[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNTTxEkRPGKV9qjjREprjeZDIHehaX2UY4eeo7Bzw5Ro":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2361,"Pääskysen liverryksiä lapsille","Krohn, Minna",1841,1917,"2361-krohn-minna-paaskysen-liverryksia-lapsille","2361__Krohn_Minna__Pääskysen_liverryksiä_lapsille",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1883,14395,85440,false,63436,[22,23],"Children's poetry, Finnish","Children's stories, Finnish",[25,26],"Children & Young Adult Reading","Short Stories","\"Pääskysen liverryksiä lapsille\" by Minna Krohn is a collection of children's stories written in the late 19th century. The work consists of delightful tales that cater to young readers, showcasing a mix of whimsical themes that intertwine nature, family, and moral lessons. The book likely introduces a variety of characters, including a young boy named Pekka, who embarks on small adventures, touching upon whimsical animals and childhood experiences, aiming to captivate and teach its audience.  The beginning of the collection sets a charming tone, starting with a brief introduction from the author who expresses her desire for the stories, previously published in a children's newspaper, to find favor among young readers. The opening poem introduces Pekka, a little boy exploring the world around him, invoking a sense of wonder as he experiences the comfort of home and the call of adventure. Following this, various stories unfold, featuring characters like Stiina, a little girl with a playful spirit, and others that highlight relatable childhood sentiments, struggles, and joys, inviting readers into a world crafted for their enjoyment and learning. (This is an automatically generated summary.)",[],256,"Kokoelma lasten runoja ja kertomuksia, jotka on koottu pääosin Pääskynen-lehden sivuilta. Teos sisältää satuja, arkisia kuvauksia lasten elämästä sekä luontoaiheisia säkeitä. Mukana on myös kirjailijan sisaren Emma Krohnin kirjoittamia joulusatuja ja kertomuksia.","Minna Krohnin 'Pääskysen liverryksiä lapsille' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2361. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PÄÄSKYSEN LIVERRYKSIÄ LAPSILLE\n\nKirj.\n\nMinna Krohn\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nK. E. Holm'in kustantama.\n1883.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nTekijältä.\nMatka.\nLasisilmät.\nElli.\nVuohi.\nTyttö ja lintu.\nPieni koulutyttö.\nPikku Pekka.\nNiilo isän polvella.\nKylpy.\nLasten leikki.\nPienet teaterinharrastajat.\nPikku Marian jäähyväiset suvelle.\nPienokaiset.\nHanna.\nÄiti lapsineen.\nLähteen lirinä.\nEeva ja Matti.\nKotiinpäin.\nSuomen kaarti.\nLillin terveiset pääskyselle.\nPienokaisen tulo.\nPienokaisen syntymäpäivä.\nKissa kokkina.\nTytön kiehkura.\nPuu ja vesat.\nLampi ja koski.\nLapsi ja äiti.\nAamuhuokaus.\nKoto.\nVäinämöisen soitto.\nSchweiz.\nKevään voitto.\nLähde ja virta.\nHaudan partaalla.\nTähdet.\nÄiti.\nHämärä.\nJalovalko.\nEhtoo-virsi.\nTytön rukous.\nEmman tähti.\nTanssikarhu.\nHaltijain laulu vetten päällä.\nPostiljooni.\nSyys-ilta.\nJoulusatu nälkävuotena.\nKöyhä kalastajan poika.\nAntti ja hänen Ystävänsä.\nVäinämöinen.\nKana, joka hautoi ankanpoka.\nTyhmä Jens Kristian.\nNeiti Heinäsirkka ja Rouva Sirkka.\n\n\n\n\nTekijältä.\n\n\nTämä kirja, jonka sisältö ennen on ollut luettavana \"Pääskynen\"\nnimisessä lastensanomalehdessä, pyytää täten päästä pienten\nlukijoittensa suosioon. Kaikki muu on allekirjoittaneen kädestä\nlähtenyt, paitsi \"Joulusatu nälkävuotena\", \"Köyhä kalastajanpoika\" ja\n\"Antti ja hänen ystävänsä\", jotka ovat Emma Krohn vainajan\nkirjoittamat.\n\n_Minna Krohn_.\n\n\n\n\nMatka.\n\n\n    Minne aikoo pikku mies?\n    Lasten-tarhaan kukaties? --\n    Ei, vaan ulos maailmaan\n    Ympärilleen katsomaan.\n\n    Hän on pannut isänsä\n    Juhlahatun päähänsä,\n    Kädessä on sauvakin,\n    Isän keppi parahin.\n\n    Astuskelee vähäisen,\n    Tulee aita etehen,\n    Ja sen taakse metsää vaan,\n    Kuka sinne tahtoiskaan!\n\n    Jopa äiti huolissaan\n    Ruvennut on huutamaan!\n    \"Pekka, Pekka, lapseni,\n    Missäs olet, armaani?\"\n\n    \"Tässä olen äitini,\n    Älä toru Pekkaasi!\n    Pekka meni vähän vaan\n    Ympärilleen katsomaan.\"\n\n    Vieden Pekkaa kotihin\n    Äiti puhkee sanoihin:\n    \"Koti lasten maailma on,\n    Onpa maailma verraton.\"\n\n\n\n\nLasisilmät.\n\n\n    Pohjanmaalla kaukaisella\n    Asui vanha eukkonen\n    Tilallansa rauhaisella\n    Kanssa pienen tyttösen.\n\n    Stiina oli tytön nimi,\n    Viisi kesää nähnyt vaan,\n    Vielä peukaloaan imi\n    Eikä surrut tapojaan.\n\n    Töistä mailman ikävintä\n    Oli Stiinall' aapinen;\n    Lukuhetket ankarinta\n    Nuhdetta toi mummosen.\n\n    Lelut, kanat, kukot, muuta\n    Oli mieless' ainiaan,\n    Mutta kirjan oppii uutta\n    Stiina yhä kammoi vaan.\n\n    Kerran mummon vieraisilla\n    Ollessa vaan hetkisen,\n    Istuu Stiina kotosella\n    Mummon \"lasit\" koittaen.\n\n    Aapiskirja kädessänsä\n    Lukea hän koettaa;\n    Kova onni! -- hädässänsä\n    Stiina \"silmät\" pudottaa.\n\n    \"Rikki! voi, se oli pahaa --\n    Mitä mummo sanoopi? --\n    Eikä ole mulla rahaa --\n    Varmaan hän nyt toruvi\".\n\n    Pieni sydän suruissansa\n    Oli vallan katketa;\n    Kyyneleitä murheissansa\n    Silmät vuosi tulvana.\n\n    Mummo tuli surumielin,\n    Tapaturman havaitsee,\n    Vaan ei sentään sanoin, kielin\n    Käpyänsä toruile.\n\n    Vaan hän otti lempeästi\n    Syliin oman kultansa,\n    Itkein puhui suloisesti,\n    Lohduttaen armasta.\n\n    Vaan ei enää Raamattua\n    Mummo voinut lukea,\n    Senpä Stiina huomattua\n    Tuntee syvää surua.\n\n    Stiina alkoi mietiskellä,\n    Pientä päätään vaivata,\n    Eikö hän vois huojennella\n    Rakkaan mummon huolia.\n\n    Työhön ryhtyi hartahasti,\n    Koko syksyn tutkien;\n    Joulu tuli, sujuvasti\n    Luki Stiina mummollen.\n\n    Nyt ei mummo \"lasiansa\"\n    Enää yhtään tarvinnut,\n    Hänen lasisilmiksensä\n    Oli Stiina muuttunut.\n\n\n\n\nElli.\n\n\n    \"Tule nyt tänne, Ellini kulta,\n    Vaattehet tahdon riisua sulta,\n    Arkia varten on puku tuo!\n    Kasvosi pesen, silitän tukkas,\n    Vedän sun jalkaas koreimmat sukkas;\n    Myös punaiset kengät sä vielä saat.\n    Hamehes uusi aivan on sorja! --\n    Kas miten tyttöni onkin korja!\n    Annappas suuta nyt mammallesi\" --\n    Äitinsä tahdon Elli nyt täyttää.\n    Ja sitten maassa, kuin kuva näyttää,\n    Istuu hän iloisna mielessään.\n    Eipä nyt muista Eilinen muuta,\n    Vaan punakenkää likelle suuta\n    Armahtamatta jo nostetaan.\n\n\n\n\nVuohi.\n\n\n    Ällistellen vuohinen\n    Katsoo eteens' kotvasen:\n    Kuttu parka! kyllä nyt\n    Lienet varmaan eksynyt?\n    Mietti vuohi.\n\n    Mutta tuossa seura lie,\n    Joka perille mun vie:\n    Kaksi tyttöhattaraa\n    Vastaan tulla sipsuttaa,\n    Mietti vuohi.\n\n    Tytöt astui, lepäsi,\n    Samaten myös vuohiki,\n    Mutta onpa hauska tää,\n    Ehkä puhun heille: \"mää\".\n    Sanoi vuohi.\n\n    \"Tule, tule, partamies!\n    Vuohilaumalle kenties\n    Voimme sua johdattaa,\n    Yksin tänn' et jäädä saa\",\n    Sanoi tytöt.\n\n    Ja he vuohen mukanaan\n    Veivät umpimähkään vaan.\n    Ikäväks tää seura käy,\n    Kun ei omaisia näy,\n    Mietti vuohi.\n\n    Jopa tuolla määkittiin,\n    Nyt jo vastaan riennettiin:\n    Onhan tuo se veli mun,\n    Annan sulle suutelun,\n    Mietti vuohi.\n\n    Riemu nousi mahtava\n    Pian koko laumassa;\n    Kadonnut taas löytty on.\n    Onpa syytä ilohon,\n    Mietti kaikki.\n\n\n\n\nTyttö ja lintu.\n\n\n        Tyttö:\n\n    Sulo, soma lintunen,\n    Miksi oot niin suruinen.\n    Ett'et huoli pyynnöstäni:\n    \"Laula vähän mielikseni?\"\n    Miks' en sua ensinkään\n    Luonani saa viihtymään?\n\n        Lintu:\n\n    Siksi että sydämein\n    Suree, armas tyttösein:\n    Riistettiinhän koto multa;\n    Armoa siis pyydän sulta:\n    Vie mua pesään rakkaasen,\n    Kyllä sitten laulelen.\n\n\n\n\nPieni koulutyttö.\n\n\n    Katso pikku Nannaa vaan,\n    Kuin hän nyt on iloissaan!\n    Silmät loistaa, posket hohtaa.\n    Mikä syy on? sanon kohta.\n\n    Äiti hyvä Nannalleen\n    Puhunut on armaalleen\n    Koulusta ja kumppaneista,\n    Toimist' opin rakkahista.\n\n    Nanna hartaast' odottaa,\n    Että kouluun mennä saa;\n    Hattu päässä, nuttu päällä,\n    Menee vaikka talvisäällä.\n\n    Kädest' äiti taluttaa,\n    Koulun pian saavuttaa,\n    Jossa toiveet' suloisimmat\n    Toteentuvat hartahimmat.\n\n    Nanna siivo, nöyrä on,\n    Suora, aina peloton;\n    Varttuu sangen viisahaksi,\n    Tulee koulun kunniaksi.\n\n    Tästä Nannan vanhemmat\n    Kiitoksensa antavat.\n    Enkelitkin mielissänsä\n    Hymyy Nannan nähdessänsä.\n\n\n\n\nPikku Pekka.\n\n\n    \"Älkää äiti rangaisko!\n    Älkää äiti kulta!\n    Rikostain ma kadun jo,\n    Pyydän anteeks sulta.\n    En ois suonut tosiaan,\n    Mut pallo lensi ikkunaan.\"\n\n    Vitsa oven rakohon\n    Pääsi koreasti,\n    Äiti rauhoittunut on,\n    Lausuu suopeasti:\n    \"_Totuus_ lasta kaunistaa,\n    Ja _katuvainen_ anteeks saa.\"\n\n\n\n\nNiilo isän polvella,\n\n\n    Hei Soina,\n    Hoi Soina,\n    Hopeti, hopsis, hoo!\n    Nyt me kylään menemme,\n    Sieltä Ainon löydämme,\n    Kättä sitten paiskataan\n    Suuta kauniist' annetaan.\n    No, no, ptruu, ptruu!\n    Katso, lintu puussa,\n    Mesi-marja suussa!\n    Tuolla peippo laulelee,\n    Pieni lähde lirisee.\n    Hopeti, hopsis, hoo!\n    Hopeti, hopsis, hoo!\n    Jo on matka kuljettu,\n    Jo on kyllin keinuttu,\n    Kehtohonsa kukaties\n    Pyrkii pikku matkamies?\n    Hei Soina,\n    Hoi Soina,\n    Hopeti, hopsis, hoo!\n\n\n\n\nKylpy.\n\n\n    \"Hyväpä on, että lauantai tuli,\n    Että myös lumi katolta suli,\n    Ja Maija kylpyä toimitti,\n    Sillä sen äiti jo lupasi.\n\n    Minnekä mennyt lieneekin Maija? --\n    Vai enkö mä itse kylpeä tai'a?\n    Voisin kuin veljeni kylpeä,\n    Josta hän aina on ylpeä.\"\n\n    Sieneen ja saipuaan Lilli nyt tarttuu,\n    Hieroopa niin, että vaahtoa karttuu,\n    Lumelta kasvot jo näyttävi,\n    Saipua silmäiset täyttävi.\n\n    \"Hoi, oi, mitäpä lapsi tääll' aikoo?\n    Sienet ja saipuat käsihin saiko?\n    Tuskin käänsin mä selkäni,\n    Kun se jo toimehen kerkesi!\"\n\n    Maija hän toruu nyt ankarasti,\n    Ja Lilli itkevi katkerasti,\n    Mut taistelun jälkeen vuoteellaan\n    Lilli jo vaipuvi nukkumaan.\n\n\n\n\nLasten, leikki.\n\n\n(Lauletaan niinkuin \"Min man var en konstig man\" j.n.e.)\n\n    Mieheni ol' aika mies,\n    Monta konstia hän ties:\n    Hän taisi hyvin niijata\n    Ja kedon kukat poimia;\n    Ja monta konstia hän ties.\n\n    Mieheni ol' aika mies,\n    Monta konstia hän ties:\n    Hän taisi hyvin niijata\n    Ja kedon kukat poimia;\n    Hän taisi Liisaa taputtaa\n    Ja hänen kättään suudella;\n    Ja monta konstia hän ties.\n\n    Mieheni ol' aika mies,\n    Monta konstia hän ties:\n    Hän taisi hyvin niijata\n    Ja kedon kukat poimia;\n    Hän taisi Liisaa taputtaa\n    Ja hänen kättään suudella:\n    Hän taisi soittaa nenällään\n    Ja luki kirjat mielellään;\n    Ja monta konstia hän ties.\n\n    Mieheni ol' aika mies,\n    Monta konstia hän ties:\n    Hän taisi hyvin niijata\n    Ja kedon kukat poimia;\n    Hän taisi Liisaa taputtaa\n    Ja hänen kättään suudella;\n    Hän taisi soittaa nenällään\n    Ja luki kirjat mielellään;\n    Hän taisi myöskin nukkua\n    Ja unestansa tointua;\n    Ja monta konstia hän ties.\n\n    Mieheni ol' aika mies,\n    Monta konstia hän ties:\n    Hän taisi hyvin niijata\n    Ja kedon kukat poimia;\n    Hän taisi Liisaa taputtaa\n    Ja hänen kättään suudella;\n    Hän taisi soittaa nenällään\n    Ja luki kirjat mielellään;\n    Hän taisi myöskin nukkua\n    Ja unestansa tointua;\n    Hän tiesi jättää hyvästi\n    Ja samassa hän kumarsi;\n    Ja monta konstia hän ties.\n\n\n\n\nPienet teaterin harrastajat.\n\n\n    Kaarlo: Teateria leikkikäämme,\n            Vaan pian jo se päättäkäämme.\n    Anna:   No maltas nyt, jos saisin vaan\n            Mun nukkein vaatteet sopimaan.\n    Kaarlo: Ma valmis oon, täss' istuin on,\n            Ja mieless' olen peloton.\n    Anna:   Niin minäkin; jos hattuni\n            Vaan olis vähän pienempi.\n    Kaarlo: Niin vaan; ja isän saappahat\n            Ne ovat liian avarat.\n    Anna:   No, alkuun nyt, nyt ole vait',\n            Ja muista neuvot, jotka sait.\n    Kaarlo: No niin.\n      Anna: Nyt hiljaa.\n    Kaarlo: (kuvernöörinä Kiinassa.)\n            Oi tyttösein, mi kumma saatti sun\n            Näin rohkeasti tulemaan mun luoksein.\n    Anna:   Ma köyhä oon, ja leipää etsimään\n            Ma läksin kulkemaan ja jouduin tänne.\n    Kaarlo: Et tienne, että virka keisarin\n            On mulle suotu, suuri arvoltansa.\n    Anna:   On kai se niin, mut äiti neuvoili\n            Ett' eessä Jumalan me oomme pienet kaikki.\n    Kaarlo: Mi rohkeus, sä onneton, jo vait',\n            Ei täällä sillä lailla neuvota.\n            (Kaarlo jatkaa hiljaa itsekseen.)\n            Se outo vaan, ett' ääni rinnassain\n            Ei soimaamatta salli puhettani.\n            (Ääneen:)\n            No kerro nyt, mi maa sun synnytti,\n            Joss' outo oppisi on saarnattuna.\n    Anna:   Se maa on Suomi, maista ihanin,\n            Ja Herra taivahan on Jumalamme.\n    Kaarlo: Sä sanoillasi mua miellytät,\n            Se maa on mulle tuttu ollut muinoin.\n            Ma siellä synnyin. Himo kunnian,\n            Se saatti mun tän maani jättämään.\n    Anna;   Oli veli mullakin, hän jätti isänmaan\n            Ja lähti maille vento vierahille.\n            Nyt sanotaan hän tulleen rikkahaksi,\n            Ja nousseen aivan suureen kunniahan.\n    Kaarlo: Et liene vaan sä Salon Annikki,\n            Mun armas, rakas sisareni?\n    Anna:   Juur Salon Annikki ma oon.\n            Olisko totta? Heikki veljeni! --\n            (He syleilevät toisiansa.)\n  Molemmat: Nyt Suomeen takaisin me lähtekäämme,\n            Ja maamme onnea vaan etsikäämme.\n\n\n\n\nPikku Marian jäähyväiset suvelle.\n\n\n    Jää hyvästi, mun metsäni,\n    Nyt kanssa pienten lintuisi!\n    Ja laaksot armaat, vihannat,\n    Myös honkapuiset kukkulat.\n    Jää hyvästi, jää hyvästi!\n\n    Jää hyvästi, -- mun lähteeni,\n    Sä ynnä kirkas pintasi!\n    Sun rantas, nurmes suloiset\n    Ja ulpukkasi pienoiset.\n    Jää hyvästi, jää hyvästi!\n\n    Jää, paimeneni, hyvästi,\n    Niin myös sun sulotorvesi!\n    Ja lehmäin kelloin tiukunta,\n    Ja puussa käen kukunta.\n    Jää hyvästi, jää hyvästi!