[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fUVATREaQnAV9jH2FcwJMGvzEA1D5mGltCyE85FPJRtg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2365,"Hannu Halle kaikkialle","Zschokke, Heinrich",1771,1848,"2365-zschokke-heinrich-hannu-halle-kaikkialle","2365__Zschokke_Heinrich__Hannu_Halle_kaikkialle",null,"romaani",[14],"huumori",[],"fi",1813,1900,14328,98099,false,63557,[24],"German fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"Humour","Novels","\"Hannu Halle kaikkialle\" by Heinrich Zschokke is a novel written in the late 19th century. The story follows the character Hannu Halle, who returns to his native city of Lalenburg after studying abroad. His return marks a significant turning point not only in the life of the small republic but also in the broader context of European history, highlighting themes of social structure and the complexities of governance.  At the start of the narrative, Hannu Halle is introduced as the son of a once-revered mayor, poised to take on the responsibilities of his heritage. The citizens of Lalenburg regard his arrival with great importance, convinced that their fortunes are intertwined with his. As he navigates his newfound status, we see glimpses of his ambitious nature and the societal expectations placed upon him. The opening chapters establish a humorous tone, depicting the eccentricities of life in Lalenburg, including strict control over education and the satirical representation of the political structure. The whimsical events culminate in chaos as Halle's attempts to assert himself lead to unforeseen consequences, setting the stage for conflict and satire as the plot unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Suomalainen, Samuli",108,"Humoristinen kertomus Lalenburgin pikkukaupungista ja sen asukkaiden erikoisesta järjenjuoksusta. Tarina seuraa pormestarin poikaa Hannu Halletta, joka palaa opintomatkaltaan kotiin osallistuakseen yhteisön omalaatuiseen hallintoon ja arkielämään.","Heinrich Zschokken 'Hannu Halle kaikkialle' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2365. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HANNU HALLE KAIKKIALLE\n\nKirj.\n\nHeinrich Zschokke\n\n\nVapaasti Suomensi\n\nSamuli S.\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1900.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nHannu Halle.\n\n\nKuuluisan Hannu Hallen palajaminen ulkomaan yliopistosta isäinsä\nkaupunkiin muodostaa, syystä kyllä, käännekohdan Lalenburgin tasavallan\nja, jos tahdotte, koko Europankin historiassa. Ainakin piti jokainen\nLalenburgin kansalainen pienen valtionsa ja kaupunkinsa asioita niin\ntärkeinä, ett'ei ainoastaan lähimpäin, vaan kaukaisimpainkin kansain\npiti ehdottomasti kiinnittää niihin huomionsa. Jokainen siellä oli myös\nlujasti vakuutettu siitä, että jos Lalenburgin vanhoille rehellisille\nelikkä patriseille tapahtuisi pieninkään loukkaus, silloin olisi\nEuropan valtakuntain pyhä tasapaino kerrassaan mennyttä kalua, ja koko\nmaailma, Uralista alkaen hamaan Tajoon asti, oli käypä haarniskaan ja\nsotisopaan.\n\nAsia on nimittäin se, ett'ei valtakunnan suuruus ja mahtavuus asu sen\nlaajuudessa, vaan kansalaisten ja lopultakin esivallan hengessä ja\nvoimassa. Kansat itsessään eivät ole kuin nollia vaan. Esivalta yksin\non se luku, joka asettuu tämän nollan eteen, ja silloin vasta se\nnollakin jotain merkitsee.\n\nHannu Halle oli edesmenneen pormestarin, Pietari Hallen, poika. Pietari\nherra oli ollut vuosisatansa etevimpiä valtiomiehiä. Hänen ylevä,\nihmis-ystävällinen henkensä ei ollut milloinkaan häirinnyt Europan\nrauhaa. Tiedoissa oli hän kaikkia aikalaisiansa korkeammalla,\narvosteluissa erehtymätön. Minkä asian hän kerran ratkaisi, se oli ihan\nkohdalleen osattu. Älykkäissä hoksauksissa ja sanasutkauksissa ei ollut\nhänelle verran vetävätä. Ja kaikki tämä tapahtui siitä yksinkertaisesta\nsyystä, että hän oli maistratin esimies. Ei se, mitä hän todella oli\ntehnyt, vaan kaikki se, mitä hän vielä olisi voinut tehdä, -- se se oli\naikakirjoihin tuleva ja paksut teokset täyttävä ja kohottava hänet,\nelleihän juuri yli kaikkien niitten jalojen ruhtinaitten, kuin maa\npäällään kantanut on, niin ainakin ihan heidän tasalleen. Kuolema\nriisti suuren Pietari Hallen liian aikaisin Lalenburgilta, eikä muu\nvoinut lohduttaa valtakunnan oikeutettua, äänetöntä murhetta kuin hänen\njälkeläisensä, herra pormestarin Tobias Krachin etevä kunto ja hyvät\navut.\n\nNuori Hannu Halle oli käynyt opinnoilla ulkomailla, ollaksensa sitten\nkyllin ansiollinen astumaan siihen patrisin arvoon, mikä hänelle kerran\ntuleva oli. Kyllähän Lalenburgissakin oli hyvä koululaitos, mutta se\noli vain alhaisempia porvariluokkia ja köyhempiä patriseja varten.\nLalenburgin suuret miehet olivat nähkääs jo ammon aikoja sitten\nkäsittäneet sen, minkä muut valtioviisaat vasta myöhemmin ottivat\nperiaatteeksensa, sen nimittäin, että valistus ja tiedot ovat sitä\npahinta myrkkyä, mitä kansalle antaa voi. Kaikki se paha, mikä Europpaa\non kohdannut, on suureksi osaksi ollut seurauksena itsenäisestä\najattelemisesta, ja jos tämä jo monarkioissakin saattaa olla niin\nturmiollista, että sihteeri useinkin on viisaampi ministeriänsä, ja\nettä kapteeni tai luutnantti huomaa ylipäällikkönsä strateegiset ja\ntaktilliset synnit, jotenka siis ylimmäiset keikahtavat alimmaisiksi --\nmitästä sitten vapaissa valtioissa!\n\nSiitäpä syystä olivat Lalenburgin herrat jo aikaisin panneet käytäntöön\nsellaisen ihanan asiain menon, että jokaiselle kansanluokalle\ntipauteltiin viisauden lähteestä parahiksi sen verran kuin ruumiin\nravinnoksi ja hengen pitimiksi tarvittiin. Tämän vapaan tasavallan alle\nkuului pari alamaista kylää, ja niissä oli hallitus esi-isiltä\nperityllä isällisellä lemmellä säätänyt ja tiettäväksi tehnyt, että\ntalonpojat saavat perustaa koulun tai olla perustamatta ja maksaa\nopettajalle palkkaa tai olla maksamatta. Ja maan-ukot ne terveellä\nihmisjärjellään käsittivät tietysti itsestäänkin sen ikuisesti pysyvän\ntotuuden, ett'ei talonpoika tieteitä tarvitse, osatakseen peltoa\nkyntää. He kasvoivat ja lisääntyivät niin muodoin jumalanpelvossa ja\nhurskaassa yksinkertaisuudessa yhtä hyvin kuin muutkin, ja paisuivat ja\nlihosivat niin, että lysti oli heitä katsella. Ylipäänsä pöyhistelihe\nLalenburgin hallitus, ja täydellä syyllä, hyvinkin paljon kansansa\nkukoistavan tilan johdosta. Kansa oli sen mielestä tuommoinen lauma,\njoka oli sen hoidettavaksi ja lihotettavaksi uskottu. Mitä pulleampi\noli mies, sitä suurempi oli hänellä arvo kanssa. Sama oli laita\nkaupungissakin. Ja niinpä läksi, aivan kuin itsestään, Lalenburgissa\nkukoistamaan yksi noita ylistettäviä valtiojärjestyksiä, jotka ovat\ntunnetut ainoastaan Kiinassa, Japanissa, Egyptissä ja muissa\nkuuluisissa valtakunnissa itäisillä mailla. Talonpojan pojasta tuli\njälleen talonpoika, eikä hänestä ikipäivinä muuta voinut tullakaan;\nkäsityöläisen pojasta tuli käsityöläinen, papin pojasta pappi,\nkauppamiehen pojasta kauppamies, raatiherran pojasta raatiherra. Ken\ntoisin ajatteli, se oli rajupää ja kansan villitsijä, joita välistä\nmyös metafysikoiksi ja jakobineiksi ja sen sellaisiksi sanotaan.\n\nTämän mielenrauhan säilyttämiseksi ja kaikenlaisten uusien hankkeitten\nehkäisemiseksi pantiin erittäin onnistuneita sensuurilaitoksia voimaan.\n(Lalenburgin esimerkkiä seurasivat sitten muut valtakunnat vasta paljoa\nmyöhemmin.) Niin sanottujen rajupäitten kirjoitukset ja kirjat\nkiellettiin asianmukaisella varovaisuudella. Sallittuja olivat\nainoastaan virsikirjat ja rukouskirjat kuin myös katkismukset.\nLalenburgin sanomalehdessä ei ollut kuin ulkomaan uutisia. Lalenburgin\nkaupungista ja tasavallasta ei saanut muuhun maailmaan hiiskahtaakaan,\njott'ei joku tärkeä valtiosalaisuus tulisi ilmi. Silloin vaan kuin\nraatiherroja oli valittava tahi kun jotain luvallista saattoi\nkaupungista kehaista ilman vaaraa ja vahinkoa, silloin vaan toitautti\nLalenburgin Sanansaattaja torveensa, ja silloin lausuttiin ylistystä\nsille, mikä kiitosta ansaitsi, muille valtakunnille yhdeksi esimerkiksi\nja runsaiksi aineen lisiksi tuleville historioitsijoille. Ja silloin\nheräsi nuorissa patriseissa halu ja pyrintö saamaan myöskin jotain\nylistettävää aikaan.\n\nSamallainen halu ja pyrintö hehkui Hannu Hallessakin. Mutta olipa jo\nluontokin tuhlannut tälle armaalle nuorukaiselle ylenmäärin antimiaan.\nHän oli määrätty suurta toimittamaan maailmassa. Se oli ilmeistä se.\nEtummaisimpana hänen eduistaan mainitsemme täydellä syyllä sen\nharvinaisen ansion, että hän oli rikas ja monen rikkaan serkun ja tädin\nperillinen vastaisuudessa. Tuo hiljainen tieto ihmisessä, että hän on\nrikas ja on syntynyt muita hallitsemaan, se jo yksistään kohottaa hänet\nyli jokapäiväisen joukon. Se tekee miehestä viisaan, oppineen,\nälykkään, oikeamielisen, nerokkaan ja rakastettavan. Ulkomuodoltaankin\noli hän varsin miellyttävä, ja minne hän vaan tuli, huomasi jokainen,\nettä se mies se on luotu oman itsensä tähden. Hänen sanoissaan ja\nryhdissään ja liikkeissään asui tuo luontevuus ja vapaus, jota muissa,\nalhaisemman sukuperän ihmisissä, sanottaisiin säädyttömyydeksi ja\nröyhkeydeksi. Ylevällä avomielisyydellä osasi hän puhua kaikesta,\nmitä ymmärsi ja mitä ei ymmärtänyt. Hän oli laajatietoinen\nilman viisasteluja, sillä hän oli saanut tietonsa romaaneista,\naikakauslehdistä ja oppineista sanomalehdistä, tarvitsematta lukea\npitkäveteisiä kirjoja ja imaisten niistä kumminkin sen parhaan mehun\nitseensä. Niin sanottuun tietojen perinpohjaisuuteen ei hänellä sitä\npaitsi ollut halua eikä vetämystä. Alinomaa hän puuhasi ja touhusi,\nelohopeaa täynnä koko mies. Hän sekaantui kaikkeen, tahtoi tietää\nkaikki, tahtoi sanoa kaikki, tehdä kaikki -- sanalla sanoen, hänellä\noli täysi mitta niitä ominaisuuksia, joita halvempisukuisessa\nmiehessä sanotaan näsäkkyydeksi, mutta jotka Lalenburgissa olivat\nvaikutuksilleen varsin tehokkaita, ja nehän ne suuresta valtiomiehestä\ntekevät universaali-neron.\n\n\n\n\nII.\n\nKaikkialle.\n\n\nVilkkaan luontonsa elikkä hengen elävyytensä takia oli Hannu Halle\nyliopistossa kokenut yhdenkin mieliharmin. Raa'oilta ihmisiltä lienee\nvälistä tullut vähän selkäänkin. Mutta maallisista kolttosista eivät\nsäikähdä muut kuin pienet sielut. Hannu Halle ei moisista masentunut.\nKorkealla yli kohtalon myrskyjen ja ylevästi ylenkatsoen pakotusta\nseljässänsä, kulki hän yhä eteenpäin kerran valitsemaansa uraa, joka\nhänen kumppaniensa keskuudessa hankki hänelle tuon hieman hämärän ja\nharvinaisen liikanimen Heiska, joka kumminkin hallitsijani\nvalta-istuimilla merkitsee ihan samaa kuin Suuri. Maailmassa nähkääs ei\nole mitään itsessään suurta eikä pientä, elleihän paikka ja aika ja\nolot sitä sellaiseksi tee. Aleksander Suuri, niinkuin hänen\nruotsalainen apinansa Kaarlo XII, ja Kaarlo Suuri, yhtä hyvin kuin\nhänen korsikalainen jäljittelijänsä, mitäs ne aikoinaan muuta olivat\nkuin Hannu Halleja kaikkialle, ja -- suuri oli heidän roolinsa kansain\nkärsimysten historiassa, mutta kukapa heitä siunaten muistelee!\n\nJa juuri tuo mielenlaadun vilkas perhon-omaisuus, tuo olla kaikkialla\neikä missään, olla kaikki kaikessa, se hänet huomattavaksi teki ei\nainoastaan hänen omassa maassaan, vaan muuallakin maailmassa. Hänen\nkansalaisensa olivat sitä paitsi tottuneet ajattelemaan varsin hitaasti\nja ryhtymään toimiin ylen varovasti. Onni suosi häntä kaikkialla.\nOlikos sitten ihmekään, että suurin osa Lalenburgin kansalaisia piti\nhäntä aivan erikoisena ilmauksena maailman ja ihmiskunnan historiassa!\nKaikki sattuman oikut luettiin hänen tarmonsa merkeiksi, ja niinpä myös\nhänen monipuolisuutensa ansioksi pantiin tapauksia, joista hänellä\nitsellään ei ollut aavistustakaan.\n\nHeti kuin Hannu Halle oli palannut isäinsä kaupunkiin, huomasi jokainen\nhänen edistyneen iässä ja ymmärryksessä ja ruumiin mitassa. Päätään\npitempi hän olikin melkein kaikkia kansalaisiansa, ja siitä syystä\nruvettiin häntä, erotukseksi muista Hallen suvun jäsenistä, sanomaan\nlisänimellä suuri. Kuinka myöskin hengen ylevyys saattaisi saada moisen\nlisänimen, se ei iskenyt lalenburgilaisten mieleenkään, sillä eihän\nhengellä ole lihaa eikä luuta.\n\nMuutaman vuoden perästä tapahtui, että kaupungin tasavallan korkea ja\nylimmäinen raati oli uudistettava elikkä paremmin sanoen täydennettävä,\nja silloin kohosi Hannu Halle, oikeutensa ja syntyperänsä nojalla,\nniitten arvoon, joitten hallussa korkein valta oli, ja jotka olivat\nvaltakunnassa lainsäätäjiä, ja joitten joukosta oli tapana valita\nylimpäin kunniasijain täyttäjät.\n\nOlla \"isänmaan isiä\", se tuntuu nuoresta, eteenpäin pyrkivästä miehestä\ntietenkin varsin mieluisalta. Tätä korkeinta ylistysnimeä, jolla ennen\nmuinoin jalo Rooma kunnioitti parhaimpia hallitsijoitansa, ja jota\nuudempina aikoina kansat ovat suurille miehillensä antaneet, tätä\nylistysnimeä käyttivät Lalenburgin herrat raatimiehet sekä\nkeskinäisissä juhlallisissa puhutteluissa että julkisissa\nkuulutuksissa, yksin leipä- ja lihataksainkin alla. Vähän aikaa tämän\nsäätykorotuksen jälkeen sinkautti onni hänelle vielä tasavallan\nvaltionrakennusmestarinkin arvon.\n\nOnni, sanon minä, sillä paitsi konsulin-arvoa, johon oikein suljettujen\novien takana lipulla valittiin, jaeskeltiin kaikki muut virat\nLalenburgissa -- arvan kautta. Tämä olikin ihmeteltävän viisasta.\nEnsinnäkin vältettiin sen kautta kaikki puolueet riitoineen,\nvehkeineen, joihin tasavalloissa tavallisesti on syynä kansalaisten\nkunnianhimo. Toiseksi sai nimitys täten jonkunlaisen pyhemmän muodon:\nitse taivashan se arvassa oli merkinnyt sen kaikkein ansiollisimman.\nTäten sattui kyllä välistä niinkin, että teurastajasta tuli tasavallan\nkoulujen ylitarkastaja, parturista postitirehtöri, ravintolan-isännästä\nvaltionrahastonhoitaja, mutta siitä oli seurauksena vain monipuolinen\nhenkinen kehitys, jota muulla tavoin on ylen vaikea saavuttaa. Siten\ntoteutui myös vanha, syvämietteinen sananlasku: kelle Jumala viran\nantaa, sille hän ymmärrystäkin kantaa. Ja tämä sananlasku, kuten\ntiedetään, on juuri Lalenburgista kotoisin.\n\nHannu Hallekaan ei niin muodoin ollut yhtään hämillään, tultuansa\nvaltionrakennusmestariksi, vaikk'ei hän iässään ollut rakentanut\nhumalariukujakaan pystyyn. Hänen valvontansa alle joutuivat nyt\npääkaupungin molemmat kaivot, tasavallan maantiet, joilla ilman\nerityistä vaivannäköä saattoi mukavasti taittaa niskansa keskellä\npäivää, ja kaikki valtion rakennukset, ensi sijassa raatihuone, koulu\nja ruiskuhuone, kuin myös kirkko pappiloineen. Nuoruutensa, rikkautensa\nja uusien kunniavirkojensa takia tuli Hannu Hallesta peräti tärkeä\npersona valtakunnassa. Kaikki Lalenburgin mammat ja immet ajattelivat\nhäntä hiljaisella odotuksella, ja hänkin tietysti ajatteli samalla\nmuotoa heitä. Mutta Lalenburgin jumalattaria oli niin suuri paljous,\nettä oli varsin vaikea päättää, kenelle heistä omenan antaisi.