[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNjuXwhlPW73XmWY0vYB3zqYz0LBfhFSOgTd8Ko4_mCQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2359,"Saarelaiskuvia II","Elenius, Emil",1877,1949,"2359-elenius-emil-saarelaiskuvia-ii","2359__Elenius_Emil__Saarelaiskuvia_II",null,"novelli",[14],"kansanperinne",[],"fi",1921,33181,204783,false,63411,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[26,27],"Mythology, Legends & Folklore","Short Stories","\"Saarelaiskuvia II\" by Emil Elenius is a collection of narratives written in the early 20th century. The text interweaves folklore and daily life in the Finnish archipelago, featuring characters who recount experiences that reflect on societal events and nature's impact in their lives. Central to the stories is the character Liiva-Simo, an old sailor who navigates through personal and communal challenges while interacting with other island inhabitants.  The opening of this work presents a rich tapestry of memories and encounters that set the tone for the collection. It begins with a nostalgic reflection by an unnamed narrator about the past winters on the ice, recounting their adventures and misadventures on the icy seas. The focus quickly shifts to the powerful imagery of horses—a symbol of strength and the changing seasons—interspersed with tales of local figures like Liiva-Simo and the community's experiences with a mysterious wolf sighted on the island. The narrator spins a web of personal anecdotes, voter tales, and local lore, effectively immersing the reader in the cultural and historical context of the Finnish archipelago. (This is an automatically generated summary.)",[],211,"Kokoelma sisältää saaristolaiselämään sijoittuvia kertomuksia ja tuokiokuvia Suursaarelta. Tarinat käsittelevät muun muassa merenkulkua, hylkeenpyyntiä ja paikallisia persoonia sekä tarkastelevat rannikkoseudun tapojen ja luonnonolosuhteiden muuttumista.","Emil Eleniksen 'Saaristolaiskuvia II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2359. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SAARELAISKUVIA II\n\nKirj.\n\nEmil Elenius\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n Hurjia hevosia.\n Liiva-Simo osti ja möi jollan.\n Sumussa.\n Susi saaressa.\n Kuollut vaalipappi.\n Kullakin oma kolyyminsa.\n Eräs hyljeretki.\n Sankari.\n Kuninkaan luotsi.\n Itan kuolema.\n Kielilläpuhuja.\n\n\n\n\nHURJIA HEVOSIA.\n\n\nEivät ne ole jäät meressä enää sellaisia, mitä olivat ennen minun\nnuoruudessani ja vielä noin viitisenkymmentäkin ajastaikaa takaperin.\n\nEi sinnepäinkään!\n\nNyt sattuu joskus harvinaisuutena että ajetaan hevosella yli meren\nSuomesta Viroon ja päinvastoin. Enimmät talvet ovat niinsanottuja\nrikostalvia.\n\nToista oli ennen.\n\nNiin kauas kuin minä muistan ja minkä muistan lapsena vanhoilta\nkuulleeni, kun ne juttelivat, mitä olivat kuulleet isiltään ja\nisoisiltään, olivat rikostalvet ennen niin harvinaisia, että\nsuurena ihmeenä sellaisista kerrottiin ja niiden mukaan määrättiin\nmuiden tapahtumain aika. -- \"Se oli niin ja niin monta vuotta ennen\nrikostalvea\", tai: \"niin ja niin monta vuotta jälkeen rikostalven\",\nsanottiin aina.\n\nMutta entä nyt!\n\nJoka talvi on rikostalvi.\n\nSiitä syystähän niitä ei ole hevosiakaan koko Pitäjässä ollut\nviimeisinä aikoina, ja jo parin kolmen vuosikymmenen aikana, kuin yksi\ntalvella tai ei sitäkään. Siihen aikaan oli hevonen jokaisessa vähänkin\nparemmassa talossa, toisissa kaksikin, niinkuin tässä meillä ja parissa\nmuussa talossa.\n\nJa toista ne olivat ne sen ajan hevosetkin!\n\nEivät ne nämä nykyajan hevoset ole kuin lehmiä niiden rinnalla.\n\nParas hevonen, mitä tällä saarella on ollut, oli äitivainajani isällä\n-- molemmat kadonneet jo vuosikymmeniä sitten.\n\nMinkä ikäinen lienen siihen aikaan ollut, mutta jo niin vanttera\nkuitenkin, että olin mukana ajossa.\n\nEnsimmäisen kerran istuin isoisävainajani hevosen reessä eräänä\njoulukuun iltana, myöhään syksyllä, -- mereen alkoi jo tehdä jäätä --\nkun odotettiin sitä silkkilaivaa tulevaksi Saksasta ja koko kylän väki\noli kokoontunut länsirannalle sitä odottamaan.\n\nMikä se silkkilaiva oli?\n\nAnnahan olla, kyllä kerron siitäkin, mutta kun nyt on puhe hevosista,\nniin antaa laivojen olla. Sen verran sanon vain, että se oli kuunari,\njonka nimi oli \"ANNA MARIA\", ja että se oli Lyypekistä selvitetty\npohjakuormassa, tyhjänä, Haminaan, ja että sillä oli sisässään suurempi\nmäärä erilaista tavaraa, samppanjaa, konjakkia, likööriä ja varsinkin\nsilkkiä -- kaikenlaista silkkiä, varsinkin koreita naisten liinoja ja\nmyssyjä -- ja nämä tavarat sen piti jättää tänne saareen. Isoisäni oli\nsen silkkilaivan ja niiden tavaroiden pääomistaja ja ajoi hevosella\nmaan taakse katsomaan sen tuloa.\n\nEihän ne sellaiset miehet jalkaisin kävelleet! Johan nyt!\n\nVaikkei maassa ollut lunta kuin vähäisen maa harmaanaan, antoi hän\nvaljastaa hevosen ja ajoi sinne.\n\nSiellä odotettiin pakkasessa koko päivä.\n\nKansaa oli niin hiton paljon!\n\nKaikki halusivat nähdä, kun silkkilaiva tulee, ja ehkä ajattelivat,\nettä \"karttuisa on kansan käsi\" -- vaikkeihän se tässä oikein sitä\nmerkinnyt -- tämä sananparsihan tässä on kuin vakka kantena pohjalleen,\nmutta olkoon nyt, kun kerran tuli sanotuksi.\n\nEhkä lienevät ajatelleet, että siitähän tuota ehkä sattuu saamaan\nsilkkiä kuin jouluryyppyjäkin yksi missä toinenkin, eikä kukaan voi\nryhtyä jälkikyselyihin.\n\nEi sitä silkkilaivaa sinä päivänä kuitenkaan tullut. Mistä syystä lie\nmyöhästynyt.\n\nSeuraavana yönä se nappasi kiinni tuohon Pohjoisriville ja makaa siellä\npohjassa silkkeineen ja samppanjoineen tänäkin päivänä. Tuli lumipyry\nja mitenkä lienevät niin huolimattomasti purjehtineet.\n\nIlta hämärsi, kun kansa alkoi hajaantua pois sieltä, missä sitä laivaa\nodotettiin.\n\nIsoisävainaja, kadonnut, päästi hevosensa, oriin, irti puusta. Sitten\nsanoi hän minulle:\n\n\"No poika, tul' rekeen niin saat kerrankin kunnon kyydin -- ja saa\ntänne tulla muitakin, kuka uskaltaa ja minkä rekeen mahtuu!\"\n\nTuli meitä siihen viisi kuusi miestä paitsi isoisävainajaa, jolla oli\nohjakset.\n\nKaksi miestä piti koko ajan, kun me astuttiin rekeen, kiinni sen\nhevosen suupielistä. Ei se olisi muuten pysynyt paikoillaan. Sittenkin\nse hyppi pystyyn, vaikka kaksi miestä riippui sen suupielissä. Ne\nolivat vahvoja miehiä! Kun isoisävainaja sanoi, että: \"Päästäkää irti\",\nhyppäsivät miehet sen suupielistä äkkiä irti, kahden puolen, ja sitten\nse läksi.\n\nParaikaa en minä vieläkään voi vannoa, lensikö se vai juoksi sieltä\nmaan takaa tänne kylään, vaikka olen koko elämäni sitä asiaa miettinyt.\n\nSe minulle vain on jäänyt mieleen, että oksia lenteli puista kahden\npuolen ja että kun minä hätäpäissäni vilkaisin taakseni, niin kaatui\nniitä yhtenä ryöppynä ja tuiskuna alas ja osa lensi mukana kuin\nmaantiellä pölypilvi ajajan jälessä kesällä.\n\nLunta oli vain vähän nimeksi ja vihelsivät reenjalasraudat kiviin ja\nkallioihin kaiken aikaa. Tuli kuin viivaa!\n\nKuului vain kuin yksi ainoa pitkä siraus, joka alkoi länsirannalta\nja loppui isoisävainajan tallin eteen. Kerkesinkö minä yhtään kertaa\nsillä aikaa vetää henkeä, sitä en muista. Tuo yksi pitkä reenjalasten\nsiraus vaan jäi kaikumaan korvissani. Nytkin vielä, kun talvisin\nvetelen kelkalla puita kotiin ja alkutalvesta sirahtaa jalasrauta\nkiveen ja kelkka pysähtyy, muistuu minulle, että eipäs jäänyt jalas\nkiveen silloin, vaikka oli reessä puoli tusinaa miehiä kuormana --\nkaikki raavaita miehiä -- ja lunta tuskin nimeksikään. Oikein minua\naina naurattaa nyt perästä päin -- ei naurattanut silloin -- ja pitää\naina ihan käydä kelkkakuormalle istumaan ja panna tupakaksi ja levätä\nja sitten taas koettaa, lähteekö se kelkka kiveltä vai pitääkö heittää\nkolmas ranka tien viereen!\n\nJaaha!\n\nLasit jäähtyvät! Otetaanpas! Terveeksi\n\nTerveeks!\n\nEi sitä pakanaa itse isoisävainajakaan olisi saanut seisattumaan, jos\nei olisi tullut tallin seinä vastaan. Siihen se vielä hyppäsi pystyyn\nja löi etukavionsa tallin seinään, että hokkien ja naulojen jäljet\ntaitavat näkyä siellä vielä tänään.\n\nSe oli jättiläinen voimiltaan, se hevonen, ja olivat sen kaviot kuin\nneljä suurta mustaa kahvikattilaa. Voimaa sillä oli kuin seitsemällä\nhärällä ja nopeutta kuin ukkosen salamalla ja viisaampi se oli kuin\ntuhma ihminen.\n\nKerran isoisävainaja ajeli hiljakseen sumussa manteretta kohti. Reessä\noli kaksi astiaa viinaa. Molemmat vetivät noin sata ja viisikymmentä\nlitraa. Oli jo sisäpuolella Lupin, Pöllön luona. Tiedäthän Pöllön?\n\nTiedän.\n\nNo no! -- Sumu oli niin sakea, että tuskin näki viittä aisanpituutta\nmihinkään päin.\n\nIsoisävainaja ajelee ja ajelee puoliravia ja katselee kompassia ja\nohjaa hevostaan sen mukaan.\n\nMitäs olla! Kerran, kun hän nostaa silmänsä kompassista, niin ajaa\nhevonen vastaan eikä kaukana enää olekaan.\n\nJo erotti tulijan silmät, ja kukas tuo piru muu oli kuin\ntullipäällysmies itse Haminasta, isoisävainajan vanha hyvä tuttava ja\nystävä, yhden tullivartijan kanssa, ajaa täyttä ravia vastaan.\n\nEi siinä ollut aikaa arvella sitä eikä tätä, eikä edes huutaa hyvää\npäivääkään.\n\nMitäs muuta kuin isoisävainaja hiljakseen alkaa vetää vasenta ohjasta\nja antaa hevosensa kääntyä kauniisti vastapäivää ympäri ja ei muuta\nkuin piiskalla kaks kolme kertaa hevosta selkään. Se oli enemmän kuin\nliikaa sille hevoselle! Tullimiehet olivat perästäpäin mantereella\nkertoneet, että he luulivat kaapanneensa jo hyvänkin saaliin, mutta\nyks kaks katosi hevonen kuormineen jäältä ihan heidän silmiensä alta,\netteivät he pitkään aikaa tienneet, läksikö se lentämään ja katosi\ntaivaaseen, vai noituiko se itsensä näkymättömäksi. Vasta sitten, kun\nnäkivät jäällä isoisävainajan jäljet, antoivat hevostaan kahdella\npiiskalla minkä kerkesivät ja ajoivat perään.\n\nUkko oli jo aikoja ollut kotona, riisunut hevosen ja pannut sen talliin\nsyömään ja istui parhaillaan tuvassa itsekin syömässä, kun äkkiä näki\nikkunasta, että jo pahalaiset ajavat ylös rannasta. Pahinta oli, että\nukko oli jättänyt liiterin ovet auki ja näkiväthän ne ja tunsivat heti\npihaan ajaessaan, että ahaa, siinähän se kuorma onkin. No annas olla.\n\nEi olla millänsäkään, tuumivat tullimiehet ja kävivät sisään,\ntervehtivät ukkoa kädestä ja sanoivat terveisiä mantereelta.\n\nUkko ei ole tietääkseenkään mistään, kysyy vain, että mitä sinne\nmantereelle kuuluu, ja laittoi vieraille pöydän kauniiksi.\n\nJa sillä ukolla olikin sitten tavaraa, millä pöydän koristaa.\n\nVielä olivat tullimiehet vanhoilla päivillään kehuneet mantereella,\nettä eivät he luulleet maailmassa sellaisia aineita olevankaan!\n\nJuovat sitten minkä juovat, niin kysyy tullipäällysmies ukolta:\n\nSinä olit ajossa tänään? En! En minä missään ajossa ole ollut koko\npäivänä ja koko tällä viikolla. Älä narraa!\n\nNo se on totta se! Sen voi vaikka koko kylä vannoa! (Ja kyllä ne sen\nukon hyväksi olisivat vannoneetkin!)\n\nEiköhän sinun hevosesi vaan pahasti höyryä. Ei se mikään\nkolmenmarkanhevonen ole tämä meidänkään, mutta niin se savusi kuin\nköyhän sauna, kun noustiin jäältä maalle äsken. Mentäisiköhän\nkatsastamaan, mitenkä sinun oriisi jaksaa.\n\nSe on minusta ihan sama. Mennään vaan. Saahan tätä nyt hevosta katsoa.\n\nMentiin ulos.\n\nMinä olin siinä pihalla ja läksin miesten mukana hevosta katsomaan.\n\nTullimiesten musta hevonen seisoi valjaissa renkaaseen kiinnitettynä ja\nhuurteesta ihan valkeana kuin palttina.\n\nNo jokos tullimiehillä on valkea hevonen, nauroi isoisävainaja, joka\noli sellainen lystikäs ukko, oli ollut sellainen koko ikänsä. -- Kyllä\nnyt saa jäällä pelätä, kun tullimiehillä on valkea hevonen -- etenkin\njos vielä maalaatte rekennekin valkeaksi ja panette papin messupaidat\nturkkienne päälle.\n\nMentiin talliin.\n\nTunsivathan ne tullimiehet hevosen. Siellä se tallissa syödä\nrouskutteli kauroja kuin torpan hevonen jouluaamuna ja karva ihan\nkuivana ja kiiltävänä -- välkkyi kuin silkki niin karvat kuin jouhetkin!\n\nTaputtelivat hevosta tullimiehet ja mutisivat. Jo avasi lopulta suunsa\npäällysmies ja sanoi ukkovainaalle:\n\nSinulla on hyvä hevonen, saakurin hyvä.\n\nHyvänähän se on hyvä ostettukin.\n\nEtkö sinä myy tätä hevosta ja mitä sinä siitä tahdot?\n\nEnnenhän minä myyn itseni kuin tämän hevosen. Vaikka toisitte kuorman\nkultaa, niin en antaisi.\n\nEikö rahakin ole hyvää?\n\nMitäs siitä, jos muut kuitenkin köyhtyisivät. Jos teillä olisi\ntämä hevonen, niin kurkinahan tässä sitten muiden olisi ruvettava\nlentelemään.\n\nNo mitäs sille, kun et myy, niin et myy. Täytynee sitten ottaa muuten.\n\nOttakaa vain, jos saatte, nauroi ukko.\n\nTullipäällysmies luimisti viekkaasti silmiään ja sanoi ukolle:\n\nMennäänpäs käymään liiterissäkin, katsomassa, mitä sinulla on reessäsi.\n\nMennään vaan, mennään vaan. Hyvä se on reki, jos on hevonenkin. Eikä\nminulla mitään huonoa olekaan. Sopii niitä katsella vaan, kaikkea mikä\nsilmää ja mieltä miellyttää. Vieraat ovat hyvät ja katsovat vaan.\nTäällähän tämä reki on, mihin viimeksi jäi.\n\nUkko avasi tallin ovet selkosen selälleen ja selälleen ne olivat kaatua\ntullimiehetkin, sillä reki oli typösen tyhjä. Vähän heiniä ja loimi\nsiinä taisi olla.\n\nTunsivathan ne tullimiehet kyllä, että se on sama reki, joka pyörsi\nympäri heidän edessään Pöllössä -- nimittäin tässä Loukeenpöllössä,\nei Tervapöllössä -- ja joka näkyi avonaisesta liiteristä, molemmat\nviina-astiat vielä sisässä, kun he ajoivat pihaan.\n\nTämähän se on sama reki, sanoi päällysmies.\n\nSama reki, sama reki, nauroi ukko.\n\nEikö tässä ole ollut mitään kuormaa tänään?\n\nEi sen enempää kuin nytkään. Tarkastakaa, mitä siellä on. Minä en ole\npitkään aikaan, ainakaan tänään, käynyt koko reellä missään, enkä\nmuista mitä siellä on. No, onhan siinä ainakin hyvä ryijy ja heiniä,\nnauroi ukko ja lisäsi minulle:\n\nViskaa heiniä vieraiden hevoselle, Anttu! Ja tuo kauroja aitasta!\n\nTullimiehet mutisivat taas jotakin ja päivittelivät, mutta eivät ilkeä\nvielä kysyä enempää? Reen jalakset ovat lumessa...? kysyy viimein\ntullimies.\n\nNiinhän ne näin talvella usein ruukkaavat olla, mutta kyllähän sitten\nkesällä sulavat, nauroi taas ukko.\n\nTässä on ihan tuoreet reen jäljet tallin edessä ja tämä reki on noussut\nniiltä jäljiltä -- tuossa noin näkyy kynnyksessä ja lattiassakin samat\njäljet, raskaan kuorman jäljet. Missähän se kuorma on? Niin pakana on\nkuin onkin. -- Olettekos te pojat olleet ajossa tänään? kysyy ukko ja\nkääntyy vihaisena meihin päin.\n\nEi me olla missään oltu, sanottiin me. Mitä lienevät eilisiä jälkiä.\n\nOlikos se kuorma enää siinä! Tuhmiahan sitä sitten olisi oltukin!\nOlihan niitä muitakin miehiä, ja sillä aikaa kun ukko juotti\ntullimiehiä, katosi kuorma -- Jumala tietää minne lienee kadonnutkin.\nSiinä sitä ei vaan ollut ja tullimiehet läksivät jälleen ukon kanssa\nsisään ja ryyppivät hyvinä ystävinä vielä vähän aikaa ja läksivät.\n\nHyviä hevosia ne viljelivät tullimiehetkin siihen aikaan! Totta vie,\nkun niillä oli toisinaan tuliset hevoset! Tiedäthän sinä, kuka niille\nhevoset ostaa ja ettei se markkinoilla hevostorilta sekään huonointa\nkonia valikoi. Onhan se nähty. Onhan sitä joskus satuttu Viipurin ja\nHaminan hevosmarkkinoilla tullimiesten kanssa kilpaa ostamaan.\n\nHyvät niillä oli hevoset ylimalkaan, mutta ei niin hyvät kuin meillä.\n\nSiihen aikaan oli isoisälläni renkinä mantereelta Pinta-Pekko, kadonnut\njo hänkin...\n\nPinta-Pekko?\n\nNiin.\n\nMistä sillä sellainen nimi oli?\n\nSitä vain takaapäin kutsuttiin Pinta-Pekoksi, eikä suuttunut, vaikka\nvälistä sanoi edestäkin päin. -- Vaikka se oli mantereesta kotoisin,\noppi se käymään jäällä hylkeenpyynnissä, niinkuin muutkin miehet. Se ei\nsyönyt hylkeenlihaa, ja kun hyleretkillä pysähdyttiin jäälle milloin\nhylkeitä ruokkimaan ja toiset miehet korjasivat hylkeistä parhaat\npaikat lihaakin, niin Pekko korjasi vain nahan ja rasvan ja lykkäsi\nlihat kaikki avantoon ja sanoi: \"Pinta se on vain joka kelpaa!\" --\nTämä oli sillä sananpartena joki ikisen hylkeensä lihoja avantoon\nlykätessään! niin monta kuin heitä kulloinkin oli, ja toiset miehet\nrupesivat siitä sitä kutsumaan Pinta-Pekoksi.\n\nSe osasi hoitaa hevosia ja niitä kengittää ja korjata valjaita ja\nrohkea mies se oli kuin itse pahalainen, siitä syystä sitä pidettiin\ntäällä renkinä ja ajoissa mukana talvella. -- Täältä se naikin ja\ntäällä se eli ja kuoli ja tänne haudattiinkin ja täällä sen lapset\nvielä elävät.\n\nIsoisävainaja oli niihin aikoihin jo vanhentunut ja Pinta-Pekko sitä\nhevosta enimmäkseen jäällä ajoikin ja ukko oleili kotona.\n\nToista ne olivat jäät siihen aikaan!\n\nOli sitten tuulta tai sadetta, eivät ne liikahtaneetkaan koko talvena.\nKun ne siinä joulujen jälkeen tulivat ja paikalleen jäivät, niin usein\nvasta vappuna läksivät. Kerran vietiin ensimmäiset kuormat yli meren\nuudenvuodenpäivänä ja viimeiset vasta vappuna.\n\nMelkein joka päivä oltiin ajossa.\n\nSiinä kahdeksan ajoissa aamulla lähdettiin täältä kotoa. Oltiin\nSomerissa keskipäivällä ja syötettiin siellä hevosia, milloin sinne\nvoi maihin mennä. Sitten ajettiin yhtä päätä Narvin loistolle, jota\nlähestyttiin iltapimeässä. Sen korkea loisto näkyy kauas, niinkuin\ntiedät. Sen hoitaja oli liitossa meidän kanssamme. Vaikka loistot\ntalvella olivat sammutettuina, poltti hän lounaaseen päin näkyvää tulta\nmeille. Siitä näimme, jos Narvissa paloi tuli, että väylä on puhdas ja\nanna mennä vain, mutta jos Narvi oli pimeä, tiesimme, että siellä on\nvilppi.\n\nNo se sai tietysti osan...?\n\nKuusikymmentä kannua.\n\nKerrastako?\n\nKoko talvesta!\n\nNo se ei ollut paljon!\n\nSe ryyppi sitä sitten koko vuoden. Ja vähänhän se olisi muuten\nollutkin, mutta meillä oli aina muitakin liiketoimia hänen kanssaan.\n\nOltiin tavallisesti Narvissa yö ja sitten lähdettiin Koivistolle tai\nHumaljoelle tai Säkkijärvelle tai Vironlahdelle. Kun tullimiehet\netsivät meitä Koiviston ja Humaljoen puolelta, oltiin me Säkkijärven ja\nVironlahden puolella, ja niin edespäin.\n\nSiellä oli nuottamiehiä Suomenlahden itäosan jäillä joka puolella.\nNuotta-apajilla oli hevosmiehiä kalanostossa. Ne läksivät illan suussa\najamaan maihin päin, ja mitäs muuta kuin me mukaan. Oli siinä kuormaa\nkuorman perässä toinen jos toinenkin. Meilläkin tavallisesti oli kaloja\npäällimmäisenä, jäätyneitä haileja.\n\nKun alettiin nousta maihin Koivistolla, ajoi sieltä vastaan vanha\nlaivanpäämies, ukko Hannula, joka tiesi, missä on vilppi, ja hänen\nkanssaan ajettiin sitten paikkaan, jossa sopi keventää rekeä.\n\nPaluumatkalla poikettiin taas Narviin ja ostettiin Narvin ukolta\nliinaöljyä kuorma mieheen. Sitä poltettiin loistoilla siihen aikaan,\nkun ei vielä ollut tätä nykyistä lamppuöljyä. Hänen kannata myydä sitä\nhalvasta. Eihän se hänelle itselleen mitään maksanut. Säästi sitä\nenemmän loiston poltossa. Eihän sen meitäkään varten tarvinnut sytyttää\nkuin pari kynttilää torniin.\n\nLiinaöljy me myytiin hyvällä hinnalla Viipuriin...\n\nKas kun eivät kyselleet ja tutkineet, mistä te sitä tuotte.\n\nKyllä ne kyselivätkin, mutta me sanottiin, että tuodaan sitä kotoa ja\nettä se on laivarikkotavaraa, ja jos eivät usko niin kutsukoot koko\nsaarikunnan pappineen ja pippineen todistamaan ja vannomaan.\n\nTuotiin sitä välistä kotiinkin. Siitä sai keittämällä hyvää vernissaa.\nSillä nämä talot maalatut ovat, niin monta kuin heitä onkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAjettiin niin ikään kerran täältä Someria ja Narvia kohti eräänä\nkevättalven kirkkaana aamuna. Jäällä oli jonkunverran lunta, mutta\nkyllä ne sellaiset hevoset vetivät. Ei siinä ollut epäilystäkään!\nEtumaisena ajoi Pinta-Pekka sillä isoisävainajan oriilla.\n\nOltiin lähellä Someria, virstaa viisi kuusi maalta.\n\nSitten pysähdyttiin ja tuumittiin, että uskaltaakohan ajaa maihin.\n\nPäätettiin lähettää Pinta-Pekko koettelemaan, onko maalla vilppi. Muut\nkäänsivät hevosensa jo valmiiksi poispäin. Tuumittiin, että muille\nhuonommille hevosille pitää antaa viiden kuuden virstan etumatka. Jos\ntullimiehet tulevatkin, ennättää Pinta-Pekko kyllä alta pois ja tapaa\ntoiset.\n\nSeisottiin siinä jäällä ja odotettiin. Pinta-Pekko on muutaman sylen\npäässä rannalta, kun maalta ajavat vastaan tullimiehet. No mitäs\nmuuta, Pinta-Pekko hät'hätää hevosen ympäri ja piikin varrella hevosta\nselkään. Samassa hypättiin mekin rekeen ja ei muuta kuin täys höyry\npäälle. Kaksi ensimmäistä hätääntyi niin, että vieritti hullut reestä\nastiansa tienviereen ja jätti ne tullimiehille. Näin kevenneillä reillä\najoivat minun edelläni olijat kovemmin ja jättivät minut. Pinta-Pekko\nsai minut kiinni.\n\nMinä sanoin sille, että aja sinä vaan minun ohitseni, mutta älä jätä.\nJos tullimiehet alkavat päästä meitä lopen liki, niin minä jätän niille\nsekä kuorman että hevosen, jotta syntyy vähäksi aikaa tiensulku, ja\nhyppään sitten sinun rekeesi, josta viskataan kuorma tielle ja ajetaan\nmatkoihimme, kuin enkelit. Oritta ja miehiä ei auta jättää!\n\nMutta tämän teemme vasta viime tingassa, kun muu mikään ei enää auta.\n\nPinta-Pekko suostui tähän, ja suostuttava olikin.\n\nAjetaan sillä tavalla virstan verran. Välillä Pinta-Pekko jättää minua,\nmutta sitten taas hiljentää, että minä tapaan kiinni.\n\nKerran, kun taas vilkaisin taakseni, näin minä, että tullimiehet lyövät\nhevostaan kahdella piiskalla. Molemmilla on piiska ja antavat hevosta\nkylkiin minkä ikinä ennättävät.\n\nSilloin minä huusin Pinta-Pekolle: \"Katsos, nyt ne lyövät jo kahdella\npiiskalla. Se on sen; merkki, että kohta on hevosesta loppu. Hyvä\ntulee!!\"\n\nTuskin minä olin saanut sen sanotuksi, kun tullimiesten hevonen\nseisahtui, pani etujalkansa suorina kuin tulitikut viistoon eteen päin\ntönkkään ja luimisti korviaan, eikä tikahtanut paikaltaan, tekivät\nmiehet sille mitä hyvänsä.\n\nSilloin minä otin putelin turkintaskustani, heilutin sitä ylhäällä\nilmassa ja huusin: \"Tulkaa ryypyille, tullimiehet!\"\n\nPerästäpäin olivat tullimiehet mantereella nauraneet, että\ntakaa-ajettavat heiluttivat heille viinaputelia ja huusivat pakanat\nvielä, että: \"Tulkaa ryypyille, tullimiehet!\"\n\nJaa'a, ne ajat ovat olleet ja menneet.\n\nTullimiehet tekivät tehtävänsä, mikä heille kuului, ja me tehtiin se\nmikä meille kuului.\n\nSilloinhan maailmassa kaikki onkin niinkuin ollakin pitää, kun jokainen\ntekee tehtävänsä, papit omat tehtävänsä, lukkarit, suntiot, suutarit ja\nräätälit ja kaikki muut, kukin oman tehtävänsä.\n\nSilloin on maailmassa järjestys ja hyvä olla jokaisella ja kukaan ei\nvoi sanoa, että me olisimme tehneet tehtävämme huonommin kuin muut.\n\nSiellä ne ovat nyt miehet niinkuin hevosetkin, eikä niin hyviä hevosia\nenää maailmaan synnykään.\n\nEi piru vie synnykään!\n\nNe olivat villejä hevosia!!\n\n\n\n\nLIIVA-SIMO OSTI JA MÖI JOLLAN.\n\n\n\"Siitähän se oli niin hyvillään, ettei nähnyt nenäänsäkään\", sanoivat\nihmiset sinä iltapäivänä kuultuaan, miten Liiva-Simo oli myynyt\njollansa.\n\nSe ei ollutkaan mitään tyhjää puhetta, sillä Liiva-Simon turpea\nja sinertävä nenä toki näkyi kauemmas kuin tavallisten ihmisten.\nSiltä matkalta, miltä ei vielä erota muiden ihmisten kasvojen\nyksityispiirteitä, näkyi kyllä Liiva-Simon nenä, valkea parta ja\nmusta, nyt jo haalistunut, kova, pyöreä ja korkea ja kapealierinen\nhattu sunnuntaisin kirkkoon mennessä ja tavallinen merimieslakki\narkisin, niin että tuon nenän piti kaikkien laskelmien mukaan olla sen\nkuljettajallekin alituiseen näkyvissä.\n\nHuolimatta korkeasta iästään (\"Kyllä minä olen jo likempänä kuolemaa\nkuin syntymää.\") oli Liiva-Simo ensimmäinen mies siellä\n\n    Miss' ankarimmin luodit soi,\n    Taajimmin tulta salamoi --\n\nnimittäin laivarikkopaikoilla syysöinä kokoamassa haltuunsa sitä\ntavaraa, jota \"varkaat kaivavat ja varastavat\".\n\nEräänä joulukuun yönä, lounatmyrskyn ja lumipyryn raivotessa, kävi\nLaivaloven niemeen turskalastissa oleva kuunari.\n\nLaivarikkopaikalla oli paljon väkeä. Oli kulunut jo edellinen yö ja\nsitä seurannut päivä, ja uusi yö oli mustana laskeutunut yli meren ja\nsaaren.\n\nLumipyry oli lakannut miltei heti laivan kiinni käytyä. Laivan\nhätätulen oli nähnyt, ensin eräs Pohjoiskorkean loistonhoitajista, se,\njolla oli vahti sillä kertaa. Heti herätti hän toverinsa, joka läksi\nensin alas kylään ja sitten sieltä laivarikkopaikalle, jonne muutaman\ntunnin kuluessa ilmaantui molempien kylien kaikki ihmiset, paitsi\nsairaat ja kätkyessä makaavat lapset.\n\nPitkin ensimmäistä yötä ja sitä seuraavaa päivää oli otettu maalle\nlaivan irtaimistoa ja turskia, päivällä yksinomaan turskia.\n\nIlta oli jo pitkällä.\n\nSuuria nuotioita oli sytytetty rannalle laivankappaleista, jotka olivat\ntammea ja paloivat hyvin.\n\nNaiset keittivät teetä nuotioilla. Lapset söivät leipää ja silakkaa ja\npaistettuja perunoita.\n\nAlhaalla rannassa vilkkui kymmeniä lyhtyjä, jotka kiireesti liikkuivat\nedestakaisin. Laiva oli ruvennut ankarassa aallokossa hajoamaan ja\nmiehet raastoivat sen kappaleita maalle. Päivällä oli jo tullut maalle\nkyllä \"puun roinaa\", mutta ne olivat laivan yläosista, jotka olivat\nkyllä tammea, jopa tukkiakin, mutta niiden mukana tulevat pultit olivat\nvain halpaa galvanoitua rautaa, \"jonka päälle ei viitti kattoakaan\".\nJokainen tiesi, että tammilaivan jaloimmat osat ovat vesirajan\nalapuolella.\n\nSiellä on vaskea. Vaskea!\n\nJo päivällä tuli maalle laivan irtoköli ja sen mukana pitkiä, miehen\nkäsivarren paksuisia vaskipultteja.\n\n\"Sanoinhan minä, että tammilaiva on tehty vaskella alta\", hihkaisi\nLiiva-Simo, joka onnistui ensin näkemään irtokölin ja löi siihen\nensiksi keksillään. Omine voimineen ei hän sitä kuitenkaan saanut\nmaalle. Toisia hyökkäsi apuun ja jaolle. Sahoilla ja kirveillä\npaloiteltiin köli ja pultit irroitettiin ja sitten riideltiin niistä\nkoko päivä. Nyt ne toistaiseksi kuitenkin olivat Liiva-Simon teltissä.\n\nLaivan purjeista, köysistä ja purjepuista oli rannalle päivän kuluessa\nmuodostunut kokonainen kylä telttejä. Niissä säilytettiin kaikki\nparempi laivarikkotavara, lokit, köydet, purjeet, vaskipultit ja muu.\nTurskat kasattiin kallioille -- niitä ei kukaan varastanut.\n\nMaalle tulleista kajuutan seinistä ja katosta ja osaksi purjeista\nmuodostettiin tullimiehille erikoinen loistomaja. Sen edessä paloi\nhuolellisesti hoidettu rovio. Laivarikkomiehet tämän tekivät jo\npäivällä yhteisvoimin. \"Onhan sääli ja surku nähdä herrojen (niin\nkunnioitti hän nyt tullimiehiä!) seisovan täällä tuulessa ja vilussa\nja sateessa, johonka vain meikäläiset ovat tottuneet\", oli Liiva-Simo\nsanonut, sillä hänpä se esittikin, että laitettaisiin \"herroille vähän\ntuulen ja sateen suojaa, kun niidenkin täytyy kerran täällä olla\".\nLaivasta maalle onnellisesti tulleet juomatavarat korjattiin kaikki\nvisusti talteen herrojen telttiin. Kuinkas muuten! Tullimiehethän\nne kuitenkin aina viinoja etsivätkin, ja nyt ei salattu ainoatakaan\npulloa. Ei ainoatakaan! Kaikissa telteissä paloi lyhdyt, mutta\n\"herrojen teltissä\" neljä. Siellä tullimiehet ryyppäsivät viskiä ja\nlauloivat:\n\n    \"Hurraa me nuoret meripoijat!\"\n\nTeltit loimottivat kuin jättiläislyhdyt.\n\nPikkulyhdyt vilkkuivat tuolla alhaalla rannassa, jossa joka hetki\nodotettiin päärynnäkköä, jossa ei kunnioiteta miehen ikää vaan voimaa.\n\nPimeä meri kumisi kuin ukkonen vyöryessään talon korkuisina aaltoina\nrannoille.\n\nVälistä kuului tavallista suurempi jyrinä ja kolina rantakiviä vasten.\nJoku isompi laivankappale sieltä lähestyi. Ainakin kymmenen keksiä\nnappasi siihen kiinni ja toiset kymmenen paukuttivat niitä irti ja\nkoettivat kiinnittää omiinsa. Kuului kiljumisia, kirouksia ja pauketta.\n\nNuotioiden ääressä pikkupojat työnsivät nokisiin naamoihinsa kuumaa\npaistinperunaa, silakkaa ja leipää, ja naiset joivat teetä ja\nhuutelivat miehille, että \"tulkaa sajulle\", mutta kukaan ei tullut.\n\nMyrskyn loputtua ja matalalla hiipivän päivän paistaessa kelmeänä ja\nkeltaisena nähtiin laivarikkorannoilla kasa tavaroita, jotka eivät\nolleet kelvanneet kenellekään ja päätettiin ilmoittaa tullille.\nLiiva-Simo sai tehtäväkseen tämän ilmoituksen. Hän selitti, että se\non tuhoutuneesta laivasta hänen johdollaan pelastettua omaisuutta,\nja kun ei kukaan tahdo käyttää toisen hädänalaista tilaa hyväkseen\nja hyödykseen (Kuka nyt niin jumalaton olisi!), ilmoitetaan ne\nviranomaisille ja pidätetään oikeus laillisen pelastuspalkkion\nvaatimiseen.\n\nKasan vieressä, siihen kuuluvana, nähtiin myös isohko siro jolla.\nLuultiin ensin, että se oli tammea. Se oli ulkoa valkeaksi ja sisältä;\nylempää vaaleanvihreäksi ja pohjalta vaalean harmaaksi maalattu.\nLyhtyjen valossa sitä tutkittiin ja väiteltiin sen suhteen. Enimmät\näänet olivat sitä mieltä, että se on tammea, niinkuin laivakin. Toiset\nväittivät vastaan, että voisihan se olla -- mahonkiakin. Riidan\nratkaisuksi löi Liiva-Simo kirveellään erääseen epäilyttävään paikkaan\npohjalla. Ruskea, mätä honkapuu tuli vastaan. \"Mahonkia pakana on\nkuin onkin!\" tuumi Simo ja koko joukko rähähti nauramaan. Tavallista\nsuurempi aalto tuli jytisten, kumisten, sihisten ja vyöryi pauhaten ja\nlaivan kappaleita viskellen miesryhmää kohti, ottaen osaa sen villiin\nnauruun ja nielaisten jollan -- miesten väistäessä -- vielä kerran\nkäsiteltäväkseen. Kenelläkään ei ollut halua pelastaa noin ala-arvoista\njollaa, kun arvokkaampaa saalista oli yllin kyllin otettavissa ja\nodotettavissa. Kun jolla kuitenkin myöhemmin jälleen viskautui aivan\nkuiville kiville, kaaret poikkinaisina ja laidat haljenneina, ja vettä\npuolillaan vetivät miehet senkin tullimiesten kasaan. -- -- --\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun vuosi ja päivä oli kulunut ja kaikki lain määräämät kuulutukset\nja muodollisuudet olivat täytetyt, myytiin huutokaupalla tullimiesten\nkasaan kerääntynyt tavara.\n\nErään pystyyn käännetyn tyhjän tynnyrin ääressä istui vahtimestari\nkirjoittamassa huutoja muistiin. Päällysmies itse seisoi toisen\ntynnyrin ääressä, jonka pohjaan hän kuokallaan rummutti huutoja.\n\nOli jolla parhaillaan menossa viimeisenä huutona.\n\n\"Hyvä jolla! Ensiluokkainen! Hyvässä maalissa. Vettäpitävä! Kuuluu\nolevan mahonkinen! (Naurua). Paljonko tarjotaan?! No miehet! Teissä ei\nliene kylliksi rikasta miestä tämänlaisen hienon jollan herraksi, vai\nmikä on kurkkuunne mennyt! Paljonko tarjotaan? Paljonko tarjotaan?!\"\n\nKukaan ei tarjoa mitään.\n\nLiiva-Simo kallistaa jollaa ja tarkastelee kuin näkisi sen ensi kerran.\n\n\"Paljonko tarjotaan! Paljonko tarjotaan!\"\n\n\"Markka ja viisikymmentä!\" hymähti Liiva-Simo ja potkaisi jollaa.\n\n\"Markka viisikymmentä, ensimmäinen huuto, markka viisikymmentä,\nensimmäinen, markka viisikymmentä, ensimmäinen -- -- markka\nviisikymmentä, toinen -- markka viisikymmentä -- --\" laklatti\nkurikkamies vauhtiin päästyään.\n\nSillä aikaa pisteli Liiva-Simo puukollaan jollaa sieltä täältä. Välistä\nupposi puukko päätään myöten.\n\n\"Lisätkää! Lisätkää! Markka viisikymmentä, toinen, markk -- --\"\n\n\"Voi häiskä ittiäs kuitenkin, kuinka olet huono. No markka lisää!\nPitäähän tätä mahonkista jollaa sen verran kunnioittaa!\" sanoi\nLiiva-Simo.\n\nMiesjoukko rähähti nauramaan.\n\n\"Kaksi markkaa viisikymmentä, toinen, kaksi markkaa viisikymmentä,\ntoinen, kaksi markkaa viisikymmentä (kurikka nousi), toinen -- kaksi\nmarkkaa viisikymmentä penniä -- kolmas kerta.\"\n\nKurikka pamahti tynnyrin pohjaan sellaisella voimalla, että pohja\nmeni sisään. Päällysmies potkaisi tynnyrin jollaa kohti ja sanoi\nLiiva-Simolle:\n\n\"Tuossa on tuokin kaupanpäällisiksi, koska pohja meni sisään.\"\n\nTynnyri, joka oli toista vuotta odottanut tätä juhlallista toimitusta,\noli sillä aikaa ravistunut. Nyt kun sen molemmat pohjat olivat pois ja\nkun sitä vielä päälle päätteeksi potkaistiin, hajosi se kimmiksi, jotka\nLiiva-Simo viskasi jollaansa. Rautavanteet olivat niin läpiruostuneet,\nettei niitä kannattanut korjata.\n\nLiiva-Simo, yleisönsä riemun yhä lisääntyessä, päivitteli, mitenkä hän\nsaa jollan omaan rantaansa.\n\n\"Sitä ei voi panna veteen, eikä sitä voi kantaa selässään\", päivitteli\nhän.\n\nKun juhla oli päättynyt -- sillä kansanjuhliahan nuo peli-intoa\nkiihoittavat tullin aina silloin tällöin järjestämät romuhuutokaupat\nolivatkin, otti Liiva-Simo kotoaan haapion ja avukseen nuorempaa väkeä\nja haki jollansa ja muut huutamansa aarteet kotiin. Jollan sijoitti hän\nrantasaraimeen.