[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqJ7L7IlOgObZPhTATg3k6H7h7U6TBFnr7jeLTkDiXDI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2362,"Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa","Paulaharju, Samuli",1875,1944,"2362-paulaharju-samuli-vanhaa-lappia-ja-perapohjaa","2362__Paulaharju_Samuli__Vanhaa_Lappia_ja_Peräpohjaa",null,"tietokirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1923,68548,474606,false,63447,[23],"Lapland -- Social life and customs",[25,26,27],"Archaeology & Anthropology","History - Other","Mythology, Legends & Folklore","\"Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa\" by Samuli Paulaharju is a historical account written in the early 20th century. The book explores the traditional lifestyles, customs, and the gradual changes in the Lapland region and Peräpohja, drawing from the memories of elderly residents and their personal experiences. The focus is on preserving the fading traditions of the past, including folk stories, local customs, and the ways of living in this northern wilderness.  At the start of the book, Paulaharju introduces his motivation for documenting the rich memories of the Lapland and Peräpohja regions, highlighting his journey through various locales from 1920 to 1923. He emphasizes the importance of collaborative storytelling with local elders who share their recollections of a world that is quickly fading away. The opening portion sets a nostalgic tone as it details the paths and routes that once played a vital role in connecting communities, illustrating how nature, geography, and human lives intertwined amidst the vast Finnish wilderness. Through vivid descriptions, we see how the waterways served as crucial transport routes essential for trade and communication in a bygone era. (This is an automatically generated summary.)",[],157,"Kansatieteellinen teos kokoaa yhteen Länsi-Lapin ja Peräpohjan vanhaa kansanperinnettä, tapoja ja elämäntapaa. Paulaharjun keräämät muistelukset ja tarinat käsittelevät muun muassa erämaiden kulkureittejä, markkinoita, kalastusta ja metsästystä.","Samuli Paulaharjun 'Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2362. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","VANHAA LAPPIA JA PERÄPOHJAA\n\nKirj.\n\nSamuli Paulaharju\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1923.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkusana\nVanhoja Lapinkorven teitä\nKun vanha katoaa\nVene-Aapon \"Aikain Muistoja\"\nKöngäsen ruukki\nKolarin markkinat\nSavon matkat\nRuijanrannan kalaretket\nIvalon kulta-ajasta\nPoronsarviliima\nJuurakkoterva\nKolarin kalkki\nSieppijärveläisten karhuntappo\nHeikin äijä\nKalapirtillä\nLeipävilja\nHärkinmylly\nKesäkentällä\nPainajainen\nRovan Nikun järvenlasku\nKassan Salkko\nEntisiä pappeja\nVanhoja koulumestareita\nMuisteluksia kristillisyyden alkuajoista\nVanhankansan siunauksia ja rukouksia\nSana- ja asiaselityksiä\n\n\n\n\nAlkusana\n\n\nSamoilla Länsi-Lapin ja Peräpohjan kesämatkoilla, 1920-1922, kerättyjä\nkuin viime vuonna ilmestyneiden \"Lapin muistelusten\", ovat tämänkin\nkirjan ainekset. Lisäksi olen kesän alussa 1923 tehnyt uuden lyhyehkön\nkeräilyretken Kittilään, Muonioon, Enontekiölle ja Tornion jokilaaksoon\ntäydentääkseni ja tarkistaakseni edellisillä matkoilla saatuja\nmuistiinpanojani.\n\nSaman Lapinkorven entiskansan elämää, tapoja ja oloja kuvailevina\nliittyvät nämä kirjoitukset kuin jatkona ja toisena osana \"Lapin\nmuisteluksiin\". Samat kiveliöiden vanhukset, jotka edellisen kirjani\nmuisteluksia saarnailivat, ovat olleet näidenkin kirjaanpanojen\nhaastelijoina. Kymmenet, milteipä sadat vaarit ja muorit, ukot ja\neukot ovat saaneet sanoa sanansa, semmoiset vanhan polven eläjät\nkuin Kittilän Marjalan ja Karilan äijit, Kaukosen Tuomas, Auton\nHeikki, Koskaman Janssi ja Pokan Pekka, Kieringin Kurtin Eeva,\nRovaniemen Tarkiaisen ukko, Lohinivan Heikki ja Martinin ukko, Muonion\nLiikavainion Kalla, Töyrän Penhartti ja Purasen Iisakki, Kolarin\nKankaan Heikki, Käki-Salkko, Raution Erkki, Niilo Heikkilän leski,\n\"Friskin äiti\" ja Koivuniemen muori, Turtolan Heikki Jolma, Iisakki\nMatti, Tornakan muori, Matinlompolon Pekka sekä Nallin \"faariska\"\nja \"muoriska\", Ylitornion Anuntin Pekka, Enontekiön Eiran Pekka\nsekä Köngäsen ruukinpatruuna Sohlberg -- mainitakseni vain muutamia\nhuomatuimpia haastelijoita. Monet keski-iän ihmisetkin, samoin kuin\nnuorempikin polvi, ovat olleet mukana muistelemassa. Ja minkä kiveliö\non kertonut, sen on kirjoitusmies merkinnyt paperille. Niinpä siis ovat\nnämäkin muistelukset syntyneet ahkeralla yhteistyöllä, \"seurapyydöllä\",\nLapinkorven vanhojen -- ja osaksi nuortenkin -- kanssa. Ja tälle\nkiveliön kansalle, etupäässä vanhalle väelle, saa kirjoitusmies olla\nkiitollinen muistelustensa aikaansaamisesta.\n\nKorpi on miltei pohjaton muisteluksissaan. Kaukaisen erämaankin kansan\nelämä kaikessa yksinkertaisuudessaan on kuitenkin niin monivivahteista,\nettei sitä kaikkea voi yrittääkään sisällyttää yhteen eikä\nuseampaankaan kirjaan. Niinpä eivät nämäkään muistelukset suinkaan\nsaata \"tyhjentävästi\" kuvata Lapinkorven entistä elämää, vaan ovatpahan\nainoastaan muutamia palasia ja piirteitä menneen polven kadonneista\nja katoavista tavoista sekä oloista, kerrotut ja nähdyt semmoisina\nkuin muistelusten haastelijat ovat niitä kirjamiehelleen esittäneet.\nSatalukuisen, tuhattietoisen muistelijaparttion täytyy tyytyä siihen,\nettä saavat vain vähäisen osan muisteluksiaan painopaperille.\n\nMuisteluksiin liittyvät valokuvat ja piirrokset ovat myöskin\nmatkojen tuloksia. Lukujen alkukirjaimet on jäljennetty vanhojen --\nmuutamat aina 1700-luvun alkupuolelta -- aittojen, kalapirttien y.m.\nikähuoneiden seinäleikkauksista. Samoista \"puukkostyylin puustaimista\"\non niinikään saatu lukujen otsakkeet sekä nimi- ja kansilehden\ntekstaus.\n\nKalevalaseuralle, jolta olen saanut matkarahoja vv:n 1920 ja\n1921 keräilyretkille, olen myös kiitollisuuden velassa näistä\nmuisteluksistani.\n\nOsan muisteluksissani esiintyvistä asioista on kirjalle pannut vaimoni,\nJenny Paulaharju, joka matkoilla on seurannut mukana \"apumiehenä\"\nkansaa haastattelemassa.\n\nOulussa, elokuulla 1923.\n\nSamuli Paulaharju.\n\n\n\n\nVanhojen Lapinkorven teitä\n\n\nPimeästä pohjoisesta työntyvät suuret virrat, Kemi- ja Tornionjoki,\nlukuisine lisähaaroineen, olivat laajan Lapinkorven aikaisimpia\nkulkuteitä. Niitä myöten puskeutui lantalaisasutus yhä syvemmälle\nlappalaisten valtakuntaan, jopa aina jokien lähteille asti, Lapin\nvedenjakaja-tunturien laiteille, raivaten yksinäiseen kiveliöön pälven\nsinne, toisen tänne ja kohottaen suotuisimmille paikoille kokonaisia\nkyläkuntia.\n\nVirrat opastivat korvenraivaajan kiveliöihin ja taas näyttivät hänelle\nsuunnan alamaihin. Virtoja myöten tapahtui kaikki kesäinen liikenne.\n\"Väylä\" oli kiveliön miehen ainoa yhdysside muuhun maailmaan, monesti\nhänen ainoa toverinsa erämaan yksinäisyydessä. Kaukaisista korpimaista\nse toi viestejä, ollen aina vaeltamassa ja ohjaten matkansa etäiseen\netelään, missä maailmanrikkaat häärivät. Sen mukana metsien mieskin\naina silloin tällöin lähti veneineen taikka lauttoineen laskemaan\nalas, saaden hyvän kyydin, jopa toisinaan oikein hirvittävän vauhdin\nvaahtoavissa koskissa. Sillä suureen maailmaan rientävä, tunturien\nhiljaisissa kirkkaissa kaltioissa syntynyt, omissa kotiseuduissaan\niloisesti haastellen hypähdellyt vedenväki kasvoi alamaissa valtavaksi\nvoimaksi, joka lukemattomissa koskissa ja könkäissä kiukkuisena\nkuohahteli ja ärjähteli, jopa toisinaan kuin metsäläinen yltyi\nmielettömään raivoonsa huutaen ja pauhaten, niin että koko erämaa sen\nkuuli ja vapisi.\n\nTornionjoen suulle oli jo aikaisin sukeutunut tärkeä liikepaikka\nsekä sitten pieni kaupunkikin, jossa etelä ja pohjanpuoli kävivät\ntavaroitaan vaihtamassa. Sinne jokivarsien asukaskin suuntasi matkansa.\nAina äärimmäisistä pälvistä Könkämäenolta, Maunusta, Naimakasta,\nIitosta, Mukkavuomasta, saatettiin lähteä laskemaan Torniota kohden\nneljin-, viisinkymmenin penikulmin vuolasta virtaa alaskäsin ja taas\nsauvomaan takaisin monisataiset kosket. Samoin Ounaan varren metsäkansa\nlaski jokeansa ja suurta Kemiä pitkin Keminsuulle, josta merta myöten\nohjasi Tornioon. Mutta Ounaan latvaseutujen kylät, Peltovuoma,\nVuontisjärvi, Ounasjärven Hetta sekä Muotkajärvi saattoivat käyttää\ntoistakin vesitietä: muotkia veneensä poikki puolen neljänneksen\ntaipaleen Muotkajärvestä Sotkajärveen, siitä laskea Sotkajokea Palojoen\nkautta Muonioon ja sitten suoraan alas Tornioon.\n\nYlimaiden metsät vaelsivat virtojen mukana alas tukkeina taikka\nlankkuina suuriksi lautoiksi iskettyinä, taikka puristettiin metsien\nelinvoima ruskeaksi tervaksi, työnnettiin tynnyreihin ja lautattiin\nTornioon. Samoissa lautoissa taikka pitkissä jokiveneissä joutuivat\nalamaiden markkinapaikoille myöskin erämaan voit ja poronsarviliimat\nsekä muut lapintavarat. Palattaessa oli vene kuormitettuna jauhoilla ja\nsuoloilla sekä muilla alamaan tarpeilla, joita kiveliö ei tuottanut.\nViikkoja kului pitkään Tornion retkeen. Alaskäsin kyllä mentiin\nkilvaten virran kanssa, niin että rannat vilisivät ja päivä miltei\nseisoi paikoillaan, mutta ylös noustessa saatiin soutaa vastaisia\nvesiä, sauvoa nivoja ja koskia sekä äkäisimmissä paikoissa kiskoa\nkuormaa köysissä taikka raahata rantaa myöten; päivät vain vilahtivat\nohitse, mutta rannat melkein seisoivat taikka siirtyivät käymäjalkaa\ntaaksekäsin. Vierähti siinä ennenkuin matka oli tehty \"pio päiviä,\nkoura huomenia.\"\n\nTalvisinkin olivat suuret jokiväylät erämaiden tienviittoina etelään.\nLaskettiin useinkin vain suoraan selkäjäätä pitkin, oiustaen matalat\nniementyvet ja taas työntyen tasaiselle väylälle. Kyläisillä mailla\ntoisinaan ajettiin pitkin rantojakin taloloita myöten ja sulien koskien\nkohdalla häädyttiin niinikään maatjalkaa matkaamaan milloin toista\nmilloin toista rantaa sen mukaan kummalla puolen olivat paremmat maat.\nSiten ajettiin Kolarista Suomen puolta Jarhoisiin, josta taas Ruotsin\nrantaa Pelloon. Täältä päästettiin Suomen rantoja Turtolaan, mutta\nsitten jälleen toista puolta Kattilakosken alle, Kaulirannalle, josta\ntultiin yli tälle puolen ja ajettiin pitkin mataloita rantaniittyjä\nNärkin kylän kautta Ylitorniolle. Alkkulasta alaspäin oli talvitie\nkummallakin rannalla. Jokitörmälle noustiin helpoimmin matalaa kurua\nmyöten. Sellaista paikkaa sanottiin \"tiensuuksi\", ja jos sen lähimaille\nsitten joku pystytti talonsa, sai sekin Tiensuun nimen. Niinpä on esim.\nKolarin-saarella Tiensuun talo vanhan talvitien maallenousun tienoilla,\nsamoin alempana Lappean lähellä.\n\n\"Kirkkotieksi\" tällaista talven valtatietä sanottiin Tornion-Muonion\nlaaksossa. Sitä näet aikoinaan pitkä pohjan perukka kaikkein useimmin\nvaelsi kirkkomatkoillaan -- oli määräpyhät, jolloin kunkin kulmakunnan\noli saavuttava Herran temppeliin. Vanhastaan käytiin Ruotsin puolen\nYlitorniolla, sitten Pajalassa, väylän takana, sen jälkeen taas Suomen\nYlitorniolla sekä myöhemmin Turtolassa ja Kolarissa. Kuuli sama tie\nkyllä markkinamiestenkin metelöimistä ja näki pitkiä raitoja, jotka\njutivat milloin Köngäsen korkealle markkinakentälle, milloin Tornioon\ntaikka Alkkulan kirkonmäelle, milloin taas Kolarin kirkkosaarelle\nmarkkinailoa pitämään.\n\nSyntyi aikojen kuluessa jokien vaiheelle kesätiekin, vain semmoinen\npahainen jalkamiesten palas, joka noudattaen väylää väliin kapusi yli\nvaarojen, väliin edusti portaita pitkin vuomien ja jänkien ylitse ja\nkierteli asutuilla seuduilla kyläkujasia myöten talosta toiseen. Ukot\nitse vain omin apuinsa ja yksissä miehin porrastivat vetelät jänkänsä,\nja näiden vanhojen äijien suoporrastuksen jäännöksiä on ylemmillä\njokivarsilla vieläkin paikoin näkyvissä. Kirkkoon ja naapureihin\ntaivallettiin näitä erämaan teitä, ja joskus, kerran, pari kuukaudessa,\nkulki niitä jalkaposti keveine laukkuineen.\n\nOmia porraspolkujaan sai Tornion jokivarsi polkea polvesta polveen,\npoika isänsä perässä. Ei ole siitä vielä vierryt sataakaan vuotta, kun\nensimmäinen kärrytie saatiin kuusi, seitsemän penikulmaa Torniosta\nylös Ylitornion Alkkulaan, ja vasta viimeisinä vuosikymmeninä päästiin\ntunturien tienoille Enontekiön kirkonkylään. Ensimmäisen tien\nteosta tietävät vanhat vieläkin kertoa muisteluksia, vaikka asia on\ntapahtunutkin jo \"äijäfaarin aikoina\". \"Sant-Mikkelin\" mies, Malini,\noli urakalla teettänyt tietä ja \"sant-mikkeliläisiä\" olivat olleet\ntekomiehetkin. Rukiista puuroa olivat Mikkelin miehet pistelleet\nleivän kanssa, kun ei heille taloista riittänyt lehmänantia\npuuronkasteeksi. \"Pakottakkoo, pojat, kakkoo puuron kanssa!\" oli\nmuuankin isä kehoitellut poikiaan. Ja \"kainulaiset kaitakasvot\"\nolivat kummissaan katsoneet, kun \"savolainen pulloposki\" oli syönyt\npuuron leivän kanssa. Mutta vaikka tietä tehtiinkin puuron voimalla\nja sant-mikkeliläisellä väellä, ei siitä sittenkään tullut valmista.\nMalmi-ukon urakka ei lyönytkään leiville, saati sitten puurolle: tie\ntuli huonosti pohjatuksi, sillat jäivät tekemättä ja urakkamies hävisi.\nPaikkakuntalaiset saivat sitten viimeistellä töitä ja rakennella\nsiltarumpuja. Halvarin ukko, suuri omintakeinen rahaseppä Rovaniemeltä,\nteki Keroputaan sillan urakalla, ja silloin iskettiin siltapelkkoja\njokeen, niin että raskas junttakin jyskäytteli:\n\n    \"Taas yksi sa'anpankko tuli!\n    Taas yksi sa'anpankko tuli!\"\n\nSamoin kuin Tornion jokiväylää, noudatti toinen talvinen valtatie\nKemi- ja Ounasjoen väylää, milloin ajaen pitkin jokea, milloin oiustaen\nhalki maiden. Niinpä laskettiin Rovaniemen Jääsköstä Kittilän Alakylän\nJääsköön Ounasjoen itäpuolta \"pitkin uomanreikiä\", jängältä jängälle,\nniin ettei koko matkalla jouduttu kuin joku neljännes kulkemaan\nkangasmaata. Aivan taloton oli tämä lähes viisipenikulmainen taival, ja\n\"Pitkäksiväliksi\" sitä sanottiinkin. Alakylästä taas laskettiin vuomia\nmyöten Kaukoseen ja täältä niinikään vaaroja kierrätellen Kittilän\nkirkolle.\n\nKemistä saatiin kesätie pitkin Kemijokivartta ylös Rovaniemelle ja\nsieltä Ounasjokea seuraten Kittilän kirkonkylään, sekä viimein siitäkin\nylös pari, kolme penikulmaa Sirkkaan ja Könkääseen, missä hiekoitettu\nkärrynraitio painuu ja päättyy Ounasjokeen. Ei ole siitä kulunut kuin\nalun neljättäkymmentä vuotta, kun kärrypeleillä ruvettiin pääsemään\nKittilään asti. Tämän tien rakennustöistä saamme tietoja Kittilän\nAlakylän kirjamiehen, \"Vene-Aapon\", muistiinpanoista. Kesäkuun 29\npäivänä 1879 on ukko merkinnyt: \"Kruunun tienteko tie auksuuni on ollu\neilen Kaukosesta maunujokeen asti hätä on pakottanu Ihmisiä huutamaan\nniin halvala ettei ole markkaa nossu syltä tietä pahki mettäsä ei\njängiläkään Se on 25 pennistä liki 90 pennin välillä. Väkiä on ollu\nkauhian paljon ulkopitäistäki, hätä on kova joka suunala Surkia\naika nyt.\" Sitten marraskuussa 1881: \"Silta Maunujokeen on valmis,\nsen teetti Juho Tiura Rovaniemeltä\", ja taas 1884: \"Pahtajoven Sillan\nteko... Tiura on Siltain teettäjä koko Rovaniemi Kittilä tiellä\",\nsekä 1888: \"Kruunun tietä kuljetaan Rovaniemessä hyvä tie\", ja\ntammikuussa 1889: \"Soraa veetään Kruunun tiele, Väisänen päällikkö, on\noululaisiaki\", ynnä lopuksi syyskuun 24 päivänä 1889: \"Ruununtien Syyni\non nyt tie hyväksyttiin ja tullee Kunnalle.\"\n\nEivät kaikki erämaan asukkaat erikoisesti tietä halunneet, eivät\nainakaan aivan porttinsa viereen. Niinpä suuri Kaukosenkyläkin\n\"pölkäsi\" mokomaa kruununsarkaa, niin että tahtoi ajattaa sen ohitse,\nparin neljänneksen päähän kylästä. Sitten eivät kaiken maailman\nkulkurit, karkulaiset ja tattaraiset osaisi taloihin, kun tie menisi\nmetsiä myöten, arvelivat kaukoslaiset. Tiemestarit eivät kuitenkaan\nkuulleet kyläläisiä, vaan vetivät suuntansa Kaukosenkin kautta.\n\nPoikki laajan monipenikulmaisen kiveliökairan, joka erottaa\nTornion-Muonionlaakson Ounasjoesta, kävi jo vanhoina aikoina\nmuutamia valtaväyliäkin. Sellainen oli Kittilän Sirkasta Pöntsön\nja Jierisjärven kautta kulkeva erämaantie, jota kesäisin voitiin\nlyhentää vesimatkoillakin, osaksi Kulkujokea sauvomalla ja sitten\nlaskemalla Jierisjärveä ja -jokea alas Muonioon. Talvisin taas ajettiin\nmatka poroilla. Tätä \"vanhaa postitietä\" vaelsivat entisaikaan\nLapin virkamiehet, papit, \"houvit\", tuomarit ja kaikki herrat\nvirkamatkoillaan Sodankylästä ja Kittilästä Muonioon, matkustipa joskus\nläänin maaherrakin. Kerran vuodessa, talvella joulun jälkeen, houvi\nja tuomari ajoivat Muoniosta asti kantamassa veroja sekä pitämässä\nkäräjiä, ja matkan varrella piti kansan olla heitä \"vastustamassa\",\nlaittaen huoneet lämpöisiksi, varaten syötäviä ja toimittaen hyvät\najokkaat. Kittilässä oli Välitalon suuri pirtti herrojen asuntona ja\nkäräjätupana, ja täältä saatettiin matkamiehet Jierisjärven Rauhalaan,\njohon jo muoniolaiset olivat saapuneet \"vastustamaan\".\n\nTalvisilla umpiteillä piti matkaherroja saatella kymmenelläkin\nvalitulla porohärällä, ja sittenkin matka kävi hyvin hitaasti. Mies\nhiihti edellä sivakoilla ja hiihtäjän perässä kahloi pari poroa\ntyhjine ahkioineen: kolmannessa ahkiossa oli herrojen neuvoja,\nsitten vasta neljännessä istui itse herra, samoin viidennessä, jonka\njälkeen taas oli neuvoja ja muuta tavaraa sekä tyhjiltään astuvia\nvaraporoja. Päivässä tehtiin matkaa vain viisi, kuusi neljännestä,\nja kolmipenikulmaisella Sirkan ja Rauhalan välisellä taipaleella\nhäädyttiin viettämään yötä. Lyötiin vain honka, mitä suurinta \"pakanaa\"\nlöydettiin, yöpuuksi, ja sen lämpöisissä loiottiin yökausi, kunnes taas\nlähdettiin puhkomaan paksuja hankia.\n\nMutta silloin kun itse maaherra oli maata vaeltamassa, ei kelvannutkaan\nporokyyti, vaan piti häntä kyyditä hevosilla. Läänin päämies vaelsi\nkuin valtaherra omalla komealla \"koijallaan\", oma \"kuskakin\" pukilla\nistumassa sekä saattomiehenä perässä paikkakunnan vallesmanni. Pari\nhevosta valjastettiin koijan eteen, kolmas oli perässä \"tiuhteimenä\",\nhevosten omistaja sai hypätä perälaudalle, kuski poukauttaa pukille, ja\nsitten ajettiin tulista \"piililaukkaa\" senkoin kaviotusinasta lähti.\nPerälaudalla kykkijä sai kovertaa kyntensä kiinni pysyäkseen\npaikoillaan, ja nimismies koetti parhaansa mukaan painaa perässä.\nRauhalaan asti saatteli Kittilän vallesmanni maanvaaria, ja sinne taas\npiti Muonion nimismiehen saapua vastaan vereksien hevosten ja miesten\nkanssa.\n\nKaikilla taipaleilla ei kyllä maanisäntäkään päässyt näin mahtavasti\nlaukottamaan. Maaherra \"Althaanikin\", kun kerran matkusti pohjoisessa\nvaltakunnassaan, joutui Rovaniemen ja Kittilän Jääsköjen \"Pitkää-väliä\"\najamaan aivan umpitiellä. Miehen täytyi hiihtää edellä sompasauvalla\ntunnustellen tienpohjaa ja pari miestä sivakoi sivuilla hoidellen\nmaaherran \"koijaa\", ettei se kaatuisi. Täiselässä, Hämeenmetsässä,\nyövyttiin taipaleelle, jolloin \"kuernööri nukkui koijassaan\" ja\nkyytimiehet makasivat hongalla.\n\nMaaherran käynti Lapissa olikin merkkitapaus. Ainahan niitä tuomareita,\nhouveja, vallesmanneja ja muita pikku herroja näki ja sai poroilla\nlaukkuuttaa, mutta ani harvoin heidän päämiestänsä. Hänen komeaa\nkoijaansa kyllä lennätettiin, vaikkapa piililaukkaakin, varsinkin kun\npäästiin itse samaan matkueeseen perälaudalle kyköttämään. Oikeinpa\nmielihalulla odotettiin maanvaarin tuloa. Niinpä Pekkalan äijä\nKaukosessa ryhtyi jo kesällä harjoittelemaan hevosiaan parivaljakoksi,\njotta sitten pääsisi maanäijää kyytiin. Reen eteen ukko valjasti nuoren\noriin ja ruunan, ja ajella kahnusteli edestakaisin pitkin kylänraittia,\njopa koetti totutella valjakkoaan astumaan komeasti samaa jalkaa niin\nkuin kasakkain sotaratsut Torniossa. \"Vasen, oikea, vasen, oikea!\"\nkarjui äijä ajokkailleen repien ja riepoitellen suitsiperistä. Mutta\nvallaton ori ei malttanut astua vanhan ruunan tahtiin, hyppi vain ja\nhämmästeli toveriansa sekä viimein rietaantui ja laukkasi metsään.\nMutta Pekkalan äijä ei heittänyt, vaan hankki Hakalan vanhan tamman\nruunansa toveriksi harjoitellen niitä ja päästenkin sitten maaherran\nperälaudalla ajelemaan.\n\nKesällä eivät herrat juuri joutaneet Lapin erämaita matkailemaan.\nKittilän--Muonion kiveliötietä kulki silloin tällöin vain yksinäinen\npostimies taikka joku paikkakunnan asukas. Joskus vain joku\netäisempi matkamies samosi poikki leveän kairan, levähti Kulkukeron\ntakana Kotasenmaan suurella puolivälipetäjällä, \"Päiväkirja-hongalla\",\nkikkasi siihen nimimerkkinsä ja vuosiluvun ja taas paineli edelleen.\nJoutui kerran sentään tuomari \"Kytenius\" vaeltamaan pitkän\nkesätaipaleen Kittilästä Pöntsön kautta Muonioon, pitämään välikäräjiä\n\"Rikinän\" taloon. Ukko oli jo vanha mies, kainalosauvoilla kulkeva\näijänkäppyrä, mutta virka vaati lähtemään. Veneellä soudettiin häntä\nminkä voitiin, ja maataipaleet kannettiin paareilla. Eihän vanha pieni\nkäpsä paljoa painanut; kun kahdeksan miestä oli vuoronperään\nkantamassa, katkesi kiveliötie muutamassa päivässä, ja korkea oikeus\npääsi istumaan Rikinän isoon pirttiin.\n\nToinen talvinen valtatie kulki poikki kairojen Sodankylästä\nKolariin. Tämäkin oli oikea erämaiden \"keino\", joka halkoi synkkiä\nmetsiä, ojentui suurien aapojen ylitse käyden suoraan järvikylästä\ntoiseen. Se lähti Sodankylän kirkolta länttä kohden Vaalajärven\nPumpaseen ja taas halki salojen ja jänkien Kittilän Kelontekemälle,\nsitten edelleen ohi monien vaarojen ja vaaranselkien Kaukosenkylään\nOunasjoelle. Kaukosesta ajettiin poikki maiden, poikki Lainiojoen\nKallonkylään, Kolarin rajoille, josta ojennettiin yli vedenjakajan\nKolarin Venejärvelle, sitten Vaattojärvelle ja Sieppijärvelle. Täältä\najettiin joko suoraan länttä kohden Tornion- ja Muonionjokien\nyhtymille, Pajalan kirkkomäelle ja Köngäsen vanhalle markkinakummulle,\ntaikka laskettiin Naamijoen juoksua Tornionjoelle sekä samaa suuntaa\nalas Tornioon. Tämä tie oli mitattu ja paalutettu; joka neljänneksen\npäässä oli toista metriä korkea lurikkapäinen patsas kuin mies\nseisomassa ja matkanmittaa osoittamassa, ja joitakuita vanhoja\npatsaita on Kelontekemän ja Kaukosen salolla vieläkin pystyssä.\nPisimmillä taipaleilla oli maja taikka kota levähdyspaikkana. Sellainen\noli Kelontekemän ja Kaukosen puolimatkassa kyhjöttävä Lylymaan\nKuolemanlaen pyöreä pirrikota, johon matkamiehet pysähtyivät ajokastaan\nhengähdyttämään. Paikkakunnan talollisten oli pidettävä talvitie\najokunnossa; jokaisen isännän piti huolehtia määrätystä osastaan. Tätä\ntietä käytettiinkin ennen ahkerasti. Sitä ajettiin toisaalle Sodankylän\nkirkkoon ja Kaukosen, sitten Kittilän, markkinoille, toisaalle taas\nPajalan kirkkoon ja Köngäsen markkinoille. Samoin myös Lappi juti\nsamaa tietä alas Tornioon, ja etelän kauppasaksat nousivat Lapin\nmarkkinakentille. Ruijanrannan matkalaiset sitä kulkivat sekä Ivalon\nkullankaivajat ajoivat Ounasjoelle asti ja siitä jatkoivat matkaansa\njokea seuraten ylös tunturimaihin.\n\nKesäisinkin seurattiin tämän tien suuntaa kulkien kuivia maita myöten,\nkierrätellen jänkiä ja vuomia. Kittilän kirkkomiehet astelivat sitä\nSodankylään ja levähtivät Loimiojan rannalla, Kirkkojyrhämän pienellä\ntievahamaralla. Matkaryypytkin siinä otettiin, ja toiset ryypyt\nnakattiin Rakkumanlaella sekä Viinamaassa. Kelontekemäjärvelle päästyä\ntehtiin Tilkkuanlahden pohjukkaan savu, että kyläläiset tiesivät tulla\ntuomaan venettä.\n\nVanha tiesuunta kulki Sodankylän Vaalajärven Pumpasesta myöskin Riipi-\nja Syväjärvien kautta suurelle Unarille sekä siitä edelleen alaskäsin\nOunasjoelle Meltaukseen, jossa yhtyi Lapista tulevaan Ounasvarren\ntiehen.\n\nTunturien takaiseen yöpuolen Lappiin vei päiväpuolen mailta useitakin\nkulkuteitä. Sellainen, aina Ruijanrannalle kulkeva, vahva valtatie\nmeni Kittilästä Ounasjokea ja jokivartta Könkään, Tepaston ja Kyrön\nkautta Enontekiön Peltovuomaan ja Vuontisjärvelle sekä sieltä edelleen\nhalki tunturimaiden ja lapinjänkien Norjan puolelle Koutokeinoon,\njossa muinaiseen aikaan pidettiin suuria markkinoita. Ajettiinpa\nKoutokeinostakin yhä eteenpäin, ohi Ruijan mahtavien tunturijonojen,\npitkin Alattiojoen suurta kurua alas Jäämeren rannalle Alattioon eli\nPossukoppaan, missä talven kuluessa pidettiin kahdetkin suurmarkkinat:\nsyystalvella joulukuun alussa ja kevätmarkkinat Matinpäivän aikoina.\n\nAlattion markkinoille ajoi tätä tietä koko Peräpohja ja Lappi\nSodankylää ja Sallaa myöten, vieden lannanvoita, naudanlihaa,\nporonpaistia, riekkoa ja muuta maalintua, poronnahkoja ja turkiksia\nynnä kotalappalaisille hamppulouteita, sekä tuoden jauhoja ja suoloja,\nkahvia ja sokeria, turskaa, saitaa, silliä ja kaikenlaista merikalaa.\nKittilän Kyröön asti ajattivat kauppasaksat kuormiansa sekä hevosilla\nettä poroilla, ja täällä vaihdettiin tavarat reslareistä ahkioihin ja\nlähdettiin jutamaan pororaidoissa edelleen. Seutukunnan lappalaiset,\naina Koutokeinoa myöten, tulivat Kyröön kauppamiehiä vastaan saamaan\nrahtikuormia. Kaksitoistakin leiviskää nuoritettiin yhteen ahkioon --\n\"lain mukaan\" ei yhdelle porolle saanut sälyttää sitä suurempaa kuormaa\n-- ja sitten kymmenissä raidoissa lähdettiin jutamaan Ruijanmerta\nkohden. Kolme kruunua maksettiin 10-12 leiviskän voipuolikosta rahtia\n30 penikulman matkasta Kyröstä Alattioon, ja vielä piti vetomiehelle\nantaa joka puolikolta eväiksi puoli naulaa, joskus koko naulakin\n\"kyrsävoita\". Useimmin nähtyjä rahtimiehiä olivat koutokeinolaiset\nIsosilmä-Matti, Pierras-Niila, Maaretan Mikko ja Musta-Mikko sekä\nhettalaiset Iisakki ja Tuomas Näkkäläjärvi.\n\nToinenkin pimeille perille vetävä tie haarautui Kittilästä ja vei\ntunturien ylitse Inariin sekä sieltä edelleen Jäämerelle. Vanhimman\nInarin tien sanotaan kulkeneen Ounasjoen Tepastolta, Tepastojokea\nPuljun lapintalon kautta Ivalojoen latvoille ja poikki Repokairan\nRepojoelle. Sitten otti \"Inarin postitie\" suoremman suunnan,\nkulkien Kittilästä Nälkäjärven, Sotka- ja Kuivasalmen järvien ohitse\nKiistalaan, josta lähti halkomaan vanhoja peuranpyytäjien erämaita\nSeurujärven kautta Pokkaan, Kitisen latvoille. Pokasta mentiin poikki\nKitisen monien latvapurojen ja vedenjakaja-tunturien \"Inarinmaahan\"\nMirhaminpirtille ja Ivalojoen Ivalo-Mattiin, sitten Karvaselkään,\nMenesjoen latvoille, Menesjärvelle, Suolujaurille ja niin Inarin\nkirkolle.\n\nTalvisin painui tätä keinoa tunturientakainen Lappi etelän\nmarkkinapaikoille, ja etelästä taas nousivat sitä ylös kauppiaat ja\nRuijanrannan kalamiehet, samoin kuin monet muutkin lapinkävijät. Pitkä\noli tämä erämaan matka -- Kittilästä laskettiin Pokkaan seitsemän,\nkahdeksan penikulmaa, Pokasta Menesjärvelle kahdeksan ja siitä Inarin\nkirkolle viisi -- ja varsinkin tunturien mailla pitkät sen talottomat\ntaipaleet. Sinne olikin pitkin matkaa puolentoista, parin penikulman\npäähän toisistaan taikka asutuista seuduista, rakennettu majapirttejä,\n\"välitupia\", joissa matkaavainen saattoi levätä ja lämmitellä,\nyöpyäkin sekä pitää suojaa pahalla säällä. Sellainen tunturikoti oli\nMirhaminselän laiteessa sekä Karvaselässä ja Menesjoen latvoilla.\nSeurujärvellä saatiin suojaa Jakolan talossa, Pokassa asusteli\nSuikki-Antti, Ivalolla Ivalo-Matti ja Menesjärvellä eleli vanha\nlapinäijä, Menes-Jussa, pienessä pöksässään.\n\nKesäisinkin kuljettiin tietä sen minkä näillä mailla oli kuljettavaa;\n\"takkapostikiri\" tallusteli Kittilästä Inariin kerran kuukaudessa.\nTie olikin laitettu kuin Lapin paras keino: kankaalle raivattu\n\"nilja\", tuntureille rakennettu rastit ja jängille sekä vuomille\nladottu pari-, kolmirunkoiset porrastukset. Viisi, kuusikymmentä vuotta\ntakaperin olivat Kiistalan Sammu, Jolan Jossa ja Rastin Pekka-raukka\nolleet Pokan seutuja porrastamassa.\n\nVieläkin vaelletaan tätä tietä Kittilästä tunturien taakse ja sieltä\ntakaisin. Mutta alkumatka Kittilästä Pokkaan on suunnattu suoremmiten\nKönkäästä Rautuskylän ja Hanhimaan kautta Kapsajoelle Karhulaan ja\nsiitä halki salon Pokkaan. Tätä polkua painelee vielä postimieskin\nkerran viikossa Pokkaan asti.\n\nVanhoja lapinteitä on sekin viisipenikulmainen palas, joka nousee\nYlimuoniosta pitkin Siosjoen suuntaa Ounastunturin, Paljakan\nja Sammalvaaran välistä laaksoa Ounasjärvelle Hettaan. Näitä maita\njo entisinä aikoina Muonion ja Hetan noidat hyökkäilivät toistensa\nkimppuun ja sitten Muonion-Tornionlaakso ajoi Alattioon. Vanhan\ntiesuunnan porrastettuja jänkiä ja komeita pikku järvien välisiä\nhiekkaharjuja astelee vieläkin Hetan takkaposti, ja talvisin jutaa tätä\nsamaa taivalta Muonio ja Kolari matkatessaan Alattion markkinoille.\n\nJo vanhoista ajoista kuljettuja taipaleita on myöskin Muonion- ja\nKönkämäjoen suunta Kilpisjärvelle ja siitä yli tunturiselän Norjan\nrannalle Skibotteniin eli \"Juukeaan\". Tämä tie veti entisaikaan raitoja\nsekä etelästä että lännestä Rounalan ja Enontekiön muinaisille\nmarkkinakummuille, ja sitten taas ohjasi etelän markkinamiehet Juukean\nkauppakentille.\n\nVuolaat virrat ja suuret järvet sekä pitkät erämaan palkaat ovat\nvieläkin enimmäkseen Lapinkorven kesäisiä kulkukeinoja, soutaminen ja\nsauvominen sekä jalkaisin jutaminen on tunturimaan miehen matkantekoa.\nVanhaan tapaansa hän vieläkin vaeltaa ikivanhoja kulkuteitään,\npysähtyen levähtämään ja keventämään eväskonttiaan vanhoissa totutuissa\npaikoissaan, polun varren välituvassa, kirkkaalla metsäkaltiolla,\n\"Penikulmapetäjällä\", taikka \"Päiväkirjahongalla\", taikka vanhalla\ntutulla nuotiopaikallaan, \"mettäkevarissa\" väylän rannalla.\n\nSamoilla sijoilla ovat entisetkin äijät väsyneinä levähtäneet, ja\nniiden viereen vieläkin vanhankansan hyvät haltiat ohjaavat erämaan\nmatkamiehen.\n\n\n\n\nKun vanha katoaa\n\n\nVanhat hyvät tavat säilyivät kauan Lapinkorvessakin. Siellä poika\npaineli samoja polkuja kuin isäkin, ja nouseva polvi sivakoi\nkalmistoihin vaipuneen kansan aukomaa latua. Peräpohjan äkäiset virrat\nvaikeuttivat uusien suuntien tuloa erämaihin, korpien kaltaiset\ntiet ja metsäpalkaat eivät suvainneet alamaiden leveää, joutuisaa\nmenoa. Lapinkorven virtoja kuljettiin vain selkä köykyssä sauvoen ja\nkiveliöiden keinoja taivallettiin verkalleen kontti selässä.\n\nMutta Peräpohjan kansan ahkera liikkuminen Lapinkorpensa pohjoisilta\nääriltä, Ruijanrannoilta asti aina alas etelään Pohjanlahden\nlaitamille, jopa Hämeen, Savon ja Karjalan maille saakka, toi mukanaan\nuusia kummia sekä suuren maailman tietoja ja taitoja tiettömiin\nerämaihinkin.\n\nSavupirtti on jo aikoja sitten huokaissut viimeiset harmaat haikunsa.\nJo entiset äijävaarit löivät sen kotoisen kiukaan hajalle, karistivat\nkiiltävänmustat karstat katosta ja nuohoivat nokiset seinät,\ntyönsivät räppänän tukkoon ja rakensivat uudenaikaisen uunin, joka\npuski savunsa suoraan ulos. Olkilatoina ja riihiröttelöinä näkee siellä\ntäällä vielä muutamia menneen polven asuinpirttejä. Sellainen vanhan\nväen musta pirtti on esim. Putaan talon riihenä Kittilän kirkonkylässä,\ntoinen olkilatona Enontekiön Peltovuoman Eirassa, kolmas Kolarinsaaren\nRautiolla heinälatona.\n\nMuonion Kätkäsuvannon Vittikossa on vielä asuinpirttinä entinen\nsavutupa, jonka on rakentanut 60-70 vuotta takaperin kuollut äijävaari,\nKalle Vittikko. Yli satavuotiaassa pirtissä asuu vieläkin vanhan\nVittikon äijän tuntu, vaikka uuni jo puhalteleekin henkihaikunsa\npiipun kautta ulkoilmaan. Mutta mustuneet välikattovuolet, piitat\nja pikkuorret ja pienehköt lasi-ikkunat kertovat äijän aikaisesta\nelämästä. Pienehköjä vaatimattomia tupasia ovat vanhat savupirtit\nolleet nykyisiin asuntoihin verraten, vain viisi, kuusi metriä\nseiniltään, ikkunatkin tuskin pari, kolme korttelisia luukkureikiä,\nja ainoastaan joku isompi lasi-ikkuna perässä taikka sivuseinässä.\nEnsimmäisen lasi-ikkunan paikkakunnallaan sanotaan olleen Kittilän\nKaukosenkylän Kiviniemessä: pienen ruutupahasen lautaluukun sijassa.\nMutta kylän kumma oli sekin ollut, naapuritkin olivat sitä katselleet\nmoitiskellen: \"Jo on ylpeä mies, kun seinätkin laittaa lasista.\"\nViimeinen savupirtti Turtolassa oli vielä nykyisten vanhojen muistannan\naikana vanhalla ruotusotilaalla, Hurtti-ukolla, sekä toinen Latulla,\npienen mökin eläjällä, ja vielä vanhalla suutarilla, Tervahaudan\nErkillä, joka pärevalkean ääressä istui ommellen pikku pöksässään.\nKarsinaseinässä oli \"lautaröpällä\" suljettava \"lakheinen\", sivuseinässä\nlautaluukku ja perässä pieni lasiruutu. Kolarin Vaattojärvellä eleli\nviimeksi savupirtissä muuan \"Käräjä-Kreetaksi\" sanottu emäntä,\nKurtakossa oli viimeinen savutupa Palomaassa, ja Ylimuoniossa haikusi\nmyöhäisin pirtti Ylitalossa.\n\nTuohikatot alusruoteineen ja peittomalkoineen olivat ennen aivan\ntavallisia, ja vieläkin joskus näkee sellaisen komean entiskansan\nkaton suojaavan vanhaa hyvännäköistä asuinrakennustakin, vaikka\npärekatto jo onkin ottanut ylivallan. Ensimmäinen pärekatto\nTurtolassa tehtiin kunnan lainamakasiiniin n. 70 vuotta takaperin.\nPuukolla vain kiskottiin päreet yhteisin voimin; jokainen talo toi\nmääräosansa, rengitkin repivät pienen osuutensa, ja siten saatiin\nsuureen makasiiniin kirkon luona uudenmallinen katto. Epäillen koko\nkattopuuhaa kyllä katsottiin ja arveltiin: \"Ei siitä mitää tule, ei\npärheestä tule pitävää kattoa!\" Mutta pitävä siitä tuli, ja sitten\nruvettiin pian rakentamaan pärekattoja muuallekin. Kittilän Alakylään\nsaatiin ensimmäinen pärekatto 1872. Tämän on Vene-Aapo merkinnyt\nkirjoihinsa: \"Tänä kevänä on Jukka niminen mies Lappajärvestä kotosin\nSalvanu Rautiole Ylitalossa pirtti Rehon ja lyöny päre katon siihin\nensimmäinen täsä kyläsä.\" Ylimuonioon teetti 1875 ensimmäisen pärekaton\nMuotkan Salkko Kolarin miesten ollessa mestareina.\n\nOpittiinpa myöhemmin valmistamaan kattopäreitä höylälläkin. Ensimmäisen\npärehöylän Kittilän Kaukoseen laittoi Hakalan isäntä 30-40 vuotta\ntakaperin. Se oli pitkä, toisesta päästä seinään kiinnitetty vipu,\njota miesvoimin työnneltiin. Samanlaisia suuruksen voimalla käypiä\npärehöyliä nähdään paljon vieläkin.\n\nAurinko ja taivaan tähdet olivat entisen kansan ajanmittaajina.\nHeitellen suurvempelettään aurinko päästeli sille päiviä jakaen ne\naamu- ja iltarupeamiin; sydänkesällä se ajoi täysinäistä valtapyöröänsä\nympäri koko Lapinkorven. Auringon juoksusta laski kansa päivänsä\njuoksun. Niinpä Kieringin Kumpulan isäntä aamulla ajeli renkejään\nylös, huutaen: \"Aurinko on jo Rutovaaran päällä!\" ja emäntä illalla\nlehmiä odotellessaan päivitteli: \"Eipä lehmiä kuulu, ja aurinko on\njo Raaterovan päällä.\" Päivällä taas merkittiin: \"Nyt on syönnin\naika, aurinko on jo mellamoolin päällä, Soasjärven kohalla.\" Mutta\nsynkimmän talven aikana päivä painui pimeään ja heitti ajankulun\nkokonaan tähtien hoitoon, niinkuin ainakin pimeän yön hetkinä. Tähdet\nolivat öisen erämaan asukkaan parhaita oppaita ja ajanmäärääjiä.\nKiveliön ukko oli pannut merkille, että korkealla avaruuden laella\npohjoisen napatähti seisoi tarkkana pohjoisen merkkinä ikuisesti\npaikoillaan, ollen kaikkein vakaisin tähti, jonka ympäritse kiertyi\nkoko taivaanlaki ja kaikki mitä siinä näkyi. Ja tämä oli sellainen\nnapa, että jos se liikkui, niin silloin liikkui koko maailman olento,\neikä tarvita muuta kuin että tämä napa naksahtaa poikki, niin tulee\nyhteinen loppu. Aurinko ja muut taivaankappaleet saattoivat kyllä\nvähän notkahtaa radaltaan mitään häiriötä tuottamatta; onhan joskus\ntapahtunutkin, että aurinko on nutkahtanut asemiltaan viisitoistakin\nminuuttia, vaikkeivät siitä ole tietäneet muut kuin annakantekijät.\nVakaisessa pohjannavassa riippui pitkäpyrstöinen, seitsentähtinen\nOtavakin, joka makasi taivaalla niinkuin ruunanraato; sen ympäri juti\npikku-otava, joka oli kuin neitsykäinen, ja samoin matalampaa pyöröä\nvaeltava seulajainen, jonka ympärysvanne oli täynnä pieniä tähtiä\nniinkuin seula, sekä Aaroninsauva, jossa oli kolme tähteä suorassa ja\nkaksi viteessä. Iso Otava pyöritti pyrstöänsä kuin kellon viisaria\nauringon mukaan, ja varsinkin syystalvesta jouluun asti se tarkalleen\nnäytti auringonlaskun ja kulun sekä päivänkoitteen, mutta sitten kun\n\"päivä tuli täythen\", tuli sille kevättalvella liian hoppu meno: se\nalkoi ajaa auringon edelle niinkuin kello, joka käy liian nopeasti.\nSeulajaiset pysyttelivät aina vastapäätä aurinkoa, ja Aaroninsauvalla\noli lännen suunnalla varma paikkansa silloin kun päivä valkeni. Sen\nmukaan lappalainenkin määräsi iltaveikinsä.\n\nOlihan niitä paljon muitakin tähtiä, jotka kaikki jutivat määrättyä\nkeinoansa, Mooseksensauvat, ehdontähdet ja kointähdet ja sitten\nlukematon määrä suuria ja pieniä taivaannastoja, joiden nimen\ntiesivät vain tähtiherrat, maailman viisaimmat miehet. Heidän\nkirjoissaan oli kaikkien tähtien nimi ja paikka, ja minuutilleen he\ntiesivät taivaankappalten juoksun, eikä heitä koskaan saatu valheesta\nkiinni. Olivatpa he niin tarkkoja, että jos yksikään tähti taivaalta\nkatosi, he tiesivät paikalla lähteä sitä etsimään. Siitä on jo yli 70\nvuotta, kun Ylitornion Rahtulaan tuli viisi tähtiherraa muun toimensa\nohessa etsimään kadonnutta taivaannastaakin. Tuntureille saakka olivat\nherrat saaneet taivaltaa, ja kun sieltä olivat aikansa kiikaroineet,\nniin olivatkin löytäneet kadonneen tähden Ruijanmerestä ja taas\nmerkinneet sen kirjoihinsa.\n\nAlkuperäisimpiä erämaan kelloja oli \"päivätaulu\" eli \"tiimastukki\",\njoka vielä vanhojen nuoruuden aikana nähtiin muutamien talojen\npihamaalla, kalakentillä taikka niityillä. Sellainen puusta veistetty\npyöreä lauta niinkuin lakinpohja, oli ollut Karungin Kukkolan\nkyläläisten niityillä Vojakkalan korvessa, ja siitä olivat niittymiehet\nkäyneet katsomassa päivänjuoksua. Samanlainen, kolmen jalan nokkaan\nistutettu \"puukello\" oli Kukkolassa Kissalankankaalla, Kissalan Iiskon\nmökin luona, Kourilehtolaisten kirkkopolun varrella. Kolmella jalalla\nseisoi \"kellopyörä\" ennen Einarissakin Mäntylän pihamaalla. Laudassa\noli \"lumerot\" kuin kellotaulussa, ja keskellä pystyssä napa, jonka\nkalve lankesi aina sille merkille, kuinka paljon kulloinkin oli kello.\n\nPäivätaulua parempaa kelloa ei entisaikaan ollut monessakaan talossa.\nPidettiin vain silmällä, milloin keilotalosta alkaa aamutuli vilkkua,\nja sen mukaan tiedettiin itsekin työntää valkea uuniin ja ryhtyä päivän\ntoimiin. Vanhoilla emännillä oli kyllä \"nousunaika tunnossa\", niin\nettä he osasivat omia aikojaankin kavahtaa ylös ja ruveta töihinsä.\nIltapuhteen kuluminen katsottiin \"karsiloovasta\", joka oli päreen alla.\n\"Nyt on asettuma-aika, kun karsia on niin paljo karttunut\", sanottiin.\nJuoksengin Nallissakaan ei vielä ollut kelloa, kun 55 vuotta takaperin\ntaloon tuotiin miniä Kulluvaarasta.\n\nSiitä on jo alun kahdeksattakymmentä vuotta, kun \"talalaisia\" kulki\nkellokaupalla, viipyen Ruotsin puolen Pellossa useita päiviä.\nSilloin monet paikkakuntalaiset hankkivat ensimmäisen ajanmittansa,\n\"taalakellon\", pirttinsä seinälle. Niissä kyllä ei ollut kaappia,\n\"huoria\". Kulluvaaran Iisakki-ukkokin osti kellon ja teki itse\n\"huorin\", onnistuenkin siinä niin hyvin, että rupesi muillekin niitä\nnikkaroimaan, ja Hetan Pekka Matarengissa piti huolen maalaamisesta.\nKukkolan Rantakallion ukkokin osti taalakellon ja meni heti naapurin\nisännälle isoistellen sanomaan:\n\n-- Osta siekin kello!\n\nMutta naapurin äijä arveli vain:\n\n-- Aina mie olen tiennyt kellottakin nokkoni hajottaa.\n\nMutta Kourilehdossa oli jo entiseen aikaan oma kelloseppänsä, 40 vuotta\ntakaperin vanhana äijänä kuollut Kourilehdon ukko, \"Pelimanni-Jussi\",\njoka oli laiska talontöitä tekemään, mutta ahkera nikkarustöihin ja\nniin mainio kellomestari, että teki kukkukellonkin Kuuren taloon,\nensimmäisen koko paikkakunnalla. Teki Jussi vielä kummemman kellon\nLongille Liakanjoen varrella. Siinä aina täysillä tunneilla tulla\ntuiskahti pikku tyttönapero luukusta ja soittaa rimputteli niinkuin\npelimanni. Ja Laasin taloon Vojakkalassa nikarteli äijä sellaisen\nkellon, joka pelasi \"hopseerit ja valssit.\"\n\nKittilässä sanotaan ensimmäisen kellon olleen pastori Nordbergilla,\njoka oli sen isänperintöinään tuonut Torniosta, ja kello oli oikein\n\"Könni-raukan\" tekoja. Pastorin auksuunista huusi sen Törmäsen isäntä\nTepastolta, ja nyt on sama kello Kontioniemen talossa.\n\nKaukosenkylän ensimmäiset seinäkellot rupesivat naksuttamaan Vaaran\ntalossa, Kiviniemessä ja Hakalassa. Kyrönkylään, Pallastunturin taakse\nilmestyi ensiksi Mikkolaan pikkutauluinen ajanosoittaja. Mikkolan äijä\ntoi sen 50-60 vuotta takaperin Kolarin markkinoilta.\n\nSeinäkellon perässä kulkeutui sitten taskukellokin. Tuli kerran --\nsiitä on noin 50-60 vuotta -- Kaukosen Lassi Pekkala kirkolta ja tiesi,\nkun kirkonkuulumisia kysyttiin:\n\n-- No ei mitää erityistä kuulu, mutta Pietin Ollilla oli plakkarikello.\n\nTurtolan Juoksengissa nähtiin ensimmäinen taskukello Kulluvaaran\nAapolla, joka oli etelässä matkustellessaan saanut sen poveensa\nnaksuttamaan, näytellen sitten kotikylässään sitä suurena kummana.\nMutta Kulluvaaran vävy, yhdeksättäkymmentään käyvä Nallin Salmo-äijä\nhalveksii vielä nytkin koko vehettä ja puhelee:\n\n-- En ole sitä tavaraa pitänyt päivääkään... Nyt se pitää olla\nkaikilla porsaillakin.\n\nMuinaisten ukkojen alkuperäinen tulenteko oli Lapinkorven ukoillekin\ntuttu. Metsäretkillään täytyi heidän joskus, kun ei ollut tulineuvoja\nmukana, tehdä tuli tyhjästä. Niin Karhulan Jossakin Kittilän Puljussa\nkerran häätyi veistämään metsässä kaksi sileää tervaspalikkaa ja alkoi\nniitä hivuttaa vastakkain, sahaten niin kauan, että viimein savu\ntuprahti ja tulikin leimahti. \"Hivutustuleksi\" ja \"kitkantuleksi\"\nvanhat ukot sellaista tulta sanoivat.\n\nTuluksista muuten otti vanhakansa sytyttävät kipinänsä. Niillä\niskettiin valkea pirtinuuniin, niillä viritettiin metsänuotio, niillä\nukot lipsauttivat piippunsakin savuamaan, taulaa valmistettiin koivun\ntaulakänsästä, tuliraudat olivat kotiseppäin takomia, ja piikiven\nkappaleita saatiin Tornion kauppiailta \"päällyskaupaksi\". Vuoltiin\nmyöskin päretikkuja, kastettiin niiden nokka sulassa tulikivessä ja\nniillä tarpeen tullen pistettiin tuli hiilloksesta taikka taulasta. Ja\nnämä olivat kiveliön ensimmäisiä tulitikkuja.\n\nMutta sitten, 70-80 vuotta takaperin, ruvettiin Ruotsista tuomaan\n\"ihmeellisiä\" raapaisutikkuja, jotka eivät kaivanneet tulitauloja eikä\nhehkuvia hiiliä, ei muuta kuin housuistaan vain raapaisi, niin heti\ntuiskahti tuli. Nallin Salmo-äijäkin poikakasakkana ollessaan toi\nkerran jonkun \"loovan\" Ruotsin Pellosta Suomen Pelloon, antoipa yhden\ntikun Puskan Priita-muorillekin. Muori sytytti sillä piippunsa ja\nihastui niin, että sammutti tikun heti ja pisti poveensa, jotta \"saanpa\nsillä tulen toisenkin kerran\". Enontekiön Ylikyröön toi ensimmäiset\n\"ruottintikut\" Kyrön Iso-Jaako kerran Muoniosta palatessaan, raapien\nniillä tulta housuistaan, niin että koko kylä kummasteli, luullen\nJaakon oppineen noitakonsteja. Kaukosessa taas nähtiin ihmetikut\nensikerran Kiviniemen ukolla, joka eli niin isoisesti, että käveli\n\"saapaskengissäkin\", varsipieksuissa, muiden astellessa vain\npaulakengissä ja karvaisissa naudakkaissa. Sellaista rentoilemista\nkyllä toiset paheksuivat, jopa arvelivat:\n\n-- Saapi nähä, kuinka kauan sekin mies talossaan pysyy, kun\nsaapaskengissä kävelee ja housuistaan tulta raappii!\n\nMutta monet vanhat ukot olivat niin kiintyneet rakkaisiin\ntulusneuvoihinsa, etteivät koskaan ruvenneet \"persetikuilla\"\nhousuistaan tulta raapimaan. Vanha, hieltä ja savulta tuoksahtava,\nkiiltäväksi kulunut tuluskukkaro oli mieluisa toveri; sen ääni oli\nlapsuudesta asti kuultua tuttua kilkutusta, sen kirkkaat kipinät\nsingahtelivat kuin tähdenlennot, ja sen taulantuoksu oli kuin pyhää\nsavua. Mutta ruotsintikut kärhähtivät aina vihaisesti ja haisivat kuin\nmyrkky. Ja sitten niistä vielä piti maksaa rahaa. Nallin vanha\nPekka-vaarikaan ei milloinkaan viljellyt tikkuja, tuluksillaan vain\niski piippuunsa taikka otti uunista hiilen ja puhalsi siitä valkean.\nSamoin myöskin parikymmentä vuotta takaperin kuolleet Turtolan\nKonttajärven Vittikon äijät, Antti ja Jussa, käyttivät tuluksia koko\nikänsä. Eivät raskineet vaarit luopua vanhoista vehkeistänsä, vaan\nkovin moittivat Konttajärven äijääkin, joka rennommanluontoisena\n\"kalmarintikuilla\" piirteli tulta piippuunsa. Jopa ukot halveksien\nsanoivat:\n\n-- Sie olet ylön rento, kun niin tuhlaat!\n\nRätisevä, lekuttava päretuli valaisi pimeää pirttiä, ja syksyisinä\nteurastusaikoina kastettiin satamäärin talikynttilöitä, joita sitten\npitkin talvenselkää poltettiin. Mutta n. 60 vuotta takaperin rupesi\nilmestymään lamppuja kiveliönkin pirtteihin. Ensimmäisen lampun toi\nYlitornion Raanujärven sydänmaille Vanhantalon Iisko, rikas napatalon\nisäntä. Koko kylä tuli katsomaan Vanhantalon ihmeellistä uutta\nkynttilää, joka loisti oikein lasitorvesta ja valaisi pimeimmänkin\nloukon. Kummissaan katsottiin sen kirkasta valoa ja ihmeteltiin,\n\"kuinka helppo oli näkö\".\n\nNauris oli entisten savupirttien syötäviä, vaikka piti se valtaansa\nvielä savuttomienkin pirttien pöydällä. Uusiin peltokarkeoihin,\njuurakoiden ja risujen polttotuhkiin kylvettiin se ensiviljaksi, ja\nniissä nauris kasvoikin hyvin laajaksi ja latuskaiseksi. \"Syljettiin\"\nsitä myöskin vanhoihin lypsykaarteisiin, joita porotokka oli polkenut\nja lannoittanut, samoin myöskin viimevuotisiin kesantotarhoihin.\nSyksyllä nauris viime viljana korjattiin, paikoin kymmenin tynnyrein.\nHauvikkaina nauriita syötiin sekä poronlihavellissä keitettynä, ja\nkovina vuosina pantiin nauriinkaaletkin pataan höystöiksi.\n\n\"Eikä perunaa ollut olemassakaan.\"\n\nMutta sitten viime vuosisadalla peruna pyörähti Peräpohjaan ja\nLappiinkin, ajoi savupirttien aikaisen nauriin pois pöydältä ja valtasi\nvähitellen sen aseman. Hitaasti se kyllä tapahtui, vaikka uusi tulokas\nolikin niin sikiävää sukua, että muni juurikoloonsa kerrassaan\nkoko pesueen, sen sijaan että tuuheatukkainen vanha nauris-raukka\nteki vain yhden ainoan kalpean mukulan. Satakunta vuotta takaperin\nsanotaan Karunkiin tuodun ensimmäiset perunat. \"Kruunulta panthin\nse potonistutus-oppi\" ja lähetettiin perunoita kappa joka taloon,\nsen verran vain, että saatiin siemeneksi ja päästiin juuri makuun;\njoku \"pottu\" vain oli Juoksengin Kulluvaarassakin voitu maistaa,\nja sitten piti koko sato säästää uudeksi siemeneksi. Turtolaa\nsiementeli kruunun perunoilla kuulu \"Vestolan herra\", joka viime\nvuosisadan alkupuoliskolla asusti Turtolan kirkolla. Häneltä Kolarikin\nsai uudispottunsa. Kankaan vanhan muorin isävainaa, Pääkön Jussa,\ntoi ensimmäisen perunakapan Sieppijärvelle, ja siitä sikeysi sitten\nSieppijärven pottusato. Kittilän Kyröön saatteli ensimmäiset perunat\nMikkolan Pekka, nykyisen Mikkolan äijän isä. Kittilässä oli niitä\nkruunun toimesta jaettu ja Mikkolan äijäkin oli saanut konttiinsa pari\nkappaa, antaakseen alkua toistenkin kyröläisten pottuviljelykselle.\nSodankylän Kieringin perunasato sai alkunsa, kun Ranta-Mikko 70 vuotta\ntakaperin toi taskussaan muutamia mukuloita Alakylän Puljulasta.\n\nEi ollut peruna alussa mikään mielivilja; kapoin ja kieloin sitä vain\nentisaikoina viljottiin, ja puolikon jos joku pani peltoonsa, niin\ntoiset jo sanoivat: \"Jopa sie panit paljo pottuja!\" Voinhukkana ja\nsianruokana monet pitivät koko mukulaa.\n\nMutta vähitellen levitti peruna alusmaatansa ja nousi yhä ylemmäksi\n\"sen mukaan kuin ihmiskarjakin hyötyi\". Enontekiön takamaiden\npeltovuonialainen saattaa jo kylvää neljin, viisin tynnyrein, jopa\njoku porojen kanssa alituisesti erämaita kiertävä lappalainenkin on\nkesäkenttäänsä Pöyrisjärvellä peittänyt muutaman pottukymmenisen ja\naidannut tämän ainoan pellonviljelystilkkunsa porokelkoilla.\n\nKapoin, kieloin ja puolikoin mittasi vanhakansa perunansa sekä jyvänsä,\nsuolansa ja kalansakin, ja mittaa monesti vieläkin entiseen tapaansa,\nlaskien lisäksi vielä nelikoita ja tynnyreitä. \"Riihipuolikko\" oli 15\nkappaa, mutta suola- ja kalapuolikko vain 12; kieloon laskettiin neljä\nkappaa ja nelikkoon puolikahdeksatta, mutta lestiin lyötiin 12\ntynnyriä.\n\nVanhat pituusmitat olivat tavallisen kokoisella miehellä aina\nmatkassaan. Tuuman hän mittasi etusormensa \"pyetten\" välillä,\nkeskinivelellä, ja vaaksan vaaksoi peukalolla ja etusormella. Sylen\nvoi hän määrätä levittäen kätensä, jolloin sormien päiden väli,\n\"nenäsormisyltä\", oli kolme kyynärää. Lyhyempiä olivat \"peukalosyltä\"\nja \"nyrkkisyltä\". \"Kyynärpääsyllällä\", joka oli levitettyjen\nkyynäspäitten väli, määrättiin lehmänhinkalon tavallinen leveys.\n\"Syrjäkämmen\" ja \"pystykämmenkin\" olivat tarpeellisia ja aina mukana\nolevia mittoja. Edellinen oli kämmenen leveys, jälkimmäisessä lisäksi\nkohotetun peukalon mitta. Naisillakin oli oma mittansa, etusormen\nensinivel, \"tippi\", jolla he mittailivat sukan- ja vanttuunkudelmansa\npituutta. Peltomaitaankin mittasivat vanhat isännät sylikepeillä. He\nastella haarikoivat vain pitkin piennarta, saaden kahdella askeleella\naina \"syllän\". Viisisylistä peltosarkaa viisi syltä pitkälti oli\nkapanmaa eli 25 \"kanttisyltää\", ja kielonmaa oli sata kanttisyltä,\nohratynnyrinala 800, ja ruistynnyrinala eli kuorman maa 40 syltä\n\"ristiinsä\".\n\nNiittyjä raivattaessa käytettiin mittana tavallisesti kielonmaata,\nkuormanmaata sekä \"yhen lehmän heiniä\". Heinätöissä kesälaskuna\nmääriteltiin häkkiin eli kuormaan kuusi rukoa heiniä, ruko painaen\nkuusi vanhaa leiviskää, ja lehmän talviheiniksi tarvittiin 30 rukoa.\nLaskettiin häkki myöskin \"olkalapoittain\", joita heinämies niityllä\nsaattoi haravanlavan ja kättensä varassa kantaa olallaan. Kolmetoista\nolkalavotta luettiin häkkiin. \"Tuontihäkki\", mikä talvella niityltä\najettiin kotiin, oli kyllä pienempi kuin kesäinen \"laskuhäkki.\"\n\nOlkia mitattiin köydellä, jonka pituus solmusta solmuun oli kolme\nsyltä. Olkikupolatomuksen ympäritse tiukalle vedettynä piti solmujen\nsattua vastakkain, ja siinä oli \"mitta\" olkia.\n\nMatkan mittoja olivat \"pelikuormat\" ja neljännekset, joita oli sekä\n\"rapeoita\" että \"nättiä\". Talvisella järvenselällä ja väylällä olivat\ntien osoittajina ja mittoina tikat ja tikkavälit. Kahden puolen\ntikoitettuna oli tikkavälin pituus 25 syltä, mutta jos vain toiselta\npuolen, piti tikkain välin olla 12 1/2 syltä.\n\nViina oli jo savupirttien ajoilta periytynyttä vanhanväen juotavaa,\njota entisaikaan saatiin itse kotoisin keinoin keittää kuhisuttaa.\nVanhat äijät sitä enimmäkseen joivat ja matkoillaankin kuljettivat\nmukanaan tinalaskussa. Viinaryyppy tarjottiin vieraallekin suun\navaukseksi ja puheenjuoksutteeksi. Viina, ruoka ja tupakka olivat\nentisen talon vierastarjoilut.\n\nTuli sitten kahvi Tornioon, ja musta pannu lähti vaeltamaan kohti\nLapin erämaita, ei kyllä erikoisella kiireellä, mutta hitaasti vain ja\npiileskellen matkamiesten eväsarkuissa ja raitoahkioissa.\n\nAlatornion Vojakkalassa osui kahvipannu ensiksi Korven ja Peräntien\ntaloihin. Se tapahtui siihen aikaan kuin \"sant-mikkeliläiset\"\nrakensivat Alkkulan maantietä. Korvella oli silloin kievarinpito, ja\n\"tientehettäjä\" Malmi asustaessaan kievarissa perehdytti talonkin\nuuteen juomaansa.\n\nKarungin Kukkolassa Tuomaan talossa tapahtui ensimmäinen\nkahvinkeitto-yritys noin 70 vuotta sitten. Tuli taloon römppäviikolla\nvieraisiin kaupungissa palveleva sukulaistyttö tuoden kahvia ja sokeria\ntuliaisiksi. Heti ruvettiin keittohommiin \"herskapissa\" palvelleen\ntyttären toimiessa mestarina. Pienellä padalla paahdettiin pavut,\npaperi levitettiin pöydälle ja siinä halstuopin pullolla rullattiin\nne jauhoiksi. Samalla pikku padalla keitettiin kahvikin, jota sitten\nkaupungin opin käynyt tytär antoi jokaiselle tilkkasen sokerin\nkanssa, kysellen: \"Eikös olekkin hyvää?\"\n\nSamoihin aikoihin saatiin kahvi Kittilän Kaukoseenkin Kiviniemen\ntaloon, joka oli silloin kestikievarina. Sitten siirtyi majatalohoito\nHakalaan tuoden mukanaan kahvipannunkin.\n\nMutta Kolarin Sieppijärvelle Pääkön taloon ennätti kahvi jo 80 vuotta\ntakaperin. Pääkön Jussa, Ruijanrannat, Köngäsen markkinat ja kaikki\nkulkenut kaupanmies, toi Torniosta vanhimman tyttärensä ristiäisiin\nkahvipannun sekä kahvia ja sokeria. Kahvipannu oli kyllä vain kuin\nmiehennyrkki, ja kahvia oli ainoastaan naula, toinen sokeria, mutta\nkahvia silti ristivieraille tarjottiin. Mutta ei maistunut uusi\nmusta juotava monellekaan, jopa jotkut sylkivät sen heti maahan\nsanoen: \"Kyllä viina on parempaa!\" Eikä vieraille kahvia kovin paljoa\ntyrkytettykään, naulasta riitti vielä jäämäänkin. Loput korjasi\nJussa aittaan ja kestitsi niillä taas vieraita, kun toinen lapsi oli\nristittävänä.\n\nTurtolan Pelloon toi ensimmäiset kahvit kauppias Lindgren. Häneltä\nMatinlompolon syrjäkylän Karhakka-Ollikin kerran hullaantui\nostamaan, kokeillakseen, miltä nuo maistuisivat. Kertoipa ukko sitten\nnaapureilleen:\n\n-- Ostin miekin neljänneksen kumpaakin, kahvia ja sokkeria.\n\n-- Kuinkas sie osasit ne käyttää, ku et sie ennen ole koskaan nähnyt?\ntoiset kysyivät.\n\n-- Ka, miksen osannut? Mie poltin pöönät piipussa, ja akka söi\nsokkerin.\n\nKäsin, pivolla, vain entisaikaan toimitettiin jyvien puhdistaminen.\nViskaaja istui riiholäjän eli rusan vieressä kourallaan heitellen\nkasasta, niin että raskaimmat \"seinhäisjyvät\" lensivät seinäinvieriin,\nkeveämmät \"raihaiset\" jäivät lähemmäksi, ja kepeät ruumenet putosivat\nkaikkein lähimmäksi. Sitten vielä kaksikorvaisella käsipohtimella\npohdettiin jyvistä pöly pois. Ison rusan viskaamisessa vierähti kohta\npäiväkausi.\n\nTuli sitten riihimiehen apulaiseksi viskuukone, \"rusamasiini\".\nSellainen hankittiin Tornion Vojakkalassa ensiksi Korven taloon 60-70\nvuotta takaperin. Muuan puuseppä sen teki, ja konetta lainasivat\nmuutkin kyläläiset, vaikka arvelivatkin:\n\n-- Kun tulee nöyrä vuosi, niin tuollaisella ei saa puhtaaksi, kun tulee\nheikompi vilja.\n\nYlitornion Nuotiorannalle toi ensimmäisen viskuukoneen Ojan vaari\nHämeestä pellavaisten hakumatkaltaan. Mutta ukko pani uuden masiininsa\nriiheen lukon taakse näytellen sitä kyläläisille vain \"rahan eestä\".\nIsännät kävivät kummaa katsomassa ja saarnasivat siitä pyhäiltaisissa\nistunnoissaan. Toiset sanoivat, etteivät mokomasta huoli, se kun\nryöpyttää kaikki jyvätkin ruumenten joukkoon, toiset taas väittivät,\nettä \"hyvä se on selithän\". Mutta Kulluvaaran Karisten Iisko ja\nMasiini-Aapokin maksoivat rahat, katsoivat masiinia ja tekivät\nitselleen samanlaiset, jopa rupesivat rakentelemaan niitä muillekin.\n\nKolarin ensimmäinen viskuukone saatiin Vaattojärven Alataloon n. 60\nvuotta takaperin, ja koneen tekijä oli ylitorniolainen puuseppä Pekka\nKarinen. Pari vuotta myöhemmin hankki Sieppijärven Hilppakin koneen,\nja kun toi emännän taloonsa, niin vei hänet ensiksi riiheen katsomaan\nuutta masiiniansa, pöyryyttäen sillä paremman puutteessa ruumenia.\n\nKittilän Kaukosessa teki Mokon Matti ensimmäisen rusamasiinin noin\n50 vuotta takaperin. Matti oli vain vaivainen kylän elatusukko,\njoka kerran avojaloin asteli Ouluun valittamaan maaherralle huonoa\nelatustaan, saaden maaherralta kuulla, että \"pitää Matille antaa\nenemmän elatusta\". Pitkällä etelänmatkallaan sai Kaukosen mies muiden\nkummien ohella -- Oulun kirkossa ukko kuuli uruilla soitettavan, ja\nsitä sitten useasti matki möristen, piipittäen ja luiluttaen, että\nsemmoista jumalatointa jongaa Oulun kirkossa pidettiin, kun ihmiset\nyrittivät veisata --- nähdä rusamasiininkin ja kotiin päästyään\nteki samanmallisen kojeen. Puusta ukko vain nikarteli kaikki vehkeet,\nveistellen koivusta rattaatkin, ja sitten masiinia selässään kantaen\nkulki riihestä toiseen jyviä puhdistamassa, saaden maksua kapan\nrusalta.\n\nKärrypelit kulkeutuivat ylimaihin vasta maantien matkassa. Tulipa\nviimein polkupyöräkin, joka oli jo niin hirveä koje, että muuan\nKaukosen muori nähdessään ensi kerran sillä ajettavan kauhistuneena\nkiljaisi: \"Herra Jesus, piru viepi miestä!\"\n\nMutta ennen maantietä sentään ruvettiin jo kotipihasilla ja pelloilla\najelemaan puukärryillä. Kaukosen Kiviniemessä ja Hakalassa, jotka\nvarakkaimpina olivat aina kylänsä edelläkävijöinä -- m.m. ranka- ja\nlankkusahojenkin omistajina -- nähtiin ensimmäiset lantakärrytkin jo\n50-60 vuotta takaperin, puuakseliset, puupyöräiset lannanajovehkeet.\nMutta oikeat kärryt, Kittilän esikoiset, nähtiin pastori Nordbergilla,\njoka oli tuonut ne etelästä. Kirkonkylillä ukko niillä vain saattoi\najella, mutta ei etemmäksi, sillä ei ollut tietä etelään ei pohjoiseen.\nPastorin huutokaupassa 1870 joutuivat kärryt Vaatto-äijälle, Kolarin\nVaattojärvelle ja sieltä Könkääseen.\n\nOmpelukonekin osui viimein Lapinkorpeen, vaikkei sellaisesta ihmeestä\nvielä moni ollut kuullut puhuttavankaan. Kaukosen mieskin tuli kerran\netelästä koneella ommelluissa takeissa, ja sitä kaikki kummastelivat:\n\n-- Siinäpä vasta mestari on ollut, kun näin hiinisti on ommellut.\n\n-- Se onkin masiinilla ommeltu! selitti takinomistaja.\n\n-- Masiinilla! Voiko rusamasiinilla ommellakin? kyläläiset taas\nihmettelivät.\n\n-- On niitä parempiakin masiinia! ylpeili mies.\n\nSellaisen \"paremman masiinin\" hankki ensiksi, noin 40 vuotta takaperin,\nKittilän kirkonkylän kraatari Mikko Vettainen. Ja koko Kittilä kulki\nkummastellen katsomassa, kun kraatari ei enää kyköttänytkään pöydällä\njalat ristissä kuin lappalainen, vaan istui jakkaralla masiininsa\nääressä polkea veivaten ja herrana käännellen ompelustaan, jota\nmasiini hyrräten hakata nokitti kuin tihulainen. Kraatarinkin arvo\nnousi siitä, niin että hän alkoi taksoittaa työtänsä sen mukaan, minkä\ntukkimies hevosineen ansaitsi päivässä, eli markka-kymmeneen, kun se\nennen oli ollut vain neljä, viisi markkaa.\n\nUudenaikaisia olivat jo ne vaatteet ja parseelit, joita masiinilla\nommeltiin. Entisen kansan käsin ommellut puvut olivat silloin jo\nkadonneet, ja vain kaikkein vanhimmat muorit ja vaarit niitä enää\nmuistavat.\n\nPellavarohtimista nuoruaiseksi kudottu \"prostinapaita\" oli alimmaisena\narkipaitana sekä miehillä että naisilla, pyhänä taas hienompi\nliinapaita. Pellavaloiminen, villakuteinen hame oli musta- taikka\ntummanruskeapohjainen, punaisine, sinisine ja viheriäisine\npitkin-raitoineen. Röijy oli tummavärinen, usein raitainenkin, vyöllä\n\"hoikemuksesta\" kohdasta kiinnitetty. Päässä oli varakkailla naisilla,\nlukkarin muoreilla ja tyttärillä sekä muilla rikkailla sininen\ntykkilakki \"fluureineen\" ja leveine silkkisolmuineen, jaloissa\nraitaiset sukat sekä mustat ruojuskengät. Housuja eivät naiset\ntarvinneet, \"jopa olisivat nauranhet suunsa halki, jos joku olisi\nhousuja pitänyt. Sanottiin kyllä, että herrasfröökynöillä oli\nhousukki... Mutta mieki olin lopulla seittemääkymmentä kun ensimmäiset\nhousuni sain.\" Paksu \"toppihame, joka oli tehty kuin täkki\", oli\nalushameena talvella. Vielä oli naisilla komea \"silkkifluurinen\"\npunainen hartiohuivi, \"lonksaali\", jonka rikkaat kiinnittivät\nkultasormuksella \"lean alle\", vieläpä muutamilla oli suolivyössä toinen\nkorea huivi. Emännän sormessa oli leveäkantainen \"kraveerattu\"\nhopeasormus, ja kotoisissa oloissa riippui hänen vyössään komea\nmessinkinen vyölliskoukku monine avaimineen. Talvella käytettiin\npäällä vielä \"kohtua\", turkkia, jonka päällinen isoisilla oli\n\"ruottinverkaa, hyvää jos hyvää\", sisus oravannahkaa sekä kaulus\n\"hiiniä vesielävännahkaa tai siperinnahkaa... ja se vesielävännahka\nolikin tyyristä\". Krinuliinejäkin oli noin 60 vuotta takaperin\nnähty kaupungin mamseleilla, olipa oltu näkemässä, kun kerran\n\"Toornion fröökynöitä\" oli viety Haaparannalle \"paaleihin\":\nheinähäkkiin oli täytynyt fröökynät sovittaa jaloilleen seisomaan,\nkun eivät pystyneet istumaan ajurin rekeen. Jotkut ylpeimmät Tornion\nlaakson tyttäretkin, samoin kuin Kittilän ja Muonion parhaimmukset\npanettivat krinuliinivanteita alushameeseensa. Niin oli Kittilässä\n\"Ranken frouvalla\", Jussilan Maria-Johannalla ja Sirkankylän Kaijalla\nsekä muilla semmoisilla \"höökäreillä\" komeat pönkkähameet. Vanha,\n80-vuotias Palon Mari-mummukin Kukkolassa sanoi parissakymmenissä\nollessaan komeilleensa kolmen vanteen hameessa, mutta oli muutamilla\nollut kahdeksankin vannetta. Semmoinen hame oli kuin puupirri,\nalimmainen pyörökin oli jo kuin pyykkisaavin vanne. Ovesta kun\nsellaisissa hameissa yritti, niin \"aina länkkyä jäi jälkhen\". Mutta\nsurullisen lopun sai Kittilän krinuliinikoreilu. Muuanna talvi-iltana\npunotti taivas ja lumi ja koko maailma aivan verisenä. Kittilä\nkauhistui ja yhteistä loppua odotellen riisti pois ja repi synnilliset\nkoreutensa, Jussilan Maria-Johannakin poltti krinuliinivanteisen\nhameensa.\n\nMiehet häärivät kesällä hurstihousuissa ja röijyissä. Talvella taas\noli \"kankhasta\" housut, joiden etumuksessa oli pelti, mikä avattuna\n\"putosi polvhin asti, niin että koko hoito näkyi\". Pystykauluksinen\nröijy oli valkeaa villakangasta, ja sen rintaa koristi rivi kirkkaita\nmessinkinappeja. Ulkona liikuttaessa oli päällä miltei nilkkoihin\nulottuva, villavyöllä vyötetty vitivalkea sarkakauhtana, umpitakki,\n\"ja se merkithin, että oli vireä vaimo, kun miehellä oli kauhean valkea\ntakki\". Takkinsa \"poovessa\" säilyttivät miehet lappalaisten tapaan\ntuluksia sekä muitakin \"kaluja\". Metsämiehilläkin oli eräretkeltä\ntullessaan povi lintuja täynnä. Pitkillä matkoilla pantiin umpitakin\npäälle vielä turkit, ja sidottiin kaulan, rinnan ja vyötäisten\nympäritse 8-9 kyynärää pitkä leveä villavyö. Päässä pidettiin kesällä\nomien räätälien tekemää \"lippilakkia\", talvella taas koiran- taikka\nlampaannahkaista reuhkaa. Jaloissa oli karvaiset \"nauvakkaat\" taikka\nporonnahkaiset kallokkaat, joissa lyhytvartisten sukkien, \"kuopien\",\nlisäksi käytettiin täytteinä heiniä.\n\nMutta rikkailla isännillä ja valiomiehillä oli juhlatilaisuuksissa\npäällään \"rokki\", joka oli sinisestä verasta tehty, puolimäärään\npolvia ulottuva, leveäkauluksinen, messinkinappinen herrasparseeli.\nNivusten kautta se otti ihoon kiinni, mutta helmoista oli niin alava\nja leveäpoimuinen, että siitä saattoi hyvinkin sivaltaa pari\nlakkivaatetta, \"eikä tiennyt mithän, että oli otettu\". Takahelmoissa\noli rokin \"salaplakkari\", josta tavallisesti \"pikkuisen joku valkea\nnuska näkyi\", kun isäntä pyörähteli. Valiomiesten parseeleja olivat\nmyöskin korkeat \"tröttöhatut\" sekä samettiperäiset karvalakit, joissa\noli \"niin hiini karva, että jos minnekäpäin pyyhkäsi, niin se jäi sinne\npäin nojaillen\".\n\nItse kehräsi ja kutoi naisväki kaikki vaatteensa ja kankaansa. Siinä\nhommassa menivät talven pitkät päretulilla valaistut pimeät sekä\nkeväiset päivät, ja sai siinä hääriä\n\n    \"totinen Toimelan emäntä\n    ja viisi vireää piikaa\".\n\nTalvella kehrättiin, keväällä maaliskuussa ruvettiin kutomaan, ja\nsitten jo ennen kesätöitä piti joutua kaikki valmiiksi.\n\nKotona toimitettiin värjääminenkin, ja värjäysaineet olivat\nmiltei kaikki kotimetsistä kerättyjä. Mustaan käytettiin \"mustien\nkaltioitten\" mutaa, \"maamustaa\", lepänparkkia ja pyörätahon ihviä,\nharmajaa saatiin jauhopuolan eli hietapuolan varvuilla, punaista\nvärjättiin koivunkänsillä, \"ja piti siihen olla vähän myrkkyäkin\", ja\nkeltaiseksi painettiin koivun pihkalehdillä, lupoilla ja kelloilla sekä\nviheriäiseksi koivun pihkalehdillä, sinikivellä ja \"saltsyyrällä\".\nSinistä värjättiin myöskin ikivanhaan kansan tapaan: hapatettiin\nkiukaalla astiassa sinikiveä ja ihmisen \"virstaa\" ja siinä päiväkausin\nliotettiin ja hämmennettiin värjättäviä lankoja taikka villoja, \"ja\nse haisi kuin väripytty\". Kaikkia metsävärejä piti keittää vedessä ja\npanna väripataan hiukan suolaakin ja sitten \"kultioida\", että väri\nparemmin tarttui kiinni.\n\nSarat, \"kankhat\", vanutettiin kotona. Muutamissa taloissa oli\nvartavastiset lovikylkiset vanutuspuut, mutta toiset toimittivat\nvanuttamisen potkimalla. Pari päiväkautta saivat poikaset maata\nselällään penkillä pöydän ja seinän välissä jalat vastakkain, potkien\nsarkakääröä, toinen alta, toinen päältä, niin että se myötäänsä\npyöriä kihnutti tullen yhä tiuhemmaksi.\n\nEi osannut entisten pirttien kansa kirjoitustaitoa, hyvä kun sai\npainetusta sanasta selvän siksi, että läpäisi rippikoulunsa ja\nlukukinkereillä tuli toimeen pappinsa kanssa. Pienimmätkin paperit,\nvelkakirjat ja palvelijain \"päästöseelit\" piti kirjoituttaa papilla\ntaikka muulla pitäjän virkamiehellä ja ottaa ne vastaan useinkin\nruotsinkielisinä ymmärtämättä sisällöstä muuta kuin kömpelön\npuumerkkinsä.\n\nOli siellä täällä sentään joku oppinut \"kriivarikin\", jonka luokse\nukot saattoivat astella asioineen, tarvitsematta aina mennä\nvirkaherroja häiritsemään. Sellainen oli Turtolan \"Vestolan herra\",\nNils Ekström, joka kyllä jo kuului virkaherroihin, sellainen myöskin\nPellon \"Länkke\", Suomen sodan aikainen, \"Sant-Mikkelistä\" lähtenyt\nkersantti Herman Lemke, joka rauhan jälkeen oli jäänyt Ruotsin\npuolelle ja sieltä kulkeutunut Pelloon. Vanha kersantti oli \"hyvä\nkriivari\", osaten kirjoittaa \"ruottinkielenkin\", ja ruotsiksi hän\nkaikki kirjoittikin, päästöseelitkin päästeli samalla kielellä.\nKolarilaisten kynämiehenä oli Pellikan Olli, joka saattoi toimittaa\n\"värteerinkejäkin\", sekä Kristiina Ulriika Torneus, \"Tupa-muori\", joka\nalhaalta Tornionjoelta oli joutunut Lanton Heikin emännäksi. Hänkin\nosasi lukea ja kirjoittaa \"ruottinkielen\" ja kykeni suomentelemaan\nukkojen maakauppakirjoja sekä muita papereita, jopa niitä\nkirjoittamaankin. Velkakirjan kyhäsi Tupa-muori esim. tällä tavalla:\n\n    \"Minä alle kirjoitettu olen Lainaxi ottanut Johan Matin Pojalta\n    KihlanKin Koste Yden Summan suuren 60 Ricsiä Welka Rahasa ilman\n    Räntyä Jaakon Päivän asti mutta jos Silloin ei maxo tapahtu niin\n    Lankea sille Rahale Lailinen Ränty sexi kun se maxetan Kolarisa\n    15 Päivä Joulu Kuusa 1845.\n\n                                             Johan Joh:son Lanto\n\n    Kirj. C. U. Lanto\"\n\nMutta sitten nousi ukkojen omasta joukosta kirjoitusmiehiä. Pellosta\nkävivät Jolman pojat, Antti ja Heikki, Torniossa Viipon mamsellin\nkoulussa vuoden oppien kirjoituskonstin sekä \"neljä ensimmäistä\nlaskutapaa\", jopa ruotsinkieltäkin. Antista tuli sitten Lemken jälkeen\nPellon kynämestari. Suomeksi hän kyllä kirjoitti, vaikka saikin \"kaiken\nvalon ja kaavan Länkken papereista ja muista vanhoista kirjoista\".\n\nTurtolan kirkolla oli kirjoitusmiehenä Vestolan herran jälkeen pari,\nkolme vuotta takaperin 90:n ikäisenä kuollut Heikki Lauri, joka\nhoiteli kaikki kunnan asiat. Kolarin ensimmäiset kirjoitusmiehet\noppivat taitonsa pastori Bäckmanilta, joka oli Kolarissa 1858-1862.\nPastori piti pyhäiltoina kylän nuorille koulua kotonaan, luettaen\nbiblianhistoriaa, katkismusta ja virsikirjaa sekä sisähuoneessa\nopettaen muutamille pojille kirjoitus- ja laskutaitoa. Siinä koulussa\nHeikkilän Niilokin ja Pellikan Heikki oppivat kynämiehiksi, Heikkilän\nNiilosta, \"Houvin Nikusta\", tulikin sitten koko kunnan kuulu toimimies,\n\"kirjailija\" ja asianajaja, joka saattoi miltei kaikki juttunsa ajaa\naina \"sinaattiin\" asti, ja \"sen miehet sinaatissa korjasivat, vaikka\nNikulla oli toinen käsi housunliitingissä kun kirjoitti\". Ukolla\nolikin niin paljon kirjoittamista, ettei joutanut juuri koskaan talon\ntöihin. Myötäänsä vain piti kynä kädessä istua pöydän ääressä, ja\nsilloin \"kun ukko kirjoitti ulos, ei saanut paljo partten päällä\nkävellä\". Lattiaparret kun liikkuivat ja natisivat, niin kynämies \"ei\nsaanut verta niin seisomhan että olisi tullut selvää\". Ukko, jolla oli\n\"lutheerilainen usko joka kokassa\", kuoli 57-vuotisena 1898.\n\nKittilän parhaita kynämiehiä oli Alakylässä asuva Vene-Aapo, taitava\nkenkäseppä ja venemestari, joka kirjoitteli kuulumisia sanomalehtiinkin\nsekä omiksi huveikseen pisteli kaikenlaisia asioita muistiin, saaden\naikaan paksun päiväkirjan. Pitäjän ylipään kirjamiehenä oli Köngäsessä\nasuva Jokelan Mikko.\n\nKynämiesten eturivissä puuhatessa saatiin kuntiin sitten kaikenlaisia\nuusia laitoksia, lainamakasiineja, teitä ja muita hyviä asioita.\nSaatiin yhteinen paloapuhoitokin. Jopa Kittilässä pari metsiä\nkiertelevää lapinäijääkin hyvästyi palovakuutukseen, niin että he\nmenivät ja pyysivät vakuuttaa pirrikotansa kaikkine hoitoineen. Sitten\ntoinen otti ja poltti vanhan tuohiröttelönsä ja meni vaatimaan rahoja.\n\n-- Mitäs suita sitten on palanut? kysyttiin.\n\n-- Na, kota paloi ja aikainen hyvä uihkuralyly ja kotkansulkaviuhka,\njolla tulta viihothan palamhan.\n\nPilanpäiten annettiin ukolle markka-pari.\n\nMutta pian tuli toinenkin metsien mies vaatimaan palorahoja.\n\n-- Mitäs sulta on palanut ja milloin? tiedusteltiin.\n\n-- Na, ei mithän vielä, äijä selitti. Mutta huomenna mie poltan!\n\nKirjoitustaitoiset miehet, Laurit, Jolmat, Houvin Nikut, Vene-Aapot,\nJokelan Mikot, olivat Lapinkorpensa uuden ajan ensimmäisiä miehiä.\nHeidän kirjahyllystään saattoi löytää muitakin kirjoja kuin\nkatkismuksen, virsikirjan ja jonkun vanhan postillan. Houvin\nNikullakin oli \"iso kirjasto\", mutta ukon kuoleman jälkeen vietiin se\naitan yliparsille, ja sitten kun aitta purettiin, joutuivat kirjat\najelehtimaan lumihankeen, sinne häviten. Kirjamiehet olivat myöskin\nensimmäisiä \"aviisujen viljojia\" paikkakuntansa pirteissä. Niinpä luki\nHeikkilän Niku \"Virallista lehteä\" ja \"Kaikua\", Heikki Lauri ja Jolmat\n\"Oulun Viikkosanomia\", sitten \"Suometarta\" ja \"Kaikua\", samoin\nKittilän Vene-Aapokin. Heidän kauttaan levisivät maailman tiedot ja\nviisaudet Lapin erämaihinkin, ja monet kirjoittelivat kotiseutunsa\nkuulumisia sanomalehtiin; siten puolestaan sai muukin maailma kuulla\nLapinkorven elämästä.\n\n\n\n\nVene-Aapon \"Aikain Muistoja.\"\n\n\n\"Mie olen Syntyny Sinä 11. päivä heinä Kuuta 1819. Kuoli minulta Isä 4\nbänä helmi Kuusa 1841. Maalis Kuun 21 päivä 1844 Kuoli minulta äiti.\n1848 olen mie nainu. 20 huhti Kuuta 1851 Anna Kaisa syntyny = pääsin\nasumaan omaan huoneesenin syksyllä samana vuonna nivanniemele. Nämä\nEteliset vuodet ovat nöyriä. 1859 mitattijn minule Nybyki: Suutari\nnimeltä. Minun vanhimmillani oli huonet ylitalon ylempänä josa asut.\nIsänin oli Rovaniemesta, ala Jääsköstä Kotosin mainio Vene Seppä. Josta\nsai nimengi = Vene Jussi: tavallisesa puhesa.\"\n\nNäin aloittaa Kittilän Alakylän merkkimies, viime vuosisadalla elänyt\n\"Vene-Aapo\", päiväkirjansa, jota 1850-luvun alusta lähtien viiden\nvuosikymmenen ajan uskollisesti kirjoitteli, täyttäen vuosi vuodelta\nsivun toisensa jälkeen, niin että siitä ukon kuollessa 1900 oli\npaisunut paksu, viidettäsataa tiheää vihonsivua täyttävä teos. Sen\nnimeksi kelpaavat ensi sanat kuuluvat:\n\n-- Kiriotan Aikain Muistoia J.A. Jääskö.\n\nJohan Abrain Jääskö eli Suutari, jota myöskin \"tavallisesa puhesa\"\nsanottiin \"Vene-Aapoksi\", ei ollut aivan jokapäiväisiä lapinmiehiä. Hän\noli niinkuin isänsäkin koko seudun kuuluisimpia veneseppiä, satojen\nkaksi- ja kolmilaitojen rakentaja, vielä mainio \"pitäjän suutari\",\npieksujen, lapin nutukkaiden ja koipisaappaiden sekä anturakenkien\nompelija, jopa taitava länkimestarikin, lisäksi \"nybykin\" viljelijä,\njoka joutessaan kävi kalalla, kulki oravametsässä, joskus \"pruukasi\"\ntervaakin. Näistä toimistaan Aapo kertoo päiväkirjassaan:\n\n\"Kymmen uotisesta alkaen Rupesin kulkemaan Isä vainan kansa veneen\ntevoisa -- 17 uodellanin aloin tehä veneitä itte Päinin Rovaniemesä\nensin Siitä aioin yhä: Niitä veneitä olis satamäärin joisa olen oilu\nteosa. Vasta Laitoin Vene huoneen 1856 ia tehin siinä, mie olen tehny\nenimästään aivan yksin veneitä. Suutarin työ on minulta vieny Palion\naikaa. Sitä työtä olen tehny Palion Erittäin Pieksokengiä aina Ouluun\nasti ia etemä ahvenan maale ia helsinkiin asti -- nyt 1862 luovuin Pois\nPitäiän Suutarin virasta muta ei siitä työstä päse erileen -- ia Palio\nmuuta työtä yhtä ia toista huoneita tehny -- Ja tervaa Pruukanu kansa\n-- Se on veneen teko useingi Syriä Työnä ia kaikki kotinen työ yhen\nmiehen päälä, niin siinä on palion aian kulua ainuale miehele.\"\n\nMutta vaikka nämä leipätyöt tuottivatkin paljon \"aian kulua ainuale\nmiehele\", riitti ahkeralta raatajalta silti aikaa muuhunkin.\nVene-Aapo oli koko paikkakunnallaan ainoa mies, joka osasi lukea\nmuutakin kuin almanakkaa, katkismusta ja virsikirjaa. Hänelle tuli\njo aikoinaan \"Suometar\" ja \"Oulun Viikkosanomat\", sitten Kivekkään\n\"Kaiku\" sekä Gummeruksen \"Kyläkirjasto\" kuvalehtineen, ja hänen\nkirjahyllyssään nähtiin koko joukko aikansa tietokirjallisuutta.\nMerkillisen kirjoitustaidonkin Aapo sai oppia -- pappi piirsi hänelle\nkirjoituskirjaimet malliksi -- ja pian tuli venemestarista semmoinen\nkynämestari, että pystyi kirjoittamaan kaikki paikkakuntalaisten\nasiakirjat, jopa kyhäämään lapinuutisia Kaikuunkin, vieläpä\njoutoaikuinaan huvikseen pistelemään asioita \"Aikain Muistoihinsakin\".\n\nNämä \"Aikain Muistot\" ovatkin Vene-Aapon merkillisimpiä\naikaansaannoksia. Jo kirjallisena miehenä ja kynämestarina oli Aapo\nkotiseudullaan jalossa maineessa, mutta hänen paksu päiväkirjansa,\njota ukon tiedettiin ahkerasti kirjoittelevan, herätti kylän miehissä\nkummastelua. \"Vene-Aapon Aikakirjasta\" tiesi mainita ei vain kotikylä,\nvaan koko seurakunta, jopa naapuripitäjäkin.