[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNLw_p8PxE9-m3gJjSQlSp90MtHJt8iKT9BOtVIHTnF4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2364,"Saarelaisvallesmanni","Elenius, Emil",1877,1949,"2364-elenius-emil-saarelaisvallesmanni","2364__Elenius_Emil__Saarelaisvallesmanni","Romaani","romaani",[],[],"fi",1925,null,58472,351335,false,64201,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25],"Novels","\"Saarelaisvallesmanni: Romaani\" by Emil Elenius is a novel written in the early 20th century. The story revolves around Markus Aleksander Markulin, who experiences a transition from a struggling young man to becoming the saarelaisvallesmanni, a position of local authority on a remote island. The novel explores themes of identity, familial expectations, and personal aspirations, as well as the contrasting lives of urban and island communities.  At the start of the narrative, we learn about Markus's difficult upbringing and his early life marked by his father's death and the financial struggles faced by his family. After years as a clerk, he unexpectedly receives a promotion to become the saarelaisvallesmann, which promises both challenges and opportunities. The subsequent chapters introduce his journey as he departs from his familiar surroundings to take on this new role, along with the dynamics of his interactions with the local community and his longing for artistic expression, which conflicts with his administrative duties. Through Markus's story, the narrative delves into the complexities of personal ambition and familial loyalty. (This is an automatically generated summary.)",[],261,"Markus Aleksander Markulin nimitetään vallesmanniksi saaristoon, missä hän joutuu opettelemaan uudenlaista elämäntapaa. Teos kuvaa virkamiehen sopeutumista saaristolaisyhteisöön, paikallisia ihmiskohtaloita sekä luonnonvoimien ja yksinäisyyden sävyttämää arkea karulla luodolla.","Emil Eleniuksen 'Saarelaisvallesmanni' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2364. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SAARELAISVALLESMANNI\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nEMIL ELENIUS\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n   I. Markus Aleksander Markulin saa ylennyksen.\n  II. Saarelaisvallesmannin ensi päivä.\n III. Pelto-Kallu.\n  IV. Merimiehen hauta.\n   V. Laivarikko ja ruoska.\n  VI. Koulumestari.\n VII. Tanssiaiset.\nVIII. Martta.\n  IX. Sarlakanpunainen pelakuuna.\n\n\n\n\nI LUKU.\n\nMARKUS ALEKSANDER MARKULIN SAA YLENNYKSEN.\n\n\nKomea sukunimi, Markulin, oli suvussa ollut vasta muutaman\nvuosikymmenen. Hänen isoisänsä nimi oli Markus Markkula. Hän\noli varakas maanviljelijä ja lähetti poikansa, Markus Viktorin,\nlähellä olevaan Viipurin kaupunkiin kouluun. Siellä annettiin\npojalle uusi nimi, Marcus Victor Markulin ja hänestä tuli tämän\nkertomuksen sankarin, saarelaisvallesmannin isä, joka kohosi entisen\nkoulukaupunkinsa yläalkeiskoulun lehtoriksi, ja kuoli nuorena ja\njätti jälkeensä nuoren lesken, kaksi alaikäistä tytärtä ja pojan,\nMarkus Aleksander Leopoldin, pienen eläkkeen, niin pienen, ettei se\nriittänyt kuin yhdeksi kuukaudeksi, vaikka vuodeksi oli tarkoitus\nriittää. Vanhimman lapsista, Markus Aleksander Leopoldin, oli siitä\nsyystä keskeytettävä koulunkäyntinsä -- toisethan eivät sitä olleet\nennättäneet alkaakaan -- ja etsiä työtä ja niin joutui hän moniksi\nvuosiksi palvelemaan erään vaatetavarakauppiaan puodissa myyjänä.\nSisaret ja äiti, sekä vapaa-aikoinaan Markus Aleksanderkin, tekivät\nkoruompeluksia erääseen muotipuotiin ja näin kerääntyi eläkkeen lisäksi\nrahaa niin paljon, että se säästäen riitti vuoden kaikiksi kuukausiksi.\n\nHän oli siis vasta toisessa polvessa Markulin, mutta jo kolmannessa\npolvessa Markus. Ilmankos hänen esi-isiensä kylässä laulettiinkin:\n\n    Isä Markus\n    poika Markus\n    pojan poika Markus Aleksanteri.\n\nIsän eläessä oli perhe viettänyt monta onnellista kesää huvilassa,\nVuoksen rannalla. Siellä oli Markus Markulin nuoremmalla parhaana\nmuistonaan eräs purjehdusretki. Hän oli löytänyt rannalta, saunan\nluota ison kaukalon, joka oli tuotu turpoamaan tai pestäväksi. Se oli\nmatalassa vedessä, valkealla hiekalla, vettä puolillaan ja muutama kivi\nsisässä. Hän itse lienee ollut silloin nelivuotias. Hän nosteli kivet\npois, ajoi viskaimella veden kaukalosta ja lykkäsi sitten laivansa\nlainehille. Itse istui hän sen pohjalle ja alkoi paremman puutteessa\nsoutaa käsillään. Tuuli puhalsi maalta virralle päin. Kun hän ensi\nkerran vilkaisi taakseen, näytti maa olevan kaukana ja ihmiset, jotka\nsiellä juoksentelivat ja huutelivat, hyvin pieniä, kuin nukkeja.\nPerästä päin, täysi-ikäisenä, hän kyllä kuuli, ettei hän ollut vielä\nrannasta silloin kuin kivenheiton päässä, mutta ei päästy heti hänen\njälkeensä, kun veneessä ei ollut airoja ja hätääntyneet naiset, äiti,\npappilan täti ja palvelijatar, eivät niitä heti löytäneet, eikä\nisä ollut kotona. Virta ja tuuli kuljettivat häntä ja hän lakkasi\nsoutamasta. Hänen laivansa kääntyili hitaasti milloin vasta- milloin\nmyötäpäivää. Hänestä tuntui ihanalta. Se häntä vain suretti, ettei\ntullut sanottua äidille hyvästi -- no, hän kirjoittaa pitkän kirjeen,\nkun pääsee perille! Täysi-ikäisten laskujen mukaan lienee koko\nhänen retkensä kestänyt korkeintaan viisi minuuttia, mutta omasta\nmielestään hän oli tehnyt kokonaisen valtamerimatkan. Jokaiseen laineen\nheilahdukseen, virran pyörteeseen, tuulen henkäisyyn, ohitse pörräävään\npaarmaan tai ääneti lentävään perhoseen sisältyi kokonainen elämä.\nTämä retki syöpyi hänen mieleensä siinä määrin, että hän läpi elämänsä\nnäki sen unessaan, kerran vuodessa tai useammin. Hän oli jo elänyt\ntoistakymmentä vuotta saarelaisvallesmannina, kun hän yhä vielä joskus\nunessa kävi läpi tuon purjehdusretkensä jokaisen elämyksen -- äidin\npiiskauksenkin heti maihin päästyä. Joskus hänestä tuntui, että koko\nretki lienee ollut alunperinkin vain uni. Saarelaisvallesmannina hän\nheräsi tuon unen jälkeen onnellisena ja tyytyväisenä. Koko aamupäivän\nhän sitä muisteli: Meni rantaan katselemaan kalanruokkijoita,\njoilla oli samanlaiset kaukalot, mollit, edessään, joihin kalojen\nsisälmykset viskattiin. Onnellinen se, joka sellaisena päivänä sattui\nmenemään hänen luokseen asioilleen! Kaikki järjestyi hyvin! -- Kukapa\nsen tietää -- voihan olla, että kaikki oli alunperinkin unta! Ei!\nPiiskauksen hän muisti! Hänellä oli ankara äiti. Häneltä sai Markus\nAleksander Leopold sangen usein piiskaa, mutta ei koskaan isältään.\nÄiti se oli, joka piiskan uhalla pani hänet vielä suurena poikana,\nisän kuoleman jälkeen, koruompelukseen, ja toimitti hänelle paikan\npuotiin, vaikka hän itse olisi halunnut -- teatteriin. Eräänä talvena\nvieraili nimittäin teatteri kaupungissa. Markus oli usein jo sitä\nennen esiintynyt kotikaupungissaan seuranäyttämöllä, sillä hänellä\noli hyvä ja kaunis lauluääni ja lahjoja, jotka viittasivat suureen\ntulevaisuuteen näyttelijänä. Kaikki pitivät hänestä. Hän oli iloinen\nja vilpitön, osasi huvittaa kaikkia eikä loukannut ketään. Äiti salli\nhänen esiintyä seuranäyttämöllä ja tilapäisenä avustajana teatterissa,\nmutta kun teatterin johtaja oli kutsunut hänet puheilleen ja pyytänyt\nhäntä teatterinsa vakinaiseksi näyttelijäksi, täytyi hänen, äitinsä\nmääräyksestä, antaa kieltävä vastaus. Äiti ei sallinut, että hänen\npojastaan tulisi joutava komeljantti, kuotoilija, sirkuslainen,\nilvehtijä, joka teeskenteli väkijoukkojen iloksi. Sellainen oli hänen\näitikultansa käsitys näyttelijästä ja siihen oli taivuttava. Siitä\nhetkestä kieltäytyi Markus seuranäytännöistä ja laulukuoroista --\nkotonaan vietti hän vapaa-aikojaan viulua soitellen. Kolme kuukautta\neli hän vapaaehtoisessa kotiarestissa. Viimeinenkin into ja halu\nkauppimiseen meni. Hän piti itseään onnettomimpana ihmisenä maan päällä\nja sopimattomana myyjän ammattiin. Hän oli saapunut siihen nuoruuden\nkohtaan, jolloinka ajatellaan kuolemaa. Hän uskoi varmasti, ettei\neläisi vanhemmaksi kuin kaksikymmentävuotiaaksi ja siihen ei ollut enää\npitkää matkaa.\n\nHänen äitinsä ajatteli toisin.\n\nHän ajatteli elää kauan ja lastensa hän toivoi ja uskoi elävän vielä\nkauemmin -- hän tahtoi niin.\n\nKun hänen mielilauseensa oli: \"Hyvää tilaisuutta ei saa odottaa, se\npitää itse ottaa\", ja kun hän kuuli, että maakunnanhallituksessa on\nkonttoristin paikka joutunut avoimeksi, lähti hän kiertomatkalle\nmiesvainajansa entisten hyvien tuttavien ja toverien, nykyään samassa\nhallituksessa toimivien, vaikutusvaltaisten, korkeiden virkamiesten\npakinoille -- ensin alempien ja sitten itsensä maakuntasihteerin\nluokse, joka otti hänet omassa asunnossaan vastaan ja kuultuaan asian\npuheli:\n\n-- Voi hyvä Markulinemäntä! Teidän miesvainajanne oli minulle parempi\nkuin oma veli! Minä moitin teitä -- suokaa anteeksi. -- Miks'ei minulle\nole kerrottu, että Markus-Viktor-vainajan puoliso ja lapset elävät\nkurjuudessa ja että hänen poikansa seisoo aamusta iltaan puodissa,\nvaikka Luoja on tarkoittanut hänestä muuta! Tämä asia on korjattava\npaikalla! Että antaisinko minä viran nuorelle Markukselle -- ei! Ei\ntotisesti. Nyt ei kysytä, annetaanko virka hänelle, otetaanko hänet\nmeille maakuntahallitukseen konttoristiksi. Ei! Sallikaa, arvoisa\nemäntä, minun käskeä! Minä käsken: Jo huomisaamuna on nuoren Markuksen\nistuttava konttoripöydän takana. -- Keskenjääneet opinnot! Mitä vielä!\nVeljeni Markus-Viktor-vainajan pojalle minä alan huomisaamuna itse\nopettaa konttoritöitä. Eikö niin, emäntä? No niin! Ja mitä tulee\nmaakuntavanhimpaan itseensä, niin siitä ei ole pelkoa. Olisi häneltäkin\nsynti ja häpeä jättää entisen hyvän toverinsa perhe tuuliajolle ja\nvanhan kouluutetun suvun jäsen painumaan puotien pölyyn! Taiteen\nkukkuloille tai loistava virkamiesura! Se olkoon Markus Aleksander\nLeopold Markulinin osana! Asia päätetään vielä tänään. -- No niin,\nrakas emäntä. Kiitos siitä, että tulitte luottavaisena puheilleni,\nolisi pitänyt tulla vain jo aikaisemmin!\n\nPuhetta siitä, että Markuksen olisi uuteen virkaansa astuttava\nheti seuraavana aamuna, ei sopinut ottaa aivan kirjaimen mukaan\nymmärrettäväksi, eikä liioin sitä, että pääsihteeri itse ottaisi\nMarkusta ohjatakseen ja yhtä ja toista muuta, sillä ensiksikin\nMarkuksen oli palveltava kauppiaalla irtisanomisajan loppuun asti ja\ntoiseksi maakunnan hallituksen konttoriin pääsemiseksi vaadittiin,\npaitsi määrättyjä opintoja ja tutkintoja, vähintään vuoden harjoittelua\nkuuntelijana kihlakunnan käräjillä. Muu osa pääsihteerin puheesta\npiti paikkansa. Markukselle hankittiin erikoisvapautus opinnoista ja\ntutkinnoista -- katsottiin riittäväksi ne neljä lukion luokkaa, jotka\nhän oli ennättänyt suorittaa ennen isänsä kuolemaa -- ja lähetettiin\nseuraamaan kihlakunnan käräjäin pitäjää, sekä kihlakunnan vanhinta --\nonneksi siinä kihlakunnassa, johonka hänen tuleva saarivaltakuntansa\nkuuluu -- sattumaltako vai korkeiden määrääjien harkinnasta, sitä\nei hän koskaan itse saanut tietää, mutta luultavasti harkinnasta,\nsillä kauas meren taa oli vaikea saada virkamiehiä. Markuksen\nkorkea-arvoisilla suosijoilla lienee alun pitäen ollut kavala aikomus\nuhrata hänet, viattoman ihmisen, paikkaan, josta Markus itse kerran,\nsaaren ollessa kaukana näkyvissä, sanoi purjehdustovereilleen --\npari vuotta ennen sinne joutumistaan: \"Jumala olkoon armollinen ja\nlaupias sille, joka on tuonne joutunut kokonaan asumaan, alituisena\nseuranaan hailinhirttäjät ja hylkeenampujat, tai mantereelta hylkyinä\nja merenajoina sinne potkitut papit ja papittaret, lensmannit ja\nlensmannittaret, tullikapteenit ja kapteenittaret!\"\n\nKuinka lienee ollut asia!\n\nTälle kertomukselle on yhdentekevää, näyttelivätkö hänen korkeat\nesimiehensä maakunnan hallituksessa kohtalon osaa ja valmistivatko\nhe alunpitäen hänet, kasvattaakseen hänestä saarelaisvallesmannin,\nvai vastako heille se pälkähti päähän vuonna kahdeksantoistasataa ja\nkahdeksan yhdeksättä, jolloinka Markus Aleksander Leopold Markulin\noli neljänkolmatta vuotias, jalomuotoinen, (toverinsa nimittivät\nhäntä Bismarkiksi) isokokoinen, tervehermoinen ja terveruumiinen,\nvoimakas, iloinen ja sukkelasanainen poikamies. Pääasia on, että\nmainittuna vuonna maakunnan hallituksen virkamiehet oli kutsuttu\nkokoukseen, maakuntavanhimman luo neuvottelemaan, kenestä saataisiin\nuusi saarelaisvallesmanni, sillä tieto oli juuri saapunut, että\nentinen oli tuotu mielisairaana mantereelle ja kuollut edellisenä\nyönä sairaalassa huudettuaan toista vuorokautta apua syystalvisessa,\nkuusviikkoisessa lumimyrskyssä raivoavaa merta vastaan, joka muka\nkuristaa häntä kurkusta ja uhkaa ottaa häneltä hengen. Miesparka!\nHän oli elänyt aikanaan onnellisen nuorenmiehen päiviä maakunnan\npääkaupungissa Viipurissa, maakuntahallituksen konttoristina, hänkin,\nja saanut ylennyksen! Hän oli juopotellut ja tehnyt rötöksen:\nnostanut väärennetyllä valtakirjalla rahaa maakunnan rahastosta. Hän\nolisi joutunut siitä syytteeseen ja saanut vankeutta ja menettänyt\ntulevaisuutensa, mutta hänellä oli niin ikään vanha suku ja isävainajan\nhyvät ystävät suojelijoinaan korkeimmissa viroissa ja nämä eivät\nsallineet, että vanhalle suvulle ja sen maineelle tapahtuu häväistys.\nKun häntä ei voitu rankaisemattakaan jättää, tuomittiin hänet vuodeksi\nsaarelaisvallesmanniksi uhalla, ettei hän saa vuoden ja päivän kuluessa\npoistua ulkopuolelle piirinsä rajoja. Tämä oli nuoren miehen hengelle,\njoka oli tottunut iloiseen seuraan toverien ja vertaisten parissa,\nteatteriin, konsertteihin, iltalaulajaisiin ynnä muihin lukemattomiin\njuhliin ja kemuihin, joita vanha satama- ja maakuntakaupunki tarjosi\nympäri vuoden, liikaa ja niinpä, kärsittyään muutamia kuukausia,\nantamatta mitään arvoa virkamääräyksille, poistui vankilastaan ja\nsamalla nuoresta saarelaisvallesmannista, jättäen tämän elävänä\nruumiina raivoamaan virkapaikkaansa ja itse etsien vapautta ja entisiä\niloja kumpaakaan -- enemmän kuin paluutietäkään -- enää löytämättä.\n\nNeuvotteluun maakuntavanhimman virkahuoneeseen oli kutsuttu maakunnan\npää-kirjoittaja sekä asianomainen kihlakunnan vanhin.\n\nKokous oli hiljainen.\n\nVain silloin tällöin sanoi joku sanan.\n\nTupakoitiin ja istuttiin nahkaisissa, mukavissa nojatuoleissa.\n\n-- Vaikea asia, sanoi itse maakuntavanhin taas? erään vaitiolon jälkeen.\n\n-- Vaikea on asia, tunnustivat toisetkin.\n\n-- Täällä on sangen usein saatu näin kokoontua saman asian ympärille,\njatkoi maakuntavanhin. -- Toisinaan parikin kertaa vuodessa. Viittä\nvuotta emme ole päässeet yhtä mittaa koskaan.\n\nSyntyi taas pitkä vaitiolo. Sen lopetti jälleen maakuntavanhin:\n\n-- Sanohan sinä, Karpelanus, jonka kihlakuntaan tuo\nsaarelaisvallesmannipiiri kuuluu ja joka tunnet oloja ja ihmisiä\nsiellä, mitä ominaisuuksia pitäisi olla sillä miehellä, joka kestäisi\ntuolla saarella ja kykenisi edes välttävästi suorittamaan virkatehtävät\nsiellä?\n\n-- Se on pian sanottu. Kertaan vain sen, mitä minulla on ollut\nkunnia jo monta kertaa aikaisemmin esittää isännälleni ja\nmaakuntavanhimmalleni: ensiksi hyvä terveys -- niin ruumiin kuin hengen\npuolesta -- sitä pidän ensimmäisenä ja pääasiana -- toiseksi iloinen\nmieli -- tämä on oleva yhteydessä viimeisen eli viidennen kohdan\nkanssa -- kolmanneksi halu ja into voimisteluun ja urheiluun, etenkin\nkaikenlaiseen ampuma- ja pyydyshommailuun ja purjehdukseen ja mieltymys\nmereen, ehdottomasti: lapsesta asti kasvanut halu ja mieltymys mereen\nja sen elämään, neljänneksi mahdottomuus tai haluttomuus mietiskelyyn,\nopintoihin, tutkintoihin ja niiden yhteyteen kuuluvaan haluun\nsaada virkaylennyksiä, tai muu loistava tulevaisuus ja viidenneksi\nja viimeiseksi, joka herättänee täällä naurua, mutta jonka minä\nasettaisin numero ensimmäiseksi: mies ei saa olla mikään naisvihaaja,\neikä ihmisten ja seuran karttaja, kuten useat valitettavasti ovat.\nMieluummin mies, joka pitää naisista -- jos saan sanoa -- mies, josta\nnaiset pitävät.\n\nEsittäjän ennustama nauru seurasi.\n\nViides kohta sen aiheutti.\n\nEsittäjä itse, suoraryhtinen, laiha, valkohapsinen, komea-asentoinen\nvanha virkamies, ei nauranut. Hän jatkoi:\n\n-- Niin naurakaa vain! Asia tuntuu kummalliselta, mutta ajatelkaahan,\nmitä minä oikeastaan tarkoitan: Ainoa mies, joka tähän asti on siellä\nkyennyt elämään, ja eli parikymmentä vuotta, täytti nämä ehdot ja\nettä häneen soveltuu myös tuo viides pykälä, nähdään siitä, mikäli\nolemme tähän vanhaan tapaukseen asiakirjoista tutustuneet, että hän\nheti saareen päästyään ihastui erääseen saarelaiskaunottareen, meni\nhänen kanssaan vuoden kuluessa naimisiin -- unohtaen täydellisesti\nkaikki manterelaissuhteensa -- sai lapsia ja eli rauhallisesti\nsiellä perheensä piirissä hamaan vanhuuteen ja kuolemaan asti. Minun\nmielipidettäni on kysytty ja olen sen nyt lausunut.\n\n-- Sinä tunnet kihlakuntasi! -- Mutta leikki sikseen... Vakavasti\npuhuen: onko meillä nykyään miestä, jonka voisimme sinne lähettää.\n\nTätä sanoessaan kääntyi maakuntavanhin pääkirjoittajansa puoleen.\n\n-- Sinähän ne tunnet miehet...\n\n-- On meillä kyllä yksi mies, Markus A. L. Markulin, lehtori\nMarkulin-vainajan poika, ikä neljäkolmatta vuotta, seurannut vuoden\nkihlakunnan käräjiä ja kihlakunnan vanhinta ja palvellut kolme vuotta\ntäällä maakuntahallituksessa ylimääräisenä konttoristina. Täällä\nemme ole hänelle mitään vakinaista tointa löytäneet, mutta luulisin\nhänestä tulevan mainion saarelaisvallesmannin: Urheilija, purjehtija,\nrehellinen, rehti mies ja lisäksi iloinen lauluveikko. Eikö siinä ole\nkylliksi ominaisuuksia!\n\nAsia päätettiin ja niin tuli Markulinista saarelaisvallesmanni. Hänestä\nkatsoen kuin jumalten piirissä ratkaistiin hänen kohtalonsa kevyesti ja\nleikiten. Vasta seuraavana päivänä annettiin hänelle tapauksesta tieto\nja määräys lähteä matkalle.\n\nSinä päivänä alkoi aurinko äkkiä noin kello neljältä aamulla iloisesti\npaistaa pieneen huoneeseen, joka oli toisessa kerroksessa vanhassa\nvalkeassa talossa kapean Vesiportinkadun varrella hänen äitinsä\nvanhassa asunnossa. Kesäinen aurinko oli kyllä jo noussut aikaisemmin,\nmutta oli piileskellyt ensin toisten, korkeampien talojen takana.\nMainitulla kellonlyönnillä lankesi leveä punakeltainen päivänsäde\nhänen silmäluomilleen ja hän heräsi valoon. Noustuaan istualleen\nvuoteelleen hän näki läpi ikkunan, joka oli auki ja jossa lenteli\nkärpäsiä, vastakkaisen rakennuksen valkean seinän, joka nyt varjossa\nhohti siniseltä, hiukan punertavalta. Vasemman päädyn ohi, yli portin,\nnäkyi osa ikivanhaa pihaa ja siinä kukkiva omenapuu. Ylempänä näkyi\npäivänpaisteinen punainen tiilikatto, jolla väreili poutaisen aamun\nkimmeltävä lämmin ja jonka yli parhaillaan lensi kolme pulua. Kauempana\noli taivas aivan valkoinen, vain siellä täällä vivahtaen hyvin\nkauniiseen siniseen ja vaaleanpunaiseen. Ikkunat kadun toisella puolen,\nvastakkaisessa talossa, olivat miltei kaikki suljettuja ja niissä oli\nyhteenvedetyt valkeat uutimet. -- Viereisessä huoneessa nukkui hänen\näitinsä. Sisaret olivat maalla.\n\nVaikka olikin vielä varhainen, oli uni hänen silmistään karissut, sillä\nhänelle muistui mieleen eileniltainen ja iltaöinen ukkosilma ja sade ja\nsatamassa oleva jahtinsa, jonka purjeet tarvitsivat kuivausta.\n\n-- Kuinka sikeästi äiti rakas mahtaakaan vielä nukkua! ajatteli hän\nhiipiessään pois vuoteestaan ja alkaessaan pukeutua.\n\nHän avasi hiljaa huoneensa oven.\n\nUlos päästäkseen oli hänen kuljettava äitinsä huoneen läpi.\n\nVarpaisillaan hän hiipi mattoja pitkin peljäten, että hänen suurten\nkenkiensä narahtelu herättäisi äidin, joka nukkui vielä, kasvot hymyssä.\n\nTornin kello löi juuri neljää.\n\nHän pysähtyi keskelle permantoa ja kuunteli ja seurasi äitinsä kasvoja\n-- hän pelkäsi, että kellon kumeat lyönnit -- aivan lähellä olevasta\nvanhasta tornista -- herättäisivät äidin.\n\nSitten hän taas jatkoi hiipimistään.\n\nRiemu, jonka syitä hän ei tuntenut, eikä kysellyt, sykähdytti hänen\nrintaansa ja hän oli huutaa:\n\n-- Nouse ylös, äiti! Menkäämme yhdessä kävelemään satamaan, katsomaan\nlaivoja ja merimiehiä, jotka availevat purjeita aamutuuleen kuivamaan!\nRaitis aamuilma varmasti sinua virkistää ja saatpa nähdä, minkälaisen\nruokahalun me saamme aamiaiseksi, mutta hän hillitsi itsensä ja hiipi\nedelleen. Vielä kerran hän pysähtyi katselemaan äitinsä kasvoja,\njotka elämän ankaruus oli kovettanut, mutta jotka unessa näyttivät\nkäyneen lempeämmiksi. Liikutettuna muisteli hän tätä läpi elämänsä,\nsillä tämähän jäikin viimeiseksi kerraksi, jolloin hän äitiään ihaili\nsellaisena. Niin oli kohtalo määrännyt, mutta silloin hän ei sitä vielä\ntietänyt. Hän kohotti kätensä ja kuiskasi:\n\n-- Ole huoletta, äiti! Minä teen sinut vielä niin onnelliseksi, että\nhymyilet valveillakin! -- ja hiipi ovelle, jonka avasi taitavasti\n-- Oh! -- kyllä hän oli sen konstin oppinut palatessaan niin usein\nmyöhäisiltä retkiltään!\n\nPitkin Vesiportinkatua hän käveli alas Salakkalahden rantaan, jossa\nhänen jahtinsa \"ANNA\" oli ankkurissa.\n\nSatamassa näkyi paljon kuivaamaan avattuja purjeita laivoissa ja\nveneissä.\n\nKalastajia souti rantaan ja maalaisia hevosineen ja rattaineen alkoi\nkerääntyä torille. Kaupunki heräsi aamu-unestaan päivän touhuun.\n\nHän istui jollaansa ja alkoi huovata jahtiaan kohti. Hän tahtoi koko\najan nähdä jahtinsa, siksi hän sinne mennessään aina huopasi ja sieltä\npalatessaan aina souti -- hiljakseen ja pysähtyen joskus pitkäksi aikaa\nihailemaan jahtinsa kauniita viivoja ja sen kuvastelemista veteen.\nNytkin hän pysähtyi puolimatkaan, antoi airojen levätä ja ihaili\nvenettään kuin morsiantaan. Veden pinta oli miltei tyyni. Se väreili\nhiukan ja rikkoi moniksi kiemuraisiksi kuviksi jahdin valkean rungon\nsekä sen maston kuvastukset, ja leimahtelivat jahdin kupeet aamun\nkiiltävässä valossa.\n\nPäästyään jahtiin avasi hän purjeet, jotka heti alkoivat hulmuta\npoutaisessa aamutuulessa, joka puhalteli lounaasta.\n\nHän oli jahdin ainoa omistaja nykyjään. Se oli hänellä jo kolmatta\nkesää. Aluksi heitä oli kaksi omistajaa -- olivat saaneet sen halvalla\neräästä kuolinpesän huutokaupasta. Viime syksynä hän oli lunastanut\ntoisenkin puolen sen hinnasta ja saatuaan veneen kokonaan omakseen, oli\nhän antanut sille uuden nimen.\n\nVarhaisesta keväästä myöhään syksyyn vietti hän kaikki vapaa-aikansa\npurjehdusretkiin, jotka ulottuivat kauas saaristoon, milloin\nSäkkijärven, milloin Koiviston puolelle. Toissakesänä oli hänellä\nkuukauden pitkä loma, ja silloin hän risteili ympäri Suomenlahtea kaksi\nhauskaa toverusta mukanaan.\n\nMilloin hän ei voinut kohottaa ankkuria, vietti hän aamuvarhaiset\ntunnit istuen veneessään kuivattelemassa purjeita, niinkuin nytkin, tai\nhuuhtomassa kantta, kirkastelemassa veneen vaskiosia, tuulettamassa\nkajuuttaa ja niin pois päin. Aina hänellä oli siellä hommaamista. Hän\ntöin tuskin tänäkään aamuna ennätti kotiin aamiaiselle, jonka äiti\noli valmistanut kello kahdeksaksi ja sen jälkeen oli hänen jouduttava\nvirkapaikalleen.\n\n-- Kuinka ihana aamu tänään, äiti! huudahti hän istuessaan\naamiaispöytään.\n\n-- Niinkö!\n\n-- Niin! Olisitpas ollut näkemässä, äiti!\n\n-- Mitäs näiden vanhojen kauneudesta.\n\n-- Kauneus kuuluu kaikille, äiti! Toivoisin eläväni satavuotiaaksi\nnauttiakseni tämänlaisesta aamusta ja tämänlaisesta aamiaisesta, äiti.\nSinä olet maailman parhain emäntä, äiti!\n\n-- Ole nyt!\n\n-- Ihan totta. Minä olen kokenut!\n\n-- Sinä olet kokenut vielä niin vähän, lapsi.\n\n-- Kokonaisen vuoden kiertelin käräjillä! Enkä minä ole enää lapsi. En\ntotisesti!\n\n-- Vaikka vaan... Sinähän täytit vasta neljä kolmattakymmentä\najastaikaa tänään... Minä olen jo yli viisikymmentä... Vanhemman\nsisaresi syntyessä olin kaksikymmentä. Minä olin silloin nuori.\n\n-- Täytinkö minä tänään neljäkolmatta.\n\n-- Tänään täytät neljäkolmatta. Jos sisaresi olisivat kotona, niin\npanisimme toimeen pienen juhlan.\n\n-- Olenko minä jo niin vanha! Ja kerran pelkäsin, tokko pääsen koskaan\nedes kahteenkymmeneenkään! Voi kuinka elämä on pitkä ja rikas!\n\n-- Toivokaamme, että elämäsi olisi -- rikas -- rikkaampi kuin isäsi ja\näitisi...\n\nSyötyään poikkesi hän vielä venheelleen, jossa kääri purjeet kokoon ja\npeitti ne.\n\nKun hän lopultakin saapui työpaikalleen, havaitsi hän pitkän eteisen\nseinäkellosta, että hän oli myöhästynyt neljännestunnin, enemmänkin.\n\nEteispalvelija ei ollut saapuvilla, mutta ei kulunut montaakaan\nsilmänräpäystä, ennenkuin hän ilmaantui. Kumaraharteisena ja kiivaan ja\ntyytymättömännäköisenä hän lähestyi Markusta.\n\n-- Koko aamu on minua juoksutettu: teidän vuoksenne ukon itsensä luona\n-- meurusi hän.\n\n-- Hyvää huomenta ensin, rakas Häyrynen!\n\n-- Hyvää päivää tämä jo on muille, säälliseen aikaan nousseille\nihmisille! No -- sassiin nyt sinne maakuntavanhimman puheille! Ihan\njalkoihin rakot saan juostessani koko aamupäivän teidän vuoksenne! Te\nolette myöhästynyt ja ukko tuolla on vihainen! Te olette myöhästynyt --\nsapperment!\n\n-- Minäkö?\n\n-- Sinä, sinä.\n\n-- Älä sinä senkin sarvipää jääskeläinen sano minua sinäksi!\n\n-- No --\n\n-- Niin! Minä lyön teitä, jos kerran vielä kuulen sen sanan.\n\n-- No -- konttoristi sitten.\n\n-- Mikä hyvänsä! -- Eteispalvelija, menkää ilmoittamaan\nmaakuntavanhimmalle, että minä olen suvainnut saapua ja odotan\npuheillepääsyä -- mieluimmin heti paikalla.\n\nEteispalvelija oli saanut tästä juhlallisesta puhuttelusta entisen,\nvanhan, jo yli nelikymmenvuotiaan virastotottumuksensa takaisin. Hän\nkumarsi syvään käsivarret riipuksissa ja sanoi:\n\n-- Teitä, maakuntahallituksen ylimääräistä konttoristia, odottaa\nmaakuntavanhin saapumaan puheilleen heti, ilman ilmoittautumista.\n-- Eteispalvelija siirtyi parilla kolmella sivuaskeleella\nmaakuntavanhimman virkahuoneen ovelle, avasi sen syvään kumartaen\nMarkukselle ja sanoi:\n\n-- Tehkää niin hyvin --\n\nOvi hupsahti Markuksen jäljessä kiinni ja seisoi hän seuraavana hetkenä\nkeskellä maakuntavanhimman virkahuonetta, jonka kalusto oli vanhaa,\nkiilloitettua mahonkia.\n\nSaapuvilla istui myös maakunnan vanha pääkirjoittaja ja sen kihlakunnan\nvanhin, johon Markuksen tuleva saarelaisvallesmannipiiri kuului.\n\nMaakuntavanhin oli noin viidenkuudetta vanha mies, aatelismies, lihava\nja lyhyt, punakka kasvoiltaan ja hänellä oli valkea tukka, mutta\nruskeat viikset ja ruskeat kulmakarvat ja hymyilevät silmät.\n\n-- Hyvää huomenta herra vallesmanni, sanoi maakuntavanhin vastaukseksi\nMarkuksen syvään kumarrukseen. -- Käykää istumaan tänne -- on täällä\nvielä vapaita tuoleja.\n\n-- Anteeksi -- tässä on kai tapahtunut jokin pieni erehdys?\n\n-- Kuulkaa, herra vallesmanni, ja pankaa mieleenne ja tehkää niinkuin\nminä teen: Minä en koskaan erehdy -- en koskaan. Se oli ensiksi!\nToiseksi -- minulla ei ole koskaan mihinkään kiire, enkä koskaan\nmistään myöhästy!\n\nEdellisen puheensa päälle hän nauraa hohotti ja kohteliaisuudesta\nnauroivat kirjoittaja ja kihlakunnan vanhinkin. Sen sijaan ei nauranut\nMarkus, sillä hänestä tuntui julmalta puhua tuollaisella ivalla hänen\nmuutamista myöhästymisistään. Tämä aamu ei nimittäin ollut ainoa,\njolloin hän oli myöhästynyt. Päinvastoin tämänaamuinen myöhästyminen\nei ollut mitään siihen nähden, mitä oli tapahtunut tuhka tiheään,\npitkin tätä kesää ja edellistä, pyhien jälkeen: Useat maanantait oli\nhänen paikkansa tyhjä ja pahinta oli se, että hänen mukanaan myöhästyi\ntoisia. Hän käsitti, että mitta on nyt täysi, että rangaistus on tuleva\nja että se ei enää supistu pelkkiin muistutuksiin, ojennuksiin ja\nneuvoihin.\n\n-- Minä kyllä koettaisin olla täsmällisempi tästedes, jos...\n\n-- Jaa -- siitä voitaisiin keskustella, -- mutta istukaa toki ensin. --\nHerran nimessä! Käykää istumaan! -- No niin. -- Onko vallesmanni ollut\nnäin keskellä viikkoakin purjehtimassa?\n\n-- Anteeksi -- minähän en tiedä edes piiriäni ja minua kutsutaan\nvallesmanniksi.\n\n-- Teillä on tapana käydä purjehtimassa -- sanoisinko pahana tapana,\nsillä se on vaarallista -- soisin, että mieluummin tekisitte vain\nmetsästysretkiä -- kauniita tyttöjä ja viinaahan löytää niilläkin -- hö\nhö hö -- mutta kun teillä nyt kerran on tuo parantumaton halu merelle,\nniin päätettiin antaa teille paikka, jossa saatte merestä ja purjeista\nkerrankin tarpeeksenne. Teistä on eilen tehty saarelaisvallesmanni.\n\n-- Elinkautinenko vai määrävuotinen?\n\n-- Hm. Kyllä se tällä kertaa luultavasti on elinkautinen. Riippuu\nitsestänne.\n\nSamalla ojensi maakuntavanhin Markukselle kankean, valkean\nvirkapaperin, jonka oikeassa yläkulmassa loisteli sininen karttamerkki\nja yläreunassa numero 11646 ja siitä jonkunverran alaspäin suurilla,\nhohtavilla, varjostetuilla painokirjaimilla:\n\n    KARJALAN MAAKUNTAVANHIN\n\ntekee tiettäväksi: ja sitten maakuntahallituksen parhaimman\nkaunokirjoittajan kädellä piirretty teksti:\n\n    \"Että samalla kun ulkosaarien piirin vallesmanni Carl August\n    Ferdinand Kraepolin on nyttemmin kuollut, olen minä nähnyt\n    hyväksi määrätä maakuntahallituksen ylimääräisen konttoristin\n    Markus Aleksander Leopold Markulinin kuluvan kesäkuun 18 päivästä\n    lukien sanottua vallesmanninvirkaa hoitamaan viran vakinaisena\n    haltijana ja isäntänä, jota kaikki asianomaiset noudattakoot.\n    Karjalan maakuntakansliassa kesäkuun yhdeksäntenätoista päivänä\n    vuonna kahdeksantoista sataa ja kahdeksanyhdeksättä.\"\n\nSitten seurasi maakuntavanhimman sotkuinen nimikirjoitus ja sen\nalla maakunnan suuri ja selvä sinetti ja oikeassa alakulmassa\nmaakuntahallituksen pääkirjoittajan nimi.\n\nPaperi tuntui liukkaalta, valkealta ja kankealta. Markus oli toki\nennenkin pidellyt käsissään moisia arkkeja, mutta ei olleet ne\ntuntuneet silloin jo paperiaineeltaan niin arvokkailta kuin nyt tämä,\njoka tuntui sisältävän kokonaisen elämänkohtalon, eikä sitä millekään\nhalvemmalle paperille olisi voinut kirjoittaakaan, ajatteli hän.\n\nVirkamääräys oli pikainen -- ei mitään hakuaikaa tai muita\nmuodollisuuksia.\n\nMutta olihan jo aikoja sitten tullut tavaksi lähettää saarivaltakuntaan\nmies, kun sopiva löydettiin ja milloin siellä sellaista tarvittiin,\njoko vuodeksi tai useammaksi, vakinaiseksi, elinkautiseksi -- aina\nasianhaarojen mukaan.\n\nMarkus silmäili paperia, joka vavahteli hänen käsissään.\n\nHän ymmärsi kyllä, että on kysymyksessä vakinainen, itsenäinen virka ja\nvakava toimeentulo.\n\nLyhyessä ajassa, joka kului maakuntavanhimman viime sanoista -- lienee\nollut puoli minuuttia tai vähemmän -- ennätti Markus ajatella monia\nasioita ja asetella vastakkain monta mahdollisuutta.\n\nHän olisi niin mielellään jäänyt edelleenkin maakunnan pääkaupunkiin\n-- äiti, vanha koti, iloiset toverit, laulukuoro, teatteri,\nmetsästysseura, purjehdusseura, ja talviset juomingit ja pienet\nkonttoristin tulot toisaalla ja hyvätuloinen, rangaistuksen luontoinen\nelinkautinen olo saarelaisvallesmannina toisaalla.\n\nMaakuntavanhin lienee arvannut hänen mietteensä, koska sanoi:\n\n-- Teillä ei ole minkäänlaisia ylenemismahdollisuuksia, jos jäätte\ntänne. Se on minun vakava käsitykseni.\n\nIsot isännät sytyttivät sikarin kukin ja maakuntavanhin tarjosi myös\nMarkukselle.\n\n-- Tässä huoneessa on siitä asiasta usein neuvoteltu, jatkoi ukko itse\nvakavana jälleen. -- Me olemme isävainajanne vanhoja ystäviä -- enempää\nen tarvinne sanoa --\n\n-- Minä kiitän tästä paperista...\n\n-- Te siis otatte viran vastaan?\n\n-- Eihän tässä ole muutakaan valittavaa. Olen hyvin kiitollinen...\n\n-- Niin. Saanen kai sanoa, että teistä on täällä ollut, etenkin tänä\nkesänä, meille paljon harmia ja päänvaivaa. Jos olisitte joku muu,\nolisitte saanut jo aikoja sitten täältä virkaeron -- elinkautisen\nnimittäin. Mutta -- niinkuin ennen kuningas Salomolle sanottiin:\n\"Kuitenkaan en minä sitä tee sinun ajallas, sinun isäsi Davidin tähden\"\n-- mekin täällä teidän isänne suurien ansioiden vuoksi tahdomme\narmahtaa ja auttaa teitä. -- Tehän olette pitkin kesää myöhästellyt,\nei vain puolituntisia, kuten tänä aamuna, vaan päiviäkin, ja saanut\nmuistutuksia ja varotuksia --\n\n-- Purjehdusretkillähän voi sattua yllätyksiä -- sumuja, vastatuulia,\ntyyntä ja niin edespäin.\n\n-- Teidän selityksenne on aina otettu huomioon. Virkapaikaltaan saa\nvapaahetkinään lähteä minne haluttaa ja olla miten haluttaa -- mutta\n-- senkin te tiedätte -- virkatunneilla on oltava paikallaan, ellei\nole kuollut tai vakavasti sairas. -- Täällä on, niinkuin sanottu, tätä\nasiaa pohdittu puolelta ja toiselta ja tultu siihen päätökseen, että,\nkoska meillä ei ole halua teitä poiskaan potkia, teidät on parannettava\nsillä lääkkeellä, joka tässä tapauksessa lienee tepsivin: Antaa teidän\nkerrankin saada merestä tarpeeksenne -- hö hö hö -- ja saada täällä\nkonttorihenkilökunta jälleen järjestykseen.\n\n-- Anteeksi. Milloin minun on lähdettävä.\n\n-- Niinkuin siitä paperista näette, olette täysivaltainen virkamies\nsaarivaltakunnassanne jo eilisestä alkaen.\n\n-- Pyydän kunnioittavimmin kolmen päivän lomaa yksityisasioiden\njärjestelyä varten.\n\n-- Teillä on sitä varten viikon loma ja kun teillä kuulemamme mukaan\non runsaanpuoleisesti velkoja täällä kaupungissa, saatte nostaa kahden\nkuukauden palkan etukäteen niidenkin järjestelyä varten. -- Siis\nlähdette heti juhannuksen jälkeen.\n\n-- Minä olen hyvin kiitollinen --.\n\n-- Isävainajanne vuoksi, joka oli tämän kaupungin jaloimpia miehiä.\nSäilyttäkää hänen nimensä kunniassa! -- Toivomme, että tulette\nviihtymään piirissänne hyvin. Siellä on toistaiseksi paljon työtä.\nEdeltäjältänne on miltei vuoden kirjeenvaihto hoitamatta, tilitykset\ntekemättä ynnä muuta, ynnä muuta. Tämä kihlakuntanne vanhin, tuomari\nKarpelanus, voi teille kertoa sieltä yhtä ja toista. Hän tuntee ne\nasiat paremmin kuin me muut. Asuntonne tulee olemaan hyvä -- iso\npalatsi, saaren komein, kolme kamaria, iso sali ja keittiö ja ympärillä\nvanha hedelmäpuutarha, oma venesatama miltei ikkunan alla -- paikka on\nkuin Edenin paratiisi, ilman Eevaa! Niin, nainut mies teidän oikeastaan\npitäisi olla! -- Piirinne rajat ovat helkkarin selvät -- Jumala\nparatkoon! Ette tule koskaan riitaantumaan naapurivallesmannin kanssa\nsiitä, kummanko piirissä joku rikos tapahtui! Sehän on etu sekin! Oma\naurinko, kuu ja tähdet -- hö hö hö -- ja villi meri ja puolivillit\nkalastajat ja merimiehet -- niitähän olette aina himoinnut tulla\ntuntemaan!\n\nMaakuntavanhin nauroi röhisevää iloisen vanhuksen naurua, puhalteli\nmuutamia sankkoja savuja sikaristaan ja nousi ylös. Toiset nousivat\nsamalla.\n\nMaakuntavanhin kätteli Markusta ja saneli naureskellen:\n\n-- Niin. Onneksi olkoon! Onneksi olkoon! Ei tämä mikään tuomio ole,\neikä välttämättä elinkautinenkaan! Jos olonne siellä alkaa tuntua\nsietämättömältä, niin kirjoittakaa luottavaisesti suoraan minulle.\nKyllä minä koetan järjestää -- isänne Davidin tähden -- isänne Davidin\ntähden -- hö hö hö --. Älkää missään tapauksessa laskeko mieltänne\nsiellä lamaantumaan! Jos synkkämielisyys alkaisi teitä siellä vaivata,\nniin lähtekää heti kiireen kaupalla, oli talvi tai kesä, mantereelle.\nHulluksi ette saa tulla! Ja mikäli teitä tunnen -- ja minä tunnen\nmiehen heti, kun hänet näen edessäni -- ette te hulluksi tulisi, vaikka\nteidät komennettaisiin kuuhun! Eikö niin! Te olette iloinen veitikka\n-- liiankin iloinen, mutta te olette mies, jota me tällä hetkellä\ntarvitsemme -- oman itsennekin tähden. Eläkää terveenä ja iloisena ja\nhoitakaa virkanne hyvin!\n\nMarkus löi kantapäänsä yhteen, kumarsi ensin maakuntavanhimmalle ja\nsitten toisille ja poistui paperi kädessään.\n\nEteisessä kohtasi hän jälleen palvelijan, joka kysyi:\n\n-- No, kuinka sinulle kävi? Eropassi, vai?\n\n-- Virkamääräys! Ylennys!\n\n-- Ylennys?\n\n-- Niin.\n\n-- Miksi?\n\n-- Saarelaisvallesmanniksi.\n\n-- Kuinka pitkäksi aikaa?\n\n-- Elinkautiseksi.\n\n-- Herra Jumala! Olisi tuo riittänyt vähempikin -- muutamista nuoruuden\nhairahduksista! Sinä olet mennyttä miestä!\n\n-- Niin. Sano minua sinäksi ja miksi ikinä haluat! Minä olen nyt\nvallesmanni ja sinun on oltava minulle nöyrä! Ei tämä ole rangaistus.\nTämä on ylennys. Eivät ole löytäneet toista miestä, jonka järki ja\nhermot siellä kestäisivät.\n\n-- Ylennys?\n\n-- Niin niin. Etkö tajua?\n\n-- Tajuan kyllä, mutta niinhän ne ovat sanoneet toisetkin. Sinne meren\ntaakse on moni mies mennyt, mutta harva terveenä ja täysijärkisenä\non sieltä palannut. Kyllä minä muistan! -- Minä olen tämän maakunnan\nvanhin virkamies, palvellut jo yli neljäkymmentä vuotta tässä samassa\neteisessä. Täältä ne ovat lähteneet kaikki vallesmannit, kaikkiin\npiireihin. Tunnen minä ne kaikki! Vanhin elossa olevista on Kettunen.\nHän läksi täältä vallesmanniksi kaksikymmentä vuotta sitten. Hän käy\ntoisinaan täällä ja antaa minulle tupakkaa ja sanoo: \"Hyvää päivää\nHäyrynen!\" -- ja että: \"Me vanhat virkamiehet!\" he he he! -- Häyrysukko\nnauroi silmät sikkurassa ja pikku kyyneleitä kihisi hänen rakosillaan\nolevista kurttuisista silmäkulmistaan. -- Se on sellainen hauska mies\nse Kettunen, mutta ryyppää paljo, liian paljo --\n\n-- No -- hyvästi Häyrynen. Minulla on kiire. Osta tällä tupakkaa ja\njuo kapakassa illalla itsesi humalaan minun onnekseni! Sinä vanha\nvirkamies! Ota ota! Ota kun minä annan, äläkä töllistele!\n\n-- Viisi markkaa!\n\n-- Tuoss' on toinenkin, jos yksi on mielestäsi liian vähä! Elä\nterveenä! Minulla on kiire nyt!\n\n-- \"Kiire, kiire!\" Niin ne kaikki sanovat! Kun tulevat uudestaan täällä\nkäymään, ei niillä ole ensinkään kiire! -- Onko minun nyt otettava tämä\nkoko raha?\n\n-- Koko raha! Koko raha! Tuo toinen tupakkaa ja tuo toinen olueen tai\nkummapäin haluat! Tai molemmat tupakkaan, tai molemmat olueen, viinaan,\nsamppanjaan, konjakkiin, rommiin -- ihan mitenkä haluat! Mutta tänä\niltana sinun on se poltettava tai ryypättävä minun onnekseni! Muista\nse! Ja nyt hyvästi Häyrynen, sinä ikuinen eteisten haltija täällä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarkuksen äidin hämmästys ei ollut pieni, kun hän näki poikansa\npalaavan siihen aikaan päivästä kotiin.\n\n-- No -- kysyi hän ihmetellen -- mikäs sinut kotiin tuo tähän aikaan?\nMitä sinulle on tapahtunut?\n\n-- Minusta on tullut vallesmanni!, julisti Markus miltei huutaen ja\npyöritti äitiään. -- Hurraa äiti! Sinun ainoasta pojastasi on tullut\nvallesmanni!\n\n-- Vallesmanni!?\n\n-- Niin!\n\n-- No se ei ole paljon sinun ikäisellesi miehelle! Rakas Markus, sinä\nolet liian hitaasti edistynyt. Isävainajasi oli sinun ijälläsi jo\nnuorempi lehtori!\n\n-- Olisi voinut minulle hullumminkin käydä. Olivat olleet\nkahden vaiheilla, potkiako minut kokonaan pois, vai lähettää\nsaarelaisvallesmanniksi. Valikoivat minun onnekseni kahdesta pahasta\nvähemmän pahan.\n\n-- Saarelaisvallesmanniksi!\n\n-- Niin.\n\n-- Mene paikalla pyytämään, että saisit jäädä entiseen toimeesi.\n\n-- Rakas äiti! Ei se käy laatuun. Ja sitäpaitsi, minä saan suuremman\npalkan nyt.\n\nÄiti rupesi itkemään.\n\n-- Minulle olet sinä itse kalliimpi kuin raha, sanoi hän. -- Eläisimme\nkuinka köyhänä hyvänsä, kunhan pysyisimme yhdessä.\n\n-- Minä vien sinut mukanani, äiti!\n\n-- Ihan tuntemattomiin oloihin!\n\n-- Niin. Siellä on iso talo ja suuri puutarha ja hyviä ihmisiä.\n\n-- Sinne meren taa! Ajattele toki, että minä olen kammonnut merta koko\nelämän ikäni! Ei hyvä lapsi! Ei siitä tule mitään!\n\nMarkus sai äitinsä tyyntymään, mutta siinä olikin hänellä paljon\ntyötä ja oikeastaan lienee äidin tyyntyminen ollut toista, kuin miksi\nMarkus sen ensin luuli: Äiti alistui välttämättömyyteen ja näytti\nsurullisemmalta kuin isän kuollessa. Hän ei puhunut enää Markuksen\nlähdöstä, vaikka auttoikin häntä lähtövalmistuksissa vointinsa\nmukaan. Markus hoppusi hänelle kuin vanhempi lapselleen, jota tahtoo\nlohduttaa: \"Minä käyn usein täällä sinun luonasi, äiti! Minä saan lomaa\nmilloin hyvänsä! Minä käyn täällä sinun luonasi kerran kuussa, ehkä\nuseamminkin!\"\n\nMarkus parka! Hän ei silloin vielä tiennyt, että hänen tuleva\nsaarivaltakuntansa voi joskus joutua kuukausimääriksi erilleen muusta\nmaailmasta, niin erilleen, ettei edes kirjettä voi lähettää eikä saada!\nÄiti kuunteli hänen lupauksiaan ääneti. Hän koetti katsella asiaa yhtä\ntoivorikkaana kuin Markus, mutta hän ei löytänyt siinä ainoaakaan\nvaloisaa kohtaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe loma, jonka Markus oli saanut lähtövalmistuksiaan varten, kului\nhirvittävän nopeasti. Markus ei ollut koskaan eläissään viettänyt niin\nnopeasti hupenevia päiviä.\n\nViimeisen illan hän vietti toveriensa ympäröimänä kapakassa.\n\nPuolen yön tienoissa oli mieliala korkeimmillaan.\n\nPuheita pidettiin.\n\nMaljoja juotiin.\n\nMarkus itse oli liikutettuna.\n\nErään puheen jälkeen hän itse saneli:\n\n-- Minun on vaikea erota teistä, toverit!\n\n-- Eläköön Markus! Sinä viet ilon konttoristamme! Sinä olet siellä\npitänyt hyvää tuulta ja päivänpaistetta yllä jo neljä vuotta. Synkeys\nlaskeutuu nyt siellä sekaamme. Pimeys ja alakuloisuus ympäröi\ntyöpöytiämme tästedes. Ikäviksi muuttuvat metsästysretket, joita\ntulevana syksynä teemme -- jos teemme ensinkään. --\n\n-- Pyytäisin itsekin puhua...\n\n-- Markus-vallesmannilla on puheenvuoro, julisti seuran vanhin.\n\n-- Saarelaisvallesmannilla on puheenvuoro!, huusi koko seura, ja Markus\njatkoi.\n\n-- Minun on vaikea erota teistä, toverit -- kuten jo sanoin. Hyvät\ntoverit...\n\n-- Sinä olet mainio vallesmanni!\n\n-- Hiljaa!\n\n-- ... Minä olen hyvin murheissani, kun minä eroan teistä, mutta\nvaikeampi on minun erota -- suokaa anteeksi, en minä soisi, että minua\nväärin ymmärtäisitte -- vielä vaikeampi on ihmisen erota äidistänsä.\n-- Ihminen -- vaimosta syntynyt -- te -- te ymmärrätte. -- Minä en ole\nrunoilija, niinkuin tiedätte -- muu taiteilija minusta olisi varmaankin\ntullut, niinkuin tiedätte -- mutta minä olen nyt virkamies ja puhun\nvirkakieltä. Se on: Kieltä ilman koristeita ja runoutta. -- Purjevene\n-- niin -- tuollainen sieluton kappale -- yksi purjevene. -- Katsokaas:\nTuntuu ehkä sopimattomalta sanoa, että siitä on sittenkin se vaikein\nero. -- No -- mitäs sanotte? Varmaankin, että Markukselle on ryyppy\nkihahtanut ohimon taa! Niin! Minä soisin, että te ymmärtäisitte minua\noikein! Me kokoonnumme tästä lähin harvoin yhteen. -- Kippis!\n\n-- Terveeks!\n\n-- Se on vain tuollainen puusta, raudasta, vaskesta, purjekankaasta ja\nköysistä rakennettu sieluton purjevene ja siihen kiintyy mies, kuin\nelävään olentoon. Pari hevoskuormaa lautoja ja muuta roskaa! -- Terve!!\n-- Minä jätän hänet teidän hoitoonne, toverit! Suostutteko?\n\n-- Millä ehdoilla?...\n\n-- Että pidätte siitä huolta! Ei! Minä lahjoitan sen sille, joka\nvoittaa minut tänä iltana juomingeissa! Suostutteko?\n\nEhdotukseen suostuttiin tietysti ilolla ja tilattiin pöytään uusia\njuomia.\n\nAamu oli jo pitkällä, kun Markus, joka oli juonut kaikki toiset pöydän\nalle, ja siis voittanut kilpailun ja oman lahjoittamansa palkinnon,\npoistui kapakasta. Hän piti itseään täysin selvänä, vaikka oli juonut\nyhtä paljo kuin toisetkin, tai oikeastaan hiukan enemmän. Kulkiessaan\nläpi eteisen ja ottaessaan hattuaan ja päällystakkiaan eteisvartijalta,\nhän mittasi selvyyttään sillä, että osasi antaa eteisvartijalle\nsopivan määrän juomarahaa, että näki ovet säännöllisinä, että voi,\ntasapainoaan menettämättä, äkkiä käännähtää portaisiin päin. Ihan\ntahallaan hän teki hyvin ripeitä liikkeitä näyttääkseen olevansa ihan\nselvä, ja totesi mielihyvin, että hän voi sanasta sanaan seurata erästä\nkeskustelua, joka oli käynnissä eteisessä juuri hänen ottaessaan\nhattuaan eteisvartijalta, erään niinikään lähtöhommissa olevan\niäkkään, kaljupäisen (\"Minä voin tehdä verrattoman tarkkoja huomioita\nympäristöstäni kuin selvä ainakin\", ajatteli Markus) humaltuneen\nherrasmiehen ja tarjoilijatarneitosen välillä. Keskustelu oli\ntämännäköinen ja oli se Markuksesta sangen kiintoisa:\n\nHumalainen: Minun rouva sano että-tä sinä et -- saa -- olla -- sivu\npuoliyön.\n\nNeitonen: Niin -- sellaisiahan ne rouvat ovat!\n\nHumal.: Minkälaisia?\n\nNeit.: Tiedättehän, kun teillä rouva kerran on.\n\nHumal.: Jaa jaa -- mutta minulla on ollut morsian kans!\n\nNeit.: Ooo!\n\nHumal.: Niin. Varmast! Uskooks neiti, että minulla on ollut morsian?!\n\nNeit.: Miks en minä nyt tuota usko.\n\nMarkuksen hämärtyneisiin aivoihin jäi kaikumaan keskustelusta lause:\n\"Minulla on ollut morsian\". Hyvin hämärästi hän tajusi tuon, kuunteli\nsitä kuin hyvin kaukaa ja koetteli tavoitella muistinsa komeroista\njärjestykseen asioita, jotka olivat tapahtuneet jo vuosia sitten.\nAjatellessaan sanaa \"morsian\" tunsi hän jonkinlaisen onnen aaltoilun\nväreilevän sielussaan, mutta ei jaksanut ajatella, mikä häntä niin\nsurettaa ja samalla riemastuttaa. Hän koetti saada selville, olisiko\nsopivaa vai sopimatonta mennä sanomaan jäähyväiset eräälle tytölle,\njonka nimi oli Anna ja joka asui kokonaan toisella suunnalla,\nPantsarlahdella päin, vai olisiko viisaampi mennä kotiin. Näissä\nmietteissä hän käveli ja joutui miltei vaistomaisin askelin perille,\nomaan huoneeseensa ja mietti yhä samaa asiaa hiipiessään vaatteet\npäällä vuoteeseensa, johon nukkui.\n\nSeuraavana päivänä hän keinui jo meren ulapalla matkalla kohti\nkihlakuntakaupunkiaan Vehkalahtea, jonne saapui myöhään illalla.\nSamana iltana hän jo sai tietää, että satamassa on iso, kymmenentonnin\ntäyskannellinen jahti, valtion omistama, saarelaisvallesmannin\nkäytettäväksi rakennettu ja nyt tullut häntä hakemaan. Hän etsi\njahdin käsiinsä ja tutustui sen kannella mieheen, josta tuli hänen\nkohtalotoverinsa eräällä purjehdusmatkalla toistakymmentä vuotta\nmyöhemmin. Miehen nimi oli Kalle Peltola, jota saarelaisten kesken\nsanottiin Pelto-Kalluksi. Hänen arvonimensä oli ruununperämies. Hän\nkomeili sillä nimellään. Hänen virkaansa kuului hoitaa vallesmannin\nvirkavenettä, olla perämiehenä ja ainoana laivamiehenä siinä ilmoilla\nmillä hyvänsä ja tehdä kaikkea palvelusta merellä vallesmannille,\njoka oli hänen esimiehensä ja kapteeninsa. Ilman eri palkkaa oli\nhänen syksyllä, talven tullen, saatettava jahti ja sen purjeet\ntalvikorjuuseen, keväällä raapattava ja maalattava kaikki puhtaaksi ja\npitkinkesää valvottava, että kaikki pysyy siistinä ja kunnossa.\n\nPelto-Kallu oli suurikokoinen mies, samaa ikää kuin hänen uusi\nesimiehensäkin.\n\n-- Jaaha -- milloinkas sitä lähdetään saareen päin seilaamaan, kysyi\nMarkus Pelto-Kallulta.\n\n-- Milloinka vallesmannille sopii. Se riippuu kokonaan vallesmannista\n-- ja tuulista. Nyt olisi kyllä sopiva tuuli, itätuuli, virkeä tuuli.\nVeisi tämä kuudessa tunnissa. Minä olen valmis milloin vain, nyt tai\naamulla -- mitenkä vain. Valoisa nyt on yökin...\n\n-- Jaaha. Katsotaanhan nyt. Markus oli tullut höyrylaivalla -- oman\nveneensä hän möi ennen lähtöään. Matkatavarat siirrettiin paikalla\nhöyrylaivasta jahtiin ja Markus antoi Pelto-Kallulle määräyksen\nnukkua rauhassa yönsä. \"Katsotaanhan sitten aamulla, minkälainen\non ilma\", sanoi hän mahdollisimman varmasti, sillä hän oli jo\nheti jahdin kannelle tultuaan ja itsensä esiteltyään nähnyt, että\nPelto-Kallu katseli häntä hiukan halveksuen, että hänen puhuessaan\nhänen suupielissään väreili iva ja ilkeys, joka pyrki sanoiksi: \"Jaa!\nTaidat olla maamies -- ja niin olet kuin oletkin!\" -- Meni vuosikausia,\nennenkuin Pelto-Kallu ja muut saarelaiset antoivat mitään arvoa hänen\nmerimiehyydelleen ja myönsivät hänelle täysiä ihmisoikeuksia ja saaren\nkansalaisoikeuksia. Kerrankin, Markuksen oltua jo saarella neljättä\nkesää, erään matkan jälkeen, eräässä satamassa, hänen sepiessään\nerästä nuoraa ja sitoessaan sen päätä nuoravyyhtiin kiinni, seurasi\nPelto-Kallu hymyillen hänen hommaansa ja saneli lopuksi:\n\n-- Jaa! Noinkos ne maamiehet ohjasnuoriaan sepivät ja panevat kiinni!\nMerimiehet tekevät näin -- ja Pelto-Kallu otti saman nuoravyyhdin\nkäteensä, avasi solmun ja teki siihen uuden. Pelto-Kallulla ja muilla\nsaarelaisilla oli mitä suurin halu nöyryyttää häntä ja osoittaa hänelle\nkaikissa tilaisuuksissa, että hän on vain tavallinen maamies, eikä\nsiinä auttanut hänen vetoamisensa siihen, että hän on purjehtinut\nlapsuudesta asti ja että hänellä oli oma huvijahti kotona ja että\nvain rohkeimmat uskalsivat lähteä hänen mukaansa. \"Höö! Mitäs tämä\nnyt on -- purjehtia huvijahdilla siellä maissa ja tuhmuutta se on,\nse huvipurjehtijain rohkeus! Ei se mitään muuta ole kuin tuhmuutta!\nSitähän se on, eikä mitään muuta!\" -- Vähitellen hän itsekin kyllä\nhuomasi, että hänen taitonsa meriasioissa todellakin supistuivat\nperäti vähiin ja se vähäkin tieto oli väärää ja häntä olisi haluttanut\nsaada opetusta monissa pienissä asioissa, mutta pelkäsi joutuvansa\nsamanlaisen pilkan esineeksi, kuin mainitussa ohjasjutussa. Kaikkein\nvähimmän hän voi alistua Pelto-Kallun oppilaaksi -- sen hän näki yhä\nselvemmin, ja säilyttääkseen edes jonkun verran arvoaan Kallun silmissä\nhän ei tämän nähden tehnyt mitään, ei ainoatakaan solmua, tai auttanut\npurjeiden käärimisessä eikä muussa. Sen sijaan hän katseli tarkasti ja\nharjoitteli yksin. Hän aloitti kaiken alusta alkaen ja kerran koitti\naika, jolloin hän näytti, mihin hän pystyi. Tapaus ei kuulu suorastaan\ntämän kertomuksen piiriin, mutta koska Markus otti silloin itselleen\ntäydet kansalaisoikeudet saarellaan, eikä sen jälkeen kukaan rohjennut\nhänen kuullensa puhua mitään maamiehestä, tulkoon tapaus julki:\n\nSyysmyöhänä kerran oli Markus virkamatkalla piiriinsä kuuluvalla\ntoisella saarella. Pohjatuuli, joka heidät oli saareen tuonut, muuttui\nmyrskyksi, joka sulki heidät saareen kahdeksi vuorokaudeksi tuulen\npitoon. Markus oli toimittamassa talonkatselmusta, ja siitä syntyvät\npaperit oli saatava lähimmässä postissa mantereelle. Oli enää yksi\npäivä siihen ja myrsky vain kiihtyi. Markus esitteli perämiehelleen\nlähtöä.\n\n-- Kukas hullu nyt lähtee merelle! Kiittää kun saa olla maissa, sanoi\nKallu.\n\nSamaa mieltä olivat kaikki saarelaiset. Kerrottiin juttuja\nonnettomuuksista, joita oli sattunut niille, jotka tämänlaisissa\noloissa olivat lähteneet luovimaan saarten väliä. \"Syksy on jo myöhä.\nPimeä tulee aikaiseen. Yön saavuttua tuuli kiihtyy rajuilmaksi. Ei näe\npalata saareen -- täytyy ajautua myrskyn mukana Viron rannikolle ja\nsiltä retkeltä ei ole kukaan elävänä palannut.\"\n\nMarkus kuunteli juttuja ja päätti lähteä seuraavana päivänä\niltapäivällä.\n\nMyrsky puhalsi pohjoisesta kuten ennen.\n\nMarkus päätti käyttää viekkautta saadakseen Pelto-Kallun liikkeelle.\nHän meni tämän puheille uudestaan ja sanoi:\n\n-- Eikö sinustakin, perämies, käy jo pitkäksi tämä jouten olo?\n\n-- Niin no, mitäs tämä muutakaan on kuin pitkää ja ikävää. Ikäväähän\ntämä on.\n\n-- Mitäs tuumaat, jos mentäisiin ajan kuluksi tuohon maan alle\npurjehtimaan?\n\n-- Mitenkä vallesmanni tahtoo, ja jos se on vallesmannista hauskaa,\nniin mennään vain, mutta ei pimeään asti, että osataan tulla\ntulettomaan satamaan takaisin.\n\nSaarelaisia oli kerääntynyt rantaan ja vanhimmat ja kokeneimmat\nvaroittivat menemästä liian kauas.\n\nPurjeet pienennettiin ja vedettiin ylös, venhe irroitettiin ja Markus\nitse istui perälle ohjaamaan. Alkoi kymmentuntinen ankara luoviminen.\nKun Kallu näki, ettei purjehduksesta tullutkaan huvipurjehdusta maan\nvarjossa, vaan ankara luoviminen kotia kohti, selitti hän, että, koska\nlähtö tapahtui vastoin hänen tahtoaan, ei hän ota vastuulleen mitään.\n\n-- Ei sinun tarvitsekaan vastata mistään!\n\n-- Enkä minä auta missään -- en peränpidossa, en kääntämisessä...\n\n-- Ei tarvitsekaan auttaa!\n\n-- Minä voin tulla merikipeäksi enkä voi auttaa, vaikka tahtoisinkin...\n\n-- Ei tarvitsekaan auttaa. Mene kajuuttaan ja syö ja käy maata,\nettä jaksat paremmin sairastaa ja että on mitä annat haileille, jos\nmeritautiin tulet.\n\n-- Vallesmanni on poikamies. Minulla on vaimo ja kaksi lasta.\n\n-- Kyllä minulla on yhtä ja toista minullakin ja menen elävänä kotiin\nja vien elävänä sinutkin. No niin! Totteletko vai et! Nyt purjehdin\nminä itse! Minä ymmärrän, että minun on oltava papereineni kotona ennen\naamua! Sinä et ymmärrä sitä! Joko sinä täytät velvollisuutesi tai menet\nmaata kajuuttaan! Muuta valintaa ei ole.\n\nKallu kömpi alas kajuuttaan ja kävi syömään.\n\nHän oli varma, että hän saa aamulla eropassit perämiehen virasta. \"Saan\njos saan! Mokoman hullupäisen kanssa en toistamiseen vesille lähde!\"\nmutisi Kallu itsekseen alhaalla kajuutassa, söi vankasti leipää ja\nläskiä ja joi vettä päälle ja kävi maata. Koko matkan oli hän takonut\naivoissaan vain näitä kahta lausetta: \"Antakoon vain eropassin! Toista\nkertaa en lähde sinun kanssasi, vaikka rukoilisit!\" --\n\nMyöhään yöllä, tunnettuaan aallokon vähenemisestä, että maa on jo\nlähellä, tuli Kallu hyvälle tuulelle. Hän kohottautui ylös kajuutan\nluukusta. Luoviminen oli kestänyt kahdeksan tuntia ja jatkui vielä\nkaksi. Oli pimeä, mutta saarteella nousi jo kuu. Kallu tarjosi apuaan\nperän pidossa.\n\n-- Kyllä tämä menee.\n\n-- Eikö vallesmannia väsytä!\n\n-- Eikös mitä. Hauskaa tämä on!\n\nKallu kävi hyvin puheliaaksi loppumatkalla.\n\nHän tunnusti pelänneensä ihan tosissaan.\n\nKallu ei koskaan lausunut julki tunnustustaan, ettei vallesmanni\nollut enää maamies, mutta Markus näki kaikesta, että se tunnustus\non annettu ja äänettömin päin julistettu ja seuraavana päivänä,\nja elämänsä loppuun saakka, hän sai nauttia kaikkien saarelaisten\npuolesta toisenlaista kohtelua kuin alussa. Häntä pidettiin nyt\nomana miehenä. Vaarallisella teolla oli hän silloin vihkiytynyt\nsaarelaiseksi saarelaisten joukkoon ja useilla seuraavilla teoillaan\ntätä vihkiytymistään vahvistanut, mutta silloin astuessaan Vehkalahden\nsatamassa ensi kertaa Pelto-Kallun hallitseman jahdin kannelle ja\nlukiessaan Pelto-Kallun joka sanasta ja kaikista eleistä sanan\n\"maamies\", hän tunsi jonkinlaista kammoa tulevaa valtakuntaansa kohtaan.\n\n\n\n\nII luku.\n\nSAARELAISVALLESMANNIN ENSI PÄIVÄ.\n\n\nOli lämmin kesäyö, juhannuspäivän jälkeistä toista arkipäivää vastaan,\nkun hän ensikertaa saapui saarelleen.\n\nVähän myöhemmin nousi päivä koillisesta, meren saarteelta ja sen\nvaaleassa sinipunaisessa valossa läikkyi miltei tyyni meri kuin\njättiläisopaali.\n\nSatama oli tyhjä.\n\nKaikki isommat alukset olivat Virossa kevätmarkkinoilla.\n\nKalastushaapiot olivat ylös teloille vedetyt.\n\nKukaan ei ollut verkoilla, sillä kevätkutukalastus oli loppunut jo\nennen juhannusta eikä syyskesän kalastus ollut vielä alkanut.\n\nTöin tuskin tuntuva länsituuli puhalteli.\n\nLoppumatka oli kuljettu miltei tyynessä.\n\nSatamaan luoviessa kulki jahti kuin hiljaa hiipien, ettei muka\nherättäisi nukkuvaa kylää. Lähellä luotsisiltaa se kuitenkin päästi\npahan rähäkän, kuin kiusallaan ja ilkeyksissään -- Pelto-Kallu\nnimittäin oli pudottanut ankkurin mereen ja ketju kolisi ja helisi\nKallun heitellessä sitä menemään ankkurin jälkeen ja korkeat vuoret\nkaikuivat.\n\nPian oli jälleen hiljaista.\n\nJahti seisoi paikoillaan.\n\nPurjeet laskettiin alas ja käärittiin ja sitten souti Kallu\nvallesmannin maihin. Jo jahdin kannella hän oli esitellyt:\n\n-- Ei kait vallesmanni nyt yöllä rupea viemään tavaroitaan maihin.\n\n-- No -- mitenkähän tekisi?\n\n-- Minä tuon jahdin sinne vallesmannin omaan rantaan. Siitä saa\nmukavasti tavarat maihin ja sisään tarvitsematta kantaa niitä läpi\nkylän.\n\n-- Sinähän nämä olot tunnet -- tee niinkuin hyvä on, oli vallesmanni\nsiihen sanonut.\n\nRannassa oli muutamia varhaisia vanhoja miehiä seisoskelemassa erään\nsaraimen seinustalla ja tupakoimassa.\n\n-- Siinähän se nyt tulee se uusi vallesmannikin, tuumittiin siellä.\n\n-- Siinä se tulee.