[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9EckF6udVlIC3zLX5O_agl_1Khe8pAFrq7pBG9X15p8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2363,"Lättiläisiä satuja","Andrejanoff, Victor von",1857,1895,"2363-andrejanoff-victor-von-lattilaisia-satuja","2363__Andrejanoff_Victor_von__Lättiläisiä_satuja",null,"lastenkirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1896,1909,9630,59604,false,63485,[24],"Tales -- Latvia",[26],"Mythology, Legends & Folklore","\"Lättiläisiä satuja\" by Victor von Andrejanoff is a collection of Latvian folktales written in the early 20th century. The work showcases a variety of enchanting stories, rooted in cultural traditions and mythological motifs, featuring characters such as brave heroes, mischievous creatures, and moral lessons exemplified through fantastical narratives.   The opening of the book introduces the author and provides context about his life, which is interwoven with the tales. It begins with a preface detailing von Andrejanoff's background, his literary journey, and the inspiration behind collecting these stories during his time in proximity to the local folklore. Following this, several tales unfold, including the story of a fearless son who encounters a ghostly brother, a giant navigating through a dangerous lake needing human sacrifice, and a brave youth who strives against forces of evil to find hidden treasures and save others. Each narrative highlights themes of bravery, unity, and the complexity of human nature, allowing readers to delve into the rich tapestry of Latvian folklore. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Sulju, Meri",130,"Kokoelma sisältää lättiläisiä kansansatuja ja taruja, jotka on koottu ja muokattu kirjailijan omien havaintojen pohjalta. Kertomuksissa esiintyy jättiläisiä, ihmissusia sekä muita mytologisia olentoja ja yliluonnollisia tapahtumia.","Victor von Andrejanoffin 'Lättiläisiä satuja' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2363. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LÄTTILÄISIÄ SATUJA\n\nKertonut\n\nVictor von Andrejanoff\n\n\nSuomentanut\n\nMeri Sulju\n\n\n\n\n\nHameenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe.\nVelipuoli.\nJättiläien ja järvi.\nKuinka vesiputous Goldingenin luona sai alkunsa.\nKoirankuonolaiset.\nKurbadin tarina.\nKarhuihminen.\nMitä noidat kertoivat juhannusyönä.\nKultainen nuoli.\nAarteista.\nTaruja raha- ja viljaparoista.\nIhmissudet.\nPappi ja kerjäläinen.\nTuhma-Liisa.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\nVictor von Andrejanoff, sangen merkillinen, nuorena kuollut\nitämerenmaakuntalainen runoilija, syntyi 1857 Koslovin pienessä\nkaupungissa Tambovin kuvernementissä. Isä oli korkea-arvoinen\nvenäläinen santarmiupseeri, äiti saksalainen. Vanhemmat muuttivat\npian Riikaan, jossa poika sai puhtaasti saksalaisen kasvatuksen. Jo\nkoulupoikana teki hän vanhempainsa kera useita matkoja ulkomaille,\ntutki sittemmin Dorpatissa kansallistaloutta ja Jenassa filosofiaa.\nMutta muuan pistoolin laukaus teki opinnoista lopun, parin kuukauden\nvankeuden jälkeen palasi hän Riikaan.\n\nTähän aikaan alkoi hän urheana runoilijauransa, hänen\nivallisromantillinen kertomarunonsa \"Keisarin istuimella\" herätti\npaljo pahaa verta. Hän yritteli myös sanomalehdissä työskennellä,\nheittelehtäen eri puolueiden jaloissa. Kirjailijana oli hän ensi\nsijassa lyyrikko, on kirjottanut myös kertomarunoja ja novelleja. Hänen\nkirjailussaan näkyy Nietzchen oppien vaikutusta, vaikka hänen lempeä\nluonteensa pyrkikin \"yli-ihmis\"-oppia sovittamaan ihmisystävällisempään\nhenkeen. Hän kuoli 38-vuotiaana.\n\nViimeisinä elinvuosinaan hän valmisti tämän kokoelmansa lättiläisiä\nkansansatuja, joka tässä meikein kokonaan suomeksi julaistaan.\nMoneen toviin oleskellessaan appensa maatilalla Länsi-Kuurinmaalla\njoutui hän lähelle maakansaa, jossa hän omin käsin oli tilaisuudessa\n\"poimimaan kukkasia lättiläisen saturunouden rehevästä puutarhasta\".\nItse hän sanoo kokoelmastaan, että se sisältää yksistään kansantaruja\nja -satuja, vaikka tosin muoto, jossa ne esiintyvät, esitystapa ja\n-laatu, vieläpä vieraalla kielellä (saksaksi), on \"yksistään hänen\nomaisuuttaan\", runoilijan taitehikasta esitystä.\n\n\n\n\nVELIPUOLI\n\n\nOli kerran isä, jolla oli väkevä, pelkäämätön poika. Hänen\nlaidunmaillaan oli paikka, missä ei kaikki ollut niinkuin olla piti ja\nmissä jo monet olivat pelästyneet melkein kuoliaaksi. Monet näkivät\nsiellä kummituksia, toiset kuulivat, erittäin ukkosilmalla, surkeaa\nvaikeroimista ja voihkintaa.\n\nTapahtuipa sitte, että poika eräänä iltana ratsasti syöttöpaikalle,\nviettääkseen siellä yön. Laskettuaan hevosensa laitumelle ja tehtyänsä\ntulen, asettui hän mukavasti ruohikolle ja alkoi laulaa:\n\n    Hieno lemmitty on mulla,\n    mutt' en mieti vielä häitä;\n    saatan immen juorun suuhun,\n    ettei kukaan häntä veis;\n    autan häntä herjatessa,\n    puhun mitä milloinkin --:\n    vaan ei tiedä kylän kansa,\n    että heilini hän on.\n\nSilloin astui äkkiä tulen luo poika, yllään valkea paita ja päässä\nmusta lakki, ja istuutui laulajaa vastapäätä lämmittelemään. Mutta\ntämä huudahti tuikeasti: \"Kuka sinä olet ja miksi kuljeskelet näin\nmyöhään ympärinsä?\" Poika vastasi: \"Älä riitele, veliseni, en tee\nsinulle mitään pahaa!\" -- \"Miksi kutsut minua veljeksesi?\" -- \"Koska\nolen sinun vanhempi veljesi.\" -- \"Sinä olet hassu, mutta et minun\nveljeni!\" -- \"Ei, varmasti olen veljesi.\" -- \"Luiki tiehesi, inhottava\nkummitus!\" -- \"Olehan vaiti, kerron sinulle kaiken. Sinun äitisi on\nmyös minun äitini. Hän synnytti minut ollessaan vielä naimatonna,\nmutta häpeän pelosta tappoi ja heitti minut erään sillan alle. Isäsi\nei tiennyt siitä mitään ja nai hänet. Olemme siis veljekset. Minun\ntäytyy yhdeksän vuotta harhailla rauhatonna ympärinsä ja piileskellä\nukkosta. Kun tämä aika on loppuun kulunut, iskee ukkonen äitisi, mutta\nminun sieluni vapautuu ja pääsee rauhaan. Huomenna ovat yhdeksän vuotta\nkuluneet. Minun ei tarvitse enää kauvemmin piillä ukkosta, mutta äitisi\ntäytyy kuolla. Huomenna ryömin ruunikkosi vasempaan korvaan ja heti\nukkosen iskun jyrähdettyä taivaalla, muuttuvat kaikki kärsimykseni\nheinätukoksi.\" Senjälkeen pani poika maata ja nukkui. Mutta aamulla oli\nhän kadonnut. Veli ajoi hevosensa kokoon ja ratsasti ruunikollaan kotia\nkohden. Tiellä nousi rajuilma ja salama salaman jälkeen iski maahan.\nRajuimman iskun jälkeen putosi ruunikon vasemmasta korvasta jotakin\nheinätukon näköistä ja paloi poroksi. Mutta kun ratsastaja oli saapunut\nisänsä kotiin, näki hän äitinsä makaavan keskellä pihaa salaman\nkuoliaaksi iskemänä.\n\n\n\n\nJÄTTILÄINEN JA JÄRVI\n\n\nLuban ja Sesswegenin ritarikartanoista Riian kaupunkiin vievän maantien\nvarrella, noin viisikymmentä kilometriä viimemainitusta, kohoaa\neräällä suuren Kangarvuoren kaakkoista kohden viettävällä rinteellä\nkaksi kukkulaa, noin sadan askeleen päässä toisistaan. Tästä paikasta\nkerrotaan seuraava taru: Siellä eli kerran jättiläinen, jonka makuusija\noli molempain kukkulain välisellä alueella. Läntisellä kukkulalla\nlepäsi hänen päänsä, mutta itäistä vasten nojasi hän jaloillaan. Hän\noli tavattoman väkevä ja kulki hyvin nopeasti. Kun hänen äitinsä pani\npadan tulelle, keittääkseen päivällistä tai illallista, lähti hän\nRiikaan ja toi sieltä, ennenkuin ruoka oli valmis, sata naulaa suolaa\nkummassakin kädessään.\n\nSiihen aikaan ei näillä seuduin ollut vuoria eikä soita, vaan\nainoastaan suuri järvi, jonka ylitse täytyi soutaa venheellä kaikkien\nRiikaan menijäin ja tulijain. Mutta tämä järvi vaati jokaiselta\nmatkustajajoukolta ihmisuhrin. Jos sille ei sellaista annettu, vihastui\nse ja tuhosi kaikki ylikulkijat.\n\nEräänä päivänä meni jättiläinen järven rannalle ja katseli sinne tänne\nkulkevain venheitten vilkasta elämää. Tällä kertaa ei järvi saanut\nmitään uhria -- ja joutui siitä hurjaan raivoon. Tämä itsekäs käytös\nsuututti jättiläistä ja hän päätti raivata tien tämän pahajuonisen\njärven poikki. Hän täytti suuren säkkinsä mullalla ja alkoi kulkea\nkuohujen lävitse. Säkin pohja oli puhki, niin että hiekka valui\nvähitellen järveen paikoin suurempiin, paikoin pienempiin kasoihin.\nSiten syntyivät Kangarvuoret, joita myöten saattoivat kaikki\nmatkustajat kulkea vaaratta veden ylitse.\n\nSiitäkös suuttui järvi ja raivosi kolme päivää ja kolme yötä, mutta\nei voinut hävittää vuoria; siksi päätti se hakea itselleen uuden\nuoman. Se kohosi ilmaan ja lähti ukkospilvenä kulkemaan suoraan Ewstin\nvirtaa kohden, jonka kauneilla, hedelmällisillä rannoilla oli paljon\nrikkaita talonpoikaistaloja. Palvelustytöt, jotka virran rannalla\nkuivailivat pesujaan, näkivät pilven ja kuulivat rätinän. Silloin\nhuudahtivat monet: \"Sehän rätisee aivan kuin kaarnoja poltettaisiin!\"\n-- Mutta muuan sanoi: \"Tämä pilvi ei ole mikään muu kuin suuri järvi.\"\nTuskin oli se sanottu, kun pilvi kohahti maata kohden ja tulvi koko\nkauniin seudun ylitse. Ainoastaan ne tytöt, jotka olivat arvanneet\npilven arvotuksen ja järven nimen, heittivät aallot rannalle, joten\nhe pelastuivat. Mutta järveä on tähän saakka nimitetty \"Lubajärveksi\"\n[Luba = (lätink.) kaarna, kuori.]