Historiallinen sukukartanoromaani sijoittuu Terrabonan kartanoon ja kuvaa nuoren Klaus af Braehmin orastavaa rakkautta mamselli Bendla Arvellanderiin. Klausin on sovitettava omat tunteensa yhteen ankarien perinteiden, sukuylpeyden ja äitinsä Beata-rouvan asettamien odotusten kanssa.
Larin-Kyöstin 'Beata-rouvan kilvoitus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2366. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.
BEATA-ROUVAN KILVOITUS
Sukukartanoromaani
Kirj.
LARIN-KYÖSTI
Turussa, Kustannusosakeyhtiö Aura, 1944.
I
Nuori kartanonherra Klaus af Braehm avasi anivarhaisena kevätaamuna Terrabonan eli Hyvämaan valkoisen, tasakattoisen kivikartanon korkean, moniruutuisen akkunan. Kastekimmelteisestä kartanon isosta puutarhasta lehahti hänen kasvoilleen raikas tuulahdus. Hän hengitti syvin siemauksin aamuilmaa keuhkoihinsa ja tunsi joka verisolussaan virtaavan voiman, nuoruuden, toivon ja rakkauden kaipauksen. Hänen eteensä levittäytyi koko ihana, kailean kaareva maisema, laaja Pyhäjärvi satoine suvisaarineen ja salmineen. Ihastuksesta hän olisi huudahtanut, mutta ei rohjennut herättää äitiään, armollista Beata Birgitta-rouvaa ja muuta talonväkeä. Hän hiipi alikertaan, avasi alakuistin parvekeoven. Hänen taakseen tahmautui mielenahdinko, sukuylpeys, kovuus ja korskeus, edessä vihannoi nuori, liikkuva elämä, alkukevään aavisteleva rauha ja orastava rakkaus. – Sillä laajan vesistön keskikohdalla, eräällä niemellä, lymyili lehdon sisällä taapikapteeni Einar Edvard Arvellanderin pieni, valkoinen sotapuustelli – ja siellä nukkui vielä nuorin suvisuloinen tytär, jalohyveinen mamselli Bendla Arvellander mitä viattominta neitsytuntaan.
Sinne oli nuori, vapaasukuinen ja taiten toimellinen Klaus-herra nyt matkalla. Kosteanviluinen väristys kävi hänen notkeassa ruumiissaan. Hän katseli taakseen. Kaksikerroksisen kivikartanon tasakatto kuulsi kasteessa ja sen neljässä kulmassa oli kiviset ruukut, kuten Tukholman Hagalinnassa, kuningas Kustaa III:n huvilinnassa. Yläkerroksessa oli rivi korkeita, pieniruutuisia akkunoita ja keskellä yläparveke, jota kannatti kaksi kivipilaria. Ne jakoivat rakennuksen päädyn etusivun kahtia, ja alakerrassakin oli pienempi parveke. Tiilenpunaiset kangasmarkiisit hohtivat, vaikka aurinko ei vielä ollut noussut Kiianvuoren takaa. Mutta yhdessä akkunassa oli, kumma kyllä, mustat kaihtimet. Sitä sanottiin "pirunkammariksi". Siellä oli seinillä tummat paperiverhot, jotka kuvasivat fauneja ja kaviojalkaisia satyyreja. Se huone oli vieläkin verhottu mustalla kankaalla ja se oli siinä kunnossa, kuin sen jätti autuaasti nukkunut vanha laamanni af Braehm. Niin oli määrännyt hänen leskivaimonsa Beata Birgitta-rouva, jonka oli nainut parooni ja vapaaherra Rurik von Brinckenhjelm naapuripitäjästä.
Sen huoneen vieressä asui Klaus-herran isäpuoli, ankara ja kummituksia kammoamaton Terrabonan isäntä Rurik Brinckenhjelm, joka väkevästi vastusti Klaus-herran nuorta, arkaa rakkautta, vaikka hänen äitinsä, jalosukuinen, hieno ja herkkä rouva Beata Birgitta af Braehm salaa suosi oman poikansa vapaata valintaa, koska hän näki siinä jotakin oman kohtalonsa vastaista. Vasten tahtoaan, harkiten ja isänsä, hovioikeuden presidentin, mieliksi oli Beata-rouva saadakseen ainoalle pojalleen miehisen kasvattajan surevana leskenä suostunut Rurikin, läheisen serkkunsa, kosintaan, koska parooni siihen aikaan oli komea, kookas ja miellyttävä seuramies. Hevoshoito, pelihimo ja kiivas väkivaltaisuus, mikä myöhemmin muuttui hänen toiseksi luonteekseen, oli silloin kätkeytynyt kohteliaaseen, korusanaiseen tyhjäpuheisuuteen. Mutta paroonilta ei puuttunut itsevaltaista tarmoa eikä järjestystahtoa. Klaus af Braehm ei alusta pitäen voinut sopeutua uuteen tilaansa synnyintalossa, mikä kävi oudoksi hänen hiukan itsesulkeutuneeseen, unelmoimiseen ja metsänkävijänretkiin taipuvalle mielelleen. Hän vierasteli aina kuin suuri lapsensielu isäpuoltaan, jota hän ei voinut sietää, vaikkakin hän oikeamielisen rehellisesti salasi sen muilta eikä alussa suoranaisesti vastustanut tämän tahtoa. Hän ei sanonut paroonia koskaan isäksi, vaan kierteli nimitystä teititellen paroonia muiden läsnäollessa tai sanoi häntä parooniksi. Kahden ollen hän jäykistyi jonkinlaiseen kalvavaan kylmäkiskoisuuteen ja aateliseen, arvoisaan pidättyväisyyteen. Mutta äitiään hän rakasti kunnioittavan hellästi koko sydämestään, sillä hän oli lapsuudesta asti kiintynyt tämän herkän, sielukkaan naisen melkein ylimaallisen henkevään olemukseen. Nuori Klaus oli äidin kohdalta saanut orvon osakseen vain rajatonta rakkautta ja uhrautuvaa huolenpitoa. Ja äiti oli opettanut häntä jo lapsena rakastamaan hyviä perinnäistapoja, vieraita kieliä, hyviä kirjoja, klassikoita ja mystikkoja, mm. Dantea, Hoffmannia ja Allan Edgar Poeta, äidin mielikirjoja, sekä Emanuel Swedenborgin "Taivas ja helvetti" ja "Elämän oppi"-nimisiä teoksia. Mutta hän luki myös pitäjän säätyläisten kirjakerhon ranskalaisia runoja ja kiertäviä romaaneja sekä luonteensa mukaisesti myös metsästyskuvauksia ja meriseikkailuja. Kaipaus kaukomaille ja merille ahtaista sisämaanoloista oli hänellä veressä, sillä eräs hänen enonsa oli merikapteenina valtamerilaivassa. Jo lapsena hän oli kuunnellut tämän meheviä kertomuksia kaukaisista maista ja kansoista. Ja nyt hän joutoaikoinaan luki Heinrich Heinen rakkausrunoja, sillä nuorukaisikään heränneenä hän oli syvästi kiintynyt Suomen sodan aikuisen, ontuvan kapteenin, Einar Edvard Arvellanderin ja tämän vakavan ja valoisan vaimon Pamelan nuorimpaan tyttäreen, suloiseen ja sangen siveään Bendla-mamselliin.
Klaus af Braehmin kasvoille valahti hiljainen hymy hänen muistellessaan tämän neitosen arkaa armautta. Hän katseli kauas järvelle, eräälle niemelle, missä kapteenin valkoiseksi rapattu sotilaspuustelli lahden kaisla poukamassa lymyili kuin sotkanpesä. Koko puustelli nukkui kuten korkea kivikartano hänen takanaan. Mutta puustellin uima- ja saunahuoneen rannassa Klaus näki jo kapteenin kulkevan pellonpiennarta ongenvapoineen päästelemään verkkoja saunan seinustalta, koska sorsaparvi lehahti lentoon ja laskeutui lukuisten kukkavihontapaisten, lehtoisten koivusaarien varjoon. Aurinko alkoi hitaasti nousta Kiianvuoren takaa ja pisimmät männyt punertuivat hovijunkkari Fredrik August von Ratenin Ritoniemen ikivanhan ruosteenruskean, taitekattoisen latokartanon takana. Ensin loistivat latvat ja sitten rungon rusko valahti kailevana järven kuvastuvaan kalvoon. Västäräkki pyrstöään heiluttaen hyppi rannan kivellä. Klaus alkoi viheltää ja hyräili:
"Ich will meine Seele tauchen
in den Kelch der Lilie hinein..."Niin todella, Bendla-mamselli ei ollut kuin kukkiva ruusu pitkässä solakassa varressaan, kuten oli komea ja kaunis Sabine von BrinckenhjeLm, Klaun sisarpuoli, jota kaikki pitäjän kavaljeerit ja kartanoiden nuoret herrat liehakoivat, Kerstilän kartanon pienikasvuiset af Renskjöldin paroonit ja muut keikarit. Bendla ei ollut sellainen puiston korukukka, vaan kuin hento metsän siimeksessä koskemattomana säilynyt kangasvuokko. Sinne kapteenin puustelliin Klaus oli nyt matkalla, sinne hänen nuori miettivä mielensä ja vavahtava, levoton verensä nyt paloi, vaikkakin hän tekosyykseen vierailuun oli keksinyt aikomuksensa pyytää Faanjunkkarssin mökin iäkästä ruotumestaria ja klaverinvirittäjää Mathias von Quantenia tarkastamaan Terrabonan tahvelipianoa. Ukko näet asui siinä lähellä, entisen rykmentin rummunlyöjän vanhassa, hatarassa töllissä, tuhkanharmaan tuulimyllyn liepeillä, kivisen mäen rinteellä, jossa lampaat kitkivät kitukasvuista ruohoa. Tämä aatelissyntyinen mies ei enää osannut lausua omaa nimeään, vaan väänsi sen von Vantteniksi, ja kansa sanoikin häntä Matti Vanttiseksi. Siellä myllyn luona oli Klaus af Braehm nuorena poikana leikkinyt sissiseikkailujaan pappilan Justuksen ja nuorten neitosten seurassa. Sellainen leikkimaja oli Terrabonan kartanonkin mäellä, ja sielläkin hän oli yhdessä velipuolensa Bogislaus von Brinckenhjelmin, kylän poikien ja kapteeni Arvellanderin tyttärien kanssa lapsena heittänyt palloa, kiekkoa ja juossut naattaa.
Klaus katseli eteensä ja ympärilleen seistessään siinä kartanon pääoven portailla. Edessä vihannoi vihertävä ruohomatto, pyöriö kuin kirjava ryijy, keskellä pieni suihkukaivo, jonka hauensuista ja fauninkidoista suihkut nousivat ilmaan. Sen ympäri ajoivat tavallisesti hevoset jikikääseineen ja jahtivaunuineen, kun vieraita saapui kartanoon pääportaitten eteen. Klaus katseli sivulleen. Siellä oli kartanon inspehtorin rakennus, väentuvat, muonamiesten mökit, kauempana komea kivinavetta, kasvihuoneet ja iso, iänikuinen, paatinen jyväaitta, vahvoine lukkoineen ja lehtimäisine saranoineen. Sitä sanottiin "pirunkellariksi", koska siellä muka kummitteli ja Anjalan liiton aatelisherrat olivat siellä pitäneet salaisia kokouksiaan. Kartanon joka nurkassa oli muistoja ja merkkejä vanhoilta, Ruotsin vallan ajoilta. Puistoon oli pystytetty varjoisiin lehtoihin pieniä pilaritemppeleitä, huvi- ja lehtimajoja. Mutta Klaus oli niitä katsellut väsymykseen saakka, tiet olivat kuin viivoittimella leikatut kuten oudot pensaat ja typistetyt puutkin kuten orhien hännät – ja vanhan paroonin tasaisiksi leikatut viiksetkin. Kaikki kartanossa oli kuin typistettyä, kaavamaista, ranskalaiseen kuosiin tyyliteltyä. Hän kaipasi luontoa, metsiä, järviä, luonnollisia, iloisia ihmisiä sekä pientä, valkeata majaa Pyhäjärven kaislikkoniemessä. Maantie kierteli järveä, pitkin rantoja, vuoroin poiketakseen synkkään kuusikkoon, sukeltautuakseen esiin kylien kohdalle ja harjuille, joilta koko maisema levittäytyi esiin satumaisine saarineen ja salmineen. Ja järven pohjukassa seisoi vanha, harmaa, kalkilla ruudutettu kirkko, vieressä tapuli kuin kellohameeseen puristettu talonpoikaismorsian helynhohtavine korukruunuineen.
Vaunutietä sivuuttaessaan Klaus hymähti, sillä hän muisti, kuinka hänen äitinsä, vapaaherratar, laamanni-vainajan leski kertoi kerran hyvällä tuulella ollessaan, miten Ritoniemen omituinen ja korkeasti oppinut herra, hovijunkkari Fredrik August von Raten oli kolmivaljakolla ajaen tullut Beata Birgitta-rouvaa kosimaan. Liinukkaharjaiset hevoset korskuivat kuolannet vaahdossa ja vaunuista astui pieni, pullea hovijunkkari iso kukkakimppu kädessä, kun talon varakas, vielä nuori ja viehättävä haltijatar ilmestyi portaille ja lausui vieraan tervetulleeksi.
Hovijunkkari oli polvistunut vanhaan ritarilliseen tapaan, asettanut käden sydämelleen. Hyvin hämmentyneenä hän oli soperrellut valmistamansa ranskalaisen kosinnan, mutta sanoissaan sekaantunut niin, että se ratkaisi hänen kohtalonsa ikiajoiksi.
Hovijunkkari sammalsi:
– Ma chère dame! Jamais vous aime!
Beata Birgitta ei voinut pidättää nauruaan.
– Mitä sanotte, mon cher monsieur! Jamais? – Ette rakasta minua koskaan?
– Anteeksi! Ei, ei. Non, non, pardon! Mi-minun piti sanoa: Je vous aime! Minä rakastan teitä.
Nuori kartanonrouva uudisti kysymyksensä: Ei, ei koskaan? Sitten hän tarjosi kätensä suudeltavaksi.
– Minä toivoisin, että teidän kätenne muuttuisivat huuliksenne, hovijunkkari sanoi ja tarttui tulisesti tarjottuun käteen.
– Jos antaisin pikkusormeni, niin te veisitte koko käden, Beata Birgitta sanoi leikillisesti.
– Minä en ole mikään paholainen, mutta te olette enkeli, teidän armonne. Minä jumaloin teitä!
– Tiedän, että olette hyvä mies, herra hovijunkkari, mutta minä en voi suostua pyyntöönne, koska kannan vielä leskenhuntua. Ettekö suvaitse tulla taloon?
– Jamais! En koskaan! huudahti hovijunkkari, kääntyi äkkiä, hyppäsi vaunuihin ja huudahti kuskille: Aja!
– Mihin minä ajan? kuski kysyi olkansa takaa.
– Ma foi! Aja vaikka helvettiin!
Paksu mordvalainen kuski, joka kaikessa matki hovijunkkaria, istui paksussa samettikauluksisessa kauhtanassaan, päässä lattea silkkihattu, jossa oli riikinkukonhöyheniä.
– Ma foaa! Mitä se on, herra hovijunkkari? kuski kysyi kujeellisesti.
– Kautta kunniani! Piru sinut vieköön. Aja, kuten sanoin, suoraan helvettiin!
– Pyhäjärveen? – Kyllä siellä helvetti sammuu.
– Ei, ei. Jamais, jamais, kirottu sekasotku! Ritoniemeen! Etkö kuule!
Ja niin hovijunkkari lähti, sillä hän huomasi tulleensa naurunalaiseksi.
Klaus naurahti tätä muistellessaan. Hän oli näkevinään vaunujen vyöryvän kohti rantaa ja siitä maantielle koivukujaa pitkin. Samassa hän kuuli mörinää tallin takaa. – Voi, nalle parka, se on nälissään, hän ajatteli itsekseen ja riensi kopille, missä kesy karhunpoikanen takajaloillaan seisten raapi ristikkoa. Karhu oli Klaun suosikki. Hän taputti sen turkkia ja kutitti kuonoa. Hän oli sen viime talvena pyydystänyt pesästä elävänä, kun Paturi, Terrabonan takamaan torppari ja poppamies ensin oli kiertänyt pesän. Klaus juoksi jääkellariin ja loi sieltä ison kimpaleen lihaa ja heitti sen karhunpoikasen kitaan. Sitten hän viheltäen kulki nopeasti pitkin järvensivua ja kuta kauemmaksi hän etääntyi kartanosta, sitä valoisammaksi kävi hänen mielensä. Ja hän tunsi lämpenevänsä, vaikka ilmassa kävi viluinen viima, kuten aina ennen auringon nousua. Sellainen lie sydämen tunnustuskin ennen sen ihanaa ilmaisua, Klaus ajatteli. Hän seisoi jo Karhunpään mäellä, lähellä Kärnän taloa, jossa suosittiin mustalaisia, sillä Kärnän isäntä oli ahkera markkinoilla-kävijä ja hevosvaihtaja. Kärnän talon lähellä oli entisen ratsumestarin ja Hämeenlinnan pankin virkailijan Ragnar Raben huvila. Rabe huomasi hänet jo kaukaa ja huusi luoksensa.
– Mikä kiire näin aikaisin aamulla, yöjalassako olet ollut vai oletko kosiomatkalla?
Klaus punastui ja esteli ikäänkuin olisi luullut ratsumestarin arvaavan hänen aikeensa.
Klaus-herra katseli härkämäistä, vankkaa ratsumestaria, joka oli tunnettu kujeistaan. Paksun otsan alla pälyili kaksi veitikkamaista, pyöreätä sonninsilmää. Leveätä leukaa kaarteli paksu poskiparta.
Klaulla oli tarkka huomiokyky sekä taito nähdä nurinkurisen elämän moninaisuutta. Hän nautti hiljakseen siitä, vaikka hän harvoin vähäpuheisena muille ilmaisi mielialojaan tai teki sen johdosta letkauksia kuten pisteliäs ja kompaileva hovijunkkari. Klaus katseli hymysuussa ratsumestarin leveätä ruhoa ja kankeita käänteitä ja tyyntyi täydellisesti, kun huomasi ratsumestarin vain laskevan leikkiä. Klaus vastasi vältellen:
– Käyn vain ruotumestari Mathias von Quantenilta tilaamassa verkkoja.
– Vai verkkoja, niin, nyt onkin hyvä kutuaika. Kapteeni Arvellander istutti viime keväänä lahdelman pohjaan hauenpoikasia, niin että kyllä jo on aika laskea katiskoja veteen. No, etkö tule ottamaan pientä tuusanjeeveliä näin aamutuimaan.
– En minä näin aamulla, en päivällä enkä juuri muulloinkaan, päihtymys on hulluutta, ei siinä ole siunausta, Klaus sanoi ja riensi edelleen.
Rabe letkautti:
– Jollei joskus olisi humalassa, ei ymmärtäisi selvän elämän siunausta. Vie terveisiä taapikapteenille ja sano, että tulee illalla Humusaareen, siellä otetaan pieni tervaryyppy ja partakyynärä!
– Ei ole aikaa, Klaus esteli, sisarpuoleni Sabine von Brinckenhjelm pyysi hakemaan ruotumestarilta uudet, jäljennetyt nuotit. Käyn ehkä Korkeilassakin kapteenia tapaamassa. Kapteeni on jo ollut aikaisin liikkeellä, puuhaa tuolla verkkovajassa.
– Ja rakkaat terveiset armolliselle Sabine-mademoiselle. Vieläkö hän haaveilee siitä Ruotsin prinssistä. Hän on kaunis paratiisilintu ja minä tällainen ruma roikale, karvainen, sietämätön fauni, kuten hän viimeksi sanoi ja antoi minulle korvatillikan. Temperamenttia tosiaan on Brinckenhjelmin suvussa. Mutta minä pidän sellaisesta, sehän on vain rakkautta, hahhaa! Ensin vihaa ja sitten rakastaa. Sellaisia ovat kaikki naiset, oikullisia ja teeskenteleviä. Mutta minä olen siedettävän rikas, vaikken sillä pröystäile. Loistavaa kurjuutta, sellaista se on ylhäinen hienosto. Ja minä annan palttua kumarruksille ja kohteliaisuuksille. Härkähän minä olen, sanotaan, ja minulla on koiran vaistot. Enkä minä äkkiä voi muuttua Jupiteriksi enkä joutseneksikaan. Huit rumpsis sitten! Hyvää matkaa, ratsumestari sanoi ja rupesi venettään tervaamaan.
Klaus jatkoi matkaansa keventyneenä, sillä hän ei viihtynyt tämän karkean, talonpoikaistuneen ratsumestarin seurassa, joka usein lasketteli paksuja kaksimielisyyksiään ja oli tunnettu vanha hummaaja ja tappelupukari.
Klaus nousi tienmutkasta korkealle mäelle. Siitä oli laaja näköala yli saarekkaan seudun. Melkein vastapäätä, järven toisella rannalla kohosi hovijunkkari von Ratenin vanhanaikainen, päivänpaahtama, ruosteenruskea, taitekattoinen kartano. Kuparikaton vihreä ruostehome hohti jo päivänsäteissä, jotka tunkeutuivat läpi männynoksien kuin läpi seulan. Siellä Ritoniemessäkin oli laaja puisto käytävineen, kiinalaisine ja arabialaisine moskeijaa ja pagodia muistuttavine huvimajoineen. Keskellä puistoa oli n.k. "kreivittären lammikko", jossa joutsenet jo uiskentelivat lummelehtien lomassa pikku saaren bambumajalleen. Puiston takana seisoi jäykkänä kuin sudenkorento vanha tuulimylly päresiipineen. Ranta oli raivattu santakäytäviksi, joiden varsille oli pystytetty Dianan ja Apollon kuvapatsaita ja vieressä oli viileä leijonaluola. Leijonan suusta lirisi vettä luolan onkalon altaaseen, jossa Ritoniemen isäntä vietti viileämpiä kesähetkiään. Mutta kartanon kattopiipun sauhu ei vielä rihmana kohonnut ilmaan. Kaikki ihmiset kartanossa nukkuivat, sillä hovijunkkari oli yöllä valvonut runokokoelmiensa ja sanakirjojensa ääressä. Koraania hän oli lukenut ja haaveillut Arabiasta ja Tasson "Vapautetusta Jerusalemista". Hovijunkkari oli jo osaksi unohtanut onnettoman kosintansa Terrabonassa, vaikka hän kyllä vielä kävi kutsuilla ja näki nuoruutensa rakastetun Beata Birgitta-rouvan ja keskusteli hänen kanssansa kartanossa henkevistä ylimaallisista asioista, tähdistä ja Emanuel Swedenborgin opeista. Hänen tapansa oli silloin sanoa, kädellä osoittaessaan kartanon yläkertaan vapaaherrattaren asuinhuoneeseen:
– Tästä käy tie kadotettuun paratiisiin!
Mutta Beata-rouva käsitti sen niin, että hovijunkkari oli taas lukenut, runoilija Miltonin teoksia. – Tai istui hovijunkkari sunnuntaisin vanhassa kirkossa ja katseli naisväen puolelle. Siellä istui harmaaohimoinen, mutta vielä ruusuisen hienohipiäinen Beata-rouva omassa Terrabonan kirkkopenkissään melkein saarnastuolin alla eikä katsonut sivulleen, vaan alttaritaulun Kristuksen taivaaseenastumiskuvaa. Ja hänen kasvonsa loistivat silloin ylimaallisen autuaallisin ilmein. Ihana hän oli vielä vanhetessaankin, hieno ja hentoliikkeinen. Silloin hovijunkkari huokasi, mutta kirkkomäellä hän samassa jälleen riiteli Gulja-kuskinsa kanssa tai tiuskasi kylän eukoille, kun ne pyrkivät hänen sukupenkkiinsä.
Klaus katseli kulkiessaan maantiellä maisemaa. Läntisessä eteläpäässä loisti Kerstilän pikkuparoonien vihreänvalkea säteritila kivilaitureineen, jonka sivulla Madame Dubarry huvialus kimmelsi kasteessa. Paroonitkin nukkuivat. Ja siitä sitten eteenpäin järven rintapeltojen keskellä seisoi kirkkomaan puolella Iso Pappila. Siellä asui uskonkiivas Herran soturi ja ruoska, Willem Wallenberg Justus-poikineen. Ja lähempänä kirkkorantaa oli Pikku Pappila, jossa asui nuorekas, hento pastori Pietari Tingerhana, sirosteleva ja ylhäisöä liehakoiva kymmenyskeikari, joka luki salaa Decameronea ja ranskalaisia rakkausromaaneja. Sielläkin vielä nukuttiin. Mutta kapteenin puustellissa oltiin jo hereillä, sen Klaus huomasi rantasaunasta nousevasta savusta, sillä oli lauantaipäivä. Kapteeni oli kehoittanut hyvää ystäväänsä hovijunkkaria ottamaan löylyjä ja torppari-poppamies Paturi oli kutsuttu hieromaan hovijunkkaria, joka paljosta istumisesta ja vedosta oli saanut säryn jalkoihinsa. Kapteenin asunnon takana eräällä mäellä oli Faanjunkkarsin matala ruotutölli. Siellä asui vanha ruotumestari Mathias, kapteenin kalaveikko, joka kirjoitteli nuotteja, kutoi niinimattoja ja hoiteli sipulitarhaansa. Yhä länteen sitten eräässä niemessä varavallesmanni Seth Skriivarin, vanhanpojan, yksinäinen, hiukan ränsistynyt puustelli Kettula. Tämä mies, Raben ja Kärnän ryyppytoveri ja käräjäpukari, ajoi kaikenlaisia riita-asioita, selvitteli naapureiden välejä ja liikuskeli usein pitäjällä Terrabonan paroonin hämärillä liike- ja oikeusasioilla. Keskellä Pyhäjärveä oli sitten kirkon henkisenä vastakohtana kallioinen Humusaari, punaseinäinen mekastusmökki valkoisine akkunalautoineen, jonne Pyhäjärven aallot salmien ja saarien lomitse luikertelivat milloin kevytmielisen liplattavina tai tasaisen tyyninä, milloin synkeinä, syysvaahtoisina. Tämä mökki oli vuorotellen rantakartanoiden ja kirkonkylän jyhkeitten isäntien piilopirtti ja kalamaja, jonne miehet lauantaisin pakenivat valppaita vaimojaan ja riitaisia sukulaisiaan. Sinne varmaan soutaisivat illalla Rabe, Kärnä ja Skriivari. Mutta sinne eksyivät myös paroonit ja ritarit sorsamatkoillaan ja kalaretkillään. Kaukaa marjaisilta suomailta kuului kurkien hukuttavat äänet, korvessa tippui pitkistä pannunpilleistä sakeata sikunaa ja hirvet porhalsivat yli mustien miilujen ja murroksien.
Niin levittäytyi Klaus af Braehmin silmien eteen eräänä varhaisena kevätaamuna kallis, kaunis kotiseutu kuin loistava loimi kirjavine kuvioineen, lonkeroineen ja ruutuineen, risteineen ja sydämenkuvineen. Hänen sydämensä oli yltäkylläinen salaisesta onnenkaipuusta, kun hän mäkeä astellen laskeutui taas laaksoon kohden kapteenin viihdyttävän valkoista sotilaspuustellia.
Kun nuori Klaus-herra oli kulkenut edelleen jonkin matkaa alaspäin ahdetta, hän kuuli iloista huilun luritusta. Sammaleisella kivellä ojanpientareella istui Faanjunkkarsin ruotumestari Matti Vänttinen ja soitteli tekemällään puupillillä jotain iloista tulopeliä muuttolinnuille. Posket pullistuivat ja katse oli suunnattu mättääseen, joka jo kasvoi valkoisia kangasvuokkoja, vaikka notkossa vielä oli lunta. Hän oli pukeutunut rohtimiseen mekkoon ja klahvihousuihin, jalassa oli tuohivirsut ja päässä kellertävä olkiräiskä.
– Mitä kuuluu ja minne matka? Klaus kysyi huvitettuna ukon keväisestä soitosta.
– Olen matkalla kartanoihin virittämään klavereita.
– Ja mitä on tuohirepussa, jos saa luvan kysyä?
– Siellä on nuotteja ja rakkauskirjeitä, joita kuljetan kartanoiden nuorille kavaljeereille ja mamselleille.
– Siis jonkinlainen postillon d'amour, Klaus sanoi leikillisesti ja lisäsi: Taitaa siinä repussa olla muutakin, koska se niin pullealta näyttää.
– En minä soita oboe d'amore'a, vaan klarinettia. Ja nyt minä soitan vain sotamarsseja, sillä nyt on sota!
– Sota? Klaus sanoi hämmästyneenä.
– Eikö nuori herra Klaus ole kuullut, että Venäjä Turkin kreikkalaiskatolisten holhoojana on julistanut sodan Ranskalle ja Englannille?
– Vai niin, sepä mainiota, nyt on Venäjä helisemässä. Nyt olisi aika ja sopiva aika toimia, jotta Suomi vapautuisi Venäjän vuosisataisesta sorrosta.
– Niinpä niin. Niillä asioilla minä tässä kuljenkin. Tässä minulla on lentolehtisiä, joita kuninkaallinen Tukholman kirjastonhoitaja Emil von Quanten toimittaa tänne salaa Merenkurkun tai Haaparannan kautta.
– Klaus luki: "Fennomania ja skandinavismi". Salanimi: Peder Särkilax. Kyllä ymmärrän, Emil von Quanten karkotettiin maasta, kun joi Victorian maljan.
– Niinpä kyllä, ruotumestari jatkoi, kuvaillen innostuneena: Englantilainen laivasto on jo lähtenyt Tanskan salmien kautta Pohjanlahdelle. Lukekaa vielä! Ukko otti repustaan lehtisiä, joita Klaus alkoi lukea. Hänen kasvonsa kirkastuivat sitä myöten, kuin katse seurasi jokaista riviä. Kehoitettiin nousemaan aseisiin heikkoa venäläistä rantavarusväkeä vastaan, värväämään miehiä, polttamaan laivoja ja siltoja.
– Mainiota, mainiota, minun täytyy käydä Ritoniemessä, Korkeilassa, Karhunpäässä, Kerstilässä ja pappilassa kertomassa tästä erinomaisesta uutisesta. Minun täytyy tavata kirkkoherra ja papin poika Justus, että voimme neuvotella pitäjän nuorten kanssa. Mutta tämä on vaarallista peliä, ruotumestari.
– Minä olen näitä lehtisiä jo levitellyt kaikkialle taloihin, vain taatuille tutuille.
– Mutta olkaa varuillanne, ettei pitäjän kivalteri, kelju kettu, Seth Skriivari saa vihiä hommistanne.
– Kyllä minä olen ennenkin sen ketun koukut katkaissut. Ei nappaa, ei nappaa, no järki, sanoi särki, kun kiiski ahventa söi. Nuotteja minä vain kuljetan, myyn puupillejä ja lusikoita.
– Mutta miten te olette saanut nämä paperit? Klaus kysyi.
– Se on sotasalaisuus, sanoi entinen tyttö, jota sotilas oli liiaksi riijaillut. Minun sukulaiseni, tunteneekohan enää minua, kun olen näin maalaistunut, aikoo tulla Suomeen ja järjestää puolustuksen ja liittää Suomen taas Ruotsiin.
– Ei liitetä Ruotsiin, vaan irti Venäjästä! Klaus huudahti jälleen ja kohotti kätensä ikään kuin olisi vannonut salaisen valan. Jos serkkunne saapuu tänne, niin me kyllä löydämme piilopaikan Pyhäjärven saarilta. Täällä on ennen sotavuosina käyty sissisotaa.
– Minun mökkini ei ole oikein turvallinen, ruotumestari sanoi.
– Taapikapteeni Arvellander, Suomen sodan entinen upseeri, voi hankkia hänelle tyyssijan, sillä kapteenin perheeseen voi luottaa.
– Niin ja onhan niitä saarissa kalamajoja, ruotumestari huomautti ja jatkoi:
– Niin, kapteeni on reilu mies ja tyttäret suloisia kuin mahlaa tihkuvat nuoret riippakoivut keväällä, juuri kun lehdet lepattavat ja ovat hiirenkorvalla. Bendla-mamselli erittäinkin, kyllä siitä sievä emäntä tulee vaikkapa isoon kartanoon, ruotumestari veikeili vihjaillen, katseli syrjäsilmällä Klauta ja nautti siitä, että Klaus hämmentyi.
– Entä Rosalie, sisar, tiukka ja touhuisa, mutta hyvin höveli. Ja osaa soittaa hyvin klaveria ja klassikoitakin, mutta Sabine-neidillä ei ole tarkkaa korvaa. Sormet laukkaavat kuin hevoset nuottilehden alasyrjästä yläsyrjään ja korkeimpaan aahan. Ja sitten ne kompastuvat kuin maahan pyllylleen. Usein on hovijunkkari kutsunut Rosalien ja minut soittamaan Ritoniemeen jotakin rokoko-ajan menuettia.
– Ovatko tyttäret nyt kotona?
– Ovat, ovat ja varmasti he kovin ilostuvat, kun Klaus-herra saapuu heitä tervehtimään. Ainahan ne tytöt sulhasista supattavat.
– Mitä vielä?
– Luulen, että mamselli Bendla kovin ilostuisi, sillä olen kuullut, että mamselli olisi hullaantunut erääseen nuoreen kavaljeeriin.
– Mitä, mihin?
– Erääseen aatelisherraan, joka nyt seisoo edessäni.
– Soh, soh, vanha veijari, ei puhuta siitä.
– Muuten minä vain tunnustelin. Olen vanha, kokenut mies. Mutta minulla on jo kiire, täytyy ehtiä Terrabonaan, ennenkuin Sabine-neiti herää, sillä muuten hän ehkä lähtee ratsastamaan. Hyvästi, nuori Klaus-herra!
– Hyvästi, ruotumestari, ja onnea matkalle!
– Samoin teille, Klaus-herra. Ihmisen jatkuva onni se on elämän tarkoitus.
Klaus ei vastannut suoraan, vaan sanoi:
– Nyt on sota ja suuret asiat ovat kysymyksessä. Niin, nyt on pelissä koko Suomen kansan onni, vapaus ja menestys. – Nyt on toimittava!
– Niin on, ruotumestari sanoi, minäkin tarttuisin vanhaan tussariini, mutta käteni alkavat jo vavista ja samea silmä ei erota ystävää eikä vihamiestä.
– Hyvä kun olette aatteessa mukana, niin vanhat kuin nuoret, Klaus sanoi ja teki lähtöä.
Ruotumestari pujotti reppunsa selkään ja tallusteli pilli kädessä Terrabonan kartanoa kohden. Harmaat hiukset liehuivat niskassa ja vanhan ruotusotilaan silmät loistivat nuoruuden intoa ja iloa.
– Niin, näkemiin, herra Klaus.
– Näkemiin, Klaus sanoi ja erosi suunnaten kulkunsa Korkeilan puustellia kohden. Hän poikkesi tien oheen ja poimi kangasvuokkoja tarjotakseen ne nuoren sydämensä valitulle valtiattarelle. Hän näki jo Pyhäjärven siintävän rantalehdon ja sen niemessä kyhjöttävän valkean puustellin vanhojen vaahteroiden lomasta. Reippain askelin ja aatoksin Klaus alkoi nyt kävellä melkein juosten, ikäänkuin itse kevät olisi liittänyt siivet hänen kantapäihinsä ja hänen hyräilynsä muuttui melkein lauluksi:
"Ich will meine Seele tauchen
in den Kelch der Lilie hinein..."II
Vanha Korkeilan sotilaspuustelli nukkui vielä. Oli kolmas tunti aamulla, varhainen huomenhetki, oikea kirsilahnojen pyyntiaika. Pieni valkeaksi rapattu, punakattoinen puustelli pienine luukkuakkunoineen ei vielä ollut avannut silmiään eikä pessyt kasvojaan kylmänkosteassa kevätkasteessa. Kaislikkoranta oli sumussa ja sen pintaa karehti vilunväre, kuten aina auringonnousun edellä. Esikuntakapteenin rouva Pamela Arvellander nukkui vielä sinisessä kulmahuoneessa ja hänen kaksi kainoa, suloista tytärtään Rosalie ja Bendla ullakolla omassa pienessä, puhtaassa neitsytkammiossaan, mutta kolmas tytär Ulla veteli koiran uniaan aitassa väentuvan puolella. Ulla oli lapsena ollut perheen surun lapsi. Hän oli karhea ja kulmikas luonteeltaan kuin isäkin. Viihtyi usein renkituvan puolella, kuuli yhtä ja toista, jota ei lapsen olisi pitänyt saada kuulla, oppi joskus kiroilemaankin. Aikaa myöten hän vieraantui kotiväestä, nukkui yönsä aitassa ja taisi luhtilukuja, joita kylän pojat latelivat oveen koputtaessaan. Talossa oli harvasanainen, mutta ahkera renki Epra, johon Ulla kiintyi, sillä hän ihaili voimakkaita miehiä. Ja niin tapahtui, että Ulla kerran yöllä päästi Epran aittaan. Kotiväen läsnäollessa Ulla teeskenteli päivällä kylmäverisyyttä, mutta illan tullen hän oli kuin toinen ihminen. Silloin hän salaa souteli Epran kanssa karjamajalle tai juhannussaareen, missä nuoret ilakoivat tulien ääressä tai paistelivat mallassaunassa nauriita ja ohukaisia. "Kyllähän minä, joo, sano, mutta en minä oikein tiedä, sano, joo,", oli Epran tavallinen sanantapa. Epran vaiteliaisuus herätti Ullassa luottamusta, ja niin tapahtui, että Ulla laski aittaansa yhä useammin Epra-rengin. Tänäkin aamuna Ulla oli laskenut Epran aitasta anivarhain, kun hämähäkinseitti vielä kimmelsi aidanseipäillä, ennenkuin kapteeni oli ehtinyt lähteä kalasaunasta. Tämänkin Epra ja Ulla olivat ottaneet huomioonsa. Siten he kauan olivat salanneet suhteensa. Kylässä siitä jo huhuiltiin, mutta kapteenin korviin ei kulkupuhe vielä ollut ehtinyt, vaikka kapteenin rouva sen äidinvaistollaan oli jo huomannut.
Taapikapteeni Einar Edvard Arvellander, vanha Suomen sodan aikuinen ontuva veteraani, karski ja tanakka, oli jo varhain ollut jalkeilla. Hän oli maannut yönsä järven uimarannan saunahuoneessa lavitsalla, jottei onkivapoineen ja verkkoineen sekä kolinallaan olisi herättänyt liian aikaisin kotiväkeään. Hän oli käärinyt verkot saunan seinustalta kokoon käsivarrelleen, vienyt ne litteään ruuheen, aukaissut tapin ja tyhjentänyt äyskärillä veden veneestä. Nyt hän jo seisoi keppiinsä nojaten rantaruohikolla ja katseli tuuheiden kulmakarvojensa alta järvelle ja tähyili ilmoja. Katse oli terävä, pelkäämätön, hiukan lapsellisen ujo ja lempeä. Mutta voimasanoilla hän tavallisesti peitti tämän ujouden, mikä usein on ominaista sankariluonteille.
Kapteeni työnsi hiljaa veneen vesille. Hän seisoi hetken mykkänä ja vaipui hartauteen, jumalan mestarityön ja suuren ihmeellisen ja salaperäisen luonnon edessä. Se oli hänelle aina kuin ilmestys tällaisena aamuna, aurinkoa aavistelevassa ympäristössä. Ja hän kiitti Luojaa, että hän pitkän elämänsä varrella oli taas saanut nähdä kevään tulon, sen rikkauden runsauden ja moninaisuuden. – Hänellä oli hyvä vaimo Pamela, joka oli kaksikymmentä vuotta häntä nuorempi ja oli lahjoittanut hänelle kolme tytärtä. Tosin vanhin tytär Ulla tuotti hänelle hiukan huolia. Toinen tytär Rosalie oli melkein punatukkainen, viileä, itseensä sulkeutunut, mutta salaisesti kiihkeä, klaverin soiton taitaja. Nuorin oli Bendla, isän silmäterä, vaaleaverikkö, viehkeä, vallaton ja haaveileva, joka kujeili ja soitti myös klaveria ja lauloi kuten Rosallekin niin kotona kuin Ritoniemessäkin, hovijunkkari von Ratenin yksinäisyyden hauskutteeksi sekä joulupidoissa. Lauleli ja soitti myös luutun säestyksellä Bellmanin lauluja, joita siihen aikaan laulettiin kaikkialla maalaiskartanoissa. Von Raten oli myös kapteenin asetovereita Viaporin antautumisen ajoilta, mutta oli sitten mukautunut uusiin oloihin, oli ollut Venäjän väessä, Pietarissa virkamiehenä, oli varovainen ja sovitteleva, osasi kieliä, ihaili kustavilaisia tapoja ja hienoja sukuperinteitä. Hän pitikin itseään Hämeen viimeisenä kustavilaisena. Siitä huolimatta hän saattoi olla hyvin kansanomainen, pisteliäs ja karkeakin. Usein kapteeni ja hovijunkkari joutuivatkin ankaraan sanakiistaan, kuten Konow ja hänen korpraalinsa, mutta sopivat taasen, koska heillä oli yhteisiä nuoruudenmuistoja ja ihailivat Runehergiä, jonka kerrottiin kirjoittelevan jatkuvasti Vänrikki Stoolin tarinoitaan.
Kapteeni souteli hiljalleen pitkin kaislikon viimevuotisen kellertävää reunaa ja laski rannan kalasumpusta otettuja hauenkoukkuihin kiinnitettyjä täkykaloja matalikkoon. Kokassa oli verkkokin sekä ongenpahlaimia ja perässä uistimia. Hän souteli pidellen hampaissa uistimen siimaa, huopaili kauemmas kohden hevosenpään muotoista Hevoskaria, jonka paaden viereen laski verkon ja nosti katiskasta ahvenia ja haukia veneen tuhdon alla olevaan puuastiaan. Heitti ongensiimoja karin ympäri. Polan liikuntoa seuratessaan hän vaipui syviin ajatuksiin. Hänen päällään kaareili taivaan korkea kupu. Hänen mielensä täytti rauha ja kirkkauden kajastus. Hän oli harvasanainen, yksinkertainen mies ja hän ajattelikin hitaasti ja harkitusti. Hän oli ottanut elinohjeekseen ajatelman, että ei aina pitänyt puhua, mitä tietää, vaan piti tietää, mitä puhui. Hän ei tuntenut luonnonoppia eikä hän pohtinut syviä väitelmiä tai tieteellisiä saivarruksia, sillä suuren Luojan rikkaan luonnon edessä hän tunsi itsensä mykäksi. Hän ajatteli kotia, syntymämaata, vaimoaan, lapsia ja sotamuistojaan. Sotilaallisen suorasukaisesti ja leikillisesti hän vastasi von Ratenin paradokseihin ja pistopuheisiin, mutta tiukasti parooni von Brinckenhjelmin korskeihin korulauseisiin eikä hän sietänyt kerskailua ja sukuylpeyttä. Ratsumestari Raben meheviä sutkauksia ja juttuja hän kuunteli hörönauruin, mutta kyllästyi niihin. Rovasti Willem Wallenbergin, heränneen uskonkiihkoilijan, seurassa hän hyvin viihtyi, sillä hän oli sotakentällä, ainaisen kuoleman edessä oppinut kunnioittamaan pyhää sanaa ja sakramentteja, oli itse siunannut viimeiseen lepoon monen sankariveljen, lohduttanut ja hoitanut haavoittuneita. Koska hänen vaimonsakin, hyvin toimellinen ja kunniallinen Pamela-rouva oli papintytär, hän toimitti aina kotonaan ennen ateriaa siunauksen ja kutsui koko kotiväen kuuntelemaan postillaa. Mutta kun hän sen oli toimittanut, hän oli teeskentelemättömän suora arki-ihminen ja ajatteli, ettei Isän jumalan edessä pitänyt teeskennellä, ei yksin ollen eikä kirkossakaan, kuten teki keikaileva apupappi Pietari Tingerhana ottaessaan talonpoikaisen nimensä tilalle aateliselle kalskahtavan sukunimen ja liehakoi kaikkia pitäjän "armoja" ja vallasherroja. Pastori oli ottanut asunnokseen entisen saarnaajan virkatalon, jonka aikoinaan oli omistanut joku Uudenmaan rakuunarykmentin everstiluutnantti. Useat pitäjän tilat olivatkin ennen olleet palkkatiloja. Tätä kapteeni hetken mietti. Pienen kotipiirin keskellä kapteenin arka ajatus taas kulki ja kehittyi verkalleen. – Siinä hän istui vanhassa ruuhessa, yksinkertaisiin, rohtimisiin kesävaatteisiin pukeutuneena, vanha sotilaslakki päässä. Kasvot olivat pyöreät, leuka leveä ja tukeva, kuten rintakin, otsakin leveä. Tukka karkea kuin harja, jalat paksut ja pölkkymäiset, mutta paksut, jo hiukan harmahtavat, komeat sotilasviikset kulkivat kaaressa yhtyen poskipartaan, mikä oli hyvin hoidettu. Harmaat, vakavat lapsensilmät katsoivat avaruuteen, kun aurinko alkoi nousta.
Silloin kapteeni oli kuulevinaan ikäänkuin kirkonkellojen soittoa. Tuliko se taivaan tuulen huminasta vai järven pohjasta? Suhisivatko hänen korvansa harhaääniä? Jotain hänen sydämen sisimmässään avartui, ja hän oli kuulevinaan ruuhen sivulta, läheltä ja samalla kaukaa: Minä olen sinun lähelläsi. Kuka sinä olet? hän kysyi ääneen. Minä olen sinun Jumalasi. – Sitten hän ei kuullut enää mitään. Oudosteli vain omia sanojaan.
Hän tunsi ikäänkuin hän istuisi sinisessä temppelissä, jota taivaan pilviset pilarit kannattivat. Oliko hän nukahtanut? Vaistomaisesti hän paljasti päänsä, pani kädet ristiin eikä hän huomannut kuinka ongenkoho painui veden alle. Silloin hän heräsi kuin unesta ja kiskasi ison hauen veneeseen. Koko luonto alkoi loistaa, sumu hälveni ja vesiperhot alkoivat pyöriä veden pinnalla. Ja silkkitöyhtöiset sorsat liitelivät pitkin kaislikon reunaa ja etsivät itselleen pesäpaikkoja. Hän nosti uppikiven ja siirtyi vastapäiselle rannalle, tutki katiskoja, nosteli pohjaonkia ja hauenkoukkuja ja pian hänellä olikin veneen pohjalla hyvä saalis, haukia, lahnoja ja ahvenia, jotka hän haavilla oli nostanut veneeseen. Näin vietti kapteeni keväiset aamutunnit, souteli rantaan, istui kivelle ja kaivoi hylkeennahkapussinsa, pani piippunsa ja iski tuluksilla tulta Rauman Rappe-tupakkaansa. Suloinen savu hemasi ja sai mielen hyvänolon valoisaan vireeseen. Hän vaipui taas ajatuksiinsa, katseli Pyhäjärven pohjukassa seisovaa kirkkoa, ympäristön kartanoita, mietti niin huonoja kuin hyviä vuosiaan, mietti hyviä ystäviään, naapureitaan ja vähäisiä vihamiehiään. Aamusauhu nousi jo puustellin savupiipusta, siellä oli siis jo Pamela hereillä ja odotti miehensä aamukaloja, ja vanhin tytär avasi aitanovensa. Mutta Terrabonassa ja Ritoniemessä vielä nukuttiin, vaikka auringon säteet kimmelsivät tulipalon lailla akkunaruuduissa. Oliko hovijunkkari tapansa mukaan taas vuoteessa lukenut, kunnes oli nukahtanut ja kirja pudonnut lattialle? Oliko Terrabonassa taas illalla ollut tanssiaiset tai illanistujaiset?
Kapteeni tunsi itsensä virkeäksi. Hän kokosi kalavehkeensä ja souteli uimarantaan, jonka kalvossa punaisen saunahuoneen katto seisten kuin päälaellaan kuvastui rantaveteen, kuten kuvastuivat veteen viettävien rinteiden vihreät varjot. Kurjet lensivät korkealla ja niiden äänet kuulostivat kuin aironhankaimien kitinä avaruuden aalloilla.
Kevät oli saapunut vanhan Pyhäjärven rannoille. Yksinäinen silkkikuikka viiletti huilumaisesti kuikuttaen yli saarien. Rannoilta ja niemistä kuului jo karjankellojen kalinaa, ja haukka kirmasi Kiianlinnan laella. Kapteeni varjosti kädellään hartaanharmaita silmiään ja näki pitkin maantietä, Terrabonan suunnalta astelevan solakan miehen, mutta ei vielä astunnasta tuntenut tulijaa. Kun airo kolahti, kajahtivat rantojen kalliot. Pyhäjärvi olikin hyvin kaikupohjainen ja kylän pojat iltaisin koettelivat luikkeillaan sen eksyttäviä voimia, saaret kun sekoittivat sointuja, niin että soutaja usein saattoi harhaantua saarien sokkeloihin.
Melkein samalla hetkellä kapteenin rouvakin tähysteli kädellään varjostaen järvelle. Kapteenilla ja hänen Pamelallaan oli tottumuksesta aivan samat tavat, eleet, liikkeet, äänenpaino, silmäys ja astuntakin. He olivat kuin sulautuneet koko olemuksellaan toinen toisiinsa ja he olivat tavallaan muuttuneet toistensa näköisiksikin. Pamela-rouva huusi puustellin ullakkokäytävälle:
– Rosalie, lii, Bendla, laa, laa, ho hoi! Pappa palaa jo kalasta.
– Onko jo kahvipöytä valmiina, äitikulta, huusi Bendla, kapteenin lemmikki.
– On, on, rouva vastasi, ja papan on ollut varmaan hyvin kylmä. Juokse rantaan auttamaan isää!
Iloisesti tömisten juoksivat neitoset alas läpi kuistin ja pellonpiennarta pitkin rantaan. Siellä kapteeni jo keppinsä varassa koikkui ja heitteli haaviin kaloja veneenpohjalta.
– No antoiko Vellamo? Bendla huusi.
– Antoi, mutta voi sun tuhannen tuhatta mujua, kun iso, ainakin noin iso hauen vonkale pääsi pakoon, juuri kun olin saamaisillani sen veneen laidalle, kapteeni sanoi osoittaen keppiään.
Bendla siihen sutkautti: Isi olisi ottanut pitemmän valehtelijan kepin.
– Se tursas tuli vain sanomaan: Terve, terve, vanha veikko, Einar Edvard Arvellander, entinen taapikapteeni, nyt kalakomppanian eversti. Tulin vain katsomaan, kuinka sinä jaksat. En sano: näkemiin, vaan hyvästi.
– Mikä vahinko!
Bendla kavahti isän kaulaan ja syleili häntä kiihkeästi.
– No Bendla, mikä sinuun nyt tuli, ihan sinä rutistat.
– Eikä ihme, saamme vieraan, arvaa, kenenkä? Yliskamarista Bendla näki ensin... Rosalie veikeili.
– Mitä niin, kapteeni kysyi.
– Hyi sinua, Rosalie, älä ole taas ilkeä. Bendlan posket valahtivat tulipunaisiksi.
– Vai vieraita, no ei kysytä, kapteeni mutisi ja lähti ontuen kotiinsa.
Klaus seisahtui tiellä, hän oli tullut lähemmäksi puustellia ja lähemmäksi ajatustensa kiihkeätä kohdetta, suloista, viattoman vallatonta, nuorinta kapteenin tytärtä. Ja hän tunsi itsensä levottomaksi ja omituisen araksi. Sellaista hän ei koskaan tuntenut metsän petojen pesää lähestyessään. Hän oli kuin puolitiessä, rakkaus ei vielä tullut häntä vastaan, eikä hän siksi kiiruhtanut askeleitaan. Kaikki oli kuin oikean tien tunnustelua. Mutta nyt avautui yliskamarin ja neitsytkammion akkuna. Bendla pisti päänsä ulos akkunasta. Se pää oli valkoverikkö, soikea, pellavaisen keltakutrinen. Klaus ei erottanut taivaansinisiä silmiä. Kukallinen, vaaleansininen aamunuttu hohti auringon nousevassa valossa ja Bendlan posket hohtivat ruusuisina. Tyttö pudisteli hursteja. – Nyt Bendla katsahti sivulle ja Klaus vetäytyi pensaan varjoon metsikköön. Hän tiesi, että tyttö rakasti kangasvuokkoja. Kangasvuokko kasvoi siellä lumipeittoisten mäkien ja routaisten mättäiden notkoissa. Ennenkuin he olivat niitä yhdessä poimineet. Kangasvuokon samettisen valkoinen terälehti oli jo kukalla, sen kanarialinnun keltaisia untuvia muistuttavat verholehdet suojelivat sitä kevätkylmältä ja hallalta. Se sopisi vaikkapa Suomen kansalliskukaksi, Klaus ajatteli. Se oli kuin tunnuskuva heidän nuorelle versovalle rakkaudelleen. Se kestäisi kylmäkiskoisuuden, ankaran painostuksenkin alla, mutta se ei vielä voinut ilmaista itseään. Siellä metsän pimennossa se pälveen luona loisti omaa salaista lämpöään. – Klaus kuuli miten kapteenin rouva huusi tyttäriään ja hän näki taapikapteenin kompuroivan rantaan. Klaus ryhdistäytyi, ikäänkuin hän koulussa olisi seisonut jonkun tuntemattoman tutkijan edessä. Iloiset askeleet loittonivat rantaan, ja hän uskaltautui lasikuistiin. Pamela-rouva askarteli sisähuoneessa kahviaamiaisen puuhissa. Hiljaa kuin pyhättöön hiipien Klaus astui huoneeseen ja seisoi mykkänä kukkavihko kädessä ovella eikä muistanut edes sanoa hyvää päivää.
Pamela rouva kääntyi:
– Kas Klaus, sinä Klaus af Braehm täällä?
– Niin. – Muuta ei Klaus saanut sanotuksi. Hiljaa asetti hän kukat akkunalaudalle.
– Ole tervetullut, vaikka tiedän, ettei isäsi parooni Rurik von Brinckenhjelm taida hyväksyä sinun käyntiäsi täällä.
– Niin, toisti Klaus.
– Niin, niin, istuhan toki!
– Niin, niin, Klaus jatkoi hämmentyneenä. Ei parooni ole minun isäni.
– Mutta äitisi, herttainen ja hyvä Beata Birgitta, kuinka hän jaksaa?
– Olosuhteiden mukaan hyvin, niin. En voinut olla kotona, tulin tänne, kun oli Faanjunkkarsiinkin asiaa ja kun kapteenisetä voisi ehkä minua neuvoa eräässä asiassa.
– Kapteeni tulee jo varmasti. Minä ymmärrän... Mutta älä vielä puhu mitään hänelle, hän on niin juro ja jyrkkä eikä siedä kursailua. Ole hänelle rehellinen, niin voit voittaa hänen ystävyytensä.
– Minä koetan, ystävyyttä en saa kotona osakseni. Minähän taidan olla väärällä uralla ja väärällä taivaankappaleellakin, hän sanoi hupaisen hämmentyneenä.
– Klaus, olethan sinä fideikomissin omistaja ja perit talon.
– Parooni omistaa nyt kaikki, mittaa ja määrää kaikki. Minä olen tiellä, en ymmärrä maatöitä enkä ole huvitettu kilpa-ajoistakaan. Ei minusta ole tallirengiksi eikä maarengiksikään, metsänhoitaja olisi minusta ehkä voinut tulla.
– Mitä sinä nyt aiot?
– Aion puhua kapteenille ja kysyä neuvoa, lähtisinkö merille. Onhan enoni merikapteeni.
– Mutta, Pamela-rouva huomautti. Onhan äidilläsi omissa nimissä vielä leskentila, voisit siellä harjoitella maanviljelystä, sillä velipuolesi Bogislaus ei osaa hoitaa Terrabonan suurta tilaa.
– Parooni ei anna minun ominpäin tehdä mitään, rannikkoruotsalainen inspehtori on kaikki kaikessa.
– Entä Bogi?
– Bogi on vielä kadettina Haminassa, hän on seuranhaluinen, hieno, komea ja tarvitsee paljon rahaa.
– Älä nyt vielä päätä mitään. Ajat ovat levottomat. – Kas tuolta isä jo tuleekin, hän tietää nämä asiat paremmin.
Samassa kapteeni astui huoneeseen, kohotti kalahaavin korkealle ja huudahti: Kas tuossa, Pamela, keitä kalalientä!
Pamela-rouva vei kalat keittiöön. Kapteeni huomasi Klaun. – Sinä Klaus et olekaan pitkään aikaan talossa käynyt. No, miten hänen jalosukuinen korkeutensa jaksaa? Rotuhevosia, rotukoiria ja rotuihmisiä! Höh!
– Minä en kuulu siihen rotuun, setä.
– Olet tänään katkera, Klaus, mikä on asiasi.
– Sabine-neiti väitti, että klaveri on epävireessä ja pyysi käymään Matias von Quantenin luona.
Kapteeni tokasi: Vai Luikuri-Matin luona? Se mies on aatelinen, mutta suvustaan degeneroitunut, mutta ikäänkuin jalostunut – köyhyydessään ja soittaa klanetilla huolensa huuthelkkariin.
– Niin sota on ovella, Klaus sanoi.
– Minä tiedän sen, kapteeni sanoi. Ja Emil puuhaa Tukholmassa kaikessa salaisuudessa ja soittaa toisenlaisella pillillä. Sen mukaan vielä saavat vallat tanssia. Matti serkku kutoo rummunlyöjän sotatorpassaan niinimattoja, ryijyjä ja rekivällyjä. Ei häpeä työtä ja soittaa välitöikseen luikuria häissä ja talkoissa kuin paras pelimanni. Soitannollinen mies. Väärällä uralla, mutta oikealla tolalla.
– Väärällä uralla olen minäkin, Klaus lisäsi. Ja siksi nyt tulenkin kysymään sedältä neuvoa, lähtisinkö merille.
– Merille, heh!
– Kotona en saa rauhaa, enkä tiedä, onko se minun kotini lainkaan, hyvän äitini takia olen vielä sietänyt sitä komentoa. Enhän ole parooni.
– Olet vanhempaa aatelia kuin Brinckenhjelmit. Sinä olet hyvä poika, Klaus, mieti ensin ennenkuin otat tämän askeleen. Onhan sinulla hyvä nimi, sekin auttaa paljon. Maalla ei tee niin pian haaksirikkoa kuin merellä. Moni lähtee sotaan ylentyäkseen ja kaatuakseen, samoin moni antautuu virkauralle ylentyäkseen ja saadakseen hyvää palkkaa, kuten esimerkiksi hovijunkkari, ja palaa isiensä maalle. Ja virkatoverit vain kadehtivat häntä. Mutta maamies on isäntä omalla maankamarallaan. On maata vaikka maan keskipisteeseen saakka. Jos minulla olisi poika, niin panisin hänet kuokkimaan maita ja soita. Ei siinä silloin turhia ajattele eikä pohdi elämän ongelmia, vaan kuolee kuokkansa ääreen, kun on hyödyttänyt isänmaataan.
– Mutta onko meillä omaa, vapaata isänmaata, Klaus sanoi.
– Mielelläni lähtisin vielä sotaan, jos tietäisin, että voisimme päästä irti vanhasta vainolaisesta. Ja minä tunnen jo ruudin käryn, jotain on ilmassa, jotain on tulossa, mutta sen vain tulevaisuus voi ratkaista. Niin, niin, minulla on vain tyttäriä, hyviä ja herttaisia. Toinen laulaa ja soittaa klaveria ilokseen, toinen tanssii ja taputtaa taikinaa. Antaa iloita ja tanssia, kyllä elämän koulumestari opettaa meitä ottamaan askeleemme uuden tuimemman tahdin mukaan!
– Niin Bendla on suloinen ja siveä... Klaus uskalsi sanoa.
Sinä hetkenä tyttäret töytäsivät saliin hiukset hajallaan ja märkinä. Kun he huomasivat Klaun, he huudahtivat yhdestä suusta:
– Klaus! Ja juoksivat yläkertaan.
– Katso, Klaus, sellaisia ovat nuoret, vanhempiemme ikuisia iloja. Onhan sinullakin äiti ja hyvä äiti onkin, koeta olla hänelle vanhuuden iloksi, sillä olethan vielä nuori ja koko tulevaisuus on kuin ihme edessäsi, kapteeni lohdutteli.
Klaus ajatteli Bendlaa ja lisäsi omaa ajatustaan:
– kuin ihana ihme, niin, niin...
Tytöt töytäsivät taas alakertaan. Olivat pukeutuneet keveisiin kesäpuseroihin. Naisellisen vaiston ja miellyttämisen merkeissä Bendlan vaalea tukka loisti sinisen nauharuusukkeen alla ja Rosalien kullanruskea tukka liekehti kuin tuli vihreän otsanauhan reunustamana.
– Klaus, Rosalie huudahti, meidänkin klaverimme on epävireessä, jos isä sallii, niin me saatamme Klaun Luikuri-Matin luo. Minun pitäisi harjoitella. Ritoniemen herra on pyytänyt minua ensi sunnuntaina soittamaan.
– Lienette hiukan virittäjän tarpeessa itsekin, vaikka epäsointuja ei vielä kuuluisikaan, kapteeni huomautti. Myös Klaun sielun kone taitaa olla epäkunnossa. Mutta ensin te syötte aamiaista, kapteeni sanoi.
– Enhän minä... Klaus esteli.
Kapteenin rouva ilmestyi ovelle. Pelatkaa ensin hiukan tammipeliä, kalakeitto on pian valmis, Bendla ehti jo perata kalat.
Bendla huomasi kangasvuokot ja huudahti: Kangasvuokkoja, oi, kuinka minä niitä rakastan!
– Mutta kenelle ne on aiottu? Rosalie kysyi, katseli veitikkamaisesti molempiin ja heitti kukat Bendlan syliin.
Bendla punastui, nosti kukat kasvoilleen hengittäen niiden väkevää metsäntuoksua salatakseen siten punastumistaan. Mutta Rosalie työnsi hänet lasikuistiin, jonne nuoret nyt siirtyivät. Pian sieltä kuului tirskettä ja väittelyä. Klaus hävisi, sillä hän ei katsonut nappuloita, vaan Bendlan käsiä ja silmiä. Kapteeni rykäisi omasta huoneestaan:
– Syömään, syömään, hauet odottavat, niinkuin me usein saamme odottaa haukia.
Kaikki istuutuivat hiljaa aamiaispöydän ääreen. Perityn sota-ajan tavan mukaan kapteeni risti kätensä ja luki lyhyen pöytärukouksen. "Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme". Kaikki painoivat päänsä alas ja vaipuivat hetken hartauteen.
Sen keskeytti äkkiä maantieltä kuuluva kavioiden töminä. Ritoniemen hovijunkkarin kamaripalvelija karautti kapteenin puustellin pihalle, heittäytyi satulasta maahan, riensi asuntoon kirje kädessä ja ojensi sen kapteenille. Kapteeni repäisi auki hajuvedelle tuoksuvan, pitkän, aateliskruunulla varustetun kirjekuoren ja alkoi lukea:
"Mon cher Confrère!"
Kapteeni huudahti: Ranskaa, ranskaa, ihme, ettei kirjoita hottentottia.
– Niin, niin, hm. Rakas virkaveli! Sen verran minä sentään ymmärrän. Mutta nyt tulee piste, paukku ja huutomerkki! "Kuten tietänet, on Venäjä julistanut sodan Ranskalle ja Englannille. Nikolai I ja Napoleon III ovat nyt tukkanuottasilla. Turkin laivasto on lyöty Sinopen luona. Englanti on purjehtinut Juutinraumasta ja tunkeutuu jo Pohjanlahteen ja Tammisaaren saaristoon. Tule ensi sunnuntaina Ritoniemeen! Au revoir!"
– Näkemiin, näkemiin! Tuli ja leimaus! – No haistoinhan minä jo äsken ruudin savua.
– Vai on sota jo Suomessakin, kaikki huudahtivat.
Kapteeni löi nyrkin pöytään ja ärjäsi:
– Niin, sota, oikea sota, eikä mikään leikkisota Parolan kentällä. Nyt olisi toimittava, kapteeni kivahti, sillä minä en ole koskaan hyväksynyt enkä sietänyt tätä keisarivallan liehittelyä Suomessa.
– Niin, nyt on toimittava, Klaus huudahti. Olkoon tunnuksemme: Alas väkivalta ja sorto!
– Jos syntyy kapina, niin minä olen mukana, kapteeni lisäsi.
– Niin, nyt on taottava aatteita ja aseita, niin kauan kuin rauta alasimella on kuuma.
– Oikein poikani, sinussa on ruutia ja ryhtiä, vaikka oletkin niin hiljainen.
Kapteeni vetäytyi vaimonsa kanssa huoneeseen, mutta tyttäret lähtivät kulkemaan Klaun seurassa maantietä, pitkin järven sivua.
Kevätukkonen alkoi jylistä taivaanrannassa, ikäänkuin ennustaen tulevia kohtaloita. Idästä singahti leimaus, mutta lännestä tullen sen halkaisi pitkä, ponnahtava ristisalama kuin säilän sivallus. Nuoret kulkivat puron yli, Bendla melkein tanssi tiellä, kun Klaus tarjosi hänelle kätensä. Ne joutuivat kosketuksiin kuin salaisesta sopimuksesta, ikäänkuin niissä olisi ollut kahden sydämen sykintä ja silmissä oli säteilyä, mikä veti heitä lähemmäksi toisiaan kuin magneetti. Rosaliestä välittämättä he astuivat nyt käsi kädessä eteenpäin kuin karkeloiden. Katseet ikäänkuin upposivat silmäteriin, jotka etsivät toisiaan ja löysivät toisensa, lämpenivät ja leiskuivat samassa syleilevässä sielunpalossa, kuin kaksi yhtyvää liekkiä.
III
Hovijunkkari, pieni, pullea Ritoniemen kartanon valtaherra kulki rauhattomana edestakaisin kirjastohuoneessaan. Päässä oli hänellä pellavakankainen, vaaleankellertävä patalakki, takaraivolla keikkui pieni, puuteroitu hiussaparo, kapeiden jalkojen nopeasti liikkuessa pitkin tammipelin muotoisia lattiaruutuja. Vanha kustavilainen, siro taalalainen kaappikello naksutti nurkassa yksitoikkoisesti, hovijunkkarin esi-isien muotokuvien alla, ikäänkuin säestäen hänen siroja liikkeitään. Amoriineilla, paimenelämää ja lemmenkohtauksia esittävillä kuvilla verhotut seinät olivat täynnä hyllyjä ja kultaselkäisiä kirjoja, sillä hovijunkkari oli kiihkeä kirjojen keräilijä. Olihan säätyläisten kesken perustettu jonkinlainen lainakirjasto, joka käsitti etenkin ranskalaisia ja ruotsalaisia ajanvieteromaaneja sekä arvokkaita runokirjoja. Mutta hovijunkkari ei mielellään lainannut kirjoja, koska niitä ei saanut takaisin. "Pyssyä, vaimoa ja kirjaa ei saanut lainata, sillä niitä ei saanut takaisin, ja jos sai, niin ne olivat pilattuja", hän leksautteli voitoniloisen pilkallisesti. Mutta joskus hän luki ääneen omia pieniä tilapäisrunojaan, "verse obligate", joita vaihtoi Hämeenlinnan maaherran kreivi Reinhold von Rebenhausin kanssa. Niin – ne kirjat olivat kuten ystävätkin hiukan kevytmielisiä. Paremmille parempaa, huonommille huonompaa seuraa. Huono kirja oli hänen mielestään sentään parempi kuin huono seura. Erakkona hän joskus vieroksui seuraa, mutta etsi sitä taas muun huvituksen puutteessa, kun hänen mielestään yksin ollenkin voi olla huonossa seurassa. Hän ihaili viisasta valistusaikaa ja rokokoon jalopiirteisiä, joustavia oloja. Yöllä hän oli taas lukenut hyvää kirjaa, Rousseaun "Tunnustuksia". Hän oli koettanut maaseudulla toteuttaa tämän suuren tietäjän oppeja. Mutta ne yritykset jäivät keskeneräisiksi ja naurettaviksi. Jumalan luonto oli kaunis, mutta ihmiset turmelivat sen. Häntä huvitti pukeutua sarkapukuihin, kummitteli ja kujeili niillä joskus pidoissa. Vuoroin hän ajoi parivaljakolla, vuoroin maalaiskärryillä, ja kävellen pitkillä matkoillaan laajalla tilallaan hän härnäili kartanon herroja ja kylän eukkoja, sillä häntä vain huvitti olla erikoinen ja herättää huomiota. Arvellanderin tyttärille ja ystävilleen hän lausui Vänrikki Stoolin tarinoita tai luki Creutzin: "Atis ja Camilla" runoelmaa, jota hän suunnitteli esitettäväksi hienoston näytelmäseurassa. Runebergia hän ihaili ja harrasteli Lamartinen ja muiden runoilijoiden runokäännöksiä. Mutta kapteeni Arvellander nukahti usein hovijunkkarin piipittävään ääneen ja mahtipontiseen lausuntaan ja silloin hovijunkkari kävi pisteliääksi ja ivalliseksi.
Niin, kievaripostissa hän oli saanut kreivi Rebenhausilta tiedon sodan puhkeamisesta. Eihän se häntä pelottanut, mutta se vaivasi häntä kuitenkin. Helsingin asukkaita oli jo lähtenyt pakomatkalle maaseudulle. Hän oli saanut sisarentyttäreltään Camilla Böljalta Ruissalosta tiedon, että tämä armollinen jalosyntyinen neiti saapuisi Ritoniemeen ja toisi mukanaan älykkään, sukkelan, vallattoman ja viehkeän ystävättärensä mamselli Majda Barkstén'in, Porvoon piispan kaukaisen sukulaisen, josta huhuiltiin, että hän oli kirjeenvaihdossa Johan Ludvig Runebergin kanssa ja että hän sepusteli muistelmia.
Nuorten neitien kamarit, keltainen kiinalainen lohikäärmekuvioineen ja ruskea, persialainen huone arabeskikuvakudoksineen oli pantava kuntoon. Kaikki tämä oli saanut oikullisen hovijunkkarin aikaisin liikkeelle, koska hän oli lähdössä kirkolle kuulemaan sotauutisia. Hän siirsi tuoleja, korjasi papereitaan ja taide-esineitään, kulki leposohvan ja akkunakomeron väliä ja katseli pihalle. Pihalla ei näkynyt ketään. Hän oli huonolla tuulella ja kaipasi seuraa. Hän kilisti hopeaista pöytäkelloa kerran, mutta sen ääni kaikui tyhjänä autiossa huoneessa. Alhaalta ei kuulunut vastausta. Vihdoin hän otti nurkasta katajaisen, kuhmuisen sauvansa ja kolkutti kerran lattiaan. Kun hän kolkutti kolme kertaa, oli se merkki siitä, että kamaripalvelija tulisi sytyttämään hänen helmikoristeista piippuaan. Kun hän kolkutti kaksi kertaa, hän tahtoi saada ruokansa kannetuksi arabialaisella tarjottimella yläkertaan. Kerran kolkutettuaan hän tahtoi ajelulle. Hänen toinen polvensa vapisi kiihkosta. Vihdoin hän huusi hiukan kimeällä äänellä ovesta porraskäytävään:
– Jean Jacques! Ei kuulunut vastausta.
– Senkin pöllö! Ethän ymmärrä ranskaa etkä ymmärrä Rousseaun opista hölynpölyäkään. No, ymmärrätkö suomea. Janne Jaakko Russonen! Hoi! Missä te viivytte kaikki. Kokki, puutarhuri, taloudenhoitajatar Henna Holja, hm, hm, mordvalainen kuski, Gulja, valjastakaa hevoset ja heti!
Vihdoin kuului käytävästä lakeerikenkien kolinaa, livréepukuinen kamaripalvelija Janne ilmestyi ovelle.
– Olen soittanut, olen kolkuttanut, olen huutanut ääneni käheäksi. Senkin vetelys, missä olette maleksineet?
– Viinikellarissa, herra hovijunkkari.
– Kyllä sen arvaan.
– Hovijunkkarihan käski tuoda bikaverviiniä, unkarilaista häränverta, aamiaispöytään. Pöytä on katettu!
– Ja hevoset on heti valjastettava, kuulitko! Missä se murjaani mordvalainen maleksii? Nukkuuko?
– Sukii jo hevosia.
– Hyvä. Talo on tyhjä niinkuin Pyhäjärven kirkko sunnuntaisin, kun apupappi Pietari Tingerhana saarnaa. Toista on silloin, kun rovasti Willem Wallenberg pauhaa, silloin kuolleetkin heräävät, tarkoitan henkisesti kuolleet, laiskat lurjukset. Ja laittakaa kaksi huonetta kuntoon, Helsingistä ja Turusta tulee vieraita, toiset kirkkokahville ja toiset ehkä jäävät tänne pitemmäksi aikaa. Hovijunkkari asteli nopein askelin alakertaan. Nopeasti syötyään hän riensi alakerran pilarikuistille ja astui alas pitkin korkeita portaita juovikkaasti sannoitetulle eteispihalle, jonka keskellä seisoi auringonkello. Hän tarkasteli sitä ja katsoi sitten yläparvekkeelle, jonka yläpuolella oli seinään kiinnitetty von Raten-suvun vaakuna, yläkulmassa aateliskruunu ja kilvessä kolme tähteä, harppi ja kolme tykinkuulaa.
Hän istuutui vaunuihin, joiden edessä oli pari täysveristä arabialaista hevosta, jotka hän oli ostanut Pietarista. Vaunujen ovissakin oli vaakunat. Pyöreähkö kuski Gulja istui jo korkealla istuimellaan. Hänellä oli korvien kohdalla pienet mustat pulisongit kuten hovijunkkarillakin, niin keisarilla kuin kersantilla. Leuka oli eilen saunassa sileäksi ajeltu kuten hänen herrallaankin, jonka käyntiä, liikkeitä ja yskääkin hän matki.
– Minne ajetaan, Terrabonaanko?
– Ma foi! Jamais! Sanoitko sen tahallasi, vintiö? Hovijunkkari muisti elävästi kosintakommelluksensa. Hän oli niellyt sen katkeruuden kalkin ja sopeutunut oleviin oloihin. Mutta hovijunkkari ei ollut unohtanut hienon henkevää ystävätärtään Beata Birgitta-rouvaa. Hän kirjoitteli hänelle vielä runokirjeitä, joiden platooniselle rakkaudelle parooni Brinckenhjelm vain yliolkaisesti naureli. Hovijunkkari ei ystävälleen kapteeni Arvellanderille, virkistävälle riitakumppanilleen, koskaan viljaillut kosinnastaan eikä salaisesta kiintymyksestään. Ärhenteli vain vaimoväelle yleensä ja väitti vihaavansa naisia. Johon Arvellander ilkeästi huomautti, että koska hovijunkkari alati lörpötteli naisista, hän niitä kuitenkin taisi ihailla. Erikoisesti oli hovijunkkari huvitettu nuorten, lepertelevien ja välittömien neitosten seurasta, nauratti ja nipisteli niitä leuan alta ja tarjosi ruusuja niin vallasnaisille kuin torpparin tyttärille. Hovijunkkari oli vuosien kuluessa hiljaa tukahuttanut tunteensa. Beata Birgittan kuva oli muuttunut hänen mielessään viileän valoisaksi. Heitä yhdistivät samanlaiset harrastukset, henkimaailma, mietekirjat, seuranäytelmät, hyvät työt ja armeliaat apuretket. Hovijunkkari sääli sielutonta elämää ja raakoja ihmisiä. Pohjimmaltaan hovijunkkari oli antelias, suosi köyhiä ja auttoi niitä. Hän sanoi säälivänsä myös niitä ihmisiä, jotka eivät voineet tuntea sääliä. Hovijunkkari sääli tavallaan Beata Birgittan rakkaudetonta elämää ja järkiavioliittoa eikä voinut koskaan antaa anteeksi paroonille, että tämä oli anastanut häneltä hänen nuoruutensa lemmityn. Ei koskaan! Jamais! Kirottu sana sekoitti koko puheen vyyhdin ja koko hänen elämänsä. Ei Beata Birgittakaan koskaan saavuttaisi onnea, vaikka hän kätkikin sen kaipauksen ulkonaiseen loistoon ja koreaan kuoreen. Hän oli syvällinen ja sydämellinen nainen. Hovijunkkari oli kartanon rouvalle aina huomaavainen, hienotunteinen ja ystävällinen. Yksinäisyydessään hovijunkkari kaipasi tämän henkevän naisen suloista seuraa, josta hänen etsivä henkensä sai viihdytystä, sillä Beata Birgitta oli hiljaisen häikäisevä ja hurmaava, hän luki ja ajatteli paljon kuten Ritoniemen herrakin. Parooni sen sijaan oli kiihkeä, pintapuolinen, maallista omaisuutta tavoitteleva, rehentelevä luonne, eikä lukenut paljon muuta kuin hevoshoitokirjoja, aateliskalentereita tai enintään Paul de Kock'in keveitä romaaneja ja Voltairen Candide-teosta ja sen sellaisia. Hovijunkkari oli hetken vaipunut ajatuksiin. Hän heräsi ikävistä mietteistään, kun vaunuhevoset kävivät levottomiksi, ja hän ärjäisi: "Aja kirkolle!" Sodasta hän ei kuskille puhunut mitään.
Vaunut vyöryivät hiljalleen maantiellä. Orhien kavioiden kapse kaikui hauskasti ja keveästi, kun hevosten sininen verkkosuojus välkkyi auringonpaisteessa. Metsän tummuudesta, mättäiden notkoissa vilahti joskus lunta, mutta Pyhäjärvi lainehti jo melkein jäistä vapaana. Laajojen tilusten kevätlaiho oli jo oraalla, koivut vasta hiirenkorvalla, mutta kottaraiset eivät vielä pesiytyneet kartanon vanhan puiston puupönttöihin. Kuskin riikinkukonsulka kimmelsi kaikissa sateenkaaren väreissä. Hän istui pukillaan jäykkänä ja itsetietoisena. Tuulimyllyn siivet seisoivat paikallaan, sillä tuulenviri ei niitä liikuttanut. Ja kauempana kohosi Kiianvuori, vanha pakanuudenaikainen linna, jossa oli vielä jälkiä kivivarusteista ja suojahaudoista. Kansa kertoi, että Novgorodin ruhtinas Jaroslav oli sinne hyökännyt rosvojoukkoineen, sillä hämäläiset olivat tehneet kostoretkiä vanhaan varjaagien kaupunkiin. Novgorodilaiset olivat tulleet meritse, vieneet lapsia ja vaimoja, saaneet paljon sotasaalista, ryöstäneet ja polttaneet maita ja kuljettaneet miehiä orjuuteen ja vankeuteen. Mutta Pentti Tuomaanpoika, Kiian urhea ritari, pelasti Hämeen heimon ja karkotti vainolaiset rajojen taakse. – Tätä tarinaa hovijunkkari nyt mietti ja epäili hiukan tarinan todenperäisyyttä, sillä hän oli luonteeltaan suuri epäilijä. Ihminen, hänen mielestään, ei voinut saavuttaa varmaa tietoa, eikä hovijunkkari luottanut ihmisten pysyvään ystävyyteen.
Hovijunkkari oli Venäjällä ollessaan hiukan ylentynyt virassa, mutta oli kyllästynyt vieraisiin oloihin ja palannut kotitiluksilleen kapteeninkin kehotuksesta, koska hän taloudellisesti ei ollut riippuvainen virkapaikoista. Kirjojensa ja muistojensa ääressä hän aikoi viettää loppuikänsä esi-isiensä raatamilla rintamailla, rakentaa ja unohtaa. Satoja vuosia oli Venäjällä taisteltu idän ja lännen välillä, rajarauhaa rikottu ja poltettu suomalaisen talonpojan viljapeltoja. – Ja nyt oli taas sota puhjennut lännen valtojen ja idän tutkimattoman, tahmean jättiläisliskon välillä. Kumpi voittaisi? Yhtyisikö Ruotsi sotaan? Saavuttaisiko Suomi vapautensa? Varovaisuudesta hän ei vielä tahtonut määritellä kantaansa, täytyi odottaa tapahtumien kehitystä. Siitä hän nyt tahtoi keskustella kirkolla Terrabonan paroonin, vanhan sotaveikkonsa, kapteeni Arvellanderin ja muiden pitäjän herrojen kanssa. Hän ajoi ohi saaristen rantojen, läpi metsien, kylien, ja jo vilahti valkea kirkko hänen uneksuvien kasvojensa eteen. Hevoset saivat vauhtia, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet näyttää komeuttaan kylän väelle. Vaunut vyöryivät kievarin pihalle ja hevoset vietiin Ritoniemen omaan kirkkotalliin ja syöttöpaikkaan, jonka vierustalla oli puinen puomi rautarenkaineen. Naakat kirkuivat kirkontornissa, kun hän ketterästi astui maantieltä kirkon hautausmaan portista. Portin eteen vyöryi yhä uusia vaunuja, pitäjän herrasväkeä, joku ontuva ruotusotilas, joku kenraali kunniamerkkeineen, isäntiä ja renkejä, talonpoikia ja torppareita lähikylistä. Ja tapulissa papinkellot alkoivat soida. Rovasti Wallenberg oli tulossa. Tiellä tallusteli yksinään Paturi-poppamies ja väistyi tieltä ojaan, kun Terrabonan uudenaikaiset loistovaunut vierivät kirkkotiellä. Kuski karjaisi hänelle ja läimäytti pitkällä piiskallaan. Vaunujen samettisilla takaistuimilla istui parooni von Brinckenhjelm jäykkänä ja hänen vierellään hymyili levollista, salaperäistä hymyään paroonitar Beata Birgitta. Edessä, kuskiin selin istuivat rinnakkain Sabine – upeana, uhittelevana ja tietoisena valloittavasta kauneudestaan – sekä velipuolet Bogislaus von Brinckenhjelm, kadettipuvussaan ja Klaus af Braehn pukeutuneena vihreään jääkäritakkiin ja haukansulkaiseen huopahattuun sekä ruskeihin nyörikenkiin. Vaiti ja vakavina kaikki astuivat vaunuista, ja hovijunkkari tarjosi kätensä Beata Birgittalle ja talutti hänet alas vaunujen jalkalaudalta. Paroonitar nyökäytti hänelle ja tarttui tavanomaisesti miehensä käsivarteen. Mutta kääntyen uusiin tulijoihin hovijunkkari huudahti:
– Siinä te olettekin, sinä armahin sisarentyttäreni Camilla Bölja ja te, armollinen mademoiselle Majda Ragvaldintytär Barkstén! Mitä Porvooseen kuuluu? Miten poeta magnus jaksaa?
Mamselli Majda ei vastannut, hymyili vain salaperäisesti ja hänen ruskeat silmäteränsä välähtivät. Camilla Bölja huudahti iloisesti:
– Hyvää päivää, grand oncle! Saanen esittää. Terveisiä Turusta ja Helsingistä, kaikki pakenevat nyt maaseudulle, ja niin päätin minäkin äkkiä lähteä. Voi tätä hirveätä sotaa! Päivää, herra parooni. Ja tässä on ystävättäreni Majda Barkstén, kyllä nyt saatte iloista seuraa ikävään arkielämäänne!
Hovijunkkari suuteli manselli Barksténia kädelle ja lasketti jonkin kaksimielisen, ranskalaisen sukkeluuden. Neidit astuivat vaunuista, jotka oli lähetetty Hämeenlinnaan saakka heitä noutamaan. – Terveisiä kuvernööri, kreivi von Rebenhausilta ja kaikilta tutuilta, Camilla lisäsi.
– Merci, ma chère, hovijunkkari sanoi ja kumarsi keveästi. Hän liikkui ketterästi ja ehti sanoa kohteliaisuuksia kaikille tuttaville, taputti maalaiseukkoja olalle ja nyökäytti torppareillekin. Hänen valpas silmänsä keksi äkkiä kievarin tienviitan alla ihmetohtorin, Gabriel Gambergin, mietiskelijän ja vapaamuurarin, joka ajoi vanhoissa, yksinistuttavissa, notkuvissa jikikääseissään, vihreät silmälasit nenällä, sillä hän oli hyvin likinäköinen ja vaikutti hajamieliseltä.
– No terve, sinä suuren Esculapiuksen kuuluisa oppilas ja arvoisa muurarimestari. Vieläkö sinä yhdellä ja samalla reseptillä parannut Hämeenlinnan asukkaat ja koko läänin luulosairaat? Kylläpä sinä tuoksut jodille ja kotitupakalle, mitäs siitä sanovat meidän hienot, kaukaiset sulottaremme?
Tohtori Gamberg mutisi:
– Aina sinä, Raten, liioittelet tapasi mukaan. Miten on rakastavan sydämesi laita, koetanko valtasuonta?
Nurkan takaa ilmestyivät pian muutkin, ratsumestari Rabe, joka harvoin kävi kirkossa, sekä hänen naapurinsa, talollinen Kärnä, mustahahmoinen, mustalaiselta vaikuttava, pitkä mies, ja jalan asteli vaunujen välitse, tuohikontti selässä vaatimattoman veikeänä Mathias verkonkutoja ja virittäjä. Heidän ohitseen kiitivät metsästyskärryissä Kerstilän molemmat pienet ja siroliikkeiset paroonit, napinlävessä kasvihuoneen aikaisia kukkia. He olivat pukeutuneet ihan viimeisen muodin mukaan, päässä alaspäin kapeneva silkkihattu, vyötäisiltä tiivistetyt, polviin ulottuvat mustat, silkkireunaiset liivitakit ja jalassa kiiltokengät. Heidän takanaan nuokkui hintelän hoikka kotiopettaja, guverneur René Rivoir, jonka paroonien isä, entinen Tulan asetehtaan vuokraaja, kenraali af Renskjöld kerran oli tuonut venakkovaimonsa ja poikiensa ranskankielen kotiopettajaksi Pariisista. Monsieur Rivoir oli pitkä, normandilainen herrasmies, harmaa pitkä tukka oli takaa kuin viivoittimella tasaiseksi leikattu. Musta huopahattu, musta takki, musta solmio, mustat, kapeat housut ja kengät. Mutta silti tämä vanhus vaikutti eloisalta ja hilpeältä.
Tepsutellen astelivat pikkuparoonit Sergei ja Saska jo kohden kirkonporttia, kun apulainen Tingerhana keikailevan hoippuvasti, kaikkia liehakoiden ja tervehtien riensi ohi hautaristien sakastin ovelle. Tukeva ja tohiseva rovasti oli jo saapunut.
Kapteeni Arvellander, Pamela-rouva ja tyttäret kerallaan oli kiiruhtanut omalla kalastusvenheellään soutaen kirkkorantaan. Kapteeni asteli nyt sotilaallisen arvokkaana muiden jäljessä. Hän osasi heiluttaa ruumistaan tasapainoisesti, niin ettei ontumista heti huomannut. Kunniaa tehden hän kulki pääovesta kirkkoon, kun urut humahtivat alkusoittoon ja jumalanpalvelus alkoi.
Kirkon seinillä oli aatelisvaakunoita ja vanhoja haarniskojakin Ruotsinvallan ajoilta, lehterin parvekkeen seinustalla pyhimyksen kuvia ja puinen Simeonin kuva kannatti saarnastuolia, jonka päällä seisoivat puiset, vihreiksi maalatut enkelit miekka kädessä ja kruunu päässä. Kirkon laivaholvissa oli kalkkiin maalattuja sinisenvihreitä kattomaalauksia, jotka esittivät helvettiä, taivasta ja viimeistä tuomiota.
Parooni Rurik von Brinckenhjehnin perhe istuutui melkein saarnastuolin eteen sukupenkkiinsä ja vastapäiselle etupenkille, ihan lukkarin tuolin eteen hovijunkkari oman vaakunakilpensä kohdalle. Apulainen Tingerhana messukasukka yllään luki alttarilla päivän tekstin yksitoikkoisella, honottavan laulavalla äänellä. Seurakuntalaisten päät taipuivat rukoukseen, mutta Terrabonan herra istui pystyssäpäin, hiukan ivallisesti tarkastaen seurakuntaa ja alustalaisiaan. Hovijunkkari työnsi käytävälle eukkoja, jotka pyrkivät hänen penkkiinsä, mutta nuoret neitoset vilkuilivat vilkkaina ympärilleen. Alttarintakaisesta kattolasiakkunasta siivilöityi himmeää valoa, kimalluttaen naisten kaulakoristeita ja jalokivisormuksia, miesten miekkoja ja ritarimerkkejä. Mathias von Quanten, vanha virittäjä, istui ovensuussa ja torkkui, sillä hän oli noussut jo kolmelta kalastamaan. Useat muutkin seurakuntalaiset torkahtivat pitkien matkojen ja päivätöiden takia ja löivät päänsä penkinlautaan, jossa oli virsikirja ja tinainen, puumerkillä varustettu vahakynttilänpalka.
Klaus af Braehm istui hiukan sivulla äitinsä vieressä ja oli hajamielinen. Hän muisteli kohtausta maantiellä, vanhaa virittäjää, sodanjulistusta, käyntiänsä kapteenin puustellissa. Hän oli vielä sieraimissaan tuntevinaan kangasvuokkojen tuoreen ja viileän tuoksun. Siitä hetkestä asti ei hän muuta ajatellutkaan kuin kapteenin nuorinta tytärtä, tämän neitseellistä suloutta ja ujoutta.
Hänen katseensa oli avonainen, hiukan surumielisen lempeä, kuten Beata Birgitta-rouvakin. Nenä hieno ja säännöllisen suora, kasvot soikeat, otsa miettivän korkea, jonka takana asusti ajatuksen salattu voima ja mielenjalous. Tumman tukan silkille vivahtavat kiehkurat kulkivat kaaressa takaraivolle suipentuen niskassa kärjeksi. Hän oli kuin itse hiljaisuus myrskyn edellä. Hänen olemuksessaan ei ollut sitä karsasta kylmyyttä ja ylimielisyyttä, mikä oli ominaista paroonille ja Bogislaukselle. Kädet olivat sinijuovaiset ja levottomat, niitä koristi harvoin vaakunalla koristettu kantasormus, jonka hän olisi tahtonut vaihtaa kihlasormukseen.
Nyt kun mamselli Bendla istui siinä kirkonpenkillä isänsä vieressä, tuntui Klausta ikäänkuin koko kirkko olisi kirkastunut neitosen kaihoisissa katseissa. Klaun mieli ailahti keväisen keveäksi ja samalla tunteellisen tuskaiseksi, eikä hän voinut siirtää ihailevaa katsettaan neitosen kirsikkahuulista, puhtaalta otsalta ja valkealta kaulalta, jossa riippui äidin antama rippilahja, pieni hopeinen risti hopeaketjuineen. Hän olisi tahtonut kuiskata hänen pieneen korvaansa, kuinka äärettömän rakkaaksi mamselli jo oli käynyt hänen miehiselle mielelleen, ja hän mietti keinoja, miten hän saisi tilaisuuden tavata tyttöä. Siksi hän ei seurannut rovastin saarnaa kyllin tarkasti, vaan olisi toivonut, että rovasti olisi nyt heille molemmille puhunut rakkauden korkeasta veisusta. – Hetken hän katseli myös ystäväänsä, pappilan Justusta, joka istui papin penkissä ja tutki seinämaalauksia, ja huomasi, että Justuskin usein katseli Bendlan siskoa Rosalieta, jonka kullalle hohtava tukka ikäänkuin liekehti kirkon akkunan kautta virtaavassa valossa. Mutta Rosalie istui jäykkänä kuten kapteenikin, ikäänkuin hän ei olisi huomannut Justuksen veitikkamaista kasvojen ilmettä. Rosalie ikäänkuin uhitteli ja teeskenteli kylmyyttä, vaikka hän kyllä oli mielissään nuoren teinin huomaavaisuudesta. Sillä hän pelkäsi, että isä olisi sen huomannut ja pitänyt sitä sopimattomana, kirkkokansan istuessa hiljaa ja hartaana vanhassa, valoisassa kirkossa.
Kun kookas ja jykevä rovasti astui saarnastuoliin, kävi kirkossa kuin humahdus. Hänen jylisevä äänensä sai kuivakiskoisimmatkin kuuntelemaan hänen saarnaansa, jonka aihe oli otettu Makkabealaisten kirjasta. Hän ei nyt puhunut rahvaan ja yleisön turmeluksesta, vaan sielun sodasta ja jumalan rauhasta, koska Jumala kulloinkin ja aikanaan tuo ihmisten syntien vuoksi sodan maan päälle muuttaen sen palavan pensaan vitsaksi, joka kurittaa ja kasvattaa. Kapteeni Arvellander kuunteli hartaasti saarnaa, nuoret kartanon mamsellit kuiskuttelivat jotakin keskenään ja vilkuilivat nuorten aatelisten kadettien, ylioppilaiden, pappilan poikien ja käräjäkirjurien puoleen. Hovijunkkari katseli salavihkaa Beata Birgitta rouvaa, joka oli vaipunut jonkinlaiseen hartauden horrostilaan. Ja hovijunkkari katseli akkunamaalauksien hentoja enkelihahmoja, sulki silmänsä ja huokasi.
Saarnan ukkosenenteistä, raskasta ilmanpainetta eivät kestäneet kirkon takapenkillä istuvat juomarit, pelurit ja pilkkaajat, vaan salaa hiipien he poistuivat kirkonpihalle tupakoimaan tai koikkelehtivat kievarin porstuakamariin kannuja kallistamaan. Rovasti huomasi tämän ja alkoi rykiä. Hän tarkasteli hetken tuumivasti seurakuntaa, kiihtyi ja alkoi lukea saarnaansa:
– Te öykkärit ja niskurit, te kuurot ja kylmäkiskoiset! Minä olen palava pensas, minä olen huutavan ääni korvessa. Minä huudan, mutta te nukutte, minä siunaan hiljaisimman rukouksen, te kolkutatte penkkilautaa ja ovia. Te pitäjän korskeat ja ylpeät, te piiskurit ja pilkkaajat, te ajatte komeilla vaunuilla kirkolle, mutta te ette aja tulisilla vaunuilla taivaaseen. Nyt on sota sekä sorto, kauhu ja kuoleman pelko, kaupunkeja poltetaan, koteja tuhotaan. Taivas syöksee tulta ja tulikiveä, vesi paisuu yli äyräitten ja hukuttaa maan. Syntiinlankeemus ja vedenpaisumus vyöryvät ylitsemme, mutta te torkutte kuolon unessa, ettekä tunne iltaa, jolloin hetkenne lyö, ette aavista tuomionne päivää, joka täyttyvä on, Herra tulee tutkimaan niin eläviä kuin kuolleita, syntyviä ja ylösnousseita. Tehkää parannus, kun vielä aika on, kääntykää Sodoman ja Gomorran tieltä ja paetkaa pyhille vuorille. Sillä sanassa sanotaan: "Kaikki liha hukkuu, joka maan päällä matelee, linnut, karja, pedot, ja kaikki, jotka maan päällä liikkuvat ja kaikki ihmiset."
Rovasti taukosi hetkeksi. Päät nousivat, kansa kavahti kuin seisaalleen, sillä voimallinen oli tänään Herran soturin saarna. Hovijunkkarikin oli aivan järkyttynyt, asetti kätensä ristiin ja rukoili. Ja rovasti jatkoi: "Ja vedet seisovat valtiaina maan päällä. Mutta, sanoo Herra, minun kaareni olen minä pannut pilviin: sen pitää oleman liiton merkki, minun ja maan välillä. – Liiton merkki on temppelin pyhimmässä, sitä eivät kaikki saa katsoa, ja ken siihen koskettaa, sen kuolemalla kuoleman pitää. Totisesti, totisesti, heretkää ennenkuin se myöhäistä on. – Miksi te taas häiritsette, avaatte ja suljette kirkon ovea, näin te suljette taivaaseen johtavan sielunne oven ja päästätte sinne huonoa seuraa! Pysykää paikoillanne, sillä tuomion pasuuna soi nyt ylitsenne kuin hirmumyrsky ja sodan julkea jylinä, oi, Herra Zebaot, varjele ja suojele meitä, amen!"
Parooni kävi levottomaksi, sillä hänen piti tavata Seth Skriivaria kievarissa. Kuin uhalla hän nousi pystyyn, juuri kun rovasti katsahti häneen tulta leimuavin silmin. Parooni avasi melkein mielenosoituksellisesti kirkonpenkin oven ja astui käytävälle. Parooni Brinckenhjelm lähti kirkosta kesken saarnan, mutta muut suvun jäsenet jäivät paikoilleen. Silloin rovasti kohotti katseensa kattoon, korotti äänensä ja kätensä ja singoitti sanansa:
– "Ken Herran huoneesta lähtee kesken saarnan, hän kulkee suoraan helvettiin."
Koko seurakunta hätkähti, mutta tyyntyi, kun loppuvirsi kaikui holvissa, vierien avonaisesta ovesta Pyhäjärven pintaa pitkin. Kirkonkellot alkoivat soida. Väki lähti tömistellen kirkonmäelle.
Kivalteri Seth Skriivarikin oli pistäytynyt kirkkoon ovipilarin varjoon. Ei hän sitä tehnyt saadakseen sielulleen mielenylennystä, vaan etsiäkseen rovastin saarnasta jotakin lainvastaista ja korkeata valtiovaltaa vastaan sotivaa. Niin todella, sotivaa, hän ajatteli hiukan itseivallisesti ja sekaantui kirkkokansan joukkoon, kuunnellakseen ja urkkiakseen ihmisten puheita.
Hän odotti Terrabonan paroonia.
IV
Tarina kertoo, että Pyhäjärveen oli upotettu vanha Ruotsin vallan aikainen kirkonkello. Se oli vuosisadat kutsunut pitäjäläisiä jumalansanaa kuulemaan niin rauhan kuin sodankin aikoina. Kerrotaan, että se sodan aikana kaikui aina kumeammin ja kammottavammin, mutta rauhan aikana sen malmiset kieliläpät löivät leppeästi ja levollisesti. Siinä oli vaskipiirroksin kellon kylkeen juotettu lause: "Jollei Herra huonetta rakenna, niin rakentajat turhaan työtä tekevät. Gloria Deo in excelsis". Suomen sodan aikana seurakuntalaiset olivat kiskoneet kellon tapulista ja jääteleillä upottaneet sen keskelle Pyhäjärveä. Joskus sunnuntaisin saattoi joku harras kalastaja kuulla sen kuminan järven pohjasta. Jonkinlaista helinää saattoi kuulla selvällä säällä. Kalkutteliko joku ilokseen leikkivä hilleri kivillä kellon kylkeä, vai oliko joku syvälle luotaava uppikivi sattunut sen kylkeen?
Siitä kellonsoitosta kuiskuteltiin kirkonmäelläkin. Mathias virittäjä oli sen kuullut, Paturi oli sen kuullut taikoja tehdessään Kiian vuorella, lappalaisten entisellä pyhällä vuorella. Ratsumestari ja Kärnä kohmelopäissään väittivät, että itse paholainen rikkiömässä pullossa tanssi kellon kranssilla. Ja hurskas kapteeni Arvellander, jumalan mies ja soturi, hän kertoi sen kuulleensa kalamatkoillaan, arveli sen ennustavan sotaa, oli siitä kertonut rovasti Wallenbergillekin. Tämä väitti sen taikauskoksi, tai oli se kellonsoittoa ihmisten pahoissa omissatunnoissa. Sillä suuria asioita tapahtui aina ihmeiden edellä. Mutta Seth Skriivari selitti sen huminaksi ihmisten omissa korvissa, jotka eivät olleet lainkuuliaisia esivallalle ja keisarille.
Seth Skriivari oli rientänyt Syrjäkankaan vanhaan kievariin, jossa pitäjäläisten piti kokoontua vanhassa, isossa, mutta matalassa käräjäsalissa. Hän meni väentuvan puolelle ja tilasi emännältä olutta porstuankamariin. Hän kohtasi kievarin lasikuistilla parooni Brinckenhjelinin omaisineen, jotka kirkkomatkan jälkeen aikoivat siellä lepäillä ennen kotiinpaluuta. Skriivari kuiskutti jotakin paroonin korvaan ja tämä lensi kasvoiltaan tulipunaiseksi. Tarkoittiko rovasti sanoillaan häntä, Terrabonan valtaherraa ja patroonaa? Paroonin ja rovastin välillä oli ennenkin ollut riitaa eräästä pappilan ulkotilasta, lampuotitilasta, mikä ennen oli kuulunut Terrabonan alueeseen, mutta oli yhdistetty jonkin kirkkolain säännön mukaisesti pappilan piiriin. Skriivari toivoi saavansa runsaan palkkion käräjäjutuista ja aikoi salassa nostaa syytteen hämäräperäisestä omistusoikeudesta. Paroonin ja rovastin välit olivat muutenkin kireät, usein karjat olivat rikkoneet raja-aidan ja sotkeneet laitumia ja kymmenysverot sai pappi usein periä, sillä parooni viivytteli niiden maksamista. Parooni haastoi vain tahallaan riitaa saadakseen aikansa kulumaan yksitoikkoisessa maalaiselämässä, kun ei ollut markkinoita, joulukeinuja tai metsästysretkiä, ja hän matkusti usein Turkuun, jossa hänen äitinsä veli Herkepaeus oli hovioikeuden presidenttinä. – Niin, parooni oli kiivaudessaan punastunut, mutta tyyntyi, kun hovijunkkari selitti, että rovasti oli sanoillaan tarkoittanut seurakuntalaisia yleensä. Aatelismiehenä ei paroonin kannattanut kiistellä yksinkertaisen maalaispapin kanssa, joka kuului alempaan rotuun ja säätyyn.