\n\nEnsin oli aikomus polttaa jolla, mutta sittemmin muutti Simo päätöstään.\n\nHän päätti myydä sen.\n\nOli varhain keväällä se aika, jolloin jollat, haapiot, veneet, jaalat,\njahdit ynnä muut, niin isot kuin pienetkin alukset raapattiin,\npaikattiin ja uudestaan tervattiin ja öljyttiin kaikkine tarpeineen ja\nirtaimistoineen.\n\nRaapat lauloivat, tervapadat tuoksuivat, vasarat paukkuivat, koirat\ntappelivat, leikkivät ja haukkuivat työmailla. Aurinko paistoi\nkoillisesta etelään ja luoteeseen herkeämättä. Kihisten painui kuuma\nterva laitoihin ja kansiin ja piki saumoihin.\n\nLiiva-Simo kaikessa hiljaisuudessa rantasaraimessaan hommaili jollansa\nääressä. Hän paikkasi kitillä kauniisti kaikki halkeamat, väänsi\ntörröttävät katkenneiden kaarien päät paikoilleen ja löi kiinni ne\nnauloilla. Sitten hän maalasi jollan sisältä ja ulkoa ja teki siihen\nuudet airot.\n\nSe oli valmis myytäväksi.\n\nIlokseen huomasi Liiva-Simo, että keulavahvikkeessa, pestin\nhankauspaikassa oli vaskea Samoin peräkasoissa ja lierutuspykälässä.\n\nVaskipaholainen kuiskasi jotakin Simon korvaan, että \"kiskos mies\nvasket pois ja pane talteen omaa jollaasi varten\", mutta Simo malttoi\nmielensä eikä käynyt huonontamaan jollan myyntiarvoa.\n\nHän päinvastoin hioi kirkkaaksi vasket.\n\nNyt välkkyi jolla uudessa maalissa ja kullan kiiltävissä\nvaskikoristeissa. Kuinka rumalta tuolla näyttikään hänen oman jahtinsa\ntervattu jolla saraimen toisella seinustalla. Mutta se olikin sisältä\npunertavaa tervashonkaa, kun tämän valkeaksi sivutun kuoren alla oli\nmätää puuta, honkaa tosin alkujaan sekin.\n\nKun Simo katseli uuden myyntivarsansa vaskisilauksia, johtui hänelle\nmieleen, olisiko tuo joutava kokonaan vaskinauloilla tehty. Ei ollut\ntullut sitä tähän asti tarkanneeksi.\n\nVarovasti hän kaiversi muutamien laitanaulojen kannoista pois maalia\nsen verran, että metalli juuri paljastui.\n\nVaskea!\n\nVaskea oli kuin olikin joka naula!\n\n\"Olisi tuon pakanan puu vähänkään kovempaa, niin en möisi ensinkään\",\nsanoi Simo itselleen.\n\nKului viikko ja pari.\n\nMeriliike oli alkanut.\n\nSimonkin jahti jo oli lähtenyt. Vanha mies antoi poikansa ja vävynsä\nmennä Viroon. Itse hän erinäisistä syistä ei uskaltanut sinne mennä.\n\nTuli ensimmäinen hirveä kevätmyrsky, joka raivosi lounaasta ja lännestä\nkaksi vuorokautta. Kolmannen vuorokauden lopulla purjehti maan suojaan,\nkylän eteen virolainen kaksimastoinen kaljaasi ja kävi ankkuriin sekä\nnosti hätälipun.\n\nTullimiehet sousivat laivalle.\n\n\"En minä ole pyytänyt tullia\", ärähti laivan päämies ja viittasi\npeukalollaan perämastoon.\n\n\"Teillähän on lippu perämastossa...\", mörähti tullipäällysmies\nhaapionsa perältä ja muljautti silmillään ohi virkalakkinsa nokan ylös\nlaivan perämastoon.\n\n\"Onhan siellä lippu, joskaan ei ole kärjessä, vaan puolitangossa. Mutta\nkun nyt olette tänne asti kerran soutaneet, niin ehkä viette minut\nmukananne maihin. Meiltä särki meri viime yönä kannelta jollan, ja minä\nhaluaisin päästä maihin tiedustelemaan, voisiko sieltä millään hinnalla\nostaa minkäänlaista jollaa.\"\n\nTullimiehet ottivat miehen mukaansa ja veivät maihin.\n\nJo matkalla kertoivat he virolaiselle, että ainakin on yksi\nylimääräinen jolla Liiva-Simolla.\n\n\"Onkohan tuo kuinkakin uusi?\"\n\n\"Sen ikää ei tiedetä. Se on laivarikkotavaraa eräästä norjalaisesta\nturskalaivasta. Malliltaan ja teoltaan se näyttää kappaleelta, jolla\njoskus, -- missä lie ja milloin, -- on ollut hyvätkin päivät\",\nselitteli Sika-Hemma palvelushaluisena turpeista huulistaan\nja räpytellen loppaluomisia silmiään, joita hän koskaan, ei\nvahingossakaan, luonut puhuteltavaan tai tervehdittävään. Hänellä oli\nerikoinen taito katsoa aina hiukan ohi toisen katseen. Tavallisimmin\nhän katsoi puhuteltavan olkapäätä tai korvaa. Esimiestään hän katsoi\naina lakinnokkaan. --\n\nVirolainen löysi Liiva-Simon rannasta haapiota tervaamasta.\n\n\"Teillä kuuluu olevan jolla myytävänä. Meillä särki meri viime\nyönä kannelta jollan. Tarvittaisiin edes jonkinlainen uusi\", sanoi\nvirolainen tervehdittyään.\n\nLiiva-Simo veteli nysästään savuja ja vastasi:\n\n\"Kyllähän minulla on jolla, vaikkei se oli myytäväksi hankittu. Meillä\non jahti itsellä ja oma jolla jo on vähän vanhanlainen, niin ostin\ntässä kerran uuden. Kun tämä on kuitenkin laivan jolla, niin se on\nvähän liian iso jahtiin -- ja muutenkin sopisi se paremmin laivaan.\nJahtijollaan viskotaan perunasäkkejä ja niistä se likaantuu ja menee\nhelposti rikki. Tämä on liian iso ja liian kallis -- ei sitä voi hoitaa\npienessä aluksessa, niin että jos hinnasta sovitaan, niin kyllähän\nminä sen myynkin. Kaikkihan minä myyn rahasta\", nauroi Simo, \"vaikka\nittenikin.\"\n\n\"Mikä sen jollan hinta olisi?\"\n\n\"No ei osteta sikaa säkissä\", vastasi Simo. \"Käydään katsomaan.\nTässähän se on saraimessa. On pidetty täällä, ettei päivä pääse\nharistuttamaan ja halkomaan laitoja... Kun Herra on koetellut teitä\nkovalla ilmalla ja vienyt teiltä jollaa ja olette joutuneet hätään\nja puutteeseen, niin pitäähän ihmisen lähimmäistään auttaa. 'Mitä te\nteitte yhdelle näistä hätään joutuneista, sen te teitte minulle',\nluetaan sanassakin. En minä tätä nyt viitsi ihan lahjaksikaan antaa\nrikkaalle miehelle, mutta täytyyhän minun siitä ainakin omat rahani\ntakaisin saada ja hiukan palkkaa hoitamisesta ja maalaamisesta. Menköön\nnyt vaikka viidestäkymmentä markasta\", sanoi Simo painokkaasti ja\nläimäytti kämmenellään keulaan. \"Eiköhän se ole vähän liikaa...\"\n\n\"Liikaa! Etkö sinä näe, että tämä on kirkas kuin peili ja vaski hohtaa\nniin keulassa kuin perälläkin.\"\n\n\"Näen, näen. Näenhän minä sen toki.\"\n\n\"No niin! Ja joka naula on vaskea! Siitä minä panen kaksi sormea\nkirjalle milloin vain tarvitaan!\"\n\n(Simoa mainittiin miehenä, joka ei kelpaa lapsenkummiksi eikä\nvierasmieheksi.)\n\n\"Onkohan siinä mätää?\"\n\n\"Mätää!\"\n\nSimo veti esille puukkonsa, peläten, että ostaja sen tekee, ja alkoi\ninnokkaasti törkkiä niitä paikkoja, mitkä tiesi koviksi.\n\n\"Näethän! Pisti mihin hyvänsä niin aina on kova honka vastassa, tai\nvaskinaulan kanta, niinkuin tuossakin. Tiedäthän sinä, ettei vaskella\ntehty asu mätäne! Vaikka tämä olisi itsensä Noan jolla, ja Jumala hänen\ntietää vaikka olisikin, niin yhtä kova se on kuin vasta veistämöltä\nlähtenyt. Vielähän tämänlainen vanha vaskella tehty jolla on vahvempi\nkuin uusi. Se vasken home näet kovetuttaa puun niin kovaksi, että se\non kuin piikiveä, ja naulat juuttuvat siihen puuhun kiinni, että se on\nkuin yhtä ainoaa vaskea koko asu, olkoon se sitten jolla tai laiva...\"\n\n\"No sano nyt viimeinen hinta.\"\n\n\"Viimeinen hinta! -- No en minä tuosta tule sen köyhemmäksi enkä\nrikkaammaksi, vaikka kenkkäisinkin koko jollan. Mutta mitä sinä sitten\noikein haluaisit ja voisit antaa?\"\n\n\"Neljäkymmentä.\"\n\n\"Anna viisiviidettä niin päästään tästä roskasta rauhaan...\"\n\n\"Oli menneeksi! Tuleeko airoja muuta kuin yksi pari?\"\n\n\"Ei tule.\"\n\n\"No hyvä sekin. Ota tästä rahat.\"\n\nVirolainen tarjosi satamarkkasta, mutta kun Simolla ei ollut rahaa\nmukanaan, pyysi hän ostajaa tupaan, joka oli ylempänä rannassa,\nkivenheiton päässä.\n\nSiellä tasattiin rahat ja tarjosi Simo vielä harjakaisryypytkin.\n\nSitten saattoi Simo vierastaan takaisin rantaan. Virolainen käveli\nääneti, mutta hyväntuulisena pälpätti Simo koko matkan ja vielä jollaa\nvesille lykätessäkin, jolloinka piti varoa, ettei se kolhaisisi jotain\narkaa kohtaansa teloihin.\n\n\"Ja minulla kun se luonto näet on sellainen, että se sitten ei anna\nperään, vaikka miten tekisi mieli pettää toista kaupoissa! En minä\nvoi jättää auttamatta pulassa olevaa lähimmäistäni, oli se vaikka\nvihamieheni, vielä vähemmin voisin pettää häntä kaupoissa. Ooho!\nSitähän minä nyt kaikkein vähimmin voisin tehdä. Mitäs arvoa ja virkaa\nsillä ihmisellä sitten enää onkaan, jos se pettää toisen kaupassa ja\nvielä sellaisen, joka on joutunut merihätään. Pitäähän sitä jokaisen\nsen verran ajatella, että voihan sitä joutua itsekin hätään ja pulaan\nja tarvitsee toisen apua. Johan siitä saisi ikuiset omantunnonvaivat,\njos pettäisi toista ja ottaisi väärällä kaupalla toiselta enemmän kuin\nansaitsee ja rehellinen kauppa ja hätään joutuneen auttaminen vaatii.\nMitenkäs sitä viimeiselle tuomiollekaan uskallettaisiin tulla väärän\nkaupan tekijänä ja jos kuolema kohtaisi -- niin äkkiä, ettei ennättäisi\nkutsua pappia, ja onkos se pappi joka paikassa saatavissakaan! Hyvän,\nhalvan jollanhan sinä saitkin. Kelpaa sillä soutaa sinun ja vielä\npoikasikin.\"\n\nVirolainen istui jo valmiina piitalla, tarttui airoihin ja alkoi\nhuovata.\n\nSimo lähetti keulasta jollan menemään ja sanoi:\n\n\"No hyvää lykkyä nyt vaan!\"\n\n\"Suur tänu ja Jumalaga!\" hyvästeli virolainen ja souti pois.\n\nTienristeyksessä kohtasivat lähteeltä tulevat naiset toisensa\nillemmalla ja päivittelivät, kuultuaan Liiva-Simon jollankaupasta.\n\n\"Vai möi se joutava sen raakin virolaiselle! No voi sinä tunnotoinen\nitseäs jo toisenkin kerran! Että ihan minun täytyy istua tähän kivelle!\nNo ota ja ompel kuitenkin! Sitäkös se olikin niin hyvillään, kun tuli\näsken vastaani, ettei omaa nenäänsäkään nähnyt!\"\n\n\n\n\nSUMUSSA.\n\n\nVanha yhdeksäntoista rekisteritonnin jahti \"YSTÄVÄ\" mennä lopotteli\ntäydessä kuormassa läpi pimeyden melkein tyyntä merta keinuen\nummikkaissa. Taivaalla matelivat raskaat, mustat yöpilvet niin\nmatalalla kuin olisivat olleet juuri maston nokkaan tapaamaisillaan.\nPimeä syysyö tuntui tavallista mustemmalta.\n\nEdessä loisti kirkkaana Pohjoiskorkean tuli. Pohjoisrivin tuli oli\nvielä niin alhaalla, ettei näkynyt. Takana vilkkui Manni. Kompassiin\nsilmäämättä oli peränpitäjän helppo ohjata loistojen mukaan.\n\nHeikko tuuli puhalteli länsilounaasta.\n\nKajuutassa paloi tuli lampussa ja toinen kamiinassa, jonka renkailla\nkiehui teekattila.\n\nKajuutan pöydällä höyrysi kolme teelasia. Neljäs ojennettiin ulos\nperänpitäjälle.\n\nKajuutan täytti tupakansavu, jota höysti miesten merisaappaista lähtevä\nhylkeenrasvan tuoksu ja haju, joka tuli aluksen pohjalta. Mutta nuo\nhajuthan olivat asiaankuuluvia, vieläpä välttämättömiäkin, sillä mitä\nolisi teenjuonti ja jutut ilman tupakkaa ja mitä merisaappaat ilman\nhylkeenrasvaa ja mitä jahti, jonka pohjalla olisi kirkas vesi.\n\nJoku oli juuri lopettanut juttunsa siitä, kuinka Liiva-Simo kerran\nhumalapäissään luovi myötätuulessa ja ajettuaan ohi saaren ja\nselvittyään Viron rannalla, johon ennätti toki panna ankkuriin, syytti\nkovaa vastatuulta, sumua ja kompassiaan, joka oli johtanut hänet\nharhaan, ja kelloaan, joka oli seisattunut, ja nyt kertoi miehistä\nvanhin seuraavan jutun:\n\nNiin, kompassi.\n\nOnhan se väliin tarpeellinen kapine sekin, vaikkei näin kirkkaina\nöinä, kun loistot näkyvät ja on helppo ohjata niiden mukaan, tule\najatelleeksi koko vehjettä.\n\nSiitä on nyt jo lähes viisikymmentä vuotta, ylikin -- johan tämä\nJuonaan Matin Lassikin täytti mikonpäivänä viisikymmentä, eikä sitä\nsilloin vielä ollut olemassakaan.\n\nOli hyvä hyletalvi, ja eräänä maaliskuun aamuna läksin minä, joka\nsiihen aikaan vielä olin sellainen lapsettava pojannallikka, jota ei\nvielä otettu mukaan pitkille hylematkoille, käymään jäätä Itäselälle\npäivän eväs selkäpussissa ja hyleraudat ja koira mukana.\n\nKävelin koko päivän ja sain hylkeenkin, ensimmäisen eläissäni, ja aloin\nsitä vetää illalla kotia kohti.\n\nTaivas oli ollut selvä koko päivän. Auringon valo hohti huikaisevan\nvalkeana jäällä ja silmiä kirveli. Isävainaa oli jo lähtiessä\nvaroittanut, että \"ota siniset silmälasit mukaasi, ettet tule\nsokeaksi\", mutta mitäs minä niistä ylpeyksissäni välitin! Tuulta ei\nollut siksi nimeksikään. Kun tupakoin välillä, nousi savu suoraan\nylöspäin kuin ilmakuplat veden alta. Ääntä ei kuulunut minkäänlaista,\nkun seisatuin paikalleni.\n\nVetelin paulassa hylettä ja lepäilin välillä.\n\nPakkanen oli kova, ilma oli kylmää kuin rauta.\n\nIllemmalla, vähää ennen auringonlaskua, alkoi ilma lämmetä, tuntui jo\nkostealta. Taivaan otti hikiseksi ja aurinko laski pilviin. Lännestä\nalkoi puhaltaa heikko tuuli ja sen mukana nousi sumu kuin seinä. Pian\nolin sen sisässä.\n\nKävelin vielä jonkun aikaa päin tuulta, koska maa oli sillä suunnalla,\nmutta kun näytti siltä, että tuuli kääntyy -- ainakin niin minusta\ntuntui -- en luottanut enää suuntaani, luulin käveleväni ihan\npoispäin, aloin etsiä kompassia. Ensiksi meni käsi oikeanpuoleiseen\nliivintaskuun, jossa minä tavallisesti sitä pidin, ja sitten vuoron\nperään kaikkiin muihin taskuihin. Kompassia ei ollutkaan missään.\n\nNo, mitäs nyt tehdään, kysyin minä itseltäni.\n\nTuulikin oli lakannut ja sumu tuntui vain tihenevän. Lisäksi tuli\nyöpimeä. Näin enää vain muutaman sylen kuhunkin suuntaan. Tulia ei\nnäkynyt, näitä nykyaikaisia sumusireenejä ei ollut eikä Pohjoisrivin\nsumukello kuulunut kauas.\n\nEi siinä kuitenkaan auttanut lopen kauan seisoksia ja kuluttaa aikaa\nturhiin ajatuksiin.\n\nEnsin en ollut oikein selvillä, mihin suuntaan lähteä, mutta päätin\nsitten jatkaa entistä rataa.\n\nLopulta jouduin jälille, jotka paranivat paranemistaan.\n\nJotkut muutkin olivat siitä vetäneet hylettä. Seurasin löytämääni tietä\njälkien suuntaan, koska päätin niiden vievän omaan saareen.\n\nKävelin arviolta tunnin ja kävelin toisen. Maata vain ei ala tulla\nvastaan.\n\nSe tuntui minusta vähän ihmeelliseltä.\n\nKun sumu illalla tuli, olin minä maalta vain noin kilometriä viisi\nkuusi. Vaikka minulla oli iso hyle vedettävänä ja matka kävi hitaasti,\npitäisi minun olla jo maan sivussa, ajattelin itsekseni ja rupesinkin\nuskomaan, ettei tämä tie viekään omalle saarelle, vaan muualle. Kun\nei enää tullut vastaani ahtojäätä -- kävelin nimittäin nyt koko ajan\nlakealla, ohuen lumen peittämällä jäällä, jossa ei ollut edes isompia\nrakojakaan, -- päättelin joutuneeni kiinteälle saaristojäälle Suomen\npuolella.\n\nMinua väsytti jo ankarasti ja oli kova nälkä. Istuin hylkeen päälle\nlepäämään ja syömään. Kun syötin myöskin koiraa, loppuivat eväät\nsiihen, enkä ihan tarpeeksenikaan saanut.\n\nKoira istui edessäni ja kärkkyi lisää ruokaa. Näytin sille tyhjää\neväspussia ja tyhjiä käsiäni ja piippuani ja sanoin: \"Ei ole,\nHalliparka, enää mitään muuta kuin tupakkaa.\" Halli aivasti ja kävi\nmaata. Minä istuin hylkeen päällä ja tupakoin. Jumalan onni, että oli\nedes tupakkaa, ettei käynyt kuin ennen Pinta-Pekolle.\n\nNo miten sille sitten kävi?\n\nNo mitenkä sille kävi! Läksi aamulla varhain ajoon, Viroon, Viroon\nviinaa hakemaan, ja kävi syöttämään hevostaan Saviossa ja söi itsekin\nja syötyä yritti panna tupakaksi, mutta huomasikin, että tupakat olivat\njääneet kotiin. No mitäs muuta kuin hevonen kiireesti valjaisiin,\npiiskaa selkään ja hakemaan kotoa tupakkaa. Niin ei käynyt minulle,\nja mistä minä olisin sitä hakemaan mennyt, vaikka ei olisi ollutkaan!\nSanotaan, ettei mikään ole niin tärkeää kuin tupakka, mutta on se\nkompassikin välistä tärkeä, sen minä silloin tulin kokemaan.\n\nSiinä istuessani ja tupakoidessani alkoi minua armottomasti nukuttaa.\nKävelyn jälkeen oli minulla lämmin olla, ja huolimatta sumusta ja\nkosteudesta ympärilläni teki mieleni vetäytyä pitkäkseni lumelle, vain\nvähäksi aikaa, ei kauaksi, jotten jäätyisi, jos pakkanen tulee. Onneksi\nmuistin, kuinka oli käynyt sille ja sille, joka oli käynyt maata jäälle\nja nukkunut siihen niiksi päivikseen. Täytin uudestaan piippuni -- tätä\ntupakan polttoa minä olen nimittäin viljellyt jo hamasta lapsuudesta --\nja nousin ylös ja aloin kävellä eteenpäin tietäni.\n\nAjattelin, että jonnekinhan asuttuun paikkaan tämän tien pitää viedä,\nja kiittelin Jumalaa, ettei se antanut lumisateen tulla peittämään\nminulta tätä ainoaa pelastuksen kortta.\n\nJa hyvä tie se olikin. Se minua ensin kuitenkin ihmetytti, että jos\ntämä olisi maissa, niin miksi tässä on vain hylemiesten jälkiä, eikä\ntule yhtään hevostietä vastaan, ja jos tämä on meressä, niin mihin tämä\noikein vie. Kyllä minä perästäpäin sain tietää, minne se vei, mutta en\nminä sitä silloin vielä tietänyt.\n\nOlin kävellyt ehkä noin kolme virstaa siitä ruokapaikasta, kun\nhuomasin, että koira on hävinnyt, eikä se enää näkyviin sinä yönä\ntullutkaan.\n\nIhmetytti minua vähän se ensin, mutta sitten ajattelin, että \"kyllähän\nkoira kotinsa löytää\", ja jatkoin yksin matkaani vetäen perässäni\nkuollutta hylettä.\n\nMinua väsytti niin, että en tahtonut jaksaa enää jalkaa toisen eteen\nnostaa. Uni tuppasi tulemaan väkisinkin ja puoliunessahan minä matkaa\nteinkin, silmät ummessa pitkät matkat Vasta sitten heräsin, kun tunsin\nkäveleväni tiettömällä. Etsin tien ja nukuin jälleen.\n\nMuistan vielä, että näin untakin siinä seisoallani ja kävellessäni.\n\nOlin löytävinäni emähylkeen suuren pesän, jossa oli paljon kuutteja.\nKoira seisoi pesällä ja murahteli minulle, varoitti minua astumaan\nhiljemmin, kun välistä saapas rauskahti jääkarstassa. Hyppäsin keskelle\npesää ja upposiin vyötäisiä myöten lumeen, juuri oikealle paikalle\nhenkireiän kohdalle, ettei yksikään kuutti päässyt pakoon. Rupesin\nviskomaan kuutteja jäälle. Ja niitäkös riitti! Viskoin kuutteja\nminkä jaksoin. Olin läkähtyä siihen työn paljouteen. Selkää pakotti,\nkäsivarret alkoivat hervota ja jalat vapisivat ja tunsin alkavani\nvajota syvemmälle avantoon, siihen hylkeen pesän henkireikään. Siinä\nolivat jalkani ahtaalla. En saanut niitä liikkumaan ja minun oli\nvain viskottava niitä kuutteja, jotka alkoivat tanssia hirvittävää\npiiritanssia siinä ympärilläni piirissä, joka suureni suurenemistaan\nsen mukaan, minkä minä viskoin jäälle niitä kuutteja. Tanssiessaan ne\njoutavat vielä lauloivatkin, niinkuin hylkeet kesäaamuina luodoilla\nlaulavat. Minulle ne pakanat vilkuttivat viekkaasti silmiään, ja se\nminua vielä enemmän harmitti.\n\nPiirin huima vauhti ja väsymykseni alkoivat huimata päätäni ja --\ntupsis! taas olin harpannut tien syrjään, johon kompastuin ja heräsin.\n\nAamu alkoi sarastaa. Jumalattoman paksun sumun vuoksi oli mahdoton\nerottaa, millä suunnalla päivä sikesi, mutta sen vain näki, että\naamupuoli alkaa jo olla.\n\nPysähdyin.\n\nOlin kuulevinani jotakin.\n\nJostakin kuin merenpohjasta tai maan alta kuului pari kolme koiran\nhaukausta.\n\nSitten oli taas hiljaa.\n\nKuuntelin ja kuuntelin.\n\nMinä otin ja huusin rojahutin, niin rupesi koira kovemmin haukkumaan.\n\nKuului, kun joku otti puita syliinsä, kun halot kolisivat ja kaatuivat\npinon päästä.\n\nMinä sanoin, että tämä ei ole mikään muu kuin Viron ranta.\n\nPerästä selveni, että niin ei kuitenkaan ollut. Minä sain siitä uutta\nvoimaa ja läksin kävelemään ääntä kohti ja hylkäsin sen tien, kun se\nvähän matkan päästä alkoi kääntyä liian paljon vasempaan päin.\n\nEi minun kauan tarvinnutkaan kävellä, kun alkoivat näkyä tulet kylästä.\nOli jo niin aamu, että ihmiset olivat ylhäällä.\n\nTunsinhan minä sitten paikan.\n\nOlin omassa rannassa ja äitivainaja, jolla oli leipomus sinä aamuna,\noli rannasta pinosta ottamassa leivinpuita, ja oma koiranihan siellä\nhaukkua luksutteli, ja kun tunsi minut, alkoi juosta vastaan syöneenä\nja aamuyön levänneenä ja huiskutellen minulle iloisesti häntäänsä.\n\nÄitivainaja siinä sitten siunailemaan, että: \"missä sinä olet koko yön\nkävellyt\" ja: \"mikset sinä tuhma ottanut kompassia mukaasi, kun jäälle\nläksit!\"\n\nSinä päivänä sitä oli sitten naurua kylässä.\n\nMinä kyllä heti kotiin päästyäni söin ja kävin maata ja heräsin siinä\npuolen päivän korvissa, kun kotiväkikin nauroi. Ne ihan ulvoivat. Sisko\nHanna aivan kiemurteli lattialla, eikä tahtonut saada enää henkeään\nvedetyksi.\n\nOli nimittäin löydetty jäältä, satakunta askelta rannalta, iso kovaksi\ntallattu piiri, jossa oli vedetty hylettä.\n\nKävin minä sitä rataa itsekin katsomassa.\n\nNiin se oli joutava pyöreä kuin kattilan pohja, kuin isolla harpilla\npiirretty siihen tasaiselle rantajäälle.\n\nNauroivat ne sen päivän ja vielä monena seuraavanakin. Mutta hylkeen\nminä maalle toin kuin mies ja se ei naurattanutkaan ketään.\n\nMutta miehet hoi!\n\nSiellä taitaa lisätä tuulta!\n\nNiin oli todellakin käynyt.\n\nSyysyö ei malta kauan pitää samanlaista säätä, ja nyt oli alkanut\nnavakasti tuulla, oli jo miltei myrsky.\n\nPerämies huusi jotakin.\n\nÄskeinen kertoja pilkisti ulos kajuutan luukusta ja kysyi:\n\n-- No mikäs on?\n\n-- Tuuli kääntynyt vastaan. Tulkaa ylös sieltä niin käännetään!\n\nHetken perästä kääntyi jahti päin tuulta. Purjeet paloivat ja\npamisivat. Jalusnuorat ja niiden lokit löivät kantta. Keula syöksyi\nsuureen hyökyaaltoon, joka koskena ryöppysi kannella perää kohti.\nPian saivat keulapurjeet tuulta vastapuolelta ja painoivat aluksen\nkääntymään toiselle kupeelleen. Isopurje pingoittui ja keulapurjeet\npäästettiin auki yläpuolelta ja vedettiin kiinni alapuolelle. Jahti oli\nkääntynyt ja kulki uutta suuntaa hyvää kyytiä. Tuuli lisääntyi hetki\nhetkeltä. Vilkkaasti oli liikuttava, että ennätettiin saada kärkipurje\nalas ennenkuin tuuli ennätti sen repiä. Hetkistä myöhemmin tuli tuulen\nmukana sumu ja peitti verhoonsa loistot.\n\n-- No, pojat! Kiittäkää nyt Jumalaa, että meillä on kompassi, sanoi\nmies, joka oli nuoruudessaan kompassittomana marssinut piirissä omia,\njälkiään kokonaisen pitkän talviyön.\n\n\n\n\nSUSI SAARESSA.\n\n\nSunnuntaiaamu huhtikuussa.\n\nLiiva-Simo on päättänyt olla menemättä kirkkoon ja on ottanut esille\nulkoa mustanruskean ja sisältä vaaleanruskean, nahkakantisen,\nmessinkihakaisen, selvän \"kokoränttisen\" saarnakirjansa.\n\nNiinä sunnuntaina, jolloin hän ei mene kirkkoon, ottaa hän aamiaisen\nsyötyään esille tuon saarnakirjan, hankaa kirkkaiksi silmälasinsa ja\nalkaa lukea päivän saarnaa. Näin on hän tehnyt jo puoli vuosisataa,\nkauemminkin, mutta ei hän tunne yhdestäkään saarnasta kuin alun, sillä\nkun hän on päässyt kolmannelle tai neljännelle, tai parhaimmassa\ntapauksessa seitsemännelle riville, saavuttaa hänet ensin painostus\nsilmien tienoilla, sitten torkutus ja heti sen jälkeen syvä uni.\nTähän tilaan oli Simo nytkin joutunut. Hän istui pöytänsä ääressä.\nLeuka nojasi päällekkäin asetettuihin nyrkkeihin ja kyynärpäät olivat\nojennettuina kahden puolen, pitkin pöydän reunaa. Siinä oli mukava\nnukkua. Simoa ei koskaan tässä saarnanlukuhommassa häiritty ja heräsi\nhän tavallisesti vasta, kun kirkkoaika oli jo ohi ja saarnan jatkaminen\noli tarpeetonta. Simo siirsi kirjanmerkin seuraavan saarnan alkuun,\nnapsutteli hakaset kiinni ja asetti kirjan laudalle, paikalleen, ja\npani tupakaksi. Tällä kertaa ei Simo päässyt niin pitkälle. Hän oli\nvasta varsinaisen lukunsa alussa, kun naapuri tuli kolisten sisään ja\nSimo heräsi, ja ettei naapuri luulisi hänen olleen nukuksissa, sanoi\nhän kaiken varmuuden vuoksi:\n\n-- Jumal' antakoon.\n\n-- Jumal' antakoon, Jumal' antakoon! vastasi naapuri. -- Taisit olla\nnukuksissa?\n\n-- Enhän minä nukuksissa. Mitä sinulle kuuluu?\n\n-- Sitähän minä vain läksin kysymään, että sinä et taida vielä\ntietääkään, että saareen on viime viikolla tullut susi.\n\n-- Älä helkutissa! Kuka sen on nähnyt?\n\n-- Hallin-Aape sen on nähnyt.\n\n-- Vai on tullut susi saareen.\n\n-- On. Hallin-Aape on ollut viime perjantaina poikansa kanssa\nveistämässä jaalansa kaaria lähellä rantaa Hailniemessä. Susi oli\njuossut Pohjoisriviltä pitkin rantajäätä. Oli ollut; kuin iso hylekoira\nja harmaa oli ollut väriltään. Nähtyään Aapen poikineen oli se ruvennut\nlaukkimaan pitkin rantaa eteläänpäin. Aape oli pelästynyt ja luullut\nsitä ensin sudeksi -- niinkuin se olikin -- ja sitten kummitukseksi ja\nlähtenyt juoksemaan paikalla kotiinsa, johon pääsi henkihieverissä.\nKoko ajan oli juossut hänen vieressään niinkuin susi, mutta sillä oli\nollut miehen pää. Se oli hävinnyt aina silmistä heti, kun Aape pysähtyi\nsitä katsomaan ja ilmaantunut taas, kun Aape lähti juoksemaan. Aapen\npoika ei ollut nähnyt koko aikana muuta kuin isänsä, joka juoksi\njälempänä.\n\n-- Eikö poika sutta nähnytkään.\n\n-- Sehän se suden näkikin, mutta ei sitä kummitusta. -- Kun nyt ei\nenää ole meressä jäätä, ei se susi pääse saaresta pois. Mitäs arvelet,\neiköhän olisi koottava molempien kylien väki kokoon ja pantava\nsudenjahti toimeen, ennenkuin eläimet lasketaan ulos ja lapset rupeavat\nkäymään metsässä risuja keräämässä.\n\n-- Jaa. Mitenkä sen asian laita lienee. Minusta kyllä ei paljon apua\nole, mutta jos susi kerran on saareen tullut, niin poishan se on\nsaatava. Selvähän se on. Kalliiksi sen ruoka tulee.\n\n-- Kalliiksi se tulee.\n\n-- Mutta onkohan se nyt sekään totta, että se susi on maalle päässyt,\nkun koko juttu on tuon Hallin-Aapen puheita. Ja oliko sitä perjantaina\nenää jäätäkään meressä.\n\n-- Olihan jää silloin vielä meressä, ainakin Pohjoissalmessa, ja onhan\nse susi voinut tulla jo aikaisemmin, vaikka nyt vasta on nähty. Jos\nAape yksin olisi nähnyt ja puhunut, ei asialle voisikaan mitään arvoa\nantaa, mutta kun poika oli mukana ja onhan se täysjärkinen ihminen.\n\n-- Onhan se kyllä, myönteli Simo ja lisäsi: Kun sinä kerran olet\nkunnanesimies, niin kutsu kansa kokoon.\n\n-- Sitähän minä olenkin ajatellut, mutta tuumin, että tiedustanpa ensin\nsinunkin mielipidettäsi.\n\n-- Niin no, minun mielipiteeni on, että jos susi on saaressa, on se\najettava jälleen pois, tai oikeastaan tapettava, ja nythän on miehillä\nsopivaa aikaa lähteä jahtiin. -- Vai on susiparka eksynyt tänne\nsaareen. -- Tulikohan tuo Virosta vai Suomesta?\n\n-- Kuka hänen tietää! Pohjoisesta se oli juossut sinne Hallin-Aapen\ntyömaalle, mutta voi se olla tullut etelästäkin. Tulin juuri rannasta,\nja siellä oli paljon miehiä, ja se se tuntui olevan yleisenä\nmielipiteenä, että suden jahtiin on lähdettävä, vaikka jo huomenna.\n\n-- No niin kiireesti kuin suinkin! Ei tässä ole enää monta päivää, kun\nosa miehiä on mikä missäkin.\n\nSamaan aikaan oli miehiä koolla myös Pelto-Kallun luona.\n\n-- Hallin-Aape kuului nähneen viime perjantaina suden Hailniemessä.\n\n-- Niin kuuluu. Lieneekö siinä perää?\n\n-- Kyllä siinä perää on ja kova perä onkin. Oli juossut Suomesta päin\nse susi.\n\n-- Mutta eihän perjantaina ollut jäätä enää Pohjoissalmessa.\n\n-- No se nyt on selvä vale se! Vielähän perjantai-iltanakin oli\nPohjoissalmi täynnä jäätä. Näinhän minä omin silmin, kun olin itse\nkatsomassa Pohjoiskorkealla, että salmi oli jäitä täynnä!\n\n-- Voipi olla, en minä ole käynyt katsomassa. Sanotaan vaan sillä\ntavalla.\n\n-- Sanotaanhan sitä paljonkin, missä ei ole perää.\n\n-- Miten sen suden laita oikein lienee...\n\n-- Se on sillä tavalla, että se oli hypännyt Hallin-Aapen poikaa vasten\npystyyn ja yrittänyt purra, mutta kun poika parkaisi, niin susi läksi\nkarkuun pitkin rantaa etelään päin. Kunnan esimies kuuluu hommaavan\nkokoon väkeä ja lähtevän tänään sitä sutta jahtaamaan kiinni ja\ntappamaan.\n\n-- No eihän nyt hullunakaan tänään, pyhäpäivänä!\n\n-- Tänään, tänään! Ei hätä lue lakia. Mitä ennättääkään vielä syödä\nja repiä ennen huomista! Ja pitäähän sitä härkääkin auttaa kaivosta\nsapattina, saatikka ottaa kiinni susi, joka on hengenvaarallinen koko\nsaaren kansalle ja eläimille.\n\n-- En minä sitä sano, että olisin vastaan. Menkää vaan te, jotka olette\nnuorempia. Minusta ei enää ole sellaiseen hommaan. Susi on vikkelä\neläin, pirun vikkelä.\n\nSamaan aikaan oli myöskin Kiis-Juonaalla vieraita.\n\n-- Kuului tulleen susi saareen viime perjantaina.\n\n-- Ole nyt!\n\n-- Niin ne sanovat. Hallin-Aape oli nähny; sen viime perjantaina\nHailniemessä. Oli juossut pohjoisesta päin pitkin rantaa ja hyökännyt\nAapen poikaan kiinni. Pojan olkapäässä ja käsivarressa kuuluu olevan\nseitsemän hampaanjälkeä, Se se se, änkytti kertoja, tekee vielä kummia,\njos saa olla kauemmin saaressa. Sanokaa mitä sanotte, mutta ei se\ntaida paljoa katsoa syömään käydessään, onko edessä ihmisen lapsi vai\nlehmän vasikka. Eikä sitä saa saaresta pois muuten kuin että joka mies\nlähtee jahtiin ja pitkässä rivissä kuljetaan läpi maan päästä päähän ja\nkatsotaan joka loukko.\n\n-- Menkää vaan, menkää vaan, te nuoremmat. Minä olen jo vanha mies ja\ntuota noin -- minusta ei ole enää niin vikkeläin eläinten pyytäjäksi.\nRiittää se kun saan silakan kiinni lautaselta.\n\n-- Vikkelä se paholainen kuuluu olevan! Vaikka oli Aapen pojalla ollut\nkirves kädessä, oli se vaan kiinni käynyt ja päälle hyökännyt ja siinä\nrytäkässä pojan kirves joutui ties minne, ja miten olisi käynytkään,\nellei Aape itse olisi ennättänyt kirveineen hätään. Vasta sitten\noli muristen ja niskakarvat pystyssä ja häntä kippurassa loikkinut\ntiehensä. -- Kyllä se on niin, että ei sitä auta jättää kauemmaksi\naikaa maalle sitä eläintä. Syö se lehmät ja lehmän vasikat, koirat ja\nihmiset kuin susi suuhunsa ja kuin haukka hampaisiinsa.\n\nTupaan tuli vielä kolmas, joka tiesi kertoa, että Pohjoisrivillä\nolivat viime perjantaina nähneet loistonvartijat rannalla lumessa\nsuden jäljet, jotka johtivat, kun niitä vähän matkaa voitiin seurata,\nHailnientä kohti, siis Hallin-Aapen työmaalle, jossa se susi sitten\nnähtiinkin.\n\nPerästäpäin kyllä selvisi, että loistonvartijat olivat nähneet\nne \"suden jäljet\" vasta kuultuaan ensin kylästä tulleen huhun,\nettä susi on nähty saaressa. Kun myöhemmin, tuon sittemmin niin\nsurkeankuuluisaksi tulleen sudenjahdin päätyttyä, tarkastettiin\nniitä jälkiäkin, havaittiin -- mikäli se enää oli mahdollista, kun\nkevätaurinko oli niitä jo kohdellut pahoin ja repinyt ne sangen\nepäselviksi -- että ne olivat vain tavallisia hyljekoiran jälkiä.\nSamanlaisia löytyi nimittäin kaikkialta muualtakin, erittäinkin\nkylästä ja sen läheisimmästä ympäristöstä. Tätä seikkaa ei alussa\nosattu ottaa huomioon, kun mielet olivat jännityksissä ja kuohuksissa\nja jokainen -- pitkän ja peräti yksitoikkoisen talven jälkeen -- niin\nmielellään uskoi, että susi oli saaressa ja on jo ennättänyt tehdä\nties mitä pahaa. Tämä oli kuin virkistävä sade tai lääke tai humala\nmielikuvituksen maailmalle, joka viiteen kuukauteen ei ollut saanut\nmitään ravintoa. Useat aivot nauttivat kuvitellessaan, mitä kaikkea\ntuo susi onkaan ennättänyt tehdä viimeisten tuntien aikana, joista ei\nvielä ole -- varsinkaan naapurikylästä -- saapunut mitään tietoja,\nja mitä tuo kauhea ilmestyskirjan peto tekeekään huomenna, kun ohut\nja harva pyyntimiesten jata hiljalleen ja vaaniskellen valuu pitkin\nsaarta etelästä pohjoiseen ja jossakin keskimaassa, synkässä metsässä\nankaran vuorenrinteen alla tuo julma verenhimoinen hirviö hyökkää paria\nkolmea miestä kohti pimeästä luolastaan häntä sojossa, niskakarvat\npystyssä, verenvärinen suu irvistyksessä ja korttelinpitkät valkeat\ntorahampaat raateluvalmiina, upottaen ne seuraavien silmänräpäysten\nkuluessa miesten nilkkoihin, kinttuihin ja kurkkuun -- uhh! -- Kiitos\nHerran, että itse olen sillä kertaa kaukana rannikolla, vuorten takana,\nenkä kuule sitä parkumista ja ulvomista, joka siitä syntyy ennenkuin\npyssy -- sillä susi oli niin viisas mies, että hyökkäsi siihen kohtaan\njataa, jossa oli vain kirveitä ja piikkejä -- saapuu ja antaa sille\npaholaiselle kuolintäräyksen ja sanoo: \"Siin' on sinulle! Kukas käski\ntulla ilman lupaa saareen, syömään vasikoita ja lapsia!\"\n\nSeuraavana aamuna -- oli maanantai, huhtikuun kolmaskolmatta, vuotena,\njota nimitettiin susivuodeksi ja nimitettäneen siksi vieläkin -- oli\nkirkon lähellä olevalle aukealle kokoontunut saaren koko miehinen\nvoima, yhteensä lähes kaksisataa täysi-ikäistä ja koulumestarinsa\njohdolla yli kaksikymmentä poikaa.\n\nMiehet olivat ryhmittyneet lähelle kirkon aitaa, johon nojaten useat\nseisoivat tupakoiden ja jutellen. Levottomimmat kulkivat ryhmästä\nryhmään kuulustelemassa tuoreimpia uutisia sen viimeisimmistä\ntihutöistä. Huhuiltiin nimittäin, että jostakin pahnasta olisi kadonnut\nsika tai porsas.\n\nMiehet olivat sangen eri tavalla asestettuja. Näkyi oikeita kiväärejä,\nmutta tavallisia raskaita hyljepyssyjäkin oli joukossa, ja joillakin\noli kevyt haulikko, jossa tällä kertaa kuitenkin oli sisällä oikea\nhyljeluoti.