\n\n\n\n\nKUINKA VESIPUTOUS GOLDINGENIN LUONA SAI ALKUNSA\n\n\nHarmaassa muinaisuudessa, kun liiviläiset vielä omistivat Kuurinmaan\nrannikot, olivat lättiläiset vaikeassa asemassa. Päästäkseen jotain\nvirtaa myöten aavalle merelle, täytyi heidän kulkea maahan lyödyn\nliiviläisen vartioston ohitse, niin ettei taistelu molempien kansojen\nvälillä koskaan lakannut. Liiviläiset rukoilivat pahoja henkiä, mutta\nlättiläiset kunnioittivat jyrisevää ukkosta. Kerran varustautuivat taas\nviimeksi mainitut sotaretkelle verivihollisiaan vastaan. Liiviläiset\nrukoilivat ylintä pahoista hengistään ja tämä päätti laittaa sulun\nvirtaan, että se virtaisi Goldingenin kaupungin ja ympärillä olevien\nlättiläisten uudisasuntojen yli ja hävittäisi ne maan päältä.\n\nKeskiyön aikaan meni paholainen noin kaksi peninkulmaa pitkin jokea\naina niinkutsuttuun Elenfurthiin saakka, jossa oli paljon kiviä, ja\notti kantaakseen suunnattoman kiviröykkiön. Hän oli jo heittänyt tämän\nvirtaan, aivan kaupungin lähelle ja kiiruhti hakemaan toista -- kun\nhirveä ukkosen jyrähdys herätti lättiläisten päällikön unesta. Hän\nastui ulos talostaan ja näki, että virta oli jo puoliksi sulettu.\nSe saattoi vain paholaisen keinoilla käydä päinsä! Tehden nopeasti\npäätöksensä juoksi päällikkö kanakopille ja alkoi kiekkua kuin kukko.\nSiitä heräsi kukko ja vastasi kimeällä, kovalla äänellä. Kun paholainen\ntämän kuuli, pudotti se pelästyksissään toisen kiviröykkiön aivan\nlähelle rantaa ja pakeni. Ensimäinen kiviröykkiö muodosti vesiputouksen\nGoldingenin luona, joka putous on nähtävänä vielä tänäkin päivänä,\nmutta toinen virui rannalla niin kauvan, että kivet muuttuivat kipsiksi.\n\n\n\n\nKOIRANKUONOLAISET\n\n\nKerran asui eräässä metsäisessä seudussa koirankuonolaisia ja ihmisiä\nlähekkäin. Ensinmainitut olivat metsästäjiä, jälkimäiset peltomiehiä.\nKerran ottivat koirankuonolaiset kiinni erään nuoren tytön, joka oli\nkotoisin kauvempaa ja oli eksynyt metsässä. He veivät hänet kotiinsa ja\nsyöttivät häntä kauvan aikaa pähkinänsydämillä ja makealla maidolla.\nSilloin tällöin pistivät he neulan tytön käsivarteen, nähdäkseen josko\ntämä oli jo kylliksi lihava. Mutta reijästä tihkuvan veren nuolivat\nhe ahnaasti, aivan kuten karhulla on tapana nuolla hunajaa. Vihdoin\nluulivat he, että heidän uhrinsa oli kylliksi lihonnut. He iloitsivat\nsiitä suuresti, määräsivät äitinsä paistamaan tytön ja lähtivät\nmetsälle. Paistinuunissa oli jo kolme päivää palanut mahtava tuli.\nMutta koska ei ollut käsillä mitään leipälapiota, jolla hän olisi\nvoinut lykätä tytön uuniin, lähetti vanhus tämän lähimpään ihmismajaan\nhakemaan suurta lapiota. Tyttö, joka ei mitään pahaa aavistanut, teki\nkuten oli käsketty. Mutta vaimo, jolta hän pyysi lapiota, arvasi koko\njutun ja antoi raukalle muutamia hyviä neuvoja.\n\nKun nyt koirankuonolaisten äiti käski tytön asettumaan lapiolle, teki\ntämä sen niin taitamattomasti, että oli aivan mahdotonta hänet uunin\naukosta työntää sisään. Useampien turhien yritysten jälkeen äkämystyi\nvanhus ja alkoi haukkua ja sadatella. Silloin sanoi tyttö: \"Miksi\nrähiset noin? Se on terveydellesi vahingoksi. Näytä minulle mieluummin,\nkuinka täytyy asettua oikein lapiolle -- ja minä teen sitte aivan kuten\nsinäkin.\"\n\nSe oli selvää vanhuksen mielestä; hän paneutui lapiolle pitkäkseen\nhuudahtaen: \"Mutta pidä nyt varasi!\" -- ja -- silmänräpäyksessä oli\ntyttö työntänyt hänet hehkuvaan uuniin ja lukinnut rautaisen suupellin.\nSitten veti hän jalkaansa hänen nahkakenkänsä takaperoisin, niin että\nkärki oli kantapäässä, ja pakeni.\n\nKun koirankuonolaiset olivat palanneet kotiin, hyökkäsivät he heti\nuunin ääreen ja vetivät luullun tyttöpaistin ulos ja alkoivat syödä;\nmutta se ei maistunut heille ollenkaan, niin että he alkoivat\ntarkastella jäännöksiä ja löysivät jalokiven, jota heidän äitinsä\noli kantanut kultasormuksessa sormessaan. Nyt selkeni heille kaikki\n-- ja kiroillen ja sadatellen lähtivät he ajamaan takaa pakolaista.\nTämä oli juossut eräälle leveälle virralle saakka, jonka yli hän\nei voinut mennä. Kun lähenevien koirankuonolaisten kiroileminen ja\nulvonta kuului hänelle, kiipesi hän nopeasti pitkään puuhun, jonka\nlehdistö peitti hänet kokonaan. Koirankuonolaiset jäivät neuvottomina\nseisomaan rannalle, tietämättä, mihin heidän nyt olisi ryhdyttävä.\nSilloin näkivät he äkkiä etsimänsä tytön kuvan vedessä. Tuulenhenki oli\nerottanut lehdet toisistaan, niin että tytön kasvot pistivät esiin ja\nkuvastuivat virtaan. Sokeassa raivossa alkoivat nyt takaa-ajajat latkia\nvettä; he latkivat ja latkivat -- kunnes repesivät. Mutta nyt oli tyttö\ntäydellisesti turvassa heiltä.\n\n\n\n\nKURBADIN TARINA\n\n\nI\n\nOli kerran isäntä, jolla oli kaikkea, mikä tekee elämän mieluisaksi,\nvaan ei yhtään lasta. Hän itse ei pitänyt siitä niin väliä, mutta\nmurheellisempi oli hänen vaimonsa. Ja kun nyt lisäksi mies eräänä\npäivänä sairastui ja kuoli, ei valituksista ja kyynelistä tullut\nloppua, sillä nyt ei vaimolla ollut enää ainoatakaan rakasta\nmaailmassa. Silloin kuuli hän eräänä päivänä eräästä kaupungin köyhästä\ntyömiehestä, jolle oli siunattu yhdeksän lasta ja joka antaisi yhden\nnäistä pois. Hän valjastutti kiireesti ja ajoi kaupunkiin, mutta\ntuli valitettavasti liian myöhään, sillä lapsen oli jo saanut eräs\nhakija. Surullisissa mietteissään palasi vaimoraukka kotiin. Vähän\nmatkan päässä hänen talostaan täytyi rattaiden kulkea puron yli;\nrantahietikolla makasi suuri kala ja pyristeli surkeasti. Ajaja, nuori\npoika, hyppäsi nopeasti istuimelta ja koetti ottaa kiinni kalan, mutta\ntämä puhui ihmiskielellä: \"emännän itsensä täytyy ottaa minut kiinni!\"\n-- ja hypähti veteen takaisin. Sanottu ja tehty. Emäntä nousi rattailta\nja kala puikahti taas rannalle.\n\n\"Kuules, mitä sanon, emäntä!\" -- sanoi ihmeotus. --. \"Ota minut kiinni,\ntapa ja valmista minusta ruoka. Mutta huomaa, että sinä ainoastaan\nyksin saat siitä syödä! Silloin lahjottaa Laima sinulle pojan.\"\n\nKuka oli iloisempi kuin emäntä! Hän teki, kuten kala oli käskenyt\nja kielsi kivenkovaan palvelustyttöä koskemasta ruokaan, myöskin\nkaikki perkeet oli huolellisesti hävitettävä. Mutta sellaisia ne\ntytöt ylipäänsä ovat, kun heidän töitänsä ei tarkasteta -- hän jätti\ntäyttämättä niin toisen kuin toisenkin käskyn. \"Miksi en minä saisi\ntällä kertaa, kuten aina ennenkin, maistella ensin ruokaa, siinähän\nvoisi olla liian vähän suolaa\", -- ajatteli tyttö ja maisteli\nhimokkaasti mitään pelkäämättä.\n\nMutta sisälmykset ja perkeet heitti hän huolimattomasti rikkaläjälle.\nKun hevoset illalla oli tuotu työstä kotiin, kulki tamma rikkaläjän yli\nja ahmi ahneesti, kenenkään näkemättä, kalaperkeet. Ja nyt tapahtui\nyhtaikaa kolme ihmettä: Emäntä, palvelustyttö ja tamma synnyttivät\nsamana yönä pojan kukin. Tamman poika sai nimen Kurbad. He kasvoivat\nyhdessä ja olivat terveitä, voimakkaita poikia. Mutta Kurbad oli heistä\nvoimakkain ja taitavin. Hänen mieliruokansa olivat pähkinänsydämet,\nmielijuomansa tammanmaito ja mieluisin vuoteensa leveä ja matalahko\nuuni. Viisivuotiaana ei hän enää, metsässä ympärinsä harhaillessaan,\nväistänyt pieniä puita, kuusivuotiaana ei ollut ainoakaan puu hänelle\nliian korkea ja seitsenvuotiaana ei hän pelännyt susia eikä karhuja.\nSiten kasvoi hän vähitellen sankariksi, jolle ei raskainkaan kotityö\nollut liian vaikea. Kumminkaan ei hän hikoillut koskaan, siksipä hänen\nsuurin halunsa olikin saada tehdä työtä jossa hänen täytyisi hikoilla.\n\n\nII\n\nEräänä päivänä vaati Kurbad molempia velipuoltaan mukaansa uutta taloa\npuhdistamaan. Tämän asian laita oli seuraava. Vähää ennen kuolemaansa\noli isäntä rakennuttanut uuden asuinkartanon, joka kuitenkin täytyi\njättää käyttämättömäksi, koska pahat haltijat olivat siihen asuntonsa\nottaneet. Kaikki kokeet ajaa heitä ulos olivat turhat, eikä kukaan\nuskaltanut enää sinne sisään. Sentähden kieltäytyivät myöskin veljet\nauttamasta sankaria. Mutta tämä sanoi: \"No niin, ne, jotka on syöty\nkeitettyinä ja paistettuina, eivät voi olla niin viisaita, kuin se,\njoka niellään raa'altaan.\" Velipuolet rohkaisivat silloin mielensä ja\nseurasivat Kurbadia noiduttuun taloon. Täällä kuuli hän puutoukkien ja\nkoppakuoriaisten puhelevan seinässä: \"Hei, kuinka tuo sankari murtuu\nkuin korsi tuulessa heti kun kolmipäiväinen herramme on ratsastanut\nsillan yli.\" Mutta velipuolet eivät ymmärtäneet siitä sanaakaan. Ennen\nkeskiyötä puhui Kurbad palvelustytön pojalle: \"Sinä olet heikoin\nmeistä, ota miekka, mene sillalle, jonka yli kolmipäisen jättiläisen\ntäytyy tulla ja tapa hänet.\" Mutta veli vastasi: \"Mitä se minuun\nkuuluu? Tulkoon sillan yli, ken tahtoo!\" -- \"Sinä siis pelkäät;\nsilloin täytyy minun kai itseni mennä\", -- sanoi Kurbad. \"Peikkoa ei\nsaa päästää sillan ylitse, muuten tulee hän voittamattoman vahvaksi.\nKatsokaa, minä asetan tähän vesiastian, jos vesi muuttuu maidoksi, niin\nmerkitsee se, että minä voitan, mutta jos se muuttuu vereksi, niin käy\nminun huonosti; silloin huutakaa heti äitiäni avuksi! Olkaa valppaita\nelkääkä nukkuko!\" Nämä sanat sanottuaan meni Kurbad sillalle. Kaikki\noli vielä niin hiljaa, ainoastaan sammakot vedessä, villihanhet ilmassa\nja pääskyset sillan alla puhelivat omalla kielellään, jota Kurbad\nkyllä hyvin ymmärsi. \"Kurbad, Kurbad!\" kaikui vedestä. \"Tapa hänet,\ntapa hänet!\" kuului ilmasta. \"Mahtavan jättiläisen kolme päätä ovat\nkaikki mennyttä kalua!\" kuului sillan alta. Heti senjälkeen näkyivät\njättiläisen sanansaattajat, koira, joka juoksi haukkuen yli vainioiden\nja haukka, joka kirkuen halkasi ilmaa. Silloin otti Kurbad miekkansa\nja salpasi sillä sillan. Maa vapisi kiljuen esiinsyöksyvän kolmipäisen\njättiläisen alla; \"Kurbad, elukan poika, päästä ylitse!\" -- \"En\",\nvastasi Kurbad rauhallisesti. Silloin tuli jättiläinen lähemmäksi ja\nhuusi: \"No niin, katsokaamme, kumpi meistä voi puhaltaa rahaa sillan\nalla olevasta rahakukkarostani!