Parooni von Brinckenhjelm oli vihan vimmoissaan seistessään taas kirkonmäellä ja muisteli papin nuhdesaarnaa. Hän päätti sopivassa tilaisuudessa nujertaa uppiniskaisen papin vastustuksen, ei voimasanoilla vaan teoilla. Parooni lähti pian seurueineen kotimatkalle eikä suostunut hovijunkkarin kehoitukseen käymään Ritoniemessä, koska rovasti ja Tingerhana oli sinne kutsuttu. Vanhassa käräjätalon kulmahuoneessa sitten Seth Skriivari, ratsumestari Rabe ja Kärna jo hörppivät väkiolutta sillä aikaa kun salissa keskusteltiin pakolaisten majoituksesta, avun keräämisestä englantilaisten sotalaivojen aiheuttamien tuhojen torjumiseksi ja kodittomiksi jääneiden rantakaupunkilaisten vaatetuksesta. Seth Skriivari ilmoitti juomaveikoilleen, että parooni aikoi perustaa oman kotiviinanpolttotehtaan ihan rovastin kiusaksi, koska hän tiesi rovastin vastustavan kotipolttoa ja viinanpolttoa yleensä, mikä turmeli kirkkokansan niin ruumiin kuin sielunkin. Rovasti ajoi muka Jumalan ja parooni paholaisen asiaa, ja Seth Skriivari toivoi pikkupirun verkollaan vetävänsä hyvän raha-apajan. Hän höristeli korviaan ja tirkisti avaimenreiästä, mutta ei siitä intoilustaan mitään hyötynyt, sillä pitäjän herrat ja talolliset olivat varovaisia puheissaan, ja kokous päättyi lyhyeen.
Brinckenhjelmiläiset istuivat kotimatkalla loistovaunuissaan nyrpeinä ja mykkinä. Paroonin mieli oli vieläkin kuohuksissa, mutta hän salasi sen kylmän kuoren alle. Papin jykevä hahmo, tultaleiskuva silmä ja kokoon puristettu nyrkki vaikuttivat häneen nyt, jälkeenpäin ajatellen, mauttomilta ja raaoilta. Saattoihan hän, paroonikin vihanpuuskassaan olla raaka alustalaisilleen, käyttipä joskus ratsupiiskaakin, kun torppari humalaisena tuli tekemään tiliä päivätöistään. Mutta muuten hän oli ylhäisen hillitty tai halveksivan pilkallinen ollessaan hienossa seurassa. Paroonin paha tuuli tarttui muihinkin. Bogislaus, joka oli perinyt isänsä ylpeän luonteen, olisi mielellään lähtenyt Ritoniemeen, sillä kirkolla hän oli ehtinyt vain kumarrella ja kätellä iloisia kaupungin neitejä. Camilla Böljan säteilevät silmät ja sähköittävät sanat olivat hurmanneet hänet äkkiä kuten Majda Ragvaldintyttären vapaa ja vallaton olemus. Hän vertaili heitä toisiinsa, jopa kapteenin tyttäreen Rosaliehinkin. Hänen mielensä häilyi aina toisesta tunteesta toiseen eikä hän voinut tuntea syvästi; hänen ihastuksensa kesti usein vain hetken, siirtyäkseen taas toiseen mieltymykseen. Sillä hän tunsi itsessään aina jotakin epävakaista ensi kohtaamisen jälkeen. Hurmaus muuttui jälkeenpäin arvostelevaksi ja harkitsevaksi. Jalosukuinen mamseli Camilla Bölja, joka omisti sukutilan Ruissalon seuduilla, oli vanhaa aatelissukua, rikas ja repäisevän iloinen, mutta kevyt luonne. Hän matkusteli usein paikasta toiseen ja sukulaisten luota toisten luo, kuten Majda Barkstén, joka ihaili suurmiehiä ja suurtekoja, halveksi pelkureita ja pikkumaisia ihmisiä, leikki ja leksotteli älyllisesti tasavertaisena miesten kanssa, valloitushaluisena, antautumatta koskaan kokonaan kenellekään.
Klaus istui vaunuissa vastapäätä äitiään ja katseli ohitse vilahtavia maisemia. Hän huomasi kirkossa paroonin järkytyksen ja odotti henkistä räjähdystä. Klautakin painosti isäpuolen jäykkyys. Mielellään hänkin olisi lähtenyt Ritoniemeen, kun tiesi siellä voivansa tavata nuorinta kapteenin tytärtä, jolle hän kirkolla oli ehtinyt sanoa vain pari sanaa, kun kaikki jo astuivat kirkkoon. Hän muisteli vielä lämmintä kättä, mikä luottavan pehmeästi oli levännyt hänen sormiensa välissä väristen. Muisti hienot kaulasuonet, veikeän kirsikkasuun ja sinivuokonsiniset silmät, jotka säteillen kohtasivat arasti hänen oman katseensa. – Beata Birgitta-rouva koetti väkinäisesti hymyillen siirtyä vaunujen nurkkaan, etääntyen hiljaa miehensä sivulta uneksimaan omaa salaista henkielämää. Hän tunsi, että kylmäkiskoisuuden kuilu heidän välillään yhä laajeni ja syveni. Kuin yhteisestä suostumuksesta kaikki vaikenivat, eikä aina utelias Sabinekaan enää kysellyt Bogilta sotakuulumisia, vaan jähmettyi hänkin ylhäisen välinpitämättömään ja teeskenneltyyn olotilaan, josta hän, kuten muutkin heräsivät vasta, kun Terrabonan valkoinen, pilariruukuilla koristettu, tasakattoinen pääty vilahti esiin kartanon laajan puiston takaa ja vaunut pysähtyivät pääportaiden eteen.
Hovijunkkari oli pappilassa käytyään käskenyt ajaa vaunut esille. Hän oli kutsunut papin perheen, Justus-kimnasistin ja pastorin kirkkokahville Ritoniemeen. Tällaisilla retkillä hovijunkkari aina tahtoi määrätä kunkin paikan vaunuissa. Juhlallisella hovimiehen äänellä hän julisti:
– Armollinen mamselli Majda Barkstén, te istutte tänne takaistuimelle, minua vastapäätä, niin voitte paremmin nähdä minun tilukseni. Voitte kertoa meille Helsingin ja Porvoon uutisia.
– Armollinen herra hovijunkkari, mamselli Barkstén sanoi veikeästi, olette aina kohtelias naisille. Miksi ette ole jo kosinut? Olette muka naisvihaaja.
– Minäkö? Niin, minä etsin ja kartan naisseuraa.
– Kokemuksestako?
– En, vaan tottumuksesta. Oletteko lukenut Anakreonin runoja?
– En ole niin korkeasti oppinut kuin herra hovijunkkari. Oliko Anakreon Kreikan sotapäällikkö vai valtiomies kuten Perikles?
– Ei kumpaakaan. Mutta varmasti naisten ja naisten oikkujen oikea tuntija. Hän on kerran kirjoittanut: "L'amare é difficile, ma il non amare é anche difficile".
– Onko se latinaa vai kreikkaa? mamselli Barkstén sanoi teeskennellen tyhmyyttä. Herra hovijunkkari taitaa osata monta kymmentä kieltä.
– Se on italialainen käännös Anakreonin runosta ja merkitsee: "Vaikeata on rakastaa, mutta vaikeampaa on olla rakastamatta".
– Se oli sukkelasti sanottu. Olisin tahtonut tuntea sen miehen.
– Varmaan teistä, neiti, olisi tullut Perikleen ystävätär tai rakastajatar, hovijunkkari letkautti.
– Minä olisin tahtonut olla Kleopatra ja vetää nenästä Rooman keisareita.
Camilla Bölja remahti iloiseen nauruun.
– Kylläpä sinä osaat. Onhan täällä Pyhäjärvelläkin keisareita ja keikareita.
– Niin, rakas sisarenitytär Camilla, saat istua mamsellin viereen, niin että minä voin pitää teitä silmällä. Ja nyt me ajamme. Hoi, Gulja, nukutko sinä, pakana, kuten eukot äsken kirkossa. Niin, niin, unessa ei taida tehdä syntiä.
– Siis pitäisi aina nukkua papin mieliksi, Majda sanoi.
– Ehkä valveilla ollen livahtaa ajatuksiimme aina jotakin sopimatonta, jota emme saa emmekä voi ilmaista. Talleyrand sanoi, että kieli on luotu peittämään ajatuksiamme, hovijunkkari selitti.
Majda mamselli huudahti mairittelevasti:
– Teistä, herra hovijunkkari, olisi pitänyt tulla ministeri. Minä ihailen miestä, joka uskaltaa puhua totta.
Hovijunkkari lisäsi: Totuus ei saa yösijaa maan päällä. Totuuden puhuminen on turhaa, sillä siten vain loukkaamme kanssaihmisiämme. Jos puhuisimme, mitä toisistamme ajattelemme, ei meillä olisi ystäviä.
– Pitää siis teeskennellä, Majda keskeytti.
– No sitä, te naiset, kyllä osaatte tehdä. Voitte olla vihaavinanne, vaikka rakastatte ja päinvastoin. Hovijunkkari katsoi taakseen ja huudahti Arvellanderin perheelle, joka kestikievarin hevosella hovijunkkarin kustannuksella ajoi jälessä.
– Ja te, mamselli Rosalie, minun kiltti klaverinsoittajani, te voitte istua minun vierelläni, ja mahtuu tänne Bendlakin.
– Hoi, Einarius Edvardius Arvellander! Sallitko sen?
Bendla esteli: Eihän toki, herra hovijunkkari!
– Ei esteitä, kun minä käsken, täytyy totella. Teillä ei ole noilla rakkarikärryillä tarpeeksi tilaa ja kapteeninrouva on ruvennut lisäämään leveyttään.
– Kuten tahdotte, hovijunkkarisetä!
Camilla Bölja huomautti: Mutta mitä siitä sanoo Terrabonan nuori Klaus-herra? Sillä olen kuullut, että hän käy toisinaan kapteenin puustellissa.
Onneksi ei Bendla kuullut sutkausta, vaan riensi vaunujen luo.
– Ja hoi, sinä Gabriel Gamberg, pitele kiinni jikikääsien nojapuista, muuten putoat äkkijyrkänteessä rattailta Kiianvuoren kuiluun. Ja itse Kiian ukko nielee sinut, vanhan kuoleman apostolin nahkoineen, kuten potilaasi ovat saaneet niellä sinun katkeria pillereitäsi. Eikä sinusta sitten enää ole sakin tai biljardin pelaajaksi, sillä Arvellander on huono vastapelaaja, vaikka ei hänellä olekaan vihreitä silmälaseja kolmen korpin lepopuullaan.
– Älä ole taas nenäkäs, junkkari, pysy hiukan aisoissa, muuten en paranna vanhaa luuvaloasi.
– Siitäkö sinä tulit tänne puhumaan. Sinulla on koiran virka ja villat! Voin kirjoittaa ystävälleni Hämeen kuvernöörille, että hän vie sinulta viran.
Gamberg vastasi: Etkö sinä tiedä, että jos minä kirjoitan pari riviä apteekkiin, niin minä vien sinulta hengen?
– Minä voin hypätä kuskipukille, Rosalie huudahti.
– Ei, ei, veisteli hovijunkkari, Gulja on meistä kaikista kaikkein korkeimmassa asemassa ja lihavin! Kuulitko, mordva, mutta älä siitä syystä rupea rehentelemään.
– Kuulehan, Camilla, Majda mamselli sanoi. Eikö Terrabonan nuori parooni ollut kovin sööti ja stiilinen, oikein comme il faut.
– Sabine paroonitar oli hyvin chic, Camilla huomautti.
– Kyllä hän on chic, mutta hiukan yksinkertaisen näköinen, itsetietoinen kuten kauniit naiset yleensä.
Camilla Bölja kävi hiukan hämilleen ja sanoi vältellen: Erinomainen tanssikavaljeeri, kohtelias kuin englantilainen.
– Ja yhtä jäykkä, mutta pehmeämpi kuin vanha parooni, joka on kovempaa laatua.
Samassa kuului ahteen alta huutoa ja piiskan sivalluksia. Täyttä laukkaa ajoi mäkeä ylös Kärnän, mustalaisilta ostettu, laiha hevonen. Rattailla istuivat hoippuen Kalle Kärnä ja Seth Skriivari, rattaiden pohjalla kasa olutpulloja ja viinalekkeri. He olivat lähteneet ajamaan hovijunkkarin vaunujen jälessä ja jättäneet ratsumestarin nukkumaan kievarin kulmahuoneeseen. Hovijunkkari huomasi miesten tulon. Vihasta punaisena hän huusi kuskille: "seis!" ja ärjäisi:
– Senkin vietävät, miksi rääkkäätte vanhaa hevosta!
– Vanha sinä itse olet, Kärnä soperteli, mitä sinulla on tekemistä minun hevoseni kanssa.
– Roikale! Onpa niinkin, hovijunkkari ärähti. Tämä on minun lääniäni ja täällä määrään minä. Kuinka sinä noin voit rääkätä luontokappaletta. Sinut pitäisi panna aisoihin vetämään kuormaa.
Kärna ohjasi hevosen tien oheen ja vaunut siirtyivät hiukan syrjään. Pian Kärna ja Skriivari katosivat tien mukaan.
Vaunut vyöryivät edelleen. Hetken istuivat vaunuissaolijat vaiti kuin ei mitään olisi tapahtunut. Eihän juopuneiden kanssa kannattanut kinastella. Johdattaakseen keskustelun entisille raiteille neiti Barkstén virkkoi:
– Huomasitteko, tytöt, kuinka Terrabonan herra suuttui kirkossa. Tarkoittikohan rovasti sanoillaan paroonia?
Camilla Bölja lisäsi: Mutta sehän oli skandaali!
– Skandaali, Majda mutisi. Minä pidän skandaaleista. Ehkä setä Wallenberg oli hiukan liian ankara.
– Olisi voinut paremmin valita sanojaan. Mon frère baron siitä minulle huomautti kievarissa, hovijunkkari sanoi, mutta minä selitin hänelle, että lähtihän kirkosta muitakin oviloikkareita. Ja rovastille minä selitin, että kirkossa oli tukahuttava ilma.
– Miehet lähtivät kai tupakoimaan, Majda huomautti.
Hovijunkkari selitti: Parooni ja rovasti ovat aina sotajalalla näin sodankin aikana, kinastelevat raja-aidoista, tekevät tikuista asioita ja riitelevät ulkotiloista, riitelevät kuten minä ja kapteenikin.
– Se kuuluu hiukan kuin sotilasammattiin ja reklamentteihin. Mutta me sovimme jälkeenpäin, kapteeni sanoi kujeellisen virallisesti.
– Kuulitko, Arvellander, mitä minä sanoin? hovijunkkari huusi. Herra korpraali!
– Niin herra kenraali! Niinkuin Konow ja hänen korpraalinsa, kapteeni myhäili, et sinä, veliseni, ole Konowin kaltainen.
– Se riita lienee Johan Ludvigin keksintöä. Sota ja runous ne ovat kaksi eri asiaa.
Bendla uskalsi nyt mamselli Barksténilta kysyä: Olethan jo lukenut Vänrikki Stoolin uusia tarinoita?
– Minä olen kuullut Runebergin niitä itse lausuvan.
– Oi, kuinka te olette onnellinen, Bendla sanoi.
– Niin, olisin minä onnellinen, mutta Runebergissa on yksi vika.
Camilla Bölja virnaili: – Se, että hän on naimisissa.
Innosta palavin silmin mamselli Barkstén hehkeentyi huudahtamaan:
– Oi, kuinka minä häntä ihailen, hän on suuri niin ihmisenä kuin runoilijanakin.
Bendla kuiskutti Camilla Böljan korvaan:
– Nuori Klaus herra on minulle lukenut Heinen runoja.
Mamselli Barkstén kuuli sen kuiskauksen ja sanoi ivallisesti: Buch der Lieder? Rakkauden ruikuttaja! Aina se mies itkee säkeittensä ääressä. "Ich muss weinen bitterlich." – Ei, ei, hän ei ole mies kuten Runeberg, mestari ja miesten mies.
Bendla uteli: Kirjoittaakohan Runeberg tästäkin sodasta.
– Eipä taida, neiti Barkstén sanoi. Zachris Topelius on kirjoittanut runon "Ensimmäinen veripisara". Se on herättänyt tavatonta huomiota. Sitä luetaan kaikkialla, siinä hän käy englantilaisten merirosvojen kimppuun. Toiset kehuvat, toiset moittivat sitä. Se on skandaali.
– Skandaali, ihmetteli Bendla, joka ei ymmärtänyt puheesta mitään.
– Niinpä niin, mamselli Barkstén jatkoi, toiset syyttävät Topeliusta venäläisten hännystelijäksi. Toiset taas arvelevat, että Suomi voi nyt irtaantua Venäjästä, jos ranskalaiset astuvat maihin ja lyövät rannikon heikon ruotu- ja ratsuväen.
– Minä ihailen niin ranskalaisia, Bendla Arvellander huudahti.
– Kyllä huomaa, että olet vanhan Anjalan liittolaisen tytär, naljaili von Raten. Mutta minä luulen, että veli Topelius on syytön moitteisiin, yrittää vain puolustaa omaa maataan vihollista vastaan, olkoon se kuka tahansa.
– Minä luulen, että hän kerran itsekin katuu tätä runotekoaan, kuten ennenkin Almqvistia tuomitessaan, Majda mamselli sanoi.
– Miten niin, Bölja neiti kysyi.
– Almqvist, jota Runeberg ihaili, oli tehnyt vekselinväärennyksen. Topelius tuli Runebergin luo ja sanoi ihmetellen:
– Tiedätkö, mitä Almqvist on tehnyt?
– Kyllä tiedän, vastasi veljemme Johan Ludvig.
– Minä olen kääntänyt hänen kuvansa kasvot seinään päin, Topelius sanoi.
– Niin minäkin ensin tein, mutta käänsin taas kuvan ennalleen.
– Nyt pitäisi päästä irti Venäjästä, nyt on siihen sopiva tilaisuus, Majda innostuneesti sanoi.
– Hm, täytyy olla hiukan varovainen nykyään, hovijunkkari neuvoi, täytyy tietää, mitä puhuu, mutta ei saa puhua kaikkea, mitä tietää.
Rosalie virkkoi: – Maassa kuuluu olevan urkkijoita.
– Hoi, Gulja, kuuletko sinä mitään?
Kuski heilutti riikinkukonhöyheniään ja mumisi jotakin partaansa.
– Gulja ei kuulla, ei puhua mitään.
– Gulja on mykkä kuin Napoleonin mamelukki. Aja, että päästään nopeammin kotiin!
Neiti Barkstén jatkoi rohkeasti puhettaan:
– Emil von Quanten puuhaa jotakin in secreto Ruotsissa. Vaaditaan Ruotsia yhtymään sotaan ja värväämään täällä väkeä venäläisiä vastaan, kehoitetaan vihollista astumaan maihin.
Majda Barkstén keskeytti kiihtyneenä: Irti Venäjästä! Suomi on pelastettava Venäjän jättiläissyleilystä. Tämä liitto on ollut inhoittava mesalliansi! Ettekö ole lukenut Quantenin lentokirjasta. Pietari Särkilahden nimellä hän kirjoittaa.
– Majda mamselli, onko teillä niitä? Rosalie kuiskasi, näyttäisin niitä isälle.
Majda Barkstén veti taskustaan hienon silkkipaperi jäljennöksen ja sujautti sen nopeasti Rosalien käteen. Mutta osaa olla vaiti! Ehkä Pietari Särkilahti pian käy Suomessa.
– Valepukuisena? Rosalie tiedusteli.
– Niin.
– Serkkunsa luona, joka asuu ihan meidän naapurissamme. Hän käy toisinaan virittämässä meidän klaveriamme.
Hovijunkkari lopetti keskustelun:
– Kylliksi olette jo jaaritelleet. Nainen vaietkoon seurakunnassa.
Hovijunkkari asetti sormen suulleen ja viittoi kuskille. Jäljessä kaukana ajoi tohtori Gamberg vanhoilla, kitisevillä jikikääseillään. Ilakoiden ja ilveillen saavuttiin vihdoin Ritoniemen tilusten rajalle. Ylämaille päästessä levittäytyi nyt metsänaukosta Pyhäjärvi koko laajuudessaan ja luonnonihanuudessaan.
V
Kun vaunut hovijunkkarin käskystä seisahtuivat korkealle mäelle hovijunkkari huudahti haltioituneena: – Voilà! Hoi, Gulja, tässä seisautamme ja katselemme tätä ihanaa maisemaa.
– Katsokaa, eikö minun kotini ole kaunis! Katsokaa saaria, selkiä, sokkeloisia salmia! Katsokaa puistojen vanhoja lehmuksia, joissa olen poikana kiivennyt, katsokaa vanhaa myllyä, jonka siivet muistuttavat sudenkorentoa. Sitä muistelen aina, kun luen Cervantesin Don Quijotea. Tuhannet tunteet, sadat siteet ja muistot kiinnittävät minut tähän maahani, synnyinmaahani. Tahdon nostaa ja rakentaa. Ja äitini, vanha kreivitär kaivatti tekolammikon "kreivittärenlammikon", jossa ulkomaiset sorsat ja hanhet pesivät. Tuonne harjulle laitan teitä, saksankuusia, tammia, lehtimajoja, huvihuoneita ja telttasuojuksia. Rakennan vuoren ylängölle näkötornin, josta näkee seitsemän kirkkoa ja rinteille linnanraunion, samanlaisen kuin on rakentanut ystäväni kuvernööri Reinhold von Rebenhaus Hämeenlinnan kaupungin puistoon, kunhan saan häneltä piirustukset, jotka hän on tilannut Reininmaalta.
– Oi, kaunis on täällä luonto. Itse hyvä isä Jumala lienee ihastunut tähän ihmeelliseen luontoon sen kerran luodessaan. Täällä tahdon elää ja kuolla!
Miksi emme saa täällä rauhassa rakentaa, raataa ja rakastaa omaa vapauttamme. Hyvä poissa, paras koissa.
– Ja taas tuli runo, Rosalie veikeili, Korkeilan kapteenin tytär, joka oli hiukan suorasukainen kuten isänsäkin.
Hovijunkkari vastasi vältellen: Minä olen vain harrastelija. Mutta siinä on iloni. Vika on siinä, että harrastan hiukan kaikkea, mutta en mitään oikein perusteellisesti. Minä hyppään kuin kieliharakka toiselta aidanseipäältä toiselle. – Hovijunkkari nautti joskus siitä, että sai ivata myös itseään, kun oli sutkauksillaan toisia suututtanut. Siten hän lievensi kompiensa kärjen.
Majda Barkstén vastusteli:
– Setä on kovin vaatimaton. Setä on taituri ja taikuri, joka voi loihtia ihmeitä kuin tuhannen yön saduissa.
– Ilmalinnoja!
– Mikäkö hyöty? Mutta saavathan ihmiset iloa ja pitäjäläiset työtä. Ja työ on ihmisen onni.
– Rahalla, kovalla rahalla minä niitä linnoja loihdin. Kolikossa on kotkan siivet ja siksi sen pitää lentää. Ja lopuksi ennen kuolemaani minä kai rakennan vuorelle Noakin arkin.
– Noakin arkinko! naurahti mamselli Camilla Bölja. Ennen sodan vedenpaisumusta ja maailman loppua.
– Mutta siltä varalta olen jo lahjoittanutkin pitäjälle sukuni kivisen holvihaudan, hovijunkkari jatkoi.
– Miksi eno sellaista puhuu? sanoi hieno maailmannainen, hiukan huikenteleva, poloneesien ja menuettien kuningatar Camilla Bölja, Ruissalon kartanon perijätär, jonka holhoojana hovijunkkari oli. Iloitkaamme kuin päiväperhoset, korkeitten kukkien keskellä, jotka lakastuvat.
Hovijunkkari löi kaikki leikiksi:
– Edimus, bihimus, cras non sumus. – Minulla on jo nälkä, eiköhän Jacques ole kotona laittanut kahvipöytää valmiiksi, hovijunkkari sanoi, kun vaunut pysähtyivät taas Ritoniemen pääportaitten eteen. Ja akkunassa minä olen näkevinäni rovastin perheen muhevat kasvot, hovijunkkari jatkoi. He ovat odottaneet meitä. Siellä on nuori Justus kimnasistikin. Ai, ai, Majda, älä vain pane pyörälle pojan päätä.
– Kyllä nyt kahvi ja kahvileivokset maistuvat, Rosalie sanoi vältellen.
– Vahinko, ettei nuori parooni, cavaliere servente tullut tänne, Camilla Bölja sanoi. Kyllä minä olisin pehmittänyt vanhan parooninkin kovan sydämen. Olisin tehnyt skandaalin, minua huvittaa aina asettaa kaikki asiat päälaelleen kuin tiimalasin saarnastuolin kirjalaudalla. Ja hauskaa olisi täällä ollut katsella papin ja paroonin härkätaistelua. Olisin kuin Salome tanssinut heille espanjalaista kastanjettikarkeloa.
Ja Majda lisäsi: Ja minun olisi tehnyt mieleni kiusata ylpeän ja itserakkaan, korkeasti kunnioitetun Sabine-mademoisellen sappea ja sisua. Vieläkö hän kaipaa Tukholman hovitanssiaisia ja muistelee Ruotsin prinssiä, jonka kanssa hän tanssi, tanssi vain yhden poloneesin. Kuningas on kuollut, eläköön kuningas!
Camilla Bölja lisäsi: Mutta ovathan Brinckenhjelmit kuninkaallista sukua.
– Kuninkaallista sukua? Rosalie ihmetteli.
– Kerrotaan kyllä, että joku Brinckenhjelmien iso-isä olisi ollut Adolf Fredrikin äpäräpoika, sanoi pisteliäästi hovijunkkari. Kaunis kunnia! Brinckenhjelmien suku saa aateliskilvestään kiittää Venäjän tsaaria, mutta von Ratenin suku on peräisin Ruotsin korkeimmasta aatelistosta. Korkeilan kapteenin mielestä minä olen vain hämäläiseen maaperään istutettu, valinkaavaan valeltu preussilainen junkkari, hän keskeytti, jottei häntä luultaisi sukuylpeäksi. Sitten hovijunkkari jatkoi säyseästi: Mitäpä suvusta. Minun sukuni taitaa alkuaan olla kotoisin Saksan Pommerista.
– Pommeristako, niistä meille perunatkin tuotiin, Majda leksautti.
– Molempia tarvitaan, niin perunoita kuin aatelismiehiäkin, hovijunkkari arveli leikillisesti.
– Lopettakaamme jo sukututkimukset, sillä kaikki me lopulta polveudumme vanhasta Aatamista ja Eevasta, maailman ensimmäisestä viettelijättärestä.
– Ma foi! Minä vihaan naisia, älkää naurako, se on totta ja valhetta yht'aikaa. Olisinpa minä ollut Aatamina paratiisissa, niin minä olisin kieltänyt omenapuuviljelyksen.
Camilla Bölja sanoi: Minä olisin Herran yrttitarhassa Eevana viljellyt viikunapuita kuten Noak viinipensaita.
– Ja koonnut viikunanlehtiä, hovijunkkari lisäsi.
– Mutta kas, pappilan herrasväki on jo täällä, koska nappularattaat ovat vajassa. Rovasti Wallenberg nyökäytti vierashuoneen akkunasta, hovijunkkari heilutti kättä ja tarjosi käsivartensa kapteenin rouvalle ja johdatti koko seurueen vierashuoneeseen, joka oli kalustettu mahonkisella, jykevällä pöydällä ja korkeaselustaisilla tuoleilla. Sivulla oli iso seinäkaappi, korkeat kirstut, seinällä iso soikea peili siroine reunakoristuksineen sekä nurkassa piippuhylly, kolmihaaraisia, hopeaisia kynttilänjalkoja, tinatuoppeja ja tinaisia haarikoita joiden kansissa oli Ruotsin kuninkaiden korkokuvia. Nurkassa seisoi iso vihreäjuovainen kaakeliuuni, jonka yläosaa reunusti köynnöstä kantava amoriinien joukko. Korkeiden, sirojen sivuovien välissä oli kellertävä, kultajuovainen klaveri. Katossa riippui iso kristallikruunu. Ikkunapöydällä oli pieni kansitykki, joka laukaistiin aina silloin, kun kartanon naapureita kutsuttiin pitoihin. Hovijunkkari kumarsi ja sanoi määräävästi: – Rovasti ja pastori Tingerhana istuvat minun molemmille puolilleni. Niin, niin, Willem, älä muljauta silmiäsi, sinä olet sielujen ryöstäjä ja meidän hurmaava pastorimme naisten sydämien ryöstäjä.
– No, enhän voi suuttua, vaikka vertaus oli sopimaton. Sinulla, hovijunkkari, on toisinaan kummallisia päähänpistoja ja vielä kummallisempia sanankäänteitä, kirkkoherra sanoi arvokkaan painavasti. Luehan raamattua tarkemmin.
– Kas, Herra pastorilla on aivan uudenuutukainen puku ja solmikengät, hovijunkkari jatkoi pilaansa kääntyen pastorin puoleen.
– Niin, puku on aivan uusinta muotia, tilattu Turusta.
– Niin, se sopii teille kuin tappi reikään. Varokaa naiset. Ja sinä vanha ystäväni Arvellander, istut pöydän keskelle, kapteeninrouva vastapäätä minua ja muut naiset arvonsa mukaan oikeille paikoilleen kukin. Tuonne noin! Istukaa ja nauttikaa pöytäni antimia. Kiitos, Willem, muuten saarnasta.
– Niin, kiitos saarnasta, sanoi kapteenikin.
– Se oli hyvin valittu, hovijunkkari huomautti, valtiollisesti varovainen, mutta väkevä.
– "Vähäinenkin joukko voittaa suuren, sillä Jumala taitaa antaa voiton, niin vähällä kuin paljollakin joukolla", kapteenin rouva toisteli papin sanoja.
– Sen saarnan voi käsittää kahdella tavalla, mademoiselle Bölja sanoi.
– Rovasti on diplomaatti, neiti Barkstén lisäsi.
– "Vähäinen joukko voi voittaa suuren" – tarkoititteko suuren Venäjän joukon?
– Voitto tulee taivaasta eikä väen paljoudella, se oli saarnani ydin ja tarkoitus, rovasti sanoi ja katseli vaimoaan, joka oli puettu mustaan, leveään silkkihameeseen, röijyyn ja pitsimyssyyn. Neidit olivat jo pukeutuneet vaaleampiin kukallisiin kesäpukuihin, joiden avarat hihat ja liepeet löyhyttivät ilmavina ja harsoisina, levittäen raikasta kielon ja maidon tuoksua vanhan latokartanon hiukan ummehtuneeseen ilmaan.
Sitten puhuttiin ilmoista, vuoden toiveista, Jumalan sateesta ja armon auringosta, jotka väkevöittivät maan ja sen kauniin kasvun.
– Mutta mitähän Terrabonan parooni arveli, kun lähti kesken kirkosta, Tingerhana sanoi.
– Ottiko hän itseensä, kapteeni sanoi, kylläpä sinä, pappi, osasit sitä jymäyttää, ei se herra vähästä säikähdy.
– Siitä voi olla ehkä pahat seuraukset, voi vielä valittaa tuomiokapitulille, kapteenin rouva sanoi.
– Tässä minä seison enkä muuta voi, jumala minua varjelkoon, lausun kuten Lutherkin aikoinaan, rovasti huomautti. Minä tarkoitin yleensä saarnanhäiritsijöitä, epäilijöitä ja supattajia. Viinanjuonti kasvaa. Lukutaito ei tahdo pitäjässä edistyä, ja mitä siitä tulee, jos parooni vielä perustaa viinanpolttimon. Koko laki olisi kumottava, mutta pitäjän herroilla on mahtavat suosijansa, hovioikeuden presidenteistä senaattoreihin saakka.
– Kas, tuossa kahvi ja leivokset jo tulevatkin, hovijunkkari huudahti. Olkaa hyvä ja juokaa. Ehkä se jo maistuu pitkän kirkkomatkan jälkeen. Jaakko, kaada kahvia niihin kiinalaisiin kuppeihin ja tuo piiput esille. Kuulitko, Jean Jacques Rousseau! Piiput!
– Onko Jannella jo uusi nimi, rovasti tiedusteli. Rousseau? Luet Ranskan vallankumouksen filosofeja. Oliko Rousseau jumalankieltäjä?
– Ei ollut. Kerran Voltaire väitti, että Jumala muka olisi syynä ihmiskunnan pahuuteen ja onnettomuuteen.
– No, mitä Rousseau siihen sanoi?
– Sanoi, että ihmiskunta itse on siihen syypää – luehan "Tunnustuksia". Erinomainen kirja!
– Ei ole aikaa, rovasti vastasi. Tingerhana kyllä lukee sellaisia yllyttäjiä. Minä olen rauhan mies ja luen mieluimmin "Kristityn vaellusta", Thomas Kempiläistä ja vanhaa, pyhää Raamattua.
– Ja rouva Beata Birgitta lukee Swedenborgin "Taivas ja helvetti"-kirjaa, kirkkoherran rouva sanoi.
– Oliko hän henkiennäkijä? Camilla Bölja kysyi.
– Näki hän kerran enkelin, sellaisen kuin on tämä Rosalie, taivaallisen harpun soittaja, hovijunkkari sanoi.
– Selitäppäs setä sitä tarkemmin, Rosalie kehoitti,
– No katsos, sinä herttainen lapsi, kerran tuli Swedenborgin luokse tyttönen ja pyysi häntä näyttämään hänelle enkelin.
– No, Swedenborg vei hänet puutarhansa huvimajaan.
– Ja suuteli ehkä häntä, Majda sanoi.
Hovijunkkari jatkoi tarinaa: Eipä hän ollut niin kevytmielinen. Hän nosti peilin tytön kasvoille, hymyili ja sanoi: "Kas nyt sinä näit enkelin".
– Minä tahtoisin olla sellainen enkeli, Bendla sanoi.
– Hyvä lapsi, sitähän sinä olet, rovasti sanoi.
Kapteeni ja kapteenin rouva hymyilivät mielihyvissään.
Rosalie katseli hiukan kateellisesti sisartaan, sen rovasti huomasi ja lisäsi sovittelevasti:
– Kyllähän Rosaliekin on enkelin näköinen.
– Ihan kuin kuvaraamatusta leikattu, Camilla Bölja sanoi.
– Sellainen, joita me lapsina liimasimme kuvakirjoihimme, velmuili Majda Ragvaldin tytär.
– Koska sinä, Bendla, alat valmistella piipuntupsuja? Pastori Tingerhana ja papinpoika Justus työkkivät toisiaan kylkeen ja kaikki nauroivat. Bendla loi katseensa maahan. Kapteenin rouva loi nuhtelevan katseen Tingerhanaan ja tämä alkoi hämillään rummuttaa pöytää sormillaan.
– Soittaako herra pastori klaveria? Camilla Bölja kyseli kujeellisesti.
– Hiukan vain uruilla, pastori sanoi tekohurskaasti ja kohotti katseensa kattoon.
– Mutta meidän Rosalie mamsellimme soittaa sievästi klaverilla. Soitahan, Rosalie, kehoitti hovijunkkari, ja pappilan nuori herra kimnasisti saa kääntää nuottilehteä.
Hiukan estellen tepsutteli Rosalie klaverin ääreen.
– Se on minulle hyvin mieluista, Justus sanoi kohteliaasti.
– Kas, kas, meidän pappilan maisterimme on jo käynyt hyvin kohteliaaksi siellä Runebergin kaupungissa.
– No, mitä nyt saadaan kuulla?
– Jokin Bachin kappale, hovijunkkari sanoi.
Janne toi piiput. Niitä oli kolmikulmaisella tammihyllyllä viisitoista hopeahelaista piippua.
– Vie rovastille minun keisarin saunapiippuni.
Piippu oli pitkä ja ulottui suusta lattiaan saakka. Sen kanavakankaaseen oli nyplätty lehti- ja tähtikuvioita ja helmikoristeita. Munstykin kohdalla oli kultainen rengas ja kopan reunat tehty hopeasta, itse koppa luunkeltaista merenvahaa. Pitkät silkkinyörit tupsuineen riippuivat varren yläpäästä kopan kannen renkaaseen. Hovijunkkarin äidinäiti oli perintötavan mukaan sen valmistanut sulhaselleen. Jaakko-palvelija asettui polvilleen rovastin jalkojen väliin, täytti hylkeennahkaisesta massista kopan hienosti tuoksuvalla hollantilais-raumalaisella tupakalla. Pian hulmusivat tupakan savupallot kaikkien pöytäritarien huulilta ja juttu alkoi luistaa kahvin höyryjenkin kehässä yhä vilkkaammin. Hovijunkkari otti liivin ylätaskustaan hienon, kultaisen rasian ja nipisti soukkien, hyvin hoidettujen kynsiensä välissä nuuskajauhetta nenäänsä.
– Minä soitan Bachin preluudin, Rosalie melkein kuiskasi.
– Se sopii hyvin näin sunnuntaina, rovasti sanoi kirkollisen arvokkaasti. Sebastian Bach'han oli lukkari.
– Minä olisin tahtonut kuulla jonkin Mozartin iloisen menuetin, Camilla Bölja sanoi.
– Niin minäkin, yhtyi Majda.
– Niin. Jälkeenpäin, huomautti hovijunkkari, Bach sopii kirkkokahviin ja Mozart Tokay-viiniin.
– Ja Bellmannin epistoloihin, Majda lisäsi.
– Mitä epistoloita ne ovat, kapteenin rouva huomautti, juomalaulujahan ne ovat, minä en niitä siedä!
– Mutta nerokkaita sellaisia, hovijunkkari selitti. Soittaako pastori luuttua, niin laulaisimme?
– En, en, pastori soperteli, soitan vain virsiä.
– Runeberginkin kodissa suositaan tämän pohjolan Anakreonin elämäniloisia säveliä.
– Bellman sopii miesten kesken, kun aletaan maistella ranskalaista likööriä, kun ensin on pelattu akkia tai biljardia, naisten aikana Beethovenin Kuutamosonaattia, hovijunkkari kiusaili tapansa mukaan.
– Silloin minä lähden, rovasti sanoi, sillä minulla on kotonani vielä kansliatöitä. Ehkä pastori tahtoo jäädä?
– Kyllähän minä, jos rovasti sen sallii. Apostolin kyydillä minä kyllä pääsen kotiini, kun on niin kaunis iltakin, pastori myönteli.
– Miksi pastori nyt lähtisi, kun täällä on niin paljon kaunottaria ja saamme kuulla tuoreita uutisia. Pastorin pitäisi jo akoittua.
– Minä elän erakon elämää, Tingerhana teeskenteli.
– Erämaassa? Siellä tuli pyhälle Antoniukselle kiusaus kauniin neitosen näyssä kuten Boccaccio kuvaa, Majda Barkstén kiusaili.
Nyt tuotiin pöytään mehua, marjahilloa ja jäätelöä, Rosalie soitti vanhalla, hiukan rämisevällä klaverilla, nuorilla, näppärillä sormillaan ylevää kirkkomusiikkia.
Kun oli keskusteltu taas sotatapahtumista, veroista ja vuodentuloista, lähtikin rovasti trilloillaan pappilaansa ja muu seura jäi vieraanvaraisen, aina huomaavaisen hovijunkkarin hyviin hoiviin.
Kun kolmas piipullinen oli poltettu, kapteeni Arvellander rykäisi, nyökäytti merkitsevästi neiti Camilla Böljalle, jolla oli sinitummat, säkenöivät silmät ja hienokaarteiset kulmakarvat sekä vehmaat, kosteat huulet.
– Kuulkaas, armollinen mamselli, vanhana sotilaana minua erikoisesti huvittaisi saada kuulumisia Tammisaaresta, jonne vihollinen jo lienee tunkeutunut. Ja, te, armollinen neiti Barkstén, voisitte kertoa Helsingin uutisia. Onko siellä jo paljon kasakoita, kuormastoa ja varustuksia? Engelsmanni on kuulemma jo aikoja sitten purjehtinut Juutinraumasta ja pyrkii Pohjanlahden tapuleita polttamaan.
Tohtori Gamberg, joka salaperäisenä ja vaiti oli kuunnellut keskustelua, sanoi kuivalla, hiukan itsetietoisella äänellä, kohottaen sarvisankaisia lasejaan ja katseli niiden yli tutkivasti seuraa:
– Kuulitteko aamuyöllä jymähdyksiä?
– En minä kuullut mitään, kalkkia kai louhitaan Vihavuorella, hovijunkkari vastasi.
– Tykinlaukauksia ne olivat. Kyllä minä tunnen pappenheimiläiseni.
– Pommittavatko ranskalaiset ja englantilaiset jo Helsinkiä tai Viaporia, kapteeni keskeytti.
– Ihme, kun en kuullut mitään.
– Sinä kai taas nukuit kuin porsas, junkkari.
– Mutta, mademoiselle Barkstén, voitteko te kertoa jotakin? hovijunkkari sanoi.
– Niin, kertokaa! huudahtivat kaikki. Tohtori nyökäytti päätään hyväksyvästi.
Neiti Majda Barkstén oli vilkas, sanavalmis. Mielikuvituksellisen elävästi hän osasi kertoa. Hän oli tummaihoinen, pikantti ja säihkyväsilmäinen kuten Camilla Böljakin, pieni ja pirteä, kupurintainen, solakkavartaloinen ja hänellä oli ohuet, pehmeästi suippenevat sääret, jotka aina olivat kuin karkeloon lähtevät, levoton ja oikullinen, erilaatuinen. Hän matkusteli paljon Porvoosta Helsinkiin ja Turun saaristoon, toisen sukulaisen luota toisen luo, toisesta kartanosta toiseen. Milloin hän oli Porvoossa piispan luona, milloin Ruissalossa Camilla Böljan perintösäteritilalla, milloin Savossa, Hämeessä, pappiloissa ja puustelleissa. Nousi toisista vaunuista toisiin, pidoista pitoihin, liehui jäähyväistanssiaisissa toisen kavaljeerin käsivarrelta toisen syliin kuin iltaperhonen, solmi kaikkialla pieniä lemmensuhteita, mutta ne eivät päättyneet kuitenkaan lopulliseen ratkaisuun.
– Niin, mitäkö näin Helsingissä? Majda mamselli alkoi kuvauksensa. Siellä on pakokauhu, ihmiset muuttavat maalle ja piilottavat rahojaan kellareihin ja metsiin. Suomen pankin rahavarat on siirretty Hämeenlinnaan.
– Siitä ei ystäväni Reinhold Rebenhaus ole mitään ilmoittanut, hovijunkkari sanoi.
Mamselli Barkstén jatkoi kertomustaan kaikkien tarkkaavaisina kuunnellessa. Kapteeni tuijotti eteensä, hovijunkkari kävi juhlalliseksi, naiset hiljenivät, Tingerhana nypisteli kynsiään ja tohtori liikutti tavan takaa vihreitä silmälasejaan.
– Niin, koko kaupunki alkaa vähitellen muistuttaa sotaleiriä. Kaduilla kuljetetaan tykkejä, rehuja ja kuormia. Kasakoita ja upseereita rientää pitkin katuja edestakaisin. Punavuorille, Kampinmäelle ja Lapinlahden puistoon rakennetaan pattereita. Sellaista on elämä vuorilla ja kaduilla.
– Entä yksityiselämä? tohtori uteli.
– Mutta toista on ravintoloissa, mamseli jatkoi, siellä kyllä on sapelin kalinaa ja kannusten kilinää. Ei siellä tykeillä ammuta, mutta samppanjapullojen korkit paukkuvat ja puotien pöydille vierii kasottain hopearuplia.
– Antaa ruplan lentää kaksoiskotkan siivillä, sanoi nyt kapteeni iskien silmää hovijunkkarille.
Mamselli Barkstén jatkoi: Hinnat nousevat ja ruoka kallistuu, mutta siitä huolimatta riemuitaan, ikäänkuin vihollinen jo olisi lyöty. Keisari on käynyt Helsingissä. Ylioppilaat komennettiin mahtikäskyllä Yliopistolle kuulemaan kaikkivaltiaan armollista puhetta. Keisari lausui puheensa lopussa: "...meitä uhkaa kaikkia ja isänmaata suuri ja lähellä väijyvä vaara".
– Suuri tsaarikin pelkää, niin ne ovat aina pelänneet ja piesseet laumojaan eteenpäin. Eikä kansa tiedä, miksi soditaan, kapteeni sanoi.
– Meillä on maata, mihin paeta, sanoo venäläinen sananlasku, hovijunkkari selitti.
Mamselli Barkstén jatkoi kuvaustaan: Keisarillisessa linnassa annettiin juhlapäivälliset. Ylioppilaat lauloivat linnanpihalla keisarihymnin suomeksi ja Maamme laulun ruotsiksi.
Kapteeni sanoi kesken kaikkea: – Mitähän Runeberg siitä ajattelee!
– Jaakko, hovijunkkari huusi, tuo jo viiniä, juodaan malja, ei keisarin, vaan Suomen kunniaksi. Naisille sauternes-viiniä ja herroille madeiraa. Jean Jacques! Ota ovensuun naulakosta viinikellarin avain.
Seinällä riippui kolme isoa, vahvatekoista avainta. Yksi oli ruosteinen, se oli hautaholvin avain, kaksi oli kirkkaampaa, vilja- ja viiniaittojen avaimet.
– Mikä tuo ruosteinen, iso avain on? likinäköinen tohtori Gamberg uteli. Sitä on vähän käytetty, kaikesta päättäen.
– Se on sukumme hautaholvin avain. Gamberg! Kun minä tarpeekseni olen nauttinut sinun katkeria pillereitäsi ja niiden johdosta herään aamulla kuolleena kuin entinen mies, niin sinä voit panna kaikki reseptit minun ruumiskirstuuni ja voit viedä maallisen, myrkytetyn tomuni esi-isieni hautakammioon.
– Ja nyt minun herttainen, taivaallinen harpunsoittajattareni, Rosalie Arvellander saa laulaa Bellmanin: "Maljasi juo, jo kuolo sua vuottaa."
– Miksi niin surullista, setä? Rosalie sanoi ja meni niiaten klaverin luo.
– Niin, soita sitten jotakin repäisevää. Kun olen kuollut, niin avain pitää heittää holviin, ettei sinne enää muita haudata. Soita vaikka Ukko Nooaa.
– Sitä minulle minun isävainajanikin, Hämeenlinnan rykmentin majuri lapsena opetti. Kapteeni ärhenteli: Muistelkaamme sitten hetkinen Suomensodan aikoja ja Viaporin kurjaa kommellusta. Silloinkin venäläiset upseerit tanssivat Helsingin rouvien kanssa.
Lakeija toi hopeatarjottimella viiniä, kaatoi keltaisiin, pitkiin pikareihin sauternes-viiniä ja punaisiin laseihin madeiraa.
Camilla Bölja kilahutti ja sanoi:
– Minä ja Majda emme vain olisi menneet keisarillisen linnan tanssiaisiin uhallakaan. Sabine von Brinckenhjelm ehkä olisi sinne mennyt, jos olisi saanut kutsun ja olisi saanut tanssia jonkun valeruhtinaan kanssa.
Bendla oli kauan katsellut tohtori Gambergin vaskista, suurta sormusta ja kysyi:
– Tohtori setä! Mikä kummallinen sormus tuo on? Siinä on kuvattu vaskinen käärme, joka puree häntäänsä.
– Ehkä se on saman näköinen käärme, jota Mooses näytti kansalle korvessa.
– Se on friimuurarimerkki, Tingerhana supatti Rosalien korvaan.
– Vaitiolo, hyväntekeväisyys, kuuliaisuus, siinä ne kolme sinettiä, jotka sitovat ja avaavat talomme ja ovemme. Minä en voi enkä saa sanoa enempää, tohtori puhui hiljaisella äänellä ja maisteli viiniä hiukan jo kellertävin huulin. Pitkät hiussuortuvat riippuivat tohtorin niskassa, takinkaulus oli hilseestä jauhoinen ja nuuskaa oli tippunut ruskeille liiveille. Hänellä oli, kuten hovijunkkarillakin, mustat, vanhanaikaiset polvihousut, valkoiset sukat ja solkikengät jaloissa. Hän näytti siinä varjossa istuessaan isolta tarhapöllöltä, joka näkee vain yöllä, pyydystelee yölepakkoja ja päivällä on valonarka. Ilmetty Faust vanhojen, tomuttuneiden kirjojensa ääressä, jota ei viinikään voinut nuorentaa. Mutta hän oli kuuluisa taidostaan ja tiedoistaan, kolerataudin aikana hän matkusteli ympäri maakuntaa ja paranteli sairaita taikayrteillään.
Rosalie soitti nyt Mozartia ja Bellmania, mutta ei laulanut. Kaikki taputtivat käsiään ja hovijunkkari kävi kiittämässä. Kesken kaikkea kapteenin Pamela-rouva kysyi hovijunkkarilta, miksi rovasti ei voinut sietää paroonia.
– Parooni Rufus, Rurikin iso-isä, hovijunkkari sanoi, oli kerran rakastunut omaan serkkuunsa. Kun laki esti häntä menemästä naimisiin oman serkkunsa kanssa, hän kutsui kerran kirkkopäivällisille seudun säyseän kirkkoherran, sulki hänet vanhaan kellariin, piti siellä nälässä kolme päivää ja yötä, kunnes kirkkoherra suostui hänet vihkimään. Pappi olisi kuollut, jolleivat karjakot olkipilleillä olisi hänelle avaimenreiän kautta juottaneet maitoa. Nämä Brinckenhjelmit ovat aina olleet väkivaltaisia luonteeltaan. – No, lienee siinä muitakin syitä, miksei kirkkoherra puolestaan kärsi paroonia. Kuivassalmi, joka erottaa vesistöt toisistaan vapaaherran mailla, estää vesikansaa sunnuntaisin pitkillä kirkkoveneillään saapumasta kirkkorantaan, mikä lyhentäisi paljon matkaa.
Kapteeni puuttui nyt puheeseen:
– Parooni tahtoi rakentaa maantien yli pienen salmen mantereelle. Parooni tukkee paaluilla tien ja pappilan muonamiehet sen taas aukaisevat. Siitä asiasta on käräjöitykin, kuten pappilan ulkomoisiosta, mikä pistää kielekkeenä Terrabonan takamaiden laitumelle.
Kapteenin rouva sanoi:
– Saisihan se riita jo loppua, sillä parooni on itsekäs kuin synti ja itsepäinen, kuten rovastikin. Miksi riidellä maallisesta, kurjuutta ja köyhyyttä on elämässä tarpeeksikin. Mutta ihmisten silmät eivät avaudu ennenkuin tulee tauti, onnettomuus tai kuolema. Parasta olisi sopia ennenkuin on myöhäistä ja saada sielullensa rauha.
– Rauha, niin, rauha, kapteeni lisäsi kuin samaa ajatellen.
– Ja nyt, hovijunkkari ehdotti, pelaamme vanhan riitapukarimme kapteenin kanssa pelin shakkia ja tohtori saa olla sotatuomarina.
– Ja riitaannutte, kuten tavallisesti, kapteenin rouva sanoi.
Naiset siirtyivät sisäisiin loistohuoneisiin. Päivällistä syötyään he vetäytyivät makuuhuoneisiin, sillä he olivat matkasta väsyneitä. Pastori Tingerhanakin teki lähtöä, vaikka hän mielellään olisi vielä viipynyt suloisten enkelien kanssa, kuten hän sanoi.
– Pastori ei voi loihtia enkeleitä kuten Swedenhorg, ei saarnoissaankaan.
– Koska hän joskus saa painia pienten paholaisten kanssa, tohtori pisteli, katseli hämmentynyttä pastoria pirullisen ivallisesti silmälasiensa yli ja rähähti nauramaan.
– Bonne nuit! Hyvää yötä, arvoisat herrat kumpaakin sukupuolta, hovijunkkari sanoi hajamielisesti.
– Hahhahhaa! tohtori nauroi taas makeasti. Olemmeko me miehet siis kaksineuvoisia.
– Ai, ai, erehdyin. Errare humanum est!, hovijunkkari änkötti hiukan hämillään ja jatkoi.
– Minulla on ollut tänään ilo ja kunnia nähdä teidät luonani, ja te olette tuottaneet minulle sanomattoman suurta virkistystä tässä minun erakkomajassani.
– Jossa sinulla on yllin kyllin kaikkea – paitsi ei avio-onnea. Mutta eihän se vielä ole myöhäistä, kunhan nautit minun elämän eliksiiriäni.
– Merci! Kiitos kunniasta, hovijunkkari nauroi. Olet kai jo keksinyt viisasten kiven ja Paracelsuksen yleislääkkeen, areanumin!
– Hyvää yötä, sanoivat kaikki, kumarsivat toisilleen ja hajaantuivat kukin omalle taholleen.
Hovijunkkari ja kapteeni jäivät kahden pelaamaan akkia. Palvelija korjasi viinitarjottimen ja lähti väen puolelle leksottelemaan kuskin, kokin, puutarhurin ja sisäkköjen kanssa. Hän kertaili vieraiden sukkeluuksia, teki kumarruksia ja joi kuskin kanssa viinilasien pohjalle jääneitä viinitilkkoja, otti taskustaan tuohisen rasian, nuuskasi ja oli puhuvinaan ranskaa. A Votre, santé. Terveydeksenne! A propos, hyvä herrasväki. Minulla on ilo ja kunnia. Sous pantalon. Amourette! Bon complot!
VI
Kesä teki jo tuloaan Pyhäjärven rannoille ja vanhoihin kartanoihin, joihin sodan johdosta oli tullut tuskaa ja touhua. Maantiellä, joka Terrabonan rälssikartanon ohi kulki Helsinkiin ja Hämeenlinnaan, oli liikettä, hevosia ja kuormamiehiä. Ne kuljettivat viljaa sotaväelle. Rurik Brinckenhjelm seisoi kartanon pihalla ja antoi määräyksiä. Hän oli vahva, leveäharteinen mies ja häntä kansa sanoikin "väkeväksi parooniksi". Hän saattoi yhdellä kädellä nostaa säkillisen rukiita ja nuoren varsan ilmaan ja taittoi hevosenkengän kahtia, kerrottiin. Olipa siinä voimamies. Kerrankin hän oli tullut markkinoille Hämeenlinnaan tätiään Kaarina Flemingiä tapaamaan, kun talojen pihaportit olivat puomeilla suljetut. Väkevä parooni nosti portin harteilleen ja kantoi sen pienen rantatalon kuistin eteen hämmästyneen, kunnon tätinsä ihmeeksi.
– Sillä laillako sinä, rakas sukulaispoikani, tuletkin minua tervehtimään.
– No, enhän minä korkean portin ylikään olisi voinut loikata, vaikka minä pitkä olenkin, oli parooni vastannut.
Hän oli vanttera, hiukan harmaakasvoinen, kyömynenäinen mies, vyötäisiltä kapeampi, ja jalat olivat pitkät ja vahvat. Päässä hänellä oli tyrolilainen tunturihattu sulkineen ja yllään kellanvihertävä, ruudukas, ruskeanappinen puolitakki ja jaloissa keltaiset metsästyssaappaat. Nämä hän oli ostanut kerran matkoillaan Tyrolissa. Sillä hän, kuten hänen poikansa ja tytär Sabine, oli innokas ratsastaja. Hän seisoi nyt renkejä komentaen vilja-aitan edessä, lakki takaraivolla, ratsupiiska kädessä, hajasäärin, ikäänkuin hän olisi lujasti tahtonut tarrautua kiinni tähän maaperäänsä, johon hän sukujuurineen oli höllästi levittäytynyt pintaa pitkin, muttei ollut saavuttanut sen ruskean mullan lämmintä syvyyttä ja raikkautta.
Terrabonan isännän luonteessa oli jonkinlaista raskasta ristiriitaisuutta. Ensi näkemältä hän vaikutti jäykän reippaalta, mutta lähemmin häneen tutustuessa huomasi, että hänessä oli vain itsetietoista asennointia ja oman arvon tuntoa. Hänen teräksenharmaissa silmissään oli hapuilevan tutkiva ja kylmä ilme, silmäterissä oli vihreätä välkettä ja katseen loiste näytti tutkivalta ja läpitunkevalta, mutta se ei kuitenkaan tunkeutunut pintaa syvemmälle ihmissieluun. Hänellä oli kyllä laskelmoivaa järkeä, mutta ei omaperäisyyttä, vain ajoittaista, puuskaista toimintatarmoa, mikä ei kuitenkaan kestänyt loppuun saakka. Omaisuuden kartuttaminen ja rahanhimo hallitsivat hänen tunteitaan, mutta hänellä ei ollut varovaista viisautta säilyttämään saavutuksiaan. Kiivaudessaan hän saattoi pilata hyvän asian, eksyi kerskumaan ja tuhlasi, kun kerran oli saanut hyvän sadon tai tehnyt hyvän kaupan, sillä hänellä ei ollut tarpeeksi oveluutta keksimään heikkoa kohtaa tai viekkautta toisessa ihmisessä. Siksi pitäjän kavala kivalteri, jonkinlainen varavallesmanni, Seth Skriivari sai toisinaan vallan hänen ylitsensä, kun Terrabonan parooni käräjöi tai riiteli naapuriensa kanssa. Skriivari mairitteli paroonin itserakkautta ja neuvoi hänelle keinoja, jotka eivät aina olleet luvallisia. Tämä herätti paroonissa pahoja voimia, ajatuksia ja tekoja, jotka eivät aina olleet sopusoinnussa aatelismiehen kunniantunnon kanssa. Seth Skriivari usutti paroonia ensin rovastia ja sitten Beata Birgitta-rouvaa ja omaa poikapuoltaan Klaus af Braehmiäkin vastaan.
Klaus seisoi kaksikerroksisen vilja-aitan yläportaalla mittaillen säkkejä, joita vipukoukulla yläkerrasta laskettiin maahan. Vasten tahtoaan hän oli tähän työhön ryhtynyt, sillä hän huomasi, että hänen isäpuolensa tahtoi vain nöyryyttää häntä hyötyäkseen sodasta, kun monet muut siitä vain kärsivät. Parooni myi kasakoille sateesta kastuneita kauroja, jotka täten painoivat yli arvonsa. Hän myi myös huonointa lypsykarjaa sotaväen ruokintaa varten sekä jo työssä kuluneita peltohevosia tykkihevosiksi ylihintaan, samoin pellavia, palttinaa ja perunoita vietäväksi rantakaupunkeihin. Hän osti myös halvalla hopeasormuksia ja kultaesineitä ihmisiltä, kun nämä eivät pommituksen pelosta uskaltaneet säilyttää niitä kotikirstuissaan. Ja näissä hommissa oli hänellä välittäjänä ovela Seth Skriivari, joka petti häntä kaupoissa, kun tukkikasoja tai viinakuormia kuljetettiin Hämeenlinnan torille porvareille myytäväksi. Mutta kuitenkin hän yksityisissä seuroissa puhui aatelismiehen kunniantunnosta ja loukkaamattomuudesta, piti kiinni aateliston ylivallasta ja oikeuksista, vaikka Ruotsin kuninkaat olivat niitä aatelilta jo riistäneet. Hän suosi oman käden oikeutta, raipparangaistusta ja halveksi vieraskielisenä rahvasta, alempaan rotuun kuuluvana, joutavana, tyhmänä joukkona. Sillä viisaat hänen mielestään olivat luotuja hallitsemaan tyhmiä, vaikkei hän useinkaan itse menetellyt viisaasti tuomitessaan muita ihmisiä, joita hän ei ymmärtänyt. Lukeminenkaan ei ollut kansalle välttämätöntä, vaikkei hän itsekään vaivannut järkeään lukemisella, mikä sekin oli vain joutavaa ajan haaskausta. Isän puolelta hän oli kaukaista puolalaista aatelissukua ja äidin puolelta skotlantilaista. Edelliseltä hän oli perinyt slaavilaisen pinnallisen ja kevytmielisen luonteen, eikä aina pitänyt kunniassa lupauksia ja sopimuksia. Jälkimmäiseltä sukuhaaralta hän oli omaksunut myös lapsellisen saituuden pikkuasioissa, oli turhantarkka ja asiallinen, vaikka sitten joskus prameillen tuhlasikin sillä tuulella ollessaan, kilpa-ajoissa, markkinoilla ja kaupunkimatkoillaan. Hänellä oli tumma, sileäksi voideltu tukka ja harmaan vihreät silmät kuten Bogislaus-pojalla, mutta poika oli häntä lyhyempi, iloisempi ja keikarimaisen pehmeämpi. Molemmat he vaikuttivat vierasmaalaisilta, jopa italialaisilta. Kansa olikin paroonin mustahipiäistä äitiä sanonut tattarinaiseksi tai mustalaiseksi. Sabinekin oli mustatukkainen, mutta muuten vaaleaverisempi ja viileämpi kuin Bogislaus.
Klaus oli aivan eri sukua, hän tuli hienonherkkään äitiinsä. Hänkin oli kookas ja komea nuorukainen. Tummansiniset silmät loistivat kuin sisäisestä, salatusta valosta, ja ruskeat kiharat kehystivät hänen soikeita, ajoittain kirkastuvia kasvojaan, jotka kävivät syyttä ankaran alakuloisiksi. Sen saavat aikaan nuorukaisiän vaiheissa varhaiset kokemukset tai rakkauden kaino kaipaus. Hän oli notkea käynniltään, urheilu ja eränkäynti olivat luoneet hänen luonteensa reippaaksi, vaikka hän muuten oli hiljainen, itseensä sulkeutuva, salaa palava. Hän oli rehellinen itselleenkin ja muille miettiessään kaikkia maailman asioita maan ja taivaan välillä, eksyen aika ajoin haaveelliseen intoiluun. Hän luki paljon, kuten hänen äitinsäkin, joka nyt istui huoneessaan ryijykangasta ja raanuja kutoen ja kuunnellen, miten Sabine soittosalissa harjoitteli klaverin ääressä, juoksuttaen yksitoikkoisesti yhä toistuvia koneellisia säveljuoksuja ja muunnoksia.
Äkkiä soitto pysähtyi jonkin mielijohteen vaikutuksesta ja väsymyksestä räminään ja hän sulki paukahtavasti hienon klaverin kannen, jonka pinnassa oli kiehtovia kuvia ja yläkulmassa pietarilaisen liikkeen kullattu, kiehkuroilla varustettu, prameileva nimi. Sabinella oli ikävä suuressa, yksinäisessä kartanossa, kun kaikki talonväki oli työssä pelloilla tai vilja-aitoissa. Sabinekin oli lukenut "Ikuista juutalaista", sen ajan muotiromaania, oli väsyneenä heittänyt lukemisen kesken ja ryhtynyt järjestämään pukuja, sillä Tukholmasta oli niitä tilattava kuvernööri, kreivi Rebenhausin kutsuja varten Hämeenlinnassa, jonne oli pyydetty maakunnan asukkaita maakuntapäivällisille.
Nuori parooni Bogislaus seisoi omassa, upeasti kalustetussa kustavilaisaikaisessa "nuoren herran" huoneessaan, ison kultakehyksisen seinäpeilin edessä, voiteli tummaa tukkaansa ja ohuita keikariviiksiään, ihaili pukuaan, korjaili vyötä ja miekkaansa, seisoi ja odotti jotakin suloista naisseikkailua. Hänen silmänsä saivat omituisen loiston, kun hän ajatteli viehättäviä naisvieraita, jotka hän äsken oli tavannut kirkolla hovijunkkarin seurassa. Hän vertaili Camilla Böljaa ja Majda Barksténia toisiinsa, eikä voinut päätellä, kumpi heistä oli lumoavampi. Itsetyytyväisyyden hymy huulilla hän kulki edestakaisin parkettilattialla, seisahtui akkunan ääreen ja katseli pihalle väen touhua ja isäänsä, joka hajasäärin seisoi käskyjä jaellen. Mitä liikutti häntä kaikki tämä touhu ja tuherrus? Sota oli tehnyt kaikki typeriksi. Sota on sota, eikä sille mahda mitään. Jos saa määräyksen, niin lähtee, minne rykmentin päällikkö käskee. Hän taistelisi Kaukasian vuoriheimoja vastaan. Kaatuisiko hän, saisiko sankarikuoleman, sitä hän ei tavoittanut eikä ajatellutkaan. Hänen mielestään ei rintamalla ollut mitään urhoollisuutta, vain kylmäkiskoista välinpitämättömyyttä; tappeli, kun täytyi tapella. Hän siirsi kuolemanajatuksen hyvin etäiseksi unikuvaksi, vanhuudenpäivien viileään varjoon. Olihan hänellä edessään iloinen upseerielämä, tutkimaton tulevaisuus monine mahdollisuuksineen. Kaikki muu oli hänelle tyhjää ja tympäisevää. Lähin ajatus oli, ylennettäisiinkö hänet nyt heti upseeriksi tai määrättäisiin meriväkeen Suomenlahdelle. Mutta venäläinen laivasto oli vetäytynyt jonnekin lahden perukkaan, pelkäsi ja piileskeli. Antaa kohtalon ratkaista. Hän hymyili ja rupesi miettimään keveämpiä. Entä Camilla Bölja ja Majda Barkstén! Eivät olleet hullumpia kapteeninkaan tyttäret Rosalie ja Bendla, vaikka kyllä maalaisina hiukan yksitoikkoisen herttaisia. Klaus-velipuolelle kyllä sopivaa seuraa, muun paremman puutteessa. Klaus otti ehkä tämän vakavasti, mutta hän, Bogi, löi leikiksi koko asian etsiessään vain hetken huvitusta. Mielessä olivat tanssiaiset, huvimatkat, rapuretket ja tuulastukset syyskuutamolla neitosten nauraessa illan hämärässä, kun aitan ovet sulkeutuivat ja sulhot kulkivat salaisia polkujaan raitilla lemmen luhtien ohi hiiviskellen.
Bogi halveksi maalaisoloja, hän halveksi nyt vihollisiaan englantilaisia ja ranskalaisia, mutta hän halveksi myös venäläisiä. Mutta se etu hänellä sodasta oli, että hän saattaisi helposti ylentyä Venäjällä jopa kenraaliksi, kuten Kerstilän pikkuparoonienkin isä, ratsuväen kenraali, joka oli vuokrannut Tulan asetehtaan ja rikastunut niin, että lahjoitti kullekin pojalleen miljoonan verran. Aikansa palveltuaan Bogislaus muuttaisi Suomeen, voisi naida rikkaan, ylhäisen naisen ja saisi ehkä maaherran tai senaattorin arvon ja palkan, kuten monet muut suomalaiset upseerit.
Klaus mittaili pihalla viljaa ja ajatteli keväistä aamukävelyään kapteenin tyttärien seurassa. Hän oli lukenut heille Heinen runoja ja Gulliverin seikkailuja. Niin he olivat saapuneet Faanjunkkarssiin, Mathias virittäjän mökille. Siellä Bendla oli tanssinut ruotumestarin klarinetin mukaan pihalla purpuria, Klaus oli vienyt hänet huimaan, keväiseen karkeloon. Bendlan käsi oli arasti pusertautunut ja taas irroittunut, kun Klaus tahtoi vetää sen lähemmäksi sydäntään. Bendla oli äkkiä kiepsahtanut ympäri ja juossut aholle poimimaan valkovuokkoja. Keväinen, pihkaisten mäntyjen humina soi vielä Klaun korvissa, se soi mieluisena vastakohtana vilja-aitan rukiin ja maltaiden imelälle tuoksulle.
Klaus sulki hetkeksi silmänsä ja uneksi. Silloin hän kuuli pihalta paroonin karjaisevan äänen:
– Mitä hittoa, lehmä on oraspellossa ja syö minkä ehtii! Missä koko talon väki on? Valttari, renkivouti ja karjapiiat! Ja sinäkin, Klaus, seisot keskellä päivää ja uneksit, juokse ajamaan lehmä oraspellolta. Mitä sinä mietit? Miksi sinä et vastaa? Jurotat kuin tuo vihainen sonni navetassa tai mörötät kuin karhunpoikanen aitauksessa. Millainen isäntä sinusta kerran tulee, jos saat kartanon haltuusi. Ei sinua ole luotu tilanhoitajaksi eikä hevosten kasvattajaksi.
Parooni löi hermostuneesti piiskalla saapasvarsiinsa. Klaus sävähti punaiseksi, mutisi jotakin hampaittensa välissä karjapiian velvollisuuksista, mutta meni pellolle, ajoi lehmän tielle ja korjasi rikkoutuneen aidan. Renkinäkö häntä täällä kohdeltiin, sillä olihan hänkin aatelismies, jalosukuinen ja ritari. Hänen sukuperänsä polveutui Ruotsin vanhimmasta aatelistosta. Mutta siitä hän ei koskaan kerskunut, niin oli äiti jo lapsesta pitäen häntä opettanut. Hän hillitsi tapansa mukaan mielensä, jäykkeni sisäisesti, kylmeten välinpitämättömäksi, kun parooni kannukset kilisten astui kartanon pääovesta, koska ruokakello aittarivin päässä alkoi soida, ja talonväki palasi töiltään väentupaan syömään. Klaus meni aljun karhunpoikasensa luo, silitti sen kuonoa, temmelsi ja tyyntyi sisäisen mielenpurkauksensa jälkeen, kun kuuli akkunasta äitinsä heleän äänen: Klaus, tule syömään! Kartanossa soitti jo neekeripalvelija Jim Johnson gongongia, ja sievä sisäkkö Jenny otsapitsiröyhelöineen sekä valkoisine esiliinoineen kantoi keveästi notkahdellen ruokaa pitkään ruokapöytään. Terrabonassa suosittiin nais- ja Ritoniemessä miespalvelijoita. Jim Johnsonin parooni oli kerran tuonut eräästä Pariisin kahvilasta, jossa tämä mulatti kaupitteli tupakoita. Tuli muodiksi pitää tällaisia pikenttejä kartanoissa, koska paroonin äidin veljellä, senaattorillakin maakartanossaan oli ollut sellainen, joka kuitenkin karkasi sokerileipojaksi ja ravintolanpitäjäksi Turkuun.
Korkeaselustaisten tuolien takana seisten kaikki perheenjäsenet odottivat paroonin tuloa, kukaan ei saanut sitä ennen istuutua. Hän tuli kiireellisin, kolisevin askelin ja asettui seisomaan valtatuolin eteen, jonka yläkulmassa oli puusta veistetty aateliskilpi. Kumarsi kädellään viittoen vaimolleen. Beata-rouva pani kätensä ristiin ja istuutui ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Vaiti istuutuivat kaikki syömään. Beata Birgitta istui hienona ja hillittynä, tuskin hän edes koski ruokiin. Sisäkkö kantoi ruoat pöydälle ja kaatoi kullekin lientä sèvresporsliiniselle lautaselle. Toinen sisäkkö kantoi pöytään paistin vihanneksineen. Jim-neekeri ilmestyi ruokasaliin punaiset paksut huulet irvissä ja muljottavin silmin; hän toi jäätelöä ja tryffeleitä ja kaatoi Bordeaux-punaviiniä pikareihin. Keskustelu oli kankeata ja väkinäistä. Keskustelu pysähtyikin usein paroonin rykäisyyn tai tutkivan tuimaan katseeseen. Puhuttiin hiukan ilmoista, sodasta, ratsastuksesta ja hevosista. Klaus ei koko aikana sanonut sanaakaan. Paroonin mielestä puhuminen syönnin aikana oli eläimellistä, jota vastoin Beata ja Klaus arvelivat henkevän keskustelun kohottavan aterian arvoa, kun se tarjottiin ystävällisiä sanoja vaihtaen. Niin erilaisia olivat perheen jäsenet. Niin he ajattelivat, mutta eivät sitä ilmaisseet.
Syötyään vapaaherra kääri lautasliinan huolellisesti hopeaiseen renkaaseen, kumarsi kaikille ja omaiset hajaantuivat kukin eri taholleen, eri huoneisiin. Bogislatis ja Sabine lähtivät ratsastamaan pitkin Pyhäjärven rantatietä. Vapaaherratar Beata Birgitta meni hiukan lepäämään silkkikukalliselle leposohvalleen, koska hän koirien haukunnan takia ei ollut saanut unta silmiinsä. Unta saadakseen hän luki Chateaubriandin Atala-kirjaa ja vaipui sen aarniolumoihin. Ja vapaaherra lähti koiratarhaansa. Niitä koiria oli kymmenen, settereitä, lintu- ja mäyräkoiria, jänis- ja kettukoiria. Hän oli saanut niistä palkintoina useita hopeamaljakkoja työhuoneensa nurkkahyllylle. Ja upeassa tallissa, jonka oven päällä komeili kullattu hevosen pää, rouskutti kymmenen jaloveristä hevosta pilttuissaan, sillä kartanon herra oli innokas hevosten ystävä ja kilpa-ajaja. Kartanossa oli myös kaikkea, rieskan ja valkoisen leivän runsautta, ja rehevinä rehoittivat oraspellot kartanon ympärillä. Laajat laarit syksyllä odottivat täyttymystään ja kesät ylösnousemustaan talven kuolonunesta, mutta kartanon sisällä, tyhjissä loistohuoneissa ei ollut mielen rauhaa, onnea eikä suuria lupauksia. Pirunkammarista loisti kandelaabereista himmeä tuli, sillä parooni istui iltamyöhään levottomana tilikirjojensa ääressä. Hän ei vielä pelännyt kummituksia, ehkä ei Jumalaakaan. Hän laski ja laski rahojaan ja niiden kilinä tuotti hänelle kiihoittavan tyydytyksen, ja hänen jäykkä katseensa tuijotti kuin mustaan kuiluun kunnian kukkulan laelta.
Kartanon räystäsvarjot taittuivat puiden latvoihin. Päivä oli jo painunut ehtooksi. Beata Birgitta nukkui jo silkkivuoteellaan, yllään tähtikuvaverhoinen, poimukas kattokangas.
Paroonin huonevuoteen viereen oli jäänyt lattiaan vain viiru Beata-rouvan kuninkaallisesti upean kultasängyn jalkarullista, jossa valiovuoteessa Kustaa kolmannen kerrotaan yönsä nukkuneen matkallaan Hämeenlinnaan, sillä aikaa, kun Anjalan herrat punoivat juoniaan ja pirunkellarissa oli kummitellut. Niin oli Beata-rouva jo kauan nukkunut erillään aviovuoteesta. Paroonin ja hänen vaimonsa tiet etääntyivät yhä enemmän toisistaan. Niitä erottivat näkymättömät seinät, ahdistavat ajatukset ja arat aavistukset – aamulla ja yöllä, jolloin tehdään tiliä teoista, vaikka päivänvalossa ne kielletäänkin.
Klaus af Braehm meni ensin talliin ja suki mieliratsuaan Napoleonia. Kuten parooni oli neuvonut, hän suki, harjasi ja pesi karvan ja löi tallin lattiaan valkoisia hilseviiruja merkiksi siitä, että oli tehnyt tunnollista työtä. Hepo hirnahteli hyvillään, kun Klaus taputti sen kaulaa ja syötti sille reikäleipää. Sitten hän usutti mustaa pässiä puskemaan päänsä tallinoveen. Australialainen kalkkuna pihalla hölkötti kurisevia kurkkuääniään ja pullisteli maatalaahaavia kirjavia siipiään. Klaus oli päättänyt mennä kalastamaan. Hän soutaisi ratsumestari Raben huvilan niemen ohi pitkin kaislarantaa, kapteenin puustellin kalavesille, nähdäkseen edes vilaukselta sydämensä valittua, Bendlaa, Pamelan tytärtä. Hän kulki lippohaavi olallaan pitkin pitkää koivukujaa, joka johti Terrabonan puiston nurmiympyrän ohi pääportille. Peipot visertelivät kilvan kuin kevätilosta hurmaantuneina puissa, ja Klaus vihelteli matkien niiden ääniä. Hän poikkesi maantieltä alas järvenrantaan talaan luo, irroitti veneen ja sujautti airoja vihreänsinisiin laineisiin. Kokka kohisi, silkkikuikat ja heinäsorsat pyrähtivät ilmaan kaislikosta ja haukka kirmaisi Vihavuoren laella.
Klaus souteli ohi Karhunpään niemen. Sen kohdalla ratsumestari uudessa tervatussa veneessään koki pitkääsiimaa. Pian saapuivat hänen rinnalleen Karhunpään kylästä pienellä ravistuneella ruuhella Kärnän laihanlaiska ja luiseva isäntä sekä Seth Skriivari kuluneine nahkasalkkuineen. Molemmat veneet suuntasivat kulkunsa salmisokkeloiden ja koivuisten pikkusaarien lomitse Pyhäjärven keskikohtaa kohden. Siellä seisoi alastomalla, puuttomalla luodolla pieni kalasauna. Kyllä Klaus arvasi miesten iltaisen matkan. Mustalaispoika soitti ruuhessa sirmankkaa ja räikeät, röhkivät äänet sekoittuivat sorsien nokkien luiseen körinään. Taivas kuvastui pilvineen veteen ja veneen varjot väilyivät värähdellen. Joka päivä oli saarien lehtipuihin ilmestynyt yhä uusia lintuja, kuoveja, uunilintuja, tiltaltteja, kivitaskuja, leppäkerttuja ja moniäänisiä laulurastaita, jotka riemusta ja auringosta kyllääntyneinä lauloivat oman iltansa iloksi. Käet kukkuivat kuin kilpaa vesistön kummallakin kummulla ja kaukaa rämeitten takaa kuului suokurjen kiikuttava, pitkä ääni. Ihmetellen Klaus kuunteli näitä lintujen laulajaisia ja muisti Bendlan heleän äänen ja kutsuvan naurun, kun vuoren takaa äkkiä kuului kaukainen jymähdys.
Joko Helsinkiä taas pommitetaan, hän arveli. Kaivopuiston kallioilta tykkien paukkeen kaiku kiiri mereltä mantereelle, pitkin vuorenselän teitä, kautta maakunnan Pyhäjärven kivisille rannoille saakka. Korvaa nurmelle kallistaen sen myös saattoi kuulla. Pohjanlahdella oli upotettu suomalaisia jahteja ja kaljaaseja. Missä Jochum-eno nyt purjehti? Klaus ajatteli. Oliko enkelsmanni kaapannut enon purjelaivan ja vienyt sotavankina johonkin satamakaupunkiin. Turhaa oli nyt merelle lähteä, eikä Klaus venäläiseen meriväkeen tahtonut pestautua. Hän ei niin helposti kuin isä ja Bogi voinut sopeutua poikkeusoloihin, siinä suhteessa hänen mielensä ja halunsa paloi kapteeni Arvellanderin perheen ajatuspiiriin. Perheen yksinkertainen hyvyys, hellyys ja vilpitön vaatimattomuus olivat enemmän sopusoinnussa hänen oman salaisen vastustuskykynsä ja mielentilansa kanssa. Kerran räjähtäisi pommi, kävisi myrskyn puhdistava puuska yli vihreävirtaisen, läyhkäävän veden hänen vanhuuttaan ummehtuneen kotinsa ylitse, kun hänen kärsivällisyytensä kerran loppuisi ja hänkin tekisi elämäntilinsä. Viime aikoina hän oli paljon tätä ajatellut. Oli lukenut historiaa ja nähnyt aina samojen taistojen ja rauhanaatteiden toistuvan, taas häipyäkseen sekä puhkeavan taas esiin uudessa muodossa ihmiskunnan kamppailussa kohden parempaa, valoisampaa tulevaisuutta tai – pettymystä. Uusi jymähdys ikäänkuin selvitti hänen mielensä. Nyt sortajat ja tyrannit itse saivat pelätä tunnottomien tekojensa seurauksia. Samassa tuntui hänen kädessään voimakas nykäisy. Hän päästeli uistimen siimaa, antoi kalan kiskoa hopeaista kalankuvaa, veti ja päästi, väsytti ja veti. Kunnes kuljetti ison, leiviskän painoisen hauen ihan veneen sivulle ja nosti sen tempauksella lipollansa veneeseen ja löi sitä melalla päähän. Hän veisi hauen tuliaisiksi kapteenille. Hän souteli nyt hiljaa ja jätti onkimisen. Hän huopaili niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei huomannut ennenkuin oli aivan kaislikon takana, kapteenin uimahuoneen rantavesillä. Vene lipui kaislikkoon, korret vain taipuivat sivulle ja kahisivat. Sitten Klaus kuuli naisten ääniä. Korkeilan nuoret neitoset uivat alastomina uimahuoneen edessä.
– Oi, minä olen kuin taivaassa, Rosalie!
– Taivaassa, mitä sinä sanot, Bendla?
– Niin, taivaassa ja minä sukellan kuin pilviin ja otan ne kiinni.
– Ne ovat vain varjoja, Rosalie sanoi asiallisesti.
– Oh, tämä on ihanaa! Minä leijailen kuin avaruuteen, aivan aineettomaksi olennoksi.
– Mutta, ui, täällä on kylmä, täällä on lähteensilmä, Rosalie valitti.
– Minä tahtoisin liitää pilvissä yli Atlantin Etelämeren palmusaarille.
– Kunnes pilvi paiskaisi sinut Kiianlinnan vuorelle.
– Mutta kuules, Rosalie, eihän meitä vain kukaan näe?
– Jollei nuo ilkeät Kerstilän pikkuparoonit tai apinat meitä vain kiikaroi näkötornistaan.
– Sieltähän kuuluu pauketta. Ampuvat kai rikki kasvihuoneen akkunoita. Onpas sekin huvia! Kuulitko jyrähdystä, noustaan jo!
– Se jymäys tuli varmaan Viaporista!
– Ei nousta, vesi on lämmintä kuin tuore maito.
– Sinä nuori vasikka, kylmäähän tämä on kuin koiran kuono.
– Tiedätkö, mitä pikkuparoonit ovat meistä sanoneet? Ovat väittäneet, että me olemme kuin nuoret vinttikoirat.
– Mutta vinttikoirallahan on hieno kuono. Ja nenä kylmä, kylmä niille parooneille pitääkin olla, ne ovat niin nenäkkäitä ja ovat kovin ollakseen, mokomat Saskat ja Sergeit, suloiset simpanssit!
Rosalie lisäsi siihen: kuin saksilla leikatut, pienet piparkakkuprinssit.
Bendla alkoi määritellä ihmisten ulkonäköä ja keskeytti:
– Entä minkä näköinen Terrabonan parooni on?
– Kuin rotuhevonen, jolla on vihreälle vivahtavat sudensilmät, Rosalie vastasi ja Bendla lisäsi: Ritoniemen herra taas on kuin iso jänöjussi. Entä ratsumestari?
– Kuin härkä viistolla veräjällä.
– Entä Seth Skriivari?
– Kuin aasi tai kirppu, jolla on silmälasit.
– Mitä ajattelet meidän pastoristamme, makeasuisesta Tingerhanasta.
– Hän on kuin musta lammas ilman paimenta, kaulassa valkoinen silkkirusetti.
– Hellalletta! No entä nuori parooni?
– Kuin kotka, jolla on hienot kissankynnet. Pesä korkealla, mieli matalalla. No entä Klaus?
– Sinä punastut, ai, ai, et sano.
– En sano mitään.
– Mutta entä pappilan Justus, nuori kimnasisti? uteli nyt vuorostaan Bendla hiukan härnäillen.
– Hän on, hän on... tankkasi Rosalie.
– on kuin hoikka varsa, jolla on iso pää, Bendla lisäsi vahingoniloisena, iso pää, jossa ei vielä ole tähteä eikä kuuta.
– Ei Justus ole mikään jästipää, päinvastoin pää terävä kuin partaveitsi. Se lukeminenhan on pääelinkeino, Rosalie tuhahti ja jatkoi: Entä ylhäisistä ylhäisin Sabine, vapaaherratar von Brinckenhjelm?
– Sabine taas on kuin kaunis riikinkana, jolla on papukaijan nokka, Rosalie ilkkui.
– Niin, aatelisnenä. Klaus taas on kuin nuori hirvi, Suomen komein eläin. Entä meidän hyvä isämme? Bendla veikeili.
– Hän on kuin karhu, jolla ei ole kuonokoppaa, mutta leijonallakaan ei ole niin komeita sotilasviiksiä.
– Äidistä ei puhuta mitään, vaikka hovijunkkari väittää, että kaikilla naisilla on linnun naama.
– Siis meilläkin on linnun naama. Viserrämme ja virskumme kuin pääskyset aamusta asti emmekä hauku kuin vinttikoirat Kerstilän kartanon portilla.
– Hahhaa! Entä rovasti?
– Hän on kuin huuhkajan huutava ääni erämaassa.
– Niin kaikissa meissä on vikoja ja kaikki me höystämme Herran yrttitarhaa, sanoo pappa, kun on hyvällä tuulella. Mutta kaikki me olemme kuitenkin äidin ja isän kilttejä papuja ryytimaassa. Siinä yrttitarhassa on kanoja ja kukkoja, niin norsuja kuin kirppujakin.
– Kyllä me nyt olemme perustaneet Pyhäjärven herrasväen eläintarhan. Mitähän ne kaikki sanoisivat, jos olisivat kuulleet meidän jaarituksemme?
– Kielellä pitää salata ajatuksensa, sanoo tohtori Gamberg, joka itse on kuin tarhapöllö.
Tytöt nauroivat, sukelsivat ja polskivat taas vedessä.
– Eihän meitä vain kukaan kuule, kuulin äsken suhinaa kaislikosta.
– Sorsa siellä vain pesäänsä tekee.
Kaislan korsien läpi Klaus katseli hurmaantuneena ihanien impien notkeita vartaloita. Kauan hänen rohkea katseensa katseli Bendlan upeita uumia ja säihkyviä silmiä, joiden kastuneet ripset kimmelsivät laskevan päivän säteilyssä.
– Ne silmät ovat kuin siniutuinen saaripari valkoisessa järvessä, Klaus ajatteli ja kyykistyi matalammalle. Sillä hetkellä hän heräsi kuin painajaisesta, kuin nuorukaisen sielun hämärästä unitilasta miehiseen tietoisuuteen omasta voimastaan ja tahdostaan. Kuinka hän nyt rakastikaan tätä nuorta tyttöä, jonka vallaton viattomuus ei herättänyt hänessä intohimoa, vaan vilpitöntä ihailua. Hän seisoi kuin kuvanveistäjä oman valkean marmoriluomuksensa edessä. Hän tahtoisi tätä veistosta säilyttää ainaisena aarteenaan. Hän tahtoisi seurata sen suloista kellitystä täydellisyyteen ja tahtoisi sitten sulkea sen kukkean kuvan omaan sydämeensä. Hän tunsi ikäänkuin hän olisi uiskennellut tunteittensa aallokossa halki avaruuden – kuin taivaissa.
Airo kolahti ja Klaus säpsähti.
– Siellä on joku! Juoskaamme uimahuoneeseen!
– Siellä on Klaus! Klaus, sinä et saa katsoa!
– En minä katso.
– Käännä selkäsi!
– Minä käännän, en katso.
– Hyi sinua, miksi et yskinyt?
– Ei minulla ole yskää.
Kun Klaus käänsi selkänsä, tytöt juoksivat portaita pitkin uimahuoneeseen ja sulkivat oven.
Bendla tirkisti uimahuoneen seinän oksanraosta ja sanoi:
– Odota, kunnes pukeudumme.
– Minulla on näin iso hauki, katsokaa, tuon sen äidillenne. Klaus kohotti veneen pohjasta ison hauen, joka ulottui hänen rintaansa saakka.
– Etkä ole katsellut? Bendla uteli vielä ja alkoi nauraa.
– En ole nähnyt mitään, en tiedä mitään.
– Hyvä, tule sitten rantaan, kun olemme pukeutuneet.
Klaun ujous oli kadonnut, hänen katseensa sai päättävän ilmeen.
– Lupaatko, ettet puhu kenellekään, että näit meidät uimassa.
– Kun meillä, Rosalie veikeili, ei ollut edes uimapukua.
– Vai ihan Eevan puvussa, Klaus yhtyi sanaleikkiin. Vaiteliaisuus ja kuuliaisuus on tunnussanani, kuten sanoo tohtori, kaikkitietävä vapaamuurari Gamberg.
– Jollet ole vaiti, niin muuraamme kiinni suusi kuten pääskyset varpusen pesän.
– Millä sinä sen muuraat?
– Kylläpä tiedän, miten minä sen teen.
– No, jo saat tulla, Bendla huusi ja aukaisi uimahuoneen oven. Tytöt lähtivät juoksemaan. Klaus juoksi ketteränä jälessä. Bendla alkoi kierrellä rantapellon polkua ja tupsahti mättäälle. Rosalie juoksi jo kaukana mansikkamaan kohdalla eikä katsonut edes taakseen.
Klaus kumartui, tarttui Bendlaa vyötäisiltä ja huudahti: Kuinka sinä, Bendla, tänään olet kaunis, minä olen kuin taivaassa!
– Hyi sinua, Klaus, olet kuunnellut puhettamme. Päästä irti, sanon minä, minä kantelen äidille.
– Vai vielä kantelet, silloin äitisi suuttuu.
– No en kantele, jos päästät.
– En päästä, en päästä, sillä minä sinua niin rakastan, en muuta voi, ja nyt se, hitto vie, tuli sanotuksi.
– Mitä sanoit, tämä tuli niin äkkiä... sinä rakastat... Bendla kuiskasi.
– Anna anteeksi, Bendla, sinun takiasi minä tänne tulin, etkö sitä arvannut.
– Kyllä arvasin, mutta sellaista ei saa sanoa...
– Mutta kyllä ajatella. Oletko minua ajatellut?
– Olenhan minä... Mutta sinä et saa luulla minua huikentelevaksi, te miehet olette niin itserakkaita.
– Minä rakastan vain sinua, sinä minun pieni enkelini täällä – taivaissa.
Samassa Klaus painoi päänsä alaspäin ja puristi huulensa tytön kosteanpunaisille huulille, jotka suippenivat keskikohdalta kuin ruusunnupuksi.
– Oi, Klaus, mitä sinä teit!
– Minä muurasin vain varpusen pesän kiinni, Klaus sanoi.
Bendla riuhtaisi itsensä irti syleilystä, repi mättäältä sammalta ja viskasi sitä Klaun silmille ja suulle. Bendla huohotti punaisena ja lähti äkkiä juoksemaan ylös mäkeä taakseen katsomatta. Klaus pudisteli suustaan ja silmistään mutaa ja sammalta eikä heti huomannut Bendlan pakoa. Vasta puustellin taimitarhan kohdalla tyttö seisahtui ja kuiskasi, kun Klaus oli tullut lähemmäksi:
– Klaus, en minä...
– Mitä, sanoi Klaus, etkö sinä minua rakasta?
– En minä ole sinulle vihainen... Mutta vakuuta, ettet minua nähnyt uimassa.
– En nähnyt, kuulin vain äänenne.
– Etkä ilmaissut, itseäsi, sinä häijy poika! Klaus, sinä tiedät, minä olen niin köyhä.
– Bendla rakas, minä tiedän sen, minulle ei rikkaus merkitse mitään, rakkaus on kaikki, turhaa kaikki muu.
– Mutta sinä et saa tästä vielä puhua vanhemmille.
– Kuule, Rosalie, huusi Bendla ja heitti salaa lentosuukon Klaulle. Minä sain jo kiinni salakuuntelijan.
Klaus ja sisarukset saapuivat pihalle. Heidän ylitsensä lensi pääskysparvi puustellin kuistin kattolaudalle. Ne rakensivat pesää kaikessa rauhassa, sillä kapteenin perhe suosi näitä siivekkäitä ystäviään.
Bendla huusi silmät ilosta säteillen:
– Äiti hoi! Täällä on vieraita! Kapteeni ja kapteenin rouva ilmestyivät pihalle. Klaus kätteli ja näytti haukea, ja Pamela-rouva vei kiittäen kalan keittiöön.
– No kuulitko, Klaus, kapteeni sanoi, äskeistä jymähdystä?
– Kuulinhan minä, kapteenisetä!
– No, nyt ei sinun tarvitse lähteä merille, vaan pysyt kotonasi, sitä äitisikin toivoo varmasti.
– Niin, kotona? Mutta onkohan minulla oikeata omaa kotia? Klaus sanoi. Kyllä täällä sittenkin on jokin sydämen voima, mikä sitoo minut kotiseutuuni.
– Niin, kotiseutuun ja synnyinmaahan, kapteeni sanoi, talutti kuistin portaille käsivarresta pitäen nuorukaisen, joka äkkiä oli kohonnut mieheksi ja miehen mittaan.
VII
Ratsumestari Ragnar Rabe oli vanhapoika. Niin pitäjällä ainakin arveltiin. Hän oli joskus palvellut ratsuväen upseerina Venäjällä, mutta oli pian kyllästynyt sotilas- ja kasarmielämään. Hän oli Hämeen rykmentin majurilta, isältään, perinyt melkoisen omaisuuden ja kartuttanut sitä pankkivirkailijana Helsingissä. Sitten hän, kuten useat eläkkeellä olevat kenraalit, asessorit ja rehtorit oli muuttanut vanhaan Hämeenlinnaan, koska elämä pikkukaupungissa oli helpompaa ja hiljaisempaa. Kuitenkaan hän ei sielläkään viettänyt mitään hiljaista elämää, vaan toisinaan tuhlaili rahojaan Pinellan torniravintolassa, Pitkän sillan krouvissa tai seurahuoneessa. Ravintoloihin saapui Parolan leiriltä usein venäläisiä upseereja sunnuntaisin, kun rykmentin soittokunta soitti Puistoravintolan eteisellä pengermällä. Sieltä verannalta saattoi kaukaa nähdä Sairion möljän tukkilautat ponttooneineen ja vorokkihevosineen sekä vanhan, ruskean Birger Jaarlin linnan sekä sen takana lehtoiselle kummulle rakennetun kaupungin. Siellä oli pyöreäkupuinen kirkko, vanhat taloröttelöt ja kaksikerroksinen, vanha raastupa. Ravintoloissa hän kartteli upseerien seuraa, viihtyi paremmin kaupungin kunniallisten porvarien ja säädyllisen herrasväen piirissä, syöden tukevia seksoja ja juoden erilaisia viinejä ja liköörejä kahvin ja leivosten kera. Etsipä hän myös markkinamiesten ja maalaisten seuraa, mäkikadun "Pitkästä krouvista". Siellä hän kerran tapasi korkeaotsaisen ja syväkatseisen runoilijahahmon. Tämä oli myynyt runovihkonsa eräälle venäläiselle kauppiaalle, joka myi tupakkaa, rihkamaa ja arkkiveisujakin. Sama onneton, outo vieras oli istunut yksinäisen pöydän ääressä, johon viinakurri kantoi jumprun viinaa tinatuoppiin.
Ensi näkemältä ratsumestari teki raa'an, härkämäisen vaikutuksen tukkimaisine jalkoineen, pölkkymäisine ja pörröisine kasvoineen, joiden luisten ja suonisten karvakulmien alla toljotti kaksi häränsilmää suoraan eteen ja häikäilemättä. Kädet olivat, kuten rintakin, karvaiset eivätkä suinkaan tuoneet mieleen hienostelevaa ulaania hyvin hoideltuine kynsineen, kauluskoristeineen ja hajuvesineen. Hänen kädenlyöntinsä oli luja, melkein puistattavan pusertava, eikä kestänyt monikaan tätä pihdin pitelyä. Mutta sen käden ote oli luja ja lämmin, ja vaikka suusta karahti karkea sana, niin härkämäisen otsan alta valoitti lämmin silmänvälke kasvoja, jotka kävivät muheviksi, lapsellisen hiottaviksi ja avomielisiksi. Karun pinnan alla oli kirkasta kultaa, kunhan vain osasi sen erottaa helposti irtautuvasta kuonasta. Sillä karkeilla sanoilla ratsumestari usein peitti herkän ja sisimmän tunteensa arat ailahtelut, luki joskus salaa Stagneliuksen runojakin, joista hän oli jutellut oudon maailmanmatkailijan kanssa Pitkässä krouvissa. Ja hän ihaili Jumalan kaunista luontoa, ihaili täysiverisiä hevosia, todella hienostuneita naisia ja oikeata ritarillisuutta, vaikka hän kuin uhalla irvokkaita kaskuja jutellen osasi nolata puoliluonteita, nousukasväkeä ja onnenkiipijöitä. Se oli kai perinnöllistä sekin, sillä hän oli hurjien hakkapeliittojen, karujen kaarlelaisten sekä kuninkaallisen neuvoston jäsenten ja riikin valtaherrojen suora jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa. Hänellä oli vielä vahva sydän, laajat keuhkot ja vaisto, jotka olivat pelastaneet hänen vastustuskykynsä hurjankin nuoruuden myrskyvuosien tuholta. Sillä hän ei koskaan mennyt liiallisuuksiin, ja hän kyllästyi usein hurjasteluihin kuten uusiin oloihin. Siksi hän oli kaupungin jaaritteluun ja pikku juoniin tympääntyneenä vuokrannut Terrabonan vapaaherralta Karhunpään palstatilan ja rakennuttanut mäenlaelle luhdinmuotoisen huvilan. Siellä hän maalaisrauhassa tahtoi etsiä viihdytystä raisulle luonteelleen, yksinkertaisen ja terveen, ahkeran väestön keskuudessa. Kuten hän itse sanoi, ei hän pohjaltaan ollut aatelinen, koska hänen kantaesi-isänsäkin kai kerran oli ollut huovi ja talonpoika, vaan hän oli vain aatelisihminen. Takaisin luontoon, oli hänenkin tunnuslauseensa Rousseaun opin mukaan. Mutta hän ei kuitenkaan tahtonut nelinkontin härkäin kanssa mylviä, kuten Voltaire oli pilkallisesti Rousseau'sta sanonut. Hän ei ottanut tätä muunnosta niin haihattelevan pinnallisesti kuin hovijunkkari, joka sillä vain keikaili eikä todellisuudessa sitä täydellisesti toteuttanut.
Syynä maalle muuttoon oli sekin, että hän siellä toivoi saavansa ymmärtäjän ja ystävän, talon hengettären, joka voisi viihdyttää ja viilentää hänen ylitsekumpuilevaa ja pakottavaa verensä voimaa ja henkensä kaipausta, hänen ylhäisessä yksinäisyydessään. Tavanmukaisilla kunniatervehdyksillä hän oli tutustunut pitäjän kaikkiin aatelisneitoihin ja herroihin, puustellin mamselleihin ja varakkaampien talollisten tyttäriin, mutta oli taas leikillä torjunut kaikki kosioviittaukset, kun äidit ja matroonat hienolla, viekkaalla tavalla koettivat saada hänet pauloihinsa. Terrabonassa käydessään ja palstaa vuokratessaan hän oli tutustunut myös Sabine-neidin kylmänylhäiseen olemukseen ja oli ensin häikäistynyt hänen moitteettomasta kauneudestaan. Eikä vapaaherra ollenkaan mielipahalla huomannut tätä ihailua, koska Sabinen tulevaisuus häntä hiukan huolestutti. Ratsumestarin karkeat kohteliaisuudet Sabine oli ensin kursaillen vastaanottanut ranskalaisilla lauseparsilla ja tavanomaisilla korupuheilla ja ulkoa opituilla sanakäänteillä, joiden onttouden ratsumestari pian huomasi matkalla Pyhäjärven ympäri, kun hän ensin oli opettanut armollisen neidin ratsastamaan. Parhaiten he viihtyivät keskenään puhuessaan rotuhevosista ja sylikoirista, mutta omasta salaisuudestaan, runojen lukemisesta, ratsumestari ei koskaan hänelle vihjaillut. Koetti ensin voimasanoilla kesyttää amatsoonin, mutta tämä vetäytyi ylhäiseen kuoreensa ja alkoi pilkallisesti pistellä hänen talonpoikaisuuttaan, mikä muka tuoksui tallille ja tunkiolle. Ja ratsumestari loukkaantui, kuten Sabinekin oli loukkaantunut sanoista, jotka eivät tarkoittaneet muuta kuin saada selville korean mademoisellen oikea luonne. Mutta ratsumestarin sielun sisimpään ei Sabine koskaan voinut tunkeutua, vaikka hänellä olikin kylmä naisen vaisto tuntea vaara, miehen liehittelyn todellinen pohja. Siksi hän luuli pettyneensä ja lopetti rattoisat ratsastusmatkat. Sillä ratsumestari saattoi olla huvittavan kirpeä ja piristävä juuri karkeiden lauseiden omaperäisyyden takia, koska Sabine väsymykseen oli saanut kuulla Kerstilän paroonien sekä muiden kartanokavaljeerien pinnallisia kohteliaisuuksia, joihin hän ei uskonut.
Sabine ei nauranut ratsumestarin karkeille sukkeluuksille, vaan hänelle itselleen. Sen ratsumestari huomasi ja lähti kartanosta huonolla tuulella, sillä hän ei mitään pelännyt niin kuin tulla itse naurunalaiseksi, vaikka hän aina sutkauksillaan sai naurajat puolelleen.
Ratsumestari muisteli joskus Sabine von Brinckenhjelmiä komeana naisellisena ilmestyksenä, mutta Sabinen tahallinen, kylmä kohtelu teki ratsumestarin kylmäkiskoisemmaksi eikä hän käynyt Terrabonan kartanossa muulloin kuin silloin, kun oli kysymyksessä jokin hevososto tai liikeasia. Sillä tilanomistaja Rurik Rufus Brinckenhjelm oli ruotsalaisten esikuvien mukaan ruvennut harrastamaan saha-, kalkki- ja myllyliikehommia. Hänen poikansa Bogislauksen koulunkäynti ja leveä elanto Haminan kadettikoulussa sekä myös kalliit puvut ja koristeet, joita Sabine tilasi Tukholmasta asti, sekä hänen omat ravikilpailumatkansa ja pelitappiot olivat sen verran keventäneet hänen kukkaronsa painoa, että hänen täytyi nyt ottaa laina. Hän oli luovuttanut viideksikymmeneksi vuodeksi ison rantapalstan ratsumestarille, mutta kiinnitystä maahan ja oikeutta rantaan hän ei ollut luovuttanut. Sekin oli osaltaan syynä siihen, että ratsumestari yhä harvemmin kävi Terrabonassa.