\n\nPitkin rantakujaa opasti Kallu vallesmannia tämän uuteen kotiin,\ntaloon, jossa saarelaisvallesmannit silloin asuivat. Se oli erään\nsalakuljetuksella ja laivarikkohyötymisillä rikastuneen ja nyt\njo vuosia sitten kuolleen miehen talo -- koko perhe oli kuollut\nsukupuuttoon, vain eräs kaukainen sukulainen oli elossa. Hän\nasui kokonaan toisella saarella ja piti nyt taloa vuokralla,\nsaarelaisvallesmannien asuntona.\n\nNäki kaikesta, että talossa oli elänyt rikas mies. Eivät minkään\ntoisen talon räystäät sillä saarella olleet niin korkealla eivätkä\nkatot niin valtavat, eivät ikkunat niin isot, eivät seinät niin pitkät\nja kivijalka rakennuksen alla niin säännöllisistä kivistä tehty.\nRakennuksen pitkä sivu oli meren puolella. Sen mahtava ikkunarivi\nvälkkyi auringossa aina aamuin ja aamupäivin. Rakennuksen ja meren\nvälillä oli iso puutarha, jossa oli kymmeniä omena-, luumu- ja\nkirsikkapuita. Ne olivat nykyään suuria ja niiden latvukset yhtyivät\nja soralla peitetyt käytävät niiden alla olivat kuin holveja, kuin\ntunneleita. Siellä oli vilpoisaa kävellä tai istua käytävien varsille\nsinne tänne asetetuilla penkeillä. Puutarhan merenpuoleisella reunalla,\njosta maa alkoi viettää loivasti alas rantaan, jossa oli valkama,\nkasvoi neljä vänkkyräistä vanhaa petäjää. Niiden varaan, männystä\nmäntyyn, säännöttömään neliskulmaiseen muotoon, oli kiinnitetty\nmukavat, selkänojalla varustetut vihreiksi maalatut penkit. Keskelle\njää aukeama ja siihen oli sijoitettu valkeaksi maalattu pöytä.\nPuutarhaa ympäröi vihreäksi maalattu säleaita. Säleiden ja pylväiden\nyläpäät olivat maalatut valkeiksi. Pöydän kohdalta johti portti\nalas rantaan, valkamaan. Rakennuksen toisella puolella oli piha,\nulkorakennukset, marjapensaita, kaivo, sauna, iso kivikellari, sen\ntakana kiviaita, joka ympäröi pihaa kaikkialta, ja kiviaidan takana\noikealla niitty ja sen takana metsää. Osa hedelmäpuutarhaa oli myös\nrakennuksen eteläisen päädyn puolella, sillä suunnalla, missä muu osa\nkylää oli. Puutarha ja eräät aitat estivät näköalan kylään päin. Näin\noli piha ja koko talo täysin eroitettu ja rauhoitettu muusta kylästä,\nja kun kylä loppuikin tähän ja pohjoiseen päin oli vain metsää, elivät\nvallesmannit kuin omassa satulinnassaan. Oh -- ei se niinkään satulinna\nsentään ollut ainakaan lähinnä edellisille vallesmanneille! Markus\nLeopold Aleksander Markulin sitä katseli satulinnana, ainakin tänä\nensiaamunaan, ja myöhemmin, lukemattomina muina aamuina ja iltoina,\netenkin keväästä syksyyn ja myös talvisin, kun hän pakkasaamuina,\naamukahvia juodessaan katseli makuuhuoneensa ikkunasta puutarhaan,\njoka oli huurteessa ja jonka värit alhaalla varjossa olivat sinistä\nja sinipunaista, vaaleaa, ja latvukset, joihin juuri äsken noussut\npäivä paistoi, oranssinpunaista. Pelto-Kallu näytteli vallesmannille\nkaikkea ja kertoi talon koko entisen historian -- mikäli hän sitä\ntunsi. Jahdista oli otettu mukaan pari tyynyä ja peitto. Kun aamu\noli jo pitkällä ja ilma oli poutainen ja lämmin ja kun vallesmannia\narmottomasti nukutti, oikaisi hän itsensä nurmelle omenapuiden varjoon,\nasetti tyynyt päänsä alle ja kääriytyi peittoonsa, kuunteli meren\nlotinaa rantakiviin ja kottaraisten vihellystä, kunnes nukkui. Sitä\nennen oli Kallu, perämies, ennättänyt hänelle kehaista, että: \"Käy\nmaata vain vallesmanni! Sinua väsyttää ja nukuttaa ja kun heräät,\non aamiainen pöydässä ja jahti tuossa omassa rannassasi ja kaikki\nmuuttotavarat kaikessa hiljaisuudessa kannetut sisään ja järjestetyt\nkukin paikalleen\", ja niin kävikin. Noin kello kymmenen tienoissa\naamulla tuli nuori nainen herättämään vallesmannia syömään. Pelto-Kallu\noli käynyt kutsumassa entisen vallesmannin palvelijattaren entiseen\nvirkaansa. Tähän, ja aamiaiseen, oli vallesmanni sangen tyytyväinen,\nmutta huoneiden järjestelyssä tehtiin muutoksia. Entisen vallesmannin\ntapaa noudattaen olivat Pelto-Kallu ja palvelijatar, jonka nimi\noli Miina, asettaneet vuoteen ja pesulaitteet virkahuoneeseen. Ne\nmuutettiin viereiseen kamariin, jonka nurkkaan Markulin kymmenkunta\nvuotta myöhemmin antoi laittaa täydellisen, kaupunkilaismallisen\nkylpyhuoneen -- omalla kustannuksellaan, luonnollisesti! Nämä molemmat\nkamarit olivat talon pohjoispäässä, virkahuone lännen puolella ja\nmakuukamari idän. Seuraava huonepari oli keittiö ja ruokailuhuone\n-- keittiö tietysti pihan puolella, lännessä, ja ruokailuhuone\nitään, puutarhaan ja merelle päin, kuten makuuhuonekin. Keittiöön ja\nvirkahuoneeseen mentiin pihalta samasta eteisestä. Keittiöstä vei ovi\nruokailuhuoneeseen, josta päästiin vasemmalle makuuhuoneeseen ja siitä\nvasemmalle virkahuoneeseen. Ruokailuhuoneesta oikealle johtava ovi vei\nniin sanottuun saliin, jossa paalit pidettiin ja joka oli talon suurin\nhuone, otti puolet koko rakennuksesta, oli siis yhtä suuri kuin kaikki\nmuut huoneet yhteensä. Heti aamiaisen jälkeen mittaili vallesmanni\ntämän mahtavan huoneen suuruutta ja havaitsi, että se oli neljä syltä\npitkä ja neljä syltä leveä. Siinä oli kolme ikkunaa itään, kaksi\netelään ja yksi länteen, pihaan päin. Viimemainitun ikkunan oikealla\npuolella, lähellä viereistä seinää, oli ovi, joka vei eteiseen ja siitä\nisolle lasiverannalle. Kaikki alemmat lasit siinä olivat tavallista\nlaatua, värittömiä, mutta ylhäällä, lähellä katon rajaa kiersi kaksi\nriviä laseja, jotka olivat punertavia, vihreitä, punakeltaisia ja\nsinisiä ja joidenka kehykset olivat kaarevat. Tämän lasiverannan alla\noli koirankoppi.\n\nSali jäi toistaiseksi kalustamatta. Jo samana syksynä sinne ilmaantui\nmustaksi kiilloitettu punaisella plyysillä päällystetty kalusto.\nVuosia myöhemmin siihen ilmaantui myös piano surullisine tarinoineen.\nEräänä syksynä, neljäntenä hänen tulostaan saareen, oli hän nimittäin\nsaanut ensimmäisen pahemman synkkämielisyyspuuskan -- oli ollut\nlähes kuukauden pitkät myrskyt, jolla aikaa ei posti ollut päässyt\nkulkemaan ja kun se lopulta tuli, toi se hänelle kotoa kirjeen,\njossa ilmoitettiin äidin kuolemasta ja toisen kirjeen, viikon\nverran myöhemmin kirjoitetun, jossa kerrottiin äidin hautajaisista\nja ihmeteltiin hänen poissaoloaan. Arvaahan sen, että mieli alkoi\nmasentua. Pimeys lisääntyi päivä päivältä. Sade ja myrsky pieksi\nitäseinää ja ikkunoita ja puistossa lenteli lehtiä ja oksia ja meri\npauhasi yötä päivää että aivot oli mennä sekaisin. Silloin hän\nkirjoitti vanhemmalle, iloisemmalle sisarelleen kirjeen, jossa pyysi\ntätä tulemaan ratokseen saareen. Kirjeenvaihto asiasta jatkui talveen\nasti, jolloinka sisar ilmoitti suostuvansa tulemaan vain yhdellä\nehdolla: että veli hankkii hänelle sinne hyvän pianon. Talvi oli\nsilloin vasta alulla. Sekä pianon hankkiminen, että sisaren saapuminen\ntäytyi lykätä myöhemmäksi, maaliskuun loppupuoleen, jolloinka jäät\nmeressä ovat paikoillaan. Silloin tuotiin toisella hevosella piano ja\ntoisella sisar, joka viipyi talossa kokonaista seitsemän päivää. Sitten\nsuuttui hän veljeensä ja koko saareen ja palasi kaupunkiin. -- Niin\ntuli ja jäi piano taloon.\n\nMarkus soitti viulua. Hän ei siinäkään ollut saanut säännöllistä\nopetusta. Hän ei tuntenut nuotteja. Vain korvakuulosta oli hän oppinut,\nniinkuin maalaispelimannit. Hän soitteli sisarensa kanssa yhdessä --\nsisar pianolla ja hän itse viululla. Toisinaan hän soitteli sellaista,\njota sisar ei kyennyt säestämään, mutta kuunteli mielellään, sellaista,\njoka syntyi juuri soiton aikana ja hävisi viulun vaiettua. Kun sisar\noli mennyt pois, jäi piano tietysti taloon ja oli siellä Markuksen\nkuolemaan asti. Talvisin sillä harvoin kukaan soitti, mutta sitä\nenemmän soi se kesäisin ja syksyin. Niinakin iltoina, joina talossa\nei ollut pianonsoittajaa, soi viulu. Miten tapahtuikaan eräänäkin\nsyysiltana, iltahämärissä:\n\nMarkus oli yksin kotona.\n\nIlma oli tyyni ja lämmin.\n\nIkkunat puistoon ja merelle päin olivat avoinna.\n\nKuu valaisi merta ja taivasta.\n\nHeikko länsituuli puhalsi silloin tällöin.\n\nPuutarhassa värähteli sen henkäyksissä lehti siellä ja täällä ja kuun\nvalo leimahteli lehden pinnalta.\n\nMarkus seisoi ikkunan pielessä ja soitti viululla sellaista, joka\nsyntyy soitettaessa ja katoaa samalla.\n\nOli jo myöhä ilta.\n\nKetään vierasta ei talossa ollut, eikä ketään odotettu.\n\nÄkkiä ilmaantui Miina salin ovelle. -- \"Siellä olisi keittiön portaissa\nvieras mies, joka pyrkii sisään.\" -- \"Kuka vieras?\" -- \"Tuntematon.\" --\n\"Vie minun virkahuoneeseeni. Minä tulen sinne heti.\"\n\nVirkahuoneessaan löysi Markus tuntemattoman vallashenkilön.\n\nTapahtui hiljainen esittely. Senjälkeen pyysi Markus vierastaan\nistumaan.\n\nSitten syntyi pitkä vaitiolo -- tai oikeastaan lienee vaitiolo\nkestänyt vain korkeintaan kymmenen sekunttia, mutta tuntui se\npitkältä Markuksesta, joka odotti, että vieras rupeaisi selvittämään\nsyitä outoon ilmaantumiseensa ja ennätti Markus sillä aikaa tehdä\nmonta huomiota ja sepittää monta arvelua. Hän näki, että vieras\non väsyneen näköinen, että hänen hiuksensa ovat pitkänpuoliset ja\nepäjärjestyksessä. -- \"Lienee joku karkulainen\", ajatteli hän, mutta\nsilloin jo alkoi vieras puhua:\n\n-- Tuntunee oudolta, että näin myöhään tänne ilmaannun.\nPyydän anteeksi, jos olen jollain tavalla haitaksi ja poistun\njälleen matkoihini, jos niin tahdotte. Tulin illan suussa\nsaarelaispurjealuksella mantereelta ja neuvoivat kyytimieheni minut\nvallesmanninsa luo -- täällä sanoivat parhaiten saatavan ruokaa ja\nyösijan --\n\n-- No -- eihän tämä mikään majatalo ole -- kylläkään --\n\nMarkus tarjosi sikarin ja he tupakoivat molemmat.\n\n-- Viipyisittekö täällä kauankin?\n\n-- Palaan ensi tilaisuudessa.\n\n-- Lienette ehkä tiedemies -- tutkinette lintuja -- vuoria -- tai\njäkälöitä -- tai muuta --\n\n-- En ole tiedemies.\n\n-- Ettekä virka-asioissa...\n\n-- En.\n\n-- Jaaha. Jaaha. No -- -- --\n\n-- Minä olen oikeastaan soittomies ja kuulin juuri tullessani, että\ntekin soittelette viulua. Mitä te soititte? Minä en tunne sitä\nkappaletta. Se oli hyvin kaunis.\n\n-- Seee -- mitä lienee ollut -- omia ajatuksia.\n\n-- Omia! Soittakaa minulle se uudestaan! Minä tahdon sen kirjoittaa\nmuistiin!\n\n-- Se on mahdotonta! Sellaista ei soiteta koskaan, uudestaan. Mutta\nkoska tekin sanotte olevanne soittomies, niin pyydän kysyä, soitatteko\npianoa?\n\n-- Soitan kyllä -- sekä pianoa, että viulua.\n\n-- Jos minä lupaan teille yösijan ja iltaisen, niin toivottavasti siitä\nhyvästä soitatte minulle tänä iltana.\n\n-- Hyvin mielelläni.\n\n-- No -- sillä aikaa kun Miina laittaa iltaista, voimme me mennä\nsaliin, siellä on piano. Soittelemme siellä.\n\nKeittiön oven ohi kulkiessaan antoi Markus Miinalle määräyksen pöydän\nkattamiseen.\n\nSitten opasti hän kynttilän valossa vieraansa saliin, avasi pianon ja\nsanoi: \"Olkaa hyvä.\"\n\nVieras istui ja alkoi soittaa.\n\nHänkin soitti sellaista, joka syntyy soitettaessa ja häviää soiton\nloputtua ainaisiksi ajoiksi kuin puhuttu sana, kuin kuun hohteen\nvälähtely puiden lehdillä puutarhassa tai meren aaltosilla. Markus\nhuomasi heti, ettei hänen huoneeseensa ollut saapunut mikään\nkarkulainen hullujen huoneesta, tai mikään rikollinen, joka koettaa\nsaaren kautta mitä julkeimmalla tavalla paeta yli meren vieraille\nmaille, vaan että pikemminkin hänelle on käynyt kuin ennen isä\nAaprahamille, joka kerran sai jumalaisia vieraita majaansa -- niin\nhänestä ainakin tuntui.\n\nKun soitto oli vaiennut, lähestyi Markus kohteliaasti kumarrellen\nsoittajaa ja kysyi:\n\n-- Anteeksi. -- Minä olen täällä saaressa muuttunut hiukan hitaaksi\nhuomiokyvyltäni. Minulta jäi äsken esitellessä huomaamatta, kuka\nkunnioittaa käynnillään minun matalaista majaani?\n\nSoittajan vieressä oli toinen tuoli, jolla oli paksu pinkka nuotteja,\nMarkuksen sisarelta jääneitä. Vastaukseksi Markuksen kysymykseen\nalleviivasi vieras etusormellaan päällimmäisen vihon kannella olevaa\nsäveltäjän nimeä.\n\nMarkus kertasi ääneen nimen ja esitti tuhannet anteeksipyynnöt.\n\n-- Te olette siis tuo suuri säveltäjä?!\n\n-- Suureksi en uskalla itseäni sanoa -- tuskin säveltäjäksikään. Jos\ntuo, mitä äsken soititte viululla ja jota minä paljastetuin päin\nkuuntelin tuolla ulkona, oli teidän omaanne -- ja minä uskon niin\nolevan -- niin olette te itse suuri säveltäjä. Olemme esitelleet\nitsemme toisillemme!\n\nMolemmat nauroivat.\n\n-- Ja minä kun luulin teitä maantien rosvoksi tai hullujenhuoneen\nkarkulaiseksi!\n\n-- Itse olen siihen syypää ja velvollinen anteeksipyyntöihin.\n\nMyöhäinen iltainen syötiin ja sen jälkeen katettiin salin pyöreälle\npöydälle tee ja konjakki.\n\nIdän saarteella alkoi jo tuntua päivän sarastus, kun vasta\nkynttilät sammutettiin ja juomaveikot, jotka molemmat olivat suuria\ntaiteilijoita, vaikka kohtalo olikin toisen vienyt syrjäisen\nsaaripiirin vallesmannin istuimelle, menivät levolle ja nukkuivat\nmyöhään seuraavaan aamupäivään -- lähelle puolta päivää.\n\nVoi, voi!\n\nMutta nythän emme ole vielä siellä asti!\n\nNythän ei salissa vielä ole säveltäjiä, eikä liioin muitakaan\nvieraita, ei sisaria, ei plyysipäällyksistä kalustoa, eikä kalustoa\nminkäänlaista, ei muuta kuin tyhjä, kumahteleva huone, jota ei ole\ntuuletettu eikä siivottu, joka on täynnä hämähäkin verkkoja ja jonka\nilma on ummehtunut ja ovi kaksinkertaisessa lukossa ja vielä vähemmän\nsiellä on vielä mitään pianoa. Markus yksin siellä vain on, itse vielä\nvieraana, ja harppoo ensimmäisen aamiaisensa jälkeen ensin salin poikki\nidästä länteen ja sitten pohjoisesta etelään, mittailee salin avaruutta\nensin askelissa ja sitten sylissä ja havaitsee, että se on, kuten\nsanottu, neljä syltä eli kahdeksan askelta idästä länteen ja saman\npohjoisesta etelään.\n\nMarkus saa sieltä ja täältä hämähäkinkinoa silmilleen ja pyyhkii sitä\npois ja pysähtelee eri puolille huonetta ja suunnittelee, minkälaiset\novat ikkunaverhot olevat, minkälaisia huonekaluja on hankittava ja\nmihin mikin huonekalu on asetettava. Pianon paikkaa ei hän silloin\nosannut ajatella. Ei johtunut edes hänen mieleensäkään, että piano\njoskus tulisi hankittavaksi.\n\nMiina pesi astioita keittiössä. Sieltä kuului niitten helähtelyä ja\nmyös puhetta.\n\nPelto-Kallu istui siellä, poltti piippua ja jutteli Miinan kanssa.\nKuului väliin naurua, Miinan kimakkaa ja Kallun römähtelevää.\n\nÄäneen puhuivat ja nauroivat, toisinaan liiankin ääneen.\n\nSiitä päätteli Markus, etteivät mitään hänestä puhuneet. Mitä lienevät\npuhuneet saaren vanhoista asioista, hänelle vielä tuntemattomista\ntapauksista ja tuntemattomista ihmisistä.\n\nPelto-Kallu oli nainut mies, mutta häntä huvitti jutella Miinan kanssa.\n\nPelto-Kallu soitti harmonikkaa.\n\nHän toi joskus harmonikan mukanaan ja pyysi soittaa vallesmannille.\nPian tämä kuitenkin huomasi, että se oli vain tekosyy. Eräänä iltana\nnimittäin, samana kesänä kuin Markus oli tullut -- elokuuta mitä lienee\nollut -- -- oli Kallu soitellut ensin vallesmannin virkahuoneessa\nja saanut palkakseen sikarin ja pari ryyppyä, mutta sitten jäänyt\nistumaan eteiseen, sisäportaille, ja soitteli hiljakseen. Kun Markus\nmyöhemmin illalla kulki eteisen läpi ulos, näki hän puolipimeässä\nsisäportailla istuvassa asennossa kaksi haamua: tummempi oli Kallun\nhaamu ja vaaleampi Miinan haamu. Miina, jolla oli vaalea karttuunihame,\nistui Kallun sylissä, kädet kaulan ympäri ristissä ja pää nojaten\nKallun vasempaan olkapäähän. Kallun pitkät käsivarret ulottuivat Miinan\nympärikin pitelemään harmonikkaa, jota hän hiljaa soitteli.\n\nVallesmannin ohimenoa he eivät olleet huomaavinaankaan. Kun Markus\npalasi kävelyltään rannasta, olivat sekä Miina että Kallu kadonneet.\n\nNäin tapahtui usein sen kesän ja syksyn kuluessa.\n\nKerran istui Kallu vallesmannin kamarissa niinikään taaskin\nsoittamassa.\n\nSeuran puutteessa oli Markus kutsunut hänet juomatoverikseen.\n\nToiset lasit olivat menossa ja toiset sikarit. Kallu oli jo tuntuvasti\nhumalassa.\n\n-- Kuulehan perämies.\n\n-- Aina kuullaan, mitä vain vallesmanni käskee!\n\n-- Sinä seurustelet liian paljon tämän minun piikani kanssa.\n\n-- Se on minun asiani. Miina ja minä ollaan oltu tässä talossa jo ennen\nvallesmannia.\n\n-- Olkoon vain se asia sinun asiasi, mutta tiedätkö sinä, mikä on minun\nasiani?\n\n-- Kyllä minä tiedän -- ei ole mitään asiaa mitä en minä tietäisi.\n\n-- No hyvä on. Tiedä sitten, että ellet jätä minun piikaani rauhaan,\nniin minä annan sinulle eropassin perämiehen virasta. Sinä nainut mies\nja kahden lapsen isä, ilkeät kulkea piikojen jälessä!\n\n-- Vallesmannin on helppo sanoa sillä tavalla, vaikka ei tiedä mitään.\n\n-- No no!\n\n-- No no -- sanon minäkin! Minä olen ollut tässä saaressa moniaan\npäivän kauemmin kuin vallesmanni -- sillähän minä enemmän tiedänkin!\nVallesmanni ei tiedä mitään: On hyvä, jos pitää suunsa kiinni!\n\nPerämies jutteli toisesta suupielestään ja sikari oli toisessa\nsuupielessä ja heilahteli puheen mukana. Harmonikka alkoi soida\nkiivaammin ja kiivaammin ja sen palkeet vääntelehtivät ankarasti ja\nsen kielet pauhasivat. Pahalla parkaisulla painoi Kallu harmonikkansa\nkokoon, asetti sen oikealle polvelleen, nojasi siihen oikeaa\nkyynärpäätään ja hoidellen sikariaan oikealla kädellään jatkoi\njuttuaan, virnistellen ilkeästi naamallaan -- se oli olevinaan hymyilyä.\n\n-- Vallesmanni sanoi, että minä olen nainut mies ja että minulla on\nlapsia ja niinhän minulla onkin. Sen vallesmanni tietää ja se on\noikein. -- Mutta vallesmanni ei taida vielä tietääkään -- ja mistäs\nvallesmanni sen voisikaan tietää -- etten minä ole yhtään tyytyväinen\nmuijaani. Se on minulle paha. Se haukkuu minua -- sanoo eläimeksi ja\npahaksi hengeksi, ja sulttaaniksi, lastenikin kuullessa. Vallesmannin\non helppo sanoa: \"Kallu hoi, perämies hoi! Anna piika-Miinan olla\nrauhassa!\" mutta vallesmannin suu taitaa mennä tukkeeseen, jos\nkysyttäisiin, että tietääkö vallesmanni, minkätähden minä -- tuota noin\n-- tykkään tästä Miinasta.\n\n-- Ei minun sitä tarvitsekaan tietää. Hyvä kun itse tiedät. Minä vain\ntiedän sen, että nämä ovat niinkuin erojaisryyppyjä. Eropassi on jo\nsinua varten valmiiksi kirjoitettuna täällä pöydän laatikossa.\n\n-- Ei suinkaan vallesmanni totta tarkoita?\n\n-- Totta, totta! No -- ryypätään nyt tämä ilta. Kippis! Ja sitten sinä\nsoitat taas! Sinun on soitettava aamuun asti! Tänä yönä et mene Miinan\nluo. Minä olen lähettänyt Miinan hakemaan sinun muijaasi tänne. Pannaan\nennen aamua asiat kaikki selviksi ja sitten saat laputtaa. -- No!\nSoita! Soita!!\n\n-- Kyllä minä soitan, kun käsketään ja kun saan palkan, mutta ensin\nminä tahtoisin kysyä yhtä asiaa.\n\n-- Kysy, kysy!\n\n-- Että ei suinkaan tästä nyt eropassit tule -- eihän tämä kuulu\nvirka-asioihin eikä mihinkään? Kun vallesmanni on mies ja ymmärtää,\nmitä on mikä, niin minä tahtoisin vain kysyä, että ei kai vallesmanni\nole niin tuhma, että ajaa minut pois tuon asian vuoksi, mistä oli puhe\n-- sehän olisi häpeäksi vallesmannille itselleen enemmän kuin minulle.\nKoko kylä nauraisi, että vallesmanni tahtoo pitää yksin piikansa --\n\n-- Suus kiinni ja soita!\n\n-- Soitetaan, soitetaan. Vallesmanni ei tykkää pahaa, vaikka minä\ntuhmuudessani haastan sitä, minkä tietää koko saari -- että jos minä\nrajaankin Miinaa, niin ei se ole mitään, ei kerrassa mitään siihen\nsurkeuteen verraten, että minulla on kotona ruma ja häijy akka, joka on\nlisäksi minua vanhempi! Aatella! Miestään vanhempi.\n\nKallu rupesi itkemään ja soitteli jotain surkeaa.\n\n-- Mutta, hyvä mies, eihän sinulle kukaan ole voinut väkisin akkaa\nantaa! Sinullahan on silmät päässäsi! Olisit katsonut eteesi!\n\n-- Miten sitä pimeässä katsoo! Mistä sitä pimeässä tietää kuka ja\nminkälainen eteen sattuu, kun pyhäiltana tanssin jälkeen ottaa tytön\nkiinni! Kun kiinni on niin kiinni on -- elämänsä loppuun asti. Ei sille\nmitään voi! Kuka pimeässä eteen sattuu, niin niin -- kuka eteen sattuu.\n\nMarkus luuli jo ensi päivänä ja pitkin ensi kesää koonneensa yhteen\nsellaisia huomioita ja tietoja, jotka valaisivat Kallun koko olennon,\nmutta siinä hän erehtyi. Kului vuosia, ennenkuin hän pääsi miehestä\nperille -- tai ainakin luuli päässeensä.\n\nTällä kertaa kuitenkin Markuksella oli halu päästä perille siitä\nasunnosta, joka kenties vuosikausia tulisi olemaan hänen kotinsa.\n\nJo aamiaiselle tullessaan oli hän poikennut virkahuoneeseensa.\nSen oli hän silmäillyt kaikkein ensiksi ja nyt hän palasi sinne\nperinpohjaiselle tarkastukselle.\n\nKun vallesmannien vaihdokset sattuivat näin odottamattomissa\nolosuhteissa, ei mitään virallista lähtöjä tulokatselmusta ollut\ntapahtunut. Kihlakunnan vanhimman piti kyllä seurata Markusta\ntoimittamaan tarkastusta ja pitämään tarkastuspöytäkirjaa arkiston ja\nviraston luovuttamisesta uudelle vallesmannille, mutta se jäi tekemättä\nkahdesta syystä:\n\nEnsiksi -- koska kihlakunnan vanhin pelkäsi merta. Hän ei ollut\ntehnyt vielä ainoaakaan virkamatkaa kihlakuntansa uloimpiin osiin,\nselkäsaariin. Se oli pätevä syy se! Minkä sille luonnolleen voi! Eikä\nlaki määrännyt virkapätevyyksiä luetellessaan, että kihlakunnanvanhin\nei saa pelätä merta, eikä tulla merikipeäksi.\n\nToiseksi -- koska ei ollut viran- ja arkiston luovuttajaa. Niin, minkä\nsille voi, että mies tuli hulluksi! Eihän minkäänlainen tarkastus olisi\nvoinut kumminkaan auttaa tässä mitään. Markuksen tehtäväksi ne joka\ntapauksessa jäivät -- kaikki se mikä ei ollut kunnossa.\n\nVirkahuoneen kalusto oli valtion. Siihen kuului kirjoituspöytä,\nkirjoitustuoli, pyöreä pöytä -- jolla usein myöhemmin pelattiin\nkorttia -- ja sen takana nahalla päällystetty sohva -- sen yläpuolelle\nkiinnitti Markus monihaaraiset poronsarvet ja ripusti niihin kaikki\nmetsästystarpeensa, ja niitä oli paljon -- iso, miltei koko seinän\ntäyttävä arkistokaappi ja kolme tuolia.\n\nVirkahuoneessa oli vain yksi ikkuna, pihalle päin. Ikkunan vierestä,\nvasemmalta, miltei nurkasta, vei ovi tuohon keittiön kanssa yhteiseen\neteiseen. Sohva oli keittiön puoleisella seinustalla. Sohvalta katsoen\noli lähimmässä oikeassa nurkassa uuni, samanpuoleisessa seinässä ovi\nmakuukammariin ja vastakkaisella seinustalla seisoi arkistokaappi\nisoine lasiovineen. Pöytä oli ikkunan alla. Pöydän ovenpuoleisessa\npäässä oli tuoli. Siihen käskettiin istumaan ne, joilla oli asiaa.\nSiihen ensin istutettiin muun muassa silloin tuo säveltäjä. Paremmat\nvieraat istutettiin sohvalle.\n\nMarkus istui virkatuoliinsa.\n\nSiitä oli näköala pihalle.\n\nSiitä ei nähnyt muuta kuin kappaleen pihaa, jossa parhaillaan huojui\ntuulessa keltaisia voikukkia. Kauempana oli kiviaita ja eräitä\ntaloon kuuluvia rakennuksia ja niiden takana metsä ja sitten taivas.\nAamulla varhain paistoi tähän ikkunaan aurinko, mutta vain kesällä.\nIlta-aurinko sen sijaan ei päässyt milloinkaan tähän ikkunaan, sillä\neteinen varjosti.\n\nRakennuksista, jotka tähän näkyivät, ei Markus vielä tietänyt mitään.\nLikimmät näyttivät aitoilta. Vasta myöhemmin hän sai tietää, että\nniiden jatkona, samassa rivissä, oli navetta ja sitten sikopahna.\nMyöhemmin hänellä oli lehmä ja väliin kolmekin sikaa. Sikopahnasta tuli\naikojen kuluessa se paikka, johon hän enimmän kiinnitti huomiotaan.\nUsein, vuosia tämän jälkeen, hän sanoi koulumestarille, josta tuli\nhänen paras ystävänsä ja joka toimi hänen sihteerinään: \"Mennääs\nkatsoon kun sika syö.\" Tämä tapahtui usein varsinkin syyspuoleen, kun\nsikoja lihotettiin. Kun hän sattui näkemään kuinka palvelijatar vei\nyli pihan sioille ruokaa, keskeytettiin heti tärkeä työ, noustiin ylös\nja mentiin hatuttomin päin katsomaan, kun siat syövät, ja kolmantena\nsitä katseli palvelustyttö. Lehmät eivät tulleet Markukselle koskaan\nniin rakkaiksi kuin siat. -- Nyt hänellä ei vielä ollut lehmiä eikä\nsikoja, mutta palvelustyttö, oma, oli ja sen ääni kuului parhaillaan\nkeittiöstä. Hänen edessään pöydällä oli kaksi isoa kirjaa. Hän avasi\npäällimmäisen. Se oli tilikirja. Sen välissä oli irtonaisina, ja\nepäjärjestyksessä, paperilappuja, joihin oli merkitty rahamenoja ja\ntuloja. Useasta puuttui päivämäärä. Merkinnät oli tehty lyijykynällä.\nMyös oli siellä raha-asioita koskevia virkakirjeitä, viimeisessä\nmaakunnan hallitus vaatii vallesmannilta tilitystä maalis-, huhti- ja\ntoukokuulta. Ne näkyivät olevan vieläkin tekemättä.\n\nAlempi kirja oli virkakirjeiden päiväkirja, diario. Siihen oli viimeksi\ntehty merkintä helmikuun lopulla ja reunaan merkitty lyijykynällä:\n\"Tänään, helmikuun viidentenäkolmatta päivänä, Matin päivänä,\nhyljemiesten päivänä, jolloin ei ollut kuitenkaan niin kutsuttua\nmatinpyryä, vaan tyyni ja kaunis auringonpaiste, tuli posti, jota\nolimme tänne meren luotoon odottaneet kuusi viikkoa ja kolme päivää.\nVoi minä poloinen poikarukka! Milloin päättyy minun vankeuteni!\"\n\nSaman kirjan välistä löytyi myös irtonainen paperilappu, johon oli\nkirjoitettu seuraava runon tapainen pätkä, jota oli moneen kertaan\nkorjailtu ja korjailtunakin esiintyi se kolmessa eri muodossa. Alin oli\nvähimmin korjailtu. Se näytti olleen kirjoittajasta itsestäänkin siis\nparas. Se kuului:\n\n    Hiukseni olivat tummat kuin yö\n    minun nuoruudessani\n    niin kauan kuin päivä oli.\n    Kun elon ilta saapui ja yö läheni\n    muuttuivat ne valkeiksi\n    kuin päivä.\n\nMarkus luki sen moneen kertaan ja jäi sen johdosta mietiskelemään:\n\"Edeltäjäni lienee ollut täällä ollessaan vanha mies, sellainen, jolle\nilta oli saapunut.\"\n\nLapun toisella puolen oli myös runoa, kokonaan toisenlaista ja\nloppusoinnullista. Se tuntui mielenvikaisen työltä ja lienee ollut\nentisen virkaveljen viimeinen kynäntuote. Hulluutta osoitti siinä\npaitsi omituinen ajatuksen juoksu, myös runon kuvitus. Jokaisen\nsäeparin päällä oli kuva: Vesillä liitäviä purjeveneitä, maata ja\nmetsää kiitäviä piruja, menninkäisiä ja muita ja lopuksi mielenvikainen\nsumukellon soittaja. Piirtäjä ei ollut saanut soittajaa mielipuolen\nnäköiseksi, siitä syystä, oli kuvan sivuun täytynyt kirjoittaa:\n\"Mielipuoli soittaa väärää sumukelloa ja ajaa laivakarjansa susien\nkitaan\".\n\nRuno oli tämännäköinen:\n\n    Venhot vettä pitkin liitää\n    pirut vuoritietä kiitää.\n    Menninkäiset maata metsää mataa,\n    kummitukset leijaa linnun rataa,\n    Vetehiset meren vettä velloo -\n    loistonvartijako soittaa väärää kelloo?\n\n\"Jaa-a! Edeltäjäni on siis ollut runoilija!\" -- tuumiskeli Markus. Sanan\n\"jaa-a\" hän lausui ääneen pariin kolmeen kertaan. Tämä lienee kuulunut\nkeittiöön asti ja palvelustyttö lienee luullut sen kutsuksi, koska hän\nhetken perästä ilmaantui ovelle ja sanoi:\n\n-- Kutsuiko vallesmanni?\n\n-- En kutsunut.\n\n-- No -- minulla muutenkin olisi ollut asiaa. Sinne keittiöön on tullut\nJyrin Annastiina. Sillä olisi asiaa vallesmannille.\n\n-- Käske hänet tänne.\n\n-- Ja kun vallesmannilla on minulle mitä asiaa hyvänsä, niin sopii\npainaa yhteen pieneen tappiin siellä virkapöydän reunassa -- tässä näin\nse on. -- Niin teki aina entinen vallesmanni. Samanlainen tappi on joka\nhuoneessa.\n\n-- Hyvä on, hyvä on. Saat mennä nyt. Käske se emäntä tänne.\n\n-- Kyllä käsken, mutta vallesmannin ei tarvitse uskoa puoltakaan, mitä\nse haastaa.\n\n-- No -- antaa tulla vaan -- kyllä minä osaan kuunnella.\n\nVallesmanni otti virallisen asennon, asetti eteensä paperiarkin,\nsytytti uuden sikaarin ja oli kirjoittavinaan, kun Jyrin Annastiina\nastui sisään.\n\n-- Hyvää päivää vallesmanni.\n\n-- Päivää. Istukaa.\n\n-- No -- jaksanhan minä seisoakin. Toin pari tuoretta kampelaa\nvallesmannille tuonne kyökkiin. Sisareni pojat käyvät pyytämässä\nnääthän kampeloita ja minä ajattelin, että kun vallesmannilla ei taida\nolla mitään tuoretta kalaa paistaa päivälliseksi, niin vienpähän vähän\nsaareentulijaisiksi. Jätin ne tuonne Miinalle. Kyllä se tyttö laittaa\nosaa. On se ollut kaupungissakin piikana.\n\n-- Kiitoksia paljon vain kaloista. Paljonko ne maksavat?\n\n-- Mitäs nämä nyt maksavat, pari kalaa! Eihän niistä ole tarvinnut\nitsenkään mitään maksaa! Ja saahan niitä milloin vain vallesmanni\nmuulloinkin haluaa, vaikka joka aamu. Antaa tämän Miinan tulla\nhakemaan, se on viksu tyttö ja osaa mitä hyvänsä laittaa, mutta on\nvähän pilaantunut kaupungissa ollessaan. Ei vallesmannin tarvitse pahaa\ntykätä, vaikka minä vähän haastankin. Hyvähän se on päin vastoin, että\nvallesmanni tulee näkemään, minkälaisia kutkakin täällä ovat. Tämähän\nse Miina on ollut piikana jo ennenkin tässä talossa ja sitä ennen\nkaupungissa, kolme vuotta kaupungissa ja tuli sieltä niin tellättynä\nkun mikäkin pappilan ryökynä -- viijet rimpsutkin hamehiis...\n\n-- Jaa-a!\n\n-- Niin -- viiet rimpsut sil on hamehiis ja hatut! Jyrin Annastiina\npyörittää päätään ja maiskuttaa suutaan.\n\n-- Ne siit pitää oleen sitä ja ne pitää oleen tätä, että voi voi\nvoi! Kyllä sitä on sitten saatu siitä elävästä kuulla vaikka mitä!\nEihän nämä nyt vanhat kaikkea ole itse katsomassa ja näkemässä, mutta\nkuuleehan ne aina -- Vaikkeivat kaikkea näe, niin kuuleehan nämä\nvanhat paljonkin! Että ei sitä osaa kaikkea haastaakaan, mitä tästä\nMiinastakin on kuultu! En minä mitään pahaa sano, enkä minä ole mitään\nnähnyt. Minä vain sanon sen, mitä olen kuullut ja totuus pitää tulla\nilmi, eihän sitä muuten päästä taivaaseenkaan, jos ei totuutta anna\nilmi ja totuutta puolusta. Että on se elävä, tää Miina! Ja Selmalla on\nnäät kaks lasta...\n\n-- Kellä Selmalla?\n\n-- No tämän Miinan sisarella. Eikös vallesmanni vielä sitä olekaan\nkuullut? Kapteeni Horstilallehan se --\n\n-- Kukas hän on?\n\n-- No -- sehän on se tään tyykkärpaatin kippar -- tään jota ne\n\"Katriinaks\" kuttuuvat. Kapteen Horstila, niin, \"Katriinan\" kapteeni,\ntää joka aina syksyin ja keväin täällä laivarikkoja vahtaa. Sillehän se\nSelma teki kaks lasta -- toinen elää, mut toinen on jo kuollut.\n\n-- Vai niin!\n\n-- Niin. Sellain elävähän se on, Selma nimittäin. Tämä Miina taitaa\nolla vähän tasasemman luonnon kanssa, mutta kun katselee sen rimpsuja\nja rampsuja -- hattuja ja muita hepeneitä ja höyheniä, niin panee\najattelemaan että ei se mitään hyvää meinaa. Näkeehän nää vanhat\npaljonkin ja vielä enemmän kuulee. -- Että se nyt vasta elävä on --\nkaks lasta! Ja liekkö tää Miina käynny rippikouluakaan -- ei ainakaan\ntäällä omassa saaressa, minkä minä olen kuullut ja nähnyt. Ehkä muualla\nsitten on käynyt, siel manteres, palvelukses ollessaan. Kukas näiden\nnyt nykyaikaisten nuorten asioita tietää! Toistahan se oli minun\nnuoruuteni aikana! Ei silloin pojat kulkeneet aittojen ovilla, niinkuin\nnyt -- joka jumalainen yö tekevät -- milloin eivät ole verkoilla.\n\n-- Käyvätkö täälläkin pojat tyttöjen luona aitoissa?!\n\n-- No mitäs ne tekevät!! Eihän ne muuta teekään! Ja jos tyytyisivät\nvain siihen, että kävisivät tyttöjen aitassa, mutta kun nuuhaavat\nkaikki läpi maitohuoneet ja muut ja juovat maidot ja kermat, ettei\noikeilla ihmisillä ole mitä kirnuta lauantaina!\n\n-- Se on paha se!\n\n-- Niin no mitäs se muuta sellainen on! -- Vallesmanni ottaa nyt selvän\nasiasta ja panee linnaan ne joka ikisen! Topsun Jere ja Mattilan\nNiilo ja Juhon Ville -- nehän ne ovat ne kaikkein pahimmat. Nehän ne\nolisivat ensin rautoihin pantavat ja sitten ne kaikki muut -- kyllä\nminä tulen vallesmannille näyttämään ne kaikki ja saattamaan ilmi,\nmitä pakanallista elämää ne pitävät, kuin mahomettilaiset, kuin musta\nkansa siel kuumis mais! Niin! Ihan kuin luojukset! Ei niillä ole enää\nmitään ihmisen tapoja! Pappi tääll on, mut minkäs se niille ruojaa!\nVallesmannillahan se laki ja miekka on! Kyllä minä autan! Linnaan vaan\nniin monta kuin niitä onkin, eikä edes vettä ja leipää annettava kuin\nkaks kertaa viikossa! Saahan sitten säälliset ihmiset maata rauhassa\nyönsä ja nauttia itse maitonsa ja kermansa! -- Vallesmanni ei nyt pahaa\ntykkää --\n\n-- Eihän toki!\n\n-- Eikä sano Miinalle, niitä minä olen hänestä sanonut. Enhän minä,\nvanha ihminen, nuorten asioista mitään tiedä! Minä vain haastan\nmitä koko kylä hokee ja siitä minä menen vaikka valalle, että kylä\ntietää paljon enemmänkin kuin minä -- sellaista, ettei sitä viitti\nvallesmannille haastaakaan --\n\n-- Vai niin! No antaa tulla vaan!\n\n-- No -- jätetään nyt ne asiat toiseen kertaan ja näkeehän vallesmanni\nitsekin, kun täällä muutaman ajan asuu, että minkälaisia ne itsekukin\novat. -- Olishan minulla ollut vähän asiaakin -- jos vallesmannille\npassaa -- jos vallesmannilla ei ole kiire --\n\n-- Puhukaa vain. Puhukaa vain.\n\n-- Nimittäin että onkohan ne tilapaperit jo tulleet?\n\n-- Jaaha -- tilapaperit? -- käykäähän istumaan, olkaa hyvä!\n\n-- Jaksanhan minä seisoakin. Onhan tätä aikaa kotonakin, istumiseen.\n\nAnnastiina käy kumminkin istumaan ja jatkaa selostustaan varsinaisesta\nasiastaan:\n\n-- Niin, imisionit. Meillä oli nääthän viime talvena huussyyni. Se\nentinen vallesmanni, joka hulluks tuli, sen piti jo maaliskuussa.\nMeillä on ruunun tila ja kun se ukkovainaja kuoli toissasyksynä,\nsilloin turskalaivasyksynä --\n\n-- Turskalaivasyksynä?!\n\n-- Niin, silloin kun se turskalaiva kävi Maalettoon, tuonne maan\ntaakse. Sinä syksynähän se kuoli, niin nyt täytyi pitää huussyyni.\nMinun nimeni on Annastiina ja ukkovainaja oli Jyri, Mattilan numerosta,\nse on kymmenettä numeroa. Kyllä se pitää täällä papereista ja kirjoista\nlöytyä.\n\n-- Kukas on lähin perillinen, joka asukasoikeutta hakee? -- Te itse\nensinkin ja luultavasti --\n\n-- Kyllä minä, vallesmanni kulta, olen ihan yksinäinen ja turvatoin\nihminen ja vallesmanni ottaa ja selvittää nyt tämän asian minun\npuolestani, kyllä minä sitten palkitsen.\n\n-- Jaaha. -- Asukasoikeutta ei siis ole hakenut muut kuin te itse? Eikö\nteillä oli lapsia, poikia tai tyttäriä?\n\n-- Onhan minulla poika, mutta se on ollut jo kaksikymmentä ajastaikaa\nmerillä, eikä kukaan tiedä, onko se enää elossakaan. Setä väittää,\nettei se ole elossa ja että minulla ei ole mitään asukasoikeutta koko\ntalossa sen jälkeen kuin Jyrivainaja kuoli. Tahtoo omille pojilleen\ntätä minun taloani se setä, miesvainajani veikka.\n\n-- Tämä taitaa olla vähän sekava asia --\n\n-- Selvähän asia on! Mutta kun vääryydellä tahdotaan anastaa toisen\nomaisuutta, vaikka Raamatussa sanotaan, että \"älä himoitse lähimmäises\nhuonetta.\" -- Lähimmäises -- niin! mutta sitähän ne himoitsevatkin,\neikä vieraanpien! Välittävätkö nämä Raamatusta ja Jumalan sanasta!\n\n-- Minä en voi teille sanoa nyt vielä mitään.\n\n-- Et mitään!? Herra hoija varjel!\n\n-- En. Minähän tulin vasta viime yönä. Olen ollut valveilla vasta pari\ntuntia. Syönyt vasta aamiaisen ja katsellut hiukan ympärilleni täällä\nsisässä ja tuossa puistossa, mutta en edes kylää ja vuoria ja satamaa\nole nähnyt päivän valossa, enkä tiedä saaren asioista -- enkä teidän\nasioistannekaan -- mitään. Katsellaanhan nyt ensin. Kun minä ennätän\ntutustua näihin paperikasoihin ja kirjoihin, niin kyllä minä sitten\nhoidan teidänkin asianne. Olkaa huoletta vain! Kyllä minä lähetän\nteille sitten sanan.\n\n-- No sitten tuot noin -- jos vallesmanni hoitais nyt tämän minun\nasiani, niin kyllä minä muistan.\n\nKun Jyrin Annastiina oli mennyt -- ennen lähtöään hän vielä jutteli\npuolisen tuntia oman perheensä vaiheista -- syventyi Markus jälleen\npöytänsä tarkasteluun, mutta sitä ennen hän heitti runouden\npaperikoriin.\n\nHän päätti käydä heti ankarasti työhön.\n\nHän tiesi, että ellei aloita ensi päivästä, voi alkaminen siirtyä\nhuomisesta huomiseen.\n\nHän rupesi tarmokkaasti availemaan kirjeitä, järjesti ne ensin ajan\nmukaan ja alkoi viedä niitä päiväkirjaan.\n\nTyötä tehdessään hän teki kauniita päätöksiä: Jokainen asia on\nselvitettävä heti eikä mitään ole jätettävä huomiseen.\n\nHänellä on käsissään viimeinen kirjelmä, maakuntahallituksen ankara\nmuistutus edelliselle vallesmannille:\n\n    \"-- Ja on Teidän kolmen päivän kuluessa, virasta pidätyksen\n    uhalla, kysymyksessä oleva tilankatselmuskirja kaikkine\n    liitteineen tänne toimitettava --\"\n\nTämä kirjelmä koski Anna-Stiina Tuomaan tytär Mattilan tila-asiaa.\n\nMarkus luki kirjeen rauhallisesti. Syy hänen rauhaansa oli luonnollinen\n-- eihän uhka koskenut häntä itseään ja toiseksi, sen koki hän monesti\nmyöhemmin, tänne saareen meren taakse päästyään oli vihaisinkin\nvirkakirjelmä menettänyt suurimman osan kiukkuaan. Se oli laimentunut!\nSiitähän ei ollut kulunut pitkää aikaa jolloinka Markus itse vielä\nistui maakuntahallituksen konttorissa ja muisti, kuinka voimakkaana\nkonttoripöytienkin ääressä tunnettiin se ukonilman painostus, joka\nkorkeiden isäntien puolella hallintovirastossa vallitsi, milloin\ntuontapaisia muistutus- ja varoituskirjelmiä saneltiin joillekin\nvallesmanneille. Ilma oli silloin täynnä ukkospaahdetta ja se\ntuntui kaikkialla, yksin eteispalvelijankin, vanhan ukko Häyrysen\nalueilla. Kaikki, ylimmästä alimpaan, tunsivat pelkoa ja epäilivät\nasemansa varmuutta. Ainoa, joka otti asian vastaan rauhallisesti,\noli asianomainen saarelaisvallesmanni. Joko hän oli niin tottunut,\ntai jo lähtiessään tähän virkaan niin erikoinen lahjoiltaan ja\ntaipumuksiltaan -- Jumala hänen tietää. Saarelaisvallesmannit eivät\nvain tuollaisia uhkakirjeitä pelänneet. He -- milloin vielä olivat\nmieleltään terveitä -- viilsivät rauhallisesti kuoren auki, vetivät\npaperin esille, vihelsivät hiukan, kun olivat silmäilleet paperin läpi,\nvetivät pari sankkaa savua sikaristaan, kumartuivat päiväkirjansa\npuoleen ja merkitsivät siihen kirjeen numeron, tulopäivän, kirjelmän\nsisällön -- \"Moititaan vallesmannia sen ja sen asian viipymisestä\" --\nväliaikaisen toimenpiteen kirjelmän suhteen -- \"Asiaan kiinnitetty\nhuomiota. Luonnonesteet.\" -- ja asian lopullisen käsittelyn, joksi\ntavallisesti merkittiin viittaus toiseen asiaan, siihen, jota\nmuistutus koski. Sitäkin helpompi oli Markuksen tehdä merkinnät\ntästä varoituskirjelmästä, koska varoitus ei koskenut häntä, vaan\njo kuollutta miestä, mutta helpolta ei näyttänyt itse pääasian,\ntilankatselmuspöytäkirjan toimittaminen perille. Pari tuntia hän\npenkoi pöydällä olevia paperipinkkoja, mutta sitä mitä hän etsi,\nei hän löytänyt. Sen sijaan hän löysi erään paperilapun, johon oli\nlyijykynällä kirjoitettu:\n\n    \"Leski Annastiina Tuomaantytär Mattila.\n\n    Tilankatselmus.\n\n    Toimitusmiehen apulaisina, vieraina miehinä: perämies Kalle\n    Peltola ja kalastaja Herman Sipilä.\n\n    Talossa oli:\n\n    Asuinrakennus (korjattu), arvo 2 000 markkaa. Peltoa puolen\n    hehdon kylvöala, jota voisi laajentaa hehdon kylvöalan\n    suuruiseksi. Niittyä on kahdentoista heinätaakan ala ja voisi\n    niittyä lisätä uudismaan raivauksella. -- Viljelykseen kelpaavaa\n    suota -- katso edellistä kohtaa. -- Metsä -- yhden kilometrin\n    pitkä ja 35 metrin leveä palsta. Kasvaa havupuita. Riittää\n    talon tarpeiksi niukalti. -- Karjanlaidun yhteinen, huono. --\n    Humalistoa ei ole.\"\n\nSitten seurasi muutamia epäselviä, kuluneita rivejä. Niissä näkyi\nolleen luettelo aitoista, saraimista, verkoista, elinkeinosta ynnä\nmuista. Sitten seurasi seitsemän selvempää riviä:\n\n    \"Saapuvilla asianomainen itse, joka käskettiin ulos ja sillä\n    aikaa tekivät toimitusmiehet seuraavan päätöksen joka jälleen\n    sisään kutsutulle asianomaiselle luettiin: Toimitusmiehet\n    puoltavat asukasoikeuden myönnettäväksi hakijalle.\"\n\nEttä näin hatarain muistiinpanojen varassa tilankatselmuskirjan\nlaatiminen oli vaikea tehtävä, sen hän ymmärsi.\n\nTyön suorittaminen tuntui suorastaan mahdottomalta. Hän päättikin\nsen lykätä huomiseksi. Hän nimittäin katsoi kaiken, mitä oli tehnyt,\nriittävän ensi päivän työksi -- kokonainen pitkä neuvottelu erään\nasiakkaan kanssa, monen postin virkakirjeiden vienti päiväkirjaan\nja lisäksi \"alkutyöt\", niinkuin hän niitä nimitti, erääseen suureen\ntoimituskirjaan. Tilankatselmukset kuuluivat kihlakunnan vanhimman\nvirkatehtäviin, mutta niistä syistä, jotka jo on mainittu, ei hän\nvoinut tehdä virkamatkoja kihlakuntaansa kuuluville uloimmille\nmeren saarille, vaan jätettiin sellaiset toimitukset vallesmannien\ntehtäviksi, jotka kukin suoriutuivat niistä niinkuin voivat.\n\nTyön keskeytyksen aiheutti myös eräs toinenkin syy -- oikeastaan\npääsyy, vaikka se täytyykin mainita nyt vasta.\n\nVallesmanni näki nimittäin ikkunastaan, juuri kun hän oli syventynyt\ntutkimaan tilankatselmusmuistiinpanoja ja koetti päästä selville\nkuluneista kirjaimista ja hajanaisista ajatuksista, että Miina käveli\nyli auringonpaisteisen pihan kaivolle, joka näkyi myös ikkunaan,\nammensi kaivosta vettä sankoon ja kantoi sitä sitten keittiöön päin.\nAurinko valaisi kauniisti Miinan sitä käsivartta ja kättä, joka kantoi\nsankoa, ja myös sitä, joka heilui ilmassa ja hänen paljaita jalkojaan\nja tuulessa hulmuavaa sinistä, valkokukkaista hamettaan ja kellertävää\npuseroaan ja hänen ruskeita hiuksiaan ja auringon valossa läikkyvää\nvettä ja helmeileviä pisaroita, joita sangon uurteilta tippui maahan,\nnurmelle ja voikukille.\n\nVallesmanni seurasi silmillään Miinaa niin pitkälle kuin voi, nimittäin\neteisen nurkkaan asti. Sen taakse Miina katosi. Sitten kuului eteisen\noven käynti, sitten Miinan paljaiden jalkojen pehmeät, läpsävät\naskeleet eteisen portaissa ja permannolla, keittiön oven käynti ja\nkolahdus, kun sanko laskettiin keittiössä telineelleen.\n\nMarkus sysäsi kaikki paperit syrjään, etsi kirjoituspöydän reunasta sen\n\"pienen tapin\", johon painamalla saa Miinan näkyviinsä milloin ja mihin\naikaan hyvänsä.\n\nHän painoi tappiin. Miina ilmaantui ovelle.\n\n-- Jaaha. -- Olisko sinulla Miina siellä kahvia?\n\n-- Minun pitikin tulla kysymään, mihin aikaan vallesmanni tahtoo\nkahvia. -- Nyt ei ole, mutta minä panen kiehumaan.\n\n-- Tule sanomaan sitten.\n\n-- Kyllä.\n\n-- Kuulehan -- minä menen siksi aikaa ulos -- rantaan --\n\n-- Vallesmanni menee vain mihin tykkää --\n\n-- Kuulehan -- kauanko sinä olit sen entisen vallesmannin\nemännöitsijänä?\n\n-- Koko ajan.\n\n-- Sinä et taida olla vanha?\n\n-- Kaksi kolmatta --\n\n-- Kohta vanhapiika!\n\n-- Minkä sille voi.\n\n-- Eikä sulhasia ole ilmaantunut?\n\n-- On kyllä, mutta ei huolita!\n\n-- Ha-ha-ha! Sinä taidat olla ylpeä! -- Se entinen vallesmanni taisi\nmiellyttää sinua enemmän kuin saaren pojat?\n\n-- Pyh! Sehän oli hullu, mielipuoli, jo tänne tullessaan! Täytyihän\nsitä säälistä palvella! Eikä se loppuaikoina muita kärsinytkään kuin\nminua.\n\n-- No-no! Sitä minäkin!\n\n-- Ei siinä mitään nonattamista ole! Jonkunhan sille täytyi ruokaa\nlaittaa! Eikä se ainakaan minun vuokseni hulluksi tullut!\n\nMiina pyörähti ympäri, että hameenhelmat heilahtivat ja meni pois\nylpeäryhtisenä. Ovella hän vielä kääntyi ja lisäsi painokkaasti:\n\n-- Ja jos sinäkin tässä hulluksi tulet, niin en minä ainakaan syytä\npäälleni ota!\n\nMarkusta nauratti ääneen tytön mentyä. Hän sanoi itsekseen:\n\"Sinuttelee, pakana, minua!\" Mutta se tuntui hänestä hauskalta ja\nmiellyttävältä.\n\nMarkus käveli rantaan.\n\nMeri oli tyyni.\n\nVärikäs ja valoisa pilvistö, jossa siellä ja täällä näkyi isoina ja\npieninä läiskinä vanha sininen taivas, kuvasteli meren sileään pintaan.\n\nRannassa kohahteli ummikas.\n\nPilvet kulkivat hitaasti lännestä itään. Ylhäällä oli siis länsituuli.\n\nJahti oli ankkurissa vielä ja Pelto-Kallu näytti hommailevan siellä.\n\nVenevalkaman muodosti pieni lammikko, jonka erotti merestä pohjoisessa\nkallioniemeke, Venekallio, niinkuin Markus myöhemmin kuuli sitä\nkutsuttavan, ja muilta puolilta kaartava särkkä, jota oli vahvistettu\nraivaamalla kiviä pois lammikosta ja sen suulta ja nostelemalla niitä\nsärkälle, joka nykyään ulottui hyvän joukon, noin jalan verran,\nyläpuolelle tavallisen veden pinnan. Suurenmeren ja itämyrskyn ajalla\nse oli veden vallassa, mutta suojeli jollia ja haapioita. Portti oli\nraivattu niin syväksi että kuormatulla jollalla ja haapiolla voi tulla\nsiitä sisään ja ui siitä jahtikin tyhjänä ja suuren veden aikana.\nPortin toisella syrjällä oli venekallion jyrkkä kärki ja toisella iso\nkivi, molemmat vanhan vasken värisiä ja näyttivät sataman suuta.\n\nVenekalliolta näkyi osa kylää, kirkontorni, aallonmurtaja, jonka takaa\nnousi auringon silloin tällöin valaisemia mastoja kuin kultapuikkoja.\nAallonmurtajan päässä kohosi kymmenkunta metriä korkea rautainen\nloistotorni, sataman johtoloisto. Satamansuun toisella puolella\nnäkyi kallioinen ja metsäinen Kappeliniemi ja sen ohi oikealta\nvalkeahiekkainen hautuumaa, valkeaksi maalattuine ruumishuoneineen,\nvalkeine ja mustine hautaristeilleen ja mustakiviaitoineen. Taustana\nkohosivat metsäiset vuoret, joiden yli pilvistö hitaasti vaelsi niin\nalhaalla, että vuorten huiput toisinaan jäivät pilven sisään.\n\nMarkusta raukaisi ja nukutti.\n\nHän oikaisikin lämpöiselle kalliolle nukkumaan.\n\nMitään muuta ääntä ei kuulunut kuin ummikkaan kohahtelu rannoilta ja\njoku kolahtelu tai koiran haukahtelu kylältä.\n\nMarkus nukkui pian.\n\nNoin tunnin kuluttua hän heräsi hälinään ja paukkeeseen, joka kuului\nmereltä.\n\nOli ruvennut tuulemaan.\n\nKallu oli vetänyt purjeet ylös ja ne siellä nyt paukkuivat.\n\nParhaillaan Kallu veti ankkuriketjua, joka helisi. Hetken perästä hän\nalkoi luovia satamaa kohti, johon oli matkaa runsas puoli kilometriä.\n\nPihalla tapasi Markus Miinan.\n\n-- No -- jokos Miinan kahvi on valmista?\n\n-- Jo se on ollut aikaa valmiina.\n\n-- No tuohan tuonne puutarhan pöytään.\n\n-- Siellä on myös sellainen sähkötappi, jota sopii painaa, kun siellä\nolet mitä vajaa.\n\n-- No niitähän on joka paikassa.\n\n-- On niitä! Minä jo kerran sanoinkin, että panis nyt sellaisen\nsähkötapin vielä sikopahnaankin ja läävään. En minä sitä sille\nitselleen sanonut, vaan tälle Pelto-Kallulle. Sillähän se vainaja taisi\ntulla hulluksikin, kun se yhtenään laitteli niitä sähkönappuloita.\nSaunassakin on. Ja keittiössä on pitkä luettelo minkälainen pirinä\ntulee tuolta kansliasta, minkälainen puutarhasta, minkälainen\nruokahuoneesta ja minkälainen mistäkin. Minä osaan ne jo ulkoa, mutta\nsinulle siitä on päänvaivaa, ennenkuin opit -- ellet sitä ennen tule\nhulluksi! Hi-hi-hi!\n\n-- Kuulehan Miina.\n\n-- No.\n\n-- Minä en tykkää siitä, että sinä sanot minua sinäksi.\n\n-- Ei se tykännyt rouvakaan kaupungissa, torui aina, mutta kun se\nentinen vallesmanni tykkäsi, niin menee entiseen tapaan. Koetetaan\nkarttaa, koetetaan karttaa.\n\n-- Niin koeta karttaa, varsinkin jos milloin on vieraita. Minun pitäisi\nhankkia joku, joka osaisi opettaa sinulle, Miina, hyviä tapoja.\n\n-- Onko vallesmannilla jo morsian?\n\n-- Noo -- mitäpäs siitä.\n\n-- Ajattelin vain, että sen tuloa vartenkos niitä hienoja kiepahduksia\nja kyykkäisyjä tarvittaisiin. Hi-hi-hi!\n\n-- Voihan tänne tulla korkeita vieraita: maakuntavanhin, maakunnan itse\niso isäntä, tai vielä korkeampia ja niiden mukana korkea seurue.\n\n-- Niin se ennusteli entinenkin vallesmanni --\n\n-- Kuulehan Miina. Tuo nyt se kahvi sinne puutarhaan ja tuo jotain\nruokaa mukana, voita, leipää, mitä on. Minulla on kova nälkä.\n\n-- Ja vasta söit!\n\n-- Vaikka vaan! -- Minua nukuttaa ja minulla on nälkä.\n\n-- Niin ne kaikki sanovat, jotka tulevat mantereelta. Pariin kolmeen\nvuorokauteen ne eivät muuta tee kuin syövät ja makaavat. Toiselta menee\nniin koko viikko, toisilta koko aika, minkä täällä ovat. Varo itseäs!\nTäällä on petolliset voimat sinua vaanimassa joka puolellasi!\n\n-- \"Petolliset voimat\"! -- Kuka sinulle sellaisia sanoja on opettanut?\n\n-- Se entinen vallesmanni sitä hoki -- varsinkin loppuaikoinaan. Ei se\nselvän ihmisen puhetta olekaan, se on hullun puhetta! Voi, voi! Kyllä\ntäällä sitten näki ja kuuli viime talvena vaikka mitä!\n\n-- Vai niin!\n\n-- Vaikka mitä! -- Kauhein oli eräs syysaamu, viime marraskuussa.\nSe reistas ja joi aina aamuyöhön yksinään kammarissaan, käveli\nedestakaisin, kiljui ja takoi nyrkkejään seiniin. Kello kahden aikana\nse tavallisesti väsyi ja nukkui ja heräsi neljältä. Sellainen tapa\nsillä oli, vainaalla. -- Sanotaan, ettei kuolleista saa puhua mitään\npahaa, mutta minä meinaan, että elävistä vielä vähemmän, vai mitä?\n\n-- No -- olkoon nyt niinkin.\n\n-- Niin se onkin! Ja eikä tämä mitään pahaa olekaan. -- Eräänä yönä\nse taas meiskasi kello kahteen ja heräsi kello neljä ja alkoi huutaa,\nhuutaa vain ilman sanoja ja kävellä pitkin permantoa. Minä heräsin\nkanssa ja hiivin sen ovelle ja koetin avaimen reiästä tirkistellä,\nmutta eihän siitä paljon nähnyt. Minä meninkin ulos ja kiipesin yhteen\npuuhun, joka on sen makuukammarin ikkunan kohdalla ja näin kaiken ja\nkuulin kaiken ja se oli kamalaa!\n\n-- No?!\n\n-- Se oli käynyt polvilleen ja rukoili kädet ristissä ja ojennettuina\nkammarin lakea kohti. Se huusi niin kovalla äänellä, että minä kuulin\njoka sanan, joka sanan, liiankin hyvin, niin hyvin, että vielä\nseuraavana päivänäkin ne kaikuivat korvissani ja jos milloin joudun\nnytkin vielä yksin hiljaa istumaan eikä kuulu mitään muuta, niin\nalkavat kaikua korvissani hänen rukouksensa sanat. Se oli kamala\nrukous, kun muistaa ne itkevät, partaiset kasvot ja huutavan äänen --\nniin -- parkuvan äänen: \"Herra Jumala!\" se huusi, \"Rakas taivasten\nJumala! Armahda minua ja lähetä enkelisi minua lohduttamaan, ennenkuin\njärkeni valo sammuu! -- Rakas taivaallinen isä! Anna minulle uusi sydän\nja uusi henki ja opeta minut oikein hallitsemaan tätä villiä kansaa,\njonka keskuuteen minä olen heitetty. Armahda minua niiden juonelta ja\nkavaluudelta, jotka täällä merenluodolla asuvat! Ja anna, oo taivahan\nHerra, minulle oikea aviopuoliso, joka minua rakastaa ja laittaa\nminulle ruokaa ja suojelee minua niiltä, joilla on kavalia aikomuksia\nminun suhteeni!\" -- Niin se huusi ja paljon muuta. Sitten se vaipui\nlattialle ja jäi siihen paitasilleen makaamaan ja minä luulin, että\nse kuoli. Minä tulin alas puusta, hiivin sisään, koputin ensin hiljaa\nsen ovelle ja sitten kovemmin, jolloin se huusi: \"Kuka siellä?!\" johon\nminä vastasin: \"Minähän täällä olen, Miina. -- Tulin kysymään, joko\nkahvin saa tuoda sisälle.\" -- \"Tuo viiden minuutin perästä\", se sanoi\nja minä vein. -- Voi voi -- ei vallesmanni tiedä yhtään mitään siitä,\nmitenkä tässä talossa on ennen eletty! -- Se pelkäsi muita ihmisiä,\nniin miehiä kuin naisiakin! Minä sain aina kyökissä pitää tutkinnon\nniiden kanssa, jotka tulivat asialle ja käydä sitten selittämässä asian\nvallesmannille. Pelto-Kalluakin se lopulta pelkäsi, eikä uskaltanut sen\nkanssa mennä mihinkään!\n\n-- Minkätähden?\n\n-- No! -- pelkäsi henkeään -- tietysti! Mistäs sitten muusta syystä!\nPelkäsi henkeään, ja ellei olisi niin kovasti pelännyt, niin ehkä olisi\nvielä saanut pitää henkensä ja elää kauankin ja saanut pyytämänsä\naviopuolisonkin. Kuka sen tietää! Jokaisen on elettävä oma elämänsä,\neikä toisen. Hänen oli elettävä oma elämänsä, eikä ole tämän taivaan\nkannen alla kahta ihmistä, joilla olisi samanlainen elämä.\n\n-- Sinä olet viisas tyttö --\n\n-- Enkä ole -- sen viisaampi kuin olen.\n\nMarkus läksi kävelemään, sikaria poltellen, puutarhaa kohti ja sanoi\nmennessään: \"No tuo se kahvi ja tuo ruokaa myös\", ja katosi rakennuksen\npään taakse.\n\n-- Kahvia ja ruokaa, ruokaa ja kahvia ja unta välillä -- se se on virsi\nteillä kaikilla. Tulette tänne syömään ja makaamaan, haasteli Miina\nmennessään päinvastaiseen suuntaan keittiötä kohti.\n\nMarkus istui pöytään puiden juurelle.\n\nSiinä oli varjoisaa ja vilpoisaa.\n\nOmena- ja kirsikkapuissa, samoin luumupuissa oli vielä paljon\nkukkia, vaikka paras kukkimisaika näytti olevan jo ohi. Maata peitti\npuutarhassa valkeat varisseet kukkien terälehdet kuin uusi lumi.\n\nHetken perästä ilmaantui kahvia, leipää ja voita pöytään.\n\nMarkus tunsi itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Hänellä oli kyky\nnopeasti mukaantua uusiin oloihin, varsinkin kun ne olivat niin\nmieluisia kuin tällä kertaa. Hänestä tuntui, hän sitä parhaillaan\nihmetteli itsekin, kuin olisi hän elämänsä iän elänytkin täällä. Hän\najatteli: \"Missä ihmisellä on hyvä ruoka ja juoma, hyvä asunto ja vuode\nja oma itsenäinen työ, siellä on hänen kotinsa ja siellä ei hän mitään\nmuuta kaipaa.\" --\n\nKahvin ja voileipien jälkeen hän kävi maata riippuverkkoon, jonka hän\noli antanut virittää siihen lähelle ja nukkui heti. Ennen nukkumistaan\noli hän antanut määräyksen Miinalle, että perämies on käskettävä\nolemaan saapuvilla kun hän herää.\n\nHerättyään hän etsi sähkönappulan pöydän reunasta ja painoi siihen.\nMiina ilmaantui paikalla.\n\n-- Kolme lyhyttä pirausta täältä, sanoi hän.\n\n-- Hyvä on. Minä kyllä tarkastan sen Miinan merkkijärjestelmän, kun\ntulee sopivaa aikaa. Käske perämies tänne.\n\n-- Paikalla, vallesmanni-isäntä.\n\n-- Kuulehan -- kutsu poliisikonstaapeli myös tänne. En muistanut sitä\näsken. Mene nyt kiireesti!\n\n-- Poliisikonstaapeli!\n\n-- Niin-niin.\n\n-- Ei ole koko saaressa sellaista taapelia!\n\n-- No entä onko poliisia?\n\n-- Eikä ole --\n\n-- Ei ole poliisia.\n\n-- No ei ole -- en minä ainakaan ole kuullut. Pelto-Kallu oli jo\nsaapunut paikalle, kuuli mistä on kysymys ja käyden istumaan penkin\nuloimpaan päähän, alkoi jutella:\n\n-- Vallesmanni ei taida tietääkään, että täällä ei ole tämän parempaa\npoliisia kuin minä. Mantereella on missä susivouti, missä jahtivouti,\nmissä siltavouti -- mistä tämä yksinkertainen saarelainen tietää miksi\nniitä missäkin sanotaan, mutta sen tiedän, että täällä saaressa on aina\nsanottu ja aina tullaan sanomaan poliiskonstaapelia ruununperämieheksi\nja kyllähän vallesmanni sen taitaa jo tietää, että paperit siihen\nvirkaan on minulla, että jos milloin tarvitsee apua missä asiassa\nhyvänsä muissakin kuin seilausasiassa, niin vallesmanni kääntyy vaan\nminun puoleeni.\n\n-- Sinulla taitaa olla monta virkaa sitten?\n\n-- No ei muuta kuin nämä kaksi -- tai oikeastaan -- onhan se\nkalastajanvirka kolmas ja talvella hylkeenpyytäjän virka neljäs -- ja\n-- jos milloin laivarikko sattuu, olisi minun päästävä sinne niinkuin\nmuutkin saarelaiset.\n\n-- Katsotaanhan nyt ensin --\n\n-- Minun pitikin tulla vallesmannilta kysymään, että kun tässä taas\nviikon, parin, kolmen päästä ruvetaan käymään verkoilla, niin kyllä kai\nvallesmanni laskee minut kalastamaan.\n\n-- Jaaha -- jassoo. Mitenkähän sen asian laita oikein on? -- Kun sinä\nolet ruununperämies ja poliisi, on sinun oltava yöt päivät valmiina\nvirkatoimeen --\n\n-- Ei täällä niitä virkatoimia ole -- eikä tarvita -- paitsi milloin\nvallesmanni tahtoo lähteä huvikseen purjehtimaan.\n\n-- Sinulla on virastasi palkka ja jokaisen on elettävä toimellaan --\n\n-- Jaa jaa, mutta sillä ei elä.\n\n-- No niin, harkitaanhan nyt sitten aina kutakin asiaa aikanaan. Ethän\nsinä ensi yöksi lähde verkoille, ja sanoit, että et viikkokausiin.\nNo niin. Kun kalastus alkaa, niin minä myönnän aina kerrakseen,\nvuorokaudeksi kerrallaan, kullakin kerralla tapahtuneen harkinnan\nmukaan, sinulle lomaa yksityisasioiden hoitoa varten -- ole silloin\nverkoilla tai muualla -- ja kuten sanottu, siitä jutellaan aikanaan.\nMutta mitä tulee laivarikkoihin, niin niitä varten, ymmärräthän sinä\nitsekin, en minä voi sinulle lomaa myöntää. Mikäli minä voin näin\netukäteen ymmärtää, on sinun laivarikoissa oltava saapuvilla viran\npuolesta valvomassa, ettei mitään lainvastaista tapahdu.\n\n-- Sehän on tullimiesten asia. Vallesmanni --\n\n-- Tullimiesten tai minun. Siitä asiasta ei nyt keskustella! Ja yleensä\nen minä aio näistä asioista sinun kanssasi keskustella -- kukin asia\nharkitaan aikanaan ja sinun asiasi on totella. -- No Miina! -- Sinähän\njäit tänne kuuntelemaan -- vai onko sinullakin muita virkoja, kuin\npalvelijattaren?\n\n-- E-män-nöit-si-jät-tä-ren! -- ha-ha-ha! Entinen vallesmanni sanoi\nminua aina emännöitsijättäreksi -- ha-ha-ha! -- nauroi Miina, pyörähti\nympäri ja juoksi pois.\n\nVallesmannin ja perämiehen välille syntyi pitkä vaitiolo. Molemmat\ntupakoivat, silmäilivät väliin toisiaan ja arvioivat ja mittailivat\ntoistensa voimia, niin ruumiillisia kuin henkisiäkin -- etenkin\nruumiillisia. Perämies nojasi kyynärpäillään polviinsa, veteli\nsavuja piippunysästään ja ajatteli: \"Kyllähän sinä voit olla viisas\nolevinas, mutta voit sinä olla tuhmakin. Herra sinä olet, niinkuin\nmuutkin herrat, etkä mikään kansan mies. Voimaa sulla taitaa olla kuin\nhärjällä ja voit olla vikkelä ja sinun kanssasi ei taida olla hyvä\njoutua vihoihin. Äkäisä taidat olla myös, koska kulmakarvasi nousevat\nnoin pystyyn kahden puolen. Viisas luulet olevasi, ja etkä ihan tyhmä\nlienekään, ja tuosta laivarikkolomasta arvaan, että sinua olisi kansan\ntäällä opetettava! Vai minun olisi oltava laivarikoissa vahtimassa!