\n\nEikä suotta. Olihan jo outoa lapinkorven yksinäisen miehen\nkirjanviljelys ja vielä oudompaa, kun tämä uudismaan raataja, veneiden\nveistäjä, pikilangan pistäjä rupesi pistelemään paperille muitakin\nasioita kuin velkasitoumuksia, renkien ja piikojen \"päästöseelejä\"\nsekä perinnönjakoja, saamatta siitä palkakseen edes tolppaakaan\nniinkuin velkakirjoista ja muista pikku papereista.\n\nSyrjäisen erämaankylän miehellä ei ollut suinkaan suuria ihmeitä\nannettavana \"Aikain Muistoillensa\". Tiettömien taipaleiden takainen\nkylä eli jokivarrellaan vain hiljaista arkea, jossa ei tapahtunut\njuuri sen kummempia, maailmaa järkyttäviä asioita kuin että talvi\nmeni ja kesä tuli, joki purki jäänsä ja taas vuoroonsa jäätyi.\nKesällä kiusasi räkkä ja talvella paukutti pakkanen. Mutta näistä\nseikoista riippui erämaan hyvinvointi, näitä tarkkasi korpikylän\npienien peltojen raataja sekä metsiä kiertelevä poromies, näitä\nseurasi kylän kirjamieskin pistellen niitä ahkerasti paperiinsa.\nVuodenaikain vaiheet ilmanlaatuineen, lehden, ruohon ja viljan\nkasvoineen ja vuodentuloineen täyttävätkin suurimman osan Vene-Aapon\npäiväkirjaa. Päiväpaisteet ja pilvisäät, sateet ja ukoniilet, tuulet,\nmyrskyt ja nöyrät säät, hallat ja pakkaset, tulvat ja lumikinokset\non hän vuosi vuodelta, jopa usein päivä päivältä tarkoin merkinnyt\nkirjaansa. Varsinkin vanhankansan merkkipäivät on ukko joka vuosi\nmuistanut. Joulun edelliset pesäpäivät, jolloin talven yö oli\nkaikkein armottomimpana, hän aina merkitsi muistiin sekä sitten\n\"merkkipäivät Joulusta loppiaiseen\", jotka hän järjesti vastaamaan\nvuoden kuukausia, sillä ne \"merkittevät Kuu Kausia uoden ympäri\".\nSitten pitkin vuotta piti merkkipäivinä istahtaa kirjan ääreen ja\npiirrältää päivän laatu. Paljon niitä Aapolla olikin: Paavali, Heikki,\nKynttilä, Matti, laskiainen, pääsiäinen, Tipurtti, suviyöt, Kleetus,\nMonikka, Rosa, Kothart, Sikismunt, Mamertus, Valpuri, Erkki, Urpanus.\nPetronella, Helluntai, Eskeli, Juhannus, Jaakko, 7 unikekoa, Lauri,\nPerttuli, Ristinpäivä, Mikkeli, Simu ja Kekri. Onpa hänellä vielä\nmuistissa \"Jupelin juhla\" 18. kesäk. 1851 sekä vanhat \"Kanttauspäivät.\"\nToukokuun 5-6 p:nä 1860 on Aapolla \"Vijmeiset Kanttaiat\" sekä 6.\ntoukok. 1892: \"Kylmä mahoton itäpohjanen Karjuu. Jo Kanttajat Kapisti\nsaa nähdä mitä seuraa.\"\n\nPakkanen on lapintalven tavallinen isäntä. Sitä saa Vene-Aapokin\npäivä päivältä joskus viikoittain merkitä muistoihinsa. Väliin on\npakkasenlainen, kuurotuspakkanen ja vitipakkanen, väliin rautaisen\nkylmä tai kipsa pakkanen taikka pakkasen vingerä ja \"pakkas häkärä\nniin Ettei Kylä nävy\", sitten taas kurikkapakkanen, tulipalo-pakkanen\nja \"Pakkanen parasta laija\", jopa \"Kauheia Pakkanen\" ja \"Siperjalainen\nKylmyys\" sekä joskus \"Isä Pakkanen se nyt on pikku poikia net ennen\non olleet vielä tämän Rinnala\". Silloin saattaa hyvinkin sanoa: \"Sen\nlainen se Isätalvi on\", kun vielä \"Väki viina pruvarikin\" näyttää 60\nastetta ja \"Elävä Hopeja on peräti Kyhnettyny.\" Tyvenillä pakkassäillä\n\"huve seisoo mettisä aivan liikkumatta ja niin kovasti suiuttaa koivut\nveinpeliksi Että tien Reijät umpeen koiukoisa ja mettä on kun Seinä\nhuvetönkkyrisä.\"\n\nMutta sitten saattoi ilma lauhtua, sekä tulla \"suvi ia kova\", niin\nettä \"Iso huve kyllä lähti ia Rästäät holuaa ia vesi lammit nurkisa.\"\nTaikka voi tulla vitikönttyrää, alkaa lunta kilmoa ja karvoa, jopa\nkerrassaan ajaa \"hirmuisen lumen annon ia kauheian tuiskun\" taikka\nkäydä vain \"kova uho kaakosta\" tai \"luoti Pohianen kariua Kauhiasti\"\ntaikka pitää \"kylmän vinkejää ja yhenlaista nöyrän sään tuheroa\nia kihnutusta\". Voi talven pakkaskiherillä myös lykätä umusään ja\nhöyryn häkärän, niin että puut riimottuivat, jopa työntää pakkashöyryn\njuotkuja vaaroihin ja vielä olla \"höyry alta auki pahinta laatua\",\nennustaen kesäisiä hallaöitä. Voi talvella pitää myöskin kaunista\npilvisäätä, seesilmaa, lauhaa takkalaa taikka kuivaa takkalaa,\nvoi joskus taivas punaisena pohottaa, ennustaen huonoja ilmoja ja\nryöppysäitä, jolloin talven lumikinokset yhä kasvoivat. Tavattomasti\ntoisina talvina lunta tulikin. \"Oho hirmunen lumen paljous ia kinokset\nEttä kauhistaa\", sai Aapo väliin huudahtaa, sekä: \"Oho hirmunen sitä\nLumen tuloa Ku sataa mitä ales mahtuu.\" Niinpä saikin kirjamies\ntoisinaan mitata kuuden, seitsemän korttelin lumen tasamailla, jopa voi\ntoukokuussa 1859 merkitä: \"Tämän Talven mainio 9 Korttelin Lumi on\naivan Liikkumatta tähän asti.\"\n\nKevätpuoleen sitten huhti- ja toukokuussa alkoi \"etelä sosehtia ja\npitää suven kihnutusta\". Silloin \"lämmin seisoi pääle yhä\", toisinaan\nlykäten auterenkin, toisinaan taas lunta mäskäten ja toljaten.\nMutta lämpöisen lisääntyessä tapahtui niin että \"io se Lumi Riepu\nKävi penikan Saunala -- ku mennä Keskiviikkona oli aivan talvi -- ia\nnyt ei näy lumipilkkaa palioksi misään, ia on lämmin ia sataa.\" Ei\nkyllä aina lumiriepu näin äkkinäistä penikansaunaa saanut, monesti\nliehtoi pitkällinen kevätpohjoinen, jolloin talven hanget makasivat\njoko \"koiran kantavina\" taikka porohankina ja ihmishankina, jopa\nhevoshankinakin.\n\nKevään kulusta on kirjanpitäjällä useinkin miltei jokapäiväiset\nmerkinnät. \"Vesi tulee... sulia on virroisa palion... Lumi näkee\nsemmoista löylyä... Vettä sataa... Kesämaa alkaa näkyä.... Jäät\nliikkuvat... suantojäät huilaavat... Jäitä purkaa joen täyveltä...\nJään sohruia kulkee... äpöistä lunta sataa... Jää tekee patoa...\nVesi tuleskelee... vesi nousee... kärkkyy rantatörmän pääle...\nLauttavesi seisoo törmälä.\" Ja vihdoin sitten: \"Kyllä nyt vesi menee...\nkulkuu... meneskellee...\" Tulvan mittareina on ukolla Keilakivi,\nNivansaari sekä sittemmin Sarasaari joskus \"kuukuman kirjanen kivi\"\nSuutarin rannassa. Suurella tulvalla on Keilakivi hupussa, Sarasaari\n\"upesa\" ja vain varvut näkyvät Nivansaaresta sekä \"kuukuman kirjasessa\nkivesä jäi nennää 1 tuuma ylös.\" Mutta kun tulva rupeaa laskemaan,\nniin \"Keilakiven nenä on vähän ylhälä\", Nivan saari nousee ja\n\"Sarasaaren laki alkaa näkyä\". Mielihyvin Aapo joka kevät oikein\nalleviivaten merkitsee: \"Lehti hiiren korvala... Lehti Häpäsee\nHavon.\" Muuttolinnuista on käki miltei aina muistettu. \"_Käki kukku_\"\non toisinaan pistetty \"latinalla\" ja vielä viivattu alle. Toukok.\n11 p:nä 1882 on ukko saanut merkitä: \"_Käki_, tuo vanha tuttu lentää\nLiuvotteli maata myön tästä ylös päin meni. Saa nähdä että malttaako\ntuo Pohiolan Kevä Kökkönen olla Kukkumatta vanhan Erkin viikkoon asti\nkuin näin aikuisin io tänne tuli.\"\n\nVarsin tarkoin on Aapo joka kesä merkinnyt pellonteot sekä viljan\nkasvun. Niinpä varhaisena kesäntulona 1889 näemme jo 16. p:nä toukok.:\n\"Pellot tehty melkein kaikki\", ja kuun lopulla: \"Oraat maan päällä\npiippaavat.\" Kesäkuulla sitten \"Pellot viitottavat haara oraala...\nPellot alkavat tuppeja Kääriä... Pelto alkaa hiusta näyttää... Pellot\nalkavat Päitä tehä.\" Heinäkuulla: \"Pellot alkavat Käydä tasa terälle...\nPelto on Ruan alulla... Pelto vanhin pää Maito jyvälä... Pellot\nalkavat veriä näyttää.\" Ja elok. 2.p:nä: \"Peltoja on jo leikattu\", sekä\ntaas: \"Pellot on leikattu pian kaikki.\"\n\nTämän aikaisen kesän alkupäivinä Aapo toiveikkain mielin kirjoittaa:\n\"Jo Tämä on Erin omasen lämmin ja varhainen kevä ei sitä ole mies\nmuistiin monta sen laista Kevättä... nyt on toive kaikesta laista jos\nJumala sois hyviä ilmoja marioja Joka laija ja muuta Kaikkia Jo\npalkittis menneen vuoden Kurijuutta hyvästi.\"\n\nKesän aikana on Aapolla \"Pouta ja lämmin kovasti\", väliin \"virheetön\npouta\" ja \"Pouta Ponneton Pohiasesta\", väliin oikein \"mettä\nSian Poutakin\" sekä \"sees niinku Kupari\", joskus taas \"Pouta viikko\nkelvollinen\", vaikka se toisinaan \"peltoia liinahuttaa\". Mutta on\nvuorostaan taas \"Kaunis Puoliselvä ilma\" ja taivaalla hajapilviä\ntaikka liennepilviä taikka \"ohutta pilven resua\". Väliin myös sataa\npirskoo, pitää sateen tuheraa, sataa aika tavalla, lujasti, jopa\n\"Kauhian Kovasti\". Sataa joskus miltei koko kesänkin, niin että\nkirjanpitäjä saa merkitä: \"Se on mainio mätö kesä 3 päivää on ollu\npoutaa heinän aiala\" (1871). Joskus taas puhaltaa kuostepohjanen, jopa\näityy lietsomaan kuukausimäärin, ja silloin täytyy tulla kirjaan\n(25.8.1878): \"Tämä on Se mainio pohias kesä ku Juhanekselta on kääntyny\npohiaseen niin ei ole liikkunu sieltä, imeeksi on juuri ympäri\npyörähtäny. Se oli io keväilä pohias kavon, pohiainen kariuu kauhiasti\nkoko päivän.\"\n\nUkonilmat on myöskin tarkoin merkitty kirjaan. Joskus sattuu oikein\n\"Kovasti Muistettava Ukkosen Ilma\". Toisina kesinä ukkonen liikkuu\nharvoin, mutta toisina se taas myötäänsä kulkee, niin että Aapo saa\ntuon tuostakin kirjata: \"Ukko Kulki ia paniki vielä... Ukko pani\naamula ia päivälä... Ukko Pani kovasti mennä yönä puolen yön aikana ja\nsalamat Läikyit yön pimeytessä ihanan kirkasti ia sato... Ukon iiliä\npyöryiä ia kuohuia on kulkenu mutta ei ole täsä satanu\". Hallat on\nniinikään aina muistettu. Miltei joka kesä halla \"rippo ia räpistelee\npotonkaalia\" taikka \"syö\" ja \"panee\", monesti se on \"melkein\nkova\", joskus \"hirmusen kova ia se mokkaa peltoja oikein.\" Väliin\nkesäkuivana liikkuu \"tuppihallakin\", ja joskus pakkasien pelosta\ntehdään \"sirppihallaakin\". Elokuun 20-22 p:nä 1857 \"näytti halla\nhirmusta haamuan Sangen peliättävälä muodola Ja uhkas Ihmis Raukkoia\nnäliälä Jotka Jo Entistään olit hyvin hätäntynet mutta sen varieli\nKuitengi Jumala Imheliselä tavala vaikka luode tuuli ankarasti Ja sato\näppöiä Ja oli Kylmä niin Joka yö nousi nuori pilvi luoteelta Kuitengi\nRikko vähän pottomaita Ja arinta lakua.\"\n\nKesänaikainen Lapin räkkäkin saa usein merkintänsä. Sattuu joskus,\nkuten 1862, sääsketön kesä, ja siitä piirtää Aapo kirjaansa: \"Se on Se\nSääsketön kesä Eipä niitä ole huoneesa palion yhtäkään niin ku kevä\nparhaten. Siitä laista huono tuli uosi, sen pääle ei loppunu hyvään\nsääsketön kesä.\"\n\nRiihen puinnit ja vuodentulo on aina syksyisin pantu kirjaan. Saamme\nsiitä lukea hyvät ja huonot vuodet, kamalan katovuodenkin 1867:n\nkulun ja tulokset: \"nälkää kuuluu Joka Suunalta... hätä Leipää\nlaitetaan nyt io iostaki... luppoia täälä nyt syötään palion...\niauho leiviskä maksaa täälä 5 markkaa... Suomestaki kuuluu näliän\nkuoloa -- koko mailmasta kuuluu Surkiaa hädän huutoa... Ei nyt naura\nRovaniemiläisekkään Lapin olien Syöntiä ku Parhaita höökäreiläki on\nolki huhmari pirtin loukosa ia vanteen sisään lyötään leipää -- ia\nRahaa ei ole ollengaan... nyt on kova aika, Jumala itte tietää miten\nviimen käynee.\" Hyvinä vuosina taas Aapo voi merkitä: \"io Se Kerta tuli\npelto täysilleen, kuivanu vähin on, io se anto Jumala Leipää, hyvä\nvuosi, verraton Kaikesta, hyvä heinän teko moni pässy io heinästä, ia\nkaikkia maan kasuia yltäkyllin, marioiaki Joka Laija\" (20.8.1878).\n\nJoka syksy on merkitty kirjaan lehden lähtö sekä \"maan ja puun\nruska\", ruohojen ja lehtien syksyinen väri. Väliin on \"Ruska hirviä\nsekä puusa että maasa\", väliin taas \"Ruska puusa Joksiki kaunis eikä\nmaa Ruskakaa paha\", taikka \"Ruska on hyvin helevä\". Sitten seuraa\nsyksyn sateet toljauksineen, tulee ensin \"lunta livuksi\" ja viimein\npaukahtaa täysi talvi, joskus jo Ristinpäivältäkin -- 14 p. syysk.\n-- eikä \"enämpi löysää\", niin että \"Kyllä tämä on aika Kiriaan pantava\nasia\". Vuoden loppuessa voi Aapo toisinaan antaa todistuksen: \"Vuosi\non taas Loppunu talvi on tähän asti olki mainion kaunis ilmoile että\nsitä ei vielä talveksi tiijäkään.\" Ja talvipäivän seisahtuessa hän\nhuoahtaa: \"Talvi Päivä Seiso eelä puolen päivän Kiitos Jumalalle\npäästiin myötäselle.\" Ihastuksella merkitsee kirjoitusmies auringon\nensimmäisen näyttäytymisen uudelle vuodelle: \"Kaunis Seesilma Aurinko\narmasti paisto jo vähän aikaa taas meile\" (3.1.1885).\n\nAlituiselta luonnontarkkaajalta eivät suinkaan jääneet erikoiset\nluonnonilmiöt huomaamatta. Milloin on \"eriskummilinen\" kesä tai talvi\ntaikka syksy, milloin taas \"aurinko kummittelee\", taikka revontulet\nilmestyvät kaakosta, taikka \"tulee suvi kuin pyssystä\" keskelle\ntammikuun pakkasta; ja sekin on ennen näkemätön kumma, kun syksyllä\n\"maakivet ovat puhtaat lumesta vaikka satelee lunta ja kartuttaa\nmaan ja puun pääle mutta ei kiven pääle, vaikka ovat kuopala, niin\novat lumesta puhtaat niin ku olisit lämpimät.\" Kaikkein suurimpia\nkummia on, kun syksyllä 1858 \"näkyy suuri Pyrstö tähti aurinkon ja\notavan välilä\". Siitä merkkiää Aapo lokak. 20 p:nä \"Tällä vijkola Katos\npyrstötähti (Tonatin nimi) Sen Kijre Juoksu näytti olevan Itä pohiasta\nLänsi Etelään alta otavan Sen Kumma pyrstö näytti olevan arviolta 5\nsyltä pitkä Ja näkyään kuin auringon Sääri Laivalta Leviä Ja umia Ja\nauringosta ulos niin Kuin auringon Sääri tavallisesti pruukaa mutta\nLaiva suiu Itä pohiasta Kohti näytti Kuin olis hänen Kijre kulkunsa\nsujuttanu pyrstön Laivaa Jälkijnpäin -- Tämän Juoksu on vastaan muita\nKierto tähtiä Se on nähty melkein koko mailmasa.\" Kuvauksensa on saanut\nmyöskin \"ihmeellisen merkilinen Tähti suihtu\", joka tapahtui marrask.\n27 p:n iltana 1885: \"Mutta se oli mahoton jonka laista mie en ole nähny\nKu niitä sinkoili juuri aivan yhä satoja yhtä aikaa niin että koko\ntaivas pani yhtenä Suittuna isompia ja pienempiä net menit aivan länsi\netelään niin isot muutamat että iuova näky ku sammuit.\" Aikakirjaan\nmerkittävä asia oli myöskin vuoden 1866 lokak. 7 p:n hirmumyrsky,\njoka oli niin \"hirmusen kova Erittäin puihin mettisä että ios maailmaa\nSeiso niin sen iäliet tuntuat varmaan Satoia uosia eikä ole ollu\nuseihin satoihin uosiin sen laista Puun kaatua kun nyt oli Se kaato\nkaickiin vahvimatki puut ia taitteli niin ku luokua niin ettei pääse\nkulkemaan mettisä, ia väänsi mullan ia kiviin kansa kumoon kotivaaran\naihkitki ei auttanu.\" Paperille pantava kumma on sekin, kun \"Pari käkeä\nlentelee täsä vainioita ia istuat pielisä ia seipäisä ia ovat kesuia\nkummallisesti ia mokon Ranta aitan takana oli vene oikiasa iohon teki\nyhen munan ia mokon kalle ampu Sen naaraan.\" Seuraavana vuonna on Aapo\ntähän lisännyt: \"eibä siitä ole ollu mitään taikaa Uosi on io kulunu\nei muuta ku kalle on nainu tänä kevänä\".\n\nKesäiset lohenpyynnit ja saaliit on Aapo tavallisesti vienyt kirjaansa.\nElokuussa 1856 on merkitty: \"lohia on saatu heitola mie sain\nAla Karisa 18 parassa yönä\", ja taas: \"Ala Karista lohia 33: yhteen\",\nsekä 1869 heinäkuussa: \"Lohia saahan vähän. Pavot alhala ei saa olla\nkiini Se on väylä viimenki päätetty auki ia kemiläisten väki valta\non nyt toki viimen lopula... Se on nyt väylä auki ei saa panna\nkiinni.\" Väylän avattua ruvetaankin saamaan lohia, mutta otetaan\nniitä säälimättä: \"Kutu Lohia on taas pyytäneet kovasti ei kuunela\nlakia... Kutu lohet on täälä perin hävitetty... Lohia on tähän asti\nsaatu tääläki hyvin ia Kaukosesa viisi kuusi sataa\" (29.6.1873).\nMutta sitten jo esim. 1884 näemme: \"Lohia saaskennellaan\" sekä 1886:\n\"Lohia ei nyt taija olla ollenkaan\", ja 1893: \"Lohia vähin saahan.\"\nMetsälinnuistakin ja oravista Aapo nuorempina vuosinaan pitää kirjaa.\nMarraskuussa 1859 näemme: \"Oravatki vaikene, on vielä aivan tulikko\noravia joku... Mie tulin oravista Ja sain päivän pääle 10 vaikka on\nlunta Kortteli toista Oravila on hyvä hinta, mennä uona oli Korkein\nhinta 3 Ruplaa 50 Kop. Rihma: nyt toivotaan Samaa ja vielä Enämpääkin\nKolarin markkinoila on Saatu 4 Ruplaa.\" Ja 1861: \"Oravia Saatiin hyvin:\nmutta myytiin halvata 2 Ruplaa Rihma; markkinoisa saatiin 2 Kup. 25\nkop.\" Syksyllä 1868 on merkitty: \"Lintua on peräti vähä... oravia ei\nole ollenkaan nyt.\"\n\nLeipää täytyy karussa Lapissa useimpien eläjien joka vuosi ostaa,\nvaikka Herra hyvällä vuodella siunaisikin. Siksi leivänhinnat ovatkin\naina päivän tärkeimpiä asioita, ja Aapokin ahkerasti muistaa niitä\nmerkitä kirjaansa. Niinpä syksyllä 1852 \"Jyvät maksavat 5 Rup. tynnyri\nohria\", ja 1857: \"Tänä uona on maksettu siemen tynnyristä 12 Rup. Ja\nhätä olis tullut Ilman Kruunun Siementä\", sekä 1861. \"Jyvät maksaa\n7 ja 8 Rup. ohrat eikä saa sittenkään.\" Nälkävuonna 1867 \"jauho\nmatto maksaa Kittilän markkinoila 70 markkaa -- Torniosa 56 mark.\"\nHuhtikuussa 1870 luemme: \"Elo on täälä kallista matto 50 markkaa,\niauho £ 3 mark. 20 penniä; ohra tynnyri 30 mark; Ruvis tynnyri 40 mark:\nOulusa ohrat 14 mark. Rukiit 16 mark. Torniosa ohrat 20 mark. Ruk 22 m.\nKyyti sen tekee ku ei saaha prahin vetäiä vähälä eikä paliola.\" Sitten\n1893: \"Elo on kyllä halpaa ku olis Rahaa -- 20 markkaa 100 kilon S.\nRovaniemesä. ei se ole tyyristä\".\n\nTervaa poltettiin Vene-Aapon aikoina Kittilässä vielä parhaasta\npäästä, ja joka kevät joen auettua lähdettiin laskemaan tervalauttoja\nalas. \"Tervalautat huilaavat\", on Aapolla miltei joka keväisenä\nkirjaanpanona. Aapo itsekin joskus poltti tervaa. Niinpä \"Uona 1863\non minula taas tervan Pruukia vähän vanhaan hautaanin Porovaarassa\n-- 60 poron kuormaa -- Ulos iuoksi 25 tynnyriä, net Jäit tulevaan\nuoteen eli syksylä Jos sopis alasvienti.\" -- \"Ei sopinu hinta on\nsyksylä ylön halpa 3 Rup. 75 kop. -- keväilä saatiin 4 Rup. 75 kop.\n-- niitä langes sanomaton palious tervoia.\" Mutta syksyllä 1862 oli\nterva hyvässä hinnassa: \"Tervoista saatu Torniosa 8 Rup. 5 kop.\ntynnyristä\", Kymmenin tynnyrein Kittilän miehet tervojaan juonsivat\nalas, 1863:kin helluntaimaantaina \"Erkkilän laurin terva lautta menee\nalas 70 tynnyriä kuinga käynee\".\n\nTervalauttojen jäljessä rupesivat sitten tukkilautat laskemaan, kun\ntukkimiehet nousivat Peräpohjan suuria metsiä kaatamaan. Talvella 1870\non Aapo merkinnyt paksusti ja alleviivaten: \"Tukin hakko on alkanut\nKinis Selisä Sinetän Sahalle\" ja myöhemmin jo \"Tornion iätkiä on täälä,\nSimula on palion, Lindrutile tukin laskuun Kerpuale, olleet 3 viikua\nmuutamat hakaneet kehää Simulasa Aution Riihesä on kansa miehiä.\"\nSitten seuraa keväisin merkintöjä tukinlaskusta ja tukkilauttojen\nmenosta. Kevättulvan loputtua \"tukkilauttoja on huilannu koko päivän\nillala oikein\", taikka \"Lautta Miehet ovat pantisa oottavat\ntyvenemistä.\"\n\nYksinäisen takamaan kylän erikoiset, puheenaihetta antaneet\ntapaukset saavat myös Aapon aikakirjassa paikkansa. Monet kylässä\ntapahtuneet \"romiaiset\", häät ja vihkimiset, kuolemat, hautajaiset\nja perunkirjoitukset saamme siitä nähdä, samoin hukkumiset ja muut\ntapaturmaiset kuolemat, Niemen pikkupojan, Matin, kiveliöön\nkatoamisen, kuuromykkätytön harhailun metsissä, Seppälän Iisakin\nkartanon palot, Sammun Hannun valkian vahingot ja Uopion riihen\npalot, vielä talon kaupat, ensimmäiset pärekatot ja ensimmäisen\nratasmyllyn teon 1871, ensimmäisen palovakuutusyrityksen 1869. Joskus\nliikkuvat etelän rosvot metsäkylillä, kerran tapahtuu takamailla\nmurhatyökin, ja murhamies tuomitaan \"käsi ia kaula poikki = Siberiaan\".\nToisinaan käy karhu kylän karjassa. Elokuussa 1864 \"mettä liikku ia\ntappo mokolta lehmän -- ia haavo yhen\", ja seuraavana kesänä \"liikku\ntaas mettä Ja tappo Mokolta lehmän ia toisen haavo\". Mutta sitten\nkolmantena keväänä toukok. \"12vää Vasten Saatiin mettälinen Johan Erik\nia mokon kalle ia vaaran heikki luu vaarasta taisi olla se pahan tekiä\nku oli laiha se joka kahtena kesänä oli liikkunu.\" Keväällä 1881\n\"Koiras _hirvi_ sarvipää (naaraala ei ole sarvia) nähtiin hangen\naikana... pyytö himoset sanotaan sitä ajaneen ioko lienee tuo metsän\nKukka tapettu.\" Paikkakunnalla liikkuneet kulkutauditkin on joskus\nmerkitty Aapon kirjaan. Niinpä \"1866 Tänä Syksynä on koleera Rutto\nliickunu haaparannalla ia vähin tälläkin puolela ia tornion Joela\nylempänäki syyskesälä\", ja elokuussa 1858 luemme: \"Tämä Vuosi on Kovin\nTautinen nyt on lijkunu Isompaa Ja pienempää Roskaa Rupulista ja\nIsosta tauvista aina Vatta puru Ja Silmä tautijn asti -- on Kuollu\nKaivattaviaki.\" Ruijanrannan kalaretketkin sekä Ivalon \"Kultavuoreen\"\nmeno ja lopuksi suuri Ameriikkaan muutto on pantu kirjalle. Jo 1881\n\"Aleksanteri Kallo väkineen meni ameriikaan ja Ranta kalle Kaukosesta\",\nja vuosikymmenen perästä \"Ameriikaan meni 50 henkejä Kittilän\nkirkolta.\" Mutta kun läänin maaherra matkusti syrjäisillä perukoillaan,\noli se, jos mikään aikakirjaan merkittävä asia. Elokuun 5 p:nä 1886\n\"Oulun Uusi Kuernööri Kenral Maiuri A. Kripenberg trillavaunuila, meni\nKittilään veneelä. Myöskin meni Kittilään senattööri Iknatius ja\nKalastus Insbehtori Malmkreen ja Kenraal Kuernöörin siainen Daen.\"\nSitten 7 p:nä \"Isot Herrat palasi Kittilästä veneelä Kävit sielä\nnelipyöräinen trillavaunu oli vaaran kartanola sen aikaa.\" --\nEnsimmäisten metsänhoitajain saapuminen 1860 Kittilään oli myös\nmuistettava asia, samoin isonjaon aloittaminen 1874 sekä jatkuminen,\nsitten kinkerien pito, \"pispan kokoukset\" ja pappien seurakuntaan tulo\nsekä lähtö. Maaliskuussa 1883 kirjoittaa Aapo: \"Kirkko herra heikeli\nmeni täältä menneelä viikola Pudasiärveen, on ollu täälä toistakymmentä\nvuotta Se Karle apiel Heikeli oli alkkulan kirkkoherran poika ia vallan\nhyvä pappi vaikka ei uskovaiset oikein tykänneet, mutta se oli kuitenki\noikia uskovainen pappi.\"\n\nSanomalehtiä viljovana kirjallisena miehenä sai Vene-Aapo aina tietoja\nsuuren maailman menostakin, ja merkillisimmät tapahtumat piirteli hän\npäiväkirjaansa. \"Sota iulistettu Venäiän ia Turkin välilä\", paukahtaa\ntoukokuussa 1877 sekä \"on io tapeltukin\". Sitten seuraa venäläisten\nvoittojen merkintöjä ja viimein oikein kehyksiin vedettynä: \"Sota\nverinen on Loppuna venäiän ia turkin välilä Rauha on alle kirjoitettu\nmolemilta keisareilta, Kultasila Kiriaimila, tämä Sota oli hirmusen\nkova ia verinen erittäin oli Pleuna kauhia teurastusplassi iota\npuolusti turkin urholinen Sankari Osman passa ioka viimein kuitenkin\nhääty antaumaan väkineen vankiksi, mutta sitte ei ollu ennäin vastusta\nmisään Venäläiset menit talvisytännä palkaanin vuoret yli heitä ei\nestäneet kouat luonnon vastukset eikä mikään muu atrianopoli otettiin\nilman vastusta ia samoin olis käyny Konstanttinopolile mutta Rauha\ntuli, Nyt on euroopan kristityt maat erotettu turkista pois Enklantti\nnyt härskyy venäiää vastaan kovasti kuinka käynee siinä täytelinen\nRauha on tehty perliinin valtain kokouksesa, ia kaikkein Euroopan\nvaltain suostumuksela, Turkki kävi pesola 1878.\" Isoilla komeilla\nkirjaimilla nähdään aikakirjassa 1880: \"H.M. Keisari ALEKSANDER II\nRiemu Juhla 25. Uotta Istunu Venäjän Keisarillisela Istuimela\", ja\nvihan kauhussa kirjoittaa veneseppä keisarin murhasta: \"Ryssäkoff\nheitti pommin keisarin vaunuin alle 3 tiiman perästä loppui henki, tämä\n6:tes kerta murha yritystä nihilistoilta, iotka perkeleellisessä\nmurha vimmassaan ei herjenneet vainoomasta niin kauvon kuin sait\naikomuksensa täytetyksi, hyvää ia leppiää keisaria kohtaan.\" Sitten\nKittilässäkin -- 2.5.1881 -- vannottiin \"uskollisuuden vala,\nminulla toinen kerta, Aleksanter III nelle tuomarin puustellisa.\" --\nValtiopäiväin avauksenkin on Lapinkorven kirjamies muistanut panna\npaperilleen muutaman kerran, ja hyvillä mielin Kivekkään kaukainen\nhenkiystävä ja Kaiun lukija kirjoittaa tammik. 1 p:nä 1884: \"Suomen\nkieli on nyt vihdoin viimeiki päässy Kahleistaan Keisari vainan päätös\non nyt vahvistettu nykyiseltä Keisarilta Aleksanteri III nelta 20\nuotta on nyt täytyny niin ku keisari vainan päätös määrää. Mutta jo\nRuotsikiihkosila pää Nulpistu.\"\n\nKirjoittajansa elämänjuoksusta ja toiminnasta antavat \"Aikain Muistot\"\npaljonkin tietoja. Vene-Aapo asui ensin Nivanniemellä, jossa hänellä\noli tupa ja venetyöpaja. Kesäkuussa 1859 mitattiin Aapolle Suutarin\nuudispaikka Saranivan rannalle, Alakylän alapuolelle. Tänne\nmuutti hän venehuoneensa Nivanniemeltä 1875, asuen ensin itsekin\nsiinä, kunnes 1877 sai siirretyksi tänne tupansakin. Ahkerana sai\ntalon ainoa mies aina hääriä. Monesti kuulemme hänen käyvän milloin\nvenetarpeiden etsinnässä ja hankinnassa, milloin taas rakentelevan\nvenettä. Useasti on veneseppä merkinnyt kirjaansa, kenen tilaama vene\nkulloinkin valmistui taikka kenelle hän valmistunutta venettä kävi\nviemässä. Milloin rakensi Aapo veneen \"Ahnger voudille\", Puljun\näijälle, Kyrön Kallelle, milloin \"houti Barliinille\" taikka \"Ruottin\nnäyttelöön\". Muutamina vuosina seppä pani kokoon toistakymmentä\nvenettä; niinpä 1874 seitsemän kolmilaitaa ja yhtä monta kaksilaitaa\nsekä 1887 kymmenen kaksilaitaa. Vielä lähes 80:n ikäisenä teki Aapo\nkolme venettä. Kaikkiaan on ukko merkinnyt rakentaneensa 325 venettä\nvv:na 1856-1898. Sitä ennen valmistetut veneet, ehkä toista sataa, ovat\njääneet panematta paperille. Veneitten hinnoista on Aapo merkinnyt:\n\"Venetten hinnoisa on tullu Suuria muutoksia Ensin ku mie tein myymä\nveneitä 1836 niin oli korkein hinta kolmilaiale 20 Riksiä Eli 6 Rup.\n83 kop. kaksilaita 8 Riksiä Eli 2 Ruplaa 75 kopeikkaa hopia.\nNyt (1864) maksaa kolmilaita 25 Rup. Eli 100 mark. kaksilaita 12\nRup. Eli 48 markkaa hopiaa näin on muutos tullu kaikesa Rahan Suhteen\nSamoin kaiken kalun hinnoisa ia Raha Asioisa. Rupla -- se on 4 markkaa\nRuottin Riksi: 1 markka 40 pen.\" Päiväkirjansa loppulehdelle\npisteli venemestari muistiin, missä oli tavannut sopivia tarvispuita:\n\"Uopion välilä iso kuusen käyrä kanan iatko... palovuoman ylipääsä\nRämekäyriä... tuosa haan ylipääsä kojun tyvi käyrä siestin puu tyvesä\nmaasa\", j.n.e.\n\nMonia muitakin kotoisia asioita ja tapauksia on veneseppä pistellyt\nkirjaansa: lehmän ostot ja myynnit, poronkaupat, markkinoilla,\nkäräjissä jopa kylässäkin käyntinsä, pikku pihlajan istuttamisen sekä\nvanhan, 18-vuotiaan \"Passi\" -koiran saamisen ja kuoleman.\n\nVaimona oli Aapolla Hietaniemen Maria Alakylästä. Tämä kuoli jo 1875,\njolloin Aapo kirjoittaa: \"Sinä 21 nä aamula varhain Kesäkuusa --\nKuoli minulta vaimo, vahvasa uskosa Jesuksen päälle iota hään oli\nkivuloisen ia vaivaloisen elämänsä viimi aikoina ikävöiny Elettyämme\nyhdesä 27 uotta -- 1 lapsi: anna kaisa on meilä.\" Ikävissään Aapo\npiirtelee sitten: \"yksinpä mie nyt oleskelen aivan... Ikävänlaiselta\nse tuntuu välistä, Mutta Sinne Menee.\"\n\nVene-Aapon tytär, Anna-Kaisa, joutui naimisiin Julio Aapo Neitiniemelle\nAlakylään, ja Neitiniemen perheestä on kirjassa tuon tuostakin\nmerkintöjä, milloin ilmoitus lasten -- talossa saatiin kahdeksan\npoikaa ja kaksi tytärtä -- syntymisestä, kastamisesta ja kolmen pojan\nkuolemasta, milloin mitäkin taloa koskevaa asiaa. Useasti kävi ukko\nkylässä tyttärensä luona, ja pojat isommiksi tultuaan olivat äijävaarin\napulaisina venepuita etsimässä. \"Mie kävelin Neitiniemeen\", esiintyy\nuseasti, ja joskus vielä \"olin sielä saunassaki\". Kauniin kehystetyn\nkuoleman ilmoituksen on ukkovaari piirtänyt kirjaansa tyttärensä\nensimmäisen pikku pojan poismenosta, liittäen loppuun: \"tämä lapsi oli\nerin kaunis ihana ia viisas -- Se oli pieni engeli -- Suurela Surula\nkaipaama me kaikki häntä -- Mutta hään on taivaan ilosa.\"\n\nHarras uskonnollisuus esiintyykin useasti Aapon kirjaanpanoissa, vaikka\nveneseppää toiset sanoivatkin suruttomaksi. Syksyllä 1866 kirjoittaa\nAapo: \"hyvä uosi tuli ei tehnyt halla vahinkua Se oli Imhelinen Jumalan\narmo yli Ihmisten ymmärryksen ku kevä oli kylmä ia pitkä ia kaikki\nhiliastu niin kovin.\" Elokuussa 1870 taas luemme: \"io nyt Rakas Isä\navas armokätensä kaikin puolin Runsaasti.\" Huonon vuoden uhatessa\npiirtää Aapo: \"O Herra auta O Herra anna kaikki hyvin käydä ja\nmenestyä\", ja ankaran hallayön jälkeen hän voi sanoa: \"Herrale olkoon\nKiitos kaiken armonsa edestä.\" Pääsiäisenä saattaa Aapo piirtää:\n\"Pääsiäis Pyhä Pääsin Päivä Pääsimä Pois Pirun Pahoista Pauloista.\"\nTyttärensä kolmannen pojan kuolemaa merkitessään isoisä huoahtaa:\n\"Herra anto Herra otti Herran nimele olkoon Kiitos\", ja täyttäessään 80\nvuottaan ikämies kirjoittaa vapisevalla kädellä: \"tämä Päivänä täytän\n80 Vuotta: Siis alkaa yhdeksäskymmen kiitos herralle kaiken armonsa\nedestä.\"\n\nTämä olikin vanhan venemestarin viimeinen syntymäpäivän vietto.\nTerveenä oli Aapo saanut elää, lukuunottamatta kesää 1869, jolloin\nkirjaan on heinäkuussa merkitty: \"En ole vieläkään parannu mileen\nRaiale ei ole vielä työn tekiää minusa, vaikka siitä on pian kolme\nkuukautta ku alko sairaus (heeperi).\" Aikakirjakin on tänä aikana\njäänyt tavallista vähemmälle, ja veneitä valmistui vuoden nimiin vain\nneljä. Mutta sitten marraskuussa 1898 otti vanhan miehen koville.\n\"Olen yskässä Kipejänä\", Aapo kirjoittaa, \"Kovasti ryvittää ei ole\nnyt aikaa nukkua yhä ryvittää aivan katkejamatta Siinä hään Kojen\ntuhertaa lämmin pirtti kyllä on hyvä mutta Kahu ja pauke on kova\nminulle outoa olentoa Sinne häntä kojen mennä päivästä toiseen.\"\nKoko talvikausi meni Aapolta, niin ettei paljon voinut kirjaansa\nmuistaa. Valmiiksi päivätyillä sivuilla on vain joku vapiseva merkintä\nsiellä täällä. Simulassa sekä Neitiniemessä ukko aikakirjoineen\nsairasteli. Mutta kesän tullessa vanha vielä virkistyi, palasi kotiinsa\nkirjoineen, ja aikakirja alkaa täyttyä päivä päivältä kuten ennenkin.\nTulee syksy, halla rippoo potun kaalia, pellot leikataan, maa käy\nruskalle, lehti varvalle, seuraa talvi, vierähtää joulukin ja\ntammikuu pakkasineen, ja \"mettä seisoo Kauhijassa huuvetönkissä\",\npääsee helmikuukin alulle jokapäiväisine merkintöineen pakkasesta ja\npakkasen häkärästä. Kuun 13 p:nä on Aapo kirjoittanut: \"Pakkasen\nkiherää joka päivä tyven sää muuten.\" Ja tähän \"pakkasen kiherään mutta\nmuuten tyveneen säähän\" päättyy vanhan miehen 50-vuotinen aikakirja.\nEi jaksa vanhus enää piirrellä rakkaita ajantietojansa, eikä häneltä\nmonta päivää jäänytkään merkitsemättä. Sillä saman kuun viimeisenä\npäivänä päättyivät kirjoittajankin päivät.\n\nNiinkuin \"Aikojen Muistojen\" sisällössä niin sen ulkoasussakin kuvastuu\nkirjoittajansa henkilöllisyys, kehitys ja elämän juoksu. Alussa on\nkirjamiehen kynänjälki epätasaista ja kömpelöä, mutta vuosien vieriessä\nse käy yhä paremmaksi, kunnes 1870-80 luvuilla kynä toisinaan kykenee\npiirtämään kirjaan mitä kauneimpia aukeamia. Isolla kaunokirjoituksella\npyöräytetyt, alleviivatut rivit, lauseet taikka sanat ja huolelliset\nantikvatekstaukset puolisuuren tasaisen kirjoituksen sekä pienen\nsirosti piirretyn tekstin joukossa, tuo mieleen entisaikaiset kauniisti\npainetut hartauskirjat erikokoisine kirjainlajeineen. Monesti on Aapo\nvielä kyhännyt lehden reunaan sisältöön liittyviä pikku piirroksia:\nristin kuoleman tapaukseen, veneen veneestä, poron porosta puhuessaan,\nmiekan ja kiväärin mainitessaan Turkin sodasta, kruunun nimismiehelle\nsekä kuunnaaman täydelle elokuulle, lisäksi vielä kaikenlaisia\npiirroksia ja koukeroita milloin mihinkin. Vanhuuden lähestyessä\nkynänjälkikin muuttuu, kunnes lopuksi rupeaa isäntänsä kanssa\nvapisemaan.\n\nSamalla kun Vene-Aapon paksu päiväkirja on tekijänsä elämän kuvastin,\non se hänen kotiseutunsakin aikakirja. Kaukainen erämaakylä pienine\nja suurine tapauksineen ja edesottamisineen sekä suuren maailman\nmaininkeineen on siinä puolen vuosisadan vieriessä asetettu eteemme.\nKaiken hyörinän valtavana taustana on taivaan ja jumalanilmojen\nalituinen tarkastelu. \"Pesäpäivinä oli höyryä vähin puitten\nLatvoisa ja Vaarain lajisa\" alkaa Aapon teksti 1852 ja tyvenen sään\npakkaskiherään se loppuu v. 1900. Ja samasta tekstistä voi alkaa ja\nsamaan loppua kiveliön kylän ukkojen puhelukin.\n\nMutta näiden välille saattaa sisältyä kokonainen ihmiselämä.\n\n\n\n\nKöngäsen ruukki\n\n\nKohosi kaukaiseen Lapin erämaahan jo entisinä aikoina mahtava\nrautaruukkikin, joka sai \"ainheensa\" ja voimansa Lapinkorven rikkaista\nmalmivuorista ja mahtavista koskista sekä kirveen käymättömistä\nikimetsistä, pani vuoret paukkaamaan ja jylhät korvet elämöimään sekä\nkokosi ympäristöilleen suuren seppäkunnan pikkuvasaroillaan säestämään\ntehtaan suurmoukarin jymähtelyä.\n\nTornionjoessa, neljänneksen Tornion- ja Muonionjokien yhtymiltä\nylöskäsin, on suuri Köngäsenkoski, koko jokialueen valtavin vesiryöppy.\nKolme-, neljäsataa metriä pitkää, parikymmentä korkeaa kivistä\nmyötälettä syöksyy mahtavan virran voima valkeana pauhuna kahta puolta\nkeskelle jokea asettunutta kalliosaarta. Yhtämittaisena myllerryksenä\npaiskelehtii eteläpuolinen haara könkäästä könkääseen, kunnes\nlopuksi, kooten koko voimansa suureen syliinsä, paiskautuu pauhaten\nalas viimeisestä valtavasta syöksystä ja yhtyen toiseen haaraan, joka\nsamalla tavalla elämöiden on kiertänyt saaren pohjoispuolitse, lähtee\ntaas tyyntyneenä painumaan alaspäin.\n\nTämän mahtavan erämaan voiman äärellä, koko kiveliön isäntänä, seisoi\nennen Köngäsen kuulu rautaruukki.\n\nMuinaiseen aikaan koski kohisi vain korven peikoille ja lappalaisille\nsekä joillekuille lantalaisillekin, jotka jo olivat kulkeutuneet\nkaukaisiin kiveliöihin. Omia aikojaan sai Köngäs huutaa yöt, päivät\nkenenkään häiritsemättä. Se oli niin suuri ja ylpeä, ettei kiveliön\nasukas uskaltanut ajatellakaan panna sitä palvelijakseen, pikemminkin\nhän lähestyi kuohuvaa kuilua peloissaan ja manasi sen kiljuvaan\nkitaan pahimmat kipunsa. Vaatimattomassa pikku purossa oli\nkylliksi väkeä lantalaisen härkinmyllyä käyttämään. Erämaan miehet\nvain rakentelivat lohenpyytöjään Köngäsen rantapuolien kalaväyliin,\njopa lappalaiset uskalsivat sauvoa kuohujen alta saaren kosteeseen ja\npystyttää kotansa ryöppyjen saartamalle metsäiselle kalliosaarelle.\nJoskus myös Tornion kauppasaksat matkustaessaan Jukkasjärven\nlapinkylille ja markkinakentille nousivat jokea ylös soutaen ja sauvoen\nkovatkin kuohut. Mutta Köngäs näytti heille mahtinsa: kauppiaat\nhäätyivät raahaamaan venettään rantaa pitkin puolen neljännestä, yhtä\nhyvin meno- kuin paluumatkallakin.\n\nMutta jo aikaisin joutui kuohuva korvenvoima sittenkin ihmisen\napumieheksi. Sattui muuan uudisasukas kaukana erämaassa, seitsemän,\nkahdeksan penikulmaa Köngäsestä ylöskäsin, Junosuvannon tienoilla\nlöytämään rautavuoren ja toi sen malmia Tornion kauppamiesten\nkatseltavaksi. Nämä taas vuorostaan kuljettivat näytteet Tukholmaan\nkauppatuttavalleen, Arendt Grapelle. Tämä tukholmalainen kauppias,\n\"syndyisin Saxan Maalta Lybäkin kaupungisa oli se ensimmäinen,\njoka ulos otti taikka alkoi Köngäisen Pruukia rakendamaan\", niinkuin\nsanotaan tunnetun Keksin laulun selityksissä. Kristiina kuningattarelta\nsai Grape 1645 \"pohjakirjat ja privilegiumit, jotta laittaa pruukin\nLapin erämaahan\", jopa luvan vapaasti ja maksutta ottaa haltuunsa\nmaata ja metsää kaksi penikulmaa joka suunnalle sekä murtaa malmia\ntehtaaseensa Junosuvannon rautavuoresta.\n\nSeppien, raudan keittäjien ja sydenpolttajien sekä muiden taitomiesten\nkanssa lähti Grape Lapinkorpeen ja rakensi tehtaan kaikkine\nhoitoineen Köngäsenkosken alaiseen korvaan, tulisimman kuohun ääreen,\njoen etelärannalle.\n\nJa kohta pantiin vanhankansan vahvimmat väet,\n\n    \"vesi vanhin veljeksistä,\n    tuli nuorin tyttäristä\"\n\nankaraan yhteistyöhön, nostamaan ja rakentamaan kolmatta mahtavaa\nvoimaa, rautaa ja raudanväkeä, tuomaan sitä ilmi semmoisella voimalla,\nettä kaukainen korpi kumahteli.\n\nSysimiehet menivät metsiin miiluja polttamaan, ja Junosuvantoon,\nrautakentän lähelle, rakennettiin masuuni, jossa vuoresta väännetty\nmalmi sulatettiin takkiraudaksi. Junosuvannon seutu olikin\nrikas rautamaa, ja tänne, keskelle kiveliöitä, kehittyi suuri\nmalmin louhimispaikka, \"Masugnsby\" eli \"Masuunin pruuki\", jonka\nmerkillisimpänä laitoksena oli mahtava masuuni. Se oli niin\nkauhistavainen ja hirveä paikka, että erämaan mies oikein peloissaan\nsitä lähestyi. Siinä oli syvä tulenpalava pätsi, joka ahmi\nkitaansa röykkiöittäin sysiä ja malmia, keitti malmin kiehuvaksi\ntulivelliksi, puhaltaen sen sitten hehkuvana aineena torvestaan ulos.\nTakkirautaharkot, \"kaltit\", vedätettiin Köngäsen pääpaikkaan ja\nmuokattiin siellä valmiiksi raudaksi. Erämaan asukkaat, lannanmiehet\nja lappalaisetkin pororaitoineen, kävivät kaltteja vedättämässä,\nvaikka sanotaan Grape-ukolla itselläänkin olleen useita hevosia,\njoilla toimitteli tehtaansa ajotöitä.\n\nGrapen ajoilta on Köngäsen ruukinpatruunalla vielä tallella\ntehdaspaikkansa ensimmäinen kartta, Joris Dengin piirtämä 1660.\nKarttaan on Joris kuvannut koko korpitehtaan semmoisena kuin se näinä\nalkuvuosinaan oli. Siinä ovat monilukuiset huoneet ja kömmänät,\nkomeasta kaksikerroksisesta asuinrakennuksesta ja päätehtaasta alkaen\npajoihin, myllyihin, makasiineihin ja työväen asuntoihin, jopa saaren\npariin lappalaiskotaan saakka. Puolessatoista vuosikymmenessä oli\npimeään korpeen kohonnut jopa pikkuinen kylä, vaatimattomia harmaita\npöksiä ja tötteröitä kyllä, mutta suurenmoisia senaikaisiksi Lapin\nerämaan esitöiksi.\n\nJokivarrelle tehtaan ympärille raivattiin niittyä ja peltoa ja\netempääkin metsistä vallattiin jokien ja järvien rantoja niittymaiksi.\nNiinpä Tornionjoen itäpuolelta aina Sieppijärveltä, yli parin\npenikulman päästä, otettiin parhaat heinämaat ruukin omiksi.\n\nMutta kauan eivät Grapen voimat eivätkä varat riittäneetkään. Kaukainen\nja autio Lapin erämaa vaati uudisraivaajaltaan enemmän kuin saattoi\nolla yksinäisellä Tukholman kauppasaksalla. Lapsia kyllä sanotaan\nGrapella olleen viiteentoista asti, mutta muuta varallisuutta ei\nollut samassa määrässä. Rahat rupesivat loppumaan, ja ukon täytyi\nottaa yhtiömiehekseen Momman veljekset, Abraham ja Jakob, ja niin\nruvettiin kolmen miehen voimalla lyöttämään rautaa. Viimein kumminkin\nGrape kyllästyi koko ruukkihoitoon, niin että heitti osuutensa Momman\npatriarkkain hallittavaksi, ruveten itse maamieheksi, niinkuin Keksin\nlaulun selittelijäkin kertoo: \"Pruukin möi hän vanhalla ijällänsä ja\nosti Nautabuodin maan, jonga Kartano oli Nautabuodin saarella.\" Mutta\npian täälläkin, Ylitornion Kainuunkylän jokisaarella, äijä sai kokea\nkovat päivät. Tuli suuri jäänlähtö Tornionjokeen, kuulu \"Keksin tulva\"\n1677, ja\n\n    \"Naaki maalle Nautabuodijn,\n    Saxan saaresta eroitti,\n    Grapin lapset laudi kaikki,\n    Kangahalle karkotti.\"\n\nSaaren kartano kokonaan \"jäildä hukattijn\", ja ukko sai rakentaa uuden\ntalon mantereelle.\n\nVanhan Grape-äijän lukuisan lapsijoukon jälkeläisiä levisi sitten koko\nLänsi-Pohjaan ja Lappiin. Muuan ukon pojanpojista luki papiksi ja\ntämän kolme poikaa taas \"stuteeras\" samaan säätyyn. Grape-sukua olikin\nennen Pohjan puolessa sekä pappeina ja papinrouvina että lukkareina,\nnimismiehinä ja koulumestareina, vielä seppinä sekä talonisäntinä ja\nemäntinä.\n\nMutta Momman Abraham ja Jakob, jotka myöskin olivat etelän lähtöä,\nHollannin Brabantista kotoisin, koettivat kaksissa miehin pitää\nrautaruukkiaan pystyssä. Ja pysyikin se. Sillä veljeksillä oli jo\nennestään hallussaan Svappavaaran kuparikenttä, joka oli vielä\nsyvemmällä Lapin sydämessä, 7-8 penikulmaa ylöskäsin Junosuvannosta,\nTornionjoen pienen syrjähaaran, Luongasjoen latvoilla. Sen oli eräs\nlappalainen, Uula Tölkki, keksinyt 1640-luvulla. Mommat ottivat\nkuparikentän hoitoonsa 1655 ja tuottivat, päästyään Köngäsen isänniksi,\nLapin erämaasta sekä kuparia että rautaa. Saivatpa veljekset 1674\nvielä kuninkaallisen lupakirjan Svappavaaran kuparista \"uloslyödä\nmynttiplootuja ja ne päälle leimata Kuninkaallisen Majesteetin\nstämppelillä\". Momniat kaivoivat kuparivuortaan ja lyöttivät Köngäsen\npajassa tuhansittain plootuja, jotka levisivät ympäri valtakunnan, ja\n\"se oli sitä isonploovun aikaa, kun Köngäsen pruukissa oli ominaiset\nrahat.\" Nämä Lapinkorvessa taotut \"Köngäsen ploodut\" ovat miltei jo\nkaikki kadonneet, lyödyt kahvipannuiksi, kattiloiksi sekä muiksi\nkuparitavaroiksi, taikka piiloitetut aarnihan töihin; vain pari plootua\nsanotaan olevan Tukholmassa, ja Helsingin yliopiston kokoelmissa on\npari 1903 Iistä löydettyä kappaletta. \"Ja pruuki itte maksaisi vaikka\nmitä, jos saisi yhenkää kappalhen niistä, mitä on omassa pajassa\nlyöty.\"\n\nUutterat rahasepät sekä Lapinkorven raatajat korotti kuningas\n\"korkeamphan sääthyn\", ja veljekset ottivat nimekseen Rhenstierna,\nkäyttäen sitten plooduissaankin merkkiä AIR. \"Simpel-aatelia\" heistä\nkyllä vain lähti, vaikka sitten jälkeläiset olivatkin \"korkeissa\nviroissa\".\n\nMomma-veljesten aikana hävitti suuri Keksin tulva Köngäsenkin\nseutuja. Runo kertoo, että\n\n    \"Pajalassa pahoin teki,\n    Nijtyn otti, karin jätti,\n    Kaatoi karin nijtyn päälle,\n    Puodin Mommalta pudisti.\"\n\nJa taas Torniossa, missä ruukinpatruunalla oli kauppapuoti\nranta-aittoineen, tulva\n\n    \"Momman Aittaa ahdisti:\n    Onko raudast' rakettu,\n    Taikka vaskest' valettu?\"\n\nSvappavaaran 80-prosenttinen kuparivarasto ei kumminkaan ollut\nloppumaton. Parikymmentä vuotta tuotti se rohkeasti, jopa toisina\nvuosina 600 ja 800:kin kippuntaa kattiloiden ja plooturahojen\ntakomisainetta. Mutta sitten rupesivat kuparivuoren kätköt vähitellen\nehtymään, ja samassa määrässä väheni plootujenkin lyöminen, kunnes se\n1700-luvun alussa lienee kokonaan loppunut.\n\nEi päässyt Köngäsen tehdaskaan oikein vauhtiinsa. Lapinkorven\nraudantarve ei ollut suuren suuri, ja maailman markkinoille oli kovin\npitkät matkat sekä hankalat tiettömät taipaleet, niin että tehtaan\ntuotteiden kuljetus tuli varsin kalliiksi. Tuskinpa Mommatkaan\nhyötyivät erämaassa rehkimisestään paljon muuta kuin aatelisen nimensä.\nMommain kuoleman jälkeen joutui Köngäsen ruukki 1697 Svappavaaroineen\n\"Wästerbottens-Bergslags-Societet\" nimiselle yhtiölle, joka jatkoi\nraudanvalmistusta ja sai oikeuden lyödä plootujakin. Mutta näinä\naikoina sai Köngäs kokea kovimmat kohtalonsa. Tuli kaikki mullistava\nSuuri Pohjan sota, ja Isonvihan ryssä nousi Lappiin asti, osuen\nturmaretkillään Tornionjoen taaksekin. Köngäsen ruukin vihavenäläinen\nryösti puhtaaksi ja sitten poltti aivan sileäksi 1717. Asukkaat ja\ntyömiehet pakenivat metsiin, vain muuan mies jäi ruukin maita\nhoitelemaan.\n\nSitten siirtyi Köngäsen tehdas yhtiöltä toiselle, eikä kenelläkään\n\"lyönyt tulot sisälle\", kunnes taas 1730--40-luvulla saksalaissyntyinen\nAbraham Steinholtz otti yksin koko tehtaan hoitoonsa. Uusi isäntä\nheitti Svappavaaran köyhtyneen kuparivuoren omiin oloihinsa,\nruveten valmistamaan vain rautaa. Mutta ei tämän toisenkaan Abrahamin\ntulot oikein hyvästi lyöneet sisälle, koska hänen kuoltuaan 1780\nperikunta heti myi koko hoidon \"puulaakille\", joka taas vuorostaan\nsen paikalla kaupitteli \"yhdelle herralle Värmlannista\", nimeltä\nOlof Ekström. Huonosti veteli värmlantilaistakin: erämaan tehdas vei\näijän vararikkoon 1821. Mutta ukon poika, Jonas Ekström, -- Vestolan\nherran, Nils Ekströmin veli, -- uskalsi sittenkin taas yksinään ottaa\nhaltuunsa tehtaan kaikkine hoitoineen ja ruveta vuorostaan yrittämään.\nJonas lyötti rautaa ruukissa ja pani niityt tuottamaan heinää, pellot\nohraa ja perunoita, mutta hän kuoli jo 1833, ja leski luovutti ruukin\nviljelyksineen taas \"puulaakille\".\n\nTuli silloin toistamiseen \"yksi herra Värmlannista\", Karl Sohlberg,\njoka ensin rupesi vain \"puulaakin puukhollariksi\", mutta rohkeni\nviimein 1855 ottaa omiin nimiinsä koko ruukin, vanhan korpitehtaan,\njoka parisataa vuotta oli kulkenut miehestä mieheen, tuottaen monesti\nvain tappioita ja pettymyksiä, mutta \"lyöden\" ainoastaan harvoin\n\"tulot sisälle\".\n\nJa näin tuli taas Värmlannin miehestä Köngäsen ruukin patruuna, jopa\nviimeinen, jonka aikana Lapin erämaiden vanhan tehtaan isovasara\njymäytti viimeiset iskunsa. Tämän \"Vanhan-patruunan\" aika on vielä\ntuoreessa muistissa, samoin kuin koko Köngäsen ruukin viimeiset\nvuosikymmenet töineen, oloineen ja toimineen. Elää ruukin seuduilla\nvielä muutamia vanhoja seppiä, jotka ovat \"Vanhan-patruunan\" aikana\nsulatelleet rautaa sekä heilutelleet vasaraa ruukin pajoissa.\n\nJunosuvannon malmikentässä oli jo vanhastaan Köngäsen ruukin parhaat\nrautakaivokset, samoin myöskin Svappavaarassa, josta kuparin loputtua\nruvettiin louhimaan rautaa. Murrettiin malmia myöskin Kiirunasta ja\nJällivaarastakin. Pitkin talvea vedätettiin hevosilla ja poroilla\nmalmia kaukaisista kaivospaikoista halki kiveliöiden Junosuvannon\nmasuuniin sekä sitten pari penikulmaa alemmaksi, Palokorvaan,\njohon rakennettiin uusi sulattimo Torniokosken rannalle. Kolme,\nneljä viikkoa joka kesä sulatettiin masuunissa malmia takkiraudaksi,\nja taas talven kuluessa hevosilla ja poroilla ajettiin kaltit alas\nKöngäsen tehtaalle. Monesti myös laskettiin kaltteja veneissä pitkin\nTornionjokea.\n\nJo aikaisin, \"ennen Joonaa\" -- Ekströmiä --, löydettiin rautamalmia\nSuomenkin puolelta, Kolarista, Juvakaisen \"rautavuoresta\", Niesajoen\nlatvoilta. Sinne ruukki rakennutti pirtit ja makasiinit ja lähetti\nmiehiä louhimaan vuorta. Suuri jyske ja pauke kuului sitten alituisesti\nJuvakaisen sydänmailta, kun siellä miehet möykkäsivät. Mutta\nlappalaisten vanha palkimaseutu ei oikein suvainnut rautamiesten\nmetelöimistä, varsinkin kun he vielä pitivät huonoa elämää, joivat ja\nkiroilivat. Erämaa nosti vanhat haltiansa möykkääjiä säikyttelemään.\nNiinpä kerrankin ilmestyi malminkaivajille suuren hongan pituinen\nkarjuva äijä säikäyttäen miehet niin että he laukkasivat pakoon,\nhuutaen: \"Se on itte perkele, koska se niin karjuu!\" Kolarinsaaren\nukon, Sokean-Heikin, otti äijä kiinni ja painoi jänkään. Mutta kun\nHeikki hätäyksissään rupesi lukemaan raamatunsanoja ja muisti:\n\"Polvensa kaikki taivuttakhot taivhassa ja maan päällä, koska Jeesuksen\nnimeä mainithan\", hävisi metsäläinen ja laski Heikin vapaaksi.\n\nKesät, talvet nostettiin Juvakaisesta malmia ja vedätettiin väylän\nrantaan Niesajoen suulle, jossa oli malmin lastauspaikka. Suuriin\nveneisiin, joita veistettiin Jokijalassa, Erkinrannassa, työnnettiin\nrautakiveä kuormittain ja laskettiin Köngäsenkosken rantaan.\nVuosikausittain jyskättiin Juvakaisessa ja myllerrettiin vuorta, niin\nettä siellä vieläkin ovat entiset jäljet näkyvissä. Suuria kuoppia ja\nmalmikasoja on kaikkialla, ja koko seutu vielä nytkin haisee raudalle,\nkun sattuu olemaan lämmin ja sateinen kesäpäivä.\n\nElämää ja liikettä tuotti metsiin sysien polttaminenkin. Alkuaikojaan\nruukki hankki Värmlannista ja Taalainmaasta parhaat sysimiehensä, jotka\nruukin avaroissa metsissä myötäänsä korventelivat sysimiiluja. Mutta\nruukki tarvitsi tavattomat määrät sysiä sulattimoihinsa, suurpajaansa\nja moniin pikkupajoihinsa, ja pian oppivat paikkakuntalaisetkin\npolttamaan miilua sekä tuomaan tehtaalle sysiä. Varsinkin Kolarin\nmetsäkansa ahersi alituisesti miilujensa savussa, vedellen valtavia\nhaikuja suuresta piipustaan ja kehuskellen:\n\n\"Sysimies tekee sitä, mitä sysihautakin.\"\n\nMelkein joka talossa sysihauta haikusi, ja vanhojen miilujen sijoja\nnähdään vieläkin kaikkialla Kolarin metsissä. Sysimiehiä sanottiin\n\"kolareiksi\", ja sitä lyytä ruvettiin kolarien kotiseutua ja sitten\nkoko pitäjääkin sanomaan Kolariksi. \"Tiikaripalkalla\" ukot sysiä\nkorventelivat, ja puolitoista lestiä laskettiin aina tiikariin. Oli\nkyllä myöhemminkin aina joku oppinut etelän sysimestari ruukin omia\nmetsiä hiiltämässä. Sellainen mestari oli Taalainmaan mies, Johan Palm,\njoka Vanhan-patruunan aikana johti sydenpolttamista.\n\nOli ankara työ Köngäsen \"pajatehtaalla\", ennenkuin sulattimoista\ntuotu karkea kaltti oli muokattu valmiiksi takoraudaksi. Kolmi-,\nnelikertaan piti kaltit vielä sulattaa ja moukaroida, ja vasta sitten\nrupesi malmivuoren rauta tottelemaan sepän vasaraa. Hirveällä,\nnelikymmenleiviskäisellä moukarilla, \"isollahamaralla\", jonka\nvartenakin oli kuusikyynäräinen hirsi, jymäyteltiin kalttia. Kosken\nvoima kohotteli moukaria iskuihinsa, ja \"valtaseppänä\" hääri Vikströmin\nukko, apumiehinään kolme muuta seppää. Suurta kalttilimppua\nleivottaessa käytiin kiinni neljin miehin, kun Vikströmin ukko komensi:\n\"Nyt, miehet, lujasti kiinni!\" Valtavalla alasimella käänneltiin\nkalttia neljillä suurpihdeillä, ja väkivasara ensin verkalleen paineli\nja litisteli sitä, sitten jyskäytteli täydellä voimallaan, sen mukaan\nkuin sulkulaitosta hoitava tampulapoika valtasepän komentoa kuullen\nlaski enemmän taikka vähemmän voimaa moukaria käyttävään vesipyörään.\nKuusi-, seitsemäntoista leiviskää sulatettiin samalla vuorolla tehtaan\nsuuressa ahjossa ja samaa menoa taottiin kankiraudaksi. Se oli\ntulenpalavaa tappelua, jossa mustat miehet koskenvoiman ja tulenväen\navulla käyttivät isäntävaltaansa, muokaten ja rääkäten ikivanhaa\nvuorelaista, niin että se todellakin oli \"rauta raukka, koito kuona\",\nja siitä \"pahat haltiat pajanahjoon jäivät\". Ahjo hehkui helvettinä,\nrautaharkko sähisi niin kuumana, että ripposi, ja moukarin iskuista\nräiskähteli kiukkuisia tulisirpaleita ympäri seiniä. Mutta nokiset\nsepät liikkuivat puukengissä, mustuneet pellavapaidat päällään, edessä\nnahkainen esiliina ja päässä leveäreunainen karstainen hattu.\n\nTehtaan pienemmässä vasarassa, \"pikkuhamarassa\" eli \"kniphamarassa\",\noli päämiehenä \"Hosmarki\", seppä Forsmark. Pikkuhamarakaan ei silti,\nvaikka niin sanottiin, ollut suinkaan mikään pikkuvasara, sillä sekin\npainoi kokonaista kymmenen leiviskää ja takoi vedenvoimalla niinkuin\npäävasarakin. Pikkuvasaralla lyötettiin rautakangesta rekirautaa,\npyöreää ja nelitahkoista \"saikaraa\", sekä muuta pienempää raudanlaatua.\n\nOli tehtaassa vielä kolmaskin vedenkäyttämä vasara, \"naulahamara\",\njoka, painaen kaksi leiviskää, oli myöskin Väkevän-Matin moukareita.\nSillä taotettiin \"piikareita\", isoja rautanauloja, ja \"siinä piti olla\ntahti päässä ja luonnossa\", kun naulahamaralla moikotettiin piikareita.\nKaksine apulaisineen naulamestari siinä työssä hääri: toinen apulainen\nkuumensi vain saikaraa, seppä itse hoiti vasaraa taottaen nauloja,\nja toinen apulainen takeli naulojen kannat. Sillä tavalla tahtia\nnoudattaen saattoi kolme miestä päivässä päästää kolmituumaisia\npiikareita 2500-3000 kappaletta.\n\nSuurpajan lisäksi oli tehtaassa useita \"käsipajoja\", joissa monet\nsepät kalkuttelivat kaikenlaista tarpeellista rautatavaraa, jota\nlähetettiin maakuntaan ja markkinoille. Taottiin kaikenlaisia\ntyökaluja, kirvestä, kuokkaa, lapiota, viikatetta, sirppiä,\nrautakankea, vielä lehmänperäimiä, hevosenkenkiä ja -kenkänauloja,\nvenenauloja, vieläpä ketun-, ahman- ja karhunrautoja, lukkoja,\nsaranoita ja mitä ikinä rautakalua maailmassa tarvitaan. Varsinkin\npimeän talvisydämen aikana, kahta puolta joulua, jolloin tehdas pantiin\npuoleksitoista kuukaudeksi seisomaan, joutivat kaikki rautiot,\nvaltasepistä alkaen kalkutelemaan käsipajoissa. Joka sepällä oli oma\nammattinsa. Toiset takoivat työkaluja, toiset nakuttelivat nauloja, ja\nForsmarkin ukko oli varsin taitava rakentelemaan kaikenlaisia\nmetsäeläinten pyydysrautoja.\n\nKokonaisemmat olivat silloin päivät kuin nykyisten tehtaiden\nvajavaiset rupeamat: rynnistettiin aikamiehen työvuoroja eikä tyydytty\nhetkellisiin poikasten ponnisteluihin. Jopa silloiset miehet\nyhdessä auringonkierrossa ennättivät melkein sen, mihin nykyiset\nraatajat menettävät kaksi päivännousua ja -laskua. Mutta silloin\npaukutettiinkin aamuviidestä iltayhdeksään asti, pitäen välillä vain\n8-1/2 9 \"frukostin\", 12-1 \"murkinan\" sekä 5-6 \"aftonin\".\n\nKovinkaan suuri ei ollut ruukin seppien palkka: kruunu kesäiseltä\npäivältä, taikka kruunu ja tolppa, parhaimmilla pankkokruunu. Lisäksi\noli heillä maksuton asunto sekä kahden lehmän heinämaa, ja leipäaineita\nhe saivat ostaa patruunalta kohtuhinnoilla samoin kuin viinaakin.\nMutta talvipäivinä ahkerat rautiot ansaitsivat käsipajoissa kolme,\nneljäkin kruunua. Sillä silloin sepät saivat takoa \"kippuntapalkalla\".\nAnnettiin kippunta rautaa ja määrättiin maksu sen mukaan, minkälaisia\ntavaroita oli siitä taottava. Piikareita vain taottiin kappalepaikalla,\nmutta tehtaan naulavasaraa käytettäessä laskettiin niidenkin takominen\n\"leiviskärätingillä\". \"Akorttityö\" ei kyllä tahtonut tulla niin\nkunnollista kuin tavallinen tehtaan työ.\n\nSiten häärivät rautakourat, kuka pajatehtaassa, ken käsipajassa, kukin\nammattinsa mukaan. Mutta kun oli toimitettava \"isokeitos\", kokoontui\nkoko seppien sääty saman työn ääreen. Vanhaksi käyneen suurmoukarin\nsijaan oli valmistettava uusi, kahdesta parinkymmenen leiviskän\nmöhkäleestä hitsattava kokoon mahtava valtavasara, ja sitä työtä\nsanottiin isoksikeitokseksi. Se olikin kamalan vaarallista, tulikuumaa\ntyötä sekä niin tarkkaa, että vaati joka sepän pihteineen ja taiteineen\nkeittomestariksi ynnä keittomestarin apulaiseksi. Tämän tiesi kyllä\npatruunakin, ja siksi hän aina isoakeitosta alettaessa lupasi kannun\nviinaa joka miehelle, jos keitos onnistuu hyvin. Tavallisesti se hyvin\nonnistuikin, ja sepät saivat \"isonkeitoksen kannunsa\" sekä vapaan\niltapäivän. Silloin oli rautoilla hauska ilta, kun he kokoontuivat\nyhteen \"praataamhan\" ja juomaan isonkeitoksen onnistumista. Aamupuoleen\nsiinä riitti muistelemista jännittävästä suurtyöstä, jopa lopulta\njouduttiin tinkaamaan \"raamatun nytheistäkin\". Ja välillä aina\notettiin ryypyt isonkeitoksen muistoksi.\n\nSeppiä ja sepänapulaisia työskenteli pajatehtaassa 7-8 miestä,\nlisäksi vielä käsipajoissa muutamia rautioita. Sepät olivat melkein\njärjestään ruotsalaisia. Kuultiin rautioiden joukossa sellaisia\nnimiä kuin Hammerstedt, Lindmark ja Forsmark, Björnström, Karlström,\nGäddström ja Vikström, Strålberg, Hjärtberg ja Hedlund, Stålnacke,\nMört ja Fors, Löfgren, Rundgren ja Kruutta-Antti. Vain joku\nsuomalainen, niinkuin Juunas Liminka, oli päässyt livahtamaan suureen\nruotsalaisjoukkoon. Sanottiinpa muutaman sepän olleen \"Itävallan sukua\"\nja toisen taas \"valuuneja\". Useimmat rautiot olivat vanhojen\nrautamaiden, Värmlannin ja Taalainmaan miehiä taikka ainakin niiden\nlähtöä. Monet olivat raudantuttuja jo useammassa polvessa. Niinpä\nVikström-ukon isä ja isänisä olivat olleet rautioina, jopa valtaseppinä\nMelstenin ruukissa Råneåssa, Luulajan seuduilla, ja Forsmarkin suku\ntaas oli kalkutellut Uumajassa Robertforsin tehtaassa. Mutta\nLapinkorpeen, suomalaiseen -- ja lappalaiseen -- ympäristöön\njouduttuaan oppivat eteläntulijat solkkaamaan suomenkieltä, ja seuraava\npolvi jo puhui täyttä jokilaakson murretta. Näiden jälkeläisistä monet\neivät enää osanneetkaan entisten taalalaisseppien kieltä. Useiden\nedesmenneitten ruukinseppien jälkipahnaa elää vielä kahtapuolta\nrajaväylää, toiset entisessä isiennimessä, toisilla taas suvun ja\nkielen mukaan nimikin muuttuneena. Niinpä Suomen puolellakin tavataan\nStålnackeja, Mörtejä, Strålbergia, ja Pajalan tummaihoisten\nKarlströmien sekä Vittikoiden sanotaan olevan \"valuunien ja Itävallan\"\nseppien jälkisatoa. Samoin myös joutuivat suomalaisvyöryn alle\nruotsalaiset kaivosmiehet, jotka tunkeutuivat suomalaismetsien\nmalmikenttiin rautaa kaivamaan. Niin esim. mainitaan Junosuvannon\nMasugnbyssä 1770 olleen 32 ruotsalaisnimistä perhettä, mutta\nparikymmentä vuotta takaperin siellä haudattiin \"viimeinen\nruotsalainen\". Samoihin aikoihin oli Svappavaarassa 13 ruotsalaista ja\nvain yksi suomalainen, mutta nyt tuskin on Svappavaarassa enää yhtään\nruotsia puhuvaa.\n\nAlituinen pauke ja kalkuttelu ruukin pajoissa nosti aikojen kuluessa\npajoja sekä seppiä ympäristöseutuihinkin ja saattoi erämaassa\nvasaran paukkumaan muuallakin kuin Köngäsessä. Useita yksityisiä\nseppiä, jotka takoivat vain omiksi ansioikseen, asettui ruukin\ntienoille. Sellaisia, jopa oikein valtaseppiä, oli Anders Drygge,\nsamoin Olof Hjärtström, sitten vielä monia muita pikku rautioita ja\nporopeukaloita. Myöskin väylän itärannalle, Kolarin sysimiesten\nparveen, kohosi monia raudantakojia. Varsinkin Kolarinsaaren sepät\nolivat taitavia ja kuuluisia kautta kiveliöiden. Siellä paukkui paja\nmiltei joka talossa, parhaiten Rautiolla, Kurussa ja Simulla sekä\nKaaskossa Jokijalan puolessa. Monessa talossa oli takomistaito polvesta\npolveen kulkenutta \"esi-isäin oppia\", niin kuin Rautiossakin, jossa 70\nvuotta takaperin 90-vuotisena kuollut Uollo-äijä oli isänsä Nikun\noppipoikia; Uollon pojasta sekä pojanpojista kasvoi taas rautamiehiä.\nUollo olikin paikkakuntansa parhain rautio, osaten takoa, paitsi\nkaikenlaisia työaseita, myöskin pyydysrautoja, lukkoja sekä\nlehmänkelloja, vieläpä hyviä piilukkoisia pyssyjäkin. Kahdet\nsilmälasit, toisina \"tuliklasit\", oli äijällä nokallaan, kun hän hääri\npajassa, mutta sittenkin tuli ukko niin kuin moni muukin suur-seppä\nalituisesta ahjoon tiiraamisesta vanhana umpisokeaksi. Pajansa tuotteet\nmyivät rautiot paikkakuntalaisille, ja etäältäkin tultiin noutamaan\nKolarinsaaren rautakalua. Lappalaisetkin tarvitsivat yhtä ja toista\nsepäntakomaa maksaen ostonsa hopearikseillä, \"jotka tekivät neljä\nkruunua\". Paljon kulkikin ennen saareen hopeaa \"takomisen kautta\".\nRaution talo oli entisaikaan hyvin rikas samoinkuin Kurukin, jonka äijä\nmyös oli \"kauhea takomhan\".\n\nKöngäsestä noutivat sepät rautansa ja kuluttivat sitä monet sadat\nleiviskät, vaikkeivät pitäneetkään sitä kaikkein parhaimpana\nraudanlaatuna. Raa'aksi, karkeaksi ja hauraaksi rautiot tahtoivat sitä\nmoitiskella. Mutta Köngäsen rautaa oli aina saatavissa, eikä sitä\ntarvinnut pitkiä matkoja vedätellä.\n\nPaljon kysyi Köngäsen rautaa oma erämaakin, mutta enin osa täytyi\nsentään kuljettaa kaukaisempaan maailmaan. Tornion satamakaupunkiin\nvedätettiin sitä talvella hevosilla sekä pororaidoilla, ja kesällä\ntaas laskettiin venelastittain. Kuljetettiin rautaa ja rautakalua\nmyöskin tunturien ylitse Ruijaan, ja silloin oli lappalainen poroineen\nrauta-ahkioita ajamassa. Suurilla Lapinmaiden markkinoilla, joita\nKöngäsessä 1796:sta alkaen ruvettiin pitämään joka talvi joulun\nedellä, sai rautakin ja rautatavara ostajansa, ja monet rautakuormat\nlähtivät jutamaan joka ilmansuunnalle. Hyvin \"löivät tulot sisälle\"\nKöngäsen ruukissa Ranskan--Saksan sotavuonna 1870. Silloin kallistui\nkoko maailman rauta, eikä sitä tahtonut aina saada rahallakaan. Mutta\nKöngäsessä suurmoukari moikotteli minkä ennätti, sepät häärivät\nkahdessa vuorossa, ja ruukki sai raudoittaa koko Suomenmaata.\n\nKoko ruukkia ja sen toimintaa valvoi Vanha-patruuna, Värmlannin\nrautatehtaiden kasvatti. Apulaisina hänellä oli kaksi velimiestä,\nAntti ja \"Erkki-maisteri\". Antti kyllä ei tehnyt juuri muuta kuin\npilkkoi puita talon tarpeiksi ja makaili pirtissä hoidellen kipeää\njalkaansa, jonka kantapäässä oli vettä. Pirtissä kävivät seppien\npoikaset toisinaan ärsyttämässä puunpilkkojaa, haukuskellen häntä\n\"Treepollaksi\", ja silloin Antti äkäisenä \"plätkä\" kourassa lennätti\npoikaset ulos. Erkki-maisteri, iso mies niinkuin patruunakin, toimi\ntehtaan kirjanpitäjänä, ja sanottiin häntä myös \"Erkki-puukhollariksi\".\nVanha-patruuna oli ahkera, kaikkeen ennättävä mies. Aamulla\naikaisin hän jo oli liikkeellä kulkien tehtaan toimintaa\ntarkastelemassa. Mutta vanhat, vuosikausia vasara kourassa seisoneet\nsepät olivat \"niin valtavia miehiä\", ettei ukko uskaltanut heitä\npaljoakaan komennella eikä neuvoa, vaikka joskus olisi ollut syytäkin.\n\"Hyvä mies työkansalle\" patruuna kyllä oli, vaikkei kaikkein korkeimpia\npalkkoja maksanutkaan. Talvisaikaankin \"pruukilaisilla\" oli aina\nansiotyötä, sen sijaan kuin muut paikkakuntalaiset saivat työttöminä\nnähdä nälkää. Sanotaanpa ruukin makasiinissa olleen monia suuria\n\"oomia\", joista tarvitsevaisille mitattiin hyvää viinaa, ja riksin\nvain maksoi \"halstoopi\". Sai viinaa kyllä ostaa Pellon Lindgreniltäkin\nja Muonionalustan Forsströmiltä, mutta heidän tavaransa oli vetistä\neikä sillä ollut \"jumalan-siunausta\", niinkuin Köngäsen viinalla, joka\ntuotiin \"suorhan prännäristä\" ja myytiin lieventämättä, niin äkäisenä\nkuin se oli pannuntorvesta tippunut. Niinpä olikin ruukin viinalla aina\nparas menekki, varsinkin Köngäsen markkinoilla, vaikka sinne monet\nporvaritkin kuljettivat suuria sadan kannun oomeja.\n\nJo vanhastaan oli Köngäsen tehtaan seudulla oma kirkkonsa toista\nkilometriä ylempänä ruukkia, Tornionjoen ja Kirkkojoen välisellä\nkomealla törmällä, vastapäätä markkinakumpua. Momma-veljesten\nmainitaan jo 1669 kustantaneen saarnamiehen huolehtimaan Köngäsen\ntehtaan ja kaivosmiesten sielunhoidosta. Vanhan-patruunan aikana\noli Pajalassa -- tehtaan ympäristölle muodostui suuri Pajalan\nseurakunta, jonka kirkoksi sitten tuli Köngäsen kirkko -- pappina\nLaestadius vuodesta 1849 kuolemaansa asti. Lapin suuri herätysmies\nsaarnasi kiivaasti myöskin kauheaa juoppoutta vastaan ja haukkui\nankarasti juomareita ja viinaporvareita, nimitellen heitä \"pirunpaskan\"\nsyöjiksi ja kauppamiehiksi. Köngäsen saarnatuolista hän monet kerrat\npauhasi ruukista ja ruukinpatruunasta, \"siitä kalanpyytäjästä,\njoka asuu kiehuvan kosken alaisessa korvassa ja saa paljon kaloja\".\nKirkko oli tupaten täynnä, ja siellä Vanha-patruunakin joka pyhä\nomalla paikallaan istui vakavana kuunnellen saarnatuolista tulevaa\npauhua. Sitten äijä ajoi kotiinsa -- ja makasiinin oomeista mitattiin\nedelleenkin väärentämätöntä tavaraa, jolla oli \"jumalansiunaus\nmatkassaan\".\n\nMutta kun Laestadius 1861 kuoli ja Pajalaan tuli uusi pappi, sanoi\npatruuna:\n\n-- Ennen kirkossa haukuttiin kansaa joka pyhä, ja silti se oli aina\ntäynnä, mutta nyt siellä kaikkia kiitethän, ja sittenkin kirkko seisoo\ntyhjänä.\n\nKansanopetuksestakin oli tehtaalla huolehdittu, samalla kuin\nsaarnaajankin toimesta, jo Mommain ajoista alkaen. Patruuna Sohlbergin\n\"hallitessa\" korpivaltakuntaa rupesi Erkki-puukhollari tehtaan lasten\nkoulumestariksi. Ei viitsinyt iso mies istua alituisesti pitämässä\njärjestyksessä tehtaan tilikirjojen loppumattomia numeroita, vaan\nkatsoi helpommaksi järjestyksen pitämisen ruukin \"poikakläppien\"\nkeskuudessa. Laittoi mies itselleen vanhanpojan mökin tehtaan\nmaalle jokitörmälle, hankki pari lehmää, joita itse hoiti ja\nlypsi, ja päivätöinään opetti poikia lukemaan. Nähtiin kyllä, että\nErkki-puukhollari oli \"maisterin-virkainen\" mies, sillä koulussaan hän\nvallattomat ja laiskat kläpit sukkelaan komensi eteensä, kokosi pojan\nsormet kouraansa ja sitten \"pärheellä knapsi sormienpäihin\".\nKun ei koulumestarilla ollut kläppejä leivottavana, leipoi hän\nvehnärinkilöitä, joilla tehtaan seppäväki hyvin halusta herkutteli.\nHihansa kääräisi mestari vain kyynäspäitten taakse, \"sylkäisi piihoon\nja rupes rullaamhan krinkilöitä\". Joskus \"pohjanpalkhet\" yrittivät\nsalaa kähveltää ukon rinkilöitä, mutta maisteri piti virastaan vaaria,\njuoksi pojan kiinni ja kiristi: \"Poika, maksa minu krinkla!\" Ottipa\nmökin maisteri kerran Forsmarkin Kallen kasvattipojakseen, luvaten\nhänestä kouluuttaa korkean herran. Hyvillä mielin juosta kipaisi\nherranalku kasvatti-isänsä mökkiin, istui siellä ikävissään pari pitkää\npäivää syöden rinkeleitä, niin että alkoi yököttää. Mutta sitten poika\nkarkasi kotiinsa ja meni pajaan saikaraa lämmittämään, kun isä\nnaulahamarassa takoi piikareita. Eikä tullut pojasta korkeaa herraa,\ntuli vain kunnon seppä niinkuin oli isäkin.\n\nRautatehtaan möykätessä pidettiin huolta maanmuokkauksestakin ja\nkarjanhoidosta. Joen etelärannalla oli ruukilla pelto- ja niittykenttä,\nei kyllä varsin laaja, mutta sitä paremmin hoidettu. Ohraa\nja perunoita viljeltiin paljon sekä hiukan ruistakin. Jo Jonas\nEkströmin aikana mainitaan tehtaan pelloista saadun kolmen tynnyrin\nruiskylvöstä 48 tynnyriä sekä kymmenestä ohratynnyristä 60-70 tynnyriä.\nPerunoita, joiden viljelys viime vuosisadan alussa levisi näille\nmaillekin, korjasi Jonas 20:n tynnyrin siemennyksestä 400 tynnyriä.\nTimoteitä ja apilaakin Ekström viljeli jokitörmänsä heinämaissa. Hyvin\nhoiti patruuna Sohlbergkin edeltäjiensä muokkaamia maita, hankkipa\nvielä toisenkin tilan Palokorvan luota Piipiösaaresta. Neljä hevosta ja\n25 lehmää voitiin Köngäsen tehtaan maalla elättää, ja hevosten ohella\nkynnettiin maata parilla nautasonnillakin.\n\nMutta sitten tuli vanhasta rautaruukista loppu. Kesäkuun 1 päivää\nvasten yöllä 1879 käväisivät jotkut tervamiehet tehtaan sahassa\npiippuineen kähräilemässä, varistellen tulta, joka kohta teki tuhonsa,\nhävitti sahan sekä koko tehdasrakennuksen.\n\nSiten meni Lapinkorven yli parisatavuotinen rautatehdas tulena\ntaivaalle. Tulella se oli Lapin erämaiden rautaa rääkännyt, ja tuli\notti lopulta sen itsensäkin.\n\nEi ruvettu enää rakentamaan uutta tehdasta Köngäsenkosken alaiseen\nkorvaan. Kaukaisen korven ohitse oli aika jo ennättänyt. Melstenin\nruukki oli jo aikoja sitten vallannut Kiirunan ja Jällivaaran\nmalmikentät, ja sitten saatiin uudenaikaiset tavattomat rautatehtaat\nJällivaaraan; vedettiinpä sieltä rautaratakin tunturien ylitse\nmaailmanmeren rannalle.\n\nSilloin täytyi Lapinkorven kiehuvan kosken jäädä unohdettuna käyttämään\nvain vähäpätöistä sahaa ja jauhomyllyä.\n\nSiellä nyt korpien keskellä kohisee ja kuohuu suuri erämaan koski\nmiltei vain omia aikojaan ja vanhoissa muistoissaan. Palavan korvan\nvierellä, entisen \"pajatehtaan\" paikalla, käydä kalkuttelee vanha\nmylly, vierellään matala harmaa \"käsipaja\", missä entiset rautiot ovat\nalasinta helkytelleet. Ylempänä rannalla on rivi punaisia pikkutaloja,\njoukossa ikivanhakin, viisiovinen, viiden perheen asuinrakennus.\nSiinä ennenvanhaiset valtasepät ovat pitäneet majaansa, juoneet\nisonkeitoksen kannujakin, tingaten \"raamatun nytheistä\". On rannalla\nvielä vanha valtamakasiinikin, mistä tarpeen tullen suurista oomeista\nmitattiin halstuopittain väärentämätöntä \"jumalanviljaakin\". Mutta\nkaikkein komeimpana kohoaa rantatörmällä Olof Ekströmin 1804 rakentama\nvalkea kaksikerroksinen rakennus, ruukinpatruunan asunto, kaunis,\naikansa tyylinen herraskartano taitekattoineen, pienine yläikkunoineen,\npylväseteisineen, ympärillään puistot ja varjoiset lehtikujat, vieläpä\npitkät koivuistutukset viljapeltojen pengermillä. Siinä eli ennen\nJonas Ekström, siinä Vanha-patruunakin vaikutti, nähden lopulta\nvanhan tehtaansa muuttuvan poroksi. Sai ukko täällä kokea toisenkin\nkovan iskun: \"pruukin frouva\" lähti ainoaa tytärtään viemään etelään\noppia saamaan, sekä samalla hankkimaan \"huonheijen ja vaatteijen\nmallia ja kaiken maailman malleja\". Mutta molemmat jäivät sille\nmatkalle: kuolivat koleraan Luulajassa. Täällä Köngäsen valkeassa\ntalossa Vanha-patruuna kuoli 1894, ja nyt elää siinä viimeisenä\nruukinpatruunana ukon poika, kohta 80-vuotias, pitkä komea herra,\nKarl Sohlberg, kasvattipoikineen ja pojanpoikineen, hoidellen ruukin\nvanhaa viljavaa maata, käyttäen sahaa ja myllyä, pyytäen lohta ja\nmyyden metsää.\n\nKohta kolmisatavuotias on Köngäsen viljelysseutu. Monet vaiheet\nse on pitkällä korpivaelluksellaan kokenut, monet ihmiskohtalot\nliittyvät sen historiaan aina Arendt Grapen ja Momma-veljesten ajoista\nalkaen, ruukin monilukuisten patruunain, saarnamiesten, Värmlannin\nja Taalainmaan seppien ja sysimiesten, suomalaisten rautioiden,\nrahtimiesten ja kyläseppien, jopa lappaiaistenkin, jotka kaikki\ntavalla taikka toisella tulivat erämaan tehtaan kanssa tekemisiin.\nNäiden kaikkien osallisuutta, työtä ja raatamista on tarvittu tätä\nGrapen aloittamaa korpiraiviota pidettäessä sulilla sekä edelleen\nkehitettäessä. Näiden kaikkien yhteistoimintaa on kysytty, ennenkuin\nerämaan kosken äärelle nousi tämä vanhojen muistojen ja viljelysten\nympäröimä kartano, joka on kuin Lapinkorven Ekeby.\n\n\n\n\nKolarin markkinat\n\n\nHalveksituilla Lapin peskiukoilla oli rikkautta ja tavaraa, joka\nkelpasi ylpeälle etelällekin. Siksipä jo aikaisin ruvettiin Lapin\nerämaissa pitämään markkinoita, joille etelän kauppamiehet suurin\njoukoin riensivät vaihettamaan omia tuomisiaan kotakansan tavaroihin.\nMutta rannattomassa jänkien ja tunturien maassa, jossa metsien kansa\nharhaili hajallaan, täytyi joka perukalla pitää omat markkinansa,\nvieläpä talviseen aikaan, jolloin tiettömissä erämaissa pääsi parhaiten\ntavarakuormineen liikkumaan. Markkinoille saapui koko seudun kotaväki.\nSaapui näihin tilaisuuksiin kauppasaksain kintereillä myöskin\nkruununvouti perimään veroja, tulipa tuomarikin lukemaan lakia\nlappalaisille ja selvittelemään heidän riitajuttujaan.\n\nMarkkinapaikkoina olivat tavallisesti Lapin kirkkoseudut, ja\nkauppakenttä oli kirkon lähimailla, jopa toisinaan aivan kirkon\nja hautausmaan vieressä. Sillä kirkko pappeineen oli Lapissakin\nalueensa keskeisimpänä paikkana. Siitä usein vieläkin lappalainen\nsanoo kirkonkyläänsä \"markkinaksi\". Sellaisena markkinakenttänä oli\nSuomen-Lapissa entisaikaan jokainen kirkkomäki; Inarin, Sodankylän,\nKittilän, Kuolajärven, Kuusamon -- nämä kaikki luettiin ennen\nKemin-Lappiin -- sekä Utsjoen ja Enontekiön ja myöhemmin myöskin\nKolarin, jotka olivat Tornion-Lappia. Pidettiin markkinoita myöskin\nSodankylän pohjoisosan lappalaisalueella, Sompiossa, ja kansan\nmuistelukset mainitsevat markkinapaikkana Kittilän takamaiden\nKyläjärven. Kaikki nämä markkinakentät olivat vanhastaan etupäässä\ntorniolaisten kauppapaikkoja, ja Ruotsinvallan aikana kuului\nheille lisäksi vielä Köngäs, Jukkasjärvi, Koutokeino ja Aviovaara.\nSaapui Lapin markkinoille kyllä etäisemmänkin etelän kauppamiehiä\nlapintavaroita havittelemaan, mutta siitä Tornion saksat eivät\nensinkään olleet hyvillään. Monesti torniolaiset äkämystyivät\nja valittivat, että Oulun porvarit ja Kemin seutulaiset, vieläpä\nvienankarjalaisetkin tuppautuvat heidän vanhoille kauppamailleen.\nMutta kun Lapin markkinat myöhemmin julistettiin \"friimarkkinoiksi\",\nsai niille rientää kuka tahansa tekemään kauppoja ja pettämään\nlappalaisia. Ahkerasti tunturin asukasta markkinoilla petettiinkin, ja\nvielä helpommin sai viinalle ahneen lapinäijän kanssa tehdyksi \"hyvät\nkaupat\", kun ensiksi juotti hänet humalaan. Siksipä monet etelän\nkauppasaksat piilottivat tavarakuormiinsa viinaottinkeja, joista\nsaattoi tarjota kaupanalkajaisiksi virkistävät ryypyt, vieläpä myydäkin\nhyvillä voitoilla. Viinan vienti Lappiin oli kyllä kielletty, mutta\nkukapa kiellon rikkomisesta rupesi valittamaan. Hyvillään vain olivat\nkaikki, kun saivat viinaa, lappalaiset kaikkein enimmin. Jopa\nlapinäijät monta kertaa pyysivät viinakieltoa kumottavaksi ja\nvalittivat, ettei heillä ole muutakaan virkistävää juotavaa, vettä vain\npitää latkia pakkasellakin ja tulla kipeäksi, kun taas viina on kovin\nlämmittävää ja terveellistä ankarassa pakkasessa. Eikä markkinoistakaan\nolisi viinatta tullut kunnollisia lapinmarkkinoita. Sen tiesivät kyllä\nniin hyvin ostajat kuin myöjätkin. Ottinkien, ankkojen ja oomien\npakkasen panematon vilja vasta sai kylmän kangistamat peskimiehet\nvirkeiksi ja pani tavaran vaihdon oikeaan vauhtiin. Ja viinanhimo veti\nerämaan asukasta markkinakentälle yhtä paljon kuin etelänmiestä\nvoitonhimo.\n\nAikojen kuluessa kuitenkin, kulkuneuvojen parantuessa sekä\nolojen muuttuessa ja järjestyessä menettivät Lapin monilukuiset\nerämaamarkkinat merkityksensä. Lapin parhain rikkaus, metsänriista\nja turkikset, rupesi vähenemään, niin ettei kauppamiesten\nsuurten joukkojen enää kannattanut lähteä ajelemaan monia kymmeniä\npenikulmia kylmiä ja tuiskuisia taipaleita. Niinpä rupesivat\nmonet kaupankäyntitilaisuudet lopulta muuttumaan pelkiksi\nviinamarkkinoiksi. Viime vuosisadan alkupuolella tulivatkin jo useat\nmarkkinat lakkautetuiksi, vain muutamiin kaukaseutuihin, kuten Inariin\nja Enontekiön vanhalle markkinakummulle Lätäsenolla, jutivat Tornion\nja Kemin talonisännät viinakuormineen juottamaan lappalaisia. Mutta\nviimein saivat nämäkin markkinat loppunsa.\n\nMutta Kolarissa pysyivät markkinamenot vanhassa lappalaisessa\nmallissaan vielä viime vuosisadan loppupuoliskolle. Tänne oli Tornion\nkauppamiehillä vain 18-19 penikulman jokivarsimatka tasaisine\ntaipaleineen, ja lappalaiset saivat lasketella tunturiseuduistaan\npitkin myötäleitä alamaita kohden. Sitten kauppakentällä tapasi Etelä\nja Pohjainen toisensa, ja isienaikainen markkinahumu alkoi.\n\nVanhaan lapintapaan oli Kolarin markkinapaikka kirkon luona, jopa\naivan sen vieressä. Kirkon pohjoispuolella, hautausmaan aidan\nsivulla, oli tasainen kenttä, jota ylipuolen miehet lappalaisten mukaan\nsanoivat \"siljoksi\". Iso nelikulmainen siljo oli joka puolelta\nympäröity kauppiaiden ja tavarantarjoojien myymälöillä ja\nmyyntipaikoilla, ja jokaisella kaupparyhmällä oli oma vakituinen\nalueensa. Etelästä tulleet Tornion miehet olivat vallanneet eteläisen\nsivun, kirkonvierustan, sekä länsipuolen, \"Toornion plassin\", idästä\nsaapuneilla karjalaisilla \"laukkuryssiliä\" oli hallussaan itäpuolen\n\"Ryssäin plassi\", ja pohjoisesta jutaneet lappalaiset saivat tyytyä\nomaan pohjoispuoleensa, \"Lapin plassiin\", männikön reunassa.\nTorniolaisilla oli \"plassissaan\" omat pienet \"markkinatupansa\"\npirtteineen ja kamareineen. Kamarissa asusti kauppias markkina-aikana,\nja pirtti isoine piisimuureineen, \"tiskeineen\" ja tavarahyllyineen oli\nsamalla \"puojina\", josta tavaraa myytiin. Monella kauppamiehellä oli\nlisäksi varastomakasiini markkinatuvan takana, niin että siljon\nlaidalle muodostui kaksinkertainen rakennusten rivi. Omat markkinatuvat\nja makasiinit oli jollakulla Karjalan miehelläkin, mutta lapinäijät\ntekivät kauppansa vain paljaan taivaan alla ahkioistaan, samoin\nkuin muukin maaseutujen markkinarahvas, joka otti haltuunsa koko\nmarkkinasiljon.