Syynä siihen oli myös eräs ratsastusmatka. Eräänä aamuna ratsastivat Sabine Safiira von Brinckenhjelm ja ratsumestari Ragnar Rabe rinnan pitkin Pyhäjärveä kiertävää hyvää, santaista maantietä pitkin mäkeä ylös, alas, sivu rantasaarien, joita he yhdessä hevosia seisauttaen olivat jääneet katselemaan. Kun he taas laukaten ajoivat mäkeä alas, oli Sabinen ratsastushameen pitkä laahustin tarttunut kannuksiin ja satulannuppiin. Hän oli huolimattomasti noussut satulaan. Jotain tienvieren mustaa kantoa säikähtyen hevonen oli kaaressa karahtanut sivulle, eikä Sabine voinut ohjata hevosta. Silloin Sabine kirkaisi ja huudahti: Herra ratsumestari, tulkaa minua auttamaan! Ratsumestari riensi paikalle ja yritti irroittaa laahustinta kannuskehrästä ja tarttui Sabinen sääreen.
– Herra ratsumestari, mitä te uskallatte?
– Teidän armonne, aion vain irroittaa laahushameen kannuksista, sillä se on siihen takertunut.
– Ja minun kaunis ratsastuspukuni, jonka olen Tukholmasta asti tilannut, on repeytynyt.
– Sille ei nyt voi mitään, ratsumestari sanoi hiukan vahingoniloisesti, sillä häntä hiukan huvitti tämä hullunkurinen tilanne.
– Mutta kuinka minä pääsen maahan?
Hevonen kävi taas levottomaksi.
– Tjaa! ratsumestari sanoi olkapäitään kohottaen.
– Ja Loordi ehkä rupeaa taas vikuroimaan.
– Se tanssii vain katrillia tai poloneesia teidän mieliksenne. Tehän rakastatte tanssia enemmän kuin miehiä.
– Teitä minä en nyt ainakaan voisi rakastaa. Auttakaa minua!
– Mutta jos te taas huudatte, tulee ehkä maantiellä todistajia ja te syytätte minua ahdistelusta ja minä saan syytteen ryöstöyrityksestä.
– Voisitteko te minut ryöstää, ette ikinä!
– Ja sitten kai isänne pakottaisi minut menemään kanssanne naimisiin.
– Naimisiin, hahhaa, sepä todella oli hevosen leikkiä!
– Rauhoittukaa, en minä aio teitä kosia.
– Sitä minä jo odotin, Sabine sanoi.
– Teitä, vapaaherratar, on kai moni kosinut ja olette aina hylännyt.
– No en ole teille suuttunut, herra ratsumestari, olette hupaisa mies ja minua huvittaa teissä originaali.
– En ole originaali, olen vain hiukan erilainen kuin muut miehet. Olen heterogeeni enkä homogeeni. Olen sama, oma itseni, mutta en samanlainen. Minä ivaan miestenkin turhanpäiväisyyttä ja kerskailua naisvalloituksilla, mutta vältän puhumasta pahaa naisista, jotka ovat minulle suosiotaan osoittaneet.
– Sehän on hyvin ritarillista. Teissä ja teidän vanhassa suvussanne on sittenkin – kuten minun suvussani – hienotunteisuutta, jota eivät kaikki tanssikeikarit aina osoita. Minä luotan teihin. Rauhoittakaa ratsu, niin saatte minut nostaa alas satulasta.
– À la bonne heure! Kuten käskette, teidän armonne. Pieni koru naiselle ja hevoselle sokeripala, se riittää. Kas noin, Loordi! Rauhoitu, äläkä heitä omistajatartasi ojaan, muuten taitat omankin koipesi.
Ratsumestari otti sokeripalan taskustaan ja antoi sen hevoselle.
– Merci bien, suur'kiitos, monsieur. Loordi näkyy ymmärtävän teitä.
– Ymmärrän minä hiukan hevostenkin kieltä. Ja nyt te, neiti, nojaatte minuun, kiepsautatte jalkanne yli satulanupin ja laskeudutte pitkin hevosen kylkeä maahan.
Ratsumestari levitti kätensä, Sabine tarttui ratsumestaria hartioihin ja alkoi liukua alaspäin.
– Mutta, mutta, herra ratsumestari, te ette saa katsoa, kääntäkää kasvonne.
– Mitäpä minun härännaamastani juuri on katsomista. No, minä käännän selkäni, vaikka se lienee epäkohteliasta. Kas näin! Älköön takaosani tietäkö, mitä etuosani tekee. Kas noin, ottakaa vahva ote. Kuinka keveä ja hieno te olette, kuin keijukainen.
– Kiitos komplimangista! Olenko todella miellyttävä, se miellyttää minua suuresti.
– Kiitos kunniasta! Ja teidän povenne on lämmin kuin arabialaisen tamman maito.
Sabine alkoi liukua alaspäin. Kun valkeat pitsialushousut taas sekaantuivat, Sabine painautui tahtomattaan ratsumestarin rintaa vasten ja kirkaisi, kun hevonen alkoi potkia.
– Herra ratsumestari, te puristatte liian lujasti, rutistatte minun pukuni.
– En sille mitään voi, että minulla on raudanlujat käsivarret. Pitäkää lujasti kiinni, muuten kaadutte. Kuulen kuinka sydämenne pamppailee suloisesti. Olkaa levollinen, en minä teitä suutele.
Samassa Sabine hyppäsi maahan ja kiitteli:
– Te olette sentään miesten mies. Kiitos!
– Ei kestä kiittää.
– Oikeastaan minun olisi pitänyt antaa teille korvatillikka hävyttömyydestänne, Sabine sanoi puoleksi leikillä.
– Siinä tapauksessa minä sidon teidät hameestanne satulannuppiin, läimäytän hevostanne ja teidän korkea kylmäverisyytenne saa mennä suoraan kuumaan helvettiin.
– Näyttäkää vain tietä, siellä tavataan. Kuinka kohtelias te taas olette ja huomaavainen. Ja nyt minä ratsastan yksin kotiin ja te saatte mennä.
– Mauri on tehnyt palveluksen, mauri saa mennä, ratsumestari sanoi, käänsi hevosen ja ajoi taakseen katsomatta kotiinsa.
Mutta Sabine jäi hetkeksi katselemaan leveätä vartaloa ja isoa häränpäätä, joka katosi tienmutkassa. Sabine taputti hevosta kaulalle, sivalsi kevyesti ratsua kylkeen ja naurahti:
– Mikä seikkailu maaseudun harmaassa yksitoikkoisuudessa!
Kesti kauan ennenkuin ratsumestari kävi vieraisilla Terrabonassa, vaikka Sabine joskus olisikin tahtonut isän läsnäollessa kiittää häntä hänen avustaan.
Nyt ratsumestari istui yksin kotonaan ja muisteli tätä tapausta ja odotti vieraita, Seth Skriivaria, Kärnää ja Terrabonan isäntää, joka oli luvannut tulla neuvottelemaan palstan lunastamisesta. Myöhemmin ratsumestari aikoi lähteä Humusaareen.
Pian koputettiin ovelle. Naapurin isäntä Kalle Kärnä ja kruunun kivalteri Seth Skriivari kainalosalkkuineen astuivat huoneeseen. Skriivari kumarsi ja Kärnä asetti lakkinsa lattialle tuolin viereen ovelle.
– Päivää, herra ratsumestari.
– Painakaa puuta, kun ei pehmeämpää ole.
– Niin, herra ratsumestari, tulin vain ilmoittamaan, että hänen ylhäisyytensä Terrabonan parooni tulee pian tänne. Tässä on valmis kauppakirja. Olen vihdoinkin saanut hänen ylhäisyytensä taivutetuksi allekirjoittamaan sopimuksen. Tässä on kartta ja tässä ehdot: kymmenentuhatta pankkoruplaa. Lisäksi parooni tarvitsee teiltä lainaksi saman verran kalkkitehtaan perustamista varten.
– Hyvä juttu, ratsumestari sanoi, monta vuotta olen tätä odottanut, mutta parooni on aina vastustanut. Te, kivalteri, olette kai jo saanut paroonilta palkkionne?
– Kuinkas muuten, ja tässä olisi minun vaatimaton laskuni teille: kaksi sataa pankkoruplaa.
– Kyllä te nurkkasihteerit osaatte nylkeä päämiehiänne. No, riidoista, väärennyksistä ja varkauksistahan te elättekin. Tämän johdosta sopii hiukan juhliakin. Tuossa rahat, kuluttakaa niitä kunnialla, jos teillä sitä on.
Samassa Rurik Rufus Brinckenhjelm ajoi pihalle tavallisilla Tuuloksen rattailla ja kulki komeana ja kookkaana portaille. Hänen täytyi kumartua, kun hän astui ovesta luhtihuoneeseen. Ratsumestari sanoi leikillisen leveästi:
– Jokaisen täytyy kumartaa, kun astuu tästä ovesta.
– Minä en kumarra ketään, parooni sanoi ja loi leimahtavan katseen ympärilleen.
– Minä tarkoitin vain sitä, että oven kamana on liian matala, ratsumestari huomautti.
Seth Skriivari veti laukustaan pöydälle asiakirjat. Parooni ja ratsumestari kirjoittivat sopimuksen alle nimensä. Kärnä piirteli karkealla kädellä puumerkkinsä ja Seth Skriivari sen todisti. Ratsumestari pyysi nyt paroonia istumaan ja levitti pöydälle tukun paksuja seteleitä, jotka parooni kitsaudesta kiiluvin silmin pisti liivinsä sisätaskuun ja napitti sen sisältä päin.
– Kas niin, kaikki on siis selvää. Saan kiittää herra paroonia ja toivon, että suhteemme naapureina edelleenkin kehittyvät suotuisaan suuntaan.
– Minulla on ilo ja kunnia. Te autoitte kerran tytärtäni, nuorta paroonitarta eräällä ratsastusmatkalla, enkä minä tätä unohda.
– Ettekö tahtoisi kanssamme kaupantekijäisiksi juoda lasillisen samppanjaa, herra parooni?
– Kiitos ja kunnia, aateluus velvoittaa, ei ole aikaa, kun on sota-aika, täytyy lähteä heti. Kartanon työt odottavat.
Niine sanoineen lähti Terrabonan herra, kumarsi ovella kaikille ja lähti kättelemättä kotikartanoonsa. Kun hän oli mennyt, Rabe purskahti nauruun ja sanoi:
– Itserakas narri, luuletko sinä, Kärnä, paroonin tuon pienen ratsastuskommelluksen takia osoittavan minulle tällaista ystävällisyyttä.
– Eihän toki, kyllä parooni teki sen rahan tarpeesta.
Hetken juotuaan miehet, muassaan soitteleva mustalaispoika soutelivat tervatulla ruuhella Humusaareen, lämmittivät saunan ja alkoivat ryypiskellä saunakamarissa. Sitten he siirtyivät saunaan ja lauteilla alkoi vihtojen mäiske ja jatkui puheen pörinä.
Kärnä heitti kiukaalle vettä ja sanoi:
– Lisää löylyä?
– Mistä hyvästä se parooni suostui kauppaan, ratsumestari ähki ja kaatoi lisää löylyä kiukaalle. Hyväntekeväisyydestäkö? Siihen Kärnä huomautti ja puhalsi kuumaa henkäystä Skriivarin niskaan:
– Vihavuoresta on löydetty hiukan kalkkia, ja nyt parooni aikoo perustaa tehtaan. Mutta taitaa ne asiat muutenkin olla hiukan rempallaan. Mitäs sinä, Skriivari, siihen sanot?
– En sano mitään, en sano sitä enkä tätä, sillä minä olen paroonin ja padroonin yksityissihteeri ja hoidan kykyni mukaan jus patronatuksen, fideikomissioikeuden, jus publicumin, jus scriptumin, jus civilen, jus primae noctis ja lisäksi kaikki käräjäpöytäkirjat ja protokollat jurnaalista memoriaaliin ja memoriaalista jurnaaliin.
– Olipa siinä jusseja! Hahhaa! Jus primae noctis? Mitä siansaksaa se on, ratsumestari ihmetteli ivallisesti.
– Vai oikein yksityissihteeri, Kärnä älähti, paholaisen papereita sinä aina kallistelet, ja piru sinut viimein viimeisenä päivänä nielee karvoinesi, koipinesi, salkkuinesi, silmälaseinesi, sillä sinulla on juonia enemmän kuin suonia.
– No älähän, veikkoseni, veistele, olen kruununpalvelija ja minun täytyy tehdä velvollisuuteni.
– Ja palvella kruunua ja myös herra paroonia, ratsumestari sanoi.
– Sinä olet kaksinaamainen jesuiitta, sinä senkin seitsemän pirun sielujen sinetinvartija! Katso nyt peilistä, niin, pirukin on seurassasi häpeissään. Sinulla on ulkonevat korvat ja leveät, kulmikkaat posket kuin tattarilla, laihat, luihut kädet kuten vinot silmätkin. Otsassa on sinulla kuhmu kuin mukurapää pässillä, virnaili Kärnä, joka juotuaan oli hiukan humaltunut. Ja sinä ajat siivottomia riitajuttuja ja teet muita konnantekoja. Senkin piiskuri!
– Minäkö piiskuri ja petturi! Todista sanasi, muuten minä annan sulle syytteen solvauksesta.
– Hai, roinanessel, soita sirmankkaa, mustalaispoika, niin minä kärvennän tämän kirjurin ja kerjurin ketunnahan, Kärnä jatkoi kinasteluaan.
Mustalaispoika alkoi soittaa ja Kärnä viskasi erehdyksestä kiulullisen viinaa kiukaalle.
– Hyi, täällä on kuuma kuin helvetissä, ratsumestari voihki. Ovi auki!
Ovi lensi selkosen selälleen ja kiukaasta kuului pamaus kuin tykinsuusta. Savupiippu halkesi ja sauna täyttyi savulla ja saviruukilla. Kiireen kaupalla miehet hyppäsivät vastat kainalossa lauteilta tulenpunottavina ja huohottavina. Vaatteet ja kengät jäivät rahille, mustalaispoika ehti siepata kainaloonsa vain vonkuvan hanurinsa ja Seth Skriivari kärventyneen salkkunsa.
– Oi, oi, minä palan, Skriivari huusi ja hyppäsi saunaluodolta veteen, hänen jälessään Kärnä tarttuen Skriivarin pitkiin korviin ja koipiin ja painoi kivalterin pään veden alle.
Ratsumestari kulki leveän tyynenä ja nauravana, luiskahtaen veteen hänkin, pompahti kuin kumipallo aallokkoon.
Soudettaessa Humusaaresta Skriivari aloitti taas riidan ja vankutti:
– Kuka oli tähän tyhmyyteen syypää? Kärnä, juuri Kärnä, kun heitti viinaa kiukaalle.
– Sormi pois raamatusta ja muista valasi, Kärnä ivaili.
– Parempi maassa kuin syntisen suussa, ratsumestari hohotti ja piteli vatsaansa. Te taidatte riidellä vielä helvetissäkin, kuten vanhat vihamiehet ja vastarannan kiisket Danten Divina Commediassa.
Ruuhi töksähti kaislarannan santaan ja miehet astuivat maihin. Hanurin soitto oli häipynyt kaikuvien saarikallioiden onkaloihin.
Kyyräillen miehet juoksivat vihdat vatsalla luhtihuvilaan ja jatkoivat saunapitojaan myöhään iltaan. Niin päättyi eräänä kauniina kesäaamuna Humusaaren sankarien riemuretki. Ihmiset ristivätkin nyt luotosaaren Pöhnäsaareksi.
Ratsumestarin himmeässä huoneessa oli piipunporoa, pöydällä ja lattialla pulloja ja viinitahroja, kun ratsumestari oli laskenut uutimet ja sytyttänyt tuhruisen talikyntilän ja jäänyt riisuutumatta nahkasohvalle makaamaan, saappaat jalassa. Hän tuijotti puoliunisin silmin erääseen nurkkaan, jonka seinällä oli savusta himmentynyt italialaisen naisen kuva. Hän unohti ajan ja paikan. Kaikki oli aineetonta ja alutonta. Mielikuvitus loi hänen kuumiin aivoihinsa kuvan nuoresta miehestä, joka pikkukaupungin tumman puisevassa, pitkässä krouvissa istui nurkassa pienen pöydän takana, pienen tinatuopin ääressä. Ratsumestari oli siirtynyt hänen pöytäänsä. Nuori mies oli kookas, kaukokatseinen, kiharatukkainen. Hermostuneet, hienot kädet naputtivat pöytään ikäänkuin hän kirjoittaisi mietteitään tai laskisi säkeitten pituutta. Katse sulkeutunut, sisäänpäin kääntynyt. Hän oli kahdenkymmenvuotias, ylioppilas, runoilija ja maalaispoika. Hänessä oli samalla jotakin jylhää, aavistuksellista ja arvoituksellista, ikäänkuin hän olisi nähnyt syvemmälle ihmissielun pohjaan kuin muut maailman matkalaiset. Kuin kreikkalainen veistos, tietäjä, eränkävijä ja kulkuri! Ja he olivat jutelleet Stagneliuksen runoista, Runebergista, Holbergista ja Shakespearesta ja nuorukaisen silmissä oli ollut sammumaton hengen lieska ja ylimaallinen hurmio. Ratsumestarista tuntui kuin kuva nurkassa olisi kasvanut jättiläishahmoksi, ikäänkuin suuri, ikuinen ajatus olisi hiljaa muuttunut hetken huokaukseksi.
Ratsumestari hieroi silmiään, riisuutui ja heittäytyi levolle. Pyhäjärven aallot liplattivat rantakivillä, tikka nakutti pihapuussa kuin vanha puukello, kun avonaisesta akkunasta kantautui kaukaa tukkipojan hoilotus. Ratsumestari huokasi ja nukahti.
VIII
Pappilan virkahuoneessa istuivat pastori Pietari Tingerhana ja Justus, rovastinpoika, keskustellen eräänä aamuna, kun rovasti Wallenberg oli pitkällä kävelymatkalla ympäristössä. Ruustinna puuhaili keittiössä, kulki aitoissa ja kellareissa. Hän oli miestään hiukan nuorempi, ja oli ennen ollut papin palveluksessa naapuripitäjässä, josta rovasti kappalaisena oli saanut siirron Pyhäjärvelle ja vihdoin joutunut kirkkoherran vaalissa kolmannelle sijalle. Vaikka Terrabonan parooni ja muutamat suurtilalliset vastustivat hänen valitsemistaan, hän oli saanut hyvänä saarnaajana ja kansanmiehenä enimmät äänet.
Pastori Tingerhana katseli pöydälle siroteltuja Justuksen kasvi- ja eläintutkielmia sekä piirustuksia ja vesivärimaalauksia. Pastori sanoi hetken vaitiolon jälkeen:
– Kenelle, sinä Justus, näitä piirustat?
– Omaksi huvikseni ja myös Terrabonan nuorelle vapaaherrattarelle, joka niitä sitten neuloo ja nyplää kankaalle.
Tingerhana nauroi ja naljaili:
– Sinä ikuinen kimnasistisielu, olet vielä niin kovin nuori, ettes ymmärrä naisia.
– No ymmärrättekö te, herra pastori?
– Hiukan verran ymmärrän, vanhojen seurassa pitää olla arvokas ja nuorten parissa välitön. Ole olevinasi kylmä naiselle, niin tämä häntä harmittaa, ole huomaavainen ja palvelevainen, nosta pudotettuja esineitä ja muista häntä nimipäivänä runoilla ja kukilla. Kun avaat oman sydämesi, niin muutkin ovat avomielisiä.
– Ai, ai, itketätte eukkoja ja nauratatte nuoria naisia.
– Mitäs sinä veuruilet, poika, mitä sinä olet oppinut siellä Porvoon lukiossa?
– Triviumia, quadriviumia, algebraa, epica, logica, A.B.C. abrakadabraa et cetera in aeternum.
Pastori lisäsi:
– Etkö tehnyt muuta?
– Laiskanläksyjä ja jälkeenistumista, Porvoon tippojen syömistä ja noppapeliä.
Poika jatkoi:
– Pastori, oletteko te munkki, sacri ministeri selibati candidatus?
– Mitä sanot, poika?
– Tehän luette juttuja munkeista ja nunnista.
– Mitä tarkoitat?
– Löysin vuoteenne patjan alta Decameronen.
– Vai niin, entä sitten? Tekijä pilkkaa siinä munkkeja ja niiden kevytmielisyyttä, siitä voi oppia tuntemaan katolisen kirkon varjopuolet.
– Jos sinä tästä kerrot isällesi, pastori lisäsi, niin minä sanon, että sinä ihailet Sabinea, eikä isäsi voi sietää Brinckenhjelmin sukua. Mikä siihenkin lienee syynä, parooni on hyvin hieno ja kohtelias herra, kun hänet vain osaa ottaa oikealla tavalla.
– Ehkä te itse ihailette Sabinea!
– Hyst, ei sanaakaan enää.
– Hyst, ei sanaakaan, peukalo päälle!
– Mutta kuka sinulle on opettanut latinaa Porvoon lukiossa?
– Runeberg. Minä niin ihailen Vänrikki Stoolin tarinoita. Ukko Runeberg kuuluu jo kirjoittavan toista osaa.
– Onko totta, mitä kerrotaan, että Runeberg on kirjeenvaihdossa mamselli Majda Barksténin kanssa ja sepustaa hänelle lemmenrunoja? Tingerhana tiedusteli.
– Mistäs minä tietäisin, enkä minä usko juoruja.
– Ja he kohtaavatkin toisensa Porvoon rantapuistossa.
– Lienee vain platoonista, Justus lisäsi, sillä häntä jo kiusasi koko keskustelu.
Tingerhana jatkoi:
– Mamselli oli hurmannut älyllään ja sukkeluudellaan kaikki Porvoon herrat ja nyt hän varmaan panee kaikkien Kerstilän, Karhunpään, Terrabonan ja muiden kartanoherrojen päät pyörälle, mutta minun mielestäni on hänen serkkunsa, von Ratenin sisarentytär Camilla Bölja viehättävämpi. Hän on todella kuin kevyt, ilmavan ihana keruubi taivaan salissa – ilman siipiä.
Justus jatkoi veikeästi: Siis siipirikko.
Samassa astui virkahuoneeseensa kirkkoherra, kookas, leimuvakatseinen, tummahko mies, päässä leveälierinen musta huopahattu. Tukka paksu, takaa kuin keritsimillä tasoitettu, keskellä päätä jakaus, valkoinen viiru, körttiläisliivit, pitkä, leukaan saakka napitettu, musta pappistakki, tukevat saappaat jalassa. Tingerhana riensi kirkkoherraa vastaan ja lausui: Jumalan rauha!
– Rauha sinunkin syntiselle sielullesi, kirkkoherra sanoi matalalla, jylisevällä äänellä.
Tingerhana auttoi kuin kirkonpalvelija, otti kepin ja asetti sen nurkkaan, mutta kun hän yritti nostaa takkia naulakkoon, kirkkoherra sanoi kankeasti hymyillen: Sinä kristiveljeni, et vielä uletu niin korkealle, sinun sielusi vaeltaa vielä alhaalla. – Onko tullut vieraita, koska huomasin oudot rattaat vajassa?
– Seth Skriivari, kivalteri ja Paturin poppa ovat väentuvassa.
– Vai niin. Odotin tänne hovijunkkaria, koska en tavannut kävelyllä. Olisikohan ollut sairaana. Kutsu miehet huoneeseen.
Pastori Tingerhana katosi väentupaan. Sieltä tuli kivalteri taluttaen Paturia, joka oli käsistä takaapäin köytetty. Paturi oli pitkä, hiukan kumarainen mies. Poppamies, kaivonkatsoja, salakyttä, varkaiden vaistoja, taudin torjuja, lemmennostaja ja miilumies. Hän poltteli takamailla hovijunkkarin pajaan vietäviä hiiliä. Naama oli nokinen kuten vaatteetkin, joita hän harvoin pesi. Nokisten ripsien raosta pälyili arasti välähdellen pikimusta silmä ikäänkuin salamoiden. Hän oli hiljattain parantanut hovijunkkarin käden verenmyrkytyksen. Sen hovijunkkari oli saanut käsitellessään siperialaisen kasvikokoelmansa myrkyllistä kasvia. Sähköisen käden kosketuksella luultiin Paturin parantavan kipuja ja verikohuja.
– Minkä paholainen on sitonut, sen Jumala päästää, kirkkoherra sanoi.
– Kivalterin käskystä olen sidottu, Paturi sammalsi kautta hampaiden.
Rovasti jatkoi: En minä sinua, Paturi, pelkää, vaikka kansa pelkää sinun pahaa silmääsi. Autat muita, voitko auttaa itseäsi? Kivalteri, avatkaa köydet!
– Enkä minä sinua pelkää, kirkonmies. Pietarin yrteillä ja luonnottaren lunnailla minä parantelen ihmisiä.
– Ja luet loitsuja ja olet liitossa rienaajan kanssa.
– En huuda avuksi pahaa, vaan manaan pois pahan sanalla ja hakaristillä.
– Et kirkon ristillä? Olen kuullut, että vaimosi on sairas. Et ole voinut parantaa häntä, kun hän on kaivannut sielunhoitoa ja sakramentteja. Minä annan sinulle anteeksi tällä kertaa. Ihmeekseni olet ennustanut sodan, ja sodan olemme saaneet syntiemme takia. Käyn joskus katsomassa vaimoasi.
Paturi mölisi hiljaa: Kyllä minä itse vaimoni parannan.
– Mutta jätät sielun suruun ja ahdistukseen. Kuulkaas, kivalteri, miksi te oikeastaan toitte tämän miehen tänne?
– No, kun hän kuuli puhuttavan raipparangaistuksesta, hän karkasi kuin kirottu metsään. Toin hänet tänne nuhdeltavaksi.
– Minun asiani kirkonmiehenä olisi ollut rangaista häntä. Mene, Paturi, heitä herjan juonesi ja paranna tapasi!
Paturi meni väentupaan.
Nyt kirkkoherra korotetulla, hiukan äkäisellä äänellä kyseli:
– Mutta herra kivalteri, ette suinkaan te tänne tullut yksinomaan tämän velhon lakia. Mitä teillä on salkussanne, koska sekin on mukana?
– Ha! Niin oikeastaan, Seth Skriivari sanoi piipittävällä huutokauppiaan äänellä. – Tulin tänne parooni ja vapaaherra von Brinckenhjelmin asioilla.
– Mitäs asiaa paroonilla minulle on?
– Ha, paroonillako? Parooni tarjoaa teille sovintoa.
– Miksi parooni on paaluilla taas sulkenut Kuivassalmen, jonka kautta vesikansa kirkkoveneillä sunnuntaisin soutaa kirkkorantaan. Maitse kulkeminen tuottaa jalkamatkoja ja kansa vieroitetaan siten kirkosta.
– Kannaksen toinen ranta kuuluu Terrabonan alueeseen.
– Ikimuistoisista ajoista on sovittu, että reitti on auki.
– Mutta salmi kuivuu itsestäänkin ja kyllä veneitä voi rullaamalla ylitse vierittää.
– Mutta tulvaveden aikana? Kun tulee Herranveden paisumus ja tuomio.
– Suullinen sopimus ei ole sama kuin kirjoitettu sopimus. Laintuomiota ei ole tässä asiassa langetettu, kivalteri jatkoi. Mutta tämä on vähäinen asia, aivan sivuseikka verrattuna Terrabonan isännän oikeuteen omistaa pappilan takamailla rajaluhta ja autiomoisio. Seth Skriivari veti laukustaan asiapapereita ja levitteli niitä pöydälle. Niiden joukossa oli komea, hanhenkynällä, saksalaisilla kirjasimilla palttinalle kirjailtu lahjakirja. Sillä lahjakirjalla Kristiina-kuningatar oli luovuttanut pappilan maineen, metsineen ja vesistöineen Terrabonan entisille omistajille, jotka eivät olleet sukua Brinckenhjelmin suvulle. Lahjakirjan alla oli Kristiina-kuningattaren nimikirjoitus ja kolme nyöreistä riippuvaa pyöreätä lakkaleimaa. Niissä oli kolme vanhaa Ruotsin kruunua. Lahjakirja oli kellastunut ja rypistynyt.
– Kas tässä, kivalteri Seth Skriivari sanoi. Asetti pöydälle jäljennöksen ja pisti oikean asiakirjan salaa salkkuunsa ja jatkoi:
– Penkoessani Terrabonan ullakolla vanhoja talonkirjoja ihan pirunkammarin yläpuolella, minä löysin tämän Kristiina-kuningattaren asiakirjan, jolla entinen sotilaspuustelli, pappila maineen luovutettiin luutnantti af Pastell'ille, Terrabonan silloiselle omistajalle. Af Pastell'in suvulta af Braehm'in suku sen peri.
Rovasti tarkasteli tuikeana asiakirjaa.
– Hyvä, että tässä on kaksi todistajaakin, pastori Pietari Tingerhana, pitäjän apulaispappi ja nuori kimnasisti Justus Joosepinpoika Wallenberg, tuleva magister baccalauraeus. Tässä on myös vanha kartta, johon on merkitty rajapalsta ja moisiokin kartanoon kuuluviksi. Turhan käräjöinnin ja oikeuskulujen välttämiseksi olisi suotavaa, että asianomaiset sopisivat, niin ettei minun päämiestäni, vapaaherra ja parooni Rurik Rufus von Brinckenhjelmiä suotta vaivattaisi käräjämatkoilla. Minulla on tässä valtakirja toimia jalosukuisen herra paroonin puolesta.
– Vai niin! Mutta, rovasti sanoi, kun minä alan ajatella, niin ilmoitan herra kivalterin välityksellä armolliselle herra paroonille, että tämä asiakirja on vanhentunut.
– Ha, vai vanhentunut! Sillä on vielä lainvoima, kivalteri sanoi kiukkuisella äänellä ja katseli rovastia sarvisankaisten silmälasiensa yli viekkaasti ja vahingoniloisesti.
– Vai niin, rovasti sanoi painavasti ja laski nyrkkinsä pöydälle, niin että paperit kahisivat. Herra parooni, joka etsii aina syitä rettelöihin ja riitoihin, kun ei muuten saa kallista aikaansa kulumaan, on suuresti erehtynyt omistusoikeuden suhteen, sillä jo Kaarle XI kumosi reduktiossa kaikki aatelisherroille annetut lahjakirjat ja palautti talonpoikien talot niiden entisille omistajille.
– "Principium juris est negare", kivalteri kivahti nyt lakitietoisena.
Nyt kirkkoherra jo kiivastui: En ole juristi enkä käräjäpukari. Te, kivalteri, luette lakia kuin piru Raamattua. Mitä höpsötystä te puhutte?
– Selvää latinaa. Lause merkitsee: "Lain ensimmäinen ehto on kieltää".
– Kyllä minä latinaa ja kreikkaa olen lukenut sekä Mooseksen lakia hepreankielellä, mutta tämä lause ei sovi tähän. Lahjakirja on mitätön.
– Mutta tässä on kartta, katsokaa palstaa ja moisiota, kivalteri juonitteli.
– Te siis tahtoisitte riistää minulta katon kotini päältä. Palstan minä erottaisin seurakunnan suostumuksella eräälle köyhälle, hurskaalle mäkitupalaiselle.
– Parooni ei siihen suostu.
– Vai ei suostu, ei suostu.
– Ei! Herra rovasti, jos te olisitte ollut entisajan paavi, niin te ehkä olisitte julistanut pannaan paroonin ja monen talonpojan, kuten kerran tehtiin Pyhäjärven seurakunnalle, silloiselle kappelille, kun se ei maksanut kymmenyksiä kirkolle.
– Kyllä kirous tapaa syntisen ilman pannaanjulistustakin.
– Ja lain siunausta, Seth Skriivari sanoi pisteliäästi. Samalla minä vielä paroonin puolesta tahtoisin arvon rovastilta kysyä, tarkoittiko arvon rovasti mielenosoituksellisesti eräässä sunnuntain saamassaan erikoisesti herra paroonia. Hän loukkaantui siitä niin, että lähti kesken kirkosta.
– Kun minä naapuripitäjän kappalaisena koetin valistaa kansaa ja sen lukutaitoa, moitin seurakuntaa huonosta elämästä ja juopottelusta, niin minusta kanneltiin tuomiokapitulille ja itse seurakunnan rovasti väitti, etteivät olot muissakaan pitäjissä olleet sen parempia. Kateelliset virkakumppanini ja ristiveljeni syyttivät minua vääräoppisuudesta. Tuli tarkastus, mutta mitään nurinkurista ei minun sanan tulkinnassani havaittu.
– Taisi se rovasti olla leipäpappi – kuten monet muutkin tällä puolen pitäjää.
– Miten niin? rovasti sanoi korotetulla äänellä.
– Pro panem, laulettiin ennen teinien latinalaisessa virsikirjassakin, kivalteri kiukkuili salakähmäisesti.
– Nyt te loukkaatte minua, rovasti suutahti, olette jo tarpeeksenne täällä lakia lukenut, minä julistan evankeliumia ja armon autuutta.
– Ha! Arvon rovasti ei siis suostu pyytämään paroonilta anteeksi,
– En, sillä en tiedä tehneeni mitään vastoin hyvää omaatuntoani.
– Siinä tapauksessa armollinen herra parooni aikoo tehdä valituksen tuomiokapitulille.
– Tehköön, tässä seison, en syytettynä, vaan syyttäjänä. Ja nyt te, kivalteri, saatte lähteä sinne, mistä tulittekin, häiritsette vain huonekuntani rauhaa.
– Ha! Minä en lähde ennenkuin asia saadaan selvitetyksi, kivalteri keskeytti.
– Kuten sanoin, tämä lahjakirja on mitätön, pauhasi nyt rovasti saarnatuoliäänellään. Nousi pystyyn kuin ukkosen jumala ja silmät leimahtivat terävinä kavevalkeina. Pastori Tingerhana lyyhistyi kokoon, mutta Justus katseli suurin, ihastelevin silmin isäänsä ja ponnahti pystyyn hänkin. Justuksen mielestä isä oli nyt kuin Mooses Hoorebin vuorella, kun tämä rikkoi lakitaulut.
– Kas näin, rovasti karjasi ja repi rikki lahjakirjan niin, että lehdet sinkoilivat kivalterin silmille.
– Hähhää, kivalteri älähti perääntyen ovelle ja ilkkui:
– Henkiriivattu herra rovasti. Kerran vielä tavataan, minulla on jäljennös salkussani ja kartta, kartta!
– Ei se mitään auta. Niinkuin Luther Wartburgin linnassa heitti Raamatulla paholaista päähän, niin minäkin nyt teen sinulle, senkin roisto!
Rovasti otti nurkkahyllyltä vanhan, nahkakantisen Raamatun ja heitti sillä kivalteria. Kirja kimposi ohi pään oveen, joka lensi auki ja kivalterin salkku putosi lattialle. Justus purskahti nauruun, kun ruustinna kiirehti huoneeseen ja huusi kivalterille, heittäen lattiarievun hänen jälkeensä:
– Korjaa luusi, senkin runtti, riiviö ja piiskuri. Pyyhi ennen lähtöäsi jalkasi ja saastainen suusikin. Pidä jo kiirettä ja aja rakkarin rattaillasi suoraan Pyövelinmäelle.
Pian pihalta kuului rattaiden kolinaa ja kivalteri katosi aittarakennusten ohitse maantielle. Hän piiskasi hevosta kiukuissaan ja kiroili koko ajan.
Rovasti kulki edestakaisin permannolla ja huohotti:
– Jumala, tapahtukoon sinun tahtosi, anna minulle minun syntini anteeksi, niinkuin minäkin anteeksi annan niille, jotka minua vastaan rikkoneet ovat. Kurita minua, Jumala, minun kiivaudessani, että minä sielulleni saisin rauhan.
– Mokoman takia tässä vielä vohkailet, mene lepäämään, ruustinna sanoi ja asetti tyynyn sohvan nurkkaan.
Kun ruustinna oli astunut aittaan suolaamaan talvikaloja ja hänen poikansa Justus sekä pastori olivat menneet pappilan kulmakamariin pelaamaan tammipeliä, kirkkoherra asettui polvilleen lattialle, painoi päänsä leposohvan reunaa vasten ja rukoili. Hänen polvensa vapisivat ja hänen huulensa huohottivat. Hän rukoili kauan ja hartaasti, kunnes kirkastunut rauha levittäytyi hänen kasvoilleen. Sitten hän laskeutui hiljaa lepäämään.
Kun hän heräsi, hän kuuli pihalta kärrynpyörien tärinän kiviseltä purosillalta. Hän havahtui ja näki läpi vaahterien, Pyhäjärvelle antavan akkunan kautta kapteeni Arvellanderin pienen valkean hevosen. Etuistuimella istui kapteeni rouvineen ja takaistuimella vierekkäin vanhin tytär Ulla sekä kapteenin Epra-renki, joka kapteenin olan takaa ohjasi hevosta. Ulla ja Epra, jotka olivat tulleet kuulutusaikeissa, menivät väentupaan, mutta kapteeni ja rouva poikkesivat pappilan lasikuistiin, jonka ruutuja elämänlanka kiersi. Kapteeni koputti pian ovelle ja astui huoneeseen.
– Terve, terve, hyvä veli Arvellander, rovasti huudahti, levitti kätensä ja syleili kapteenia. Sitten hän sydämellisesti molemmin käsin kätteli kapteenin rouvaa ja sanoi:
– Arvellander, tulit kuin kreivin aikaan. Kreivi Brahe oli tyytyväinen kansaansa ja kansa häneen. Mutta kansa napisee minulle, kuten kerran kansa korvessa napisi Moosekselle. Tulit minua lohduttamaan sopivaan aikaan, sillä olin äsken suuressa sielun ahdistuksessa, mutta Jumala kuuli minun hartaan rukoukseni.
IX
Rurik! Sinä lähdet siis taas, Beata Birgitta sanoi aamiaispöydässä.
– Niin, minun täytyy, parooni vastasi. En mielelläni puhu matkastani, mutta teen nyt poikkeuksen. Minun täytyy valvoa, että jyväkuormat ajoissa saapuvat perille Hämeenlinnan kruununmakasiiniin. Samalla käyn kreivi Rebenhausin puheilla.
Beata huokasi, hän ei udellut enempää.
Parooni lisäsi nyt vastoin tavallisuutta:
– Englannin sotalaivat risteilevät Pohjanmerellä ja Itämerellä, niin ettemme saa purjelaivoillamme mitään ulkomailta. Useita kaljaaseja on jo kaapattukin.
– Kyllä tämä on kauheaa!
– Sota oli välttämätön. Englanti ja Ranska tahtoivat valvoa etujaan Palestiinassa ja niin teki myös Venäjä. Minä en naisten kanssa mielelläni puhu politiikkaa. Sanon vain tämän.
– Sinä salaat minulta, Rurik, jotakin. Sinä et enää ole avomielinen, kuten avioliittomme alkuaikoina, Beata sanoi.
– Hetken huumaus menee ohi, usein jo hääyönä.
– Tai jälkeenpäin... Minä rakastin sinua silloin...
– Silloin?
– Olit komea, kaunis, väkevä ja minä kaipasin lohdutusta leskensurussani...
– Aina sinä leskivaimojen tavoin puhut miesvainajasta, kuinka hän oli hellä ja hyvä eikä koskaan pahaa sanaa sanonut. Käyt hänen haudallaan, itket ja istutat kukkia kummulle.
– Olisitko hiukan mustasukkainen? Sehän olisi merkkinä siitä että minua vielä joskus ajattelet. Muistaisitpa sinäkin joskus minua kukkasilla syntymäpäivänäni.
– Niin todella, anteeksi, olen unohtanut, parooni sanoi välttelevästi. Minulla on viime aikoina ollut niin paljon puuhaa enkä ole tutkinut kalenteria.
– Hauta on epäkunnossa. Mitä ihmiset sanovat, jollei sitä hoideta. Haudalla on kaksi rautapylvästä. Toisesta riippuu katkennut ketju maassa.
– Kuin kahlerauta, parooni huomautti.
– Kuinka sen ottaa. Kun minä olen kuollut, jaotetaan ketjun toinen pää kiinni toiseen pylvääseen.
– Hautahommiesi takia sinä laiminlyöt talouden, parooni lisäsi.
– Haudan hoitaminen on pyhä velvollisuuteni vainajata kohtaan, joka jätti meille melkoisen omaisuuden ja tämän kauniin kartanon, jossa olen elänyt armaimmat aikani.
Paroni sanoi hillityllä, hiukan ivallisella äänellä:
– Se niinkutsuttu rakkaus kestää suunnilleen kolme vuotta, kun kuherrusaika on ohi.
– Nukummehan erillään, Beata lisäsi, en tahdo häiritä sinun töitäsi ja sinun aikaista heräämistäsi.
– Talon työt vaativat. Miksi luet iltamyöhään kaikenlaisia rakkausromaaneja ja nukut sitten myöhään aamulla.
– Luen minä Swedenborgia, Dantea, Pyhän Johanneksen Teologin Ilmestystä, sieluoppia ja estettiikkaakin, Beata-rouva huomautti. Sielukin tarvitsee virkistystä, kuten ruumiskin, minulla on tiedon nälkä ja jano, ihminen ei elä vain leivästä. Kaunis ajatus kohottaa henkemme yli arkisen harmauden.
– Minä en rakenna pilvilinnoja. Minä tarvitsen rakennukseeni kalkkia, kiviä ja rahaa, parooni sanoi. Kalkkia on löydetty Vihavuoresta, ja minä aion perustaa kalkkitehtaan. – Mutta eiväthän sinua liikeasiat liikuta.
– Kyllä ne liikuttavat, Beata sanoi. Sinä rakennat kilvan vain kivilinnoja ja raunioita, kuten hovijunkkarikin ja revit ne taas maahan.
– Vanha täytyy repiä alas ja luoda uutta tilalle, mutta harkiten ja varovasti.
– Mihin sinä rahaa tarvitset, eikö tila ja metsät tuota tarpeeksi?
– On sota ja kaikki tavarat ovat kallistuneet, raaka-aine, vilja, öljy ja rauta. Ja Bogislauskin tarvitsee rahaa. Haminan kadettikoulun käynti nielee paljon varoja. Univormut maksavat, kallis elanto ja upea asunto, sillä täytyyhän hienon upseerikokelaan edustaa säätyään, aatelislippuaan, Brinckenhjelmien jaloa sukua ja sen kilpeä.
– Olen Bogille pyynnöstä hommannut liinavaatteita ja muita tarpeita. Hän kuluttaa niin tavattomasti eikä täti Kaarina Fleming Hämeenlinnassa ehdi niitä paikata. Bogi on niin väkivaltainen ja itsekäs luonteeltaan kuten sinäkin, Beata-rouva selitteli.
– Sabinekin tarvitsee myötäjäisiä, parooni huomautti. Boginkaan tulevaisuus ei ole taattu, jollei nai rikasta perijätärtä.
– Älä pakota, anna Bogin valita sydämensä perijätär.
– Rikas on parempi kuin rakas, mutta voihan rikaskin olla rakas.
– Kuten ehkä minä olin, Beata sanoi säyseästi.
Parooni melkein tulistui:
– Liioittelet kuten aina. Luuletko sinä, että minä vain sentähden...
– Muutenhan minä vain, kun puhuit rikkaudesta...
– Onnettoman jälkisäädöksen mukaan fideikomissi ei lankea kaikille lapsille, vaan yhdelle ainoalle.
– Klaulle? Beata sanoi.
– Niin juuri, parooni jatkoi. Miksi miesvainajasi Silvert af Braehm ei tätä huomannut, niin ei meidän kesken olisi tätä ainaista riidanaihetta? Enhän minä siitä perintöoikeudesta tiennyt mitään, ennenkuin menin kanssasi naimisiin.
– Eihän Sabinella eikä Bogilla ole mitään hätää. Klaus on kunnon poika, hän ei ole minulle koskaan tuottanut elämän huolia. Hän kyllä luovuttaa osuuden sinun omille lapsillesi, Beata sanoi. Miksi et voi sietää Klauta?
– Ei Klausta ole tilanhaltijaksi, hän on haaveilija kuten sinäkin.
– Kyllä hän on parempi kuin tuo inspehtori rantaruotsalainen puutarhuri, johon minä en luota. Kaikkein vähimmin luotan kavalaan kruununkivalteriin. Hän on sinun toinen paha minäsi.
– Tuota viisautta minä en ymmärrä, parooni vastasi ivallisesti. Minä olen vain minä. Minä olen tämän talon laki. – Väki on hidasta, eikä sitä saa liikkeelle, jollei piiska edessä heilu tai tykki takana paukahda.
– Mutta kun kovalle ottaa, niin tämä rahvas ryntää eteenpäin, vaikka tyhjin käsin ja nuijin kuten nuijasodassa, vaikka kymmenen tykkiä olisi edessä, Beata-rouva väitteli.
– Nuijasota oli vain mieletöntä kansan kapinaa ja ryöstöretkeä. Fleming-marski kukistikin sen raudalla ja tulella. Tuo sinun väitteesi on vain nykyaikaista rahvaan ihailua, Ranskan valistusajan kirottua kylvöä. Pitäisikö meidän mylviä ja syödä heiniä? Takaisin luontoon, heh?
– Ei niin, vaan luontoa lähemmäksi, Beata sanoi. Minä ihailen luonnollisuutta enkä teeskentelyä, sillä tyhjistä korulauseista saa tarpeekseen. Sanoit, että Klaus on haaveilija. Kyllä hän siitä miehistyy, kun löytää oman elämäntarkoituksen.
– Klaus on niin umpimielinen, ei puhu, mitä ajattelee, parooni sanoi.
– Ajattele sinä, mitä hänelle puhut, niin voitat sillä hänen ystävyytensä, Beata Birgitta vastasi.
– Ja kummallinen mies oli se sinun miesvainajasi, kun laati sellaisen jälkisäädöksen, että sinun täytyy koko elinikäsi asua Terrabonassa.
– Sen hän teki hyvässä tarkoituksessa, Beata-rouva huomautti.
– Jotta et muuttaisi Terrabonasta tai sitä möisi? Mutta jollet asu Terrabonassa?
– Entä sitten, Beata sanoi ihmetellen.
– Niin menetät testamentin mukaan vasten tahtoasi talosi. Sitä poikani, parooni Bogislauskin on ihmetellyt.
– Bogiko? – En ymmärrä lakiasioita, enkä ymmärrä, miksi muuttaisin, vaikka yksinäisyys joskus painostaa mieltäni sinun poissaolessasi. Tässä talossa on jotakin salaperäistä. – Kerrotaan, että pirunkellarissa kummittelee, siellä liikkuu joku öiseen aikaan, ja sinun mustassa huoneessasikin natisee ja narisee, niinkuin joku kävelisi siellä sydänyöllä.
– Tuuli vain vanhoissa nurkissa saa palkit natisemaan tai on sitten lattian alla hiiriä. Kaikki on vain harhaluuloa, parooni vakuutteli.
Siihen Beata sanoi: – Ehkä olisi hyvä, jos se Paturin poppa voisi sen kummituksen häätää.
– Taikauskoa! No, jollei muu auta, niin käsketään se poppa tänne, niin pääset siitä pälkähästä, parooni sanoi. Pirunkellarissa on viinivarastoni. Tahallani olen sen sinne toimittanut, koska väki sitä paikkaa kammoksuu. Eivät Anjalan liittolaiset siellä enää kiivaile kumousta. Kerrotaan, että he suunnittelivat kuningas Kustaa III:n murhaa hänen Hämeenlinnan matkallaan.
– Murhaa, sehän on hirveätä, Beata sanoi ja peitti kasvonsa silkkinenäliinalla, ikäänkuin hän näyssä olisi nähnyt kuningasmurhan.
– Ne ajat ovat olleet ja menneet, parooni sanoi, me elämme nyt armollisen keisarin, Nikolai ensimmäisen, hyvässä suojassa.
– Niin, niin, keisarin veli Aleksanteri antoi isällesi paroonin arvon.
– Niin antoi ja siitä olen keisarihuoneelle kiitollinen.
– Isäsi oli liikemies ja lahjoitti valtiolle osan omaisuuttaan.
– Tarkoitatko, että hän osti itselleen aatelisarvon?
– Enpä niin, ehkä oli muutenkin ansioitunut, Beata sanoi lieventelevästi.
– Mutta mitäpä me nyt puhumme entisistä. – Kuten sanoin, lähden pian matkalle, parooni sanoi päättävästi.
– Ja minä jään tänne yksin. Sinä olet niin väkevä, siksi en pelkää, kun olet kotona.
– Voithan kutsua vieraita.
– Niin olen ajatellutkin. Ylihuomiseksi olen kutsunut tänne muutamia säätyläisiä, aiomme esittää jonkin näytelmän köyhien aatelisten hyväksi.
– Tai puhutte kummitusjuttuja ja liikuttelette henkipöytää.
– Koetamme manata esiin jonkun omaisen hengen, istumme pyöreän pöydän ympärillä, sormet sormien lomissa.
– Spiritistisiä istuntoja, taidat olla hyvä medio?
– Minä aavistan aina vieraan tulon ja näen unessa tulevia tapahtumia.
– Nonsens! – Sinä kuvittelet vain niin tai näet kuvia. Jälkeenpäin sovitat tapahtumat epämääräisiin uniisi.
– Älä luule niin, Rurik. Illalla levolle mennessä minulle jokin miete on epäselvä, mutta aamulla herätessäni se on selviytynyt. Minulla on piilotajuinen sielunelämä. Aivoni toimivat unessakin. Miksi en siis voisi aavistaa tulevia asioita? Moni on unissa nähnyt jonkin haaksirikkotapauksen ja laiva on löydetty juuri etsityltä, unen viitoittamalta paikalta.
– Älä sekoita todellisuutta ja mielikuvitusta, Beata! No ehkä niistä istunnoista voi olla piristävää virkistystä liian herkille ja väsyneille hermoillesi.
– Haltioituminen hurmaa ja kohottaa, ikäänkuin saisi siivet lentääkseen seitsemänteen taivaaseen, Beata-rouva innostui selittämään.
– Työ ja tarmo puhaltavat pois sairaat mietteet. Parempi olisi, että leipoisitte, kirnuaisitte, neuloisitte tai edes tanssisitte ja ratsastaisitte. Kun Ritoniemeen nyt on tullut harvinaisia vieraita.
– Niin, armollinen mamselli Camilla Bölja, hovijunkkarin sisarentytär ja hänen serkkunsa, mamselli Majda Barkstén!
– Mutta Beata, parooni sanoi, mitä sinä ajattelet meidän rovastista?
– Hyvä saarnamies ja julistaja!
– Mitä vielä! Moukka ja moukan poika! Loukkasi minua syvästi kirkossa, vaikka en ole siitä tahtonut puhua. Mitähän se pahuksen pappi tarkoitti vertauksellaan ylhäisistä, tyhjistä tähkistä Herran viljapellossa, jotka viskataan viimeisenä päivänä Gehennan tuleen? Ja täysinäisistä, jotka nöyrinä painuvat maahan?
Beata koetti selittää: Saarnan tekstin selitys oli ylimalkaisesti tarkoitettu koko seurakunnalle. Ehkä rovasti ei erikoisesti tarkoittanut sinua, olet käynyt epäluuloiseksi.
– Hän katsahti minuun mielenosoituksellisesti ja monet kirkossa kääntyivät katsomaan minua, ikäänkuin minä olisin kaiken syntipukki. Minä tai pappi! Ei ole muuta vaihtoehtoa.
– Varo rovastia, hän on ankara uskon mies eikä taivu sinun tahtoosi.
– Kova kovaa vastaan ja härkä isoa kiveä vastaan.
– Mutta sallithan, että Justus käy talossa. Klaus on häneen niin kiintynyt?
– Enhän estele, sillä eihän poika ole vastuussa isänsä tyhmyydestä.
– Parempi on sovinto, vihan sana siittää vastasanan ja syöpyy kuin myrkky sydämiimme.
– Alottakoon pappi Canossanmatkan. – Niin, olin unohtaa matkani. No hyvästi siis, liikuttakaa varovasti sitä henkipöytää, niin minäkin olen hengessä mukana, parooni sanoi leikillisesti.
– Sinä siis tahdot ajatella minua. Kyllä me manaamme sinunkin henkesi, kun sormissa tuntuu kuin sähköisku, Beata yhtyi leikinlaskuun.
– Menen katsomaan hevosta, näkemiin! – Niin sanoen parooni nousi, siirsi tuolinsa pöydän alle, kumarsi, suuteli isosta aikaa Beata Birgittaa kevyesti ja viileästi otsalle ja meni talliin.
Pari päivää myöhemmin Beata Birgitta-rouva istui isossa, pyöreässä, pompeijilaisessa vierassalissa, pienen sekretäärikirjoituspöytänsä ääressä ja pelasi pasianssia, yhden hengen korttipeliä. Hän asetti koreita kortteja pöydälle riviin pitkin ja poikittain. Kortit olivat hienoa ranskalaista tekoa. Pakassa prameili erivärisiä kruunupäisiä kuninkaita ja helyotsaisia linnanrouvia. Ruutuja, ristejä ja ässiä siroine kukkakiehkuroineen. Korttien takana oli sinisiä tähtikuvioita ja köynnöksiä. Kortit tuoksuivat ihojauheelle ja hajuvedelle. Beata asetti toivomuskortteja, odotteli vieraita ja ratkaisi ajatustensa arvoituksia. Sitten hän asetti kortit läjään ja meni pienen lipaston luo, mikä oli empirerakennetta kuten trymoopeilit, sinikukalliset, silkillä päällystetyt sälepenkit ja tuolit. Kultaa ja valkoista, valkoista ja kultaa. Seinällä oli yksi gobeliini, joka kuvasi Troijan sotaa, toinen esitti Achillesta opettamassa poikaansa leijonan metsästyksessä, jousenkaari ja nuoli kädessä. Iso seinäpeili kuvasti vanhat huonekalut kaikessa hienossa siroudessaan ikäänkuin tuolit olisivat vain odottaneet hienopukuisia, siroliikkeisiä, iloisia ihmisiä, rintatähdillä koristettuja ritareita, keikareita ja kavaljeereja sekä silkki- ja samettipukuisia vallasnaisia pitsilaahustimineen, kultakäätyineen, jalokivisine otsaripoineen ja paksuine, vanhanaikuisine korvarenkaineen, jotka riippuivat korvalehdistä kuin kultaiset rypäleet.
Beata Birgitta avasi lipaston laatikon ja kaivoi sieltä esille piukan punaisella silkkinauhalla sidottuja vanhoja kirjeitä ja muistoesineitä. Yhä uudestaan hän luki laamannin, miesvainajansa tulisen helliä kirjeitä sekä paroonin pystykirjaimilla piirrettyjä, kaavamaisia kosimatarjouksia kohteliaine loppulauselmineen: Teidän aina altis, teidän armoanne alati, suuresti kunnioittava, teidän armoanne suuresti ihaileva, nöyrin palvelijanne. Hän vertaili kirjeitä toisiinsa. Kuinka ne ajat olivat muuttuneet, kuinka hän itse olikaan muuttunut iloisesta, elämänhaluisesta talonvaltiattaresta hiljaiseksi ja karttelevaksi, viimeisen kohtalonsa ja muistojensa vaalijaksi.
Hän katseli käsipeiliin ja huomasi jo pari ryppyä silmäkuopan uurteessa, Hänen kasvoillaan oli kuin naamio, jota hän itse toisinaan kummasteli kuin vierasta ihmistä. Hän sulki silmänsä ja vaipui ajatuksiinsa kädet raukeina sylissä. Sitten hän otti esille huomenlahjoja, vanhoja kuvia, pähkinänkuoren tapaisen hopeakotelon, hiveli siihen kätkettyjä hiussuortuvia, kotiljonkiruusuja ja myrttikruunuja. Huokasi, sulki lippaan ja kuunteli.
Ulkona käytävässä kulki Jim Johnson, neekeri, ja tirkisteli tapansa mukaan avaimenreiästä. Pikentti oli poistunut katselemaan myös nuoren paroonin, Bogin huoneeseen. Siellä Bogi istui partapeilin edessä, kun Jenny-sisäkkö naputti ja toi kuumaa partavettä.
– Entrez! Sisään!, Bogi huusi hiukan sotilaallisesti, tärkeänä ja ylpeänä siitä, että hän jo ajeli partaakin, kun poskia peitti jo tumma parransänki.
Jenny keikahti huoneeseen. Jälessä hiipi neekeripalvelija, punainen fetsi päässä ja tirkisteli avaimenreiästä. Neekeri näki miten nuori parooni taputti tyttöä mielistelevästi poskelle ja povelle sekä jutteli jotakin, jota ei neekeri kuullut. Jim Johnson näki vain, miten nuori herra nousi, parta vielä vaahdossa, ja suuteli tyttöä. Oven takana neekeri ihan vapisi vihasta ja polvet tutisivat. Hän kuuli kolinaa huoneesta sekä sanat:
– Tule nyt sitten, Jenny rakas, illalla puiston huvimajaan, niin minä tuon sinulle makeisia ja tässä saat pienen koruesineen muistoksi.
Neekeri vetäytyi sivukäytävään ja tassutteli hiljaa sandaaleineen porraskäytävään, ennenkuin Jenny, puna poskillaan ehti riistäytyä nuoren herran syleilystä. Nuori parooni hykerteli käsiään, vihelteli ja jäi odottamaan iltavieraita.
Jim Johnson oli ulkomailla nähnyt, miten pienet ranskattaret seurustelivat hänen mustien veljiensä seurassa eikä se herättänyt mitään huomiota. Mutta täällä maalla hänelle irvistelivät piiat, rengit ja lapset häntä pelkäsivät ja juoksivat pakoon, luullen häntä itse paholaiseksi, joka oli pirunkellarista karannut. Kerran hän yöjalkaan pyrkiessään oli saanut kelpo selkäsaunan kujassa kulkiessaan ja häntä oli ammuttukin suolajyvillä niin ettei hän pariin päivään voinut kunnolla istua. Heti taloon tultuaan Jim oli hölmistynyt vaaleaveriseen ja pellavatukkaiseen, sievään sisäkköön. Mutta aimo korvatillikka oli toistaiseksi hillinnyt hänen mustan, villin rakkautensa kuohahdukset. Mutta hän odotti vain tilaisuutta uudistaakseen lähentelynsä, sillä hän oli sokea kaikille varoituksille, hänen eläimellinen alkuvaistonsa kiihtyi vain vastustuksesta. – Nyt hän hiipi Sabine-neidin huoneen edustalle ja näki, miten nuori paroonitar istui kuvastimen edessä pensselöiden kulmakarvojaan ja silmäripsiään. Pikku lippaassa Sabinella oli norsunluiset sakset ja pikku veitsiä, joilla hän hioi ja pyöristeli ruusunpunaisia kynsiään. Kun Sabine vuorostaan huusi Jennyä, neekeri poistui juoksujalkaa alakertaan ja rupesi keittiössä kiilloittelemaan hedelmäveitsiä, hopeaisia sokerikauhoja ja samppanjajäähdytysmaljaa, johon hän oli tuonut vajan kellarista sahajauhoihin peitettyjä jääpalasia. Sieppasi jäiden seasta palan raakaa lihaa ja ahmaisi sen yhdellä siemauksella. Veri valui pitkin hänen tummanpunaisia, paksuja huuliaan ja silmät pyörivät kiharaisessa päässä oudosti ja onnettomuutta ennustelevasti.
Jim Johnsonkin odotteli vieraita, hyviä taskurahoja, iloista juomailtaa ja yllättäviä seikkailuja. Olihan hän huomannut, että nuori paroni oli pistänyt keimailevan Jennyn käteen koruesineen. Koska Jenny oli suosiollinen lahjoille, niin miksei Jenny, neekeri ajatteli, voisi lopulta vastata Jiminkin tummiin tunteisiin, sillä mister Jim Johnsonilla oli paitansa alla kilpikonnarasiassa harvinainen helmi, taikakalu, jonka Jimin pimeän Pippurirannikon esi-isät olivat sukeltamalla nostaneet koralliriutoilta Etelämeren saarilla. Terrabonan valkoinen massa, ankara herra, omisti valkoisen ja julman sydämen, mutta nuoren massan, Bogin, viekas sydän oli kuin valkeaksi silattu hauta. Sen sydämen mister Johnson olisi vaikkapa syönyt periäkseen vihamieheltään hänen lihansa voiman ja hänen henkensä rohkeuden. Mistris Jenny saisi illalla sen ihmeitätekevän taikakalun – kun kaikki kartanossa nukkuisivat. Jim Johnson irvisteli omille iloisille juonilleen ja meni renkitupaan kartanon kuskin kanssa juttelemaan.
Beata Birgitta-rouva oli hilpeällä ja hyvällä tuulella, hän kuljeskeli huoneesta huoneeseen, hyräili, asetteli huonekaluja, hoiti harvinaisia kukkasiaan, joita hänellä oli pöydällä ja akkunatelineillä.
Jenny otti salin alttarikakluunista hehkuvia hiiliä, asetti ne hiiliastiaan ja Beata-rouva ripotti siihen litteästä kukilla värjätystä kristallipullosta hienoa hajuvettä. Jenny kuljetti ja heilutti huoneessa astiaa, ja hyvä kielon, orvonkukan ja laventeliöljyn hemaiseva tuoksu levisi saliin, kun talon haltijatar vielä pirskotti kölninvettä canapéleposohvalle ja pyöreille tabureteille.
Eilen illalla Jenny oli laittanut Beata-rouvan kastanjanruskeisiin hiuksiin papiljottipyörylöitä. Koko yön Beata oli pitänyt niitä hiuksiensa suortuvissa, aamulla aukaissut käppyröiksi ja käsikuvastimesta katsellut, miten hiukset aaltoilevina kiehkuroina ympäröivät hänen siroa, soikeata päälakeaan. Korvan kohdalla hiukset olivat jo hiukan harmaantuneet, vaikka hän vasta oli neljänkymmenenvuotias, solakka ja sorja vallasnainen. Pukeutui aistikkaasti pitkään laahustinhameeseen, avokaulaisena, pyöreät käsivarret paljaina, koristettuna rannerenkailla ja pään silkkinauhoilla. Iso lasinen kynttiläkrunnu riippuvine palloineen ja hetaleineen kimmelsi sateenkaaren väreissä ja antoi loistoa hillitylle huonekalujen kullanvalkealle hohdolle, ja isot, pitkulaiset seinätrymoot ikäänkuin imivät pintaansa rococokaappien kandelaaberien valon sekä hovikeijukaisilla, paimenkuvilla ja kukkakuvioilla koristetun, korkean, vaaleansinisen katon värin. Hän poltteli hienosavuisia yrttejä, joten hieno ruusun ja vanamon tuoksu leijaili ilmassa hänen ympärillään. Siinä hän kuljeskeli kuin joku hyvä hengetär kukkiensa keskellä ja odotteli.
Kutsukorttia ei lähetetty, nimikortti jätettiin vain merkiksi siitä, ettei ollut vastaanottoaika, mutta valaistu salin kruunu oli merkkinä siitä, että vieraat olivat tervetulleita. Vasta illalla Beata-rouva sytyttäisi kattokruunun, niin että sen valo näkyisi kauas kartanoihin.
Ja sitten vieraat tulivat jo iltapäivällä. Ensin ajoivat harmaan valkotäpläisillä kirgiisiläisillä ponihevosilla Terrabonan komean päädyn portaiden eteen, nurmiympyrää kiertäen, Kerstilän pikkuparoonit. He olivat todella pienikasvuisia, melkein vielä poikamaisia ja nokkelaliikkeisiä. He olivat pyöreäkasvoisia, tummaihoisia ja eloisia. He sipsuttivat pukeutuneina ihan viimeisen muodin mukaan englantilaistyylisiin, raitaisiin housuihin ja pitkiin, vyötäröltä kapeisiin seurustelutakkeihin, harmaat silkkihatut päässä. He hyppäsivät notkeasti vaunuista, ennenkuin kömpelö Jim Johnson ehti auttaa ruhtinaallista armoa, Natalia af Renskjöldiä, paroonien mummoa, alas vaunuista. He heittivät kolikon Jimille, joka kumarsi melkein maahan asti. Vanha "armo" oli ruhtinaallista Dolgoruki-sukua, kenraalivainajan äiti. Hänellä oli tykkimyssy päässä, yllään vihreänmusta silkkileninki. Kädessä hänellä oli norsunluinen ja kultahelainen lornjetti, jolla hän tähysteli kartanoa, puutarhaa ja vastaanottajia. Kasvot olivat puuteroidut niin että slaavilaisen vinot silmät yhtenä viiruna kiilsivät ripsien raosta, ja nenänpäässä ja leuassa oli karvoja kasvavia syyliä, huulilla hieno musta parranuntuva. Hän viittoili leveästi käsillään ja kulki pitkään, mustaan, hopeapäiseen keppiin nojaten, hiukan haparoiden, kun pojanpojat auttoivat hänet kainalosta taluttaen portaille. Kartanon ylevä Beata-rouva, vapaaherratar Sabine sivullaan, otti hänet niiaillen vastaan ja lausui ranskankielellä tervetulleeksi. Vanha armo syleili häntä ja suuteli poskille. Pitkä, vaalea, harmaatukkainen kotiopettaja Renè Rivoir kumarteli kaikkiin suuntiin. Musta huopahattu heilahti tavantakaa polviin saakka, kun hän syvään kumartaen vei käden sydämelleen ja jakeli normandilaisia kohteliaisuuksia. Kaikki astuivat jo portailta pylväseteiseen, kun Ritoniemen vaunut saapuivat hurjaa ajoa. Hevoset hirnuivat ja hopeahilat kuolaimissa välkkyivät auringonpaisteessa. Vaunuissa istuivat maireat mamsellit Camilla Bölja ja Majda Barkstén iloisesti naurellen jollekin sukkeluudelle, jonka Bendla ja Rosalie olivat laskeneet. Nyt riensivät velipuolet Bogislaus ja Klaus auttamaan arvoisia vapaasukuisia sulottaria. Kuten Renskjöldin paroonit Bogikin suuteli naisia kädelle, jolloin Rosalie hiukan häpeili, mutta Klaus tarttui lujasti puristaen Bendlan käteen, nosti hänet melkein kuin sylissään ja katseli punastuvan neitosen ilosta säteileviin silmiin ja vei hänet äitinsä eteen. Tämä taputti Bendlaa poskelle ja nyökkäsi Klaulle, ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt ja hyväksynyt heidän salaisen sydämenpalonsa. Näin otti talon haltijatar ylevänä ja ryhdikkäänä, ylhäällä portailla seisten vieraat juhlallisesti vastaan. Melkein toisiaan tyrkkien Jim ja Jenny avasivat ovia ja saattoivat vieraat saliin, jossa jo kävi vilkas puheensorina. Odottamatta tulivat myöhemmin ratsumestari Ragnar Rabe ja tohtori Gabriel Gamberg ajaen vanhoilla, korkeapyöräisillä jikikääseillä, sillä Beata-rouva tarvitsi hänen lääkärinapuaan sydänvialleen.
Justus oli viimeisenä tullut pappilasta jalkaisin tuomaan nuotteja Sabine-neidille, vai oliko hän saanut vihiä veikeän Rosalien tulosta. Vaikka Justus ulkosalla oli raisupäinen, sanakärkäs ja sukkela, hän seisoi nyt ujona oven luona ja katseli seuraa. Beata-rouva osasi sijoittaa eri vieraat eri ryhmiin niiden luonteiden ja harrastusten mukaan. Hän asetti kunniasijalle keskelle sohvaa vanhan armon, akkunakomeroon ratsumestarin ja tohtorin, sivupöytien ääreen Majda Barksténin ja Camilla Böljan, Sabinen ja niiden väliin Bogin ja Kerstilän paroonit. Nurkkaan hän sijoitti Bendlan, Rosalien, Klaun, huomasi ujostelevan Justuksen ja vei hänet käsivarresta jo ilakoivien neitosten pariin. Ja salonkiseurustelu kumarruksineen ja keskusteluineen alkoi, ensin kankeasti ja pidättyvästi, mutta pian nuorten ylitsepursuava elämänilo puhkaisi puheen padon ja katkaisi kankean kaavamaisuuden. Keskustelu kävi nyt yleiseksi, eri ryhmissä vilkkaaksi, toisten puheista piittaamattomaksi.
– No, nuori herra parooni ja kadetti, mitä arvelette sodasta? Kerrotaan, että Viaporia jo pommittavat englantilaiset ja ranskalaiset sotalaivat. Miten luulette sodan päättyvän? mamselli Barkstén uteli.
– Kyllä sota hyvin päättyy, Bogi vastasi.
– Tuo oli kaksiteräinen vastaus, hyvä herra parooni. Kenen häviöksi, kenen tappioksi?
– Se ei minua liikuta, Bogi sanoi olkapäitään kohauttaen.
– Vaikka olette sotilas, mutta ette vielä upseeri.
Bogislaus sanoi, julkeasti mamselli Böljaa ihaillen:
– Thjaa! Sota on onnellinen muutamille.
– Kuinka niin, Camilla mamselli sanoi suloisesti hymyillen,
– Kun rykmentin eversti kaatuu, pääsee majuri tilalle.
– Kyllä englantilainen voittaa, sanoi Kerstilän Saska-parooni, jolla oli raitaiset, englantilaiset housut.
Sergei parooni kysyi äkkiä:
– Mitä meidän mentorimme, Monsieur Rivoir sanoo?
– Vive la France! Ranskalainen voittaa. Allons enfants de la patrie! huudahti innostuneena marseljeesiä hyräillen monsieur Rivoir.
Kuivalla, ivallisella äänellä keskeytti tohtori Gamherg:
– Te olette ulkomaalainen ja uskallatte sen sanoa. Urhoollinen mies!
– Ubi bene, ibi patria, hovijunkkari sanoi myhäillen.
– Kyllä maalla viisaita ollaan, merellä kun vahinko tapahtuu.
– Monsieur'n puhe voi käydä hänelle vaaralliseksi, Gamberg lisäsi.
– À la bonne heure! Karkoitus? Minä pyyhin tämän maan tomut jaloistani ja matkustan Rivieralle. Näin sanoen kotiopettaja otti nenäliinan taskustaan ja pyyhkäsi keveästi kenkiään. Pyh! Kaikki purskahtivat nauruun.
– Venäjä on melkein aina hävinnyt kaikissa sodissa, jollei ulkomailta ole tullut apua, Klaus af Braehm huomautti.
– Fi donc! armo huudahti, puhuen venäläisvoittoisesti ja murti ranskankieltäkin. Oo, pyhä Venäjä on suuri! Meillä on, minne paeta, u nas, kuda bjegat, sanoo venäläinen sananlasku, ja niin sanoi miesvainajanikin, herra kenraali ja hän palveli Preobrashenskin henkikaartissa. Oo, hän oli hyvin, hyvin viisas mies, jalo mies, hyvä mies, hovitanssien ohjaaja, oo!
– Mutta, maman! Se oli siihen vanhaan aikaan, Saska-parooni keskeytti.
– Entä te, Monsieur! Ovatko Kerstilän paroonit jo oppineet ranskankieltä? Gamberg kyseli ivallisesti.
– En tiedä, Monsieur vastasi hymyillen, minä kyllä olen oppinut hiukan ruotsin ja suomen kieltä.
– Sellaista keittiö suomea, ratsumestari härnäili, ja lisäksi viinietikettien nimiä.
– O, herra ratsumestari! Kerstilän viinikellari on mainio, oh, magnifique!
– No, paremminhan ranskankieli luistaa, jollei kieli vain rupea sopertelemaan.
– Ettekö te, suloinen, korkeasti vapaasukuinen mademoiselle Bölja voisi kertoa meille sotauutisia, Bogi sanoi mielistellen.
– Kyllä jotakin.
– Olettehan te, mamselli Bölja käynyt Helsingissäkin. Mitä uutta sieltä? tohtori Gamberg kysyi.
– Ihmiset pakenevat Kaisaniemeen tai Korkeasaareen, jonne ei amiraalilaiva Duce of Wellington pääse. Heikinkadulle on kasattu suuret määrät tavaraa. Siellä kuten Korkeasaaressakin lapset nukkuvat kehdoissaan ja ihmiset teltoissaan, vanhatpojat sohvillaan.
– Ajoneuvoja ei riittänyt kaikille pakolaisille. Muutamat olivat polvillaan ja rukoilivat, toiset veisasivat virsiä nuotioiden ääressä, mamselli Barkstén kertoi. Tohtori kysäsi äkkiä:
– Onko Topelius vielä Helsingissä?
– Topelius on matkoilla, mutta hänen huonekalustonsa on kuljetettu vioittuneena Turholmaan. Veneillä ihmiset pakenevat Korkeasaareen, herrasväet ovat ajoissa vaunuillaan ajaneet maatiloilleen.
– Onni on, että te, mamselli, olette päässyt tänne Hämeen sydämeen ja suojaan, hovijunkkari keskeytti.
– Eräs herra kuului istuneen huvilansa katolla Kaivopuistossa, juoden kahvia pommisateessa.
– Kaikkia niitä on, julmettuneita jumalanluomia, kapteenin rouva päivitteli.
– Eräät herrat heittäytyivät Kaivohuoneen uimalaitokselta mereen uimaan pommien sihistessä vedessä.
– Rohkeita poikia, Klaus huudahti.
– Kuinka kaikki sitten päättyi? kapteenin rouva kysyi.
Majda Barkstén jatkoi:
– Onneksi yö oli lämmin, eikä satanut. Saarella-olijat saattoivat siis joten kuten yöpyä taivasalla, kaapit olivat väliseininä ihmisten maatessa nurmella.
– Sehän oli sitten kuin mustalaisleiriä.
– Sopu ja auttavaisuus oli kiitettävä, mamselli jatkoi, kahvimylly hyrisi ja eräs äiti lauloi lapselleen tuttua kehtolaulua "Pikkulapsi riehaantuu".
– Miten lopulta kävi?, Rosalie kysyi.
Majda jatkoi:
– Seuraavana päivänä pakolaiset saattoivat palata Korkeasaaresta kaupunkiin.
– Makasitteko te, neiti Bölja, Kaisaniemen puistossa sohvalla pommituksen aikana? lääkäri kiusoitteli.
– Enpä toki. Kaivopuiston valleilta katselin, miten ranskalaiset pommittivat Viaporia. Kuului valtava pamaus, kun ruutikellari räjähti ilmaan.
– Se kuului tänne Pyhäjärvelle saakka, Beata-rouva keskeytti.
– Kuinka orpana uskalsi olla niin lähellä? Sabine uteli.
– Saisimmepa kerran taistella venäläisiä vastaan, se olisi jotain toista, Klaus sanoi uhittelevasti.
– Soso, oravanpoikaset, olkaa varovaisia puheissanne, tohtori Gamberg sanoi. Hämeenlinnassa liikkuu huhuja, että maassa on urkkijoita.
– Oravanpoikaset? Oivallista! Olkoon se salaseuramme nimi!, Justus sanoi.
Klaus jatkoi:
– Minä epäilen kruununkivalteria, Seth Skriivaria, koska hän aina käy vaanimassa kylän nurkissa, ja etsii Mathias ruotumestarin Faanjunkkarssin mökin lähellä niitä silkkipaperille kirjoitettuja salatiedoituksia. Kuiskataan myös, että klaverinvirittäjän serkkupoika Emil von Quanten puuhaa hyväksemme Ruotsissa ja aikoisi käydä salassa täälläkin.
– Onko teillä niitä papereita? Majda kysyi.
– Hys, hiljaa, joku joutava voi kuulla, Justus sanoi ja asetti sormen suulleen. Me perustamme ampujaseuran, minä ja Klaus. Saamme ehkä muitakin mukaan ja ratsumestari opettaa meitä ampumaan pilkkaan.
– Puupyssyillä, naljaili taas tohtori,
Klaus sanoi: nyt on vain ajan kysymys, koska Sevastopolin linnoitus kukistuu. Napoleonkin kukistui kerran.
– Minä ihailen Napoleonia ja ranskalaisia, Sabine sanoi haaveksien ja katseli ratsumestaria.
– Onko se Napoleon vielä yhtä raisu ja vikuri kuin suuri keisari, naistenkin valloittaja, ratsumestari keskeytti.
– Niin, mitä teidän ylhäisyydellenne on tapahtunut? Putositteko satulasta? mamselli Barkstén uteli vahingoniloisesti.
– Un petit malheur! Ei muuta. Ja ratsumestari sai tilaisuuden auttaa minua.
– Ehkä hän teki sen tahallaan, ikävä tilanne, kun hame tarttuu satulannuppiin, Camilla Bölja sanoi.
– Kuka siitä jo on ehtinyt puhua, Sabine suutahti.
– Niin, minä olen niin ruma, että auttaessani minä olin melkein kaunis, ratsumestari sanoi itseivallisesti. Ja naiset pitävät kauniista miehistä, kuten Bogislaus von Brinckenhjelmistä.
– Kauniit naiset eivät pidä kuvankauniista miehistä, ehkä se on jonkinlaista takaperoista mustasukkaisuutta, ratsumestari jatkoi.
Nyt Beata-rouva korotti äänensä:
– Ehdotan, että vanhemmat herrat siirtyvät tupakkahuoneeseen jatkamaan juttujaan. Minä tahdon, että tänä iltana talossani on hauskaa, kohta saamme virkistysjuomia. Jim Johnson, hoi, Jenny! Rouva kilisti kelloa. Sauternesviiniä, väkevämpää en siedä, mutta herroilla on oma juomapöytä kulmahuoneessa, saatte valita, mitä haluatte. Ikävä ettei mieheni Rurik von Brinckenhjelm voi tehdä teille seuraa, sillä hän on virka-asioissa matkustanut Hämeenlinnaan.
Kun neekeri kantoi hoikkia sauternespulloja pitkulaisine laseineen pöytään ja Jenny kaatoi laseihin, hänen ruhtinaallinen armonsa virkkoi:
– Oi, orpanaiseni, kyyhkyläiseni, eikö sinulla, rakas Beata olisi vodkaa – ja kaviaaria, mjam, mjam, vanha venakko soperteli.
– Mutta, grand maman, mitä sinä nyt? Saska-parooni keskeytti kiireisesti.
– Herra ihmetohtori, minulla on usein niin paha päänkivistys, ettekö voisi minulle määrätä jotakin?
– Huuhtokaa aamulla päänne kylmällä vedellä ja heittäkää tupakanpoltto.
– Oo, minun papiljottini pilaantuisivat, armo huudahti ja katseli tohtoria läpi lornjetin tahallisen tutkivasti. Tämä nosti sarvisankaiset lasinsa otsalle, tarkasteli vuorostaan mamaata ja sanoi:
– Liikkeellä on koleraa, sodan seurauksia sekin.
– Ja te parannatte senkin samalla reseptillä, sanotaan, maman ehätti sanomaan ja katseli murhaavasti tohtoria.
– Sanotaan myös, että teillä on salaperäinen lääke, elämän eliksiiri, ja että te voitte elää niin kauan kuin tahdotte, Bogislaus pisteli.
– Nuori herra, neuvon, kuten usein olen tehnyt potilailleni: Kyllä te elätte kuolemaanne saakka, vaikka ette tahtoisikaan kaatua sotakentälle.
Bogislaus ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi keskustelua Camilla Böljan kanssa.
– Oi, armollinen neiti, te olette hurmaava, teihin voisi vaikkapa rakastua.
– Vaikkapa...? Noin te sanotte kai kaikille naisille.
– Te olette poikkeus, Bogi sanoi kohteliaasti, oikaisi itseään ja korjasi kadettipukuaan. Silloin Rosalie lähestyi ujona Beata-rouvaa.
– Isä ja äiti käskivät sanoa paljon terveisiä. Ja hovijunkkari lähetti teille tämän tervehdysrunon.
– Ritoniemen herra on aina huomaavainen, Beata sanoi.
– Hämeen viimeinen kustavilainen, Majda-neiti huomautti, ja lisäsi kuiskaten Camilla Böljan korvaan: Vanha rakkaus ei ruostu.
Ääneen hän sanoi:
– Eikö Rosalie voisi sitä lukea kaikkien kuullen?
Rosalie luki runon hiukan hämillään:
"Pyhäjärven aallot ei nyt enää rantaan riehu,
elos rauhaan keijukaisna vielä kauan liehu!"– Erinomaista! Magnifique! armo huudahti ja kaikki yhtyivät tähän lausuntoon. Mutta Bogislaus taivutti päätään ja supatti ratsumestarille:
– Hupakko! Eihän äitipuoleni enää ole mikään keijukainen!
Tohtori kuuli Bogin keikailevan kerskan ja sanoi ivallisesti:
– Herra luutnantti, in spe! Koetanko valtasuontanne? Teillä ei taida olla lainkaan sydäntä.
– Tai se on liian laaja ja varastoon sopii aina uutta ja uutta talven varaksi, Majda Barkstén pisteli.
– Te, mademoiselle Suorasuu, olette melkein hävyttömän hurmaava. Onko teidän varastonne jo täysi, Bogi sanoi terävästi.
– Kas niin, nyt sanotte minuakin hurmaavaksi. Minä en luota mairitteluun, vaan puhun usein totta.
– Usein? Silloin, kun ette valehtele, Bogi yhtyi leikkiin.
Beata-rouva ei onneksi ollut kuullut Bogin ilkeätä huomautusta, vaan jatkoi:
– Emmekö voisi pyöriä salissa piirileikkejä.
– Niin piirileikkiä, huudahtivat Bendla, Rosalie ja Justus ja Klaus. Tai purpuria!
– Rahvas on alkanut tanssia purpuria ylhäisöä matkien, siksi ovatkin nyt muodissa menuetit, katrillit, poloneesi, gavotit ja franseesi, vanha ranskalainen seuratanssi. Minun veljeni Bogislaus on sen jo oppinut, hän on erinomainen ryhmävuorojen ranskankielinen kuuluttaja.
– Voisithan sinä, Sabine, Rosalien kanssa soittaa nelikätisesti sillä aikaa, kun me järjestämme spiritistisen istunnon, koska emme vielä ole oikeassa vireessä. Huoneessa pitää olla hiljaista, Beata sanoi haltioituneena.
– En ole nyt sillä tuulella, Sabine huomautti hapeasti.
– Tämä kuulostaa jo hyvin salaperäiseltä. Manaamme siis elävien ja vainajien henkiä käden kosketuksella. Kädet yhdessä piirissä, ison pyöreän pöydän ympärille asettuen istumme nuokkuen, kunnes tunnemme pöydän liikkuvan.
– Ihan minua kauhistuttaa, armo sanoi, jos näen mieheni, joka palveli keisarillisessa Preohrashenskin kaartissa. Maman maisteli väkevillä yrteillä maustettua viiniä ja kaviaaria, jota neekeri irvistellen oli hänen lautaselleen tuonut.
– Siis ei soittoa, vain turhaa jaarittelua, josta henget eivät pidä, Beata-rouva arveli.
– Minä ajattelen Runebergiä, sanoi Majda Barkstén, joka hiljattain oli ollut Porvoossa.
– Minä ajattelen sinua, Klaus, Bendla kuiskasi, olkaamme pöydässä vierekkäin.
– Vierekkäin, jollei Bogi taas tee meille kiusaa. En tiedä miksi hän on alkanut minua vihata. Kuule, Bendla, tule illemmalla puiston huvimajaan, Klaus sanoi ja puristi Bendlan kättä.
– Vai lukisimmeko Vänrikki Stoolin tarinoita, Justus innostui. "Äl yli päästä perhanaa, sä poika urhoinen!"
– Se Porvoon lehtori on saanut kaikki pojat melkein kapinallisiksi, tohtori huomautti. Kaukainen tulevaisuus on vielä verhon peitossa, vaitiolo, kuuliaisuus ennen kaikkea – varovaisuuden vuoksi.
– Vai lukisimmeko Creutzin Atis ja Camilla-runoelman, voidaksemme laatia siitä iltamassamme kuvaelman?
– Jätetään näytelmäharjoitukset toistaiseksi. Ei siis runojakaan. Kylläpä tämä aika on runoton! Beata-rouva sanoi ja kilisti kelloa. Nuoriso vain huvittelee ja hummaa, vaikka on sota.
– Inter arma tacent musae! Se on vanha sääntö, tohtori huomautti. Tiede voi kuitenkin sodasta hiukan hyötyä. Nuorempana oli hauska raadella ruumiita ja tutkia ihmisluurangon rakennetta. Nyt en jaksa enää parantaa sairaita sielujakaan. Koko ihmiskunta on mätänevä ruumis, eikä kuolema ole muuta kuin jatkuvaa ja lopullista myrkytystä.
– Te lääkärit olette aina hyväntekijöitä, Beata sanoi.
– Emme aina. Ihmiset keksivät itsessään vikoja ja kun ei niitä ole huomaavinaan, niin he ovat tyytymättömiä. Kummallista! Lääkärin silmään, jonka aina pitäisi loistaa iloisena, katsotaan kuin pelastuskorteen, vaikka me lääkärit itse olemme vain kuin palava, kuiva korsi.
– Kuinka kauan tohtori lääkkeensä avulla luulee elävänsä? Majda kysyi.
– Noin 95 vuoden vanhaksi. Kyllähän tekisi mieli elää sadankin vuoden vanhaksi. Mutta se on vain jonkinlaista höperöä kunnianhimoa. Minä testamenteeraan kaikki reseptini saidoille sukulaisilleni ja omaisuuteni tulevalle ruumiinpolttoyhdistykselle.
– Hyvä, ettemme ole sukulaisia, Majda neiti virnuili.
– Palakoon koko lavantautinen roska, niin jää vain tuhkaa ja tarttuvat taudit häviävät. Ehkä me kuoltuamme muutumme eetteriksi tai tuleksi ja tulemme sitten alas taivaasta salamoina.
– Ja pelästytätte meitä heikkoja naisolentoja, Majda Barkstén sanoi.
– Magianko voimalla te vapaamuurarina aiotte elää niin kauan, Camilla Bölja kysyi.
– En magian. Minun vanhempani sanoivat, että syntyessäni sain terveen veren. Koettakaa te nyt magian avulla manata esille kuolleiden läsnäolo. Se on turhaa, kaikki on turhaa!
– Ruokapöytä on valmis, sitä sanaa kaikki eläväiset odottavat, Bogi sanoi.
– Ihminen on peto, joka syö muita petoja, minkä vain ehtii, ratsumestari sanoi. Ainakin 40 lehmää iässään.
– Jos me niin aina ajattelemme, niin emme me voisi syödä laisinkaan ja me kuolisimme nälkään. Mutta hyvä voileipäpöytä ja hyvä ryyppy ne karistavat kurkustamme kaikki epäterveet ajatukset, ratsumestari sanoi.
– Henkipöytä odottaa, Bogislaus ivaili.
Beata-rouva katsoi häneen pitkään.
Ratsumestari, tohtori Gahriel Gamberg ja monsieur olivat siirtyneet tupakkahuoneeseen. Neekeri sytytti maassa polvistuen kartuusi-tupakan, ja vieraat imivät pitkistä piipuista savuja, jotka pilveilivät heidän ympärillään.
– Minä kaipaan kapteeni Arvellanderin ja hyvän ystäväni hovijunkkarin pirteätä seuraa. Olen kuullut, että hän on saanut verenmyrkytyksen, minun täytyy myöhemmin käydä Ritoniemessä. Mitäs sinä siinä töllistelet, musta murjaani, laita luusi pirunkellariin ja toimita meille lisää konjakkia.
– Herra tohtori, ratsumestari jatkoi, tehän tunnette tämän talon salaisuudet kuten lääkärit usein tekevät. Voitteko kertoa, miten Beata-rouvan mies, Silvert laamanni-vainaja, peri tämän komean, linnamaisen ja tyylikkään kartanon?
– Ei se ole pitkä juttu, tohtori sanoi. Pieni onkijuttu vain.
Tohtori alkoi kertoa. Monsieur, joka ei paljoakaan ymmärtänyt koko puheesta, nyökkäili vain kohteliaasti päällään ja soperteli:
– Oui, Monsieur. – Niin, niin, herraseni!
– Kertokaa, ratsumestari sanoi, ja täytti tohtorin lasin.
– Vain yksi lasi, ei enempää! – Laamanni-vainajalla oli rikas setä, joka ahkerasti kävi kalassa. Tämä setä tarvitsi soutajaa. Siksi laamannin vanhemmat veljet selkäsaunan uhalla pakottivat tämän nuorimman pojan auttamaan setää ja madostamaan sedän koukkuja, sillä aikaa kuin toiset pojat kiipesivät puissa linnunmunia ryöstämässä tai kiusasivat kissanpoikasia. Nuorin poika sai siis ikävikseen aina olla mukana veneessä. Ei siinä auttanut itku eikä rukoileminenkaan. Mikä oli seurauksena? Kun se vanha setä kuoli ja jälkisäädös avattiin, niin huomattiin, että setä oli määrännyt tämän nuorimman pojan ainoaksi perijäksi ja Terrabonan omistajaksi.
– Bogi on viekas ja kateellinen velipuolelleen, joka on sellainen kiltti onkipoika. Bogi kiusaa nyt Beata-rouvaa, kuten hänen isänsä, vanha paroonikin, sillä parooni ei voi sietää sitä, että fideikomissi, sääntöperintö, lankeaa Klaus af Braehmille. Bogi kiusaa kilpakosijoitaan ja Sabine, keimailijatar, leikkii miesten sydämillä kuin kissa hiirillä. Minua inhoittaa koko tämä hieno roska, tohtori sanoi ja joi lasinsa pohjaan.
Kun tohtori oli lopettanut kertomuksen, Monsieur kumarsi ja sanoi: Merci bien, kiitos herraseni!
– Kyllä Sabine-neidistä, äkäpussista, vielä sisu lähtee, kun hän saa oikean tammankesyttäjänsä. Komea hän joka tapauksessa on, erikoisesti istuessaan satulassa. Nyt hän liehittelee Kerstilän parooneja ja tekee piikkaa minusta, ratsumestari huomautti nyt, jatkaen omaa ajatustaan: Olisinko pihkassa, piru vie! Niin, kyllä minä ennenkin olen leikannut monen sellaisen rotukissan kynnet. Kynsiään hän hoitelee tai heiluttaa ratsupiiskaansa. Kynsisakset ja piiskat pois, oikea hevoskuuri ja kuritus, ei muuta! ratsumestari sanoi ja kaatoi uutta lasiinsa. Napoleonin malja!
Tohtori hätkähti ja sanoi: Nyt on vaarallista juoda vihollisen malja!
– Hevosen maljan minä vain join!
– Niin, sillä voi olla pahat seuraukset. Ettekö ole kuullut siitä, että pari yliopistomiestä eräässä Helsingin kahvilassa joi Viktorian maljan?
– Olisihan sen voinut selittää pelkäksi voiton maljaksi, ratsumestari huomautti.
– Niin he selittivätkin, mutta ei puolustus auttanut. Muuan renttu ylioppilas viereisessä pöydässä ilmiantoi heidät.
– Entä seuraus?
– Nämä toivorikkaat nuorukaiset karkotettiin ja ovat nyt Ruotsissa.
Vierassalissa oli odotuksen hiljaisuutta ja jännitystä. Uudin leyhytteli avonaisella akkunalla, kun kesäinen tuuli tohahti Pyhäjärven rannalta kartanon puistoon. Neekeri ja Jenny tulivat sammuttamaan kynttiläkruunun, joka oli palanut, vaikka aurinko jo teki mailleen menoaan. Klaus avasi parvekkeen oven ja Bendla hiipi hänen viereensä. Kompuroiden armo astui pikkuparoonien tukemana parvekkeelle mairiteltuaan Sabinea. Nuori vapaaherratar oli Saska-paroonille kertonut, miten hän kerran Tukholmassa oli hovijuhlassa tanssinut erään prinssin kanssa. Tämä kerskailu oli herättänyt turhamielisissä paroonipojissa suurta kunnioitusta talon tytärtä kohtaan, kun armo sen sijaan kertoili Talvipalatsin keisaritanssiaisista ja troikkaretkistä talvella Nevan jäällä ja kesänvietosta Krimillä.
– Oo, Krim, mikään ei vedä vertoja sille, ja entä Volga, Volga-äiti... Oo, vot kak! Charmant, magnifique!
– Katsokaa! Beata-rouva huudahti vieraille parvekkeella. Eikö Suomen luonto ole kaunis! Tuolla kaukana Pyhäjärven pohjukassa valkea kirkko on kuin talonpoikaismorsian olkikruunussaan. Ja tuolla, tuolla sata saarta, niemeä nimetöntä. Jokaiseen koivusaareen tekisi mieli majan rakentaa. Pyhäjärvi kimmeltää kuin smaragdirengas, vaarat ympärillä välkkyvät autereessa kuin safiirit, puro kimmeltää kuin hopeainen helmivyö kauniin seuranaisen juhlapuvun vyötäröllä. Metsiä, järviä ja taivasta ikikorkeata. Ja kirkasta avaruutta, minne vain katseensa luo.
Sergei-parooni ehdotti, että koko seurue tulisi Kerstilään. Madame Dubarrylla ja halkoproomulla voitaisiin tehdä huviretki johonkin saareen, johon hän veljensä kanssa toimittaisi iloiset yllätykset. Sitten syksymmällä rapuretket, sorsajahdit ja hirvenmetsästykset, torventoitotukset, koirien haukunnat ja talvella kettu- ja susijahdit.
– Oo, mikä syksyinen väriloisto, kirjavien pukujen vilinä ja ratsujen kiito läpi laaksojen ja lehtojen, oo, oo!
Kaikki taputtivat innostuneina käsiään ja vetäytyivät vierassaliin. Akkunaverhot laskettiin alas, Jenny ja Jim sytyttivät lipastoilla seisovat kolmihaaraiset, kiemurajalkaiset kynttilät ja huoneeseen tuli salaperäinen puolihämärä, kun vieraat istuutuivat pyöreän pöydän ympärille.
– Miksi siellä pirunkellarissa kummittelee? joku kysyi kuiskaten. Siksi, vastasi joku toinen hämärästä loukosta, että salaperäisessä kellarissa on mestattu joku Anjalanliiton jäsenistä, kun he olivat pitäneet siellä salaisia kokouksiaan. Päätönnä se aatelismies siellä öisin kuljeskelee, lyö kiviseinään ja hakee päätään.
Beata-rouva sanoi hiljaisella äänellä:
– Eikö voisi hakea rovastia siunaamaan, niin että mestatun sielu saisi rauhan?
– Tai voisi Paturin poppa loitsuillaan häätää häiritsevän hengen. Kerran yritti, kerrotaan, eräs nainen noudattaa valkohahmoisen olennon kutsua, mutta kun kummitus pyysi saada verta naisen oikean käden etusormesta, nainen pakeni, kummitus katosi, eikä se sen koommin ilmestynyt.
– Minä en sitä usko, Bogi sanoi, tämä on vain kansan taikauskoa. Tokko kummituksia onkaan olemassa muualla kuin – omissa aivoissamme.
Väristys oli vavahduttanut monen vieraan ruumiin, sillä he olivat kuulleet kuiskauksen. Vieraat istuivat hiukan hämillään pöydän ympärillä, liittivät sormet sormiin, ne vapisivat, toiset pelosta, toiset uteliaisuudesta. Ja kandelaaberien lepattavat valot loivat istuvasta seurasta seinille ja kattoon aavemaisia, pitkiä varjokuvia. Näytti siltä, ikäänkuin siellä katossa olisi istunut toinen sekava, mutta sama seura, päät ja yläruumiit alaspäin riippuvina. – Joku mainitsi hovijunkkarin nimen, nyt kaikki alkoivat ajatella hovijunkkaria ja tekivät kyselyjä, oliko hän parantunut. Hiljaa huojuen vieraat nojasivat toinen toisiinsa ja – kummallista kyllä – pöytä alkoi hiljaa liikkua Ritoniemen suuntaan. Hovijunkkari siis oli jo parantunut. Joku toinen tiedusteli henkiolennolta, oliko Korkeilan kapteeni kotosalla vai kalassa. Pöytä ei vastannut mitään. Ikäänkuin sähköaalto olisi virrannut kädestä toiseen, tykytys sydämestä toiseen, kaikki olivat saman ja yhden ajatuksen vallassa. Mutta jos joku ajatteli jotain muuta, niin arveltiin, ettei henki häiriöiden takia voinut puhua selvämerkkikieltään. Sitten kysyttiin, kestääkö sota kauan. Siihen ei saatu varmaa vastausta, mutta aavistukset viittasivat siihen, ettei se kestäisi vuosikausia. Jonkinlainen helpotuksen huokaus huokui huulilta, naisten korkeat povet kohosivat ja miesten niskat jäykistyivät. Bogislaus oli siirtynyt Bendlan viereen, mutta tämä livahti puolipimeässä Klaun ja Justuksen väliin. Armon jalat vapisivat pöydän alla. Kerstilän paroonit liikuttelivat hermostuneesti polviaan. Majda Barkstén ja Camilla Bölja pitivät koko istuntoa jonkinlaisena hermoja ärsyttävänä ajanvietteenä ja he hymyilivät toisten pingottuneille kasvojen ilmeille. Sabine oli jäykkä kuten tavallisesti, silmä ei edes rävähtänyt. Suurin silmin hän vain katsoi eteensä ja puristi Saska-paroonin kättä, jonka johdosta pöytä ehkä taas alkoi kaltevasti heiluen liikkua salissa.
Kesken kaiken, muiden huomion ollessa jännittyneenä manaukseen, Bendla ja Klaus irroittivat kätensä toistensa käsistä, kuin yhteisestä sopimuksesta he nousivat hiljaa pöydästä ja hiipivät hämärästä huoneesta. Samassa ratsumestari tuli tupakkahuoneesta. Kokeneena miehenä hän huomasi nuorten paon. Hän hiipi nyt saliin ja istuutui heidän tilalleen, niin ettei kukaan huomannut heidän poissaoloaan. He juoksivat käytävään ja siitä puiston sokkeloisiin soppiin ja lymysivät erääseen puiston nurkassa rehoittavaan lehtimajaan. He istuutuivat sinikukkaisten sireenien alle penkille ja Klaus otti Bendlan syliinsä kuin ruusukimpun, joka on aidan yli heitetty kulkijan tielle. Klaus puristi tytön vasten sykkivää sydäntään. Oma sydänten sähkövirta oli heitä vetänyt kuin magneettinen rauta pois muiden teennäisistä ajatuksista omaan yksinäiseen onneen ja rajattomaan rakkauteen. He suutelivat yhä uudestaan eivätkä siinä löytäneet sanoja tunteittensa tulkitsemiseen. He vain elivät ja hengittivät toinen toisilleen, unohtaen seuran ja koko hienon maailman lumouksen.
– Oi, Bendla, kuinka minä sinua rakastan, mikään mahti maailmassa, ei ihmisten kovuus, ei järkisyyt eivätkä pakotukset voi meitä erottaa.
– Niin, Klaus, olen jo lapsuudesta sinua aina rakastanut. Sinun huulesi ovat kuin lupauksen ja lemmen sinetti, suutele, oi, suutele minua vielä kerran!
– Tuhannen tuhatta kertaa, armaani! Oi, kuinka minä olen onnellinen.
Samassa kuului yläkerroksen akkunasta terävä kirkaisu.
– Mitä se on? Bendla huudahti ja irroitti kätensä Klaun kädestä.
– Äitini huusi. Mitä on tapahtunut, minun täytyy mennä, ehkä hän on sairastunut. Bendla, kulje sinä toista tietä, minä juoksen edellä. Hyvästi, sinä armaista armain!
Niin sanoen Klaus juoksi nopeasti yli kartanon pihan, loikkasi muutamin askelin pitkin pylväskäytävän rappusia ja saapui vierassaliin.
Mutta Beata-rouva katsoi kuin tuntemattomaan kaukaisuuteen, hänen sielunsa oli kuin toisissa maailmoissa, ikäänkuin hänellä olisi ollut valovoimainen astraaliruumis, tähtiruumis, kuten hän väitti. Salaperäisemmäksi kävi tunnelma, kun koetettiin manata esiin vainajien henkiä. Kesken kaiken Beata-rouva selitti, että hän usein viime aikoina oli nähnyt miesvainajansa unissaan. Silvert-laamanni oli seissyt kuin elävänä hänen vuoteensa vieressä, ikäänkuin hän olisi ollut matkoilla jossakin vieraassa maassa. Kun Beata oli kysellyt, missä hän oli ollut, henki oli vain pudistanut päätään ikäänkuin ei olisi voinut ilmoittaa, miksi hän ei saanut puhua, missä hän on ollut ja missä hän nyt on. Kun Beata-rouva oli avannut silmänsä, unikuva oli vielä liehunut huoneessa, sitten se oli kuin kirkas auer kadonnut hahmona kattoon ja akkunasta avaruuteen.
Sellaisten näkyjen jälkeen Beata-rouva oli aina seuraavana päivänä levoton ja kulki kuin unissakävijä, kunnes unikuva alkoi hävitä tajunnasta ja arkiaskareet taas muuttivat mielialan. Nyt hän manasi pöydän ääressä esiin laamannin hengen ja tiedusteli värjyvällä, sointuvalla äänellä:
– Oletko henkisesti läsnä seurassamme, rakas mieheni?
Pöytä vastasi myöntävästi, sillä kukaan ei ajatellut muuta. Kädet liikkuivat samassa tahdissa kuin ison kellon heiluri, joka mittaa aikaa ja ajattomuuttakin. Beata-rouva kävi hiukan kalpeaksi, mutta tyyntyi, kun Sabine tahtoi tietää, oliko parooni Brinckenhjelm jo kotimatkalla, ehkä jo pian perilläkin. Viereisestä mustasta huoneesta kuului kuin hiljaista kolinaa. Kaikki säpsähtivät, ja pöytä seisahtui liikkeissään. Armo pudotti pelästyneenä lornjettinsa lattialle. Viereisestä huoneesta kuului hiljaista yskintää. Kaikki erottivat ihan selvästi ihmisäänen, joka siis vastasi heidän kysymyksiinsä. He jäivät kauhusta kangistuneina tuijottamaan oveen, jonka ovenraot ja avaimenreikäkin oli tukittu niin, ettei sieltä kynttilän valo voinut tunkeutua hämärään huoneeseen. Kuului kuin joku olisi hiljaa vääntänyt avainta. Siellä oli siis joku. Kummitteliko siellä todella? Avain kitisi reiässä ja ovi aukeni äkkiä. Ovenaukossa seisoi itse parooni. Kaikki kavahtivat pystyyn. Parooni katseli läpitunkevan pisteliäästi koko seuraa. Huulilla oli ilkeän pirullinen ilme. Hänen kasvonsa näyttivät kandelaaberien himmeässä valossa aivan tuhkanharmailta ja päässä kiilsi kuin kaksi sudensilmää. Ne välkkyivät vihreän, ahneen lieskan tavoin, mikä ikäänkuin poltti ja pakotti. Hänellä oli ratsupiiska kädessä ja hän katseli Beata-rouvaa tuimasti.
