n\"Niin, en minä muuta tarkoittanut. Etkä sinä ole sen ikuisempi kuin\nmuutkaan!\"\n\n\"Lähde sinä mamma vain mantereelle tätiä katsomaan. Ole huoleti, kyllä\nme täällä talo hoidetaan sillä aikaa.\"\n\n\"Jättää nyt lasten käsiin koko talo ja lähteä niin pitkälle matkalle!\nEi jäisi kotiin yhtään vanhempaa ihmistä, -- sillä sinä Simo lähdet\nminun kanssani...\"\n\n\"Herra Jumala! Vai lasten käsiin! Olenko minä mikään lapsi! Onhan\nminulla ikää jo kolmekolmatta vuotta! Olitko sinä mamma niin vanhana\nenää lapsi!? Sinähän sanoit jo kaksikymmenvuotiaasta hoitaneesi koko\ntalon ja minä en saisi yrittää vieläkään, edes väliaikaisestikaan.\nMinullahan on jo yhtä suuret silmät päässäni kuin sinullakin ja jos\ntähän asti on tullut laiminlyöntejä, ovat ne johtuneet siitä, että sinä\nmamma teet kaiken itse, etkä anna nuorempien haltuun mitään. Jos sinä\nolet taitava ja viisas, niin muista, että minä olen sinun tyttäresi ja\nsanotaanhan, ettei omena putoa kauaksi puusta.\"\n\n\"Niin no -- silmäthän teillä on päässänne ja jos vahinkoa teette, niin\nitsellennepähän teette, sillä ei minusta ja isästä enää ole kauaksi\nnauttimaan tästä maallisesta tavarasta.\"\n\n\"No, se on päätetty, että mamma lähtee\", huudahti tytär nousten. \"Ei\nmuuta kun ruvetaan panemaan eväitä kuntoon ja tänään vielä matkaan! Nyt\non hyvä tuuli!\"\n\nNiin pian ei lähtö kuitenkaan tapahtunut. Meni kokonainen viikko\nvalmistuksiin. Sitäpaitsi oli vielä kerran perusteellisesti harkittava,\noliko matka välttämätön ja jos oli, sopiko vanhojen ihmisten lähteä\nmatkalle, joka ei oikeastaan loppujen lopuksi ollut kuin joutava\nhuvimatka. Vasta kun laskettiin, että ensi viikolla on kaupungissa\nmarraskuun markkinat, joilla saa ostaa porsaita ja kun emäntä päätti\nvielä kerran itse ostaa porsaan (sillä verukkeella, että viimeaikoina\noli ostettu muka vain kehnoja porsaita, syksy toisensa perästä), sai\nmatka markkinareisun leiman, eikä epäröimiselle jäänyt enää mitään\ntilaa.\n\n\"Saanpahan sitten käväistä siellä tädin luonakin, jos markkinoilta jää\naikaa ja luultavasti ne tulevat hevosella itsekin markkinoille ja saan\nnähdä ja puhutella heitä jo kaupungissa, eikä tarvitse mennäkään sen\nkauemmaksi.\"\n\n\"Mitäs mamma nyt noin haastaa! Täytyyhän se nähdä koko talo karjoineen\nja peltoineen lapsineen ja aikuisineen. Niinhän ne ovat markkinoilla\nomaisetkin kuin vieraita. Kotonaan ihmisiä pitää puhutella ja syödä\nheidän leipäänsä. Ja kun niillä on hyvä saunakin! Kunhan mamma vain\nnäkee!\"\n\n\"Kun lämmitätte täällä saunaa ensi lauantaina, niin katsokaakin, ettei\ntuli pääse irti!\"\n\n\"No johan toki! Sinä saat olla kaikesta ihan huoleti! Jätä vain kaikki\nhuolesi minulle!\"\n\nJo kello neljästä aamulla oli Simo hoputtanut joutumaan. Hän\noli käynyt nuuskimassa tuulta ja ilmaa ja huomannut, että kolme\nvuorokautta raivonnut lounattuuli oli kääntynyt länteen ja näytti\npyrkivän kiertymään yhä vain myötäpäivään. Hänen laskujensa mukaan se\npuhalsi huomenna -- ehkä jo tänä iltana -- luoteesta ja ylihuomenna\npohjoisesta, jonka se saa tyhjiin raivotuksi vasta viikon, parin\nperästä. Kyllä ne pohjatuulen konstit tunnetaan! Sitten se väsyy ja\ntyyntyy -- Jumala tietää päiväksikö vai viikoksi!\n\n\"Joka aikoo mantereelle lähteä, sen on lähdettävä nyt ja ihan\nvikkelään! Minä ainakin lähden ennen päivän koittoa. Lähteköön sitten\nmukaan kuka haluaa\", sanoi Simo sisään tullessaan, selitettyään ensin\nmitä tiesi ja arveli tuulesta.\n\nLeivinuuni oli lämmitetty kypsinkalojen (tuohella, lievässä kuumuudessa\npaistettuja haileja) kypsentämistä varten, tuomisiksi tätilään ja\nvasta kahden ja puolen tunnin perästä oli emäntä lämpimiin vaatteisiin\nja öljytakkiin pyntättynä rannassa, jossa Simolla oli vene jo\nlähtökunnossa. Purjeet pamisivat ja jalusnuorat pieksivät laitoja. Vene\noli kuin nuori ja raju hevonen täynnä lähtöintoa. Vielä rannassa antoi\nemäntä saattamaan tulleelle tyttärelleen jo moneen kertaan uudistettuja\nohjeita, ettei saa unohtaa antaa ruokaa sialle, ei jättää tulta\nlieteen illalla, ei unohtaa uuninpeltejä auki yöksi, eikä ovia lukkoon\npanematta, eikä tuhlata polttopuita, ja että saunaa lämmittäessä\nlauantaina on oltava varovaisia, ettei sauna pääse palamaan, -- ja\npaljon muuta.\n\n\"Kyllä minä katson kaiken!\"\n\n\"No hyvästi sitte ja pitäkää Jumala silmienne edessä!\"\n\n\"Hyvästi vaan ja terveisiä!\"\n\nVeneen keula irroitettiin. Keulapurjeet vedettiin vastaan ja\nperäpurjeen jalustin päästettiin irralleen. Vene kulki ensin perä\nedellä irti laiturista, mutta alkoi sitten kääntyä keulapurjeiden\npainamana. Kun se oli päässyt sivutuuleen, vedettiin keulapurjeiden\njalustimet kiinni alapuolelta. Samoin tiukattiin peräpurje tuuleen ja\nvene läksi kiitämään pohjoista kohti. Maan päältä tuli huima vihuri.\nVene kallistui, varpekansi painui hetkeksi veden alle ja vene kiiti\nmaanaluksen laineettomassa vedessä ryöpyttäen kuohua ryntäillään.\nNeljännestunnin kuluttua saavuttiin vapaan meren suuriin laineisiin.\nViisikymmentä kilometriä pitkä meritaival oli edessä. Vene kulki\ntäristen yhdeksän solmun nopeudella, juosten milloin ylä- milloin\nalamäkeä. Mäen harjalle noustua näkyi edessä päin taivaanranta selvänä\nviivana. Siinä kohtasivat vaalea, harmaansinertävä taivas ja tumma,\nkuohuva meri toisensa. Sen viivan takaa nousivat puolitoista tuntia\nmyöhemmin uloimman saariston ulkokarikot kuparin ruskeina näkyviin\nsileine, alastomine kallioineen.\n\nEmäntä oli sijoittautunut istumaan mahdollisimman mukavasti\npohjakuormakivien päälle ylälaidan varjoon, johon ei tuuli sopinut.\nHän nojasi selkänsä laitaan ja nautti mukavasta kulusta, ylös ja alas.\nMieli tuntui nyt niin keveältä. Oli ihmeellistä ajatella, että kaikki\nhuolet jäivät sinne kotisaarelle. Tuntui ihanalta ja kevyeltä ja hän\nsiinä ääneti istuessaan vain torkkui ja kuunteli, kuinka meri soitti\nlaitoja ja kuinka purjeet humisivat ja ilmakuplat kurahtelivat veneen\nalla, ja vesi pauhasi. Joskus hän vilkaisi Simoon, joka tuijotti\nkompassiin ja ohjasi pohjoiseen, puoli piirua itään.\n\n\nII.\n\nEmännän iäkäs lanko oli itse tullut kaupunkiin hevosella neljän\nistuttavilla kaksipyöräisillä hakemaan vieraita. Liiva-Simo emäntineen\nistui etuistuimelle, lanko ajamaan taakse ja niin alettiin hyvän\nhevosen ravatessa tuo kuusikilometrinen taival leveää maantietä myöten.\nRattaille noustessaan kysyi emäntä, kuin pahaa aavistaen:\n\n\"Onkohan tässä mitään vaaraa?\"\n\n\"Vaaraa?\" ihmetteli lanko. \"Kun sinulla on kova maa jalkojesi alla,\nniin kiitä Jumalaa, joka on auttanut sinua merellä. Ei tässä nyt enää\nole mitään vaaraa! Ei muuta, senkun istu rattaille vain. Kyllä minä\najan ja silloin ei ole vaarasta puhettakaan.\"\n\n\"Kuuluuhan ne hevoset välistä villiintyvän ja juoksevan metsään ja\nrattaat kaatuvan ja päät halkeavan rattailla istujilta pudotessaan\ntai ainakin jalat, kädet tai kylkiluut taittuvan. Kerranko sitä on\nsattunut?\"\n\n\"Voipihan sitä sellaistakin sattua, mutta ei minulle koskaan. Ei meillä\nruukata pitää hulluja hevosia, muuten vaan tällaisia hyviä juoksu- ja\ntyöhevosia, hyväpäisiä ja hyväjalkaisia. -- Soo Polle, alapas ravata!\"\n\n\"Sattuu vaikka rattaat särkymään...\"\n\n\"Eikä säry!\"\n\n\"Tai jäädään junan alle. Sattuuhan sitäkin.\"\n\n\"Sattuuhan sitä kyllä sitäkin.\"\n\n\"Tässä vasta vuotta neljä, viisi takaperin luettiin lehdissä, kuinka\njoku ajoi junan alle ja sinne meni hevonen ja ihmiset senkin tuhannen\nmurskaksi.\"\n\n\"Mitä lienevät olleet humalaisia.\"\n\n\"Eikä olleet!\"\n\n\"No ei tässä tällä välillä junan alle päästä, kun se rautatie menee\ntuolla kokonaan toisella hollilla, eikä meillä nyt ole aikaa sinne\najaa.\"\n\n\"Ja sitten niitä maantien rosvoja ja muuta...\"\n\n\"Mitä sinä turhia pelkäät. Onhan tässä kaksi miestä ja hevonen ja\nkirkas päivä\", torui Liiva-Simo.\n\n\"Kaksi miestä!\" ivaili emäntä. \"Mihin sinä maalla pystyt enemmän kuin\nminäkään! Tulevat rosvot metsästä ja lyövät kuoliaaksi ennenkuin\nennätät päästää ääntä suustasi! Täss' on sinulle! Sinä et ymmärrä, mitä\nvaaroja maalla piilee joka mäessä, joka tien mutkassa ja joka pensaan\ntakana.\"\n\n\"No onhan se maalla kyllä monella tavalla paljon vaarallisempaa kuin\nmerellä\", myönteli jo Simokin. \"Mutta eihän tässä nyt selvällä Jumalan\npäivällä luulisi olevan mitään hengen vaaraa, varsinkin kun on tottunut\nmies jalusnuorissa.\"\n\n\"Vahinko voi käydä viisaallekin...\"\n\n\"Vaikka tuhmalla se on toisessa kädessä\", sanoi lanko hyväntuulisena ja\nlisäsi: \"Mutta kyllä te mereläiset olette yhtä arkaa joukkoa! Sitä minä\nolen aina sanonut!\"\n\n\"No ei se aina arkuutta ole\", puolusteli Simo, \"se on vain\nvarovaisuutta ja viisautta.\"\n\n\"Vai ei arkuutta! Mitenkäs kävikään sinulle, Simo, kerran\nnuoruudessasi, kun läksit meiltä eräänä heinäkuun aamuna varhain\npaluumatkalle jalkaisin maantietä pitkin kaupunkiin päin ja tulit\npuolimatkasta takaisin. Olit muka tupakkakukkarosi unohtanut.\nPerästä päin selvisi, että oli tullut lehmäkarja maantiellä vastaan.\n(Lanko hiljensi pitkässä ylämäessä vauhtia ja hyppäsi itsekin\nrattaitten sivulle kävelemään ja pani tupakaksi.) Sinä olit huutanut\nneljänneskilometriä pitkän karjan yli: 'Puskevatko ne?' johon\npaimenpoikanen oli vastannut: 'Kyllä ne puskevatkin, kun niiksi\ntulee!' ja silloin sinä olit kääntynyt ja alkanut ravata pakoon minkä\nkäpälistäsi ennätit ja saavuit hikisenä takaisin -- ja läksit uudestaan\nvasta pari tuntia myöhemmin, kun arvelit kaikkien lehmien olevan ajetun\njo laitumelle! Hahhahhah! Muistatko sinä Simo?\"\n\n\"No mitä siinä muutakaan osasi tehdä, kun maantien täydeltä tuli villin\nnäköisiä, suuria, teräväsarvisia lehmiä vastaan, kolkutellen suuria\nkellojaan ja heilutellen vihaisina häntiään, ja sonnikin oli joukossa.\n-- Henki se on kallis maan matosellakin, saatikka sitten ihmisellä. Ei\nse mitään arkuutta ollut. Mitähän olisit sanonut, jos minä ylpeänä ja\nuhmaellen ja väistämättä olisin kävellyt eteenpäin ja lehmät olisivat\nkeihästäneet minut kuoliaaksi ja sotkeneet jaloillaan maantien lokaan\nja paimenpoika olisi siitä sinulle jutellut? Et kai sinä olisi sanonut\nettä 'Kas kas! Siinä oli peloton mies, tuo Liiva-Simo!' vaan että\n'Kas siinäpä oli typerä mies tuo Simo, kun tyhmässä rohkeudessaan\nei väistänyt lehmikarjaa, vaan käveli suin päin puskettavaksi!' --\nSillä tavalla sinä olisit sanonut. Eikä se muuta kuin tyhmyyttä olisi\nollutkaan! Parempi varoa kuin katua!\"\n\n\"Arkuutta se oli, rakas lanko. Arkuutta se oli, sitä se piru vie\nolikin! Hahhah!\"\n\nLanko kiipesi jälleen istuimelleen, läimäytti hevosta ohjaksilla ja\nnopeasti ajettiin pölyävää maantietä kumisevalla kankaalla.\n\nKului aikaa, mikä lie kulunutkaan, vilkkaasti keskusteltaessa,\nsyyspäivän paistaessa, kavion kapsaessa ja pyörien vieriessä ratisten\npitkin kovaa, soraista maantietä. Oltiin noin puolimatkassa.\n\nOli vaihdettu kuvauksia vuodentulotoiveista siellä saarella\nselällisellä ja täällä peltojen ja metsien mantereella. Oli saavuttu\nlähes puoli kilometriä pitkään alamäkeen. Lanko juuri kuvaili omia\nvuodentulotoiveitaan ja oli juuri perunassa ja muissa juurikkaissa ja\ntuijotti hevosen korvien yli maantielle, kun kenenkään aavistamatta\nalihangan puoleinen pyörä alkoi salaperäisesti luisua irti akselistaan.\nSe lingerteli sangen pahasti ja enää vain puolen kämmenen leveydeltä\nse oli akselissa, kun lanko huomasi pyörän salakavalat ja kapinalliset\nhankkeet. Hän sai vaivoin hevosen seisautetuksi, mutta sitä ennen\npyörä hyrräsi jo vapauteen, pyörien alamäkeä vielä satakunta metriä,\nkunnes kaatui maantienojaan. Akselin pää tupsahti maahan ja rattailla\nolijat samoin. Onneksi ei tapahtunut mitään pahempaa. Lanko säilytti\nkylmäverisyytensä ja ruuna samoin.