\n\nUseilla oli vain piikki, jota hyljemiehet käyttävät. Jotkut olivat\nottaneet kirveen. Muun muassa nähtiin Pelto-Kallu, joka siis kumminkin\naikoi lähteä matkaan, kirves olalla. Hän oli aikonut ensin ottaa\ntavallisen kapeateräisen kirveensä, mutta tuli sitten ajatelleeksi\nmonenlaisia mahdollisuuksia, muun muassa, että kirveen terän on oltava\nmahdollisimman laaja, jotta se voi herättää pedossa jonkinlaista\nkunnioitusta, ehkä pelkoakin, ja sattuu paremmin, ja niin hän valikoi\nlaajateräisen lihakirveensä. Samanlaisen mietiskelyn tuloksena näkyi\njoukossa useita lihakirveitä.\n\nLiiva-Simo seisoi aseettomana, sillä hän oli tullut antamaan vain hyviä\nneuvoja näille nuoremmille. \"Ei siinä mitään vaaraa ole\", hoputteli\nhän rohkaisevasti. \"Ei se susi ole paljon suurempi tavallista rotevaa\nkoiraa. Olenhan minä niitä nuorena ollessani nähnyt Virossa vaikka\nkuinka paljon. Niinhän niitä siellä ennen nuijittiin kuoliaiksi kuin\nhallinpoikia. Päähän kun vain lyöpi, niin ei se muuta kaipaakaan. Vielä\nparempi, jos sitä pakanaa ampuu pyssyllä, ja onhan täällä pyssymiehiä\nenemmän kuin muita. Panee pyssymiehiä ja kirves- ja pilkkimiehiä\npitkin jataa aina vuorotellen, että saa antaa sille paholaiselle\nuseammanlaisilla aseilla yhtaikaa, että roikaa vain.\"\n\nKoulumestarin piskuinen, mutta tuliselta ja tuikealta näyttävä\nlauma seisoi vähän syrjempänä, jo marssivalmiina, järjestyneenä\nruoturintamaan.\n\nSe oli asestettu noin sylen pituisilla seipäillä, joiden päissä oli\naikoja sitten hylättyjä, mutta nyt romun seasta ullakolta jälleen\nlöydettyjä vanhoja ruostuneita jääpiikkejä. Joillakin oli seipään\npäässä samoista paikoista löydettyjä kirveennysiä. Tämän huomattuaan\njoukkoaan tarkastava koulumestari ärähteli silmäkulmat ukkospilvinä:\n\"Sanoinhan minä, että jokaisen on hankittava sylen ja kahden\ntuuman pituiset keihäänvarret ja niihin kärkiin vanhoja tai uusia\nhyljepiikkejä. Mutta mitä minä näen! Siellähän on lähes puolitusinaa\nkirvesnysää! Mitä se sellainen on olevinaan! No -- olihan niitä ennen\nkirveitäkin sotakeihäiden kärjissä, mutta niissä oli myös kärki, jotta\nasetta voitiin käyttää myös pistoaseena, ja koukku, jolla voitiin\nnykäistä viholliselta kypäri päästä alas taistelutantereelle. Sitä\nasetta käyttävää soturia nimitettiinkin sattuvasti koukkuhuoviksi.\nNiin. Olisi sitä kyllä voinut lyödä vaikka pitkän raaspiikin kirveen\nsilmään ja toisen taivutettuna varren läpi ja niin olisi saatu oikeita\nkoukkuhuovin aseita, jotka sitten olisi voitu sijoittaa keskustaan.\nNo niin. Onhan siellä kyllä yhdessä raaspiikki, mutta kanta ylöspäin.\nHö hö hö hö! No, kyllä olet typerä, totta toisen kerran! Luuletko\nsinä, että vihollinen jää sinun syyhyteltäväksesi tuolla nololla\nraaspiikinkannallasi! No oli menneeksi! Rumaahan tuo on, että on\nsekaisin eri aselajeja! Hei siellä te kirvestolvanat! Tulkaa tänne\nnäin, keskustaan. Saatte olla nyt siinä koukkuhuoveina, vaikkeivät\naseenne tyydytä alkeellisimpiakaan toivomuksia. Pitäkää se mielessänne,\nettä olette koukkuhuoveja, jotka lähetetään milloin vasempaan, milloin\noikeaan sivustaan eli siipeen, missä kulloinkin taistelun tuoksina\nkehkeytyy tulisimmaksi ja missä rivit alkavat horjua. No hiljaa siellä!\nAsento! Ja pistäkää sitten te koukkuhuovit teränne ulkokasalla, ja\nlyökää keskiterällä ja nykäiskää eli tempaiskaa sisäkasalla. Pitäkää se\nmielessänne!\"\n\nKoulumestari tähtäili vielä kerran rivejänsä sekä toisesta että\ntoisesta päästä, että nenänipukat olivat ehdottomasti samassa rivissä,\nkohenteli sieltä ja täältä rivin taipumia ja pullistumia, potkaisi\nsieltä ja täältä varpaat erilleen toisistaan ja komensi kannat yhteen.\n\nJo seisoi tuolla oman joukkonsa edessä kunnan esimieskin, pitäen sille\nseuraavan puheen:\n\n-- Jaaha. Koska nyt näyttää olevan jo kaikki miehet koolla ja koska\nei ketään enää tunnu tulevan, niin mitäpä siinä muuta kuin lähdetään\nLounatpäähän, jossa vasta jata muodostetaan. Mutta sen minä sanon, että\njata ei saa katketa koko ajalla mistään ja joka miehen on pysyttävä\npuheyhteydessä sekä oikealla että vasemmalla puolella olevan lähimmän\nmiehen kanssa ja nähtävä hänet alituiseen. Ja jos jossakin kohdalla\njostakin syystä jata pysähtyy, on siitä lähetettävä huuto pitkin jataa\nmolempiin suuntiin ja toisten on silloin pysähdyttävä odottamaan tai\nriennettävä juoksujalkaa apuun, jos missäpäin apua huudetaan. No, ei\nmuuta kuin musikantit eteen ja lähdetään menemään!\n\nMusikantteja oli kolme. Mestarin Anttu, saaren ainoa vaateseppä, oli\nviulunsoittaja. Hän asettui paikalleen ensin ja veteli viulustaan\nmuutamia virityssointuja ja lurituksia ja vielä vihoviimeisimmän kerran\nkiersi yhtä ja toista viritysnappulaa. Hänen vasemmalle puolelleen\nasettui rumpali. Leveässä, purjekankaasta tehdyssä hihnassa riippui\nhänellä erikoisesti tätä tilaisuutta varten rakennettu rumpu, jonka\nrunkona oli pieni tyhjä tammitynnyri, josta toinen pohja oli otettu\npois ja siihen pingoitettu vahvaa purjekangasta, joka oli sitten\nkasteltu ja vetäytynyt sangen kireälle ja pompahteli kumeasti ja\njuhlallisesti, kun rumpali, entinen laivan kokki, nimeltäänkin\nKokki-Jussi, sitä koetteeksi naputteli rumpupalikoillaan, kahdella\ntammisella laivan naakelilla. Rumpalin vasemmalle puolelle astui\nklanetinpuhaltaja, joka tavallisissa oloissa hoiti suntion virkaa.\n\nMestarin Anttu nosti viulun leukansa alle, kohotti jousen ilmaan ja\nalkoi soittaa \"Pojat kansan urhokkaan\", johon toiset yhtyivät. Itse\nMestarin Anttu vingutti marssia mollissa, mutta klanetti puhalsi\nduurissa. Samalla läksivät musikantit liikkeelle, ja koko joukko\nseurasi. Viimeisimpänä kulki väkineen koulumestari. Hän oli vielä\nkerran karjaissut \"Asento!!!\" ja sitten \"Käännös vasempaan -- marrrss!\"\nja viittoi nyt tahtia kuuden markan revolverillaan, jonka hanan alle,\nvahingonlaukauksen estämiseksi, oli tupattu tappuroita ja varmuustappi\ntyönnetty huolellisesti tulirummussa olevaan reikään, ettei se päässyt\nvahingossakaan pyörähtämään. Silmät tuikeina vetivät pojat soittajien\nmukaan hampaittensa välistä:\n\n    \"Poijat kansan urhokkaan...\"\n\nSe oli juhlallista katsella ja kuunnella.\n\nAluksi oli joukon marssittava kylän läpi. Siellä ja täällä ryhmissä\nja yksitellen seisoi naisia katselemassa ja kohosi yksi ja toinen\nesiliinan kasa silmille, niin liikuttavan kaunista se oli raikkaassa\naamuilmassa, eikä yrmeinkään muija jäänyt itkuun tyrskähtämättä, kun\noli päästy sanoihin:\n\n    \"Jo tulta tuiskii,\n    Myrsky käy,\n    Jo viuhkaa kanuunasta luoti...\"\n\nJa kun siinä Kokki-Jussi paiskeli rumpupalikoitaan niin hitonmoisesti\nja kun rumpu paukkui ja kumisi kuin pieni ukonilma. Vielä\nvuosikymmenien perästä, kun itse susi ja suden jahti jo olivat\nennättäneet muistista kadota, kerrottiin tästä ihanasta soitosta ja\nlaulusta, jonka vertaa ei tavattu parhaissa hääkulkueissakaan. Juuri\nsillä kohdalla, missä Kokki-Jussin rumpu pahimmin pompotti, laukoivat\nmuutamat pyssyjäänkin, mikä vain lisäsi tunnelman ihanuutta ja\nhaikeutta. Ihan se myllersi ihmisen olemuksen sydänalaa myöten sekaisin\nja \"sydän venyi ihan syltä pitkäksi\", niinkuin eräs kuulijoista\nmyöhemmin kuvaili.\n\nPian saapui joukko saaren eteläisimpään kärkeen, jossa ensin\npysähdyttiin levähtämään, ja sitten järjestäydyttiin ja lähdettiin\npohjoista kohti.\n\nKoulumestarin \"lauma piskuinen\" sai toistaiseksi seurata jäljessä,\nvaraväkenä.\n\nKun saaren levein kohta on lähellä sen eteläisintä kärkeä, saatiin\njo retken alkuvaiheilla tehdä se iloinen huomio, että jadan ollessa\npisimmillään näkivät miehet toisensa muutaman askeleen päässä, mutta\nmyös ilmaantui seikkoja, joita ei voitu aavistaa. Kuka olisi arvannut,\nettä sisäosassa saarta, joka useimmille, ainakin niille, joiden omat\nmetsäpalstat olivat rannikolla, oli kokonaan tuntematon maailma, tuli\nvastaan niin paljon luoksepääsemättömiä louhikoita, joissa voi piillä\ntusinoittain maailman raatelevimpia susia ohikulkijan siitä mitään\naavistamatta. Vuoristojen pohjoispuolilla olevat louhikot olivat\nhelpommat tarkastaa, kun siellä oli vielä maa kokonaan lumen peitossa\neikä susi olisi voinut siellä päästä piilopaikkoihin jättämättä\nkäpälistään näkyviä merkkejä lumeen. Mutta toista oli vuorten etelä-\nja lounaissivuilla. Sieltä oli lumi jo sulanut ja siellä ne pahimmat\nlouhikotkin olivat.\n\nHerra Jumala kuinka pahoja paikkoja piti maailmassa ollakin!\n\nUseita ei voinut lähestyä kuin neljänneskilometrin päähän.\n\nSai vain kaukaa katsella maanikäisen luomistyön ihmeitä, ajalta,\njolloin \"luotiin louhikot kokohon\".\n\nSilloin lähetettiin varaväki tuleen.\n\nPojathan ne olivat hyvin innokkaita kiipeilemään ja rimpuilemaan\npahimmissakin ryteiköissä.\n\nPysähdyshuuto lähetettiin läpi jadan, ja miehet kerääntyivät ryhmiin\njuttelemaan ja tupakoimaan ja koulumestarin joukko katosi kirkuen ja\nhirveitä aseitaan heilutellen louhikkoon. \"Oikea ja vasen sivusta\neli siipi\" sekaantui heti alussa, ja koukkuhuoveja vilkkui valkeine\nselkäpusseineen, milloin minkin jättiläispaaden takaa sekaisin toisten\nkanssa. Tämän kevytaseisen joukon johtajan, koulumestarin, nähtiin\nseisovan eräällä korkealla paikalla, jolta verrattain hyvin olisi\nvoinut johtaa hyökkäystä, jos annettuja käskyjä ja merkkejä olisi\nkuultu ja toteltu. Turhaan hän, \"tuo miesi ylhäinen\", niinkuin hän\nitseään omassa mielikuvituksessaan nimitti ja sattuvasti vertaili\njoskus eläneeseen \"Siikajoen sankariin\", huusi ja merkinantopillillään\nvihelteli. Valtavan kirkunan raikuessa ja kymmenien koirien haukkuessa\nsyöksyivät koukkuhuovit ja muut pojat taistelun tuoksinaan kuni juhlaan\nja katosivat sille tielleen.\n\nPojat eivät todellakaan palanneet takaisin.\n\nÄlyttyään, etteivät he enää ole päämiehensä komennuksen ulottuvilla,\nalkoivat he itsenäisen sissisodan, jota kävivät sitten koko päivän.\nPääarmeija, saavuttamatta enää yhteyttä tämän sissijoukon kanssa, voi\nseurata sen toimintaa vain niiden jälkien varassa, joita siellä ja\ntäällä lumessa pitkin päivää havaittiin. Tämä jälkiasia oli varsin\nharmillinen, sillä poikien mukana oli seurannut paras osa koiriakin\nja niiden jäljet lumella johtivat useammin kuin yhden kerran harhaan\nja antoivat paljon turhaa työtä, jonka yhteydessä tultiin paljon\nviljelemään sangen erimuotoisia sadattelusanoja ja lauseita. Ei\nnimittäin ollut koko joukossa ketään sudenjälkien erikoistuntijaa,\nsillä muinoisten vironajojen aikuiset miehet, Liiva-Simo ja muut,\neivät olleet mukana ja vaikka olisivat olleetkin -- niin selitti Simo\nperästäpäin -- eivät olisi enää muistaneet suden jälkien kokoa ja\nmuotoa niin tarkoin, että olisivat voineet erottaa ne koiran jäljistä,\netenkin tämänlaisessa karkeassa, sulavassa kevätlumessa, jossa\nkäpälästä painuu niin hämärä jälki, että töin tuskin olisi paraskaan\nerikoistuntija voinut päättää, mitkä monista nähtävinä olevista\njäljistä ovat suden, mitkä hyljekoiran, mitkä ketun ja mitkä jäniksen.\n\nEnsimmäisellä pysähdyspaikalla tapahtui muutakin ikävää.\n\nKun jälleen huudettiin jata kuntoon rannasta rantaan yli maan,\nhavaittiin se huomattavassa määrässä harvenneeksi. Osa, varsinkin\nvanhemman polven miehiä, oli nimittäin käyttänyt jadan tilapäistä\nhajaantumista hyväkseen ja poistunut \"toista tietä omalle maallensa\".\nTästä oli seurauksena kurin yleinen höltyminen, ja kun saavuttiin\nkeskimaan paikoille, jossa alkaa sangen vaikea, yli sadan metrin\nkorkea louhikkoinen vuoristo, ei huuto länsirannalta päässytkään\nperille itärannalle, vaan palasi takaisin puolimatkasta, eräästä\njärvilaaksosta, selvittäen, että yhteys itärannan kanssa on taittunut.\nPantiin toimeen ankara tutkimus ja havaittiin, että jata oli taittunut\nsiitä syystä, ettei idässä päin ollut enää ketään. Oli kuljettu erään\nitärannalla olevan kylän ohi ja sillä suunnalla olevat miehet olivat\njääneet kylään kahville. Jata harvennettiin ja venytettiin jälleen\nrannasta rantaan, jolloinka miehet metsäisemmissä paikoissa olivat vain\nkuuluman päässä. Seuraus tästä oli, että työ kävi sangen hitaasti.\nOli jo aikomus lähettää jadan itäpää takaisin siihen kohtaan, josta\nviimeksi oli saapunut ilmoitus, siis pari kilometriä takaperin,\nmutta siitä aikomuksesta luovuttiin, kun ne, joiden tehtäväksi se\nolisi tullut, selittivät, että yritys on turha kahdesta syystä:\nensiksi, koska jadan itäpäässä olleesta valtaisesta aukosta on susi\nvoinut juosta jo eteläänpäin ja peräytymisestä olisi siis vain siinä\ntapauksessa hyötyä, että se ulotettaisiin takaisin hamaan Lounatpäähän,\nsiis lähtökohtaan asti, ja toiseksi, koska on hyvin luultavaa, että sen\nmelun vuoksi, mitä koko päivän on saaren eteläosissa pidetty, ei susi\nole juossut eteläänpäin, ja jos se sinne olisikin juossut tai jostakin\njadan aukosta sinne aikaisemmin jäänyt löytää se nyt siellä kaikkialla\nihmisten ja koirien jopa ruudinkin hajua ja juoksee, ellei jo ole\npoikien melua pakoon juossutkin, saaren pohjoispäätä kohti. Aukko\njadassa on ollut siis mahdollisesti porttina sudelle, mutta ei suinkaan\neteläänpäin, vaan pohjoiseen.\n\nTätä selitystä pidettiin ylimalkaan uskottavana, ja kun siihen vielä\njadan itäpään miesten taholta lisättiin, että näistä mainituista syistä\nsusi yhä jatkaa juoksuaan pohjoista kohti, eikä jadan tiheys olekaan\ntarpeellinen ennenkuin matkan lopussa, saaren pohjoisimmassa osassa,\njossa on harvaa hongikkoa kasvavaa tasaista kangasmaata ja jossa maa on\njo kavennut noin puolen kilometrin levyiseksi ja jata voidaan tihentää\nniin paljon, ettei susi pääse läpi pujahtamaan nähtyään joutuneensa\numpikujaan, ikäänkuin nuottaan, jota aletaan kiristää yhä ahtaammalle,\nei kukaan enää epäillyt, että asia niin onkin, ja kuka sen tietää, eikö\nniin olisi ollutkin, jos vain eräs seikka, nimittäin suden olemassaolo,\nolisi ollut varma tosiasia.\n\nNiin ei kuitenkaan näyttänyt olevan, sillä kun jata tiheänä ja yhä\ntihentyen vähää ennen päivänlaskua saapui Pohjoisriville, oli kokoon\nvedetyssä nuotassa vain yksi kettu ja kaksi jänistä, jotka nekin\npääsivät jadan läpi karkuun.\n\nSe kävi sangen hassulla tavalla ja vastoin odotuksia.\n\nYht'äkkiä kuului nimittäin huuto: \"Kettu\" ja sitten: \"Jäniksiä!\" ja\nsamalla otti kettu, huomattuaan muilla suunnilla meren vastassaan,\nankaran vauhdin ja -- harkinnastako vai sattumalta -- pujahti läpi\njadan siltä kohdalta, missä oli vain kirvesmiehiä. Kun nämä hyökkäsivät\nkirveineen kettua kohti, eivät pyssymiehet uskaltaneet ampua, koska\nluodit olisivat sattuneet pikemmin miehiin kuin kettuun, joka häntä\nheiluen juoksi keveästi vuoria kohti, etelään päin. Se oli jo kaukana,\nkun kajahti useampiakin yhteislaukauksia sekä yksinäisiä pamahduksia,\njotka tietysti kaikki menivät harhaan.\n\nJänikset olivat käyttäneet hyväkseen hämmennystä ja luikkineet pakoon\nkenenkään huomaamatta.\n\nMiehet kokoontuivat loppuneuvotteluun, jonka aloitti kunnanesimies\nlausumalla:\n\n\"Eikö tässä tämän kunnan alueella olekaan kuin yksi kettu?\" johon joku\nlisäsi: \"ja kaksi jänistä?\", ja kuitattiin kysymykset yleisellä mitä\nvilpittömimmällä naurulla.\n\nSudesta ei kukaan nostanut kysymystä, ennenkuin pari viikkoa myöhemmin\neräissä rantakäräjissä, joissa Hallin-Aapekin oli läsnä ja pantiin\nlujille, minkänäköinen oli se eläin ollut, jonka hän oli nähnyt\nHailniemessä, ja mitä se oli tehnyt hänen pojalleen, johon Aape oli\nvastannut, että koiran näköinen ja kokoinen elukka juoksi rantaa pitkin\netelään päin heidän ohitseen, ja poika oli silloin sitä osoittanut\noikealla etusormellaan isälleen ja sanonut: \"Kattos isä, kun tuolla\njuoksee ihan suden näköinen koira\", ja ettei elukka ollut mitään\npojalle tehnyt.\n\nSinä iltana, sudenajon juuri päätyttyä, johtuikin puhe ihan toisiin\nasioihin, niihin ihmeellisyyksiin, joihin he tänään olivat vasta ensi\nkertaa perehtyneet saarensa vuoristossa.\n\nSen sijaan ei kenenkään huomio kiintynyt ihanaan auringonlaskuun\nlännessä ja kuun nousuun idässä ja saaren kärjessä vielä sulamattomina\nolevien ahtojäävuorien punertavaan hohtoon lännen puolella ja\nvihertävään välkkeeseen varjopuolella vähää ennen auringon painumista\nmeren taa, eikä tuuliseen tummaan mereen, jossa läikkyi idässä kuun\nkultalevyt ja lännessä laskevan päivän punaiset vaskiläikät.\n\nVäsyneinä päivän vaivoista hajaantui miesjoukko ja alkoi ääneti\npitkässä ja säännöttömässä jonossa kävellä hämärtyvän metsän läpi\njohtavaa rantapolkua myöten kylää kohti.\n\nVielä kerran raiutti yhä hämärtyvää metsää valtava nauru, kun Pekon\nApi, väsyneenä kävellä löntystäen ja raastaen pakottavilla harteillaan\nraskasta hyljepyssyään lausui:\n\n-- Äi tollot tästä hommasta kerrassa metään, äi neen metään -- äi neen\nmetään.\n\n\n\n\nKUOLLUT VAALIPAPPI.\n\n\nOn eräs kevätkesän kauneimpia sunnuntaipäiviä. Aurinko paistaa\nkirkkaalla taivaalla. Vain muutamia valkeita pilviä kiitää siellä\nlännestä itään.\n\nSatamassa on eräs vieras alus. Se on pitkä ja kapea, mustaksi\nmaalattu nopeakulkuinen jahti. Kaikesta näkee, että se on huvialus.\nEivät mitkään muut ole niin kapeita, eikä muissa ole niin korkeita\nja valkeita purjeita, eikä missään muissa niin hyvää järjestystä ja\npuhtautta, eikä niin suuria kajuuttoja. Olisittepa nähneet sen tulon\nankkuripaikalle! Suuressa kaaressa kääntyi se komeasti päin tuulta\nja äkkiä, aivan yht'äkkiä ja yht'aikaa hulmahtivat keulapurjeet alas\nkauniisiin laskoksiin. Alus vähentää vauhtiaan. Hetkisen perästä se jää\npaikalleen ja alkaa luisua perä edellä. Juuri silloin putoaa ankkuri\nja kettinki helisee. Alus jää paikalleen. Isopurje lasketaan alas.\nMatruusit käärivät purjeita ja peittävät ne ja järjestävät sitten\nköysiä. Jolla lasketaan vesille ja kytketään perälle. Alhaisinkin\nlaivamies näyttää rannalla tähystelevistä kalastajista korkealta\nherralta. Kaksi niistä soutaa maihin ja pyytää ostaa tuoreita haileja\nja maitoa. Niiltä laivamiehiltä saavat kalastajat kuulla, että jahdin\nomistaja ja päämies on eräs rikas ja mahtava paroni, joka huvikseen ja\naikansa kuluksi purjehtii kaiket kesät ristiin rastiin yli Valtiasmeren\nja Suomenlahden.\n\n\"Ihan huvikseen vain purjehtii!!\", ihmettelivät kalastajat.\n\n\"Ihan huvikseen se sitä tekee\", vakuuttavat matruusit. \"Onhan niitä\nsenkinlaisia niissä korkeissa ja rikkaissa vallasmiehissä. Rikas se on\ntämäkin ja sitä sanotaan paroniksi, mutta se taitaa olla kreivi.\"\n\n\"Kreivi?!\"\n\n\"Niin, kreivi.\"\n\n\"Joko te olette häntä kauankin palvelleet?\"\n\n\"Vasta tällä reisulla, mutta kyllä sen heti näkee, mitä kukakin on.\nTuollaisia jahteja ei ole muilla kuin kuninkailla ja kreiveillä -- eikä\nsellaista käytöstapaa.\"\n\n\"No mitä se sitten tekee?\"\n\n\"Ryyppää vain eikä tahtoisi purjehtia kuin myrskyillä. Se on sellainen\nhullupäinen! Mutta rikas se on, joutava! Kuuluu olevan siellä Viipurin\npuolella Suomen isoin hovi, alustalaisia kolme pitäjää!\"\n\n\"Vai on niin rikas!\"\n\n\"On. Ja osaa mitä kieltä hyvänsä!\"\n\nKohottaakseen kalastajien silmissä omaa arvoaan -- ei mistään muusta\nsyystä -- koettivat laivamiehet ylistää isäntänsä suuruutta, sillä\nminkä isompi herra on isäntä, sen isompi on herra palvelijakin!\n\nTietää sen nyt jokainen, mitä ovat tavalliset laivurit ja kalastajat ja\nheidän apulaisensa. Molemmat yhtä alhaisia.\n\nToista on kreivi ja hänen apulaisensa ja toista tavallinen\nverkkohaapio, jaala tai rahtijahti ja toista tuollainen jaloviivainen\nhuvijahti! Niin se kelluu korkeine mastoineen ja välkkyvine kupeineen\ntuolla satamassa kuin jalorotuinen ratsu kyntöhevosten joukossa tai\nloistaa kuin ritari maalaiskollojen keskellä.\n\n\"Niin se on! Ero se on tällä meidän herralla ja niillä muilla\nherroilla!\"\n\nJahti oli tullut jo perjantaina. Vasta sunnuntaina, kirkkoaikana\nsoudatti kreivi itsensä maihin.\n\nHyvin armollisesti hän keikautti päätään taapäin ja sanoi: \"Hyvää\npäivää saarelaiset\", niille muutamille kalastajille, jotka eivät\nolleet menneet vielä kirkkoon, vaan olivat häntä vastaanottamassa\nluotsisillalla. Ryhtymättä sen pitempiin puheisiin alhaisen kansan\nkanssa hän punakkana ja pyylevänä kävi siltaa pitkin maalle. Muuta hän\nei toistaiseksi puhunut ja kalastajat vastasivat: \"Jumal' antakoon\nhyvän päivän -- Jumal' antakoon!\"\n\nSitten meni hän kirkkoon, jossa kuunteli vähän aikaa saarnaa.\n\nSaaressa ei ollut omaa pappia, ei edes virantoimittajaa. Viimeinen\npappi oli tullut hulluksi ja viety pois ja kuollut. Nyt oli saari\npapitta. Eräs kalastaja luki postillasta saarnat sunnuntaisin.\n\nTänään oli papin vaali. Vaalia toimittamaan lähetetyistä papeista\nyksi parhaillaan saarnasi myrskystä jollakin järvellä. Kreiviä alkoi\nnukuttaa. Hän ei enää kuullut, mikä sen järven nimi oli ja mitä siinä\nmyrskyssä oikeastaan tapahtui. Kaikki alkoi myllertää sekaisin hänen\npäässään. Hän oli nukkua papin yksitoikkoisen äänen kaikuessa kirkon\nholveissa ja naakkojen kirkunan kuuluessa avattujen ikkunain kautta,\nmutta kun hänen päänsä äkkiä nyykähti, ikäänkuin tervehdykseksi\nperimmän ja syvimmän Unelan kynnyksellä, heräsi hän jälleen\ntäydellisesti ja koetti pitää silmiään auki.\n\nPysyäkseen virkeänä meni hän jälleen ulos ja alkoi kädet selän takana\nkävellä kirkkotarhassa. Aurinko huikaisi hänen silmiään.\n\nPunertavan keltaisena hohti kirkkotarhan kuuma hiekka.\n\nUkonkivisirusia välkkyili siinä kuin oikeita timantteja ikään.\n\nVaaleansinipunakukkaisia korkeita horsmia nousi ryhmittäin siellä ja\ntäällä. Ne huojuivat hiljaa tuulessa. Ne olivat ihanat nähdä päin\naurinkoa. Siellä ja täällä vanhoilla haudoilla oli nurmitäpliä ja\nvaapukkapensaita.\n\nJa puolivillejä sireenipensaita!\n\nJoillakin haudoilla kasvoi vanhoja ruusuja. Oi kuinka suloisia\nolivatkaan hiekalle pudonneet keltaiset ruusujen terälehdet, jotka\nhohtivat päikkösessä!\n\nEräällä haudalla oli vanha, joskus mustaksi maalattu (maalin näki\nvielä paikka paikoin) rautapisteaita. Se oli suljettu. Siinä ei ollut\nminkäänlaista porttia. Iso, valkea hautakivi, sileäksi tahottu, oli\nlappeellaan maan päällä. Sen toisessa päässä seisoi iso, joskus\nmustaksi sekin maalattu, malmiristi. Kiveen oli hakattu kullattu\nkirjoitus:\n\n    MARRASKUUN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ\n              (Vuonna -- --)\n          Tuhoutui fregatilaiva\n             -- ANNA SIRIUS --\n        Tässä lepää sen 18 miestä.\n\nNoin viisi askelta siitä etelään oli toinen samanlainen, mutta pienempi\naitaus ja siinä samanlainen valkea tahottu kivi ja samanlainen\nmalmiristi ja samanlainen kultakirjoitus valkeassa kivessä:\n\n    MARRASKUUN ENSIMMÄISENÄ PÄIVÄNÄ\n             (Vuonna -- --)\n           tuhoutui fregatilaiva\n            -- ANNA SIRIUS --\n        Tässä lepää sen Päämies ja\n           Molemmat Perämiehet.\n\nRisteillessään kirkkotarhaa saapui kreivi vasta avatulle haudalle,\njossa ei ollut vielä mitään. Hän katseli sitä sangen sekavin tuntein.\n\nOn jo aika ilmaista, ettei katselija ollut mikään oikea paroni, vielä\nvähemmin kreivi. Olipahan vain juoppo, hurjasteleva pappipahanen,\njoka ei vielä missään ollut onnistunut saamaan omaa seurakuntaansa\nja oli nyt loppujen lopuksi hakenut tämän syrjäisen saariseurakunnan\nsielunpaimenen virkaa. Joku viikko takaperin oli hän tuossa samassa\ntemppelissä suorittanut vaalinäytteensä. Hän oli ensimmäisellä\nvaalisijalla, mutta mitään takeita ei näyttänyt olevan edes tästä\nviimeisestä oljenkorresta. Hän oli muuttanut ulkomuotoansa, leikannut\ntuuhean ruskean partansa suipoksi ja äkäiseksi pukinparraksi ja\nohentanut pitkät, suuret viiksensä kahdeksi vaivaiseksi piiskaksi,\njotka riippuivat alas yli molempien suupielien. Ylleen oli hän pukenut\nritaripuvun: verkaa, samettia, säämiskää ja kiiltonahkaa. Hän oli\nsaanut ulkoasunsa siinä määrässä muuttumaan, ettei kukaan saarella\nhäntä tuntenut. Eräältä tuttavaltaan ja suosijaltaan, rikkaalta\nparonilta, oli hän saanut pukutarpeita ja jahdin miehistöineen\nkäytettäväkseen.\n\nHän oli saapunut seuraamaan tänään tapahtuvaa papinvaalia aivan\nläheltä, ja tuntemattomana aikoi hän käyttää kaikkia keinoja, mitä\nonnellinen sattuma ehkä hänen eteensä tuo. Toiveet olivat sangen\npienet, tai oikeastaan niitä ei ollut ensinkään, eikä hänellä ollut\nkäytettävänään minkäänlaista pohjaa, jolle voisi rakentaa valmiin,\nvaikkapa hatarankin, ohjelman, jonka mukaan nyt toimisi, mutta hän\npäätteli aivan oikein, että ehkä onni potkaisee ja että sattuman\n(\"Joka muka on sokea! Sokea on ainoastaan se, joka ei näe sattumaa!\")\ntuomat toiminnan mahdollisuudet ovat löydettävissä juuri täällä itse\nvaalipaikalla. Kaikki keinot kelpaavat, jos ne auttavat! Hän päätteli,\nettä ei ole luvattomia ja luvallisia keinoja, vaan huonoja ja hyviä.\n\nVoi kuinka häntä huvitti tuon päätelmän mestaruus.\n\nMestaruus nimittäin oli siinä, että on melkein sama asia, jos sanoo:\n\"luvattomia ja luvallisia\" tai: \"huonoja ja hyviä\". Se on siinä, ettei\nhän tee niiden tyhmyyttä, jotka sanovat: \"Tarkoitus pyhittää keinot!\"\nPois se! Se on jo holtittomuutta!\n\nAnkarimmankaan siveyssaarnaajan tuntoa nimittäin ei loukkaa lauselma:\n\"Luvattomia ja luvallisia keinoja.\"\n\nNiin -- sehän oikeastaan sisältyy itseensä kristillisyyteen ja on\nmiltei, miltei hiuskarvalleen samaa -- kun sitä viitsii vähänkin\nsyvemmin ajatella -- kuin \"huonoja ja hyviä keinoja\" eli keinoja,\njotka vievät toivottuun päämäärään (luvalliset eli hyvät keinot), tai\nkeinoja, jotka sinne eivät vie (luvattomat eli huonot keinot). Hänen\nvelvollisuutensa pappina ja sielunpaimenena oli käyttää tietysti\nvain luvallisia eli hyviä keinoja. Se on selvä se! \"Muutenhan saan\ntunnolleni ikuiset vaivat!\" päätteli hän ajatuksissaan.\n\nKatsellessaan tuota vasta avattua tyhjää hautaa joutui hän siis\nsangen sekavain tunteiden valtaan. Ajatuksia oli enää vaikea hallita.\nIkäänkuin jotakin tyhjää ilmaantui hänen sydänalaansa. Tuntui ilkeältä.\nKaikki näytti epävarmalta. Polvissakin tuntui huojumista.\n\n\"Kuka hyvänsä tuohon haudataankin, vanha tai nuori, kalastaja tai\nmerimies, sairauteen kotonaan kuollut tai merenajona löydetty, niin\njoka tapauksessa tänään valittu pappi tulee tuon haudan siunaamaan.\"\n\nHänen mieleensä muistui hänen oma kokonaan epäonnistunut\nvaalisaarnansa. -- Sielunvihollinen, tuo ikuinen kiljuva jalopeura,\njoka kaikkialla käy ympäri, etsien, kenet hän nielisi, sai hänet\nryyppäämään juuri vaalisaarna-aamuna! Se kirottu kuiskasi hänelle, että\nota mies mokoma rohkaisuryyppy, muuten ihan varmasti epäonnistut. \"Ei\nvielä riitä, ei vielä riitä!\" hoputteli se joka ryypyn perästä.\n\nHänestä näytti tuota avonaista hautaa katsellessa kaikki\nkeltaisenharmaalta ja upottavalta.\n\nHän hengitti syvään ja rauhallisesti ja onnistui ajamaan mielestään\npois nuo alakuloisuuden hengettäret.\n\nKirkossa veisattiin loppuvirttä.\n\nSitten kumahti tornissa kolme harvaa kellonlyöntiä. Jumalanpalvelus oli\npäättynyt ja vaalitoimitus, ankaran taistelun hetki oli alkanut.\n\nKirkon ovista tulvi ulos kansaa.\n\nMiehet pysähtyivät kirkkotarhaan isoihin ryhmiin, odottamaan vaalin\nalkua. Ryhmät yhtyivät ja vähitellen muodostui yksi iso kiivaasti\nväittelevä ryhmä.\n\n\"Nyt jos koskaan!\" huudahti sielussaan itselleen valekreivi. \"Minä en\ntotisesti putoa korkealta, mutta voin kiivetä tänään sangen ylös --\nomaan virkaan -- omaan virkaan!\"\n\nValekreivi lähestyi miesjoukkoa.\n\nHattuja kohotettiin siellä ja täällä.\n\n\"Jumal' antakoon. -- Jumal' antakoon. -- Kaunishan tämä on ilma tänään\n-- ja lämmin.\"\n\n\"Tuli kesä viimeinkin.\"\n\n\"Tuli.\"\n\n\"Mitä ne miehet täällä näin joukolla tuumivat?\" kysyi valekreivi\ntuttavallisena.\n\nSyntyi pitkä vaitiolo. Valekreivi kysyi taas, aivan muina miehinä,\nasiaa tuntemattomana ja asiaankuulumattomana:\n\n\"Taitaa olla joku yhteisen tien teko kysymyksessä?\"\n\nLopulta avasi kirkonisäntä suunsa ja vastasi:\n\n\"Mitäs tässä muuta tuumitaan kuin että meillä tässä olisi tänään papin\nvaali, ja nyt ei tiedetä, ketä äänestetään, kun ensimmäinen vaalipappi\non sikajuoppo, toinen hullu, tai muuten sekapäinen, ja kolmas ei osaa\nsaarnata eikä messuta. -- Tuumitaan, että millä keinolla tässä saisi\nkoko vaalin kumoon ja uudet vaalipapit.\"\n\nValekreivi kiitti Sattumaa, joka näin pian toi hänelle tilaisuuden\ntehdä jotakin. \"Tuon kuumemmaksi ei rauta tule. Nyt on taottava!\" tuumi\nhän ja lausui ääneen:\n\n\"Asia nyt ei ensinkään minua liikuta, minkälaisen papin te saatte,\nmutta kun minulta kysytään, niin sanonpa minäkin mielipiteeni. Pianhan\ntästä päästään! Se ensimmäinen vaalipappi on kuollut. Äänestäkää\nmies miehestä kaikki sitä, niin varmasti saatte uudet vaalit, ihan\nniinkuin teidän oman pappinne kuollessa. Jos ette äänestä tätä\nkuollutta vaalipappia, saatte varmasti tänne papiksenne joko toisen tai\nkolmannen, jotka vielä elävät, ja Jumala hänen tietää, kuinka kauan ne\nelävät!\"\n\nSaarelaiset saivat siihen aikaan vain kerran kuussa niin sanotun\nkihlakunnan postin, eivätkä aina sitäkään. Kiitollisina ottivat he\nsiis vastaan vieraalta tiedon vaalipappinsa kuolemasta ja vielä\nkiitollisempina vieraan neuvot. Molemmat, niin tiedot kuin hyvät\nneuvotkin, olivat ylen harvinaisia yksinäisellä meren saarella, jossa\nkourallinen ihmisiä eli omaa elämäänsä, taistellen henkensä kaupalla\nolemassaolonsa puolesta. \"Vai niin. Vai on se kuollut.\"\n\n\"On. Jo pari viikkoa takaperin.\"\n\n\"Mihin tautiin tuo lienee kuollut?\"\n\n\"Se joi itsensä kuoliaaksi.\"\n\n\"Vai niin. Vai jo se vainaa kuoli!\"\n\n\"Jo se kuoli!\"\n\n\"No tunteekos herra näitä meidän toisia vaalipappeja?\"\n\n\"Tämän ensimmäisen minä tunsin paremmin, mutta kyllä minä niistä\ntoisistakin sen verran tiedän, että eivät ne papeiksi kelpaa. Paremmin\ntämä vainaja olisi sittenkin tehnyt tehtävänsä, kuin nuo toiset\nyhteensä. Äänestäkää vaan sitä kuollutta, niin uudet vaalit saatte\nvarmasti!\"\n\nMiehet päättivät seurata neuvoa. Suntio ilmoittikin jo kirkon ovelta,\nettä vaali alkaa, ja pyysi miehiä sisään.\n\nValekreivikin seurasi miehiä kirkkoon viimeisenä ja asettui erään\npilarin varjoon seuraamaan toimitusta, joka merkitsi hänelle joko\nleipää tai leivättömyyttä.\n\nIlokseen hän kuuli miesten kirjaimelleen seuraavan hänen neuvoaan.\n\nJokainen äänesti kuollutta vaalipappia, siinä ihanassa toivossa, että\nsaataisiin uudet vaalit ja paremmat vaalipapit.\n\nEnnen vaalin loppua hiipi kuollut vaalipappi ulos kirkosta ja purjehti\ntyytyväisin mielin hyvää myötäistä matkoihinsa ja palasi erään\nsaarelaisaluksen mukana vasta sitten, kun oli saanut tuomiokapitulilta\nvahvistuskirjan saaren kirkkoherran virkaan.\n\nKun hän muutaman viikon perästä ilmaantui saarelle ottamaan vastaan\nvirkaansa (monilukuinen perhe mukanaan), eivät saarelaiset olleet uskoa\nsilmiään. Pelkäsivätpä jotkin jo, että heidän kuollut vaalipappinsa\non tullut kummittelemaan rangaistukseksi muka siitä ilkeydestä, mikä\nhäntä, kuollutta miestä, kohtaan tehtiin papinvaalissa.\n\nKirkkoneuvosto otti kyllä vieraan vastaan vieläpä auttoi ja opasti\nhänet pappilaankin, mutta sitten avasi Kirkonisäntä suunsa ja selitti\nänkyttäen:\n\n\"Tässä taitaa olla tapahtunut jokin petos tai erehdys. Meidän\nvaalipappimme on kuollut. Saatiin siitä tietää vasta perästä päin.\"\n\n\"Ei tässä ole tapahtunut mitään petosta. Minä olen teidän\nvaalipappinne, enkä minä ainakaan tähän asti ole vielä kuollut. Minut\non valittu, kuten minulle on ilmoitettu, seurakunnan kaikilla äänillä,\nja tässä olisi itsensä piispan minulle antama valtakirja tähän virkaan.\"\n\n\"Mutta kukahan veijari se oli, joka meitä narrasi, että -- että --\"\n\n\"Jaa! Se ei kuulu minuun ensinkään, mitä täällä on ehkä juteltu ja\njuoruiltu. Käydäänpäs toimeen nyt vaan. -- Ensiksikin lausun minä\nseurakunnan läsnäoleville jäsenille kiitollisuuteni siitä, että\nseurakunta on minua kohtaan osoittanut mm yksimielistä luottamusta, ja\ntoiseksi toivon, että Herra antaisi minulle paljon vuosia tehdäkseni\ntyötä Hänen viinamäessään täällä yksinäisellä meren luodolla.\"\n\n\"Käykäämme käsiksi virka-asioihin.\n\n\"Kuinka onkaan papinpalkan laita tässä seurakunnassa?\n\n\"Eiköhän se ole liian alhainen?\"\n\n\"Ehdotan siis heti tässä ensimmäisessä kokouksessamme jolle Herra\nsiunauksensa antakoon, keskusteltavaksi ja päätettäväksi keinoista,\njoilla tämä ikävä epäkohta saataisiin poistetuksi.\"\n\n\n\n\n\"KULLAKIN OMA KOLUUMINSA.\"\n\n\n\"Markka penni, markka penni, kullakin oma koluuminsa\", selitti\nsaaren vähämielinen pappi kahdelle opettajalle, jotka olivat saaneet\ntehtäväkseen laatia kirkollisen ääniluettelon tulevia lukkarin ja\nurkurin vaaleja varten.