\n\nHän lentää liihoitteli kukkasesta kukkaseen, tutkistellen. Kaikkialla\noli hänellä sydänkäpyjä ja kaikkialla hänen tähtensä sydänkipuja. Ei\nollut sitä neitsykäistä, joka ei olisi pitänyt aivan selvänä, että\ntämän uuden Alkibiadeen sydän on juuri hänen omansa eikä kenenkään\nmuun.\n\n\n\n\nIII.\n\nHannu Halle.\n\n\nNähtyään hänen epäröimisensä, kokoontuivat vihdoin serkut ja tädit\nyhteen, neuvoa pitämään valtionrakennusmestarin tulevasta puolisosta.\nPunnittaviksi otettiin tärkeimmät vaatimukset avioliittoon kelpoisuutta\nvarten, kuin ovat: sukuperä ja varallisuus. Ja pitkällisen, visun\nmietinnän, tutkistelemuksen ja monen väitteen ja vastaväitteen perästä\nsai vihdoin serkkujen ja tätien yksimielisen kutsumuksen neitsykäinen\nRosina Piplian, kaupungin ja valtakunnan kamreerin ainoa tytär,\nkaksitoista ajast'aikaa sitten kuolleen pormestarin tyttärentytär,\nkaupungin arvokkaimpain ja rikkaimpain perheitten läheinen sukulainen\nja Lalenburgin nykyisistä kukoistavista kaunottarista rikkain\nperillinen.\n\nHannu Halle teki kyllä moniaan muistutuksen tätä valittua henkilöä\nkohtaan, mutta nuo muistutukset olivat jotenkin vähäpätöistä laatua.\nNeitsykäinen oli tosin kymmentä vuotta vanhempi häntä, mutta oli\nkumminkin pormestarin tyttärentytär. Hänellä oli tosin seljässään\ntuommoinen muotopuolinen muhkura, mutta hänellä oli rahaa. Hän oli sitä\npaitsi varttansa niin vähäinen, että hänen täytyi kurottaa kätensä\nsangen korkealle, voidaksensa käsikynkässä kulkea Hannu Hallen kanssa\nhalki elämän laakson, mutta Hannuhan saattoi vallan hyvin kumartua\ntahikka pitää polviansa koukussa ja siten lyhetä hieman.\n\nKoska nyt kaikki asiat ja asianhaarat niin ilmeisesti puhuivat armaan\nRosinan eduksi, alotettiin varsinaiset keskustelut hänen vanhempainsa\nkanssa. Hannu Halle oli hyvillään siitä, että muut puuhasivat hänen\npuolestaan. Keskustelujen tulos oli mitä suotuisin. Ja niin tuli se\npäivä, jolloin Hannu Hallen oli omassa personassaan astuminen herra\nkamreerin ja rouva kamreerskan eteen, juhlallisesti pyytämään heidän\ntytärtänsä aviopuolisokseen. Tähän tärkeään tapaukseen, jota, maan\ntavan mukaan, oli säilytetty niin visusti salassa, että sen tiesi koko\nkaupunki, piti etevimmät sukulaiset puolelta ja toiselta läsnäolijoiksi\nkutsuttaman ja loistavat illalliset toimeenpantaman.\n\nSanottuna päivänä malttoi Hannu Halle tuskin odottaa iltaa ja\njuhlan salaisuudelle tarpeellista pimeyttä. Serkkujen ja tätien\npaljous riemuitsi jo ennakolta, ajatellessaan ei ainoastaan\nkihlajaiskekkereitä, vaan sitä hämmästystä, mikä huomenna oli tuleva\nkoko kaupungin yli: salaisuus leviää kuin kulovalkea kaikkialle, ja\nsitten sitä onnittelujen tulvaa, sitä onnittelujen tulvaa!\nValtionrakennusmestari oli jo aamusta pitäen pukeutunut juhlapukuun, ja\nsanomattomasti harmitti häntä se, että näissä tamineissa sitä pitää\nolla hamaan iltapimeään asti. Ja turhamaisuudessaan ajatteli hän useita\nsuosituitaan, joiden edessä hän niin kernaasti olisi tässä asussaan\ntepastellut tuommoisena todellisena Lalenburgilaisena lemmenjumalana.\n\nSaadakseen edes jonkun verran ihmettelyä osakseen, läksi hän ulos.\n\n\n\n\nIV.\n\nKaikkialle.\n\n\nEnsimmäisen visittinsä hän teki kaupungin pastorille, joka puolisoineen\noli aina kohdellut häntä kristillisellä rakkaudella. Heillä oli soma\ntytär, hurskas ja kaino Susanna, vaaleaverinen immyt, joka kyllä olisi\nollut ansiollinen valtionrakennusmestarin rouvaksi. Hannu Halle oli\naina pitänyt hyvää silmää vaaleaverisiin impyeihin ylipäänsä ja\nvaaleaveriseen Susannaan erittäin. Hannu Haliessa oli muutoin sama vika\nkuin kaikissa suurissa miehissä, että häntä aina miellytti enimmiten se\nkaunotar, joka istui lähinnä häntä.\n\nOli iltapäivä. Aika kului rattoisasti huvittavissa keskusteluissa\nnaapurien talous-asioista ja perheellisistä seikoista. Tuotiin kahvia.\nTarjotin kuppeineen, kannuineen asetettiin mustaksi kiillotetulle\npyöreälle pöydälle, joka oli koristeltu suurilla kultaisilla\njapanilaisilla maisemilla, ja joka seisoi yhdellä pilarimaiseksi\nleikatulla jalalla. Tämän pöydän ympärille asettuivat nyt pastori ja\npastorinna vastatusten ja samoin Hannu Halle ja hempeä Susanna\nvastatusten. Susanna tarjosi ensimmäiseksi Hannu Hallelle tuota\nhöyryävää arabialaista juomaa. Rakennusmestarin mielestä ei Susanna\nvielä koskaan ollut näyttänyt niin somalta kuin tänään. Siihen\najatukseen vaikutti kukaties osaltaan sekin seikka, että pikkuinen\nRosina oli muutaman tunnin perästä vangitseva hänen vapautensa\nainaiseksi. Hän vertaili hiljaisuudessa tuota ihanaa naapuriansa siihen\naarrearkkuseen, joka odotteli häntä tänä iltana, ja tuo Susannan\nkullankeltainen tukka, joka niin vienosti vireili hänen otsallaan, --\nsen rinnalla oli kamreerin mamselin kullat ja kalleudet pelkkää pötyä.\nJa Susannan siniset, hurskaat silmät, pikkuruinen, punainen suu ja\nlumivalkoinen kaula saattoivat kokonaan unohduksiin Rosinan\nkunnioitettavan ja ylhäisen perheen ja suvun suuren. Kun hän sitten\nvielä noin vilaukselta näki pöydän alla Susannan pienen jalan ja\najatteli samassa Rosinan leveänpuoleista jalkaterää, silloin leimahti\nhänen sydämmensä ilmituleen. Hän unohti valitun morsiamensa eikä voinut\najatella muuta onnen maata maailmassa kuin sitä, johon hän voisi viedä\nsiveän Susannan kanssansa. Hänen tuli niin haikea olla, kun nuo kauniit\nsilmät kainosti vain katselivat alas kahvikupin pohjaa kohti. Ei Hannun\nuudet violanväriset västitkään voineet saada puoleensa immen huomiota.\nHän olisi mielellään ilmaissutkin, mitä hänen sydämmessään liikkui,\nmutta eihän se oikein sopinut tuossa muitten kuullen. Silloin sattui\nhänen jalkansa koskettamaan pöydän alla Susannan pienoista jalkaa, ja\ntätä pienoista jalkaa hän painoi kuin painoikin pikkuruisen ja\nlempeästi, osoittaakseen syvää myötätuntoisuuttaan.\n\nKova onni oli kumminkin laittanut niin, että Susanna oli vähäistä ennen\nvetäissyt oman jalkansa pois ja pastorinna sattunut panemaan omansa sen\nsijalle. Ja kova onni oli tehnyt senkin, että vanhan rouvan varpaissa\noli koko joukko häijyjä, helliä käsniä. Ja tästä nyt oli seurauksena\nse, että valtionrakennusmestarin hellä painallus ulospusersi mammalta\nhirmuisen parkauksen. Eikä siinä kyllä, mutta samalla kuin hän\nepätoivoisilla ponnistuksilla koetti pelastaa hellän jalkansa tuosta\nodottamattomasta painosta, samalla yhtyi yksijalkainen japanilainen\npöytäkin osalliseksi hänen ponnistuksiinsa ja heilahti kaikkine\nkantamuksineen kallelleen. Mutta kosk'ei kukaan ollut eikä tahtonutkaan\nolla niin epäkohtelias, että olisi ottanut omakseen kaikki kahvit ja\nkermat ja sokerit ja sämpylät, sysäili kukin pöytää luotaan, niin että\nse mennä pyöri kuin väkkärä ympärinsä ja antoi aarteistaan jokaiselle\noman osan.\n\nKaikki hätkähtivät ja hämmästyivät, sillä mointa kohtalon kepposta ei\nollut kukaan osannut aavistaakaan. Pastorin mustia housuja ja\nrakennusmestarin violanvärisiä västejä pitkin kulki leveänpuoleinen\nvaalea juova, kuin hyväkin linnunrata tummalla taivaalla, ja pastorinna\ntyttärineen ne niiata naksauttelivat ja anteeksi pyytelivät tällaista\ntapausta, joka heidän siroille, valkoisille esiliinoilleen oli\nlaittanut ruskeita, aaveen-omaisia kuvioita. Hannu Halle huomasi\ntilansa ennen pitkää käyvän yhä nolommaksi ja syyllisyytensä yhä\nilmeisemmäksi, jahka ensimmäisen säikäyksen jälkeen ruvetaan tutkimaan\nkaiken tämän pahan syytä ja alkujuurta.\n\nSyyttäen myöhäistä aikaa, otti hän jäähyväiset ja läksi. Taivas oli\nraskaissa pilvissä, sateenmakuinen, ja oli sekin osaltaan lisännyt\nillan pimeyttä. Halle toivoi kumminkin saavansa kamreerin kekkereissä\nkorvausta äsköisestä seikkailusta hengellisessä talossa. Sen vuoksi hän\nkiirehti kotiansa muuttamaan violanvärisiä västejänsä toisiin, kuiviin.\n\nTämän tehtyänsä astui Hannu Halle akkunaan katsomaan, olisiko sateen\ntakia erityisiin varokeinoihin ryhtyminen. Mutta äkkiä unohtui häneltä\nsateet sekä sateenvarjot, sillä veden asemasta huomasi hän -- tulta, ei\nmaallista, vaan taivaallista, joka ei sentään tullut suorastaan\ntaivaasta, vaan erään ihanan naapurin, Katarina nimisen immen, mustista\nsilmistä.\n\nTämä naapuri ei ollut kukaan muu kuin kaupungin komendantin, majori\nKnollin tytär, joka omaksi erityiseksi komendantikseen ei halunnut\nketään maailmassa niin hartaasti kuin valtionrakennusmestaria. Luulipa\nKatarina jo pääsneensäkin hänen valtaansa elikkä toisin sanoen\nsaaneensa hänet valtoihinsa, sillä Hannu Halle ei rakastanut ketään\nniin paljon kuin juuri Katarinaa, nimittäin silloin kuin oli hänen\nläheisyydessään. Ja usein hän olikin Katarinan läheisyydessä, vaikk'ei\nherra komendantti itse suinkaan ollut hänen ystävänsä eikä suosijansa.\nAsia oli nimittäin se, että nämä molemmat korkeat valtionvirkamiehet\nolivat eräissä pidoissa riitaantuneet siitä, kummallako etusija ja\nsuurempi arvo oli oleva. Komendantti, joka oli sotaherra, väitti jo\nyksistään tuon tuuhean höyhentöyhtönsä nojalla olevansa korkeampi\nhenkilö kuin konsanaan Hannu Halle. Mutta Hannu Halle sanoi, että koska\nvaltionrakennusmestarin tehtävänä on uusien rakennuksien pystyttäminen,\nmutta sotasankarin ammattina on vaan senkaltaisten hävittäminen, niin\non valtionrakennusmestari paljoa tärkeämpi ja korkeampi. Vaikka nyt\nviimeksi mainittu ei ollut vielä mitään rakentanut eikä komendanttikaan\nkoskaan komentanut sotajoukkoja valloituksiin eikä hävityksiinkään,\nniin oli tuota kinaa kestänyt jo vuosikausia, eivätkä olleet\nLalenburgin raatimiehet ja kansalaiset vielä osanneet sitä kohdalleen\nratkaista.\n\nSuloinen Katarina, se samainen, jonka silmissä sellainen tuli leimusi,\nei ollut ensinkään samaa mieltä kuin isä. Aamuin ja illoin loi hän tuon\ntuostakin katseensa kadun yli Hannu Hallen akkunoihin. Katu ei ollut\nkuin kolmen askeleen levyinen, juuri niin leveä, että kahden ystävän\nsopi sopotella keskenänsä, kenenkään kadulla kulkevan heitä kuulematta.\n\nSiinä sitä sitten oli toivoteltu hyvää huomenta ja hyvää iltaa puolin\nja toisin, ja siinä puheltu paljon kaunista, ja siinä oli Hannu senkin\nseitsemän kertaa pahoitellut, ett'ei katu ollut vielä yhtä askelta\nkapoisempi, jotta hänen olisi sopinut ojentaa kätensä Katarina neidelle\nkadun yli. Ja valtionrakennusmestariksi tultuaan oli hän muutaman\nkerran luvannut ja vannonut laittavansa vielä heidän akkunainsa välille\nsellaisen sillan, ett'ei Lalenburgissa eikä läheisissä valtakunnissa\noltu mointa nähty. Tuo uhkaus oli tosin kaikenlaisista syistä pysynyt\npelkkänä uhkauksena, vaikk'ei Katarinalla oikeastaan olisi ollut mitään\nsitä vastaan.\n\nNyt iski tuo sillanrakennus taas äkkiä hänen mieleensä, nähtyään\nKatarinan ja hänen silmiensä tulen. Katarinakin viittasi sinnepäin,\nett'ei heitä tällä haavaa ole kotona muita kuin hän ja mamma, joka,\nniinkuin kaikki mammat Lalenburgissa, olivat Hannu Hallen suosijoita.\nTilaisuus oli mainio: nyt oli sopiva tilaisuus komendantin linnan\nvalloittamiseen. Odottamatta sen parempia lupia, ryhtyi Hannu Halle\ntyöhön ja toimeen, varsinkin kun sattui sovelias lautakin olemaan\nkäsillä. Kaunotarta tosin hirvitti kauheasti tuo vaarallinen ilmaretki,\nmutta rakennusmestari tahtoi nyt kerrankin rakentaa mestarillisesti ja\nryhtyi toimeen. Sitä paitsi oli hän kaikenlaisista romaaneista lukenut\nja näytelmissä nähnyt, kuinka sanomattomasti miehuus ja uhkarohkeat\nteot hurmaavat naisia. Ylistäen Lalenburgin erinomaisen viisasta\nrakennustapaa, asetti hän laudan akkunain välille ja läksi, suurinta\nvarovaisuutta tietysti noudattaen, nelinkontin kömpimään taivaan ja\nmaan väliä. Kukaan ei voinut häntä huomata, sillä ulkona oli pilkkosen\npimeä.\n\nLienee ollut etuja siitä, että oli niin pilkkosen pimeä, mutta oli\nsiitä haittojakin. Katarina rukka, edistääkseen rakennusmestarin\nilmapurjehdusta, rupesi vetämään lautaa puoleensa, hoksaamatta liikaa\nliiaksi. Oltermanni Pretzel taas, ammatiltaan savenvalaja, ei hoksannut\nraju-ilmaa päänsä päällä. Hän näet sattui juuri samaan aikaan kulkemaan\nkadulla, astua rynkyttäen kuormansa sivulla, joka oli täynnä\nsaviastioita, läheisen kaupungin markkinoille aivotuita.\n\nMaailmassa sattuu välistä niin monta vastoinkäymistä yhtä haavaa, että\nihmisparalta on kaikki elämänhalu tiessään, ja niin kävi nytkin. Silta\nmenetti tukipaikkansa Hannu Hallen ikkunassa. Lauta luiskahti ja\nliuskahti, ja vaikka neitsykäinen Katarina mammansa kanssa molemmin\nkäsin pitivät laudasta kiinni ja vetivät sitä akkunaansa, niin ei\nrakennusmestaria rakennuksen mukana tullutkaan.\n\nHannu Halle oli joutunut alas ja muksahtanut suoraa päätä keskelle\nPretzelin patain paljoutta. Tämä tapahtui kumminkin niin onnellisesti\ntai onnettomasti, että hän tosin ehjänä jäi kuormalle istumaan, mutta\npadat olivat muuttaneet olomuotonsa: pelkkää sirua nyt ja sirpaletta\nkaikki. Ja tämä taas oli tapahtunut sellaisella räiskeellä ja\npaukkinalla, että oltermanni Pretzel, joka, mitään pahaa aavistamatta,\noli rauhallisesti astuskellut hevosensa rinnalla, nyt luuli -- elleihän\njuuri taivaan romahtaneen alas, niin ainakin talon kukistuneen\nperustuksiansa myöten. Hepo hätkähti sekin, otti valtavan loikkauksen\nja nelisti raatihuoneen torille. Isäntä samoin.\n\nTorilla sai oltermanni hevosensa vauhdin hillityksi ja tahtoi ensi\ntyökseen nähdä, mikäli kiireessä ja pimeässä yleensä nähdä voi, minkä\nverran kuormassa enää olisi ehyttä kalua. Silloin huomasi hän\nkummakseen jonkun ihmis-olennon hyppäävän rattailta maahan ja kuuli\nsamassa, kuinka muutama tusina vateja ja muita ruukkuja sanomattomalla\njyrinällä seurasi perässä. Tämä oli ilmeisesti uhkarohkea ryöstöyritys\ntahikka sitten kostoa huutava ilkityö. Pretzel ei menettänyt mielensä\nmalttia, vaan läksi kiiruimman kaupassa karkurin perään, joka tietysti\nei ollut kukaan muu kuin valtionrakennusmestari. Mutta -- Hannu Halle\nosasi varsin vikkelästi pujahtaa tiehensä, välttääkseen tarpeettomia\nkohtauksia, ja kova onni asetti taas niin, että oltermanni Pretzel\nsaikin kauluksesta kiinni kunnioitettavan yli-oltermannin,\nsuutarimestari Ahl'in, joka juuri oli tullut ulos raatikellarista.\nVanha oltermanni hyökkäsi jalon yli-oltermannin kimppuun niin\nhirvittävällä vimmalla ja rutisti häntä niin kamalasti, ett'ei toinen\npäässyt liikahtamaankaan. Ja samalla parkui Pretzel semmoisella\näänellä, että se kaikui kauvas kaupungin tulliporttien ja muurien\ntoiselle puolelle: Auttakaa! Rosvoja, varkaita, murrrrhaa!\n\nOnnettomalla yli-oltermannilla oli vielä paljoa enemmän syytä turvautua\ntainkaltaisiin ulospurkauksiin, ja niin hän turvautuikin. Julkeampaa\nmaanrauhan rikkomista ei ollut vielä milloinkaan tapahtunut. Tietäen\nviattomuutensa ja kuoleman uhka silmäinsä edessä, huutaa hoilotti hän\nkilpaa vimmatun vihollisensa kanssa, joka oli vähällä ruhjoa häneltä\nkylkiluut rikki: Varkaita, rosvoja, murrrrhaa!