\n\nSen sijaan oli emännän niinkuin Liiva-Simonkin -- ei ainoastaan\nruumiillinen, vaan ennen kaikkea henkinen -- tasapaino kokonaan\nmennyttä. Päästyään tomuisina kuin \"Huuman myllärit\" ylös maantieltä ja\nhavaittuaan olevansa elossa alkoi emäntä siunailla:\n\n\"Herra hyväst siunaa kuitenkin, miten minä pelästyin! Että vielä luut\novat ehjät, sitä en ihmettele, vaan sitä, ettei mennyt henki! Sitä\nminä olen aina sanonut ja sanon kerran vielä, että mantereella uhkaa\nihmistä vaara joka hetki ja joka paikassa, muodossa jos toisessakin ja\nhetkellä jolloinka sitä kaikkein vähimmin osaa varoa. Sitä minä (ja\näiti-vainaja) olen aina sanonut ja sanon sen vielä kerran! Pääsis'\ntästä vielä Jumalan avulla joskus omaan veneeseensä ja merelle ja\nkotisaarelleen, niin Jumalaa kiittäisin, enkä enää sinä ilmoisna ikänä,\nkuuna kullan valkeana istuisi tuollaisiin reteleihin ja vauhkojen ja\nhullupäisten hevosten vedettäväksi ja muiden hullujen kyydittäväksi!\"\nLanko otti itseensä emännän viimeiset sanat ja lausui:\n\n\"No no! No no! Ei tässä ole enemmän hulluja hevosia kuin hulluja\nihmisiäkään! Sattuuhan se vahinko viisaallekin!\"\n\nSitten alkoi lanko puhua jostain mutterista -- tai jotain sinnepäin --\nja selitellä, että tämä kappale, jolla rattaissa kuulema on verrattain\ntärkeä asema, oli kiertynyt tai tärissyt pois paikoiltaan ja sitten se\npyöräkin meni.\n\n\"Hyvää hyvyyttäni ja laittaakseni teille saarelaisille kerrankin oikein\nliukkaan ja mukavan maantiematkan annoin minä pojan voidella rattaat\nennenkuin läksin tälle matkalle. Vahinko näkyy tulevan silloin kun\nsitä vastaan on erikoisesti varustautunut. Minä sanoin pojalle, että\nkierräkin mutterit lujasti paikoilleen.\"\n\n\"No se pojan joutavahan se sitten tämän tekikin! Kyllä sinut löylytän,\nkun tästä perille päästään\", uhkaili emäntä.\n\n\"Ei pojassa ole mitään vikaa! Itse minä vielä tarkastin, että kaikki\non kunnossa. Piruko lienee juossut tuossa ja käpertänyt vieressä ja\nkiertänyt mutteria myötäpäivää!\"\n\nLanko niin sanoi ja antoi ohjakset Simolle ja läksi itse etsimään sitä\nmutteria. Emäntä huusi hänen jälkeensä:\n\n\"Mitä tässä nyt osataan tehdä!\"\n\n\"Ei muuta kuin haetaan mutteri ja pyörä ja pannaan paikalleen ja\nistutaan jälleen rattaille ja lyödään ruunaa piiskalla ja annetaan\nmennä, että mäki notkuu! Ei tästä olekaan kotiin kuin kolmisen\nkilometriä... \", huuteli lanko.\n\n\"Se sinun rattaillesi enää nouskoon! Minä ja Simo kävellään loppumatka\n-- jos ylimalkaan enää kannattaakaan jatkaa matkaa. Ehkä on paras,\nettä kävellään takaisin kaupunkiin ja mennään kotiin. En yhtä piitan\nleveyttä enää tule mukana mokomilla rattailla.\"\n\nMonista pyynnöistä ja tinkimisistä huolimatta pysyi emäntä\npäätöksessään ja Simon oli seurattava emäntää.\n\nLanko kyllä väitti, ettei tämänlaisia onnettomuuksia (jos ne\nonnettomuuksia ovatkaan!) tapahdu kahta kertaa ihmiselämässä, saatikka\nkahta kertaa samalla matkalla, mutta emäntä oli kova puolestaan, eikä\nsanonut uskovansa koko juttua.\n\n\"Sinuun ei ole luottamista! Kun minä kysyin lähtiessä, että onko tässä\nmitään vaaraa, niin sinä väitit kiven kovaan, että ei ole. Tässä nyt\nnähdään, minkä arvoista tavaraa ne sinun sanasi ovat! Ja ellei ole\ntähän asti sattunut kahta kertaa samalla matkalla tämänlaista, niin\nsitä enemmän on pelättävä, että nyt sattuu!\"\n\n\"Oletko sinä nähnyt, tai kuullut, että siellä merellä olisi samalla\nmatkalla seilattu kaksi kertaa kumoon?\"\n\n\"Se onkin eri asia. Ja vaikka nyt pyörät hädin tuskin tämän loppumatkan\npysyisivätkin omilla paikoillaan pyörimässä, niin voitko sinä vannoa,\nettei tapahtuisi muuta ja paljon pahempaa. Jumalan kiitos että minulla\non vielä luut ehjänä ja henki tallella! Vahingosta viisas viisastuu ja\nkävelee loppumatkan! Tästähän se tie kohta erkanee valtatieltä oikeaan\nkäteen sinne teille...?\"\n\n\"Niin se erkanee, mutta siinä on vielä sen jälkeen monta tienhaaraa ja\nei teistä taida kumpikaan olla oikein niistä selvillä, niin että...\"\n\n\"No laita poika tänne luotsaamaan! Simo ja minä istutaan täällä tien\nvieressä sen aikaa.\"\n\nLanko nousi yksin rattaille ja hänen vieraansa kävivät maantienojan\nreunalle nurmelle istumaan ja odottamaan opastajaa.\n\nJo oli langon rattaiden ratina lakannut kuulumasta ja ääneti yhä\nistuivat vanhukset, emäntä ja Liiva-Simo, hänen miehensä.\n\nAjoi siitä ohi jo muitakin, sekä kaksi- että nelipyöräisillä rattailla.\nEmäntä tarkasti visusti jokaisen ohiajavan pyöriä, että onko niillä\naikomusta lähteä omille teilleen, sikäli kuin sitä ennätti tarkastaa,\nsillä kaikki, kuormamiehetkin, ajoivat täyttä ravia loivassa ja\nsuorassa myötäisessä.\n\nAjoi siitä pyrähtäen myös auto. Se vasta antoi puheenaihetta.\n\n\"Kaikilla, kaikennäköisillä vehkeillä se vihollinen ihmistä viepi!\nNiinkuin tuossakin tuo punainen kiiltävä vaunu, joka ilman hevosta\ntuosta mennä viiletti virstan pituinen pölypilvi häntänään, kuin itse\nPaholainen. Kuului vain sellainen sätkytys kuin moottoriveneistä.\"\n\n\"Moottorithan niissä onkin\", selitti Simo. \"Samanlaiset kuin\nmoottoriveneissäkin ja nehän ne niitä näitäkin vievät.\"\n\n\"Vai ne ne! Vai käyttävät ne kuivalla maallakin niitä moottoreita.\"\n\n\"Tämä oli nelipyöräinen. On niitä myös kolmipyöräisiä ja\nkaksipyöräisiä.\"\n\n\"Ja yksipyöräisiä!\"\n\n\"Eikä ole yksipyöräisiä!\"\n\n\"No näenhän minä omilla silmilläni, että on! Katsohan nyt tuotakin,\njoka mennä sätkyttää tuolla alamäkeä selkä tänne päin! Näetkö sinä\nsillä useamman kuin yhden pyörän allaan? En minä ainakaan! Yhden pyörän\npäällä pakana istuu ja ajaa kuin kuolemaa pakoon! -- Jumalan onni, että\nse langon rattaiden pyörä putosi ja meiltä jäi matka kesken, muuten\nolisi jouduttu noiden alle ja kahvipuita siinä olisi tullut rattaista\nja vainajia meistä.\"\n\n\"Ei nämä olisi ennättäneet. Tästä on vain lyhyt matka tienhaaraan ja ei\nkait nuo siellä syrjäteillä reistaile noilla konepyörillään...\"\n\n\"Älä mene sanomaan! Tie kun tie! -- Minä tässä olen ajatellutkin, että\neivät nämä maantiet ole enää ihmisten kuljettavia, niinkuin ennen minun\nnuoruudessani. -- Ehkä se poika tietää jonkin jalkapolun, niin mennään\nsitä, tulkoon sielläkin sitten vastaan karhuja, susia tai rosvoja.\nLeikin asia se on näihin maantien vaaroihin nähden.\"\n\nSitten vaikeni emäntä pitkäksi aikaa ja huokasi lopuksi:\n\n\"Kaikissa paikoissa ihmisten pitää elääkin, niinkuin täällä\nmantereellakin -- alituisessa hengenvaarassa.\"\n\nOpaspoikakin oli jo saapunut ja tiesi matkaa lyhentävän oikopolun.\n\n\n\n\nILTAYÖN SEIKKAILU.\n\n\nTahtoisinpa liittää tähän kartan siitä korkeasta merensaaresta, joka\nsattui näyttämöksi tässä kerrotulle seikkailulle, vaan monesta syystä\n-- tappeluun joutuminen tullimiesten kanssa, mikäli nuo luomakunnan\narimmat lurjukset siihen kykenisivät, ynnä monet muut rettelöt --\nymmärräthän -- vaativat vetämään tuntemattomuuden verhon koko paikan\nyli ja pyytämään sinua tyytymään niihin vaillinaisiin tietoihin, joita\nsiitä voidaan sanoilla antaa.\n\nSe on korkea saari, yksinäisenä kummituksena meren keskellä. Se on\ntuhansien sen ympärille jo uponneiden ja vasta uppoavien laivojen ja\nniiden miehistöjen valtava muistopaasi. Jos näet sen neljänkymmenen\nkilometrin päästä, luulet sen olevan kahdenkymmenen kilometrin takana\nja kun pääset kahdenkymmenen kilometrin päähän, ei se ole vieläkään\nselvennyt hullua hurskaammaksi. Yhä vain on edessäsi samanlainen\nmustansininen varjokuva taivaanrannalla, josta se näyttää hitaasti\nkohoavan kuin uhkaava ukkospilvi.\n\nOikea pilvi makaa laiskana saaren kohdalla taivaalla. Siinä se on\nlöytänyt sopivan leposijan kauan harhailtuaan yli maiden ja merien.\n\nVai lieneekö sekään pilvi ensinkään! Ehkä se on vain saaren kuvastus\ntaivaan peilikirkkaassa lasissa ja ehkä tuo taivaankin peilikirkkaus on\nvain meren peilikirkkautta, joka sinne ylös heijastuu.\n\nJumala hänet tietää!\n\nPilvi nukkuu. Saari nukkuu sen alla. Meri nukkuu hiljaa keinuen saaren\nympärillä. Saaren jyrkissä rantavuorissa on suuria luolia. Niissä\nkuuluu kumeana meren uneksuminen.\n\nTaivas on laastu putipuhtaaksi. Ottamatta tuota saaren päällä\nuinailevaa pilveä lukuun, josta juuri arveltiin, että se tuskin pilvi\nonkaan, -- Herra Jumala, kuinka kammottavaa on nähdä taivas noin\nkirkkaana ja siinä tuo salaperäinen pilvipari.\n\nNo toinen niistä kuitenkin on saari!\n\nAurinko hitaasti kääntyy oikealle ja alemma. Sitä näyttää hävettävän\nkasvojensa alla vallitseva lepo.\n\nRaskaita huokauksia kuuluu kuumuudessa uinailevalla merellä, kun\nhylkeet ja pyöriäiset vähän väliä nostavat päänsä ylös vedestä ja\nhengittävät.\n\nHallit puhaltavat kuin jättiläispalkeilla ilmaa sisään ja ulos\nkeuhkoistaan. Ne silmäilevät hetkisen meren valtiaan katseilla\nympäristöään ja pyllähtävät jälleen syvyyteen. Musta selkä välähtää\nauringossa ja pienet pyörteet väreilevät ja välkkyvät hetkisen.\n\nLaine on loppunut aikoja sitten. Loiva ja harva ummikas käy lounaasta.\nPuhaltaneeko tuuli Valtiasmeressä, vai lieneekö tämä viimeisen, lähes\nviikko sitten päättyneen lounatmyrskyn muistoja. Jumala hänet tietää!\n\nPurjeesi nauttivat vapaudestaan. Ne riippuvat velttoina tai riuhtovat\nkahden puolen kun joku hätäisempi ja jyrkempi ummikas saa veneesi\nheilahtelemaan. Kahveli jurnuttaa mastoa vasten ja isonpurjeen\njalustinlokki paukkuu kytkinraudassaan veneen perällä ja puomi antaa\nsinulle kuuman korvatillikan. Herättyäsi täyteen tajuntaan irroitat\nsinä jonkun verran isonpurjeen jalustinta, menet maston luo ja tartut\ntirkkiin ja nostat puomin niin korkealle, ettei sinun tarvitse pelätä\ntoista iskua korvallesi. -- \"Piru vie! Olipa se isku! Vähällä ettei pää\nhaljennut!\"\n\nVedenpinta pullahtaa veneesi lähellä ja melkein airontyven ulottuvilla\nkohoaa musta hallinpää pitkine siirottavine viiksineen ja isoine\nmulkoilevine silmineen. \"Phuu huu, phuu huu\", hengittää se ja sukeltaa\njälleen. Musta selkä välähtää ja meren pinta poreilee.\n\nTämänlaista ei ollut sinä joulukuun ensimäisen päivän iltana, noin\nkolme neljännesvuosisataa sitten, johon ajan puolesta sijoitamme tuon\nihanan iltayön seikkailun, johon viittaa kertomuksemme otsake.\n\nVanhaa taivasta, aurinkoa päivää hallitsemassa, ja kuuta ja tähtiä öitä\nhallitsemassa ei nähty kolmeen viikkoon, siis koko marraskuun kolmena\nviimeisenä neljänneksenä. Tullimiehet ne vain hallitsivat päiviä\nniinkuin öitäkin -- satamassa nimittäin ja välistä muuallakin, niinkuin\nkohta näemme.\n\nIlmojen Haltijatar antoi vuoroin lumiräntää, vuoroin kylmää vettä, niin\nhyväin kuin pahainkin ihmisten niskaan. Hän piti maissa niin hurskasten\nkuin jumalattomainkin verkkohaapiot ja jaalat.\n\nEnsin puhalsi tyhjiin lännen tuulet. Sitten veti vastapävää etelään,\nsieltä itään ja lopulta pohjoiseen. Itäpohjan ja pohjoisen mukana tuli\nsyksyn ensimäinen meripölly. \"Kaksi meripöllyä enää talveen\", sanoivat\nsilloin vanhat. Sitten meni tuuli takaisin itään ja toi saareen tautia\nmelkein joka taloon. Herra Jumala, kuinka se puhalsi! Kylät olivat\nsaaren itärannalla ja kuului joka tupaan yöt päivät tuo yhtämittainen,\nkaukaista kanuunain jylinää muistuttava kumina ja rusahtelivat seinät\npahimpien puskujen aikana.\n\nItäikkunat reunimmaisissa taloissa kävivät sameiksi suolasta, jota\nmyrsky toi ajaessaan pyrypilvinä merivettä, kun aallot hirveällä\npauhulla ja jymyllä lennättivät jyrkkiä rantakallioita ja sataman\nsuulla olevaa aallonmurtajaa vasten kaksikymmentä metriä korkeita\nvaahto- ja vesivalleja. Niistä sieppasi myrskytuuli myriaadittain\npieniä pisaroita ja paiskasi talojen seiniin, ikkunoihin, kallioihin,\nmetsän puihin ja maahan. Kun vesi kuivi ikkunalasista, jäi valkea suola\njälelle.\n\nIhan tuntui luonnottomalta tuo meren ikuinen jyminä ja tuuli, joka ajoi\nmärkää rantahiekkaa tuiskuna kuin lunta.