\n\nMarkkinakenttä monine vanhoine pikkupirtteineen muodosti oman ykinäisen\npiirinsä Kolarinsaaren eteläpäässä. Neljänneksen pituinen männikkö\neristi sen saaren taloista, ja eteläpuolelle Jokijalkaan mentäessä\npiti kulkea väylän ylitse. Mutta mökkiryhmän seuranpitäjänä seisoi\n1819 rakennettu kirkko kellotapuleineen ja pienine hautausmaineen,\njossa oman kirkon aikainen vanha Kolari vietti lepoaan. Vaatimaton,\nmatala lapintemppeli vielä matalampine kellotapuleineen sopi hyvin\nympäristöönsä ja seisoi kuin iso ukkovaari muorikäpsineen lukuisan\npikkuperheen kaitsijana.\n\nJoulun edellä kokoontui kauppaväki Kolarin markkinasiljolle tekemään\njouluostoksensa ja -myyntinsä, hankkimaan joulurahansa ja viinansa.\nMarkkinat vietettiin jo niin aikaisin, jouhik. 10-14 p:n tienoissa,\nettä pitkämatkaisetkin ennättivät jouluksi kotiinsa -- elleivät\nostoksineen ja viinoineen väsyneet taipaleelle.\n\nEnsimmäisinä tulivat torniolaiset ja samassa matkassa muutamia\nHaaparannan kauppamiehiäkin. Monine kuormineen he tulla rymistivät,\njono jonon jäljessä; alamaiden asukkaitakin oli mukana rahtikuormia\nvedättämässä saaden maksua markan penikulmalta. Saksat itse suurissa\nsupsiiniturkeissaan taikka mahtavissa majavannahoissa ajelivat\netukynnessä. Kontionnahka vain komeasti heilahteli reenperässä, ja\nsuuri aisatiuku pauhasi ylpeästi. Siinä nähtiin Goveniusta, Bergmania,\nTaucheria ja Rechardtia, Hallstrandia ja Herkepaeusta, \"Terkustia\"\nja \"Kallan-Kustoa\". Oli joukossa rihkama- ja nisukuormineen \"Teinin\nfrouvakin\", vankka nainen, sekä \"Nylanterin Piata\", kyytimiehenä vanha\nmerimies, joka oli käynyt \"Jierusalemissa asti\". \"Anelli-härjärikin\"\najeli tavaroineen ja Tornion apteekkari rohtopulloineen, vieläpä\njuti joukon jatkona ontuva \"Ooperi-kraatarikin\" viinalasteineen.\nMarkkinapirttien avaintenhoitajat, paikkakunnan talolliset, olivat jo\netukäteen puhdistaneet pirtit ja laittaneet piisiin valmiiksi suuren\nroihun, niin että matkamiehet saivat kylmästä tultuaan astua lämpöisiin\nasuntoihinsa ja tuloryypyt otettuaan \"lyyvä heti kaupan pysthyn\" sekä\nruveta odottamaan Pohjanperän markkinarahvasta.\n\nJoutuivatpa myöskin Karjalan kauppurit, \"Venäjän saksat\", omalle\n\"plassilleen\". Toiset tulivat Tornion tietä reppu selässä, toiset\ntaas ajoivat poikkimaisin Kuusamon, Sallan, Kemijärven ja Rovaniemen\nkautta järvikyliä myöten suurine hurstikuomuisine resloineen, tuoden\nkuormissaan Venäjän vaatetta ja tupakkaa, pellavaa ja hamppua sekä\nkaikenlaista Viipurin ja Pietarin \"kräämätavaraa\", prenikoista alkaen.\nNähtiin Karjalan miesten joukossa Larisia, Haurisia, Pällisiä,\nRempsusia ja Painajaisia. Tuli joukossa myös muutamia Savon ukkoja\npitkissä, nilkkoihin asti ylettyvissä sarkakauhtanoissa. Heidänkin\nkuormissaan oli pellavaa ja hamppua sekä monet kääröt Savon tupakkaa.\n\nSuurina joukkoina saapuivat Lapin ja Peräpohjan lantalaiset, aina\nHettaa, Sodankylää, Kemijärveä ja Rovanientä myöten, puhumattakaan\nlähiseutulaisista, jotka tien täydeltä päästelivät sekä hevosilla\nettä poroilla. Ylimaiden markkinamiehet ajella junnasivat verkalleen\npitkiä taipaleitaan. Tyynellä pakkaskireällä kuului jo neljänneksen\npäähän vitsan kitinä ilmoittaen, että metsämaiden miehet olivat\nliikkeellä. Vitsasta väännetyt ruomat ja vitsaiset savirikot\nkitisivät ja kitkuttivat pakkasessa: \"Kitkat, kitkat, täällä tulhan.\"\nKengittämättömillä hevosilla ylimaan ukot useinkin vanhaan tapaansa\nliikkuivat pehmeillä metsäteillään. Mutta joskus sattui markkina-aikana\ntulemaan suvi, joka sulatti tietkin jääkaljamalle. Silloin täytyi\nukkojen mennä Kolarin seppiin hevostaan kengittämään. Sellainen\ntavaton markkinasuvi sattui talvella 1861, kuoraisten aukeilta\nmailta kaiken lumen ja muuttaen tiet jääkaljamaksi. Pasmajärven\nVilkku on markkinapäivinä merkinnyt tämän tapauksen muistiin Kolarin\nkirkonseinään, jossa se on vieläkin nähtävänä.\n\nMutta vasta lappalaiset antoivat markkinoille entisen lapintunnun.\n\"Lapinmaa hylläsi tien täyveltä\", myötäänsä juti raito raidon perässä\nsekä pohjoisesta että idästä ja lännestä. Pohjoisesta työntyivät\nMuonion, Enontekiön, Koutokeinon ja Kaaressuvannon tunturilaiset,\nidästä taas Inarin, Sodankylän ja Kittilän kotakansa sekä lännestä,\nrajan takaa, Ruotsin-Lapin eteläisiä erämaita jutavat poromiehet.\nMonet lappalaiset saapuivat koko kotakuntineen, naiset ja lapsetkin\nmukanaan, kitisevät komsiokäärötkin eukkojen ahkioiden kokkapuolessa.\nSuomen ja Norjan lappalaiset heiluivat nelikolkkalakeissaan, mutta\nRuotsin tunturikotolaisten päässä piipotti tupsupäinen pirrilakki, ja\nKoutokeinon naiset koreilivat kirjavissa koparalakeissa. Nuotioiden\nja roitovalkeain ääreen tunturikansa vain asettui markkinakentän\nläheisyyteen, viettäen siinä yönsäkin paljaan pakkastaivaan alla,\nmutta \"kuntalappalaiset\", kolarilaisten pororaitiot, menivät\nisäntiensä taloihin yötä viettämään. Jotkut suuret pororikkaat olivat\nTornion kauppiaiden kanssa niin hyviä väärtejä, että saivat käpertyä\nyösijalleen heidän pirttiinsä ovinurkkaan.\n\nKoko Kolarinsaari ja Jokijalka, vielä väylän takaiset talotkin oli\nmarkkinapäivinä täytetty kaikenmaailman kansalla. Lantalaiset olivat\nasettuneet majailemaan taloihin, samoin kuin nekin kauppamiehet,\njoilla ei ollut markkinatupaa. Joka talo oli vieraita täynnä sekä\ntalon pihamaa hevosia ja rekiä, pororaitoja ja ahkioita, ja saaren\nmänniköissä kuppelehti kaikkialla jäkälää kaivavia poroja. Koko\npaikkakunta oli joutunut markkinavyöryn valtaan.\n\nMutta kovimmin kuohui elämä markkinasiljolla. Lyhyt ja harmaa oli\nkyllä sydäntalven lapinpäivä. Aurinko ei enää jaksanut nousta yli\nmatalan metsänrannan, heikko kajastus vain valoisimpana puolenpäivän\naikana viivähti eteläisellä taivaanliepeellä. Mutta hämärää puhdetta\nja pimeää yötä kyllä riitti ja niillä jatkettiin lyhyttä päivää. Jo\naamupimeissä rupesivat markkinapirtit puskemaan paksua savupatsasta\npakkaseen, ja rohisten ja kulkusia kalkutellen ajoi tavarakuormia\nsiljoa kohden. Lapinäijätkin rupesivat nouseskelemaan lumikiepeistään\nja ahkioitten alta, missä peskeihinsä ja nahkoihinsa kääriytyneinä\nolivat nukkuneet. Aamun hämärtäessä oli kauppa jo täydessä menossa, ja\nsitä mukaa kuin päivä kului kohosi kentän elämäkin.\n\nSuuri siljo oli täynnä tavarakuormia, myyjiä ja ostajia. Ylimaan\nmiehillä oli kuormissaan kotipuolen tavaraa: voita, metsälintuja sekä\nturkiksia. Lappalaisten erämaat vallannut lantalainen oli miltei\nkokonaan ottanut hoitoonsa Lapinkorven riistarikkaudenkin ja oli\nnyt ensimiehenä sen vähäistä loppusatoa kaupittelemassa. Ei ollut\nlannanmiehellä kyllä enää tarjottavana kalliita majavanhoitoja ja\nturkiksia, sillä majavansuvun oli isäukko jo tuhonnut, mutta oli\nhänellä oravan, kärpän, ketun, näädän, saukon, suden ja ahman nahkoja,\npeuran ja karhuntaljojakin. Oli ylimaalaisilla myöskin poronlihaa\nsekä porontaljoja ja koipinahkoja, jotka niinikään olivat vanhanlapin\nvasituista kauppatavaraa.\n\nVanhalappi oli vaipunut hautaan rikkaine riistoineen. Jälkipolvi\nasusti nyt vain kentän pohjoislaidalla, haisevassa \"Lapin plussissa\",\njota ylpeät lannanmiehet hiukan halveksien katselivat. Oli heilläkin\nkyllä porokarjansa tuotteita, juustoista, maitotshalmaksista ja\npunasvatsoista alkaen, poronkieliin, paisteihin ja taljoihin sekä\nkoipikenkiin, kallokkaihin, siepakkoihin ja peskeihin asti. Oli vielä\nkomeita lapinvöitä ja pauloja, sarvilusikoita ja poronvaljaita, paksuja\nruijanraanuja ja roukoja, metsänriistaa ja turkiksiakin. Mutta kaikkein\nenimmin oli lappalaisten ahkioissa ja porokelkoissa Ruijanmeren\nkalaa. Sitä varsinkin Koutokeinon ja Hetan lappalaiset vedättivät\nsiljolle, niin että koko lapinleiri tuoksui merelliselle. Jopa\nukkojen tavara oli väliin niin kesäytynyttä, että se antoi koko\nmarkkinapaikalle oman ilmanalansa. Tuoretta jäätynyttä turskaa oli\nlapinahkioissa, samoin meriahventa ja merisilliä sekä kuivattua saitaa.\nOlipa monella lapinukolla kuuluja Ruijan paltaitakin, merkillisiä\nmuotopuolia kalajättiläisiä, joiden silmät olivat vääntyneet samalle\npuolelle päätä ja suu mennyt vitaan. Muutamat paltaat olivat niin\nsuuria, että painoivat kahdeksan ja kymmenenkin leiviskää ja täyttivät\nyksinään koko ahkion. Ei ollut kallista lapinukkojen kala: lihavaa\nrasvaista pallastakin sai heiltä kolmella markalla leiviskän, ja\niso saitapari maksoi tolpan.\n\nKaikkein suurinta mekastusta pitivät markkinapaikalla hevosmiehet.\nTornion ja Kemin puolen sekä Rovaniemen isännät tulivat aina\nvanhaan tapaansa kaupittelemaan hyviä hevosiaan ylimaan miehille ja\nväyläntakaisille. Sadalla markalla sai jo auttavan ajokkaan, mutta\noikein hyvästä hevosesta vaati torniolainen 400-600 markkaa. Oli siinä\näijillä ääntä, kun hevoskaupoista kinasteltiin, ja vielä enemmän, jos\njouduttiin hevosen vaihtamisesta tinkaamaan. Siinä olivatkin monet\nylimaan miehet yhtä hyviä mestareita kuin alamaalaisetkin. Osasivat\nhe viilata vanhan konin kuluneet hampaat tasaisiksi, kurikoida\npikku patin toiseenkin jalkaan, jos toisessa sattui sellainen\nolemaan, sekä monia muitakin hyviä hevosmiesten temppuja, joilla voi\npettää tyhmempänsä. Monta kertaa saattoi omistaja vaihtaa hevosta,\nja monella omistajalla saattoi sama hevonen olla samanakin päivänä,\nmonet harjakaiset juotiin ja monet kaupat tehtiin niin lujat, että \"ei\nperuuteta, vaikka länget kaulassa kuolis!\"\n\nPoromiehet taas häärivät omien ajoikkaittensa kanssa, niitä myöden ja\nvaihtaen ja juoden harjakaisia. Kolmella, neljälläkymmenellä jo sai\nparhaan ajohärän.\n\nNähtiin markkinakentällä, paitsi lapinleirin monikirjaisia vöitä,\njalkineita ja peskejä, myöskin lantalaisten käsiteollisuutta.\nKaakamonkylän vaskenvalurit olivat saapuneet myymään koko Peräpohjassa\nja Lapissa tunnettuja tiukujaan, kulkusiaan ja kellojaan. Vaskikulkusia\nja tiukuja kaupitteli myöskin kolarilainen Mellan Vilkko, joka\nniinikään oli oppinut valurinammatin. Kolarin suksisepät tarjoilivat\nsivakoitaan, joita muutamat olivat tuoneet siljolle tusinamäärin.\nLappalaiset niitä enimmin ostivat ja maksoivat ostoksensa\nruijankalalla. Olivat kolarilaiset myöskin rakennelleet työrekiä ja\ntukkirekiä ja myivät niitä muoniolaisille markka-kymmenestä ja parista\nkymmenestä.\n\nRahassa, markoissa ja kruunuissa, laskettiin tavarain hinnat ja\ntavallisesti rahassa maksettiinkin, mutta voitiin myöskin vaihtaa\ntavara tavaraan, määräten vain, mitä hintaa milläkin kalulla pidettiin.\nLopulta kumminkin, vaikka rahaakin olisi liikuteltu, tulivat\ntavarat vaihdetuiksi alamaalaisten ja Pohjanperän miesten kesken.\nTorniolaisten jauhot, suolat, raudat, tupakat, kahvit, sokerit,\nvaatetavara ja kaikenkaltainen rihkama joutui matkaamaan ylimaita\nkohden, samoin kuin karjalaistenkin kaupantavara. Vastineiksi olivat\nKarjalan kauppurit käärineet haltuunsa parhaimmat turkikset sekä\nsuurimman osan metsänriistaa. Tornion saksat taas enimmäkseen lyöneet\nkokoon kruunuja ja markkoja, mutta myöskin turkiksia ja metsälintuja\nsekä ruijanpallasta, turskaa ja saitaa.\n\nEnimmät rahat kuitenkin käärivät viinaporvarit, vaikka he eivät\nsaattaneetkaan myydä tavaraansa markkinatuvista niinkuin muut\nkauppamiehet. Ooperi-kraatarillakin oli riihiladoissa olkiläjät täynnä\nviinaottinkeja, ja siellä hän alituisesti salakähmää kulkea nilkutti\ntäyttämässä ostajien pulloja. Ooperin kanssa kilpaili viinakaupassa\ntorniolainen \"Pärki\", ja \"Anelli-härjäriltäkin\" sai kyllä viinaa,\nkun tosi tarve tuli, samoin kuin monelta muultakin torniolaiselta,\nmutta \"Teinin frouva\" myi vain nisua, räätileipää ja ruistumppua.\nRuosteojan Pekkakin yritti ruveta viinaporvariksi, mutta toimi niin\ntökerösti, että menetti kruununmiehille koko kuormansa. Niin ei kyllä\nkäynyt ovelalle Ooperille, vaikka kraatari jonkun ottingin joskus\nsattui menettämäänkin. Monet kerrat äijä kävi Kolarin markkinoilla,\nkunnes lopulta herätykseen tultuaan lopetti riihilatokauppansa ja\nlahjoitti Kolarin kirkolle suurliikkeensä muistoksi rahasumman.\n\nHyvät kaupat teki Tornion apteekkarikin, jonka tupa oli länsipuolella\nkenttää niinkuin Rechardtin sekä Hallstrandin ja \"Härkkipeuksen\".\n\"Kolinkki\" ja \"hommatroppi\" olivat yhtä haluttua ryyppyainetta kuin\nOoperinkin riihilato-troppi, koska ne hyvän makunsa lisäksi antoivat\nmiehelle oikean markkinahajunkin. Kotiväelle sekä naapureillekin\noli ostettava monet lääkkeet: \"kanfärttitroppia\" ja \"lautatroppia\"\nyskä- ja rintatauteihin, \"sydämenvahvistusta\" sydänkipuihin sekä\n\"riikapalsamia\" vanhalle muorille silmänvoiteeksi, ettei näkö\nhuikenisi, ja lopuksi \"triivasträkiä\" eli \"pirunpaskaa\" äijävaarille,\njoka sitä poltteli tupakkapiipussaan, kun taudit ja muut pahansuovat\nliikkuivat maatjalassa.\n\nOoperin viina ja apteekkarin hommatroppi pitivät vireessä oikeata\nmarkkinamenoa. Pakkasen kangistaman paksun veren ne sulattivat\nja lämmittivät, tehden kohmettuneet jäsenetkin notkeiksi. Mitä\nahkerammin kansa kävi apteekissa, ja mitä useammin kraatari nilkutti\nriihiladolleen, sitä sukkelammin markkinakenttä liikahteli ja\nsitä kovemmalla äänellä se teki kauppojansa ja ilmoitti mielialaansa.\nLopuksi oli koko siljo suurena melukenttänä, josta kuului vain\nhuutoa, laulua, kovia kirouksia, ja \"juokalheita makasi kuin\nliekoja pitkin mettiä\". Ympärillä, pitkin saaren tietä, väylää ja\nväylänrantoja, kirkkoa kiertäen, ajeli edestakaisin joukko joukon\njäljessä sekä ylimaalaista että alamaalaista, kuka hevosella, ken\nporolla täydessä markkinailossa. Monesti joutuivat markkinamiehet\ntoraan jopa tappeluunkin, joskus välähtelivät pohjalaiset puukotkin.\nEriseutulaiset varsinkin olivat kärkkäitä toisiansa hämmästelemään, ja\nsilloin annettiin kuulla, mistä toinen oli kotoisin. Niinpä Kittilän\nmiehiltä kysäistiin, vieläkö heidän kirkonkellonsa soivat: \"Kaloleipä\n-- loppui sekin!\" Muoniolaiset saivat kuulla, kuinka heillä soitetaan:\n\"Koljoontunhet mathet -- koljoontunhet mathet!\" sekä hettalaiset:\n\"Liskis, liskis, lihapata!\" Tervolan kirkonkellojen tiedettiin\nkehoittelevan: \"Tuo kuppia, saat lohensuolivelliä\"! ja Rovaniemen\nylpeät höökärit soittivat valitellen: \"Olkileipää -- kesken\nsekin loppuu!\" Kolarilaisilta taas tiedusteltiin, minkätähden he\ntapuliröttelössään soittavat: \"Kopsis, kopsis, konjakkipullo!\" Mutta\nkun satuttiin riitaan Turtolan ja Pellon miesten kanssa, lyötiin heidät\nvanhalla pilkkarunolla, joka paljasti heidän pahnansa. He kun olivat\nvain\n\n    \"Kaartisen kaaroja,\n    Jarhoisten jaaroja,\n    Pellon puuropalkheita,\n    Turtolan tuppivariksia,\n    Paamajärven rökhäitä.\"\n\nSitten vielä lisättiin; \"Puuro kyllä kulkee hyvästi ruumhin läpi, mutta\nPaamajärven rökhäitä kun syö, niin ne ei pääse sisästä uloskaan.\"\nKarunkilaisetkin saivat taas kuulla vanhan liikanimensä, \"Karungin\nvarkhat\", sekä sen selityksen: \"Joka Karungin ohitse ominensa on\npäässyt, on hyvin kulkenut.\" Ylitorniolaista ärsytti kolarilainen\nkysymällä: \"Yhäkö teillä riihtä tapethan? Eikö sitä jo ole saatu pois\nhengiltä? Meillä riihtä vain puihaan.\" Muistipa Kolarin ukko vielä\ntiedustella: \"Vieläkö teijän Jaukkurissa olhan niin riitaisia, että\njoka riihimies pui omassa loukoshan?\" Ruotsin puolen miehet saivat\nkuulla olevansa \"Killingin valtakuntalaisia\", ja väyläntakaisen\nAapuankylän ukolle voitiin sanoa: \"On viis tolppaa kuin aapualaisen\nkruunus!\" Saattoipa joku vielä lisätä: \"Peilaa jälestäpäin kuin\naapualaiset.\" Mutta voi Aapuan ukko jo tästä suuttuakin, vetäistä\ntoista vasten suuta ja sanoa: \"Peilaavat ne välistä eestäpäinkin\".\n\nMiltei häiritsemättä sai markkinakansa juoda ja temmeltää. Järjestyksen\nvalvojana kävi markkinoilla kyllä Alkkulan nimismies, mukanaan\nLeukumaan Kaapreli taikka Heikan Kusto \"neljäskuntana\". Kaksin he eivät\nmahtaneet mitään mellastavalle siljolle, tekivät vain \"pislaakeja\"\nkarjalaisten repuille, naakivat Ooperia ja takavarikoivat Ruosteojan\nPekan viinakuorman.\n\nMutta lapinmiehet pysyivät erillään lantalaisten sanasodasta ja\ntappeluksista. He ajelivat vain poroillaan, juoden ja joikastaen ja\nollen hyvillään, kun taas kerrankin saivat virkistyksekseen juoda\nmuutakin kuin pelkkää vettä. Niin olivat tunturiäijät suopuneet\nmarkkinaelämäänsä ja ilonpitoonsa, että yökaudetkin rehkivät\nroitovalkiainsa ääressä saarnaten omalla kotakielellään, särpäen\nlämmittävää lannanviinaa sekä joiaten ihanasta tunturimaastaan, sen\nsuurista poro- ja susilaumoista. Vasta aamupuolella, kun otava osoitti\nidänpuolta, kellahtivat peskiukot nuotionsa viereen.\n\nVain kolme päivää oli allakka antanut Kolarin markkinoita varten,\nmutta kun kerran päästiin hyvään alkuun, vietettiin niitä koko viikko\nyhteen menoon. Torniolaisilla kyllä riitti tavaraa, apteekkarilla\nhommatroppia ja Ooperin olkiläjästä löytyi yhä uusia pulloja. Kraatari\ntuotti lisää Torniosta, jos entinen rupesi loppumaan.\n\nSamoihin aikoihin pidettiin markkinoita Köngäsessäkin, Ruotsin\npuolella. Sinne Kolarin markkinamiehetkin toisinaan lähtivät ajamaan,\npitkin väylää vain lennättäen, tehden sielläkin kauppoja, täyttäen\npullonsa ruotsinviinalla ja taas iloisella tuulella ajaen takaisin.\nSamalla tavalla Köngäsenkin markkinakummun kansa kävi vieraissa Kolarin\nsiljolla. Helppo olikin entisaikaan vaikka kuinkakin ahkerasti\nseuloa edestakaisin rajan kahta puolta, \"kun oli tullivapaus, eikä\norjuutta vähääkään\". Huoleti sai kuljettaa tavaraa niin puolin kuin\ntoisinkin. Karjalan kauppamiehetkin pistäysivät Köngäsen markkinamäellä\nturkisvarastoansa lisäämässä.\n\nMutta rupesivat tavarat viimeinkin torniolaisilta loppumaan,\npolkuhinnoilla myivät kauppiaat viimeiset \"räättinsä\", löivät pirttinsä\nlukkoon, kääriytyivät turkkeihinsa ja lähtivät ajamaan alamaita kohden.\nLoppunut oli jo ylimaalaistenkin tavara, jopa oli vähissä rahakin,\ntyhjinä olivat Ooperinkin ostomiesten taskut. Moni oli tullutkin\nmarkkinoille vartavasten tekemään kauppoja vain kraatarin kanssa.\n\nPaljoa rikkaampina palasivat Tornion kauppiaat ja Karjalan miehet\nLapin markkinasiljolta kuin olivat sinne mennessään. Hyvän heiton he\ntaaskin olivat vetäneet Pohjanperän apajilta, lisäten osaansa Lapin\nja Peräpohjan rikkauksilla. Suurimman apajan oli vetänyt ontuva\nOoperi-äijä, vaikka olikin markkinatupanaan käyttänyt vain riihilatoa.\nTyytyväisenä ukko ajeli kotiinsa. Tyytyväisinä Karjalan kauppuritkin\nkalliine turkiskuormineen painuivat kaukaiseen Vienaansa, missä\nsuuret Sungun markkinat odottivat Lapinkin turkiksia.\n\nJa tyytyväisiä olivat ylimaalaisetkin saatuaan yksitoikkoisen\naherruksensa keskellä taas viettää repäisevän viikon, joka oli miltei\nkohta ovella kolkuttavaa joulujuhlaa jalompi. Olihan saatu varatuksi\nyhtä ja toista lannanmaan hyvyyttä toki sitäkin varten, jopa\noman kirkon vierustalta, tarvitsematta jutaa Tornioon asti. Olivat ne\ntorniolaiset miehiä, kun toivat tavaran kotiporteille!\n\nHyvillään ajeli lappalainenkin öisiä erämaitaan kohden. Tunturien\näijä-paha oli markkinasiljon yhteisessä saalistamisessa jäänyt\nkaikkein vähimmälle osalle. Äijän tavara oli halvasta hinnasta\nsiirtynyt lannanmiesten suuriin resloihin, ja hänellä itsellään oli\nvain pienissä ahkioissaan ja kepeissä porokelkoissaan muutamia\njauhosäkkejä, voikääröjä ja suolapusseja sekä yhtä ja toista rihkamaa.\nEnin osa saaliista oli mennyt lantalaisen viinaan ja troppeihin jo\nmarkkinoilla hummastessa, ja viinaa oli pitänyt vielä varata monet\npullot lämmitykseksi ankaraa kotimatkaa varten. Mutta ei lapinukko\nmatkaansa surrut, eikä saaliinsa vähyyttä. Jumalanviljaahan viinakin\noli, virkistävää ja tarpeellista kovassa pakkasen maassa. Iloisina ja\njoiaten ajelivat lappalaiset lumisia korpiaan, peskin povessa\nmölkkerehti ihanasti klunkahdellen tinasta valettu kahdeksakulmainen\nviinapullo, ja tuon tuostakin pysähtyivät ukot ottamaan yhteiset\npakkasryypyt. Isot äijät heittivät sen \"hopeatuplarista\", mutta pienet\nporomiehet näppäsivät vain pikkuisesta puunaapusta.\n\n-- Tintti kuusa miehen osaan, piti lapinmikoilla olla viinaa\nmatkaryypyiksi.\n\nLoppunsa ovat saaneet jo Kolarinkin markkinat, joilla etelän porvarit\nmarkkinatuvissaan tarjosivat tavaraa ylimaalaisille. Ruvettiin\nRovaniemellä 1881:stä lähtien pitämään yhteisiä suurmarkkinoita, joille\nriensi lanta ja lappi. Silloin jäi syrjäinen pieni Kolari unohduksiin\nja juti muiden mukana Rovaniemelle.\n\nVähitellen hävisivät kauppiasten vanhat markkinatuvat siljon laidalta\njoutuen heinäladoiksi ja aitoiksi sekä polttopuiksi. Muuan pirtti on\nvielä Pohjasenvaarassa halkolatona, ja vanha \"Kuvenjuksen\" tupanen on\nkirkon luona väylän rannalla köyhän eukon mökkinä. Sileänä nurmikkona\non vielä entinen siljo maantien ja hautausmaan välissä, onpa osa\nmekastuksien kenttää joutunut jo hautausmaan aitauksen sisäpuolelle\nvainajien lepokentäksi.\n\n\n\n\nSavon matkat\n\n\nPeräpohjalaiset olivat liikkuvaa kansaa. He kolusivat kaikki Lapin\nja Pohjanperän kiveliöt, kierrellen Ruijanmeren kalarannat, Ivalon\nkilpakentät ja Lapin monet markkinat, joutuivatpa useasti matkalle\neteläisempiinkin seutuihin. Viisikymmen- ja satapenikulmaisetkaan\ntaipaleet eivät entisen Kainuun kansan jälkeläiselle paljoa merkinneet.\nMonet saattoivat kesällä tehdä kalastusretken Ruijaan ja sitten taas\ntalvella lähteä sinne markkinamatkalle, Jäämeren rannan Alattioon.\nVanhojen Pohjanperän kävijöiden, pirkkalaisten, henki oli jäänyt heidän\nentisille liikuntamailleen, ja heidän rauhatonta seikkailijavertansa\nkiersi ehkä monenkin kainuulaisen suonissa.\n\nJo vanhoista ajoista olivat Tornion seutujen miehet tottuneet tekemään\nkaupparetkiä Etelä-Suomeen ja Savoon. Varsinkin Tornion jokilaakson\nmiehet kummaltakin puolen rajaväylää aina Muoniota myöten olivat\nmielistyneet näihin matkoihin. Samoin myöskin Kemijoen alajuoksun\nasukkaat Rovaniemelle saakka, jopa jotkut Ounasjoenkin miehet. Samoja\ntaipaleita olivat ennen isätkin ja isänisät ajaneet, ulotuttaen\nretkensä aina eteläosaan maata, Hämeeseen ja Savoon, jopa Karjalaankin,\njoskus Viipuriin asti. Lapintavaroita, poronlihaa ja porontaljoja\noli ukoilla menokuormassaan, ja palatessaan he toivat sijaan\netelän tavaroita: Hämeen pellavaa, Savon ja Karjalan hamppua ja\nhurstia, saippuaa sekä Venäjän tupakkaa, lisäksi vielä lannanmaan\nviinaakin. Sellainen etelänkävijä oli ollut noin kolmekymmentä\nvuotta takaperin yhdeksännelläkymmenellään kuollut Anuntin Pekka\nYlitornion Kainuunkylässä, samoin Ojan vaari Ylitornion Nuotiorannalla.\nRovaniemeläisiä Hämeen ja Savon vanhoja matkamiehiä oli rikas Halvarin\nukko ja Kesk'-Korvan isäntä, kittiläläisiä taas Kaukosen Ylijussan\nPaulus, Pekka Jääskö ja Hakalan isäntä, jotka olivat semmoista\nliikkuvaa kauppasukua. Muoniolaisia Savon kävijöitä oli entinen Efraim\nPuranen, Ylimuonion mahtiäijä sekä Töyrän ja Rantakokon ukot. Monet\nkerrat nämä miehet olivat eläessään matkanneet halki Hämeen ja Savon,\nkäyden Kuopiot ja Kajaanitkin, ja tuoneet tullessaan kuormittain\ntavaraa. Anuntin Pekan kauppamaita Hämeessä oli ollut \"Koskenkirkon\nseurakunta\", Lammi, Hollola ja Hollolan Lahti, sekä tutuin käymätalo\nEtolankylän Rekola Koskenkirkolla.\n\nSamoilla asioilla taas sitten pojatkin samoja maita matkailivat. Niinpä\najelivat Karungin Korpikylän ukot, Ojanperän ja Kaapin isännät sekä\nYlinivan ukko joka talvi etelässä, ja Rovaniemen rikas Yliruokasen\nPekkakin kävi muutamia kertoja. Viimeisiä Savon kiertäjiä on vielä\nelävä, 84-vuotias Anuntin Pekka-vaari, edellämainitun etelänkävijän\npoika Kainuunkylästä, sekä joku vuosi sitten kuollut Pekka Heikkilä\nKarungin Kukkolasta,\n\nLappi ja Perä-Pohjola tarvitsivat paljon yhtä ja toista tavaraa,\njota ei oma paikkakunta tuottanut, ei ainakaan kylliksi, vaan oli\nsitä hankittava parempiosaisilta seuduilta. Tällaista tavaraa etelän\nmatkamiehet kävivät noutamassa.\n\nKuopion jo vanhastaan kuulut suuret talvimarkkinat, joille koko\nkauppaa käyvä Suomi ja rajantakainen Karjala sekä pietarilainen\nriensi, vetivät Peräpohjan miestäkin. Tammikuun pakkasilla, 12-14\npäivän tietämöissä pidettiin markkinat, niin että jo joulupyhäin\npäättyessä piti pitkämatkaisten Pohjan miesten lähteä taipaleelle.\nRaudoitettu matka-arkku työnnettiin täyteen leipää, rieskaa, voita ja\nlihaa, ja povessa pullotti omatekoinen vasikannahkalompakko. Entiset\netelänkävijät olivat lähteneet matkaan omilla hevosillaan vieden\nkaupantavaraa mukanaan, mutta jälkipolven miehet ajoivat useinkin vain\nkomeasti kievarikyydillä, istuen kaksissa lammasnahkaturkeissa,\npäässä korkeapohjainen saukonnahkainen samettiperälakki, jaloissa\npieksusaappaiden päälle vedetyt kallokkaat. Markan vain maksoi silloin\npenikulma, ja kievarista kievariin halki- ja poikkimaisin kävi kulku.\nAjettiin pitkin rantatietä Tornion ja Oulun kautta Liminkaan, josta\n\"Haarain-sillan\" luota lähdettiin työntymään Savon sydänmaita kohden.\nTemmeksen, Rantsilan, Pulkkilan ja Piippolan kautta päästettiin\nPyhännälle, sieltä Savon puolelle Nissilään ja edelleen Paju- ja\nSavo-järville, Pöljään, Kasurilaan ja Toivalaan, josta viimein pitkin\njärvenselkiä oiustettiin Kuopioon. Viitisenkymmentä penikulmaa tuli\nylitorniolaisille taivalta, viisikymmentä markkaa kului kukkarosta, ja\nviisi, kuusi vuorokautta vierähti aikaa.\n\nTuttuja olivat matkamiehille kaikki maantienvarren \"kevarit\",\nmonikertaan käytyjä ja puheltuja. Tiesivät ukot kyllä jo etukäteen,\nminkälaista kohtelua missäkin talossa saadaan, minkälaisella hevosella\nlähdetään ajamaan ja millainen pojanrehvana vääntäytyy kuskipukille.\nEntiseen aikaan olivatkin kievarit usein kymmeniä vuosia samassa\ntalossa, jopa jotkut olivat kuin itseoikeutettuja matkustavaisten\nmajoittajia ja kyytimiehiä.\n\nKymmeniä Peräpohjan miehiä saapui silloin Kuopion markkinoille\nkauppoja tekemään. Saman puolen miehet asustelivat aina samassa\nkaupunkikortteerissa -- kainuunkyläläiset majailivat tavallisesti\nKaivopuiston pohjoispuolella \"isvosikka\" Pekkarisella, \"möljän\"\nkohdalla, lähellä \"hevosplassia\".\n\nPerille päästyä piti \"härkäpoikain\", ensikertaisten Savon kävijäin,\ntarjota vanhoille markkinatovereilleen \"härkäisiä\": hyvät kahvit ja\nviinaryypyt joka miehelle.\n\nTarpeellista olikin, että \"hevosplassi\" oli lähimailla. Sillä\ntorniolaisten tärkeimpänä asiana oli hyvien hevosien ostaminen. Monet\nisännät hankkivat kolme, neljäkin ajokasta rekineen, kaikkineen, saaden\ntoisinaan maksaa kolmin, neljin sadoin vankasta savolaisesta taikka\nkarjalaisesta kuormankiskojasta. Kymmeniä hevosia karttui asuntotalon\npihamaalle, joskus komeita kiljuvia oriitakin joukossa.\n\nSitten ostettiin muuta tavaraa hevoskuormat täyteen. Tärkeimpiä\nostoksia oli \"Sauvon hursti\", paksu karkea vaate, jota \"sauvalaiset\"\nkutoivat hamppulangoista. Pieksämäkeläiset kaupanmiehet, Putkonen ja\nPurasen Asarias, olivat torniolaisia varten ajaneet sitä kauppatorille\nsuuret kasat, ja heidän varastojensa ympärillä sitten Pohjan miehet\nkoko joukolla häärivät. Kyynärä maksoi 40 penniä, ja tuhansin kyynärin\nsai pieksämäkeläinen mitata hurstiaan samalle ostajalle. Anuntin\nPekkakin kerran mittautti hurstia 4000 kyynärää, saaden siitä pari,\nkolme pitkänmatkan kuormaa. Sillä tuhatkyynäräinen hurstilatomus\npainoi 40 leiviskää. -- Pellavavaatettakin, Savon \"palttinaa\", saatiin\njoukkoon joku määrä.\n\nHamput ja pellavat olivat myös hyvin haluttua tavaraa, sillä\nPeräpohjassa ei pellavaa viljelty, eikä hamppuakaan kuin siellä täällä\nnimeksi. Niitä kyllä Vienan miehet ja savolaiset toivat toisinaan\nTornioon sekä Alkkulan ja Kolarinkin markkinoille, mutta heidän\ntuomisensa eivät riittäneet kaikille, vaan Peräpohjan miesten täytyi\nitse hankkia lisää. Kuopion torille tuotiin hamppua koko Savosta,\nKarjalasta ja Venäjältäkin, hämäläisten pitäessä huolta pellavasta.\nToivat Hämeen miehet kyllä hamppuakin, längelmäkeläinen Vialan Jussikin\nnähtiin joka markkinoilla suurine hamppukuormineen. Jussin vihreitä\n\"Längelmäen hamppuja\" Anuntin Pekka kerran latoi rekeensä 30 leiviskää,\nmaksaen kymmenen markkaa leiviskästä.\n\nTarpeellisia ostoksia olivat tupakatkin. Venäjänlehtiä saatiin\nryssiltä, ja maalaismiehet myivät omanpellon kasvuja, \"sauvonlehtiä\",\njoita myös sanottiin \"pitkiksilehiksi\" ja \"risulehiksi\". Viiden naulan\nja leiviskänkin kimppuihin olivat savolaiset sitoneet tupakkansa,\nja leivisköittäin latoivat Pohjan miehet niitä kuormiinsa. Monet taas\ntäyttivät hurstipakkojen jättämän tilan taliostoksilla.\n\nPaljon kysyttyjä olivat vielä Savon villat. Leiviskämäärin Tornion\nmiehet tukkivat niitäkin säkkeihinsä ja maksoivat 24-40 markkaa\nleiviskästä.\n\nAhkerina saivat miehet hääriä koko markkina-ajan, tinkien, mitaten\nja maksaen, ennenkuin kaikki kuormat oli saatu täysiksi. Piti\nmilloin hypätä hevosplassille kauppoja tekemään, milloin kaapaista\nkauppatorille hampun ja hurstin hintoja tinkimään, välissä taas\nsavolaisäijän kanssa kinastella tupakkaleivisköistä. Ei aina ennätetty\nkunnollisesti istahtaa edes eväsarkun ääressä, lipeäkielisiltä\ntorimuijilta vain kiireessä ryypättiin kahvikuppi, johon taskupullosta\nlisättiin lämmikettä taikka ostettiin ryssiltä purtavaksi \"sirapin\nkanssa tehtyjä nisuja\". Suurta kiusaa tuotti, varsinkin härkäpojalle\nsavolaisten outo puheenlaatu. Sillä jos Savon miehet eivät tahallaan\nviisastelleet, he kuitenkin niin merkillisesti \"kiäntivät ja viäntivät\"\nkielensä ja leukansa, ettei siitä selvää ja suoraa torniolaista\npäästelevä pohjalainen tahtonut äkikseltä ymmärtää mitään. Ja kun\nlisäksi Savossa monet \"parseelitkin\" sanottiin eri nimillä -- kiulu\noli Savossa \"kappo\", ämpäri \"sanko\", navetta \"läävä\" -- tuli asia\nyhä sotkuisemmaksi. Eivätkä \"täyvet sauvalaisetkaan\" taas puolestaan\ntahtoneet ymmärtää Pohjan miestä. \"Mittee työ tolkuitatta?\" saattoi\nsavolainen hevosmies tokaista torniolaiselle ostajalle, ja silloin\nmolemmat jäivät sanattomina töllöttämään. Vaikka Tornion mies mieli\nkyllä kivahtaa:\n\n-- Itte sie tolkutat! Mutta mie en tolkuta enkä talkuta, vaan puhun\nsuorhan niinkun pruukathan.\n\nViimein saivat Tornion miehet kääntää kuormansa kotia kohden ja lähteä\npainumaan päin pohjoisia maita. Pitkät hevosraidot toinen toisensa\njälkeen jutivat kaupungista Kallaveden jäälle ja sitten edelleen kohti\nsydänmaita. Monella isännällä oli hoidettavinaan kolme, neljäkin suurta\ntavarakuormaa, kun talvisia teitä hiljalleen ajaa kihnuteltiin.\n\nNyt ei matka edistynytkään niin nopeasti kuin pohjoisesta alas\ntultaessa; vain viisi, kuusi penikulmaa ajettiin päivänmittaan, ja\nsitten taas pysähdyttiin yösydämeksi levähtämään johonkuhun tuttuun\ntaloon. Oli pitkin matkanvartta vakituisia \"syöttötaloja\",\ntienkävijäin jo vanhastaan valitsemia, sopivia pysähdys- ja\nhengähtämispaikkoja, joihin jokainen matkamies suisti hevosensa.\nSellaisen talon kyllä ensikertalainenkin tunsi: sen kartanolle veti\nkahta puolta leveä kovaksi tallattu tanner, ja pihamaa oli kokonaan\nheinärikkojen vallassa sekä kaivonympäristö vahvassa jääiljanteessa.\nJa melkein aina seisoi talon pihamaalla valjaista riisuttuja,\nloimiselkäisiä hevosia kuormansa ääressä apetta rouskuttelemassa. Talon\nportaat ja porstua olivat suvi-ilmoilla aina märkinä ja pakkasella\npaksussa lumessa, pirtti oli täynnä tupakansavua ja penkinvieruslattia\noli reunustettu lukemattomilla tupakkasyljillä. Työttömiä miehiä istui\ntaikka loikoi pirtinpenkillä, taikka istui niitä pöydän ääressä\nmatkaviinoja maistellen. Sellaisen talon pihalle voi kyllä ohjata\nkuormansa, vaikkapa keskellä yötäkin, saattoi astua lukitsemattomista\novista pirttiin ja olla kuin kotonaan. Parhaana liikeaikana oli\nsyöttötalojen pirtinlattia öisin laskettu täyteen vieri vieressä\nloikovaa matkalaista. Eikä tällaisessa kaiken maailman matkamiesten\ntalossa juuri koskaan ollut rauhaa, vaan elettiin siinä kaiket päivät,\njopa yötkin alituisessa tulossa ja menossa. Kun toiset tienkävijät\nnälkäisinä aukoivat eväsarkkujaan ruvetakseen suurustamaan, niin\ntoiset jo kylläisinä röyhtäillen työntelivät eväitään arkkuun ja\npyyhkivät voista puukonterää lapikkaiden nahkavarsiin; kun toiset\nmatkalaiset karauttivat kuormineen portista maantielle, niin jo\nvastaiselta puolelta toisia tulla tomautti pihaan.\n\nOlisipa luullut talonväen tuskastuvan tällaiseen alituiseen\nrauhattomaan matkamiesmenoon. Mutta tyytyväisenä talo vain kaikki\nkärsi, kohdellen matkamiehiä miltei kuin vieraissa kävijöitä, melkeinpä\nsukulaisina pitäen niitä, jotka olivat useamman kerran käyneet talossa\nlevähtämässä. Monessa talossa tuotiin matkamiesten yösijoiksi olkia\nlattialle, annettiinpa vielä raanujakin peitteiksi. Ja vähällä maksulla\nsai talosta ostaa, mitä matkalainen vain tarvitsi: ruokaa ja kahvia\nsekä hevoselle heiniä. Pyhännän isossa Leiviskässäkin, joka oli enimmin\nkäytettyjä syöttötaloja, paksu emäntä istuskeli pöydän päässä ja heti\ntiedusteli: \"Mittee vierahille kuuluu?\" Ja kun matkamiehet kysyivät\nemännältä mitä tahansa syötävää ostaakseen, vastasi paksu eukko: \"Soa\nkaiketi!\" Olihan \"Sauvonmaassa\" ruokaa, \"sielhän se leipäperä oli.\"\n\nMutta komean ja siistin Tornionlaakson miehelle oli merkillisimpiä\nSavon kummia, kun hevonenkin vietiin pirttiin. Sellaisenkin\nkohteliaisuuden maantien matkalainen sai toisinaan savolaistalossa\nosakseen. Niin tehtiin Lassilan majatalossa. Kun matkamiehet ajoivat\npihaan ja riisuivat hevosensa syömään, saapui siihen isäntä sanoen:\n\n-- Viijään hevoset pirttiin!\n\n-- Mitä te puhutte? hevosmiehet kummastelivat.\n\nMutta talon pirtin ovinurkassa oli suuri vesiamme ynnä aperuuhi, ja\nsiinä saivat miehet viiden pennin maksusta juottaa hevosensa sekä\nruuhesta apattaa, omilla eväillään kyllä. Kerran taas Heikkilän Pekka\najoi iltahiljaisella Iisalmen Korolaan pihan ollessa jo aivan täynnä\nmatkamiesten rekiä ja hevosia:\n\n-- Eipä taija tähän talhon enää sopia, kun on niin paljon jo muita\nreisumiehiä, Pekka arveli. Mutta portailla seisova isäntä huusi:\n\n-- Tuokee hevonen pirttiin!\n\nTämä oli vanhankansan hyvää vieraanvaraisuutta ja tavallista\nmatkamiehen kohtelua, jota entisaikaan osoitettiin kaikille muille\nmaantien matkaajille paitsi mustalaisille. Sydänmaan asukas ymmärsi,\nettä \"eihän tien päällä kulkija voi kotia mukanaan kuljettaa\", ja\nsiksi se antoi auliisti kotinsa \"tien päällä\" kävijän käytettäväksi.\nVanhankansan toivomuksena olikin: \"Anna, Jumala, vieras ja vierhan\nvara!\" Matkamies taas puolestaan toi vaihtelua erämaan yksitoikkoiseen\nelämään sekä saatteli viestejä muusta maailmasta. Maantien taivaltajat\nolivatkin tavallaan entisajan \"aviisuja\". Tuotti matkamiesten käynti\ntalolle vähän aineellistakin hyötyä. Viisiä pennejä keräytyi emännän\ntaskuun kahvikupeista, kymmenpennisiä ja 25-pennisiä piimä- ja\nmaitokanruista sekä viilipytyistä leipineen ja voineen. Isäntä taas\nsai kukkaronsa helisemään heinäleivisköillään ja apeannoksillaan, ja\nkaupungista palaavilta matkamiehiltä hän tavallisesti sai myös hyvät\n\"kaupungintuliaisryypyt\". Kuparilantteja ja pikkuhopeoita rahat kyllä\nvain olivat, mutta entiseen aikaan ne olivat sydänmaiden hopeaa ja\nkultaa. Ja talvenmittaan kokoontui niitä talon kaappiin hyvät kasat.\n\nRauhassa ja huoletta saatiin silloin tehdä taivalta, milloin\nistuskellen kuormalla, milloin taas kuorman perässä astua karskutellen\nsekä omiksi lämpimikseen että kuorman kevennykseksi. Purasen\nEfraim-ukkokin tallusteli kuorman jäljessä Kuopiosta saakka, niin että\nvasta Turtolan Piippolan törmässä väylälle laskettaessa hyppäsi\nkannoille. Pakkasen ahdistellessa otettiin lämmitysryypyt, ja kun\npäästiin aavojen Liminganniittyjen ylitse, Kempeleen ylipäähän,\nnakattiin hyvät ryypyt. Väliin yötä myötenkin ajaa kihnutettiin pitkät\nsydänmaan selkoset, eikä nähty sen kummempaa. Tavarakuormat jätettiin\nvartioimatta yökaudeksi pihamaalle, eikä niitä juuri koskaan vieras\nkäynyt kopeloimaan. Puukko oli matkamiehen ainoa ase, ja sitäkin\ntarvittiin vain eväsvoin ja eväslihan leikkaamiseen sekä rikkoutuneiden\nvaljaiden korjaamiseen. Päivättömästä pohjoisesta tulleiden miesten\ntavarat olivat sitäpaitsi vielä eri suojeluksessa. Sillä mikäpä sen\ntiesi, millaisilla noitakeinoilla Lapin äijät olivat varanneet\nkuormansa varkailta ja kosketuksilta. Olihan monesti kuultu, kuinka\nheidän tavaroitaan kopeloimaan käynyt varas oli tarttunut kiinni reen\nviereen, niin ettei ollut päässyt liikahtamaankaan, ennenkuin vasta\naamulla, kun kuorman omistaja oli tullut ja antanut varkaalle sellaisen\nvastasuullisen, että oli veri purskahtanut. Hevoskaupoissakin varasivat\nsavolaiset Tornion äijiä. Myydessään heille ajokkaansa päästivät Savon\nukot heti hevosen häntäsolmun auki, eivätkä koskaan, rahastakaan,\nluovuttaneet ostajalle hevosenlointa, ei vanhaa resuakaan.\n\nMutta silloin, kun suurrosvo Perttunen parhaillaan liikuskeli Oulun ja\nRaahen tienoilla ja niiden takaisilla sydänmailla, matkamiehiä\ntoisinaan kammotti. Savonkävijätkin liittyivät silloin suuriin\njoukkoihin ja varoivat joutumasta pimeän aikana pitkille talottomille\ntaipaleille. Varasivatpa jotkut turkkinsa taskuun panostetun\npistooliräikän. Pelkoa herätti myöskin toinen suurrosvo, Iso-Karppinen,\njoka vankilasta karkuun päässeenä piileskeli takamaiden metsissä.\nKarppisen kyllä pian koppasi kiinni temmekseläinen ruotusotamies\nRuntikka, väkevä mies hänkin, köysitti saaliinsa ja toi Ouluun.\nMutta Perttunen oli pitkät ajat koko Oulun seudun kauhuna.\n\nNelisen viikkoa kesti Savonretki. Tammikuun lopulla taikka helmikuun\nalkupäivinä ajaa karskautettiin kotipihalle ylt'yleensä huurteessa niin\nmiehet kuin kuormat ja hevosetkin. Kotona olikin kaukamatkalaisia\njo useana päivänä odotettu. Kirkkaita lasipalloja saivat lapset\ntuliaisiksi, ja emäntä hyötyi huivin, kahvikuppeja taikka muuta\nkaupungin koreutta. Naapuritkin saapuivat saamaan \"alatuliaisia\" sekä\nkuulemaan \"alasanomia.\"\n\nSitten alkoi etelän tavarain levittäminen Pohjanperille. Kuopiosta\nostettu tali oli jo paluumatkalla myyty Tornioon nahkuri Åströmille\nsekä osa villoista Tornion kauppiaille, mutta pellavat, hamput ja\nhurstit, tupakat ja voi vedätettiin kotiin. Koko paikkakunta kävi\nheti noutamassa Savon tavaraa. Emännät ostivat villoja, hamppua ja\npellavaa sekä hiukan hurstiakin. Hampuista kehrättiin verkkolankoja,\npellavaisista valmistettiin paitakankaita ja hurstista ommeltiin\nsäkkejä sekä suuria louteita, joita levitettiin pelloille lyhteitten\nalle, kun viljaa pantiin haasioihin. Isännät taas tulivat\ntupakantuskissaan. He ostivat jonkun verran venäjänlehtiäkin, mutta\nvarsinkin halpaa risulehteä ukot kantoivat kimpuittain kotiinsa,\nkuivasivat orsilla ja kirveellä hakkasivat kuusipölkyn koperossa\nhienoksi piipputupakaksi. Sitten\n\n    \"Sauvonmaan hakkua,\n    isonpiipun pakkua,\n    sitä sopi ällöttää.\"\n\nMutta voi ja enin osa Savon hurstia joutuivat vielä jatkamaan pitkää\nmatkaansa. Muoniolaiset kauppiaat, Joensuun Freetrikki poikineen,\nReginan Aaprami, Sieppijärven Filppa sekä muutkin ruijankävijät\ntiesivät kyllä, milloin savonkävijät koteutuvat. He tulivat\npororaitoineen ja ostivat kaiken etelästä tuodun voin ja hurstin. Voin\nolivat torniolaiset valmiiksi pakanneet kymmenen leiviskän astioihin,\nsuippopäisiin, leveäpohjaisiin \"lapintynnyreihin\", -- etelästä he\ntoivat voin vaatteella peitetyissä pärekoreissa,-- ja 13-14 markkaa\nsai muoniolainen maksaa leiviskästä. Voikauppias oli itse siitä\nmaksanut 10-12 markkaa sekä tynnyrien tekijälle \"markka-puolitoista\"\nkappaleelta. Pieksämäkeläisestä hurstista pudistettiin Muonion mieheltä\n50-52 penniä kyynärästä. Sitten pyöräytti ruijankävijä voitynnyrin\naina poroahkioon taikka nuoritti siihen 250 kyynärää hurstia ja\nlähti jutamaan Lappiinsa, juti yli tunturien Ruijaan, Alattion\nkevätmarkkinoille. Muonioon olivat jo Enontekiön ja Koutokeinon\nlappalaiset saapuneet vastaan, ja he taas sälyttivät kauppiaiden ympäri\nmaakuntaa kokoamat tavarat raitoonsa ja vetivät ne rahtikuormina\nJäämeren rannalle. Täällä Suomen emäntien voi joutui vuorostaan 15-16\nmarkan hinnasta Alattion kauppiaille Jäämeren laivoihin lastattavaksi\nja vietäväksi yhä kaukaisemmille maailman markkinoille. Putkosen ja\nPurasen Asariaan hurstin ostivat tuntureita kiertävät porolappalaiset\nkesäkotiensa louteiksi, katevaatteiksi.\n\nKemijokivarren Savon tuomisia taas kävivät persomassa Kittilän ja\nSodankylän kauppasaksat. Kittilän kauppurien \"pääsankareita\" olivat\nHanhi-Matti ja Kari-Sammu, Sodankylässä taas Saukosken Kaapreli.\nNämä suurpomot usein ostivat Savon voit ja hurstit ja ajattivat ne\nAlattioon taikka Vesisaareen. Pikkumiehetkin, Kosken Jussa ja Törmäsen\nMikko Kittilästä, Aution Akseli Sodankylästä, jopa Kraatari-Mattikin\nSallasta, yrittelivät myöskin valvoa etujaan ja ennättivät joskus\nsuurkauppiasten edelle. Ruijaan hekin vedättivät ostoksiansa.\n\nMutta Savon hevoset myytiin melkein järjestään Ruotsiin ja saatiin\nvoittoa noin 50-100 markkaa ajokkaasta. Varsinkin Saksan--Ranskan sodan\naikoina 1870 oli hevosten menekki tavaton. Ruotsalaiset ostivat niitä\nniin paljon kuin Tornion miehet vain ennättivät hankkia, maksoivat\nhyvät rahat ja saivat itse vielä paremmat saksalaisilta. Silloin\nTornionlaaksolaiset sitä ahkerammin tekivät retkiä etelään, toivat\nhevosta jos muutakin tavaraa ja saattelivat heti joen yli Ruotsiin.\nVapaasti saikin silloin viedä rajan ylitse mitä maalaistavaraa\ntahansa ja pitää voitot hyvinään. \"Voittoja\" saivat savonkävijätkin.\nEi Kuopion markkinamatkakaan tullut kovin kalliiksi, n. 125-150 markkaa\nkaikkineen. Ja siihen oli laskettu menomatkan majatalokyyti, olo\nKuopiossa sekä paluumatkalla kolmen, neljän hevosen ruokkiminen, ynnä\nomat syömiset ja juomiset. Voittoa, taikka oikeammin kuljetuspalkkaa,\nsaatiin kolmesta, neljästä hevosesta yhteensä pari-, kolmesataa\nmarkkaa, hurstikaupoista kolme-, neljäsataa, voista parisataa sekä\nvilloista, hampuista -- hampuista saatiin \"pari markkaa leiviskältä\nmyynnin ja oston väliä\" -- ja tupakoista muutama satanen. Siis koko\nkaupparetken tuloksena tuhatkunta ja toistakin tuhatta markkaa, joka\nsiihen aikaan oli jo hyvä raha.\n\nMonet kerrat kävivät Peräpohjan kauppasaksat myöskin Iisalmen\nja Kajaanin markkinoilla. Ja samoilla asioilla; hevosia ostettiin ja\nniille kuormat täyteen maalaistavaraa. Läheisemmillä Oulun ja\n\"Praahean\" markkinakentillä nähtiin niinikään aina Pohjanperän ylpeitä\nmiehiä, ja \"hevosplassi\" oli täälläkin heidän tärkein liikkumisalansa.\n\nJoskus lähti Peräpohjan ukko hevosineen kiertelemään Savon\nmaaseutujakin, tehden ostoksia milloin missäkin. Niinpä Anuntin\nPekka aina silloin tällöin ajeli maakyliä myöten jopa Nurmekseen\nasti, poiketen paikkakunnan kauppasaksojen luona sekä pappiloissa ja\nmuissa isoissa paikoissa. Varsinkin pappilat olivat syksytalvesta\nhyvin runsaasti voilla ja villoilla siunattuja -- seurakuntalaiset kun\nolivat niitä vuoden pitkään ahkerasti kantaneet paimenilleen. Nurmeksen\npapin, Pfalerin, rouvan kanssa Pekka kävi kerran tekemässä 30 leiviskän\nviljakaupan ja sitten palatessaan, monien pikku ostosten lisäksi, sai\nKiuruvedeltä kauppias \"Kärströmiltä\" saaliikseen 24 leiviskää. Iisalmen\nPaloisten hovin kuulun suurrikkaan \"Näälmannin\" vakinaisena\nvillanostajana Pekka oli pitkät ajat, käyden jokavuotisilla\n\"virkamatkoillaan\" perimässä sieltä villaosansa. Paloisten herralta\nPekka saikin hyviä puhtaita villoja, sillä talon lampaat pestiin aina\nennen keritsemistä. Neljäkolmatta markkaa ne maksoivat leiviskä, mutta\nPohjanpuolessa sai niistä pari markkaa naulasta, jopa Ruotsin Kainuussa\nja Luulajassa puolitoista kruunua. Voita karttui samoilla matkoilla\nPekka-ukon kuormiin toisinaan satakin leiviskää, lisäksi vielä joku\nmäärä hamppua, hurstia ja Savon tupakkaa.\n\nMonet etelänretket ehti peräpohjalainen tehdä talvenmittaan, monet\npyryt ja pakkaset kokea matkoillaan sekä viettää ikävän yönsä toisessa\njos toisessakin syöttö- ja majatalossa, väliin synkällä selkosellakin\ntalvista tietä ajaa ratuuttaen. Ikäviä talottomia taipaleita\nkitkutellessaan ja pakkasen käsissä palellessaan ukot tekivät monet\npäätökset, etteivät enää kertaakaan lähde maailmankiertolaisiksi,\nei mistään rahasta. Mutta kun päästiin kotiin ja saatiin tuomiset\nhyvästi kaupatuiksi, unohtuivat matkan ikävyydet. Ja kun sitten\ntaas tuli lähdön aika, veti vanha veri ukon uudestaan maantielle.\nKolmisenkymmentä kertaa on Anuntin Pekkakin ajellut Savon seutuja,\nostanut Savon miehiltä monet kymmenet hyvät hevoset, vedättänyt\nkotiseutunsa ja Lapin tarpeiksi satoja leivisköitä voita, villoja,\nhamppua ja tupakkaa sekä toimittanut monia tuhansia kyynäriä Savon\nhurstia tunturilappalaisten kotaverhoiksi.\n\nNäin siis Peräpohjan liikkuvat kaupanmiehet, toimittaessaan\nkotipuolensa tavaroita maailmalle ja hankkiessaan muualta niitä\ntavaroita, joita kotimaakunnasta puuttui, olivat aikoinaan varsin\ntärkeitä tekijöitä kotiseutunsa ja koko Lapin elämässä.\n\n\n\n\nRuijanrannan kalaretket\n\n\nRuija oli entisten peräpohjalaisten ja Lapin asukasten tärkeä ansiomaa.\nSiellä, mahtavien lumiläikkäisten Ruijantunturien takana, oli hyinen\nJäämeri, Pohjolan kala-aitta, miesten syöjä summa seutu.\n\nVielä miespolvi takaperin, nykyisten vanhojen nuoruuden aikoina, oli\nRuijankäynti vanhassa vauhdissaan. Silloin melkein koko miespuolinen\nLappi ja Peräpohjola aina Oulun seutuja myöten oli liikkeellä Jäämerta\nkohden. Kymmenluvuin, satamäärin oli kalamiestä matkalla. Suurimmat\njoukot lähtivät retkelle Inarista, Sodankylästä ja Kittilästä, mutta\npaljon meni myöskin Kemijärveltä, Rovaniemeltä, Kuolajärveltä ja\nKuusamosta sekä Tornion ja Kemin tienoilta; useita oli antautunut\ntaipaleelle Oulunkin seuduilta, Haukiputaalta, Iistä ja Kiimingistä, ja\nolipa joukkoon eksynyt joku Suupohjan poikakin.\n\nRuijanmeren suunnattomat kalansaaliit houkuttelivat miestä matkaan,\nvetipä sinne isiltä peritty verikin, ja satoja vuosia käydyt\nkulkusuunnat ohjasivat matkaa. Sillä pohjanperäläisten kansain-\nvaellus oli aina käynyt kohti Jäämerta; pitkin jokivarsia oli noustu\njärviseudulta toiselle, taivallettu poikki selkosten ja kiivetty yli\ntunturienkin. Ruijanmerellä oli jo ennenkin, vanhoina aikoina, saatu\nvapaasti kalastella, ja sinne nytkin, vaikka Suomi olikin sieltä\nsuljettuna, vanhaan tapaan vaellettiin. Huvikseen ei suinkaan lähdetty\ntälle vaivalloiselle taipaleelle, vaan huono toimeentulo kotoisella\nkonnulla, monet peräkkäiset \"nöyrät vuodet\" -- 1860-luvun seitseminä\nkatovuosina kaikkein ahkerimmin Ruijassa käytiinkin -- sekä huonot\nkotoiset ansiomahdollisuudet, pakottivat miehiä yhä edelleenkin\ntekemään pitkän, tunturientakaisen taivalluksen. Niinpä kirjoittaa\nKittilän Vene-Aapo maalisk. 4 p:nä 1866: \"Jo nyt menee Ihmisiä Ruijaan\nsanomaton palious mennä talvena meni io palion mutta nyt niitä vasta\nmennee oikein Ja sieltä ameriikkaan lappavat Sen tekee nöyrät aiat\ntäälä\".\n\nKevättalvella, jo Matinpäivän aikoina, piti lähteä matkalle, sillä\nkevätpuoli oli Ruijanmerellä parasta pyyntiaikaa. Sivakoilla miehet\ntavallisesti mennä siukoivat, vain eväsreppu selässä keikkumassa. Mutta\najettiin myös poroilla, ja muutamat menivät koko perheineen, vaimo\nja lapsetkin mukana. He olivat käyneet Jäämerellä jo useat kerrat ja\nsuopuneet sinne, niin että viimein veivät perheensäkin matkassaan.\nVene-Aapokin mainitsee maaliskuussa 1877, että \"menneelä viikola\nLähti Entinen ylitalon Juhan Erik Ruiian Koko väkineen ja myi tuon\nUopion Saa nähdä Kuinka sielä päriää äijä parka huono oli tääläki\".\n\nPitkä oli Ruijanrannan matka, ankara ja vaivalloinen. Kymmenin\npenikulmin -- Tornion seuduilta esim. tulee tuulentietä Vesisaareen\n500-600 km, Kittilästä 300-400 km -- täytyi taivaltaa äärettömiä\nasumattomia erämaita ja korpia, autioita tuntureita, rannattomia\nvuomia ja suuria järvenselkiä. Vaikka olikin kevättalvi, voi pakkanen\ntoisinaan ahdistella ankarasti, ja väliin taas yllätti matkamiehet\nhirveä lumipurku, joka saattoi kiveliönkulkijan eksyneenä haudata\nkinoksiin, niin että vasta aikojen päästä löydettiin tunturista hänen\nalaston luurankonsa. Mutta eteenpäin piti vain yrittää: pieni kotipelto\noli pettänyt, ja Ruijan rannaton kalapelto lupasi hyviä ansioita.\n\nSuomen kalamiesten matka suuntautui enimmäkseen Varanginvuonolle,\nvain harvat jatkoivat matkaansa idemmäksi Ryssänrannalle eli\nMuurmanille, ja vain muutamat ohjasivat kulkunsa Länsi-Ruijaan,\nAlattion seuduille ja Hammerfestiin. Ryssänrannalle painuivat\netupäässä itäpuolen, Kuolajärven ja Kuusamon miehet, sekä Länsi-Ruijaan\njotkut Muonion ja Enontekiön retkeilijät.\n\nKittilän ja Torniolaakson miesten matka Ruijaan kävi tavallisesti\nvanhaa Inarin \"valtatietä\" Seurujärven, Pokan ja Ivalo-Matin kautta\nInarin kirkolle, josta mentiin halki Inarijärven Tshuolisvuonoon ja\nedelleen Näätämön kautta Varanginvuonolle. Rovaniemen, Kemijärven\nja Sodankylän kalamiesten taival taas suuntautui sen puolen vanhoja\nkulkuteitä, Luirojoen varsia Sompion-Lapin halki, Lokan, Rieston ja\nMutenian kautta yli tunturien Törmäseen, Ivalojoelle, ja sieltä\njoko Inarin halki Tshuolisvuonoon ja Näätämöön taikka Patsjokea alas\nJäämerelle.\n\nOli silloin parhaana pyyntiaikana, joka alkoi Marianpäivän tienoissa,\nRuijassa ja Ryssänrannalla kalamiestä ja kansaa kaikenlaatuista,\nja monet eri kielet siellä kaikuivat kuin parhaassa Paapelissa.\nSillä paitsi suomalaisia keräytyi Jäämeren kalastamoille vielä\nvienankarjalaisia, Suomen ja Norjan sekä Venäjän lappalaisia, kolttia,\nlisäksi ryssiä, ruotsalaisia ja norjalaisia. Jäämeren loppumattomat\nkalaparvet houkuttelivat vähäksi aikaa pohjoisten rantaseutujen koko\nkalastajaväestön luoksensa. Ja jäätymätön Jäämeri keikkui ja vilisi\nihan täynnään kaikenlaisia kalanpyytäjäin aluksia, \"hämpöörejä\",\n\"otrinkeja\" ja pieniä soutuveneitä.\n\nJäämeren vakinaiset asukkaat, norjalaiset ja ryssät, taikka\npaikkakunnalle asettuneet suomalaiset ja karjalaiset, olivat\nkalanpyynnin isäntinä ja työnantajina. Heillä oli veneet sekä \"nuskat\",\nja etelästä tulleet erämaiden matkamiehet saivat ruveta heidän\npalkkalaisikseen taikka osamiehikseen. Sillä kalanpyynnin kutsumattomat\nkuokkavieraat eivät saaneet laittaa omia veneitä ja pyytöjä. Mutta\nheidän työvoimansa oli kyllä yhtä mieluinen ja tervetullut lisä\nrantamaiden asukkaille kuin kuokkavieraan raha häätalolle. Jotkut\netelän tulijoista ryhtyivät kalastajaisännän palvelukseen sovitusta\nmaksusta, 75-100 kruunusta, koko pyyntikaudeksi, mutta useimmat\nrupesivat osamiehiksi, sillä se oli monestikin paljoa tuottavampaa ja\nvapaampaa pyytöhommaa kuin renkinä raataminen. Veneen ja pyydysten\nomistajalle meni kyllä osa saaliista, sillä \"vene ja nuskat oli\nniinkuin yksi mies\", mutta jäljelle jääneen osan saivat veneen\nohjaaja, \"höösmanni\", ja pari, kolme venemiestä, \"kipparia\", jakaa\nkeskenään. Niinpä saitaa nuotalla pyydettäessä tuli joka miehelle\nkuudestoistaosa saaliista. Sillä pyyntiin tarvittiin neljä venekuntaa,\nkolme miestä joka veneessä, ja siten saaliinjaossa neljä venettä\nneuvoineen vaati neljän miehen osan. Muussa pyynnissä taas,\nrihmapyydössä ja juksaamisessa, kun vain yhdellä veneellä kolme miestä\noli työskentelemässä, ottivat neuvot neljännen osan, joten siinäkin\nvene nuskoineen laskettiin mieheksi.\n\nAhkerasti kun osamiehet kävivät pyydössä ja pohjaton meri antoi\nhyvän saaliin, pääsivät he toisinaan hyvinkin runsaille palkoille.\nHöösmanni sai vielä lisäksi kalaisännältä vapaan asunnon sekä \"friin\npolttamisen ja syöttämisen\", maksoipa isäntä hänen puolestaan\nkalastusveronkin. Jokaisen kuokkavieraan piti nimittäin\nkalastusoikeudestaan -- ikivanhoilla pyyntivesillään -- suorittaa\nkulloinkin määrätty vero, parikin peesiä kalastuskaudelta. Toimekkaat\nja reippaat Suomen miehet tottuivat monesti piankin merielämään,\nniin että pääsivät otringin ohjaajaksi, vetelemään höösmannin\nparempia palkkoja. Niinpä Kittilän Kelontekemän liukas mies, Johan\nAapraham Koskamakin, pari kesää kipparina kokeiltuaan, korotettiin jo\nkolmantena höösmanniksi, ja herrana hän sitten monet kesät komenteli\nkalanpyyntivenettä Ruijanmerellä. \"Jans-Päkiksi\" ruijalaiset häntä\nnimittivät, ja se merkitsee ruijankieletlä samaa kuin Johan Aapraham\nKoskama suomenpuheessa. Ruijankieli on näet aivan toisenlaista kuin\nselvä suomi. Se haisee niin paljon ruotsille, että se käy melkein\nyhteen ruotsin kanssa, vaikkei aivan samanlaista olekaan. Höösmannina\nkomenteli Ruotinmaan Iiskokin Jolma-ukon otrinkia, Turtolan miehen,\nPuskan Jussan, ja Revolahen Junnun ollessa kippareina. Johna oli\nPellosta tullut Vesisaaren suomalainen kalamies, joka omisti hämpöörin,\notringin ja kolme soutuvenettä.\n\nNaiset taas, kalamiesten emännät, sekä muut mukana tulleet,\nhäärivät miesten ruoanlaittajina ja hankkivat sivutoiminaan ansiota\nkalakoukkujen syöttäjinä. Muutamat kalastajaeukot olivat niin\ntoimekkaita, että laittoivat oikein oman ruokalan, jossa kokonaiset\nkalastajajoukot voivat käydä suurustamassa.\n\nTurska sukulaisineen oli Ruijanmeren parhaana vedenviljana, ja sitä\nkaikkein enimmin pyydettiin. Se oli meripellon ruis, ja näiden summien\nseutujen \"leipä, liha ja kala\". Maaliskuun lopulla ja huhtikuussa\nilmestyi kevätturska, \"lotaturska\", suunnattomina parvina Ruijaan ja\nRyssänrannalle. Turskan tulosta toivat jo etukäteen tietoa vielä\ntavattomammat lotaparvet, pienet villakuoreet, jotka kovalla porinalla,\ntaivaan täyttävien, kirkuvien lokkiparvien seuraamina pakkautuivat\nmatalikoille ja rantaseutuihin. Lotaa ahdistelivat turskatkin\nja ajelivat edellään, ja maalta käsin syöksyi sen kimppuun kolmas\nvainolainen: kalamiehet tulivat nuottineen, kiskoen sitä venelastittain\nrantaan, pyysivätpä sitä lipoillakin, \"hooveilla\", veneestä käsin\nammentaen, ja sitä saatiin vaikka kuinka paljon. Lotaa käytettiin\nsitten turskan pyynnissä \"syöttäkalana\" samoin kuin toistakin pientä\nkalaa, \"syöttäsilliä\".\n\nKevätturskaa pyydettiin pitkällä, yli parivirstaisella rihmalla,\n\"liinalla\", jossa oli koukkuja tuhatmäärin ja joka koukussa syöttinä\npikku lota. Rihma oli laskettu \"pookeihin\", sata syltä aina pookassa ja\nkoukku joka sylellä. Kahdet pookat, viisitoista kummassakin ryhmässä,\ntarvitsi jokainen venekunta: toiset olivat meressä pyytämässä,\ntoiset pyytöhuoneessa syötettävinä. Kalamiehet eivät itse ehtineet\nsyöttää, vaan sen työn tekivät akat ja lapset taikka varta vasten\npalkatut piiat, saaden maksua viisi, kuusi peesiä koko pookaryhmältä.\nSitten tuhatsurmainen liina laskettiin miehissä turskien valtakuntaan\nmatalikoille ja merenkareille. Maamerkillä heitetty \"tupuli\" risteineen\njäi vain veden pinnalla kelluen osoittamaan pyytöpaikkaa. Aamulla\nlaskettiin rihmat, illalla käytiin nostamassa, ja hyvin sattuessa\nsaatiin satainen saalis, monesti tuhatmääräinenkin. Mutta kokosivat\ntuhantiset koukut paljon muutakin vedenviljaa, nostaen milloin\n\"mathenmallista\" hyysää, milloin isoa punalihaista ruijanahventa.\nMonesti kohosi koukussa komea pallaskin, miehen mittainen Jäämeren\nkampela, joka joskus saattoi painaa kolme, neljäkin viekoa, ja oli\nniin makealihainen, että merestä ei nostettu sen parempaa keittokalaa.\nSuolakalanakin vain lohi ja muikku menivät sen edelle. Saatiin\nkaikenlaista muutakin merenkummaa. Väliin puuttui väkäkoukkuihin\ntainarikin, suuri ja vihainen, piikkiselkäinen elukka, jolla oli pää\nja torahampaat kuin koiralla, jopa hiukan kuonoakin, mutta muu ruumis\nkuin mateella ja nahka korea kuin käärmeellä. Vaikka tainari oli niin\nvihollisennäköinen, oli se silti hyvin \"rasvallinen\" kala, mutta ei\nkuitenkaan kelvannut syötäväksi muille kuin ryssille ja lappalaisille.\nRyssät niitä ostivat kymmenestä äyristä kappaleen, nylkivät ja söivät\nsuurena herkkuna. Nousi aalloista joskus kolonnäköinen merikissa,\nhiukan paltaanmallinen, kissapäinen, partaturpainen kalakummitus,\njonka selkäkin oli niin kova, että \"krapisi kun veittellä krappas\". Se\noli niin ruma, ettei sitä syönyt ryssäkään. Toisinaan taas tarttui\nkiinni hyljekin, kohoten mustasta syvyydestä kuin karvaturkkinen\nlapinäijä, niin että pyytömiehet monesti ihan säikähtivät, luullen\nitse Vetehisen olevan pelissä, ennenkuin vasta huomasivat: \"Se onkin\nvain liha eikä kala.\" Mutta kun joskus holkeri hotaisi väkäraudan ja\nvääntäytyi meren syvyyksistä esiin, niin silloin ei tullut liha\neikä kala, vaan oli itse meripeto pelissä. Holkeri oli kamalan suuri\nJäämeren hai, jonka pieni jälkeläinen turskia ajellessaan tarttui\nkalamiehen koukkuun. Tämä laiska merenvönkäle nousi ylös tönkkänä\nkuin miehen mittainen tukki, pyörien ja kapaloiden ympärilleen\nkymmeniä syliä liinaa. Jos isompi peto sattui koukkuun, vei se liinat\ntekemättömiin, niin ettei löytynyt edes tupuliakaan. Mutta oikein\nisäpeto oli hirveä kymmenmetrinenkin pirulainen, joka saattoi\nleveihin leukoihinsa hotaista vedenvaraan joutuneen venemiehenkin.\nHolkeria pyydettiin erikseenkin jo helmikuussa Holkeripankilla, joka\noli Varanginvuonon suusta suoraan itään. Suurilla koukuilla sitä\njuksattiin, mutta hirviöstä otettiin vain iso rasvainen maksa, josta\nkeitettiin öljyä.\n\nKevätturskaa pyydettiin, paitsi monikoukkuisilla liinoilla, myöskin\n\"hansnöörillä juksaamalia\". Siinä oli vain yksi koukku raskaine\npainoineen, lota taikka vain kalannahkaa syöttinä. Veneestä käsin\nlaskettiin koukku turskaparveen ja heti saatiin vetäistä kala ylös.\nMuutamassa tunnissa juksasivat miehet venelastin. Honningsvookissa\nkolme Juukean miestä kerran juksasi niin paljon kaloja, että vene\nupposi ja miehet hukkuivat.\n\nKevätturskan jälkeen, touko- ja kesäkuulla, tuli rannikoille sen\nsukulainen, komea saita. Sekin tuli tavattomissa parvissa ajellen\nlotaa, ja toisinaan se \"ui aivan veen pinnassa, silloin kuin hän uipi\nveen pinnassa\". Silloin se suurella pyrinällä ajeli \"kriiliä\", joka\nliikkui pitkin pintavesiä. Kriiliä, jotka ovat samoja olioita kuin\njärvien \"möyriäiset\", oli isompia ja pienempiä, isommat olivat melkein\nkuin russakoita, pienemmät taas kuin mannaryynejä. Kriiliä ahmi saita\nitsensä täyteen, niin että maha oli pöhöllään kuin ison kalan\nnielleellä hauella. Mutta kriili pelkäsi päiväpaistetta, tullen\npinnalle vain auringon ollessa alhaalla taikka taivaan täydessä\npilvessä. Ja saita seurasi syötäväänsä. Siksi saitaa voitiinkin pyytää\nainoastaan täysipilvisenä päivänä taikka auringon ollessa pohjoisen\npuolessa. Saitaa kalastettiin nelikulmaisella nuotalla, joka oli\n\"neliskanttinen kuin villahuivi\". Nuotta laskettiin veneistä\nmatalikolle, kiskottiin ylös ja saatiin satoja, tuhansiakin.\nIsossa-Krunnissa kerran nostettiin kuusituhatta yhdellä vetäisyllä.\n\nMonesti nähtiin mahtavan valaankin meressä myllertelevän, komeita\nvesisuihkuja pärskytellen. Siihen aikaan olikin Ruijanmeressä\n\"valhaija paljon ja jos minkälaisia\", sellaisiakin suuria hirviöitä\nkuin trollivalas, joka oli \"ainaski kolmeakymmentä syltää pitkä\".\nEikä ollut mitätön saitavalaskaan, vaikka se olikin trollia pienempi,\nja oli \"niinkun naarahampi valas\", kun taas trolli oli \"koirahampi\".\nMyllerteli aavoilla ulapoilla kolmaskin valas, pohjattomien syvyyksien\nsuunnaton hirviö, joka oli niin vanha, että suuri kivikari oli\nkasvanut hartioihin. Tällainen kummitus saattoi joskus kohoutua veden\npinnalle kellettelemään ja silloin voi sattua, että kalastajat\nerehtyivät luulemaan valaan selkää merenkariksi. Lapinäijätkin kerran\nnousivat oudolle karille, tekivät siihen tulen ja keittivät kaloja.\nMutta kun äijät kaatoivat kuuman kalanliemen maahan, tuli heille kiire\nlähtö, sillä kari rupesikin äkkiä painumaan syvyyteen.\n\nMonta kertaa joutuivat turskanpyytäjät Jäämeren jättiläisten\nlähimaille, ja niitä oli toisinaan niin paljon, että kalamiesten piti\nauskarilla veneenlaitoja paukutellen pelotella niitä etemmäksi. Sillä\njos ne \"veneen kautta\" olisivat sattuneet nousemaan ylös, olisi\npieni alus lennähtänyt nurin kuin lastu. Eikä vähäpätöisen turskan\npyytäjistä ollut Jäämeren suuren jättiläisen ahdistelijoiksi.\nMutta siinä toimessa hääri vanha paksu, pitkäpartainen \"Höijenin\"\nukko, jolla Vesisaaressa, saaren länsipäässä, Kaakinnokassa, oli\n\"suuri valastehas ja prännäri, jossa teki rasuaa valaskaloista\".\n\"Valaskapteenilla\" olikin pyytöönsä \"kahenkymmenen vuuen patentti,\nettei muut saanhet pyytää\". Monesti sattuivat turskamiehet lähimaille,\nkun Höijenin ukko isoine tamppeineen hääri valaan kimpussa. Laivan\nkokassa oli kanuuna sekä \"tamppu\", niinkuin oikein iso amme, ja sen\nympärille oli syötetty paksu \"trossi\", jonka päässä riippui kanuunaan\ntyönnettävä kuula. Toisinaan saatiin nähdä, kun merenkummitus veti\näijän tamppia perässään, niin että viheriäinen vaahto vain pärskyi\nja laiva \"sukalteli\", eikä auttanut sekään, että laivan \"propälli\"\npörräsi vastahankaan. \"Mutta kun Höijen pärhäytti kanuunalla\nvaltiaaseen torpeeton, niinkuin sokkeritopin, niin kyllä vauhti\nloppui.\" Sitten raahattiin saalis prännärin luo Kaakinnokkaan,\nmissä miehet \"sapeleilla\" ratkoivat rasvapinnan pitkiksi palkeiksi ja\n\"pelistukeilla\" kiskoivat ylös. Myötäänsä häärittiin ukon teurastamolla\nsuurien raatojen kimpussa, kelattiin kuuta irti ja keitettiin\nrasvaksi.\n\nMutta turskanpyytäjät eivät oikein pitäneet Höijenin äijän hommista.\nPaitsi että hänen siivoton Kaakinnokkansa levitti koko kaupunkiin\nkamalaa haisua ja pilasi rantaveden, teki ukko suurta hävitystä\nJäämeren valaslaumassa. Kalamiehet taas puolestaan pitivät valaita\nturskanpyynnin parhaina apulaisina. Valaat ja turskat elivät samoilla\neväillä, lotakalalla, ja valaat, meren suursyömärit, ahdistelivat\nja ajelivat pikkuruikkuista lotaparkaa ympäri ulapoita, niin että\nse viimein hätäpäissään pakeni rantapuolien matalikoille, joihin ei\nisomahainen vihollisrumilas saattanut uida. Mutta turskat, toiset\nlotakalojen surmat, seurasivat samassa matkassa, tullen matalikoille\nasti, syöden lotaa ja joutuen lopulta itsekin pyytömiesten syövään\nsuuhun.\n\nOli suuren rauhattoman meren mustissa salaperäisissä syvyyksissä\nmonia muitakin kummia. Siellä asui itse Vetehinenkin, hoidellen\ntuhatlukuista vedenkarjaa ja kohoten kalamiesten kauhuksi joskus\nvedenpinnallekin, milloin minkäkin muotoisena. Toisinaan taas\nnähtiin merentyttärienkin häilähtelevän pyyntikareilla, ja väliin ne\nöisin ihanina neitosina ilmestyivät ranta-aittoihin houkuttelemaan\nunenpöpperöisiä kalastajanuorukaisia sulhasikseen. Merentyttärillä näet\non aina tavaton mieliteko saada maanpäällisiä eläjiä miehekseen. Joskus\nnosti lapintietäjä aalloista merenväkeä avukseen, ja kun toinen tietäjä\nturvautui kirkkomaan väkeen, tuli eri väkien kesken tavaton yöllinen\ntappelu, niin että aamulla aidatkin olivat kumossa.\n\nJoskus saatiin nähdä ihmeellinen \"kalavalkea\": suuri komea tuli, joka\nmerellä aivan itsekseen liikkui, lentäen pitkin myrskyistä ulappaa kuin\nmahtava ilta-auringossa hehkuva liinapurje. Jos kalavalkean nähtiin\nkiitävän ulospäin merelle, itää kohden, ennusti se huonoa pyyntikesää,\nmutta jos tulipurje liikkui mereltä maalle käsin, vuonoja kohden,\noltiin iloisia ja odotettiin hyviä kalansaaliita.\n\nMutta kaikkein kamalimpia näkyjä olivat \"meriraukat\". Suurien myrskyjen\nja surkeiden merionnettomuuksien edellä nouseskelivat meriraukat,\nmereen hukkuneiden vainajien haamut, ylös ja valkeina kummituksina\nvyötäröitä myöten keikkuen aaltojen harjalla näyttäytyivät\nonnettomille merenkulkijoille. Kamalasti silloin kalamiehet aina\nsäikähtivät, käänsivät katseensa pois, eivätkä uskaltaneet sanaakaan\nlausua toisilleen. Jos joku tietämätön ihmetteli näkemäänsä,\nsuhahtivat toiset: \"Piä suus kiinni! Mitä näet merellä, älä muistele!\"\nJa mitä kiireimmin ruvettiin heti \"haalaamaan\" rantaan. Parasta\nolikin, sillä tuota pikaa, jopa aivan tynkkään tyveneen, laukesikin\nrossotuuii ja hirmumyrsky, joka tuhosi joukoittain venekuntia.\n\nSillä vainajat kävivät kutsumassa tovereita synkkään vedenlaiseen\nasuinmajaansa.\n\nOlikin myrskyä, kun Ruijan meri oikein rupesi meuruamaan. Valtavina\nvuorina vyöryivät raskaat aallot kalliorantoja vasten, pärskähdellen\npilviin asti, kiskoen laivat ja veneet ankkureistaan ja paiskellen\npalasiksi. Kalamiesten pyydykset merellä menivät myrskyn matkassa, ja\nmonesti katosivat kokonaiset venekunnat ikuisille teilleen, otringit\nkeikahtelivat nurin ja hämpööritkin hävisivät kaikkine hoitoineen.\n\nMutta pimeän syksyn ja talven yössä näyttäytyi myrskyssä myllertävä\nRuijanmeri maakamaran asukkaille mahtavina, pohjoisella avaruudella\nliehuvina \"taivaanvalkioina\" ja \"ruijantulina\". Sillä niin\nvoimallisesti leiskahtelivat jäisen meren suolaiset aallot, että ne\nauringonpaisteessa kuvastelehtivat taivaalle asti. Suolainen vesi on\nnäet \"semmoinen että se ottaa tuulessa niinkuin valkiankuvaa\".\n\nItä-Ruijaan asettuneiden Suomen kalamiesten pääpaikkoina olivat\nVesisaari ja Vuoreija. Täältä sitten kulkeuduttiin pyyntiasemille\npitkin rantaseutuja: Anninjoelle, Navarinniemelle, Kyyppiin,\nEkreansaarille ja Kallijoelle, Kalkkikeilaan sekä Sisä- ja\nUlko-Kiiperiin. Nämä kaikki olivat Vesisaaren ja Vuoreijan välisellä\nrannikolla, paitsi Anninjoki, joka oli Vesisaaresta länteen lähes parin\npenikulman päässä. Enin osa miehien ajasta kului kalastushommiin:\npyyntineuvojen kunnossapitoon, kalan pyytämiseen, perkaamiseen,\nkuivaamiseen ja kaupitteluun. Turskia ja saitoja kuivattiin\nkapakalaksi: puhdistettuina ja pyrstöön asti halkaistuina ripustettiin\n\"kalaparit\" \"jälleihin\" ja \"rovepuihin\" kevätahavan kuivattavaksi.\nTurskasta tehtiin myös \"kalliokalaa\". Kalat leikattiin vain auki ja\npuhdistettiin sekä suolattuina ladottiin kuin halot suuriin pinoihin,\nja kun olivat kylliksi suolaantuneet, huuhdottiin ne merivedellä ja\nlevitettiin kallion rinteelle kuivamaan.\n\nOli kalamiehellä sentään joskus joutoaikojakin, pyhäisin ja huonojen\nsäiden sattuessa. Silloin useinkin vietettiin hurjaa elämää, istuttiin\nvanhoissa merikarhujen kapakoissa, \"Juhan-Taalin\" ja \"Lassin puojissa\"\nja muissa, ryypiskellen Ruijan viinaa ja väkevää rommia, taikka käytiin\nherkuttelemassa kalamiesten ruokaloissa. Siellä saatiinkin oikeita\nkalamaailman syötäviä: kalaa ja taas kalaa, lisäksi \"fiskipolleja\" ja\npaistettua kalanmaksaa sekä turskamakkaraa, joka oli tehty ryyneistä ja\nturskan maksasta. Leipänä oli pehmeä paksu Ruijan \"tumppu.\" Mutta kun\nkala alkoi yökkäyttää, vedettiin vaihteeksi lihavelliä.\n\nPyhäpäivinä remuttiin kaupungin kaduilla ja yöntietämöissä pantiin\ntoimeen tanssit. Hartviikin suuri sali, kuussylinen pirtti, oli\nVesisaaren kalamiesten tanssitupana. Siellä \"merikravut\" toisinaan\nhikipäissään jyskäsivät. Pelimanneja oli kolmittainkin: muuan soitteli\nviulua -- Iistä kulkeutunut Alatalon Pekka oli Ruijan ja Ryssänrannan\nparhaita viulumiehiä --, toinen \"ploosasi\" pilliä, ja kolmas\nretuutti haitaria, niin että koko pirtti oli musiikkia täynnä. Ja\nmiehet sekä naiset, ketä vain kalanpyytäjää ja merimiestä oli maissa,\ntanssia jyskyttivät läpi valoisan kesäyön. Jotkut sentään pysyivät\nsyrjässä koko remusta, arvellen vain:\n\n-- Saa sitä maanselkää tanssata, kun kothin lähethän, ettei haluta\njoutavia hyppiä.\n\nJoskus riesaantuivat tanssimiehet tappelemaankin ja silloin suomalaiset\nvälähtelevine puukkoineen olivat hyvin pelättyjä vastustajia. Pian he\nkotimaiseen tapaansa tyhjensivät koko tanssituvan ja ajoivat\ntoiskieliset merihöyryjä haistelemaan. Kovin pahasta menosta saattoi\nkyllä joutua Ruijan poliisien käsiin, jopa aina \"Tronjaamin\" vankilaan.\n\"Se kun on yks kaupunki heillä se Tronjaami.\" Parhaana pyytöaikana tuli\n\"musikki ulkomailta\" Vesisaaren kalakansaa huvittamaan. Eikä se\nmuulloin saattanut tullakaan, sillä \"laki oli semmoinen, ettei muulloin\nsaanut pelata eikä kerätä rahaa\". Kaksitoista pelimiestä kuului\n\"musikkiin\", ja kaduilla kauppapuotien edessä he soittelivat. Toiset\npuhalsivat käyriin torviin, niin että katu räikkyi, ja \"yksi takoi\ntahin jälkhen kahelia hiilalla astian pohjahan\". Ja hyvillä mielin koko\nVesisaari kokoontui kuulemaan komeaa \"ulkomaan musikkia\".\n\nKesäkuun alkupuoliskolla loppui kevätkalastus Ruijanrannalla.\nTurskat ja saidat, jotka lotaparvia seuraten tekivät matkaa pitkin\npohjoisia rantaseutuja itää kohden, olivat silloin jo suorittaneet\nvieraskäyntinsä sekä kalliin rantaveronsa ja ehtineet ohitse, jolloin\nRuijanmeri jäi tavalliseen kalarikkauteensa.\n\nSiitä nekin tuhantiset maakansan joukot, jotka merenväen liikehtimisen\njohdosta olivat keräytyneet Jäämeren äärille, lähtivät taas\npalailemaan kotiseuduilleen. Päivän mukana pohjoiseen Ruijanrannoille\nsaapunut kevättalvinen kansanvaellus kääntyi taas päivänpalauksen\nkanssa takaisin, suunnaten kulkunsa auringon maita kohden.\n\nKotia kohden lähtivät Suomenkin kalamiehet painumaan. Jalkapatikassa\nnyt taivallettiin Lapin erämaat ja veneellä soudettiin järvet. Iso\nInarikin laskettiin lapinmiesten purjeveneissä, nousten Inarin vanhan\npappilan rantaan, josta jalkaisin astuttiin tunturien, jokien ja\njänkien poikki. Viikkokausia vierähti nytkin matkalla, mutta ankarat\nkiveliöiden kulkijat joutuivat kotipirtilleen, ainakin Kittilän\nsydänmaille, kuudessa, seitsemässä päivässä.\n\nHeinänteon ajaksi viimeistään koetettiin ennättää kotiin, mutta\nmuutamat joutuivat Ruijan tuliaisilleen jo juhannukseksi.\n\nSitten pitkänjuoksijat pääsivät taas monesta aikaa kotoiseen\nsavusaunaan karistelemaan epälukuisia lapinsyöpäläisiä. Niitä olikin\nruijankävijöillä toisinaan paljoa runsaammin kuin muita säästöjä.\nSillä Ruijanranta oli syöpäläisistä yhtä kylläinen kuin Jäämeri\nkaloista. Kun Suomen miehet niiden takia joskus tuskittelivat, sanoivat\nruijalaiset:\n\n-- Mitä tuota tyhjää? Täällä on pappikin täissä!\n\nKovin vähiin supistuivat ruijan kävijäin kolmi-, nelikuukautiset\nsaaliit. Monet olivat Ruijan huvipaikoissa hummanneet vaivalla ja\ntuskalla hankitut tulonsa, niin että melkein tyhin pussein saivat\nlähteä tallustamaan pitkää kotitaivalta. Toisinaan kyllä sattui\nhuono pyytökesäkin, jolloin kaikki saannit menivät syönteihin. Niin\nonnettomasti tapahtui, jos turska ei pitänytkään vanhaa liittoaan\nrannassakäynnistään, vaan kulki kaukaisia selkiä ylpeästi ohitse,\npainuen Ryssänrannalle. Joskus taas ei saatu syöttikalaa tarpeeksi.\nSuunnattomat lokkiparvet ja muut lentävät rosvot hävittivät, hakkasivat\nja pelottelivat lotaa, niin etteivät kalamiehet ennättäneet saada\ntäyttä osaansa. Huonona kalakesänä oli kalalla kyllä paremmat hinnat,\nmutta kun meri antoi yltäkylläisesti, menivät hinnat alas, niin\netteivät runsaatkaan saaliit tavattomia rahoja tuottaneet.\n\nSäästäväiset ja kotiväkeään muistavat ruijankävijät olivat\nkohtalaisinakin kesinä saaneet sentään kokoon muutaman satamarkkasen\ntaikka kruunusatasen. Ei se kyllä paljoa ollut, mutta entisinä\nhuonoina aikoina sentään koko omaisuus köyhän miehen kukkarossa. Sillä\nvähävaraista väkeä Ruijanrannan retkeläiset olivat. Seuraavana keväänä\ntehtiin taas sama pitkä kalamatka. Monet vanhat Peräpohjan ja Lapin\nukot ovat parhaina päivinään käväisseet Ruijanrannan kymmenet kerrat.\nHe tuntevat kyllä sekä Ruijan pitkän tien että Jäämeren pahimmatkin\nmyrskyt.\n\nMutta jotkut rohkeat peräpohjalaiset eivät kerran Jäämerelle päästyään\nmalttaneetkaan pysähtyä vain sen rantavesiltä turskia juksaamaan, vaan\npainuivat suoraan jäiselle ulapalle, mennen Huippuvuorille pyydystämään\nmursuja, hylkeitä ja jääkarhuja. Niinpä vanha Mattilan Heikkikin\nMuoniosta kävi 1870 vaiheilla kahdet kerrat \"Pitspärkeillä\", ensikerran\nAlattion suomalaisen, Matti Nikan, ohjaamassa laivassa ja toistamiseen\nhammerfestiläisen, Mansikan Heikin \"jatkassa\". Pitspärkien matka olikin\neri menoa kuin Ruijan rantavesien porkkaileminen. Vuoreijan kautta\nmentiin Valkeallemerelle ja sitten \"Suntista läpi Kariskehaavhen\".\nKäytiin \"Noa-Selmallakin\" maissa ja nähtiin siellä \"samojeetaria\",\njotka söivät poronlihaa raakana, \"verhen vain kastoit\". Mutta\nkristitty kirkko oli heilläkin ja pappikin kävi heidän luonaan.\nNoa-Selmalta lähdettiin taas merelle ja kymmeniä penikulmia\nmutkiteltiin jäiden lävitse, häätyen väliin viikoksikin makaamaan\nsamassa paikassa. Sitten kun viimein päästiin maihin, pistettiin\n\"harppomalla\" joukoittain rumia mursuja ja suuria hylkeitä ja ammuttiin\njoku jääkarhukin. Vasta syksypuolella palattiin takaisin hyvä saalis\nmukana. Saaliista meni kolmasosa laivan ja pyyntöneuvojen omistajalle,\n\"Juhan Pärkärille\", ja lopun saivat miehet jakaa keskenään. --\nTällaisten suurien merimatkojen tekijällä piti jo olla ihossaan\noikean merimiehen merkitkin: \"tyssillä\" lähtemättömästi käsiselkään\nmaalattu ankkuri ja sydän sekä nimikirjaimet ja syntymäaika, vieläpä\njoku muukin kuva, vaikkapa mursu. Sillä jos sattui laivassa meren\nselällä kuolemaan, niin lykättiin ruumis, ellei mitään merkkejä ollut,\nparin, kolmen päivän kuluttua mereen, mutta \"jolla on merkit käsissä,\nse tuohaan maihin\".