– Tässä minä olen, hän nauroi käheän kiivaasti. Ette taitaneet odottaa minua vielä näin aikaisin kotiin?
Beata-rouva vei kauhusta kädet silmilleen, sillä näytti siltä, ikäänkuin parooni olisi piiskalla maanitellut kuin näkymätöntä koiraa, joka ryömi hänen jalkojensa juurella. Näytti siltä ikäänkuin hän olisi piiskalla aikonut lyödä talon valtiatarta. Bogislaus purskahti nauruun:
– Hei, isä-ukko! Sinäpä vasta taikuri olet, tässä me olemme kuin taikakehässä istuneet ja odottaneet sinua kuin henkiolentoa, minä ja Sabine, sinun oikeat, elävät lapsesi.
Bogi sanoi erikoisella äänenpainolla sanan: oikeat.
– Mitä te täällä oikeastaan olette enneilleet? parooni kysyi kiusallisesti.
– Tämä pöydän heiluttaminenhan on suoraa hullutusta, Bogi sanoi.
Parooni katsoi nyt terävästi vaimoaan. Kuin salama olisi häneen iskenyt, Beata-rouva lysähti vasten pöytää, kirkaisi ja putosi pyörtyneenä lattialle.
Ratsumestari huusi: Verhot ylös ja akkunat auki, että tulee ilmaa!
Hän riensi heti hakemaan tohtori Gambergia. Seuran naisten pirskottaessa hajuvettä Beata-rouvan kasvoille, hän virkosi pian saatuaan kamfertiruiskutuksen. Kuin sameasta sumusta tointuneena katseli hän miestään, joka hänestä nyt tuntui kaukaisen vieraalta. Beata tuijotti parooniin kuin jähmettyneenä. Samalla Klauskin juoksi saliin kuultuaan äitinsä kirkaisun. Hän nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet hänen omaan makuuhuoneeseensa. Rosalie ja Bendla jäivät häntä hoitelemaan koko yöksi. Seura hajaantui heti, kukin lähti joko kävellen tai vaunuilla ajaen kotiinsa lausuttuaan kartanon väelle valittelunsa ja säälintunteensa, toivottaen pikaista paranemista Beata-rouvalle. Klaus af Braehm katseli halveksivasti heidän jälkeensä.
– Herra parooni, sanoi hän sitten, teidän pitäisi olla hiukan varovaisempi, tällainen äkkiyllätys voi äitini heikoille hermoille koitua vahingoksi.
Bogislaus sanoi siihen:
– Sehän on vain sitä naisten tavallista pyörtymiskohtausta.
– Vai tavallista! Ole vaiti, Bogi, etkö huomaa, että äiti on sairas? Sinä et ymmärrä näitä asioita, etkä sinä eikä isäsikään ole koskaan oikein yrittänyt ymmärtää äitiä ja minua. Sillä sinä ajattelet aina vain itseäsi. Minä olen täällä vain kuin tiellä. Kyllä minusta pääsette, jahka sota loppuu.
Bogi nauroi väkinäisesti:
– Sepä hyvä, parempi hyvä ero kuin huono sopu.
Parooni yhtyi Bogin nauruun ja sanoi hiukan väkinäisen kuivasti:
– Ikävä tapaus, menee ohi. Mutta voisit sinä, Klaus, sentään hiukan punnita sanojasi. En voinut arvata pikaisen paluuni seurauksia. Sinä naisten kasvatti, tuleeko sinusta koskaan miestä, haaveilija!
Mutta Klaus kivahti:
– Mitä pahaa te olettekaan meille tehnyt, kun te meitä vihaatte?
– En ymmärrä sanojasi, ne menevät yli minun älyni, parooni sanoi ja poistui omaan huoneeseensa.
X
Kruunun kivalteri Seth Skriivari, laiha, pitkäkorvainen, keltanaamainen miehenkoikale asui hiukan ränstyneessä "Kettula"-majassaan. Katto oli jo sammaltanut, suomusmainen päreseinäkin osaksi rapissut ja savupiippu oli hiukan vino kuten kivalterin nenäkin. Tämän poikamiesmajansa hän oli pakkohuutokaupassa kerran itselleen huutanut kievarin pihalla, nousuhumalassa istuessaan vanhan silakkatynnyrin reunalla, puista vasaraansa paukuttaessaan. Huudettuaan tuparöttelön itselleen, hän oli romahtanut tynnyriltä maahan.
Miehen tukka oli melkein pikimusta, silmät vinot ja lähekkäin kuten kirgiisillä. Ja häntä mainittiinkin "ryssä"-nimellä. Isoisä oli ollut vaeltava sälli, joka sotavuosina oli asettunut Pyhäjärvelle asumaan. Suku lienee polveutunut Suomen sodan aikuisista venäläisten rippeistä, jotka silloin Pyhäjärvelläkin samoten polttelivat taloja ja raastoivat naisia.
Kivalterilla oli vanha, harvasanainen leskivaimo Riika Ruija taloudenhoitajattarena. Tämä hoiti kivalteria kuten silmäterää, ja samoin porsastakin, jolle hän kokosi rehuja metsästä ja maantien varsilta, sekä koetti pitää kivalterin juomahalua hiukan aisoissa, pesi hänen vaatteensa ja paikkasi hänen sukkiansa. Kivalteri piilotti näet lekkereitään milloin minnekin, kaivoon tai kynnyksen alle. Kerran kivalteri oli takaperin kulkien pitänyt "pankkiaan", kuten hän sanoi, läheisessä ladossa talvella. Riika ihmetteli sitä, että ladosta askeleet aina johtivat pihaan, mutta pihaltapäin sinne ei kukaan kulkenut. Lopulta sekin kivalterin ketunkuje tuli ilmi ja hän teki lakon. Mutta sitten hän taas kuukauden kuluttua ratkesi vanhaan helmasyntiinsä. Väitti kyllä perustaneensa "Turha yritys"-nimisen raittiusseuran, jossa hän yksin oli sihteeri ja puheenjohtaja. Mutta Riika ei ymmärtänyt leikkiä, vaan uhkasi silloin aina lähteä talosta, mutta kivalteri osasi lepyttää hänet korotetulla palkkalupauksella, silkkihuiveilla ja viipurinrinkeleillä, joita hän toi palatessaan Hämeenlinnasta Kallenpäivän markkinoilta. Kerran kivalteri oli ostanut italialaiselta kipsikauppiaalta alastoman naisen korkokuvan. Riika Ruija käänsi aina kuvan kasvot seinään päin, mutta humupäällä ollessaan kivalteri sen taas asetti entiseen asentoon, ja Riika leppyi vasta, kun kivalteri toi posliinisen enkelinkuvan, sillä leskivaimo kävi ahkerasti kirkossa ja kuunteli hurmiohenkisen hartaana rovasti Wallenbergin kiivaita saarnoja, jotka piristivät hänen hidasta luonnettaan.
Oven takaa kuului tohvelin läiskintää.
Emännöitsijä astui huoneeseen laahustavin askelin ja sanoi:
– Hm.
– Hm, ha, kivalteri sanoi hiukan härnäillen ja katseli kujeellisesti pöydän alle.
– Hm, mitä gevalderi hakee?
– Ha! Sitä hyvää huomentahan minä haen. Riika sanoo aina vain: hm, hm, kun pitäisi sanoa: huomenta tai kyllä.
Riika suhahti siihen kimakalla ylä-äänellä:
– Hm! Ja gevalderi sanoo aina: ha. Hm!
– Ha, mitäs olisi asiaa? kivalteri tiedusteli.
– Hm. On tapahtunut paljon ja paljon olen kuullut pahoja uutisia. Kivalteri on huonolla tuulella, pitäisi heittää vähemmälle...
– Ha! Juontiko? Mitäs sille voi? Kun tässä yrittää tulla uudeksi ihmiseksi, niin se uusikin ihminen juo, hehee! Yksi tuikku tarpeeseen ja toinen murheeseen, kun te, Riika, aina olette niin happamen näköinen.
– Gevalderi tekee parannuksen ja sovittaa syntinsä.
– Mitä se synti on, Riika? Ei Riika taida omastakaan takaa sitä niin tarkoin tietää, vaikka saarnaa ja pauhaa vain kuolemasta ja aina vain kuolemasta. Niin, mikä on totuus?
– Sanoi Pilatuskin, hm.
– Hänkin oli tuomari tavallaan kuten minäkin. Mutta voi näitä virkamiehen huolia! Jos on koiran virka, niin on villatkin!
– Mitä nyt? Hm!
– No kun mustalaiset ja raumalaiset kulkukauppiaat taas ovat tapelleet siellä sydänmaan kankaalla ja mustalaiset ovat puukolla haavoittaneet yhtä raumalaista. Ja nyt minun pitäisi tutkia tätä tappelun metakkaa, Mutta se asia saa nyt jäädä, sillä pitäjällä liikkuu huhuja, että tänne on tullut Ruotsista valepukuinen mies, ehkä raumalaisten rahtimiesten mukana ja kiihoittaa lentolehtisillä kansaa kapinaan korkeata esivaltaa vastaan. Suomen pitäisi muka saada yhtyä sotaan ja liittyä uudelleen Ruotsin riikin valtakuntaan. Onko Riika nähnyt niitä lentolehtisiä tai epäilyttäviä kulkureita?
– Hm. Enhän minä.
– Arvasinhan, eihän Riika tiedä koskaan mistään, missään mitään, ei Riika ainakaan etsiväksi kelpaisi.
– Siellä köökissä on Miihkali reppuri.
– Vai Miihkali? Miksi ette sitä heti sanonut?
– Hm, eihän gevalderi sitä heti kysynytkään.
– Vai Miihkali, toisti kivalteri. Kutsukaa se Miihkali heti tänne. Hän tietää aina jotakin, sillä hän on meidän asiamiehiämme.
Pörröpäinen, punapaitainen laukkuryssä astui huoneeseen, asetti lakkinsa ja laukkunsa nurkkaan, kumarteli ja alkoi heti lipevänä jaaritella:
– A vot, herra gevaldigeri, metsäkulman torppareilta kuulin, että kyliin on ilmestynyt tällainen pumaga.
– Kyllä minä sen tunnen, sama salaperäinen Pietari Särkilahti, joka kiihottaa kansaa kukistamaan venäläisen muka heikon rannikkovarusväen ja liittymään viholliseen, koska suuri valtakunta, jonka yhteyteen olemme muka kytketyt, ei kykene meitä suojaamaan.
– A pyhä Miikula, mitäh pagishuob? reppuri sanoi ovelana.
– Ne ovat niitä kirottuja liberaalien piirejä, jotka ovat yhteydessä Ruotsin vastaavien piirien kanssa. Tekijä on varmaan sama "Suomen laulun" tekijä, joka nyt maansa kavaltajana tahtoo sen myydä viholliselle. Miihkali, oletko kuullut siitä miehestä? Ehkä se piileskelee Faanjunkkarssin mökissä.
– A, hjuva herra gevaldiger, olen kuullut, että sarkamekkoinen mies piilee jossakin Pyhäjärven saaressa. Saaren kalamajasta on nähty savua ja sinne on viety elintarpeita.
– Mutta nyt minulla on kupeellani esivallan miekka ja minä haen sen kiihottajan ja salakavaltajan joka sopesta ja saaresta, kivalteri intoili.
Hän otti niin mahtipontisen asennon, että Riikankin yksinkertaisesta mielestä kivalteri nyt näytti naurettavalta ja hän hihitti:
– Näyttää siltä, kuin kivalteri menisi oikein sotaan!
– Niin, sotaa tämä on ja minä lyön niitä vihollisia kuin Simson filistealaisia.
– Aasin leukaluulla? Riika lisäsi, joka tarkoin oli tutkinut Raamattua.
Miha-reppuri meni viekkaasti virnistellen ja ajatteli: mies parka, kerran sinä otit laukkuni. Kyllä minä sen muistan, minä en menekään Kerstilään, vaan poikkean Faanjunkkarsiin, a sielt hyvät sapuskat annetahan.
Reppuri poikkesi laukkuineen metsään oikotielle, mutta pian soutivat kivalteri ja susivouti sokkeloisten salmien ja saarien kautta kalamajalle.
Viikkoa sitä ennen oli maantiellä kulkenut repaleinen luuta- ja lusikkakauppias, joka sanoi itseään Eemeli Vanttiseksi. Hän oli poikennut taloihin ja kysynyt tietä Korkeilaan. Ei hänellä ollut yllään rohtimista pukua. Hän oli raumalaisten kulkukauppiaitten seurassa tullut jostakin merenrantakaupungista. Mutta kun hän oli saanut kuulla, että häntä etsiskellään, hän oli muuttanut pukua ja värjännyt tukkansa ja partansa mustaksi. Metsäkylillä ja takamaiden torpissa puhuttiin tästä salaperäisestä miehestä, jolla oli tuohikontti ja tuohitorvi selässä ja myyskenteli puisia lautasia, kauhoja, lusikoita ja puupillejä. Jotkut arvelivat häntä Terrabonan uudeksi karjanpaimeneksi, toiset joksikin karanneeksi huutolaiseksi. Hän sanoi nyt itseään Lusikka-Lenniksi. Eräänä iltana hän oli ilmestynyt kapteeni Arvellanderin pihaan, oli soitellut puupillillä Suomen laulun säveliä ja kun kapteeni lähestyi häntä antaakseen hänelle almun, outo mies sanoi hiljaisella äänellä, niin etteivät tyttäretkään sitä kuulleet:
– Einar Edvard! Etkö tunne minua?
– Kuka olet, kasvosi ovat tutut, mutta pukusi ja tukkasi väri ovat minulle outoja.
Sitten se vieras oli jotain kuiskannut kapteenin korvaan. Yhdessä he sitten olivat siirtyneet Pamela-rouvan kanssa puustellin perähuoneeseen. Ovi lukittiin.
– Vanha ystäväni! Sinäkö, Emil von Qvanten täällä? Olen lukenut lentolehtisiäsi ja tyttäreni Rosalie on soittanut ja laulanut sinun uutta kansallislauluasi, joka on tullut hyvin suosituksi. Tiesimme, että valtiovalta on sinut karkoittanut Ruotsiin, mutta emme aavistaneet, että olisit Suomessa. Nyt syömme vaatimattoman illallisen ja sitten juttelemme koko yön. Sinä et voi jäädä tänne, sillä pitäjän kivalteri etsii sinua kuin vainukoira, mutta huomenaamulla toimitamme sinut erääseen Pyhäjärven kalasaunaan. Se on tunnettu piilopirtti jo Suomen sodan ajoilta. Olen näillä mailla aikanani taistellut venäläisiä vastaan. Mainio sissisodan seutu!
– En viivy kauan maassa, käyn vielä katsomassa vanhaa Mathias setääni, vieras vastasi, tulin vain ottamaan selkoa tilanteesta ja mielialasta maassa.
– Miten sota päättyy, arvelet? kapteeni kysyi.
– Kyllä kaikki merkit vittaavat siihen, että Venäjä häviää sodan ja tulee romahdus.
– Sitä minäkin aattelen. Vaikka Sevastopolin linnoitus on vahva, niin sen muurit murtuvat.
– Jos Venäjällä voidaan saada aikaan vallankumous, niin sitä varmempi Suomenkin tulevaisuus olisi, vieras vakuutti.
– Mutta, kapteeni jatkoi, Nicolaus I on ankara herra, ruoskalla hän hallitsee. Ruoskan ovat slaavit perineet tataareilta. Me emme koskaan siedä ruoskaa. Parempi kuolema kuin eläminen vankeina Siperian autioilla aroilla.
– Venäläisiin emme voi koskaan luottaa, lopulta vain itseemme, vaikka se olisi Daavidin taistelua Goljatin kanssa, outo vieras sanoi ja kohotti kahta sormea ilmaan ikäänkuin Jumalalle olisi tehnyt valan päätöksestään.
– Et sinä, Emil, kuitenkaan voi maassa kauan viipyä. Minä hommaan Paturi-torpparin sinua kyyditsemään taas rannikkosaaristoon ja sieltä voit kalastajaveneellä paeta Pohjanlahden yli.
– Ja jos engelsmanni minut kaappaa, niin pääsen vapaakyydillä vaikka Pohjoisnavalle.
– Sinä palaat siis Ruotsiin?
– Niin, minä palaan taas Ruotsiin.
– Taistelemaan hengen aseilla vanhaa vihamiestä vastaan, kapteeni sanoi ja lämpeni entisiä sota-aikoja muistellessaan.
Ystävykset keskustelivat kauan aamuyöhön saakka ja vieras nukkui sitten perunakuoppaan laitetulla lammasnahkavuoteella. Kapteeni asetti luukulle kahdensoudettavan kiikkutuolin ja maton, joten kutsumaton tulija ei olisi voinut keksiä kätköpaikkaa. Vieras paneutui nukkumaan. Kuin kaukaisena, suloisena unikuvana hän kuuli kapteenin salista soittoa ja laulua. Se laulu tuntui niin tutunomaiselta, ikäänkuin se olisi kaikunut hänen omasta riemullisesta rinnastaan. Rosalie soitti ja Bendla lauloi:
"Kuule, kuinka soitto kaikuu,
Väinön kanteleesta raikuu,
Laulu Suomen on!"Aamulla tulivat taloon Klaus af Braehm ja Justus Wallenberg, jotka myöskin liikuskelivat salaisilla asioilla. He olivat aikaisemmin kylän poikien kanssa perustaneet "Oravan poikaset" nimisen seuran. Siihen kuului talojen nuoria miehiä ja mökin poikia, eri säädyistä. Se oli jonkinlainen voimisteluseura, maanpuolustusseura, jonka tehtävänä oli värvätä miehiä, vartioida siltoja, maantienristeyksiä, kukkuloita, ampua pilkkaan sekä pitää silmällä urkkijoita sekä levittää lentolehtisiä. Niitä kätkettiin puunkoloihin ja aittojen seinänrakoihin. Pojat olivat kasakoilta onnistuneet ostamaan pari kivääriä. Niillä ja puupyssyillä varustettuina he eräällä selällisellä, autiolla saarella olivat opetelleet sotatemppuja ja harjoitelleet marsseja, ryhmityksiä, piilo- ja syöksyasentoja. Ratsumestarikin tiesi heidän salahankkeistaan ja oli käynyt heille opettamassa ratsastuksen jaloa taitoa, kun he veivät työhevosia hakaan. Tämä oli hiukan lapsellista hommaa, mutta kaikkia innostutti synnyinmaan kohtalo. Tässä nuorekkaassa temmellyksessä ja kiivaassa leikkisodassa jouduttiin joskus oikein todenteolla käsirysyyn ja otteluun. Toiset olivat muka ryssiä ja toiset suomalaisia saarisissejä. Heillä oli eri osastoja, "hauet" olivat ryhmäpäälliköitä, "ahvenet" ja "kiisket" viestinviejiä ja rumpaleita. Harjoituksista palasivat he toisinaan päät ja silmät täynnä kuhmuja ja mustelmia.
Kun outo vieras oli talonväen mukana herännyt, hän kömpi kuopasta ja tervehti reippaita nuorukaisia sanoilla:
– Teidän ei tarvitse tietää, kuka minä olen ja millä asioilla minä liikun. Olen ilolla nähnyt nuoren intonne, synnyinmaa vaatii meiltä nyt kaikki, ehkä hengenkin, kunnes maa kerran vapautuu vuosisataisesta sortajasta ja perivihollisesta ja maamme on itsenäinen, suuri, sillä tulevaisuus on meidän, meidän tämä maa, sen ilma, jota hengitämme, sen multa, josta saamme ravintomme ja joka suo meille viimeisen tyyssijan, sen aurinko, josta saamme henkemme hehkun, sen revontulet ja välkkyvät tähdet, jotka viittovat meille tietä ennen näkemättömään suuruuteen, voimaan, valoon, onneen ja rauhaan!
Pojat tekivät kunniaa ja lauloivat Suomen laulun. Kyyneleet silmissä kuuntelivat tätä puhetta karski kapteeni, Pamela-rouva, kun muukalainen oli noussut kuopan kannelle kuin puhujakorokkeelle.
Samassa kuului ulkoa vihellys. Muuan vartiopoika tuli ilmoittamaan:
– Vihollinen on tulossa, olemme saaneet kiinni vakoojan. Puhuja piiloutui taas kuoppaansa ja kapteeni jäi sen kannelle kiikuttamaan keinutuolia.
Pari poikaa talutti Miha-reppuria, joka arkaillen katseli ympärilleen.
– A gospodi pomilui, tulin vain ilmoittamaan, että gospodin gevaldiger on tulossa tänne.
– Valehteletko? kapteeni liuskasi.
– A, ota laukku da dengi, jos sanankaan vääristän. Susivoudin kanssa ne tulevat soutaen Juhannussaarelle ja etsivät jotakin Eemeli Vänttistä, kulkijaa.
– Täällä ei ole sellaista miestä, Klaus sanoi, olette erehtynyt, mutta nyt, pojat, lähdemme kalaan, kuten oli aikomus. Kohta hauet, ahvenet ja kiisket saavat kyytinsä. Mars matkaan!
Sillä aikaa kuin reppuri oli väentuvassa, Klaus nouti harvinaisen vieraan. Tämä hyvästeli sydämellisesti Korkeilan kotiväkeä. Kapteeni syleili häntä ja sanoi väräjävällä äänellä:
– Onnea matkalle ja näkemiin, jalo ystävä, en sano hyvästi. Olet tuottanut kunniaa minun huonekunnalleni ja toivon sinulle kaikkea menestystä kaikissa yrityksissäsi.
Bendla-mamselli kääri vieraan ympäri kapteenin sotilasviitan ja pani päähän aselakin ja niin Klaus talutti vieraan omenapuisen puutarhatien kautta alas rantaan.
Vieras astui toiseen veneeseen ja pojat alkoivat kiertäen soutaa veneellä kallioiselle "Tyynelle saarelle", joka oli hiukan suojassa Juhannussaaresta.
Matkalla vieras poikkesi Faanjunkkarssiin tapaamaan kaukaista sukulaistaan ja jatkoi sitten matkaansa. Klaus vei kapteeniksi puetun muukalaisen piilopirttiin. Justus nousi kalliolle. Silloin eräs vartiopoika ilmoitti, että kaukana kirkonkylän taholla jo näkyi kivalterin vene. Se ponnisteli eteenpäin kovassa tuulessa. Toinen poika souti vinhalla vauhdilla pienten saarten taitse Juhannussaareen, sytytti sinne nuotion eksyttääkseen takaa-ajajia. Ja tämä sotajuoni onnistuikin, kivalteri ohjasi veneen samalle saarelle. Kivalteri nousi saarelle ja kävi sitä tutkimaan. Vene jäi irralleen kivien väliin rannalle. Mutta sillä aikaa eräs vartiopoika oi jo ehtinyt paikalle. Rannan raitojen suojassa hän hiipi kaislikkoon ja irroitti kivalterin veneen ja työnsi sen veteen ajelehtimaan.
Mutta toisessa saaressa kalapirtissä kaikessa turvassa nukkui väsynyt vaeltaja, ja vartiopojat istuivat katajien varjossa kalliolla ja tähystelivät salmia ja saarten rantoja. Tämäkään piilopaikka ei ollut turvallinen. Siksi pojat aamulla soutivat sarkamekkoisen miehen Paturin pyyntimaille ja veivät hänet takamaan torppaan. Vanha miilumies ja salametsästäjä Paturin Pekka kuljetti hänet kärreillä kauas valtateiltä, vanhaa Hämeen härkätietä pitkin Turun saaristoon.
XI
Anivarhain aamulla kivalteri ja susijahtivouti torkkuivat viluisina saaren rannassa. Hieno sumu kierteli kaislikon reunaa, nurmi oli kostea. Ruskeankirjava haukka kirmaisi ilmassa, liuta rähiseviä räkättirastaita kintereillään. Sinisorsa parvi kohahti koskena ohi rantojen, kun yksinäinen harakka haapapuussa näreikön takaa naureli, ikäänkuin ilkkuen kruununmiesten suuttuneille sadatuksille. Vihdoin ilmestyi saaren taitse soutaen vesikansan kalastajia kokemaan verkkojaan ja hauenkoukkujaan. He veivät omalla veneellään rannalla kyhjöttäneen Seth Skriivarin ja susivoudin yli järvenselän Korkeilan kapteenin rantaan. Kruununmiehet astuivat maihin. He löysivät vihdoin oman veneensä, joka oli ajelehtinut lahteen.
Rosalie soitteli salissa klaveria ja tarkasteli Beethovenin Kuutamosonaatin nuottijäljennöstä. Silloin naputettiin ovelle, Seth Skriivari kumarsi ja astui saliin.
– Anteeksi, tulin virka-asioissa, missä kapteeni on?
– Äiti, täällä on vieraita! Rosalie huusi keittiöön.
Pamela-rouva tuli kiireesti ja hämmästyi, kun näki oudot vieraat huoneessa.
– Anteeksi, rouva, tulimme tarkastamaan taloa. Olemme kuulleet, että talossa vierailisi outo, valtiolle vaarallinen henkilö, jota parastaikaa etsimme.
Kapteenin rouva kalpeni, mutta säilytti mielenmalttinsa ja sanoi hiljaa ja merkitsevästi:
– Rosalie, käy noutamassa isä tänne! Hyvät herrat, täällä ei ole ketään sellaista henkilöä. Olkaa hyvä ja istukaa.
Pian tuli kapteenikin halkovajastaan ontuen yli pihan. Tuiman tuiskeana ja vihasta leimuvin silmin hän katseli tupaantunkijoita ja aikoi lausua jonkin voimasanan, mutta pehmeä kädenkosketus olkapäähän sai hänet nyt, kuten aina hillitsemään mielensä myrskyn.
– Te täällä, mitä te etsitte?
– Haemme erästä etsintäkuulutettua, joka piileskelee näillä seuduilla, kyllähän te sen tunnette, herra kapteeni. Onko hän täällä piiloitettuna?
– Kun sanon, ettei ole, niin ei ole!
– Tämä on varmaankin joku erehdys, Pamela-rouva lisäsi, nykyään käy talossa paljon kulkureita ja sotakarkureitakin. Olkaa hyvä!
Kivalteri jatkoi:
– Ja salakirjoituksiakin on levitetty, niissä kehoitetaan kansaa kapinaan esivaltaa ja keisaria vastaan.
– Voi olla mahdollista, kapteeni kivahti, mutta olisitte voinut säästää minun taloani moisilta tarkastuksilta. Olen vanha soturi ja olen taistellut Suomen sodan kaikilla kentillä. Toimittakaa pian tarkastuksenne ja kunnioittakaa sitten mahdollisimman nopeasti muitakin rintamia!
– Soh, soh, herra kapteeni, ei kiivastuta, virkani puolestahan minä ex officio, tämän teen. Onko talossa aseita?
– Aseita? On tuossa lintulukko sekä vanha, uskollinen sotatoverini, perimäni vanha kivääri, jota en luovuta, minulla on siihen oikeus.
– Entä miekka?
– Sen minä taitoin Viaporin valleilla, kun täytyi ryssille antautua, häpeä kyllä!
– Ei muuta? kivalteri tiedusteli ja rupesi penkomaan kaappia, naputti seiniin ja koetteli kädellään sohvanpäällystöjä. Kun hän kulki keinutuolin ohi, Pamela hämmentyi, mutta tyyntyikin, kun kivalteri ei huomannut maton alla olevaa perunakuoppaa. Rosalie huokasi helpotuksesta. Bendla ja Ullakin olivat tulleet huoneeseen ja Ulla paukutti suorasukaisella tavallaan:
– Hakeeko kivalteri kaapista viinaa vai venettään?
– En, vaan veneellä liikkujia. Eilen täältä on nähty kahden veneen soutavan saarille.
Ulla jatkoi:
– Kuulkaas nyt, kivalteri, mitä me voimme tietää vieraiden veneiden katoamisesta?
Kapteeni huomautti:
– Ei pitäisi olla rästinkantoakaan, olen joka vuosi tunnollisesti suorittanut kruunun ja kunnan veroni, eikä minua ole juopumuksestakaan sakotettu, vaikka moni muu saisi siitä joutua syytteeseen.
Rosalie oikein hytkähti mielihyvästä, kun kuuli isänsä letkauksen.
– Tarkoittaako herra kapteeni minua, kivalteri sanoi.
– Kuinka sen suvaitsette ottaa, kunkin meistä pitäisi antaa hyvää esimerkkiä muille kansalaisille. Olen samaa mieltä kuin ystäväni rovastikin, että kotiviinan poltto ja juopumus ovat peloittavassa määrässä lisääntyneet meidänkin rakkaassa pitäjässämme. Herra kivalteri, velvollisuus olisi asettaa sille aitoja.
– Vaikka kieltää, niin juopotellaan kuitenkin, sellainen on ihmisluonne, kivalteri sanoi tekohurskaasti.
– Kotipoltto-oikeus olisi kumottava, kapteeni sanoi.
– Niin, paljon se tuottaa turmelusta ja kurjuutta, kapteenin rouva lisäsi. Mutta mitä sille voi, kun ylhäisetkin sitä suosivat ansion takia.
– Ha, ketä tarkoitatte, Terrabonan paroonia?
– Niin, hänhän aikoo perustaa oikein viinatehtaan.
– Parempi se on, kivalteri sanoi, kuin salapoltto ja pontikankeitto korvessa. Valtio ei niistä mitään hyödy. Mutta kesken kaiken, miksei rannassa ole kapteenin omia veneitä? Missä tarkoituksessa ne ovat kadonneet?
– Eivät ne ole kadonneet. Pappilan nuori maisteri ja Terrabonan nuori herra niillä lähtivät saarille kalaan ja ovat viipyneet poissa jo vuorokauden ajan.
– Nuori parooniko?
– Ei, vaan nuori herra Klaus af Braehm! Terrabonan sukuperintötilan tuleva, oikea omistaja.
– Ei sitä niin varmasti tiedä, kuka kartanon lopulta omistaa. Vapaaherrattaren entinen mies, laamannivainaja teki hyvin omalaatuisen testamentin, mikä voi joskus käydä vapaaherrattarelle hyvin kohtalonomaiseksi. Mutta en minä ole tänne tullut ratkaisemaan perintöjuttuja. Kesken kaiken, luvalla sanoen, mutatis mutandis, miksi ei kaikkein armollisimman keisarimme, kaikkivaltiaan Nikolai ensimmäisen kuvaa ole seinällä.
– Kyllä se muistaakseni on ullakolla entisen puustellin omistajan jäljiltä. Tahtooko herra kivalteri sen muistoksi käynnistään täällä?
– Ha, en, vaan se on ripustettava seinälle ja seinältä otettava pois Kustaa Aadolfin kuva, jolla vielä on kolme Ruotsin kullattua valtakruunua kehyksen yllä. Siinä pitäisi olla kaksoiskotka, keskellä keisarin valtaomena...
– Kuulkaas nyt, herra kivalteri. Suuri kuningas taisteli Saksassa meidän uskomme puolesta, yhtä hyvin voitte sitten ottaa seinältä Lutherinkin kuvan. Olen sodassa synnyinmaani puolesta kadottanut toisen jalkani kävelykyvyn. Olisin uhrannut henkenikin, kuten Duncker, joka kuoli syliini. Mutta vakaumustani en uhraa.
– Minun täytyy mennä jäljentämään nuotteja korkeasti kunnioitettavalle ja armolliselle neiti Sabine von Brinckenhjelmille. Anteeksi, että minun täytyy lähteä, Rosalie sanoi. Kiitoksia käynnistä, tulkaa loistekin ja paremmalla onnella.
– Ha! Vai armolliselle Sabine-vapaaherrattarelle? No niin, minun puolestani on kaikki selvä, lähtekäämme kotimatkalle, susivouti. Hyvästi!
Kukaan ei vastannut tervehdykseen ja kivalteri lähti äkäpäissään veneelle ja soudatti itsensä omaan rantaansa. Järvellä hän pui nyrkkiä ja kiroili.
Myöhään illalla tulivat kotiin Klaus ja Justus kantaen kuin muodon vuoksi onkivapoja, uistimia, olipa heillä kalalipossa iso haukikin. He olivat onnellisesti saattaneet salaperäisen vieraan Pekka Paturin torppaan. Siellä vieras toistaiseksi oli hyvässä turvassa odotellessaan maamatkaa Karunaan ja sieltä haapiolla Nauvon kautta Ahvenanmaalle kalastajaksi puettuna ja edelleen Tukholmaan.
Puutarhan sireenilehtimajassa Bendla ja Klaus kuiskailivat:
– Klaus kulta, lupaathan, ettet lähde merille.
– Enhän nyt voi lähteä, kun vihollinen on saartanut kaikki väylät ja salmet.
– Sinun pitää aina olla minun luonani, lupaathan, muuten en sinua enää koskaan suutele.
– No odotahan, kunnes sota loppuu. Oi, kuinka minä sinua rakastan, vain kerran voi syntyä, vain kerran rakastaa ja vain kerran kuollakin.
– Ah, minä kuolen tähän rakkauteni janoon, juon ja juon enkä saa koskaan kyllikseni!
– Mutta ei rakkaudesta elä, Klaus lisäsi. Minun täytyy ensin harjaantua maanviljelykseen, lähden äidin leskentilalle Multsiltaan, tahdon itse kyntää, äestää ja kylvää kuin renki. Tahdon oppia kaikki aivan alusta, sillä Terrabonassa minä en opi mitään, kun isä käskee, inspehtori neuvoo ja Sabine nauraa. Mutta, Bendla, luuletko, että isäsi ja äitisi tämän meidän salaisuutemme jo aavistavat?
– Kyllä he aavistavat. Entä parooni?
– Paroonille en puhu koskaan mitään, mutta äiti tietää sen ja hän on hyväksynyt valintani.
He kurottivat jo huulensa, mutta samassa kuului puutarhaan viettävästä avoikkunasta taapikapteeni Arvellanderin kutsuva ääni, ikäänkuin hän olisi komentanut sodanaikaista komppaniaansa: Seis paikalla!
– Herra kapteeni!
– Valmiina hyökkäykseen! Valmiina. Mars soppajonoon!
Pojat asettuivat kunnia-asentoon akkunan eteen.
– Tulkaa jo illalliselle, lapset. Klaus ja Justus voivat jäädä meille yöksi.
– Kiitos! Käskystä, herra kapteeni.
– Lepo paikalla, kapteeni sanoi leikillisesti.
– Laiskuus on ilomme, herra kapteeni.
XII
Hänen ruhtinaallinen ylhäisyytensä, Natalia Sergeijevna af Renskjöld, jalosukuinen armo ja keisarinhovin entinen hovinainen, Kerstilän paroonien isoäiti, lähti ajelulle kartanosta. Hänen jaloissaan ja polvillaan kiipeili ainakin kymmenen erilaista kissaa ja kissanpoikasta. Siinä oli harmaasilmäisiä valkoisia kissoja, mustia keltasilmäisiä, harmaanjuovikkaita sinisilmäisiä siamilaisia kissoja, mustajuovaisia metsäkissoja, takkuisia, turkkilaisia angorakissoja sekä pariisilaisia puotikissoja. Ne kiemurtelivat armon kaulalla ja vaunujen astinlaudoilla, joku kissanpoikanen oli kiivennyt parivaljakkoa ajavan komean, leveäkauhtanaisen kuskinkin olkapäälle tai hänen punaisten sahviaanisaappaittensa varsille. Kuten parooni Rurik von Brinckenhjelm suosi hevosia, Klaus koiria ja karhuja, hovijunkkari kalkkunoita ja ankkoja, niin armo suosi kissoja ja niillä oli oma hautausmaakin puutarhan kulmassa marmorisen laattakiven alla.
Muutenkin vanha "armo" oli omituinen, eleli vain miettien vanhoja muistojaan. Hän oli vanha, vielä etelämaalaisen uhkea venakkonainen, eikä hän koskaan oikein sopeutunut uuteen kotimaahansa. Hän puheli loppumattomiin vain keisarin hovista ja miesvainajastaan, ratsuväenkenraalista ja hovimiehestä. Pojanpoikiensa hän antoi kasvaa ja kehittyä mielinmäärin, kunhan antoivat hänen suosikkieläimiensä olla rauhassa. Niillä kissoilla oli omat nimensä, joita ei kukaan muu kuin vanha armo muistanut. Jos joku palvelustyttö tappoi kissanpoikasen menetti hän paikkansa tai sai ankarat nuhteet. Toinen armon omituisuus oli se, ettei hevosia koskaan saanut pitää juoksussa, jalan ne astuivat ja olivat sentähden lihavia. Kuski sai joskus kävellä vaunujen vieressä, kun armo oli aamuajelulla, silloinkin oli kissoja kosolti vaunuissa ja ne naukuivat ja hätääntyivät, kun koiria oli liikkeellä. Armon sääli oli kohdistunut vain kissoihin ja hevosiin ja hän unohti sairaalloisessa eläinrakkaudessaan muut luontokappaleet ja ihmisetkin. Kaunis elämänrikas luonto hänen ympärillään ei niin kiinnittänyt hänen huomiotaan kuin pehmeäkäpäläiset, nelijalkaiset suosikit, joita hän suuteli ja silitteli. Nuoret paroonit olivat niitä monta jo ampuneetkin joutohetkinään, mutta niitä sikisi kuten talon kaniinejakin, joita ne pyydystelivät.
Olipa kummallinen näky, kun armo kissoineen ajeli läpi kylän, ohi töllien töllistelevien lapsien ja elonkorjuussa askartelevien akkojen ja nauravien päivätorpparien.
Renskjöldin paroonit odottivat vieraita krapukestiin. Saska ja Sergei paroonit olivat Terrabonassa viimeksi ollessaan kutsuneet kaikki nuoremmat säätyläiset päivällisille, joiden piti muodostua suureksi yllätykseksi. Myös ratsumestari ja pastori Tingerhana oli kutsuttu. Kartanossa oli parina päivänä touhuttu aamusta iltaan. Oli teurastettu pari isoa vasikkaa ja lammasta, oli varattu kalkkunoita ja kananpoikia, taateleita, aprikooseja, meloneja, kurkkuja, lohta ja sardiineja sekä kaviaaria Pietarista saakka sekä kaikenlaisia vihanneksia ja jälkiruokia, joita laittamaan ja keittämään oli saatu Hämeenlinnan Pinellaravintolan keittiömestari. Mutta mihinkään keittohommiin ei vielä oltu ryhdytty kartanossa. Sepä se juuri oli ihmeellisintä. Mutta Madame Dubarry-alus kiilsi laiturin vieressä vasta maalattuna ja köysipuomilla laituriin kiinnitettynä. Sen oli parooni sisustanut turkkilaisilla matoilla ja divaaneilla, ryijyillä ja koivunlehvillä. Aikansa kuluksi olivat nuoret paroonit ryhtyneet pihalla ampumaan rikki tyhjiä samppaniapulloja, joita heitettiin ilmaan. Usein osui luoti kasvihuoneeseen ja kartanon akkunoihinkin.
Kaksi kasakkaa tuli Terrabonan taholta täyttä laukkaa paikalle. Huitoilivat käsillään ja välkyttelivät piikkejään ja huusivat: "On sota, ei saa ampua! Se on kielletty!" Sergei-parooni selitteli heille taitonsa mukaan heidän ammuntaansa leikiksi ja heitti kasakoille pari ruplaa. Kiittäen noukkivat kasakat rahan maasta täydessä lennossa ja karahuttivat sitten nauraen tiehensä mustine partoineen.
Kun pilkka-ammuntaan oli väsytty paroonit menivät saliin. Kartanon sali oli biedermeiertyyliin sisustettu, seinillä verhottomia naisten kuvia ja pylväiden päässä kreikkalaisaiheisia nymfejä ja nereiidejä. Seinillä oli turkkilaisia ja kaukasialaisia aseita sekä vanha suomupintainen kypärä ja rautahaarniska, Rurikin ajoilta peräisin, vai oliko se väärennettynä ostettu jostakin Pietarin muinaiskalukaupasta. Paroonit kuitenkin väittivät silmää räpäyttämättä, että heidän kantaisoisänsä oli kantanut haarniskaa taistellessaan tataareja vastaan.
Seinustalla oli myös sirotekoinen, korkea ruoka-astiakaappi, jonka yläosaan oli veistetty Dolgoruki-suvun vaakunoita ja vaiheita, kuvasarja metsästäjiä ja rautapukuisia sotureita suomukypäröineen ja rautahaarniskoineen. Seinillä oli miekkoja ristiin rastiin, torvia ja panosvöitä sekä kaksi ketunnahkaa. Paroonit väittivät ketut ampuneensa. Monsieur Rivoir, ranskankielen kotiopettaja, gouverneur tuli omasta kulmahuoneestaan ja ryhtyi opastamaan parooneja. Saskalla oli monokkeli silmäkulmassa ja Sergeillä nenäkakkulat, sillä kaikki paroonit olivat hiukan likinäköisiä. Heitä oli kaikkiaan viisi, kolmella oli kartanot naapuripitäjissä, sillä kenraali oli lahjoittanut kullekin pojalle viisikymmentätuhatta hopearuplaa. Monsieur asetti tuoleja salin keskilattialle, ja paroonit kävivät tekemässä kumarruksia olemattomille seuranaisille ja sanoivat kohteliaisuuksia.
Ja monsieur korjasi heidän ranskankielentaitoaan opettaessaan heille hienoja seurustelutapoja:
– Alkakaamme = Allons... commençons!
Kun paroonit olivat lopettaneet opitut ranskankieliset harjoitukset, he jatkoivat tavalliseen tapaan:
– Kun Bogislaus von Brinckenhjelm pääsee upseeriksi, niin silloin on tanssiaiset Terrabonassa.
– Ritoniemessä esitetään kuvaelma Atis ja Camilla.
– Onko se Freesen runoelma?
– Ei, ei, kunhan muistan, ehkä se on vain joku Bellmanin pastoraali.
– Minä en pidä Bacchus-lauluista, Saska-parooni sanoi. Keskinkertaista!
Vieraat olivat tulleet rantaan, he juoksivat heti huvilaivaan. Sen keulassa oli mertoja, rapuhaaveja. Ja niin lähti laiva liikkeelle kaikkien puhuessa ääneen ja yht'aikaa, päästellen ihastuksen huutoja sivuttaessaan vilisevien saarien ja salmien sokkeloita. Madame Dubarryn peräkannella oli vihreäksi ja punaiseksi maalattuja telttakattopöytiä ja tuoleja. Paroonit kulkivat edestakaisin sanoen kohteliaisuuksia sekä antaen määräyksiä tulevaa retkeä varten. Heidän liikkeissään oli jotakin maikailevan sulavaa ja siloa, pehmeän kissamaista kuten armon suosikeilla, jotka nekin nyt olivat huviretkellä ihmisten ihmeeksi.
Kun kylliksi oli salmia ja saaria risteilty, Madame Dubarry laski erään joen suulle, mikä johti pikkujärveen. Merrat ja krapuhaavit laskettiin nyt järveen, kun kokki ensin oli niihin syötit sitonut. Mamsellit ja armolliset neidit tipsuttelivat rannalla hienoissa hepenissään ja herrat pinkkapöksyineen laittoivat rannalle tulen houkutellakseen äyriäisiä maalle nousemaan. Ratsumestari niitä kahmasi ja heitti rannalle, kravut kahisivat sitten nokkosilla peitetyissä pärevasuissa. Joku krapu tarttui saksillaan jonkun mamsellin jalkaan. Kuului kirkaisu. Kohtelias parooni hansikoidulla kädellään sai sen irroittaa sivellen samalla salaa silkkistä kenkää. Siinä oli huisketta ja luiketta, kun merrat koettiin ja krapusaalis nostettiin Madame Dubarryn kannelle ja laiva lähti taas liikkeelle kohden salaperäistä, tuntematonta saarta, josta oli puhuttu, mutta matkan tarkoituksesta ei oltu selvillä.
Saska-parooni seisoi etukannella tirkistäen monokkelinsa läpi eräälle saarelle, jonka rannalla oli kaksi isoa halkopinoa. Ne oli siihen pystytetty harmaaksi röykkiöksi pilkottuina, niin suojattuina, että ne aivan peittivät näköalan.
– Niin, tuonne me laskemme!
– Niin, sinne me laskemme! paroonit sanoivat hiukan soperrellen kuin yhdestä suusta, salamyhkäisesti hymyillen ja osoittivat sormellaan saareen.
– Tuollainen ruma puuröykkiö, Sabine huudahti.
Saska-parooni lisäsi: Näytelmä alkaa halkopinon takana kohta, kun ollaan maissa ja esirippu nousee.
– Minun on jo nälkä, Bendla sanoi Klaulle, joka pysytteli vain hänen seurassaan.
– Sudennälkä. Hyvä häränpaisti etc. maistuisi nyt hyvältä, ratsumestari sanoi.
– Tämähän on kummallista, Camilla Bölja sanoi valloittavasti hymyillen.
– Kummallista! kuului huutoja kaikkialta.
– Mistä ne paistit ottaa, Sergei sanoi nauraen.
– Mutta mitä minä näen pinon takana? Sieltä kurkisti äsken kuin pitkä pipolakkinen kurki – kokkihan se oli!
– Haaksirikossa paksu kokki syödään aina ensimmäiseksi, ratsumestari sanoi.
– Suvaitkaa, armollinen herrasväki, astukaa kulissien taakse.
Sergei taputti merkiksi kerran käsillään. Nyt juoksivat lakeijat esiin, kantoivat laivasta korumattoja, patjoja, telttapöytiä ja tuoleja pinon taakse ja katosivat.
– Tämähän on ihmeellistä, Camilla Bölja huudahti, kuin tuhannen ja yhden yön satua!
– Tai kesäyön unelmaa, Bendla haaveili.
– Kun keijukainen rakastuu aasiin taikamarjoja syötyään, virnuili papin poika Justus, ja pastori Tingerhana tarjosi kätensä Camilla Böljalle. Bogislaus kävi jäykäksi, hän punastui ja muljautti pastorille ja kulki tahallaan mamselli Barksténin luo, kumarsi ja tarjosi käsivartensa. Majda-mamselli oli ainoa, joka huomasi seuran ihmisten sisällisen tunteilun ja mieltenkuohunnan, mustasukkaisuuden ja matalan mielialan. Siksi hän päätti kujeilla kavaljeeriensa kustannuksella, hän juoksi ratsumestarin luo, suoristi hänen solmiotaan, ojensipa viiksiäkin, kun tämä aikoi sivuuttaa Sabine-neidin. Hän iski silmää Klaulle ja taputti käsivarrelle. Bendla katseli Majdaa leimuavin silmin ja leppyi vasta kun Klaus otti häntä kädestä ja suuteli sitä hellästi. Bendla kyllä ymmärsi, mitä Klaus sillä tarkoitti. Sitten Majda juoksi molempien paroonien luo ja otti kiepsauttaen kainaloista kiinni.
– Mon cher baron! Sanokaa, oletteko noita vai ihminen?
– Chère mademoiselle, René Rivoir sanoi huolimattoman hienosti, minun kunnon paroonini ovat kaikki rakastuneet teihin, kuten kaikkiin kohtamiinsa naisiin.
– Oh, monsieur kujeilee, älkää uskoko häntä, hän on vanha hurmuri, kysykää häneltä, mistä hän on saanut puuteria takkinsa röyhelön rintapieleen.
– Niin miksi, Don Juan? Ettekö voisi rakastua minuun, Majda kujeili uhittelevasti.
– Oh, minä ihailen naisia, olen ranskalainen. Miksikä on puuteria? Siksi, että naiset tuppautuvat liian lähelle.
– Oo, sellainen uskoton rakastaja! Sabine sanoi hiukan halveksien.
Parooni Sergei kuiskasi Camilla Böljan korvaan:
– Kyllä monsieur itse ripottaa puuteria takilleen.
Sitten keskustelu kääntyi taas sotatapahtumiin.
– Puhukaamme jotakin mielenkiintoisempaa, Bogi sanoi teeskennellyn väsyneesti ja muodinmukaisen välinpitämättömästi.
– Katsokaa tätä ihanaa saarta, se on kuin Eedenin esikartano, Camilla Bölja sanoi. Kerstilän paroonit ovat todella luoneet uuden paratiisin Pohjolaan. Katsokaa, mikä herkullinen illallispöytä herkkuineen keskellä saarta, jossa kesäisin vain metsot kotkottavat rantapuissa ja karhu talvella lyö yhteen kämmeniään ja viheltää. Katsokaa, katsokaa!
– Mikä yllätys, suurenmoista! Koko seurue taputti innostuneesti käsiään. Saaren keskellä oli aukea aho ja sen keskelle valmiiksi katettu ruokapöytä. Pöytäpeite oli koristettu kravunkuvilla ja kukkasilla, kunkin vieraan edessä oli lautaset, eriväriset juomalasit ja nimikortit. Niiden mukaan vieraat kumartaen istuutuivat pöytään. Pöydän päähän parooniveljekset rinnakkain ja sitten rinnakkain oikealle järjestyksessä Camilla Bölja, Bogislaus, Majda Barkstén, Justus, Tingerhana ja vasemmalta ylhäältä alapäähän järjestyksessä Sabine, ratsumestari, Rosalie, Klaus, Bendla ja monsieur. Kukahan tämänkin juonen oli keksinyt, sillä toisilleen vihamielisetkin sattuivat saamaan paikan aivan vierekkäin.
– Jalot naiset ja hyvät herrat, Sergei puhui pöydän päässä. – Kevät on kuin hento neitonen, kesä kuin kupurintainen, verevä nainen. Syksy on jo naitu nainen ja talvi kuin huurreharsoinen mummo, grand'maman. Olemme saaneet nauttia näiden suloisten naisten ihanuudesta ja anteliaisuudesta. Syksyn varjot ovat jo otsalla, mutta veri sykkii vielä voimakkaana, laarit täyttyvät, myllyt jauhavat ja uusi oras odottaa tuloaan. Tämä on kesän viimeinen karnevaali. Karnevaalin kuningas on kuollut, eläköön kuningas. Maljanne!
– Qui vivra, verra! Ken elää, hän näkee, monsieur huudahti, joka oli pysynyt vaiteliaana, koska monikaan ei ymmärtänyt hänen normandialaista murrettaan.
– Siksi, jalosukuiset ritarit ja vallasnaiset, nauttikaamme pöydän ja maalaiselämän antimista.
Kaikki taputtivat käsiään. Lakeijat seisoivat tuolien takana ja tarjosivat isoilla fajanssilautasilla pieniä voileipiä, multasieniä ja ryyppyjä, sitten lientä, kalaa, lihaa ja vihanneksia. Ensin oli käytös jäykkää ja juhlallista. Malja kohotettiin hiljaa ilmaan, kumarrettiin isännille ja vieraille. Kun malja oli juotu, kohotettiin se taas ilmaan ja kumarrettiin joka suuntaan. Reiniläistä valkoviiniä kalalle, bordeaux-viiniä häränpaistille, käristettyä vehnäleipää ja kaviaaria sekä sauternes-viiniä jäätelön kera. Kun ruoka ja viini alkoivat vaikuttaa ruumiissa, keskustelu kävi yleiseksi ja vilkkaammaksi. Ja riemu kohosi ylimmilleen, kun kokit ja palvelijat kantoivat pöytään kuin riemusaatossa ison padallisen punaisia, tilliruohoon sekoitettuja, isoja krapuja, joita solautettiin alas kurkusta pihlajamarjaviinalla.
– Minä syön vain koiraksia, ratsumestari sanoi, ne ovat isompia.
– Ja minä naaraksia, Tingerhana sanoi, sillä ne ovat makeampia,
– Ai, ai, herra pastori, aina teillä vain on naiset mielessä, vaikka sanotte olevanne naisvihaaja.
– Minäkö? Tingerhana sanoi. En suinkaan. Se riippuu vain naisten laadusta.
Naiset vain maistelivat, miehet joivat joskus pohjaan ja löivät lasit rikki merkiksi, ettei niistä enää kukaan saanut juoda.
Ravut syötiin käsin tai erikoisella krapuveitsellä ja kuoret heitettiin eri lautaselle. Kun ravut oli syöty, toi palvelija kullekin vieraalle vesimaljakon, johon oli sekoitettu jäitä ja sitruunanpalasia. Vieras huuhtoi kätensä ja pyyhki kätensä pienellä neliskulmaisella, punaraitaisella pyyheliinalla ja antoi sen palvelijalle, joka servietti kainalossa kiidätti sen kallion taakse kyhättyyn keittiöön, jossa palvelijat söivät rääpiäisiä. Korkkien pauke ja lasien kilinä sekoittui puheensorinaan. Kaikki olivat jo hilpeällä tuulella ja unohtivat seuratavat ja ruokasäännöt.
Sabine neiti onnitteli Sergei-paroonia puheen johdosta.
– Tuhannen kiitosta kauniista puheesta, herra parooni.
– Kaksikin riittää! Ei kestä kiittää, tämä vastasi ja kumarsi kohteliaasti ja sirosti kaikille ja otti sen tehdessään monokkelin silmäkulmastaan.
Nyt nousi Saska-parooni pöydän takaa:
– Anteeksi. Älkää ihmetelkö, en aio puhua, olen enimmäkseen tarkkailija, laskija. Minä siis lasken, montako meitä on pöydässä. Yksi, kaksi, kolme, ai, ai, meitä on kolmetoista. Onneton luku!
– Kolmetoista, oi, kauheaa! naiset huudahtivat.
Tingerhana huomautti: – Pitäisi olla kaksitoista, se on pyhä, apostolinen luku. Kuoleeko meistä joku vuoden kuluessa?
– Minä en usko siihen taikaan, ratsumestari sanoi. Kolmentoistavuotiaana minua suuteli ensi kerran eräs nuori tätini, ja minä olin sitten kovin mustasukkainen tälle naiselle, kun hän vietti häitä.
– Pannaanpa merkille, Majda sanoi, pitäisi pilanpäin yrittää samaa jollekin kolmentoistavuotiaalle pojalle.
– Se on vaarallista, Camilla Bölja huudahti. Minä vain en antaisi suudella itseäni.
– Sabine-neiti kulkee jo kesää kohden, Rosalie kuiskasi Klaulle. Tämä hymyili ja sanoi Bendlalle: Ja armo istuu ehkä talvisessa troikkareessä. Onneksi ei tätä sutkausta kuultu. Kaikki vieraat puhuivat jo keskenään ja yli pöydän niin, ettei moni enää kuullut omaa ääntään.
Camilla Bölja sanoi viehkeästi hymyillen:
– Mutta, herra parooni Sergei af Renskjöld, en ymmärrä, miksi tuon ruman koivupinon juuri pitää reunustaa tämän amfiteatterin tapaisen niittylehdon taustaa, jota komeat kalliot reunustavat. Onneksi se sentään on meistä kaukana.
– Sekin on arvoitus, Sergei sanoi, yksi sana vain: sesam ja pino katoaa ja teidän kauneutenne loistaa kuin kirkastuttaen tätä suloista iltaa teidän seurassanne.
Bogislaus puri huultaan, sillä hän ei vielä ollut keksinyt mitään sopivaa, jota olisi sanonut. Hän oli kyllä jotain ajatellut, mutta se ei ollut kypsynyt hänen hitaissa aivoissaan. Hän oli ajatellut vain ratsuhevosiaan. Mutta hän oli koko ajan katsellut ja ihaillut Camilla-neidin hienopiirteisiä kasvoja sekä aatelisia, sinertäviä suonia. Hän siveli vahattuja viiksiään ja katseli yli pöydän ylimielisesti ratsumestaria, joka vain söi eikä näyttänyt välittävän koko seurasta mitään, muljautti vain joskus Majda Barksténiin, joka hiukan ivallisesti hymyillen oli katsonut ratsumestarin härkämäistä ruokahalua.
– Kuulkaas, herra ratsumestari, miksi te ette ole mennyt naimisiin? Teillä on hyvä ruokahalu. Rakkaushan kulkee vatsan kautta, sanotaan.
– Hyvä, herttainen mamselli Barkstén, te olette kyllä hyvin henkevä ja sukkela, mutta ette taida tietää, että kun miehellä on hampaat, ei hänellä ole leipää, ja kun on leipää ei ole enää hampaita. Eikä tarvitse pistää mitään hampaankoloon. Minä olen jo syönyt ja lyönyt näitä krapuja kuin ennen Simson nasiiri filistealaisia.
– Samalla aseella kuin Simsonkin? Majda uteli.
– Niin aasin leukaluulla, kikatti nyt Justus, sepä oli mestarisutkaus, se minun täytyy muistaa, kertoakseni sen muillekin.
Nauru pöydässä remahti valloilleen.
– Siinä nyt saitte, herra ratsumestari, Sabine sanoi vahingoniloisesti, minä todella ihailen voimaanne.
– Kuulkaas, armollinen mamselli Barkstén, neiti Suorasuu, kun te kysyitte hiukan omavaraisen ylpeästi, miksi en ole mennyt naimisiin, niin myönnän, että olette hyvin älykäs, ehkä liian älykäs tyhmille miehille, mutta sallikaa minun tiedustella, saanko käsittää kyselynne kosintana?
Nyt oli Majdan vuoro punastua ja hän sanoi Bogislaukselle:
– Ratsumestari on mahdoton vanhapoika. Kuinka on teidän laitanne, herra kadetti, teillä on vieressänne vaarallinen kilpailija, oikea miesten hurmaajatar, olettehan kaunis mies, herra parooni!
– Rakas neiti! Tarkoitatteko itseänne? Bogi sanoi hiukan typerästi ja itserakkaasti rintaansa röyhistäen.
– No, en, muita minä tarkoitan. Minä en ole rikas enkä rakas, olen vain hyvin suosittu iloisen luontoni ja vallattoman älyni vuoksi. Mutta miehet eivät lopultakaan rakasta tällaista koditonta muuttolintua, kuin minä olen, sillä tahdon olla vapaa.
– Olette ehkä epäkäytännöllinen, Bogi jatkoi keskustelua väkinäisesti ja kylmästi.
– Olen kai liiaksi hemmoteltu enkä ole oppinut panemaan rahalle pääarvoa. Sen omistaminen on vain keino elää tai on se elinkeino, mamselli jatkoi. Henkistä suuruutta minä ihailen ja minun täytyy saada katsoa miestä kuin ylöspäin, kuin puolijumalaan voidakseni rakastaa.
Bendla kuiskasi Klaun korvaan:
– Majda mamselli tarkoittaa kai Runebergia.
– Ole hiljaa Bendlaseni, kunhan pidot loppuisivat, että saisimme olla kahden. Pöydän alla hän puristi Bendlan kättä kauan ja hellästi.
– Ole varovainen, Bogi katsoo meitä. Sinä, Klaus, et puhu tänään, mutta sinun silmäsi sanovat enemmän kuin pitkät, ikävät pöytäpuheet, Bendla kuiskasi jälleen.
– Olisinpa minä koira, ratsumestari huudahti, koira saa naisen kädestä enemmän hyväilyä kuin mies. Ettekö, mamselli, voisi rakastua minunlaiseen koiraihmiseen?
– Te olette vanha koiranleuka, ettekä koira, mutta pohjaltanne uskollinen, hyvä vainukoira, vaikka te haukutte niin tunnettuja kuin tuntemattomiakin, peittääksenne oman herkän ihmissielunne.
– Taidatte olla hyvä ihmistuntija, armollinen mamselli. Valitan sitä, sillä silloin ette voisi ihailla ketään. Mitä Schopenhauer sanoi kerran koiralleen: Hyi, sinä ihminen!
– Jättäkäämme jo viisastelu, Camilla Bölja sanoi herttaisesti hymyillen Sergei-paroonille. – Herra parooni, mikä on se taikasana, josta minulle äsken puhuitte?
– Niin, vain yksi sana silloisilta huuliltanne, armollinen, jalo neiti, niin huomaatte, että minäkin voin tehdä ihmeitä kuten tekin, sillä te olette varmaankin saaneet polvilleen monen penseän miehen. Bogislaus, ole varuillasi!
Bogi hymyili väkinäisesti ja tarjosi jäätelöä. Oliko se taisteluvaatimus?
Saska-parooni sanoi:
– Ole varuillasi, veljeni, Bogi on hyvä miekkailija.
– Sanoilla minä vain ratsastan tai tuolin selässä, Sergei-parooni sanoi nenäkakkuloita siirrellen.
– Bogi taas on oiva ratsastaja kuten Sabine-neiti.
– Sen minä kyllä tiedän ja tunnen myös Napoleonin oikut ja onnenpotkut, ratsumestari sanoi.
Sabine katsoi häneen pitkään ja vei jalokivillä koristetun sormen huulilleen.
– Onko teidän vilu, mamselli Bölja? Bogislaus sanoi lähentelevästi. Kas niin! Asetan hartiaviitan paljaille hartioillenne. Ilma viilenee. Jalohyveinen ja jalosukuinen neiti! Pelkään, että rakastun teihin, Bogi kiusaili ja suuteli salaa Camilla Böljaa paljaaseen olkapäähän.
– Huh, minun on todella kylmä, Camilla sanoi. Kävi kylmä väristys, kun te koskitte minuun, parooni. Minun ihoni ei siedä kosketusta.
– Anteeksi, Bogi sanoi ja siirtyi etäämmälle.
– Mitä salaisuuksia teillä on? Camilla Bölja uteli. Entä taikasana, parooni af Renskjöld?
– Taputtakaa siis kerran sievällä, valkoisella kädellänne, niin koko pino katoaa.
– Mikä katoaa? huudahtivat kaikki.
– Tapahtukoon tahtonne!
Camilla Bölja löi kahta kämmentä yhteen. Silloin halkopinon keskeltä kömpi esiin tulipunaisiin vaatteisiin puettu mies.
– Katsokaa, tulen jumala on kuin käskystä tullut luomaan loistoa ja tulitusta tälle jalolle seuralle. Sesam!
Mies sytytti pinon sisälle piilotetun tervatynnyrin ja pian leimahti koko halkopino ilmivalkeaan kuin iso juhannuskokko.
Se herätti kaikissa katselijoissa suurta ihastusta. Ilta-aurinko meni juuri mailleen ja päivän säteet ikäänkuin tanssivat punaisina loimujen takaa, jotka kohosivat korkealle ilmaan. – Hurraa, eläköön! Mainiota, mikä ihana ilotulitus!
Monsieur Rivoir heräsi huutoon ja huudahti: – Onko tuli irti? Oh, magnifique!
– Paroonit ovat todella taikureita, huudahtivat naiset.
Istuttiin nyt syömään jälkiruokia ja lakeijat toivat hopeaisissa jäähdytysastioissa jäälikööriä, mansikkamehua ja leivoksia. Justus sanoi pastori Tingerhanalle, joka istui hänen vieressään ihaillen paroonin siroja liikkeitä ja vallasnaisten upeita, kimmelteleviä kesäpukuja:
– Täällähän on kuin Kaanaan häissä, viiniä ja ruokia niin, että voi syödä kyllikseen tulevaa nälkää varten. Herra pastori, ei auta sielua säästää, rahaa kun tarvitaan.
– Koska teistä, herra parooni Bogislaus, tulee upseeri? Majda-mamselli kysyi.
– Odotan vain määräystä, Bogislaus sanoi hiukan mahtipontisesti.
– Teistä tulee varmaankin rykmentin kukka ja kruunu ja jätätte kaikki naiset tänne itkemään, Majda ilkkui.
– Te, mamselli, kai vain iloitsette, kun lähden. Mutta kun saan upseerin olkalappuni ja miekkani tupsuineen, niin minulla on ilo ja kunnia kutsua teidät kaikki Terrabonaan, vaikka en voi luvata tällaista ylellistä kestitystä, kuten Kerstilän paroonit. Erikoisesti pyydän kaikkein nöyrimmästi, että jalosukuinen mamselli Bölja silloin kunnioittaisi meidän vanhaa sukuhuonettamme. Hartain toivoni olisi, Bogislaus jatkoi kohteliaasti, että saisin määräyksen johonkin Turun puolen varusväkeen, jotta voisin käydä katsomassa teitä ja teidän tiluksianne siellä Ruissalossa.
– Minun tilanhoitajani huolehtii kyllä niistä asioista. Minä rakastan matkustamista, uudet olot ja uudet ihmiset pitävät mieleni virkeänä. Minä olen sellainen muuttolintu, kuten mamselli Barksténkin, rakas orpanani ja lähden sukulaisten luota sukulaisten luo ja enoni von Raten pitää lopusta huolen, sillä hän on minun holhoojani. Joka tapauksessa, kiitos kutsusta ja iloisiin näkemiin, herra parooni!
Nyt kannettiin esille iso tarjotin täynnä samppanjapulloja ja korkeita laseja. Seura alkoi hajaantua eri tahoille ja pöytäparit sekaantuivat. Bogislaus kohotti lasinsa ja piti suoralta kädeltä lyhyen kiitospuheen: – Hyvät herrat paroonit af Renskjöldit. Kaikki me saamme mitä sydämellisimmin kiittää tästä ylevästä, yllättävästä ja suurenmoisesta kestityksestä, erikoisesti oman sukuni, tuota noin, puolesta, tuota, tuota, – ei muuta kuin kiitos. – Bogi takertui puheessaan, jota oli pöydän luona miettinyt.
– Mainiota, mainiota, Bogi, ratsumestari soperteli. Cici – Cicero ei olisi voinut paremmin puhua.
Bogi katseli ratsumestaria pitkään ja epäluuloisesti, mutta tyyntyi, kun huomasi, että ratsumestari jo sammalsi. Kun samppanjaa juotiin, Majda päätti edelleen kujeilla. Hän tavoitti Justuksen ja suuteli häntä sanaa sanomatta suulle.
– Mitä? Rosalie huudahti, tämä on hävytöntä!
– Hahhaa, se oli vain sisaren suudelma. En tiedä, mikä minuun tuli. Muistin ratsumestarin tarinan ensi suudelmasta.
– Te olette keimailijatar, mamselli Barkstén, Rosalie riehahti.
– Minä vain koettelin luonnetta, kas, kas, pikku orpana on ehkä rakastunut ja Justus punoittaa kuin pappilan kukko, hahhaa!
– Tämähän on julkea häväistys, Sabine sanoi hillitysti.
– Katsokaa nyt, hyvät naiset, älkää koskaan uskoko mairitteleviin sanoihin, huokauksiin ja polvistumisiin: – oi, minä rakastan teitä kuolemaan saakka.
– Minä tietysti elän kuolemaani saakka.
– Herra Justus Wallenberg on minut jo huomenna unohtanut. Jos mies näyttää hölmöltä kosiessaan, niin silloin se on täyttä totta, ja neitonen voi ryhtyä kanavakankaalla piipunvartta helmillä koristamaan. Mutta eihän Justus vielä polta edes humaliakaan. Justus, Rosalie, älkää olko minulle vihaisia, ehkä samppanja on mennyt päähäni.
Saska-parooni liehitteli Sabinea ja teki hänelle pikku palveluksia, vaikka Sabine kylmästi ja kohteliaasti torjui lempeät lähentelyt. Sen Majda huomasi, hän asettui parooni Saskan eteen ja huudahti: – Oi, parooni minä tahtoisin teitä syleillä, te olette tänään ollut mainio, kadehdittavan elegantti isäntä, itse kohteliaisuus ja huomaavaisuus, te olette niin hienotunteinen, että minua melkein itkettää.
– Te itkisitte, mamselli, tehän nauratte kaikelle.
– Enimmin nauran itselleni.
– Se todistaa suurta älyä, parooni sanoi.
– Kauniin naisen ei tarvitse olla älykäs, mutta rumalle se on välttämätöntä.
– Te, te mamselli, ette ole kuvankaunis kuten paroonitar Sabine, mutta te olette hyvin pikantti ja hyvin huvittava, suloinen pieni olento.
Nyt ratsumestari korotti äänensä ja sanoi suorasukaisesti:
– Enhän häiritse, armollinen vapaaherratar von Brinckenhjelm, tulen ehkä kuin hiilihanko kahden tulen väliin.
– Te olette säädytön, herra ratsumestari, minkälaisen kasvatuksen te olette saanut, kun käyttäydytte noin.
– Hahhaa! Maailmankoulu on minut kasvattanut.
– Kyllä sen huomaa.
– Mutta te, vapaaherratar, ette huomaa mitään milloinkaan. Olette aina katsonut korkeasta kartanon akkunasta pihalle, ettekä sen enempää. Minun äitini opetti, ettei saa sanoa ketään rumaksi eikä saa koskaan sukuperästään, rikkauksista, maineestaan eikä juuri muustakaan kerskailla, sillä lopulta esi-isämme isänisä oli ehkä rykmentin suutari ja rumpali tai jonkun kuninkaan avioton poika.
– Meidän sukumme ei ole alunperin niin alhaista, Sabine sanoi loukkaantuneena. Meidän suvussamme on kuninkaallista verta.
Majda Barkstén huomautti siihen hymyillen:
– Niin, niin, minä tiedän sen. Kuningas Fredrik ensimmäinen oli hyvin kevytmielinen herra. Oli naimisissa Kaarle XII:n ankaran sisaren Ulrika Eleonoran kanssa. Kun ei saanut lapsia tämän kanssa, niin otti itselleen frillan, Hedvig Tauben.
– Minä, mölysi nyt ratsumestari Rabe, – Raben suku on sukua Taube suvulle, melkein samaa juurta.
– Niin, niin, omena ei ole pudonnut kauas puusta, pata kattilaa soimaa, mamselli Majda jatkoi. Hedvig Taube sai lapsia ja niiden jälkeläisiä taitaa olla Suomessakin. Mutta onneksi tämä ehkä on vain kuvittelua.
Näytti siltä kuin Sabine olisi tahtonut repiä silmät Majdan päästä. Hänen silmänsä leimahtivat ja povi paisui kiihkeästi. Jäykkyys katosi kasvoilta ja hänessä oli nyt jotakin inhimillistä ja kuohahtelevaa.
Rosalie ja Bendla katselivat Sabinen äkillistä mielenpurkausta hämmästyneinä ja vahingoniloisina. Pastori Tingerhana pudotti lasinsa maahan.
– Katsokaa! Medusa, jonka katse muuttaa kiveksi jokaisen, joka siihen katsoo. Katsokaa, katsokaa! ratsumestari huusi haltioissaan. Mikä temperamentti, katse saa eloa ja tulta! Kuin kivinen kuvapatsas, joka elävänä on astunut alas ratsun selästä. Sillä lailla, sillä lailla! Mikä muutos! Sabine-neiti, nyt te olette suurenmoinen. Minä olen rakastunut teihin, minä rakastan teitä, minä Caliban, naurava narri! Suurenmoista! Anteeksi, jos loukkasin.
– Vaiti, herra ratsumestari, te olette jo hiukan liikutettu!
Majda Barkstén pudotti nenäliinansa Saska-paroonin jalkojen juureen. – Oi, auttakaa minua, herra parooni.
Parooni Saska nosti nenäliinan ja ojensi sen Majdalle.
– Olkaa hyvä, mamselli.
– Ja taluttakaa minua, parooni, järvenrantaan, päätäni niin huimaa. En pysy pystyssä. Minä paneudun pitkälleni rantakivelle ja huuhdon kasvojani. Kas niin! Pidelkää minua kiinni jaloista tai vyötäsiltä, etten putoa veteen. Parooni noudatti Majdan mieltä ja talutti häntä. Majda suki kammalla hiuksiaan ja palasi Sabinen luo.
– Anteeksi, ei tarkoitukseni ollut loukata. Minä vain tahdoin saada teitä purkamaan tunteitanne, sillä tiedän, että te itse ehkä enimmin kärsitte jäykkyydestänne. Mutta uskokaa, minä tarkoitin vain hyvää. Tuo kova ulkokuori tappaa teissä hyvän ihmisen. Vastoinkäynnit saavat meidät nöyriksi ja toisiamme ymmärtäviksi. Ymmärtäkää toki minua oikein.
Bogislaus sanoi: – Älä ole enää kiukkuinen, Sabine, sinä olet todellakin joskus ärsyttävän kylmä.
Camilla Bölja koetti sovitella ja sanoi: – Tämä on niin orpanamme Majda-mamsellin tapaista. Mademoiselle Suorasuu todella, mutta rehellinen hän on, tämä minun ystävättäreni. Kyllä minäkin joskus olen saanut kuulla kunniani, mutta siksi minä Majdasta juuri pidänkin. Hänen iloisuutensa on tarttuvaa.
Majda oli tietämättään päässyt tarkoituksensa perille. Majdan kuohuttavat sanat olivat Sabinessa nostattaneet mielenmyrskyn, vihan, mustasukkaisuuden ja heräävän rakkauden kaipauksen. Se oli salaman tavoin järkyttänyt hänen sisäisen tyhjän olemuksensa, myllertänyt pohjaveden ja pintakuokun. Tähän asti hän oli suosinut vain hienoja koiria, hevosia, loistovaunuja, pukuja ja huvituksia. Hän oli seisonut liian korkealla kuin kuilun partaalla, jonka tyhjyys oli täyttänyt. Nyt hänessä oli herännyt nainen. Seuraihminen oli saanut väistyä uuden tunneihmisen tieltä. Kuin peilissä hän nyt näki itsensä uudessa valossa, mikä vavahdutti, vapautti ja sulatti hänessä jotakin julmaa, jäistä ja järkkymätöntä.
– No, naurakaa jo, mamselli Barkstén kehoitti.
Sabine hymähti ja sanoi:
– No, ehkä minäkin kiivastuin liikaa, vaikka minun aina pitäisi hillitä itseni, opetti minulle isäni jo nuorena. Mutta minä kärsin siitä.
– Olkaa vapaa, niin huomaatte lopulta itsekin, kuinka helppoa seurustelu on samanhenkisten ihmisten välillä, kun se nostaa meidät arkipäiväisyydestä johonkin juhlallisempaan ja korkeampaan, kuin mitä me itse olemme.
– Se on jumaluutta meissä itsessämme, pastori sanoi nyt kerran sattuvasti.
– Voi niin olla, Sabine sanoi, mutta eikö jo olisi aika lähteä kotimatkalle, kotona jo odottavat.
Sergei-parooni lopetti keskustelun leikilliseen vertaukseen:
– Pan ja Bacchus ovat tänään varmaan kujeilleet kanssamme. Tämä syyskarnevaali saa jo päättyä iloisesti loppusoittoon kuin Kesäyön unelma heräämiseen pahasta unesta ihanaan todellisuuteen. Tämä ilta on ollut ihana kuten te, korkeasyntyinen mamselli Camilla Bölja. Sallikaa minun saattaa teitä. Madame Dubarry odottaa teitä kuin kuningatartaan. Olemme kai syöneet joitakin taikamarjoja niin, että hirvensarvet alkoivat jo kasvaa otsaamme. Siivekäs Eros, rakkauden jumala ei ole voinut erottaa rakastavaisia, vaikka on tänään yrittänyt sekoittaa pieniä pelinappuloita. Pukinsorkkainen Pan, luonnon ikuinen henki, ei ole voinut rakentaa riitaa välillämme.
– Parooni Brinckenhjelmin kaksintaistelusta ei taida tulla tänään mitään. Vai mitä rakas orpana Bogislaus sanoo?
Bogislaus ei sanonut mitään, kun ei tiennyt mitä sanoa. Nyökytti vain päätään Sergeille ja kulki sisarensa luokse.
– Huotraan minä aatelismiekkani panen, vaikka nyt onkin sota, Sergei veikeili vielä ja tarjosi kätensä Camilla Böljalle.
Koko seurue lähti laivalle. Siellä odotti taas yllätys. Etukannella seisoi kaksi klarinetinsoittajaa ja kaksi viuluniekkaa, jotka jalkaa polkien alkoivat soittaa jotakin Felix Mendelsohnin Kesäyön unelmaa, mikä päättyi pitkään, juhlalliseen poloneesiin. Kakarit ja lokit yhtyivät sen johdosta kajahuttamaan huilumaisia ääniään.
Hieno sumu oli jo laskeutunut kaislikon reunalle, mutta ei siitä sen korkeammalle kohonnut. Sensijaan kohosi jo Pärttylin kuu kuin punainen peikon naama, nauraen tummine silmäkulmavarjoineen, valaisemaan laivan väylää välkkyvällä, suomumaisella pinnalla, ikäänkuin hopeapyrstöiset silakat siinä olisivat samoilleet. Ja kreikkalaiskatolisen vinoristin muotoinen, valkeaksi silattu kummeli ja laivamerkki viittoi tietä salmensuussa kapeaan lahteen, jonka rannalla Kerstilän valkoinen kartanonpääty jo häämöitti.
XIII
Bogislaus, Terrabonan nuori herra parooni, siksi kotiväki häntä nimitti, istui kartanon päädyn toisen kerroksen upeassa huoneessaan, ihan yläparvekkeen edessä, josta oli laaja näköala yli Pyhäjärven saaririkkaan vesistön. Edessä näkyi laaja puisto huvimajoineen, kuvapatsaineen ja suihkukaivoineen. Vasemmalla, kauempana väentupa, navetta ja puron silta, oikealla kulmassa inspehtorin rakennus sekä järven puolella iso kivinen, mustakattoinen n.k. pirunkellari, jonka räystäslokeroihin mustat naakat olivat pesineet. Taempana näkyi laajalti peltoja ja niittyjä Pyhäjärven rintamailla, kaaressa ne viettivät järveen. Reheviä ruispeltoja, tumman vihreitä kaurasarkoja sekä jo ruskealle kullalle hohtavia peltoja. Väkeä oli paljon heinä- ja elotöissä. Ainakin sata päivätyöläistä, torppareita, mäkitupalaisia, loisia ja lisäväkeä. Ja isot kuhmurasarviset härät kiskoivat heinähäkkejä ladoille tai elokuhilaita riihelle. Oli siinä vilskettä ja vilinää. Työ kävi hitaasti ja haluttomasti, miesten veressä oli kuin tinaa, uppiniskaista jäärämäisyyttä. Sillä tänäkin aamuna oli Terrabonan parooni seisonut piiskapenkin ääressä renkituvan peräkamarissa. Penkillä oli rähmällään maannut muonamies, jota oli epäilty raumalaisen kulkukauppiaan puukottamisesta. Parooni oli korkeimman omakätisesti antanut miehelle raippoja, kunnes mies oli tunnustanut.
– Etkö jo tunnusta, senkin vintiö, häpäiset koko taloni ja väkeni. Hyvä, ettei minun täytynyt tänne kutsua Paturin noitaa. Pekka kyllä taiallaan saa salat selviksi. Eikö ole parempi, että minä täällä tuomarina harjoitan oikeutta kuin että oman kotiväkesi suruksi saat istua linnassa ja saat vielä sakkoja, joita et jaksa suorittaa. No niin! Nouse ja mene kotiisi ja paranna hurja luontosi, olet muuten hyvä kyntömies, tuossa saat ruplan ja pääset tänään päivätyöstä.
Mies oli huutanut piiskapenkillä niin, että hänen äänensä oli kuulunut pellolle saakka. Parooni oli leppynyt, kun oli saanut purkaa ukkosmaista kiukkuaan ja jättiläisvoimiaan. Mutta kauhulla Beata Birgitta-rouva oli sen kuullut kartanon ylähuoneeseensa, oli tukkinut hienoilla sormillaan korvansa ja käynyt pahoinvointiseksi. Talon huoneväelle se oli tuottanut kesken töitä jonkinlaista hupia, kuten paroonille, joka oli huohottanut helpotuksesta, kun toimitus oli päättynyt. Neekeri Jim oli siitä enimmin nauttinut muistaessaan mustien esi-isiensä orja-aikaa ja raipaniskuja.
Pian olikin sirpin hiomistunti. Väki palasi pelloilta ja laskeutui levolle, ettoneelle mäen poskelle ja pihanurmelle. Tätä kaikkea Bogislaus katseli hiukan välinpitämättömänä.
Bogislaus oli levoton ja odotti Seth Skriivarin tuloa. Vanha herra parooni puuhaili tallissa ja navetassa, jossa iso rotusonni oli käynyt väkivaltaiseksi karjakoille. Ja nuori Klaus herra hääräili rannassa purjeveneensä luona lähteäkseen myöhemmin Korkeilaan, sillä hänkin oli levoton. Ilma kartanossa oli painostava ja ukkosenteinen.
Bogislaus von Brinckenhjelm oli päässyt luutnantiksi ja aateliston lipunkantajaksi. Hän oli saanut ylennyksen sotatilanteen takia, ei omasta ansiostaan, vaan sukuperänsä ja korkean aatelisarvonsa nojalla. Sillä hänellä ei alkeiskoulussa eikä kadettikoulussa ollut tarpeeksi kuntoa, ei kestävyyttä eikä lahjakkuuttakaan. Mahtavat sukulaiset ja suhteet olivat myöskin vaikuttaneet ylennykseen, sillä armeijassa tarvittiin sota-aikana opetusupseereja. Bogislaus oli isänsä tietämättä ehtinyt velkaantua, sillä hän eli rennosti yli varojensa toveriensa seurapiireissä, keilailuissa, ratsastuskilpailuissa ja tanssiaisissa, ja hänellä oli erään korttipelin johdosta kunniavelka, mikä nyt oli suoritettava eräälle varakkaalle toverille. Siksi nuori parooni nyt odotti levottomana Seth Skriivaria, joka oli luvannut hänelle toimittaa takuuta vastaan isohkon lainan. Siksi hän viime aikoina myös oli ajatellut solmia avioliiton jonkun rikkaan aatelisneitosen kanssa. Kerstilän paroonien Pärttylinpäivän keinuissa hän oli todella ihastunut mamselli Camilla Böljan maailmannaisellisiin ja hienovaraisiin hyveisiin. Hän näki edessään kuin himmeästä kuvastimesta armollisen neidon herttaisen hymyn ja säteilevät silmät. Sen takia hän nyt muitta mutkitta tapansa mukaan asiaa tarkemmin harkitsematta oli päättänyt kosia. Kun kosimiskirjeen kyhäily kävi hänelle hiukan vaikeaksi, hän oli ullakon sukuarkiston kirstusta valinnut erään vanhan kosimakirjeen vanhanaikaisine monimutkaisine koukeroineen, kohteliaisuuksineen ja ranskalaisine huudahduksineen. Hiukan muunnellen hän oli päättänyt sen lähettää sydämensä suloiselle valitulle. Hän kastoi pitkän hanhenkynänsä hopeaiseen mustetolppoon ja kirjoitti kirjekaaviota apuna käyttäen koristetuin kirjasimin ruusuiselle, hajuvesillä pirskotetulle silkkipaperille:
"Armollinen, sangen Hyveellinen ja Jalosukuinen neiti!
Chère Mademoiselle et Cousine!
Minun velvollisuuteni olisi vaatinut minua jo kauan tätä ennen ilmoittautumaan suosiolliselle, arvoisalle Orpanalleni ja tällöin kaikkein nöyrimmästi ilmaisemaan ne ajatukset, jotka gracieusment olen saanut armollisesta Orpanastani ja Minä toivon, että näin tärkeän asian täyttymystä ehkäisevät esteet poistetaan toivotulla vastauksella.
Tosin monet seikat ehkä, malheureusement, puhuvat minua vastaan. Mutta väärinkäsittäisittekö Te, armollinen Neiti, minun pohjimmaisen caractère'ni, vaikka en ole tarpeeksi eloquent enkä capable ilmaisemaan ajatuksiani, niin pyydän Teitä, Armollinen Neiti, kuitenkin lukemaan tämän yksinkertaisen kirjoituksen ja esitän täten rohkean pyynnön saada tulla sangen suosiollisen Orpanani Ylhäisen Persoonan omistajaksi. – Suokaa minulle lopuksi onni käydä luonanne Ritoniemessä, kuullakseni siellä lopullisen tuomionne, pyytäessäni teidän armollista kättänne.
Kaikella kunnioituksella olen edelleen Jalohyveisen ja Jalosukuisen Orpanan kuuliaisin ja nöyrin palvelija".
Huolimattomasti Bogislaus heitti kynän pöydälle. Iloisesti viheltäen jotakin kuplettia hän alkoi sormiaan napsautellen astella pitkin permantoa, asettui sitten korkean, kultakehyksisen seinäkuvastimen eteen ja hymyili omalle kuvalleen tyytyväisenä tarkastaen nuorekkaita, punakoita kasvonpiirteitään ja uutta pukuaan.
Samassa joku naputti ovelle.
– Entrez! – Sisään! Bogi karjahti teeskennellyn sotilaallisesti. Jenny tuli ovelle. Bogi astui häntä kohden keikahtelevin, kevytjalkaisin askelin ja kilahtavin kannuksin.
– Sinäkö, suloinen Jenny! No, mitä pidät puvustani?
– Se sopii nuorelle herra paroonille mainiosti.
– Merci hien! Kiitos! Se puhe huvittaa minua, – Bogi taputti tyttöä poskelle ja aikoi tarttua käteen. Kannuksien kilinä soi nyt somasti Jennyn korvissa.
– Ei saa, ei saa, herra parooni. Neekeri voi...
– Se kirottu neekeri on joka paikassa. Alan olla melkein mustasukkainen tälle mustalle sielulle, hän on vihainen minulle sinun takiasi, Jenny. Mikä naurettava horribilinen kontrasti!
Jenny selitteli:
– Se neekeri hiipii täällä kaikkialla ja kurkistelee avaimenreijistä. En ymmärrä, miksi tytöt keittiössä ovat tähän rumilukseen rakastuneet, mokomaan murjaaniin.
Bogi naurahti:
– Variatio delectat, sanoi piru, kun lasipöksyissä juoksenteli.
– Mitä se on, Jenny ihmetteli, – Onko se ranskaa, ymmärrän sitä vain kotitarpeiksi.
Bogi selitti: – Vaihtelu virkistää! Vastakohta vetää aina puoleensa, valkea on sama kuin valo, mutta musta on vain varjo. Sinä Jenny, olet sellainen pieni päivänsäde, tulet akkunanraosta, mutta et avaimenreijistä. Anna minulle huoneesi avain.
Jenny jatkoi, ikäänkuin ei olisi kuullut Bogin pyyntöä:
– Aamulla, kun siivosin vanhan vapaaherrattaren huonetta, huomasin, että neekeri Jim hääräili rouvan kirjoituspöydän ääressä, vaikka rouva onkin ajanut hänet sieltä monta kertaa pihalle, rouva kun ei voi sietää mustaa miestä.
– Miksi se neekeri sitten huoneessa käy? Bogi kysyi.
– Neekeri penkoo aina muiden salaisuuksia hyötyäkseen niistä.
– Mitä salaisuuksia? Bogi kyseli edelleen.
– Kun neekeri alkoi minua liehitellä, minä työnsin hänet nurkkaan ja uhkasin kannella rouvalle.
– Kyllä paroonitar sen vielä muistaa, että on minua solvaissut, neekeri sanoi ja näytti vasta-aloitettua kirjettä, joka oli pöydällä.
– Mitä kirjettä, en ymmärrä, Bogi uteli.
– Kirjettä armolliselle jalosukuiselle neiti Böljalle. – Tämän sanoi Jenny erikoisella äänenpainolla, koska hän oli mustasukkainen ylemmälle kilpailijattarelleen.
– Mitä, neiti Böljalle?! Bogi huudahti. – Aavistaisiko rakas äitipuoleni jotakin? Mademoiselle Bölja on varmasti kirjoittanut jotakin minusta vanhalle paroonittarelle, Jenny, minun täytyy saada lukea se kirje. – Niin, unohdinhan sinne eilen hansikkaan!! – Missä paroonitar on?
– Hän on humalistomajassa.
– Hyvä. – Bogi alkoi taas lähennellä. – Jenny, minä ostan sinulle kauniit korvarenkaat Hämeenlinnan syysmarkkinoilta.
– Ei saa... ei saa kutittaa, tulin vain ilmoittamaan, että pitäjän kivalteri on täällä. Tahtoo tavata teitä, herra parooni.
– Tulkoon! Puhuiko kivalteri Jennylle mitään?
– Ei muuta kuin, että se juonikas Jimini on ehtinyt kertoa siitä paroonittaren kirjeestä kivalterillekin.
Ovelta kuului hätäilevän arka, luiseva koputus. Kivalteri tuli liukkain, liehittelevin liikkein huoneeseen, kumarsi syvään salkku kainalossa ja virkkoi lipevän vilkkaasti:
– Tässä minä olen, herra luutnantti ja parooni. Saan onnitella.
– Kiitos! Bogi sanoi kuivasti.
– Minutkin on korkea esivalta ansioistani äskettäin ylentänyt sotakamreeriksi.
– Vai vallan sotakamreeriksi, Bogi sanoi hiukan ivallisesti. – Olettepo te nyt sotainen mies, ainakin arvoltanne. Niin, olemmehan nyt sodassa, ties miten se päättyy!
– Enkelsmanni häviää, se on varma, kivalteri sanoi.
– Rohkenen olla toista mieltä, engelsmanni ei uskalla taistella maalla, mutta merellä hän voittaa Venäjän heikon laivaston.
Kivalteri poikkesi puheesta ja kävi asiaan:
– Mutta asiasta toiseen. Kylläpä minulla oli paljon vaivoja hankkiakseni varoja. Välikäsien ja kuusmies Kärnän takauksella sain eräältä koronkiskurilta pyydetyn rahaerän 5,000 pankkoruplaa. Teidän täytyy isänne, herra paroonin kuoleman jälkeen sitoutua suorittamaan velasta korkoa 500 ruplaa. Terrabonan metsää tai vastaavaa peltoalaa vastaan. Mutta...
– Mutta? Bogi keskeytti.
– Mutta oletteko te, herra parooni silloin Terrabonan, tämän Hyvämaan rälssi- ja sääntöperintötilan oikea omistaja? Upseeripalkkanne ei taida riittää?
– Tietysti olen oikea omistaja, Bogi sanoi tiukasti. Sabine-paroonitar myöskin ja velipuoleni Klaus af Braehm.
– Ha! Pesäjaossa se asia kyllä kerran selviytyy, selviytyy, kun selvitetään. Mutta oikeastaan Klaus-herra on fideikomissioikeuden mukaan oikea perillinen.
– Oikea perillinen? Bogi katsoi tuimasti kivalteriin.
– Ha, niin oikea. Mutta onko se oikein, sitä en tiedä, kaikille lapsille pitäisi tietysti jakaa yhtä suuri osuus.
– Niin kyllä, Bogi sanoi miettien, sillä lakiasiat olivat hänelle vastenmielisiä ja vieraita. Ja on otettava huomioon, että herra isäni, parooni, on kartuttanut omaisuutta, minkä hän naimisen kautta on saanut omakseen.
Kivalteri selitti: Fideikomissi lankee säädöksen mukaan vain yhdelle, vanhimmalle pojalle. Paroonitar Beata Birgittalla on laamannin puolisona oikeus luovuttaa omaisuus ainoalle pojalleen, laamannin pojalle Klaus af Braehmille. Se laamannivainaja oli muutenkin omituinen mies. Ehkä hän aavisti, että Beata-rouva kerran menisi uusiin naimisiin.
– Eikö tällaista luonnotonta lakia voi kumota? Bogi sanoi mahtipontisesti.
– Laki on sellainen kuin se tulkitaan, kivalteri sanoi. Laamanni-vainaja laati myös sellaisen jälkisäädöksen, että hänen leskivaimonsa Beata Birgitta saa asua leskentilallaan Multsillassa, hoitaa ja hallita myös Terrabonassa, Hyvämaassa, mutta niin pian kuin hän sieltä muuttaa muualle, hän kadottaa oikeutensa.
– Muuttaa muualle? sepä kiertävän kummallista, Bogi sanoi ja jäi miettimään. – En voi tarkemmin tätä asiaa ymmärtää, kun en ole vielä nähnyt tätä testamentin kohtaa.
– Testamentti on isänne, herra paroonin hallussa. Minä olen nähnyt tämän tärkeän asiakirjan.
– Miksi hän pitää sitä hallussaan?
– Hänellä on kai siihen nähden omat tarkoituksensa, kivalteri sanoi oikeusoppineesti.
– Omat tarkoituksensa? Kadottaako myös Klaus-veljeni oikeutensa?
– Se määräys jää voimaan, jollei jollakin tavalla saada Beata-rouvaa kerran muuttamaan talosta.
Bogin silmät alkoivat välähtää ja pyöriä päässä. Niissä oli nyt kuten hänen isänsäkin silmissä vihreä, sähköinen lieska kuin sudella, mutta mielistelevästi viekkaampi.
– Ehkä siihen voi keksiä jonkin keinon, Bogi sanoi punnitsevasti ja ovelasti.
– Keino olisi sekin, ehätti kivalteri nyt innokkaan kavalana. Rouva Beatan olo kartanossa voi käydä sietämättömäksi hänelle itselleen ja hermostuttavaksi muillekin. Hän on taikauskoinen ja pelkää joskus kummituksiakin, pirunkammaria ja kellaria.
– Ne aaveet askartelevat vain hänen herkän vilkkaassa mielikuvituksessaan, Bogi sanoi. – Ehkä muutto esimerkiksi Multsiltaan olisi hänelle terveellistä. Beata-rouva luulee, että laamanni-vainaja kulkee paronin poissaollessa huoneessa tai keinuu kiikkutuolissa tyhjässä huoneessa.
– Kuuluuko sieltä ääniäkin? kivalteri kyseli. Entä rotat... kivalteri nauroi pilkallisesti kuin kiusaaja, joka tahtoo saada vallanhimoisen nuoren ihmisen sielun valtoihinsa.
Bogi lisäsi: – Tai on Beata-rouva kuulevinaan piilukirveen hiomista pirunkellarista. Muuan Anjalan liiton teilattu jäsen, ehkä Hästesko, kulkenee siellä ja etsii päätään kuten mies Danten "Jumalaisessa näytelmässä", jota Beata-rouva lukee.
– Rouva Beata Birgittan ehkä voisi peloittaa muuttamaan talosta. Seth Skriivari, kivalteri oikein hytkähti mielihyvissään katalasta keksinnöstään. Hiukan hassahtava on Ritoniemen hovijunkkarikin, kivalteri lisäsi, – kun on ryhtynyt tutkimaan heprean ja turkinkieltä sekä juutalaisten mustaa raamattua, Talmudia, päästääkseen penkomaan Jerusalemin temppelin ruostuneita romuja. Sanoja ja lauseita siirtämällä muka voi saada selville tabernaakelin aarteiden kätköpaikan.
– Mutta sehän on mahdotonta, Turkkihan on sodassa Venäjän kanssa. Rovasti ehti tehdä Palestiinan-matkansa jo ennen sodan puhkeamista. Millä sen herkkähermoisen naisen saisi järkiinsä.
– Voitaisiinhan hänelle vakuuttaa, että hän saa rauhan, kun luovuttaa oikeutensa teille, herra parooni.
– Mi-minulle?
– Niin, teille juuri, sillä minä luulen, että Beata-rouva vastustaa teidän avioliittoanne armollisen, jalosukuisen neiti Camilla Böljan kanssa. Tapasin äsken neekeri Jim Johnsonin ja hän sanoi minulle, että hän oli nähnyt kirjeluonnoksen paroonittaren pöydällä.
– Ja Jenny-neiti näki sen myös, Bogi selitti ja lisäsi: – Koska jo tiedätte minun kosinnastani, niin ilmoitan kirjoittaneeni kaksi kirjettä jalosukuiselle Bölja-neidille, yhden olen lähettänyt tätä ennen, johon en ole saanut vastausta. Nyt minä ymmärrän kaikki. Luultavasti mamselli on pyytänyt neuvoa Beata-rouvalta ja tämä on luultavasti antanut minusta epäedullisia lausuntoja. Mutta se ei merkitse mitään. Jos nainen todella rakastaa, ei siinä vanhojen tätien varoitukset paljoakaan merkitse. Siksi hyvin tunnen naiset eikä minua tähän asti naiset ole voineet vastustaa.
Kivalteri mairitteli: – Arvaahan sen. Nuori herra paroonihan on komea, kaunis mies ja rikas, kun oikein perinpohjin asiata ajattelee.
– On hävytöntä, Bogi huudahti, että minun äitipuoleni sekaantuu minun yksityisasioihini. Minun äitini hän ei ole. Rouva on kerran saatava pois talosta, mutta tästä ei vielä hiiskaustakaan, ei isällenikään, herra paroonille, muistakaa se, kivalteri.
– Enhän toki, enhän toki, kivalteri vakuutteli.
– Suoritan teille palkkionne ja hyväksyn tämän velkasitoumuksen. Mutta nyt minun täytyy lähteä ratsastamaan, ensin haen ratsuhansikkaani Beata-rouvan huoneesta. – Bogi kirjoitti nopeasti nimensä kivalterin tarjoaman paperin alasyrjään ja vakuudeksi vahvisti sen aatelisella vaakunavahaleimallaan. Bogislaus von Brinckenhjelm hieroi käsiään ja nauroi väkinäisen käheästi. Sitten seurasi hirveä hiljaisuus, myrskyäkin raskaampi. Sillä hetkellä pahuuden henki oli mennyt Bogislaukseen, hän oli kuin pirullisen voitonilon huumeessa. Ja hänen kavala kiusaajansa, kivalteri nautti viekkaasti voitostaan, pokkuroi irvistäen ja perääntyi takaperin kulkien ovelle, josta hän katosi tummine takkeineen kuin musta koiran varjo. Kivalteri kääntyi vielä kerran ympäri ja supatteli suulaana:
– Kun laamanni kuoli, ei leskirouva ottanut minua pesänselvittäjäksi. Ei muka luottanut minuun, vaikka minä olin kreivi Rebenhausin kuvernöörinpalvelijana. Läänin vahtimestarina ollessani hoidin minä menestyksellisesti paljon maalaisten anomuksia eikä vanha herra paroonikaan ole ollut minuun tyytymätön, koska olen ollut hänen lainopillinen neuvonantajansa. Sen sijaan paroonitar kohtelee minua halveksivasti kuin koiraa, kirkolla tuskin tervehtiikään. Taloni on näissä hommissa ränstynyt, ja toivoni onkin, että Terrabonan oikeat isännät minua auttaisivat rakentaessani itselleni uutta tupaa ja turvaa vanhuuteni varalle.
– Kyllä muistetaan, Bogi sanoi matalammalla äänellä. – A propos! Kesken kaiken! Missä Beata-rouva nyt on?
– Kuljin äsken humalistomajan ohi. Niin kutsutussa Amorin temppelissä hän istui lukien kai niitä henkikirjojaan.
– Vai niin, hyvä on. Pitäkääpä häntä silmällä, niin minä käyn tarkastamassa hänen huoneessaan hänen kirjoituspöytäänsä, niin saan selvän hänen aikeistaan. Mutta suu poikki!
– Parasta on pitää häntä silmällä, hermostunut nainen kun on.
Kivalteri meni ja samassa ukkonen jyrähti ikäänkuin taivaan tulijyrä olisi härkävaljakollaan ajanut yli kartanonkaton ja ajajana olisi ollut, itse Ukko Ylijumala, joka karahutti yli taivaan kentän niin, että häränsarvet iskivät tulisia nuolia. Bogi hiukan sävähti äskeisiä sanojaan ja sulki varovaisesti akkunan, sillä hän pelkäsi salamaniskuja. Pirunkammarissa akkuna rävähti auki, ikäänkuin näkymätön käsi olisi siihen tarttunut. Bogi ja kivalteri kavahtivat kalpeiksi.
– Pirunkammarissa kummittelee taas, kivalteri sanoi väkinäisen veikeilevästi, – parasta lähteä hyvän sään aikana, muuten ketarat on pystyssä kohti taivasta.
Bogi ei vastannut mitään. Kuu kivalteri oli lähtenyt, hän pisti kirjeen taskuunsa ja lukitsi pöytälaatikon.
Ukkonen oli laannut jylisemästä. Sen vaaru vyöryi varjostuvan Pyhäjärven yli kaukaisille metsäkunnaille, mutta Terrabonassa ei satanut. Harmaa sadekuuro pilvien alla ilmaisi, että vettä tuli valuen vaaroille. Mutta äkkiä pilvien lomista auringon sädekimput viistoina suikaleina kuin kanteleen kielet levittäytyivät alas avaruuteen. Ukko Ylijumala siellä nyt leppyneenä soitti kannelta vapisuttaen ensin vaskirumpujen räminällään levotonta maata. Kymmenet hevoset olivat tallissa korskahdelleet levottomina, monet jahti- ja vahtikoirat olivat piileskellen ryömineet aittojen ja koppiensa suojiin. Mutta iso sikolauma tarhassaan metsän reunassa oli röhkinyt rajuilmasta piittaamattomana.
Beata-rouva oli istunut vavisten humalistomajassa rajuilman puhjetessa ja sitten hiipinyt vilja-aittaan, joita oli rivittäin kartanon sivussa pilarikatoksen alla. Samassa hänen päähänsä juolahti ruokkia lintuja. Hän rakasti suurta luontoa ja luontokappaleita, sillä hänellä oli säälin suuri lahja, mikä avartaa ja avaa ovia sydänkarsinoihin. Hänellä oli puiston puissa pönttöjä kottaraisia ja talitiaisia varten sekä akkunan alla lintulauta paarmalinnuille. Mutta naakat pesivät vain pirunkellarin kattolokeroihin ja häiritsivät nekin, kuten koirat, Beata-rouvan herkkää unta. Beata-rouva kaatoi jyviä vakkaan, kun hän pihamaalta navetan luota kuuli parooni Rurik von Brinckenhjelmin ilkkuvan ja uhmailevan äänen:
– Hitto vie, mikä niitä hevosia ja koiria nyt vaivaa, onko riena ne riivannut. Ja siinä te, talon laiskat jullit vain makaatte ja vilja homehtuu sateesta pelloilla. Voi tulla nälkävuosi, luuletteko, että minä voin teitä ruokkia vehnällä ja rieskalla, kun ette kunnolla tee päivätyötänne. Nahjustelette ja napisette, pitääkö teitä oikein piiskalla pakottaa.