\n\nTänään, joulukuun ensimäisenä _anno domini_ kahdeksantoistasataa\nja viisiviidettä, noin kello yksi iltapäivällä -- kellonmäärät\nolivat epävarmoja, kun ei ollut viikkomääriin nähty sellaista\ntaivaankappaletta, jonka mukaan olisi voitu asettaa kello. Eräs\neläkkeellä oleva leikikäs kapteeni odotti jonkun taivaankappaleen\nnäkyviintuloa, voidakseen sekstantillaan määrätä saaren aseman\nuudelleen, sillä hän sanoi olevansa enemmän kuin vakuutettu siitä, että\nsaari on siirtynyt myrskyn aikana muutamia kymmeniä minuutteja myrskyn\nmukana länteen päin. Hän sanoi voivansa panna eläkkeensä vedoksi siitä.\n\nKalliolla, josta on laaja näköala itään ja länteen, seisoi kaksi\ntullimiestä, jotka olivat kylästä lähteneet sateen loputtua\njaloittelemaan ja silmäilemään merelle ennen pimeän tuloa.\n\nMolemmilla on pitkät näköputket mukanaan, mutta jo paljain silmin\nhuomasivat he kummikseen purjehtijan lounaassa päin. Virosta tuli joku\njaala, pyrkien saaren varjoon.\n\n\"Kukahan hullu ja Jumalan kiusaaja tuokin lienee?\" kysyi vahtimestari,\njonka virallinen nimi oli Herman Sikander, mutta jota kylässä\nsanottiin mukavuuden vuoksi Sika-Hemmaksi. Näin sanoen hän laskeutui\npolvilleen, kaiken aikaa hoidellen oikeassa kädessään näköputkeaan\nkuin silmäteräänsä. Sitten hän vasemman kätensä varassa laskeutui\nvatsalleen, nojasi näköputkensa kahden vierekkäin asetetun kiven varaan\nja suuntasi katseensa julkeaa ja jumalatonta purjehtijaa kohti.\n\n\"Sehän tää on Kiis-Juonas! Kukas se muu olisi! No voi sun hullu\nittiäs kuitenkin, että läheppäs tällaisella pillamuksella ja Jumalan\nilmalla mereen! Kyllä ovat seilit märkinä kahvelin ja pirkkelin\nnokkaa myöten! -- Mitäs luulet, Ville! Eiköhän siellä Kiis-Juonaan\n_Valaskalan_ vatsassa liene tänään jotain parempaa ja erikoisempaa kuin\npohjakuormakiviä ja perunoita? Eiköhän vain se Juonas taas liene...\"\n\n\"Luntreijausretkellä\", jatkoi hänen toverinsa Ville. \"Milläs se Juonas\nmuulla olisi! Höhöhö!\"\n\nKiis-Juonaan jaalan oikea nimi oli \"Pilvi\", \"Valaskala\" oli vain näin\ntuttavien kesken käytetty haukkumanimi. Hitto hänet ties, kuinka ja\nmistä syystä sellainen haukkumanimi oli keksitty niin jaalalle kuin\nmiehelle itselleenkin. Se vain oli selvä, ettei Suomen lahdella ja\nValtiasmerellä (muista huonommista meristä puhumattakaan!) ollut\nparempia merenkulkijoita kuin Kiis-Juonas ja hänen \"Valaskalansa\".\n\"Valaskala\" nytkin kaatoi maanalusvihureissa. Köli välistä kuivana\nilmassa ja purjeet pohjaan reivattuina. Tuuli oli niin kova, että\nkalliolla seisovan Tulli-Villen täytyi kääntyä selin tuuleen,\nsaadakseen takkinsa napitetuksi kiinni. Meressä käypä ankara aallokko\ntuntui maan varjossa mahtavina ummikkaina, jotka maan eteläpään\npuolella kävivät perän takaa, sysäten \"Valaskalaa\" aina pitkät matkat\nalamäkeä kuin jättiläiskelkalla laskien, mutta puolivälissä maata alkoi\nummikas tulla keulasta, joka väliin painui niihin lyyveripuomia myöten.\nSilloin ryöpytti \"Valaskala\" nenänsä yli mahtavan valkean suihkun --\nniinkuin oikea valaskala ainakin.\n\nSika-Hemma, joka oli arvossa lähinnä päällysmiestä, oli kahden\nvaiheilla lähteäkö alas kylään, ollakseen toisten oinasten (hm! --\nmikäs muu kuin pilanimi. Tullimiehiä ei koskaan nimitetty muulla\narvonimellä, paitsi jos oltiin jostakin pahemmasta tekosesta\nheihin suuttuneita. Silloin sanottiin: Koira, tai jos oli aikaa\npitempiin puheisiin, tai epäselvyyttä olisi syntynyt hyljekoirien\nkanssa, sanottiin: Tullikoira. Kiis-Juonas, joka oli juuri palannut\nlinnasta, jossa oli ollut kuusi kuukautta eräästä viinalastista, ja\nkun miehissä istuttiin eräänä helluntai-aamuna Rakin Mikko-vainajan\nranta-aitan seinustalla päivää paistattamassa ja kun keskustelu siirtyi\nhyljekoiriin, jotka siinä miesten lähettyvillä juuri tappelivat, sanoi:\n\"Niin, näitä hyljekoiria on sekä isäpuolia että emäpuolia, mutta\ntullikoiria vain isäpuolia. Mistä niitä sentään aina siinnee uusia!\")\n-- toisten oinasten kanssa valmiina menemään sisään Virosta tulevaan\n\"Valaskalaan\", katsomaan, onko sen vatsassa muutakin kuin -- Juonas.\n\nMutta sitten hän päätti:\n\n\"Katsotaanhan nyt vielä! -- Parempi katsoa kuin katua.\"\n\nHän asetti jälleen näköputkensa tähtäysasentoon ja pysyi hiljaa\npaikallaan, ettei herättäisi huomiota, sillä \"Valaskala\" alkoi jo\nolla kohdalla ja sieltä voitaisiin taivasta vasten helposti nähdä\ntullivahdit.\n\nHemma komensi toverinsakin pitkälleen ja ryömimään takaisin päin,\nalemma.\n\nVastoin Sika-Hemman odotuksia teki Valaskala pari nopeaa luovia\nmaalle päin. Sitten se juoksi vielä päin tuulta rantaa kohti. Purjeet\npamisivat ja paloivat tuulessa. Niiden pauke kuului aina Sika-Hemman\nkorviin asti. Sihisten lensi alas lyyveri ja kuroutui puomilleen. Sama\ntapahtui toiselle keulapurjeelle, taakivokalle. Sitten näkyi keulan\nedessä valkea veden loiskaus ja kuului kettingin helinä ja ratina.\n\"Valaskala\" ajettui perä edellä muutaman pituutensa. Kettinki kiristyi\nja kun \"Valaskala\" huomasi olevansa vangittu, alistui se kohtaloonsa ja\njäi hiljaa paikalleen. Hetki sen jälkeen laskeutuivat alas jälelläkin\nolevat purjeet, yksi toisensa perästä. Sitten oli kaikki hiljaa.\n\"Valaskala\" lepäsi ankkurissaan. Käärittyään purjeet, hävisivät miehet\nkajuuttaan. Kajuutan torosta alkoi nousta savua.\n\n\"Siihenkös toi joutava jääpikin yöksi!\" höpisi Sika-Hemma.\n\nHän tunsi itsensä hiukan pettyneeksi.\n\nVanhana vaanijana oli hänellä kuitenkin kärsivällisyyttä pysyä hiljaa\nja odottaa.\n\nSaamme pian nähdä, että Sika-Hemmalle ja hänen toverilleen koitui\nkaunis ilta, mutta sitä ennen käykäämme katsomaan, mitä jaalalla\nhommaillaan.\n\nNäemme jaalan -- nimittäin \"Valaskalan\" -- kajuutassa kolme miestä.\nVanhin on Kiis-Juonas ja toiset hänen apulaisiaan.\n\nMiehistä nuorin laittaa tulta kamiinaan kuivista tervaksista, joita\njuuri kävi pilkkomassa kannella. Nuorimmalla on kokin virka. \"Eri\nmiehet ne on jotka koijass' makaa, eri miehet jotka kannell' seilaa ja\neri miehet jotka sajuu keittää\", kuului ensimäinen ja viimeinen pykälä\nKiis-Juonaan merilaissa.\n\nTällä kertaa oli kysymyksessä rokan lämmittäminen.\n\nKokki oli pannut kyllä sen kiehumaan jo Virosta lähdettyä, mutta\nkovan aallokon ja myrskyn vuoksi ei vanhempien miesten syönnistä\ntullut mitään. Joka silmänräpäys vaadittiin heitä molempia ja välistä\nkokkiakin kannelle. Rokka oli jo aikaa sitten tullut kypsäksi ja\nennättänyt jäähtyä. Nyt pantiin se uudestaan tulelle lämpiämään.\n\nMiehet riisuivat öljyvaatteita päältään ja merisaappaita jalastaan.\nTätä tehdessään mörähti Kiis-Juonas: \"No, miehet, mitäs tehään!\nViedäänkö tullimiehen viinat täältä maihin, vai?\" ja vääntäytyi\npitkälleen koijaansa.\n\nSeurasi pitkä vaitiolo. Tervakset vain kärisivät kamiinassa, tuuli\nsoitteli torossa ja vihelsi takilassa. Keulapuolelta kuului ajoittain,\npahimpien vihurien ajalla, ratinaa, kun kettinki hankasi pohjakiviä ja\npuristui lyysissään.\n\nVihurien synnyttämä räve lotisi \"Valaskalan\" keulassa.\n\nKeskimäinen miehistä, \"se, joka kannell' seilaa\", kiskoi ähkien\nöljyhousuja kintuistaan, nauraa rojautti Kiis-Juonaan, \"joka koijass'\nmakaa\", sanoille ja paukautti sitten sanat suustaan samanlaisella\nvoimalla, millä kaatuva aalto iskee jaalan keulaa:\n\n\"Parasta olisi minun mielestäni tehdä, niinkuin jo sanoin. Tee\nkuitenkin kuinka itse tahdot!\"\n\n\"Hm. Ei se sinunkaan konstisi taitaisi olla huonompi.\"\n\n\"Ei se ole.\"\n\n\"Entä jos kalliolla tai tässä rantasomerikolla on joku oinas\nvahtimassa?\"\n\n\"No -- sitä parempi, sitä parempi! Sehän se on tarkoituskin, vai\netkö sinä ymmärrä? Kyllä ne tulevat, elleivät vielä ole tulleet.\nSaahan tästä käydä kokemassa. Vien vaikka tuon pienemmän astian ensin\nmaihin...\"\n\n\"Syödään ensin. Syödään ensin. Vielähän tämä on liian valoisaakin. Älä\nsinä pelkää, että tullimiehet karkaavat rannalta! Onhan niillä koiran\nturkit päällään -- hähhähhähhäh! -- ja tarkenevat kyllä kykkiä kiven\ntakana vielä tunnin, pari. Syödään ensin, niin jaksetaan paremmin\ntapella nälkäisen kanssa -- hähhähhähhäh!\"\n\nPieni kajuutta ihan tärisi naurusta, joka ei tainnut olla aivan\nhienointa lajia.\n\n\"Se, joka kannell' seilaa\" kapusi ylös kajuutasta, pantuaan lyhyet\nturkit päälleen ja karvalakin päähänsä.\n\nKannella oli kaikki ennallaan. Alkoi pimetä. Kaukana lounaassa syttyi\nvilkkuva loisto. Punertava joulukuu teki laskuaan taivaanrannassa,\njoka ei tällä kertaa ollut suoraviivainen, vaan meren myllerryksessä\ntaipuileva ja taittuileva. Joitakin harvoja mustia pilviä lensi\npikalennossa tähtien alla, yli iltataivaan, painuen lännen alle.\nMaalta ei näkynyt eikä kuulunut mitään liikettä, mutta \"se joka\nkannell' seilaa\" ei epäillyt etteikö jaala olisi joka hetki tullimiehen\narmollisen katseen suojeluksessa. -- Hän laskeutui alas kajuuttaan,\njota valaisi rasvalamppu ja jonka täytti lämmin, ihanalle hernerokalle\nja tupakalle tuoksuva höyry.\n\nNuorin, \"se, joka sajuu keittää\", nosti kattilasta kullekin\nlautasellisen mehevää, voimakasta ja kystä rokkaa, jonka pinnalla\nläikkyi lammikoittain sulaa rasvaa ja jossa kellui iso kimpale\nsianlihaa kullekin. Haukaten paksuja voileipiään syventyivät miehet\nrokan syöntiin ja hampaat saivat työtä.\n\nToisenlaisessa työssä olivat Sika-Hemman hampaat. Ne kalisivat tyhjää,\nkoko ruumiin väristessä vilusta kylmillä rantakivillä, ison paaden\nvarjossa, joka ei suojellut tuulelta, mutta oli kylläkin välttämätön\nsuojelemaan jaalamiesten silmiltä. Pian hänen silmänsä saivat työtä ja,\nah voi, tuskin tuntia kuluu -- niin toivoi ja luuli hän -- kun hänen\nsuunsakin saa maistaa tämän matoisen maailman makeutta ilman rahaa ja\nhintaa.\n\nNuoremman vartijan oli Hemma lähettänyt kotiin, syömään ja lepäämään\niltayöhön, että jaksaa pitää vartiota vuorollaan aamuyön.\n\nNuorempi vartija käytti tilaisuutta hyväkseen menemällä mielitiettynsä\nluo ja laverteli tälle, mikä onni heitä odotti: että \"Valaskala\",\njonka takavarikoimisesta on julistettu tullimiehille palkinto, on nyt\napajassa, oh! se on jo kuin tuossa noin kourassa! Hän, nuorukaisparka,\npalveli tullilaitosta alokkaana, oppilaana, harjoittelijana vai miksi\nhäntä lie nimitetty. Hänellä ei ollut kunnon palkkaa -- ei ainakaan\nsellaista, että olisi voinut ajatella naimisiinmenoa tai ylimalkaan\nmitään, joka kuuluu uuden perheen perustamishommiin, mutta nyt, kun\n\"Valaskala\" tänä yönä kaapataan, kohoaa Hemma päällysmieheksi ja alokas\nvarsinaiseksi tullivartijaksi, tullikoiraksi.\n\n\"Sitten ne haukkuvat sinua tullikoiraksi ja oinaaksi, voi, voi!\" sanoi\ntyttö.\n\n\"Haukkukoot miksi hyvänsä, mutta sitten minä saan tehdä omin\nnokkinenikin tullitakavarikoimisia...\"\n\n\"Ja saat tullilakin...!\"\n\n\"Niin -- ja tuon sinulle laivarikoista rusinoita -- ja silkkejä -- ja\nhelmiä -- ja säämyskäsormikkaita -- ja hajuvesiä -- ja vehnäjauhoja --\nja --\"\n\n\"Hyi olkoon, en minä huoli mitään varastettua!\"\n\n\"Ei varastettua, vaan takavarikoitua --\"\n\n\"Takavarikoitua tai varastettua, se on yksi ja sama asia!\"\n\n\"Tuohan isäsikin!...\"\n\n\"Isä ei mitään varasta!\"\n\nTyttö ratkesi itkemään ja valittamaan:\n\n\"Hyi olkoon, minkälaisen otuksen kanssa minun pitääkin joutua\nnaimisiin. Ei tuollainen lurjus muuksi kelpaakaan kuin tullikoiraksi,\nmutta isästä tulee päällysmies -- niin tuleekin! Mutta isä onkin\nrehellinen ihminen ja siitä sinä et tiedä tuon taivaallista.\"\n\nNuorukaisen näin riidellessä mielitiettynsä kanssa souti jolla maihin.\nPimeässä vierittivät miehet ison astian rannalle. Töin tuskin jaksoi\nSika-Hemma malttaa mielensä, niin poltti sormea pistoolin liipaisin ja\nkieli tuskin malttoi pysyä parkaisematta pahaa säveltä. Hän oli nähnyt\nkuitenkin, että \"Valaskalan\" vatsasta nostettiin taljoilla kannelle\nkolme astiaa, kaksi isompaa ja yksi pieni. Kun toisella kertaa miehet,\n\"se, joka koijass' makaa\" ja \"se joka kannell' seilaa\" saivat maihin\nyhden ison ja yhden pienen astian, kimmahti Sika-Hemma lain ja oikeuden\nnimessä kivensä takaa pystyyn, molemmissa käsissään viritetty pistooli\nja huusi, että rannat kaikuivat:\n\n\"Kädet ylös, saatanat!