\n\n\"Markka penni, markka penni, kullakin oma äänimääränsä. Tämä\nkirkollinen ja seurakunnallinen järjestys vaatii, että kukin saa oman\näänimääränsä. Ymmärtäväthän opettajat, että tämä on hyvin tärkeä toimi,\njoka opettajille nyt on uskottu, kun kirkonkokous on valinnut opettajat\ntätä ääniluetteloa tekemään?\"\n\nOpettajat myönsivät ymmärtävänsä. Heitä ei ollut valittu siitä syystä,\nettä toimi olisi vaatinut erikoista ymmärrystä ja harvinaisempia\nluonnonlahjoja, vaan neljästä seuraavasta syystä:\n\nEnsiksi: toimi oli peräti ikävä.\n\nToiseksi: siitä ei ollut mitään palkkaa.\n\nKolmanneksi: se ei ollut edes mikään kunniatoimi.\n\nJa neljänneksi: kesä oli parhaimmillaan, kalastus ja merenkulku\ntuottavimmillaan, rantakäräjät mieltäkiinnittävimmillään, eikä saaren\nvarsinaisesta aatelistosta, kalastajista ja laivureista kukaan halunnut\nottaa tointa vastaan. Siksi se lykättiin noille kesäjoutilaille,\nyhteishyvän alttarille aina aikansa ja voimansa uhraaville aatteen\netuvartijoille, opettajille.\n\n\"Markka penni, markka penni, kullekin oma kolumninsa. Se on hyvin\nyksinkertaista. Kyllä kai opettajat jo alkavat sen ymmärtää?\"\n\nAsianomaiset myönsivät kyllä vähin alkavansa sitä ymmärtää. He\nolivatkin selitystä kuulleet jo pari tuntia, jolla ajalla se oli\nkeskeytynyt vain kerran, suuren huvimatkailijahöyrylaivan huutaessa\nsatamaan tullessaan. Pappilan mamma oli tullut huvilaivassa\nkaupunkimatkaltaan ja pappa riensi häntä tervehtimään. Samassa hulmahti\npappilan piha täyteen kesäiloisia huvimatkailijoita. Niitäkin kävi\npappa tervehtimässä kysellen ystävällisesti kunkin nimeä, säätyä, ikää,\nnaimisissa vai naimaton, vanhempia ja heidän säätyään, kotipaikkaa,\nsyntymäpaikkaa, virkaa tai ammattia, osakuntaa ja tiedekuntaa, jos\nkysyttävällä oli ylioppilaslakki, ynnä muita mieltäkiinnittäviä\nseikkoja. Tällä kierrollaan tapasi hän matkailijain joukossa erään\naatelismiehenkin. Heti kiipesi hän takaisin sisään, minkä vanhoilta\njaloiltaan pääsi selkä köyryssä, pellavanvalkea parta pujossa ja kädet\nhuitoen. Sisään päästyään riisui hän arkitakkinsa ja kellastuneen\nkauluksensa. Sitten hän valikoi varastonsa puhtaimman kauluksen,\njonka asetti kaulaansa, pani hopeiset liperit leukansa alle ja puki\npäälleen parhaan, sysimustimman virkatakkinsa ja ranteisiin puhtaimmat\nkalvosimensa.\n\n\"Raaku kaulassa -- mansetit käsissä... Eikö ole hieno mies --\nherrasmies?...\", oli hän hokenut iloissaan opettajille, rientäessään\nnäiden ohi takaisin pihamaalle, jatkamaan tuttavuutta aatelismiehen\nkanssa. -- \"Pappissääty ensin ja sitten aatelissääty ja vasta\nsen perästä muut säädyt: porvarissääty ja talonpoikaissääty...\nTaivaallinen esivalta ensin, sitten maallinen ja sen perästä\nalamaiset\", kuultiin hänen puhelevan pihalla aatelismiehelle, jota hän\niloissaan naureskellen leikillisesti nyki milloin hihasta, milloin\nolkapäästä, milloin takin liepeestä, ja tuppasi nenänsä miltei yhteen\npuhuttelemansa aatelismiehen nenän kanssa.\n\nÄäniluettelon tekijät olivat päässeet parhaiksi syventymään työhönsä,\nkun heidän opastajansa palasi.\n\n\"Markka penni, markka penni. Kullekin oma koi...\", hän oli juuri\nkumartumaisillaan papereihin ja osoittamaisillaan asianomaista\n\"koluumia\", kun pari kärpästä lensi hänen kaljulle vahanväriselle\npäälaelleen. Heti unohti hän ääniluettelon ja alkoi juoksennella ympäri\nhuonetta kärpästen jäljessä, tavoittaen niitä kouriinsa ja puhellen:\n\n\"Tuossahan se taas on! -- -- Tschee tschee! -- -- Se Joel-poika kun\nse opetti ne pahalle tavalle! -- Antoi niille leipämuruja. -- Sitten\nlentelevät ne sisään joka paikkaan. -- Tschee tschee! -- ohh! -- Jopas\njäi sormiin yksi! -- -- Markka penni, markka penni -- --\"\n\nViereisestä huoneesta kuului kävelyä. Pappi kysyi:\n\n\"Onko se Joel-poika siellä, vai kuka siellä kävelee?\"\n\n\"On\", kuului vastaus.\n\nPappi siirtyi viereiseen huoneeseen, jossa syntyi seuraava keskustelu\npapin ja hänen kolmetoistavuotiaan poikansa Joelin välillä, joka kävi\nklassillista lyseota, seuratakseen alusta aikain isänsä rataa, aina\n\"piispan apulaiseksi\" asti, niinkuin Joel itse ennusteli.\n\nPappi oli vasta vanhoilla päivillään joutunut naimisiin. Siksi hänellä\noli niin nuori poika, hänen esikoisensa ja ainokaisensa.\n\nPappi: \"Onko Joelilla uudet kengät?\"\n\nJoel: \"On.\"\n\nPappi: \"Mistä Joel on uudet kengät saanut?\"\n\nJoel: \"Mamma toi kaupungista.\"\n\nPappi: \"Nytkö mamma ne uudet kengät toi Joelille?\"\n\nJoel: \"Nyt.\"\n\nPappi: \"Tietääkö Joel, paljonko mamma maksoi niistä kengistä?\"\n\nJoel: \"Tietää.\"\n\nPappi: \"No Joel sanoo nyt sitten papalle, paljonko Joelin kengät\nmaksoivat.\"\n\nJoel: \"Kuusikymmentä markkaa...\"\n\nPappi: \"Kuusikymmentäkö markkaa!\"\n\nJoel: \"Niin.\"\n\nPappi: \"Kalliita kenkiä, hä? -- kalliita kenkiä, hä?\"\n\nJoel: \"Kalliita...\"\n\nPappi: \"Jos nyt pappa tukistais Joelia, niin oliskos se väärin tehty,\nhä...?\"\n\nJoel: \"Ei.\"\n\nPappi: \"-- -- Kun Joel on niin tuhma, että panee kuudenkymmenen markan\nkengät jalkaansa! Ai ai!! -- Onko viisaasti tehty -- hä?\"\n\nJoel: \"Ei.\"\n\nPappi: \"Jos nyt kuuskymmentä markkaa... -- Ymmärtääkö Joel, kuinka\npaljon papan on tehtävä työtä, ennenkuin saa kokoon kuusikymmentä\nmarkkaa?\"\n\nJoel: \"Ymmärtää.\"\n\nPappi: \"Joel ei ymmärrä sitä! Mutta pappa sanoo nyt sen Joelille,\nettä papan on tehtävä paljon työtä ennenkuin on koossa kuusikymmentä\nmarkkaa. -- Papan ei ole kannattanut koskaan panna jalkaansa niin\nkalliita kenkiä. Tietääkö Joel sen?\"\n\nJoel: \"Ei.\"\n\nPappi: \"Niin. Joel ei tiedä sitä, mutta pappa nyt sanoo, ettei papalla\nole ollut varaa panna koskaan kuuttakymmentä markkaa kenkiinsä!\nTietääkö Joel nyt sen?\"\n\nJoel: \"Tietää.\"\n\nPappi: \"Ei papalla ole nytkään kuin kahdentoista markan kengät\njalassa, vaikka pappilassa on paljon vieraita -- hienoja vieraita,\naatelisherroja... Ymmärtääkö Joel nyt, kuinka maltiton teko se oli,\nettä mamma osti niin kalliit kengät Joelille?\"\n\nJoel: \"Ymmärtää...\"\n\nPappi: \"Eiks niin -- hä?\"\n\nJoel: \"Niin...\"\n\nPappi: \"Eiks se ollut maltiton teko -- hä?\"\n\nJoel: \"Ol...\"\n\nPappi: \"Joel ottaa nyt kengät jalastaan ja panee ne kaappiin. Kun tulee\nkouluaika -- jos Jumala sallii elää siihen asti -- sitten vasta Joel\nottaa kengät kaapista. Muuten Joel raapii ne rikki kiviin ennenkuin\nkoulu alkaa -- eikö niin -- hä?\"\n\nJoel: \"Niin.\"\n\nPappi: \"Pane nyt kaappiin kengät kauniisti, ja ota sieltä vasta,\nkun pappa käskee. -- Eiks ne ole liian kalliita kenkiä nulikkaiässä\neläjälle, hä?\"\n\nJoel: \"On.\"\n\nPappi palasi ääniluettelon tekijäin luo selitellen leikillisenä:\n\n\"Joelille siellä täytyi vähän sanella, kun se mamma on tuonut sille\nniin kalliit kengät. Kuusikymmentä markkaa! -- --Jaa, mihin se jäikään?\nMarkka penni -- markka penni -- --\"\n\nPappi vei pitkän etusormensa (tai oikeastaan se näytti vain pitkältä)\npaperille ja alkoi saarnaavalla nenä-äänellä:\n\n\"Niin -- seuraava koluumi on manttaaliheinille -- kilogrammaa, markka\npenni. Seuraava manttaalijyville -- hehtolitraa, markka penni. Seuraava\nkolmannusjyville -- hehtolitraa, markka penni. Seuraava polttopuille,\nsenttimetriä, markka penni. Seuraavassa koluumissa näkyy koko papin\npalkka rahassa, markka penni. Eikös opettajat nyt huomaa? Ei se vaikeaa\nole... Atsch! Taas siinä se kärpänen! (Papin koura läiskähti, vaikka\nhiukan liian myöhään, päälakeen.) -- Joel. Tulepas tänne, Joel! (Joel\ntulee.) Eiks se ollut maltiton ja poikamainen tapa, että sinä opetit ne\nkärpäset käymään täällä papan kansliakamarissa -- hä?\"\n\n\"Ol.\"\n\n\"Niin, eiks se ollut ajattelematon teko? Ei niin pidä tehdä toisen\nkerran! Ei saa antaa leivänmurusia kärpäsille ja opettaa niitä\nlentelemään kansliakamariin! Ei niin ajattelematon saa olla -- hä?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Joel saa nyt mennä ja muistaa, ettei saa opettaa kärpäsiä lentämään\npapan kansliakamariin.\"\n\nJoel meni. Ennenkuin pappi ennätti taas jälleen syventyä opettamaan\nkirkollisen äänilistan valmistuksen salaisuuksia, kuului jostakin\nkaukaa keittiön puolelta päin mamman kutsuva huuto: \"Pappaa!\" ja alkoi\npappi kiireesti harpata kutsua kohti.\n\nÄäniluettelon tekijät jäivät hetkiseksi rauhaan. Mutta hyvin tietäen,\nettei tämä rauha, enemmän kuin muutkaan maalliset rauhat, tule olemaan\npitkäikäinen, alkoivat he tuumia pakoa, etsiäkseen rauhallisemman\ntyöpaikan.\n\nHe ymmärsivät, etteivät he vähällä pääsisi isännästään ja neuvojastaan\neroon, ja pelkäsivät loukkaavansa häntä jo pelkällä viittauksellakin\nlähtöaikomuksiinsa. Salaalähtö loukkaisi isäntää myös, mutta huomioon\nkun otettiin hänen huono muistinsa, lankesi vaali paon hyväksi. Oltiin\nvarmat, että huomenna selviydytään papista helpommin kuin rupeamalla\ntänään hänelle esittelemään, syillä millä hyvänsä, poislähtöä.\n\nVaikeammaksi ratkaista tuli kysymys, mitä tietä pako tapahtuisi.\n\nLaillinen tie olisi kulkenut ovien kautta. Mutta ne johtivat kaikki\npihalle ja siellä hulmuili satapäinen huvimatkailijain joukko. Siellä\noli myös Joel ja kukaties mamma ja pappa itsekin. Pihan keskellä\nseisoi mieskuoro, joka parhaillaan lauloi, minkä kurkusta läksi:\n\"-- -- -- saatujen saari, saartavat sun...\" Kaikkien huomio oli kyllä\nsillä hetkellä kiintynyt kuoroon, mutta sitä selvemmin huomattaisiin,\njos joku yrittäisi yleisen jännityksen vallitessa kävellä, etenkin\npaperikääröt kainalossa, portteja kohti, ja aidan yli rimpuileminen\nolisi leimattu auttamattomaksi hulluudeksi ja tunnelman tahalliseksi ja\ntörkeäksi rikkomiseksi.\n\nLähinnä pienemmät ulospääsyreiät ovat ikkunat. Tarkastettiin \"papan\nkansliakamarin\" ikkunaa. Se johti pihalle. Sitä ei voinut käyttää.\nViereisen salin kaikki ikkunat olivat sen sijaan pappilan yrttitarhaan\npäin. Siellä ei nyt laulun aikana liikkunut ketään. Sen takaa alkoi\nmetsä. Yrttitarhan pensaiden ja istutusryhmien varjossa näytti olevan\nmukava paeta, ja pako toteutetuinkin paikalla, eikä suinkaan liian\naikaisin.\n\nHetkiseksi kyyristyivät pakenijat ulkona seinän viereen, sillä\nsalista kuului askeleita. Pappi siellä kulki taas salin kautta\n\"kansliakamariinsa\", hokien tutulla äänellä mennessään:\n\n\"Markka penni, markka penni. Kullakin oma koluuminsa.\"\n\n\n\n\nERÄS HYLJERETKI.\n\n\nIlta lähenee ja matkaa on vielä paljon jatkettava.\n\nKaukana edessä, siellä missä jää ja taivas yhtyvät, häämöttää korkea,\nvuorimainen jääröykkiö, joka näin auringon laskun edellä näyttää niin\nkummalliselta, kuin pieneltä kaupungilta torneineen, joiden kullatut\nhuiput välkkyvät ilta-auringossa. -- \"Sinne on meidän pyrittävä, sillä\naurinko paistaa kuin avannosta ja siitä tulee yöksi paha ilma\", sanoi\nmiehistä vanhin. -- \"Sinne, sinne!\" vastasivat toiset kuin yhdestä\nsuusta.\n\nVielä pieni levähdys ja sitten pannaan viimeisetkin voimat liikkeelle.\n\nVene oli tavallinen haapio, jonka pohjapuuhun talviretkeä varten oli\nkiinnitetty raudoitettu jalas, rouki. Kesävarustuksiin eivät kuuluneet\nmyöskään aasit, noin käsivarren paksuiset pyöreät puut, joiden alapäät\nolivat kiinnitetyt alas veneen pohjalle, kaariin, ja keskikohta\npartaaseen, tullien väliin, siis airojen paikoille. Yläpää ulottui\nveneen partaan ulkopuolelle. Aaseja oli kaksi kummallakin puolella ja\nniihin nojasivat aasimiehet vasemmalla puolella venettä vasemmalla\nkädellään ja oikealla puolella oikealla kädellään. Toinen aasimiehen\nkäsi nojasi veneen partaaseen. Tämä asento opetettiin uudelle miehelle\nheti lähtiessä, ja oli tämän opetuksen tarkasta noudattamisesta se etu,\nettä säästyi kylmältä kylvyltä, jos jää äkkiä murtui alta ja haapio\nhumahti sulaan. Silloin oli miesten sen käden varassa, joka nojasi\npartaaseen, heittäydyttävä haapioon. Tämän oli tapahduttava molemmilla\npuolilla yhtaikaa, ettei haapio kaadu. Joskus alokas halveksi\nannettua ohjetta ja piti sitä jonnin joutavana vanhojen miesten\nturhantarkkuutena ja muoto-orjuutena ja nojasi molemmin käsin aasiin,\nkoska se alussa tuntui mukavammalta ja luonnollisemmalta, mutta sai\nauttamattoman kylmän kylvyn ja ivanaurun, kun jää ensi kerran katosi\nniin miesten kuin haapionkin alta.\n\nMiesten olkapään ja rinnan yli ja kainalon alitse kulki purjekankaasta\ntehty leveä vetohihna, jonka päät selkäpuolella yhtyivät ja liittyivät\nvetoköyteen, joka taas oli kiinnitetty haapioon, peremmälle. Näin\nvaljastettuina vetivät miehet haapiotaan. Aaseihin ja partaaseen\nnojautumalla pidettiin haapiota tasapainossa.\n\nAasimiehiksi kelpasivat huonommatkin, mutta miehistä paras,\nvoimakkain ja vikkelin, veti keulan edessä. Hän oli valjastettu kuin\naasimiehetkin. Hän nojasi oikealla kädellään haapion keulapuuhun. Vasen\nkäsi heilui käynnin tahdissa vapaana sivulla.\n\nJoskus oli jää lumetonta ja kova myötätuuli. Ison raakapurjeen\nkiidättämänä meni haapio silloin kuin lentäen, jää vain jytisi rouin\nalla. Vetoköydet silloin höllenivät ja miehet nojasivat aaseihin ja\npartaisiin ja juoksivat mukana sylen, jopa välistä kahdenkin sylen\npituisilla askelilla! Se oli menoa se! Koirat tuskin mukana pysyivät!\nToista oli nyt!\n\nJäällä oli lunta ja sen alla suolavettä, jossa rouki kulki sihisten\nkuin tuhassa tai hiekassa. Tuuli oli kova.\n\nPurje humisi ja huojui ja oli tiukalla kuin rummun kalvo.\n\nHarjustimet vingahtelivat ja viheltelivät kuin valittaen tätä vaikeaa\nkulkua, joka kaikesta huolimatta kävi sangen hitaasti.\n\nMiehet saivat vetää ja vetää ihan viimeisillä voimillaan. Vetohihna\npainoi olkapäitä ja rintaa.\n\nKoirat, luvultaan yhtä monta kuin miehiäkin, juoksivat kaukana edellä.\nJos milloin tuli vastaan niin leveä sula, etteivät siitä jaksaneet\nhypätä yli, jäivät ne odottamaan haapiota, johon silloin tiesivät\npääsevänsä. -- \"No hyppää sisään!\" viittasi mies koiralleen, ja jos\ntämä oli ensi yrityksellä vielä niin tottumaton, ettei uskaltanut\nloikata haapioon tai ei kyennyt sitä tekemään, tarttui mies sitä\nniskasta kiinni ja auttoi, ja vingahtaen pyörähti turrikarva yli\npartaan, mulauttaen haapiosta äkäisesti silmiään ikäänkuin sanoen: \"Älä\ntule, hölmö, toisen kerran tekemään sitä häväistystä, tässä toisten\nnäkyvissä!\"\n\nEtukumarassa nojasivat miehet vetäessään ja yhä raskaammalta alkoivat\ntuntua jalat. Ne tuskin enää tottelivat.\n\nToisinaan tuli lumeton kohta ja silloin riuhtaisi tuuli haapion\nmukaansa ja miehet saivat juosta valjaat höllänä. Pian suhahti rouki\njälleen lumeen ja suolaveteen ja sellainen reistailu ja epätasainen\ntahti väsytti vain entistä enemmän. \"Riittäis nyt tuota juoksua edes\ntunnin yhtämittaa\", ärähtivät miehet. -- \"Ei tästä ole enää tuntia\nkävellenkään\", selitti keulamies.\n\nViimein saavuttiin tuohon hartaasti toivottuun päämäärään.\n\nSe on matalikolle myrskyn mukana ajettuneesta ja kerroksiin käyneestä\njäästä muodostunut jääsaari, joka on tarttunut pohjaan kiinni.\n\nKaikilta suunnilta ovat jäät sitä vastaan ryntäilleet, ja takaapäin\novat meri ja myrsky hirvittävällä voimalla lykänneet saaren \"rantaan\"\ntelejä, jotka ovat joutuneet yhä ankaramman puristuksen alaisiksi.\nSylen paksuisia ja viidenkin sylen pituisia telejä on noussut pystyyn\nja kaatunut jälleen tai murskaantunut, ja rantavallit ovat kasvaneet\nyhä korkeammiksi.\n\nSe on kuin linnoitus, jota joka puolella ympäröi korkea kehämuuri.\nLöydetään sentään portin tapainen aukko, josta kovan ponnistuksen\njälkeen päästään sisälle.\n\nMenee kuitenkin pitkä aika, ennenkuin miehet jääpiikeillään ovat\nsaaneet porttiaukkoa hiukan matalammaksi ja leveämmäksi ja tietä sen\nkautta niin paljon tasoitetuksi, että voidaan ruveta viemään venettä\nsiitä läpi, ensin jyrkkää ylämäkeä ja sitten vielä jyrkempää alamäkeä,\njosta raskas haapio luisuu kolisten alas, ja niin ollaankin jo keskellä\ntasaista, meikein ympyränmuotoista pientä linnanpihaa.\n\nSitten etsitään pihan keskiosista eräs korkeampi teli, jonka suojaan\nhaapio asetetaan tukien varaan.\n\nOn vielä siksi valoisa, että näkee valmistaa makuutilat haapion\npohjalle ja purjeista teltin koko haapion yli.\n\nPian on kaikki valmiina ja sitten menevät uupuneet miehet vuorotellen\ntelttiin, mutta se, jolla on kokin vuoro, jää keittämään yhteistä\nillallista.\n\nTulen hän tekee mukaan otetuista tervaksista, pilkkoo jäitä pataan ja\nsulattaa vettä ja keittää perunoita ja haileja.\n\nSillä välin on yö saapunut ja taivas peittynyt raskaisiin pilviin,\njoista heittelee hienosti lunta. Illallinen on valmis ja nostetaan\nsisään. Teekattila pannaan tulelle.\n\nTeltin katossa riippuu lyhty, ja siinä palaa tuli. Sen valossa rupeavat\nmiehet syömään kuumia perunoita, keitetyitä silakoita, sianlihaa ja\nkuivaa reikäleipää.\n\nSyödään, iloisena jutellen yhtä ja toista, vanhoja kokemuksia\ntämänmoisista retkistä, monista kummista tapauksista ennen,\nvanhempina aikoina. Tuli puheeksi moni hassunkurinen retki, \"niinkuin\nesimerkiksi se kerran minun nuoruudessani tapahtunut hyleretkikin aina\ntuonne Laatokalle asti\", sanoi miehistä vanhin. \"Että oltiin sitä\nsilloinkin hulluja ja narreja, kun lähdettiin aina Laatokalle asti\nhylkeenpyyntiin, niinkuin ei täällä meressä enää hylkeitä olisi ollut!\"\n\n-- Laatokalle! Ei vähä mitään! Ja onko siinä edes suolainen vesi ja\nvoivatko siinä hylkeet elääkään?\n\n-- Ja sitä minä en tiedä, vaikka siellä kävin, onko sen vesi merivettä\nvai maavettä, mutta järvihän tuo kuuluu olevan ja iso taitaa ollakin,\nja kyllä siellä hylkeitäkin taitaa olla.\n\n-- Jo oli miehillä päätä! Lähteä nyt Laatokalle hylkeenpyyntiin täältä\nmereltä!\n\n-- Ei se sentään niinkään tyhmää ollut! Päinvastoin se oli hyvinkin\nviisaasti ajateltu -- ajateltu ensin se asia, vaikka se ei sitten\nkäytäntöön pantuna mitään ollutkaan.\n\n-- Eräänä talvena, olin silloin noin parinkymmenen korvissa, levisi\nhuhu, mistä lie liikkeelle lähtenytkään -- ensiksikin, että Laatokalla\non hylkeitä kuin kirjavia kissoja, toiseksi, että ne sen puolen miehet\neivät osaa niitä pyytää ja että siitä syystä niitä hylkeitä oikeastaan\nniin paljon onkin, ja kolmanneksi, että hylkeen rasva ja nahat ovat\nkorkeassa hinnassa niissä Laatokan rantakaupungeissa siitä samasta\nsyystä, että hylkeitä ei pyydetä ja kaikki hylerasva ja nahka tuodaan\nViipurista.\n\nMeitä oli kuusi vahvaa ja pitkäkasvuista miestä: Heikin Matti-vainaa,\nMatsedän Jussin Tuomas-vainaa, Kokin Jussi-vainaa, Lokin Topi-vainaa,\nJaakkolan Konsta ja minä, joka olin kaikista muista paljon nuorempi,\nainoa nyt enää elossa oleva ja kulkea rähjään vielä tässä nuorempien\nhaittana. -- Toiset kaikki ovat kadonneet ja lepäävät isiensä luona.\n\nMe ei kukaan harrastettu sitä viinan ajoa talvella eikä sen\nkuljettamista jaaloilla kesällä. Elettiin vaan muilla hommilla ja\nkäytiin talvisin hylkeenpyynnössä, niinkuin nyt tässäkin ollaan. Oli\nhuono hyletalvi silloin täällä merellä, ja kun sitten alkoi levitä se\npuhe niistä Laatokan hylerikkauksista, niin päätimme lähteä koettamaan,\nminkälaista se sitten on.\n\nOtettiin mukaan evästä, rahaa, hyleraudat, koirat ja pyssytkin siltä\nvaralta, että jos siellä tulee olleeksi kevätpuoleen asti, jolloin hyle\nalkaa istua jäällä ja niitä saa ampua pyssyllä. Koirapyyntiä ajateltiin\nkoettaa ensin samalla tavalla kuin täälläkin.\n\nViinanajomiesten mukaan saatiin vapaa kyyti Koivistolle, ja sieltä\notettiin kaksi hevosta viemään meitä ja tavaroitamme Käkisalmeen, joka\non mitätön kaupunkirähjä siellä Laatokan rannalla.\n\nMaksettiin Koiviston miehille kyytiraha ja annettiin niiden lähteä\nkotiinsa takaisin ja itse ruvettiin kiertämään sitä Käkisalmen\nkaupunkia, pyssyt ja pussit selässä ja koirat kintereillä, etsien\nasuntoa, mutta sitäpäs ei meinattu saada eikä saadakaan.\n\nKoirista oli koko haitta heti alussa, sillä ne joutuivat riitaan\nniiden maarakkien kanssa ja purivatkin niistä samana päivänä jo kaksi\nkuoliaaksi, ja me ensin luultiin, että ne kaupunkilaiset siitä syystä\nmeitä ylenkatsovat eivätkä anna meille asuntoa. Me ruvettiin sitten\ntaluttamaan kukin koiraansa nuorassa.\n\nKulettiin yöpaikasta yöpaikkaan ja hotellista hotelliin, mutta\nmihinkään ei meitä huolittu. Ensin tavallisesti naiset menivät karkuun\nja sitten tuli pari pelästyneen näköistä miestä, jotka sanoivat, että\n\"menkää pois, hyvät miehet, ei teitä tänne lasketa!\"\n\nMe ajateltiin, että jo nyt on ihme ja että uloskos tässä on asumaan\njäätäväkin, ja niinhän me olisi tehtykin, jos olisi ollut telttivaate\nmukana.\n\nMentiin sitten yhteen kauppapuotiin sisään, aateltiin, että jonnekinhan\ntässä täytyy turvautua, ja siellä olikin tuttu mies, niinkuin meitä\nvarten käsketty. Se oli ennen ollut Uuraassa puotipoikana ja piti nyt\nomaa kauppaa Käkisalmessa. Tunsihan se meidät heti ja sanoi:\n\n-- Aa! Saarelaisia! Mikäs teidät tänne on tuonut. Terve, terve!\n\n-- Terve, terve, mutta mikäs sinut on itses tänne tuonut, naurettiin me.\n\n-- Ka, tavarahan minut tänne toi, niinkuin näette!\n\n-- Meidät toi taas koivistolaiset hevoset, mutta ei päästä täällä\nmihinkään yöksi. Joka paikassa ajavat ulos. Sellainen kaupunki tämä on!\n\n-- Ei oteta sisään! No se nyt kumma! Minä ottaisin heti, mutta kun\nteitä on noin monta ja meillä on niin hiton vähän tilaa, niin ei sopisi\nkuin kaksi, korkeintaan kolme.\n\nSiinä puodissa oli sitten sattumalta eräs lihakauppias. Pitkien\npuheiden jälkeen sai uuraalainen sen uskomaan, että me ollaan\nrehellisiä ja kunniallisia miehiä, hylkeenpyytäjiä ja vanhastaan\nUuraassa tunnettuja, ja lopulta lihakauppias suostuikin ottamaan\nluokseen asumaan meidät kaikki.\n\nSeuraavana päivänä oli kaunis ilma, ja me päätettiin lähteä katsomaan\nniitä Laatokan jäitä. Uuraalainen sai hommatuksi meille kyytimiehen. Se\noli vanha ukko, siellä kahdeksanyhdeksänkymmenen korvilla.\n\nOli ajeltu jo puoleen päivään asti ja hyvä keli siellä Laatokan jäillä\nolikin, lunta ei paljon missään, eikä pahempia rakojakaan, ja ukko tuli\nyhä puheliaammaksi ja puheliaammaksi Ensin se ei haastellut muuta kuin\nsen minkä silti kysyi ja senkin hyvin yksikantaan.\n\nMe oltiin ihmetelty jo alusta asti, miksi meille pantiin näin vanha\nkyytimies, ja sitten kun se rupesi meille vapaammin juttelemaan, kysyi\neräs meistä:\n\n-- Missä hommissa Käkisalmen kaikki nuoremmat miehet ovat, kun näin\nvanhan miehen panivat meille hevosmieheksi?\n\n-- Eivät ne missään sen paremmissa hommissa ole, mutta kun teillä\non nuo keihäät ja muut kummalliset teräraudat ja pyssyt ja koirat,\njotka näyttävät enemmän susilta kuin koirilta, ja kun te olette itse\ntuollaisia suuria ja hirvittävän näköisiä ja suuripartaisia miehiä,\nniin teitä uuraalaisen sanoista huolimatta on pidetty vorojoukkona,\njoka on tullut ryöstämään ja rosvoamaan ihan julkisesti tätä Käkisalmen\nkaupunkia ja sen ympäristöä. Siellä eilen illalla sitten miehet\ntuumivat minulle, että \"mene sinä, eiväthän nuo nyt ikälopulle ukolle\nmitään ruvenne tekemään\", ja jos taas tämä hevonen menee, niin kaupunki\nmaksaa sen minulle. Pääasia on, että saivat teidät pois kaupungista,\nvaikkapa vain yhdeksi päiväksikin, että ennättävät hommata Viipurista\nsotaväkeä avuksi...\n\nTeltti tärisi naurusta! Hahhahhahah...\n\n-- Niin, niin, älkää naurako! Tosi niillä oli kysymyksessä niilläkin ja\nhenki kallis ja tavara vielä kalliimpi! Sitten se ukko vielä jutteli,\nettä hän on nyt nähnyt, että me ollaankin rehellisiä pyyntimiehiä, \"ja\ntaitavia näytte ammatissanne olevankin\", tuumi se, kun me näytettiin\nsille hylereikiä jäässä, missä ukko itse ei nähnyt mitään, vaikka kehui\nolevansa niitä Laatokan parhaita pyyntimiehiä. \"Sitävartenhan minä\ntästä nyt teille uskallan jutellakin\", sanoi se meille, \"kun te näytte\nolevan, niinkuin uuraalainen sanoikin, merimiehiä, ulkosaarelaisia\nhylkeenpyytäjiä ja päälle päätteeksi rehellisiä isäntämiehiä kaikki ja\nkun nyt tullaan takaisin kaupunkiin, niin älkää kenellekään virkkako,\nettä minä olen teille mitään sanonut, muuten minä saan päälleni niiden\nvihat loppuiäkseni.\"\n\nEikä me mitään kenellekään kerrottukaan. Annettiin ukkopahan olla\nrauhassa.\n\nMe ajeltiin sitten siellä Laatokan jäillä viikon päivät. Konevitsassa\noltiin kolme yötä ja saatiin luostarista ruokaa ja kaikki, mutta sitten\nneljäntenä iltana kutsuttiin meidät sen luostarinpäämiehen puheille,\njoka meille alkoi ensin hiljemmin sopotella jotakin siitä, että he ovat\nkaikki köyhiä vaivaisia syntisiä ja heikkoja luostariveljiä, joilla\nei ole mitään omaisuutta, ja että luostari itsekin on aivan köyhä ja\nettä he ovat vain vaivaisia Herran viinamäen työmiehiä, jotka eivät\nmitään niin halua kuin rauhaa, ja mitä lie muuta jutellutkin. Osasi\nniin huonosti suomea, ettei siitä kaikesta saanut selvääkään. Kun me\nsanottiin, että kyllä me maksetaan kaikki mitä kulutetaan ja ettei\nhän nyt yön selkään merelle voi ajaa ihmisiä, alkoi se kiljumalla\npomelastaa kuun paisteesta ja tottuneesta kyytimiehestä ja taas\nhiljemmin rukoilla, että \"menkää hyvät miehet pois täältä, me olemme\nkaikki köyhiä vaivaisia syntisiä, joilla eivät edes vaatteet ole omia\".\nNo, mikäs siinä auttoi kuin lupaa pois, mutta eihän me sinä iltana\nkuitenkaan vielä lähdetty. Me annettiin sille munkille, joka meitä\npalveli siellä luostarin syömätuvassa ja joka kävi aina illalla kello\nyhdeksän aikana katsomassa, että me nukutaan kukin omassa kopissamme\nja ilmoittamassa, mihin aikaan yöllä on noustava jumalanpalvelukseen,\nkymmenen markkaa, laatikko tulitikkuja ja kukkarollinen tupakkaa, ja\nse siitä vasta ilostui ja sanoi meille, että \"olla vain ristiveljet\ntäällä niin kauan kuin asia vaatinee\", ja se toi sitten ruuan meille\nomaan koppiin kullekin ja me oltiin niin vielä kaksi päivää, ennenkuin\nlähdettiin takaisin Käkisalmeen. Kyytimies paluumatkalla oli saanut\nmuutamilta tuttaviltaan munkeilta kuulla, että meitä Konevitsassakin\nheti ensi päivistä asti pidettiin rosvojoukkona, joka on tullut\nryöstämään luostarin aarteita, mutta että eivät uskaltaneet poiskaan\najaa, kun koko luostarissa ei kuulema ollut yhtään pyssyä.\n\n-- No entä saalis? Vieläkö sieltä läksi kuinka niitä hylkeitä?\n\n-- Koko saaliina oli kaiken kaikkiaan noin seitsemän, vai olisiko ollut\nkahdeksan hylereikää, joita saatiin siellä jäällä katsella...\n\n-- Hahhahhahhahhahh...!\n\n-- Ja entä matkakustannukset, ne taisivat nousta huimiin summiin?\n\n-- Kuka niitä kävi laskemaan! Taisihan siitä kuluja olla ja\npaljon taisi ollakin, mutta ei niistä sen enemmän puhuttu, kun ei\nsaaliistakaan kerran voitu puhua.\n\n-- Oltiin yö vielä Käkisalmessa ja lähdettiin varhain seuraavana\naamuna. Oli pimeä vielä ja taivas tähtiä täynnä ja niin jumalattoman\nkova pakkanen, että vähän väliä piti juosta reen jälessä. Syötettiin\nvälillä hevosta ja lämmiteltiin yhdessä majatalossa ja otettiinpa\nsiinä kunnon ryypytkin ja annettiin sille ukkorähjällekin aikamoiset\npiiskaryypyt. Panivat näet Käkisalmesta meitä pois viemään sen saman\nukon, joka meitä luotsaili siellä Laatokan jäillä.\n\nUkko jutteli meille siinä majatalossa sitten paljon siitä pelosta,\njonka alaisena koko Käkisalmen kaupunki oli ollut sinä iltana, kun me\nensi kerran tultiin sinne.\n\nOli nimittäin vielä samana iltana, kun me ilmaannuttiin kaupunkiin,\npidetty kaupungintalolla kokous, johon oli kutsuttu koko raati\nja valtuusto ja palokunnan päällikkö ja poliisipäällikkö ja ties\nketä. Oli ollut kysymys, mitä on tehtävä kaupungin pelastamiseksi.\nPormestari oli vedonnut poliisimestariin, joka taas oli selittänyt\nolevansa aivan voimaton, kun kaikki poliisit ovat karanneet tai muuten\nmenneet piiloon. Sittenhän ne olivatkin lähettäneet heti yötä myöten\npikalähetin ratsastaen ajamaan Viipuriin minkä kavioista läksi hakemaan\napua sotaväeltä. Kun meitä ei sitten viikon kuluessa kuulunut takaisin,\nolivat ne jääneet siihen uskoon, että me onkin tultu ryöstämään\nKonevitsan ja Valamon luostarien huimia kulta- ja jalokivivarastoja ja\nvähät välitetään köyhästä Käkisalmirähjästä, ja niin olivat lähettäneet\nsotaväen jälleen takaisin Viipuriin, kun ensin olivat meitä pari\nvuorokautta yötä päivää odottaneet. Ratsuväkeä se kuului olleen, ja oli\nniillä ollut pari tykkiäkin.\n\nKun me sitten kaikkien kauhuksi jälleen kuitenkin ilmaannuttiin\nKäkisalmeen, oli taas alkanut entinen rauhattomuus ja juokseminen\neikä meille annettu montakaan tuntia yörauhaa. Siellä kolmen ajoissa\naamuyöstä oli poliisimestari tullut meidän kyytimiehemme asuntoon ja\nsanonut, että on lähdettävä heti paikalla viemään meitä pois, eikä\nenää ikinä takaisin tuomaan, muutoin ei hyvä seuraa. -- \"No nythän\nkaupunki pääsi teistä rauhaan\", nauroi se kyytimies ja kaatoi kolmannen\nnorrikupin partaansa ja lisäsi, että \"kyllä se nyt tänä iltana\nKäkisalmessa ilo alkaa ja seurahuoneella toinenkin samppanjaputelin\nkorkki poksahtaa! -- Lyhyet niillä siellä kuuluu olevan korkin välit\nmuutoinkin, saatikka nyt, kun kaupunki on vapautunut pahimmasta\nkauhusta ja vaarasta, mikä sitä on uhannut sitten niiden muinaisten\nsuurien sotien...\"\n\nTuuli oli muuttunut myrskyksi ja rapisutti telttipurjetta aika tavalla.\n\nSyötyä annetaan ruoan tähteet ulos koirille ja puoli reikäleipää vielä\nkullekin lisäksi. \"Siellä tuntuu tuulevan oikein vanhaan tapaan\", sanoi\nvanhin, \"minne lienevätkään vaan päässeet toiset, jos eivät tämän\ntapaista paikkaa ole saaneet, joka on kesällä turma, mutta talvella\nhyvä turva. Kyllä niillä on ikävä yö, jotka ovat jääneet kulkevalle\njäälle... No, kokki-mies, menepäs katsomaan, kiehuuko sinun teesi,\nettä saataisiin vielä ennen maatakäymistä kuumaa teetä, sillä eihän\ntässä meille taideta samppanjaa antaa, niinkuin ennen niille Käkisalmen\nherroille...\"\n\nPian höyryää kuuma teemuki kunkin edessä piitoilla.\n\nKaikki tuntuu niin kodikkaalta ja tupakoidaan ja jutellaan teen ääressä\nvielä hetkinen, ennenkuin käydään maata.\n\nViimein kaikki kallistuvat unta etsimään, sillä he ovat siinä vahvassa\nuskossa, ettei heillä tässä jäälinnassa ole mitään hätää.\n\nUni ei kuitenkaan tahdo tulla kenenkään vieraaksi.\n\nKukin kuuntelee telttipurjeen alituista pärinää ja mereltä kuuluvaa\njyrinää.\n\nKumisee kuin alituinen ukkonen jymisisi, joka väliin kovenee ja väliin\nvaimenee.\n\nKoiratkaan eivät saa rauhaa. Toiset murisevat, kun ovat joutuneet\nkylmissään liian liki toisiaan. Joku vinkuu ja uikuttaa herkeämättä.\nNuorin koirista, ensikertalainen ja kokematon, haukkuu tuon tuostakin,\nkun kuulee jonkun suuremman jyräkän, ja linnoitus vähän tärähtelee.\nLikin mies teltin karvista pistää päänsä ulos katsellen ilmaa,\nmutta ei näe sylenkään päähän, sillä lunta pöllyttää, että on kuin\njauhosalvossa. Hän kiinnittää karvin jälleen entistä huolellisemmin ja\nhuoaten kääriytyy jälleen nahkapeitteeseensä. Miehistä vanhin murahtaa\nkuin puoliunestaan: \"Niinhän se on ja on jo vanhoilta ajoilta nähty ja\nkoettu, ettei itä ja piikaväki lakkaa, ennenkuin itkee.\"\n\nJotkut kiertelevät itseään, ikäänkuin etsien sopivampaa asentoa.\n\nHe huomaavat toinen toisensa olevan vielä hereillä, mutta kukaan ei\nenää puhu mitään, antaen kullekin rauhansa.\n\nVihdoin uni voittaa heidät puolenyön tienoissa, ja he säestävät syvällä\nkuorsauksellaan kamalaa musiikkia, joka soittaa heidän ympärillään.\n\n\n\n\nSANKARI.\n\n\n\"Jiikatkaa helkkarin vikkelästi molemmat brammipurjeet!\"\n\n\"Alas jaakari ja kiinni!\"\n\n\"Alas mesaani! Kiinni molemmat brammipurjeet! Kiinni messaani!\"\n\nPäämiehen itsensä ääni siten jyrisi kuunarin perällä.\n\nKaikki seitsemän miestä olivat komennetut työhön.\n\nLaivapojat hääräsivät ylimmällä brammiraa'alla. Yhä pimenevää,\nlunta tupruttavaa mustaa syysillan taivasta vasten näkyivät he vain\nepäselvinä haamuina. Vielä kerran riuhtaisi myrsky purjeen heidän\nkäsistään riepoiteltavakseen. Ankara pauke ja läiske, joka siitä\nsyntyi, lakkasi kuitenkin pian, poikien saatua lopultakin purjeen\nvaltaansa ja käärittyä lujasti raa'alle.\n\nIsolla brammiraa'alla hääri pari vanhempaa miestä.\n\nKeulapuomin nokassa kiikkui miehistä vahvin ja sai meren ja tuulen\npieksämästä jaakarista poimeen toisensa perästä käärityksi kiinni\npuomille.\n\nMolemmat perämiehet köyttivät kiinni mesaania.\n\nPäämies itse seisoi ratin ääressä ja ohjasi. Pian lakkasi kuulumasta\nläiske ja pauke, joka syntyi myrskyn piiskatessa jiikatuita ja alas\nlasketuita purjeita.