\n\n    Jää, aamurusko, hyvästi,\n    Jää, armas suvi-iltani!\n    Ja kaikki leikkikumppanit,\n    Myös leppäkertut kaunihit.\n    Jää hyvästi, jää hyvästi!\n\n    Kun työssä talven olla saan,\n    Ma sua muistan ainiaan;\n    Mun suveni, sä suloinen,\n    Sä mua muista samaten!\n    Oi, terve taas, oi terve taas!\n\n\n\n\nPienokaiset.\n\n\n    Kas joulu lahjoinensa\n    Jo jälleen lähenee.\n    Ja isät, äidit puotiin\n    Miehissä tulvailee;\n    Mut pienet lapsukaiset\n    Vai nekö kotiin jää?\n    Ei suinkaan. Kiiruhtaapi\n    Myös ulos joukko tää.\n\n    Vaan lapsille ken rahaa\n    Ja neuvojansa suo?\n    Sen tietävät he kyllä,\n    Ne menee vaarin luo;\n    Tääll' kukkaro jo heltyy,\n    Ei puutetta nyt lie,\n    Ja neuvon mukaan suoraan\n    Tie \"Ekberg'ille\" vie.\n\n    Mut vaari vakaa, vanha,\n    Hän jääpi kotihin,\n    Hän polttaa piippuansa\n    Ja katsoo \"lehtihin\".\n    Ja lapset, sydämmessään\n    Vaaria kiittäen,\n    On joulupuuhissansa,\n    Kyll' ymmärtänet sen.\n\n\n\n\nHanna.\n\n\n(k. Syysk. 13 p. 1873.)\n\n    Hanna oli sievä keijukainen,\n    Äidin ilo, kodon kirkas tähti,\n    Mutta lyhyt oli onnen päivä,\n    Sillä täältä varhain pois hän lähti.\n\n    Miks' niin pian leivon laulu lakkaa?\n    Miksi hiljainen on puron juoksu?\n    Miks' ei aamun rusko kauvan kestä?\n    Miks' on haihtuvainen ruusun tuoksu?\n\n    Vastaus on meidän povessamme,\n    Kuiskaa lohdutusta suloisesti:\n    \"Mitä _täällä_ onpi katoovaista,\n    _Siellä_ pysyy ijankaikkisesti.\"\n\n\n\n\nÄiti lapsineen.\n\n\n    Äidin pieni keijukainen\n    Vielä syliss' astuu vaan,\n    Eikä liioin siellä pysy\n    Avutt' äidin jaloillaan.\n\n    Mutta aika vierii, kuluu,\n    Luota äidin karkailee\n    Pienokainen kasvanunna,\n    Ulos mailmaan astelee.\n\n    Silloin äiti hartahasti\n    Rukoileepi ainiaan,\n    Askeleet ett' olis pojan\n    Suodut hyväks isänmaan.\n\n\n\n\nLähteen lirinä.\n\n\n    Vaikka olen pienoinen,\n    Onnea ei puutu;\n    Yöt ja päivät lirisen,\n    Eikä mielein muutu.\n\n    Taivaan valo suloinen\n    Onpi mulle suotu;\n    Kedon nurmi armainen\n    Mulle majaks luotu.\n\n    Kukat Suomen lukuisat\n    Puolelleni taipuu:\n    Ilman linnut armahat\n    Helmoihini vaipuu.\n\n    Kyllä talvi raivokas\n    Mua sorteleepi:\n    Kevät sentään armias\n    Mua muisteleepi.\n\n    Vapahana juosta saan,\n    Mikä mua estää?\n    Kauvan nautin, nautin vaan,\n    Kyllä kesä kestää.\n\n    Silloin Suomen pienoiset\n    Luoksein tulla voivat,\n    Heille aaltoin vienoiset\n    Tervehdystä soivat.\n\n\n\n\nEeva ja Matti.\n\n\n    Äiti riensi leipomaan,\n    Pienet rupes huutamaan,\n    Isä heijas, rallasi,\n    Kaksoisille lauleli:\n    \"Tussa lulla,\n    Tupakkarulla,\n    Kuka teidän käski tänne tulla\".\n\n    Nukkui vihdoin molemmat,\n    Silmät umpeen painoivat,\n    Isä pöydän äärehen\n    Istuu kohta miettien:\n    \"Tussa lulla,\n    Tupakkarulla,\n    Jopa Nukku-Matti taisi tulla\".\n\n    Vieläpäs! kas veitikat\n    Jälleen silmät avaavat,\n    Eeva laulaa vallaton,\n    Rientänyt kun syliin on:\n    \"Tussa lulla,\n    Tupakkarulla,\n    Kas ei Matti huoli luokses tulla\".\n\n\n\n\nKotiinpäin.\n\n\n(Lauletaan niinkuin \"Juokse porosein\".)\n\n    Hepo, hevosein,\n    Nopsajalkani,\n    Näytä taitosi,\n    Riennä kotiinpäin!\n    Siellä lepoa\n    Saamme nauttia.\n\n    Siellä armaani\n    Vartoo tuloain\n    Askaroiten vain.\n    Siellä veljesi\n    Sua kaipailee,\n    Potkii, hirnuilee.\n\n    Siellä leimuaa\n    Tuli iloinen;\n    Ruoka kultasen\n    Pöytää koristaa;\n    Sinä seimestäs\n    Löydät heiniäs.\n\n    Saanpa kallistaa\n    Pääni väsyneen\n    Lepoon suloiseen;\n    Ira, la, la, la, laa.\n    Sinä samaten\n    Vaivut unehen.\n\n    Kuu jo kumottaa,\n    Yö on joutunut,\n    Luonto nukkunut.\n    Tra, la, la, la, laa.\n    Hepo hevosein,\n    Joudu kotiinpäin.\n\n    Hepo hevosein,\n    Nopsajalkani,\n    Näytä taitosi,\n    Riennä kotiinpäin;\n    Siellä lepoa\n    Saamme nauttia.\n\n\n\n\nSuomen kaarti 1877-1878.\n\n\n    Kun sota Turkinmaalla\n    Jo riehui parhaillaan,\n    Ja viattomain veri\n    Vuos' siellä tulvanaan,\n    Niin silloin miehet meidän\n    Myös riensi rivihin,\n    Ja moni isä jätti\n    Nyt vaimon, lapsetkin.\n\n    Laps' kotinurkassansa\n    Vuodatti kyyneleen;\n    Pois läksi isä armas\n    Kentiesi ijäkseen.\n    Mut povehensa painoi\n    Nyt äiti surunsa,\n    Ja hiljemmin kuin ennen\n    Hän kätki kaipuunsa.\n\n    Sodasta kuului sana:\n    \"Teidänpä kaartikin\n    Muassa ottelossa\n    Ol' Gorny Dubniakin,\n    Kun vankka Suomalainen\n    Se hakkas päälle vaan; --\n    Mut moni sentään kaatui\n    Sotahan ankaraan\".\n\n    Ja toinen sana kertoi:\n    \"Kun yli Balkanin\n    Kovassa pakkasessa\n    Miehissä mentihin,\n    Ei ollut leipää tarpeeks',\n    Ei myöskään vaatteita,\n    Vaan nälän, kylmän vaiheet\n    Nyt saatiin kokea\".\n\n    Sanoma kuului kolmas:\n    \"Miehenne joukottain\n    Uhriksi taudin joutuu,\n    Mink' ennättävät vain;\n    Ja hiljallensa hiipii\n    Jo kuolo monen luo,\n    Ikuista rauhaa tarjoo\n    Ja väsyneelle suo\".\n\n    Sill'aikaa rauha tehtiin\n    Ja sota lakkasi,\n    Ja harventuneet rivit\n    Kotihin palasi;\n    Myös joukko meidän pieni\n    Läks' paluumatkallen,\n    Ja uupuneena saapui\n    Se kotimäellen.\n\n    Ja Suomi armas jälleen\n    Tervehti miehiään\n    Ja tarjos kotilieden\n    Palkaksi vaivan tään;\n    Nyt vaimot, lapset sulki\n    Syliinsä armaisen,\n    Ja haavat sydämmitten\n    Taas meni umpehen.\n\n\n\n\nLillin terveiset pääskyselle.\n\n\n    Oi, mitä kuulin!\n    Oliko, armas,\n    Suloista ääntäs,\n    Pääskyseni?\n    Kauvan sä viivyit\n    Etelä-mailla;\n    Kuitenkin kiitän,\n    Että sä muistit\n    Ystäväsi.\n    Täällä on talvi,\n    Pakkasen viima,\n    Suvia sentään\n    Odotetaan!\n\n    Silloin sä kiidät\n    Veljies kanssa\n    Pohjolan maille\n    Lillisi luo!\n    Rakennat täällä\n    Pesäsi pienen,\n    Laulelet laulus\n    Riemukseni!\n    Mutta mä täällä\n    Rukoilen Herraa,\n    Ystävä, sua\n    Varjelemaan.\n\n\n\n\nPienokaisen tulo.\n\n\n    Kun oli talven valta\n    Tuo jäinen särkynyt,\n    Ja pitkän unen alta\n    Taas kevät elpynyt:\n    Niin nyykäytti päätään\n    Jo rannan kukatkin,\n    Ja heille suutelonsa\n    Soi puro armahin.\n\n    Ja kukkasille rannan\n    Pien' joki lausui näin:\n    Ma lainan teille annan,\n    Mun pienet ystäväin!\n    Se kasvoi helmastani,\n    Se onpi lapsi maan,\n    Vaan taivahasen kuuluu\n    Sen henki ainiaan.\n\n    Ja eteenpäin se juoksi,\n    Tuo valpas puronen;\n    Mut rantaan kukkain luoksi\n    Jäi lapsi armainen.\n    Ja kukkasesta kukkaan\n    Ol' riemukulkunsa,\n    Ja äidin helmaan viimein\n    Se päätti matkansa.\n\n    Oi, riemu taivahinen!\n    Oi, autuus verraton!\n    Tuo vaimo onnellinen,\n    Mi äidiks tullut on! --\n    Ja vasten rintaa sulki\n    Hän aarteen kaivatun\n    Ja silmä silmään taipui\n    Ja sielu sieluhun.\n\n\n\n\nPienokaisen syntymäpäivä.\n\n\n    Vai vuoden vanhako olet nyt?\n    Oi, lastansa armahaista\n    On äiti hellästi holhonut;\n    Ja siipeins' alla hän suojellut\n    On käpyä pienokaista.\n\n    Ja \"mamma\" lapsensa lausumaan\n    Saa äidin rakkaus varhain;\n    Ja pienet jalatkin taipumaan,\n    Kun pitkin tuoleja johtaa vaan\n    Saa äiti lempeä parhain.\n\n    Tuo ruusun-hohtava pieni suu,\n    Se armaasti hymyileepi;\n    Kentiesi nauruunkin asettuu,\n    Kun veli, sisar tai joku muu\n    Sun kanssasi leikitseepi.\n\n    Mut lapsuus vierivi suloinen,\n    Ja \"pikku\" mieheksi varttuu,\n    Ja isänmaa, tuo armainen,\n    Työn vaatii lastensa kaikkien;\n    Siit' onnea sille karttuu.\n\n    Kyll' ääntä rakkahan isänmaan\n    On \"pieno\" kuuleva varhain;\n    Kun pari kymmentä kuluu vaan,\n    Hän seisoo vahtina Suomenmaan\n    Ja on sen pojista parhain.\n\n\n\n\nKissa kokkina.\n\n\n    Riens' aamulla Liisa torillen,\n    Mutt kotona kissa poloinen\n    Nyt herää aamu-unestansa\n    Ja luulee seurassa olevansa:\n    \"Miu, miau, hyvää huomenta!\n    Muistatkos, Liisa, suurusta?\n    Ma nälkään näännyn, usko se vain,\n    Kun eilen ruuatta olla sain\".\n\n    Vaan Liisa ei kuule, hän poissa on,\n    Ja kovin on Missinen onneton.\n    Mut silmät kun oikein auki saa,\n    Hän padan liedellä oivaltaa,\n    Ja aate jättiläis-suuruinen\n    Nyt valtaa mielen Missisen:\n    \"Ma pukeun Liisaksi paikalla\n    Ja häärin emännän toimissa\".\n\n    Ja neitsyn huiviin ja hameesen\n    Nyt pukeutuu herra Missinen,\n    Ja padan etehen asettuu\n    Niin arvokkaana kuin joku muu:\n    \"Mut täytyyhän kokin maistella\n    Eik' ateriaansa pilata\".\n    Vaan kova onni! -- jo kolkuttaa,\n    Siis täytyy meidänkin lopettaa.\n\n\n\n\nTytön kiehkura.\n\n\n    Sitoo seppelettä impi,\n    Siihen kiertäin laakson liljat,\n    Nurmen ruusut kaunihisti\n    Yhdistäen sitoelmaan.\n    Varsin sievään ruusut taipuu\n    Liljain vieress' ollaksensa,\n    Suloisesti levitellen\n    Kumpaisetkin tuoksuansa.\n\n    Tuli poika tytön luokse\n    Kyselevi neitoselta:\n    \"Mikä aatos onpi siinä,\n    Mikä johti päätöksesi,\n    Ettäs olet laakson liljat\n    Ynnä nurmen sorjat ruusut\n    Seppeleeksi sommitellut?\"\n\n    Vastaten nyt tyttö lausuu:\n    \"Pelko Jumalan on liljat,\n    Ruusut ovat rakkautta\n    Kallihisen isänmaahan.\n    Niissä onpi esinettä\n    Hartauden, toimen mulle\n    Koko elin-ajakseni,\n    Vielä hautaan vaipuessa.\"\n\n\n\n\nPuu ja vesat.\n\n\n    Käsin hellin siemen oivallinen\n    Pantiin maahan, peitettihin.\n    Ehti tuskin päivä paistaa,\n    Kaste-kyynel kylvetellä\n    Maata, missä siemen piili,\n    Ennenkuin jo vesa kaunis\n    Ihasteli valon ihanuutta.\n\n    Tuli taimi puuksi vähitellen,\n    Oli kaunis kuni neito,\n    Ihana kuin metsän impi,\n    Muita oli puita suloisempi.\n    Jo sen siimehessä käki kukkui,\n    Linnut lauloi lemmestänsä,\n    Paimen siellä suudelmansa\n    Punastuen antoi armaallensa.\n    Tuli vaihetellen kesät, talvet,\n    Nopeasti vieri vuodet,\n    Jopa myrsky monta kertaa\n    Oli puuta säälimättä lyönyt.\n\n    Iski kerran ukkonen sen kylkeen,\n    Repi oksat, särki varren.\n    Puu jo päätään kallistavi\n    Hiljaan odottaen kuolemaansa.\n    Mutta kumma! -- vesoja nyt nousee\n    Kaunihia, tuuheoita --\n    Emäpuuta ympäröimään,\n    Aivan kuni lapset äitiänsä.\n\n    Kansat suuret, polvikunnat kuolee,\n    Tuonelaan ne kutsutahan,\n    Jättää heidän täytyy _kaikki_,\n    Mutta uusi suku kasvaa,\n    Häärii heidän rinnallansa,\n    Herättäen toiveet suloisimmat,\n    Vanhempien vaipuessa hautaan.\n\n\n\n\nLampi ja koski.\n\n\n(Mukaelma.)\n\n    Syvistä aatteista\n    On lampi meluton\n    Kuvaus hiljainen,\n    Opiksi nuorison.\n\n    Ja koski pauhaten\n    Kuin myrsky ainaki\n    Se puhuu neuvoen:\n    Oo valmis työhösi!\n\n    Kun ensin hartaasti\n    Sä mietit asiaa,\n    Niin sitten vakaasti\n    Voit työsi aloittaa.\n\n\n\n\nLapsi ja äiti.\n\n\n    Lapsi: Ilmoita äiti, miks' isä kuoli\n           Jättäen meidät?\n\n     Äiti: Lapseni armas, niin oli tahto\n           Jumalan, Luojan.\n\n    Lapsi: Oi! mitä vasten taisikin Luoja\n           Näin kova olla?\n\n     Äiti: En sitä tiedä; ehkäpä tahtoi\n           Kurittaa meitä.\n\n    Lapsi: Älä sä itke, äitini kulta,\n           Kyllä jo arvaan:\n           Jumala tahtoo minusta miehen\n           Tueksi sulle.\n\n\n\n\nAamu-huokaus.\n\n\n    Kun aamutähti kirkkahasti loistaa,\n    Ja päivä armainen yön sumut poistaa,\n    Ma puolees käännyn, rakas Isäni,\n    Ja rukoilen: oi, kuule lastasi!\n\n    Ma olen rauhan unta jälleen maannut,\n    Ja armaan valosi taas nähdä saanut;\n    Se ansiosi on; oi, Herrani,\n    Mun sydämeni Sua kiittävi.\n\n    Vaan päivän helteestä kun sydän uupuu,\n    Ja voimaa sua seurata jo puuttuu,\n    Ma silloin teen, mit'en ma tahtoiskaan\n    Ja vaivun syntiin synnist' yhä vaan.\n\n    Kyll' olen kurja ansioita vailla,\n    Vaan käskystäsi tohdin lapsen lailla\n    Sun luokses tulla, Totuus, Elämä,\n    Sä sentään et voi mua hyljätä.\n\n    Oi, ole kanssani, kun myrskysäällä\n    On sydän hukkumaisillansa täällä,\n    Sä mua tue, neuvo, ojenna,\n    Ja tietä oikeata osoita!\n\n    Oi, että Sulle uhrata ma voisin\n    Mun elämäni kokonaan, niin oisin\n    Ma onnellinen aina tääll', ja tuolla\n    Elämän lyhykäisen tuolla puolla.\n\n    Kun sitten joutuu illan kultahetki,\n    Ja päättyneet on päivän puuhasetki,\n    Iloa, rauhaa tunnen, rinnassa\n    Ja voimaa taivaallista povessa.\n\n\n\n\nKoto.\n\n\n    Oi, koto armas, suloinen,\n    Ma sydämessä laulelen\n    Niin usein ylistystäsi, --\n    Miks' en mä sitä sanoisi?\n\n    Sä annoit mulle elämän,\n    Mull' olit suoja lapsuuden,\n    Ens' askeleeni johdatit,\n    Mua siipeis alla varjelit.\n\n    Kun äidin helmaan pakenin,\n    Ol' siellä turva parahin;\n    Hän poisti surut haikeat\n    Ja silmäin taasen loistivat.\n\n    Ken oli isän vertainen,\n    Niin ylevä, niin herttainen,\n    Niin jalo, suora, vakava?\n    En miestä moista tiennyt ma.\n\n    Mun sisarein ja veljeni,\n    He kyllä kanssain riiteli;\n    Mut kiista, sopu olivat\n    Meill' aivan yhtä rakkahat.\n\n    Vaan päivät ovat lapsuuden\n    Jo multa menneet maillehen;\n    Nyt myrsky usein raivoilee\n    Ja kodon rauhaa häiritsee.\n\n    Edestä kodon eläisin\n    Ma mielelläni kauankin,\n    Vaan isänmaa on kalliimpi,\n    Sen eestä kuolla kelpaisi.\n\n\n\n\nVäinämöisen soitto.\n\n\n(Lauletaan kuin: \"Djupt i hafvet på demantelfällen\" j.n.e.)\n\n    Hongikossa sulo-ääni kaikkuu\n    Väinön kaunihin kantelen.\n    Kauvas soitto-säveleensä raikkuu\n    Yli vuorien, vesien.\n    Laulu voimallansa luonnon lumoaa,\n    Surun, huolen, murheen yli voiton saa,\n    Sointuisuutta se synnyttää\n    Ja sydämiä kaikkein miellyttää.\n\n    Järven laineet hiljaan aaltoellen\n    Esiin Vellamon kantavat.\n    Tapiolan immet kainostellen\n    Joka oksalle istuvat.\n    Ilman sankaritkin alas laskeutuu,\n    Pienet laululinnut myöskin kokoontuu,\n    Eivät pedot nyt puutukkaan,\n    Soittoa Väinämöisen kuullessaan.\n\n    Kaiku Suomen laulu, Suomen kieli\n    Yli rakkahan isänmaan!\n    Voittaos sä Suomen kansan mieli,\n    Puoleks' ei, mutta kokonaan!\n    Juurru kiinteästi joka sydämeen,\n    Kasva siellä tammen lailla vitkalleen,\n    Ole vapaa ja peloton,\n    Sun voittos kerran loistavainen on!\n\n\n\n\nSchweiz.\n\n\n    Oi, muistatkos sä, kuinka ain' asti pilvihin\n    Kohoovat Alpit Schweiz'in kukkuloin valkoisin?\n    Ja kuinka lumivyöryt uhkaapi matkaajaa,\n    Ja kuinka \"Rhône-Gletscher\" sun mielees vaikuttaa?