\" Silmänräpäyksessä \"se, joka kannell' seilaa\"\nsieppasi nyrkin kokoisen kiven, jolla paiskasi Hemmaa rintaan huutaen:\n\n\"Laske sinä kätesi alas, koira, äläkä kohota niitä ihmisiä ammutaksesi!\"\n\nPistoolit putosivat rämisten kivikkoon. Kiis-Juonas sieppasi ne ja\npisti taskuunsa. Tullimies kähisi:\n\n\"Anna pistoolit tänne, ne ovat ruunun ja minä olen ruunun mies ja minä\nvangitsen teidät lurjukset molemmat ja takavarikoin nämä astiat ja\nsinun aluksesi.\"\n\n\"Tule sinä ottamaan pistoolisi jos kykenet. Ja sen minä sanon sinulle,\nettä sinä olet akkasi vanki, etkä sinä ketään vangitse! Niin, niin!\nPysy siellä vain kauempana, jos henkesi on kallis!\"\n\n\"Nämä astiat minä julistan ruunulle menetetyiksi ja kiellän sinua\nnostamasta ankkuriasi ilman minun lupaani. Aamulla tulee tullijaala ja\nsittenhän nähdään, kuka tässä on herra ja kuka narri!\"\n\n\"Jaa -- antaa sen tullijaalan tulla! Merihän ei ole syypää, että sen\npäällä seilaa sellaistakin väkeä! Antaa tullijaalan tulla, onhan\nmeressä tilaa ja ilmaan kyllä mökää mahtuu. Huuda sinä vain! Ei meitä\npeloita, eikä maailma siitä kaadu!\"\n\nMiehet poistuivat jollallaan rannalta ja soutivat \"Valaskalaan\".\n\nSika-Hemma tupakoi ja vahti astioita. Pysyäkseen lämpöisempänä teki hän\ntulen. Aika kävi kuitenkin pitkäksi. Nuorempaa miestä vain ei kuulunut.\nEvästä ei ollut. Nälkä alkoi tulla.\n\nRintaa kivisteli ja unikin pyrki ottamaan vallan.\n\nSika-Hemma katseli astioita. Hän oli iltayön kuluessa katsellut niitä\nusein.\n\n\"Rintaa kivistelee ja uni pakkaa päälle ja tuossa olisi noin lähellä\nlääkettä vaikka kuinka paljon!\" päivitteli hän ja syytti tyhmyyttään.\n\nHän haisteli astioita.\n\nViinaa.\n\nMutta millä pirun ilveellä sieltä saisi ryypyn verran särkemättä\nastiaa?!\n\nJa jos särkisikin tuon pienimmän, niin olisiko se nyt mikä rikos?\nSanoisin, että se oli jo särkynyt tullessaan...\n\nTai viskaisin tyhjän astian mereen ja ilmoittaisin aamulla\npäällysmiehelle vain yhden astian!\n\nEi helkkarissa!\n\nEi jumalanviljaa saa hukkaan kaataa. Päivä se on huomennakin!\n\nHän otti pienemmän astian ja vieritti sen kauas toisesta,\nrantalepikkoon piiloon, nauttiakseen siitä tänä yönä ja säilyttääkseen\nlopun vieraan varaksi ja jouluksi, lääkkeeksi ja juhlajuomaksi.\n\nSaatuaan astian sopivaan paikkaan käänsi hän sen pystyyn, löi kivellä\npohjan auki ja maistoi.\n\n\"Hyi saakeli, merivettä!! Ja mitä muuta tähän lieneekään pantu sekaan!\nHyi itseänne kuitenkin, mitä panette ihmisten juotavaksi!\"\n\nSika-Hemma syleksi ja syleksi.\n\nVihoissaan potkaisi hän kumoon astian, jonka sisällys lorisi kivien\nrakoon ja sieltä mereen, josta se kotoisin olikin.\n\nOltuaan pois tulen äärestä olivat Sika-Hemman silmät tottuneet\npimeään ja nostettuaan katseensa merelle näki hän kaukana luoteessa\n\"Valaskalan\" täysissä purjeissa. Sillä aikaa kun Sika-Hemma oli\nkolistellut ja hommaillut astiansa kanssa, oli \"Valaskala\" nostanut\npurjeensa ja ankkurinsa ja kiiti nyt kohti Suomen rannikkosaaristoa,\njossa sopi purkaa kuormansa: parasta saksanviinaa ja riianpalsamia.\n\n\n\n\n\"UUSI MUISTUTUS...\"\n\n\nOikealla vasta alettu asuinrakennus. Nurkkakivet ja yksi hirsikerros\npaikoillaan ja sen luona lastuja, lautoja, hirsiä ja kiven sirpaleita.\n\nVasemmalla pieni saunan tapainen asuinrakennus. Se on hyvin laho.\nPärekatto on sammaltunut ja rikkinäinen. Savupiippu korkea ja\nrappeutunut. Se on tehty tiilistä ja joskus maailmassa on se ollut\nvalkeaksi kalkittu. Ulko-oven pielessä seinustalla seisoo uuniluuta\nja kola. Äärimpänä oikealla kukkiva pihlaja ja sen takana naapurin\nrakennuksia.\n\nPihamaa on kivistä nurmikkoa. Ulkosaarelaiskalastajien pihoilla näkee\nomenapuita ja pienen kasvitarhan, tai perunamaan. Tässä ei näy mitään\nsellaista -- lieneekö ollut ikimaailmassa tuo piha enemmän viljelty!\n\nTaustana on vanhoja, sammaltuneita rakennusten kattoja tumman\nharmaansinistä merta vasten. Meri on tyhjä, taivas kirkas.\n\nOn kevätkesä. Aurinko paistaa korkeimmillaan. Tuuli puhaltelee\nlämpimänä etelästä.\n\nNoin viidenviidettä-vuotias, parrakas, hinterä, velttoliikkeinen,\nköyryselkäinen mies sovittelee uuteen rakennussalvokseen paikoilleen\ntoisen hirsikerroksen ensimäistä hirttä. Hänellä on monta nimeä.\nHallin-Aapea voimme käyttää hänen itsensäkin kuullen.\n\nOmituista!\n\nLieneekö hänenkin suvussaan joskus maailmassa ollut lihavia, vai\nmiksi heitä sitten olisi nimitetty Halleiksi, joka on tavallisesti\nsangen lihava (tai ainakin rasvainen), mutta jos suku olisi saanut\nnimensä nykyisen päämiehen Aapen mukaan, olisi se johdettu esimerkiksi\nkengästä, kuivasta, vanhasta kenkärajasta, sillä niin laiha oli ollut\nkoko elämänsä tuo miesparka, joka veistelee uudella tuvanalokkeellaan\ntuossa edessämme. Nuoruudessaan oli Hallin-Aape veistellyt puusta\nisohkon laatikon, jossa oli vedettävä kansi. Kannen ja laatikon kupeet\noli hän somistanut kirjoleikkauksilla. Pohjaan hän oli leikannut\nvuosiluvun, kahdeksantoistasataa ja kaksi kahdeksatta. Lisäksi oli\npohjassa eräitä leikkauksia, jotka eivät olleet puumerkkejä, eivät\noikeita kirjaimia -- ei enemmän puoli- kuin kokoränttisiäkään -- eikä\nne olleet kirjoleikkauksiakaan. Nyt -- aikoja Aapen kuoleman jälkeen --\non moni vaivannut päätään, ei ainoastaan selvittääkseen monta hämärää\nkohtaa hänen elämässään, mutta erikoisesti koettaessaan lukea, mitä\nAape on mahtanut laatikkonsa pohjaan kirjoittaa.\n\nYhteen aikaan luultiin, että ne ovat vanhanaikaisia riimukirjaimia,\njotka muka Aape -- jonka joskus pelättiin olevan Pirun kanssa\nyhteydessä -- jollain hämäräperäisellä tavalla olisi oppinut ja\nkirjoittanut niillä laatikkonsa pohjaan jonkun taikasanan, manauksen,\nvälipuheen Vihollisen kanssa, tai muuta synnillistä, jota ei saanut\nantaa tulla muiden ihmisten tiettäväksi.\n\nKirjoitusta oli kolmessa rivissä.\n\nEnsimäisellä rivillä yksi sana.\n\nToisella kaksi.\n\nJa kolmannella kolme.\n\nTämä järjestely ei vähentänyt kirjoitusten salaperäisyyttä!\n\nAsiantuntija selvitti, ettei se ollut riimukirjoitusta, ei hebreaa, ei\nkreikkaa eikä latinaa.\n\nSelvitystä asiaan toi koko joukon, kun muistettiin, että Aape ei\nkoskaan osannut lukea -- vielä vähemmin kirjoittaa. Tiedettiin vain,\nettä hän lapsena oli oppinut tuntemaan muutamia latinalaisia kirjaimia,\ntai selvemmin sanoen, puoliränttikirjaimia, ja tavaili niiden varassa.\nMyös muistettiin, että Aape oli näihin kirjaimiinsa sangen ihastunut\nja piirteli niitä kekäleellä seiniin, kiviin ja halkopinoihin sekä\nkepillä hiekkaan. Nähtävästi hän oli niihin aikoihin vuoleskellut\nja veistellyt tuon laatikkonsa ja kaiverrellut sen pohjaan noita\nmielikirjaimiaan. Sen mukaan ei laatikon pohjassa oikeastaan ollutkaan\nmitään kirjoitusta, sisälsihän vain jo kuolleen miehen koko henkisen\npääoman jälkimaailman ihmeteltävänä.\n\nVaikka näin pitkälle oli päästy, eivät kaikki vielä hellittäneet,\nvaan koettivat lukea Hallin-Aapen kirjoitusta. Eräät selvittivät,\nettä viimeinen sana kolmannessa rivissä oli luettava KUUSEN KARI ja\nettä laatikko on valmistettu jonain kesänä Kuusenkarissa nuotalla\nollessa, hylje- ja kalamiesten saunassa, pitkän myrskyn aikana. Tuo\nselitys oli sangen mielivaltainen, ensiksikin siitä syystä, ettei\nK- ja N-kirjainten välillä ollut niin paljon kirjaimia ja viimeisen\nedellinen ei ollut R vaan selvä P. Oikeammassa lienevät olleet ne,\njotka selittivät, että K:n ja N:n välillä oleva sotkuinen kirjain oli\nE ja että kysymyksessä on kaksi sanaa: KENK API, jonka taas arveltiin\nmerkitsevän nimeä Kenkä-Aape, joksi joku vanha vaimo muistikin Aapea\nlapsena joskus nimitetyn -- tai oikeastaan Aape oli itse ruvennut\nitseään nimittämään Kenkä-Aapeksi, saatuaan jalkoihinsa ensimäiset omat\nkengät.\n\nOli miten oli!\n\nJoka tapauksessa jäi Aape sielultaan hämäräksi ja tuiki tuntemattomaksi\naikalaisilleen. Hänen naapuriensa oli yhtä vaikea päästä perille\nhänen ajatuksistaan ja tarkoituksistaan kuin nyt jälkimaailman päästä\nselville hänen ainoasta jälelle jääneestä kirjoituksestaan.\n\nSelviteltiinpä jo niinkin, ettei koko laatikko ollutkaan Hallin-Aapen\ntyötä, että vuosiluku ei ollutkaan kahdeksantoistasataa, vaan\nkuusitoista ja että joku Hallin-Aapen rikkaista esi-isistä on kätkenyt\nkultansa ja hopeansa aarteeseen ja merkinnyt tämän laatikon pohjaan\nsalakirjaimilla aarteensa paikan. Rantakäräjillä, missä tämä arvelu\nlausuttiin, herätti se röhisevää ivanaurua ikämiesten piirissä.\n\n-- Hööö! Johan tämä on lopen lapsellista! Muistaahan tämän jokainen,\nettä se oli Aapen itsensä tekemä Kuusenkarissa!\n\nNiin, niin.\n\nHuolimatta siitä, että hänen nimensä olisi joskus ollut Kenkä-Aapekin,\nnimitämme me häntä Hallin-Aapeksi, jolla nimellä hänet yleisemmin\ntunnettiin -- naapurisaarillakin, jopa mantereellakin.\n\nNiinkun jo on sanottu, ymmärrettiin häntä itseään vähemmin, kuin hänen\nkirjoitustaan.\n\nHänellä ei ollut ainoatakaan ystävää.\n\nEi edes vaimonsa!\n\nPäinvastoin kaikki näyttivät kotisaarella olevan häntä vastaan.\nVentovieraat näyttivät häneen luottaneen enemmän kuin kotisaarelaiset.\nTästä johtui, että Aape eli lapsuudestaan asti yksin. Hän ei ottanut\nosaa rantakäräjiin, vaan kulutti aikaansa työhön.\n\nYksin vierittää Aape hirren kolisten ylös. Sitten alkaa kuulua\nyksitoikkoinen veistäminen ja veistoksen tahdissa virren veisuu. Aape\nveisailee mielivirttään:\n\n    \"Saatana ja maailma\n    On aina mua vastahan.\"\n\nAapen jäsenet ovat hyvin laihat. Aurinko paahtaa kuumasti ja työ käy\nlaiskasti ja veltosti.\n\nÄkkiä kuuluu rannasta päin kaksi variksen kovaäänistä vaakkumista.\n\nAape pysähtyy työssään.\n\nKuuntelee.\n\nEi kuulu mitään.\n\nAape matkii rämeällä äänellä varista, nauraa sen jälkeen rajusti ja\nlyhyesti \"hähhähhäh!\" ja sanoo: \"Varis siellä!\" ja jatkaa työtään.\n\nAape ei ole koskaan jouten.\n\nHän on aina työssä.\n\nMutta hän ei saa koskaan mitään valmiiksi.\n\nKerran hän pani jaalanteon alulle.\n\nEnsimäisenä vuonna pääsi Aape niin pitkälle, että köli, keulapuu\nja peräpuu olivat paikoillaan. Sitten seisoi työ sellaisena kaksi\nvuotta. Sillä aikaa Aape pani alulle nykyisen uuden tuvan: teki\nsiihen kivijalan. Kun jaalan alku näytti alkavan saada aidaksen\nväriä päälleen, hätääntyi Aape ja rupesi jaalaa laidoittamaan. Kun\nei hän saanut ketään avukseen sahaamaan laitalautoja, teki hän niitä\nveistämällä ja löi niitä kiinni niin sanotuilla tuhkanauloilla, joita\nihmisten pilkasta välittämättä keräili kylästä ja laivarikkopaikoilla\npoltettujen nuotioiden pohjilta.\n\nNäin sai Aape neljä laitakertaa paikoilleen.\n\nSitten, syksyn lähetessä ja Aapen veistäessä uusia laitalautoja, alkoi\neukko huutaa metsän haaskauksesta, että \"Minäpä sen metsän oikea\nomistaja olen! Tähän otin sinut, tyhjäkätisen, hullupäisen, joka tekee\nhullun töitä ja jota saan elättää kuin mahoa lehmää!\" ja että \"Ellet\nheti lopeta tuollaista puun haaskausta, niin vien sinut lakiin ja\noikeuteen! Vai niin! Vai että kokonainen hirsi aina yhtä laitalautaa\nvarten, sillä aikaa kun lapset paleltuvat tuossa vanhassa pesässä, eikä\nmiehestä ole vanhan korjaajaa, eikä uuden tekijää!\"\n\nSilloin Aape oli viskannut kirveensä kiviselle pihalle, käynyt ääneti\nsisään, istunut tupakoimaan ja paikkaamaan saappaitaan. Sitten oli\nhionut kirveensä ja mennyt viimeisten alusten mukana mantereelle, jossa\nvietti talven kirvestöissä.\n\nTalven kuluessa hakkasi Aapen vaimo, jonka nimi oli Eeva, jaalan\nteoksen haloiksi ja poltti sen tuvan uunissa.\n\nPalattuaan kotiin keväällä oli Aape koonnut naulat tuhasta\nhuolellisesti ja pannut talteen. Mantereelta oli hän tuonut koko joukon\nuusiakin nauloja. Hän laski, että vanhojen tuhkanaulojen kanssa ne\nriittäisivät yhden jaalan valmistukseen.