\n\nKuului vain vihainen humina ja viheltely ylhäällä takilassa ja meren\nvilli mylvinä ja pauhu laivan ympärillä.\n\nJo ennestään oli pantu kiinni huippupurje, välitaakipurjeet ja\nfokka, ja kun nyt enää olivat vetämässä vain molemmat märssypurjeet,\ntaakifokka ja molemmat lyyverit, tuntui aluksen kulku vähenneen paljon.\n\nLumipyry muuttui ennen kello kymmentä illalla aivan läpinäkymättömäksi\n-- aika-ajoin ei nähnyt edes laivan perältä keulaan.\n\nTuskin oli purjeet pantu kiinni, kun miehet saivat uutta ja paljon\npahempaa työtä.\n\nPimeältä mereltä, perän takaa, kuului uhkaava jyminä.\n\nTavallista isompi kaatuva aalto sieltä lähestyi.\n\nRaskaassa viljakuormassa oleva kuunari ei ennättänyt paljoakaan kohota.\n\nHirvittävällä vauhdilla ja voimalla syöksyi meri yli laivan, repien\nmennessään auki osan isoa kansiluukkua.\n\nTuli kolme neljä samanlaista hyökyä peräkkäin. Vettä virtasi ruomaan\nkoskena. Tämän ei olisi tarvinnut kauan jatkua, kun kuunari olisi\nuponnut, sillä viljakuorma imee itseensä kaiken vuotoveden.\n\nAlus käännettiin täyteen myötäiseen, jolloin meri tuli perän takaa ja\nkajuutta muodosti jonkinlaisen aallonmurtajan ja keskikannella voitiin\nruveta työskentelemään ison luukun uudestaan kiinni kalkkaamiseksi.\nToisen perämiehen johdolla kävivät miehet tähän työhön. Vanhin miehistä\nsai huolekseen peränpidon ja päämies ensimmäisen perämiehen kanssa\nlaskeutui alas kajuuttaan, jossa paloi kirkas lamppu ja jonka pöydälle\noli levitetty merikartta ja laivan päiväkirja. Loistot olivat näkyneet\nvielä tunti takaperin, ja niiden mukaan oli toimitettu laivan aseman\nmääräämiseksi tarkka suuntiminen. Laivan asema ja kellon määrä silloin\nolivat lyijykynällä merkityt kartalle. Mikä suunta senjälkeen oli\npidetty ja mikä oli laivan vauhti ollut, näkyivät päiväkirjasta.\n\nRauhallisena otti päämies suuntaisviivoittimen käteensä, asetti\nsen kartalle ja mittasi harpilla matkan, jonka laiva oli kulkenut\nviimeisen tunnin kuluessa, ja merkitsi kartalle lyijykynällä laivan\naseman sillä hetkellä, jolloin nykyinen suunta otettiin, ja asetti\nsuuntaisviivoittimen tästä pisteestä nykyisen suunnan mukaan, jolloin\nse leikkasi edessä, kuuden meripenikulman päässä olevaa saarta melkein\nkeskeltä, erään kylän kohdalta.\n\n\"Tämä suunta vie helvettiin! Niin piru vie liekin!\" mörähti hän ja\nalkoi tutkia, minkä verran olisi suuntaa muutettava, jotta saari\nvoitaisiin sivuuttaa pohjoispuolitse. Saatuaan selville sen pisti hän\npäänsä ulos kajuutan luukusta ja huusi:\n\n\"Onko luukku selvä jo?\"\n\n\"Selvä on!\"\n\n\"Pannaan suunta luoteeseen!\"\n\n\"Suunta luoteeseen\", kertasi ruorimies ja väänsi rattia oikeaan.\n\nLaivan päämies nousi itsekin kannelle.\n\nSillä välin teki ensimmäinen perämies, jonka vahtivuoro parhaillaan\noli, kajuutassa päiväkirjaan seuraavat merkinnät:\n\n\"Kello 10,30 i. Kiinni kaikki muut purjeet, paitsi molemmat märssyt,\ntaakifokka ja lyyverit. Tuulen suunta ESE, voima 9 B. Ankara aallokko.\nLaiva heiluu rajusti. Lumipyry. Loistoja ei näy. Alihangan puolelta\ntuli meri sisään ja avasi osan isoa luukkua. Suunta muutettiin WNW.\nLuukku kalkattiin ja otettiin heti uusi suunta NW. Kaikki hyvin\nlaivalla.\"\n\nHänen täytyi nostaa usein kynä ylös paperista keskellä sanaa ja välistä\nkeskellä kirjaintakin ja tarttua pöydän reunaan estääkseen itseään\nkaatumasta laivan heittelehtiessä ja vavisten syöksyessä hurjaan\nalamäkeen.\n\nTultuaan ylös sai hän määräyksen ruveta lokaamaan.\n\nPerämies otti käteensä hietalasin. Eräs miehistä sai kelan, jonka\nympärille lokiliina oli kierretty ja jota hän piti edessään poikittain\nvapaana pyörimään. Toinen perämies otti käteensä lokin pienen\nkolmikulmaisen tammilaudan, jossa on kaksi suoraviivaista sivua ja\nkolmas kaareva. Kaarevalla puolella on painona lyijyä juuri sen verran,\nettä loki mereen heitettynä jää kärki ylöspäin pystyyn. Kasoistaan on\nloki kiinni lokiliinassa leijan tavalla. Sitten sepi perämies keveästi\nkäteensä sen verran lokiliinaa, että loki heitettäessä suoraan sivulle\npäin ulottuu kunnollisesti niin kauas ettei jää laivan vanaveteen.\n\nSilmänräpäys.\n\n\"Valmis.\"\n\n\"Valmis on!\"\n\nPerämies heitti koko voimallaan lokin yli peräkasan tuulen alapuolelta.\nSe katosi pimeyteen ja heti pingoittui lokiliina ja samassa alkoi\nkela hurjasti pyöriä täristäen pitäjän käsivarsia. Punaisen merkin\nliukuessa lyhdyn valossa yli perälaidan huusi perämies \"Turn!\",\njolloinka hietalasin pitäjä käänsi lasin. Tasaisesti luisuivat mustat\nhietajyväset hietalasin läpi ensimmäisen perämiehen tuijottaessa\nyläosan yhä vähenevään hietaan. Viimeisen hietajyvän pudotessa huusi\nhän \"Seis!\", jolloin toinen perämies kaappasi kiitävästä lokiliinasta\nmolemmin kourin ja löi sen silmänräpäyksessä kiinni hakkilautaa\nvastaan. Loki laukesi auki kahdesta kasastaan, jääden riippumaan\nlokiliinaan vain kärjestään ja laahaamaan veden pinnalle, josta sitä\noli helppo vetää liinan kanssa takaisin laivaan.\n\nToinen perämies alkoi heti vetää liinaa takaisin laivaan.\n\nTuli vastaan merkki, puolen solmun merkki, ja sitten kuuden solmun\nmerkki.\n\nLaivan vauhti oli siis runsaasti kuusi ja puoli solmua.\n\n\"Kestettäisiin tätä vielä tunti, niin päästäisiin saaren suojaan\",\nmörähti päämies, joka taas piti itse perää ja koetti parhaansa mukaan\nkarttaa pahempia kaatuvia, joka taas oli vaikeaa, kun näki vain\nmuutaman sylen päähän joka suuntaan.\n\nTäytyi sitä tarkemmin kuunnella.\n\nTuskin oli viittä minuuttia pidetty tätä uutta suuntaa, kun nousi\ntuulen puolelta laine kuin vierivä vuori, joka hautasi hetkeksi alleen\nkoko laivan.\n\nKuului pauketta, kolinaa, sihinää ja ryskettä, ja laivan kohottua\njälleen laineen päälle havaittiin, että isoluukku oli taas auki. Miehet\ntoki olivat kaikki tallella. Vielä kerran täytyi kääntää myötäiseen ja\nsillä aikaa kalkattiin luukku kiinni niin hyvin kuin voitiin.\n\nKului kuitenkin lähes puoli tuntia, ennenkuin kaikki taas oli kunnossa.\n\nSillä aikaa oli kuljettu jo niin lähelle maata, ettei entisellä\nsuunnalla mitenkään olisi voitu päästä ohi saaren enemmän pohjois-\nkuin eteläpuoleltakaan. Meri olisi saatu entistä enemmän sivusta ja\nluukut olisivat entistä pikemmin avautuneet. Molemmilla kerroilla\noli laivan sisään tullut niin paljon vettä, ettei kolmatta luukun\navautumista voitu ajatellakaan. Pumpusta ei ollut mitään apua. Se ei\nantanut vuotovedestä pisaraakaan takaisin. Viimeinen ehyt ison luukun\npeite oli äskeisessä rytäkässä repeillyt ja vuoti lakkaamatta, sillä\nmyötäisessäkin kuohui meri yli laivan perältä keulaan, vaikka ei\nsattunutkaan kansiluukkuihin niin ankarasti kuin sivulta tuleva meri,\nsillä kajuutta murti sen voiman.\n\nMaan läheisyyden vuoksi alkoi laine olla yhä jyrkempää, eikä ollut\nmitään mahdollisuuksia kääntää laivaa mihinkään muuhun suuntaan, sillä\nse olisi uponnut heti.\n\nTiedettiin -- ainakin laivan päämies ja molemmat perämiehet sen\ntiesivät -- että edessä olevan saaren rannat nousevat merestä jyrkkinä\nja kallioisina ja niihin törmääminen on laivan ja sen miehistön varma\ntuho muutamissa minuuteissa. Tiedettiin lisäksi sekin, että siellä ja\ntäällä kallioisten niemien lomissa on lahtia, joihin joutuminen voisi\ntuoda pelastuksen ainakin laivan väestölle -- etenkin jos satutaan\nkylän kohdalle, joka lienee jotenkin keulan suunnassa.\n\nNäitä mietiskeli mielessään laivan päämies ja päätti ajaa maalle\nmieluummin kuin upota selvällä meren selällä. Hän jätti peränpidon\nluotettavimmalle miehelle ja läksi perämiehineen kajuuttaan\nneuvottelemaan.\n\n\"Me mennään maalle nyt.\"\n\n\"Siltä se tuntuu.\"\n\n\"Piihin asettumisesta tai ankkurien heittämisestä ei olisi mitään\napua. Sitä pikemmin vain tuhouduttaisiin täällä ulkona. -- Minä olen\npäättänytkin antaa mennä maalle. -- Mitä miehet tuumivat siitä?\"\n\n\"Ei tässä näy muukaan auttavan.\"\n\nMiehet panivat tupakan palamaan.\n\n\"Niin, ei tässä voi tehdä mitään muuta. -- Jaaha. Katsotaanpa milloin\nse tärähtää.\" Päämies teki laskelmia. \"Meillä on nyt ollut lähes puoli\ntuntia kuuden ja puolen solmun vauhti. Siis vielä kolme meripenikulmaa\nmaalle -- korkeintaan, sillä virta vie meitä samaan suuntaan kuin\ntuulikin, ja sen osuutta, joka voi olla suurikin, emme näissä oloissa\nvoi täsmälleen laskea. Maa voi olla hyvinkin lähellä. Ehkä jo kymmenen\nminuutin perästä tärähtää. Ilmoittakaa siitä miehille ja pitäkää huoli\nsiitä, että jokainen pysyy perällä ja ettei kukaan mene skanssiin tai\nmuualle keulapuolelle, sillä kallioon tärähdettäessä voivat mastot\nkaatua keulaan päin ja se olisi vaarallista niille, jotka sattuisivat\nolemaan siellä päin. Sehän pitäisi olla selvä jokaiselle. No niin,\nmuutahan tässä ei olekaan tekemistä eikä sanomista. Ottakaa kellonne ja\nrahanne ja menkää ylös.\"\n\nUkko itse jäi vielä hetkeksi kajuuttaan. Hän korjasi povitaskuunsa\nlaivan paperit ja rahat. Myöskin teki hänen mielensä pelastaa laivan\npäiväkirja, mutta se ei sopinut mihinkään taskuun.\n\nKajuutassa oli lämmin. Sen seiniin ja kattoon rapisi, läiski ja kuohui\nvesi lakkaamatta. Kuului myöskin joskus saumojen narahtelu, laivan\nheiluessa aalloissa.\n\nPäämies tupakoi äänettömänä ja synkkänä kiroillen sielussaan laivan\n\"juuttimaista isäntää\" niinkuin hän sitä ajatuksissaan nimitti, joka\npelkästä saituudesta ei anna korjata laivan varusteita ja hankkia\nmätien ja kuluneiden -- niinkuin nuokin luukkujen öljytetyt peiteressut\n-- tilalle uutta, vaan pakottaa aina runsaamman ja runsaamman\nsaaliin himossa syysmyrskyilläkin kuormaamaan laivan syvemmälle\nkuin turvallisuus vaatisi ja estää hankkimasta laivaan vanhempaa ja\nluotettavampaa miehistöä.\n\nLamppu paloi kirkkaana ja heilui kantimissaan katossa. Sen vasket\nvälähtelivät kirkkaina.\n\nLaivan vanha päämies veti vielä muutaman savun, kääri sitten\nkaulaansa paksun villahuivin ja napitti huolellisesti ja levollisesti\nöljytakkinsa, painoi öljylakin syvemmälle päähänsä ja alkoi\nrauhallisesti nousta kannelle. \"Eikö maata vieläkään näy?\"\n\n\"Ei näy maata, eikä mitään.\"\n\n\"Eikö ole kuulunut sumusireeniä tai sumukelloa?\"\n\n\"Ei ole kuulunut. Tässä onkin tuumittu, että jos jiikattaisiin\nmersseilit ja mentäisiin vähän hiljemmin...\"\n\n\"Se on turhaa. Jos satutaan kallioon, on sama, jos kuljetaan hiljaa\ntai kovasti, ja jos satutaan laukuun kivikko- tai hietarantaan, on sen\nparempi mitä kovempi on vauhti. Sen kovemmin juuttuu alus pohjilleen\nja kulkee mahdollisimman matalaan veteen, eikä käänny syrjittäin,\njolloinka se hajoaisi puolessa tunnissa. Antaa mennä vaan -- -- --\"\n\nSilloin se tärähti.\n\nRytisten kulki laiva vielä pari pituuttaan, sitten kallistui hiukan\nylihangan puolelle ja jäi paikalleen, keula paljon korkeammalla ja\nperä vajonneena melkein kokonaan veden alle. Vain kajuutan katto jäi\nnäkyviin.\n\nHeti kun laiva jäi paikalleen, syöksyi meri kauhealla voimalla sen yli,\npyyhkien perältä keulaan ja räiskyen kajuutan ja skanssin kohdalla\nsuihkuna ylös aina puoliväliin saalinkeja ja kaapaten mukaansa miehet,\njoita se vyörytteli yli kajuutan, viskoi ketä vantteihin ja ketä\nskanssin seiniin.\n\nVaistomaisesti tarttuivat miehet lähimpiin kiinteihin esineisiin, uivat\nja kahlasivat ja löysivät kukin itsensä seuraavalla laineen väliajalla\nkeulapakalla, jossa oli vähän kuivempaa. Suurimmat laineet kävivät\nsiitäkin yli.\n\nKetään ei ollut poissa.\n\nKaikki miehet olivat saapuvilla ja toistaiseksi ei hätää mitään.\n\nLaineen tullessa tarttuivat miehet kiinni taakiin, raapalkkiin, kelaan\nja nakeleihin, ja niistä kaikin voimin pidellen onnistuivat säilymään\njoutumatta laineen saaliiksi. Monikin sai nyt vasta huomata, kuinka\nraju on hyökyaallon voima, tapellessaan sen kanssa \"mies miestä\nvastaan\".\n\nPahinta oli, että rajuimpien hyökyjen mukana alkoi tulla myöskin\nkajuutan ja skanssin ovia ja seiniä tai niiden kappaleita. Sai olla\nvaruillaan, sillä yksi ainoa isku olisi vienyt miehen tai pyyhkäissyt\nmennessään montakin.\n\nLunta tuli yhä, ja ilma oli kylmä.\n\nJäsenet alkoivat kohmettua.\n\nLaineiden väliajoilla hakkasivat miehet käsiään harteisiinsa ja\npysyivät edes jossakin määrin lämpiminä.\n\nNäinä väliaikoina oli tilaisuus vilkaista myöskin maalle, joka häämötti\nvain parin laivan pituuden päässä. Vasemmalla ja oikealla kohosivat\njyrkät ja korkeat vuoret ja suoraan edessä oli kylä. He olivat erään\nreunimmaisen talon melkein ikkunan alla. He huusivat apua minkä\njaksoivat, mutta heidän äänensä katosi meren pauhinaan.\n\nLaine tuli taas, ja silloin heittäytyivät kaikki pitkälleen pakalle ja\ntarttuivat kiinni kaksin käsin mikä mistäkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaalla nukuttiin kaikessa rauhassa.\n\nVasta noin kolme tuntia myöhemmin käveli rantaan eräs vanha mies, joka\ntavallisesti ei aamuyöstä saanut unta, katselemaan ilmaa.\n\nLumi pieksi hänen silmiään ja niitä kirveli, mutta hän ponnisteli\nnäköään minkä jaksoi saadakseen selville, mikä hänen silmiinsä kuvastui\nmereltä, pimeää taivasta vasten. Näytti niinkuin siellä olisi ollut\npurjeet ja mastot, pari kapeaa raakapurjetta ja mastot.\n\n\"Laiva pakana siinä taitaa olla kuin onkin!\"\n\nHeti seurasi myrskyn mylvinnässä pienoinen väliaika, ja silloin kantoi,\nranta-aittojen välissä tähystäjän korviin ihmisten huuto laivasta.\n\nHän huusi vastaan, mutta sitä ei kuultu, päättäen siitä, että laivasta\nhuudettiin yhä entiseen tapaan.\n\nHän haki lyhdyn ja näytti tulta.\n\nSe vaikutti. Miehet laivassa älysivät, että heidät on huomattu, ja\nlakkasivat huutamasta.\n\nPian oli koko kylän väki rannalla. Mitään ei toistaiseksi voitu\nkuitenkaan tehdä kummallakaan puolella, ei maalla ja vielä vähemmin\nlaivassa.\n\nKului vielä neljä tuntia, ennenkuin rakettikanuuna liinoineen ja\nliinalaatikkoineen ja raketteineen ja muine varusteineen oli ennätetty\nmaisin tuoda saaren pohjoispäästä ja kaikki ennätetty laittaa kuntoon.\nMyrsky ei tällä aikaa ollut yhtään helpottanut, päinvastoin se aika\najoin riehui entistä ankarammin.\n\nSähisten halkaisi voimakas raketti ilmaa ja lensi suuressa kaaressa yli\nlaivan häntänään kevyt liina, joka purkautuessaan ja raketin jälkeen\njuostessaan pieksi laatikkonsa laitoja ja nappuloita.\n\nRakettiliina sekaantui ylös laivan takilaan. Se jäi riippumaan mastojen\nväliin, välitaakin päälle.\n\nLaivan miehistä ei kukaan voinut jättää keulapakkaa ja kiivetä ylös\nselvittämään liinaa. Tuuli kuitenkin viskoi sitä ja lopulta onnistui\nerään miehen kaapata se kouraansa. Yhteys maan kanssa oli saatu.\n\nMaalla kiinnitettiin laivaan vedettäväksi liinaan paksu köysi ja taljat\nja taljanuorat, joiden varassa voitiin vetää pelastuskoria edestakaisin\nmaalta laivaan ja laivasta maalle. Laitteen toinen pää oli kiinni\nlaivan keulapakalla, keulataakissa, niin ylhäällä kuin suinkin, ja\ntoinen pää maalla.\n\nMies kerrallaan istui aina pelastettavista pelastuskoriin ja vedettiin\nmaalle.\n\nYksi enää näytti olevan laivassa.\n\nSyntyi silmänräpäyksen kestävä seisahdus toiminnassa, kun kuultiin\njonkun siinä rannalla ensin sanovan: \"Se on kapteeni\", ja sitten\ntoimen: \"Tässähän kapteeni jo on\", ja sitten kolmannen vihaisesti\närähtävän:\n\n\"Se on väärin, että kapteeni koettaa pelastaa oman nahkansa ennenkuin\nkaikki muut ovat ensin päässeet maalle. Se osoittaa arkuutta ja\nraukkamaisuutta ja jotakin muutakin vielä rumempaa!\"\n\nKuului vain meren mylviminen ja sitten laivan päämiehen rauhalliset\nsanat:\n\n\"Se oli erehdys.\"\n\nValkopartainen ja valkotukkainen ukko, laivan päämies, istui jälleen\npelastuskoriin ja lisäsi:\n\n\"Vetäkää minut takaisin laivaan.\"\n\n\"No kun nyt kerran on jo maalla, niin on. Ja jos se oli erehdys, niin\nhyvä sillä\", sanoi perämies ja kehoitti päämiestään nousemaan jälleen\nmaalle.\n\n\"Vetäkää, älkääkä kuluttako kallista aikaa joutaviin!\" sanoi päämies,\nja lokit alkoivat pyöriä ja kori palasi hitaasti kuohujen läpi laivaan,\njossa siihen istui tähteenä ollut mies, laivan nuori ensimmäinen\nperämies, ja hänet vedettiin maalle miltei kuoliaaksi kohmettuneena.\nKun hänet nostettiin korista, ei hän kyennyt nousemaan, vaan lysähti\nkokoon teloille, josta hänet kannettiin lähitaloon lämpenemään ja\nvirkoamaan.\n\nKori meni tyhjänä uudestaan laivaan, jossa siihen istui laivan päämies.\nLokit alkoivat jälleen pyöriä ja hitaasti läksi kori viimeisine\npelastettavineen liikkeelle rantaa kohti.\n\nMutta silloin kohottautui laivan takaa pimeydestä laine, suurin\nluultavasti koko sinä yönä. Maalla olijat jouduttivat vetämistään,\nmutta kori oli ennättänyt tuskin ohi puolivälin, kun laine hyökkäsi sen\nyli, heitteli sitä muutaman kerran köyden ympäri, jolloinka juoksevat\ntaljanuorat sekaantuivat ja kori ei liikahtanut enää puoleen eikä\ntoiseen.\n\nTuli kolmas ja neljäskin laine. Joku niistä viskasi koria toisakin päin\nympäri köyden, mutta ei se lähtenyt enää sittenkään kulkemaan.\n\nKun neljännen laineen jälkeen kori taas tuli näkyviin, parkaisivat\nnaiset, joita myöskin uteliaina oli rantaan tullut, kauhusta ja\nkäänsivät päänsä poispäin siitä tai peittivät kasvonsa käsillään, sillä\nkori oli tyhjä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello kahdeksan tienoissa aamulla alkoi päivä hämärtää. Taivas selveni.\nLumipyry oli lakannut ja myrsky lientynyt.\n\nLaineet vierivät vielä korkeina. Vallattomina ja villeinä ne\njuoksentelivat laivan kannella, ikäänkuin nuuskien öisen riehumisensa\njälkiä.\n\nJa paljon siinä olikin niillä ihmeellistä katseltavaa:\n\nLaivasta oli peräpeili poissa. Sai vain tulla täyttä kyytiä sisään\nkuin avatusta portista ja juosta esteettömästi läpi kajuutan, jossa\noli vain sivuseinät ja katto, ja kurkistella sisään auki ammottavista\nkansiluukuista ja taas karata läpi skanssin, jossa myös oli enää vain\nsivuseinät ja katto. Hei miten on lystiä! Skanssista raapaistaan\nmukaan yhtä ja toista, yksi koijan tolvana ja eräs merimieskirstu,\njotka ovat sinne unohtuneet muilta laineilta, ja viskataan ne yli\nkeulapakan ja keulan ja heittäydytään sitten itsekin aikamoisella\nnurinnarin-kuperkeikalla alas ja annetaan aimo korvapuusti tuolle\nuniselle ja surkealle pelastuskorille, joka siinä kiikkuu, milloin\nvedessä, milloin ilmassa, valkeiksi kuluneissa köysissään, ja hyökätään\nylös maalle, jonka ranta pitkin pituuttaan on täynnä laivan sirpaleita\nja kuohuu valkeana nousevan auringon sitä kirkastaessa.\n\nPitkin aamupäivää vähenee laine. Harva ja laiska ummikas lotisee laivan\nkannella.\n\nSyyspäivä matelee kellertävänä, kelmeänä ja viluisena alhaalla etelässä.\n\nSaarelaiset varustautuvat ottamaan laivasta märkää, mutta vielä\nkäyttökelpoista viljaa.\n\n\n\n\nKUNINKAAN LUOTSI.\n\n\nJo kolmatta vuorokautta pysyi kaljaasi \"MEREN POIKA\" paikoillaan\nRistniemen edustalla aivan hengettömässä tyynessä. Laiva oli kuormattu\nvarpekanttaan myöten katukivillä, joita vietiin Viipuriin.\n\nOli valoisa kesäyö heinäkuun kolmatta päivää vasten vuonna\nkahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentä.\n\nKaikki purjeet oli nostettu, mutta ne olivat aivan joutilaina. Kolmeen\nvuorokauteen ei alus ollut kulkenut pituuttaankaan purjeiden viemänä.\nKuljettiin vain minkä virta vei, ja se vei milloin sinne, milloin tänne.\n\nKerran jo oltiin sivu Ristniemen. Voimakas nousumeren virta kävi\nlännestä itään, ja iloisena jo odoteltiin hyvää länsituulta, jonka\notaksuttiin tuon virran synnyttävän.\n\nErääseen aikaan, länsivirran vielä tuntuessa, alkoi lounaasta tulla\nharva ummikas. \"No nyt ei enää ole tuuli kaukana\", sanottiin silloin\n\"Meren Pojan\" kannella, ja mielet virkistyivät entistä enemmän.\n\nUmmikas, niinkuin virtakin, loppuivat pian.\n\nMissä lienee tuuli puhaltanut Valtiasmeressä tai Suomenlahden suulla,\npuhaltanut aikansa ja sitten jälleen tyyntynyt sielläkin, ja ummikas\nloppui, meri asettui jälleen peilikirkkaaksi ja virta alkoi käydä\npäinvastaiseen suuntaan, idästä länteen, tai tarkemmin itäkoillisesta\nlänsilounaaseen, vieden \"Meren Poikaa\" kilometrin tunnissa pois päin\nmatkan päämäärästä.\n\nTaivas oli pilvetön ja siellä loisti muutama harva kesätähti.\n\nMerellä vilkkui tai näkyi seisovana tulena loistoja luodoilla\ntorneissaan.\n\nHöyrylaivoja tuli ja meni rytisten ja velloen veden vähäksi aikaa\nheilumaan. Joistakin kuului kolinaa, kun laivamiehet taljoissa\nhilasivat ylös lämmityshuoneesta ison korillisen palaneen kivihiilen\nkuonaa, jonka kumosivat yli partaan mereen. Komentosillalla seisoivat\nääneti laivan ohjaaja pyöräytellen ohjausrattia, luotsi ja perämies.\nHöyrylaivojen merkkitulet pysyivät näkyvissä tunnin tai pari ja sitten\nvähitellen hävisivät taivaanrannan taa uusien sieltä taas noustessa\nesille.\n\nPurjealukset, ja niitäkin oli monta, pysyivät uskollisesti paikoillaan\nja odottivat tuulta, tuulta mistäpäin hyvänsä.\n\nKun milloin raikas tuuli puhaltelee ja jos se on vähänkin liian heikko,\ntai varsinkin jos se on hiukankin liian vastainen, syntyy kannella heti\nnurinaa ja kiukkuisa mieliala puhkeaa sanoiksi: \"Sais tuo nyt puhaltaa\nvähän paremminkin yksin tein, kun kerranp uhaltaa!\" tai: \"Sais tuo\nkääntyä nyt hiukan sopivammalle puolelle\", mutta nyt, kun jo kolmatta\nvuorokautta on ajettu virran viemänä, on purjealusten kansilla vain\nyksi ainoa toivomus: \"Sais tuo nyt vihoviimeinkin ruveta tuulemaan,\ntuuli sitten mistä hyvänsä ja minkä verran hyvänsä!\"\n\nToistaiseksi ei ollut minkäänlaisia toiveita tuulen suhteen.\n\n\"Meren Pojan\" muu väki makasi kajuutassa sikeimmässä unessaan.\n\nIlma oli lämmin ja siellä he kuorsasivat huolettomina ja kylläisinä\nvahvan ilta-aterian ja teen jälkeen.\n\nVanhalla Heikin Villellä oli vahtivuoro ja hän istui yksin joutilaan\nohjausratin ääressä ja poltti puolihereillä piippuaan, joka oli\nvasemmassa kädessä.\n\nSen kyynärpää nojasi polveen. Oikea käsi lepäsi ohjausratilla.\n\nKajuutassa naksutti kello, joka lähestyi yhtä, ja palaa siristeli\nsiellä myös öljylamppu kompassin läheisyydessä, joka näkyi alhaalta\nohjausratin edessä olevan yksiruutuisen ikkunan läpi.\n\nLieneekö Ville nähnyt unta, vai puolihereilläkö hänen ajatuksensa\nvaeltelivat niin syvällä ja kaukana.\n\nHän tunsi elävänsä jälleen varhaisimpia lapsuusvuosiaan. Niistä selveni\nselvenemistään kirkkaammaksi eräs kuva, jonka ympäriltä kaikki muu\nvähitellen katosi. Istutaan talvi-iltana kotona tuvassa pärevalkean\nääressä. Isoisävainaja on harvinaisen hyvällä tuulella. Vaskisankaisine\nsilmälaseineen ja valkeine partoineen hän parsii verkkoa ja kertoo\npojanpojilleen, miten hänen isävainajansa kerran oli -- kuninkaan\nluotsina...\n\n-- Kuninkaan luotsina?!\n\n-- Niin. Kuninkaan luotsina -- niin niin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä on jo monta vuotta.\n\nRuotsi ja Venäjä olivat sodassa.\n\nMissä lienevät ensin keväällä tapelleet sotalaivoineen lännempänä,\nViron rannoilla, jossakin Paltiskin puolella. Virossakävijät toivat\nniistä aina tietoja, kamalia huhuja, jotka toivat, pelkoa ja\nrauhattomuutta saarikansan keskuuteen. Kukaan ei uskaltanut liikkua\nvesillä, ei kalanpyynnissä eikä muuten, ja nälkä uhkasi tulla\nseuraavaksi talveksi joka taloon.\n\nJuhannuksen tienoissa kuului mereltä alituista tykkien jyrinää milloin\nlännestä, milloin idästä.\n\nVähän väliä purjehti tästäkin saaren ohi toisiaan takaa-ajavia laivoja\nitäänpäin. Takaa-ajaja ampui minkä ennätti ja sytytti ajettavat usein\ntuleen ja poltti. Ihmisiä hyppi silloin niistä tulta pakoon ja vajosi\npohjaan.\n\nKuka niitä ennätti auttaa!\n\nVälistä upposi laiva väkineen, milloin takaa-ajaja, milloin ajettu.\n\nAjettuja olivat venäläiset, jotka pakenivat minkä ennättivät patterien\nsuojaan Uuraaseen jossa silloin venäläiset olivat isäntiä, ja\nRetusaareen.\n\nLopulta tuli lännestä koko Ruotsin laivasto Kuningas itse, Kustaa mikä\nlienee ollut nimeltään, oli uljaalla jaalallaan siinä mukana.\n\nJaa'a! Sellaista jaalaa ei ole näillä vesillä ennen nähty eikä kuultu.\n\nSillä ei kuulema kukaan muu koskaan purjehtinut kuin kuningas itse.\n\nPelkkiä kreivejä ja ruhtinaita ja amiraaleja kuului olleen väki siinä\njaalassa kokista aina päämieheen asti.\n\nPelkkää kultaa ja kirkkaaksi hiottua vaskea oli hohtanut kaikkialta.\n\nMastojen nupit ja keulakoristeet olivat olleet puhdasta kultaa...\nAnkkuriketjut ja ankkurit pronssia... Lieneekö rautaa tai terästä ollut\nkuin kompassin neula...\n\nKaikki välkkyi kauniilta silmissä kuin nouseva aurinko.\n\nTavallinen talonpoika, kalastaja tai merimies, ei kuulema saanut mennä\nlikellekään koko jaalaa. Kaukaa vain sai katsella, mutta älä koske\nkädellä ja älä astu jalalla sen puhtaalle kannelle.\n\nLieneekö edes sitä tekemässä ollut ainoaakaan tavallista alhaista\nihmistä!\n\nEtupäässä oli kulkenut rinnakkain mahtavina kuin meren kuningattaret,\npuhkoen leveillä ryntäillään aaltoja, kaksi niin vallattoman suurta\nlinjalaivaa, leepurjeetkin nostettuina, ja heti kolmantena se kuninkaan\njaala ja sitten vanavesijadassa kaikki ne muut laivat -- Jumala sen\nenää muistaa kuinka monta.\n\nMaan sivussa, kylän edessä, oli ollut ankkurissa kymmenkunta venäläistä\nsotalaivaa vahdissa. Ne olivat kuulema olleet siinä uskossa, että\nRuotsin kuninkaan laivasto menee pitkin saaristoa ja tulee ulos mereen\nvasta Vehkalahden kohdalta, Ulkotammion kautta, lähteäkseen sitten\nKoivistolle ja sieltä Viipuriin päin, jonne matkalla Ruotsin muu\nmeriväki edeltä jo oli mennyt. Venäläiset odottivat kuninkaallista\nlaivastoa ja ajattelivat sitten jossakin Somerin ja Koiviston välillä\nhyökätä ruotsalaisten selkään. Retusaaresta piti tulla Venäjän\nmerivoimien pääjoukot ja asettua ruotsalaisten eteen poikkiteloin\nKoiviston ulkopuolelle ja tuhota kuninkaallinen laivasto ja viedä\nkuningas Venäjälle vangiksi.\n\nVenäläiset olivat ensin merimiesten tapaan luoviskelleet maan alla pari\npäivää ja pitäneet hyvää vahtia, mutta kun ruotsalaisia ei alkanut\nkuulua, olivat he panneet ankkuriin siihen kylän alle ja ruvenneet\nryyppäämään ja ryypänneet koko seuraavan yön.\n\nPari kertaa yön kuluessa olivat käyneet maissa muka naisia hakemassa\nlaivoihinsa iloa lisäämään, mutta olivatkos ne siinä enää saatavissa!\nKoko kylä oli autio, sillä kaikki olivat jättäneet kotinsa ja menneet\nasumaan mikä minnekin vuorten luoliin. Meidän väki oli löytänyt sopivan\nja hyvän asuinpaikan eräissä luolissa Kumpelkallion itäsyrjässä, josta\noli laaja ja hyvä näköala kaakkoon, itään ja pohjoiseen.\n\nSiinä se venäläinen laivastokin oli meidän silmiemme alla kuin\nlautasella, mutta meitä ei nähnyt kukaan.\n\nEdellisen yön kemutko lienevät vaikuttaneet, että venäläiset pitivät\nsinä aamupäivänä tuskin mitään vahtia, sillä kun ruotsalaiset täysin\npurjein ja aivan odottamatta ilmaantuivat näkyviin Hirskallion takaa,\nällistyivät venäläiset ja hämmästyivät ja kauhistuivat niin pahoin,\nettei kukaan ajatellut tykkien ääreen menoa, vaan kaikki syöksyivät\nsuinpäin avaamaan purjeita ja kelaamaan ylös ankkureita. Huhuiltiin,\nettä itse amiraalitkin vetivät purjenuorista niin innokkaasti, että\nohut nahankelmu heidän kämmenistään oli liuonnut kokoon kuin kuori\nkeväisestä pajun varvusta, ja eipä tuosta ollut lukuakaan, sillä\nkilkin ruokaa, eikä suinkaan rasvatonta, heistä ennen iltaa tuli\njokaisesta, niin monta kuin heitä olikin, kun ruotsalainen ei jäänyt\nsiihen odottamaan heidän lähtöään, vaan purjehti ensin aivan lähelle\nja antoi sitten laivojensa juosta päin tuulta ja täräytti sitten\nkaikkien laivojensa kaikilla koko kupeen kolmilla hammasriveillä niin\nettä kalliotkin tärähtelivät, ja joka luoti osui, ja pyllähtelivät\nvenäläisten laivat mikä perä, mikä keula edellä pohjaan lekuttavin\npurjein ja kirjavin lipuin kuin mitkäkin varikset. Ja kun sauhu painui\njälleen tuulen mukana pitkin meren pintaa itäänpäin, ei venäläisten\nlaivojen paikalla enää muuta näkynyt kuin laari meri. Ei sitä laiva\nmonta kertaa niin vaan ankkurissa maaten uppoa, mutta nämä kymmenkunta\nupposivat kaikki ääntä päästämättä.\n\nRuotsalaisistakin laivoista soudettiin maalle heti veneillä hakemaan,\nei naisia vaan miehiä, luotseja sotalaivoihin.\n\nSiihen aikaan ei tunnettu tuota nykyistä Ristniemen väylää, suorinta\ntietä merestä Viipuriin, vaan kaikki laivat purjehtivat Viipuriin\nKoiviston kautta ja eivätkö liene purjehtineet jo Noan ajoista asti.\nSille tielle olisivat ne ottaneet luotseja, mutta eivät saaneet kuin\nyhden miehen, isävainajan, joka siihen aikaan oli parhaissa voimissaan\nja läksi ylpeyksissään ja rohkeuksissaan kylän rantaan pälyilemään,\nmitä tuleman piti, ja joutui niin ainoana miehenä ruotsalaisten\nkynsiin, jotka sitten veivät hänet luotsiksi toiseen etumaisista\nlinjalaivoista. \"ROHKEUS\" oli sen nimi ollut selvällä suomen kielellä,\nja suomalainen siinä oli ollut väkikin.\n\nPerästäpäin oli selvennyt, että oli niissä suomalaisia miehiä kaikissa\nlaivoissa ja joku suomalainen herra siinä kuninkaan jaalassakin.\nVarsinkin hyökkäys- eli enträysmiehet olivat olleet suomalaisia. Niiksi\nvalittiinkin tavallisesti kaikkein rohkeimmat, omasta hengestään\nvälittämättömimmät ja raitisluontoisimmat miehet. Joka laivassa\nne olivat jaetut kolmeen parveen, kolme- tai neljäkymmentä miestä\nparvessa, ja hyökkäsivät enträysupseeriensa johdolla parvittain\nvihollislaivaan, joka ensin oli saatu enträyskoukuilla vangituksi.\nAseina heillä olivat keveänlaiset enträyskirveet, joissa oli ohuet\nleveät terät ja hamarapuolella kuuden tuuman pituiset käyrät piikit.\nVihollislaivaan hyökätessä lyötiin milloin terällä, joka oli hiottu\nteräväksi kuin lasi, milloin piikillä -- aina asianhaarain mukaan.\n\nSaatuaan luotsin purjehti Ruotsin kuninkaallinen laivasto navakan\nlänsituulen puhaltaessa joka purjeeseen Koivistolle, josta otettiin\nlisää luotseja ja lähdettiin yhtäpäätä kohti Viipuria, joka päätettiin\nottaa väkirynnäköllä takaisin pois venäläisiltä vielä ennen seuraavan\npäivän nousua, mutta jo Uuraassa nousikin tie pystyyn. Sieltä syöksyi\ntulta ja luoteja vastaan joka niemen nenästä ja venäläisistä laivoista,\njotka olivat sinne ennättäneet paeta.\n\nUseiden turhien yritysten perästä, verissä päin ja menetettyään monta\nlaivaa palaneina ja uponneina, yrittivät ruotsalaiset perääntyä\ntakaisin merelle, mutta kun oli päästy Tuppurasta ja lähestyttiin\nAlvatinnientä, nähtiin monta kertaa suuremman venäläisen laivaston\nristeilevän Koivistolla sulkien ruotsalaisilta kokonaan paluutien.\n\nTämä venäläinen laivasto, jonka olemassaolosta ei ruotsalaisilla ollut\nmitään tietoa, oli salakavalasti piileskellyt Retusaaressa ja nyt\nsopivalla hetkellä ilmaantunut amiraalinsa -- jonka nimi kuului olleen\nTshitshakov tai jotain sinnepäin -- johdolla Koivistolle, jossa se nyt\ntaisteluvalmiina odotteli.\n\n-- No mitäs kummaa nyt tehdään, pojat! oli silloin huudahtanut Ruotsin\nkuningas, se Kolmas Kustaa, ja pannut herrat tiukalle siitä, että oli\nhankittu huonosti tietoja vihollisen liikkeistä.\n\nKolme amiraalia oli kuningas vedättänyt heti \"Rohkeus\"-fregatin\nmesaanimersiraa'an nokkaan kuivamaan.\n\nSe olikin erikoinen kunniapaikka, johonka vain suurimmat herrat\npääsivät. Tavallisia laivamiehiä ripustettiinkin vokkaraa'an nokkiin,\nperämiehiä ja puosuja isonmaston raakoihin ja kokki sai tyytyä\njaagaripuomin kärkeen, jolloin sinne väliaikaisesti hänen tarpeikseen\nvietiin vokkapurjeen viimeksi jalusnuorana ollut halssi.\n\nNiin, sellaista oli ennen merellä.\n\nIlmankos se Jesus Siirakinpoikakin jo sanoo, että \"jotka merellä\nvaeltavat, ne juttelevat sen vaaroista, ja me, jotka sitä kuuntelemme,\nihmettelemme, sillä siellä ovat kamalat ihmeet, moninaiset eläimet ja\nvalaskalat ja niiden keskellä he purjehtivat\".\n\nVähän siinä oli tilaa luoviskella, mutta ei muukaan auttanut.\n\nJoka päivä kävi venäläisiä herroja kehoittamassa antautumaan.\n\nÖisin sousi venäläisistä laivoista salaa veneitä ruotsalaisten laivojen\nkupeelle puhuttelemaan miehistöä.\n\nNiissä oli Inkerin suomalaisia, joiden kanssa sopi puhua.\n\nJa niilläkös suu kävi!\n\nEi muuta kuin kuuntele valmista vain!\n\nMatelivat öisin jo aina skansseihin asti ja selittivät ja\nmaanittelivat, että jos ruotsalaiset antautuvat hyvällä, lasketaan\nainakin tavalliset matruusit ja enträysmiehet kukin kotiinsa ja\nannetaan hyvästi rahaa mukaan, mutta jos pahoja mielessään hautovat ja\ntottelevat kuningasta, joka on tuhma ja itsepäinen, ei elävänä pääse\nnäiltä vesiltä yksikään, oli sitten herra tai narri.