\n    Sa muistat sen?\n\n    Ja muistatkos sä, kuinka on vallan suloiset\n    Nuo sievät alppiruusut ja vuokot tuhannet,\n    Vaikk' ompi ilma kolkko ja viima vinkuilee,\n    Ja vieressäsi kosket kohisten pauhailee?\n    Sa muistat sen?\n\n    Ja muistatkos sä, kuinka on laaksoss' rauhaisaa,\n    Ja kuinka käki kukkuu ja kyyhky kukertaa?\n    Ja kuinka kellot soivat ja kutsuu temppeliin,\n    Miss' oiva Sana tunkee syvälle sydämmiin?\n    Sa muistat sen?\n\n    Ja muistatkos sä, kuinka siell' onni majailee\n    Ja köyhimmänkin olot lempeesti valaisee?\n    Sill' kaiku vapauden se kaikkialta soi?\n    Ja jalo kansa näyttää, min vapahana voi?\n    Sa muistat sen?\n\n\n\n\nKevään voitto.\n\n\n    On kevät, talvi kauan taistellut --\n    Kuin sotasankarit niin hartaat,\n    Ja voittoon kumpikin on uhrannut\n    Voimansa ylevät ja parhaat.\n    Vaan talvi uupuneena nyt\n    On vallastansa erinnyt.\n\n    Ja riemujuhlaan kevät pukeutuu\n    Kuin morsian, mi vihkimiseen rientää;\n    Jo kukat maasta kohta puhkeutuu\n    Ja kaste timantteina kiiltää:\n    On puutkin hiirenkorvallaan,\n    Ja linnut kotomatkallaan.\n\n    Sä sulokevät, joudu luokseni\n    Ja särje talven jäinen valta!\n    Mua virvoittakoon vienot tuulesi\n    Ja nostakoot mun tuskain alta.\n    Tuo jälleen mulle enkeli,\n    Mi sydämestäin pakeni!\n\n\n\n\nLähde ja virta.\n\n\n    Niin hiljaa lähde juoksee juoksuansa,\n    Niin tyytyväisnä vaan, kun suudelmansa\n    Sen pintaan aallottaret vienot painaa,\n    Kun valon sille päivän säteet lainaa.\n\n    Vaan virta koskinensa kohiseepi\n    Ja rajutuulten kanssa raivoileepi,\n    Ei rauhaa sille laisinkaan oo suotu,\n    Se on kuin taisteluita varten luotu.\n\n    Ja minä! miks'en ole lähteenlainen?\n    Miks'en mä ole hiljaa, tyyni vainen?\n    Ma miksi oon kuin virta koskinensa,\n    Mi yhä riehuu voimall' aaltojensa?\n\n    Sä olet taistelua varten luotu,\n    Sentähden sulle ei oo rauhaa suotu,\n    Vaan katso lähteesen! se alkus ompi,\n    Se sulle onnen jälleen antaa voipi.\n\n\n\n\nHaudan partaalla.\n\n\n    Kevään vieno hengähdys virvoitusta\n    Tuoda tahtoo mieleni ahdingossa,\n    Mulle jälleen kuiskata lohdutusta\n    Vieressä haudan.\n\n    Rauhan löysit, taattoni armahainen,\n    Rintain valtaa kaipaus: vaan en huokaa\n    Toivotonna; maailman myrskysäistä\n    Nukkuos poies!\n\n    Haudallesi, keskelle kukkasien,\n    Länsituuli lempeä vaipukohon,\n    Suudellen sun kumpuas tuokoon sulle\n    Ikuisen rauhan!\n\n\n\n\nTähdet.\n\n\n(F.M. Franzén'in).\n\n    Iloissansa Fannynen\n    Katsoi tähtiin, lausuen:\n    \"Monin silmin Jumala\n    Katsoo Fannyä!\"\n\n    \"Jumala on täälläkin,\n    Fanny! katso kukkihin!\n    Niistä silmäin Jumalan\n    Näemme loistavan\".\n\n    \"Äiti, nytpä Jumala\n    Eessäin seisoo kirkkaana;\n    Silmistäs Hän katselee\n    Mua, hymyilee\".\n\n\n\n\nÄiti.\n\n\n(Mukaelma).\n\n    Lapseni, sulje,\n    Sulje silmäsi vaan;\n    Hiljaa aivan\n    Laulan sun nukkumaan.\n\n    Kyllä mä valvon:\n    Nuku mun Helmini;\n    Kaukana kerran\n    On ehkä äitisi.\n\n    Sitten kun itket,\n    Muistele valvojaa,\n    Mi nukkumahan\n    Sinua tuudittaa.\n\n\n\n\nHämärä.\n\n\n(Englannin kielestä).\n\n    Hämärä onpi kolkko,\n    Ja myrsky se riehuvi;\n    Kuin siivet merilintuin\n    Nyt laineet liehuvi.\n\n    Vaan mökissä kalamiehen\n    On valo vienoinen,\n    Ja ruutuun painettuna\n    On kasvot pienoisen.\n\n    Lähellä lasia aivan\n    Sen silmät tuijottaa,\n    Kuin näkisivät hahmon,\n    Mi esiin pujahtaa.\n\n    Ja väikkyen varjo äidin\n    Mökissä liikkuvi,\n    Se kohoo kattoon asti\n    Ja taasen laskeupi.\n\n    Mitä pienoiselle kertoo\n    Tää myrsky ja musta yö?\n    Mitä meren kertovi aalto,\n    Kun rantaa vastaan lyö?\n\n    Ja miksi meri tuima\n    Ja tuuli, kun raivoaa,\n    Sydäntä koskevat äidin\n    Ja posket kalventaa?\n\n\n\n\n\"Jalovalko\".\n\n\nMukaelma.\n\n[Alppivuorilla Schweizissä kasvaa korkeammilla kukkuloilla eräs\nvalkea kukka, jolla saksankielellä on nimi \"Edelweiss\" s.o. jalovalko.]\n\n    Kukkuloille Alppien\n    Sijas sait sä Jumalalta,\n    _Jalovalko_; lumen alta,\n    Yksin, kevät-ilmatta\n    Lepäät vuoren helmassa.\n\n    Siellä, missä salamat\n    Leimahtelee taivahilla,\n    Missä vuohet iloisat\n    Hyppii vuorten laitehilla,\n    Missä väijyy kuolema,\n    Kukoistat _sä_ puhtaana.\n\n    Näin sun kerran illalla --\n    Ihanamp' et ollut milloin,\n    Jyrkän paikan reunalta\n    Sinut tempasin ma silloin,\n    Sinut, kaino kukkanen,\n    Koristus sä Alppien!\n\n    Kuten sinä, ihminen\n    Taistelunsa taistelevi,\n    Katsoo ylös taivaasen,\n    Yksin Herraan luottelevi,\n    Jättäin Hänen haltuunsa\n    Oman mielivaltansa.\n\n\n\n\nEhtoo-virsi.\n\n\n(Suomennos.)\n\n    Jo päivä laskee, kuitenki\n    Luonamme olet alati,\n    Ja nukkuissamme, Jumala,\n    Sä olet yömme vartia!\n\n    Ja Herran siipein varjossa\n    On maat ja kylät levossa,\n    Myös hyväin lasten turvaksi\n    On enkelit ain' avuksi.\n\n    Ken Herran käskyt noudattaa,\n    Hän suloisesti maata saa;\n    Hän nousee jälleen iloissaan\n    Ja kiittää Isää ainiaan.\n\n\n\n\nTytön rukous.\n\n\n(Lauri Stenbäck'iltä.)\n\n    Ma lankean sun ristis juurehen,\n    Ja nostan silmäin tykös rukoillen:\n    Oi, Herra, älä hyljää lastasi,\n    Suo rukouksein nousta luoksesi!\n\n    Niin kirkas onpi tähtiloistosi,\n    Ja orjantappurat on kruunusi.\n    Suo, että sua oikein rakastan,\n    Jok' armos annoit mulle runsahan!\n\n    Mun itse ostit synninvelasta,\n    Et antanut mun eestäin hopeaa,\n    Sä henkes annoit, lahjan kalliimman,\n    Elämän mulle lupaat voittoisan.\n\n    Kas, pelossa kun tulen eteesi,\n    Niin köyhä, kurja kuin ma olenki,\n    Sä avaat sylisi, ja minä saan\n    Sun luonas armon, rauhan armiaan.\n\n    Sun oma veres puhdistaapi mun,\n    Ja haavojesi puoleen kallistun, --\n    Mun Jumalain, en päästä sinua,\n    Jos et sä vielä siunaa minua.\n\n    Oi, tutki, olenko sun omasi!\n    Ett' öisin hyvä, onpi tahtoni,\n    Oi, että hiljaan voisin rukoilla,\n    Ja aina silmäis eessä seisoa!\n\n    Mit' onpi mailma, mitä kultansa,\n    Jos sinä vaan voit mua rakastaa?\n    Itsessäin tunnen rakkautesi,\n    Siit' antaa vakuutuksen sieluni.\n\n    On maasi rikas, suloistapa ois,\n    Jos onnellisna siinä elää vois,\n    Vaan verrattoman suloisempana\n    On elämä sun luonas. Jumala.\n\n    Eloni olkoon palvelustas vaan!\n    Sä siihen anna Henkes ainiaan!\n    Mun sieluin majailla suo taivaassa,\n    Sielt' onpi voima, voitto joutuva.\n\n    Ja tyyni, pyhä silloin olisi\n    Mun elämäni kuni sabbathi,\n    Mun yhä paremmaksi huomaisit,\n    Ja tekos mielelläsi näkisit.\n\n    Ja kuu ja tähti vaipui pilvehen\n    Ja tuuli lauloi surusävelen,\n    Vaan rauhaa oli tytön rinnassa\n    Ja taivaan ovi hälle avoinna.\n\n\n\n\nEmman tähti.\n\n\n(Käännös.)\n\n    Taivasta kohti katselen,\n    Kun päivä laskee jällehen,\n    Minulla tähti siellä on,\n    Niin kirkas ja niin nuhteeton.\n\n    Se ompi katse isäni,\n    Ei nähnyt häntä silmäni,\n    Hän täällä viipyi ajan vain,\n    Ja lähti, mailmaan tullessain.\n\n    Hän seuraa mua ainian,\n    Ja viittaustaan tajuan,\n    Kun tähti välist' ainaki\n    On tavallista kirkkaampi.\n\n    Taas sanani ja tekoni\n    Jos olleet ei, kuin pitäisi,\n    Jo silmästä sen tähtösen\n    Ma keksin surukyynelen.\n\n    Kun tähti oli suruissaan,\n    Ma mietin itsekseni vaan:\n    Mun tähteni en salli, en,\n    Ett' onpi taivas murheinen.\n\n    Se toki leppyi jällehen,\n    Sill' illalla, kun hartaasen\n    Ma rukoukseen turvasin,\n    Sen hymyä taas oivalsin.\n\n    Oi, tähti! suo, ett' kuvastan\n    Sun kirkkauttas ainian,\n    Jos sitten hymyyt minulle,\n    En punastua tarvitse.\n\n    Kun elämäni aurinko\n    On rauhan maille mennyt jo,\n    Sä johdat mua luokse sen,\n    Mi ystävä on orpojen.\n\n\n\n\nTanssikarhu.\n\n\n(G.F. Lessing'iltä).\n\n    Kun karhu, päässyt kahleistansa,\n    Jo metsään palas jällehen,\n    Hän tanssitaitoansa veljillen\n    Nyt näytti takajaloillansa.\n    \"Kas\", huusi hän, \"min taidon mailmass' saa!\n\n    Jos lystääpi, niin matkikaa.\n    Jos taidatte!\" \"Pois!\" toinen jorisi,\n    \"Se konsti, joskin olisi\n    Se harvinainen, vaikea,\n    Ei ilmoita kuin kurjan henkes' orjuutta.\"\n\n\n\n\nHaltiain laulu vetten päällä.\n\n\n(Goethe'ltä).\n\n    Kuin vesi onpi\n    Ihmishenki:\n    Taivaasen nousee,\n    Ja alas maahan\n    Se jälleen vaipuu\n    Iäti vaihtuin.\n\n    Kallioseinän\n    Korkeudelta\n    Kun virta vierii,\n    Se vuorta vastaan\n    Niin ihanasti\n    Utulainein lyö;\n    Ja suudeltuansa,\n    Se piillen, hiljaa\n    Nyt lankee\n    Syvyyden helmaan.\n\n    Putousta\n    Jos kohtaa paasi,\n    Se vierii äissään\n    Astehittain\n    Manalaan.\n\n    Jo tyyntyneenä\n    Se nurmilaaksoa kiertää,\n    Ja järven peilihin\n    Katsovi tähdet\n    Muotoansa.\n\n    Tuuli on laineen\n    Lemmikki armas;\n    Se vaahto-aallot\n    Pohjasta nostaa.\n\n    Ihmisen henki.\n    Sa oot kuni vesi!\n    Ihmisen onni,\n    Kuin tuuli sa oot!\n\n\n\n\nPostiljooni.\n\n\n(Lenau.)\n\n    Kevät-yö ol' suloinen;\n    Pilvet hopeaiset\n    Heitti kukkakummuillen\n    Varjot liehuvaiset.\n\n    Metsä oli levollaan;\n    Autiolla tiellä\n    Kuutama se yksin vaan\n    Valveell' oli vielä.\n\n    Hiljaa kuiskas tuulonen,\n    Kun se kevätlasten\n    Kulki makuuhuoneesen,\n    Noiden armiasten.\n\n    Tyyni oli laaksossa\n    Puron pienen juoksu;\n    Sillä ylen ihana\n    Oli kukkain tuoksu.\n\n    Mutta postiljoonini,\n    Ruoskaa heilutellen,\n    Vuoret laaksot kulkevi\n    Torveen puhallen.\n\n    Neljän hevon uljahan\n    Kaviot ne kaikui\n    Läpi metsän vihannan,\n    Että vuoret raikkui.\n\n    Vainioiden ohitse\n    Joutuin jouduttihin,\n    Unelmina taaksemme\n    Kylät jätettihin.\n\n    Tuolla oli kirkkomaa\n    Keskell' ihanuutta,\n    Sepä mieleen vakavaa\n    Tuotti totisuutta.\n\n    Kirkonseinään nojaten\n    Seisoi soma risti,\n    Jossa kuva Kristuksen\n    Kohos kaunihisti.\n\n    Mies näin kulki kulkuaan,\n    Vihdoin vaipui huoleen;\n    Pidättipä hepojaan,\n    Katsoi ristin puoleen:\n\n    \"Hengähtäkööt heponi\n    Hetken kukkulalla!\n    Tuolla virkaveljeni\n    Lepää turpeen alla.\n\n    Se ol' oiva kumppani!\n    Muistanpa ma aina,\n    Kuinka torveen puhalsi\n    Kelpo veikko vainaa.\n\n    Tähän aina seisahdan,\n    Maassa lepääjälle\n    Mielilauluns' puhallan,\n    Tervehdykseks' hälle\".\n\n    Sävelet hän lähetti\n    Tuonne torvellansa,\n    Että niitä kuulisi\n    Veli haudassansa.\n\n    Vuoren kaiku ihana\n    Hälle toi ne jälleen;\n    Vastasiko vainaja\n    Näin nyt ystävälleen?\n\n    Edespäin nyt mentiin vain\n    Pitkin seudun teitä,\n    Kauvan kuulin korvissain\n    Torven säveleitä.\n\n\n\n\nSyys-ilta.\n\n\n(Longfellow.)\n\n    On ilta pimeä, valju\n    Ja ankara myrskysää.\n    Kuin siivet valkean allin\n    On aallon vaahtopää.\n\n    Vaan majassa kalamiehen\n    On valo, mi tuikkivi,\n    Ja lapsonen ikkunasta\n    Merelle katsovi.\n\n    Hän likemmin ikkunata\n    Vaan painavi kasvonsa,\n    Kuin etsisi silmä kaukaa\n    Kaivatun haahmoa.\n\n    Ja liikkuvan vaimon varjo\n    Se huoneessa kuvautuu.\n    Nyt levotonna se nousee,\n    Taas istumaan laskeutuu.\n\n    Oi mitä raivosa myrsky\n    Yön tullessa kertoilee,\n    Kun kurjan ikkunan läpi\n    Se lapselle haastelee?\n\n    Ja mitä raivosa myrsky\n    Nyt äidille ennustaa,\n    Kun puna poskilta poistuu\n    Ja askeleet horjahtaa?\n\n\n\n\nJoulusatu nälkävuotena.\n\n\nOli joulu-aatto. Keskellä lattiaa seisoi korkea joulupuu makuisineen,\nkynttilöineen. Äiti sytytti viimeiset kynttilät. Isä kutsuttiin sisään,\nsitten avattiin ovet ja sisään hyppäsivät lapset, ilo sydämessä, ilo\nsilmissä. Tässä oli riemua, sen voit uskoa.\n\nSamassa koputettiin ovea ja sisään astui pitkäpartainen joulu-ukko,\nkeppi kädessä, säkki selässä. Lapset säikähtyivät ja vaikenivat.\n\n\"Lieneekö hyviä lapsia talossa?\" kysyi ukko. \"On kyllä\", uskalsivat\nlapset vastata, toivoen säkistä saavansa joukon lahjoja.\n\nMutta ukko oli yksitotinen eikä säkkiänsä avannutkaan. \"Kuulkaa,\npienokaiset\", sanoi hän, \"tähän asti olen joka vuosi tuonut teille\npaljon lahjoja, tahdottekos tänä vuonna minulle antaa? Suomessa on nyt\nkova nälkävuosi, säkkini on täynnä lahjoja, joita hyvät ihmiset ovat\nkäskeneet minun viedä ympäri maata. Jos tekin tahdotte jotain lähettää,\nniin tehkää se kiireesti, sillä en jouda odottaa.\"\n\nLapset hämmästyivät vähäisen, mutta kun näkivät isän avaavan kukkaronsa\nja äidin ottavan tee-pöydältä kaikenlaista, niin lapsetkin poimivat\njoukon namusia joulupuusta, niin paljon kuin vaan joutuivat. Se olikin\nainoa, mitä he voivat pois lahjoittaa. Ukko meni, lahjoja ei\nnäkynytkään, namusia oli vähemmin kuin ennen, mutta ilo oli sentähden\nyhtä suuri. Kenties oli hiljaisempaa, sillä kun lapsi jonkun kerran\nantaa pois, mitä itse olisi tahtonut pitää, niin tuntuu sydämessä niin\nrauhalliselle ja iloiselle, vaikk'ei juuri ole halua tanssimaan tai\nnauramaan.\n\nYksi tässä vaan ei ollut iloinen; se oli pikku Helmi. Hän oli\nkuusvuotinen eikä ymmärtänyt koko joulu-ukon puheesta muuta, kuin että\njäi ilman joululahjoja. Kun siskot vielä lisäksi antoivat pois niin\npaljon joulunamusista, niin arveli Helmi, että ukko liikaa vaati, ja\npisti salaisesti kaikki, mitä itse otti, omaan taskuunsa. Kuinka nyt\nkävikin, sitä ei kukaan voi tietää, mutta totta on, että joka kerta kun\nHelmi pisti käden taskuun, namusta ottaakseen, niin se poltti -- poltti\nniin että pienet sormet yhtä kiireesti pois otettiin. Kun sitten ilta\nloppui, ja lapset vanhemmille hyvästi sanoivat, pikku Helmi ei voinut\nisän ja äidin silmiin katsella: nekin polttivat. \"Pikkuseni on liian\nväsyksissä\", sanoi äiti, nosti Helmin sänkyyn, luki rukouksen ja\nsuuteli häntä.\n\n-- Mitä se oli? -- äidin suutelokin poltti! -- Helmi säikähtyi, pisti\npään peiton alle ja tahtoi nukkua. Mutta -- kuinka julmaa! -- peitto\npoltti, sänky poltti, Nukku-Matin hiekkakin poltti! -- Ei Helmi parka\nsaanut unta!\n\nKaikki oli hiljaa; siskot nukkuivat, Helmi vaan valvoi.