\nMilläs sinä luulet minun elävän ja elättävän perheeni! Luultavasti\nsillä kuudella sadalla, jonka saan vuodessa palkkaa perämiehen virasta\nja lopun vuotta nuolemalla kämmeniäni. Ei! Kyllä sillä ei eletä, ellei\nsiinä sivussa ansaita niinkuin muutkin saarelaiset. Vai luuleksä voivas\nantaa seilauksista niin paljon juomarahaa, että se riittää? No niin!\nSaadaanpas nähdä mitenkä käy!\" -- Ääneen hän sanoi vallesmannille:\n\n-- Se on sillä tavalla, vallesmanni, että se kuusi sataa markkaa, joka\nminulla on palkkana vuodessa, ei tahdo oikein riittää. Siinä viran\nsivussa on ansaittava vähintään toinen mokoma muulla tavalla --\n\n-- Tai jätettävä virka! Selvähän se on!\n\n-- Niin. Vallesmanni saa tehdä pilkkaa asiasta jos tahtoo. --\nVallesmannilla on valta sanoa mitä tahtoo.\n\n-- Niin onkin! Ja nyt minä sanon, että tästä asiasta ei tällä kertaa\njutella tämän enempää, eikä vastakaan, ennenkuin minä olen ennättänyt\nperehtyä piirini asioihin kaikin puolin. Minä olen piirissäni vasta\nensimmäistä päivää ja voin häpeämättä sanoa, etten tiedä vielä mitään.\nMinä otan ensin selvän kaikesta ja aion jutella asioista muidenkin\nkanssa kuin --\n\nVallesmanni aikoi sanoa: \"kuin alaisteni kanssa\", mutta vetäisi välillä\npari sikarin savua ja ennätti sillä välin parantaa lausettaan, jotenka\nse julkilausuttuna kuului:\n\n-- Kuin -- kuin sinun kanssasi ja yleensä sellaisten kanssa, jotka ovat\njäävit antamaan todistusta itsestään. Minä luulen, että tänään en sinua\ntarvitse, mutta tule illalla varmuuden vuoksi kuulemaan. Aamuisin,\njo varhain, on sinun joka tapauksessa aina käytävä kutsumattakin\nkatsomassa, tarvitaanko sinua. -- Nyt minä aion kuluttaa iltapäivät\nvieraskäynneillä pappilassa, kauppiaalla, tullipäällysmiehellä ja --\nmuitahan täällä ei taida ollakaan.\n\n-- Onhan se lukkari ja koulumestari ja yli kahdeksansataa muuta\nasukasta -- tällä saarella -- ja naapurisaarella, joka kuuluu tähän\nsamaan piiriin, niinikään pappi, lukkari ja tullipäällysmies ja\nviitisensataa muuta ihmistä --\n\nPerämies pelkäsi puhuvansa liiankin rohkeasti. Viekkaasti hän vilkuili\nkulmiensa alta, mitä hänen puheensa vaikuttaa.\n\n-- Noiden kahdeksansadan ja viidensadan, pane se mieleesi, luokse\nmeillä kylläkin voi joskus olla asiaa, sinulla ja minulla, mutta\nsilloin meillä on pamppu tai käsiraudat mukana!\n\n-- No-no! Ei niin kova saa olla, ei niin kova saa olla! He-he-he!\n\n-- Kyllä minä olen nähnyt, mihin lempeys vie! -- Niin. Minä olen\npäättänyt käväistä tänään tervetuliaisilla pappilassa, mutta lähden\nvasta kello seitsemän aikoihin illalla. -- Nyt on puoli kolme. Käy\nsiellä ilmoittamassa ja kysymässä, voivatko ottaa vastaan.\n\n-- Kyllä sopii käydä. Onhan tässä aikaa. Kyllä minä käyn.\n\n-- Menisin nyt jo vaikka päivällä, mutta minua raukaisee ja rämpii yli\nkoko ruumiin niin mukavasti. Minua nukuttaa ja haukotuttaa -- hohhoi --\naa -- Nukuttaa unesta päästyä ja on nälkä ruualta noustua! Tämähän on\nomituinen saari!\n\n-- Onhan se vieraille -- näin kesällä -- niille, jotka eivät ole\ntottuneet. -- No, minä menen sitten pappilaan ilmoittamaan. Kello\nseitsemältähän se oli --\n\n-- Seitsemältä -- tai miten heille sopii. Sano sitten siitä Miinalle --\nälä tule minua häiritsemään. Minä käyn tänne ulos maata. Ohhoi-aa --\nKyllä tulikin tyyni ja kuuma iltapäivä! Pilvetkin ovat kaikki hävinneet\nja päivä paistaa, niinkuin sillä ei muuta työtä olisikaan!\n\n-- Niin, no -- mitäs hänellä sitten muutakaan työtä olisi, kuin\npaistaminen, saneli perämies, Pelto-Kallu, ja nauraa hörähti\nmennessään. -- Vallesmanni heittäytyi keveästi verkkoonsa. Se kävikin\nhäneltä vielä ketterästi ja notkeasti kuin kissalta tai kärpältä.\nToista oli vuosikymmen ja puoli myöhemmin, jolloinka hän painoi lähes\npuolitoistasataa kiloa ja muistutti ruumiiltaan pikemmin norsua kuin\nihmistä.\n\nHän oli heti sikeässä unessa ja heräsi vasta Miinan nykiessä häntä\nkäsivarresta ja kutsuessa päivälliselle, kello oli silloin täsmälleen\nkuusi illalla -- sen lyönti kuului parhaillaan avonaisesta ikkunasta.\nMiina ylpeili usein täsmällisyydestään. Kyllä kannattikin!\n\n-- Pelto-Kallu kävi sanomassa, että vallesmannia on kutsuttu pappilaan\niltateelle kello seitsemän.\n\n-- Hyvä on, mutta sano sinä perämies äläkä Pelto-Kallu.\n\n-- No -- perämies sitten.\n\n-- Niin. Sano vain perämieheksi minulle -- muille miten hyvänsä.\n\n-- No Pelto-Kallu se on tässä kylässä ollut ainakin minun muistiaikani\n-- ehkä jo lapsesta asti ja onkin lapsesta asti. Muistanhan minä!\n\nKun vallesmanni illalla kello seitsemän saapui pappilan pihaan, istui\npappi riippuverkossa ja luki jotakin kirjaa. Markus kuvitteli, että se\non jokin jumaluusopillinen teos, tai hartauskirja, mutta ihmeekseen hän\nnäki, että se oli fysiikan oppikirja.\n\n-- Näen, että ihmettelette mitä luen -- öhöm!\n\n-- Suoraan sanoen: se ihmetyttää minua.\n\n-- Olen alkanut ikämiehenä harrastaa sellaisia aineita, joita ei minun\nnuoruudessani luettu koulussa. Täällä saaressa on niin hyvää aikaa.\nKyllä sen tulette näkemään.\n\n-- Mutta fysiikkaa! Sitä en olisi uskonut!\n\n-- Niin. Minä olenkin väärällä uralla. Koneiden rakentaja minusta olisi\npitänyt tulla, eikä pappi. Mutta siirtyäkseni pääasiaan: tahtoisin\ntehdä teille kolme esitystä -- ensiksi: koska kohtalo on meidät\nmolemmat heittänyt tälle samalle yksinäiselle meren luodolle, ainoina\nsivistyksen edustajina, rohkenen ilman muodollisuuksia esittää lähempää\ntuttavuutta -- se on parasta tehdä heti, ettei ennätä tottua kankeaan\nteitittelyyn. Sopiiko?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Minun nimeni on Johannes.\n\n-- Markus.\n\nJa sitten toinen asia: käymme istumaan! Tämä verkko on oma kutomani, ja\nminä takaan, että se kestää ainakin kaksi miestä. Ole hyvä ja istu!\n\n-- Kiitos.\n\n-- Ja sitten kolmas asia... Kolmas asia veikin koko illan.\n\nSillä välillä ennätettiin Markukselle esitellä pappilan emäntä ja\nlapset. Esittely, niinkuin kaikki muukin sinä iltana, tapahtui pihalla,\ntuuheiden, ikivanhojen, parikymmentä metriä korkeiden saarnien ja\nvaahterain varjossa. Niiden alla pieni pappilakin oli pimennossa kuin\npelosta kyyristyneenä ja sai auringon paistetta vain päivän noususta\nnoin kello kahdeksaan aamulla.\n\nSillä välillä juotiin myös tee noiden samojen puiden varjossa olevan\npöydän ympärillä.\n\nPappi oli anteliaalla tuulella.\n\nHän kävi hakemassa omakätisesti kammaristaan sikarilaatikon teepöytään.\nMarkus ei voinut kuitenkaan aivan mielinmäärin käyttää laatikon\nsisällystä, sillä heti alussa pappi asettui sen suhteen suojelevalle\nkannalle ja käytöksensäkö puolustukseksi vai vaistomaiseksi\nvalaistukseksi selitti kovaäänisesti, kuten kaiken muunkin, että nämä\nsikarit ovat ylen kalliita ja ehdottomasti parhaita, mitä Suomessa on\nsaatavissa -- \"tuskin lienet koskaan oikeaa havannaa polttanutkaan,\napostoliveljeni!\" -- ja että hän oli saanut sikarilaatikon\nseurakuntalaisiltaan, tai oikeastaan kirkkoneuvostolta -- mutta\nloppujen lopuksi luultavasti kirkonisännältä, kauppiaalta, joka ne toi\nsuoraan Pietarista, vapunpäivälahjaksi.\n\nNiin, niin!\n\nSaarelaispapilla on harvoin saarelaisvallesmanni luonaan iltaa\nistumassa ja teetä juomassa! Onko siis ihme, jos hän on antelias ja\nvieraanvarainen. Ilmaantui kuin ilmaantuikin pöytään samaan aikaan kuin\nsikarilaatikko, myös konjakkipullo!\n\nKuten sanottu, ei vieras saanut sikarilaatikon suhteen mitään laajempia\noikeuksia. Pappi otti omin sormin siitä yhden vaalean, hiukan vanhalle\npronssille vivahtelevan herkullisen sikarin ja ojensi sen Markukselle.\nItselleen hän otti myös sikarin ja sitten painoi kannen kiinni.\nKonjakkipullon suhteen olivat Markuksen käyttöoikeudet laajemmat.\nHän sai itse, oman makunsa mukaan -- ja voimme vakuuttaa, että se\nmaku perustui laajempaan kokemukseen, kuin pappi vielä arvasikaan --\nvahvistaa sokeroitua teetään konjakilla, joka ei liene ollut parhainta\nlaatua, mutta hyvää kuitenkin.\n\nSillä välillä ennätti myös papin emäntä viedä lapsensa nukkumaan ja jo\nitsekin sanoa hyvää yötä ja poistua huoneisiin ja aurinko laskea ja\nalkukesän yöhämäryys laskeutua yli meren ja saaren ja yökehrääjä alkaa\nsekä lopettaa laulunsa Kotokallion liepeillä ja koillinen ruveta jo\npunoittamaan, kun pappi yhä vain Markukselle selvitteli laajaa ja ylen\ntärkeää kolmatta pykälää, joka jakaantui seuraaviin alapykäliin:\n\n    Ensiksi: Kun meidät on Kohtalo viskannut (se lausuttiin sinä\n    iltana useammin kuin kymmenen kertaa -- luultavasti pappiparkakin\n    oli saanut tuntea, että papiksi saareen joutuminen ei ollutkaan\n    mikään tavallinen tapaus) tänne meren luodolle sivistymättömän\n    kalastajarahvaan keskuuteen, on meidän vedettävä yhtä nuottaa\n    kaikessa, kaikessa, omaksi ja toinen toisemme hyväksi. Kumpikin\n    molempien ja molemmat kummankin puolesta;\n\n    Toiseksi: On sovittava aina yhteisestä ohjelmasta\n    menettelytavoissa saarelaiskansan suhteen. Ei mitään tinkimisiä\n    ja helpoituksia kansan velvollisuuksista! Jos kansalle antaa\n    yhdessä asiassa myönnytyksiä ja helpotuksia, on kuri ja\n    virkamiehen kunnioitus poissa ja sinä saat tehdä vuosikausia\n    työtä ja tuhlata hevosvoimittain tarmoasi, ennenkuin pääset\n    takaisin siihen, missä jo olit.\n\n-- Maltas kun kerron sinulle miten käy tavallisesti naapurisaaressa,\njoka kappelina kuuluu minun pitäjääni ja osana sinun piiriisi. Sen\nasujanten velvollisuuksiin kuuluu kustantaa minulle virkamatkoillani\nvapaa matka mennen tullen ja ruoka perillä. Se kuuluu minun palkkaani.\nKaikki on tarkoin määritelty ja jo ammoisista ajoista perintätapoina\nsäilynyt ja niihin kuuluu muun muassa, että saaren taloista nämä\nlaittavat tänään minulle aamiaisen, nämä päivällisen ja nämä\nillallisen, kahvit ja teet siihen luettuina. No. Viisi taloa laittaa\nminulle tänään päivällisen. He tietävät velvollisuutensa: minä määrään\nsianläskirokkaa -- palvatusta läskistä ja valkeista herneistä -- ja\njälkiruuaksi pannukakkua -- minun herkkuani. -- Paljon voita ja paljon\nmunia! -- Minä syön rokkaa ja läskiä ja emännät kantavat viidestä\ntalosta pannukakkuja, toinen toistaan herkullisempia, sillä siinä\nsaaressa on lehmiä enemmän kuin täällä, ja kanoja -- niin, kanoja!!\nEmännät kantavat kilvan pannukakkuja ja minä nauran emännille ja sanon\nettä: \"Niin-niin, emännät! Kantakaa vain pannukakkuja! Luuletteko\nte, että minä jaksan niitä kaikkia syödä?! En minä jaksakaan, mutta\nteidän asianne ei ole siihen katsoa, jaksanko minä syödä kaiken mitä\nte tuotte vai enkö! Teidän asianne on valmistaa vuorollanne minulle\nsianläskirokkaa ja pannukakkuja ja huomena taas toiset talot\", sillä\njos minä antaisin niiden valmistaa vain sen verran ruokaa, minkä sillä\nkertaa syön, veltostuisi kansa ja löisi laimin velvollisuuksiaan ensin\ntässä ja sitten tuossa ja lopulta kaikessa. -- Mukana minulla on\ntynnyri, johon kaadetaan liika rokka, iso pytty, johon pannaan läskit\nja kori, johon pannaan pannukakut. Minä tuon kotiin kaiken, mitä en\njaksa syödä. Niin! Öhömm! Se kuuluu minun palkkaani! Kunhan menen ensi\nkerran sinne virkamatkalle, niin saat tulla mukaan. Minä totutan sinut\npiiriisi ja piirisi sinuun. No-no -- ellet voi mukaan tulla, niin\nainakin voit tulla tänne meille rokka- ja pannukakkukestiin, kun minä\npalaan. Täällä kotona niitä lämmitetään ja nautitaan ja hyvältä ne\nmaistuvat -- usko se! --\n\nKansaa ei saa laskea ajattelemaan, että tämä ja tuo ei ole pakollista.\nEi! Ei, se kelpaa! Kuri kaikessa oppimattoman kansan yllä! Se oli\nkolmannen kohdan toinen pykälä.\n\nKolmanneksi: Minun on joka vuosi suuri osa palkkasaatavistani haettava\nlain kautta ja siinä sinä olet oleva minun oikea käteni. Ei sääliä!\nSääli veltostuttaa sen, jota säälitään. Sen tulet kuin tuletkin\nkokemaan, kunhan olet muutaman vuoden ollut tässä nykyisessä virassasi.\nKyllä minä olen kokenut! Ei sääliä! Ennenkaikkea: ei sääliä! -- Ja\nneljänneksi...\n\nNiin. Neljäs kohta ei venynyt varsin pitkäksi, mutta se hämmästytti\nMarkusta enimmän. Siinä hänelle nimittäin lueteltiin, missä perheissä\nhän saa saarella käydä ja missä ei -- muun muassa kauppiaalla ja\nlukkarilla saa käydä, mutta ei tullipäällysmiehellä --\n\n-- Hän on minun vihamieheni ja minä olen sitä mieltä, että joka käy\nminun vihamieheni luona, ei ole minun ystäväni.\n\n-- Suo anteeksi -- minullahan ei tällä saarella ole vielä vihamiehiä --\neikä ystäviä...\n\n-- Jassoo -- jaaha -- mutta minulla on ja mitä on minulla, sitä on\nminun ystävällänikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivän kultainen pyörä jo yleni vipajavista aamuaallokoista meren\nkoillisella saarteella, kun Markus vasta palasi kotiinsa, kylän\npohjoisimpaan, reunimmaisimpaan taloon.\n\nHän hiipi makuuhuoneeseensa hiljaa -- niin hiljaa kuin voi, sillä\nuseat konjakkilasit olivat saaneet esineet hiukan horjahtelemaan\nhänen edessään -- ja koetti nukkua. Uni ei kuitenkaan tahtonut tulla.\nSilmissä pyöri erilaisia pitkän päivän kuvia ja kuului erilaisia\nääniä, kaikki uusia ja outoja: perämies laajoine leukoineen ja\nisoine kämmenineen ja puheineen, joka tuli suusta väliin viekkaana\nja imartelevana ja väliin aranmahtailevana, mutta aina äänellä, joka\ntuntui muodostuvan jossakin leukaperissä ja aataminpalassa, ja ennen\nkaikkea tuo pappi loppumattomme puheineen ja jo pitkällekehittyneine\nlihomisineen, tuuheine viiksineen ja \"ö-höm!!\"-yskäisyineen ja\nhäntä paljon nuorempi, hiljainen ja vaatimaton papin emäntä ja\nloppujen lopuksi Miina, hänen oma palvelijattarensa -- eli niinkuin\ntämä itse itseänsä ennätti jo esitellä: \"e-män-nöit-si-jä-tär\". --\nMarkuksen korvissa kaikui yhä selvänä äänenä tuon sanan taitteleminen\nkorostettuihin tavuihin ja Miinan iloinen nauru!\n\nKuinka selvänä se raikuikaan -- ja samalla muuttui kaikki uniksi.\n\nNiin päättyi Markuksen ensimmäinen päivä hänen saarivaltakunnassaan --\nensimmäinen niistä yli viidestä tuhannesta, jotka olivat vielä hänen\nedessään.\n\n\n\n\nIII luku.\n\nPELTO-KALLU.\n\n\nUsean saarelaisen nimi, kuten Kenkä-Apin, Palosuon-Eetin ynnä monen\nmuun, peittyi täydelliseen hämärään -- nimittäin siinä suhteessa,\nmistä nimi oli sen kantajalle tullut, mutta Pelto-Kallu oli siinä\nonnellisessa asemassa, että tiesi nimensä alkuperän.\n\nSen hän kyllä jo lapsena aavisteli ilmankin, mistä syystä hänen\nisällään oli Pelto-Rikon nimi, mutta varmuuden sai hän asiaan\nerään kerran lapsena, kun hän oli tullut rantaan ja pysähtynyt\nRakin ranta-aitan luo, jonka vieressä, aurinkoisella, Rantakujalle\nviettävällä, voikukkia kasvavalla nurmikolla, joukko sinisiin\nvillapaitoihin pukeutuneita miehiä istui tupakoimassa ja pitämässä\nrantakäräjiä, ja juuri hänen seisahtuessaan miesjoukon taakse yksi,\ntaisi olla Kiis-Ale-vainaja, parhaillaan puhui hänen isästään jotenkin\ntähän tapaan:\n\n-- Niin -- että mistähän sitä on ruvettu kutsumaan Pelto-Rikoksi!\nMuistaahan tämän nyt jokainen vanhempi mies tällä saarella, että ties\njo kuinka mones polvi takaperin oli Rikon yhdellä esivanhemmalla\nkapanala perunamaata pihassaan. Ylpeyksissäänkö vai missä lienee\nvainaja ruvennut perunamaataan kutsumaan pelloksi, vaikka ei kukaan\noikea saarelainen tynnyrinalankaan maataan pelloksi kutsuisi. Siitä\nse sai talo Peltolan nimen -- siitä juur justihins -- ja sieltä se on\nlähtöisin Pelto-Rikon nimi. Se on sellaista ylpiää sukua ja lisäksi\nRikon suuräiti oli kotoisin mantereelta, ja sehän se lieneekin sen\npelto-nimen sille perunamaatilkulle ja koko suvulle antanut. Kuka häntä\nniin varmaan tietää! Ihmiset niin vaan haastavat!\n\nJoku joukosta, sen muistaa Kallu kuin oikean kätensä, vaikka asia\nolikin mitätön, oli silloin sattumalta arkana vilkaissut taakseen ja\nnyhkäissyt kertojaa käsivarteen ja kuuluvasti kuiskannut:\n\n-- Ol hiljaa! Tääll' on Pelto-Rikon poika kuuntelemassa!\n\n-- No mitäs sitten! -- Eihän tässä ole Rikosta mitään sellaista\nkerrottu, jota pitäisi salata! Eihän tässä mitään pahaa ole juteltu --\nkuulkoon vain. Sen minä olen sanonut, minkä koko saari tietää, enkä\nyhtään mitään sen enempää. --\n\nSellainen oli Pelto-Rikon nimen historia. Tavallisten sääntöjen mukaan\nolisi Kallua pitänyt ruveta kutsumaan Rikon Kalluksi, mutta kyläläisiä,\nja saaren koko kansaa huvitti niin tuo peltojuttu, että eivät millään\nolisi taipuneet Kallua nimittämään muuksi kuin Pelto-Kalluksi -- paitsi\nlapsena, niin, nelivuotiaaksi asti, kutsuttiin häntä kotikylässä\nPelto-Rikon-Kalluksi, mutta siihen ikään päästessään hän sai rannassa,\nisänsä valkamassa, nimeensä sen lyhennyksen, jota kantoi kuolemaansa\nasti.\n\nAsia oli näin:\n\nEräänä aamuna, noin kello kahdeksan tienoissa -- helteisenä heinäkuun\naamuna -- oli hän tullut rantaan, joka on ulkopuolella varsinaista\nsatamaa, Kylänlahtea, meren puolella matalaa nientä, joka erottaa\nsataman merestä, ja jonka nimenä on Nahkarivi. Nykyään on sen jatkona\naallonmurtaja. Satamaa ympäröi vaalea hiekkaranta. Nahkarivistä\nulospäin oli kivikkoranta silloin, niinkuin nytkin ja on aina,\nikuisista ajoista ollut. Miltei puolet kylän valkamia on siellä,\nNahkarivin ulkopuolella. Siellä itämyrsky ajaa hatrua maalle ja paaroja\nja pieniä valkeita simpukankuoria. Siellä oli ja on tänäkin päivänä\nPeltolan valkama ja kutsuttiin sitä kohtaa rannasta Pellonalukseksi,\nkoska tuo kuuluisa pelto oli juuri sillä kohtaa, vähän ylempänä,\nkivenheiton päässä rannasta. Peltolaiset näkivät omiin ikkunoihinsa\noman ranta-aittansa, saraimensa ja valkamansa. Mainittuna heinäkuun\naamuna, kun meri oli aivan tyyni ja kajaat torkkuivat kivillä\ntai vedessä, katseli Kallu kotinsa ikkunasta rantaan ja merelle.\nHän oli ikkunaseinustan järyllä polvillaan, nojasi kyynärpäitään\nikkunankynnykseen ja likaisia pieniä käsiään pulleisiin poskiinsa. Hän\noli juuri syönyt muun perheen mukana aamiaista ja tuijotti nyt ulos\nmerelle tyytyväisenä ja tylsänä, ajattelematta mitään sen enempää kuin\nnuo kajaatkaan.\n\nPian hän sai kuitenkin muutakin katseltavaa, kuin meren ja kajaat.\n\nHeidän valkamaansa tuli pari tyttöä, toinen Kallua vanhempi toinen\nnuorempi. Nämä ensin pysähtyivät pitkäksi aikaa teloille ja näyttivät\nkeskustelevan ja viittoivat käsillään. Kallu ei kuullut ääntä, hän\nvain näki liikkuvat suut ja kasvojen ilmeet ja viittomiset ja arvasi,\nettä tytöt haastavat. Lopulta tytöt käärivät hameensa ylös, kahlasivat\nveteen ja näyttivät ottavan oikealla kädellään jotakin merestä,\nvasemman hoitaessa hameita. Kallu vilkastui. \"Mitähän ne sieltä oikein\nonkivat -- kuolleita paaroja varmaan\", arveli Kallu, eikä malttanut\nenää olla paikoillaan, vaan hyppäsi alas järyltä ja juosta kipitti\npihan läpi portille, jonka pielessä näki tavallista suuremman voikukan,\npotkaisi sitä, sai portin auki ja käveli kädet housuntaskuissa --\narvokkaana ja mahtavana kuin Peltolan isännät ainakin -- ja jäi\nylimmälle telalle katselemaan tyttöjen hommaa. Kuolleita paaroja\nnäyttivät viskovan maalle. -- \"Arvasinhan sen!\"\n\n-- Menkää poit meijän valkamatta! huusi Kallu tytöille.\n\nTytöt eivät olleet ensin kuulevinansakaan.\n\n-- Menkää taamalin kiileetti poit meijän lannatta, tenkin timput!\n\nSilloin vasta toinen tytöistä käänsi kasvonsa Kalluun päin ja huusi:\n\n-- Ei taa kattoo minun pyllyäin!\n\n-- En mä katto tun kunniaat!\n\n-- Kattothan!\n\n-- Ei taa ottaa meijän paaloja!\n\n-- Ei nää teijän ole!\n\n-- Onpat ne meijän!\n\n-- Tinä olet Pelto-Kallu -- Pelto-Kallu, Pelto-Kallu, Pelto-Kallu, ole\nhiljaa Pelto-Kallu, huusivat molemmat tytöt yhteen ääneen ja laulaen.\n\nSe oli haukkumista.\n\nSen tajusi Kallu heti, mutta ei keksinyt vastahaukkumista.\n\nNopeasti hän ajatteli ympäri päänsä ja etsi sopivaa haukkumasanaa,\nmutta ei löytänyt.\n\nOlisipa Martin-Esan-Eeti, hänen paras poikaystävänsä, ollut tässä, niin\nkyllä olisi haukkumasana löytynyt ja äkkiä olisikin, mutta nyt oli\ntyttöjä kaksi ja hän oli yksin.\n\nMinkäs niille voi!\n\nYhä vain ne huutavat: \"Pelto-Kallu, Pelto-Kallu...\"\n\nKallun teki mieli itkeä.\n\nHänen leukansa meni kurttuihin, mutta hän puri hammastaan ja nieli\nitkunsa.\n\nHän onkin poikien kesken kuuluisa siitä, ettei koskaan itke.\n\nHän on poikien sankari!\n\nKerran hänkin itki, kun äiti kuoli -- hän silloin ei ollut täyttänyt\nkymmentäkään -- ja tieto tästä levisi yli koko kylän. Poikien kesken\nsanottiin vielä pitkät ajat sen jälkeen kuin puolustukseksi: \"Itkihän\nPelto-Kallukin, kun äiti kuoli\" --\n\nKallu ottaa kädet taskustaan ja lähenee telalta telalle tyttöjä.\n\n-- Etpät utkalla tänne tulla -- Pelto-Kallu, Pelto-Kallu... lauloivat\ntytöt ja roiskivat käsillään vettä Kallun vaatteille ja kasvoille.\nSilloin Kallu kiivastui, kokosi käsiinsä hatrua telojen välistä ja\nheitti sen suoraa päätä pahemman huutajan kasvoille. Tämä horjahti\nsiitä liukkailla pohjakivillä ja kaatui ja vei mukaan toverinsakin ja\nparin silmänräpäyksen ajan ei näkynyt veden pinnalla kuin neljä pientä\nkättä ja neljä paljasta jalkaa.\n\nKallu heitteli yhä hatrua.\n\nTytöt nousivat ylös hiuksiaan myöten märkinä ja vettä valuvina ja\npäästivät heti parkuvan, ulvovan itkun, niin kovan, että sataman takana\nolevat vuoret kaikuivat, ja kahlasivat toisen valkaman kautta maalle ja\nalkoivat juosta pois ja toinen tytöistä huusi vielä mennessään Kallulle:\n\n-- Minä menen tanoon tinun mammalleit -- ähä! Kallu tähysteli saraimen\nnurkan taitse, uskaltavatko tytöt mennä kaipaamaan hänen äidilleen.\n\nEivät uskaltaneet!\n\nSiitä olisi Kallu saanutkin selkäsaunan, se oli varma se, mutta nyt\nhän ei selkäsaunaa saanut, vaan sai uuden, lyhennetyn nimen, joka\nsäilyi hänellä läpi elämän. Pelto-Kalluksi häntä kutsuttiin aina\nsiitä eteenpäin -- paitsi kylänluvuilla, käräjillä, vihillä ja muissa\nsellaisissa paikoissa. Hänen oikea nimensähän olisi pitänyt olla\nRikon-Kallu tai Pelto-Rikon-Kallu. Moninaiset ovat vaiheet ihmisen\nelämässä!\n\nMyöhemmin, samana kesänä, kostivat tytöt Kallulle veteen kaatumisensa\nseuraavalla tavalla:\n\nSe tytöistä, joka oli saanut Kallun heittämää märkää hatrua\nkasvoilleen, ja joka oli silloin Kallua kieltänyt katsomasta, oli\nnimeltään Antsun Sanna. Hän oli kiivas ja ylpeä luonnoltaan. \"Sen\näitihän jo oli sellainen päistäre\", sanottiin kylän vaimojen kesken,\nkun katseltiin Sannan kiivautta ja kiukkua.\n\nSanna oli koonnut kerran, muutama päivä siitä, kun Kallu oli häntä\nheittänyt hatrulla, tyttöjä liivalle ja sanonut niille: \"Jos Kallu, se\nPelto-Kallu, tulee tänne ja jos sen kanssa ei ole muita poikia, niin\ntehkää sille mitä näette minun tekevän.\"\n\nKallu tuli.\n\nTytöt istuivat liivalla, miltei veden rajassa, eivätkä olleet ensin\nnäkevinäänkään Kallua.\n\nKallu koetti kaartaa ylempää ohi, mutta silloin karkasi Sanna ja ne\ntoiset tytöt ylös, ottivat Kallua käsistä kiinni ja alkoivat vetää\nveteen.\n\nKallu huusi ja potki, mutta siitä ei ollut mitään apua. Tytöt voittivat\nja Sanna painoi hänet useaan kertaan veden alle ja potki.\n\nSannaa kiukutti se, ettei Kallu ruvennut itkemään. Hän potki Kallua ja\nhuusi: \"Vieläkö tina tulet vitkomaan meitä hatlulla ja tanomaan meitä\ntimpuikti!\"\n\nToiset tytöt nauroivat ja lopulta nauroi Sannakin ja heitti Kallun\nrauhaan, mutta vielä kerran, Kallun päästyä jo miltei kuivalle, tytöt\nottivat hänet kiinni ja suolasivat hänet, ajoivat nimittäin kuivaa\nhiekkaa hänen märkiin kasvoihinsa ja niskasta alas, vaatteiden ja ihon\nväliin, selkään. Sitten he laskivat Kallun menemään. Toiset pojat,\nKallun ikäiset, olivat nähneet tapauksen kauempaa ja tulivat nyt,\nvaikka myöhään, Kallun avuksi. He esittivät, että mentäisiin kostamaan,\nmutta Kallu selitti: \"Ei viittitä tapella piikaväjen kantta!\" ja käveli\nkädet housuntaskuihin työnnettyinä pois liivalta ja läksi poikien\nkanssa soutelemaan.\n\nKoskaan myöhemminkään ei Sanna voinut sivuuttaa Kallua, sanomatta\nhänelle jotain, jonka piti olla toiselle hyvin ilkeää ja loukata\ntoista ja Kallu mittasi samalla mitalla. Ei siis voinut saarikunta\nkyllin ihmetellä, kun, vuosia kerrotun jälkeen, Kallun ollessa\njo noin kahdenkolmatta vuotias, Sanna ja Kallu eräänä hämäränä,\nsateisena ja sumuisena syyssunnuntaina kuulutettiin saaren kirkossa\nkristilliseen avioliittoon. Pitkin syksyä oli sinä vuonna -- niinkuin\ntapa oli -- joka iltayö, milloin ei satanut ja myrskyn vuoksi ei voitu\nmennä verkoille, nuori väki kokoontunut vanhalle tanssikentälle,\nNiityntöyrylle. Viimeisen tanssin päätyttyä oli Kallu tarttunut\ntanssittamaansa tyttöä, johonka tunsi olevansa mieltynyt, vaikkei\nollutkaan sanaakaan hänen kanssaan koko ajassa vaihtanut -- ehkä juuri\ntuon suuren mieltymyksensä vuoksi -- kädestä kiinni ja taluttanut häntä\nläpi humisevan hongikon Majakalliota kohti, jonka juurella oli istunut\neräälle sammaleiselle kivelle ja ottanut tytön syliinsä ja hyväillyt\nhäntä. Kallu oli sivellyt tytön käsivarsia, olkapäitä, harteita, poskia\nja koko tyttöä ja heidän oli ihana istua ja tunnit kuluivat.\n\nLienee ollut jo ohi puoliyön, kun vasta heidän välillään oli syntynyt\nlyhyt keskustelu:\n\nKallu: Kukas sinä lintuseni oikein olet? Enhän minä taida sinua\ntunteakaan, kun on niin pimeä ja kun minä olen niin tottumaton muuten\ntuntemaan.\n\nSanna: Kallu sinä olet, sen minä olen koko ajan tiennyt arvaamattakin!\nPitäähän tuo nyt ihminen tuntea muutenkin kuin näkemällä!! Et arvaa!\n\nKallu: Täällä on pimeä kuin säkissä -- en minä näe!\n\nSanna: Et uskalla arvata! Sinua pelottaa, että eiköhän tämä vain liene\nse Antsun-Sanna! Sitä sinä pelkäät! Hi-hi-hi!\n\nKallu: Sanna taidat olla -- ja niin oletkin -- ei kukaan muu naura noin!\n\nSanna: Niin! Näin se nyt kävi!\n\nKallu: Näin se kävi --\n\nSanna: Niinkuin sallimuksesta!!\n\nKallu: Mehän on riidelty ja haukuttu toisiamme läpi koko elämämme!\n\nSanna: Ei se mitään! -- Paremmin osataan, kun ollaan opeteltu jo\nlapsesta. -- Haukutaan eteenkin päin!\n\nKallu: Sitähän minä pelkäänkin! Mutta sovitaan nyt pois kaikki vanhat\nvihat ja aletaan uusi elämä.\n\n-- Sovitaan vain! Ainahan sitä sopia voi! Ei se maksa penniäkään!\n\n-- Kyllä se maksaa! Tämä on kallis sopimus -- ei rakas ja kallis, vaan\nkatkera ja kallis.\n\n-- Oletko sinä joka tanssin jälkeen raahannut tällä tavalla tytön\nmetsään?!\n\n-- En -- Jumalan kiitos! Nyt sen piti käydä näin ja totta vissiin se on\nJumalan tahto, että minun on naitava sinut.\n\nSanna kuiskasi niin hiljaa sisään päin hengittäessään, että Kallu\nsen töin tuskin kuuli ja niin suloisesti kuin se suinkin oli hänelle\nmahdollista: -- Totta vissiin, ja niin oli heidän naimakauppansa\npäätetty.\n\nJo seuraavana pyhänä heidät kuulutettiin.\n\nVanha Pelto-Riko itse oli viemässä poikaansa ja tämän morsianta\npappilaan ottamaan kuulutusta. Mukana oli myös puhemies, koulumestari.\n-- Riko oli ottanut puhemiehen kanssa kotonaan, ennen lähtöä, kovan\nrohkeusryypyn -- montakin -- vanhasta rommipullostaan ja oli nyt ylen\npuheliaalla tuulella. Töin tuskin oli viralliset asiat saatu kunnialla\nselviksi, kun Riko alkoi puhua nuorelle papille, joka vastikään oli\nsaareen tullut, että vielä hänkin, Riko, uuden muijan saisi, vaan ei\nole tullut otettua.\n\n-- Kaikki tytöt ja nuoret leskivaimot ovat ahistelleet Pelto-Ristiaania\n-- hän nimitti itse itseään Ristiaaniksi, kylä häntä vain Rikoksi hoki\n-- mut mitens Ristiaan ne kaikki vois ottaa? Elättää ne kyllä kaikki\njaksais -- ei sen puolesta, mutta eikös se ole Jumalan lakia vastaan,\nvai mitä pastoor tuumaa, jos ottaa monta vaimoa?\n\n-- Onhan se, onhan se. Ei sitä laki salli sellaista -- ei maallinen\nlaki, eikä Jumalan laki.\n\n-- Niin, ei se salli! Mut jos nyt Ristiaankin vanhoilla päivillään\ntässä vielä hullaantuisi ja ottaisi emännän, niin ei siltä leipä eikä\nvaate tulisi puuttumaan, jonka kerran Ristiaan ottaisi. Kuules pastoor!\nPastoor ei taida tietääkään, että Ristiaanilla on paljon rahaa, mutta\npaljon sitä meneekin, kun täytyy pitää saaren köyhistä huolta! Kyllä\ntulee kurjat ajat vielä saaren köyhille, kunhan Ristiaanista aika\njättää! On Ristiaan auttanut kauppiastakin! Niin! Kuinkas kävi yhtenä\nkeväänä, kun oli pitkä talvi -- se oli sen kahvilaivasyksyn jälkeen\n-- ja kaikilta loppui jauhot, eikä ollut enää kauppiaallakaan mistä\nantaa?! Niin vain kävi, että kauppias sanoi Ristiaanille: \"Kuule\nRistiaan! Anna Ristiaan niille rukiita, muutenhan ne kuolevat nälkään!\"\n-- Ja -- kuulehan pastoor -- kyllä olisi ollutkin sinä keväänä\nsuntiolla paljon lapiotyötä, jos ei Ristiaan olisi avannut saaren\nköyhille vilja-aittansa ovea! Nälkään tämä olisi kuollut koko saaren\nkansa ilman Ristiaanin apua! Ja paljon Ristiaan on antanut puhdasta\nrahaakin! Tulevat Ristiaanin luo ja sanovat: \"Ristiaan, anna kolme\nmarkkaa\", sanoo yksi, \"Anna viisi markkaa\", sanoo toinen. \"Ristiaan,\nanna yhden jauhosäkin hinta\", sanoo kolmas -- ja niin edespäin. --\n\"Ei Pelto-Riku anna! Saita on saatana kuin juutalainen!\" haukkuvat,\njos et anna! Sellaisiahan ne ovat! He-he-he! Naurattamaan rupiaa ihan\nkun niitä aattelee! Ja pitäähän niitä auttaa, etteivät siinä ihan\nsilmien alla henkeään heitä! Minkäs niille voi! Haukkukoot tai olkoot\nhaukkumatta! Eihän ihmistä auta kuolemaan jättää! Eihän se mikään\nluontokappale ole!\n\nNiin se Riko, Pelto-Kallun isävainaja, kuvaili rikkauttaan poikansa\nkuulutusta hommatessaan! Samalla tavalla ja samalla äänellä ja\nmiltei samoilla sanoilla hän kuvaili saman asian jokaiselle uudelle\npapille tai vallesmannille, varsinkin uusille vallesmanneille, koska\nPelto-Riko oli ruununperämies siihen aikaan. Jos hän oli selvä, jäi\ntämä puhe pitämättä -- tai oikeastaan siirtyi vain parempaan aikaan,\nryyppypäivään.\n\nTällä kertaa, nimittäin kuulutusta otettaessa pappilassa, oli Rikon\nkehumiseen lisäksi toinenkin syy, paitsi rommiryypyt.\n\nJa se toinen syy oli painava ja lienee ollut syynä rommiryyppyihinkin,\nja se oli se, että Riko tunsi häpeän olevan laskeutumaisillaan vanhan,\nkunniallisen huoneensa yli.\n\nHän ei lyhyesti sanoen hyväksynyt poikansa valintaa. \"Ek'sä nyt\nhuonompaa ja riitaisempaa hepsankeikkaa ja päistärettä mistään\nlöytänyt?!\", oli hän vihoissaan ärjäissyt pojalleen Kallulle jo samana\naamuna, jolloin tämä viimeinkin rohkeni isälleen tunnustaa, että \"Nyt\ntässä ei muu auta kuin mennä pappilaan kuulutusta ottamaan!\" -- Kallu\noli tahallaan sovittanut lauseensa tuohon muotoon, mahdollisimman\nrohkeaan ja reiluun tapaan. Sen piti kuulua samanlaiselta kuin:\n\"Nyt tässä ei muu auta kuin mennä antamaan sille joutavalle aika\nselkäsauna\", tai jotakin muuta sellaista. Kallu pelkäsi isäänsä, eikä\nolisi rohjennut julkaista hänelle asiaansa ollenkaan, mutta Sanna oli\nvaatinut, että kuulutuksille on mentävä heti ja häät samaa kyytiä. --\n\"Oleks'sä tullut ihan hölmöksi!\" oli isäukon ääni jylissyt tuvassa. \"En\nminä ole hölmömpi kuin sinäkään\", oli Kallu vastannut rauhallisesti. --\n\"Olenpahan vain se mikä olen!\", ja oli keskustelu jatkunut näin:\n\nIsä: No jos sinä olet se, mikä olet, niin naima-asia Antsun-Sannan\nkanssa saa jäädä sikseen.\n\nKallu: Eikä voi jäädä. Se on pakko.\n\nIsä: Mikä pakko!? Mikä on pakko?! Puhu selvemmin, että minä ymmärrän!\n\nKallu: Se vain, mistä on kysymys: Tämä naiminen -- se on pakko.\n\nIsä: Eikös sitä nyt voisi edes siirtää tuonnemmaksi, lähemmäksi joulua?\nJohan tuolle tuollaiselle hopulle nauravat naapurin siatkin!\n\nKallu: Ei voi.\n\nIsä: No pelkäätkö sinä, että ristiäiset tulisivat ennen häitä?\n\nKallu: Miksi ei sitäkin voisi pelätä.\n\nIsä: Ja tätä minun pitää kuunnella vanhoilla päivilläni, omassa\ntuvassani ja oman poikani suusta! -- Mistä sinä oikein olet joutunut\ntuon luntun seuraan? En paremmin sano!\n\nKallu: Paremmin! Niin, paremmin kyllä voisit sanoa! -- Saisit totisesti\nvähän paremmin sanoa! Minähän otan vaimon itselleni -- enkä -- muille!\nMinä olen tyytyväinen Sannaan ja Sanna minuun. Anna nyt järjellesi\nvalta, äläkä kiukullesi!\n\nIsä: Samapa tuo minusta on, kenenkä tähän tuot, kunhan pidät huolen,\nettei hypi silmilleni! Minä tahdon elää rauhassa, minä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin olivat isä ja poika kinastelleet ja lopulta päässeet sen verran\nyksimielisyyteen, että pappilaan lähdöstä tuli tosi. Riko otaksui, että\npappi jo tuntee kylän asiat ja hänen asiansa ja hänen poikansa asiat ja\nminkälainen Antsun Sanna oikeastaan on. Vasta vuosia myöhemmin pappi\noppi tuntemaan, kuinka nopeaan pienimmätkin asiat saarelaisten kesken\nleviävät. Nyt hän ei tiennyt eikä ymmärtänyt mitään muuta kuin että\neräs isä on tuonut poikansa morsiamineen ja puhemiehineen kuulutukseen\npanoa varten ja on hiukan humalassa, ehkä liikaakin, ja puhuu\nhumalaisen tavalla. Pappi odottelikin hartaasti, että Rikon puhetulva\nehtyisi ja sitten hän nousi, ojensi kätensä kullekin, ja selitti\nitsellään olevan kiireen.\n\nRikon sanat olivat siis langenneet väärään maahan, tien oheen, sillä\neihän papilla ollut pienintäkään tietoa, että tulevan apen kunnia\ntästä naimakaupasta olisi vaarassa, mutta koska Rikolla ei ollut\naavistustakaan siitä, että hänen sanansa olisivat tienoheen langenneet,\noli hänkin saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli pappilasta palattua\nsangen rauhallinen ja pojalleen ystävällinen -- vieläpä tulevalle\nminiälleenkin, Sannalle. Pappilasta ulos tultua, heti pappilan pihalla,\nalkoi Riko puhella sangen iloisesti ja puhutteli Sannaa tyttärekseen ja\nminiäkseen. Riko nauroi jo täyttä kurkkua: \"No olit sä Sannakin hullu,\nkun otit tuon meidän Kallun ristikses! Hahhahhah! Ek'sä nyt parempaa\nlöytänyt!? -- No -- leikki sikseen! Nuorenahan sitä on naitava ja kukin\nottaa sen, jonka Sallimus on määrännyt.\"\n\n-- Niin -- sallittunahan tämä näin lienee käynyt, sanoi hiljaa Sanna.\n\n-- Ö' -- ei Sallimusta olekaan! -- mörähti puhemies.\n\n-- No tuota minä en taas ensinkään usko, sanoi Pelto-Riku. -- Minä olen\nsamaa mieltä Sannan kanssa, että kaikki mikä tapahtuu, se tapahtuu\nsiitä syystä, että se oli niin, eikä muulla tavalla sallittua.\nSallittua se on, että Sannasta ja Kallusta tulee yksi, sillä muuten\nsitä ei voi ymmärtää! Tämä on ihmisen ymmärrykseltä salattu tapaus.\nNiin korkealla kuin taivas on maasta kulkevat Sallimuksen ajatukset\nsinun ajatuksistasi, kuulehan puhemies! -- Ja sinulle, Sanna, tahtoisin\nvielä sanoa pari sanaa, nimittäin että kun Sallimus tuo sinut, Sanna,\nminiäksi minun talooni, niin mikä olisin minä -- minä, joka olen tomu\nja tuhka -- estämään sinun tuloasi! Pois se minusta. Kallu saa sinulle\nhaastaa tai olla haastamatta, mitä mieltä minä olin vielä tänä aamuna,\nmutta nyt olen minä toista mieltä ja jätän kaikki Taivaallisen Isännän\nhoitoon ja huostaan.\n\nRiko tiesi puhuneensa hyvin kauniisti, eikä hän tiettävästi ollut ennen\nniin kauniisti puhunutkaan ja kätki Sanna joka sanan mieleensä.\n\nSanna tulikin kuin ripiltä.\n\nKoko viikon -- tai oikeastaan vain viikon ne päivät, jotka olivat\nkuluneet siitä tanssi-illasta, jolloin hän ja Kallu olivat päättäneet\nsopia, eli toisin sanoen, jolloin Kallu oli Sannaa pimeässä metsässä,\nkivellä istuttaessa, kosinut, oli ollut kuin puhdistavaa rippikoulua.\nKaikki elämän kuona tuntui hänestä irtaantuvan. Hän tunsi kirkastuvansa\nja puhdistuvansa ja hän päätti olla hyvä kaikille, niillekin, jotka\nhäntä yhä vielä sattuvat kiroilemaan ja sadattelemaan. -- Hän ei, ei,\nei tule enää sadattelemaan ja kiroilemaan vastaan -- se on totinen\ntosi! Kiroilkoot yksinään, kunnes suunsa kuluvat!\n\nSanna tunsi sisäisesti päivä päivältä muuttuvansa, ja voima, joka\nlapsuudesta asti oli asunut hänen laihoissa, jäntevissä jäsenissään,\ntuntui pikemminkin lisääntyvän kuin vähentyvän.\n\nYhtenäkin aamuna, toisen kuulutussunnuntain jälkeisenä aamuna, kun hän\noli veljineen pohjaverkoilla kylän edessä haudoilla, meren syvänteillä,\njoista on työläs vetää kalaisia verkkoja ylös mustanvihreästä\nsyvyydestä, ja kun hänen molemmat veljensä olivat nääntyneet, sanoi hän\nviimeksi väsyneelle: \"Annas kun minä...!\" ja veti verkot hengästymättä\nja uupumatta kuin parhain mies.\n\nHänen luisevassa lyhyessä ruumiissaan oli voimaa kuin villieläimessä\nja villieläinhän hän tähän asti oli ollutkin, mutta nyt hän parantuu\nja puhdistuu! Hän iloitsi siitä ja oli riemuissaan ja päätti olla hyvä\niankaikkisesti -- jos tarvitaan.\n\nVoima ja vikkelyys jäivät pysyväisestikin asumaan hänessä\nkuolemantautiin asti. Hän ennätti sitä ennen synnyttää Kallulle kaksi\ntytärtä, jotka ainakin nuoruudessaan olivat yhtä \"päistärisiä\" kuin\näitinsäkin ja kaksi poikaa, jotka perivät isänsä luonteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPappilan pihalla, silloin kuulutuksilta tultaessa, oli Riko, Kallun\nisä, puhunut kauniita sanoja Sallimuksesta. Hän ei koskaan siitä\nlaajemmin puhunut, uskoiko hän oman elämänsä juoksussakin näkevänsä\nSallimuksen johtoa. Ainoan pojan kihlajaisilta oli niin juhlallinen\nja mieltä ylentävä, että unohti kaiken pahan, senkin, että oli vielä\nsaman päivän aamuna riidellyt poikansa kanssa, ja joutui puhumaan\nsellaista, yhtä ja toista kaunista ja itkettävää Sallimuksesta ynnä\nmuusta, joka ei olisi sopinut miehelle. Usein perästä päin hän muisteli\ntuota iltapäivää ja vielä enemmän kihlajaisillanviettoa kotonaan\nsamana päivänä ja selitti, että \"se oli niin kaunista ja surullista,\nettä ihan itkuksi tuppasi vanhan miehen\", ja että \"olisi kelvannut\nmuijavainajankin olla sitä katsomassa ja kuulemassa.\"\n\nMiten lienee ollut Sallimuksen!\n\nJoka tapauksessa ei hän kyennyt itse ohjaamaan ainakaan oman elämänsä\nloppujuoksun kulkua!\n\nJärkevän miehen olisi luullut ohjaavan sen toiseen suuntaan, varsinkin\nkun kaikki asiaan vaikuttavat seikat olivat täysin omassa vallassa!\n\nHän oli ruunun perämies.\n\nTotta oli, että hänellä oli omaisuutta, että hän oli miltei niin\nvarakas, kuin miksi hän humalapuheissaan itsensä kuvaili, mutta\nhän ei ollut rikastunut niistä palkkatuloista, mitä hänellä oli\nperämiehenammatista. Siitähän hän sai vain kuusisataa markkaa vuodessa.\n\"Syökö sen, vai juo, vai polttaako tupakassa, vai haistaako nuuskassa!\"\nhuudahti hän kerran vallesmannille, sille jo ennen Markusta olleelle,\npyytäessään tätä hommaamaan itselleen palkankorotusta.\n\nOmaisuus, jota hänellä oli, oli tullut toista tietä.\n\nHän oli ollut perämiehenä jo nuoresta asti.\n\nKoko ajan, vuosi vuodelta, oli hän rikastunut ja hänellä oli --\naivan turhaa hän ei kehunutkaan -- omaisuutta runsaasti, multa\nse oli karttunut hänen kaappeihinsa ja aittoihinsa hämärillä\nkeinoilla. Huhuiltiin hänen juottaneen loiston hoitajat myrskyisinä\nsyysöinä humalaan, sammuttaneen oikeat tulet, virittäneen milloin\nPurjekalliolle, milloin muualle vääriä tulia ja ohjanneen laivoja\nmaalle ja ryöstäneen niitä, vaikka itse olikin niinsanottu\nruununperämies, vallesmannin apulainen, jonka olisi pitänyt päin\nvastoin estää muita rikoksen töistä. Kostoksi ilmiantoi hänet eräs\nhänen vihamiehensä, yksi hänen entisiä rikoskumppaneitaan, joka\ntodistajien läsnäollessa vakoili Rikon tekosia ja toivoi saavansa\nRikon pois viralta ja saavansa perämiehen viran itselleen. Edellinen\npuoli asiasta onnistuikin: Riko sai käydä useilla käräjillä ja\ntuomittiinkin hänet lopulta kymmeneksi vuodeksi linnaan, ja sen\njälkeen elinijäkseen kelvottomaksi valtion palvelukseen, mutta hän,\nylpeä, kuusissakymmenissä oleva saarelainen, tunsi tuomion liian\nnöyryyttäväksi, kuolemaan asti kunniaa loukkaavaksi ja hän sitä ennen\nhirtti itsensä satamassa olevan jaalansa mastoon. Asian toinen puoli\nei taas toteutunut ilmiantajan toivon mukaan, sillä Rikon jälkeen ei\nnimitetty perämieheksi ilmiantajaa, vaan Rikon poika, Pelto-Kallu,\njonka elämän vaiheita jo olemme pitkältä seuranneet ja joka isänsä ja\näitinsä haudalle oli pystyttänyt kiven ja siihen hakannut raamatusta\nlöytämänsä lauseen:\n\n    \"Kaikki menevät yhtä sijaa\n    kohden: Kaikki he ovat\n    mullasta tehdyt ja kaikki\n    he multaan palajavat.\"\n\nRaamatussa oli siltä kohdalta lehden kasa käännetty -- oliko sen tehnyt\nhänen isänsä vai äitinsä, sitä ei hän tietänyt, mutta sen mukaan oli\nhänen helppo se löytää.\n\nNiihin aikoihin kun kylässä levisi huhu, että Pelto-Kallusta tulisi\nisänsä viran perijä, tuli vallesmannin luo eräänä iltana Simin Pokko,\nse sama mies, joka oli ilmiannoillaan aiheuttanut Rikolle virkaeron ja\ntavallaan kuolemankin.\n\nPokko oli entinen luotsi. Siihen aikaan kun Pokko vielä oli virassa, ei\nsaaren ja mantereen välillä ollut säännöllistä postinkulkua. Kerran,\nkun Pokko läksi luotsaamaan laivaa Vehkalahteen, antoi luotsivanhin\nhänen vietäväkseen postiin piirikonttoriin menevän virkakirjeen,\njoka sisälsi viisisataa markkaa rahaa. Pokko hävitti kirjeen ja\nkorjasi rahat omaan kukkaroonsa. Näin meni monta viikkoa, kunnes asia\ntuli odottamatta ilmi. -- Pokko oli aluksi selittänyt asian niin,\nettä kun hän nousi laivaan, oli kova aallokko ja hän pudotti mereen\nmerimiessäkkinsä, jossa muun muassa kirjekin oli. Se luotsioppilas,\njoka hänen mukanaan oli, todisti niin käyneen ja että vähällä oli,\nettei miehetkin menneet ja että Pokon luotsiveneen löi laine laivan\nkylkeä vastaan murskaksi, ennenkuin se ennätettiin nostaa kannelle.\nLisäksi oli yö, eikä etsiskelyihin voitu ryhtyä. Mutta Pokon musta\nmerimiessäkki oli vettäpitävä niinkuin kaikki muutkin merimiessäkit ja\nkun sen suukin oli vedetty tiukasti kiinni ja kun se sisälsi kevyttä\ntavaraa, vaatteita pääasiassa, ja ilmaa, ei se uponnutkaan. Seuraavana\npäivänä oli meri tyyni -- suuret, loivat ummikkaat vain vyöryivät\nvastavirtaa länsilounaasta itäkoilliseen. Öisen myrskyn aikana oli\nollut virta länsilounaasta ja nyt myrskyn jälkeen itäkoillisesta,\nniinkuin tavallisesti. Pokon merimiespussi purjehti ensin yöllä\nitäkoilliseen, mutta nyt oli matkalla pakovesivirran mukana takaisin\nlänsilounatta, lähtöpaikkaansa kohti. Aamulla, kun tyynen vuoksi ei\nvoinut purjehtia, vietiin luotsia soutamalla laivaan ja näkivät luotsit\njo kaukaa jotakin mustaa kelluvan merellä, kohoavan näkyviin ummikkaan\nharjalla ja katoavan jälleen. Kun merellä ei jätetä mitään löytöä\ntarkastamatta, soutivat luotsit tuon mustan esineen luo ja tunsivat sen\nPokon kadonneeksi merimiessäkiksi. Avaamatta sitä auki toivat luotsit\nsen vanhimmalleen tarkastettavaksi -- koska tuo kadonnut rahakirje\npiti olla säkissä. Luotsivanhin vei säkin avaamattomana ja todistajien\nläsnäollessa vallesmannille ja tämä taas vasta Pokon ja perämiehen\nsekä luotsivanhimman läsnäollessa sen avasi, eikä mitään kirjettä\nlöytänyt. Pokko hätääntyi eikä kyennyt itseään puolustamaan -- ei\nedes arvannut väittää, että olihan säkki ajelehtinut jo kauan merellä\nja joku ohikulkija on voinut ottaa siitä rahakirjeen ja viskannut\nsäkin jälleen mereen -- vaan tunnusti ottaneensa rahat kirjeestä ja\nhävittäneensä kirjeen. Tästä kaikesta oli seurauksena, että Pokko\nsai lakata luotsaamasta laivoja ja ruveta elättämään itseään muulla\ntavalla, kalastamalla, pyytämällä hylkeitä ja korjaamalla talteen\nlaivarikkotavaraa. Se oli Pokon tarina!\n\nPokko ei ollut katsellut mielihyvällä sitä, että Pelto-Riko, joka hänen\nmielestään oli vieläkin suurempi syntinen, ei ollut muka kelvollinen\nvallesmannin apuna nuuskimaan hänen merimiespussinsa sisältöä. Vielä\nsamana iltana olikin hän rannassa sanonut Pelto-Rikolle: \"Tämä päivä\ntulee -- kuulehan -- kalliiksi sinulle Riko!\" Siitä päivästä alkaen hän\nvaani tilaisuutta kostaakseen Rikolle.\n\nKun siis levisi huhu, että Kallusta tulee uusi perämies, hiipi Pokko\nillan suussa vallesmannille.\n\n-- Onkos vallesmanni kotona?, kysyi hän keittiön portaissa\npalvelijattarelta.\n\n-- On -- kotona on vallesmanni.\n\n-- Onko sillä vieraita.\n\n-- Ei ole. Yksinään istuu konttorissaan.\n\n-- Vai yksinään. Pokko astui sisään.\n\n-- Hyvää iltapäivää.\n\n-- Iltaa iltaa. Mitäs kuuluu Pokolle. Käyhän istumaan!\n\nPokko istuutui.\n\n-- Mitäpäs tässä. Tietäähän vallesmanni nämä kuulumiset, niin minun\nkuin muidenkin. Huonoa kuuluu! Huonot ovat ajat -- että mikähän tästä\nviho viimeinkin tulee. Tuo Pelto-Rikokin kun näät otti ja hirtti\nitsensä.\n\n-- Sinä olet sitten niinkuin rippimatkalla. Taisi käydä tunnollesi.\nOsuit kuitenkin väärään paikkaan!\n\n-- Mitäs vallesmanni nyt -- leikkiä -- tuota noin -- eihän tämä ole\nleikin asia.\n\n-- Eipä ole, eipä ole. Sinähän se oikeastaan Rikon hirtit! Vai eikö\nasia niin ole!?\n\n-- No -- jos asiaa katsotaan siltä puolelta miltä sitä pitää katsoa,\nnimittäin oikeuden ja totuuden puolelta, niin ei kai minua voi syyttää\nniin raskaasta asiasta kuin murhasta -- miesmurhasta -- hyvän naapurin\nmurhasta. Eiköhän tuo liene itse vapaasta tahdostaan hirteen mennyt.\nSe on kunkin oma asia ja syrjäisillä ei sen asian kanssa ole mitään\ntekemistä. Ja vallesmannihan siinä jutussa oli päältäkantajana enkä\nminä. Mitäs minä -- viraton mies -- tuhma saarelainen. -- Hyvä naapuri\nse oli, Pelto-Riko! -- Ja vallesmannin taas oli viran puolesta ajettava\nasia, ja kun meidät todistajat oli haastettu oikeuteen ja vannotettu,\nei meidän auttanut salata mitään.\n\n-- Teidät!? Ethän sinä ollut valalla! Ethän sinä edes kelpaa valalle!\n\n-- Niin no -- vaikken minä, mutta ne muut. Syyttömiähän ne olivat!\n-- Nythän se kuuluu tulevan Pelto-Rikon poika, se Kallu, perämieheks\nvallesmannille?\n\n-- Niin tulee.\n\n-- Jokos se on sitten päätetty -- se asia?\n\n-- Kyllä se on melkein kuin päätetty. Viran saa se, jolle minä sen\nannan.\n\nPokko latasi piippuaan, katseli permantoon ja oli kauan vaiti. Viimein\nhän taas alkoi puhua, hiljaa ja harvakseen:\n\n-- Ei tiedä, ei tiedä, onko se Kallu siihen virkaan sopiva. Sanotaan,\nettei omena putoa kauas puusta... Eikös vallesmanni ole jo huomannut,\nettä sillähän on silmätkin kolmenkanttiset, ihan kuin isävainajallaan --\n\n-- Kolmenkanttiset!\n\n-- Niin niin! Kolmenkanttiset.\n\n-- Mitäs ne silmät tähän kuuluvat?\n\n-- No -- tässä meidän saarelaisten kesken vain sanotaan, että varkaalla\nja valehtelijalla on kolmenkanttiset silmät.\n\nPokon omat silmät olivatkin pyöreät kuin napit. \"Kattokast meijän\nPokkoa! Sillä on silmät kuin tinanapit\", oli hänen isävainajansakin jo\nsanonut Pokon pienenä ollessa.\n\n-- Kallu on hyvä purjehtija, lisäsi vallesmanni, välittämättä sen\nenempää silmäjutusta.\n\n-- On kyllä, on kyllä -- mutta --\n\n-- Tällä saarella ei ole toista, joka hänet voittaa.\n\n-- No -- eiköhän sentään --\n\n-- Ei kuulu olevan! -- Ja tunnen minä miehen itsekin. On hän jo isänsä\neläessä usein hoitanut isänsä virkaa. -- Vai olisiko sinun tiedossasi\nollut joku parempi? Sano pois vain! Ei se ihan myöhästä ole vieläkään.\nEi ole Kallulla vielä virkapapereita käsissään.\n\n-- No en minä sitä varten tänne tullut, mutta kun asia kerran joutui\nnäin puheeksi, niin -- ja kun minulta kerran kysytään -- niin täytynee\nminun sanoa suuni puhtaaksi. On niitä muitakin -- kuulehan vallesmanni\n-- muitakin miehiä, eikä vain tämä Pelto-Kallu. -- Olisinhan tässä\nminäkin ollut -- joutilas mies -- joutilas mies -- tuot noin -- ja\nsiihen ammattiin kuin luotu -- tunnen kaikki saaren asiat ja osaan\npurjehtia yöllä tai päivällä mihin hyvänsä -- yöllä tai päivällä,\nkesällä tai syksyllä -- millä ilmalla hyvänsä -- enkä -- tuot noin --\nkulkisikaan varkaiden kanssa samassa koplokissa --\n\n-- Sinäkö!?\n\n-- Niin, niin. En minä itseäni tyrkytä -- minä vain sanoin, kun\nkysyttiin --\n\n-- Sinä, joka et kelpaa todistajaksi! Johan sinä olet ihan hullu!\n\n-- En kelpaakaan, ja jos oikein tarkkaan ruvetaan katselemaan kunkin\nmiehen papinkirjoja, niin vallesmanni ei perämiestä tältä saarelta\nsaakaan. Kellä on variksen varvas kirjassaan luntreijauksesta, kellä\nmistäkin. Varkautta se on laivarikkovarkauskin. Ei se ole sen parempaa\nkuin muukaan varkaus! Joka mies sitä on tehnyt!\n\n-- Pelto-Kallun paperi on selvä.\n\n-- No -- voipi olla. Enhän minä sitä väitäkään. Voihan se olla hyvä\nmies ja rehellinen mies, en minä väitä, enkä minä mitään tiedä, enkä\nsano mitään. Ilmanhan minä -- he he he -- tuota noin -- pilan päin\n-- sanoin että \"Ota minut perämiehekses\". En hyvä vallesmanni, jos\ntotta puhutaan, minä sitä virkaa ottaisi vaikka tarjottaisiin! Eläähän\ntämä ihminen paremmallakin viralla kuin mokomalla! Naapurisovun siinä\nmenettää! Koiran virka se on ja sopii hyvin sellaiselle miehelle kuin\nPelto-Kallulle. Pitäköön vain virkansa, vaan katsokoon myös, ettei\njoudu kunniallisten ihmisten jalkoihin! Hyvä mieshän Pelto-Kallu on! Ei\nmiehessä moitetta ole ja sanotaanhan sitä niinkin, että pojasta polvi\nmuuttuu. Me saarelaiset olemme aina harrastaneet näitä laivarikkoja,\nniin kauan kuin niitä on ollut ja niin kauan kuin saarelaisia on\nollut -- se on toisin sanoen aikojen alusta -- enkä ainakaan minä ole\nnähnyt saarelaista, jolle ei olisi laivarikkotavara kelvannut, yhdelle\nniinkuin toisellekin. Ei sitä ole tässä meidän omassa keskuudessamme\nviaksi katsottu vaan ansioksi, mutta jos lain eteen joutuu, niin sakkoa\ntuli ja linnaa tuli ja jos virka oli, niin virka meni -- hehhehhehheh!\nNiin se on! Maailma olisi paljon parempi, jos ei olisi riitaa ja\nmeteliä. Nyt on ollut riitaa ja meteliä. Nyt on monella ollut paha aika\n-- koko saarelle rauhatonta ja levotonta aikaa se on ollut -- tämä\nviimeaikainen aika. Liika on aina liikaa. Antaa kunkin olla olollaan --\nsitä minä meinaan. -- Vai mitä arvelee vallesmanni?\n\n-- Minä en ymmärrä mitä te tarkoitatte --\n\n-- No sitä vain, että rauha ja sopu --\n\n-- Niin niin -- se se paras on.\n\n-- Se se on. Se se on. -- Ja vielä parempi rauha ja sopu olisi tullut\nsaaren kansan kesken, jos uusi perämies olisi tuotu mantereelta.\n\n-- Täytyyhän perämiehen tuntea paikkakunta!\n\n-- Parempi olisi, että tuntee vähemmän ja antaa saarelaisten tehdä\ntehtävänsä. Laivarikko on laivarikko! Luntreijaus on luntreijaus!\nNe ovat enemmän tullin asioita, eikä perämiehen ja vallesmannin.\nTullimiehet ovat mantereelta ja ne ovat hyviä miehiä. Eivät sekaannu\nnokkineen toisten asioihin -- etenkin jos saavat hyvät ryypyt ja\nrosentit. Ei nämä ole mitään vallesmannin ja perämiehen asioita! Eikä\nminulla oikeastaan muuta asiaa ollutkaan. Kylällä vain hokivat, että\nPelto-Kallusta tulee perämies, niin ajattelin, kun tästä muutenkin ohi\nkuljin, että maltas kun pistäydyn kysymässä itseltään vallesmannilta,\nsehän sen parhaiten tietää -- ei minkään muun puolesta --\n\n-- Niin, varma se nyt on, että en minä ketään muuta ota kuin Kalle\nPeltolan siihen virkaan.\n\n-- Se on sitten päätetty asia.\n\n-- Päätetty se on. Ja niinkuin jo sanoin, on Pelto-Kallun paperit\nselvät.\n\n-- No -- voipi olla -- voipi olla. Enhän minä sitä väitäkään ja\nselväthän ne -- tuot noin -- ovat ne ristitkin Viirin rannalla...\n\n-- Ristit! Mitkä ristit?\n\n-- Tuolla vain -- Viirin rannalla -- kaksi ristiä. Niistä on\nsaarelaisten kesken omituisia juttuja. Kukaan ei kysy eikä sano --\neikä suoraan sanoen tiedäkään, mitä ne ristit ovat. Seinissä on rakoja\n-- seinähirsissä nimittäin -- joka talon tuvan seinähirsissä täällä\nsaaressa -- ja niistä raoista menee ja tulee ulos ja sisään erilaisia\njuttuja niistä risteistä. Vallesmannin asia on ottaa niistä selvä...\n\n-- Risteistä?\n\n-- Niin -- ja jutuista -- että minkä verran niissä on perää ja\nminkäverran ei. Se on vallesmannin asia. Minä en puutu asiaan, enkä\ntiedä mitään, eikä kenenkään tarvitse tietää, että minä tämänkään\nverran tiedän. -- Tässä oli kerran joku vuosi sitten, sellainen\nväliaika, ettei ollut vallesmannia, niinkuin oli nyt tänäkin kesänä,\nja sattui sinä aikana suuri laiva käymään Viiriin kovan myrskyn ja\nsumun vallitessa. Pelto-Kallu, jonka isä silloin oli jo perämies,\nseilaili merta myrskyn jälkeen tällä ruunun jahdilla ja joutui ensiksi\nlaivarikkopaikalle ja toi sieltä jahdin kuorman tavaraa ja piilotti\naittoihinsa ja kun muut ihmiset ennättivät Viiriin, oli rannalla kaksi\nristiä, joita siellä ei ennen ollut. Näistä risteistä jutellaan yhtä ja\ntoista, vaikka minun uskoni on se, ettei siinä mitään pahaa ole. Minä\nluulen, että Pelto-Kallu löysi pari ruumista -- ainahan sitä sattuu --\nja hautasi ne hiekkaan rannalle ja pystytti molemmille ristin. -- Mutta\nkansa kohee toista...\n\n-- No?\n\n-- No -- no sitä, että ne miehet olisivat muka eläneet, kun Pelto-Kallu\nsaapui Viiriin ja muuta sellaista, mutta en minä sitä usko! En\ntotta jumalaut uskokaan! Minä sanon vain mitä seinänrakojen kautta\nkylällä suhisee ja vallesmannin asiana on katsoa, onko Pelto-Kallulla\nmuutkin asiat selvinä, eikä ainoastaan nämä hänen papinkirjansa.\nMistä se kaikki papinkirjoihin joutuisi, mitä syyspimeällä\ntapahtuu asumattomalla luodolla -- laivarikossa. -- Liha on heikko\nPelto-Kallulla kuin muillakin -- ja tämän maallisen mammonan himo. --\nEhkä siellä oli Viirissä pari laivaan kuulunutta miestä elossa, jotka\nolivat Pelto-Kallun tiellä? Ehkä oli, sanon minä! -- Ehkä joku muu\nolisi tehnyt samalla tavalla kuin Pelto-Kallu! Jokainen katsoo etehensä\nja vieraan ja tuntemattoman ihmisen elämä ei ole niin kallis kuin se\ntavara ja raha, jota koi syö ja ruoste raiskaa ja varkaat kaivavat ja\nvarastavat ja mitä suuresta laivasta purkautuu sen miehen jahtiin,\njoka yksinään pääsee kokonaiseksi syksyiseksi illaksi ja iltayöksi\nisännöimään kaukaa valtamerien takaa tulevan laivan tuhopaikalla. --\nSe vain on varma asia, että Pelto-Kallun aitoissa on paljo tavaraa.\nRikas mies se on, vaikka aina marisee köyhyyttään! Ehkä lienee jo\nkäynyt vallesmannilta pyytämässä palkankorotusta? Älä anna! Älä anna\npakanalle, ennenkuin sydän pehmenee ja katuu ja tunnustaa! Älä anna!\n\nPokko läksi ja rehenteli muutaman minuutin perästä rannassa,\nluotsisillan juuressa, miesjoukossa, rantakäräjillä, että:\n\n-- Pelto-Kallu se luulee nyt seisovansa, mutta kavahtakoon, ettei kaadu!\n\n-- Mitäs sä mies nyt haastat!?, kysyi joku liitupiippunsa takaa.\n\n-- No sitä vain, mitä jo sanoin!...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin! Monien vaiheiden takana oli Pelto-Kallun joutuminen perämiehen\nvirkaan ja saatuaan kerran viran haltuunsa pitikin hän sitä kuolemaansa\nasti.\n\nHän oli varovainen ja viekas -- viekkaampi itseään Pokkoakin.\n\nKerrankin, kun uusi vallesmanni -- Markus Markulin nimittäin,\nkyseli häneltä saaren asioita, vastaili hän näinikään: \"Ennättäähän\nvallesmanni itse nähdä ja tuntea, mikä kukin on. Minä en sano sitä\nenkä tätä. Kyllähän aikanaan näet, kuka ja mikä mikin on!\", ja kun\nvallesmanni suoraan kysyi esimerkiksi Pokosta, vastasi Pelto-Kallu:\n\"Mikäs Pokolla on hätänä! Pieni pere ja -- ja mies itse ahkera\nkäymään pyynnissä! Mikäs Pokon on eläessä!\" -- \"No entä tämä nykyinen\nkirkkoherra?\" -- \"Jaa -- siitä en mene sanomaan sitä enkä tätä! Eiköhän\ntuo hyvä mies liene ja onhan vallesmannilla aikaa katsella ympärilleen\nja oppia tuntemaan kirkkoherra niinkuin muutkin! -- Sen minä vain\nsanon, että katso etehes ja ole varovainen yhden niinkuin toisenkin\nkanssa! Enempää en minä sano!\"\n\n\n\n\nIV luku.\n\nMERIMIEHEN HAUTA.\n\n\nMarkuksen ensi kesä kului huvimatkoihin tai virkamatkoihin piiriin\nkuuluville toisille saarille, joista kaksi oli asuttua -- toisessa\nsuuri kylä ja toisessa loisto ja asunnot sen hoitajille, muuta siihen\nei sopinutkaan -- ja muut asumattomia luotoja ja kareja, joissa\nkussakin oli vain saunat, hylkeen pyytäjien ja kalastajien tilapäiset\nasunnot.\n\nAika kului nopeaan.\n\nMaanantai oli se päivä, jonka hän heti alussa määräsi itselleen siksi\npäiväksi, jolloinka hän ryhtyy tositoimin työhön.\n\nEnsin hän siirsi työpäivän huomisesta huomiseen, kunnes viikko alkoi\nolla lopussa. \"Ei vielä tänään. Nyt on liian kaunis päivä! Tänään vielä\nlepään ja huomen aamuna nousen varhain ylös ja käyn työhön!