\n\nKirves olalla hän siis meni metsään, kaatoi uljaita honkia ja alkoi\nveistää laitalautoja, joita olallaan kantoi kotiin. Metsässä hän veisti\nmyös valmiiksi kaikki muut tarpeet, kölin, keula- ja peräpuun, kaaret,\njuurikkaat, ja kaikki. Myös kaatoi ja valmisti hän metsässä maston ja\nmuut purjepuut ja veisti kansi- ja kajuuttalaudat.\n\nSyyskesällä, eräänä myrskyisenä päivänä, kun ei kukaan päässyt kalaan,\npyysi hän eräitä nuoria miehiä talkoisiin, vetämään ja kantamaan kotiin\nmetsästä jaalapuut.\n\nIlolla siihen suostuttiin. Kerääntyi parikymmentä poikaa työhön ja\nalkuun päästyään he jatkoivat talkoita kunnes jaala oli valmis.\n\nLopulta kerääntyi talkoopaikalle myös tyttöjä.\n\nSilloin oli iloa.\n\nMikä piti laitalaudan päästä kiinni. Mikä löi nauloja. Mikä höyläsi.\nMikä veisti. Mikä hoiti tulta pasun alla. Mikä veti tervaa saumoihin.\n\nLaulut kaikuivat koko ajan.\n\nUusiakin lauluja sepitettiin.\n\nPilapuheet sinkoilivat.\n\nSe oli vasta iloa!\n\nEi sellaista ollut nähty sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!\n\nTuskin koko maailmassa on koskaan yhtään ainoaa venettä tai laivaa\nrakennettu niin suuren ilon raikuessa!\n\nSe oli ainoa Imatra elämän ikuisessa, hitaasti vyöryävässä virrassa.\n\nEnnen syksyä oli jaalan runko kansineen, kajuuttoineen valmis, ja niin\nmyös jollakin tervattuna sisältä ja ulkoa.\n\nTalvitöikseen leikkasi ja ompeli Aape jaalaansa purjeet, köytti köydet\nja veisteli lokit.\n\nKeväällä kokoontuivat nuoret vielä kerran Aapen jaalan ympärille,\nlykkäämään sitä mereen. Tahdottiin tietää mikä sen nimi on.\n\n-- No, lykätkäähän nyt ensin se mereen! oli Aape sanonut.\n\n\"Kovast! Kovast, kovast, kovast!\" -- huutojen kaikuessa alkoi jaala\nensin nytkyä, sitten jytisten luisua tervatuita teloja myöten ja\nsyöksyi lopulta pauhaten veteen, johon jäi kauniina kellumaan. Juuri\nsillä hetkellä huusi Aape, minkä kurkusta lähti: \"Aalto sen nimi on!\"\njota seurasi hurja tyttöjen ja poikien kuoro:\n\n\"Eläköön Aalto! Eläköön Aalto!\", niin ettei tahtonut loppuakaan tulla.\n\nSamana päivänä ilmaantui jaalan peräpeiliin nimilauta, johon oli mitä\nsekavimmilla kirjaimilla kaiverrettu:\n\n      ALTO\n    KALIOSARI\n\nNyt, kun Aape-vainajan tekemä laatikko ja siinä oleva kirjoitus kiertää\nKalliosaarella talosta taloon, olisi sangen tarpeellista, että tuo\nnimilautakin olisi tallella. Silloinhan noita kirjoituksia ja niissä\nolevia kirjaimia voitaisiin verrata toisiinsa ja niin päästäisiin,\nainakin siltä näyttää, perille tuosta laatikonpohjakirjoituksesta,\nmutta tämä ei ole nyt enää mahdollista, sillä \"Alto Kaliosari\" lepää\nSuomenlahden pohjasavessa sisältä ja ulkoa paksun, harmaan vihreän\nliman peittämänä. Aallot pauhaavat, tai tyyni meri välkkyy ja elossa\nolevat haahdet uivat noin sata metriä sen mastonhuippujen yläpuolella.\n\nVanhimman poikansa kanssa oli Aape lähtenyt keväällä purjehtimaan ja\nsaanut tiiliä jaalansa ensi kuormaksi. Jaalaparka oli kuormattu niin\nsyvään, että vain varpekansi oli vedenpinnan yläpuolella.\n\nArvostellessaan jaalansa kantokykyä oli Aape latonut sisään tiiliä\narvellen aina välillä: \"Pannaan vielä yhden olutpullon hinnan edestä.\"\n-- Näin oli jo kerääntynyt toistakymmentä uutta ja uutta olutpulloa sen\njälkeen kun Aapen poika ja kuormauksessa apuna olleet miehet olivat\narvelleet, että jo riittää. Aape oli selittänyt, että \"kyllä uusi puu\nkantaa, etenkin kun ei ole vene varsin pahasti raudalla rasitettu --\nhehehe.\"\n\nMerellä nousi kova vastatuuli, joka kiihtyi myrskyksi. Päivällä\nnoin kahden tienoissa rupesi jaala armottomasti vuotamaan. Huonojen\nnaulojen takia oli jossain päärme ratkennut. Pumppuamisesta ei ollut\npaljon apua, sillä tiilet imivät itseensä melkein kaiken vuotoveden.\nKun meri kävi yli aluksen kaiken aikaa, ei voitu avata kansiluukkua\nja ruveta ajamaan kuormaa mereen. Jos olisi ollut kolmas mies, olisi\nvoitu särkeä kajuutan ja jaalan sisuksen välinen seinä ja ajaa tiilet\nsen kautta mereen, mutta nyt vaadittiin joka hetki toinen pumpussa ja\ntoinen peräsimessä. Poika oli liian heikko niihin kumpaankin. Itse Aape\npumppusi ja päästi poikansa perää pitämään, köytettyään hänet ensin\nkiinni nuoralla, jonka toinen pää oli perämastossa ja toinen pojan\nympärillä.\n\nKuorma lisääntyi minuutti minuutilta. Oltiin keskellä merta. Maata ei\nnäkynyt vieläkään keulan edessä. Pumppu korahteli tyhjää vähän väliä,\nmutta alus ei näyttänyt vain keventyvän. Vyöryvät ylä- ja alamäet\nviskoivat jaalaa. Vihertävä kuohu sihisi kannen yli lakkaamatta.\nAluksen raju heittelehtiminen edisti vain sen tuhoa. Jokainen\nkourallinen vettä, mikä syöksyi sisään ratkeamasta, viskeltiin kuin\nuhalla yhä uusiin ja uusiin ja vielä kuivana säilyneisiin tiiliin.\nPohjimmaiset tiilet olivat jo juoneet kyllikseen ja olivat kypsiä\nuppoamaan. Voi, millä vahingon ilolla ne hylkivät ohi huljuvaa vettä\nja iloitsivat nähdessään sen roiskuvan ylempänä oleviin tiiliin, jotka\nsen heti himokkaasti imaisivat. Jaalan kiivetessä ylämäkeä solisi vesi\nperälle päin ja pumppu alkoi jälleen sitä loksaen ajaa ulos kannelle ja\ntakaisin mereen, mutta seuraavassa hetkessä käänsi jaala tylsän nenänsä\nhuimaan alamäkeen ja pumppu alkoi korahdella kuin kuolevan kurkku ja\noksensi ulos vain vaahtoa.\n\nAape teki työtä kuin raivo. Hän pumppuili lakkaamatta, oli sitten\npumppu tyhjä tai täysi. Hänen polvensa tutisivat väsymyksestä,\nkäsivarret pyrkivät herpoamaan ja harteita pakotti. Uppoaminen\nnäytti yhä varmemmalta. Aapen aivot olivat turrat ja ikäänkuin\nlakanneet toimimasta. Yksi ainoa ajatus riehui siinä osassa aivoja,\njoka vielä toimi. Siellä joku sanoi Aapelle, että \"sinä uppoat,\nAape!\" -- \"En Jumal'aut uppoakaan!\" vastasi siihen Aape. \"Sepä olisi\nsuurin ilo tuolle akan kutaleelle, Eevalle! En kiusallakaan uppoa!\nEi sinnepäinkään!\" ja entistä rajummin riuhtoi Aape männän varresta\nnojaten toisella kädellään kajuutan katon reunaan.\n\nHiki ja merivesi vuoti karpaloina hänen terävän nenänsä päästä ja\nharvasta ja takkuisesta parrastaan.\n\nÄäni Aapen aivoissa maalasi hänen samean mielikuvituksensa eteen\nkuvan, joka viipyi näkyvissä lyhemmän ajan kuin silmänräpäyksen: Eeva\njuomassa ilokahvia, kuultuaan Aapen uponneen. Vieläpä akka tekeytyi\nsurulliseksikin ja huokasi: \"Surku poikaparkaani, joka meni siinä\nmukana! -- No, jäihän minulle nämä toiset, Jumalan kiitos.\"\n\nAape tuijotti naama hirveässä irvistyksessä tähän kuvaan ja päästi\nkurkustaan ja osaksi nenänsä kautta korisevan ja kiljuvan: \"Ähhh!\"\nsähisten hampaissaan siihen jatkoksi: \"En saatana uppoakaan!\"\n\nTiilet, luotuina lepoon ja paikallaan oloon, eivät pitäneet\ntämänlaisesta huljumisesta ja heilumisesta, heittelemisestä ja\nkeinumisesta, vaan arvelivat aivan päinvastoin kuin Aape ja imivät\nitseensä entistä innokkaammin suolaista ja raskasta merivettä.\n\nPoika vapisi pelosta ja vilusta ja kysyi:\n\n-- Upotaankohan me --?\n\n-- Mitä, sano kovemmin, enhän minä kuule tuollaista höpinää ja\nänkytystä, ärjäisi Aape, vaikka kuuli joka sanan.\n\n-- Sitä, että uppoaakohan tämä jaala?\n\n-- Pidä sinä perää, äläkä puhu tyhmyyksiä! huusi isä ja pumppusi\nentistä rajummin.\n\nMerivesi huljui kannella jo niin korkeana, että jolla ui siinä ja\ntörmäili varppeeseen, luukun karveliin, mastoon ja kajuutan seinään.\nMyös ajelehti kannella joku halko ja lankku. Aape hyökkäsi jollan\npestiin, sai jollan yli varppeen, johti sitä perälle päin ja huusi\npojalleen:\n\n-- Päästä helkkarissa vikkelästi köysi ympäriltäsi ja tule jollaan!\n\nPojalla ei ollut aikaa etsiä solmua. Hänen silmänsä olivat jo kauan\nolleet kiintyneet kirveeseen kajuutan seinuksella. Sen sieppasi hän\nja iski kantta vasten köyden poikki ja hyppäsi jollaan. Aape seurasi\npoikaansa siepattuaan ensin kajuutasta ämpärin ja viskattuaan sen\npojalle. Itse tarttui hän airoihin keulapiitalla. Poika istui perällä\nja ajoi ämpärillä vettä jollasta.\n\nJaala purjehti vielä muutaman pituutensa myötäistä, kääntyi sitten\nsyrjin laineita ja heittelehti hirvittävästi. Aallot olivat korkeita\nja alas niiden väliin painuttuaan näkivät Aape ja hänen poikansa\njaalastaan vain mastojen ja purjeiden yläosat. Noustuaan jälleen\nharjalle, näkyi jaalan rungosta enää kajuutan katto. Sitten kohosi\nperä korkealle, tiilikivet kolisivat sisässä ja jaala luisui äkkiä\nnäkymättömiin. Kun se raskaine kuormineen putosi lähes sata metriä\nkorkealta ja kun se oli heikosti rakennettu, repesi se pohjassa\npäältä auki ja osia kannesta, mastot, kajuutan katto ja kansiluukut\npullahtelivat veden pinnalle. Onneksi oli jolla-pahanen ennättänyt\nkauemmaksi, muuten olisi se auttamattomasti murskaantunut, ellei jaalan\nosien ylös syöksyessä, niin ainakin törmätessään yhteen tuon aaltojen\nheittelemän ruuhkan kanssa.\n\nJaalan pohja, kaaret, laidat ja peräpeili nimilautoineen jäivät\npohjasaveen uinumaan ikiunta paikassa, johon eivät myrskyt käy, ei\ntuuli ulotu. Hiljaiset merenvirrat vain vaeltavat niiden ohi.\n\nVaikka maa olisi, kaiken sen mukaan mitä Aape oli laskenut, ollut\nlähempänä tuulen allapäin, täytyi soutaa päin lainetta, muuten olisi\njolla täyttynyt paikalla. Poika oli nääntyä ajaessaan ulos vettä\njollasta.\n\nNäin kului tunti tunnilta. Saapui yö ja tuuli alkoi heittää ja lakkasi\nlopulta kokonaan. Hetken perästä rupesi tuulemaan hiljakseen toiselta\nsuunnalta ja tuuli toi sakeaa sumua ja tihkusateen.\n\nKompassia ei ollut. Osapuilleen voitiin suunta määrätä vanhan aallokon\nmukaan, mutta kun lähin maa, pieni asumaton ja puuton luoto, oli\nnoin kymmenen kilometrin päässä, oli kokonaan onnen kauppaa saada se\nnäköpiiriin, jonka säde nykyisin oli korkeintaan seitsemän syltä.\nKompassi ja leipä ja juomavesi olisivat nyt olleet kultaa kalliimmat,\nmutta ne vei jaala hautaansa.\n\nSeuraavan päivän iltana sousi Aape auringon kultaamaa tyyntä merta\nkohti kotisaarta, joka kaukana siinsi ja kohosi yhä korkeammalle.\nPoika torkkui, tai oikeastaan nukkui istuallaan jollan perällä.\nAapea huvitti tuo hassunkurinen näky, kun pojan pää nyykähteli aina\nalemma ja alemma ja tupsahti lopulta polviin, jolloinka poika tuli\npuolihereille ja tuijotti tuhmasti isäänsä, joka nauroi täyttä kurkkua.\nPoika ei käsittänyt kuka jollan keulassa soutaa ja nauraa. Hän luuli\nkuuluvan sen uneensa, sulki silmänsä ja -- tupsis! -- jälleen iski\nhän pitkän, isältään perimänsä teräväpäisen nenänsä jompaan kumpaan\npolveensa, suoristautui äkkiä, näki isänsä kolme pitkää etuhammasta\nnauravan parran seasta ja nukkui jälleen. Puolen yön tienoissa saapui\nAape poikineen kotiin. Aamulla varhain, ennen perheensä heräämistä,\nlaittoi Aape silakoita voirasiaan ja pani sen ja leipää eväspussiin,\notti kirveen olalleen, rautakangen ja lapion kainaloonsa ja samosi\nmetsäänsä, pysähtyi siellä parhaaseen hongikkoonsa ja kävi töihin.\n\nHän valikoi hyvän, ison kölipuun, alkoi lapiolla ja rautakangella\nraivata sen juuria. Suurimman juuren, johon piti laivan keulapuun tulla\nkiinnitetyksi, hän raivasi vapaaksi pitemmältä, muut hakkasi hän poikki\ntyveä myöten. Puu kaatui ensi yrityksellä onnellisen aluksen kölipuun\ntavalla, nimittäin keulajuurikas ylöspäin.\n\nOlikin jo tehty työtä niin paljon, että oli aika käydä aamiaiselle.\n\nSitten alkoi hän veistää kaatamaansa kölihirttä. Sitä tehdessään,\nja koko nyt alkaneen työnsä aikana, hän tyytyväisenä lauloi omaa\nsepittämäänsä laulua, joka kokonaisuudessaan kuului näin:\n\n    Västäräkki sä laululintu,\n    Viserräs taas minulle.\n\nKun kirveen eteen tuli milloin pahempi oksa, joka vaati tavallista\nankarampaa iskua, sovitettiin tuo ratkaiseva lyönti ensi tavun kohdalle\nsanassa \"västäräkki\", joka kajahti silloin niin, että puut tutisivat.\n\nAamuja seurasi pitkät ja ihanat työpäivät, iltoja levollisen unen yöt,\nja kului se kesä ja muuttui täydelliseksi laivan luurangoksi keskellä\nsynkkää metsää. Päivä päivältä kohosivat pohjapuulle ensin keula ja\nperäpuu ja sitten kaari toisensa jälkeen, jotka liitettiin pohjapuuhun\nja toisiinsa vahvoilla tervaspuuvaarnoilla. Pyhäinmiestenpäivän aikana\noli runko sikäli valmis, että se odotti kanttaan ja laitojaan.