\n\n\"Nouse kiireesti ja tule minun kanssani\", kuuli tyttö parka jonkun\nsanovan. Hui! kuin lapsi pelkäsi. Hän pani silmät umpeen ja oli\nnukkuvinansa, mutta se ei auttanut. Hän näki kuitenkin että joulu-ukko\nseisoi hänen vieressänsä, ja tunsi kuinka ukon isot kädet nostivat\nhänen sängystä ja pistivät hänen turkin alle, ja kuinka ukko lensi ulos\nikkunasta. Huu! kuinka oli kylmä, kuinka pikku Helmi vapisi. Ääneti\nukko lensi, lensi vaan niin kiireesti niin pitkän matkan, eikä Helmi\nuskaltanut kysyä mihin. Lopuksi hän seisahtui, avasi turkkinsa ja käski\nHelmin katsella ulos. Edessä oli ikkuna ja sen kautta katseli Helmi\nsisään isoon tupaan. Siellä istuivat muutamat vaaleat ihmiset pöydän\nympärillä, he olivat par'aikaa syöneet. Nyt he nousivat, panivat kädet\nristiin ja vanhus lausui: \"Siunatut olkoot ne hyvät ihmiset, jotka\narmahtivat meitä!\" -- Tähteistä näkyi, että heidän jouluruokansa oli\nkovaa leipää ja joku keitos ollut. Siitä he niin hartaasti kiittivät!\nSitä ei Helmi voinut ymmärtää.\n\nJoulu-ukko pisti taas Helmin turkkinsa alle, lensi vielä kiireemmin\npitkän, pitkän matkan. Kun taas sai katsella ulos, näki Helmi pienen\ntuvan, missä vaan oli kaksi ihmistä. Vaalea vaimo, joka makasi\nsängyssä, ja nuori tyttö, joka sängyn vieressä itkien istui. Yht'äkkiä\navattiin ovi, ja sisään riensi poika, iso kori kädessä, iloisesti\nhuutaen: \"Äitini, siskoni, meidän ei tarvitse kuolla! Katsokaa mitä\njoulu on meille tuonut!\" -- \"Äiti, äiti\", huusi tyttö, \"tässä on\nruokaa, syö, armas äitini.\" -- Mutta äiti ei vastannut, ei liikkunut,\ntyttö katseli häntä, koski kädellänsä äidin otsaa, ja sanoi, katkerasti\nitkien: \"Voi veliseni! se tuli liian myöhään, hän on jo nälkään\nkuollut\".\n\nKolmannen kerran lensi joulu-ukko, mutta ei niin pitkää matkaa.\nKolmannen kerran sai Helmi pienen tuvan nähdä. Se oli yhtä puhdas ja\nsoma kuin entiset, ja niinkuin entisissäkin oli tässäkin valkea\nliedessä, mutta lattialla oli joukko lapsia. Heillä oli kaikilla\nvehnärinkeli kädessä -- aivan samanlainen kuin ne, jotka äidin\ntee-pöydällä olivat olleet -- ja lapset näyttivät niin onnellisilta,\nettä Helmi mielellään olisi heidän keskellään istunut. Pöydällä oli\nkori, ja siitä otti äiti kaikenlaista: pieniä sokuri-rinkeleitä,\nomenoita, makeisia, mesikakkuja, luumuja y.m.\n\nMiksi Helmin sydän nyt niin tykki? -- Niin, kaikki nämä makeiset olivat\naivan samanlaiset kuin ne, jotka kotona joulupuussa olivat -- ja\nkatsos! nyt otti vaimo korin pohjasta rahoja ja nekin olivat\nsamanlaiset kuin isän antamat.\n\nHelmi rupesi hiljaa itkemään. Vielä hän näki kuinka vaimo ja lapset\npanivat kädet ristiin, mutta jos jotain sanottiin, sitä hän ei kuullut.\nHän kuuli vaan, kuinka oma sydämensä tykki, ja tunsi ett'ei lapset\nsuinkaan häntä voineet kiittää. Hän itki niin katkerasti, että\njoulu-ukko otti hänen oikein syliinsä, katseli häntä hyvin lempeästi ja\nsanoi: \"Ymmärrätkös nyt miks'en tuonut teille mitään tänä vuonna? Ja\nmitäs luulet, eikö ne rinkelit, jotka taskussasi sormiasi polttivat,\nolisi enemmän iloa tuoneet, jos ne olisit pois antanut?\"\n\n\"Mutta nyt olemme kotona\", sanoi joulu-ukko lopuksi. He olivat kyllä\nkiireesti lentäneet, mutta Helmi ei muuta muistanut kuin noita pieniä\nlapsia tuvassa. -- \"Tässä on sänkysi, nuku nyt, lapsi parka, kyyneleesi\novat kyllä huuhtoneet kaiken polttavan hiekan pois, sekä silmistäs että\nsydämestäs. Jumala sinua siunatkoon!\" lisäsi hän vielä ja suuteli\nHelmiä. Se suutelo ei polttanut, Helmi tuli siitä niin onnelliseksi,\nettä tahtoi ukkoa kiittää ja katsella. Hän avasi siis silmänsä -- mutta\nukko oli poissa, ja hänen sijassansa istui oma äitinsä sängyn reunalla\nja toivotteli pikku tytöllensä hyvää joulua. \"Äiti, äiti\", sanoi Helmi,\nhalaten äitiänsä. \"Miss'on joulu-ukko? Vai tiedätkö sinäkin, että eilen\nsäästin itselleni, mitä olisi pitänyt pois antaa?\"\n\nSurullisesti katseli äiti pientä Helmiä, mutta kun näki, että lapsen\nkyyneleet aina yhä vuotivat, niin sanoi hän hyvin lempeästi: \"Minä\nluulen, että eilen kävi meillä hyvin hyvä joulu-ukko, joka opetti\npienelle lapselleni mitä joulun oikea ilo on. Sitä ukkoa ei pidä\nunohtaa, vaan iloisella kiitollisuudella muistaa\".\n\n\n\n\nKöyhä kalastajan poika.\n\n\nSinä, joka kauniita kirjoja mielelläsi luet, mitäpäs sanoisit, jos ei\nolisi mahdollista semmoisia saada koko Suomenmaassa? Mitäpäs sitten\nsinusta tulisikaan, jos et osaisi lukea enempää kuin jänö-pupu\nmetsässä? -- Sitä on kyllä vaikea tietää, mutta perin viisaaksi et\nainakaan tulisi. Kolme sataa vuotta takaperin oli kuitenkin Suomessa\nniin surkea, ett'ei löytynyt yhtään ainoaa kirjapainoa koko maassa, ja\nkirjoja? -- mistäs ne sitten tulisi! Lapsilla ei ollut aapistakaan,\neikä pienet nulikat tietäneet mitään aapiskukosta. Silloin eli pieni\npoika, nimeltä Mikael. Hänen isänsä oli köyhä kalastaja, joka pienessä\nmökissä Suomen lahden rannalla asui. Tässä sai Mikael paljain-jaloin\nhiekassa juosta, tai meressä kilpaa-uida kalojen kanssa, myöskin niitä\nonkia ja syödäkin -- mutta aapista oppia -- ei puustaviakaan.\n\nVälistä pääsi hän kirkkoon, sai kuulla messun ja saarnan, mutta ei\nymmärtänyt sanaakaan, sillä kaikki kävi silloin latinan-kielellä.\nSuomessa oli katolis-usko vielä vallassa.\n\n\"Miks'ei pappi suomeksi saarnaa?\" kysyi Mikael.\n\n\"Saarna on liian pyhä siksi\", vastas isä. Mutta Mikael mietti, että\nolisi paljon hauskempi ymmärtää ja osata itse lukea, kuin niin hiljaa\nkirkossa seisoa, tietämättä mitä pappi sanoi; sentähden pyysi hän\nkerran isältänsä että pääsisi kouluun.\n\n\"Kouluun\", sanoi isä, \"onhan pappi sanonut, ett'ei kukaan muu kuin hän\ntarvitse lukea osata.\"\n\n\"Eikä meillä olekaan koulua\", lisäsi äiti.\n\n\"Onpas Viipurissa\", tuumasi Mikael, huoletonna, \"sinne juuri\ntahtoisin\".\n\n\"Viipuriin\", huusi äiti, \"kuinkas sinne pääsisit?\"\n\n\"Ja mitä sinä latinais-koulussa oppisit\", sanoi isä, \"ethän latinaa\nosaa!\"\n\n\"Kyllä sen opin\", arveli Mikael.\n\nNiin puhui Mikael joka päivä, ja pyysi siksi kuin isä lupaa antoi. Äiti\nvalmisti sitten uudet vaatteet, leipoi kalakukon eväiksi ja poika läksi\nmatkalle. Pitkä oli matka kyllä, sillä Mikael asui Pernoon pitäjässä,\nja sieltä Viipuriin oli 20 peninkulmaa. Jalkaisin hän astui, ja monta\npäivää matka kesti; pienet jalat olivat hyvin väsyksissä, vatsa tyhjä,\nsillä kalakukko jo oli loppunut. Ei muuta neuvoa siis kuin taloissa\nvähän ruokaa ja yö-sijaa pyytää.\n\nPääsihän poika kuitenkin perille ja pian kouluunkin, sillä koulun\nrehtori, joka näki kuinka hartaasti Mikael halusi oppia, antoi hänen\npaikalla koulupojaksi tulla. Se oli hyvin tehty, sillä Mikael ei ollut\nniinkuin moni muu, joka kouluun pyrkii siksi että herraksi tulisi. Hän\noli ahkera, nöyrä ja siivo ja piankin paras poika koko koulussa, eikä\najatellutkaan että koulun perästä saisi joutilaana olla, niinkuin moni\nmuu nuori poika ajattelee. Koulun rehtori mieltyi yhä enemmän häneen,\nja kun tiesi hänen niin köyhäksi, antoi hän Mikaelin luonansa asua koko\nkouluajan.\n\nJonkun ajan perästä sai rehtori uuden, paremman viran Turussa. Sinne\npiti siis muuttaa ja Mikael pääsi hänen kanssansa. Nyt pääsi hän\nylioppilaaksi Turun yliopistoon, oli taas yhtä ahkera kuin ennen, niin\nettä pian kaikki ihmiset hänet tunsivat parhaaksi ylioppilaaksi. Ei\nkumma siis että Turun-piispakin sai hänestä kuulla. Piispa tahtoi tulla\ntutuksi Mikaelin kanssa, saadaksensa tietää oliskos hän yhtä hyvä kuin\nhänestä sanottiin, ja kun hän näki että niin oli, päätti piispa että\nMikael vielä enemmän saisi oppia ja lähetti hänet Saksanmaalle,\n_Wittenberg_ nimiseen kaupunkiin. Siellä oli iso yliopisto; siellä oli\ntohtori _Luther_ par'aikaa opettajana, siellä sai Mikael oppia, niin\npaljon kuin suinkin halusi. Hän tulikin maisteriksi, ja sai\nerittäin kauniit todistukset sekä tohtori Lutherilta että tohtori\n_Melanchtonilta_. -- Varsinkin oli Mikael nyt selvästi nähnyt kuinka\nväärin katolis-papit tekivät, kun kielsivät ihmisiä Bibliaa lukemasta.\nSentähden alkoi hän jo _Wittenbergissä_ kääntää tätä pyhää kirjaa\nSuomeksi, että _kaikki_ Suomalaiset, eikä ainoastaan papit, saisivat\nsitä lukea. Ruotsin ja Suomen kuningas, _Kustaa_, oli jo silloin\nottanut lutherilais-uskon omakseen; Mikael tiesi siis, että kuningas\niloisesti sallisi hänen Bibliaa suomentaa. Sitä hän nyt teki, ja kun\nkotiin jälleen tuli, hänen ensimäinen työnsä oli painattaa ensiksi uusi\ntestamentti, sitten suuria kappaleita vanhasta testamentistakin. Se oli\nsuuri vaivaloinen työ; itse painattaminen vaati paljon aikaa, kun ei\nSuomessa kirjapainoa ollutkaan, piti näet Tukholmaan lähettää kaikki\npainettavaksi. -- Sentähden kestikin hyvin kauvan, ennenkuin se\nvalmistui, mistä syystä Mikael arveli, että olisi hyvä saada pieniä\nkirjoja sillä välillä valmiiksi. Hän muisti kuinka itse lapsena\nmielellään oli tahtonut oppia, kuinka vaikea oli kouluun päästä ja\nkuinka monta tuhatta lasta Suomenmaassa ei päässytkään kouluun.\nSentähden kirjoitti hän ensiksi _suomalaisen aapiskirjan_. Helppo on\najatella, kuinka pienet lapset kummastelivat, kun ensi kerran näkivät\n_aan_ ja _been_, ja kuinka he riemuitsivat, kun osasivat jonkun kauniin\nvirren tai Isämeidän selvästi lukea. -- Vielä toimitti Mikael toisen\nkirjan täynnä paljon virsiä; vielä koko katkismuksen ja almanakan,\nmistä kaikista paljon iloa syntyi jokaisessa Suomen kodissa. -- Lopuksi\ntuli sitten uusi testamentti, se kirja, joka aina on kallein aarre\ntässä maailmassa.\n\nTahdotkos vielä jotain Mikaelista kuulla? Jos niin tahdot, niin tiedä\nsitten että hän lopuksi tuli piispaksi Turun kaupungissa; tiedä\nmyöskin, että jok'ainoa Suomalainen, joka mielellään hyviä kirjoja\nlukee, muistaa häntä aina vielä rakkaudella, koska hän ensimmäinen oli,\njoka ymmärsi, että Suomen kansa tarvitsi oppia. -- Onhan moni muukin\ntehnyt isänmaallemme paljon hyvää, ei olisikaan mahdollista kaikkia\nheitä muistaa; mutta jos joku kysyy: \"Kuka opetti Aapis-kukon Suomessa\nmunimaan, kuka antoi Suomen äitien omalla kielellään lukea lapsillensa\nJesuksen syntymisestä?\" -- niin pitää jokaisen Suomen tytön ja pojan\nosata vastata: \"Sen teki _Piispa Mikael Agricola_, köyhä kalastajan\npoika\".\n\n\n\n\nAntti ja hänen Ystävänsä.\n\n\nJos olisit nähnyt Antin, hän kun Ystävänsä kanssa ajoi kirkolle tai\nkylään, niin olisit seisahtunut ja toivottanut itselleskin samanlaista\nYstävää. Ystävä oli Antin hevonen; hän oli sille pannut nimeksi Ystävä,\nsillä parempaa ystävää hänellä ei ollut koko maailmassa. Hän oli sen\nsaanut isältänsä, silloin kun Ystävä vielä oli varsana ja Antti itse\npienenä nulikkana, ja nyt he rakastivat toisiansa enemmän kuin mitään\nmuuta. Joka päivä nousi Antti niin aikaiseen, että kerkesi Ystävää\nsyöttää ja juottaa, ennenkuin kouluun meni. Itse hän sitä harjasikin ja\nopetti, ja Ystävä oli niin sileä, kaunis ja taitava hevonen, ett'ei\ntoista semmoista koko pitäjässäkään löytynyt. Antin mielestä oli\nkuitenkin se ikävä, että samassa tallissa, missä Ystävä seisoi, myös\nasui muita hevosia ja vielä pari porsastakin. Kun, näet, Antti koulusta\ntuli ja tahtoi Ystävällensä kaikki ilonsa ja surunsa kertoella, niin\nkuulivat sen muutkin, jotka tallissa olivat. Varsinkin olivat porsaat\nnenäkkäät ja tulivat niin likelle kuultelemaan. Sentähden päätti Antti\nopettaa Ystävällensä vallan uuden kielen, joka häneltä onnistuikin niin\nhyvin, ett'ei kukaan muu voinut heitä ymmärtää. Kerran, esimerkiksi,\noli isot kilpa-ajot kylässä. Kaikki, joilla hevonen oli, kokoontuivat\njäälle. Niin Anttikin; mutta nyt arveltiin että Antti ja Ystävä vielä\nolivat liian nuoret kilpa-ajoon, ja isä sanoi ett'ei siellä nyt ollut\nlasten leikkiä. Antti seisahtui siis rannalle katsomaan kuinka muut\najoivat jäälle. Nyt kilpa alkoi; hevoset karkasivat juoksuun,\nkatselijat rannalla riensivät likemmäksi, kaikki katselivat jäälle\npäin, eikä isäkään enää muistanut Anttia. Mutta nyt juuri muisti Antti\nitse, että oli paras aika hypätä rekeen, ajaa perästä ja koetella muita\nkiinni saavuttaa. Ja päästyänsä niin likelle että tiesi heidän kuulevan\nhänen ääntänsä, nousi Antti pystyyn reessä, heitti ohjakset valloilleen\nja huusi kovalla äänellä: \"Ystävä! Ptruu! ptruu!\" -- Ystävä laski\nturpansa rintaansa vasten ja juoksi kahta kiireemmältä, mutta kaikki\nmuut hevoset seisahtuivat. Ystävä pääsi siis ohitse ja Antti voittoon.\nKyllä moni suuttui Anttiin, mutta moni nauroikin ja Antti sekä Ystävä\nolivat ylpeät kuin kuninkaat.\n\nKerran kun Antti taas talliin meni Ystävää syöttämään, oli kyllä\nporsaat ja isän hevoset tavallisessa paikassaan, mutta Ystävä? -- se\noli poissa. Ei kauan kestänyt ennen kuin hän ymmärsi, että varas oli\ntallissa käynyt. Anttiko kiireesti matkalle Ystävää etsimään. Noin\npeninkulman matkan ajettuaan, näki hän miehen ratsastamassa hevosen\nselässä. Hevonen oli kyllä loimella peitetty, mutta Antti paikalla\ntunsi, että se oli Ystävä. Nyt kiireesti perään vaan, eikä aikaakaan,\nniin oli Antti niin likellä, että Ystävä hyvin voi häntä kuulla. Hän\npiiskasi omaa hevostansa ja huusi: \"Hei vaan! Ystävä, hei!\" -- Ystävä\nkääntyi kummastuneena ja seisahtui paikalla. Varas kyllä läiskytti\npiiskaansa ja huusi myöskin: \"Hei, hei!\" -- mutta Ystävä, joka käsitti\nkaikki sanat, niinkuin Antti oli opettanut, seisoi liikkumatta, siksi\nkuin Antti oli vieressä, sai varkaan kiinni ja vei oman Ystävänsä\nkotiin taas.\n\nKerran kuitenkin sai Antti erota Ystävästänsä; oli näet kova vuosi, isä\noli jo monta lehmää myönyt; nyt piti Ystäväkin myödä. Antti sai itse\nviedä sen kaupunkiin ja \"alla päin, pahoilla mielin\", kävi mies\nmatkalle. Rikas talon isäntä osti Ystävän; mutta arvaapas mitä Antti\nteki? Tietysti vei hän ensiksi rahat kotiin, mutta sitten meni hän\nsaman tien takaisin kaupunkiin ja meni palvelukseen. Hän tuli rikkaan\nherran rengiksi ja sai ison palkan. Hyvin uskollinen ja hyvä palvelija\nhän oli, mutta moni moitti häntä saidaksi, sillä kaikki rahansa pani\nhän säästöön eikä ostanut niin paljon kuin papirossiakaan niillä. Mutta\nparin vuoden perästä otti hän säästö-rahansa ulos, sanoi herrallensa\nhyvästi ja läksi pois. Hän meni nyt siihen taloon, mihin oli Ystävänsä\nmyönyt ja pyysi saada ostaa sen takaisin. \"Ei suinkaan\", vastasi\ntalon-isäntä, \"se on hyvä hevonen\". Antti pyysi että saisi edes sitä\nkatsella. Sen saikin. Ystävä seisoi tallin edessä par-aikaa vettä\njuomassa ja Antti meni sitä taputtamaan. Ystävä katsahti ylös, hirnui,\nraapi jalalla, kumarsi ja oli niin iloinen, että Antti olisi ilosta\ntahtonut itkeä, jos ei olisi arvellut itseänsä liian vanhaksi siksi.\nKauvan seisoi hän tässä, silittäen, taputtaen Ystäväänsä, ja\ntalon-isäntä seisoi vieressä nauraen tätä ystävyyttä. Lopuksi sanoi\nAntti hyvästi, kääntyi sitten vielä hevosen puoleen ja sanoi: \"hyvästi,\nYstävä, mene nyt talliin!\" -- Ystävä hypähti, hirnahti ja juoksi Antin\nperästä. \"Mitä se on\", sanoi isäntä ja tahtoi Ystävää talliin ajaa.