\" -- niin\nhän ajatteli joka päivä.\n\nEräänäkin iltana, ensi viikon puolivälissä, hän asetti herätyskellon\nsoimaan viideltä aamulla. Hän ei edes kuullut sitä, niin sikeästi hän\nnukkui, ja heräsi vasta kello yhdeksän, päivän ollessa jo korkealla,\njoi aamukahvit, kävi uimassa, kuunteli kalliolla loikoessa kajaiden ja\ntiirojen huutoa ja kirkunaa ja laineen lotinaa kallioon ja rantakiviin,\nkatseli meneviä ja tulevia laivoja ja muita aluksia ja sinistä\ntaivasta ja nautti olemassaolostaan. Vielä aamiaista syödessään hän\nvakuutteli itselleen: \"Kuules Markus! Syötyä työhön!!\", mutta sitten\nsyötyä pitikin ottaa puutarhassa pieni ruokalepo riippumatossa lukien\nja sitten tapahtui yhtä ja toista odottamatonta, jota hän ei osannut\nottaa huomioon päivän ohjelmaa laatiessaan -- tavallisimmin tuli hänen\nluokseen pappi --\n\n-- Hyvää huomenta kuningas!\n\nVanhan tavan mukaan nimitettiin häntä kuninkaaksi. Aina oli\nsaarelaisvallesmanneja nimitetty kuninkaiksi ja Markusta, joka oli\nylhäisen näköinen, olisi varmasti sillä nimellä alettu kutsua, vaikkei\naikaisempia olisikaan.\n\n-- Huomenta, huomenta, vastasi Markus ja nousi tervehtimään tulijaa.\n\n-- Joko sinä olet syönyt aamiaisesi?\n\n-- Johan toki.\n\n-- No se on hyvä, öhöm. En minä sitä varten kysy, että tarvitsisin\naamiaista tai tahtoisin sitä tarjota, vaan siksi, että esittäisin\npientä kävelyretkeä, naureskeli pappi. -- Täytyyhän sinun tutustua\nsaaren luontoon ja kansaan.\n\n-- Luontoon kyllä, mutta kansa saa luvan itse tutustua minuun!\n\n-- No, se on kyllä kuninkaallista puhetta, mutta olkoon. Minä olen\ntoista mieltä, mutta jutellaan siitä toisella kertaa.\n\nAsiasta juteltiin päin vastoin heti, kiivetessä Pohjoiskorkealle ja\nsieltä Pohjoisrivien kautta takaisin kylään, noin viiden kilometrin\nkierros, johon kulutettiin neljä tuntia, sillä jutut Pohjoiskorkean\nMatin kanssa veivät tunnin, käynti Pohjoisrivin loistonpäällikön luona\ntoisen, kävelyyn meni kolmas tunti ja istuskeluun Rivintien varrella,\nmeren rannalla, ja keskusteluun siellä kului neljäs tunti.\n\nNäitä kävelyretkiä tehtiin milloin millekin vuorelle. Lisäksi tulivat\npurjehdusretket huvin vuoksi vallesmannin jahdilla.\n\nNäin meni päivä päivältä ja kun ensi viikko lähestyi loppuaan, siirsi\nMarkus, kuten sanottu, työn alkamisen lähimpään maanantaiaamuun,\nmutta kun sunnuntai-ilta tuli vietettyä tullipäämiehen luona, johon\noli kokoontunut saaren koko vallasväki: pappilaiset, koulumestari\nja kauppias ja kun siellä tarjoiltiin konjakkia ja valvotuksi tuli\noikeastaan päivännousuun asti, oli hän maanantaina peräti uupunut. --\nIllalla oli käyty ensin miehissä Pohjoiskorkealla katsomassa auringon\npainumista aaltoihin luoteessa ja palattiin sieltä alas tullipäämiehen\nluo jatkamaan pitoja päivän nousuun asti, katseltiin viinilasit käsissä\npäivän kohoamista merestä pilvettömälle taivaalle ja laulettiin\nummikkaiden kohinan säestämänä kuorossa:\n\n    Valkeat aallot\n    vaahtoavaiset\n    satujen saari\n    saartavat sun,\n\njossa Markus lauloi ensi tenoria, ensi kertaa saarellaan, ja naiset\nlausuivat ihailunsa Markuksen kauniin äänen johdosta ja pyysivät hänen\nlaulamaan heille usein, oikein paljon.\n\n-- Oi! Laulakaa meille vielä jotakin!\n\nJa Markus lauloi!\n\nTotta puhuen: kello lähenteli jo neljää, kun hän vasta pääsi kotiinsa.\nHän mietti, panisiko herätyskellon soimaan, mutta päätti sitten:\n\"Menköön nyt vielä tämä maanantai!\"\n\nSanaa \"tämä\" korosti hän erikoisesti.\n\nSeuraavana aamuna hän heräsi vasta kello yksitoista ja päivä oli\npiloilla.\n\nTiistaiaamuna piti kellon herättää viideltä ja kun se oli tapahtunut,\nmuutti Markus herätyksen seitsemään, mutta ei viitsinyt nousta\nvieläkään. Loikoili tunnin ja joi välillä aamukahviaan.\n\nTorstaita vasten yöllä oli tullut posti.\n\nAamulla varhain oli Miina sen hakenut postitoimistosta ja toi\nMarkukselle aamukahvia tarjotessaan. Virkapostin lähetti hän heti\npois kirjoituspöydälleen ja loikoillen vuoteessaan alkoi lukea\nyksityiskirjeitä ja sanomalehtiä juoden välillä kahvia.\n\nHänellä oli tapana mennä suoraa päätä vuoteestaan, kylpyviittaan\nkääriytyneenä, uimaan. Niin hän teki joka aamu ja niin nytkin ja siirsi\nvarsinaisen työn alkamisen seuraavaan maanantaiaamuun. Piloillahan\nviikko nyt oli jo kuitenkin!\n\nHäntä pelotti se virkakirjeitten kasa, joka posti postilta ja\nviikko viikolta kasaantui hänen virkapöydälleen. Hän pelkäsi sitä\nkasaa. Pelkkä pelko piti häntä siitä kaukana. Hän luulotteli, että\nsiellä on jo kuinkakin ankaroita sanoja laiminlyönneistä -- ehkäpä\njo virkaeromääräys, tai muuta kauheaa! Tämä pelko lisäsi hänen\nhaluaan siirtää ratkaiseva kamppailu tuon kasan kanssa tuonnemmas,\nkunnes tuntee itsensä kyllin voimakkaaksi ja rohkeaksi sen kimppuun\nhyökätäkseen. Meri, kaunis kesä, uusi ympäristö ja korkeat vuoret\nolivat hänet lumonneet ja uuvuttaneet.\n\nOli päästy jo syyskesään, kun perämies, Pelto-Kallu, oli kerran\nvallesmannin asioilla kihlakunnan pääkaupungissa Vehkalahdella,\nostamassa ruoka- ja juomatavaraa niitä pitoja varten, jotka Markus\noli päättänyt järjestää saaren hienostolle ennen elokuun loppua,\njonain kauniina kuutamoyönä. Perämies oli tavannut kaupungilla\nkihlakunnanvanhimman, joka oli kutsunut Kallun virkahuoneeseensa ja\nantanut pienen kirjeen vietäväksi Markukselle. Saadessaan kirjeen\nhyppysiinsä, tunsi Markus ailovan tunteen rinnassaan ja polton koko\nolennossaan. Hän hengitti kiivaasti ja hänen ajatuksensa kuohuivat.\nKirje värisi hänen kädessään ja hänen teki mieli hävittää se, mutta\nkun sen kuoreen oli piirretty punaisilla kirjaimilla sanat: \"Hyvin\ntärkeää\", ei hän voinut olla kirjettä avaamatta ja lukematta. Sen\nsisältö oli kuitenkin paljon vaarattomampi, kuin hän oli kuvitellut.\nKohteliaassa muodossa siinä kehoitettiin Markusta hetimiten vastaamaan\nniihin ja niihin virkakirjeisiin -- numeroita oli parikymmentä -- ja\nkahden viikon kuluessa kaikkiin, sekä itse saamiinsa, että niihin,\njotka olivat jo ennen häntä tulleet. -- \"Sinä olet enkeli!\", huudahteli\nMarkus kirjeen luettuaan innoissaan, ajatuksissaan, ja kerran pari\nääneenkin, -- \"kun et tämän pahemmin minua haukkunut -- sinä vanha\nvirkakotka!\"\n\nKaikkein tärkeimmäksi mainittiin toimittamattomien asiain joukossa jo\nedellisen toukokuun neljäntenäkolmatta kirjoitettu Kihlakunnanvanhimman\nvirkakirje numero tuhat kolmesataa yksi ja sen avasi Markus ensiksi,\nomatunto sitäkin parempana, kun se kuului jo edellisen vallesmannin\nlaiminlyönteihin. Siinä sanottiin muun muassa näin:\n\n    \"Koska tänne on ilmoitettu, että kun tämän kuun ensi päivänä\n    täkäläinen tullivartiopursi numero kolme ankkuroi piiriinne\n    kuuluvan asumattoman saaren, Viirin, suojaan, sen länsirannalle\n    vastatuulen pitoon kello kuusi aamulla ja kun sanotun purren\n    miehistö hetkistä myöhemmin astui maihin tarkastaakseen saaren ja\n    siellä olevat kalastajasaunat, löysivät he rantahiekalta, noin\n    kaksikymmentä metriä vesirajasta ylöspäin ja noin puolentoista\n    metrin korkeudelta merenpinnasta kaksi mätänemistilassa olevaa\n    ruumista, kehoitetaan teitä heti ensi tilassa matkaamaan\n    sanotulle piiriinne kuuluvalle paikalle, toimittamaan mitä\n    tarkimman tutkimuksen sekä ryhtymään kaikkiin toimenpiteisiin\n    asian selvittämiseksi ja lähettämään tutkintopöytäkirjat\n    viivyttelemättä Maakunnan Hallitukselle.\"\n\nVaikka olikin miltei tyyni ja sen vähän mitä tuulta oli, oli se\nlounaasta, siis vastaan ja vaikka oli jo ilta ja alkoi hämärtää,\nkomensi Markus jahdin lähtövalmiiksi heti kirjeen luettuaan, siis\nsamana iltana kun Pelto-Kallu oli tullut mantereelta. Jahtiin varattiin\nkolmen päivän eväs sekä kutsuttiin yksi mies mukaan apulaiseksi. Markus\noli sanonut nimittäin perämiehelle näinikään:\n\n-- Sitten sinun on kylästä otettava yksi mies lisäksi -- siellähän voi\nolla lapioimista tai muuta ja hyvä on olla mukana yksi vierasmies.\n\n-- Kukahan tuonne pitäisi kutsua? -- kysyi perämies siristellen\nkolmenkanttisia silmiään, joista oikea sillä kertaa oli miltei ummessa.\nVanhemmalla iällä Kallun oikean silmän luomi laskeutui yhä alemmaksi ja\npeitti osan silmäterää, eikä enää koskaan kunnolla avautunut -- vain\nnenän puolelta oli se hiukan kohollaan ja salli silmän sieltä ilkeästi\ntirkistellä. Tähän aikaan laskeutui tuo oikeanpuoleinen silmäluomi\ntähän asentoon vain hyvin vaikeissa tapauksissa -- kotona Sannan kanssa\njutellessa, Sannan lausuessa hyvin ilkeitä sanoja ja Kallun saadessa\npahan halun lyödä Sannaa, ja, ihme kyllä, nytkin päältäpäin katsoen\nnäin vähäpätöisessä asiassa kuin vierasmiehen ottamisessa Viirin\nmatkalle. Markus huomasi Kallun karvaan katseen ja ärjäsi:\n\n-- Mitä sinulla on mielessä mies?! Tekisi mieleni antaa sinua korvalle!\n\n-- Ei mitään -- ei minulla oli mielessä mitään muuta kuin se, että\najattelin tässä sitä, että kun minä olen riittänyt vallesmannin\nkanssa vierasmieheksi ja poliisiksi yksinänikin -- pahemmissakin\ntarkastuksissa ja tutkinnoissa, niin mitä varten tässä nyt\ntarvittaisiin vierasta apua -- enkä minä ajatellut sitäkään. Minä\nvain yksinkertaisuudessa kysyin, että kuka sinne pitäisi kutsua.\nSitä minä vain kysyin. Ei vallesmannin pidä ottaa pahaksi, mitä minä\ntuhmuudessani kyselen --\n\n-- Tuhmuudessasi!! Minä alan ihmetellä tuota sinun tuhmuuttasi!\nKuulehan perämies! Minä alan ihmetellä! Ymmärrätkö sinä?! -- Jaa --\nminusta on yhdentekevää, kenenkä sinä kutsut, kunhan on mies, joka ei\npelkää ruumiita ja kykenee lapioimaan -- jos nimittäin ruumiit ovat\nsiinä tilassa, ettei niitä voi kuljettaa pois. Ja lisäksi, jos asia\njostain syystä joutuisi oikeuden tutkittavaksi, olisi miehen kelvattava\nvalalle. -- No -- mitä töllistelet?\n\n-- Jos siellä hautaaminen tulee kysymykseen, olisi kai mukaan otettava\npappi siunaamaan haudan ja lukkari laulamaan --\n\n-- Sen voivat papit tehdä perästä, jos katsovat tarpeelliseksi. Se ei\nkuulu meille -- ainakaan vielä. Eihän ole varmaa, jäävätkö ruumiit\nsinne, vai tuodaanko ne tänne ja mitä niille tehdään. Voi tulla\nkysymykseen monet seikat, lääkärin tarkastus ynnä muuta, josta sinulla\nei näytä olevan aavistustakaan.\n\n-- Kyllä minä ymmärrän. On täällä ennenkin ruumiita rannoilta löydetty\nja tuotu tänne hautuumaan ruumishuoneeseen odottamaan lääkärin\nleikkelyä --\n\n-- No kun ymmärrät, niin sillä hyvä. -- Meillä täytyy nyt olla\nvähintäin yksi mies apuna, kolmantena miehenä, vähintään yksi mies! Hae\nSimin Pokko, hänhän on joutilain mies.\n\n-- Kelpaakohan tuo?\n\n-- No ainakin työhön kelpaa!\n\n-- ... kun se on hangotellut tässä perämiehen ammatissa, jo isävainajan\naikana... kelvoton valtion palvelukseen...\n\n-- Se ei mitään haittaa! Samanlaisia te taidatte olla kaikki! Minä en\ntoistaiseksi tunne täällä muita ja siinähän saat hieroa sovintoa senkin\nmiehen kanssa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuolen tunnin kuluttua luovi jahti hiljakseen lounatta kohti.\n\nLounaasta oli puhaltanut viikon päivät ankara tuuli, joka nyt tunti\ntunnilta tyyntyi. Voimakas ja harva ummikas vei jahtia ylös ja alas.\nTaivas kirkastui kirkastumistaan ja tähtien parvet laajenivat. Maa oli\nluovijoista itäänpäin korkeana ja tummana, tummempana yön taivasta.\nSen kolme loistoa loimusi kirkkaampana taivaan tähtiä ja sen mustan\nharjan yli kohosi kuu, jonka kultaläiskät keinuivat ummikkailla.\nNoihin seikkoihin ei kiinnittänyt huomiotaan enemmän Pelto-Kallu\nkuin Simin-Pokkokaan. He hiljaa keskustelivat silloin tällöin ja\nihmettelivät itsekin, että osaavat välttää niin huolellisesti riitaa\nsynnyttäviä puheenaiheita -- ja kuinka paljon niitäkin olisi ollut!\n-- He tupakoivat ja lausuivat arvelujaan milloin siitä, lisääntyykö\ntuuli ennen aamua vai tyyntyykö kokonaan, kääntyykö se päivän noustua\nja mihin kääntyy -- Pokko arveli, että se kääntyy myötäpäivää länteen,\nluoteeseen ja pohjoiseen ja tuo kauniita ilmoja ja Kallu arveli, että\nse kääntynee vastapäivää, ensin etelään, sitten kaakkoon, sitten\nitään ja sieltä koillisen kautta pohjoiseen ja molemmat perustelivat\narvelujaan laajasti ja lopuksi myönsivät toinen toiselleen, Pokko\nKallulle, että voi se vastapäivää mennä, ja sitten tulee rumat ilmat ja\nKallu Pokolle, että voi se mennä myötäpäivääkin ja tehdä kauniin ilman\nvielä näin loppusyksyksi. \"Sattuuhan sitä usein\", sanoi Pokko ja Kallu\nkertasi: \"Sattuuhan sitä -- sellainen jälkikesä\", ja kun Pokko oli\nvanhempi mies ja luki Jumalan sanaa, lisäsi hän: \"Tuuli puhaltaa kusta\nhän tahtoo niin pahoille kuin hyvillekin ja Hän antaa voimaa purjeisiin\nniin vanhurskaille kuin pahantekijöillekin.\" Toisinaan kuului mustasta\npimeydestä, aivan jahdin laitojen läheisyydestä, raskas huokaus, pitkä,\näänekäs henkäys, kerran pari sisään ja ulos -- sillä yö oli hiljainen\nja alus kulki madellen ja hiipien kuin nukkunut eikä pienintäkään\nmuuta ääntä kuulunut, ei edes tavallista veden lotinaa tai kohahtelua\nkeulasta, sillä alus oli miltei paikallaan, kohosi ääneti milloin\nkorkean, ääneti vyöryvän ummikkaan harjalle, milloin taas painui yhtä\nääneti syvään laaksoon. \"Kappas vain, kuinka lähellä hylje henkää!\",\nsanoi silloin Kallu ja Pokko vastasi: \"Eiköhän liene halli, kun noin on\nraskas henkäys\", ja kun kuului pitkä ja veltto veden mulaus, kun otus\njälleen painui veden alle, saalistamaan haileja, sillejä tai turskia,\ntai lohia -- haileja luultavasti enimmäkseen -- päättelivät molemmat:\n\"Halli se pakana taisikin olla!\"\n\nMyöskin Ruuskerin vilkkuva tuli lännessä antoi paljon keskustelun\naihetta.\n\nMuisteltiin monia laivarikkoja, usein sinne käyneitä laivoja ja\nvielä useammin jo keskusteltuja juttuja, rantakäräjillä, häissä,\nristiäisissä, kuntakokouksissa ynnä kaikkialla muissa sopivissa\ntilaisuuksissa, missä kaksi tai kolme tai useampi miehistä kokoontuu,\nsatoja kertoja vatvottuja kaskuja Ruuskerin nahkalaivasta ja sen\njohdosta Viipurin linnassa talveaan viettäneistä nahkojen varkaista,\nmutta siitä paikasta, johon oltiin pyrkimässä, nimittäin Viiristä ja\nsen laivarikoista ei tänä yönä puhuttu mitään, sillä kaiken aikaa\noli Pokon mielessä ajatus, että Kallulla ja niillä Viirin kahdella\nvainajalla olisi jotakin välien selvittelyjä.\n\nHyvänen aika!\n\nKuka sen tietää!\n\nEi kukaan mitään tiedä.\n\nEi kukaan ole mitään ääneen arvellut ja mitä omassa sydämessään luulee\nja epäilee, se on parasta pitää salassa.\n\nMolemmat juttelivat vilkkaasti, ettei tarvitsisi olla ääneti ja\najatella niitä Viirin vainajia. -- Tulevat vielä vastaan hiihtäen kuin\nsuksilla pitkin ummikkaiden mäkiä, tai liihoitellen kuin siivillä,\nkepeinä ja äänettöminä, tähän jahdin kannelle -- ja sen ne tekevät, jos\nniitä mainitaan.\n\nOn sitä tapahtunut yhtä ja toista ennenkin!\n\nPokko ennätti kyllä ajatella niitäkin -- nimittäin Viirin vainajia,\ntai oikeastaan Eljaksen Matti-vainaata, joka niistä oli jotain\ntietävinään ja aina humalapäissään oli sanonut Pokolle: \"Tahok'sä että\nPelto-Kallusta ei tulisi perämiestä? Tahok'sä!? Hä! Minä annan sinulle\nasehen käteesi, jolla kun isket, niin Pelto-Kallu ei tule tänään\neikä huomenna, eikä sinä ilmoisna ikänä istumaan ruununperämiehenä!\nTahok'sä!? Ase -- minulla on ase ja sinä saat sen minulta, saat jumalaut\nsinä aseen minulta, jolla kun kamahutat, niin polvillaan rukoilee\nPelto-Kallu sinulta armoa! Viirissä makaa kaksi miestä ja ne tietävät\njotakin ja mitä ne tietävät, sen tiedän minä, ja jos sä tahdot siitä\naseen, niin sen minä totta jumal'aut sinulle annankin!\", mutta niin oli\njäänyt aina Matti-vainaalta kysymättä, mikä se ase oli.\n\nPelto-Kallu ennätti myös, muun puheen ohella, ajatella tällä tavalla:\n\"Kuulehan Simin-Pokko! Sinä olet tietävinäsi jotain! Annahan kun sysään\nsinut mereen -- 'Puomi hutaisi!' -- sanon minä vallesmannille, kun se\ntulee kannelle ja kaipaa kolmatta miestä.\"\n\nVallesmanni nimittäin makasi alhaalla kajuutassa.\n\nHän oli mennyt maata jo aikoja sitten.\n\nAluksi hän seurasi auki jääneen luukun kautta -- yö oli nimittäin\nlauhkea ja lämmin -- miesten juttua, vähän aikaa ajatuksenkin juoksua,\nmutta sitten vain ääntä, keskustelun ääntä ja väliin, hyvin harvoin,\ntapahtuvaa rytinää ja pauketta, kun isonpurjeen puomi löi yli puoleen\nja toiseen ja kolisteli jalusnuoran lokkia kanteen. Alus kiertyi\nsilloin tavallista jyrkemmin ummikkaanharjan yli ja sen jälkeen sai\nheikkokin tuuli taas isonpurjeen puomineen rauhoittumaan ja entinen\näänettömyys seurasi ja alkoi jälleen miesten pakina kuulua, mutta se\nhäipyi yhä kauemma ja kauemma hänen korvistaan ja lakkasi lopulta\nkokonaan kuulumasta ja samalla vallesmannin omat ajatukset muuttuivat\nuniksi ja hän alkoi kuorsata.\n\n-- Siin' on huoleton poika, tämä vallesmanni! Kuorsaa vain!, sanoi\nKallu nauraen.\n\n-- Höö -- mikäs hänen on kuorsatessa!, sanoi Pokko ja lisäsi erittäin\npainokkaasti: Mikäpäs hänen on kuorsatessa!\n\nKallun ja Pokon olisi pitänyt oikeastaan jakaa yön vahtivuorot\nkeskenään, mutta ilman mitään ääneen lausuttua sopimusta he jäivät\nvalveille molemmat. Perää piti Kallu ja käännöksien aikana autteli\nPokko.\n\nTämä väli purjehdittiin tavallisesti hyvällä tuulella yhdessä tunnissa,\nmutta nyt heiltä meni luovimiseen kuusi tuntia. Vasta kello kaksitoista\nyöllä pudotettiin ankkuri Länsi-Viirin koillisrannikon edustalle,\ntuulensuojaan.\n\nVallesmanni heräsi, pilkisti kajuutan luukusta ja kysyi:\n\n-- Jokos ollaan perillä?\n\n-- Perillä ollaan, vastasi Kallu ja vallesmanni painui jälleen\nkajuuttaan, jatkamaan hyvää untaan.\n\nMiehet käärivät purjeet, laskeutuivat myös kajuuttaan ja kävivät maata.\n\nHeidän askeltensa kolina kantta vastaan oli lakannut kuulumasta.\n\nVain ummikas, joka mereltä vyöryi kohisten saaren kaikille puolille,\nmöyrysi yksin yön pimeydessä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla varhain heräsi Kallu ja keitti teen. Sitten heräsi Pokko.\n\nVallesmanni herätettiin vasta kun tee ja aamusuurus oli jo pöydällä.\n\nPukeutuessaan hän katseli ulos kajuutan ikkunoista sekä vasemmalle että\noikealle.\n\n-- Siellä taitaa olla kaunis ilma?, kysyi hän.\n\n-- Kaunis on ilma ja tuulta on lisännyt. Saadaan hyvä kyyti kotiin päin.\n\nTätä sanoessa kaiverteli Kallussa hyvin kaukainen ajatus ja tunne, kuin\njossakin takaraivossa, kurkussa tai yläosassa rintakehää, eikä sitä\nvoinut muuttaa sanoiksi. Se vain itsekseen vaelteli siellä mielialojen\ntakakammareissa tämäntapaisina mielikuvina:\n\nJos voisi ottaa asuinpaikakseen tämänlaisen yksinäisen saaren.\n\nSiellä olisi hyvä yksin olla ja elää!\n\nEivät saisi vallesmannit kulkea siellä nuuskimassa -- sen ei pitäisi\nkuulua minkään vallesmannin tai tullisökärin piiriin.\n\nIhmiset ajavat toisiaan, kuin mitkäkin pedot -- kuin kotkat ja haukat\nkeväisin ja syksyin ajavat muuttolintuja.\n\nVallesmannit ja tullimiehet ovat kuin kotkia ja haukkoja, jotka\nvaanivat, missä voisi purra köyhempäänsä.\n\nTuon Pokon tekisi mieli purra myös, vaikkei ole mikään vallesmanni,\neikä edes perämies.\n\nYksinäisellä saarella kelpaisi asua!\n\nSinne ei saisi muut tulla kuin laivarikkoiset -- tuomaan muonaa ja\nvaatetta.\n\nNiiden kieltä ei ymmärtäisi. Onko niillä koti ja omaisia, sitä ei\nkukaan tietäisi.\n\nNiistä kyllä pian selviäisi.\n\nNe tulisivat maalle kuoleman uupuneina uiden ja yksitellen.\n\nKyllä niistä suoriaisi!\n\nNiistä ei kukaan tietäisi sen jälkeen mitään.\n\nNe tulisivat tuntemattomina ja häviäisivät tietymättömiin ja minulla\nolisi vaatetta ja muonaa vuosiksi ja merestä saisin kalaa ja hyljettä\nlisäksi.\n\nVilu ja helle, kesä ja talvi, työ ja lepo, yö ja päivä eivät lakkaisi,\nennenkuin itsekin häviäisin.\n\nSiihen kuluisi kuitenkin pitkä aika!\n\nMonta kymmentä kertaa ennättäisi saari vaihtaa vihreää ja valkeaa\nturkkiaan, ennenkuin sinne joutuisin!\n\nKukaties miten kauan eläisin, kun ei olisi ketään karttamassa henkeäni\nja nuuskimassa vikojani!\n\nNehän ne miehestä lopun tekevätkin, eikä mikään muu -- tunnetut\nihmiset, kateelliset naapurit, vallesmannit ja tullimiehet!\n\nIlman niitä ei olisi kuolemaa.\n\nYksinäinen mies ei kuolisi milloinkaan, koska kukaan ei häntä\nvainoaisi, eikä pyrkisi penkomaan hänen asioitaan.\n\nHän eläisi kuin onnen poika!\n\nHänellä ei olisi velkaa kenellekään -- ei synnin eikä rahan.\n\nHän asuisi saunassaan ja keväisin ja kevätkesin hän peittoaisi ja\nparkitsisi kuutin ja hylkeennahkoja.\n\nLaivat toisivat hänelle syysöisin pyssyjä, ruutia, luoteja, kirveitä,\npolttopuuta, vaatetta ja muonaa ja viiniäkin ja kultarahoja.\n\nNiitä en minä tarvitseisi, kultarahoja.\n\nNe minä hautaisin maahan saaren keskelle, niin paljo kuin niitä\nsaisinkin, sekä vasken että hopean ja kullan.\n\nMutta viinin, muonan, vaatteet ja kaiken muun minä tarvitsisin!\n\nRahaa en!!\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄäneen lausui Kallu -- ja silloin istuivat nuo kolme miestä jo pöydän\nympärillä syömässä:\n\n-- Olis se mukavaa -- asua yksinään tällaisessakin luodossa...\n\n-- Jaa, että sinun mielestäsi olisi se mukavaa?, kysyi Pokko.\n\n-- Miks'ei olisi!\n\n-- Etköhän pelkäisi, että rupeaisivat nuo kaksi merimiehen jäännöstä\nkummittelemaan -- tai koko laivanväki? Siinähän ne maannevat kaikki,\nmikä lähempänä, mikä kauempana rannasta.\n\n-- Kummittelemaan!, venytteli matkien Kallu.\n\n-- Niin niin. -- Ja monien muiden laivojen miehet -- kaikki --\nammoisista ajoista tähän tiensä päättäneet.\n\n-- Tutut ja omaisethan vain kummittelevat. Oman saaren hautuumaata\nihminen pelkää vaan ei vierasta. Ja kummittelevat ne kyllä sellaiset\nrannatkin, joihin on omansaarelaisia joutunut laivarikkoon ja hukkunut.\nNämä täällä on vieraita. Ja jos yksin asuisin jollakin tämänlaisella\nsaarella, soutaisin aina kaikki luut ja ruumiit kauas merelle ja\nupottaisin sinne.\n\n-- Kyllä, kyllä sinulta taitaisi jäädä asuminen, ainakin tällä\nsaarella, tekemättä. Tekemättä, sanon minä, se työ sinulta jäisi.\n\n-- Tällä saarella!? Täällä Viirissäkö?\n\n-- Niin niin.\n\n-- No sehän on helkkari, että en!\n\n-- Ei se ole niinkään helkkari. Muistahan niitä kahta vainajaa. Niitä\nvartenhan tänne taittiin oikeastaan tullakin, vaikkei minulle sitä ole\nvielä sanottu. Minä en muuta sano, kuin että sinä Kallu kyllä tiedät\nenemmän kuin minä ja vallesmanni yhteensä -- ja se on hyvin vähän mitä\nme tiedämme -- se on sama kuin ei mitään.\n\nVallesmanni puuttui myös puheeseen:\n\n-- Niin. Mitäs miehet tästä asiasta tietävät?\n\n-- Minä tiedän vain sen, sanoi Pokko, että tässä toissa syksynä\nkävi tähän kaukaa tuleva iso laiva sumuisena ja myrskyisenä yönä.\nSiihen laivaan kuuluvia ovat olleet ne miehet, jotka makaavat tuolla\nluoteisrannalla ja joiden päältä jäät ja meri on hiekan huuhtonut pois.\nNiin tietävät ne, jotka täällä ovat käyneet. Kukaan ei tiedä miten asia\nkävi. Kaksi miestä laivasta pääsi maihin. Sääliksi käy raukkoja!\n\n-- Sääliksi!, kivahti Kallu ja katsoi karsaasti Pokkoa oikealla\nsilmällään, jonka luomi oli taas tupsahtanut alas.\n\n-- No -- eikös sinun sääliksesi kävisi?\n\n-- Mitäs näistä on lukua -- vieraista ihmisistä: Ei niillä ole nimeä --\nei puhetta -- ei mitään.\n\n-- Kunhan oma poikasi tulee siihen ikään, että lähtee merille ja joutuu\nlaivarikkoon johonkin mustien saarelle --\n\n-- No jaa. -- Musta kansa on taas erikseen. Ne eivät saa tehdä pahaa\noikeille ihmisille.\n\n-- Ei se niinkään erikseen ole! Ihmisiä nekin ovat! Samoja Aatamin\nlapsia. Yhtä kauan maan päällä olleita kuin mekin -- eivätkä kumminkaan\nole sen parempia kuin mekään: Kivellä kamahuttaa siellä musta mies\npoikaasi päähän kun tämä viimeisillä voimillaan uiden yrittää päästä\nihmisten turviin.\n\n-- Mitäs sä haastat, mies!?\n\n-- Sitä vain, että kelpaa se raha mustalle neekerillekin, jos sattuu\nsitä pojallasi olemaan! -- Kamahuttaa kivellä uijaa päähän, vetää\nruumiin maalle, tyhjentää taskut, ryöstää vaatteet ja kaivaa ruumiin\nhiekkaan, tai soutaa ulos merelle, miten vain. -- Mitäs tästä on lukua:\nTuntematon ja nimetön mies! Ei sen henki neekerinkään silmissä mitään\nmaksa!\n\nPelto-Kallun nyrkki kumahti kajuutan pöytään.\n\n-- Oleksä -- saatana -- sitä mieltä -- huusi Kallu ja vasemmankin\nsilmän luomi laskeutui hyvin alas -- että minä, totta jumalaut! --\nolisin kamahuttanut kivellä päähän näitä kahta pähkinälaivan miestä!?\nTappanut ne!? Peruuta sanas, tai saat tästä puukosta!\n\n-- Hoida sinä vain luontoasi, äläkä anna käsille valtaa. -- Enhän\nminä ole mitään sanonut! Hyvä mies kuitenkin! Ihan kun mielipuoli\nrupeaa huutamaan -- huutamaan ja uhkaamaan puukolla ihan syyttä ja\nilman asiaa! Kuulihan sen tässä vallesmannikin, että minä puhuin sinun\npojastasi! Ymmärräksä! Sinun pojastasi, että jos musta mies, neekeri\nnimittäin, kamahuttaisi sinun poikaasi päähän. Jokaisella matruusilla\non isä, niinkuin sinunkin pojallasi. Enhän minä ole sanonut, että sinä\ntällä saarella olet ketään kamahuttanut päähän, ei enemmän kivellä kuin\nkirveelläkään. Herra Jumala siunatkoon, kun ihan peljästyin, kun rupeaa\nsiinä huutamaan kuin hullupää ja huitomaan puukollaan ja ilman syytä.\nEnhän minä tiennyt että tämä niin arka paikka on sinulla, ja että sinä\ntäällä olet miehiä päihin kivillä tai kirveillä kamahutellut!\n\n-- Tästä saat vastata käräjillä! Näytä toteen sanasi siellä! Sinä\nkurja ruunun hylky ja kelmi!, huusi Kallu ja rummutti molemmin nyrkein\nkajuutan pöytään. Molempien nyrkkien rystyset olivat hänellä valkeat\nja oikeassa nyrkissä oli puukko, terä pystyssä ylöspäin -- Kallu oli\npuukolla juuri leikannut läskiä suuhunsa.\n\n-- Mistäs sinä minut käräjille saisit?! Et mistään! Ei niin tuhmaa\nlautamiestä olekaan, he he he, että manaisi minut käräjille ilman\nsyytä. Ilman syytä!! Johan nyt jotakin pitää kuulla! Ei sitä\nmiestä niin vain ilman asiaa käräjiin viedä! Vai mitä meinaa\nvallesmanni! Toistahan se olisi, jos minä veisin sinut, Kallu, näistä\nuhkauksistasi... Mutta minä en olekaan mikään Pelto-Kallu, minä. Se\nälähtää, johon kalikka sattuu. Minä olen rauhan mies. En minä tahdo\nkenellekään pahaa. Minä annan toisen elää, jos toinen antaa minun. Ja\nmieluummin minä itse kuolen, kuin tapan toisen. Minä sanon, kuin ennen\nHinun Aapramvainaa, että \"parempi on ateria kaalia rakkaudessa ja\nsovussa, kuin paistettu härkä vihassa ja kateudessa.\" -- Niin se on!\n\nKallu alkoi vähitellen tyyntyä, etenkin, kun pitkään aikaan ei kukaan\npuhunut mitään.\n\nHän katui, että oli itse alkanut puhua yksinäisestä saaresta ja olosta\nsiellä.\n\nSiitähän tämä puhe pääsi menemään niihin vainajiin!\n\nOlisi minun pitänyt älytä ja pysyä vaiti!\n\nKallu epäili, että Pokko tietää enemmän kuin on luvallista ja siitä\nsyystä hän vielä uhkaili:\n\n-- Nämä puheet tulevat sinulle vielä kalleiksi, kuulehan Simin Pokko!\nNiin niin! Pidä vaari sanoistasi!\n\n-- Kyllä minäkin olen sitä mieltä, sanoi vallesmannikin, että turhaa\nsinä Kallu kiivailet tälle Pokolle. Eihän Pokko sinusta ole sanonut\nyhtä ainoaa pahaa sanaa! Sinähän itse itseäsi härnäät ja suututat\nomilla puheillasi, kuin paha akka, tai kohmeloinen mies.\n\n-- Siinä nyt kuulet, sanoi Pokko.\n\n-- Mitäs sinä vallesmanni tiedät? Et mitään!, saneli Kallu ja täytti\npiippuaan.\n\n-- Koska nyt taidetaan jo olla joka mies syönyt ja valmis, niin\nlähdetään maihin katselemaan miltä siellä näyttää, sanoi vallesmanni\nkäskevästi.\n\nPelto-Kallu ja Simin Pokko nousivat ylös kannelle, panivat jollan\nvesille ja jäivät äänettöminä odottamaan vallesmannia. Tämä viipyi\nvielä kajuutassa. Hänellä oli mukanaan tuo kirjelmä, jossa hänet\ntälle retkelle on määrätty. Hän haluaa vielä kerran tarkastaa, onko\nruumiiden löytöpaikkaa kirjeessä tarkemmin määritelty. Ei ole. Siinä\nvain sanotaan: \"Rantahiekalta.\" -- Jahdista käsin oli vallesmanni jo\naikaisemmin katsellut maalle ja havainnut itärannan olevan kivikkoa ja\nsai kuulla miehiltään, että hiekkarantaa on vain saaren luoteisrannalla\nja vähän sielläkin. \"Sieltäpähän löytyvät\", ajatteli Markus, pisti\npaperin povitaskuunsa ja nousi kannelle.\n\n-- Onko lapiot jo jollassa?\n\n-- On. Kaikki on kunnossa.\n\n-- No sitten ei muuta kuin mennään maihin. Kallu ja Pokko olivat\nlapsesta asti käyneet täällä kalastamassa ja tunsivat kaikki\nmaihinnousupaikat. Se olikin tarpeellista, sillä ummikas kävi ympäri\nsaarta ja vaikea oli lähestyä sitä täältä suojanpuoleltakin.\n\nMarkus istui perällä.\n\nKeskipiitalla istui Kallu ja souti.\n\nHän oli hiukan levoton ja hermostunut, mutta katsoi kuitenkin oikean\npaikan ja oikean hetken maihinnousuun.\n\nPokko istui keulassa.\n\nPokon olisi tehnyt mieli esittää toista maihinnousupaikkaa, mutta ei\nuskaltanut, sillä Kallu näytti niin levottomalta.\n\nEikä Kallunkaan valikoima paikka huono ollut. Siinä oli iso kivi,\njoka suojasi pientä raivattua valkamaa, jossa oli muutama telakin --\nkevätkalastajain jäljiltä -- ja samalla kivi oli hyvä maamerkki, näkyi\nkauas. Se oli Kallun satama. Siinä valkamassa oli aina aikojen alusta\nKallun koko suku käynyt kalassa ollessaan ja siitä aina soutanut maihin.\n\nKallu valikoi sopivan laineiden väliajan ja souti sitten kaikin voimin\nkunnes jolla jysähti teloille. Silloin hyppäsi ensin Simin Pokko, ja\nKallu heti perästä, maalle ja vetivät jollan ylös teloille ennenkuin\nvallesmanni, niin merimiehenä kuin itseään pitikin, ennätti edes mitään\nhuomatakaan.\n\n-- No sehän kävi nätisti, huudahti Markus.\n\n-- Näin meillä aina tehdään!, kehaisi Pokko.\n\nKallu oli päättänyt olla aivan vaiti. -- \"Se joka ei mitään puhu, ei\npuhu tuhmuuksiakaan\", selitteli hän itselleen.\n\nMiehet katselivat hetkisen jahtia, joka keinui ankkuripaikallaan ja\nläksivät sitten kävelemään saaren luoteiskärkeen, jossa on hiekkaranta.\nSiellä saari kapenee ja jatkuu ensin pohjoiseen ja sitten kaartaen\nluoteeseen, hiekkasärkkänä, joka loivasti painuu veden alle ja on\nvaarana purjehtijoille. Tähän särkkään on usea laiva tuhoutunut,\nviimeksi se kookospähkinöillä kuormattu, josta Pokko jo Kallulle puhui,\nja josta olivat kotoisin ne kaksi vainajata, jotka olivat haudatut\nvähän ylemmäksi hiekkaan. Tarkastus koskee aivan varmasti niitä\nvainajia, siitä ovat sekä Kallu että Pokko varmoja.\n\nVarsinkin Kallu.\n\nHänhän ei ole koskaan kieltänyt sitä, että hän tuli ensimmäisenä\nViiriin kookospähkinälaivan ajauduttua tuohon särkälle.\n\nHän ei ole koskaan sitä salannut, että hän oli löytänyt kaksi kuollutta\nrannalta ja haudannut ne hiekkaan ja asettanut laudoista tekemänsä\nristin kummankin haudalle.\n\n\"Niinhän olisi tehnyt jokahinen!\", sanoo hän aina puheen johtuessa\ntapaukseen ja kuulijat myöntävät sen niin olevan ja Kallun tehneen\naivan oikein, jos ovat Kallun ystäviä, mutta jos ovat vihamiehiä,\nuusia tai vanhoja, tai vielä pahempi, jos ovat kadehtijoita, silloin\nne alkavat, kuten nyt tuokin Simin Pokko, puhua kivellä tai kirveellä\npäähän kamahuttamisesta, rahan ja tavaran ryöstämisestä, ynnä muista\nkauheuksista.\n\nNiin oli Reinon Hantsunkin laita!\n\nNiin kauan kuin tämä sai Kallulta apua, pysyi hän ystävänä ja sanoi,\nkun Kallu selitteli Viirin tapausta: \"Niin. Sinä teit oikein. Ihan\nkuin laupias samarialainen sinä teit. Niin olisi jokainen kunnon mies\ntehnyt!\", mutta kun Kallu lakkasi antamasta rukiita ja rahaa velaksi\n(kun Hantsu jätti kaiken maksamatta) suuttui Hantsu ja alkoi viittailla\nkaikennäköisiin kamahuttamisiin -- aivan samalla tavalla kuin Pokkokin\n-- ja suoraan Kallulle itselleen.\n\nNiin niin.\n\nMaailma on pahempi kuin luullaankaan!\n\nKerran oli Kallu ollut saraimessaan. Tuuli oli lyönyt ovet kiinni,\nmutta näki hän hommailla siellä sittenkin -- järjestellä tyhjiä\nsilakka-astioita, airoja, köysiä ynnä muuta. Rantaan tuli miehiä.\nAavistamatta, että Kallu on saraimessaan, alkoivat ne avoimesti jutella\nsiitä, että eiköhän Kallu sittenkin liene Viirissä ottanut hengiltä\nniitä kahta merimiestä. \"Koko kylähän sitä jo hokee! Mistäs ne jutut\noikein läksivät liikkeelle, ellei olisi mitään alkua. Ei savua ilman\ntulta!\" --\n\nNiin ne puhuivat selän takana kaikki, mutta kun tulivat apua pyytämään\noli kellossa toinen ääni: \"Kallu, anna kolme markkaa\", sanoo yksi,\n\"Kallu, anna yhden jauhosäkin hinta!\", sanoo toinen -- ihan kuin ennen\nhänen isälleen. Ei auta muu kuin anna ja auta. Tuki rahalla mokomien\nväärämielisten suut, sillä muutoin alkaa kuulua seuraavanlaisia\nvertauksia: \"Se on kamala paikka, jos joutuu kuka merellä laivarikkoon,\npurjehtii sumupimeässä tai lumipyryssä maalle ja laiva hajoaa ja satut\nitse Jumalan avulla joutumaan jonkun puukappaleen turviin ja uit maalle\nja siellä on sinua vastassa mies, joka kamahuttaa sinua kivellä tai\nkirveellä päähän ja hautaa sinut siihen hiekkaan. Auta armias Jumala\nsellaiseen paikkaan joutumasta -- vai mitä Kallu?\" -- Niin ne sitten\npuhuvat ja levittävät vertauksiaan ympäri kylää ja ympäri maailmaa.\n\nEi auta!\n\nRahalla niiltä on suu tukittava, vaikka nurkkakivet menisivät! Vaikka\nmultapenkit ja nurkkakivet! Saamari!\n\nJa kuka sen tietää, minkä verran Kallulla on enää jaettavaa!\n\nHänen on täytynyt viimeaikoina lähettää ilman apua luotaan pois yhä\nuseampia anojia.\n\nJa nurkkakivet olisivat aivan varmaan jo menneet, ellei hänellä olisi\nperämiehen virkaa.\n\nJa menossa tuntui toisinaan olevan paljo tärkeämpääkin, nimittäin järki.\n\nKallua vaivasivat nuo Viirin kaksi vainajaa siinä määrin, että hän\npelkäsi pimeässä.\n\nHän usein pelkäsi uneen vaipumista, sillä toisinaan tulivat Viirin\nmiehet heti ilmi elävinä hänen silmäinsä eteen juuri kun hän oli uneen\nvaipumaisillaan -- -- --\n\nHän näki aina saman unen, ja se oli kammottava uni:\n\nLaivarikko Viirissä.\n\nPimeä yö.\n\nSattumalta hän siellä.\n\nKaksi miestä ui maalle.\n\nToinen tulee ensin, sitten toinen.\n\nNe ovat miltei kuoliaaksi uupuneita.\n\nKuuluu lusaus ja toinen -- samanlainen kuin lihakaupassa, kun\nlihanmyyjä lyö kirveellä palasen raavasta ja kirves sattuu luuhun...\n\nNiihin ääniin hän aina herää, nousee vuoteensa laidalle istumaan, panee\ntupakaksi ja istuu tunnin ja toisen, eikä uskalla käydä maata, sillä\nViirin miehet häntä vainoavat.\n\nHän ei voi katsoa sitä unta, eikä kuulla niitä ääniä.\n\nKuu paistaa tupaan.\n\nHän pyytää apua ja armoa kuulta, jonka hän näkee, mutta olo tulee vielä\nkammottavammaksi.\n\nSannasta, hänen vaimostaan, ei ole apua, sillä hän on alkanut\nvähitellen, yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin, puhua samalla tavalla\nkuin Siiriin Pokko ja ne muut.\n\n-- Nääthän tuota hounaa ja hullupäistä! Mitä lienee ensin tehnytkään ja\nnyt on pirujen vallassa, niiden ystäviensä, joita yöt päivät avukseen\nmanaa, eikä saa yön rauhaa!\n\nJoskus on häntä nuo hirmu-unet vaivanneet päivälläkin -- nytkin\nkävellessä yli saaren maihinnousupaikalta tänne hiekkasärkälle.\n\nHän pelkäsi, ettei hänelle sellaisessa mielentilassa paljon tarvitse\nsanoa, kun häneltä jo voi kaikki mennä aivoissa nurin narin, ja hän\nitse voi silloin joutua vasten tahtoaan ja aikomuksiaan puhumaan\nsopimatonta, nimittäin sitä, joka ei ole tarkoitettu kenenkään\nkuultavaksi. Ääneti kestää kaiken, ajatteli hän ja päätti siitä syystä\nei ainoastaan hillitä puhettaan, kuten oli aamusuuruksen aikana\nkehoitettu, vaan vaieta täydellisesti, kaikesta, vaikka kysyttäisiin\nmitä hyvänsä.\n\nKävellessään toisten edellä hautoja kohti, hän pelkäsi mielikuviaan,\noikeastaan uniaan, mutta paikalle saavuttuaan hän tuli miltei iloiseksi.\n\nEdellisen talven jäät olivat korkean nousuveden aikana tähän\nahtautuessaan kyntäneet koko rantahietikon paljon ylemmäksi tavallista\nja hävittäneet Pelto-Kallun tekemät haudat ja kaatanut ristit. Meri oli\nnytkin, kuten aina pitkien lounastuulten aikana, hyvin korkealla ja\nhuuhteli paljaalla hiekalla olevia, osaksi hajonneita luurankoja.\n\nKesän pitkin oli merivesi ja hiekka huuhtonut ne aivan puhtaiksi ja\npäivänpaiste ne valaissut.\n\nKuinka kauniit ja puhtaat ne olivatkaan!\n\nValkoiselle ja vihreälle hohtava merenvaahto pauhasi ja sihisten\nkiipesi ylös punertavalle hiekalle, korkealle, yli valkeiden luiden, ja\nriensi taas samaa kyytiä takaisin tummaan mereen, josta sai aalloilta\nuutta vauhtia uusiin hyökkäyksiin. Päivä paistoi jo korkealla ja\nvälkkyivät vaahtokuplat sen valossa monen värisinä. Meri ja valo\nnäyttivät leikittelevän ja ilakoivan valkeiden luiden ympärillä ja\npikemmin iloa kuin muuta tunnetta oli se mielihyvän tunne, joka valahti\nläpi Pelto-Kallunkin.\n\nKuinka vaarattomilta nuo luut nyt näyttivätkään, kun niitä katseli näin\nläheltä!\n\nKaikki muu tuntui olevan pois pyyhitty ja unohdettu!\n\nEi mitään merkkiä missään enää.\n\nKukaan ei tiedä enää mitään heistä!\n\nHeidän vaatteensa on meri kuluttanut ja vienyt -- samoin heidän ihonsa\nja lihansa.\n\nEi mitään ole enää.\n\nKaikki on mennyt ohi.\n\nNiin katoaa elämä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki kolme miestä seisovat siinä hiekkapengermällä ja katselevat\nvalkeita, kauniita luita.\n\nKukaan ei puhu mitään.\n\nLopulta sanoo vallesmanni:\n\n-- No niin. Ei täällä kai muita \"mätänemistilassa olevia ruumiita\" ole?\n\n-- Ei pitäisi olla, vastaavat sekä Kallu että Simin Pokko.\n\n-- Mutta nämähän ovat pelkkiä puhtaita luurankoja, kahden ihmisen\nkylläkin...\n\n-- Jaa -- Tullimiesten silmissä ne ovat voineet näyttää ruumiilta,\nsanoi Pokko. -- Niin, ja tottapuhuen, onhan tässä välillä ennättänyt\nkulua jo kokonainen pitkä kesä. Merivesi, laine, hiekka ja päivänpaiste\nvoivat saada paljo aikaan pitkän kesän kuluessa.\n\n-- No miehet, mitäs me näille tehdään?, kysyi taas vallesmanni ja\nvastasi itse: Mitäs tässä muuta voidaan tehdä kuin kaivetaan kuoppa\ntuonne ylemmäksi, niin kauas, ettei meri niihin enää ulotu, ja\nhaudataan luut ja pannaan ristit pystyyn haudoille, kummallekin omansa\njälleen.\n\nSillä aikaa, kun Kallu ja Pokko kaivoivat hautaa, katseli Markus\nluurankoja.\n\nKepillään veti hän kuivalle hiekalle asti irtonaiset pääkallot.\n\nHän tarkasteli niitä molempia käsissään.\n\nNe olivat puhtaat ja kauniit.\n\nHänelle muistui mieleen kaupungissa eräs tuttavansa, jolla oli pääkallo\nkoristeena kirjoituspöydällään.\n\nSe oli asetettu kirjojen päälle.\n\nSe oli Markuksesta aina näyttänyt hyvin viisaalta.\n\nHän päätti ottaa talteen nämä molemmat pääkallot -- lahjoittaa niistä\ntoisen, joskus tulevaisuudessa, jollekin tuttavalleen ja pitää toisen\nitse.\n\nMolemmista kalloista oli alaleuka poissa, mutta ne löytyivät hiekasta.\n\nMolemmilla oli ollut hyvät, terveet, valkeat hampaat suussa. Vuosia\nmyöhemmin näytti Markus näitä kalloja eräälle asiantuntijalle, joka\npäätteli, että kallojen omistajat ovat olleet miehiä, toinen noin\nkaksikymmen vuotias ja toinen ei päälle neljänkolmatta. Sen sijaan\nei ilmaantunut asiantuntijaa, joka olisi selvittänyt millä tavalla\nolivat syntyneet reiät, jotka olivat molemmissa kalloissa vasemman\nsilmän ja korvan välillä. Niihin kiintyi Markuksenkin huomio heti.\nReiät eivät olleet ampumareikiä, sillä nämä eivät olleet pyöreitä, vaan\nneliskulmaisia, lyöty jollain neliskulmaisella, vahvalla piikillä.\nSiinä näytti piilevän selitys miesten kuoleman syyhyn, mutta kuka osaa\nsitä selitystä lukea! Markus huusi miehiä luokseen ja näytti heille\nlöytöään:\n\n-- Ymmärtääkö teistä kumpikaan, mistä näihin molempiin kalloihin on\ntullut samanlainen neliskulmainen reikä silmän ja korvan välimaille,\nläpi pääluun ulottuva. Tämä ei ole luodin reikä.\n\n-- Ei ole, ei ole, sanoivat Kallu ja Pokko.\n\n-- Eikä tähän ole lyöty kirveellä, ei kivellä, ei vasaralla -- Minä\nen ymmärrä, mistä nämä vainajat ovat saaneet tämän iskun, mutta ihan\nvarmaan ne ovat tähän iskuun kuolleet.\n\n-- Jaa. Laiva oli silloin jo osaksi hajoamistilassa, selitteli Kallu\nrauhallisesti. -- Laivan kappaleita ajelehti laineilla, lankkuja,\nosia kajuutoista, ynnä muuta ja niissä tietysti oli paksuja nauloja\nja vaarnoja, eikä mitään ihmettä ole siinä, että nämä vainajat olivat\nlaineen heittäminä iskeytyneet yhteen tuollaisen paksun naulan- tai\nvaarnan kärjen kanssa ja saaneet siten surmansa. Silloin kun minä nämä\nlöysin, oli pimeä, enkä minä nähnyt mitään haavoja niissä, enkä verta,\nsillä meri oli tietysti veren huuhtonut pois ja minä pidin niitä vain\nhukkuneina ja peitin ne tähän hiekkaan.\n\n-- Sinä olit silloin yksin?\n\n-- Ihan yksin.\n\n-- Etkä mitään muuta tiedä?\n\n-- En näistä.\n\n-- Sinä arvelet, että nämä olisivat siis naulan reikiä?\n\n-- Niin arvelen. En minä muuta voi arvella.\n\n-- Nämä kallot minä otan mukaani. Muut luut saatte haudata kaikki sinne\nuuteen hautaan. Näitä kalloja minä tarvitsen. -- Voihan olla, että ne\novat naulan reikiä, eikä ne muuta voi ollakaan.\n\nKallu oli hyvin hyvällä tuulella. Hänestä näytti siltä, ettei näistä\nluista ja kalloista enää ole hänelle mitään vaaraa. Mistä lienee hän\nlisäksi saanut sellaisen omituisen ripityshalupuuskan. Hän tunsi\ntarvetta tunnustaa mitä hyvänsä ja jos vallesmanni sillä kertaa olisi\nhuomannut häneltä kysellä enemmän, olisi hän saanut tietää kaiken.\nSuoraa päätä ei Kallu taas tahtonut kajota itse pääasioihin. Hän tahtoi\njohtaa vallesmannin asiaan kautta rantain, toisia asioita pitkin ja\nsitä varten hän sanoi näin:\n\n-- On minulla pari rahaa, jotka ovat kuuluneet näille vainajille. Annan\nminä ne vallesmannille hyvin mielelläni, jos käy laatuun.\n\nPuhuessaan oli Kallu kaivanut kukkarostaan esille kaksi vaskirahaa ja\nojensi molemmat vallesmannille, joka niitä tarkasteli.\n\nToinen rahoista oli italialainen, toinen oli espanjalainen. Molemmissa\noli kuninkaan kuva ja kirjoitus kuvan ympärillä, toisessa: _Vittorio\nEmanuele II Re d'Italia_ ja toisessa: _Alfonso XII por la gracia de\nDios -- Rey ... de España_. -- Rey ja de sanojen väliltä oli kulunut\npois kirjaimia.\n\nEspanjalaisessa rahassa ihmetytti Markusta se seikka, että kuninkaan\npäähän oli lyöty miltei rahan läpi reikä -- silmän ja korvan väliin.\n\n-- Mikähän sattuma tämä lienee, arveli Markus. Italialainen raha\ntaas oli merkillinen sikäli, että siinä oleva vuosiluku, tuhat\nkahdeksansataa ja yksi seitsemättä oli Markuksen syntymävuosi.\n\nVuosien perästä, toistakymmentä vuotta myöhemmin, hän usein ihmetteli,\nkuinka pieniin asioihin hän kiinnitti huomionsa: kirjoituksiin\nrahoissa, erääseen ehkä, ja varmastikin, satunnaisesti tulleeseen\npykälään rahan pinnassa -- omituisessa paikassa tosin -- kuninkaan\nohimossa -- ja vuosilukuun, kun se rahassa sattui olemaan sama kuin\nhänen oma syntymävuotensa -- ja antoi näin johtaa itsensä pois\npääasiasta, kaikkien niiden asiain uurimisesta, mitkä olisivat olleet\nyhteydessä vainajien kuoleman kanssa. -- Hän ihmetteli, miksi hän\nsilloin tavaili rahoissa olleita kirjoituksia ja vuosilukuja, mutta ei\nottanut selvää, mitenkä rahat olivat Pelto-Kallun huostaan joutuneet!\n\nNiin se kävi.\n\nTuo tärkeä kysymys jäi tekemättä ja kuin lumottuna ja loihdittuna hän\ntarkasteli vain rahoja ja alkoi himoita niistä toista itselleen. Hän\nsanoi Kallulle:\n\n-- Totta kai sinä myyt minulle tämän rahan, jossa on minun\nsyntymävuoteni?\n\n-- Ota molemmat! Minä ne lahjoitan, jos et pahaa tykkää ja jos ne sinua\nhuvittavat!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuut ovat haudatut uudestaan.\n\nMolemmille vainajille on pystytetty lautaristi, jossa on kirjoitus,\nsamanlainen molemmissa:\n\n         PURJELAIVA \"BATAVIAN\"\n                 MIES\n    Menetti henkensä laivan tuhoutuessa\n               v. 1884\n        ja lepää tämän patsaan\n                alla\n\nTyön päätyttyä seisoivat miehet hetkisen ääneti ja läksivät sitten,\nvallesmanni edeltä ja Simin Pokko jälkimmäisenä, kävelemään poispäin,\nsaaren itärannalle, jossa heidän jahtinsa oli ankkurissa.\n\nSaaren korkein kohta oli pieni ylätasanko, jossa oli kuoppia siellä\nja täällä ja jossa kasvoi tiheä ja korkea heinä ja joku vaivainen\nkataja. Paikoin oli se harmaantunutta, sammaloitunutta kivikkoa. Sieltä\nylhäältä, tasangon reunoilta, vietti maa joka taholle alas rantaan\npengermittäin, ikäänkuin jättiläisportain.\n\nKaikkialla penkereillä näki vain kiviä. Ne olivat niillä harmaiksi\nsammaltuneita, niinkuin ylätasangollakin, saaren päällä. Alhaalla\nrannassa ne olivat puhtaita ja värikkäitä: Kirkkaita kuin suuria\nhelmiä: Valkeita, harmaita, punaisia ja vihertäviä. Kaikki ne olivat\npyöreiksi sorvautuneita. Ne olivat eri suuria, päänkokoisista\nnyrkinkokoisiin ja pienempiinkin. Saaren rantoihin vyöryi aina laine\ntai ummikas. Siitä syystä ei rantakiviin voinut kasvaa sammalta, ei\njäkälää, eikä limaa. Ne olivat aina aivan puhtaita. Päivä lämmitti\nniitä täällä suojan puolella, vaikka oli jo myöhä syksy. Niiden\nvärit olivat kirkkaammat vedessä kuin maalla. Pohja näkyi kauas.\nKivet välkkyivät päivän paisteessa veden alla, jossa ne painuivat\nyhä alemmaksi ja alemmaksi ja näyttivät keinuvan ummikkaan mukana\nja katosivat lopulta kokonaan näkyvistä. Siitä eteenpäin näkyi vain\nsininen, vihertävä, aaltoileva, uponneita laivoja ja miehiä pimentoonsa\nkätkevä syvyys.\n\nMarkus istuutui alimmalle pengermälle pitkäksi aikaa katselemaan.\n\nTuuli puhalteli lounaasta.\n\nSe soi kuin urkupilleissä tai viulunkielissä, väliin koveten ja väliin\nvaimeten, puhaltaessaan noihin valtaviin kiviraunioihin, -- koko\nsaarihan oli yksi ainoa valtava, soiva kiviraunio.\n\nTuuliaispäät puhaltelivat leveitä tummia juovia meren pintaan\nlentäessään kohti suurta saarta, Markuksen nykyistä asuinpaikkaa, joka\nsiintää tuolla koillisessa.\n\nSiellä on joukottain riiteleviä ihmisiä!\n\nTäällä on rauha!\n\nMarkuksen sielun täytti suuri onnen ja levon tunne. Hän päätti usein\ntulla täällä käymään, milloin elämä ihmisten saarella alkaisi käydä\nsietämättömäksi. Myöhempinä vuosinaan hän sai tulla tänne usein kuin\nkorpeen rukoilemaan. Täältä lienee ollut kotoisin ne useat hänen\nvapaista sävellyksistään, joita hän usein yksin soitteli viulullaan,\nmuun muassa silloin kerran eräälle oikealle säveltäjälle. Siitä olikin\nMarkus heti ensi käynnillään varma, että Viiri on kaunis, mutta ettei\nsiitä saisi maalari mitään kuvattavaa, ei kertoja, ei runoilija --\nainoastaan sävelillä voi sen kuvata ja sen hän teki usein -- niillekin,\njotka eivät ymmärtäneet, mitä hänen soittonsa sisälsi -- ja tahtoivat,\nnuo typerät ja tomppelit, tietää hänen vapaan sävelteoksensa nimen.\n\nNimen!\n\nTuskin hän itse aina oli selvillä mitä hän soitti, mutta\ntietämättäänkin hän vaistomaisesti kuvaili tuuliaispäiden laulua Viirin\nraunioissa, soivaa Viiriä, laineen kohinaa sen helmirannoilla, mustia\nvihurien juovia merellä ja purjelaivaa niiden kiidätettävänä, sillä\nei mikään muu koko hänen elämässään ollut tehnyt häneen niin syvää ja\nlähtemätöntä vaikutusta.\n\n\n\n\nV luku.\n\nLAIVARIKKO JA RUOSKA.\n\n\nMarkus oli ollut vallesmannina jo monta vuotta, ennenkuin hän oppi\nkäyttämään ruoskaa virka-apulaisenaan.\n\nSattuma toi hänelle ruoskan käteen ja sattuma opetti hänet sitä\nviljelemään ja viljelemään ahkerasti ja ankarasti.\n\nHän koki jo alkuvuosinaan, että saarelaisvallesmannin vaikeimmat\ntehtävät ovat käräjämatkat mantereelle. Varsinkin syys- ja\ntalvikäräjämatkat olivat vaikeita jo senkin vuoksi, että hän oli,\nniinkuin huhuiltiin ja naurettiin -- sekä käräjäpaikalla että saarella\n-- huono lakimies, tai paremminkin huono asianajaja, huono yleinen\nsyyttäjä -- vastapuolen asianajaja solmi hänet helposti sanoissa --\nmutta varsinkin sen vuoksi, että matka saaren ja mantereen välillä\nmuodostui usein ei vain vaikeaksi ja rasittavaksi, vaan joskus\nvaaralliseksikin, sillä käräjät harvoin sattuivat suotuisten säiden\nja tuulien ajaksi vaan päin vastoin syysmyrskyjen kohdalle tai vielä\npahempien talvi-ilmojen ja jäiden kanssa kamppailuksi. Joskus sattui,\nettä pitkien syysmyrskyjen aikana meni häneltä käräjämatkaan kuusikin\nviikkoa. Usein oli perämies siihen syypää -- tai ainakin hän voi\nsyyttää perämiestä, kun kotiinlähtö siirtyi päivästä päivään perämiehen\nverukkeiden vuoksi.\n\nKerrankin oli niinikään kuudes viikko menossa.\n\nKäräjät olivat päättyneet jo kolmisen viikkoa sitten.\n\nEnsin olivat syyt totiset -- kovat etelämyrskyt ja mahdoton lähteä\nluovimalla kotiin. Mutta sitten oli jo välillä ollut hyviäkin tuulia.\nMarkus oli huomannut, että kaupungissa oli yhteen aikaan paljon\nluotseja, vastatuulen vuoksi jääneet kaupunkiin nekin, mutta sitten\neräänä aamuna kadonneet. \"Mihin luotsit ovat hävinneet?\", oli Markus\nkysynyt rantaan tullessaan Pelto-Kallulta. \"Läksivät purjehtimaan\nveneillään kotiin\", oli selittänyt Kallu, luotsien juomatoveri ja oli\nkeskustelu jatkunut näin:\n\nMarkus: Jaaha. Vai ovat menneet kotiin. Tuuli taitaa olla siis\nkääntynyt. Eiköhän olisi aika meidänkin lähteä!\n\nKallu: Ei lähdetä vielä.\n\nMarkus: Ja miksei? -- Saankohan kysyä...\n\nKallu: Saa saa! Miksei tätä nyt kysyä saa. Saahan sitä.\n\nMarkus: No miksei me lähdetä!\n\nKallu: Me ei lähdetä siksi, että me olemme molemmat vielä humalassa.\nLuotseilta loppuivat luotsausrahat ja kun niille ei kukaan anna täällä\nvelkaa, oli niiden lähdettävä. Meillä on vielä rahaa ja kun raha\nloppuu niin lainataan. Selvähän asia on! Ja on siihen muitakin syitä,\nettei me vielä lähdetä. Me ollaan näes viisaita ihmisiä, eikä tuhmia.\nLuotsit ovat tuhmia ja niiltä menee helposti virka jos eivät lähde\nhyvän sään aikana. Meiltä ei mene virka, eikä maine. Me ollaan itse\nherroja eikä meidän alapuolellamme tässä kaupungissa ole muita herroja.\nToisissa kaupungeissa on! -- Missä kaupungeissa?! -- On muka toisissa\nkaupungeissa! No! Tässä kaupungissa ei ole. Jos on niin sano! Tiedätkös\nsinä vallesmanni, mitenkä virolaiset sanovat, kun ne makaavat satamassa\nja kun tuuli kääntyy hyväksi? Niin. -- Ne panevat tulen kamiinaan ja\nsanovat: \"Itatuul, kaku laine! -- Kuhu ma sellega purjetan! Kietame\nestiks!\" -- Minä panen myös tulen kamiinaan ja keitän ensin aamiaisen\nja syön sen ja poen pois pohmeloni. Sitten vasta jaksaa mies katsella,\nmikä tuuli se oikeen on. -- Kuulehan vallesmanni: Eihän me olla\ntuhmia miehiä! Me ollaan viisaita, vai mitä? Antaa tuulen vanheta!\nSittenhän viisas näkee, mikä se on tavoiltaan. Tänään alkanut tuuli!\n-- Liian nuori -- liian nuori sanon minä! Se on hullu mies joka lähtee\nseilaamaan niin tuoreen tuulen varassa! Ei siihen ole luottamista!\nTuulen pitää olla viikon vanha, vähintään, sanon minä, vähintään viikon\nvanha, ennenkuin siihen viisas mies luottaa ja uskoo sen huostaan\naluksensa, tavaransa ja henkensä ja jos sellainen tuuli pettää, niin\nsyy ei ole miehen joka katsoi, pitääkö tuuli kutinsa vai ei, eikä syy\nole Jumalan, joka tuulen antoi, eikä siis kukaan silloin voi syyttää\nmiestä Jumalan kiusaamisesta! Niitä luotseja sanon minä Jumalan\nkiusaajiksi, jotka tänä aamuna läksivät, katsomatta ensin, mikä tämä\ntuuli on miehiään. Onko se loppujen lopuksi etelätuuli vai pohjatuuli,\nlänsituuli vai itätuuli. Niin!! Siinä se niksi onkin! Joka mies ei osaa\nkatsoa etehensä! Kuules vallesmanni. -- Annas rahaa vähän ens kuun\npalkkaa vastaan. Täytyy ostaa muijalle hiukan yhtä ja toista, ennenkuin\nlähdetään.\n\n-- Paljonko sinä vielä tarvitset?\n\n-- Anna kymmenen markkaa.\n\n-- En minä anna sinulle enää rahaa.\n\n-- No anna tupakkaa sitten. -- Kiitos! Ja eik' sinulla ole antaa yhtä\nkohmeloryyppyä. Onhan sinulla puteli taskussasi?\n\n-- Milloin sinä olet nähnyt minut puteli taskussa kulkevan?!\n\n-- No anna viismarkkaa!\n\n-- Sen saat, mutta sillä ehdolla, ettet juo itseäsi siaksi ja että\nlähtö tapahtuu tänään.\n\nMolemmat nousivat jahdin kajuutasta laiturille ja alkoivat kävellä\nlähellä olevaa seurahuonetta kohti, vallesmanni edellä ja perämies\njälessä. Seurahuoneen kellarikerroksessa oli \"Härjänsilmä\"-niminen\nmerimieskapakka. Sinne painui perämies, ja vallesmanni nousi\npunamattoisia portaita yläkertaan, seurahuoneelle. Molemmat tilasivat\nitselleen juotavaa.\n\nPäivät olivat pitkät, mutta sitä hauskempia illat, jolloin\nseurahuoneelle kokoontui Markuksen tuttavia: Virkamiehiä, kauppiaita ja\nmerikapteeneja ynnä muita korkeampia isäntiä.\n\nSilloin oli hauskaa!\n\nToisinaan kyllä Markus rupesi soimaamaan itseään siitä, ettei\nosaa lähteä kotiinsa, jossa monet työt odottavat -- jo moni posti\non avaamatta, ties kuinka tärkeitä kirjeitä seisoo odottamassa\nvastaustaan, koti palvelijan huostassa -- -- --\n\nSilloin tavallisesti rupesivat toiset yksissä tuumin häntä lohduttamaan\n--\n\n-- Ennätät sinä tuonne puoliautioon meren saareesi vähemmälläkin! Vai\nlienetkö rakastunut kauniiseen piikaasi!\n\nSen päälle juotiin maljat ja naurettiin ja Markus lauloi, tuli\ntunteelliseksi ja kutsui kaikki läsnäolijat koko kesäksi luokseen\nsaareen. \"Kyllä minä lähetän jahdin teitä hakemaan!\" -- Sitten hän\nyhtyi edelliseen puhujaan, mikäli tämä oli puhunut saaren autiudesta. --\n\n-- Te, rakkaat, veljet, ette osaa aavistaakaan, miten autio se on\ntalvella. Ei niin ristin sielua, kenen kanssa seurustelisi!\n\n-- No -- onhan siellä pappi -- tullipäämies, loistonpäälliköt -- kaunis\npiika -- Do you want anything else?, hihkaisi joukosta eräs vanha\nmerikapteeni.\n\n-- Menehän koettamaan! Sinä olet laivanpäämies ja sinun pitäisi tietää,\nmitenkä riitaiseksi tulee laivaväki, kun miehet saavat neljä viisi\nkuukautta katsella vain toisiaan ja kuunnella vain toistensa puhetta,\nvastasi Markus laivanpäämiehelle.\n\nSitten kääntyi Markus jälleen sen puoleen, joka oli äsken puhunut\n\"puoliautiosta merensaaresta\", ja alkoi kuvailla yksinäisiä joulujaan,\npitkiä syys- ja talvi-iltojaan. Ei paikkaa mihin menisi -- ei edes\ntyötä ajan kuluna, sillä sitäkään vähää, mikä olisi tehtävä, ei voi,\nkun yksinäisyys ympäröi sinua illat ja aamut, syksystä kevääseen,\nyhdeksän kuukautta, lähes kolmesataa päivää!\n\n-- Markulin on oikeassa!, kaikui yli huoneen, jossa he juhlivat\nMarkuksen lähtöä \"talvikortteeriinsa\" ja taas kohosivat maljat ja\nkaikki puhuivat yht'aikaa.\n\nLähimmille, jotka häntä kuuntelivat, alkoi Markus jo ainakin neljättä\nkertaa sinäkin iltana, kertoa kovasta elämästä, joka hänen on\nkestettävä -- kunnon sikarien puutteesta kevättalvella, konjakin ja\nmuiden juomien puutteesta jo joulusta alkaen, huonosta ruuasta, yksinpä\ntuoreen kalankin puutteesta -- ja talvesta ylimalkain, autiosta,\nautiosta talvesta --\n\n-- Sinä olet ainoa mies tästä seurasta, ja mistä seurasta hyvänsä, joka\nkestät sellaisia talvia jääerämaiden ympäröimänä!!\n\n-- Jos lienenkin ainoa mies siihen, sitä en tiedä, mutta onko teissä\nmiestä edes ymmärtämään, mitä on yksinäisyys! Tässä on tänä iltana\njo viisikin kertaa huudettu minun \"kauniista piiastani\" ja vihjailtu\nrakkaussuhteisiin. Minä kysyn, kykeneekö -- kykeneekö teistä yksikään\nedes ymmärtämään, mitä on rakastuminen suunnattoman jää-erämaan\nkeskellä olevalla lumisella luodolla ankaran tähtikuvun alla ainoaan\nasuintoveriinsa, lietensä vartijaan, taloutensa hoitajaan, pöytänsä\nkattajaan, vuoteensa pöyhijään, ainoaan, jonka ihmisääntä pitkiin\npäiviin kuulee! Sanokaa: \"Markulin on humalassa!\" Sanokaa: \"Markulin\npuhuu tuhmuuksia!\" Hyvät isännät! Hevosen häntää te ymmärrätte mistään!\nNo -- malja pohjaan!\n\n-- Markulin ei tule humalaan, ennenkuin meistä joka mies on penkin\nalla! Eläköön Markulin! Meistä ei kukaan ymmärrä mitään! Me olemme\nsimppuja ja sontiaisia Markulinin rinnalla! Markulinin malja!\n\n-- Kuninkaan malja!\n\n-- Jää-erämaan kuninkaan ja kuningattaren malja!\n\n-- Kesällä tavataan -- terve!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTavattiin vielä seuraavana iltana ja monena iltana, kunnes Markuksen\nniinkuin Kallunkin rahat olivat lopussa.\n\nSilloin he tavallisesti läksivät, oli ilma mikä hyvänsä -- ja\nuseimmiten se oli vastamyrsky.\n\nPää pakottavana, ruumis väsyneenä, raihnaisena ja kylmän meriveden\nhuuhtelemana, hampaiden lyödessä vilusta yhteen ja suolaisen veden\nvuotaessa silmien kulmakarvoista, nenänpäästä, viiksistä, poskista ja\nleuasta ja toisinaan, suuren aallon vyöryessä yli jahdin, suolaveden\ntäyttäessä suunkin, jos sattui auki olemaan, purjehtivat miehet,\nsaarelaisvallesmanni Markus Markulin ja hänen perämiehensä Pelto-Kallu,\nköyhtyneinä, kukkarot tyhjinä, pää apeana, sielu sairaana, mieli\nkatuvaisena, ettei, ettei, ettei koskaan, ei koskaan enää tämänlaista\nreisua!