\n\nSitten eräänä aamuna, kun juomavesi ja ruokavarat alkoivat loppua, ja\nkun niistä jo oli koko tämän piirityksen ajan ollut kova puute, syntyi\nmiehistössä julkista nurinaa, ja kun aamiaisen lähetessä ilmoitettiin,\nettä täst'edes annetaan ruokaa vain kerran päivässä, kello kuusi\nillalla, ja vettä vain joka toinen päivä, syntyi ilmikapina joka\nlaivalla. Se päättyi kuitenkin siihen, että jokaisen laivan raakojen\nnokkiin kohosi mies siellä ja toinen täällä, jotka muutaman kerran\nsätkyttelivät käsiään ja jalkojaan ja sitten jäivät hiljaa riippumaan.\n\nVähemmän syylliset vedettiin köydessä kölin alitse.\n\nSiinäkin laivassa, jonka nimi oli \"Rohkeus\" ja jossa isävainaja oli\nluotsina, vedettiin kölin alitse kymmenen enträysmiestä, ja kun ne\nnostettiin toinen toisensa perään jälleen kannelle, virkosi niistä\neloon vain yksi. Toiset jäivät kuoliaiksi ja viskattiin yli partaan\nmereen.\n\nSe eloon vironnut oli kalpea ja hampaat löivät yhteen vilusta ja se\nkarttoi muita.\n\nSeisoi vain vokkamastoon nojaten ääneti ja vapisi vilusta ja oli synkän\nnäköinen.\n\nToiset pelkäsivät, että se menettää järkensä, jos se saa noin yksin\nmietiskellä -- niin oli monelle käynytkin -- ja siitä syystä eräät\nvanhemmat miehet menivät sitä lohduttamaan:\n\n-- Hooo! Mitä tämä nyt on! Kunnia se on miehelle, että hänet on vedetty\nkölin alitse ja jäänyt sittenkin eloon! Ei sitä sellaista temppua kuka\ntahansa kestäkään, niinkuin tässä vast'ikään selvästi nähtiin! Eivät\nne olleet ne toisetkaan mitään naukumamman poikia, mutta nirri meni\nkultakin kuin haililta!\n\nSitten alkoi yksi ja toinen parhaista ja vanhimmista miehistä kehua,\nettä on sitä hänetkin kerran vedetty sotafregatin kölin alitse. \"Jaa'a!\nEikä niitä kunnon matruuseja muuten saadakaan! Pamppu ja korvatillikat,\nne ovat vain alokkaita varten, milloin nämä ovat kovapäisiä ja huonoja\noppimaan. Parhaat miehet on vedetty kölin alitse ja vielä paremmat\npantu kuivamaan raa'an nokkiin, mistä on vain se vahinko, ettei\nniistä ainoakaan tavallisesti enää virkoa, muuten saataisiin laivaan\nmiehiä, jotka olisivat ylimatruuseja, sellaisia, joihin ei enää pysty\nenträyskirves, ei tuli eikä vesi eikä mikään. On sitä kuulema joskus\nnähty sitäkin, ennen vanhaan.\"\n\nNiin puhelivat lohduttajat, ja jo alkoivat kölin alitse juurikaan\nvedetyn silmät elää, ja näki jo selvästi, että mies rupeaa saamaan\nentisen raittiin luontonsa jälleen takaisin.\n\nSitten löi hän lämmitäkseen muutaman kerran käsiä harteisiinsa,\npyörähti ympäri ja hihkaisi: \"Hei pojat! Mitä me ryssistä välitetään!\"\nja hyppäsi kannella tasajalkaa, nauroi ja oli niinkuin ennenkin.\n\nSinäkin iltana tuli venäläisiä maanitteluveneitä, mutta niitä ei enää\nkuultu. Taljoilla vedettiin laivan pohjalta noin viiden leiviskän\npainoisia pohjakuormakiviä, jotka äänettömästä päästä vieritettiin\nylimmästä tykkiportista alas veneisiin, yksi kuhunkin ja kuului\nalhaalta ensin \"räiskis ja roiskis\" ja sitten \"puli puli\" ja sitten\nmuutaman kerran \"slavabohu\" ja sitten ei mitään.\n\nSeuraavana aamuna puhalteli navakka koillistuuli.\n\nEtelästä, Koivistolta, luovi ruotsalaisia kohti uljas loistojaala,\njolla tuli joku korkea-arvoinen venäläinen lähettiläs. Valkea\nrauhanlippu liehui sen keulamastossa ja se laskettiin tulemaan aivan\nliki.\n\nKuninkaan lippu liehui \"Rohkeuden\" isossamastossa, sillä kuningas\noli juuri ikään soudattanut itsensä sinne ja piti amiraaleineen\nsuurneuvottelua peräkannella, kun venäläisten lähettiläs nousi yli\npartaan.\n\nPäästyään kuninkaan puheille ilmoitti lähettiläs, että tänään hänen\npäällikkönsä ja herransa, amiraali Tshitshakov (tai jotain sinnepäin)\noli päättänyt lopettaa tämän narrinpelin, ja kun Jumala on nyt\nantanut kauniin ilman ja navakan koillistuulen, lähtee venäläinen\nlaivasto Uuraasta ja hyökkää myötätuulta ruotsalaisten niskaan. Kun\nvenäläisillä on, paitsi moninkertaista ylivoimaa laivojen, mitä tulee\nmiesten ja tykkien lukumäärään, sekä myös Jumalan tänään antamat\nluonnonvoimat puolellaan, on taistelun tulos ilman muuta edeltäkäsin\nselvä ja ratkaistaan ennenkuin äskettäin noussut päivä on päässyt\nkorkeimmilleen, ja olisi kuninkaan, turhan ja ilmeisesti kevytmielisen\nverenvuodatuksen välttämiseksi, antauduttava laivoineen ja väkineen\nheti ja olisi kuninkaan paikalla seurattava lähettilästä alas jaalaan\nja sillä Koivistolle, jossa amiraali Tshitshakov on antanut valmistaa\nlaivassaan kuntoon komean hytin kuninkaallista vankiaan varten.\n\nNiin sanoen kumarsi lähettiläs kuninkaalle ja viittasi kädellään\njaalaansa.\n\nSilloin ärjäisi kuningas lähettiläälle:\n\n-- Sinä seuraat minua, enkä minä sinua! ja antoi teljetä lähettilään\nskanssiin, keulakannelle.\n\nSe oli miehistä mieleen, ja he sanoivat: \"Tämä kuningas vasta on\npoikaa!\" ja huusivat niin että sen taisivat kuulla ryssät ei ainoastaan\nViipurissa ja Koivistolla ja niillä tienoin, vaan vielä Pietarissakin:\n\"Hurraa\" ja: \"Eläköön kuningas, eläköön kuningas!\"\n\nSitten kutsui kuningas isävainajan, joka oli siinä laivassa luotsina,\nsinne puolikannelle, laivan perälle amiraalien ja muiden korkeiden\nherrojen keskeen, ja sanoi hänelle selvillä suomensanoilla:\n\n-- Nyt me lähdetään. Tiedätkö sinä mitään muuta tietä täältä ulos kuin\nKoiviston kautta?\n\n-- Tiedän kyllä. Rannikkoväylän tuolta Ristniemen ohi, mutta se on\ntäynnä kareja ja matalikkoja, eikä sieltä ole isommat laivat koskaan\nennen kulkeneet, eivät muut kuin saarelaisjaalat ja kalastajaveneet.\n\n-- No, eikö siellä ole vettä tämänlaisten laivain uida?\n\n-- On kyllä, mutta väylä on ahdas ja mutkikas, eikä siellä ole mitään\nmerimerkkejä.\n\n-- Kuuntele nyt, mitä minä sanon sinulle... Sitten viittasi kuningas\nerääseen raa'an nokassa riippujaan ja jatkoi:\n\n-- Sinä viet nyt meidät Ristniemen kautta ulos, ja jos tämä laiva\nkerrankaan raapaisee pohjaa, riiput sinä auttamattomasti tuolla raa'an\nnokassa, mutta jos kunnialla teet tehtäväsi ja kuljetat selviä vesiä\npitkin, saat rahaa ja kunniaa minkä osaat itse valita. Tartu kiinni\nohjausrattiin!\n\nJo olikin kiire, sillä hyvää myötäistä tulivat Tuppuran takaa näkyviin\nvenäläisten purjeet.\n\nKuninkaan määräyksestä Ruotsin laivasto ohjasi myös ensin myötäistä,\nkohti Koiviston salmea. Sikäli kuin venäläiset tippuivat ulos\nTuppuran salmesta, asettuivat ne taistelujärjestykseen ja seurasivat\nruotsalaisten kintereillä, luullen näiden todella koettavan heidän\nmielestään ainoaa epätoivoista keinoa: murtautua läpi Koiviston salmen.\n\nTällä välin laitettiin ruotsalaisia polttolaivoja kuntoon, ja kun oli\npäästy lähelle Alvatinnientä, jonka takaa parhaan ampumamatkan päässä\ntulla viiletti sivutuulta Koivistolla ollut venäläinen laivasto-osasto\nsulkeakseen ruotsalaisten tien, ohjattiin, venäläisten suureksi\nhämmästykseksi, ruotsalainenkin laivasto suuressa komeassa kaaressa ja\nvanavesilinjassa oikealle ja jouduttiin samansuuntaiseksi tuulen alla\nolevan venäläisen linjan kanssa.\n\nAntamatta ensimmäistä enemmän kuin viimeistäkään sananvuoroa\nvenäläisille laukaisivat ruotsalaiset alihangan puoleiset tykkinsä\nja antoivat venäläiselle koko kupeellaan aikamoisen luotituiskun.\nOsa luodeista pausahteli veteen, osa lensi yli, mutta sangen monet\nsattuivat maaliinsa, ja moni masto- ja raakarikkoinen venäläinen ohjasi\njo myötäistä pakoon. Savu painui tuulen mukana pitkin meren pintaa\nsuoraan venäläisten silmille, ja heidän oli siis mahdoton tähdätä.\nSiitä huolimatta hekin laukaisivat, mutta osa luodeista sattui heidän\nomiin, Uuraasta tuleviin hyökkääviin laivoihinsa. Näille taas oli\nruotsalaisten liike aivan odottamaton, eivätkä he voineet niin äkkiä\nmuuttaa järjestystään, ja kun ne myötäistä lähestyivät keulat päin\nvihollista, eivät ne voineet toistaiseksi ampua ensinkään.\n\nNe liukuivat pitkän matkaa viimeisen ruotsalaisen laivan perän takaa\nohi ja sekaantuivat polttolaivoihin, jotka juuri oli päästetty\nvalloilleen. Muutamia ruotsalaisten omiakin laivoja sekaantui näihin\npolttolaivoihin ja paloi venäläisten kanssa yhdessä.\n\nPolttolaivoihin oli kaadettu kuhunkin useita tynnyrillisiä tervaa\nja sisään asetettu suuret määrät tervan sekaisia olkia, joista\npalaessa läksi hirvittävän paksu savu, joka painui Koivistolta\ntulleen venäläisen laivasto-osaston päälle ja kietoi sen kokonaan\nsisäänsä. Palavat laivat ajettuivat lisäksi päälle ja levittivät\ntulta laivasta laivaan, ja ennenkuin vihollisen laivasto selvisi\nsiitä jälleen kirkkaaseen ilmaan ja voi tehdä huomioita ympärilleen,\npurjehti ruotsalainen laivasto jo täyttä vauhtia ja jokainen purje\ntuulessa ennen tuntematonta väylää ohi Ristniemen, lounaaseen, kohti\nvapaata merta. Sieltä se vielä mennessään anteli kolmirivisistään\nyhteislaukauksia jäähyväisiksi venäläisille, joista osa oli jo\nselvinnyt ensi pökerryksistään ja ryhtyi ajamaan vihollista takaa,\nmutta muutamain laivain ajettua karille Ristniemen edustalla peräytyi\ntakaisin Koivistolle.\n\nOltiin jo lännen puolella Somerin.\n\nKoillisesta nousi yhä yli taivaanrannan sankkoja savupatsaita, mutta\nainoaakaan takaa-ajajan purjetta ei enää näkynyt.\n\n\"Rohkeasta\" laskettiin vene vesille ja kolmen päivän eväs, purjeet ja\nairopari ja viimeiseksi venäläisten lähettiläs.\n\nEnnenkuin veneen pesti irroitettiin laivasta, huusi kuningas alas sille\nlähettiläälle:\n\n\"Sano terveisiä Tshitshakovillesi, jos omiesi pariin pääset, ja ilmoita,\nettä kyllä minä ennen tämän kesän loppua tulen vielä perimään sen\nminulle varatun hytin hänen amiraalilaivassaan. Olkoon varma siitä!\nJumala kanssasi!\"\n\nSitten hän lisäsi miehille, jotka pitivät naakelin ympärillä kiinni\nveneen pestiä: \"Antakaa mennä!\", jolloin miehet viskasivat pestin alas\nja vene lähettiläineen jäi kiikkumaan kuin alli aalloille. Kaikkien\nlaivojen purjehdittua ohi nähtiin veneeseen kohoavan purjeen ja se\nalkoi luoviskella Koivistoa kohti...\n\n       *       *       *       *       *\n\nLempeäloisteiset kesäyön tähdet olivat kaikki jo sammuneet.\n\nKoillisessa kohosi merestä näkyviin vaskelta hohtava auringon reuna.\n\nLoistot sammuivat luodoilla olevissa torneissaan.\n\nHylkeet ja hallit nousivat yökalastuksensa jälkeen luodoille ja\nkareille suurin parvin ja tappelivat ahtaasta makuutilasta.\n\nNe alkoivat huutaa ja parkua.\n\nJotkut valittivat kuin itkevät lapset.\n\nJotkut ulvoivat kuin koirat.\n\nJoidenkin ääni muistutti naisten laulua ja toisten taas miesten\nkiljumista rantakäräjillä, ja jotkut mörisivät kuin vihaiset sonnit.\n\nVille heräsi joutilaan ohjausrattinsa ääressä näihin ääniin täyteen\ntajuntaansa ja säpsähtäen vilkaisi taakseen, sillä kaiken aikaa hänestä\noli tuntunut kuin hänen isoisänsä olisi seisonut siinä aivan hänen\ntakanaan ja äänettömällä äänellä, mutta niin, että hän ymmärsi jokaisen\nsanan, kertonut noita satavuotisia muistoja kuninkaan luotsista.\n\nNiin!\n\nSatavuotisia ne muistot totisesti olivatkin sillä olihan silloin\nheinäkuun kolmas vuonna seitsemäntoista sataa ja yhdeksänkymmentä, ja\nnyt parhaillaan nousee siinä merestä päivä joka on heinäkuun kolmas\nvuonna kahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentä.\n\n\n\n\nITAN KUOLEMA.\n\n\nSiitä nelimiehisestä veljesparvesta, johon Liiva-Simo kuuluu, on Itan\nkuoleman jälkeen enää elossa vain yksi, nimittäin Simo, joka on nuorin.\n\nItta oli vanhin veljeksistä, kuollessaan muutamia kuukausia vaille\nseitsemänkymmentä.\n\nUlkomuodosta päättäen ei kukaan arvannut Itan ikää oikein.\n\nNe, jotka katsoivat hänen valkeaa partaansa ja näkivät hänen kaljun,\nkiiltävän päälakensa, jota ympäröi valkea hiusseppel, arvostelivat\nhänen ikänsä kymmenen vuotta liian korkeaksi, ja ne, jotka kiinnittivät\nhuomionsa ainoastaan hänen punakkaan, leveään ja lihavahkoon naamaansa\nja hänen pirteisiin, toisinaan äkäisiin, mutta melkein aina viekkaisiin\nsilmiinsä ja yhä vielä hyvin säilyneisiin niin ruumiin kuin hengen\nvoimiinsa, erehtyivät pitämään häntä kymmenen vuotta nuorempana kuin\nolikaan.\n\nJoistakin syistä (jotka eivät kuulu tähän) vanheni hän siksi, mikä\nhän oli, jo noin viidenkuudetta ikäisenä -- tarkemmin: viidenkymmenen\nja viidenkuudetta välillä. Jos parta ja tukka olisivat pitäneet\nvärinsä, olisi häntä kuolemaansa asti luultu korkeintaan viidenviidettä\nvanhaksi. Itta oli purjehtija.\n\nHänellä oli jahti, niinkuin Simollakin. Lieneekö johtunut\nhänen kummallisesta luonteestaan ja tavallista vilkkaammasta\nmielikuvituksestaan vai tilapäisestä humaluushulluttelusta, vai\nkaikista niistä yhteensä, sekin omituinen tapaus, jolle koko saari\nja miltei kaikki Suomenlahden rannoilla ja saarilla asuvat ihmiset\naikoinaan nauroivat paljon ja josta toisinaan yhä vieläkin puhetta\nsyntyy.\n\nTapaus oli nimittäin outo ja ennen kuulumaton. Se poikkesi kokonaan\nsiitä, mihin oli totuttu sekä selväpäisten että humalaistenkin\nkesken. Korkeintaan olisi joku mielipuoli niin tehnyt, mutta Ittapa\nei ollutkaan mikään mielipuoli. Tuskin kukaan oli niin täysinäinen\nmielensä puolesta kuin hän. Rantakäräjillä naurettiin hänen\nsukkelasanaisille arvosteluilleen ja kunnioitettiin hänen lausuntojaan\nhintojen nousuista ja laskuista, ilmoista ynnä muusta.\n\nKuinka paljon hilpeyttä ja kevyttä iloa herättikään eräs hänen sanansa\n-- pätsähdyksensä, niinkuin hänen hassunkurisia ilakoimisiaan ja\nsanonnaisiaan tavallisesti nimitettiin -- eräissä jonkun vanhuuttaan\nkuolleen saidan sukulaisen hautajaisissa. Itta kohotti lusikkansa ja\nlausui: \"No hyvää päivää hernekulta! Missä sinä olet koko päivän ollut,\nkun en minä sinua ole löytänyt, vaikka olen kuinka etsinyt ja etsinyt?\"\n\nVoi sitä iloa, mikä siitä seurasi! Se oli yhtä hihitystä ja hahatusta,\nniin ettei syönnistäkään enää tahtonut mitään tulla, ja rakkaan\nvainajan, sureminen oli unohtua kokonaan.\n\nKaikki nauroivat ihan katketakseen, ja vielä sitä iloa riitti\nseuraavaksikin päiväksi, ja remahteli se uuteen liekkiin siellä ja\ntäällä, levitessään pitkin seuraavaa viikkoa talosta taloon ja lopulta\ntoiseenkin kylään ja kytien vuosikausia ja taas leimahtaen ilmiliekkiin\njonkun sattumalta mainitessa: \"No hyvää päivää hernekulta...\"\n\nEikä siitä loukkaantunut kukaan, vaikka olikin hautajaiset. Leskikin,\ntalon vanha emäntä, joka niitä hautajaisia miesvainajalleen pitikin ja\njoka oli hyvin vanha, huulet painuneet hampaattomaan suuhun, nauroi\nvesissä silmin Itan sukkeluudelle eikä ottanut sitä ensinkään pahaksi,\nvaan sanoi:\n\n\"Tuo Itta se osaa aina pätsähytellä!\"\n\nEi se Itta hullu ollut eikä häntä hulluna pidettykään, mutta hän oli\naina pienessä, ja väliin suuressakin humalassa ja lisäksi iloinen\nluonnoltaan ja koirankuria täynnä koko mies.\n\nKaikki pelkäsivät joutuvansa hänen hampaisiinsa ja nauroivat hänen\njutuilleen ja teoilleen pysyäkseen hänen suosiossaan.\n\nMutta eivätpäs pelänneet kerran eräänä kesänä, jo monta vuotta sitten,\ntuolla luvalla, meren rannalla, muutamat naiset, jotka olivat siellä\nvaatteita huuhtomassa.\n\nItan talo oli siinä aivan rannassa. Ikkunastaan hän näki naiset, jotka\nolivat vaatteita huuhtomassa. Heitä oli neljä, kaikki nuoria ja iloa\ntäynnä.\n\nIttaa harmitti.\n\nVähän väliä hän kävi ikkunan ääreen.\n\nYhä vain ne siellä nauravat ja juttelevat, eikä työstä näytä tulevan\ntuon taivaallista.\n\nSitä ovat ne tehneet jo koko aamun.\n\nVälillä yrittävät vähän työtäkin.\n\nHeillä on jaloissaan pitkävartiset, vettäpitävät kalastajasaappaat ja\nedessään pitkät, kaulaan asti ulottuvat, keltaiset, välkkyvät, öljytyt\nesiliinat.\n\nKorista he ottavat valkeita pestyjä vaatteita, kahlaavat helmoineen\nsyvälle veteen, jossa upottavat huuhdottavan ja huiskuttavat sitä\nankarasti kahden puolen.\n\nMutta sitä ei kestä kauan.\n\nJoku on taas alkanut jonkin jutun.\n\nKiertäen kuivaksi huuhdellun vaatteen kahlaavat toisetkin jälleen\nkuivalle, viskaavat kierretyn valmiiksi pestyjen koriin, jonka sisällys\nkasvaa sangen hitaasti, ja sitten ne joutavat taas kerääntyvät yhteen\nryhmään ja hihittävät minkä jaksavat ja toisinaan nauravat, nauravat\njumalattomat ihan ulvoen.\n\nOn niillä nyt juttuamista!\n\nSitä on jatkunut taaskin ainakin tunnin -- puoli tuntia kuitenkin.\n\nJo loppuu Itan kärsivällisyys.\n\n\"Ei tuota viitsi enää mikään katsella!\" mörähtää hän ja päättää\nlopettaa ainakin täksi päiväksi heidän inhoittavan kikatuksensa.\n\nItta kokoaa tuvasta muutamia tuoleja, neljä kappaletta, kaksi\nkumpaankin käteensä, ja vie ne rantaan, jossa asettaa yhden tuolin\nkunkin naisen taa ja sanoo:\n\n\"No istukaahan toki, ettehän te jaksa koko päivää seisoa kuitenkaan.\"\n\nLäheisellä luotsisillalla oli parhaillaan liuta miehiä rantakäräjillä,\nja nämä näkivät kaiken ja ymmärsivät heti kaiken ja päästivät\nkurkuistaan valtavan ja nauravan: \"Hööö...\", niin että vuoret sen\nkaiussa ihan vapisivat.\n\nItta mulautti viekkaasti silmiään sillalle päin kiitollisena siitä,\nettä miehet olivat huomanneet ja ymmärtäneet hänen hommansa ja\nauttaneet häntä \"hööllään\" nolaamaan näitä kikattavia ja laiskoja\nnaisia, ja ensi silmänräpäyksessä näyttikin siltä kuin Itta olisi\nonnistunut, sillä naiset vilkaisivat ymmällä kasvoin ensin häneen ja\nsitten toisiinsa ja olivat pari silmänräpäystä aivan ääneti.\n\nMutta sitten puhkesivat he nauramaan ja sen naurun rinnalla miesten\näskeinen höökin oli vain sääsken yninää.\n\nKoiratkin siitä pelästyivät ja rupesivat haukkumaan ympäri kylää\nja juoksivat hännät sojossa rantaan, jossa rupesivat tappelemaan:\nhyökkäsivät ensin rantaan ennättäneen kimppuun, koska sitä pidettiin\njollakin tavalla melun aiheuttajana, ja se pelasti -- ei nahkaansa,\nsillä siinä oli jo monta ammottavaa viiltoa ja vasen korva riippui\nposkella ja kallo paistoi valkeana siltä kohdalta, missä korva alkuaan\noli ollut -- pelasti henkensä uimalla yli sataman toiselle rannalle,\njossa nousi rantakivelle ja horjuen ravisteli turkistaan suolaista\nmerivettä ja irvistellen silmäili vielä kerran kylään päin ja alkoi\njuosta lönkyttää metsään, jossa kävi loikomaan ja nuolemaan haavojaan.\n\nSuunnattomia parvia rääkkyviä variksia lenteli paikan yllä, sillä nekin\nolivat pelästyneet ja lähteneet miehissä ottamaan selvää melun syistä.\n\nNaurultaan eivät naiset enää edes pysyneet seisoallaankaan, vaan\nlysähtivät vasten tahtoaan istumaan tuoleille, jossa sydänalaansa\npidellen vääntelehtivät ja nauroivat ihan ulvomalla.\n\nLopulta rauhoittui yksi niin paljon, että sai vaivoin sanotuksi Italle:\n\n\"No kiitoksia -- kiitoksia -- oikeen paljon, että muistit meitä -- --\nJa kyllä -- -- mekin muistetaan -- -- sinua -- ja tullaan -- sitte\nsinun hauta -- jaisiisi -- he -- hernettä -- onkimaan...!\"\n\n\"Hii...! Hoo...! Hee! Uuu!\" kuului kuorossa naisten nauru, ja Itta\ntunsi tulleensa ensi kerran eläissään itsekin narratuksi ja hiipi\nhäpeissään pois.\n\nNaiset käyttivät sitten tuoleja hyväkseen koko työnsä ajan. Niillä he\nistuivat huuhdottua vaatetta kuivaksi kiertäessään, ja joku jo vei\ntuolin mukanaan mereenkin ja istui siellä huuhtoessaan vaatetta kaiken\naikaa nauraen. Se ei ollut kuitenkaan oikein mukavaa, sillä istujan\nnoustua ja lähdettyä maalle tulemaan löi laine tuolin nurin ja sysäsi\nsen aina kuivalle hiekalle asti.\n\nEi Itta iljennyt hakea tuolejaan itse pois rannasta. Illalla myöhään\nnaiset toivat ne Itan keittiöön, jossa emäntä otti ne vastaan\nsiunaillen miehensä tuhmuutta.\n\nTämä ei kuitenkaan ollut se outo ja ennen kuulumaton tapaus. Nämä\nolivat vain pieniä yksityisseikkoja, joita tuskin enää muistetaankaan.\n\nOuto ja ennen kuulumaton tapaus sillä saarella ja koko maailmassa oli\nse, että tavallinen talonpoikainen vanha ihminen, vaikkapa sitten\nparempina päivinään kuljettikin laivoja Pohjanmerelläkin ja joskus\naina Välimerelle asti -- kunnes ne yritykset talonpoikaislaivureilta\nkokonaan kiellettiin -- rupesi hulluttelemaan aina siinä määrässä,\nettä maalasi kunniallisen jahtinsa varppeen sisäpuolelta ukonkuvia\ntäyteen. Niitä seisoi siinä piirissä kaksikymmentä alihangan ja toiset\nkaksikymmentä ylihangan puolella. Ulkopuolelle varpetta, kannen ja\npartaan välille, maalasi hän pelkkiä isoja naisten kasvoja. Sekä ukot\nsisäpuolella että naiset ulkopuolella olivat sangen kömpelösti tehtyjä,\nja rumia ne olivat totisesti.\n\nNiiden maalaamiseen kulutti Itta kokonaisen viikon.\n\nHän oli palannut eräältä purjehdusretkeltä, jolla hän oli viipynyt\nkoko kesäkuun ja viettänyt sen viimeiset päivät erään satamakaupungin\npoliisiputkassa.\n\nHänellä oli tapana aina ennen satamasta lähtöä panna toimeen suuret\njuomingit, jotka päättyivät tappeluun poliisin kanssa, joita\nvastaan Italla oli erikoinen vimma, ja hän joutui aina yön viettoon\npoliisiputkaan.\n\nNiin tapahtui joka satamapaikassa sekä Suomessa että Virossa.\n\nKotiin palattuaan aloitti Itta maaluutyönsä.\n\nNiin kauan kuin hän toimitti tavallisia maalauksiaan jahdissa, meni\nkaikki luonnollista tietään eikä kukaan tietysti kiinnittänyt siihen\nhuomiotaan, mutta sitten, kun ukon kuvia rupesi oikein satamalla\nsatamaan varppeen sisäpinnalle, alkoi uteliaita soutaa Itan jahtia\nkohti. Jolla toisensa perästä sinne meni ja rantakäräjät saivat uutta\ntyötä: tutkittiin ja vatkattiin kysymystä, eikö Ittaa jo voida pitää\njuoppohulluna tai muuten sekapäisenä. Se ilahduttava puoli jutussa\nkuitenkin oli, ettei ollut pelkoa lisäkulujen tulosta kunnalle, sillä\nItta oli rikas mies ja jos hullujenhuoneeseen joutuukin, niin ei se\nsuinkaan kunnan kukkaroa rasita.\n\nJoku kysyi Italta itseltään, että \"mitä se Itta oikein meinaa, mitä ne\nnuo kuvat sitten ovat, niin sisä- kuin ulkokin puolella\".\n\nKuvat olivat silloin jo valmiina.\n\nKannella ja alhaalla jollissa oli paljon katselijoita.\n\nItta itse istui kajuuttansa katolla ja tupakoi ihaillen töitään.\n\nKysymyksen kuultuaan hän viskasi oikean jalkansa vasemman polvensa yli\nja antoi säärensä kiivaasti kiikkua. Hän puhalsi ainakin kolme pitkää\nsavua, ennenkuin viitsi vastata:\n\n\"Jaa, että mitä nämä kuvat sitten oikein meinaavat? Ettekö te sitten\nitse silmillänne näe ja päällänne ymmärrä, että poliisejahan ne ovat.\nSiinä on paras osa niistä poliiseista, joiden kanssa olen joutunut\nsatamapaikoissa tekemisiin. Nuo tuolla ylihangan puolella, herrojen\npuolella, ovat Suomen poliiseja ja nuo tuolla alihangan puolella\nViron kuratnikkejä. -- Pirun kuviahan minun piti maalata, mutta eihän\nniistä sitten sen parempia tullutkaan. No -- eiks' ole koreita --\nhähähähäh...?\"\n\n\"Ja mitä täällä ulkopartaalla on? Pelkkää piikaväkeä...?\" kysyi joku\njollasta.\n\n\"Ja se on taas senluontoinen asia, joka jokaisen on itsensä arvattava,\nja ellei arvaa, niin oma vahinko.\"\n\nKatselijat pyörittelivät päitään.\n\nMonenkin teki mieli sanoa, että \"jo nyt on päässäsi vika ja paha vika\nonkin\", mutta jäi sanomatta, kun oli niin mokoman hyvä mies muuten.\n\nItalta ei jäänyt miesten päänpuistatukset huomaamatta, ja kyllä hän\narvasi, mitä ne ajattelevat. Häneltä pääsikin aikamoinen röhönauru.\nMiehet havaitsivat, että Itta on koirankuria ja ivaa täynnä, ja\nläksivät häpeissään pois, itse kukin taholleen. Heidän jälkeensä huusi\nItta vielä: \"Taisitte lähteä täältä paljon viisaampina kuin mitä olitte\ntänne tullessanne!\" ja nauroi, että rannat raikuivat. Sitten hän\nlaskeutui alas kajuuttaan, jossa otti taas aikamoiset ryypyt.\n\nKannelle tultuaan hän vielä silmäili maalauksiaan ja tuumi jo sivellä\npois koko koristeet, mutta jätti kuitenkin, ajatellen, että \"olkoot,\nkun tulivat kerran tehdyksi ja kun niistä on vaivat nähty ja kun niitä\ntuli jo koko kevään ajatelluksi ja vasta pitkäin mietiskelyjen perästä\nsiihen tehdyksi\", -- että \"olkoot, olkoot nyt siinä ainakin samanverran\naikaa, mikä on mennyt niiden ajattelemiseen ja aikomiseenkin\"\n(nimittäin toinenkin puoli kesästä). --\n\nHän ei osannut arvatakaan, minkä huomion esineeksi hänen jahtinsa pari\npäivää myöhemmin joutui mantereella, eräässä satamakaupungissa.\n\nHän oli vielä kaukana rannasta, kun jo laiturille kerääntyi uteliasta\nyleisöä niin paljon, että poliisin tuon tuostakin oli tultava ja\nsanottava: \"Hajaantukaa!\" Oli nimittäin alkanut sota ja poliisi epäili\njonkin salahankkeen olevan tekeillä.\n\nItan laskiessa siltaan syöksyivät uteliaat joukot aivan lähelle\nsilmäilemään Itan jahdin koristeita. Jo unohti poliisikin vaaran, joka\nvoi piillä jokaisessa väen tungoksessa, ja nauraa hohotti itsekin\nkurkku ammollaan.\n\nToisia tuli, toisia meni.\n\nPian oli Itan jahdin nähnyt koko kaupunki. Toisilleen aivan vieraat\nihmiset rupesivat kovaäänisesti rähisemään jahdin koristeina olleiden\nkuvien merkityksestä ja arvosta.\n\nEikä Itan maine rajoittunut vain tähän.\n\nSatamassa oli myös paljon ulkomaalaisia, ja he luonnollisesti kävivät\nmyöskin katsomassa tuota ihmejahtia, jonkalaista ei ole nähty ei kuultu\nilman millään äärillä. Parin viikon perästä puhuttiin Itan jahdista\nulkomaalaisissakin satamissa.\n\nHuomattuaan äkkiä tulleensa kuuluisaksi ja kaikkien suosimaksi pani\nItta vielä samana iltana toimeen juhlan omaksi kunniakseen kapakassa,\njonka nimi oli \"Häränpää\". Tämän nimen oli kapakka saanut aivan ilman\nomaa ansiotaan vieressä olevasta lihakaupasta, jonka oven päällä oli\nhäränpään kuva.\n\nItta otti mukaansa molemmat omat miehensä ja valikoi sillalta lisäksi\nneljä joutilasta satamatyömiestä, jotka tiesi hyviksi laulajiksi ja\nhyviksi juojiksi. Nytkin näyttivät ne olevan pahassa kohmelossa, mutta\nei ollut rahaa, millä ostaa kohmeloryyppyjä.\n\n\"Minä maksan teille sata markkaa mieheen tästä illasta, jos lähdette\nnyt minun mukanani 'Häränpäähän' ja olette siellä niin kauan kuin\nminäkin ja laulatte, mitä käsken.\"\n\n\"Onhan tässä aikaa. Lähdetään vain.\"\n\n\"Mutta siinä on vielä toinen ehto: Te ette saa koko ajalla ryypätä\ntippaakaan, vaikka minä itse ryyppäisin kuinka paljon. Teidän on\npysyttävä selvinä loppuun asti ja laulettava selvästä päästä.\"\n\nMiehet suostuivat siihenkin ja niin lähdettiin.\n\nKapakassa valikoi Itta sopivan pöydän perältä, ja pidot alkoivat.\n\nPian alkoi Itta sen laulunkin. Hän itse lauleli ja sepitti samalla aina\nuusia ja uusia säkeistöjä, ja apulaiset muodostivat kuoron. Jokaisen\nsäkeistön kertosäe kuului:\n\n    \"Vaan Liivan-Itta on herra!\"\n\nLaulussa nimittäin Ittaa verrattiin pitkin matkaa kaikkiin muihin\nihmisiin -- ensin näin:\n\n    Muutkin kipparit\n    Ryypyn ottaa.\n    Rahalla maksaa\n    Ja maksaa jaksaa,\n    Vaan Liivan-Itta on herra!\n\nSitten poliiseihin.\n\nSitten poliisimestariin.\n\nSitten kaupungin pormestariin ja kauppiaihin, leipureihin,\nkenkäseppiin, vaateseppiin, puuseppiin, rautaseppiin ja muihin.\n\nSitten siirryttiin kotisaarelle, jossa ei unohdettu pappia, ei\nlukkaria, suntiota, ei kirkonisäntää, eikä ketään. Kaikki saivat osansa\nja kaikkia verrattiin Ittaan.\n\nKapakkayleisö lisääntyi hetki hetkeltä ja osoitti innokkaasti\nsuosiotaan rajuilla taputuksilla joka säkeistön jälkeen. Jopa tapahtui\nniinkin, että koko kapakka yhtyi kuoroon \"Vaan Liivan-Itta on herra\",\nsäkeistössä, jossa laulettiin läsnäolevasta kapakanisännästä näin:\n\n    Kapakkamestari\n    Härjänpäässä\n    Viinaa valaa\n    Ja tyttöjä halaa,\n    Vaan Liivan-Itta on herra!\n\nTämä säkeistö oli laulettava kolmeen kertaan, ennenkuin yleisö oli\ntyytyväinen ja malttoi odottaa jatkoa, jota tuli ja tuli. Kapakan\nisäntä nauroi toisten mukana eikä osoittanut suosiotaan muita\nlaimeammin. Tuskin kukaan iski niin vimmatusti kämmeniään yhteen kuin\nhän, kun kolmannen kerran päättyi säkeistö kapakkamestarista. Hänhän se\noli ainoa, joka hihkaisi, että \"vieläkin kerran!\", mutta Itta ennätti\njo aloittaa uuden säkeistön.\n\nKun kapakoitsija huomasi, että Itta laulullaan, joka kuului kadulle\nasti, vetää yleisöä hänen kapakkaansa, joka oli siihen asti ollut\nmiltei unohduksissa, meni hän Itan luo ja sopotteli hänen korvaansa:\n\n\"Jos laulat koko illan ja vielä muinakin iltoina, vaikka joka ilta,\nsaat ilman maksua juoda mitä vain ja niin paljon kuin haluat ja hyvän\npalkan lisäksi itsellesi ja apulaisillesi\", jolloin Itta veti esille\npaksun rahakukkaronsa ja sanoi:\n\n\"Jaaha. Paljonkos ollaan isännälle velkaa?\" -- maksoi velkansa ja\nsiirtyi sanaakaan sanomatta miehineen toiseen kapakkaan.\n\nSe oli loistokohta Itan elämässä.\n\nSitä sangen monet kotisaarella ihan vakavissaan pitivät alkavan\nmielenhäiriön enteenä, mutta ne, jotka niin uskoivat, erehtyivät\nsurkeasti, sillä Itasta ei sekapäistä tullutkaan, hänen ainoa vikansa\noli vain liiallinen halu ryyppyihin.\n\nSiitä asianhaarasta oli Italla vaimovainajansakin kanssa joskus\nkiivaanpuoleinen sanasota avioliiton alkuaikoina.\n\nKerran, yli neljännesvuosisataa takaperin, oli Itan vaimo nimittäin\nsanonut:\n\n\"Sinä köyhdytät meidät juopottelullasi. Nielet kohta kurkkuusi sekä\nnurkat että nurkkakivet\", johon oli Itta vastannut:\n\n\"Ihan päinvastoin on asia, mamma kulta, että jos en minä joisi,\nsaataisiin ruveta syömään entisiä säästöjä ja tyhjennyttäisiin lopulta\nniin rahasta kuin tavarastakin.\" -- Itta nimittäin väitti ja näytti\ntoteen, ja sai vaimonsakin uskomaan, että hän Suomen puolella tapaa\nkaikki kaupikkinsa ja Viron puolella kaikki sopransa yksinomaan\nkapakassa.\n\n\"Kapakassa ne solmitaan kaikki liikeasiat ja siellä niitä tapaa\nihmisiä, eikä suinkaan muualla, enkä minä ole jahtiini saanut\nainoatakaan kuormaa enemmän Suomesta kuin Virostakaan muualta kuin\nkapakasta ja sen kautta minä myynkin joka ainoan jahdinkuorman,\nolkoon se sitten perunoita, halkoja, katukiviä tai muuta. Minä olen\nsen päässäni niin laskenut ja kokemuksesta oikeaksi huomannut,\nettä jos minä ryyppään tuhannen markan edestä, niin minä ansaitsen\nviidentuhannen edestä, mutta jos minä ryyppään sadan edestä, niin\nansaitsen vain tuhannen edestä, siis jos en ryyppäisi ensinkään, en\nansaitsisikaan mitään. Siitähän näet, mamma, ettei sinun pidä riihtä\ntappavan härjän suuta kiinni sitoman ja että työmies on palkkansa\nansainnut.\"\n\nSuureen pulaan joutui Itta, kun sitten sota-aikana kapakat pantiin\nkiinni.\n\nHän alkoi rappeutua päivä päivältä, muuttui kärtyisäksi ja menetti\nhelposti mielenmalttinsa ja alentui kevytmielisiin yrityksiin, vieläpä\nuhkapeliinkin yhden ainoan vaivaisen konjakkipullon vuoksi, niinkuin\nsilloinkin kerran myöhään syksyllä, kun hän oli tehnyt mantereelle\nmatkan, aivan erikoisen matkan koettaakseen keinolla millä hyvänsä\nsaada ennen pitkän talven tuloa ostaa viinaa tai sitä parempaa.\n\nHän oli kaupungissa yhtynyt useain samaan hätään joutuneiden kanssa.\nSiinä oli jahtimiehiä, kaljaasimiehiä ja kalastajia sekä puolikymmentä\nluotsia. Luotsit olivat tuoneet laivoja kaupunkiin ja muut olivat\ntulleet samalle asialle kuin Ittakin, mutta luotsien kanssa. Heillä\nkellään ei ollut tietoa paluumatkasta ja yhtyivät siis Ittaan, joka\nmielellään tarjosi vapaan kyydin jahdissaan.\n\nSuurten vaivojen perästä oli kukin onnistunut keinottelemaan itselleen\nkuka konjakkipullon jostakin ulkolaisesta laivasta, kuka rommipullon,\nkuka viskipullon, kuka mitäkin. Olipa joku onnistunut saamaan\nvanhanaikaisen kaksilitraisen pirtuakin.\n\nKovan luodemyrskyn vallitessa lähdettiin kotimatkalle.\n\nJahdissa oli hyvä pohjakuorma, ja sieti se, varsinkin näin\nsivumyötäisessä, paljon purjeita, mutta vielä enemmän niitä pantiin.\nToisten vastalauseista huolimatta komensi Itta huippupurjeenkin ylös.\n\nOltiin jo merenselällä, jossa kävi ankara ristilaine, vanha ummikas\nlounaasta ja nykyisen tuulen synnyttämä aalto luoteesta. Tuuli\nlisääntyi yhä.\n\nKajuutassa pidettiin juominkeja lähtöhetkestä alkaen.\n\nEnsin otettiin purjeryypyt ja sitten muita sen lisäksi, ryyppy ryypyn\njälkeen.\n\nPeränpidossa oli Itan alaikäinen pojanpoika, joka sai lämpimikseen\nyhden viinaryypyn, mutta ei yhtään enempää. \"Yksi selvä mies on\nlaivassa aina oltava\", selitti Itta.\n\nJo kolmatta tai neljättä kertaa koetti poika saada ääntään kuuluviin,\nhuutaen alas kajuutan luukusta:\n\n\"Taati hoi! Purjeita olis vähennettävä!\"\n\nLopulta luukkua likinnä oleva mies kuuli sen ja nyhkäisi Ittaa ja sanoi:\n\n\"Ek sä kuule? Poika tuumaa, että olisi purjeita vähennettävä...