\nAnttikin vielä kerran sanoi: \"mene talliin, Ystävä, mene talliin\";\nmutta hevonen vaan Antin perään, siksi kun isäntä näki että turha oli\nsitä pois saada. Lopuksi antoi hän sentähden myöten, otti vastaan Antin\nrahat ja antoi Ystävän mennä.\n\nNyt hyppäsi Antti kiireesti hevosensa selkään, taputti ja kiitti\nYstävää, joka niin hyvin muisti, mitä oli oppinut. Ja Antti oli\nonnellinen.\n\nKenties näet hänen joskus, niin saat itse nähdä kuinka iloinen hän on,\nja kuinka Ystävä taas on tullut sileäksi ja kauniiksi. Aina vielä\ntahtoo Antti mielellään kilpaa ajaa, ja pyytää kenties sinuakin\najamaan. Mutta muista vaan kuinka viisas hevonen hänellä on, tai opeta\nomalle hevosellesi vielä parempaa kieltä, niin ettei se seisahdu,\nvaikka Antti huutaa Ptruu!\n\n\n\n\nVäinämöinen.\n\n\n\"Hyvää huomenta, pienet pojat ja tytöt\", sanoi auringon-säde eräänä\naamuna. \"Koska Nukku-Matti on lähtenyt, niin minä nyt tulen hänen\nsijaansa teidän kumppaniksenne. Mitäs, jos menisimme tuonne salon\npaadelle istumaan, ehkä siellä kuulisimme, mitä vanhat hongat tietävät\npuhua nuoruutensa päivistä, jolloin Väinämöinen oli ukko, joka lauloi\nsyvää viisautta honkain nuorille sydämille\".\n\n\"Voi, kuinka olisi lystiä kuulla honkain puhetta\", sanoivat pienet\ntytöt, -- \"ja Väinö-ukosta\", sanoivat pojat.\n\n\"Lähdetään vaan, eikö niin?\" sanoi Hymy. \"No, vieläkö sitä miettisimme,\nlähdetään vaan\", sanoi Urho, ja niin kaikki lapset, auringon-säde\nmatkakumppalina, lähtivät pientä polkua astumaan, joka vei suorastaan\nhonkain juhla-saliin.\n\n\"Voi, kuinka täällä on ihanaa ja suloista\", arvelivat lapset. --\n\"Terve tultuanne\", humisivat hongat, ja samaa lauloivat linnut, ja\nkukat maassa katselivat lapsia suurin silmin ja kuiskuttivat toinen\ntoisellensa: \"Nyt tuli vieraita. Onpa hyvä, että meillä on\npyhä-vaatteet päällä. Olkaamme nyt vaan siivosti, niin ehkä tuo\nvanha puu, -- muistatkos sitä, joka aina meille juttelee tarinoita?\n-- tänäänkin puhuisi jonkun kertomuksen vieraillemme. Kunhan vaan\nauringon-säde muistaisi häntä suudella\". Mutta samassa antoikin\nauringon-säde oikein monta suuteloa vanhalle puulle, joka siitä tuli\nniin iloiseksi, että sen kasvot oikein loistivat. Sitä ei tarvitse\nkummastella; sillä vanha puu muisti nyt nuoruutensa päivät, kuinka\nhän silloin oli paljon suuteloita saanut, -- olipa hän saanut\nmuutamia Väinämöiseltäkin; mutta silloin oli vanha puu pieni lapsi,\njota Väinö-ukko holhosi ja kasvatti. \"Oi, kyllä lapsuuden päivät\nkuitenkin olivat suloiset! En voi niitä ikinä unhottaa. Paras oli\nminulle kuitenkin ukko Väinämöinen\", ajatteli vanha puu, ja pari\nkirkasta kyyneltä vieri alas hänen poskillensa, mutta ääneen hän\nsanoi: \"Kyllä minä arvaan, mitä lapset haluavat. Te tahtoisitte kai\nkuulla Väinämöisestä, ijän-ikuisesta laulajasta?\" -- \"Tahtoisimme,\ntahtoisimme\", huusivat kaikki lapset yht'aikaa, ja kukat nyykähyttivät\npäätänsä, mielihyväänsä osoittaen. \"No, mitäpä tuosta, juttelen siis\",\nsanoi vanha puu.\n\nLapset kiipesivät nyt ylös paadelle istumaan ja panivat kätensä\nristiin, sillä tämä hetki oli heidän mielestänsä varsin juhlallinen. Ja\nvanha puu aloitti:\n\n\"Eli kerran Suomenmaassa mies, jonka nimi oli Väinämöinen. Vanha hän jo\noli silloin, kun minä tulin häntä tuntemaan. Mutta kauniimpaa ukkoa en\nole ikinä nähnyt. Hän oli pitkä ja suora niinkuin minun veljeni, jotka\njuuri ovat häneltä oppineet suorina pysymään. Muuten hän oli harteva ja\nkoko hänen käytöksensä osoitti lujinta vakavuutta. Kaikkein enimmin\nolen kuitenkin aina ihastellut hänen kasvojensa muotoa. Jospa olisitte\nnähneet hänen hopeakarvaiset hiuksensa, jotka pitkinä kähärinä valuivat\nalas hänen hartioillensa! Ja silmät sitten! mihin ne voisin verrata? --\nEn taida sanoa, mutta tiedän nimen heille, ja se nimi on rakkaus. --\nPaljon oli hän myös aikanansa toimittanut. Hän sai aution maamme,\nhedelmälliseksi, kaasi itse ensimäisen kasken ja kylvi ensimäiset\nohrat. Linnut rupesivat nyt iloisesti laulamaan ja maassa kasvoivat,\nrehoittivat ruohot, kukat ja marjat niinkuin ihanassa yrttitarhassa\nainakin. Yli kaiken on kuitenkin hänen laulutaitoansa kiitetty, eikä\nsitä sovi ihmetellä, sillä Väinämöinen oli jumalattaren poika, joka oli\nperinyt lahjan taivaallisilta vanhemmiltansa. Vaan sopivata soittokalua\nhänen laulutaidolleen ei vielä löytynyt Suomessa. Väinämöinen rupesi\nsentähden ajattelemaan, kuinka saisi kanteleen syntymään, mutta kun ei\nlöytynyt sen valmistajaa, rupesi hän itse kanteleen tekijäksi.\"\n\n\"Kyllä minä kanteleen tunnen\", sanoi Aino. \"Semmoinen riippuu seinässä\nvanhan Liisan tuvassa, ja pyhä-aamuina sen ääni soi niin heleästi;\nsillä silloin Liisa laulaa laulujansa Jumalan kunniaksi, niin on isä\nsanonut\". -- \"Kyllä mekin sen tunnemme\", sanoivat kaikki muut lapset.\n-- \"Hyvä, hyvä\", sanoi vanha puu ja jatkoi:\n\n\"Mutta voitteko sanoa, mistä Väinämöinen teki kanteleensa?\" -- \"Tiedän\nminä sen\", sanoi Matti ja kertoi: \"'Kust' on koppa kanteletta? Hauin\nsuuren leukaluusta. Kust' on naulat kanteletta? Ne on hauin hampahista.\nKusta kielet kanteletta? Hiuksista Hiien ruunan'. Sen runon opetti\nmulle Alahovin mamseli, kun minä talvella kävin koulua hänen luonansa\".\n-- \"Oliko se oikein totta, minkä Matti kertoi kanteleen syntymisestä?\"\nkysyivät lapset epäillen. -- \"On niin\", sanoi vanha puu. \"Mutta\nolkaatte nyt hiljaa, niin puhun teille Väinämöisen soittajaisista,\njoita hän kerran piti, soittaen kanteletta tässä meidän isossa\nsalissamme. Silloin hän kävi istumaan samalle paadelle, missä te nyt\nistutte ja otti kanteleen käteensä, asetti sen polvillensa ja alkoi\nsoittaa\".\n\n\"Ah, me olemme Väinämöisen konsertti-salissa ja me istumme hänen\npaadellansa\", kuiskuttivat lapset keskenänsä.\n\nVanha puu ei kuullut lasten kuiskuttamista ja sanoi: \"Väinämöisen\nsormet liikuttivat notkeasti ja taitavasti kanteleen kieliä, soitto\ntuntui soitannolle, ja kauas yli vuorten ja vesien kaikui nyt sekä\nsoitto että laulu. Silloin ei ollut metsän asujista ketään, joka ei\nolisi suurella kiireellä rientänyt laulajaisiin. Oravat, hirvet,\nilvekset, karhut, sudet, kaikki metsän eläimet kiitivät pitkin askelein\npitkin kankaita konserttisaliin. Helppo olikin tällä kertaa päästä\nkonserttiin, sillä Väinämöinen ei vaatinut mitään pääsö-maksua.\nRakkahasti ympärillensä katsoen, hän nyykähytti päätänsä jokaiselle\nsaliin astuvalle: 'Ole tervetullut ikirunojen iloa ja kanteleen\nkajahusta kuuntelemaan!' Tuli sinne vielä koko Tapion kansa, ja\n\n    \"Korkealta kokko lenti,\n    Halki pilvien havukka,\n    Allit aalloilta syviltä,\n    Joutsenet sulilta soilta;\n    Pieniäkin peipposia,\n    Lintuja livertäviä,\n    Sirkkuja satalukuisin,\n    Leivoja liki tuhatta\n    Ilmassa ihastelivat\n    Hartioilla haastelivat,\n    Tehessä isän iloa,\n    Soitellessa Väinämöisen\".\n\n\"Vaan ei siinä vielä kaikki näitten soittajaisten kuuntelijat. Tuli\nvielä ilman ihanat immet, tuli Päivätär, tuli Kuutar; tuli myös Ahto,\naaltojen kuningas väkinensä. Kaikkia soitanto liikutti, kaikkein\nsydämmet sulivat, ja kyynel kyyneleen perästä vieri kuuntelijain\nsilmistä. Itse Väinämöisenkin kauniille kasvoille valui isoja,\nkirkkaita kyyneleitä, jotka tuosta vieri alas hänen jalkainsa juureen,\nsieltä rannalle ja rannalta meren syvyyteen. Siellä ne muuttuivat\nihaniksi helmiksi, joita kuninkaat ja ylhäiset sitten ovat käyttäneet\nkoristuksina. -- Niin, semmoinen oli Väinämöinen ja semmoiset hänen\nsoittajaisensa\".\n\nTähän vaikeni vanha puu. Hän näytti vähän väsyneeltä. Rupesi päiväkin\njo menemään maillensa. Auringon viimeiset säteet valaisivat vanhaa\npuuta, ja lapset näkivät selvästi, että kertoja oli syvästi liikutettu.\nHe eivät tohtineet puhua, mutta sydämessään he olivat hyvin kiitolliset\nvanhan puun kertomuksesta. Olipa niinkuin olisivat tutustuneet\nVäinämöisen kanssa. Urho ajatteli: \"Väinämöisen tekoja mielelläni\ntekisin\", ja Matti arveli: \"Väinämöisen muistan ijäti\", ja Hymy ja Aino\nkuiskuttivat: \"Jos oppisimme kanteletta soittamaan Jumalan kunniaksi!\"\n-- \"Menkäämme vanhan Liisan luokse, ehkä hän meitä neuvoisi\", sanoi\nHymy. -- \"Niin, tehkäämme niin\", vastasi Aino. Nyt nousivat kaikki\nlapset istuimiltansa ja kiittivät nöyrästi vanhaa puuta, joka nyt taas\nnäytti tyyneeltä ja iloiselta. \"Jääkäät hyvästi\", sanoi hän, \"ja\nmuistakaat jälkiänne rakkaassa majassani!\" Lasten silmät etsivät nyt\nmatkakumppaliansa, eikä tämä ollutkaan kaukana.\n\n-- -- Nukku-Matti havaitsi tänä yönä lapsissa muutoksen. Taivaallinen\ntuli paloi entistä kirkkaammin lasten sydämmissä.\n\n\n\n\nKana, joka hautoi ankanpoikia.\n\n(Kertonut Mrs Harriet Beecher Stowe.)\n\n\nOli kerran nuori, kaunis kana, jota tahdomme kutsua rouva\nSulkatöyhdöksi. Hän oli ylhäinen syntyperältänsä, sillä hän polveutui\nsuorastaan _Cursorien_ mahtavasta suvusta ja oli päälle päätteheksi\nniin suloinen, ett'ei semmoista ikinä ole nähty kauniina suvipäivänä.\nHän oli paitsi sitä niin onnellinen, kuin kana voipi olla. Nuori herra\nSakari oli ostanut tuon kanan ynnä viisi hänen sisartansa ja lisäksi\nvielä reippaan, vilkkaan kukon, josta kaikki ennustivat tulevan kelpo\nmaankaivajan ja niin erin-omaisen perheen-isännän, kuin suinkin älykäs\nkanajoukko voisi haluta.\n\nEi juuri voi sanoa, että rouva Sulkatöyhtö olisi ollut alusta aikain\nniin erittäin viisas. Hän oli kyllä sangen kaunis ja iloinen ja oli\nkukon, herra Kukeliku'n erityisessä suosiossa, sätelevien silmiensä,\nkiiltävien sulkiensa ja näppärän, hiukan ylpeän, käytöksensä tähden,\njoka miellytti kukkoa erittäin paljon. Mutta vanha rouva Terävänokka,\njoka asui naapuritalossa, ilmoitti koko kyläkunnalle, että Kukeliku oli\ntyhmeliini, joka suositteli tuota pientä pintapuolista kanaa, jolla ei\nollut vähintäkään maailman kokemusta ja joka ei ajatellut mitään muuta\nkuin omia kauniita sulkiansa.\n\n\"Odottakaamme vaan siksi, että hän saapi kananpoikia\", sanoi rouva\nTerävänokka, \"silloin saadaan nähdä. Olen itse toimittanut maailmaan\nkymmenen parvea siivoja ja taitavia kananpoikia -- oikea kunnia meidän\nsukupolvellemme -- minä kai ymmärrän, tuleeko hänestä hyvä hautokana\nvai eikö; mutta minä ennustan, ett'ei hänestä milloinkaan tule kelpo\näiti. Tahtoisinpa nähdä hänen raapivan ylös maasta jotakin pojillensa!\nNiinpä, niin, hän, joka elin-aikanansa vaan on juossut ja syönyt\nmatoja, jotka joku muu on koonnut hänelle\".\n\nMutta kun herra Kukeliku kuuli semmoista puhetta, lauloi hän kovasti,\nniinkuin suuttuneen kukon tulee tehdä, ja julisti vanhan rouva\nTerävänokan kadehtivaiseksi; hän oli muka kadottanut omat\npyrstösulkansa ja oli nyt vanhan, koimadon haaskaaman sulkatöyhdön\nnäköinen, joka juuri sentähden karsain silmin katseli kaikkia, jotka\nolivat nuoret ja kauniit. Rouva Sulkatöyhtö kaakatti ylpeästi\npuuhailevalle, pörröiselle naapurirouvalle ja pöyhisteli tyytyväisesti\nviileän suloisena kesä-iltana.\n\nOlipa niin, että pieni Sakari oli saanut äidiltänsä luvan pitää nämät\nkauniit kanat, sillä ehdolla kuitenkin, että hän itse rakentaisi heille\nkopin ja pitäisi huolta heistä. Ja hänen kunniakseen täytyy tunnustaa,\nettä hän melkein aina jokseenkin hyvin toimitti virkansa.\n\nPäivän puolella olevalle mäelle, jossa kasvoi pensaita, rakennutti hän\npienen soman kanapihan koppineen, johon koppiin sovitettiin kaksi\nikkunaa, pieni ovi ja tukeva orsi yösijaksi hänen rakkaille\nlintusilleen. Paitsi sitä valmisti hän koko rivin pieniä häkkejä ja\npani niihin heiniä muniville kanoille, sekä osti muutamat hienot,\nvalkoiset posliinimunat, niillä täyttääksensä sitä paikkaa, josta hän\notti pois munan, etteivät kanat liioin kaipaisi muniansa. Koko tämä\npieni laitos oli lehdikössä, mikä oli kalteva virralle päin, ja tämä\nmuodosti pienen lahdelman kohta kanapihan alipuolella.\n\nTämä juuri oli se seikka, joka antoi tilaisuuden Sakarin ystäville\nesittää erästä uutta tuumaa kanojen talouden suhteen.\n\n\"Kuules, Sakari\", sanoi Tuomas, \"Sinun pitäisi toimittaman itsellesi\nankkoja; sinulla on tässä oiva paikka niille\".\n\n\"Niin, mutta, näet sä, nyt olen ostanut kanoja eikä siis maksa vaivaa\npuhua siitä asiasta\", sanoi Sakari. -- \"Eikö maksaisi vaivaa? Miks'ei?\nNiinkuin kanasi eivät voisi hautoa ankanpoikia! Odotappas vaan, siksi\nettä joku kanoistasi pääsee haluun hautoa, silloin panet sen alle\nankanmunia ja saat arvaamattasi koko joukon ankkoja. Voithan ostaa\nvaikka kuinka monta ankanmunaa vanhalta Samulilta, joka asuu tuolla\nalhaalla laaksossa. Hän panee aina kanojansa hautomaan ankanpoikia\".\n\nSakari mietiskeli asiaa ja tuli siihen päätökseen, että sopisi koettaa.\nSeuraavana päivänä ilmoitti hän äidillensä, että hän ensitulevana\njoulupäivänä aikoo tarjota ankanpaistia päivälliseksi, ja kun äiti\nihmetteli sitä, sanoi hän salaisesti: \"kyllä äiti saapi nähdä\", eikä\nsen enempää selittänyt. Samana iltana meni Sakari sitten Tuomaan\nseurassa vanhan Samulin luokse ja vaihtoi itsellensä yhdeksän\nankanmunaa kuluneesta puukosta.\n\nSamuli oli villatukkainen vanha neekeri, joka asu lähisyydessä,\nlammikon rannalla ja jo kauvan aikaa oli halunnut Sakarin puukkoa. Se\noli erin-omaisen hyvästä terästä ja joululahja viime vuodelta. Sakari\ntiesi, että hän isältänsä saisi uuden puukon, teki sentähden kaupan ja\npalasi iloisena kotiin.\n\nHarmiksi rouva Terävänokan ennustuksille, muni rouva Sulkatöyhtö\nkiitettävällä uutteruudella joka päivä munan; mutta jonkun ajan perästä\nkävi hän kovasti heikkohermoiseksi. Hän oli pahalla tuulella,\nraskasmielinen ja haluton, hänen höyhenensä olivat pörröksissä niinkuin\nharjakset ja hän hakkasi nokallansa jokaista, joka lähestyi häntä.\nHerra Kukeliku hämmästyi kovasti ja meni tohtori Pippurille, joka\nnäytti hyvin arvelevaiselta, määräsi onkimato-puuroa ja lupasi tulla\nkaksi kertaa päivässä sairasta katsomaan, siksi että hän virkoisi\njälleen.\n\n\"Herra varjelkoon, _Monsieur_ Kukeliku\", sanoi vanha rouva Kierotöyhtö,\njoka pörröisenä istui eräässä kolkassa, kun kukko meni ohitse,\n\"oletteko hullu? Te kukot olette aina semmoiset. Ettekö te ymmärrä,\nkuinka vaimonne laita on? Hän tahtoo hautoa, siinä koko asia, sallikaa\nhänen tehdä niin, kyllä hän sitten paranee. Mikä kelvotoin tuo tohtori\nPippuri on! Jok'ainoa vanha kana, joka itse on hautonut munia, ymmärtää\ntuota asiaa paljon paremmin kuin mikään tohtori. Menkäätte kotiin ja\nsanokaatte rouvallenne, että hän hautoo muniansa, jos hän niin tahtoo;\nsiinä on kaikki, mitä vaaditaan\".