\" Kurbad puhalsi ja aarin suuruinen\nmaa-ala peittyi hopearahoilla, mutta jättiläisen puhaltaessa vaan puoli\naaria kuparirahoilla. Sen jälkeen vaati Kurbad viimemainittua lukemaan\nrahoja yhdessä. Mutta tämä ei suostunut. Silloin tempasi Kurbad\nmiekkansa ja hyökkäsi pelotta jättiläisen kimppuun. Maa vapisi, silta\nryski, miekat kalisivat -- ja kohta makasi jättiläinen, kaikki kolme\npäätä murskattuna, kuoliaana maassa.\n\nKurbad palasi kultakasoineen iloisena kotiin ja huvitteli veljiensä\nkanssa myöhäiseen iltaan. Sitten lähtivät he kaikki kolme noiduttuun\ntaloon -- ja taas puhelivat koppakuoriaiset ja toukat seinässä!\n\"Odotahan, odotahan! Kolmipäisen olet voittanut, mutta kuinka käy sinun\nkuusipäisen kera?\"\n\nPuoliyön lähetessä sanoi Kurbad emännän pojalle: \"Mene sinä tänään\npitämään vahtia sillalle!\" Mutta tämä kieltäytyi. Silloin pilkkasi\nKurbad häntä, laittoi, kuten edellisenäkin yönä, vesiastian, kehotti\nveljiä valppauteen, otti miekkansa ja lähti sillalle. Sammakot vedessä\nkurnuttivat: \"Kurbad, Kurbad!\" -- Villihanhet huusivat ilmassa: \"Tapa\nhänet, tapa hänet!\" ja pääskyset sillan alla visertivät: \"mahtavan\npeikon kaikki kuusi päätä ovat mennyttä kalua!\" Keskiyön paikkeilla\nsaapuivat hirviön airueet, koira, joka haukkuen juoksi yli vainioiden\nja haukka, joka kirkuen halkaisi ilmaa. Maa vapisi ja peikon kiljunta\nkaikui sankarin korvissa: \"Kurbad, elukan poika, päästä ylitse!\" --\n\"En\", -- vastasi Kurbad rauhallisesti. \"Sitte katsokaamme, kumpi\nmeistä voi puhaltaa enempi rahaa sillan alta!\" -- Kurbad puhalsi ja\nhehtaarin ala maata peittyi kultarahoilla, mutta peikolle ainoastaan\ntuli puoli hehtaaria kuparirahoja; taaskin kieltäytyi hän, kun Kurbad\nvaati laskemaan rahoja yhdessä. Silloin täytyi taas miekan ratkaista\n-- ja kohta makasi peikko, kuusi päätä murskattuina, kuolleena maassa.\nKurbad palasi kultakasoineen iloisena kotiin ja huvitteli veljiensä\nkera myöhäiseen yöhön. Sitte lähtivät he kaikki kolme noiduttuun\ntaloon, missä koppakuoriaiset ja madot suurella levottomuudella\npuhelivat seinässä: \"Siihen sinä sorrut! Molemmista herroista olet\nsinä suoriutunut -- mutta yhdeksänpäistä et tule voittamaan!\" Nyt\nteki Kurbad kuten ennenkin ja meni keskiyöllä sillalle. Täällä\nkurnuttelivat sammakot taas hänelle: \"Kurbad! Kurbad!\" Villihanhet\nhuusivat: \"Tapa hänet, tapa hänet!\" ja pääskyset visertelivät: \"Peikon\nyhdeksän päätä ovat hukassa!\" -- Airueina juoksi tällä kertaa yhdeksän\nhaukkuvaa koiraa yli vainioiden ja yhdeksän haukkaa kirkui ilmassa.\nSitte tuli peikko itse -- ja nyt alkoi vaikea, epätoivoinen taistelu.\nPää toisensa jälkeen putosi, mutta jokaisen pudonneen sijaan kasvoi\nkolme uutta päätä. Vihdoin sanoi Kurbad: \"Kaikki taistelijat lepäävät\nvälillä, levätkäämme me myös!\" Peikko suostui siihen, mutta Kurbad\nmietti ainoastaan, kuinka hän voisi äitiään huutaa avuksi. Velipuolet\nolivat tietysti nukkuneet, tarkastamatta vesiastiaa. Hän veti toisen\nkenkänsä ja heitti sen sellaisella voimalla, että se lensi suoraa päätä\nveljien ikkunaan; nämä heräsivät ja näkivät kauhulla, että vesi oli\nastiassa muuttunut vereksi ja lähettivät äidin pojalleen avuksi. Nyt\nsujui taistelu hyvin. Heti kun Kurbad oli pään hakannut pois, muokkasi\ntamma hyvin raudotetuilla kavioillaan haavoittunutta paikkaa niin,\nettä kipenet sinkoilivat; siten tuli haava poltetuksi eikä siihen\nvoinut enää mitään päätä kasvaa. Niin suoriutui Kurbad kolmannestakin\npeikosta. Kun hän sitte meni nukkumaan noiduttuun taloon, kuuli hän\nkoppakuoriaisten ja toukkien seinässä taas puhelevan: \"Pirunpoika!\nKaikki meidän herramme on hän surmannut. Mutta odotahan, vaimot\nkostavat sinulle! Kun veljekset lähtevät matkalle, asettuu kolmipäisen\nvaimo kauniin, valkoisen vuoteen muodossa tielle; se, joka vuoteen\nnäkee, sen täytyy, tahtoi tai ei, siihen laskeutua, ja hän kuuluu\nmeille. Mutta kuusipäisen vaimo risteilee heidän tiellään pienen puron\nmuodossa ja synnyttää heissä polttavaa janoa, mutta se, joka siitä\nvedestä juo -- hän kuuluu meille. Yhdeksänpäisen vaimo taasen muuttuu\nkäärmeeksi -- ja voi sitä, joka sen kanssa joutuu tekemisiin!\"\n\n\nIII\n\nJonkun ajan kuluttua tarttui Kurbadiin kova matkahalu, kuuma\nseikkailuhalu. Hän jätti saamansa rahat äitinsä talteen ja lähti\nmatkalle velipuoliensa kera. Jonkun matkaa kulettuaan huomasivat he\nkauniin vuoteen tiellä -- ja melkein voittamaton unitauti tarttui\npalvelustytön poikaan; hän laahautui kaunista vuodetta kohden. Mutta\nKurbad piti häntä kiinni niin lujasti vasemmalla kädellään, ettei\nhän voinut liikahtaakaan, tempasi miekkansa oikealla ja hakkasi\nvuoteen keskeltä kahtia. Silloin muuttui vuode verivirraksi -- ja\nunitauti katosi. Kun he olivat taas jonkun matkaa kulkeneet, tulivat\nhe purolle ja polttava jano valtasi emännän pojan. Mutta Kurbad veti\nhänet takaisin vasemmalla kädellään, tempasi miekkansa oikealla ja löi\nkeskelle puroa. Tämä muuttui silloin verivirraksi ja velipuolen jano\nkatosi.\n\nKolmipäiväisen matkan jälkeen tulivat veljekset suureen, vieraaseen\nkaupunkiin, jonka kuninkaalla oli kolme kaunista tytärtä. Kun nämä\neräänä päivänä olivat kylpyhuoneessa peseytymässä, ryösti heidät\npaholainen, josta hovi ja koko maa oli suuresti murheissaan. Mutta\nkuningas oli luvannut sille, joka toisi hänen tyttärensä takaisin,\nnuorimman vaimoksi ja koko valtakuntansa myötäjäisiksi. Se oli\nKurbadista ja hänen veljistään houkuttelevaa; mutta kun veljet\ntahtoivat mennä umpimähkään etsimään, arveli sankari: \"Täytyy alottaa\nkuninkaan tyttärien etsintä samaan aikaan kuin he ovat kadonneet.\"\n\nIllalla otti sankari nuijan, miekan, ryynejä ja kattilan ja lähti\nveljineen kylpyhuoneeseen, missä hän heti viritti valkean ja alkoi\nkeittää ryynejänsä. Veljet, jotka eivät siinä mitään erikoisempaa\nhuomanneet, nukkuivat kohta. Keskiyöllä narisi kylpyhuoneen ovi ja\navautui hiukan; mutta raosta tirkisti paholainen ja veti ahneesti\nnenäänsä ryynien hajua. Silloin hyppäsi Kurbad ylös, litisti ilkimyksen\noven väliin ja antoi nuijansa suhista hänen selkäänsä. Kivusta vinkuen\nja näkemättä mitään pelastusta, alkoi paholainen rukoilla ja lupasi\nrääkkääjälleen lahjottaa huilun, jonka soitto kutsuisi kymmenen\nkaikkiin tehtäviin kykenevää kääpiötä. Kurbad otti huilun, lopettamatta\nkumminkaan nuijimistaan, kunnes pehmeäksi pieksetty piruparka sanoi\nhänelle: \"Mene tuonne pellolle, sen lopussa löydät suon, jonka keskellä\neräällä kukkulalla on suunnaton kivi. Kun siirrät tämän kiven syrjään,\nlöydät aukon, jonka kautta voit astua maan alle; siellä ovat kuninkaan\ntyttäret.\"\n\nTämä puhe oli Kurbadille mieleen -- hän päästi pirun irti, herätti\nveljensä ja lähti heidän kanssaan etsimään suota ja kiveä. Pian\ntulivat he mainitulle paikalle. Kurbad työnsi helposti kiven aukolta\nja tuijotti kammottavaan syvyyteen. Kuinkahan tästä päästään alas?\nSilloin muistui hänen mieleensä huilu. Hän puhalsi ja kymmenen kääpiötä\noli heti paikalla. \"Hankkikaa minulle köysi\", - - sanoi sankari,\n-- \"niin pitkä, että sillä voi ulottua tuonne syvyyteen saakka.\"\nSilmänräpäyksessä oli käsky täytetty. Palvelustytön poika laskettiin\nensiksi alas; mutta tuskin oli tämä ehtinyt pimeyteen, ennenkuin hän jo\nsurkeasti rukoili vetämään takaisin, niin hirveästi pelkäsi hän.\n\nSamoin kävi myös emännän pojalle. Nyt täytyi Kurbadin itsensä sinne.\nMutta sitä ennen antoi hän kääpiöiden rakentaa veljillensä kauniin\ntalon ja tuoda esille ruokaa ja juomaa, joten he voisivat kaikessa\nmukavuudessa odottaa hänen paluutaan.\n\nSaavuttuaan maan alle, meni Kurbad hitaasti eteenpäin, kunnes hän\nhuomasi kohoavan savun ja talon. Se oli pirun ravintola, jossa kolme\nkokkia valmistivat herralleen ruokaa. Kun nämä näkivät vieraan,\nhuusivat he:\n\n\"Kuinka tulet sinä tänne, onneton? Meidän herramme repii sinut\npalasiksi.\"\n\n\"Odottakaamme\", -- sanoi Kurbad ja istuutui rauhallisesti lieden\nääreen. Silloin rukoilivat kokit ja puhuivat hänelle hartaasti,\nettä hän edes piiloutuisi, muuten tulisi ilkimyksen viha heitäkin\nkohtaamaan. Kurbad suostui ja piilottautui uunin taakse. Ähkien ja\npuhkuen saapui noita, haisteli ilmaa ja sanoi: \"Mikä outo haju täällä\non?\" \"Varis lensi juuri ohitse\", -- vastasivat kokit. Ilkimys rauhottui\nja meni kattilan luo maistellakseen oliko muassa tarpeeksi suolaa.\nJuuri kun hän kumartui kattilan reunan yli, hyökkäsi Kurbad kätköstänsä\nja sysäsi mitään aavistamattoman paholaisen kiehuvaan liemeen. Sen\nsiellä kiehuessa, käski sankari kokkien kertoa, mistä kuninkaantyttäret\nvoisi löytää. Vanhin -- sanoivat he -- asui hopealinnassa ja kuului\npirulle, jonka Kurbad äsken tappoi, keskimäinen kultalinnassa,\nkolmipäisen hirviön vankina, mutta nuorin timanttilinnassa, joka oli\nkuusipäisen ilkimyksen oma. Kurbad otti nuijan ja miekan ja lähti\netsimään. Saavuttuaan hopealinnan lähelle, tuli häntä vastaan kaunis\ntyttö ja kysyi ihmetellen: \"Oi, nuorukainen, kuinka tulet sinä tänne?\nKun hirmuhaltijani palaa, olet surman oma.\"\n\n\"No, no\", -- tuumi Kurbad, -- \"niin pahoin ei toki käyne, varsinkin kun\nhirmuhaltijasi on jo kuollut.\"\n\nSitte kertoi hän kuninkaantyttärelle, kuinka kaikki tapahtui, meni\nilosta itkevän kera linnaan, söi, joi ja kyseli hänen molemmista\nnuoremmista sisaristaan. Hän sanoi hänelle kaikki, mitä tiesi ja toi\nerään pullon, jonka piru oli unohtanut ikkunalaudalle. Tämä pullo\nsisälsi harvinaista taikavettä. Jos sitä joi määrätyltä puolelta,\nsai jättiläisvoimat, mutta jos joi vastaiselta puolelta, katosi\nkaikki voima koko vuoden ajaksi. Kurbad joi ja tunsi itsensä niin\nvoimakkaaksi, että hän olisi voinut kantaa koko maan.