\n\nSellaista huutoa ei oltu Lalenburgissa kuultu ainakaan sataan vuoteen,\nja se levitti pelkoa ja kauhistusta kaikkialle. Jokainen telkesi\nvisusti ovensa ja ikkunaluukkunsa, siinä varmassa luulossa, että\nkokonainen rosvojoukko oli liikkeellä tahi että Lalenburgissa, muitten\nmaitten muotiin, oli syttynyt kapina ja vallankumous. Ja ken kadulla\nvaelsi, hän kääntyi ympäri, jott'ei joutuisi murhamiesten\nmuserrettavaksi. Vartijat tulliporteilla, enimmäkseen vanhoja, luuvalon\nruntelemia äijiä, jotka korkeasti luvalliselta maistratilta saivat\narmoleivän, tarttuivat vavisten pertuskoihinsa ja lymysivät\nvahtitupaan, skantsasivat itsensä miten parhaiten osasivat ja vannoivat\nkuolevansa yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta, jos heidän päälleen\nrynnätään. Komendantti Knoll sattui paraillaan olemaan kotimatkalla.\nHän kuuli tuon molemmanpuolisen parun ja uskoi todellakin murhaajia\nolevan liikkeellä. Kiiruimman kaupassa nykäisi hän höyhentöyhdön\nkypäristään, jott'ei murhamiehistä kenkään hoksaisi hänessä sotaherraa,\nja pakeni raatikellariin, sydän kulkussa.\n\nKun ei taistelijoille kukaan rientänyt avuksi, lakkasivat he\nneljännestunnin perästä kiljumasta, sillä äänetkin oli herroilta\nkäyneet jotensakin käheiksi. Tällä välin olivat he ennättäneet monella\nmuotoa koetella voimiansa. Olivat he jo yhdenkin kerran vierineet\nmaassa rinnatusten ja yhdenkin kerran uudistaneet ottelunsa,\nkumpaisenkaan vielä saamatta ratkaisevaa voittoa. Vähitellen he\nkyllästyivät tähän toivottomaan tappeluun, mutta ei kumpikaan tahtonut\npäästää toistaan pakosalle. Kumpikin retuutti toistaan, samallaisessa\naikomuksessa, lähintä taloa kohti, jossa asui muuan teurastaja,\nkumpaisenkin orpana. Pitkällisten pyyntöjen ja keskustelujen perästä\npääsivät he viimeinkin sisään. Tuotiin kynttilä. Mutta tuskin olivat\nsuutari ja savenvalaja tunteneet toisensa, niin -- tappelemaan taas.\nHeillä näet oli vanhaa närää ammattikunnasta pitäen, ja kumpikin oli\nvakuutettu siitä, että toinen oli pelkästä kostonhimosta tahtonut tehdä\nkiusaa hänelle.\n\nSillä välin oli Hannu Halle kauhistuksen vallassa pötkinyt ulos\nkaupungista, luullen särjettyjen patain olevan aivan hänen\nkintereillään. Hän unohti Rosinat ja rusinat ja muut kihlajaiskemujen\nherkut ja Katarinat ikkunoissa ja kaikki tyhjän laudan luomat\nhämmästykset. Hän samoili maita mantereita kotvasen aikaa, mutta kun\nvihdoinkin luuli turvallisesti pääsevänsä puikahtamaan kotiansa ja\nkääntyi kaupunkiin päin, oli kaupunginportti jo lukittu. Tämä rauhoitti\nhäntä sanomattomasti, sillä nyt ei ollut vihollisen vainoamista enää\npeljättävänä. Hän vietti yönsä eräässä ulkoravintolassa, jossa sanoi\nmyöhästyneensä kävelyretkellään.\n\n\n\n\nV.\n\nHannu Halle.\n\n\nSeuraavana aamuna palasi hän hyvissä ajoin kaupunkiin, pamppailevalla\nsydämmellä kumminkin. Saattoihan näet ylpeä kamreeri Piphan selittää\nhänen poissaolonsa kihlajaisista pahoin puolin, ja samoin oli\nmahdollista, että Pretzel oli jonkun sattuman kautta saanut tietää\nhänet syylliseksi patain hävitykseen. Hän oli vakuutettu kumminkin\nsuoriutuvansa tästä pulmasta entisellä rohkeudellaan.\n\nLalenburg nukkui vielä rauhan unta, mutta talonsa ovella tapasi Hannu\nHalle kolme sanansaattajaa läheisestä kylästä. He olivat odotelleet\nhäntä useampia tunteja. Ensimmäinen ilmoitti kiireisesti, että\nläheisessä kylässä oli tulipalo, johon häneltä pyydettiin ruiskuja,\nhänellä kun oli ruiskuhuoneen avain. Toinen julisti, että kolme taloa\noli jo porona, mutta että lähikylistä oli saatu avuksi useampia\nruiskuja. Kolmas teki tiedoksi, että tulipalo oli puoli tuntia sitten\nsaatu onnellisesti sammutetuksi.\n\nHannu Halle tarttui syvämietteisenä leukaansa, loi tuiman katseen\ntalonpoikiin, jotka lakki kourassa seisoivat hänen edessään, ja puhui\nkuin seuraa:\n\n\"Tomppelit! Jos koko kylä olisi palanut, niin teidän olisi ollut syy.\nTeidän olisi pitänyt tulla tänne hyvissä ajoin, ennenkuin tulipalo\nalkoi; silloin olisin minä hyvissä ajoin ehtinyt teidän avuksenne.\nSiinä tapauksessa en olisi lähtenyt maalle kävelemään enkä niin muodoin\nollut yötäkään maalla. Koska tulipalo nyt kumminkin on sammutettu, niin\nmitäpäs siitä enempää! Olkaa toisen kerran hoksaavampia, jotta\nennättäisin tarkastaa ja koetella ruiskuja. Lähtekäät nyt kotianne ja\nsanokaa esimiehillenne minun terveiseni.\"\n\nTuskin oli hän päästänyt sanansaattajat menemään ja syönyt aamiaista,\nniin jo saapui hänen luokseen muuan orpana, joka oli ollut eilisissä\nkihlauskekkereissä. Hän tuli kamreerin nimessä ilmoittamaan, että\nvaltionrakennusmestarin poisjääminen kekkereistä oli syvästi loukannut\nherra kamreeria, jonka vuoksi hän, kamreeri, kohteliaimmin tiettäväksi\ntekee: kihlauksesta, häistä ja sukulaisuudesta ei tule kuuna päivänä\nyhtään mitään; valtionrakennusmestari älköön myös enää vaivatko\nitseänsä pyytämään herttaisen Rosinan kättä ja kavahtakoon samoin tästä\npuolin astumasta jalkaansakaan syvästi loukatun kamreerin alon\nkynnyksen yli, ellei tahdo olla syynä siihen, että hän varsin\nepämiellyttävällä tavalla lentää ikkunasta pellolle.\n\nRosinan menettäminen ei Hannun sydämmeen kovinkaan syvää haavaa\niskenyt. Eikä se ikkunastakaan lentämisen uhkaus kovin valtavasti\nhäneen vaikuttanut, sillä olihan hänen ensimmäinen yrityksensä siinä\nsuhteessa onnistunut verraten hyvin. Kamreerin epäsuosio sitä vastoin\noli hänelle varsin vastenmielistä. Tällä miehellä oli nimittäin suuri\nvaikutus kaupungin ja valtakunnan raadissa ja täydellä syyllä, sillä\nkaiken henkisen köyhyytensä ohella oli hän paikkakunnan rikkaimpia\nmiehiä.\n\nOrpana viittaili kumminkin varsin ymmärrettävällä tavalla,\nett'ei herra Piphan sentään olisi niin kovin pahakseen ottanut\nvaltionrakennusmestarin leväperäisyyttä, jollei kaupunginkirjuri\nMucker, kiero mies, olisi jumalattomilla huomautuksillaan yllyttänyt\nhänen vihaansa. Herra Mucker näkyi nimittäin itsekin pitävän hyvää\nsilmää Rosinaan ja hänen aarteihinsa. Sitä paitsi ei Mucker suinkaan\nollut Hannu Hallen parhaimpia ystäviä. Ja siihen oli syynä se, että kun\nMucker, nykyistä virkaansa hakiessaan, oli juuri lähtemäisillään\nkorkea-arvoisten maistratin herrain luokse kumarrusmatkalle, oli Hannu\nsanonut tahtovansa pyyhkäistä Muckerin kasvoilta muutaman mustepilkun,\nmutta sen sijaan noennutkin ne aivan armottomasti. Ja Mucker oli mies,\njoka ei voinut tuollaista poikamaista kujetta unohtaa, ei ikipitkinä\npäivinä. Ei hän sanoja turhaan tuhlannut, mutta sitä enemmän oli\nhänellä hampaan kolossa. Puhuessaan ei hänellä ollut tapana katsoa\nketään silmiin; hän myhäili vain mehevästi, kun puhua olisi pitänyt.\nOli hän myös hieman ylpeä pulskasta vartalostaan ja kehaisi usein\nkoreata käsialaansa, jonka kaltaista ei muka ollut yhdelläkään\nkirjailijalla koko Europassa.\n\nHannu Halle sai vielä samana päivänä kuulla, mitä kaikkea hänen eilinen\nhyökkäyksensä Pretzelin patavarastoon oli aikaan saanut. Saipa hän\nkuulla senkin, että Mucker pitää juuri häntä eikä ketään muuta kaiken\ntuon melun ja pauhinan syynä. Mucker oli nimittäin, saatuaan\ntapauksesta tiedon, heti kohta omassa personassaan lähtenyt\nasiapaikalle tutkimaan ja tarkastamaan. Ensimmäiset padan palaset oli\nhän löytänyt valtionrakennusmestarin talon kohdalla ja niitten joukossa\nmyös perlamuttinapin, juuri sellaisen kuin Hannu Halle käytti. Nämä\nseikat ja hänen poissa-olonsa kihlajaisista olivat Muckerin mieiestä\nmerkillisessä yhteydessä keskenään. Huhuttiinpa jo sellaistakin, että\nMucker aikoo nostaa raadin edessä varsinaisen kanteen Hannu Hailea\nvastaan ei ainoastaan yleisen maanrauhan häiritsemisestä, vaan myöskin\nruiskujen lähettämisen viivyttämisestä. Mutta valtionrakennusmestari,\nmies rohkea ja pelvoton, antoi palttua kaikille näille uhkauksille. Ja\nvaikka kaupunginkirjurin puolelle kallistuivatkin ensinnä kamreeri\nPiphan, toiseksi oltermanni Pretzel, joka vaati runsasta vahingon\nkorvausta, sitten koko pappilan väki, joka oli rummuttanut tuon kovan\nonnen kahvijutun ympäri kaupunkia, ja sitten vielä monet muut, niin\nluotti Hannu Halle onneensa kuin Caesar ja kaunopuheliaisuuteensa kuin\nCiceroni. Ja sillä välin pani hän itsekin kiireimmiten kuteille\nsalaliiton, elleihän juuri itse Muckeria, niin ainakin Muckerin pitkää\nperukkipalmikkoa vastaan, jota mies kehui pisimmäksi koko kaupungissa\nja jonka puolesta hän oli kovin ylpeä, vaikka Lalenburgissa oli jo\nammoisista ajoista vallinnut sellainen tapa, että kaupunginkirjurin\nniin kuin pormestarinkin oli velvollisuus virassa ja ammatissa pitää\nvain tavallista suortuvaperukkia. Tuo palmikko oli jo kauvan aikaa\nollut monen rehellisen kansalaisen silmätikkuna, ja muutamat isänmaan\nparasta harrastavaiset teurastajat olivat jo kerran vannoneetkin\nhakkaavansa sen poikki, nimittäin sen palmikon.\n\nHuhu tästä salaliitosta levisi kulovalkeana yli koko kaupungin, sillä\nkaikki, mitä Lalenburgissa, jopa tasavallan salaisessa raadin\nneuvottelussakin tapahtui, levisi joka kerta kaikkein suurimpana\nsalaisuutena ensin suusta korvaan ja sitten korvasta suuhun, kunnes\nkaikki tiesivät koko asian, niin mies- kuin naisväkikin. Tämä kaikki\noli vallan mukavaa, ja siten säästyi kansalaisilta paljo rahaa, kun ei\nnäet tarvinnut tilailla sanomalehtiä.\n\nKumpikin puolue varustelihe nyt ja värväili innokkaasti liittolaisia\ntuleville valtiopäiville. Senkaltaisia ei pidetty kuin kerran viikossa.\nJa kun hallituksen jäsenet, istunnon jälkeen, olivat hajaantuneet kukin\nkotiansa, silloin hallitsi Lalenburg, tasavalloista paras, itse\nitseänsä, muitta mutkitta, sillä toinen pormestari myöskenteli viikon\nvarrella kahvia ja mauksia, toinen valmisteli nauhoja, kamreeri hoiti\nviinianniskelua, yksi raatiherroista laittoi makkaroita, toinen paistoi\nsämpylöitä j.n.e. Jokainen oli omassa itsessään vakuutettu siitä, että\ntämä tällainen menettely se edistää valtakunnan aineellista\nvaurastumista paljoa varmemmin kuin kaikki nuo moninaiset protokollat\nja suplikit kanslioissa ja raastuvissa.\n\n\n\n\nVI.\n\nKaikkialle.\n\n\nJo valkeni se suuri päivä, jolloin valtakunnan turmiollinen tila oli\notettava keskustelun alaiseksi, ja olivathan viime viikon tapaukset\ntosiaankin olleet sitä laatua, ett'ei Lalenburgissa moisia ennen oltu\nkuultu eikä nähty. Hannu Halle puolestaan ei ollut sillä välin istunut\nristissä käsin hänkään. Hän oli tehnyt visittinsä kaikkien kaupungin\nkaunotarten luona ja vakuuttanut kunniasanallaan, että hän oli juuri\nheidän alttarilleen uhrannut kamreerin Rosinan. Ja kiitolliset\nkaunottaret saivat ensin mammansa ja mammat aviomiehensä ja nämä taas\nystävänsä raadissa asettumaan sotakannalle tuota kaupunginkirjurin\nkerrassaan sopimatonta palmikkoa vastaan. Jokainen odotteli pelvolla ja\nvavistuksella, mitä nyt tuleva oli. Tuskin oli raatihuoneen kello\nkutsumuksensa kumauttanut, niin jo olivat kaikki lalenburgilaiset ja\nlalenburgittaret hengessänsä raastuvassa, nimittäin ne, jotka eivät\nvirkansa ja ammattinsa nojalla päässeet sisään. Suuri osa\nkäsityöläisistä jätti työhuoneensa, sepiltä jäi ahjot kylmilleen,\nmylläreiltä myllyt kolisemaan omin päinsä, kankurit antoivat palttua\nkangaspuilleen; -- kaikki riensivät raatihuoneen torille odottamaan\nsitä silmänräpäystä, jolloin viisaat raatiherrat, avaroissa viitoissaan\nja miekat sivullansa, astuvat alas raastuvan korkeita portaita ja\nlähimmille tuttavilleen ilmoittavat, mihin tuloksiin istunnossa on\ntultu.\n\nRaati oli kokoontunut miehissä. Ensi alussa katselivat kaikki vuoroin\ntoista, vuoroin toista puolueenjohtajaa, varsinkin kaupunginkirjuria,\njonka edessä pöydällä oli pari savipadan palasta ja perlamuttinappi.\n\nEnsin ratkaistiin muutamat juoksevat asiat, mutta sitten pyysi kuin\npyysikin Mucker puheenvuoroa ja aloitti syytöspuheensa.\n\n-- Mistä pitää minun saada sanoja, -- lausui hän, -- kyllin\nvoimakkaita, edespitääkseni kaiken sen turmion ja pahennuksen kuin yksi\nmeidän kansalaisistamme on tasavallan ylitse tuoda tahtonut kuin myös\ntuonut? Hamasta siitä asti kuin Rooma ja Lalenburg perustetuiksi tulit,\non ihmisiä ylenpalttisesti elänyt, mutta ei yhdeltäkään ihmiseltä ole\nvielä niin lyhykäisen ajan sisässä ja niin äärettömällä alalla\nmatkaansaatettu niin paljo hävityksen kauhistusta kuin Hannu Haileita.\nJaa, minä olen uloslausunut hänen nimensä, o isänmaan isät, sillä jo\npiskuiset pojatkin kaduilla ja kujilla tietävät, että juuri hän on\nkaiken pahan alkujuuri tässä tasavallassa. Eli kuinkasta? Onko sitä\nhuonetta, jolla ei olisi syytä hänen päällensä kantaa? Missä ikinä\nsalaisuudet ilmisaatettiin, siellä Hannu Halle sen teki. Ketä ikinä on\npaneteltu tai kenen hyvää nimeä solvattu, on Hannu Halle siihen hänen\nmyötävaikutuksensa lainannut. Missä ikinä aviopuolisot riitelit, siellä\nHalle heidän keskellensä kylvi eripuraisuuden siemenen. Missä ikinä\njoku aivoitus tyhjäksi raukesi, siellä Hannu Hallen tomppelimaisuus sen\nmatkaansaattoi. Ja missä ikinä yksi kihlaus purjetuksi tuli, siellä\nHannu Halle hänensä oli väliin asettanut. Sanalla sanoden: hän on yksi\nturmion lapsi, pistää nenänsä joka paikkaan, tahtoo kaikki tietää ja\nkaikki tehdä ja kaikki parantaa, ja sen kautta syntyy yli koko\nvaltakunnan ainoastaan hävitystä ja sekamelskaa.\n\nTämän esipuheen jälkeen, joka vielä valaistiin moninaisilla\nesimerkeillä kaupungin salaisuutten historiasta, ryhtyi syyttäjä\npuhumaan viimeisistä tapauksista, tulipalosta, särjetyistä\nsaviastioista, oltermannin ja yli-oltermannin jättiläiskamppauksesta,\nsuunnattomasta säikäyksestä koko kaupungissa ja sen vahingollisista\nseurauksista heikkoihin ja niihin kuin tautivuoteellansa silloin\nmakasit. Hän puhui niin liikuttavasti, että oltermanni Pretzel rupesi\nitkemään, padan palasia katsellessaan; hän puhui niin innokkaasti, että\nkamreeri Piphan lensi tulipunaiseksi, ja yli-oltermanni Ahl puristeli\nnyrkkejänsä, niin että sormet naksahtelivat. Näyttipä itse Hannu\nHallenkin järkähtämätön hengen ylevyys ja mielen rauha hetkeksi\nhorjahtaneen.\n\nPian hän kumminkin rohkaisi mielensä ja puolusti itseänsä erinomaisen\narvokkaasti ja selvästi. Hän todisti, ett'ei nuo savenpalaset ja nappi,\njoka kyllä saattaa kirvota kenen takista tahansa, vielä todista yhtään\nmitään. Yhtä hyvinhän voisi väittää, että se oli kaupunginkirjuri\nMucker, joka muutama viikko sitten pitkällä palmikollaan löi kumoon\nporttitornin, sillä jokainen näki hänen kulkevan tornin ohitse kolme\nminuttia sitä ennen kuin torni vanhuuttaan romahti maahan. Mitä taas\ntulipaloon tulee, niin ei se suinkaan ollut hänen syynsä, että\npääkaupungin ruiskut myöhästyivät tai jäivät kokonaan lähettämättä,\nkoskapa hän sai tapahtumasta tiedon vasta sitten kuin se jo oli\ntapahtunut. Ja sitä paitsi -- mitäs tolkkua ruiskujen lähettämisestä\nolisi ollutkaan? Tuli olisi silti leimunnut yhtä kirkkaana, sillä\nruiskuthan ja muut sammutusvärkit, niinkuin jokainen tietää, ovat niin\nkerrassaan piloilla, ett'ei ne vettä pidä eikä anna.