\n\nKun Kukeliku tuli kotia, huomasi hän, että Sakari oli toimittanut hänen\nrouvallensa yhdeksän soreaa munaa, jotka tämä nyt peitteli\njuhlallisella ykstotisuudella. Hän rupesi keskusteluun hänen kanssansa\nja kertoi käynnistänsä tohtorin luona ja kuinka hän tapasi vanhan rouva\nKierotöyhdön; mutta rouva oli äreä vaan ja hakkasi häntä aina vähä\nväliin hyvin loukkaavalla tavalla. Vielä muutaman kerran turhaa\nkoetettuansa miellyttää häntä, jätti hän hänen ja meni ulos\nliehakoitsemaan rouvaa Punaterää, espanjansukuista leskeä, joka\nhiljakkoin oli ostettu naapuritalosta.\n\n\"Hyvä rouvaseni\", sanoi hän, \"te ette voi arvata, kuinka ikävä minun\nvaimoni on\".\n\n\"Voi teitä kukkoja\", sanoi rouva Punaterä, \"kuinka vähän te käsitätte\nmeitä kana raukkoja ja mitä me kärsimme!\"\n\n\"Kunnian-sanallani\", sanoi Kukeliku, \"te arvostelette minua väärin,\njalo rouva. Ajatelkaatte vaan kana, joka on pahalla tuulella eikä enää\nedes pikkuisen hymyile miehellensä, vaan päin vastoin hakkailee sitä,\njolle hän on vannonut uskollisuuden ja kuuliaisuuden valan!\"\n\n\"Mikä pölkky te olette! Puhutte kuuliaisuudesta! Voisi luulla teidät\ntulleeksi suorastaan Turkinmaalta\".\n\nJa rouva Punaterä ojensi päätänsä mielitteleväisesti ja oli\njuoksevinansa tiehensä.\n\nRouva Terävänokka kurkisteli kolkastansa ja huusi ystäväänsä, rouva\nKierotöyhtöä.\n\n\"Katsoppas\", sanoi hän, \"kuinka Kukeliku mairitellen pyrkii tuon lesken\nsuosioon; enkö ole aina sanonut häntä nokka viisaaksi?\"\n\n\"Niin, ja hänen rouva parkansa saapi yksin olla kotona\", sanoi rouva\nKierotöyhtö, \"mutta semmoisia ne kaikki ovat\".\n\n\"Niin, niin\", sanoi rouva Terävänokka, \"nyt hän kyllä saapi nähdä, mitä\nelämä maksaa; nyt hän saapi käydä toista koulua, kuin astua sipsutella\npää pystyssä ja halveksien katsella köyhiä naapureitansa, jotka ovat\nkasvattaneet monta kymmenkuntaa lapsia\".\n\n\"Miten tuo raukka toimeen tullee, kun saapi kananpoikia?\" ihmetteli\nKierotöyhtö.\n\n\"Niin, miksikä semmoiset hupsut menevät naimiseen?\" sanoi rouva\nTerävänokka. \"Minä olen vakuutettu siitä, ett'ei hän osaa hautoa\nainoatakaan kananpoikaa, ja tuolla nyt Kukeliku astuu kurtiseeraamassa,\n'fiini' ja keikkarimainen niinkuin ainakin. Sillä tavoin kukot eivät\ntehneet minun nuoruuteni aikana; minun mieheni, sen minä takaan,\nymmärsi, kuinka hautova kana on hoidettava -- vanha Pitkäkannus raukka!\nhän kärsi kyllä vähän hakkaamista silloin tällöin. Minun täytyy sanoa,\nettä meidän uusmuotiset kukot eivät ole niinkuin kukkojen pitäisi\nolla\".\n\nPäivät vierivät, aurinko nousi ja laski ja nuori Sakari oli melkein\nainoa ystävä, joka näkyi huolivan pienestä rouva Sulkatöyhtö raukasta\nja jonka seura oli hänelle tarjona. Sakari antoi hänelle joka päivä\nvettä ja keskeytti silloin tällöin hänen ykstotisia ajatuksiansa,\nvarovaisesti nostellen hänen siipiään saadaksensa tietää kuinka munien\nkävi.\n\nVihdoin kuului pesästä heikonlainen huuto: pii, pii, pii, ja pieni\nuntuvapää toisensa perästä tuli näkyviin kanan siipien alta ja katseli\nympärillensä kirkkain tuijottavin silmin. Vähitellen tulivat kaikki\nmunat haudotuiksi ja rouva Sulkatöyhtö nousi ylpeänä ja onnellisena\näitinä ja rupesi kohta niihin rakkaihin toimiin ja tehtäviin, jotka\nvaisto oli opettanut hänelle. Hän kaakatteli, raapiskeli ja hoiteli\npienokaisraukkojansa yhtä somasti ja taitavasti kuin seitsemän vuoden\nvanha kana olisi tehnyt, ja nosti sen kautta kaikkien läsnäolevien\nhuomiota.\n\nHerra Kukeliku tuli vallan ilomielin kotiin, toivotti onnea rouvallensa\nja sanoi, että hän taas oli ihastuttava, ja lisäsi, kun katseli vasta\nhaudottua kananpoika-parvea: \"erittäin kauniita, erittäin suloisia!\"\nRouva Sulkatöyhtö rupesi jo tyytymään kohtaloonsa, eikä aikaakaan, niin\njo tulla sipsuttelevat hänen luoksensa rouvat Terävänokka ja\nKierotöyhtö pienelle aamuvisiitille.\n\n\"Antakaa meidän nähdä kananpoikianne\". pyysi rouva Terävänokka.\n\n\"Voi herttaiseni\", sanoi Kierotöyhtö, \"kuinka ne ovat isänsä näköiset!\"\n\n\"Mutta Herra varjelkoon, kuinka niiden nokkien on laita?\" huudahti\nrouva Terävänokka. \"Minun armahimpani, nämät kananpojat ovat epäluomia.\nMinä surkuttelen teitä kovasti, ystäväni; mutta tämä on kaikki\nseurauksena kokemattomuudestanne; olisitte vaan panneet vähän rapakiveä\nruokaanne, kun munitte. Katsokaatte, hyvä Kierotöyhtö, kummoiset nokat\nheillä on! Tuo epämuodostuma kasvaa epäilemättä, ne tulevat\nhirmuisiksi\".\n\n\"Mitä minun pitää tekemän?\" sanoi rouva Sulkatöyhtö, kovasti\nhämmästyneenä.\n\n\"Sitä ei voi niin tyystin tietää\", sanoi rouva Terävänokka, \"kun ette\nkysyneet neuvoa minulta, ennenkuin te rupesitte munianne hautomaan.\nMinä olisin voinut ilmoittaa teille kaikki siihen asiaan kuuluvat\nseikat. Ne eivät suinkaan kuole siitä, mutta epäluomia niistä tulee\nkoko heidän elin-ajaksensa\".\n\nLörppösiskot menivät pois, jättäen piston pienen kana-äiti raukan\nsydämeen, ja hän rupesi nyt itsekin huomaamaan, että hänen\nrakkahillansa todellakin oli pienet lusikanmuotoiset nokat, aivan\neriäväiset hänen omasta nokastansa.\n\n\"Ystäväiseni\", sanoi hän miehellensä, \"meneppäs tohtori Pippurille ja\npyydä, että hän tulee tänne katsomaan lapsiemme nokkia ja sanomaan,\nonko apua vielä saatavana\". Tohtori Pippuri tuli ja pani kauhean isot\nlasisilmät nenällensä ja sanoi: \"Hm! niin, onpas tuo vallan harvinainen\nseikka -- peräti outo!\"\n\n\"Oletteko koskaan nähnyt jotakin semmoista?\" kysyivät molemmat\nvanhemmat hämmästyneinä.\n\n\"Minä olen joskus lukenut semmoisista. Se on kalkkimainen pidennys\nhenkitorven sarventapaisesta kudelmasta, joka uhkaa muuttua luuksi\",\nsanoi tohtori.\n\n\"Oi, hirmuista!\" huudahtivat vanhemmat. \"Eikö siihen voi mitään?\"\n\n\"Kyllä, tahtoisin määrätä, että joka päivä voideltaisiin voiteella,\njoka on tehty hyttysten kärsistä ja sammakon pyrstöistä, ja sisään\nolisi otettava yksi annos kärpäs-ydintä aamuin illoin. Tarkasti tulee\nmuistaa yhtä asiaa: he eivät saa milloinkaan kastua jaloiltansa eikä\njuoda vettä\".\n\n\"Hyvä tohtori kulta, en tiedä, kuinka minun pitää tekemän, sillä he\nnäyttävät jo erityistä taipumusta loiskuttelemaan vedessä\", sanoi äiti.\n-- \"Niin, kivuloinen halu, joka usein ilmaantuu tämmöisissä kohdin, kun\nsyntyy joku luuntapainen turpeus henkitorven jänteisessä yhtymäkohdassa\nsuun kanssa, mutta teidän tulee estää sitä; nuorten henki riippuu\nsiitä\".\n\nSamassa tohtori Pippuri tuijotteli surkutellen noita pieniä\nankanpoikia, jotka salaa pistivät esiin tylsän nokkansa äidin siipien\nalta.\n\nTästä hetkestä alkaen vietti rouva Sulkatöyhtö raukka sangen surullista\nelämää. Hänen pienokaisensa olivat niin terveet ja pulskeat, kuin\nsuinkin parvi ankanpoikia taisi olla, mutta he eivät millään muotoa\ntahtoneet noudattaa tohtorin määräystä voiteen ja kärpäs-ytimen\nkäyttämisestä, ja käydä lenkuttivat aina vesilammikkoon, kun vaan\nsuinkin oli tilaisuutta siihen. Heidän nokkansa kasvoivat niinkuin\nmuutkin heidän ruumiinsa osat, mutta samassa määrässä heikontui\nheikontumistaan äidin valta. \"Te uuvutatte minua, ihan varmaan te sen\nteette\", sanoi usein rouva Sulkatöyhtö raukka. \"Te menette kadotukseen,\nettekö te kuule?\" sanoi herra Kukeliku.\n\n\"Oletkos koskaan kuullut puhuttavan semmoisesta surusta, joka painaa\",\nsanoi rouva Terävänokka kerran ystävällensä. \"Heistä kaikista,\nnimittäin hänen lapsistansa, tulee epäluomia, ja heissä on se kauhea\nhulluus valloillansa, että he aina loiskuttelevat lätäköissä isoilla\nlitteillä nokillaan\".\n\n\"He ovat oikeita hupsuja, nuo pienet raukat\", sanoi rouva Kierotöyhtö;\n\"heitä ei voi estää veteen astumasta eikä millään tavalla saa heitä\nottamaan sisään rohtoja, senpä tähden heidän tilansa käypi yhä\nsurkeammaksi\".\n\n\"Olen myöskin kuullut, että tuo ilkeä tauti vaivaa heidän jalkojansa,\nniin ett'eivät voi oikein käydä, ja heidän varpaittensa välille kuuluu\nkasvavan kauhea kalvo. Ajattelepas vaan, mikä suru se on äiti\nraukalle\".\n\n\"Se on oikein hänelle\", sanoi rouva Terävänokka. \"Miksi hän ei tullut\nminun luokseni keskustelemaan asiasta, ennenkuin hän rupesi munia\nhautomaan. Hän oli aina röyhkeä ja luulokas nuorena, mutta kaikissa\ntapauksissa on minun nyt häntä sääli\".\n\nAnkanpojat menestyivät kuitenkin erittäin hyvin. Heidän kaulansa\nrupesivat kiiltämään ja vivahtamaan kultaan ja viheriään niinkuin\nkaunihin silkki, ja vaikka he eivät tahtoneet nauttia tohtorin\nmääräämiä rohtoja ja vaikka yhtenään loiskuttelivat vedessä, tuli\nheistä kuitenkin reippaita ja voimallisia poikia, niinkuin semmoiseen\nsäätyyn kuuluvien sopii. Kerran meni koko pikku parvi alas rantaan.\nPäivä oli kaunis ja virta kiirehti eteenpäin liristen ja väreillen,\nsamassa kun keveä tuuli humisi virtaan päin kumartuneiden puiden\nlatvoissa.\n\n\"Tiedättekö jotakin?\" sanoi isoin ankanpojista; \"vaikka tohtori Pippuri\non varoittanut meitä astumasta veteen, en voi kumminkaan olla siihen\nhalajamatta. Minä en usko, että se olisi minulle pahaa -- koetanpa\nkumminkin\".\n\nHän pulpahti veteen ja hänen perässänsä kaikki muut ankanpojat. Ne\nlevittivät suuret, ruskeat jalkansa, niinkuin olisivat käyneet\nuimakoulua koko ikänsä, ja kiitivät eteenpäin ruokojen ja\nulpukkalehtien, kukkivan kaisliston ja punaisten azaleain lävitse,\nonnellisimpina ankanpoikina, jotka ikinä ovat eläneet maailmassa. Pian\nne olivat kokonaan näkyvistä kadonneet.\n\n\"Voi hyvä rouva Sulkatöyhtö! nyt ne ovat kadonneet teiltä iäksi\npäiviksi\", sanoi rouva Terävänokka; \"kaikki teidän pienokaisenne ovat\nuponneet. Tiesin kyllä niin käyvän. Tuo vanha soiton-opettaja,\ntirehtööri Sammakko, joka asuu tuolla virran polvessa, näki heidän\nkaikkien tänä aamuna varomattomasti syöksyvän veteen. Niin käy, kun ei\nymmärrä kasvattaa lapsiansa\".\n\nRouva Sulkatöyhtö päästi kimakan huudon, pyörtyi ja vietiin\ntainnuksissa kotiin. Sana lähetettiin herra Kukeliku'lle, joka\npar'aikaa seisoi ihastelemassa pensastossa olevaa rouva Punaterää.\n\n\"Tärkeitä asioita on tapahtunut teidän perheessänne\" sanoi rouva\nKierotöyhtö, kun hän saapui kotipihalle, \"teidän täytyy pysyä kotonanne\nja auttaa vaimoanne. Lähettäkäätte kohta noutamaan tohtori Pippuria!\"\n\nKoska kohtaus oli tärkeätä laatua, kutsutti herra Pippuri\napulaiseksensa nuoren vilkkaan tohtorin, nimeltä Kaksikannus, joka heti\nsaapuikin paikalle komeassa, kultaan ja ruskeaan vivahtavassa puvussa\nja kiiltävillä pyrstösulilla. Hän oli erinomainen mies, hiljakkoin\ntullut Parisista ja pää täynnä tieteen uusimpia edistyksiä ja\nparannuksia.\n\nKun hän oli kuullut kertomuksen asiasta alusta loppuun, polki hän\njalkaansa, ojensi itsensä taaksepäin ja naurahti niin kovasti, että\nkaikki kukot naapuristossa rupesivat laulamaan. Rouva Sulkatöyhtö\ntointui pyörryksistänsä ja herra Kukeliku suuttui silmittömästi. \"Mitä\nte, herra, tarkoitatte semmoisella käytöksellä suruhuoneessa?\"\n\n\"Hyvä herra! suokaatte anteeksi, mutta tässä ei ole mitään surun\nsyytä\", sanoi vieras tohtori. \"Suokaatte minun toivottaa onnea teille\",\nsanoi hän, kääntyen rouva Sulkatöyhdön puoleen, \"ei ole mitään\nonnettomuutta tapahtunut\".\n\n\"Asia on ainoastaan se, että te olette koko ajan erehtyneet. Teidän\nnaapurirouvanne ja oppinut ystäväni tässä ovat myöskin erehtyneet, kun\novat uskoneet teidän lapsenne kananpojiksi; ne ovat ankanpoikia, hyvä\nrouva, oikeita, täydellisiä ankkoja, siitä olen aivan varma\". Samassa\nkuului kaakottamista vähän matkan päästä ja koko ankkaparvi tulla\nlenkutti kotia päin.\n\nHeidän höyhenpukunsa vivahti viheriään ja kultaan ja itse ne olivat\nparhaimmalla tuulella.\n\n\"Mikä hauska päivä meillä on ollut!\" huusivat kaikki yht'aikaa. \"Me\ntiedämme nyt, kuinka meidän tulee elättää itseämme, ja teidän, rakkaat\nvanhempamme, ei enää tarvitse pitää huolta meistä\".\n\n\"Hyvä rouva\", sanoi tohtori kumartaen, ja silmään pistävä oli silloin\ntodellakin hänen pyrstösulkiensa erinomainen loisto; \"suokaatte minun\ntoivottaa onnea teille siitä muhkeasta perheestä, joka teidän\ntoimestanne nyt kaunistaapi maailmaa. En ole ikinä nähnyt kauniimpia\nankkoja kuin juuri nämät\".\n\n\"Anna minulle jalkaasi, ystäväni\", sanoi hän vanhimmalle ankanpojalle;\n\"ankat kartanossamme pidetään etevimpinä koko siipikarjasta\".\n\nKoko asia päättyi suureksi kunniaksi rouva Sulkatöyhdölle, ja kun ankat\nsitten uiskentelivat ylös ja alas jokea myöden ihastelevien kanojen\nläsnä-ollessa, katseli heitä myös herra Pippuri ja sanoi:\n\n\"Minä hoidin heitä, kun olivat pienet\". Herra ja rouva Kukeliku\nkuiskuttelivat: \"Meidän kasvatustapamme se on, joka on tehnyt heistä,\nmitä he nyt ovat\".\n\n\n\n\nTyhmä Jens Kristian.\n\n\nOn eräs satama kaukana lännessä Norjanmaalla. Se ei suinkaan ole mikään\ntunnettu paikka, sillä luonto ei houkuttele sinne matkustajaa, eikä\nsiellä löydy maanteitä, paitsi vuonon leveä ura, joka viepi kalaveneet\nulos merenselälle. Lapsuuteni aikana kävin usein siellä, se oli minulle\nsuvimatka kesä-luvalla, josta iloitsin joka vuosi kauvan edeltäkäsin.\nKöyhä ilo! Rannasta vähän matkaa korkealla, paljaalla mäellä, jossa\nikuinen tuuli humisi, seisoi valkoinen huone, jossa maakauppias asui;\nlähisyydessä kasvoi pari surkastunutta harvalehtistä puuta, laiha nurmi\nympäröi huonetta ja vähän ylempänä kävivät muutamat laihat lampaat\nlaitumella. Etäämpänä oli maa paljasta kalliota vaan, jolla oli\nomituinen nimi \"ulkohaka\"; se oli turhaa kerskaamista vaan, siellä ei\nollut enemmän ruohoa kuin kädenselässäni. Mimmoista siellä lienee\nollutkaan talvella? Kun mäki oli lumella peitetty ja meri oli jäässä --\nsilloin siellä epäilemättä olisi ollut kammottavaa olla. Ja kuitenkin\noli siellä jotakin, jota ikävöitsin, kun kevät rupesi koittamaan\nkaupungin ja kouluhuoneen ympäri, sillä keskellä tätä alastomuutta ja\nyksinäisyyttä kallioiden ja luotojen, laineiden ja taivaan välillä eli\nihmishenki, joka ansaitsi rakkautta.\n\nTämä olento oli \"tyhmä Jens Kristian\", niin häntä oli esitetty\noppineelle koulupojalle kaupungista, muistutuksella olla rupeamatta\nhänen seuraansa, sillä Jens Kristian oli muka tyhmä ja laiska poika. Ei\nhän pahaa tehnyt, vaan hän ei tehnyt hyvääkään ja siinäpä vika olikin.\nMutta tämä muistutus se ehkä kuitenkin oli, joka veti minun hänen\npuoleensa.