\n\nAape istui kannolla, tupakoi ja ihaili luomustaan.\n\nTalveksi meni hän mantereelle kirvestöihin, ansaitsemaan rahaa, jolla\nhankkisi, niin hän kuvitteli, köysiä, purjekangasta, kettinkiä ja\nankkurit. Seuraavana kesänä hän päätti lyödä laivaansa kannen ja laidat\nja tehdä valmiiksi muun työn.\n\nSen talven elätti Eeva itseään ja poikiaan osaksi kerjuulla ja osaksi\ntekemällä töitä naapureihin.\n\nKerran pari viikossa talven kuluessa teki Eeva poikineen retken\nAapen laivaveistämölle, ei ihaillakseen siellä miehensä ihmeellistä\ntyötä keskellä metsää, vuorien takana, josta sitä oli mahdoton\nsaada mereen, vaan kaari kaarelta sen hajoittaakseen ja latoakseen\nkelkkoihin ja pilkkoakseen sen kotipihalla polttopuiksi. Joka käynnillä\ntoi Eeva laivaveistämöltä kuivia ja pihkaisia laivanosia, itse\nkelkkakuormallisen ja pojat toisen. Keulapuut kaatuivat viimeisiksi\nja sitten sahattiin palasiksi pohjapuu ja niin hajosi Aapen ihana\nunelma pala palalta päinvastaisessa järjestyksessä kuin se oli syntynyt\nja muuttui tuhaksi Eevan vanhassa, luhistumistaan odottavan tupasen\nuunissa.\n\nKun Aape keväällä palasi mantereelta, oli hänen ensimäinen halunsa\nsaada nähdä rakas laivanalkunsa ja heti hän sinne meni, -- vaikka oli\npyhäpäivä.\n\nHän tyrmistyi näkyä, joka avautui metsässä hänen eteensä. Hän pelkäsi\ntulevansa hulluksi (Hän nimittäin piti itseään vieläkin viisaana!)\nnähdessään metsän keskellä päivän paisteessa keltaisen hohtavan soikean\nlastukentän, mutta ei ainoaakaan isompaa puukappaletta, vielä vähemmän\nlaivaansa. Ensi peljästyksen ohi mentyä hän luuli, ja itselleen\nselitti, eksyneensä, mutta harhailtuaan koko sen päivän metsässä ja\nlöytämättä enää mistään viimekesäistä työmaataan, hän palasi illalla\nmasentuneena kotiinsa ja ärjäisi vaimolleen:\n\n-- Akka hoi! Mihin on työni hävinnyt metsästä!\n\n-- Kysy sinä hullupäinen niitä sitten vasta, kun minun ei tarvitse\nkerjätä vierailta leipää lapsillesi, sanoi Eeva rauhallisena.\n\nSiitä kehittyi riita, joka päättyi tappeluun. Vielä samana iltana oli\ntalossa Eevan vaatima poliisikuulustelu, jossa Eeva syytti miestään\ntappelusta, kotirauhan häiritsemisestä, solvaamisesta, omaisuuden\ntuhoamisesta, laiskuudesta ja ruunun metsän haaskauksesta järjettömiin\nja hullupäisiin yrityksiin ja ilmoitti vaativansa oikeudessa avioeroa\nja vaati, että hänen miehensä nyt jo asetettaisiin valvonnan alaiseksi,\nkiinni, vangittaisiin ajoissa, ennenkuin ennättää tehdä mitään pahempaa.\n\n-- Tänäänkin se murhamies heitti minua halolla ja saappaalla että oli\npää haljeta ja uhkasi tappaa meidät kaikki.\n\n-- Se ei ole totta! ärjäisi Aape.\n\n-- Vai ei ole totta! Näkihän sen lapsetkin, kun sinä viskasit minua\npäähän saappaalla ja löit poskelle minua nyrkillä!\n\n-- Oletko sinä lyönyt vaimoasi, ja heitellyt halolla ja saappaalla?\nkysyi kuulustelija.\n\n-- En ole viskannut halolla!\n\n-- Entä saappaalla ja oletko lyönyt?\n\nPitkän synkän äänettömyyden jälkeen saneli Aape:\n\n-- On lyöty. Lyöty on. On lyöty molemmin puolin. Minkä minä sille\nmahdan. Haukkuvat minua, eivätkä antaisi ruokaa. Lyöty on molemmin\npuolin -- jo ennenkin ja syyttömästi olenkin selkääni saanut. Haukkuu\nlaiskaksi, vaikka olen katketa työhön. Ei sitä jaksa kärsiä. Kun minua\nhaukutaan ja lyödään niin minä ja.\n\nSitten vetääntyi Aape vuoteeseensa eikä vastannut mihinkään\nkysymyksiin. Itkien vaikerteli Eeva lopulta:\n\n-- Jos tämä Aape koettaisi parantaa elämäänsä, niin minä koettaisin\nelää sen kanssa vielä yhdessä, vaikka se vaikeaakin on...\n\nAape ei vastannut siihenkään mitään.\n\nMaanantaiaamuna varhain heräsi Eeva jymähdykseen, joka kuului pihalta.\nHän riensi ikkunalle. Päivä oli noussut ja Aape seisoi keskellä pihaa\nkirves toisessa kädessään. Hän oli juuri pudottanut hirren olaltaan ja\nkatseli merta ja aamuaurinkoa ja läksi jälleen metsään.\n\nAapen oli vallannut jälleen työninto, tai oikeammin työnkiihko. Hän\nkantoi hirsiä olallaan pihaan ja naureskeli, mutta ei puhunut koskaan\nmitään. Mielellään laittoi Eeva Aapelle ruokaa, kun näki hänet\nrakennushommissa.\n\nKului päivä ja kului viikko. Aape oli saanut jo ensimäisen\nhirsikerroksen nurkkakiville sovitetuksi ja toinen oli menossa.\n\nKalarannasta kuuluu joskus varisten karkeaa vaakkumista. Aape veistelee\nahkerasti mutta veltosti hirttään ja kuultuaan variksen äänen pysähtyy\nhän kuuntelemaan. Sitten matkii hän varista, nauraa rojauttaa päälle,\nalkaa jälleen veistellä ja laulaa:\n\n    Vaak vaak vanha varis,\n    Vaakutkos sä minulle?\n\nOikealta alkaa kuulua kahden naisen kiivasta väittelyä. Toinen on\nEeva, eikä toinenkaan ääni tunnu vieraalta. Aape pysähtyy väittelyn\nkiivaimmissa kohdissa suu auki kuuntelemaan ja kääntyy selin siihen\nsuuntaan, mistä naiset tulevat. Väittelystä eroittaa jo sanoja. Eeva\nsiellä huutaa:\n\n-- Sinä sika! Vai itseäs kaupalle sinä olet tänne tullutkin ja oikein\npostivenheessä!\n\n-- Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti. Ei tuo niin kehno liene, ettei\njaksa kahta akkaa elättää, nauraa kikattaa toinen.\n\nNaiset alkavat huutaa yhtaikaa ja eroittaa sieltä sanoja: \"Leipäsusi!\"\n-- \"Vihitty vaimo!\" -- ja muuta.\n\nSaarelaiskuvia -- 14\n\nNäin ovat naiset saapuneet näyttämölle, jossa Aape ääneti ja selin\nnaisiin kääntyneenä kiivaasti veistää.\n\nViittoen käsillään alkaa Eeva huutaa miehelleen:\n\n-- No Aape! Sinä maan mainio Kenkä-Aape! Tässä tulee nyt se sinun\nihana talvirouvasi. Minua ei kuulema ole olemassakaan, enemmän kuin\nlapsiasikaan! Katsopas kuinka punakka ja pulska tämä on ja minä\ntällainen näkymätön kaakki! Mitä me meikäläiset laihat silakan ja\nperunan syöjät tämännäköisen kaupunkipiian rinnalla ollaan! Tule nyt\ntoki tervehtimään nuorta rouvaasi.\n\nVieraalla, joka todellakin äsken on postiveneessä kaupungista tullut,\non nyytti molemmissa käsissään. Hän laskee nyytit maahan ja lähestyy\nAapea.\n\n-- Sinähän se olet, Aape! Sano, mikä akka se tämä suunsoittaja on tässä\npihallasi. Aja se pois loukkaamasta kunniallisia ihmisiä... Kuuletko,\nrakas Aape! Minä olen se Karuliina, jonka sinä hylkäsit, mutta minä\nlöysin sinut jälleen.\n\nKaruliina koetti päästä Aapen etupuolelle, mutta aina ilmaantuu\nveistäjällä syitä kääntyä toisaalle.\n\nLastut sinkoilevat.\n\nKaruliina jatkaa:\n\n-- Aape! Etkö sinä tunne, vai etkö sinä kuule! -- Ihme ja kumma! --\nMikähän miestä vaivaa! -- Ah! Nyt, älyän! Hyvääpäiväähän sinä ensin\nodotat. Katsos, kun unohdin sen tämän suupaltin akan tähden. -- Niin,\nhyvää päivää rakkaani! -- No hyvää päivää Aape ja anna anteeksi --!\n(Sylkäisee Eevaan päin.) Hittoakos sinä siinä minun jälessäni marssit.\nMene matkaasi! (Aapelle jälleen.) Miksi sinä rakas Aape et vastaa\n\"Jumal' antakoon\", kun minä toivotan hyvää päivää? -- Jumalassahan\nse kaiken hyvän anto on. -- -- -- Ei ihminen itse mitään ole... Voi,\nkuinka ahkera sinä olet!... No nyt minä jo huomaankin! Aape ahertaa\nuutta pesää, niinkuin sopimus oli jo toissa talvena... Ja minä vain\ntässä laiskana katselen!... Laiskottelen keskellä Jumalan kirkasta\npäivää, kun Aape tekee työtä... Minun täytyy heti ruveta emännän\ntoimiin... No niin... Tässä on lastuja, hyviä kahvipuita... Vien\nensin sisään nämä vaatepahani ja talouskaluni ja rupean keittämään\ntuliaiskahvia... Pullan kanssa... Jaa'a! Pullakahvit tämä tyttö laittaa\ntaas Aapelle! Lasketaan tämä suupalttikin kahville... Ei olla pahoja...\nEn minä tätä vihaa, kun ei vain silmille lennä... Sehän hyvä on, että\nsinä Aape kelpaat muillekin kuin minulle... (Eevalle.) Saat sinä\nkahville tulla ja kokoa nyt lastuja ja vie tupaan.\n\nSillä välin on Karuliina penkonut nyytistään kahvikattilan ja kysyy:\n\n-- Missä täällä on kaivo?\n\nKaruliina lähestyy käsi ojennettuna Eevaa:\n\n-- Ollaan nyt ystävät vaan...\n\n-- Vai ystävät -- senkin syöttiläs -- senkin... Mene tiehesi! Haudo\nmatkaasi hyvän sään aikana, tai revin tukan päästäsi! Vai kahvia\nkeittämään! Tässä on sinulle kaivo!\n\nEeva sieppasi kattilan Karuliinan käsistä, löi sen kiveen, polki sen\nruttuun jaloillaan ja huusi:\n\n-- Tässä on sinulle kaivo! Tässä on sinulle kaivo -- mokomakin!\n\nHän heitti kattilan romun viimeistä sanaa huutaessaan kohti Karuliinaa,\njoka ennätti tuskin väistää päätään sen vinkuessa ohi hänen korvansa.\n\nAape katsahti kieroon alas telineeltään ja nauraa rojautti lyhyeen ja\nlöi kirveensä hirteen entistä vinhemmin.\n\nNaiset huusivat yht'aikaa:\n\n-- Nauratko sinä kelvoton, sen sijaan että tulisit minua auttamaan!\n\nKaruliina hyökkäsi Eevan kimppuun, jonka lähätti nurin kiviselle\nnurmelle, huutaen:\n\n-- Vai kutsut sinä riiviö Aapea avuksesi, kun ensin särit Aapen ostaman\nkattilan!\n\nEeva oli horjuessaan ja kaatuessaan joutunut kattilan ulottuville,\njolla viskasi Aapea selkään.\n\nAape horjahti eteenpäin, kaapaisi selkäänsä kädellään ja sähähti:\n\n-- Saatanan akat!\n\nKaruliina siitä yltyy huutamaan Aapelle:\n\n-- Vai sinä se oletkin päämestari! Mokomakin -- hoikkakinttu --\nkyytöselkä -- piikkinenä -- kuin pyrstötön kurki ikään! Kyllä sinut\nopetan ihmisiä narraamaan! Katso itseäsi! (Viskaa isolla lastulla Aapea\nselkään.) Siinä on sinulle... Ja siinä... Kyllä näitä piisaa!\n\nAape kumartelee lastujen suhisten tullessa ja kyyristää päänsä aina\nhartiain ja olkapäittensä varjoon jatkaen veistämistään ja jutellen:\n\n-- Antaa tulla vaan... Se on miehen selkä... Monta kovaa kokenut miehen\nselkä... Antaa tulla vaan!... Tuohon näkyvät tippuvan kaikki nätisti\nyhteen kasaan... kokoon... Siitä on niitä hyvä korjata... Olenkin monta\nkertaa sanonut Eevalle: 'Kokoa lastut yhteen! Kokoa lastut yhteen!...'\nEi se vätys ole vain viitsinyt... Tulipas joka kokoaa!... Selkäkin\ntulee samalla hierotuksi... Sitä ei olekaan koskaan hierottu... Mistä\ntämä köyhä mies hierojan... Tarvis olisi kyllä ollut... Ne ovat niin\nkalliita ne hierojat, mutta tulipas tyttö mantereelta, joka hieroo\nköyhäparan miehen selän... Alempaa myöskin... Voi voi kun tekee\nhyvää... Älä helkutissa sivu visko!... Visko sinäkin Eeva! (Lakkaa\nveistämästä.) Saatana! Jos et sinä heti paikalla ala viskoa, niin saat\nkirvestä!\n\nEeva nauroi kolkosti, viittasi kädellään ja huusi:\n\n-- Hullupäinen! Heitäntähullu! Kyllä minä tapasi tunnen! Mulkoile vain\nsilmiäsi mitä mulkoilet!\n\nAape hyökkäsi alas telineeltään Eevaa kohti:\n\n-- Minä tapan teidät molemmat ja aloitan sinusta!\n\n-- Heitäntähullu! huusi Eeva väistäen. -- Enkös minä sitä jo sanonut!\nNauraa ja mulkoilee ja kiroilee samalla aikaa! Kyllä tunnen, mikä olet!\n\nKaruliina järjesti pikaisesti nyyttinsä, löi Aapea nyrkillään korvalle\nja huusi mennessään:\n\n-- Hyvästi!\n\nAape asettui työhönsä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Niin jatkoi\nhän koko kesän, mutta minkä hän kantoi metsästä uusia hirsiä, olivat ne\nniin käyriä, että suoriksi veistäessä taittuivat.\n\nTyö ei edistynyt.\n\nLastukasa vain kohosi kohoamistaan, mutta uusia hirsikertoja ei\nilmaantunut salvokselle.\n\nSeuraavana talvena poltettiin lastut ja sitten uudet hirretkin. Aape\nitse ne hakkasi haloiksi.\n\nNiin! Seuraavana talvena!\n\nKuinka surkeaa!\n\nAape kävi hylkeenpyynnissä talvella, niinkuin muutkin. Nuoremmat\nmiehet, ja Aapen ikäisetkin, muodostivat haapiokuntia ja läksivät\npitkille retkille, vetäen erikoisella jalaksella, jonka nimi on rouki,\nvarustettua pyyntihaapiota pitkin jäätä ison raakapurjeen auttaessa ja\nhyljekoirien kirmaillessa ympärillä. Sulan tultua vastaan lykättiin\nhaapio mereen. Miehet ja koirat kävivät haapioon ja purjehtivat\nnatisevin mastoin yli ja nousivat jälleen jäälle. Yöksi rakennettiin\nteltta yli haapion. Siellä nukkuivat miehet, ja koirat kokoontuivat\nyhteen hangelle toinen toisiaan lämmittäen nukkumaan. Näille retkille\nei kukaan pyytänyt Aapea, eikä hän liioin mukaan pyrkinytkään.