\n\nEi kukaan tiennyt minkämoisin voimakeinoin oli Markus saanut säästymään\nrahaa kokonaisen konjakkiputelin ostoon, joka nyt oli mukana\navaamattomana ja pysyi avaamattomana aina jouluun asti!\n\nTalvikäräjämatkat olivat vielä vaikeammat. Oli kuljettava veneellä\nvuoroin sulaa ja vuoroin jäätä -- sulat soutaen ja jäät vetäen\nvenettä kuuden miehen voimalla, tai toisinaan kuudentoistakin, jonka\nmuodosti tavallisesti koko käräjäväki: Yleinen syyttäjä -- joka istui\nveneessä silloinkin kun sitä vedettiin jäällä -- lautamies, syyttäjä,\nsyytetty, syyttäjän todistajat, syytetyn todistajat ja perämies, jonka\noli seurattava isäntänsä, vallesmannin palvelijana. Tavallisesti\noli yövyttävä uloimman rannikkosaariston ja meren vaiheella olevaan\nluotoon, jossa oli kalastajain sauna -- koko roikka samaan pieneen\nsaunaan, jonka pian täytti mahorkan katku ja kuivamaan ripustetuista\nkalastajatossuista lähtevä hylkeenrasvan haju ja liiallinen kuumuus\niltayöstä ja liiallinen kylmyys aamuyöstä.\n\nHerra Jumala!\n\nHän olisi antanut mitä hyvänsä, päästäkseen viettämästä talviöitä\nkalastajasaunassa!\n\nKerran hän teki anomuksen, että valtion kustannuksella rakennettaisiin\nluotoon suurempi maja, jossa olisi eri osasto mahorkan polttajille ja\npieni, lämpöä pitävä, kamiinalla varustettu kamari hänelle itselleen.\n-- \"Eihän ollut sopivaa, että hän, yleinen syyttäjä, asuu samassa\nhuoneessa rikoksellisten kanssa!\" -- mutta Maakunnan Hallituksessa\nnaurettiin hänen anomukselleen ja jätettiin se huomioonottamatta\nja vielä enemmän naurettiin asialle saaressa, kun asia siellä tuli\ntunnetuksi.\n\nJa hän vaivasi päätään pitkät illat, teki tunteja kestäviä\nkävelyretkiä Riville, Hirskalliolle tai Somerikonniityille, pohtien\naivojensa koko voimalla kysymystä, miten pääsisi vapaaksi syys- ja\ntalvikäräjämatkoista.\n\nKerran hän, eräänä talvi-iltana, otti asian puheeksi perämiehen kanssa,\nmuutamaa päivää ennen uutta käräjämatkaa.\n\n-- No perämies! Kohtahan sinne käräjille taas olisi meidän lähdettävä\n-- vai mitä!\n\n-- Ensi maanantaina -- viimeistään ensi maanantaina.\n\n-- Niin niin. Ensi maanantaina. Sinusta taitaa olla ne matkat\nhauskojakin -- hahaha! Panes tästä tupakaksi. Et ole kunnon sikaria\ntainnut polttaakaan sitten kun jouluna täällä!\n\n-- Kiitos vain sikarista! -- Jaa että olisivatko ne häämatkat minusta\nkuinkakin hauskoja? No niinkuin sateessa ja myrskyssä räystään alla\nseisominen! Kaikkea sitä on Jumala viisaudessaan ihmiselle säätänytkin,\nkuin nuo käräjämatkatkin!\n\n-- Etkö sinä osaisi keksiä keinoa, mitenkä pääsisi niistä rauhaan --\nainakin talvikäräjistä?\n\n-- Tee niinkuin Linkreen vainaja, joka täällä oli aikoja ennen sinua\nvallesmannina!\n\n-- No miten hän sitten teki?\n\n-- Jaa, miten teki? Passanneeko sitä sanoakaan...\n\n-- Sano pois vain. Kahdenhan tässä ollaan!\n\n-- No se -- tuot noin -- jos sattui olemaan joku luntreijari tai\njoku, joka oli varastanut laivarikosta ja jota odotti varma linnassa\nistuminen, niin -- tuot noin -- se Linkreen-vallesmannivainaja kutsui\nsen miehen etehensä tähän näin, tähän pöytänsä ääreen ja luki sille\nlakia, että: \"Valitse nyt mitä teet ja paikalla! Mene linnaan tai\nnai minun piikani!\" -- Niin se sanoi. Se pelkäs nääthän, että piika\ntekee sille lapsen ja peljättävä olikin -- montakin kertaa -- ja\npiika saatava miehelle. Niin se vainaja löi kaksi kärpästä samalla\niskulla: Ei tarvinnut ruveta maksamaan lapsen eläkettä, eikä mennä\ntalvikäräjille ajamaan juttuja!\n\n-- Hyvä oli keino, mutta eikö asia olisi ollut selvä ilman muuta, kun\nei olisi nostanut ketään vastaan syytettä?\n\n-- Ei se niin selvä ollut! Kuulehan vallesmanni -- joko sinä et itse\nymmärrä, tai pidät minua tuhmana: Täytyyhän syyllistä rangaista,\nmuuten pahantekijät lisääntyvät, eikä kunnon ihmisillä ole enää tilaa\nmaan päällä eikä merellä. Syyllinen täytyy rangaista ja Linkreen\nantoi kunkin itsensä valita. Sitä tietä on tässä saaressa monessa\ntalossa emännät ja hyvät ovatkin ja ensimmäiset lapset tulivat niihin\ntaloihin emännän mukana. Niitä Linkreenin poikiahan se pitäisi olla\ntämä Simin-Pokkokin -- mitä kansa hokee. Ja näkeehän sen jo Pokosta\npäältäpäinkin, että herraskaistahan se on veren juoksu Pokossa. Enemmän\nse on olevinaan kuin me muut tuhmat talonpojat. Keppi kädessä kävellä\nteiskailee kujilla ja rannassa kuin herra ainakin, etenkin pyhinä.\nLinkreen itsehän sen oli ristinyt Pokoksi. Oli kerran ollut Hantsun\nSimin luona kahvilla -- Pokko oli ollut silloin parin vuoden ikäinen\n-- oli Linkreen taputtanut poikaa tukalle ja sanonut että: \"Aika pokko\nsinusta tulikin!\" -- Keinonsa ne olivat Linkreen-vainajalla, etkä\nsinäkään niistä käräjämatkoista rauhaan pääse, ellet käytä keinoja.\n\n-- Linkreenin keinoja! Hahaha!\n\n-- Jaa -- minulta on kysytty ja minä olen vastannut ja saanut sikarin\npalkakseni jo etukäteen. Hyvät ne olivat ne Linkreenin keinot! Niin\nne sen aikaiset ihmiset kertovat, että äkkiä oli elämä tällä saarella\nmuuttunut siivoksi ja hiljaiseksi. \"Ei esivalta miekkaa hukkaan kanna\",\nsanotaan sanassakin! Käräjämatkat olivat loppuneet miltei kokonaan\nkoko Linkreenin ajaksi. -- Niin se teki ja jos et halua tehdä samalla\ntavalla, niin keksi itse paremmat keinot!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeino tulikin ja vielä sattuman kautta, nimittäin ei miettimisen\ntuloksena, sillä Markuksen koko talvisesta pään vaivaamisesta ja\nneuvojen kyselyistä Pelto-Kallulta ei ollut mitään hyötyä.\n\nSattuma toi hänen kouraansa ruoskan.\n\nOli jäidenlähdön aika keväällä.\n\nSilloin on aina sakeat ja pitkälliset sumut.\n\nSuolakuormassa Espanjasta tulevia purjelaivoja risteili jäiden seassa\nSuomenlahdella odotellen pääsyä rannikkosatamiin.\n\nEräänä iltana, lieneekö ollut huhtikuun loppua vai toukokuun alkua,\nkolea oli vain vielä ilma merellä ja sitäkin koleammaksi teki sen sakea\nsumu, jota oli hienon länsituulen mukana tullut pitkin edellistä yötä\nja pitkin päivää.\n\nSumutorvet olivat huutaneet lakkaamatta sekä saarella että laivoissa.\n\nKello kolmen tienoissa iltapäivällä ohjasi eräs suolalaiva liian\nlähelle maata, Mustankallion kohdalla.\n\nMaa nähtiin laivassa liian myöhään. Huonon vauhdin ja merivirran vuoksi\nei ennätetty laivaa enää kääntää ja se kävi pohjaan kiinni kölistään\nja jäi paikalleen. Laivan irtoköli, rai, pullahti pinnalle, kaariakin\nlienee katkeillut ja pohja repeillyt, koska laiva sai heti ankaran\nvuodon. Se täyttyi muutamissa minuuteissa vedellä -- mikäli nimittäin\nsuolan vuoksi sen sisään vettä sopi, eikä pumppuamisesta ollut mitään\napua.\n\nTieto tapauksesta levisi kylään nopeasti ja vajaan tunnin kuluttua\noli laivan ympärillä kuusi- tai seitsemänkymmentä haapiota, jaalaa ja\njahtia ja suuri kansanpaljous naisia, lapsia, miehiä ja tullisökärit\nrantakalliolla katselemassa. Haapiot pysyttelivät aivan laivan\nkupeella ja lähistöllä soudellen ja huopaillen, milloin mitenkin asia\nvaati. Isommat alukset olivat käyneet ankkuriin laivan taakse, mikä\nminnekin. Kaikki odottelivat mitä tuleman pitää. Kaikilla oli alusta\nalkaen selvää, että tästä laivarikosta ei kukaan paljonkaan hyödy,\nkoska sen kuorma oli sitä lajia tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste\nraiskaa, mutta jota vesi, suolainen merivesikin, syö sangen mielellään.\nJokainen tiesi, että aina laivarikosta sentään jotain hyötyy, kun\nvain on kärsivällisyyttä odottaa. Tuulihan näytti kiihtyvän tunti\ntunnilta ja yö läheni. -- \"Kyllä se rupeaa vielä ennen puolta yötä sitä\nhajottamaan, saattepa nähdä\", sanoi vanha kokenut Kiismatin-Matti, joka\noli hyvä ilmojen ennustaja.\n\nLaiva oli tammesta rakennettu.\n\nSe tiedettiin jo kummassakin leirissä, sekä siinä, joka istui\nhaapioissa ja muissa aluksissa ja tupakoi, sekä siinä leirissä joka\nistui tai seisoi Mustallakalliolla.\n\nTammilaivassa on vaskea!\n\nJa kun sieltä tulemaan rupeaa, tulee sieltä muutakin kuin tammea ja\nvaskea -- tulee sieltä myös köyttä, purjetta, lokkeja ynnä muuta.\n\nIlta alkoi hämärtää.\n\nSumu oli hälventynyt ja tuuli kiihtyi -- oli jo pieni kevätmyrsky,\nhyrsky löi jo yli laivan ja repi sen varpetta.\n\nEnteet olivat peräti hyvät!\n\nMaalla olevassa leirissä puheltiin, pieniin ryhmiin kerääntyneinä,\npuoliääneen, kussakin ryhmässä omista asioistaan -- eräässä\nnaisryhmässä niinkin maallisesta asiasta, kuin Matiksen Julin\nIevastiinan vasikan katoamisesta. Se oli laskettu jaloittelemaan eräänä\nkauniina aamuna ja hävinnyt niille teilleen ja nyt ei kukaan voinut\nvarmuudella sanoa, oliko se pudonnut johonkin kallionrotkoon, vai\nolivatko sen syöneet koirat vai venäläiset sotilaat. Useimmat arvelivat\nettä koirat, mutta kun Ievastiina itsekin oli saapuvilla, eikä\ntahdottu sitä itkettää näin juhlallisena iltana, selitettiin lopuksi\nyksimielisesti, että ehkä on elossa vielä koko vasikka -- niinkuin\nmyöhemmin, seuraavana päivänä, selvisikin.\n\nEräässä miesryhmässä oli keskustelu ajanhenkeen sopivampaa.\n\nSiellä johti puhetta saaren vanhin tullivartija Sika-Hemma --\nkirkonkirjoissa: Herman Martinpoika Sicander, muuttanut saareen sieltä\nja sieltä, hyvämaineinen, rokotettu, asevelvollisuudesta merkitty: arpa\nnumero kolme, kaartin alikersantti, ynnä muuta -- joka alkoi puheensa\naina sotilasmuistoistaan ja päätti viimeisiin sankaritekoihinsa tullin\npalveluksessa. Nyt oltiin jo parhaillaan viimemainitussa kohdassa.\n\nSika-Hemma hymyili aina.\n\nSe oli hänen taitonsa.\n\nEi hänellä paljon muita taitoja ollutkaan!\n\nHänen silmäluomensa olivat hyvin alaspainuneet -- hänen näytti olevan\nvaikea pitää silmiään auki.\n\nSanottiin hänellä kuitenkin olleen hyvät yösilmät, eli pimeänsilmät,\nsillä laivarikoista hänen onnistui aina takavarikoida yhtä ja toista\ntarpeellista suuren perheensä elatukseksi -- palkkahan oli pieni.\n\nMiehet hänen ympärillään nauroivat kovaäänisesti, kuorossa, aina\nsilloin tällöin, väliin niinkin kovasti, että hetkeksi lakkasi\nkuulumasta meren pauhina ja tuulen humina onnettoman laivan köysistössä\nja purjeissa. Tämänlaisena iltana tahdottiin olla tullisökärille niin\nmieliksi kuin suinkin -- ainakin näin ensialuksi -- vaikka hän olisi\nkertonut kuinka typerää hyvänsä, tai sanonut kuinka tylsän sukkeluuden\nhyvänsä, esimerkiksi: \"Kaksi kertaa kaksi ei ole neljä -- jaa jaa!\" --\njota sukkeluutta hän usein käyttikin ja nauroi itse makeasti päälle.\n\nNämä laivarikkopäivät, illat ja yöt olivat hänen elämänsä loistokohtia,\nnimittäin se aika, jolloinka näinikään odoteltiin laivan hajoamista ja\noli aikaa huvittaa toisia hauskoilla kaskuilla. Kun sitten työ alkoi,\nei kukaan häntä kuunnellut. Hän sai silloin vain yrmeitä silmäyksiä ja\nmörähdyksiä, jotka merkitsivät jotain tämän tapaista: \"Oleksä hiljaa,\nhölmö\"! --\n\nHemma takoi silloin kun rauta oli kuuma. Hän pakinoi mielellään\nhauskoja, kun oli vielä kuulijakunta hyvällä tuulella, tai ainakin oli\nolevinaan -- Hemman mieliksi.\n\nPalkkana oli kansan suosio, lyhytaikainen tosin, ja sen naurukuorot.\n\nHemman kertomuksissa oli aina pääpaino sanalla \"minä\". Minä oli hänen\nkertomustensa sankari. Minä teki aina jotain ihailtavaa joko ennen\nmuinoin kaartissa tai sittemmin tullilaivassa tai nykyisessä virassaan,\ntullitarkastuksissa ja laivarikoissa, tai ellei Minä mitään suorastaan\ntehdyt, niin ainakin joku korkea-arvoinen henkilö hänet huomasi ja\nantoi kunnian sille jolle se kunnia kuuluu.\n\nTämän päivän tapaus kuuluu viimemainittuun luokkaan.\n\nSe oli tämänlainen, kerrottuna Sika-Hemman omilla sanoilla:\n\n-- Tänään, nääthän, kun tämä suolalaiva kävi tähän kiinni, soudatti\nvallesmanni itsensä perämiehellään laivankupeelle. Itse vallesmanni,\ntämä Markulin, istui paraativormussaan jollan perällä ja perämies\nsouti. No -- soutavat siihen laivan kupeelle, niin kysyy laivan päämies\nvihaisena: \"Mikäs mies sinä olet?!\", niin vastaa Markulin nöyrästi:\n\"Minä olen tämän saaren vallesmanni\", johon kapteeni vastaa: \"Ei\nminun laivassani ole kapinaa, enkä minä ole pyytänyt poliisin apua!\nMenkää helvettiin!\" -- Samaan aikaan seilaa laivan toiselle puolelle\nluotsijahti ja itse luotsivanhin on kannella myöskin paraatipuvussa.\nTämä suolalaivan päämies kävelee kajuutan katolla kädet housuntaskuissa\nja kun näkee luotsijahdin ja luotsivanhimman, niin viittaa hän\npeukalollaan laivansa keulamaston kärkeen ja huutaa: \"Eksä näe hölmö,\nettä minulla ei ole luotsilippua keulamastossa!? Mene tiehesi! En minä\ntarvitse luotsia!\" Kääntyy sitten taas maihin päin se kapteeni ja näkee\nminun tullilakkini ja huutaa heti: \"Väistäkää kalastajat ja poliisit,\nettä tulli pääsee laivaan! Minä olen vieraan valtakunnan satamassa ja\ntarvitsen tullin, mutta en poliisia, enkä luotsia! Enhän minä pääse\nmiehineni maihin, ellei tulli pääse tarkastamaan laivaa! Merilain\nkaikkien pykälien nimessä: Väistäkää, että tulli pääsee laivaan --\nmuutenhan minä jään väkineni hajoavaan laivaan ja uppoan!\" -- Heh heh\nheh! Osasi se kapteeni sanoa sanansa ja nolona siinä sai vallesmanni\nminun ohitseni huovata kauemmaksi laivasta ja luotsivanhin seilata\njälleen satamaan.\n\nMiten lienee ollut Hemman puheiden muiden osien totuuden kanssa, mutta\nainakin siinä kohdassa hän erehtyi, mikä koski nykyistä laivarikkoista\nja vallesmannia, sillä Markus istui parhaillaan laivan kajuutassa\njuomassa laivan päämiehen kanssa rommia.\n\nHän on istunut siellä jo koko iltapäivän, syönyt laivassa\npäivällisenkin.\n\nHänestä on tullut laivan päämiehen kanssa hyvä tuttava, jopa velikin,\nja jotenkin niihin aikoihin illasta, jolloinka maalla Hemma kertoilee\nsatujaan, nousee laivan päämies, noin kuusikymmenvuotias merenkulkija,\nylös tuoliltaan ja ottaa kajuutan seinältä tervasäikeistä taidokkaasti\npunotun vanhanaikaisen laivaruoskan. Se on kuusisiimainen ja joka\nsiiman päässä on solmu. Se on erään hänen perämiehensä työtä kerran,\npari vuosikymmentä sitten, pasaadissa, ja on sitä laivassa käytetty\nusein ja hyvällä menestyksellä.\n\nJuhlallisena asettuu päämies jälleen paikalleen pöydän päähän, ja\nasettaa ruoskan pöydälle, kohottaa ryyppylasinsa ja sanoo aluksi:\n\n-- Terveeks sitten taas!\n\n-- Terveeks terveeksi, sanoo siihen vallesmanni, Markus nimittäin,\njonka jälkeen kilistetään, ryypätään ja sitten pitää päämies näin\nkuuluvan puheen, ruoska jälleen oikeassa kourassaan:\n\n-- Minä jätän veljelle tämän valtikkani muistoksi tästä illasta -- jos\npassaa. Tuo parvi kuhisee ja kolisee tuolla ulkona laivan ympärillä\nniin epäilyttävällä tavalla. Se on huonosti kasvatettua joukkoa! Veli\nottaa tämän ruoskan ja viljelee sitä ahkerasti piirissään ja minä\ntoivon, että jos Jumala suo minun joutua jälleen tämän maan rantojen\nkanssa tekemisiin, tuo väki tuolla ulkona osaisi käyttäytyä vähemmän\nepämiellyttävällä tavalla. Ruoskan malja! Eläköön!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta kävi pitkäksi odottajille rannassa, niinkuin haapioissa ja\nmuissakin aluksissa ja kun ilma oli kylmä, sytyttivät rannalla olijat\nnuotioita, lämmittelivät ja keittivät teetä ja pikkupojat paistoivat\nnuotioissa perunoita ja silakoita.\n\nHaapiot sousivat myös maihin ja laittoivat itselleen nuotioita\niltateetä varten.\n\nJaalojen ja jahtien kajuutoissa tehtiin samoin. Sankka savu nousi\njokaisen jaalan ja jahdin kajuutan torosta. Tulia näkyi siellä ja\ntäällä. Ainoa pimeänä olija oli laiva. Sen väki oli soutanut omilla\nveneillään pimeän tultua pois laivasta kylään, jossa päämies ja\nmolemmat perämiehet majoitettiin vallesmannille ja muu miehistö muihin\ntaloihin. Tulli sai ottaa laivan vartioinnin huostaansa. Hemma joutui\nvahtiin.\n\nHän siis todellakin pääsi laivaan, johon hän oli pyrkinyt jo heti\nlaivan kiinni käytyä, mutta oli silloin laivan perämies osoittanut\nlaivansa perämaston kärkeä, jossa ei ollut lippua, ja sanonut: \"Emme\nole pyytäneet tullia! Menkää tiehenne!\" -- Mutta illan hämärtyessä oli\ntodellakin laivan perämaston kärkeen kohonnut lippu ja Hemma sousi\nharmaalla haapiollaan mahtavan laivan kupeelle ja nousi kannelle.\nSamaan aikaan poistui laivasta miehistö päämiehineen ja vallesmanni.\n\nYlpeänä käveli Hemma kädet housuntaskuissa laivan kajuutan katolla ja\nkomenteli haapioille: \"Pysykääpäs loitommalla! Ettekös te ole laivaa\nennen nähneet!\"\n\nIltayöstä, vastoin kaikkein parhaimpiakin ennustuksia, tuuli heikkeni,\nmiltei tyyntyi ja haapio toisensa jälkeen ja jahti toisensa jälkeen,\nsouti tai purjehti satamaan, nuotiot sammuivat rannalta ja väki\nsieltäkin käveli läpi metsän, pitkin pimeää vuoripolkua, lyhdyt ja\nkirveet käsissä, nuorasepeet ja keksit olkapäillä, kylään.\n\nHemma yksin valvoi laivalla, valvoi omia etujaan ja laivan etuja.\n\nLaivan etuja hän valvoi siten, että silloin tällöin katsahti,\nettei kukaan syrjäinen päässyt laivaa lähestymään, vielä vähemmän\nkannelle nousemaan, ja omia etujaan siten, että tarkasteli laivan\nmuonavarastoja, jotka olivatkin sangen hyvät.\n\nKerrotaan -- kukaan ei sitä kylläkään ottanut valalleen -- että Hemman\nsuuri perhe söi pitkin seuraavaa talvea useamman kerran viikossa\nrusina- ja luumusoppaa, kuin köyhän tullimiehen perheessä sopii, ja\nleivottiin liian usein vehnästä!\n\nAuta armias kuinka se karvastelikaan monen osattomaksi jääneen mieltä!\n\nToisen kertomuksen mukaan olisi Hemman pitänyt laivassa joutua,\nei ruokavarastojen kimppuun -- ennen merellä, varsinkin kokkeina\nolleet, pätevillä syillä väittivät sen tuiki mahdottomaksikin -- vaan\nkaapille, joka sisälsi viskipulloja, joista Hemma muka olisi ottanut\nvirkistysryyppyjä yön pitkinä tunteina siinä määrässä, että olisi\njo noin kello yhdentoista tienoissa iltayöstä horjahtanut kajuutan\ntopatulle sohvalle syvään uneen, josta pelastui kuin ihmeen kautta vain\nsiitä syystä, että yö pysyi tyynenä, eikä laiva hajonnutkaan ennenkuin\nvasta seuraavana iltapäivänä, jolloinka ilma muuttui pillamukseksi,\nmeri palttinaksi ja laiva Mustaakalliota vasten leivin- ja kahvipuiksi\nja sen vasket luisuivat pitkin sileää, kaltevaa pohjakalliota kauas ja\nsyvälle Ahtolan vanhan vaarin saaliiksi.\n\nJo yöllä, Hemman nukkuessa, niin kerrottiin, oli aina valpas\nPelto-Kallu soutanut vaimoineen isolla haapiolla laivan kupeelle,\nhiipinyt yön hiljaisuudessa kannelle, nähnyt kajuutan ikkunoista ja\nkailetista tuikkivan tulen, kurkistellut muijineen kajuutan ikkunasta\nsisään, nähnyt Hemman makaavan sohvalla sikahumalassa, havainnut\nviskipullon ja tyhjän lasin pöydällä ja arvannut lopun, hiipinyt\nkajuuttaan, sammuttanut tulet, salvannut kajuutan oven ulkoapäin\nvisusti kiinni ja alkanut pelastaa haapioonsa laivan irtaimistoa:\nlokkeja, nuoria ja purjeita.\n\nOli soutanut haapion kuorman toisensa perään kotiinsa ja kätkenyt\ntavaran aittoihinsa ja näin tehnyt yön kuluessa useamman kuin yhden\nhyödyllisen retken laivalle ja ennen aamuhämärää, viimeistä kertaa\nlähtiessään, avannut kajuutan oven auki, jotta Hemma herättyään pääsisi\njatkamaan sangen tärkeää velvollisuuttaan, täyttämään korkealle\nvaltion viranomaiselle ja entiselle kaartin aliupseerille ja entiselle\nmerimieshylylle kuuluvaa kunniakasta tehtävää, valvoa, etteivät varkaat\npääse laivaan kaivamaan ja varastamaan. Aamuhämärissä olikin Hemma\nvääntäytynyt ylös kajuutasta, paljain päin, sillä hän oli unohtanut\nvirkalakkinsa kajuutan pöydän alle, jossa hän viimeksi itsekin oli\nloikoillut, ja havainnut laivan ympärillä sankan parven haapioita,\nneljä viisi miestä kussakin, Pelto-Kallukin joukossa, ja nähnyt laivan\nmastot ja huomannut, että ne yön kuluessa olivat muuttuneet sangen\nalastomiksi, joku ylin raakapurje siellä vielä huojui jiikattuna ja\nköysineen. Silloin oli Hemma parkaissut pahalla äänellä:\n\n-- Kukas saatana teistä on käynyt täällä laivassa varkaissa!, johon\nKallu oli vastannut piippunysäänsä imien ja oikean silmäluomensa antaen\nvalua tavallista alemmaksi:\n\n-- Tule tänne paljaspää, että nähdään, mikä mies sinä oikeen olet\nja mitä sinä tahdot!, jolloinka Hemma oli havannut, että virkamahti\nmakaa maan raossa, kajuutan permannolla, ja kiireesti hän oli käynyt\nhakemassa lakkinsa, asettanut sen nokan miltei nenälleen, että alhaalla\nhaapiossaolijat paremmin näkisivät hänen virkamerkkinsä ja huutanut\nnojaten molemmin käsin kaiteeseen:\n\n-- Te korpit ja kaarneet! Kuka teistä on varastanut purjeet?! Minä\ntahdon tarkastaa teidän haapionne, jokahisen, niin monta kuin teitä on!\nSoutakaa ohi tästä! Ihan laivan vieritse! Vuorotellen, yksitellen!\n\nPäivän kultapyörä oli jo maan itäpuolella kohonnut, kevätkylmästä\nmerestä ja sen sinisessä varjossa maan länsipuolella tapahtui\nlaivarikkoisen peräntaitse komea aamuparaati: Yksitellen siitä lipui\nhitaasti ja tahdissa soutaen saaren koko kalastajahaapiolaivasto\nja ylhäisenä, kuin ennen kaartin kenraali, kuin amiraali Nelson,\notti Hemma karvain mielin vastaan tämän paraatin ja havaitsi, ettei\nainoassakaan haapiossa ollut mitään, joka ennen olisi kuulunut tähän\nlaivarikkoiseen. Hemma loi terävät kotkansilmänsä jokaisen haapion\npohjalle erikseen. Korkealta paikaltaan hän hyvin näki jokaisen\nhaapion ja havaitsi, ettei niissä ainoassakaan ollut mitään, joka\nolisi peittänyt niiden kaaret. Ihan selvästi hän eroitti jokaisen ohi\nlipuvan ja aallokossa keinuvan haapion kaaret. Pelkkiä kaaria hän vain\nnäki, eikä hän jaksanut muuta tarkatakaan. Hän kykeni kuitenkin niin\npaljon ajattelemaan, tai ainakin tajuamaan, että jos haapion kaaret\nnäkyvät, ei haapiossa ole mitään varastettua tavaraa, purjeita, köysiä,\nlokkeja, tai mitä hyvänsä, mikä yön kuluessa on laivasta kadonnut. --\n\"Kaaria vain! Hyvä on!! Kaaria vain!\" -- Ne kyllä vääristelivät ja\nkiemurtelivat hänen silmissään kuin käärmeet, kuin aaltojen harjat,\npeijakas, kuinka nuo kaaret elämöivät ja tanssivat hänen silmissään!\nLyökööt nyt joutavat mitä häränpyllyä hyvänsä, kunhan näkyvät, kunhan\nniitä ei mikään peitä! Hyvä on! Hemma viittasi hyväksyvästi kädellään\nviimeisen haapion jälkeen ja huusi: \"Hyvä on! Tarkastus on päättynyt!\nMenkää kotiinne!\" Yhdestä ja toisesta haapiosta huutelivat kuitenkin\nperänpitäjät Hemmalle: \"Hyvää huomenta tullisökäri! Miten yö on\nkulunut? Hyvin luultavasti, koska laivan rikiin on tullut noin puhdasta\njälkeä! Niin -- kova tuuli! Myrsky repinyt ja vienyt sen tiensä\npurjeet, niinkuin köydet ja lokitkin! Hahahaha!\" ja koko haapiolaivasto\nyhtyi nauruun: \"Ha ha ha ha!\", ja rannikon vuoret, vai vuorten\npeikotko, matkivat naurua: \"Ha ha ha ha!\", ja se oli Hemmasta ilkeää\nkuunnella, peräti ilkeää.\n\nMutta vielä ilkeämpää tapahtui vähäistä myöhemmin, nelisen viikkoa\ntästä paraatista lukien.\n\nSilloin alkoi ruoska vallesmannin työkammiossa vaikutuksensa saaren\nkansan keskuudessa ja jatkui sen vaikutus koko Markus Markulinin\nvalta-ajan, hänen kuolemaansa asti.\n\nPerämies, tuo kelmi, tuo ilkeämielinen Pelto-Kallu, joilla nimityksillä\nhäntä Hemma oli kutsunut jo ennen näitä tapauksia, oli tiennyt heti\nensi päivästä alkaen tuon ruoskan olemassaolosta ja että siinä on\nnyt se \"keino\", jota tullaan käyttämään Linkreenin keinon asemesta,\nja pelkässä ilkeämielisyydessään, vakain tuumin ja virkamiestä\nharhaanjohtaakseen, koetti hän saada Hemmaa epäilyksenalaiseksi\nja ensimmäiseksi ruoskituksi. Hän jos kukaan päivästä päivään,\nrantakäräjillä ja muualla, puhui aina samasta asiasta, siitä nimittäin,\nettä Hemma emäntineen muka harmaalla tullihaapiolla oli soudellut\npitkin yötä laivasta kotiinsa ruokatavaraa. -- Niihin aikoihin kävi\nHemman emännällä paljon muita kylän emäntiä vieraisilla, niillä\ntunneilla päivästä, jolloinka päivällistä keitetään -- etenkin\nsunnuntaisin -- katastamassa, onko siinä mitään perää, mitä kylä\nhokee, että Hemmalassa muka keitetään yhtenään ja yhtenään rusina-\nja luumusoppia, syödään laivakeksiä ja makaroonilaatikoita ja\nleivotaan vehnäsiä enemmän kuin talonpoikaisten ihmisten on tapana\nja enemmän kuin kenenkään tavallisen tullisökärin tuloilla kannattaa\nja havaittiin, että niin se on, että siellä eletään kuin pappilassa\npiispankestien aikana. Että ilkeävätkin! Salaisivat edes saaliinsa!\n\nPelto-Kallu kulki talosta taloon kyselemässä, että \"Onkohan siinä\nmitään perää?... -- Vielä mitä, valehtelevat joutavat!\" -- \"On,\nitse olen nähnyt!\", vakuutettiin kaikkialla. \"Mistä lienevät muista\nlaivarikoista saaneet?\", epäili Kallu taas tahallaan. \"Muista tai\ntästä! Muuttaakos se asiaa!\"\n\n\"Selvä on, selvä on!\", tuumi Pelto-Kallu ja hiipi eräänä kesäiltana,\nyllämainittuna aikana, vallesmannin luo.\n\n-- Kylässä hokevat...\n\n-- No?! Sinulla on vähän väliä hokemisia, mutta ei koskaan todistajia!\n\n-- Kyllä minä hankin todistajatkin...\n\n-- Hanki, ja älä tule ennen minun silmieni eteen!\n\nKun Pelto-Kallu alkoi sitten tositoessa hakea kylästä todistajia,\nlevisi huhu tästä Sika-Hemman ja hänen emäntänsä korviin, jotka\nalkoivat tutkia, mikä into Pelto-Kallulla on niin paljon nähdä\nvaivaa sen suolalaivavainaan vuoksi. Heille selvisi pian asia ja\nHemma oli joskus eläissään oppinut sen elämänviisauden, että \"Epäile\nenin sitä, joka enin intoilee toisten syyttelyssä\" ja rupesi Hemma\nahkerasti liikuskelemaan Kallun aittojen tienoilla ja kun Kallu, pahaa\naavistamatta, tuli ranta-aitastaan tai saraimestaan ulos ja avasi\nsitä varten oven auki, sattui Hemma kuin muulla asialla juuri silloin\nsivuuttamaan aitan tai saraimen miltei kynnyksen editse ja loi sangen\npikaisen mutta tarkan silmäyksen aittaan tai saraimeen aivan nurkkia\nmyöten, ja onnistui huomata usean kerran ja varmasti, että Kallun\naitoissa ja saraimissa on liikoja purjeita, lokkeja ja nuoria.\n\nTapahtui omituinen kaksintaistelu -- tai oikeammin kilpajuoksu.\n\nKylä jakaantui kahteen leiriin, kallulaisiin ja hemmalaisiin.\n\nHemmalaiset ryhmittyivät eri kohtaan rantakäräjilläkin ja kallulaiset\ntaas eri kohtaan.\n\nKallu epäonnistui alun pitäen todistajien hankinnassa. Kaikki ne, jotka\naikaisemmin olivat varmana asiana kertoneet kylällä, että Hemmalassa\nmuka syödään ja juodaan suolalaivasta saatua tavaraa, viittasivat nyt\nkädellään halveksivasti Kallulle ja sanoivat: \"Oleksä ihan hullu! Kuka\nnyt sitä menee valalleen ottamaan, mistä Hemma on rusinansa ja muut\ntavaransa saanut! Enhän minä tuhma ole! Älä luulekaan!\" Toiset olivat\nsävyisämpiä ja sanoivat: \"Jaa! Se on sillä tavalla, että siihen asiaan\nen minä osaa sanoa sitä enkä tätä ja jos minut valalle viedään niin\nminä sanon totuuden, etten ole nähnyt mitään enkä tiedä asiaan mitään.\nMinulla on sellainen tapa, etten pistä päätäni reikään, johon se uhkaa\njäädä kiinni! Mene pyytämään vain muita!\"\n\nHemma myöskin tahtoi hankkia todistajia ja sitä varten joskus koetti\nsivuuttaa vierasmiesten kanssa ohi Kallun avonaisten ranta-aittojen\novien, mutta vieraat miehet väittivät, etteivät nähneet kerrassa mitään\n-- eivät suorastaan ennättäneet nähdä muuta kuin puoli hämärän aitan\ntai saraimen.\n\nKallu huomasi Hemman kavalat aikeet ja päätti muuttaa seuraavana\nyönä salatavarat parempaan talteen, mutta Hemma luki Kallun silmästä\nkysymyksen: \"Mitäs sä mies oikeen täällä minun aittojeni ympärillä\nhääräät?\", josta Hemma havaitsi, että aurinko ei saa laskea enää tämän\nasian yli ja meni vallesmannin puheille.\n\nHän tapasi Markuksen istumassa kirjoituspöydällään ja soittamassa\nviulua.\n\n-- Hyvää päivää vallesmanni!\n\n-- Päivää päivää! Olkaa hyvä -- istukaa.\n\n-- Kiitos, onhan tässä tänään saanut istuakin. Minähän se tulin vain\nvallesmannille ilmoittamaan, että -- kun ne kylässä hokevat...\n\n-- Niin niin. Kylässä hokevat nykyään yhtä ja toista. Perämies kävi\näskettäin myös täällä... Onko teillä todistajia?\n\n-- Ei ole todistajia... Todistajia ei ole. Minä itse olen todistaja.\n\n-- No?!\n\n-- Asia on sillä tavalla, että -- että, että -- minun kai olisi tämä\nasia pitänytkin ensin ilmoittaa tullivanhimmalle, vaan kun tämä\nperämies, jota asia oikeastaan koskee, on vallesmannin alainen, niin\najattelin, että on parasta ilmoittaa asia vallesmannille.\n\nHemma seisoi vallesmannin edessä hiukan kumarassa ja hymyilevänä ja\nluoden silmänsä milloin vallesmannin olkapäähän, milloin korvaan,\nmilloin leukaan, milloin mihinkin, mutta ei koskaan silmiin. Se oli\nHemman tapa. Hän jatkoi puhettaan, hiljentäen ääntään ja pitäen pitkiä\näänettömiä välejä.\n\n-- En minä sitä epäile, että perämies olisi mitään varastanut siitä\nsuolalaivasta, mikä hajosi keväällä Mustaankallioon. -- Kylä vain hokee\n-- olisi saatava selvyys. -- Eihän se passaa, että valtion virassa\nolevaa miestä syytetään -- tai epäillään -- varkaudesta -- vieläpä\nlaivarikkovarkaudesta -- joka on pahempaa kuin tavallinen varkaus --\njohan sitä voi sanoa merirosvoukseksi.\n\n-- Onko teillä vierasmiehiä, kysyn minä vielä kerran! Mitä kylä huhuaa,\nsille en anna mitään arvoa. Näyttäkää toteen!\n\n-- Ei tätä voi näyttää toteen vierasmiehillä -- tämä on sellainen asia.\nMinä sattumoiltaan, vastoin tahtoani, jouduin vilkaisemaan Pelto-Kallun\nranta-aitan ovesta sisään tässä yhtenä päivänä ja enhän minä voinut\nestää itseäni näkemästä, että aitassa oli sen suolalaivan purjeita,\nlokkeja ja köysiä. Minkäs minä sille voin! Kun äkkiä avaantuu ovi\nauki kenenkä edessä hyvänsä niin eihän kukaan silloin käännä silmiään\nmuualle vaikka tahtoisi ja vaikka joutuisi näkemästään käräjiin\ntodistamaan. -- Niin se minulle kävi ja vallesmannin pitäisi nyt heti\nlähteä tarkastamaan mitä sillä perämiehellä aitoissaan on.\n\n-- Jaaha. Käykäähän istumaan. Minulla on myös vähän sanottavaa ja se\nkäy paremmin laatuun kun molemmat istutaan.\n\nHemma istuutui.\n\nMarkus sytytti sikarin palamaan ja jatkoi puhettaan Hemmalle.\n\n-- Tiedättekö te -- oletteko te itsekään selvillä, millä asioilla te\noikeen nyt kuljette?\n\n-- Tämähän on puolittain -- niinkuin virkamatka...\n\n-- Virkamatka! Hahahaha! Virkamatka! En totisesti osannut odottaa\nteiltä sellaista vastausta! -- Ilmiantajana te kuljette! Pahanilkisenä\nnuuskijana!\n\n-- Mutta se on totinen tosi, mitä minä sanoin.\n\n-- Voi olla, voi olla. Enhän minä tiedä. Mutta ajatellaanpas, että\nse ei olisikaan totta. -- Minä kysyn teiltä nyt paria kolmea asiaa\nja toivoisin, että saisin selvät vastaukset. -- Ensiksi: Tiedättekö\nte, mitä se merkitsee, että kannellaan valtion virkamiestä vastaan,\nnimittäin tätä minun perämiestäni vastaan, ja kantelija itse myös on\nvaltion palveluksessa? Onko teillä tietoa, oletteko edes ajatellut,\nmikä tästä olisi seurauksena? -- Jaaha, no, ette ole ajatellut ettekä\npysty ajattelemaan nytkään. Minä sanon siis teille, että se merkitsee\nlinnaa teille itsellenne ja leivättömyyttä teidän perheellenne! Sitä se\nmerkitsee! Ja toiseksi: Teistä itsestänne kuuluu myös rumia juttuja.\nOletteko kuullut, mitä kylällä teistä itsestänne jutellaan?\n\n-- Haastetaanhan sitä kylällä paljonkin. Kyllä se on totinen tosi,\netten minä siitä suolalaivasta vehnäjauhosäkkiä tuonut, enkä\nrusinalaatikkoa, enkä mitään muutakaan. Se on valetta ja vihapuhetta!\n\n-- No -- annetaan nyt rusinain, vehnäjauhojen -- keksien ynnä muiden\nolla sinänsä, mutta lisäksi väitetään, että te olisitte maannut\nhumalassa koko yön siellä laivassa. Miten on sen asian laita?\n\n-- Humalassa!\n\n-- Niin.\n\n-- En, herra vallesmanni -- siitä minä menen vaikka valalle! Kaula\npoikki, jos niin on asia!! Mistä minä olisin humalaan joutunut!?\n\n-- Siitähän tässä kysymys olisikin! Minulla on monta todistajaa, että\nte aamulla vielä olitte humalassa. Aijon nostaa teitä vastaan syytteen\nväkijuomaan varkaudesta ja niiden nauttimisesta ja humaltumisesta\nvirantoimituksen aikana laivarikkoisessa aluksessa raskauttavain\nasianhaarain vallitessa.\n\nSyntyi pitkä vaitiolo.\n\nMarkus veteli sankkoja savuja sikaristaan ja puhalteli niitä Hemmaa\nkohti, joka vaikeni, nojasi kyynäspäitään polviinsa ja pyöritteli\nsinertävää virkalakkia hyppysissään, niisti välillä nenäänsä ja näytti\nsurkealta, vaikka koettikin yhä vielä hymyillä. Viimein sanoi Hemma,\nkatsomatta vallesmanniin:\n\n-- Ei nyt oteta tätä asiaa niin raskaalta kannalta...\n\n-- Kuulehan! Jos sinä tässä kahden kesken avoimesti ja rehellisesti\ntunnustat ryypänneesi silloin siellä laivassa, maanneesi lopun yön\nhumalaisena kajuutassa, jolla aikaa varkaat pääsivät riisumaan laivaa\npurjeista ja köysistä ynnä muusta, niin minä en nosta sinua vastaan\nkannetta, kun olet noin vanha mies, vaan annan tämän kerran anteeksi.\nSinä olet vanha mies, enkä minä haluaisi raahata sinua linnaan...\n\nHemma vaikeni vielä. Lopulta hän änkytti:\n\n-- Ei -- tuot noin -- vallesmannin pidä luulla, että minä siellä\nlaivassa mitään -- tuot noin -- varastin...\n\n-- Minä en luule mitään. Minä tiedän.\n\n-- No se oli sillä tavalla, jos nyt asia sanotaan halki ja ihan\nniinkuin se oli...\n\n-- Niin niin! Niin se on sanottava!\n\n-- että kun minä menin alas kajuuttaan -- kun oli niin kylmä yö ja kun\nhuomasin, ettei kajuutan ovi ollut lukossa -- että kajuutan pöydällä\noli viskipullo ja ryyppylasi --\n\n-- Ei totta jumalaut siihen pöydälle mitään jäänyt, kun minä sieltä\nläksin!\n\n-- No kaapissa sitten -- enhän minä sitä niin muista. Ja kun kaapin\novikaan ei ollut lukossa -- ihan auki taisi olla -- niin minä ajattelin\n-- tuot noin -- että se oli jätetty, se pullo ja lasi, minua varten\nsiihen. Useinhan sattuu, että laivan päämies tarjoaa vahdissa olevalle\ntullimiehelle ryypyn vilussa.\n\n-- Niin niin. Se on eri asia, jos tarjotaan, mutta kuka teille siellä\ntarjosi!?\n\n-- No -- minä ajattelin, niinkuin jo sanoin, että se on jätetty\nminua varten, että voin ottaa ryypyn lämpimikseni. Mistäs tämä tuhma\ntalonpoika sitä niin vissiin ymmärtää...\n\n-- Te siis nyt tunnustatte asian?...\n\n-- Se riippuu siitä, minkä asian.\n\n-- No sen, hyvänen aika, että omin lupinne otitte kaapista viskipullon!\n\n-- No -- jos sitten otin...\n\n-- Varastitte! Jumaliste! Minä suutun ja ammun teidät siihen seinää\nvasten, ellette tunnusta!\n\n-- No -- va-varastin sitten...\n\n-- Ja ryyppäsitte itsenne humalaan!\n\n-- Humalaan en ryypännyt! Humalaan en ryypännyt -- herra vallesmanni!\n\nHemma ravisteli päätään ja puhui kovalla äänellä ja punaisena.\nVallesmanni sieppasi ruoskan seinältä, hirvensarvinaulakolta, jossa\nkaikki metsästystarpeet riippuivat.\n\n-- Joko tunnustatte, vai ette!?\n\n-- Tunnustan tunnustan. Eihän tässä nyt tarvitse ruoskaa ruveta\nheiluttamaan! -- Ihminen tässä olen minäkin!\n\n-- Ihminen! Elukka sinä olet! Joit siaksi itsesi laivalla! Humalassa\nolit! Sikahumalassa olit!\n\n-- No, -- no -- älä helvetissä lyömään rupia! Taisinhan minä olla\nhumalassa.\n\n-- Sinä olit humalassa!\n\n-- Olin olin.\n\n-- No -- ja makasit koko yön kajuutassa ja annoit ryöstää laivan!\nNiin! Mitäs se maksaa! Se olet sinä, joka maksat kaiken sen, mitä sinä\nyönä laivasta varastettiin! No! Mitäs sinulla on siihen sanottavaa!\n-- Makasit kajuutassa koko yön humalassa ja annoit rosvota laivan!\nTunnusta!\n\n-- No -- jos lienen maannut -- En minä mitään muista.\n\nHemman ääni vapisi jo itkussa ja Markuksen kävi häntä sääliksi.\n\n-- Sinä makasit humalassa kuin sika ja annoit rosvojen ryöstää laivaa!\nNo --\n\n-- Minä en muista mitään. Se on ihan totinen tosi. Minä en muista\nmitään, mitä sinä yönä tapahtui.\n\n-- Sinä olit siis niin humalassa, ettet muista mitään!\n\n-- Kerrankos tämä syntinen ihminen lankeaa...\n\n-- Sinä olet nyt tunnustanut rikoksesi ja minä olen antanut sanani\nja pidän myös, vaikka olisin sen antanut rosvolle tai murhamiehelle,\nja mitään juttua tästä sinulle ei tule, mutta selkääsi sinä tästä\nruoskasta saat ja saat vielä tänään, mutta sitä ennen täytyy meidän\njutella myös perämiehen kanssa. -- Miina hoi! Tulehan tänne!\n\nMiina oli kuunnellut kaiken aikaa eteisen oven takana ja oli saanut\nselvän joka sanasta. Hän oli kiljahtanut peljästyksestä silloin, kun\nvallesmanni huusi Hemmalle: \"Jumaliste! Minä ammun sinut!\" -- Miina\nei ollut tällä kertaa kutsuttaessa kaukana. Hän oli heti sisällä ja\nkatseli kysyvänä ja veikeänä vallesmannia.\n\n-- Mene ja kutsu perämies heti tänne!\n\n-- Pelto-Kalluko?\n\n-- Niin niin!\n\n-- Heti paikalla!\n\nPelto-Kallu seisoi vallesmannin edessä noin viiden minuutin kuluttua.\n\nHän mörähti hyvän päivänsä vain vallesmannille, eikä ollut tullimiestä\nnäkevinäänkään.\n\nHänen nenänsä tuhisi pahasti. Hänen oli vaikea hillitä itseään. Hän\nmuistutti petoa, joka on joutunut pyydykseen.\n\n-- Sinulla luultavasti on jo vieraatmiehet tiedossasi?, sanoi\nvallesmanni, katsomatta Kallua, koputellen ruoskan kovaa nuppia pöytään.\n\n-- Mitäs vieraitamiehiä minulla olisi!, tuhisi Kallu nenässään.\n-- Eihän minulla mitä vierasmiehiä ole. Mitäs vallesmanni sitten\ntarkoittaa?\n\n-- Tällä tullimiehellä on vieraita miehiä sinua vastaan.\n\n-- Minua!\n\n-- Niin.\n\nKallu kääntyi tullimieheen päin, kävi istumaan käskemättä ja puheli\ntullimiehelle, tekeytyen ystävälliseksi:\n\n-- Eikös se olisi ollut sinullekin Hemma parempi, että olisit tullut\nensin minun puheilleni. Kahden kesken olisi juteltu asiat selväksi ja\nsovittu keskenään, jätetty kaikki niin ikään. Tuhmahan sinä olit, kun\ntänne tulit! Eksä ymmärrä, että omaan kaulaasihan sinä nyt hirttonuoraa\npanet -- höhöhöhö.\n\n-- Enhän minä sinua mistään syytä! Minä tulin vain tänne vallesmannin\nluo pyytämään yhtä asiaa. Kun kylä hokee, että sinulla on aitoissasi\nniitä keväisen suolalaivan tavaroita, purjeita ynnä muuta, niin minä\nmeinaan, että mentäisiin tarkastamaan. Sitä varten minä olen täällä.\nTulin ensin vallesmannin luokse, koska hän sen asian parhaiten\nymmärtää. Tullivanhimman luo jos olisin mennyt, olisi tarkastus jo\npidetty ja sinä luultavasti istuisit raudoissa. Minä en tahdo sinulle\nmitään pahaa, sitä varten minä tulin tänne vallesmannin puheille ensin\n-- ajattelin, että eiköhän vallesmanni keksi jotain keinoa, miten asia\nsaataisiin menemään niin, ettei sinulle tulisi mitään pahaa. Sinun\nhyvääsi minä katson. Minä en tahdo kenellekään mitään pahaa. Koetetaan\nnyt kolmin miehin neuvotella, miten tämä asia saataisiin menemään\nniin, ettei tule mitään melua. Eiköhän ole parasta, että käydään\nkatsomassa sinun ranta-aittasi ja saraimessasi, että mitä siellä on ja\nannetaan muidenkin nähdä, että lakkaavat puhumasta siitä, että sinulla\non salattua laivarikkotavaraa. Onhan suuri häpeä koko saarelle, että\nruunun miehestä kulkee niin rumia juttuja!\n\n-- Entäs sinusta itsestäsi!, sanoi Kallu mahdollisimman hiljaa.\n\n-- Jaa -- kyllä minä olen valmis näyttämään kaiken ja saan todistukset\nkauppiailta minä päivänä hyvänsä, mitä keltäkin olen ostanut. Toistahan\nse on sinun! -- Ja mitäs tässä turhaa puhutaan. Jos vallesmanni ei\nhalua ryhtyä mihinkään, niin minä menen tullivanhimman puheille.\nKyllä se mies tietää mitä tekee. Lakihan se on siinä kohdassa selvä,\nnimittäin merilaki, että jos tullimies pyytää virka-apua vallesmannilta\nja vallesmanni ei anna --\n\n-- Minä annan kyllä virka-apuani teille molemmille, sanoi vallesmanni\nkorkealla äänellä. -- Lurjukset!\n\nHemma nousi seisomaan. Näytti siltä, että hän aikoisi lähteä.\n\n-- Istukaa paikallanne, tullimies!, komensi Markus. -- Jaa, ehkä on\nparempi, että puhuttelen perämiestä kahden kesken ja panen teidät siksi\naikaa talteen. Minä tarvitsen vielä teitä molempia.\n\nNäin sanoen nousi Markus tuolistaan ylös, ohjasi Hemman keittiöön,\nlukitsi kamariin vievän oven, otti avaimen taskuunsa, sanoi Miinalle:\n\"Pidähän silmällä tätä tullimiestä, ettei pääse karkaamaan\", lukitsi\nmyös eteiseen vievän keittiön oven, pani avaimen taskuunsa ja tuli\ntakaisin virkakammariinsa, istuutui jälleen tuoliinsa ja sanoi Kallulle:\n\n-- Sanohan nyt ihan suoraan, paljonko ja mitä lajia sen suolalaivan\ntavaraa sinulla on? Minä kirjoitan tässä luettelon. Tullimiehen kanssa\ntässä jo luettelo tehtiin.\n\nSeurasi parinkymmenen sekunnin äänetön hetki, jolla aikaa Pelto-Kallu\nennätti kuvitella jos jonkinlaisia mahdollisuuksia. Hänhän ei\noikeastaan tietänyt mitään siitä, mitä tässä oli aikaisemmin tapahtunut\ntullimiehen ja vallesmannin välillä. Kallu ajatteli, kuultuaan\nvallesmannin puhuvan luettelosta, joka on tehty tullimiehen kanssa,\nettä se voi olla luettelo siitä, mitä tullimies itse on varastanut.\nOnkohan tuo tunnustanut ja tehnyt luettelon ilman tarkastusta? Ei!\nSitä se ei ole tehnyt. Sillä pejuonilla taitaa olla -- ja onkin --\njotain tietoja siitä, mitä minulla on ja on luetellut, mitä luulee\ntietävänsä, tai mitkä määrät mitäkin tavaraa on minulla nähnyt ja nyt\nminun muka olisi täydennettävä luetteloa. Sitä se on! Mitään muuta se\nei luultavasti ole. --\n\n-- No! Antaapas tulla vain!, kehoitteli vallesmanni, kynä valmiina\nkirjoittamaan.\n\nKallu siristeli oikeaa silmäänsä, istui kumarassa, käsivarret polvilla\nja sormet vuoroin ristissä ja vuoroin sormenpäät vastakkain ja väliin\nhän naksutteli sormiensa niveliä ja koetti vanhaa keinoaan, ymmärtää\ntahallaan väärin kysymyksen. Kieräilevään tapaansa hän siis vastasi:\n\n-- Jaa -- että Hemma on jo tunnustanut ja tehnyt luettelon? Minun\nolisi kuultava se luettelo -- enhän minä muuten voi sitä oikoa, tai\nlisäellä -- enkä minä totta puhuen -- mitään hänen asiaansa tiedäkään!\nVallesmanni lukee nyt sen luettelon, niin sittenpähän näen, tiedänkö\nminä mitään siihen lisätä vai en.\n\nSilmänräpäyksessä oli Markus pystyssä ja komensi Kallua hampaittensa\nvälistä sihisten ja kaapaten ruoskan oikeaan kouraansa:\n\n-- Takki päältäsi pois! Paikalla! -- Niin! -- Istu istu! -- Niin --\ntässä on minulla luettelo ja luen siitä lakipykäliä sinun harteihisi!\nSinä luontokappale!\n\nHän tarttui vasemmalla kädellään Kallua niskasta kiinni, painoi\npään entistäkin kumarampaan ja löi Kallua solmuruoskalla harteihin\nkymmenkunta kertaa ja kysyi: \"Joko riittää luettelon lukeminen?! Vai ei\nvielä!\" ja iski taas kymmenkunta kertaa ja kysyi uudestaan:\n\n-- Jokohan alat puhua!? Sanohan nyt omasta suustasi, minkälaista\ntavaraa sinä varastit suolalaivasta sillä aikaa, kun tullimies, tämä\nHemma, makasi humalassa kajuutassa?! Minä olen nyt kahteen kertaan\nlukenut sinun selkääsi tämän luettelon. Pitääkö minun vielä jatkaa? No!\n\n-- Hemma on vikapää kaikkeen!\n\n-- Mihin kaikkeen?!\n\n-- Jos ei Hemma olisi maannut humalassa, en minäkään olisi joutunut\nmenemään sinne laivaan. Hemmassa kaikki syy on!\n\n-- Minä en nyt kysele, kuka on syyllinen, vaan mitä suolalaivan tavaraa\nsinulla on?\n\nVallesmanni istui jälleen tuolillaan, kynä paperilla, valmiina\nkirjoittamaan. Ruoska oli valmiina pöydän kulmalla.\n\nKallu istui myös jälleen entisessä asennossaan, liivisillään. Hän\nkatseli vallesmannin kynänvarren yläpäähän molemmat silmänsä karsaina\nja alkoi:\n\n-- Saraimessa on vokkaraakapurje ja molemmat vokkamärssypurjeet.\nRanta-aitassa on isoraakapurje ja isot märssyt. Ei minulla muita\npurjeita ole, vaikka kuoliaaksi ruoskisit! Saatana!!\n\n-- Älä kiroile!\n\n-- No mitä tässä muutakaan osaa tehdä!\n\n-- Eikö muita purjeita ole!?\n\n-- Ei ole -- johan sen sanoin!\n\n-- Laivastahan puuttui sinä aamuna myös perämaston purjeet!\n\n-- Jaa -- ne minä unehutin. -- Perämaston purjeet ovat saraimessa.\n\n-- Entä köydet ja lokit?\n\n-- Ne ovat kaikki hyvässä järjestyksessä siellä missä purjeetkin.\n\n-- Kuka oli sinulla apuna?\n\n-- Muija oli mukana molemmilla kerroilla.\n\n-- Minä en vie sinua enkä muijaasi käräjille, usko se, mutta jos\nvielä mitä hyvänsä sinua vastaan ilmaantuu kannetta ja ilmiantoja tai\nvalituksia, niin ruoskaa saat! Minä en tutki tästä lähin -- ruoskaa\nannan. Minä en lähde kenenkään kanssa tästä lähin käräjöimään! Ruoskaa\nannan! Lautamies ei tule tästä puoleen tässä piirissä hyötymään. Tämä\nruoska on nyt lautamiehenä sekä lakina! Pane mieleesi se -- jos sinua\nenää perämiehenä tarvitsen. Taitaa olla parasta, että annan sinulle\neropassin samalla.\n\n-- Älä hyvä vallesmanni tee sitä! Ruoski vaikka joka päivä, mutta\nanna olla perämiehenä, johan minulle nauraisi koko maailma, jos minä\nmistaisin ammattini! Älä hyvä vallesmanni erota minua!\n\n-- \"Hyvä vallesmanni!\" -- Kyllähän sinä nyt osaat puhua, mutta kunhan\nolisin kulkemassa perässäsi näkymättömänä tuolla kylällä, niin\ntaitaisin kuulla toisenlaista virttä laulettavan!\n\n-- Ei hyvä vallesmanni! En koskaan ole vallesmannista puhunut\nainoaakaan pahaa sanaa, enkä puhu!\n\n-- Saadaanpas nähdä! Saadaanpas nähdä. Minulla on hyvät korvat! Minä\nkuulen kaikki! Kyllä minun korviini tulee, mitä sinä missäkin haastat.\nSinun puheesi ne nopeimmin tänne tulevatkin! On tuota kuultu! -- No --\njääköön nyt tämä sikseen. Minä annan tämän kerran anteeksi, mutta sillä\nehdolla, että tulet ottamaan yhden viikon ajalla joka aamu selkäsaunan.\nNiin, jos siihen suostut, saat jäädä virkaasi.\n\n-- Suostun vaikka kuukauden ruoskiin, kunhan saan jäädä.\n\nVallesmanni laski tullimiehen keittiöstä ja Kallun sinne ja sanoi:\n\n-- Sinä Kallu olet nyt täällä keittiössä niin kauan kuin minä sinua\nkutsun.\n\nSitten meni Markus tullimiehen jälessä virkahuoneeseensa.\n\n-- Teitä, vanhaa miestä, on minun sääli ruoskia, mutta se minun nyt on\ntehtävä. Muuten tällä saarella menevät kaikki asiat päin helvettiä.\nMutta sitä ennen pari kysymystä: Onko teidän mielestänne tämän\nperämiehen, Kalle Peltolan saraimessa tai ranta-aitassa, tai missä\nkätkössä hyvänsä, jotain suolalaivasta varastettua, tai mistä laivasta\nhyvänsä? Vastatkaa heti!\n\n-- Ei.\n\n-- Oletteko te ihan varma siitä?\n\n-- Ihan varma.\n\n-- Voisitte vannoa sen?\n\n-- Milloin hyvänsä!\n\n-- Vannoa sen?\n\n-- Vaikka vannoakin! Vaikka vannoakin!\n\n-- Teidän valallenne en minä anna mitään arvoa! Kuuletteko! Enkä teidän\npuheillenne! Ennen maailma synnyttää märehtivän kärpäsen, kuin totuuden\npuheen teidän suuhunne! Vaikka nyt -- luultavasti sinne keittiöön\nkuului, mitä täällä äsken tapahtui perämiehelle -- vaikka te nyt\nolettekin valallanne peruuttanut kaikki ilmiantonne perämiehen suhteen,\nette te sillä ole pelastanut nahkaanne. Riisukaapa takkinne! No niin.\nTuonne noin sohvalle voitte sen asettaa siksi aikaa, perämiehen takin\nviereen. -- No niin. Seisokaapa nyt hiljaa vähän aikaa!\n\nRuoskan siimat vingahtelivat taas ilmassa. Hemma sai iskuja\nharteisiinsa ja myös käsilleen, joilla hän koetteli estää iskuja. Erään\nsivalluksen hän sai poskelleen, koettaessaan väistää iskua kumartamalla\näkkiä alas. Täsmälleen kymmenen ruoskan iskua sai Hemma. Sitten\nistuutui Markus jälleen, asetti ruoskan pöydän kulmalle ja sytytti\nsammuneen sikarinsa ja veti monta savua, ennenkuin alkoi jutella\nHemmalle.\n\n-- No niin. Ehkä käytte taas istumaan. -- Perämiestä vastaan ei nosteta\nmitään juttua -- vai mitä?\n\n-- Niin -- no -- mitäs jutun nostamista siinä on, kun ei hän kerran ole\ntehnyt mitään rikostakaan.\n\n-- Sitähän minäkin. Ja nyt toinen kysymys: Te taidatte nyt jo ymmärtää,\nettä tästä lähin nostetaan käräjäjuttuja tässä piirissä vähemmän kuin\nennen.\n\n-- Se on vallesmannin asia se.\n\n-- Niin on. Ja jos te tulette tänne minun luokseni ilmiantajana, niin\nkeskustellaan tämän ruoskan nimessä. Ja jos te rupeatte jotakin toista\ntietä, mitä hyvänsä, juonittelemaan minua vastaan, käy teille huonosti.\nSen te taidatte ymmärtää?\n\n-- Ei minulla ole mitään vallesmannia vastaan...\n\n-- Saadaanhan nyt nähdä! -- Niinkuin sanottu, harvenevat tästä lähin\nkäräjämatkat, mutta jos teidät, tai kuka muu tullimies tai kuka\nhyvänsä, tavataan tästä lähin virkatoimessaan humalassa ja makaamassa,\ntuli ruoskat ja virka meni -- mutta käräjämatkaa ei tullut. -- Perämies\nhoi! Tulkaahan tänne!\n\nPerämies ilmaantui heti.\n\n-- Käy istumaan, perämies.\n\nSitten painoi vallesmanni sitä sähkönappulaa, joka soitti Miinan\nsaapuville.\n\n-- Tuohan Miina tänne kolme ryyppylasia!\n\nItse Markus haki rommipullon, kaatoi ryypyt ja sanoi:\n\n-- No -- terveeks miehet! ja ryypyn jälkeen: -- Nämä olivat nyt oikeat\npiiskaryypyt, ruoskan vihkiäisryypyt -- hehehehe!\n\nJo nauroi Hemmakin, ei siitä syystä, että hänellä olisi ollut jotakin\nmielihyvää, vaan vanhasta tottumuksesta. Niin kauan nimittäin, kun\nhän valtiota oli palvellut, oli hän osannut aina hymyillä ja nauraa,\njos esimies, tai se, joka milloinkin esimiehen sijainen oli -- tällä\nkertaa vallesmanni -- nauroi, tai sanoi jotakin mukavaa. Perämies ei\nsitä hyödyllistä luonteenominaisuutta ollut ennättänyt vielä hankkia\n-- hänhän oli palvellut valtiota -- se on vallesmanniaan -- vasta niin\nlyhyen ajan ja jostakin syystä ei hän sitä taitoa oppinut koskaan.\n\nRyyppyjen jälkeen sanoi vallesmanni:\n\n-- No -- kuinkas sitten tehdään niiden suolalaivan tavaroiden kanssa.\n\nSilloin vilkastui perämieskin ja sanoi:\n\n-- Niin kuinkahan niiden kanssa tehdään, ja Hemma lisäsi:\n\n-- Eihän ne voi tämän Kallunkaan huostaan jäädä?\n\n-- Eipä tietenkään, sanoi vallesmanni. -- Minä olen tässä asiaa\nmiettinyt ja tullut siihen päätökseen, että tämä perämies lähtee ensi\nyönä purjehtimaan maan taa ja ottaa lähtiessään kaiken sen varastetun\ntavaran minun jahtiini -- purjehtii yön Mustankallion tienoilla\nlänsirannikolla ja on löytävinään meressä ajelehtimassa jotakin sen\nsuolalaivan jäännöksiä, mastoja, ynnä muuta, ja löytävinään nämä\npurjeet, köydet ja lokit, tuo ne aamulla märkinä satamaan ja kutsuu\nteidät, tullimiehet, tarkastamaan ja takavarikoimaan tavaran. Tehkööt\ntullimiehet sitten lain mukaan.\n\n-- Mutta eipä tämä taida niin mennä, arveli perämies.\n\n-- No miksei?\n\n-- Näkihän sen koko saaren kansa silloin seuraavana aamuna, että osa\npurjeista oli pois. Kuka sitä uskoo, että ne nyt enään ovat meressä\najelehtimassa laivan kappaleiden seassa?\n\n-- Ensiksikin. Onko välttämätöntä, että te ilmoitatte\ntakavarikoitavaksi sen suolalaivan irtaimistoa? Sinähän löydät merestä\nsen tavaran! Toiseksi: Tämä tässä oleva tullimies menee takuuseen\nsiitä, että takavarikoiminen tapahtuu lain ja sääntöjen mukaan, ilman\nmitään kieroja sivutarkoituksia.\n\n-- Se taataan kyllä, sanoi Hemma.\n\nMiehet, Hemma ja Pelto-Kallu, saivat lähteä ja monina vuosina,\nkesäisinä päivinä rantakäräjillä, talvisin hylkeenpyyntiretkillä,\nteltissä illalla, missä milloinkin, kertoiltiin saarelaisten kesken\ntästä tapauksesta, Sika-Hemman ja Pelto-Kallun selkäänsaannista ja\nsuolalaivan hämäräperäisistä, kadonneista purjeista, köysistä ja\nlokeista, mutta kukaan ei niistä, enemmän kuin selkäänsaannistakaan\nosannut sanoa mitään varmaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVallesmanni siirtyi syömään myöhästynyttä päivällistään.\n\nMiina toi tarjottimella soppavadin pöytään.\n\nSitten hän jäi seisomaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut asiaa.\n\n-- No -- mitäs Miina --\n\nMiina riiputti tarjotinta molemmissa käsissään esiliinansa päällä,\npyöritteli kahtaapäin yläruumistaan ja pää kallellaan alkoi jutella:\n\n-- Sitä vain, että mitenkäs vallesmanni uskalsi löydä Pelto-Kallua,\njoka on saaren vahvin mies? Sinä taidat olla vielä vahvempi!\n\n-- Totta varmaan!\n\n-- Se oli hyvä, että Pelto-Kallu sai selkäänsä!\n\n-- Oliko se sinusta hyvä!? Sinunhan pitäisi itkeä siitä, olla\nsuruissasi Kallun puolesta!\n\n-- Minä en pidä Kallun puolta! Kallu sai, mitä pitikin. Minä olen ollut\nKallulle paha jo monta päivää. Se tahtoo aina tulla minun kanssani,\nniin minä sanoin yhtenäkin yönä, viime viikolla, että rankaisisi\nsinuakin joku, vaikka Jumala, jos ei muut pysty, niin se ilkkui, ettei\nsitä miestä olekaan, joka hänen nokalleen hyppää. Tuolla tavalla se\nsanoi! -- Minua nauratti, niin että olin haljeta, kun kuulin, miten\nsinä ruoskit Pelto-Kallua! Se oli oikein sille mokomallekin! Ja tuo\ntullisökäri! Olisitpas nähnyt, miten se raukka vapisi, kun kuuli\nruoskan läiskäykset! Se oli väärin, että sinä löit vanhaa miestä. Niin\noli!\n\n-- Vai niin! Mitä minun olisi pitänyt tehdä?\n\n-- Jättää lain käteen!\n\n-- Ruoska oli hänellekin huokeampi! Tästä lähin käydään lain edessä\nharvemmin -- saat sitä ruoskaa sinäkin, jos jotakin vilppiä ilmaantuu.\n\n-- Herra Jumala kuitenkin! Taitaa tulla hulluksi, niinkuin se\nentinenkin, sanoi Miina ja meni keittiöön Markuksen makeasti nauraessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan yön ohjelman näytteli Kallu hyvin ja tuli aamulla saamaan\nensi osan viikon kestävästä rangaistuksestaan -- tuli ruoskittavaksi\nkuin koira. Vielä seuraavanakin aamuna tuli hän ruoskittavaksi, mutta\nMarkus jätti hänet ja sanoi:\n\n-- Saat mennä, joutava! -- En ilkeä sinua joka päivä ruoskia!\n\nNiin vähällä ei Markus kuitenkaan päässyt.\n\nVielä samana kesänä ilmaantui uusi tapaus, joka aiheutti ruoskimisen,\nKallun rikos, joka siinä määrässä kuohutti Markuksen mieltä, että hän\nnautti ruoskimisesta ja siitä, että sai viskata Kallun eteen pöydälle\nerokirjan perämiehen virasta.\n\nTapaus oli tämänlainen:\n\nOli jo elokuun loppupuoli.\n\nMarkus oli päättänyt järjestää luonaan juomingit tullivanhimmalle,\nluotsivanhimmalle ja molemmille loistonpäälliköille. Kaikki nämä olivat\nentisiä merikapteeneja, vallasväkeen kuuluvia ja siis miehiä, joiden\nkanssa Markus katsoi voivansa seurustella tarvitsematta peljätä varsin\npahaa alentumista.\n\nKallun oli hän lähettänyt hakemaan juomatavaroita mantereelta,\nkaupungista.\n\nKallu oli lähtenyt aamulla varhain hyvän länsituulen puhaltaessa.\n\nOli laskettu, että hän ennättää samaa tuulta takaisin ennen iltaa.\n\nSaapui ilta, vaan ei saapunut Pelto-Kallu.\n\nKului yö ja oli jo toinen päivä, helteinen ja miltei tyyni, heikko\nläntinen puhalteli.\n\nMarkus istuu Venekalliolla.\n\nOn saapunut jo toinen iltapäivä.\n\nMeri on yhä tyyntynyt.\n\nVenekalliolla on Markuksen rakennuttama uimahuone. Sen luona hän istuu\nja katselee merelle.\n\nMeri on harvinaisen tyhjä.\n\nEnsi aluksi hän ei näe mitään, mutta lopulta keksii hänen silmänsä\nkaukana idässä valkean purjeen. Hän nousee seisaalleen paremmin\nnähdäkseen.\n\nTodellakin!\n\nJahti purjehtii siellä kuin ohjaamattomana.\n\nSe on nyt kulkenut sivutuulta, jolloinka länteen painuvan päivän\nsäteet heijastuivat purjeista ja tekivät ne hohtavan valkeiksi ja\njuuri sillä hetkellä hän sen älysi. Yhä vielä hohtavat purjeet\nvalkeina, mutta nyt alkavat tummeta, muuttua sinisen harmaiksi. Jahti\nnäyttää nyt purjehtivan myötäistä, Hetken perästä alkaa taas purje\npaistaa valkealta. Äsken kulki jahti oikealle, etelään, nyt se kulkee\nvasemmalle, pohjoiseen, kääntyy päin tuulta ja alkaa taas mennä etelään.\n\nMerkillistä!\n\nJahti näyttää kulkevan ohjaamattomana.\n\nLuotsipaikalta on nähtävästi jo ennen häntä huomattu tuo harhailija,\nkoska parhaillaan luotsivene purjehtii ulos satamasta ja ohjaa kohti\nharhailijaa, joka on kaukana, monien kilometrien päässä idän alla.\nKuluu tunnin verran, ennenkuin luotsivene on sen luona. Sen jälkeen\nalkaa hiljainen luoviminen satamaa kohti. Sekä luotsivene että\njahti luovivat hyvin heikossa tuulessa. Ne pääsevät satamaan vasta\naamupuolella yötä. Aamukahvia tuodessaan on Miinalla täydet tiedot\nasiasta:\n\nLähelle tultuaan olivat luotsit tunteneet jahdin: \"Tämähän on meidän\nsaaren vallesmannin jahti, mutta missäs perämies on?\", olivat kysyneet,\nmutta kun pääsivät jahdin luo ja menivät siihen sisään, niin löysivät\nKallunkin: Hän makasi humalassa ohjauspaikan pohjalla. Kallu oli\npurjehtinut toista vuorokautta ja juonut paluumatkallaan kaikki\npullot tyhjiksi. Luotsit olivat tuoneet jahdin satamaan, panneet sen\nankkuriin, käärineet purjeet ja saaneet Kallun sen verran hereille,\nettä hän kykeni astumaan jollaan, mutta ei kyennyt mitään selvittämään\neikä edes kävelemään kotiinsa makaamaan -- sinne oli oman saraimensa\nseinustalle, varjopuolelle, pilvekseen, tupertunut ja makaa kuulema\nsiellä vieläkin, vaikka päivä on jo korkealla.