\n\nMeren musta syvyys oli ruijankävijästä niin kolkko, ettei hän olisi\nhalunnut kuoltuaankaan sinne joutua. Karun maakamaran köyhänä\nraatajana hän tahtoi saada samassa kamarassa viimeisen leponsakin,\nkoettaen kaukaisiltakin retkiltä aina palata kotiinsa. Mutta kaikki\nkalamiehet eivät Ruijan retkeltään enää kotiutuneet. Monet hukkuivat\nJäämeren myrskyihin, joutuen pelkäämiinsä mustiin syvyyksiin,\nkammottujen meriraukkojen ikuisiksi tovereiksi. Toiset taas hyvästyivät\nRuijanrannan elämään, niin että hylkäsivät kotiseutunsa ja jäivät\neliniäkseen Ruijaan Jäämeren kalamiehiksi; muutamat tapasivat\nmatkoillaan erämaassa mieluisen paikan, johon asettuivat ruveten\nrakentamaan uudistaloa.\n\nNäin on saanut alkunsa Jäämeren rannikon sekä Patsjoen ja Tuuleman\nsuomalainen asutus. Se on melkein järjestään Peräpohjan\npahnaa. Peräpohjalaiset ruijankävijät jatkoivat isiensä aloittamaa\nkansainvaellusta Jäämerelle aina viime vuosisadan loppukymmenille asti.\n\nMutta olojen muuttuessa Ruijan retket vähitellen loppuivat. Kovin\npitkät ja vaivalloiset matkat ja sentään verrattain vähäiset\nansiot sekä lisäksi kaikenlaiset hankaluudet norjalaisten puolelta\nvaikuttivat, ettei Jäämerellä käynti ollut kovin houkuttelevaa. Ei\nvarsinkaan enää sitten, kun kotipellotkin taas rupesivat antamaan\nparempaa satoa, ja kotipuolessa ansiomahdollisuudet alkoivat parantua.\nTulivat tukkityöt ja metsänhakkuut Perä-Pohjolaankin, ja silloin\nrupesivat miehet omilla kotikulmilla saamaan sellaisia ansioita,\nettei enää tarvinnut, eikä kannattanutkaan, lähteä epävakaiselle\nRuijanmerelle.\n\n\n\n\nIvalon kulta-ajasta\n\n\n\"Mitä Lapinmaassa on muuta kuin sääskiä ja susia\", antaa Topelius\nMaamme-kirjassaan pohjalaisen panetella. Köyhänä ja kurjana maana onkin\n\"leivätöntä Lappia\" aina pidetty, ja vain harvat ovat halunneet sinne\nlähteä muuten kuin suurimmasta pakosta.\n\nSitä suurempi olikin yllätys, kun kerran yht'äkkiä levisi tieto, että\ntässä köyhässä \"susien ja sääskien\" maassa oli löydetty -- _kultaa_,\noikeata puhdasta keltaista metallia, joka maailmassa on monta kertaa\najanut liikkeelle kokonaiset kansalaumat.\n\nOli tosin jo aikaisemmin, 1830-luvulla, kulkenut viesti, että Kemin\nukko olisi löytänyt kultakimpaleen Kemijoen suulta, mutta kun ukko\nei löydöissään päässyt enää sen pitemmälle, unohtui koko asia. Ja\nsitten kolme vuosikymmentä myöhemmin, 1867, saatiin kuulla, että\nmuuan norjalainen oli keksinyt kultaa perimmästä Lapista, Tenojoen\nvarrelta. Silloin matkusti suomalainenkin miesjoukko etsimään\nkaukaisen Lapin kulta-aarteita, löytäenkin niitä Ivalojoen rannoilta,\nsynkästä erämaasta, viisi, kuusi penikulmaa jokisuulta ylöskäsin. Mutta\nei tämäkään löytö sen enempää vaikuttanut. Lappi pysyi vain köyhänä\nLappina.\n\nMutta kuulipa sattumalta Ivalon kullasta muuan raahelainen merimies,\nEpu Björkman, joka oli kiertänyt kaiken maailman kaivellen Ameriikan,\nAustraalian ja Uuden-Seelannin kultakenttiä. Austraaliaan asti oli\nEpu jo kuullut huhuja Lapin kullasta ja sitten kotimaahan palatessaan\nEnglannissa lukenut taas uutisen sanomalehdistä sekä heti rientänyt\nkipakyytiä kotiin. Raahessa varusti Björkman heti teltat ja kaikki\nkullankaivajan vehkeet, sai matkatovereikseen toisen raahelaisen\nmerimiehen, Lepistön, ja oululaisen Ervastin, jotka myös olivat\nkierrelleet maailmaa kultaa kaivellen; sitten lähdettiin kolmissa\nmiehin 1869 reput selässä Lapin erämaihin onneansa koettelemaan.\nMuutaman kesäisen kuukauden rehkivät miehet Ivalon tunturimaassa,\nja syksypuoleen he palasivat takaisin saaliinaan pikku pussillinen\nkallista metallisirua, arvoltaan noin 6000 markkaa, mikä oli tavaton\nsumma siihen aikaan yhden kesän ansioiksi. Lepistö ja Ervasti veivät\nsaaliinsa Helsinkiin, myivät sen valtiolle ja \"saivat nimensä\nMaamme-kirjaan\", mutta Björkmanin Epu teetti kullastaan kellonperät\npikku ankkureineen, kullankaivokuokkineen ja lapioineen, eikä saanut\nnimeänsä kirjoihin, vaikka olikin retken ensimiehiä; raahelaisilta hän\nsai vain \"Kulta-Björkmannin\" nimen.\n\nRaahelaisten löytöretki tuli tunnetuksi, ja silloin alkoi Lapin maine\nnousta.\n\n-- Lapissa on kultaa! kaikui pian yli koko maan, ja hidas suomenkansa\nnousi ja lähti kultapolulle, hyökäten taas kerrankin miehissä Lappiin,\njossa ennen muinoin sen esi-isät olivat monet kerrat kierrelleet\nsotapoluilla, ryöstellen vähäväkisen, metsissä piileskelevän kansan\naarteita. Nyt piti tyhjennettämän maan aarteet.\n\nHeti seuraavana keväänä, 1870, riensi miestä virtanaan kohti pohjoisia\ntunturiseutuja, ja \"se oli kullanhumu niin kova, että sinne mentiin jo\nkeväällä lumen aikana\", muisteli muuankin Kittilän ukko, ja Kittilän\nVene-Aapon paksusta päiväkirjasta löydämme useita muistiinpanoja\nIvalon ensimmäisestä kultakesästä. Huhtikuun 3 p:nä ukko on pistänyt\npaperille: \"Merkillisin. Kulta Kiihko ijvaloon on ollu kovasa touhusa\nkaikila\", ja 15 p:nä: \"Iivalon Kulta uoreen menee kalua ia miehiä\ntäältäki kautta yhä, näkyy sinne menevän yksityisiäki\", sekä 24 p:nä:\n\"Meiän kyläsä on miehiä oottavat kesää täälä Se on kova puuha ihmisilä\nkullan kaivoon menee kovasta kaukaa.\"\n\nKittilän kautta etupäässä suuntautuikin matka ylöskäsin. Ajettiin\nmiehissä viimeisillä kevätkeleillä hevosilla ja poroilla niin pitkälle\nkuin päästiin ja sitten kun keli loppui, hankittiin vene ja lähdettiin\njokia vastavirtaan puskemaan. Niin kova oli veneiden kysyntä, että\nVene-Aapon ja muiden Kittilän veneseppien purret oli pian hyvillä\nhinnoilla ostettu samoin kuin yksityistenkin liikenevät soutuneuvot.\nMonesti täytyi miesten ryhtyä itse veneen veistoon. Niinpä tekaisivat\nesim. oululaisen \"Rikkaan-Kaupin\" miehet, Päkkilä, Korhonen ja Kuivalan\nJussi, Kittilän kirkolla kaksilaidan ja lähtivät sitä sauvomaan.\n\nVenematka olikin ankarin. Kymmenin penikulmin saatiin sauvoa ja\nsoutaa koskia vastavirtaan, ja yhä kiukkuisemmiksi kävivät joet,\nmitä ylemmäksi päästiin pohjoiseen. Ensin puskettiin Ounasjokea\nyläpuolelle Könkäänkylän ja Tepaston, sitten noustiin Tepastojokea\nPuljun ohitse Vietkaojaan, jota myöten mutkiteltiin aina\nlatvapuroihin Korsatunturin tienoille, Vietkavaaran nenään. Täällä\ntäytyi kultamiesten muotkia veneensä kolme virstaa Vietkavaaran laitaa\nKosapuroon. Mutta silloin oli jo mentykin yli maanselän vedenjakajan\nja saatiin ruveta laskettelemaan lapintunturien takaista myötävirtaa.\nPainuttiin pieneen Korsajärveen ja edelleen Korsaojaa Ivaloon, sitten\nIvaloa alas kierrellen sen tuhannet mutkat ja käänteet, koluten sen\nsadat kosket ja keikkuen vihaista vauhtia ohi epälukuisten vaarojen\nja tunturien, kunnes viimein pitkän Porttikosken jyrkistä kuiluista\nselviydyttyä oltiin kultarannalla, Pietarlauttaoaive-tunturin\neteläpuolella. Satakunta kilometriä oli saatu lasketella pystyä\nIvaloa, monesti kovimmissa koskissa ja könkäissä vetäen venettä maata\nmyöten ja kanniskellen tavaroita, jopa joskus pahoissa äkkinäisissä\nputouksissa joutuen vesivaraankin. Eikä oltu erämaassa tavattu\nihmisasukasta sen jälkeen, kun oli lähdetty Tepastojoen Puljusta. Ja\nKittilän kirkolta lähtien oli taivallettu yli 200 kilometriä.\n\nRaahelaisten yllättävien löytöjen johdosta jo valtiokin käänsi\nhuomionsa Ivalon kultamaahan. Se määräsi, ettei hallituksen luvatta\nkukaan saisi sieltä kaivella kultaa, vaatien vielä, että osa löydöstä\noli annettava valtiolle. Hallituksen etuja sekä järjestystä valvomaan\nlähetettiin Ivalon erämaahan kokonainen virkakunta: tuomari, nimismies,\ninsinöörejä ja poliiseja, ja heidän asunnokseen rakennettiin\njokirannalle kuuluisa Kultala. Hallituksen puuhista Ivalolla sekä\n\"herrojen\" matkasta sinne saamme taas Vene-Aapolta kuulla. Huhtikuun\n3 p:nä 1870 hän merkitsee: \"Mutta kruunu itte sinne laittaa värkkiä\nia huoneita ehtimisen. Se on kovin korkialle otettu (Uusi Kalifornia)\nnimeltäkin io\", ja toukokuun 5 p:nä \"Kultauoreen menee yhä Herroja,\nei piätä keli Riittokaan\" sekä kesäkuun 3 p:nä \"Kulta poliisia ia muita\nisoia Herroia menee Ivaloon Kosomalta.\"\n\n\"Poliisit ja muut isot herrat\" saivat erämaassa asustella valtion\nrakennuttamassa talossa, joen pohjoisella törmällä, mutta itse\nkullankaivajien täytyi tulla toimeen miten parhaiten osasivat.\nToiset pystyttivät suojikseen telttoja ja rankisia, toiset\nrötistivät havukotuksia ja turvemajoja, muutamat salvoivat yhteisen\nhirsikömmänänkin. Hiljainen jylhä erämaan laakso muuttui yht'äkkiä\nhökkelien ja telttojen kaupungiksi, jota törmällä kohoava komea päämaja\nhallitsi. Ja kaupungin asukkaille lupasi vuolaana virtaava tunturijoki\nkoskemattomine kivikkorantoineen hyvän toimeentulon.\n\nOli täällä erämaan kaupungissa parhaana aikana ääntä ja elämää. Jo\nheti ensi kesänä tulvahti Ivalolle neljättäsataa rikkaudenkokelasta.\nSiinä joukossa oli kansaa kaikenlaista, herroja ja muita,\nympäri laajaa maata, aina Etelä-Suomea, Savoa ja Karjalaa myöten. Oli\nmuuan \"everistikin\", pitkä mies, niin että polvet ulottuivat pöydän\nreunaan asti, mutta hänet sitten tappoi karhu, kun mies lähti\nyksinään kontiota kaatamaan. Sanomat Lapin ihmeellisestä\n\"Kultavuoresta\" olivat sukkelaan kulkeneet yli maan, jopa lentäneet\nrajan ulkopuolellekin, niin että joukossa nähtiin jo muutamia ryssiäkin\nja muita ulkomaalaisia. Vene-Aaponkin muistikirjasta luemme toukokuun\n26 p:ltä 1870: \"Ivalon Kultauoreen menee nyt yhä vene ioukkoja Ryssiä\npietarista ia Etempääki, ia Saksalainenki on sinne menosa ia mahoton\npalious Suomalaisia. Saa nähtä mitä Sielä alkaa Kuulua.\"\n\nEnsi toimena perille saavuttua oli maa-alueen, työskentelykentän,\nvaltaaminen ja paaluttaminen. Työpalstoja oli maanmittari P.W.\nAurén mittaamassa, ja niistä piti suorittaa valtiolle veroa n. 60\npenniä ristisyleltä. Useasti kaivajat rupesivat samaan \"puulaakiin\",\nvallaten alueen ja alkaen siinä yhteisin voimin ahertaa, mutta toiset\nmöyrivät tilkullaan aivan yksinään pitäen saantinsa omina hyvinään.\nOli muutamia semmoisiakin suurpomoja, jotka myllerryttivät työmaataan\npalkkaväellä, maksaen raatajille kolme, neljä markkaa päivältä.\nTyömiehiä olikin kyllä tarjolla, sillä kulta veti erämaahan\nkaikenlaisia varattomia kulkureita ja lentomiehiä, jotka eivät itse\npystyneet tekemään valtauksia.\n\nPian olikin koko kultaranta Porttikosken seuduilta, kahta puolta\njokea, lähes parin penikulman pituudelta vallattu, ollen työmaita\nsekä \"puulaakeja\" molemmilla rannoilla kymmenittäin toinen toisensa\nvieressä. Oli siellä Ivalon kultavuoren esikoisellakin, Ervastilla, oma\ntyömaansa parhaalla paikalla, Kultalan päärakennuksen lähimailla,\nja niillä main myöskin raahelaiset, \"Pyörkmanni\" ja \"Pyörklunti\",\njotka asuivat hirsituvassa, raatoivat jopa 30-40 miehen voimalla.\nKolmisenkymmentä raatajaa oli silläkin suuryhtiöllä, johon olivat\nliittyneet torniolaiset, kapteeni \"Aspekreini\", värjärimestari\n\"Niskanteri\" ja seppä \"Nuuplokki\" sekä Kittilän kauppamiehet\nHanhi-Matti ja Kari-Sammu. Suuri \"liikanto\" oli rovaniemeläisellä\nRuikka-ukollakin, joka niinikään herrasteli hirsipirtissä, sekä\nPietarin ryssillä \"Putkohvilla\" ja \"Niinikohvilla\", jotka ihan\nensimmäisinä ennättivät saaliinjaolle Lapinkorpeen. Kerrotaanpa, että\nPutkohvi olisi jo Ervastin ja Lepistön matkassa tullut Ameriikasta\nIvalolle ensi löytöjä tekemään. Helsingin herralla, Karlingillakin, oli\nmiesjoukko apunaan, mutta Oulun Juusela työskenteli vain viidellä,\nkuudella miehellä, ja toinen oululainen, Rikas-Kauppi, raivasi rantaa\nyhdessä Korhosen ja Kuivas-Jussin kanssa, Päkkilän ja parin muun miehen\nollessa palkkalaisina. Työskentelipä muuan \"sauvalainenkin\" koko\nsuurella \"liikannolla\", saaden paljon kultaa, mutta juoden kaikki. Ja\nlopuksi varastivat omat työmiehet savolaisen koko saaliin ja karkasivat\nRuotsiin.\n\nKullan etsimistyöt Ivalon ensi vuonna näyttävät päässeen alkuun jo\nkesäkuun 10 p:nä. Sillä sen päivän nimiin on Vene-Aapo taas kirjannut:\n\"Kullan kaivanto Ivalossa on alkanu tänäpäivänä Ensi kerran.\nSinne on väkiä rientänyt suurila kustannuksila ia kuluila keli Riitosa\nia veneilä vaikka kuinka palion olis menny sati päästiin. Mutta mitä\nnyt tullee siaan saa nähdä; tämä kesä sen näyttää\".\n\nKävipä Pohjolan kivimäesssä koko tikutus ja nakutus ja pauke, kun\nkaikki työmaat olivat täydessä toimessaan. Oli kuin jokilaaksossa\nolisi ollut kellomestarin suurtyöpaja, missä jokainen konevärkki\ntikutti omalla tavallaan ja omassa tahdissaan, antaen väliin\nkovempiakin paukauksia kuin tuntimääriä ilmoittaen. Lapin erämaiden\nikivanha aarnihauta tahdottiin nyt miesvoimin saattaa päivänvaloon.\nToiset kuokkivat pehmeää maata pois, toiset hakkasivat rautaisilla\n\"tikoilla\" pikku kiviä irti kalliopohjasta, taikka vääntelivät\nrautakangilla isompia lohkareita syrjään, taikka ruudilla pamauttelivat\nkallioita kappaleiksi. Tunturipuroista ja rantajängistä johdettiin\ntyökentän yli pitkiä puurännejä, joita myöten vesi alituisesti virtasi.\nNiihin lapioitiin irti kiskottu soramaa veden huuhdottavaksi. Kolisten\njuoksivat rännissä nyrkkikivetkin ja sora meni että vilisi, mutta\nraskaat kultahituset painuivat pohjaan ja vierivät ylemmän irtopohjan\nreikien lävitse alla olevalle \"rihvelöidylle\" umpipohjalle. Vesi,\njoka aikojen vieriessä oli kullan ottanut hoitoonsa -- mistä lieneekään\nsen sitten saanut -- ja kätkenyt maahan Ivalon rannoille, sai\ntaas olla apuna aarrettansa saatettaessa päivän valoon. Täälläkin\npiti, ennenkuin aarteenhaltija antoi omansa kaivajalle, tapahtua\nkansantarujen tavalla: olla \"oma käsi ottamassa, oma kynsi kaivamassa\".\n\nPari, kolme kertaa viikossa toimitettiin \"rännien peseminen\". Pohjaan\nlaskeutunut kullansekainen sora huuhdottiin isossa rautamaljassa,\n\"vaskoolissa\", huljutellen, niin että maljaan jäi vain pelkkä\nkultasanta. Poliisi taikka päällysmies oli tavallisesti pesuhommissa\nsaapuvilla, ettei kallista kultaa olisi saatu salatuksi. Sillä\nvaltiolle piti kaikesta kullasta luovuttaa kymmenykset. Alkuaikoina oli\nmyös tapana joka ilta perinpohjin tarkastaa työmiehet, etteivät he vain\npiilottaisi ja varastaisi kultaa. Mutta tällainen nuuskimistyö\nhuomattiin pian mahdottomaksi, vaikka joskus sattuikin, että saatiin\nmies kiinni kullan salaamisyrityksestä.\n\nMutta niillä työmailla, joille ei voitu johtaa vesiränniä, huuhdottiin\nkultaa \"rokarilla\", kehdonmuotoisella kaukalolla, jota myös sanottiin\n\"lulluksi\". Kaukalon sisässä olevaan seulaan lyötiin maasoraa\nja vettä, ja sitten heilutettiin, niin että kulta ja hieno sora\nvaluivat kaukalon kahdelle kaltevalle pienareunaiselle pohjapöydälle.\nSiitä koottiin kultasora ja puhdistettiin vaskoolissa.\n\nJoskus tekivät miehet hyökkäyksen itse jokeenkin. Hiekkasäkeillä he\npatosivat matalikolle pyöreän aitauksen, muutamia syliä läpimitaten,\npumppusivat sen kuiviin ja sitten pohjasorasta rokarilla soudattaen ja\nvaskoolilla huuhtoen erottivat kultahiukkaset.\n\nAhkerasti häärittiin työssä: aherrettiin aamukuudesta iltayhdeksään,\npitämällä välillä 8:sta 9:ään aamiaistunti ja 3:sta 4:ään\npäivällishetki. Itse vain miehet yhteisillä tulilla puuhasivat ruokansa\nja kahvinsa, saaden itse ostaa ruokatarpeensakin. Elintarpeita\nvedätettiin työnteettäjäin toimesta sekä alhaalta Suomesta käsin että\nNorjasta Inarin kautta. Ryssän jauhomatot maksoivat siihen aikaan\nNorjan Reisivuonossa 15 kruunua, ja kuljetus Patsjokea, Inarijärveä\nja Ivaloa ylös tuli maksamaan yhdeksän markkaa matolta. Muutakin\nsyötävää, leipää, suolaa, voita, lihaa ja läskiä, kahvia, sokeria ja\ntupakkaa, toimitettiin kiveliön työmaalle. Yhtäpäätä olivat venemiehet\njoella, milloin kiskomassa ylöskäsin, milloin taas laskettelemassa\nalas.\n\nMutta lehmällistä ei erämaassa saatu. Kerran sentään Kultalan herrat\nja työnantajat kustansivat neljä miestä neljän markan päiväpalkalla\nnoutamaan Kyrön kylästä, viiden penikulman päästä, venelastin piimää,\nmutta se piimä tuli niin kalliiksi, etteivät herrat enää toista kertaa\nsitä halunneet. Joskus taas saatiin herkutella vasta lypsetyllä\nmaidollakin. Sattui niin sopivasti, että Kittilän miehet ja eukot,\nkuljettaessaan karjaansa Ruijaan myytäväksi, vaelsivat sarvijoukkonsa\nkanssa ohitse, levähtäen ja syöttäen karjaansa Kultalan tienoilla.\nEukot lypsivät elukoitaan, myyden maitoa erämaan miehille, ja kohta\nhöyrysivät maitopuurokattilat nuotiolla, ja kahvia juotiin kotoiseen\ntapaan.\n\nPyhäpäivät vietettiin erämaassa jouten, käyden \"kylässä\" tarinoimassa\nja kuulustelemassa toisten saaliita. Kuljeskeltiin myös ympäristöissä\nhaeskellen uusia kultavarastoja, ja satuttiinkin joskus puhtaasta\nkalliosta löytämään puhtaita kultahitusia.\n\nMuuten lepopäivät olivat kuin luodut suuren hummauksen päiviksi.\nSilloin ankaran aherrusviikon jälkeen, jo lauantai-illasta ruveten,\nkorpimajojen asukkaat oikein miesvoimalla viettivät maailmallista\nmenoa, juoden, rähisten ja pelaten korttia. Sillä juomatavaraa\ntuotiin metsän työmaalle monissa miehin ja monelta suunnalta, eikä se\nkovin kallistakaan ollut kaukaisen kultamaan kurssiin nähden: hyvää\nkonjakkia sai seitsemällä markalla \"halstoopin\" pullon, paras viina\nmaksoi viisi markkaa ja huonompaa sai kolmellakin. \"Selpäri\", jolla oli\noikein \"kruunun lupa ja maksoi veroakin liikannostaan\", pani parastaan,\nettei kuivasta erämaasta olisi juotava loppunut. Niinkuin Mooses\nEgyptin korvessa hankki kalliosta kansallensa virvoittavaa vettä, niin\nSelpärikin Ivalon korvessa etsi viinaa vaikka kiven kolosta, kun\nkansa oli oikein janoissaan. Väliin kyllä ukon varastoista rupesi vilja\npuuttumaan, mutta silloin Selpäri jatkoi sitä vedellä, nostipa vielä\nhintaakin. Ja silti tavara meni kaupaksi, ellei sattunut työmaalle\ntulemaan muita viinasaksoja. Niitäkin sinne monesti ilmestyi.\nMikkolan Heikki tuli Ivalon suulta sauvoen venettä, joka oli täynnä\nNorjan viinoja, viidentoista kannun \"ankkoja\", ja kiskoi 7-8 markkaa\npullosta, vaatien vielä \"kuoren takaisin\". Myöskin oululainen pakari\nPieteliini huolehti, että korvenraatajat saivat pitkät pyhäpäivänsä\nviettää ilossa.\n\n\"Ilossa\" sen kyllä kullankaivajat viettivätkin. Miltei jokaisessa\nmajassa juotiin, ja joka pensaan juurella pelattiin korttia taikka\nmuuten rehkittiin, ja lepopäivän iltana lepäili väsyneitä raatajia\npitkin jokirantaa toisten ryömiessä nelinkontin majalleen. Lopulta\nmeni hummaus niin ylettömäksi, että viinankuljetus Ivalolle kokonaan\nkiellettiin. Vaikka saatiin sitä sittenkin, salasaksat kyllä tiesivät,\nmistä tie kulki kultamaahan.\n\nEnsi vuonna ei Ivalolla ollut ensinkään naisväkeä, vaan omin päinsä\nmiehet saivat kesäkautensa siellä remuta. Mutta sitten seuraavat\nkesät jo toivat toistakin sukupuolta ilahduttamaan autiota korpea.\nPoliisi \"Neeteri\" tuli emäntineen, ja emäntä rupesi leipojaksi,\nniin että työmiehetkin saivat häneltä ostaa valmiin hyvän leivän.\n\"Oorningismanni\", poliisien päällysmies, toi palvelijansa,\n\"Ison-Annin\", mukanaan, ja Anni olikin nimensä arvoinen:\nvankka väkevä nainen, suuri kuin heinäsuova. Osasi hän pitää\n\"oorningismanninsakin\" kovassa kurissa. Torailun sattuessa piika\ntarttui joskus isäntäänsä niskaan ja perähankuraan, roikaisten hänet\nportailta kentälle. Miesten kanssa Anni monesti joutui otteluun\nkönistellen heitä ja heitellen kuin kallokkaita. Joskus naisjättiläinen\nseisattui selin seinää vasten, luvaten mennä sille miehelle, joka saa\nhänet siitä kellistetyksi. Sadat känsäkouraiset kivenvääntäjät\nkohauttivat housujaan, sylkäisivät kouriinsa, rynnistivät ja\nretuuttivat toinen toisensa perästä, mutta kukaan ei kyennyt vahvaa\nnaista voittamaan. Mutta oli toinen nainen, jota ei tarvinnut paljon\nretuuttaa, ja tämä oli \"mainittava Rastin Ralla-Kaisa\", Björklundin\nemännöitsijä, nimensä kaltainen olio hänkin. Kaisa ei pitänyt\npäivistänsä lukua, vietti vain hurjaa elämää, juoden ja rallattaen\nmiesten kanssa, mennen viimein ryssän matkassa Pietariin ja jääden\nsinne.\n\nPosti kulki kultamaahan Kittilän kautta kerran viikossa. Pokan Pekka\nkantoi lähetykset Ivalojoen \"postitupaan\", johon sittemmin, 1877,\nmuutti asumaan tunnettu Ivalo-Matti, ja täältä taas Kultalan poliisi\nkävi noutamassa postin työmaalle.\n\nSyksyyn saakka Ivalolla työskenneltiin. Syyskuun alussa, jolloin\nilmat jo olivat muuttuneet kovin kylmiksi, yöt pimeiksi ja kolkoiksi,\nja talvikin alkoi ilmoitella tulostaan, lopetettiin työt. Saalis\noli saatu, mikä saatu. Toiset olivat hyvinkin hyötyneet, toiset taas\naivan pahoin pettyneet, mutta tuskin kukaan oli käsittänyt niin suurta\nrikkautta kuin oli lähtenyt etsimään. Monet suurin toivein erämaan\n\"Kultavuoreen\" saapuneet olivat heittäneet sikseen vaivalloisen\ntyön, joka antoi ainoastaan mitättömän pieniä kultahitusia, ja\ntyytymättöminä palanneet takaisin. Jo heinäkuun 3 p:nä 1870 on\nVene-Aapo pistänyt päiväkirjaansa: \"Ivalon Kulta uoresta on tulin io\npalio ihmisiä takasin. Ei kuulu hyvää\".\n\nEikä Ivalossa suinkaan lohkomalla vuoleksittu kultaa, niinkuin moni oli\nluullut, pieninä hitusina vain, kuin \"viilan jauhoina\", saatiin sitä\nkovalla työllä ja vaivalla kokoon. Vain sattumalta joskus tavattiin\n\"luthenkokoinen\" palanen, ja joskus semmoinen kullanmuru, joka painoi\nneljä luotia. Lapin aarnihaudan haltia oli saita antimiensa jaossa;\nei tehnyt se ketään, ei ahkerinta, sitkeintäkään raatajaa miljoonien\nomistajaksi, vaan enimmänkin suositun täytyi tyytyä vain tuhansiin.\nParhaita saamamiehiä oli raahelainen Björklund, Ralla-Kaisan isäntä,\njoka kesällä 1872 pani kolmessa kuukaudessa kokoon kymmenen naulaa\nkaksitoista luotia. Ukko oli sattunut valtaamaan hyvän kultamaan, ja\nsiinä hän sitten hosui ankarasti, lyöden vahvasti soraa ränneihinsä\nja saaden kultaa, mutta jättäen sitä jälkeensäkin. Toiset sitten\nperästäpäin, kun Björklund oli paikan heittänyt, penkoivat samoja\nsorakasoja, saaden hyvinkin vaivansa palkituiksi.\n\nSitten kun lehtimetsät tunturien ja vaarojen rinteillä jo loistelivat\nkeltaisina, ja hillojen lehdet jängillä olivat mustuneet, lähtivät\nIvalon suurkylän asukkaat matkalle etelää kohden. Samoja seutuja kuin\nkeväälläkin kävi taas kulku, mutta monet taivalsivat nyt suoraan\nVaulokankaiden poikki Rovaseen, Kitiselle, laskien Kitisen jokea\nalas Sodankylään. Autioksi jäi Ivalon kesäinen työmaa, autioiksi\nKultalan komeat rakennukset sekä monilukuiset majat ja mökit. Vain pari\npoliisia jäi päämajaan vartiomiehiksi, yksinäisinä erakkoina viettämään\nLapin talvea. Niinkuin metsäkyöpelit he saivat pitkän pimeän ajan\nkaksin asustaa kolkossa erämaassa. Niin kammottavaa oli talven ikävä\nyksinäisyys, että etelän miehet olivat tulla päästä vialle, kuten\nkerran kävikin muutamalle haapaveteläiselle poliisimiehelle, joka vielä\ntoiseksi talveksi uskalsi jäädä Kultalaa vartioimaan. Sillä kahta\ntalvea ei etelän asukas Lapin yksinäisyydessä kestänyt. Viimein\njätettiinkin Kultalan vartioiminen inarilaisten toimeksi.\n\nMutta kun kevät koitti, ja kesä rupesi lähestymään, palasivat Ivalon\nasukkaat taas yhtä satalukuisina kuin ennenkin. Paljon ensi kävijöitä\noli kyllä jäänyt pois, mutta niiden tilalle oli astunut uusia\nonnenetsijöitä, niin että työt kultamaassa olivat kohta entisessä\nvauhdissaan.\n\nSiten jatkui Lapin kiveliöiden kesäinen elämä vuodesta vuoteen.\nToiset saivat siellä pian kyllikseen ja noituen heittivät ikuiset\njäähyväiset mokomalle köyhälle erämaalle, mutta aina oli uusiakin\ntulokkaita. Kaikkein suurin määrä kullanetsijöitä oli Ivalolla\n1873, jolloin heidän lukunsa nousi lähes viiteensataan. Mutta tämä\nolikin Kultalan kultakauden huippukohta. Yhä useammat Ivalon kävijät\nsaivat palata tyhjinä takaisin, sillä pian tultiin huomaamaan, että\nkannattava kultamaa rajoittui jotenkin pienelle alueelle. Lapin\n\"Kultavuoren\" maine alkoi laskeutua, ja sen mukana painui\nkultakuumekin. Vene-Aapokaan ei enää \"Aikojen Muistoissaan\" siitä puhu\nsen jälkeen kun 1871 maaliskuun 25 p:nä merkitsee: \"Ivalon kulta\nVuoreen ei nyt ole vielä menny täältä kautta ketään\", ja 2.4.71:\n\"Kullan kaivo kaluia menee.\" Kullanetsijäin luku saatiin jo 1870-luvun\nlopulla laskea vain kymmenissä, ja ahkerimmat raatajat, Ervasti ja\nBjörklund, \"kuuluttivat\" 1877 työmaansa autioksi, heittäen sen valtion\nhaltuun. Tulvahti kyllä vielä kerran 1880-luvulla, jonkun onnellisen\nlöydön johdosta, Ivalolle kolmisensataa kultamiestä, mutta\ntyytymättöminä he sieltä taaskin palasivat.\n\nEikä tämän jälkeen Ivalon kultamaa ole enää jaksanut saada aikaan\nsuurjoukkojen liikehtimistä. Porttikosken kultaranta jäi vain\nyksityisten \"vaskarien\" haltuun. Kymmenlukuisin on näitä jälkisadon\nkorjaajia aina silloin tällöin siellä vielä ollut, enimmäkseen\nInarin Kyrön miehiä ja muita lähiseutulaisia sekä joitakuita vanhoja\nkulta-ajan ukkoja, jotka ovat niin mielistyneet hiljaiseen\nerämaaelämäänsä ja työhönsä, etteivät ole raskineet sitä heittää,\nvaikkei se varsin runsaasti olisi heitä kullalla palkinnutkaan. Niinpä\nKajaanin seutujen ukko, Yrjö Heikkinen, kävi kultakentällään\nuskollisesti joka kesä parikymmentä vuotta, aina kuolemaansa asti.\n\nNiin päättyi -- ainakin toistaiseksi -- tarina Lapin \"Kultavuoresta\".\nKöyhäksi Lappi lopultakin siinä asiassa jäi. Ei ollutkaan Lapin\naarnihaudan haltian hallussa pohjattomia aarteita. Kaiken kaikkiaan\nnousi Ivalon rannalta vuoteen 1910 huuhdotun kullan määrä n. 460\nkg:aan, ja raha-arvo lähes puoleentoista miljoonaan markkaan. Ensi\nvuoden osalle tulee tästä määrästä kokonaista 55 kg.\n\nAutiona ja ränsistyneenä kohoaa Kultalan päämaja vieläkin\nPorttikosken rannalla, ja lahoneina, maahan rysähtäneinä, kyhjöttävät\nkullanetsijäin hirsihökkelit jokivarrella. Surullisina muistoina ne\nkertovat kävijälle entisistä \"kultaisista\" päivistä, jolloin autio\nerämaa eli ja kiihkeänä ahersi, ei niinkään nälän ja puutteen\npakottamana kuin suurien rikkauksien toivossa.\n\nMutta oli Ivalon kulta-ajalla sittenkin, vaikka se tuottikin monelle\nkovan pettymyksen ja vain joillekuille antoi työstään kohtuullisen\nkorvauksen, tärkeä tehtävänsä Lapin ja Peräpohjan asutushistoriassa.\nEtelän miehet tutustuivat Ivalon matkallaan pohjoisimpaan Suomeen,\nmonet siihen mielistyivät, pysähtyivät retkellään ja rakensivat\njohonkin erämaan sopukkaan oman uudistalon.\n\nKultakauden vilkas elämä ja liike toi myös uusia ansiotilaisuuksia ja\nelämisen mahdollisuuksia köyhän perukan kansalle.\n\n\n\n\nPoronsarviliima\n\n\nSuurena rytönä keikkui sarvimetsä Lapin sata- ja tuhatlukuisten\nporotokkien päälaella. Se oli lappalaisten aina saatavissa olevaa\nlusikka- ja tarvisryteikköä. Sen \"metsän\" käyristä lapinukko koversi\nlusikkansa, sen niveristä ja koukeroista hän kaversi suuret ja\npienet puukonpäänsä ja puukkotuppensa sekä laukkunsa käyrät, näversi\nmonet napit, renkaat ja kierukat ajokkaansa valjaisiin, teki juurien\nkaivamiskuokat, kotanaulat ja koukut sekä monet muut pienet\ntarvisesineet. Koko porolauma, tunturien elo, lankesi nahasta, lihasta\nja verestä alkaen sorkkarasvaan ja ytimiin asti kotaväen tarpeiksi,\nmutta sarvimetsissä oli vähäisen kulutuksen takia aina liikatuotantoa,\njoka joutui tavallisesti maahan maan hyviksi.\n\nMutta sarvimetsien mailla kehittyi jo aikaisin muuan kotiteollisuuden\nala, joka käytti hyväkseen porojen suuriin sarvihäkkyröihinsä keräämää\nainesta. Poronsarvista keitetty liima antoi aikoinaan useille karujen\nkiveliöiden asukkaille hyvinkin runsaat sivutulot.\n\nPoronsarviliiman valmistus lienee Lapissa ja Peräpohjassa saanut\nalkunsa Lapin taloustirehtöörin, Anders Hellantin, toimesta. Tämä,\naikansa huomatuin Lapin ja Peräpohjan tutkija ja tuntija, mitä\nmonipuolisin henkilö, tiedemiehestä tuulimyllyn omistajaan ja\nliikemieheen asti, perusti 1743 liimatehtaan Tornioon, laivaten sitten\nliimaansa sekä muitakin lapintavaroita Tukholmaan. Harrastaen\nkaikenlaista taloudellista edistystä ja hyvinvointia, hän kehoitteli\nja opasti Peräpohjan ja Lapin asukkaitakin keittämään liimaa\nporonsarvista, jotka muuten enimmäkseen joutuivat metsiin sekä talojen\ntakapihoille ja kotakenttien vierille tarpeettomina röykkiöinä\nmärkänemään. Metsiä kiertelevistä lappalaisista ei kyllä ollut\nliimankokeiksi, heille oli kylliksi, kun vain saivat kiehutella\nrasvaisia lihakeittoja vatsansa tarpeiksi. Mutta monet lantalaiset\nottivat opikseen, hankkivat suuren \"muurin\", rupesivat keittämään\nsarvia ja saivat liimaa ja toivat sitä torniolaiselle mestarilleen.\nHellantin jälkeen mainitaan kuitenkin liimankeiton vähentyneen, jopa\nsen vienninkin Torniosta loppuneen. Mutta liiman keittämistaito, kerran\nalkuun päästyään, ei liene sentään oppimestarin kuolemankaan jälkeen\npäässyt sydänmailta kokonaan unohtumaan, koska vielä viime vuosisadan\nloppupuolella monessa syrjäisessä kylässä, ainakin Kittilässä,\nMuoniossa ja Enontekiöllä, sitä jopa varsin suuressa mitassa\ntoimitettiin. Muoniossa vielä joku vuosikymmen takaperin keitettiin\nkauppaliimaakin, ja peltovuomalainen vieläkin silloin tällöin porauttaa\nkotitarpeikseen kotikeittoisen sarviliiman.\n\nKittilän, Muonion ja Enontekiön syrjäkyliin, Lapin kaukaisiin\ntunturiseutuihin, suurten poromiesten lähimaille, missä poronsarvia\noli parhaiten saatavissa, oli viimeaikaisin liimankeitto keskittynyt.\nKittilän ahkerimmat keittomiehet asuivat Ounasjoen ylisillä varsilla.\nTepastolla ja Kyrönkylässä sekä Puljulla, Tepastojoen varrella.\nTepastolla hääri liimankokkina Koskenniskan Jussa ja Kyrössä Auton\nisäntä. Valmistettiin liimaa myöskin Lismajoen varrella Hanhimaassa,\nvarakkaassa Hanhi-Matin talossa sekä Luukisella Juho-äijän talossa ja\nkirkolla Juhan-Sammu Kariniemessä, vieläpä Kaukosen Kiviniemessäkin.\nMuonion liimakyliä oli kaukainen Kätkäsuvanto, ja kylän uutterin\nUimamestari Aidantaustan Jooseppi sekä Ruotsin rannalla asuva\nNaalisvaaran Pekka. Enontekiöllä keitettiin liimaa enimmin Peltovuoman\nisossa kylässä Ounasjoen syrjähaaran latvoilla. Pelto-Erkki, Eiran\nPekka ja Sammun Petteri olivat parhaimpia mestareita. Vuontisjärvellä\nhääri liimankeittäjänä Vuontis-Jaakko ja Hetassa Pekkalan ukko.\n\nLiiman keittämiseen saattoivat ryhtyä vain varakkaat. Sillä\ntuottavaan keittoon tarvittiin tavaton, paljon maksava muuripata\nsekä röykkiöittäin sarvia, jotka -- paitsi mitä oma tokka tuotti\n-- oli hankittava ostamalla. Suurin osa sarvia saatiin tunturien\nporolaumoista. Monin raidoin vedättivät lappalaiset niitä talven\nmittaan liimankeittotaloihin, niin että niiden kartanolla oli joka\nkevät tavattomat rutokasat. Ostettiin sarvia myöskin paikkakunnan\nlantalaisilta, ja toisinaan kiertelivät liimankeittäjät ympäri\nnaapuripitäjiäkin ostellen sarvia. Pelto-Erkkikin juti sarvikauppoja\ntehden Kaukosessa asti, maksaen markan, parikin leiviskästä.\n\nLiimankeitto oli kevätkesän töitä. Jo lumenlähdön aikoina, juhannuksen\nalla, kun ilmat eivät enää olleet kovin kaaloja, rupesivat liimaukot\ntoimiinsa. Isoissa taloissa, niinkuin Kätkäsuvannon Aidantaustassakin,\noli vartavastinen liimakota, jossa keittomestari sai parhaansa\nmukaan hääriä. Se oli hirsistä rakennettu, pihanperäinen pöksä,\nsuurine muuriröttelöineen ja parin, kolmen tynnyrin vetoisine\nsuurkattiloineen. Kodan edessä piti olla vielä toinenkin huone, joku\nlato taikka varta vasten rakennettu suoja, jossa toimitettiin liiman\njäähdyttäminen.\n\nSarvet ruhjottiin kirveellä pieniksi palasiksi, lyötiin niitä suuri\nröykkiö pataan ja vettä pata täyteen. Suurkattilaan saatettiin\ntyöntää kerralla parikymmentäkin leiviskää sarvia. Nahkapeittoiset\nnaamasarvetkin kelpasivat joukkoon, mutta padan pohjaa ja laitoja\nvasten saattoi panna vain paljaita kelosarvia, sillä karvaiset\nnaamasarvet olisivat keitettäessä palaneet pohjaan ja pilanneet koko\nkeitoksen.\n\nSitten ruvettiin keittoa kiehuttamaan, yhtä päätä työntäen uutta\npuuta padan alle, niin että tuli oli aina hiljakseen hehkumassa, ja\nkattila alituisessa kiehumisvireessä. Piti vain varoa, ettei työntänyt\npalavaa puuta padan pohjaan kiinni, sillä se olisi polttanut keiton\npohjaan, jopa särkenyt helposti padankin. Mikäli vesi höyrytessään\nhupeni, sikäli lisättiin aina uutta sijaan, niin että pata aina pysyi\ntäysinäisenä. Lämmin vesiastia oli sitä varten muurin vieressä,\ntaikka oli liimapadassa kellumassa pikkukattila, josta saatettiin\nottaa lisävettä liimapataan. Kolmekin vuorokautta kesti ensimmäisen\nliimakattilan keittäminen, ja saman tulen piti yhtä mittaa yötä päivää\nhehkua padan alla, niin ettei kiehuminen hetkeksikään heittynyt.\nVälillä vain silloin tällöin liimakauhalla otettiin liimavettä astiaan\nja tutkittiin, milloin keitto on tarpeeksi vahvaa.\n\nSitä mukaa kuin liimavesi valmistui, siivittiin se rautapohjaisella\nsihdillä taikka harvalla säkkivaatteella saaviin, kannettiin\njäähdytyslatoon ja kaadettiin pitkiin kaaroihin hyytymään. Kaaroja --\ntepastolainen ja hettalainen sanoi niitä liimalautteiksi -- tarvittiin\nisossa keittimössä kymmenkunta, parikin, kolmi-, nelikyynäräistä,\nparin korttelin levyistä, yhdestä puusta koverrettua matalaa\nkaukaloa. Päivässä taikka yökaudessa hyytyi liima, niin että se\nvoitiin leikata pitkällä ohuella luuveitsellä laidoista irti sekä\nviileskellä poikittain kämmenen levyisiin palasiin. Näistä taas\nviileskeltiin luuveitsellä taikka rautaisella leikkovittaimella,\njoka oli käyrä kaksivartinen ase kuin astian sisusvuolin, pitkittäin\nohuita sormenpaksuisia viiluja, valmiita liimalevyjä. Ne ladottiin\nliimapookeille vieri viereen kuivamaan. Liimapookat olivat isoja\n-- 3 x 1,30 m -- puukehyksiä, joihin oli singutettu vanhoja\nnuottaverkkoja, ja niitäkin tarvitsi iso keittomies pari-,\nkolmekymmentä.\n\nKuivuvaa liimaa ei saanut aurinko nähdä, sillä se olisi sen helposti\nsulattanut, ja huoneessa olisi liima taas hapannut ja homehtunut.\nTarvittiinkin sitä varten eri suoja, patsaille rakennettu matala\nkatos, liimankuivausluova, joka seisoi tavallisesti reunapuolessa,\nerillään muista huoneista. Katoksen kalveeseen, tuulen henkeen ja\npäivän näkemättömiin, asetettiin liimapookat vierekkäin ja päällekkäin\nmonien orsien varaan, niin etteivät koskeneet toisiinsa. Ei saanut\nliima myöskään paleltua; parhaiten se menestyi kaalonlaisessa viiden,\nkuuden asteen kevätlämpöisessä. Viikonpäivät kun siinä sai levätä\nverkollaan, oli se valmista työnnettäväksi säkkeihin.\n\nHeti kun suurkattilasta oli saatu poruutetuksi kaikki liima-aineet,\nalettiin samoilla tulilla keittää uutta. Padanpohjaan jäänyt\nsarvensohjo, joka oli mainiota maanhöystöä, ammennettiin pois ja\nvietiin pellolle, ja uusi sarviröykkiö pantiin pataan. Ja taas alkoi\nparin vuorokauden keittäminen. Kymmenen, parikymmentäkin pataa voitiin\nnäin paahtaa yhteen menoon, yötä päivää häärien saman tulen ääressä.\nSitä mukaa kuin kaukalot tyhjenivät, saatiin niihin uutta liimavettä\nhyytymään, ja kuivausluovan verkoille leikeltiin heti uusia levyjä, kun\nentiset oli ahdettu säkkeihin. Joskus oli liimaukko saanut kartanolleen\nniin suuren sarviröykkiön, että juhannuksen edellä kotaan sytytetty\n\"ikuinen tuli\" voitiin sammuttaa vasta Jaakonpäivän aikana.\n\nMutta silloin olikin liimankeittäjän kattilassa korvennettu valtava,\nkolmen, neljänsadan leiviskän sarvirytö, ammennettu siitä satoja\nkaaroja liimahyytelöä ja luovan verkkokehyksiltä korjattu kolmattasataa\nleiviskää kuivaa liimaa, vieläpä kannettu pellolle kokonainen tunkio\nsarvensohjoa. Vuosikauden olivat Lapin sadat, tuhannetkin porot saaneet\nkoota sarviinsa samaa varastoa, jonka lannanukko nyt muutamassa\nviikossa oli muuttanut liimaksi ja pellonhöystöksi.\n\nTornion kauppiaille joutui Lapin miesten keittämä liima. Monet\nkeittomestarit veivät itse liimansa venekyydissä Tornioon ja saivat\n10-15 markkaa leiviskästä. Niinpä Aidantaustan Jooseppi aina itse\nkuljetti sarvikeittonsa saaliit alas, samoin Koskenniskan Jussa\nTepastolta kävi liimansoudussa kolmet, neljät kerrat kesässä. Isolla\nkolmilaitaisella, varpehditulla veneellä laski ukko, vieden viisi-,\nkuusikymmentäkin leiviskää kerralla alas, ja tuoden tullessaan säkin\nsuoloja sekä kolme, neljä 18 leiviskän jauhomattoa. Nordberg Torniossa\nja Liljebäck Haaparannalla olivat tavalliset liimanostajat.\n\nMutta enimmäkseen kumminkin myytiin liima vain suoraan kotirannasta.\nAlamaiden kauppasaksat, entisten Lapinkorven erämiesten jälkeläiset,\ntorniolaiset ja kemiläiset, tiesivät kyllä, milloin ylimaalaisten\nliimakattilat on keitetty. He tulivat parhaaseen aikaan, tekivät\nkaupat, maksoivat 8-12:kin markkaa leiviskästä. Mutta kittiläläiset\nlapintavarain suuret kaupanmiehet, Kari-Sammu, Hanhi-Matti ja Hannula,\nennättivät toisinaan ylämaiden liima-apajille ennen alamaan miehiä,\ntyönsivät rahat keittäjän kouraan, lennättivät säkit veneeseensä ja\npainuivat tiehensä, jättäen jälkeen tulevaisille vain tyhjät pookat.\n\nMonia liimalasteja alamaiden miehet useasti Lapista saivatkin, kun\nkävivät tyhjentämässä jokaisen keittäjäukon varastot. Omin neuvoin\nja voimin eivät he voineet niitä soutaa alaskaan, vaan täytyi\npalkata saattomiehet apulaisiksi. Niinpä kerran oli muuan lapinakka\n\"kemiläisiä\" liimasaksoja saattamassa, saaden miltei henkimenoikseen\nkiskoa raskasta kuormaa. Ylpeät kemiläiset vain istuivat veneessä\nsyöden eväitänsä, antamatta mitään nälkäiselle soutajalle, viinaakin\nryyppivät, mutta eivät antaneet akalle edes kielen kostukkeeksi.\nLoukkaantunut lapinakka rupesi silloin kostoa manaten katkerana\njoikaamaan:\n\n    \"Lappalaisakka lantalaisraatoa\n    Levijärvellä soutaa.\n    Kemiläisakka pilkaten soutaa,\n    eikä mitään anna.\n    Itse vain syöpi,\n    eikä minulle anna,\n    leipää syöpi, voita syöpi,\n    eikä minulle anna,\n    viinaa ryyppää,\n    eikä minulle anna.\n    Jeesuksen luoma,\n    katso minä vaivun,\n    musta härkä,\n    itse minä vaivun!\"\n\nNiinpä kävikin sitten ylpeiden kemiläisten, että heidän veneensä kaatui\nLevikoskessa ja hukkui koko liimalasteineen.\n\n\n\n\nJuurakkoterva\n\n\nTervanpoltto on ollut aikoinaan Peräpohjan ja Lapinkin metsäseutujen\ntärkeimpiä elinkeinoja. Jo satoja vuosia takaperin alkoivat\nlantalaisten tervahaudat höyrytä Peräpohjan erämaissa ja Lapinkorven\nsummien metsien tumma vilja virrata eteläisiin seutuihin. Jo\n1600-luvun alkupuolella perustetusta Torniosta tuli pohjoisten\nkiveliöiden tervakaupunki, joka veti puoleensa metsienviljan, kaupungin\ntervaporvarien toimittaessa sen sitten edelleen kaukaiseen maailmaan.\nSadoin, tuhansin tynnyrein vieri ylimaiden tervaa joka kesä Tornioon\nlaajasta Pohjanperästä: koko Tornion- ja Kemijokien suunnattomilta\nalueilta.\n\nMutta Peräpohjankaan suuret petäjämetsät eivät kestäneet iänkaiken\nlannanmiehen tappavaa terästä ja tuhoisaa tulta, varsinkin kun\nkruunukin tuli osienjakoon, ottaen itselleen parhaat aarniometsät.\nMonet kiveliöiden tervakourat saivat viimein pestä kätensä ja ruveta\netsimään toisia tulolähteitä, kun metsältä loppui antaminen. Mutta\nuseat menivät sittenkin metsään ja rupesivat itsepintaisesti kaivamaan\nja myllertämään niitä epälukuisia, valtavia tervaskantoja, joiden\nrungon isät aikoinaan olivat korjanneet, sekä kokoilemaan kiveliöiden\ntuhatmääräisiä, maassa makaavia ja pystyssä seisovia keloja, joidenka\nohitse entiset äijät olivat halveksien astelleet. Silloin kun Kajaanin\nkulmien tervaukot vielä täyttä päätä vetelivät koloraudallaan\nkokonaisia petäjämetsiä paljaiksi, silloin Tornion takamaiden\ntervanpolttaja jo kyykkäili kiveliöissään myyrästäen kuin kontio\nkantojenperiä.\n\nPian oli Peräpohjan ukko omat metsänsä möyrinyt. Kruunun suurissa\nkiveliöissä oli kyllä keloa ja kantoa, mutta sinne ei saanut mennä\nmyllertämään, ellei ollut metsäherran lupakirjaa taskussa. Senkin\nsai kun kävi \"hosmestaria\" puhuttelemassa. Kolarin tervaukot saivat\nnoutaa luvan aina Ylitorniolta asti. Niinpä sieppijärveläiset, Kankaan\nliskokin ja Koskenniemen Erkki, ajoivat Alkkulaan Kingelinin luo ja\nsaivat lapun, jossa sanottiin:\n\n    \"Täten annetaan pyynnöstä talokas Isak Kankaalle ja talonpoika\n    Erik Koskenniemelle lupa sisällä olevana talvena kruununmetsästä\n    Pitkäkoskenrovasta, Liikamaasta ja Käkivaarasta käyttää kantoja,\n    juuria ja kuolleita puita tervanpolttoon ottaen huomioon ne\n    velvollisuudet, joista v.t. metsäherra korkeammasta määräyksestä\n    kuulutuksella 2 p:ltä marrask. v. 1861 on määrännyt.\n    Yli-Tornio 9 p. maalisk. 1862.\n\n                                            Ernst Kingelin\n                                           v.t. metsäherra.\"\n\nKarun Kolarin asukkaat olivatkin varsin ahkeria kantojen vääntäjiä.\nKun tunturiseutujen lantalaiset tekivät jälkeä porojen sarvimetsässä,\nkeittäen liimaa, häärivät kolarilaiset yhtä ahkerasti kantojen\nkimpussa, puristaen niistä tervaa. Kun liimankokit kasasivat valtavia\nsarvirytöjä kartanolleen, kokosivat tervanpolttajat keittopaikalleen\nvielä suurempia kantoröykkiöitä. Jo vanhastaan olivat kolarilaiset\nmöykänneet metsissä Köngäsen ruukin sysikolareina, ja sitten heistä\ntuli yhtä uutteria juurakkohautojen \"tervakolareita\". Myyrtivät kantoja\ntervaksi kyllä myöskin Muonion, Kittilän ja Turtolankin miehet, mutta\npääkolarit olivat kuitenkin \"Jokijalan\" vähäväkisessä pitäjässä.\nKolari ei olisi ollut nimensä arvoinen, ellei siellä olisi ollut\ntervakolareita joka kylässä, ja juurakkohauta höyrynnyt jokaisella\nkankaalla. Naapuripitäjienkin miehet kun tahtoivat rakentaa ja polttaa\ntervahaudan, saivat tavallisesti noutaa mestarin Kolarista.\n\nSyksypuoleen, kun kesätöistä oli päästy, mentiin metsiin, \"kruunun\nerakkoihin\", nostamaan juurakoita ja hakkaamaan keloja sekä\ntuulenkaatoa. Juurakoita kaivettiin kuokalla ja väännettiin vivuilla\nylös, sitten \"raajottiin\" pienemmiksi ja kerättiin kasoihin, samoin\nkelot katkottiin rangoiksi. Kolmisen viikkoa sai kolme miestä myyrästää\nkangasta saadakseen kokoon sadan kuorman haudan. Ellei ennestään\nkäytettyä tervahautaa ollut lähimailla, piti syksyllä jo sulanaikana\nhankkia hautapaikkakin. Luotiin jonnekin jokitörmään haudanpohja,\nlaitettiin siihen tervaruuhi valmiiksi ja \"napa\", silmä, ruuhenreiän\nympärillä muurattiin savella. Syystalvella vedätettiin raajotut\npuut haudalle ja samalla toimitettiin niiden \"silppuaminenkin\",\npilkkominen pieniksi hautapuiksi. Tätä työtä saattoi suuren haudan\nlaittajalla kestää yli talvenselän, sillä sitkeät kantojurrikat olivat\nhitaita silputa; samoin myöskin monet suuret kymmenkertaan ympäriinsä\npunoutuneet kelot ja itsepintaiset oksakenkulat panivat miehen\nhikoilemaan. Tehtiin neljän-, viidenkymmenen, jopa sadankin tynnyrin\ntervakuoppia, ja joka tynnyrille laskettiin pari kuormaa tervaksia.\nÄkäsjoen Rautusuvannolla poltettiin kerran yli sadan tynnyrin hauta, ja\nsiihen tarvittiin jo kokonainen ryteikkö silputtua keloa ja juurakkoa.\n\nTervahaudalla työskennellessään asustivat miehet matalassa,\ntievankylkeen kaivetussa, turvekattoisessa metsäkodassa, johon ahtaasta\noviaukosta \"sukallettiin\" kuin kellariin. Töiden loputtua jätettiin\nkota sellaisenaan paikoilleen kyhjöttämään, sillä \"asetus on semmoinen,\nettei methän tehtyä kotaa saa hävittää... jos joku kulkija sattuu\ntarvittemhan, niin pääsee sisälle\". Siksi metsissä kaikkialla näkee\nvieläkin vanhoja kotia.\n\nTalven kuluessa tehtiin tynnyrit valmiiksi kesää odottamaan. Omin\nmiehin niitä askaroitiin, taikka teetettiin jollakin joutavalla\nmökinukolla. Kaaskon Iisakki oli Kaukosessa renkinä ollessaan niin\njoutuisa käyttelemään nikkarihoitoja, että päivässä päästi käsistään\ntusinan tervatynnyreitä, kun aineet oli valmiiksi veistettyinä\nvieressä.\n\nKesän tullessa laitettiin hauta polttokuntoon. Haudanpohja peitettiin\nkuusenkoskuksilla. Keskuksille ladottiin ensin keloista särjettyjä,\npitkiä suoria säleitä, jottei koskuslatomus rikkoutuisi, sitten\nniiden varaan vasta ruvettiin työntämään juurakkosäröksiä. Keskelle\nhautaa, navasta suoraan ylös, pystytettiin oksalatvainen pitkä\nmännynkarhakka, joka sitten hautaa poltettaessa seisoi \"tikkana\", mihin\nei tuli saanut koskea. Koko talonväki oli tervaksia latomassa, jopa\nuseasti kutsuttiin naapureistakin nuorta väkeä, _pojanpalkeita_ ja\ntyttäriäkin apulaisiksi. Lopuksi koko latomus turvehdittiin, peitettiin\nturvemättäillä suureksi pyöreäksi metsän hautakummuksi. Laki varsinkin\nlyötiin turpeilla hyvin tiukkaan, ettei tuli pääsisi sieltä käsin\nuhkaamaan napaa. Maanrajaan, ympäri haudan, jätettiin turvehtimatta\nvain toista korttelia leveä reunus, jalka, josta tervakset voitiin\nsytyttää. Ja siten oli syntynyt metsäkankaalle keko,\n\n    \"hongasta hoiskutettu\n    männystä mäiskytetty,\n    mullasta veenpitävä tehty.\"\n\nTuli sitten tyven ilta juhannuksen edellä. Silloin mentiin sytyttämään\nhauta, ja taas, jos oli iso hauta hoidettavana, riensi paikalle koko\nkylän nuori väki; \"kaffekuukarikin\" lähti mukaan. Hauta piti saada\nsytytetyksi yhtaikaa joka taholta, ja kun valkea oli päässyt vauhtiin,\ntukittiin jalka turpeilla, jättämällä vain joku reikä, josta kytevä\nhauta saattoi huokua ja vetää henkeä sisäänsä. Ja \"kun laelle saathin\ntuli menemhän, niin silloin ryyppy ryypättiin\".\n\nHaudan sytyttämistä ohjaamassa sekä sitten koko polttamistoimen\nmestarina oli vanha tottunut hautakolari, joka tiesi kyllä, miten\nturpeiden suojaan peitottua juurakkokytöstä oli hoidettava. Alituisesti\noli tulta pidettävä silmällä ja varsinkin kovilla ilmoilla katsottava,\nettei tuulenpuoli päässyt palamaan hopummasti kuin alainenkaan puoli.\nEikä saanut laskea tulta karhakkatikkaan, josta se olisi helposti\nvarissut napaan ja polttanut koko keitoksen. Ukonilmoilla oli\nhaudanpoltto hyvin vaarallista. Jos ukkonen sattui päälle, saattoi\nse helposti tuiskahtaa alas, työntyä hautaan ja repäistä oman tiensä\nulos, mistä tahansa. Ja silloin lähti tervakin puskemaan samaa tietä.\nEi joutanut hautakolari paljoa lepäilemään, joskus vain hyvillä\nilmoilla saattoi hiukan kyynähtää metsäkodan makuulavalla sillä aikaa\nkuin apulaismies hoiteli hautaa. Mutta jos oli tyhmä apulaismies, ei\nsiihen voinut paljoakaan luottaa: saattoi hyvinkin päästää pilalle koko\nhoidon, saattoi hätäpäissään vaikka hosaista multaa uhkaavan paikan\ntukkeiksi. Ja jos multaa karisi hautaan, niin se paloi tervan kanssa\n\"rauvanpaskaksi\". Mutta ankaran työn mukainen oli kolarin palkkakin:\nkymmenen markkaa, jopa kruunu-kymmenenkin, otti hän päivältä, kuten\nainakin jalot mestarimiehet, masiinikraatarit ja muut samanarvoiset\ntaiturit.\n\nHautakolareita oli ennen, parhaana tervanpolttoaikana, joka kylässä,\nja silloin kun polttokausi oli käsissä, saivat ukot raataa, minkä\nmiehestä lähti. Kun yhden haudan saivat eräksi, niin jo oli toinen\nodottamassa. Sellaisia entisiä tervaukkoja oli Halingon Heikki ja\nLapinniemen Olli, sekä hänen poikansa Juho. Elää Kolarissa vieläkin\nmuutamia tervansavussa harmaantuneita äijiä, jotka ovat kymmeniä\nkesiä eläneet tervanhengessä, polttaneet satoja hautoja ja täyttäneet\ntuhansia tynnyreitä. Näitä vanhankansan kolareita on Erkki Lantto,\nHalingon äijän poika Kolarinsaarella, pieni ja tumma, mutta sitkas\näijä, joka on tervan kanssa häärinyt kolmekymmentä kesää, polttaen joka\nkesä neljä, viisi, kuusikin keitosta, jopa joskus kymmenenkin, käyden\nväliin käryyttämässä Ruotsinkin puolella, Kihlangissa. Ei ole Erkki\nkyllä saanut tummuuttaan tervankeittämisestä, vaan se on synnyntäväriä:\nHalingon äijä oli lappalaiseukon lapsia. Yhtä jalo hautakolari on\naikoinaan ollut Lapinniemen Juhokin, isänsä, Olli-äijän, täysiverinen\njälkeläinen, 80-vuotias Vaattojärven ukko. Jo poikasesta asti on Jussa\nhäärinyt juurakkotervan höyryssä ja neljäkymmentä kesää hoitanut\nhautakolarin vaikeaa virkaa, ansaiten vielä arvokkaamman virkanimen:\n\"Tervamaisteriksi\" nimitti häntä Tornion tervaporvari, Govenius, ja\nTervamaisterina häntä kotiseutukin kunnioittaa.\n\nNeljä vuorokautta kesti ison haudan polttaminen, kun sattui hyvä\nja tasainen ilma. Mutta tuulisäällä hauta palaa kohahti kolmessa\nvuorokaudessa, antaen vielä lisäksi epäkypsän ja paksun tervan. Hyvällä\nilmalla taas ehti terva kypsyä kylliksi, työntyen ulos notkeana kuin\nöljy. Ruuhesta laskettiin terva \"ränniin\" ja siitä juoksutettiin\n\"tratin\" lävitse tynnyriin toisensa jälkeen sen mukaan kuin sitä\nturpeiden alla tulen tuskissa kytevät juurakot hikoilivat. Mutta terva\nei tullut haudasta aivan puhtaana, vaan paljon tervavettäkin ajautui\nsamassa matkassa. Kun tynnyrit olivat seisoneet jonkun aikaa, painui\nraskaampi tervavesi pohjalle. Silloin piti tynnyrit \"kusettaa\" eli\n\"fräkätä\". Alauurteessa olevasta tapista laskettiin tervavesi pois,\nja tynnyrit päästivät väliin \"mustan kusen\", väliin taas \"ruskean\".\nMusta oli paksua tervansekaista nestettä, joka oli saanut mukaansa\nhaudannokea. Jotkut keittivät sen uudelleen tervaksi. Mutta ruskea,\njoka oli kirkasta, juurakkojen vesisilosta syntynyttä ainetta,\nlaskettiin maahan.\n\nPaljon sai tervaukko tehdä työtä, ennenkuin juurakoiden voima oli\ntynnyreissä matkavalmiina, mutta paljon oli hänellä vaivaa vielä\nsittenkin, ennenkuin tynnyrit olivat Tornion tervakaupungissa.\nKajaanin takainen hautakontio kuljetti tervansa pitkissä kuuluissa\ntervaveneissään, joilla tulla soljutteli kaukaisista sydänmaan\nkylistäänkin väljemmille vesille ja aina alas Ouluun, tuoden 25-27\ntynnyriä kerrallaan. Mutta Tornion takamaiden tervakolareilla oli omat\ntapansa. Oli heilläkin omalaatuiset pitkät jokiveneet, mutta he pitivät\nniitä mitättöminä purtiloina suuren tervalastin kuljetukseen pitkällä\nväylämatkalla. Tornion takainen tahtoi viedä kerralla koko saaliinsa\neikä saatella sitä muutamin tynnyrein. Kaukaisista kiveliöistäkään hän\nei ruvennut tervojaan veneillä soutelemaan, vaan työnsi tynnyrinsä\nsuoraan jokeen, antaen virran niitä matkassaan viedä kellutella.\nÄkäsjoen latvoiltakin hän uitteli tynnyreitään neljä, viisi penikulmaa\njokea pitkin väylän varteen. Oli sekin kyllä hankalaa hommaa, sillä\nmonet kerrat sai tervojen uittaja koskissa ja matalissa paikoissa\nkahlata jokeen vierittelemään tynnyreitä eteenpäin. Mutta alas tultiin\nja saatiin koko panos samalla kerralla pääväylälle. Isoissa syrjäjoissa\nlaitettiin tervatynnyrit \"tarhaan\" eli \"pyrhääseen\". Haudan koko saalis\nympäröitiin puomilla samaksi \"laveriksi\", ja sitä sitten veneellä\nsoutaen vedätettiin myötävirtaan alas pääjoelle.\n\nVäylää myöten laskettiin tervat lautalla. Rakennettiin hongista tavaton\nlautta, johon kerrallaan lyötiin kaikki tynnyrit, mitä haudasta oli\nsaatu, toisinaan toistasataakin. Mutta pyöreät tynnyrit piti laittaa\nlujasti kiinni, etteivät ne kovissa koskissa vyörähtelisi matkaansa.\nAsetettiin lautalle pitkät vahvat riuvut, \"runkkakasket\", joiden varaan\nladottiin tynnyrit pääksytysten pitkään riviin kyljelleen, ja sitten\npantiin päälle toiset, hoikkaiset \"koijukasket\", joihin joka tynnyri\nkiinnitettiin kahdella vitsalla. Tällaisia vitsastettuja tynnyririviä\nsaatiin lautta täyteen. Joessa piti olla hyvä \"lauttavesi\", ennenkuin\nsuuri ja raskas terva-alus saattoi kulkea. Tavallinen \"tervavesi\" sai\nolla pari kyynärää yli kesäisen määrän. Kaukosen rannassa oli entisillä\nukoilla merkkinä iso, komea \"Tervakivi\". Kun se rupesi näkymään tulvan\nalta, oli \"tervalauttavesi makkeimmilhan, ja silloin lauttain kanssa\nlähettiin\".\n\nEntiseen aikaan kuljetettiin lauttaa soutuveneellä vedättäen. Iso,\nkolmilaitainen, varpehdittu vene kiinnitettiin vahvalla, kolmisäisellä\njuuritauolla lauttaan, kaksi soutumiestä rupesi kiskomaan venettä\neteenpäin, Ja kolmas oli perässä ohjaamassa ja tauosta hoitamassa\nlautan kulkua. Kosketkin laskettiin samaa kyytiä, annettiin vain\nlautan työntyä edellä ja veneen painua jäljessä. Lautantauossa piti\nvain olla semmoinen ukko, joka osasi \"luusia\" kosken. Hän komensi\nsoutajia oikealle väylälle ja tauosta ohjasi lauttaa väylän kuruun.\nMutta sitten opittiin \"hankalasku\". Ruvettiin soutamaan airoilla itse\nlauttaa. Lautan kummallekin sivulle vitsastettiin vahvat hongat, ja\nneljä kuusen juurakkokantoa pystytettiin lautalle ja kiinnitettiin\nhonkiin, kanto jokaiseen nurkkapuoleen. Kantoihin väännettiin vahvat\nhankavitsat, joihin työnnettiin pitkät airot, Ja niin neljällä airolla\nmonissa miehin kiskottiin suvannot ja mentiin kohisten kosket\nalas. Hyvällä vedellä ja tasaisilla säillä laskettiin viikkokaudessa\nKolarista Tornion rantaan ja saatiin ruveta tekemään tervankauppoja.\n\"Kujenus\" ja \"Nuurperi\" olivat tuttuja porvareita, joille kolarilaiset\nuseimmin tervansa kaupittelivat. Tulivat kyllä toisetkin porvarit,\nUtterströmit, Liljebäckit, Boströmit jo satamaan kauppoja tekemään.\n\"Västekreenin\" äijäkin tuli houkuttelemaan: \"Tule meille, tule meille!\"\nvei kotiinsakin ja tarjosi ja juotti siellä viinaa kuin vettä. Halvassa\nhinnassa pitivät Tornion tervaporvarit ylimaan ukkojen tavaraa, samoin\nkuin oululaisetkin Kajaanin nälkämaiden tervoja. Kolme-, neljätoista\nmarkkaa he maksoivat tynnyristä, jopa joskus vain kahdeksankin. Kerran\noli kyllä tervakin hinnassa: maksettiin 12 ruplaa tynnyristä. Se\ntapahtui heti jälkeen suuren sotavuoden, jolloin \"Enklanti ja Franska\nkävit Venäjän päälle Sevastoopolissa\". Väleen se siitä kyllä taas\naleni, niin että 1860-luvun alkupuolella oli jo alle viiden ruplan.\n\nMutta omasta tavarastaan ja kräämästään Tornion porvari osasi kyllä\nottaa maksua, kun tervaukko rupesi sitä ostelemaan. Jauhomattokin\nmaksoi joskus 50 markkaa. Ja moni tervamies oli jo talvella nälissään\n\"tervain päälle\" tehnyt velkaa ja syönyt suuren kolon kesäiseen\ntervahautaansa.\n\nPaitsi tervojaan myivät ylimaan ukot koko lauttansakin\nkaskineen, airoineen ja kaikkine hoitoineen torniolaisille taikka\nhaaparantalaisille. Sitten he veneellä soutaen palasivat takaisin,\nkiskoen veneen täyteistä kuormaa, \"kesäleipää\": jauhoja ja ryyniä sekä\nkahvia, sokeria ja tupakkaa.\n\nAnkara heinänteko oli silloin jo edessä, ja sitä varten tarvittiin\nhyviä eväitä.\n\n\n\n\nKolarin kalkki\n\n\nJo vanhastaan on Kolarin kalkki ollut tunnettua\nTornion--Muonionlaaksossa Hetasta ja Kaaressuvannosta alkaen aina\njokisuuta myöten. Kolarin kalkkimaista on koko jokilaakso jo\nmiesmuistin ajan saanut kalkkitarpeensa. Silloin kun toiset\nkolarilaiset myllersivät kankaita juurakkotervan takia, möykkäsivät\ntoiset kallioissa, murtaen kalkkikiveä. Kun köyhän kiveliön vähäväkiset\nraatajat eivät saaneet karuista pelloistaan tarpeellista elatusta,\nrupesivat he kaivamaan jokapäiväistä leipäänsä kovasta kalliosta.\n\nKolarin kalkkivarastot ovat pitäjän luoteisessa kolkassa. Ruotsin\npuolelta, Huukista, jossa on useita jo vanhastaan käytettyjä\nkalkkikenttiä, ulottuvat kalkkipitoiset kalliot Suomen puolelle,\nÄkäsjoen suun, Mannajärven ja Muonionjoen väliselle alueelle, työntyen\npoikki Äkäsjoenkin Juvakaisenmaata kohden, jossa kalkkimaat muuttuvat\nrautamalmikentiksi. Parhaat nykyään tunnetut kalkkikalliot ovat\nÄkäsjoen suun ja Mannajärven välissä. Siellä on rajaväylän rannalla\nseudun suurin kalkkikenttä. Kukkutieva, sekä Mannajärven etelärannalla\niso Aittamaan kalkkikangas, jonka poikki kulkee Kolarin--Muonion\nmaantie, ja samoin isohko Porokodanmaa Aittamaan eteläpuolella.\nSamoilla mailla on vielä Annanivankangas ja Mukankangas. Äkäsjoen\nlänsirannalla, pari kilometriä jokisuulta, on Peilikoskenmaan pieni\nkuukumasuoninen kalkkialue, ja vähän ylempänä, joen itärannalla,\nNaalatieva, joka on kokonaan kalkkikivestä rakennettu. Monissa\nkentissä on kalkkikivi niin saatavilla, ettei tarvitse muuta kuin\nkuoraista vain sammal päältä pois ja ruveta ottamaan. Ja kalkki tulee\nvalkeaa kuin liitu kaikista muista kentistä paitsi Aittamaasta, jossa\nse on harmajaa. Saattaisi kyllä löytyä kalkkia vielä monista muistakin\nvaaroista ja maista, jos niitä vain lähtisi \"vakoilemhan\".\n\nKaikkein aikaisimmin sanotaan kalkkia poltetun Ruotsin rannan\nHuukissa, jossa se onkin oikein \"ikivanhaa hommaa\". Omia kenttiään\nHuukin äijät kalvoivat ja polttivat, kuljettaen kaikkia alamaihin.\nVeivätpä huukilaiset pelkkää, peittämätöntä kalkkikiveäkin Alkkulan\nja Hietaniemen ukoille, jotka tarvitsivat sitä tiilihautoihinsa.\nEntisaikaan rakennettiin tiilihauta maakuoppaan, ja tiilihaudan\npolttouunien terä eli tulikerros ladottiin raa'asta kalkkikivestä, joka\nsitten hautaa poltettaessa, yhdessä tiilien kanssa, paloi saviruukkiin\nkelpaavaksi kalkiksi.\n\nSuomen puolen kauimmin käytettyjä kalkkimaita on Kukkutieva. Siinäkin\non jo \"satoja vuosia\" aherrettu. Tievan männiköissä nähdään vielä\npaljon vanhoja hautoja, pikkuisia pesiä niinkuin pirtinuunia taikka\nlehmänhinkaloita. Niitä vanhan vanhat äijät ovat entisaikaan kalkkia\npolttaessaan kunnioittaneet. Huukilaisetkin kävivät Kukkutievaa\nkaivamassa, sillä ennen ei ollut minkäänlaista rajaerotusta, eikä\ntarvinnut maksaa veroa kalkkikivestä, vaan sai sitä ottaa, mistä vain\nsattui löytämään. Entisaikaan olivatkin kaikki, väyläntakaisetkin,\naivan niinkuin saman talon väkeä.\n\nSyksypuolella, \"kun alkoi maata routimhan\", asteli kalkkimies Pohjolan\nkivimäkeen, rautakanki, kivihakko ja kuusi-, seitsenkiloinen moukari,\n\"nuusa\", matkassaan, ja rupesi louhimaan kalliota. Helposti työ alussa\nkävikin, sillä kallion pinta ei ollut varsin kiinteätä. Oli paljon\nirtonaisiakin kivilohkareita, ettei tarvinnut muuta kuin särkeä\nvain ja lyödä kasaan. Mutta syvemmällä kävi kallio kiinteämmäksi,\nantaen miehelle ankaramman työn. Rautakangella hän sai porata ja\nvääntää vuorta, kivihakolla kiskoa irti lohkareita ja moukarilla\nruhjoa niitä pienemmiksi, yhä avartaen kuoppaansa sekä sivuille että\nalaskäsin. Mutta kovin syvälle ei kalkkimies alkuperäisillä aseillaan\nsaattanut päästä kovassa kalliossa. Laajetessaan kävi kuoppa aina vain\nsileämmäksi, tullen viimein niin kovaksi ja tiiviiksi, ettei miehen\nkivihakko enää pystynytkään, eikä rautakanki saanut palastakaan irti.\nSilloin täytyi se työmaa heittää ja etsiä uusi paikka. Niinpä ovatkin\nentisten ukkojen kalkkilouhokset kankailla tikattuja ja nakutettuja\npyöreiksi ja sileiksi kuin padan pohja. Mutta sitten oppivat jo\nseuraavat ukot käyttämään apumiehenään \"tynämiittiä\". Kun heidän\nlouhoksensa rupesi tulemaan sille mallille, ettei enää tavallisilla\nneuvoilla tahtonut lähteä irti, porasivat he kallioon pienen reiän,\npistivät siihen panoksen ja pamauttivat, ja sitten kyllä kivi taas\nalkoi irtautua. Siten ovatkin kalkinkaivajat päässeet puskeutumaan\nyhä syvemmälle kallioon. Kukkutievassakin on kaivauduttu neljä, viisi\nmetriä alaskäsin ja saatu pohjemmalta yhä parempaa kiveä.\n\nSyksyllä kun maa oli kylmettynyt, rakennettiin kalkkikivistä hauta,\njossa kalkin polttaminen toimitettiin. Hauta laitettiin veden äärelle,\njärven taikka joen rannalle. Suuri onkalo, 3-4 metriäkin leveä ja\nsyvä ja kolmatta korkea peräseinältään, koverrettiin pystyn törmän\nrinteeseen, niin että kova kallio tuli sen kolmelle puolelle, perään\nja sivuille, sillä \"se piti niin olla, muuten ei kuumuus vastannut\".\nVanhat kalkkimestarit ennen valvasivat hautaan vain kaksi valkeapesää\n-- heidän uuninsa kun olivat kovin pikkuisia -- mutta sitten\njälkipolven polttomestarit rupesivat kasaamaan niin suuria kivilinnoja\nkuin vähäväkisen mökkiläisen asuinpirtti, laittaen varustukseensa\nkolme, neljäkin isoa tulikirnua. Haudan alaosa sekä tulipesien terät\nladottiin ja valvattiin suurista pintakivistä, jotka saattoivat\nhajoamatta kestää ankaraakin paahtamista. Teräkiville lyötiin muuta\nkalkkikiveä, joka kaikki moukaroitiin pienemmiksi, nyrkinkokoisiksi\nmukuloiksi. Sillä kivet paloivat sitä paremmaksi kalkiksi, mitä\nhienommiksi ne jaksettiin iskeä. Lopuksi ladottiin tiiviisti koko\nhaudan peitoksi leveitä laakamaisia kiviä, että ne hyvin vastaisivat\ntulipesistä työntyvää kuumuutta.\n\nSilloin oli hauta valmis poltettavaksi. Polttopuut oli vain vielä\nvedätettävä haudan ääreen, ja tämä työ toimitettiin lumen tultua.\nTarvittiinkin valtava kasa, viisin-, kuusinkymmenin kuormin, kuivaa\nrankaa ja keloa. Koivu oli huonoa kalkkiuunin puuta, se kun paloi\npienellä liekillä, eikä jaksanut polttaa edes omaa haikuaankaan,\nvaan heitti nokensa kiukaaseen mustuttaen kalkinkin. Mutta kuusi ja\nvarsinkin kuiva honka olivat kelvollisia. Ne paloivat isolla liekillä,\npolttaen savunsakin, niin että kalkki jäi puhtaaksi.\n\nVasta talvenselän kovimmilla ja kuivimmilla pakkasilla tapahtui\nkalkkihaudan polttaminen. Joulukuu, tammikuu taikka helmikuu olivat\nparasta polttoaikaa, mutta maaliskuulla, varsinkin loppupuolella,\nrupesivat säät jo niin kevätkosteiksi, etteivät kalkkiukkojen työt enää\nmenestyneet.\n\nKolme, neljä, jopa viisikin vuorokautta piti kalkkihautaa yhtä päätä\npolttaa. Isoa nelipesäistä pätsiä ei saattanut yksi mies pitää\npaahteessa, vaan oli sen lämmittämisessä työtä kahdellekin. Sillä puuta\npiti toisensa perästä työntää uuniin, niin että tuli aina vain kiihtyi\nja kiihtyi ja kiuas kiertyi punaiseksi kuin ahjosta vedetty rauta.\nVihertävä liekki kuin viinavalkea kohosi korkealle haudanlaesta, ja\nväkevä tulikiven katku nousi pätsistä. Uuneissa kävi niin kova veto\nkuin olisi palkeilla puhallettu, ja kuumuus oli niin ankara, että se\nhaihdutti ja \"söi\" kovimmankin sateen pisarat, jos sattui tulemaan\nrajuilma. Viisi vuorokauttakin kun lakkaamatta korvennettiin neljää\nonkaloa yhtaikaa, meni siinä koko rytö keloa ja pahin pakkanenkin\npakeni pätsin lähimailta.\n\nPolttamisen jälkeen jätettiin hauta jäähtymään, peitettiin vain\nlautakatolla, ettei sade pilaisi. Sillä nyt ei kivi enää kärsinyt\nkosteutta. Sitten oli vielä jäljellä kalkkimiehen kamalin toimi: haudan\npurkaminen ja kalkin \"juoksettaminen\". Se oli pölyistä ja polttavaa\ntyötä, johon ryhtyessä piti pukeutua huonoihin vaaterökäleisiin.\nValkeina mylläreinä saivat miehet siinä hääriä, purkaen haudasta kasan\ntoisensa jälkeen ja juoksettaen sen heti valmiiksi kalkiksi. Kylmää\nvettä ukot vain kanniskelivat järvestä ja pirskottelivat kivikasalleen,\njoka kohta alkoi äkäisenä sihistä ja höyrytä kuin kuuma saunan kiuas,\nsitä vaille, ettei tulta ottanut. Vanha vuorelainen siinä purki\nviimeisiä vihojaan. Tuhansia vuosia rauhassa levännyttä kallionväkeä\noli ensin tulen tuskissa kiusattu ja lopuksi saatettu kosketuksiin\nvedenväen kanssa. Mutta kaikkea väkeä eivät ukot tahtoneet riistää\nvuorelaiseltaan, siksi vain ärsyttivät, että saivat sen muuttamaan\nhaahmonsa, hajoamaan kiinteästä kivestä valkeaksi jauhoksi. Jos\nukot olisivat ylimääräisesti viljelleet vettä, olisi kalliontuote\nmenettänyt kaiken voimansa. Niin väkevänä huokui kalkki, että \"poltti\nhenkireijäkki, jos pöly pääsi sieraimhin\".\n\nJuoksetettuna oli kalkki valmista tavaraa. Se kannettiin lähellä\nolevaan latoon odottamaan kauppa-aikaansa. Paljon karttuikin tavaraa\nisosta haudasta. Kymmenkunta, parikymmentä kuutiometriä käsittävästä,\nhyvin menestyneestä kivilatomuksesta saatiin kolmesataakin isoa säkkiä,\neli 400 hehtolitraa.\n\nKesän tultua, kun väylä aukeni, lähdettiin kalkkia kaupittelemaan.\nKalkkisäkkejä lyötiin lautalle ja laskettiin alamaita kohden,\nmyyskennellen tavaraa kahta puolta pitkin väylän rantoja. Karvarit,\nmuurarit ja peltomiehetkin saivat siten kotirannasta ostaa\nkalkkitarpeensa. Pellon suurkylään jo jäi kymmeniä säkkejä, samoin\nTurtolaan, Juoksenkiin, Matarenkiin ja Alkkulaan, ja kun Karunkiin\nasti ennätettiin, loppui jo tavarakin. Eikä ollut Kolarin kalkki ennen\nkallista. Alamaissa myytiin sitä neljälläkin markalla säkillinen,\nja kotipaikalla saatiin säkillisestä 2:80-3 markkaa. Kalkkimaan\npaikkakuntalaiset käyttivätkin kenttiensä tavaraa tiilienteossakin. He\nlöivät tiili-iskokseensa puhdasta kalkkia sekä kalkkihautojen pohjalta\npuoliksi palanutta kalkkisoraa, valaen niin vahvoja tiiliä, että ne\npolttamatta kelpasivat uunin ulko-osiin, palomuureihin ja katolla\noleviin savupiippuihin. Silloin kun Tengeliönjokeen Ylitorniolla\nrakennettiin massatehdasta, oli Kolarin \"kalkkipatruunilla\" hyvät ajat\nja kiireiset päivät. He polttivat valtavia hautoja ja lauttasivat\nkalkkia tuhansin säkein tehtaan muuraustöihin.\n\nEnimmäkseen vähävaraista väkeä, pienien talojen omistajia ja\ntorppareita ovat Kolarin kalkkipatruunit olleet, entiset niinkuin\nnykyisetkin. Entisajan ahkerimpia kalkkimiehiä olivat Mukan Heikki ja\nJussa, jotka häärivät Kukkutievassa jo 60-70 vuotta takaperin, sekä\nTuomaan Feetta, joka on jo 40-50 vuotta ollut kuolleena. Samoihin\naikoihin Pärskin Iisko ja Kosteen Matti polttelivat kalkkia Huukissa,\nRuotsin puolella.\n\nNykyisten kalkinpolttajain suurmestareita ovat Mannajärven isäntä\nja Lietorovan Pekka, jotka ovat vuosikymmeniä moukaroineet kalliota\nja satoja öitä valvoneet kalkkihaudan paahteessa. Lietorovan\nkahdeksattakymmenettään käyvä ukko on kyllä jo aikoja heittänyt\nkalkkihommansa, mutta Mannajärven kalkkipatruuni raataa vieläkin\nvanhassa toimessaan monen nuoremman rinnalla.\n\nPaljon vaivaa ja työtä vaati kalkin valmistus. Monet kymmenet päivät\njopa lopulta yötkin sai siinä työssä raataa. Mutta kun entisajan\nansiomahdollisuudet olivat verrattain vähäisiä, täytyi tehdä sitä,\nmistä vain vähänkin lähti. Niinpä saatiin kalkinpoltollakin\ntarpeellinen leivän ja vaatteenapu.\n\n\n\n\nSieppijärveläisten Karhuntappo\n\n\nSiitä on jo viisikymmentä vuotta, hiukan ylikin, Kolarin Sieppijärven\nkuulusta karhuntaposta. Se oli monipäiväinen ottelu, johon miehiäkin\nkomennettiin niinkuin sotaan, ja toisia, kuten sodasta ainakin,\nkannettiin haavoitettuina kotiin.\n\nSe tapahtui syksyllä, pari viikkoa ennen pyhäinmiesten päivää, jolloin\njängät jo olivat jäässä, mutta ei vielä ollut luntakaan muuta kuin\njuuri siksi, että vuomilla ihmisen jälki vuottui. Pari Sieppijärven\nmiestä, Aapon Olli ja Erkon Jussa, lähti muuanna syyspäivänä hakkaamaan\nkuusenkarhakoita tervatynnyrin vanteiksi -- Kolarissa kun siihen\naikaan vielä täyttä päätä poltettiin juurakkotervaa. Tulivat miehet\nKuurusenvaaran laitaan, Lappean talon takalistoille, kolme neljännestä\nSieppijärveltä väylälle käsin, ja siellä kuusikossa kupsehtiessaan he\nsattumalta keksivätkin karhunpesän. Korvenkiertäjä oli asettunut\ntalviteloilleen kuusen alle muurahaismättääseen, ja kun miehet\nlähestyivät paikkaa, kuulivat he kuusenperän raskaasti huoahtelevan,\narvaten heti siellä kontion nukkuvan.\n\nMutta karhakanetsijät pelästyivät löydöstään niin, että suoraa\npäätä kirves kainalossa lähtivät laukkomaan kylään ja läähättäen\nilmoittamaan:\n\n-- Karhun... kontion pesän löysimme!\n\nSe oli mieluinen uutinen Sieppijärven miehille. Siellähän nyt on\nse Lappean Lassin karhu, joka viisi vuotta on asustellut ja joskus\ntehnyt tuhotöitäänkin Lappean takalistoilla. Heti varustautui kolme\nmiestä, Satan Sainio, Filpan Jussa ja Kankaan Iisko karhakanetsijäin\nopastamina käymään kuusenperässä nukkujan kimppuun. Ei maltettu edes\nodottaa seuraavaan aamuun, vaikka syksyinen päivä jo oli iltapuoleen\nkääntymässä. Ei muuta kuin mennään ja kuoraistaan kontiolta kesi pois.\n\nJa lähdettiin.\n\nAsianmukaiset olivat miehillä aseetkin, niinkuin ainakin sen ajan\nkarhuntappajilla. Erkon Jussan olalla oli oravapyssy, Kankaan Iiskon\nkainalossa isompireikäinen piilukkoräikkä; Filpan Jussa ja Aapon Olli\nkantoivat kourassaan länsää, karhukeihästä, ja Satan Sainiolla taas oli\nkirves ja kanki. Pelottavathan olivat jo aseetkin, mutta mies se on\ntappelussa ensi sijassa ja sitten vasta varustukset.\n\nPesä löydettiin ja pidettiin sotaneuvottelu: Satan Salmo pelottomin\npoika, menee ensin ja lukitsee kangella pesänsuun, sitten toiset\nrynnistävät, ampuvat ja sohivat metsän äijän kuoliaaksi suoraan\npesäänsä.\n\nJa Salmo Satta lähti painelemaan kanki kourassa kohti kuusenperää.\n\nMutta muurahaismättään asukas oli myös tehnyt sotasuunnitelmansa.\nOli äijä arvatenkin aamulla kuullut karhakkamiesten kapsehtimisen\nja nyt taas illalla uudet askelten karskahtelut, pysähtymisen ynnä\nhiljaisen haastelun, ja siitä heti hoksannut, että nyt on kylän\nmiehillä kamalat aikomukset. Niinpä se toimittikin heille yllätyksen.\nEnnenkuin kankimies ennätti pesällekään, ryöpsähti muurahaismätäs, ja\nsen karvainen ukko hyökkäsi karjuen suoraa päätä kanki-Salmon kimppuun.\nPamahti kyllä Kankaan Iiskon piilukko, mutta kuula, sattumatta hengen\npaikalle, meni vain kupeesta lävitse. Karjahtaen pyörähti karhu\nruudinsavua kohden, ja ampuja lähti pakoon. Mutta kun Satan Salmo\nmojautti kangella karhua hartioihin, kiepsahti se taas ympäri, kiljaisi\nja paiskasi Sainion tantereeseen, heittäysi päälle ja pureskeli sääreen\nsurkeat haavat. Siihen joutui jo Aapon Ollikin keihäineen sorkkimaan,\nollen hätäpäissään vähällä keihästää miehen, mutta kun kontio huomasi\nOllin, heitti se Sainion ja kaapaisi Ollia kohden. Ukko heitti länsänsä\nja paukaisi pakoon, mutta kontio tavoitti hänet, iski kenttään ja kävi\ntaas hammastamaan. Onnekseen oli Ollilla eväslaukku selässä, ja siihen\npeto purki vihansa, pureskellen ukon eväsleivät, luukontit ja voirasiat\npalasiksi. Mutta mieheen ei karhu koskenut, koska hän täyttä kurkkua\nparkui:\n\n-- Älä, jumalanvilja, päälle tule! Koira se on, joka puree!\n\nKarhu oli miehen sanalle kuuliainen, rutistellen vain hänen reppuansa.\nSilloin taas jo ennätti apuun Satan Sainio lenkaten vaivaisella\nkoivellaan, siepaten maasta Ollin keihään ja sohaisten kontiota\nselkään. Äkäinen pyörähdys vain, karmiva karjaisu, ja karhu oli\ntoistamiseen Sainion kimpussa. Ukko tarttui hädissään petoa päähän,\nmutta se heitti hänet nurin ja narskautti käden poikki. Sainio vielä\ntoisella käsipuolellaan yritti karhua keihästää, mutta raivostunut\npeto piteli häntä vielä pahemmin, havartaen ohimoon ja pureskellen\npäänahkaan useita aukkoja. Kontion surmaretkestä näytti tulevankin\nmiehen surmaretki. Mutta joutui viimein apuun Erkon Jussa, joka tähän\nsaakka oli piileskellyt puun katveessa, tuli piihana vireessä, mutta\noli niin pois järjestyksestä, ettei ymmärtänyt pyssyään laukaista,\nvaikka sohikoi sen piipulla karhun suutakin. Lopuksi mies sentään\nhoksasi hotaista karhua pyssynperällä ja ärjäistä:\n\n-- Älä, mettänelävä, miestä revi!\n\nPeto pelästyi, jätti Sainiot ja muut ja lähti pakoon.\n\nKyllikseen olivat miehetkin saaneet karhuleikistä. Vaivainen Satan\nSainio, kovimman leikin kokenut, kyllä koetti yllyttää heitä vieläkin\nkäymään kontion kimppuun, \"jotta se söis niistä yhenkääu, kun olivat\nniin pelkureita\", mutta eipä enää kukaan uskaltanut mennä itseään\nrevittämään. Hyvä kun pääsivät pedosta!\n\nPimeäkin oli jo tullut, ja kylään oli pitkä matka, eikä voitu ruveta\nraadeltua Salmoa sinne yötä myöten raahaamaan. Täytyi jäädä yöksi\nKuurusenvaaran laitaan, samoille maille taistelukumppanin kanssa.\nLyötiin honka maahan, tehtiin rakotuli, \"laiskanpojan valkia\", ja\nruvettiin siinä tulen loimessa hakovuoteella ukkoa hoitelemaan. Verta\noli miehen naudakas täynnä, sääri surkeasti revitty, käsi runneltu,\nnaama ja koko pää verissä. Pestiin ukon haavat, pantiin päälle pihkaa\nja koivuntuohta ja sääri sidottiin vaatteista revityillä raasuilla.\n\nMutta äkäinen Sainio ei tahtonut jättää kontiota kostamatta. Lähetti\nhän kylään pari miestä hakemaan apuväkeä, oikeita miehiä, jotka\npystyvät karhun kanssa tappelemaan, eivätkä heti ala jänistää.\n\nSeuraavana aamuna lähtikin kylästä uusi, viisimiehinen joukko: Pääkön\nSalkko, Tuomaan Heikki ja Kurun Heikki, Koskenniemen Jaako ja Hietasen\nPekka. Keihäät ja kirveet olivat nytkin vain miesten aseina. Mutta\nsellainen oli ukkojen sopimus, ettei kukaan saa lähteä käpälämäkeen,\nvaan kaikkien on käytävä kimppuun kuin yksi mies.\n\n-- Niinkuin yksi mies... ja kova! sai Kuurusenvaarakin kuulla.\n\nHelposti kontio taas tavattiinkin. Se oli pysähtynyt miltei miesten\nyönuotion näkyville, jängän reunaan, haavojaan hoitelemaan hänkin,\nkodistaan karkoitettu metsän ukkopaha. Kuurusenojalla äijä peseskeli\nverta vuotavia vammojansa, sillä vesi on metsäläisen paras lääke;\nsiihen se haavoja saatuaan heti turvautuu.\n\nSäikähti karhu parka pahasti, kun metsästä yhtäkkiä taas keihäsmiehet\nja kirveskourat perä perää ilmestyivät, ja, arvellen joutuvansa\nalakynteen, lähti heti jänkää laukkomaan. Mutta Pääkön Salkko, joka\nkeihäineen painatteli etunenässä, karjaisi:\n\n-- Älä mene, jumalanvilja! Tule miehen päälle!\n\nEikä toista kutsua tarvittu. Karhu käännähti takaisin ja ryntäsi\nkarjuen miehiä kohden. Mutta Salkko, vankka ja peloton etumies, odotti\nkeihäs tanassa, ja kun peto kavahtaen kahdelle jalalle ryntäsi mies\nmiestä vastaan, työnsi hän länsänsä sen rintaan. Se sattui onteen,\nlavan ja kyljen väliin.\n\n-- Nyt miehet, pistämhän ja lyömhän! hän huusi katsahtaen taakseen.\n\nMutta kaikki olivat karanneet metsään, vain lomohousuinen Kurun Heikki\nkirves kourassa katsella killisteli puun varjosta.\n\n-- Tule ja anna sen metsäläiselle kirvestä kalloon! karjui Salkko\nHeikille.\n\nArastellen löntysti Kurun ukko lähemmäksi häristellen kirveellään.\n\n-- Lyö päähän, lyö päähän, lyö jumalanviljaa päähän! keihäsmies karjui.\n\nHeikki kohotti taas kirveensä. Ukon huulet vain pelosta poimusivat ja\nroikkuvat housut lepattivat, kun hän olan takaa vetäisi kirveellään ja\nhotaisi -- Salkon länsän varren poikki.\n\n-- Sinä, perkele, tappelet kontion puolesta! noitui Pääkön ukko.\n\nSillä peto pääsi taas irti. Ja niin kiittämätön se oli, että oikopäätä\nhyökkäsi pelastajansa kimppuun, nujertaen hänet jänkään. Hätä siinä\nKurun äijälle tuli, kun kontio reuhtoi päällä ja repi reisiä.\nPartakarvoista pidätteli Heikki karhua ja parkui:\n\n-- Voi, voi, se neuvot syö, se neuvot syö!\n\nKolosti olisi saattanut ukon käydäkin, elleivät toiset, pakoon\njuosseetkin, olisi ennättäneet siihen sorkkimaan ja sohikoimaan.