\"\n\n\"Höö! Poika pelkää vain, että joudutaan liian pian kotiin ja hän jää\nilman toista ryyppyä. -- He! Täss' on, ettet tarvi aina mankua!\"\n\nItta itse nousi ylös ja toimitti ryypyn pojalle.\n\nToisiakin miehiä nousi kannelle ja alkoi ylt'yleensä kuulua\nhuomautuksia:\n\n\"Liika on aina liikaa. Eiköhän oteta, Itta, purjeita vähemmäksi.\"\n\n\"Alus on minun ja purjeet on ja minun ja tuuli on Jumalan ja jos se\nrepii purjeita, niin lyödään toisia tilalle, niinkuin ulkolaisissa\npasaadiseilareissa vain! Tiedättehän te, etten minä olekaan mistään\nköyhäintalosta, enkä liioin arkalastakaan kotoisin...\"\n\n\"Niin on, Itta! Antaa kaataa vain! Sitä minäkin, että jos tuuli repii\npurjeita, niin pannaan uusia tilalle, ja jos masto taittuu, niin\nnostetaan pystyyn jälleen. Sillä tavalla!\" hihkui joku. Jahti kiiti\nvuoroin ylä- ja vuoroin alamäkeä meren pauhatessa villinä ympärillä ja\noli mahdoton seisoa kannella pitelemättä mistään kiinni.\n\nMiehet laskeutuivat taas kajuuttaan, Itta viimeisenä, silmäten poikaa,\njolle luukusta alas painuessaan sanoi:\n\n\"Onkos sinulla, poika, vilu vai pelkäätkös sinä, kun sinä noin vapiset.\n-- He, tuoss' on vaatetta päälles lisää.\"\n\nKajuutassa syntyi outo keskustelu, jonka aiheutti se, että Itta alas\npäästyään kertasi kannella lausumansa uhan, että alus ja purjeet ovat\nhänen ja hän tekee niille mitä tahtoo, johonka joku sanoi:\n\n\"Uskaltaisitkohan koettaa kumpi on kovempaa, puu vai kivi?\"\n\n\"Mitäs sinä oikein tarkoitat?\" kysyi Itta.\n\n\"Sitä vain, ettet taitaisi uskaltaa ajaa tätä jahtia Hirskalliolle nyt\nyhtäpäätä.\"\n\n\"Se vasta nyt helkkarin iso vale onkin! Jos luovut tuosta\nkonjakkiputelistasi ja annat sen minulle, niin annan minä tärähtää\ntämän jahtini Hirskallioon ja siinähän sitten saat nähdä, kumpi on\nkovempaa, puu vai kivi, ellet sitä ennestään vielä tiedä.\"\n\nVeto lyötiin ja sitten noustiin jälleen kannelle, eikä pitkää matkaa\nenää Hirskallioon ollutkaan. Itta itse istui ohjausratin ääreen ja\nmuutti suunnan suoraan Hirskalliota kohti.\n\nMeri myllersi mustana ja valkeana ja leveä valkea juova saarsi\nsaarta aaltojen pauhatessa valtavina kuohuvalleina sen rannoille\nja kallioihin, jotka punertavina ja auringonpaisteisina kohosivat\nvaahdosta.\n\nJahti kulki hurjaa vauhtia. Se ihan vapisi lentäessään aallon harjalta\ntoiselle. Purjeet humisivat ja köydet vihelsivät.\n\nÄäneti seisoivat miehet. Kallion lähetessä levottomuus näytti\nilmeisesti lisääntyvän. Keulapuolelle oli kokoontunut parvi miehiä.\nSiellä olivat lopulta kaikki, jotka eivät olleet osallisia vedon\nlyöntiin.\n\nKiivas keskustelu, jota siellä nähtävästi käytiin, ei kuulunut perälle,\njossa Itta silmää räpäyttämättä piti kohti kalliota.\n\nKeulassa näkyi tullun johonkin päätökseen, sillä miehet lähestyivät\nnopeasti Ittaa ja ensimmäinen alkoi tiukalla äänellä puhua:\n\n\"Täytyykö tässä, Jumal'aut, kahden hullun miehen vedonlyönnin tähden\nmenettää näin monen miehen henkensä? Sepä ei saakaan tapahtua! Kuules,\nItta! Nyt on asian laita sillä tavalla, että kierrä rattia oikealle\npäin ja helkutin pian, muuten en minä mene takaamaan, ettei tässä yksi\nmies, niin vanha kuin onkin, joudu partaan yli mereen! Kuuletko sinä,\nroisto! Jätä tänne ratti viisaampien käsiin!\"\n\n\"Anna helkkarissa veneen mennä selviä vesiä. Kyllä minä jo uskon\nilmankin, että sinä uskallat ajaa kalliolle, ja annan putelin sinulle\nniin ikään ja tunnustan menettäneeni vedon\", lepytteli jo sekin, joka\nvedon oli Itan kanssa lyönyt.\n\n\"Minusta alkaa tuntua, kuin olisin lähtenyt akkojen kanssa seilaamaan\nja ruvennut akkojen kanssa vetoja lyömään! -- Vaikka sinun kunniasi\nantaisikin myöten peruuttaa sanasi ja vetosi, niin ei anna minun, ja\nsiitä syystä me nyt ajetaan kalliolle, koska niin on päätetty, ettette\nsaisi perästäpäin sanoa: Ei se kyennyt Itta-vainajakaan seilaamaan\nkalliolle. -- Pysykää vain loitommalla, en minä vielä niin huono ole,\nettä minut vaan noinikään lykättäisiin pois paikaltani -- vaikka\nvanhakin olen.\"\n\nJotkut olivat sillä aikaa menneet jälleen keulapuolelle, laskeakseen\npurjeita alas, mutta ajoissa huomasi Itan valpas silmä sen ja hän huusi:\n\n\"Selviättekö sieltä saatanan vikkelään tänne perälle. Se tärähtää siinä\npaikassa ja jos masto kaatuu, niin sitten te varmastikin henkenne\nmenetätte. Joka mies perälle ja paikalla!\"\n\nSamassa kiipesi tärisevä ja vapiseva jahti korkealle aallolle.\n\nMyötämäkeä luisuivat miehet pitkin kantta keulasta perälle.\n\nKuului rytinää, ryskettä ja räiskettä ja aaltojen pauhinaa.\n\nLaineen mukana oli jahti syössyt ylös loivalle ja limaiselle kalliolle\nnoin pituutensa verran, ja juuri sillä hetkellä, jolloinka se pysähtyi,\ntaittui masto puomin kytkimen kohdalta ja harjustinten silmien alta\npoikki ja lensi purjeineen ja köysineen yli keulan.\n\n\"Sieltä saisitte nyt etsiä luitanne puunroinan, lokkien ja nuorien\nseasta, jos olisitte vielä siunaaman ajan viipyneet keulapuolella\nmastoa\", selitteli Itta nousten ylös ohjauspukiltaan.\n\nTarkastettiin aluksen runko heti ja suureksi kummaksi havaittiin, että\nse oli ehyt. Siivitoista ja raista oli vaan lähtenyt isoja kiltoja\nkallioon. Kallion loivaa nousua jo noin sylen syvältä vedeltä ja sitä,\nettä alus törmäsi sille ratsastaen valtavan aallon harjalla, joka\naivan samalla hetkellä vyöryi kalliolle ja kantoi jahtia keveästi\nvoimakkailla hartioillaan, saatiin kiittää, ettei keulakaan rikkoutunut\nja että kaikki meni näinkin hyvin. Suurimmat laineet syöksyivät\nvieläkin jahdin alle ja täristelivät sitä. Kun oli pelko siitä, että\njahti näin vähä vähältä luisuisi alemmaksi ja joutuisi aaltojen\nviskeltäväksi ja tuhoutuisi kokonaan, otettiin miehissä ankkuri alas ja\nsen haara kiinnitettiin erääseen muutaman sylen päässä olevaan leveään\nja syvään kallionrakoon ja kelattiin ketju jälleen kireäksi. Näin tuli\njahti varmasti ankkuroiduksi nykyiseen asemaansa. Tuulen käännyttyä ja\nmeren noustua voitiin taas tulla miesjoukolla paikalle ja lykätä jahti\ntakaisin mereen.\n\nKun jahti törmäyksen perästä oli saatu tuossa aniharvinaisessa\nasemassaan ankkuroiduksi, katseltiin sitä vielä hetkinen, ja yritti\ntulla taas riita Itan kehuessa:\n\n\"Ei sitä olisi joka mies osannutkaan noin tarkkaan laskea!\"\n\nPari syltä molemmin puolin jahtia nousi kallio nimittäin jyrkempänä\nja aivan vesirajassa oli lisäksi jyrkkä putous, ja olisi jahti niihin\ntörmätessään kokonaan tuhoutunut. Ymmärsi sen jokainen läsnäolleista,\nettei siitä miehetkään, ainoakaan, olisi kyennyt ylös nousemaan, pitkin\nlimaista kalliota, johon aallot syöksyvät.\n\nItan puheeseen takertui heti vedonlyöjä:\n\n\"No joka toinen mies ainakin!\"\n\n\"Sehän on helkutti, ettei joka mies olisi tähän osannut laskea\nkirkkaalla päivän paisteella!\" lisäsi joku.\n\n\"Ei kukaan teistä!\" väitti Itta.\n\n\"No ihme ja kumma! Vai ei kukaan! Sanopas toinen kerta vielä sillä\ntavalla!\"\n\n\"No vaikka kolmaskin! Eihän se siitä selkene!\"\n\n\"Älä ylpeile tyhjällä! Joku toinen mies, minä esimerkiksi, suoraan\nsanoen, olisin tullut tähän paljon sievemmin. Ensiksikin on tässä sylen\nverran lännempänä paljon loivempaa. Toiseksi olisin minä valikoinut\nsuuremman ja paremman laineen ja sellaisen, joka nousee jahdin perän\ntakaa sylen päässä kalliosta ja niin nätisti minä olisin tuonut jahdin\ntähän samalle kalliolle, ettei olisi menetetty mastoakaan, ei niin\nkerrassa mitään. Sinä Itta kajuutassa olisit kysynyt toisilta, että\n'eiks maa jo ala näkyä?' kun minä jo olisin laskemassa purjeita alas.\nNyt sinulta, niinkuin tässä on nähty, laski purjeet alas kokonaan\ntoinen mies ja aika rytinällä laskikin!\"\n\n\"Höö! Älä puhu turhaa!\" hörähti Itta ja viittasi halveksivasti\nkädellään.\n\n\"Älä puhu turhaa! Mitä sinä oikein haastat! Riitaa vai! Kyllä minä\nnäytän, mitä minä puhun! Mennään paikalla satamaan ja otetaan minun\njahtini, ja jos sinussa ja teissä toisissa on miestä lähtemään mukaan,\nniin minä kyllä näytän, mitenkä maalle lasketaan.\"\n\n\"Mene vaan yksinäsi. Me katsellaan täältä. Ja kun tässä on kerran alus\nsaatu ankkuriin, niin lähdetään me toiset ottamaan ankkuriryypyt sillä\naikaa, kun tämä menee mäkeä laskemaan -- ja tule sentään sinäkin yhteen\njoukkoon, jos alkaisit jänistää.\"\n\n\"Jänistää!\" matki uhkailija pitkäveteisesti, mutta seurasi kuitenkin\ntoisia kajuuttaan luvatun ryypyn viekoittelemana ja lepyttämänä.\n\nKajuutassa oli sangen epämukava olla, sillä sen permanto oli ainakin\nviidenneljättä asteen kulmassa kallellaan.\n\nÄskeinen kinastelu suli pian iloiseen rupatteluun ja ystävälliseen\nseurusteluun, joka jatkui tunnin verran.\n\nTäysin humaltuneina kömpivät sitten miehet tavaroineen ulos kajuutasta\nja alkoivat pyrkiä ylös kalliolle. Se ei ollut kuitenkaan helppoa,\nsillä ankkuripaikalta nousi kallio hyvin jyrkkänä ja sileänä. Yksi\nja toinen heitti saappaansa ilmaan ja vieri alaspäin. Samalla kuului\nlasin helinää ja mustui kallio kalliin nesteen sitä kostutellessa.\nLopulta olivat kaikki päässeet voitolle ja kävelivät hoiperrellen\nja kiljahdellen polkua pitkin kylää kohti valkeiden eväspussien\nheilahdellessa kunkin hartioilla.\n\nPari päivää myöhemmin sairastui Itta sangen vaikeasti.\n\nKuolema näytti lähestyvän roima-askelin.\n\nPäivä päivältä hän huononi eikä voinut syödä mitään, mutta vettä pyysi\nyhtenään.\n\nSaaressa ei ollut lääkäriä eikä sairaanhoitajaa, ja kun marraskuu\noli jo pitkällä ja ilmat kylmiä ja myrskyisiä, ei hänen ikäisensä\nsairaan mantereelle viemistä voitu ajatellakaan. Sitäpaitsi laski Itan\npoika, Mikko, joka häntä vaimoineen hoiti, ettei niin vanhan miehen\ntohtoroiminen enää kannattaisikaan.\n\nItan pojan appi, lähes yhtä vanha mies kuin Ittakin, teki eräänä\nsunnuntaina ennen joulua varta vasten kirkkomatkan käydäkseen samalla\ntiellä katsomassa potilasta, ennenkuin tämä kuolee, sillä Itta oli\nsairastanut jo viidettä viikkoa ja oli hyvin huono.\n\nTultuaan kamariin, jossa Itta makasi, katseli vieras potilasta ääneti,\ntervehti kädestä, joka oli laiha, veretön ja kuuma, ja kysyi:\n\n\"Päivää Itta! Vieläkös sinä tunnet minua?\"\n\n\"Miksen minä sinua tuntisi niinkuin muitakin, vaikka olenkin näin\nhuono.\"\n\n\"Jaa'a. Huono sinä näyt olevan. Kyllä sen nyt näkee, ettei ole enää\nlähtö kaukana.\"\n\n\"Istuhan, niin jutellaan vähän.\"\n\nVieras istui, mutta ei siitä juttelemisesta sen enempää tullutkaan.\n\nIllalla kutsui Itta poikansa vaimoineen luokseen.\n\n\"Jos hakis vaikka papin, kun ei tässä muutakaan apua näy olevan\", sanoi\nhän. \"Ehkä ennen aamua sattuu tulemaan jo vaikka se lähtö.\"\n\nPapin tultua oli Itta paljon virkeämpi kuin tunti aikaisemmin.\n\nPotilaan ja papin välillä syntyi keskustelu, jossa selvesi, että Itta\nolisi kyllä halukas pääsemään osalliseksi pelastuksesta ja valmis\ntunnustamaan syntinsäkin, mutta halusi ensin tietää, ovatko ne kaikki\ntunnustettavat.\n\nPappi: Kaikki, kaikki, rakas veljeni.\n\nItta: Olisko ne yksitellen, kukin erikseen mainittavat, vai meneekö ne\nsummassa?\n\nPappi: Kyllä ne erikseen olisivat kaikki mainittavat.\n\nItta: Mutta se on aivan mahdotonta. En minä jaksa niitä kaikkia\nluetellakaan, ja hitto niitä kaikkia muistaakaan. Eiköhän tästä\npäästäisi molemmin puolin helpommalla, jos pantaisiin vain summassa?\n\nPappi: Jos syntinen tuntee syvää katumusta, annetaan anteeksi sillä\ntavalla, mitä Israel Heikinpoika nyt tarkoittaa, vain ne synnit, jotka\novat tulleet tehdyksi tietämättä ja tuntematta, onko syntiä tehtykään.\n\nItta: No, antaa niiden sitten mennä. Mutta mitenkäs me nyt sitten\noikein selvittäisiin niistä toisista.\n\nPappi: Eihän niitäkään nyt teko teolta tarvitse eikä voikaan luetella.\nAinoastaan ne, jotka erikoisesti tuntoa vaivaavat...\n\nItta: Jos järjestettäisiin sillä tavalla, niinkuin minä nyt meinaan,\nniin taidettaisiin päästä kaikkein pikimmin selväksi koko tästä\nhommasta. Pannaan nyt ne erilaiset synnit hyvästi erilleen toisistaan,\njottei synny sekaannusta ja jottei mikään laji unohdu, ja katsellaan\nja päätetään sitten kustakin erikseen. -- Otetaan nyt aluksi tuohon\nyksi pussillinen syntejä ja sopii pussin kupeeseen kirjoittaa niille\nnimeksi vaikka: 'Silmäin pyyntö ja lihan himo'. -- Tuohon kerääntyy\nkokonaista kaksi vanhanaikaista tynnyrinsäkillistä eri-ikäisiä\nsyntejä, ja kirjoitetaan niihin vaikka 'Petoksia kaupoissa, lain\nja oikeuden varjolla'. -- Tuohon kolme samanlaista säkillistä\n'Laivarikkorosvouksia'. Sitten tulee pari kontillista 'Tunnottoman\npurjehduksen kautta menetettyjä merimiehiä Pohjanmerellä entisinä\naikoina'. -- Tai ei sitä 'entisinä aikoina' ole tarvis kirjoittaa,\nsillä kaikkihan nämä ovat entisiltä ajoilta. -- Ja mitäs sitä vielä\nolisi? -- Niin. Tuossa on yksi sylen suuruinen herne, joka tuntuu\nraskaalta, kuin olisi sillä kymmenen lyijynpainoa, ja uhkaa se vieriä\nylitseni. Sen kupeeseen kirjoitetaan: 'Pilkanteko hautajaisissa' --\njos sitä saakaan anteeksi. -- Sitten tulee kokonainen laivan kuorma,\njonka laatu on laivapapereihin merkitty: 'Syysöinä sikahumalaan\njuotettuja loistonhoitajia ja sammutettuja loistoja' -- sitä tavaraa ei\ntaidetakaan missään tullata -- -- -- etenkin -- jos otetaan -- lukuun\n-- se väenpaljous -- mikä meni harhaan johdettujen laivojen mukana...\nKyllä kai pastori otti ehtoollisvehkeet mukaansa -- -- Ajattelin,\nettä jos tässä ennen aamua lähtö tulee, niin tekee kaikki jo illalla\nselväksi, ettei tarvitse keskellä yötä kutsua pastoria. Mistä lienee\nkoko tauti tullutkin! Koko elämäni olen ollut terve. -- -- -- Tämän\nvanhan ihmisen ruumis ei tainnut sietää sitä, kun tulivat ne viinat\nniin tiukalle. -- Sanotaanhan veneistä, että mikä tervalla on tehty, se\ntervattomana mätänee, ja taitaa se olla tämän ihmisenkin laita sillä\nlailla, että mikä on viinalla tehty, se viinattomana mätänee...\n\nOlihan toki. Olihan pastorilla kaikki mukana, mitä mukaan ottaa\npitääkin kuolevan luo lähdettäessä.\n\nTiesihän toki vanha, kokenut valkopartainen pastori ottaa\nehtoollisvehkeet mukaansa, ja tehtyään Italle vielä muutamia kysymyksiä\ntutustuakseen hänen sieluntilaansa ja tultuaan vakuutetuksi, ettei\nItalta sovi eikä voi sakramenttia kieltää, ja lausuttuaan Italle\nvielä erinäisiä soveliaita kehoitus- ja varoitussanoja rukoili hän\nItan kanssa, antoi hänen lukea synnintunnustuksensa ja antoi hänelle\nehtoollisen ja siunasi häntä.\n\nViiniä otti Itta aikamoisen kulauksen ja lausui, pudistaen päätään:\n\n\"Kylläpä -- kylläpä on käynyt huonoksi tuo ehtoollisviinikin nykyään.\nAivan sitä parhainta tavaraa se oli ainakin siihen aikaan, kun minä\nolin kirkonisäntänä...\"\n\nPastori kehoitti Ittaa karttamaan nyt maallisia ajatuksia, ja niin\nsaatiin toimitus ilman enempiä häiriöitä kauniiseen loppuun, ja Itta,\npapin sitä kysyttyä, selitti saaneensa rauhan sielulleen.\n\nLopuksi lauloi pastori vielä rämisevällä äänellään virren:\n\n    Elomme murheen laaksossa\n    Tääll' onpi tyhjä varjo...\n\nja Itan jäädessä tyynenä ja levollisena makaamaan poistui.\n\nTuvassa olivat sillä aikaa istuneet äänettöminä Itan poika, Mikko, ja\nhänen vaimonsa, Amalia. Lapset oli odotetun kuolemantapauksen vuoksi\nlähetetty sukulaistaloon, naapuriin.\n\nKun pappi tuli Itan kamarista, tapahtui tuvassa tavallaan toinen\nripitys: Amalia ja Mikko tahtoivat päästä selvyyteen ja rauhaan eräästä\nepäilyttävästä teostaan.\n\nSyntyi seuraava keskustelu:\n\nMikko: Tuota noin -- -- Minä olen tässä Amalian kanssa miettinyt yhtä\nasiaa ja päätettiin pyytää pastorin neuvoa -- -- -- Sopineeko siitä\npuhuakaan -- -- -- Mutta pastori ymmärtää -- -- Taati on vanha ihminen\neikä ole vielä eläessään tätä ennen sairastanut -- -- -- Kun tuollaiset\nvanhat tervashongat kerran kellahtavat vuoteelleen, niin eivät ne siitä\ntavallisesti nouse --\n\nPappi: Niin, kyllä se inhimillisesti katsoen näyttää siltä, että ennen\naamua taitaa lähtö tulla. -- Herran rauhaan vaan...\n\nMikko: Jos pastori jäisi vielä hetkiseksi -- -- -- Olisi vähän\nasiaa -- -- --\n\nPappi: Jaaha. Puhukaa vaan suunne puhtaaksi.\n\nMikko: Niin että -- -- -- kun se rupesi alusta alkaen näyttämään siltä,\nettei se enää siitä parane -- -- olisi pitänyt ehkä käydäkin pastorin\nmieltä jo edeltäpäin kysymässä eikä nyt vasta perästäpäin, kun teko jo\non tehty -- -- -- että onkohan se pastorin mielestä suurikin synti, tai\nonkohan se synti ensinkään, ehkä hyvä työkin taatia kohtaan, kun minä\nviimeksi jahdilla kaupungissa käydessäni toin taatia varten -- -- -- jo\nvalmiiksi -- -- kun kelirikkokin on tulossa ja voi olla jo minä päivänä\nhyvänsä käsissä ja mantereelle pääsy mahdoton -- -- -- ruumiskirstun\n-- -- -- kun tässä ei ole kotona tarpeita, mistä olisi tehnyt, eikä\nuskalleta hakua jättää kuolemaan asti, kun pelättiin sen lykkääntyvän\nvaikka kuinka kauaksi -- -- ja kun tämä taati on vähän parempaa\nväkeä ja rikas -- -- joutaa tulla haudatuksi vähän paremmin tehdyssä\nkirstussakin kuin muut -- -- Niin ajateltiin me Amalian kanssa...\n\nPappi: Se on hyvin paha asia. -- Tietääkö potilas siitä mitään?\n\nMikko: Ei.\n\nPappi: Se on hyvin paha asia. Jos potilas itse sen tietäisi, tai vielä\nparempi, olisi itse antanut siihen suostumuksensa...\n\nMikko: Kuoleehan se kuitenkin...\n\nPappi: Me kuolemme kaikki ja sen mukaan pitäisi meille jokaiselle\nhankkia jo elomme päivien kuluessa ruumiskirstu! Lähtömme on\nHerran kädessä. -- Sopikaa Hänen kanssaan isänne ennenaikaiset\nhautausvalmistelunne. Jääkää Herran haltuun!\n\nPappi meni.\n\nOvi Itan kamariin oli jäänyt raolleen ja hän kuuli joka sanan, mitä\ntuvassa puhuttiin. Papin mentyä kuultiin Itan huutavan:\n\n\"Mikko!\"\n\nMikko säpsähti.\n\nItta huusi toistamiseen.\n\nMikko meni isänsä puheille.\n\n\"Mitä sinä puhuit papin kanssa?\"\n\n\"Mitä nyt puhuttiin... Yhtä ja toista...\"\n\n\"Sano suoraan, missä on se ruumiskirstu!\"\n\n\"Mikä ruumiskirstu?\"\n\n\"Älä kieräile! Tuo paikalla se ruumiskirstu tänne! Sinä käärme! Kyllä\nminä kuulin, mitenkä matelit papin edessä! Tuntoa muka vaivaa vielä! --\nTuo kirstu tänne ja paikalla! Ymmärrätkö sinä -- älä niskoittele, vaan\ntee mitä käsken -- heti!\"\n\nKirstu kumahteli ovenpieliin ja kohta se oli Mikon ja Amalian kantamana\nlaskettu Itan kamarin permannolle.\n\nItta oli sillä välin vääntäytynyt vuoteeseensa istumaan.\n\nAmalia itki.\n\nMikko katseli kädet ristissä ja synkkänä lattiaa.\n\nItta huusi:\n\n\"Vai sillä tavalla! Taitaa olla jo hautakin kaivettu! Vai jo niin\nvarmoja ollaan minun kuolemastani! Olisipa nyt minun vallassani, niin\ntahtoisin nähdä sinut itsesi makaamassa tuossa kirstussa! Vai sillä\ntavalla! Vai sillä tavalla! Taitavat olla jo hautajaisviinatkin ostetut\nja hautajaisrokka tulella! Kansi auki kirstusta! Auki, sanon minä\n-- -- -- sillä tavalla! Ja nyt menet itse kirstuun -- kuuletko sinä!\nPitkällesi -- selällesi -- kädet ristiin rinnallesi! Sillä tavalla! Vai\nminulle hankitaan valmiiksi kirstukin! Ehkä on jo ollut ties kuinka\nkauan! -- Tekee hyvää sydämelleni, että minä näen sinut siinä, missä\nsinä toivoit näkeväsi minut ennen itseäsi! Ja nyt pane sinä Amalia\nkirstun kansi kiinni. -- Sillä tavalla! Ja käy kirstun päälle istumaan.\nItketään muka vielä -- teeskennellään -- kylläpäs oli hätä ja kiire\ntoimittaa minut hautaan.\"\n\n\"Ei sinun kuolemaasi kukaan ole toivonut\", vaikeroi Mikko kirstussa,\nmutta Itta ei erottanut hänen sanojaan, luuli vain, että Mikko alkaa\ntukehtua ja valittaa sitä. Säälin ja hätääntymisen hellyttämänä sanoi\nItta Amalialle:\n\n\"Päästä nyt se joutava ylös jälleen.\"\n\nMikon tultua ylös kirstusta komensi Itta:\n\n\"Ja nyt ota sinä Mikko saha ja kirves tänne ja vielä tänä yönä, heti,\ntässä minun silmieni alla sahaa ja pilko tuo laatikko kahvipuiksi.\nNiin, ei mitään vätystelemistä eikä keskustelua enää. Työhön nyt vain\nja äkkiä! Kyllä minä sinulle kirstut näytän, kun tästä paranen!\"\n\nMikon täytyi totella, ja hetken perästä kumisi kirstu, kun hän sitä\nsahaili poikki. Sitten pilkkoi hän kirveellä kirstun kappaleet pieniksi\npolttopuiksi, jotka Amalia kantoi keittiöön halkolaatikkoon.\n\nRaivokohtaus vaikutti käänteen Itan sairauteen.\n\nHän oli jo seuraavana päivänä parempi ja voimistui päivä päivältä.\n\nJoulun aattona meni hän jo saunaan ja jouluaamuna kirkkoon.\n\nAivan entiselleen hän ei kuitenkaan päässyt.\n\nHän oli alituiseen kivulloinen ja raihnas, mutta joka päivä kuitenkin\njossakin pienessä hommassa.\n\nHän puhui muille ja uskoi itsekin, että jos saisi entiseen tapaansa\nsäännölliset ryyppynsä ja silloin tällöin oikean humalankin, pääsisi\nhän entiseen hyvään terveyteensä.\n\nTalvi oli siinä suhteessa peräti toivoton.\n\nTuli kevät.\n\nItasta ei ollut enää purjehtijaksi, mutta hän souti mantereelta\ntuleviin aluksiin, ja ne toivat aina jotakin hyvää. Virosta oikeaa\npirtua ja Suomesta vain erilaisia hajuvesiä.\n\nKerran pari viikossa sai Itta humalan ja hänen oli hyvä olla.\n\nKevät oli jo pitkällä.\n\nLiike Viroon loppui äkkiä.\n\nMelkein kaikki jahdit ja kaljaasit olivat ankkurissa satamassa.\n\nTästedes sai Itta tyytyä Suomesta saatuihin hajuvesiin, ja ne maksoivat\npaljon. Joka humala tuli kalliiksi, mutta kalleimmaksi tuli se\nviimeinen, sillä se maksoi hänen henkensä. Se tapahtui näin:\n\nIllalla myöhään tuli Suomesta eräs jahti ja toi Itan tilaamat hajuvedet\nja kaikki mitä muuta oli saatavana.\n\nItta ajatteli kutsua jo samana iltana juomaseuran luokseen kotiinsa,\nmutta kun pyhään ei ollut enää pitkä matka, päätti hän säästää kalliit\njuomatavaransa pyhäillaksi.\n\nMikko vaimoineen ja lapsineen jo nukkui, kun Itta tuli kotiin.\n\nItta hiipi kamariinsa, pani pullot kaappiin ja yritti käydä maata,\nmutta unta ei tullutkaan.\n\nHän ei saanut rauhaa ennenkuin ryhtyi kokeilemaan niillä uusilla\njuomillaan.\n\nHän maisteli hiukan ja yritti taas nukkua, mutta eihän siitä mitään\ntullut.\n\nTaas oli vain noustava maistelemaan. Ettei tarvitsisi alituiseen nousta\nylös ja kävellä kaapille ja siinä jyristä ja kolista ja ehkä herättää\nviereisessä huoneessa olijatkin, otti hän tuolin vuoteensa viereen ja\nasetti pullot siihen ja myös tupakkavehkeet.\n\nOli nyt niin mukava vain ojentaa kättään ja tehdä sekoitukset ja\nryypätä, panna tupakaksi ja ajatella tämän maailman omituista menoa.\n\nHän tunsi humaltuvansa ja elämä alkoi tuntua sangen valoisalta,\nkevyeltä ja iloiselta.\n\nHän joi ja joi, kun kerran oli alkuun päässyt, kunnes pää oli aivan\nturtana ja sitten alkoi huimata ja hän menetti tajuntansa.\n\nViimeinen, minkä hän tajusi oli mukava levon tunne, kun hän ojentautui\npehmeässä vuoteessaan, kohensi peitettään ja pani kätensä ristiin\nrinnalleen. Sitten ei enää kuulunut mitään, ei näkynyt mitään eikä\ntuntunut mitään.\n\nAamulla varhain heräsi Mikko sattumalta ja huomasi, että tupa oli\ntäynnä omituista hyvänhajuista tuoksua.\n\nHän herätti vaimonsa ja he molemmat ihmettelivät.\n\nLopulta he arvasivat, ettei se muualta voi tulla kuin taatin kamarista,\nja hiipivät katsomaan.\n\nMikko raotti ovea.\n\nSieltä tulvahti vastaan niin voimakas lemu, että siihen oli tukehtua.\n\nMentiin sisään.\n\nTaati makasi vuoteessaan autuas hymy kasvoillaan, niin kauniina ja\nrauhallisena, etteivät he häntä sellaisena olleet koskaan ennen nähneet.\n\nLähempää tarkastettuaan näkivät he, että taati on jättänyt heidät\nikiajoiksi.\n\nMikko sulki isänsä silmät kiinni.\n\nAmalia avasi kamarin molemmat akkunat auki.\n\nOli valoisa, tyyni ja kaunis kevätaamu.\n\nPäivä paistoi jo korkealla tyynen meren yllä.\n\nKottaraiset viheltelivät läheisessä saarnessa, jossa niillä oli\npesimäpönttönsä.\n\nKatsellen vainajan kasvoja kuiskasi Amalia miehelleen:\n\n\"Sillä on ollut kaunis lähtö, kun se noin hymyilee.\"\n\n\n\n\nKIELILLÄPUHUJA.\n\n\nI.\n\nTämä tapahtui siihen aikaan, jolloin jokaisella luotsilla oli vielä\noma vene, jonka vokkaa, keulamaston purjetta, koristi punainen raita,\nluotsiveneen kauasnäkyvä tunnusmerkki, ja jolla luotsit menivät laivaan\nja palasivat kotiin pitkiltä luotsausmatkoiltaan.\n\nOli keskikesä ja laivaliike vilkasta.\n\nSatamakaupungin rannassa oli laiturien piirittämä poukama täynnä\nkalastaja-, laiva- ja luotsiveneitä ja puhuttiin niillä tienoin\n\"kaikkia maailman kieliä\", niinkuin tämän kertomuksen päähenkilö, johon\npian tutustumme, sanoi, kerran kehaistessaan kuinka hän, kielitaituri\nitse, siinä joukossa liikkuu kuin kala vedessä, ja nähtiin joukossa\nedustajia kaikista ihmisväreistä, vaaleista pohjoismaalaisista aina\npikimustiin afrikkalaisiin asti.\n\nLuotsiveneitäkin oli siinä tällä kertaa toistakymmentä, osa\nkaupunkilaisten, suurin osa rannikko- tai saaristoluotsien veneitä, ja\nvain yksi ulkosaarelainen, joka oli laivaveneiden joukossa, sillä se\nhalveksi ja inhosi noita muita melkein yhtä väkevästi kuin tuota kurjaa\nsavolaisvenettä, joka tukkilauttojen mukana oli ajettunut alas meren\nrantaan ja kehtasi asettua näin ylhäiseen seuraan.\n\nHyi olkoon!\n\nUlkosaarelaisen luotsiveneen omistajaa kutsutaan näin omassa\nkeskuudessa Eliaksen Matiksi, eikä se huono nimi olekaan.\n\nHän on jo iältään yli kuudenkymmenen, mutta suorittaa vielä\nluotsivuoronsa kaikilla ilmoilla.\n\nHänen tukkansa ja suuri partansa ovat olleet nuoremmalla iällä\nmustat, mutta kun suurin osa hiuksista ja partakarvoista on muuttunut\nvalkeiksi, on yleisvaikutus harmaa.\n\nPäälaki on laajalti paljas ja kiiltävä kuin vernissattu. Sitä katselee\nhuvikseen, varsinkin jos tietää, että se aikoinaan antoi aihetta\nerääseen väärinkäsitykseen, josta oli tulla ikäviä valtiollisia\nrettelöitä ja selkkauksia.\n\nTapaus kaikessa vakavuudessaan oli seuraava:\n\nEräänä kesänä tuli saareen kuvanveistäjä, joka ihastui Matin\npäähän ylimalkaan, mutta tuohon pallomaiseen, kiiltävään päälakeen\nerikoisesti, ja pyysi Mattia mallikseen.\n\nMatti käsitti, ainakin osittain, kuvanveistäjän pyynnön väärin,\nluullen, että hänen turpeat sinertävät huulensa, lyhyt ja leveä\npurppuranvärinen nenänsä, punaiset pulleat poskensa, leveä otsansa,\nsuuret ulkonevat korvansa ja pullottavat siniset silmänsä, jotka miltei\naina hymyilivät, olivat herättäneet kuvanveistäjän huomiota ja siksi\nhän kysyikin:\n\n-- Olenkos mielestäs sitten niin kaunis?\n\nMatti nimittäin tiesi rumuutensa.\n\nSe oli monta kertaa sanottu suoraan suuhun hänelle itselleenkin.\n\nItta-vainajakin kerran nuorena, Matin-päivillä ollessaan, kun humala\noli jo noussut ja puhelu kiihtyi ja miehet rupesivat lausumaan julki\najatuksiaan toistensa joko ruumiillisista tai henkisistä heikkouksista,\nkehtasi sanoa näinikään:\n\n-- Ja tuo naamavärkkikin sinulla, Matti, on sitä laatua, että\nsylipuulla sen tekijä mitat on ottanut ja pelkällä kirveellä\nvalmistanut! Ja huulesi ovat kuin pari tuulessa pullistunutta jiikattua\nmärssypurjetta! En, piru vie, ole tuollaisia nähnyt neekeriakoillakaan!\n\nSiitä oli seurannut tappelu. Mitäs siitä! Se on ollut, mikä ollut.\n\nItan puhe, että Matin kasvoja valmistettaessa olisi käytetty sylipuuta\nja kirvestä, oli valhetta, sillä jos kohta pää olikin iso, oli se\nsuhteellinen ruumiin muuhun kokoon, eikä kirvestyö ole niin pyöreää ja\nsileää kuin Matin kasvot ja päälaki olivat läpi elämän.\n\nLieventääkseen ulkonäkönsä tekemää epäedullista vaikutusta oli Matti jo\nnuoruudestaan asti koettanut johtaa (ja onnistunutkin) ihmisten huomion\nharhaan -- nimittäin toisiin asioihin -- kehittämällä puhetaitonsa\nsukkelaksi ja älykkääksi. Puhe tuli hänen turpeiden huuliensa takaa,\nlihavan kielen muodostelemana, rehevänä, säteilevänä ja voimakkaana.\nSanottiin, etteivät hänen sanansa aina olleet sarvipäitä, mutta\npompahtelivat ne ilmoille kuin lantut, kuin huopasaappaat, kuin\ntalikääröt, aina täyteläisinä ja useimmiten räjähdellen ja poksahdellen\nja ilmi tuleen tuprahdellen tai räjähdellen kuin laine laivan laitaan.\nKun kuntakokouksissa tai rantakäräjillä keskustelu tuppasi muuttua\nkireäksi ja riitaiseksi, otti Matti puheenvuoron ja kohta remahteli\nkoko miesjoukon nauru ilmoille ja asia meni sovinnossa suotuisaan\npäätökseen.\n\nMatti piti itseään verrattomana kielitaiturina, oikeana\nkielilläpuhujana, mutta sen sai hän uskoa itse, ihan yksin, ilman\nainoatakaan kannattajaa, sillä yleiseen uskottiin, että Matti ei\nosaa kuin yhtä ainoaa kieltä -- paitsi ranskaa, jolla ei tarkoitettu\nsitä kieltä, jota puhutaan eräissä satamakaupungeissa Hollannin ja\nEspanjan välillä, vaan erästä sekavaa mongerrusta, joksi Matin selvä\npuhe muuttui humalan muuttuessa sikahumalaksi ja vähää ennen Matin\nvierähtämistä pöydän alle ja jota kieltä ei ymmärtänyt yksikään olento\ntaivaan ja maan välillä. Kun perästä päin muisteltiin jotakin tapausta\njoillakin juhlilla tai luotsausmatkoilla, määriteltiin sen aika\nsanomalla: \"Se tapahtui silloin, kun Matti rupesi ranskaa puhumaan.\nEk'sä muista?\"\n\n\nII.\n\nKello oli noin kymmenen paikkeilla aamupäivällä, kun Matti\nluotsitoverinsa Matinvillen Konstan kanssa tuli \"Häränpään\"\nmerimieskapakasta, joka oli miltei rantalaiturilla, ulos haistelemaan\ntuulta.\n\nSe oli puhallellut etelästä jo pari vuorokautta sen vähän, minkä se\nylimalkaan puhalsi -- ja kotiin lähtö oli lykkääntynyt tunnista tuntiin\nja päivästä toiseen.\n\nNyt puhalteli heikko länsi.\n\nKolmanneksi liittyi seuraan eräs nuori mies, keväällä vasta valmistunut\nlukkari, joka oli satamakaupungissa odottamassa virkapaikalleen pääsyä.\n\nSiihen aikaan kulki ulkosaariin kerran kuussa niin sanottu kihlakunnan\nposti, ja nuorta lukkaria oli neuvottu turvautumaan, mikäli\nmahdollista, luotseihin, joiden kanssa, niin sanottiin, hän kaikkein\nnopeimmin, mukavimmin ja turvallisimmin pääsee perille. Jo eilen oli\nhän tavannut kaupungin satamaluotsin avulla Matin ja Konstan, jotka\nolivat luvanneet viedä hänet saareen. \"Jos on sopiva tuuli, niin\nhuomenaamuna kello puoli neljältä lähdetään\", oli Matti sanonut.\n-- Lukkari tuli rantaan täsmälleen puoli neljä -- tai oikeastaan\nmyöhästymisen pelosta jo hiukan aikaisemminkin. Siitä tähän asti\noli hän kävellyt pitkin laitureita, katsellut hänelle outoja suuria\npurjelaivoja ja kuunnellut outoja kieliä ja istuskellut pollarilla\nkatsellen satamatyömiesten häärimistä laivojen tyhjentämisessä tai\ntäyttämisessä. Matkalaukkunsa hän oli jo ajoissa sijoittanut Matin\nveneeseen. Hän ei ollut ryyppymies (niin oli hän luotseille sanonut,\nkuultuaan, että Matti on kirkonisäntä) ja oli lisäksi rahaton (joka\noli tosiasia), eikä siis kyennyt pitämään seuraa kyytimiehilleen\n\"Häränpäässä\".\n\nLukkari esitti lähtöä.\n\nHän väitti satamaluotsilta kuulleensa, että nyt on länsituuli ja siksi\nnavakka, että vie perille kuudessa tunnissa, ehkä neljässä ja puolessa.\n\n-- Höö! Vai länsituuli! nauroi Matti. -- Vai länsituuli! No onhan se\nkylläkin länsituuli nyt, mutta kanttori ei taidakaan tietää, kuinka\nkauan se kestää länsituulena! Onhan sitä helppo sanoa, että länsituuli,\nmutta mitäs virttä sitten lauletaan, jos se tunnin perästä on lounaassa\ntai etelässä tai tyyntyy kokonaan! Ei hyvä kanttori! Katsellaanpas nyt\nensin, kestääkö se lännessä, ja lähdetään sitten vasta -- ja voihan se\njälkeen puolenpäivän, kääntyä luoteeseen, ehkä täyteen pohjoiseen, ja\nsitä parempi meille.\n\nKonstankaan ei tehnyt vielä mieli lähteä, ja hän sanoi:\n\n-- Ja kuka sen tietää, mikä tuuli on meressä! Voihan olla vastatuuli\ntai ei tuulta ensinkään!\n\nSamassa näkivät he tulevan yhden luotsiveneen entisten lisäksi, ja heti\nsen tultua riennettiin tiedustelemaan, mikä tuuli on meressä.\n\nLuotsi oli ollut laivaa ulos viemässä ja kertoi, ettei meressä ole\nmitään tuulta, että meri on rasvatyyni.\n\n-- Sanoinhan minä sen, ylpeili Konsta. -- Johan sen näkee\ntehtaansavuista, jotka nousevat suoraan ylös, että ylhäällä on tyyni,\nja silloin on tyyni meressäkin.\n\n-- No milloinka tästä sitten oikein päästään lähtemään! Minusta alkaa\nnäyttää, ettei lähdöstä tule mitään! kiivaili lukkari.\n\n-- No, ei tänään ainakaan, sanoi Matti ja lisäsi:\n\n-- Pitkäksihän se käypi kanttorille olo täällä rannassa. Mennään\nmiesten joukkoon hotelliin. Siellä kuluu aika paremmin. Otetaan teetä\ntai kahvia tai mitä vaan halu vetää.\n\n-- Ei ole jano, vaan nälkä pikemminkin, selitti lukkari.\n\n-- No eihän tässä tarvitse kärsiä nälkää enempää kuin janoakaan!\nMennään veneeseen syömään! Kun eväät loppuvat, niin ostetaan\nkaupungista toisia!\n\nMentiin kolmisin Matin veneeseen syömään.\n\nVene heilahteli yhtenään ohi kulkevain suurempain ja pienempäin\nhöyryalusten synnyttämissä aaltosissa ja kolahteli toisiin veneisiin,\njoita tuli ja meni, ja tungos oli suuri.