\n\nMutta kaupunginkirjuri Mucker puhui taas häntä vastaan ja todisti, että\nHannu Halle se sittenkin on kaiken pahan syy. Ja hän päätti näillä\nsanoilla:\n\n-- Ja niin pitkälle, o isänmaan isät, on nyt vihdoin jouduttu, ett'ei\nminun enempää tarvitse puhuakaan, tullakseni teiltä uskotuksi, että\nviimeinen verinen sota Turkinmaaila ja hirveä musta surma Puolanmaassa\nja kauhea maanjäristys Kalabriassa ja se kauhea myrsky, jolta Espanjan\nhopealaivasto meren syvyyteen vajotetuksi tuli, että kaikkia näitä\nmyllerryksiä ei kukaan muu ole voinut matkaan saattaa kuin ainoastaan\nHannu Halle. Hamasta siitä asti, kuin hän tuli meidän muuriemme\nsisäpuolelle, on hämmennys ja eripuraisuus ja riita ja pauhina ollut\nmeidän jokapäiväisenä ravintonamme. Vielä seisoo Lalenburgin kaupunki,\nmutta me, o isänmaan isät, me saamme vielä nähdä, kuinka tämä ikivanha\nja ihana maailman kuulu kaupunki vielä kukistuu meidän silmiemme\nedessä, ellei Hannu Halle tule meiltä pois ajetuksi ylitse kaikkien\nvaltamerien. Mihinkäs hän ei olisi mahdollinen? Eikö hän ole meidän\npäämme päälle tuonut jo yltäkyllin eripuraisuutta ja kammoa? Vieläkö\npitäisi meidän odottaman kansalaissotia, murhia ja tulipaloja?\nPitäisikö meidän vielä näkemän, kuinka tämä suuriarvoinen raatihuone\nkukistuu maan tasalle ja meidän asuntomme tuhvaksi poltetaan?\n\nJa nyt kuvasi Mucker hävityksen kauhistusta niin elävästi, että\nkuulijoilta, jopa itse jalolta Hannu Haileltakin hivukset nousivat\npäässä pystyyn, ja jokainen oli varma siitä, että nyt, nyt justiin\nuudistuu Lalenburgissa Jerusalemin hävitys.\n\nHätä ja säikäys, pelko ja epätoivo ja kosto kuvastuivat kaikkien\nsilmissä. Muutamat istuivat lyyhistyneinä, puolitainnoksissa. Toiset\nhengittivät valtavasti, sieramet levällään, ja loivat murhaavia\nkatseita valtionrakennusmestariin. Toiset yrittivät hädissään\nrientämään koteihinsa, pelastaakseen rakkaitaan, mutta polvet\nvapisivat, jalat eivät totelleet. Toisten teki mieli pyytää\npuheenvuoroa ja vaatia Hannu Hallea tuomittavaksi kuolemaan, mutta\nylenpalttinen suuttumus tukautti heiltä äänen, ja kurkut ne korahtivat\nvaan varsin kummallisesti.\n\nÄkkiä lensivät salin ovet selko seljälleen ja raatihuoneen vahtimestari\nastui sisään, kädessään kirje, suunnattomalla sinetillä lukittu. Hän\njätti sen pormestarin käsiin, ilmoittaen, että hänen korkeutensa\nLuchsensteinin ruhtinaan kuriiri oli sen vast'ikään tuonut. Kaikki\nhörkistivät korviansa. Pormestari pani silmälasit nenälleen, otti\nmajesteetillisen ryhdin ja kuiskasi oikealleen ja vasemmalleen:\n\"Valtiollista, äärettömän tärkeätä!\"\n\nSanomaton uteliaisuus valtasi lalenburgilaiset. Kaikkien silmät olivat\nkiinnitetyt mahtaviin sinettiin. Jerusalemin hävitys oli kerrassaan\nunohdettu.\n\nTuskin oli hallitseva pormestari murtanut sinetin, niin jo siirtyivät\nlähimmäiset isänmaan isät tätä tasavallan esimiestä niin lähelle kuin\nsuinkin pääsivät. Muut liukuilivat penkeiltänsä yhä likemmäs hekin,\njott'ei pormestarin pienin hiiskauskaan, ei hengenvetokaan menisi\nheiltä hukkaan. Täten sulloutuivat herrat niin taajaan joukkoon, että\nmelkein joutuivat toistensa syliin. Koko sali tyhjeni ihmisistä,\nainoastaan pieni tila mestarin ympärillä oli täynnä päitä.\n\nJa hiljaa oli kuin haudassa. Lalenburg oli tosin vilkkaassa\nliikeyhteydessä läheisen valtion, Luchsensteinin ruhtinaskunnan kanssa,\nmutta ei vielä milloinkaan ollut tapahtunut, että ruhtinas olisi\nsuorastaan kirjoittanut tasavallan raadille. Pormestarin oli siis täysi\nsyy luulla, että kirje sisälsi jotain äärettömän tärkeätä valtiollista.\n\nHän alkoi lukea, mutta kunnioittavalla, hiljaisella äänellä, niinkuin\nkirjeen ruhtinaallinen alkuperä vaatikin. Tämä vaikutti sen, ett'eivät\ntakimmaiset saaneet selvää ensimmäisistä sanoista ja huusivat sen\nvuoksi: \"lukekaa kovaa!\" Tämä taas häiritsi etummaisia, ja he vaativat\nhiljaisuutta. Nyt eivät perimmäiset kuulleet yhtään mitään ja vaativat\nlukemaan kovemmin. Toiset tahtoivat aloitettavaksi ihan alusta.\nEtummaiset puolestaan käskivät muita vaikenemaan. Huudot kasvoivat\nkasvamistaan, kunnes vihdoin jokainen tuskastui tuohon yleiseen nieluun\nja rupesi kohdastansa rauhan rakentajaksi ja melun hillitsijäksi, ja\nkoska nyt jokainen tahtoi saada oman äänensä kuulumaan yli kaikkien\nmuitten, syntyi hirmuinen kiljunta. Kun perimmäiset lopulta huomasivat,\nettä edessä-olijoilla oli sittenkin kaikki edut puolellaan, ryntäsivät\nhe eteenpäin. Salaman nopeudella oli Hannu Halle heilahtanut ihan\npormestarin nenän eteen. Kaupunginkirjuri nosti kamalan melun ja huusi,\nettä Hannu Halle oli tyrkännyt hänet syrjään. Hän huusi henkensä\nedestä, mutta siitä ei apua. Hannu Hallen tavalla laittautuivat muutkin\nperimmäiset edelle. Ja nyt alkoi verraton työntö ja nyvintä ja\nryntäily, ja kesken kaikkea kiroiltiin ja pyydettiin ja rukoiltiin\nhiljaisuutta.\n\nPormestari parka oli helisemässä, sillä hänhän se oli koko mylläkän\nkeskipisteenä, jota kohti kaikki liikkui kaikkialta. Silloin teki hän\nsuuren päätöksen: hän päätti vaientaa myrskyn oman personansa\narvokkaisuudella. Majesteetillisella suuttumuksella nousi hän pystyyn\nja, ulottuaksensa koko joukon yläpuolelle, kiipesi tuolille. Jo avasi\nhän suunsa, päästääkseen vihansa jyrisevän äänen kuuluville, mutta\nsilloin tuli tunkeilevasta joukosta sangen vähän kunnioitusta tunteva\nsysäys ja kaasi pormestarin konsulaarisen valta-istuimen kumoon, ja\nsamassa kaatui pormestari ruhtinaallisine kirjeineen keskelle\ntappelevaa joukkoa, niinkuin kaatuu tammi kitukasvuiseen pensastoon.\nHänen puuderoittu ja pomadalla runsaasti rasvattu perukkinsa pyyhkäisi\nmennessään yli-tullinhoitajan kasvoja ja oli vähällä viedä mieheltä\nsilmäin valon. Tästä vimmastui yli-tullinhoitaja ja sieppasi perukin\nkäteensä ja rupesi sitä käyttämään ei ainoastaan puolustus- vaan\nhyökkäys-aseenansakin. Tämä näky oli valtava vaikutuksilleen: siitä\notettiin kopioita heti paikalla. Seuraavassa silmänräpäyksessä ei\nainoakaan perukki enää istunut siinä, missä sen istua piti. Jo siinä\nyksikin perukki heilahteli yli ihmisten päitten, kuni vihan ankara\nvitsa heilahteli ja hutki. Pölypilvet asuivat ylhäällä korkeudessa, ja\nletkauksen saaneitten inu ja ulina alhaalla syvyydessä.\n\nKeskellä tätä yleistä hämmennystä purkaantui tuo suuri, kauan\nvalmisteltu salaliitto Muckerin palmikkoa vastaan täyteen työhön ja\ntoimeen. Yksi raatiherroista, ammatiltaan räätäli, veti sakset\ntaskustaan ja läksi ajamaan takaa kaupunginkirjuria, joka jymäkässä\njuosta puikahteli kuin mikä pitkähäntäinen rotta. Yks kaks oli palmikko\nniskaa myöten irti. Mucker parka ei tiennyt koko jutusta mitään,\nennenkuin sai palmikollaan näpsäyksen nenäänsä. Muuan toinen oli näet\nsiepannut räätäliltä tuon voitonmerkin ja ruvennut käyttämään sitä\nratsuraippanaan, se kun oli, hyväkäs, puolitoista kyynärää pitkä.\n\nKaupunginkirjuri huomasi nyt palmikkonsa joutuneen toisen omaksi,\ntapasi niskaansa ja sai varman vakuutuksen, että tuo kallis kapine oli\ntodella tiessään. Mutta silloin hän parkasi, nosti kätensä ja\nkyynelöivät silmänsä kohti korkeutta ja huusi taivaan kostoa\npahantekijän ylitse. Ei hän olisi varmaankaan pannut asiata niin\npahaksensa, jos häneltä palmikon asemasta olisi nyäisty itse pää. Hänen\nulvontansa oli niin ylenluonnollista, että korkea raati lakkasi äkkiä\ntappelemasta, unohti kaikki närät ja vihat ja kerääntyi ääneti poloisen\nympärille. Mutta kun siinä huomattiin, ett'ei mieheltä ollut käsi katki\neikä jalka poikki, myhähti jokainen varsin tyytyväisenä, luovutti\nvalloittamansa perukin asianomaiselle ja palasi sijallensa.\n\nPormestari puisteli päätään, peräti nureillaan äsköisestä mylläkästä,\nja hänen pörröinen perukkinsa muistutti silloin sangen paljon\nmedusanpäätä. Tuollaiset innokkaat keskustelut eivät Lalenburgissa\nmuutoin olleet mitään ensi kerran ilmiöitä; siksipä eivät ne nytkään\nsen suurempaa sydämmen surua tuottaneet. Ne olivat vaan kansalaisten\navomielisyyttä ja tasavaltaista teeskentelemättömyyttä. Jokainen\nkorjasi asuansa niin hyvin kuin osasi ja piteli hyppysillään niitä\nkohtia tamineissaan, joihin pahimpia rakoja ja repeämiä oli\nilmaantunut. Kaupunginkirjuri asetti pöydälle palmikko vainajansa,\nsavipalasten ja napin viereen, ja kuivaeli kyyneleitään kirjavaan\nnenäliinaan.\n\nHartaudella odotettiin jälleen ruhtinaan kirjeen lukemista. Mutta tämä\noli yleisessä touhussa ja tuiverruksessa mennyt moneksi palaseksi.\nPaperiliuskat kerättiin yhteen ja asetettiin suurella kunnioituksella\npormestarin eteen. Kaikki muu jätettiin hänen älynsä ja viisautensa\nhuostaan.\n\nTämäpä oli ylen vaikeata. Paperipalasia koeteltiin sommitella yhteen\njos mitenkin päin, mutta turhaan. Muutamista yksityisistä sanoista sai\nselvän, mutta ehjää ei tullut mitään. Nyt oli pormestari sanomattomassa\npulassa ja pälkäässä. Kolmasti kysyi hän valistuneelta raadilta, mitä\nhänen korkeutensa Luchsensteinin ruhtinaan kirjoitukseen vastattaman\npiti, ja kolmasti puisteli valistunut raati päätänsä. Vihdoin nousi\nHannu Halle puhumaan ja ehdotti ilmoitettavaksi hänen korkeudellensa,\nettä sittenkuin korkeasti sen samaisen kirjoitus on onnellisesti\nperille saapunut ja hukkaan joutunut, niin anoo jalo ja viisas\nmaistraatti, että hänen korkeutensa suvaitsisi kirjoittaa vielä kerran.\n\nYksimielisesti hyväksyttiin tämä kerrassaan älykäs neuvo.\n\nMutta sillä välin oli Mucker istunut paperipalasten ääressä,\nsommitellen niitä yhteen jos miten tavoin. Vihdoin hän luki kuuluviin\nseuraavat kokoomansa sanat:\n\n\"Kiinniottaa... Hannu Halle... koira... tuhannen guldenia... hinta...\npäästä...\"\n\nKaikki jälleen kuuntelemaan ja kummastelemaan.\n\n-- Kas niin, -- puhui Mucker, -- tässä näkee selvästi, että Hannu Halle\non taaskin ollut vehkeilyn päällä ja hänensä niin tyhmästi käyttänyt,\nettä koko Lalenburg saattaa turmion alle joutua. Tämä edesvastuu\nsiitäkin, että hän itse ruhtinaalta koiraksi kutsutaan ja meiltä\nkiinniotettaa vaaditaan. On myös hänen päästänsä tuhannen guldenin\nhinta ulospantu. Epäilemättä on Hannu Halle jälleen kutsumatta,\nkäskemättä itsensä sekoittanut asioihin, joihin ei hänen mitäkään\ntullut. Mutta suurten herrain kanssa ei ole marjaan menemistä. Minä\nehdotan sen vuoksi, että syytetty pantaisiin vankeuteen ja siellä\npidettäisiin hamaan siihen asti kuin hänen korkeutensa sen toisen\nkirjeen tykömme on lähettänyt, ja että ruhtinaalle tietä annettaisiin,\nettä luvallinen ja viisas raati on valmis kaikenkaltaiseen korvaukseen\nkuin myös että Hannu Halle jo on asianmukaisesti kiinni pantu.\n\nKaupunginkirjurin esitys hyväksyttiin yksimielisesti, vaikka Hannu\nHalle pani kiivaita vastalauseita ja vakuutti, ett'ei hänellä iki\npäivinä ole ollut Luchsensteinin ruhtinaan kanssa vähintäkään\ntekemistä. Kaupungin vartijat saivat käskyn tulla sisään, ja he\nsaapuivatkin kohta pertuskoineen päivineen. Komendantti pöyhäytti\nhöyhentöyhtöänsä, asettui vartijajoukon etunenään, ja niin vietiin\nHannu Halle, suunnattoman väenpaljouden seuratessa, suoraa päätä\nvaltionvankilaan.\n\n\n\n\nVII.\n\nHannu Halle.\n\n\nSe sanoma, että valtionrakennusmestari oli vangittu ja Luchsensteinin\nruhtinas oli suunnattomasti suuttunut ja sanonut häntä, aatelkaas,\nkoiraksi, -- se sanoma herätti tavatonta huomiota Lalenburgissa. Mitä\nlieneekään Hannu Halle tehnyt tepposia? -- Se kysymys tuotti päänvaivaa\nkaikille yhteisesti ja jokaiselle erittäin. Ja niin suuri oli hämmästys\nja häiriö, ett'ei kukaan edes huomannut tuon puolentoista kyynärän\npituisen palmikon poissa-oloa kaupunginkirjurin päästä. Puheen-aineeksi\noli tullut Hannu Halle kaikkialle, eikä kukaan epäillytkään hänen pian\ntapahtuvaa mestaustansa. Muutamat arvelivat, että häneltä lyödään pää\npoikki; toiset luulivat, että mies hirtetään, mutta jotkut sanoivat,\nettä kyllä hän ainakin roviolla poltetaan. Monet olivat oikein\npahoillaan siitä, ett'ei tämä juhlallinen toimitus voi tapahtua\nLalenburgissa, vaan on täytäntöön pantava ruhtinaskunnan\npääkaupungissa. Toiset sitä vastoin olivat tästä mielissään, siinä kun\nheillä oli niin hyvä syy käväistä taas kerran tuossa pääkaupungissa.\nMonet tekivät jo sopimuksia yhteisestä matkasta, sillä ainahan sitä\nhelpommalla pääsee, kun panee kyytirahat puolekkain. Kaikki ajopelit ja\nhevoset, mitä kaupungissa vaan oli, tilattiin heti samana päivänä jo\nennakolta. Räätälit olivat nääntymäisillään uusien tilauksien\nylenpalttisuuden alle.\n\nMutta näihin iloisiin valmistuksiin ja puuhiin sekaantui pian\nkristillistä sääliväisyyttä. Olihan se sentään hirveätä, kun ajatteli\ntuon raukan istuvan pimeässä vankihuoneessa, kuolemaansa odotellen!\nHannu Halle, jonka jokainen tunsi, ja jolla jok'ainoassa talossa oli\nollut jotain tekemistä; -- Hannu Halle, jota kaikki mammat olivat\nmoittineet ja vävykseen toivoneet; -- Hannu Halle, johon kaikki tytöt\nolivat katsoneet karsaasti kaukaa ja lämpimästi läheltä; -- Hannu\nHalle, pöydässä iloinen juomaveikko, raadissa oiva puhuja, tätien ja\nserkkujen kahvikekkereissä kimein kielikello, kirkossa hartain\nsanankuulija; -- Hannu Halle, kaikki kaikessa, -- hän istui\nvankeudessa!\n\nHaikea sääliväisyys valtasi ensin tyttäret, sitten mammat ja sitten\naviomiehet. Tuskin oli hämärä laskenut maahan, niin läksi moni kaino\nneitonen, joka tavallisesti oli karttanut Hannu Hallen katseita ja\nnuoren miehen nimeäkin kuullessaan punastunut, läksi itkusilmin\nhiljakseen hiipimään vankihuoneelle, pistääksensä mies paralle vielä\nviimeisen virvoituksen ja vahvistuksen. Kuka toi makkaroita, kuka\nsokerileipiä, kuka piirakaisia ja ken mitäkin. -- Hyväinen aika! --\nhuudahtivat ämmät ja palvelustytöt ja katupojat, tuota nähdessään; --\njohan ne sille vievät hirren herkkuja! -- Ja nyt ei viemisillä enää\nollut loppuakaan. Hirren herkuiksi oli Lalenburgissa tapana sanoa\nkuolemaan tuomittujen pahantekijäin viimeisiä aterioita. Mestauksen\nedellisinä päivinä kannettiin näet heille kaikkea, mitä vaan halusivat\nja mitä eivät halunneet. Valtionvankilan akkuna oli kadun tasalla ja\nvarustettu rautaristikolla. Ristikkoon oli tehty erityinen aukko, josta\nruoat pistettiin sisään, sillä vankihuoneen ovea ei saanut avata ilman\nkorkean esivallan nimenomaista lupaa. Tämän aukon edessä tungeskeli nyt\nväkeä hamaan puoliyöhön asti. Ja aukosta vaelsi vankilaan leipää ja\nleivoksia jos mitä laatua, makkaroita, paistettuja hanhia, kukkoja,\nankkoja, kyyhkysiä, hentusia, piirakaisia, omenoita, päärynöitä, viini-\nja olutpulloja, liköörikaramelleja, päänpiristys-vesiä j.n.e., j.n.e.\nKauppiaat lähettivät mies-raukalle suoloja, pippuria, juustoa, voita,\nnuuskaa ja piipputupakkaa. Ihme vaan, ett'ei valtionrakennusmestari\ntukehtunut siellä tuohon tavaran paljouteen. Ei yksikään noista\nihmis-ystävällisistä lahjoittajista saanut kumminkaan nähdä hänen\nkasvojansa; eikä hän sanaakaan vastannut heidän suloisiin\nlohdutuksiinsa. Jokainen ymmärsi asian oikean laidan: tuska ja häpeä\noli pakottanut hänet lymyämään pimeimpään nurkkaan.\n\nMutta hellyys ei ollut tällä kertaa paikallaan, eikä\nvaltionrakennusmestarikaan ollut paikallaan. Näin oli nimittäin asia.\nKun komendantti puolenpäivän aikaan oli saattanut Hannu Hallen\nvankikoppiin, huomattiin, että valtionvankila kyllä oli erinomaisessa\nkunnossa, mutta peräti rappiolla. Ovea ei osannut lukita eikä teljetä,\nkoskapa puu oli lahonnut ja lukot ja teljet ruostuneita. Tähän ei\nkuitenkaan ollut syynä kaupungin ja tasavallan viisaan raadin\nhuolimattomuus, vaan muuan oikeusjuttu, jota jo neljäkymmentä\najast'aikaa oli käyty kaupungin ja maalaiskunnan, nimittäin\nLalenburgiin kuuluvain kahden kylän, välillä seuraavan seikan\nratkaisemiseksi: \"ovatko vankihuoneet ylöspidettävät kaupungilta, jolla\non oikeus vangiksi ottaa, vai maalaiskunnalta, jonka väestön\nvelvollisuus on itseänsä vangitettaa?