\n\nHän kävi vanhain miesten ja poikien tapaan päivän retkillä saaren\nläheisyydessä.\n\nEräänä päivänä hän oli toisten kanssa Itäselällä.\n\nMiehet olivat hajaantuneet kukin tahoilleen ja näkivät toisiaan harvoin\nja silloinkin kaukaa. Puolen päivän tienoissa alkoi yhä kovemmin ja\nkovemmin tuulla idästä. Pian muuttui se myrskyksi. Kaikki päiväretkellä\nolevat ottivat suunnan maalle päin.\n\nLiian aikaiseen ei lähtenyt kukaan paluuretkelle, sillä tuskin\nkului tuntia, kun tuli sakea lumipyry, jossa ei nähnyt viittä syltä\npitemmälle. Kompassin varassa koetti jokainen pyrkiä maalle jäältä,\njoka jo hyvää kyytiä kulki merivirran ja tuulen mukana länttä kohti.\n\nIlta pimeni aikaiseen. Saaren neljä loistoa sytytettiin, mutta siitä\nei ollut paljon apua. Enemmän hyötyä oli sumusireenistä, joka ulisi\nkerran minuutissa, viisi sekuntia kerrallaan. Kello kymmenen illalla\nkaivattiin vielä kolmea miestä ja yhtä monta koiraa, mutta ennen aamua\nhekin, sumusireenin opastamina, pääsivät maalle -- paitsi Aape ja hänen\nkoiransa.\n\nYön kuluessa oli ilma muuttunut hirmumyrskyksi.\n\nSaaren itärannikolle oli noussut talon korkuisia ja lähes kirkonkin\nkorkuisia ahtojäävuoria ja röykkiöitä.\n\nUkkosen jyrinällä halkeili jää ja nousivat pystyyn sylen paksuiset ja\nviiden pituiset jäätelit ja kaatuivat ja murtuivat jälleen.\n\nKukaan ei tiedä miten oli käynyt Aapelle.\n\nOliko hän sortunut ahtojäihin ja murskautunut telien väliin, vai\npimeässä ja väsyneenä astunut sulaan, johon myrsky oli pyryttänyt\nlunta, vai oliko hän joutunut ohi maan, länteen ajelehtiville jäille ja\nkuollut siellä viluun ja nälkään.\n\nVielä seuraavana kesänä väittelivät kerran rantakäräjillä miehet tästä,\nkun Eevan siitä ohi kulkiessa johtui Aape mieleen.\n\nKummallisimpana pidettiin sitä, ettei edes koira tullut maihin.\n\nJoku otaksui, että Aape oli muka tappanut koiransa ja kuka ties mitä\ntehnyt! (Nimittäin syönyt sen!)\n\n-- Hööö! -- torisi joku valkeapartainen -- ei se koiraansa tappanut.\nEi ihmiselle senlaista pulaa tulekaan! Ei kukaan ole jäällä koiraansa\ntappanut! Se on uponnut koirineen sulaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana päivänä meni Eeva itkien (\"Me kun elettiin jo parikymmentä\nHerran vuotta sovussa ja kauniisti! Ei riidelty ja pidetty\npahaa elämää...\") pappilaan ilmoittamaan miehensä kuolemasta ja\nonnettomuudestaan, joka häntä näin on kohdannut, ja pyytämään, että\nseuraavana pyhänä tehtäisiin kirkossa kiitos Aapesta.\n\nPappi koetti parhaansa mukaan lohduttaa Eevaa ja selitti, että koska\nAapen ruumista ei ole löytynyt, ei häntä voi pitää kuolleena, semminkin\nkun voidaan vielä toivoa, että hän on pelastunut johonkin saareen tai\nhyljehaapioon, tai Viroon, tai mihin hyvänsä ihmisten turviin ja ellei\nolisikaan ihmisten turviin pelastunut, on hän joutunut Jumalan turviin,\njolle kyllä aikanaan kiitos tehdään.\n\nMyöhään keväällä, kun kaikki olivat jo ennättäneet unohtaa koko Aapen\n-- Eevakin! -- tapahtui kirkossa kummia.\n\nHumaus kävi läpi Herranhuoneen. Vaikka tiedettiinkin, ettei pitkiin\naikoihin ole saarella ketään kuollut, alkoi pappi yksitoikkoisella,\nvirallisella äänellä:\n\n\"Uusi muistutus kuolevaisuudestamme annetaan, kun tälle kristilliselle\nseurakunnalle ilmoitetaan, että Herra on käsittämättömässä\nviisaudessaan nähnyt hyväksi poiskutsua Aabraham Matinpoika Hallin,\ntältä saarelta, elettyään tässä murheen laaksossa viisiviidettä\najastaikaa seitsemän kuukautta ja kuusikolmatta päivää. Herra, opeta\najattelemaan, ettei meillä täällä pysyväistä asuinsijaa ole.\"\n\n\n\n\nUNILAIVA.\n\n\nKello oli noin kymmenen aamulla. Vävy Anttu nousi isoine\nmerikaukoputkineen jo neljättä kertaa sinä aamuna aittansa päätyyn\nrakentamalleen katsomatelineelle. Jo lähes viikon oli ollut pelkkää\ntyyntä ja yhtä kauan oli näköpiirissä, virran kuljettamana, harhaillut\neräs iso parkkilaiva. Pari kertaa oli se jo kiertänyt saaren. Kaksi\nviimeistä vuorokautta se on maannut kaukana kaakon alla. Sieltä se\nnäyttää meren takaa kohoavalta linnalta tai luostarilta, jonka torneja\nja muureja laskeva ja nouseva aurinko kultaa ja puolipäivä tekee\nkalkinvalkealta hohtavaksi.\n\nVävy-Anttu on huomaavinaan että tänään on laiva tunti tunnilta jälleen\nlähestynyt saarta. Nyt on se jo niin lähellä, että kaukoputkessa\neroittaa siinä olevan vain vanhoja, paikattuja purjeita päällä. Näkee\nselvästi vanhalla, tummanharmaalla pohjalla vaaleita juovia, paikkoja.\nEtenkin kaikki raakapurjeet ovat kirjavia. Kuinka muuten oikeastaan\nvoisi ollakaan keskikesällä, jolloin pidetään vanhoja purjeita, kun ei\nole myrskyjä! Laiva itse on valkeaksi maalattu. Se lienee jo vanha,\nkoska on notkahtanut, keula ja perä painuneet alaspäin ja laivan runko\nsaanut päinvastaisen käyryyden, kuin mikä sille telakalla uutena\nannettiin.\n\nMutta tuo kaikki kuuluu sivuasioihin!\n\nMikäli laivasta alkoi eroittaa yksityiskohtia, sivuasioita, sitä\npolttavammaksi ja jännittävämmäksi kävi kysymys:\n\nMikä laiva se on?\n\nOlivat jo muutamat muutkin kiinnittäneet huomionsa tuohon kummaan\nlaivaan.\n\nVävy-Anttu laskeutui alas näkötornistaan, asetti kaukoputken\ntelineelleen tuvan oven päälle ja alkoi, kädet housuntaskuissa ja mälli\nsuussa kävellä alas rantaan. Siellä tapasi hän hyvät naapurinsa ja\nsukulaisensa Pekon Aapen ja Jyrin Tuomaan.\n\nTuomas parhaillaan tähyili myöskin laivaa. Hänellä oli kaukoputki\nmukanaan. Sitä hän nojasi ranta-aitan nurkkaan ja tutki tarkasti.\n\n\"No mitäs sä näet, Tuomas?\" kysyi Anttu liittyen joukkoon.\n\n\"Mitäs minä näen! Enhän minä mitään näe. Ja saakos tästä selvää, mikä\nse on, vaikka vielä näkisikin?\"\n\n\"Se on paljon lähempänä nyt kuin aamulla\", sanoi taas Anttu.\n\n\"Virta kulettaa\", tuumi Tuomas.\n\n\"Olisikohan tuo hylätty laiva\", tuumi Pekon Aape.\n\n\"Hylätty laiva! Mikäs hylätty laiva tämä olis!\"\n\n\"Entä jos on kuitenkin\", tuumi Anttu. \"Onhan niitä hylättyjä laivoja\nnähty ennenkin.\"\n\n\"On. Karille tai rannalle sumussa ajettuneina, mutta ei vapaassa\nmeressä ja sellaisia, kuin tämä, joka pysyy veden päällä.\"\n\nSe oli Tuomaan tuomio, mutta siihen lisäsi Anttu, jolla tällä kertaa\noli kaukoputki silmällään:\n\n\"Kumma laiva tämä vaan on. Nytkin siellä päin meressä on hiukan tuulen\nvilua, mutta sillä on suunta milloin itään, milloin länteen. Sitä menoa\nminä olen nähnyt koko aamun.\n\n\"Siellä ei ole ihmisiä.\n\n\"Muuten laiva ottaisi hyväkseen pienimmänkin tuulen, oli se sitten\nvastaan tai myötä.\n\n\"Tässä laivassa ei ole ihmisiä. Uskotkos sen, Tuomas?\"\n\n\"Entäpäs jos tämä on se laiva, joka kävi viime viikolla sumussa\nHallikariin. Silloin oli itätuuli ja harvinaisen pieni meri. Sitten\ntuli länsituuli ja meri nousi ja irroitti laivan, joka sitä ennen\nennätettiin hylätä. Sehän kuului olleen valkea, iso ulkolainen\nparkkilaiva.\"\n\n\"Mikä ulkolainen?\" mörähti Tuomas.\n\n\"No se joka oli kiinni Hallikarissa.\"\n\n\"Ei sitä niin vain laivaa jätetä, kun ei ole hätää.\"\n\n\"Kerrankos ne ovat jättäneet! Vakuuttavat vanhan laivahylyn korkeasta\nsummasta. Ajavat sen sitte sumussa kiinni. Hylkäävät laivan, menevät\nkotiinsa ja nostavat hyvät rahat, joilla ostavat uuden laivan.\"\n\n\"Osaavathan ne herrat metkuilla\", lisäsi siihen nauraa hyrähtäen Pekon\nAape.\n\n\"Sen minä vaan sanon, ettei siellä ole niin ristin sielua koko\nlaivassa. Katsopas nyt Tuomas, mitenkä se nytkin purjehtii. Tuulta ei\ntosin ole tuskin nimeksikään, mutta jos siellä olisi yksikään merimies,\ntai edes kokkikaan, ei se purjehtisi tuolla tavalla\", sanoi Anttu ja\nojensi kaukoputken Tuomaalle.\n\n\"Kummaahan tämä vähän on\", sanoi Tuomas, \"mutta parasta lie, että\nsoudetaan sinne ja otetaan asiasta selvä.\"\n\n\"Jätetään yöksi. On parempi että asia tapahtuu salaa ja laivahan tulee\nvirran mukana tännemmäs. Ehkä aamupuoleen on tässä maan sivussa.\nPäästään vähemmällä melulla ja vähemmällä soutamisella.\"\n\n\"Virrat vaihtuvat. Voi se olla yöllä jo näkymättömissäkin. Parasta on\nlähteä heti.\"\n\nSe jäi päätökseksi.\n\nOli heinäkuun alkupäivät. Kevätkalastus oli loppunut ja syyskalastus ei\nvielä ollut ennättänyt alkaa. Miehillä oli hyvää aikaa löytöretkille.\nSalavihkaa kantoivat he eväillä lastatut tuohikonttinsa Vävy-Antun\nranta-aittaan. Siitä Vävy-Antun valkamasta ja hänen haapiollaan\nläksivät he noin kello yksitoista soutamaan laivaa kohti. Onneksi\nsattui sellainen harvinainen tapaus, ettei rannassa ollut ketään\nuteliaita kyselemässä matkan tarkoitusta. Ettei kylässä leviäisi turhia\nhuhuja, eivät lähtijät ilmaisseet vaimoilleenkaan mitään hommastaan.\n\nMeri oli kuin hiottu peililasi. Soutaessaan ei huomannut siinä\npienintäkään liikettä. Valkeat kuohut saaren rannoilla kuitenkin\ntodistivat, että voimakas, vaikka hyvin matala ja sangen harva vanha\nummikas kävi.\n\nKello yksi iltapäivällä olivat soutajat noin puolen kilometrin päässä\nlaivasta. Siinä he pysähtyivät pitkäksi aikaa ja katselivat ääneti\nsitä. Siellä ei näkynyt mitään liikettä.\n\nMeri oli yltänsä tyven. Sinne ja tänne ilmaantui joskus tumma viiva\nilman hengäistessä veden pintaa, mutta hetken perästä oli taas kaikki\nentistä kirkkaampaa.\n\nÄäneti seisoi autio laiva. Sen purjeet olivat kaikki avatut. Ne\nriippuivat velttoina raaoissaan, kahveleissaan tai taakeissaan.\n\nKöysistö oli järjestyksessä. Näki, että laiva oli viimeksi purjehtinut\nylihangan halsseilla.\n\nMinkäänlaista hätälippua, tai muuta hätämerkkiä ei näkynyt. Miehet\nsoutivat aivan lähelle. Perässä luettiin laivan nimi ja kotipaikka:\n\n    Messina\n    Barcelona\n\nAirot saivat levätä.\n\nPuolisen tuntia miehet istuivat hiljaa ja odottivat, että jotain\ntapahtuisi.\n\nJoka hetki he odottivat tumman espanjalaisen merenkulkijan ilmaantuvan\nkysymään, mitä miehillä on asiaa.\n\nMitään ei tapahtunut.\n\nEi kuulunut risahdustakaan.\n\nTuntui, kuin kaikki olisi ollut kirkasta taivasta ja äänettömässä\navaruudessa tuo autio laiva ja miehet haapioineen jääneet ikuiseen\npaikallaan oloon.\n\nJostain puhalsi äkkiä vilpoisa tuulenhenkäys laivan peräpurjeeseen.\nMuutama reivinauha liikahti.\n\nMitään muuta ei tapahtunut.\n\nKammottava tunne täytti miesten mielet. Viimein sanoi Tuomas:\n\n\"Mitä me tässä istutaan. -- Mennään sisään laivaan katsomaan, mitenkä\nasiat ovat.\"\n\n\"Jaa -- se nyt on sillä tavalla, että -- että -- jos vaikka\nlähdettäisiin vain kotiin. -- En piru vie minä halua tuon kummituksen\nkanssa mihinkään tekemisiin\", sanoi Pekon Aape.\n\n\"Pelkäätkö sinä keskellä Jumalan kirkasta päivää?\", sanoi Vävy-Anttu.\n\n\"No vaikken pelkäisikään, mutta kamala on tuohon veneeseen sisällekin\nmennä.\"\n\n\"Mennään miehet sisään vaan. Eihän tässä ole turhan tähden kahta tuntia\nsoudettu.\"\n\n\"Niin, mennään vaan minun puolestani\", sanoi Vävy-Anttu.\n\nAape puolestaan sanoi myös jotain, mutta se oli niin epäselvää, ettei\nsitä voinut käsittää -- ainakaan se ei ollut selvä vastalause.\n\nAirot pistettiin jälleen veteen. Alettiin soutaa ympäri laivan\nkatsomaan, onko mahdollisesti köysiportaita kupeella. Alihangan\npuolella niitä ei ollut. Keulan alitse soudettiin laivan toiselle\npuolelle. Hetkeksi pysähdyttiin ihailemaan laivan keulaa koristavaa\nveistokuvaa: Meren kuningatar siinä syöksyi eteenpäin yli merten, katse\nriemuitsevana ja helmat hulmuillen, käsivarret ristissä yli rinnan. Sen\nvaatteet olivat valkeat. Kaulassa oli kultakäädyt, otsalla kultainen\notsalehti, ranteessa kultainen rannerengas.\n\nYlihangan puolella olivat pitkin laivan kuvetta alas riippumassa\nköysiportaat.\n\nKuka olisi uskonut!\n\nMiehet kiipesivät perätysten ylös laivan kannelle. Jyrin Tuomas solmesi\nhaapionsa pestin kiinni lähimpään vapaaseen naakeliin.\n\nKannella havaittiin kaiken olevan parhaassa järjestyksessä. Laivan iso\nvene oli poissa. Väki oli siis sillä lähtenyt laivasta, mutta missä,\nmilloin ja mistä syystä, niitä kolmea kysymystä jauhoivat nuo kolme\nmiestä koko sen iltapäivän.