Parooni polki jalkaa ja tiuskasi inspehtorillekin:
– Ja te, herra inspehtori, istutte vain kamarissa, ettekä valvo töitä. Minä olen teihin tyytymätön. Viime vuoden viljasato oli huono, ladonkatot vuotavat ja hiiret syövät aitan laarien kauroja.
– Minä en voi ilmoille enkä hallalle mitään, herra parooni, inspehtori Curling Göransson sanoi rannikkoruotsinmurteisella kielellä. – Renkivoudit ja torpparit ovat hitaita kuin naudatkin. Hidasta on tämä kansa.
Parooni tiuskasi: – Herra Göransson, ette muukalaisena ymmärrä tämän kansan luonnetta. Jos puhutte vilkkaasti ja ajattelemattomasi!, niin kansa luulee, että te olette humalassa.
– Humalassako? En silloin kiroile enkä puukottele, pehtori huomautti.
– Jos olette sille liian ystävällinen, niin se luulee, että mielessänne on petos ja vilppi. Komentaa sitä täytyy, mutta oikeudenmukaisesti.
– Kansa ei ymmärrä minua, pehtori lisäsi, olen yrittänyt kumpaakin. Mutta kun käännän selkäni, niin he nauravat ja heittävät lapionsa ojaan.
– Niin, syyttäkää nyt toisianne. Miksi minä teille palkan maksan? Ei kansassa vikaa ole, mutta johdossa.
– Johdossa? Göransson uskalsi huomauttaa. Parooni on niin usein matkoilla.
– Mitä se teihin kuuluu. Hoitaisitte sillä aikaa paremmin tilaani, mutta te istutte vain puustellin kuistilla ja hierotte peukaloitanne. Miksi teidän rintapielessänne on aina viinitahroja?
– Minä vakuutan...
– Älkää vakuuttako mitään. Liika on liikaa! Vakuuttelulla ihminen aina paljastaa luonteensa heikoimman kohdan. Ja missä on nuori af Braehm herra? parooni jatkoi. Hän ei pane tikkua ristiin fideikomissitilansa hyväksi. Bogi vain ratsastaa ja Sabine soittelee klaveria. Mitä tästä kaikesta lopulta tulee! Vasaramarkkinat tässä paukahtaa, jollei äkkiä muutosta tapahdu.
Nyt parooni huomasi maantiellä jotakin outoa, mikä lauhdutti hänen mielenpurkaustaan. Hän näki pappilan sonnin tömistelevän karjatiellä, ihan Terrabonan ja pappilan rajamailla.
Parooni huudahti ilkkuen, osoittaen ratsupiiskallaan sonnia:
– Kas vaan, kyllä se pappilan herra siinä rehentelee. Jahka minä lasken Terrabonan herran irralleen, niin saadaan nähdä, kuinka sen käy.
Niin nyt paroonin käskystä päästettiin talon Herkules-sonni raitille. Se hyökkäsi heti sarvet oikoisina pappilan sonnin kimppuun ja se runteli vieraan elukan pahanpäiväisesti, mutta sai itsekin vammoja. Sonni oli vihainen, kun se heinäväen avulla saatiin vihdoin navettaan. Mutta pilttuussa sen laajentunut nenärengas irtaantui ja se alkoi hyppiä ja puskea navetan kivipermannolla niin, että navettatytöt karkasivat heinäparvelle.
Väkevä parooni juoksi nyt navettaan ja yritti asettaa uutta kuparista rengasta sonnin sieraimien reikään. Sonni riuhtaantui jälleen irti, juoksi pitkin navettaa, parooni oli tarttunut marhamintaan. Sonni laahasi paroonia lattialla seinältä seinälle useaan kertaan. Tomu pöllysi heidän ympärillään. Väkevillä voimillaan ponnistaen paroonin onnistui lopulta saada sonni rengasnuorasta kiskoen karsinaan. Renki juoksi ja heitti hänelle kangen, se pujotettiin renkaaseen ja sonnin pää nostettiin ylös, mutta sieraimista alkoi pursua verta. Silloin sonni aivan raivostui nähdessään oman verensä vuotavan pitkin turpaa. Jos sonni olisi voinut painaa päänsä alaspäin, olisi se sarvillaan voinut ruhjoa paroonin. Mutta parooni piteli sen sarvia lujasti ja työnsi kylkeä. Rengas heltyi jälleen. Silloin sonni alkoi painaa paroonia pilttuun seinää vasten. Parooni tunsi, miten hän puristui yhä enemmän kuin rautaiseen pihtiin niin, että hän tuskin saattoi hengittää, hän tunsi piston kylkiluissaan, mutta ei hellittänyt.
– Sitokaa se nuorilla! hän huusi.
Vasta silloin, kun köydet heitettiin jalkojen ja sarvien ympäri, sonni saatiin taltutetuksi ja uusi rengas pujotettiin sieraimiin. Hiukan kalpeana parooni ontui pihaan. Klaus af Braehm oli tullut rannasta ja seisoi odotellen paroonin takana, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin tärkeää sanottavaa tälle. Hän lähestyi paroonia, aukasi suunsa, mutta silloin kuului jostakin hätähuuto. Talonväki oli hämmästynyt katsellessaan väkevän, väkivaltaisen ja leveäharteisen paroonin ylivoimaista kamppailua väkevän luontokappaleen kanssa. Se oli todella komea näky. Paturin poppakin, joka oli tullut parantamaan vanhaa Maria, Beata-rouvan uskollista palvelijaa, oli sitä katsellut kavahtaen. Mistä parooni oli saanut noidan voimansa, väkevän kätensä, palavan, pistävän sielunsa ja ruoskaniskuiset sanansa? Oliko parooni vapaamuurari, vapaa-ajattelija? Hämeenlinnassa käydessään oli hänen usein nähty poikkeavan salaperäisen, kaikkitietävän tohtori Gabriel Gambergin tummaan, empire-akkunaiseen, keltaiseen rantataloon. Tohtorilla oli joskus kolmet silmälasit otsalla ja nenällä. Himmeät akkunauutimet riippuivat aina vihreiden ruutujen edessä, niin ettei päivänvalo päässyt hämäriin huoneisiin. Kerrottiin, että siellä oli pöllöjä ja lepakoita uunin päällä, nurkassa rangaistusvangin luuranko, myrkkykaappi, tomua ja hämähäkinseittiä kaikkialla sekä vapaamuurarien alttari kabbalistisine Davidin-merkkeineen ja Talmudin lauseineen. Oliko parooni liitossa itse sielunvihollisen kanssa, koska kaikki hänelle onnistui, vaikka hän tuhlasikin ja laiminlöi tilansa hoidon? Olihan parooni löytänyt kalkkia saaren vuoresta, hänellä oli nyt viinanpolttimo ja hän oli ostanut Sarkun lähitalon häälahjaksi Sabine von Brinckenhjelmille.
Millainen oli paroonin sieluntila? Öiseen aikaan paroonin vaunut ja hevoset seisoivat jonkin hotellin vierustalla tai sen tumman talon edessä. Sinne oli poikennut muukalaisia miehiä pitämään salaisia istuntoja. Kuskin tietämän mukaan oli vierailla nahkaesiliinat vyöllä ja muurarin kauhat kädessä, kun he vannoivat rapparinvalansa. Mutta anteliaitakin ne muukalaiset olivat olleet. Olihan tohtori ihmelääkäri, ja kaukaakin saapui hänen luokseen potilaita hakemaan parannusta vihavammoilleen. Mene, tiedä, oliko puhe paholaisesta vain panettelua, vai oliko tämä yön pito ja meno jonkin hyväntekeväisyysseuran tai pelihuoneen salainen kokous? Siitä ei kukaan päässyt selville. Mutta sellaisten matkojen jälkeen parooni oli aina ärtyisä ja harvapuheinen, ja hautausmaan ohi piti ajaa täyttä laukkaa, ikäänkuin kirous olisi ollut kintereillä.
Silläaikaa kuin parooni kävi suomalaista härkätaisteluaan navetassa, kuului sikotarhasta rajua röhkinää ja raivokasta sorkkien temmellystä. Metsänlaidasta oli äkkiä karahtanut esiin karhu. Se kulki takajaloillaan ja siat tonkivat torahampaillaan sen takakäpäliä, niin että karhu karjaisi ja kiipesi halkopinolle, putosi maahan ja porhalsi sitten lähellä olevaan metsään. Siat vihan vimmoissaan murtautuivat nyt aidan raosta ja juoksivat suoraa päätä pihalle. Ne olivat niin vihaisia humalistomajan luokse juostessaan, että Beata Birgitta-rouva aitan portaalla pudotti jyvävakan kädestään sikojen eteen. Siat syöksyivät raivokkaina jyviä syömään, röhkivät ja tonkivat maata ja rauhoittuivat vihdoin, kun karjapiiat ajoivat ne sikotarhaan.
Klaus af Braehm oli äitinsä huudon kuultuaan rientänyt paikalle. Paroonikin oli sen kuullut ja lähestyi nyt aittaa hitaasti ja itseään hilliten, vaikka hän tunsi rinnassaan kipua.
– Äiti, mikä sinun on, oletko sairas? Klaus kysyi.
– Siat uhkasivat minut tappaa, oh, kuinka pelästyin.
– Niin, karhu tuli sikotarhaan.
– Karhuko? Minä en kestä tätä, minun täytyy päästä täältä pois, en siedä koirien haukuntaa enkä naakkojen narkutusta. Minä tukehdun täällä, ikäänkuin kirous kulkisi näissä kammioissa.
– Talvella minä sen karhun kaadan, vaikka paljaalla keihäällä ja karkoitan muutkin aaveet. Minä olenkin ajatellut, että sinä, äitikulta, joksikin aikaa muuttaisit leskentilallesi Multsiltaan. Minä tulen mukaan. Siellä alamme aivan alusta tehdä työtä ja unohtaa.
– Korpeenko? Minun tulee ikävä lintujani, näitä saaria, salmia ja lapsuuden muistojani.
– Kyllä Arvellanderin perhe käy sinua katsomassa, pappilan väki ja hupaisa hovijunkkarikin, Pamela-rouva myös, joka on niin hyvä ja herttainen, kapteeni on itse totuus ja rehellisyys ja vieno, vallaton Bendla...
– Bendla? Minä tiedän, että sinä rakastat häntä.
– Niin rakastan, enkä muuta voi. Ajattelin juuri lähteä purrella Korkeilaan pyytämään vanhemmilta hänen kättänsä, mutta sitten tuli tämä kauhea karhu- ja sonniseikkailu, Klaus sanoi puolileikillisesti. – Mitkään maailman vallat eivät voi minulta minun rakastettuani riistää!
– Uh, Beata-rouva asetti kädet silmilleen, – tämä Terrabona on oikea petojen pesä. – Kuten tahdot rakas poikani, minä tulen, käyn vain hakemassa tarpeelliset vaatteeni. Multsiltaan – niin, mutta vanhan, hyvän Marin täytyy tulla mukaan, hän hoiteli minua jo lapsena.
– Niin, siellä mielesi rauhoittuu, äiti, siellä ei ole hermoja häiritseviä ääniä eikä mieltä järkyttäviä kohtauksia. Ja vanha Mari saa sinua hoivata kuten ennenkin. Minä käyn heti noutamassa hevosen, Klaus sanoi.
– Minne sinä menet, Klaus? parooni kysyi, seisten ihan takana. – Minä kuulin kaikki. Vai Multsiltaan!
– Niin, täällä olen vain tiellä. Tahdon alkaa elämäni aivan uudestaan. Aion perehtyä maatyöhön, aloitan rengintyöllä.
– Sinä, aatelismies, alentuisit mokomaan, parooni ivaili, – minä pesen käteni. Kätesi ovat liian hellät ja puhtaat sellaiseen.
– Työ karaisee eikä se ole häpeäksi kellekään.
– Kyllä niin, mutta jonkun täytyy johtaa työtä, viisaiden täytyy hallita, typerien taipua ja alistua.
– Terrabona on liian laaja hallittavaksi. Takamaat ovat viljelemättä ja vain metsästysmaina! Siellä marjat ja sienet mätänevät, hirvet, ketut ja mäyrät siellä villeinä vilisevät, siellä on viidakkoja ja lehtoja, muhevaa, raivattavaa, ruskeata rautamultaa, mikä odottaa kyntäjää. Nyt komeat ikipuut vanhuuttaan kaatuvat, kun eivät päästä valoa vesoille. Uutta, uutta pitää luoda, elämän voimme tehdä Edeniksi, kun vain tahdomme. Elämä kuluu pian, aika rientää, meidän täytyy väkevästi tarttua ajan pyörään, muuten se murskaa meidät.
Parooni kuunteli ihmeissään Klaun innostunutta voiman vuodatusta ja sanoi kompaillen:
– Sinähän puhut kuin Cicero.
– En puhu Catilinaa vastaan, vaan surkeata saamattomuutta vastaan. En ole kapinoitsija.
– Mutta uudistaja muka, parasta pysyä vain vanhoissa perinteissä. Äkkimuutokset villitsevät kansan ja turmelevat sen yksinkertaiset hyveet.
– Ei kansa elä yksinomaan kaloista, linnuista ja marjoista. Kullakin pitäisi olla edes pieni palsta sitä maata, johon hän henkineen ja ruumiineen kuuluu.
– Sinä tahtoisit hajoittaa etkä rakentaa.
– Tahtoisin nähdä kansan tyytyväisenä ja levollisena. Silloin se ei kapinoi. Torpparit olisi saatava itsenäisiksi. Torpparit vain napisevat ja sanovat, että vain herroilla on oikeuksia, heillä sen sijaan ei mitään, vain velvollisuuksia.
– Oletko jo sinäkin saanut tartunnan Rousseaun ja Voltairen opeista? Ne aiheuttavat vain vallankumouksia.
– En ole mikään äärimmäisyyden mies, Klaus sanoi. – Jos maanmuokkaaja saa omaa maata, niin hän viljelee sitä mitä huolellisimmin. Hän on hallitukselle uskollinen ja puolustaa sitä ja maataan, vaikka ase kädessä.
– Pitäisikö siis jakaa kaikki? Hullutusta!
– Ei niin, kullekin omansa. Taitavalle isompi, taitamattomalle vähempi osa, kullekin kyvyn ja tarmon mukaan.
– Tuulentupia! Talonpojat ostavat aatelisten kartanot, ja me n.k. jalosukuiset saamme muuttaa kaupunkeihin rihkamakauppiaiksi tai hotellin hovimestareiksi.
– Niin, jollemme kykene hoitamaan tilojamme. Siksi meidän täytyy ensiksi oppia, sitten hallita. Hyvä olisi Bogillekin perehtyä maalaisoloihin, mutta hän halveksii niitä.
– Hänhän antautuu sotilasuralle. Perinnöstä ei ole tietoa tuon kieron jälkisäädöksen takia.
Beata Birgitta yhtyi tuskallisena puheeseen ja sanoi torjuvalla, väräjävällä äänellä:
– Heretkää jo, en jaksa kuulla tuota ainaista väittelyä perinnöstä. Kyllä teille kaikille lapsille riittää. Minä lähden jo Multsiltaan, ehkä saan rauhan siellä, Jumalan selän takana.
– Sinä jätät minut, Beata, parooni sanoi hiukan pinnallisesti.
– Niinhän sinäkin usein viikoksi, ja minun on silloin täällä niin ikävä. Tahdon nähdä, miten Klaus koettaa uudistaa kaikki, ehkä siitä on hyötyä meille kaikille.
– Sinä Klaus, et siis lähdekään merille. Melkeinpä sitä jo toivoin, parooni sanoi salakähmäisesti.
– Enhän nyt pääse merille, kun on sota. Mutta ehkä sodan jälkeen lähden. – Bomarsundin linnoitus Ahvenanmaalla on jo hävitetty.
– Kun Itämeri jäätyy, Englannin laivasto on pakotettu lähtemään vesiltämme, Luojalle kiitos, parooni sanoi.
– Toivokaamme, että Venäjä, vanha vihollisemme, on pian nujerrettu niin, ettei se ole meille ainaisena uhkana, Klaus sanoi.
– Venäjä voi meitä suojella, se on minun mielipiteeni, parooni huomautti. – Viaporiakaan ei vihollinen ole voinut valloittaa. Sinä aiot siis korvenraatajaksi?
– Tahdon koetella, kuinka korkealle siivet kantavat, Klaus sanoi.
– Tai siivet katkeavat, kun olet kokeillut yhtä ja toista. Parasta pysyä maankamaralla ja viljellä maata entiseen tapaan.
– Eikö tarvita välineitä, jotka helpottavat työtä? Uusia maanviljelystyökaluja tarvittaisiin ja torpparit voisivat lunastaa maat omikseen, Klaus lisäsi.
– Kaikki siis käy kuin viheltäen vain. Helppo sitä on sanoa, vaikeampi toteuttaa, parooni naljaili.
– Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Parannuksia meidän täytyy ajatella, muuten rämetymme ja riudumme vanhaan hapatukseen. Minä lähden, en iäksi. Jos äitini ei viihdy siellä Multsillassa, niin palaamme tietysti takaisin; vaihtelu virkistää ja matkan jälkeen vanha koti tuntuu vain rakkaammalta.
– No, onnea sitten matkalle, parooni sanoi kohteliaan ivallisesti ja suuteli muodollisesti Beata Birgittaa otsalle.
– Minä olen täällä vain viides pyörä rattailla, parooni jatkoi. – Mutta se pyörii kuitenkin kuten maapallo tyhjässä avaruudessa. Minun ainoa poikani Bogislauskin lähtee sotaväkeen. Parooni korosti sanaa "ainoa" ja katseli Klauta hiukan halveksivasti. Minä ja Sabine saamme täällä siis haukkoa tyhjää ilmaa, jollei Sabinekin jonakin päivänä ratsasta ojasta allikkoon. Au revoir! Näkemiin, hyvä herrasväki!
– Hyvästi, Klaus sanoi kuivasti ja lähti talliin.
Samassa parooni horjahti.
– Mikä sinua vaivaa, Rurik? Beata kysyi.
– Ei mikään, sonni taisi vain hiukan tunnustella, montako kylkiluuta minulla on. Niin, niin, nainenhan on miehen kylkiluu. Kyllähän niitä riittää, kyllähän niitä riittää kotitarpeeksi. Parasta, Klaus, että lähetät ratsain hakemaan tohtori Gambergia Hämeenlinnasta.
Parooni kulki kaidepuusta pitäen kartanon yläkertaan. Hän kääntyi ja huusi Klaulle:
– Voit ilmoittaa talkooväelle, että työt tänään lopetetaan aikaisemmin. Väen täytyy tanssia riihessä aamuun saakka, koska ei työ tahdo sujua. Viulun ja klarinetin täytyy lakkaamatta soida, ikäänkuin piiska vinkuisi karkeloivien kintereillä. Kuule! Lakkaamatta täytyy tanssia, muuten minä huomenna lisään päivätöitä kaksinkertaisesti! Se on käskyni. Lakkaamatta, lakkaamatta niin, että ne läkähtyvät tähän pirunpolskaan.
Illemmällä riihestä kuului kenkien kolske ja hameiden huiske. Siellä pyörivät parit taukoamatta, sillä paroonin käskystä inspehtori seisoi pelimannien vieressä nurkassa, hoputtaen niitä soittamaan yhä uusia sarjoja. Naisetkin olivat puettuina ajanmukaisiin pukuihin. Päässä oli kurenauhalla varustettu, pitseillä reunustettu tykkimyssy, vyötäröillä punaraitaiset röijyt, valkeat hihat, esiliinat ja tummanpunaraitainen hame. Ja pojilla oli tumma lierihattu tai patalakki, sininen lyhyt takki, punakeltaiset liivit, tummat polvihousut ja valkeat sukat sekä jaloissa raskaat, rasvanahkaiset kengät tinaisine solkineen. Näky oli kirjava ja verkkaisen vilkas, kun viulun vonkuilevat, kiimaiset kielet ja klarinetin honottavat, kumisevat kurkkuäänet kilvan kiihottivat syysillan hemaisevassa hämärässä pareja yhä puristavampaan tahtiin purpurin, ylhäisön tanssia matkiviin kaarroksiin ja kömpelöihin kumarruksiin sekä polskan kiihkeihin, hullunkurisiin hyppyihin. Hien haju ja tomu täyttivät pölyisen ilman, kunnes miesten jalkoja alkoi väsyttää ja naisten päätä huimaista, mutta viulu piiskasi parit taas uusiin temmellyksiin. Sellaista päivätyön tapaista tanssia ei väki miesmuistiin ollut pyörinyt.
Bogislaus kuunteli huoneestaan iltaisia, kiehtovia ääniä ja klarinetin kutsuvan kutkuttavia kukerruksia. Hän päätti lähteä katsomaan karkeloa. Hän hiipi hiljaa alakertaan ottamaan selvää, oliko Jennykin mukana. Kun hän kääntyi porraskäytävän pilarin kohdalla, hän huomasi miehen varjon hiipivän alakäytävässä. Mies kulki sukkasillaan ja seisahtui Jennyn oven luona. Mustat, muljottavat silmät välähtivät ja valkoiset hampaat paksujen huulien raosta irvistivät kuin ikenet tiikerillä. Bogislaus jäi mustasukkaisesta raivosta kangistuneena odottamaan sykähdyttävän seikkailun kehitystä. Mies naputti hiljaa ovelle. Ei vastausta. Bogislaus tuskin hengitti, niin jännittynyt hän oli. "Jenny, kuule, tule riihelle tai puistoon kävelemään. Oletko yksin? Tule, minä sinua ikävöin. Täällä ei ole ketään. Koko talon väki nukkuu. Rouva ja Klaus-herra ovat lähteneet Multsiltaan ja nuori parooni on varmasti ratsastanut Kerstilään." – Bogi kuunteli yhä herkemmin korvin. Aukaisiko Jenny ovensa tälle oudolle vieraalle?
Silloin ovi avautui raolleen. Ja Jenny pisti päänsä esille ovesta. – Senkin musta murjaani, miksi et sitä heti sanonut, luulin nuoren paroonin naputtavan.
– Onko parooni ennen naputtanut ovelle?
– Mitä se sinua liikuttaa, musta murjaani! – Jenny paiskasi oven paukkeella kiinni niin, että porraskäytävän seinät kajahtivat. Silloin Bogislaus juoksi esille, tarttui Jim Johnsonin niskaan ja paiskasi hänet leukaiskulla käytävän lattialle. Neekeri nousi, otti vauhtia ja puski pää edellä vasten nuoren paroonin rintaa. Tuon tempun neekeri ehkä oli oppinut jossakin sirkuksessa. Bogislaus horjahti, mutta sai tuen kaidepuista. Hän hyökkäsi uudestaan neekerin kimppuun. He kaatuivat molemmat ja alkoivat kieriä alas pitkin portaita. Neekeri mukiloi nuorta paroonia ja päästi suustaan ulvovia, käheitä ääniä kuin sian kurkusta.
– Aiotko sinä harjoittaa täällä valkoista orjakauppaa, senkin musta apina! Mikset anna Jennyn olla rauhassa?
– Valkoinen massa on hyvä, massa ei lyö, minä lähden Turkuun, niin Turkuun ja perustan liqueurkammarin, konditorian ja otan vaimon, otan vaimon, yes, all right!
– Miksi Turun presidentti lähetti tänne tällaisen kuvatuksen ja ylenantopulverin. Vai vaimon, jota löisit? Mars matkaan! – Lujalla otteella nuori, voimakas Bogi tarttui neekerin ranteeseen ja väänsi sen melkein sijoiltaan. Sitten hän talutti Jimin renkirakennuksen väentupaan, riisui häneltä takin, sitoi hänet piiskapenkkiin. Ratsupiiskalla Bogi alkoi sivaltaa neekerin selkää, kunnes itse väsyi tähän piiskurin toimeensa. Neekeri parkui ja potki. Tanssintelmeen takia ei kukaan riihessä kuullut tätä temmellystä. Nuori parooni tunsi sillä hetkellä jonkinlaista pyöveliniloa, veren perintöä vanhoilta kotikurin ajoilta, ja hän nautti tästä slaavilaisen sadistisesta, verisestä työstään enemmän kuin hänen isänsä, joka teki sitä vain joskus huvikseen, saadakseen arvonantoa käskyilleen. Olihan Bogissa äidinpuolelta kaukaista puolalaista verta. Lapsena Bogi kidutti kissoja, koiria ja lintuja. Tästälähin hän säälimättömästi tulisi kiduttamaan ihmisiäkin niin julmilla sanoilla kuin harkituilla teoillakin.
Kun Bogi oli lopettanut, hän pyyhki silkkiliinalla kätensä ja karjaisi:
– Ja nyt sinä muljottava mulatti, annat talontyttöjen olla rauhassa, jotta et siitä tähän valkoiseen maahan mustia paksukalloisia pakanapalleroisiasi. Ja huomenna sinä lähdet vaikka hiiden hinkaloon!
Näin sanoen Bogislaus tarttui neekeriä hartioihin, vei yli pihan ja sulki hänet pirunkellariin.
– Se on oikea paikka sinulle, senkin paholaisen riivaama retkale!
Bogi jätti neekerin ja lähti tapaamaan Jennyä, yhdessä he hiljaa hiipivät käsi kädessä kenenkään huomaamatta puiston perällä häämöttävään, temppelinmuotoiseen huvimajaan.
Samaan aikaan Klaus, Beata-rouva ja vanha Mari ajoivat rattailla koluista, mäkistä tietä erakkotaloa ja uutta eheyttävää elämää kohden. He eivät koko matkalla puhuneet montakaan sanaa. Hevonen korskahti ja pelästyneet yölinnut lehahtivat syvemmälle metsään. Mutta riihessä jatkui tanssi aamuhämärään ja kukon kiekaukseen saakka. Uudistunut sade oli loppunut. Herran väkevä voima oli sinä päivänä käynyt yli vanhan maakartanon vavahduttaen ihmisten intohimoja ja sydänten syviä syitä, pohjia myöten. Myrsky oli kaatanut puutarhassa vanhan, laamannin istuttaman jättiläislehmuksen, mutta sovittava sateenkaari loisti yli Pyhäjärven Vihavuoren takaa kuin maalaisneitosen kirjovyö tai häätalon riemuriukuportti juhannusyössä. Bogislaus oli mennyt iloisesti viheltäen nukkumaan, mutta vanha parooni valvoi vuoteellaan.
XIV
Ritoniemessä oli syksyinen, viileän raikas sunnuntaipäivä. Puiston puut, pihlajat ja haavat olivat punertavan keltajuovaiset. Luonnon värikylläisyys oli puhjennut kuin sytyttävään syyshehkuun, mikä metsästäjien ja erämiesten mielissä nosti innon seikkailuihin soilla ja salomailla sekä herätti nuorten kartanonneitosten ajatuksissa odotuksia ja toiveita tanssiaisista, lemmenleikeistä ja ritaripalveluksista. Ratsumestari, Bogislaus ja Kerstilän paroonit suunnittelivat metsästystä sekä karhun- ja ketunjahtia ani varhain seuraavana aamuna, ja kartanoiden nuorten oli määrä harjoitella vanha näytelmäkappale Ritoniemen isossa, kultaisessa vierassalissa. Ritoniemessä odotettiin vieraita. Sangen hyveellinen mamselli Camilla Bölja, hovijunkkarin sisarentytär, istui yläkerroksen kulmahuoneessa, siron pienen, kultareunaisen empire-kirjoituspöytänsä ääressä, kynä kaarevan kauniissa kädessä ja toinen käsi hienosti punertavalla, ruusuisella poskella. Hän katseli haaveellisesti Pyhäjärven kellankultaisia paasia ja hienojen harsopilvien leijailua kohti Terrabonan varjoisia vaaroja. Camilla oli lukenut naisen suloisella uteliaisuudella ja mielihyvällä nuoren paroonin, Bogislaus von Brinckenhjelmin kosimakirjettä ja hiukan hymähtänyt sen teennäisille kohteliaisuuksille. Nuori parooni oli sen itse ratsastaen tuonut ja jättänyt kamaripalvelijalle. Urhoollinen, uskollinen, nuori upseeri oli siis pelännyt – vaikka olikin rakastunut. Eikä Camilla tietänyt mitään yöllisestä neekeriseikkailusta, oli vain kuullut, että rakas Beata-rouva oli muuttanut Klaun seuraamana Multsiltaan, Säynäsjärven rannalle lepäämään.
Viereisessä huoneessa istui maisemaa vilkaisematta mamselli Majda Ragvaldintytär Barkstén ja luki ylevän porvoolaisen ystävänsä erästä kirjettä, mikä oli hyvin lyhyt:
"Ehkä tämä pitkä kaipaus juuri on tehnyt sinut minulle niin rakkaaksi! –."
Majda huokasi ja tarttui sitten ikäänkuin huonon omantunnontuskan ajamana ripeästi hanhenkynään ja alkoi kirjoittaa pitempää kirjettä, kun kartanon pihalta kuului vaununpyörien jyrinää. Majda koputti seinään ja huudahti veikeästi:
– Camilla kulta, mitä sinä teet? ajatteletko sitä siroa Sergei-paroonia?
Mamselli Camilla Bölja tuli huoneesta ja koputti mamselli Barksténin ovelle ja astui kirje kädessä huoneeseen.
– Kirjettäkö sinä kirjoitat kuten minäkin?
– En vielä, luen vain tätä kosimakirjettä.
– Keneltä se on? Ah, arvaan, Bogislaus von Brinckenhjelmiltä.
– Suotko minun katsoa, osaako se mies mitään kirjoittaa?
– Hän kirjoittaa hyvin kauniisti ja koristeellisesti, niin sanoakseni.
– Niin, kauniisti kyllä, mamselli Barkstén sanoi. – Mutta tällaisia kirjeitä olen ennenkin lukenut.
– Onko nuori parooni tällaisia kirjeitä laatinut muillekin?
– En minä sitä väitä, mutta tämä kirje on varmaan jäljennös jostakin vanhasta perhepaperista ja osaksi kirjoitettu jonkin kirjekaavion mukaan.
– Mitä minä vastaan? Tämä on ensimmäinen kosimakirje, minkä olen saanut. Tietysti se miellyttää itserakkauttani, mutta...
– Mutta et vielä tiedä todellisista tunteistasi. Tuo sinun kosijasi on koko olemukseltaan vain jäljennös eikä alkuperäinen asiakirja.
– Mutta täytyyhän minun jotakin vastata.
– Älä vastaa mitään tai anna hänen odottaa. Se tekee hyvää tuolle itserakkaalle, hienolle narrille. Pitää leikkiä kuin kissa hiirellä.
– En tahdo herättää turhia toiveita.
– Bogislaus-parooni havittelee vain sinun tiluksiasi, siinä koko rakkaus, pyh! Anna, minä kirjoitan oikein korean ja kiusoittelevan kirjeen. Ilmaiset vain sisaren suosiosi ja herätät harhakuvia. Sitten vasta olet oikein naisellinen sinäkin, sillä jäljennös olet sinäkin, suloinen väärennys – kunnes todella rakastat...
– Mutta minun tulee sääli...
– Sääliikö nuori parooni ketään? Ei sääli. Pannaan mies koetukselle. Anna minun toimia. Tämä on oikein minun ammattiani, sekoittaa, purkaa, yhdistää ja purkaa.
– Mutta kuuluu askeleita, Camilla sanoi ja piilotti kirjeen. Mamsellit riensivät sipsutellen ja salaperäisinä huoneesta. Majda kuunteli ja huudahti kurkistaen alakertaan:
– Vieraita tulee Korkeilasta ja pappilasta. Hoi, haloo!
Porraskäytävästä kuului jo iloisia ääniä ja raskaiden askeleiden kolinaa. Hovijunkkari seisoi käytävän yläpäässä, päässä palmikko ja patalakki sekä kädessä punainen omena, jota hän pureskeli. Hilpeästi liverrellen melkein lensivät Rosalie ja Bendla suoraan hovijunkkarin syliin, joka taputti heitä selälle. Raskaasti astellen tulivat jäljessä kapteeni Pamela-rouvineen, jutellen rovasti Wallenbergin kanssa, sitten Justus ja Klaus, joka oli tullut Korkeilasta yhteiselle metsästysretkelle. Hänellä oli musketti ja metsästysreppu olalla.
– Tervetuloa, hyvät ystävät ja arvoisat orpanat, oikein minä olen kaivannut teitä. Ei ole paikallaan Leonardo da Vincin lause: "Jos olet yksin, olet kokonaan oma itsesi." Kun olemme yksin, ajattelemme ehkä vain itseämme ja vihaamme syyttä toisiamme ja pengomme toistemme oleteltuja vikoja. – Niin sinäkin, Arvellander, suutuit minuun viime kerralla suotta syyttä. Mutta taasen tavatessamme unohdamme pistosanat ja kaipaamme yksinäisyydessä elämää, ah, elämää! Kummallista, kuinka pian me voimmekaan unohtaa omat sanamme, onkohan se heikkoutta. Toisinaan tuntuu täällä Ritoniemessä niin yksinäiseltä ja yksitoikkoiselta.
– Eipä sen vuoksi. Joskus aika pappilassakin tuntuu kahden yksitoikkoiselta, vaikka vieraita tulee ja menee. Kaipaamme ystäviämme. Ihmisen ei ole hyvä olla yksin, rovasti sanoi sävyisästi.
– Hovijunkkarin olisi pitänyt akoittua, sanoi karkea ruustinna, joka ei koskaan osannut punnita sanojaan.
– Jumalan kiitos, ettei vierelläni nyt istu vanha, kärttyisä eukko, joka häiritsee minua kirjatyössäni.
– Hovijunkkari on siis naisvihaaja, ruustinna jatkoi.
– Minä vihaan vain naisten vihaa meitä miehiä kohtaan. Rakastan kirjoja, kukkia ja näitä nuoria satakielettäriä, kuten Rosalietä, Bendlaa, Camillaa ja Majdaa, jotka sulostuttavat minua soitollaan ja lapsellisella lepertelyllään. Rosalie saakin taas soittaa Beethovenin Kuutamosonaatin, ja sitten ryhdymme myöhemmin näytelmäharjoituksiin. Se piristää, en jaksa enää ajaa hirviä ja jäniksiä, mutta kyllä minä tarpeen tullen osaan haukkua, hovijunkkari sanoi ja katsoi ruustinnaa kujeellisesti.
Sitten hovijunkkari jatkoi:
– Hei! Jean Jacques Russonen, sinä johdat vieraat huoneisiin, jotta saavat puhdistautua maantien pölystä ja pestä kätensä. Niin, en kärsi naispalvelijoita, tiedättehän sen. Terrabonassa sitävastoin suositaan vain naispalvelijota tai – eunukkeja.
– No veli Willem, kapteeni sanoi. Oletko jo sopinut Terrabonan vanhan paroonin kanssa?
– Enhän voi sopia, kun kivalteri paroonin puolesta uhkasi tuomiokapitulin tarkastuksella, rovasti sanoi. Saarnan johdosta parooni lähti kirkosta. Ehkä sanan siemen sattui arkaan kohtaan. En voi muuttaa vakaumustani, sielunpaimenena minulla on oikeus ojentaa uppiniskaista uhittelijaa. – Jo Pietari Brahe lahjoitti tilan pappilalle. Minkä minä parannan, sen parooni koettaa hävittää. On taas lähettänyt renkinsä laittamaan patoa, niin etteivät pitkät kirkkoveneet pääse salmesta. Näin parooni padottaa oman sielunsakin eikä päästä raikkaan Jordanin vettä puhdistamaan mutaista mielenlaatuaan.
– On kuin rienalta riivattu koko mies, kapteeni noitui.
– Ehkä kaikki on vain uhkausta, hovijunkkari arveli.
– En minä uhkaa pelkää, rovasti sanoi, ensi kerralla minä käytän kirkossa vielä väkevämpää kieltä ja langetan tuomion paatuneen paroonin teoille ja ajatuksille.
Kun Rosalie huomasi hovijunkkarin kädessä omenan, hän yritti johdattaa puhetulvan uusiin uomiin ja huudahti:
– Omenia! Hyvä junkkarisetä, emmekö saa poimia omenia puutarhasta?
– Oikein isoja omenia, sellaisia, joita Eva paratiisissa poimi Aatamille, mamselli Barkstén sanoi vallattomasti.
– Kenelle te, armollinen mamselli Barkstén, taas aiotte heittää Paris-omenan, te oikullinen Afrodite! hovijunkkari sanoi. Eikö se omena lennäkin Porvooseen, vai oletteko jo pannut pyörälle Kerstilän paroonien pienet, pyöreät päät?
– Sergei-parooni voisi käydä Aatamista, jos olisi hiukan rohkeampi, mamselli Bölja sutkautti.
Majda-mamselli huomautti siihen:
– Ai, ai, Camilla-orpanani, oletko unohtanut Bogislaus-paroonin. Krapukesteissä hän melkein kosasi sinua. Kyllä minä sen huomasin.
– Minuako? Kuka minua kosisi, Camilla sanoi suloisesti hymyillen ja säteilevin silmin. Arvaten Majdan ajatukset salaisesta kirjeenvaihdosta hän punastui ja kätki viuhkalla kasvonsa peittääkseen hämmennystään.
– Älkää nyt lörpötelkö, vaan tulkaa sisään, hovijunkkari huudahti ja lisäsi rovastin puoleen kääntyen:
– Niin, Jerusalemiin minä aion matkustaa.
– Mutta nythän on sota, tokko turkkilaiset sinut päästävät sinne, vaikka fetsi olisi päässäsi, kapteeni sanoi.
– Minä olen jo ostanut arabialaisen talaarin, viitan ja turbaanin. Se on hyvä olemassa auringonpistoksen varalta, hovijunkkari huomautti.
– Taulapää! Kunhan keksisit jonkun tuohilakin, jotta säästyisit päähänpistoista, kapteeni sanoi rehevästi.
– Senkin hakotukki! Osaathan sinä taas pistää, vaikka sait halkoja, tuohi on kyllä hyvä virikkeenä, mutta huono ukkosenjohdatin.
– Enhän minä sinulta halkoja pyytänyt, kapteeni sanoi kiivastuen, voinhan minä ensi kerralla polttaa vaikka sänkyni ja tuolini sekä maata lattialla, niinkuin Suomen sodassa tehtiin. Niin, niin, mutta sinähän olit sodassa vain Viaporin antautumisen aikana.
– Joko te taas riitelette kuin Konow ja hänen korpraalinsa, Pamela-rouva sanoi sovittelevasti.
– Isä, lopeta jo, Rosalie virkkoi ja katseli Justusta, joka vilkaisi häntä salaa ja hymyillen.
– Tiedätkö, mitä isoäitisi sinulle teki, kun palasit kotiin Viaporista, kapteeni kysyi vahingonilosta puhkuen.
– Tiedän kyllä, minun mummoni, kreivitär-vainaa...
– Sylkäsi sinua silmille ja sanoi:
Kapteeni täydensi katkenneen lauseen.
– "Kehtaatkin tulla kotiin, kun jätit Viaporin ryssille". Niin sanoi vanha kreivitär, en olisi silloin tahtonut olla sinun nahoissasi, kapteeni lisäsi.
– Mitä niistä vanhoista asioista, hovijunkkari sanoi välttelevästi.
– Pohjimmaltasi olet, hovijunkkari, hyvä mies, autat köyhiä ja säälit sairaita, mutta joskus tuo penteleellinen pisteliäisyys menee liian pitkälle, kapteeni sanoi.
– Ehkä niin, hovijunkkari myönteli.
– Minä annan takaisin karkealla mörssärillä, sinä tiedät sen vanhastaan.
– Hovijunkkari peittää pistosanoillaan liikatunteellisuuttaan, Pamela-rouva sovitteli, ei hän niin pahaa tarkoita, vaikka joskus leksotteleekin.
– Kyllä minä tunnen pappenheimarini, von Raten sanoi. Mennään lukuhuoneeseen, niin selitän veli Wallenbergille tarkemmin Salomonin temppelin aarteita.
– Miten sinä muuten luulet ne löytäväsi?
– Kun Titus piiritti Jerusalemia, niin juutalaiset papit tietysti kätkivät tabernaakelin kultamaljat jonnekin. Ja Talmudista käy selville, minne ne kätkettiin.
– Se on hyvin mahdollista, rovasti sanoi, vaikka ei vielä ymmärtänyt hovijunkkarin ajatusta.
– Ei tämä ole mahdotonta, sillä kätkiväthän talonpojatkin Suomen sodan aikana kultaesineitä peltoihin ja kivien alle, kapteeni lisäsi.
– No, kerrankin, veli Einar Edvard olet kanssani yhtä mieltä. Mutta nyt me jo menemme lukusaliin, ja te nuoret voitte mennä omenia poimimaan.
– Hyvä, että tutkit Raamattuakin, rovasti sanoi, Talmud, Rousseau, Koraani, hm?!
– En ole koskaan ollut jumalankieltäjä, hovijunkkari vakuutti. Kaikissa uskonnoissa on jotain pyhää ja hyvää. Jumala on kaikkialla.
– Tuo on osaksi Lutheria ja osaksi von Ratenia. Ehkä panteismiä. Hyvä niinkin, rovasti sanoi hymyillen. Kaikkeus käy kehityksen piirissä.
Vieraat astuivat hiukan kursaillen ylähuoneisiin.
– Tulkaa jo puutarhaan, Justus kehotti. Hilpeästi, vallattomasti veikeillen nuoret juoksivat puutarhaan. Klaus tarttui hellästi Bendlan käsivarteen ja Justus kiskoi vastahakoista Rosalietä, joka ehkä vielä kantoi kaunaa Majda-mamsellin äkkinäisen suudelman takia.
Hienotunteinen Camilla Bölja ei ottanut osaa kujeiluun, vaan kyseli Klaulta:
– Voiko teidän armollinen äitinne, vapaaherratar nyt paremmin, kuulin, että elävä karhu tuli häntä hätyyttämään.
– Ei karhu, vaan karhun ärsyttämät siat, Klaus sanoi. Rakas äitini voi olosuhteisiin nähden hyvin.
– Sinun äitisi, Klaus, on niin herttainen, että rakastan häntä kuin omaa äitiäni, Bendla sanoi kainosti.
– Toivotaan, että pian saatte kutsua vapaaherratarta äidiksenne, te nuoret taidatte olla jo salakihloissa. Huomaahan sen puheistanne ja eleistänne, Camilla sanoi.
– Emme tiedä vielä mistään mitään, Klaus sanoi vältellen ja jatkoi:
– Ensin täytyy ymmärtää oman kodin onni ja hyvyys, sillä Terrabonaa en ole koskaan tuntenut kodikseni. Siellä on kaikki muka kuin valmista, enkä siellä voinut tuntea itseäni hyödylliseksi suvunjäseneksi. Äitini ja paroonin suhde on ollut järkiavioliitto. Sen jo poikasena huomasin.
– Siksi te, Klaus-herra, varmaan olettekin ollut varhaisvanha, Majda-mamselli sanoi. Se kehittää ja avaa silmät elämälle jo nuorena.
Klaus jatkoi puheeseen puuttumatta:
– Multsillassa olen alkanut elää uutta elämää, alkanut pilkkoa puita, olen jo oppinut äestämään peltoa, vaikka se härillä ajaminen ensin tuntui vaikealta. Tahdonkin Multsillasta tehdä koemallitilan. Sitten tulee Terrabonan vuoro. Äitikin on jo tointunut, kun on päässyt kartanon painajaisesta.
– Vanhasta paroonista? Majda tiedusteli.
– En minä sitä tarkoittanut, mutta äitini on ehkä vapautunut harhakuvistaan ja pahan kammostaan. Äiti kutoo ja kaivelee puutarhassa, ja tämä on virkistänyt hänen ärtyneitä hermojaan.
– Jos äidillenne aika joskus käy pitkäksi, niin me käymme tämän mamselli Barksténin kanssa häntä katsomassa, Camilla sanoi lempeästi.
– Kiitos, armollinen neiti, käynti ilahuttaisi häntä suuresti, sillä te olette yhtä hienotunteinen kuin minun hyvä äitinikin on.
Samassa Rosalie, joka oli kiivennyt puuhun, kirkaisi, putosi oksalta ja alkoi luisua alas puunrunkoa pitkin. Justus riensi puunjuurelle, levitti kätensä ja maanitteli:
– Luisu hiljaa, älä pelkää, minä otan sinut vastaan.
Rosalie hellitti kätensä puunrungosta ja Justus tunsi äkkiä harsopuseroisen, hennon poven painautuvan omaa rintaansa vasten. Äkkiä valtasi Justuksen nuoruuden huumaus, hän muisti kuin kiitävässä kuvassa Majda-mamsellin suudelman ja ikäänkuin Majdaa kiusaten hän painoi kainosti huulensa Rosalien kirsikanpunaisia huulia vasten. Hän tunsi, miten kädet heltyivät ja tunsi kasvoillaan pehmeän läimäyksen...
– Käännä poskesi ja suutele uudestaan, Majda virnaili, kas noin sinusta tulee mies.
– Uskallatkin, Rosalie sanoi kiukkuisesti, mutta silmissä oli omituinen, iloinen ilme.
– Tein sen vain mamsellin kiusalla, sillä tietäkää, mamselli, en minä välitä teistä tuon taivaallista, pyh, ilmaa olette minulle.
– Luuletko, sinä tyhmän älykäs poika, että minä tuonnoin rakkaudesta suutelin sinua. Tein sen vain herättääkseni Rosaliessa mustasukkaisuutta, ja se vie usein päämäärään.
Justus ja Rosalie huohottivat ja olivat hämillään.
Bendla päästi railakkaan naurun ja taputti käsiään.
– No kerrankin! Rosalie on syleillyt!
– En minä, vaan Justus, Rosalie vastusteli.
– Yht'aikaa kuin sattumalta, sattuma on usein onnemme opas, Klaus virkahti. Samassa hän katsahti järvelle ja huudahti: – Mutta kas, lahdella on sorsia, tule, Bendla!
Klaus tempasi pyssynsä ja juoksi tytön rinnalla peltojen poikki, hiipi rantapensaiden taakse. Pian kuului kuulakkaassa ilmassa paukaus. Klaus työnsi Bendlan veneeseen ja veneen vesille ja nosti silkkitöyhtöiset sorsat reppuunsa.
Sillä aikaa kuului omenapuutarhan takaa vihellys. Justus höristi korviaan. Tuttu merkinanto ja iloinen ilmoitus! Eräs vartiopoika, Justuksen taistelutoveri, tunkeutui pensaikon läpi puutarhaan ja huudahti riemusta kaikuvalla äänellä:
– Sevastopoli on antautunut. Eläköön! Venäjä on hävinnyt sodan.
– Vaikka kokonainen rykmentti komennettiin vallihautaan Venäjän voiton astinlaudaksi, mamselli Barkstén lisäsi.
– Elävä massa uhrattiin, jotta tykit pääsisivät liikkumaan.
– Eläköön, eläköön, huusivat kaikki puutarhassa olijat. Se on niin ryssän tapaista. Eivät ne säästä väkeään, ryntäävät kuolemaan kuin hullut, kun piiskurit ovat takana eteenpäin työntämässä.
– Eläköön, Klauskin huusi, joka Bendla käsivarrellaan oli saapunut paikalle ja kuullut uutisen.
– Olisipa meillä nyt oma suuri sotajoukko, niin voisimme vapautua Venäjän vuosisataisesta ikeestä. Ainoa vikamme on, että olemme pieni kansa, kapteeni sanoi hiljaisesti.
– Runeberg on sen kansan runoillaan nostanut Euroopan kansojen kunniasijalle, Majda-mamselli vakuutti innosta väräjävällä äänellä.
Hovijunkkari avasi nyt akkunan.
– Mikä hätänä? Onko karhu tullut tänne Ritoniemeenkin?
– Ei ole, setä, Justus huudahti, mutta Venäjän karhu on kaatunut.
– Mitä, en ymmärrä, hovijunkkari uteli.
Justus jatkoi:
– Sevastopoli on antautunut ja ryssät polttelevat kaupunkia.
– Kuten Moskovaa Napoleonin retken aikana, hovijunkkari jatkoi. Nyt kannattaa juoda samppanjaa! Hei, Jean Jacques Rousseau! Juokse viinikellariin.
– Älä erehdyksessä ota vilja-aitan tai holvihaudan avaimia. Ei nyt ajatella hautajaisia, vaan nyt kannattaa elää, elää oman maamme puolesta! Kyllä nyt Bogislaus pääsi pälkähästä paljaalla peljästyksellä, kun hänen ei tarvitse enää mennä sotaan, mamselli Barkstén lisäsi. Vahinko, ettei hänestä vielä tullutkaan Hämeen rykmentin kapteenia.
– Pian kai tehdään rauha, rovasti sanoi, ja vihollinen vetäytyy pois rannoiltamme. Kiitetty olkoon Isä Jumala, kunnia hänelle taivaassa ja maassa rauha!
– Kohottakaamme lasimme Suomen ja sen suuren tulevaisuuden merkeissä, toivossa ja totuudessa, hovijunkkari kehotti.
– Eläköön Suomi! Justus haltioitui huudahtamaan.
– Eläköön, eläköön! kuului huutoja pienessä lukusalissa, kun lakeija kulki tarjoten kullankellertävää ja heleän helmeilevää, jaloa juomaa, mikä seisten juotiin.
– Mutta unohdamme vallan näytelmäharjoituksen, Rosalie huomautti.
– Osajako on jo tehty, hovijunkkari sanoi, – Mutta kas, tuolta tulevat Kerstilän paroonit ponihevosillaan, sitten ratsumestari, Bogislaus ja Sabine ratsastaen. Ja häntäpäässä ajaa hänen ruhtinaallinen armonsa kahdella kirgiisiläisellä hevosella. Vain yksi mielikissa, suosikki "Patjoinkin" lepää armon sylissä ja vieressä istuu pastori Tingerhana taivaallisen totisena ja tärkeänä luoden ihailevia silmäyksiä Sabine-neitiin, joka kuvaelmassa esiintyy Dianana.
– Mitä osaa Patjomkin näyttelee? Ehkä Simsonin leijonaa, koska Tingerhana silittää sen häntää, Justus leksotteli.
– Mitä muuta esitetään, Bendla kysyi.
– Esitämme myös vanhan paimennäytelmän, mutta se on vielä suuri salaisuus.
– Mitä muuta yllättävää? Majda Barkstén kysyi.
– Esitämme vielä, Rosalie jatkoi, vierassalin seinätaulun mukaan kohtauksen, miten Achilles opettaa poikaansa ampumaan jalopeuraa jousella ja nuolella.
Klaus ei puuttunut puheeseen, vaan sanoi nyt:
– Niin, huomenna varhain alkaa kettujahti. Ja Paturin torppari on kiertänyt karhun, jonka aion kaataa, jottei se enää peloita Beata-rouvamme mieltä, Klaus sanoi päättävästi.
– Pitää jo aikaisin mennä nukkumaan, emmekö jo lähde, rovasti sanoi puolisolleen ja teki lähtöä.
– Eihän toki näin aikaisin, voittehan yöpyäkin, hovijunkkari kehoitteli.
– Eihän toki, vieraita on jo liikaakin, niin, minulle vieraita vieraita. Varhain ylös vuoteesta ja varhain vuoteeseen illalla. Vieraat tielle, talo työlle!
– Minä olisin sinulle lukenut saarnani, hovijunkkari sanoi. – Palestiinan matkan takia minun täytyy ruveta tutkimaan Vanhaa testamenttia. Sehän on kuin paras tietokirja, vanhojen aikojen ja olojen selvittäjä.
– Käyhän talossa, niin voimme yhdessä tutkia sanaa, rovasti sanoi ja lähti vaimonsa saattamana. Justus voi jäädä, koska syysmetsästys on jo alkanut, liikunta metsässä ei synnytä nuorissa sairaita ajatuksia. Puhdas ilo ja reippaus sopii sekin etsivälle mielelle. Näin sanoen rovasti lähti trilloillaan pappilaan ja nuoret riensivät suureen, kultaiseen saliin, jonka perälle oli pystytetty tilapäinen näyttämölava sekä vihreästä kankaasta tehty, syrjään siirrettävä esirippu.
Samassa tulivat saliin ratsumestari, Kerstilän paroonit, "armo", Bogislaus ja Sabine sekä pastori Tingerhana.
Hovijunkkari riensi edellä kuin mikäkin hovimestari ja esitti:
– Tässä tulevat näyttelijät ja osa yleisökin. Kainojen köyhien hyväksi toimeenpanemme joulupyhinä iltaman. Kartanoihin tulee silloin paljon sukulaisia, jotka viipyvät täällä aatosta loppiaiseen saakka. Hyvä on alkaa harjoitukset jo nyt, jotta kaikki oppisivat hyvin osansa. Ensin meillä on ohjelmassa kuvaelma. Siinä vapaaherratar Sabine von Brinckenhjelm esittää Dianan osaa ja parooni Saska af Renskjöld narkissoksen osaa. Bengaalivaloa! Sitten seuraa kreivi Kustaa Filip Creutzin, suomalaissyntyisen runoilijan erinomainen paimenrunoelma Atis ja Camilla. Sen esittävät jalosukuinen ritari Klaus af Braehm ja jalohyveinen mamselli Bendla Arvellander. Ja mademoiselle Rosalie saa sen aikana soittaa jonkin pastoraalin tai Mozartin serenaadin. Asettukaa paikoillenne esiripun taakse. Sitten seuraa ohjelman jatkona tanskalaisen huvinäytelmänkirjoittajan Ludvig Hollbergin yksinäytöksinen veijarikomedia "Araapilainen pulveri", jossa kuvataan miten käy, kun havittelee liiaksi rikkauksia ja luulee kullanteolla rikastuvansa ja voivansa tehdä köyhät rikkaiksi. Sillä, hyvä herrasväki, jos joku keksisi kullanteon, niin kullan arvo alenisi kiven veroiseksi. Ja sitä se perusominaisuudeltaan onkin, vain kylmä metallikapine, jolla voi tehdä niin pahaa kuin hyvääkin. Olen suostunut ohjaamaan tämän kappaleen, sillä nuorena näyttelin itse juutalaisen osaa, hovijunkkari jatkoi. – Pastori Tingerhana saa esiintyä kuiskaajana.
– Eihän toki, kuinka minä kirkon nöyrä palvelija voisin esiintyä teatterimiehenä.
– Kulissin takana, eihän teitä kukaan näe eikä teidän tarvitse lausua yleisölle sanaakaan. Se olkoon meidän salaisuutemme.
– Suostuisinko, Tingerhana sanoi, tämän jalon seuran mieliksi ehkä suostun, kunhan ei rovasti saa tästä tietää.
– Ajatelkaas, hovijunkkari sanoi, uskonto on synnyttänyt teatterin. Jo Kreikan aikana ja keskiajalla... Tuleva magister baccalauraeus, Justus Wallenherg saa toimia kulissimiehenä ja esiripun siirtäjänä.
– Valmis kuten aina, Justus sanoi reippaasti.
– Jaan ihmiset kahteen luokkaan: tekijöihin ja töllistelijöihin. Me olemme tekijöitä ja suuri yleisö töllistelee, hovijunkkari sanoi ja lisäsi: Ja jotta säästäisimme kuluja, voi paimennäytelmässä käyttää paimenten pukuina Kustaa kolmannen aikaisia rokokoopukuja. Se on pyrkimystä palata ylikulttuurista yksinkertaiseen maalaiselämään.
– Se on nurin käännettyä Rousseaun oppia, ikäänkuin puettaisiin maassa mylvivä härkä riikinkukon höyheniin, Majda mamselli kompaili.
– Teidän huomautuksenne on ylösalaisin käännetty, eriskummallinen väite tai paradoksi.
– Minä rakastan paradokseja, Majda lisäsi.
– Ehkä ullakoillanne, hyvä herrasväki, vielä on näitä isoisienne siroja pukuja, joita toivoisin vieläkin käytettävän. Tekotukkia, puuteria, röyhelösolmioita, koreita kultapäärmetakkeja, kultanyörisiä liivejä, polvihousuja ja hopeasolkikenkiä.
– Siten me kaikki voisimme vielä näyttää nuorilta, kapteeni sanoi, eikä minun kaljunalkuani näkyisi, eikä, hyvä hovijunkkari, sinun munanmuotoista pääkuhmuasi näkyisi.
Ratsumestari kääntyi Sabine-neidin puoleen ja sanoi:
– Ja meillä keski-iän miehilläkin voisi tekotukkaisina olla menestystä naismaailmassa eikö niin, vapaaherratar Sabine von Brinckenhjelm?
– Ehkä Herkuleen tai Kykloopin talja teille paremmin sopisi.
– Varokaa, etten ryöstä teitä luolaani, yksisilmäisenä näen pimeässäkin, ratsumestari kiusoitteli.
– Niin totta, unohdin sen, hovijunkkari sanoi innoissaan. Minä ihan nuorrun, kun ajattelen näitä harjoituksia. Ne piristävät meitä piintyneitä vanhojapoikia. Runous nuorentaa. Esitämme välipalana vielä kuvaelman Achilles opettaa poikaansa ampumaan jousella jalopeuran.
– Minä kyllä suostun kiljumaan jalopeurana, ratsumestari viisasteli.
– Hovijunkkari lisäsi: Voin myös ilmoittaa, että Turun teinejä on tullut pitäjälle. Venia-lupakirjan mukaan heillä on oikeus vaatia muonaa ja yösijaa. Korvaukseksi he ovat luvanneet esittää meille keskiaikaisen mysteerion "Tuhlaajapoika".
– Hyvä, hyvä, huusivat salissaolijat. Nyt tulee hauskaa, kun beanit ja ribaldit ovat liikkeellä.
– Miksei mamselli Camilla Böljalle ole mitään osaa? Bendla sanoi katsellen Camillaa ihailevin silmin.
Sen huomasi Camilla ja sanoi: – En taida näytellä elämässä enkä teatterissakaan.
– Rakas sisarentytär, sinä suloinen lapsi. Sinulle on suotu suurin osa olla kuningattarena tanssiaisissa.
Tämän kuullessaan Sabine puri huultaan, mutta ei sanonut mitään.
– Voihan Saska af Renskjöldikin esittää Achilles-pojan osaa, hovijunkkari ehdotti.
– Olenko minä vielä niin poikamainen, Saska-parooni huudahti. Olkoon menneeksi, minä suostun.
– Sehän on teille, herra parooni, vain eduksi, kun teillä on kihara tukka, siihen ripotatte vain paljon puuteria, niin ette tarvitse edes peruukkia, Majda mamselli sanoi ja pyyhki Sabinen kiusaksi tomua Saska-paroonin kauluksesta. Tämä kumarsi ja suuteli Majdan kättä. Sabinen silmät leimahtivat ja hän katseli tuimasti Majdaa. Sen huomasi ratsumestari, joka melkein ahnain katsein seurasi Sabinen liikkeitä.
– Niin, niin, Sabine neiti, varokaa näkymättömiä Amorin nuolia, niin Diana, metsästyksen viaton jumalatar, kuin olettekin, Majda sanoi.
– Varokaa te itse, mamselli, siivekkäitä sanojanne, jotta ne eivät lennä teitä itseänne vastaan – oikein Porvoon mitalla, Sabine ilkkui.
– Bravo, bravo, hänen armonsa huudahti ja taputti käsiään. Minun pojanpoikani on vielä sellainen enfant terrible. Oh, magnifique! Spectacle grandiose! Katsokaa, Patjomkin taputtaa myös käpälällään, armo sanoi ja ojenteli kissan käpäliä. Sekin on yhtä huikentelevainen kuin keisarinnan suosikki. On uskoton Katariinalleen ja maikailee muitakin maatuskoja.
– Sitten ohjelma onkin jo valmis. Näytännön jälkeen panemme toimeen tanssiaiset, menuettia, polonaisia ja ihan uuden uutta françaisekeskustelutanssia, jonka seremoniamestariksi on lupautunut Sergei-parooni. Ymmärrättehän kaikki ranskaa, sillä tanssivuorot esitetään ranskankielellä. Voilà!
– Ja nyt hiljaa! Esirippu syrjään! Pastori Tingerhana! Temppelin esivaate repeää, olkaa varovainen. Atis ja Camilla-kuvaelma alkaa.
Näyttämöllä seisoivat käsi kädessä, melkein syleillen Klaus ja Bendla kuin onnesta hymyillen. Tämä näky sai katsojat hurmiotilaan ja kaikki taputtivat kiivaasti käsiään paitsi Bogislaus, joka tuijotti vihaisesti velipuoleensa.
Kesken harjoitusta riensi kartanon Janne-lakeija nopeasti saliin ja toi hopeatarjottimella kirjeen hovijunkkarille. Tämä repäisi kirjeen kiireellisesti auki ja luki syrjässä Hämeenläänin kuvernöörin, kreivi Rebenhausin lähettämän kirjeen ja runotervehdyksen, jollaiset olivat hyvin tavallisia säätyläisten kesken.
Hovijunkkari astui juhlallisesti keskelle salia ja sanoi tyynesti:
– Ystäväni kreivi Rebenhaus ilmoittaa minulle tässä kirjeessä, että keisari Nikolai I on kuollut.
– Kuollut, naiset supattivat, ja miehet mumisivat jotakin hampaittensa välistä.
Klaus katseli merkitsevästi Justukseen ja puristi salaa nyrkkinsä kokoon. Ratsumestari hymähti ja nyökäytti päätään kapteeni Arvellanderille.
Tämä seisoi hievahtamatta paikoillaan, ei kuitenkaan kunnia-asennossa, vaan pää tarmokkaasti pystyyn kohotettuna ja käsi tapaili sivulle ikäänkuin näkymätöntä miekkaa, jonka hän oli taittanut Viaporin valleilla. Bogislaus ja Sabine nousivat vaistomaisesti ja painoivat päänsä alas – kuin hiljaiseen hetken hartauteen.
Nuoret miehet tointuivat pian ja hajaantuivat metsästysvalmistuksia tekemään, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Tuntui kuin helpoituksen huokaus olisi lähtenyt jokaisen rinnasta. Vanhemmat vetäytyivät sisähuoneisiin pelaamaan biljardia tai shakkia. Nuorten neitojen huoneista kuului naurun kikatusta ja iloista laulua.
Pian kuului kautta koko Ritoniemen kartanon salista väentupaan ja tölleihin saakka huudahdus:
– Oletteko kuulleet, keisari on kuollut!
– Kuollut!
– Niin, keisari on kuollut!
Paturin Pekka, joka väentuvassa hieroi luuvaloista kylän eukkoa yrttivoiteillaan, huudahti: – Nyt se penteleen pyöveli joutui Kyöpeliin ja kyllä Kyöpelin ukko sen paahtaa kuumimmassa kattilassaan. Johan minä ennustin sen kuoleman.
– Miten sinä sen ennustit? kysyi lakeija, joka oli alentunut käymään väentuvassa.
– Viime yönä putosi keisarin kuva seinältä, vaikka minä sen olin kiinnittänyt naulalla, jonka otin eräästä kirstusta hautausmaalta. Huono enne, huono enne!
Lakeija lisäsi siihen:
– Ehkä se ruosteinen naula oli vanha suomalainen kantanaula tai ruumisnaula keisarin omaan ruumiskirstuun.
– Mene, tiedä, Paturi sanoi. Huono enne se vain oli!
XI
Terrabonan vanha parooni oli parantunut vammoistaan, kun tohtori Gamberg oli häntä jonkin aikaa hoidellut. Hän ei ottanut osaa nuorten, jalosukuisten kartanoherrojen syysmetsästykseen, vaan lähti kilpa-ajohevosella syysmarkkinoille ja ravikilpailuihin Hämeenlinnaan. Hän ohjasi itse keveillä kilpa-ajorattailla virmaa ja voimakasta Loordi-orhiaan, kantakirjakilpailijaa, jälessä ajoi uusi renkivouti toista Jaarli-hevosta, jonka parooni aikoi myydä. Hän ajoi ensin hiljaa, piiska tuskin hipaisi hevosen kullankiiltävää karvaa. Sitä renkivoutikin oli ihmetellyt, hän kun oli nähnyt patruunan piiskapenkin ääressä heiluttavan patukkaansa vinhemmin, vaikka ei patruuna sitä käyttänytkään niin kovakouraisesti ja rajusti kuin hänen väkiluonteinen poikansa. Parooni antoi orhin astella ylämäkeä, ja niin oli aikaa ajatella pitkällä taipaleella. Hän tunsi itsensä vapautuneeksi ja vaivattomaksi. Hän tapaisi Hämeenlinnan varusväen upseereja ja tätinsä Kaarina Flemingin viedäkseen hevosensa tämän talliin ja lainatakseen häneltä rahaa, ja hän tapaisi kilpa-ajoradalla tai hienoilla kuvernöörin päivällisillä ylhäisiä tuttaviaan, joiden seurassa hän tunsi itsensä samanvertaiseksi yksinkertaisiin talonpoikiin myrtyneenä. Kotona hän oli ylimielisen jurotteleva, mutta vieraissa hän oli ystävällinen ja ivallisen sukkelakin, kasvatuksensa mukaan ritarillinen ja huomaavainen. Markkinoiden melu ja vilinä piristäisi hänen viimeaikaisen apean mielialansa. Hän ajatteli keisarin kuolemaa ja poikansa tulevaisuutta. Bogislauksella ei näkynyt olevan harrastuksia henkisempään työhön eikä maatöihinkään. Hän ajatteli myöskin kesken louhittua kalkkikaivosta, koska kalkkia ei tavattu maan pintaa syvemmältä. Viinapolttimokaan ei kannattanut, koska sitä sai käyttää vain määrättyinä aikoina kuten nytkin markkina-aattona, jolloin lukuisat viinakuormat kulkivat maantietä pitkin Hämeen pääkaupungin vanhalle torille, jonka äärellä residenssitalossa asui hänen ystävänsä kreivi Rebenhaus, joka oli kutsunut hänet tavallisille maakuntapäivällisille ympäristöpitäjien tilanomistajien suuraateliseen seuraan. Siellä voisi komeilla pitkällä vartalollaan ja ritarimiekallaan. Hän ajatteli myös Beata Birgittaa, jonka hän kylmällä kohtelullaan oli vieroittanut itsestään. Heidän ajatuksensakin vain loittonivat toisistaan, tuskin he tapasivat toisensa muulloin kuin ruokapöydän ääressä. Mutta parooni ei kuitenkaan liehitellyt muita naisia, vaikka hänellä siihen miehekkään olemuksensa avulla olisi ollut hyvää tilaisuuttakin. Hän piti tällaista menettelyä epäkäytännöllisenä, jollei suorastaan itselleen vaarallisena, sillä hän oli luonteeltaan harkitseva, varovainen ja siveä.
Parooni ajatteli myös laamannin monimutkaista testamenttia. Koska Beata-rouva nyt oli lähtenyt Terrabonasta Multsiltaan, niin hänellä ehkä olisi oikeus ottaa haltuunsa koko omaisuus. Mutta tarkemmin mietittyään hän päätti neuvotella kivalterin kanssa, kun Beata-rouva ei ollut vielä täydellisesti muuttanut kartanosta ja koska hänen tavaransa vielä olivat Terrabonassa. Mutta sen fideikomissioikeuden hän kerran ratkaisisi oman poikansa hyväksi, vaikkapa väkivaltaisin keinoin. Sillä hän ajatteli jonkinlaisella kauhulla mahdollisuutta, että koko tila tiluksineen kaikkineen lankeaisi hänen poikapuolelleen Klaus-herralle, jota hän ei voinut sietää. Antaahan asioiden kehittyä itsestään, hän mietti kaukoviisaasti toivoessaan Terrabonaa omien lapsiensa ainaiseksi asuinsijaksi. Hän heilautti iloisesti piiskaansa ja jätti kotihuolet oman onnensa nojaan, ja hepo lähti reippaasti ravaamaan. Punaiset virstantolpat vilahtivat hänen ohitseen, talot ja töllit, surkeat suot ja metsät tienvarsilla. Pyyt pyrähtivät puilta ja parooni ajatteli nuorten metsästystä Terrabonan ja Ritoniemen laajoilla takamailla. Paljon oli hänellä maita ja metsiä, mutta paljon myös velkoja. Pari tuntia ajettuaan hän ajoi ohi Idänpään kyläröttelön ja näki kaukaa Vanajaveden takaa kaupungin kirkon pyöreän kuvun siintävän ja kaksitornisen Birger Jaarlin linnan. Hän jätti taakseen markkinamiehet ja jalankulkijat sekä karahutti kieppuvilla kilpa-ajo-kääseillään yli pitkänsillan täti Kaarinan rantatalon portille, joka oli suljettu. Parooni löi vahvalla nyrkillään niin, että talon lauta-aita tärähti. Kukaan ei tullut avaamaan, täti oli kai ostoksilla torilla.
Lievästi päihtynyt pappilan renkivouti pysäytti talon kohdalla liinakkoharjaisen hevosensa kadulle. Kadun akkunoiden pielissä komeili katupeili ja porttien yllä vaskinen puolikuu ja kukon kuva.
– Mitä se patruuna nyt hakkaa? Patopaalujako Kuivassalmeen?
– Moukka! Vai sinä olet se sama saamarin mies, joka sen vietävän papin käskystä revit salmesta paaluni. Se on laitonta, sillä puolet salmesta kuuluu minulle.
– Pääsettekö tekin, pirun riivaama piiskuri, koskaan taivaan valtakuntaan, kun estätte kirkkoveneiden pääsemästä väljemmille vesille.
– Kyllä minä sinut tunnen, roikale. Olit ennen minun palveluksessani, parooni sanoi. – Minun täytyi sinua kerran kurittaa rikkomuksestasi. Muutit sitten pappilaan.
– Niin, niin kyllä sen muistan, pieksitte selkäni verille, kun en teitä totellut. Mutta kyllä te vielä saatte ne verinaarmut kalliisti maksaa. Jukukliut, tänä iltana minä pehmitän teidän nahkanne niin, ettette voi rattailla istua, kun kotiin lähdette.
– Vai sinä uhkaatkin, – ehkä henkeänikin, parooni kirahti.
– Niin juuri, henkeännekin!
Voudin rattailla istui myös Kärnä ja Paturin Pekka, jotka toistensa korviin hevoskaupoista kuiskutellen halasivat ja hoilottelivat.
– Mokoma roskaväki, menkää tiehenne, parooni sanoi kiivaasti ja nosti portin hartioilleen, siirsi sen syrjään ja talutti orhinsa talliin.
Paroonin renki pui nyrkkiä miehille, virnistäen ja hähättäen ne tempoivat ohjaksia ja ilkkuivat:
– Eihän tuo ole temppu eikä mikään, nostaisitte patopaalutkin selkäänne, muuten painutte itsekin kuin kivi Pyhäjärven pohjaan.
– Sapristi! Auta armias sinua, rengin retkale, kun sinut toiste tapaan, niin heitän sinut linnan karnaaliin.
– Ja minä heitän sinut sillalta Vanajaveteen, renkivouti uhkaili.
Parooni sivallutti ja pamautti ilmaan piiskallaan.
– Pamauta, sinä p–le, et minua piiskallasi enää pelota.
– Vihatkaa, kunhan pelkäätte, parooni lisäsi.
– Kyllä sinä, senkin koljatti kerran itse joudut piinapenkkiin. Ja se helvetin ylimmäinen piiskuri suomii silloin selkäsi tulenpunaiseksi.
Miehet kirosivat ja ajoivat tiehensä.
Koska kilpa-ajot eivät vielä olleet alkaneet, parooni lähti hakemaan tätiään ja katselemaan kirjavaa markkinaelämää. Hän asteli ohi matalien, punaisten mäkitöllien, porvari Nyylunninkin matalan, markkinaväen vuoksi akkunaluukuilla peitetyn talon ja saapui torinkulmaan, jossa rumpali kuulutti markkinoiden alkaneen. Yövartija löi rumpua ja kuulutti, levittäen eteensä plakaatin:
– Pormestarin ja korkean raadin nimessä julistetaan täten markkinat alkaneiksi. Kaupungin asukkaita ja maalaisväestöä kehotetaan täten hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään. Sillä se, joka sopimattomalla tavalla käyttäytyy, on laittomasti menetellyt ja saa ansaitun rangaistuksen. Tämä visusti muistakaa ja ojennukseksi ottakaa!
Torilla oli teltta- ja lautakojuja, joissa seisoivat myyskennellen tavaroitaan satulasepät, jyllmaakarit, hatuntekijät, tinanvalajat, lasimestarit ja vaunumaakarit. Eri pöytien ääressä keskitorilla huitoivat käsiään tattarit levittäen kirjavia, persialaisia mattoja. Heillä oli yllään leveät kauhtanat ja päässä patalakit ja he tinkivät kankaitten hintaa kymmenkertaisesti. Vehnäsmyyjät ja Viipurin rinkelikauppiaat sopertelivat karjalaista murrettaan. Torin yläpäässä seisoivat huilunmyyjät, ja viisuniekat huutelivat Kanervala-kokoelmaa ja arkkilauluja, joita oli tuotu venäläisen Klepoffin puodista. Huilukauppias säesti, kun viisukauppias lauloi ja huuteli arkkilaulujaan. Torin laitatalon pihassa oli hoijakka pyörimässä, pihalla tulennielijät ja akrobaatit tekivät temppujaan. Kansa söi ja joi, oli kylläinen ja iloinen, sillä sodasta huolimatta laarit olivat täyttyneet viljalla, vaikka torin alaosassa oli viljavaaka, "vaaka talonpojille". Sen tauluun kujeelliset kimnasistit olivat, yöllä muuttaneet koo kirjaimen ärräksi, joten lause tuli kuulumaan: "Vaara talonpojille". Sitä nyt ohikulkijat virnistelivät. Porvarit kulkivat viinakuormien väliä ottaen maistiaisiksi tuikun aamutuimaan, sillä aikaa kun vaimot maistelivat voita. Nilkku poliisi kulki kansan keskellä eikä voinut mitään rähinälle, hurjalle ajolle eikä tappeluksen tohinallekaan. Hidas hämäläinen, sakea veri oli lähtenyt leveästi ja rennosti, hurjasti hihkaisten ja rakkausrohkeana liikkumaan, valtavan syvänä vuona vyöryen joskus yli äyräittensä.
Parooni katseli tätä kaikkea hiukan halveksien. Samassa hän näki kuvernöörin, kreivi Rebenhausin ajavan vaunuilla ja pysähtyvän Klepoffin puodin eteen ja juttelevan Kaarina-tädin kanssa kadulla. Parooni riensi vaunujen luo juuri, kun puotipoika Björkbom kantoi eri laatikkoihin lajiteltua piipputupakkaa vaunujen astinlaudalle.
– Mitä tupakkaa sinulla on? kreivi kysyi.
– Mahorkkaa, ryssänlehtiä, Geflen vaakunaa, Rauman rappea, poika vastasi kömpelösti kumartaen.
– Vassa kuu!
– Kuulehan poikaseni, opi sinä puhumaan hyvää suomenkieltä. Minä, kuten hovijunkkarikin, taidan useampia kieliä, mutta en koskaan sekoita niitä toisiinsa.
– Mitä herra haluaa, poika tiedusteli.
– Otan nuuskaa ja Rauman rappea, siinä on kai turkkilaista sekoitusta?
– En tiedä, en tupakoi.
– Hyvä niin, poikaseni, tiedätkö sinä kuka minä olen?
– Maaherra!
– Niin oikein, entä vielä.
– En tiedä.
– Minä olen parooni ja kreivi. Ja missä asun?
– Pirunlinnassa.
– Älä sinä, veikkonen, sano niin minun Perttula-huvilaani. Vangit ovat antaneet sen nimen, vaikka maakunnan isänä olen kohdellut heitä hyvin. Saat mennä ja tässä saat kymmenen kopeekkaa. Mutta kuka tuolta puodista äsken tuli, näytti niin ylevältä, yksinäisellä ja surulliselta samalla?
– Se on sellainen sukkela viisuntekijä ja komedian kirjoittaja, hyvä mies, vaikka hiukan kallistelee kannua.
– Kaikki nerot juovat, mutta kaikki eivät ole neroja, jotka juovat, muista se, poikanen!
– Kyllä minä muistan, herra Pirunlinnan parooni.
– So, so! Joko taas! – Niin. – Nyt muistan. Joku mies torilla lauloi hänen viisujaan. – Ei niillä elä, poikaseni. Ei Pagasus elätä, vaan Mercurius, vaikka molemmilla on siivet. Muista se ja hyvästi!
Hymyillen parooni von Brinckenhjelm katseli tätä naurettavaa kohtausta, kun kreivi Rebenhaus käänsi päätään ja huudahti:
– Sinä siinä, rakas orpana Brinckenhjelm!
– Niin, rakas orpana Rebenhaus, tulin ravikilpailuihin, minun Loordini on hyvässä kunnossa. Mitäpä minä moukkien markkinoista!
– Niinpä niin. –
– Sirkusta ja leipää! Eivät ne muuta tarvitse eivätkä kaipaakaan.
– Loordi on siis hyvässä kunnossa, sepä hyvä, pienenläntä, ketterä kuvernööri soperteli. Hän puuhaili aina aikaisin, kävi torilla tai ratsasteli viskaalinsa kanssa kaupunginpuistoon, jossa linnan vangit rakensivat kiviaitoja ja tekolinnanrauniota.
– Entä armollinen Beata-rouva, poikasi ja tyttäresi, kuinka he jaksavat?
– Hyvin voivat. Vaimoni ei viihdy Terrabonassa ja Klaus poikapuoleni napisee minua vastaan. Uudistuksia, uudistuksia! Se villitsijä Rousseau on pannut hänen päänsä pyörälle. Ja vaimoni lukee saman hirtehisen "Tunnustuksia". Roskakirja! Hevoshoitokirja on paljon parempi.
– Niinpä niin, kuvernööri sanoi. – Niin, aika on kehittynyt ennen meitä ja kehittyykin nyt ehkä taaksepäin. En ole vanhanaikainen enkä uudistuksenkaan suosija, antaa olojen hiljaa muuttua, äkkitempauksilla ei saada parempaa aikaan. Minä olen vain lainkuuliainen virkamies ja koetan täyttää velvollisuuteni. Aika on kyllä ankea, mutta meidän täytyy taipua odotellessamme parempia aikoja. Niin, keisari on kuollut, kuten tiedät!
Parooni jatkoi kuivasti: – Niin, kuollut, rauha hänen tomulleen. En sekaannu politiikkaan, sillä se turmelee luonteita.
Maaherra lisäsi: – Perintöruhtinas on ehkä vapaamielisempi ja suo maallemme vapautuksia ja kutsunee taas valtiopäivät koolle, sillä ilman niitä emme voi maan oloja parantaa. – Niinpä niin. Keisari on liian kaukana ja Jumala liian korkealla, kuten venäläinen kansa sanoo. Mutta kuinka ystäväni hovijunkkari von Raten jaksaa?
– Kai hän hyvin jaksaa, mikä on jaksaissa, parooni vastasi kuivakiskoisesti.
Maaherra jatkoi: – Hän pyysi minulta linnanraunion piirustuksia puistoansa varten. En ole töiltäni ehtinyt käydä Ritoniemessä. Siellähän kuuluu olevan kaksi sulotarta, hovijunkkarin sisarentytär Camilla Bölja ja joku mamselli Barkstén, josta olen kummia kuullut. Eikö Sabine-tyttäresi ja Bogislaus tule markkinoille? Tämä pikkukaupunki on ikävä kylärähjä, beau monde-hienostoa on vähän, vain kouluperuukkeja, maistraatin jäseniä, juoppoja kansliaherroja ja riiteleviä kauppiaita. Siksi olen järjestänyt maakuntapäivälliset. – Ikävä vain, etteivät nuoret saa tanssia, sillä meillä on nyt maansuru.
– Maansuru, niin, virallinen suru, mutta kilpa-ajoja ei ole kielletty, parooni lisäsi.
– Tervetuloa päivällisille, hyvä orpana, maaherra sanoi ja lisäsi:
– Vieläkö se hovijunkkari hulluttelee, käy vuoroin sarkapuvussa, vuoroin herrashepenissä? Olen kuullut, että poikapuolesi olisi salakihloissa kapteeni Arvellanderin tyttären kanssa.
– Kihloissa? Siitä en tiedä mitään. Kuka naisi köyhän taapikapteenin yksinkertaisen tyttären? Minulta salataan niin paljon Terrabonassa. Siitä liitosta ei tule mitään, mutta Bogislauksen täytyy jo päästä naimisiin, niin että talttuu. Vanhoihin sukuihin pitää koota vanhaa, ylhäistä verta niinkuin vanhoihin arkkuihin uutta kultaa. Siten aatelismies voi elää säätynsä mukaisesti. Sinullahan, rakas orpana, on paljon naimakelpoisia tyttäriä? Luulen muuten, että Kerstilän Saska-parooni hiukan liehakoi Sabine-tytärtäni, jollei se rumilus, ratsumestari Rabe tee kolttosiaan.
– No, sehän sopii hyvin. Vanhoja, hienoja aatelissuvun jäseniä molemmat, maaherra sanoi, jollei samaisveri heikonna ihmiskuntaa, kreivi sanoi leikillisesti.
– Hevoskanta on varmempaa. Astutettaessa, todistajien läsnäollessa, voi todeta jaloverisen hevosen rodun, mutta tavallisen ihmisen alkuperästä ei aina ole varmaa tietoa, parooni sanoi sopimattoman karkeasti. Ratsumestari ja nuoret säätyherrat lähtivät tänä aamuna hirvenajoon ja karhun jahtiin. Sabine on oikea Diana ja hyvä ampuja, hänen olisi pitänyt syntyä pojaksi. Käy aina ratsassaappaat ja kannukset jaloissa, piiska kädessä, päässä jockeylakki ja vyötäröllä punainen jahtiröijy. Hän on ehkä sotaisempi ja kylmempi luonteeltaan kuin Bogislaus-poikani. Bogissa on äidin puolelta jotakin slaavilaisen pehmeätä, mutta minä olen isäni puolelta Skotlannin vanhaa vuoriaatelia, kovaa, itsepäistä, ehkä julmaa, ehkä myös hiukan hämäläistä jäykkää talonpoikaisrahvasta, vaikka en minä ihastele valistusherrojen tavoin rahvasta. Ei rahvas lue eikä ajattele mitään.
– Niinpä niin, kreivi toisti.
– Mitä se hyödyttää? Meidän monet, keisarillisen yliopistomme professorit ja vanhat kamelikurjet ovat lukeneet tuhansia kirjoja, mutta lopulta eivät tiedä mistään mitään. Kun tiedemies on muka jotakin uutta keksinyt, hän kuolee ja toinen oppituolin tuomari kumoaa hänen tieteelliset tuloksensa. Toinen alkaa siitä, niihin toinen on lopettanut. Loppujen lopuksi on vain alun loppua ja lopun alkua. On oppineita miehiä, mutta ei ole sivistyneitä ihmisiä.
– Ehkä liioittelet, kuten aina, maaherra huomautti. Minun isäni tutki luonnontieteitä ja minun kärpäseni on ollut luonnon kaunistaminen. Isoisäni etsi Siperian harvinaisia kasveja ja perhosia ja sai Pietarin tiedeakatemian kunniapalkinnon.
– Vaikka en minäkään juuri lue mitään, puhun vähän, mutta ajattelen sitä enemmän, parooni jatkoi.
– Liikeasioita, maaherra lisäsi. Huomenna tulevat siis pyhäjärveläiset markkinoille. Vaihtelu virkistää, kuten tiedät, orpanaiseni.
– Niin, viehättää se, Terrabonassa en minäkään viihdy. En viihdy juuri missään enkä kenenkään kanssa, sillä minä en toisinaan siedä ihmisiä.
– Olet siis pessimisti, hyvä, kun siedät edes itseäsi. Hei, kuski, ajetaan kotiin, siellä on nyt paljon puuhaa, kreivi sanoi ja tönäsi nyrkillään kuskia selkään, kuten Venäjällä oli tapana. Samassa takaistuimella istuva kasakka astui esille:
– Herra kreivi, kello on jo kolme!
– Niin, totta, kreivi vilkaisi paksua, hopeaista nauriskelloaan ja sanoi: – Kaada emservettä, Aleksei!
Kasakka avasi pullon, kaatoi lasiin kivennäisvettä ja tarjosi.
– Niin, veliseni, katarrini takia olin Emsissä kylpemässä ja saksalainen lääkäri määräsi minut joka toinen tunti nauttimaan tätä natroninpitoista elämän eliksiiriä.
– No sinä, kreivi orpanaiseni, elät varmaan sadan vuoden vanhaksi.
– Tervetuloa päivällisille. Kiitos kohteliaisuudesta, rakas orpana.
– Ei kestä kiittää, rakas orpana, terveisiä armolliselle kreivittärelle.
– Kiitos, maaherra sanoi ja katosi vaunuineen markkinavilinään.
Parooni lähti torille. Siellä hän tapasi Seth Skriivarin. Kruunun kivalteri otti lakin päästään, kumarsi kömpelösti ja syvään.
– Mitä uutta kotoa, parooni kysyi.
– Ikäviä uutisia, herra parooni. Teidän armollinen rouvanne Beata Birgitta on palannut Terrabonaan.
– No tuhat tulimmaista, miksei pysynyt korvessa, se olisi ollut hänelle terveellistä.
– Korvessa tuli ikävä Klaus-poikaa, Pyhäjärveä ja Terrabonan valkoista kartanoa. Mutta ei tämä vielä mitään merkitse. Beata-rouva on vastannut mamselli Camilla Böljan kirjeeseen ja kehoittanut antamaan kieltävän vastauksen Bogislaus-paroonin kosintaan. Kirjekonsepti on löydetty hänen kirjoituspöydältään.
– Bogislaus ei ole minulle tästä mitään kertonut. Beata Birgitta-rouva siis vastustaa ja juonittelee minua vastaan ja tekee tyhjäksi minun oman poikani avioliittosuunnitelman.
– Beata-rouva ei voi sietää minua, kivalteri sanoi. Käännättää jo ovelta, kun talon asioissa pyrin puheille. Ja on sanonut minua roistoksi, sen kuulin Jenny-neitsyeltä.
– Vai niin! Hyvä, että meillä on laamannivainajan testamentti hallussamme. Minä häädän hänet kartanosta, sen olen nyt päättänyt, jollei hän suosiolla suostu muuttamaan fideitilaa koskevaa perintöoikeutta poikani hyväksi.
– Ei se mitään auta, kivalteri huomautti oikeuspalvelijan kuivalla, tärkeällä äänellä. Fidei-tila kulkee perintönä aina vanhimmalle pojalle. Paroonittarella ei ole muuta poikaa kuin Klaus af Braehm. Hän on ainoa Terrabonan perijä!
– Mutta tämä ei ole oikein, laki täytyy kumota.
– Sitä ei voi kumota, kivalteri sanoi toivoen täten taas voivansa kiristää rahaa kotioloissa saidalta paroonilta.
– Mutta jos suku loppuu? parooni tiedusteli.
– Jos suku loppuu johonkin vanhimpaan poikaan, siirtyy tila sen jälkeen vanhimman siskon vanhimmalle pojalle. Klaushan on vasten tahtoanne mennyt kihloihin kapteeni Arvellanderin tyttären kanssa ja voi avioliitossa saada pojan hänen kanssaan ja teidän sukunne jää perinnöttömäksi.
– Mitä minä nyt teen, parooni tuskitteli.
– Ei tässä muu auta, kuin että rouva Beata luopuu oikeudestaan teidän oman poikanne hyväksi. Laaditaan luovutuskirja.
– Se on mainio ajatus, näytte hyvin olevan perillä näistä perintöasioista, minulla ei ole ollut aikaa syventyä käräjälakikirjoihin.
– Niin, kilpa-ajot, kivalteri sanoi. – Minä laadin luovutuskirjan, mutta näin markkinoilla ollen haluaisin saada palkkioni etukäteen.
– Niin, rahaa te kyllä osaatte kiskoa. Minä olen pian tällä tavalla rutiköyhä mies, jollen saa suurta lainaa, mutta sitä en saa, jollei minulla ole fidei-tilan luovutustodistusta.
– Kyllä siitä selviydytään. Kyllä minä keinon keksin, kivalteri sanoi ja otti vastaan setelitukun, jonka parooni huolimattoman ylimielisesti heitti melkein kivalterin silmille.
– Minulla ei ole enempää aikaa, Loordi on levoton ja minulla on kiire kuvernöörin päivällisille. Samppanjalla tahdon huomenna huuhtoa alas tämän mieliharmin, sillä elää tahdon minäkin. Terrabonassa minä ihan elävältä hautaannun ja vanhenen. Juokaa onnekseni!
Parooni lähti mieli kuohuksissa.
Hän suoristautui ja tuli hyvin taistelunhaluiseksi ja etsi uhria, johon hän voisi kohdistaa väkivaltaisen luonteensa vihanpurkauksen. Hän poikkesi nyt tohtori Gabriel Gambergin luokse tutkituttaakseen rintaansa. Kun hän koputti ovelle, kuului sisähuoneesta pienen koiran hatikuntaa. Kärttyisä ääni kysyi:
– Kuka siellä?
– Minä vain! parooni sanoi hiljaisella äänellä.
– Kuka minä? Tunnussana?
– Mikä on ensimmäinen kirjain?
– Jii, vastasi lääkäri oven takaa hiljaa.
Parooni lisäsi: aa.
Oven takaa kuului jatko: koo.
Parooni vastasi: ii.
Siihen tohtori sanoi viimeisen kirjaimen: en.
Parooni lausui tavun: ja.
Siihen vastasi huoneessaolija: kin.
Molemmat lausuivat sitten yht'aikaa: "Jakin".
Vapaamuurarien salakieli oli selvitetty, sillä oli todettu, että parooni oli oppilasvalan tehnyt ja todellinen veli ja oli saanut arvonsa vapaamuurarien loosissa, Salomonin temppelissä.
Salassa täytyi toimia, sillä keisari Nikolai I oli kieltänyt vapaamuurarien kokoukset Venäjällä. Mutta vapaamuurarius oli sittenkin hyvin hienoston muodissa. Parooni pohti nyt sitä, oliko hovijunkkarikin Davidin-tähden, vasaran ja kauhan ritari, koska hän tutki Talmudia, juutalaisten salakirjaa, uumoili Salomonin temppelin kultaisia uhriastioita ja alttarin aarteita, joita jerusalemilaiset olivat ehkä roomalaisten soturien pelosta piirityksen aikana vieneet piilopaikkoihin. Siitä ei kukaan varmuudella voinut mitään tietää, sillä vapaamuurarit olivat tehneet myös vaiteliaisuuden valan. Entä Korkeilan kapteeni? Hänen suhteensa ei parooni koskaan päässyt lähempään tuttavuuteen, sillä kapteeni oli murjottavan suljettu luonne. Entinen esikuntakapteeni ei ihaillut kuninkaita, vaan tasavaltalaista hallitusmuotoa. Hänen lähimmät toverinsa olivat suistaneet valtaistuimelta Kustaa neljännen Adolfin tämän huonon Suomen sodan johdon takia, kun kuningas mielettömästi taisteli ajan lohikäärmettä ja ilmestyksen petoa Napoleonia vastaan ja Napoleon tästä hyvästä sitten lahjoitti Suomen Venäjälle. Kuninkaihin ja keisareihin ei ollut luottamista, venäläiset ja venäläiset hallitsijat söivät aina sanansa. Sitä Korkeilan kapteeni, Ranskan vallankumouksen kannattajana, ei voinut sietää. Mutta vapaamuurarihankkeisiin ei kapteeni alentunut, sillä hän oli myös Jumalan soturi ja nöyrä palvelija.
Mutta että vapaaherra ja parooni Rurik von Brinckenhjelm siis oli vapaamuurari, siitä ei edes jalohyveinen vapaaherratar Beata Birgitta tietänyt, vaikka hän herkällä vaistollaan usein arvasi toisten ihmisten salaisuudet. Parooni ehkä oli vain seurannut muotia vihkiytymättä vakaumuksesta vapaamuurariliikkeeseen. Ehkä hän siten toivoi voivansa hankkia itselleen etuja. Ehkä hän oli vihkiytynyt jossakin Tukholman loosissa tai Skotlannissa, jossa hänellä oli sukulaisia, ja salaseuraan kuului paljon yläaatelisia ruhtinaallisiin prinsseihin saakka.
Tohtori Gamberg avasi nyt oven ja vei paroonin pieneen, hämärään takahuoneeseen. Se oli pienoiskuva mestariloosista. Molemmilla sivuilla keskiosan yläpuolella nähtiin avoin ovi, sen yläsyrjässä kolmio ja harppi. Keskellä yläreunassa oli suljettu ovi. Nämä tunnusmerkit kuvasivat oppilaan sisääntuloa vapaamuurariuteen avoimien ovien kautta, mitkä sen jälkeen, kun hänet oli otettu jäseneksi, ovat ainiaksi suljetut. Mitään takaisinpaluuta ei ole. Alinna näkyi kaksi toisiaan vastaan suorakulmaisesti asetettua jalanjälkeä esittäen, että vapaamuurarien elämän tuli olla suorakulmaista. Takana seinällä oli Davidin tähti, sen edessä kaksi pylvästä, niiden välissä ruumisarkku pitkien pystykynttilöiden sivustamana, seinällä oli myös pääkallon kuva, alla ristissä kaksi sääriluuta.
Tämän salaperäisen sopukan tohtori ja mestari näytti levottomalle paroonille ja vei hänet sitten yksinkertaisesti kalustettuun, tummaan vastaanottohuoneeseen. Koputti sormillaan rintaa ja asetti kuulotorven selän taakse.
– Kylkiluissa ei ole enää mitään vikaa. Mutta sydän tykyttää epätasaisesti. Hyvä muurariveli! Sinun täytyy karttaa mielenliikutusta ja äkkinäistä suuttumusta, se voi aiheuttaa sydänhalvauksen, ole varovainen.
Parooni hätkähti hiukan ja sanoi:
– Tosiaan, kun annoin raippoja eräälle puukkoa heiluttelevalle muonarengille, pelkäsin sydämeni halkeavan, tuntui kuin se olisi seisahtanut.
– Ei sydän ole mikään seisahtuva kello, se vain lakkaa lyömästä. Ero on, ettei koneistoa voi vetää käymään. Miten muuten on asiasi? tohtori sanoi tärkeänä, muuttaen puheenaihetta.
– Huonosti ja hyvin, parooni sanoi epäröivästi.
– Mikä oraakkelilause se on?
– Davidin-tähden kirkastuvan sädekehän nimessä pyydän sinulta pientä lainaa.
– Lainaa? tohtori sanoi katsellen tutkivasti vihreiden silmälasiensa yli.
– Ei minulla ole mitään hätää, kun fidei-oikeus kerran lankeaa pojalleni. Niin, niin, älä epäile, vaan usko sanojani.
– Vai lainaa, lainaa. Olet siis rikas ja köyhä yht'aikaa, tohtori lisäsi.
– Minä olen jo vastannut kolmeen kysymykseen. Sääntömmehän kehoittavat meitä jäsenilleen antamaan tukeaan. Totuus, Oikeus ja Ihmisrakkaus! – Voitko lainata minulle 10,000 hopearuplaa? Toivon huomenna kilpaoriillani Loordilla voittavani suuren palkinnon.
– Tämä on hyvin epätietoista, saita tohtori vastasi paroonin tiedusteluun. Hänen kätensä alkoivat rummuttaa pöytää, mikä oli merkkinä siitä, että hän paljoksui rahamäärää. Parooni huomasi tämän ja sanoi varovasti:
– Kyllähän minä tyydyn vähempäänkin. Kalkkitektaani ei tuota mitään, ja viinapolttimo syttyi tuleen rengin varomattoman tuluksien käytön takia. Mutta minulla on metsiä, metsiä, jahka taas meri avautuu ulkomaan markkinoille.
– Kolme tuhatta saat sitoumusta vastaan, tohtori sanoi, otti vapisevin käsin kaapista rahatukun, jota hän silitteli hellästi.
– Näillä rahoilla voisi pelissä voittaa paljon, tohtori sanoi.
– Niin, parooni sanoi, ja pisti rahat huolimattomasti povitaskuun. Tuletko, mestariveli, Tähtipuistoon huomenillalla, sinne tulee muitakin vihittyjä, venäläisen rykmentin everstiluutnantti, peluri, kondiittori Selstén, rikkaita maalaisisäntiä ja pohattaporvareita, joku kimnaasin lehtori ja entinen merikapteeni. Kunhan onnistuisi kynimään näitä kitsureita, parooni hyvästeli.
– Tulen, kunhan ensin suoriudun potilaistani, mutta tästä ei saa oudoille puhua.
– Eihän toki, kukapa uhkapelistä tietäisi, kun lautaluukut on akkunoilla ja himmeät vahatuikut palavat pelipöydällä. Siis näkemiin! Jakin! Salem!
– Boas! Salem!
He painoivat peukalot etusormien rystysiin ja erkanivat. Parooni lähti tapaamaan Kaarina-tätiään sekä muuttamaan pukuaan mennäkseen kuvernöörin päivällisille.
Hän jymähdytti isolla nyrkillään tätinsä rantatalon porttiin. Nyt tuli täti avaamaan porttia ja nosti puomin visakoivukoukerolta pihamaalle. Väkevä parooni astui kaltevaa kuistia kohden.
Täti kysyi:
– Rurik, mikä sinun on, näytät niin synkältä? Mitä on tapahtunut?
Parooni suuteli ujostelevaa tätiään otsalle ja vastasi:
– Kävin lääkärissä, sydän, sydän...
– Ottaisit Tanskan kuninkaan sydäntippoja, se auttaa, lapsellisesti pitkä, laiha ja hienopiirteinen aatelisnainen sanoi ja katseli jättiläismäisen sisarenpoikansa raskasta astuntaa tallia kohden.
– Niitä tippoja ottaa Tanskan kuningaskin, kun sotaan lähtee, väitti Syrjäkankaan kievarin poikakin, parooni sanoi naurahtaen matalalla äänellä. – Pian sota loppuu, mutta kotona kaikki ovat sodassa minua vastaan. Mutta minä kukistan ne, parooni ärähti ja asetti puomin paikoilleen.
– Olet kiihtynyt, miten Beata Birgitta jaksaa?
– Vaiti, en siedä kuulla sitä nimeä.
– En ymmärrä sinua, Rurik.
– En ymmärrä enkä siedä nyt itseänikään.
Loordi hirnahti tallista.
– Minä tulen, Loordi, huomenna saat pelastaa kunniani. Sinä kaipaat minua, muuten ei minua taida kukaan kaivata.
– Älä sano niin, onhan sinulla omaisia.
– Suvussa on susia ja perheissä on perhanoita!
– Sinä olet kauhea, Rurik, mene nukkumaan, olet matkasta väsynyt.
– Niin minä menenkin myöhemmin, mutta huomenna minä päästän Barrabaan ja kaikki sieluni helvetin koirat irralleen.
– Älä sano noin, soperteli täti, joka sunnuntaisin kävi vanhassa, pyöreässä kirkossa. – Rukoile kaikkivaltiasta, Rurik, että hän antaisi sinulle syntisi anteeksi.
– Niinhän sinä, täti, saarnaat kuin meidän rovasti, joka on tuominnut minut alimpaan Gehennaan.
– Ei sinua kukaan tuomitse, jollet jo ole itseäsi tuominnut.
– Jumala on liian korkealla ja keisari on kuollut, parooni sanoi ja meni talliin.
– Antakaa Jumalalle, mitkä Jumalan ovat ja keisarille, mitkä keisarin ovat, Kaarina-täti siunaili ja asetti kädet vaistomaisesti ristiin rinnalleen.
Kadulta kuului markkinaväen rattaiden jyminää, kirouksia ja hoilotusta.
XVI
Leskentilansa Multsillan pienessä, matalassa tuvassa pystyvalkean ääressä istui Beata Birgitta-rouva, ja hänen vierellään jakkaralla istuen vanha, uskollinen Mari polki rukkiaan.
Beata-rouva nosti lippaasta vanhoja kosintakirjeitä ja heitti ne tuleen. Hän tuijotti tuleen, ikäänkuin hän loimuvina kirjokuvina olisi nähnyt oman sielunsa kivun ja palon, koko elämänsä raunioiksi rusahtaneet ilmalinnat.
– Kuulehan, Mari!
– Mitä valtijatar?
– Pane lisää puita takkaan, minun on vilu. Täällä minun sieluanikin paleltaa. – Näin taas kummallisen unen.
– Useinhan ne unet ovat toteutuneet, illalla ihminen ei ole selvillä omista ajatuksistaan, mutta aamulla ne ovat kirkkaina edessämme.
– Uskotko sinä, Mari, uniin ja taikoihin. Ajatus liikkuu yöllä unissakin, vaikka ruumis on levossa. Me liikumme päivällä, mutta silloin emme ehdi ajatella. Ei ole kylliksi rauhaa. Merkillistä.
– Ympärillämme ja sisässämme tapahtuu jotain salaperäistä, jota emme voi selittää, vain aavistaa, vanha Mari sanoi. Minä näin unta keisarista ja ruumiskirstusta ennen hänen kuolemaansa.
– Minä taas näin unta, Beata-rouva sanoi, että olin vieraassa, suuressa kaupungissa. Kuljin pitkällä sillalla, jolla ei näkynyt loppua olevan. Olin eksynyt enkä löytänyt tietä. Oliko se tie elämäntie? Sillan alta kuului mustasta vedestä tahmeata loisketta ja sillan kaiteella näin kaksi varjoa, mutta en erottanut niiden hahmoja. Ne varjot kamppailivat keskenään, kunnes toinen varjo luiskahti veteen ja kuului vihlova kirkaisu. Sitten iso hevonen tuli täyttä laukkaa takanani ja sulki minulta tien. Vapisin ja pitelin kaidepuusta hypätäkseni virtaan, sillä tuntui, ikäänkuin kylmä käsi olisi työntänyt minua. Hevonen oli musta ja sen hengitys huokui kylmää niskaani. Kaikki kaupungin lyhtyvalot sammuivat, ja – minä heräsin omaan kiljahdukseeni. Huh, uni voi olla todellisuutta kauheampi.
– Teillä on vilu, rouva, minä kiedon hartiahuivin tiukemmalle.