\n\nJo aikoja sitten oli lukkari lakannut tarkkaamasta tulevien ja\nmenevien ihmisten puhetta, sillä useimmiten se oli kieltä, jota hän,\nsisämaalainen, ei ollut koskaan ennen kuullut.\n\nSuurten höyryalusten nostokurjissa rätisi ja helisi tavaran nostoketjut\nja rymisivät nostokoneet ja huutelivat laivoja tyhjentävät miehet\nkomentosanoja toisilleen.\n\nSatamaraiteilla kulki edestakaisin tavarajunia, siirrellen tuonti- tai\nvientitavaraa laivoilta tai laivoille. Pyörät jyrisivät ja parkuivat\nkiskoja vastaan. Veturit viheltelivät ja soittivat kelloa.\n\nLukkari ihmetteli, että tässä pauhinassa Konsta ja Matti voivat\nkeskustella aivan rauhallisesti. Hän ei kuullut mitään, ja milloin\nhänelle jotakin sanottiin, täytyi huutaa, niinkuin silloinkin aterian\npäätyttyä, kun Matti sanoi lukkarille, ensin tavallisella äänellä ja\nsitten huutamalla:\n\n-- Eiköhän käydä nyt ottamaan pieni ruokalepo!, ja samassa Matti jo\nalkoikin laitella itselleen makuutilaa, ja niin teki Konstakin, ja\nlukkari, joka oli valvonut kello kolmesta asti ja jota väsytti ja\nnukutti, nojautui veneen laitaa vasten ja nukkui miltei heti istuvaan\nasentoon.\n\nTuntui ihanalta uinailla veneen keinuillessa, ja sataman hälinä ja\njyrinä alkoi kuulua yhä kauempaa ja kauempaa ja lakkasi lopulta\nkokonaan kuulumasta ja muuttui uniksi, joissa hän itse riehui mukana\njättiläislaivan tyhjentämisessä: ajettiin samasta laivasta tulikiveä,\nliitujauhoa ja suolaa niin korkeaan rautatievaunuun, ettei sieltä\npäässytkään mitenkään alas.\n\n\nIII.\n\nOli jo iltapäivä pitkällä, kun miehet vasta heräsivät.\n\nLukkari oli nukkunut koko ajan sangen epämukavassa asennossa. Hänen\nkupeisiinsa ja selkäänsä koski niin, ettei pitkään aikaan päässyt\nliikkeelle.\n\nMolemmat merimiehet, Matti ja Konsta, tekivät ensi töikseen sen\nhuomion, että tuuli on loppunut maissakin kokonaan.\n\nOli aivan tyyni ja autereinen kesäpäivä.\n\nLähtö päätettiin lykätä seuraavaan aamuun kello puoli neljään, sillä\nsekä Matilla että Konstalla oli vielä osa luotsirahoista tähteenä.\nLukkarilla oli kyllä matti kukkarossa, mutta hänet otettiin kapakkaan\nmukaan ja maksettiin hänen puolestaan.\n\nPuolen yön tienoissa tulivat miehet veneelle. Kaikki kolme olivat\nhumalassa. Lukkari oli ensin vastustellut, mutta sitten kun Matti\noli selittänyt, että on sitä ennenkin ryypätty lukkarien kanssa\nja että pappi heidän saarellaan on kaikkein paras ryyppymies, oli\nlukkari lakannut teeskentelemästä ja ryypännyt niinkuin toisetkin\nja sinutteli Mattia ja Konstaa saavuttaessa veneelle, jossa vähän\nsyötiin ja töristiin ja sitten nukuttiin. Purjeista laitettiin varjo\nkeulapuolelle. Sen alla oli hyvä nukkua, vaikka sadekin olisi sattunut.\n\n\nIV.\n\nKello kävi viidettä aamulla, kun miehet vasta heräsivät.\n\nTaivas oli kirkkaana, kuten ennenkin.\n\nAurinko paahtoi kuumana ja navakka tuuli puhalteli etelästä, siis\nvastaan.\n\n-- Vastatuuli, sanoi Konsta.\n\n-- Vastatuuli. Vastatuuli, sanoi Matti.\n\n-- Lähdetäänköhän luovimaan kotiin? sanoi Konsta.\n\n-- Hitto häntä lähteköön luovimaan, kun ei ole pakko, sanoi Matti.\n-- Eihän tässä nyt jäniksen selässä olla ja eihän tuo nyt iankaiken\npitäne tuuliansa samalla kantilla. Ollaan nyt ainakin niin kauan, että\nkaupat avataan ja että saa tehdä piikaväen pyytämät ostokset. Näkeehän\nsittenkin, miksi tuuli muuttuu.\n\nMielessä hänellä oli enemmän oma kaksilitraisensa, joka oli vielä\ntyhjänä, kuin mikään muu.\n\nKello yhdeksän aamupäivällä oli kaikki ostokset tehty ja kaikki\ntavarat, myös täysinäinen kaksilitrainen, kannettu veneeseen.\nKaksilitrainen sijoitettiin huolellisesti veneen perällä olevaan\nkaappiin, muu tavara öljypeitteen alle keskiveneeseen.\n\nTuuli oli kääntynyt jälleen länteen ja olisi vienyt hyvin, mutta\naivan viime hetkellä oli Matti saanut kuulla, että ulkosatamassa on\nlähtövalmis suuri saksalainen höyrylaiva \"VIADRA\".\n\nSe kaupungin luotseista, jonka vuoro olisi ollut viedä tuo laiva\nulos, oli etsinyt Matin aamun kuluessa kynsiinsä, ja löytänyt hänet\n\"Häränpäästä\" ja pyytänyt häntä puolestaan viemään laivan mereen.\n\"Siinähän saat vapaan kyydin kotiisi itsekin\", sanoi luotsi.\n\nMatti suostui kauppaan mielellään, vieläpä tarjosi ryypytkin sen\nilosanoman tuojalle kiitokseksi.\n\nKaupungin kirkontornissa löi kello yhdeksää, kun Matti pienessä\nhiprakassa tuli rantaan ja toi toisillekin sen ilosanoman, että \"nyt\nollaan kotona viimeistäänkin kello kaksitoista, tuuli sitten mistä\nhyvänsä tai ei mistään!\"\n\nPurjehdittiin laivan kupeelle. Sen keulamastossa liehui vielä\nluotsilippu ja sen molemmilla kupeilla olivat vielä täysinäiset\nkuormausproomut, joista nostokurjet veivät lankkuja nipun toisensa\njälkeen kansikuorman päälle. Proomuissa ja kansikuormalla hääri\ntulisessa kiireessä työväkeä, naisia ja miehiä.\n\nNostokoneet tärisivät ja sätkyttivät, ja lankut kolahtelivat.\n\nKeulakannelta kuului ketjun helinää. Laivamiehet kytkivät siellä\npaksuilla ketjuilla valmista kansikuormaa kiinni, jottei sitä meri\nveisi.\n\nLaivasta viskattiin Matin veneeseen köysi, johon vene kiinnitettiin, ja\njäi se laivan kupeelle, melkein perälle.\n\nVene ei pysynyt kuitenkaan hetkeäkään paikoillaan, ja miehillä oli\ntäysi työ estää sitä töyttäilemistä liian ankarasti laivan kuvetta\nvasten tai painumasta liiaksi perän alle, missä laivan valtava iso\npunainen potkuri pyöri ja synnytti ankaran virran, joka veti venettä\nmilloin sinne, milloin tänne.\n\nLaivan koneita aseteltiin pitkän paikallaanolon jälkeen lähtökuntoon ja\nkoeteltiin.\n\nKaupunginluotsi purjehti myös veneellään laivan kupeelle ja nousi ylös\nlaivaan selvittämään asiaansa. Vähän ajan perästä hän tuli perälle ja\npuhutteli Mattia ja Konstaa ja sanoi, että \"nyt olisi jommankumman\nsitten noustava ylös laivaan ja otettava luotsaus vastuulleen\".\n\nSyntyi ankaranpuoleinen riita Matin ja Konstan välillä.\n\nMatti ensin sanoi niinkuin puolileikillään Konstalle:\n\n-- Mene sinä nuoremmaksesi!\n\nKonsta kieltäytyi kivenkovaan ja vetosi siihen, että vuoro on Matin.\n\nKiroillen ja mököttäen Matti lopulta kiipesi köysiportaita myöten\nlaivaan. Vähän ajan perästä kaupunginluotsi purjehti pois ja\nluotsilippu vedettiin alas. Matti oli nyt \"Viadran\" luotsina.\n\nTunti meni ja toinen tuli.\n\nLopulta olivat proomut tyhjät ja hinattiin työväkineen pois.\n\nLaiva oli lähtövalmis.\n\nKello oli silloin kaksitoista.\n\nVielä kerran tuli Matti laivan perälle ja pyysi lukkariakin nousemaan\nylös laivaan:\n\n-- Onhan täällä mukavampi olla, eikä kastu, jos meressä sattuu olemaan\nlainetta, eikä kanttori taida ennen kuitenkaan tämänlaisissa asuissa\nolla ollut, niin että sopii nyt tulla katsomaan.\n\nLukkari kiipesi ylös ja hetken perästä vedettiin köysiportaat pois.\n\nKonstalle annettiin paksumpi köysi veneen hinausköydeksi. Sen hän\nkiinnitti keulamastoon. Toistaiseksi oli hänellä täysi työ hoitaa\nvenettä, ja katsoa, ettei köysi pääse sekaantumaan laivan potkuriin,\njoka yhä velloi vettä milloin mitenkin päin.\n\nLopulta kuului komentosillalta kellon kilahdus.\n\nKoneet pysähtyivät.\n\nAnkkuriketjut alkoivat rytistä ja helistä. Pian oli laiva vapaa.\n\nTaas kuului kellon kilahdus.\n\nPotkuri alkoi hiljalleen pyöriä ja puskea vettä laivasta pois päin.\n\nKonsta voi vaivoin hoitaa venettä.\n\nLaiva alkoi hiljalleen liikkua ja kääntää keulansa merelle päin.\n\nKonsta päästi hinausköyttä vähän kerrallaan, valvoen, ettei se pääsisi\nsekaantumaan potkuriin. Lopulta oli köysi kireänä. Konsta riensi veneen\nperälle ja alkoi sitä ohjata laivan mukaan.\n\nPian oli laivalla täysi vauhti.\n\nSaari ja luoto toisensa jälkeen sivuutettiin ja oltiin lopulta meren\naavalla ulapalla, jossa länsituuli puhalteli.\n\nPäivä paistoi kuumasti. Vene seurasi kohisten laivaa, jonka koneiden\ntärinä hinausköyttä myöten tuntui veneessäkin. Toisinaan nytkähti vene\nlännestä tulevassa ummikkaassa, jossa laivakin harvakseen huojui.\n\nPaljo valvominen satamakaupungissa ja tämä yksitoikkoinen tärinä ja\nkeinahtelu veneessä sekä miltei täydellinen toimettomuus ja auringon\nlämpö vaikuttivat, että Konstaa alkoi armottomasti torkuttaa.\n\n\nV.\n\nNuorella lukkarilla oli paljon katseltavaa.\n\nLaivamiehet olivat matkan varrella saaneet työnsä loppuun suoritetuksi\nja siirtyneet peräkannelle, jossa raskaat ketjut helisivät, sillä\nkansikuorma kytkettiin siellä yhtä huolellisesti kuin keulassakin.\nKatsoen laivan suuruuteen ja sen korkeuteen vielä nyt täyteen\nkuormattunakin tuntui lukkarista turhanpäiseltä koko homma.\n\nLukkarin teki mieli mennä ylös komentosillallekin katselemaan, mitä\nsiellä on ja mitä sieltä ylempää näkyy. Sinne hän ei kuitenkaan\nuskaltanut mennä, kun ei ollut edes Matille mitään asiaa keksimälläkään\nkeksinyt.\n\nJoskus hän kävi katsomassa venettä, joka köydessä seurasi laivaa keula\nkorkealla ja ikäänkuin ratsastaen suuren valkean vaahtovyöryn päällä.\n\nVeneen perällä istui Konsta mukavassa asennossa. Oikeassa kainalossa\nhänellä oli helmari, jonka päätä samanpuoleinen käsi piteli. Vasen\nkyynärpää nojasi varpekanteen, ja kämmenpäähän ja kouraan partainen\nleuka ja poski. Pää oli hiukan etukumarassa. Näytti siltä kuin olisi\nhän nukuksissa. Kanttori kiljaisi \"hei\" ja viittasi kädellään, mutta\nveneessä olija ei tässä pauhinassa kuullut mitään eikä näyttänyt\nnäkevänkään. Lukkari korotti vielä ääntään, asetti kädet torveksi\nsuulleen ja huusi uudestaan: \"Hei! Torkutko sinä! Käy oikealla tavalla\nmaata! Hei!\"\n\nEi mitään tapahtunut.\n\nKonsta ei muuttanut asentoaan minkään verran. Hän istui kuin kuva.\n\nNoin neljännestunnin kuluttua tuli lukkari perälle uudestaan.\n\nNyt paistoi veneen perältä Konstan rinnan kohdalla hänen valkean\nluotsilakkinsa päällys täysipyöreänä kuin kuu. Pää oli pudonnut\nriipuksiin ja vain lakin päällys näkyi. Vasen käsi riippui rannetta\nmyöten hervottomana varppeelta alas heiluen veneen nytkyessä kuin\nveltto, pehmeä vanhan nuoran pää. Oikea oli entisessä asennossaan\nkainalossa olevan helmarinpään ympärillä.\n\nLukkarin mielikuvitus alkoi toimia. Hän muisti, että Konsta oli eilen\nillalla juovuspäissään kertonut käyneensä lääkärillä, joka oli sanonut,\nettä sydämessä on paha vika ja että jos on aikomus vielä jonkun aikaa\nelää, olisi humala jätettävä heti ja kerrassaan. \"Lääkäri sanoi, että\nälä ryyppää ja älä syö sitä ja älä syö tätä, muutoin tulee kuolema\näkkiä ja silloin, kun et aavistakaan\", oli Konsta kehunut, kaataessaan\nmenemään olutta lasin toisensa perään. \"Enkä minä turhaa ryypikään!\nMinä juon oikealla tavalla -- näinikään! He-hee!\"\n\nLukkari alkoi epäillä ja pelätä, että Konsta on saanut sydänhalvauksen\nja kuollut veneen perälle siihen asentoonsa, missä oli. Hätääntyneenä\nhän meni ylös komentosillalle Mattiakin katsomaan.\n\nSiellä kiintyi lukkarin huomio ensin eräällä korokkeella seisovaan\ntanakkaan laivamieheen, joka katseli vuoroin eteensä merelle, vuoroin\nedessään olevaan kompassiin. Hän pyöritteli ohjausrattia, joka oli\ntoista mallia, kuin mitä hän oli nähnyt sisämaan vesien höyrylaivoissa\nja odottamattoman pieni ja kevytliikkeinen laivan jättiläiskokoon\nnähden. Lisäksi tuksutti ratin yhteydessä jokin kone joka kerta, kun\nratti kiertyi oikeaan tai vasempaan.\n\nOikealla nojasi kaiteeseen mies, josta lukkari myöhemmin sai kuulla,\nettä hän oli laivan ensimmäinen perämies. Mattia ei ensi aluksi näkynyt\nensinkään, mutta kun hän rohkaisi luontoaan ja käveli eteenpäin ja\nkiersi ohjausratin ympäri vasemmalle, löytyi Matti siellä nojaamassa\nkaiteeseen ja huulet lerpallaan torkkumassa ja tuijottamassa laivan\nsysäämiin kuohuihin ja ohi kiitävään mustanviheriään veteen.\n\nNähtyään lukkarin kohottautui Matti ja heräsi täydellisesti.\n\n-- No! Jokos alkaa maamiehelle käydä aika pitkäksi vai meritautiko\nvaivaa?\n\n-- Ei kumpaakaan, mutta tulehan katsomaan, mikä kumma Konstaa vaivaa!\n\n-- Mikäs tätä nyt vaivaa! Eihän sitä mikään vaivaa. Kaunis ilma ja\nlämmin eikä huolta kulusta.\n\n-- No tulehan katsomaan kuitenkin. Perälle päästyään näki ja arvasi\nMatti kyllä, mikä Konstaa vaivaa.\n\nMatin naama vääntyi kamalaan irvistykseen ja hän huusi:\n\n-- Konsta! Konsta! Heräätkö sinä jumalaton! -- Humalassa sika on kuin\nonkin niinkuin tukki eikä kuule mitään eikä näe mitään! -- Kyllä\nminä jo arvasin lähtiessä, miksi sillä oli niin suuri halu jäädä\nveneeseen eikä tullut luotsaamaan, niinkuin asia olisi vaatinut! --\nEikä ole mitään, millä edes saisi viskata sitä halvattua päin kuuta\nniin että kyll'läin heräisi! -- Maltapas joutava! Kyllä minä sinulle\nvielä näytän, kun pääsen veneeseen! Uitan minä sinut, piru vie, kuin\nuitankin, niin että viimeinenkin humala on tiessään! Vai toisen viinoja\njuomaan! Eipäs ollut miehestä ostajaa kaupungissa! Ajattelit että\n\"tuhma ostaa ja viisas juo\", mutta kyllähän vielä näet, kuka tässä on\ntuhma ja kuka viisas!\n\nMatti pudisteli nyrkkiään veneeseen päin ja kääntyi menemään takaisin\nkeskilaivaa kohti ja myrisi vieressään kävelevälle lukkarille:\n\n-- Sitähän minä jo epäilinkin ja ajattelin ottaa putelin tänne ylös,\nmutta missä sen täällä olisi säilyttänyt. Eikä luotsilla saa olla\nväkeviä mukanaan laivassa. Sen ryyppäät, minkä annetaan, mutta ei\ntippaakaan enempää, eikä täällä ole tarjottu ei ruokaa eikä juomaa, ja\nnyt tuo Konstan saatana -- en paremmin sano -- on syönyt ja juonut koko\nmatkan kuin sika. Uitan minä sen ja kuritan airontyvellä niin etteivät\nvielä jouluksikaan ole kaikki sinelmät hävinneet, kun tästä päästään\nveneeseen! uhkaili Matti.\n\nKomentosillalla asettui Matti nojasilleen perämiehen vasemmalle puolen\nja Matista vasemmalle lukkari.\n\nPerämies tupakoi.\n\nMatti pani myös tupakaksi.\n\nPitkään aikaan ei puhunut kukaan mitään.\n\nLopulta sanoi lukkari:\n\n-- Tällä laivalla on aika hyvä vauhti.\n\n-- Onhan se tavallinen.\n\n-- Montakohan kilometriä se menee tunnissa?\n\n-- Kilometriä!?\n\n-- Niin.\n\n-- Ei ainoaakaan kilometriä! Kanttori taitaakin olla vielä niin täysi\nmaamies, ettei tiedä sitä, että kilometri on vain maantiemitta ja sulaa\nmerivedessä kuin suola. -- Ei sillä vehkeellä voi merta mitata, vaikka\nkuinka koettaisi. Eri miehet ne ovat, jotka merta purjehtivat, ja eri\nmitat, joilla merta mitataan!\n\n-- No millä sitä sitten mitataan?\n\n-- Jaa -- vai on kanttori niin pilaantumaton maamies, ettei ole\nkirjoistakaan koskaan lukenut, että merta mitataan meripeninkulmilla,\neli oikeammin sanoen miileillä, ja merialusten vauhtia solmuväleillä --\nmutta eivät ne taida mennä maamiehen päähän.\n\n-- Solmunväleillä?\n\n-- Niin, eli paremmin sanoen nuupeilla.\n\n-- No kuinka pitkä se nuupi on?\n\n-- Jaa! -- Kun ei kanttori tiedä, mikä on lasi ja mikä loki ja mikä\nlokiliina, ynnä muuta, ja vielä vähemmän kuinka pitkä on yksi miili,\nniin täytyy minun sanoa, että jos tähän mereen tehtäisiin maantie ja\nsen vieressä kulkisi laiva tunnissa kymmenen kilometripylvään väliä,\nniin olisi se suunnilleen samaa kuin jos sanottaisiin laivalla olevan\nkuuden nuupin vauhti. Tämä tässä taitaa tehdä näin laineettomassa\nvedessä yhdeksän nuuppia.\n\n-- Siis viisitoista kilometriä! Sitä en usko! Ei yhtään päälle\nkymmenen, siis kuuden nuupin.\n\n-- Jaa -- se on se ja sama mitä kanttori uskoo ja mitä ei usko. Se ei\nmeinaa kerrassa mitään, kun kanttori ei ole ymmärtäväinen mies, vaan\nmaamies, jolle ei maksa vaivaa puhua.\n\n-- Minä lyön vaikka vetoa siitä, että tämä ei kulje enempää kuin\nkymmenen kilometriä tunnissa. -- Kun osaisi tuon perämiehen kieltä,\nniin kysyisi siltä. Kyllä kai se tietää.\n\nVaikka laiva oli saksalainen, palveli sillä ummikkoenglantilainen\nperämies ja samoin ummikkoenglantilainen kokki.\n\nMatti vilkastui miltei entiselleen kuultuaan toisen mainitsevan jotakin\npuuttuvasta kielitaidostaan.\n\n-- Jaa, että kun osaisi kieltä? No sitä kyllä osataan ja kyllä näissä\npaikoissa saa selväksi minkä asian hyvänsä, kun vain kieltä osaa!\n\n-- No, kysyhän koetteeksi, mitä tuo tuumaa laivan kulusta!\n\nMatti sylkäisi yli kaiteen mereen, rykäisi pari kertaa, kääntyi\nperämieheen päin ja kysyi kovalla äänellä ja suomalaisesti korostaen:\n\n-- Kuulehan tyyrmanni! Huru monga knuupa faart?\n\nPerämies ravisteli päätään, sillä hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Matti\nkoetti selventää sanojaan viittomalla veteen ja laivan vauhtiin:\n\n-- Knuupa faart!? Huru monga? -- Huru monga knuupa faart!? Hhuurrruu\nmonngga?! Olek' sä hölmö vai ek'sä tolvana ymmärrä selvää puhetta!?\n\nPerämies nauroi koko kurkullaan, sillä häntä huvitti Matin turpea ja\nkiivaileva naama.\n\nMatti jäi nojasilleen kaidetta vasten ja mietti, mitenkä voisi saada\ntuon pässinpään tajuamaan, mistä on kysymys.\n\nHän koetti etsiä muistinsa komeroista toisia sanoja, mutta niitä ei\nlöytynyt. Kohottauduttuaan ja työnnettyään kätensä takkinsa taskuun\nosui hänen hyppysiinsä tyhjä savukekotelo. Sen hän viskasi mereen,\nviittasi sormellaan aalloilla kelluvaa ja jäljelle päin kiitävää\nkoteloa, vei kasvonsa likemmä perämiestä, korotti ääntään vieläkin\nentisestään ja kysyi:\n\n-- Knuupa faart!? -- Huru monga knuupa faart? -- No jo nyt on kumma!\nHuru monga knuupa faart?!\n\nPerämies käsitti tämän sillä tavalla, että luotsilta ovat tupakat\nlopussa ja että tuo puhe tarkoitti tupakan pyyntiä, ja siksi ojensi hän\nMatille kauniin sikarin.\n\nMatti tuli hetkiseksi hyvälle tuulelle ja perämies näytti iloiselta,\nkun muka lopultakin ymmärsi miehen tuskan.\n\nTätä ei riittänyt pitkälle.\n\nKun Matti sai sikarinsa savuamaan ja oli antanut äänensä ja aivojensa\nhetkisen levähtää, alkoi hän uudestaan, muuttaen sikäli menettelyään,\nettä näytti sormillaan kahdeksan ja yhdeksän lukumäärää ja puhui\nlauhkealla ja toverillisella äänellä:\n\n-- Huru monga knuupa faart, herr styyrman? Otta eller niie? Knuupa\nfaart nimittäin? -- Hä? -- Mitä töllistelet, vai olek'sä tuhma kuin\nsaapas?\n\nPerämies mietti hetkisen.\n\nHän ajatteli, pyytääköhän tuo lisää sikareja vai kysyykö se hintaa.\n\nLopulta hän sanoi jotakin Matille ja remahti nauramaan suu niin\nammollaan, että kaikki hampaat näkyivät. Sitten hän harppasi\nvastakkaiselle puolelle komentosiltaa, nauroi mennessään ja hoki Matin\nsanoja \"knuupa faart, knuupa faart\"...\n\nMatti oli harmistunut ja huokasi: \"Kaikennäköiset miehet ne ovat sitten\nvielä olevinaan laivanperämiehiä!\"\n\nPitkän aikaa olivat lukkari ja Matti vaiti.\n\nLopulta kysyi lukkari:\n\n-- No, mitäs se tuumasi?\n\n-- Tämä perämieskö?\n\n-- Niin.\n\n-- Hitto hänen ties. -- Eihän nämä perämiehet mitä tiedä ja ymmärrä!\nTulisi ylös kannelle se ukko itse, niin kyllä siltä pian selvän saisi,\neikä siihen monta sanaa tarvittaisikaan! Eihän nämä perämiehet mitään\ntiedä! Palkkansa nostavat ja sillä hyvä. -- Ensin ei saanut sanaa\nsuustaan, mutta kun en hellittänyt, niin lopulta tokaisi, että \"katso\nitse\", että \"siinähän se on meri ja siinähän se on laiva. Katso itse,\nminkä verran laiva meressä kulkee!\" -- Hööö! -- \"Katso itse!\" -- Onkos\nminulla tässä sekstantit ja ronometrit, sekunttilasit ja lokaliinat\nkäsilläni, että voisin itse katsoa! -- Hölmö mikä oletkin! -- Tuo\ntänne vehkeet, niin kyllä minä näytän sinulle, mitenkä katsotaan --\nmokomallekin -- länkisäärelle -- kaitanaamalle -- piikkinokalle!\n\nLaiva huojui yhä paremmin, minkä ulomma tultiin.\n\nLukkari, joka siinä kaiteen yli kumartuneena oli seurannut veden\nloiskimista ylös laivan pystysuoraa kylkeä, oli jo kauan tuntenut\neräänlaista pahoinvointia, ensin väsymystä niskapuolella, sitten\npäänpakotusta ohimoilla ja otsassa ja nyt viime aikoina pyrki suuhun\ntulemaan jotakin pahanmakuista nestettä, ja oikea oksennuskaan ei ollut\nenää kaukana.\n\nHänen teki mieli saada jotakin virkistävää suuhunsa, mutta jottei Matti\nepäilisi olevan kysymyksessä, meritaudin, kysyi hän vain:\n\n-- Mistähän täältä saisi raikasta juomavettä?\n\n-- Onkos jano?\n\n-- On vähän, kun tuli syötyä suolaista ja kun on ollut näin kuuma päivä.\n\n-- No eihän näissä paikoissa tarvitse hätään joutua, kun kieltä osaa!\nMennään kokin puheille, kyllä se vettä antaa.\n\nKokki, ummikkoenglantilainen, oli keski-ikäinen mies.\n\nHän istui keittiössä paidanhihat ylös käärittyinä ja kuori perunoita.\nLiedellä kiehui iso soppakattila.\n\nMatti pysähtyi keittiön kapealle ja matalalle ovelle, jonka hän miltei\nkokonaan täytti, nojasi vasemmalla kämmenellään oven pieleen ja kumarsi\npäänsä sisään. Lukkari koetteli kurkistaa Matin olkapään yli. Matti\naloitti puhelun, viittomalla suuhunsa:\n\n-- Kalt vatten, kalt vatten.\n\nKokki keskeytti kuorimisensa ja silmäili kysyvänä Mattiin.\n\n-- Kalt vatten, kalt vatten! Tavai tänne näin! Ek'sä ymmärrä?\n\nKun kokki ei ymmärtänyt, mitä puhuttiin, jatkoi hän kuorimistaan peruna\nperunalta eikä ollut Mattia enää näkevinäänkään.\n\nMatti oli neuvoton ja nolostunut.\n\nOnneksi oli pelastus lähempänä kuin miltä ensin näyttikään.\n\nAivan siinä käden ulottuvilla, lieden reunalla oli sisältä valkea ja\nulkoa sininen emaljimuki. Sen sieppasi Matti käteensä ja hoki:\n\n-- Kalt vatten, kalt vatten! ja viittoili tyhjällä mukilla suuhunsa.\n\nSitä kieltä ymmärsi kokki paikalla.\n\n-- Yes! If you please, sir!\n\nJa vettä tuli.\n\nSitä joi lukkari tarpeekseen, ja Matti myös, ja yhä kokki olisi ollut\nhalukas antamaan.\n\nMatti oli ylpeä, että hänelle vastattiin niin pitkästi ja kohteliaasti.\n\n-- Kuulitkos, mitä se sanoi? -- Kuulin toki.\n\n-- Ja ymmärsitkö myös, mitä se sanoi?\n\n-- En niin halaistua sanaa!\n\n-- Siinäpä se! Siinä se justiin onkin ero miehellä ja toisella\nmiehellä: toiselle on annettu kielilläpuhumisenlahja, toiselle ei.\nToiselle on annettu lahja ymmärtää kieliä, toiselle ei. -- Tämä on\nmukava mies tämä kokki, miesten mies ja viisas mies! Sen kanssa\nkelpaisi jutella kauemminkin, mutta ei auta olla kauan pois komennolta.\nTäytyy mennä ylös jälleen. -- Mutta mikä sinulla mies oikein on?!\nSinullahan on nenän kupeet kalpeana kuin olisit meritautinen! Meritauti\nsinussa, miesparassa, on. Tunnusta pois vaan -- ei siinä mitään\nhäpeämistä ole! -- Älä pidättele turhaan -- se vaan pahenee siitä.\nMene tuonne partaalle syöttämään haileja ja etsi sitten itsellesi\nmakuupaikka. Ei olisi pitänyt tulla sinne komentosillalle. Meritauti\nottaa kiinni aina sitä pahemmin, mitä korkeammalla ihminen on. Kohta\ntästä ollaan perilläkin.\n\nLukkari teki neuvojen mukaan: syötti ensin haileja ja etsi sitten\nitselleen keulakannelta tuulisen makuupaikan, johon nukkui.\n\n\nVI.\n\nLukkari heräsi siihen, että komentosillalla kilahti kello ja koneet\npysähtyivät ja laiva lakkasi tärisemästä.\n\nHän ponnahti ylös ja tunsi itsensä miltei terveeksi.\n\nPohjoisessa olivat kadonneet kaikki maat, uloimmat rannikkosaaret\nja luodotkin. Sinne taivaanrannan taa oli kadonnut hänen entinen\nmaailmansa, se maailma, jonka hän tunsi.\n\nEdessä kohosi korkeavuorinen meren erakko, kuningas saarien\njoukossa, tumman sinisenä, vihertävänä ja harmaana, kuparinvärisine\nrantakallioineen ja valkeine rantakuohuineen ja valkeine\nloistotorneineen (muuta hän ei vielä ennättänyt tai voinut nähdä)\nyksinäisenä avarassa, rajattomalta näyttävässä meressä, suunnattoman\nsuuren kirkkaan taivaan alla, jolla päivä paahtavana helotti. Se oli\nhänen tuleva, vielä tuntematon maailmansa -- ah Jumala! -- tuleeko hän\nsitä koskaan tuntemaankaan! Toistaiseksi hän tunsi siitä ainoastaan nuo\nsen kaksi edustajaa, Matin ja Konstan, nekin oikeastaan vain ulkonäöltä\nja nimeltä.\n\nKomentosillalta lähtiessään sanoi Matti:\n\n-- No kanttori. Raamatussa sanotaan, että \"partti ei pääse pilkustaan\neikä musta kansa nahastaan\", mutta sinun on päästävä tästä laivasta,\nmuutoin saat veisata virsiäsi muutaman viikon perästä mustalle kansalle.\n\nPerällä kiskoi puolisenkymmentä miestä hinausköyttä laivaan sisään. Se\noli raskasta työtä, sillä laiva kulki vielä hiljakseen eteenpäin. Matti\nrupesi myös vetämään.\n\nKonstakin oli herännyt veneen alkaessa kulkea tasaisemmin ja laivasta\nkuuluvan jytinän lakatessa.\n\nMatti oli vielä suutuksissaan ja huusi Konstalle, joka teki parastaan\nohjatessaan venettä:\n\n-- Eikö sinulla ole silmiä päässäsi, vai mitä varten sinä annat veneen\nmennä laivan perän alle!\n\nKonsta lykkäsi helmarin niin ulos oikealle kuin se voi mennä, mutta ei\nvene siitä paljoa välittänyt, kun hinausköysi oli jo lyhyt ja peräti\nkireällä ja melkein keskellä laivan perää.\n\nJa totta puhuen Matin kiukkuileminen oli aivan turhaa, sillä olihan\ntarkoituskin saada vene laivan peräkasan alle -- eikä suinkaan kupeelle\n-- niin lähelle laivaa, ettei veneen keulamasto vain katkea laivan\nperään.\n\nSiinä se jo heiluikin käden ulottuvilla. -- No kanttori! Eivät ne taida\nmeille tämän parempia paraatiportaita laittaa kuin tämä oman veneen\nmasto. Mutta mitenkähän me nyt siitä päästään alas! -- Maltas, kun minä\nmenen ensin ja näytän. Tule sinä samalla tavalla sitten perästä, mutta\nvikkelään, sillä ei näillä kyytimiehillä ole aikaa seisottaa laivaansa\nmeidän tähtemme koko päivää! Mutta tule saatanan sievästi, etteivät\nnuo ulkolaiset näe, että sinä olet maamies! Auta armias, jos ne sen\nnäkevät! Sitten sinä vasta naurun kuulet! -- Katsos nyt kun tuo maston\npää heiluu kuin kellonhuittari! Oota, kun se heilahtaa laivaan päin --\nnoin! -- ja koppaa sitten siitä kiinni molemmin kourin -- näin!\n\nEnnenkuin lukkari ennätti kunnolleen mitään nähdä, seisoi Matti jo\ntanakasti veneensä pohjalla ja kourien partaansa huusi hän ylös\nlukkarille:\n\n-- Ymmärräks'sä!\n\nLukkari ymmärsi vain sen, että tässä on henki kysymyksessä. Hän\nyritteli tavoittaa kiinni maston päästä, mutta ei ollut onnistua.\n\n-- Mikäs läskikoura sinä oikein olet?! huuteli Matti, ja se pani\nlukkarin vielä entistä enemmän vapisemaan.\n\n-- Eikös nämä voisi panna niitä köysiportaita, mitkä olivat\nlähtiessäkin? huusi vastaan lukkari.\n\n-- Miks'ei, miks'ei! Pyydä niitä siellä että panevat! Siellähän nuo\novat tyyrmannit ja kaikki. Sanot vaan puoli sanaa, ja kyllä ne pojat\nymmärtävät ja heti juoksuttavat sinulle vaikka paraatiportaat!\n\n-- Minä hyppään...\n\n-- Hyppää hyppää, mutta älä helvetissä veneeseen hyppää! Meillä on\nurut kirkossa ja sinun on vietävä ehjinä maalle niin käpäläsi kuin\nkoipesikin! Siinä huittailee masto nenäsi edessä. Tartu siihen tai\nhyppää -- hyppää Jumalan luoma ja vikkelästi, mutta älä veneeseen,\nvaan veteen, sillä se on koko joukon pehmeämpää kuin tämä vanha tervan\nkovettama veneen kopiska ja nuo pohjakivet. Ann' mennä mereen vaan!\nKyllä me sinut sieltä ongimme ja osannet sinä sen verran uida, että\npysyt niin kauan veden päällä. No mitä sinä töllistelet! Tässä on kiire\nmeillä niinkuin muillakin!\n\nLukkari kurkisteli yli partaan pallomaisin silmin sieltä ja täältä,\nja eräältä kohdalta, laivan lipputangon juurelta, hän jo näyttikin\nhyppäävän. Seisoi jo partaalla lipputangosta kiinni pitäen, mutta\nperäytyi jälleen ja alkoi irroittaa taskukelloaan.\n\n-- Aiotko sinä ruveta kellonkauppoja hieromaan?! Tuo vaan kello\nmukanasi! -- Ei, helkkari, tästä näy mitään tulevan!\n\n-- Mitä sinä aiot tehdä?! huusi hätääntynyt lukkari, joka näki Matin\njotakin hommailevan veneen keulassa, etumaston juuressa.\n\n-- Päästän rossin irti ja annan laivan mennä menojaan.\n\n-- Älä, hyvä mies päästä vielä! Minä tulen heti!\n\nLukkari napitti takkinsa, kokosi kaiken rohkeutensa ja heittäytyi\nmaston päähän, johon tarrasi sylin ja kourin ja jalat maston ympäri\ntiukalla käppyrässä, ja jäikin siihen -- oli lyödä itsensä maston\nmukana laivan peräkasaan, kun sekä laiva että vene heiluivat.\n\n-- No ei se mikään lukkarin pönttö ole! Tule alas sieltä!\n\nLukkarin päätä huimasi.\n\nHänen sääristään veti suonta. Hän pelkäsi joka hetki putoavansa tai\nveneen kaatuvan.\n\nPahinta kuitenkin oli se ulvova nauru, joka kuului laivasta, ja huuto\nja pilkkapuheet.\n\nHän vilkaisi hätäisesti laivan perälle.\n\nSiellä seisoi ja nauroi miltei koko laivaväki -- kokkikin valkeine\nesiliinoineen ja valkeine myssyineen.\n\nNe pakanat nauroivat ihan väännellen ja kumarrellen ja lyöden käsiään\npolviinsa.\n\nPuuttui vain, että konemiehetkin olisivat nousseet kannelle ja tulleet\nottamaan osaa tuohon ilkkumiseen ja nauramiseen, niin olisi kuri ja\njärjestys laivalla ollut täydellisesti rikkoutunut.\n\nOnneksi hän ei ymmärtänyt, mitä ne hänelle huutelivat, mutta päättäen\näänestä ei se tainnut hienointa lajia pilaa olla.\n\nSitä paremmin hän ymmärsi puheen, joka kuului alhaalta, ja se ei ollut\nsen kohteliaampaa eikä säälivämpää kuin mikä kuului laivasta.\n\nMatti oli jo saanut köyden irti ja laiva mennä porhalsi täydellä\nhöyryllä länsilounaaseen.\n\nVene keikkui yksin merellä ja lukkari sen keulamastossa.\n\nMatti huusi taas, ja tällä kertaa ei hän nauranut, vaan ääni mörisi\nkuin karhun:\n\n-- Tuletko lurjus alas sieltä mastosta! -- No jo se joutava itkee!\nTäysikäinen mies! Mitä ihmettä tään kanssa on oikein tehtävä! Maalta\ntietysti meitä jo kiikaroivat ja luulevat, että meillä on hätälippu\nkeulamastossa, ja tulevat apuun. Se vielä puuttuisi! -- Ja joka\njumalainen kesä sama peli näiden pappien ja lukkarien kanssa! Tuo\nniitä ja vie niitä ja häpeä suut silmät täys koko maailman edessä!\nOlisin vähänkään varakkaampi mies, niin koulitseisin pojastani papin ja\ntoisesta lukkarin ja kolmannesta vallesmannin, niin saisi saarikunta\nolla rauhassa ainakin muutaman vuosikymmenen! -- No, tuletko sinä\nsieltä alas vai et? Etkö sinä saa sanaa suustasi ulos? -- Vai pitääkö\nsinut maston päässä viedä maalle? Johan sinut saaren tytöt maan alle\nnauraisivat! -- Mitä hittoa sen kanssa nyt tekee!? Eihän tässä saa\npurjeitakaan auki, ennenkuin sen saa ensin sieltä alas! Ja liian pitkä\non matka soutaakin! Ei ruojaa mitään joutavalle! -- Lopeta nyt ainakin\ntuo pyrskämisesi ja nikottelusi! Ei sitä viitsi mikään kuunnella!\n\nKun lukkari ei näyttänyt rupeavan itse alastulopuuhiin, otti Matti\nlyyverin vallin käsille, solmisi sen toiseen päähän ison silmukan ja\nveti sen ylös, lukkarin jalkojen korkeudelle, ja sanoi:\n\n-- Hei mies! Pane nyt toinen takakäpäläsi siihen silmukkaan ja nojaa\nsiihen. -- Sillätavalla! -- Seiso nyt sen varassa ja pitele käsin\nmastosta ja anna itsesi luisua alaspäin sitä mukaa kuin minä lasken! --\nSillä tavalla! -- Mokomakin ojakonnikka -- peltomyyrä -- sitsontiainen\n-- ei pääse maston päästä itse alas -- vaan pitää laskea kuin mitäkin\nmerstonkia. -- No kiitä nyt ja mene tuonne perälle, että tässä saa\navailla purjeita!\n\nPian oli vene täysissä purjeissa, keula kohti satamaa, johon oli vielä\nmatkaa puolisenkymmentä kilometriä.\n\nVene pauhahteli aallokossa, alaparras veden tasalla, ja kulki riemuiten.\n\nKonsta piti perää ja Matti tiukkaili vielä purjeita pirkkeleillä.\n\nLopulta oli kaikki kunnossa ja Mattikin asettui perälle, ja tuikea ilme\nkasvoilla hän avasi veneen perällä olevan kaapin oven. Ilme kokonaan\nmuuttuneena hän veti sieltä esille kaksilitraisen, joka näytti aivan\nkoskemattomalta.\n\nMatti sanoi Konstalle:\n\n-- Sinä et ole tainnut maistaa koko matkalla?\n\n-- Söin minä alkumatkasta ja otin ruokaryypyn. Kiitos vaan! -- Sitten\nrupesi painostamaan ja taisin nukkua melkein koko matkan.\n\n-- No olisit sinä saanut ryypätä enemmänkin!\n\n-- Vieläkös oli höyli mies se päämies tuossa laivassa? kysyi Konsta\ntoisiin asioihin siirtyen.\n\n-- No, se ei kannella ollutkaan kuin alkumatkasta vähän aikaa. Mutta\nperämiehen kanssa meillä oli juttua koko ajan. Katseli tässä matkan\nlopulla taivaanrantaa ja tuumasi minulle: \"Luotsi hoi, taitaa tulla\nruma ilma ensi yöksi!\" -- No minä sanoin siihen, että: \"Mitäs varten\nperämies niin tuumaa?\" johon se sanoi että: \"Nuo pilvet, jotka nousevat\nlännen alta, taitavat tuoda tuulta ja sadetta ja ilmapuntarikin\nlaskee\", johon, minä sanoin, että: \"Oo -- se ei meinaa mitään! Kesällä\nnousee pilviä ja häviää pilviä ja ilmapuntari nousee tai laskee milloin\nhuonoiksi ilmoiksi, milloin hyviksi. Korkeintaan ukonilma siitä voisi\nnousta, kun on ollut niin hiostavaa ja painostavaa koko päivän, ihan\nkuin ukkosen haudetta\". -- --\n\nNo, eiköhän oteta sitten miehissä purjeryypyt!\n\nPurjeryypyt otettiin ja sitten lukkarin tuliaisryypyt ja sitten\nlukkarin onniryypyt ja sitten lukkarin naimaryypyt ja niin edespäin.\n\n\n\n"]