\nHeitti kontio Kurun Heikin ja kiepsahti Tuomaan Heikin kimppuun,\njoka lähimpänä uhkaili kirveellään, ja paiskasi hänet maahan iskien\nhampaansa miehen jalkaan. Yritti nyt Hietas-Pekka keihästää, mutta\nkarhu kavahti ylös, jolloin ukko hätäyksissään pyörähti pakoon,\nkompastui ja rojahti pitkälleen. Kontio kävi päälle reuhtoen miehen\npäällyksetöntä turkinselkämystä, niin että \"kova kropu vain kävi\".\nMutta päänsä Pekka sai pusketuksi jänkään, niin ettei karhu voinut sitä\nkaluta. Eikä ukolle tullut sen pahempaa, sillä toiset jo taas joutuivat\npetoa ahdistamaan.\n\nSilloin kontio katsoi jälleen parhaaksi laukata pakoon ja heittää\ntappelukentän kylänmiesten haltuun.\n\nNiin oli mennyt toinenkin päivä, tullut ilta, ja metsän äijä pitänyt\nnahkansa. Väsyksissä, revittyinä ja toisiansa syytellen seisoivat\nmiehet tappotantereella, ja noloina he astelivat rakovalkealle, jossa\nvielä loikoili eilispäivän uhri, Satan Sainio, pää tuohella paikattuna,\nkäsi ja sääri sidottuna.\n\nHuonoiksi ja pelkureiksi haukkui Salmo miehiä, kun eivät koko\njoukollakaan saaneet yhtä karhua nutistetuksi.\n\n-- Mitä siitä tulee, kun toiset tappelevat kontion puolesta! manaili\nPääkön Salkko. Kurun Heikkikin tulee ja sivaltaa länsäni varren\npoikki...\n\nEikä ollut karhuntappajilla muuta neuvoa kuin lähteä surulliselle\nkotimatkalle. Pahimmin raadeltua Satan Salmoa kantoivat terveet\nmiehet paareilla, jotka oli metsässä tehdä rötistetty, Hietas-Pekan\n\"virkaturkin\" selkämys roikkui repaleina, ja Aapon Olli noitui resuttua\neväsreppuansa ja rikottua voirasiaa.\n\nMutta perässä rimppaili Tuomaan Heikki kipeällä koivellaan, ja\nviimeisenä vaivaisena laahusti sauvojen varassa Kurun ukko housut\npolvissa roikkelehtaen, ja voivotellen joka askeleella. Mutta\ntoisekseen ukko taas kehuskelikin:\n\n-- Jos ei mulla olis ollut housut niin alhaalla, niin kolosti olis\nkäynyt... Jos mulla olis ollut housut niinkuin muillakin miehillä, niin\nkolosti olis ukolle käynyt...\n\nÄijän raksittomat housut kun myötäänsä roikkua lököttivät polvissa,\nollen aina varisemassa.\n\nMutta Sieppijärven ukot olivat silti sisukkaita miehiä: Kuurusenvaaran\nkiukkuinen kontio oli uhallakin nutistettava ja näytettävä, että mies,\nSieppijärvenkin mies, on sittenkin metsän mahtavin. Päätettiin tehdä\nvieläkin hyökkäys Kuurusenvaaran karvaisen äijän kimppuun. Uusia miehiä\nnostettiin aseisiin, ja entisistä saivat lähteä ne, jotka vain\nuskalsivat.\n\nNiin tuli ehtoosta ja aamusta kolmas päivä, syksyinen tappelupäivä.\nJa taaskin, jo aamuvarhaisesta, olivat sieppijärveläiset sotajalalla\nKuurusenvaaraa kohden, jopa vielä entistä suuremmalla voimalla.\nVereksinä miehinä oli astunut joukkoon Palovaaran Jussa ja Kurun\nMooses. Karhun raatelemat vain olivat jääneet kotiin haavojaan\nhoitelemaan. Keihäät taaskin keikkuivat miesten olkapäillä, kirveet\nvälkkyivät kainalossa, ja Erkon Jussan olalla heilahteli suuri\nheinähanko. Ei riittänyt kylässä keihästä joka miehelle, eikä Jussa\nluottanut piilukkoiseen oravaräikkään niinkään paljoa kuin terävään\nheinähankoonsa.\n\nOnnenrengas silmässäs olkhon! noituivat miehet kateensilmää vastaan,\nkun peräkkäin painattelivat karskahtelevaa roustaletta yli Kiimakankaan\nja Pruukinvankan, yli suurten Heinä- ja Levävuomien. Ja Karhakkamaan\ntoratantereelle tultiin kolmas kerta.\n\nSamoilla paikoilla, missä eilenkin oli oteltu, tavattiin Kuurusen\nkiistakumppani taaskin: vähävoipaisena ja haavoissaan ei ukko ollut\nviitsinyt vanhalta majapaikaltaan paeta sen etemmäksi.\n\nArvasi korvenasukas, että nyt tässä tulee viimeinen ja ankarin\nyhteenotto; verta itsekin vuotaen oli se yöllä tyhjentänyt pohjaan\nhaltian tuoman verimaljan ja siten valmistunut kovaan kohtaloonsa. Ei\nruvennut karhu enää pyrkimään pakoonkaan, vaan rehtinä metsän miehenä\nsuoraa päätä karisti kylän miesten kimppuun, tahtoen suorittaa tappelun\nkerralla.\n\nEikä se pitkäksi tullutkaan.\n\nKurun Mooses joutui heti kamppailuun, saaden kontion keihääseensä.\nMutta niin väkevästi väsynytkin metsänmies reuhtoi, että Mooses vääntyi\npolvilleen, ollen joutua jo vastustajansa hampaisiin. Tuli silloin\nPalovaaran Jussa avuksi ja sohaisten länsänsä karhun hartioihin painoi\nsen alas sanoen Moosekselle:\n\n--- Nouse ylös vain, kyllä nyt pysyy!\n\nMooses pääsi jaloilleen, käyden uudestaan kimppuun, ja Erkon Jussakin\njoutui hankoineen pistämään sekä sitten muutkin miehet.\n\nJa siihen sortui kolmipäiväisen, kovan tappelun perästä Kuurusenvaaran\näkäinen kuusenperän ukko. Pyssy ja keihäs, kirves ja heinähanko kylän\näijien käytteleminä olivat lopultakin voittaneet yksinäisen metsän\näijän.\n\nKaatunut karhu siirrettiin kohta toiseen paikkaan, sillä\nkuolinsijallaan ei metsänviljaa koskaan ruvettu edes nylkemään. Olisi\nnäet hyvinkin saattanut tulla paikalle kuka tahansa, vieras henkilö ja\npäästä saaliin osamieheksi. Mutta jos kontio oli ehditty siirtää pois\nkuolinpaikastaan, ei kellään sivullisella ollut siihen osuutta.\n\nMahtavina palasivat nyt karhumiehet kylään, jossa jo oikein pelolla\nodotettiin, ketä sieltä taaskin kannettaisiin paareilla, taikka kuka\nsieltä rimppaisi jalkavaivaisena. Hyvillä mielin pantiin hevonen\naisoihin ja noudettiin kaatunut kontio kylään sekä kannettiin laulaen\nPääkön pirttiin.\n\nSitten pidettiin Pääköllä peijaiset, \"karhun kraviaiset\". Kankaan\nIisko, Pääkön Salkko ja Vaattojärven Tuomas kuoraisivat Pääkön\npirtissä karhulta taljan. Koko kylän miesväki kokoontui peijaistaloon,\nmutta vaimojen suku pysyi loitolla miesten hommista. Heti kun karhu\nkannettiin pirttiin, naiset tapansa mukaan pakenivat ulos, sanoen,\netteivät he saata sietää metsällisen hajuakaan, kun se tulee niin\nräykeälle.\n\nMiehet saivat siis vain omin päinsä, akkaväen avuitta, hääriä\npeijaispirtissään. Saalis paloiteltiin ja lihoja saatiin 18 leiviskää.\nLihava otus olikin. Selkäpinnastakin vetäistiin läskiä kaksi vahvaa\nleveää kuupalkkua, jotka olivat niin pitkiäkin, että ulottuivat\naikamiehen olkapäiltä lattiaan.\n\nJa pataan pantiin heti parasta, mitä metsänviljasta saatiin, Karhunpää\nsekä rasvaista selkäpintaa lyötiin suuri kattila täyteen, ja miehissä\nsitten sitä pirtin piisissä keitettiin. Jo etukäteen maisteltiin keiton\npinnalta makeata karhunrasvaa, vaikka se olikin niin uutta ja räykeää,\nettä heti tuli voimalla takaisin.\n\nIsoissa, kahden kannun vetoisissa pahkamaljakoissa kannettiin\nkarhukeitto pöydälle, ja sitten istui miestä ympärille senkuin mahtui.\nKarjan viljaa ei otettu ollenkaan, haukattiin vain leipää ja\nsyötiin mustaa metsällisen lihaa kastettuna räykeään keittorasvaan.\nRyypättiin aina väliin viinaakin, jota Filpan Salkko ja Kulluvaaran\näijä olivat peijaisiin hankkineet, ja taas syötiin niin paljon kuin\nsuinkin aikamiehen mahaan mahtui.\n\nSitten rupesi peijaisväki tanssimaan. Rallitanssia, ukkopari aina\nvastakkain, karhumiehet vain pyörivät ympäri pirtinlattiaa tömpäten,\nniin että lattiaparret paukkuivat. Jopa muutamat äijät innostuivat\nlaulamaankin. Kuurusenvaaran voitetusta vaarista he lauloivat:\n\n    \"Jo nyt mettän\n    jalo kuningas tapettiin,\n    ja heitti se miehiä repimästä!\"\n\nMutta räykeä rasva petti monen miehen. Kesken parasta rallittamista se\najoi ukon ulos ja työntyi koskena kurkusta takaisin.\n\nLopuksi pantiin paljaaksi kaluttu karhunkallo vanhan tavan mukaan\npirtin peräseinään. Pääkön peijaispirtti sai kunnian kiinnittää\nperäseinäänsä Kuurusenvaaran äkäisen kontion kallon. -- Talteen pantiin\nmyöskin karhun kurkkutorvi sekä sappi.\n\nMutta Satan Sainio ja Kurun Heikki eivät saattaneet ottaa osaa ankaran\nkiistakumppaninsa remuisiin kraviaisiin, vaan heidän täytyi loikoa\nkotona haavojaan hoidellen. Mutta kannettiin heillekin viinaa ja\nrasvaista karhukeittoa, että kovimpia kohlujakin kokeneet miehet saivat\nmetsän maistiaisia.\n\nKauan saivatkin ukot sairastella, varsinkin Satan Sainio, joka\npuujalalla ja kainalosauvoissa sai kopsutella koko talven. Ruotsin\npuolen maatohtorit, jalkansa palelluttanut, kontaten kulkeva Lahden\näijä sekä Kirkkomäen mamma, hoitelivat ukkojen haavoja. Flintan Maijaa,\n\"mahotonta tohtoria\", myöskin käytettiin apua antamassa. Vasta keväällä\nSatan ukko kykeni omin jaloin liikkumaan.\n\nSitten oli vielä jäljellä Kuurusenvaaran kontion perinnönjako. Vain\nkolme miestä, pesän löytäjät, Aapon Olli ja Erkon Jussa sekä kovimpia\nkokenut, peloton Satan Sainio, julistettiin perillisiksi. Taljan,\ntapporahat ja lihat saivat he kolmisin jakaa keskenään. Taljasta\nsaatiin 80 markkaa, tapporahoja maksettiin 25 markkaa ja lihoja\nkaupiteltiin sekä Tornioon että Haaparantaan ja Pajalaan, Köngäsen\nruukin herroille.\n\nKuolleet ovat jo kaikki muut Kuurusenvaaran karhutappelun sankarit,\npaitsi urosten ensimmäinen, Satan Sainio, joka 80-vuotisena\n\"Käki-Salkkona\" vielä elää korkealla Käkivaaralla Sieppijärven\nitärannalla.\n\n\n\n\nHeikin äijä\n\n\nKokonaista kolme päivää saivat Sieppijärven ukot monissa miehin\nkamppailla saman karhun kanssa, ennenkuin pääsivät sen perinnön\njaoille.\n\nOn näillä vanhoilla kontioiden valtamailla suoritettu monet korven\ntappelut sekä ennen että jälkeen Sieppijärven merkillisen metsäkahakan.\nSuurissa kiveliöissä on aina asustanut monia metsäläisiä, mutta\non asustanut myöskin monia metsäläisten surmia, mahtavia ukkoja,\njotka ovat riisuneet turkin kymmeniltä kontioilta. Kohvin Lassikin,\nlapinäijä, joka kierteli Turtolan takamaita lähes satakunta vuotta\ntakaperin, oli kolmen-, neljänkymmenen kontion surma, ja Kolarin\nÄkäslompolon Jussa-vaari oli kymmenen karhun kaataja, samoin\nRaanujärven Sirkankylän Niemen äijä ja Sirkan Pekka.\n\nMonet entiset ukot selviytyivät kyllä yksinäänkin metsäläisestä. Kohvin\nLassi pisti useasti kontionsa keihäällään taikka iski kirveellä, yksin\nvain metsässä häärien. Yksinään suoriutui karhusta Hilpan Anttikin,\njoka satasen vuotta sitten eli Sieppijärvellä. Oli ukko kirkkomatkalla\nKöngäseen, astellen niinkuin ainakin kirves kainalossa, ja kohtasi\nkontion Kuurusenvaaran metsäpolulla. Kirkkomies karjaisi karhulle:\n\"Tule pois, jumalanvilja!\" Ukon sanaa totellen täytyi karhun tulla,\nja karjuen se laukkasikin. Hilppa kamautti kirveellä kontiota otsaan,\nmutta kaatuessaan se repäisi tappajansa takin rintapuolen halki. Sitä\nvain ukko sitten päivitteli:\n\n-- Ei ollut koko pahasta muuta vahinkoa, mutta kun repi hyvän\nkirkkotakkini.\n\nEi ollut miestä huonompi Unarin Luusuan Airis-äijäkään, joka\nuskalsi ryhtyä karhun kanssa heittämään sylipainiakin. Meni äijä\nkahden toverinsa kanssa kontion makuukselle, kieltäen kumppaneitaan\nkäyttämästä aseita ennenkuin metsäläinen on maassa. Ukko astui\naseettomana pesäaukolle karjaisten:\n\n-- Nouseppas, äijä, ikämiehen kanssa painimaan!\n\nKarhu kuopsahti ylös, ja ankara rinnusteleminen alkoi. Kun karhu aikoi\npurra, häpäisi äijä:\n\n-- Koira se hamphansa näyttää!\n\nKun karhu yritti kynsiä, pilkkasi äijä:\n\n-- Kissa se kyntensä näyttää!\n\nJa totisesti heitti Airis-äijä kontion kenttään, jolloin toverit\nkeihäineen vasta tulivat apuun.\n\nTällaisia vanhankansan karhu-ukkoja oli Heikin äijäkin, viimeisten\nvuosikymmenien merkkimies.\n\nHeikin Juho oli koko seutukunnan kuulu karhupekka, mainio metsänkävijä\nsekä lisäksi tavaton voiman mies. Rattosjärvellä, Rovaniemen ja\nTurtolan välisellä suurella kairalla, oli ukko syntynyt Heikin talossa\n1827, elellen sitten myöhemmin Taka-Heikki nimisessä talossa. Kolarin\nSieppijärveltä, sisukkaiden Kuurusenvaaran karhuntappajain suurkylästä,\noli ukon suku lähtöisin. Sieltä oli tullut aikoinaan Juhon isä, Rovan\nMikko, Rattosjärvelle.\n\nHyvin muistavat vielä Alkkulan, Turtolan ja Rovaniemen takamaalaiset\nHeikin äijän, neljättä kyynärää pitkän, vankan ukonrumilaan, joka\nuseinkin iltakaudet, karvakenkäistä koipeansa heilutellen ja suurta\npahkapiippuansa poltellen, istuskeli pirtin peräpenkillä muistelemassa\nseikkailujaan, ja sitten vasta, kun talonväki rupesi makuutiloja\nlaittelemaan, astui ulos lähtien jykevillä sivakoillaan yötä myöten\npainamaan kotisaloja kohden.\n\nPaljon kuullaan näillä takamailla muisteluksia äijästä sekä hänen\nkarhuretkistään, eränkäynnistään ja tavattomista voimannäytteistään.\n\nHeikin äijä olikin vielä niitä harvoja vanhan polven tervasjuurakoita,\njoita vain entisaika saattoi synnyttää ja erämaan ankara elämä\nkasvattaa. Ukon suuressa ruhossa piili miltei metsähiiden voima.\nKiveliöiden karhujen joukossa hän oli kasvanut ja noussut itsekin\nsamanlaiseksi metsäkarhuksi, niin että kyllä kykeni kamppailemaan\nkaltaistensa kanssa.\n\nMonet kymmenet kerrat saikin äijä koetella paremmuuttaan kontion\nkanssa, milloin sivakka jalassa laukattoen sitä keväthangilla, milloin\ntaas käyden kornailemaan petoa pesästään. Sattuikin siinä kaksi kovaa\nvastakkain, kun Heikin äijä ja korven äijä ottivat yhteen ja tapella\nrytyyttivät henkensä puolesta. Siinä oli miehen mieli ja miltei\nyhdeksän miehen voima puolella jos toisellakin, kömpelöitä karhuja\nolivat kumpaisetkin päältä nähden, mutta vihapäissä pyörähdellessään\nitse paholaisia. Minkä pirttikarhulta puuttui rytökarhun teräviä\nhampaita ja kynsikkäitä kouria, ne hän korvasi suurella keihäällään ja\nleveäteräisellä kirveellään.\n\nKeihäs ja kirves olivatkin ukon tavalliset työkalut, kun hän hiihteli\nkarhuretkillään. Kirves oli vyöhön pistettynä, ja keihäs, sevikosta\nhartioille kiinnitettynä, laahasi jäljessä. Keihäs varsinkin oli oikein\naikamiehen ase: kolmi-, nelikorttelinen terä paria tuumaa paksussa\nkoivuisessa varressa, jonka teräpuoli oli täynnä karhun hampaiden ja\nkynsien jälkiä.\n\nMonesti täytyi keihäskarhunkin tapella koko ruhonsa voimalla, jopa\njoskus semmoisessakin tilanteessa, että oli surma silmien edessä,\ntuho takana. Niinpä sattui kerrankin, kun ukko kornasi kontiota\nPahtalavian pahtapesästä koetuksille, että karhu rynkäsi kuin\npaholainen oikopäätä vasten ryntäitä, karjuen ja karkeilla kourillaan\nhuitoen. Ukko porautti keihään karvaiseen rintaan, mutta kiireessä\nse ei sattunutkaan pahimpaan paikkaan. Kiljuva peto painoi päälle\npakottaen keihäsmiehen peräytymään kalliopahdalle. Siinä joutui äijä\ntukalaan asemaan: peto rynnisti kimppuun, ja takana oli hirveä kuilu,\nniin ettei voinut enää askeltakaan peräytyä. Mutta viimein sai\nukko tuetuksi keihäänsä ponnen kalliopohjaa vasten, ja sitten koko\nhengestään ponnistaen onnistui kiertämään keihästään, niin että itse\nvihollinen rojahti surman kuiluun.\n\nTätä tappelua äijä sitten monesti muistelikin sanoen, että jo se oli\nkolo paikka, olipa vähällä ettei hänkin samassa rytäkässä rytkähtänyt\nalas. Samalla ukko kielteli nuorempia karhumiehiä menemästä koskaan\nyksinään kontionpesää kaivelemaan. Siinä saattaa joutua monta\nkertaa sellaiseen paikkaan, että tarvitsee toisen apua. Eikä huonon\nmiehen pidä mennä koko korpileikkiin, sillä karhu ei ole lasten\nleikkikumppani. Kontio kun pesästään pöyrähtää, niin siitä on leikki\nkaukana. Se karjaiseekin, niin että kangas kumahtaa, ja silloin\nheikkoveriset helposti menevät sekaisin. Tuima on ärsytetyn karhun\n\"liikanto\", ja mitä isompi karhu, sitä sukkelammat sen liikkeet ja\nsitä hirveämpi sen ääni. Mutta ääreen pitää keihäsmiehen sittenkin\nmennä. Ei karhua saata sillä lailla pistää, että kurotellen pitää\nkiinni keihäänvarren päästä, vaan tyvestä on pidettävä, vieläpä miehen\nkourilla. Ja rintaan on survaistava. Sillä ei karhulla ole silmiä\nrinnassa, mutta päässä on silmät, ja irti sillä on pää, niin että kyllä\nse sen osaa varjella. Eikä saa rintaankaan kovin ylös pistää, sillä\nkarhun sydän on niin matalalla ja lapa pitkällä, ettei outo arvaakaan.\n\nKun Heikin Juho meni karhunpesälle toisten miesten kanssa, asettui hän\naina keihäineen pesän suulle odottamaan, toisten lähtiessä pelottamaan\npetoa ulos. Tiesivät sen toisetkin, että kesti keihäs äijän kourissa,\neikä siinä turhia hätäilty, tuli ryteiköstä minkälainen ryökäle\ntahansa. Ei koskaan peto päässyt karkuun, jos vain äijä länsineen oli\npaikoillaan.\n\nToisille karhunpesän ronkaajille monesti kyllä sattui niin tökerösti,\nettä päästivät pedon karkaamaan. Sitä äijä ei voinut sietää,\nsemmoisille mokomille karhuntappajille hän oikein vihan tiestä\nsaarnasi. Olivat kerran ukon omat pojat metsällisen pesällä menetelleet\nniin taitamattomasti, että koko pesue, emo ja kaksi poikaa, pääsi\npakoon. Sitä kun äijä halveksi ja päivitteli:\n\n-- Menevät karhunpesälle kuin kylhän... Se pitää ymmärtää, että töihin\nsiellä alethan, tappelu siellä tulee... Ei karhunpesälle kylhän mennä!\n\nPyysi Heikin Juho karhuja myöskin raudoilla ja loukuilla. Usein ukko\nhiihteli pitkin selkosia, selässään raskaat karhunraudat, jotka olivat\n\"niin suuret, että ne kyllä kerittimistä erotti\". Erotti tyhmempikin.\nSillä hirveitä hammasleukaisia, vankkaperäisiä hoitoja olivat ukon\nkarhunraudat. Muut saivat niitä kaksissa miehin kangilla kingotella\nauki, mutta äijä vain paljain kourin väänsi ne vireeseen ja asetti\nlukot paikoilleen. Mahdottoman jykeviä olivat ukon loukutkin,\njoita hän rakenteli haaskoille, kun ei rautoja riittänyt. Konttajärven\nseuduilla, Miehuallisenkankaalla, oli ukolla viimeksi suuri loukkunsa\nkarhun tappaman hevosen raadolla. Siihen loukkuun ei kyllä kontio\nerehtynyt menemään.\n\nMutta menipä sen sijaan rautoihin, jotka äijä vielä vanhoilla\npäivillään viritti lehmän raadolle. Menetti kontio kerran ukon lehmän,\njopa aivan lähelle taloa, Rattosjärven rantaan Tervahaudanjängälle.\nSiitä äijä kimmastui ja vei raadolle suurimmat rautansa. Lehmäntappaja\ntuli haaskalle, tallusteli pahaa aavistamatta, ja rautahampaat\nsäväyttivät kiinni karvaiseen koipeen. Hirmuisen elämän kontio nosti,\nkarjuen niinkuin jängällä olisi ollut kaikki seutukunnan petoeläimet,\nreuhtoen ja myllertäen rautoineen, niin että jänkään tuli suuri kuoppa.\nSen pohjassa reuhasi karjuva peto, kun äijä metakan kuultuaan riensi\npyssy kädessä paikalle ja teki lopun hurjasta temmellyksestä.\n\nMuitakin metsän eläimiä Heikin äijä oli ahkera pyydystämään ja\nhyvä saamaan. Ukon virkapiiri ulottui aina Ounasjoen maille, ja\nvirkaretkellään hän viritteli kymmeniä rautoja sekä satoja loukkuja\npitkin kiveliöitä, saaden kaikenlaista metsänviljaa, saukkoa, näätää,\nkettua ja ahmaa, lintua ja jänistäkin niin paljon, että toi kotiin\njoskus kahdetkin kantamukset. Ahmaa pyysi ukko \"omasorttisella\"\nloukulla, jota sanoi kahaksi. Siinä oli kaksi hirsiseinää ja niiden\nväliin sopiva, kivillä kuormitettu hirsikansi, joka oli laitettu\nkirppahoitojen varaan niin näpsästi, että se heikostakin kosketuksesta\njysähti alas. Tällaisella ahmansurmalla ukko sai Kotavaarasta kerran\nmiehenkin. Heikkilän Mikko meni pöljyyksissään sitä kokemaan, kömpien\nnelinkontin sisään, paneskellen: \"Näin se ahmakin menee... näin se\nahmakin menee loukhun...\" Ja niin meni Mikkokin. Sillä mies ei\nmalttanutkaan olla, \"hiukan vain\", koskettamatta syöttää, jolloin kaha\nlaukesi painaen Mikon ruttuun. Sinne olisi mies jäänyt, ellei toveri\nolisi tullut kantta kohottamaan.\n\nSaukkojen saamamies oli ukko niin jalo, että sitä toisetkin\nihmettelivät.\n\n-- Minkätähen sie aina niin hyvin saukkoja saat? he usein ukolta\nutelivat.\n\n-- Pitää olla oikiat saukkosilmät pyytömiehellä, ukko vain naurahteli,\nselittämättä sen tarkemmin taitoansa.\n\nSellaiset \"saukkosilmät\" ukolla olikin, että hän tarkoin tiesi saukon\nelämänjuoksun, kalamatkat ja rantaretket. Kiehispyydössä laittoi äijä\nraudat naavoilla peitettyinä saukon rauniolle rantakuusen alle taikka\njohonkin hetepaikkaan, mistä saukko pudottautui jokeen. Ei tarvittu\nsiinä mitään viristikkuja eikä polkimia, seitsemän virikelankaa oli\nvain laitettuina, niin ettei elukka päässyt rantain ylitse niitä\nlaukaisematta. Syöttäpyydössä ukko taas viritti mustaksi tervatut\nrautansa kalasyötteineen virtaan kivenkosteeseen, niin että pimeästä\npohjasta vain syöttäkala välkähteli. Kun saukko rannalta tulvasi\nottamaan, se joutuikin rautoihin ja hukkui. \"Polttosaukko\", joka\noli kerran pelastunut syöttäraudoista, ei kyllä enää toista kertaa\nkäynyt yrittämään kivenkosteessa välkkyvää kalaa. Kiehisrautoihin\nsattunut saukko syöksyi, jos vain pääsi, rautoineen jokeen, hukkuen\nsinne, ja pyytömies sai ruveta etsimään saalistaan joenpohjasta. Heikin\näijänkin pyytö joutui kerran syvään Kienajapoukamaan. Mutta ukko otti\ntavattoman karhakan, ripusti nuoralla sen latvaan kirveen koukuksi, ja\ntällaisella \"täyen miehen hoiolla\" hän onki saaliinsa ylös.\n\nPiilossa äijä aina kuljetti saaliinsa kotiin salakättä kanniskellen\nlaajan takkireuhkansa liepeen alla.\n\n-- Niitä on niin paljon, jotka karehtii mettämiehen pyytöä, selitteli\nhän tuttavilleen.\n\nPitkässä harmaassa sarkatakissaan Heikin äijä kuljeskeli kesät talvet.\nTalvisin hän käytti tavallisesti koninkoivista kuraistuja karvakenkiä.\njotka olivat niin tavattomat, että niiden jälkiäkin jo tavallinen\nihminen pelkäsi. Aikamieskin saattoi ne kyllä vetäistä kenkiensä\npäälle. Ja kengänkärkeen oli ukko piloillaan asettanut hevosen\nvuohistupsun törröttämään.\n\nSemmoisena harmaana, karvatassuisena metsän kummituksena äijä\nmyötäänsä hiihteli talvisia sydänmaita, lykellen suurilla painavilla\nkoivusivakoillaan, joiden pohjia oli kesäkauden päiväpaisteessa\npaahtanut tervalla ja voidellut ahvenen sisälmysrasvalla.\n\nUkolla oli oma \"hiihtomallinsa\". Hän ei liikkunut hiihtämällä, vaan\n\"huilaten\", eikä hän myöskään jaloillaan paljoa vilkuttanut, vaan sitä\nenemmän reuhtoi käsillään, painautellen kahdella vahvalla sauvalla\nvuoron perään. Polvensa äijä vain väänsi lynkään, kun pani oikein\nmenoksi, tavoittaen toisella sauvalla jo uutta otetta, toisen ollessa\nvielä työntämässä. Kylän teillä sivakoidessa ukko vain hiljalleen\nlykkeli, mutta päästyään metsän reunaan pani äijä voiman käymään.\nJuho olikin tavaton sivakkamies, eipä tarvinnut toisen ukon kyllä\nkilpaillen mennä hänen kantojaan kopistelemaan. Kerran olivat Palon\nIisko ja Jaukkuri lähdössä porolla Ruuhijärvelle, ja sinne Heikin\nukkokin sanoi aikovansa, kunhan ensin käy kotona tupakoimassa.\nMiehet menivät pistämään poron ahkion eteen, tolvauttaen sitten\nhyvää kyytiä penikulman matkan Ruuhijärven kylään. \"Niinhän ovat\nkuin Heikin Juhon sivakat\", tuumivat miehet nähdessään talon pirtin\nseinällä suuret leveät sukset. Ja pirtissähän itse äijä istuikin\nnaureskellen ja jalkaansa keikutellen. Hän oli kotiin päästyään kohta\nhypännyt sivakoille ja alkanut lykellä tavallista vikkelämmin, saaden\nporomiesten ja itsensä välille heti hyvän raon, jota ei juokseva\nporokaan kyennyt vetämään kiinni.\n\nPyytöretkillä liikkuessaan ukko laahasi sevikossa perässään suurta\nsuksimiehen ahkiota, veturia, jossa oli eväät, keihäät, kirveet ja\nmonet pyyntiraudat sekä saaliskin, mitä metsä oli antanut. Pyssyä ei\näijä monesti käyttänyt. Yksinään ukko tavallisesti samoili saloja\nviipyen kiveliöissä väliin viikkomääriä yhteen menoon, nukkuen yönsä\nrakovalkean ääressä suuren kuusen juurella taikka hakomajassa.\nEväittäkin ukko monesti kierteli kiveliöitä koko päiväkauden, viipyipä\njoskus kotisyönnillään kolmekin päivää erämaissa, eikä sittenkään\nkotiin palattua \"niin erityinen ruuantarve ollut\".\n\nHitaalta iso äijä näytti, kun hän pirtin penkillä istuskeli\nharvakseen haastellen kaskujaan, taikka loikoili penkillä.\nKotonakin hän useimmat yönsä makaili vain paljaalla penkillä; suurta\nsarkatakkiaankaan riisumatta, semmoisenaan, ukko heittäysi pitkäkseen\npannen kätensä pään alle korokkeeksi. Mutta kun äijä siitä kuopsahti\nylös, oli hän kuin tulenkipinä. Ei ollut kuin pyörähdys vain, kun hän\noli matkavalmiina. Varsinkin eräretkelle lähtiessään ukko kiepsahteli\nketteränä, mutta vielä ketterämpänä, jos oli karhu kysymyksessä.\nSilloin äijä tavallista sukkelammin sonnusti itsensä, otti ison\nlänsänsä ja paineli selkoselle.\n\nSilloin kun ei saattanut eräretkillä kierrellä kiveliöitä, hääri\nHeikin äijä kotona toimitellen talonsa töitä, tehden jälkeä kuin\njättiläinen. Kolme tynnyrin viljasäkkiä saattoi hän kääräistä suureen\nvaatelouteeseen, vääntää tarakan häränselkäänsä ja kantaa riihestä\naittaan. Ja kun ukko heikolla hevosellaan ajoi heinäkuormaa kotiin,\neikä kuorma kotikujan kinoksista ottanut kulkeakseen, riisui hän\nhevosen valjaista ja itse tarttuen aisoihin kiskaisi kuorman pihalle.\nTaikka sattui ukon poro matkalla uupumaan, niin että heittäysi\npitkäkseen; silloin isäntä iski vetohihnaan kiskoen kotiin sekä poron\nettä ahkion.\n\n-- Onhan siinä vejikkeen jatkona porokin, ukko vain kotiväelle\nselitteli, kun se ihmetteli, miksi isäntä poroakin laahasi perässään.\n\nNaapurikylästä, Ruuhijärveltä, kantoi vaari kerran hartioillaan suuren\nsonnivasikan, sillä keinoin kun oli muka joutuisampi kulkea kuin\nsotkettaa sonnia suossa, ja \"eikähän se ollut mikään sonni, olihan\nvain toisvuotinen sonnivasikka\".\n\nAikamiehiä olivat ukon pojatkin, neljä vahvaa raatajaa. Oli Taka-Heikin\ntalossa silloin voimaa, kun äijä poikineen oli ryskämässä. Saattoivat\nmiehet pitkien ulkujen varassa kerralla kantaa pellolta riihen luo\nkokonaisen viljakykäänkin, niin että se täytti koko riihen.\n\nEi tarvinnut siihen taloon miesjoukollakaan mennä ilkeilemään silloin\nkun ukko poikineen oli kotosalla, sillä sieltä saattoi koko joukko\nhelposti saada punaisen lähdön.\n\nEipä silti, että Heikin Juho olisi ollut töykeä ja pahasisuinen\ntalonhaltija. Päinvastoin ukko oli hiljainen ja hyvänlaatuinen\njörrikkä, joka ei juuri koskaan menettänyt mielenmalttiaan, hyvin\nharvoin suutahtikaan. Sai ukkoa karhota ja näykkiä kauan aikaa,\nennenkuin hän viitsi edes hiukan kivahtaakaan. Mieluummin hän otti\ntoisen suuttumisen ja ärhentelemisen vain leikin kannalta, tehden\nsiitä pientä koirankuria. Niinpä kerran naapurin mies tuiskahteli\nkiukkuisena hänen ääressään. Äijä istuskeli vain penkillä, hymähdellen\nja kehoitellen naapuria olemaan ihmisiksi, mutta kun tämä ei ymmärtänyt\ntotella, tarttui hän viimein leveällä karhunkämmenellään miestä niskaan\nja työnsi hänet sievästi penkin alle jurahtaen: \"Menehän tuonne\nsitten!\" Itse istui ukko penkille, pannen jalkansa penkin eteen,\nniin ettei toinen päässyt sieltä pois, ja alkoi laulella: \"Erämaata,\nerämaata läpi kulkeissan\".\n\nToisesti taas, kun äijä pottukori kainalossa asteli perunakuopalta,\ntuli Vaatto-Heikka, pieni pahansisuinen mies, hänelle ilkeilemään, ja\nhuolimatta ukon monista kielloista, ylpeili vain, yrittäen jo tarrautua\nkiinnikin. Silloin korin kantaja koppasi miehen kainaloonsa, kantoi\nkotiinsa ja asetti penkille istumaan, puhellen:\n\n-- Istutaan nyt tuossa, poikaseni, niin kauan kuin panen pottukorin\npois... Tapelhan sitten.\n\nMutta Heikka oli jo saanut kyllikseen, eikä enää halunnut \"tapella\".\n\n-- Puristi, konna, niin kovasti, ettei henki kulkenut kummastakaan\npäästä, muisteli Vaatto-Heikka sitten toisille noloa seikkailuaan.\n\nTappelemista ja aseella lyömistä ukko piti aivan tarpeettomana ja\nmielettömänä. Niinpä hän muuattakin miestä, joka vihapäissään uhkasi\nhäntä aisalla, tarttui käsivarteen, puhellen:\n\n-- Älä, älä, pahaseni, lyö! Ei mies kestä miehen lyöntiä... mutta\npuristelhan vain... Ja ukko itse puristeli, niin ettei toisen tehnyt\nenää mieli tarttua aisaan.\n\nKiroilemiselle oli Heikin äijä kovin vihainen. Vieraille kiroilijoille\nei hän kyllä ruvennut opettamaan ihmistapoja, arvellen vain:\n\n\"Vieras menee sivutte tapoineen, eikä se siitä parane.\" Mutta\nnaapureilleen ukko monet kerrat koveni. Leppä-äijänkin, joka aina\n\"saatanoita\" lasketteli, ukko otti kouriinsa puristellakseen, paiskaten\nlopuksi hänet lumihankeen. Vihaisena kömpi sisukas äijä hangesta\npois, manaten. \"Etpä, sakna-vie, uskaltanut tappaa!\" Mutta sen kerran\nperästähän kyllä varoi Heikin Juhon kuullen noitumasta.\n\nPirtissään äijä ei suvainnut kenenkään lasketelevan kirosanoja.\nPeura-Mikko houkuteli kerran Kieriän Aapoa, jotta mennään Juhon\npirttiin kiroilemaan, se kun äijää kovin harmittaa. Menivätkin ja\nAapo alkoi puhuessaan tavallista miehekkäämmin päästellä pahanhengen\nnimityksiä. Äijä istui parhaillaan syömässä, kuunteli vähän aikaa ja\nhuomautti: \"Ei meijän pirtissä saa kirota!\" Siitä Aapo vain yltyi.\nSilloin ukko pyörähti pöydästä, havarsi miestä niskasta, vei portaille\nja paiskasi hänet puolipihaan, sanoen:\n\n-- Saat kyllä tulla pirttiin takaisin, mutta älä kirvaa!\n\nHeikin äijä oli harras kristitty. Usein hän kävi seuroissa,\nlaestadiolaisten hartauskokouksissa, ja ahkerasti hän luki \"isoa\nkirjaa\", raamattua, sekä Lutherin postillaa, niin että osasi lasketella\nniitä ulkoa pitkät kappaleet. Mutta silti oli ukossa hyvin paljon\nleikillisyyttä, jopa pientä \"konnaakin\" ja koiransilmää. Äijä saattoi\nistua seuroissa hartaana sanankuulijana, tapansa mukaan heilutellen\njalkaansa. Mutta huomatessaan, että eukkoja huvitti hänen karvakenkänsä\nsuuri kärkitöppö, hän istui sitä vakavampana ja sitä ahkerammin\nkeikutteli karvatossuansa.\n\nLukukinkereillä ukko äityi joskus papille laskettelemaan raamattua.\nKerran Rattosjärvellä rovasti vaati häntä lukemaan, mutta äijä penkillä\nistuen vain esteli:\n\n-- En mie saata nyt lukea, olen niin syvissä ajatuksissa.\n\n-- Mitkästä ne sitten niin syvät ajatukset ovat? pappi naurahteii.\n\n-- Ovathan ne vain! Enkä mie juuri enää näekään lukea. Mutta saanko\nlukea raamatusta jonkun paikan ulkoa?\n\nSai ukko luvan ja luki:\n\n-- Hän paiskaa sonnan teijän kasvoillenne, teijän juhlapäiväänne\nsonnan, niin että se iäksi tarttuu.\n\nPapeista oli äijällä omat mielipiteensä. Niinpä hän kerran, nähdessään\npapin ajavan kyydillä, arveli:\n\n-- Siinähän on halpa kyyti! Lutheerus sanoo, ettei kaikki papit maksa\npalanutta penninkiä. Kuinkahan vähän sitten yksi pappi maksaakaan?\n\nRattosjärven Taka-Heikissä oli ukolla iso, porstuaton pirtti, missä hän\nvanhoilla päivillään asui. Asuntoaan äijä tapasi kehahdella:\n\n-- On pirtissäni kokoa, mutta suuhuone mulla vasta suuri on!\n\nOikein hyvillään oli ukko, kun joku tuttava poikkesi häntä katsomaan.\nKetteränä hän käpsähti puhuttelemaan.\n\n-- Kuule sie, rakas veli! hän haasteli, ja sitten kyseli:\n\n-- Miten sie, väärti rukka, nyt olet taas jaksanut?\n\nOikean erämiehen veri virtasi ukossa koko elämäniän. Vielä vanhana\nmiehenäkin hän virkamatkoillaan kierteli kiveliöitä, viritellen\npyydyksiä metsäneläville, jopa yli 80-ikäisenäkin käydä köppelehti\nlähimetsissä vanhaa virkaansa hoidellen. Ketterästi harmaan äijän suuri\nkarvatossu vieläkin liikahteli: saattoipa ukko poikamaisesti juosta\nkäpsäyttää vastamäkeäkin.\n\n-- Olen lapsuuvesta asti harjoitellut, niin etten pahassa paikassa\nviipyisi kauan, äijä sitten naurahdellen selitteli juoksutemppuaan.\n\nJoutoaikoinaan ukko veisteli aikansa kuluksi puulapioita ja auskareita\nsekä suksisauvoja, myöskennellen niitä naapureilleen. Ei häntä kyllä\nsiihen mikään puute pakottanut, sillä ukon koti oli toimeentuleva ja\npojat, kovia metsämiehiä ja karhuntuttuja hekin, pitivät hyvän huolen\nvanhasta harmaasta kotikarhustaankin.\n\nKun sitten ikäloppuna vaari tuli sokeaksi eikä enää saattanut lähteä\nrakkaita erämaitaan kiertelemään, täytyi satoja selkosia samoilleen\nerämiehen totutella sauva kädessä haparoimaan pieniä kotipihasia.\nKopeloi äijä sentään joskus lähimpiin naapureihin, istahtaen penkille\nvanhaan tapaansa tarinoimaan.\n\nJa suuri pahkapiippu päästeli vieläkin hiljaisia haikuja, jopa\nkarvatöppöinen jalkakin yritteli verkalleen keikutella.\n\nPari, kolme vuotta ukko eli sokeana ja kuoli 85-vuotiaana\nkevättalvella 1912.\n\n\n\n\nKalapirtillä\n\n\nKalapirtti on vain matala, harmaa hirsihökkeli, jonka jo saattaa tavata\nLapinkorven syrjäisimmilläkin metsäjärvillä. Vaikka se onkin vain\nsuuren asumattoman erämaan pimeä savuinen pirtti, niin se kaikessa\nvähäpätöisyydessäänkin jo kertoo, että kaukaisimmatkin kiveliöt koluava\nihminen on jo tämänkin korven ottanut pysyväisesti valtaansa. Erämaan\nyksinäinen esikoispirtti saattaa olla alkuna kokonaiselle korpikylälle.\n\nEnsimmäisen otteen erämies teki jo silloin, kun jokea myöten\nsauvoen ja soutaen saapui suurelle metsäjärvelle koirineen ja\nkalanpyytövehkeineen. Koiralleen oli kalamies jo kotoa lähtiessään\npuhellut;\n\n    \"Peili, Peili, koiraseni,\n    mitäs sinulle on ruuaksi annettu?\n    Luut lihoista, päät kaloista,\n    palanhet kuoret leipäsistä.\n    Annapa pääsemme järvikenthän,\n    kyllä sä siellä palaskin parannat!\"\n\nJärven päiväpaisteiselta rannalta, jossa oli tuuhea kuusi, erämies\nvalitsi asentopaikan. Hän keräili kuivia oksia ja rungonkappaleita\nnuotiopuiksi, veisti tervaskannosta kolme kiehistä ja sytytti niillä\nnuotionsa sanellen;\n\n    \"Anna maata, maanhaltia,\n    pyhä Pelthen isä,\n    pellettä levätykseni,\n    aijakseni,\n    ijäkseni en pyyväkkää!\"\n\nErämiehen ensimmäinen savu kertoi heti kiveliön kansalle: metsänväelle,\nvedenväelle, metsän nelijalkaiselle joukolle ja kaksin siivin\nsiukoville, että uusi eläjä oli ilmestynyt heidän valtakuntaansa.\nJärvenrannan kansa sen ensinnä näki ja kuuli, ja kohta tiesi sen koko\nkiveliö, epäillen ja peloissaan katsoen uutta tulokasta. Mutta vesi oli\nviljaa täynnä, ja erämies viipyi asentokuusella, savunsa ääressä, monta\npäivänkiertoa. Kuuli kiveliö, kuinka ukko järvelle lähtiessään pyyteli:\n\n    \"Anna päivän paistaa,\n    että kala pysyy\n    liikkehellä järvessä!\n    Anna, kalajumala,\n    kaloja tälle vuorokauvelle!\"\n\nVerkoilla ukko pyyteli kaloja ja rannalla niitä korventeli ja söi,\nantaen koirallekin osansa. Mutta kalanruodot ja jätteet kalamies\nkanniskeli järveen, antaen vedelle takaisin sen, mikä siitä oli\ntullutkin. Erämies tahtoi siten pysyä hyvässä sovussa vedenväen kanssa.\n\nJärveltä pois lähtiessään ukko jätti haltiansa nuotiosijalleen pitämään\nvartiota, astui veneeseen ja sanoi soutamaan ruvetessaan:\n\n    \"Susi matkan leikakhon,\n    karhu kuorman kantakhon!\"\n\nTuli erämies sitten seuraavinakin kesinä kalajärvelle, laittoi jo\nhavumajankin asentokuusensa alle ja nosti järvestä myötäänsä kalaa,\nkorventaen sitä nuotiotulessaan ja syöden, sekä kuivaten vartailla ja\nsuolaten astioihin, joita säilytti tuohien ja kivien alla kaalossa,\nhetteisessä rantakorvessa, kuusenjuurella. Astiat ja kuivat kalat latoi\nukko sitten veneeseensä ja souti taas tiehensä.\n\nSitten erämaa sai nähdä uudet kummat. Kalamies tuli taas ja kävi\näkäisesti metsän kimppuun, iskien suurella välkkyvällä kynnellään puuta\nmaahan, raastaen kaatamansa kappaleiksi ja kieritellen kuusensa luokse.\nSuurena silmänä koko kiveliö katsoi, kun kalanpyytäjä puupölkyistä\npaukaten kokosi rantakentälle itselleen uuden kummallisennäköisen\njättiläispesän, siirsi siihen pelottavan savunsa, niin että se majan\nseinäreijistä ja suuresta suuaukosta ihan reikäin täydeltä tulvahteli.\nPesäänsä ukko vei neuvonsa, kanniskeli vielä koivunlehdeksiä ja\nheiniäkin, ja sitten meni sinne lepäämään. Arvasi nyt metsäkuntakin\nkalamiehen, koska se rakensi tuollaisen vankan pesän, lopullisesti\nottaneen valtaansa koko järven ja kiveliön. Monta, monta päivänkiertoa\nkalamies viipyikin järvellä. Vasta silloin kun pohjoisen pimeät voimat\nrupesivat pitämään päivää yhä kauemmin vallassaan, jättäen vain\npyöreämuotoisen Rahkoäijän ja pienet taivaannastat antamaan heikkoa\nvaloa, kalamies taas lähti pois, tullakseen seuraavana kesänä\nuudelleen.\n\nJoka kesä, silloin kun vedenkansa vilkkaimmin parveili vanhoilla\nkisapaikoillaan, päiväpaisteisilla karikoilla ja rytirannoilla, sama\nerämies sitten saapuikin pesälleen pitkiksi ajoiksi. Ja aina, kun\nkalamies pois lähtiessään heitti asuntonsa autioksi, jäi sinne elämään\nhänen haltiansa, joka isäntänsä, rantakentän ensimmäisen tulentekijän,\nnäköisenä piileskeli metsäpesässä, pitäen siitä hyvää huolta. Kukaan ei\nsaanut hänen luvattaan sinne astua levähtämään. Milloin vain joku lupaa\nkysymättä tuli taitamattomasti ja heittäysi lavalle loikomaan, tuotti\nasennon haltia hänelle hyvin rauhattoman yön, jopa saattoi ylpeilevän\nvieraan karkoittaa kesken uniaan poiskin. Mutta siivon metsänkävijän,\njoka pirttiin astuessaan ymmärsi tervehtiä ja pyytää lupaa:\n\n    \"Tähän mie nyt asetun,\n    jos saan rauhallista leposijaa\",\n\nantoi haltia rauhassa viettää yönsä.\n\nSuuret eivät kyllä olleet haltian hoitoon uskotut metsäpesän aarteet.\nMustat seinät vain, maapermanto ja nokinen katto, leveä, matala,\nheinillä ja lehdeksillä peitetty makuulava peräseinän vieressä,\nsivuseinässä pieni ikkuna ja sen edessä pöytälauta. Mutta ovinurkassa\noli musta kiuas, joka antoi savuisen lämpimän, ja seinänrakoon oli\npistetty kalamiehen karkea puulusikka, joku verkonkäpy ja luupora.\nSiinä oli haltian huomaan uskottu erämaan pirtin koko omaisuus, ei\nkuitenkaan niin mitätön kuin miltä näytti. Sillä sammallettujen\nseinien ja turpeilla peitetyn katon suojaama, lämmittävä kiuas oli\nasujaimettomassa kiveliössä useasti paljoa enemmän arvoinen kuin\nsuurikin tavaranpaljous. Monelle metsienkiertäjälle pirtinhaltia antoi\nsyksyn kylmillä sadesäillä kotoisen lämmön ja hyvän unen, kun hän vain\nvaelsi oikeassa erämaan hengessä. Omistajan puolesta ovi kyllä oli,\nkaikille avoinna, kunhan kulkijaimet vain haltian kanssa sopivat.\n\nTällaisia pieniä järvenrannan pirttejä rakentelivat Lapinkorpeen jo\netelästä nousseet erämiehetkin. Viljavien kalavesien rannoille kohosi\nniitä pitkin kiveliöitä aina Ounas- ja Pallastunturien ylpeille\nmaille asti. Kullakin kylällä, jopa joskus talollakin oli kaukaisessa\nerämaassa oma kalavetensä ja pikku pirttinsä, johon riennettiin\nkesämajoille parhaaksi pyyntikaudeksi. Niinpä Karungin ja Ylitornion\nkalamiehet kulkivat joka kesä suurella Jierisjärvellä Keimiötunturin\njuurella. Järven saarilla ja niemillä oli heillä useita kalapirttejä,\nsekä pikku aittoja, joissa säilyttivät saaliinsa ja pyytöneuvonsa.\nSamoin taas Lapin kiveliöiden muilla metsäjärvillä oli toisilla\netelänmiehillä kalakenttänsä ja saunansa. Näitä entisten kalaukkojen\neräpirttejä on vieläkin joku pystyssä, ja heidän vanhoja kala-aittojaan\nnähdään monessa metsäjärven kylässä talojen tavara-aittoina.\n\nSamaan vanhaan tapaan sitten Lapinkorpeen asettuneet lantalaisetkin\nsaivat kalapirttinsä erämaajärville. Etelän erämiesten kalavedet\njoutuivat joko suosiokaupalla taikka väkivalloin anastettuina\npaikkakuntalaisille, jotka taas vuorostaan jakoivat ne kyliä ja\ntaloja myöten. Niinpä kalainen Molkojärvi Sodankylän rajoilla\nsekä sen läheiset vedet, Saarijärvi, Kinisjärvet, Pelttojärvet ja\nMustalampi, olivat jo entiseen aikaan Kittilän Alakylän vanhojen\nukkojen parhaita pyytövesiä. Saarijärvellä vieläkin kyhjöttävät Mokon\nja Jääskön äijien vanhat kala-aitat. Suuri Kelon tekemä taas oli,\npaitsi järven ranta-asukkaiden, myöskin Kaukosen miesten ja Kittilän\nkirkonkyläläisten yhteisiä viljavesiä. Lisäksi oli kirkonkylän taloilla\nvielä omat erikoisjärvensä. Pieni Särkijärvi Hangasojan tienoilla oli\nMarjalan ja Sattasen nimikko, Salmen talon hallussa oli Pyhätunturin\ntakainen Kukasjärvi, ja Välitalolla oli Kuusajoen alajuoksulla oleva\nKuusajärvi. Vanhan Ollilan kalavesiä oli Loukisenjoen keskijuoksulla\nSotkajärvi kaltioineen, Angelmajärvi, Kuivasalmenjärvi sekä\nsyrjempänä Sinermä-, Riiko- ja Kortejärvet. Riikojärvessä myöskin\nPietula ja Välitalo kävivät seurapyynnissä, ja Aakenusjärvessä,\nAakenustunturin takana, Anttila ja Salmi vetivät Aakenuksen äijän\nkanssa osanuottaa. Ounasjoki taas lohennousuineen ja siikoineen oli\nkoko jokivarren talokkaiden suurena kalaväylänä.\n\nTornion- ja Muonion jokilaaksolla oli samoin mahtavana lohi- ja\nsiikavetenä valtava rajaväylä, jossa jokaisella manttaalimiehellä\noli oma osuutensa. Metsäjärvet niinikään oli jaettu kansaa myöten.\nNiinpä esim. Turtolan kirkonkylä entiseen aikaan pyysi nykyisin jo\nheinämaaksi laskettua Paamajärveä, saaden kaikenlaista kalaa, jopa\niäkkäitäkin niin runsaasti, että Paamajärven pyytäjiä ruvettiin\npilkaten sanomaan \"Turtolan rökhäiksi\". Mutta ikivanhalla kestikievarin\npitäjällä, Laurilla, oli ihan \"hallituksen antama\" yksinoikeus\npyydystää Paamajärveen laskevasta Siikajoesta siikaa, jota talo\ntarvitsi matkustavaisille herroille. Syksyisin kutuaikoina Lauri sai\nkalapadoistaan siikaa tynnyrittään, niin että sitä riitti sekä herrojen\npöydälle että omaankin kaaraan, jopa myytäväksikin.\n\nMuonion yhteisenä kalavetenä oli Jierisjärvi, josta väylän\nrantakylätkin Ylimuoniota myöten kävivät kalansa nostamassa. Tämä\nmonien tunturien joka puolelta saartama suurjärvi, johon jo entisinä\naikoina aina Tornion tienoilta vaellettiin kalanpyyntiin, olikin\nmuoniolaisille niin tärkeä kalakaukalo, että ukot pitivät sitä jopa\nseurakunnan hoitoon kuuluvana, keskustellen ja päätellen järven\nkalanpyynnistä kirkonkokouksissaan. Niinpä jo 1826, lokak. 15 p:nä\nkirkonkokouksen pöytäkirjaan ukot ovat punoneet ankarat säännökset\nja pykälät, kuka saa ja kuka ei saa kalastaa Jierisessä, joka on\n\"kaikkein paras kunnan alueella olevista kalavesistä\". Älysivät\nsilloisetkin äijät jo taitamattoman kalanpyydön vahingollisuuden,\n\"jonkatähden seurakunta yksimielisesti päätti, ettei kukaan, oli se\nkuka hyvänsä, saa käyttää tiheämpää verkkoa kuin 7 kertaa korttelissa,\nmuuten menettää pyydyksensä ja saa maksaa sakkoa köyhäinkassaan 3-16\nriikintaalaria\". Päätettiinpä vielä, ettei \"kenelläkään maanomistajalla\nole oikeutta kellekään muulle vuokrata osaansa tähän kalaveteen,\nvaan on hänen joko itse taikka palkkaamansa, hänen pöydässään\nsyövän väen siellä kalastettava\". Ja sitten lopuksi \"älköön kukaan\nirtolainen, mäkitupalainen taikka huonemies uskaltako mihinkään aikaan\nvuodesta kalastaa siellä saamatta seurakunnalta siihen lupaa; jos\njoku rikkoo tätä vastaan, saa hän maksaa sakkoa 10 Rd. ja kadottaa\nkalanpyytöneuvonsa.\" Tämän kalapöytäkirjansa päätti kirkonkokous:\n\"Että tätä säädöstä seurattaisiin, niin pyytävät kunnan miehet, että\ntämä tuomioistuimen edessä lähemmin tutkittaisiin ja sitten Keisarin\nkorkeiden viranomaisten kautta armossa vahvistettaisiin ja vuosittain\nhuhti- ja toukokuussa saarnatuolista julkiluettaisiin.\" Jierisjärven\nitäpäähän ei Muonion miehillä kyllä ollut sananvaltaa, sillä se kuului\nKittilän alueelle, ja siellä kävivät pyydössä Kittilän Sirkankylän\nmiehet.\n\nEnontekiössä kalastelivat lantalaiset oman pitäjän rajoissa joka\njärvessä, johon vain saattoivat heittää nuottansa ja verkkonsa.\nSamoin lappalaisetkin, vaikka heillä kyllä vanhastaan oli ollut omat\nkalasaivonsakin, joista vain niiden omistajat saivat pyytää.\n\nLäheisillä järvillä, kotoa käsin kalasteltaessa, jolloin vain\nkäymäseltään viivyttiin nuottaretkellä iltakausi aamupuoleen yötä,\nei tavallisesti kalapirttiä tarvittu. Pyytömiehet levähtivät vain\nkalanuotion ääressä vanhan rantakentän ikuisen asentokuusen alla, jossa\njo entisetkin kalaukot polvi polvelta samoin olivat apajain välissä\nnuotiolla viivähtäneet.\n\nSaattoi jollakin kalakentällä olla hirsistä kyhätty, neliseinäinen\navokattoinen majakin, räppänäkota, taikka pyöreä, tuohipeittoinen\npirrikota, jonka keskipermannolla voi polttaa nuotiota. Niissä\nvanhat kalavaarit, joilla ei ollut enää muuta virkaa kuin pyytää\nvedenviljaa ja kutoa verkkoa, väliin oleilivat viikkokausia yhteen\nmenoon, milloin nukkuen nuotion ääressä, milloin käyden verkkoja\nlaskemassa ja kokemassa. Työnnettiin järvestä joskus ikä-äijän\npyydykseen marraskin, mahdottoman suuri hauki taikka muu tavaton kala.\nSiitä äijä arvasi, että viimeistä kesäänsä hän nyt viettää vanhalla\nkalakentällään. Niinkuin sitten tapahtuikin. Seuraavana kesänä oli\nvaarin kalakenttä autiona, vaari itse autuaiden kalakentillä. Särästön\nPekkakin Kaukosessa sai neli-leiviskäisen lohen martaakseen, ja kuoli\njo syksyn saapuessa. Kaikissa kalakentissä ei kyllä joka vaari tullut\ntoimeen. Saattoi järvikentässä olla niin ankara haltia, ettei kalamies\nosannutkaan noudattaa hänen mieltään. Voi helposti käydä, niinkuin\nkävi Lakkapään äijälle Ylitornion Ehonjärvellä. Ukon parhaillaan unia\nvedellessä tuli haltia ärjäisemään:\n\n-- Jos et sie, lorvi, ala lähteä siitä pois, niin mie viskaan koivista\njärvhen!\n\nVaari-parka köpperöi kiireesti pois, eikä siitä hänelle sen pahempaa\nseurannut kuin että muutkin sitten rupesivat häntä haukkumaan\n\"Lorvi-äijäksi\".\n\nEhonjärvellä kyllä olikin hyvin häijyksi tunnettu haltia, \"Ehonjärven\nPriita-Stiina\", joka toisinaan piti tavatonta pauketta ja jyrinää\nkotipaikallaan, ja eukon järvessä olivat kalatkin hyvin mustanpuhuvia.\n\nJoka kentällä ja asentokuusella oli oma nimensä. Niitä oli\nYrjänänkuusia, Luusuankuusia, Äijänkenttiä, Matti-äijän valkamoita,\nKoinukuusikoita ja Peruniemiä. Ikivanhat, isien käyttämät lepokuuset\nolivat niin pyhitettyjä, ettei niitä saanut ruveta väkivalloin\nsortamaan. Kelontekemäjoellakin oli muuan asentokuusi, jonka hyvin\nroskainen nimi suututti Kujalan muoria, niin että hän hakkasi kuusen\nmaahan. Mutta muori tuomittiin käräjissä laittamaan samalle paikalle\nkota, jossa kotikuusensa menettäneet miehet voivat asennoida. Eikä\nmuori muutenkaan saavuttanut tarkoitustaan, sillä hänen rakentamaansa\nkotaa ruvettiin haukkumaan entisellä roskanimellä.\n\nPienillä kiveliöjärvillä, joihin sopi ainoastaan muutamia osamiehiä,\nkyhjötti useinkin vain yksinäinen kota taikka yhteispirtti, jossa\nkoko järven pyytökunta saattoi asustella. Tällaisella pikku järvellä\nkalamiehet monesti yhtyivät seurapyytöön vetämään osanuottaa. Niinpä\nkiskoivat Salmen ja Anttilan miehet Aakenus-ukon kanssa osanuottaa\nAakenusjärvellä. Aakenus-äijällä oli puoli nuottaa sekä vene, toisilla\nyhdessä toinen puoli ja vene, ja työhön pani Aakenus kaksi miestä,\ntoiset miehen kumpainenkin. Juhannuksesta Jaakon tienoille osamiehet\nasustivat Aakenusjärven kalapirtillä vetäen siikaa, ahventa ja haukea\n\"heinäkalaksi\". Joka pyynnin saalis jaettiin sitten osuuden mukaan:\nAakenus-äijälle kaksi kalaa, Anttilalle ja Salmelle kala kummallekin.\nJos jakoperäksi sattui jäämään vielä joku ylimääräinen kala, ennusti se\nhyvää apajaa vastakin.\n\nIsoille metsäjärville mahtui kalastustoimiin suurikin joukkokunta,\nja järven rantakentillä oli kyllä tilaa useammallekin kalapirtille.\nJierisjärven Keimiöniemellä on vieläkin kokonainen kalapirttien\nkaupunki, toistakymmentä pikku mökkiä kala-aittoineen pitkässä rivissä\npitkin niemen länsirantaa. Vanhalle alamaan miesten pohjustamalle\nrannalle on tämä nykyinen pirttikylä noussut; niemellä nähdään\nvielä entisten pirttien sijoja Pissilän-, Maunun-, Pajalan- ja\nKaulinkentillä. Ja samoilla pohjilla asustavat nyt Muonion kalamiehet.\n\nJo kesäkuun lopulla, ennen heinänteon alkua, soutavat muoniolaiset\nsuurjärvelleen muutamaksi viikoksi pyytämään heinäkalaa sellaisilta\nmatalikoilta, joissa \"nuotta liinaa\". Matalikot on maamerkkien mukaan\njaettu eri \"lääneihin\", ja kullakin pyytömiehellä on \"oma lääninsä\",\njossa saa nuottineen hääriä. Kuka pyytää Hurulan läänillä, kuka Salmen,\nKoskaman, Saaren läänillä, ken taas Keimiöniemen läänillä. Kesäpyynnin\nparhain kala on siika, ja sitä saadaan sekä isoa että pientä:\n\"sapakkaa\", joka on vain \"puoli siikaa\" ja vasta kolme, neljä vuotta\nuituaan tulee täydeksi siiaksi, \"vattaviiloa\", isohkoa vanhaa siikaa\nja vielä isompaa \"selkäviiloa\" sekä kaikkein suurinta siianrutimoa,\n\"ruotokiskoa\". Nousee joukossa kyllä ahventa ja haukeakin sekä muuta\nhuonompaa \"risukalaa\", mutta särkeä ei ole koko Jierisessä.\n\nMutta vasta syksyllä on Jierisjärven varsinainen pyytöaika. Elokuun\nlopulla, Perttulin aikana, \"kun repo lyöpi koipensa koijuun\", kun\nkoivunlehti alkaa käydä ruskeaksi, lähtee Muonio kymmenin miehin\nKeimiöniemen pirttikyläänsä ja viipyy siellä viisin, kuusin viikoin,\nMikkeliin saakka, jopa jotkut ahkerimmat pyytömiehet niin hiljaiseen,\nettä vesien jäädyttyä saavat jalkaisin astella takaisin. Kaksi\ntäyttä miestä, \"tankomiehet\", kummallakin puolikasvuinen poikanen\n--- joskus tyttökin -- \"puittioina\", on joka pyytökunnassa sekä\nnuottaveneet tarpeineen ja eväineen. Osa eväistä, kuivat leivät ja\nsuolat, kalansuolaamistakin varten, on tavallisesti jo talven aikana\nhevospelillä ajettu kalakentän aittoihin.\n\nSyyspyynnissä ei noudateta kesäistä matalikkojen \"lääninjakoa\",\nvaan syksyiset pyyntipaikat, \"arpa-apajat\", jaetaan nuottamiehille\narpomalla. Parhaat kalapaikat ovat aivan kalakenttien edustalla,\nkuusi suurta \"pääapajaa\": Karinkuru, Kanto, Kivi, Lakka, Alakuru ja\nYlikuru, joiden lasketaan ulottuvan selälle noin 120 syltä rannasta\nkäsin ja ovat oikeita \"valtahautoja\", viisi, kuusikin syltä syviä, jopa\nYlikuruun liittyvä Honganhauta yhdeksää. Pääapajien ohella on vielä\nkymmenkunta vähävaraisempaa \"syrjäapajaa\": Ulkulahti, Hietaperä, Ala-\nja Yli-Soukka, Karistenranta, Ylinen- ja Alanen-Rasa, Kuusi, Koivu ja\nPuutto.\n\nHeti kalakentälle päästyä toimitetaan apajien arvonta. Joka\npyytömiehellä on oma puupalikkansa, \"kilkulansa\", mikä on merkitty\nomistajan nimellä. Muuan kalamiehistä pistelee piilossa kilkulat\nkintaisiin, yhden kuhunkin, ja toinen ottaa kintaat, heittelee ne\nyksitellen lattialle osamiesten eteen, nimitellen apajat \"järjestyksen\njälkhin, myötäpäivhän auringon jälkhin\", toisen toisensa perästä: Tässä\non Karinkuru... Kanto... Kivi j.n.e., ja kenen kilkula on millekin\napajalle nimitetyssä kintaassa, hän saa sen ensi-illakseen. Jos\npyytäjiä on enemmän kuin pääapajia, arvotaan syrjäapajia lisäksi, mutta\njos pyytömiehiä sattuu sama määrä -- taikka vähemmän -- kuin pääapajia,\njaetaan \"syrjät\" yhdessä valtahautojen kanssa.\n\nVain yhden illan saa kukin vetää samaa apajaa; toisena päivänä\nvaihtuvat haudat, niin että ensi apajan, Karinkurun, vetäjä saa\nosakseen Kannon, Kannon kalamies Kiven j.n.e. viimeisen apajan\nporkkailijan päästessä kokemaan Karinkurua. Samalla tavalla taas\nseuraavinakin iltoina kalamiehet järjestyksessä kiertävät apajalta\napajalle, niin ettei kukaan tule jäämään huonommalle osalle. Sillä\ntoinen apaja on \"enempää kuin puolta parempi kuin toinen. Toisesta\ntulee monta puolikkoa, toisesta ei kun nelikko\". Kanto on kaikkein\nkalaisin valtahauta, hyvä on myöskin Karinkuru, samoin Ylikuru, mutta\nmuut eivät ole niin viljavia.\n\nPyyntiaikana sattuu monesti tulemaan pirttiniemelle lisää kalamiehiä,\nja siiloin on toimitettava uusi arpominen sekä alettava kiertokulku\nuudelleen. Hyvässä sovinnossa kaikki tapahtuu, sillä \"sovinto on laki\".\nJoka sen rikkoo ja menee luvatta toisen apajalle hänen vuorollaan\nvetämään, saa korvata tekemänsä vahingon maksamalla vuoronomistajalle\nsen kalamäärän, minkä on hänen haudastaan hyötynyt. Parasta onkin\naina pysyä sovinnossa, sillä monta kertaa on nähty, että \"viha viepi\nviljan maasta, kateus kalatkin ve'estä.\" Kerran rupesivat muutamat\nkalamiehet riitelemään ikivanhoista pyyntivesistä, eikä koko aikana\nsaatu niistä apajista kalaa edes niin paljoa, että olisi voitu keittää.\nMuista apajista kyllä saatiin, jopa oikein venelastittain. Mutta kun\nriita loppui, niin ihan varsin ruvettiin saamaan kaloja riidellyistä\napajistakin.\n\nJoka ilta, \"kun päivä alkaa kahelle karvalle\" -- Perttulin aikana se\ntapahtuu 6-7 aikana -- mennään nuotalle ja tavallisesti ehditään saman\nillan nimiin vetäistä pari apajaa. \"Silliä\" ja siikaa saadaan enimmin,\nja joskus tulee nelikkomäärin \"rökhäitäkin\", jotka kyllä vain heitetään\nKeimiöniemen isännän suljutynnyreihin pellonhöystöksi. Pyhäiltanakin\ntoisinaan, kun on hyvä ilma, mennään vesille, vaikka \"ei pyhä kyllä\nole niinkuin jyvä, että se keskipaikalta olisi paksumpi, vaan se on\nyhtä paksu kummastakin päästä\". Mutta lauantai-iltana varotaan\nvetämästä yli puolenyön. Silloin saattaa hyvinkin käydä, niinkuin\nAntin Juhanille ja Ranta-Matille, jotka Jierisjärvellä Keimiötunturin\nalla kiskoivat nuottaa sivu pyhäisen puoliyön. Ei tullut pyydykseen\nkuin yksi hauki, ja silläkin oli vain yksi silmä otsassa. Miehet\nvatkasivat hauen takaisin järveen sanoen: \"Et tule toista kertaa!\"\nSitten heittivät toisen apajan: ei tullut yhtään muuta kalaa kuin\nyksi hauki ja silläkin vain yksi silmä otsassa. \"Et tule enää kolmatta\nkertaa!\" manasivat miehet, viskasivat kalan järveen, soutivat yli\nselän Tulkinsaaren luo ja heittivät siellä kolmannen apajan. Kun apaja\nnostettiin, niin ei tullut yhtään muuta kalaa kuin yksi hauki ja sillä\nvain yksi silmä otsassa. Järveen vatkasivat miehet kamalan kalan ja\nsoutivat kiireesti kenttäänsä.\n\nValtahautojen ja syrjäapajien ulkopuolella, järvenselän matalikoilla,\non verkkomiesten alue. Siellä he saavat pyydystellä, mutta\nnuottamiesten vesille ei heidän ole lupa tulla, eivätkä\nnuottamiehetkään \"asetuksen jälkhen\" saa mennä 120 syltä etemmäksi\nrannasta. Verkkomiehet pyytävät silliä \"kohteilla\", jotka ovat niin\n\"läikkiä\" verkkoja, että on kaksitoistakin \"kalvonta korttelia\".\nSapakkaa saadaan \"jataverkoilla\", joissa on viisi kalvonta korttelissa,\nsekä isompaa siikaa \"väljäköillä\", jotka ovat niin harvoja, että on\nvain kolme kalvonta korttelissa.\n\nSilloin kun on hyvät ilmat, saa kalapirtin asukas olla yhtämittaa\ntoimessa: vuoroin järvellä kalaa nostamassa, vuoroin taas sitä\npuhdistamassa, pesemässä ja suolaamassa, ja \"kalat on kuin hopea\nastiassa\". Hyvän saaliin aikana pyytömiehen täytyy monta kertaa\n\"samoilla silmillä mennä toisia kaloja pyytämhän\", kun ei ole joutanut\nnukkumaan edes silmän täyttä, ja hyvin usein käy kalankorjaajalle niin,\nettä nukahtaa työnsä ääreen ja kala putoaa kädestä. Mutta tuulisäillä\nja huonon saaliin sattuessa \"saa nukkua enemmän kuin jaksaa\". Silloin\non kyllä aikaa käydä naapuripirteissäkin, jopa iltakaudet istuskella\nmuisteluksia haastellen piisissä roihuavan honkatulen ääressä.\n\nPyhisin kokoontuu kalakansa Keimiöniemen isoon pirttiin \"rukouksia\"\npitämään. Virsiä veisaten vietetään pyhäinen hetki, ja talon vanha\nisäntä, Keimiö-Antti, lukee postillasta päivän saarnan.\n\nMonin kymmenin puolikoin ja nelikoin suolataan silliä ja siikaa\nkala-aittoihin talven särpimiksi, jopa myytäväksikin. Aina Kolaria\nmyöten noudetaan Jierisjärven kalaa, ja pyyntiaikana käyvät jo Kittilän\nkauppasaksat Keimiön kentällä suolakalan ostossa. Kittilän puolinen\nosa Jierisjärveä ei olekaan syyskalan pyyntiin sovelias, sillä se on\nhyvin matalaa ja haudatonta. Eivätkä Kittilän miehet saa tulla rajan\nyli muoniolaisten kalavesille, omilla matalikoillaan vain kesäisin\npyytelevät mitä saavat.\n\nKala on kalamiehen parhain syötävä pyytöretkellä. Järvi ruokkii\nsaamamiehensä tavallisesti sen mukaan kuin hän tekee työtäkin.\nIllalla kalalta tultua keitetään lappalaiseen tapaan parhaista ja\nisomuksista kaloista tauro, tuores kalakeitto, joka syödään vahvaksi\nmaatameno-ateriaksi, ennenkuin kellahdetaan pitkälleen pirtin lavalle.\nVäliin taas vaihteeksi saadaan suolakalaa sekä tulen loisteessa\nlapintapaan vartaassa paistettua rasvaista siikaa.\n\nKylläännyttyään tauroon ja paistettuun kalaan persoutuu kalapirtin\nukko laittamaan herkullisia \"sillikakkoja\". Perattuja tuoreita\nsillejä survoo kalamies kaukalossa \"puutöötillä\" hienoksi, sekoittaa\nsotkuunsa jauhoja sekä hiukan suolaakin, tehden paksun taikinan, josta\nleipoo pienehköjä ohuita kakkuja. Sitten leipoja keittää teoksensa\nkiehuvassa vedessä ja voilla voideltuina ne syö, ja \"niin ovat makeita\nkuin hunajakakko\". Samalla tavalla survoo pirtin asukas kalanmätiä,\nsotkee jauhoja ja keittää \"mätikakkoa\", Toisinaan taas panee kalamies\nmätiä semmoisenaan pataan ja keittää \"mätipuuroa\" eli \"laamenpuuroa\",\njohon pannaan jauhoja \"kahmalomitta miestä kohen\". Paksu puuro syödään\nvoisilmän kanssa, ja \"se on luja nälkää vasten\".\n\nKalapirtillä oleskelun viimeisenä iltatyönä on tuliaisten laittaminen\nkotiväelle. Kalamiehellä pitää olla pyytönsä mukaiset tuomisetkin.\nUkot valitsevat saaliistaan kaikkein isoimpia tuoreita siikoja,\nyhden jokaiselle talon eläjälle, leikkaavat niihin viiluja, valavat\nsuolavedellä ja sitten paistavat vartaassa, niin että rasva tiukkuu.\nTällaisia tuliaisia kotonaolijat jo odottavatkin, varsinkin lapset\njuoksevat jo vastaan kysymään: \"Oletko paistia paistanut?\" Leivättä\nvain kalamiesten \"paistia\" pistellään ensimmäisiksi maistiaisiksi.\nJa sitten rupeaa emäntä heti laitelemaan sillikakkua sekä keittämään\nisoista siioista tauroa kalapirtillä olon päättäjäisateriaksi.\n\n\n\n\nLeipävilja\n\n\nOhra on Peräpohjan ja Lapin tärkein oman pellon vilja, josta saadaan\njokapäiväinen leipä, ja touonpano on peltomiehen varsinainen\nkylvönteko. Etelän laajat ruispellot ovat pohjoisissa vaara-\nja tunturimaissa supistuneet kovin pieniksi, ja pienenevät yhä\npohjoisempana. Entiseen aikaan ei Peräpohjan pieniä peltoja paljon\nhaaskattu rukiille. Karungissa mainitaan vain jonkun isännän\nheinäkuussa vähäisen heittäneen ruista ja sen sitten seuraavana\nkesänä korjanneen; Ylitornion Kainuunkylässä joku kylvi syyspuoleen\n\"juurheista\". Kolarissa \"Käräjä-Kreeta rupesi ensin ruista\nviljelemhän\" sekä sitten muuan Vaattojärven ukko kokeili rukiilla, ja\nSieppijärvellä Kurun äijä hoiteli kaksivuotista ruista saaden aina\nsiemenet uuteen kylvöönsä. Kittilän kirkolla Putaan talossa on jo\nennen nykyisten ukkojen muistantaa annettu alaa rukiillekin, ja siitä\ntalosta ovat naapuritkin aina saaneet hyvän siemenen, jopa sitä on\njoskus kuljetettu eteläänkin. Kaukosessa on jo vanhastaan ruista vähän\nviljelty, onpa joskus kokeiltu Kyrössäkin ja nähty, että \"se kasvaa\nniinkuin leipäkin\". Tepastolompolossa ei ruista ole koskaan\nyritettykään. Muoniossa Liikavainion ukko n. 60 v. takaperin kylvi\nruista kielonmaan, mutta \"sen tahtoi lanimastraasut syyä kaikki\". Eikä\nukko enää toista kertaa kylvänyt. Mutta vähitellen on ruis saanut\njuurensijaa Peräpohjassakin ja, pikku tilkkuina kyllä, ruvennut\nohrapeltojen liepeillä nousemaan yhä korkeammalle pohjoiseen. Viimeiset\nruistilkkuset nähdään Ounasjoen varrella Sikkolassa, Kittilän Könkään\nyläpuolella, ja Muonionlaakson pohjoisin ruispelto-kokeilu on\ntehty Enontekiön Palojoensuussa. Onpa Jierisjärven korkeassa\ntunturimaassakin Rauhalan isäntä yritellyt kasvattaa ruista, sekä\nHetassa Ounasjärven rannalla muuan ukko parina kesänä kylvänyt viitisen\nkiloa, ja siemenet on tullut, jopa vähän leivänapuakin.\n\nMutta ohra \"se on aina ollut täällä päävilja\". Ja on vieläkin.\nOhrapeltoja muokataan vielä Tepastojoen varrella Tepastolompolossa\nja Puljussa sekä ylhäällä Ounasjoen mailla Peltovuomassa,\nVuontis-järvellä ja Hetassa, missä kuusikaan ei enää menesty.\nMuonionjoen päällä on takavuosina kylvetty jokapäiväistä leipää vielä\nKuttaisessa, Kaaressuvannossa, jopa Maunussakin, mutta ylempänä ei\nleipä enää ota kasvaakseen. Ei myöskään Pokan Pekan kuivissa pelloissa\nKitisen latvoilla enää nähdä leipäviljaa, ja surullisen pienet\novat ohratilkut Loma-Tuokonkin karussa rantakentässä Porkosen\ntunturierämaassa.\n\nPienet ovat kyllä aina olleet ylimaiden leipäviljapellotkin.\nVarakkaan kolarilaisen Simun Tuomaan perunkirjoituskirjassa v:lta\n1804 mainitaan talossa olevan siemenohria kuusi tynnyriä, sama\nmäärä myöskin Sieppijärven Kankaan perinnönjaossa 1869. Kaukosen\nsuurimmat talot kylvivät 7-8 tynnyriä, ja Ylitornion Nuotiorannan\nYliantin isännän muistiinmerkinnöissä vv. 1868-71 näemme talon\nvuotuisen ohrasadon olleen 65-90 tynnyriä (ruissato 7-8 tynnyriä).\nPienet ovat nykyisetkin laitimmaiset leipäkentät. Tepastolompolon\nisoimmat \"suurviljelijät\" siementävät maansa kuudella, seitsemällä\nohrapuolikolla, Peltovuoman parhaat peltomiehet kylvävät viisi, kuusi\npuolikkoa, ja Isonkyrön rukiisten leipämiesten jälkeläiset tunturien\nKyrössä, Kittilässä, ovat tyytyväisiä peitettyään pikku peltoonsa\nyhden ohratynnyrin, jopa vain kolme, neljä kieloakin. Eikä pohjoinen\ntunturimaa palkitse raatajaansa suurilla sadoilla. Tepastolompolon\nparhaissa taloissa saadaan parhaina vuosina 40 puolikkoa eli 6-7\njyvää, ja Peltovuomassa on tavallinen tulo viisin-, kuusinkertainen.\nMutta joskus on täytynyt tyytyä vain kahden riihen annokseen, pariin\nköykäiseen kahupuolikkoon. Pakkanen ottaa osansa, taikka kesäinen\nkuivuus pilaa köyhän maan viljankasvun.\n\nSuuri huoli on karun maan muokkaajalla kotoisesta leivästään. Jo\netukäteen hän koettaa ottaa selkoa kesän laadusta ja vuodentulosta.\nNiinpä Kittilän entiset ukot jo syksyllä tarkastelivat \"maanruskaa\",\nennustaen siitä seuraavan kesän menoa. Jos maanruska, kellastuneiden\nlehtien, ruohojen ja marjanvarsien väri, oli kaunis ja tasainen,\ntuli seuraavana kesänä hyvä vuosi, mutta jos se oli harmahtava ja\nrumannäköinen, seurasi huono leiväntulo. Samoin myöskin, jos syksyllä\nmättäiden kuopat jäivät kuiviksi, saivat lapset seuraavana vuonna\nitkeä leipää.\n\nPitkän talven varrellakin seurattiin aina talven kulkua ja otettiin\nsiitä kesänmerkkiä, sillä \"ilma nouattaa puolen vuuen päästä samaa\nilmaa\". Talvipäivän seisauksen, \"pesäpäiväin\", aika, jolloin päivä\njuuri joulun alla \"menee pesän perhän\", vastasi kesäpäivän seisausta,\nja \"millaiset pesäpäivät, sellaiset juhanneksen aikaiset ilopäivät.\"\nJos pesäpäivinä ilmat olivat umeat, niin ei keskikesällä ollut paljon\npoutaa. Sitten seurasivat synkät sydänkuut -- vanhankansan\n\"annakattomana aikana\" oli kuukausilla omat nimensä: sydänkuut,\nvaahtokuu, mahlakuu, kesäkuu, haravakuu, mätäkuu, sirppikuu, joutsikuu,\nroutakuu, kalakuu --, jolloin otettiin merkkiä Paavalista. Jos silloin\ntuiskutti tien tukkoon, tuli nöyrä vuosi, jos peitti puolen tietä,\nsaatiin puoli vuotta, mutta jos tie pysyi puhtaana, annettiin hyvä\nvuosi. Talvenselän isot kinokset kyllä ennustivat täysinäisiä\njyvälaareja, ja keväiset hevoshanget tiesivät, että tulee virheetön\nvuosi. Vanhan Marian kattolumet olivatkin Erkkinä vielä maassa aidan\ntasoilla. Tärkeänä kesänmerkkinä olivat myöskin talvella vaarojen\nrinteillä liikkuvat \"keijavaiset\", sellaiset tiheät \"höyrykeijut\",\njotka vaaran laidalla ilmassa heijasivat, \"niinkuin olisi taivas ollut\nirti\". Kuuden kuukauden kuluttua \"keijavaispäivästä\" oli kesällä ankara\npakkanen, sitä kovempi mitä enemmän keijavaiset liikkuivat ja\nhyppäsivät vaaran rinteellä.\n\nHuomioon otettavia olivat vielä vanhat merkkipäivät. Suvipäivien ja\nniiden välisten öiden jälkiseuraukset kyllä tiedettiin. Jos silloin\nkylmäsi, niin ei tahtonut tulla kesää ollenkaan, mutta jos merkkiöirä\nsuvesi, keikahti niin suotuisa kesä, että olisi pitänyt olla kaikki\nkankaatkin kylvössä. Markuksen yön jos pani pakkaseksi, riitti kylmää\nverkonlautasiin asti, ja kun kylmäsi Yrjön päivää vasten, kesti kaaloa\nkevätilmaa niin kauan kuin oli riekon kokoinen lumiläikkä metsässä.\nHelluntain paisteet olivat \"koko kesän paisthet\", eikä silloin enää\npaistetta kesäksi riittänytkään. Erkki taas sisälsi sen, että mitä sinä\npäivänä oli enimmin, sitä kesässä vähimmin. Jos siis Erkkinä oli lämmin\npoutapäivä, seurasi kylmä sateinen kesä.\n\nJotkut vanhat kalamiehet osasivat keväällä hauenmaksasta ennustaa\nkesänlaatua. Raavaan keväthauen maksa sisältää näet koko kesän juoksun.\nMaksan lävitse kulkee tumma verisuoni, jolla on suuri merkitys, Jos se\njossakin kohdassa tulee pinnalle tummana ja laajana, niin kesäkin on\nsamoina aikoina sateinen, mutta jos suoni on syvällä sekä maksa lihava\nja kaunisvärinen, niin on kesäkin samoilta osilta lämmin ja kuiva.\nHyvää vuodentuloa tiesivät myöskin lihavat komeat kevätkalat.\n\n\"Mettäkunnastakin\", metsänelävistä, otettiin vuodenmerkkiä. Kun riekko\nvaihtoi varhain valkeansa ruskeaan, tuli kesäkin varhain, ja kun\npeipponen rupesi \"sylkemään\": \"yyvit, yyvit!\" saatiin kylmiä ilmoja.\nKäki kukkui\n\n    \"Leipää lehthen, hallaa hankhen,\n    kovaa vuotta koivunurphan.\"\n\nMutta jos metson \"persesulista\" loppuu valkea väri, seuraa maailmankin\nloppu, jolloin ei enää tarvitse huolehtia kynnöstä eikä kylvöstä.\n\nMuutamille vanhankansan ukoille ilmoitti itse maanhaltia vuodentulon.\nNiin Liikavainion Kallallekin Muoniossa ilmestyi yöllä Olostunturin\nmetsämajaan hyvännäköinen, harmaa luppopartainen äijä tervehtien ja\nsanoen: \"Jop' on hauska yösija!\" Sitten äijä haasteli vuodentulosta,\nettä \"tulon hyvä vuojentulo nyt\". Tulikin niin hyvä vuosi, ettei\nmiesmuistiin oltu sellaista saatu.\n\nJos kaikki talven ja keväänmerkit kertoivat hyviä sanomia kesästä, niin\nsilloin jo\n\n    \"Huhtikuussa humahti,\n    toukokuussa tomahti,\n    kesäkuussa keikahti,\n    heinäkuussa heilahti,\n    elokuuss' oli elävät päivät.\"\n\nSilloin päästiin jo toukokuussa pellolle kylvöntekoon.\n\nKeväinen kylvönpäivä muuten noudatti metsänkylvöä, sillä\n\"mettänkylvöllä ja pellonkylvöllä on yhteyttä\". Metsäkin nimittäin\ntoimittaa kylvönsä, jopa kaksi ja kolmekin kertaa jo kevättalven\nkuluessa, aina samaan aikaan kuukauden perästä. Kun sattuu lauha ilma,\nja \"huue putoaa puusta\", rupeaa metsä kylvöntekoon, varistaen helpeisiä\nsiemeniään ja havuneulasia keväthangille. Kuusi käy kylvön etupäässä,\nja mänty seuraa vähän myöhemmin perässä. Ensimmäisestä metsänkylvöstä\non aina kymmenen viikkoa pellonkylvöön. Toisinaan sattuu metsänkylvö\njo maaliskuun alkupäivinä, ja silloin pellon kylvökin joutuu hyvin\naikaisin toukokuulla, mutta toisinaan metsän kylvönteko myöhästyy,\nja silloin myöhästyy peltomiehenkin touonpano. Ovatpa vanhat panneet\nmerkille, että kylvöillä on vielä enemmänkin \"yhteyttä\". Jos metsä\nkylvää siemenensä tiheään, silloin peltomiehenkin pitää heittää jyvänsä\navonaisin kourin, mutta jos metsä heittelee hangelle harvat siemenet,\nsaa pellonkin siementää harvaan. \"Harvapa oli mettänkylvö, nyt saa\npellotkin kylvää harvhan\", sanoi Tepastonkin ukko tarkastellessaan\nmetsän harvaa siemennystä.\n\nEntisaikaan ajettiin lanta pellolle jo talvella. Sitä myöten kuin\nnavetasta \"sontalimppuja\" -- lehmänlanta luotiin \"loorista\" ikkunan\nkautta ulos ja \"leivottiin\" tunkiolla pyöreiksi, kolmea korttelia\nleveiksi, kolmea, neljää tuumaa paksuiksi \"limpuiksi\" -- karttui\ntunkioon, vedätettiin ne kuormakasoihin pitkin peltoa. Laskiaisena,\njolloin ei saanut kirvestä liikuttaa, ettei eläimiin tulisi\njalkavikoja, ajoivat miehet vain sontaa pellolle. Pitipä silloin,\njos tahtoi viljamailleen menestystä, viedä pellolle jokaisen\nelävän lantaa, mitä talossa oli, kissasta alkaen talonväkeen asti.\nKeväällä sitten, kun maa oli sulanut, levitettiin lanta ja pelto\n\"veltattiin\" puisella \"veltalla\", jossa oli rautainen \"nokka\" ja\n\"kaltto\". Syyskyntöä ei toimitettu, kevätkyntö eli velttaus vain.\nMiehet velttasivat -- joillakuilla oli valkea paita päällä, --\nja naiset lapioilla korjailivat vikapaikkoja, kirren vierustoita\nja pellonreunoja, jotkut vanhat äijät käyttivät vielä sahraakin,\njolla rovaniemeläinen vieläkin möyrii maansa. Niinpä Äijälän\nSakukin Turtolassa kynti sahralla, ja ruumiin käsi oli vielä sahran\nlempiraudassa, ettei peltoon olisi tullut rikkaruohoa.\n\nUudispeltoa tehtäessä ei ennen käytetty kuokkaa. Lapiolla vain\n\"leikattiin\" maa, käännettiin nurin \"vaolle\" ja pieksettiin palasiksi.\nKannot väännettiin ylös kangilla. Eikä ojia ennen kaivettu, vaan koko\ntörmä sai olla samana peltona. Ja samaan peltoon aina joka vuosi\nheitettiin leipävilja, eikä maa juuri koskaan joutanut olemaan mahona.\n\nMaata, kaikkein elättäjää ja \"äitiä\" pidettiin pyhänä. Viljaa varten,\nsekä muuten tarpeen tullen, voitiin sitä kyllä kyntää ja kaivaa, mutta\ntarpeetta ei sitä saanut pidellä pahoin. Niinpä Kittilän ukko kielsi\nlapsiaan, kun ne pieksivät kepillä maata:\n\n-- Ei saa äitin rintoja pieksää!\n\nJa muoniolais-emäntä varoitti, kun lapset suotta kaivelivat maata:\n\n-- Ei saa maan äitiä niin pahoin raajia!\n\nHeti velttauksen jälkeen oli pelto siemennettävä, sillä \"se laskee\nhenkensä pelto, jos ei heti mennyt kylvämhän\", oli Kolarin ukko\ntutkinut. Kynnökseen vain siemen heitettiin ja puisella oksapiikkisellä\njäsenkarhilla peitettiin peltoon. Hevoseton hettalainen vedätti\noksikkaista männyn rungoista kyhättyä karhia porolla --- ja tekee\nsamoin vieläkin.\n\nPaikoin oli tapana riihittää toukosiemenet vasta keväällä. Kittilän\nKaukosessa ahdettiin syksyllä viimeinen riihi täyteen ja kuivattiin,\nja vasta keväällä ennen touonpanoa puitiin \"kevätriihi\". Siten saatiin\npeltoon aivan riihikuiva hyvä siemen. Vanhoissa hyvissä taloissa\nsäästettiin aina siemen omasta pellosta, niin ettei niistä vilja\nkoskaan kadonnut. Kolarin Marrasjärvelläkin pysyi sama \"isäin siemen\"\ntalossa miespolvia. Jos joskus sattui tulemaan välipää, hankittiin\nuutta ohransiementä \"ylhäältä päin\" Norjasta, \"Ruijan alaa\", joka oli\nkaikkein joutuisinta, vaikka se tekikin lyhyen tähän, eikä siis antanut\noikein hyvää satoa. Rukiin siemen, etelän vilja, piti taas hankkia\nalhaalta, ei kuitenkaan Kemiä etelämpää.\n\nTouonteon aloittaminen, ensimmäinen \"kylvöpäivä\", jolloin ensimmäinen\nkynnös siemennettiin, oli tärkeä päivä. Silloin tarjottiin talonväelle\naamiaiseksi parempaa ruokaa kuin tavallisina työpäivinä, jopa\noikein \"juhlaruuat\". Parhain syötävä oli \"kylvöjuusto\", jonka\nemäntä jo talvella oli vartavasten varannut aitan siemenviljalaariin,\nuseammankin, jos talossa oli paljon väkeä. Niistä kukin sai osansa.\nOli pöydässä vielä lihaa, \"kampsukeittoa\" ja \"plättyjä\", jopa\nisoissa taloissa viinatkin sekä ryyppykupit puhtaasta hopeasta.\nMuoniolaistalossa syötiin kylvöpäivän aamiaiseksi verestä haukikeittoa,\nvartavasten hankittua. \"Nyt keitethän verestä kalaa, nyt alethan peltoa\ntekemään\", sanottiin. Ja Karungissa sai talonväki silloin \"fiiliä\".\n\nKoko Peräpohjassa oli entisaikaan viljan kylväminen aivan yleisesti\nnaisten työnä. Talon emäntä, vanha emäntä, taikka talon muori sen\ntoimitti, sillä \"se oli kohta niinkuin emäntä-ihmisten virka\". Kun\nmiehet olivat saaneet pellon muokatuksi, tuli emännän vuoro astua\nvakkoineen kynnökselle. Kylvötyötään piti kolarilais-emäntä \"niin\ntähellisenä\", että sairaanakin meni pellolle siementä heittämään,\nisännän vain astellessa vieressä kantaen kylvövakkaa. Milloin talossa\nei ollut kylvöön kykenevää naista, pyydettiin naapurista. Kolarin\nSieppijärvellä oli Kaisa-Kreeta Joona vanha tottunut \"kylväjämuori\".\nHän kävi toisissakin taloissa kylvämässä, palaten aina isojen\ntuliaisten kanssa. Samoin Karungin Kukkolan Kourilehdon Matilla-muori\nentiseen aikaan, n. 80 vuotta takaperin, kävi kylvämässä koko\ntörmän pellot. Kylän kylväjämuoreja olivat myöskin Tervahaudan vanha\nemäntä, joka Karungin Korpikylän viimeisenä kylvömuorina vuosikymmen\ntakaperin kuoli satavuotiaana, sekä Mettävainion Kaisa Ylitorniolla\nja Vähän-Erkkiiän Pekan-Anna Kaakamossa. Samanlaisia taitavia\nkyiväjämuoreja oli ylhäällä Muoniossakin sekä Kittilässä Ounasjoella.\nKallon erämaakylässä hoiti kylväjänvirkaa vanha Klaavun ämmi, jonka,\npiti huolehtia koko kylän pelloista. Vielä nytkin näkee jonkun vanhan\nemännän kylvövakkoineen astelevan tuoksuvalla toukopellolla.\nRovaniemelläkin Tapion Mantereen emäntä mainitsi, että \"meän elämässä\nolen ollut mie aina kylvämässä\", Kittilän Kaukosessa siementää Sakrilan\nämmi omat peltonsa, ja Sieppijärvellä useat emännät astelevat äitiensä\njälkiä.\n\nEntisillä kylväjä-emännillä oli vartavastinen kylvöpuku. Niin oli\nennen vanhalla Tanon emännällä Kolarin Äkäslompolossa samoin kuin\nhänen äidilläänkin valkea \"kampriisipaita\", pitkähihainen, alle\npolven ylettyvä, \"niinkuin on herroilla nukkumapaita\", jonka hän aina\npisti päällensä, kun astui vakkoineen pellolle. Ja valkean huivin\neukko sitoi päähänsä. Muulloin ei paitaa käytetty, vaan \"piettiin se\ntilalla toishen vuothen, panttiin leiphon aitanorthen\". Samoin monella\nmuullakin emännällä. Toiset taas käyttivät tavallista valkeaa paitaa.\nTiina-Kaisa Jaako Kolarissa veti ylleen miehensä puhtaan paidan,\njotkut pistivät vain vyölleen valkean esiliinan ja sitaisivat päähänsä\nvalkearantuisen huivin. Valkeaa ja puhdasta vain piti olla, \"ettei\nsihtiä ottanut\", oli se sitten vaikka hurstipaita, kuten Ylitornion\nKainuunkylän kylvömuorilla. Sillä jota valkeampana ja puhtaampana\nkylväjä oli, sitä valkeampaa tuli vilja sekä sitten leipäkin.\n\nOli hauskaa nähdä, kun keväisillä päiväpaisteisilla toukopelloilla\nemännät ja vanhat muoritkin liikkuivat valkeissa verhoissa. Kun touot\ntehtiin samalla viikolla yht'aikaa kaikissa taloissa, niin \"se oli\nkylhäisessä kylässä kaunis nähä, kun emännät oli pellolla valkeassa\npaijassa. Ei ne ennen kolosti pruukanhet kylvää. Mutta nyt ne ovat\nniin mustat mököt, kun kylvävät.\" Juurista punottu taikka haapalevystä\ntaivutettu, kielon vetoinen ymmyrkäinen kylvövakka oli sangasta\njokaisen \"kylvömiehen\" kädenmutkassa riippumassa. Naisille se oli\nkyllä raskasta työtä, \"kun piti iso vakka käsivarrella kaalata peltoa\npäiväkauen\".\n\nHartaina astelivat valkeat kylväjät toukopellollaan. Toiset tunsivat,\nettä \"niin se on, niin juuri kun mitä henkeä antais, kun tulee\nvakka käthen\". Muutamat, niinkuin Muonion Liikavainion vanha emäntä,\nsanoivat ensimmäistä kourallista heittäessään: \"Jeesus siunakhon!