\n\nSeuraavana aamuna lähti sankari kultalinnalle ja löi kuoliaaksi\nkolmipäisen pirun. Nyt olivat jo molemmat sisaret vapaat ja tullut\nnuorimman vuoro. Kun Kurbad astui timanttilinnaan, makasi kuusipäinen\npiru vuoteessa ja kuorsasi niin, että seinät vapisivat. Eräällä\nikkunalaudalla oli juuri samanlainen pullo voima- ja voimattomuusvettä,\njollaisen hän oli nähnyt hopealinnassa. Nopeasti käänsi Kurbad pullon\nniin, että kuusipäisen, joka ei ollut mitään huomannut, täytyisi juoda\nvarmasti väärästä kohden. Sitte etsi hän nuorimman kuninkaantyttären,\nihmeen ihanan tytön, joka rukoili häntä mieluummin pakenemaan kuin\njättäytymään hirvittävän kuusipäisen kynsiin.\n\nKurbad nauroi ja arveli: \"Siihen kuluu vielä kotvan aikaa.\"\n\nMolemmat läksivät nyt ilkimyksen makuuhuoneeseen. Kurbad veti miekkansa\nja hakkasi yhdellä iskulla nukkuvalta kolme päätä; tämä heräsi tuskasta\nulvoen, tarttui taikapulloon ja joi todellakin väärältä puolelta.\nKaikki voima katosi häneltä ja hänen vastustajansa oli voittanut\npelin. Tällaisen onnellisen lopun jälkeen heittäytyi kuninkaantytär\nitkien ja riemuiten pelastajansa syliin. Mutta Kurbad ei tahtonut\nviivytellä, vaan niin pian kuin mahdollista päästä takaisin maan\npäälle: \"Voisinkohan ottaa linnan mukaani\", -- sanoi hän, ihaillen\ntimanttista loistorakennusta. \"Se on helposti tehty\", -- sanoi\nkuninkaantytär. - - \"Tässä on seppeleeni [Lättiläiset tytöt koristivat\nja koristavat päitään vielä tänäkin päivänä mielellään seppeleillä];\nkäy sen kanssa kolme kertaa linnan ympäri.\" Kurbad teki niin ja koko\nsuuri loistorakennus muuttui silmänräpäyksessä timanttimunaksi,\njonka voi helposti pistää taskuun. Nyt menivät molemmat kulta- ja\nsitte hopealinnaan takaisin, missä sisaret peläten ja toivoen olivat\nodottaneet sankarin paluuta. Myöskin nämä molemmat linnat otti Kurbad\nmukaansa kulta- ja hopeamunan muodossa. Pian saapuivat kaikki aukolle\nja heidän sanottuaan tunnussanan, vetivät vartioivat veljet heidät\nylös. Kurbad oli viimeinen. Kun hän tarttui köyteen, ja veljet alkoivat\njuuri vetää, hyökkäsi suunnaton käärme pimeästä köyteen ja puri sen\nkeskeltä poikki. Se oli noita, sen yhdeksänpäisen vaimo, jonka Kurbad\noli lyönyt. Käärme katosi yhtä pian kuin oli tullutkin -- mutta hän jäi\nmaanalle.\n\n\nIV\n\nMitä tehdä? Sitä, että hänellä oli taika- huilu, ei hän muistanut.\nHänellä ei ollut muuta keinoa kuin kääntyä takasin. Jonkun ajan\nkuluttua näki hän talon ja tämän edessä sokean ukon, joka syötti karjaa\nniukasti ruohoa kasvavalla pihalla, vaikka aivan lähellä oli kaunis,\nrehevä laidun.\n\n\"Miksi piinaat suotta itseäsi ja karjaasi?\" -- kysyi Kurbad. \"Tuolla\nkauvempanahan on kelpo niitty.\"\n\n\"Tiedän\", -- vastasi vanhus, -- \"mutta niitty on erään\nkoirankuonolaisen -- hän ei salli sitä.\"\n\n\"Missä sitte asuu koirankuonolainen? Onko hän talossa?\"\n\n\"Ei tällä haavaa, mutta se on samantekevä; suuri lintu vartioitsee\nhänen poissaollessaan.\"\n\n\"Onko se niin ankara?\"\n\n\"Ei juuri ole, mutta hänen herransa sitä tuimempi. Kerran lupasi\nlintu minun vähän aikaa syöttää tuossa paikassa, mutta samassa oli\nkoirankuonolainen paikalla, puhkasi minulta silmät ja lyö siitä lähtein\nvuosi vuodelta 'suuren linnun' pojat suurilla rakeilla kuoliaaksi.\nIlkimyksellä on tosin taikajuomaa, jonka avulla minä saisin näköni\njälleen -- mutta kuinka saa sen käsiinsä?\"\n\n\"Ole huoleti\", -- sanoi Kurbad, -- \"minä vapautan teidät hirviöstä,\nmutta sinun täytyy sitte näyttää minulle tie maanpäälle. Aja nyt\nkarjasi juuri tuolle niitylle.\"\n\n\"Jos vapautat meidät, kantaa 'suuri lintu' itse sinut kiitollisuudesta\nmaanpäälle\", -- tuumi vanhus ja ajoi karjansa laitumelle. Samassa oli\nkoirankuonolainen paikalla. Kurbad tarttui sitä kuonoon, taivutti\nsen polvilleen maahan ja antoi nuijansa suhista hirviön selkään,\nsiksi kunnes pehmitetty ilmoitti hänelle, missä taikajuoma oli.\nSitte seivästi Kurbad koirankuonolaisen miekallaan lujasti maahan,\nniin että tämä heitti henkensä. Mutta sankari nouti taikajuoman joka\nantoi sokealle vanhukselle näkönsä jälleen, ja sitte menivät he\n\"suuren linnun\" pesälle. Oli juuri se päivä, jona tavallisesti tuli\nankara raekuuro. Mutta pesässä makasivat vielä useimmat poikaset\nilman höyheniä. Kurbad peitti heidät omalla ruumiillaan -- niin ettei\nsuhisten ja kohisten saapuva raekuuro voinut niille tuoda mitään\ntuskaa. Silloin laskeutui suuri lintu alas maahan ja sanoi Kurbadille:\n\"Sinun tekosi kautta pääsevät poikaseni vihdoin kerrankin kasvamaan;\nmitä vaadit siitä palkinnoksi?\"\n\n\"En mitään\", -- vastasi Kurbad, -- \"näytä minulle vaan tie maanpäälle!\"\n\n\"Tahdon itse sinut sinne kantaa -- mutta tie on pitkä ja kulkee\nyli aution meren. Mene siis ja teurasta kolme maanalaista eläintä,\npaloittele ne ja ota liha mukaasi matkalle. Kun huomaat, että väsyn,\nheitä pala lihaa nokkaani.\"\n\nKurbad teki, kuten lintu oli neuvonut, löi kuoliaaksi kolme eläintä ja\notti lihat mukaansa. Sitte kantoi hänet lintu pois. Yhdeksän päivää ja\nyhdeksän yötä kesti kulku aution meren yli; silloin huomasi sankari\nkauhukseen, ettei lihaa ollut enää yhtään jälellä; mutta lintu väsyi\nsilminnähtävästi. Mitä tehdä? Kurbad sipasi miekallaan kappaleen\npohjetta vasemmasta jalastaan ja heitti sen linnun nokkaan. Niin\nsaapuivat he vihdoin maihin. Sankari kulki nyt, vaikkakin verta vuotaen\nja ontuen iloisena kauvan toivottua päämäärää kohden. Illalla saapui\nhän kuninkaan kaupunkiin, missä hän löysi morsiamensa, tämän sisaret\nja velipuolensa. Ilo oli suuri niin hovissa kuin koko maassakin.\nSeuraavana päivänä muisti Kurbad ne kolme taikamunaa, otti morsiamensa\nseppeleen, kantoi sitä määrätyssä paikassa kolme kertaa ympäri,\nheitti timanttimunan maahan -- ja katso! Ihana timanttilinna kohosi\nhämmästyneen kuninkaan ja hänen kansansa silmien eteen. Samoin kävi\nmyös toisten sisarten seppeleiden ja kulta- ja hopeamunien kanssa. Heti\nkohta seisoi kaksi mahtavaa linnaa, toinen kullasta ja toinen hopeasta.\nNyt pidettiin häät ja kaikki heittäytyivät ilon ja riemun valtaan.\n\n\nV\n\nNyt olisi Kurbad rauhallisesti elänyt hovissa, mutta noitakäärme tahtoi\ntoisin. Se ei antanut maalle eikä kansalle mitään rauhaa, noitui\nkarjan, vahingoitti peltoja sekä ryösti lapsia. Silloin päätti nuori\nkuningas vapauttaa valtakunnan rasituksista. Hän otti kolme sentneriä\nsuolaa ja kolme sentneriä salpietaria selkäänsä ja meni etsimään\nkäärmettä.\n\nKolme päivää kulettuaan tuli käärme sihisten ja suhisten lentäen\nilman halki. Heti heitti Kurbad sen kitaan kolme sentneriä suolaa;\nsammuttaakseen kauheaa janoaan, kääntyi hirviö ympäri ja meni mereen.\nSankari kiiruhti sen jälestä, mutta meri ei ollut vielä hänen\nnäkyvissään, kun jo käärme palasi takasin. Nyt heitti hän sen kitaan\nkolme sentneriä salpietaria: taaskin kääntyi hirviö merelle, Kurbadin\nseuratessa hurjaa vauhtia. Mutta hän eksyi pian ja löysi meren vasta\nkauvan haettuaan.\n\nRannalla huomasi hän pajan, jossa taivaanseppä juuri työskenteli.\nTälle valitti sankari vaivojaan. Taivaanseppä lupasi tehdä hänelle\nvaskihevosen, jolla hän voisi helposti saavuttaa noitakäärmeen, mutta\nratsastuksen aikana ei hän saisi kertaakaan katsoa taakseen. Heidän\nvielä puhuessaan tuli hirviö takaisin ja lensi juuri pajan ylitse;\ntaivaanseppä tempasi suuren, hehkuvan rautakappaleen ja heitti sen\nsille kitaan -- mutta ainoastaan kielen kärki kärventyi. Nyt laittoi\ntaivaanseppä vaskihevosen kuntoon. Kurbad nousi selkään ja -- ratisten\nja rytisten lensi se ilman halki. Pian saavutti hän käärmeen ja piti\njuuri antaa miekallaan kuolettavan iskun -- kun hirveä jyrähdys ja\nsalaman isku hänen selkänsä takana saattoi hänet unohtamaan kaiken; hän\nkatsoi taakseen ja siinä silmänräpäyksessä katosi hevonen hänen altaan.\nSankari putosi maahan, satuttamatta itseään, mutta noita pakeni. Nyt\noli hänen jälleen, oman varomattomuutensa takia siihen pakotettuna,\netsittävä kotitie. Ensiksi tuli Kurbad suureen metsään. Siellä näki hän\nvanhuksen istuvan tiellä ja punovan piiskaa. \"Harmaapää, ketä varten\nvalmistat piiskaa?\" kysyi hän.\n\n\"Noitia varten, jotka asuvat metsässä. Ne ovat kauheiden hirviöiden\nmuodossa ottaneet sen kokonaan haltuunsa. Ainoastaan tällaisella\nruoskalla voi heitä jonkun verran pitää kurissa. Tosin kyllä, jos\nlöytyisi joku, joka ne kukistaisi voimakkaalla kädellä, olisi metsä\nkaikiksi ajoiksi vapaa ilkeästä roistoväestä.\"\n\n\"Tahdonpa koettaa\", -- arveli Kurbad. Hän odotti iltaan asti -- ja\nkun noidat olivat vetäytyneet yöksi suureen vuorenkoloon, vieritti\nhän suuren kalliolohkareen käytävän suulle. Sitte otti hän miekkansa\nja siirsi lohkaretta hiukan syrjään. Heti pisti eräs ilkimyksistä\npäänsä ulos raosta. Kurbad löi ja tappoi sen. Yön kuluessa hävitti hän\nsiten koko noitajoukon. Seuraavana aamuna läksi hän heti matkalle.\nToisella puolen metsää kohtasi hän miehen, joka mahtavan tulen ääressä\nlämmitteli, hokien lakkaamatta: \"Paleltaa! Paleltaa!\"\n\n\"Miksi et sitte lämmittele?\" kysyi Kurbad.\n\n\"Kait sen tekisin; mutta heti kun minä alan lämmitä, tulee piinaajani,\nihmissusi, ja uhkaa niellä minut.\"\n\n\"Anna tulla vaan!\" arveli Kurbad. Heti kohta oli susi paikalla. Mutta\nsankari otti sitä molemmista korvista ja heitti sen tuleen. \"Paistu\nsiellä nyt, toisille ilkimyksille aamiaiseksi!