\" (Miesmuistiin ei näet ollut\nsattunut sellaista, että kaupunkilainen olisi joutunut vankeuteen).\nTätä prosessia oli tasavallan suuri raati tutkinut jo neljäkymmentä\najast'aikaa, mutta yhä se vielä oli ratkaisematta. Joka vuosi oli\nkaupungin esimiehillä ja maalaiskunnan esimiehillä tapana kokoontua\nsuuriin sopiaiskemuihin, joissa riitapuolten oli määrä ratkaista juttu\nsovinnossa. Mutta esimiehille maistuivat viinit ja paistit kovin\nhyvälle, ja sen vuoksi ei sopimisesta koskaan tullut mitään, sillä\nsiinä tapauksessahan näistä hauskoista kemuistakin olisi tullut\nkerrassaan loppu, ja koska niitä sitä paitsi pidettiin sen riitapuolen\nkulungilla, jonka \"vast'edes havaittaisiin väärässä olleen\", ei\nkumpikaan tietysti tahtonut väärässä olla.\n\nKomendantti oli heti paikalla terävällä älyllään ja silmällään\nhuomannut nuo pienet vajanaisuudet vankihuoneen ovessa. Siitäpä syystä\nhän ei pannutkaan ovea lukkoon, vaan naulitsi sen kiinni ja varmemmaksi\nvakuudeksi käski kaupunginkirjurin siinä paikassa lukitsemaan sen\nsinetillä. Sitä paitsi asetettiin oven eteen vartija pertuska kädessä.\nVanki teki heti kohta vartijalle oven takaa sen vakavan kysymyksen,\nkuinka hänen, vankina ollessaan, oli meneteltävä eräissä tapauksissa,\njotka ovat välttämättömiä tässä elämässä. Vartija hoksasi kysymyksen\nerittäin tärkeäksi, ja koska komendantti ja kaupunginkirjuri vast'ikään\nolivat lähteneet tiehensä, juoksi hän kysymään heiltä tässä asiassa\nkäskyä ja määräystä. Sillä välin tarkasteli valtionrakennusmestari ovea\nja huomasi, että saranat sillä kohtaa, missä ei ollut sinettiä eikä\nnauloja, istuivat kovin höllässä ja helposti läksivät irti lahonneista\npielistä. Pieni sysäys vaan hänen puoleltaan, niin ovenpuolisko erkani\npuoliskostaan, valtionrakennusmestari astui koreasti ulos, painoi oven\ntakaisin paikoilleen ja saranat sijoilleen ja läksi takaportin kautta\nkotiansa, ennenkuin kukaan oli häntä huomannut.\n\nUskollinen vartija palasi pian senjälkeen ja toi komendantilta\ntällaisen armottoman vastauksen: \"vanki auttakoon häntänsä\ntainkaltaisissa tapauksissa niinkuin parhaiten taitaa\". Samalla lausui\nvartija syvimmän surunsa ja vilpittömän osan-ottonsa vanki parkaa\nkohtaan, ja kertoi ja neuvoi ja lohdutteli häntä neljänneksen tuntia.\nMutta kun valtionrakennusmestari ei vastannut sanaakaan pertuskamiehen\nmoniin helliin sanoihin, niin vaikeni viimeksi mainittu vihdoin hänkin;\nkävelihän vaan edestakaisin oven edustalla, tarkastellen silloin\ntällöin nauloja ja sinettiä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nKaikkialle.\n\n\nValtionrakennusmestarin matka vankihuoneesta asuntoonsa oli oikea\nmestariteos. Vankilan takapihasta mennä puikahti hän avaran liiterin\nkautta, josta ovi vei myös suoraa päätä läheiselle poikkikadulle. Tässä\nliiterissä elätettiin esivallan sikoja, jotka nyt ihastuivat vallan\nerinomaisesti, päästyään ulos kaupunkia katselemaan. Sieltä juoksi\npakolainen läheiseen leipurintaloon, joka ennen vanhaan oli ollut\nyhtenä kadun toisella laidalla olevan talon kanssa. Hannu Halle tiesi\nkyllä, että talojen jaon jälkeen oli katua vastaan kyllä rakennettu\nmuuri, mutta tiesi myös, että muurin yläosaan oli jätetty vähäinen\naukko kulkuyhdistystä varten. Yks kaks oli Halle juossut portaita ylös\nja tullut aukolle, jonka leipuri oli sullonut jauhosäkkejä täyteen.\nMutta ei mikään ollut Hannulle helpompaa kuin sysätä säkit alas, ja\ntuskin oli kuudes säkki pakahtunut katua vastaan, niin oli\nvaltionrakennusmestari jo loikannut kadun poikki komendantin taloon,\njosta toinen portti antoi toiselle kadulle, juuri sille, missä kova\nonni oli kohdannut Pretzelin patoja. Taas vastuksia. Sanotun portin\nkohdalle oli komendantti rakennuttanut hanhikoppelin, jossa hänellä oli\nnäitä siveitä ja säveitä lintuja kolmisenkymmentä, hän kun kävi\nlaveata hanhi- ja höyhenkauppaa. Onneksi ei ollut koppeli kovin\nlujatekoista laatua. Ohut lautaseinä antoi perää kaikille tahoille, ja\nvaltionrakennusmestari oli jo kauniisti kotonansa, ennenkuin hanhet\nkaakatuksillaan ja räpytyksillään ennättivät julkilausua ilonsa siitä,\nettä saivat ehdoltansa nauttia suloista vapautta.\n\nTän-aamuiset suuret tapaukset olivat kyllä kokonaan vetäneet ihmisten\nmielet puoleensa, niin että tuskin muuta osattiin ajatellakaan kuin\njalon Hannu Hallen vangitsemista ja ruhtinaan kuriiria ja\nraatihuoneessa rikki revittyä valtiollista asiakirjaa, mutta eihän\nvoinut sittenkään jäädä kokonaan huomaamatta se merkillinen seikka,\nettä arvoisan raadin siat, näkyvä L reidessään, olivat hajaantuneet\nympäri kaupungin, eikä sekään, että toisella kadulla oli ilma aivan\nsakeanaan jauhopölystä, eikä sekään, että komendantin hanhiparvet\nkaakattaen lentelivät yli kupujen ja kattoin. Mistä nämä\nihmeelliset seikat yht'aikaa eri haaroilta? Sitä ei voinut ymmärtää\nyksikään. Muutamat politikan miehet arvelivat, että vangitun\nvaltionrakennusmestarin liittolaiset aikovat panna toimeen yleisen\nkapinan. Kaupunginkirjuri Mucker se yksinään viittaili sinne päin, että\nellei hän itse olisi omin käsin sinetillä lukinnut ja naulannut Hannu\nHailea lujasti vankikomeroon, niin saattaisi hän taaskin luulla juuri\nhäntä kaiken tuon pahan aikaansaajaksi, koska siat ja jauhosäkit ja\nhanhet olivat yleisön sekaan syösseet.\n\nEnimmin piti ihmisten mieliä kumminkin vireillä se suuri isänmaan\nkysymys, varsinkin odotettu juhlallinen mestaus. Kaikki muut asiat\njäivät syrjäseikoiksi. Ja ylimmilleen nousi jännitys, kun jo seuraavana\naamuna Luchsensteinin ruhtinaan kuriiri kiiti täyttä laukkaa\nkaupunkiin, uusi kirjelmä mukanaan. Raatikello samassa soimaan. Vaipat\nhartioillaan ja miekat vyöllään kiiruhtivat pormestarit ja raatiherrat\nylimääräiseen istuntoon. Syvämietteisyys ja vakavuus asui heidän\nkasvoillansa. Kansaa riensi laumottain raatihuoneen torille, ja\nkaksinkertaiseksi kasvoi uteliaitten joukko, kun Luchsensteinin\nruhtinaan vaunutkin saapuivat, tietysti vankia noutamaan.\n\nIstunto alkoi. Pormestari asetti silmälasit nenälleen;, mursi suuren\nruhtinaallisen sinetin ja rupesi lukemaan kuuluvalla äänellä:\n\n\"Me Nikodemus, Luchsensteinin ruhtinas, Krähenburgin kreivi y.m., y.m.\nviisaille pormestareille ja raadille Lalenburgin kaupungissa ja\nrepublikassa meidän armollisen tervehdyksemme ynnä hyvän suosiomme\nkanssa. Sittenkuin se kirjoitus kuin meiltä teidän tykönne oli\nlähetetty, on, sen pahempi, kadotetuxi tullut, jonka sisälläpito oli\nkuin seuraa: 'Koska yxi teidän uskollisia kansalaisianne, joka Hannu\nHallexi kutsutaan, on yhdelle meidän hovijäägäreistämme ilmoittanut,\nettä jokainen koira voisi häneltä ylöskasvatetuxi tulla kuin myös\npuhumaan opetettaa, ja me tämän suurella mielihyvällä olemme kuulla\nsaaneet, niin tahdomme me hänen sanastansa kiinni ottaa, ynnä että ei\nmikään hinta tule meiltä liian kalliina pidetyxi, jos hän meidän\nhenkikoirallemme, nimeltä Fidele, inhimillisen puhelahjan tykösaattaa\ntaitaa, joka sille, yllämainitulle koirallemme, kyllä vaikeata olla\nmahtaa, vaikka se tosin täydellisesti saxankieltä ymmärtää ja vähän\nmyös franskaa ja italiankieltä, kumminkin niin, ett'ei se vielä itse\nniitä puhua taida, jonka tähden me usein mainitun Hannu Hallen tahdomme\nnimittää meidän hofrodixemme ja ulosmäärätä hänelle tuhannen guldenia\nhänen ensimmäisexi ylöspanoxensa ja vielä edespitäin, että hän\nmyöhemmin voi päästä meidän printziemme ylöskasvattajaxi, niin kohta\nkuin he senkaltaisen sopivan iän saavuttaneet ovat, niin kehoitamme\nteitä tätä meidän hofrodiamme viipymättä meidän tykömme lähettämään,\nniinkuin meidän armollinen tahtomme on\".\n\nIlmeinen ällistys valtasi nyt hyvin-arvoisan raadin. Ei ainoatakaan\nlöytynyt, kaupunginkirjurista ja ensimmäisestä raatiherrasta ruveten\nhamaan vahtimestariin salin ovella, jonka suu ei olisi pysynyt auki\nvielä kaksi minuttia sen perästä kuin ei enää mitään ollut kuultavana.\nItse hallitsevalta pormestariltakin, sittenkuin hän oli laskenut\nkirjeen eteensä ja silmälasit sen päälle, jäi suu kotvaseksi auki ja\nsilmät tuijottamaan ylös tyhjään avaruuteen.\n\nMuutamat rupesivat sitten ihmettelemään, että mitenkä se hänen\nkorkeutensa koira jo on oppinut ymmärtämään kolmea kieltä; toisia\nkummastutti Hannu Hallen tähän saakka niin salassa pysynyt taito\nopettaa elukoita puhumaan ihmisen tavalla; ja vielä toiset\ntutkistelivat kunnioituksella niitä korkeita arvoja ja virkoja, joihin\nvaltionrakennusmestari vielä oli kohoava, hän, josta vast'ikään oli\nluultu kaikkea muuta kuin sellaista; ja vielä toiset pelkäsivät ja\nvapisivat tuon suuren miehen kostoa, hänen, joka hirsipuun nenästä oli\nkohonnut valta-istuimen juureen: nythän oli Lalenburgin kaupunki ja\ntasavalta kokonaan hänen mielivallassansa. Hämmästyksen hiljaisuus\nmuuttui äkkiä ankaraksi huudoksi, jossa jokainen tahtoi ennen muita\nsaada puheenvuoron, lausuaksensa pöytäkirjaan, että hän oli eilispäivän\nistunnossa pannut ankaran protestin valtionrakennusmestarin\nvangitsemista vastaan. Noloin kaikista oli kaupunginkirjuri Mucker.\nSillä välin kuin muut koettivat ylenpalttisesti ylistellä Hannu Hallen\nerinomaisia avuja ja kuntoa, nimitellen häntä hänen isäinsä kaupungin\nylpeydeksi ja kauniimmaksi koristukseksi; sillä välin kuin muut\nlaskivat ja luettelivat, mitä kaikkea hyvää, niin ruoan kuin juomankin\npuolta, he edellisenä iltana olivat ristikon-aukon lävitse hänelle\npistäneet, sillä välin pureskeli Mucker häpeissään sulkaansa, miettien,\nmiten päästä sovintoon verivihollisensa kanssa.\n\nJa sitten ehdotti Mucker, että raadin valitsema lähetyskunta kävisi\nnoutamassa ruhtinaallisen hovineuvoksen pois vankihuoneesta ja toisi\nhänet juhlasaatossa raatihuoneesen. Täällä oli hänelle edeskannettava\njulkinen anteeksi-pyyntö eilisen väärinkäsityksen tähden ja hän\nasetettava kunniasijalle hallitsevan pormestarin oikealle kädelle kuin\nmyös ruhtinaan kirjoitus hänelle luettava. Senjälkeen oli hän,\nkaupunginkirjuri, yhtä halukas kuin velvollinenkin anomaan omasta\npuolestaan anteeksi ja sulkeumaan isäinsä kaupungin korkean kansalaisen\nsuosioon, niin ett'ei Hannu Halle vielä tulisi sotalaumain kanssa\nLalenburgia vastaan, niinkuin muinaiseen aikaan Coriolano Roomaa\nvastaan kerran tullut oli.\n\nEhdotus hyväksyttiin suostumus- ja eläköönhuudoilla.\n\n\n\n\nIX.\n\nHannu Halle.\n\n\nHannu Halle tunsi kansalaisensa liiankin hyvin ja istui sen vuoksi\nkaikessa rauhassa kotonaan, vanhan emännöitsijänsä vaalimana. Hannu oli\nvarma siitä, että asiat kääntyvät parin päivän perästä parhain päin, ja\nett'ei hivuskarvaankaan hänen päässään kosketa, vaikkapa huomaisivatkin\nhänen karanneen ja saisivat tietää haen olinpaikkansa. Olihan hänellä\nsitä paitsi hyvä omatunto, sillä Luchsensteinin ruhtinaalta ei hän\nollut kärpästäkään kuolijaksi lyönyt.\n\nEmännöitsijältään, joka tuon tuostakin pistäysi ulkona tiedustelemassa\nkaupungin-uutisia ja ottamassa selvää raadin tekemisistä ja\njättämisistä, sai hän kuulla kummia: hänet oli nimitetty ruhtinaan\nhovineuvokseksi; hänen oli määränsä opettaa ruhtinaan henkikoiralle\nsaksan kielioppia; raadin lähetyskunta oli käynyt hänen luonaan\nkunniaterveisillä vankihuoneessa; koko kaupunki oli kauheasti\nhämmästynyt ei ainoastaan siitä, että hän oli vankihuoneesta poistunut,\nvaan myös siitä käsittämättömästä tavasta, jolla se oli tapahtunut,\nkoskapa muurit ja ristikot ja naulat ja oikeuden sinetit oli tarkoin\ntutkittu ja kaikki huomattu olevan mitä parhaimmassa kunnossa. Kaikkea\ntätä kuullessaan oli Hannu Halle melkein pahoillaan siitä, että oli\nkarannutkaan. Saadaksensa taas kaikki asiat hyvälle tolalle, pukeutui\nhän juhlatamineisin, sytytti piippunsa ja asettui avonaiseen akkunaan.\nSiinä poltteli hän varsin rauhallisena, ystävällisesti nyökäytellen\npäätään ohi kulkeville. Ja hän saavuttikin tarkoituksensa: jokainen\npysähtyi ja jäi hämmästyneenä töllistelemään ylös. Kulovalkeana levisi\ntieto kaikkialle, että kadonnut hovineuvos istuu kaikessa rauhassa\nakkunassaan ja vetelee savuja piipustansa. Ja mitä kummemmalta tuo\nkuului, sitä kiihkeämmin tahtoi jokainen kiiruhtaa asiapaikalle tuota\nkummaa näkemään. Kaupungin arvokkaimmat jäsenet riensivät lähellä\nasuvain ystäväinsä luokse, ja akkunat olivat täynnään uteliaita päitä.\nMuurarit, nokikolarit, kirvesmiehet ja julkeat katupojat kiipesivät\nvastapäätä olevain talojen katoille, nähdäkseen uutta hovineuvosta,\njoka yhtä uteliaana ja iloisena katseli kansan paljoutta kuin tämäkin\nhäntä.\n\nSanomattoman työläästi pujottelihe arvoisa raati tölIistelijäin\nvälitse Hannu Hallen asunnolle. Hannu otti lähetystön vastaan\nkorkean-ystävällisellä suosiollisuudella. Nyt oli pormestari asettunut\nlähetyskunnan etunenään ja aloitti tervehdyspuheensa seuraavilla\nsanoilla: \"Korkea- ja jalosukuinen herra ruhtinaallinen hovineuvos!\nMeidän isäimme kaupungissa on sen pahempi todeksi havaittu, että ei\nkenkään ole profetta omassa maassansa.\" Tämän tekstin ympärille kutoi\nnyt pormestari pitkän onnittelupuheen, joka päättyi mairitteleviin\nsanoihin ja anteeksi-pyyntöihin viisaan raadin eilisestä vähemmin\nvisusti punnitusta päätöksestä. Senjälkeen ojennettiin hänelle\nruhtinaan kirjoitus. Kaikki raatiherrat vuodattivat ilon kyyneleitä.\n\nHovineuvos vastasi puolestaan onnistuneella vastapuheella, jota kesti,\nkunnes väkijoukko kadulla oli ennättänyt hälvetä ja lähetyskunta oli\nkokonaan lakannut vuodattamasta ilon kyyneleitä.\n\nSilloin astui sisään ruhtinaan kuski, ilmoittaen hänen korkeutensa\nkäskeneen, että \"hovineuvoksen on jo tänä iltana saapuminen\nruhtinaskunnan pääkaupunkiin ja itsensä audiensiin löydyttäminen.\"\n\nNyt tuli kiire käteen. Hannu Halle pani riemuissaan matkalaukkunsa\nkuntoon ja istui jo hetken perästä ruhtinaan lähettämissä ajopeleissä.\nSuunnaton väkijoukko oli kerääntynyt katsomaan hänen lähtöänsä.\nJokainen otti syvällä kunnioituksella hatun tai lakin päästään, kun\npölyiset matkavaunut ja kuski kultakalunoissaan tulivat näkyviin.\n\nLalenburgilaiset olivat kyllä äärettömän ylpeitä tasavaltalaisesta\nriippumattomuudestaan ja vapaudestaan, ja viheliäisinkin heistä oli\nvapaana kansalaisena ainakin kuninkaan veroinen mielestänsä, mutta\norjamaista arvonantoa tunsi sittenkin jokainen kaikkea sellaista\nkohtaan, mikä ruhtinaallista oli.\n\nHannu Hallen piti vielä samana iltana astua hänen korkeutensa eteen.\n\nNikodemus ruhtinas oli kelpo herra. Jos olisi hänellä ollut vaan\nkeisarikunta hallussaan, niin olisi hän ollut yksi maailman suurimpia\nhallitsijoita. Nyt hänellä oli vain pieni ruhtinaskunta ja paljo\nvelkoja. Hänen jaloimpia huvituksiansa oli tietysti metsästys, ja siksi\noli hänen hovissansa enemmän koiria kuin ihmisiä. Seuraelämä ei häntä\nmiellyttänyt.