\"\ntaikka Karungin Kukkolan muori: \"Jeesus siunahkon, että minun kylvöni\nmenestyisi\" Turtolan Matinlompolon vanha \"äitimuori\" taas pyöräytti\nvääntönäverillä peltoon reiän, pannen siihen ensimmäiset siemenet sekä\nlukien Kaivo-Ollilta oppimansa hiirenloitsun, jonka oli \"latinalla\"\nkirjoittanut raamatun laitaan. Turtolan Orajärven emäntä heitti\n\"vastahavon taakseen alta käen\" kolme ensi kourallista pitkin pyörtänön\nlaitaa ja pellonrajaa sanoen: \"Linnuille... hiirille... jäniksille!\"\nSillä \"osa se annethin niillekin, ja tytykhön itte kukin osaansa\".\nRovaniemen Lohinivan kylväjä viskasi taakseen katsomatta kourallisensa\nvasemman olan ylitse pyörtänölle sanoen:\n\n    \"Siellä on teän osa,\n    älkää koskeko pelthon!\"\n\nViljan sato riippui paljon siitä, miten kylväminen toimitettiin. Vanhat\nnäet tiesivät:\n\n    \"Joka piopuolella kylvää,\n    se piopuolella leikkaa.\"\n\nSiementä piti vatkata täysin kourin, sillä vanhoille oli sanottu:\n\n    \"Kun täysin kourin viskaa,\n    niin silloin saapi\n    täysin kourin ottaa lyhettäki.\"\n\nMutta vaikka olisi täysin kourin kylvänytkin, eivät kaikkien touot\nsittenkään menestyneet samalla tavalla. Toisilla oli näet \"käenala\"\npaljon parempi ja siunaavampi kuin toisilla, sillä \"käenalassa on niin\nsuuri merkitys\".\n\nTouonpanon loputtua pidettiin talossa puolipäiväinen lepohetki, ja\npaikoin syötiin silloin vasta tehty kylvöjuusto. Emäntä jakoi siitä\npalan jokaiselle, ja kahvia juoden sitä haukattiin. Paikoin syötiin\n\"selvä puuro\" illalliseksi.\n\nSitten sai toukopelto jäädä pitkän kesäpäivän kasvatettavaksi. Ja\nTaivaan Herra antoi aurinkonsa paistaa ynnä pilvensä sataa sekä hyville\nettä pahoille. Poutakesinä tahtoi viljaa vaivata kuivuus, ja vanhoihin\nviljelyksiin tunkeutui \"peltotauti\", kiusallinen itsepintainen\nrikkaruoho -- saapunut etelästä Tornionjoen kautta jo Ounasjoelle\nja Kierinkiinkin --, joka otti isäntävallan pellossa rehottaen niin\nleveästi, ettei leipä noussutkaan. Useasti kulki ukkonen mailla, ja\noikein kovasta ukoniilestä satoi peltoihin turilaita, isoja mustia\n\"nelisnurkkaisia matoja, jokka kulki huonosti keikkaamalla, vaikka\noli vattanalus täynnä jalkoja niinkuin nisiä\". Vanhat tietomiehet\n\"kierrättivät\" ukonilmaa, ajaen sen käymään syrjäpuolitse. Uimaniemen\nKaruliina-muorikin hyppi lattialla syljeskellen ja manaten ukkosta:\n\n    \"Mene vuorhin ja vaarhoin jylmäämhän!\n    Kehtaakkin tulla tänne\n    syntisten paskain päälle jylmäämhän!\n    Mene vuorhin ja vaarhoin,\n    siellä on tilaa jylmätä!\"\n\nSilloin kyllä, kun ukkonen liikkui mailla, vilja valmistui nopeammin.\n\nAhkerasti tarkasteli peltomies kesällä taivaanmerkkejä. Mielissään hän\noli, jos päivänpalauksen aikana vaarat alkoivat kauniisti sinertää,\nsillä hän tiesi silloin odottaa lämmintä kesää. Mutta jos vaarat\nsinertivät jo ennen päivänpalausta, oli kylmä kesä tulossa. Taivaan\npilvistä maanukko näki vastaisten tuulien laadun ja suunnan. Ohuet\nhattarapilvet muodostuivat usein \"tuulenkouriksi\" ja \"-kynsiksi\".\nSilloin tuulet parhaillaan \"riitelivät\" taivaalla, ja sen puolen tuuli\nsai ylivallan, mihin käsin kourat viittasivat. Mutta kun pilvien\npunaiset kruunupäät keikahtivat idän puoleen perähankuroilleen,\nseurasi siitä pitkällisiä sateita. Anuntin vanha Pekka Kainuunkylässä\noli pannut merkille, että kun suvituuli ajoi höyryjä pohjoiseen, niin\nkahdeksan vuorokauden perästä vesi nousi joessa. Tunturimaissa näet\nhöyryt roiskahtivat sateena alas, tullen sitten tulvana jokea myöten\ntakaisin. Monet muutkin luonnonmerkit olivat vanhalle pellonomistajalle\ntuttuja, luonnonkirjaansa hän luki monesti paremmin kuin painettua\nsanaa. Almanakka oli sentään usealle tuttu kirja. Siitä seurattiin\n\"planeettain\" liikkeitä, jotka aina merkitsivät ilmojen laatua.\nNiinpä \"jos Jupiteeri meni liki aurinkoa, niin tuli kylmä silloin\",\nsamoin myöskin, \"jos Merkkurius oli alimiten tai ylimiten yhessä\nauringon kanssa, tahtoi olla pohjatuuli ja kylmä ilma\". Monta kertaa\nkyllä saatiin suuttuen viskata pois koko kirja ja todeta, että \"Oulun\njumala valehtelee\".\n\nVaikka viljapelto olikin varattu taivaanlintujakin vastaan,\npystytettiin pellonvartijaksi monesti \"variksenpöläkkeitä\".\nVaaterökäleistä seipäisiin laitettuina kummituksina ne seisoivat kuin\npelottavat noitaämmät keskellä leipämaata kädet levällään heilutellen\nraasujaan.\n\nSyyspuoleen, kun aurinko ei enää jaksanut valvoa viljankasvua yli\nöiden, pääsi hallakin hirvittelemään. Toisinaan sentään tuli jo\nkesällä, kun vilja parhaillaan kääri tuppea ja kohta aikoi näyttää\nhiustaan, \"tuppihalla\" ja turmeli syntyvän tähän, niin että se\nsellaisenaan kuivui kuoreensa ja menetti kasvunsa. Syksy oli kuitenkin\npelottavampi. Mutta jos elokuu ensikerran taivaalle ilmestyessään heti\nromotti komeana ja täyteläisenä, ei ollut pelkoa hallasta, niinkuin\nsilloin, jos se ensiksi näyttäytyi vain \"puolirajasta\". Piti kyllä\nmuistaa, ettei maininnut kuuta oikealla nimellään. Kittilän\nPriita-Stiina Kinisjärvikin aina varoitti lapsia haukkumasta kuuta niin\nkauan kuin pellot olivat leikkaamatta, käskien sanomaan vain\n\"Rahkaksi\". Silloin ei halla niinkään ahdistellut viljaa. Samoin kielsi\neukko nimittelemästä tähtiä tähdiksi, \"kakaroiksi\" kehoitti vain\nsanomaan. Vasta leikkuun loputtua sai sanoa tähdiksi ja kuuksi, sitten\nei enää ollut vaaraa. Jaakolle, joka etelässä monesti liikkui kylmänä\nmiehenä, ei pohjoisessa päivä vielä antanut valtaa, mutta Lauri oli\njo tunturimaissakin pelottava äijä, sillä varsin usein se päästi\npakkasen maille. Mutta jos hänkin meni siivosti ohitse ja vei vielä\nKlaarankin hyvästi mukanaan, oli hyvin kuljettu. Vanhakansa tiesikin:\n\n    \"Klaaran kun säästyy,\n    kyllä sitten pelto säästyy.\"\n\nSilloin leipävilja oli saanut rauhassa kasvaa ja tulla \"kolmelle\nkarvalle\", jolloin se oli valmista leikattavaksi, ja \"siitä tuli elo\nkuin nisu\". Valmistuessaan pääsi vilja ensin \"vesimaitojyvälle\",\njolloin sisus jo oli kuoren pituinen, vaikka niin pehmeä, että\npuristettaessa ruiskahti ulos; sitten se tuli \"kovalle maitojyvälle\",\nniin ettei sisus puristettaessa enää puikahtanutkaan ulos. Ja viimein\npääsi vilja \"verhinsä\", saaden punaisia rautuja jyväänsä ja ollen\nvalmis sirpille. Jos vielä siitäkin elo sai seisoa pellossa, tuli se\n\"kälvinheksi\" ja niin kypsäksi, ettei enää pakkanenkaan voinut sille\nmitään. Yhdeksässä viikossa sanovat vanhat ohran toisinaan joutuvan\nvalmiiksi, muistelevatpa muutamat muoniolaiset, että leipä olisi joskus\nennättänyt seitsemässäkin viikossa laarista laariin.\n\nKeskellä Lapin ja Peräpohjan pitkällistä heinäntekoa jouduttiin\nleikkuupellolle. Toisien heiluessa vielä viikatteilleen heinän\nkimpussa, toiset jo alkoivat keikkua sirppi kädessä viljasaralla.\n\n    \"Päivän jälkhen Perttulin\n    ei kukaan peltoansa piä,\"\n\noli Kittilän Kyrön ukonkin tietona. Silloin täytyi myöhäisimmänkin jo\nviedä sirppi pellolle, niin että sai\n\n    \"Kiukurainen, kaukurainen\n    joka pellon paskantaa.\"\n\nVanhat ketterät muorit ja kotiemännät sekä lapset ensiksi joutuivat\nleikkuupellolle, kun muu väki oli heinätöissä, mutta sitten\nkiireen tullessa siirtyivät sirppiin sekä miehet että naiset. Toiset\nkyökyttivät edellä leikaten viljaa lyhteiden osiin, vanhat ukot\nkäpsehtivät perässä niitä sitoen. Voitiin myös iltapäivällä toimittaa\nyhteinen sitomistyö. Lyhteiden siteinä käytti ylitorniolainen\nruisolkia, jotka olivat olleet joulupirtin lattialla. Sitomat\nasetettiin aluksi, 4-9 lyhdettä, kuhilaisiin -- \"kolmosille\",\n\"nelosille\", \"kuutosille\" tai \"kaheksisille\" -- sekä sitten, kun olivat\nniissä kuivuneet, koottiin pyöreille kykäille sekä pitkäkäisiin\naumoihin. Sitten myöhemmin on opittu laittelemaan lyhteet pystyille\nvartaille taikka haasioihin, korkeisiin, moniorsisiin \"rakennuksiin\",\njoita varsinkin Tornion Muonion laaksossa näkee kaikkialla riihien\nluona aina Hettaan asti. Lyhteitä aumaan taikka haasioon pannessaan\nturtoialainen siunasi:\n\n    \"Jeesus siunakhon!\n    Hiukka hiiren hamphasen\n    ja somero suolenmukhan!\"\n\nLeikkuutyönkin aloitti vanhakansa siunaten. Vanha kolarilaismuori\nsanoi ensi kouralliseen tarttuessaan:\n\n    \"Jeesus siunakhon!\n    Vihhaa olkia, äläkä minun käsiäni!\"\n\nKieringissä vanha isäntä itse aloitti leikkuun sanoen:\n\n    \"Jeesus siunaa työtäni!\"\n\nJa \"se oli niinkuin juhlatilaisuus; kaikki oottivat niin kauvan, sitten\nvasta kumarruit, kun isäntä oli ensin ottanut\". Kaukosessa Sakrilan\nvanha muori aloitti leikkuun, eikä kukaan saanut tarttua työhönsä,\nennenkuin muori oli saanut kokoon muutaman lyhteen. Ensimmäisenä\nleikkuupäivänä lämmitettiin illaksi sauna, palattiin pellolta vähän\nvaremmin kuin muina päivinä ja käytiin kylpemässä ja sitten illalla\npistäydyttiin naapurien töitä katselemassa.\n\nSiunaten alettu työ menestyi hyvin eikä sirppikään koskenut käteen.\nJos kalvonen leikatessa tuli kipeäksi, hiveltyi, sidottiin siihen\nporonjalasta otettu luunuppinen suoni taikka villalankainen\nhivellysrihma. Kipeytynyttä selkää ja sivuja taas painelivat taitavat\nhierojamuorit. Mutta molkojärveläisen ja kierinkiläisen sivut eivät\ntulleet ensinkään kipeiksi, koska he kolme ensiksi katkaisemaansa\nkortta pistivät vyöhönsä, hameen taikka housujen kauluksen alle. Joskus\nleikkaajat yrittivät kiertää toistaan \"saareen\", \"nälkäsaareen\".\nKaukoselainen huusi silloin:\n\n    \"Marru on saaressa,\n    tule auttamhan!\"\n\nLeikkuun loppuessa koetettiin myös pitää vara, ettei olisi jouduttu\nviimeisiä korsia katkaisemaan. Viimeisen korren leikkaaja sai\npäivitellä: \"Kun minun piti kaikki leikata... Onko ihme, jos minun\nselkäni on kipeä?\" Toiset taas ennustivat, että viimeisen viljan ottaja\njää vielä toisenakin vuonna leikkaamaan. \"Sie leikkaat vielä ensi\nvuonnakin!\" sanottiin hänelle, Vieläpä leikkuun lopettaja sai\nseuraavana kesänä leikkuun aloittaa.\n\nSirppiä ei koko leikkuuaikana saanut tuoda pirttiin, sillä silloin\nolisi tullut halla, ja \"pakkanen syönyt pellot\". Asetettiin sirppi\nvain, jos kartanoon tuotiin, johonkin reikään aitan, tallin taikka\nnavetannurkassa. Eikä saanut pellolla koskaan antaa sirppiä toiselle\nkädestä käteen, vaan piti viskata se maahan, josta toinen sai sen\nottaa. Jotkut teettivät sepällä sirppinsä ponteen pikku renkaan,\n\"sammakonpöläkhen\", joka leikatessa helisi ja pelotti pois sammakot\nleikkuumiestä säikäyttämästä.\n\nLeikkuun loputtua \"sirpit panthin pathan\", kuten sanottiin,\ntarkoittaen, että keitettiin \"sirppipuuro\" ja \"piethin pienet\npeihaiset\". Muoniolaisemäntä keitti sirppipuuron ensi riihen\nuudisviljasta ja kutsui sitä syömään nekin, jotka olivat palkkaväkenä\nolleet leikkaamassa, \"ja ittellisvaimot pi'it sen hyvänä\". Sanottiinpa\nhänellekin, joka oli viimeisen korren katkaissut: \"Pitää vain\nsirppipuurolle tulla, kun leikkasit viimeisen pellon!\" Mutta jos joku\nleikkuuaikana oli sirpillä haavoittanut sormensa, hän \"menetti\nsirppipuuronsa\". Kalaa ja perunoita oli myös sirppipuuron kanssa\npöydässä, Kolarissa lisäksi viiliäkin, ja Kaukosessa tasattiin\n\"sirppijuusto\", ja \"se oli leikon loppu\".\n\nKittilässä vietiin sirpit talveksi aittaan. Siitä saatiin arvoituskin;\n\n    \"Kesät viuhkaa, vauhkaa,\n    talvet aitanlaarissa makaa!\"\n\nMonesti jo leikkuuajan lopulla ankarat jumalanilmat ja pohjoistuulet\nhäiritsivät sirppimiestä. Toisinaan nousi pohjoisesta taikka idästä\npilviäppöjä, paksuja harmaita heuvaleita, jotka kuuron toisensa\njälkeen ropsivat vettä taikka roiskivat lumiräntää leikkaajain selkään.\n\n    \"Äppöjä sataa,\n    pakkanen tulee,\n    leikata pitää,\n    olla Jumalan kanssa kilpasilla,\"\n\nsanelivat leikkuumiehet. Jotkut sitoivat porontaljan selkäänsä,\netteivät hartiat olisi kastuneet.\n\nMonesti olivat karun maan muokkaajien leiväkset niin lopussa, että\ntäytyi jo ennakolta kovalla kiireellä ehättää eloa riiheen ja puida\n\"nälkäriihi\". Käsikivillä ensi hätiin pyöräytettiin viljat ja\nkeitettiin nälkäisille vatsoille uutispuuro.\n\nSitten pitkin syksyä toimitettiin tavallinen riihitseminen. Varstoilla\npuitiin eli tapettiin viljat, joita oli lattialle ladottu \"krateihin\",\n\"ristakoilla\" eli \"ränsillä\" seulottiin oljet pois ja sitten jyväkasa,\n\"nisä\" eli \"riiho\", viskattiin \"piolla\", niin että \"seinhäisjyvät\"\nerosivat \"raihaisjyvistä\" ja ruumenista. Lopuksi pohdettiin\nkäsipohtimella pöly pois ja seulalla seulottiin \"virnhet\" erilleen.\n\nRiihiaikana kävivät mökinmuijat, \"riihimorsiamet\", ainakin Kittilässä,\nisoisten luona riiheltä riihelle, tehden tulen riihen luo, keittäen\nkahvit ja tarjoten sitä juuston kanssa mustille riihimiehille.\nPalkkioksi riihenomistaja antoi eukkojen pussiin jyviä.\n\nViimeisestä riihestä heitettiin paikoin viimeinen lyhde, parikin,\npuimatta. Latvoja vain rusattiin seinään, niin että enimmät jyvät\nkarisivat pois, sitten nostettiin lyhteet takaisin orsille, lyhde\nkumpaankin peräloukkoon. Karunkilainen sanoi niitä \"hiirenlyhteiksi\",\ntarkoitetuiksi hiirille ruoaksi, \"ettei hiiret sitten aittoihin\ntule\", ylitorniolainen ja Turtolan mies taas tahtoi, että \"hiirikin\nsaa joulumurkinan\". Sanottiin myös, että lyhteet heitettiin\n\"pääsiäisämmiksi\"; toinen lyhde oli \"pääsiäisämmä\", toinen\n\"pääsiäisäijä\". Lyhteet saivat olla nurkissaan seuraavaan vuoteen,\nkunnes riihi oli puhdistettava uutta puintia varten. Siellä \"ne olivat\nniinkuin oottamassa toista viljaa, ettei pääse katkeamhan, jotta anna\nsitä hyvää on seuraavhan vuothen.\"\n\nSitten viimeisestä riihestä päästyä tuli \"työloppu\", ja saatiin\n\"varttapuuro\", eli \"puintipuuro\", käsikivillä jauhetusta viljasta\nkeitetty puuro. Turtolassa annettiin riihimiehille juustoakin.\n\nRiihestä korjattiin jyvät aitanlaareihin pitämään talonväkeä\ntalvikautena leivässä. Siunaten ja varaten ne sinne pantiin. Turtolan\nukko varisteli hiukan viljaa aitanparren alle hiirille, sanoen:\n\n    \"Tämä on teän osa,\n    ja teän pitää tytyä siihen!\"\n\nTepastolompolon vanha emäntä manasi:\n\n    \"Hiukka hiiren hampahaseen,\n    kaima kakertajan kurkhun!\n    Kala nielläkses, toinen kottistaakses!\n    Jos kosket, niin kohta kuolet!\"\n\nRiihityön päättyessä olivat maanraatajan kaikki kesätyöt ja toimet\npäättyneet. \"Maanäiti\" oli palkinnut raatajalapsensa: heinät olivat\nsuovissa, sauroissa ja ladoissa, nauriit ja perunat kuopassa sekä\nviljat aitanlaareissa. Oli taas päästy siihen aikaan vuodesta, jolloin\njoutuivat\n\n    \"Nauriit kuophan,\n    mies sauhaan,\n    ja poro karhakhan.\"\n\nJa pellonmuokkaaja sai taas ruveta ennustelemaan syksyn ilmoista\nseuraavan kesän laatua.\n\n\n\n\nHärkinmylly\n\n\nHärkinmylly on vaatimaton erämaan jauhomestari, joka ei milloinkaan\npyri isoisten valtaväylien varrelle, missä kuohuvat kosket kohisuttavat\nkomeita maailmankansan laitteita. Tuntien pienuutensa ja heikon\nvoimansa se harmaassa vaatimattomuudessaan tyytyy vain vähäväkisen\nmetsäpuron matalaan putoukseen, liittoutuen sen kanssa yhteistoimintaan\npikku peltoja muokkailevan kiveliön kansan hyödyksi. Maan eteläosissa\non vuosisatoja kalkutellut härkinmylly kohta jauhanut viimeiset\nviljansa, taikka ainakin siirtynyt omille sydänmailleen. Mutta\npohjoisessa Lapinkorvessa vanha jauhajavaari vieläkin uskollisesti\ntoimittaa virkaansa. Takoen entistä verkkaista tahtiaan, koettaa se\npysytellä uudenaikaisten etelänhoitojen, rastasmyllyjen ja turpiinien\nrinnalla, jotka jo paikoin täälläkin ylpeästi meluten pilkkaavat vanhaa\npientä korpimyllyä.\n\nNähdään täällä vielä myllyjen ikivanhat edeltäjät, käsikivetkin,\njotka ennen olivat miltei joka talossa, jossakin ulkorakennuksen\nnurkassa taikka keskeneräisessä \"voimaamattomassa kehärakennuksessa\",\njopa joskus pitkän pirtinpöydän alapäässä. Entisaikaan kotoinen\n\"kinnasmylly\" sai olla metsäpuron myllyn ahkerana apulaisena.\n\nVanhaa jauhajaa ei vaivattu joka tarpeeseen, vaan annettiin pienet\nja kiireelliset jauhatukset toisten vanhojen toimeksi. Käsikivien\nmyllärinä näet oli tavallisesti talon vaari yhdessä muorinsa kanssa.\n\nToinen kiersi kivenpuusta, navasta, samalla syöttäen myllyään, ja\ntoinen sivulla seisoen kyökytti sauvakossa, joka oli kiinnitetty\nnapaan. Näin \"suuruksen voimalla\" -- siitä sanottiin käsikiviä myös\n\"suurusmyllyksi\" -- monesti pyöräytettiin puurokset, jopa useasti\nleipäjauhotkin.\n\nPäiväkauden saivat vanhat myllärit käyttää kinnasmyllyään, ennenkuin\ntuli eloa yhteenkään ison väen leipomukseen. Kevättalvi, jolloin\npuromylly piti lepoaan, oli ahkerinta pirttimyllyn käyttöaikaa, ja\nsilloin vaarit ja muorit saivat vuoronperään kyökyttää sekä navassa\nettä sauvakossa.\n\nKinnasmylly on yksinkertainen laitos, vain lavalle laskettu pieni\nkivipari, jonka käyttövoima lähtee samasta suuruksesta, mikä\njauhoina varisee kivien ikenistä. Eikä paljoa monimutkaisempi ole\nhärkinnyllyhoitokaan, jota käyttää maailman vanhin: väkevä vesi. Vanhan\naitan näköinen pikku hökkeli, kolme, neljä metriä seiniltään, paria,\nkolmea korkea, on istutettu metsäpuron myötäleeseen, peräpuoli\ntyönnettynä purosta johdetun juovan päälle, ovi käännettynä vasten\ntörmää. Myllyn perässä, lattiaa korkeammalla, on kivilava noin\nmetrisine kivineen, ja kivien yläpuolella jyvätuutti, tori,\njuoksutusruuhineen ja sauvakkoineen. Kivilavan alla, missä vesi\nsolisee, seisoo myllyn vahva voimamies, 12-, 18-, 30:kin siipinen\ntukki, härkin, naparaudallaan pysytellen veden rajassa makaavan\nsammakkopenkin \"perserauvan\" reiässä. Härkkimen yläpäästä käy väkirauta\nylös alakiven pussin lävitse päällyskiven siiliin, pannen kiven\nkieppumaan, kun putousruuhta myöten syöksyvä vesi pääsee puskemaan\nhärkkimen siipiin. Syrjittäin asetetut siivet ovat hiukan kaltot, niin\nettä \"kun ruuhesta puhaltaa niihin vesi, niin se menee niinkuin\nloovhan, että on pakko lähteä pyörimhän\". On myllyssä vielä\nnostotolppa, joka on kiinnitetty sammakkopenkin toiseen päähän, niin\nettä sitä kohottamalla nousee koko hoito: sammakkopenkki, härkin ja\nyläkivi.\n\nVäkevien purojen jyrkissä myötäleissä saa myllyn ruuhen eli kynän\njoskus johtaa purosta suoraan myllynhärkkimeen, tarvitsematta sen\nenempiä laitteita. Mutta vähäväkisissä vedenjuoksuissa täytyy rakentaa\nhirsistä ja turpeista tokeita, patoja eli tammia pitkine ruuhineen ja\ntampuloineen. Padon taakse \"karkotaan\" myllyn jauhatusvesi, joka sitten\ntampulalautaa kohottamalla lasketaan virkatoimeensa.\n\nNäin yksinkertainen laitos on metsäpuron mylly, vesimyllyjen esikoinen.\nToisinaan se kyhjöttää ypö yksinään kiveliössä, jopa aivan synkässä\nmetsäkurussa, jonkun järveen laskevan erämaanjoen suupuolessa.\nKohisten ja vaahdoten hyppii puro rinnettä alas, käväisee myllyäkin\njyristämässä, rientäen taas samaa ryöppyä alaspäin. Eikä syksyn\npimeässä yössä mustassa kurussa kuulu muuta kuin puron kohina ja myllyn\nkalkatus. Mutta usein on myllyn erämaatoverina törmällä pieni pirtti,\njossa jauhattaja saattaa levähtää, silloin kun mylly on työntouhussa.\nMyllypirttinä on joskus mäenrinteeseen peräseinittäin työnnetty matala\nhökkeli, jonka etuosa ja katto pahaisine savupiippuineen vain kohoaa\nmaan pinnalle, joskus pieni hirsikota keskellä permantoa olevine\ntulisijoineen, toisinaan taas tavallinen metsäpirtti makuulavoineen,\nikkunoineen ja ovinurkkapiiseineen.\n\nMonesti liittyivät kylän ukot yhteistyöhön rakentaen yhteisen\nhärkinmyllyn. Niinpä oli Kolarin Venejärven kyläläisillä Venejoen\nKuusankoskessa yhteismylly, joka jauhoi läpi kesänkin. Kolme taloa,\nNiva, Heikki ja Alatalo, nosti myllyn ikivanhalle myllypaikalle,\nsitten siihen liittyi osamiehiksi Vaattovaara, Kylmämaa, Rautio ja\nLiikamaa, ja kun Alatalo jakautui pojille, saivat hekin myllyosansa,\nniin että lopulta oli härkkimen ympärillä kahdeksan osakasta.\nYhteisesti pidettiin mylly kunnossa. Keväällä kun tulva oli pudonnut ja\nvillivedet painuneet tiehensä, saavuttiin miehissä, mies joka osalta,\npariksi, kolmeksi päiväksi korjaustöihin: patoa parantelemaan, ruuhta\npaikkaamaan, siipiä uudistamaan sekä kiviä teroittamaan, niin että\nmylly saattoi tervein voimin aloittaa uuden työkautensa. Ja kun entiset\nkivet kuluivat kelvottomiksi, hankittiin miesvoimin uudet. Kittilän\nKaukosesta saatiin parhaita kiviä, pehmeitä \"hiinisyisiä myllytahkoja\",\nniin että äijät saattoivat killata:\n\n-- Kyllä nyt taas jauhoja lähtee, kun on Kaukosen kivet!\n\nHyviksi sanottuja kiviä saatiin myöskin Turtolasta, Matinlompolon\nPallistajasta sekä Ylitornion Tengeliönperältä, Pakisvaarasta.\n\nVuoron perään oli joka osakkaalla käyttöpäivänsä. \"Nihkeimpänä\"\naikana, kun juuri oli saatu uutinen, annettiin osamiehelle vain parin\npäivän jauhatus, ja kahtia jaetulle talolle päivä kummallekin, mutta\n\"löyhimpänä\" aikana sai myllyä jyrryttää viikonkin. Käyttövuorot\njaettiin arpomalla. Otettiin yhtämonta tulitikkua kuin oli osakastakin,\nja tikuista mikä jätettiin \"materiksi\", mikä katkaistiin lyhyemmäksi,\nmikä taas päästään poltettiin, määräten kullekin järjestyslukunsa.\nJoku otti tikut kouraansa, asettaen niiden päät piiputtamaan\npeukalohangastaan. Siitä sai jokainen ottaa tikkunsa, ja kenelle sattui\nykköseksi merkitty, hän voitti ensi vuoron. Halutuin oli kuitenkin\nsellainen käyttövuoro, johon sisältyi pyhäpäiväkin, sillä pyhää ei\npäivälaskuissa otettu lukuun, mutta vuoronomistaja sai, jos halusi,\nkietkuttaa myllyä silloinkin.\n\nSamoihin aikoihin, kahdeksankymmentä vuotta sitten, kun Kuusankoskeen\nsaatiin kylänmylly, pari Venejärven ukkoa, Nikunmaan Niku ja\nJuhan-Erkki Vettainen, lapinäijien jälkeläinen, rakensivat oman\nyhteismyllynsä pienen Kutujoen suuhun, Venejärven yläpäähän. Hekin\nhankkivat kivet Kaukosesta, ostivat Kaukosen Matti-vainaalta\ntekemättömät kivet, maksaen ruplan kappaleesta, itse takoen ne sitten\nvalmiiksi. Hyvän myllyn äijät saivatkin, ja käyttivät sitä aina viikon\nvuorollaan. Korjattuna ja uudistettuna jauhattaa se leipäviljaa\nvieläkin, jopa koko kylällekin, kun kolme, neljä vuotta takaperin suuri\nkevättulva hävitti Kuusankosken vanhan yhteismyllyn. Markka-parin\ntynnyristä maksavat osattomat jauhatuspalkkaa, kun saavat siinä itse\nkäyttää viljansa.\n\nSamanlaisia yhteismyllyjä oli monessa muussakin metsäjoessa. Niesajoen\nsuussa Kolarissa kävi yhteen aikaan neljä osamyllyä. \"Suumyllyä\"\nkäyttivät Juurakkovaaralaiset, \"Jokijalan myllyä\" Jokijalan miehet,\n\"Saaren myllyn\" omistivat Kolarinsaaren Simu, Rautio, Lantto ja\nTiensuu, ja \"Ylinen mylly\" oli Luttusen ja Ristimellan yhteishoitoja.\nKittilän Sirkan, Könkään ja Hossan taloilla, Erkkilällä, Niemelällä,\nKorvalla ja Hossalla oli ennen yhteinen härkinmylly Myllyjoessa.\n\nMutta yhteismyllyt eivät tahtoneet koskaan pysyä oikein hyvässä\nkunnossa, vaikka joka vuosi miehissä niitä kohennettiinkin.\nYhteismyllyssä oli \"jokainen oma myllärinsä\", ja kaikenlaiset tökeröt\ntoljakkeet, jotka eivät osanneet laitosta hoitaa, kävivät sitä\nkietkuttamassa, niin että mylly lopulta \"linkutti ja hiekkui\" ja kivet\nkitkuttivat tylsinä, jopa joskus \"perserauvat loppuivat ja härkin\njauhoi sammakkopenkin päällä\". Eikä yhteismyllyssä saanut jauhattaa,\nmilloin olisi parhaiten tarvinnut, vaan piti aina odottaa omaa\nvuoroansa, mennä jo illalla myllypirttiin vartomaan ollakseen heti\nvalmiina, kun määrätunnilla, aamuyhdeksältä, vuoro vaihtui. Niinpä\nmonet ukot rakensivatkin oman pikku hierimensä, jota saivat mielin\nmäärin kietkuttaa. Sillä \"se on eullinen, kun on ittellä mylly... Sie\nsaat siinä itte jauhattaa eläimillekin rehuviljaa, virnhet ja kaikki\".\n\nTäten yksinäiset korpimyllyt saivat tovereikseen toisiakin\nsamanlaisia harmaita kolkuttajia. Läheiseen, hyvää myötämäkeä\nlaskevaan puroon saattoi koko kylä nostaa myllyjänsä, itse kukin oman\nhärkkimensä sopivaan nikaraan pitkin joen vartta. Niinpä nähdään\nKittilän Alakylän tienoilla, Pahtajoen suussa, neljä lähekkäistä\nAlakylän miesten myllyä. Kolarin Vaattojärveen laskevassa, synkässä\nKenttäojassa kalkuttaa neljä vanhaa \"maailmanaikaista\" Vaattojärven\nkyläläisten jauhajaa. Ylitorniolla oli vielä vuosikymmen takaperin\nMustastajärvestä Luomajokeen laskevassa, jyrkässä Myllyojassa\nKainuunkylän ukoilla toistakymmentä metsänaapperoa, joka talolla oma\nhoitonsa: Kannalan, Maijasen, Lovikan, Mustanjärven, Olkkurin,\nKuurusen, Anuntin, Tynin, Ajon, Vittikon ja Kiviniemen myllyt, niin\nlähekkäin toisiaan, että vain \"syltäkymmenen oli pisin väli\". Ja\nYlitornion Nuotiorannan Liekkaanoja eli Annanoja, joka Reväsjärvestä\ntullen laskee kylän lävitse komean, \"viittäkymmentä metriä\" korkean\nmyötämäen metsänlaidasta Tornionjokeen, oli kuin vartavasten ohjattu\nkylänäijien vesi kivien käyttäjäksi. Puolen kilometrin matkalla oli\nojassa entisaikoina kokonaista 18 nuotiorantalaisten ja Alkkulan\nukkojen myllyä: Jurvan, Karkeisen, Tiiperin, Metsävainion, Hirstiön,\nTonuksen, Pietarin, Yrjänheikin, Ylivainion, Ala-Antin, Yli-Antin,\nKais-Hannun, Pappilan, Tolpin, Haavikon, Laurin, Ojan ja Pirjetan.\nMyllyjen alapuolella oli vielä nuotiorantalaisilla pieni \"veivillä\nkäypä, yksiteräinen raamisaha\". Monet myllyt olivat niin lähellä\ntoisiaan, ettei vesi ehtinyt edellisen ryöpyistä asettua, kun sen jo\ntäytyi koota voimansa ja syöksyä toisen ruuhen puristuksiin. Vieläkin\nsaa sama Annanoja käyttää kahtatoista härkinhoitoa sekä Jolman ukon\npärehöylää.\n\nMainiota myllyojaansa parantelivat nuotiorantalaiset ja Alkkulan\nmiehet jo toista sataa vuotta takaperin: menivät ja kuopaisivat\nReväsjärvestä siihen lähes puolta kilometriä pitkän \"kaivoksen\", saaden\nsiten puroonsa voimaa ja kukin itselleen hyvän myllypaikan. Aikoja\nmyöhemmin, sarkajaon jälkeen, aikoivat Armassaaren kylän miehet tehdä\nsaman tempun, menivät yöllä ja kalvoivat Reväsjärvestä ojan omalle\npuolelleen, saadakseen hekin vettä neljään, viiteen myllyynsä, jotka\nolivat Koskiojassa, etelään Reväsjärvestä. Mutta nuotiorantalaiset\npääsivät hätään, ja kaivoksella syntyi tuima temmellys, jossa kanget ja\nojankaivuaseet heiluivat tappeluaseina. Oikeudessa sitten tuomittiin\narmassaarelaisten kaivos tukittavaksi, ja sanotaan sitä vieläkin\n\"Varkhanojaksi\".\n\nSyksyllä, lyhyen kesälevon jälkeen, kun riihestä ruvettiin saamaan\noman pellon eloa, alkoi härkinmyllyjen ahkerin työkausi. Silloin\nkävi myllypurolla, missä useampia härkkimiä oli kieppumassa, yöt,\npäivät, alituinen kohina, jyrinä ja kalkatus. Toiset ukot tulivat\njyväsäkkeineen, toiset olivat jauhoineen lähdössä, ja kolmansille\nmyllyt parhaillaan jauhoivat.\n\nEntisajan äijät kuljettivat eloaan myllyssä puuastioissa, pyöreissä\n\"myllytynnyreissä\", jotka olivat \"ankanmallisia, kupukat keskeltä\" sekä\nniin isoja, että vetivät pari tynnyriä. Pohjat vain lyötiin kiinni,\npari tynnyriä työnnettiin reslaan ja lähdettiin ajaa kolauttamaan\nmyllylle.\n\nYökaudetkin pidettiin myllyä työntouhussa. Tavallisesti jouduttiinkin\nmyllyyn iltapäivällä, ja sitten annettiin kivien jyrytä yhteen mittaan,\nkunnes oli jauhatettu koko kuorma. Puurojauhot sai mylly ensi töikseen\nhieraista käyttäjälleen. Piimää, voita, leipää ja suolakalaa oli\nmyllymiehellä eväänä, ja heti, kun oli saanut tarpeeksi jauhoja,\nhän keitti myllypirtissä \"myllypuuron\", tarjoten sitä toisillekin\nmyllyttäjille. Hupaisesti kului jauhattajain aika myllypirtissä,\nsilloin kun siellä sattui olemaan koolla useampia käyttäjiä. Varsinkin\npimeinä yökausina, kun päre palaa rätisti piisin pielessä ja ulkoa\nkuului myllynsauvakkojen kalkutus ja kolkutus, vanhat äijät äityivät\nsaarnaamaan toinen toistaan kolompia muisteluksia lapinäijistä ja\nlentonoidista, lihatontista, manhonväestä ja äpäristä, köyryistä,\nriettaista ja metsäperkeleistä. Äijien saarnaa kuullessa nuorempia\njo rupesi vistottamaan, niin etteivät yksin uskaltaneet edes ulkona\npistäytyä, sati sitten mennä myllyä hoitamaan. Päresoitto kädessä\nsiellä kiireesti kaksissa miehin käväistiin.\n\nMutta monet ikäukot, myllyn ja metsän ja kaikkien haltiain tutut,\nsaattoivat kyllä yksinäänkin yökausittain oleskella vanhalla myllyllään\nja törmän pirtissä, eikä pimeä korpi heitä pelottanut. Puuroa vain ukot\nkeittivät pirtin piisissä, pistelivät sitä piimän ja voisilmän kanssa,\nhikoilivat \"lavittalla\" ja aina väliin kävivät myllyä hoitamassa.\nTuttua ja rakasta soittoa oli vanhalle myllynkäyttäjälle jauhavan\nkiven jyrinä, johon sauvakko kalkuttaen takoi tahtia. Jo äänestä äijä\nheti kuuli, milloin kivi oli laskettu tarpeeksi \"iholle\", niin että se\nantoi parhaat jauhonsa, niin hienot, että ne kouraan puristettuina\n\"jäivät limpuksi, eivätkä hajonhet kuin hietakakko\". Sellaisia olivat\nvain huonon myllyn ja taitamattoman myllärin tuottamat jauhot, joista\nkaiken lisäksi \"elonmakukin\" oli hävinnyt. Lämpöisessä myllypirtissä\nkuivasi ukko jyvät ennenkuin kaatoi ne myllyntuuttiin. Ja kunnossa hän\npiti kivetkin. Tasateräisillä kivenhakuilla hän nakutteli tylsyneet\nkivet \"unellensa\", jolloin ne taas hyvästi tarttuivat viljaan. Hartaana\nukko kaapi jauhokoukulla myllyn jauhaman leipäviljan \"lautomelta\"\nkokoon, sipaisi linnunsiivellä loputkin, ja leveällä lastalla ajoi\nsäkkiin, jonka suun oli oksahaarukalla pingottanut avoimeksi.\n\nMyllynhaltian kanssa ikä-äijät olivat hyviä tuttavuksia. Kolarin ukko\nsuostutteli haltiaa, pyydellen:\n\n    \"Mene kiville kiekkumhan,\n    että mie hiiniä jauhoja saan!\n    Sulle kivi, mulle jauhot,\n    sulle kova, mulle pehmeä.\"\n\nSiitä myllytonttu oli mielissään, kiekkui kivillä, jopa joskus\nkiekkuessaan laski lauluksikin. Kuusan Anttikin oli kerran kuullut\nTepsan myllyssä, Kittilän Kuolajoella, kun haltia lauleli:\n\n    \"Lipluta, lelliltä, lellu,\n    lipluta, leikitä, lellu!\"\n\nHuoletta voivat ukot heittäytyä pirttiin nukkumaan, sillä haltia kyllä\ntuli ilmoittamaan, milloin myllystä rupesi jauhaminen loppumaan.\nKurtakkokosken vanhassa myllyssä tuli Kittilän Alakylän Klaavun äijälle\nvanha pikkuturkkinen vaari sanomaan:\n\n-- Nouse sie, äijä! Mylly pääsee!\n\nÄijä nousi, kaatoi tuuttiin lisää, pannen jälleen nukkumaan. Vähän ajan\npäästä taas pikkuturkki-vaari tyrkkäsi kylkeen, nykäisipä jalastakin\nja sanoi:\n\n-- Äijä ylös!\n\nJa mylly oli taaskin sillä rajalla, että oli pudottanut viimeisetkin\njyvänsä kivensilmään.\n\nKuusankosken vanhassa yhteismyllyssä oli haltioina kaksi tytärtä. Ne\nkerran tulivat Tuomas-äijää herättämään, puhellen keskenään.\n\n-- Pitäis herättää tuo äijä, kun mylly pääsee, toinen sanoi.\n\n-- En uskalla, se kirvaa, toinen arveli.\n\nHerättivät kumminkin, ja äijä kirosi, jolloin tyttäret pelästyen\nkatosivat.\n\nMutta uskottomia myllymiehiä ei haltia viitsinyt herätellä, muuten vain\njoskus ilmoitti olemassaolostaan. Niin myllykotaan ilmestyi Muotkan\nAntille kerran vanha ämmä ilkaillen ja kysyen:\n\n-- Onko täällä kosoittamista?\n\n-- Tuossa on kosoittamista! Antti vastasi, vatkaten tulikekäleellä.\n\nVanhoilla ukoilla oli tapana myllypirtillä ollessaan aikansa kuluksi\nkiskoa päreitä. Monille äijille oli \"myllyreisu oikein pärhen\nkiskontareisu\". Myllypuron rantakankaalta vain hakattiin silkosyinen\npetäjä, vietiin kappaleita pirttiin sulamaan, ja sitten pitkin iltaa,\nyötä ja aamua kiskottiin pärettä. Pari, kolme kupoa piti vuorokaudessa\ntulla kasaan. Ne olivat sitten hyviä myllypirtin tuomisia talon\nemäntäväelle. Mutta joku määrä kuivia päreitä piti heittää myllypirtin\norsille, että \"seuraavallekin tulijalle oli aluksi\". Jotkut ukot\nkutoivat päreistään ruumen-, olki- ja akanakoreja, muutamat väänsivät\nvitsoista \"lehmänperhäisiä\", ja pyytöhenkiset miehet kävivät yöllä\ntuohustamassa.\n\nHyvin täytti virkansa hyvästi laitettu härkinmylly tottuneen\nmyllyttäjän hoidossa. Riihikuivaa taikka myllypirtissä kuivattua viljaa\nmylly jauhoi kolme, neljä tynnyriä vuorokaudessa. Pirjetän mylly\nAnnanojassa päästi uudekselta kahdeksankin tynnyriä päivän ja yön\ntietämissä, vaikka nyt jo vanhana tyytyykin kolmeen. Myllyssä kyllä\nolikin ennen 8-kortteliset kivet.\n\nMutta kiveliön harmaa jauhaja oli hyvin herkkä ja oikullinen\nmetsäläinen, joka pian oppi tuntemaan hoitajansa. Toisten käsissä se\nhyvälläkin vedellä kävi vetkoon, kitisi ja linkutti, antaen vain vähän\njauhoja, nekin karkeita kuin hiekka. Mutta toisten hoidossa härkin\ntaas pyöri kuin väkkärä tuulessa, kivet soivat eri äänellä, sauvakko\nkalkutti iloisesti tuutin laidassa, ja mylly antoi hyviä jauhoja miltei\npuolta enemmän kuin huonolle käyttäjälleen.\n\nLeipäviljansa härkinmyllyn käyttäjä jauhatti aina kuorinen, sillä\nsuurella vaivalla raadettujen pohjoisten peltojen vähäisiä leiväksiä\nei kannattanut vielä kuorimalla vähennellä. Kun vain elot käytettiin\nmuuten hyviksi, lähti niistä kyllä kunnollinen jokapäiväinen leipä,\njopa hyvä pyhäpäivien rieskakin. Ryyneiksikään ei härkinmyllyssä\nkoskaan yritetty kuoria leipäviljaa. Mutta joskus turtolalainen\nrupesi tuhlaamaan ja teki ryynejä -- kirnussa. Pani tavalliseen\nvoikirnuun paksun varapohjan sekä asetti pohjan alle vielä kolmannen\npohjakappaleen, kaasi kirnuun ohria ja survoi ja sysi niitä rautakangen\nrengaspäällä, niin että pölisi. Pohtaen, puhaltaen ja siivellä\nsipoen hän sitten ajoi akanat pois viljasta, saaden hyviä pyhäpäivän\npuuroaineksia. Itselliseukot, Kruutin Kreeta ja Maija-Leena, olivat\nentisaikaan Turtolan Kirkonkylän emäntien ryynimylläreitä. Parin,\nkolmen kapan pusseja he saivat taloista survoakseen, kun uutinen oli\nsaatu, taikka suuret pyhäpäivät, kinkerit taikka häät olivat tulossa.\n\nSaivat härkinmyllyt monesti jauhaa leiväksi muutakin kuin puhdasta\njumalanviljaa. Sattui tulemaan nöyrä vuosi, niin että pelto antoi\nraatajalleen enimmäkseen vain olkia ja akanoita. Silloin survottiin\npetkeleillä olkia isoissa ruuhissa \"kalhoiksi\", pantiin vähän\njyväkahuja joukkoon ja jauhatettiin myllyssä. Masentunein mielin\nsilloin ukko käytteli myllyään ja söi karkean myllypuuronsa. Ei vanha\nmyllykään tuntunut pääsevän oikeaan vauhtiinsa eikä ääneensä: voimakas\nkivien jyrinäkin oli muuttunut väsyneeksi kahisemiseksi.\n\nSivullisetkin myllyttömät saivat isännän luvalla, sovitusta maksusta\n-- kappa tynnyristä -- käyttää härkinmyllyssä viljansa, ja jokainen\nkoetti parhaan taitonsa mukaan itse olla myllärinä. Joskus isännät\nottivat vakituisen ukon yhteismyllyänsä käyttämään.\n\nSellaisia entisajan mylläreitä oli Kittilässä Sirkan, Könkään ja Hossan\nmiesten yhteismyllyssä vanha Mylläri-Aapo. Vanhoja myllynkäyttäjiä\non myöskin Nuotiorannan Mylly-Pekka, lähes 80-vuotias Pekka Strålberg,\njoka on viisikymmentä vuotta hoitanut Annanojan härkkimiä, useampaakin\nyhtaikaa, pappilankin myllyä kolmen rovastin aikana, saaden palkkaa\nvirastaan puoli kappaa tynnyriltä joka härkintä kohden.\n\nTalveen saakka, joskus lähelle joulua, myllyt ahkerasti kietkuttivat,\nkunne puro kokonaan jäätyi, ja härkimenkin niin hyyti ja jääti, ettei\nse enää jaksanut pyöriä. Vain jotkut väkevät purot pysyivat sulina yli\ntalven ja käyttivät myllyään. Talvi olikin härkinmyllyn levon aikaa.\nSilloin se metsäkurussaan kyhjötti kuin kontio paksun lumen peitossa,\nhärkinhoitokin kokonaan vahvan jääkerroksen sisässä. Muorit ja vaarit\nsaivat taas ruveta vanhaa kinnasmyllyänsä pyörittämään, jos talon\nsyksyllä käytetyt jauhot rupesivat loppumaan.\n\nMutta kun tuli kevät, hanget sulivat ja metsäpuro ryskäytti\njääpeitteensä pois ja keväisin voimin alkoi hurjana temmeltää\nmyötäleessään, heräsi härkinmyllykin, yhtyen virran keväiseen menoon.\nVäkkäränä alkoi härkin kieppua, niin että kivet ihan mieletönnä\nulvoivat ja sauvakko takoi kuin vimmattu täysin voimin. Vanha\nhaltiaäijäkin nousi piilostaan ja kivillä kiekkuen alkoi iloisesti\nlaulella. Myllyttäjä-äijätkin olivat kuin nuortuneet. Ketterästi he\nkepsuttelivat myllyllä edestakaisin, keveästi keikahteli jyväpussi,\nja kiven ikenistä lämpimiltään saaduista jauhoista keitetty,\nvoisilmäinen myllypuuro maistui entistään makeammalta.\n\n\n\n\nKesäkentällä\n\n\nPitkän pimeän talvikautensa saa navettakunta kytkyt kaulassa seisoa yöt\npäivät seinän ja \"loorin\" välissä, jauhaen eteen työnnettyjä eväitään,\nhauteita, olkia ja jänkäheinää -- entisaikaan apatettiin karjaa\nmyöskin ihmislannasta keitetyllä hauteella --, antaen hoitajalleen\nkorvaukseksi maitoa sekä kymmenin kuormin \"sontalimppuja\" pitkin\nhankien peittämää peltokenttää, vieläpä ison limppukasan navetan\ntaaksekin.\n\nMutta suven tullen saa sarvikansa jättää talvisen asuntonsa koko\nkesäkaudeksi ja muuttaa kesämajoilleen. Miltei joka talon karjakunnalla\non oma kesänavettansa peltojen takana, kiveliön veräjillä. Se\non matala neliömäiselle pohjalle rakennettu hirsimaja, jonka laajan\nkartiokaton huipusta kohoaa puinen ilmatorvi. Sisustus on hyvin\nyksinkertainen, niinkuin ainakin vaatimattomien eläjien kesäasunnossa.\nAlustana on useinkin vain maapermanto, päällyksenä ilmatorveen päättyvä\nvesikatto, parret sivuseinien vieressä ja ainoana ikkunana peräseinän\nsontaluukku. Mutta navetan luota alkaa heti metsien, lehtojen,\nvaarojen ja jänkien valtakunta, jossa kesäasukkaat saavat mielinmäärin\nkuljeskella etsien ruokapaikkoja, kalistella kellojaan, ammua ja möyriä\nja pitää muuta kesäniloa, kunhan vain illan tullen muistavat keikutella\nkesämajan veräjille vartomaan hoitajiansa. Sinne saapuvatkin emännät\nlypsinastioineen ja tuomisineen, kytkevät metsänkävijät navettaan,\njossa toimitetaan lypsäminen ja iltajuottelu. Pimeässä asunnossaan saa\nkarja rauhallisen yölevon, syöpäläinenkään ei siellä kovin kiusaa, kun\nvielä ilmatorvikin laittaa vetoa. Aamulla taas käyvät naiset karjan\nlypsämässä ja laskemassa laitumelle.\n\nKarjan kesämajoilla asuessa saa talvinavetta olla vapaana tuulettumassa\nseuraavaa talvikautta varten. Mutta rajaväylän varrella, Ylitorniolla,\nTurtolassa ja Kolarissa, on monen talon tapana, kun lehmät on saatu\nkesämajoille, itse muuttaa kesäasunnolle -- lehmien talvisuojaan.\nNavetta vain pestään ja siistitään, jopa paikoin parsien väliseinät\nja aperuuhet korjataan pois, seinät ja katto valkaistaan kalkilla,\nikkunoihin asetetaan verhot, pöytä raheineen tuodaan seinän viereen\nja ruoka keitetään navetan muuriin laitetussa hellahoidossa taikka\npiisissä. Viileässä, pieni-ikkunaisessa karjanasunnossa onkin\nhelteisenä kesäpäivänä paljon raittiimpi oleskella kuin avarassa\nkuumassa pirtissä, johon aurinko paahtaa isojen ikkunain täydeltä.\nYöksi siirrytään levähtämään aittoihin ja luhteihin.\n\nTällainen on Peräpohjan karjan kesänvietto aina Kolarin ja Kittilän\nmaita myöten.\n\nMutta toisinaan ei karjan kesämajaa ole nostettukaan kiveliön portille\nmetsän ja viljelyksen rajamerkiksi, vaan on se rakennettu itse\nkiveliöön, keskelle karjan käyntimaita, parin, kolmenkin neljänneksen\npäähän ihmisten asuinsijoilta. Varsinkin Ylitorniolla on monilla\ntaloilla kesäkenttänsä eli karjakenttänsä viljelyksiä ja peltoja\nrajoittavien metsäisten vaarojen itäisillä, korkeilla takamailla,\nja samoin muutamilla Karungin ja Turtolankin taloilla. Tavallisesti\novat saman kylän talot rakentaneet metsänavettansakin yksille maille\nlähekkäin toisiansa, joskus samalle kentälle naapureiksi, niin että\nkiveliöön on syntynyt samanlainen pikkuinen metsäkylä navettoineen,\npirtteineen ja maitoaittoineen kuin Pohjanlahden rantaruotsalaisilla\non takamaillaan. Tällainen, Alkkulan kymmenkunnan talon karjakylä\non Reväsvaaran takaisessa kiveliössä. Kaulirannan Vanhaisella,\nAntinmaalla, Kokkolalla ja Tuomaalla on yhteinen pieni kesäkenttänsä\nSuolamaan kankaalla Ison-Himovaaran takalistolla. Kainuunkylän\nmuutamilla taloilla on sellainen Luomajoen rannalla. Paloisten taloilla\noli ennen monet kesäkenttänsä Kiimavaarassa, ja Sakarinlaessa oli\nkiviniemeläisten karjakenttä.\n\nToukokuun lopulla kesä ennättää nousta jo Peräpohjaankin, avaten\nnavetan ovet karjalle ja valmistaen laitumet ja metsämaat ottamaan\nvastaan jokakesäisiä vieraitaan.\n\nEntisillä emännillä oli suuri huoli silloin, kun karja oli ensi\nkerran päästettävä navetasta kesälaitumilleen, sillä navettakunta oli\ntalvikauden saanut olla emännän ja kartanonhaltian hyvissä hoidoissa,\nmutta nyt se oli laskettava kiveliöön metsäkunnan armoille. Ja koko\nmetsähän sekä metsäkansa oli tavallisesti vihamielinen kyläkansalle ja\nkaikelle, mikä kylään kuului. Siksi emännän piti monin tavoin varata\nkarjansakin metsää ja sen tuhoa vastaan. Jo laskiaisena hän varoi\nantamasta väelleen karjanviljaa, etteivät kesällä syöpäläiset söisi\nlehmiä, ja navetan hän sulki jo päivänäöllä, että metsäkin kesällä\nlaskisi karjan aina aikaisin iltalypsylle. Ja laskiaisvellistä emäntä\nleipoi \"kakon\", jota keitti vellipadassa, kuivasi sen \"muurinhalsilla\",\nsitten vei talteen aittaan siemenvilja-astiaan, jossa lehmänkellokin\noli talvikorjuussa. Pääsiäisaamuna emäntä sitoi kellon lehmän kaulaan,\nmursi puolet laskiaiskakosta, hakkasi puukolla sen murusiksi, pani\nsekaan jyviä sekä kolme hypeellistä tuhkaa kolmelta kotiliedeltä,\nsitten pivostaan syötti joka lehmälle, sanoen:\n\n    \"Tule aikaisin kotia,\n    tähän taltion ja kartanhon!\"\n\nErkinpäivän tienoissa laskettiin karja navetasta, ja silloin tehtiin\nviimeiset, kaikkein tärkeimmät varaukset. Maanantaina ei kyllä saanut\nkarjan laskua toimittaa, koska se \"ei ollut kuin koiran tappopäivä\"\nja \"fanginpäivä\", vieläpä \"ennen vanhaan Ruottissa hirttopäivä\".\nKarjaa laskettaessa piti joskus talon isännänkin olla toimessa, mutta\nmetsän tavat tunteva vanha emäntä oli päätietäjänä -- ellei emäntäkään\nkyennyt, täytyi kutsua joku taitava tietäjämuori apulaiseksi.\nVirsikirja ja tulisoitto kädessä kiersi emäntä navetan veisaten:\n\n    \"Armon liiton enkel,\n    Herra! hyvill' hengill',\n    Vartioillas meit' varjele,\n    Torju päältäm perkele.\"\n\nKytkyen \"perhäinen\" asetettiin navetan kynnyksen sisäpuolelle ja\nrautakanki ulkopuolelle -- Ylitornion Ala-Antissa oli talon ukko itse\nniitä laittelemassa -- sekä palava taulakappale rautakangen viereen.\nRautakankea asetettaessa sanottiin:\n\n    \"Olkhon niin kova maa jalkaisi alla,\n    niinkuin on se, jonka yli menet!\"\n\nSitten joka lehmälle annettiin laskiaiskakkoa, tervattiin niiden\nsuuhoito ja karja laskettiin ulos. Muurahaispesää vain vatkattiin\nlapiolla jälkeen pitkin navetan lattiaa, sanoen:\n\n    \"Niin monta kuin tuossa on muurahaista,\n    olkhon kesällä karjalla kothinajajaa!\"\n\nKeskellä pihamaata oli heinä-ämpäri, jonka pohjalle oli kätketty kaikki\ntalon avaimet. Kun lehmät kokoontuivat nuuskimaan ämpäriä, kiersi\nemäntä, kantaen käsissään hehkuvia \"koijukekäleitä\", kolme kertaa\nkoko karjan, asetti sitten kekäleet ristiin kujan laitaan ja lähti\nastumaan lehmäin edellä metsäveräjälle, eikä kukaan saanut ajaa karjaa.\nLaskiessaan lehmiä veräjästä emäntä saneli:\n\n    \"Mettän Ukko, mettän Akka,\n    mettän kultainen kuningas,\n    ota oksa pihlajainen\n    sujuta suvikuntainen,\n    sio koiraa kaksi kiinni\n    kultaisilla viljoilla,\n    läpi luun, läpi laan,\n    läpi kahen leukaluun,\n    ettei mettän kuningas\n    koske minun eläimiini.\"\n\nMutta Marjosaaren Keisun muori luki jo navetan edessä metsän manauksen:\n\n    \"Mettän muori, mettän Vaari,\n    mettän kultainen kuningas,\n    älä roiski roimahäntiä,\n    äläkä paritta paskasääriä!\n    Kätke kyntes karvoihisi,\n    hamphat ikenhisi!\n    Maa yhteinen, ruoka erittäin!\"\n\nYlitornion Vittikolla itse talon vanha vaari toimitti karjanlaskun,\nmeni metsäveräjälle ja siellä, karjan lähdettyä kiveliötä kiertämään,\nlankesi polvilleen maahan ja kumarrellen metsään päin teki metsänvaarin\nkanssa salaisia liittoja, joita ei kukaan saanut olla kuulemassa.\n\nSitten kun karja näin varattuna oli omin päin muutaman päivän käynyt\nkotimetsää, voitiin se jo viedä kaukametsäänkin kesäkentän laitumille.\nKaulirantalaiset menivät Suolamaan metsäkentälle tavallisesti kesäkuun\nensi päivänä, jolloin kesä jo rupesi olemaan parhaassa alussaan ja\nkiveliökin saattoi tarjota karjakannalle vapaan elatuksen.\n\nKarjanhoitajina seurasi metsämaahan useinkin talon vanha emäntä,\njopa toisinaan isäntäkin liittyi emännän matkaan, taikka talon miniä\nperheineen, taikka palkattiin joku mökin eukko sinne \"kenttävaimoksi\".\nNiinpä olivat Suolamaan metsäkylän asukkaina muuanna kesänä Kohkolan\nvanhat, emäntä ja isäntä, Antinmaan vanhat, Mäen Alpiina lapsineen\nTuomaan talosta sekä Toolasen Kaija, joka jo toistakymmentä kesää\noli ollut Vanhaisen kenttävaimona hoitamassa parikymmenlukuista\nkarjaa. Parissa pienessä karjapirtissä kenttäläiset asuivat, toisessa\nAntinmaalaiset ja Mäen Alpiina, toisessa Kohkolan vanhat ja Toolasen\nKaija, ja neljän talon puolisatainen karja vietti yönsä kolmessa isossa\nnavetassa: Vanhaisella ja Kokkolalla oli kummallakin oma navettansa,\nAntinmaalla ja Tuomaalla yhteinen.\n\nHyvin yksinkertainen on kiveliön karjapirtti, eikä suinkaan niin\nkansallisen kodikkaaksi laitettu kuin rantaruotsalaisten hauskat\n\"fäbodat\". Pieni piisi vain ovinurkassa, pöytä ikkunan edessä,\npari vanhaa sänkyä nurkkapuolissaan, seinällä joku hyllylauta\nvirsikirjoineen ja Laestadiuksen postilloineen sekä kahvimyllyineen ja\n-kuppeineen, piisin otsalla kahvipoltin, piisissä musta kahvipannu ja\nkeittokattila, lattialla joku jakkara, rikkinäinen tuoli ja piisin\nvieressä puukasa. Ikkunoissa on puoliverhot, ja seinät päällystetyt\njoskus sanomalehtipaperilla. Pirtin edessä on pieni porstua talon\ntavaroineen, ja sen perässä pikku koppero kirnua ja maitoastioita\nvarten. -- Pihan takana ovat kentän maitoaitat ja kellarit, joka\ntalolla omansa, sivulla leveät matalat navettahoidot, ja aittain takana\nkentällä isot karjamuurit sekä savuavat tulisijat, joiden vieressä\nvasikat, nuorukaiset ja muut joutilaat iltakausina seisoskelevat räkkää\npaossa. Syrjimpänä metsän reunassa kyhjöttää pieni nokiotsainen sauna,\njota ilman ei kesäkentänkään asukas voi kiveliössään tulla toimeen.\n\nNeljänneksen, parin päässä käy karja kiveliössä, ja illalla, kuuden,\nseitsemän tienoissa se palaa kotikentälleen. Mutta milloin karja ei\nrupea ajalleen saapumaan, käyvät kenttäukot apulaispoikineen sitä\nkiirehtimässä. Illalla on kentällä koko elämä ja monenlainen mekastus,\nkun monikymmenlukuinen karja saapuu ammuen, möyrien ja kellojaan\nkalkatellen. Siinä on monennimistä maitomuoria: Haluna, Helmiä, Ihana,\nKastina, Omena, Viikuna, Huhtikki, Mustikki, Maatikki, Mielikki,\nLumikki, Lemmikki, Lystikki, Siistikki, Kaunikki, Kyllikki, Tiistikki,\nTuorikki. Mansikka, Liinapää, Punakorva, Mustakorva, Palmu, Puhuu,\nSeiju, Säily, Ilo, Lykky, Lahja, Perjo, Kirjo, Hertta, Vappu, Santeri,\nTähti, Onnentähti, Kukka, Elämänkukka, Onnenkukka, Hillankukka,\nRuusunkukka, Alleruusu, Finneruusu, Kultaruusu, Kultakaula, Kultavilja,\nKultasilmä, Kruunu, Hertinna, Kreivinna, Minerva, Äpyli ja Rakkaus.\nNavettaan kytketään karja lypsettäväksi, annetaan eteen juomaa ja\ntuoresta kauraa, jota varta vasten on kentän viereen pikku peltoon\nkylvetty karjan ilta- ja aamuannoksiksi, \"palkaksi, että lehmät\nparemmin tulisit mettästä\".\n\nMutta \"laiska puulaaki\", nuoret vasikat ja varhain poikivat lehmät,\njotka ovat niin \"röntynhet\", etteivät jaksa muun karjan mukana\nkuljeskella kiveliöissä ja rämpiä jänkiä, oleskelevat vain läheisillä\nahoilla ja kenttävainioilla pirttiväen huolehdittavina. Kun sitten\nlehmä sattuu poikimaan, pitää emännän siunata se kiertäen päresoitolla\nkolme kertaa ristiluitten, häntäluun ja kupeitten kautta lukien\n\"Herran-siunauksen\" ja \"Isä-meidän\" ja tehdä karrella risti\nperäpuoleen, vetäistä joka tuumesta kolme kertaa maahan maahiaisen ja\nmuiden osa ja sanoa:\n\n    \"Siin' on maahiaiselle,\n    siin' on kathensilmhän,\n    siin' on onnenrenkhaseen!\"\n\nSitten pitää lypsää korvan täysi vasikalle ensi annokseksi, vasta sen\njälkeen ottaa oma osansa. Kolmannella juotolla emäntä antaa vasikalle\nnimen ja kopauttaa juomakupilla otsaan sanoen:\n\n    \"Siin' on sulle nimi!\"\n\nKenttäemännän pitää osata hoitaa lehmien pienet sairaudetkin, joita\naina silloin tällöin sattuu, milloin metsän tuottamina, milloin\npahansuovien ihmisten lähettäminä. Jos kulo ajetuttaa lehmän tuumet,\nniin että niistä vain tulee \"kuria\", etsitään vanhan lasturantteen\npohjalta maan rajasta kolme tikkua joka tuumelle, lypsetään niihin\nmaitoa ja peitetään tikut takaisin samaan paikkaan, paistetaan tuumia\nvielä vanhalla messingillä, tervalla ja voilla ja sidotaan lehmän\nkaulaan oikein paikatut, vanhat \"prakut\". Verta lypsävän lehmän maitoa\npitää viedä salaa saunan kiukaaseen, ja kun lehmä pudottaa märepalansa,\ntehdään heinistä, sammalista ja lehmän vasemman lavan karvoista\nmärepallukka, työnnetään se elukan poskeen ja sanotaan:\n\n    \"Syö, paarna, tuota,\n    niin kauan kuin löyät oman palasi!\"\n\nMutta kun metsä ottaa lehmän haltuunsa ja peittää, niin ettei sitä\nkukaan löydä, vaikka elukka saattaa olla ihan lähelläkin vain petäjää\nkiertämässä, täytyy turvautua tietomiehen apuun.\n\nHupaisesti kuluu kesäinen aika metsäkentällä. Ukkonenkaan ei sattunut\npanemaan lehmiä keväällä talvinavettaan, eikä ensimmäinen kesän\nvesisade tullut etelätuulella, jolloin maito olisi mennyt etelään, ja\nsiten on saatu hyvä lypsykesä. Karja antaa maitoa, ja emännät kirnuavat\nvoita kerran toisensa perästä -- ennen hapatettiin maito \"fiiliksi\"\nja kirnuttiin siitä voita, mutta jo pari vuosikymmentä on osattu käyttää\n\"meijeriä\", separaattoria. Kotolaiset käyvät pari kertaa viikossa\nnoutamassa voita ja piimää, tuoden samalla metsän asukkaille kotoisia\neväitä sekä kahvia ja tupakkaa.\n\nJoutoaikojen välitöinä tekevät kenttäläiset kymmenittäin luutia,\nvispilöitä ja vastoja, suorivat lehtiä ja taittelevat niitä suuriin\nsuoviin, käyvät marja-aikoina läheisiltä jängiltä ja vuomilta\npoimimassa hilloja kotiinkin vietäviksi, vieläpä hoitelevat kentän\npieniä perunapeltoja, joista jo heinäkuun lopulla saavat mieluista\nruoanlisää. Pyhäpäivä on metsäkentällä suuri levon ja rauhan päivä. Ei\nkuulu edes kaukaista kirkonkellojen kumahtelua, karja vain soittaa\nhuomenkelloa ja härkä vetäisee aamuvirren, varikset pitävät saarnaansa,\npunakalottinen palokärki vastaa kankaalta lukkarina luikaten, ja\nmetsän lukemattomat lintuset laulavat kiitosvirsiä sekä tuhannet\nhyönteiset surisevat ja pörisevät seurakuntana. Hiljainen tuuli humisee\nkankaan punoittavassa männikössä ja kiitää yli pyhäisessä autereessa\nvärisevän kiveliön, ja kaiken yllä kaartuu korkea sininen taivas.\nMetsäpirtin kansakin, toimitettuaan aamuaskareensa, istuu asunnossaan\nviettäen sunnuntailepoa. Vanhat isännät ja emännät veisaavat virsiä,\nja joku lukee postillasta päivän saarnan, jota toiset ristissä käsin\nkuuntelevat. Hiljainen hartaus täyttää kiveliön pirtin, ja koko\nympäristö yhtyy täydestä sydämestään saarnan loppuhuokaisuun:\n\n\"Vaella niin vakaisesti elämän tiellä, ettei Kristuksen nimi tulisi\nsinun tähtes pilkatuksi pakanain seassa. Ja koska sinä viimein tulet\nsiihen templiin, kussa sinä saat iankaikkisesti rukoilla ja palvella\nJumalata, niin seiso alimmaisessa siassa, siihen asti, että se suuri\nHerra, joka sinua kutsunut on ihmeelliseen valkeuteen, sanoo\nsinulle: ystäväni, astu ylemmäksi, niin tapahtuu sinulle kunnia\ntaivaanvaltakunnassa. Amen.\"\n\nKirkkaina pyhäpäivinä tulee toisinaan kyläläisiä vieraisiin\nmetsäläisten pikku pirteille, ja pirtti tarjoo vierailleen, mitä\npirtillä on: kahvia, voita, leipää ja viiliä.\n\nJa tyyninä kesäiltoina kajahtelee heleästi yli kiveliöiden, kun\nAntinmaan ämmi kentän lähivaaralta karjaansa kutsuen huijauttelee:\n\n    \"Tprui, tprui, tprui, tpruui!\n    Tulkaa pois, paarnat, tulkaa,\n    tulkaa pois, kultaisen, tulkaa!\"\n\nSyksypuoleen asti viipyy pikkupirtin asukas karjakuntineen\nkesäkentällään. Kylä tekee heinänsä, leikkaa leipäviljansa, syö\nkarjakentässä tehdyt sirppijuustonsa ja tuo uudisleipää\nmetsäpirtillekin, ja karjakansa yhä asustaa metsänväen armoilla. Mutta\nkun yö rupeaa tulemaan kovin pitkäksi ja pimeäksi ja metsäkin alkaa\nvieroksua kylänväkeä, käyden yhä kitsaammaksi ja tylymmäksi, palataan\nkaikkine hoitoineen kotoisiin turviin. Syyskuun ensimmäinen päivä,\narmottoman syksyn alku, on Suolamaan kansan vanha muuttopäivä. Silloin\nheitetään pienet pirtit ja koko metsäkenttä kiveliön hoiviin, tavarat\nahdetaan rattaille ja karja ajetaan Ison-Himovaaran suurta metsäistä\nmyötälettä alas jokilaaksoon ja kotikartanoon, tutuille kotipihasille.\n\nKotivainioilla ja lähiniityillä saa karja sitten kuljeskella syksyiset\npäivänsä ja yökautensa oleskella talvinavetan vanhassa tutussa\nhinkalossa jauhaen märepalaansa sekä muistellen metsäkentän kirkkaita\nkesäpäiviä.\n\n\n\n\nPainajainen\n\n\nTämän rienaajan tuntee kyllä, ainakin nimeltään, koko Suomen\nvanhakansa, tämän salakähmäisen yökyöpelin, joka pelehtii kristikansan\nnavetoissa ja talleissa, jopa toisinaan kehtaa käydä kristityn\nihmisenkin kimppuun. Jo muinaisista ajoista on painajainen tunnettu,\nja yhtä kauan on Suomen kansa hyökkäillyt sen kimppuun entisten isien\nhengessä ja opeissa, milloin puukoin ja pyssyin, milloin taas ankaran\nsanan avulla, jopa lopuksi ristillä ja jumalansanallakin.\n\nKaukaiseen Lapinkorpeenkin on painajainen osannut. Samana kammottuna\nkyöpelinä esiintyy se täälläkin ja samaa ikuista taistelua polvi\npolvelta on käyty sitä vastaan. Ja täällä, suurien kiveliöiden ja\npitkän talviyön maassa, öinen rienaaja on \"vasittu olija vieläkin\".\n\nVanha kiveliön asukas tietää kyllä, mitä lähtöä on tämä arka olio,\njonka pitää vain pimeydessä, kaiken ristirahvaan nukkuessa, olla\nliikkeellä. Painajaisen pahna on monenlainen.\n\nUseasti ovat painajaiset kastamattomien, metsään vatkattujen,\nsalattujen ja murhattujen lasten sieluja, \"äpäriä\", jotka toisinaan\nkiveliöissäkin pimeinä öinä nälkäänsä ja alastomuuttaan valittaen\nkamalasti rääkkyvät ja uikuttavat. On joskus kuultu öisestä metsästä\nsurkeaa huutoa:\n\n    \"Isä kenkää, äiti sukkaa,\n    hako jalkaan pistää!\"\n\nTällaisten hylättyjen kiveliön raukkojen sielut tulevat toisinaan\npainajaisina kyläpaikkoihin etsimään pyhän kasteen saaneelta kansalta\nlepoa ja apua. Samoin myöskin kesken saatujen, metsään taikka muualle\nsiunaamattomaan maahan heitettyjen lasten heikkojen turvattomien\nsieluraukkojen täytyy liikkua painajaisinakin. Monet vanhat ihmiset\novat joutuneet lapsipainajaisen kiusattavaksi. Niinpä Mattilan\nKaruliinaakin Muoniossa tuli kerran painamaan pieni \"oikein\ntraasuinen poika-sikiö\", joka katosi vasta sitten, kun Karuliina sai\nsanotuksi:\n\n    \"Jesus siunakhon minua,\n    ja pahat pois matkoihinsa!\"\n\nKittilän Sirkan eukkoa niinikään rasitti pikkuinen sikiö, jonka eukko\notti kiinni, kysyen: \"Mikä sie olet?\" Ja se oli siunaamaton, pois\nheitetty lapsi, jonka osana oli \"lentää ja tehä pahaa ihmisille\".\n\nMonesti myöskin uskottomana kuolleen ihmisen \"rauhaton sielu eli\nhenki\" paneutuu painajaiseksi, tulee kyliin ja laskeutuu navettaan\nlehmän selkään lepäämään taikka menee talliin hevosella ratsastamaan,\nuskaltaapa pirttiinkin ahdistamaan nukkujaa. Monta kertaa onkin nähty,\nkun on pimeässä menty navettaan, \"ihmisen mallisen\" kyöpelin keikkuvan\nlehmän selässä. Rauhattomalla, vaivatulla sielulla \"on somempi\nsiinä viettää aikaansa kuin aina olla liikkeellä, ja siinäkin ottaa\nsynneissään helpponsa\". Kittilässäkin muuan \"isäntä-raukka\" kävi aina\nöisin hevosellaan ratsastamassa, niin että elukka oli aamulla valkeassa\nvaahdossa. Kerran meni renki yöllä talliin ja näki isännän kahdareisin\nistuvan hevosen selässä. Renki karjaisi:\n\n-- Sinäkö, perkele, tääll' olet, vaikka olet kuollut?\n\nIsäntä-raukka lähti laukkomaan kirkkomaata kohden ja renki perässä\nmanaten:\n\n-- Kyllä mie sinut, kun sie, rietas, kuollut olet...\n\nIsäntä katosi arkkuunsa, mutta renki avasi arkun ja roivasi ruumiin\nsuulleen, pistipä vielä suuren puukon sen lävitse. Eikä mies enää\ntullut kiusaamaan hevosta.\n\nEläväkin ihminen saattaa tulla painajaiseksi. Varsinkin \"vaimonpuoli,\nkun se ajattelee miehen päälle, että hänen pitäis tuo saaha, tulee\npainamhan yöllä\". Mutta kun mies panee peitteekseen naisen hameen\ntaikka vyöliinan, ei painajaisnainen rohkene tulla kiusaamaan. Muonion\nKutunivan isäntää, kun hän nukkui yksinään, painajainen aina vaivasi,\nmutta kun hän makasi emäntänsä selän takana, ei rienaaja uskaltanut\nyrittääkään. Saattaa myöskin mies tulla naista ahdistamaan. Vanha\nPosti-Iisko köppänäkin Kolarissa tuli kerran kiusaamaan Koivuniemen\nmuoria, niin että \"oli niinkuin liekissä koko huone\", eikä muori voinut\nedes isoa varvastaankaan liikuttaa, sati sitten antaa ääntä, että olisi\nsaanut painajaisen pakenemaan.\n\nMaahiaisen tyttäretkin rupeavat joskus miehen painajaiseksi.\nTepastollakin muuatta miestä kiusasi öisin naisenhaamu, joka tuli\npirttiin seinän lävitse poranreiästä. Viimein mies vuoli tapin, ja kun\npainajainen taas tuli, iski mies tapin seinään. Silloin ilmestyi\ntyttöihminen sängyn viereen seisomaan. Mies otti tyttären piiaksensa,\njopa lopulta emännäkseen ja sai hänen kanssaan neljä lasta. Mutta\nkerran mies vetäisi tapin seinästä, sanoen:\n\n-- Tuosta reiästä sie olet tullut.\n\n-- Olisit antanut nytkin sen olla liikuttamatta! eukko karjaisi ja\nkatosi reiän kautta ikiteilleen.\n\nMutta miltei useimmin esiintyy painajaisena \"kaikkein kelvottomus\nRiethan enkeleistä\", jonka joku pahanelkinen ihminen on ottanut\napulaisekseen. Kateus ja pahansuopaisuus, viha ja kostonhimo saattavat\nihmisen turvautumaan Riettaaseen. Omia aikojaan ei kelvoton Rietaskaan\nkehtaa puuttua painajaisen öisiin töihin, eikä hänellä yksinään ole\nsiihen voimaakaan, mutta kristityn ihmisen yhtiömiehenä hän kyllä voi\nja mielellään rupeaa rienaamaan sekä menee, minne vain lähetetään.\nRiettaan osamiehenä ei kyllä ole turvallista olla. Siinä virassa\nsaattaa helposti käydä niinkuin eräälle Kieringin emännälle pannessaan\npainajaisen naapuritalon navettaan. Molko-äijä antoi rienaajalle kyydin\ntakaisin, ja silloin Rietas painoi lähettäjänsä, joka juuri oli navetan\nmuuripataa pesemässä, päälleen kattilaan, niin ettei hän muiden avutta\npäässyt sieltä ylös.\n\nYö on pelottavan painajaisen paras toiminta-aika. Silloin vain\nsaattavat äpärien ja muiden vainajien sielut olla liikkeellä, ja\nainoastaan pimeyden turvissa uskaltaa kateuden ja kostonhimon nostama,\narka yökyöpeli salakähmäisesti hiipiä retkillään. Mutta valon\nilmestyessä täytyy vainajien paeta, ja Rietaskin silloin säikähtää\nsekä suurena pelkurina menee kiireesti piiloon. Valon kadottua rientää\nrienaaja kuitenkin heti uudelleen työhönsä.\n\nNavetassa painajainen kaikkein ahkerimmin häärii, ja lehmällä\nratsastaminen on sen mieluisinta työtä. Jostakin lävestä, useinkin\n\"perhäisenreiästä\", se pääsee pälkähtämään sisään, ja toisinaan sillä\non navetassa vakituinen partensa, jossa se aina kiusaa, muutti siihen\nminkä lehmän hyvänsä. Pahasti pitelee painajainen elukkaa. Se on aina\npalavissaan, märkänä ja vaahdossa, sekä semmoisessa vaivassa, että\noikein saaloo, toisinaan taas höyryää ja \"haisee nakulle\", lopulta\nkäyden keltaiseksi karvaltaan ja menettäen maitonsa, joskus alkaen\nlypsää vertakin. Samoin rienaa painajainen hevostakin, pitäen sitä\nmyötäänsä märkänä ja höyryssä.\n\nVaikka painajainen vain kähmiikin pimeässä, on se monta kertaa\nyllätetty, ja saatu nähdä, minkälainen kuvatus se on. Ja kyllä se\nonkin vaikka minkänäköinen. Kittilän Kiistalan eukko näki painajaisen\nniinkuin tulitikun tulena kiiluvan lehmän lapain päällä, ja Tepaston\nmuori keksi sen tähtenä pyörivän elukan sarventain yläpuolella.\nTepsan Junnu sattui huomaamaan, kuinka \"monihärinen tähti liikkui ja\nkulki värväämällä lehmää vasten ja asettui lehmän selkhän\". Mutta\nKurtin Eeva Kieringissä yllätti rienaajan, joka oli \"kuin juusto ja\nhyrräsi ja paloi navetankatossa kuin viinavalkea\", ja Kelontekemän\nJans-Päkkiä ahdistava painajainen oli niinkuin kirnunmäntä, reiäkäs\nvalkea reuhkana, joka nousi ja nousi ja viimein työntyi läpi seinän.\nTurtolan Pellossa heilui painajainen hevosen selässä valkeana\n\"traasuna\", ja Rovaniemen Lohinivassa se häiläsi lehmän päällä niinkuin\nvalkea nenäliina. Kieringissä oli painajaisen nähty miehenkokoisena\nmoskataikkona ratsastavan lehmällä, Enontekiön Ylikyrössä taas isona\nheinähankona. Monesti esiintyy painajainen myös jonkun eläimen\nmuodossa. Mikkolan Alperttiakin Kittilän Kyrössä kiusasi rienaaja,\njoka riepsahti kuin riekonkokoinen valkea haamu, ja Muonion\nKutunivassa yllätti Möykkysen Juljus kiusaajan, mikä lintuna katosi\nseinän reikään, ja kun Juljus paiskasi puukolla perään, jäi reikään\nmärkä pilkka. On nähty painajainen koiran ja ketunkin haamussa.\nKittilän Korvan emännälle tuli lapsivuoteessa maatessaan vasikanpää\nrinnoille rötköttämään, ja kun emäntä kävi siihen kiinni, jäivät\nhänen kainaloonsa ihmisen jalat. Vaaran Aapon Kimppuun Tepastolla\nkävi nukkuessa jänis, piiloutuen lopuksi saappaaseen lattialla. Aappo\npääsi lopulta niin tolkulle että sieppasi saappaansa, alkaen mäikyttää\nsitä seinään ja hyppiä sen päällä. Kun äijä viimein uskalsi kurkistaa\nkenkäänsä, oli jänis sieltä hävinnyt.\n\nPainajainen on tavattoman itsepintainen ja häpeämätön. Se ei vähällä\nheitä rienaamistaan, vaan palaa toimeensa yhä uudelleen, vaikka\nse joskus yllätettäisiinkin, ellei sille osata näyttää kovempaa\nmahtia. Taitoa ja voimakeinoja sekä kovia sanoja tarvitaan rienaajan\npelottamiseen, niin ettei se enää uskalla kertoa jälkiänsä. On\njoitakuita niin kovaluontoisia ukkoja, että pelottavat painajaisen vain\nomalla mahdillaan. Kittilän Kaukosen Tuomaankaan ei tarvitse tehdä\nmuuta kuin mennä navettaan ja \"luonnon kiivahuella\" astella käsiään\nviuhtoen perästä oveen, ja heti pitää painajaisen ikipäiviksi paeta\nsiitä huoneesta. Eikä Turtolan ukoltakaan uskottoman vainajan haamu\nvaatinut enempää: kerran kun sai halolla päähänsä, niin siitä uskoi,\neikä enää toista tullut ottamaan.\n\nTuli on jo vanhastaan ollut kaiken pahan poistaja, ja sitä ruma\nyökyöpelikin pelkää. Ei tullut se enää Kurtin Eevan pirttipöksään, kun\nmuori ajoi sen ulos, potkaisten oven auki ja lennättäen piakalla kuumaa\ntuhkaa perään sekä kiroten:\n\n    \"Älä kerro jälkiäs,\n    piru rukka, minun pesääni!\"\n\nSieppijärven muori taas pisteli tulitikkuja navetan hinkaloon sekä\nseinänrakoihin. Unarin emäntä kylvetti lehmää poltetulla vastalla,\nja Kolhon Hanna Turtolassa kiersi ja poltteli lehmää päresoitolla.\nPyssyn tulta ja pamausta rietas myös kammoo. Turtolan Pellossakin,\nkun painajainen ratsasti hevosella, pamautettiin pyssyllä läpi\ntallin, jolloin kiusaaja lensi valkeana raasuna navettaan. Pyssymies\npainoi perässä ja paukautti navetan lävitse, ja silloin rietas\nuskoi ja hävisi. Ylitorniolainen karkoitti painajaisen ampuen kaksi\nkertaa sontaikkunoista ristiin navetan lävitse, Kieringin ukko ampui\nitse painajaista, niin että jäi punainen pilkku seinään, sillä \"on\npirussakin niin paljon verta\".\n\nPuukko on painajaisesta kolo ase, \"siitä se on kaikkein arin\", samoin\nkuin kirveestäkin. Pekkalan ukko Yli-Kyrössä vatkasi painajaista\npuukolla, niin että se tarttui oveen, jolloin ukko vielä terästi:\n\n    \"Heilu, sen oma,\n    siinä huomenaamhun saakka!\"\n\nKyrön Heikki iski puukon seinään sänkynsä yläpuolelle, \"sillä se saapi\nvaimojen ajatukset päältä pois, eikä painajainen uskalla tulla, pelkää,\nettä puukko putoaa päälle\". Samasta syystä Karungin eukko löi puukon\nlehmän kohdalle navetan seinään. Mutta kun Kaukosen ukko pani tuppivyön\nhevosen kaulaan, ei painajainen sitä säikähtänyt, ratsasti vain kuin\nennenkin ja pudotti tyhjän vehkeen pois. Kinis-Riikka Kittilän\nMolkojärvellä karkoitti rienaajan Vierelän navetasta, paukauttaen\nkirveellä hinkalon laitaan, kiroten ja noituen:\n\n    \"Pirun nakku,\n    konit minun vastapoikinhen lehmäni!\"\n\nMonia muitakin vanhankansan päteviksi koettelemia keinoja on jo\nvanhoista ajoista käytetty. Ukonsärkemää puuta on Vanhakehno aina\nkammonut, ja sitä painajainenkin pelkää. Turtolan Matinlompolon\nmuori pyyhki painajaisen rienaamaa lehmää ukonsärkemällä puulla,\njauhoipa puuta vielä lehmän parteenkin, ja \"sillä se vain lähti...\npölkäsi se sitä\". Vielä parempi oli, jos teki, niinkuin Kittilän\nkyröläinen ja Enontekiön palojoensuulainen, ukonsärkemästä puusta\nristin, ripustaen sen lehmän kohdalle navetan kattoon \"heilaamhan\";\nja kun Molkojärven sekä Kelontekemän ukko laittoi kolme ristiä, vielä\npuukolla piirtäen jokaiseen, IESUS RISTUS, niin rietas ihan kauhtuen\npakeni koko kartanosta. Kelontekemäläinen laittoi lehmälle kytkyen ja\nperäisen tuomesta, ja Tepsan Junnu piirsi tuomella kolme piirtoa lehmän\nkumpaankin lapaan, sillä \"tuomessa on se mahala, joka ajaa painajaisen\npois\". Turtolassa ja Kolarissa saatiin painajainen pelotetuksi\nripustamalla navetan kattoon, \"sen kautta, missä eläin on\", harakan\ntaikka variksen raato. Karunkilainen kiinnitti lehmän yläpuolelle\nvanhan puntarin, ja rovaniemeläinen päreistä tehdyn \"viiskloppisen\".\nHyvä oli myöskin vanha almanakka navetan katossa, vielä parempi vanha\nvirsikirjanlehti, jossa oli kolme kertaa mainittu Kristuksen nimi.\nKekseliäs Palon emäntä Kinisjärvellä vei peilin lehmän kohdalle navetan\nseinään, sanoen:\n\n    \"Häpiä, nakku, kun näet haamusti,\n    ettet minun lehmääni tule!\"\n\nJa tämä oli jo liikaa häpeämättömälle riettaallekin: äijä jätti\nmieluummin Palon muorin navetan kuin kärsi nähdä rumaa naamaansa ja\nitseään lehmän selässä. Mutta Hattulan emäntä Kittilässä tervasi lehmän\nlapaharjan sanoen:\n\n    \"Istut kyllä, nakku, tervaan,\n    ettet lehmää paina!\"\n\nTervaa Kurtin Eevakin vetäisi lehmän hartioihin, sitten itse räntsähti\nkahdareisin selkään ja karjaisi:\n\n    \"Kehtaakko minun sijalleni,\n    sen kalkoroperä, istua!\"\n\nParhaita keinoja painajaisen karkoittamiseksi on laittaa sille\ntoimintapaikka muualla. Pitää vain ottaa heinätukko painajaisen\nkiusaaman elukan etujalkain alta ja pyyhkiä siihen lehmän selästä\nrienaajan jättämää vaahtoa, ja sitten heittää tukko kolmen tien\nhaaraan, sanoen:\n\n    \"Mene painamhan\n    muille maille kiviä ja kantoja!\"\n\nTaikka jos tahtoi saattaa sen lähtöpaikkaansa, piti vain sanoa:\n\n    \"Mene lähimphin sukulaishis!\"\n\nMonet pistivät heinätukon salaa jonkun matkamiehen rekeen, karistan\nalaisille puolille, ja silloin rienaaja meni kulkijan matkassa toisille\nseuduille. Kallojärven ukko pisti kerran painajaistukon Kätkä-Mikon\nrekeen, ja rietas oli niin äkäinen, että jo tiellä rupesi Mikon hevosta\nrasittamaan. Kelontekemän ukko heitti heinätukon naapurin tallin\nylisille sanoen:\n\n    \"Siell' on lavat, jokk'ei lotise!\"\n\nTepastololainen vei tukkonsa salaa toisen talon navettaan, manaten:\n\n    \"Mene nyt, piru,\n    sinne lehmiä painamhan,\n    älä minun lehmääni paina!\"\n\nPainajaisen saattamisesta toisen navettaan oli kyllä vaara, että sai\nrienaajan takaisin, jolloin se oli entistään pahempi. Mutta ahkerasti\nsilti vain ennen yökyöpeliä lennätettiin navetasta -- ja tallista --\ntoiseen. Siksi pitikin navetta jo etukäteen varata rietasta vastaan.\nUsean muorin navetankatossa oli alituisesti riippumassa painajaisristi\nsekä virsikirjan lehtiä, ukonrikkoman puun säröksiä, taikka puukko\niskettynä seinään. Palon muorilla oli aina pieni peili lehmän edessä,\nja Pellon eukko upotti hinkalon laitaan eläväähopeaa. Ei uskaltanut\npainajainen tulla navettaan silloinkaan, kun lehmällä taikka vain\nvasikalla oli rautakello kaulassa. Mutta kun jo navettaa rakennettaessa\noli pantu hopearaha harjavuolen ja päätyhirren väliin, niin ei öinen\nrietas päässyt siihen navettaan rienaamaan.\n\nMutta kaikkein paras oli sekä painajaista että muutakin pahaa vastaan,\nkun teki niinkuin Sieppijärven vanha äitimuori, joka aina iltaisin\npiirsi ristin lehmään ja navetanoveen, siunaten elukkansa:\n\n    \"Herra siunakhon minun lehmäni,\n    ettei paha henki painajainen\n    paina minun lehmääni!\"\n\n\n\n\nRovan Nikun järvenlasku\n\n\nVuontisjärvellä, suurien jänkien ja lukemattomien tievojen ja tunturien\nympäröimässä erämaakylässä, Enontekiön pohjoisilla laidoilla, eleli\nentisaikaan Rovan Niku, Niilo Uollonpoika Keskitalo, kylän toiseksi\nvanhimman ja isoimman talon isäntä. Korkean rovan laidassa, ylempänä\nkaikkia muita kylän talonpahasia, oli ukon asunto, harmaa matala\npirttirakennus navettoineen, talleineen ja aittoineen.\n\nUollon Niku oli uuttera mies, oikea \"toimen äijä\". Aina hän\noli puuhassa, milloin kalastellen seutukunnan lukemattomissa\ntunturijärvissä aina Norjan-Lappia myöten, talvellakin nuottaa kiskoen,\nmilloin häärien maatöissä ja jänkäniityillä. Ohraakin ukko\nviljeli, kylväen useita tynnyreitä vähäisiin peltoihinsa tievojen\npäivärinteille. Keittelipä ukko joskus viinaakin viljastaan, myyden\nsitä sekä lappalaisille että lantalaisille. Heitteli ukko itsekin\nryyppyjä ja sitten joikaili:\n\n    \"Laa laa laa laa,\n    tääll' on. Rovan Niku, äijä-poika,\n    laa laa laa laa,\n    tääll' on Uollon Niku, äijä-poika!\"\n\nMutta kaikkein enimmin Rovan Niku oli karjamies ja niittyjen raivaaja.\nKomeaa karjaa oli Nikun navetassa toistakymmentä päätä ja tallissa\noli toisinaan kaksikin hevosta. Näinkin suuri syömäkunta tarvitsi jo\npaljon heiniä sekä laajoja Lapin jänkäniittyjä ja jokirantaraivioita.\nOlikin niitä talolle aikoinaan vallattu pitkin sydänmaita, jopa aina\nKuortustunturin takaa, Pöyrisjoen kahta puolta, Kuortuslompolosta\nalkaen penikulmaa pitkältä ylöskäsin, aina Suvannon seuduille\nasti, parin penikulman päähän Vuontisjärvestä. Toisia jokivarsia,\njärvirantoja ja jänkiä oli kylän tienoilla.\n\nMuuan sellainen lähiniitty oli Kurkkiojänkä muutaman neljänneksen\npäässä kylästä, Vuontisjärven eteläpuolella. Mutta Nikun mielestä\nsuuri jänkä tuotti heinää huononpuoleisesti, ei kaikiste oikein\nniittovaivoja maksanut. Toimelias ukko tahtoi panna sen paremmin\nkasvattamaan karjankontua. Tuumi, tuumi kauan aikaa, jo viimein keksi\nkeinon: päästää niitylle hiukan vettä, vaikkapa laskee koko jängän\njoksikin aikaa tulvan valtaan. Ukko tarkasteli seutuja, mittaili\nmaita, tutki tievoja, ja koko asia näytti varsin helpolta. Jängän\npohjoispuolella, pikkutievan takana, oli pieni lompolo ja taas\nvähän matkan päässä, korkean Kurkkiorovan toisella puolen, suuri\nVuontisjärvi, jonka vesi oli monta syltä ylempänä niittyjänkää ja\nlompolon pintaa. Mitäpä muuta kuin kaivaa pieni kanava Kurkkiorovan\npoikki ja päästää Vuontisesta vähän vettä lompoloon ja siitä taas\njuoksuttaa jängälle.\n\nNiku ryhtyikin työhön. Hän etsi heikoimman kohdan korkeassa\nrantatievassa, juuri Kurkkiorovan nokassa, tuskin puoli neljännestä\nVuontisjärven luusuasta itään, iskien siihen kuokkansa, ja helposti\nrupesikin löyhään hiekkasärkkään syntymään koloa. Tieva oli kymmenien\nsylien levyinen, mutta itsepintainen ukko ahersi hikipäissään vuoden\ntoisensa perästä, kuitenkin vain silloin, kun ei ollut muita hommia.\nAina joutoaikoinaan kanavamestari asteli kuokkineen, lapioineen ja\nkirveineen työmaalleen ja kuoperteli tievan etelärinteestä aloitettua\naukkoansa yhä lähemmäksi Vuontisjärveä.\n\nKyläläiset naureskelivat Rovan ukon rehkimiselle. -- On siinä tievaa\näijälle ja vielä äijän penikoillekin, he saarnailivat. Joutaa siinä\nyksi ukko vaikka koko ikänsä kyökyttää, eikä sittenkään heru vettä,\nniin että yhdet housut kastelisi, sati suuren jängän.\n\nMutta Uollon Niku, äijäpoika, vain tuherteli tievallaan.\n\nTuli sitten kevät 1861, ja Vuontisjärven vesi nousi tavallista\nkorkeammalle.\n\nNyt katsoi kaivajaukko parhaaksi kiiruhtaa työtänsä, rytkäyttää ojan\nkerrassaan läpi tievan, iskeä vähän Vuontisjärven suonta ja laskea sen\nylimääräisiä vesiä jängälleen. Kovalla touhulla hän renkinsä, Joosepin\nMikon, kanssa myllersi, kuokki ja lapioi ennättääkseen ennen tulvan\nlaskeutumista puhkaista jäljellä olevan kannaksen.\n\nOli muuan kirkas kevätpäivä, aurinko valvoi ja paahtoi jo yöt, päivät\nkaukaista Lappia, lämmittäen ja sulattaen kylmän maan routaista\nkamaraa. Jäät kelluivat vielä järven selällä, mutta rantavesi jo\nläikehti vapaana, miltei tievojen tasalla. Lukemattomat jänkälinnut,\nsirriäiset, suokulaiset, kurmitsat, viklat, kuovit, kaihdit, ja\ntaivaanjaarat pitivät jo äänekkäitä kevätkisojaan vetisillä vuolailla,\nja sulissa rantavesissä uiskentelivat ylpeät tohtajat sekä monet muut\nvesilinnut. Kalamiehetkin taas hyvillä mielin soutelivat läikkyviä\nkevätvesiä laskien verkkojansa rantapuolille.\n\nJa Rovan Niku renkeineen rehki ja selkä köykyssä höyrysi kanavallaan.\nVarhaisesta aamusta asti olivat miehet ihan katketakseen möyrineet\nhiekassa.\n\nVain muutamia syliä oli enää murrettava: silloin tulisi jängälle\nvettä...\n\nJa silloin sitä tulikin!\n\nLuonto itse ryhtyi avustamaan ahkeraa tievanmöyrijää. Puhkesi kirren\nalta pikkuruinen vesisuoni, alkaen vain pikkulillin paksuisena\nhiljalleen iloisena juosta lirittää ukon valmiiseen uomaan.\n\n-- Ohoh, johan se alkaa helpottaa! ukko hyvillään hymähti ja katseli\nmyhäillen veden iloista pulppuamista.\n\n-- Höyräytethänpäs ja syyvhän tässä puuro ja katsothan, vieläkö\ntarvithan kuokkaa ja lapiota, ukko tyytyväisenä puheli rengilleen,\nkäpsähti tievalle, kokoili risuja, teki tulen kanavansa reunalle ja\nrupesi keittämään puuroa. Miehet olivatkin jo nälissään, kun pitkän\nrupeaman olivat yhteen menoon puskeneet.\n\nMutta se puuro jäi Uollon Nikolta ja Joosepin Mikolta syömättä.