– Täällä on niin kolkkoa, Mari. Katso, seinäpaperit ovat pakkasesta haljenneet ja sateesta harmaanjuovaisia, nytkin tippuu katosta, ja hiiret ovat lattiaan pureskelleet kolmikulmaisia lovia.
– Niilläkin on ollut kylmä ja nälkä, Mari arveli.
– Nämä huoneet ovat niin homeisen ummehtuneet, niitä ei ole varmaan moneen aikaan lämmitetty, sillä vuokraaja on jättänyt kaikki korjaamatta. Täällä korpi ihan käy päälle ja uhkaa. Puuttuu vain, että karhu viheltäisi kartanolla ja huuhkaja putoaisi alas savupiipusta. Missä Klaus on? Tahdon taas Terrabonaan. Siellä on sentään valoa ja ilmaa, ja Pyhäjärvi saarineen on suloinen syksylläkin.
– Tämä on hallanarkaa maata, Mari sanoi.
– Kuule, kuinka sade sohisee ulkona, ikäänkuin joku itkisi nurkan takana. Minun sieluni siellä itkee.
– Rouvakulta, älkää olko huolissanne, Mari lohdutteli.
– Minä niin pelkään...
– Klaus-herra puuhaa pellolla aamusta iltaan, on kaivattanut suurta suota, on raivannut moision metsään. Vihreänmusta ruis jo itää.
– Täällä ei elämä idä, vaan kuihtuu. Sano, että Klaus valjastaa hevosen. Paroonihan on markkinoilla.
Mari lisäsi:
– Sinne Hämeenlinnaan lähtivät myös ritoniemeläiset, Camilla- ja Majda-mamsellit sekä Kerstilän paroonitkin ja Terrabonaan tulee kapteenin perhe vieraisille.
– Niin, niin, Klaus rakastaa kapteenin tytärtä, viipyy täällä vain minun takiani, vaikka kaipaa lemmetyistään. Klaunkin mieliksi minä jo muutan. Mari, onkohan laamannin huone samassa kunnossa kuin hänen kuolinhetkellään. Miksi hän teki sen onnettoman testamentin?
Samassa Klaus tuli huoneeseen ja jatkoi kuin vastaten äitinsä kysymykseen:
– Siksi, äitikulta, että et muuttaisi syntymätalostasi. Mutta parooni voi tätä säädöstä käyttää hyväkseen, jos sinä kauemmin viivyt täällä.
– Niin, sinä kaipaat Bendlaa, minä tiedän sen. Nuoren ihmisen ei ole hyvä olla kauan yksinään korvessa. Pahat ajatukset tulevat kuin varkain, koska emme niiltä voi varjella sielumme ovea. Vihaatko sinä isäpuoltasi?
– En rakasta enkä vihaa, sinua säälin ja rakastan, äiti hyvä.
– Siis me lähdemme heti, Klaus. Aavistan ja aulin, että jotain pahaa aiotaan meille tehdä. Kierrämmekö pahan ja pimeän vahingoksemme, jollemme uskalla tunkeutua sen salaisuuden läpi.
– Olen kuullut, että Seth Skriivari punoo joitakin juonia, Klaus sanoi. – Hänellä on hallussaan isävainajan testamentti.
– Olisin sen polttanut, jos olisin uskaltanut, mutta ihmisen viimeinen tahto on pyhä. Testamentti on syynä avioliittoni onttouteen ja onnettomuuteen, sillä en tuntenut vielä silloin uuden puolisoni luonteenlaatua. Hän osasi minut häikäistä suurilla voimasanoilla, komealla ryhdillä ja äänellä. En silloin tuntenut hänen sieluaan ja rakastin vain oman ruumiini kaipausta. Sinä ymmärrät sen nyt, Klaus, kun olet rakastunut. Silloin vasta heräämme elämään unesta.
– Minä ymmärrän sen nyt hyvin. Äiti, sinä tunsit olevasi yksin.
– En tuntenut itseäni yksinäiseksi, kun minulla oli niin herttainen ja hyvä lapsi, kuin sinä, Klaus, olit minulle. Toivoin sinulle uuden isän hoivaa ja kasvatusta, mutta erehdyin.
– Parooni ei hyväksy Bendlaa aviopuolisokseni, sen minä tiedän, mutta Bendlasta en luovu, vaikka minun Terrabonasta pitäisikin luopua. Parooni ei vielä tunne minua. Minä olen kuin hiljaisuus myrskyn edellä, kauan kärsivällinen, mutta jos liiaksi jännitetään jousta, niin minussa räjähtää jotakin, enkä silloin pelkää mitään.
– Klaus, sinulla on isäsi luonne, ulkonaisesti hiljainen, hyvä, mutta sisäisesti päättävä ja rohkea.
– Niin, rohkea kaiken varalta. Kas sadekin lakkasi. Menen valjastamaan hevosen. Kotona tapaan Bendlan, joka on tullut Ritoniemen herrasväen mukana. Kyllä minä Bendlaa jo kaipaankin jos totta puhun.
Niin sanoen Klaus juoksi yhdellä loikkauksella ränstyneiden portaiden poikki tallia kohden, ja Beata alkoi Marin avulla järjestellä matkakapineitaan. Pian istuivat kaikki rattailla ajaen koluisella, mäkisellä tiellä korvesta avarampia aukeita kohden. Beata-rouva tuijotti eteensä eikä koko matkalla sanonut sanaakaan, vaikka hän nytkin, kuten aina, ajatteli paljon. Vanha Mari torkahteli, kunnes rattaat pysähtyivät Terrabonan päädyn eteen.
Beata heräsi kuin unesta. Bendla seisoi sisarensa Rosalien rinnalla yläkerran akkunassa ja huiskutti kädellään Klaulle. Vieressä seisoi Sabine katsellen kylmästi tulijoita. Hänestä ei koskaan tietänyt, mitä hänen sisäisessä tunnossaan liikkui, hän osasi sen aina salata luoksepääsemättömään pintakuoreen, mutta hän ei sen vuoksi ollut tunnoton tapahtumille. Hän oli myös arvannut Majda-mamsellin ja Camilla-neidin kasvoista, että heillä oli jotain salaa tekeillä, sillä hän tiesi, että hänen veljensä Bogislaus oli kosinut Camilla Böljaa. Nyt hän ihmetteli, miksei veli tullut tapaamaan tätä seudun nuorta sulotarta, joka jo oli pannut pyörälle monen kartanon nuoren herran päät. Mutta Bogislaus oli tarkoituksellisesti lähtenyt ratsastamaan, kun muut jo hankkiutuivat markkinamatkalle ja kuvernöörin maakuntapäivällisille. Bogi oli viime aikoina myös liehitellyt kuvernööri Rebenhausin vanhinta tytärtä. Hän odotteli Kerstilän parooneja yhtyäkseen matkaan parivaljakoilla. Siksi Sabinekin vetäytyi huoneeseensa pukeutumaan. Kun hän oli lähtenyt, Majda-mamselli veti kujeellisesti poviharsonsa alta kirjeluonnoksen, joka oli osoitettu nuorelle paronille.
– Luehan, Camilla! Nyt nuori herra pannaan koetukselle ja saadaan tietää, rakastaako hän minua todella.
– Minuun on niin moni rakastunut, mutta en ole vielä kenenkään tunteisiin vastannut. Toisinaan olen kyllästynyt kaikkiin keikareihin ja odottanut todellisia ihmisiä, enkä vain sätkynukkeja ja teeskenteleviä narreja.
Majda Barkstén huomautti siihen:
– Kaikki ihmiset teeskentelevät, paitsi silloin, kun suuttuvat. Sinäkin, rakas Camilla, teeskentelet hiukan ja siksi muutkin ympärilläsi teeskentelevät, kuten seurapiireissä on tapana. Uskotaan valeita ja epäillään totuutta.
– Joko sinä taas kuritat minua, Majda. Kyllä ymmärrän tarkoituksesi, mutta en ole niin huikentelevainen kuin luulet.
– Tahdon vain parastasi, Majda selitti.
– No, luehan kirje, Camilla uteli.
– Luen vain lopun. Ehkä se tepsii ja valaa kylmää vettä korkea-arvoisaan aateliseen pystyniskaan.
– "Mon cher cousin!" Rakas orpana!
– Cousin! Niin, cousin merkitsee ranskankielellä myös hyttystä. Eikä sen ääni ulotu taivaaseen, kuten sanotaan.
– Siis, rakas hyttynen. Hahhaa!
"Olen naisellisella mieltymyksellä ja uteliaisuudella tutustunut armollisen, jalosukuisen herra vapaaherran ylevään tunnustukseen, koska teidän jalosyntyisyytenne on suvainnut pyytää minun kättäni. Mutta minä en katso itseäni tämän mairittelevan avioliittotarjouksen arvoiseksi, koska tietooni on tullut, että tilanhaltijani on niin huonosti hoitanut tiluksiani ja tavaroitani, että minun täytynee pakkohuutokaupalla myydä koko omaisuuteni, jopa koruesineet ja aiottu kihlasormuskin, joten köyhyydessäni katson itseni nyt ansiottomaksi omistamaan niin arvoisan ja sivutarkoituksista vapaan, korkean henkilön sydäntä. Koska olette kosinut, tavoittamatta maallisia etuja, toivon, että pian toivutte tästä teille vastenmielisestä vastauksesta. Ystävänä teitä muistellen, teidän aina altis ja nöyrä palvelijattarenne."
– Eikö tullut hyvä kirjekaaviotakin käyttämättä! Kirjoita tämä tekele puhtaaksi ja sitten nimi alle. Teidän aina altis ja nöyrä!
– Kyllä nuori herra parooni nyt pyörtyy, jollei Jenny-neitsyt tule pirskottamaan hänen päälleen hajuvettä.
– Jenny-neitsyt? Sinä, Majda, sanoit sen erikoisesti korostaen. Mitä tarkoitit?
– Tarkoitin vain, että parooni on rakastunut sisäkköönsäkin. Oiva maku. Ja neekeri Jim myöskin.
– Jim ja Jenny? En ymmärrä, sinä salaat minulta jotakin.
– Tietäväthän sen kaikki, että nuorella paroonilla ja neekerillä oli kaksintaistelu juuri tämän keimailijan takia ja parooni sulki neekerin pirunkellariin ja neitsykäisen huvihuoneeseen. Ymmärrä nyt, minkälaisen aviopuolison olisit saanut, oikean polygaamin. Siksi minä tein nuoren paroonin aikeet tyhjiksi.
– Tämähän on kauheaa, Camilla huudahti.
– Mutta älä puhu tästä vanhalle paroonille, äläkä Beata-tädille. Hän on kärsinyt jo muutenkin tarpeeksi, Majda sanoi.
– Enhän toki, Camilla sanoi, kun tietää ihmisen salaisuuden, voi häntä myös hallita.
– Hillitse itseäsi, ja nyt toimeen. Kirje asetetaan huomenna salaa Bogi-herran kirjoituspöydälle. En silloin tahtoisi olla hänen hevosensa asemassa. Piiskalla hän ehkä sitä kurittaa kuin pahaa omaatuntoaan. Kavahtakaa naisia, parooni! Nöyrin palvelijattarenne Majda Barkstén kirjoitti tämän ratoksi ja rauhoitukseksi ystävättärelleen Camilla Böljalle oikein "Porvoon mitalla", köyrin markkina-aattona, sotavuonna Terrabonassa ennen Hämeenlinnan matkaa. Piste ja paukku!
– Kylläpä sinä osaat, Majda, oikein minun tulee sääli nuorta paroonia.
– Se on vain opiksi. Mutta, hei, helei! Beata-täti, Klaus-herra ja vanha Mari ovat kotiutuneet.
Camilla lisäsi:
– Niin, niin, arvasihan sen. Täti kaipaa Terrabonaa ja Klaus Bendlaa. Rosaliekin on tullut ilahuttamaan soitollaan tuota herttaista ja hyvää Beata-rouvaa. Hän näyttää aina niin surulliselta.
Klaus af Braehm oli huomannut Bendlan jo kaukaa akkunassa, säteilevänä kuin syysaurinko punaisten pihlajaterttujen väriloistossa. Äidistään ja vieraista huolimatta hän sulki syliinsä kimmoisan ja kiihkeän kihlattunsa.
– Oi, Klaus, kuinka olen sinua kaivannut, ikäänkuin olisit ollut poissa jo vuoden. Kuinka onnellinen minä taas olenkaan!
Siihen Majda huomautti:
– Vuodenko, eihän siitä ole kulunut kuukauttakaan, kun Bendla sai valmiiksi juhlapiipun helmikoristeisen varren.
Beata-rouva katseli onnesta hymyillen nuoria rakastavia ja sanoi:
– Jos vasta avioliiton aikana oikein rakastutte, niin se vasta onnea on! Niin minäkin toivoin, mutta se oli myöhäistä. Vain kerran voi oikein rakastua, niinkuin vain kerran voi syntyä ja kerran kuolla. Tulkaa te onnellisemmiksi, kuin mitä minä onneton olen ollut.
– Ethän sinä, täti kulta, ole onneton, sillä kaikki me olemme sinun hyviä lapsiasi, Bendla sanoi ja syleili myös Beata Birgittaa, jonka lempeät silmät kyyneltyivät.
– Katso, Klaus sanoi hiljaa, äiti itkee ilosta. Kun äiti on levännyt, Rosalie saa viihdyttää häntä jollakin Bachin korkealla messulla tai Mozartin hilpeällä menuetilla.
– Niin, Mozart oli köyhä ja vieroksuttu, mutta jaksoi kuitenkin säveltää mitä ihaninta, ilosta pursuvaa musiikkia.
– Mozart on lempisäveltäjäni, Majda huudahti. Figaron häät! Säkenöivän runollista, vallatonta, päivänpaisteista! Sehän ihan nuorentaa.
Rosalie jatkoi:
– Oletteko kuullut, kuinka Mozart nuoren vaimonsa kanssa kylmässä huoneessaan tanssi lämpimikseen ja kuolinvuoteellaan täydensi Requiemin sielunmessunsa. Suurenmoista! Surusta hän teki ilon seppeleen ja kuolemasta voitonkruunun.
Klaus sanoi:
– Bendla, Rosalie ja te muut, te jäätte nyt yöksi meille ja voitte sitten huomenna jatkaa matkaa Hämeenlinnaan.
Niin sanoen Beata Birgitta-rouva poistui laamannivainajan huoneeseensa, mutta nuoret jäivät karkeloimaan keisarisurusta huolimatta. Keisaria ei nyt kukaan ajatellut. Niin pian ihmiset onneksi unohtavat yhtä ja toista epämieluista.
Beata Birgitta lepäili kuningasvuoteella ja pyysi vanhaa Maria lukemaan jotakin Pyhän Johanneksen Ilmestyskirjan viidennestätoista luvusta. Multsillassa Klaus oli piilottanut Dorén kauheat helvetinkuvat ja Swedenborgin Taivas ja helvetti-kirjan sekä saanut äitinsä lukemaan Swiftin Gulliverin retkiä, mitkä olivat virkistäneet häntä hänen yksinäisyydessään. Vanha Mari avasi kirjan, jonka hän oli Beatalle jo kummilahjana antanut ja luki: "Ja minä näin toisen merkin taivaassa, suuren ja ihmeellisen: seitsemän enkeliä, joilla ne seitsemän viimeistä vitsausta oli, sillä niissä on Jumalan viha täytetty... Kuka ei pelkää sinua, Herra, ja sinun nimeäsi ylistä? Sillä sinä yksinäs pyhä olet." – Beata-rouva kuunteli Marin hapuilevaa lukua, kuunteli sitten hetken pienestä salista kaikuvaa, kaukaista, vanhan spinetin requiemsoittoa ja nukahti hymy huulilla. Mutta vanha Mari valvoi kauan vuoteen luona ja luki edelleen ihmeellisiä ilmestysnäkyjä.
Samaan aikaan vanha parooni nukkui tätinsä, jalosukuisen mamselli Kaarina Flemingin pukinnahkasohvalla, mutta ei saanut unta. Hän oli kyllä tyytyväinen hevosiensa koeajeluun, sillä Loordi rikkoi vain kerran, mutta Jaarli juoksi tasaisesti. Hänen ajatuksissaan risteilivät lääkäri Gambergin seinillä irvistävät pääkallot ja tiimalasit. Hän nousi laskemaan lääkäriltä saamiaan hopearuplia ja silloin hänet taas valtasi pelihimo. Hän otti viittansa, meni katsomaan kilpa-ajo-orhiaan ja hiipi illan hämärissä Tähtipuistoon ja koputti hiljaa lautamajan ovelle. Luukut lukkoineen ja mustine verhoineen päästivät vain harhaantuneen talikynttilän valojuova hämärään yöhön, jonka yllä leveät vaahterat syyssäässä suhisivat salaperäisesti. Yövahdit kulkivat lyhdyt ja kuhmusauvat käsissä kuoppaisella tiellä ohi Residenssitalon takasivun. Joku tuli kurkistamaan tirkistysreijästä ja kysyi hiukan venäläisvoittoisesti:
– Kuka olla?
– Minä vaan.
– Kuka mine? Mike tunnussana olla? Tstjort vasmii!
– Tähti ja sen keskellä Gee kirjain. Boas.
Kysyjä vastasi samanaikaisesti: Boas, ja niin avautui ovi hämärään huoneeseen, jonka keskellä oli vihreä verkapöytä luisine pelimarkkoineen ja pöydän kulmille asetettuine ruplakasoineen. Uhmapeluri Selstén, Gamberg vihreine silmälaseineen, venäläinen, rokonarpinen upseeri ja pari pyylevää, tihrusilmäistä porvaria istui pöydän ympärillä. Kuului korttien tahraista läiskettä, joku huokaus, hiljainen kirous, kylmä rahankilinä, tuijotus kynttilään ja ruplakasoihin. Muuten ei kuulunut muuta kuin tuulen puuskaista tohinaa nurkissa. Sairaan saituuden ja karrelle käryävän pelihimon vihityt jäsenet istuivat siinä vahatuikkujen värjyvässä valossa kuin kuvajaiset, joiden pitkät varjot taittuivat matalaan, sälepuiseen, rapattuun kattoon. Sinä yönä hävisi parooni tohtorille kaikki rahansa, samoin väärinpelurille venäläinen everstiluutnantti. Gamberg tuhisi tyytyväisenä hetken, upseeri nousi ja pyysi lainaa pelurilta ja tarjosi hänelle taskuaseensa. Päätään pudistaen Selstén työnsi aseen takaisin. Eversti oli pelannut ja hävinnyt koko rykmentin kassan.
Edellisenä päivänä everstiluutnantti oli mahtavasti vaunuilla ajaen saapunut kaupungin rikkaimman nahkurimestarin puodin eteen, jonka yläpuolella tuulessa heilui rautainen vuodan nahkakuva. Hän esitti mestarille kahden samanlaisen laskun kuittauksen hyväksymistä. Molemmat olivat neljänsadan hopearuplan suuruisia laskuja. Ensin nahkuri tätä ehdotusta ihmetteli ja esteli, koska se tuntui petokselta. Eversti selitteli nyt leveään ja maireaan venäläiseen tapaansa, käsiään ojennellen ja hartioitaan kohauttaen:
– Katsokaas nyt, hyvä herra nahkuritehtailija! Ylihuomenna minun täytyy rykmentin kassanhoitajalle tehdä tili. Rykmentti on saanut nahat, mutta niitä ei ole teille vielä maksettu ja voivat jäädä maksamattakin, jos minä esimerkiksi hakisin viransiirtoa Venäjälle – –
– En olisi antanut luottoa everstille, jos olisin tämän tietänyt.
– Älkäähän hätäilkö. Olen aikoinani rykmentin kassanhoitajalta saanut neljäsataa ruplaa, jotka ovat tuntemattomalla tavalla kadonneet.
– Sepä on sangen ikävää, nahkuri valitteli. – Kyllä minä olen toimittanut nahat kasarmiin.
– Sen minä kyllä tiedän. Minä tarvitsisin nyt neljäsataa ruplaa vajauksen peittämiseksi.
– Miten se käy päinsä? nahkuri kyseli.
– Asian voi järjestää erinomaisesti siten, että te kirjoitatte kaksi neljänsadan ruplan laskua ja suoritatte minulle vielä saman summan, mutta uusia nahkoja teidän ei tarvitse lähettää. Täten saan vajauksen täytetyksi. Te saatte nahoistanne kaksinkertaisen maksun ja minä kaksi kuittia.
– Eihän se ole oikein meidän lakien mukaista, nahkuri väitteli.
– A vot, kaikki Venäjällä tekevät niin kenraalista tensikkaan saakka. Auttakaahan toki, muuten menetän virkani. Minut alennetaan sotilaaksi ja saan aloittaa aivan alusta. Minulla on perhe, menoja, pelivelkoja, ymmärrätte!
Everstiluutnantti asetti nyt puotipöydälle kaksi laskua ja nahkuri merkitsi ne maksetuiksi.
– Kiitos! A Venäjä on suuri, rikas da paha maa, a Suomi pieni ja köyhä, mutta hyvä maa.
– Suuri poika on usein paha pienemmälle veljelleen, nahkuri uskalsi huomauttaa, sillä hän huomasi upseerin kaikesta huolimatta kunniantuntoiseksi mieheksi, jolla oli omat heikkoutensa.
– A, hyvä veli, upseeri lisäsi puiden nyrkkiään, en ole venäläinen, vaan puolalainen ja minä vihaan isovenäläisiä. Ne opettivat minut pelaamaan ja vaimoni tuhlailemaan. Vielä kerran kiitos, ehkä en voi sanoa näkemiin, oi, kuinka minä kärsin.
– No, ei kestä kiittää tällaisesta, nahkuri sanoi, sillä hänen tuli sääli surkeata upseeria. Rahat saatuaan upseeri ajoi suoraa päätä Tähtipuistoon. Siellä hän hävisi pelissä kaikki rahat, jotka oli toivonut monin kerroin voittavansa. Hän pisti aseen taskuunsa, katosi yöhön ja ampui itsensä samana yönä "Puiston" tekoraunioiden kiviholvikaaren alla.
Parooni nousi jäykkänä ja kalpeana ja lähti yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Hän asteli verkkaisesti markkinarähinän vaimentuessa tätinsä rantataloon, joka oli pimeä ja pelottava kuin ruumisarkku. Huomispäivä toisi hänelle ehkä voiton ja korvauksen tai häviön ja häpeän kilpa-ajokentällä ja hänen silmissään väikkyivät loistavat maakuntapäivälliset ja juhlahumu Seurahuoneessa. Voisihan hän myydä hevosensa, kun hänellä ei ollut valtaa huudattaa sitä Venäjän keisariksi. Hän hymähti omille, omituisille Caligula-ajatuksilleen ja nukahti heti väsymyksestä.
Aamulla väkevä parooni nukkui myöhään, heräsi aisakellon kalkatukseen ja huutoihin kadulla. Hän meni heti talliin, herätti porttisolakamarissa yöpyneen renkivoudin ja lähti väenvilinän ja kiitävien kärrien sivu juutalaisten arkinmuotoisen narinkan lähellä olevalle kilpa-ajokentälle. Ohi ajoivat vaunuissaan Ritoniemen ja Terrabonan aatelisväet, kapteeni Arvellander pellavakuormallaan sotilaslakki päässä ja pieksut jalassa. Hän vastasi jämerästi paroonin jäykkään tervehdykseen. Mutta Kerstilän paroonit ja ruhtinaallinen armo heiluttivat iloisesti käsiään. Bogi ja Sabine olivat jo saapuneet edellä, tehdäkseen kunniavierailun kreivi Rebenhausin luona, jonne heidät oli kutsuttu yksityispäivällisille. Majda Barkstén, Camilla Bölja sekä hovijunkkari nauroivat ja katselivat uteliaisuudella markkinaväen kirjavaa temmellystä. Hovijunkkari päätti kuvernöörin kanssa käydä katsomassa uusia puuntaimia ja puistoistutuksia, uutta "kuvernöörin paviljonkia" ja tekoraunioita, jotka kreivi juuri oli saanut vangeilla valmiiksi. Bogi ja Sabine ajoivat jahtikääseissä, mutta Beata-rouva, Klaus ja kapteenin tyttäret olivat jääneet Terrabonaan. Beata Birgitta kaipasi ennen kaikkea ruumiin raukeata rauhaa ja sielun sopusointua ja lepoa.
– Herra parooni, Majda huusi, tulkaa kaikin mokomin iltapäivällä sirkukseen.
– Miksi niin? Minulla on kiire kilpa-ajoihin.
– Ettekö ole kuullut, että Karhunpään ratsumestari aikoo kutsua sirkuksen voimamiehen riemulliseen kilpapainiin. Siitä tulee jotain erikoisen hauskaa, kun ratsumestari on mukana. Se mies osaa huvitella ja hummata.
– Kunhan ei vain taas tee jotakin naurettavan sopimatonta, Sabine virkkoi ylhäisesti Bogille, joka väitteli Camillan katsetta, kun Majda kujeellisesti töykkäsi tätä kylkeen. He salasivat naurunpuuskansa, sillä Bogi ei vielä ollut lukenut kirjevastausta, mikä oli jäänyt kiireessä hänen kirjoituspöydälleen, kun hän muutenkin huolimattomasti käsitteli esineitään. Muut katosivat kuka kunnekin, ja parooni ajoi hiljaa Loordi-hevosensa kilpakentälle, jälessä renkivouti hoputtaen Jaarlia. Hevoset olivat hiukan levottomia markkinamelun takia.
Parooni ajoi raviradalle ja odotti jännittyneenä vuoroaan. Rata kulki kehässä. Sitä piti kiertää kolme kertaa, kilpailumatka oli kolme virstaa. Radan keskellä oli paaluille rakennettu lava penkkeineen. Siellä oli myös iso kello ja lyömäase, iso musta taulu, johon tulokset liidulla merkittiin. Ja siellä tähystelivät tarkkailijat radalla juoksevia hevosia ja merkitsivät muistiin hevosten iän ja sukutaulun sekä juoksun ajan ja tasaisuuden ynnä rikkomukset. Radan lähellä oli myös pukkipöytä laseineen, booleineen ja kellankiiltävine samovaareineen, joista Pinellan isännän palvelijat kaatoivat kuumaa punssia vilussa värjöttäville katselijoille. Parooni ajoi keveillä, isopyöräisillä ajorattailla kilparadalle. Kaikki mumisivat hiljaa ihastuksesta, sillä komea tosiaan oli näky, kun harteikas, kupeilta kapea, kookas parooni lippalakki silmillään koetti hillitä lämminveristä Loordia. Sen karva oli kuin mustaa silkkiä, silmät kirsikantummanpunertavat kuin andalusialaisella nuorukaisella. Sen silat, otsanauhat ja suitset kiilsivät kuin hopea, se nyökytti päällään, korskui ja nosti jalkojaan, kun rykmentin soittokunta alkoi radan vieressä soittaa. Se sai hyvän vauhdin heti alussa, parooni ohjasi sitä tiukasti ja taitavasti, kädet ojolla, mainitteli ja puhui sille rauhoittavia sanoja. Ensi kierroksen se juoksi tasaisesti ja nopeasti, jälessä kauempana renkivouti ohjasi paksuselkäistä liinakkoharjaa, suomalaista hevosta, virmaa Jaarlia, joka kiiti kuin tuulispää, ponnistaen sitkeästi kavioiden kopistessa syysmärkään, pehmeään maahan. Sitten seurasivat vuorossa muut. Kaksi kierrosta Loordi oli jo juossut. Se oli juossut mainiosti ja kiiti nopeasti päämaalia kohden. Näytti siltä, kuin se saisi ensimmäisen palkinnon. Parooni karjaisi, teinit ja sällipojat tienvarrella hoputtivat huudoillaan. Mutta Loordi oli tänään levoton kuten hänen isäntänsäkin. Loordi alkoi nyt kolmannen kierroksensa pärskyvin sieraimin ja säkenöivin silmin, ikäänkuin se itse olisi tiennyt, mikä nyt oli kysymyksessä. Voitto ja vapaus, häviö ja häpeä! Se alkoi jo hiukan rempuilla ja silloin parooni iski sitä piiskalla ehkä liian kiivaasti, niin että se kohosi, vikuroi, laukkasi ja rikkoi juoksunsa ennen maaliviivaa, kun kello alkoi pämpättää lavalla. Tuomarit pudistelivat päätään. Loordi myöhästyi eikä saavuttanut päämääräänsä. Parooni noitui, kirosi ja tempoi ohjaksista ja ajoi mieli kuohuksissa radan sivuun ja torui hevostaan. Se ymmärsi sen, painoi päänsä kuin se olisi hävennyt ja kääntänyt katseensa sisäänpäin hopeoitujen silmälappujensa reunojen taakse.
Renkivouti radalla ajoi Jaarli-hevosella paroonin jälessä, kun hänen vuoronsa tuli. Hän ajoi tasaisesti ja taitavasti, piiskan pää tuskin hipaisi hevosen lanteita. Hän olisi nyt voinut kostaa paroonille tämän piiskanlyönnit väentuvan piinapenkillä. Mutta hän ei muuttanut talosta, kuten entinen renkivouti. Kiusaus oli nyt hyvin lähellä. Hän helli ja hoiteli hyvin hevosia. Eihän hevonen ollut syynä kirveleviin selkäkipuihin. Sitäpaitsi oli paroonillakin joskus hyvyyden puuskansa, vaikka hän muuten oli ankara alustalaisilleen, mutta hän puolusti heitä, kun ventovieraat uskalsivat loukata talonväen vapautta. Siksi renki nyt tahtoi palkita paroonille ja tuottaa kunniaa tämän kartanolle. Ajoi alussa säyseästi, säästäen ja hiljaa hoputtaen, kiillottaakseen sitten viimeisen kierroksen loppukiriin. Ja kun lavalla kello kalkatti ja ilmoitti, että Jaarli on voittanut, renki oli ylpeä herrastaan ja hevosestaan. Ja kun Terrabonan ylpeä isäntä ajoi radalta, hurrasi joku punssipöydän ryyppyritari hänelle. Tämä tuntui vihlovalta ivalta paroonin kuumissa korvissa.
Vanha paroni von Brinckenhjelm joi kulauksen kuumaa punssia ajokentällä, kaiveli sokerinpalan taskustaan ja antoi sen Jaarlille. Kateellisena sen näki Loordi, kun se korviaan luimistellen ajoi kaartaen sivuteitä rantataloon ja joutui pimeään talliin, jonne sen eteen heinähäkkiin huolimattomasti heitettiin kauroja. Hevonen oli läpeensä vaahdossa ja vapisi vilusta ja mielenmasennuksesta.
Harva pyhäjärveläinen herrasmies oli ollut kilpa-ajoa katsomassa. Ehkä paroonin vieroittava, ystävyyttä karttava ja kohteliaan kylmä olemus oli siihen syynä ja sekin, että monet olivat rientäneet sirkusnäytäntöä katsomaan. Mutta maalaiset mekkomiehet vertailivat ja väittelivät eri juoksijoiden ominaisuuksista hevoskentällä tai tekivät hevoskauppoja narinkan lähellä, jossa pitkäkorvaiset, papukaijanenäiset, hartioitaan ja käsiään nostelevat juutalaiset petkuttivat ja tyrkyttivät humalaisille käännettyjä vaatteita sekä heinillä täytettyjä talvitakkeja.
XVII
Maaherran residenssitalossa kimmelsivät ja hohtivat kaikki kristallikattokruunut. Monisärmäinen valo taittui parkettipermantoon, empire-värisiin, korokkeella seisoviin, mustakultaisiin, pitkärivisiin, verkapäällisiin seinäpenkkeihin sekä aniarmollisten vallasnaisten ja sangen toimellisten porvarisrouvien valkoisiin, silkkisiin laahuskellohameisiin, kultaisiin rannerenkaisiin ja otsaripoihin, aatelisherrojen hännystakkien kultakauluksiin ja ritarimerkkeihin. Kattovalo valahti myös kultakahvaisiin, lyhyihin miekkoihin, kunniallisten, hyvin toimellisten talonisäntien ja porvareiden samettikauluksiin ja hienoihin, pitkiin verkatakkeihin. Kuvernöörin palvelija kulki ympäri saleja tarjoten, ja kasakka pitkine kauhtanoineen ja käyräsapeleineen seisoi ovella ja osoitti tietä vieraille.
Vaunuja tuli ja meni residenssin ahtaasta kujasta pihalle. Vaunulyhdyt loistivat markkinailtapäivän syyshämärässä. Kreivi ja kreivitär seisoivat pääoven edessä ja ottivat vastaan kumartavat vieraat, jotka vietiin sisähuoneisiin pienten pöytien ääreen. Mutta keskellä salia seisoi pitkä pitopöytä, runsas, kukitettu ja monivärinen, monenlaisine ruokineen ja maljoineen. Kankeina seisoivat vieraat tuoliensa takana kauan odottaen vuoroaan. Kumarruksia, anteeksipyyntöjä ja hiljaisia sadatuksia pukujen sotkeutuessa kannuksiin ja laahustimiin. Pieni, laiha, apinanaamainen maaherratar istui sitten jonkinlaisella korokkeella, niin että laahustin kaarteli kauas lattialle ja nuoret aatelisneitoset sovittelivat sen helmoja. Hän nousi ja kätteli aatelista ja asetti hänet korokkeelle, mutta aatelittomalle hän vain nyökytteli päällään ja tarjosi kätensä suudeltavaksi ja pyysi taburetille istumaan. Kreivittären yläruumis oli alaruumista pitempi, joten kömpelöt, kukka-astian muotoiset sääret pistäytyivät epäedullisesti esille ja harsoröijykin pitsiröyhelöineen oli hiukan vinossa. Vinot silmät tirkistelivät yli kulmikkaiden poskipäiden ilkeän itsetietoisesti tervehtijöitä, sillä hänen suonissaan virtasi muka sinistä verta, vaikka hän oli ollut vain konttoriapulainen lääninvirastossa. Eräällä huvimatkalla oli kreivi, jo vanhanpyylevä ja kaljunalkuinen, hänet tavannut ja mieltynyt hänen suorasukaiseen keimailuunsa, kun Cecilia-rouva oli veikeästi tarttunut hänen univormunnappiinsa ja nipistänyt häntä korvasta. Tämä töykeä tuttavallisuus vei siihen, että Cecilia-rouva eräällä vaunumatkalla maalla tarkoituksellisesti oli antautunut herra kreiville kiristääkseen häneltä avioliittosopimuksen, mikä johti vihkimiseen ja hätäisiin häihin. Koska hänen tyttönimensä oli Cecilia, hän väitti, että hän polveutui Kustaa Vaasan Cecilia-tyttärestä ja tämän aviottomasta lapsesta.
Entisen sukunimensä Helosen Cecilia oli ensin muuttanut Hellén'iksi saadakseen nimelleen hienomman kaiun, koska nimi nyt kalskahti kreikkalaiselle nimelle. Naimisiin mentyään hän heti paljasti alkuperäisen luonteensa. Hän singahutti nyt salissa ympärilleen sopimattomia ilkeyksiä ja oikkuja, joille piti nauraa. Saksalaisbalttilainen parturimestari Freiberg oli käynyt residenssitalossa aalloittamassa turhamaisen Cecilia-kreivittären punertavaksi värjättyä tukkaa, pensselöinyt silmäkulmakarvat ja kiinnittänyt mustan kauneustäplän hänen ohimoilleen, mutta hän näytti sittenkin korealta, höyhennetyltä harakalta. Ja tyttäret – toisia kauniimpi Agnes, maakalainen Hedvig ja poikamaisen kömpelö Peppe – olivat sen mukaan puuteroidut, papiljoteilla kiharoidut ja kirjavapukuiset, sillä heilläkään ei ollut väriaistia. Päivät pitkään nämä kuvernöörin tyttäret lukivat keveitä ranskalaisia romaaneja, torailivat, söivät leivoksia, hoitelivat hiuksiaan tai kynsiään, joskus ratsastelivat kaupungista Perttulan huvilaan ja sieltä apteekkitalolle ostamaan itselleen mausteita, puuteria ja hajuvesiä ja maaherrattarelle migrainepulveria. He kiistelivät äitinsä kanssa ja tämä kiisteli miehensä, kuvernöörin kanssa, joka pakeni virastoon tai kaupungin puistoon hedelmäistutuksiaan tai vankien kivitöitä tarkastamaan. Maaherra kulki kutsujen aikana seuran kaikkien piirien parissa, sutkautti sanan ja toisen tervehtijöille ja loittoni lopulta kuin vaimoaan pakoon tupakkahuoneeseen. Siellä juteltiin koleerasta, syyskylvöistä, eri juomien mausta, tupakasta ja sodan päättymisestä.
Parooni Bogislaus seisoi Agneksen vieressä ja Terrabonan isäntä, aatelispukuinen Rurik von Brinckenhjelm, kultainen miekka vyöllä ja Stanislaun merkki kaulassa, jutteli hetken kylmän kohteliaasti kreivin ja Ritoniemen hovijunkkarin kanssa.
Hänen ruhtinaallinen armonsa istui kunniapaikalla kreivittären vieressä. Hän levittäytyi paksuine hameineen, kuin hän olisi istunut troikassa. Lornjetilla hän tirkisteli vieraita saaden maalaisneitoset hämilleen. Hänen ruskeat, pulleat silmänsä loistivat yli tummanruskean ihon, punainen rusetti kaulalla sopi hänen vihertävänmustaan silkkipukuunsa. Hän levitteli käsiään, iski silmää venäläisille upseereille ja haasteli laihan, kutistuneen kreivittären kanssa kissoista ja kreivittären kanarialinnuista, vaikka tämä vihasikin kissoja. Heillä oli hyvin hauskaa ja he olivat mielestään hyvin sukkelia, vaikka eivät aina ymmärtäneet toistensa turkulais-pietarilaista ruotsinkielen sekoitustaan. Monsieur Rivoir kumartui usein armon puoleen kaksimielisine sanasutkauksineen ja tämän kupurinnat hyllyivät hyytelön tavoin, jota he huipennetuin huulin ja suipennetuin sormin maistelivat. Seurustelu oli muuten jäykkää, sovinnaista ja tyhjäntympeätä, koska keisarisurun takia tanssiaiset oli kielletty. Camilla ja Majda Barkstén, venäläisten, hienosti humalaisten upseerien imeliin kohteliaisuuksiin kyllästyneinä, vetäytyivät akkunasoppeen, leperrellen hetken hilpeästi Kerstilän paroonien ja monsieur Rivoirin kanssa, joka ranskalaisen seurustelun ja vapaan vilkkautensa vuoksi oli suoranainen vastakohta tälle kirjavalle, kateelliselle ja nousukasmaiselle seuralle. Kun maaherratar hauraalla äänellään alkoi pikkusalissa laulaa jotakin aariaa Paciuksen "Kaarle kuninkaan metsästyksestä", useat naiset vetäytyivät sisähuoneisiin ja herrat hiipivät tupakkahuoneeseen.
Muodollisen vieraskäynnin jälkeen ylhäisemmät vieraat lähtivätkin. Itse kreivi ja kreivitär pitelivät käsissään hopeaisia haarakynttilänjalkoja valaisten heidän tietään alakertaan ja pihalle, jossa kiilloitetut parivaunuvaljakot odottivat. Mutta laihat raatiherrat, pöhöiset rusthollarit ja veroahneet kruununvoudit ja henkikirjurit jäivät lihavien herkkupöytien ääreen seisaltaan syömään ja juomaan. Söivät syödäkseen ja röyhkäilivät, joivat juopuakseen. Kreivitär katseli inholla, miten joku mestari söi veitsellä tai nuoli lusikkaansa, vaikka hän itse saattoi luupuikolla kaivella korviaan tai hampaitaan. Toisilla oli ollut ikävä, joten paroonikin muiden mukana päätti mennä Seurahuoneelle jatkamaan vapaampia ja repäisevämpiä markkinoiden lopettajaisia. Valkopitsipäähineiset kamarineidit tai tärkeät tädit saattelivat vierasväkeä ja perhetyttöjä kotiin, kantaen pitkien tankojen päässä isoja vaskisankaisia lyhtyjä. Maaherran lakeijat olivat pihalla odottaville kartanoiden kuskeille kantaneet marsalaviiniä, sillä seurauksella, että kuskit viineihin tottumattomina nukahtivat kuskipukeilleen. Lakeijat tulivat sitten kujeillen herättämään heitä unesta ja selittivät, että kartanon vallasväki istui jo kuomuvaunuissa. Kuskit ajoivat unenpöpperöissään linnan vankilan portille asti ennenkuin huomasivat erehdyksen ja saapuivat taas portaiden eteen, saaden nuhteita odottavilta isänniltään. Näitä tämä vapaakyyti huvittikin, koska he itsekin olivat hiukan juhlatuulella.
Kadulla melu alkoi jo hälvetä, jokunen juopunut hihkaisi kujassa. Hämärä häilyi kaduilla. Vain kirkontornista näkyi palovartijoiden kirkonharjan valaistu tähystysmaja. Tähdet syttyivät varhaissyksyiselle taivaalle, ja kuu vaelsi kuin hopeinen sirppi pyöreän kirkon yllä, ikäänkuin katkaisten taivaan tähkiä, lentotähtiä, jotka lensivät yli Vanajaveden, Hätilänmäen taakse, tummiin kuusikkoihin.
Yksinäinen runoilijahahmo kulki yksin mietteissään katujen hämärässä tuijottaen tähtiin. Ne tähdet olivat hänen mielestään liian kaukana ja korkealla, kylmiä arvoituksia. Hän katseli kaiholla residenssitalon vaimenevaa valaistusta tyhjälle torille. Ja hänen ankea aatoksensa punoi säkeitä:
"Mi ikävyys,
Mi hämäryys sieluni ympär
kuin syksyiltanen autiol maall?"Ehkä pienen kotoisen kitupiikin valo matalassa mökissä oli lähempi ja lämpöisempi. Hän etsi kestikievaritalosta markkinatovereitaan lähteäkseen vanhalla, valkoisella hevosella Hattelmalan vuoren yli etelän nummia kohden.
Parooni Rurik lähti jalkaisin pidoista tätinsä taloon, otti orhin tallista ja ajoi Seurahuoneelle. Hän odotti siellä tapaavansa ratsumestarin sekä ratsu-upseereita, voidakseen näyttää palkinnon saanutta liinukkaharjaa, Jaarli-hevostaan. Seurahuoneen pihalla oli paljon hevosia, joita kisällipojat ja rengit taluttivat ja syöttivät. Parooni meni saliin. Venäläinen soittokunta soitti siellä parvekkeella ja sali oli täynnä maalaisisäntiä ja kartanonherroja. Ilo oli ylimmillään. Salin päässä oli iso, pyöreä viinimaljakko, booli, johon oli sekoitettu sitruunaa, appelsiinia, mausteita, hienoa ranskalaista konjakkia ja espanjalaisia viinejä. Puheensorina ja huuto oli valtava. Puhuttiin hevosista, vain hevosista ja hevoskaupoista, ja kukin kehui omaa hevostaan. Ratsumestari seisoi jo pöydällä ja piti repäisevän riemullista puhetta. Kuin sisäisestä mielenpainajaisesta vapautuneena Rurik von Brinckenhjelm oli vieraassa, iloisessa ilmapiirissä remseällä, melkein poikamaisella tuulella. Kaikki kankeus hävisi hänestä kuin jonkinlainen hengen pakkopaita, johon hän oli pingoittunut. Hän tilaamalla tilasi samppanjaa ja ratsumestari sai hillitä häntä hänen tuhlauksessaan. Hän juoksi soittolavalle kilpaillen ratsumestarin kanssa kujeiden keksimisessä. Hän tempasi tahtipuikon kapellimestarin kädestä ja alkoi itse johtaa torvisoittokuntaa, mikä soitossaan sekaantui soraääniseksi sekamelskaksi, kunnes kapellimestari otti häneltä tahtipuikon, kun parooni heitti tukun seteleitä sotilassoittajille.
Syynä tuhlaukseen oli sekin, että parooni äskettäin oli myynyt ratsumestarille komean oriinsa, Loordin hyvästä hinnasta.
– Kyllä minä sen kesytän, ratsumestari oli leksauttanut, kuten olen kesyttänyt naisäkäpussejakin.
– Kyllä minä sen arvaan, veli hyvä, parooni sanoi, juotuaan sinunmaljat. Tämä ylpeä Loordi oli kerran tappaa tyttärenikin ja tuotti minulle tappion kilpailussa.
– Niin, sinun tyttäresi, Rurik, on oikullinen kuten yleensä naiset, joita on aina hemmoteltu. Sabine-neidin ei ole koskaan tarvinnut ajatella jokapäiväistä leipäänsä, vain pukujaan ja päähänpistojaan. Sinä, rakas orpana, et osaa hoitaa hevosiasi etkä lapsiasikaan. Kyllä sinun Sabinestasi vielä ihminen tulee. Ei siinä hellyys auta, vaan hyväntahtoinen karkeus. Ja hän on kylliksi älykäs huomatakseen, mikä on imelää mairittelua ja mikä miehekästä totuutta.
– Olet suorasukainen mies, ratsumestari, vaikka en aina voi sietää epähienouksiasi. Ehkä sinä voisit kesyttää Sabinenkin?
– Montako härkäparia lapseni saa kummilahjoina? Kaarle XII:n asetoveri, esi-isäni äidin-isä Axel Sparre sai kasteessa kummeikseen kolmetoista ylhäistä herraa ja yhtä monta ylhäistä vallasnaista, item kirjoitettiin kummeiksi Visbyn pormestari ja raati. Kukin antoi härän. Olipa siinä härkiä tarpeeksi.
– Hyvä veli härkäpää, parooni nauroi, minulla ei vävypojalleni, in spe, ole varaa antaa niin monta härkää, mutta kymmenen porsasta minä kyllä voin antaa.
– Sekin riittää yhden naisen kesyttämiseksi, joka syö vain hienoa kanan- tai fasaaninlihaa.
– Ja edelleen! Sabine sanoo, että sinä, homo rusticus, olet niin ruma, että olet melkein kaunis. Sinun rumuutesi ja tyttäreni äly yhdistettynä! Mikä mesalliance!
Siihen ratsumestari rähättäen tokasi:
– Mutta jos minun poikani saa perinnöksi minun kauneuteni ja tyttäresi älyn, se on vielä pahempaa!
– No, ei juoda sitten vielä piiskaryyppyjä. En ole samaa mieltä kuin slaavi, että naista kuten mattoa pitää piiskata kerran päivässä.
– Niin, ei pidä porsasta säkissä myydä, ratsumestari yhtyi leikkiin.
– Tehdäänkö täällä hevos- vai naimiskauppoja? Tunnettu härnäyshaluinen ja paksumahainen kaupunginvouti Luokkanen lähestyi hoiperrellen. Hän oli tunnettu kaupungin virkavaltainen kapakkasankari, jolla oli arpia poskessa ja iso vesinäppylä silmän alla.
– Ei täällä virtahepokauppojakaan tehdä, parooni ilkkui, katsoen halveksivasti kaupunginvoutia ja taputti häntä päähän.
– Vähän on karvoja päässä, mutta vielä vähemmän älyä paljaan kallon alla.
– Olenko minä virtahevonen, sanokaa se vielä kerran! Johan harvat hapseni harmaantuvat, kun näen mokoman mahtailevan kartanon junkkarin. Aa, aa, hevosenne löi laukkaa, kuten järkennekin. Hevosellanne on ehkä enemmän järkeä, vaikkakaan se ei ole jalosukuinen! Kaupunginvouti töykkäsi paroonia kylkeen.
– Aateliton ei saa jalallaan astua edes hevoseni haudalle! parooni karjaisi. Ja mitä te tönitte? Luuletteko olevanne ulosottohommissa.
Nyt ratsumestari huudahti:
– Mies olisi heitettävä ulos rikkatunkiolle, tuollainen maalaisia nylkevä ihramaha. Juovuksissa sinä purjehdit virastohuoneesta krouviin ja krouvista virastohuoneeseen. Kyllä minä sinut tunnen vanhastaan, rapajuoppo. Ihme, että maaherra voi sietää tällaisia tyhjäntoimittajia.
– Suus kiinni, sinä pitkäkoipinen piiskuriparooni, sietäisit itse saada raipparangaistusta.
– Minäpä valitan hovioikeudenpresidentille, joka on sukulaiseni, parooni sanoi kiivaasti.
– Suu kiinni, ei tässä mikään valitus auta, minä täällä kaupungissa määrään ja minä kutsun poliisit pitämään kurissa kaikenlaisia hevoshuijareita.
Kärnä ja Seth Skriivari, jotka olivat istuneet salin päässä, lähestyivät. Maalaisisännät liittyivät puolustamaan paroonia ja ratsumestaria, joka antoi korvatillikan kaupunginvoudille, niin että tämä tuupertui lattialle.
Kaupunginvouti tempasi tuolin ja aikoi sillä lyödä. Mutta silloin ratsumestari heitti hänet sahapukeille katettua pitopöytää vasten, niin että pöytä maljakkoineen, liemilautasineen kaatui, ja pöytävieraatkin kellistyivät lattialle. Kaupunkilaisherrat syöksyivät nyt nyrkit oikoisina paroonin ja ratsumestarin kimppuun hosuen ja huutaen. Maalaisisännät taas tarrautuivat kiinni porvarispomoihin. Syntyi yleinen mylläkkä, hihoja ja kauluksia kiskottiin ja pulloja heitettiin, niin että ne kilahtaen lensivät pirstaleiksi salin pylväitä vasten. Seurahuoneen kristallikruunut katossa heiluivat kuin jääpuikot temmeltävien, hurjien ja humaltuneiden päiden yllä. Soittokunta pakeni lavalta ullakolle. Mutta poliisia ei näkynyt missään, ehkä niillä oli tarpeeksi tekemistä Poltinahon todellisten hevoshuijarien, mustalaisten ja varkaiden taltuttamisessa, tai Myllymäen epäilyttävien ilomökkien ja rosvoluolien lähettyvillä.
Paroonin valkoinen, silitetty paidanrinta ja kaulus hohtivat punaisina ja otsasta vuoti haava, kun heitetty pikari oli sattunut silmäkulmaan. Kuten raivostunut sonni, jonka parooni kerran navetassa sai kytkyimeen kamppailtuaan sen kanssa henkensä kaupalla, paroonikin nyt villiintyi nähdessään veren vuotavan hienolle aatelispuvulleen. Hän tunsi pitkien, viileiden viikkojen, itsehillinnän, jäykän, harmaan yksitoikkoisuuden jälkeen tarvetta purkaa sisuaan, käyttää liikeneviä jättiläisjänteitään hartiavoimaisiin ponnistuksiin ja rynnistyksiin. Hän oli nyt kuin toinen mies, ei aatelinen, ei parooni eikä hovimies, vaan voimamies, joka ei säästänyt sanojaan eikä nyrkkejäänkään. Kun yhä useammat hurjimukset hyökkäsivät hänen kimppuunsa, hän tempasi kahdella kädellä ison pöydän, nosti sen päänsä yli ja alkoi pöydällä huitoen hitaasti kulkea eteenpäin, jaellen iskuja joka suunnalle, niin että ihmiset kauhun vallassa juoksivat hänen tieltään. Eivät siinä auttaneet hotellinisännän lempeät maanittelut eikä Seth Skriivarin tai Kärnän varoitukset. Ratsumestari kulki paroonin rinnalla, tuoli koholla suoraan markkinaväen läpi, ikäänkuin jyrällä peltoa tasoittaen. Virkaherrat hiipivät sivuhuoneisiin ja kaupungin vouti heitettiin eteisestä pihalle. Parooni tunsi nytkin raivoisassa tunnossaan jonkinlaista mieletöntä halua murskata ja myllertää, kuten hänen sisäinen vaistoelämänsäkin oli nyt tunnoton kaikelle säälille ja inhimilliselle tunteelle. Hän oli kuin sokea, joka ei näe mitään, ei näe vaaraa, ei näe syitä eikä seurauksia. Ei pelkää itseään, ei muita, ei edes murhaakaan, jos hänen oma väkivaltainen elämänsä on kysymyksessä.
Parooni syöksähti pihalle, riisui Jaarlin valjaista ja talutti hevosen portaita pitkin saliin. Jaarl-hevonen seisoi kuin häikäistyneenä kattokruunun alla, ikäänkuin se olisi viety isoon, valkeaan talliin, jonka avonaisesta katosta kummallinen aurinko paistoi suoraan sen silmiin. Parooni syötti hevoselle sokeria ja kaatoi samppanjapullosta jäähdytysastiaan juomaa hevoselle, joka oli voittanut ja pelastanut hänen kunniansa, kuten hän itse äsken voimallaan oli voittanut kaikki vastustajansa. Hän tunsi iloisessa itsetunnossaan sanomatonta tyydytystä ja ruhtinaallista riemua katsellessaan ympärilleen kuin sotapäällikkö tantereella, jossa makasi kaatuneita tai karkureita. Hevonen hirnahti.
– Niin, niin, jalo Jaarl! Sinä olet tänään ansainnut kultaiset kengät ja viisi kappaa kauroja. Niin, niin, minä ymmärrän, mitä ajattelet. Kotiin, kotiin, sinne lähdetään, Jaarl! Hei, juoksepas nyt pihalle porvarien kauhuksi. Pian ollaan taas Terrabonassa.
Liinaharjainen, ruskeanhohtava rotuhevonen hörppi astiasta jaloa rypälenestettä, joka vilkkaasti alkoi virrata sen jaloissa suonissa. Se kohotteli ylväästi tähtiotsaista päätään, sen ruskeat, viisaat silmät välkkyivät ja se kulki kuin gavottia karkeloiden yli salin lattian, kun renkivouti talutti sen pihalle ja valjasti sen notkuvien loimukoivuisten, keveiden kilpakääsien eteen. Ratsumestari saatteli paroonia pihalle, kun kansa kunnioittaen väistyi heidän tieltään.
– Hei, Jaarl! Antaa mennä! Parooni otti tiukasti käteensä tupsuniekkaiset, tinahelaiset ohjakset.
– Terve, ratsumestari! Olipa tämä kuuma päivä.
– Kuuma kuin helvetti, ratsumestari huudahti ja tervehti:
– Terve, terve ja terveisiä neiti Sabinelle ja sano, että kyllä minä hoidan Loordia kuin silmäterääni, vaikka minä olenkin tällainen ratki rattoisa rumilus.
– Kyllä, kyllä! Sabine varmaankin tyyntyy, vaikka ensin hiukan vikuroi ja vihoitteleekin tätä myyntiä. Onhan minulla kyllä hevosia tallissa.
– Kun on hevosia hyviä, taloja ja jyviä, niin hätäkös on herrastella, ratsumestari lallatteli ja kulki Kärnan seurassa jatkamaan pitoja. Mutta parooni ajoi jo kumisevalla kadulla, yli torin, jossa tyhjät kauppakojut törröttivät ja saapui kaupungin pitkälle sillalle. Nopean ajonkiellon takia hän hiljensi hevosen vauhtia. Kaupungista kuului vielä hienonhienoa markkinahumua, mikä vähitellen vaimeni.
Äkkiä hän kuuli hämärästä huudon. Seis! Hän tunsi miten joku tarttui suitsien kuolaimiin ja pysäytti hevosen. Terrabonan väkevä parooni hyppäsi rattailta sillalle ja kysyi:
– Kuka siellä?
– Kuivassalmen lautturi! Tästä ei pääse kirkkoon isotkaan kirkkoveneet. Käänny takaisin helvettiin!
– Hullu mies, mitä tahdot!
– Oikeutta. Sinä paha parooni, et uskalla astua Jumalan tuomioistuimen eteen. Pelkäät meirän pappia, joka ajoi sinut kuin ruoskalla ulos temppelistä. Sinun syntisen sielusi takia vanha isäni saa kärsiä jalkavaivoja. Olen sinua täällä orottanu koko illan, mutta nyt et pääse tästä yli etkä ympäri!
– Taidat olla päästäsi vialla tai olet päihtynyt, moukka!
– Moukka sinä itte olet. Mene, muuten isken sua nyrkkirauralla.
– Taidat olla pappilan renki, koska niin suulla suurentelet.
Sillan kaidepuun himmeän katulyhdyn valossa parooni nyt näki irvokkaat, ilkeät kasvot, näki kohotetun käden, joka uhkasi häntä nyrkkiraudalla. Samassa kuului sillanrantapenkereeltä pulpatusta ja molinaa. Joku juopunut markkinamies oli möljältä luiskahtanut veteen. Parooni ei ehtinyt kiinnittää siihen enempää huomiota, sillä mies lähestyi häntä uhkaavasti ja iski raudalla. Parooni hoiperteli hiukan, kääntyi ja huudahti:
– Pappiko sinut tänne lähetti?
– Heh! Itte minä itteni lähretin, äläkäs minua sinuttele, en ole itteänikään sinutellu sitte viime lauvantakin. Vanhan isäni estät pääsemästä kirkkoon herranehtoolliselle ja siksi et sinäkään pääse tästä sillan yli, etkä pääse taivaaseen Eliaan tulivaunuilla, vaan mustalla hevosellasi sinne varjojen valtakuntaan. Heh!
– Vai uhkaat sinä minut tappaa, roisto! Syytä nyt itseäsi, jos joudut jonnekin ennen minua. Itseäni minä vain tässä puolustan, kun salakavalasti yön pimeässä käyt kimppuuni. Kas noin!
Parooni tarttui renkiä kaulukseen ja nosti hänet ilmaan. Renki potki, puri ja sai itsensä irroitetuksi. Renki kampitti ja parooni kaatui sillalle. Hevonen seisoi vain hiljaa kuin odotellen. Parooni nousi, tarttui renkiä vyötäröltä ja työnsi sillan kaidepuuta vasten. Vihan ja vimman puuskassa, ikäänkuin Seurahuoneen mellakan jälkiselvittelynä ja viineistä vielä kiihkeänä parooni kadotti kaiken tavanomaisen harkintansa, kun renki tarttui hänen kurkkuunsa niin, että maailma musteni paroonin silmissä. Parooni riuhtasi itsensä irti ja iski piiskalla käsivarteen, niin että rengin kädestä putosi nyrkkirauta. Renki kyykistyi ja hyökkäsi uudestaan pää edellä paroonin rintaa vasten, niin että paroonin täytyi tarttua lyhtypylvääseen. Renki veti nyt puukon tuppivyöstään, sen parooni huomasi lyhdyn valossa. Lujalla tempauksella hän kohotti rengin ilmaan, kantoi hänet yli sillan, nosti yli kaidepuun ja heitti rengin kuin ruissäkin alla virtaavaan jokeen. Kuului raskas molskahdus. Parooni näki vain käden, joka vaipui vaahtoihin. Pinellan puiston rantapuut alkoivat suhista pahaenteisesti, se ennusti myrskyä. Ja paroonin mielessäkin myllersi myrsky, se jähmettyi nyt kaameaksi kauhuksi. Mitä hän oli tehnyt? Mutta renki oli uhannut puukolla. Mitä muutakaan parooni olisi voinut tehdä? Hän katseli ympärilleen. Sillalla ei ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi nähnyt tämän kuoleman kamppailun. Pois rikospaikalta, pois, pois, se oli ainoa ajatus, mikä nyt risteili ja raivosi hänen aivoissaan. Miten hän peittäisi jälkensä, miten salaisi tekonsa ja sen seuraukset. Pinellan tornihuoneesta välkkyi vielä valo, se liikkui veden pinnalla väreillen, mutta ei ilmaissut mitään. Nyt oli toimittava ja nopeasti. Hevonen oli hänen pelastuksensa, hänen täytyi ajaa nopeasti kotiin ennen muita, ennen näkijöitä, todistajia. Hän nousi äkkiä rattaille, sivalsi piiskalla Jaarl-hevosta ja hoputti. Hevonen kiiti tuulispäänä, ikäänkuin sen kintereillä olisi ollut kymmenen kiljuvaa koiraa. Parooni antoi suitsien höltyä, antoi hevosen juosta ala- ja ylämäissä heltiämättä, pysähtymättä taloihin tai kievareihin, sillä parooni ei tahtonut tavata tiellä ketään. Jäytävän omantunnon tuskissa, pelossa ja vavistuksessa ei hänellä ollut mitään muuta ajatusta kuin päästä ajoissa kotiin, niin että hän voisi todistaa laillisen poissaolonsa, olonsa rikoksen hetkellä kaukana rikospaikalta. Ikäänkuin rengin varjo olisi seurannut häntä tällä hurjalla pakomatkalla, pois itsestä, pois sisällisistä syytöksistä ja tuomionpelosta. Mustat metsät, koleat kuusikot ja pensaat pimeässä näyttivät melkein aaveilta. Ja taivaskin oli tummien, nokimustien pilvien peittämä. Yksikään syystähti ei vilkkunut hänelle tien merkkinä. Pimeätä takana, sivulla, ympärillä ja edessä loputon, lohduton, likainen, musta maantie.
Kuin murhamies hän ajeli hevosen korskuessa. Hän piiskasi ja kiristi ohjia antaakseen hevosen juosta täyttä laukkaa aamun sarastaessa kotikartanoon. Silloin hän alkoi tyyntyneenä harkita varokeinoja, harkita juonta, mikä pakottaisi ajankin hänen todistajakseen hänen syyttömyydestään. Hän toteuttikin tämän ajatuksensa, mikä alitajunnassa oli kypsynyt yhä selvemmäksi. Oliko hän tehnyt murhan? Hätämurhan vain oman henkensä pelastukseksi. Vaistomaisesti hän katsahti kelloaan. Kello oli kolme aamulla. Aika, aika! Täytyi voittaa aikaa ja hän väärentäisi ajan, niin ettei kukaan pääsisi selville tästä yöllisestä surman seikkailusta. Olihan renki päihtynyt, oli voinut hoipertua alas sillalta veteen omasta syyystään. Mitään väkivallan merkkiä ei voitu keksiä. Paroonin täytyi pelastaa kunniansa, muuta ehtoa ei ollut, yö oli mykkä, yö oli kuuro, se ei puhunut mitään, ei nähnyt mitään. Eikä hänkään puhuisi mitään, mutta hän näkisi, hän näkisi aina sielunsa silmillä saman näyn, varjossa vapisevan miehen hahmon, joka hapuilee, huutaa ja vaipuu mykkään veteen. Parooni katsahti äkkiä paitaansa. Se oli verellä tahrittu, ikäänkuin sekin olisi syyttänyt häntä veljessurmasta. Hän ravisteli itsensä vapaaksi tästä tunteesta, ajoi hiljaa kartanon pihalle ja vei hevosen talliin. Parooni katsoi nyt paksukuorista, vaakunalla koristettua kultakelloaan. Oli kuudes hetki aamulla, sellainen hetki, jolloin Pietarikin kolme kertaa kielsi. Hänkin kieltäisi, kieltäisi kaiken. Niin, niin, hän oli siis lähtenyt kaupungista kello kolme, siis kello oli nytkin kolme. Sen hän toteen näyttäisi.
Tyyntyneenä hän sitten hiljaisin askelin meni väentupaan, jossa pari renkiä nukkui sitkeästi. Hän hiipi varpaillaan vanhan könninkellon luokse, avasi kellokaapin oven, jonka yläpuolella oli puusta veistetty, vihreäksi maalattu puumalja, siitä levittäytyi kukkakiehkuroita kummallekin puolelle ja kellotaulun yläosa muistutti kirkon seinälle ripustettua aatelisvaakunan yläreunaa kypäröineen ja kiehkuroineen. Vanhat, kyläsepän tekemät puntarit roikkuivat raskaina ja kömpelöinä. Heiluri häilyi tuvan hämärässä edestakaisin, niinkuin epäröivän ihmisen laikahtava mieli. Varovasti parooni seisautti kellon, väänsi tuntiviisaria taaksepäin kello kolmen kohdalle ja asetti heilurin taas liikkeeseen. Parooni hätkähti, kun renki käänsi kylkeään ja kello alkoi lyödä kolmea. Mutta renki nukahti uudestaan. Parooni tyyntyi ja hiipi kuin pahantekijä pihalle ja nousi yhtä hiljaa kartanon yläkertaan. Hän avasi työhuoneensa oven. Pesi kätensä verestä ja piilotti punahurmeisen paitansa vanhan, vihreäjuovaisen kaakeliuunin taakse. Täälläkin hän asetti Mora-kellon näyttämään kolmea. Sitten hän hiipi käytävään. Sillalla tapahtuneen järkytyksen jälkeen, kun huumauskin oli jo haihtunut, parooni oli taas sama, kylmä, harkitseva mies. Hän voisi nyt syyttäjille todistaa alibinsa, voisi päivän selvästi selittää, että hän renkivoudin tapaturmaisen veteen uppoamisen aikana oli kotona. Kaikki kartanon kellot todistaisivat hänen puolestaan. Hän alkoi jo tehdä salaisen sopimuksen omantuntonsakin kanssa ja aikoi jo nyt urkkia, tietäisikö hänen kotiintulostaan vielä kukaan. Kolmessa tunnissa hän oli ajanut kolme vanhaa penikulmaa. Tuntui kuin hän olisi ajanut sen matkan vain tunnissa, niin nopeasti oli aika kiitänyt, niinkuin hevosen varjo maantien varrella. Viidat vain vilahtivat, virstantolpat pyörivät ja puiden latvat tanssivat myrskyssä hänen silmissään. Nyt oli myrsky asettunut ja syksyinen Pyhäjärvikin loiskautti rauhallisesti aaltonsa rantaan.
Rurik von Brinckenhjelm kulki sukkasillaan käytävässä, avasi hiljaa erään oven. Hän kurkisti vierashuoneeseen, koska hän oli eteisessä huomannut outoja naisten päällysvaatteita naulakossa ja niiden vieressä oli myös hänen vaimonsa Beata Birgitta-rouvan majavannahkaturkki. Beata-rouva oli siis kotiutunut, mutta miksi? Olisiko hän saanut vihiä paroonin aikeista, sillä Seth Skriivari ei koskaan päihtyneenä voinut säilyttää hänelle uskottua salaisuutta. Entä Klaus, hänen poikapuolensa, oliko hän jo aikaisin valveilla, kuten tavallista, koska Klaus oli ryhtynyt huolehtimaan varhaisesta pellonkynnöstä ja riihien lämmityksestä. Ovenraosta katsellen parooni näki, kuinka huoneen perällä siskoissängyssä nukkuivat, hieno hymy huulillaan, kapteeni Arvellanderin nuoret neitoset, valkeat, pehmeät kädet raukeina vuoteen sivuilla, posket raikkaan ruusunhohtavina. Bendlan kasvoilla kajasti kuin autuas kirkkaus ja rauha saavutetusta onnesta. Silkinsiloiset silmäripset lepäsivät valkeanruskeilla luomilla kuin verhoten herkän hienoja unia ja näkyjä. Kultatukkainen Rosalie sen sijaan sormillaan hypisteli reikäompeleista hurstia, ikäänkuin hän unissaan olisi soittavinaan spinetillä jotakin Kesäyön unelman säveltä. Parooni sulki hiljaa oven. Klaus oli siis kutsunut kihlattunsa kartanoon paroonin poissa ollessa. Luuliko Bendla jo olevansa Terrabonan valtiatar, köyhä kapteenin tytär? Ei, ei, siitä aikeesta ei tulisi mitään, sillä Bogislaus, hänen poikansa, toisi kerran morsiamensa Terrabonaan. Ja Bogi perisi kartanon, sen parooni oli itselleen vannonut. Parooni kulki nyt rohkeammin pitkin käytävää. Hän ei avannut Beata-rouvan ovea, koska Beata oli hyvin herkkäuninen eikä siitä olisikaan ollut mitään hyötyä, sillä Beata-rouva ei saanut unta kellon naksutuksen takia, eikä senvuoksi sietänyt kelloja, siellä kello ei voinut paljastaa paroonin kotiintulon syytä. Hän avasi oven Bogin huoneeseen, jossa kaikki tavarat olivat kiireellisen markkinamatkan takia epäjärjestyksessä. Hän näki pöydällä avaamattoman kirjeen ja luki sen. Hän raivostui ja heitti kirjeen rypistyneenä pöydälle. Hän arvasi, ettei Bogislaus vielä ollut sitä lukenut. Oliko tämä kirje todellakin armollisen ja hyveellisen Camilla-mamsellin kirjoittama? Kirjeen loppu tuntui veriseltä ivalta, jonka salattua kärkeä Bogi ei ehkä ollut huomannut, jos hän sitä huolimattomuudessaan ollenkaan oli lukenutkaan. Kuka oli tämän kirjeen kyhääjä? Parooni epäili tässä naisten juonia. Ja missä oli Klaus? Tuntui kuin kartanossa olisi ollut iloinen ilta. Paroonin läsnäollessa ei uskallettu hymyillä eikä huvitella. Paroonin poissaollessa ei kukaan välittänyt töistä. Ne olisi jo tänä kiireellisen kynnön ja sateisen sään aikana pitänyt aloittaa. Ja missä oli saamaton inspehtori Göransson? Mitä vielä tapahtuisi? Tämä päivä oli kuin kirottu! Joutuisiko hän syytteeseen miesmurhasta? Hän tunsi enemmän pelkoa kuin katumusta. Mutta pelon voittamiseksi täytyi toimia, toimiessa sai hetkeksi unohduksen, kunnes toisena hetkenä jo mieltä kaivoi kammo ja vavahduttava rangaistuksen odotus. Kunhan hän pääsisi suuttumuksen suloiseen huumaukseen, niin tämä jännittynyt tunne laukeaisi ja sielun myrsky asettuisi, vaikka luonto olikin jo tyyntynyt ja puhdistanut itsensä. Mutta tämä talon hiljaisuus oli pahempi kuin hirmumyrsky. Hänen sydämensä patoutui, veri velloi yli rajojensa. Kunhan voisi jollekin ihmiselle ilmaista tämän salaisen rikoksen, jonka seuraukset hän vasta nyt näki koko suuruudessaan! Sillä hän ei ajatellut, että muitakin ihmisiä oli olemassa, kärsiviä, sairaita, onnettomia, joiden kohtaloita painoi tekojen ja syiden syytös ja kuolemanpelko. Millä hän sovittaisi kaiken? Hän syöksyi Bogislaun huoneesta miltei juosten alas portaita. Hillitsi taas itsensä ja kulki hiljaa, kuin omaa varjoaan välttäen, kohden inspehtoorin asuntoa, joka sijaitsi joen rannalla pirunkellarin takana. Hän astui rantapengermän naiskuvaveistosten ohi kuin unessa, niihin katsomatta. Kun hän saapui leijonaluolan kohdalle, hän hiipi sinne kuin peto piiloon, istui hetken kivisellä, kylmällä penkillä louhitussa kiviluolassa, jonka seinään oli kiinnitetty pronssinen leijonanpää. Sen suusta tippui ruskeaa vettä alla olevaan puolipyöreään altaaseen. Hänen kurkkuaan poltti ja kirveli, yövalvonnasta ja hurjasta ajosta oli hänen päänsä raskas, ikäänkuin rautainen rengas olisi taottu ohimolle. Ohimot kumisivat niin, että hänen kätensä vapisivat. Hän asetti kätensä leijonan suun alle, vesi tippui sormille värisyttävästi. Hän valeli päätään ja kasvojaan raudansekaisella, ruskealla vedellä ja joi monta kourallista janoonsa. Tämä tyynnytti hetken, kun hän vielä oli huuhtonut veripilkkuja, joita oli tunkeutunut kynsien väliin.
Parooni suoristautui ja otti tavallisen, käskevän isännänasenteensa ja kulki pirunkellarin ohi. Hän muisti nyt tarinan Anjalan liiton jäsenestä, joka oli mestattu ja kulki nyt kummituksena kantaen käsillä päätään. Hän oli ennen nauranut tälle tarinalle kuin lastensadulle. Olivathan anjalalaiset murhanneet teatterikuninkaan ja murhamies oli mestattu. Miten hänen kävisi? Mutta olihan parooni torjunut hyökkäyksen ja kuolemanuhan varjellakseen itseään puolustuksella. Olihan tämä lieventävä syy. Ja olihan hänellä mahtavia suosijoita, Turun hovioikeudenpresidentti ja Turun piispa. Ja olihan kuningatar Kristiina vapauttanut Leppäkosken herran, Jaakko Spåren, joka kirkossa miekalla lävisti kirkkoherra Belleruksen pojan, kun pappi ensin, kuten nyt rovasti Wallenberg, oli moittinut saarnassaan Spårea ja pitäjän aatelistoa tapojen turmeluksesta. Parooni muisti vielä elävästi Willem Wallenbergin nuhdesaarnan ja parooniinkin kohdistuvat kauttarantaiset salaviittaukset. Nyt rovasti saisi huhujen perusteella taas aiheen syytöksiin ja soimauksiin. Kaiken varalta ei parooni vielä jättänyt tuomiokapituliin valitusta siinä toivossa, että pappi peruuttaisi sanansa. Mutta jos pappi taasen uskaltaisi häntä syyttää, menisi hän kaiken uhalla kirkkoon kuulemaan papin anateemaa eikä hän silloin enää säästäisi säiläänsä eikä sanojaankaan. Parooniin oli Seurahuone- ja siltamellakan jälkeen iskenyt oikea tappelunhalu entisen pelihimon tilalle. Siitä hän nyt päätti luopua, sillä hän huomasi, että kartanon talous oli siitä kärsinyt. Entä hänen ainoa poikansa Bogislaus von Brinckenhjelm? Perisikö hän isänsä luonteen ja tavat, kykenisikö hän jatkamaan isänsä työtä. Sillä talo kaipasi todella uudistuksia, sen hän nyt salaa myönsi Klaullekin, poikapuolelleen. Mutta härkäpäisen itsepäisenä ei hän vielä luovuttaisi johtoa muille, vaikkakin hän oli huomannut, ettei inspehtooreihin ja renkivouteihin ollut luottamista. Tulisikohan siitä Bogin kosinnasta mitään, sillä Bogilla ei ollut isän harkitsevaa älyä ja hänellä oli taipumusta huikentelevaisuuteen ja lemmen löyhyyteen. Mutta samanlaisia olivat muutkin kartanonherrat nuorina olleet, kunnes olivat vanhetessaan viisastuneet, olivat harhailleet pitkin Venäjän aroja ja ulkomaiden kylpylöitä, kunnes taas olivat palanneet esi-isiensä tiloille raatamaan ja jatkamaan, mitä isät olivat aloittaneet. Ja siten kartanot olivat vuosisatoja pysyneet samojen sukujen hallussa, rikkaiden sukulaisnaapureiden ja edullisten avioliittojen johdosta vaurastuneet ja laajentuneet jättiläistiloiksi.
Miten suhtautuisi Bogi, hänen oma poikansa, siihen tietoon, että hänen isänsä oli tehnyt hätämurhan? Ehkä hän ymmärtäisi ja hyväksyisi hänen menettelynsä. Järkevä Sabinekin sen ymmärtäisi. Mutta Beata-Birgitta-rouva kammoisi paroonia nyt kuin ruttoa yliherkässä mielessään, vilkkaan mielikuvituksensa vallassa hän vain paisuttaisi seikkailun hirviömäiseksi. Kartanonväen mielialasta hän ei välittänyt, sillä hän halveksi rahvasta, joka uskoi taikoihin ja kummituksiin. Rurik von Brinckenhjelm ei koskaan tuntenut lemmenkateuden raatelevia tunteita, siksi varma hän aina oli ollut avio-onnestaan eikä hän itsekään antanut aihetta naisen epäluuloon. Sillä mustasukkaisuus paroonia mielestä oli pahempi kuin kaatumatauti. Yhteiset viat lähentävät enemmän kuin yhteiset hyveet. Paroonilla ei ollut Beata-rouvan jaloja hyveitä, mutta rouvallakaan ei ollut paroonin vikoja. Ja kuitenkin he sietivät toisiaan, minkä sietivät. Mutta avioeroa ei parooni koskaan ajattelisi. Se oli vain uudenaikaista hulluttelua, se ei sopinut järkevään elämänjärjestykseen. Näitä kaikkia parooni mietti astuessaan vaunuvajaan. Tarkastellessaan vajaa, hän huomasi, että eräs lauta viinikellarin seinällä oli hiukan irtonainen. Hän nousi tikapuille ja irroitti helposti laudan. Se oli vain liikkuvalla naulalla seinään kiinnitetty. Hän siirsi laudan syrjään, nousi siitä viinikellarin ylimmälle parvekkeelle ja pudottautui siitä lattialle. Keskellä kellaria oli kaksi isoa viinitynnyriä. Ne oli suoraan Ranskasta tilattu, bordeaux'laista punaviiniä, hienoa sherryä ja muita viinejä sekä mustanvaahtoista n.k. kreivitär Piperin kotiolotta. Viinitynnyrin hanan alla oli iso maitokannu, minkä hän tunsi inspehtoorin omaksi. Kuka olisi luullut, että aina säyseä, siivonkohtelias ja imeläsanainen inspehtoori olisi käynyt verottamassa paroonin vanhaa viinikellaria, kun hän itse säilytti isot, ruosteiset avaimet metallisessa rahakaapissaan!
Hän joi kulauksen viileätä viiniä, se tyynnytti ja tasoitti hiukan paroonin mielenkuohua. Kellarivaras! hän naurahti itsekseen. Niin, varas ja murhamies! Parempi niin kuin varas! Hän kiipesi jälleen vaunuvajaan ja asteli nyt ankarin askelin inspehtoorin pienelle asunnolle, jonka kuistin ovi oli jäänyt yöksi auki. Sitäkin hän ihmetteli ja kulki nopeasti inspehtoorin pieneen vierassaliin. Pöydällä oli tahroja, ruoanjätteitä ja puoleksi tyhjennetty viinikristallipullo, jonka kyljessä oli paroonin vaakuna. Ja nojatuolissa nukkui inspehtoori pää rinnalla ja kuorsasi. Täällä oli ollut kekkerit. Tilanhoitajan perhe nukkui vielä vierashuoneessa. Parooni ravisti kovakouraisesti nukkuvan miehen hereille. Tämä avasi silmänsä ja lysähti kokoon.
– He, herra parooni!
– Niin, herra inspehtoori. Mitä tämä merkitsee? Te olette käynyt salaa minun tietämättäni viinikellarissa. Miten lienee tilikirjojen laita? Miksi olitte epärehellinen? Pirullisen hiljaisella käytöksellänne osasitte taitavasti pettää minua, vaikka olen yrittänyt kohdella teitä ihmisiksi.
– He, herra paras parooni, anteeksi, en arvannut, että olisitte niin pian palannut markkinoilta.
– Ei se ole mikään lievennys. Tilikirjat tänne! Minä huomaan, että olette viljoista, heinistä ja perunoista pistänyt taskuihinne huimaavia summia. Millä te tämän korvaatte? Vankeudella? Siitä ei ole minulle mitään hyötyä.
– Anteeksi, armoa, herra parooni! Eilen oli syntymäpäiväni.
– En olisi teiltä viiniä kieltänyt, kunhan olisitte sitä minulta pyytänyt. Parasta, että takavarikoin kaikki teidän tavaranne, ja nyt te saatte laputtaa niin pian kuin mahdollista pahimmalla hevoskaakillanne ennenkuin itse riiputte kaakinpuussa. Tekisi mieli heittää teidät Pyhäjärveen tai Vanajaveteen, parooni kiivastui sanomaan, mutta malttoi äkkiä mielensä, jotta ei paljastaisi kiivaudessaan yöllistä siltaselkkaustaan. Te lähdette nyt heti. Palkkaa teille ei makseta, ymmärrättekö, heti, muuten vien teidät piiskapenkille. Oikeastaan ansaitsisitte saada raippoja, mutta minä en viitsi tahria jalosukuisia sormiani roiston ruoskimiseen.
– Minä lähden heti, herra parooni, mutta älkää tätä vajaustani ilmaisko viranomaisille, Seth Skriivarille. Minä menen muutenkin.
– Hyvä niin. Hyi! Parooni sylkäsi lattialle vastoin tapaansa, paukautti oven kiinni ja lähti kartanon yläkertaan nukkumaan, sillä hän oli jo todella lopen väsynyt kaikista tämän päivän tapahtumista. Hän kaipasi jo lepoa ruumiilleen ja masentuneelle mielelleen. Päivä oli ollut rikoksista rikas, tuomion ja tilinteon päivä. Pian tapahtuisi tilinteko myös Klaus af Braehmin ja Beata Birgitta-rouvan kanssa. Beatalta hän vaatisi selvitystä moniin hämäriin perintökysymyksiin, joihin hän ei ollut saanut tyydyttävää vastausta tai ratkaisua.
Tilinteon itsensä kanssa hän jätti toiseen aikaan. Hän tahtoi voittaa aikaa. Hän katseli kelloaan, se oli vasta seitsemän aamulla. Hän oli unohtanut kääntää sitä taaksepäin. Mutta oliko se enää välttämätöntä.
XVIII
Bendla ja Rosalie heräsivät kauniissa neitsytkammiossa upean Terrabonan yläkerrassa. Bendla hypähti ruusuisen hohtavissa yöpukimissaan silkkipeitteiseltä vuoteeltaan lattialle ja syleili tulisesti Rosalie-siskoaan. Kaikki täällä Terrabonassa oli toisenlaista kuin yksinkertaisessa sotilaspuustellissa korkeine pukkisänkyineen, säkeistä valmistettuine hursteineen ja kotikutoisine akkunaverhoineen. Ylhäinen, hieno henki leijaili näissä vanhoissa sukusaleissa, herkistynyt aisti ja kultainen kuosi huonekaluissa ja kattokuvuissa. Tämähän oli ihan prinsessa Ruususen satulinnan lumoa, johon hän eilen oli autuaana nukahtanut. Ja Klaus oli se prinssi, joka oli pelastanut hänet nukkuvasta linnasta.
– Oi, kuinka minä olen onnellinen, Bendla huudahti.
– Älähän kuitenkaan halkea, äläkä purista niin kovasti.
– Mitä minä muuta voisin olla kuin iloinen. Eilen oli julkiset kihlajaiset ja nyt Klaus, oi, Klaus on ikiomani!
– Älähän vielä hätäile. Parempi on takkavalkean tasainen lämmittävä tuli, kuin räiskyvän hulmuava juhannuskokko ennen iltaviileää. Niin, sanoi aina harkitseva ja tunnollinen Rosalie, joka mielellään käytti vertauksia ja esimerkkejä.
– Minä tahdon hulmuta ja hehkua, oi, kuinka minä rakastan, rakastan ja taasen rakastan, mutta sitä sinä, Rosalie, et ymmärrä.
– Kyllähän Beata-rouva, isä ja äiti suostuvat liittoosi, mutta mitä sanoo parooni, kun tulee kotiin, entä Sabine ja nuori parooni?
– Minä annan palttua heidän sanoilleen.
– Älähän sano niin. Terrabonan herrasväki on ylpeätä ja rikasta sukua, me vain köyhiä taapikapteenin tyttäriä.
– Mutta nuoruutemme on rikkautta, rikkautta ja rakkautta. Oh, soittaisit, Rosalie, nyt jotakin hurjaa ja tulista puolalaista masurkkaa.
– Enpä soita vielä Mendelssohnin häämarssiakaan. Paras odottaa ja olla varuillaan. Musiikki voi olla vaarallista, sillä siinä on paljon tunnetta.
– Ihme, ettet sinä, Rosalie, ole sen tunteellisempi.
– Minä en ilmaise sitä, Rosalie sanoi. Hyvä, ettet ole musikaalinen, mutta tanssin rytmi on sinulla veressä. Ei nyt saa soittaa, Beata-rouva voi herätä.
– Onkohan parooni jo tullut markkinoilta? Kuulen ääniä, jotain hiljaista kolinaa alhaalta.
– Mutta katsos, katsos, tuolla minun suuri sulhaseni, komea Klaus on jo hereillä!
Tytöt syöksyivät akkunan ääreen.
– Niin todella! Klaus ajaa jo syyspellolla härkävaljakkoa.
– Niin ajaa. Seisoo kuin kuningas Aleksanteri sotavaunuissaan ohjaten tulisia hevosiaan, ja kohtalon salama on hänen kädessään. Klausta olisi pitänyt tulla sotapäällikkö ja Bogista hovilakeija. Klausta tulee varmasti hyvä aviomieskin.
– Mutta millainen aviovaimo sinusta tulee? Ethän osaa vielä kunnolla leipoakaan.
– Leipää, leipää, sen sanan kuulee aina meidän talossa, ei ihminen elä vain leivästä.
– Eikä ilmastakaan eikä hengestäkään.
– Eikä musiikista. Rosalie! Millainen aviovaimo sinusta tulee, kun aina vain härnäät miehiä.
– Mitähän se Majda-mamselli oikein tekee, Rosalie sanoi vältellen, kun hän ei vieläkään voinut unohtaa Majdan väkisuudelmaa.
– Matkustelee kartanosta kartanoon toisen armon luota toisen armon luo, Bendla sanoi.
– Ja elää toisten armoilla? Rosalie sanoi pisteliäästi.
– Kirjoittaa kai joitakin muistelmiaan, Bendla arveli.
– Ehkä meistäkin, Terrabonan ja Ritoniemen herrasväestä ja laittaa siitä sitten jonkinlaisen häväistysromaanin.
– Sitä en hänestä usko, hän on kirjeenvaihdossa Runebergin kanssa.
– Mitä se hyödyttää? Rosalie keskeytti. Onhan Runeberg naimisissa.
– Hän on runohengen haltijatar, innostaa ja kohottaa...
– En minä tuota hyväksy, Rosalie sanoi, vieras nainen on aina vieras kodissa, hänen paikkansa on vain seuranaisena salissa.
– Runeberg on siksi korkealla, ettei häneen moite pysty. Pikkusielut eivät kohoa hänen tasolleen, Bendla sanoi hurmioituneena.
– Olenko minä pikkusielu? Rakastan musiikkia.
– Ethän ole pikkusielu, siskokulta. Mutta kukkuloilla on aina jotakin suurta ja hiljaista.
– Ja kylmää, Rosalie sanoi, kun Bendla käänsi kiusallisen keskustelun toiselle uralle.
Sentähden Rosalie äkkiä huomautti:
– Ihmeellistä, kun täällä kartanossa on vielä niin hiljaista. Mitähän kello jo on?
– Minun kelloni seisahtui eilen tai unohdin sen vetää käymään.
– Kellot kartanossa taitavat tänään käydä hullusti.
– Ihmeellistä, ettei ruokakello soi ja ettei väki ole jo lähtenyt peltotöihin.
– Missähän inspehtoori on, eilen niillä oli kekkerit.
– Niin, kuului se melu ja hoilotus tänne saakka.
– Eikö parooni ole vielä tullut kotiin markkinoilta.
– Ehkä nukkuu vielä, Bendla sanoi. Tämä on todella prinsessa Ruususen lumottu linna. On kuin kaikki olisivat saaneet unijuomaa ja nukkuneet sata vuotta.
– Mutta eilen oli raskas työpäivä. Kyllä kellon pitäisi olla seitsemännen hetken korvilla. Kukkokaan ei laula.
– Yöllä kuulin hiljaista kolinaa pirunkamarista. Huh, kuinka pelästyi. Olisiko parooni todella jo ollut kotosalla vai kummitteleeko tässä talossa?
– Mene tiedä. Beata-rouva on jo hereillä vierushuoneessa, vaikka lienee matkasta väsynyt.
Äkkiä kuului koputus ovella.
– Klaus! Bendla huudahti. Et saa tulla!
– Vieläkö te makaatte, unikeot?
– Emme me enää.
– On jo aika nousta.
– Eikö kello ole vasta viisi?
– Auringon asennosta päättäen se on jo seitsemän tai enemmänkin. Könninkello väentuvassa on kuin riivattu, on kukkunut taaksepäin. Se tuntuu kovin kummalliselta.
– Kello on kai noiduttu, ehkä Paturin velho on sen noitunut, Bendla kuulosteli kujeellisesti.
– Ehei, kyllä tämä on suoraa petosta. Ehkä joku renki on tämän tehnyt, ettei tarvitsisi työhön mennä.
– Onko parooni jo tullut markkinoilta? Rosalie tiedusteli.
– Kaikesta päättäen, koska Jarl-hevonen on tallissa, mutta missä kunnossa, vaahdossa, loassa ja liassa kuin paholaisen ratsastamana! Ihme ettei se kaatunut tielle. Tuollainen kyyti on jo liikaa kilpa-ajohevosellekin. Loordi-hevonen on kai myyty, koska sitä ei ole tallissa.
Pian ilmestyi Beata Birgitta-rouva käytävään, mutta vanha parooni nukkui vielä. Vähitellen työväki laahusteli raskaissa saappaissaan pellolle, naureskellen kaappikellon kujeita. Markkinoilta oli jo tullut pitäjäläisiä ja ne tiesivät kertoa kummia ja hauskoja juttuja kartanonherrojen mekastuksista läänin pääkaupungissa.
Käytävässä Beata-rouva tapasi Klaus-poikansa.
– Hyvä, että ollaan taas kotona.
– Kotona? Klaus sanoi hiukan katkerasti. Onko tämä meidän koti?
– Onhan toki, täällä olet syntynyt ja kasvanut.
– Mutta vieraan miehen varjo on sitä aina synkentänyt.
– Tarkoitat isääsi?
– Ei minulla täällä isää ole. Hän on vain synnyinkartanon haltija, jossa minulla ei ole mitään sanomista.
– Kerran sinä sen kuitenkin perit.
– Perinkö? Äiti, et tehnyt viisaasti, kun annoit isävainajan perintökirjan, laamannin testamentin, paroonille.
– Enhän sitä voinut hävittääkään.
– Niin, pyhä on vainajan viimeinen tahto, mutta kummallinen se on.
– Ehkä hän tahtoi estää sen, etten möisi kartanoa.
– Voi niinkin olla, mutta parooni voi juriidisesti käyttää hyväkseen perintökirjan määräystä häätääkseen sinut kartanosta.
– Eihän toki, sellaista en sentään paroonista uskoisi.
– Niin, niin, Klaus sanoi miettivästi.
– Niin, niin, ehkä oli parasta, että taas palasin kartanoon. Multsilta on jo rapistunut ja ruma.
– Minä rakennan sen uudestaan ja laitan sinulle vielä saareen kesämajan kaiken varalta – sodankin varalta.
– Luuletko, sinä Klaus, että sota pian loppuu. Oh, saisimmepa pian rauhan. Maamme rantakaupunkeja on poltettu ja ihmisiä surmattu.
– Mutta englantilaiset ovat jo talvea peläten vesiltämme nostaneet ankkurinsa ja lähteneet Juutinraumasta omalle saarelleen.
– Hyvä niin. Voimme taas hengittää ja rakentaa uudelleen, mitä on hävitetty, sillä ei pommituksilla tätä sisukasta kansaa nujerreta, Beata Birgitta sanoi arasta luonteestaan huolimatta vakuuttavalla rohkeudella, sillä hänen voimansa oli sisällistä, sielullista laatua.
Sitten Beata-rouva muutti puheenaihetta ja lisäsi:
– Onko Bendla jo hereillä?
– Niin, Klaus, saat hyvän vaimon Bendlasta, sillä hän on hyvin kasvatettu, on yksinkertaisen, vähävaraisen, mutta tunnollisen ja suoran soturin tytär.
– Suora ja hyveellinen on Bendlakin.
– Minä tiedän sen ja minä rakastan häntä kuin hän olisi oma tyttäreni, jollaista ei Luoja ole minulle suonut. Mutta minun mieheni... Beata katkaisi ajatuksensa lauseen hienotunteisesti. Hän nukkuu kai vielä.
– Niin, nukkuu, mutta on tullut hyvin aikaisin kotiin. Koska? Sitä ei tiedä kukaan, kun kaikki kellot ovat seisahtuneet tai käyvät väärin, Klaus sanoi.
Seinän takaa kuului samalla rapinaa ja huoneesta kuului kumeita, levottomia askeleita.
Klaus jatkoi äänekkäästi, ikäänkuin hän olisi toivonut äänen läpäisevän hataran seinän.
– Niin, niin, Paturin Pekka on tutkinut väentuvan könninkelloakin.
– Mitä hän sanoi?
– Sanoi, että kellon vetokoukerossa on huomattu veristen sormien jälkiä.
– Huh, jopa minua pelottaa.
– Ja Jarl-hevosen suitsien päissäkin on ollut verta.
– Parooni on siis loukkaantunut matkalla, hevonen on ajanut ojaan tai on joku roisto häntä tiellä ahdistanut. – Minähän näin unissani varjon, veden ja sillan.
– Taidat olla selvänäköinen, äiti, clairvoyance, ma chère maman, Klaus lausui tämän ranskankielellä, jota kieltä usein käytettiin palvelijoiden kuullen puhekielenä Terrabonassa kuten Ritoniemessäkin. Mutta nyt olet kai erehtynyt. – Katsos, tuolla pihalla inspehtori jo kokoo tavaroitaan, perhe nousee jo rattaille. Inspehtori oli varas!
– Niin todella, hyvä että lähtee, Beata-rouva sanoi. Klaus, nyt sinun aikasi on tarttua talouden pitoon.
Kun äiti ja poika näin keskustelivat, vanha parooni oli herännyt kuin pahasta painajaisunesta, mikä kangasti sekaisin totta ja kuviteltua. Paroonin luja, tutkiva katse oli nyt arka. Hän kulki edestakaisin levottomana parkettipermannolla ja näytti siltä, kuin hän olisi kadottanut entisen varmuutensa ja teennäisen jäykkyytensä. Hänen sielussaan myllersivät ja pauhasivat kaikki kadotuksen tulivuorenpurkauksen tapaiset tunteet, jotka uumenistaan pyrkivät nyt pinnalle levittääkseen ympärilleen kauhua ja hävitystä. Tämä hirveä salaisuus tukki hänen suunsa ja padotti hänen paatumuksensa. Hän kaipasi mielenpurkausta, vihan vimmaa, salamoivia sanoja, jotta hän ei tukahtuisi salarikoksensa ruuhkaan. Hänen kalsea katseensa jähmettyi, kädet vapisivat ja tapailivat rintaa, ikäänkuin se vielä olisi verinen, vaikka hän oli pessyt sen, kuten oli puhdistanut kyntensäkin. Tahraantuneen paitansa hän heitti palavaan uuniin ja sen loimut valahtivat hänen kalpeille kasvoilleen, silmäterät laajentuivat ja hänessä kasvoi voittamaton pelko siitä, että veritahrat vieläkin voisivat tarttua kätteleviin tuttaviin. Suuta poltti vielä, hän tyhjensi koko vesipullon ja tyyntyi hetkeksi. Hän alkoi taas tapansa mukaan harkita, selitti ajatuksissaan moneen kertaan itselleen, että hän oli tehnyt tihutyönsä, ehkä äkillisen murhan hätävarjeluksena. Kunhan Seth Skriivari jo saapuisi markkinoilta. Ja voisihan hän selittää asian oikean laadun hovioikeudenpresidentille, sukulaiselleen. Mutta eihän ollut näkijää, todistajaa. Mutta miten hän todistaisi syyttömyytensä? Valalla? Mutta hän ei tahtonut kunniansa kadottaneena tulla lakituvassa kaikkien kateellisten naapuriensa puheen esineeksi hienoston miehenä, jota alhaiso nyt pilkkaisi ja näyttäisi sormellaan. Ei, ei! Hinnalla millä hyvänsä piti hänen vapautua kaikesta edesvastuusta. Hän oli siis murhannut pappilan renkivoudin. Rovasti Willem Wallenherg saisi nyt uutta aineistoa taistelussaan häntä, mahtavaa Terrabonan valtaherraa vastaan. Syytäisi taas sinivihreätä savua ja tulikiveä hänen niskaansa saarnastuolistaan tai nostaisi ehkä syytteen häntä vastaan, koska parooni kerran oli uhannut pappia piispantarkastuksella. Kaikki kävi nyt ristiin, täytyisikö hänen lopulla armossa alistua ristin juurelle ja pyytää anteeksi papilta. Ei, ei siihen hän ei taipuisi. Sopia renkivoudin vaimon kanssa korvauksesta? Sekin mahdollisuus tyynnytti hetkeksi hänen kiihoittuneen mielensä. Mutta käsiään pestessään hän taas muisti molskahduksen sillan alla. Takkavalkeaan katsoessaan hän näki taas sen värähyttävän valojuovan Pinella-ravintolan tornihuoneesta. Hän katsahti isoon seinäpeiliin ja pelästyi omia kasvojaan, ikäänkuin joku vieras mies olisi siinä seisonut hänen edessään kuin syyttäjä, tuomari. Tämän takana, peilissä seisoi kuin varjoon kätkeytyneenä mies, joka nosti puukkonsa ja tarttui hänen kurkkuunsa. Hän kiljahti tämän näkemyksen voimasta. Hän kavahti pystyyn. Huoneessa ei ollut ilmaa, hämärästi hän kuuli ääniä vierashuoneesta. Hän oli tukehtua pakahuttaviin tuskan tunteisiinsa. Hän sieppasi äkkiä päällystakkinsa. Ilmaa, ilmaa, ihmisiä, ihmisiä, tämä yksinolo kävi ylivoimaiseksi! Hän tempasi oven auki, syöksyi käytävään, seisahtui ja jäykistyi nähdessään Beata-rouvan ja Klaun katselevan häntä kauhunsekaisella uteliaisuudella.
– Mi-mitä? Te täällä? Miksi katsotte minua?
– Rurik! Mikä sinua vaivaa? Beata-rouva kysyi. Oletko matkalla joutunut jonkin onnettomuuden uhriksi?
– Niin, uhriksi, niin...
– Väentuvan kello käy väärin, Klaus sanoi. Paturin Pekka on täällä tutkinut kelloa ja viinikellaria.
– Niin, on tapahtunut varkaus, parooni selitti. Minä olen jo rangaissut inspehtoria, hän on kai talosta jo lähtenyt, niin... niin...
Vanha parooni sai taas vähitellen henkisen tasapainon ja jatkoi keskustelua isännän oikeutetun vallan voimassa ja alkoi itse tutkia muita tukahuttaakseen omaa mielenliikutustaan. Alkoi itse kysellä, jotta ei häneltä kysyttäisi äkillisen paluumatkan syitä.
– Te olette tulleet kotiin Multsillasta aikaisemmin kuin luulin.
– Niin, emme arvanneet sinun olevan kotona. Mitä on tapahtunut?
– Se ei kuulu teihin, minä vastaan aina teoistani.
– Olet, Rurik, niin kummallinen...
– Kummallinen, minä? Ihan kuin ennen...
– Eipä toki. Tavallisesti olet aina niin korrekti, chic ja grand seigneur. Nyt on pukusi ja tukkasi epäjärjestyksessä.
– Excusez-moi! Anteeksi, mikä tukkaa vaivaa, pukunihan on puhdas.
– Päälaen hiuksissa on verentahroja. Mistä olet ne saanut?
– Oh, mon Dieu! Sitä en peilistä huomannut.
– Sinulla on haava päässä ja poskessa.
– Mitä turhia! Loukkasin itseni hiukan...
– Verta on havaittu myös könninkellossa ja viinikellarin lattialla, Klaus vihjaisi, sillä hän alkoi epäillä paroonia.
– Sepä ihmeellistä, Beata-rouva huudahti.
– Ehkä inspehtori on loukannut kätensä rikkinäiseen juomalasiin. Sinä, Beata, kyselet vain, mutta minä kysyn nyt, miksi sinä et pysynyt Multsillassa?
– Tuli ikävä. Minä pelkäsin...
– Mitä pelkäsit, oliko sielläkin kummituksia?
– Ei, mutta vainajat kummittelevat jälkisäädöksillään.
– En ymmärrä sinua nytkään. En koskaan ole oikein päässyt perille sinun sieluntilastasi. Ou est la femme? Missä on nainen? Mikä on nainen? Nainen on aina kaiken juonen takana.
– Kyllä vainajat kummittelevat muistoillaan. Ei se niin mitään kummallista ole. Minä pelkään niin...
– Parooni! Älkää kiusatko äitiä, hän on matkasta väsynyt eikä ole nukkunut tarpeeksi, Klaus sanoi nyt päättäväisellä äänellä.
– Mistä tuo äänenpaino, se on minulle vieras?
– Niin, sanon suoraan, äiti pelkää sen kummittelevan testamentin takia.
– Mitä? Se on hyvässä tallessa, parooni sanoi välttelevästi.
– Niin, Rurik, miksi pidät sitä hallussasi, miksi et hävitä sitä tai miksi et anna sitä minulle.
– En anna! Se on tärkeä todistuskappale, parooni sanoi itsepintaisesti.
– Se on minulle ainaisena uhkana, Beata-rouva uskalsi huomauttaa.
– Eihän sinua kukaan uhkaa, parooni sanoi naurahtaen.
– Ei teoissa, mutta ajatuksissa... Beata sanoi sen melkein enteellisesti.
– Oletko sinä, Beata, ajatustenlukija?
– Siksi minua sanovat. Mutta en ole sitä itse miettinyt. Se tulee minulle kuin itsestään kuin mielikuvituksen välityksellä ja vaistosta niin, ettei minun tarvitse siihen käyttää järkeäni.
– Mielikuvitus on vaarallinen kummilahja, parooni huomautti.
Beata-rouva vastasi:
– Se hallitsee kyllä aihetta, mutta on vaarallinen, jos aihe käy ylivoimaiseksi ajatukselle.
– Tuo on taas sitä sielun saivartelua! parooni viisasteli.
Beata jatkoi:
– Säädös uhkaa minut häätää, jos muutan talosta.
– Laamanni tarkoitti kai vain sitä, ettet möisi kartanoa tai ettet menisi uusiin naimisiin, – sillä tuollainen määräys, kuten esimerkiksi se, että fideikomissi, sääntöperintö, sukukartano joutuu vaimon vanhimmalle pojalle, voi pelottaa uutta aviomiestä, parooni vakuutteli, hiukan lakituvan puhekielen tapaan.
– No, miksi sitten kosit minua, Beata sanoi surullisesti.
– Minua ei se pelottanut. Mutta epäoikeudenmukainen se on. Ajattelen omaa poikaani, miten hänen käy minun kuoltuani, ei peri penniäkään.
– Minäkin ajattelen poikaani, Klauta. Hän on minulle rakas yli kaiken.
– Niin tietysti, rakkaampi kuin minä, sen minä kyllä ymmärrän. Ja miten käy Sabinen myötäjäisten?