\n\nTyhmä Jens Kristian oli noin kaksi vuotta vanhempi ja minua paljon\npitempi sekä voimakkaampi, vaan ei kumminkaan voinut ylläpitää\nväkevämmän valtaa nuoremman ja heikomman ylitse; hänellä ei ollut\nrohkeutta siihen eikä luullakseni haluakaan. Kun ensi kerran olimme\nyhdessä, ei hän paljon mitään puhunut. Olimmepa ongella. Yhdessä olimme\nsoutaneet vanhaa ruuhta. Meri oli kirkas kuin peili, vene kiikkui\nhiljaisilla lainehilla ja kaukana ulapalla oli laiva purjeet höllällään\nja kuvasti kauneuttansa meren pintaan. Kalalokki lensi kaakattaen veden\nyli ja kala räpsähteli: minä vedin ylös toisen toisensa perästä. Tyhmä\nJens ei saanut mitään eikä se ollut kummakaan, sillä hän vaan katsoa\ntuijotteli merelle päin katsannolla semmoisella, kuin olisi hän\ntahtonut niellä siniset taivaat, kirkkaat laineet ja laivat kaikkineen\npäivineen. Minä tarkastelin sill'aikaa hänen kasvojansa: ne eivät\nolleet tyhmät, sen kohta näin, mutta niiden yli lepäsi joku huoli;\npitkä tukka peitti osaksi hänen vilkkaita silmiään, jotka kuitenkin\nkadottivat voimansa kahden veltosti alaspäin rippuvan silmäluomen\nkautta. Nämät antoivat hänen kasvoillensa jotakin uneksivaa, raskasta\neikä juuri tuo leveä suu ja nuo isot korvat koroittaneet hänen\nkauneuttansa.\n\nMutta omituista elämää oli niissä silmissä, jotka nyt olivat kiintyneet\nmereen ja laivaan; suun ympärillä oli eriskummainen mytistys, joka\nkuitenkin vaan ani harvoin tuli näkyviin, mutta joka oli erittäin\nhenkistä; sitä en kumminkaan tuolla kertaa nähnyt.\n\nKun häntä katselin, juohtui mieleeni, että hän nukkui; mainitsinpa\nhänen nimensä ja samalla hän säpsähti niinkuin unesta herääjä.\n\n\"Nukuitkos?\" kysyin minä.\n\n\"En\", vastasi hän hymysuin.\n\n\"Mitäs sitten teit?\"\n\n\"Minä katselin laineita, niissä on niin omituinen kirkkaus\".\n\n\"Mutta sinä unhoitat siimasi; sinulla varmaan ei ole syöttiä, katso\nperään!\"\n\nHänen piti vetämän ylös siimansa: se istui kiini pohjassa kuin ankkuri\nja oli poikki leikattava.\n\n\"Nyt saan selkään, kun tulen kotia\", sanoi Jens Kristian. Minä, muka\noppinut koulupoika tiesin neuvon. Tahdoin opettaa häntä puolustelemaan\nitseänsä; sopisihan sanoa, että oli käynyt niin taikka niin. \"Ei en voi\nvalehdella\".\n\nJa kotiin hän tuli ja selkään hän sai, mutta valehdella hän ei voinut.\nHe kutsuivat häntä tyhmäksi siitä syystä, ett'ei hän siimaansa\nvalvonut. Seuraavana päivänä, viimeisenä jonka siellä olin, menin vielä\nkerran vanhan Marin tupaan tapaamaan Jens Kristiania.\n\nVanha Mari oli omituinen ihminen. Rakkaudesta ja säälistä oli hän\nluoksensa ottanut tyhmän Jens Kristianin, kun hän, lapsi rukka, orvoksi\nmailmaan jäi, mutta hänellä oli oma kasvatustapansa. Kun muut sanoivat\nJens Kristianin tyhmäksi, koetti hän piiskata tyhmyyden hänestä;\nseuraus oli se, että Jens Kristianilla oli vaikeat päivät kotona eikä\nhän juuri vanhasta Marista pitänyt.\n\nMari seisoi ovella, kun tulin ja kysyin hiljaista leikkikumppaniani.\n\"Ei, Jens Kristian on ulkona lampaita kaitsemassa\", sanoi hän; \"Jumal'\narmahtakoon meitä, -- siellä ei ole mitään syömistä; mutta paimentaa\nniitä täytyy, muutoin ne menevät mereen. Mutta Jumal' auttakoon meidän\npaimentamme; hän kai istuu torkkumassa, se tyhmä poika, ja päästää\nlampaat mereen, jos vaan itse tahtovat. Niin, tyhmä se poika on!\nÄitinne on onnellinen hän, jolla on semmoinen poika, joka voi lukea\nvaikka papiksi ja tulla oppineeksi mieheksi. Niinpä, niin, toista se on\nkuin minun kasvattini: hän istuu enimmiten vaan omissa ajatuksissaan\".\n\n\"Mutta mistä syystä te ette anna hänelle oikeata työtä?\" kysyin minä,\noppinut yksitoista-vuotias, joka luvin papiksi.\n\n\"Mitä? hänellekö työtä? Voi kuitenkin, hän on kylläksi työtä\nhävittänyt. Hänen piti viime talvena veistelemän puuronhierimiä ja ne\nhän kaikki leikkasi rikki; hänen piti kutoman sukkia, eikä hän pystynyt\nsitä oppimaan; hänen piti sepän oppiin, mutta silloin oli hän\nhakkaamaisillansa sormet poikki! Nyt hän vaan kuljeskelee ympäri ja\nkelpaa tuskin vuohien kaitsijaksi\".\n\nTämän valitusvirren jälkeen menin ulos, huusin ja kutsuin -- turhaan\n-- en saanut mitään vastausta. Vihdoin viimein näin hänen kallion\nhuipulla; näytti siltä, kuin hän ei olisi nähnyt eikä kuullut, makasi\nvaan ojennettuna litteän kiven yli. Viimein hän kuuli minun ääneni;\nmutta luodessaan silmänsä ympäriinsä, päästi hän kimakkaan huudon: yksi\nlammas oli poissa; hän juoksi kivet ja kannot halki, mutta lammasta ei\nlöytynyt, se oli mennyt kallion yli ja uponnut mereen, joka loiski\nvuorenseinää vastaan. Vanha Mari oli oikeassa; hän ei kelvannut\npaimeneksikaan. Nyt vasta melua syntyi; hän ei uskaltanut mennä kotiin;\nMari löisi häneltä käsivarret ja sääret poikki; vihdoin jäi hän hiljaa\nseisomaan, tuijotellen eteensä hymyllä, joka näytti typerältä; se oli\nenemmän, se oli hengetön. Tällä hetkellä hän näytti hupsun kaltaiselta.\nMinä annoin hänen seurata minua kotiin setäni luokse, joka rupesi minun\npyynnöstäni välimieheksi vanhalle Marille. Sill'aikaa kuin tämä meni\nMarin tupaan, kärsi tyhmä Jens Kristian paljon pilkkaa maakauppiaan\npuodissa kävijöiltä.\n\n\"Siellä se on, joka viime vuonna oli sepän opissa, mutta poltti\nsormiansa niin, että Marin täytyi ottaa hänet sieltä pois\", sanoi eräs\nkauppamies, jonka matka usein oli sinneppäin.\n\n\"Hän se oli, jonka piti hakkaaman puita ja tuoman vettä vanhalle\nmuorille ja joka hakkasi ämpärin kappaleiksi ja pudotti kirveen\njärveen\", sanoi toinen.\n\nSilloin syntyi ilo suuri, ja Jens Kristian itki ja puri hyppysiänsä.\nVihdoin setä tuli takaisin. Tyhmän Jens Kristianin tuli mennä kotiin ja\nsaada selkään. Kovasti murtuneena ivasta ja pelosta meni poika rukka\ntiehensä.\n\nSeuraavana aamuna, juuri ennen kuin minun piti lähtemän, etsin häntä\nlaitumilta, sanoakseni hänelle hyvästi; hän istui samalla kivellä kuin\npäivää ennen, vartalo kumarruksissa, ja hyräeli jotakin nuottia;\nkumartaessani hänen olkansa ylitse, astuin ehdottomasti takaperin.\nOliko tämä sama, jonka eilen näin? Kirkas tuli loisti hänen\nsilmistänsä, tuo suunmytistys tuli kauniisti ja voimakkaasti esiin,\nmutta hän ei nähnyt mitään; hän vaan tuijotteli kiveen, jonka yli hänen\nkätensä meni edes takaisin.\n\n\"Mitäs siellä teet?\" Hän säpsähti kuin paha omatunto. Koko kallio,\njonka päällä hän makasi, oli täynnä kuvia: siinä muorin tupa ja siinä\nmaakauppiaan talo -- kaikki mitä oli nähtävänä kiveltä, jolla hän\nistui. Se oli selvästi ja törkeästi piirretty, mutta suunnitelma oli\nehkä kuitenkin aivan nerokkaasti luotu.\n\nSamaan tapaan istui Giotto piirustamassa isänsä lampaita, kun Cimabue\ntuli ja näki hänen; mutta tänne ei tullut mikään Cimabue. Ja ehk'ei hän\nollutkaan mikään Giotto. Mutta taideniekka hän oli ja suurilla\nluonnonlahjoilla varustettu päälle päätteeksi. Mutta kuka siitä huoli?\nHe näkivät, ett'ei hän voinut lampaita paimentaa, eikä ymmärtänyt\ntakoa ja he kutsuivat hänen tyhmäksi Jens Kristianiksi ja oikeassa he\nolivatkin, sillä hän ei kelvannut siihen, mihin hän oli pantu. Hän\nkatseli rukoilevin silmin minun puoleeni. \"Ei pidä sitä sanoman\nkenellekään!\" seisoi niissä aivan selvästi. Mutta mykkänä, niinkuin\nennenkin, nosti hän kätensä ja osoitti suurta piiriä ympärillänsä:\nkaikki kalliot olivat peitetyt hänen piirustuksillansa. Tämä oli se\nsali, jota hän oli koristellut fresko'illansa, \"tämä on minun\nmaailmani\", sanoi taas hänen tumma silmänsä: \"tässä minä elän\",\nUteliaasti katselin ympärilleni, tässä oli mitä vaihtelevimpia\nkuvauksia siitä melkein tyhjästä elämästä, jota hän oli viettänyt, --\nautiosta kalliomaailmasta meren rannalla. Sitten tuli, mitä hän oli\nlukenut: kuvauksia biblian historiasta, saduista, kyllä ihmeen\nkarheita, mutta täynnä mielenkuvitusta ja vapautta. Minä kysyin\nhäneltä, mistä hän oli ajatuksen saanut siihen. Vanhasta kuvaraamatusta\nja maailmasta hänen ympärillään oli hän ottanut aiheensa; ja nyt tuli\nselville, että hän oli leikannut hierimet rikki siitä syystä, että hän\noli tahtonut koristella niitä kuvilla, mutta ett'ei hän milloinkaan\ntyytynyt niihin ja sillä muodoin oli leikannut ne rikki toisen toisensa\nperästä. Selkään oli hän saanut, mutta hän ei voinut, tilaisuutta\nsaatuansa, olla uudestaan koettamatta. Ja kun hän asian tunnusti,\nnaurettiin hänelle, ja siitä ajasta saakka ei hän koskaan uskaltanut\npuhua tyhmästä taipumuksestaan.\n\nSillä tavoin oli hänestä tullut tuo tyhmä Jens Kristian, joka ei\nkelvannut mihinkään; työtä hänen täytyi tehdä leivän edestä, ja työtä\nhän halusikin, mutta peräti toisella tavalla kuin muut tahtoivat.\n\nSeuraavana kesänä tulin takaisin, silloin Jens oli pari tuumaa entistä\npitempi; talvella oli hän hankkinut itselleen jonkunlaisen\nkunnioituksen siitä, että hän papille oli maalannut punaisen seinän;\nmutta siihen oli mennyt häneltä paljon aikaa, sillä hän oli ensin koko\nsydämmensä pohjasta maalannut kuvia siihen, mutta sai sitten maalata\nkaikki uudestaan, sillä eihän käynyt laatuun pappilan seinässä nähdä\nlampaita, lehmiä ja muorin tupaa, mutta eräs kuva sisäänkäytävän\nyläpuolella sai kuitenkin kunnian jäädä pois pyyhkimättä; se kuvaili\nSimsonia, joka löi Filistealaiset aasin leukaluulla. Tämän suven piti\nkuitenkin tulla ratkaisevaksi Jens Kristianille, jota yhä vaan\npidettiin hyvin tyhmänä. Tämä kesä oli herättävä hänen itsetuntonsa.\nCimabue tuli ja Giotto oli valmis astumaan ulos mailmaan.\n\nOlipa eräänä päivänä kauhea ilma, meri lainehti mustana ja valkoisena\nja myrsky ratsasti aaltopäillä; meillä lapsilla ei ollut lupa mennä\nulos. Mutta luotsit olivat täydessä työssä, sillä mereltä kuului\nhätälaukauksia toinen toisensa perästä ja moni merimies vaipui\nvarmaankin sinä päivänä kuoleman uneen veden kylmässä kuohussa.\n\nEräs norjalainen priki, joka tuli Hamburgista, oli kauvan ulapalla,\nuskaltamatta uhkaavien karien väliin; hätälippu liehui alinomaa, -- ah,\njospa olisi tietty, mikä kallis lasti oli laivassa! Vihdoin viimein\nillempana saapui kaksi rohkeata luotsia laivaan ja veivät sen\nonnellisesti saaristoon. Myrsky oli silloin vähän asettunut ja me\nolimme taas ulkona ja seisoimme rannalla. Jens Kristian, joka tänä\nvuonna oli vielä hiljempana ja totisempana kuin viime vuonna, ja joka\nnyt sai enemmän selkään kuin ennen, siitä syystä, että hän, vaikka jo\ntyö-ijässä, ei vieläkään voinut kodon askareita toimittaa, seisoi\nvieressäni ja piti kätensä ristissä olkapäälläni. Uhkea, priki, pahasti\nrevitty myrskyssä, oli laskenut ankkurinsa, ja muutamat laivaväestä\nynnä luotsit soutivat nyt maalle päin luotsiveneessä, jonka kokassa\nistui eräs vanhempi mies miellyttävällä ulkonäöllä. Valkeat hiukset\nriippuivat arvokkaasti hänen päänsä ympäri, terävät silmänsä\nvilkuttivat ja vähän ylöspäin viittaava nenä antoi koko hänen\nkasvoillensa vilkkaan muodon. Väki astui veneestä ja auttoi sitten\nkunnioituksella vanhusta maalle. Hän astui reippaasti rannalle ja meni,\nyksi luotseista seurassansa, pappilaan, joka oli ruotsin virstan\npäässä. Kansa kumarsi syvästi, kun hän meni ohitse.\n\n\"Kuka se oli?\" kysyi yksi meikäläisistä, kun muutamat merimiehet, jotka\nkantoivat hänen kapineitansa, jäivät meidän luoksemme.\n\n\"Onko se pappi?\"\n\n\"Ei, se on eräs maalari!\" vastasi merimies.\n\n\"Eikö muuta?\" sanoi talonpoika.\n\n\"Sanotkos _eikö muuta_, sinä? Jos hän seisoisi kuninkaan edessä, niin\nkuningas antaisi kättä hänelle ja kumartaisi hänen eteensä\".\n\n\"Mitäs sanot?\"\n\n\"Hän oli köyhä poika Eivindvikistä, niinkuin joku teistä; nyt hän on\nkuuluisa monessa maassa; nyt hän asuu Saksanmaalla ja on professori.\nKussa hän on kulkenut, siellä on juhlia pidetty, ja nyt hän menee\nBergen'iin\". Tämä soi kummalliselta talonpoikien korvissa.\n\n\"No; mikä onkaan sitten eroitus hänen ja meidän maamaalarein välillä?\"\n\nSilloin hymyili oppinut merimies ja avasi maalarin luonnoskirjan, jota\nhän kantoi. Siinä oli maisemia koskineen, siltoineen ja metsineen;\nsiinä oli muutamilla piirteillä esitetty monenlaisia kohtauksia; -- ne\nolivat taideteoksia! Talonpojat katselivat katselemistaan, mutta he\neivät oikein ymmärtäneet noita hienoja piirteitä. Mutta yksi, joka sekä\nnäki että ymmärsi, oli Jens Kristian. Hänen kätensä vapisi\nolkapäälläni, hänen silmänsä loistivat, hänen ruumiinsa vavahteli\nsuonenvedon tapaisesti; hän katseli, niinkuin olisi hän tahtonut katsoa\nsilmät päästänsä; hän ei sanonut mitään, hän katseli vaan: joka kerta\nkun merimies käänsi lehden, hengitti hän, mutta hän oli ja jäi vaiti.\nMuut kummastellen katselivat häntä enemmän kuin kuvia, ja kummallisempi\nniitä hän todellakin oli. Hänen uneliaat silmänsä säkenöitsivät. Pilvi\nhajosi hänen otsaltansa, hänen suunsa ympäri asettui omituinen,\nvoimallinen vavahdus, ja kun merimies pani kirjan kiini mennäksensä ja\ntalonpojat seurasivat heitä, jäi hän liikkumatta seisomaan.\n\n\"Jos kuningas seisoisi hänen edessänsä, niin hän kumartaisi häntä\",\nsanoi hän hyvin matalalla äänellä. \"Ja minä, joka luulin sen\nsynniksi.\".\n\n\"Synniksikö?\" sanoin minä.\n\n\"Niin, etkös tiedä, mitä on kirjoitettu? Älä tee itsellesi kuvaa äläkä\njonkun muotoa, ei niitten, jotka ylhäällä taivaassa ovat, eikä niitten,\njotka alhaalla maan päällä ovat, eikä niitten, jotka maan alla ovat. --\nNiin seisoo raamatun ensimäisessä käskyssä\".\n\n\"Sen sinä olet väärin käsittänyt, siinä puhutaan epäjumalien kuvista\".\n\n\"Ja minä, joka pelkäsin niin\".\n\n\"Keppihän se taisi olla, jota pelkäsit?\"\n\n\"Keppiäkö? Oi, vaikka olisivat lyöneet minun vaivaiseksi; ei, minä\npelkäsin Jumalan käskyä; siinä seisoi, että se oli synti. Siitä syystä\nminä pyyhin pois kaikki, mitä taisin, sentähden minä istuin\npiirtelemässä kaukana, missä minun mielestäni Jumala tuskin taisi nähdä\nsitä -- oi, minkä raskaan kuorman sinä olet hartioiltani nostanut!\"\n\n\"Ja mitäs nyt aiot tehdä?\"\n\n\"Voi, jospa vaan saisin piirustaa ja maalata kaikkia, mitä näen\nympärilläni!\"\n\n\"Puhuttele professoria siitä\".\n\n\"Oletkos hullu?\"\n\nMinäkin huomasin sen hulluksi, mutta Kristian oli muuttunut. Hänen\nkäytöksensä ei ollut enää sama. Hän seisoi rohkeana, jalona edessäni ja\nkatseli syvin silmin heijastavaista iltataivasta.\n\nHän meni kotia. Muori seisoi ovella. \"Vai tuletkos nyt, sinä kelvoton\nluontokappale?\" Tämmöisellä iltasiunauksella hän vastaan-otettiin, ja\nsitä seurasi aika korvapuusti. Hän oli nyt niin kauvan kiusannut\n\"tyhmää\" Jens Kristiania, että tältä vihdoin loppui kärsivällisyytensä,\nja kun eukko taas kohotti kätensä, antaaksensa isolle pojalle vielä\ntoisenkin korvapuustin ja odotti, että hän tapansa mukaan pitäisi kädet\nkorviensa edessä, hämmästyi hän kovasti, kun Jens otti kiinni hänen\nkädestänsä ja sanoi: \"Älkää, muori, minä olen liian iso saadakseni\nselkään ja te liian vanha ja heikko lyömään!\"\n\nJa vanha Mari, joka todellakin oli viime vuotena heikontunut, huomasi\nnyt ensi kerran olevansa vanha ja riutunut vaimo; mutta tunto siitä\nvalloitti hänen niin kovasti, että hän hyrähti itkuun, pitäen\nesiliinansa silmien edessä.