\n\nVaatimattoman vesisuonen takana oli valtava vedenväki. Iloisena\nlirittävä pikkulilli kasvoi yht'äkkiä leikkien hyppeleväksi puroksi,\nja puro paisui samaa vauhtia vieriväksi virraksi, joka jo ahmien\njyrsi ja raastoi Kurkkiorovan pehmeää hiekkaa, rientäen kohisten\npitkin Niku-ukon aukaisemaa uomaa, Se oli kuin kansanrunojen merestä\nnoussut peukaloinen, joka samassa hetkessä muuttui mahtavaksi\njättiläiseksi.\n\nPuuronkeittäjä unohti keittokattilansa. Ukko alkoi jo aavistaa, että\ntaisi tässä jänkä ruveta kohta saamaan liikoja vesiä... Olisi ojamies\njo mielellään tukkinutkin virranjuoksun, mutta siihen ei ihmisen\nmahdilla ollut enää sanansijaa. Apumieheksi käynyt luonto ei välittänyt\nenää ukon suunnitelmista, se seurasi vain omia mielitekojansa.\n\nVierivä virta kasvoi, kiihtyi ja raastoi itselleen yhä enemmän tilaa,\nmurtaen hiekkatievasta kappaleen toisensa jälkeen ja vieden sen\npauhaten matkassaan. Sinne vierähtivät rantakappaleen mukana Nikun\nkuokat, kirveet ja lapiot, mutta puurokattilansa ukko ennätti siepata,\nkun Joosepin Mikon kanssa laukkasi etemmäksi tievalle katsomaan veden\nhuimaa menoa.\n\nJa virta vain kiihtyi, paisuen pauhaavaksi koskeksi. Oli kuin\nvihastunut Vetehinen olisi ruvennut Vuontisjärvessä mieletönnä\nmöyryämään ja raivoten ajanut tuhantista hurjaa karjaansa Kurkkiotievan\nahtaaseen aukkoon.\n\nKohisten, jyristen, pauhaten ja paukkuen puskeutui yhä valtavampi\nvedenpaljous uomaan, ryöstäen lopuksi kangasta ihan lohkomalla.\nRytisten murtuivat pensaat ja puut virran matkaan, humahtaen\nheilahtivat isot aihkitkin juurineen kuiluun ja keikkuen paiskelehtivat\nmukana. Kurkkiorovan suuret kivetkin molskahtelivat samaan joukkoon.\nJärven jäätkin lähtivät liikkeelle, ahtautuen suurina teleinä\naukolle, lensivät siinä paukkuen palasiksi ja paiskautuivat rannalle\ntaikka kiisivät jymisten koskea alas, villeinä survoen toisiaan ja\nrytkäytellen virrassa ajelehtivia puita murskaksi.\n\nKurkkiorovaan oli yhtäkkiä syntynyt vanhankansan kaamea Turjankoski.\n\n    \"Johon puut päin putoovat,\n    kuuset latvoin lankeavat,\n    tyvin syösten suuret hongat,\n    latvoin lakkapäät petäjät.\"\n\nKoko Kurkkiorovan kangas voihki ja jymisi. Oli kuin valtava Herran\nvoima olisi vapisuttanut koko kiveliötä.\n\nMutta rovan harjulla seisoi renkeineen pelästynyt ojankaivaja\npuurokattila kourassa, kauhuissaan katsellen kuokkansa kamalaa jälkeä.\nJa säikähtyneet jänkä- ja metsälinnut lentelivät peloissaan kirkuen.\n\"Paa lukku, paa lukku!\" tohtaja huuteli, ja kaihti kehoitteli: \"Tee\nrippis, tee rippis!\" Pahasuinen riekko kiroili lievällä: \"Peuk, peuk,\npeuk, päk-päk-päk, peur-perrr-kele!\" Mutta taivaanjaara vain kiekkuili\nkaiken yläpuolella naureskellen: \"Myhy-hy-hy-hyy!\"\n\nTievan vierinen lompolo sai muutamassa hetkessä ottaa vastaan niin\nsuuren vieraan veden paljouden, ettei voinut sitä sisällyttää\näyräittensä väliin. Se täyttyi, häkeltyi ja työnsi tulvan samaa vauhtia\nedelleen. Jängänpuoleinen rantatieva murtui, mennen suurine petäjineen,\nkaikkineen rytisten matkassa, niinkuin Kurkkiorovan nokkakin, ja\nhiekkainen tulva jäineen, puineen ja pensaineen rynnisti eteenpäin\nryöpsähtäen Rovan Nikun niittyjängälle.\n\nJängälle tuli valtava vedenpaisumus.\n\nMutta tulva työntyi yhä eteenpäin, etsien tiensä ja syöksyen pieneen\nMarkkajokeen, täyttäen sen ja virraten pauhulla Ounasjoen suureen\nväylään.\n\nKova jyminä ja pauhu kuului Vuontisjärven kyläänkin. Kyläläiset\nkuuntelivat kummissaan, arvellen sitä kaukaiseksi ukkosenjymyksi.\nMutta kun jyminä ja pauke yhä kesti, tullen aina vain vahvemmaksi,\nhe jo olivat aivan peloissaan. Kun sitten vielä, kirkkaana tyynenä\nkevätpäivänä, järvi alkoi liikkua ja möyrehtiä kuin ankarassa\nmyrskyssä, ja vesi rupesi nopeasti pakenemaan rannoilta, maakin jytisi,\nja seinät sekä ikkunat tärisivät, lattiaparretkin longahtelivat ja\nVuontis-Jaakon talossa, järven törällä, vasta muurattu pirtinuuni,\nkylän ensimmäinen ulossavuava uunihoito, rysähti lattialle, silloin\nkansa jo kauhistui, luullen Herran tuomiopäivän olevan tulossa. Huutaen\njuoksi koko kylä kentälle, itkien ja parkuen tunnustelivat ihmiset\ntoisilleen poronvarkauksiaan sekä muita syntejään ja taivaaseen nousi\nyhteinen armonhuuto. Ei kenenkään mieleenkään johtunut Rovan Nikun\nniityn kasteluhommat, eikä kukaan osannut ajatellakaan, että yksin\nNiku-ukko, toimen mieskään, kykenisi saamaan aikaan tällaista hirveää\nmaailmanlopun merkkiä.\n\nVuontisjärven suuri meno kuului vielä kauemmaksikin. Hetassakin,\nEnontekiön kirkonkylässä, lähes parin penikulman päässä, kuunneltiin\nsitä oikein peloissaan, kummastellen, mitä merkillistä siellä\nmetsäkylässä nyt tuollaisella jytinällä hommataan. Muutamat rohkeimmat\nuskalsivat lähteä ottamaan asiasta selvää, mutta monet arvelivat\nkauhuissaan, että Herra on tullut tuomiolle Vuontisjärven kautta.\n\nMutta valloilleen laskettu, levostaan häiritty Vetehinen teki\ntehtävänsä ja voimalla ajoi lävitse uuden mielijohteensa. Se hylkäsi\nikivanhan, vaivalloisen väylänsä, mikä Vuontisjärven lounaiskolkasta\noli monien pahikkojen ja ahtaiden, jyrkkien kurkkioiden kautta,\nkallioseinien lävitse johtanut Ounasjokeen, ja valtasi itselleen uuden,\nhelpomman kulkutien Niku-ukon viitottamaa suuntaa poikki Kurkkiorovan,\nhalki lompolon ja Kurkkiojängän Markkajokeen sekä sen kanssa yhdessä\nOunasjokeen, neljänneksen alemmaksi entistä laskupaikkaansa.\nHiekkaiseen rovaan ja jängän rantatievoihin sai vahva virta helposti\najetuksi valtavan väylänsä.\n\nSuuri Vuontisjärvi, joka yläpuolisine lompoloineen oli ennen hyvinkin\nviiden, kuuden kilometrin pituinen sekä kolmen, neljän levyinen,\nlaskeutui vain paria, kolmea kilometriä pitkäksi, tuskin kilometriä\nleveäksi lammikoksi, jossa vaivoin haltiakaan enää viihtyi. Lompolo\njärven yläpäässä tykkänään katosi. Järven rantapuolet paljastuivat\nkilometrittäni hiekka- ja mutarapakoiksi, ja rapakoille jäivät\nkalamiesten vasta lasketut verkot kuivilleen, jalkaisin nostettaviksi.\nKaloja oli kyllä verkoissa, mutta vielä enemmän, ihan valkeanaan, niitä\npaiskelehti järven jättämissä rapakkokuopissa. Paljain käsin niitä\nkoottiin, minkä saatiin, sekä järvikuivalta että alapuolisten jänkien\nlätäköistä, mihin vesihyöky oli ne työntänyt. Hetan rättärikin ammensi\neräästä kuopasta siikaa ja muuta kalaa kahdeksan puolikkoa.\n\nSe olikin merkillinen kalansaalis. Uollon Niku, äijäpoika, oli tehnyt\nmelkein kuin entinen Lapin suurnoita, joka joi järven kuiviin,\nlähettäen pyytäjät paljain käsin kokoilemaan kaloja konttiinsa. Mutta\ntämä olikin vuontisjärveläisten viimeinen suuri kalansaalis. Ennen\noli Vuontisjärvestä vedetty kaloja viidellä nuotalla ja saatu joskus\nkymmenenkin puolikkoa kerralla, komeita lihavia siikojakin, leveitä\nlouskanoita, jotka olivat niin tauroja, että \"yhenkin kun keitti, niin\nauskari tuli rasvaa\". Mutta siihen suuret saaliit loppuivat. Vetehinen\nvei parhaat kalatkin mennessään.\n\nKovin olivat kyläläiset, kun pääsivät maailmanlopun pelostaan,\nvihoissaan Rovan Nikulle, joka oli turmellut heidän suuren kauniin\njärvensä ja kalavetensä ja riistänyt läheiset kotirannat.\nVuontis-Jaakon talokin, joka oli ollut ihan veden äärellä, jäi kauas\njärvestä niin korkealle mellalle, että taloon piti kaivaa\n\"seittemäntoista syltä syvä kaivo, eikä sittenkään vesi tullut\". Kylän\nentiset vetevät rantaniityt Pöyrisjoella \"kuivit ja jäit kuin\ntaivhalle\". Monet kerrat Rovan ukko parka sai kuulla haukkumisia ja\npistosanoja nolosta niityn kastelemisyrityksestään. Syyttivätpä jotkut\nukkoa vielä siitäkin,että hän oli kaivaustyössään käyttänyt\neläväähopeaa. Kerrottiin Nikun noutaneen tätä ainetta Muoniovaaran\nporvarilta, panneen sitä koiran pääluuhun, jonka oli kuopannut\njärvenrantaan Kurkkiorovan laitaan. Sitten oli nähty ukon vetävän\njäljessään vanhaa tontin nukkarautaa poikki Kurkkiorovan ja\nrantatievojen, jolloin koirankalle elävinehopeoineen oli maata möyrien\npyörinyt perässä kyntäen vedelle väylän. Muuten ei Niku olisi saanut\nvedelle semmoista menoa. Samalla tavallahan kaksi lapinäijää aikoinaan\noli kaivanut koko Ounasjoen, astuen jäljekkäin tuntureista alamaahan\npäin, toinen edellä vetäen nukkarautaa, toinen perässä poron\nleukaluulla karhoten; ja näin oli ajettu valtava vesiväylä halki\nerämaitten.\n\nHarmitti harkitsematon tekonsa Nikua itseäänkin. Meni järvi, meni vielä\njänkäniittykin. Sillä rovasta ja rantatievoista raastamansa hiekan,\npuut ja kannot hajoitti vesi pitkin Nikun niittyjä.\n\nOman kylän vihat ja pistopuheet eivät olleet ainoat, jotka Niku sai\nniskaansa, vaan hän sai vihollisekseen koko jokivarren aina Kemiin\nasti. Tievoista ja jängistä kiskomansa hiekan ja turvetöryn tulva\nnäet työnsi matkassaan jokisuulle saakka, niin että koko jokivesi oli\nsakeana vellinä, jopa yläjuoksulla niin paksuna, ettei aaltoa syntynyt.\nLohet olivat juuri nousemassa maavesiin, mutta kun saivat joessa\nsemmoisen mutasotkun vastaansa, niin \"hulluina kääntyivät takaisin ja\npalasivat merhen\". Kolmeen kesään ei merikala uskaltanut yrittääkään\nOunasjokeen. Säikäytti savisotku jokivarren asukkaatkin, niinkuin\nluemme Vene-Aapon aikakirjasta. Kesäkuun 12 p:nä on ukko merkinnyt:\n\"tänä Aamuna muuttu Vesi Joesa Saviseksi Ku Velli emme tiedä mistä\nse tullee mutta peliättävä on miten käynee kaloilekki.\" Vielä 16 p:nä\n\"aina on vesi yhtä savisena Se on imettä mistä se piisaa.\" Sitten\njo 23:ntena \"vesi on selvenemässä oikein nyt ia karit kirkaita\", ja\nAapokin tietää syyn: \"se oli Uontis Järven Velli Vesi Rovan nikun\nkaivos.\"\n\nTästä suuttuivat jokivarren kalamiehet Vuontisjärven laskijalle,\njopa niin että kerran Kittilän markkinoilla tahtoivat hänet, \"hullun\njärvenkaivajan\", tappaa. Ukkoparan täytyi peloissaan piileskellä ja\nkiireesti lähteä ajamaan tunturiensa turviin. Kotonaankin ukko vielä\npitkät ajat piileskeli peläten, että lannanmaan miehet tulevat hänet\ntappamaan.\n\nKantelivatpa jokivarren asukkaat Rovan Nikun tihutyöstä Oulun\nmaaherrallekin, mutta maaherra ei puuttunut Lapin miesten laskuhommiin.\nJa sittenhän jokikin jo taas sai kirkkaan vetensä, ja kala rupesi\njälleen nousemaan maavesiin. Mutta vielä vuosikausienkin perästä\nalapuolen asukkaat aina pilkaten kyselivät Hetan miehiltä:\n\n-- Vieläkö siellä Lapissa nyt aiotaan suuria järviä laskea?\n\nSuurimman vahingon järvenlaskusta sai kuitenkin Vuontisjärven\nkylä. Kyläläiset menettivät hyvän kalavetensä, monet niityt järven\nyläpuolella pilautuivat, tulipa vielä \"suuri köyhyys ja kauhea nälkä\nkoko kylhän\", kun pakkanen pääsi maille ja vei leipäviljan. Sillä suuri\njärvi oli \"rantojaan hautonut niin ettei pakkasta tullut koskaan eikä\nnöyrää vuotta\". Vuontis-Jaakollakin, kylän vanhimmalla ja rikkaimmalla\ntalolla, oli kymmenen ohratynnyrin leipämaa, joka tuotti viljaa, niin\nettä sitä puitiin kahdessa riihessä ja säilytettiin viidessä aitassa,\njotka kaikki olivat täynnä kaikenlaista rikkautta. Ja talossa elettiin\nniin mahtavasti, että poroahkioilla vedätettiin hopeariksejäkin,\njoita säilytettiin monissa metsäkätköissä. Mutta järvenlaskun jälkeen\nköyhtyivät Vuontis-Jaakonkin pellot, ja niiden mukana meni viimein koko\ntalon rikkauskin. Jonkunlaiseksi korvaukseksi menetyksistään sai kylä\njopa neljänneksittäin uusia heinämaita. Entinen järvenpohja nimittäin\nrupesi pian työntämään vahvaa luhtaa rantapuoliin sekä pilli- ja\nmantoheinää kuivemmille maille.\n\nParhaat heinämaat muodostuivat järven länsi- ja pohjoisrannoille,\nja joutuivat ne vuontisjärveläisten omiksi. Rovan Nikukin sai\nmenettämänsä Kurkkiojängän sijaan kappaleen järviniittyä.\nHettalaisetkin hyötyivät järvenlaskusta, sillä heidän pienet niittynsä\nVuontisjärven entisen laskuväylän rannalla sekä Joentekiäisissä, missä\nVanha joki yhtyy Ounasjokeen, paljon laajenivat, ja kun kevättulva\nvieläkin joka vuosi niitä kostuttaa, on tämä entinen jokivarsi\nhettalaisten rehevimpiä heinämaita. Mutta lapinmies ei ole oikea\nmaamies, eikä niittymieskään. Vuontisjärven entinen pohja oli alussa\npuhdasta, puutonta ja lakeaa heinämaata, jossa vuontisjärveläisen\nviikate pääsi vapaasti heilahtelemaan. Mutta vähitellen rupesi niitty\nomin valtoinsa, lapinmiehen vastaan sanomatta, työntämään puuta ja\npensasta, ahdistaen viikatetta yhä rannemmalle, ja nyt ovat vain enää\nkapeat rantapuolet heinämiehen hallussa.\n\nJärven itäsivulla ulottuu entinen pohja leveänä, enimmäkseen\nhiekkaisena aukeana kenttänä aina vanhaan rantatörmään, joka jyrkkinä\ntievoina ja melloina kohoaa useita metrejä korkealle. Tievojen\nharjuilla ja takana ovat kylän vähävaraiset talot ja pikku\nmökkipahaset.\n\nVuontisjärven entinen laskuväylä, Vanhajoki, on nyt melkein kuivanut,\nvain siellä täällä on joitakuita vesilätäköitä, ja ennen mahtavassa\nKurkkiossa tirisee pikku puronen jylhien pystyjen kallioiden\nvälisessä louhikossa. Pitkän matkan kulkee joen vanhaa pohjaa Hetasta\nVuontisjärveen ja Peltovuomaan vievä kylätie.\n\nMutta sitä mahtavampana virtaa uusi, Rovan Nikun \"tortin nukkaraudalla\nja koiran pääkallolla\" uurtama väylä. Kurkkiotievassa, missä Niku-ukko\naikoinaan sai katsella jättiläistemmellystä on jyrkkien hiekkatöyrien\nvälissä komea koski. Kylätien kohdalla, missä silta vie yli joen, on\nvirran leveys puolisensataa metriä, ja aukko minkä vesi on uurtanut\ntievaan, on satakunta metriä leveä. Tästä vaeltavat laajan perukan\nviljavat vedet aina suurta Pöyrisjärveä myöten.\n\nJa tämän on saanut aikaan Rovan Niku, äijäpoika, toimen mies.\n\n\n\n\nKassan Salkko\n\n\nYlitornion ja Turtolan välisillä sydänmailla, Raanujärven perukoilla,\nPessalompolon Vuonorovassa eli vuosisatain vaihteessa vanha Kassan\nSalkko, paikkakuntansa parhain tietäjäukko.\n\n\"Horsi\", Fors, oli ukon oikea pohjanimi, vaikka häntä kylän kesken\nsanottiin \"Kassaksi\", koska hän nuorena ollessaan oli palvellut renkinä\nKassankorvassa, Ruotsin puolella väylää, Pajalasta vähän matkaa\nalaspäin. Rajan takaa oli äijä lähtöisinkin, Matarengistä, mutta muutti\nsitten myöhemmin Suomen puolelle joutuen lopulta pienen talon isännäksi\nPessalompolon Pessanpäähän, josta oli nainut Vuonorovan tyttären.\nToimitteli Salkko maalarinammattiakin, ja maalariksi piti häntä\nmainitakin sekä vielä mieluummin mestariksi, ellei sanonut \"Korsiksi\".\nMutta siitä oli äijä äkäinen, jos puhutteli häntä Kassaksi. Jolangin\nukollekin, joka kerran tuli kysymään veljelleen apua \"Kassalta\", Salkko\ntiuskasi vihaisena:\n\n-- Ookko sie nähnyt Jolangissa miestä, joll' on lakki saaphaina ja\nsaaphat lakkina?\n\nJa niin väkevänä kohdistui Salkon viha Jolangin mieheen, että hänen\nveljensä tuli pian nöyräpäiseksi. Itse avunetsijään ja nimittelijään se\nei voinut pystyä, kun hän oli vahvempiverinen veljeänsä.\n\nRuotsin puolen tietäjäpahnaa lienee Salkko ollut jo alkuaankin ja\nsitten matkansa varrella saanut lisäoppia pohjanpuolen viisailta.\n\nNiinpä hän tullessaan rengiksi Kassankorvaan joutui aivan oikeaan\npaikkaan. Talon isäntä oli mahtava tietomies, vaikka renki ei sitä\nalussa äkännytkään. Mutta sattuipa kerran karhu tulemaan taion karjaan,\nja elukat rupesivat pitämään metsässä hirveätä meteliä. Renki juoksi\nhätäyksissään lennättämään isännälle, että karhu on karjassa. Mutta\nisäntä sanoi vain rauhallisesti:\n\n-- Mitä sie minun karjastani tahot? Anna olla!\n\nEikä metsästäkään sen enempää kuulunut: illalla tuli koko karja\nterveenä kotiin. Renki riensi heti kummissaan isännältä kysymään:\n\n-- Mitä sie tahot, kun neuvot minuakin?\n\n-- Olet tulevankin vuuen renkinä, maksan rahapalkankin, isäntä vain\nsanoi.\n\nSalmo oli renkinä, ja isäntä johdatti hänelle monet muutkin tietonsa\nja taitonsa, eikä ainoastaan sitä, miten karja varjellaan karhulta. Ja\ntäällä tuli Salkosta sekä \"Kassan\" Salkko että tietomies, jolla oli\nvalta metsän ja maan elävien, tautien ja kaikkien \"poikkipuolisten\",\nsekä näkyväisten että näkymättömien, ylitse.\n\n\"Pakanallisista\" toimistaan huolimatta oli ukko uskovainen kristitty,\njoka osasi hyvin lukea, jopa raamattukin, \"iso kirja\", oli hänellä\nhyvin selvillä. Niinpä Salkko saattoikin sanoa saarnamiehille, kun he\nkerran tulivat häntä ahdistelemaan noituudesta:\n\n-- Noo, pruukaanhan mie parannella ja lukia raamatunsanoja.\n\nRaamatunsanoja Salkko paljon käyttikin ja \"poikkipuoleisissaan\" monesti\nvetosi pyhään kirjaan, ottaen sieltä voimallisimmat, asiaan sopivat\nmanauksensa. Raamatun mahtavat lauseet tietäjän suulla jämäyteltyinä\nolivat monta kertaa paljon tehoisammat kuin monet muut vanhoilta opitut\nmahtisanat. Niinpä ukko koskemaa ja vammaa pyörryttäessään otti\n\"ainhet\" ukkosen särkemästä puusta taikka ukonkivestä, jauhoi niitä\nkahviin, antoi sairaalle ja sanoi:\n\n    \"Tämä paisuma parantukhon,\n    niinkuin Peeharoanin paisumat paranit\n    Mooseksen rukouksen voimalla!\"\n\nKaksi osaa juotti Salkko sairaalle, mutta kolmannen vatkasi ulos,\nkirkolle käsin, sanoen:\n\n    \"Mene tuulissa, joista olet tullutkin!\"\n\nSillä koskemat ja vammat liikkuivat ilmassa ja paikalle sattuessa\n\"pystyivät\" ihmiseen. Vammaa, joka saattoi kasvaa kuukausimääriä, ei\nkyllä saattanut pyörryttää muuta kuin alakuulla, mutta koskemaan voi\nvaikuttaa milloin tahansa, ennenkuin se oli päässyt kolmen vuorokauden\nsivuitse.\n\nKäärmeen pistännän Salkko paransi manaamalla kahviin:\n\n    \"Sinä tulisilta käärmeiltä purtu ihminen,\n    parane niinkuin Israelin lapset paranit korvessa,\n    kun he katsoit sen Moosekselta yletyn\n    vaskikäärmhen kautta,\n    ja he paranit!\n    Ja parane sinä samoin!\"\n\nKolmeen kertaan ukko lausui nämä sanat pyörittäen sormellaan kahvia\nsekä madon puremaa paikkaa, antoi sitten kaksi osaa kahvista sairaalle\nja kolmannen viskasi ulos.\n\nVuotavan verenkin \"Horsi\"-ukko seisotti raamatun voimalla. Toiset\ntietomiehet kun manailivat:\n\n    \"Seiso, veri lihassas,\n    niinkuin sen sielu helvetissä,\n    joka eholla taholla väärän valan tekee!\"\n\nniin Kassan tietäjä vain äyskäisi:\n\n    \"Seiso, veri, lihassas,\n    niinkuin vesi seisoi Joortanin virrassa\n    Mooseksen rukoussanojen voimasta,\n    josta Israelin lapset menit yli Joortanin!\"\n\nPainajaisenkin Salkko ajoi ulos raamatulla. Ukko kutsuttiin\navuksi eräälle painajaisen kiusaamalle ihmiselle. Salkko meni\npainajaispirttiin tehden perässään ristin oveen, ettei kiusaaja pääsisi\nsitä tietä ulos. Sitten hän sieppasi äkkiä tulen ja näki ikäänkuin\nihmisen haamun häilähtävän turkin takana seinässä. Salkko kaivoi\nnaskalilla pienen reiän akkunan nurkkaan ja karjaisi:\n\n    \"Mene pois, saatana,\n    sillä kirjoitettu on:\n    Herraa sinun Jumalaasi\n    pitää sinun kumartaman\n    ja häntä ainoata palveleman!\"\n\nJa painajainen pakeni eikä enää tullut.\n\nKaatumavikaisia, jotka tulevat \"pölästyksen kautta\", Salkko-äijä\nparansi saunassa pesemällä. Pyhäyönä kahdentoista ja kolmen välillä,\njolloin juuri kirkonovet olivat auki ja kirkonväki homeisin naamoin\nistui kirkonpenkeissä pitämässä kirkonmenoa, kuunnellen pappi-vainajaa,\njoka saarnasi, niin että home naamasta tippui, vei ukko potilaansa\nsaunanlämpöisiin ja siellä hänet pesi ja kylvetteli, että sairas oikein\nhikoontui. Pesuveden Salkko oli noutanut karipohja-lähteestä, johon\noli jättänyt hopearahan maksuksi. Pestessään ukko luki Isä-meidän ja\nHerran-siunauksen ja sanoi:\n\n    \"Tämä ihminen puhistukhon\n    niinkuin meidän Herramme Kristus\n    puhistethin vanhan ryövärin huonhessa!\"\n\nSitten sai sairas viinaryypyn, johon oli sekoitettu ukkosen särkemästä\npuusta otettuja karppuja. Pesuveden vei tietäjä kolmen tien haaraan,\nviskasi sen kirkolle käsin sanoen:\n\n    \"Menkää tuulhin,\n    joista olette tulhekkin!\"\n\nRaamattuun vedoten Salkko saattoi nostaa itse perkeleenkin\napumiehekseen varasta taikka muuta pahantekijää tienaamaan. Tekipä\nTievan Mikko kerran sellaisen tyhmyyden, että niityllä joi varkain\nviilipiimän Kassan äijän leilistä, eikä tunnustanut eikä anonut\nanteeksi syntiänsä, vaikka miehissä tutkittiin. Silloin Salkko sanoi:\n\"Vielä se mies makustelee toistekin fiilipiimää!\" Ja salassa ukko\npyörähti vasemmalla kantapäällään kolme kertaa ympärinsä noituen:\n\n    \"Se sama perkele\n    joka sinun pani varastamhan,\n    vaivakhon sinua niinkuin niitä\n    pirultariivatuita\n    Katareenin kaupungin eustalla!\"\n\nJa sen jälkeen tuli Tievan Mikkoon sellainen tauti, että hän aina\n\"makusteli\" suutansa niinkuin olisi jotakin syönyt, jopa meni toisinaan\naivan hengettömäksikin, ja viimein hän kuukahti kalapadolta koskeen ja\nhukkui.\n\nNäin kolosti ei sentään käynyt Kentän Aarolle, joka sai rienaajan\nkimppuunsa varastettuaan metson Salkon oppipojan, Matinlompolon Pekan,\nsatimesta. Aaron kättä rupesi paikalla pakottamaan, mutta hän meni heti\nKassalta pyytämään apua. Salkko paransikin käden, mutta kielsi:\n\n-- Älä sie mene enää siltä mieheltä varastamhan!\n\nKassan äijä tiesi kamalammankin keinon \"perkeleen\" nostamiseksi. Piti\nvain mennä talvihautaan avaamaan arkku, painaa neulalla ruumiin rintaan\npäällekkäin tupakanlehti, kampriisipalanen ja puhdas paperilappu, ja\nsitten ottaa pikku pussiinsa puulastalla vainajan kasvoista hometta --\nkäsin jos olisi koskenut, olisi paha tarttunut ottajaan -- ja sanoa:\n\n    Mie pyyvän pahantekijätä vaivaamhan!\n\nPussi piti viedä riihen pohjoisnurkan alle ja sieltä pois lähtiessä\nraapaista kolme tulitikkua, ettei \"perkele\" päässyt tulemaan perässä.\nKun sitten tarvitsi aineitaan viljellä, piti panna niitä pulloon,\nkaataa viinaa päälle ja sitä viinaa antaa vihamiehelleen, niin heti\nrupesi \"perkele\" vaivaamaan häntä.\n\nSalkko saattoi kyllä vanhankansan sanoillakin manata tauteja sekä muita\npahoja, tulenvihoja, maata, kasvannaisia, pistoksia, juoksuvammoja,\nhammastautia, matoja, vaaksiaisia, luteita, ukkosta. Aineita ja\nvälikappaleita hän aina tarvitsi sanojensa vahvistamiseksi. Tulenvihoja\nhän paineli raudalla, maata pyörrytti maalla, juoksuvammoja valeli\nvedellä, kasvannaisia siveli lepännesteellä sekä tuulenpesällä, joka\noli otettu nilanaikana. Vaaksiaisen hän häpäisi paljastamalla sen\nsynnyn sekä uhaten tylsyttää sen terävän nokan \"korren piiksiluulla\",\nja luteet hän karkoitti pois työntämällä yhdeksän \"punarokkista\" perä\nedellä pulloon, vieden pullon kolmen tien haaraan ja manaten:\n\n    \"Perkele teät viekhön niin kauas,\n    että yheksäs kirkonkello lakkaa kuulumasta!\"\n\nMutta karkoittaakseen rupitautia, kamalaa rokkoa, joka oli samoin kuin\nrutto ja punatautikin porton sikiöitä, ukko taas tarvitsi raamattuakin\nmuiden manaustensa rinnalla. Hänet kutsuttiin kerran Meltosjärvelle\najamaan rupitautia pois pojasta. Salkko meni ja ja ärjäisi pirttiin\ntullessaan:\n\n    \"Tännekö sie, huora, tulit?\"\n\nSitten ukko kiersi haravanäverillä seinäoksasta jauhopurua ja antaen\nniitä sekä \"karmeliittiä\" kahvissa sairaalle, sanoi:\n\n    \"Tämä sairas parantukhon samalla tavalla\n    kuin se pakana Naima parani Joortanin virrassa\n    profeetta Elisan voimalla!\"\n\nJa rupitaudin täytyi erkaantua pojasta, mutta ukon huomaamatta se\npääsi pujahtamaan arkkuun vaatekääröön. Siellä sen ei kuitenkaan\nollut hyvä olla, koska itse tuli yöllä ukolle sanomaan, missä hän\npiileskelee, ilmoittipa nimensäkin, joka oli Maria Seremon, ja sitten\npyysi, että mestari Horsi veisi hänet toiselle puolelle järveä,\nHonkurin uunin taakse. Salkko meni ottamaan vaatekäärön aikoen hukuttaa\nsen Honkurinnivaan, mutta järvellä nousikin suuri tuulispuuska, joka\nrepäisi käärön ukon käsistä ja lennätti sen puolen penikulman päähän\nPakisjärvelle.\n\nHeti seuraavana päivänä tultiin Salkkoa noutamaan Pakisjärvelle\nparantamaan rupitautia. Salkko meni vihapäissään ja pauhasi siellä:\n\n-- Vai tänne sie, huora, taas olet tullut!\n\nJa taas ukko ajoi rupitaudin pois manaten lopuksi:\n\n    \"Mene nyt niin kauas,\n    etten minä enää kuule!\"\n\nEikä rumaa rupitautia sen koommin kuulunut.\n\nIsännän valta oli Salkolla metsän eläviin, karhuunkin. Hän osasi,\nniinkuin vanha mestarinsakin, Kassankorvan äijä, lumota kontion, niin\nettei se koskenut karjaan. Pääsiäisaamuna varhain hän meni navettaan ja\npyyhki karhun sydämellä ja \"munhaiskuulla\" jokaisen lehmän selän päästä\nhäntään asti, sanoen:\n\n    \"Älä sie, jumalanvilja,\n    omaa ruumistas vihaa!\"\n\nSamalla tavalla Salkko varasi lehmät laitumelle laskettaessa. Eikä\nkontio koskenut ukon karjaan.\n\nKerran asusti Pessalompolon takamailla oikein pahantekijä karhu, joka\ntappoi paljon elukoita, osuen lopulta Salkonkin karjaan, jolloin heti\nalkoi aidan takaa kuulua möly. Akka hätäysi, mutta ukko sanoi vain:\n\n-- Pane sie kahvi kiehumhan! En mie lähe rautasuolla peon kanssa\ntappelemhan.\n\nAkan täytyi keittää kahvi, ja vasta sen juotuaan lähti Salkko\nastelemaan metsään. Siellä karhu parhaillaan tapella möyrysi suuren\nhärän kanssa. Ukko istui mättäälle, pisti piippuunsa ja rupesi sauhuja\nvedellen katselemaan komeaa rytäkkää. Eikä karhu häntä huomannut,\nsillä tapellessaan eläimien kanssa ovat sen silmät aina ummessa.\nViimein Salkko meni lähelle ja puhalsi piipunsavua kontion nokkaan.\nSäikähtyneenä kavahti karhu takajaloilleen, karjahti ja katsahti\nkiukkuisesti ukkoon, joka äyskäisi:\n\n-- Mitä sie minun elävitteni kanssa västäät? Mene keinoosti!\n\nJa karhu lähti nolona laukkaamaan metsään.\n\nMatinlompolossa asuva Alatalon Mikkeli-äijäkin tahtoi varjella\nkarjaansa karhulta ja teki Kassan ukon kanssa \"akortin\", että kun\nviiden vuoden aikana hänen lehmänsä tulevat aina ajallaan kotiin eikä\nkontio niihin koske, antaa hän Salkolle tiineen \"nuorukaisen\". Eikä\nkontio koskenut Mikkelin karjaan, vaan joka ilta saapuivat lehmät\nmäärätunnilla kotiin. Karjan edellä asteli aina näkymätön olento\nemännän haamussa, avaten veräjän ja laskien lehmät tarhaan.\n\nMutta määräajan kuluttua tuli Mikkeli-äijään omarakkaus, eikä hän\ntäyttänytkään lupaustansa. Silloin heti karhu kävi hänen karjassaan,\ntappaen aivan aidan takana tuntuvan nuorukaisen ja syöden siltä tuumet.\n\nJälkeenpäin Salkko sitten vain tiedusteli Matinlompolon mieheltä, oliko\nsiellä kylillä nähty outoa vierasta, jonka hän täältä kolmen penikulman\npäästä oli pannut sinne tulemaan Miekojärven, Kaaraneksen ja Suukosken\nkautta.\n\nTulenkin isäntä oli Kassan Salkko. Kerran polttavana kesäpäivänä syttyi\nVuonorovassa metsäpalo. Liekit jo lehottivat männynlatvoihin saakka ja\nsuurella hälinällä kiirehti koko kylä kuokkineen ja lapioineen sitä\nsammuttamaan.\n\n-- Mihin teillä nyt sellainen hoppu on? Salkko vain pihaltaan huuteli\nkylänväelle.\n\n-- Näethän sie! Vuonorova palaa! Sie palat tänne ittekki! toiset\nhädissään päivittelivät.\n\nLähti Salkkokin muiden perässä painelemaan palopaikalle, sanoen siellä\nmiehille:\n\n-- Ei tartte siinä reuhtoa! Mie sammutan sen!\n\n-- Sie rietasko sen sammutat? kirosi sammutustyötä johtava\nmetsänhoitaja.\n\nMutta Salkko lähti astelemaan ympäri paloa, ja ukon askeliin tyrehtyi\nkoko tuli, polttaen vain askelten välimaihin kanervikkoon kuin\nsahanhampaita. Tässäkin ukko käytti omia keinojaan. Pulloon oli hän\nottanut maasta ukonpilveä, sinistä lahopuuta sekä juhannusyön\nkastetta, ja siitä pullosta voiteli hän kenkänsä pohjat, ennenkuin\nlähti kiertämään paloa, astellessaan lisäksi tiputteli vielä pullosta\nsilloin tällöin maahan joitakuita noppia.\n\nEi Kassan ukosta vesikään \"huolinut\". Kerran hän lähti astumaan\nyksiöistä jäätä myöten Pessalompolon ylitse Honkurin puolelle ja\nputosi sulaan. Kylän ihmiset sen nähdessään kovassa hädässä laukkoivat\nrannalle ja kiirehtivät köysineen ja muine neuvoineen auttamaan. Mutta\näijä vain huusi heille:\n\n-- Ei täällä härkää ole! Oottakaahan, kunhan panen piiphun!\n\nJa totisesti, äijä pisti piippuunsa ja pani savuksi, kömpi sitten\njäälle ja lähti astumaan. Ukko oli varannut itsensä vettä vastaan,\nniin ettei se uskaltanut häntä \"kukittaa\", vaikka hän olisi joutunut\nmillaiseen vesivaraan. Syksyllä ensi kerran jäälle mennessään hän oli\npiirtänyt kolme ristiä eteensä ja pannut vettä päänsä päälle sanoen:\n\n    \"Vesi, jos sie viet minun henkeni,\n    niin ole vastaava tuomiopäivänä\n    minun sieluni eestä!\"\n\nSamalla tavalla Salkko varasi itsensä keväällä, kun meni ensimmäisen\nkerran sulille vesille. Sitten ei kesävesikään hukuttanut.\n\nSalkko saattoi lumota pyssynkin, niin ettei sen kuula pystynyt häneen.\nSilloin \"kun ryssä lähti Franskan avuksi\" ja otti miehiä sotaan, olivat\nkaikki kovin peloissaan, mutta Salkko-ukko tyynnytteli heitä.\n\n-- Ei tartte pelätä! Kyllä luojilla on sivullakin sijaa.\n\nJa sitten Kassa kertoi, kuinka hän ennen sotaväessä ollessaan näytti\nkerran koko joukolle kummat. Oltiin ampumassa tauluun, ja kapteeni\nsanoi:\n\n-- Kuka ottaa ja viepi minun lakkini tuonne taulhun, johon kakstoista\nmiestä ampuu niin paljon kuin ennättää? Hän saapi kunniamerkin.\n\nMiehet olivat ihan kauhuissaan.\n\nMutta silloin Salkko lähti ja vei lakin tauluun, vaikka kaksitoista\nmiestä ampua paukutti niin paljon kuin ikinä ennätti. Eikä tullut\nmieheen hiuksen hukkaa. Kaikki ihmettelivät, ja kapteenikin kysyi,\nmillä voimalla Salkko sen teki. Mutta Salkko ei sanonut hänelle\ntaitojansa, eikä ilmoittanut, että hän pyssynpanoksia saadessaan\noli ottanut alimmaisesta panoksesta luodin hampaittensa väliin sekä\nviskannut ruudin olkansa ylitse taakseen sanoen:\n\n    \"Se sama Jumala, joka varjeli\n    ne kolme miestä tulisessa pätsissä\n    kuningas Nepukkanetsarin käsistä,\n    sama Jumala varjelkoon myös minut\n    kaikista vihollisteni nuolista!\"\n\nSalkko tunsi, niinkuin ainakin suuri tietäjä, kaikkien \"ainheijen\"\nsisällyksen ja luonnon sekä niiden voiman ja vaikutuksen. Hän oli\ntutkinut, että maassa on \"semmoinen näkymätön osa\", joka saattaa\ntarttua ihmiseen tuottaen sairautta. Oli hän myöskin huomannut, että\ntoinen maa on paljon myrkyllisempää ja pahempaa tarttumaan kuin toinen;\nvarsinkin muutamat jängät ampuvat kuin nuolia ihmisiin ja eläimiin.\nSamoin myöskin vedessä on oma tarttuva osansa, \"vaikka ei siinä ole\nmithän näköä\", ja toinen vesi saattaa olla toista myrkyllisempää.\nNiinikään ilmakin on toisin vuoroin paha ja raskas sekä hyvin kärkäs\nantamaan tauteja. Ukkonenkin siinä liikkuu milloin heikompana milloin\ntylympänä. Ukkosen ankaruus kyllä riippuu siitä, monennellako tähdellä\nse kulloinkin kulkee. Ensimmäisellä tähdellä kulkiessaan ääntelee\nukkonen hyvin laimeasti, mutta viidennen tähden merkeissä on se jo\nkerrassaan karkeaääninen. Myöskin puut ovat hyvin erilaatuisia.\nToisista tarttuu hyvin helposti puunvihat, mutta toisista taas ei\ntartu mitään pahaa. Eikä kaikki rautakaan ole yhtä karkeaa. Joku rauta\nsaattaa olla niin karkeaa ja myrkyllistä, että siitä heti jää vihat,\nkun sillä vähän lonkkaa, mutta toinen ei anna raudanvihoja, vaikka\ntekee pahankin haavan. Niin on myös ihmisiäkin monenlaisia. Toinen on\nheppäisempi kestämään pahaa, mutta toinen on kivempi. Kivaveriseen\neivät pahat pysty, mutta heikkoveriseen tarttuvat helposti kaikki\npoikkipuoliset.\n\nKaikenlaisista maan kasveista ja puista otti Salkko-ukko voima-aineita,\nniinkuin ukonsärkemän puun sälöä, tuulenpesää, ukonpilveä,\n\"merenlöyttyä\", ukonkiveä ja monia muita väkeviä välikappaleita. Niitä\nhänellä oli aina mukana taskussa taikka pikku pussissa, ja niitä hän\nuseasti tarvitsi sanansa vahvistukseksi.\n\nVanhaksi ukoksi asti pystyi Salkko tietäjän toimiin. Vielä\nikämiehenäkin oli ukko niin luonnokas, että yksinään pani kenkään\npahankurisen hevosen, jota ei monissa miehinkään saatu hallituksi.\n\n-- Mikäs se semmoinen hevonen on, jota ei kenkään saaha? Salkko vain\nihmetteli, vetäisten kolme solmua marhamintaan sekä pyyhkäisten\nkämmenellään hevosen lautasia. Värähteli elukka vain, mutta ei\njalkaansa liikuttanut, kun ukko napsi nauloja kavioon.\n\nMutta sitten lopulla ikäänsä Salkko tuli sokeaksi eikä enää kyennyt\ntietäjöimään. Ei ollut hänestä enää maalariksikaan, vaikka parhaina\npäivinään oli ollutkin \"kauhean hyvä ruusaamhan\", eikä talonsakaan\nhoitajaksi. Hän myi talonsa ja muutti asumaan pikku mökkiin, elellen\nsiinä varattomana eläkevaarina viisi, kuusi vuotta.\n\n    \"Hiiri kuolkhon,\n    ja harakka sairastakhon!\"\n\ntapasi Salkko sanoa potilailleen, ja samat sanat näyttivät kohdistuvan\nhäneen itseensäkin, sillä ukko, joka oli syntynyt 1819, kuoli vasta\ntoistakymmentä vuotta takaperin lähes 90:n ikäisenä.\n\n\n\n\nEntisiä pappeja\n\n\nLapin ja Peräpohjan laajoissa erämaapitäjissä, joissa enin osa\nseurakuntaa asusti hajallaan kiveliöissä, oli sielunpaimen kaikkein\ntärkein henkilö. Niinkuin kiveliöiden kansa poropalkisessaan raitioi\ntuhantisia tokkiaan, kooten ne toisinaan kaukaisistakin tunturimaista\nporokaarteillensa pykällyksiin, niin seurakuntain sielunpaimenetkin,\nkukin omassa \"paliskunnassaan\", raitioivat hajallista laumaansa.\nNiinkuin poropaimenet merkitsivät pykällyspuihin lovilla ja piirroilla\ntokkansa pääluvun, niin sielunpaimenetkin pitivät \"pykällystä\"\nlaumastaan, merkiten monenlaisilla koukeroilla suuriin kirjoihinsa\noman palkisensa pääluvun, kokosivat tuon tuostakin erämaihin hajonneen\nkansansa omille \"kaarteilleen\", jopa toisinaan itsekin matkustivat\nkiveliöön laumansa luokse.\n\nSielunpaimen oli syrjäisen erämaaseurakunnan kaikki kaikessa. Kansa\npiti häntä \"raitionaan\" sekä hengellisissä että monesti maallisissakin\nasioissa. Siksipä useat, varsinkin muita erikoisemmat seurakunnan\npaimenet, jäivät vuosikymmeniä, jopa jotkut satojakin vuosia, elämään\nkansan muisteluksissa. Vielä yli parinsadan vuoden kuluttua juttelee\ntunturimaan asukas muisteluksia \"Herr'-Vuolevista\", Olaus Sirmasta,\njoka Enontekiön ensimmäisenä vakinaisena pappina eli 1600--1700-lukujen\nvaiheilla, samoin toimeliaasta \"Herr'-Erkistä\", Erik Grapesta, joka\nsata vuotta myöhemmin vaikutti samassa pitäjässä. Muistellaan ylimäissä\nvielä \"Vikelius\"-pappiakin, joka Ison vihan aikoina pakolaisena\npiileskeli Muonion ja Hetan sydänmailla, asustaen Ruotsin puolellakin\nNaangijärvellä, \"Vikeliuksen kentällä\" kalamiesten puittiona.\nPakoretkellään oli pappi kirjoittanut erääseen saurapieleen:\n\n    \"Nyt suurus suustani puonnut,\n    hyvä leipä leuoiltani.\n    Söisin kyllä, joisin kyllä,\n    täytyy olla tällänsäkki.\"\n\nMuistetaan myös kertoa Ylitornion entisestä papista \"Viiklunnista\",\njoka toistasataa vuotta takaperin on haudattu kirkonkuoriin parren\nalle. Wiklund oli niin voimallinen pauhaamaan, että sanankuulijatkin\nsaivat saarnainnon ja mennen tainnoksiin alkoivat myös pauhata.\nSiitä kuningas aikoi erottaa papin virastaan, kutsuen hänet\nTukholmaan tutkittavaksi. Wiklund meni, ja kuningas käski hänet heti\nsaarnatuoliin, lähettäen hänelle sinne paperin, jossa piti olla muka\nsaarnanteksti. Pappi otti paperin, käänteli sitä sanoen:\n\n-- Tyhjä on tämä puoli, ja tyhjä on tämäkin puoli... ja tyhjästä loi\nJumala taivaan ja maan.\n\nMutta sitten kun pappi alkoi saarnata, niin siitä syntyi sellainen\npauhaaminen, että kuninkaan täytyi lopulta hänet keskeyttää. Kuningas\ntarjosi papille parempaa paikkaa etelässä, mutta hän ei huolinut, vaan\npalasi jälleen omaan seurakuntaansa. Sama pappi sanoi sitten kerran\nYlitornion kirkossa saarnatessaan:\n\n-- Niin tosi kuin minun sanani on, niin totta ei minun ruumiini pidä\nlahooman!\n\nEikä lahonut papin ruumis. Kirkon lattiaa korjattaessa avattiin\nhänen arkkunsa, ja siinä lepäsi voimakas pauhaaja aivan entisellään,\n\"hiuslakki\" päässä, paita päällä, housut ja sukat jaloissa. Paita vain\noli selkäpuolelta lahonut.\n\nKaukaisissa ylitnaiden pitäjissä viettivät erämaan kansan paimenet\nkovin yksinäistä elämää, ollen melkein tykkänään erotettuina muusta\nmaailmasta. Kesäisin päästiin heidän valtakuntaansa vain veneillä\nsauvoen kymmenin penikulmin vastavirtaa, ja talvi painoi heidät\npaksujen hankien taakse. Niinpä monesti kävikin, että Lapinkorpi\notti koviin kouriinsa etelästä tulleen jumalansanan julistajan, pitäen\nomanaan, minkä oli saanut, ja painaen hänet viimein kalmatievaansa.\nEikä ainoastaan pappia yksinään, vaan toisinaan hänen koko sukunsa.\nVähävaraisina, niukasti palkattuina, erämaan yksinäisyyden taamomina,\neivät monetkaan eliniäkseen Lappiin sortuneet sielunpaimenet jaksaneet\ntoimittaa lapsiaan opinteille, vaan perilliset joutuivat pesän\nhajottua jatkamaan papin pahnaa seutukunnan lantalaisina, jopa joskus\nlappalaisinakin. Varsinkin tyttäret opinteiden osattomina monesti\njäivät vertaistaan vaille ja painuivat ylimaiden lantalaissukuihin.\nNiinpä tuli Koutokeinon Tornensis papista -- kuoli 1705 -- Tornensis\nniminen lappalaissuku, joka vieläkin jutaa Norjan-Lapin ja Enontekiön\ntunturimaita. Samoin koko joukko lantalaisia pohjoisissa rajaväylän\npitäjissä juontaa lähtönsä vanhan Grape papin pahnasta.\n\nPerimmäiseen Lappiin, Hetan tunturiseutuun, maatui miltei koko\nsukuineen Cajanuskin, joka oli Enontekiön kappalaisena 1858-66. Vanha\npappi sai sijansa Palojoensuun kalmatievassa, ja viime vuosisadan\nlopulla kuollut vanha leski-rukka, joka oli oikein \"tuomiorovastin\ntyär\", haudattiin Hetan kirkkokumpuun. Papin ainoa elossa oleva\npoika painui lantalaisemäntineen jo nuorena Ameriikkaan, nuorin\ntytär, Ida, palasi etelään, mutta vanhemmat tyttäret jäivät Lappiin\nlantalaisemänniksi. Hilman vangitsi rättäri Juhan-Petteri Välitalo,\njoka sitten muutti poliisiksi Iittoon, korkealle Könkämäenon latvoille,\nja \"Ruusaan, joka oli oikein kaunis, valkiaverinen ja pyöreäposkinen\",\ntarttui toinen veli, Joeli Välitalo, pienen talopahasen isäntä\nVuontisjärveltä. Vuontisjärven Välitalossa asui papinleski vanhuutensa\npäivät. Täällä kaunis Ruusakin kuoli \"lehmän alle, kun oli lypsämässä\".\n\nSatakunta vuotta takaperin eli Muoniossa Mathias Kolström, joutuen\nhänkin, samoin kuin useat jälkeläisistäänkin Lapinmaan multiin.\nKolström oli itsekin lapinsyntyjä. Kolarilaisen mestaritakojan, Uollo\nRaution, veli, Juho Rautio muutti Tornioon sepäksi ja pani siellä\npoikansa \"papinkoulhun\". Tornion alkeiskoulussa kävi poika 1770-80\nluvuilla, ja muistaen kolarien kotiseutua otti nimekseen Kolström,\nkävipä \"tutänttinä\" ollessaan usein entisessä kotikylässäänkin,\nasustaen Raution vanhan kartanon perätuvassa. Lappiin palasi lapinsynty\npapiksi päästyään, tullen 1788 Muonion ensimmäiseksi saarnaajaksi sekä\n1812 Muonion ja siihen yhdistetyn Enontekiön kirkkoherraksi. Kahden\nsuuren seurakunnan vähälukuista metsäkansaa paimensi papin koulun\nkäynyt sepänpoika kuolemaansa asti, joka tapahtui 1829.\n\nKolström oli \"hyvä saarnamies\". Hän sai pauhata milloin Lätäsenon\nMarkkinakummun -- sitten Palojoensuun -- kirkossa, milloin taas Muonion\npienessä kirkkotuvassa, joka seudun ensimmäisenä saarnahuoneena\nseisoi Uollontörmällä, Jierisjoen pohjoispuolella, joutuen sitten jo\nsaarnaamaan Muonion uudessakin, 1817 valmistuneessa temppelissä.\n\nPyhäpäivinä pauhasi pappi kansallensa, mutta muina viikonpäivinä\nhän keitätti sille viinaa. Pappilassa oli vakituinen viinakota, jossa\ntoinen kirkonmies, unilukkari ja papin renki, Jierisjärven Iisakki,\nhääri keittomestarina. Tihuntijyvistä laski unilukkari viinaa, myyden\nsitä sekä lappalaisille että lantalaisille, vain kodasta käsin\npuolentynnyrin astiasta kauhalla mitaten. Pappi itsekin joi ahkerasti\nja myi. Oli hänellä joskus kinkerimatkoillakin viinakauppa matkassa,\nja varsinkin lappalaiset olivat siitä hyvillään. Kun pelottava\nyhteenotto papin ja Sanan kanssa oli suoritettu, saatiin unilukkarin\nkeitoksista hyvät virkistyshetket, ja porontaljoilla pirtissä maaten\npappi vain naureskeli, kun lappalaiset päissään oikein rähisivät.\nKeitettiin pappilassa viinaa talollistenkin viljasta. Leiviskän kun vei\nleipäviljaa unilukkarille, sai sen viinakannuna takaisin.\n\nPapinrouvan, Brita-Lisa Valbomin, sanotaan olleen \"Ruottin\nArjepluukasta\", ja perhettä oli pappilassa neljä poikaa, kolme tytärtä\nsekä papin rouvan sisar, Beata-Caisa, jolla oli yksinäinen poika, Erik.\nVanhin poika, \"Pelle\", kävi hiukan koulua ja toimi sitten Muoniossa\n\"ymppääjänä\". Mutta kerran hän meni hautausmaalle kuolleitten luiden\nkanssa pelehtimään saaden kalmanväen kimppuunsa, niin että \"tuli\nhulluksi ja kuoli pirhuihin\". Toinen poika, \"Kalla\", ei käynyt mitään\nkoulua, kulki vain kylillä ja soitteli häissä, laski viimein alas\nKemiin ja kuoli siellä. Mutta Mathias Adolfista tuli pappi, joka isänsä\njälkeen oli jonkun aikaa Muonion paimenena, muuttaen sitten Karunkiin\nja sieltä Tervolaan, jossa kuoli 1864. Pappi tuli Emanuelistakin,\n\"Mannesta\". Jo kouluaikanaan, ollen vain \"tutäntti ja maisteri\", meni\nhän joskus \"papan sijasta pauhaamhan\". Pari, kolme kertaa katsahtaen\navattuun raamattuun, rukatti hän kirkkoon ja paukutti sitten niin\nvoimallisesti, että sanat kuuluivat kylään saakka. Ylitorniolla\noli Manne ensin apulaispappina, sitten Enontekiön \"koulupappina\"\n(1834-49), kulkien Ruijassakin saarnaamassa. Hetasta muutti koulupappi\nkappalaiseksi Utajärvelle, jossa hänen, lapinmiehen, oli \"niin ikävä\nettä kuoli\" 1852.\n\nPappilan tyttäret saivat ottajansa omalta kotiseudultaan. Vanhimuksen,\nKaisan, vei nimismies Kock, nuorimuksen, Luisun, korjasi Norjasta\ntullut kauppias, Knobblock, \"mainion hyvä mies, joka rakensi\nensimmäisen talon Muoniovaarhan\", Ruotsin puolelle väylää, mutta\nmuutti sittemmin Tornioon sepäksi. Keskimmäinen tytär, Heta, joutui\nHietasen Iisakille, joka oli vanhan sotamiehen, Johan Örnin, poika,\nsaman Örnin, jonka kimppuun Kolström pappi kerran vihoissaan hyökkäsi,\nsanoen: \"Nyt mies Jumalalla freistathan!\" Hietas-Iisakki omisti papin\ntyttären mukana hänen papillisen sukunimensäkin, ja samoin teki taas\nIisakin vävykin, Juho Anttila, pelastaen siten vanhoista Köngäsen\nruukin sysikolareista johtuneen sukunimen unohtumasta. Ja sitä lyytä on\nKolströmejä Muoniossa vieläkin.\n\nVanha Kolström pappi ei suinkaan ollut ainoa viinaa viljelevä\nsielunpaimen. Silloiseen aikaan oli niitä Lapinkorvessa muitakin\nsamanlaisia, pahempiakin. Niinkuin Esaias Castrénkin, \"Essa\", joka\nKolströmien jälkeen oli jonkun aikaa Muoniossa sijaispappina. Kun\n\"Essa\" saarnatuolissa kumartui rukoilemaan, ja seurakunta painoi päänsä\npenkkiin, kyykähti pappi alas, jolloin sormien välitse vilkuileva\nseurakunta näki pullonpohjan heilahtavan saarnatuolin laidan ylitse.\nTurtolan Frosteruskaan (1826-47) ei ryyppäämiseltään tahtonut aina\njoutua ajallaan kirkkoonkaan. Lukkari Jurva pani jo virret taululle ja\nrupesi odottaessaan veisaamaan, parkuen vihoissaan niin ankarasti, että\nhuuto kuului \"puolivälhin Turtolaa ja Pelloa\". Lukkari oli sitä enemmän\nvihoissaan, koska hän tiesi, että\n\n    \"Lukkaria pitää Jumalan luua,\n    mutta pappeja saapi pieksämällä.\"\n\nViinaa viljeli \"Krankkakin\", joka neljä, viisi vuotta oli Turtolassa\nFrosteruksen sijaisena. Hän ryyppi ahkerasti tullen yhä punaisemmaksi\nja saaden nimekseen \"Punainen Krankka\". Ja Mellin, ollessaan pari\nvuotta (1857-59) Turtolaa kaitsemassa, kävi tuon tuostakin kontti\nselässä Matarengistä asti viinaa noutamassa.\n\nMutta ei tarvitse kovin \"lastata\" näitä entisiä erämaiden\npaimenparkoja. Siellä he muun maailman unohtamina joutuivat juromaan\nyhtämittaisessa yksinäisyydessä, miltei ainaisessa arkipäivässä ja\ntaas talven tappavassa pimeydessä. Eikä entisaikaan painettu pappia,\nvaikka hän jonkun ryypyn ottikin. Samanlaisia sielunpaimenia oli\nennen kyllä lannanmaassakin. Ja laumansa parasta koettivat nämäkin\nkiveliöiden raitiot harrastaa. Mellinkin saarnasi kirkossa kuin paras\npappi ja \"haukkui juopot, varkhat ja kaikki\", sekä messusi, \"niin\nett' oikein kirkon katto kohoili\". Kranck taas piti pappilassaan\nkoulua, opettaen Turtolan poikia lukemaan, kirjoittamaan ja lukua\nlaskemaan. Ja pyrkiessään Frosteruksen jälkeen Turtolan papiksi Kranck\nvaalisaarnassaan voimallisesti julisti:\n\n-- En ole tullut suurella viisaudella enkä korkealla opilla, mutta\nhengen ja voiman korotuksella.\n\nTästä huolimatta ei hän kyllä saanut kuin kaksi ääntä.\n\nNousi Lapin erämaan paimeniksi joskus oikeita toimenmiehiäkin, jotka\njaksoivat pysyä virkeinä elämän yksitoikkoisuudessakin. Sellainen\noli C.F. Pfaler, joka ensin Turtolassa ja Ylitorniolla vaikutettuaan\nkohosi väylää ylemmäksi, Muonioon, viihtyen täällä neljätoista vuotta\n(1854-68).\n\nPfaler oli rovasti ja \"se mies sieti rovastin nimen\". Kirkossa hän\nmessusi, niin että se solkena kuului kylän taloihin, kun kirkko \"oli\nlentävänä reikänä, akkunat rikki ja ihmiset istuit pöykkyri päällä\nkirkossa\". Tätä pöykkyripeskien kansaa pappi ankarasti järkäytteli\nsaarnoissaan. Varsinkin ahdisteli hän viinakauppiaita, juomareita,\nvieläpä liiallisesti koreilevia naisiakin. Kun vaimoväki pitkissä,\nlattiaa laahaavissa silkkinauhoissaan koreili kirkossa, saattoi rovasti\nhuutaa:\n\n-- Niihin nauhoihin ensinnä helvetin tuli tarttuu!\n\nJa kun Vestolan herra Turtolassa töllisteli vain kirkonkattoon, sovitti\npappi saarnaansa:\n\n-- Muutamat saarnan aikana laskevat nauloja kirkonkatosta...\n\nKovilla piti rovasti nuorta väkeäkin rippikoulussa. \"Nykyisten pappien\nrippikoulu on kuin kirppasilla oloa\" Pfalerin kouluun verraten.\nKesäisin rovasti piti kylän nuorille pyhäkoulua. Helluntaista lähtien\nkävivät lapset joka pyhä iltapäivällä pappilan pirtissä, ja rovasti\nluetti heillä päivän evankeliumin, kysellen ja selitellen luettua\ntekstiä. Ottipa pappi joskus poikia tukastakin ja \"kolhautti päätä\nseinhän\", kun he salaa kurkistelivat kirjaansa.\n\nRovastin rouva oli \"niinkuin yksi mainio talonpojan emäntä\". Hän teki\nitse vaatteet koko väelleen, ja rouvansa ompelemassa puvussa kävi\nrovasti kirkossakin. Ja pappilan työmiehen, Muusan Heikin, kehnoa\njoukkoa papinrouva elätti, vielä paikaten lasten kurjat vaatteet,\njopa kengätkin. Hyvin \"talonpoikaista ja alhaista\" oli pappilan nuori\nväkikin; kolme \"pröökynää\" ja viisi \"tutänttiä\". Vaikka pojat olivatkin\n\"tutänttiä\", häärivät he kesällä kotona ollessaan aina työssä. Useasti\nlähti koko pappilan perhe vierailemaan kylän taloihin. Varsinkin kun\npidettiin kinkereitä lähikylissä, oli rovastin koko väki parhaina\nvieraina. Ja silloin \"koko kinkeriväki syrjää myöten oli päivällisellä\nsyömässä maitovelliä, voita, leipää ja kalaa\".\n\nKoko perheineen muutti rovasti Pfaler sitten tunturien maasta\nNurmekseen, jossa kuoli 1879. Ei jäänyt hänen sukuaan Lappiin, muuten\nvain hyvä muisto.\n\nMutta nousi Lapinkorpeen joskus toisenkinlaisia toimenmiehiä, jotka\nviihtyivät kyllä yksinäisyydessäänkin, joutumatta silti juopottelevien\njoukkoon.\n\nTuohikontti selässä tallusteli Kolariin kesällä 1862 pitkä, laiha,\nkaitakasvoinen nuori mies, jonka vaalea tukkakin roikkelehti\ntakinkauluksen peittona. Jaakon majataloon mies astui, heilauttaen\nkonttinsa portaille ja painuen pirtin penkille istumaan.\n\n-- Mistäs tämä mies on? emäntä kysyi.\n\n-- Tulin vain tänne papiksi! vieras vastasi.\n\nMies oli \"Pärki-vainaa\", Johan Immanuel Bergh, joka sitten oli\nvähäväkisen Kolarin sielunpaimenena kahdeksan vuotta.\n\nYhtä vaatimaton kuin uusi paimen oli kontti selässä Kolariin\ntullessaan, oli hän sitten aina edelleenkin. Virkansa hän hoiti\ntunnollisesti, rippikouluakin piti aamusta iltaan, kahdeksan tuntia\njoka päivä, ja olikin oppilaille ankara mies, niin että \"toisellainen\noli silloin lukutaito, vaikkei ollut kouluja\". \"Kristittyjen\",\nlestadiolaisten seuroissa, jotka näihin aikoihin jo rupesivat olemaan\nparhaassa vauhdissaan, ei Bergh käynyt, mutta ei hän koskaan heistä\nlausunut moitteen sanaakaan eikä kieltänyt laumaansa seuroihin\nmenemästä. Yksikseen mies vain vanhassa pappilassaan asui kolmen\nrengin ja kolmen piian kanssa, viettäen hyvin vaatimatonta elämää.\nEi tarvinnut hänelle monia ruokia laitella. \"Pilkkumhin vain panthin\nmaitoa ja puukauha vierhen, ja pappi otti itte kaapista voita ja leipää\nja siinä kaapin vieressä pureskeli.\" Monesti ryyppi pappi samasta\nsuuresta pahkamaljasta väen kanssa. Vain silloin kun sattui vieraita\ntulemaan, pantiin lautaset pöydälle ja keitettiin siikaa ja syötiin\n\"niinkuin herskapissa ainaskin\". Mutta vieraiden lähdettyä korjattiin\nlautaset ja ruuat kaappiin, ja siikojen jäännökset pisteli pappi\nkylmiltään. Kahviakin pappi keitätti pappilassa kävijöille. Palvelija\nvain toi kahvin sisään ja isäntä itse kantoi tarjottimella sen\nvieraalleen. Harvoin kävi pappilassa vieraita, paitsi mitä pitäjäläiset\npistäysivät asioillansa. Eikä pappikaan puolestaan ollut ahkera\nkylää juoksemaan, hyvällä \"Liinikollaan\" vain silloin tällöin ajeli\nasioillaan. Kuusi kertaa vuodessa Bergh kävi Muoniossa saarnaamassa,\nleikkauttaen samalla matkalla pitkän tukkansakin.\n\n-- Jo taas on Pärkin pää Muoniossa keritty! huomasivat heti\nkolarilaisetkin, kun pappi palasi saarnamatkaltaan.\n\nKotonaan asteli Bergh aina vanhassa lyhyessä viheriäpäällyksisessä\nnaisen turkissa, joka oli halvasta hinnasta lyöty hänelle Jaakon\nmamma-vainajan huutokaupassa, ja päässä oli tavallisesti \"iso\nlakkikopra, semmoinen törilö\".\n\nKerran yritti \"Pärki-pastorin\" vieraaksi eräs ummikko ruotsalaisneiti,\n\"pitkäraatoinen tuomarinpassaaja\" Köngäsestä. Nimismiehen kanssa\najoi naapurimaan tytär majataloon, kutsuttaen sinne pastorinkin\nja tarjoten hänelle hyvät illalliset. Aamulla lähti ummikko\nvastavuorolle pappilaan, mutta pappi makasi vain nukkumakamarissaan\neikä ollut koko tyttärestä tietääkseenkään. Ja nimismies sai kyyditä\ntuomarinpassaajansa saman tien takaisin Köngäseen.\n\nVihainen olikin pappi naisväelle ja halveksi koko heidän sukuansa,\nvaikkei hän rauhan miehenä tahtonut suinkaan olla kellenkään\nepäystävällinen.\n\nMutta lehmistä pappi piti, ja \"Lehmä-papiksi\" häntä Kolarikin nimitti,\nsillä \"ei Pärkillä ollut muuta epäjumalaa kuin lehmät\".\n\nNiitä olikin pappilan kahdessa navetassa kokonainen karja,\nkolmekymmentäviisi lypsävää. Kolme piikaa, sadan markan vuosipalkalla,\nmikä olikin hyvä raha siihen aikaan, oli karjaa ja pappilan\ntaloutta hoitamassa. Sammun Matilla oli emäntäpiikana Koivumaan Eeva\nja Sammun Mykkä-Maija apulaisinaan. Tavaton työ oli palvelijoilla\nsuuren karjan hoitamisessa ja ruokossa. Ihmislantaa käytettiin\nsiihen aikaan rehun lisänä vielä pappilassakin. Luisteita kerättiin\ntallista ja navetasta ja pantiin suureen, viiden tynnyrin vetoiseen\nnavettakattilaan sekä lyötiin lantaa joukkoon. Sitten keitettiin, ja\n\"puuta paloi pa'an alla niinkuin haminassa, ja sonta kuohui päällä\nniinkuin vilttihattu\". Joka päivä pappi itsekin kävi navetassa\nkarjaansa katsomassa. Heittäen viheriäpäällyksisen turkkinsa pöntön\nlaidalle hän siirtyi lehmältä toiselle silitellen ja puhutellen\njokaista nimeltään ja tiedustellen palvelijoilta elukan vointia.\nSiivosti piti palvelijain kohdella karjaa; pahankuristakaan lehmää,\njoka lypsettäessä yritti potkia, ei saanut pieksää.\n\n-- Ei, ei saa sitä piiskata, se on vanha elävä! pappi heti kielteli.\n\nMykkä-Maija oli talon voinhoitajana -- lisäksi hän taitavana ompelijana\nneuloi papille \"paijat ja krajit ja liperit leuan alle\". Maija sai\nkirnuta kaksi kertaa joka päivä; toinen kirnu oli jo uunin kupeen\n\"halsissa\" lämpenemässä, kun Maija toista huisutti. Karkeat suolat\nsurvoi eukko puntarin perällä hienoiksi voisuoloiksi, ja monet tynnyrit\nkeräytyi voita Maijan varastoon. Sieppijärven Hilppa kävi tuon\ntuostakin ostamassa voin, toimittaen sen sitten Ruijan markkinoille.\nKirnupiimä syötettiin takaisin lehmille, ja muun piimän, mikä ei mennyt\nomaan väkeen, antoi pappi ilmaiseksi köyhille. Jos joku halusi piimää\nostaa, sai sitä kymmenellä pennillä kannun, ja kirnupiimä maksoi\nseitsemän penniä.\n\nPaikkakunnan tapaan ruokki pappi väkensä. Arkipäivisin elettiin\nenimmäkseen piimällä, leivällä ja suolakalalla, mutta pyhäaamuisin\nsyötiin viiliä ja voita. Kesällä teetti pastori heinää puolella\nvoinaulalla viikkoa ja miestä kohden. Mutta kerran kun väki oli\nPohjasenvuomalla heinänteossa, loppui voi kesken. Silloin Teuran Aapo\nvuoli puupalikan \"räknäten\" ja kirjoittaen puukolla siihen \"latinaksi\",\nettä 8 LUOTIA TULI VOITA VAIN HENKELE, ja pani palikan tyhjään\nvoirasiaan, joka lähetettiin pappilaan. Siitä pappi suuttui, niin että\naikoi ajaa koko väen pois, mutta pian hän leppyi, ja käski antaa voita\nkylliksi.\n\nSaadakseen suurelle karjalleen tarpeeksi kontua, vuokrasi Bergh\npappilansa maiden lisäksi vielä Pellikan talon, osti Ristimellan talon\nväylän varrelta sekä Kivijärven Erkiltä hänen kuivaamansa Kivijärven\nniityn ja Kuusiniemen uudistalon ja vielä Teurajärven Jussalta\nTeurajärven metsätalon. Kivijärven niityille rakennutti Bergh latoja,\nTeurajärveen uuden pirtin ja Kuusiniemeen kokonaisen talonkartanon\nnavettoineen, kaikkineen. Tänne Teurajärven kulmille, penikulman päähän\nkirkolta, hyville laitumille vietiin pappilan karja koko kesäksi; vain\nviisi lehmää heitettiin kotihoitoihin.\n\nPaljon sai köyhän Kolarin vaatimaton, mutta toimekas pappi tuloja\nkarjastaan ja maistaan. Monet kerrat kävi Sieppijärven Filppa\nnoutamassa voikuormansa, ja pelloista saatiin ohria niin paljon, että\nsyksyisin oli parikymmentä riihtä puitavana. Seurakuntalaisilta sai\npastori palkkaa ohrakielon sekä pari naulaa voita joka talosta. --\nKolarilaisten piti lisäksi \"ruokkia rovasti Alkkulhan\", ja siihen meni\nm.m. naula voita joka lehmästä, ja voi piti olla puhdasta kesävoita,\nsillä Alkkulan Heikel rovasti varoitti kerran kolarilaisia:\n\n-- Älkää te sekoittako talvivoita kesävoihin! Ei minun vahingokseni,\nmutta teidän sielujenne vahingoksi.\n\nHyvin viihtyi ja vaurastui Bergh Lapissa hoitaen suurta lehmäkarjaansa\nsekä vähälukuista poropaimenien, sysi- ja tervakolarien metsäkuntaa.\nEivät saattaneet seurakuntalaiset sanoa paimenestaan pahaa, eivätkä\n\"kristitytkään\" voineet häntä moittia muusta kuin, ettei hänellä ollut\n\"Pyhää Henkeä\".\n\nKahdeksan vuotta tämä yksinäinen mies kaitsi Kolaria. Kova \"päätauti\"\nhäntä viime vuosinaan usein vaivasi, eikä se heittänyt, vaikka Kankaan\nmuori kävi silloin tällöin kuppaamassa.\n\nSitten 1870 myi Bergh koko lehmikarjansa huutokaupalla ja muutti\nkappalaiseksi Pudasjärvelle, jossa jo seuraavana vuonna kuoli.\n\nHyvin muistaa vielä vanha Kolari \"Pärki-pappinsa\", vaatimattoman\nmiehen, joka \"oli hyvin kousi mies eikä mikää herra... eikä kantanut\nlöönääkään monelta\".\n\nJa tämä on parhaita tunnustuksia, mitä lapinukko saattaa\nvirkamiehestään antaa. Mutta vielä parempi olisi, jos hän voisi tähän\nlisätä:\n\n-- Ja sitten hänellä vielä oli Pyhä Henki.\n\n\n\n\nVanhoja koulumestareita\n\n\nTavaton työmaa oli punakantisessa aapeluksessa Lapinkorven kansallakin.\nRaskaan nuottaveneen soutaminen, riihenpuinti ja porometsässä\nhiihtäminen oli monelle kiveliön kasvatille kymmentä kertaa helpompaa\nkuin aapiskoukeroiden oppiminen. Sitkeimpienkin tervasjuurakoiden\nsärkeminen tapahtui paljon keveämmin kuin tyhmännäköisen aapiskukon\nmunittaminen. Juurakoista selviytyi otsan hiellä sekä höyryävillä\nhartioilla, mutta kukkoa ei aina saanut munimaan hiellä eikä\ntuskallakaan. Satojen poromerkkien pykälien, pistelten ja\nlinnunvarpaiden tunteminen oli monin verroin helpompaa kuin aapisen\nparinkymmenen koukeron muistaminen; villin porolauman kokoaminen\nheittämällä suopungin laukkaavan härän sarviin taikka tolvaavan nulpon\ntakakoparaan kävi kuin kirpanlyönti mutta koota sanoja aapeluksen\nmustista sarvipäistä oli monelle niin tylsää työtä, että kirjan\nnäkeminenkin jo kammotti. Mutta pelottava pappi juroi kirkolla kuin\npainajainen, pitäen kamalia lukukinkereitään joka vuosi, ja sitten\nvielä oli kiusana hirveä rippikoulu, jota ilman ei saanut edes seurata\nJumalan käskyä: \"Lisääntykööt ja täyttäkäät maa!\" Sillä \"sitä varten\nse rippikoulu käyvhänkin, jotta jouvuthan Jumalan käskyjä täyttämhän\".\nNiinpä piti kiveliön kansankin oppia täyttämään Jumalan käskyjä\noikeassa järjestyksessä, ja metsien pirteissä tapahtuivat aapisen\nääressä samat paukkaamiset, joita jo satoja vuosia oli toimitettu\nsadoissa, tuhansissa kodeissa.\n\nKotihan oli vanhankansan ensimmäinen ja ainoa koulu, jossa muun taidon\nja tiedon ohella annettiin aapistaitokin. Siellähän vanhaan tapaan\n\n    \"Isä ennen iitä neuvoi,\n    äätä äitini opetti.\"\n\nKuuden, seitsemän, kahdeksan vuotisena työnnettiin aapinen \"sikiön\"\nkouraan. Isä ja äiti taikka talon vanha ämmi olivat mestareina,\nmonesti myös vanhemmat veljet ja sisaret. Vitsa oli usein uhkaamassa\nhalutonta ja raskasoppista vekaraa, toisinaan taas kukon munima\n\"sokkeripala\" taikka vehnäpalanen houkuttelemassa. Monta kertaa saivat\nvanhemmat päivitellä työläälle lukumiehelle: \"Pakana sinusta tulee, kun\net sie koskaan lue... Et vielä tuntis iitäkää, vaikka keppi käessä\nvasthan tulis.\" Saattoi sellainen vastahakoinen \"pakananalku\" viimein\netsiä kirjansa jostakin uuninsopperosta ja ruveta tunnustelemaan: \"Mikä\nse sitten on tuo pöyryäpää-puustain tuolla kirjan rämmeen laijalla?\"\n-- \"Koo se on koo! Se on niinkuin Salmen ämmin piippu\", piti silloin\nopastajan osata neuvoa. Joskus oli lukumiehellä päiväksi \"läksy\nkirjasta ja verkosta\": piti niin ja niin monta kalvoskertaa kutoa\nverkkoa sekä oppia kirjasta ulkoa määrätty kappale. Mutta monta kertaa\nsiinä tukkahamara heilahti, ennenkuin aapinenkaan oli nuoressa päässä,\nmitä sitten vielä kun piti päntätä \"pitkä kirja\", jossa kaiken muun\nkamalan lisäksi oli \"peesalmit ja athaanaasius\". Vanhempien lasten\npaukatessa aapista ja katkismusta useasti nuoremmat jo oppivat monet\nluvut ulkoa, vaikkeivät \"iitä tuntenhet\". Ja niin polvi polvelta jatkui\nkirjanoppineisuus Lapinkorvessakin.\n\nMutta syrjäisillä seuduilla ja kaukaisilla perukoilla, joista vain\nkerran, pari vuodessa jouduttiin kirkollakaan käymään, tahtoi\naapistyöskentely jäädä aivan sivuansioksi. I:n saattoi isä juuri osata\nja äiti ä:n tuntea, mutta miten niistä sitten saatiin koko puhdasta\njumalansanaa, joka sentään oli \"kuin tikkatienä taivhashen\", se kävi\njo monelle ylivoimaiseksi. Jotkut saattoivat kyllä \"lukia mäykyttää\nUutta Testamenttiakin, mutta jos pari sanaa lukivat oikein, niin jo\nkolmas meni väärin\". Toiset taas \"lukivat kuin tuohta reppiin, eivätkä\nollenkaan ottanhet prikuista vaaria\".\n\nYlivoimaiseksi kävi sellainen seurakuntalainen monesti\nsielunpaimenellekin. Tuli nuori pari pyrkimään kristilliseen\navioliittoon, eikä edes aapinen ollut päässä. Niinpä tapahtui\nKolarissakin entisaikaan, että Juustovaaran perukalta mies ja nainen\ntulivat pappilaan kuulutuksille, mutta miesparka ei saanut kirjasta\nirti sanaakaan.\n\n-- Mikset sinä ole häntä opettanut? pappi torui morsianta.\n\n-- Mikä mie olen vanhaa miestä koulaamhan, kosk'ei kirkkoherrakaan\nole saanut sitä oppimhan, morsian sanoi.\n\n-- Mutta minä en anna kuulutusta! kirkkoherra uhkasi.\n\n-- Me naimme sitten ilman? Kymmenen pelikuorman päästä jos me toisen\nkerran Juustovaarasta tulemme tänne, niin meitä on silloin jo kymmenen\npyytämässä kuulutusta.\n\nEikä paljon oppineempi ollut Teurajärven Mikkokaan, kun hän Rauhalan\nKaisan kanssa astui papin eteen anomaan naimalupaa.\n\n-- Mistä sinä olet? pappi kysyi.\n\n-- Teurajärvestä!\n\n-- Mistä Teurajärvestä?\n\n-- Teurajärven läänistä, josta paljon rökhäitä saahaan. Viisi meitä\non veljestä. Juhani on vanhin, mutta mie olen paras, mulla on\ntamppikangashousukki. Ja mie olen Mikko!\n\n-- Entäs tämä morsian?\n\n-- Mie olen Kittilästä sen ison kehrurin tyär, joka Nuurperi-vainaalle\nkehräsi puoli leiviskää aivinoita... ja Kallosta Klaaviin äijä, joka\nmyötäänsä tupakkaa puree, pitäis olla minun isäni. Mie oon Kaisa\nRauhalasta... Eikö se pastori minua tunnekkaa?\n\n-- Osaatteko te lukea?\n\n-- Jo vain!\n\nMikon piti lukea vanhasta virsikirjasta: \"Kristus valo valkeuden...\"\nMutta kirjaimet eivät pysyneet paikoillaan niin paljon, että Mikko\nolisi saanut ne oikein kiinni. Niinpä hän lukikin:\n\n-- Kivi... kivi... kirstus... valo...\n\nTuli Kaisankin vuoro. Hän sai koettaa ulkolukutaitoaan\nsynnintunnustuksessa. Ja Kaisa yritti:\n\n-- Minä vaivainen sinä syntinen minä vaivainen sinä syntinen minä\nvaivainen sinä syntinen... En muista enempää, pappi rakas, vaikka\ntapettaishin...\n\n-- Ei tule mitään naimisesta! Ette osaa panna lapsia kirjalle, täytyi\npapin sanoa.\n\nPois saivat teurajärveläiset lähteä, morsian päivitellen, kun meni\nturhaan puhemiehelle uudet sukat, ja sulhanen surkeillen, kun tuli\njuotetuksi hänelle kortteli hyvää rommia, ja vielä tärvääntyi hyvä\nluokopäivä. Sillä naimisiin he sittenkin menivät niinkuin\njuustovaaralaisetkin, ja papin täytyi lopulta panna heidät\nkuulutuksiin.\n\nTällaisten huonolukuisten vanhempain lapsista ei sitten suinkaan\nsukeutunut suuria kirjanoppineita. Sai sen pappi monet kerrat nähdä\nkinkereilläkin. Saattoi siellä astua kirjan ääreen sellaisiakin\nlukumiehiä kuin Ylitornion Kaulirannan poika, joka kauan aikaa turhaan\nyriteltyään viimein kivahti papille:\n\n-- Pi... pi... piru vie, siinä on sinullekin räknäämistä! Kihisee kuin\nkusiaispesä!\n\nVähiin tahtoi monesti jäädä lasten lukutaidon huolehtiminen\nrintamaillakin ja kyläisissä kylissä. Leivän takia piti raataa yhtä\npäätä aamusta iltaan, eikä lukemisesta lähtenyt mitään leivänapua.\nEikä liioin aapisen sen seitsemiä koukeroita jokaisen pojan-palkeen\nja tyttö-hattaran päähän saanut helposti ajetuksi. Mutta pappi painoi\npäälle ja piti kovilla, kun kinkeripäivänä jouduttiin pöydän ääreen\ntiliä tekemään. Muutamat papit olivat hyvinkin ankaroita. Castrén\npastorikin Ylitorniolla \"tasaisen illan kokonhan piti kinkeripäätöstä\nja palavaa pyyhki\", pauhaten:\n\n-- Jumala vaatii meidän kämmenpohjista teidän sielunne!\n\nAnkarasti pauhasi Holmströnikin, jopa toisinaan työnteli taitamattomia\nvekaroita pöydän alle. Ja entisaikaiset papit olivat kaikkein\nhuonoimpia lukumiehiä pistäneet jalkapuuhunkin. Kirkonporstuassa\nkaikkien katsottavana olivat kirjantuntemattomat saaneet istua\nkyköttää, ja kirkkomiesten oli vielä pitänyt ohitse astuessaan\nsylkäistä. Sillä tavoin oli Roju-Ellinkin metsiä kiertävälle\n\"rotokunnalle\" kerran opetettu aapistaidon tärkeyttä. Toisia\nmetsäjurrikoita taas oli käytetty rippikoulussa vuosikausittain,\nniinkuin kolarilaista Taapa-Oskariakin, joka oli saanut junnata\nkymmenen vuotta, ennenkuin oli päässyt aikaihmisten kirjoihin.\n\nMutta oli kylässä aina joku joutava ukko taikka muori, joka oli niin\nkirjantaitava, että saattoi opastaa muitakin lukutaidon vaikealla\nalkutaipaleella. Heidän luokseen vanhemmat lähettivät lapsiansa\noppimaan, silloin kun eivät itse joutaneet niiden kanssa paukkaamaan\ntaikka kun lapset olivat niin visapäisiä, ettei kotoisin voimin saatu\nheihin aapista istutetuksi. Pieni maksu, ruokatavaraa, vaatetta sekä\njoitakuita lantteja annettiin opetuksen korvaukseksi.\n\nJa nämä vanhat ukot sekä eukot olivat entiskansan kirjanoppineita\nopettajia ja koulumestareita. Heidän pikku mökkinsä olivat jonkunlaisia\n\"vapaita opistoja\", joiden oppiaineena oli aapisto, tavaus ja\nsuora-luku sekä oppikirjoina punakantinen aapinen ja pitkä katkismus.\n\nSellaisia opetusmestareita oli Kaukalon vaari Turtolan Juoksengissa.\nÄijän mökki kykötti kuin vuoripeikon asunto yksinäisellä rantakalliolla\nKattilakosken Kaukalonkorvassa, Tornionjoen törmällä. Se oli kolo\npaikka kaikille lähiseutujen kovapäisille pojille. Sillä Kaukalon\nkirjallinen ukko oli yksitotinen suuri äijänrutimo, oikea visapäisten\nkehvelien koulumestari, jonka pelottavaa naamaa ei leikki liikuttanut.\nKovapäisimmät lukumiehet aina lähetettiinkin Kaukalon mökille saamaan\nälyä, ja opinhaluisia -- taikka oikeammin opinhaluttomia -- saapui\njoskus väylän takaakin, Ruotsin puolelta. Eväspussi selässä pojat\nsinne aamulla astuivat, paukkasivat vaarin kanssa päiväkauden ja taas\nillalla palasivat kotiin tyhjine pusseineen, mutta pää täynnä aapista.\nOli äijällä omat tapansa saada haluttomimmatkin vekarat totisella\naikomuksella tarttumaan kirjaansa. Niin saattoi hän saavia tehdessään\närjäistä vieressään istuvalle lukumiehelle:\n\n-- Tämän saavinpohjan paukautan päähäs halki, jos et opi!\n\nNiskan Petteri ja Kommeksen Olli olivat kerran vaarin luona\nopiskelemassa, vaikka he mieluummin vain \"tyyräilivät\" sivakoilla\nJokitörmästä alas kuin hikoilivat mökissä aapisen ääressä. Mutta loppui\npojilta tyyräilyhalu, kun äijä äkäpäissään haki heidät pirttiin,\njyräytti ison pölkyn lattialle, sieppasi suuren kirveen, jota rupesi\nkiukkuisesti hiomaan. Sitten kohotti äijä kirveensä, ärjäisten:\n\n-- Nyt sikiöt! Toinen pittää täsä tehtämän: luettaman taikka kuoltaman!\n\nLukuhalun pojat sillä kertaa saivat ja lukumiehiä heistä tuli, sillä\nkirves ja pölkky olivat sitten aina lattialla uhkaamassa.\n\nHelpotuksen huokauksen monet pojat päästivät, kun Kaukalon kamala äijä\nviimein kuoli. Mutta eivät lie silti Kaukalonkorvan mökistä päässeet.\nSinne jäi yksinään elämään ukon ainoa tytär, Kaukalon Akaatta, ruveten\nisänsä sijaan kovapäisten koulumestariksi. Akaatta, pitkäleukainen\neukko, jonka pitkä nenäkin nolpotti suun päällä, oli melkein yhtä\npelottava kuin vanha äijäkin. Vanhana piikana hän asui mökissään pitäen\nsiellä \"rukuuksia\" arki-iltoinakin. Polvillaan kyköttivät rukoilijat\nlattialla, ja Akaatta luki ulkomuististaan rukousta ääneensä, häärien\nsamalla kahvin keitossa taikka kolistellen uunin takaa puita piisiin.\nAnkarana opasti Akaattakin pieniä lukijoita, ja tyttäriäkin lähetettiin\nhänen luokseen. Niin pelkäsivät lapset vieläkin Kaukaloa, ettei\ntoisinaan tarvinnut muuta kuin muistuttaa siitä, kun jo laiskatkin\nsaivat erinomaisen lukuhalun.\n\nKaukalon kouluajan jälkeen oli Turtolan Juoksengissa koulumestarina\nPuskan Kaisa, vanha leskimuori, joka asui pienessä pirtissään Myllymäen\nmaalla, Ratasjärvellä. Kaisa oli pikkuinen mummu, mutta terhakka ja\npysty kuin tikku, hyvänluontoinen ja ahkera jumalansanan viljelijä,\njopa \"oikein kristitty ihminen oli Kaija-riepu\". Mummu kulki joskus\ntaloissakin lapsia panemassa kirjalle, mutta kotipirtissään hän\nalituisesti harjoitti lukemisentaitoa, ja opetuslapset astuivat\nhänen luokseen kirkolta asti, aapiset ja katkismukset mukanaan.\nKaisa ei kyllä antanut lapsille kammoa, sillä \"hän ei huutanut eikä\nräyhännyt, vaan oli aina siivo ja taijolla opetti\". Lapset menivät\nmielellään hänen kouluunsa, ja \"pojankläpitkin häntä rakastit\".\nJälkeenpäinkin Kaisan oppilaat aina Ameriikasta asti monesti muistivat\nraha-avustuksilla ja muilla lahjoilla vanhaa opastajaansa. Kymmenet\nvuodet Kaisa omasta halustaan ohjaili nuorten lukutaitoa, saaden\npalkakseen vain vanhempain vapaaehtoisia antimia. Kerran sentään mummu\nsai odottamattaan \"etelästä\" sata markkaa. Muori oli koko seudun\nrakastama. Ei kukaan mennyt hänen pirttiinsä käymään viemättä muorille\ntuomisia, lapsetkin sinne monesti juoksivat pikku lahjoineen. Lopun\nikäänsä eli Kaisa kunnan hoidokkina Tervahaudan talossa, ja kun hän\npari, kolme vuotta takaperin kuoli \"satakymmenellään\", saatettiin\nhänet hautaan kahdellakymmenellä hevosella. Sattuipa vanhalle\nlastenopettaja-mummulle niin sopivasti, että joutui haudassa lepäämään\nkahden lapsenarkun väliin.\n\nKarungin vanhoja opettajia oli Juho Viita, jo kuutisenkymmentä vuotta\ntakaperin kuollut köyhä äijä, joka kulki taloissakin totuttamassa\npientä väkeä aapiseen ja katkismukseen. Ukko ei kyllä \"Kristuksesta\ntiennyt mithän\", mutta oli silti niin kirjanoppinut, että saattoi\nhuonompiansa opettaa.\n\nYlitornion Kainuunkylän kirjalle-panijana oli entiseen aikaan\nEeva-Priita, pikku mökin eukko hänkin. Tarkka opettaja oli\nEeva-muorikin. Lukumiesten piti istua tuolilla siivosti \"kuin nunna\nploosterissa\", ei saanut edes jalkojaan heilutella, ettei muisti\nmenisi. Helposti muori silloin ropsi vitsalla sääriin, määräten lukijan\nistumaan \"lapintoolissa\" eli jalat tuolin alle vedettyinä. Tunnollista\ntyötä eukko teki, vielä jälkeenpäinkin hän aina kinkerien edellä kulki\nkuulustelemassa opetuslastensa lukutaitoa. Kinkereillä muori sitten\ntarkkaan kuunteli, miten hänen valvattinsa osasivat, ollen hyvin\niloinen, kun pappi kiitteli heidän lukutaitoansa.\n\nTurtolan Järvikylillä sekä Kolarin puolellakin vaikutti vanhan\npolven nuoruuden aikoina Ruuhi-Joopi, jota sanottiin myöskin\n\"Ruuhi-piispaksi\". Sillä Joopi, vaikka olikin lyhyehkö tummaverinen\nukonkäppyrä, oli kirjantaitava ja kristitty mies, selvä puhumaan, jopa\n\"aivan profeetallinen mies kansapuheissaan\". Ruuhijärvellä eli ukko\ntalonisäntänä, mutta sitten vanhana miehenä hän rupesi opettamaan kylän\nlapsia. Joopi kulkea kapsutti saarnamiesten matkassa, pysähtyen milloin\nmihinkin kylään panemaan lapsia kirjalle aapisesta alkaen. Vanhempien\nneuvoja Joopi ei opetuksessaan suvainnut, sanoen vain, että \"sikiöt ei\nopi, jos vanhemmat sekaupi\". Iltaisin ukko kokosi ympärilleen aikuista\nväkeäkin, tutkistellen sen kanssa \"raamatun nytheitä\" sekä pitäen\nrukoukset. Vanhana Joopi tuli päästä vialle ja sai hyvin surullisen\nlopun. Lähti ukko kerran astelemaan Ruuhijärveltä Vuoskulompoloon,\nmutta eksyikin metsään ja paleltui kuoliaaksi.\n\nKolarin nuoren väen lukutaitoa hoiti myöskin Kassan Tiina-Kaisa,\ntoimien Sieppijärven taloissa. Tiina-Kaisa oli kirjallista lähtöä,\noikeinpa papillista pohjasukua, kotoisin Kolarin Jokijalasta,\nLapinniemen Erkin talosta, johon Tiina-Kaisan, Frosteruksen jälkipahnaa\noleva äidinäiti oli naitu Haaparannalta. Siksi Tiina-Kaisa oli aivan\nomiaan kirjanopettajaksi, ja hänellä olikin sellainen taito, että\n\"vaikka olis sikiöt kuinka huonot olhet, niin kirjalle pani\".\n\nMuonion ja Enontekiön aapistelua hoiti ennen vanhaan \"Koulu-Heikki\",\nHeikki Syväjärvi, joka oli kotoisin Kittilän Kallonkylästä. Heikki\nei kyllä ollut edellisten kaltainen vapaaehtoinen opettaja, joka\nsai toimestaan palkkaa, minkä vanhemmat suvaitsivat antaa, vaan hän\noli oikein virkamies, varsinaista palkkaa nauttiva koulumestari,\nLapin katekeetta, joka virkansa puolesta paukutti kahdessa laajassa\nseurakunnassa. Kesänpuolet ukko muurauslastoineen asteli taloja\nmyöten rakennellen uuneja, saaden parikymmentä kopekkaa päivältä sekä\nruoan ja kahvin, ja talvenpuolet taas kierteli kyliä pitkin opettaen\nviikon, pari kussakin pysähdyspaikassaan. Vanhankansan koulumiehiä\noli Heikkikin, iso turpea vanhapoika, joka opetti, niinkuin oli\nhäntä itseäkin opetettu. \"Talkka-koulua\" oli ukon koulunpito. Siellä\nkirjaa taitamattomat vekarat \"pitkää tavia klonkkasivat, ja tikulla\npiethin tavia\". Koulumestari oli kyllä hyvä kirjamies, vaikkei osannut\nnimeäänkään kirjoittaa. Oppilaitaan hän ohjasi \"puustaimia\" tuntemaan\nselitellen:\n\n-- Oo on niinkuin ovi, koo on kuin pesäkoukku, ärrä on avaimen näköinen\nja ii on kuin vittasavirikko, mutta tee on niinkuin tikka, joka seisoo\njärvellä ja on risti päässä. Tuo on ee, jolla on reikä päässä, ja tuo\non ällä, ja se on niinkuin halko... Se on uu, joka on päältä auki, ja\nännä, joka on alta auki, ja ämmäkin on alta auki, mutta se on leveä ja\nsiinä on kolme kriipua.\n\nJa sitten vängättiin pitkää tavia: -- Ii sano ii, ässä ää sää, ii-sää!\n\nJopa joskus yritettiin:\n\n-- Ämmä... ämmä... sano ämmä...\n\nMutta silloin mestari tarttui ohjiin sanoen:\n\n- Ei ämmä mithän sano, ämmä on vain ämmä! Ää sanoo ja ii sanoo ja aa\nsanoo, ja oo ja mikin sanoo, kun net on yksin, mutta ämmä ei sano\nkoskaan mithän.\n\nHeikki oli \"urhoollinen ja hyvä mies ja mahoton vireä ja saura\nopettamhan\". Kynttilän valossakin hän pimeällä piti koulua ja lasten\npiti \"kristillisesti istua tolkuttamassa\". Eikä ukko ollut mikään\nankara koulumestari. Haturasta hän joskus pudisti, taikka nipisti\nnenästä tai korvasta, joskus taas \"knipillään\" ampaisi otsaan\ntaitamatonta ja tottelematonta vekaraa, ja se kyllä koski kipeästi, kun\niso mies isolla kynnellään nipsautti. Oli ukon seinällä kyllä vitsakin\nvaroittamassa sikiöitä kovin ylpeilemästä. \"Se on siellä Mooses!\" ukko\nmuistutti oppilaita osoittaen vitsaa. Joskus sentään sattui, että\ntäytyi vitsa päästää virkaansa. \"Nyt täytyy käyttää Moosesta!\" sanoi\nukko ottaen vitsan seinältä. Mutta jos pahantekijä rupesi rukoilemaan\narmonpuolta, saaden ukon lepytetyksi, pani Heikki vitsan pois puhellen:\n\"Mooses saapi sitten olla tuolla ja vahata tyhjään.\"\n\nKoulussaan Heikki opetti \"puhasta jumalansanaa eikä mithän muuta\".\nAapinen, katkismus ja Uusi Testamentti olivat \"talkkakoulun\"\noppikirjoja. Niitä luettiin ukon johdolla, ja niistä saatiin\nkotiläksyjä ulkoa opittaviksi, koulun loppuessakin mestari vielä antoi\nläksyt, jotka piti osata silloin kun hän taas uudelleen tuli kylään\npaukkaamaan. Illoin, aamuin ukko piti rukoukset, joita talonväkikin\ntuli kuulemaan. \"Kovenna se kuin kova on, ja pehmitä se kuin pehmiä\non\", Heikki useinkin rukoili. Virsiäkin rukouksissa veisattiin,\nvaikkei koulumestari ollutkaan mikään veisuumestari. Hänellä \"ei ollut\nnuottia enempää kuin härkäsonnilla tuolla äijän takana\". Samalla\nnuotilla veti hän kaikki virret, niin \"Sun haltuus rakas isäni\" kuin\n\"Koko-maailmankin\".\n\nJoutui Heikki kerran rippikoulussakin opettamaan. Rovasti Pfaler\njätti hänet muutamiksi tunneiksi kouluunsa \"komentamamieheksi\".\nMutta isot pojanmollit ja aikuiset tyttäret eivät osanneet vanhalle\n\"Koulu-Heikilleen\" antaa sellaista arvoa kuin hänen uusi asemansa olisi\nvaatinut, vaan kovin ylpeilivät ja tekivät koiruutta. Ei auttanut\nsekään, että Heikillä oli päällään pitkä musta \"virkatakkinsa\".