\" Tuli sammui -- ja\nrääkätty raukka ei enää palellut.\n\nJonkun ajan kuluttua tuli Kurbad purolle. Sen rannalla seisoi ihminen\nja huusi lakkaamatta: \"Janottaa! Janottaa!\"\n\n\"Miksi et sitte juo?\" kysyi sankari.\n\n\"Jospa voisin, mutta heti kun kumarrun veteen, tulee piinaajani, kotka,\nja uhkaa niellä minut.\"\n\nKohta kohisi kotka ilman halki; mutta sankari otti sitä kaulasta kiinni\nja heitti virtaan. Heti paikalla katosi vesi ja kiusattu raukka ei\ntuntenut enää mitään janoa.\n\nVihdoin saapui Kurbad taas kotiinsa. Siellä oli noitakäärme saanut\npaljo pahaa aikaan. Sankarin nuori vaimo oli äkkiä sairastunut\ntuntemattomaan tautiin ja oli jo lähellä kuolemaa, niin ettei hän enää\nvoinut tuntea puolisoaan. Kurbad muisti taikajuoman, jonka hän oli\nkoirankuonolaiselta ottanut. Hän antoi siitä muutaman tipan sairaalle\n-- ja hän oli heti terve ja iloinen. Nyt antoi noita nuoren kuninkaan\nja hänen maansa olla monta vuotta rauhassa, sillä se ei tiennyt enää\nmitään kunnon keinoa häntä saavuttaakseen. Mutta vihdoin onnistui sen\nyllyttää yhdeksän naapurikuningasta häntä vastaan. Ne hyökkäsivät\nsuurella sotajoukolla Kurbadin valtakuntaan. Tämä kokosi uskollisensa\nja meni vihollisia vastaan. Mutta näiden johtaja oli miltei voittamaton\njättiläinen.\n\nHirveän taistelun kestäessä, joka nyt puhkesi, onnistui Kurbadin\nlyödä jättiläinen nuijallaan maahan; mutta sill'aikaa, kun hän otti\nmiekkansa, halkaistakseen jättiläisen pään, löi tämä hänelle syvän\nhaavan vasempaan olkapäähän. Samassa oli noitakäärmekin paikalla ja\nruiskutti myrkyllistä sylkeään haavaan.\n\nVielä kohosi kuolevan sankarin vasen käsi ja kuristi käärmeen, vielä\nmurskasi hän oikealla jättiläisen pään, vielä ajoi hänen joukkonsa\nkaikki viholliset pakoon -- mutta itse oli hän kadotettu. Äänetönnä\nsortui hän nuijansa päälle ja kuoli. Mutta hänen nimensä ja hänen\ntekojensa maine elää lukemattomissa lauluissa ja saduissa edelleen.\n\n\n\n\nKARHUIHMINEN\n\n\nKerran meni tyttö metsään sieniä poimimaan. Siellä kohtasi hänet\nkarhu, joka otti hänet kiinni ja laahasi luolaansa. Tänne täytyi hänen\njäädä kolmeksi vuodeksi ja palvella karhua. Mutta kun hän tuli lapsen\näidiksi, joka lapsi oli puoleksi ihminen, puoleksi karhu, ajoi hirviö\nhänet pois. Hänen poikansa, jota nimitettiin \"karhuihmiseksi\", menestyi\nja kasvoi ihmeteltävän vahvaksi ja voimakkaaksi. Kun hän oli päässyt\nsopivaan ikään, rupesi hän papille rengiksi. Tämä tapahtui talvella.\nEräänä päivänä lähetti herransa hänet hakemaan puita metsästä.\nSiellä etsi sankari mahtavan hongan ja sivalsi kovasti kirveellä\nsen halkaistakseen; mutta kun kirves ei kyllin lujasti ollut kiinni\nvarressa lensi se kentiesi minne? Silloin suuttui karhuihminen, pirstoi\npuun pieniksi palasiksi ja latoi ne rekeen, niin että siitä tuli\ntavaton kuorma. Nyt tahtoi hän ajaa kotiin, mutta hevonen ei voinut\nraskasta kuormaa vetää, se ähki ja puhki, pääsemättä paikaltaan. Renki\nsivalsi sitä hieman kylkeen, silloin riuhtasi se ja heitti henkensä.\nMitä tehdä? Karhuihmisen täytyi kulettaa kuorma tavalla tai toisella\nkotiin. Kun pappi sen näki, sanoi hän: \"Sinun täytyy joko ostaa minulle\nuusi hevonen, tahi vedät tästä lähtein kaikki kuormat itse. Mutta nyt\ntäytyy sinun pian myllylle, sillä ei ole enää yhtään jauhoja kotona!\"\nSanottu ja tehty. Renki kuormitti reen viljasäkeillä ja pian mentiin\njuoksujalkaa myllylle, mutta tämä oli \"noiduttu\" ja siellä asui\npirunperhe. Kun karhuihminen astui myllyyn, löysi hän ensimäisestä\nhuoneesta ainoastaan pojan ja useampia vaimoja.\n\n\"Missä on vanhin?\" kysyi hän.\n\n\"Sisähuoneessa\", vastasi poika.\n\n\"No kutsukaa hänet tänne!\" käski sankari. Mutta vaimot eivät totelleet.\nSilloin tempasi karhuihminen nuorimman pirunpojan jaloista ja pieksi\nsillä vaimoja siksi, kunnes kaikki makasivat kuolleina. Kirkuen ja\nvoihkien ryntäsi nyt vanha piru sisähuoneesta avonaisine kitoineen\nrengin kimppuun. Mutta tämä juoksi vikkelästi uunille, otti uuninkoukun\nja työnsi sen syvälle, syvälle ilkimyksen kitaan. Sitte tappoi hän\nselälleen kaatuneen kokonaan -- ja jauhoi itse viljan. Mutta pappi ei\nvoinut, niin mielellään kuin olisi tahtonutkin, moittia hänen työtänsä.\n\nJonkun ajan kuluttua lähetti pappi karhuihmisen Kuurinmaahan; siellä\npiti olla eräällä suolla, ei kaukana Rojan joesta, suuri kulta-arkku,\njota kolmipäinen lohikäärme vartioitsi. Tämän aarteen tahtoi pappi\nmielellään. Renki teki, kuten oli käsketty.\n\nPaitsi arkkua, otti hän myös lohikäärmeen elävänä säkkiinsä. Pappi oli\njuuri syönyt oivallisen päivällisensä, kun karhuihminen palasi takaisin\nja heitti arkun keskelle ruokahuonetta, jotta jyrähti vain. Sitte\npäästi hän lohikäärmeen irralleen, joka syöksi raivoissaan papin päälle\n-- ja juoksi itse tiehensä.\n\nErämaassa liittyi sankariin kaksi muuta urhoa, nimeltään vuorenkiipeejä\nja pensaansyöjä. He päättivät jäädä yhteen ja elättää itsensä\nmetsästyksellä. Sanottu ja tehty. Ensimäisenä aamuna menivät\nkarhuihminen ja pensaansyöjä saaliin hakuun; mutta vuorenkiipeejän\npiti kotona valmistaa heille aamiaista. Kun he runsaine saaliineen\npalasivat, ei ruuasta ollut mitään jälellä ja heidän toverinsa\nvalitteli surkeasti; hirveä jättiläinen oli tullut, joka oli kaiken\nniellyt. Seuraavana aamuna jäi pensaansyöjä kotiin -- yhtä huonolla\nmenestyksellä. Kolmantena aamuna oli vihdoin karhuihmisen vuoro. Hän\nterotti kirveensä, pilkkoi puita ja sytytti tulen. Kun keitto oli\nvalmis, kaatoi hän sen vatiin ja peitti haloilla erääseen nurkkaan.\nKohta tulikin jättiläinen ja vaati syötävää. \"Sitä saat kyllä\", --\nsanoi karhuihminen, -- \"auta minua nyt ensin vielä muutamia halkoja\npilkkoessani.\" \"Mielelläni\", vastasi jättiläinen. Nyt löi sankari\nkirveensä mahtavaan hirteen ja työnsi vaajan halkeamaan. Jättiläinen\ntahtoi auttaa häntä ja työnsi molemmat kätensä halkeamaan vaajan\nviereen. Silloin sanoi karhuihminen: \"vedä hirren molempia puolia\ntoisistaan erilleen, minä lyön vaajan ulos ja hakkaan toisen hirren.\nOnkohan sinulla kylliksi voimaa?\" \"Elä pelkää -- se käy kyllä vallan\nhyvin\", -- tuumi jättiläinen. Silloin löi karhuihminen naulan pois --\nja jättiläisen kädet pusertuivat niin lujaan, ettei hän voinut liikkua.\nMutta hänen pettäjänsä tempasi tulikekäleen ja poltti vangitulta kaikki\nhiukset päästä. Sitä ei jättiläinen jaksanut kestää, hyppäsi ulvoen\nylös ja juoksi hirren kanssa pois.\n\nSenjälkeen elivät kolme toverusta yhdessä kauvan aikaa rauhallisesti\nja häiritsemättä erämaassa. Mutta eräänä päivänä tuli Virosta sinne\nväkevä jättiläinen, nimeltään \"Verenvalaja\", joka asettui kuusikkoon,\naivan lähelle heitä ja tappoi kaikki matkustavaiset ja metsästäjät.\nTavallisesti taivutti hän kaksi suurta kuusta vastakkain ja sitoi\nuhrinsa käsistä ja jaloista niiden latvoihin; kun hän päästi sitte puut\nirralleen, tulivat onnettomat revityiksi kahtia.\n\nKarhuihminen ja vuorenkiipeejäkin sattuivat tämän jättiläisen kanssa\nyhteen. Kuin itse piru syöksi ilkimys vuorenkiipeejän kimppuun ja\ntahtoi ottaa hänet kiinni, mutta tämä kiipesi silmänräpäyksessä\nkorkeaan mäntyyn ja jäi istumaan latvaan. Karhuihminen puolestaan\ntarttui molempiin murha-aseina käytettyihin jättiläiskuusiin ja taittoi\nne keskeltä poikki. Kun \"verenvalaja\" sen näki, läksi hän käpälämäkeen.\nHänen vastustajansa kiiruhti perässä, teki hänet taisteluun\nkykenemättömäksi ja ripusti hänet jaloista korkeaan mäntyyn -- susien\nsyötäväksi. Tästä lähtein kulki karhuihminen yksin ja teki lukemattomia\nurotöitä.\n\nKerran kohtasi hän jättiläishirven, jota hän seurasi Saksanmaahan\nsaakka, missä hän sen saavutti ja löi kuoliaaksi. Siellä kaukana\nrakastui hän kauniiseen tyttöön ja tahtoi ottaa hänet vaimokseen. Mutta\npiru ryösti kaunokaisen ja vei \"kohtalonluolaan\". Sen neuvoi toinen\npaholainen karhuihmiselle, joka päätti heti pelastaa morsiamensa.\nMutta ennenkuin hän saapui luolan seutuville, oli piru rakentanut\nsiellä kyliä ja kauppaloita ja ottanut itselleen ihmismuodon. Niin tuli\nkarhuihminen petetyksi. Hän pyysi asukkaita laskemaan itsensä vahvassa\nketjussa alas luolaan ja merkin annettuaan vetämään jälleen ylös. Mutta\nvalepukuun puetut pirut sahasivat, heti kun hän oli luolaan kadonnut,\nköyden poikki. Siten jäi sankari ainaiseksi maanalle.\n\n\n\n\nMITÄ NOIDAT KERTOIVAT JUHANNUSYÖNÄ\n\n\nOli kerran kaksi veljestä, joiden teki mieli lähteä avaraan maailmaan\nonneaan koettamaan. He työnsivät puukkonsa suuren hongan runkoon ja\ntekivät seuraavan sopimuksen: kumpi heistä ensiksi palaisi takaisin,\nhänen tulisi katsoa toisen veitsen terää, jos se olisi vielä kirkas,\nolisi se merkki siitä, että toinen vielä eläisi. Sitte erosivat he ja\nmenivät kumpikin tietänsä.\n\nNuorempi kuljeskeli monet vieraat maat tulematta mihinkään ja palasi\njonkun vuoden kuluttua suruissaan kotiin. Kun hän tuli hongan luo,\nnäki hän että veljensä veitsen terä oli kirkas; siis oli tämä vielä\nelossa. Mutta koska jo oli tullut ilta, päätti nuorukainen yöpyä\nhongan juurelle. Oli juuri juhannusyö. Maattuaan pari tuntia, heräsi\nhän keskiyöllä huminaan ja pajatukseen. Hän katsoi ylös ja näki parven\nvariksia meluten laskeutuvan hongan latvaan istumaan. Kauvan kuunteli\nnuorukainen pajatusta, kunnes hänelle vähitellen selvisi, että hän\nymmärsi, mitä ne puhuivat.\n\n\"Tiedättekö, siskoni, jo minun uutistani?