\n\nVanhasta matruusivaistostako, vai muusta syystä, tai sattumaltako tuon\npelon, kammon ja ihmettelyn sekoittaman tunteen johtamana, miehet ensi\ntöikseen menivät skanssiin. Koijissa olivat makuuvaatteet paikoillaan,\nmutta kaikki muu oli viety. -- \"Laivasta lähtö ei näytä tapahtuneen\nhädässä\", arveli Tuomas.\n\nKeittiössä tehtiin se tärkeä huomio, että aamiainen on ollut viimeinen\nateria laivassa.\n\n\"Niin no -- yöllähän se sumu tuli ja hävisi ennen puoltapäivää\", arveli\nviisaana Pekon Aape.\n\n\"Se ei meinaa mitään\", sanoi Tuomas, \"eihän sitä tavallisesti heti\nlaivasta lähdetä, vaikka sumu häviäisikin. Siinä ollaan viimeiseen\nasti. Laiva jätetään aina vasta viime tingassa.\"\n\n\"Useimmiten liian myöhään. Nämä tässä ovat olleet varovaisia\", -- -- --\npuolusteli Pekon Aape.\n\n\"Ei koskaan liian myöhään, hyvä mies!\"\n\nVävy-Anttu, vanhana puosmannina, tähyili ylös mastoihin ja rikiin.\n\n\"Harvoin\", sanoi hän, \"näkee purjeiden riippuvan noin tyhjinä. Niin on\nkuin ennen tuolla ulkona, koillispasaatin ja kaakkoispasaatin välillä\nolevassa tyynessä. Näin sielläkin purjeet riippuivat viikkomääriä\nja noin sielläkin terva hikoilee kannesta. -- Kerran, siitä on nyt\nneljäsneljättä kesä, lähdettiin Montevideosta Lissaboniin -- --\",\nVävy-Anttu aloitti tuon kuuluisan kertomuksensa, jonka Jyrin Tuomas\nja Pekon Aape olivat jo kuulleet useamman kuin neljäneljättä kertaa,\nnimittäin joka kesä, näinä heinäkuun helteinä ja tyyninä ja lisäksi\njoskus talvellakin, kuten jouluryypyillä, hautajaisissa tai häissä ja\nmuissa sellaisissa sopivissa tilaisuuksissa. Kun he siis kuulivat Antun\nsuusta sanat \"lähdettiin Montevideosta\", tiesivät he sanasta sanaan\njatkonkin, loppuun asti. He osasivat kertomuksen jo ulkoa yhtä hyvin,\nkuin Anttu itsekin. He eivät viitsineetkään kuunnella. Tilaisuus oli\nsopimaton. Mieltä kiinnittivät nyt tuhannet muut seikat. Röyhkeästi\nkeskeytti Antun onnellisesti alkaneen kertomuksen Tuomas sanomalla\nkomentavasti:\n\n\"Jaa'a! Kun nyt on syynätty tämä keulapuoli, niin mennäänpäs\ntarkastamaan miltä näyttää herrojen puoli.\"\n\nMentiin perälle. Noustiin pari askelmaa varsinaisesta kannesta ylempänä\nolevalle niinkutsutulle puolikannelle, johon matruusin sallittiin\ntulla vain peränpitovuoroaan suorittamaan tai reivaamaan, käärimään,\ntai avaamaan mesaanipurjetta, tai suorittamaan muita matruusin\naskareita, raappaamaan, pesemään, maalaamaan ja niin edespäin.\nSilloin oli tavalliseni matruusin noustava puolikannelle alihangan\npuolelta. Jumal'auta, jos uskalsit nousta ylihangan kautta! Alokas\nsai säännöllisesti kapteenilta tai perämieheltä ensimäisen sinisen\nkorvatillikkansa ja siihen kuuluvat sadatukset, rikkoessaan tätä Noan\najoilta saakka perittyä meritapaa vastaan.\n\nJyrin Tuomas käveli edellä, sitten Vävy-Anttu ja hänen jälessään Pekon\nAape. Päästyään puolikannelle julisti Tuomas:\n\n\"Minä olen nyt tämän laivan päämies. Anttu on perämies ja sinä Aape\nolet matruusi, äläkä tule tätä tietä ylös tänne.\"\n\nTultiin isoon kajuuttaan. Se oli harvinaisen hienosti sisustettu.\nKiilloitettua mahonkia kaikki! Pehmeitä, punaisella plyyssillä\npäällystettyjä sohvia!\n\nJa kaikkein ihanin seikka, joka sai miesten kasvot iloiseen, leveään\nhymyyn: Pöydällä oli iso, vielä avaamaton viskipullo.\n\n\"Aape! Etsi paikalla kolme lasia ja tuo pöytään!\", komensi päämies.\n\n\"Meinaatko sinä ryypätä tuota viskiä?\", kysyi perämies.\n\n\"No se on selvä se!\"\n\n\"Etkö sinä pelkää, että se on myrkkyä? Pantu siihen viekoittelukseksi\n-- -- Kuulin kerran Montevideossa -- --\"\n\n\"Hiiteen Montevideo! Nyt ollaan keskellä Suomenlahtea ja odotellaan\nhyvää lounaispasaatia, joka veisi meidät lähimpään kaupunkiin. No\nAape, mitä töllistelet. Etkö ennen ole käydyt näissä paikoissa.\nMene toimeesi! -- Ahaa, tässähän näitä laseja onkin lähempänä kuin\nluulinkaan.\"\n\nPäämies huomasi avonaisen kaapin vasemmalla ja siinä ryyppylaseja\nuseampaa lajia.\n\n\"Täällähän näitä on pitkäkaulaisia ja lyhytkaulaisia ja kaulattomia,\nsuuria ja pieniä. Aijai tätä komeutta! Kaikki lasitavara hiottua\nkristallia! No jouduitpa sinä Tuomasparka kerrankin rikkaaseen taloon,\nelämäsi iän köyhyydessä ryvettyäsi!\"\n\nViskipullo avattiin ja lasit täytettiin.\n\nPäämies kohotti lasinsa. Toiset samoin.\n\nPäämies piti puheen:\n\n\"No niin. Myrkkyä tai jumalanviljaa -- kippis nyt miehet vaan ja hyvää\nlykkyä tälle yhteiselle laivalle!\"\n\nLasit helähtivät ja tyhjenivät partaisiin naamoihin.\n\nSitten sanoi päämies:\n\n\"Istutaanpas nyt sitten, koska ei tässä vielä ole kannelle kiirettä.\nKoetellaan, vieläkö tämä talonpoikakin pysyy istumassa tällä niin\nhelkutin kiiltävällä ja liukkaalla tuolilla. Katasta sinä Aape välillä\nulos, alkaako tuulta näkyä, ja sano sitte minulle.\"\n\nIstuskeltiin ja ryypiskeltiin hitaassa ja hyvässä tahdissa noin tunnin\nverran. Sitten oli jo saavutettu sikäli hyvä mieliala, että päämies\nkatsoi sopivan hetken tulleen seuraavalle huomautukselle:\n\n\"No Anttu! Annapas nyt kuulua, mitenkä kävikään, kun sinä kerran\nnuoruudessasi neljäneljättä kesää takaperin seilasit Montevideosta\nLissaboniin sillä kuuluisalla parkkilaivalla 'Anna Siriuksella'?\"\n\nVävy-Anttu (Siten ei häntä koskaan suoraan edessä uskallettu nimittää.\nSe oli hiukan niinkuin haukkumanimi.) huomasi piikin. Hän pureskeli\nhermostuneesti mälliään. Vasta hetken perästä hän vastasi, rummutellen\npaksuilla sormillaan pöytään:\n\n\"Sanokaapas miehet ihan tosissanne, mikä laiva tämä on ja miksi tämä on\nhylätty?\"\n\n\"Jaa'a -- sitä minäkin haluaisin tietää\", pälpätti änkyttäen Aape.\n\nPäämies sytytti hienon vaaleanharmaan havannasikaarin, jonka oli\nlöytänyt kaapista ja vedettyään siitä muutamia ihanatuoksuisia sauhuja,\nloihe lausumaan:\n\n\"Te näytätte luulevan, etten minä sitä haluaisi tietää tai epäilette,\nettä minä jotain ehkä tiedän. No niin. -- Tiedänpä minä jotakin, jota\nolen tässä itsekseni ajatellut ja päätellyt, etteiköhän se tieto\nkuuluisi tähän laivaan. -- Muistatko sinä Anttu isääsi?\"\n\n\"En, Jumala paratkoon!\"\n\n\"En minäkään, muuta kuin sen minkä olen vanhemmilta kuullut, ja minkä\nsinäkin olet kuullut. -- Noin viisikymmentä ajasta-aikaa takaperin\nrakennettiin Haminassa laiva, jolle annettiin nimi 'Martti Luther'.\nSen ensimäiseksi päämieheksi tuli setävainajani -- jos nimittäin on\nvainaja, Jumala sen tietää -- sinun isäsi Aapramin Jussi, ensimäiseksi\nperämieheksi minun isäni ja toiseksi tämän Aapen eno. Se laiva,\nniinkuin muistatte, katosi väkineen päivineen teille tietämättömille\nheti ensi matkallaan. Sillä oli lankkulasti Cadiziin, josta sen\nPiti tuoda takaisin tullessaan suolalasti. Syksyllä myöhään läksi\nja keväällä aikaiseen piti palata. Sille tielleen se jäi ja tuskin\nmistään laivasta lie sepitetty niin paljon juttuja, kuin siitä\n'Martti Lutherista'. -- Minäpä luulen, että vaikka tämän laivan nimenä\nnyt onkin 'Messina', että me parhaillaan ryypätään 'Martti Lutherin'\nkajuutassa -- isiemme, setiemme, ja enojemme viskiä...\"\n\n\"Ole vait! Sinä olet humalassa ja puhut joutavia.\"\n\n\"Enkä puhukaan joutavia! Jumal'auta, me istutaan jokikinen 'Martti\nLutherin' kajuutassa!\" huusi hän, lyöden nyrkillään pöytään.\n\n-- \"Kerrottiinhan silloin heti alussa, että 'Martti Luther' ei\nuponnutkaan, vaan että sille tehtiin uusi nimilauta ja laivan väki\nristi myös itsensä uudestaan ja omisti laivan yhteiseksi omakseen ja\novat näin väärillä nimillä ja väärillä papereilla purjehtineet ensin\nVälimerellä merirosvoina ja kun se ammatti alkoi maistua happamalle,\nsitten kauppalaivureina ympäri maapalloa.\"\n\n\"Se kyllä voipi olla totta. En minä sitä väitä perättömäksi, vaan sitä,\nettä tämä tässä olisi 'Martti Luther'.\"\n\n\"Älähän huopaa vielä. Puhunpa suuni puhtaaksi. -- Kun viimeksi kävin\nHaminassa, kertoi minulle Silakka-Topin muija, että heillä ihan\nvastikään oli käynyt kummallinen vieras, ulkolaisen näköinen, hienosti\npuettu vanha merimies -- siinä kuudenkymmenen korvilla. Oli tullut\nSilakka-Topin keittiöön ja jutellut siinä puolisen tuntia Silakka-Topin\nmuijan kanssa, kysellyt sinusta ja tästä Aapesta ja minusta ja monista\nmuista saarelaisista. Oli tiedustellut, elävätkö ja mitenkä voivat ja\nketä on kuollut ja niin poispäin. Oli sanonut Silakka-Topin muijalle,\nettä kyllä hän hänetkin tuntee, että on paljon oltu yhdessä nuoruuden\naikoina. -- Silakka-Topin muija niin minulle itse kertoi, eikä siitä\nole aikaa kuin viikko. --, Sitten oli mies lähtenyt ja Silakka-Topin\nmuija oli jäänyt siunailemaan, että mikä mies se mahtoi olla. Oli\nlähtenyt heti, kun Silakka-Topin muija oli kysynyt, että 'kukas sinä\nsitten oikein olet?\" -- \"Ei ole aikaa viipyä. Täytyy lähteä', oli\nsanonut ja mennyt. -- Vasta perästä päin oli Silakka-Topin muijalle\njohtunut mieleen, että se vieras oli sinun isävainajasi -- hm -- isäsi\nnäköinen ja ettei se kukaan muu voinut olla kuin hän. -- No, annas\nolla. Äläs virka vielä mitään. -- Minä olenkin nyt tässä ajatellut,\nettei se vieras kukaan muu ollut, kuin sinun isäsi -- tai minun setäni\n-- ja tämä hänen vanha laivansa 'Martti Luther', vaikka tällä nyt on\nvalenimi. Minä katselin tätä laivaa jo heti haapiosta, että ei tuo\npakana muu voi olla kuin 'Martti Luther'. -- Ja nythän on selvää,\nmiksi tämä on hylätty. Asia on luultavasti niin, että tällä on lasti\nPietariin tai Narvaan -- Suomeen ei 'Martti Luther' uskalla tulla\n-- mutta kun ilmojen haltijat ja merivirrat painoivat tämän liiaksi\nlähelle Suomen rantaa ja ehkä sumussa vähän kiinnikin, pelkäsivät\näijät joutuvansa itsekin kiinni ja tutkittaviksi ja tuomittaviksi.\nEi auttanut muu kuin hylätä laiva, mitä pikemmin! sitä parempi, ja\nsoutaa maihin etsimään matruusin paikkaa ensimäisessä ulos lähtevässä\nlaivassa. -- Niin on asia, sanokaa mitä sanotte.\"\n\nTätä kysymystä pohdittiin, tutkittiin ja pengottiin aina kello kolmeen\nasti iltapäivällä. Sitten syötiin hyvä päivällinen ja aina vain tämän\nsalaperäisen laivan vielä salaperäisemmät vaiheet antoivat aihetta yhä\nuusiin ja uusiin arveluihin, mutta loppujen lopuksi pidettiin Tuomaan\nselitystä ainoana uskottavana.\n\n\"Kaikkea, kaikkea sitä pitääkin tapahtua tässä matoisessa maailmassa\",\nhuokasi syvään Pekon Aape ja ilmoitti samalla, että päivä on lounaassa\nja ettei tuulen henkäystäkään tunnu mistään päin.\n\nKun kaikkia alkoi armottomasti nukuttaa ja kun toistaiseksi ei\nkenelläkään ollut mitään tehtävää, käytiin miehissä maata hyllyville,\nplyyssipäällyksisille sohville -- --\n\nUni maistui hyvälle ja nukkuivat miehet mitä sikeimmässä unessa aina\nkello kuuteen asti illalla. Silloin heräsivät he äkkiä kauheaan\nrytinään ja helinään. Tuolit ja pöytä vierivät keulaan päin ja pullo\nja lasit särkyivät. Kajuutan lattia oli pahasti vinossa. Kyllä saivat\nmiehet jalat alleen! Ulos tultuaan kohtasi heitä, kammottava näky:\nLaivan keulapuoli oli joi painunut syvälle veteen, perä oli korkealla\nilmassa. Ei tarvinnut odottaa, että miehille olisi selitetty, mitä nyt\non tapahtumassa ja mitä heidän itsensä on tehtävä! Kolmessa sekunnissa\nhe loikkivat haapioonsa ja alkoivat soutaa hampaat irvissä. He olivat\nennättäneet soutaa korkeintaan kolme laivan pituutta, kun suhinalla\nja vihellyksellä laiva painui keula edellä alas syvyyteen. Meri otti\nosansa! Syntyi valtava pyörre. Sen ulkoreunalla kieppui miesten haapio\nsuuressa piirissä myötäpäivää miesten voimatta sitä vastustaa --\nkiittivät etteivät joutuneet pyörteen keskelle ja painuneet laivan\nmukana.\n\nAnttua huimasi päästä. Hän lakkasi soutamasta ja kyyristyi haapion\npohjalle... Hänen oli tukala olla, mutta onneksi hän heräsi --\ntoistamiseen, vaimonsa nyhkäistessä häntä olkapäähän ja sanoessa:\n\n\"Anttu, nous ylös kahville! Päivä on jo korkialla.\"\n\n\n\n"]