\n\nJens Kristian ei liikkunut. \"Niin, niin, muori\", sanoi hän, \"en ole\nkoskaan kuullut teiltä muuta kuin kovia sanoja vaan, siitä asti kun\nrupesin kasvamaan. Ruokaa olen saanut niinkuin selkäänkin; te olette\ntehneet lapsuuteni pimeäksi\". Katkerat nuo sanat olivat, vaan ei kukaan\nkatsonut hänen sydämmeensä.\n\nOi, hänen sydämmessänsä oli tänä hetkenä nuoruuden, rohkeuden ja ilon\nmaailma koittanut; tätä ei vanha Mari voinut käsittää, vaikka Jens\nolisi tahtonutkin antaa hänelle osan siitä.\n\nMarille hän oli vaan tuo tyhmä poika.\n\n\"Tyhmä olet aina ollut\", sanoi hän, pidättäen vihaansa, \"mutta paha\nolet vasta tänäpäivänä!\"\n\nNiin päättyi siis tämä ilta. Mutta piti nähtämän vielä suurempia\nihmeitä. Tapahtui näet, että seuraavana aamuna tultiin pappilasta Jens\nKristiania hakemaan, vieras professori tahtoi häntä puhutella. Suuri\nmelu nousi koko satamapaikassa: mitä tuo vieras, kuuluisa mies tahtonee\ntuolta tyhmältä pojalta? Jos hän kuitenkin olisi lähettänyt sanan\nrikkaalle kauppamiehelle Boss'iin, tehdäksensä kauppaa hänen kanssansa,\ntaikka maakauppiaalle, taikka voudille Hakkestad'issa, mutta lähettää\ntuota tyhmää poikaa noutamaan! Ehkä hän tahtoo nuhdella häntä,\nennenkuin hän rupeaa lukemaan papin edessä. Siitä hetkestä asti, kun\nJens Kristian lähti pappilaan kiiltävässä hatussa ja uudessa röijyssä,\nvarrottiin ja ihmeteltiin, siksi kuin hänen piti tuleman takaisin,\nmutta hän ei tullutkaan. Sitä vastoin tuli sana vanhalle Marille, joka\nnyt täydessä juhlapuvussa lähti pappilaan.\n\nKun hän astui sisään, istui pappi perheinensä, vierainensa pöydässä, ja\nprofessorin vieressä -- uskoisiko hän silmiänsä? -- istui hänen oma\nkasvattinsa Jens Kristian! Ja kuinka kaunis hän oli; se mahtoi tulla\nsiitä, että hänellä oli uudet vaatteet. Mutta se ei ollut syynä;\nse tuli siitä, että hänen poikansa oli tänä päivänä muuttunut\nnuorukaiseksi. Vapaasti valuivat hiukset hänen hartioillensa; otsa oli\nsuruton, silmä oli kirkas, suu oli raitis ja koko hänen olennossansa\nilmaantui omituinen vapaus. Hänen tulevaisuutensa kohtalo oli määrätty;\nprofessori oli nähnyt sen ovimaalauksen, jonka hän oli tehnyt; hän oli\nsanonut: \"Käydessäni maalarioppia ja maalatessani ovikuvauksia olen\ntullut siksi, mitä minä olen, sen jälkeen kuin ensin makasin isäni\nkalaveneessä piirustamassa liidulla; huonosti tuntisin velvollisuuteni,\njos en pitäisi huolta kätketystä nerosta, kun sen löydän tieltäni.\nPojalla on taipumusta; lähettäkäätte hän tänne\". Ja hän oli antanut\nJens Kristianille lyijykynän ja nyt tahtoi tämä suuri professori ottaa\nhänen mukaansa vieraalle maalle Dresden'iin, jossa hän asui, ja tehdä\nhänestä yhtä kuuluisan miehen, kuin hän itse oli. Poika oli\nhurmaantunut ilosta ja tulevaisuuden unelmista -- iloisempi ei ole\ntaideniekka koskaan ollut, kuin köyhä talonpoikaisrenki oli tällä\nhetkellä; hän ei vielä ollut kadottanut mitään, vaan oli valmis kaikki\nvoittamaan. Nyt oli Marilta kysyttävä; hän tuli. Kuultuansa asian,\nvaaleni hän. Hän jäi kalpeana ja jäykkänä tuolille istumaan ja pyysi\nsaada puhutella poikaansa. Muut menivät ulos.\n\n\"Minä löin sinua eilen illalla, sentähden tahdot mennä pois luotani\",\nkuultiin hänen sanovan. Hetki kului, -- ei mitään kuulunut tuvasta.\nJens Kristian ei ole kenellenkään kertonut, mitä sinä hetkenä tapahtui.\n\nMutta illempana lähti professori ja Jens Kristian hänen kanssansa. Mari\npalasi autioon ja tyhjään mökkiinsä.\n\nMitä Jens Kristianista sitten tuli? Hänestä tuli kuuluisa maalaaja,\njoka teoksillansa rikastutti kalliin isänmaansa, jylhäluontoisen Norjan\ntaidekokoelmia. Mutta unhoittiko hän Marin? Eipä niin.\n\nJens Kristian lähetti joka vuosi \"vanhalle muorillensa\" soman\nrahasumman, ja palattuansa ulkomailta oli hän edespäinkin Marin\nvanhuuden päivien turva, ilo ja kunnia.\n\n\n\n\nNeiti Heinäsirkka ja rouva Sirkka.\n\n(Kertonut Mrs Harriet Beecher Stowe.)\n\n\nNeiti Heinäsirkka istui kukkivassa ruusupensaassa puettuna hienoimpaan,\nviheriään hopeatäplikkääsen leninkiin, ja varustettuna läpikuultavilla\npitsi-siivillä Luonnon parhaasta tehtaasta. Hän oli niin iloinen\nkuin suinkin mahdollista, sillä hänen kohtelias serkkunsa,\neversti Heinäsirkka oli vast'ikään tullut hänen luoksensa\naamupäivän-visiitille.\n\nAamu oli kaunis, oli suviaamu semmoinen, jota hyönteiset yhtä paljon\nkun ihmisetkin suosittelevat. Neiti Heinäsirkan mielestä oli tämä aamu\nniinkuin vasta varten luotu hänen huviksensa. Yöllä oli satanut vettä,\njoka oli pitänyt lehdet hereillä ja liikkeellä aamuun asti, jolloin\ntuuli oli poistanut pilvet ja jäljellä oli vaan sekä lehdissä että\nmaassa nuo tuhannet pienet, kirkkaat kasteenpisarat, jotka olivat\nniinkuin peilejä, joiden välkkyvässä pinnassa neiti Heinäsirkka taisi\nihastella itseänsä.\n\nHän pitikin itseänsä hyvin suloisena, ja kun tuo kohtelias eversti\nsanoi muutamat sanat hänen ihastuttavasta kauneudestansa, ojensi hän\nvaan vähäisen päätänsä, ajatellen sydämessänsä, että semmoinen\nkohteliaisuus oli aivan paikallansa.\n\n\"Tahdon ilmoittaa sinulle, eversti kulta, että aion pitää suuret pidot\n-- sinun täytyy auttaa minua kutsumusluettelon laittamisessa\".\n\n\"Hyvin kernaasti, sinun kauttasi olen onnellisin heinäsirkka\nmaailmassa\".\n\n\"Katsokaamme, ketä kutsumme\", sanoi neiti Heinäsirkka, keinuen\nkukkaslehdellä. \"Kiiltomadot, se on selvä, niitä rakastetaan joka\npaikassa, ne ovat niin loistavat... vähän huikentelevaiset, se on tosi,\nmutta suuressa arvossa\".\n\n\"Niin, kiiltomadot kutsutaan\", sanoi eversti.\n\n\"Hyvä, ja Perhoset ja Koimadot; mutta harmittava on, että Koit ovat\nniin ijankaikkisesti lukuisaa sukua, ja kun kutsuu sellaista perhekästä\nväkeä, niin voipi olla varma siitä, että ne kaikki tulevat. Kuitenkin,\njos kerran kutsuu Perhoset, niin ei voi olla Koitakaan kutsumatta\".\n\n\"Vanha rouva Koi sairastaa vatsakuumetta\", sanoi eversti, \"se pidättää\nainakin kaksi taikka kolme hänen tyttäristänsä kotona\".\n\n\"Mitä eukolle nyt on tullut?\" sanoi neiti Heinäsirkka; \"enhän ole ikinä\nkuullut hänen ennen olleen kipeän\".\n\n\"Hän on epäilemättä syönyt liian paljon, Huhu kertoo, että hän ja hänen\nsukunsa ovat syöneet kokonaisen kärpännahkaisen turkin viime kuussa,\neikä se tietysti hyvää vaikuttanut\".\n\n\"En ymmärrä, kuinka Koit voivat olla niin ahneita, kuin ovat\", sanoi\nneiti Heinäsirkka jonkummoisella ylenkatseella, \"Minä en voisi koskaan\nsyödä vanhoja turkiksia, niinkuin ne tekevät\".\n\n\"Se huomataan kyllä koko sinun hienosta olennostasi\", sanoi eversti;\n\"sen näkee selvästi, ett'ei mitään niin sivistymätöntä ja aineellista\nole milloinkaan ollut sinun aistisi mukaista!\"\n\n\"Äiti sanoo myöskin\", arveli neiti Heinäsirkka, \"ett'ei hän ymmärrä,\nmistä minä oikein elän. Puoli kasteenpisaraa ja pieni palanen\nruusunlehteä riittävät minulle koko päiväksi, sen minä vakuutan; mutta\n-- me unohdammekin kutsumusluettelomme. Niin, Kiiltomadot, Perhoset ja\n-- ja Koit. Täytynee kai kutsua Mehiläisiäkin, luulen minä?\"\n\n\"Mehiläiset ovat kunnioitettavaa sukua\", sanoi eversti.\n\n\"Mutta ne ovat kovasti surisevaisia\", tuumasi neiti Heinäsirkka; \"ne\neivät milloinkaan puhu muusta kuin hunajasta ja säästäväisyydestä,\nmutta se on säätyluokka sellainen, jota ei käy unhottaminen\".\n\n\"Niin kyllä, ja sitten tulee Kimalaisten vuoro\", lisäsi eversti.\n\n\"Minä sen kuin juuri muistelin heitä; niin, ne tietysti myös, onhan\nkenraali Surina päivän etevimpiä miehiä\".\n\n\"Niin ja näin, mutta hän on kauhean iso ja kömpelö\", arveli eversti,\njoka ei ollenkaan pitänyt siitä, että Surinaa kiitettiin; \"eikö niin\nsinunkin mielestäsi?\"\n\n\"En juuri tiedä sanoa\", vastasi neiti Heinäsirkka, \"hän on todellakin\nvähän isonläntäinen, mutta erittäin miellyttävä tavoiltansa. Hänessä on\njotakin sotaisaa ja uljasta\".\n\n\"Jos kutsut Kimalaiset, niin täytyy sinun kutsua Paarmatkin\", tuumasi\neversti.\n\n\"Hyi, Paarmat, nuo ilkiöt! en voi niitä kärsiä\".\n\n\"Kaikessa tapauksessa, ystäväni, ei sovi loukata heitä\".\n\n\"Ei, ei se käy laatuun. Löytyy kokonaista viisi neiti Paarmaa, kaikki;\nhirmuisen vanhoja lörpösiskoja. Ja tietysti tulevat he kaikki ja\ntekevät silloin ilkeitä muistutuksiansa. -- Kirjoita heidät kuitenkin\nluetteloon!\"\n\n\"Entäs Hyttyset sitten? Kuinka niiden teemme?\"\n\n\"Voi, noita kauheita Hyttysiä! ne kuuluvat oikeastaan huonompaan\nkansaan, emmekö voisi jättää heitä pois?\"\n\n\"Jos saan olla aivan suora, serkkuseni, niin panen vastalauseeni.\nMeillä on esim. nuori Hyttynen, joka suoritti kandidaattitutkinnon\nviime vuonna ja on sen jälkeen antaunut kirjallisuuden alalle; hän on\nerään etevimmän sanomalehtemme aputoimittajana, ja terävin kynä siinä\non juuri hänen. Ei voi olla häntä kutsumatta\".\n\n\"Jos siis hänet vaikka kutsuisikin, mutta tarvitseeko meidän kutsua\nhänen vanhat tätinsä, kaikki hänen kuusi sisartansa ja koko hänen ikävä\nsukunsa?\"\n\n\"Onhan se ikävä\", sanoi eversti, \"mutta meidän täytyy maksaa veromme\nyhteiskunnalle\".\n\nSamassa tuli rouva Sirkka ja keskeytti keskustelut. Hän\nastui sisään, iso vakka käsivarrella, ja rukoili apua eräälle\nmuurahaisperhe-raukalle, jonka pesä oli poistettu ja hävitetty, kun\nlaitettiin uusi käytävä puutarhaan.\n\n\"Kuinka tyhmää\", sanoi neiti Heinäsirkka, \"kun asettaa pesänsä\nsisäpuolelle puutarhaa! Sepä on juuri Muurahaisten kaltaista\".\n\n\"Ne ovat kuitenkin suuressa hädässä\", arveli rouva Sirkka, \"koko heidän\nomaisuutensa on hävitetty ja perheen-isäntä murhattu, lyöty poikki\nkuokalla\".\n\n\"Se on kyllä surullista, mutta minä en pidä semmoisista ikävistä\nkuvauksista; hermoni tulevat kipeiksi siitä. Paitsi sitä ei minulla ole\nmitään antamista. Äiti sanoi eilen, ett'ei hän tiedä, millä maksaa\nrätinkimme, ja päälle päätteeksi odotan paraikaa saavani kotiin uuden\nviheriäisen silkkileningin\".\n\nNeiti Heinäsirkka kohotti olkapäitänsä ja oli olevinansa puuhissaan\neverstin kanssa, aivan niinkuin muutamat nuoret tytöt tekevät, kun\ntahtovat osoittaa jollekulle vieraalle, että hänen olisi paras lähteä\npois.\n\nPieni rouva Sirkka ymmärsi, miten asiat olivat, hyppäsi äkkiä pois eikä\nottanut aikaa suuttuaksensakaan.\n\n\"Pieni, ylpeä raukka! ei olisi maksanut vaivaa pyytääkään häneltä\",\najatteli hän itsekseen.\n\n\"Suo minun kysyä: aiotkos kutsua Sirkat?\" sanoi eversti.\n\n\"Kuka, minäkö? Kuinkas voit panna semmoista kysymykseenkään, mitäs\najattelet?\"\n\n\"Etkös myöskään kutsu Kuoriaisia ja Sudenkorennoita?\"\n\n\"Heitäkö? Tietysti. Kuoriaiset ovat vanhaa, hyvää sukua ja\nSudenkorennot ovat kauniit ulkonäöltään. He kutsutaan siis, mutta pitää\nolla raja kaikissa, ja Sirkat -- voi! Tekee jo ilkeätä niitä\najatellessakin.\"\n\n\"Mutta minusta ne näyttävät sangen kelvollisilta ja kunnioitettavilta\".\n\n\"Kelvolliset ja kunnioitettavat! myönnetään; mutta näethän toki\neroituksen!...\"\n\n\"Mutta, serkku kulta, minä pyydän sinua, selitähän toki!\"\n\n\"Tarkastelepas edes heidän väriänsä. Yksin tämä seikka jo ilmoittaa\nheidät\".\n\n\"No\", sanoi eversti, \"kyllä nyt jo ymmärrän tarkoituksesi. Mutta suo\nminulle anteeksi, minä olen elänyt ulkona maailmassa enkä vielä ole\nomistanut teikäläisten mielipiteitä\".\n\n\"Tahdon siis ilmoittaa sinulle\", vastasi neiti Heinäsirkka, \"ett'emme\ntunnusta muita rajamerkkejä paitsi niitä, jotka luonto itse on antanut\ns.o. _värin_; ja sehän on Luojan oma määräämä. Ymmärrätkös?\"\n\n\"Kyllä, mutta kuka sen määrää, mikä väri paras on?\"\n\n\"Sehän on omituinen kysymys! Eihän lie toki epäilyksen alaista, että\n_meidän_ se paras on. Kaunis, ruohonpäinen väri, semmoinen kuin\nheinäsirkoilla, on juuri se, joka ilmoittaa aristokraatillista\n(ylhäissukuista) alkuperää. Mutta me olemme kuitenkin liberaaleja\n(vapaamielisiä). Me pidämme kanssakäymistä Koimatojen kanssa, jotka\novat harmaita, Perhosien kanssa, jotka ovat kirjavia, Kuoriaisten\nkanssa, jotka ovat keltaisia ja ruskeita; mutta seura-elämä muuttuisi\nliian kirjavaksi, jos rakentaisimme tuttavuutta Sirkkojen kanssa, jotka\novat niin ilkeän loankeltaisia. Asia on se, että korkeasukuiset\ntarvitsevat säätyluokan, jota voivat arvostella korkeasta asemastansa,\nja ell'ei Sirkkojen väri olisi niin ruma, emme heitä sortaisi, sillä\njokainen tietää, että ne monessa kohdin ovat taitavammat kuin me.\nHeillä on paljon taipumusta soitantoon ja tanssiin, heillä on hyvä\nkäsitysvoima, he oppivat helposti ja he pääsisivät pian yhteiskunnan\nkorkeimmille kukkuloille, jos vaan päästäisi heidät kiipeemään, mutta\nväri on heille esteenä. Niinkauvan kun me olemme viheriäiset, on meillä\netu-oikeus, jota ei voi riistää meiltä. Ymmärrätkös?\"\n\n\"Täydellisesti\", vastasi eversti.\n\n\"Tuo rouva Sirkka, joka äsken oli täällä, soittaa kuitenkin\nerin-omaisen hyvin ja samaten hänen miehensä; voisimme siis käyttää\nheidät orkesterissamme\".\n\nNeiti Heinäsirkan paali pantiin toimeen ja osanottajat tanssivat\nauringon laskusta sen nousuun asti; mutta Heinäsirkat, Hyttyset,\nKuoriaiset, ja lukuisa Sirkkaorkesteri pitivät semmoista melua, että\npastori Kottarainen, joka samassa piti saarnaa muutamille\nkuuntelijoille, julisti, että hän seuraavaa kokousta varten kirjoittaa\nankaran esitelmän tanssia ja melua vastaan.\n\nKelpo pappi piti sanansa, mutta oli mahdoton hillitä Heinäsirkkain ja\nheidän ystäviensä rajatonta iloa, joka pitkitettiin joka yö siksi, kun\nukko Halla, syyskuun alussa, rupesi valtaansa.\n\nNeiti Heinäsirkka raukka hopeatäplikkäässä, viheriäisessä\nsilkkileningissään oli Hallan ensimmäisiä uhreja ja putosi maahan\nuseampien kumppaniensa kanssa, jotka kaikki haudattiin lakastuneen\nlehtiläjän alle. Kelpo Sirkkaperhe pääsi kuitenkin ukko Hallan\nkourista, se kun pakeni hyvissä ajoin uunin taakse erääsen sievään\nmökkiin, joka suven kuluessa oli kokoon kyhätty.\n\nSiellä saivat vanha herra ja rouva Sirkka poikineen, tyttärineen\nlämpimän ja miellyttävän kodin, ja kun tuuli vinkui ulkona ja suhisi\npuiden latvoissa, silloin Sirkkojen oli tapana viserryksellänsä\ntervehtiä mökin isäntää, kun hän illalla, päivän työstä väsyneenä,\nlumisena astui sisään, taikka emäntää, kun hän tuli, vasu täynnä\nruokavaroja käsivarrellansa.\n\n\"Pii, pii, pii! kuka huutaa pii, pii?\" oli pienen Heikin tapana kysyä.\n\n\"Se on pieni, siivo sirkkamme\", vastasi silloin äiti, \"joka tarkoittaa\nparastamme ja laulaa meille silloin, kun ulkona on kylmä ja sataa\nlunta\". --\n\nSiis, kun jo aikaa sitten neiti Heinäsirkasta ja hänen viheriäisestä\nleningistänsä ei enää ollut jälkiäkään jäljellä, oli tuo huolekas\nSirkka luonut itselleen hauskan kodon.\n\n\n\n"]