\n\nNiin oli Miina kertonut ja synkkänä oli Markus kuunnellut ja heti\nkahvin juotuaan oli hän kirjoittanut perämiehelle erokirjan. Sitten\noli käynyt tavanmukaisella uinnillaan, syönyt aamiaista ja lähtenyt\nkävelemään pitkin Rantakujaa, joka kulkee ohi perämiehen saraimen. Omin\nsilmin oli Markus nähnyt, kuinka Kallu veteli unta saraimen seinustalla\nkellon käydessä jo yhtätoista. Siinä oli paljon katselijoita, lapsia,\nnaisia, miehiä. Toisia tuli, toisia meni. Ei viitsinyt Markus kauan\nsiinä seisoa, vaan läksi kotiinsa. Miinan mukana lähetti Markus Kallun\nvaimolle sanan, että Kallun on tultava vallesmannin puheille heti kun\nkotiinsa ilmaantuu.\n\nKello kolme iltapäivällä seisoi Kallu vallesmannin edessä kurjan\nnäköisenä, silmät pöhöttyneinä ja pää kipeänä.\n\n-- Sinulla on ollut pitkä matka, Kallu?, sanoi vallesmanni.\n\n-- Hullustihan sen kävi -- tämän matkan kanssa.\n\n-- Ja tästä saat sinä tervetuliaisia!\n\nMarkus sieppasi ruoskan ja alkoi sillä suomia Kallua.\n\n-- Käyhän istumaan! -- ärjäisi Markus sitten. Kallu totteli nöyränä.\n\nMarkus veti auki pöytälaatikkonsa ja otti sieltä jo valmiiksi\nkirjoittamansa paperin, joka oli pantu vaaleanruskeaan isoon\nkirjekuoreen ja ojensi sen Kalulle.\n\n-- Lue.\n\nKallu otti kuoresta ison virallisen arkin. Hän ei itse osannut\nkirjoittaa kuin nimensä, mutta lukea hän osasi toisen kirjoitusta.\nPaperiin oli kirjoitettu muun muassa:\n\n    \"-- -- -- ja on perämies Kalle Peltola näistä usein mainituista\n    syistä vapaa virastaan tästä päivästä alkaen. Saarelaispiirin\n    vallesmannin konttorissa elokuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä\n    vuonna kahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentä.\n\n                                           M.A.L. MARKULIN.\"\n\nKun Kallu oli paljon juonut, purjehtinut humalaisena merellä ja oli nyt\npahassa kohmelossa, sekä saanut lisäksi selkäänsä ja kaiken päälle, tai\noikeammin kaikesta tuosta seurauksena oli hermoiltaan uupunut, alkoi\nhän itkeä nyyhkytellä saatuaan viimeinkin, kirjain kirjaimelta ja sana\nsanalta kirjeen luetuksi ja sen hirveän sisällön sekavassa päässään\ntajutuksi. Jos hän olisi ollut selvä, olisi hän ruvennut pyytämään\nanteeksi -- \"Hyvä vallesmanni, anna vielä tämä kerta anteeksi!\" -- ja\nolisi tämä vanha, jo usein tavaksi tullut rukoilu vain paaduttanut\ntoisen sydäntä ja erotuomio olisi jäänyt varmasti voimaan, ja sille\nolisi haettu maakuntavanhimman vahvistus, oikea, laillinen erokirja,\neikä vain peloke, niinkuin tämä erokirja todellisuudessa vain olikin.\nMutta kun Kallu nyt vain itki, täysikäinen mies, itki niin, että\nhartiat tärisivät, otti Markus paperin pois hänen hyppysistään, repi\nsen kappaleiksi ja viskasi paperikoriin. Kallu tuskin tajusi mitä\ntapahtui. Hän niisteli nenäänsä ja itki saamatta sanaa suustaan. Se oli\nhänen tapansa oikeen pahan humalan jälkeen, varsinkin jos lisäksi tuli\njotakin, jonka hän vielä jaksoi tajuta onnettomuudeksi, niinkuin nyt\ntuon paperin.\n\n-- Mene kotiisi makaamaan, Kallu! -- sanoi Markus hänelle. Tämän sai\nMarkus toistaa useaan kertaan, ennenkuin Kallu ymmärsi, mitä hänelle\nsanotaan ja meni -- ei kuitenkaan kotiinsa, sillä sinne hän ei siinä\ntilassa tohtinut mennä, vaan metsään, ja nukkui siellä seuraavaan\naamuun asti ja ilmaantui noin kello viiden tienoissa vallesmannin\nkeittiöön pyytämään Miinalta aamukahvia ja ruokaa.\n\n\n\n\nVI luku.\n\nKOULUMESTARI.\n\n\nMarkuksen saarelaiskesät olivat hauskoja, mutta levottomia. Hän\nnimittäin pelkäsi tarkastusta, sillä hänen arkistonsa ja kansliansa\nei ollut koskaan niin järjestyksessä, että olisi hyvällä mielellä\nvoinut ottaa vastaan tarkastajan. Kun syksy saapui, poistui häneltä\ntämä pelko, sillä hän tiesi, että mitä pimeämmäksi ja myrskyisemmäksi\naika muuttuu, sitä vähemmän on pelkoa, että maakunnan hallituksesta\nkukaan voi lähteä hänen piiriinsä tarkastusmatkalle. Niitä tehtiin\nvain kesällä. Eräänäkin kesänä, Markuksen odottamatta, oli jo aamulla\nvarhain satamaan ankkuroinut valtion laiva ja maihin oli kaloja\nostamassa käyneen kokin mukana tullut tieto, että laivassa on korkeita\nisäntiä, itse maakuntavanhin seurueineen tarkastusmatkalla, mutta että\nisännät nukkuvat vielä. Rannassa oli sattumalta myös Kallu ja hän läksi\nheti viemään tätä tietoa vallesmannille.\n\nVallesmannilassakos kiire alkoi.\n\nKallu harjasi vallesmannin paraatipukua pihalla ja kiilloitti sitten\nhänen kenkänsä.\n\nMarkus itse ajoi partaansa ja välillä sydän kurkussa avasi milloin\ntilikirjansa, milloin päiväkirjansa ja havaitsi, ettei kumpikaan ole\nkunnossa.\n\nHän sekoitti partasaippuaa, saippuoi osan partaansa ja taas tarkasteli\npapereitaan.\n\nEi mitään ennätä enää korjata!\n\nMenisi vähintään kaksi päivää ennenkuin kirjat olisivat edes\nvälttävässä kunnossa -- ja nyt ovat tarkastajat täällä viimeistään\npuolen tunnin perästä!\n\nMarkus kiroili laiminlyötyjä pitkiä kesäpäiviä ja pitkiä talvikuukausia!\n\nHän päätti tästedes tehdä joka päivä työtä!\n\nJoka päivä -- säännöllisesti!\n\nParranajosta ei tahtonut tulla mitään. Hän tuiski Miinalle, että\ntämä muka oli tuonut hänelle kylmää partavettä, vaikka hän itse oli\nkirjojensa ääressä vavistessaan jäähdyttänyt partaveden.\n\nParta oli vielä ajamatta, kun Miina toi aamukahvia.\n\n-- Vie pois kahvi! Johan minä sanoin, etten huoli kahvia! Minähän\nsanoin, että tuo kuumaa partavettä! Etkö sinä enää kuule puhetta, vai\nmikä sinuun on mennyt! Tuo kuumaa partavettä! Kuumaa partavettä! Herra\nJumala! Kuinka sinä olet hidas.\n\nLopulta oli parta kuitenkin ajettu ja pukeutuminen alkoi.\n\nKallu auttoi pitkää virkatakkia päälle ja pitkää kultakahvaista miekkaa\ntakin vasemmasta taskusta takin alle riippumaan. Komea kahva jäi\nnäkymään taskun suun yläpuolelle ja kullattu tupen kärki jäi riippumaan\ntakin liepeestä alaspäin. Kengät kiilsivät moitteettomasti. Ison peilin\nedessä Markus vielä korjaili kaulustaan ja kaulanauhaansa ja asetteli\nsopivaan asentoon komean paraatikypärinsä. Sitä sanoivat toiset\nsaarelaiset kiikkutuolihatuksi, toiset enkelismannin amiraalinhatuksi.\nKummatko lienevät olleet oikeassa, sen ratkaisuun ei nyt ollut aikaa.\n\nMarkus pukeutui paraatipukuunsa harvoin -- oikeastaan ensikertaa\neläissään ja hän liikkui siinä kankeasti. Vielä kerran hän meni peilin\neteen. \"Komea mies! Tässä on sitten saakurin komea mies!\", saneli hän\npeilissä olevalle kuvalleen. Hän kohenteli vielä kerran kypäriään ja\nhavaitsi sen sopivan sangen hyvin leveän otsansa, lihavien kasvojensa,\nvaaleiden hiustensa, tummien, ohimoilta vinosti ylös kohoavien\nkulmakarvojensa ja tummanruskeiden ylöspäin väännettyjen vankkojen\nviiksiensä ja harmaansinisten silmiensä väreihin.\n\nPeilin edessä hän veti käsiinsä valkeat sormikkaansa ja samalla\nharjoitteli kumarrusta ja oikean sormikkaan riisumista tervehtimistä\nvarten -- tyhjä sormikas vasempaan käteen, joka nojaa miekan\nkahvaan -- kantapäät kop! -- ja sitten kumarrus -- mutta onko komea\nkiikkutuolihattu silloin kainalossa, kädessä vai päässä? Siinä kysymys!\nAuta armias Jumala! Maakuntahallituksessa oli hän usein nähnyt tähän\nverrattavia tapauksia -- vallesmannien käyntejä ynnä muita -- mutta\nei ollut osannut silloin ajatella, että itse joskus tarvitsisi niissä\ntilaisuuksissa tehtäviä liikkeitä osata, eikä ollut katsellut ja pannut\nmieleensä.\n\nHän hikoili ja puhkui.\n\nHän meni kaapilleen ja otti rohkaisuksi hyvän konjakkiryypyn, sytytti\nsikarin ja sitten läksi.\n\nKävellessään läpi kylän satamaa kohti tunsi hän kateutta kalastajia\nja kaikkia niitä saarelaisia kohtaan, joiden luona ei käy\nvirkatarkastajia. -- \"Voi te onnelliset ihmiset!\", huokasi hän. -- \"No\n-- huomenna on tämä kaikki ohi! Kestä nyt tämä päivä, kestä nyt tämä\nhirmuinen päivä!\", hoputteli hän itseään. Hän tunsi ihan tukehtuvansa\nkuumuuteen ja ahdas ja outo virkatakki esti hengitystä eikä siitä\nvoinut avata nappiakaan -- päinvastoin oli vielä kerran tarkastettava,\novatko ne kaikki kiinni. Kiinni ovat.\n\nRantaan olivat kokoontuneet saaren kaikki arvohenkilöt: Pappi,\nkirkkoneuvosto, kunnan esimies, kunnallislautakunta, koulun esimies,\nlautamies, tullimiehet, arvokkaimmat perheenmiehet ynnä muita --\npuhumattakaan naisista ja lapsista, joita seisoi siellä ja täällä\nlähimmillä porteilla ja ranta-aittojen seinustoilla, siellä missä\nmiehet, tavallisesti rantakäräjiä istuivat. Myöskin oli rantaan\nkokoontunut -- tavallisuuden mukaan, -- parvi koiria, jotka jo olivat\nalkaneet juhlatappelunsa.\n\nArvomiehet olivat kokoontuneet luotsisillalle -- luotsit ja tullimiehet\njuhlapuvuissaan.\n\nVallesmanni käveli läpi miesjoukon arvokkaana ja siellä ja täällä\nkohoili lakkeja ja kuului: \"Hyvää huomenta\", mutta hän ei vastannut.\nPerämies käveli hänen jäljessään. Luotsisillan portaiden juuressa oli\nvallesmannin jahdin jolla. Siihen nyt laskeutui vallesmanni ylhäisenä\nkuin amiraali konsanaan. Jolla nousi miltei pystyyn, eikä tasapainoon\nasettunut sittenkään, vaikka perämies istui keulapiitalle ja vaikkei\nperämieskään mikään pieni mies ollut -- päinvastoin saaren isoimpia,\nmutta mihin hän piisasi vallesmannille, joka niihin aikoihin painoi\nsatakymmenen kiloa.\n\nIstuessaan jollansa perällä ja vedellessään savuja sikaristaan\nkatseli Markus surullisena perämiestään, joka souteli levollisena.\nPerämies ei aavistanut, mistä tuo surullinen ilme oli kotoisin. Hän ei\ntiennyt, että vallesmanni parhaillaan toivotteli itselleen: \"Olisinpa\nkorkeintaan vallesmannin perämies tällä saarella! Tai mikä hyvänsä,\njolla ei ole kansliaa ja arkistoa hoidettavanaan.\"\n\nTällä välin olivat korkeat vieraat ennättäneet laivalla jo jalkeille.\n\nItse maakuntavanhin istui tilavassa korituolissa laivan peräkannella ja\npari virkamiestä hänen läheisyydessään.\n\nNykyinen maakuntavanhin oli vasta äskettäin virkaansa kohonnut.\nHän oli parhaassa iässä, Markuksen ikäinen, vieläpä hänen entisiä\nhyviä ystäviään, ollut Markuksen mukana monilla purjehdusretkillä\nentisaikoina. He olivat juoneet kerran Markuksen jahdin kajuutassa\nveljenmaljatkin.\n\nHän otti Markuksen vastaan ystävällisesti ja esitteli läsnäolevat\nvirkamiehet -- maakunnan rahastonhoitajan ja sihteerin.\n\n-- Mitä saarelaispiiriin kuuluu -- hyvää varmaankin?\n\n-- Täällä on hyvin rauhallista...\n\n-- Käräjämatkoja luultavasti hyvin harvoin?\n\n-- Hyvin harvoin, viimeaikoina, ja muulloinkin. Joitakin mitättömiä\ntilariitoja.\n\n-- Ja vanhana purjehdusihmisenä viihdytte te vallesmannina täällä hyvin?\n\n-- Kiitos -- oikein hyvin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaivaan soutivat myös kunnan viralliset edustajat, kunnan esimies\nja kunnallislautakunnan esimies. Vallesmanni esitteli heidät\nmaakuntavanhimmalle.\n\n-- Jaaha, jaaha. Onko kunnan virkamiehillä mitään valittamista tai\nmitään toivottavaa?\n\n-- Olisihan sitä valittamista paljonkin ja siitähän täällä on usein\nmiesten kesken ollut puhetta, että eiköhän tänne saataisi tullivapautta\nkaikelle ruokatavaralle, mitä tuodaan Virosta?\n\n-- Kirjoittakaa anomus! Kirjoittakaa senaattiin anomus, muuta en voi\nnyt tällä kertaa neuvoa. Teidän vallesmanninne varmasti liittää siihen\npuoltolauseensa ja minä koetan tutustua asiaan myös ja luultavasti\ntulen puoltamaan anomusta. -- No miten on köyhäinhoidon kanssa? Taitaa\ntuottaa paljo rasituksia näin pienelle kunnalle?\n\n-- Köyhäinhoitoa ei ole. Ei se rasita kuntaa --\n\n-- No!?\n\n-- Kunnan vaivaisia ei ole.\n\n-- Entä onko velkaa kunnalla?\n\n-- Ei ole velkaakaan. Omilla on tultu toimeen -- ja valtion avulla.\n\n-- Harvinainen kunta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSoudettiin maihin.\n\nLuotsisillalla tervehti maakuntavanhin kädestä pitäen paitsi pappia\nja lukkaria, myös saapuvilla olevia isäntämiehiä. Vuosikausia kulki\ntästä tapauksesta maine saarella ja usein sitä mainitaan vielä\ntänäkin päivänä: \"Siinä se oli oikea maakuntavanhin! Niin alhainen!\nOikea kansan mies! Tervehti kaikkia kädestä, ketä oli sillä kertaa\nluotsisillalla ja kyseli vointia -- yksin Juonaan Lutviltakin!\" --\n\nMaissa tarkastettiin koulu, kirkko ja kunnantuvalla pidettiin kokous,\njossa oli saapuvilla kunnallislautakunta, lautamies ja joukko kunnan\narvokkaimpia miehiä.\n\nSen päätyttyä oli laivalla aamiainen, johon vallesmanni oli kutsuttu\nosaa ottamaan.\n\nSen aikana sanoi maakuntavanhin, Markukseen kääntyen:\n\n-- Vallesmannilla kai on kanslia ja arkisto järjestyksessä?\n\n-- Ilmoitan kunnioittavimmin, että muutamat viimeisimmät virkakirjeet --\n\n-- Niin niin -- mutta yleispiirtein...\n\n-- Yleispiirtein -- tyydyttävässä kunnossa -- rohkenen sanoa, että olen\ntehnyt parhaani.\n\n-- No -- ennätämmehän vielä nähdä. -- Oikeastaanhan tämä oli puolittain\nhuvimatka. Meidän olisi käytävä heti tämän jälkeen tarkastamassa\ntätä saarta noilta korkeilta vuorilta, sitten uinti tuolla ihanalla\nhiekkarannalla, sitten päivällinen, sitten parin tunnin lepo ja\ntoivottavasti sen jälkeen meille jää hetkinen teidänkin osallenne,\nvallesmanni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlikin jo ilta käsissä, kun kokoonnuttiin vallesmannin pieneen\nkansliaan.\n\n-- Tämä on pieni soma huone!, lausui maakuntavanhin heti ja kun Markus\nalkoi levitellä kirjojaan ja papereitaan pöydälle tarkastettaviksi,\nlisäsi hän: Niitä me olemme nähneet kylliksemme kotona! Antakaa niiden\nolla! Me uskomme, että ne ovat kunnossa!\n\n-- Pyytäisin kuitenkin, että tuo tunnustus merkittäisiin tänne\npäiväkirjaan -- jos rohkenen -- muistoksi tästä käynnistä.\n\n-- Se käy kyllä laatuun!\n\nKirjoitettuaan päivämäärän ja nimensä kirjaan, kääntyi maakuntavanhin\nMarkuksen puoleen ja sanoi:\n\n-- No niin. Se on tapahtunut ja kun virallinen ohjelma on nyt lopussa,\ntahtoisin lausua sinulle, vanha veikko, että sinä olet ollut koko\npäivän liian juhlallinen ja hikoillut kovasti, varsinkin vuorilla\nkiipeillessämme! Mitä hittoa sinä olet tämänlaiseen helteeseen\npukeutunut tuonlaiseen pukuun! Salli minun komentaa itseäsi: Vie\nnyt kiireesti tuo virkatakkisi, silakanvartaasi ja amiraalilakkisi\nvaatekaappiin ja pane kevyempää yllesi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVallesmannin luona syötiin illallinen.\n\nSen jälkeen siirryttiin puutarhapöydän ympärille.\n\nKesäillan hämärä oli jo laskeutunut yli meren ja saaren.\nPelto-Kallu oli saanut tehtäväkseen koristaa puutarhapöydän lähin\nympäristö värillisillä paperilyhdyillä, joita Markus oli hankkinut\njuhlatilaisuuksien varalta.\n\nKun vallasväki saapui pöytään, olivat lyhdyt jo sytytetyt.\n\nVaalean harmaana, kuulakkaan vihertävänä, vilkkui meri puiden välitse.\nUmmikas kohahteli rantaan.\n\nPunertavan siniselle idän yötaivaalle oli kohonnut kuu, joka valoi\nkultiaan mereen.\n\nPöydällä paloi muutamia kynttilöitä -- olihan yö aivan tyyni -- ja\nmiesten istuuduttua pöytään ilmaantui Miina isoine tarjottimineen.\nHän asetteli pöydälle teelaseja, sokeriastian, konjakkiputelin ja\nsikarilaatikon, kaatoi laseihin kuumaa teetä ja poistui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari tuntia on kulunut.\n\nToiset lasit ja toiset sikarit ovat menossa.\n\nMieliala on korkealla.\n\nKaikki, Markus ylinnä, ovat laulumiehiä.\n\nOn juotu veljenmaljoja ja laulettu laulu toisensa jälkeen, viimeksi\n\"Läksin minä kesäyönä käymään\", josta Markus innostuu näin puhumaan:\n\n-- Kuulkaa veljet! Minä en voi koskaan kuunnella tuota laulua tulematta\nliikutetuksi. Minä sanon teille erään salaisuuden. Se koskee minun\ntestamenttiani ja tätä laulua. Kun minä kuolen, niin löydetään minun\npöydältäni suljettu kirjekuori, jossa on minun testamenttini. Kuulkaa\nveljet! Tämä on vakava asia! Minä olen täällä saaressa paljon miettinyt\nelämän kysymyksiä! Täällä on niin paljon aikaa! Kerran, eräänä\nkesäiltana, kun minä tässä istuin yksin ja soitin viululla tuota samaa\nlaulua, välähti yhtäkkiä mieleeni, että tämä on minun hautauslauluni.\nTorvisoittokunnan on sitä hiljaa soitettava surumarssina, kun minua\nviedään hautaan! Tämän ainoan määräyksen tulee sisältämään minun\ntestamenttini, minun viimeinen tahtoni, täydellä ymmärryksellä harkittu\npäätökseni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin se meni sillä kertaa!\n\nOnneksi eivät lähemmin tarkastaneet hänen papereitaan ja tilejään.\n\nNiin!\n\nTileissähän jo silloinkin pilkisteli pienoinen epäselvyyden paholainen,\nvajaukseksi vai miksi häntä nimitettänee!\n\nEpäselvyydet lisääntyivät vuosi vuodelta ja tuli kesiä, jotka\nmuuttuivat hänelle suoranaisen kauhun ajoiksi.\n\nHän pakeni saaresta merelle ja asumattomiin saariin viikkomääriksi\nmilloin hylkeenpyynnin milloin muulla nimellä ja varjolla. Usein hän\npelkäsi pakoilemistaan alkavaksi mielisairaudeksi ja sitä se lienee\nollutkin.\n\nMinkä enemmän syysmyrskyt lähenivät, sen turvallisemmaksi hän itsensä\ntunsi.\n\nTalvi oli sittenkin ja lopultakin ihanin aika! Marraskuun lopulta\nhuhtikuun loppuun sai olla ihan varmasti rauhassa tarkastuspelolta.\n\nViisi levon ja rauhan kuukautta!\n\nMarkuksen talvet olivat todellakin levollisia ja rauhallisia, mutta\neivät hauskoja.\n\nVarsinkin marraskuu oli pitkä ja ikävä.\n\nSilloin olisi ollut kyllin aikaa tehdä työtä, mutta hän ei voinut.\n\nViikkomääriä kestäneet myrskyt tekivät hänet kuin sairaaksi ja milloin\nsattui kauniita syyspäiviä, kuluivat ne toipumiseen.\n\nUseat illat tuntuivat loppumattomilta.\n\nKello löi.\n\nMitä se löikään -- vasta kuusi ja pimeän tulosta on kulunut kuin\nkokonainen ihmisikä.\n\n-- Miina hoi!\n\n-- No -- mikäs on hätänä?\n\n-- Minulla on niin peiakkaan ikävä.\n\n-- Vai niin. Minulla ei ole.\n\n-- Miina -- onko kello vasta kuusi?\n\n-- On, kuusi on jo.\n\n-- Mene kutsumaan perämies tänne.\n\n-- Heti paikalla!\n\nPerämies sai semmoisina iltoina istua vallesmannin luona puoleenyöhön.\n\nEräänä sellaisena iltana, kello yhdentoista ja kahdentoista välillä,\nmolempien ollessa monien lasien jälkeen kohtalaisessa humalassa, sanoi\nperämies, osoittaen sormellaan lasioviseen arkistokaappiin, jonka\neräällä laudalla näkyi kaksi kalloa.\n\n-- Ovatko nuo kaksi kalloa sieltä Viiristä?\n\n-- Sieltä ovat.\n\n-- Mitkä silloin yks kerta tuotiin...\n\n-- Niin.\n\n-- Kuulehan! Minä sanon sinulle yhden asian.\n\n-- Sano pois vain.\n\n-- Sinä et saa suuttua, vaikka minä mitä sanonkin!\n\n-- En suutu!\n\n-- Minä en tykkää, että sinä pidät niitä kalloja täällä, eikä se\ntaida olla laillistakaan -- ihmisen luita pitää kaapissaan. Ei se ole\nlaillista!\n\n-- Missä laissa se on kielletty?\n\n-- Kirkkolaissa tai laivarikkolaissa -- merilaissa -- en minä sitä...\nSinunhan se tietää pitää, joka olet vallesmanni!\n\n-- Niin minä tiedänkin.\n\n-- Jaa -- sinä tiedät?!\n\n-- Niin -- ettei missään laissa.\n\n-- Mutta -- \"maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen\ntuleman\" -- eikös se laki olekaan! Mitäs sinä siihen sanot!\n\n-- Ei se tähän kuulu.\n\n-- Vai ei kuulu. Mutta minä sanon, että kuuluu! Minä en pelkää noita\nkalloja -- älä sitä luule! -- mutta minä sanon sinulle, että minä en\ntykkää, että ne ovat tuolla kaapin laudalla... Luulek sä etten minä\nuskaltaisi olla täällä yksin -- hä?\n\n-- Ehkä...\n\n-- Mutta Simin Pokko ei uskaltaisi, eikä Sika-Hemma, siitä minä olen\nvarma.\n\nKallu oli nyt rohkea, mutta selvänä ollessaan, niinpä samana iltanakin\nalussa, hän kauhulla kuvitteli, että hänen olisi vähäksikään aikaa\njäätävä yksin tähän huoneeseen.\n\n-- Sanopas, Kallu, mitä varten sinä aina rupeat puhumaan noista\nkalloista?\n\n-- Mitä sinä oikeen tarkoitat? Luuleksä jotain tietäväs?\n\n-- Minähän sinulta juuri siitä syystä kysyin, kun en mitään tiedä.\n\n-- Asianlaita on sillä tavalla, vallesmanni, ettet sinä tiedä mitään.\nMinä olen nyt humalassa -- vai enkös ole?\n\n-- Taidat olla.\n\n-- Mutta älä sinä luule, vallesmanni, että minä niin humalassa olen,\nettä minä rupeaisin haastamaan mitä hyvänsä! Mutta yhden asian minä\nsinulle sanon -- tahoksä kuulla? Niin. Minä näen välistä pahoja unia.\n\n-- Pahoja unia! Ole nyt! Miehinen mies ja haastaa unista!\n\n-- Niin, usko tai ole uskomatta! Ja nyt kun minä näen nuo kallot\ntuolla ja sinä sanot, että ne ovat niiden viirinmiesten kallot, niin\nminä pelkään, että ne tulevat yöllä unessa minun kimppuuni. Katsohan\nvallesmanni, kuinka ne jo katselevat tänne! Sinä et ymmärrä mitään!\nSinä olet lapsi minuun nähden! Tiedätkö sinä mitä se on, kun on pakko\n-- kamahuttaa -- No -- ei puhuta mitään! Kallu! Oleksä hölmö!! No!\nMitäs sä tuijotat!? Ryypätään! En minä humalassa ole...\n\n-- Et ole, mutta minua nukuttaa. Minä menen maata, istu sinä tässä ja\nryyppää, tai mene kotiisi. Tee kuinka tahdot. Minä menen maata!\n\n-- Minä en jää tähän huoneeseen vaikka hirtettäisiin! Minä menen\nkotiin. Annaksä lyhdyn -- siellä on pimeä -- en minä pelkää pimeää,\nmutta anna minulle lyhty.\n\n-- Ota keittiöstä lyhty. Hyvää yötä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kului useat illat.\n\nAlkutalven hauskimmat päivät olivat joulujen välipyhät. Silloin saaren\nvallasväki kokoontui yhteisiin joulukesteihin, milloin pappilaan,\nmilloin kauppiaalle, milloin tullivanhimmalle tai luotsivanhimmalle,\nmilloin vallesmannille, milloin mihinkin, vuoronsa kussakin paikassa.\nNe olivat kuuluneet jouluajan ohjelmaan jo monta vuotta, jo ennen\nMarkuksen saareen tuloa.\n\nKerran oltiin niinikään joulukesteissä tullivanhimmalla.\n\nIlta oli kulunut hauskasti.\n\nParikymmentä henkeä oli vieraita.\n\nYlimääräisiä palvelijoita liehui keittiössä.\n\nSalissa oli katettu pitkä pöytä.\n\nKymmenistä kynttilöistä ja kattokruunusta virtasi häikäisevä valo.\n\nIstuttiin ruokapöydässä.\n\nPaisti kannettiin sisään.\n\nIlo oli ylimmillään ja se johtui osaksi hyvästä ruoasta, osaksi\nyhdessäolosta ylimalkain ja sukkeloista jutuista, mutta pääasiassa\nkuitenkin viinistä, jota oli tarjoiltu naisillekin ja hyvistä\nruokaryypyistä, joka oli viinaa.\n\nPuhetta johti pastori, sillä talon isännällä oli hidas puhe ja kankea\nkieli.\n\nPastori oli koko ajan, tapansa mukaan, jakanut sanan rieskaa milloin\nvakavassa, milloin leikillisessä muodossa. Toisinaan se loukkasi\njotakin läsnäolijaa, kuten äsken lukkaria, kun hän, pastori, kääntyi\npaistin aikana koulumestarin puoleen, joka oli vanhapoika ja asui\nlukkarin täyshoitolaisena, lausuen tälle:\n\n-- Niin niin koulumestari! Syö nyt kerrankin tarpeeksesi!, jonka\nlukkari otti itseensä, loukkaantui ja sanoi:\n\n-- Luuleksä pastoor, ettei meillä ruokavieras saa tarpeekseen syödä?!\nOoho! Se on vale se!, ja siitä oli syntyä ilmiriita, mutta toiset\nriensivät välittämään rauhaa ja alkoivat puhua muusta, eri puolilla\npöytää eri asioista.\n\nMieliala oli taas parhaimmillaan. Kaikki olivat unohtaneet äskeisen\nkahakan, joka lienee osaltaan oikeastaan ollutkin vain merkki yhä\nsuuremmasta kotoisesta tunnelmasta ja siitä, että kemujen alkua\nvaivannut kylmyys oli lopullisesti pois häipynyt.\n\nJoku lausuikin, että: \"Oi! Jospa voitaisiin näin kokoontua useammin,\nmuulloinkin kuin jouluina -- pitkin talvea -- ja kesälläkin!\", johon\npastori lisäsi:\n\n-- Hm! \"Tehkäämme tähän kolme majaa!\" Eikö niin! -- Aina yhdessä\noloissa saavutaan siihen pisteeseen, jolloinka tuo toivomus lausutaan\n-- johon äsken mainitsemamme koulumestari röhisevällä äänellään lisäsi:\n\n-- Niin. Perustakaamme sivistäväinen kerho, johon kokoonnumme\nkeskustelemaan kirjallisuudesta ja taiteesta, ettei meidän talvemme\nhukkaan kuluisi.\n\n-- Hm. -- Hm, tuumi puheenjohtaja.\n\nSieltä ja täältä, nimittäin naisten puolelta, kuului naurun\npyrskähdyksiä ja lopulta yhtyi koko seurue yleiseen nauruun,\ntarkoituksettomaan ja viattomaan, mutta jonka otti itseensä\nkoulumestari, kuten lukkari äsken otti aiheettomasti itseensä, kun\npastori oli kehoittanut koulumestaria syömään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyötyä hajaannuttiin eri huoneisiin, pienempiin ja suurempiin ryhmiin,\nvallat tupakoimaan isännän huoneeseen ja vallattaret erääseen kammariin\nemännän ympäri.\n\nEmäntä oli puhelias ihminen, mutta hänellä oli yksi vika: Hän pelkäsi\nkoiria ja se teki hänen olonsa saaressa vaikeaksi. Kullakin on oma\nkirouksensa, tai paremmin vitsauksensa, niin myönnettiin emännälle\nkaikilta puolilta ja häntä säälittiin -- ja mikä lieneekin satuttanut,\nettä koirat, parvi oikeita hyljekoiria, joita oli talon oman koiran\nmukana juuri tullut ulkoa, hyökkäsi naisten huoneeseen muristen ja\nnäytellen hampaitaan. Silloin kirkaisi talon emäntä.\n\n-- Huntana! Laakate port huntana!, ja huitoi käsillään ja huusi\nmiestään avuksi. Tuli niitä sitten muitakin miehiä ja ajoivat\nvieraat koirat ulos. Vähän ajan perästä istuivat vallattaret jälleen\nlevollisina sohvillaan ja tuoleillaan ja emäntä selitteli.\n\n-- Kun tiukka paikka tulee, niin ruotsi se tuppaa tulemaan silloin\nminulta, niinkuin kuulitte. Totuin siihen kieleen silloin, kun olin\nlaivassa. Silloin sitä minä opin monia kieliä: \"Ihjupliis\", se on\nenkeliskaa, \"silhuplee\" -- se on ranskaa. Niin.\n\nEi hän turhaa puhunutkaan!\n\nKyllä hän oli paljo maailmaa nähnytkin nuoruudessaan ja kieliä\noppinut kuin merimies konsanaan. Hän oli palvellut monta vuotta\nisossa matkustajahöyrylaivassa tarjoilijattarena. Samassa laivassa\noli siihen aikaan hänen nykyinen miehensä perämiehenä. Heidät kohtasi\nkerran merellä todellinen rakkaus ja heidän oli mentävä naimisiin ja\nasetuttava maihin. Niin joutui hänen miehensä tänne saareen valtion\nvirkamieheksi, tullivanhimmaksi.\n\nPuhe vallattarien puolella jatkui siitä aiheesta, mihin se näin\näkkiyllättäen ja väkipakolla ja ryminällä oli joutunut, nimittäin\nkoirista. Niistä kertoi kukin kokemuksiaan ja talon emäntä muun muassa\ntämänkin tapauksen:\n\n-- Minä olen usein sanonut meidän papalle, että \"Älä sinä suosi kylän\nkoiria!\", mutta ei siitä näy mitään apua olevan! Ja aatelkaas, mikä\nkiusa niistä on syksyllä ja keväällä, kun ne ajavat karvojaan! -- Jo\npelkästä omasta koirasta olisi tarpeeksi! -- Niistä sitten lähtee\nkarvoja! -- Kaikki hienot plyyssimööplemangit koirankarvoissa ja\nharjaa ja pöllytä sitten niitä! -- Ja enkös nytkin saanut mustalle\nsilkkileningilleni koiran karvoja! Voi surkeus sentään!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsännän puolella oli puhelu muuttunut lasi lasilta yhä äänekkäämmäksi.\nOlisi luullut siellä jo tapeltavan tai vähintäin riideltävän. Erään\npahimman rähäkän ajalla kävikin talon emäntä jo vilkaisemassa ovelta,\nettä mitä ne oikeen riitelevät, mutta hänen pelkonsa oli turha.\nKammarissa vallitsi mitä parhain sopu ja riemu remahteli yli reunojen.\nMuikeasti hymyili emäntä palatessaan toisten vallatarten joukkoon ja\nsanoi ylpeänä ja kehaisten:\n\n-- Aijai sitä meijän pappaa!\n\nSitten hän kertoi uteliaille kanssasisarilleen, mitä hän oli nähnyt ja\nkuullut miesten puolella.\n\nPappa oli istunut nenätysten koulumestarin kanssa ja lausunut korkealla\näänellä, juuri sillä hetkellä kun mamma seisoi ovella, näinikään:\n\"Uskaltaako -- uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi!?\", ja ruvennut\nitkemään. Vallesmanni oli siihen sanonut, että: \"Veli tarkoittaa\nkait että filosofi\", johon pappa taas oli sanonut vielä korkeammalla\näänellä: \"Minä kysyn Sinulta veli koulumestari vielä kerran: Uskaltaako\ntämän jälkeen olla teosofi? Mutta sinulta, vallesmanni, minä en kysy\nmitään!\"\n\nToiset vallattaret olivat uteliaita tietämään, \"että minkä jälkeen?\",\nmutta sitä ei emäntä tietänyt, sillä hän oli kuullut vain kysymyksen:\n\"Uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi?\" --\n\nAsia oli yksinkertaisesti sillä tavalla, että kun tullivanhimman humala\noli sivuuttanut korkeimman nousukohtansa ja alkoi aleta tylsyyttä\nkohti, tuli hän synkkämieliseksi, alkoi lähinnä istuvalle poikamiehelle\nlausua varoittavia ääniä ajattelemattomasta avioliitosta oppimattoman\nihmisen kanssa ja kuvaili sitten muutamin lausein omaa onnettomuuttaan,\nratkesi itkuun ja huusi: \"Uskaltaako, uskaltaako tämän jälkeen olla\nteosofi?\" -- Niin hänelle aina tapahtui. Hän ei edes itse tajunnut,\nmitä hän kysyi ja jos joku häneltä asiaa tiedusteli, kertasi hän\nkysymyksensä teosofina olosta yhä useammin ja useammin ja nukkui\nlopulta. Niin kävi nytkin. Hänen kielensä totteli yhä vastahakoisemmin\njärjen vaatimuksia, se teki asiaan kuulumattomia kommelluksia ja\nsekoitti järkevän puheen. Kuului vielä pari kertaa: \"Uskaltaako\n-- uskaltaako\" ja sitten alkoi hän torkkua ja vieraat vähitellen\npoistuivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin kuluivat joulut ainakin ensivuosina, mutta vuosi vuodelta pieneni\nhänen seurapiirinsä. Ensin riitautui hän papin kanssa. Siihen oli\noikeastaan perämies syypää. Kerran nimittäin tämä jätti papille\nmaksamatta kalasaatavat. Jo vuosikymmenen ajan oli papille maksettu\nylimääräisenä papinsaatavana nelikko silakoita jokaiselta verkoilla tai\nnuotalla käyvältä täysi-ikäiseltä hengeltä, mieheltä sekä naiselta.\nHyvinä kalavuosina maksoivat saarelaiset tämän veron mielellään, mutta\nkun jonakin keväänä kutukalastus tuotti huonosti, kuului rantakäräjillä\nnurinaa ja uhkauksia jättää koko vero maksamatta. Se maksettiin\nnimittäin keväällä, heti kutuajan loputtua, vähää ennen juhannusta,\nViroon lähdön aikoina. Lihavista ja rasvaisista syyshaileista ei toki\nveroa tarvinnut papille maksaa.\n\nEräänäkin keväänä oli kutuaika ollut huono. Kalaa oli saatu vähän.\nRantakäräjillä vallitsi synkkä mieliala. Kuului nurinaa sieltä ja\ntäältä. Silloin sanoi Pelto-Kallu:\n\n-- Mitäs te joka kevät, milloin on huono kalantulo, nurisette ja\nnapisette! Jättäkää maksamatta, sillähän se on tehty!\n\n-- Ei tässä muukaan auta, kuului joka puolelta. Tehtiin yhteinen päätös\nolla sinä keväänä maksamatta papinsilakoita.\n\nSeuraavaksi aamuksi oli kuulutettu papinsilakan maksu alkavaksi\nrannassa kello kahdeksalta.\n\nSuntio oli siellä papin kanssa järjestelemässä tyhjiä tynnyreitä jo\nkello kuudelta.\n\nAamu oli kaunis.\n\nKello kävi jo yhdeksää, eikä vielä kuulunut ketään.\n\nLopulta sanoi lukkari suntiolle:\n\n-- Mitäs tässä -- mennään hakemaan silakkamme. Sittenhän näkevät\nmuutkin ja seuraavat esimerkkiä.\n\nSuntiota ja lukkaria seurasivat kirkkoneuvoston jäsenet ja heitä,\nvanhaa totuttua rataa, kaikki muut saarelaiset. Ainoastaan Pelto-Kallu\npysyi yhteisessä päätöksessä eikä hän sinä keväänä maksanut\npapinsilakoita.\n\nPappi pani silakkasaatavansa hakemukseen kihlakunnan vanhimman kautta.\n\nPaperit tulivat muutaman viikon perästä vallesmannille.\n\n-- Mitäs helkkarin tuhmuuksia sinä nyt olet tehnyt!?, sanoi vallesmanni\nPelto-Kallulle, jonka oli kutsuttanut luokseen. -- Sinä, ruunun\nmies, jonka pitäisi olla hyvänä esimerkkinä muille ja apuna, milloin\njoltakin on lain kautta haettava jotakin ja nyt sinä olet itse joutunut\ntämänlaiseen rumaan juttuun. Selitä edes!\n\n-- Se oli saarikunnan miesten yhteinen päätös.\n\n-- Jättää maksamatta papin saatavat!\n\n-- Niin.\n\n-- Jaaha, vai sellaista väkeä! No -- toiset maksoivat kuitenkin?\n\n-- Siltä näyttää. Mutta minä aion valittaa.\n\n-- Valita, valita.\n\n-- Minulla on jo paperit valmiina, jos vallesmanni viitsisi katsoa.\n\nPelto-Kallu oli saanut postimieheltä tietää heti ajoissa, että hänen\nkalaveronsa on pantu lainhakuun. Silloin oli Pelto-Kallu turvautunut\nkoulumestariin.\n\nSaaren nykyinen koulumestari, Esaias Hendolin nimeltään, antoi itseään\nnimittää maisteriksi ja tästä syystä ei saaren kansa rohjennut\nhäntä nimittää opettajaksi, vaan koulumestariksi. Hänestä kulki\nmonenlaisia huhuja, mutta mitään varmaa ei kukaan tietänyt. Sen verran\noli kuitenkin onnistuttu saada hänen entisyydestään selvää, ettei\nhän ole mikään oikea maisteri, tuskin ylioppilaskaan, ja että hän\noli ennen saareen tuloaan toiminut erilaisissa viroissa, viimeksi\nkäräjäkirjurina, mutta juonut kaikki entiset virkansa ja sortunut tänne\nsaareen lasten kasvattajaksi. Entisenä kirjurina hän sai tehdäkseen\nkaikki saarelaisten asiakirjat ja kirjeet -- tyttöjen rakkauskirjeistä\nalkaen. Yhteen aikaan hän oli avustanut kunnanmiehiä vallesmannia\nvastaan ja kunta oli voittanut. Tästä asti oli Markus katsellut häntä\nkarsaasti, lakannut tervehtimästäkin.\n\nNyt oli taas Markuksella kädessään tuon miehen sepittämä paperi,\nPelto-Kallun valitus \"laittomasti kannetuista papinsaatavista\".\n\nMarkus luki ja ihastui paperiin ja koulumestarin taitoon, sillä tämä\noli uurinut asian perin juurin ja tullut seuraaviin tuloksiin:\n\n    Mainittu silakkasaatava ei kuulu papin lailliseen palkkaan. Vain\n    neljäkolmatta saarelaisisäntää oli allekirjoittanut sitoumuksen,\n    jonka mukaan jokaisen verkoilla tai nuotalla käyvän naisen tai\n    miehen puolesta on maksettava papille nelikko kevätsilakoita.\n    Noiden neljänkolmatta miehen kokousta ei ole katsottava\n    lailliseksi kirkonkokoukseksi, koska sitä ei ole laillisella\n    tavalla kuulutettu ja koska siinä on saaren oma pappi --\n    omassa asiassaan -- johtanut puhetta ja koska pöytäkirjalle ja\n    sopimukselle ei ollut haettu lainmukaista vahvistusta.\n\nSe oli valituskirjelmän sisältö ja se päättyi seuraavalla tavalla:\n\n    \"Näillä perusteilla rohkenen Maakuntavanhimmalta kunnioittaen\n    anoa, että minut vapautettaisiin mainitun, laittoman\n    papinsaatavan suorittamisesta ja että nyt vireillä ollut lainhaku\n    minua vastaan peruutettaisiin ja että hakija velvoitettaisiin\n    kohtuullisesti korvaamaan minun kuluni tässä asiassa.\"\n\nMarkus oli ihastunut kirjelmän sisältöön ja muotoon. \"Ollapa minulla\ntuo taito!\", huokasi hän itsekseen. Perämiehelle hän sanoi:\n\n-- Tämän mukaan sinä näytät olevan oikeassa.\n\n-- Niin olenkin. Ja mitäs vallesmanni tuumaa, jos siihen valitukseen\nvielä lisättäisiin, että \"minä en olekaan mikään varsinainen kalastaja,\nvaan ruununperämies, joka ei ole velvollinen maksamaan papin\nkalasaatavia, joita vain ammatikseenkalastajilta voidaan vaatia.\"\nEiköhän olisi hyvä lisätä se vielä tähän?\n\n-- Ei herran nimessä! Se pilaisi asian kokonaan! Tämä paperi on nyt\nnäin hyvä -- siitä ei voi mitään pois ottaa, eikä siihen voi mitään\nlisätä. Mene ja kutsu se koulumestari paikalla tänne! Minulla on sille\nvähän sanottavaa.\n\nMarkus oli päättänyt käyttää hyväkseen maisteri Hendolinin apua\nvirka- ja muiden asiakirjain laatimisessa ja siitä syystä hän kutsui\nHendolinin luoksensa.\n\n-- Asia on, nähkääs maisteri, sillä tavalla, että minä osaan huonosti\nsuomea ja kun kaikki asiakirjat ja kirjeet on kirjoitettava suomeksi,\njoudun minä usein pulaan. Minun kotonani puhuttiin ruotsia, saksaa ja\nvenättä. Minä kävin ruotsalaisen koulun. Arvaattehan, että minulle\ntuottaa suurta vaikeutta suomeksi kirjoittaminen. Kun minä luin\ntämän paperin, tulin minä ajatelleeksi, että etteköhän te, maisteri,\nsuostuisi minua auttamaan kaikissa kansliatöissä ja asiakirjojen\nlaatimisessa. Kyllä minä maksan.\n\nKoulumestarilla oli huono palkka. Saarelaiset, saatuaan häneltä\nasiakirjoja, lupasivat maksaa, jos asia voittaa, mutta unohtivat\nlupauksensa. Paljon oli naisia, jotka lupailivat: \"Kunhan tulee kesä,\ntuon minä marjoja maisterille tästä kirjoittamisesta\", mutta kun\nmarja-aika saapui, jäivät marjat tulematta. -- Vallesmanni lupasi\nhänelle hyvää palkkaa ja sen lupauksensa hän täyttikin. Hän maksoi\neräistä asiakirjoista markan mukaan riviltä, jotenka maisteri oikein\nhyvinä päivinä ansaitsi vallesmannin kirjurina illassa sen, minkä\nvirassaan viikossa.\n\nEnsimmäinen asia, jonka he yhteisvoimin ajoivat, oli tuo papin\nja perämiehen keskeinen riita. Pappi piti sitkeästi puoliaan ja\nvetosi aina korkeimman oikeusasteen apuun saakka; mutta turhaan.\nPerämies voitti asian ja kaikki saarelaiset lakkasivat maksamasta\npapinsilakoita. Ainoastaan lukkari, suntio ja kirkkoneuvoston jäsenet\nkoettelivat kauan kestää kahden tulen välissä -- he eivät olisi\nraatsineet uhrata hyvää sopuaan papin kanssa, eikä liioin hyvää\nnaapurirauhaa toisten saarelaisten kanssa. Lopulta heidänkin oli\ntehtävä ratkaisu. He lakkasivat maksamasta -- sillä hyvän naapurisovun\nkatsottiin niin vaativan.\n\nNäin menetti Markus papin ystävyyden. Heistä tuli vihamiehet. Kerran\njutun alkuaikoina oli pappi käynyt Markuksen luona ja sanonut näin:\n\n-- Sinun ei pitäisi puoltaa perämiestä tässä asiassa. Meidän\nvirkamiesten on vedettävä yhtä köyttä kansaa vastaan -- muutoin kuri\nkatoaa.\n\n-- Minun on vedettävä yhtä köyttä lain kanssa ketä hyvänsä vastaan.\n\n-- Vaikka veljeäsi vastaan?\n\n-- Vaikka veljeäni vastaan!\n\n-- Siinä tapauksessa minä pyydän huomauttaa, että läheisempi puhuttelu\nminun puoleltani peruutetaan -- mikäli meillä mitään sananvaihtoa\ntästedes tulee olemaan.\n\n-- Se ei ole minulle uhri! Te olette minua vanhempi ja teillä on oikeus\nnäissä asioissa aloitteen tekoon.\n\nKoulumestari oli myös saapuvilla. Pastori sanoi nyt vasta tuntevansa\nkoulumestarinkin ja pyysi peruuttaa hänenkin suhteensa lähemmän\ntuttavuuden.\n\nNäin alkoi seurapiiri hajota.\n\nTullivanhimman hän menetti kerran juomingeissa kotonaan.\n\nLäsnä oli vain tullivanhin, koulumestari, luotsivanhin ja vallesmanni\nitse.\n\nPuolenyön tienoissa, humalan ylimmillään huimuillessa, oli Markus liian\nvaromattomasti ruvennut laskemaan leikkiä tullivanhimman ymmärryksen\nkanssa, oli kertonut eräitä laivarikko- ja tullitarkastustilaisuuksia,\njoissa muka tullivanhimman viisaus oli joutunut huononlaiseen\nvalaistukseen. Tästä oli tullivanhin suuttunut, heittänyt kynttilän\njalalla vallesmannia, mutta ei osunut ja alkanut huutaa niin, että\nkeittiöönkin kuului:\n\n-- Voipi olla, että minä olen tuhmempi kuin sinä! Voipi olla! Mutta\nitse minä elätän lapseni, muijani niin tuhma kuin olenkin! Mutta\nkuinkas on sinun laitasi, veliseni? Sietäisiköhän ne sinun perheasiasi\nnostella päivän valoon! No! Jokos kalpenet! Sieltä tulee Viipurista\nvähän väliä laivoja, jotka tietävät kertoa, että siellä satamatöissä\nkulkee eräs iso pojan kölkki, joka kuuluu olevan sinun näköisesi.\nMitäs siihen sanot? Poika kuuluu juttelevan kenelle hyvänsä, että\nhänen isänsä nimi on Markus Aleksanteri Leopold Markulin, joka on nyt\nsaarelaisvallesmannina ja että hänen äitinsä nimi on Anna. -- No, mitäs\nsiihen sanot? On valetta vai?!\n\nMarkus kohosi hitaasti ylös tullivanhimman kertomuksen aikana,\nlähestyi häntä äänettömänä, otti kiinni kaksin kourin, ravisteli häntä\nilmassa ja sanoi pari kertaa: \"Olet sinäkin mainio toveri! Olet totta\njumalaut!\", kantoi sitten ulko-ovelle, jossa heitti hänet, humalaisen\nmiehen, pihamaalle, pimeään syysyöhön. Sitten viskoi jälkeen samaa\ntietä tullivanhimman hatun ja päällystakin ja löi oven kiinni.\n\nNäin pienentyi Markuksen ympärillä seurapiiri pienentymistään. Eikä\nhajaantuminen tapahtunut yksinomaan siten, että vain Markukselta\nvähenivät ystävät. Hajaannus oli yleisempää laatua. Jo seuraavana\njouluna havaittiin, ettei suuria joulukestejä kutsuttu kauppiaalle, ei\npappilaan, ei tullivanhimmalle, ei vallesmannille. Jokaisessa perheessä\nvietettiin joulua pienissä piireissä ja perheet kävivät toistensa luona\nyksitellen lyhyillä vierailuilla. Suuret päivälliskutsut tanssiaisineen\nolivat poissa, eivätkä enää sen jälkeen muotiin tulleet. Usein muisteli\nMarkus yksinäisinä iltoinaan näitä joulukemuja kaihoten ja ikävöiden.\nNehän olivat kestäneet vain muutaman vuoden, mutta Markukselle ne\nolivat kuin kokonainen elämä. Kun hän istui yksin hämärtyvässä\nkamarissaan ja antoi ajatuksensa siirtyä niihin aikoihin, kuuli hän\nkorvissaan puheen sorinaa, soittoa, lasin kilinää, puheita, laulua,\ntanssia ja näki tupakan savua ja juhlapukuista saarelaisvallasväkeä,\netupäässä tuon lihavahkon, ketteräliikkeisen ja vilkkaan tullivanhimman\npuolison, joka emäntänä ollessaan lasketteli vierailleen ranskalaisia\nja englantilaisia kohteliaisuuksia -- kukaan ei päässyt selville, minkä\nmittapuun mukaan hän vieraansa jakoi, mutta erehtymättä hän määrätyille\nhenkilöille sanoi: \"Ihjupliis\" ja toisille: \"Silhuplee\". Vallesmannille\nhän sanoi aina: \"Silhuplee, masa lensman!\" -- Markus luettiin\nsiis talon ranskalaiseen piiriin! -- \"Hahahaha!\" -- nauroi Markus\nmuistellessaan ja ihmetellessään, että \"Minkähän ihmeen perusteella tuo\nminut ranskalaisiinsa luki?\" -- Luultavasti ei minkään perusteella.\nEmännällähän oli ainoana pyrkimyksenä loistaa kielitaiturina ja\nolihan hapella toki sen verran vaistoa, että ei samaa henkilöä\npuhutellut sekaisin eri kielillä. Vaatihan alkeellisin kohteliaisuus\nkunnioittamaan vierasta. --\n\nMarkus katseli siis menneitä aikoja saarelaisajastaan kuin\npalaamattomia ilon aikoja, aavistamatta, että hänellä on omassa\ntalossaan ja puutarhassaan loistavin aika vasta edessä. Kuin merellä\nsaapuva myrsky lähettää edelleen aaltoja kymmenien, väliin satojen\nkilometrien päähän, niin lähetti tuo tuleva aika saapuessaan erilaisia\ntapauksia, ennenkuin se itse saapui ja ennenkuin se kohisten ja\nriemuiten alkoi vyöryä lopputuhoa kohti.\n\nNykyään oli tyyni ja hiljainen ja usein ikävä väliaika ja se kesti\nusean vuoden.\n\nSinä aikana tehtiin paljon työtä. Koulumestari, Esaias Hendolin,\noli hänellä aina apuna ja asiat luistivat hyvin. Meni jo muutamia\nkesiä, jolloin hän ei peljännyt tarkastusta, mutta sitten taas tuli\npakoilukesiä. Muut paperit olivat kyllä kaikki reilassa, mutta ei\nkassakirja. Sitä ei koskaan Markus näyttänyt Hendolinille. Siellä oli\ntoisinaan peloittavia epäselvyyksiä. Kevät- ja syyskaudet alkoivat\nnimittäin käydä hänelle hyvin kalliiksi. Keväällä aikaiseen ja syksyllä\nmyöhään makaili saaren satamassa pelastuslaivoja. Ne ilmaantuivat kuin\nkotkat muuttolintujen mukana. Makailivat saaren satamassa viikkomääriä\nvaanimassa saalistaan, laivarikkoja. Näiden laivojen päällystölle alkoi\nMarkus antaa kotonaan tanssiaisia. Saaren tyttöjä ja poikia kutsuttiin\nvallesmannin saliin \"paaliin\". Saaren vanha viulunsoittaja sai soittaa\nusein koko yön. Tytöillekin tarjoiltiin viiniä ja useat niistä olivat\nhumalassa jo puolenyön tienoissa. Ne olivat ihania aikoja, mutta\ntulivat kalliiksi. Ne veivät rahaa enemmän kuin hänen palkkansa sieti.\nSilloin hän turvautui hallussaan oleviin vieraisiin rahoihin ja lähetti\nperämiehen mantereelle hakemaan konjakkia, likööriä, viinejä ynnä muuta.\n\nLähempänä joulua hävisivät pelastuslaivat ja loppuivat \"paalit\",\nniinkuin saarelaiset niitä nimittivät, ja alkoi ikävät illat ja pitkät\npäivät, jolloin oli säästettävä ruuassa ja juomassa pitkin talvea,\nettä kevääseen mennessä saa kassakirjan ja kassan siihen kuntoon, että\nvoi sen huoletta antaa tarkastajalle. Usein hän onnistuikin, mutta\nmuutamina keväinä laivarikkoajan \"paalit\" veivät suunnitelmat taas\nsekaisin.\n\nJoulunalusviikoista kevääseen oli hänen ainoana seuranaan koulumestari,\ntoisinaan perämies ja joskus Miina -- koulumestari tavallisimmin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn eräs joulukuun ilta.\n\nPosti on tullut mantereelta.\n\nMarkus on laittanut pienessä makuukammiossaan olevan pyöreän pöydän\njuhlakuntoon.\n\nSiinä on konjakkiputeli, sikarilaatikko, tulitikut, joulupostia,\npari lasia, sokeriastia ja punaisella samettivuorilla sisustetussa\nmahonkirasiassa, joka on auki, kansi seljällään, kiiltelee iso\njalokivillä koristettu kultakello raskaine kultavitjoineen. --\n\nMarkus itse järjestelee huonetta.\n\nPyöreälle pöydälle hän sytyttää kaksi kynttilää palamaan.\n\nIkkunanaluspöydälle, idän seinustalle, meren puoleisen ikkunan eteen\npannaan niinikään pari kynttilää ja annetaan verhojen jäädä auki.\n\nKaikille muille ikkunoille sytytetään myös kynttilöitä, joka huoneeseen.\n\nIsäntä itse on juhlapuvussa -- kultanappisessa hännystakissa,\nvalkeissa liiveissä, korkeassa kauluksessa, valkeassa kaulanauhassa\nja kultakahvaisessa silakanvartaassa, joka riippuu vasemmalla ja\nkolahtelee tuoleihin ja pöytien kasoihin.\n\nHän ei ole kyllä selvillä, pitääkö silakanvarraskin olla kupeella vai\neikö, vai onko se suorastaan kielletty tämänlaisessa iltakutsussa\nkotona, mutta oli miten oli.\n\nJuhla kuin juhla!\n\nSe kuuluu juhlapukukaavaan ja saa riippua kupeella.\n\nHän on ajanut partansa, lihava leuka ja vielä lihavammat posket\nvälkkyvät puhtautta ja viikset ovat käännetyt kohti silmiä.\n\nHän katseli itseään peilistä.\n\nKasvojen ilmeet olivat viekkaat, mutta niihin otti osaa vain nenän ja\nsuun lähin ympäristö ja silmät, sillä posket ja leuka olivat jo aikoja\nsitten lihoneet siinä määrässä, ettei yksikään lihas niiden sisällä\njaksanut liikkua niin paljon, että sen väreilyt olisivat tuntuneet\npinnalle asti. Suun ilmeitä jossain määrin himmensivät kellanruskeat\ntuuheat viikset. Silmät, silmäluomet ja turvonneet silmänalukset,\nsieraimet, tummanruskeat kulmakarvat, jotka kohosivat nenän juuresta\nmolemmin puolin vinosti ylöspäin, iho nenän juuressa ja nenän seljässä,\njoka voi tarvittaessa vetäytyä kymmeniin ryppyihin, pitivät miltei\nvilliä elämää hänen jutellessaan seikkailuistaan nuoruudessaan --\nmetsästysmatkoista ja maalaistytöistä -- niin -- ne olivat juttuja ne!\n-- ja niille kannatti kyllä nenän ja sen lähimmän ympäristön ilveillä\nja ilkkua -- nyt, kun kaikki oli ohi, nuoruus ja sen monikirjavat\nseikkailut! -- Yli kaiken kaartui leveän ja voimakkaan otsan ja kaljun\npäälaen suun puoliympyrä, korvasta korvaan, kylmänä ja tunteettomana\nkuin taivaan kupu joka katselee yhtä rauhallisesti niin hyvien kuin\npahojenkin, niin väärien kuin vanhurskaittenkin tekosia maan matoisen\nkamaralla.\n\n-- Täydestä käyt vielä, mies peilissä, mutta alatpa jo vanheta, sanoi\nhän kuvaselleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki on valmista, mutta missä hitossa viipyy vieras.\n\nTekisi mieli alkaa jo itse -- ottaa pieni konjakkiryyppy ja sytyttää\nsikari.\n\nEi siinä muuta olekaan.\n\nNo niin, teetä myös. Kyllä Miina teetä tuo.\n\nAhaa -- jopa kuuluu kolinaa ulko-ovessa.\n\nVallesmanni on saavuttanut tarkoituksensa.\n\nKoulumestari jää ällistyneenä seisomaan kynnykselle.\n\n-- No mutta... no mutta... Mitä sinä meinaat?!... Arki-iltana!! Minä en\nymmärrä!\n\n-- Heitähän paltto päältäsi ja vie sinne eteiseen! -- Miina! Tule\nauttamaan vieraan päältä palttoa! Sinä olet tuhma, Miina! Minun on\nsinua tästä lähin kasvatettava... No no -- auta paltto pois vieraan\npäältä -- no niin -- aseta se käsivarrellesi -- vasemmalle! -- noin,\nnyt otat lakin -- nyt kepin -- viet ne eteiseen. Sinun on, Miina, tästä\nlähin tämä tehtävä kaikille minun vierailleni jo eteisessä. Minä olen\nnyt korkeampaa säätyä kuin eilen ja minulla käy nykyään korkeampia\nvieraita kuin ennen ja ne on otettava vastaan korkeammalla tavalla kuin\nennen. Muista se, Miina!\n\n-- No -- käy istumaan, Esaias!\n\n-- Mitä helkkaria sinä oikein ilveilet!? Mitä sinulle on tapahtunut?\n\nMarkus täytti ryypyt, näytti ääneti kultakelloa Hendolinille, joka\nsitä suu auki katseli joka puolelta ja asetti sen jälleen paikalleen\nja katseli kysyvänä Markusta. Markus kohotti ryyppylasinsa, kehoitti\nviittauksella Hendolinia tekemään samoin, lasin kilahdus, onnentoivotus\nja lasit tyhjiksi ja sitten sytytettiin sikarit ja siinä seisovassa\nasennossa tarkasteltiin vielä kelloa.\n\n-- Mistä hitosta sinä olet saanut tämänlaisen kellon -- jalokiviäkin jo\nkokonainen omaisuus!\n\nVastaukseksi ojensi Markus Hendolinille samassa postissa tulleen kelloa\nkoskevan paperin.\n\n-- Venättä!\n\n-- Niin. Ole hyvä ja lue. Siitä selviää tämän kellon salaisuus.\nJaaha, et ymmärrä! No, se musteella tehty omakätinen nimikirjoitus on\n\"Nikolai\" ja paperissa sanotaan, että erikoisessa armossa on minulle,\nosoittamastani sankarillisuudesta, nähty hyväksi lahjoittaa tämä\nkultakello jalokivineen ja perineen. Siitä selviää myös, että kello\nvastaa yrjönristiä, jonka olen ansainnut, mutta kun olen sivilimies,\nei minulle yrjönristiä voida antaa, vaan sitä täydellisesti ja arvossa\nenemmänkin, vastaava kultakello perineen ja jalokivineen.\n\n-- Mutta eihän tässä paperissa noin pitkiä puheita ole.\n\n-- Ei olekaan, mutta sinulle, joka et ymmärrä, on pidettävä puhe\npitempi.\n\n-- Jaaha. Jaaha. Vai olet sinä sankari! No, mikähän sankari sinä sitten\noikein lienet.\n\n-- Kyllähän vielä kuulet.\n\nMyöhemmin illalla, oliko toisien vai kolmansien lasien aikana -- valkea\npöytäliina oli kyllä kauttaaltaan sikarintuhan peitossa, varsinkin\ntuhkakupin ympäriltä, josta päättäen kädet olivat alkaneet tehdä\nepävarmoja liikkeitä, myös kynttilät olivat jo pitkällä ja katsottiin\nkelloa, mutta ei koskaan muistettu, paljonko se on -- puhelevat\ntoverukset sangen korkealla äänellä kaiken maailman asioista ja alkaa\nMarkus puhua myös tästä kelloasiasta, siitä, jonka vuoksi koko juhla on\npantu pystyyn.\n\nJompikumpi oli taaskin sanonut sanan \"sankari\" ja sen johdosta\nkysyi Markus Hendolinilta, koulumestarilta, jota varsinkin tällä\nhumaluusasteella, jolla nyt oltiin, oli nimitettävä maisteriksi.\n\n-- Kuulehan maisteri! Sinä et taida tietääkään mitä san-ka-ri-us on,\nvaikka olet paljon lukenut?\n\n-- Sankarius? Sitä ovat eri tutkijat eri maissa selittäneet\nsangen eri tavalla. Siitä on hyvin monta määritelmää, toisilleen\nristiriitaisiakin. Sankarius? Hm. Se on vaikea määritellä.\n\n-- Sankarius -- niin. Siitä on monta mielipidettä ja tämän kellon\nminulle joutuminen selvittää yhden käsityksen sankariudesta. Annahan\nkun minä selitän. Muistathan sinä kun se venäläinen pantsarilaiva\ntoissa talvena työnsi kärsänsä lumipyryssä maahan tuolla lähempänä\nLounatriviä?\n\n-- Muistan. Joulun tienoissahan se tuli.\n\n-- Ja myös sen muistanet, että se oli siellä tuhon partaalla,\nlaivarikkoisena, koko sen talven, kolme kuukautta. Kävithän sinäkin\nsiellä joskus minun kanssani. Kolme kuukautta jatkuivat pelastuspuuhat\nja minä olin yksi sankari, sikäläisen käsityksen mukaan, josta nyt on\nkysymys -- ymmärräthän.\n\n-- Ymmärrän, ymmärrän.\n\n-- Minä olin yksi niitä sankareita!\n\n-- Mitä sinä sitten teit?\n\n-- Minä join vähintäin kerran viikossa penkin alle kaikki venäläiset\nupseerit, ylimmästä alimpaan -- itse amiraalikin kävi kerran voimiaan\nkoettamassa. Kaikessa vieraanvaraisuudessaan yrittivät upseerit laivan\nperäsalongissa juoda minut penkin alle. Kaikennäköisillä sekoituksilla\n-- kuumaa viskiä, hunajakonjakkia ja mitä lienevät sotkeneetkaan\nsekaisin -- koettivat saada minua itseänikin sekaisin. Itse tippuivat\nhe yksi toisensa perästä pöydän alle, mutta minä istuin yhä pää kylmänä\nja järki kirkkaana ja jatkoin juomistani. Kun venäläiset upseerit\npanevat toimeen kilpajuomingit, julistetaan sankariksi se joka voittaa.\nMinä voitin tuon laivarikkoisen venäläisen pantsarilaivan upseeriston\nnoin kaksitoista, tai parikymmentä kertaa uusiutuvassa kamppailussa ja\nminut on julistettu sen johdosta sankariksi ja kun laiva keväällä pääsi\nirti rannasta, lähetettiin keisarille luettelo sankareista ja minä\nolen yksi niistä, ja keisari lähetti minulle tämän kellon, valittaen,\nettä olen siviilimies, ja hän on siis estetty ojentamasta minulle\nyrjönristiä. -- Se on nyt siis yksi käsitys siitä, mitä on sankarius\n-- venäläinen käsitys. On myös vielä monta muuta käsitystä, mutta ei\nyhtään sellaista, jonka mukaan sinä olisit sankari, sillä sinä humallut\nvähästä, katso ettet jo tämän lasin perästä kallistu pöydän alle.\nTerveydekses!\n\n-- Terveydekses! --\n\nTunnit kuluivat ja aamu alkoi hämärtää.\n\nKoulumestari, joka oli koko yön istunut pyöreän pöydän toisella\npuolella ja sankarillisesti koettanut pitää puoliaan Markuksen kanssa,\nalkoi viiden tienoissa aamulla ensin sammaltaa puheessaan, kerrata\ntylsänä aina vain samoja sanoja ja vihdoin alkanut hiljalleen ja\nhitaasti solua tuoliltaan permannolle.\n\nEi kukaan Aatamin pojista tässä matoisessa maailmassa voi sekoittaa\nviittä, kuutta, ehkä seitsemääkin lasia konjakkia ja samppanjaa\nvajoamatta siihen ihanuuksien laaksoon, josta hän luulee liitelevänsä\naina ylemmä ja ylemmä, aina ihanampiin ja ihanampiin korkeuksiin -- ja\nkaikkein vähimmän Esaias Hendolin, koulumestari, entinen käräjäkirjuri,\nvirkansa juonut heittiö, meren ajo, niinkuin häntä nimitteli\najatuksissaan Markus, vedellessään savuja sikaristaan ja tyhjentäen\nviimeisen lasinsa ja sen jälkeen tarttuen kiinni juomaveikkoonsa,\nainoaan ystäväänsä ja auttajaansa ja alkaen häntä raahata läpi\nruokahuoneen saliin, jonka sohvalle koulumestarille oli varattu\nmakuupaikka.\n\nKoulumestari heräsi matkan varrella ja alkoi puhua mokeltaa:\n\n-- Ne -- tullimiehet ymmärrätkö sinä...\n\nViimeksi oli ollut nimittäin puhe tullimiehistä yleensä ja Hemmasta\nerikoisesti, jota vastaan koulumestarilla tuntui olevan kaunaa.\n\n-- Tullisökärit, niinkuin saarelaiset sanovat -- aloittavat --\naloittavat -- syntisen -- ur -- uransa -- varkaina ja merirosvoina --\nja -- päättävät sen. -- -- Älä vie minua! Mihin sinä viet minua!? Hei!\nKuuletko sinä! Laske minut irti, tai minä lyön sinua!\n\nSaatuaan koulumestarin makuulle palasi Markus takaisin pyöreän pöydän\nluo, korjasi konjakkiputelin, joka oli vielä lähes puolillaan,\nhuomiseksi kohmeloryypyiksi ja piiloitti sen vaatekaappiinsa, sillä hän\nentisestä kokemuksesta tiesi, että koulumestari herää ennen häntä ja\ntyhjentää yksin putelin ja menee jälleen maata, eikä sitten huomenna\nole kummallakaan kohmeloryyppyjä.\n\nMarkus sammutti kaikki tulet ja kävi maata tyytyväisenä ja iloisena\nsiitä, että varmat kohmeloryypyt ovat tiedossa.\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai.\n\nOli kirkas syysaamu.\n\nPäivä paistoi valjuna ja keltaisena vuorten harjujen päältä.\n\nMiina toi aamukahvia ja herätti Markuksen.\n\nKello oli silloin kymmenen.\n\nMarkus meni herättämään koulumestaria aamukahville. Siinä olikin\ntyömaa! Koulumestari makasi kuin ranka metsässä. Kauan sai Markus häntä\nravistella, ennenkuin hän heräsi.\n\nMiehet istuivat jälleen pyöreän pöydän ympärillä.\n\n-- No Esaias! Sinulla +aitaa olla pää kipeänä -- hehehehe!\n\n-- Älä muuta sano! Minä taidan kuolla. Mitä ihmettä sinä minulle viime\nyönä juotit?!\n\n-- No ei hätää! Katsotaan eikö talossa ole vielä lääkettä.\n\nMarkus meni kaapille.\n\nPulloa ei löytynyt.\n\nJulmistuneena hän kääntyi koulumestariin, jonka naamasta paistoi\nsyyllisyyden tunto.\n\n-- Oletko sinä, saatana, käynyt varkaissa! Missä puteli on? i\n\n-- Minä en muista mitään!\n\n-- Et muista! Valehtelet! Kukaan muu ei ole sitä voinut viedä!\n\nMarkus meni etsimään putelia salin puolelta ja löysi sen tyhjänä sohvan\nalta, jolla koulumestari oli maannut.\n\n-- Voi sinä kurja itseäs! Pilaat sekä oman että toisen aamun! Ja nyt\nsinä lähdet tästä talosta ja vähän äkkiä!\n\nMarkus haki ruoskansa, tarttui koulumestaria niskasta kiinni ja\nkuritti häntä, löi ruoskallaan pari kymmentä kertaa. Sitten huusi hän\nkoulumestarille:\n\n-- Pue ryysyt yllesi ja lähde saatanan äkkiä ja älä tule ikinä\nnäkyviini!\n\nRuoska kädessä hän ajoi koulumestarin ulos ovesta.\n\nKoko toimituksen aikana ei koulumestari ollut sanonut sanaakaan.\n\nKädet syvällä palton taskuissa, hartiat kumarassa, selkä kirvelevänä,\npää pakottavana, korvat humisevina, mieli maan tasalla, synkin\najatuksin, onnettomana ja murtuneena, hän käveli läpi valoisan,\npyhäaamuisen kylän asunnolleen, kävi heti maata ja makasi\nmaanantaiaamuun, koulunalkamiseen asti.\n\nPitkälle ei Markus kuitenkaan tullut toimeen ilman Hendolinin apua.\n\nViikko oli kulunut.\n\nOli taas lauantai-ilta, synkkä ja myrskyinen. Markus koetti viettää\niltaa yksin istuen, tupakoiden, soittaen välillä viulua ja välillä\nlueskellen, mutta neljännestunnit olivat viikkojen pituisia.\n\nHän lähetti Miinan hakemaan koulumestaria, jolla ei ollut varaa hankkia\njuomatavaroita ja tuskin tupakkaakaan. Hänellä ei ollut muuta paikkaa\nmihin mennä kuin vallesmannila. Hän oli viikon kuluessa huomannut,\nettä vallesmannin jahti oli käynyt mantereella ja tiesi kyllä millä\nasioilla. Hän oli myös rahapulassa. Hän tarvitsi Markuksen seuraa,\nrahoja ja viinoja. Kuin kuritettu koira hän otti siis iloisena vastaan\nkutsun ja läksi paikalla vallesmannihan.