\n\n-- Kuules nyt! -- lausui ruhtinas vasta leivotulle hovineuvokselleen,\njoka alamaisimmassa alamaisuudessa suuteli hänen nuttunsa lievettä. --\nSinäkös se olet, joka osaat opettaa koiria puhumaan? Kas tässä Fidele.\nVahinko, ett'ei elukka rukka osaa suullisesti sanottaviansa sanoa,\nmutta, kunniani kautta, se ymmärtää jok'ikisen sanan, minkä minä sille\npuhun.\n\nSitten antoi ruhtinas koiralleen kaikenlaisia käskyjä saksan-,\nfranskan- ja italiankielellä, ja koira teki kaikki tehtävänsä\nihmeellisen säntillisesti.\n\n-- No, mitäs sanot nyt? -- kysyi ruhtinas ilosta loistavin silmin.\n\n-- Niinkuin teidän korkeutenne suvaitsee, -- vastasi lalenburgilainen.\n\n-- Luuletko saavasi Fidelen puhumaan?\n\n-- Jos vaan saamme tarpeeksi aikaa.\n\n-- Sitä ei pidä teiltä puuttuman. Alkakaa vaan ensin saksasta. Franska\notetaan sitten myöhemmin, kun Fidele on äidinkielessä ensin tehnyt\ntarpeeksi progrés. Sinä saat asua täällä linnassani. Hovimestari\nosoittaa sinulle huoneesi. Koeta nyt ensin attacher Fidele puoleesi,\nettä se avec plaisir pysyy sinun seurassasi. Jos hyvin asiasi toimitat,\nei pidä puuttuman sinulta runsas récompense. Aika ajoin olen\ntiedusteleva, kuinka ne käy, ne teidän leçons. Ja nyt saat mennä\nhuoneesesi. Käske kyökistä runsaasti makkaroita; niillä voitat Fidelen\nsydämmen puoleesi.\n\nHovineuvos ymmärsi, että hänet oli passitettu ulos, ja alkoi lähetä\novea takaperin, sillä eihän hänen sopinut kääntää ruhtinaalle\nselkäänsä. Mutta arvaamatta puikahti Fidele hänen jalkojensa väliin, ja\nuusi hovineuvos lensi selko seljälleen maahan. Hovineuvos älähti\npahasti, koira ärähti vielä pahemmin. Mutta ruhtinaan oli sanomattoman\nhauskaa.\n\n-- Tehän alatte jo tutustua toisiinne.\n\nTuhansilla anteeksi-pyynnöillä kiiruhti Hannu Halle salista ulos.\n\n\n\n\nX.\n\nKaikkialle.\n\n\nHovikeittiön avulla oli Hannu Halle neljässä viikossa saanut\npuolellensa henkikoiran suosion ja täyden luottamuksen. Siitä pitäin\nrupesi ruhtinas yhä useammin tiedustelemaan, miten opetus alkaa\nonnistua. Hovineuvos huomautti tähän, että tarvitseehan ihmislapsikin\nneljä, vieläpä viisi vuotta, oppiaksensa puhumaan selvästi. Tuskinhan\nlapsi ensimmäisenä ikävuotenaan oppii kuin moniaita tavuja. Nikodemus\npiti tuota varsin järkevänä ja hillitsi kärsimättömyytensä.\n\nElämä hovissa oli Hannu Hallelle kovin mieleistä. Väliin tuntui hänestä\nvaan ilkeältä, kun ei koira vielä ollut oppinut ainoatakaan sanaa,\nvaikka opettaja oli sitä jankuttanut sille senkin tuhannen kertaa.\n\nOnneksi johtui Hannulle mieleen mitä temppuja muuan hänen kumppaninsa\nyliopistossa oli tehnyt koirallaan. Hän näet puristi välistä koiransa\nkuonoa ja nipisti elukkaansa toisella kädellään, kunnes koira rupesi\nmurisemaan. Kun isäntä nyt sopivaan aikaan hieman hellitti\npuristamista, syntyi murisevan koiran kulkussa jotenkin selvä ääni\nma-ma. Hannukin koetteli tätä keinoa, ja onnistui odottamattoman hyvin.\n\nPuolen vuoden perästä kysäisi ruhtinas taas erään kerran jotenkin\ntuikeasti, eikö Fidelen edistymisestä vieläkään mitään kuulu. Silloin\nkehui Hannu Halle kasvattiansa aivan tavattomasti ja tarjoutui antamaan\nnäytteen sen ensimmäisestä lapsellisesta soperruksesta.\n\nRuhtinas keräsi kaikki uskottunsa ympärilleen, ja heidän keskelleen\nasettui Hannu Halle kasvattinsa kera. Ensi aluksi selitti Hannu Halle\npitkässä puheessa, täynnä mitä hienoimpia pedagogillisia huomautuksia,\nettä hän on opetuksessaan noudattanut itse luonnon antamia selviä\nviittauksia. Kaikki teeskentely ja turhia tavoittelu vaikuttaa\nturmiollisesti tuleviin sukupolviin saakka. Se on juuri hutiloiminen\nensimmäisessä opetuksessa, joka on ollut suurten valtakuntain kukistus\nja kaiken pahan alkujuuri, mitä maailmassa ollut lienee. Hän aikoi\npiakkoin toimittaa painosta aapiskirjan aivan uuden metodinsa mukaan ja\nomistaa sen ruhtinaalle Nikodemukselle, tieteiden ja taiteiden\nsuojelijalle ja maecenaatille.\n\nSen jälkeen ryhtyi hän näyttämään todistuksia uudesta metodistaan. Hän\notti koiran hyväillen syliinsä, puristi sen kuonoa ja nipisti sitä\ntakaapäin, ja -- kas! Koira päästi paksulla bassoäänellä: \"Ma-ma!\"\n\nLäsnä-olijat purskahtivat kovaan nauruun, josta ei tahtonut loppuakaan\ntulla. Se oli suostumuksen ja tunnustuksen ja hämmästyksen ilmausta.\nHovineuvoksen oppinut vakavuus ja Fidelen syvä basso loivat tähän\npedagogilliseen toimitukseen jotain peräti juhlallista. Yltyneenä\nläsnä-olijain hilpeydestä, pani hovineuvos koiransa uudistamaan tuon\nhauskan tempun useampia kertoja perättäin, kunnes seuran nauru muuttui\npelkäksi kirkunaksi, ja ruhtinas jo lopulti pyysi, että Fidele lakkaisi\nkaikkien pyhimysten nimessä.\n\nHänen korkeutensa oli niin ihastunut, että korkeasti se sama suvaitsi\nlikistää koiraansa rintaansa vastaan. Ilonsa huumauksessa oli hän\nvähällä syleillä hovineuvostansakin. Tämä otti hovin onnittelut vastaan\nkainolla mielihyvällä. Ruhtinas syötti henkikoiralleen sokerileivoksia\nja kehoitti sitä olemaan edelleenkin ahkera ja tarkkaavainen.\n\nHovineuvokselleen lahjoitti ruhtinas kultaisen nuuskarasian, jonka\nkannella koreili maan-isän oma kuva. Hannu Halle oli kiitollisuudesta\npakahtumaisillaan ja huudahti: \"O, teidän korkeutenne; minä takaan että\nFidele on ennen pitkää sanova teille: pa-pa!\"\n\n-- Ja silloin pitää sinun saaman palkankorotusta, -- lausui ruhtinas ja\narmollisimmalla myhäilyllä päästi hänet menemään.\n\nTuo \"pa-pa\" lausuminen otti sentään viipyäkseen. Muutaman viikon\nkuluttua tiedusteli ruhtinas jälleen asianlaitaa, mutta silloin\nilmoitti hovineuvos, että Fidele oli tilapäisesti sairastunut, ja että\nsitä piti kaikin mokomin suojella vähimmältäkin mielenliikutukselta.\nTämä oli ruhtinaan mielestä taas varsin järkevää, ja niin pitennettiin\noppiaikaa jälleen.\n\nHannu Halle olisi näin ollen saanut edelleen rauhassa elellä, jos hän\nolisi rauhallisesta elämästä suuriakaan välittänyt. Mutta hän oli\npääkaupungissa jo tutustunut kaikkialla ja oli tavalla tai toisella\nkietounut lukemattomiin pieniin sekä suuriin asioihin. Mukana hän oli\nkaikkialla ja puheli rohkeasti ja julkeasti tai kainosti ja\nhiljaisesti, miten milloinkin mieleen johtui ja asia vaati. Hän se\ntiesi kaikki tyyni, ratkaisi kaikki tyyni, toimitti kaikki tyyni.\nRuhtinas rupesi päivä päivältä pitämään häntä yhä suuremmassa arvossa,\nja samoin tekivät tietysti myös pääkaupunkilaiset ja hoviin\nkuuluvatkin. Lemmikki olikin hänen yleinen nimensä.\n\nSäännöllisesti neljän viikon perästä saapui Lalenburgista raadin\nlähetyskunta tiedustelemaan jalon kansalaisen vointia. Sen kapean\nkadun, jonka varrella Hannu Hallen kotitalo sijaitsi, oli raati hänen\nkunniakseen nimittänyt Hallen kaduksi, ja kosk'ei ollut saatavana hänen\nmuotokuvaansa, ei öljyssä eikä marmorissa, oli raati ripustanut hänen\nsiluettinsa eli varjokuvansa suuren istuntosalinsa seinälle.\n\nRuhtinaan salaiset kabinettineuvoksetkin kääntyivät Hannu Hallen\npuoleen, vaikuttaakseen milloin missäkin asiassa hänen korkeuteensa.\nTämä kävi tarpeelliseksi vallankin silloin kuin Nikodemus, voidakseen\nedelleen elää isoisesti, aikoi määrätä taas uuden veron otettavaksi.\nSalaiset neuvokset olivat kokonaan tuota veroa vastaan, sillä kansa\nhuokaili ennestäänkin kaikenlaisten maksujen ja rasitusten alla. He\nkääntyivät Hannu Hallen puoleen ja pyysivät, ahdingossa olevan kansan\nnimessä, että hän koettaisi saada ruhtinasta luopumaan tuosta aikeesta.\n\n-- Se on pian autettu, hyvät herrat, -- sanoi Hannu Halle tavallisella\nvarmuudellaan ja läksi ruhtinaan luo.\n\n-- Mutta kuulithan sinä, -- sanoi hänelle Nikodemus; -- minun pitää\nsaada rahoja. Hanki minulle rahoja, niin ei tarvitse uusia veroja\nottaa.\n\n-- Se on pian autettu! -- virkkoi hovineuvos. -- Kuinka paljon teidän\nkorkeutenne tahtoo?\n\n-- Mitä enemmän, sitä parempi.\n\n-- Mainiota! Teidän korkeutenne ei huoli muuta kuin aloittaa vaan pieni\nnauhakauppa, ja rahaa tulee ihan satamalla.\n\n-- Nauhakauppa? Kuules! Sin'et olekaan Hannu Halle, vaan Hannu Hassu.\nOlenko minä mikä rättisaksa?\n\n-- Teidän korkeutenne! Suvaitkaa vain myödä puoli kyynärää nauhaa\nsataan kultarahaan, teidän omaan kuuluisaan nimeenne lyötyyn sataan\nNikodemusdor'iin, niin --\n\n-- Kuka ne maksaa?\n\n-- Jos teidän korkeutenne suvaitsee armossa perustaa uuden\nritarikunnan, esimerkiksi jahtipyhimyksen kunniaksi, tuollaisen Pyhän\nNimrodin ritarikunnan; jos jokainen Nimrodin ritari saa oikeuden kantaa\nnapinlävessään viheriäistä nauhaa, johon on kiinnitetty kaksi\nkultaista, metsätorven ympäröimää pyssyä; jos sitten jokainen, joka\nmaksaa sata Nikodemusdor'ia, pääsee ritariksi, ja jokainen, joka\nsuorittaa tuhannen Nikodemusdor'ia, saa sen suuren ritarimerkin; jos\nsitten vielä pannaan toimeen kaikenlaisia juhlallisuuksia, ja minä\ntiedän vielä ylioppilas-ajoiltani, mitä sellaiset vaikuttavat; ja jos\nsitten -- -- --\n\n-- Kuules nyt! -- keskeytti ruhtinas hänet äkkiä. -- Etpä olekaan Hassu\nHannu sinä. Me tahdomme asiata miettiä. Teetä sillä välin nauhaa\ntehtaassa ja pane kultasepät valmistamaan ristejä. Minä teen sinut\nNimrodin ritarikunnan kansleriksi.\n\nEi olisi ikinä mikään vero tuottanut ruhtinaan kassoihin niin runsaasti\nrahoja kuin tämä nauhakauppa, joksi sitä hovineuvos vähän kömpelösti\nsanoi. Tuskin olivat näet ruhtinas ja hänen velipuolensa, Krähenburgin\nkreivi, ja Hannu Halle, ritarikunnan kansleri, esiintyneet Nimrodin\nnauha rinnallaan; tuskin oli saatu tietää, että sillä ja sillä maksulla\nken hyvänsä korotettaisiin Nimrodin ritariksi, niin syntyi ritarikunnan\nkansliassa kauhistuttava tungos. Jokainen toi Nikodemusdor'insa, ken\npuolesta, ken kahdesta kyynärästä nauhaa, ja kukapa se juuri kernaasti\nolisi tahtonut pysyä alemmalla pykälällä kuin toinenkaan. Kotvasen\nkuluttua oli yksin partureillakin viheriäinen nauha napinlävessä.\n\nTästä nousi suuri napina aatelistossa ja maan mahtavissa. Kuinkasta\nsaattaisivat he olla samassa arvossa ja rangissa kenen kanssa hyvänsä?\nHe panivat kernaasti maansa ja mantunsa pantiksi, saadakseen vaan sen\npitemmän nauhan. Ja niin oli koko maa täpö täynnään viheräisiä nauhoja\nja kauniita velkoja.\n\nRuhtinas Nikodemus oli riemuissaan, mutta hänen uskolliset\nneuvon-antajansa kirosivat uuden ritarikunnankanslerin kekseliäisyyttä.\n\n\n\n\nXI.\n\nHannu Halle.\n\n\nHannu Hallella oli, sivu mennen sanoen, aivan yhtä paljo ja yhtä vähä\nomaatuntoa kuin pitää ollakin suurella valtiomiehellä, joka kernaammin\nluopuu kokonaisesta maakunnasta kuin oikustansa, ja joka on mainion\nhyvällä tuulella, vaikka kansalta hyvinkin mieltä kääntää.\n\nEräänä päivänä otti muuan ruhtinaan uskollisia neuvoksia Hannu Hallen\nkanssa puheeksi Nimrod-vimman turmiolliset seuraukset.\n\n-- Niin totta kuin minun nimeni on Hannu Halle, -- vastasi toinen, --\nei niin hyvää, ett'ei pahaa, eikä niin pahaa, ett'ei hyvää. Mutta jos\nvaltiomiehen pitäisi tehdä loppu kaikista valituksista maassa, ja jos\nlääkärin pitäisi parantaa jok'ainoa sairaansa, niin kukapa silloin\nvaltiomieheksi tai lääkäriksi rupeaisikaan? Olkaa rauhassa, rakas\nystävä! Maailma nähkääs on niin merkillisen viisaasti luotu, että\nmeikäläinen saa siinä hutiloida koko lailla, ennenkuin siitä sentään\nhutilontyötä tulee.\n\nTämä suuri periaate ei näy toteutuneenkaan missään niin loistavasti\nkuin Luchsensteinissä. Siellä näet oli monen sadan vuoden kuluessa\npantu käytäntöön kaikkia mahdollisia ja mahdottomia valtio-oppeja, eikä\nmaa silti ollut tullut autioksi ja tyhjäksi. Jokainen uusi ministeri ja\nuusi ruhtinas kumosi edellisen järjestyksen ja sääsi sijaan uuden. Yksi\nrakensi luostareita, toinen teki niistä kasarmeja; yksi perusti\nvaltiolle tehtaita, toinen möi tehtaan väestön, niinkuin muutakin\nvaltion-omaisuutta, ja lakkautti tehtaat j.n.e. Mutta kas ihmiset ne\nyhä vaan kasvoivat ja lisääntyivät ja elättivät henkensä nyt niinkuin\nennenkin, kun vaan kerran oikein perin pohjin olivat oivaltaneet sen\nsuuren totuuden, että heidät oli luotu herrainsa huviksi ja omaksi\nilokseen, ja että tänään piti marssia vasempaan, huomenna oikeaan,\ntänään eteenpäin, huomenna takaperin, aina sitä myöten, mikä järjestys\nmilloinkin oli voimassa. Eikä mitkään Nimrodin ritarikunnan tuottamat\nhaitat voineet vähentää sitä kunnioitusta ja rohkeutta ja ihmettelyä,\njota kansleri, tuon kansansa jumaloiman ruhtinaan oikea käsi,\nkaikkialla sai osakseen.\n\nKadehtijoita ei häneltä suinkaan puuttunut, mutta niistä hän ei\nvälittänyt vähääkään. Hän istui herransa armossa niin lujasti, ett'ei\nhän arvoansa silloinkaan kadottanut, kun geniaalinen Fidele jonkun ajan\nperästä otti ja kuoli. Epäilemättä oli elukka parka joutunut salaliiton\nja hovivehkeitten uhriksi. Henkilääkäri oli näet huomannut henkikoiran\nruumiissa ilmeisiä myrkyn oireita, ja nyt toimitettiin hänen\nkorkeutensa korviin tällainen huhu: varmaankin oli kansleri itse\nsaattanut sen päiviltä pois, jott'ei hänen enää tarvitsisi opettaa sitä\npuhumaan taikka olisi lopultakin pakotettu tunnustamaan olevansa pelkkä\nkerskailija, joka ei mointa konstia koskaan ollut osannutkaan. Mutta\nHannu Halle oli kasvattinsa kuolemata itkenyt niin vilpittömästi, ja\nhovi taas oli osoittanut niin peittelemätöntä välinpitämättömyyttä,\nett'ei Nikodemus kallistanut noille huhuille korvaansakaan.\n\nLinnanpuistoon, surupoppelien ja kypressien alle pystytettiin sitten\nverrattomalle Fidelelle marmorinen obeliski, jonka veistäjäksi oli\nkutsuttu yksi Italian parhaimpia mestareita.\n\nEi saata juuri sitäkään sanoa, että Hannulla olisi ollut ystäviä\nhovissa; -- kelläpä hovissa ja suuressa maailmassa ystäviä lienee? Ja\nken voisi sen tai tämän yksityisen ystävänä ollakaan, jos on, Hannu\nHallen lailla, koko maailman oma? Mutta ilman ystäviäkin oli Hannu\nHallen hyvä olla. Hän oli jokaisen luottamusmies. Ei ainoastaan\nruhtinas, vaan tämän velipuolikin, Krähenburgin kreivi, sanoi häntä\nkaikeksi kaikessaan. Jokainen myhäili hänelle, hän jokaiselle.\nMyhäilivät hänelle myös kauniit Luchsensteinin immetkin. Ja miellyttävä\nmies hän oli kerrassaan. Ei hän milloinkaan mistään närkästynyt. Hänen\nkorkein ilonsa oli tehdä muita iloisiksi.\n\n\n\n\nXII.\n\nKaikkialle.\n\n\nRuhtinaan luottamus uuteen kansleriinsa kasvoi kasvamistaan, ja niinpä\nnimitti hän Hannu Hallen jäseneksi siihen lähetystöön, jonka tuli\nnoutaa Mäuseheimin prinsessa, ruhtinaan kihlattu morsian,\nLuchsensteiniin.\n\nMuut lähetyskunnan jäsenet olivat enimmäkseen ikivanhoja herroja, ja\nsenvuoksi vastaan-otti prinsessa erittäin suosiollisesti Hannu Hallen.\nPelkkä nuoruus on useinkin onnen tien suoruus. Prinsessa ei sentään\nkovin runsaasti armojansa tuhlaillut, sillä hän oli hyvin oikullinen,\nniinkuin kauniitten prinsessain sopii ollakin. Hänellä kun tavallisesti\noli joka päivän osalle aina uusi oikku, sillä eihän se yksi ja sama\noikku enää ajan pitkään oikkua olekaan, niin oli hänen ympäristönsä\nkovin vaikea hoksata, mikä se milloinkin oli voimassa. Prinsessa oli\nkovin ärtyisä ja, niinkuin nykyjään sanotaan, hermostunut. Senvuoksi\nrakasti hän kaikkea, mikä hellää ja hentoa oli, ja kenties siitä syystä\neritotenkin kissojaan. Näitä oli hänen lähellään aina mitä koreimpia ja\narmaimpia, kaikenkokoisia ja kaikenkarvaisia. Jokaisen hovidaamin tuli\nhoitaa pari kolme tuollaista suloista eläintä.