Klaus oli pysytellyt vaiti koko ajan, vaikka jokainen paroonin sana poltti hänen mieltään kuin hiljainen tuli.
– Kyllä Klaus huolehtii sisaruksista, siitä olen varma.
– Niin, Klaus sanoi yksivakaisesti.
– Ja kuka nyt hoitaa kartanoa minun poissa ollessani, kun inspehtorikin on mennyt.
– Ethän sinä, Rurik, tarvitse uutta tilanhoitajaa. Kyllä Klaus jo kykenee hoitamaan kartanon töitä, sen huomasin Multsillassa.
– Kuinka niin?
– Hän on ryhtynyt kehittämään maanviljelystä aivan uudella tavalla, alkaen aivan rengin töillä, tutustuakseen perinpohjin koko tilan hoitoon.
– Tarvitaan siinä sentään tietojakin. – Sinulla on liian suuret ajatukset omasta pojastasi.
– Kuten sinulla omasta pojastasi, vahinko, ettei minulle kanssasi ole syntynyt lasta, Beata-rouva sanoi huokaillen.
– Ehkä oli hyvä niin, parooni sanoi.
– Meillä ei ole enää ystävällistä yhdyssidettä kuten avioliittomme alkuaikoina. Kuherruskuukaudet menivät kuin unessa ja kolmen vuoden koetusaikaa emme kestäneet.
– Emme. Kun emme vielä tunteneet toinen toisiamme. Ymmärtääkö kukaan mies oikeastaan koskaan naista, olkoonpa nainen sitten oikullinen, raju rakastajatar tai väsyttävän uskollinen ja hyveellinen vaimo.
– Niin, meille ei syntynyt lasta, kun rakkaus kuoli alkuunsa.
– Nainen rakastaa vain lapsen isää, Beata sanoi. Minä mielestäni en saanut Klaulle uutta isää.
– Minä en ole koskaan puhunut ensimmäisestä vaimostani, joka kuoli liian nuorena. Hän oli kiihkeän kaunis, kaino ja hieno, äiti puolatar.
– Meillä oli vain veremme nautinto, mutta ei sielun sukulaisuutta eikä kunnioitusta toisiamme kohtaan, ei yhteistä ajatusta, ei samoja harrastuksia, mikä olisi voinut kehittyä yhteiseksi, suureksi ja kestäväksi onneksi.
– Minä ymmärrän kyllä äidinrakkauden ja kiintymyksesi omaan poikaasi. Ymmärrä sinäkin minun isäntunteitani. Tämä sääntöperintö estää minua Bogille hankkimasta varmaa kiinnitystä ja oikeutta Terrabonaan. Laki olisi kumottava, se on luonnoton!
– Minun täytyy sitä asiaa tyysten ajatella ja pohtia, Beata sanoi. Terrabona ei ole enää siinä hyvässä kunnossa kuin alkuaikoina, kun laamanni Siivert kuoli. Tila on rappeutunut, ei ulkoa, mutta sisällisesti.
Klaus oli keskustelun aikana siirtynyt akkunan ääreen ja tarkkaillut hellällä katseella Terrabonan laajoja tiluksia, jotka olivat muuttumassa kesannoiksi. Hän oli vaipunut omiin ajatuksiin, sillä häntä eivät huvittaneet riitaiset perintöoikeuskysymykset. Nyt hän kääntyi ja sanoi:
– Täytyy rakentaa ja alkaa aivan uudestaan, sillä rantaruotsalaisen tilanhoitajan aivoitukset ovat menneet aivan takaperin, kuten könninkellon viisarit. – Kukahan ne on vääntänyt?
– Aamu on valjennut, yön aaveet katoavat. Minä olen nyt matkasta väsynyt, parooni sanoi. Sinä Klaus, voit mennä valvomaan talon töitä. Voit samalla toimittaa sanan pappilan renkivoudille, että ne Kuivassalmen paalut voi poistaa, hehhee! Muuten ei pappi suo minulle siunattua hautaa, vaan minut kuopataan hautausmaan pohjoisimpaan kolkkaan murhamiesten joukkoon.
– Kuulin, ettei renkivouti ole vielä palannut markkinoilta. Ratsumestari on kyllä saapunut Karhun päähän ja armolliset mamsellit voivat tuossa tuokiossa olla täällä, sillä Kerstilän ritarilliset paroonit ovat ottaneet vaunuihinsa myös Bogin ja Sabinen. Niin olen kuullut, Klaus sanoi.
Samassa Bendla ja Rosalie tulivat huoneestaan. Parooni kumarsi vaistomaisesti ja sanoi kohteliaan ivallisesti:
– Vai niin! Mikä yllätys! En tiennytkään, että armolliset, pienet sulottaret ovat minun poissaollessani kunnioittaneet taloani.
Klaus ehähti nyt selittämään:
– Minä kutsuin kapteenin tyttäret tänne, koska oli erikoinen tilaisuus...
– Tilaisuus? À l'occasion d'amour. Ymmärrättehän hiukan ranskaa? parooni sanoi.
– Un peu! Hiukan, Bendla sanoi niiaillen. Kaikki rakkauden takia, oi!
– Ei nyt aivan niin, mutta sinnepäin, parooni naurahti väkinäisesti.
– Minä pyysin maireita mamselleja jäämään yöksi taloon, koska ilta alkoi jo pimetä, Beata selitti. Eilen julkaistiin täällä kapteeni Arvellanderin hyveellisen tyttären, Bendla mamsellin sekä kunnollisen ja toimellisen Klaus-herran kihlaus.
– Vai kihlaus! Sepä kummaa ja minun tietämättäni! Saanen onnitella, parooni sanoi ivallisen kujeellisesti kumartaen.
– Mutta – mutta, ovatko arvoisan mamsellin vanhemmat tähän mielettömyyteen antaneet suostumuksensa?
– Kuinka niin? Klaus sävähti ja Bendla tarttui vavisten hänen käteensä.
– Kyllä, isä ja äiti ovat suostuneet, Bendla sanoi, ja Klaus myös, hän lisäsi hiukan lapsellisen välittömästi. Herttainen täti Beata Birgittahan on ollut hyvä suojelijamme. Minä olen nyt niin onnellinen.
– Niin minäkin, Klaus sanoi vakuuttavasti.
– Mutta minä, sähähti parooni, en ole ollenkaan onnellinen tämän typerän yllätyksen takia!
– Ei se ole mikään yllätys, Beata-rouva sanoi sovittelevasti, Klaus ja Bendla ovat jo kauan rakastaneet toisiansa. Minä olen jo antanut suostumukseni.
– Mutta minulta ei ole mitään kysytty, parooni huudahti äkäisesti.
– Kun sinulta ei ole uskallettu kysyä. Sinun kiivas luonteesi...
– Minähän olen aina hillitty, parooni huomautti ja korjasi solmiotaan.
– Sinusta ei koskaan tiedä, koska voit riehahtaa.
Nyt Klaus puuttui puheeseen hillityllä, mutta voimakkaalla äänellä:
– Avioliitto on kahden nuoren asia. Nykyään niitä solmitaan oman harkinnan mukaisesti, ei silti kevytmielisesti, mutta ei myöskään vanhempien tähden pakosta. Sellaisesta liitosta ei tule onnea.
– No, enkö ole toinen isäsi?
– Ette, te olette vain aviomies. Bogislaus ja Sabine ovat kyllä sukulaisianne, mutta ei meidän sukulaisiamme, tarkoitan veriheimolaisia. Sinun pitää luopua isästäsi ja äidistäsi ja vaimoosi sidottu olemaan, niinhän sanassakin sanotaan, Klaus lisäsi.
– Olisit, kuten Bogislaus, valinnut jonkun vanhan, rikkaan aatelissuvun jäsenen. Ei rakkaudesta elä!
– Minä olen valinnut Bendla Arvellanderin elämänkumppanikseni, sillä minä en voi elää ilman häntä tässä minulle vieraassa talossa.
– Vieraassa talossa? Eikö tämä ole sinun kotisi?
– En ole koskaan sitä kodiksi tuntenut. Se on ollut minulle vain jonkinlainen yömaja.
– Vai niin. Siis jonkinlainen kestikievari keskellä erämaata.
– Kuinka sen ottaa, Klaus sanoi.
– Minun selkäni takana on punottu juonia. Mutta minäpä en suostu tähän liittoon. Olette vielä liian nuoria perustamaan omaa kotia.
– Onhan taivaan linnuillakin pesänsä ja taivaan tuulet huolehtivat niiden ruokinnasta. Siemenet lentävät ja itävät... Bendla sanoi yksinkertaisen haaveellisesti, johon Beata-rouva lisäsi hartaana:
– Taivaallinen isämme ja luonto on luonut maan poven kasvun kuten äidinkin rinnan rieskan ja ravinnon. Rurik! Ethän tahdo tehdä näitä lapsia onnettomiksi.
– Onko minua täällä tehty onnelliseksi? Minua on vieroksuttu ja väistetty. Vain karsautta ja kylmäkiskoisuutta olen saanut osakseni. Tästä lemmen liitosta ei tule mitään. Sapristi! Parooni polki jalkaansa ja löi piiskalla saapasvarteensa. Parasta on, Klaus, että valjastit vaunut ja lennätät mamsellit kotiinsa.
– Mutta Rurik! Kuinka voit olla noin tyly, Beata-rouva huomautti. Nyt et ole gentlemanni.
– Nyt en ole seuramies, vaan ankara isä.
– Minulla ei ole isää, Klaus sanoi jyrkästi.
– Kuulit, mitä sanoin.
– Kuulenhan minä vähemmälläkin. Vaunut, hevoset ja piiskakin ovat teidän, mutta ohjakset ovat nyt minulla. Minä en luovu onnestani, vaikka minun pitäisi luopua laillisesta perinnöstäni.
– Ei ole juridisesti puhe luopumisesta, vaan luovuttamisesta, parooni sanoi vihasta sähisten. – Tällaisella teennäisellä äänellä hän koetti tukahuttaa toista, murhasta syyttävää ääntä omassa rinnassaan.
– Te siis tahdotte joskus käyttää väkivaltaa? Klaus kysyi ja hänen hiljaisuutensa muuttui nyt uhmaavaksi, sisälliseksi myrskyn voimaksi.
– Kuinka sen selittää, parooni uhitteli. Minä en pelkää pirua enkä ihmisiäkään.
– Ette muuta pelkää kuin itseänne ja tekojanne, Klaus sanoi. Tulette vielä syvästi katumaan näitä sanojanne. Kuljette anivarhain ja pelotatte kartanonväkeäkin, kuten nyt kunnollisen kapteeni Arvellanderinkin perhettä. Mikä oli tarkoitus, kun väänsitte kaappikellon puntteja?
– Minäkö, häh? parooni kiljaisi nyt rahvaanraakamaisesti. Mistä minä sen muka tiedän. Oletko sinä isäsi vartija?
– Kaappikellossa oli veristen sormien jäljet.
– Sinä syytät minua?
– En syytä, minä vain kysyn.
– Minä syytän sinua salajuonista, kartano ei ole vielä sinun, ja minä kysyn, aiotko tehdä Bogin ja Sabinen perinnöttömiksi?
– Tuo on vain omaa sairasta epäluuloanne.
Bendla purskahti nyt itkuun ja sanoi Rosalielle:
– Mennään, Rosalie, koska emme ole mielivieraita.
Rosalie sanoi siihen, suuttumuksesta ihan suunniltaan:
– Herra parooni, kiitoksia yösijasta. Mitä olemme velkaa? Emme tarvitse mitään kyytiä, kyllä me jalankin osaamme Korkeilaan, koska tänne osasimme, ei tämä ole matka eikä mikään.
– Kyllä minä tulen teitä saattamaan, Klaus sanoi ja käänsi selkänsä paroonille.
– À la bonheur! Kuinka tahdotte, parooni sanoi nyt ylimielisen pisteliäästi. Avasi ulko-oven, paukautti oven kiinni ja syöksyi alas käytävään niin, että ratsastussaappaat kolisivat ja kannukset kilahtivat.
Bendla heittäytyi nyt Beata Birgitta-rouvan rinnalle ja nyyhkytti niin, että koko hänen nuori vartalonsa vapisi.
– Älä itke, rakas tyttäreni, tänään en tunne paroonia, hän on kuin toinen ihminen. Hänen paha minänsä on saanut vallan hänessä. Ei ole syytä itkuun, Bendla, kun edessänne on koko suuri, rikas, tutkimaton tulevaisuus! Menkäämme!
Beata-rouva meni päätään pudistaen ja huokaillen huoneeseensa. Siellä hän akkunasta kättä heiluttaen hyvästeli vielä rakkaita vieraitaan, joilla nyt oli raskas salaisuus ja vaikea tehtävä ilmoittaa vanhalle taapikapteenille ja hänen herttaiselle Pamela-rouvalleen kahden nuoren ihmisen hetkellisen onnen särkymisestä.
Nuoret katosivat syksyisen lehdon varjoon, mutta parooni seisahtui Paturin Pekan eteen, joka lippalakkiaan kädessään pyöritellen kumarteli ja selitteli:
– Käskystä, herra patruuna, mennään vaikka heti pirunkellariin. En minä pirua pelkää.
– Niinä sinähän olet velho, pelkäätkö meidän pappia?
– En, vaikka se taas on uhannut minua.
– Onhan se pappi minuakin uhannut ja nyt sillä on syytä...
– Niin, niin, markkinamiehet ovat kertoneet...
– Mitä ne ovat minusta kertoneet...
– Sanovat, että väkevä parooni ja ratsumestari ajoivat Seurahuoneen saliin kilpahevosella ja sitten he pöytää heiluttaen tyhjensivät koko kaupungin hienon porukan pellolle.
Pekka katseli paroonia ihaillen ja lisäsi:
– Jos armollinen, vanha vapaaherratar kovasti pelkää sitä kellarin kummitusta, niin kyllä minä siitä yöllä selvän otan. Tässä on noitapussi.
– Ja saat putelin savuviinaa mukaasi, jotta voit iskeä pirua kalloon, kuten Luther teki Wartburgin linnassa mustepullolla, jos se päätön Anjalan liiton herra tulee hakemaan sinun päätäsi oman päänsä tilalle.
– Siinä jutussa ei ole päätä eikä perää, Pekka uhitteli.
– Oletko sinä, kuten kerrotaan, hautuumaalla sormesi verellä vahvistanut paholaisen kanssa tekemäsi liittokirjan? parooni uteli puoleksi leikillä.
– Loruja! Kokoan yrttejä ja teen voiteita sairaille ja luen loitsuja. Siksi se pappi minua vainoaa.
– Miksi käytät loitsuja?
– Siksi, että sairaat uskoisivat rohtojen tehoon.
– Pystyykö loitsu rumuuden ruhtinaaseen?
– En minä hänen nimessään manaa, vaan hyvien haltijoiden. Loihtu auttaa, jos potilaskin uskoo parantumiseensa.
– Olitko sinä markkinoilla? Mitä muuta kerrottiin?
– Kerrottiin, että ratsumestari oli ajanut kuin kyöpeli hoijakassa, oli kinastellut klovnin kanssa ja kuvittanut koko sirkusyleisöä. Hauska heppuli se Karhunpään herra. Eihän siellä markkinoilla muuta tapahtunut, kuin että joku mies oli humalassa hukkunut Vanajaveteen.
– Vanajaveteen?! parooni kyseli. Mille kohtaa se renkivouti hukkui? Pinellanko rantaan sillan alle?
– Ei, kun kaupungin möljän kohdalle. Ruumista on naarattu, mutta sitä ei ole vielä löytty.
Parooni horjahti ja tapasi kädellä rintaansa.
– Vai ei ole löytty!
– No, mikäs parooniin nyt tuli? Paturi kysyi.
– Minua vain hiukan pyörrytti, kun valvoin melkein koko yön. Tohtori Gamberg väitti, että sydämessä on jotain vikaa. Ei saisi suuttua, neuvoi.
– Arvaahan sen, että sydän reistailee, kun on ollut sellainen urakka takana.
Paroonin otsalle oli noussut hiki, hän vapisi ja vaappuili. Mutta hillitsi taas itsensä, puri huulensa yhteen ja sanoi:
– Mennään kellariin. Se inspehtori on kai jättänyt veritahroja joka paikkaan talossa.
Parooni Rurik von Brinckenhjelm antoi Pekalle vanhan, ruostuneen avaimen. Kun Paturi avasi kellarin oven, löyhkähti sieltä kostea homeen haju kuin hautaholvista.
– Täällä ei elä rottakaan, parooni sanoi. Tämä vanha kellari muistuttaa mustine kattoineen ja rapattuine seinineen minun sukuhautaani, jossa en ole käynyt moneen vuoteen. Voitko sinä täällä nukkua yösi? En ihmettele, että Jim-neekeri ulvoi täällä kuin musta koira.
– Kyllä täällä nukkuu kuin saunassa. Kellari on samanlainen kuin Ritoniemen patruunankin hautakammio, Paturin Pekka sanoi.
– Ero on vain siinä, että Ritoniemen herralla on kolme avainta, vilja-aitan, viinikellarin ja hautaholvin avaimet. Minulla on vain yksi, joka mahtuu kaikkien komeroiden reikiin. Nyt en anna sitä kenellekään, en varkaille enkä omaisillenikaan. Kehenkään ei voi luottaa.
– Yksi tie, yksi avain. Elämän tie vie kuolemaan, puhui Pekka.
– Ja kuoleman kautta uuteen elämään, väittää pappi, vai mitä sinä, Pekka, siitä ajattelet?
– Kun puu on laho, se kaatuu pienenkin myrskyn puuskasta. Mutta puun juuresta voi taas kasvaa uusi puu. Se on minun yksinkertainen oppini.
– Puu lämmittää, puu palaa ja tuhka höystää taas maan, joka myös on hautamme, parooni jatkoi ajatusta ja lisäsi: mutta turhaa on tutkia, pääseekö murhaajakin taivaaseen vai palaako kuin puu pirun pätsissä. Tässä saat hopeaisen ryssänrahan, ei isoa pirua pelotella pienillä Juudaan penningeillä.
– En ymmärrä teitä, herra patruuna. Tehän olette niin omatahtoinen mies.
– Kyllä niin, mutta nyt on oma tahtoni lamassa. Nyt en tiedä, mitä tahdon ja mitä olen tahtonut ja minä tahdon nyt tietää, mitä muut minulta tahtovat. Ehkä syyttävät, niin. Mutta á-propos! Hahhaa, puhun sinulle ranskaa! Kesken kaikkea, kysyn sinulta:
– Tiedätkö, parooni kysyi nyt kiihkeänä, osasiko pappilan renkivouti uida?
– Sepä kummallinen kysymys. Kyllä kai.
– Hyvä niin. Osaaatko sinä uida?
– En. Mutta minä en huku.
– Luotat siis taikavoimaasi?
– Luotan hyvään onneeni, kuten aina.
– Minä en luota siihen, en ihmisiin enkä aina itseenikään.
Paturin Pekka teki salaa jotakin taikaa, siveli tuhka- ja luupussilla kellarin ovipieltä ja sanoi:
– Minä olen vanha kalastaja ja olen huomannut, että ensin mato vie kalan koukkuun, ihminen syö kalan kunnes mato vuorostaan syö ihmisen koko koreuden. Elämä on vain kiertokulkua niinkuin maa kiertää aurinkoa, kuten korkeasti oppineet herrat professorit väittävät.
– Ja aurinko kiertää muita aurinkoja, parooni sanoi ja astui kellariin. Pekka seurasi häntä kantaen kädessään vanhaa, sarvisankaista tallilyhtyä.
XVI
Oli satanut lunta ja pieni pakkanenkin oli piristänyt luontoa ja pessyt sen kasvot syysloasta ja kesän tomusta. Kartanoiden lehmuspuut ja saarien koivut seisoivat kuten kristallikruunut luonnon avarassa temppelissä, jonka kupukattona päilyi sinisen kuulaankirkas taivas. Pyhäjärven laine oli jähmettynyt kesken rantamatkaansa ja jäätynyt kiinni töyhtöpäisiin kaisloihin. Korkeilan kapteeni oli jo hakannut jäihin aukkoja, joista hän pohjaongella ammensi haaviinsa vihreänvipeviä haukia ja kyrmyniskaisia ahvenia. Mutta ison pappilan lahden jäässä oli vielä railoja, koska lahti oli hyvin lähteellinen. Pappilassa odotettiin sunnuntaivieraita.
Rovasti Willem Wallenberg luki Lutherin postillaa ja psalttaria "Minä kiitän sinua suuressa seurakunnassa: paljon kansan keskellä minä sinua ylistän. Älä salli heidän iloita minusta, jotka syyttömästi minun viholliseni ovat, eli silmää iskeä, jotka minua ilman syytä vihaavat. Sillä ei he puhu ystävällisesti, vaan etsivät vääriä syitä hiljaisia vastaan maan päällä."
Rovasti sulki kirjan ja jäi miettimään. Miksi aina oli kahnausta kirkon ja maallisen vallan välillä? Terrabonan parooni naapuriensa avulla asettui aina häntä vastustamaan kokouksissa. Miksei parooni koskaan puhunut hänelle ystävällisesti, vaan juonitteli ja uhkasi piispantarkastuksella. Vielä ei tarkastusta ollut. Vai oliko parooni katunut? Parooni suosi huonomaineisia seurakuntalaisia, kuten Seth Skriivaria, Paturin Pekkaa, salavuoteilijoita ja muita öykkäreitä. Rovasti ihmetteli sitäkin, miksi parooni äkkiä oli poistanut paalut Kuivassalmesta ja lähettänyt hänen renkivoutinsa vaimolle lahjoja. Oliko parooni joutunut tunnonvaivoihin, sillä hän ei uskonut juttuihin paholaisliitosta. Mutta vapaamuurari parooni oli salaisesti, kuten ehkä jotkut muutkin kartanonherrat. Hän oli kuullut paroonista pahoja juttuja, hänen piiskapenkistään, hänen hurjasteluistaan kaupunginmatkoillaan sekä hänen epähienosta kohtelustaan sielunherkkää ja aavistuksellisen arkaa Beata Birgitta-rouvaa kohtaan, jonka parooni oli karkottanut kodistaan. Sitäkin rovasti ihmetteli, miksi hänen oma renkivoutinsa viipyi niin kauan markkinamatkallaan ja hän oli kuullut ruumiinnaarauksesta Vanajavedessä. Kaikenlaiset ankeat ajatukset herättivät hänessä turhia johtopäätöksiä, vaikka vitivalkoinen lumi hetkeksi oli kirkastanut vanhan, harmaan pappilan hänen silmissään ja valistanut myös hänen sielunsa hiljaisen surun. Siksi hän oli etsinyt sanasta sovitusta ja rauhaa. Hän kaipasi myös ystäviensä, hovijunkkarin ja kapteenin seuraa maalaispappilan yksinäisyydessä, sillä rahvaanomaisen vaimonsa kanssa hän ei puhunut muusta kuin taloudellisista asioista, hengenasioista hän vaikeni.
Ja jo karahuttikin pihaan hovijunkkari rinnallaan Rosalie, joka oli käynyt ilahuttamassa häntä klaverinsoitolla ja hänen takanaan valkoisella hevosellaan ajoi kapteeni Einar Evard Arvellander perheineen. Bendla-mamselli nuoren Klaus-herran seurassa, tulivat kirkon kuulutusta ottamaan.
Niin, hyvä on Herraa kiittää. "Johdata, Herra, minua sinun totuudessas ja opeta minua..." Rovasti oli niin syventynyt itsepuheluun, ettei heti huomannut kapteenia, joka laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:
– Jumala kanssasi, hyvä veli, kuinka jaksat?
– Terve, terve, pyhä veli, en huomannutkaan, olin niin vaipunut itsetutkisteluun ja luonnon luomisen puhtauden katselemiseen.
– Niin, siellä on ihana ilma, oikea Jumalan kirkastuksen päivä. Toin tänne Bendla-tyttäreni ja Klaun, he haluavat kuulutuksille. He odottavat vierushuoneessa.
– Vai niin, kyllähän se sopii. Siis ensi sunnuntaina ensi kerran kuulutettaviksi?
– Se on harras toivomme, kapteeni sanoi.
– Niin, niin, todistukset kristillisistä hyveistä, hyvästä vaelluksesta ja ripillepääsystä ovat hyvät, rovasti sanoi.
– Minä ja vaimoni olemme antaneet suostumuksemme, kapteeni sanoi.
– Hyvä niin. Entä Klaun vanhemmat?
– Beata Birgitta-rouva kyllä, mutta...
– Parooni? rovasti keskeytti.
– Parooni teki esteitä, väitti, että rakastavaiset ovat vielä liian nuoria, kapteeni sanoi ärtyneellä äänellä.
– Kyllä he ovat jo laillisessa iässä, kirkkoherra sanoi.
– Tuo oli vain tekosyy. Kyllä Klaus on jo itse vastuussa omista teoistaan.
– Sitä minäkin. Hän on minulle sangen mieluinen vävypoika, hiljainen, miettivä, kuten äitikin, mutta kuitenkin tarmokas ja toimekas, ei sanoilla suurentele töitään. Mutta parooni ajoi nuoret melkein suoraa päätä pihalle ja käski valjastaa vaunut.
– Entä Klaus ja Bendla?
– Kulkivat jalkaisin kotiin ja Rosalie taisi paukutella paroonia oikein kovilla panoksilla. Niin.
– Tulee isäänsä, hovijunkkari keskeytti oltuaan kauan, vasten tavallisuutta vaiti, tutkiessaan kirkkoherran kirjakaappia.
– Klaus väittää, ettei hänellä isää olekaan.
– Oikeaa? kirkkoherra sanoi. Olen varma siitä, että laamannivainaja olisi hyväksynyt tämän valinnan. Ja vainajan tahto on pyhä.
– Kyllä minä varaisänä menen takuuseen, hovijunkkari sanoi, vaikka ei minulle lapsia ole suotu.
– Niin, sinä hovijunkkari olit aikoinasi hiukan rakastunut Beata Birgitta-rouvaan, eikä ihme, sellainen elävä enkeli maan päällä, hurskas ja hyvä, kirkkoherra sanoi.
– Se mieltymys oli vain kuin kadotetun paratiisin esimakua, josta Milton runoilee. Beata on minulle nyt vain henkisisar.
– Minä, kirkkoherra sanoi nyt päättävällä äänellä, en tiedä, onko tämä kirkkolain mukaista, mutta otan kuulutuksen vastaan ja luen sen kirkon saarnastuolista.
– Kiitos! kapteeni ja Pamela-rouva sanoivat melkein yhtaikaa. Olkoon päätöksesi siunaukseksi meille kaikille.
– Niin, meidän tekojamme eivät ohjaa ihmiset, vaan Isän Jumalan tahto taivaassa. Minkä Jumala yhdistää, sitä eivät ihmiset erottaa saata. Vaikka pelkään, että parooni voi tehdä tästäkin valituksen.
– Kuulehan, veli Willem Wallenberg, sinä vaimosta syntynyt huutavan ääni korvessa, kapteeni sanoi melkein kiivastuen, voisimmehan mekin tehdä vastapainoksi valituksen läänin maaherralle siitä, miten parooni vanhanaikaisella piiskapenkillään ja vanhanaikuisella aatelisoikeudella kohtelee alustalaisiaan, suojelee puukkojunkkareita, harjoittaa salatieteitä ja keittää korpirojua luvattomalla ajalla.
Rovasti vastasi:
– Minä en tahdo kostaa samalla mitalla, Jumalalla on kädessään lain miekka ja tuomio, minä olen evankeliumin ja anteeksiannon mies ja toivon, että parooni tunnossaan tekee parannuksen. – Sellaisia ne aateliset ovat!
Hovijunkkari sanoi nyt:
– Ehkä tuomitset liian ankarasti meitä aatelisia. Ei Terrabonan herraan kova kuri eikä nuhde vaikuta, siitä hän vain paatuu ja pahenee. Eikä meillä aatelisilla ole syytä sortaa toisia aatelisia, kylliksi meiltä jo on valtaa riistetty reduktiolla ja pakkosäädöksillä ja alhaiso pyrkii rakentamaan meidän raunioillemme. Kohteliaisuus, kunniantunto ja hieno käytös häviävät. Hyvillä töillä ja yksinkertaistuttamalla piintyneitä tapojamme voimme lähestyä puolitiessä rahvasta niin, että se näkee meissä jotakin hyvääkin. Ei vuosisatojen säätymuuria voi säätykierron avulla ja väkirynnäköllä kaataa. Hyvä on, että aatelisiakin on olemassa edustamassa ritarillisuutta ja hyviä perinteitä. Aateliset ovat sodissa ja valtionhoidossa paljon hyödyttäneet maatamme – entisinä aikoina.
Nyt kapteenin Pamela-rouva puutui puheeseen:
– Herra hovijunkkarin puheessa on kyllä pontta, mutta kun vanhat sivistysperheet huonontuvat suvustaan, on hyvä laskea vanhaan sydänleiliin uutta, tervettä verta. Sitä mieltä on myös tohtori Gamberg.
Hovijunkkari äkämystyi ja sanoi sapekkaasti:
– Tohtori on vanha kyynikko, puhuu ja määrää mitä milloinkin ja määrää myös hyvän hinnan. Sininen veri ei muutu punaiseksi. En voi sietää punaista väriä.
– Niin, ei toinen korppi toisen korpin silmää puhkaise, kapteeni kivahti. Ranskan vallankumous teki tehtävänsä, tosin verisen, mutta välttämättömän.
– Sinä vanha rabulisti ja kuninkaanmurhaajien ihailija, olet vieläkin Anjalan liiton kannalla, hovijunkkari oikaisi. Valistunut, hieno Kustaa III sai surmansa suotta syyttä. Kustaa III kukisti aateliston ylivallan ja siksi Anckarström ampui hänet naamiaisissa.
Rovasti keskeytti keskustelun:
– Kapteeni, kutsu nuoret tänne!
Samassa Justus puikahti ovesta.
– Vai niin, sinä siellä, Justus. Tuohan sedille keisarin saunapiiput.
Justus toi kolmikulmaiselta nurkkahyllyltä hopeahelaisia, pitkiä piippuja, hän täytti ne mahonkisesta tupakkalaatikosta otetulla hyvänhajuisella, kullankellertävällä tupakalla. Vieraat asettivat piiput huulilleen niin, että piipunkopat ulettuivat polvien välitse lattialle. Polttelivat, hulmuttelivat savurenkaita ja vilkastuivat.
Kapteeni katseli kujeellisesti hovijunkkaria, joka turhaan koetteli sovitella letkua pienien huuliensa väliin:
– Minä en ole koskaan ollut keisarillinen, kapteeni sanoi. Entä sinä, junkkari?
– Vain viran puolesta. – Ei tämä vetele! Parempi on nuuska, hän sanoi, otti taskustaan hopeaisen nuuskarasian, pisti hyppysellisen hienoa jauhetta sieraimiinsa ja aivasti. Prosit! Napsautti sitten punaisella, hyvin hoidetulla kynnellään rasian kiinni ja sanoi:
– Talleyrand nuuskasi aina ennenkuin otti vastaan ministereitä, eipä saapunut keisarinkaan kutsuille ennen nuuskaamista. Aivastus on terveellistä, mutta piipunpoltto myrkyttää veren.
Siihen kapteeni tokaisi:
– Vahinko, ettei sinusta tullut diplomaattia tai nuuskailevaa Napoleonia, joka kähvelsi diplomaattien kultaiset nuuskarasiat.
– Polttakaamme rauhan piippua, vaikka sota ei olekaan vielä päättynyt, kirkkoherra sanoi, kun hänen vaimonsa samassa toi pöydälle hyötymansikkahilloa ja hunajakakkuja. Samassa tulivat huoneeseen myös Klaus ja kapteenin tyttäret.
Hovijunkkari nousi joustavasti, kumarsi ja sanoi:
– Saan onnitella teitä, nuoret, ja toivotan teille sitä onnea, jota ei minulle suotu. Näin äkkiä en keksi mitään kukkasrunoa, mutta minä viittaan erääseen saksalaiseen runoon, mikä mielestäni hyvin sopii tähän tilaisuuteen:
"Ach, die Liebe gibt nur Leben,
und das Leben gibt nur Leid;
aber Leid und Liebe geben
uns des Lebens Seligkeit."– Kiitos, herra hovijunkkari, Klaus sanoi kumartaen. Runo on hyvin kaunis, sattuva ja sopiva.
– Sydämellinen kiitos, hyvä setä, Bendla yhtyi sulhasensa sanoihin. Te olette meille aina niin ystävällinen.
– Ja samalla onnittelen myös Justusta, joka on suorittanut ylioppilastutkinnon.
– Kiitos, herra hovijunkkari. Kyllähän tähän arvoon alkaa jo tottua kuin entinen lautamies, joka nimitettiin herastuomariksi, Justus sanoi reippaasti ja veikeästi.
Justus jatkoi juttuaan:
– Kun herastuomari sitten meni kirkkoon ja pappi luki päivän tekstin, niin seurakunta nousi seisaalleen. Herastuomari kuiskasi silloin vaimonsa korvaan: – Katsos meidän uuden arvomme tähden ne nousivat takakäpälilleen.
– Suuruudenhullu mies, hovijunkkari nauroi, vai onko juttu liioiteltu. Mutta mitä sinuun, Justus, tulee, niin ensi asteesi on nyt magister baccalaureaus ja siitä ylöspäin estetiikan professoriksi.
– Mutta mitä muuten kuuluu markkinoilta?, kirkkoherra uteli.
– Kummia kuuluu, hovijunkkari sanoi vilkastuen. Seurahuoneella herrat hummasivat ja Terrabonan parooni ja ratsumestari Rabe kunnostautuivat erikoisesti.
– Kuinka niin? kirkkoherra kyseli, olitko sinäkin mukana?
– Minä kartan hurjasteluja, on jo aikakin, olin maaherran päivällisillä, toin kreiville puuntaimia, ja olisin puhunut von Rebenhausille Jerusalemin matkastani, mutta pelkäsin, että se ilkeä Cecilia-kreivitär olisi nauranut minulle, se räkättävä harakka! Kaupungilla kierteli huhuja, että outo mies oli viskattu Vanajaveteen, Kuvernööri kävi katsomassa, kun miestä naarattiin. Kaulassa ja käsivarsissa oli sinelmiä ja naarmuja, jälkiä väkivallanteosta.
– Eihän vain renkivoudilleni ole tapahtunut mitään, kun ei vieläkään ole kuulunut kotiin. Eikö herra parooni tiedä asiasta mitään, kirkkoherra hätääntyi.
Klaus selitti:
– Parooni tuli aikaisin kotiin. Onpa käynyt kummalliseksi korskea mies, melkein hourupäiseksi. Kulkee öisin edestakaisin lattialla, höpisee itsekseen tai syöksyy metsään kymmenen kiljuvaa koiraa kintereillä, mutta ei hän saa otusta eikä työn hoidosta tule mitään. Minä olenkin nyt ottanut kartanon hoidon käsiini. Parooni hokee miehestä, joka vainoaa häntä unissa.
– Paha omatunto? kirkkoherra arveli.
– Mene, tiedä, mitä on tehnyt, mutta kovin hän on muuttunut. Katse on harhaava ja kalsea, käynti kuin kivettynyt.
Nyt hovijunkkari kääntyi kohteliaana Klaun puoleen ja uteli:
– Mitenkä Klaun äiti, armollinen rouva Beata Birgitta af Braehm von Brinckenhjelm jaksaa? Hän on ihastuttava ihminen, hyvä kuin Eedenin enkeli, hieno kuin kesäpäivän auer, lisäsi hovijunkkari käyttäen runollisia vertauksiaan.
– Kyllä hänen terveytensä nyt on parempi.
– Eikö siellä Terrabonassa enää kummittele? Se on ollut kartanon monivuotinen kirous, hovijunkkari arveli.
Rovasti yhtyi nyt puheeseen:
– Hänen armonsa Beata-rouva kutsui minua kerran käymään Terrabonassa, että minä sanan ja sakramentin avulla häätäisin perivihollisemme ilkeät ilmestykset.
– Kävitkö sinä siellä, hovijunkkari tiedusteli.
– En, sillä tiesin, ettei parooni päästäisi minua paholaisen puheille, rovasti selitti leikillisesti.
– Paholainenkin pelkää isää, Justus veisteli, kyllä isä on sellainen jymy-ukko.
– Mutta Paturin Pekka ei pelännyt paholaista, Klaus sanoi.
– Kuinka niin?
– Parooni kutsui Paturin tutkimaan kellaria ja n.k. "pirunkammaria". Tämä meni taskuase ja tallilyhty kädessä kellariin ja yöpyi sinne.
Klaus jatkoi:
– Pekka on sellainen, että hän näkee pimeässäkin.
– Mitä Pekka siellä näki, Rosalie uteli.
– Pekka näki pimeässä kiiltävät silmät ja kuuli lasisirpaleiden kilinää, räiskettä ja rapinaa.
– Oh, Bendla melkein kiljasi kiihtyneen mielikuvituksen huumaamana ja tarttui vaistomaisesti Klaun käteen.
Klaus jatkoi:
– Pekka tähysti lyhdyllä nurkkaan. Kummituksen silmät seurasivat hänen silmiään, hän veti aseen taskustaan, luuli ensin varkaita olevan kellarissa...
– Entä sitten? Rosalie pidätti henkeään.
– Pekka ampui...
– Päästikö piru hähätyksen ja katosi kattoon, Justus sanoi lisätäkseen neitosten kauhuntunnetta.
– Ei! Hilleri kaatui!
– Hilleri?! huudahtivat kaikki yhdestä suusta.
– Niin, hilleri. Hilleri pyydystelee kanoja ja hiiriä, se oli puronuomaa pitkin puikkelehtinut kellariin lattianraosta.
– No mistä se lasien kilinä johtui? hovijunkkari kysyi.
– Hilleri leikkii usein veden partaalla, kilkutellen pieniä kiviä, Klaus selitti ja lisäsi: Näin Pekka sai hyvän turkislakin.
– Entä se toinen kummitus, pirunkammarissa, jota Beata-rouva niin pelkää? Pamela-rouva kyseli.
– Sekin asia selvisi, Klaus selitti edelleen. Kartanon vanhat roturotat olivat kaivautuneet autioon huoneeseen nakertamalla reiän lattiapalkkiin. Ne ne hännillään leiskahtelivat lattialla ja mellastivat keinutuolillakin, niin että se kuin itsestään rupesi liikkumaan ja tuntui kuin joku outo olisi kävellyt huoneessa.
– Mikä helpotus! No nyt Beata-rouva on tyyntynyt, kuin aaveasia selvisi, Pamela-rouva sanoi. Minun on tullut niin sääli herttaista kartanonrouvaa, joka aina jouluna muistaa meidänkin perhettä.
– Niin, osat ovat vaihtuneet. Äitini on kuin pahasta painajaisesta päässyt, kauheasta unesta herännyt, uusi ihminen, mutta parooni puolestaan pelkää nyt kuin kirottu näkymättömiä aivonäkyjään.
– Kyllä se Paturin Pekka nyt kuten ennenkin on hyväntekijä, hovijunkkari sanoi. Parantaa taudit ja loihtii uutta elämää.
– Ehkä olen erehtynyt hänen suhteensa, pitäisihän papin koettaa ymmärtää lähimmäisensä sielun ja ruumiin tuskia. Olen kuullut, että Pekan vaimo on kovin sairaana ja toivoo saavansa sielunpaimenelta lohdutusta, mutta Pekka ei päästä puheille, samanlainen härkäpäinen niskuri kuten paroonikin.
Klaus oli kuvannut pirunkellarikohtauksen hätäilemättä, kuin harkitusti. Klaus olikin hiljaisen herkkä luonne kuten hänen äitinsäkin. Siinä suhteessa hän oli aivan Bogin vastakohta, joka oli kehittynyt pintapuolisen ivalliseksi, kuten hänen väkivaltainen isänsäkin. Klaus kärsi valittamatta, hän kärsi syvästi, kärsi ja kesti työssäkin tyynenä, vaikka voimakas intohimo kuohahtikin sydänpohjia myöten, mutta hän tukahutti sen lujan tahtonsa avulla. Hän ei ihaillut ulkonaista suuruutta, ei voimanäytettä eikä raakuutta, kuten yleensä rahvas, sillä hän piti raakuutta heikkoutena. Hänessä paloi hiljainen, lämmin tunteen tuli, joka heijastui hänen hymystäänkin ja syvänsinisistä silmistään. Mutta jos hänelle hänen mielestään oli tehty veristä vääryyttä ja jos uhkassa mentiin liian pitkälle, hän saattoi muuttua umpimielisen jääräniskaiseksi, mikä tunne järkytyksen sattuessa purkautui rajuksi silloin, kun oli kysymys hänen äitinsä tai morsiamensa onnesta. Kun parooni oli melkein ajanut Bendlan talosta, parooni huomasi ihmeekseen Klaun lujan tahdon ja taipumattomuuden; hän ihaili myös Klaun itsehillintää, jota hän itsekin kunnioitti. Mutta Klaus ei suuttuessaankaan kadottanut täydellisesti mielenmalttiaan, vaan toimi silloin tyynesti ja päättävästi, kun kysymyksessä oli hänen ja hänen rakastettunsa kohtalo. Häntä huolestutti syvästi hänen vuosisataisen syntymäkotinsa sisällinen rappeutuminen, kun sen uudestirakentava perustyö ja suunnitelmat olivat ruvenneet järkkymään liitteissään, koska parooni uhkasi ne nyt hävittää.
Yöllä oli pappilan pihalta kuulunut rattaiden ratinaa. Laiskasti kävellen kulki renkivoudin vanha raudikko ja istuimella oli hoippunut outo mies pää riipuksissa. Kun hevonen seisahtui tallin eteen, mies havahti ja kömpi unenpöpperöisenä suoraan muonarenkien asunnon eteiseen. Miehellä oli samanlainen lakki ja takki kuin renkivoudillakin. Aamulla hän heräsi oudolla vuoteella, kun voudin vaimo alkoi häntä ravistella ja ajoi pihalle.
– Älä, muija, lyö, katsos, neljä kertaa vaihdoin markkinoilla hevosta ja taisin saada omani takaisin, mies sopersi ja aikoi panna käden vaimon kaulalle.
– Senkin runtti! Tuosta saat, vaimo kivahti ja antoi korvatillikan, niin että mies oli tuupertua kynnykselle. Mutta taivaan talikynttilä! Samanlainen, mutta ei sama! Kuka te olette ja miksi te ajatte minun mieheni hevosella?
Mieskin huomasi nyt erehdyksen, sillä hän oli hyvin renkivoudin näköinen.
– Minähän vaihdoin hevosta pappilan voudin kanssa ja tässä minä nyt olen, hitto vie, olen nukkunut koko matkan ja hevonen on vienyt vanhaan kotiinsa.
– Mistä te olette saanut mieheni lakin ja lammasnahkaisen puoliturkin? Oletteko sen varastanut?
– E-enhän minä, me vaihdoimme vaatteitakin, kun voudilta viinat loppui.
– Vai vaatteitakin, vainio tiuskasi. Mutta missä minun mieheni, oikea mieheni on? Onko hän murhattu? Voi Jumala meitä varjelkoon. Kerrotaan, että outo mies on löydetty Vanajavedestä.
– Häh, he! outo mies sopersi.
– Niin, niin sellaiseen ne markkinamatkat päättyvät. Kuka te olette, ettekö saa sanaa suustanne, taidatte vieläkin olla juovuksissa!
– Minäkö, he? Kärnähän minä olen. Teidän miehenne jäi kaupunkiin, muuta en tiedä.
– Laputtakaa jo tiehenne, vaimo tiuskasi, sieppasi mieheltä lakin ja nahkatakin sekä paiskasi oven kiinni. Kärnä jäi avuttomana seisomaan pihalle. Sitten hän hoippuroi veräjästä maantielle. Samassa katsahti rovasti akkunasta ja huudahti:
– Tuollahan se renkivouti taas riitelee vaimonsa kanssa. Selvin päin siivo mies, mutta päihtyneenä riitainen, vaikka minä olen saarnannut juoppouden kirousta ja kurjuutta vastaan. Kyllä tämä kotiviinanpoltto jo olisi kiellettävä.
Samassa pappilan koira alkoi veräjällä haukkua ja rovasti katsahti akkunasta.
– Sieltähän tulee Paturin Pekan vanha hevonen ja hännän takana tempoo hänen pikkupoikansa ohjaksia. Nyt on jotain hullusti, joku sairas haluaa sielunhoitoa.
Poika hyppäsi rattailta maahan ja tuli suoraa päätä papin puheille.
– Mikä sinua vaivaa, pappi kysyi.
– Äite on hyvin kipee ja pyysi tulemaan meille, sillä itä sano, että äite tekee lähtöä. Mut em minä sit ymmärrä kuinka voi tehrä lähtöä. Leikkihevosia kyllä voi tehrä. Ja minä kyllä kyyritten kotiin, mutta ei äiren tartte lähteä, sillä kyllä itä auttaa.
– Äitisi on varmaan kuolemansairas, poika. Mennään heti.
– Hyvästi nyt, rakkaat ystävät, älkää häiriintykö, virka ja kristillinen veljeys kutsuvat.
Näin sanoen kirkkoherra riensi pihalle ja nousi rattaille kantaen pienessä salkussa öylättiastiaa, pientä ehtoolliskalkkia ja kirkkokäsikirjaa.
Poika maiskutti ja hoputti hidasta hevosta. Ja niin he ajoivat mykkinä ohi lumipeittoisten rintapeltojen ja viljavien laaksojen ylös koluista mäkitietä korpivaellusmatkallaan kohden Paturin pientä metsätorppaa.
XX
Armolliset, iloiset mamsellit Bölja ja Barkstén olivat hyvällä tuulella ja hyvillä hovijunkkarin hevosilla saapuneet kotiin Ritoniemeen markkinamatkaltaan. He olivat puolimatkassa saavuttaneet Syrjänkankaan ahteessa, Jokapaikan kievarin kohdalla Kerstilän paroonien, af Renskjöldin herrojen hitaammat, hyvin syötetyt hevoset. Majda-mamselli oli kuten tavallisesti loistava ja säkenöivä sanoissaan, ja hempeän Camilla-neidin hienoilla, ruusuisilla poskilla oli vaalea punerrus, ikäänkuin jälkihohde maakuntapäivällisillä nautitun bourgogneviinin kirkkaasta kimmellyksestä. Hänen heleän siniset silmänsä loistivat sisällistä, lempeätä lämpöä, ja pitkät, hienot silmäripset lisäsivät niiden loistoa, niinkuin hopeaheinä lähteen silmää. Majda Barkstén taasen oli tummaverikkö ja tulinen, nopealiikkeinen, hänen silmänsä ikäänkuin pyörivät, kun niihin tuli älyllistä eloa ja niiden ruskean terän ympärillä oli kirsikan punertavaa hohtoa kuin espanjattarella.
Naiset naurelivat vielä Karhunpään ratsumestarin hullunkurisille otteille ja klovnikilpailulle Sirkusteltassa. Majda-mamselli puhui innostuen häväistyksestä Seurahuoneessa, kun vanha parooni oli taluttanut kilpa-ajohevosensa saliin ja juottanut sille samppanjaa. Sillä hetkellä Majda olisi tahtonut olla sen ratsun selässä, sillä hän ihaili rohkeita, malttamattomia tekoja. Mamselli Camilla Bölja tunsi itsensä vapaaksi, joskin Majda-mamsellin keksimä pieni petos vielä hiukan hivutteli hänen suloista sydäntään. Mutta olipa nuori Bogislaus itsekin lähestynyt kemuissa maaherran vanhinta tytärtä, paljastaen siten häilyvän luonteensa. Bogi ja Sabine istuivat teennäisen jäykkinä loistovaunuissa, mutta Kerstilän pikku paroonit olivat vilkkaita ja viisastelevia. Saska yritti pitää seuraa Sabinelle, mutta tämä oli tällä kertaa kuuro kohteliaisuuksille, luultavasti häntä harmitti se, että hänen isänsä oli myynyt hänen mieliratsunsa Loordin ratsumestarille. Monsieur Rivoir nuokkui puolinukuksissa takaistuimella.
Hovijunkkari oli vaipunut ajatuksiinsa ja heräsi pyörien jyminään, seisautti hevoset ja Majda Ragvaldintytär huudahti iloisen ivallisesti:
– Terveisiä markkinoilta, pitääkö teille heittää köysi. Teidän hämäläinen ruuhenne soutaa niin hitaasti. Mitä muuten kuuluu, tuleva herra kenraali?
– Ei paljon mitään, kun ei ole sotaakaan, Bogi sanoi ärsyttävästi, sillä hän ei voinut sietää porvoolaisen ja hänen mielestään poroporvarillisen mamsellin teräviä pistosanoja.
– Se ei ole paljon, se. Kuulkaa, nuori parooni, te ette katsokaan meitä, ette näytä rakastettavalta ettekä rakastuneeltakaan.
– Te ette taida rakastaa ketään, mamselli, ette tuntemattomia miehiä, vaan sangen tunnettuja, Bogi letkautti.
– Minä rakastun miesten älyyn, vaan en tyhjään koreahelyiseen typeryyteen.
– Ja minä rakastan hyviä vanhoja tapoja, Bogi huomautti.
– Joko te taas kinastelette, Camilla Bölja sanoi herttaisesti hymyillen. Varokaa, kinastelu voi viedä rakastumiseen, se ei ole ainakaan välinpitämättömyyttä. Kiivas sana voi haavoittaa, sen muistaa ja se panee ajattelemaan sanansinkojaa – ehkä liian paljon.
Nyt hovijunkkari puuttui puheeseen:
– Ken aina puhuu rakkaudesta, ei sitä tunne.
– Ja ken ei puhu mitään, on ehkä korviaan myöten rakastunut hölmö, Majda lisäsi.
– Monsieur, monsieur, Sergei naurahti ja ravisteli kotiopettajaa. Mitä kevytmielinen, intohimoinen Ranska sanoo? L'amour qu'est-ce que c'est?
– Monsieur hieroi silmiään ja soperteli: Tout ce qu'il y a de beau! Se on hienointa maailmassa!
– Oh l'amour, oh, kuinka venäläinen osaakaan rakastaa, maikaili hänen ruhtinaallinen armonsa.
Monsieur suuteli häntä kädelle ja heitteli lentosuukkoja nuorille naisille.
– Venäläisen mielestä pitää ainakin kerran päivässä piiskata mattoa ja vaimoa. Onpas sekin rakkautta, Majda-mamselli huomautti ja lisäsi: minä vain en tahtoisi olla venäläinen nainen. Se on sellaista pitkäkätistä rakkautta. Näin sanoen Majda vihjaili Dolgoruki-nimeä.
– Rakkaus voi viedä kuolemaankin, Saska parooni soperteli, vaikkei miekkailisikaan.
– Hirveätä, ettekö ole kuullut siitä hirveästä murhasta markkinoilla? Naisen takia kai sekin tapahtui.
– Hirveätä, säestäen soperteli myös Sergei-parooni. Mies löydetty Vanajavedestä eikä murhaajaa ole vielä löydetty. Kuinka rahvas voi olla raaka!
– Tapahtuu sellaista ylhäisissäkin piireissä, vaikkei se aina tule ilmi, Majda arveli.
– Minua jo viluttaa, Camilla sanoi. Toisen varjossa on aina vilu. Eikä teidän lemmenlörpötyksenne minua lämmitä.
– Aja, kuski, että pääsemme kotiin lämmittelemään, hovijunkkari käski. Minun sisarentyttäreni matkustaa pian kotiinsa.
– Niin, herra parooni von Brinckenhjelm, sanon teille ehkä samalla hyvästit, lähden kai loppiaisten jälkeen katsomaan tilojani, sillä tilikirjatkaan eivät taida olla loistokunnossa. Sen saatte lukea kirjeestäni.
– Oi, te olette vastannut kirjeeseeni? Bogi sanoi. Minulla on ollut mieluista tutustua teihin...
– Niin te sanotte kaikille, rakkaus ei ole sama eikä samanlainenkaan kaikille.
– Minä vakuutan, Bogi änkötteli.
– Älkää vakuuttako mitään, ettette katuisi.
Niin sanoen Camilla Bölja heilutti hansikkaallaan ja Majda näytti kahdella käsivarrella kujeellisesti pitkäänenää.
Ja niin vaunut vierivät eri tahoille eikä kukaan vaunussa ajajista vielä tiennyt Terrabonan isännän kaameista tunnonvaivoista ja kahden nuoren sydämen tulevaisuuden pelosta ja uhkaavasta vaarasta. Myrsky oli taas käynyt Terrabonan kartanon yli, mutta tällä kertaa hiljaisuus sen seinien sisäpuolella oli hirveämpi kuin puhdistava myrsky, sen selvitys ja seuraus.
Kun Kerstilän kartanon vaunut vyöryivät Terrabonan puutarhapyöriötä myöten korkeitten portaitten eteen, huomasi sen jo kaukaa Rurik von Brinckenhjelm. Ennen olisi hän maailmanmiehenä rientänyt vastaanottamaan vieraita, nyt hän ihmisarkana sieppasi päällystakkinsa, kiiruhti takaportaita pitkin, tallin taitse metsätielle ja metsästyskoira seurasi kintereillä, muuta uskollisuutta ei hän nyt kaivannutkaan. Beata Birgitta sen sijaan pyysi vieraita jäämään, mutta nämä jatkoivat talonisännän poissaolon takia kursaillen ja estellen matkaansa Kerstilään.
Ennen lähtöään vanha paroni oli tavannut Beata Birgitta-rouvan yläkerran käytävällä. Rouvaa kummastutti paroonin omituinen käytös ja Beata oli nyt vastoin tavallisuutta rohkeampi tiedustellessaan mieheltään:
– Minne menet, Rurik, tulee vieraita?
– Minä en tahdo nyt tavata ketään.
– Mutta sehän on sopimatonta, mitä tästä Kerstilän paroonit arvelevat!
– Minä annan nyt palttua kaikille arveluille. Miksi sinä, Beata katsot minua niin pitkään? Luuletko, että olen tehnyt jotakin pahaa?
– Sinä, Rurik salaat minulta jotakin. Miksi et ole yhtä avomielinen kuin avioliittomme valoisina alkuaikoina. Sinä olet niin muuttunut.
– Muuttunut? Onko puvussani vikaa, onko solmioni veressä, sano?
– En ymmärrä sinua, oletko markkinoilla joutunut käsikähmään? Sinun katseesi on harhaileva ja polvesi vapisevat.
– Vapisevatko ne, en ole nukkunut koko yönä, tarvitsen raikasta ilmaa, tahdon olla yksin, ymmärrätkö.
– Ei ole hyvä olla yksin, minä sen kyllä tiedän, Beata-rouva sanoi.
– Kyllä nyt pappi saa vettä myllyynsä ja Kuivassalmeenkin koko Pyhäjärven vesistön. Minä en kestä tätä mieleni vedenpaisumusta.
– Kerro, niin se helpottaa.
– En voi kertoa kaikkea, parooni sanoi vapisevalla äänellä, kun pelkäsi jo liikoja puhuneensa. Sitten hän keksi uuden puheenaiheen, eksyttääkseen Beata-rouvan mahdollista epäluuloa.
– Niin, Beata, siellä Hämeenlinnan Seurahuoneessa oli tappelu.
– Loukkasitko itsesi? Beata kysyi.
– Loukkasin. Samppanjapulloja sateli ympärilläni ja joku pikari ehkä murskaantui otsaani.
– Sinä et kestä juontia. Sinun sydämesi ei sitä kestä.
– Niin, varoittihan tohtori Gambergkin, parooni sanoi.
– Selvin päin olet hillitty, hiukan ilkeä, mutta juotuasi tulet hurjapäiseksi.
– Niin, hurja minä olen, hurja ja kurja. Anna minulle, Beata anteeksi. Minä pelkään niin...
– Mitä sinä pelkäät?
– Tutkimusta. Viskelin salista miehiä pihalle, ehkä joku on loukkaantunut.
– Kerrotaan, että joku mies on hukkunut veteen.
– Joku juopunut, mene, tiedä, minä en tiedä mitään. Kukaan ei tiedä mitään!
– Mitä meidän pitäisi tietää? Beata-rouva kysyi kummastuneena.
– Lähdin Jarl-hevosella jo kello yksi yöllä kaupungista ja olin kotona kello kolmen aikaan aamulla.
– Minä en silloin ollut hereillä.
– Menin renkitupaan, rengit heräsivät, vein itse hevoseni talliin, Minulla on kaksi todistajaa, kaksi muonarenkiä, ne voivat todistaa, että kello oli kolme, niin kello oli kolme.
– Mutta Klaus väittää, että kello kävi väärin ja että veripilkkuja oli kellon vetoraudassa.
– Voi olla mahdollista. Kello oli seisahtunut ja minä vedin sen käymään. Kuule, Beata, piilotin verisen paitani vihreän kakluunin taakse, ota se sieltä ja pese se. Ei, ei, voin sen itsekin pestä! Vai olenko sen jo polttanut?
– Kuinka tahdot, Beata sanoi alistuvasti.
– Niin, ei minua voi syyttää mistään, enintään ehkä itsepuolustuksesta, pakkotilasta tai hätävarjeluksesta.
– Niin, onhan se hirveätä, kun samppaniapulloja heitetään päähän. Kiitä hyvää Luojaa, että olet hengissä.
– Olen kuin elävänä kuollut, parooni huokasi vasten tahtoaan.
– Klaus kertoi, että renkivoudin hevonen on tullut kotiin, Beata-rouva selitti.
– Niin, ilman oikeata ajajaa, täydensi parooni.
– Oikeata? Onko tapahtunut erehdys?
– Niin, hirveä erehdys. Pappilan renkivouti ja Kärnä vaihtoivat hevosia ja vaatteitakin, siitä erehdys.
– Ehkä se pappilan renkikin saapuu kotiin.
– Ei ole saapunut pappilaan eikä Kärnäkään.
– Ehkä miehelle on tapahtunut onnettomuus, Beata yritti lohduttaa.
– Niin, onnettomuus, aavistan pahinta.
– Jollet ole renkivoudille mitään pahaa tehnyt, niin eihän sinun silloin tarvitse mitään pelätä.
– Minä en ole ennen pelännyt ketään, vain itseäni joskus. Mutta nyt minä jo lähden.
– Mutta jäähän, mitä vieraat sanovat? Lähetän sanan Kärnään, Beata-rouva sanoi jotakin sanoakseen.
– Älä sinä sekaannu tähän asiaan, Beata, naiset voivat usein kietoa vyyhden vain sekavammaksi ja tekevät meidät aivan sekapäisiksi.
– Niin, Rurik, ehkä tarvitset lepoa, mene metsästämään.
– Niin, niin, inspehtorimme meni, ja minä kun uskoin hänestä niin hyvää.
– Minä en usko enää kehenkään, parooni sanoi. Kavalsi, kurja mies, möi salaa viljaa ja viinaa ja murtautui viinikellariinkin.
– Pirunkellariin! Oikein minä nyt tunnen itseni rauhalliseksi, kun kummittelun syy on selvinnyt.
– Niin, Paturin Pekka sen karkotti. Hilleri se miekkaa hioi, eikä Anjalanliiton päätön aave.
– Minä olen ollut omien mielikuvieni uhri, nyt en enää pelkää.
– Mutta minä pelkään... Pelkään, että talomme asiat eivät ole hyvässä kunnossa. Menetin markkinoilla paljon rahoja pelissä ja hevosvaihdossa, kun minunkin täytyi myydä Loordi ratsumestarille.
– Mitä siitä Sabine nyt sanoo?
– No onhan minulla vielä hevosia, on kaikkea, kaikkea, mutta ei ole rauhaa.
– Niin rauhaa, rukoile Jumalalta rauhaa.
– Pitäisikö minun mennä pappilaan ja polvistua rovastin edessä? Ei, ei, tuhat kertaa ei, sitä iloa minä en anna vanhalle vihamiehelleni.
– Ehkä ei pappi sinua vihaa, sinä vain luulet niin. Älä ole huolissasi, Rurik, kyllä Klaus hoitaa kartanon ja järjestää talon päivätyöt. Miksi olit niin tyly Klaulle ja Bendlalle?
– Miksi eivät kysyneet minulta lupaa, vaan menivät kihloihin minun selkäni takana. Minua ei enää totella tässä talossa. Minua kohdellaan kuin – vierasta – kuin murhamiestä.
– Murhamiestä? Liioittelet. – Vieraat tulevat, minun täytyy mennä heitä vastaanottamaan.
– Ei, ei, minä en nyt tahdo nähdä vieraita. Sano Bogille että lähdin metsästämään. Kirje on avattuna hänen pöydällään. Minä sen avasin. Niin, kyllähän sinä sen sisällön tunnet. Mamselli Bölja on hylännyt Bogin kosinnan. Ja minä kun luulin naimiskaupalla voivani pelastaa talon tuholta, kun Bogislaus olisi nainut armollisen mamsellin, Camilla Böljan, jolla kuulemma on myötäjäisiä tarpeeksi.
– Ei rikkaus yksin tuota onnea, sen minä paraiten tiedän. Kuolleita ovat nämä vuodet minulle olleet.
– Syytätkö sinäkin minua?
– En syytä ketään, olen itse ollut leväperäinen, mutta tästä lähin minä tartun talouteen ja koetan valvoa naistuvan töitä.
– Vieraat tulevat, Beata, minä en voi nyt seurustella kenenkään muun kuin itseni kanssa.
– Niin, ne tulevat. Mene, Rurik, ja ole levollinen.
– Minä yritän, mikäli se on mahdollista. Tulen takaisin, kun vieraat ovat lähteneet.
Niin sanoen Terrabonan parooni tempasi pyssyn käytävän naulakosta, jossa oli hirvenpäitä ja karhunkalloja sekä riensi takatietä läheiseen metsään.
Bogislaus juoksi ketterästi portaita pitkin yläkertaan, omaan, hienoon huoneeseensa ja huomasi heti rypistyneen ja avatun kirjeen pöydällään. Hän luki sen vihasta leimuvin silmin ja mutisten mustia sanoja. Sitten hän repäisi kirjeen palasiksi ja heitti sen parkettilattialle. Häntä oli siis pidetty pilkkana, mutta pilkka ei koskenut niin syvästi, koska hänen kiintymyksensäkään ei ollut syvä, joten hän pian unohti naisen loukkauksen, sillä hänellä oli aina varalta mielessään ja tiedossaan toinen nainen. Hän tunsi itsensä vapautuneeksi jostakin ikävästä tunteesta, johon isän toivomus oli hänet saattanut. Mademoiselle Camilla oli liian pehmeä ja lempeä hänen kaltaiselleen sotilaalliselle henkilölle, Bogi kun rakasti komeita hevosia, koreita pukuja, korkeita arvoja ja ylhäisiä suhteita. Niiden avulla Bogi voisi nousta maalaisaatelisen elämän matalalta tasolta yhteiskunnan huipuille. Hän tarkasteli mielihyvin kuvastimen edessä kunniamerkkiä, jonka maaherra, kreivi Rebenhaus oli loistosalissa kiinnittänyt hänen rintapieleensä. Tosin Bogislaus ei ehtinyt sotaan, mutta hän oli kuitenkin ollut eräässä sotilasvärväyskokouksessa Helsingissä, mikä päättyi iloiseen istuntoon Catanin kahvilassa. Hän valitsi koreimman helmikoristeisen piipun hyllyltä, täytti kopan ja heittäytyi silkkiselle leposohvalle. Näin sopisi rauhassa ajatella – vaikkapa lähtöä Kaukasusvuorille taistelemaan kalmukkeja vastaan. Siinä sivussa sopisi myös ajatella nuorta kreivitärtä ja mieluista ratsastusretkeä Hattelmalan vuoren pähkinämetsän läpi kuutamoisella tiellä kohden Perttulan taikalinnaa. Bogin menestyksen salaisuutena oli naisten helppo valloitus, mairittelu, siloiset sanat, rakkaan raukeat silmäykset ja häikäilemätön lähentely.
Viereisessä huoneessa Sabine istui ja kirjoitti kirjettä. Ei hän kaavan mukaan sepustanut mitään rakkauskirjettä, hän kyllä sellaista odotti, ajatteli ehkä hetken Saska-paroonia, hetken, hiukan myhäillen ratsumestariakin. Mutta ihmeellistä oli, ettei hän ollut suutuksissaan Karhunpään karkealle ratsumestarille, vaikka tämä oli ostanut hänen mieliratsunsa. Sillä Sabine tiesi, että ratsumestari hoitaisi hyvin hevosta ja kasvattaisi hänelle Terrabonan tallista otetulla orivarsalla uuden, kesymmän ratsun. Hän oli Hämeenlinnassa nähnyt Cecilia-kreivittären uuden, upean ratsastuspuvun ja siksi hän nyt ajatteli uutta ratsastuspukua ja kirjoitti Tukholmaan serkulleen:
"Ma chère Cousine! Minä olen päättänyt Ratsastaa Herrain tapaan niinkuin Naisilla Tukholmassa lienee muotina. Pyyntöni sinulle sentähden on, rakas orpana, että Sinä tahdot vaivata itseäsi toimittamalla minulle sellaisen satulan kuin naiset käyttävät, jotka Ratsastavat sillä Tavalla, myös vaatteet samalla. Hameen pitää tulla Vaalean sinisestä Kamlotista, sisustettuna Måndåve Vuorilla, silkillä taftimekon alla. Mutta sopimuksen saat tehdä sen kanssa, joka tekee sen" – Kirjeen kirjoittaminen keskeytyi, kun uusi karkeannäköinen kamarineitsyt tuli pyytämään päivälliselle. Sabine oikaisi itsensä suoraksi ja kehotti niijaamaan säätyläisnaiselle, kuten hyvä tapa vaati.
– Etkö sinä ymmärrä, että pitää niijata kolme kertaa ja suudella hameenlievettä.
– Ha? tokaisi tyttö. Vai hameenlievettä, onpas se jusevaa. Neitsyt katseli Sabinea pyörein silmin, hölmistyneenä ja paiskasi oven kiinni äänekkäämmin kuin mihin korkea-aateliset korvat kartanossa olivat tottuneet.
Iltahämärä laskeutui jo kartanon katolle ja vanhoille puutarhan lehmuksille. Se laskeutui kuvapatsaille, joiden laella jo oli lunta ja se tunkeutui leijonaluolaan ja kellareihin. Vain tallilyhty valaisi navettatietä, mutta kartanon porraspylväiden edessä paloi kaksi isoa, kuusikulmaista, rautakoristeista lasilyhtyä. Niiden aateliskruunujen alta valo heijastui vaununpyörien uurtamiin raitioihin, jotka kiertelivät koivukujaa pitkin maantielle. Sieltä paroonikin astui jo pää kumarassa taluttaen koiraa ketjussa. Koira oli kuin häpeissään ja tassutteli piiskaa peläten sohjossa, häntä koipien välissä. Se ei ollut löytänyt metsään kohahtanutta, siipeen ammuttua metsoa. Parooni Rurik von Brinckenhjelm oli mielikarvaudella ajatellut sitäkin mahdollisuutta, että Klaus af Braehm saisi poikaperillisen, ja perisi myös sukuperintötilan ja syrjäyttäisi hänen oman poikansa. Ei, ei, perintöoikeus oli tehtävä mitättömäksi ja hänen oman sukunsa jatkuva tulevaisuus oli taattava ikuisiksi ajoiksi, keinolla millä hyvänsä. Siinä ei auttanut armo, sääli eikä turha tunne. Hänen oma poikansa tulisi perimään esikoisoikeuden kartanoon. Tästä ajatuksesta parooni metsäteillä kulkiessaan ja veren vilkastuessa sai uuden voimantunteen, mikä tukahutti kaiken pelon salarikoksen ilmitulosta. Eivät vainajat puhu eikä ilmianna, jollei ihminen itse lankea omaan loveensa. Parooni nousi kummulle ja katseli sieltä kaikkia tiluksiaan ja peltojaan. Tyyntyneenä hän lähti kotimatkalle. Hän odotti nyt kunnan kivalterin Seth Skriivarin tuloa, voidakseen hänen kanssaan suunnitella tämän sekavan perintöasian, samalla hän Seth Skriivarilta saisi tietoja markkinatapahtumista, paljastamatta kuitenkaan vanhalle käräjäketulle koko salaisuutta.
Hän ei enää oikein luottanut kivalteriinkaan. Parasta kysyä neuvoa oikein oikeusoppineilta, sillä kivalterikin oli vain rettelöivä moukka, jolla oli omat nurkantakuiset konnankoukkunsa.
Bogislaus katseli sohvaltaan pyöreitä savupilviä ja rakenteli pilvilinnoja. Muuttaisiko hän Helsinkiin, maalla aivan homehtui, mutta Helsingissä sentään oli samanhenkisiä ja samanarvoisia nuoria aatelismiehiä, päivänkeikareita sekä myös suurempia menestymisen mahdollisuuksia. Ehkä hän kerran, kuten Kerstilän kenraalivainaja pääsisi Pietarin ylhäisiin seurapiireihin, kohoaisi nopeasti ja palaisi korkeana virkamiehenä kotimaahansa. – Hän katseli lattialle pudonneita kirjeenpalasia. Äkkiä hän hypähti sohvalta koholle, kokosi palaset ja luki ne uudestaan. Hän raivostui, polki jalkaansa ja hypisteli hermostuneesti paperia. Hän muisti tahallisesti unohtaneensa hansikkaansa Beata Birgitta-rouvan huoneen akkunalaudalle. Siksi hän hiipi omasta huoneestaan, astui varovasti vanhan vapaaherrattaren huoneeseen, avasi kirjoituspöydän laatikon ja alkoi lukea Beata-rouvan vastausta armolliselle Bölja-mamsellille. – Samassa Beata Birgitta astui huoneeseen ja hämmästyi.
– Sinä täällä, Bogislaus, mitä sinä täältä etsit?
– Unohdin tänne hansikkaani.
Bogislaus heitti pöydälle rypistyneen kirjeen lappuset ja sanoi:
– Kas tässä, lukekaa, kuka tämän on kirjoittanut?
– Kuinka sinä uskallat penkoa minun kirjoituspöytäni laatikoita, Beata-rouva kysyi ärtyneenä.
– Jenny ja Jim kertoivat, että te, rakas äitipuoli, olette ryhtynyt huolehtimaan minun aviollisesta tulevaisuudestani.
– Sinä siis käytät sellaisia alhaisia kätyreitä, miksi et suoraan kysynyt minulta?
– Tiesin, että te koetatte tehdä tyhjäksi kosintani.
– Camilla-mamselli on vain pyytänyt minulta neuvoa. En ole kehoittanut enkä kieltänyt, olen vain neuvonut kuuntelemaan oman sydämen ääntä.
– Kyllä minä itse ymmärrän, mitä teen ja mitä en tee, Bogi sanoi melkein raa'asti.
– Ymmärrä minua, Bogi, jos sinä lainkaan ymmärrät syvemmin naisia, että minulta on kysynyt neuvoa nuori, kokematon neitonen, joka ajattelee totisesti tulevaisuuttaan ja tulevan miehensä valikointia. Hän epäröi, on levoton ja turvautuu vanhemman naisen kokemukseen.
– Mutta kuka on tämän kirjetökerön kirjoittanut, ei sitä ole tehnyt mamselli Camilla Bölja, hän on siihen liian hienotunteinen.
– Mistä minä voin sen tietää, Beata sanoi hartioitaan kohauttaen. Ovatko sinun tunteesi todellisia?
– Minä ihailen häntä, Bogi sanoi teennäisesti.
– Sinä ihailet hänen ulkomuotoaan, hänen kauneuttaan, hänen asemaansa hienoston varakkaana naisena, mutta oletko sinä sydämeltäsi kysynyt, rakastatko häntä.
– En voi pukea sanojani niin hyvin kuin te, armollinen rouva, Bogi sanoi ivallisesti. Kyllä kai minä...
– Sanot: kyllä kai, mutta se ei ole vielä tarpeeksi, kun on kysymys avioliiton solmiaminen elämän ajaksi. Ei se ole mitään leikkiä.
– Te ette ymmärrä minua, Bogi sanoi vihaisesti.
– Minä ymmärrän sinut liiankin hyvin, sillä sinä, Bogi olet monimielisenä sopimaton aviomieheksi.
– Hahhaa! Bogi nauroi, pidätte minua ehkä turkkilaisena. À la bonne heure! Kun vaimot riitelevät, saa mies olla rauhassa.
– Sanoo turkkilainen sananparsi, kyllä minä sen ajatustavan tunnen, mutta me emme elä kuumassa Marokossa, vaan kylmässä pohjolassa.
– Niin, naiset ovat täällä napapiirin seuduilla kylmiä ja tahdottomia.
– Sinä vain luulet niin, Bogi, me emme leimahda liikaa, mutta emme myöskään sammu niin pian, emmekä me sielullisesti vanhene kuten etelämaalaiset.
– Niin, te rouva, olette lukenut paljon ja olette unohtanut elämän.
– Minun elämäni ei ole maanpäällistä, vaan se on enemmän astraalista, niin sanoakseni.
– Ehkä olettekin syntynyt väärällä taivaankappaleella. Luulen, ettei isänikään teitä ymmärrä.
Samassa parooni tuli huoneeseen, näki kirjeen pöydällä ja alkoi lukea ja liittää yhteen paperilappusia.
– Bogi poikani, sinua on pidetty pilkkana, minä en usko koko juttua, se on tekaistu siinä tarkoituksessa, että luopuisit kosinnasta.
– Niinkö? Kuka tämän sitten on kirjoittanut.
– Joku ystävätär, ehkä mamselli Barkstén, jonka sormet ovat aina musteentahraamia.
– Parasta, että jätät, Bogi, koko ajatuksen. Bogi, ei kannata surra yhden naisen menetystä.
– Niin, terveisiä kreivitär Agnes Rebenhausilta. Olin hänen kanssaan ratsastusmatkalla Hattelmalan harjanteella. Hurmaava nainen, eloisa, hieno, sukkela ja säkenöivä!
– Niin, niin, kukaan ei ole korvaamaton. Hän on ylhäistä sukua ja vaikutusvaltainen.
– Minä en viihdy täällä maalla, isä, ehkä lähden Kaukasiaan sotimaan tai Pietariin paashikouluun.
– Niin, mutta millä minä maksan opintosi? Voisit yrittää maanviljelystä Sarkun talossa.
– En viihdy sielläkään, ei minusta ole turpeenpuskijaksi.
– Niin, niin, kunhan saat maistaa ruudinsavua, niin sinusta ehkä todella tulee mies! Olen luvannut kartanon hoidon Klaulle, sillä inspehtori on meidät kavaltanut. Niin, kaikki minun ympärilläni tyhjenee ja kaatuu kuin korttihuone.
– Kaikki on rakennettava uudestaan, Beata-rouva sanoi päättäväisyydellä, mikä hämmästytti paroonia.
– Kylläpä sinä olet muuttunut, Beata, parooni sanoi, minä ymmärrän, että äidinrakkaus on antanut sinulle uusia voimia.
– Niin, niin, Jumalalta olen voimani saanut.
Paroonia kiusasi tämä keskustelun käänne, hän kääntyi Bogin puoleen ja kysyi nyt pelokkaasti:
– Etkö sinä, Bogi, paluumatkallasi nähnyt pappilan renkivoutia?
– En, en nähnyt enkä ole kuullut hänestä mitään. Sepä ihmeellinen kysymys, en ymmärrä sinua, isä.
– Hyvä niin. En ymmärrä nyt itseänikään, parooni sanoi välttelevästi. Sen vain ymmärrän, että minulla on jo suden nälkä.
– Olemme sinua jo kauan odottaneet, päivällinen on jo valmis.
Käytävässä alkoi malmirumpu soida, lakeijat avasivat ovet ja palvelijat toivat ruokia pöytään. Klauskin tuli ulkotöistä siistittyään pukuaan, hän tuli hiljaa huoneeseen, miltei huomaamatta. Vaiti istuutuivat kaikki pöytään, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Samassa kaikki säpsähtivät. Vaaran laen alta kuului suden vihlova ulvonta. Se oli harhateillään löytänyt siipeen ammutun metson ja alkoi sitä nyt siipineen, sulkineen hotkaista punaiseen kitaansa. Sekin alkoi syödä päivällistään, johon sitä soitollaan oli kutsunut korven tuima tuuli ja sammumaton pedonnälkä. Mutta Beata Birgitta-rouva ei sillä hetkellä voinut syödä mitään. Klaus söi tapansa mukaan vähän ja vahvasti, mutta parooni ja Bogislaus söivät nyt kiihkeästi unohtaen hienot syömätavatkin. Beata Birgittalla oli vain aivojen nälkä, kuten hän sanoi, mutta Sabine ei ymmärtänyt äitipuolensa henkevää puhetta, vaan söi hienosti ja hillitysti, ikäänkuin hän ei olisi ruokiin koskenutkaan.
XXIV
Pappilan pihalta Kärnä kuin piesty koira tallusteli maantiellä lakittapäin. Perin uupuneena hän saapui kivalterin mökin ja Faanjunkkarsin ruotumestarin töllin ohi Korkeilan sotilaspuustellin kohdalle. Hampaat vilusta kalisten hän kompuroi syksyistä tietä, kun ratsumestari tuli ajaen kirkolta päin. Rattailla oli myös kyyristynyt, kohmettunut Seth Skriivari, kivalteri, joka piteli kädessään nuoraa, jonka päässä loikaten juoksi Loordi-hevonen. Ratsumestari otti väsyneen Kärnän isännän rattailleen.
– No kananvaras, mistä sinä tulet, oletko ollut yökengässä?
– He, todella yökengässä! Se oli kuin potkaisu miehen rattailta toisen miehen aviovaimon vuoteeseen.
– Mikä onnen potkaus!
– Onnenko? Potkaus taas pihalle kuin toisen luhdista sikopahnoille, Kärnä sanoi ja selitti tarkemmin yöllisen seikkailunsa.
– Kuin Jeppe Niilonpoika heräsit, senkin eppo ja epeli, tuhannen yön sadun unesta ja havaitsit itsesi lopulta sangen viheliäiseksi, ratsumestari kiusoitteli. Etpä osannut pitää puoliasi.
– Mutta missä helkutissa minun oma hevoseni nyt on? Kärnä huudahti.
– Ja vaimosi? Ehkä renkivouti nyt makaa oman vaimosi vuoteessa.
– Se vielä puuttuisi, hevoseni minä kyllä voisin menettää, mutta en vaimoani. Oletko mitään kuullut?
– Renkivoudista? En mitään, jäi kuin jäljettömiin, kun tapasin miehen Hämeenlinnan Pitkällä sillalla.
– Olisiko Vanajaveteen hukkunut? Entä minun hevoseni?
– Joku lienee hukkunut, toriakat sen paremmin tietävät, ratsumestari arveli.
– Mitä se vouti siellä sillalla? Kärnä kyseli.
– Uhkasi Terrabonan paroonia selkäsaunalla.
– Miksi niin?
– No kun kerran itse oli saanut tarpeekseen paroonin piiskasta.
– Niin, palvelihan se Kössi Klemola ensin Hyvämaassa ennenkuin muutti pappilaan. Siitä vihat.
– Minä menin Seurahuoneelle, enkä tiedä sen enempää.
– En minäkään. Mutta minun on vilu ja nälkä, kunhan jo oltaisiin kotona, Kärnä sanoi ja kääri hevosloimen hartioilleen.
– Kun päästään kotiin, saat yönuttuni, senkin yökyöpeli!
– Mutta kas, siinä paha, kussa mainitaan. Terrabonan parooni tulee tiellä.
Jo kaukaa tervehtien parooni tuli kartanosta päin ja huitoi ratsupiiskallaan.
– Herra ratsumestari, olen etsinyt teitä kotoanne, olen ollut niin levoton, tahdon saada selvityksiä tapahtumista markkinoilla.
– Puhuimme juuri mahdollisesta murhasta ja renkivoudin katoamisesta.
Parooni hätkähti vitivalkoiseksi.
– Mitä, onko ruumis löydetty vedestä?
– Ei ole, ratsumestari selitti. Eräs toinen päihtynyt maalainen oli laiturilta vierähtänyt veteen.
– Jumalan kiitos!
– Luulin, ettette Jumalasta välittäisikään, herra parooni, Kärnä huomautti.
– Kun ei Jumala välitä minusta. Mutta nyt minä voin olla rauhallinen, pelkäsin pahinta...
– Se renkivouti uhkasi sinua, kun tapasin miehen sillalla Pinellasta palattuani, ratsumestari sanoi paroonille. Kiitä onneasi.
– Vai minua se uhkasi enkä minä häntä. Se oli siis vain sattuma...
– Seurahuoneella te herrat teitte kunniaa pyhäjärveläisten maineelle väessä ja voimassa, Kärnä keskeytti mairittelevan makeasti.
– Mutta, parooni, nouse sinä rattaille, niin saamme levätä Karhunpäässä matkan jälkeen. Minä jäin kaupunkiin hummaamaan, mutta sinä, Rurik, sait jo yöllä kesken kaiken kirjavan kiireen.
– Niin, täytyi äkkiä lähteä. Kahdessa tunnissa melkein ajoin Terrabonaan.
Sitten parooni lausui ratsumestarille tahallisesti ranskankielellä tervehdyksen tyttäreltään:
– Des salutations de la jeune barone, johon ratsumestari samalla kielellä vastasi:
– Je ne mérite pas cela! En ole tätä ansainnut!
– Tyttärelläni oli kovin hauskaa sirkuksessa.
– Vai niin! Eikä äksyttele, vaikka minä ryöstin häneltä hänen hevosensa.
– No, et ole vielä sydäntä ryöstänyt, parooni yhtyi väkinäiseen leikinlaskuun, vaikka sinulla taitaa olla omallatunnollasi monta kukistunutta kaunotarta.
Parooni ei suostunut nousemaan rattaille, vaan käveli hevosen rinnalla. Hän oli ilmeisesti hyvin iloinen asian uudesta käänteestä, hän vihelteli hiljaa jotakin operetin keveätä säveltä ja pieksi innostuneesti ratsupiiskallaan saapasvarsiaan. Kun ilmitulon vaara nyt oli vältetty, parooni muuttui taas tavoiltaan koppavaksi, korskeaksi ja unohti äskeisen mielen järkytyksensä. Sielun myrsky ja hengen hätä ei vielä pohjaa myöten riipaissut hänen sydänjuuriaan.
Maantie kierteli pitkin Pyhäjärven rantaa. Järvi oli jo jäässä, yöllä oli satanut lunta ja sadat saaret seisoivat huurteisina kuin kristallikruunut. Ilma vaarojen laella oli kuulakka ja kirkas, taivaanrantojen liepeillä leijaili kullankelmeä, vihreään vivahtava valoviiru, joka viistoon lankesi yli talvisen maiseman.
– Hyvä, että sinut tapasin, ratsumestari, parooni sanoi, kun hän jalan oli saapunut ratsumestarin hiukan sekavasti sisustettuun vierashuoneeseen. Hyvä, että tapasin, Seth Skriivari, teidätkin, minulla on teille erikoista asiaa. Onko luovutuskirja jo valmis?
Läsnäolijat luulivat, että oli kysymys jostakin talon kaupasta.
– Se on tässä salkussa, Seth Skriivari sanoi nöyrästi kumartaen.
– Voitte sen näyttää minulle Terrabonassa, se on salainen asiakirja, ymmärrätte.
– Ymmärrän, herra parooni!
– Niin, teille, Kärnän isäntä, minulla myös olisi asiaa.
– Mutta istukaa jo toki, ratsumestari sanoi ja toi kuumennettua hollantilaista Batavia-punssia. Ratsumestari oli sitä ostanut Klepoffin puodista Hämeenlinnassa. Sitä Jääkäripunssia oli outo runoniekkakin tuonut Pitkään krouviin, kun ratsumestari hänet oli tavannut puodin luona. – On kolea ilma. Kärnä on aivan paleltunut, kun sai kylmän kyydin pappilasta. Niin, niin, eikö yönuttu jo lämmitä?
– Kuinka pappilasta? parooni uteli.
– Niin juuri, renkivoudin tuvasta, Kärnä sanoi, vaimo ajoi minut pihalle, kun erehdyin ajamaan hänen hevosellaan hänen omaan pihaansa ja – älkää naurako – nukkumaan vaimon vierusvuoteessa – erehdyksessä tietysti, niin, niin vannon, nukuin aivan siivosti.
– Humalassa kun olit, ratsumestari lisäsi, eihän kukaan tee syntiä unissaan, siis pitäisi aina nukkua.
– No, missä renkivouti sitten nukkui? parooni sävähti sanomaan.
– Mistäs minä sen tietäisin, vaikka olisi jo haudassa.
– Haudassa, toisti parooni.
– Erosimme rannassa, ehkä on hukkunut veteen.
– Veteen?! parooni huudahti. Kerrottiinko kaupungilla sellaista?
– Mistäs minä sen tiesin, se kun oli enemmän viinaan kuin veteen menevä. Vaihdoimme hevosia ja takkeja, ja hänen hevosensa kuljetti minut väärään paikkaan.
– Mutta missä voudin hevonen on?
– Ehkä se on otettu talteen majatalossa.
– Asia ei siis ole selvä, hyvä niin, parooni sanoi ja lisäsi, kääntyen ratsumestarin puoleen johdattaakseen seuran ajatukset harhaan:
– Sanohan, veli Ragnar, sinä vanhimman aatelissukumme jäsen, sano kunniasanallasi, olisimmeko Seurahuoneen käsikähmässä nujertaneet joiltakin henkilöiltä liikoja kylkiluita, koska huhutaan, että joku onneton mies on luiskahtanut laiturilta veteen ja hukkunut.
– Kyllä on naarattu, sen vain tiedän, ratsumestari sanoi, mutta emme me ketään kuoliaaksi kolhineet, olisihan siitä jo lähetetty poliiseja meidän kimppuumme.
– Poliiseja? parooni hätkähti. Tiedättekö te, kivalteri, siitä asiasta mitään?
– En hituistakaan, ehkä joku sälli on hiukan haavoittunut, eikä sellaisesta tavallisesti juttua nosteta, sillä silloin ilmiantajakin joutuisi syytteeseen.
– Vai niin, sepä helpotti, parooni huokasi, ja joi vasten tavallisuutta heti lasinsa pohjaan. Nyt minä voinkin jo mennä.
Parooni nousi kookkaana pystyyn ja katseli akkunasta Pyhäjärven jäälle.
Ratsumestari alkoi selitellä. Hämeenlinnassa minä tapasin sen pappilan rengin.
– Tapasit rengin? Miksi et sitä heti sanonut. Elääkö hän?
– Sitä en tiedä, ratsumestari jatkoi. Kun minä tapasin miehen oli hänellä nyrkkirauta kädessä ja hän uhkasi sinun henkeäsi.
– Miksi niin? paroni sanoi.
– Kun olet tukkinut kirkkotien ja antanut hänelle kotikuria ja satikutia väentuvan piiskapenkillä.
– Niin, nyt muistan, parooni yhtyi selittelemään päästäkseen kuin painajaisesta ja kohotakseen Kärnän silmissä. Mies oli puukottanut raumalaista kulkukauppiasta, siksi kuritin.
– Minä käskin hänen menemään matkoihinsa, ratsumestari sanoi.
– Mutta jos se ryökäle tuli takaisin, Seth Skriivari huomautti. Milloin herra ratsumestari tapasi rengin?
Parooni hätkähti ja sammalsi.
– Noin kello kolmen aikaan yöllä minä tapasin rengin, ratsumestari selitteli.
– Minä en ole voinut tavata renkiä, koska olin jo silloin kotona, sen voivat molemmat kotirenkini todistaa, parooni vakuutti.
– Hänen ylhäisyytensä, herra parooni, voi todistaa alibinsa. Jos renkivouti on uhannut paroonia, niin hän on jäävi syyttämään paroonia mistään, eivätkä hänen sanansa ole sitovia. Sellainen rosmo joutaisi vankilaan. Hyvä, kun te pelastuitte sen konnan kynsistä.
– Minä en tahdo tästä mitään käräjäjuttua, ylimalkaan olen aina koettanut välttää riitaa. Mutta nyt, kivalteri, me jo menemme, meillä on kotona paljon työtä. Kiitos vain kestityksestä, toivon sinun, ratsumestari, käyvän talossa joulunpyhinä.
– Niin, pianhan se joulu jo on ovella, ratsumestari sanoi, minun täytyy ruveta panemaan sellaista mustanvihreätä olutta, kreivitär Piperin ohjeiden mukaan.
– Siis näkemiin, tervetuloa meille, paroni sanoi ja lähti. Vastahakoisesti kivalteri tällä kertaa poistui seurasta, koska häntä olisi odottanut kaikenlainen pöytäriemun runsaus.
Parooni oli tuntenut itsensä seurassa yksinäiseksi, kuten kotonakin. Keskustelu ei voinut kohota sille tasolle, jota hän kaipasi. Kodinkin ilmapiiri ja Beata-rouvan henkinen, korkeampi elämä olivat hänelle vieraita. Siihen hän ei voinut oikein kotiutua. Hän heilui kuin maan ja taivaan välillä eikä hänellä ollut harrastusta eikä kotipaikkaoikeutta kumpaankaan. Pää painuksissa hän kulki kotiin ja Seth Skriivarikin ihmetteli paroonin harvasanaisuutta ja harmaata muotoa.
– Anteeksi. Mikä teitä vaivaa, herra parooni, kivalteri sanoi, oletteko sairas?
– En ole ainakaan luulosairas, mutta luulen, että voin tulla sairaaksi, jos tätä helvettiä kestää kauemmin. Hirvittävät unet minua vaivaavat, ne ovat hirvittävämpiä kuin todellisuus. Todellisuudessa voi tehdä hirvittävän teon vain kerran, mutta ajatuksissa se toistuu, hälvenee hetkeksi, palaa taas alkukohtaansa, kaivaa ja kasvaa monenkertaiseksi.
– Miten kaupungissa kävi? parooni kysyi.
– Pankki ei antanut sitä suurta lainaa, koska suuri osa kartanoanne on kiinnitetty, kivalteri sanoi. – Koronkiskuri ei suostunut lainaamaan, koska sukukartanon perintöoikeutenne ei ole taattu, omaisuus ei mene teidän, vaan Birgitta-rouvan perilliselle. – Kaikki valittavat huonoja aikoja, sota on köyhdyttänyt ihmisiä, tavaroita ei tule ulkomailta, hinnat kohoavat ja rahanarvo laskee, vaikka setelimäärä kasvaa kuin lumivyöry.
– Niin, minä olen todella lumivyöryn partaalla. Tilanhoitajani on kavaltanut varojani ja viljelysmaat ovat rappeutuneet. Yritykseni ovat menneet myttyyn, kalkkivuorilouhimot, sahalaitokset, kun puita ei mene ulkomaille. Elämänikin maksaa paljon ja minä olen sen salannut omaisiltani. Poikani kosinta epäonnistui ja Sabine-neidin myötäjäisiinkin olen jo koskenut.
– Ei tässä muu auta, kuin että häikäilemättömästi pakotatte rouvan luovuttamaan perintöoikeuden omalle pojallenne, kivalteri sanoi kiusaajan äitelällä äänellä.
– Niin, onnettomuus seuraa minua kuin varjo. Eikä tässä muu auta kuin pakko. Onhan vaimollani leskentilansa, kyllä se riittää hänelle. Päätän siitä, kunhan pääsen selville eräästä toisesta asiasta, jota en teillekään, kivalteri, voi puhua. Mutta onneksi on vielä metsiä jälellä. Siellä takamailla seisoo vielä ikihonkia, vanhoja aarniojättiläisiä. On puita, joita ei kahdenkaan miehen kädet ylety ympäröimään. – Ehkä rauha solmitaan jo ennen kevään tuloa. Joko te, kivalteri, olette käynyt leimauttamassa puut. Puut hakataan ja myydään pietarilaiselle asiamiehelle, hävitettyjen rantakaupunkien jälleenrakentamiseksi. Keisari aikoo rakennuttaa uuden laivaston entisen vaurioitetun tilalle.
– Kyllä olen jo puut leimauttanut, kivalteri vakuutti hiukan vältellen ja puhdisteli mielistelevästi paroonin jahtitakkia.
– Hyvä on, puut kuljetetaan rantaan ja sitten ne uitetaan vorokin ja tukkilautan avulla pitkin Pyhäjärveä määräpaikkaan.
– Olen jo sopinut siitäkin tukkipomon kanssa.
– Hyvä on!
Näin sanoen parooni sulkeutui omaan huoneeseensa ja kivalteri antoi hänelle luovutussopimuksen, jota parooni alkoi tutkia. Kivalteri meni väentuvan puolelle urkkimaan yöllisiä tapahtumia.
XXII
Viikot vierivät ja tiimat kulkivat taas tasaisesti. Terrabonan väentuvan vanhat, kolahtelevat, vihreänruskeat kaappikellot ja salien sirot, valkokullatut rokokootaalaalaiskellot naksuttivat osoittaen oikean ajan, Kellotaulun aamuun ampuvan nuolen kärki kaaristui jo joulunpyhiä kohden. Valmisteltiin jo suurta rauhan juhlaa, mutta tasaista rauhaa ei vallinnut kartanon vallasväen mielissä. Oli tullut paljon lunta, se peitti kauniisti katot, patsaat, parvekepilarit, kaivonmiekat ja järven jään, jota pitkin talvitie jo kulki ohi kala-avantojen ja näreisten tienviittojen. Sen takia kartanot eristäytyivät ulkomaailmasta, metsätyöt vaikeutuivat ja kuomureet kaatuilivat nietosharjoilta tien ojiin. Mutta iloisesti tumpelit ja aisakellot soivat matkamiesten ajopeleissä ilmoittaen jouluvieraiden tulon taitekattoisten kartanoiden odottaville asukkaille. Sentähden Terrabonan, Ritoniemen, Kerstilän, Pappilan ja Korkeilan taloissa jo siivottiin huoneita ullakolta kellareihin saakka, huonekaluja ja mattoja toimitettiin, akkunaverhoja ja parkettilattioita pestiin. Lehmiä, porsaita, kanoja ja kalkkunoita teurastettiin, leivintuvissa oli touhua ja kiirettä. Emännillä oli täysi työ keittiössä ja olutkodassa, kun mallasjuoma tippui kuurnan katajiin, Kiillotetut huhmarit ja kastrullit kolisivat, kun palkkapiiat juoksivat jääkellareihin ja aittoihin. Halkoja ja joulukuusia olivat muonarengit tuoneet takamailta. Mutta sisähuoneissa oli salaperäistä suhinaa ja sohinaa. Siellä valmistettiin joululahjoja, myöhään yöllä siellä neulottiin, suunniteltiin korko-ompeluksia, sohvatyynyjä, taburettien päällisiä, tohveIeita, rekipeittoja, raanuja, ryijyjä ja turkkivöitä.
Korkeilan sotilaspuustellin kulmahuoneessa Rosalie-mamselli istui soitellen pienellä, vanhanaikaisella spinetillä jotakin Mozartin menuettia. Spinetin hauras ja herkkä, hiukan sorasteleva ääni soittimien siskossarjassa toi mieleen nuoren, haaveilevan neitosen, joka keväisessä lemmenlehdossa ottaa ensimmäisiä kainoja, keijukaismaisia karkeloaskeleitaan. Rosalien vieressä seisoi vanha, harmaahapsinen Faanjunkkarsin entinen ruotumestari, mattojen kutoja ja nuottien jäljentäjä Mathias von Quanten. Hän soitteli hiljaa klarinetilla polkien jalkaansa. Klarinetin ääni muistutti hullunkurisesti hyppelevän vuolupukin pyllyheittoja ja kimmoista kirmailua kivisellä, katajaisella mäellä. Sillä Rosalien ja ruotumestarin piti soittaa Ritoniemen vanhassa latokartanossa vieraille joulukomedian ja loppiaisjuhlan aikana.
Pamela-rouva kurkisti ovesta, vyötäsillä ruudukas esiliina ja sanoi:
– Täällä sinä, Rosalie, vain soittelet, kun piparkakut palavat uunissa.
– Voi äiti-kulta, miksei Bendla jo tule. Meidän täytyy harjoitella, muuten hovijunkkari suuttuu, hänellä on tarkka korva.
– Mitä komelioita te nyt rustaatte? Eikä isäkään vielä ole tullut kala-avannolta kotiin.
– Niin, hovijunkkarille on kutsuttu. Klaus ja Bendla lähtivät ajelulle. Klaus opettaa Bendlaa ajamaan suksilla hevosen jälessä.
– Se on vaarallista hommaa, suksilta voi kaatua ja taittaa jalkansa. Se Bendla on niin hurjapäinen toisinaan, tulee kai isäänsä.
– Kyllä hän talttuu, Rosalie sanoi, kun Klaus ottaa ohjakset käsiinsä. Niin, ensi sunnuntaina ne nuoret kuulutetaan.
– Kuulutetaan, jollei mitään ikävää tapahdu. Parooni on tätä liittoa vastaan, Pamela-rouva sanoi. Emmehän köyhyydellemme mahda mitään, mutta kunniallisia ihmisiä suvussamme on, on ollut sotilaita ja pappismiehiä.
– Jotka ovat valtion hyväksi tehneet ehkä enemmän kuin mitä Brinckenhjelmin suku on tehnyt.
– Ei kannata kerskata mistään, Pamela-rouva sanoi.
– Kyllä Bogi ja Sabine sen taitavat. Sisarukset kieltäytyivät osallistumasta comoedia-näytäntöihin ja kuvaelmiin, Rosalie sanoi hiukan ärtyneellä äänellä.
– Niinhän sinä puhut, kuin koulumestari, Rosalie. Meidän seuramme ei ole heille tarpeeksi hieno.
– Kiiltävää kuorta ja sisäistä onttoutta! Ei Sabine ymmärrä korkeampaa musiikkia, soittaa hutiloiden eikä Bogi-herra harrasta muuta kuin hevoskatrillia ja ratsunhoitoa. Sensijaan hovijunkkari on oppinut herra, vaikka onkin haihattelija, Rosalie sanoi.
– Hyvä on hovijunkkari, jumalanmies kaikessa oppineisuudessaan, Vapahtajamme haudalle aikoo tehdä pyhiinvaellusmatkan.
– Eikö hän tee matkaa kaivaakseen esille Salomonin temppelin aarteita, Rosalie huomautti kärkevästi.
– Hyvä mies, niin, Pamela-rouva jatkoi. Nytkin jouluksi lähetti kuormallisen rukiita, vehnäjauhoja ja tiinullisen silavaa, lisäksi omenia, päärynöitä, taateleita ja pähkinöitä.
– Vaikka suuttuikin isälle. Isä on niin suorasukainen, Rosalie keskeytti.
– Ei isä mitään pahaa tarkoita, usein ärhentelee juuri sille henkilölle, josta pitää, Pamela-rouva sanoi. Aivan kuin Rosalie pappilan Justukselle.
– Tuoltahan se kapteeni jo tuleekin rannasta ja kantaa selässään joulukuusta, klarinetinsoittaja huudahti ja laski kädestään luikurinsa kiemurajalkaiselle hyllypöydälle.
Kapteeni Arvellander astui tanakasti huoneeseen. Hänen yllään oli lammasnahkainen puoliturkki, päässä naapukkalakki ja käsissä vuohennahkaiset kintaat. Ripset, tuuheat kulmakarvat ja pitkät, korviin saakka pyöristetyt, paksut viikset olivat huurteessa, kun hän laski lattialle verkkohaavin, jonka pohjalla oli kohmettuneita mateita ja ahvenia.
– Tuossa, eukko, sinulle särpää! Kas, aiotteko te lähteä kiertämään pitäjälle, Rosalie, harppu ja tämä ruotumestari honottava klarinetti kädessä, kuten italialaiset musikantit. Ei, ei se kannata. Hyvät konservit ovat parempia kuin huonot konsertit, hähää! Ymmärrän kyllä, että Ritoniemen junkkari on taas oikeassa elementissään kuin kala vedessä, kun pääsee pelaamaan teatteria. Mutta taivaan teatterissa on meille täällä annettu oma osamme, kunhan emme sitä unohtaisi. No olkoon menneeksi näin joulun aikaan, kun Turun teinitkin loppiaisena ryhtyivät tiernapoikien avulla esittämään oikein "Tuhlaajapoikaa". – Mutta missä hitossa Bendla ja Klaus viipyvät. Järven sivustalla näin kaukaa pitkän jonon susia, jotka peräkanaa kiertävät saarien lomitse Terrabonaa kohden. Vainuavatko saalista, pitää yöksi sulkea tarkasti kaikki lammasläävän ovet ja aukot. Paha on aika ja vielä pahempaa tulee.
– Isä, etkö sinä tule katsomaan meidän spectaculumiamme. Tulot lankeavat kainojen köyhien hyväksi. Klaus esittää Achillesta ja Bendla Dianaa. Ja tiedätkös, isä, parooni on kieltänyt Bogi-herraa ja Sabine-neitiä esiintymästä, koska meidätkin on kutsuttu.
– Niin, niin, ylpeätä väkeä, mutta minä en vanhana sotilaana kumarra muuta herraa kuin Herraa Jumalaa, kapteeni sanoi, pyyhkien lunta parrastaan ja riisui takkinsa, jonka Pamela-rouva vei kalojen mukana keittiöön kuivumaan.
– Kuules, isä, Rosalie melkein kuiskasi, Bendla ilmoitti minulle, että Klaus ja vanha vapaaherratar tahtoisivat mielellään viettää joulua meillä, kun pelkäävät Terrabonan häijyä herraa. Parooni onkin käynyt kovin kummalliseksi sen markkinamatkan jälkeen, niin ettei saa unta silmiinsä, vaan kuljeskelee huoneessaan aamuun saakka tai harhailee metsiä.
– Kuin susi, ihmissusi, kapteeni lisäsi, hänkin saalistaa omaistensa taloja ja tavaroita. Tämä ei pääty hyvällä, jollei Jumala aukaise paroonin silmiä näkemään omaa kurjuuttaan ja omaisiaan uhkaavaa onnettomuutta.