\n\nMolemmat valittivat saaren kauheita talvia ja selittivät ensi tilassa\nhakevansa paikan mantereelle. \"Ei talveakaan enää tämän jälkeen\ntäällä!\" oli heidän yhteinen päätöksensä ja se päätös vahvistettiin\nryypyllä ja uusittiin ikuinen, vilpitön veljeys.\n\n\n\n\nVII luku.\n\nTANSSIAISET.\n\n\nSaarelaisvallesmannin viimeinen kesä on alkanut.\n\nSe oli nykyisen vuosisadan neljäs kesä.\n\nMarkus oli silloin kolmen viidettä vuotias.\n\nHän oli parhaissa voimissaan.\n\nAlkanut kesä oli kauneimpia ja varmasti hänen parhain ja huolettomin\nkesänsä, sillä hänellä ei nyt ollut rahahuolia. Tarkastus oli jo\nkeväällä ja silloin oli kaikki paperit kunnossa.\n\nMyöskin kassa oli kunnossa, sillä hänen oli onnistunut kevään ensi\nmatkallaan saada kaupungissa parin hyvän ystävänsä nimillä pankista\nrahaa kuuden kuukauden vekselillä.\n\nTuskin koko elämänsä aikana hän on viettänyt niin vapaata ja huoletonta\nkesää -- ei edes parhaina nuoruusvuosinaan.\n\nElämä saaressa on muuttanut muotoaan. Sinne on alkanut virrata\nkesävieraita -- neljä, viisi, kuusi, tai kymmenenkin kesän kuluessa.\nMarkus on tutustunut niihin kaikkiin. Ne ovat olleet hänen\njokapäiväisiä vieraitaan. Hän on tehnyt niiden kanssa pitkiäkin\npurjehdusmatkoja ja kiipeillyt vuorilla. Hänestä tuntuu, että tuskin\nlienee enää neliömetriäkään saaren pinta-alasta, joka ei olisi ollut\nhänen silmissään. Illoin on kokoonnuttu hänen luokseen -- juotu\nteetä puutarhassa, soitettu, laulettu, kuunneltu yön hämärässä meren\nkohinaa puutarhan rantaan, katseltu kesäyön kuuta ja harvoja tähtiä ja\nkaukaa hiipuvia laivojen tulia ja juteltu ja naurettu. Järki-ihminen,\nHendolin, on hänelle toisinaan sanonut, että tämä tämännäköinen\nelämä vie liiaksi rahaa, johon Markus oli selittänyt, että talvella\nsäästetään, eletään perunoilla, sianläskillä, leivällä ja silakoilla ja\njuodaan viinaa ja poltetaan viidenpennin sikareja! Sitäpaitsi oli hän\ntehnyt erään sopimuksen yhtiön kanssa, joka piti yllä pelastuslaivoja.\nNiitä oli kaksikin kilpailevaa yhtiötä, molemmilla komeita, voimakkaita\npelastuslaivoja. Toisen asiamieheksi oli ruvennut Markus isoa palkkiota\nvastaan. Jokaisesta laivarikosta, joka joutuu yhtiön huostaan,\nsitoutui yhtiö maksamaan Markukselle kymmenen prosenttia, jos hän\nyhtiön valtuutettuna ennättää mennä ottamaan laivan haltuunsa ennen\nkilpailevaa yhtiötä. -- \"Kun syksyllä saamme yhdenkään hyvänpuoleisen\nlaivarikon hoidettavaksemme, on meillä rahaa kuin ruhtinailla!\", oli\nMarkus sanonut Hendolinille, joka alkoi puhua jostakin karhunnahan\nmyynnistä. Siihen oli Markus nauranut ja sanonut: \"Pelkää sinä vain\nturhia! Syksyllä on meillä rahaa ja sitten maksan velkani -- kaikki --\"\n\nTänään on Markuksella juhlapäivä, syntymäpäivä.\n\nJo varhain aamulla oli hän herännyt lauluun. Kesävieraat olivat\nkäyneet häntä tervehtimässä ja esiintyneet peräti juhlallisina.\nOlivat ojentaneet hänelle taiteellisen adressin -- joukossa oli\nkaksi taidemaalaria -- ja pitäneet pienen puheen. Adressiin oli\npiirretty sanat: \"Hänen Majesteetilleen Marcus Alexanteri Suurelle,\nKohtalon armosta Saaren kuninkaalle, Tytärsaaren Ruhtinaalle,\nRuuskerin Herttualle, Vailuodon Valtiaalle, ynnä muuta, ynnä muuta,\nHänen nöyriltä ja uskollisilta alamaisiltaan kolmenviidettäkertainen\nhei!\" Sitten näkyi siinä nimet alla. Kauimmin viipyi Markuksen katse\nnimessä Martta, eikä hän oikeastaan muita nimiä nähnytkään. Markus\nkäveli puolipukeissaan makuukammarissaan, veteli savuja sikaristaan,\nseisoskeli kauan ikkunan ääressä ja vielä useammin pysähtyi hän pyöreän\npöydän luo. Siinä oli tuo paperi ja Markus luki sen taas nauraen läpi\nja jäi tuijottamaan Martan nimeen. Martta oli lausunut lystikkään\nrunon, jonka eräs kesävieraista oli sepittänyt. Kuka sepittäjä oli,\nsitä ei hänelle ilmaistu. Kunhan ei vain olisi ollut koulumestari. Runo\noli niin hänen tapaistaan alusta loppuun. Se alkoi näin:\n\n    Valtioi merta katseellas\n    älä kahleilla Xerxeen!\n    Se tie on sulle kunniakas,\n    mi vie läpi vihreän hyrskeen.\n\nKaikki kesävieraat ovat kutsutut illalla Markuksen luo juhlimaan.\n\nPelto-Kallu on jo aamusta alkaen järjestelemässä puutarhaa --\npuhdistamassa käytäviä ja ripustelemassa värillisiä lyhtyjä käytävien\nvarsille ja puutarhapöydän ympärille.\n\nMarkus katselee ulos.\n\nHän on avannut ikkunan molemmat puoliskot auki.\n\nAamu on lämmin ja tyyni.\n\nAlhaalla nurmella kasvaa voikukkia.\n\nPäivä on jo korkealla ja sen valossa hohtavat voikukat kuin tulipallot.\n\nKirsikat ja omenat kukkivat.\n\nKoko puutarha on yhtenä valkeana kukkamerenä, jossa pörisee kimalaisia\nja mehiläisiä, joiden ruskeankeltaiset siivet välähtelevät valkeita\nkukkia vasten. Koko puisto hymisee kuin kaukaiset urut.\n\nOn niin tyyni, ettei ainoakaan lehti liikahda.\n\nMerikin näyttää peilityyneltä. Rantaa vasten kohahtaa hyvin heikko\nvanha ummikas, läikkyy rantakiviä ja teloja vasten nousten ja laskien\näänettömänä, mutta toisinaan tulee joku isompi ummikas, joka rähähtää\nrantakiville äkäisenä ja puhaltaa suustaan vaahtoa, joka kerääntyy\nisoina pehmeinä kerinä telojen väliin ja kallion lokeroihin. Päivän\npaisteessa se on valkeaa, valkeampaa kuin ensi lumi ja keveää, miltei\nilmaan pyrkivää. Päivä on jo kolme, neljä tuntia sitten noussut.\nSatamasta päin kuuluu silloin tällöin airojen kolinaa. Alkaa kuulua\nmyös rantasorassa askelten ääniä. Puiden lomitse näkee Markus\nkoulumestarin, joka rantakarikkoa pitkin on menossa heidän yhteiselle\nuintipaikalleen, Venekalliolle.\n\n-- Huomenta, koulumestari! huutaa Markus ikkunastaan.\n\n-- Huomenta, huomenta kuningas! Tule uimaan! Uinnin jälkeen jäävät\ntoverukset kalliolle istumaan vielä pitkäksi aikaa.\n\n-- Minä olin tulla hulluksi tänä aamuna, alkaa Markus muun jutun\njälkeen.\n\n-- No!?\n\n-- Aamulla varhain, laulajien mentyä, istuin pyöreän pöydän ääressä,\nkatselin ensin sitä komeaa adressia ja kun siitä loin äkkiä silmäni\nikkunaan, näin kummia: Näin auringon kirkkaana paistavan keskiruudusta,\nmutta hyvin pienenä, isoimman tähden kokoisena. Ennenkuin ennätin\nselvittää ilmiötä itselleni järkevästi, valtasi minut kuvaamaton kauhu.\nLuulin, että vanha aurinkomme kiitää meistä pois päin, tai joku uusi\naurinko kiitää meitä kohti. Päivällähän eivät tähdet näy. Sen täytyi\nsiis olla oikea aurinko. Minä käsitin, että jos se on tuleva aurinko,\non tuhomme varma muutaman minuutin perästä, sillä äskenhän ei idässä\nmitään uutta aurinkoa näkynyt ja nyt näkyy. Sen täytyy siis tulla\nhuimaa kyytiä. Seuraava huomioni oli, että valo ei ollut vähentynyt.\nJos vanha aurinkomme olisi pois menossa ja jo noin kaukana, olisi\njo miltei pimeä ja kylmä. Sen täytyy olla siis uusi tulokas! Lienee\nkulunut monta silmänräpäystä, ennenkuin vapauduin kauhustani.\n\n-- Ihan tosissasi!?\n\n-- Niin, ihan tosissani! -- Lienee pääni hiukan horjahtanut ja näky\nkatosi. Sain kauan muutella pääni asentoa vasemmalle, oikealle, ylös,\nalas, ennenkuin löysin jälleen tuon uuden pienoisauringon. Sillä\nvälin olin ennättänyt rauhoittua ja tein sen järkevän huomion, että\nlasissa oli jokin teonvika, pieni linssi tai peili, joka taittoi valon\nauringosta silmiini. Oikea aurinko nimittäin oli vielä niin paljon\nvasemmalla, ettei sitä näkynyt.\n\n-- Kuulehan veli! Sinun järkesi aurinko taitaa alkaa kiitää sinun\npääkuorestasi pois päin, tuntemattomia avaruuksia kohti. Nuohan ovat\nselviä hulluuden oireita! Ei se ole oikeaa, että naimaikäinen mies\njuttelee tuollaista!\n\n-- Oli mitä oli, mutta se on antanut minulle paljon ajattelemista!\nKun ensin olin kauhukseni ajatellut, että avaruuksien lait olivat\nsikäli lakanneet olemasta voimassa, että joku tuntematon aurinko\nlähestyy meitä avaruuksien pimeydestä suunnatonta vauhtia, tai että\noma aurinko on saanut päähänsä jättää ikivanhan vartiopaikkansa ja\nlähtenyt kiitämään karkuun, jättäen kaikki planeettansa hunningolle,\nkuin lampaat paimenetta, harhailemaan ikuiseen pimeyteen, käänsin\nrauhoituttuani nämä ajatukseni nurin ja ajattelin päinvastaista\nlaittomuutta, nimittäin että kaikki liike avaruuksissa äkkiä lakkaisi\n-- että maa, kuu, kiertotähdet ja maailman kaikki suuret ja pienet\ntähdet lakkaisivat liikkumasta ja pyörimästä, jäisivät paikoilleen\navaruuteen siihen paikkaan ja siihen asentoon missä nyt ovat -- ei\nsilloin enää olisi aikaa, sillä aikahan ei muuta ole kuin kiertotähtien\nliikettä. -- Ei olisi, millä mitata aikaa, koska aika ja ajan mitta\novat samat.\n\n-- Hm.\n\n-- Ja jos oikein tarkkaan ajattelen, on aika sittenkin olemassa. Se on\nkummallinen asia, enkä enää loppujen lopuksi ymmärrä, mitä on aika!\nIkuisuuden ymmärtää melkein paremmin. Öisin, tyynellä meren selällä,\nkun tähdet paistavat kaikilta suunnilta, sekä ylhäältä että alhaalta,\ntuntuu maa kadonneen olemattomiin, ja Ikuisuus tulleen aivan lähelle,\nmiltei kourin kosketeltavaksi. Mutta aikaa minä en ymmärrä! -- Aika\nei häviäisi, vaikka kaikki liike lakkaisi. Katsos: Vaikka kaikki\ntaivaankappaleet seisoisivat ikuisesti paikoillaan, eläisin minä ja\najattelisin ja yksi ajatus olisi ajateltu loppuun, ennenkuin tulisi\nseuraava. Suru ja ilo vaihtelisivat. Niiden välillä olisi aikaa.\nSyöntiä seuraisi työ, työtä lepo ja uusi syöminen. -- Tapaus seuraisi\ntapausta ihmisen elämässä ja niin olisi aika kuitenkin olemassa ja\naikaa mitattaisiin niiden tapausten mukaan.\n\n-- Niin, ja tapaushan se on tämäkin -- siirtyäksemme jälleen oikeisiin\nasioihin -- että sinulla on vielä maakuntahallitukselle lähettämättä\nHanskin Matin tilankatselmuspöytäkirjat. Maakuntavanhimman kirjelmä\nasiasta viimetalvena oli myös tapaus ja seuraavat kaksi tapausta\noli kirjelmät keväämmällä samasta paikasta ja niiden kunkin välillä\noli aikaa -- vanhojen planeettasysteemien mukaan laskien kuu\njokaisen kirjelmän välillä. Huomenna lähtee posti ja tämä tapaus on\nsaatava siihen postiin. Tänä iltana, on sinulla syntymäpäiväkemut.\nMe tarvitsemme vähintäin viisi tuntia Hanskin Matin tapauksen\nselvittämiseen. Eiköhän olisi siis parasta, että lähdetään töihin.\n\n-- Minähän olen tänään päättänyt juhlia!\n\n-- Juhli, juhli! Minä vain sanoin! Minä olisin tänään hyvällä\ntyötuulella. Sitävarten minä asiasta puhun. Juhli sinä, kyllä minä\nteen! Ei sinusta siinä apua olisi kuitenkaan! Mitähän varten ne\nsinustakin tekivät vallesmannin!\n\n-- Sitä varten, kun en minä siellä maakuntahallituksessa oikeastaan\nmihinkään pystynyt ja kun sitten taas kerran korkeat isännät\nmaakuntavanhimman ympärillä neuvottelivat, kuka saataisiin saareen\nvallesmanniksi -- joka siellä edes jonkun aikaa pysyisi -- niin sanoi\njoku: \"Lähetetään tämä Markulin -- päästäänhän sillä tavalla siitäkin\nja saadaan samalla saareen vallesmanni!\" Siis sitävarten, kun et sinä\nniihin aikoihin ollut palvelemassa maakuntahallituksen konttoristina.\nSinut ne olisivat tänne lähettäneet ja minä -- istuisin paraikaa\nihanassa maakunnanpääkaupungissa! -- Sitävartenhan se näin kävi!\nHuonoin mieshän sieltä aina tänne joutuu -- jos on suurten isäntäin\nsuosiossa! Hahahaha!\n\nVallesmanni kertoili konttoristiaikojaan ja tunti toisensa jälkeen\nkului.\n\nSitten he yhdessä söivät aamiaista ja sen jälkeen kävivät työhön\nkäsiksi.\n\nKello kahdeksan illalla alkoivat juhlat. Eetin Anttu oli kutsuttu\nviulunsoittajaksi.\n\nKesävieraista eräs neiti osasi soittaa pianoa ja laulaa. Laulua,\nsoittoa ja tanssia olikin illan ohjelmassa runsaasti.\n\nVaikka kesäyö oli valoisa, sytytettiin puutarhan paperilyhtyihin tulet.\nPimein aika istuttiin puutarhapöydän ympärillä. Mieliala oli sangen\nhilpeä ja oli sitä kohottanut juuri äsken tarjottu viini.\n\nKoulumestari oli tänä iltana humaltunut sangen aikaisin. Hän oli saanut\npuhekumppanikseen erään iloiselta näyttävän neitosen ja kuvaili tälle\nitseään ja oloaan saaressa, kuuntelematta mitä toiset puhuvat.\n\nEri puolilla juteltiin innokkaasti eri asioista, toiset miltei\nkuiskaillen, toiset kovalla äänellä.\n\nVäliin raikui kova nauru.\n\nKoulumestari näytti puhuvan innokkaasti. Hänen puhekumppaninsa kuultiin\nkysyvän:\n\n-- Niin. Mitenkä tekin jouduitte tänne saareen? Te olette liian\nlahjakas tänne hautautuaksenne!\n\n-- Jaa -- se on pitkä tarina, vaikka ei surullinen. Minä olen\nfilosofian maisteri (Niin hän aina, varsinkin naisille, humalassa\nollessaan esitteli itsensä). Niin. Olen asettunut tänne saareen\ntoisista syistä, kuin luulette, neiti. -- Niin. Minä olen asettunut\ntänne useaksi vuodeksi -- vuosikymmeneksi -- viideksitoista\nvuodeksi -- tutkiakseni kalastaja- ja merenkulkijakansan elämää\naivan läheltä, mukana eläen niin sanoakseni ja elääkseni täällä\ntuon ajan, olen ottanut toimekseni täällä koulumestarin viran. Aion\nkirjoittaa tohtori-väitöskirjan hyljekoirista, hylkeenpyynnistä ja\nalkuperäisen saarelaiskansan elämästä, sen moraalikäsityksistä ja\nmuusta. Hyljekoiran kallotutkimukset, suomalaisen saarelaiskansan\nantropologia -- kas siinä aloja, joilla tiede ei ole vielä ottanut\nensi askeleitaankaan. -- Nämä ihmiset elävät täällä kivikauden\nelämää, vaikka eivät käytäkään kiviaseita. Suotta on hautautua, kuten\nmonet tekevät, alkeellisia sivistysmuotoja tutkiakseen Afrikaan tai\nEtelämeren saarille. Täällä on aineistoa yllin kyllin ja minä en ole\nmennyt merta edemmä kalaan.\n\n-- Teillähän on suuret suunnitelmat!\n\n-- Niin. -- Käänteentekevät! -- Aluksi minä aioin lukea täällä papiksi,\nmutta kun sillä alalla on niin vähän mahdollisuuksia...\n\n-- Anteeksi! -- Oletteko huomannut, kuinka ihana yö nyt onkaan!?\n\nKoulumestari myönsi, että yö on kaunis ja syventyi jälleen\nselostelemaan suunnitelmiaan ja tulevaisuuttaan. Sinä iltana hän oli\ntavallista oppineemmalla tuulella. Niinpä hän, nähtävästi omituisen\nnopeasti kehittyvän humalan vaikutuksesta, yritti Markuksen kanssa\nsaada aikaan väittelyä latinan kielestä ynnä muusta. Hän siirtyi\nMarkuksen puolelle pöytää ja alkoi kovalla äänellä hänelle toimittaa:\n\n-- Ymmärsitkö sinä, minkälaisen miehen kanssa sinä tutustuit silloin,\nkun tutustuit minun kanssani? Sinä et vastaa mitään! -- Minä kysyn siis\nuudestaan selvemmin sinulta: ymmärsitkö sinä, mikä suuri kunnia sinulle\ntapahtui kymmenen vuotta takaperin silloin, kun tullivanhin esitteli\nminut sinulle tässä samassa, puutarhassa. Juur justihins kymmenen\nvuotta takaperin! Sinä olit kymmenen vuotta nuorempi silloin ja minä\nkaksikymmentä! Sinä et ymmärrä mitään! Sinä et ymmärrä, mitä minä nyt\nolen sinulle haastanut, vaikka nyökytteletkin sikariasi -- päätäsi --\npäätäsi piti minun sanoa. Nyökyttelet päätäsi -- niin. -- Nyökyttele\nsinä vain sikariasi ja naura, mutta sinä et osaa latinaa sanaakaan ja\nlatinankielen opettajan poika --\n\n-- Yläalkeiskoulun lehtorin...\n\n-- Se on ihan just se sama, eikä muuta sitä, ettet sinä osaa latinaa.\n\nMaisteri on tuppautunut Markuksen viereen istumaan ja jatkaa, nykien\npuhuteltavaansa hihasta, koska hän pelkää, ettei tämä kuule ja ymmärrä\nhänen puhettaan, joka oli hyvin tärkeää:\n\n-- Sinä et osaa latinaa, muutoin olisitkin vastannut minulle latinaksi,\nkun minä sinulta kysyin, että: \"Ymmärrätkö sinä?\" -- Quousque tandem\nabutere, Catilina, patientia nostra? qvamdiu nos etiam furor iste tuus\neludet? quem ad finem sese -- -- Quousque tandem -- tandem -- tan --\ntan --\n\nKoko seurue oli vaiennut ja henkeä pitäen kuunneltiin maisterin outoa\npuhetta ja kun hän takertui sanoissaan, rupesivat kaikki nauramaan ja\ntaputtamaan käsiään ja joku huusi: \"Uudestaan, maisteri, uudestaan!\"\n\nMaisteri, joksi häntä yleisesti tässä seurassa kutsuttiin, hymyili\njokaiselle, räpytteli silmiään, eikä kukaan aavistanut, mikä määrä\nonnea ja autuutta niinä silmänräpäyksinä häntä huumasi ja pyörrytti.\nHän näki kuin ruusuisen sumun läpi itsensä koko seurueen ihailemana.\nTaputukset alkoivat kuulua yhä kauempaa ja onnen kuvat alkoivat\nhämärtyä ja lopulta kaikki myllersi ja kieppui ja hän vajosi tylsään\nuneen, horjahtaen vasemman käsivartensa varaan, joka oli pöydän\nreunalla. Pää painui alas ja hän alkoi kuorsata.\n\nToiset sen sijaan olivat virkeitä.\n\nMarkus auttoi maisterin riippumattoon nukkumaan.\n\nKesäyön hämärässä ja kirjavien paperilyhtyjen välkkyessä, vaikkei\nvalaistessa, istuivat toiset vielä kauan pöydässä.\n\nHe lauloivat, nauroivat ja juttelivat ja heille tuotiin viiniä pöytään.\n\nSeuraavana päivänä kerrottiin kylällä, että syntymäpäivätanssiaisissa\nvallesmannilassa edellisenä yönä olisi tapahtunut kaksi kummaa seikkaa,\nensiksi, että vallesmanni olisi vetoa vastaan tanssinut illasta kello\nyhdeksästä seuraavaan aamuun kello yhdeksään ja kantanut hampaissaan\nsisään pöydän, jolla oli samppanjaputeli ja täyteen kaadetut lasit\njokaista vierasta kohti -- kaatamatta putelia ja läikyttämättä laseista\npisaraakaan pöydälle -- ja että vedon lyöjinä toisella puolella\nolisivat olleet juhlan naisvieraat, jotka olivat muka luvanneet, että\njos vallesmanni voittaa vedon, saa hän suudella ketä vain heistä\nhaluaa ja että kun vallesmanni oli voittanut, joutuivat naiset pulaan\nja ratkaisivat asian arvalla. Kun seuraavina päivinä ja viikkoina\nvallesmannin seurassa nähtiin sangen usein Martta-neiti (kukaan\nsaaressa ei tiennyt tarkemmin hänen nimeään), pääteltiin lähteellä,\njosta kylän naiset käyvät vettä hakemassa, että arpa ei ollut\nluultavasti langennut kenellekään muulle kuin Martta-neidille. Tämä ei\nollut totta.\n\nSen tiesi Miinakin, vaikka hän ei kylällä käydessään ja noita juttuja\nkuullessaan julistanut niitä perättömiksi. Nauroi vain! Vastoin\nparempaa tietoaan hän jätti kylän siihen uskoon, että jutut olivat\ntotta. Kun joku häneltä suoraan kysyikin, että onko siinä mitään perää,\nsanoi Miina: \"Herra Jumala! Pitäiskö minun kaikki tietää?!\"\n\nTosiasia on, että tuo kilpatanssi ja pöydän kantaminen hampaissa\noli tapahtunut jo edellisenä syksynä, eräissä \"paaleissa\". Eräänä\nmyrskyisenä, sateisena ja pimeänä lauantai-iltana oli asettunut\nsatamaan, aallonmurtajaan, pelastuslaiva, ja sen päämies oli tullut\nheti maihin päästyään Markuksen luo ja vielä samana iltana pantiin\ntoimeen koko pelastuslaivan miehistölle ja saaren pojille ja tytöille\nvallesmannilassa \"paalit\", joista tuli remuisimmat kemut kuin koskaan\nennen. Kun väkeä oli paljon, tarjoiltiin vieraille olutta, jota\nsattui olemaan hyvä varasto vallesmannilan kellarissa ja laivasta\nhaettiin lisää. Tanssihuoneena oli sali ja siellä joivat myös oluensa\nsaarelaiset ja matruusit. Laivan päämies, perämiehet ja Markus itse\njoivat hienoja juomia ja polttivat hienoja sikareja kammarissa.\nSiellä myös tuli puheeksi voima-asiat. Joku kertoi nimittäin\nmiehestä, joka oli nostanut tavallisen pyöreän pöydän hampaissaan\nylös permannosta, johon Markus kehasi, että hän ottaa kantaakseen\nhampaissaan huoneesta toiseen pöydän, jolla on konjakkiputeli ja\nvalmiiksi sekoitetut täydet lasit, putelin kaatumatta ja pisarankaan\npöydälle läikkymättä. Sadan markan veto lyötiin vallesmannin ja\npelastuslaivan päämiehen välillä, ja vedon voitti vallesmanni. Tästä\nkimmastui pelastuslaivan päämies, joka piti itseään myös voimamiehenä\nja kestävänä tanssimiehenä ja esitti kilpatanssiaiset. Ne otettiinkin\nheti. Salin puolella ilmoitettiin, mistä on kysymys ja siitäkös\nilo syntyi. Kello oli kilpailun alkaessa kymmenen illalla. Kylästä\nhaettiin kaksi viulunsoittajaa lisää. Näistä kukin soitti yksinään\nkaksi tuntia ja uusi astui tilalle. Sai soittaa valssia tai polkkaa.\nViulu ei saanut olla ääneti hetkeäkään. Soittajille annettiin ryypyt\nkerran kahdessa tunnissa ja hyvä palkka. Tanssitettavaansa saivat\nkilpailijat vaihtaa kuinka usein halusivat, tai tanssia yksin,\nmutta pysähdystä ei saanut tulla eikä ainoaakaan väärää askelta.\nPelastuslaivan päämies väsyi kello kaksi aamuyöstä. Tanssisalista\nei kukaan malttanut lähteä pois. Jokainen tahtoi nähdä, kauanko\nvallesmanni ja hänen tanssitettavansa kestävät. Pelastuslaivan päämies\noli ennättänyt vaihtaa tanssitettavaansa parikymmentä kertaa, ennenkuin\nitse väsyi. Vallesmanni oli aloittanut kilpailun tanssitoverinaan\nMiina, jonka hän tiesi saaren tytöistä olevan keveimmän ja kestävimmän\ntanssijan. Miina oli ylpeä siitä, että hänet kutsuttiin tanssimaan.\nLähtiessään oli Miina sanonut: \"Kerran eläessäänhän ihminen tekee\nmistä kuoltuakin mainitaan! Koetetaas nyt vallesmanni, kumpi meistä\nensin väsyy, sinä vai minä.\" -- Miina oli kestänyt kello kolmeen asti.\nSitten tanssitti vallesmanni puoli tuntia eri tyttöjä, ketä viisi\nminuuttia, ketä kymmenen ja sen jälkeen oli tullut jälleen Miina,\njoka välillä oli käynyt syömässä ja ottamassa viiniryypyn. Toisella\nkertaa hän kesti kello kuuteen, jolloin oli niin väsynyt, että töin\ntuskin jaksoi pois kävellä. Hän oli mennyt keittiöön, kellahtanut\nvuoteeseensa ja maannut yhteen menoon kellon ympäri. Hänen poistuessaan\nsalista huusivat kaikki hänen kunniakseen, että ikkunat helisivät,\nmutta vallesmanni jatkoi yhä tanssiaan. Kellon lähetessä kahdeksaa\nalkoi sali tyhjetä. Tyttöjä ei ollut enää ensinkään. Viimeiset niistä\nläksivät neljännestä vailla kahdeksan. Miehiä oli vielä, laivamiehet\nja muutamia kylän poikia. Nämä tahtoivat nähdä, kauanko tanssi kestää.\nJoku niistä sanoi: \"Jaksaahan tässä nyt istua ja katsoa ainakin niin\nkauan kuin toinen jaksaa tanssia.\" Vallesmanni tanssi yksin. Ties\nkuinka kauan hän olisi vielä jatkanut, ellei äkkiä olisi viulusta\ntaittunut viimeinenkin kieli poikki. Mistään hinnasta ei saatu enää\npelimanneja jatkamaan soittamistaan. Täsmälleen kello kahdeksan lopetti\nvallesmanni tanssinsa. Viereisestä huoneesta kuului kellon lyöminen.\nViimeiset viisi minuuttia oli hän tanssinut ilman tanssitettavaa ja\nilman soittoa. Kuultuaan kellon lyömisen oli hän lakannut tanssimasta\nja sanonut nauraen: \"Jokohan riittää!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTurhaa oli siis se puhe, että Markuksen syntymäpäivätanssiaisissa olisi\nmässäilty samalla tavalla.\n\nEi sinne päinkään!\n\nNe juhlat olivat loppuneet päivännousun tienoissa, jolloinka\nhajaannuttiin.\n\nMarkus tarjoutui saattamaan Martta-neitiä.\n\nHe kävelivät läpi puutarhan, nauroivat ohikulkiessaan koulumestarille,\njoka nukkui riippumatossa. He saapuivat rantaan -- josta heidän piti\nkääntyä oikealle, pitkin Rantakujaa, Martan asunnolle -- ja pysähtyivät\nsiihen.\n\n-- Päivä nousee kohta, sanoi Martta hiljaa.\n\n-- Niin tekee. Emmekö menisi Venekalliolle sitä katsomaan.\n\n-- Sitä minäkin ajattelin. Mennään vain.\n\nHe lähtivät siis pitkin rantaa takaisin päin ja olivat pian perillä.\nJuuri heidän päästyään kalliolle ilmaantui auringon hohtava reuna meren\ntummalle saarteelle. Martta käveli lähemmäksi rantaa. Markus seisoi\npaikallaan keppiinsä nojaten.\n\nHe olivat kauan ihan ääneti.\n\nJostain kylältä päin kuului laulua. Ne olivat heidän tovereitaan, jotka\nkävelivät asunnoilleen ja lauloivat mennessään.\n\nPäivä kohosi korkeammalle ja korkeammalle ja irtaantui lopulta merestä\nja aloitti suuren ja pitkän kaarensa kesätaivaalla.\n\nMeri oli miltei tyyni -- väreili hiukan. Sen pinnalla välkehti\nvaaleanvihreää, sinertävää, sinipunertavaa. Se välkkyi kuin opaali.\n\nMartta seisoi lumottuna katselemassa merelle.\n\nMarkus seisoi entisellä paikallaan, vähän ylempänä, keppiinsä nojaten,\nja katseli Marttaa, hänen vartalonsa kauniita viivoja merta vasten.\nTuuli rupesi hiukan puhaltelemaan mereltä maalle. Se heilutteli hiljaa\nMartan vaaleita hiuksia ja hänen hameensa helmoja.\n\nMarkus alkoi nähdä myös väriä. Aamun punertavassa valossa lankesi\nMartan vartalon varjo vaalealle kalliolle ja se varjo oli vaalean\nvihertävä. Samoin olivat kaikki varjot kalliolla smaragdin vihreitä,\nmaksaruohon, punalatvaisen rantakukan, joita kasvoi kallion raossa, ja\nison irtonaisen kiven, joka oli siinä oikealla.\n\nMarkus ei ollut koskaan ennen nähnyt niin kaunista.\n\nHän oli iloinen ja onnellinen ja omituinen väristys sykähdytti hänen\nolentoansa. Se oli kuin itkun alkua, mutta se oli riemua.\n\n-- Voi, kuinka kaunista on aamulla varhain, kun aurinko nousee! sanoi\nMartta. -- Minä en ole koskaan nähnyt tämänlaista!\n\nMarkus käveli alemmaksi, Martan luokse. He olivat molemmat hetken vaiti.\n\n-- Näin kaunis on sinun viidennenviidettä vuotesi alku, setä! --\nHyvänen aika! Miksi sinä tulet noin surulliseksi?\n\n-- Kun sinä sanot minua sedäksi, vaikka minä olen pyytänyt, että\nsanoisit Markukseksi, niinkuin minäkin sinua sanon Martaksi.\n\n-- Siitäkö sinä olet suruissasi?\n\n-- Siitä. Minä tunnen itseni niin vanhaksi silloin, kun sinä sanot\nminua sedäksi.\n\n-- Mutta sinähän olet kaksikymmentä vuotta minua vanhempi!\n\n-- Minkä minä sille voin! Lupaa nyt minulle, ettet enää koskaan sano\nminua sedäksi. Minusta on läheisempää, jos sinä sanot minua Markukseksi.\n\n-- Niin minustakin.\n\n-- No miksi sitten teet toisin?\n\n-- Minä tunnen itseni niin lapselliseksi sinun rinnallasi, joka olet\nniin viisas ja niin voimakas. Oletko sinä minulle vihainen -- vieläkin\n-- Markus?\n\nMartta katsoi veikeästi hymyillen Markusta silmiin leveän hatunreunan\nalta. Markus tarttui Marttaa käteen ja sanoi:\n\n-- En ole, enkä ole koskaan, jos vain puhuttelet minua aina tällä\ntavalla.\n\n-- Kuulehan Markus!\n\n-- No?\n\n-- Minä tahtoisin, että olisi aina keskikesä, eikä minun tarvitsisi\nmennä täältä pois. Sateita ja myrskyjä saisi olla, mutta vain\nkesäsateita ja kesämyrskyjä.\n\n-- Sinä et siis haluaisi olla täällä syksyllä etkä talvella?\n\n-- En! Minua hirvittää jo niitä ajatellessani! Enkä minä eläisi\ntäällä. Minunhan on talvella opiskeltava ja valmistauduttava johonkin\nammattiin, josta saan leipäni.\n\n-- Entä jos joudut naimisiin?\n\n-- Hui-hai! Siitä ei ole pelkoa! Minä en ole koskaan rakastunut\nkehenkään.\n\n-- Et kehenkään? Sitä en usko!\n\n-- Kuulehan... Kun sinä olet vanhempi, niin sanos minulle -- voiko\nrakastua useammin kuin kerran?\n\n-- Useammin kuin kerran?\n\n-- Niin. Eri ihmisiin nimittäin --\n\n-- Melkein kaikki ihmiset luultavasti voivat.\n\n-- Sinä myös?\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin. Vastaa ihan rehellisesti.\n\n-- Minä en ole ajatellut tätä asiaa. Kukaan ei ole minulta ennen sitä\nkysynyt. Joskus toisen kerran minä sinulle vastaan -- ehkä sitten kun\nvietämme täällä minun viiskymmenvuotispäivääni. Siihenhän ei ole pitkää\naikaa.\n\n-- Kuusi vuotta! Voi hyvänen aika kuinka se on pitkä aika!\n\n-- Ei velikulta se ole pitkä aika!\n\n-- Velikulta?\n\n-- Niin. Mitäs sitten?\n\n-- Minähän en ole sinun veljesi! Hahahaha! -- Minua rupeaa naurattamaan\nkaikki mitättömät asiat, kun olen oikein väsynyt ja kun minua paljon\nvalvomisen jälkeen nukuttaa.\n\n-- Nukuttaako sinua!\n\n-- Totta varmaan, koska minua naurattaa se, että sinä sanoit minua\nvelikullaksesi ja koska minä en jaksa enää ajatella.\n\nHe läksivät Venekalliolta ja Markus saattoi Marttaa tämän kesäasunnolle\nasti. Sen portilla he sanoivat hyvää yötä.\n\nMarkus palasi kotiinsa, mutta uni tuntui pysyttelevän kaukana.\n\nHän istui puutarhapenkille, pöydän ääreen ja sytytti sikarin palamaan.\n\nHän istui ja muisteli illan ja lyhyen yön kaikkia tapauksia. Hänen\nympärillään oli syvä hiljaisuus, mutta hänen korvissaan soivat\neilisillan ja koko viime yön kaikki äänet: naurua, puhetta, laulua,\nsoittoa ja tanssia, lasin kilahtelua täällä puutarhapöydän ympärillä\n-- ja hänen tarvitsi vain hiukan vaivata ajatuksiaan, nähdäkseen\nilmielävänä edessään jokaisen vieraansa kaikki yhdessä tai kenenkä\nhyvänsä yksitellen. Lopulta hän katselee vain Marttaa, hänen silmiään\nja kasvojaan ja hänen koko olentoaan ja kuuntelee vain Martan ääntä --\nmitä Martta hänelle milloinkin sanoi, se on hänelle kalleinta kaikesta.\nHän heräsi äkkiä mietteistään, sillä asuinrakennukselta päin alkoi\nkuulua askeleita.\n\nMiina sieltä tuli puutarhakäytävää pitkin iso tarjotin käsissään.\nHän asettui Markusta vastapäätä pöydän taa ja alkoi latoa laseja ja\nputeleita tarjottimelle.\n\n-- Vielähän sinä Miina olet valveilla! Mikset ole mennyt maata? Päivä\non jo korkealla!\n\n-- Ei maita uni.\n\n-- No miksei?\n\n-- Kullakin omat syynsä -- vallesmannilla omansa ja minulla omani. --\nOn ollut hiukan ikävä yö --\n\n-- Ikävä!\n\n-- Niin, niin! Ikävä, ikävä! Mitä ihmettä siinä on. -- Ja kun äsken\nnäytti yhteen aikaan siltä, että minä jäisin yksin autioon taloon,\njonka seinien sisällä niinkuin olisi vielä tanssin humu ja nauru\nkuulunut ja kummitellut, tuntui mieli hyvin apealta -- sellaista nälän\nja janon tapaista kurnimista sydänalla, mitä lienee, syönnistä ja\njuonnista se vain ei parane -- lieneekö tuo sitä rakkautta vai mitä --\nniin ajattelin, että jokuhan tässä olisi saatava yötoverikseen minunkin\nja katselinkin jo ikkunasta, että mitähän jos menisi ja herättäisi tuon\nmaisterin tuolta riippumatosta -- hihihihi...\n\n-- Johan sinä naurat!\n\n-- Mitäs tässä osaa! Täytyyhän sille surkeudellekin välistä nauraa ja\nilolle itkeä. Niin minulle tapahtuu usein.\n\nMiina kävi istumaan ja jatkoi:\n\n-- Jutellaas mekin nyt sitten kerran.\n\n-- Jutellaan vain! Mistä sinun, Miina, haluttaisi jutella? Tule tälle\npuolelle, niin on mukavampi.\n\n-- Niin. (Puhuessaan Miina nousi ylös, hypisteli rikki kukkaa, jonka\noli ottanut omenapuusta ja siirtyi hitaasti pöydän itäreunan ympäri\nvallesmannin viereen ja kohentautui sitten vieläkin lähemmä.) Meillä on\nniin harvoin tilaisuutta jutella. Menee kuukausiakin hukkaan. Eikä me\nolla näinä kymmenenä vuonna oikeastaan yhtään kertaa tosissaan juteltu.\n\n-- Nyt sinä muistat väärin.\n\n-- Enkä muista!\n\n-- Sinulla on liian suuret vaatimukset!\n\n-- Liian suuret vaatimukset?\n\n-- Niin. Etkö sinä sitä vaatisi, tai toivoisi, että me usein\nistuttaisiin tällä tavalla juttelemassa, eikä vain kerran kymmenessä\nvuodessa?\n\n-- Sitä sitä. Minä toivoisin että hyvin usein -- kerran viikossa --\nkerran päivässä -- aina kun vain tuntuisi tarvis olevan.\n\n-- Mikä tarvis sinulla nyt oli -- hempukka --\n\n-- Minä vain tahdoin toivottaa onnea --\n\n-- Johan sinä teit sen eilen aamulla.\n\n-- Silloin oli koulumestari myös siinä. -- Älä sinä sano minua\nhempukaksi! Se mantereen epeli -- se hento yöperhonen, joka seisoi\näsken kanssasi Venekalliolla, se on sinun hempukkasi -- kesähempukkasi\n-- Niin! -- Kaikennäköisiä otuksia niitä on alkanutkin tänne ajautua\n-- laiskottelemaan. Pysyisivät kesät kaupungeissaan, missä ovat pimeät\nsyksyt ja talvetkin! Mokomatkin! Teeskentelijät!\n\n-- Älä sano Martta-neitiä teeskentelijäksi!\n\n-- Teeskentelijä -- teeskentelijä -- vai sanonko vielä pahempaa! --\nEi satu nyt sanaa suuhuni, muuten sen laukaisisin, että kuolleetkin\nkuulisivat!\n\n-- Sinä olet suuttunut -- kateellinen... -- Voi voi... Ota minua kiinni\n-- minulla on niin paha olo! -- Sillä tavalla! -- Nyt on jo parempi\n-- niin turvallinen... Suutele minua, niin en ole kateellinen, en\nkenellekään -- en sille hempukallekaan! -- Vielä! -- Kuule! Suutelitko\nsinä myös sitä Martta-neitiä?!\n\n-- En, mutta sitten kun otan hänet vaimokseni, suutelen häntä joka\npäivä.\n\n-- Vaimoksesi!\n\n-- Niin.\n\n-- Vaimoksesi!!\n\nMiina ampautui kauas Markuksesta, nousi ylös, otti tarjottimensa ja\nlähti ryhdikkäänä ja ylpeänä kävelemään pois päin. Muutaman askeleen\npäässä hän kääntyi ja sanoi Markukselle:\n\n-- Et koskaan! Muista minun sanoneeni! Markus katseli hänen menoaan\nja tunsi jossakin aivojensa takakammareissa jonkun Äänen sanovan:\n\"Miinassa on sinulle sopiva vaimo ja naitava sinun on kuitenkin,\nsillä sinulla on kallisarvoinen kultakello, ja koko virkamiesaikasi\nolet maksanut leski- ja orpokassaan. Omaisuudellesi on sinun saatava\nperijä, joka on sinun omaa vertasi ja leski- ja orpokassan eläkkeille\nnauttijaksi oma vaimo, muutoin menevät vuosimaksusi kuin tina tuhkaan\nja muu omaisuutesi vieraille!\" -- Markus tunnusti Äänelle, että loppu\nhänen lauseessaan on totta, mutta ettei hän voi hyväksyä alkua, sillä\nhänen tuleva vaimonsa ei saa olla sivistymätön kalastajan tytär.\n\"Isieni muiston edessä saisin hävetä silloin, enkä voisi koskaan hakea\ntäältä pois. -- Minä olisin tuomittu tänne koko loppuelämäkseni!\"\n\nNäin ajatellen Markus lähti sisään, riisuutui ja kävi maata ja oli\njuuri nukahtamaisillaan, kun hän kuuli ulkoa puutarhasta päin omituisen\npehmeän jymähdyksen, melkein kuin joku hirsi tai pölkky olisi pudonnut.\nHän riensi ikkunalle ja näki koulumestarin vaivaloisesti yrittävän\nnousta jaloilleen maasta, johon hän on pudonnut riippumatosta. Markus\nnauraa koulumestarin epätoivoisille yrityksille ja menee jälleen\nvuoteeseensa ja vaipuu heti sikeään uneen.\n\nKoulumestarille oli tullut vahinko.\n\nHän oli unissaan yrittänyt kääntyä toiselle kyljelleen, kun riippumatto\nkiepsahtikin hänen altaan pois ja hän itse mätkähti nurmelle.\n\nHän vääntäytyi ensin istumaan, katseli ympärilleen, eikä ollut muistaa,\nmissä on.\n\nPäivä paistaa.\n\nMereltä puhaltelee lauha tuulen henki.\n\nMikä ihmeen paikka tämä oikein on!?\n\nEn minä ole täällä koskaan ennen ollut!\n\nOnkohan tämä sitä toista maailmaa -- no ei ainakaan sitä pahempaa!\n\nParatiisin omenapuita?\n\nValkea talo tuolla!?\n\n\"Kuka sinä olet, joka nauraa höhötät siellä ikkunassa minulle?\"\n\nHän luuli niin huutavansa, mutta hän vain niin ajatteli.\n\nLopulta hän tunsi paikan ja yritti nousta jälleen riippumattoon, mutta\nkaikki alkoi kieppua ja pyöriä hänen silmissään, ja hän vaipui jälleen\nmaahan ja loukkasi kaatuessaan nenänsä riippumaton nuoraan. Nenää\nkirveli, mutta ei siitä verta tullut. \"Ehk' olis!\"\n\nKoulumestari hengitti raskaasti, huohottaen, ja kun oli jonkun aikaa\nlevännyt, koetti vielä kerran nousta -- omituisesta humalaisen\nitsepintaisuudestako vai kunnianhimosta, vai mistä -- ja kaatui\njälleen, tällä kertaa selälleen kauas riippumatosta.\n\nSiihen hän jäikin ja nukkui ja löysi siitä itsensä vasta puolenpäivän\ntienoissa.\n\nNiin oli loppuun kulunut Markuksen vaiherikas juhlayö ja viimeinenkin\nsen osanottajista löytänyt vakavan makuutilansa.\n\n\n\n\nVIII luku.\n\nMARTTA.\n\n\nKappelniemessä on vieläkin vanhan kivitalon raunio. Se on korkea kumpu,\njossa kasvaa nuorta mäntyä niin tiiviisti, että siellä on vaikea\nliikkua ja saada selvää rakennuksen muinaisista mittasuhteista.\n\nMaa on osaksi sammaloitunut, mutta vieläkin näkyy siellä ja täällä\npunaisia tiilen palasia ja valkeaa kalkin murskaa sekaisin.\n\nKummun reunat kasvavat tiheämpää männikköä kuin keskikohta, jossa on\naukeitakin paikkoja -- seinien kohdille ei esimerkiksi ole noussut\nainoaakaan vesaa -- ja siellä saa nähdä, kun vaivautuu hiukan\nraivaamaan oksia tieltään, rakennuksen alkuperäisen pohjapiirroksen.\nTänä kesänä oli Markus usein vaivautunut tähän hommaan, vieläpä\nkerran oli ottanut mittapuun, paperia ja kynän mukaansa ja laatinut\nrakennuksen pohjapiirroksen niin hyvin kuin taisi.\n\nTänään, muutama päivä syntymäpäiväjuhlien jälkeen, istuu Markus taas\nraunioilla ja mietiskelee.\n\nHän luo ajatustensa eteen uudestaan kuntoon tämän talon.\n\nSen jälkeen kun hän on tutustunut Marttaan, on hän muuttunut kuin\ntoiseksi mieheksi.\n\nKymmenen vuotta ennätti hän olla jo saarelaisvallesmannina, eikä\naikaisemmin osunut tähän.\n\nÄskettäin -- ehkä jo kuitenkin pari viikkoa sitten -- oli hän ollut\nMartan kanssa käymässä hautuumaalla. Sieltä oli menty metsän läpi\nKappelniemen itärannalle ja palatessa jouduttu tähän raunioille\nnäitä tutkimaan. Martta oli ihastunut heti paikkaan ja huudahtanut:\n\"Voi kuinka ihanaa tässä onkaan ollut asua niillä, jotka täällä ovat\nasuneet!\"\n\nVanhan honkametsän läpi näkyy satama ja sen takana kylä.\n\nRakennuksen edessä, sataman puolella on ollut pieni piha. Ohut,\nvaivainen nurmi kasvaa siinä vielä, mutta polku, joka johti\nrakennukselta alas rantaan, läpi pihan, on kokonaan hävinnyt. Nurmi on\nyhtä tasaista kaikkialla.\n\nPihan pohjoisreunalla on ollut kaivo. Sen paikka näkyy vieläkin, mutta\nse on miltei kokonaan täyttynyt maalla ja sinne vievä polku myös\nhävinnyt.\n\nRakennuksen toisesta kerroksesta lienee ollut ihana näköala yli metsän\nainakin kahteen suuntaan, pohjoiseen ja länteen.\n\nPohjoisesta on kuultanut kirkkaalla säällä Suomen rannikkosaaret, ja\nosa mannertakin, hienona tummana viivana saarteella. Kuinka usein\nniistä ikkunoista lieneekään ikävöiden katseltu!\n\nLännen puoleisista yläkerran ikkunoista on näköala ollut sama, kuin\nalakerrastakin, selvempi vain. Kaiken aikaa on sieltä voinut seurata,\nkeitä tulee satamaan ja keitä siitä lähtee. Se olikin tarpeellista,\nsillä entisaikojen vallesmannit perämiehineen olivat samalla\ntullimiehiä.\n\nEllei Martta olisi sanonut tuota sanaansa: \"Kuinka ihanaa tässä\nonkaan ollut asua!\", ei Markus olisi tullut kiinnittäneeksi\nraunioihin huomiotaan. -- Aikaisemmin oli hän kulkenut paikan ohi\nvälinpitämättömänä. Nyt hän usein varta vasten teki matkan tänne ja hän\noli hankkinut kylän vanhimmilta asukkailta tarkat tiedot tästä talosta\n-- montako ja minkälaisia huoneita oli kellarissa, mitä ensi- ja mitä\ntoisessa kerroksessa.\n\nHän oli onkinut tietoonsa kaikki vanhat tarinat, joita talosta vielä\nliikkui vanhempien ihmisten kesken. Hän tiesi, että siinä talossa oli\nmonen sukupolven ajan vietetty sangen voimakasta elämää. Kappelniemi ei\nollut silloin niin hiljainen ja autio kuin nyt!\n\nAlhaalla rannassa oli ollut oma valkama. Siinä oma jolla ja haapio.\nVähän ulompana komea, nopeakulkuinen jaala, valtion oma, rakennettu\nsalakuljettajien takaa-ajoa varten.\n\nNiin on ollut.\n\nKoko niemen, kivitalon, valkaman ja jaalan isäntänä on ollut joku\nentisajan vallesmanni -- suurkupias, kuten koulumestari sanoisi -- ja\nhänellä on ollut kaunis vaimo, joka on yläkerran ikkunasta vilkuttanut\nnenäliinaansa kupiaan lähtiessä virkaretkelleen -- useimmiten\nvaaralliselle.\n\n-- Täällä on eletty kuin muinaisajan ritarilinnassa!, huudahti kerran\nMartta, kun he taas istuivat tässä rauniolla ja Markus kertoili\ntarinoitaan talosta ja sen eläjistä. -- Tämä saari on kuin pieni\nruhtinaskunta. Täällä on asunut sen ruhtinas. Täällä on ollut kalpeita\nritarien emäntiä ja hentoja neitoja, laulajia, soittajia. Täällä on\npidetty juhlia -- juotu ja syöty. Sinäkin olet tämän saaren ruhtinas,\nmutta sinä asut puisessa majassa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiitä asti on Markus miettinyt tämän talon uudestaan rakentamista.\n\nSen pitäisi tapahtua valtion kustannuksella.\n\nMaan sisään, kellariin, rakennettaisiin keittiö, leivintupa, lämmin\nkellari ruokatavaroille ja kylmä polttopuille.\n\nEnsi kerrokseen keskelle iso sali eteisineen ja päihin kammareita.\n\nToiseen kerrokseen pelkkiä kammareita.\n\nRakennuksen lännen puolelle, satamaan päin, rakennettaisiin iso, korkea\npengermä. Sen keskikohdalta lähtisivät kiviportaat alas rantaan,\nvalkamaan, jonka edessä olisi jahdin ankkuripaikka, niinkuin ennenkin.\n\nJahti olisi suuri -- paljon isompi nykyistä.\n\nSenkin rakentaisi valtio.\n\nSiinä olisi keskellä iso kajuutta ja lisäksi oma hytti Martalle, sitten\nerikoinen tupakkahytti, erikoinen purjehdushytti, jossa olisivat kaikki\nsellaiset kuin merikartat, kompassit, loki, ynnä muut merenkulun kojeet\nja tarpeet. Keulassa olisi miehistöä varten skanssi. Keittiö pitäisi\nmyös olla, ja niin edespäin. Hänellä oli jo valmiit piirustukset sekä\njahdista, että talosta. Martallekaan ei hän ollut vielä niitä näyttänyt.\n\nHän istui usein täällä raunioilla ja kuvitteli tulevia onnen vuosia\nuudessa talossa, joka näille raunioille kohoaisi.\n\nHän näki jo silmissään, miltä suuri, valkea jahti näyttää yläkerran\nikkunoista katsottuna ja miltä hän itse näyttää astellessaan reippaana\nalas pengermältä valkamalle, jossa perämies piteli jo valmiina jollaa,\njonka perälle hän istuutuu ja perämies alkaa soutaa jahdille, jossa osa\npurjeita on jo yllä ja joka riuhtoilee vallattomana poijussaan, kuin\nnuori orivarsa, ajoon valmiina. Hän näkee senkin, miltä jahti näyttää\nlähtiessään täysin purjein ulos satamasta ja miltä näyttää Martta,\nheiluttaessaan nenäliinaa eräästä yläkerran ikkunasta, yli vihreiden\npuiden latvain, käsivarrellaan kolmivuotias, joka myös heiluttaa\nisälle, joka purjehtii ulos satamasta, virkamatkalle, vaaralliselle\nretkelle.\n\nHän on suunnitellut kaiken valmiiksi, maakuntavanhimmalle menevän\nkirjeenkin.\n\nKoulumestari oli nauranut, kun oli kuullut näistä suunnitelmista. Oli\nnimittänyt niitä hulluiksi. \"Sinä olit vielä viime talvena viisas mies\nja nyt olet noin sekaisin!\", oli koulumestari sanonut ja sylkäissyt ja\njulistanut Markuksen joko viisaaksi suuruudenhulluksi tai narriksi, tai\nmieheksi, jolta rakkaus on vienyt kaikki hyvät lahjat, joilla Luoja\naina siunaa oikeaa virkamiestä: arvostelukyvyn, paikallisaistin, nopean\nkäsityksen, tilannetajun, ja mitä lienee luetellut kaikilla sormillaan.\nSiihen oli Markus sanonut: \"Tämä on minun asiani, eikä sinun\", johon\nkoulumestari oli vastannut: \"Niin onkin -- Jumala paratkoon! -- ja\nsiitä syystä en minä tahdo olla mukana häpeässä, joka sitä asiaa\nseuraa! Tämä ei ole virka-asia! Tämä on sinun yksityisasiasi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPienimpiä seikkoja myöten oli Markuksen suhtautuminen piirinsä asioihin\nmuuttunut. Hän kiinnitti nykyään huomionsa seikkoihin, joita ei ollut\nhän, eikä kukaan aikaisemmistakaan vallesmanneista katsonut miksikään.\n\nEräänä aamuna kun Martta, jonka asunto oli aivan rannimmaisessa\ntalossa -- vain Rantakuja erotti sen saraimista ja valkamista --\nsanoi Markukselle: \"Sinä et usko miten paha löyhkä nousee noista\nvalkamista helteisinä päivinä!\", läksi Markus heti perämiehen kanssa\ntutkimaan asiaa ja havaitsi, että valkamissa on suuret joukot kalojen\nsisälmyksiä, suljuja, mätänemässä ja että löyhkä lähtee niistä. Vielä\nsamana päivänä sai perämies naulata kujien kulmiin kaiken kansan\nluettavaksi vallesmannin ankarat määräykset, että \"lain uhalla on\nsuljut soudettavat vähintäin puolen kilometrin päähän rannasta,\ntai muuten hävitettävä\". Sama julistus sisälsi ohjeita muidenkin\nepämiellyttävien, tauteja levittävien hajujen poistamiseksi kylästä.\n\nMyöskin omasta ulkoasustaan alkoi Markus huolehtia enemmän kuin ennen.\nTähän asti oli hän muun muassa ajanut partansa vain pari kertaa\nviikossa, talvisin joskus vain kerran viikossa. Nyt alkukesästä rupesi\nhän ajamaan partaansa kolme, neljä kertaa viikossa, säännöttömästi.\n\nMiina oli tehnyt näiden parranajojen suhteen omia huomioitaan.\n\nHän havaitsi, että jos vallesmanni ajaa partansa, tulee Martta-neiti\nsinä päivänä vallesmannilaan, tai menee vallesmanni Martta-neiden\nkanssa sinä päivänä jonnekin purjehtimaan, tai muualle.\n\nKun siis vallesmanni taas tilasi Miinalta kuumaa parranajovettä, ei\nMiina malttanut olla sanomatta: \"Martta-neidenköhän vuoksi sitä taas\nmeillä noin putsataan -- niin varmaan!\", ja se kiukutti Markusta,\netenkin kun tuo sama lausuttiin joka kerta samanlaisella ivan väreellä.\nTästä syystä hän rupesi ajamaan partaansa joka aamu, sekä päätti niin\njatkaa talvellakin.\n\nPerämies sen sijaan oli hyvin tyytyväinen uusiin oloihin.\n\nHänen työnsä lisääntyi kyllä moninkertaisesti.\n\nHän sai nykyisin pestä jahdin ulkoa ja sisältä joka päivä, kirkastaa\nsen näkyvät vaskiheloitukset niinikään joka päivä ja kaksi päivää hän\nsai äskettäin kuluttaa jahdin purjeiden pesuun.\n\nHän oli kuitenkin tyytyväinen osaansa, sillä vallesmanni maksoi\nhänelle kaiken ylimääräisen työn runsain kourin, samoin sellaiset\npurjehdusmatkat, jotka eivät olleet virkamatkoja ja virkamatkoja ei,\ntotta puhuen, sinä kesänä jahdilla tehty ainuttakaan.\n\nPurjehdusretket olivat useimmiten lyhyitä, muutaman tunnin kestäviä.\n\nKerran, elokuun alkupäivinä otettiin jahtiin kolmen vuorokauden\neväs koko seurueelle, jonka muodostivat silloiset kesävieraat ynnä\nvallesmanni ja perämies; ja tehtiin pitempi retki.\n\nMatka ei ollut pitkä meripenikulmissa, mutta kyllä ajassa, sillä\naiottiin viipyä perillä niin kauan kuin ilmat sallivat, ainakin kolme\nvuorokautta.\n\nPäämääränä ali Maaleton-lahti maan takana, siis saaren länsirannikolla.\n\nSiellä oli mainio satama saaren ja Maaleton, pienen kallioluodon,\nvälisessä kapeassa salmessa, jota suojasi lännessä itse Maaletto,\netelässä Väliniemi ja pohjoisessa Tuponnenniemi. Paitsi mainittua\nsalmea, sulkeutui näiden maiden väliin Maaletonlahti, josta oikeastaan\njohti kaksi salmea ulos, molemmat siihen asti nimettömiä. Tästä lähin\nruvettiin, ainakin siinä seurueessa, kutsumaan luoteeseen johtavaa\npitempää ja matalampaa salmea Kuninkaansalmeksi, koska saaren kuninkaan\njahti oli siinä ollut ankkurissa kaksi päivää ja niiden välisen yön, ja\nlounaaseen johtavaa salmea Martansalmeksi, koska Martta oli tiettävästi\nensimmäinen nainen, joka oli uinut sen yli.\n\nTämän paikan oli Markus itse valinnut, pitäen silmällä ensi sijassa\nhyvää satamaa, joista maan läntinen rannikko on köyhä, ja näköalojen\nkauneutta, josta sama rannikko on ylen rikas. Siellä kohoavat rannat\nkorkeina vuorina ja sieltä Maaletonlahden pohjasta läksi sisämaahan\npäin metsäinen laakso, jonka läpi laskee puro Lounatjärvestä. Siitä\npurosta sai hyvää juomavettä. Puron varsilla kasvaa kukkia ja isoja\nruusupensaita. Vähän ylempänä se kulkee läpi niityn. Se virtaa kaiken\naikaa alamäkeä ja vain harvoissa paikoissa muodostaa sylen tai parin\nlaajuisia järviä. Enimmäkseen se loikkii alas jyrkiltä kallionpykäliltä\ntai veikeästi tanssii ympäri suurempien ja pienempien kivien ja saapuu\nlopulta laajalle laperikolle, jossa ei kasva mitään, ja solisee\nsen läpi alas mereen. -- Kaakossa siintää saaren korkein kohta,\nLounatkorkia, jonka kupeet tänne päin ovat pehmeän, vaaleanvihreän\nkoivumetsän peittämää, muodostaen siten kauniin vastakohdan muiden\nvuorien tummille, vänkkyräisille ja tervaisille männiköille.\n\nLeiri on tehty rannalle, tasaiselle, miltei vaakasuoralle\nkalliopenkereelle, joka on vain muutaman sylen pituinen ja levyinen,\navoin etelään, lounaaseen ja länteen, mutta idässä ja pohjoisessa\nnousee vuori jyrkkänä ylös. Merestä kohoaa tämä pengermä niin paljon,\nettä jollasta on mukava sille nousta. Maaletonlahden pohja ei näy\nkunnolla, koska sille suunnalle on muodostunut louhikko monen sylen\nkorkuisista kivistä, jotka näyttävät joskus maailmassa lohenneen\nylemmästä vuoresta. Osa louhikkoa on vierinyt mereen, osa on jäänyt\ntähän kalliopenkereelle. Noiden suurten louhien väliin ja alle jää\nsuuria luolia. Eräs niistä on muodostettu keittiöksi ja eräs toinen on\nsisustettu asunnoksi. Louhikon yli näyttää olevan vaikea päästä. Siinä\nkysytään ketterää kiipeilijää. Vielä vaikeammalta näyttää pois pääsy\ntästä muun kautta. Ainoa varma tie on soutaa jollalla ja esimerkiksi\nvedenhakumatkat puronsuulle on tehty vesiteitse pitkin Kuninkaansalmea\nja Maaleton lahtea.\n\nMiehet olivat maanneet yönsä luolassa. Siellä olikin ihana nukkua.\nLouhikkohan jatkui mereen, ja kun lännestä kävi koko yön voimakas\nummikas, kumisi ja soi se koko yön ihanaa, solisevaa ja rytmillistä\nlauluaan.\n\nNaiset, joita oli kolme, saivat yöpyä jahdin kajuutassa. Vuorotellen\nvalvoivat miehet rannalla, yksi kerrallaan, pitäen vahtia, ettei myrsky\npääse yllättäen alkamaan.\n\nAamu oli hyvin kaunis ja aivan tyyni.\n\nTeeaamiainen oli valmis kello kahdeksan.\n\nVasta silloin huomattiin, että lahden toiselle puolen, Väliniemen\nloivalle rantakalliolle, oli yön aikana ilmaantunut kolme haapiota,\njotka oli vedetty ylös.\n\n-- Tuntuu kuin oltaisiin jossain Etelämeren saaressa ja nuo olisivat\njoitakin alkuasukkaita, polynesialaisia villejä, jotka ovat saapuneet\ntuonne lahden toiselle puolelle ehkä hyvinkin vilpillisissä\naikomuksissa, vetäneet veneensä maalle ja ehkä parhaillaan vakoilevat\nmeitä, sanoi Martta aterian aikana.\n\n-- Kuinka ihanaa!, lisäsi hän heti. -- Saamme olla näin erillään, ja\nnäin kaukana sivistyneestä maailmasta! Kaukana Etelämeren saarella!\n\nPerämies ei pitänyt sopivana tuollaisia puheita.\n\nVillien maassa ovat muka!\n\nMissähän he oikein luulevat olevansa!\n\nPolynesiassa!\n\nEtelämeren saarilla!\n\nSiellä missä mustakansa asustaa ja jossa ihmislihaa syödään!\n\nMenkää --!\n\nPerämies kyllä tiesi heti aamulla nuo haapiot nähtyään, silloin kun\nvallasväki vielä nukkui, keitä nuo uudet naapurit lahden takana olivat\n-- oikeita ristittyjä ihmisiä, naapurisaarelaisia, joilla ei omassa\nsaaressaan kasva ainuttakaan vihtakoivua ja käyvät siis täällä --\nsalaa kylläkin -- vihdaksessa, että saavat saunoissaan itseään vihtoa\nniinkuin muutkin ihmiset.\n\nJa tietää sen vallesmannikin, mutta ei virka mitään, ei tuki tuon\nryökynän suuta yhdellä ainoalla tai parilla kolmella järjensanalla.\n\n\"Ei tuota viitti kukaan kuulla!\", kipenöi Kallun aivoissa, mutta ei\nuskaltanut sitä lausua julki. Hän olisi sillä kertaa suonut olevansa\nastetta korkeammalla virka-arvossa, nimittäin vallesmannina, että olisi\nollut valta sanoa ryökynälle: \"Ol ny vaiti! Eihän tuo toillain ol\noikiaa puhetta, eikä Jumalan mielen mukaista iloa, kuvailla mielessään\nolevansa mustien saarella -- ilman pakkoa!\", mutta kun hänellä ei ollut\nvalta niin sanoa, sanoi hän vain näin:\n\n-- Höö! Kyllä taitaisi ryökynälle tulla kuuma aamupäivä, jos oltaisiin\nmustanahkain saarella! Yhtä kuuma, kuin näille haileille, joita minä\ntässä hiilillä paistan vallasväen aamiaiseksi!\n\n-- Perämies on oikeassa, sanoi siihen vallesmanni. -- Ainakin siinä,\nettä on käynyt ostamassa meille tuoreita kaloja.\n\nYöllä oli nimittäin nähty verkkomiesten tulia kaukana lännessä. Aamulla\nvarhain, kalastajien palatessa kotiin päin, oli Kallu soutanut jollalla\nniiden luo ja ostanut haileja.\n\nLahden pohjasta, rantakiviltä, saatiin hyviä, poutien kuivaamia\npolttopuita, meren ajoa, laivojen ja veneiden kappaleita, mitä lienevät\nolleet. Leiripaikalla on palanut koko ajan nuotio, siitä asti, kun\neilen tultiin, koko yön ja koko tämän aamun. Siinä on nyt hyvä hiillos\nhailia paistaa. Purjehdusmatkoilla kuului kokin virka perämiehelle.\nKoskaan ei merellä sitä virkaa uskota naisille!\n\nPerämiehellä oli täysi työ ennättää paistaa niin paljon haileja, kuin\nmuut niitä söivät.\n\nTuskin kukaan muuta ruokaa muistikaan.\n\nHeti aterian alussa oli vallesmanni julistanut, ettei täällä,\nPolynesiassa, saa kukaan käyttää muita kuin sormiaan hailien syönnissä,\neikä kukaan saa hailia ruotia! Ruotineen ne on syötävä tai oltava\ntykkänään syömättä!\n\nPerämies paistoi vartaan toisensa jälkeen.\n\nNauraen ajoivat toiset niitä suuhunsa -- hailin toisensa perästä.\n\nKun aamiaisen jälkeen oli noustu ylös, nähtiin alkuasukashaapioiden\nluona liikettä. Eräs mies siellä liikkui ketteränä ja rupesi myös\ntähystelemään. Vähän ajan perästä hän katosi kallioiden taakse ja\nilmaantui metsästä laperikolle, jota pitkin näytti kävelevän tännepäin.\nSitten katosi hän taas louhikkoon ja ilmaantui kaikkien ihmeeksi\nsuurten kivien päälle, josta laskeutui ketterästi alas leiripaikalle,\ntöhnäsi hiukan oikealla peukalollaan kiiltävää lakkinsa nokkaa ja\nsanoi: \"Hyvää huomenta!\", johon vallesmanni kaikkien puolesta vastasi:\n\"Jumala antakoon!\" Sitten kulki hän miehestä mieheen, vallesmannista\nalkaen ja naisesta naiseen, kättelemässä, sanoen kättä antaessaan --\noikeastaan vain sormen päitään, varovaisuudestako vai mistä, ehkä vain\nsiksi, että se oli hänen, eikä suinkaan kaikkien polynesialaisten\ntapa: \"Terveeksi\", ja vallesmannille sen lisäksi: \"Täällähän se\non vallesmannikin itse --\". Perämiehelle, jota hän piti niinkuin\nvertaisenaan, hän sanoi virolaisittain -- se oli olevinaan leikkiä ja\nkukaties olikin! -- \"Tere tere! Kuidas käsi käib?\" -- \"Tuossahan tuo\nmenee, aina hiljakseen. Mitäs sinulle itselles kuuluu? Taidatte olla\nvihtametsässä?\"\n\n-- Ei olla! -- Sammaleess' ollaan.\n\n-- Sammaleessa?! Tähän aikaa vuotta!, ihmetteli perämies.\n\n-- Siellä meiän saaressa kun ei kasva enemmän lehmän sammaletta kuin\nvihtakoivujakaan. Täytyy, täytyy ruveta kulkemaan sammaleessa jo näin\naikaiseen, kun on pitkien matkojen takaa kaikki kokoon haalittava.\nSammaleess' ollaan tällä kertaa. Kyllä myö vihtakoivujakin etsitään.\nYksi mies menikin jo kylään pyytämään lupaa vihtojen tekoon. Saa nähä\nantavatko luvan. Jos eivät anna, niin ei muuta kuin läkkä mantereeseen\nvihtojen tekoon. Tätä lehmän sammaltahan saa ottaa ilman lupaa mistä\nvaan --\n\n-- Niin saa -- niin saa. Eikös panna tupakaksi! Perämies tarjosi\ntupakkakukkaroaan. Molemmat latasivat piippunsa, ensin polynesialainen\nja sitten perämies. Nuotiosta ottivat he kekäleen, jonka hehkuvalla\npäällä sytyttivät nysänsä.\n\n-- Mitä te haastatte yht'aikaa lehmistä ja sammaleista?, kysyi eräs\nnaisista.\n\n-- No mitä heistä erikseenkään haastaa, kun lehmänsammaleista kerran on\npuhe! -- sanoi polynesialainen nauraen.\n\n-- Lehmänsammaleista!\n\n-- Niin. Taallasesta harmaasta ja karkeasta sammaleesta, jota kasvaa\nkallioilla ja joka on hyvänmakuista. Sitä myö saaralaiset syötetään\nlehmille. Ja hyvää se onkin! Lypsättää lehmiä, kun panee vähän suurusta\nsekaan. Kyllä tää perämies tietää! Kysykää vain siltä. Kyllä se tietää!\n\nSitten seurasi vilkas keskustelu saarelaislehmistä ja lehmänsammaleista.\n\nSen jälkeen kääntyi polynesialainen jälleen perämiehen puoleen, vei\nhänet vähän syrjään ja sanoi:\n\n-- Mitä sinulle itselles kuuluu? Taiat olla ollu terve?\n\n-- Johan sen kuulit. Mitäs minulle... Tervehän minä --\n\n-- Niin niin. -- Vai ei kuulu mitään...\n\n-- Ei kuulu, ei kuulu.\n\nPolynesialainen, pieni, kurttunaamainen, parraton, perunanvärinen, noin\nviiskymmenvuotias ukko, läheni perämiestä, asettui selin muihin ja\nhiljensi ääntään miltei kuiskaukseksi, nauraa hihitti välillä -- mitä\nlienee jutellut -- sitten muuttui jälleen vakavammaksi ja sanoi:\n\n-- Oltiin Viirissä -- verkoilla tässä äskettäin...\n\n-- Vai niin.\n\n-- Suuri meri on taas lievittänyt soran niiden luurankojen päältä...\n\n-- Vai niin -- Minkäs sille mahtaa!\n\n-- Niin. Minkäs sille mahtaa. Merell' on voimaa tenä mitä tahtoo! --\nVähän ylemmä olisi pitänyt korjata. Mitäs sinä perämies siitä meinaat,\nkun niillä oli päät molemmilla kateissa? Eihän siellä ole kettuja, eikä\nmuuta -- näin kesällä --\n\n-- Mitäs se minuun kuuluu!\n\nPerämies katseli hyvin vihaisesti oikean silmäluomensa alta.\n\n-- No eipä kuulu. Eipä kuulu. -- Haastaahan se kylä paljonkin.\n\n-- Mitä ne sitten haastavat?\n\n-- No -- siellä meillä päin vain juttelevat, että niissä pääluissa\nolisi keväällä ollut molemmissa reiät ohimoissa, ja että joku on ne\nhävittänyt pelosta -- muka että ne olisivat olleet murhattuja ja että\njollakin olisi ollut paha omatunto ja hävittänyt ne päät, etteivät\njoutuisi tutkittavaksi.\n\n-- Se on tyhjää puhetta!\n\n-- Niinhän minäkin sanoin. -- Akkojen arveluja, mitä lie --\n\n-- Mitä!\n\n-- Sitä vain, että mitä lienee piikaväen puhetta --\n\n-- Turhaa puhetta se on!!\n\n-- Mutta kun sinä olet vähän niinkuin ruununmiehiä, niin sinun pitäisi\nottaa asiasta selvä!\n\n-- Mitäs se minuun kuuluu! Kerrankos sitä tuollaista tapahtuu ja ota\nniistä sitten kaikista selvä! Johan minun pitäisi revetä jokaiseen\nluotoon ja kariin, missä vain laivarikkoja on ollut tai tulee olemaan!\nOlisi siinä olemista ja elämistä, jos pitäisi ennättää yhtaikaa joka\npaikkaan ja pitää vahtia joka luurangon luona, missä niitä vain on!\nVahtikoot luurangot itse itseään!\n\nPolynesialainen ryki pahaa yskää ja jatkoi hyvin totisena:\n\n-- Yhymm -- öhömm -- taitavat ne vähä kerrallaan ruveta sitäkin\ntekemään! -- jos kaikessa on perää, mitä kylä tietää --\n\n-- Luurangotko?!\n\n-- Niin niin! Kuuluvat kummittelevan. -- Moosan Juli, joka on vähän\nsekapäinen ja kulkee yksinään, oli seilannut viime viikolla haapiollaan\nmuka hylkeitä ampumaan Viirin länsikiviltä, joille niitä nousee aamulla\nmakailemaan, ja jutellut, ettei Viirin saunassa enää tavallinen\nihminen saa yönrauhaa. Olivat koko yön kulkeneet ympäri saunan,\nettä kivet kolisivat niiden luisten jalkojen alla ja rystyillään\nolivat koputelleet ikkunaan, ja kun Juli meni katsomaan, olivat\nmolemmat sormellaan osoittaneet ohimoaan. Silloin ne olivat olleet\nelävän ihmisen näköisiä ja terveitä, mutta vettä oli valunut niiden\ntukasta ja vaatteista ja verta ohimosta molemmilta, neliskulmaisesta\nhaavasta, ja olivat sanoneet Julille että: \"Etsi ylös pääluut ja näytä\nvallesmannille ja käske sen läheltään ottamaan kirveen ja koettamaan,\nsopiiko sen terä näihin reikiin!