\nPystyttivätpä muutamat pojanvintiöt äimän ukon tuoliin ja sitten vain\nrähähtivät nauramaan, kun koulumestari pitkää takkiaan kohottaen\nistahti alas ja samassa parkaisten hypähti ylös. Rangaistiin kyllä\nylpeileviä koulunkävijöitä, koulumestari itse sai heitä rovastin nähden\n\"pieksää havolla\", mutta tuli ukko huomaamaan, ettei hänestä ole papin\npaikalle. Keksi ukko syynkin. \"Pitäis minullakin olla joku lekku leuan\nalla, niin paremmin tottelisit\", hän päivitteli.\n\nMutta Heikillä ei ollut mitään lekkua leuan alla, eikä hän siis\nkyennyt rippikoulun komentamamieheksi. Hänellä oli vain pitkä kulunut\ntakkinsa, jonka virka-arvoon kuului talkkakoulun komentaminen, aapisten\npaukkaaminen ja pitkän tavin klonkkaaminen. Sen takin virkatoimiin\nHeikki kyllä kykeni, ja sen virkaa hän uskollisesti hoitikin\nkuolemaansa asti tarvitsematta lekkuakaan leukansa alle. Vähäisiä\nalkutaitoja vain olivat hänen opetuksensa, mutta sittenkin oli hänet\npantu \"paljon päälle\": antamaan kristinopin alkutietoa Perä-Lapin\nkahden laajan seurakunnan nousevalle polvelle, \"eikä paremmalla halulla\nvoi opettaa ihmisten lapsia, kuin Koulu-Heikki opetti\".\n\n\n\n\nMuisteluksia kristillisyyden alkuajoista\n\n\n\"Muutamat sanovat, että evankeliumi on tullut Lapista, toiset sanovat,\nettä se on tullut Kittilästä, kolmannet sanovat, että se on tullut\nGellivaarasta, ja neljännet sanovat, että se on tullut Suomesta, mutta\nme Jumalan lapset sanomme, että se on tullut taivaasta.\"\n\nNäillä sanoilla aloittaa koko Pohjan puolessa tunnettu ylitorniolainen\nsaarnamies, vanha \"Raution Junnu\", Juhani Rautio, \"Ilmoituksensa\nEsikoisten Seurakunnasta\", jossa hän kertoo, kuinka Jumala\nitse saarnasi Eedenissä ensimmäisen evankeliumin, saaden aikaan\nseurakuntain esikoisen, Aatami, Eeva ja Aapeli sen jäseninä, ja kuinka\nevankeliumi sitten levisi yli maailman, kunnes se viimein suuren\nherätysmiehen, Lars Levi Laestadiuksen, kautta pääsi valaisemaan\npimeitä Pohjan periäkin.\n\nOlihan Lapinkorvessa jo ennen Laestadiustakin satoja vuosia\nsaarnattu jumalansanaa, sorrettu maahan lappalaisten metsäjumalia ja\nrakennettu temppeleitä taivaan Herralle, jopa opetettu kansa itsekin\nlukemaan Sanaa. Varsinkin lantalaisten keskuudessa oli siellä täällä\nkristillisyyden harrastustakin. Monessa talossa oli tapana joka\npyhäilta viettää hartaushetki saarnanluvulla ja virrenveisuulla,\nmuutamissa perheissä pidettiin iltarukouksetkin. Niinpä Orajärven\ntalossa Turtolassa \"elatusfaariska\" Jussa joka ilta luki rukouksen\nvirsikirjasta ja veisasi virren, ja Kittilän Könkäänkylän Jokelan vanha\nMikko-isäntä oli niin harras, että piti joka vuosi \"kymmenen pyhää\nliiempää\", pyhittäen m.m. neljä päivää sekä joulua että pääsiäistä\nja helluntaita, \"mille vain oli neljä evankeliumia\". Ahkerasti ukko\nviljeli Sanaa lukien raamattua ja Wegeliuksen postillaa ja joka pyhä\npiti hartaushetken sekä lauantai-iltaisin polvirukoukset koko väkensä\nkanssa. Ja niin uskottiin, että \"ihminen tulee autuaaksi, kun hän vain\nlukee Sanaa, käy kirkossa ja nauttii välikappaleita\".\n\nMutta tällaiset hartauden harjoittajat olivat vain \"kirkkojumalisia\nja oman vanhurskauden päälle luottavia\" sekä kadotuksen lapsia. Yhtä\nkelvottomia olivat lappalaisetkin, jotka eivät edes lukeneet, joivat ja\njoikasivat vain riettaan opettamia rallatuksia, varastivat ja tappoivat\ntoistensa poroja, minkä ennättivät, vieläpä salassa palvelivat\nriettaita epäjumaliaan ja harjoittivat noituutta. Niinpä sanookin\nRaution Junnu saarnassaan: \"Kansat Pohian Maalla olit kuolleen uskon ja\noman vanhurskauden pimeydessä. Kaikki katumattomat huorat ja varkaat,\njuomarit, viinaporvarit, korttimiehet, pelarit, tanssimiehet, koreat,\nahneet, toiselle väärintekijät, sapatinrikkojat ja väärät todistajat\nolivat leipossa ja valoit kuolleen uskon liivaa ja oman vanhurskauden\ntöiden oppia.\"\n\nOli kyllä jo kerran heräyksen kirkas välähdys pilkahtanut pohjoiseen\npimeyteen. Jo puolitoista sataa vuotta takaperin Ylitornion papit,\nI. Grape (k. 1783) ja N. Wiklund (k. 1785), pitivät niin väkeviä\nparannussaarnoja, että sanankuulijat menivät kirkossa tainnoksiin\nja sitten ulos kannettuina alkoivat itsekin voimallisesti saarnata.\nKansassa tapahtui paljon heräyksiä, ja \"jumalanlapsia kutsuttiin\nmaailman joukolta silloin lukijaisiksi\". Näitä samoja lukijaisia oli\nsittemmin m.m. kuulu \"Lapin-Mariakin, heräyksen tilassa sielulleen\nrauhaa hakeva\" lapintyttö, joka sitten, rauhan ja elävän uskon jo\nsaavuttaneena, tapasi 1844 Åselessa Laestadiuksen ja \"johdatti hänet,\njoka jo oli herännyt mies, evankeliumilla uskomaan syntinsä anteeksi\",\nsaaden hänessäkin täydellisen heräyksen sekä elävän uskon, niin että\nLapin suuri herättäjä sai kokea silloin \"valon välähdyksen ja taivaan\nilon esimakua\".\n\nSiitä lähtien vasta alkoi pimeässä Lapinkorvessa varsinainen\nherätystyö. Kirkkojumalisuuden ja isäntäkristillisyyden, kuolleen\nuskon ja omanvanhurskauden sekä noituuden, epäjumalain palveluksen\nja kaikkien pahennusten mustaan korpeen ilmestyi Laestadius mahtavana\nhuutavan äänenä, ruveten vaikuttamaan \"lainsaarnalla niinkuin\nJohannes Kastaja Juutean korvessa, ja ihmiset heräsit synnin unesta ja\ntunnustit syntiänsä niinkuin Johannekselle Juutean korvessa. Ja sitten\njohdatti Laestadius taivaasta annetulla evankeliumilla heränneitä\nihmisiä uuden syntymisen kautta Esikoisten seurakuntaan uskomaan\nsyntinsä anteeksi Jeesuksen Kristuksen veressä. Ja alkoi leviämään\nJumalan valtakunta, vaikka saatanan joukko eriseuraisten ja Jumalan\nkieltäjien kanssa seisoi vastassa.\"\n\nNäin kuvailee vanha sananjulistaja, Raution Junnu, evankeliumin valon\nsuurta aamunkoittoa, joka sitten paisui valtavaksi uskonnolliseksi\nkeräykseksi vyöryen yli koko Lapin ja Pohjois-Suomen. Eikä tämä ole\nvielä kovin kaukaisten aikojen asia. Pohjoisten seutujen vanhimmat\neläjät vielä hyvin muistavat sen ajan, jolloin \"kristillisyys\" voitti\nensimmäiset tunnustajansa Suomen puoleisissa kylissä.\n\nRuotsin-Lapin Kaaressuvannossa, korkealla Muonionjoen yläjuoksulla,\noli Laestadius sielunpaimenena, silloin kun hän aloitti voimakkaat\nherätyssaarnansa, saaden pian ympärilleen pienen \"mettätokan\", joka\nkuitenkin nopeasti kasvoi, \"vaikka saatanan joukko seisoikin vastassa\".\nSanankuulijat kyllä alussa kauhistuivat hirveitä lakisaarnoja,\njoissa \"koko seurakunta upotettiin korvia myöten turmioon, niin että\nvain sormenpäät näkyivät\". Mutta pian ylpeimpienkin tekohurskaiden\noman vanhurskauden rakennus romahti, ja he joutuivat suureen synnin\nhätään. Saatiinpa jo pian nähdä ensimmäiset \"armonmerkitkin\": tapahtui\njoulukuun alkupäivinä 1845, että muuan lapineukko, tullen armoitetuksi\nhyppäsi ilosta korkealle ja tunsi taivaallista riemua. Kohta tämän\njälkeen Herran Henki kävi kuin humaus yli koko seurakunnan, joka joutui\nvaltavaan hurmiotilaan, \"liikutuksiin\", jolloin väkevät valitukset\nja ilohuudot voittivat mahtavan saarnankin pauhun. Hartaimpia\nuskonmiehiä rupesi Laestadius sitten lähettämään apostelemaan\nympäri maakuntaa herättämään erämaiden kansaa synninunesta. Niinpä\nlapinlasten koulumestari, Kuttaisessa syntynyt \"Koulu-Jussa\", Juhani\nRaattamaa, \"valaistu mies\", josta sitten tuli opettajansa voimakkain\nuskonjulistaja, lähetettiin Jukkasjärven Lainiolle, toinen veli,\nPietari Raattamaa, Täräntöön, Erkki-Antti Juhonpieti Pajalasta\nTornion ja Muonionlaaksoon, sekä Naimakan Matti, Kelottijärven Jussa\nja \"Parka-Heikki\", Heikki Parkajoki, Muonionalustan Muoslompolosta,\nKittilän suureen erämaahan. Nämä Lapinkorven uuden herätyksen\nensimmäiset apostolit kulkivat paikasta toiseen kooten seutukunnan\nlapset opetettavakseen, \"muuten kun ei ollut lupa Sanaa julistaa\", ja\n\"kouluihin\" saapuivat aikuisetkin ihmiset kuulemaan opetusta, joka\ntavallisesti muodostui ankaraksi herätyssaarnaksi. Lähetysmiehillä oli\nalussa mukanaan Laestadiuksen kirjoittamia \"saarna-karttoja\", joita he\nkansalle lukivat, innostuen pian itsekin omasta puolestaan puhumaan.\n\"Kouluiksi\" sanottiin alkuaikoina tällaisia tilaisuuksia, vasta\nmyöhemmin ruvettiin niitä nimittämään seuroiksi.\n\nPian vierähtivät viestit tunturientakaisesta uudesta uskosta ympäri\nerämaita herättäen kaikkialla kovaa pelkoa. Varsinkin Koutokeinon\nkamalan mellakan (1852) jälkeen kuunteli kansa kauhtuen sanomia\nlapinuskosta, joka \"villitautina\" oli tuntureista lähtenyt\npainumaan alamaita kohden. \"Ihmiset kun olit niin laillisia, etteivät\nkäsittänhet evankeliumia, niin siitä semmoista villitystä tuli kuin\nKoutokeinossakin\" sekä sitten pelkoa ja epäilystä oikeasta uskosta.\nLuultiin, että \"villiuskon\" ja \"kovan uskon\" saarnamiehistä \"tarttuu\nvilli ja koirantauti, vesikauhu eli muu sellainen vika\". Mielettömänä\n\"taikauksena\" puhuttiin siitäkin, että \"ihmiset antaa toisilleen\nsyntiä anteeksi\". Sananjulistajia pelättiin kuin pororuttoa eikä\nkaikiste uskallettu antaa heille edes yömajaa. Enontekiön Vuontisjärven\nKeskitalon Marja-Stiina vatkoi vettä ja tuhkaa saarnamiesten silmille,\nettei heistä tarttuisi koirantauti, ja Vuontis-Jaakon Priita \"laittoi\nne rahalla pois ja pesi pirttinsä\". Mutta Peltovuoman Eiran Sammu-äijä\nraahasi Ies-Pietin tovereineen tukasta pihalle, kun he ensi kerran\ntulivat villioppeineen hänen pirttiinsä, ja Ylitornion suruttomat\nheittelivät Erkki-Anttia kylmettyneillä hevosenkikaroilla.\n\n\"Mutta heräys kulki väkevällä voimalla, sillä Laestadiuksella ja hänen\nlähetysmiehillään oli väkevä henki.\"\n\nJo kristillisyyden varhaisimpina aikoina saapui uskon sanoma Muonioon,\njoka oli rajan tällä puolen, Kaaressuvannon läheisenä naapurina.\nAutiomen 80-vuotias Kalla-ukko sanoi olleensa vielä avuton lapsi,\nkun Raattamaa ensi kerran ilmestyi Ylimuoniota herättämään,\npitäen \"lapinlasten kouluaan\" Ylitalossa ja Lantolla. Aikuisetkin\nmenivät kuulemaan, tulivat tunnossaan lyödyiksi ja pian seurasi\nmuutamia heräyksiä. Kävi Muoniossa sitten Erkki-Antti Juhonpietikin\nlähetysmatkoillaan pitäen \"koulujaan\" Tapanilla, jossa jo oli usko\nomistettu.\n\nErkki-Antti ja Raattamaa olivat Kolarinkin ensimmäisiä herätysmiehiä.\nVäylän takana käytiin heitä kuulemassa ja päästiin uskon omistamiseen.\nAlkuaikojen \"pääkristityitä\" Kolarin Jokijalan seutuvilla olivat\nSiuko-Pekka ja Putaan Eeva-Maija, Sieppijärven suurkylässä taas\nKankaan Tiina-Kaisa ja Iivarin vanha lisakki-isäntä emäntineen.\n\nTurtolan suuressa Pellonkylässä tapahtui ensimmäinen heräys jo\n1849. Pellon Välimaassa asui vuokralaisena muuan \"kraatari\" Iisakki\nJuuso, nuori naimaton mies, hyvä lukija, mutta \"perin korea ja\nylevämielinen, kulkien puettuna kuin riikinkukko ja ollen nuoren\nväen eelläkävijänä kaikessa suruttomuuessa\". Työn puutteessa lähti\nkraatari kerran Pajalaan etsimään elatusta, sattuen siellä käymään\nkirkkoonkin juuri silloin, kun Laestadius piti voimakkaan\nvaalisaarnansa \"kalanpyytämisestä\", josta muuan suruton kirkosta\ntullessaan pilkaten sanoi: \"Aikanen pappi kun saarnasi mä'änneistä\nkalapuolikoista!\" toisen taasen arvellessa: \"Jos tuo mies hyväksi\nrupeaa, niin sen parempaa miestä ei ole Köngäsen pöntössä ollut, jos\npahaksi, niin ei tee mithän!\" Mutta Iisakki sai saarnasta omantunnon\nloukkauksen, niin että kesällä palatessaan Peltoon takaisin hämmästytti\nkoko kylän: koreasti puettu hilpeä ja iloinen suruttomuuden harjoittaja\noli muuttunut hiljaiseksi, vähäpuheiseksi mieheksi, joka kävi\npuettunakin kuin kerjäläinen ja oleskeli enimmäkseen yksinään.\nTalvella joulun tienoissa Juuso taas lähti Pajalaan, mennen kuulemaan\nRaattamaata, joka piti lapinlasten koulua Kangoksessa, pitäjän\npohjoisnurkilla, ja siellä hän sai valkeuden. Kevät-Marian tienoissa\nJuuso taas palasi Peltoon, ilmoittaen pitävänsä iltarukoukset\nMäki-Jolman pirtissä. Kyläläiset ihmettelivät, mitkä rukoukset ne ovat,\njoita arkina pidetään, mutta menivät sentään kuulemaan \"kraatarin\nrukuuksia\". Mutta kraatari saarnasi ankaraa lakia, näyttäen raamatun\nperustuksella suruttoman elämän kauheuden ja riettauden, niin että\nkuulijoista tuntui \"kuin olisi ilmiliekki leimunnut\". Muutamat\nsaivat jo piston tuntoonsa ja tulivat heräykseen, niinkuin nuoret\nAntti ja Maria Jolma ja Jaukkurin Maria sekä vanhemmista ihmisistä\nVälimaan emäntä ja Tupa-Maria, pienen mökin eukko Mäki-Jolman maalta.\nIisakki jatkoi iltarukouksiaan talvella talojen pirteissä, kesällä\nkylän kirkkotuvassa, ja sanankuulijoita oli aina huone täynnä sillä\nseurauksella, että pian tapahtui kylässä suuret heräykset.\n\nNäihin aikoikin Laestadiuksen lähetysmies, Erkki-Antti, \"koko Tornion\njokivarren kansan herättäjä\", jo liikkui Ruotsin puolella koulujaan\npitäen -- 1851 meni hän ensi kerran saarnamatkoillaan alaskäsin\nTornionlaaksoa. Väylänmukassa, Pellon pohjoispään kohdalla joen\ntakana, oli Erkki-Antilla vuokrattuna huone, jossa hän talvella puhui\npaikkakuntalaisille. Sinne pellolaisetkin ajoivat eväät mukanaan,\nviipyen matkallaan koko päiväkauden. Kesällä taas syyspuoleen\nErkki-Antin \"koulut\" olivat Näittenkankaan kylässä, Pellon Nivanpään\nkohdalla, ja sinne taas koko joukolla soudettiin. Ja \"silloin oli\nsemmoiset ajat, että tuota korkeat pienet lapsetkin saarnasit yli\nkansan ja imheellisillä sanoilla raamatusta profeteerasit. Ja toteutui\nraamatun sana: 'Lasten ja imeväisten suusta olet sinä kiitoksen\nvalmistanut'.\" Moni vanhus on sen omin silmin nähnyt ja omin korvin\nkuullut.\n\nIhmeelliset ihanat ajat olivat kyllä pellolaisilla niinkuin muillakin\nuskovaisilla siihen aikaan. Suuri herättäjä asui itse Pajalassa --\nLaestadius oli Pajalan rovastina 1849:stä kuolemaansa asti 1861 -- ja\npauhasi Köngäsen kirkossa, johon usein joukolla ajettiin taikka\nsoudettiin kuulemaan hänen väkeviä saarnojansa. Niissä olikin niin\njumalallinen voima, että koko temppeli tuli liikutuksiin, jopa\nsurutonkin sielu tunsi sen voiman tunkeutuvan itseensä. Ensin saarnasi\nLaestadius suruttomille, jotka eivät sietäneet jumalanlasten\nliikutuksia, ja sitten hän puhui omilleen. Saarnamiehellä oli\nerinomainen, komea ääni ja hän puhui harvakseen. Kun hän pauhasi\nsuruttomille, tapahtui se niin rajusti, että saarnaaja toisinaan oikein\nkarjui. Hän veisautti virttä: \"Ah suruton koskas synnistä lakkaat\", ja\nveisasi itsekin, alkaen matalalla äänellä, joka helähti kuin kanteleen\nsoitto, mutta kun tultiin nousupaikkaan: \"Ah! herää! herää, aika on jo\ntull'\", kajahti ääni kuin kirkonkello. Mutta kun Laestadius rupesi\nsaarnaamaan kristityilleen, jotka kirkonporstuassa ja ulkona olivat\nodottaneet vuoroaan, oli hänen puheensa niin ihanaa ja hellää, että jo\nsivullinenkin kuuli, kenelle hän puhui. Rovasti saarnasi, \"niin\nlaupiaasti, että syän sulasi ihmisiltä\". Vain silloin kun sattui\nliikutuksia, hän koroitti äänensä aina sen mukaan kuin liikutukset\nyltyivät. Vaikka satojakin ihmisiä kirkossa huusi ja voihki ja iloitsi\nsekä hyppi penkeillä ja lattialla, niin että permanto tärisi, kuului\nsittenkin saarnaajan puhe. Ääni lensi pauhaajain ylitse kohoten\nkattoholviin ja painuen seiniä myöten alas, niin että jokainen sen\nselvästi kuuli. \"Kartasta\" Laestadius aina saarnasi, mutta \"kun se\nloppui, niin sitten vasta paras tuli... ihmiset tulit liikutukshin ja\ntanssasit aivan.\" Saarnaaja \"itte ei tullut liikutukshin, kun hän oli\njärkevä mies\".\n\nHyvin muistavat vielä Pellon vanhat rakkaan herättäjänsä, monet ovat\nsaaneet kuulla hänen äänensä, jotkut väylän takana ennen asuneet ovat\nihanimmassa nuoruudessaan olleet hänen rippilapsiaan. Niitä on vielä\nJolman 80-vuotias Tiina-Kaisa, joka 14-15:n ikäisenä kävi Pajalassa\nrippikoulunsa. Pappilan pirtissä piti rovasti koulua, jossa pojat ja\ntytöt yhtaikaa olivat oppimassa. Kyselyssään hän tuli seisomaan eteen\nja vastatessa piti aina katsoa häntä silmiin sekä sanoa mielipiteensä,\n\"vaikka se mikä olis ollut\". Ellei osannut sanoa mitään, kysyi rovasti:\n\"Joko sinuun on mennyt mykkä perkele?\" Niinpä rovasti kysyi kerran\nTiina-Kaisalta: \"Mikä sinulla on rakkainta maailmassa?\" Tiina-Kaisa\nvastasi: \"Raha!\" --\"Eikö muuta?\" rovasti kysyi. \"Pakkaa ne pojatkin\",\nTiina-Kaisan täytyi tunnustaa, jolloin rovasti naurahti: \"Mäkitalon\npojat vissiin?\" Mutta Tiina-Kaisa sanoi: \"On nekin komioita, vaan\non niitä muuallakin!\" Useasti tapasi Laestadius kysyä: \"Mikä kiusaus\nsinulla on ensin ollut, kun tänään heräsit?\" Joskus innostui rovasti\npuhumaan kukista ja eläimistäkin. Niinpä hän kerran \"teki selvää\njäneksestä, miten se elää\", jolloin oppilailta pääsi nauru, \"ja mujahti\nse ittekin\". Raamattua luettiin, ja sitä piti osata, kun rovasti\nkyseli. Polvirukoukset pidettiin koulussa aamuin, illoin. Juhannuksena\nripille laskettaessa sitten rovasti sanoi: \"Nyt olen minä parhaani\nteille selittänyt, Uuden ja Vanhan puolen. Nämä seinätkin voivat sen\ntuomiopäivänä todistaa\".\n\nSuomen puolelle ei Laestadius tullut saarnaamaan. Kerran hän\npalatessaan etelästä käväisi Turtolan pappilassa, jossa silloin asui\npastori A.J. Nyman (1848-57), heräämätön mies, vaikka niin Sanalla\nvalaistu, että antoi kristityille rauhan. Pappilassa keskusteli\nLaestadius talonväen ja paikkakunnan isäntien kanssa, mutta ei ruvennut\nseuroja pitämään.\n\nNäiltä ajoilta on alkuisin Turtolan kirkonkylän esikoisuskovaisen,\nkolme vuotta takaperin lähes 92:n ikäisenä kuolleen kirkonisännän,\nHeikki Laurin, heräys. Turtolan kirkolla oli kyllä jo 1840-luvun\nalkupuolella uskoa harrastavia eukkoja, Kyrön Sofia, Uksuan Sofia\nja Ollin Priita, jotka \"jumalansanan lukemisen kautta olit tulhet\nvakuutukshen\". Mutta oikean armon ja uskon omistamiseen tuli Uksuan\nSofia vasta sitten, kun hän kerran omin silmin sai nähdä Jeesuksen\nhaavoissaan, sekä Kyrön Sofia erään ankaran ukonilman säikäyttämänä.\nKun sitten Erkki-Antti todisti Kyrön Sofialle synnit anteeksi, niin\nhän \"iloissaan lauleli kuin lintu\". Alkupään kristittyjä oli myöskin\nMatin vanha muori, Leena-Stiina, joka hartaan uskonsa ja suoran\nluonnonlaatunsa takia oli kaikkein ensimmäisiä ihmisiä uskovaisten\njoukossa. Leena-Stiina oli toimekas muori, joka aina hääri ahkerana\nkotitöissä, hakkasi puitakin, joskus panna rytisti aitaakin. Mutta kun\ntuli seurat, vaikka Pajalassa asti, lähti muori nyytti kainalossa sinne\nastumaan \"ajaen Matin muorin Lankilla\", niinkuin paikkakuntalaiset\nleikillään sanoivat. Oli muorilla aina tarpeen tullen viisas ja sattuva\nsana. \"Jopa teit oman vanhurskauven turkhin ison reijän!\" sanoi hän\nsille, joka toisia syytteli. \"Muistakaa risut polttaa!\" neuvoi hän\nniitä, jotka syntiään tunnustamatta jättivät parannuksensa kesken.\nMutta päivitteli muori kerran sairastuessaan: \"Nyt minulle tulee\nkuolema, eikä taivhashen ole piikin reikää.\" Vanhana muorina lähti\nLeena-Stiina Ameriikkaan \"tutkimhan lastensa kristillisyyttä\", ja sinne\nhän kuoli.\n\nJo aikaisin pääsivät muutamat ylitorniolaiset uskon osallisuuteen.\nErkki-Antti kulki täälläkin väylän takana \"kouluaan\" pitäen, ja\nsinne Suomen puolelaisetkin menivät uteliaina kuulemaan. Siellä sai\nheräyksensä jo 19:n ikäisenä nuotiorantalainen Heikki Antti, joka pari\nvuotta takaperin kuoli 90:n täyttäneenä. Toista vuotta täytyi Heikin\nyksinään tunnustaa uskoa, mutta sitten hän sai kanssaveljikseen Iisakki\nHuhtasaaren ja Pietari Torikan, ja pian tapahtui heräys Päkkilässä,\njossa emäntä, piika ja kaksi poikaa uskalsivat omistaa uskon. Nämä\npaikkakunnan \"ensimmäiset matkamiehet\" toimittivat sitten ensimmäiset\nseuranpidot Ylitorniolla 1852:n vaiheilla. Torikan Pietari kävi yöllä\nnoutamassa Erkki-Antin väylän takaa, ja Torikan pihapirtin pienessä\nperäkamarissa sitten lukon takana yön aikana kaikessa salaisuudessa\nkristittyjen piskuinen joukko kuunteli Erkki-Antin puhetta ja piti\nkeskustelemuksiaan. Ennen päivänkoittoa Torikka taas kyyditsi\nsaarnamiehen omalle puolelleen.\n\nNäin levisi, etupäässä Erkki-Antin vaikutuksesta, elävä kristillisyys\nTornionlaaksossa jokisuuta kohden aina Karunkiin ja Alatorniolle.\nSeitsemisenkymmentä vuotta sitten ruvettiin jo Karungissakin\ntunnustamaan uskoa.\n\nJo 1840-luvun lopulla saapuivat ensimmäiset saarnamiehet, Naimakan\nMatti ja Kelottijärven Jussa, Kittilään, tullen Könkään Jokelaankin\ntunnettua raamatunmiestä herättämään. He eivät kuitenkaan saaneet ukkoa\nvielä omistamaan uskoa, vaikka hän sallikin miesten saarnata\npirtissään, jopa tunnusti, etteivät he väärin puhuneet. Mutta sitten\ntuli Parka-Heikki järkyttävine saarnoineen, sanoen Jokelan Mikolle\nsuoraan, ettei hänellä ollut uutta syntymistä, ja vielä piipulla pöytää\nnaputellen päällisteli:\n\n-- Kyllä se niin on, Jokela, että kun minä olen kulkenut tätä\nseurakuntaa ympäri, niin ne on aina kysynhet, mitä Jokela tykkää tästä\nheräyksestä. Ja niin se on, että koko Kittilän seurakunta makaa sinun\npäälläs!\n\nSilloin Jokelan Mikon \"oman vanhurskauven rakennus kaatui\", ja hän\nsyntinsä tunnustaen omisti uskon, ja pian seurasi muitakin hänen\nmukanaan, kun Parka-Heikki kierteli Kittilää.\n\nSamoihin aikoihin olivat \"isot heräykset\" Kittilän kirkollakin,\njossa \"Jumala sai sijansa ensin Välitalossa\". Erkki-isäntä, naimaton\nkeski-iän mies, joka \"oli ollut vaivatussa tilassa jo kauan\", tuli\nkirkonkylän heränneitten esikoiseksi, sitten seurasivat toiset veljet,\nJuhani ja Olli sekä Pietulan Erkki ja Maria ynnä Salmen Maija-Leena.\nKaukosen kylässä sanotaan seuroja pidetyn Kiviniemessä, ja\nensimmäisiä uskovaisia olleen Kiviniemen Aapon, Juhan-Erkki Suutarin,\nHyötylän Heikin sekä Kaukosen ukon poikineen. Kittilän Alakylässäkin\nParka-Heikki kävi lyömässä kansan omaatuntoa. Suuri heräys nuortenkin\nkeskuudessa tapahtui täällä eräiden lihallisessa suruttomuudessa\npidettyjen tapanintanssien jälkeen. Oli kova jumalanilma ja lumipurku,\nmutta kylän kansa vain tanssi ja rallatti, ja Vähänkarin Aapo,\nvanhanpuoleinen mies, veteli viulua. Kun tuuli oikein jyskäsi,\nilvehtivät tanssijat:\n\n-- Jyskäämme mekin, kun Jumalakin jyskää!\n\nMutta silloin repäisi ja jyskäytti myrsky nurkkia, niin että koko huone\njymähti. Siitä tanssijatkin pelästyivät, että \"Jumala näyttää vielä\njotakin pahempaa\", tulivat tunnoissaan lyödyiksi ja rupesivat pian\nsen jälkeen tunnustamaan uskoa. Vene-Aapon päiväkirjassa näemmekin\nmerkinnän v:lta 1862: \"Alku uudesta Eli talvela Rupesi kaikki Ala\nKyläläiset yksimielisesti uskon hariotukseen. Herra Itse vahvistakoon\nheitä uskosaan.\" Ja tammik. 6 p:nä 1864 on ukko taas merkinnyt:\n\"Uskovaiset kasvaavat herran pelvosa Edes aina.\"\n\nKittilästä käsin levisi usko Sodankylän Kierinkiinkin. Kittilän\nkirkonkylän suurissa keräyksissä joutuivat vaivanalaiseen tilaan\nmyöskin kierinkiläiset, Jooseppi ja Matleena Martin, tullen kylänsä\nensimmäisiksi uskovaisiksi. Parka-Heikkikin sekä muut saarnamiehet\nkävivät sitten Kieringissä, ja 1860-luvulla tapahtui kylässä suuria\nkeräyksiä. Mikkolan vanhukset, Pekkalan ukko, Raution Olli ja Julio\nPlantin omistivat ensimmäisinä syntien anteeksi antamuksen ja saivat\nuuden syntymisen armon.\n\nEnsimmäisten lähetysmiesten rinnalle nousi pian muitakin\nsananjulistajia, jotka kiersivät ympäri pohjoisia erämaita, aina\nJäämerta myöten, puhuen \"Jumalan armosta katuvaisille syntisille\"\nja saaden uskovaisten alkuaan pienoisen joukon kasvamaan yhä\nsuuremmaksi. Sananjulistajat olivat järjestään Pohjanperän miehiä,\nmonet jo Suomenkin kiveliöissä kasvaneita. Niitä oli sodankyläläinen\nHeikki Syväjärvi, joka kuoli Muhoksella 1909, niitä oli Kittilän\nAlakylän harras saarnamies Olli Puljula, joka kulki etelässäkin\nsaarnamatkoillaan, sekä vielä kuulut Hanhivaaran veljekset, Jokelan\nMikon pojat, Fredrik Paksuniemi ja vielä elävä, 90-vuotias Pietari\nHanhivaara, \"Hanhi-Pieti\", jotka kymmeniä vuosia ovat vaeltaneet sekä\npohjoisessa että etelässä -- käyneet aina Pietarissa asti -- saarnaten\nevankeliumia, milloin peskipukuiselle tunturikansalle, milloin\norsia myöten ahdetulle lantalaispirtille, milloin täpötäytiselle\nkaupungin seuratalolle. Varhain nousi lantalaissaarnamiesten\navuksi lapinukkojakin, niinkuin Antin Pieti, joka oli Kaaressuvannon\nlappalaisia, Nutti-sukua, ja Ies-Pieti, pienoinen kaaressuvantolainen\nVasaran äijä, oikein harras uskovainen ja niin innokas saarnaaja, että\npuhuessaan unhotti koko ympäristönsä. Kittilän markkinoijiakin Pieti\nkerran yltyi pauhaamaan, huomaamatta vähääkään, että koirat sillä aikaa\ntyhjensivät hänen poronliha-ahkionsa. \"Na, ne on vain koettelemuksen\nmerkkejä!\" arveli ukko katsellessaan ahkiotaan, jossa vain luut olivat\njäljellä. Ei osannut pieni lapinäijä oikein selvää suomea. Lapiksi\nmurtautuivat hänen sanansa, ja lappia tuli usein sanatokkaan, niin\netteivät kuulijat aina kaikkea ymmärtäneet. Veisuukin vääntyi lapin\nsanontatapaan; niinpä saattoi Pieti laulaa:\n\n    \"Jolla raitis ruumis on,\n    Terveus kans' hiva,\n    Mielell', kielell' kiittäköön\n    Herraa armiast', pihaa.\"\n\nMutta selväjärkinen raamatun mies Pieti oli, jopa niin että \"ruhtoi\npastori Laitisenkin Enontekiöllä ja saatti hänet uskhon.\"\n\nAlkuaikoina ei väyläntakaisia saarnamiehiä suvaittu Suomen puolella.\nParka-Heikkikin lähetettiin vangittuna Kittilästä Ouluun, josta hänet\npassitettiin Haaparannalle. Sitten kyllä myöhemmin saivat saarnaajat\nvapaasti levittää oppiansa. Useissa kylissä oli varakkaita, hartaita\nuskovaisia taloja, joihin saarnamiehet ohjasivat matkansa, viivähtäen\nsiellä väliin viikkokaudenkin, jolloin koko kylän väellä vietettiin\nseuroja ja kuultiin saarna toisensa jälkeen. Sellaisia \"kristittyjen\nmajataloja\" oli Tapani Ylimuoniossa, Lantto Kolarissa, Iivari\nSieppijärvellä, Puranen Pellossa, Lauri Turtolan kirkolla sekä Ala-\nja Yli-Antti Ylitornion Nuotiorannalla, Välitalo Kittilän kirkolla,\nKiviniemi Kaukosessa ja Puljula Alakylässä. Enontekiön Peltovuomassa\ntuli kristittyjen seurapaikaksi Eiran Sammu-äijän talo, vaikka äijä\nensi kerralla antoikin Ies-Pietille ankaran lähdön.\n\nMutta sitten Sammu tuli uskoon, ollen sen jälkeen aina avosylisimpiä\nsaarnamiesten vastaanottajia.\n\nKristillisyyden alkuaikoina, kun eivät Ruotsin sananjulistajat saaneet\nsaarnoineen astua tälle puolen, rakensivat Ruotsin lappalaiset oman\n\"koulupirttinsä\" autiolle Ruosterannalle, vastapäätä Ylimuonion\nsuurta kylää. Omin lupinsa vain lapinukot kaatoivat kuninkaan komeaa\npetäjäoutaa, lennättivät poroillaan puita kokoon ja rupesivat\nrakentamaan saarnapirttiä. Asiasta tuli kyllä oikeusjuttu\nsakotuksineen, mutta teko meni lapinäijien taitamattomuuden nimiin,\njoten huone saatiin rakentaa valmiiksi. Siitä tulikin erinomainen\nseurapirtti metsien kansalle. Se oli iso, yli nelisylinen,\nkolmi-ikkunainen huone, pienine kamarihökkeleineen, jossa oli\npiisitakka, pöytä ja muutamia jakkaroita saarnamiehiä varten. Pitkät\nlankut oli pirtissä sanankuulijain istuinsijoina sekä pöytä tuoleineen\npuhujan paikkana. Tänne sitten monet vuodet kokoonnuttiin kuulemaan\narmonsanaa; varsinkin juhannus, keskikesän valoisa viikko, oli\nRuosterannan suurten seurojen aika. Täällä Raattamaa, Erkki-Antti ja\nParka-Heikki kävivät pauhaamassa, ja joskus tuli itse Laestadiuskin\npuhumaan, ja silloin juti kansaa pirtille joka suunnalta, kahta puolta\nväylää niin paljon, ettei kaikki mahtunut seinien sisällekään.\nToisinaan oli Laestadiuksen mukana Pajalan lukkarikin, Nivan Heikki,\njolla oli erinomaiset äänen lahjat, niin että hänen mahtava veisuunsa\nkaikui yli satalukuisen laulavan lauman. Mutta jos sattui joukossa\nolemaan täräntöläinen Vinsan Kreeta, päästeli hän virttä niin\nväkevästi, että voitti itse lukkarinkin. -- Tämä Ruosterannan vanha\nseurapirtti on nykyään Ylimuonion Lanton talossa asuinpirttinä.\n\nSamat armonmerkit, jotka jo 1845 Laestadiuksen saarnatessa ensi\nkerran esiintyivät, jatkuivat sitten aina edelleenkin uskovaisten\nkokouksissa. Kun \"Herran Henki todisti sanankuulijoille saarnaajan\nsuun kautta syntien anteeksi saamisen armosta\", meni se heidän\nsydämeensä täyttäen sen ilolla ja riemulla, niin että kuulijat tunsivat\ntulleensa armoitetuiksi ja \"sen merkkinä oli se, että he tulivat\nliikutukshin ja hyppivät\". Siitä myöskin tulivat sydämet iloisiksi, kun\nsanankuulijat \"pääsivät yhthen syämhen, että ovat oikialla tiellä\".\nVarsinkin naiset olivat herkkiä saamaan liikutuksia. Angelin Eeva\nPeltovuomassa hyppeli niin, että menehtyi, ja Pajalassa muuan vanha\nleskieukko ratkesi niin kovaan riemuun että kuoli. Muutamat herkät\nvaimot rupesivat liikutustilassaan puhumaan kielilläkin, ja \"se oli\nniin soma kieli, ettei sitä tietomiehetkään ymmärtänhet.\" Mutta kun\nsaarnamies oikein järkäytteli tuntoja, saattoivat vanhat vakaat\nukotkin järähtää, hypähtää ylös ja ilontunnossa kähmiä toisiaan, jopa\njoskus ryöpsähtää istuinpenkillekin, niin että se rätkähtäen katkesi.\nTällaista menoa eivät suruttomat voineet käsittää, vaan tämä oli heille\nloukkauksena, \"heillä kun oli ittellä niin hirveät raaot sisällä, että\nne pitivät ittensä mahottomana sellaishen armontunthon\". Sentähden\nuskottomat saattoivat pilkata uskovaisia ja sanoa, että heidän\njumalanpalveluksensa on kovin koloa ja ryöppeätä. Niinpä kerrankin,\nkun uskon alkuaikoina Kolarin Lantolla pidettiin seuroja, pirtin\nollessa tupaten täynnä, poikasia vielä orsillakin istumassa, suruttomat\noviloukossa vain nauroivat, kun Nikkarin Priita, \"jonka pää oli kuin\nhautakurikka\", suuri piippu suussa hyppi lattialla, sekä Ranta-Maija\nja Halingon Maria käsiään heilutellen tanssivat, huutaen\noviloukkolaisille:\n\n    \"Te ruumenet ja roskat,\n    pakanat ja paskat!\n    Minä taivhan kultalaattialla tanssaan!\"\n\nMutta saarnamies, eukkojen mielentilan ymmärtäen, koroitti vain ääntään\nja sanoi:\n\n-- Jumalan kunniaksi hypäkkää!\n\nJoskus tulivat uskovaiset naiset liikutuksiin kuunnellessaan\n\"uskottomankin papin\" saarnaa. Niinpä Jolangin Kaisa Rovaniemen\nkirkossa ja Leppäniemen Priita-Stiina Ylitorniolla hurmiotilassaan\nhäiritsivät papin saarnaa. Eukot joutuivat oikeudessa vastaamaan\n\"seurakunnan pahentamisesta\", ja \"Priita-Stiina viethin Oulun linhan\".\nEnontekiön kirkosta rättäri vei riemuitsevan lapinmuorin ulos, mutta\nmuori ojensi kätensä sanoen: \"Tässä on minun laihat käteni! Pane sie\nvain kiinni, jos sinulla on suurempi oikeus kuin Jumalalla, joka minua\nhallitsee!\"\n\nOppi-isänsä Laestadiuksen voimakasta, väkeväsanaista saarnatapaa\ntavoittelivat ensiajan sananjulistajatkin. \"Tähänkin pirttiin on\nkuollehen uskon liiva valunut Äkäsjokea myöten!\" julisti Erkki-Antti\nkerran Kolarissa saarnatessaan. Erkki-Antti olikin hyvin ankara\nsanoissaan ja \"paha nimittelemhän ja haukkumhan niitä, jotka eivät\ntunnustanhet uskoa\". He olivat \"riettahan ja synnin orjia, pirun\npalvelijoita, kuollehen uskon palvelijoita ja huorapukkeja\". Yhtä\nväkeväsanainen oli Parka-Heikkikin, hänenkin suustaan saivat suruttomat\nsuoraan kuulla, mitä he olivat. Raattamaa ei käyttäyt niin kovia\nsanoja eikä nimitellyt, vaikka hän pauhasikin väkevästi ja \"opin\neksytysten tuulia ratkoi jumalansanalla\". Ei myöskään Antin-Pieti\nhaukkunut pahoin, enempää kuin Ies-Pietikään, joka \"salakielisenä\nmiehenä saarnasi raamatusta\". Mutta sananjulistajilla oli kaikessa\nkarkeudessaan ja haukkumisessaan hyvä tarkoitus. Sillä \"ensin piti\nhajoitettaman, kukistettaman ja revittämän, sitten istutettaman ja\nrakennettaman\".\n\nKoutokeinolaista villitystä ja väkipakolla käännyttämistä\nesiintyi alkuaikoina kyllä alamaissakin. Uskoon tulleet tahtoivat\nensi-innoissaan \"tehä jumalanlapsiksi kaikki suruttomat\", ja kun eivät\nsanat eivätkä tuomitsemiset kylliksi vaikuttaneet, täytyi käyttää\nvoimakkaampia välikappaleita. Niinpä Angelin Pirkko ja Eeva Kittilän\nPuljussa polttivat Könkään Israelin parran ja todistivat:\n\"Näin helvetin tulikin polttaa kun menet kaotukshen!\" Turtolan\nMatinlompolossa uskovaiset kärventelivät suruttomia päresoitoilla,\nhuutaen: \"Maista kotitalos leipää!\" Ottivatpa muutamat uskovaiset\njonkun pakanan kiinnikin ja upottivat vähäksi aikaa kaivoon, kun eivät\npäresoitollaan saaneet häntä parannuksen tekoon. Parkajoessa, Ruotsin\npuolella Vara-Jussan Kallaa myös tuikittiin tulisoitolla ja sitten\nsuljettiin kellariin oppimaan synnintuntoa. Turtolan Rattosjärvellä\ntarttuivat uskonsisaret pieneen Leppä-äijään, rutistaen hänet kaulasta\nreenjalaksen alle, mutta kiva äijä siinäkin vain kätisi: \"No, sakna\nvie, kun mie tästä aisan saan, niin kyllä mie teille näytän!\" Kova\nkiista uskovaisten ja Erkki-Antin kanssa tuli Myllytuvan äijälle\nJarhoisissa. Äijä, raamatun mies, väitti, että Jumalaa voi kyllä\nrukoilla yksinäänkin hengessä ja totuudessa ja saada anteeksi semmoiset\nsyntinsä, joita ei ole tehnyt kanssaveljiään vastaan. Mutta kristityt,\nollen toista mieltä, nutistivat äijän lattiaan ja panivat piipunöljyä\nsuuhun, sanoen: \"Pitää antaa lohikäärmhelle myrkkyä!\" Kun äijä ei\nsittenkään luopunut uskostaan, ajettiin hänet ulos.\n\nIhanana kuvastuu vanhojen muisteluksissa vieläkin se aika, jolloin\nelävä kristillisyys vietti ensimmäisiä vuosiaan Pohjan erämaissa.\nMonesta tuntui silloin kuin pitkän pimeän talven perästä olisi päästy\nkeväiseen kirkkauteen. \"Uskovaiset elit erilhän maailmasta, ja\nsuruttomat elit erilhän, ja kristillisyys oli silloin arvossa eikä\nvälitetty muusta.\" Kokoonnuttiin yhteisiin seuroihin, joissa kaikki\nolivat veljiä ja sisaria. Sinne saapuivat saarnamiehet, joita talossa\nmielihyvin hoidettiin ja taas kyydittiin toiseen seurapaikkaan.\nSeuratalon vieraanvaraisuudessa elivät pitkämatkaiset sanankuulijatkin,\njoiden luokse taas vuorostaan satuttiin joutumaan vieraiksi toisella\nkerralla. Saarna kuultiin toisensa jälkeen, ja saarnan loputtua\nuseasti seurasi \"tiskuteeraus\". Jos uskovaisilla oli eri käsityksiä\nraamatusta, niin niistä keskusteltiin, \"tiskuteerathin\", että\npäästäisiin yksimielisyyteen, \"ja niitä oli miehiä ja naisia, että\ntuntui, niinkuin ne olis kaikki kirjat läpi lukenhet.\" Kristillisyys\nolikin silloin paljon hartaampaa ja raamatullisempaa kuin nyt, raamatun\nsanaa seurattiin silloin enemmän ja käytettiin omassa keskuudessa\nraamatunmukaista kuria.\n\nNiinpä eivät kristityt saaneet ruveta keskenään käräjöimään, vaan piti\nantaa riita-asia omasta piiristä valittujen miesten ratkaistavaksi ja\ntyytyä heidän tekemäänsä päätökseen. \"Joka ei sitä totellut, suljettiin\npois seurakunnasta.\" Vähiin jäikin käräjöiminen: Kittilässäkin siihen\naikaan kerran \"meni käräjät läpi yhtenä päivänä\". \"Juoppoudesta\nja kortinpeluusta ja syntimenosta oli ankara rangaistus.\" Jos ei\nuskovainen, muistutuksista huolimatta, tahtonut niistä parantua, joutui\nhän suruttomain joukkoon. Muutamat pitivät \"rapamahan palveluksena\"\nkahvinjuontiakin sekä herkkuruokien syömistä, heittäen senkin synnin\npois.\n\nEi saanut totinen kristitty myöskään \"koreilla\" vaatteillaan.\n\"Mustankengän-saappaat\" ja \"littosverkavaatteet\" olivat synnillisiä.\nItse Laestadiuskin kävi vain sarkavaatteissa ja lapikkaat taikka\nkallokkaat jalassa, poltellen suurta pitkävartista piippua.\nKorvarenkaatkin olivat pahat, samoin \"tällineula\". Tällineulan\nkäyttäjää saattoi toinen kristitty moittia: \"Senkö kanssa\nvaihetit Vapahtajan? Halphanpa myit! Juutas myi Vapahtajan 30:llä\nhopeapenningillä, mutta siepä taijat myyä vielä halvemphan.\"\nSynnillistä koreutta oli sekin, että käytti hevosellaan kulkusia taikka\naisatiukua.\n\nLastenkin kristillisyydestä koetettiin huolehtia. Aikaisin totutettiin\nlapsia kirjalle, ja seuroissa heidän piti vanhempain mukana istua\nkuulemassa saarnaa sekä olla saapuvilla jokapyhäisissä hartaushetkissä,\njoita pidettiin milloin missäkin kylän talossa virsiä veisaten ja\nkuunnellen päivän evankeliumin lukemista taikka saarnaa Lutherin\npostillasta. Jo nuorena piti lapsen oppia tunnustamaan itsensä\nuskovaiseksi, häntä saatettiin kurittaakin, \"kun ei tunnustanut, onko\nherännyt\".\n\nNäin levisi evankeliumin valo ja elävä usko \"Pohian Maallekin\". Lapin\ntuntureilta koottu pieni \"mettätokka\" kasvoi muutamassa vuosikymmenessä\nvaltavaksi laumaksi, ottaen haltuunsa kolmen valtakunnan Lapin sekä\npohjoiset kiveliöt miltei kaikkine lappalaisineen ja lantalaisineen,\njopa lopulta kooten joukkoonsa jäseniä eteläisestä lannanmaastakin.\n\nJo vuosikymmeniä sitten ovat päättyneet esikoisseurakunnan ensimmäisten\nraitioiden etsintäretket erämaihin eksyneiden luokse. Hautaan he\novat jo vaipuneet samoin kuin heidän herättämänsä vanhanpolven\nesikoisseurakunta. Kalmatievaan kallistumassa ovat jo nekin harvat,\njotka jo varhaisessa nuoruudessaan saivat heräyksensä ensimmäisten\nlähetysmiesten kouluissa. Uusi polvi, jonka jo pienestä pitäen täytyi\noppia tunnustamaan uskoa, on noussut sijaan. \"Jumalan rauhalla\"\nopetettiin sitä tervehtimään uskonveljiään ja -sisariaan.\n\nJa \"Jumalan rauha\" kaikuu Lapinkorvessa vieläkin.\n\n\n\n\nVanhankansan siunauksia ja rukouksia\n\n\nSatoja vuosia seisonut kirkko on pannut Lapin ja Peräpohjan kansan\nkirjalle -- vaikkakin se alussa kyllä tapahtui \"pitkää tavia\nklonkkaamalla\" -- sekä saattanut sen jumalansanan ja Jumalan\ntuntemiseen, ja Lapin suuri herätysmies nosti erämaihin elävän uskon\nja kristillisyyden harrastuksen. Mutta vuosisatojen takainen isien\nuskomus ja perimätieto on sittenkin jäänyt piilemään kiveliöiden\nkansan syvimmässä sielussa, josta se hyvin usein, asian sattuessa,\nnousee esiin. Monesti vieläkin ylimaiden kansa, jopa harras uskon\ntunnustajakin, toimii toisinaan tietämättään, \"kahden herran\npalvelijana\". Painettu, kirjoissa opittu ja saarnamiehiltä saatu\njumalansana neuvoo tekemään niin ja niin sekä painamaton, vanhoilta\nkuultu isien sana puolestaan vaatii sillä ja sillä tavalla. Ja\nkumpaisiakin pitää kuulla. Sillä jumalansana on sentään niin korkea ja\npyhä että sen edessä erämaankin polvien pitää taipua ja lisäksi on sen\nseuraaminen tulevaisen elämän ehto. Mutta isien sana ja oppi on myöskin\npyhä ja ankara, niin että sen noudattamisesta taikka laiminlyömisestä\nriippuu ajallisen elämän menestys ja poikkipuoleiset, vaikka siitä\nei olekaan taikaa taivaan tielle. Tämän on vanhakansa, jonka veressä\nkirjoihin painamaton oppi on vielä säilynyt, monta kertaa tullut\nkokemaan.\n\nTällainen isien uskon ja kristillisyyden seuraaminen esiintyy monissa\nvanhankansan siunauksissa ja rukouksissakin, milloin missäkin\ntilaisuudessa. Niinpä saattoi vanha harras erämies asettuessaan\nyönuotiolle pyytää sijaa maanhaltialta:\n\n    \"Tähän mie nyt asetun.\n    Saanko rauhallista yösijaa?\"\n\nJa hakattuaan nuotiopuun hän puheli sille:\n\n    \"Puu puhas, Jumalan luoma,\n    älä piuku, äläkä pauku,\n    lehä kuin leppä,\n    hoha kuin honka,\n    ole suloinen tultuani,\n    niinkuin myös lähettyäni!\"\n\nSen jälkeen ukko iski ja sytytti tulen sanoen:\n\n    \"Jeesus siunakhon valkiaistani!\"\n\nJa makuulle mennessään metsänkävijä pyyteli:\n\n    \"Maahiainen, maanalainen,\n    maata pyyän maatakseni,\n    ajakseni, en iäkseni,\n    Jeesuksen nimen kautta!\n    Herra siunakhon maata,\n    ja maahiaisen vuuetta!\"\n\nKun erämies näin uskoi itsensä taivaanherran ja maanherran haltuun, sai\nhän nukkua rauhassa. Eivät häntä häirinneet kiveliöiden lukemattomat\nöiset kummitukset. Erämaiden entisten kiertolaisten, vanhojen\nlapinäijien hengetkin, jotka toisinaan pororaitoineen helisten ja\npaukkuen laskettelivat halki korpien, ohjasivat silloin kulkunsa\nohitse.\n\nMutta jos ylpeillen heittäytyi levolle erämaan öiseen syliin, saattoi\nkäydä niinkuin Turtolan Lankojärvellä Saaren Salkko-äijälle, joka kyllä\ntiesi, mutta oli niin ylpeä, ettei välittänyt, vaan aikoi väkisin\nviettää yönsä Repovaaran kiveliössä. Yöllä ajoi maanisäntä kovalla\nremulla nuotiolle ja oli äijän tappaa.\n\nVanhaan niittysaunaan yöpyessään kulkija siunasi jumalansanalla\nsaunanhaltian ja itsensä sekä sanoi:\n\n    \"Niittytupani haltia, mettänkuningas,\n    anna minun tässä levätä!\n    Sinä niittytupani haltia,\n    en minä sinulle mithän vahinkoa tehe.\"\n\nJumalansanalla ja isiensanalla pystytettiin kotikin, tämänilmainen\naherruspaikka ja leposija. Heti kun uuni, kotoisen lämmön antaja, oli\nsaatu valmiiksi, sytytettiin siihen tuli. Kolmella kiehisellä piti\nensimmäinen tuli virittää, sanoen:\n\n    \"Anna maata, maan haltia,\n    pyhä Pelthen isä,\n    pellettä levätäkseni,\n    iäkseni ja ajakseni!\n    Jeesus siunakhon valkiaisen!\"\n\nSilloin sai hyvän ja levollisen kotosijan, jossa unikin oli aina\nrauhallinen sekä haltia suopeamielinen.\n\nMutta hyvä koti oli edelleenkin oikein hoidettava, että siinä hyvä\nhaltia voisi viihtyä ja asunto pysyisi rauhallisena. Niinpä kotituli\noli aina siunattava. Harras Sieppijärven muori sanoi joka kerta\nvirittäessään valkean:\n\n    \"Jeesu siunakhon valkiaistani\n    ja niitä kipeniä,\n    jokk' on katolle menhet,\n    ettei minun huonhelleni\n    mitään vahinkoa tulis!\"\n\nJa Ylitornion Kuivakankaan vanha emäntä siunasi tulensa:\n\n    \"Jeesus siunakhon!\n    Pysy pesässä, äläkä mene ulos\n    sopimattomalla tavalla!\"\n\nOvesta saattoivat kaikenlaiset pahat astua huoneeseen rikkomaan kodin\nrauhaa. Sentähden oli se joka ilta sulettava siunaten.\n\nKuivakankaan emäntä veti kädellään oveen ristin ja sanoi:\n\n    \"Jeesus siunakhon minun oveni!\"\n\nSieppijärven muori jättäessään kotinsa yksin sanoi ovea sulkiessaan:\n\n    \"Herra siunakhon minua\n    ja minun oveani!\"\n\nJa taas kotiin palattuaan, ovea avatessaan muori siunasi:\n\n    \"Jeesus siunakhon minua\n    ja minun huonettani!\"\n\nAkkunoistakin voivat ainakin kateensilmät katsahtaa huoneeseen ja\ntuottaa jotakin onnettomuutta. Mutta paha ei päässyt niistäkään\ntulemaan, jos iltaisin ne siunasi:\n\n    \"Herra siunakhon minua\n    ja minun klasiani,\n    ettei mithän paha\n    minun klashini ilmesty!\"\n\nNäin teki aina Sieppijärven \"äitimuori\" ja samoin Turtolan Pellon vanha\nemäntäkin. Mutta vielä nukkumaan mentäessä oli siunattava makuusijakin.\nKuivakankaan ja Pellon muorit vetivät ristin vuoteeseen sanoen:\n\n    \"Jeesus siunakhon minun vuotheni,\n    ettei pääse paholaiset\n    eikä pahansuovat!\"\n\nJa nukkumaan ruvetessaan Karungin Kukkolan vanha Kreeta-Kaisa rukoili:\n\n    \"Jeesus tule illalla\n    maata panettamhan,\n    aamusilla ylös herättämhän!\n    Jeesus seiso seinillä,\n    ole oven vartijana,\n    ettei vahingon enkelit\n    milthän kantilta sisälle pääsis!\"\n\nVieläpä eukko muisti:\n\n    \"Pyhä Henki pyssyni,\n    Maria miekkani,\n    pyhä risti rinnalleni,\n    pyhä risti pääni päälle,\n    katheita kaataan,\n    vastuksia voittaan!\n    Pyhimmäisiä ristin,\n    amen nukkumhan,\n    levolle laskemhan.\n    Ota tykös taivhashen,\n    sillä sinun on valtakunta,\n    voima ja kunnia iankaikkisesti!\"\n\nLapsetkin siunasi emäntä yön lepoon. Sieppijärven äiti kiersi\nvasemmalla nimettömällään vuoteen ja veti siihen ristin, sanoen:\n\n    \"Herra siunakhon sinua\n    ja sinun vuojettasi!\n    Riisu kengät ja vaatteesi\n    ja mene niin alasti sänkhyn,\n    tiijä, saat autuuven hamhen,\n    koska taivhan kunnialla puetethan!\"\n\nNäin siunatussa huoneessa sai jokainen rauhallisen ja hyvän yön sekä\nlevollisen unen. Mutta jos siunaukset jäivät tekemättä, voitiin rauha\nhelposti rikkoa. Pellonkylän Tornakan muorikin kerran unohti siunata\novensa, ja heti yöllä tuli käärme killistelemään porstuan oven raosta.\nSe oli suutarin akka, jolla oli niin suuri viha, että hän saattoi\nkirota ja tulla käärmeen haamussa kristittyä naapuriaan pelottelemaan.\nTornakan muorin täytyi lähteä keskellä yötä sotimaan vihollista\nvastaan. Oven raosta hän sitä sylkäisi vihaisesti manaten: \"Mene\nkeinoosti!\" Ja vielä seuraavana päivänä muori vakuutti asentopaikkansa\nkäärmettä vastaan kiertäen rautakangella koko mökkivainionsa. Sillä\nkäärme, vaikka sen haamussa olisi ihmisen vihakin, ei pääse raatelemaan\nraudan, eikä raudanjäljenkään ylitse.\n\nVain pahansuopa naapuri kyllä näin käärmeenä yritti yöllä luikerrella\nhuoneeseen, mutta oikea kristitty tavallisesti kulki päivällä ja\ntoivotti pirttiin tullessaan:\n\n    \"Jeesus tänne!\"\n\nTämä kelpasi talonväellekin, joka hyvillään vastasi:\n\n    \"Jeesus hyvä!\"\n\nSamoin kuin tuli oli vesikin siunattava. Järvelle aikoessaan lausui\nMuonion vanha Liikavainion ukko:\n\n    \"Jeesus siunakhon!\n    Susi matkan leikakhon,\n    karhu kuorman kantakhon!\"\n\nEi koskaan saanut kerskuen lähteä vesille eikä siellä ilkkuen\nvihellellä, jos tahtoi välttyä onnettomuuksilta. Olivat näet kerrankin\nMuonion miehet koskea laskiessaan kerskuneet:\n\n    \"Jos ei mennä päällisin puolin,\n    niin menhän alaisin puolin!\"\n\nJa \"alaisin puolin\" olivat menneetkin: vene oli kaatunut ja kaikki\nmiehet hukkuneet.\n\nMaatakin oli kohdeltava pyhänä, eikä suinkaan \"mithän ilvettä piettävä\nsen kanssa\". Siunaten aloitti kylväjä peltonsa siementämisen,\nsamoin leikkuumieskin viljankorsien katkaisemisen. Kun \"maa\", maan\ntuottama paha rohdunnainen, tarttui ihoon, paineli kolarilainen\n\"maanpyörryttäjä\" sitä maalla sanoen:\n\n    \"Maa kulta, älä vihaa lastas,\n    ennenkö tulee sinun valtakunthas!\"\n\nMuoniolainen sanoi:\n\n    \"Maa, Jeesuksen luoma äiti,\n    älä turmele lastas,\n    ennenkö omakses saat!\"\n\nJa Kieringin Eeva Kortti pyyteli:\n\n    \"Maa kulta, se on meijän äitimme,\n    älä vihaa lastas!\n    Maasta met olemme.\n    Jeesus Ristus viimeisenä päivänä\n    meijät ylös nostakhon!\"\n\nUkkonen oli pelottava Herran voima, joka nousi jängästä ja taas iski\nalas pehmeään maahan. Sen lähestyessä vanhakansa kehoitteli:\n\n    \"Ruottista kun tulet,\n    sinä paksun piimän särpäjä,\n    koska perseesi niin ropisee,\n    vie vetes Venäjälle,\n    Karjalalle kuljettele,\n    siellä vettä enämpi tarvithan,\n    jossa lapset kahthen kerthan kastethan!\"\n\nMutta kun ukkonen kävi lähelle ja rupesi kovin ankarasti jylmäämään ja\nleimauttelemaan nuoliansa, piirrettiin risti joka seinään ja\nsiunattiin:\n\n    \"O, Jeesus rakas,\n    siunaa ja varjele meitä siipeis alle!\"\n\nSilloin ei Herran voima satuttanut ihmistä. Mutta mustalle koiralle\nsekä teräaseelle se oli kova ja äkäinen. Siksi koira ukkosen paukatessa\naina juoksikin piiloon, mutta ihminen, jolla oli järki, ei saanut\nJumalan käden alta piiloutua puun alle eikä huoneeseenkaan. Jos meni\nsateelta suojaan puun alle, piti piirtää puuhun risti.\n\nSiunaten hoiteli emäntä navettaansa ja navettakuntaakin. Kuivakankaan\nmuori risti joka ilta navetanoven sanoen:\n\n    \"Jeesus siunakhon navetan ja lehmärukat!\n    Maatkaa levossa ja rauhassa!\"\n\nKarjan laskeminen keväällä toimitettiin siunaten ja joskus virttäkin\nveisaten. Puljun ämmi Kittilän Tepastojoella teki monet vanhat\ntemput, käyttäen eläväähopeaa, turpeita, rautakankea ja lopuksi antoi\nlehmänkellosta suoloja joka elukalle sanoen:\n\n    \"Seuraa kelloa,\n    niinkuin Neitsyt Maria on Jeesusta seurannut!\"\n\nKademielisen katsannon poisti muoniolaisemäntä karjastaan sanoen:\n\n    \"Jeesus siunakhon!\n    Noki noijan sieraimhin,\n    karsta kathen silmhän!\"\n\n\"Vanhassa maailmassa tämä oli niin tarkka asia, sillä kathensilmä\nvoipi viijä onnen karjasta.\" Kateiden ja \"kaikkien pirujen, joita\nlentää niinkuin sääskiä ilmassa\", vaikutuksesta tapahtui paljon pahaa\nkarjallekin. Yksinpä lehmän potkiminenkin lypsettäessä oli jonkun\nkademielen aiheuttama. Siksi pitikin sanoa lypsäessään:\n\n    \"Jeesus siunaa lehmäkultasta!\"\n\nVieläpä laulaa:\n\n    \"Leku, leku, lehmäni,\n    kultani, lahjani,\n    maitoa antaa touhottelee,\n    touhosiansa kuunteleepi,\n    vanhoiksi lehmiksi seisoskelee.\"\n\nMutta jos lypsäjä räiski ja kiroili, vei \"para\" osansa lehmän antamasta\nmaidosta. Lehmän \"lettyminenkin\", joka oli samanlainen kuin \"kohtaus\"\nihmisellä, sai alkunsa pahoista. Kurtin Eeva, \"jolla oli julma\nluonnonlaatu\", kiersi lettyneen lehmän kolme kertaa puukolla, sanoen:\n\n    \"Minä kiellän kolmella vierhalla miehellä:\n    Isällä, Pojalla ja pyhällä Hengellä!\"\n\nKateiden toimesta tuli \"kortto\" emännän kirnuunkin, niin ettei siinä\ntahtonut voita syntyä. Ylimuoniossakin oli emännän kirnu niin kovissa\nkortoissa, ettei tullut voille, vaikka kolme vuorokautta tehtiin työtä,\nvälillä kirnu pestiinkin ja käytettiin tunkiolla korvasta pystyssä.\nMutta selkeni kirnuus, kun Mattilan Karoliina tipautti siihen neljä\nsuolakirppua, sanoen joka kirpulle:\n\n    \"Kortto pois\n    ja Jumalan siunaus ruoaksi!\"\n\nSiunaten vei vanhakansa viljansa aittaan, samalla kieltäen hiiriä\npilaamasta leivänaineksia, siunaten valmisti leipänsä ja siunaten sen\nnauttikin. Ruoalle ruvettaessa siunattiin ja ruoalta päästyä kädet\nristiin asetettuina sanottiin:\n\n    \"Jeesus ole kiitetty\n    ruoan ja ravinnon eestä!\n    Jeesus antakhon vastakin\n    ruokaa ja ravintoa!\"\n\nPieni lapsukainenkin otettiin jumalansanoilla tämän maailman\nmatkamieheksi. Kurulan muori Kittilässä mennessään \"pirttivaimoksi\"\ntervehti aina:\n\n    \"Jeesus tänne,\n    Neitsyt Maria kolmanneksi!\"\n\nLapsen synnyttyä sanoi kolarilainen \"runsukummi.\"\n\n    \"Jeesus siunakhon sinua, äiti,\n    joka olet lapsen synnyttänyt,\n    ja sinua, lapsi,\n    joka olet tähän maailmhan syntynyt!\"\n\nKun pienokainen rupesi ensimmäisiä hammaskipujaan tuskittelemaan,\nannettiin hänen suuhunsa vettä, sanoen:\n\n    \"Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen!\"\n\nJumalan varjelukseen heitti matkamieskin kotinsa lähtiessään\ntaipaleelle, ja silloin sai huonekunta olla rauhassa sekä matka\nvoi hyvin onnistua. Varsinkin jos ei sattunut akka ensimmäiseksi\ntulemaan vastaan, eivätkä \"pistiäiset\" lennelleet yli tien, vaan sai\nnähdä pehmeäliikkeisiä kuukkeleita tien varrella, puiden oksilla\ntirahtelemassa.\n\nJumalansanat ja siunaukset piti olla aina matkallakin varattuina, sillä\nmonesti sattui taipaleella asioita, jolloin ne olivat tarpeellisia.\nVoi yhtäkkiä tulla vaikkapa ruumissaatto vastaan, ja vainajan matkassa\naina vaelsi manhonväkeä, ruumiinhaltioita, jopa pahojen kuolijain\nmukana vielä kaikenlaisia pahoja kyöpeleitä, joita ainoastaan\nerikoiset \"näkijät\" saattoivat huomata. Manhonväki tarttui helposti\nheikkoveriseen ihmiseen, varsinkin jos sattui säikähtämään. Mutta\nrauhassa sai kulkea ohitse, kun sanoi:\n\n    \"Jeesus siunakhon minua!\n    Hyvät tulijat tulkhon,\n    pahat tielle vaipukhon!\"\n\n\n\n\nSANA- JA ASIASELITYKSIÄ.\n\n\nkiveliö = asumaton suuri erämaa.\n\nmuistelus, lap. muihtalus = kertomus, tarina.\n\nmuistella, lap. muihtalet = kertoa asioita, tarinoita, tapahtumia.\n\nseurapyytöön = yhteisvoimin ajamaan saalista yhtyivät useasti entiset\nerämiehet.\n\nparttio = suuri joukko, esim, poroparttio.\n\n\"väyläksi\" nimittää peräpohjalainen ja lapinmies isoja jokiaan, joita\nmyöten entisaikaan kaikki kesäinen liikenne tapahtui.\n\nkaltio, lap. kaltu = lähde, hete.\n\nmuotkia = vetää vene maata myöten järvestä toiseen t. kovan kosken\nohitse.\n\nniva, lap. njavve = kova virtapaikka joessa.\n\nkuru = notkelma, rotko. Tunturimaissa useasti hyvin jyrkkäseinäinen.\n\nraito, lap. raido = useampia poroja ahkioineen, taikka ilmankin,\nvaljastettu ja sonnustettu peräkkäin.\n\njutaa, lap. johtet = kulkea, olla matkalla.\n\npalas, lap. palkes = polku.\n\nvuoma, murteellisesti \"uoma\", lap. vuobmi = suuri puuton suo.\n\njänkä, myös jänkkä, lap. jiegge = räme, suo, mutta ei niin suuri kuin\nvuoma.\n\nsa'anpankko = satakruununen. Pankkokruunu 1:50 kr.\n\n\"pahki mettäsä\" = raivaamattomassa metsässä.\n\ntattarainen = mustalainen.\n\nkiveliökaira, kaira = jokien tai jokihaarojen välinen alue.\n\nhouvi = vouti, kruununvouti.\n\nporohärkä = ajoporo.\n\nsivakka, lap. savek = suksi.\n\nyöpuu = suuren hongan rungosta tehty rakovalkea, jonka vieressä yökausi\nvietetään. Myös vain \"honka\".\n\nKulkukero, kero = pyöreäpäinen tunturilaki.\n\n\"Rikinä\" -- Regina, Muonion kirkonkylän vanhimpia taloja, ollut jo\nvanhastaan käräjäin pitopaikkana.\n\nkeino, lap. käino = tie.\n\naapa, lap. aahpe = suuri puuton suo, samoin kuin vuomakin.\n\nlurikkapäinen = nuppipäinen.\n\npirrikota = (pyöreä) keilakota.\n\nKuolemanlaki, laki = paljas tasainen vaaran huippu, isompi kuin kero.\nMyös tunturissa on laki.\n\nKirkkojyrhämä, jyrhämä = syvä ja leveä suvantopaikka kosken\nalapuolella.\n\ntievahamara = pienehkö tieva. Tieva, lap. tievva = hiekkakumpu t. -\nmäki.\n\nPossukoppa = Bosekop.\n\nhamppuloude, loude, lap. loaudda = tunturilappalaisen kodan katevaate.\nPeräpohjan ja Lapin lantalaiset sanovat louteiksi myös isoja\nvaatekaistaleita, joita käytetään esim, kuormanpeittoina, maassa\neloja riiheen pantaessa, aumatessa, y.m.s.\n\nlannanvoita = lannanmaan voita. Lannanmaa = maata viljelevän kansan\nasuma-alue. Lantalainen, lap. laddelas = talossa asuva, maanviljelijä,\nmyös: yleensä suomalainen.\n\nleiviskä, vanha mitta, 20 naulaa = 8,5 kg.\n\nSeurujärvellä asui ennen Jakolan Mikko, joka sitten muutti Patsjoelle,\nHöyhenjärvelle.\n\ntakkaposti = kantoposti.\n\nnilja = linja, metsään hakattu raja-aukko.\n\npiittä = poikki pirtin, sivuseinästä toiseen ulottuva, laenalainen\nsidehirsi.\n\nlakeinen = savupirtin savuaukko, räppänä.\n\npirttirehto, rehto = rakennuksen kehä.\n\nmellamooli = puolipäiväateria, väliateria, ruots. mellanmäl.\n\npohjoisen napatähti = pohjantähti.\n\niltaveiki, lap. vaike = iltapuhde.\n\nkalakenttä = kalamiehen asentopaikka kalajärven rannalla.\n\nnokko = heinäkasa niityllä.\n\nhopseeri = hoppavalssi?\n\nPastori Johan Nordberg oli Kittilässä 1828-70. Kuoli Kittilässä.\n\nTaulaa tehtäessä känsän pehmeä sisus kuivattiin, keitettiin lipeässä,\ntaas kuivattiin, sitten hierottiin käsin sekä puuvasaralla \"piiskathin\"\n(Kittilä). -- Metsänuotiota sytytettäessä puhallettiin taulasta tuli\nkuivaan luppotukkoon, jota sitten heilutettiin, niin että se syttyi\nilmi liekkiin.\n\nnaudakas = lehmänkoivista tehty karvakenkä, joka paidalla taikka vain\nnuoralla kiinnitettiin nilkkaan.\n\npeltokarkea = pelloksi raivattu maa. Niittykarkea = heinää kasvamaan\nheitetty pelto.\n\nsylkeä naurista = nauriin kylväjä pani siemenet suuhunsa ja\npuhaltamalla hajoitti ne peltoon.\n\nlypsykaarre = aitaus, jossa ennen porojen lypsäminen toimitettiin.\n\nkesäkenttä = porolappalaisen kesäinen oleskelupaikka.\n\nkanttisyli = neliösyli.\n\nrömppäviikko = palvelijain vapaaviikko.\n\nhalstuoppi = puoli tuoppia (ruots. halfstop).\n\nPääkön Jussan vanhin tytär, Sofia, synt. 25.12.1844.\n\nhiinisti = fiinisti. Kittilässä ja Tomion-Muonionlaaksossakin esiintyy\nf:n (v:n) sijassa h.\n\nnuoruaiseksi = kaksivartiseksi.\n\nprostina = pumpuliloiminen villakuteinen vaate.\n\nhoikemus = hoikin. Peräpohjan ja Lapin asukas käyttää useasti\nlaatusanojen superlatiivia lappalaiseen tapaan: hoikemus, suurimus,\nnuorimus j.n.e.\n\nhöökäri = rikas, varakas.\n\npuupirri = puukeila, kehämäinen puuastia.\n\nkangas = sarka.\n\nkallokas -- poron päänahasta, kälionahasta tehty karvakenkä.\n\njauhopuola = sianpuola (Arctostaphylos uva ursi).\n\nkelta = lieko (Lycopodium).\n\npihkalehti = keskenkasvuinen tahmea lehti.\n\nNils Ekström, taloustirehtöri, oli Turtolassa nimismiehenä, omisti\nVestolan talon ja rakensi 2-raamisen vesisahan talonsa lähelle\nPaamajoen kurkkioon, laittoipa viinapolttimonkin, jossa valmisti viinaa\nperunoista. Muutti myöhemmin Tornioon.\n\nlattiaparret = lattiapuut.\n\nnutukkaat = poronnahkakengät.\n\nkoipisaappaat = pitkävartiset poronkoipikengät.\n\njalo = etevä, mainio. Hyvin tavall. Peräpohjan ja lantalais-Lapin sana.\n\ntolppa = 1/4 kr. 1.25 äyriä.\n\nräkkä = sääsket, paarmat ja muut lentävät kesän syöpäläiset.\n\nukoniili = ukkoskuuro.\n\npesäpäivät = talvipäivän seisahduksen aika.\n\nhuve = huude, lumi puiden oksilla.\n\nriimottua = tulla kuuraan.\n\njuotku = jakso.\n\ntakkala = lumi niin kosteaa t. kuivaa, että tarttuu suksienpohjiin.\n\nlauttavesi = vesi niin korkealla, että lautta voi kulkea.\n\nkuukumankirjainen kivi = valkeankirjava kivi. Kuukumankivi = valkoinen\nkivi.\n\n\"Lehti häpäisee havon\" = lehti on isompi havuneulasta.\n\nJos käki kukkuu ennen Erkkiä, ei se ennusta hyvää kesää.\n\nhaaraoraalla = oraassa näkyy jo kaksi lehteä.\n\nkääriä toppeja = viljankorren lehdet alkavat kääriytyä tupeksi\nkehittyvää tähkää suojaamaan.\n\n\"peltoja liinahuttaa\" = kellastuttaa.\n\nkuostepohjoinen, kuoste = höyrypilveä pohjoisella taivaalla, ennustaa\npoutailmaa.\n\n\"sirppihallaa\" saadaan, kun vilja leikataan tuleentumattomana.\n\nsihki = iso tuuhea petäjä.\n\ntulikko-orava = vielä kesäkarvassa oleva orava.\n\nrihma = vanha oravannahkain kauppamitta (muualla: kiihtelys), 40 kpl.\n\nSinetän saha Rovaniemellä Ounasjoen varrella, Sinettäjoen suussa.\n\nromiaiset = kuuliaiset.\n\nrupuli = isorokko.\n\nAlkkula = Ylitornio, jota kirkonkylänsä mukaan jokivarrella sanotaan\nvain Alkkulaksi. Samoin sanotaan Kolaria useinkin Jokijalaksi sekä\nEnontekiötä Hetaksi.\n\nuskovaiset = laestadiolaiset.\n\nkolmilaita = vene, jonka kummassakin laidassa on 3 lautaa;\nkaksilaidassa 2.\n\nkananjatko = veneen emäpuun käyrä jatko perässä ja keulassa.\n\nsäestin = ensimmäinen kaari veneen perässä ja keulassa: peräsiestin,\nkeulasiestin.\n\nmyötäle = myötämaa.\n\nkoste = tyyni suvantopaikka koskessa kiven, saaren, niemen suojassa.\n\nTuneldin maantieteessä v:lta 1762 mainitaan Köngäsen tehdas perustetun\n1643.\n\nJoris Deng oli hollantilainen, juoppoutensa takia virkansa menettänyt\nmies, joka lopulta joutui Köngäsen ruukin pehtoriksi.\n\nLappalaisia asusti ruukin alueilla, ainakin myöhemmin, esim, sukuja\nSuikki, Sieppi, Sevä, Marakatt, Gunnar, Poove.\n\nSieppijärven niittyjen valtauksesta ks. \"Lapin muisteluksia\"\n\nNautapuodin talo on vielä Tornionjoen itärannalla, nyk. autiona,\nomistaa muuan ruotsalainen.\n\nGrapen jälkeläisiä oli m.m. Enontekiön Erik Grape, ks. \"Lapin\nmuisteluksia\" j.s. Talonpoikaistunutta jälkipahnaa oli esim.\nYlimuoniossa 1800-luvun alkupuolella seppä Peter Grape. Heikan\nmuori-vainaja Ylitornion Kainuunkylässä oli tavannut kehuskella: \"Olen\nAnter Krapin sukua Lyypäkin kaupungista.\"\n\nAIR = Abraham ja Jakob Rhenstierna.\n\nkippunta, vanha mitta = 170 kg.\n\nSteinholtz perusti Lapinkorpeen toisenkin rautatehtaan, Svansteinin\nruukin Turtolaan, Ruotsin puolelle väylää. Tämäkin tehdas otti malmia\nSuomen puolelta, Turtolan ja Ylitornion sydänmailta, ja kerrotaan\nKaaraneskosken tienoilla olleen malmin sulatusuuninkin. Vanha\n\"malmitie\", jonka pohjaa vieläkin näkyy Kirvesvaaran tienoilla, vei\nmalmikentälle. Svansteininkin ruukki on jo hävinnyt.\n\ntampulapoika = tampulaa, vesiruuhen sulkulautaa, hoitava poika.\n\nlehmänperäin = ketju, entisaikaan väännetty vitsa, jolla kytkyt\nkiinnitetään seinään.\n\n\"raamatun nytheitä\" = r:n ongelmia, pulmapaikkoja, joista väittelijät\nsaattavat olla eri mieltä.\n\nJonas Ekströmin maanviljelyksestä ks. J.W. Zetterstedt, \"Resa genom\nSveriges och Norriges Lappmarker 1821\"\n\nJällivaaran rautatie, Luulaja--Ofoten rata, aloitettiin 1884, valmistui\n1903.\n\nnaulastooli = pieni reikäpäinen alasin, jossa lyödään naulojen kannat.\n\nryyppynaappu, lap. nahppe = pieni pahkasta koverrettu puukuppi,\nvarsi toisinaan silattu koristellulla luulevyllä. Käytettiin ennen\nviinaryypyn ottamiseen.\n\nAviovaara, Norjan-Lapissa, Tenojoesta 3-4 penik. länteen.\n\nYksityiset markkinat poistettiin 1788, jolloin kaikki markkinat tulivat\nvapaiksi.\n\nLapinukkojen viinapyynnöstä ks. G.A. Andersson, \"Tietoja Sodankylän ja\nKittilän vaiheista\".\n\nottinki = pitkäkäs, pyöreä, leilinkaltainen astia.\n\nankka = pieni tynnyri, \"keskeltä kupukka\" (ehkä ankkuri, joka oli 15\nkannua).\n\nsiljo, lap. sialjo. Lappalaisilla tasainen kenttä esim, kodan luona.\n\nkomsiokäärö = komsiolapsi. Komsiossa, lap. kiedkam, puusta\nkoverretussa, nahalla päällystetyssä, kuomuniekka kotelossa hoitelevat\nlapinäidit pikku lapsiaan.\n\npirrilakki = suippoperäinen lakki, nähdään esim, luvun loppukuvassa,\njoka on jäljennös Ruotsin lappalaisen tupen koristepiirroksesta.\n\nväärti = kestiystävä.\n\nlumikieppi = lumikuoppa, onkalo.\n\nmajavanhoito = majavanhavukset.\n\nmaitotshalmas = poron vatsalaukku, oik. kuninkaankypäri, joka on\ntäytetty juoksutetulla, kuivatulla poronmaidoila.\n\npunasvatsa = verivatsa, poron mahalaukkuun koottu, jäädytetty veri.\nPorohärän verivatsa maksoi pankkokruunun, vaatimen kruunun.\n\nkoipikengät = poron koipinahasta tehdyt karvakengät.\n\nsiepakat = poronkoivista tehdyt kengät.\n\nruijanraanu = Ruijan lappalaisten kutoma paksu villaraanu.\n\nrouvot, lap. rouhko = nahkavällyt.\n\nkesäytynyt = hapannut (kalasta).\n\nmeriahven, saita, pallas, ks. lukua Ruijanrannan kalaretket.\n\nsaitapari = kahtia pyrstöön asti halaistu saita.\n\nruistumppu = paksu ruisleipä.\n\nkolinkki = koliikki.\n\nhommatroppi -- hoffmannintipat.\n\nlautatroppi = lautaanum?\n\nkaloleipä = olkileipä.\n\nkoljoontua = kesäytyä, hapata (kaloista). Niinkuin muuallakin Suomessa,\nhämmästelevät Peräpohjan ja Lapinkin asukkaat naapuripitäjiensä\ntodellisia taikka oletettuja erikoisuuksia: kittiläläiset syövät\nkaloleipää, muoniolaiset kesäytyneitä mateita, hettalaiset keittävät\nporonlihaa, tervolalaiset lohensuolivelliä, rovaniemeläiset elävät\nolkileivällä, kolarilaiset juovat paljon konjakkia j.n.e.\n\nkaara = kalakaukalo.\n\njaara = pässi.\n\nrökäs = kiiski.\n\nnaakia, lap. njahkat = hiipiä väijyen jonkun perässä t. jonkun luokse.\n\nroitovalkea = iso nuotio.\n\nSungussa, Äänisjärven rannalla, pidettiin entisaikaan suuret\nmetsänriistan markkinat.\n\n\"Tintti kuusa...\" Kittilän ukon ryyppymääritelmä.\n\nMuistona entisestä hampun viljelemisestä on vielä esim. Kittilässä,\nKirkonkylän tienoilla, muutamia \"Hamppukaltioita\", joissa ennen on\nhamppuja liotettu, ja Ylimuoniossa on Lanton maalla pelto, jota\nsanotaan vieläkin \"Hamppupelloksi\". Mutta sitten kun perunanviljelys\ntuli, \"hamppumaat panthin pottumaiksi ja hampunviljelys lakkasi\".\n\nA.V. Ervastin mukaan (\"Suomalaiset Jäämeren rannalla\") oli Jäämerellä\nv. 1878 suomalaisia kalamiehiä seuraavat määrät: Kittilästä ja\nSodankylästä yht. 250-300 henkeä, Inarista 150, Utsjoelta 50,\nKemijärveltä 56, Kemistä 30, Yli- ja Alatorniolta 65, Rovaniemeltä 25,\nKuolajärveltä 13, Kolarista 4, Oulun kihlakunnasta (enin osa\nKuusamosta) 190. Pohjois-Suomesta yht. siis 800-900 henkeä.\n\nV. 1865 oli Anderssonin mukaan suomalaisia kalamiehiä Ruijassa 1570.\n\nhämpööri, norj. fembörding = isohko yksimastoinen kalastaja-alus.\n\notrinki = yksimastoinen avonainen purjevene, jolla kalastajat kävivät\npyynnissä.\n\nnuskat = kalanpyytöneuvot.\n\npeesi = ent. norjal. raha, 5:60 mk.\n\nruijankieli = norja.\n\nlota, norj. lodde = villakuore (Mallotus villosus).\n\ntupuli = koho.\n\nhyysä, norj. hyse = turskansukuinen kala (Gadus aeglefinus).\n\nruijanahven = Jäämeren ahven (Sebastes norvegicus).\n\npallas = Jäämeren kampela (Hippoglossus vulgaris).\n\nviekö = ent. norjal. mitta, 2 vanh. leiviskää.\n\ntainari, norj. stenbit = Anarrhichas lupus.\n\nMerikissa lienee sama kala kuin tainari, vaikka kalaukot väittävät sitä\neri kalaksi.\n\nholkeri = Jäämeren hai (Laemargus borealis).\n\nHolkeripankki, pankki = matalikko.\n\nsaita = turskansukuinen kala (Gadus virens).\n\nkriili = meren pikku äyriäinen.\n\n\"Höijenin ukko\" = Svend Foyn, kuuluisa norjal. valaanpyytäjä, aloitti\nvalaiden suurpyynnin 1860-luvulla.\n\ntamppi, norj. dampskib = höyrylaiva.\n\nkuu = rasva.\n\nKalastuspaikkojen norjalaiset nimet: Anninjoki = Jakobselven,\nNavarinniemi = Naversodden, Kyyppi = Kiby, Ekreia = Ekkerö, Kallijoki =\nSkallelven, Kalkkikeila = Kvalnes?, Kiiperi -- Kiberg.\n\nhiila = viila, tarkoittaa tässä rumpukalikkaa.\n\njatka = 1- t. 2-mastoinen purjelaiva.\n\nNoa-Selma = Novaja-Semlja.\n\nrankinen = liinavaatteesta (t. harsosta) laitettu teltankaltainen\nsääskiensuoja, aivan tavallinen ja tarpeellinen Lapissa ja\nPeräpohjassa. Ripustetaan monesti huoneeseenkin sängyn yläpuolelle\nnukkujaa sääskiltä suojaamaan.\n\nKittilän asukkaat veivät entisaikaan toisinaan myyntilehmiä Ruijaan.\nKerrankin Rastinkylän miehet emäntineen kuljettivat 17-lukuisen\nlehmikarjan ja sonnin Vesisaareen, myyden ne siellä huutokaupalla.\n\nHellantin liimatehtaasta ja liimankeiton harrastuksesta ks. H.J.\nBoström, \"Anders Hellant\".\n\ntunturien elo = porokarja. Lappal. nimittää karjaansa eloksi, \"äällo\".\n\ntokka, lap. tohkke = iso porolauma.\n\nkaalo, lap. kaallo -- kylmä kevät- t. kesäilma.\n\nnaamasarvi, naama, lap. naameh. Poronsarvia peittää kesällä kasvuaikana\nkarvainen nahka. Syksyllä ja talvella karisee nahka pois, poro hankaa\nsarviaan puuta vasten jouduttaakseen puhdistumista. Paljaat sarvet ovat\nkelosarvia.\n\nsinguttaa = pingoittaa.\n\nluova, lap. luövve = lava.\n\nerakko = erämaa.\n\nkuusenkoskus -- kuusenkuori.\n\n\"Hongasta huiskutettu...\" arvoitus Kittilästä.\n\njuuritauko = juuriköysi.\n\nvuottaa, lap. vuöhttut = näkyä jälki.\n\n\"Älä, jumalanvilja, päälle tule!\" Karhun lumoussanat, samoin kuin\nalempana sekä seuraavalla siv. oleva. Mutta lause: \"Koira se on,\njoka puree!\" on karhun häpäisemistä. \"Tule miehen päälle!\" ovat\nyllytyssanoja.\n\nkatve = katve, varjo.\n\nkolosti = kolkosti, surkeasti, hullusti.\n\nroustale -- routainen maa.\n\nkuupalkku = rasvakaistale.\n\nrallitanssi = tanssi, jota toimitetaan vain laulun, \"rallittamisen\",\nmukaan.\n\nkarhun kurkkutorvea ja sappea käytettiin lääkkeiksi sekä taikomisiin.\n\nsevikko = vetonuora.\n\npahtapesä, pahta, lap. pahte = jyrkkä kallioseinä.\n\nvirkapiiri = pyyntialue. Virkapiirin kiertäminen pyydyksiä kokien oli\n\"virkaretkellä\" käymistä.\n\nrannio = eläimien tallaama polku.\n\nrytiranta = kaislaranta.\n\n\"7 kertaa korttelissa\" = 7 silmää k:ssa.\n\nkalasaivo, saivo, lap. saivva = kirkasvetinen syvä tunturijärvi.\n\nnuotta liinaa = ulottuu pohjaan.\n\nsilli -- muikku.\n\nsuljutynnyri = kalantotkutynnyri.\n\ntärkki -- tiheä.\n\n\"Annakattoman ajan\" kuukausien nimet eräältä Kittilän ukolta.\n\nsahra = aatra.\n\njäsenkarhi = oksikkaista puukappaleista tehty nivelikäs karhi.\n\nkampsukeitto = veritaikinasta tehdyistä kakuista valmistettu keitto.\n\nleippoon = kokoon.\n\nalimiten, ylimiten = almanakan \"planeetta\"-merkintöjen \"alim.\", \"ylim.\"\n\n\"Kiukurainen, kaukurainen...\", arvoitus Kittilästä.\n\nkottistaa, lap. goddet = tappaa, teurastaa.\n\n\"Mies sauhaan, poro karhakhan.\" = mies hiihtämään, poro karhakkaan\nhankaamaan sarviaan puhtaiksi.\n\nlihatontta = kiveliöissä asuva, ihmisiä syövä tarinain jättiläinen.\n\nmanhonväki = mannunväki, manalaiset.\n\nköyry = köyri, paholainen.\n\nmetsäperkele = metsänhaltia, paholainen.\n\nvistottaa = pelottaa, kammottaa.\n\nkirvata -- kirota.\n\nloori = seinästä toiseen ulottuva matala syvennys navetan lattiassa,\nlehmän takana.\n\n\"Armon liiton enkel...\" vanha virsik.\n\nnuorukainen = nuori poikimaton lehmä.\n\nlasturante = lastukasa puiden pilkkomispaikalla.\n\nkuri = tuumista tuleva piimänsekainen maito.\n\nprakut = housut.\n\npaarna, lap. paarne = poika, ruots. barn = lapsi.\n\n\"Vaella niin vakaisesti...\" Laestadiuksen Kirkko-Postilla, Luulaja\n1876.\n\nperäisenreikä = navetan seinässä reikä, jonka lävitse lehmän\nkytkyenperäinen on pistetty.\n\nsaaloa = huohottaa, vapista; porosta: läähättää.\n\nnakku = naaras.\n\nsarvenat = ristiluut.\n\nmoskataikko = puukoura, jolla lehmille keitettyä haudetta, \"moskaa\",\nammennetaan muuripadasta.\n\npiakka = pitkävartinen leipälapio, jolla leipiä käytetään uunissa.\n\nkonia = raiskata.\n\nviiskloppinen = viisikulmio.\n\nkatista -- ketarain päähän sovitettu reenpohjan sivupuu.\n\nrova, lap. rovve =- harvametsäinen t. paljas kivikkoinen korkea maa.\n\nlompolo, lap. luöbbal = pieni järvi, lampi, useinkin jokilaajentuma.\n\nluusua = järven laskukohta, joenniska.\n\nkaihti, lap. skaihti = tunturiräiskä.\n\ntaivaanjaara = taivaanvuohi.\n\ntohtaja, lap. tohti = kuikka.\n\nLintujen laulun äänimukailut Enontekiön Hukka-Salkolta.\n\npahikko = pahtainen maa.\n\nkurkkio = jyrkkä, ahdas, louhikkoinen vesiputous.\n\nMarkkajoki on Suomen yleiskartassa (v:lta 1916) merkitty laskevaksi\nPöyrisjokeen yläpuolella Vuontisjärveä, vaikka joki ennen Rovan Nikon\njärvenlaskua virtasi itsenäisenä vetenä Vuontisjärven itäpuolitse\nOunasjokeen.\n\ntauro = kalan rasvaisuus ja makeus.\n\ntortti = rukki.\n\nluhta = saraheinä.\n\npilliheinä = nurmikkolaji (Poa).\n\nmantoheinä = useammat maanpinnassa kasvavat heinälajit, esim. siniheinä\n(Molinia) ja jotkut saralajit.\n\nmella, lap. mielle = hiekkaknmpu, tavall. vesien rannoilla.\n\nnöyräpäinen = heikkopäinen.\n\nukonkivi = ukontaltta.\n\nvaaksiainen = ampiainen.\n\npiiksiluu = linnun rintaluu.\n\nmunhaiskuu = munuaisrasva.\n\nrautasuulla = aamulla ennenkun on mitään nauttinut.\n\nukonpilvi = ukonilman jälkeen maasta löydettyä \"pilveä\", sammakonkudun\nkaltaista hyytelöä.\n\nukkonen eri tähdellä = mikä \"planeetta\" on merkitty almanakkaan sille\npäivälle, jolloin ukkonen kuuluu.\n\nheppäisempi = heikompi.\n\nkivaverinen, kiva = kova, vahva, tiukka.\n\nmerenlöytty = hylkeenrasva, meren ajama.\n\nruusata = maalata kukka- y.m. koristeita. Vanhat Tornionlaakson\nmaalarit ovat olleet tavattoman taitavia \"ruusaamaan\", se nähdään\nkyllä vieläkin talojen vanhoista huonekaluista.\n\nraitioida = paimentaa poroja; rautio, lap. raihte = poropaimen.\n\nporopalkinen = poronhoitoalue, myös: paliskunta.\n\nporokaarre = suuri aitaus, jossa porojen erottaminen, merkitseminen ja\nlukeminen, \"pykällys\", toimitetaan.\n\npykällyspuu = nelikulmainen puupalikka, johon entisaikaan porojen\nomistajat ja raitiot merkitsivät porojen lukumäärän.\n\nOlaus Sirmasta ja Erik Grapesta ks. \"Lapin muisteluksia\": Vanhan\nlapinkirkon tarina.\n\n\"Vikelius\" = Johannes Wegelius, synt. 1693, kuoli Oulun kirkkoherrana\n1764, oli Ison vihan aikana Lapissa pakoretkellä.\n\nWiklundista ks. myös siv. 277. Tarina tyhjästä paperista saarnaamisesta\nsekä lahoomattomasta ruumiista tavataan myös muuallakin.\n\nhiuslakki = kalotti.\n\ntaamoa = murjoa, masentaa.\n\n\"tuomiorovastin tyär\" = Maksanmaan kappalaisen Henrik Damstenin vanhin\ntytär.\n\nymppääjä = rokottaja.\n\nrukattaa, lap. ruohttat = kiirehtiä.\n\nkoulupappi = pappi, joka hoiti samalla katekeetan virkaa.\n\nlastata = moittia, painaa.\n\njuroa = olla paikallaan liikkumatta, jurottaa.\n\nlentävänä reikänä = reikiä niin että linnut läpi lentävät.\n\npyökkyri = karkeakarvainen poron nahkaturkki l. peski.\n\nkirppasilla, kirpanlyönti =- poikasten leikki, jossa puupalikkaa,\nkirppaa, lyömällä lennätetään.\n\nsyrjää myöten = kaikki sekä köyhät että rikkaat.\n\nluisteet = karjan ja hevosen syömättä heittämät rehunjäännökset.\n\nhalsi = uunin kupeeseen heitetty vartavastinen kolo, missä kirnua\nvoitiin lämmittää. Nähdään vieläkin vanhoissa uuneissa.\n\nkousi = kohtelias, vaatimaton, järjestyksen mies.\n\nlöönä = palkka.\n\nporomerkki = poron korviin leikattu omistajan merkki.\n\nsuopunki, lap. suohppan = parikymmentä m pitkä silmukkanuora, jolla\nporo heitetään kiinni.\n\ntolvata, lap. tolvastet = juosta kovasti (porosta).\n\nnulppo, lap. nulhppo = sarveton poro.\n\ntakakopara = takasorkka.\n\ntamppikangas = vanutettu sarka.\n\nrotokunta = sukukunta.\n\nKaukalon vaari, Henrik Johan Kaukalo, oli synt. 1768 ja kuoli 1855.\n\ntyyrätä = laskea mäkeä.\n\nPuskan Kaisan \"etelästä\" saama satamarkkanen tuli Tammik. 14 p:n\nrahastosta.\n\nsatakymmenellä = yli 90:n.\n\nsama, lap. saure = ripeä, kestävä.\n\nHeikki Syväjärvi oli synt. 1805, kuoli 1883.\n\nVanhojen virsikirjojen evankeliumikirjassa oli neljä sekä joulu-\nettä pääsiäis- ja helluntaipäivää ja jokaisella oma epistolansa ja\nevankeliuminsa.\n\nÄsele, Ruotstn-Lapissa.\n\n\"Ihmiset kun olit niin laillisia...\" = laissa kiinni.\n\nIisakki Juuso kävi myöhemmällä iällään Ameriikassa ja toimi sielläkin\nsaarnaajana, palasi jälleen takaisin ja muutti Alatorniolle, jossa\nkuoli yli 10 v. takaperin.\n\n\"Ah suruton, koskas...\" vanha virsik.\n\nOlli Puljula kuoli 1911, Fredrik Paksuniemi 1921, Antin-Pieti 1898,\nleski Pieti viime vuosisadan lopulla.\n\nLaitinen oli Enontekiön kappalaisena 1881-1897.\n\npetäjäouta, outa, lap. vuövte = metsä.\n\n\"lohikäärmhelle myrkkyä\"; tavall. käärmekin kuolee saatuaan suuhunsa\npiipunöljyä.\n\nmustankengän-saappaat = korkokengät.\n\ntällineula = rintaneula.\n\nJuhani Raattamaa kuoli 1899, Pietari Raattamaa 1888, Erkki-Antti\nJuhonpieti 1900, Heikki Parkajoki 1895.\n\n\"Jumalan rauha\" ja \"Jumalan terve\" on uskontunnustajain tavallinen\ntervehdyssana Lapissa ja Peräpohjassa.\n\nkiehinen = puukolla vuolaista t. kirveellä veistetty sytykelastu, tav.\ntervaksinen.\n\npara = tav. linnunmuodossa oleva haltia, joka naapurien maitohuoneista\nsalaa kantoi emäntänsä varastoihin voita ja kermaa. Paran emäntä itse\n\"synnytti\" riihessä t. saunassa määräaikoina (9:nä torstai-, perjantai-\nt. sunnuntaiyönä) pohtimessa pohtien lankakerää, rukin käsivartta,\nmaitokauhaa y.m. laulaen paran synnytyssanoja. \"Ja para kantoi\nyheksästä kirkonläänistä yhtenä yönä kaikki parhaammat kermat ja voit.\"\n\nkortto = pilaus, paha silmäys.\n\npirttivaimo = lapsenpäästäjä, Kolarissa: runsukummi.\n\npistiäinen = joku pieni harmaa mustaposkinen lintu.\n\nkuukkeli = kuusanka (Perisoreus infaustus).\n\n\n\n"]