\" sanoi eräs variksista. \"Ei\nkaukana täältä länteenpäin on kaunis, suuri kaupunki, jossa on kaikkea\nyllinkyllin, paitsi ei vettä ollenkaan. Mutta tämä puute on helposti\nautettavissa. Kaupungin edessä kalliolla seisoo mahtava lehmus. Jos\nkaivetaan tämän lehmuksen juurta myöten, niin syöksähtää esiin oikea\nvesivirta.\"\n\n\"Niin, niin -- mutta tiedättekös minun uutistani?\" sanoi toinen varis.\n\"Ei kaukana siitä kaupungista itäänpäin, on korkea vuori, jossa\nlöytyy kaikenlaisia aarteita. Mutta kukaan ei ymmärrä kurkistaa sinne\nsisään. Ja kuitenkin on se niin helppoa! Yrjönpäivän aamuna, ennen\nauringonnousua tarvitsee vaan kyntää vuoreen kolme vakoa, silloin\naukenee se itsestään ja aarre kuuluu kyntäjälle.\"\n\nJa niin edespäin. Jokainen varis jutteli uutisensa. Sitte tulivat\nlinnut rauhattomiksi, räpyttelivät siipiään ja lensivät pois. Mutta\nnuorukainen lehmuksen alla huomasi heti, etteivät ne olleet tavallisia\nvariksia, vaan noitia, jotka lentelivät ympärinsä juhannusyönä ja\nkertoivat toisilleen uutisiaan.\n\nTuskin alkoi päivä sarastaa, kun nuorukainen jo läksi matkalle\nnoitien kuvailemaan kaupunkiin. Ei viipynyt kauvaa, ennenkuin hän\njo löysi kauniin tien sinne. Hän astui erääseen taloon ja pyysi\nvettä juodakseen. \"Sinä olet kai muukalainen täällä\", -- sai hän\nvastaukseksi, -- \"koska et tiedä mitään hädästämme. Meillä on kaikkea\nyllinkyllin, paitsi vettä; siksipä kärsimmekin polttavaa janoa.\"\nNuorukainen läksi nyt torille ja puhui kansalle: \"Mitä tahdotte\nantaa minulle, jos hankin teille vettä?\" Raatiherrat lupasivat\nhänelle korkean palkinnon; sovittiin nopeasti -- ja kaikki seurasivat\nnuorukaista mahtavan lehmuksen luo kaupungin ulkopuolelle. Tämän\njuureen kaivatti hän syvän kuopan. Kun se oli hänestä kyllin syvä,\nkuunteli hän ja kuuli selvästi maanalaisen veden kohinan. Nyt otti\nnuorukainen kiven ja heitti sen kaikin voimin kuoppaan. Heti purskahti\nvoimakas vesivirta esiin; sitten alkoi se mahtavasti kohista, raikas\nvirta, kirkas vesi virtaili kaupunkia kohden ympäröiden muurin ja\ntalot. Työmiehet kiiruhtivat ehkäisemään irtipäässeiden luonnonvoimien\nraivoa ja antoivat uudelle joelle suunnan. Silloin valtasi suuri ilo\nkansan ja kultaa ja kunniaa tuli vedenlöytäjän osaksi.\n\nKevääseen saakka jäi nuorukainen kaupunkiin ja menestyi hyvin, mutta\nsitte muisti hän sen, mitä toinen noita oli kertonut. Hevosen ja\nauran otti hän mukaansa ja lähti etsimään vuorta. Pian löysi hän\nsen ja Yrjönpäivän aamuna kynti kolme vakoa sen juurelle. Silloin\naukeni vuori itsestään ja lukematon joukko kallisarvoisia aarteita\ntuli näkyviin -- hopeaa, kultaa, jalokiviä ylenpalttisesti. Nyt tuli\nköyhästä nuorukaisesta rikas, rikkain maailmassa -- ja hän voi viettää\ntodellista laiskurielämää. Kerran, ajaessaan kuusivaljakoisilla\nloistovaunuillaan maantiellä, kohtasi hän kulkijaraukan, joka talutti\nvarsaa suitsista. Tämä kulkija oli hänen vanhempi veljensä, joka\nei ollut vierailla mailla muuta voittanut kuin tuon varsan. Rikas\npysähdytti heti, kun oli tuntenut veljensä -- ja kysyi: \"Mistä tulet?\nKuinka olet elänyt ja mitä voittanut?\" Silloin näytti köyhä surullisena\nvarsaansa ja sanoi: \"Tuo on kaikki, mitä vierailla mailla olen\nvoittanut.\"\n\nRikas kertoi nyt hänelle, että hänkin muutaman vuoden perästä\nrutiköyhänä oli aikonut palata kotiin, kertoi, mitä varikset hongan\nlatvassa olivat jutelleet ja kuinka hänelle oli myöhemmin käynyt.\nVanhempi veli kuunteli tarkkaavasti ja ajatteli itsekseen: Koska tämä,\njoka on niin paljo nuorempi ja tuhmempi kuin minä, on sellaisen onnen\nsaanut osakseen, ei sen minulta, vanhemmalta ja viisaammalta, pidä\npuuttuman. Minä tulen saamaan vielä enemmän aarteita kuin hän. Mutta\nhäpeissään ja vihoissaan löi hän varsaansa. Sitte meni hän matkaansa.\n-- Juuri juhannusyönä saapui hän hongalle ja asettui muka nukkumaan\nsen alle. Keskiyönä lensivät, samoinkuin taannoinkin, varikset sinne\n-- istuutuivat pajattaen ja siipiä lyöden -- puun latvaan ja aikoivat\npakinoida. \"Tiedättekö, siskot\", sanoi eräs, \"minun tämän vuotisen\nuutiseni? Sen mitä kerroimme viime vuonna täällä vedenpuutteesta\nkaupungissa ja aarrerikkaasta vuoresta, on täytynyt joku kuulla, sillä\neräs nuorukainen on hankkinut veden kaupungille ja ryöstänyt aarteet\nvuoresta. Olkaamme siksi varovaisia ja tarkastakaamme ensin puun\nalusta. Kenties on taas vakooja siellä.\"\n\nJa kauheasti rääkyen laskeutui koko parvi maahan. Siellä löysivät\nnoidat vanhemman veljen ja tappoivat hänet heti.\n\n\n\n\nKULTAINEN NUOLI\n\n\nMyöhään illalla istui nuori tyttö talonpoikaistalossa pärevalkean\nääressä ja kehräsi. Emäntä ja hänen tyttärensä -- isäntä oli jo kolme\nvuotta sitte kuollut -- nukkuivat jo, sillä he olivat sangen mukavuutta\nrakastavia, näyttelivät mielellään \"hienoja naisia\" ja sälyttivät\nkaikki talousaskareet palvelustytön niskoille, niin että tämän täytyi\naamun koitosta keskiyöhön liikutella käsiään, saavuttamatta kumminkaan\nleivänantajansa suosiota. Kun hän oli jokseenkin hyvin työnsä\ntoimittanut, sanottiin vaan: \"No, meneehän tuo; mutta joudukin, että\nehdit kaikki saada valmiiksi!\" Mutta vähimmästäkin erehdyksestä tuli\nosaksi haukkumista ja lyöntejä.\n\nMitä tehdä? Ilse, niin nimitettiin tyttöä, oli orpo ja köyhä; siksi\ntäytyi hänen hyvällä tai pahalla pysyä paikassaan. -- Ja se ei ollut\nmissään suhteessa helppoa. Naapurin poika, sievä, kunnon nuorukainen,\nolisi ottanut hänet niin mielellään vaimokseen, jos hänen vanhempansa\neivät olisi olleet vastaan. Heidän mielestään ei sopinut, että talon\nperillinen naisi köyhän palvelustytön. Hänen täytyisi tuoda talontytär\nkotiinsa ja tällainen olikin jo tiedossa. Se ei ollut kukaan muu kuin\ntalonemännän tytär. Kolme päivää sitte oli kaikki päätetty ja sovittu,\nettä häät pidettäisiin pääsiäisenä.\n\nIlse rakasti kelpo Ansia [Hans eli Hannu] koko sydämestään, mutta\ntäytyi sulkea tunteensa maailman edessä tarkasti sydämeensä. Hänhän\noli vaan köyhä, orpo palvelustyttö; kukapa kysyisi hänen onneaan tai\ntuskiaan! Siten istui hän synkissä mietteissään rukkinsa ääressä,\nsamalla kuin jäätävä pohjatuuli ulvoi ja kohisi talon ympärillä ja\nlumi ryöppysi villeinä höytäleinä pihalla. Moni katkera kyynel putosi\npellavalle, moni raskas huokaus kohosi matalaa, savun mustaamaa kattoa\nkohden -- siksi kunnes huokauksista ja kyyneleistä sukeutui haikean\nvalittava laulu:\n\n    \"Mailleen riensi päiväkulta,\n    jäin mä tummiin varjoihin;\n    Oi, on mennyt multa äiti,\n    joka päivään veisi mun.\n\n    Vuota, päivä hätiköivä,\n    kuule mitä sanelen --:\n    Tuhat iltatervehdystä\n    vie mun äitikullallen!\n\n    Päivä on niin alahalla,\n    äiti on niin kaukana!\n    Konsaan saavuta en päivää\n    enkä kultaäitiäin.\"\n\nSilloin rämisi viereisessä huoneessa emännän käreä ääni: \"Mene hiiteen\nrenkutuksinesi! Rääkymisesi voi kuolleetkin herättää haudoistaan.\"\nMutta tytär ärjäsi: \"Jos tahdot valittaa, niin mene pellolle ja ulvo\npohjatuulen kanssa kilpaa!\" Ilse vaikeni ja koetti taas kehrätä,\nmutta silmät ja kädet kieltäytyivät tottelemasta. Väsyneenä nojasi\nhän kultakutrisen päänsä kovaa seinää vastaan ja sulki silmänsä.\nLoppuunpalanut päretikku sammui ja tuvassa tuli pimeä. Mutta ulkona\npohjatuuli kohisi ja ulvoi...\n\nMahtoi olla kuuden aika aamulla kun palvelustyttö heräsi hieman\nvirkistyneenä unestaan, sillä pieneen ikkunaan koputettiin. Hän meni\nulos, mutta ei voinut talviaamun pimeässä ketään huomata. Vaikeroiva\nääni, kuin vanhan kerjäläisen, kuului hänen korviinsa: \"Ole armelias,\nrakas tyttö, harhaan joutuneelle ja nälkäiselle, kovasti kylmettyneelle\nvanhukselle!\"\n\nIlse mietti hetkisen. Hän tiesi kyllä, ettei emäntä kenellekään\nkerjäläiselle mitään antanut, vaan ajoi jokaisen pilkaten ja häväisten\npihalle. Mutta hän ja hänen tyttärensä nukkuivat vielä ja nousivat\nvasta seitsemän aikana ylös. \"Tule kanssani navettaan, vanhus\", sanoi\nsääliväinen tyttö, \"siellä voit hetkisen lämmitellä, mutta minä tuon\nsinulle maitoa ja leipää.\"\n\nHän vei kohmettuneen navettaan, käski hänen istua ylösalasin\nkäännetylle pytylle, lypsi maitoa astiaan ja haki talosta\npalasen leipää, jota hän illalla suuressa surussaan ei voinut\nsyödä. Kerjäläinen virvotti ja lämmitti itseänsä, niin hyvin\nkuin oli mahdollista ja sanoi sitte, mutta ei enää vaikertaen,\nvaan täyteläisellä, sointuvalla äänellä Ilselle: \"Kiitän sinua\nsääliväisyytesi ja hyvän työsi tähden! En ole se, joksi minua luulit --\nkuka olen, et tarvitse tietää. Sen tahdon kumminkin sanoa: tunnen sinut\nja kaiken, mitä ajattelet ja sydämessäsi tunnet -- ja tahdon, että\ntulisit onnelliseksi. Kuule siis, mitä sanon. Etkö ole koskaan kuullut\nmitään Lauskiksesta ja hänen kultaisesta nuolestaan?\" Ilse vastasi\nkieltävästi. \"No niin, sen asian laita on näin: Lauskis on vilunhenki,\njonka on tapana kovimman pakkasen aikana lohkoa maata. Jos nyt nuori\nviaton tyttö keskiyöllä, juuri kellon lyödessä kahtatoista, juoksee\nkolme kertaa talon ympäri, niin tapahtuu, että vilunhenki kadottaa\nnuolensa. Mutta tämä nuoli on valmistettu raskaimmasta kullasta, ja\nkuka sen löytää, voi saada siitä useampia tuhansia ruplia. Ainoastaan\nviattomuutta, rohkeutta ja näppäryyttä kysytään siinä!\" Siten puhui\nvanhus. Ilse katseli häntä hämmästyneenä -- mutta mihin oli hän sitte\njoutunut? Pytty, jolla hän oli istunut hetken aikaa sitte, oli tyhjä\nja sumeana sarastava aamuvalo ei näyttänyt jälkeään hänestä. Nuorta\npalvelustyttöä kammotti; ehdottomasti rukoili hän lyhyen rukouksen --\nja meni miettivänä takaisin taloon. Siellä oli emäntä jo jaloillaan ja\njokapäiväinen kurjuus alkoi taas. Siten meni viikko.