\n\nKoska nyt ruhtinas suosi yhtä suurella lemmellä koiria kuin prinsessa\nkissoja, ja kissain ja koirain keskinäinen väli on luonut tuon tunnetun\nsananlaskunkin, niin julkesivat jotkut sen johdosta aavistella, ett'ei\ntekeillä oleva avioliitto ole vast'edes oleva kaikkein onnellisimpia\nauringon alla. Siitä huolimatta sepiteltiin korkeain vihkiäisten\njohdosta varsin mairittelevia runoja, pidettiin kauniita puheita,\nmaalailtiin suuria tauluja, täynnä esikuvia ja tunnusmerkkejä, ja\nkaikissa niissä ennusteltiin kultaista aikakautta, jolloin voima ja\nsulo, viisaus ja kauneus toisiinsa liittyvät. Sanalla sanoen: silloin\ntehtiin, mitä maailmassa aina tehdään.\n\nMäusenheimin prinsessan suosio kansleria kohtaan kohotti jalon Hannu\nHallen entistä arvokkaampaan asemaan. Kaikki, mitä vaan hän suvaitsi\nsanoa tai kirjoittaa, oli kuin marmoriin muovattua tai vaskeen\nvalettua. Kuulijat ja kuulijoilta kuulijat, lukevaiset ja lukemattomat\nimaisivat tuon kaiken itseensä ja omistivat omakseen ja jakoivat\nmuillekin siitä, vieläpä sanomalehdissäkin julkaisivat. Hannu Hallella\nkun oli verraton lahja puhua tavattoman selvästi ja laveasti, niin oli\nse lopultikin Hannu Halle itse tai hänen sanansa, joka johti yleistä\nmielipidettä. Pääkaupungissa luettiin ihastuksella hänen kuvaustaan\ntulevan nuoren ruhtinattaren suloudesta ja siitä, kuinka hellästi hän\nrakastaa kissojansa. Sen johdosta sulki kansleri pääkaupunkilaisten\nsuosiolliseen huomioon sen seikan, että, korkeiden nuorikoiden tullessa\npääkaupunkiin, olisi nähtävänä ei ainoastaan ilotulituksia, vaan\nkauniita kissojakin. Kas sitä ei tarvinnut kahta kertaa sanoa. Jokainen\ntahtoi nyt saada niitä kaikkein kauniimpia eksemplaareja kissain\nmaailmasta, ihan valkoisia ja ihan mustia ja tiikerinkarvaisia ja\nharmaita ja valkoisen, mustan ja harmaan kirjavia ja ruskeita: siten\nnäet pääsisi jo ajoissa nuoren ruhtinattaren suosioon. Kissoja\ntilattiin läheltä ja kaukaa, ja kissain hinnat kohosivat suunnattomasti\nkaikissa Luchsensteinin ääreisissä maakunnissa.\n\n\n\n\nXIII.\n\nHannu Halle.\n\n\nRuhtinaspari vihittiin läheisessä rajalinnassa, ja sieltä saatettiin\nhe pääkaupunkiin. Tulojuhlallisuudet olivat äärettömän komeita.\nKunniaportteja oli niin tuhkatiheässä, että kadut jäivät melkein päivän\nvaloa vaille. Jokaiseen kaareen oli maalattu mitä somimpia kissain\nkuvia, silmän-iloksi nuorelle ruhtinattarelle. Muutamat kunniaportit\noli varsin aistikkaasti laitettu yksinomaan kissoista, nimittäin\nkaikkein kauniimmista täytetyistä kissasista, jotka näyttivät ajavan\ntoisiansa takaa. Kaikista akkunoista kurotettiin näkyville kissoja,\njotka kumminkin käyttivät itseänsä jotenkin sopimattomasti, sylkivät ja\nnaukuivat, kaiketi peljäten putoavansa kadulle, -- tietysti turhaa\npelkoa. Tämä naukuminen tarttui pian muihinkin kissoihin ja kävi\nlopulti niin kovaksi, että pienet lapset säikähtivät ja rupesivat\nkirkumaan hekin. Ruhtinaalliset jänis-, lintu-, susi- ja pikakoirat,\njotka juoksivat juhlavaunujen edellä, ja kaikki porvarillisetkin\nkoirat, jotka, isäntiensä esimerkkiä seuraten, olivat kerääntyneet\nkaduille, katselivat hämmästyneinä tätä verivihollistensa ylenpalttista\npaljoutta ja kävivät kovin levottomiksi. Muutamat hyökkäsivät haukkuen\noikealle ja vasemmalle, toiset hyppivät talon seiniä vastaan, ulvoen\nvimmatusti, ja toiset muutoin vaan leukojaan louskuttivat muille\nseuraksi ja kannatukseksi.\n\nTuossa koirain ja kissain kovaäänisessä keskustelussa oli perin vaikea\nkuulla omaa inhimillistä ääntään, ja vielä vaikeampi oli saada selvää\nnaapurin puheesta. Muutamat katsojista tahtoivat saada aikaan\nasianmukaista, kunnioittavaa hiljaisuutta ja rupesivat sen vuoksi\nhuutamaan: \"koirat pois!\" Toiset taas pauhasivat: \"kissat tieheen!\" Ja\ntästä syntyi sellainen hirveä erillaisten äänten hämmennys, että\nhevoset olivat pillastua. Ruhtinaalliset vaunut täytyi pysäyttää\nsuurimman kunniaportin kohdalle, jonne kaupungin maistratti oli\nmiehissä tullut korkeata paria vastaan, ja jossa kunnallispormestarin\npiti lausua koko maan ilo ja ihastus erityisessä, hänen itsensä\nsepittämässä puheessa. Pormestari asettuikin jo vaunujen viereen ja\naloitti suuren puheensa. Mutta huuto ja haukunta ja nau'unta ja melu\nhänen ympärillään oli niin suunnaton, että hän piankin huomasi\ntarvitsevansa kaiken inhimillisen ponnistusvoimansa, saadakseen\njuhlapuheensa kaikki loistokohdat, nuo kukkaset ja sinitaivaat ja\ntaivaan enkelit, ehjinä esiintymään. Kaikeksi onneksi oli hän\nlujarakenteinen mies, jolta ei suinkaan puuttunut ääntä, hän kun jo\nkaksikymmentä ajast'aikaa oli raadissa ääntä pitänyt. Hänen äänensä\nkuuluikin yli kaiken melun ja pauhinan, vaikka mies menikin siinä ihan\nmustanpuhuvaksi. Heikkohermoinen ruhtinatar säikähti ja sulki molemmin\nkäsin korvansa. Nikodemus huusi ja pauhasi vihoissaan oikealle ja\nvasemmalle vaunuistansa. Kenenkään sanoja ei kukaan kuullut, mutta\nkansa luuli, että ruhtinas tahtoo lausua syvän kiitollisuutensa\nrakkaitten alamaistensa uskollisuuden osoituksista, ja silloin\nkajahtivat raikkaat huudot: \"Eläköön! Kauan eläköön!\" Ja suunnaton oli\nsinä hetkenä räyhy ja kirkuna kunniaportilla. (Sanomalehdet ja\naikakauskirjat niiltä päiviltä kertovatkin, kuinka ääretön oli kansan\nriemu, kuinka sydämmellistä ruhtinaan kiitollisuus ja kuinka vilpitöntä\njalon ruhtinattaren liikutus.) Mitä tuohon liikutukseen tulee, kävi\nruhtinatar lopulti todellakin ihan toivottomaksi ja purskahti\nkiukuissaan itkemään. Puhetta tai paremmin huutoa pitävä pormestari\npuolestaan luuli noita armaita kyyneleitä oman tärisyttävän puheensa\nhedelmiksi ja siksi kääntyi hän nimenomaan ruhtinattaren puoleen ja\nläksi vertailemaan häntä peräperää kaikkiin Olympon jumalattariin eikä\nlopettanut ennenkuin viimeinenkin lause hänen puheestansa oli\nonnellisesti nähnyt päivänvalon.\n\nNyt läksivät ruhtinaalliset vaunut täyttä vauhtia kiitämään linnaan.\nKaikkien, liiatenkin heikkohermoisen ruhtinattaren korvat soivat vielä\nkaksi tuntia sen jälkeen. Niin helläksi oli korkea morsian käynyt\nkorviltaan, ett'ei kukaan saanut puhutella häntä muutoin kuin hiljaa\nsopottamalla. Hänen suurin surunsa oli se, että hänen täytyi vielä\nsamana iltana olla läsnä ruhtinaallisen hovikapellan soittajaisissa.\nSäästääkseen niin paljon kuin mahdollista nuorta aviopuolisoaan, oli\nNikodemus kieltänyt kapellimestarin käyttämästä puhaltimia; yksin\nhuilutkin piti pantaman pois. Tästä ei ruhtinatar suurtakaan lohdutusta\nsaanut, ja hän lausui kahden kesken kanslerille, että kosk'ei nyt\nsoittajaisia voinut kokonaan peruuttaa, hän olisi hyvin kiitollinen,\njos kansleri saisi taivutetuksi kapellan soittamaan niin hiljaa, että\nsitä tuskin kuulisi.\n\nHannu Halle oli heti valmis lupaamaan, mutta kapellimestari vastusti\nankarasti tuollaista loppumatonta pianissimoa. Taideniekat ovat\nitsepäisiä, tietäähän sen. Hän lupasi kyllä virityttää soittajillaan\nkaikki instrumentit valmiiksi jo ennen ruhtinaallisen parin\nilmestymistä, säästääkseen korkeasti samaisten korvia virityksen\nilkeiltä epäsoinnuilta. Hän lupasi edelleen valita sellaiset kappaleet,\njoissa olisi niin vähän räminää kuin suinkin, mutta sitä vastoin ei hän\nmillään ehdolla suostunut jättämään pois erästä äänekkään-puolista\nouverture brillantea, jonka hän itse oli säveltänyt ja josta hän\nmuutoinkin oli pyyhkäissyt trompetit, vaskirummut, fagotit, klarinetit\nja muut puhaltimet. Tämä kapellimestarin itsepintaisuus pani tuon\npalveluksille aina niin alttiin kanslerin kovaan pulaan. Hän toivoi\nkuitenkin keksivänsä jonkun välikeinon, ja sen hän keksikin.\nLaimentaakseen tuota räikeätä, hermostuttavaa viulujen vikinää, hiipi\nhän salaa orkesteriin, ennenkuin musikantit ja hovi oli saapunut\nsaliin, ja siveli saippualla kaikki jo ennalta valmiiksi viritettyjen\njouhisoittimien käyrät.\n\nKapellan taiteilijat asettuivat paikoilleen. Hovi saapui, loistava\njoukko. Kapellimestari kohotti puikkonsa ja hänen ensimmäisestä\nviittauksestaan piti ouverture brillante'n sulavain sulosointujen\nherahtaa esille.\n\nKaikki käyrät elähtivät viuluillaan uskollisesti, mutta ääntä ei\nkuulunut. Hiljaa oli kuin haudassa. Kapellimestari heitti hirmuisen\nsilmäyksen musikantteihinsa, kohotti kätensä ja viittasi jälleen,\noikein ruumistaan nytkäyttäen. Käyrät kävivät, viulut heilahtivat ja\nmusikantit huojahtivat, mutta yhtä turha oli toinen yritys kuin\nensimmäinenkin. Ruhtinaallinen kuulijakunta luuli äkkiä tulleensa\numpikuuroksi. Kapellimestari rupesi jo epäilemään, että hänen\nalamaisensa ovat kateudesta ruvenneet niskoittelemaan. Harmissaan\närähti hän, ääntään hilliten: \"Mutta eikös sieltä nyt lähde?\" Hän\nkääntyi tarkastamaan viuluniekkoja, kohotti kätensä ja heilautti\npuikkoaan kolmannen kerran, ja taiteilijat ne tempasivat hämmästyneinä\nja säikähtäneinä hekin kolmannen kerran, mutta aina turhaan. Nyt\nhuomasi kapellimestari viulujen voimattomuuden. Koko hovi purskahti\nnauramaan, mutta ruhtinas, joka oli ollut kovin ylpeä kapellastaan ja\ntahtonut osoittaa puolisolleen sen erinomaista etevyyttä, käski musikit\nja musikantit hiiteen ja läksi ruhtinattaren ja koko hovin kanssa pois\nsalista.\n\nKauan ei tietystikään voinut pysyä salassa, miksikä ouverture brillante\noli kolmasti tehnyt kuperkeikan. Hannu Halle oli itse kielinyt koko\njutun. Heikkohermoisesta ruhtinattaresta olisi hän kenties saanut\nhyvänkin puolustajan, mutta tämäpä sai samassa kuulla, että juuri Hannu\nHalle oli saanut aikaan kaikki nuo kissoitetut juhla- ja riemuportit ja\nyleensäkin oli ollut syypää koko noihin hirmuisiin naukujaisiin, joita\nruhtinatar ei sanonut milloinkaan voivansa unohtaa.\n\nNäin oli ritarikunnan kanslerin kukistuminen välttämätöntä. Kerran,\närtyneellä mielellä ollessaan, käski ruhtinatar Hannu Hallen pysymään\nhovista kaukana. Ruhtinas tahtoi lepyttää puolisoansa ja ajoi Halle\nparan ihan maasta pois.\n\nJobinsanomat tulivat tuiskuna Hannu Hallen kuuluviin. Hän raapaisi\nkorvallistaan ja huokasi: \"O, maailman kiittämättömyyttä!\" pani\nmatkalaukkunsa järjestykseen, kietoi ympärilleen hyvien avujensa\nlevätin ja vaelsi takaisin Lalenburgiin.\n\n\n\n\nXIV.\n\nKaikkialle.\n\n\nSuuri mies on kukistuessaankin suuri. Hänen kaatuessaan vavahtavat\nvaltakunnat. Aleksander Suuren kuoltua oli hänen suunnaton\nvaltakuntansa, Tonavan ja Niilin suilta hamaan Indus ja\nGanges virtoihin saakka, hukkua verivirtoihin. Kaarlo Suuren\nmaailmanvaltakunta kukistui pohjiaan myöten, perustajansa lähdettyä. Ja\nniin kävi Hannu Hallenkin kaatumisen jälkeen, että Luchsensteinin\nvaltakunnasta ei enää jäänyt kiveä kiven päälle, sillä suuri sota, jota\nEnglannin ja Franskan välillä käytiin maalla ja merellä, oli\nseurauksena kanslerin palajamisesta isäinsä maahan. Tämä on helposti\ntodistettavissa sen-aikuisten hovien salaisista historioista ja muista\nasiakirjoista, mutta tämän asian täydellinen esittäminen tässä kävisi\nliian pitkäksi.\n\nTuskin oli näet kansleri lähtenyt pääkaupungista, niin jo saapui sinne\nfranskalainen ylimääräinen kuriiri, joka tiedusteli Hannu Hailea,\njättääkseen hänelle erään paketin. Tämä herätti heti suurta huomiota,\nkoska Saksan valtakunnan ja Franskan väli siihen aikaan oli\nkireimmillään. Ruhtinas Nikodemus sai raportin tuon ylimääräisen\nkuriirin tulosta, ja samalla kertoivat karkoitetun Hannu Hallen\nvihamiehet, että kansleri on kaiketikin kavaltavassa tarkoituksessa\nollut kirjevaihdossa Franskan hallituksen kanssa. Nikodemus piti tätä\nvarsin luultavana ja käski vangita ylimääräisen kuriirin. Tämä oli jo\nlähtenyt matkoihinsa, mutta saatiin onneksi kiinni ja tuotiin takaisin.\nKuriiri myönsi tuntevansa Hannu Hallen, mutta ilmoitti samassa, ett'ei\npaketissa ollut muuta kuin perukki aivan viimeistä kuosia. Kuriiri oli\nsen Hannu Hallen pyynnöstä ostanut jostain suuresta pääkaupungista ja\nnyt jo lähettänyt sen hänelle.\n\nTuota ei ottanut kukaan uskoakseen, ja niin lähetettiin Lalenburgin\nmaistratille kirjoitus, jossa maistrattia pyydetään ottamaan talteen\nHannu Hallen nimelle tullut paketti ja panettamaan kansleri\ntoistaiseksi lukkojen taakse, koska paketin kautta päästäisiin erään\nsuuren salaliiton jäljille, joka par'aikaa oli tekeillä pyhää Rooman\nvaltakuntaa vastaan. Lalenburgin maistratti noudatti tätä määräystä\nkaikella innolla, ja paketti otettiin takavarikkoon. Maistratti ei\nkumminkaan voinut pidättää uteliaisuuttaan, vaan avasi tuon suuren\nrasian, nähdäkseen omin silmin sen hirmuisen salaliiton ainekset ja\njuuret, mutta majesteetillinen allongeperukki pani heidät kerrassaan\nymmälle: mitenkä ihmeen tavalla mahtoi tämä pörröinen turvelo uhata\ntuhoa ja turmiota pyhälle Rooman valtakunnalle? Ja sitäkös kesti\nmiettiä!\n\nKiinniotettu kuriiri piti Luchsensteinissa kauheata melua\nvangitsemisensa tähden, mutta siitä ei välitetty: hänen tuli odottaa,\nkunnes asiassa oli ihan selville päästy. Häneltä ei löydetty muuta\nkuin eräs toinenkin paketti, joka sisälsi komeita sopulin- ja\nkärpännahkaisia turkiksia, ynnä kirje hänen majesteettinsa Franskan\nkuninkaan vaatevaraston ylimmäiselle hoitajalle. Nämä kalliit nahat oli\nkuningas itse tilannut lemmitylleen uudenvuoden lahjaksi, ne kun siihen\naikaan olivat juuri tulleet muotiin Parisissa. Tähän saakka oli\nainoastaan Englannin lähettilään puoliso yksinään saanut koko hovin\nnähden keikailla kauniissa kärpännahoissa.\n\nUusi vuosi tuli, mutta kuriiri jäi tulematta. Turhaan panetti kuningas\nvaatevarastonsa ylimmäisen hoitajan Bastille'iin ja koetti lepyttää\nlemmittyänsä. Tämä itki harmin ja murheen kyyneleitä, kun ei hän\nuudenvuoden päivänä voinut esiintyä yhtä komeasti kuin tuo ylpeä\nBritannian tytär, ja oli kauhean vihoissaan kuninkaalle. Epätoivoisena\nlupasi kuningas karkoittaa korkean englannittaren pois koko Franskasta.\nNeuvoskunta oli muutoinkin jo kauan aikaa ollut kahden vaiheilla,\nolisiko, eräitten maan-anastusta koskevain asiain tähden, julistaa sota\nvai vieläkö malttaa. Nyt ratkaisi kuningas epäröimiset ja lausui: sota!\nEnglannin lähettilään täytyi heti kohta lähteä Parisista ja viedä\nmukanaan puolisonsa, ja tämän täytyi tietysti viedä mukanansa kalliit\nkärpännahat.\n\nNyt alkoi veri virtana vuotaa. Valtakunta toisensa perästä\ntakertui sotaan, ja moni kukistui siinä kokonaan, muitten muassa\nLuchsensteinkin. Ja siihen oli syynä se, että kun kuriiri vihdoinkin,\nvaikka liian myöhään, oli palannut Parisiin ja selittänyt viipymisensä\nsyyt, oli Franskan kuningas vannonut pyhkäisevänsä pois Luchsensteinin\nruhtinaskunnan nimen koko maan piirin päältä. Ja valansa hän täyttikin.\n\nKaikkiin noihin kyyneleihin ja sotiin ja verilöylyihin ja valtakuntain\nhäviöihin ei sittenkään ollut syynä muu kuin suuren Hannu Hallen\nkukistuminen. Jos hän olisi pysynyt ruhtinaan suosiossa, olisi hän\nhyvin yksinkertaisella tavalla voinut selittää koko perukkijutun, ja\nsitten ei olisi ruvettu epäilemään hänen isänmaan rakkauttaan eikä\nparjaamaan häntä itseänsä: kaikki olisi kääntynyt parhain päin.