\"\n\nKallu veteli ahnaasti savuja piipustaan, koetti nauraa röhöttää niin\nhuolettomasti kuin kykeni ja sanoi:\n\n-- No osaa se Moosan Julikin jutella!\n\n-- Älähän sano! Voihan se olla niin, että se näki unta, vaikka luuli\nvalveilla olevansa.\n\n-- Hulluhan on hullu, näki se sitten unta, tai houri valveilla! Ja\njos kummitus oli käskenyt näyttämään kalloja vallesmannille, niin\nnäyttäköön ja ottakoon vallesmanni sitten \"läheltään sen kirveen\" ja\nsovittakoon sen niihin reikiin! Mitäs se minuun kuuluu! Tuokoon Moosan\nJuli vallesmannin eteen ne kummituksensa kantelemaan ja vaatimaan\nsyytettä murhamiehelle! Mitäs se minuun kuuluu!\n\nMartta oli perämiehen ja polynesialaisen huomaamatta lähestynyt näitä\n-- hänen aikomuksensa oli vain lähemmin puhutella \"polynesialaistaan\"\n-- ja kuuli puheen pääkalloista, joiden ohimoissa on reiät ja hän sanoi:\n\n-- Mutta eiköhän ne pääkallot ole vallesmannin arkistokaapissa?, ja\nkatseli kysyvästi molempiin miehiin.\n\n-- On on, siellä ne ovat. Ihan samat kallot ja nyt ne ovat kummitelleet\nMoosan Julille, sanoi perämies.\n\nVallesmanni lähestyi myös ryhmää ja hänen mukanaan koko seurue. Martta\nhuudahti:\n\n-- Kamalaa! Minä en ikinä uskalla enää lähestyä sitä kaappia --\nen päivälläkään! Kuulehan Markus! Sinun olisi tutkittava asiaa.\nVähämielistenkin unet ovat usein johtaneet rikosten tekijän jäljille!\nMinusta tuntuu, että tässä on kysymyksessä murha! Sinun on tutkittava\nasiaa!\n\nMarkus poltteli rauhallisesti sikariaan ja sanoi:\n\n-- Minä tunnen jo tapauksen. Miehet saivat molemmat surmansa\nlaivarikkoyönä, molemmat yhtaikaa. Laiva ajoi myrskyssä ja pimeässä\nViirin särkälle ja hajosi. Laivan miehistö tuhoutui täydellisesti. Nämä\nkaksi miestä, joiden pääkalloista on kysymys, olivat ainoat, joiden\nonnistui uida laivanmurskan mukana lähelle rantaa, mutta siinä heitti\nheidät ja laivankappaleet iso kertalaine sellaisella voimalla rantaa\nvasten, että molemmat miehet saivat laivankappaleissa olleista rauta-\ntai vaskivaarnoista iskun ohimoonsa --\n\n-- Miksi molemmat juuri ohimoonsa? -- kysyi Martta.\n\n-- Tjaa -- sitä on vaikea sanoa. Ehkä eivät olisikaan kuolleet, jos\nolisivat saaneet muualle... Sattumat ovat niin monenlaisia... Sallima\ntai kohtalo -- miten kukin tahtoo sanoa. Sitäpaitsi oli perämies\nsilloin Viirissä. Oli ollut siellä muilla asioilla ja myrskyn vuoksi ei\npäässyt sieltä pois. Hänen siellä ollessaan laivarikko sattui ja hän\nauttoi miehet maalle -- mutta kuolleina.\n\n-- Vallesmannihan sen parhaiten tietää, sanoi polynesialainen.\n\n-- Oliko se sillä tavalla! huudahti Martta.\n\nHän kääntyi perämieheen päin ja katseli tätä kauan. Perämiehen\noikeanpuoleinen, turpea ja riippuva silmäluomi värähteli.\n\nMartta katseli häntä inhoten ja kauhistuneena ajatteli itsekseen: \"Tuon\nmiehen laittamaa ruokaa en ikinä enää syö! Enkä tuon miehen ohjaamaan\nalukseen jalallani astu, kun täältä pois päästään!\" -- Ääneen hän\nsanoi, kääntyen vallesmanniin päin:\n\n-- Lähdetään paikalla pois täältä! Viirit ovat tuossa noin lähellä! Jos\nolisin eilen jo tämän tiennyt, en olisi saanut unta koko yönä silmiini!\nTuntuu nyt kirkkaassa päivänvalossakin ihan pöyristyttävältä ajatella,\nmitä kaikkea täällä on tapahtunut!\n\n-- Älä nyt turhaa... Viiriinhän on kymmenen kilometriä!\n\n-- Se ei ole turhaa! Minä en jää!\n\n-- Mutta sittenhän emme voi tehdä purjehdusmatkoja minnekään tämän\nsaaren rannoille. Jos voisit nähdä tuon tyynen, sinisenvihreän\nmerenpinnan läpi tämän Maaleton ympärillä...\n\n-- Sitä pahempi!\n\n-- Ja nythän on ihan tyyni. Tuulta voi tulla vasta illalla, tai vasta\nhuomenna.\n\n-- Sitten on minun mentävä maisin. Suo anteeksi -- minä en voi jäädä\ntänne hetkeksikään!\n\n-- Sinähän voit eksyä...\n\n-- En eksy! Kyllä minä osaan. Souda minut tuonne lahteen!\n\n-- Siinä tapauksessa minun on saatettava sinut kotiin asti...\n\nKoulumestari asetti suunsa sangen omituiseen hymyyn ja sanoi:\n\n-- Saanko minä sanoa sanasen tässä meidän kutsuvieraiden puolesta\nteille, jotka tavallaan olette tämän seurueen emäntä ja isäntä. Me\nmuut joutuisimme täällä sillä aikaa hiukan kiusalliseen asemaan, jos\nte molemmat läksisitte ja kaikkein vähemmän me soisimme että emäntämme\nlähtee -- eikö niin!\n\n-- Niin on! huusivat kaikki yhteen ääneen.\n\n-- Niinkuin kuuluu, on kansan tahto, että Martta-neiti ei matkusta --\nennenkuin muutkaan. Älkää toki hullutelko! Emmehän tässä ikäihmiset\nkummituksia pelänne -- ainakaan näin kirkkaassa auringon paisteessa!\nHeti, kun rupeaa tuulemaan, nostamme ankkurin ja purjeet ja purjehdimme\nmihin haluamme! Se on kansan tahto! Me olisimme hyvin suruissamme, jos\nte lähtisitte. Meidän kaikkein hyvä tuuli olisi mennyttä. Unohdetaan\nkoko keskustelu, ja iloitaan elämästä me, joilla se vielä on!\n\n-- Se on oikein!, kajahti taas kuorossa. Koulumestarin puhetta\nkuunnellessaan ja katsellessaan hänen leppoisaa ja surkeaa hymyään,\nrupesi Marttaa naurattamaan. Hän nauroi ääneen ja sanoi:\n\n-- Olettepa te aika mestari!\n\nSen katsottiin merkitsevän, että kaikki on jälleen niinkuin pitääkin.\n\nJännitys oli kadonnut mielistä ja kaikki rupesivat puhella\nrupattelemaan yhteen ääneen. Jokainen kuvaili toiselleen, miten nololta\nhänestä oli tuntunut ajatus, että seura olisi hajaantunut.\n\nKukaan ei ollut huomannut, että polynesialainen oli kadonnut.\n\nHän oli jo tuolla kaukana.\n\nKeveästi kuin villieläin hän pehmeissä, äänettömissä\nkalastajalapikkaissaan hyppeli kiveltä kivelle ja kiiruhti\nhaapioilleen. Sinne olivat jo kokoontuneet toisetkin hänen\nseuralaisensa, naisia ja miehiä, kullakin isot säkit selässä --\nsammaleitako niissä lienee ollut vai saunavihtoja -- kuka hänen tiesi\n-- eikä ollut tarviskaan tietää. Säkit aseteltiin haapioihin, haapiot\nlykättiin mereen ja ketterästi loikkivat ihmiset niihin ja alkoivat\nsoutaa etelään päin.\n\nÄäneti katselivat niitä huvimatkalaiset kauan aikaa.\n\nHaapiot alkoivat jo kadota Maaletonniemen taa, kun Martta alkoi\nkeskustelun:\n\n-- Me olemme totisesti nähneet kolme venekuntaa oikeita polynesialaisia\nja yhtä niistä puhutelleetkin! Kuinka he ovatkaan alkuperäisiä! Minä\nolen varma, että oikeat polynesialaiset eivät ole tämän kummallisempia!\njohon koulumestari vastasi:\n\n-- Kuinka te Martta-neiti voisitte vaatiakaan, että oikeat\npolynesialaiset olisivat kehittyneempiä kuin nämä meidänkään\nsaarelaisemme? Eiväthän he ole maan päällä olleet kauemmin kuin\nnämäkään! Tätä seurasi yleinen raikas nauru ja varmaa on, että Martta\nsiinä joukossa kaikkein makeimmin ja heleimmin nauroi.\n\nHe soutivat jollalla pitkin salmea lahteen, jonka kivikkorannalle he\nnousivat ja tekivät kävelyretken Lounatkorkealle.\n\nSieltä palattua olivat he nälissään ja väsyneitä. Syötyä oikaisivat\nuseimmat itsensä kalliolle pitkäkseen ja nukkuivat.\n\nNaiset joko lukivat mukaan ottamiaan kirjoja, tai tekivät käsitöitä.\n\nIllalla myöhään alkoi nousta lounaasta ukkospilviä. Niiden mukana tuli\nripeä tuuli, joka toi heidät tunnissa kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElokuu on kulunut miltei loppuun.\n\nSen viideskolmatta päivä on käsissä.\n\nKesävieraat ovat jo aikoja sitten lähteneet.\n\nMartta on vielä saaressa.\n\nMarkus ei ole häntä tavannut moneen päivään, mutta nyt hän on tänään\nluvannut tulla sanomaan Markukselle jäähyväisiä.\n\nMeri on jo paljon viileämpi kuin parhaalla ajalla ja varjossa tuntuu jo\nsyyskesän vilua, mutta auringon paisteessa on vielä, ainakin tänään,\nyhtä lämmin kuin parhaalla heinäkuun helteellä.\n\nMarkus istuu Venekalliolla, jossa heidän piti tavata toisensa. Kello on\njo aikoja sitten sivuuttanut sen hetken, jolloin Martan piti tulla.\n\nMarkus istuu Venekalliolla ja katselee merelle. Se on paikoin\npeilityyni, mutta siellä ja täällä aika ajoin meri tummenee. Siellä\nnäyttää puhaltavan tuuli -- vähän aikaa vain ja taas kirkastuu meri\nkaikkialla.\n\nIdässä näkyy kangastuksena Lavansaari. Se on ikäänkuin irti merestä.\n\nVähän enemmän oikealla, luultavasti itäkaakossa, nousee lyhyt kangastus\nylös saarteelta -- se on kappale Inkerin rantaa.\n\nPohjoiskoillisessa kangastelevat Haapasaaret.\n\nKaakossa näkyy purjelaiva, joka on irti merestä, korkealla taivaalla.\n\nNäitä katsellessa muistuu Markuksen mieleen eräs kangastusuni, -- hän\nnäkee niitä usein, monta kertaa vuodessa.\n\nUni on tämänlainen:\n\nKaupunki -- hänen oma entinen kotikaupunkinsa -- nousee näkyviin\ntaivaalle koillisessa.\n\nEnsin pienenä, hyvin pienenä, mutta sitten se alkaa kohota korkeammalle\nja suureta ja tulla likemmäksi -- aivan lähelle ja päivänpaisteinen,\nhopeanvälkkyinen ja tummansininen meri aaltoilee siinä välillä yhtä\nrajattomana kuin ennenkin.\n\nKaupunki on lopulta aivan kuin silmien edessä.\n\nVanha linna torneineen!\n\nNäkyy jo aivan selvästi kaikki yksityiskohdat linnan muureissa -- kivet\nja kalkkilaasti ja nurmi valleilla.\n\nHuomaa hyvin, mikä osa muurista on vanhaa ja mikä uutta, paikattua.\nViimemainituissa kohdissa ovat kivet harmaita, mutta muualla\nruosteenruskeita, ajan värittämiä, sekä kivet että kalkkilaasti.\n\nSatamatkin näkyvät ja yhtäkkiä nousee silmiin hänen entinen rakas\njahtinsa \"Anna\", luonnottoman suurena, että muka hän, Markus, näkisi\njokaisen kohdan siinä.\n\nLopulta alkaa kaikki väreillä ja kangastusuni häviää.\n\nNuo näyt ovat aina rikastuttaneet hänen unielämäänsä.\n\nSellaisten öiden jälkeen on hän aina herännyt virkeänä, onnellisena ja\niloisena.\n\nNiinä aamuina on hän soitellut viuluaan, tuntimääriä, koko aamun,\naamiaiseen asti.\n\nKuinka ihania ovatkaan nuo unet olleet!\n\nUnetar on saapunut silloin hänen luokseen hyväntekijänä ja luonut\nhänen eteensä kuvia, niin ihmeellisiä ja suurentanut ja kaunistanut\ntodellisuutta.\n\nMonta päivää on hän sellaisten aamujen jälkeen elänyt kuin toisena\nihmisenä.\n\nMarkus istuu, polttaa sikariaan ja katselee kangastuksia, jotka ovat\nmiltei yhtä ihania kuin hänen unikangastuksensakin.\n\nIdässä Lavansaari on kohonnut yhä ylemmäksi merestä.\n\nSe on irti siitä, kuin tahtoisi nousta taivaalle, autereeseen, valoon.\n\nTumma viiva Inkerin suunnalla on myös pidentynyt ja noussut\nkorkeammaksi.\n\nLikinnä lentelee valkeita kajaita.\n\nNe leijailevat ja laskeutuvat jälleen alas meren pinnalle, joka\nkauempaa on alkanut yhä enemmän tummeta.\n\nSitten alkaa saarre koillisessa taittuilla ja väreillä, niinkuin lämmin\nilma päivänpaahteisella kesäisellä kalliolla.\n\nSaarteen vipajaminen ja katkeileminen siirtyy nopeammin ja nopeammin\noikealle.\n\nNyt saavuttaa se Lavansaaren pohjoispään, taitellen sen palasiksi ja\nupottaen palaset meren syvyyteen ja yht'äkkiä kuin siivellä pyyhkii\nIlmatar pois kaikki kangastukset -- Lavansaaren, Inkerinkin ja laivan,\njosta nyt enää näkyvät vain ylimmät, sinisenharmaat raakapurjeet tumman\nsaarteen takaa ja hopeankirkasta taivasta vasten.\n\nMarkus oli seurannut näkyä silmillään niin, että ne tuntuivat\nväsyneiltä. Hän hieraisi molempia silmiään etusormensa rystysillä kuin\nkarkoittaakseen näkyjä.\n\nHän heräsi mietteistään kuullessaan tutut askeleet takanaan.\n\nMartta sieltä tuli.\n\nHän oli puettu valkokukikkaaseen hameeseen ja punaiseen,\nleveäreunaiseen hattuun.\n\nNuori tyttö tuli nopeasti loivaa, vaskenväristä sileää kalliota alas.\n\nHänen hameensa heiluivat osaksi kävelystä ja osaksi tuulesta, joka oli\nalkanut puhaltaa lännestä.\n\nHän käveli huolettomana välittämättä tuulesta, joka kohotti hänen\nhameensa helmaa.\n\nHän tuli suoraryhtisenä ylpeässä ja onnellisessa nuoressa suloudessaan.\nMarkus nousi ja käveli häntä vastaan.\n\n-- Hyvää huomenta, setä!\n\n-- Tulithan sinä! Minä jo pelkäsin...\n\n-- Minähän lupasin!... Mutta ajatteles, että olen kaikki vaatteeni\ntäällä pesettänyt ja nyt niitä tänään silittänyt ja pakannut\nmatkalaukkuihin. Siinä oli työtä!\n\nSitten asettui hän Markuksen eteen, tarttui häntä molempiin käsiin ja\nsanoi:\n\n-- Kuule setä! Minä kiitän sinua!... Koko kesästä... Niin...\nKauneimmasta elämässäni!\n\nSitten kääntyi hän merelle päin ja huudahti:\n\n-- Oi kuinka kaunis päivä!\n\n-- Niin on, ja luultavasti siitä syystä minäkin tänään runoilin.\n\n-- Sinäkö?! Sinäkö runoilit!\n\n-- Niin. Tai oikeastaan yritin. Yht'äkkiä, ajatellessani syksyn tuloa,\ntuli päähäni nämä säkeet:\n\n    Käännymme poispäin auringosta -\n    syys lähenee,\n\nmutta en löytänyt jatkoa. Rupesin etsimään loppusointua sanalle\n\"lähenee\". \"Vähenee\" olisi sopinut, mutta en taas sille löytänyt muita\nsanoja. Siihen se loppui. -- Viime päivinä -- kun kesävieraat yksi\ntoisensa perästä ovat lähteneet ja kun nyt sinäkin, viimeisin kaikista\nmuista, jätät saaren, olen ajatellut syksyn tuloa ja yksinäistä talvea.\nTäällä vaanii minua TYLSYYS joka askeleella. Viisitoista vuotta olen\nkestänyt! Edeltäjäni oli täällä kolme talvea -- niin -- kolme talvea\nja tuli mielipuoleksi -- sielu läksi paremmille maille, väkisin,\nja ruumis jäi tänne saareen remuamaan, kunnes sekin vietiin pois.\nJumala tietää, kauanko minun sieluni suostuu asumaan täällä hyvässä\nsovussa ruumiillisen olemukseni kanssa. Ellei olisi näitä kesiä ja\nvieraita, olisin kai menettänyt järkeni jo aikoja sitten. Edeltäjäni\noli ihmisarka ja karttoi kesävieraita. Sinä olet kesävieras. Sinä olet\nkesän kukka. Kun olen sinua kesän katsellut ja kuunnellut, ja olen\nsaanut sinulle puhella, olen varma siitä, että elän yli pimeän syksyn\nmyrskyjen ja talven --\n\nMarkus puhui innokkaana ja kiihtyneenä.\n\nMartta seisoi hänen edessään, aivan lähellä. Markuksen puheen aikana\nhän kääntyi selin ja katseli merelle.\n\nSyntyi pitkä vaitiolo.\n\nSuuri parvi muuttavia pääskysiä lensi ohi.\n\nNe näyttivät tulevan pohjoisesta.\n\nMartta: Katsohan, setä, kuinka paljon pääskysiä!\n\nMarkus: Niin on.\n\nMartta: Ne lentävät ikuisen kesän maille... Jättävät meidät tänne\ntalven kynsiin... Sinut tänne jäiden ja hyisen meren keskelle.\n\nMarkus: Niin.\n\nMartta: Ajatteles! Sinähän tiedät, miten nopeaan pääskyset lentävät?\n\nMarkus: Niin -- miten se nyt olikaan... Neljäsataa ja viisikymmentä\nkilometriä tunnissa. Lähes viisisataa kilometriä tunnissa. On siinä\nvauhtia!\n\nMartta: Ne läksivät siis Suomen mantereelta kuusi minuuttia takaperin.\nMe seisoimme jo silloin tässä. Seitsemän minuutin perästä ne lentelevät\nViron lakeuksien yllä, kun me vielä yhä seisomme tässä ja juttelemme.\nAjatteles! Tänä iltana ne ovat jo ikuisen kesän mailla, Niilin\nlaaksoissa! Ovat nähneet tänään ennen auringon laskua Alpit, Italian,\nVälimeren... Ajattelehan, setä!\n\nMarkus: Mitäs ajattelemista siinä on!\n\nMartta kääntyi jälleen Markukseen päin.\n\n-- Minua ihan itkettää, kun minä sitä ajattelen, sanoi hän surullisena.\n\n-- Itke vain... Se helpottaa.\n\n-- Hyi setä, kuinka sinä olet paha! -- Että sinä voit ja saatoitkaan\nminulle niin sanoa!\n\nMartta vaikeni, otti nenäliinan ja alkoi todellakin itkeä.\n\nHän kääntyi äkkiä ja alkoi kävellä pois päin hartiat kumarassa ja\nääneti itkien.\n\nMarkus seisoi yhä kalliolla ja tupakoi ja ihmetteli Martan\nkäyttäytymistä.\n\nHän uskoo, että Martta on väsynyt ja oikuttelee ja että hän pian\nkääntyy takaisin, tulee jälleen hänen luokseen ja nauraa koko jutulle.\n\nMutta niin ei käynyt.\n\nMartta alkoi kävellä nopeammin ja nopeammin ja taakseen katsomatta meni\npitkin Rantakujaa asuntoaan kohti. Seuraavana aamuna hän matkusti kello\nneljä lähtevässä postiveneessä kotiinsa, kaupunkiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarkus istui vielä kauan kalliolla.\n\nHän poltti sikarin toisensa jälkeen ja katseli merelle.\n\nHänen teki mieli mennä Martan luo ja pyytää anteeksi, eikä vain pyytää\nanteeksi, vaan myös kosia.\n\nSitä hän mietti.\n\nHänestä tuntui, että Martta, vaikka onkin parikymmentä vuotta nuorempi,\non se oikea.\n\nMarkus ajatteli koko elämäänsä.\n\nKuinka se on tähän kesään asti kulunut tasaisesti ja hiljaisesti, kuin\nsuuri virta -- kuin purjelaiva merellä hiljaisessa tuulessa ja väliin\ntyynessä. Sitten tulee \"sysäys\".\n\nSuuren myrskyn ensi puuska viheltää takilassa.\n\nSiitä vasta vauhti alkaa!\n\nKaikki siihen asti oli kuin uneksimista, kuin tarkoituksetonta,\npäämäärätöntä hapuilemista.\n\nHän tunsi, että tuulispää, raju myötätuuli on kaapannut hänet kynsiinsä\nja alkanut häntä kiidättää.\n\nHän oli joutunut viimeisen suuren tuulensa vietäväksi.\n\nHänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, mihin se vie. Sen hän vain\nkäsitti, että varsinainen ELÄMÄ on alkanut, eikä se kysy, mitä hän itse\ntahtoo ja aikoo tai mitä hän on päättänyt tehdä.\n\n\n\n\nIX luku.\n\nSARLAKANPUNAINEN PELAKUUNA.\n\n\n    Jumalall' on onnen ohjat\n    Luojalla lykyn avaimet\n    ei Katehen kainalossa\n    Pahansuovan sormenpäässä.\n\nMuutama päivä edellisen jälkeen istuu Markus virkapöytänsä ääressä,\nedessään paksu asiakirjavihko, johon häneltä vaaditaan lausuntoa.\n\nMarkus on lukenut sen läpi jo pariin kolmeen kertaan, mutta ei\nvieläkään tiedä sen sisältämästä asiasta mitään, sillä lukemisen on\ntoimittanut hänen silmänsä, eikä hänen ajatuksensa.\n\nAjatukset ovat vaeltaneet muualla -- aina siitä asti kuin Martta lähti.\n\nVäliin on hänen täytynyt lähteä itsekin vaeltamaan sinne, missä\najatukset vaeltavat, nimittäin kaikille niille paikoille, joissa\nhän on Martan kanssa käynyt -- vuorille, luolille, rantakallioille,\nmetsäpoluille, Kappelniemen raunioille -- joka paikkaan.\n\nKussakin paikassa hän jää seisomaan tai istumaan, aivan niinkuin\nsilloinkin, samalle paikalle, missä oli istunut tai seisonut Martan\nkanssa, ja hänestä tuntuu, että Martta on taas hänen mukanaan. Hän\nviipyy paikalla yhtä kauan kuin Martankin kanssa ja käy läpi kaikki\nkeskustelut ja katselee Martan joka ainoaa kasvojen ilmettä ja\nhymykuoppien värettä, hatun reunan keinumista tuulessa ja kuuntelee\nhänen ääntään ja hopeanheleää nauruaan.\n\nHän käy soutelemassa siellä, missä on Martan kanssa soudellut ja tekee\nyhä vielä yhteisiä purjehdusmatkoja ja katsoo, ettei Pelto-Kallu, tuo\ntolvana, istu siihen paikkaan jahdissa, missä Martta istuu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän koettaa syventyä asiakirjavihkoon niin hyvin kuin voi, mutta jo\nparin kolmen rivin perästä ajatus jättää lukemisen.\n\nLukekoot silmät!\n\nNuo ruumiilliset luontokappaleet, joilla ei nykyään parempaakaan\nkatseltavaa ole!\n\nMarkus on sytyttänyt sikarin toisensa jälkeen ja antaa silmiensä kulkea\nriviltä riville, seurata leimoja, päivämääriä, diarionumeroita, pitkän\npitkiä riitaisia selityksiä ja vastaselityksiä, allekirjoituksia,\nvaltakirjoja, todistajien ja muiden vierasmiesten nimiä ynnä muuta,\nja antaa ajatustensa vaellella siinä valtakunnassa, joka ei ole tästä\nmaailmasta.\n\nKoulumestari on kutsuttu auttamaan lausunnon antamisessa.\n\nHän on toimettomana kävellyt sinne tänne huoneessa, istuskellut ja\nodotellut, milloin neuvottelu alkaa. Markus on sanonut: \"Olehan hiljaa!\nMinä vähän vielä silmäilen tätä asiaa. Älä häiritse!\"\n\nKoulumestari vetelee myös sikaristaan sankkoja savuja.\n\nHän on viimeksi pysähtynyt arkistokaapin lasiovien eteen ja silmäilee\nsieltä katselevaa kahta kalloa.\n\nHän avaa oven varovaisesti auki, ottaa vuoroin kallon ja vuoroin toisen\nja tarkastelee niitä huolellisesti.\n\n-- Kuulehan, kupias! Anteeksi, että häiritsen...\n\n-- Jaaha?\n\n-- Tässähän ne nyt siis ovat ne Maaletossa äskettäin tapahtuneen\nerittäin kiintoisan keskustelun \"puuttuvat renkaat\"?\n\n-- Siinähän ne ovat.\n\n-- Sinä saaren kaikkivaltias kupias! Eiköhän todellakin olisi syytä\npanna toimeen tutkimus näiden ohimoreikien suhteen.\n\n-- On jo tutkittu.\n\n-- Hm. -- Sinä ja minä olemme ennättäneet nähdä monta laivarikkoa.\nSinulle ja minulle, kahdelle asiantuntijalle, tahtoisin\nristikuulustelun alotteeksi tehdä muutamia kysymyksiä. Ensiksi: Kun\nlaiva alkaa hajota, eikö ensiksi ilmaannu veden pintaan laivan irtoköli\neli rai?\n\n-- Totta kai.\n\n-- Ynnä muita pohjaosia?\n\n-- Pohjaosia? Minä luulen, että sen jälkeen tulee osia laivan\npäällysrakenteesta, hyökyaaltojen irroittelemia kappaleita kaiteesta\neli varppeesta, veneitä, kajuuttaan ovia, kattoja ja seiniä.\n\n-- No oli nyt vaikka niinkin, mutta palatkaamme asiaan! Toiseksi:\nUskotko sinä, että raissa ja peräsimessä -- joka myös on niitä\nensimmäisiä tulokkaita -- on mitään sellaista teräväkärkistä\nraaspiikkiä, joka voisi iskeä tämänlaisia neliskulmaisia reikiä miesten\npääkuoriin? -- Eiköhän niissä ole noin ranteenpaksuisia vaski- tai\nrautavaarnoja, jotka tekevät aivan toisenlaista jälkeä?\n\n-- Ajateltu! Moneen kertaan ajateltu, veli hyvä!\n\n-- Olisi pitänyt silloin heti tuoreeltaan ajatella ja tutkia Viirin\nranta ja etsiä se laivankappale, joka oli varustettu näihin kalloissa\noleviin reikiin sopivalla piikillä.\n\n-- Silloin ei asiasta vielä tiedetty mitään.\n\n-- Ainakin sinä tiesit, että sinun perämiehesi hautasi kaksi merimiehen\nruumista Viirin rantasoraan. Olisit kaivanut ruumiit ylös ja tutkinut.\n\n-- Perämies on itse valtion virkamies, poliisimies, joka tekee\ntutkimuksen ja jonka sanaan on luotettava.\n\n-- Salli minun olla luottamatta tuohon sinun perämieheesi!\n\n-- Millä perusteilla?\n\n-- Sillä perusteella, että hän oli ainoa eloonjäänyt Viirissä tuona\nlaivarikkoyönä. Hän jäi eloon, toiset kuolivat.\n\n-- Älä luule, että minä en olisi jo tuhanteenkin kertaa ajatellut noita\nsamoja ajatuksia! Pelkkä epäily ei riitä.\n\n-- Jos minä olisin saaren kupias, totta vieköön, niin minä\nyksinkertaisesti panisin perämiehen syytteeseen! Minä olisin hankkinut\nvaikka Viirin perustuksien alta tuon nelitahkoisen piikkiaseen, jolla\nnämä reiät ovat lyödyt!\n\n-- Niin niin -- mutta kun tuota asetta ei ole löytynyt!\n\n-- Minä ainakin vaatisin perämiehen puhdistusvalalle!\n\n-- Hän vannoisi itsensä puhtaaksi ja miten sinulle itsellesi kävisi!\n-- Tämä asia julistetaan nyt loppuunkäsitellyksi ja siirrytään\nseuraavaan asiaan: Tänään ei tehdä enää mitään. -- Minä en jaksa nyt\najatella mitään. Puhutaan jotain hauskempaa. Pane kallot kaappiin\nja heitä hiiteen kyselysi niiden suhteen! Se asia on nyt kerta\nkaikkiaan loppuunjauhettu ja jääköön sen asian eteenpäin kehittäminen\nnoille tyhjille kalloille itselleen. -- Kuulehan! Istuhan tuohon\nniin jutellaan asioista, jotka ovat tärkeämpiä kuin viralliset\nasiakirjavihot ja vanhat kallot. -- No istu istu! Kyllä minä maksan\nsinulle istumisestakin! No -- ja kuuntele nyt! -- Minun on saatava\neräät yksityisasiat järjestykseen, ennenkuin voidaan hoitaa mitään\nvirallisia asioita.\n\n-- Yksityisasiat -- järjestykseen?\n\n-- Niin.\n\n-- Ovatko ne raha-asioita?\n\n-- Paljon vaikeimpia! Raha-asiat hoitavat itse itsensä tähän asiaan\nnähden!\n\n-- Siis naima-asia?\n\n-- Niin.\n\n-- Arvasinhan minä! Martta-neiti on liian nuori sinulle, muuta en osaa\nneuvoa ja sanoa.\n\n-- Saat mennä! Ota tämä asiakirjavihko mukaasi, tutki se kotonasi ja\nkirjoita valmiiksi huomisaamuun minun lausuntoni asiasta ja tuo ajoissa\nminun allekirjoitettavakseni, että ennättää postiin. No, mene herran\nnimessä! Minä olen väsynyt, enkä halua kuulla mitään -- vai tarvitsetko\nsinä rahaa?! Olisit sanonut sen sitten! Tuoss' on kaksikymmentä\nmarkkaa, mutta sillä ehdolla, että teet huomisaamuun kello kahdeksaan\nminun lausuntoni valmiiksi. No! Ala laputtaa -- terve, terve!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMarkus raivasi pöydältään pois kaikki viralliset asiapaperit, otti\narkin puhdasta paperia eteensä ja kynän käteensä ja alkoi kirjoittaa\nkirjettä Martalle. Siitä ei kuitenkaan tahtonut sillä kertaa tulla\nmitään.\n\nAjatukset harhailivat niin hajalla ja niin nopeasti, ettei hän voinut\nniistä mitään valita kirjeen aiheeksi, ja ne katosivat kuin tuulen\nteille, ennenkuin hän ennätti niistä saada kirjaintakaan paperille.\n\nHän lykkäsi paperin kauemmas, pani kynän pois kädestään ja antoi\nmielikuvituksensa toimia vapaasti. Niin oli helpompi.\n\nJa vielä helpommalta tuntui, kun siinä istuessa hiljaa näppäili\nviulunsa kieliä.\n\nMarttaa ajatellessaan, omituista kyllä, tuli hänen mieleensä eräs\ntapaus varhaisesta nuoruudesta, siltä ajalta, jolloin hän asui vielä\näitinsä kotona Karjalanlinnassa, maakunnan pääkaupungissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeinäkuun lämmin päivä paahtoi ja kello läheni kolmea iltapäivällä.\n\nPuiston kulmauksessa, lähellä sitä penkkiä, jolla hän istui, oli pyöreä\nkukkapenkki.\n\nSiihen oli istutettu pelakuuneja.\n\nNe olivat tummanpunaisia.\n\nYksi ainoa, penkin vasemmassa reunassa, oli vaaleampi muita -- se\noli sarlakan punainen. Sillä oli vähemmän lehtiä kuin muilla ja sen\nkukkavana oli ohut ja vaaleanvihreä. Sen vanan päässä oli vain kaksi\nkukkaa, kun muilla oli paksun, kaislanvihreän vanansa latvassa suuri\nintohimoisen punainen nyrkki -- kymmenen, kaksikymmentä ja toisilla\nkolmekymmentäkin auennutta kukkaa ja nuppuja lisäksi. Ne eivät\nkuitenkaan voittaneet sarlakanpunaista ihanuudessa.\n\nSe oli kuin maahan laskeutunut enkeli, ja kuka tietää, etteikö asia\nniin olisi ollutkin, kukkaisenkeli, laskeutunut alas maan päälle.\n\nPäivä paistoi sen terälehdille, jotka lempeässä tuulessa värähtelivät.\n\nSen terälehdet olivat pitkin keskisuonta taipuneet kulmalle. Toinen\npuoli terälehteä oli varjoisa, ja toisen puolen läpi paistoi päivä.\nSe oli kirkas. Varjossa oleva osa oli tummempi, mutta valoisa osa\nhohti kuin sula rubiini ja hohti sen pinnalla pieniä aurinkoja, jotka\nhäikäisivät silmää ja vilkkuivat kuin tähdet, mutta ainoakaan taivaan\ntähdistä ei voinut vetää kauneudessa vertoja näille sarlakanpunaisen\npelakuunan terälehdillä helmeileville pienoisille vesipisaroille, joita\nniille oli jäänyt juuri äsken ohi kiitäneestä sadekuurosta.\n\nSen terälehdiltä lähti myös alas maahan, lehtiin, heinänkorsiin ja\ntoisiin pelakuuniin hienon hienoja välkkyviä rihmasia, jotka ajoin\nnäkyivät ja ajoin katosivat. Niitä virittelivät pikkuriikkiset mustat\nhämähäkit, joilla oli suuri pää, ja suhteettoman suuret raateluleuat ja\npieni takaruumis, jonka yli kulki valkeita poikittaisia viiruja, kuin\nvanteita ja ja jotka liikkuivat ketterästi, juoksentelivat sinne tänne,\neteen- ja ihmeellistä kyllä, sivullekin päin ja hypähtelivät pitkiä\nloikkauksia ja putosivat aina alas pää sinne kääntyneenä, mistä hyppy\noli alkanut. Kaiken aikaa ne virittelivät lankojaan, joka askeleella\nja joka hypyllä. Langat olivat niin ohuita, että vain silloin tällöin,\ntuulen niitä heilutellessa, niistä heijastuva valo saattoi ne näkyviin.\nNe hulmuilivat tuulessa kuin puolittain näkymätön ja puolittain näkyvä\nkukkaisenkelin morsiusharso, pelkästä auringon säteestä kudottu.\nTaustana oli suurien lehtikuusten varjostama niittämätön puiston nurmi.\n\nMuistellessaan tätä ajatteli Markus Marttaa, hänen vaaleita hiuksiaan,\njoita hän oli usein ihaillut merellä, vuorilla ja kaikkialla, missä hän\noli nähnyt niiden tuulessa hulmuilevan päivän välkyttäminä, tumma meri,\nvihreä metsä, tai harmaat vuoret niiden taustana ja oli aina silloin\nkuvitellut näkevänsä morsiusharson Martan hiuksilla, olkapäillä,\nharteilla ja kuka voi sanoa, etteikö hän niin nähnytkin!\n\nHän oli selvillä, mitä hän Martalle kirjoittaa.\n\nHän otti jälleen esille kynän ja paperin ja kirjoitti\nsarlakanpunaisesta pelakuunasta.\n\nSe oli hänestä kyllin kaunis aihe ensimmäiseen kirjeeseen Martalle.\n\nSiitä tuli pitkä kirje.\n\nHän kirjoitti niihin aikoihin Martalle monta kirjettä.\n\nKaikki ne olivat yhtä kauniita.\n\nKun hän niihin aikoihin saneli koulumestarille virkakirjeitä, tulivat\nne pakostakin samantyylisiksi kuin kirjeet Martalle. Tästä voi kuka\nhyvänsä päästä varmuuteen penkomalla maakunta-arkistosta esille\nsenaikuiset saarelaisvallesmannin virkakirjeet. Usein moitiskeli\nkoulumestari niiden epävirallista kieltä, mutta se ei auttanut ja jos\nniihin joskus tuli oikeaa virallista makua, johtui se vain siitä, ettei\nkoulumestari aina noudattanut sanelua vaan karsi niistä pois liikaa\nkoreutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaatuaan ensimmäisen kirjeensä postiin, odotti hän Martalta vastausta\nvarmasti seuraavassa postissa, siis viikon perästä.\n\nSe viikko meni häneltä kuin lentäen, mutta sitten tuli pitkiä, kolkkoja\nviikkoja, sillä Martta ei vastannut hänen ainoaankaan kirjeeseensä.\n\nSyyskuun viimeinen viikko oli menossa.\n\nKun Martalta ei ollut tullut vastausta edes hänen viime kirjeeseensä,\njossa puhuttiin jo rakkaudestakin ja vaadittiin pikaista vastausta,\npäätti Markus lähteä ottamaan selvää, oliko Martta enää edes elossakaan.\n\nHän pukeutui viralliseen juhlapukuunsa ja meni kaupunkiin päästyään\nensin valokuvaajaan ja otatti itsestään valokuvan, jossa hän nähdään\nseisovassa asennossa, \"amiraalihattu\" päässään, valkeissa hansikkaissa,\npaksut kultaiset kellonketjut riippumassa toisen ja kolmannen kiiltävän\nvirkanapin väliltä ulos, oikea käsi nojaten johonkin telineeseen,\npöytään, vai mikä lienee ollut. Vasen käsi nojasi kultaiseen\nsilakanvartaan kahvaan -- tai olkoon menneeksi, koska hän itse sitä\nniin nimitti -- miekan kahvaan, ja asento oli komea ja ryhdikäs.\n\nValokuvaajaneitonen oli esittänyt ennen kuvan ottamista, että\n\"amiraalihattu\" pantaisiin pöydälle, ja että oikean käden hansikasta\npidettäisiin tyhjänä vasemmassa -- joka kuvassa saisi olla hansikoitu,\nvaan ei oikea käsi, koska tapa vaati niin -- mutta Markus tahtoi ottaa\nkuvan itsestään \"koko vormussa\". Samoin hylkäsi hän esityksen kuvan\nottamisesta istuvassa asennossa.\n\nSitten otti Markus ajurin ja antoi kyyditä itsensä Martan asunnolle.\n\nSiellä otettiin hänet hyvin ystävällisesti vastaan.\n\nMartta ja hänen äitinsä olivat kotona.\n\nHänelle tarjottiin kahvia.\n\nSen ajalla sanoi Martan äiti;\n\n-- Minä olen tyttäreltäni kuullut, että hänen osakseen teiltä on tullut\npaljon ystävällisyyttä ja avuliaisuutta siellä saaressa ja minä olen\nsiitä hyvin kiitollinen.\n\nMarkus oli talossa päivälliselläkin. Sen jälkeen vasta hän joutui\nMartan kanssa kahden kesken. Martta sanoi:\n\n-- Kuinka hauskaa, että sinä tulit, setä, mutta miksi sinä olet\npukeutunut noin juhlalliseksi. Minä pelkään, että äiti nauraa sinulle\n-- enkä minäkään muuta voi!\n\n-- Minä olen hyvin vakavalla asialla...\n\n-- Minä arvaan sen, mutta ei puhuta siitä, sillä se on mahdoton!\n\n-- Mutta sinähän rakastat minua!\n\n-- Mistä sinä, setä, siihen käsitykseen olet tullut!? Sehän on ihan\nmahdotonta! Se on täydellinen väärinkäsitys! Voi setä rakas, kuinka\nminua -- kuinka minä haluaisin olla sinulle mieliksi missä muussa\nhyvänsä, mutta en tässä! Lisäksi minä pyytämällä pyydän, ettet sinä\nkirjoittelisi minulle. Minä en voi ajanpitkään salata kotiväeltäni ja\ntältä pikkukaupungilta, että sinä ahdistelet minua kirjeilläsi! -- Älä\nvirka mitään -- minä ymmärrän sinua!\n\nMartan äiti saapui samassa paikalle.\n\n-- Minä olen kuullut tyttäreltäni, sanoi hän, että te soitatte hyvin\nviulua. Meillähän on täällä viulukin. Minun mieheni soittaa viulua ja\ntyttäreni pianoa. -- Minun tyttäreni on puhunut teistä niin usein ja\nminä olen miltei joka päivä saanut kuulla kehumisia Teidän taidostanne\nja ettei minun tarvitsisi uskoa pelkästään tytärtäni, vaan omia\nkorviani, soisin minä kuulevani teidän jotain soittavan. Soita Martta\njotain vallesmannin kanssa!\n\nHänen täytyi soittaa Martan kanssa ja äiti oli mielissään.\n\nOli jo myöhä ilta, ennenkuin hän pääsi lähtemään.\n\nÄiti ja tytär saattoivat häntä eteiseen.\n\n-- Ethän sinä vain ole minulle mistään vihainen, setä?, sanoi Martta.\n\n-- En. En mistään.\n\n-- Onko se ihan varma? Älä ole vihainen mistään, rakas setä! --\nMilloinka sinä lähdet takaisin saareen?\n\n-- Luultavasti jo tänä yönä...\n\n-- Tänä yönä!?\n\n-- Niin.\n\n-- Voi voi! Ja kun minä jo olin iloissani, että saan käydä katsomassa\nsinun jahtiasi huomenna -- no -- se ei ole niin tärkeää... Hyvää yötä!\n\n-- Hyvää yötä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän käveli puoleen yöhön pitkin puolipimeitä katuja.\n\nHänen olennossaan kirkastui vähitellen eräänlainen mielihyvän tunne --\nsamanlainen, mikä valtasi hänet ensi hetkinä saatuaan käsiinsä kirjeen\näitinsä kuolemasta.\n\nKaikki oli nyt ohi!\n\nMitään epäselvyyttä ei ole enää olemassa! Siitä kai johtui tuo\nomituinen tunne.\n\nKaikki ne kauniit kuvitelmat, joiden huumeessa hän oli meren\nyksinäisellä saarella viime viikkonsa elänyt -- ja koko kesän --\nalkoivat poistua hänestä kauemma ja kauemma, kuin valkea yksinäinen\npilvi, jota tuuli kuljettaa sinisellä taivaalla ja joka vähitellen\nhäipyy silmistä.\n\nYö oli puolessa, kun hän huomasi saapuneensa satamaan.\n\nHän herätti perämiehen, joka oli jo makuulla.\n\nMarkus asui kaupungissa käydessään tavallisesti maissa, hotellissa,\nja siihen käsitykseen oli perämies jäänyt nytkin. Hänelle oli siis\nodottamatonta, että vallesmanni tuli keskellä yötä rantaan. Hätäisenä\nhän kysyi kajuutan luukulta:\n\n-- No -- mikäs nyt on!?\n\n-- Nouse ylös -- lähdetään purjehtimaan!\n\n-- Nythän on keskiyö -- syksy -- vastatuuli... Kova vastatuuli.\n\n-- Me lähdemme nyt!\n\n-- Kotiinko?\n\n-- Jumala hänen tietää!\n\nNoin neljännestunnin perästä he irtaantuivat kaupungin rannasta.\n\nVallesmanni itse piti perää.\n\nKova etelätuuli puhalteli.\n\nHän luovi tulien mukaan ulos satamasta.\n\nSeuraavana päivänä he luovivat yhä merta.\n\nSiitä tulikin pitkä matka.\n\nKuin kummituslaiva oli saarelaisvallesmannin jahti liikkeellä toista\nkuukautta milloin milläkin puolella Suomenlahtea.\n\nHän oli saanut suuren halun juoda.\n\nSitä varten poikkesi hän johonkin rantakaupunkiin, joi siellä muutaman\npäivän ja taas ohjasi ulos merelle.\n\nEräänä yönä, oli jo marraskuuta ja kajuuttaa täytyi lämmittää,\nankkuroivat he tuulen pitoon erään saaren varjoon.\n\nYö oli myrskyinen ja sateinen.\n\nPerämies oli jo makuulla, mutta Markukselle ei tahtonut tulla uni. Hän\nistui valveilla ja joi teetä.\n\nHän oli paljon vanhettunut näinä viikkoina.\n\nHän ei ollut koko tällä ajalla käynyt omalla saarellaan -- samoin oli\nhän karttanut sitä kaupunkia, jossa Martta asui.\n\nAamupuolella yötä hän kuitenkin nukkui.\n\nHän näki unta, että joukko saarelaistyttöjä ympäröi häntä, Miina oli\njoukossa, otti häntä kädestä ja puhui hänelle: \"Tule pois saareen\ntakaisin! Sinä laihdut ja vanhenet kulkiessasi kaupungista kaupunkiin\nja kapakasta kapakkaan. Tule kotiin. Täällä on sinulle ruokaa\nyltäkylläisesti -- paljon sianlihaa, perunasoppaa, leipää, voita ja\nmitä haluat ja ruokaryypyt joka aterialla!\"\n\nAamulla herättyään ihmetteli hän unensa selvyyttä.\n\nMiinan ääni kaikui vielä hereilläkin hänen korvissaan. Siitä oli\nseurauksena, että hän ajatteli Miinaa koko aamupäivän.\n\nHänelle muistui, kuinka hän silloin kerran puutarhassa oli uhannut\nnaida Martan ja kuinka Miina oli siihen sanonut: \"Ei koskaan!\"\n\nHäntä miltei ääneen nauratti tuo tapaus, nyt perästä päin muistellessa.\nHän päätti palata kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä asettui myrsky ja kääntyi tuuli hyväksi.\n\nIllalla myöhään he ankkuroivat kotisaaren satamaan.\n\nVallesmannilasta näkyivät tulet.\n\nMiina valvoi vielä.\n\nHän oli ollut hyvin huolissaan koko ajan, valvonut myöhään yöhön\njoka ilta, herännyt väliin yölläkin kuuntelemaan, koputtiko joku\nulko-ovelle, vai kuuliko hän väärin.\n\nPäivisin oli hän käynyt kalliolla tähystelemässä ilmaantuisiko\nvallesmannin jahtia mistään näkyviin ja tiedustellut kaikilta, jotka\ntulivat mantereelta, oliko vallesmannia nähty missään.\n\nVallesmannin kotiin tultua hän miltei itki ilosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTeetä odotellessaan istui Markus kirjoituspöytänsä ääressä nojatuolissa\nja tupakoi.\n\nPian kuuluivat tutut keveät askeleet ja Miina ilmaantui isoine\ntarjottimineen, jolla oli teetä, sokeria, voita ja leipää iltaseksi.\n\nMiina asetteli teen ja ruuan pöytään -- hyvin hitaasti -- ja jäi senkin\njälkeen vielä katselemaan Markusta.\n\n-- Mitä siinä töllistelet! Mene keittiöön työhösi!\n\n-- Kuules, Markus --\n\n-- Älä sano minua Markukseksi!\n\n-- Miksikäs sitten!? Aleksanteriksiko?\n\n-- Vallesmanniksi, niinkuin ennenkin.\n\nMiina tuli aivan lähelle vallesmannia, hymyili, nojasi hänen\nkäsivarteensa ja sanoi:\n\n-- No kuulehan, vallesmanni. -- Mitä sinä täällä oikein tuumailet? Sinä\nolet niin synkän näköinen. Ja olet niin laihtunut? Ihan käy sääliksi.\nSyö nyt edes! Tarvitsetko mitään lisää?\n\n-- Onko sinulla ollut minua ikävä, Miina?\n\n-- No ei yhtään! Vai ikävä vielä olisi!\n\n-- Kyllä sinulla oli. Tunnusta pois. Nyt en minä lähde koskaan. Olen\naina kotona -- ihan aina. -- Kuulehan Miina?\n\n-- No?\n\n-- No -- ei mitään. -- Sinulla ei siis ollut yhtään minua ikävä?\n\n-- No ei yhtään. Entä sinulla? Oliko sinulla ikävä minua?\n\n-- Ei muuta kuin tänään.\n\n-- Sinulla muka ikävä!\n\n-- Niin oli -- tänään. Ei aikaisemmin.\n\n-- Mutta minulla oli koko ajan!\n\n-- Koko ajan?!\n\n-- Niin. Minä pelkäsin, että sinä et tulekaan enää.\n\n-- Kuulehan, Miina!\n\n-- No?\n\n-- Noo -- minä olen hyvin väsynyt. Minä en jaksa ajatella mitään.\nHuomenna haastetaan. Minun on mentävä maata. -- Postia ei ole haettu\nsillä aikaa?\n\n-- Ei ole.\n\n-- Hae nyt, Miina, aamulla posti. Minä menen maata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPelto-Kallu, saatuaan jahdissa purjeet käärityiksi, nukkui yönsä\nkotonaan ja heräsi aamulla uneen, joka häntä kauhistutti vielä\nherättyään.\n\nAikaisempina aikoina olivat pahat unet häntä tiheämmin ja tiheämmin\nahdistaneet.\n\nToisinaan oli öitä, jolloinka hän ei uskaltanut ummistaa ensinkään\nsilmiään, jos oli pimeä.\n\nSamasta syystä hän kajuutassa poltti lamppua koko yön. Kotona se ei\nkäynyt laatuun. Sanna ei sitä sallinut. \"Kuluu paljo petrullia, eikä\nsinusta ole miestä sen hankkijaksi!\"\n\nMutta sitten hän löysi keinon näitä unia vastaan ja se tapahtui näin:\n\nSilloin kun oltiin Viirissä peittämässä jälleen niitä kuolleiden\nmerimiesten luita, oli hän huomannut, että niitä katsellessaan oli hän\nollut kaikkein rauhallisin.\n\nHän katseli luita, eikä yhtään peljännyt, niinkuin oli luullut.\n\nHän katseli niitä kuin hylkeen luita, joita myös joskus näkee rannoilla.\n\nKatsellessaan hän sanoi ajatuksissaan: \"Nuo eivät enää mitään voi.\"\nSitä lausetta hän oli toistanut mielessään koko ajan, minkä luut olivat\nnäkyvissä.\n\nKun sitten perästäpäin taas pahat unet ja väliin päivällä pahat\najatuksetkin pyrkivät saada ylivallan hänen päässään, olisi hän suonut\nitsellään olevan näkyvissä ja kourin kosketeltavissa jotain, joka oli\nkuulunut noihin vainajiin, vaikkapa yksi nikama selkärangasta, jota\nolisi voinut pitää aina saapuvilla ja jolle olisi voinut sanoa: \"Ne\neivät enää mitään voi!\"\n\nHän jo kerran sellaisen nikaman hankkikin kotiinsa Viiristä, piti sitä\naina illalla makuulle ruvetessaan kourissaan ja luki sille niin kauan\nkuin uni tuli: \"Ne eivät enää mitään voi!\" Hän hoki sitä uudestaan ja\nuudestaan ja pahoja unia ei tullut, mutta kerran sitten löysi sen Sanna\nja sanoi: \"Mitäs ihmettä tämä on?!\", ja viskasi luun uuniin.\n\nKun asia sitä tietä olisi tullut julki, sillä Sanna oli kiivas ottamaan\nselvän asioista, ei Kallu uskaltanut tuoda enää mitään kotiinsa.\nVallesmannilassa hän seisoi usein pitkät ajat lasikaapin edessä,\nkatseli kalloja ja hoki niille: \"Ne eivät enää mitään voi!\", moneen\nkertaan, moneen kertaan, ja vietti sen jälkeen monta yötä rauhassa. --\nJoskus hän kuvitteli, että \"jospa voisi hankkia kotiinsa lasikaapin\nja siihen ne molemmat Viirin miehet luurankoina seisomaan, niin ei\nolisi hätää mitään. Siinä ne olisivat aina ja joka aika todistamassa\nvoimattomuuttaan ja kaiken loppua, kun elämä on loppunut, mutta tiesi\nsamalla, että tätä toivettaan ei hän voi toteuttaa.\"\n\nMutta hätä keinon keksii!\n\nHän oli huomannut, että jos illalla maata käydessään puristi lujasti\nenträyskirveen vartta ja sille luki yhdeksään kertaan että:\n\n    \"Jos tällä ketä isketty on,\n    hän ainiaan on voimaton!\"\n\nniin eivät Viirin miehet tulleet häntä vaivaamaan, vaan sai hän nukkua\nyönsä sikeässä unessa.\n\nJotain turvaa täytyi olla!\n\nHän piti siitä lähtien enträyskirvestä mukanaan myös purjehdusmatkoilla.\n\nSe oli hänellä maata käydessä koijassa aina ja kun sille oli lukunsa\nlukenut, ei edes tarvittu tulta pitää palamassa. Ihan pimeässä voi\nnukkua!\n\nNyt kävi kuitenkin toisin.\n\nVaikka hän oli illalla lukenut lukunsa enträyskirveelle, tulivat yöllä\nunessa Viirin miehet hänen näkyviinsä seuraavalla tavalla:\n\nKallu näki unissaan mustan laivan, jolla oli purjeetkin mustat, tulevan\nmereltä maata kohti. Unissaankin Kallu on selvillä, mitä musta laiva\ntietää.\n\n\"Kenenkähän valkamaan se tuo tulee?\", kysyy Kallu itsekseen.\n\nKallu on olevinaan rannassa oman saraimensa luona.\n\nKallu tietää, että tuollainen laiva on kuoleman laiva -- tulee kutakin\nhakemaan tämän omasta valkamasta.\n\nKallu muistelee syntejään ja niitä on paljon.\n\nLaiva tulee kohti!\n\nHerra armahda!\n\nAnna vielä tämä kerta anteeksi!\n\nKallu polvistuu soralle saraimen seinustalle ja rukoilee. Hän lukee\n\"Isä meitää\" ja \"Herran siunausta\", vähän kumpaakin, sillä kokonaan hän\nei ole niitä koskaan valveillaankaan osannut.\n\nKaiken aikaa hän tuijottaa laivaan, joka täysin purjein kiitää maata\nkohti.\n\nJo kääntää laiva Vallesmannilan valkamaa kohti.\n\nKallu ilostuu siitä ja lopettaa rukoilunsa.\n\nVallesmannin valkamaan pakana menee kuin meneekin!\n\nSen se vie, vallesmannin, ja vieköön!\n\nMutta siinä se tappelu tulee, ja varmasti tulee!\n\nEi se vahva mies vähällä lähde. Iso se on mies ja vahva!\n\nKallu katsoo taas merelle ja kauhukseen huomaa, että laivoja onkin\nkaksi.\n\nAuta armias taivasten Luoja!\n\nToinen tulee hänen valkamaansa kohti!\n\nKeulavahtina seisoo molemmissa laivoissa mies, jolla on enträyskirveen\npiikin reikä ohimossa, ammottava, neliskulmainen.\n\nKallu on herätessään niin kauhuissaan, että värisee ja pelkää\nvuoteessaan ja pitelee vuoteen laidoista kiinni ja vapisee. Hän pelkää,\nettä kuolema tulee hakemaan häntä siinä paikassa, omasta vuoteesta!\n\nVähitellen hän selviää ja huomaa, että se oli unta, mutta unta, jota\nkukaan saarelainen ei näe suotta.\n\nHän päättää olla lähiaikoina hyvin varovainen -- aikoo myös varoittaa\nvallesmannia, mutta ajattelee sitten, että \"Nähköön kukin itse unensa!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla on Miina hakenut postin ja vie sen Markukselle.\n\nSiinä on paksu pinkka virkakirjeitä, sanomalehtiä ja muuta\nyksityispostia.\n\nMarkus avaa virkakirjeistä tuoreimman.\n\nSe on maakuntavanhimman virastolta ja siinä sanotaan muun muassa näin:\n\n    \"Teitä on jo useampaan otteeseen varoitettu säännöttömyydestä\n    tilityksissä. Kun taaskin kahden kuukauden tili Teidän\n    hallussanne olevista valtion varoista on tekemättä, määrätään\n    teidät syytteeseen panemisen uhalla tilityksenne Maakunnan\n    Rahastoon lähettämään kolmen päivän kuluessa.\" -- -- --\n\nEräässä yksityiskirjeessä, jonka hän sormet vavisten avaa, lukee hän:\n\n    \"Tänään saimme maksaa puolestasi pankkiin 500 markkaa. -- Ellet\n    15 päivän kuluessa meille sitä suorita, panemme asian lainhakuun.\"\n\nKirjeet vapisevat Markuksen käsissä.\n\nHän nousee ylös ja kävelee ja taas istuu ja miettii päänsä ympäri\nkeinoa, miten päästä näistä selväksi.\n\nHän ei tunne muuta kuin yhden keinon: Polttaa talo irtaimistoineen. Se\non rikollinen keino, mutta ainoa. Hänen irtaimistonsa vakuutussumma\nriittää!\n\nSaapuu ilta.\n\nHän rupeaa päättäväisesti järjestämään asiaa.\n\nHän on epätoivon partaalla!\n\nHän ei jaksa taistella enää onnettomuuksia vastaan. Ne tulevat kuin\nmuurinmurtimen iskut linnan seinään, toinen toistaan seuraten. Yksi\nainoa hyvä laivarikko olisi pelastanut hänet. Mutta kun nyt ei ole enää\naikaa sitä odottaa, on käytettävä muita keinoja.\n\nPahinkin keino on käytettävä, jos se vain on käden ulottumissa. Sitä\nlakia hän luki itselleen koko illan.\n\nVai jättäisinkö kaikki hiiteen? Kärsikööt itse vahinkonsa!\n\nEi!\n\nHän ei tahdo häpeään sortua!\n\nEi!\n\nHän tahtoo pelastaa kunniansa ja alkaa uuden elämän!\n\nHän tahtoo nostaa palovakuutussumman ja maksaa kaikki velkansa!\n\nPimeän tultua hän ryhtyi toivottomaan tekoonsa.\n\nKoska hän halusi, että arkisto palaisi myös, järjesti hän niin, että\ntulipalo alkaa sieltä.\n\nArkistokaapin, kirjoituspöydän ja nurkan väliin hän panee ison kasan\ntervattuja tuohia ja tervaksia ja niiden keskeen kynttilän, joka\npalaessaan lyhenee ja lopulta sytyttää tuohet ja tervakset ja nämä taas\npuolestaan talon. -- -- -- Ajateltuaan asiaa, asetti hän kynttilöitä\nkaiken varmuuden varalta kolme, että jos yksi jostain syystä ei sytytä\ntaloa, niin sytyttäähän toinen.\n\nKaikki on järjestyksessä.\n\nMiinalle olisi asiasta oikeastaan ilmoitettava, ettei jää ensi yönä\nunissaan liekkien uhriksi, mutta suunnitelmaa ei sovi antaa sivullisten\ntiedoksi -- ei osaksikaan. Sitä ei saa tuntea kukaan muu kuin hän itse!\nMuutoin voi kaikki epäonnistua ja hän itse joutua linnaan. Suoriutukoon\nMiina kuinka parhaiten osaa ja voi! Kullakin oma kohtalonsa!\n\nSopiva sää suosi häntä -- länsituuli puhaltaa. Tuli ei pääse leviämään\nmuuhun osaan kylää, kun tuuli painaa liekin ja kipunat merelle.\n\nJo aikaiseen iltapäivällä antaa vallesmanni Pelto-Kallulle määräyksen\nolla lähtövalmiina kello yksitoista illalla.\n\n-- Mihinkäs sitä... niin myöhään...\n\n-- Ei se kuulu sinulle!\n\nIllalla peittää vallesmanni ikkunan huolellisesti, ettei hänen\npoissaollessaan mikään herätä epäluuloa. Pienintäkään rakoa tai reikää\nei saa jäädä, josta valo näkyy ulos.\n\nHän tiivisteli ikkunaa ja kävi välillä ulkona tarkastamassa.\n\nLopulta oli kaikki kunnossa.\n\nHän muutti päätöstään myös Miinan suhteen, ainakin sikäli, että antaisi\nhänelle ajoissa tilaisuuden paeta tästä Sodomasta.\n\n-- Minä lähden tänä iltana matkalle, jolla viivyn muutaman päivän.\nSinä Miina saat mennä ainakin kahdeksi päiväksi vanhempiesi luo -- jos\nhaluat.\n\n-- Mihinkäs minä tästä...\n\n-- No se on oma asiasi... Jää vain -- paremmin talo tulee vahdittua.\n\nEnnen lähtöään muistaa hän tuketa myöskin avaimen reiän makuukamariin\nvievästä ovesta.\n\nSitten hän sytytti kynttilät palamaan, otti käteensä pienen\nmatkalaukun, joka sisälsi konjakkiputelin ja sikarilaatikon, ja läksi,\nhuoaten itsekseen: \"Työ tehty on!\"\n\nEteisen puolelta hän kiersi oven lukkoon, pani avaimen taskuunsa, tunki\npaperia avaimen reikään, sanoi keittiön ovelta Miinalle \"Hyvää yötä\",\nja alkoi pimeää rantakujaa kävellä satamaa kohti.\n\n-- Se on tehty, mikä tehty!\n\nHän pakenee talostaan kuin rikoksentekijä ainakin ja kuvittelee joka\nhetki, että juoni tulee ilmi.\n\nJahdin ankkuri nostetaan ja suunta otetaan itään pitkin kuutamoista\nsyysyön merta.\n\nHyvä myötäinen länsituuli kuljettaa alusta.\n\nMarkus on laskenut, että jotakuinkin täsmälleen kello kaksitoista yöllä\npitäisi kynttiläin olla palanut niin lyhyiksi, että ne sytyttävät\ntuohet ja tervakset. Kello puoli yhden tienoissa pitäisi tulen näkyä\nsiis merellekin.\n\n326\n\nMarkus ei ole eläessään ollut niin levoton.\n\nHän pelkää, että asia on jo ehkä nyt tullut ilmi, ja hänet vangitaan\nheti maihin päästyään.\n\nLevottomuuttaan salatakseen asettuu Markus kajuuttaan ja rupeaa\nlaittamaan kuntoon koijaansa, johon aikoo käydä pitkälleen, ja vain\nvälillä käydä aina katsomassa -- että joko se palaa.\n\nJärjestellessään koijaansa teki hän kummallisen löydön: Vanhan kirveen,\njossa oli paitsi terää, myös noin kuuden tuuman piikki tiamarapuolella.\nSe oli enträyskirves ja käytettiin niitä ennen laivoissa sota-aseina.\n\n-- Mistä tämä tänne on tullut?, kysyi hän perämieheltä -- ja mikä tämä\non?\n\nMarkus ei nimittäin ollut ennen nähnyt enträyskirvestä.\n\n-- Tulihan vain otetuksi kotoa mukaan kirveen asemesta. -- Minun\nsuurisävainajani oli sen saanut jostain laivarikosta. Siinä on hyvä\nterä, vastasi Kallu, joka istui perää pitämässä.\n\nErehdyksessä lienee se tällä kertaa tullut viskatuksi vallesmannin\nkoijaan.\n\nMarkus ajatteli ensin salata löytönsä Kallulta, ottaa sen haltuunsa,\npiilottaa omiin tavaroihinsa ja vasta kotona ottaa se esille ja asettaa\nKallu syytteeseen, mutta löytö oli niin odottamaton ja kun vuosikausien\njännitys oli lauennut, oli hän itse niin kiihkeänä, ettei hän kyennyt\nitseään hillitsemään, vaan kirves kädessä nousi kannelle ja sanoi\nKallulle:\n\n-- Onko tämä sinun?\n\nKun kajuuttaan ei kukaan muu päässyt, kuin perämies ja vallesmanni, ei\nauttanut muuta kuin tunnustaa.\n\n-- Kyllä se minun on.\n\n-- Mitä sinä tällä täällä teet?\n\n-- Tulipahan otettua. Se on ollut täällä jo koko kesän.\n\nVallesmanni nousi kirveineen kannelle ja näytti kajuutasta virtaavassa\nvalossa perämiehelle kirveen piikkiä.\n\n-- Mitäs sanot mies!? Minä olen sinua koko ajan epäillyt Viirin\nmurhamieheksi, mutta kun ei ole ollut todistuskappaletta, niin en ole\nvoinut nostaa sinua vastaan juttua. Tässä on nyt todistuskappale! Mitäs\nmeinaat mies? Eiköhän tämä piikki sovi juuri parahiksi niiden Viiristä\ntuotujen kallojen ohimoissa oleviin reikiin. Tämä kirves julistetaan\nsinulta takavarikoiduksi ja ensimmäisessä satamassa annan sinut vangita.\n\n-- Noo! Ei lauleta vielä noin koreasti! Eihän sinulla ole todistusta\nsiitä, että tuo kirves on minun ja minulta takavarikoitu.\n\n-- Se riittää, että minä itse todistan. Tiedäthän sinä sen!\n\nPerämies kohosi seisomaan ja ohjasi levottomana vuoroin vasemmalla ja\nvuoroin oikealla kädellä.\n\nHän vapisi -- ei pelosta, vaan jännityksestä.\n\nHän oli tehnyt nopean suunnitelman ja päätöksen:\n\nKirves on saatava pois vallesmannilta ja heitettävä mereen.\n\nKun vallesmanni seisoi miltei hänen edessään, kyräili perämies\ntilaisuutta iskeä kyntensä kirveenvarteen ja kiskaista se\nvallesmannilta ja heittää mereen.\n\nSiksi hän vapisi ja piti milloin oikealla, milloin vasemmalla kädellä\nperää.\n\nHän koetti pitää puhetta yllä, ettei vallesmanni huomaisi hänen\naikomustaan, siksi hän virkkoi vallesmannin äskeiseen sanaan:\n\n-- Kyllä ne sitten -- tulee vallesmannilta väärät valat vannottua,\nellei ennen ole tullut sitä tehtyä! -- ja silloin hän hyökkäsi kuin\nkiitishaukka kiinni vasemmalla kädellään kirveenvarren yläpäästä ja\noikealla alapäästä ja koetti äkkinäisellä vääntäisyllä riuhtaista\nkirveen vallesmannin käsistä. Hän teki kuin peto joka hyökkää, kun\naavistaa tuhon olevan edessään.\n\nToinen oli myös varuillaan, eikä hellittänyt otetta.\n\nPerämies alkoi potkia, mutta vallesmanni potki myös ja he kaatuivat\nkannelle, kieriskelivät hetken siinä, lähellä vasenta varpetta.\nKummankin järki oli lakannut toimimasta. Taistelua johti molemmin\npuolin alkuihmisen villi varmuus tuhota vastustaja. Mitään muuta eivät\nhe nähneet eivätkä kuulleet tänä nopeaan kiitävänä kohtalohetkenään.\n\nJahti purjehti myötätuulta.\n\nKaikki tietävät, että myötäistä purjehdittaessa pyrkii puomi kovassa\naallokossa menemään yli hyvältäkin perämieheltä. Kun nyt jahti kulki\nohjaamatta, ei tarvittu monta jahdin pituutta purjehtia, kun puomi\nlensi rytinällä yli ja heitti molemmat taistelijat, jotka kiihkoissaan\neivät olleet osanneet pitää silmällä puomin aikomuksia, yli varppeen\nmereen.\n\nTaistelu jatkui meressä ja jahti purjehti täydellisesti omiin\nvaltoihinsa jääneenä pois päin miehistä, kuin ratsuhevonen ratsastajan\nkaaduttua.\n\nVallesmanni lienee saanut pahemman iskun puomista, koska hän muutaman\nsilmänräpäyksen perästä irtaantui kirveenvarresta. Heti sillä hetkellä\nkamahutti perämies häntä kirveellä päähän ja hän alkoi vajota ja hävisi\nnäkymättömiin. Kun perämies huomasi tämän, heitti hän kirveen mereen ja\nalkoi uida jahdin jälkeen.\n\nHän oli kuuluisa uimataidostaan jo lapsesta asti. Siinä häntä ei\nvoittanut kukaan. Usein kesällä hän huvikseen ui niin kauas, että\ntuskin päätä näkyi tyynellä merellä.\n\nKuu paistoi kirkkaasti.\n\nVain silloin tällöin joku pilvi kulki sen yli.\n\nKuun valossa näki Pelto-Kallu jahdin mainiosti, etenkin kohottuaan\nlaineen harjalle.\n\nIlokseen hän huomasi, että jahti etenee hyvin huonosti, vieläpä väliin\nkääntyy päin tuultakin ja tulee likemmä jonkun pituutensa. Suoraa\nmyötäistä se ei kule koskaan pituuttaankaan.\n\nKerran sotkeutui ison purjeen jalusnuora jahdin perän ympärille ja jäi\nkireälle ja jahti kulki ylös tuuleen kuin hyvän peränpitäjän ohjaamana.\nSe kulki yhtä kyytiä yläpuolelle Kallun olinpaikan.\n\nKallu lakkasi uimasta ja jäi katselemaan, mihin jahti rupeaa ajautumaan.\n\nVesi oli jo kylmää, mutta hän luuli tarkenevansa vielä kauan.\n\nJahti on nyt vain korkeintaan sadan metrin päässä Kallusta, tuulen\npäällä ja vähän vasemmalla.\n\nKallulla oli aikaa silmäillä saareenkin päin. Sen loistot näkyivät\nhyvin, varsinkin Pohjoiskorkea. Mutta sitten kiintyi hänen huomionsa\nkorkeaan tulipatsaaseen, joka kohosi kylän kohdalta.\n\nSiellä oli tulipalo ja sen loimu kohosi korkealle taivaalle, mutta\nKallu ei voinut täältä asti päätellä, missä talossa siellä tulipalo on.\n\nTällä aikaa oli jahti ruvennut taas luovailemaan myötäistä.\n\nIsonpurjeen jalustin oli jälleen päässyt vapaaksi ja heitti puomi\npaukkeella milloin vasemmalle milloin oikealle.\n\nKallu koetti tarkata itsensä jahdin luovimisen keskilinjalle.\n\nHänen suunnitelmaansa kuului päästä jahdin perän luo sillä hetkellä,\nkun isossapurjeessa ei ole tuulta ja sen jalusköyden pohdit riippuvat\nalhaalla meressä.\n\nNiihin on silloin mukava tarttua kiinni ja vetää itsensä sitten niitä\npitkin kannelle.\n\nNo nyt!!\n\nKallu syöksyi uimaan jahtia kohti, joka räpyttelevin purjein seisoi\npaikoillaan lähempänä kuin koskaan ennen.\n\nHän ui minkä ikinä jaksoi ja sai kun saikin alhaalla riippuvasta\njalusnuorasta kiinni.\n\nHän ähki itsekseen:\n\n-- No nyt! Nyt on jahti minun ja henki minun!\n\nHän koetti heti jalusnuoran avulla kiivetä kannelle, mutta havaitsi\nolevansa niin väsynyt ja kohmettunut, ettei kykenekään sitä tekemään.\n\"No -- ei hätäillä! Onhan tässä aikaa levätä!\"\n\nJa Kallu lepäili, kaiken aikaa pitäen lujasti kiinni jalusnuorasta.\n\nJahdin kansi ei ollut korkealla.\n\nSe ei totisesti ollut korkealla!\n\nKuoleman syvyyksistä, jossa hän tunsi jo olevansa, ei ollut pitkä matka\nelämän armaalle pohjalle, jahdin kannelle, mutta vielä uudellakaan\nyrityksellä ei hän onnistunut sinne nousta. Niin oli hän kohmettunut ja\nväsynyt ja yhä pahemmin kohmettui ja väsyi joka silmänräpäys, minkä hän\npysytteli kiinni jalusnuorassa, sillä laine heitteli häntä ja jahtia ja\ntuuli heilautteli purjetta ja nyki hänen käsistään köyttä irti, vaikkei\nvielä ollut siinä onnistunut.\n\nHänen hengityksensä oli läähättävä ja hän sai vähän väliä sylkeä\nsuustaan vettä.\n\nIsopurje otti taas tuulta ja pingottui. Jahti alkoi kulkea myötäistä ja\nhän laahautui mukana veden kohistessa hänen rintaansa ja käsivarsiaan\nvasten.\n\nSiinä olivat hänen käsivartensa hervota ja kädet irrota, mutta hän\nkesti. Sitten tuli äkkiä tuulenpuuska uudelta suunnalta.\n\nVantit vihelsivät.\n\nIsopurje lensi yli ja sen jalusnuora pamahti äkkiä sointikireälle ylös\nilmaan, ja ravisti valkeana tomuna vettä itsestään kuin koira uimasta\ntultuaan.\n\nKallun kädet kirposivat samalla irti ja nuora vei mukanaan nahan hänen\nmolemmista kämmenistään.\n\nJahti purjehtii poispäin täyttä vauhtia ja ennen viimeistä uppoamistaan\nja peittymistään erään suuren kertalaineen alle, josta ei enää\njaksanut uida pinnalle, ennättää Kallu kirota kämmentensä kirvelemistä\nsuolaisessa merivedessä ja että: \"Miten saatanan lailla minä nyt voin\nnahattomilla kämmenillä tarttua mihinkään!\"\n\nLoppu\n\n\n\n"]