\n\nMyrskyistä tammikuuta seurasi purevan kylmä, mutta kirkas helmikuu.\nÖisin oli usein niin kylmä, että jää halkeili lammikossa. Eräänä\npäivänä meni äiti tyttärineen kaupunkiin hankkimaan vielä jotakin\nmyötäjäisiksi ja aikoivat palata vasta myöhään iltapäivällä. Ilse jäi\nnyt yksin koko taloon. Illalla kehrätessään muistui hänelle äkkiä\nmieleen omituisen vanhuksen jo puoliksi unohtunut kertomus ja mitä\nkauvemmin sitä ajatteli, sitä vastustamattomamman halun tunsi hän\nkasvavan sydämessään tehdä koe Lauskiksen kera. Tunnit keskiyöhön\nsaakka kuluivat häneltä kuin unessa. Kun vanha seinäkello emännän\nmakuuhuoneessa, jonka ovi nyt oli auki, ensi kerran löi -- hyökkäsi\ntyttö ovesta ulos ja kiisi kuin tuuli kolme kertaa talon ympäri.\nSilloin pamahti kauhea räjähdys, talo, navetta ja varastoaitta alkoivat\nvapista ja tutista. Ilse piti vaan rohkeana oven pielestä kiinni.\n\nMutta pian oli kaikki ohitse. Räikeän kirkas kuuvalo, joka on\nainoastaan pohjoismaille ominainen, valaisi komeaa, kultaista nuolta,\njoka makasi juuri tytön jaloissa...\n\nPääsiäisenä vietettiin naapurin Ansin häitä, mutta ei emännän tyttären\nkera, vaan hänen, niin kauvan halveksitun palvelustytön, köyhän orvon,\nnyt rikkaimman tytön kera sillä seudulla. -- Onnessa ja rauhassa\nvierivät niin yhtyneiden vuodet -- ja jos he eivät ole kuolleet, elävät\nhe vielä tänäkin päivänä.\n\n\n\n\nAARTEISTA\n\n\n1.\n\nOli kerran juopporenttu, joka oli juomisellaan menettänyt kaiken\nomaisuutensa. Kun hän näki, ettei kukaan isäntä enää tahtonut antaa\nhänelle luottoa, meni hän eräälle läheiselle vuorelle, lainatakseen\nsieltä rahaa. Vuoren juurella ikivanhan tammen alla, seisoi musta\nmies; tälle sanoi hän: \"Lainaa minulle rahaa!\" Mutta tämä vastasi:\n\"Mihin tarvitset, juopporenttu rahaa? Sinähän hävittäisit sen kuitenkin\nkädenkäänteessä. Laittaudu tiehesi!\"\n\nKohta sen jälkeen tapahtui, että köyhä karjapaimen kulki saman tammen\nohitse. Taas ilmaantui musta mies ja tarjosi hänelle kysymättä ja\npyytämättä lainaa.\n\n\"Oi\", huokasi karjanpaimen, \"kuinka voisin lainata sinulta rahaa; enhän\nminä voisi sitä kumminkaan koskaan maksaa takaisin!\"\n\n\"Sama se,\" sanoi musta, \"maksa se vuosien kuluessa vähitellen takaisin,\nvaikkapa vaan penni kerrallaan!\"\n\nSamassa pisti hän kätensä puun koloon ja veti esille suuren rahasäkin.\n\"Tuossa, ota! -- Ja kun tahdot lainaa maksaa takaisin, niin tule vaan\ntänne ja huuda: Meren Martti, tuon sinulle rahaa!\"\n\nKarjanpaimen kiitti ja meni pois. Kohta oli hänellä oma talo, vaimo ja\nlapsia, ja hän tuli päivä päivältä varakkaammaksi. Kun hän luuli siksi\npaljon koonneensa, että hän voisi ilman erityistä vaivaa maksaa lainan,\nmeni hän tutulle paikalle ja huusi, niinkuin oli käsketty: \"Meren\nMartti, tuon rahasi takasin!\" Mutta ei ketään mustaa miestä astunut\npuusta. Vihdoin, useampien huutojen jälkeen ilmaantui, ikäänkuin maasta\nkasvaneena, pieni poika ja sanoi: \"Meren takaa tuli suuri paarma ja\npisti Martin kuoliaaksi. Pidä vaan rauhassa rahasi!\"\n\n\n2.\n\nKaipenin aateliskartanon lähellä Etelä-Liivinmaassa on pieni lähde,\njosta saa raitista vettä. Vuosia sitte syöttivät paimentytöt siellä\nherraskartanon karjaa. Kerran syödessään aamiaista lähteellä, alkoivat\nhe puhella aarteista, joita tässä piti olla kätkettynä.\n\n\"Vanhat ihmiset sanovat, että kokonainen arkku täynnä rahaa olisi tässä\nlähteessä, mutta ei kukaan tiedä, kuinka sen voisi saada\", arveli\neräs. Mutta toinen sanoi: \"Antaisin heti karjamme molemmat parhaat\nsonnit aarteesta!\" Tuskin se oli sanottu, kun lähteessä alkoi sorista\nja porista -- ja hitaasti kohosi suuri, rautainen arkku esiin. Samassa\nhuomasivat tytöt kaksi valkoista sutta, jotka juoksivat laumaa kohden.\nTyttöparat pelästyivät kauheasti, huusivat apua ja usuttivat koiransa\npetoeläinten kimppuun. Ne pakenivat -- mutta heti vaipui myös arkku\nkilisten ja kolisten takaisin syvyyteen.\n\n\n3.\n\nKauniina kesäyönä palasi nuori talonpoika kotiaan. Matkalla näki hän\nkoivumetsän reunassa palavan tulen. Kun hänen piippunsa oli sammunut,\nastui hän sinne sytyttääkseen sen uudestaan; mutta turhaan, tupakka\nei ottanut tulta. Kärsimättömänä otti hän hiilen, pani sen piippuunsa\nja meni edelleen yhä ilman menestystä sitä imien. Hetkisen kuluttua\nhuomasi hän, että hiilen paikalla piipussa oli kolme ruplan kappaletta\npuhtaimmasta hopeasta. Silloin muisti hän sen, mitä kansalla on tapana\njutella -- että nimittäin siellä missä yöllä palaa yksinäinen valkea,\nolisi \"rahoja kuivamassa\".\n\n\n4.\n\nTalonpoikaismajassa alkoi kerta kummitella. Öisin, kun kaikki pimeni,\nhuusi se uunin takana: \"Minä räjähdän! Minä räjähdän!\" Talon asukkaat\neivät tienneet mitä tehdä. He etsivät huolellisesti kaikkialta,\nlöytämättä mitään; viimein tottuivat he yöllisiin huutoihin. Eräänä\niltana tuli talonpoika juopuneena ja iloisella tuulella kapakasta\nkotiin. Hän istuutui pöytään ja söi muutaman palan. Äkkiä tarttui\npala väärään kurkkuun, hän alkoi yskiä ja sammutti siten kynttilän,\nniin että tuli pimeä. Heti kuului huuto uunin takaa: \"Minä räjähdän!\nMinä räjähdän!\" Silloin vimmastui talonpoika ja kiljasi: \"No, räjähdä\nsitte viimeinkin, kun kerta pirulla ratsastat!\" Tuskin sanottu, kun\nuunintakana paukahti aika räjähdys ja kasa kulta- ja hopearahoja vieri\ntupaan.\n\n\n\n\nTARUJA RAHA- JA VILJAPAROISTA\n\n\n1.\n\nEräs talon isäntä matkusti Riikaan noutaakseen sieltä viljaparan.\n[Lätinkielellä \"puhkis\", joka vastaa suunnilleen suomalaista\ntaruolentoa \"para\". Suoment. muist.] Pitkän tinkimisen jälkeen sopi\nhän kauppiaan kanssa ja tahtoi kunnollisesti tarkastaa paran. Mutta\nmyyjä antoi hänelle sidotun vaatekappaleen ja sanoi: \"Katso nyt, että\nviet sen avaamattomana kotiisi ja hillitset uteliaisuutesi! Kotona avaa\nse ja varistele sitä viljalaarisi yläpuolella aitassasi.\" Talonpoika\notti kangaskappaleen ja ajeli kotiaan kohden. Mutta matkalla ei hän\nvoinutkaan uteliaisuuttaan hillitä -- hän avasi kovan taistelun\nperästä siteen; sieltä ei hän löytänyt mitään muuta kuin niinisen\nnuoranpätkän. \"Kirottu petturi!\" huusi petetty ja heitti nuoran ja\nsiteen tienviereiseen ojaan.\n\nJonkun ajan kuluttua täytyi isännän taas mennä kaupunkiin. Hän ei\njättänyt etsimättä petturia ja haukkumatta häntä melkolailla. Mutta\ntämä sanoi: \"Miksi olit niin utelias? Kumminkin voi kaikki tulla\nhyväksi. Mene sille paikalle, missä heitit nuoran pätkän ojaan ja\nkatso, mitä sieltä löydät!\" Talonpoika teki niin. Oi, kuinka paljon\njauhoja ja jyviä oli ojaan koottu. Nyt ymmärsi hän, että viljapara oli\nsen tehnyt ja etsi siksi, kunnes löysi nuoranpätkän ja kangaskappaleen.\nSitte meni hän iloisena kotiin, varisteli kääröä jyvälaarin päällä,\nniin että nuora putosi sinne ja meni levollisena maata. Mutta yöllä --\nkuten kaikkina seuraavinakin öinä -- lensi para tulisen lohikäärmeen\nmuodossa aitasta ja kantoi väsymätönnä likeisten talonpoikien\nvarastohuoneista jauhoja, jyviä ja muita elintarpeita kotiin, niin että\nisäntä rikastui päivä päivältä.\n\n\n2.\n\nEräällä isännällä oli kaksi paraa; toinen toi hänelle jyviä, toinen\nrahaa, mutta molemmat asuivat ullakolla. Heti kun valmistettiin jotain\nhyvää ruokaa tahi leivottiin verestä leipää, vei isäntä itse parhaimmat\npalat ullakolle. Tämän sattui nuori renki huomaamaan ja paloi halusta\nnähdä paroja.\n\nKerran, kun isäntä ei ollut kotona, läksi nuorukainen ullakolle ja\ntarkasteli siellä ympärinsä; mutta vaikka hän olisi etsinyt kuinka,\nei paroja kuulunut eikä näkynyt; mutta nurkassa seisoi kattila täynnä\nherkullista kaalikeittoa. Renki ahmi hyvällä halulla liemen, sylki\nkattilaan ja meni pois. Illan tullen palasivat parat retkiltään ja\naikoivat käydä liemen kimppuun -- mutta, nähkääs, kattila oli aivan\ntyhjä, ja vielä lisäksi oli siihen syletty. Silloin vimmastuivat parat,\nryömivät vonkuen katolle ja sytyttivät sen hehkupyrstöillään tuleen,\nniin että talonpojan koko talo paloi.\n\n\n3.\n\nOli kerran rikas talonpoika, jolla oli useampia paroja palveluksessaan\nja hän kävi niillä kauppaa. Eräänä päivänä tuli isännän luo kolme\nnaapuriseudun isäntää, paroja ostamaan. Häneltä ei tarvinnutkaan\nkauan pyytää ja kauppahintana otti hän hopearuplan kappaleelta. Sitte\nheitti hän rahat uuniin, jota hän oli yöt päivät kuumentanut ja sanoi:\n\"Katsokaa, nämä hopearuplat eivät sula liekeissäkään!\" Tuosta kauhistui\nkaksi isäntää niistä kolmesta, jättivät parat paroiksi ja lähtivät\npäätä pahkaa tiehensä. Mutta kolmas arveli: \"Käyköönpä minulle tuolla\npuolen miten tahansa, kasvakoon vaikka honka sydämeni läpi kuoltuani\n-- mitä minä siitä huolin! -- kunhan minulla vaan täällä maanpäällä\non yltäkyllin rikkautta ja riemua!\" Hän otti ostamansa paran ja tuli\nrikkaaksi mieheksi. Mutta, kun hän oli kuollut ja haudattu, kasvoi\nhonka hänen haudastaan ilmoille.\n\n\n\n\nIHMISSUDET.\n\n\n1.\n\nHeinämiehet niittivät kerran heinää niityllä. Silloin sanoi eräs\nheistä: \"Jospa minulla nyt olisi karitsa! Himoitsen suuresti sellaista\npaistia\". Toinen naurahti. Mutta edellinen meni nopeasti hirsikasan\ntaakse ja katosi metsän reunaan. Koska häntä ei pitkiin aikoihin\nkuulunut, menivät jälellejääneet työmiehet häntä etsimään. Tuon\nlautakasan takaa löysivät he hänen lakkinsa ja vaatteensa aivan\nlähellä erästä kantoa, jonka juuri oli maanpäällä, niin että se näytti\nmuodostavan pienen portin. Vanhimmalle työmiehelle, niinkutsutulle\ntyönjohtajalle, valkeni asia äkkiä; hän otti vahvan kalikan ja kätki\nsen kuusen taakse. Jonkun ajan kuluttua tuli mahtava susi juosten, joka\nkantoi kidassaan äsken tapettua karitsaa. Ensiksi pisti se karitsan\njuuriportin läpi maan alle ja aikoi sitte ryömiä itse jälestä -- mutta\n-- läiskis! -- työnjohtajan palikka lensi suhisten suden hännälle,\nniin että se erkani ruumiista. Siinä silmänräpäyksessä muuttui susi\ntaas tuoksi työmieheksi, jonka toiset ottivat kiinni ja kulettivat\nraivokkaasta vastustuksesta huolimatta kotiin. Suden häntä oli kadonnut\nseuraavana päivänä siltä paikalta, mutta työmies ei koskaan enää\nryöstänyt lampaita.