\n\nMutta kaikki nämä surulliset asiat tapahtuivat muutamia aikoja\nmyöhemmin. Palatkaamme Hannu Halleen.\n\n\n\n\nXV.\n\nHannu Halle.\n\n\nHannu Halle ohjasi kulkunsa Lalenburgiin, niinkuin jo mainittiin.\nTuhatkielinen huhu oli ennättänyt sinne jo hänen edellään ja tuonut\ntiedon hänen lankeemuksestansa.\n\nSamana hetkenä otatti viisas raati istuntosalin seinältä pois hänen\nsiluettinsa ja teki samalla sen lujan päätöksen, ett'ei yhdellekään\nkuolevaiselle pidä hänen eläissänsä Lalenburgin raadilta arvonimeä\n\"suuri\" annettaman ei myöskään muistopatsaita pystytettämän, niinkuin\non: obeliskeja, rintakuvia, varjokuvia, pyramiideja ynnä muita\nsenkaltaisia. Samana hetkenä tuli myös äkkiä selville, ett'ei\nLalenburgissa kukaan milloinkaan ollut Hannu Hallen edessä liehakoinut\neikä häntä mairitellut. Nyt ei enää ollut siinäkään perää, että raati\nolisi käyttänyt lähetyskuntia hänen luonaan. Nyt vannoi ja vakuutti\njokainen, ett'ei hän milloinkaan ole ollut ystävällisissä väleissä\nHannu Hallen kanssa. Nyt sepusteltiin ivallisia kirjoituksia ja\npilkkarunoja entisestä suuresta miehestä, joka äkkiä oli kutistunut\nniin pieneksi, että monikin rupesi epäilemään, tokko sen nimistä miestä\nmilloinkaan on ollutkaan.\n\nIsäinsä kaupunkiin palatessaan, täytyi Hannu Hallenkin ihmetellä\nkansalaistensa huonoa muistia: häntä katseltiin töllisteltiin kuin\nmuukalaista muilta mailta, eikä ollut kukaan hänestä tietävinänsäkään.\nTästä ei hän kumminkaan kovin pahasti säikähtänyt, huomattuaan\nsäilyneensä sentään vähän paremmin Lalenburgin impien muistissa. Hän\nsanoi moniaan kauniin sanan jokaiselle heistä ja lupasi jokaisesta\ntehdä pormestarinnan, heti kuin hänet oli pormestariksi valittu.\nSellaisia seikkoja ei tytöt hevillä unohda.\n\nPormestariudestaan tuli hän maininneeksi siitä syystä, että entinen\nkunnallis-pormestari oli moniahta päivä sitten taittanut niskansa,\npudottuansa erääsen syvään kuoppaan, jonka ympärille maistratti oli\njättänyt panematta uuden aidan entisen lahonneen sijaan. Panematta se\ntaas oli jäänyt, koskapa pormestari vainaja itse oli panemista kiven\nkovaan vastustanut osittain siitä syystä, että senkaltaiset laitokset\nmaksavat niin paljon, ja osittain siihen nähden, ett'ei miesmuistiin\nvielä ketään ollut useinmainittuun kuoppaan langennut.\n\nPormestarinvaali olisi epäilemättä toimitettukin heti paikalla,\nellei väliin olisi tullut Luchsensteinin pyyntöä kanslerin\nvangitsemisesta ja valtionkavallukseen osallisen perukin\ntakaisin-lähettämisestä. Varmemmaksi vakuudeksi pantiin Hannu Halle\nrukka käsi- ja jalkarautoihin ja asetettiin pertuskan kantajoita viisi\nkahdeksattakymmentä luvultansa vartioitsemaan häntä hänen omassa\ntalossaan, kaksin ja kolmin jok'ainoan aukon kohdalle, niinkuin ovien\nja akkunain eteen; yksin kellariluukuillekin asetettiin vartijoita.\nTämä kaikki oli kaupunginkirjuri Muckerin toimia. Hän pani koko\nkunnioitettavan porvariston päät niin pyörälle, että ymmärrys meni ihan\nsuunniltaan.\n\nSillä välin oli Nikodemus ruhtinas saanut tuon kovan onnen perukin ja\nhuomasi silloin entisen kanslerinsa olevan aivan viattoman. Hänen vanha\nmielisuosionsa Hannu Hailea kohtaan heräsi jälleen, ja niinpä hän\nlähetti tuon mahtavan, runsaskutrisen päähineen takaisin ja samalla\nystävällisen kirjoituksen, jossa hän kehoittaa Hannu Hailea, kaiken\nvahingon ja mielipahan korvaukseksi, pyytämään ruhtinaalta jotain\nerityistä armonosoitusta.\n\nTuskin oli tieto tästä levinnyt Lalenburgissa, niin nousi jälleen\nhirmuinen hälinä, sillä nyt pelkäsi jokainen Hannu Hallen vaativan\nhirtettäväksi jok'ikisen, joka oli häntä niin ankarasti kohdellut.\nPertuskamiehet, viisi kahdeksattakymmentä luvultansa, juoksivat\npertuskoineen päivineen heti kohta tiehensä. Sen sijaan syöksivät Hannu\nHallen asunnolle kaikki Lalenburgin sepät ja valurit ja muut viilarit\nvasaroineen, hohtimineen ja sorkkarautoineen, ollaksensa ensimmäisinä\nvangin päästämisessä kahleista. Viisikolmatta neitsyttä julisti nyt\nkaikkein kuullen olevansa ruhtinaan suosikin kihlatuita morsiamia.\nRaadista tuli lähetyskuntia pyytämään anteeksi äskeistä ikävätä,\nväärin-ymmärryksestä syntynyttä menettelyä. Vasta tehty luja päätös\nsuurista miehistä kumottiin samassa, ja Hallen siluetti ripustettiin\njälleen istuntosalin seinälle. Sulkeutuakseen taas suuren miehen\nsuosioon, ehdotti kaupunginkirjuri Mucker julkisessa raadin istunnossa,\nettä Hannu Halle valittaisiin kaupungin pormestariksi, ja tässä asiassa\nkannatti häntä kaikella innolla ja ponnella komendantti Knoll.\n\nHannu Halle tunsi kansalaisensa ja ryhtyi sitä mukaa toimiin.\n\n\n\n\nXVI.\n\nKaikkialle.\n\n\nHänen ensimmäisenä toimenpiteenänsä oli suuri Nimrodin ritarikunnan\nmerkki, jonka hän kiinnitti rintaansa heti kuin raatihuoneen kello\nalkoi kumahdella, kutsuen kansalaisia pormestarinvaaliin. Hän tiesi,\nettä nauha napinlävessä vaikuttaa yhtä valtavasti tasavalloissa kuin\nkeisarikunnissakin, ja mies, jolla on moinen merkki rinnassaan, ei\nsaata Lalenburgissa istua muualla kuin ylimmällä istuimella, sillä\nmuutoin olisi Luchsensteinin ruhtinasta syvästi loukattu.\n\nHannu Hallen toisena toimenpiteenä oli kauhean suuri, satasuortuvainen\nallongeperukki, joka päälaelta lähtien valui aaltoina alas hänen\nniskaansa ja rinnallensa ja teki sen, että puolet hänen kookasta\nvartaloansa oli yhtenä päänä.\n\nVakavin, määränperäisin askelin astui hän asunnostaan raatihuoneelle\npäin. Ja missä hän kulki, siellä akkunat aukenivat, puhelevat suut\nvaikenivat ja hatut ja lakit päistä kirposivat. Niin erinomainen oli\nyleinen kunnioitus, ett'ei yksikään raatiherroista uskaltanut astua\nhänen rinnalleen, vaan kaikki pysyttelivät syvässä nöyryydessä puoli\naskelta taampana. Ja sitten osoitettiin Nimrodin nauhalle, perukille ja\nhänelle itselleen istuntosalissa etevin kunniasija, ja tämä tapahtui\nniin monilla menoilla ja metkuilla, kumarruksilla ja jalanraapauksilla,\nettä takimmaiset potkaisivat kolme tuolia kumoon ja astuivat kahta\nraatiherraa kipeille varpaankäsnille. Tämä seikka se vaan lisäsi\nyleistä liikutusta, varsinkin viimeksimainituissa raatiherroissa.\n\nSenjälkeen pyysi virkaa toimittava pormestari, että Hannu Halle ensiksi\nlausuisi mielipiteensä siitä tärkeästä kunnallispormestarin vaalista,\njoka nyt pian tapahtuva oli.\n\nHannu Hallen kasvot elähtivät ensinnäkin jos mihinkin viisiin, sitten\nteki hän syvän kumarruksen kaikille läsnä-oleville ja sanoi joutuneensa\nankaraan ahdistukseen, kun hänen nyt ensiksi piti tässä loistavassa\nseurassa puhuman. Häneltähän oikeastaan puuttuu siihen kykyä,\nkaunopuheliaisuutta ja kokemusta; hän olisi onnellisempi, jos saisi\nolla ääneti ja kuunnella ja kuulemaansa opikseen ottaa. Jokaisella\nmuulla on enemmän edellytyksiä asian arvolle sopivaan esiintymiseen,\njonka vuoksi hänen täytyy kieltäytyä kunniasta olla ensimmäinen puhuja.\n\nNyt virtasi kaikkialta yhä suurempia ylistyssanoja hänelle: hänellähän\noli kaikki kuin vaatia voi, eikä hänessä ollut mitään muuta\npuutteellista kuin kenties oman kainoutensa ylenpalttisuus. Ja\nseitsemän eri kertaa he pakottivat häntä puhumaan, sittenkuin hän kuusi\neri kertaa oli pyytämällä pyytänyt \"siitä kunniasta päästettää.\" Vasta\nnyt pääsi jalon Hannu Hallen ketterä kieli vauhtiinsa. Neljänneksen\ntuntia luetteli hän arvoisain läsnäolijain virka- ja arvo- ja\nylistysnimiä; toinen neljännes kului hänen huonon puhelahjansa\nvalittamiseen. Sitten puhui hän lavealti edesmenneen pormestarin\nhyvistä avuista ja sitten niistä ominaisuuksista, joita tasavallan\nensimmäiseltä maistratin jäseneltä ei pitäisi puuttuman. Ja näin hän\njatkoi:\n\n-- \"Hallita, -- se on suuri taito. Mutta siinä se taito juuri on,\nett'ei mitään turmele, mikä olemassa on, sillä senkaltaisena tämä\nmaailma pysyy, milliseksi se kerran on luotu, eikä kenkään voi sitä\nparemmaksi tehdä. Kello käy itseksensä, kun se kerran on vedetty;\nälköön kenkään sillen sen rattaisin ruvetko. Kun maanmies on peltonsa\nkylvänyt, niin nousee kyllä oras itsestänsä; älä siinä enää kaivele\näläkä pengo. Uutuuden himo kukisti muinaiset valtakunnat, ja joka aina\neteenpäin juoksee, tottahan siltä tie viimeinkin loppuu. Mutta ken ei\ntahdo, että tie kesken loppuisi, se itsensä hillitköön ja sijallansa\nseisokoon. Niin tekivät muistossa siunatut esi-isämme, Lalenburgin\nmiehet, ja niin pitää meidän myös tekemän.\"\n\n\"Kaikesta siitä höröntöröstä kuin meidän nykyiset valtioviisaamme ja\nmetafyysikkomme edestuovat, ei ole apua eikä etua. Seisovatko\nvalta-istuimet siltä lujemmassa? Ei, vaan ne horjuvat sitä hullummin.\nPysykäät paremmin siinä kuin vanha on. Uusi järjestys on nuorta viinaa,\njoka vielä tahtoo käydä ja rikkoo leilit. Vanha järjestys on vanhaa\nviinaa, joka on voimallista, suloinen maistaa ja kaunis katsella. Siis\nse, kuin vanhassa järjestyksessä tyhmintä on, on parempaa kuin\nuudenhaluisten kaikki viisaus. Me ihmiset pysymme ihmisinä emmekä\nmillään muotoa muuksi muutu, joka myös eläimistäkin kyllä nähdään.\nIhmisiä kuolee siellä, missä lääkäreitä ja suuria apteekkeja löytyy,\nyhtä hyvin kuin sielläkin, missä ei ole lääkäreitä eikä apteekareita.\nPäinvastoin kuolee ensiksi mainituissa paikoissa vielä enemmän, koska\nlääkärit ja apteekarit rahan tähden koettavat paikata ja parsia\ninhimillistä luonnollista järjestystä. Kavahtakaat teitänne oppineista!\nNe kuin hengellisesti köyhiä ovat, näkevät yksinkertaisuudessaan\nselvemmin kuin ne, jotka viisaudelta soaistut ovat.\"\n\n\"Näin ajattelivat meidän esi-isämme. Kreikka ja Rooma eivät enää\nsijaansa tunne, mutta Lalenburg seisoo vielä tänäkin päivänä.\nValtakuntain käy, niinkuin yksityistenkin. Viisaat lapset kuolevat\nnuorina. Suuri valtiomies antaa asiain mennä menojaan. Kaikki kyllä\naikanansa asettuu ja käy ladulleen. Luontoa älköön kenkään yrittäkö\nennättää. Luonto ei siedä hyppäyksiä. Mikä ei tapahdu tänään, se\ntapahtuu huomenna. Kun omena on kypsynyt, putoaa se kyllä puusta, eikä\nensinkään ole tarpeellista teidän sinne ylös kiivetä. Senvuoksi on\nmeillä ollut käytännössä yksi kaikkein parhaimmista valtiotaidon\nperiaatteista, se nimittäin, että suuret asiat annetaan tutkittaa\nkomiteoilta, jotka lähettävät asiakirjat keskuudessansa kiertämään,\njotta ne puolittain unohdetuiksi tulisivat. Ja puolittain unohdetut\nasiat tulevat jälleen uusiksi, ja uuteen ryhdytään jälleen suurella\ninnolla, liiatenkin, koska tämä uusi on jo vanha tuttu. Ei juoksu\nnopeutta lisää. Se, kuin vähimmin tekee, on varmaankin enimmin tehnyt.\nÄlkäät vaan hallitko ylenpalttisesti. Kelle Jumala hyvää tehdä tahtoo,\nsen hän hänelle unissa antaa.\"\n\n\"Hallitsijain pääavuja on se, että hän saa alamaiset kunnioittamaan\nlakeja, niitä kaikkein kehnoimpiakin. Jos tahdotte, että kansa teidän\ntekojanne arvossa pitäisi, niin tehkäät teitänne kansalta ensin arvossa\npidetyiksi. Sen tähden on ulkonainen mahti ja loisto ja prameus\ntarpeellista kuninkaille, keisareille, ruhtinaille ja muille\nvaltiomiehille. Yksi ainoa vakava käden liikunta on tasavalloissa\ntärkeämpi kuin viisaus, ja yksi hyvä perukki on rahvaasta enämpi kuin\nhyvä maine. Ja sen tähden on hamasta muinaisuudesta asti ollut\nLalenburgissa periaatteena: konsulit ja valtionsihteerit pitäkööt\nperukkia, sillä vaatteistansa ihminen tutaan.\"\n\n\"Tehokkain taikakeino vapaissa valtioissa on salaisuus tahi\nsalaperäisyys. Sen kautta hankit itsellesi suuren merkityksen,\nvirallesi arvon ja valtakunnalle kunnioitusta. Viisaalla valtiomiehellä\npitää pää alati oleman täynnä salaisuuksia tahi ainakin siltä\nnäyttämän, aivan niinkuin ei sammiokaan vielä kokoon luuhistu, vaikka\nse tyhjennetäänkin. Eikä sekään ole vaarallista, vaikka uskoisi kaiken\nsalaisuutensa toiselle, kunhan vaan näyttää siltä, että paras salaisuus\non sittenkin jäänyt sanomatta. Ja sentähden pysyy Lalenburg yhä lujana,\nsillä kaikki me olemme siinä taidossa mestareita.\"\n\n\"Raatihuoneessa sallittakoon kyllä puhua ja kertoa valtiollisista\nsalaisuuksista, mutta niitten painattaminen älköön sallittua olko.\nJumala on kyllä luonut ihmisen suun, mutta ei ole luonut painomasinaa.\nEi mikään ole meidän arvollemme sen turmiollisempaa kuin tuo onneton\nkapine, joka kaiken sen, kuin me olemme ja teemme, ja kaiken sen, kuin\nemme ole ja emme tee, tuopi näkyviin maailmalta nähtää. Viisaat\nruhtinaat ovat paljon vaivaa nähneet sensuuriasetusten tähden, mutta me\nteemme vielä viisaammin: me emme salli meidän tasavallassamme painattaa\nyhtään kirjaa emmekä sanomalehteä, paitsi rukous- ja virsikirjoja\ntaikka onnentoivotus-runoja häitä ja muita tilaisuuksia varten.\nValitettavasti on kyllä totta tämä: mitä ankarammin me ahdistamme tuota\njumalatonta publisiteetiä, sitä kauheampaa on tuo villitys ulkomailla;\nja mitä vähemmin me päästämme meistämme painon kautta julkisuuteen,\nmeidän kainoutemme tähden, sitä enemmän kirjoittelevat muukalaiset\nmeistä. Mutta mitä me emme saata estää, sen sallimme me tapahtua. Sitä\nvastoin näytämme me herroille kynäniekoille pitkää nenää: me emme lue\nsitä, kuin he kirjoittavat, ja niin me säilytämme meidän arvomme. Sillä\nmitä en tiedä enkä nää, siitä ei minulta mene pyörälle pää.\"\n\nTähän suuntaan puhui Hannu Halle vielä kauan aikaa. Kuulijat osasivat\nkaiken tuon jo ulkoa. He haukottelivat niin, että silmät olivat\npyöreinä päässä, mutta heti kuin tuli heidän vuoronsa puhua, ratkesivat\nhe taas ylistämään tätä suurta miestä, joka ensiksi oli puhunut,\nkiittivät hänen syviä tietojansa ja liittivät kainosti sitten: hän oli\npuhunut ikäänkuin heidän oman sielunsa syvyydestä ja ennättänyt\nulospuhua kaiken sen kuin he olivat aikoneet edestuoda.\n\n\n\n\nXVII.\n\nHannu Halle.\n\n\nJa sinä samana päivänä valittiin Hannu Halle tasavallan konsuliksi.\nKyynelsilmin rukoili hän raatia peruuttamaan tämän vaalin ja ottamaan\njonkun ansiollisemman, mutta siitä ei kukaan välittänyt, sillä jokainen\ntiesi näitten kyynelten ja tuon nöyrän vastustamisen kuuluvan vain\nvalitun tavanmukaiseen menettelyyn.\n\nNyt vasta aloitti elämänsä loistokauden suuri Hannu Halle elikkä,\nniinkuin häntä hänen aikalaisensa mieluummin nimittivät: Hannu Halle\nkaikkialle. Ja syystäkin, sillä hän oli koko Lalenburgin sielu ja\nkeskus: kaikkialla hän oli; kaikkialla hän joutui muille vastuksiksi;\nkaikkialla hän kätköön sulki ja saattoi julki, tietämättänsä,\ntahtomattansa. Missä rakastettiin, siellä oli Hannu Halle; missä\nriideltiin, siellä oli Hannu Halle; missä mitäkin meni nurin, siellä\noli Hannu Halle; missä salaisuus tuli koko maailman tiedoksi, siellä\noli Hannu Halle ensimmäinen sanansaattaja.\n\nVaalin jälkeisenä päivänä kutsuttiin hänet vieraaksi viiteenkolmatta\ntaloon viidenkolmatta morsiamensa luokse, ja -- -- --\n\nMutta nyt rupeaa historioitsijaa jo hirvittämään.\n\nHän otti ollakseen tämän sankarin Plutarkona, mutta suunnattomalta\ntuntuu yritys.\n\nSallikoon lukija Plutarkon vähän hengähtää. Sitä tarmokkaammin on hän\njatkava toiste.\n\n\n\n"]