\n\n\n2.\n\nEräs talonpoika, joka oli äsken nainut, lähetti vaimonsa pellolle. Kun\nnuorikko palasi, toi hän tapetun lampaan tullessaan. \"Syö\", sanoi hän\nmiehelleen, \"minä tahdon sillaikaa nukkua!\" Näin tapahtui useamman\nkerran, niin että talonpoika tuli epäileväiseksi ja päätti pitää häntä\nsilmällä.\n\nSanottu ja tehty. Kun vaimon taas kerran täytyi mennä pellolle, hiipi\nmies varovasti hänen jälessään ja näki, että hän ryömi suuren aitan\nalle. Sieltä tuli hän sitte suden muodossa ja kiiruhti pois. Talonpoika\nkauhistui, tarkasti aitan alustaa, löysi sieltä vaimonsa vaatteet ja\nkätki ne.\n\nJonkun ajan kuluttua palasi susi lammas kidassaan ja ryömi taas aitan\nalle. Mutta koska hänen vaatteensa olivat poissa, ei hän voinutkaan\nenää muuttua ihmiseksi. Valittaen ja vinkuen jätti se pihan ja katosi\nainaisiksi ajoiksi läheiseen metsään.\n\n\n3.\n\nKerran ratsasti köyhä, mutta peloton nuorukainen metsän halki. Siellä\ntäällä ulvoivat sudet. Vallattomuudessaan alkoi hän niitä matkia ja\nulvoi yhä kovemmin ja kovemmin. Mutta hänen hevosensa oli vanha ja\npääsi eteenpäin ainoastaan hyvin hitaasti, sillävälin houkutteli\nhän ulvonnallaan sudet yhä lähemmäksi. Nytpä ei se enää leikiltä\nnäyttänytkään. Silloin näki hän eräällä pienellä aukealla tulen,\nhyppäsi hevosensa selästä ja meni paikalle. Siellä istui roviolla\nkunnianarvoisa komea vanhus, susien ympäröimänä. Nämä tahtoivat\nahneesti syöstä vastatulleen kimppuun, mutta vanhuksen viittaus pidätti\nheidät paikoillaan. \"Miksi narraat susiani?\" kysyi vanhus. \"Tämän\nkerran saat sen anteeksi, mutta vastaisuudessa varo itseäsi! Sido nyt\nhevosesi tuohon kuuseen, mutta itse asetut sinä minun viereeni tulen\nluo. Teille ei tapahdu mitään pahaa.\"\n\nTalonpoika teki, kuten käskettiin ja nukkui heti. Seuraavana aamuna\nolivat vanhus ja hänen sutensa hävinneet; mutta rovion sijalla oli\nkultakasa ja nuorukaisen vanha heikko hevonen oli muuttunut nuoreksi,\nvahvaksi hevoseksi.\n\n\n\n\nPAPPI JA KERJÄLÄINEN\n\n\nEräänä sunnuntaina meni pappi kirkkoon jumalanpalvelusta pitämään.\nTiellä yhtyi häneen kerjäläinen. Kun molemmat saapuivat eräälle\npurolle, vaati viimemainittu pappia käymään kanssansa veden yli. Mutta\npappi, tietäen hyvin olevansa suuri syntinen, pelästyi ja meni porrasta\nmyöten, mutta hurskasta kerjäläistä kannatti vesi, niin että hän kulki\nkuivin jaloin puron poikki.\n\nPappi oli tuskin noussut saarnatuoliin, kun piru näyttäytyi kirkossa ja\nalkoi ainoastaan hänen ja kerjäläisen nähden tehdä kauheita ilveitä.\nPappi ei voinut pidättää nauruaan, niin että ne harvat kirkossa\nkävijät, jotka eivät olleet vielä nukahtaneet, joutuivat ihmeihinsä.\nSilloin uhkasi piru pappia ja katosi.\n\nKotimatkalla yhtyi kerjäläinen taas pappiin, joka äkkiä tunsi kovaa\njanoa. Kun he tulivat samalle purolle, sanoi kerjäläinen: \"Tässä on\npuhdasta, kirkasta vettä, juo siitä!\" Pappi teki niin. Sitte vei\nkerjäläinen hänet yhä kauvemmas puron vartta pitkin, siksi kunnes he\ntulivat lähteelle josta puro sai alkunsa; siellä makasi raato, josta\nkumpusi vesi kirkkaana ja puhtaana.\n\n\"Katso nyt, mitä vettä olet juonut\", sanoi kerjäläinen. \"Sinä itse olet\nsamallainen raato, josta jumalan sana, jota saarnaat, pulppuaa puhtaana\nja kirkkaana.\"\n\nSitte kuletti hän syvimmin sydämeen satutetun takaisin. Kun he\nerosivat, pyysi kerjäläinen pappia käymään hänen majassaan. \"Minä\nlähetän sinulle jonakin päivänä valkoisen hevosen, se kantaa sinut\nminun luokseni.\"\n\nKolme päivää myöhemmin ilmaantui pappilaan todellakin valkoinen ori,\npappi nousi sen selkään ja se kuljetti hänet kauniin koivumetsän\nläpi kerjäläisen majan eteen. Molemmat miehet tervehtivät toisiaan\nja isäntä, niin köyhältä kuin hän näyttikin, tarjosi vieraalleen\nlasin oivaa viiniä. Pappi joi viinin, kiitti ja ratsasti taas heti\nkotiin. Mutta mitä näki hän tultuaan pappilaan?... Kaikki näytti aivan\ntoisenlaiselta, kuin hän ne puoli tuntia sitte oli jättänyt; uusia\nrakennuksia, vieraita kasvoja pihassa ja talossa -- niin jopa uusi\nomituisesti puettu pappikin. \"Jumalani, mitä täällä on tapahtunut?\"\nhuusi kotiin palannut hämmästyneenä ja kauhistuneena!\n\nKauvemman aikaa sinne tänne puheltuaan, sillä he voivat ainoastaan\nvaikeasti ymmärtää toisensa, vaikka luulivat samaa kieltä puhuvansa,\nsanoi uusi pappi: \"Täällä on jumala varmasti tehnyt suuren ihmeen!\nEnemmän kuin kolmesataa vuotta sitte piti tässä pappilassa elää sinun\nnimellisesi pappi, suuri syntinen, jonka valkoinen hevonen vei pois\nainiaaksi\".\n\n\"Kolmesataa vuotta\", huusi onneton, \"ja minä olen ainoastaan lasin\nviiniä juonut kerjäläisen luona!\" Sitte luhistui hän kokoon ja muuttui\ntomuksi.\n\n\n\n\nTUHMA-LIISA\n\n\nOli kerran talonpoika, jolla oli kaunis, mutta hyvin typerä vaimo. Kun\nhän kerran oli poissa kotoaan, kulki ohitse matkustavainen ja pyysi\nruokaa. Emäntä asetti hänen eteensä kaalikeittoa ja valitteli, ettei\nkaali ollut hyvää. Hän tarkotti kaalintaimia, mutta matkustavainen\nluuli hänen puhuvan keitosta ja sanoi: \"Teidän täytyy panna siihen\noivallinen kappale sianlihaa!\" -- Kun hän oli mennyt, juoksi emäntä\naittaan, toi suuren kimpaleen läskiä, palotteli sen ja peitti niillä\nkaalintaimet puutarhassa, toivoen kaalin nyt menestyvän paremmin. Mutta\nkun naapurin pihakoira vainusi lihaa, tuli se loikkien ja alkoi tempoa\nlihapalasia kaaleilta. Tuosta julmistui emäntä, otti koiran kiinni,\nsalpasi sen aittaan, sitoi vastustelevan eläimen täyden kaljatynnyrin\ntappiin ja alkoi sitä armottomasti pieksää. Koira riuhtoi tietysti\ntäysin voimin köyttä siksi kunnes tappi lähti irti -- ja tiessään\nolivat koira, köysi ja tappi.\n\nMitä tehdä? Tuhma-Liisa kiiruhti koiran jälestä ja sai suurella\nvaivalla ryöstetyksi siltä tapin. Kun hän palasi aittaan, oli kaikki\nkalja juossut pois ja lattia oli aivan märkä. Hänelle juolahti mieleen\nohrajauhot, joita oli vielä vakallinen arkussa; hän haki jauhot ja\nriputteli ne lattialle, kuivatakseen sen sillätapaa. Kun talonpoika\npalasi kotiin, olivat lihakappale, kalja ja ohrajauhot tipotiessään...\n\nMutta kerran pelasti hänet vaimonsa tuhmuus pulasta. Tapahtui\nnimittäin, että talonpoika löysi aarteen herraskartanon pellolta.\nHuolimatta miehensä ankarista varotuksista, jaaritteli emäntä siitä\nkuitenkin muille, niin että kartanon herrakin sattui siitä kuulemaan.\nHän käski miehen tulla luokseen ja vaati häntä luovuttamaan aarteensa\nhänen haltuunsa. Talonpoika ei sanonut tietävänsä mitään aarteesta.\n\"Elä valehtele\", huusi kartanonherra, \"vaimosihan on siitä puhunut\nihmisille! Tule huomenna uudestaan ja tuo vaimosi mukanasi!\"\n\nTalonpoika läksi murheellisena pois ja vaivasi päätään,\nmiettimällä, miten parhaiten selviytyisi pulasta. Kotona sanoi hän\nTuhmalle- Liisalle: \"Suuri sota on maassa, viholliset tulevat vielä\ntänään meidän seutuumme, on parasta mennä piiloon. Minä tahdon paeta\nmetsään, mutta sinä kätkeydyt suureen kuoppaan talon takana. Heti\nkun viholliset ovat menneet, tulen sinua noutamaan\". Sanottu, tehty.\nTuhma-Liisa ryömi kuoppaan; talonpoika peitti sen lehmänvuodalla ja\nripotteli aikalailla siihen kauroja. Nyt tulivat joka suunnalta kanat,\nhanhet ja ankat kauroja noukkimaan. Ne kopisivat ja kapisivat lehmän\nvuodalle ja repivät toisiaan kovasti kaakattaen.\n\n\"Oh, mikä hirveä sota on tuolla ylhäällä\", ajatteli Tuhma-Liisa,\n\"kuinka hyvä, että olen ryöminyt tänne!\"\n\nIllalla myöhään tuli talonpoika ja kaatoi lämmintä vettä vuodalle,\njuuri sille kohdalle, missä oli enimmän reikiä. Kun vesi valui\nTuhman-Liisan päähän, ajatteli hän: \"Jumalalle kiitos, että vihdoinkin\nsataa! Ilma olikin jo kylliksi kauvan kuivaa.\"\n\nSeuraavana aamuna tuli talonpoika taas, otti nahkan pois ja veti\nvaimonsa ylös. \"Sota on ohitse, kyyhkyläiseni; menkäämme nyt\nherraskartanoon; minulla on siellä asioita toimitettava.\"\n\nHe eivät olleet kauvaa kulkeneet, kun eräästä ladosta kuului oinaan\nsurkea valitus.\n\n\"Ukko-kulta, kuka voihkii ja valittaa tuolla?\" kysyi Tuhma-Liisa.\n\n\"Oh, menkäämme pian ohitse\", vastasi talonpoika, \"siellä antaa piru\nkartanonherralle selkään!\"\n\nPitemmän matkan perästä saapuivat he pihaan ja heidät vietiin herran\neteen. Tämä kysyi Tuhmalta-Liisalta: \"Onko sinun miehesi löytänyt\naarteen?\" \"Aivan varmaan, armollinen herra\", vastasi hän. \"Milloin\nlöysi hän sen?\" kysyi kartanonherra taas. \"Vähää ennen suuren\nkaakatussodan alkua\", oli Liisan vastaus. \"Älä lörpötä tyhmyyksiä\",\nsanoi herra nauraen, \"milloin sitte on ollut sellainen sota?\"\n\n\"Samaan aikaan kun oli lämmin sade\", sano vaimo.\n\n\"Lämmin sadeko? Kuuteen viikkoon ei ole tippaakaan tullut alas\ntaivaasta.\"\n\n\"Ehkenpä armollinen herra ei siksi tiedä mitään lämpimästä sateesta,\nkoska juuri silloin piru antoi ladossa kartanonherralle selkään\", sanoi\nTuhma-Liisa.\n\nSilloin kartanonherra suuttui kovasti ja ajoi miehen vaimoineen ulos\ntalostaan. Niin sai talonpoika pitää aarteensa.\n\n\n\n"]