– Minä kuulin kaikki, Pamela-rouva sanoi, kun toi kapteenille kuumaa teetä ja korppuja. – Minun puolestani kyllä sopii. Minun tulee niin sääli Beata Birgitta-rouvaa. Hän ei uskalla olla kahden kironalaisen miehensä kanssa. Kyllä meillä sen verran tilaa on. Eikö niin, isä? Beata-rouva saa nukkua minun kanssani sinisessä kulmahuoneessa. Siellähän on huonekaluja, jotka hovijunkkari raahautti tänne ullakoltaan. Kun niitä päällystää ja kiillottaa, niin ne ovat kuin uudet ja akkunaverhot olen jo päärmäillyt reikäompeluksilla.
Rosalie lisäsi jatkaen äitinsä puhetta:
– Klaus voi nukkua isän huoneessa, minä ja Bendla vaikka lattialla ja vanha Mari, vapaaherrattaren uskottu palvelijatar, keittiössä, kun peitteeksi vielä tuodaan lammasnahkoja.
Niin Rosalie innoissaan kuvaili.
– Voimme sytyttää joulukuusen, vanha Mari osaa ja kertoo vanhoja joulutarinoita ja veisaa vanhoja virsiä.
Kapteenin rouva lisäsi siihen:
– Niin, onhan Mari hoitanut vapaaherratarta jo hänen lapsena ollessaan. Onneksi on Beata-rouvalla joku, jolle voi uskoa huoliaan.
– Niin, hienosta ja rikkaasta laamannin onnellisesta kodista on tullut riidan ja perikadon pesä, kapteeni sanoi jämerästi.
– Niin, isäkulta, suostuthan sinä, et arvaa, mitä saat minulta joululahjaksi.
– Tietysti tuhkakupin, minulla taitaa niitä olla jo kymmenen. Niin, kyllä yskän ymmärrän, etten ripottaisi tuhkaa matolle,
– Ei, ei, Rosalie huudahti, se on suuri salaisuus! Suostuthan?
Rosalie kietoi kätensä kapteenin kaulalle ja suuteli häntä poskelle,
– Jumalaa ja naista ei voi vastustaa. No, minä suostun, kapteeni sanoi.
– Ehkä vaihtelu kerran tekee hyvää Beata Birgitta-rouvalle. Hän on nykyään niin nöyrä ja sävyisä, ei hänestä paljon vaivaa ole ja minä koetan ilahuttaa hänen mieltänsä Bendlan äitinä, onhan hän meille nyt läheisempi.
– Niin, kyllä te osaatte loihtia ruusulinnoja, mutta jos parooni ilmestyy tänne kuin hukka Punahilkan mökkiin.
– Kuin susi, oi, oi, katsokaa, kapteenin rouva huusi kiljahtaen ja otti tuen klahvilipaston reunasta.
– Mitä nyt, kapteeni kummasteli.
– Katsokaa, sudet, sudet, ne lähenevät saaren nientä ja tuolla jäällä Bendla kiidättää hajalla hapsin tuiskussa laskettaen suksilla ja pitää ohjaksista. Oh! Hevonen hyppii ja korskuu!
– Minäpä otan pyssyn ja lähden rantaan, kapteeni sanoi. Paha joulun enne! Joskus ne sudet ovat joulun pakkaspäivinä siepanneet lapsiakin. Nuo sudet ovat tulleet rajalta pitkin takamaita ja harjanteita. Niin ne ennen sota- ja nälkävuosina ovat tänne samonneet, venäläiset, verenhimoiset pedot, kuten ihmisetkin!
Järveltä kuului paukaus. Klaus ajoi ohi susilauman ja ampui taskuaseellaan erästä sutta. Klaus heitti ensin kintaansa jäälle ja sudet iskivät siihen hampaillaan. Sitten hän heitti rekivällyn ja sudet repivät sen riekaleiksi. Klaus ajoi kibitkareessä ja hoputti piiskallaan hevosta. Se hypähti toisinaan kaaressa pystyyn. Huimaavaa vauhtia nuoret ajoivat kapteenin puustellia kohden. Sudet jäivät raatelemaan kellistynyttä kumppaniaan. Pohjoiseen suuntaan ne juosta jollottivat mantereelle, kun hevoset läähättäen ja vauhkoina karauttivat puustellin törmälle.
Kapteeni ja Rosalie juoksivat pihalle, kapteeni nosti reestä vapisevan Bendlan ja kantoi hänet huoneeseen.
– Oi, Jumalan kiitos! Kylläpä oli täpärällä, Pamela-rouva siunaili.
– Niin, hukassa olisimme olleet, Klaus sanoi huohottaen, jollen olisi osannut luodillani. Siitä sudesta setä saa hyvän turkislakin ja joululahjan.
– Mestarilaukaus! Kyllä sinä Klaus olet sankari, minä todella ihailen sinua, Bendla sanoi ja olisi tahtonut syleillä Klauta, mutta hillitsi itsensä kapteenin takia.
– Hyvä, että sait Beata-rouvan tulemaan tänne jouluksi, Klaus. Täällä hän varmasti virkistyy, Rosalie sanoi.
– Ja hyvä on, että Beata-rouva on kirkossa, kun kuulutetaan, se tuntuu niin lohduttavalta, että ei kieroin katsein katsota minun tulevaa avioliittoani. Mutta jos sittenkin parooni... Bendla sanoi.
– Vaikka paroni viime aikoina onkin ollut masentunut, niin en takaa, vaikka hän tulisikin, mutta ei hän voi estää meidän liittoamme, Klaus sanoi.
– Rovasti on kutsunut kirkkoneuvoston sakastiin jumalanpalveluksen jälkeen, Faanjunkkarsin ruotumestarierakko tiesi kertoa, jonka kapteeni oli kutsunut puustelliin joulua viettämään.
– Mistä siellä nyt neuvotellaan?
– Siitä Kuivassalmen paloasiasta.
– Kyllä parooni silloin tulee, siitä olen varma, Klaus sanoi. Olen jo ruokkinut ja hoitanut hevosia. Minä lähden jo anivarhain huomenna noutamaan Beata-rouvaa Terrabonasta ja kerron väelle, että paroonitar, äitini on lähtenyt antamaan joululahjoja köyhille.
– Ehkä parooni suuttuu meille kaikille sen kuulutuksen jälkeen, Rosalie sanoi. Minä en ainakaan toiste anna ajattaa itseäni pihalle ja täällä saa Beata-rouvakin turvan, jos parooni uskaltaa meille, niin minä näytän hänet ovelle, sen teen!
– Suuri ilo ja kunnia on minulla morsiameni kanssa saada viettää ensimmäistä jouluani täällä tulevien appivanhempieni luona, Klaus sanoi kohteliaasti.
– Ja minä soitan häämenuettianne, ruotumestari sanoi veikeästi.
– Ja minä säestän, Rosalie sanoi.
– Sen markkinamatkan jälkeen parooni on aivan kuin muuttunut! Mitä lie tapahtunut? ruotumestari jatkoi. Kerrotaan, että parooni olisi tehnyt itsensä syypääksi vaikeaan väkivallantekoon.
– Murhaan?! Rosalie huudahti. Siitä miehestä voi ajatella vaikka mitä.
– Murhaan? Bendla toisti kauhusta värisevällä äänellä.
– Niin kerrotaan, ruotumestari jatkoi, että eräs mies makaa Hämeenlinnan sairaalassa hengenhieverissä.
– Vouti siis elää, Klaus huudahti nyt. Minä arvasin jotakin sen tapaista. Parooni oli äkkikiivas luonteeltaan ja väkivaltainenkin, kun harkittu maltti on suistunut raiteiltaan. Entä mitä vielä?
– Mutta kuinka tämä rikos on näin kauan voinut pysyä salassa, Rosalie huudahti.
Ruotumestari jatkoi:
– Renkivouti ei sairaalassa sanonut ensin nimeään eikä puhunut muuten mitään.
– Lienee hänenkin omallatunnollaan jotakin raskauttavaa, Klaus arveli.
– Mistä syytetään? Rosalie uhitteli.
– Se pappilan renkivouti väittää nyt, että parooni viskasi hänet veteen. Vouti ei hukkunut, ui nahkurien parkkilautalle ja pelastui, mutta vilustui syyskylmässä, jäisessä vedessä ja sai keuhkokuumeen.
– On siellä sairaalassa maannut, eikä parooni ole aavistanut eikä vieläkään aavista, että vouti elää. Nyt minä ymmärrän paroonin omituisen käyttäytymisen. Luuli tehneensä murhan. Hyvä, että hän vielä jonkin aikaa saa kulkea tunnontuskien polttavassa pätsissä. Jospa se puhdistaisi, mutta pelkäänpä, että hän tästä taas vain pöyhistyy.
– Mutta rovasti voi häntä nyt syyttää murhayrityksestä.
– Murhasta, sehän on kauheaa! Rosalie ja Bendla sanoivat melkein yht'aikaa.
Lieventääkseen tietonsa vaikutusta ruotumestari hiljaa klarinetin läppiä sormeillen jatkoi kujeillen kertomustaan.
– Mutta osaan minä kertoa jotakin hauskaakin. Tiedättekö, miten Seth Skriivari palasi markkinoilta?
– No, miten, utelivat nuoret, suut jo naurunmareessa.
– Niin, arvoisat mamsellit, vallat ja vallasherrat! Tiedättehän, että kivalteri vangitsi minut, sitä en hänelle koskaan anteeksi anna. Ryssänkätyri! Mutta eipä tiennyt tämä vainukoira, että minä virittäessäni klavereita kartanoissa kätkin nuottivihkoihin sellaisia lentolehtisiä, joita sukulaispoikani Emil von Quanten minulle Haaparannan kautta toimitti.
– Niin, minä muistan sen, Klaus sanoi, meidän pieni, ehkä lapsellinen kapinahankkeemme epäonnistui, mutta tulevaisuuden verhon takana tapahtuu vielä joskus jotain suurta ja vavahduttavaa ja silloin pieni Suomi on suuri ja vapaa.
– Ja Rosalie auttoi "nuottien" levittämisessä, Bendla sanoi säteilevin silmin.
Sitten ruotumestari kertoi hupaisan jutun kivalterin markkinamatkasta.
– Ihme, ettei se vanha kivalteri-kettu ole joutunut omiin ketunrautoihinsa, Klaus sanoi. Taitaa nytkin paroonin mukana tulla kirkkoneuvoston kokoukseen. Parooni aikoo ehkä tehdä valituksen anoen piispantarkastusta.
– Mutta meidän rovasti voi jättää maaherralle valituksen ja syyttää paroonia murhayrityksestä voutia kohtaan.
– Sakastiin on kutsuttu kokous, kertoi ruotumestari.
– Minä lähden heti kuulutusten jälkeen kotiin, kapteeni sanoi, mutta sinä, Klaus, voit jo anivarhain käydä noutamassa paroonitarta, tietysti hänkin tahtoo olla kirkossa kuulutuksen aikana.
– Tapanina on rekiretki ja tanssiaiset Kerstilän kartanossa, Bendla sanoi.
Rosalie lisäsi: – Kerstilän kartanosta on tullut meillekin kutsu.
– Siellä tanssitaan tapanina poloneesia, kotiljonkitanssia sekä sitä uutta franseesia. Oi, hurmaavaa! Isä, äiti, saammehan mennä? Bendla huudahti.
– Saammehan nähdä. Sudet voivat teidät syödä.
Kapteeni selitti:
– Olen jo pannut pykäläpuun kiertämään talosta taloon. Paras pysytellä järven sivuilla, ihmisten ilmoilla, maantiellä.
Bendla kiinnitti juuri tähteä joulukuuseen ja kertoili:
– Kerstilään tai Terrabonaan tulee kai koko maaherran perhe, nuoret kreivittäret Agnes, Hedvig ja Peppe. Sitten Camilla Bölja ja Majda Barkstén, on siinä kai tarpeeksi daameja lähikartanoiden nuorille kavaljeereille.
Rosalie teki esteitä ja kiivaili:
– Minä en sinne mene, jos minun koko illan täytyy soittaa tanssimusiikkia, mutta jos Hattulan soittoniekat sinne tulevat, niin kyllä minäkin sinne tulen.
– Meidän täytyy lähteä aikaisin kirkolle, Bendla sanoi, siksi meidän nyt päivällisen jälkeen täytyy mennä aikaisin nukkumaan.
– Ja minä, Rosalie sanoi, laitan yöksi papiljotteja hiuksiisi, Bendla, niin että ne aamulla aaltoilevat kiharoina.
– Hääpukuani en tanssissa käytä, Bendla vakuutteli.
– Hääpäivänä koristetaan kaikki veräjät ja portit havuköynnöksillä ja kukkakruunuilla.
– Siihen on vielä aikaa, rakkaat lapset, Pamela-rouva sanoi ja vetäytyi kapteenin seurassa omaan huoneeseensa. Kapteeni kääntyi ovella ja näytti piipunvarrella saunaa.
– Ja sinä vanha, rakas ruotumestari, saat maata saunassa. Kun pistät pari halkoa pesään, niin ei tule kylmä, etkä sinä sutta pelkää, sen minä tiedän. Jouluaattona voimme sitten pienen maljan ääressä jutella vaikkapa Suomen sodasta, vaikka et sinä silloin mukana ollut. Mutta olet kuitenkin vanha ruotusotilas, niin että voit ladata, kun minä ammun kenttätykillä. Ainakin voit täyttää piippuni, kun se sammuu ja puheeni sorahtaa. Niin, niin, niitä aikoja, ne ovat olleet ja menneet, mutta vanha sydän lämpenee, kun muistelee sen ajan sankareita. Mitä on tämä aika? Vain irvikuva suuresta näytelmästä. Minun aikani esirippu on laskenut eikä se enää kohoa.
Seuraavana aamuna oli tulipalopakkanen. Kapteeni oli käärinyt vaimonsa ja tyttärensä lämpöisiin rekipeitteisiin sekä turkkeihin ja ajeli Pyhäjärven sivua kirkolle. Kuu hohti kuin haareminaisen harsohunnun läpi, ehkä yövalvonnasta kasvoiltaan kalpeana itäiselle taivaanrannalle. Punapäinen palokärki naputteli petäjäpuussa ja joku valkoinen riekko pyrähti tienohesta kohahtaen viereiseen vesaikkoon. Ja koivukujan puut seisoivat kuin kristallikruunut metsän sinisessä salissa.
Klaus oli jo aikaisemmin ajanut oriilla Terrabonaan. Klaus ja Beata Birgitta-rouva ajoivat nyt kuomureessä kirkolle. Kuomun etupuolella oli pyöreä lasi, josta Beata-rouva katseli ohi liitävää, lumista talvimaisemaa. Reen takaosaan oli siroilla, ruudullisilla sälepuilla kiinnitetty vihreänharmahtava hylkeennahka. Kookas hevonen korskui, sininen verkkopeite, hevosen rinta, turpa ja silmäripset olivat kuurassa. Reen takana roikkui komea karhuntalja, mutta susia ei näkynyt, kylän eränkävijät olivat ne karkottaneet korpeen. Beata-rouva oli kääriytynyt laamannivainajan sudennahkaturkkiin, hän tunsi itsensä turvalliseksi päästessään kuin pakoon Terrabonan painajaispelosta ja synkeän paroonin läheisyydestä. Hän oli lähtenyt kuin salaa ja karaten omasta kodistaan, mikä ei enää kodille tuntunut. Kun turkki suojeli kylmältä ja lämmitti, syntyi hänen sielussaan omituinen läheinen tunne, ikäänkuin hänen miesvainajansa suojelisi häntä vielä lämpimällä ruumiillaan, ikäänkuin turkista vielä henkäilisi tuttu tuoksu vainajasta. Ja Beata muisti oman kuulutusmatkansa Klaun isän kanssa kerran kesällä, mutta silloin oli kukkea kesä, koivukujat kunniaportteina tienvarsilla olivat hiirenkorvalla, ikäänkuin ne olisivat kuunnelleet, kuinka leivot ja pensaskertut lauloivat, kuin ilosta hulluina häälaulujaan.
– Äiti hyvä, onko sinun vilu?
– Ei ole, minun on niin hyvä olla. Mutta minulla on outo tunne, että isäpuolesi ajaa jälessä, hän ei ajattele hyviä ajatuksia.
– Ei ajattele. Aikooko hän estää kuulutuksen? Kuule, äiti, et saa vaipua alakuloisiin ajatuksiin, onhan tämä ilon päivä. Sinä et saa antaa valtaa alemmuuden tunteelle, olethan sinä Terrabonan oikea valtiatar. Sinun täytyy karaistua ja nousta paroonin valtaa vastaan. Parooni käyttää heikkouttasi hyväkseen riistääkseen sinulta rauhan ja lopulta sääntöperintötilan.
– Minä en halua riitaa enkä rettelöitä. Minä tiedän, että minulla on oikeus puolellani, Jumalan apu ja armo, Beata-rouva sanoi kirkonahteessa ja katseli hautausmaalle, jonne hänen miehensä oli haudattu.
Minkä kuolema erottaa, sen se myös yhdistää. Tämä nykyinen avioelämä ei yhdistänyt, vaan erotti. Avioeroakaan ei Beata Birgitta-rouva koskaan ajatellut, vaikka se olisi vapauttanut hänet kuin henkisestä pakkopaidasta ja ainaisesta onnettomuuden pelosta. Hän eläisi nyt poikansa Klaun ja Bendlan onnen hyväksi, hän uhraisi itsensä ja hyvän uskonsa näiden nuorten ajalliseksi autuudeksi. – Näin mietti Beata ajaessaan kirkolle viettääkseen ensi kerran joulua Terrabonan ahtaan piirin ulkopuolella. Eikä hän tiennyt, että se matka tulisi kohtalokkaaksi koko hänen tulevalle elämälleen.
– Mitä sinä mietit, äiti, isääkö? Klaus sanoi ja kääri jalkapeitteen tiukemmalle. Minä arvasin sen.
– Taidat olla ajatusten lukija kuten minäkin. Niin, isää minä ajattelin. Minä olen, Klaus, niin väsynyt kaikkeen. Tämä sinun rakkautesi vain antaa minulle voimaa elää.
– Äiti, älä väsy, älä väisty, älä vetäydy syrjään elämästä, se kulkee muuten tunnottomana ylitsemme. Kova kovaa vastaan, ei auta.
– Niin, minä koetan seisoa paikallani. En ole niin heikko, kuin luulet. Hiljaisuuskin on voimaa ja raakuus on heikkoutta, Klaus! Olethan nähnyt, kuinka urhea, pieni pääskysen emo hyökkää, kun petolintu ahdistelee sen pesää.
– Niin, ole urhea, äiti, kas ollaankin jo perillä. Tuolla saapuukin jo Korkeilan perhe, näen kapteenin valkoisen hevosen – ja Bendlan.
– Oi, armas Bendla! Pakkasesta posket punoittavat ja silmät säteilevät kuin lumitähdet hangella. Oi, kuinka hän on kaunis ja herttainen, minun hyvä enkelini!
Klaus nousi nopeasti ja auttoi äitinsä reestä, sitten hän juoksi kapteenin reen jalaksille. Klaus nosti syliinsä ilosta säihkyvän ja säteilevän Bendlan ja suuteli häntä nyt vanhempien nähden sinetöidäkseen täten lemmenliittonsa.
Pieni paanukattoinen, valkoharmaa, ruudukas kirkko seisoi mäellään kuin ylväs ylkä suippolakki päässä, sen pääoven päädyssä oli punaisella tiilipohjalla valkea ristikuvioinen syvennys ja sivulla seinäkomero, jossa ehkä ennen pyhän madonnan kivinen kuva oli levittänyt kättään seutua siunaten. Mutta vanha kirkontapuli, sepäs oli kuin morsiusmamselli leveine kellohameineen. Ainakin Klaun iloiseen ylkätunnelmaan tällä kertaa syntyi tällainen harras ja hilpeä mielikuva kun hän paljain päin astui kirkkoon, asettui kapteeninpenkkiin keskikuoroon ja ristikäytävän kohdalle. Hänen yläpuolellaan hohtivat himmeässä kirkossa akkunoiden ja lehterien pyhimyskuvat. Ja purjelaivan vieressä kimmelsi nyt ensi kertaa hovijunkkarin kirkolle lahjoittama kristallikattokruunu. Saarnastuolin kirjalaudalla paloi tinaisessa kynttiläjalassa kaksi tuliluikkua ja punasamettisella alttarilla kolmijalkainen haarakynttilä.
Pastori Pietari Tingerhana toimitti alttari palvelusta. Hänen yllään oli musta messukasukka, jonka keskellä oli iso valkoinen risti. Hän messusi hauraalla, heikolla kurkkuäänellä ja polvistui alttaritaulun eteen samettijakkaralle, käpristyi kuin kiiltävä ristikoppakuoriainen kuoreensa ja mutisi rukouksiaan.
Rovasti Wallenherg oli lopettamassa saarnaansa, kun Terrabonan tilanomistaja vapaaherra von Brinckenhjelm oli hyvällä kilpa-ajohevosellaan saapunut kirkonmäelle. Beata, Klaus ja Bendla istuivat jo kirkossa kuunnellen rovastin nuhdesaarnaa. Parooni ei mennyt kirkkoon, sillä hän muisti häväistyksen, mikä hänen mielestään oli häntä kerran kohdannut. Hän oli marhaminnalla sitonut hevosen kievarin paaluun, näyttääkseen sitä kirkkoväelle. Hänellä oli yllään iso, jalkoihin saakka ulottuva turkki. Kirjailtu, pitkä turkkivyö oli kiedottu kaulan ympäri ja siitä alaspäin vyötäisten ympärille ja päässä hänellä oli suden päänahasta tehty karvalakki, suden kuonon yläpuolella sen silmäkuopat törröttivät herättäen erittäin lapsissa suurta ihmetystä. Näytti siltä kuin paroonilla olisi ollut neljä silmää. Jalassa hänellä oli korkeat, poronnahkaiset kengät, mitkä tekivät hänen astuntansa hyvin ilvesmäisen pehmeiksi.
Samassa vanha lääkäri Gabriel Gamberg ajoi vanhanaikaisessa, harmaassa kuomureessä kievarinpihalle, sillä hovijunkkari oli kutsunut hänet joulunviettoon Ritoniemeen. Parooni ei huomannut tohtorin tuloa eikä hän ollut huomannut kapteeninkaan rekeä eikä hän tiennyt, että Beata-rouva oli jo saapunut kirkkoon.
Parooni oli ajosta kiihkeä ja oli hetkeksi unohtanut pelkonsa. Hän oli itsepuheluillaan vakuuttanut itselleen, että oikeastaan se renkivouti oli hänen vainoojansa ja hänen henkensä uhkaaja. Ja renki saisi itse kantaa syyt ja seuraukset, koska oli häntä puukolla hätistänyt sillalla. Parooni oli jo tyyntynyt ja jos rovasti nytkin uskaltaisi uhata kirkonkirouksella, niin hän antaisi sanan sanasta ja kaksikin. Hän oli kulkenut takateitse kirkon sakastiin odottamaan pitäjänmiesten kokousta. Niitä oli siellä vain pari kolme miestä, hän tuskin tervehti heitä. Hän istahti lähelle kirkonovea. Siellä hän kuuli rovastin saarnan loppupuolen. Kun hän kuuli sen sisällön, myrsky alkoi taas kuohua hänen mielessään, hänen polvensa vapisivat. Hän oli vyöttänyt kupeelleen lyhyen miekan, tehdäkseen mahtavan vaikutuksen. Hän oli pukeutunut aateliseen juhlapukuun kultakauluksineen, rintaröyhelöineen ja kultajuovaisine housuineen. Ratsupiiskan hän oli asettanut korkealle messukaapille ja odotti.
Kirkkoherra oli samansa tekstikohdaksi ottanut Cainin ja Habelin uhririidan ja surman. "Niin Herra sanoi Cainille; kussa on Habel sinun veljes? – – Ja nyt kirottu olet sinä, kulkian ja pakenevaisen pitää sinun oleman maan päällä".
Ja rovasti jatkoi vertaustaan: "Cain tappaa Habelin kateudesta. Tämä oli ulkonainen ruumiinmurha, ehkä äkkipikaisuudessa tehty, mutta, rakkaat sanankuulijat, löytyy toisenlaisiakin murhia. Kuulkaat tämä, te korskeat herrat ja saidat koronkiskurit, jotka yltäkylläisyydessä ja synnissä elätten! Moni talonpoika toivoo salassa, että naapurin viljaa kohtaisi kato, ehkä kuolemakin, jotta hän itse vaurastuisi. Moni virkamies toivoo esimiehensä kuolemaa saadakseen itse viran ja leveämmän leivän. Moni voi toivoa sukulaisensa kuolemaa periäkseen tämän kodin ja kartanon. Näitä tällaisia ajatuksia sanoisin sielunmurhiksi. Tässäkin pitäjässä on korkeita herroja, jotka asemansa ja sukulaisuutensa nojalla luulevat saavansa tehdä tällaisia ajatusmurhia. Esimerkkejä kyllä on! Tuorein esimerkki ruumiinmurhasta on äskettäin markkinoilla tehty murha, kun mies on heitetty veteen ja heittäjä, tämä Cain, käy vielä vapaalla jalalla, kunnon miehenä ja tekee vielä ajatusmurhan himoitessaan toisen omaisuutta. Ja tämä mies voi istua täällä kirkossa tai seisoa paatuneena tämän kirkon pyhässä piirissä. Tämä on kaksinkertainen ruumiin ja sielun surma. Anna, Herra, meille voimia ja apua armossasi, että me varjeltaisiin tällaisista salasynneistä ja sielunmurhista! Jolla mitalla te mittaatte, pitää teille mitattaman. Amen!"
– Saarnan jälkeen suntio toi kuulutuskirjan ja pappi luki: "Tänään kuulutetaan ensi kerran tässä pyhässä seurakunnassa avioliittoon laamannin leskirouvan, vapaaherratar Beata Birgitta af Braehm Brinckenhjelmin ainoa poika, nuori kartanonherra, kunniallinen ja toimellinen aatelismies Klaus af Braehm ja esikuntakapteeni Arvid Arvellanderin tytär, jalohyveinen mamselli Bendla Pamelantytär Arvellander".
Nyt suntio hovijunkkarin viittauksesta astui keskikäytävälle ja sytytti pitkällä tuohuskepillä uuden, hovijunkkarin lahjoittaman kristallikattokruunun. Se välkehti monisärmäisenä kuin morsiuskruunu kuulutetun nuoren parin päiden yllä ja se loi loistetta ja lämpöä heidän säteileviin silmiinsä.
Ja nyt vanhat urut humahtivat juhlallisiin ilon lurituksiin ja loppusoiton sopusointuisiin säveljuoksuihin.
Heti kuulutuksen jälkeen lähtivät Beata Birgitta-rouva, Klaus, Bendla, Rosalie, kapteeni ja hänen vaimonsa valkoisella hevosella Korkeilaan, kun ensin tuttavat olivat onnitelleet nuoria kirkonmäellä. Mutta parooni aivan jähmettyi kuullessaan sakastiin kuulutuksen eikä hän voinut pidättää äänekästä sadatustaan. Samassa Seth Skriivarikin pujahti sakastiin ja kuiskutti jotain paroonin korvaan.
– Vai renkivouti elää! parooni mumisi ja lisäsi vasten tahtoaan: – No Jumalalle kiitos! Nyt minä en enää pelkää mitään.
Ihmetellen isännät kuuntelivat tätä outoa sananvuodatusta.
– Nyt ei minua voida syyttää mistään murhasta ja Kainin kostosta. Paroonin käytös muuttui kokonaan, hetkellinen pelokkuus vaihtui kuin sielullisesta sähköiskusta julkeaksi mielenkovuudeksi ja koppavuudeksi, kun pappi samalla tuli sakastiin ja antoi kirkkokäsikirjan pojalleen, joka riisui papinkauhtanan. Pappi ja parooni jäivät ensin sanattomina tuijottamaan toinen toisiinsa.
– Te täällä, herra parooni!
– Niin, herra rovasti, tulin vaatimaan teitä tilille sanoistanne. Minä kuulin teidän saarnanne loppupuolen. Minuahan te tarkoititte soimaavilla sanoillanne.
– Kuinka sen ottaa, ehkä sanani on langennut otolliseen maahan. En voi sille mitään, että kohdistatte sanani omaan itseenne.
– Minä olen aatelismies ja minä vaadin hyvitystä. Parooni veti miekan tupesta ja löi sillä pöytään.
– Ja minä olen pappismies ja vaadin teitä tilille murhayrityksestä renkivoutiani vastaan.
– Todistakaa se, minulla on kaksi todistajaa, että olin kotona silloin, kun otaksuttu murha on tapahtunut.
– Herra parooni, te olette jo vaipunut syvälle synnin lokaan, kun aiotte käyttää vielä väärää todistustakin. Minun renkivoutini tuli eilen kotiin sairaalasta ja hän väittää, että te, herra parooni, syöksitte hänet veteen.
– Niin tein ja minulla oli siihen oikeus.
– Oikeus? Jumalan edessä olette kuitenkin murhamies, pyytäkää rengiltäni anteeksi ja hyvittäkää hänen sairauskustannuksensa, niin minäkin annan teille anteeksi, kuten Isämme taivaassa antaa teille anteeksi, jos kadutte ja teette parannuksen.
– Minunko pitäisi pyytää anteeksi halvalta rengiltä, joka aseella uhkasi henkeäni? En koskaan!
– Kristus sanoo kauniissa vuorisaarnassaan: "Anna anteeksi meille meidän syntimme, niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka meitä vastaan rikkoneet ovat".
Nyt Seth Skriivari puuttui puheeseen:
– Lain mukaan oli parooni oikeutettu puolustamaan itseään hengenuhkalta. Ja tässä on jäljennös valituskirjeestä, joka jo on jätetty Tuomiokapitulille, jossa te, herra rovasti, Jumalanne ja kirkkoraatinne edessä saatte puhdistautua rikkomuksistanne. Voitte menettää virkanne, herra rovasti, ja laillinen oikeus voi tuomita teille solvauksesta ja maineen häväistyksestä sangen ankaran rangaistuksen.
– Ja minä voin, rovasti sanoi kiihtyen, tehdä valituksen maaherralle tai hovioikeudelle herra paroonin väkivaltaisista teoista sekä muustakin pahentavasta käytöksestä perhettäni ja alustalaisiani kohtaan tässä seurakunnassa.
– Tämä on minun yksityisasiani, parooni tiuskasi ja polki jalkaansa. Ja millä oikeudella te minulta lupaa kysymättä olette avioliittoon kuuluttanut minun poikani Klaus af Braehmin? parooni kivahti.
– Hän ei ole teidän poikanne ja hän on jo täysi-ikäinen. Hänen äitinsä ja morsiamen vanhemmat ovat antaneet suostumuksensa. Se riittää!
– Ei riitä, minä en anna suostumustani, paroni sanoi yhä yltyen jalkaansa polkien ja miekkaansa helistäen.
Hän otti piiskan ja asetti sen pöydälle.
– Te luulette, että te piiskalla hallitsette tätä pitäjää. Miekka tuppeen, herra parooni. Ken miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu!
– Minä teen, mitä tahdon, älkää sekaantuko minun perheasioihini, parooni karjaisi ja kulki rovastia kohden.
– Vai uhkaatteko miekallanne ehkä minuakin, hengenmiestä ja Jumalan sanansaattajaa.
– Sopikaa, sopikaa, kivalteri sanoi peloissaan ja vetäytyi kasukkakaapin taakse.
– Ei tässä mitään sopua, Justus huudahti ja asettui isänsä eteen.
– Te uskallatte uhata minun isäni henkeä, te olette konna, herra parooni!
– Konna, sano se vielä kerran, kelvoton keltanokka!
– Niin, konna te olette ihmisten ja Jumalankin silmissä.
– Konna, konna, sanoit. Parooni oli yövalvonnasta ja sisäisistä tunnontuskista turtunut ja tulistui yhä enemmän ja huusi:
– Kun ei piiska sinuun pysty, niin rauta saa ratkaista tämän loukkauksen.
Isännät juoksivat pihalle, Seth Skriivari huusi:
– Parooni, parooni, hillitkää itseänne, mitä te pojan puheista välitätte.
– Poika puhuu vain isänsä suulla, parooni sanoi ja menetti koko henkisen tasapainonsa.
– Niin! Konna te olette, Justus toisti, sanon sen vielä kerran. Isä, pakene, etkö näe tuota helvetin lieskaa tuon paholaisen silmissä, hän on murhanhimosta hullu ja vihasta villi.
Paroonin sappi sakeni, silmät leiskuivat ja pyörivät, vaahto valui hänen huuliltaan. Hän oli kalpea kasvoiltaan ja kädet vapisivat. Justus huudahti nyt kivalterille:
– Parooni uhkaa rovastin henkeä, ettekö te pikkupiru voi hillitä tätä pääpirua, hurjaa ja hullua miestä! Käsirautoihin moinen mies!
– Syytös ei ole selvä eikä sitova, tätä asiaa täytyy pohtia ja punnita, minä pesen käteni, kivalteri sanoi ja pujahti pihalle hänkin.
– Raukka, Justus huudahti, otti pöydältä piiskan ja sivalsi sillä paronia poskelle.
Nyt parooni aivan raivostui ja hyökkäsi miekka ojossa rovastia kohden, joka pakeni kirkkoon. Justus asettui ovelle, levitti kätensä ja sanoi vihasta väräjävällä äänellä:
– Tässä seison enkä väisty, tule konna, jos uskallat, koska et pelkää Jumalaa etkä ihmisiäkään.
Silloin parooni otti pistintaisteluasenteen ja iski miekankärjellä Justusta olkapäähän. Justus kaatui kynnykselle, isä riensi hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä.
– Konna, sanon minäkin, nyt on tuomionenkelin miekka ylläsi.
– Oi, miksi tämän teit, surmasit ainoan poikani!
Parooni selveni kuin humalasta, hetken hän tuijotti nuorukaista, sitten hän syöksyi ovesta kirkonpihalle, heittäytyi rekeen ja ajoi hurjaa vauhtia kuin myrskyn ajamana vajaassa puolessa tunnissa Terrabonaan. Hän heittäytyi vuoteelleen ja oli kuin tunnoton kaikille tuskille. Ja ihmeellistä kyllä, hän nukahti heti, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hirvittävä sielun jännitys oli lauennut.
XXIII
Maantieltä kuului iloisten kulkusten ja tinnittävien tiukujen soitto, kun kartanoiden reet liukuivat korskeiden hevosien vetäminä. Pitäjän nuoret herrat ja mamsellit olivat rekiretkellä, matka kävi Pyhäjärven ympäri laaksoihin, yli aliteiden, ohi kylien, myllyjen, latojen, niittyjen synkkään korpeen, sukeltautuen taas esille viljaville rintamaille ja mäkipaikoille, joissa pysähdyttiin ihailemaan järven satoja saaria huurteisine rantakoivupuineen ja ruskeine mäntyineen. Niiden juurten lonkerot tunkeutuivat syvälle kallion koloihin. Mutta järvellä ei nyt liitänyt lokkia, haukkoja eikä silkkisorsia, vain talvitie kierteli ohi Humusaaren. Valkoinen lumi kimmelsi auringonpaisteessa tuhansine kidetähtineen. Reestä kuului huutoa, naurua ja puhetta. Ja kaikissa reissä puhuttiin tai kuiskailtiin melkein samoista asioista, rekiretken päättäjäisistä sekä Kerstilän joulutanssiaisista. Puhuttiin myös Klaun kuulutuksesta kirkossa sekä papin ja paroonin kiivaasta ottelusta kirkon sakastissa, jossa Justus lievästi haavoittui olkapäähän. Onneksi lääkäri Gamberg oli nopeasti saapunut kievarista ja oli sitonut haavan, hän antoi myös kamverttiruiskutuksen paroonille, joka oli saanut lievän sydänkouristuksen. Parooni tyyntyi ja tointui, kun oli saanut tiedon renkivoudin eloon jäämisestä. Tällä kertaa hän oli yltynyt toisesta väkivaltaisuudesta vielä pahempaan, kirkkorauhan rikkomiseen ja murhayritykseen. Äkkipikaisuudessaan hän oli joskus rohkea, mutta tekonsa seurauksia hän pakeni kuin pelkuri. Nytkin hän oli täyttä ravia ajanut kotikartanoonsa tavatakseen appiukkoaan, hovioikeudenpresidenttiä. Niin, niin, hänellä oli mahtavia sukulaisia ja suojelioita. Kyllä hän selviäisi tästäkin pulasta. Miksi piti hänen kuunnella rovastin tuomiosaarnaa, miksi luettiin kuulutus ääneen kirkossa, vaikka parooni oli sitä vastustanut. Ja miksi Beata Birgitta-rouva kesken joulujuhlaa oli paennut, juuri kun parooni odotti vieraita. Kaikki olivat varmasti nousseet kapinaan hänen valtaansa vastaan, paitsi Bogi ja Sabine, jotka tavallisesti sanattomina alistuivat hänen tahtoonsa, mutta isän poissa ollessa he menettelivät omien oikkujensa mukaisesti ja salailivat isältä tuhlailevan elämänsä.
Komeassa reessä ajoi rekiretken edellä Bogislaus von Brinckenhjelm ja hänen rinnallaan keikkui maaherra Rebenhausin vanhin tytär, keimaileva Agnes, karkelossa kepeä kuten lemmen juonissakin. Bogi puhui ratsuhevosistaan, tansseista ja puvuista. Bogi sanoi mairitellen:
– Teidän armonne, nuori kreivitär! Tuo kärpännahka sopii teille erinomaisesti ja teidän poskenne hohtavat tänään kuin ruusut. Teidän kätenne ovat kuin kaksi vastapuhjennutta liljaa. Sallitteko minun niitä suudella.
– Olette kohtelias, paroni, niin sanotte kai kaikille naisille. Ettekö ole tehnyt rakkaudentunnustusta tuolle Turun kaunottarelle, mamselli Camilla Böljalle. Onko hän muuten aatelissukua?
– Ehkä – kaukaisesti – joskus seurustelin hänen kanssaan, mutta mitään lähempää suhdetta ei ole ollut, sen vakuutan.
– Hän on todella viehättävä, eipä olisi ihme, jos miehet häneen rakastuisivat.
– Minä en ole niin helposti syttyvä, katson myös arvoon ja asemaan. Te, kreivitär, olette seurahyveissä häntä paljon jalompi. Muuten hän on köyhtynyttä aatelia.
– Kiitos, herra parooni. Entä hänen seuralaisensa Majda Barkstén? Muistelen maaherran kutsujen ajoilta. Näyttää pirteältä, mutta hiukan ilkkuvalta, katselee meitä niin ivallisesti.
– Hän on sellainen mademoiselle Suorasuu, enfant terrible, eikä aina punnitse sanojaan ylihienossa seurassa, kirjoittelee kai muistelmiaan tai kirjeitä eräälle kuuluisuudelle.
– O, se on intresanttia, suhteita naimisissa olevaan mieheen? Sellaista en minä hyväksy.
– En minäkään, ajakaamme edelleen. Saan kai pyytää Teitä ensimmäiseen kotiljonkitanssiin ja franseesiin.
– Kyllä suostun mielelläni, rakas orpana.
Bogi kumarsi reessä ja vastasi:
– Niin, mehän olemmekin jo kuin sukulaisia, toivottavasti kerran hyvin läheisiä. Siihen loppui Bogin ja Agneksen keskustelu.
Pitkä rekijono liikkui heidän takanaan. Siinä oli avorekiä, kuomurekiä, kibitkoja, Kerstilän parooneilla leveä kasaanilainen reki.
Nuori kreivitär katseli uhittelevasti taakseen mamselli Böljaa, joka Hedvig kreivittären ja Majdan seurassa ajoi Kerstilän paroonien loistoreessä, jonka sivuilla oli lumen varalta kaarevat laitapuut ja nahkakuomun edessä silkkinen verho, jonka taakse hyvin sopi kätkeytyä kuin teatterin aitioon. Sieltä kuului iloista puheensorinaa ja kikatusta. Majda oli varmaan laskettanut jonkin nasevan sukkeluuden, johon Monsieur Rivoir oli henkevän terävästi vastannut.
Majda Barkstén huudahti:
– Onneksi olkoon, herra parooni!
– Sitä samaa en voi sanoa teille, mamselli, Bogi vastasi. Eikö Monsieur jo ole valloittanut sydäntänne?
– Me vain väittelimme siitä, herra parooni Bogislaus von Brinckenhjelm, onko teillä todella tusina univormuja. Tehän olette sellainen arbiter elegantiarum. Määräättepä, minkälainen sulka pitää olla neiti Sabinen hatussa.
– Niin, todella, minä järjestän puvutkin, naiset eivät aina tiedä, mikä puku sopii heidän tukkansa ja ihonsa väreille. Teille sopisi surupuku, kun olette toivottomasti rakastunut. Aiotteko piankin palata Porvooseen?
– Niin, me, minä ja mamselli Bölja matkustamme todella loppiaisten jälkeen Turun puoleen, Ruissalon ihanaan saaristoon. Me olemme sellaisia muuttolintuja. Me kyllästymme pian yhteen ja samaan jyvähinkaloon.
Kerstilän paroonien jälessä ajoi nuorin kuvernöörin tytär Peppe, pitkä koikelo ja kulmikas tyttönen, tunnettu kummallisista päähänpistoistaan ja häijyydestään. Pastori ohjasi säyseätä hevosta hänen rinnallaan, mutta ei saanut hevosta nopeaan juoksuun.
Pappilan reessä ajoivat Rosalie ja Justus.
– Siirryhän lähemmäksi, Justus, ettei olkapäätäsi palella. Vieläkö sitä pakottaa? Kyllä oli Terrabonan paholaisparooni hävytön, kun oikein sakastissa uskalsi hyökätä hyvän isäsi kimppuun. Siitä voi olla pahat seuraukset, jos isäsi nostaa kanteen.
– Isä on oikeastaan rauhaa rakastava mies. Maan madollekaan hän ei tahtoisi tehdä pienintäkään pahaa. Mutta sananjulistajana hän on kuin Mooses korvessa, joka kurittaa napisevaa kansaa.
Rosalie lisäsi innostuneesti:
– Syntynyt kuin kansanjohtajaksi. Ja poika tulee isäänsä, Kiitos, Justus, että puolustit isääsi, sinähän olet sankari!
– Mitäpä tuosta, enhän muutakaan voinut, mutta kun näin, että parooni uhkasi isääni, niin kohotin ratsupiiskan ja kuritin. Minussakin on syytä, enkä minä mitään korvausta vaadi kuten renkivoutimme, joka vaati kipurahoja. Parooni on siihen jo suostunut ja sillä hyvä.
– Hyvä, että parooni sai kerran maistaa omasta piiskastaan. Minä ihailen sinua, Justus, sanoi Rosalie ja puristi taas lämpimästi hänen kättään, saisit sinä nyt vaikka suudella.
– Mitä sanot, Rosalie, minä häpeän, ei kukko käskien laula ja minähän olen vielä vain kukonpoikanen, kuten sinä kerran suvaitsit sanoa. Koska kerran Klaus ja Bendla, niin miksi en minäkin, minä välitän nyt viis siitä, mitä tästä sanotaan.
Samassa Rosalie katsoi veitikkamaisesti taakseen Bendlaan ja Klaun reen puoleen, avasi talvitakkinsa, kietoi kätensä Justuksen kaulalle ja suuteli häntä hellästi ja ujosti. Tämä oli nuoren neitosen ensimmäinen, vapaaehtoinen suudelma. Se oli käsittämätön ja oikullinen kuin varhaiskevään ensimmäinen aurinkoinen tuulenpuuska yli talven unessa uinuvan pälven, joka auringon paisteessa jo arasti vihertäen on alkanut sulaa öisen kevätviiman haihduttua.
Samassa Justus ajoi liian lähelle maantien sivua ja reki kaatui kiveä vasten niin, että pohja meni puhki. Justus ja Rosalie pyllyilivät lumisina hangessa ja nousivat kuopasta hiukan noloina, kun Kerstilän paroonien reestä kuului Monsieur Rivoir'in kättentaputus ja pikkuparoonien hilpeä hihitys.
– Da capo! Hyvä alku! Loppunäytös suoritetaan Kerstilässä! Commedia dell' arte!
– Kuule, Rosalie, Justus kuiskasi taas reessä ja loittoni ujosti nuoresta tytöstä, emme me mene Kerstilän tanssiaisiin, sillä Terrabonan vallasväki ei meitä siellä suopein silmin katsele!
Rosalie vastasi siihen sävyisästi ja irroitti kätensä puristuksesta:
– Vietämme joulua isän ja äidin luona, me, Klaus, Bendla, Beata-rouva ja vanha Mari. Meillä on siellä varmaan paljon hauskempaa ja rauhallisempaa.
Rosalie ja Justus jäivät hiljaa keskustelemaan, ja Justus oli nyt varovaisempi ajaessaan ja irroitti varovasti kätensä Rosalien kädestä, He ajoivat järven jäälle kohden Humusaarta ja ihan heidän selkänsä takana kuului jo Klaun hevosen sieraimien pärskytys ja keveä kavion kopse. Rosalien hartiat vavahtivat ja hän kumartui, välttyäkseen kuolaantumisesta, mutta Justus katseli taakseen, ikäänkuin hän olisi udellut, tiesivätkö nämä toisiinsa hurmioituneet mitään hänen pienestä salaisuudestaan. Mutta Klaus ja Bendla eivät nähneet eivätkä kuulleet mitään, he olivat katsein ja koko olemuksineen niin vaipuneet toistensa katselemiseen, ettei maanjäristyskään olisi voinut järkyttää heidän onnen tunnettaan. Justus tyyntyi ja asetti jalkataljan reenpohjalle, joka oli mennyt puhki. Vanha harmaanhaalistunut kuomi oli saanut kuhmuja ja repeämiä niin, että auringon säteet siivilöityivät kuomin sisälle. Klaus koetti hillitä virmaa orivarsaa, joka pyrki ajamaan ohi pappilan laiskan työhevosen. Hän piteli lujasti tupsupäisiä, kirjailtuja ohjaksia käsissään ja – toinen käsi oli kietoutunut Bendlan vyötärölle. Läpi turkin tunkeutui kuin sähköinen lämpö nuoreen vereen, mikä kuohui ja kohisi kuin keveä kevätpuro. Heidän katseensa olivat kuin juuttuneet toisiinsa, ne lepäsivät, hellästi viipyen silmäripsissä ja silmäterissä, joissa niissäkin oli sähköä, loistoa ja lämpöä.
– Oi, kuinka minä rakastan sinua, Klaus, Bendla sanoi ja suuteli salaa Klaun voimakkaan vehmaita huulia. Niiden yllä kaaresti hienosti ohut viiksien viiva. Klaun ruskeat silmät syttyivät kuin uuteen paloon ja hehkuun. Vain Bendlan hiuskiehkuran kosketuskin hänen poskellaan sai koko hänen ruumiinsa väräjämään.
– Niin minäkin sinua rakastan, Bendla, vaikka koko maailma olisi meitä vastaan. Sinun rakkautesi on väkevä kuin maa ja minun uskoni on vahva kuin vuori.
– Oi, Klaus, tietäisitpä, miten pelästyin kirkossa, kun kuulutuksen aikana kuulin paroonin äänen sakastista. Miksi meidän takiamme riidellään, vaikka etsimme sopua ja rakkautta kaikkien luotujen kanssa tämän ihanan taivaankannen alla.
– Niin, parooni oli pilata kuuliaisemme. Onneksi ei Beata-rouva huomannut mitään. Hovijunkkari istui kirkossa kuten tavallista ja tuijotti häneen. Mutta äitini oli niin vaipunut omien ajatustensa autuuteen, ettei huomannut mitään tavatonta. Onneksi sain hänet pois kirkosta ennen kaksintaistelua. En olisi uskonut, että Justuksessa on sellaista sisua. Paroonikin hätkähti, tapaili sydäntään ja karkasi kuin kirottu sakastista. Nyt hän varmaan istuu maaherran seurassa pirunkammarissa kotonaan ja selittelee edukseen Turun hovioikeuden herra presidentille koko tapauksen kulun. Hän voi puhdistautua maallisen oikeuden edessä, mutta ei...
– Jumalan tuomioistuimen edessä, Bendla jatkoi ja katseli taivaalle. Parooni on meille jo tarpeeksi pahaa tehnyt, mitta on täysi ja Jumalan kosto voi olla lähellä.
– En ajattele kostoa, rakas Bendla, en tiedä, perinkö kartanon, sillä juonia punotaan meidän onnemme murskaamiseksi. Mutta vaikka niinkin kävisi, jos jotakin odottamatonta tapahtuisi, niin minä rakennan kotini vaikka korpeen.
– Entä hyvä, herttainen Beata Birgitta-rouva, kuinka hänen käy?
– Koetan häntä suojella näillä vahvoilla käsilläni.
– Beata Birgitta-rouva on ollut jo pari päivää poissa kotoa, tätä ei parooni anteeksi anna. Minä niin pelkään, Klaus, en itseni takia, vaan äitisi takia. Kapteenin puustellissa on hänellä toki suoja ja joulurauha.
– Niin on, Klaus sanoi.
– Mutta jos parooni sittenkin tulee ja... on paha ajatella jatkoa.
– Älä nyt turhia ajattele, vaan ole iloinen, onhan tänään meidän kuuliaispäivämme, kuin häiden soittoa ja Eedenin esimakua.
– Silloin pitkät soihdut palavat reen takana, airueratsastajat kuuluttavat tulomme morsiustaloon, jonka kunniaportin alitse me ajamme kuin nuori ruhtinaspari.
Bendla katsahti taakseen ja purskahti raikkaaseen nauruun. Hänen hiuksensa hulmuivat vapaina hartioilla ajoviiman viskomina. Nyt ei Bendla pelännyt susia eikä sydämettömiä ihmisiäkään, kun reki rinnettä pitkin luiskahti alas järvenjäälle. Tien vaajojen ohi he ajoivat Humusaarelle, jonne jonon etupää jo kiemurteli.
Klaun viisas hevonen korskahti ylpeästi, ikäänkuin se vapaudestaan iloisena olisi tiennyt isäntänsä ja hänen morsiamensa riemuretkestä. Se tunsi sen suitsien höllyydestä ja naurusta takanaan, kun se silmälappujen takaa luimisteli jälkeenjääneitä. Hevonen riehaantui kuin oltaisiin kilpa-ajossa, se lähti huimana kiitämään kaikkien hevosien ohitse, se melkein tanssi jonkinlaista puolankatrillia ja pillastui niin, että kun se saapui Bogin ratsun kohdalle, tarttuivat aisat yhteen ja reet ryskähtivät. Bogi kirosi ja karjasi unohtaen kaikki kohteliaisuudet. Kreivitär Agnes kiljahti.
– Tomppeli, herra velipuoli, kuinka sinä ajat, oletko vimmattu, aiotko ajaa ohi kuin humaltunut hullu markkinamies.
– Niin, minä olen kuin hulluna ilosta ja rakkaudesta. Entä sinä? Ainahan sinä, Bogi, olet pyrkinyt edelle. Mutta nyt on minun vuoroni ja minä olen nyt ohjaksissa. Pois tieltä!
– Hirveä mies, auttakaa, herra parooni, tuo mies tappaa meidät, nuori kreivitär sanoi ja nojasi Bogin käsivarteen. Bogi käytti tilaisuutta hyväkseen ja kietoi kätensä neitosen vyötärölle ja kohotti piiskansa, ikäänkuin olisi aikonut lyödä ja huudahti:
– Älkää pelätkö, ihanaiseni! – Lurifax, etkö näe, että nuori kreivitär on kauhuissaan.
– Bogi, ota sanasi takaisin. Sinä itse olet lurifax lurifacium, keplottelija. Mutta et sinä minua piiskaa niinkuin piiskasit neekeri Jimiä Jennysi takia.
– Hyvä tietää, mitä ajattelet. Sinä olet käynyt oppia renkituvassa. Siellä sinun olinpaikkasi ja vaakunasi onkin, vaan ei ritarihuoneen salissa.
– Ritari olen minäkin, vaikka en sillä kersku. Nyt Bendla asetti kätensä Klaun suulle ja sanoi:
– Vaikene, Klaus, ei kannata riidellä!
– Mitä tuo mies puhui Jennystä? Agnes-neiti sanoi nenäänsä nyrpistäen ja irtaantui Bogin kädestä. Onko Jenny joku aatelisnainen?
– Ei ole. Oli vain kamarineitsyt, joka valeillaan sai aikaan suurta sekaannusta. Kuten tahdotte, kreivitär, minä hillitsen itseni kuten aatelismiehen sopii. Mutta tätä loukkausta en unohda. Ajakaamme!
Klaus ajoi ohi ja ehti ensimmäisenä Humusaarelle. Jälkipäässä ajoi ratsumestari ja seuran huvimestari Jumalan armosta. Hänen rinnallaan keikkui lääkäri Gamberg, korjaillen vihreitä kaksinkertaisia silmälasejaan ja pidellen kiinni reensyrjästä. Takaistuimella istui Kärnä. Kärnä oli jo aikaisin vienyt ratsumestarin vuoteeseen oljista punotun joulumorsiamen, olkikuvon, jonka ympärille hän oli kietonut naisten vaatteita. Vielä hän oli illalla päreillä kattanut laudattoman sängynpohjan niin, että kun ratsumestari heittäytyi olkimorsiamensa syliin, hän putosi sängyn alle. Nyt ratsumestari oli kantanut tämän "kiinalaisen", keltakuorisen morsiamensa rekeensä, hoputtanut uutta kilpa-ajohevostaan ja ajanut Klaun jälessä kaikkien riemuksi ohi koko retkikunnan Humusaarelle. Omalla avaimellaan ratsumestari avasi oven. Pienessä luotomökissä oli iso takka ja puita nurkassa.
– Huh! kuinka täällä on kylmä, Sabine huudahti ja hykersi käsiään.
– Puita takkaan, niin tulee lämmintä ja saamme kuumaa kahvia ja naiset tuovat pöydälle vehnäseväämme. Eikö herra parooni osaa sytyttää pesää, ratsumestari sanoi, niin että lämpenisi tämä minun morsiameni, jota me Gabriel Gambergin kanssa olemme kilvan kosiskelleet saamatta vastausta.
– Minä itse en koskaan sytytä, vaan sen tekee lakeijani, Bogislaus ylvästeli.
– Mutta mitä parooni tekee, jos sodassa täytyy tehdä leirituli.
– Minun sotilaani sen kyllä tekevät.
– Ei, herra tuleva kenraali, usein majuritkin saavat tehdä sotilaan tehtäviä keisarin palveluksessa ja sotamiehestä voi tulla kenraali.
Ratsumestari jatkoi ivailuaan:
– Ja kenraalista voi kurinpitorikkomuksen takia tulla tavallinen sotamies.
– Miksi ei teistä, herra ratsumestari, ole tullut ratsuväen kenraalia? Bogi kyseli.
– Kenraalia, hohoo, Rabe naureli, siksi, että liehittelin ensin kenraalin rouvaa ja sitten tytärtä. Miksei teistä, herra parooni jo ole tullut maaherraa? Vai tyytyisittekö te kuvernöörin puistojen viskaalin tai vanginvartijan virkaan?
– Teette karkeata pilaa, ratsumestari, minun arvolleni ei sovi sellainen.
– Herra parooni, sitä ei elämässä niin varmaan tiedä, kenestä tulee vanki, kenestä vartija. Hyvä toimi sekin, kun sen kunnolla täyttää.
– Vanki? En ymmärrä, Bogi sanoi.
– Te ette nyt ymmärrä mitään, ette ymmärrä leikkiäkään. Tämän letkautti ratsumestari, koska hän paheksui Bogin menettelyä velipuoltaan kohtaan yhteenajon aikana.
– Nuori parooni on niin vaatimaton ja se koristaa häntä enemmän kuin kultaolkaimet, Majda sanoi salakavalasti.
– Se ei vetele, se voi olla vain teeskentelyä. Vaatimatonko? Tulta, tuusanjeeveliä ja pippuria pitää miehessä olla! ratsumestari kivahti.
– Kyllä minä tämän osaan, Klaus sanoi ja pian roihui takassa iloinen takkavalkea.
– Meillä ei ole kovin paljon aikaa, Agnes sanoi, sillä meidän, Sabine, täytyy pukeutua ennen Kerstilän tanssiaisia.
– Kaikki on valmista, Sergei ja Saska paroonit huudahtivat, soittajat on tilattu, huoneet hajuvesihiilillä tuuletettu ja permanto kiilloitettu. Monsieur huutaa ranskankielellä franceesin kaikki vuorot.
Jonkin aikaa lämmitettyään rekiretkeläiset lähtivät kotiinsa, Sabine, Rebenhausin tyttäret ja lääkäri Gamberg Terrabonaan, Bendla, Klaus, pastori, tohtori ja ratsumestari ajoivat Ritoniemeen. Siellä esitettiin Holbergin pilanäytelmä, jossa hovijunkkari itse esitti kullantekijän osaa, Klaus ja Bendla onnistuivat niin hyvin Creutzin "Atis ja Camilla"-kuvaelman osassa, että kaikki olivat ihastuksissaan. Erikoisesti huvitti kuulijoita neljännen laulun kaunis rakkauden tunnustuskohtaus Dianan pyhässä lehdossa. Tuntui kuin se olisi kirjoitettu varta vasten näitä rakastavia nuoria varten. Heidän esityksestään loisti heidän oma nuori, teeskentelemätön onnensa. Salista kuului kättentaputuksia. Kun esirippu hetkeksi taas aukeni, kulissien takaa kuului sorinaa ja suhinaa. Tingerhana kömpi kuiskaajan kopistaan, kun näyttämön perällä Klaus ja Bendla seisoivat syleillen. Nyt remahti riemu salissa valloilleen, kaikki hymyilivät, sillä he pitivät tätä salakohtausta aivan luonnollisena.
Hovijunkkari sanoikin tyytyväisenä näytäntöjen loputtua, kun esirippu oli vedetty partaan eteen, että toisinaan luonnollinen esitys ja välittömyys korvaa harkitun ja kylmän taiteen. Jalo, ylevä yksinkertaisuus runouden laululaaksossa on lähellä Parnasson korkeimpia vuorenhuippuja.
Elämän suuri teatteri ei meitä kylminä katselijoina useinkaan järkytä niinkään paljon kuin tapahtumat pienellä, tekaistulla näyttämöllä, jonka kohtaukset ja tapahtumat vetoavat tunteisiimme ja kuvastavat omia kohtaloitamme niin, että me iloitsemme suruttomien kanssa ja suremme kärsivien kohtalotoveriemme kanssa tuskassa, joka muuttuu omaksemme. Siinä piileekin todellisen taiteen ja korkean luomisilon suuri lumous ja voima. – Näillä päättäjäissanoilla hovijunkkari lopetti joulujuhlanäytännön, kumarsi ja siirtyi syrjään, ja esirippu vetäytyi taas kokoon.
– Hyvä, hyvä! kaikui ison, valkean salin permannolta, jolle oli asetettu nojatuoleja lähelle parrasta ja taemmaksi puutarhapenkkejä kartanon koko väelle.
Monsieur Rivoir kohotti kätensä ja lausui:
– Kiitos, herra hovijunkkari! Je vous remercie infinément. Kiitos kaikesta hyvästä, niin henkisestä kuin ruumiillisesta kestityksestä tänä armon vuonna keskellä sodan melskettä ja rauhantoivoa. Vivat! Eläköön! Vivat, patronus ritoniemensis!
Lopuksi tiernapojat ja teinit tulivat saliin ja lauloivat joululauluja Herodeksesta ja kolmesta tietäjästä.
Katselijoita ei ollut paljon, oli salin hienostoa ja oli muonaväen alhaisoakin, mutta kaikki olivat kiitollisia hovijunkkarin huolenpidosta, huvituksestakin, ja he palasivat tyytyväisinä kukin omiin oloihinsa jatkamaan joululeikkejään väentuvan joulupahnoilla. Kartanon vieraat vetäytyivät joululahjoineen yksityishuoneisiin, kun kartanon siro, kustavilainen kello oli lyönyt kaksitoista. Klaus, Bendla ja Rosalie olivat jo sitä ennen ajaneet kilisevin kulkusin kotiin, koska kapteenin perhe heitä jo varmaan kaivaten odotti.
Kun vieraat olivat lähteneet, hovijunkkari huokasi ja meni kirjastohuoneeseensa. Hän otti esille Miltonin "Kadotettu paratiisi"-runoelman ja alkoi sitä lukea. Hän tunsi itsensä taas yksinäiseksi kuten aina ponnistusten ja huviharrastusten jälkeen. Pitkiä nämä joulunpyhät olivat. Nuorempana hän otti vastaan vieraita ja kulki itsekin kartanosta kartanoon ja juhlasta juhlaan, olipa joskus pyörähdellytkin ja hiljakseen rakastunut nuoriin neitosiin, suudellut niitä kädelle, joskus suullekin, mutta sen pitemmälle hän ei koskaan mennyt. Hän tunsi itsensä pirteämmäksi ja nuoremmaksi näiden sulottarien seurassa, joiden kainous, välittömyys ja vilpittömyys viehättivät hänen helposti syttyvää, mutta myös helposti ärtyvää ritarimieltään. Mutta sen hän joskus riitakumppanilleen, kapteeni Arvellanderille avomielisesti tunnusti, ettei hän koskaan ollut naista vietellyt. Hän ei syönyt syödäkseen, vaan söi elääkseen erakkonakin. Hän ei nuorena eikä keski-ikäisenäkään eksynyt epäilyttäviin lemmenseikkailuihin, vaikka hänellä siihen olisi ollut tilaisuutta. Hän oli saanut tyytyä muiden jälkiruokiin, kuten hän leksotteli. Hän ei tehnyt eroa maalaistytön ja kartanonneitosen välillä. Hän kirjoitti niille nimipäivärunoja ja lähetti koruja. Elonleikkuun aikana hän oli pellonpientareelle teettänyt itselleen oman kävelytien, oli tarkastelevinaan töitä, antoi torpantyttärelle ruusun ja isälle ruplan tai kapan rukiita jokaisen lyhteen sitomisesta. Antoipa väen tanssia ladossa, mutta hän ei siihen pakottanut kuten Terrabonan parooni, jonka korskeutta ja henkistä tyhjyyttä hän ei voinut sietää. Hän sieti kyllä ratsumestaria ja nauroi pikkutunneilla tämän meheville kaskuille, mutta kun ratsumestari alkoi mauttomasti valehdella, niin sutkausten töykeys ja tylsyys alkoi häntä lopulta inhoittaa. Hän nauroi muiden mukana, mutta lähti aikaisemmin kotiin kirjojensa ääreen. Niistä hän mielestään löysi säkenöivämpää älyä ja nerollisempia sukkeluuksia. Kapteeni Arvellanderin rehellisestä suorasukaisuudesta hän piti kuten kapteenin koko olemuksestakin, mikä uhosi voimaa ja elämänuskoa. Muihin kartanoiden säätyläisiin hän suhtautui pidättyvästi, vaikka hän liikkui heidän piirissään milloin hienona maailmamniehenä tai yksinkertaisena kansanmiehenä. Tämä kaksinaisuus tuotti hänelle harmia ja pilkkaa niin ylhäältä kuin alhaalta, mutta Arvellander ei häntä koskaan syvästi loukannut. Ja hovijunkkarin siron ja sulavan pinnan alla väreili arka herkkyys, joten hän ei helposti paljastanut tunteitaan toiselle ihmiselle. Hänellä oli kolme mieliainetta: kielet, kukat ja naiset. Ennen hän rakastui pian ja unohtikin pian. Naiset eivät vaikuttaneet pysyvästi hänen tutkivaan mieleensä, sillä hän arvosteli ja ivailikin heitä. Hän oli lukenut paljon kieliä, nekin olivat kevytmielisiä kuten naiset, jollei niitä aina pidä vireillä. Kun hänellä ei ollut tilaisuutta puhua kieliä, niin hän unohti monet opitut sanat, mutta muisti ne jälleen, kun sai kielimiehen seurakseen, kuten Hämeenlinnan maaherran, kreivi Rebenhausin, jonka kanssa hän saattoi puhua myös kukka- ja puuistutuksista. Soitosta hän myös paljon piti. Nytkin hän yksinäisyydessään kaipasi Rosalietä klaverilla näppäilemään jotakin iloista Bellmannin epistolaa. Ottaisiko hän virkistyksekseen maljan Madeiraviiniä? Ei, ei, yksin hän ei tahtonut juoda itseänsä unohduksen huumaan, vaikka siinä seinällä kolmen avaimen joukossa oli myös viinikellarin avain. Eihän kapteenikaan suostunut maistelemaan yksin, häpeili ja esteli. Entä ruoka? Olihan siinä seinällä vilja-aitankin avain. Toisinaan hän herkutteli, mutta ei syönyt koskaan liikaa. Niin, niin, hän vanheni, hän huomasi sen, koska hän ei enää jaksanut tehdä niin pitkiä kävelymatkoja kuin ennen. Ja ohimoilla näkyi jo harmaita hiuksia ja nenänpielessä ryppyjä. Rakastaminen, syöminen, kuoleminen, siinä kolme päätekijää elämässä. Hän tahtoi tottua kuolemanajatukseen. luonnollisena välttämättömyytenä. Ja hän tavallaan nautti siitä, kuten maalaiset, jotka jo eläissään nikkaroivat itselleen valmiit kirstut aittoihinsa tai kutoivat käärinliinoja kuin morsiuspukuja, jopa tilasivat hautakivetkin, jotta eivät saidat sukulaiset pystyttäisi haudoille halpoja puuristejä. Hän hymähti hiukan tälle, sillä hän oli hiukan epäluuloinen eikä hän luottanut ihmisiin, vaan omaan itseensä. Jos luotti ystävään, niin saattoi tehdä erehdyksen, jota ei voinut korjata, mutta jos itse astui harha-askeleen, niin saattoi itse korjata erehdyksen. Niin, niin, sitä hautakappelia hän ajatteli. Hän korjauttaisi sen ja varustaisi sen taidekohokuvilla kuten faaraot koristivat hautakammioiden seiniä. Olihan hän sukunsa viimeinen miespuolinen jäsen. Hän tahtoi jotakin rakentaa jälkimaailman nähtäväksi, korkean näkötornin, loistavan huvilinnan, vaikkapa Noakin-arkin Kiianvuorelle, jos tänä syntisenä aikana, Antikristuksen ja julman sodan merkeissä maailma hukkuisi ja ihmiset sen mukana. Sillä sellaista oli ennustettu. Pyhä Johannes oli ilmestyskirjassaan kirjoittanut: "Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan, sillä ensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa katosi ja ei meri silleen ole". Ilmestyskirjaa hän oli viime aikoina lukenut, sen ihmeelliset näyt ja kummalliset sielukuvat olivat saattaneet hänen älynsä ymmälle, niin että hän oli kuin päästään pyörällä. Hän oli ajatellut rakentaa tähtitorninkin puiston mäelle, josta hän kaukoputkella voisi tarkastaa taivaan merkkejä. Odotettiin outoa pyrstötähteä, mutta miten kävisi, jos oikea kiintotähti Lohikäärmeen merkeissä iskisi Terratähden vanhaan kamaraan. Maa alkaisi vavista ja maan tulinen sisus ja laava tulvia pinnalle. Idässä näkyisi hirveä punerrus, mikä lähestyisi kuin tuhoisa tulipalo, eikä aurinko kiertäisi taivaan rantaa, vaan se lähenisi, lähenisi, ilma kuumenisi pakkassäälläkin. Ihmiset jaksaisivat tuskin hengittää edes jääluolissa. Meret alkaisivat paeta ja kuohua, Pyhäjärvi aaltoilisi yli äyräittensä ja hukuttaisi kaikki, talot, karjat ja kartanot, maat ja metsät syttyisivät palamaan. Kamala kuumuus, rikkikiven ja mustan noen katku täyttäisi ilman. Ilmasta sataisi tuhansia tulisia kuunsuuruisia raanukiviä, koko ilma kipenöisi ja avaruus olisi kuin myrskyävä tulimeri. Ja sitten tapahtuisi räjähdys. Koko maapallo paukahtaisi kuin markkinailmapallo, koko elämä maan päällä kuolisi, myrkylliset höyryt kohoisivat maan uumenista, ihmiset, kasvit, eläimet tukehtuisivat. Ei pakoa, ei suojaa vuorilla eikä laaksoissa. Meri polttaisi kuin liekki ja lähde olisi kuin kiehuva kattila. Voi kaiken kadotusta! "Après nous le déluge", meidän jälkeemme vedenpaisumus, sanoi Ludvig XV. Mutta siihen hänellä oli omat syyt ja syynsä. Kerran maa ja taivas hukkuisi, niin oli Raamatussakin ennustettu. Meidän syntiemmekö tähden? Maailma vaipuisi kuin muinainen Atlantis meren pohjaan. Se ulettui silloin siltana Jaavasta Etelä-Amerikkaan. Mutta sitten merenalaiset tulivuoret purkautuivat ja vetivät korkeimmatkin tunturit syväreihinsä. Ja poreina kohosi vain pieniä saaria – Jaavan alkuasukkailla ja Etelämeren saarelaisilla on vielä samat ensimmäiset laskusanat. Ne kansat olivat puhuneet samaa kieltä. Niin oli Klaun eno, merikapteeni kertonut purjehdittuaan maan ympäri. Ihmiset olivat kauniita, onnellisia ja elivät kuin paratiisissa ennen vedenpaisumusta. Kadotettu iäksi, kadotettu paratiisi, joka muuttui hehkuvaksi helvetiksi. Siksi hovijunkkari viime aikoina oli ruvennut tutkimaan vanhoja ja uusia profeettoja, Korania ja Talmudia, erikoisesti roomalaisen Titus-keisarin historiaa. Tuo keisari poltti ja piiritti Jerusalemia ja pyhää liitonarkkia, mikä piilotettiin ja kaivettiin maahan. Ehkä siitä arkista löytyisi kaiken salaisuuden avain, "viisauden kivi". Ehkä Jumala sytyttäisi maan kohdalle uuden, paremman tähden ja ihmiskunnan, joka paremmin voisi käyttää etsikkoaikaansa. Uusi sukukunta ei kävisi kauheita sotia, jotka sortavat sen sukupuuttoon. Olivatko jo viimeiset päivät tulossa! Niin! Jos räjähti! Mikään ei ole Jumalalle mahdotonta. Hakekoon kukin ajoissa pelastuksen, niin maallisen kuin taivaallisen toivon itselleen. Ensi aluksi hovijunkkari rakentaisi pelastusveneen ja asettaisi sen riippumaan vuoteensa yläpuolelle. Niin, niin, uuden Noakin arkin hän rakentaisi, mutta hän ei ottaisi siihen koiraa, kirppua eikä kivalteria.
Hovijunkkari hymähti hiukan tälle ajatukselleen ja katseli seinällä riippuvaa hautaholvin avainta. Sepä se kummitteli ja oli taas saanut hovijunkkarin vilkkaan mielikuvituksen väkevästi liikkeelle. Hän liioitteli taas, kuten hän liioitteli kaikkia suunnitelmiaan, rakkauttaan, tutkimuksiaan ja oman älynsä ja arvostelunsa terävyyttäkin. Hän oli vetäytynyt syrjään maailmasta, jossa hän ennen kulki loistossa ja kunniassa. Tämä elämä pienessä, perityssä, vanhassa aateliskartanossa oli vain hetken heijastusta jostakin vanhasta aurinkoisemmasta ajasta. Mitä hän oikeastaan kaikella tekisi, tiedoilla, rahoilla, hevosilla ja kartanoilla, sillä rahaa ei tarvittu haudassa, mutta toisille hautaaminenkin kävi liian kalliiksi. Jos hän jakaisi koko omaisuutensa köyhille, niin tokko siitä tulisi kuin kymmenen kopeekkaa yhden miehen osalle. Mutta hovijunkkarin tuli sääli sairaita ja onnettomia, hän ei unohtaisi alustalaisiaan, kunnan vaivaisia, köyhiä sukulaisiaan. Mutta mitä rikkaat sukulaiset tekivät lisävaroilla! Tuhlaisivat kaikki turhaan tai muuttuisivat sairaalloisen saidoiksi. Mitä teki nyt Terrabonan parooni koko komealla kartanollaan, kun armas Beata Birgitta-rouva ei kuitenkaan voinut sulostaa hänen elämäänsä. Toista olisi ollut, jos Beata Birgitta hallitsisi Ritoniemessä! Kuin kukkaa kämmenellä hovijunkkari olisi kantanut tätä hienoa olentoa, jonka koko olemus oli vain sielua ja värisevää, arkaa ajatusta. Hovijunkkari ummisti silmänsä ja vaipui nuoruutensa muistelmiin. Kaikki, kaikki oli mennyttä. Mutta Beata-rouvan hyväksi hovijunkkari tahtoi elää. Tahtoi ajatella ja auttaa häntä. Niin, hän tahtoi elää, hän tahtoi matkustaa Jerusalemiin, Jerusalemiin! Se oli hänen pelastuksensa. Ehkä Beata-rouvakin seuraisi matkalle? – Olisipa kirjastohuoneessa nyt ollut edes pastori Tingerhana järjestämässä hänen tutkimuksiaan Salomonin temppelin aarteista, kartasta mittaamassa askelten pituutta ympärysmuurille ja siitä temppelin uhrikeskusalttarille. Se tie kulki kuin kylmän, kurttuisen kuoren kohdalta siunattuun siemeneen, naissydämeen, joka pysyi ikuisesti nuorena, suurena ja suloisena. Beata Birgitta oli harvinaisen hyvä ja jalo nainen. Siksi hovijunkkarikin pyrkisi puhtauteen, ulkonaisesta säteilystä sisälliseen kirkkauteen ja mielen ylevään rauhaan. "Antakaa keisarille, mitkä keisarin ovat ja Jumalalle, mitkä Jumalan ovat". Hovijunkkari oli mielestään tunnollisesti virkamiehenä palvellut maataan ja keisaria. Loppuikänsä hän tahtoi palvella kaiken kaitsijaa ja luojaa, ei kunnian vuoksi, vaan sovittaakseen laiminlyöntinsä, koska hän siinä suhteessa ei aina ollut yhtä tunnollinen ja todistuskelpoinen.
Beata Birgitta-rouvan ruumis kuului kyllä Terrabonan haltijalle, vaikka aviopuolisot elivätkin täydellisesti erillään, kun vihkivuode aikoja sitten oli kylmennyt. Entä Beatan sielu? Voisiko hovijunkkari vielä toivoa, jos Beata ottaisi eron? Valo kruunusta kirkasti hänen kasvonsa ja hänen valoisammat ajatuksensa, mutta sitten varjosti ne muisto laamannivainajasta. Ketju oli katkennut, eikä hovijunkkari voisi sitä yhdistää sielujen sillaksi. Ei, ei! Tämä joulu oli juhla muille, nautinto rikkaalle ja lepo, rauha köyhälle, joulu painosti hovijunkkarin yksinäistä mieltä. Hän päätti sittenkin lähteä Terrabonaan, siellä hän tapaisi kreivi Rebenhausin ja hovioikeudenpresidentin, Beata Birgitta-rouvan isän. – Hän kaipasi seuraa, paiskasi avatun kirjan kiinni, otti nurkasta pitkän alppisauvan, paimensauvan, jonka kirkkoherra oli hänelle tuonut Palestiinasta. Se sauva oli koskettanut Kristuksen hautaa. Hovijunkkari hyväili sitä kädellään, sitten hän koputti sillä kolme kertaa lattiaan ja huusi:
– Jean Jacques Rousseau! Janne Russonen, ettekö kuule!
Kun lakeija saapui kumartaen, pieni hovijunkkari nousi pöydän takaa, otti Napoleonintapaisen asenteen, asetti käden liivintaskuunsa, pyyhkäisi otsatukkaansa, korjasi sarkamyssyään ja komensi:
– Kolme hevosta! Vaunut! Parhaat vaunut ja kuskilla kolmikolkkainen töyhtöhattu ja kolminkertainen huppukaulus! Minä lähden Terrabonaan.
– Mutta, herra hovijunkkari, entä sarkatakki ja rasvanahkaiset solkikengät! Ettekö aio muuttaa pukua!
– En, sapristi! Nyt hovijunkkari kirosi, sen hän teki harvoin, mutta silloin ranskankielellä, lieventääkseen sen karkeuden. – Etkö kuule, jollen tällaisena kelpaa, niin minä käännän hevoset takaisin. Minä aion härnätä niitä korkeita herroja. Se piristää hiukan.
– Peruukki sietäisi puhdistaa puuterista ja se pitäisi kiharoittaa, palvelija uskalsi huomauttaa.
– Kyllä se kelpaa minulle, kuten on kelvannut iso-isälleni, kreivi Piperillekin! Katsos tuota taulua seinällä ja tuota! Tuossa kreivi ja tuossa parooni. Kreivi on piirteistä päätellen kuivan virallinen, mutta parooni ruskeine nuuskaliiveineen on ihan toista maata. Punertava kotkan nasus, kuten punertavan hemaisevat huulet ilmaisevat herkuttelijaa, hilpeätä hekumoitsijaa ja viinintuntijaa. Molemmat olivat rokokoo-ajan hovimiehiä. Ja tuo tuossa on minun isomummoni, tykkimyssy päässä ja papukaija olkapäällä. Mene! Älä vielä! Kas tässä saat joululahjaksi kymmenen kultaruplaa. Siinä on kotkan kuva. Mutta älä anna kotkan lentää, vaikka sillä on siivet. Älä tuhlaile, vaan säästä, mutta älä säästä arkkuusi, niin että saituuden pienet pirut taas jostakin reijästä livahtavat saastuttamaan sinun palvelijan sieluasi.
– Merci! lakeija sanoi ja kumarsi hovijunkkaria matkien.
– Alatko sinäkin hienostua, härkäpää! Ei, ei, puhu sinä, poika, vain suomea, ettäs itsekin ymmärrät. Mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle!
– Vaan herra hovijunkkarille, lisäsi palvelija mielistellen.
– Kylläpä osaat letkauttaa, senkin olet minulta oppinut, sinä suuren Rousseaun pieni oppilas. Luuletko sinä, että nuo korkeat Terrabonan herrat tietävät Rousseausta hölyn pölyäkään. Eivät enempää kuin sika hopealusikasta.
– Minä lennän, lakeija sanoi ja kiirehti alakertaan, hovijunkkari seurasi jälessä ja paiskasi tammioven kiinni.
XXIV
Terrabonan sinisessä vierassalissa sinikukallisille, silkillä päällystettyine tuoleineen ja kullattuine selustoineen, kattokuvioineen ja nurkkapilareineen istui kartanon vanhassa valtatuolissa hovioikeudenpresidentti Herkepaeus, Beata Birgitta-rouvan isä. Komea, kookas vanhus hän oli. Helakka punerrus hohti vielä poskipäillä, kun hienot verisuonet kiersivät ihan ihon alla. Hopeanhohtava tukka kohosi korkealta otsalta hienoina kiemuroina päälaelle ja pitkä, valkeanharmaa parta ulettui yli valkoisten liivien ja rinnan sekä paksujen kellonperien, joita hän pyöritteli sormiensa välissä. Niin hän siinä istui kuin muinainen viikinkipäällikkö kunniakorokkeellaan. Parooni Rurik von Brinckenhjelm kulki edestakaisin, ikäänkuin hän olisi mittaillut parkettipermannon ruutuja tai jaloillaan pelannut tammipeliä. Hän oli levoton, vaikka hillitty, mutta sisällä kuohui ja kiehui raivoamispisteeseen saakka. Sillä hän oli suuttunut sen johdosta, että talon armollinen emäntä oli poissa juuri, kun hänelle oli saapunut jouluvieraita. Bogislaus ja Sabine olivat pukeutuneet juhlapukuihin ja lähteneet Kerstilän paroonien tanssikutsuihin. Nurkassa istui vanha, laiha tohtori Gabriel Gamberg ja oli lukevinaan jotakin vihreäselkäistä kirjaa, mutta nosti usein uteliaana sarvisankaisia silmälasejaan ja tarkasteli likinäköisen terävästi seuralaisiaan. Hän oli valonaran luonteen tavoin valinnut punaisen amppelilampun varjopaikan niin, että muiden kasvot olivat valossa, niin että hänen omia silmiään ei ollenkaan nähnyt, vaan niiden paikalla oli kuin mustat silmäkuopat. Lisäksi hänen luinen pääkallonaamansa muistutti luurangon päätä. Niin asettui nyt paroonikin varjoon, ja sama ilmiö kuvastui hänenkin katseessaan, kun hän yritti peittää sisällistä rauhattomuuttaan. Vihdoin hän sai keskustelun vireille.
– Rakas appivaari, mon cher Cousin, anteeksi, ettei vaimoni ole kotona, olisi hänen pitänyt odottaa omaa isäänsä ja tarjota vieraille. Sabine-tyttäreni sekä Bogislaus ovat tanssiaisissa Kerstilässä.
– Minä olen tottunut odottamaan, vanhus sanoi ja nyökäytti päällään. Kyllä hän tulee, tyttäreni tulee, en olekaan pitkiin aikoihin häntä nähnyt. Mutta sinä, poikani, näytät kovin levottomalta.
– Niin taidan näyttää, parooni sanoi ja suoristautui ja korjasi kaulustaan. Tahtoisin teiltä, isä, lainopillista neuvoa.
– Eihän se mitään maksa, presidentti sanoi myhäillen. Puhu pois!
– Niin, katsokaas. Kysyisin, joutuuko murha-aikeesta syytteeseen henkilö, joka esimerkiksi hätävarjeluksekseen on viskannut veteen miehen, kun tämä on häntä puukolla ahdistanut.
– Riippuu asianhaaroista, presidentti vastasi, kyllä hän voi vapautua syytteestä. Miksi sitä kysyt?
Gamberg huomautti, että voihan ahdistajan selittää syyntakeettomaksi.
– Kysymys ei ole siitä, parooni sanoi vihaisesti. En minä vielä ole päästäni pyörällä, vaikka minua on vaivannutkin hirveä ahdistus, ja, tunnustan, pelkokin, sillä suoraan sanoen minä tein tuon rikoksen Hämeenlinnan markkinoilla, heitin pappilan rengin Vanajaveteen.
– No, elääkö mies? presidentti kysyi hienosti hymyillen.
– Elää, Jumalan kiitos, parooni sanoi hiukan nolona.
– Jumalan kiitos, hyvä, että sanot niin, luulin, ettei sinulla Jumalaa olisikaan.
– En ole tullut sitä ajatelleeksi, kun ei ole ollut aikaa.
– Aikaa kyllä on, sen on Luoja luonut. Paras sopia. Sinä, Rurik, olet kiivas mies, tiedän sen, sanoi nyt kreivi Rebenhaus, joka akkunasta oli katsellut kartanon puuistutuksia.
– Paras sopia, se on minunkin mielipiteeni, presidentti sanoi.
– Sinun pitäisi hillitä itseäsi, Rurik, käräjöiminen pahentaa vain niin kantajan kuin vastaajan asian.
– Kaikki ovat oikeassa ja kaikki väärässä, tohtori lisäsi omasta mielestään. Inter duos litigantes tertius gaudet. Kahden kiistellessä kolmas nauraa.
– Ja yksi riitajuttu nostaa toisen riitajutun, yksi sana palaa kuin tuli taulassa ja sytyttää sata sadatuksen sanaa!
– Niin, hyvä tohtori, parooni sanoi. Minä sovin jo, mutta kun meidän kirkkoherra taas jouluna häväisi minua kirkossa ja levitteli häväistysjuttua saarnassaan, niin minä kiivastuin taas ja aioin kurittaa pappia, koska hän on uhannut kannella maaherralle!
– Maaherralle? kreivi huudahti, mokomilla asioilla meitä viranomaisia vaivataan. Aioit kurittaa?
– Niin, miekalla sakastissa. Minun ja papin välillä syntyi taas sanasota.
– Kuin taistelu helvetin ja taivaan välillä, tohtori ivaili.
– En tiedä, mikä minuun tuli, minä haavoitin papin poikaa. Pappi ei voi sitä tietysti unohtaa, että minä kerran uhkasin häntä piispantarkastuksella.
– Parasta, että teet Canossan matkan, presidentti sanoi, sillä kirkossa tehty rikos on arveluttava. Sukulaisena kehoittaisin sinua sopimaan.
Nyt kuvernööri puuttui keskusteluun:
– Minä ymmärrän tekosi, Rurik, sillä Hämeenlinnan kirkkoherra rettelöi myös usein pappilan rajoista ja oikeuksista, kun tahtoisin laajentaa kaupungin puiston aluetta.
– Samoin tämä meidän pappi. No, olenhan jo hyvittänyt renkivoudin ja papin pojalle olen lähettänyt kirjallisen anteeksipyynnön, niin vastenmielistä kuin se olikin. – Mutta missä viipyy Ritoniemen hovijunkkari, hän lupasi tulla tänne.
– Jollei ole mennyt Kerstilään tanssimaan menuettia nuorten neitosten kanssa.
– Vielä mun mitä, eiköhän vanha konkari ole jo talttunut. Hauskaa olisi tavata vanhaa ystävää, kiittäisin puuntaimista ja syntymäpäivärunosta, kuvernööri sanoi. Parasta, että peruutat myös anomuksen piispantarkastuksesta. Miksette te täällä maalaisrauhassa voi elää sovussa kuten tulee hyvien naapurien ainakin.
– Ilman riitaa tulee aika pitkäksi, ja kun tappelussa saadaan haavoja, niin minä saan potilaita, tohtori sanoi. Muista neuvoani, Rurik, kievarissa sydämesi löi kuin vimmattu viskuri. Jos tämä uudistuu, niin en takaa, voitko enää nostaa edes kynänsulkaakaan puolustukseksesi. En sano: memento mori, vaan memento vivere!
– Tohtorihan osaa hiukan italiankieltä, kunhan hovijunkkari tulisi, niin saisimme neljännen kielimiehen pelipöytään, kuvernööri keskeytti kevyesti.
– Minä en pelaa, en ainakaan uhkapeliä, sinä Gamberg nyljit minut kerran karvoineni kuin karvari. Minä vältän nyt kaupungin karvarin lauttaa ja Tuonen lauttaakin. Lopulta minulla ei ole edes ruumiskirstun hintaa. Muista sitä venäläistä everstiä, sinä myrkyn valmistaja, kuinka hänen kävi? Sinä taisit murhata miehen ihmisnahasta tehdyillä korteillasi. Etkä kuitenkaan joudu syytteeseen.
– Syytä itseäsi, parooni, miksi tulit peliin, ne pelikortit ostin eräältä merimiehellä, joka oli käynyt intiaanien leirillä Amerikassa. Ei niissä mitään taikaa ollut.
– Minulla ei ole enää onnea pelissä eikä rakkaudessakaan, parooni sanoi sävyisemmin.
– Kuinka niin, Gamberg kysyi.
– Markkinoilla ostin vaimolleni tataarilta joululahjaksi ison kashmiriläisen hartiahuivin. Katsokaa, eikö ole kaunis. Mutta koska hän ei siitä näy nyt välittävän, annan sen meidän emännöitsijällemme.
– Noin kaunis lahja! Sinä olet nyt julma, Rurik, kuvernööri sanoi.
– Hän olisi siitä kovin ilostunut, tohtori sanoi.
– Eikö Beata ole julma, kun jättää minut yksin, hän ei koskaan ajattele minua, vaan yksinomaan Klaus-poikaansa, joka minua ei enää tottele.
– Perheriidat kaivavat lopulta haudan kodin onnelle, kuvernööri sanoi isällisen moittivasti.
– Minun rakas vaimoni suvaitsee kulkea kylillä kesken joulupyhiä, muka hyväntekeväisyyden asioilla, mutta viettää varmaan juhlaa kiittämättömän poikapuoleni kanssa, joka on kihlannut halpasukuisen kapteeni Arvellanderin tyttären, minulta lupaa pyytämättä. Mutta kyllä minä sanon hänelle koko totuuden. Minun oma poikani ei ehkä peri penniäkään, jos asiat saavat kehittyä edelleen.
Nyt hovioikeudenpresidentti korotti äänensä, ikäänkuin hän olisi istunut korkeassa neuvostossa.
– "Sääntöperinnöllä, fideikomissilla käsitetään sellaista testamenttisäädöstä, jonka kautta testamenttaa ja määrää, että oikeus hänen kiinteään taikka irtaimeen jäämistöönsä taikka sen osaan, on hänen kuoltuaan määrätyssä järjestyksessä ja määrätyllä tavalla siirtyvä jakamattomana ja vähentymättömänä testamentissa lähemmin mainitulle henkilölle". Kihlakunnan tuomari, laamanni Siivert af Braehm, määräsi sen vaimolleen ja hänen pojalleen Klaus af Braehmille.
– Kyllä tuo jälkisäädös on luonnoton ja epäoikeudenmukainen.
– Tyttäreni poika Klaus af Braehm on pyytänyt minulta jäljennöstä ja vahvistusta tälle testamentille ja minä olen sen hänelle pyynnöstä lähettänyt.
Parooni sydämistyi tämän kuultuaan, kavahti pystyyn ja sanoi lujalla äänellä:
– Klaus on uskaltanut sen tehdä – minun selkäni takana.
Siihen presidentti sanoi sävyisästi ja juriidisen juhlallisesti:
– Niin, hänellä on oikeus kartanoon, jollei hänen äitinsä Beata Birgitta af Braehm von Brinckenhjelm säädöksen kautta toisin määrää.
Parooni jäi miettimään ja sanoi painokkaasti:
– Toisin määrää? Sellainen laki täytyy kumota, sillä muuten omat lapseni Bogislaus ja Sabine jäävät perinnöttömiksi.
Nyt kuvernööri Rebenhaus huomautti:
– Kyllä kai perijä sisaruksistaan huolen pitää. Hän luovuttaa heille heidän oman osuutensa.
– Oman osuutensa? parooni toisti. Kuka sen takaa, että Klaus täyttää velvollisuutensa, kun saa omaisuuden käsiinsä. Luonne muuttuu toisinaan täydellisesti, kun joku perii jotakin. Sen vuoksi olenkin jo ryhtynyt toimiin säädöksen muuttamisesta lainneuvojani laatiman uuden säädöksen mukaan.
Nyt kuvernööri Rebenhaus puuttui puheeseen:
– Sinulla, Rurik, on huono lainlukija. Kyllä minä tunnen entisen virastopalvelijani, Seth Skriivarin. Hän ei ole luotettava eikä pätevä mies.
Parooni sanoi:
– Hän tekee, kuten minä määrään. Tässä täytyy toimia, vielä minulla on tahtoa ja tarmoa. Minun vaimoni täytyy totella minua niin kauan kuin minä elän ja isännöin tässä talossa.
– Ethän aikone viedä häntä mestauslavalle tai piiskapenkille, tohtori Gamberg sanoi. Olet jo pelannut pois vaimosikin elämän korttipöydän ääressä. Älä sinä, Rurik, minua syytä. Erehdyt muuten, ukko Sehlstén, se väärinpelaaja, nylki everstin koko rykmentinkassan.
– Tämä on sangen ikävää, presidentti sanoi ja kiskaisi hermostuneena pitkää partaansa. Ehkä on hyvä, että tyttäreni joksikin aikaa muuttaa luokseni Turkuun.
– Onneton on avioelämä, jollei talossa ole sopua ja suloutta, maaherra sanoi kuin kokemuksesta ja huokasi.
– Saanko siis sanoa, kiitos lainasta! parooni sanoi töykeästi. – Menetin malttini. En ole viime öinä saanut unta ja minun hermoni ovat menneet pilalle.
– Niin, niin, hermoilla ja lemmellä ei saa leikkiä, se leikki kostaa aina itsensä, ennemmin tai myöhemmin, tohtori vakuutti.
– Niin, voit olla oikeassa, tohtori. Oikeastaan olen iloinen siitä, että kaikki sentään päättyi näinkin hyvin, niin ettei minun tarvitse istua Turun linnassa. Hyvä appivaari! Minä kumarran, minulla on ilo ja kunnia pyytää teitä kaikkia pienille päivällisille. Olkaa hyvä! Hyvä herra appivaari, jollen minä ole sama kuin ennen, ei Beata Birgittakaan ole samanlainen kuin avioliittomme alkuaikoina.
– Minun tyttäreni on hieno ja herkkä, älä häntä suotta soimaa, vaan kohtele häntä kunnioituksella.
– Kuinka sanoisin, parannettu jäljennös, mutta ei väärennetty, tohtori lisäsi.
– Meidän aatelissuvussamme ei ole väärän pelin pelaajia, hovioikeudenpresidentti sanoi nyt pisteliäästi.
– Suvut sekaantuvat ja tylsistyvät, äpäristä tulee neroja, tohtori sanoi ja nieli lievän loukkauksen viinirypäleen mukana.
– Kas, kun ei sinusta ole tullut neroa tai aatelismiestä, kuvernööri sanoi, vaikka olet yhdellä reseptillä parantanut tuhannen luulosairasta. – Mutta kas, tuolta ajaa jo vaunuillaan hovijunkkari ja pysähtyy Kerstilän kartanon kohdalle. Vaunulyhdyistä minä sen huomaan. Katsokaa, katsokaa! Aikooko hän sinne? Mitä oikkuja hänellä taas lienee? Kolme hevosta edessä, töyhtöpäinen kuski. Onkohan isännällä nyt tupakkamyssy päässä?
– Koska hovijunkkari tulee tänne, minä lähden päivällisen jälkeen Beatan huoneeseen lepäämään. Tuloni tänne oli suuri pettymys. Hohoo! Beatan huoneessa saan rauhan. Voinhan paljon kokeneena miehenä sanoa vain: Ellei Herra huonetta rakenna, niin rakentajat turhaan työtä tekevät, presidentti huoahti.
Hovijunkkari pysäytti todella hevoset maantielle ja jäi katsomaan Kerstilän kartanon valaistuja akkunoita, joiden editse tanssivat parit liehuivat kuin varjot tai aaveet, hovijunkkari arveli ja kuunteli soittoa ja ääntensorinaa, mikä tunkeutui ovien avautuessa. Lyhdyn valo heijastui lumeen ja kristallikruunuista levittäytyi tielle valojuovia. Hovijunkkari kohosi seisaalleen kuomissa ja katsoi kartanon salin loistoon ja kattokruunun säteilyyn, mikä lankesi alas kavaljeerien siroihin pinkkahousuihin, pitkiin juhlatakkeihin, kukallisiin liiveihin ja suppokärkisiin kenkiin. Kerstilän nuoret paroonit pujottautuivat tanssivien ohi, palvelijat kantoivat hopeaisia tarjottimia eräälle ruokapöydälle. Vanha armo lepäsi leveänä silkkisohvalla kolli sylissä ja vieressä istui kuvernöörin, kreivi Reinhold Rebenhausin, apinamainen maaherratar, kolme tytärtä rinnallaan. Vuoronperään kävivät kavaljeerit kumartamassa mamselleille ja veivät heidät ensin marssien poloneesin tahdin mukaan ympäri salia. Olipa siinä silkin kahinaa, korujen kilinää ja hienojen solkikenkien kopinaa. Olipa ihana näky, kun jalohyveinen mamselli Camilla Bölja ja armollinen Agnes Rebenhaus tanssivat keveästi kuin keijukaiset lattialla. Tukka oli sykerölle taakse kammattu, ja valkoinen, leveä silkkiliina peitti päälakea. Korvien kohdalla oli eläviä ruusuja, joita oli kasvihuoneesta tuotu tuoreina. Hieno, valkea juhlaleninki kaarteli kolmena pullistettuna laskoksena vyötäröiltä. Selän ja rinnan yläosien aukot paljastivat marmorivalkean rinnan ja selän taakse kiersivät leveät silkkinauhat hartioiden yli, ristiin käyden, edestä taakse. Käsivarret olivat myös paljaat ja valkoruusuisen hohtavat ja kyynärpäiden kohdalla oli myös kahdet puuhkapoimut kuin keveän poutaperhosen siivet, jotka tanssiessa liehuivat ja lepattivat. Jalassa pienet hopeaiset tai kullatut kirjokengät siroine solkineen. Niin liitelivät Camilla Bölja ja Agnes Rebenhaus, kun vuoroin Bogislaus von Brinckenhjelm tai Renskiöldin paroonit kävivät heitä pyytämässä karkeloon. Naapurikartanoidenkin kaunottaria oli kosolti, ja upeavartisia, kookkaita rälssiritareita, jotka kilpailivat keskenään naisten suosiosta. Tanssittiin ensin vanhaa menuettia, puolalaista masurkkaa. Komeata oli nähdä, kun Bogislaus vei Agnes Rebenhausin masurkkaan. Bogislaus piti kättään korkealla koholla ja Agnes pyöri lähellä ja ympärillä kiihkeässä tahdissa, notkeana ja sulavana. Bogi polki tuimasti jalallaan, pyöritteli neitosta kättensä varassa. He liitivät tuulispäänä yli lattian niin, että muut jäivät ihmetyksellä seuraamaan heidän taitotanssiaan. Ja hovijunkkari muisti, kuinka hän nuorena, samassa salissa oli tanssinut tulista masurkkaa Beata Birgitta-mamsellin kanssa. Oi, niitä aikoja, oi, niitä ihania aikoja!
Lopuksi valmistuttiin keskustelutanssiin, vanhaan franseesiin, joka sodan aikana taas oli tullut muotiin. Tanssijat ryhmittyivät kahteen osaan. Yksi osa istui keskustellen yhdellä seinän sivustalla ja toinen osa toisella tanssien. Parit lähtivät kullatuilta, silkillä päällystetyiltä tuoleiltaan keskemmälle lattiaa, kääntyivät vuorotellen oikealle ja vasemmalle, sivuuttivat toisensa, miehet kumarsivat ja naiset niiasivat tarttuen sormenpäillään hameenliepeisiinsä. Siinä sivussa kuiskailtiin ihanaan, alttiisti kuuntelevaan, pieneen neitsytkorvaan kohteliaisuuksia tai pyyntöjä salaisiin kohtauksiin puutarhan lehtimajoihin kesällä, kun luonto loisti kaikessa koreudessaan. Kuultiin siinä pieniä, hauskoja juorujakin, viittauksia, naurunkikatusta ja pidätettyjä huokauksia. Ja silmät säteilivät kuin jalokivet kilvan sormuksien ja kaulakoristeiden kanssa. Hattulan vikkelät veljekset, nepä vinguttivat kilvan soittolavalla viulujaan ja kumisuttivat klarinettejaan. Johtaja polki jalkaansa ja nyökäytti päätään, niin ettei Mathias von Quantenkaan eksynyt tahdista. Hän tunsi taas aatelisena arvonsa kohoavan, samanvertaisena muiden tasolle, unohtaen alennustilansa ja kärsimyksensä, soittaessaan pullein poskin, hilpeän hienosti päihtyneenä. Sillä lakeijat kuljettivat maljakkoa ympäri salin tai tarjosivat jalojuomia pikkupöydältä. Ja itse tanssin takoja, juhlamenojen ohjaaja, Monsieur Rivoir paukautti käsiään ja lausui sirolla, aitoranskalaisella sulolla ja maulla tanssivuorojen nimet, joita kaikki ymmärsivät:
– Allons! – Messieurs, avancez! Eteenpäin!
– Mesdames, retirez! Taaksepäin!
– Messieurs, figurez! Vastaan!
Kun tuli vuoro: à la fin: galopade, niin parit laskivat edestakaisin laukkaa niin tulisesti, että kaikki hieno käytös unohtui ja ihmiset nelistivät kuin kesällä hakaan irtilasketut varsat, mikä muistutti hiukan Kerstilän paroonien hurjaa tuoliratsastusta eräänä syksyisenä päivänä. Lopuksi kaikki parit kulkivat toisten käsien muodostaman kunniaportin ali ja muodostivat sitten kädet yhteen ylhäällä liittäen pyörivän pyramiidin, jolloin kavaljeerit ja daamit vaihtuivat kuin liehuen kädeltä kädelle, ikäänkuin olisivat kimmeltävien kristallikruunujen alla muodostaneet pienen auringon, mikä loi säteitään salin joka nurkkaan. Vanha armo pudotti ihastuksissaan Patjomkininsa lattialle ja taputti lihavia käsiään niin, että paksut kaulakäädyt heiluivat. Hän huudahti: Vot kak!
– Ah, minä muistan ne komeat keisarintanssiaiset Pietarin hovissa. Magnifique, brillant! Minun mieheni oli ratsuväen kenraali ja keisarin adjutantti, oo niitä aikoja! Minä olin haalin kuningatar. – Oo, minulla olla nyt horrible migraine! Mutta pian saadaan samppanjaa.
– Oui! Miserable! kreivitär sanoi kateellisesti huonolla ranskankielellään, ääntäen sanat liian nenään sorahtaen. Olen minäkin ollut hovitanssiaisissa Tukholmassa ja itse prinssi tanssi Agnes-tyttäreni kanssa.
– Eikö Sabine Safira von Brinckenkjelmkin tanssinut jonkun prinssin kanssa, sanoi "armo" kuin sivumennen venäjänvoittoisella ranskankielellä ja katseli vahingoniloisesti Sabinea, joka tanssi Saska-paroonin kanssa. Pulska pari, eikö niin?
– Oui, madame! kreivitär vastasi kuivasti, mutta ettekö näe, miten sirosti Terrabonan parooni vie Agnes-tytärtäni jo kolmanteen tanssiin. Mitähän se merkitsee? Jokohan asiat ovat selvät. Ei taidakaan olla totta, että Bogislaus olisi liehitellyt mamselli Böljaa.
Armo sanoi: – Mamselli Bölja olla hurmaava, ei ihme, vaikka miehet häneen rakastuisivat. Mutta nyt Sergei kumartaa hänelle ja mamselli Majda Barkstén seisoo syrjässä kuin olisi hautajaisissa tai – ristiäisissä eikä naura, kuten tavallisesti, omille sukkeluuksilleen. Kukaan ei pyydä häntä tanssiin.
Kreivitär kuiskasi: – Pelkäävät kai hänen kirpeää kieltään.
Armo jatkoi: – Tai hänen terävää älyään. Kerrotaan, että hän on tehnyt tyhjäksi Bogislaus-paroonin aikeet, kun tämä kosi mamselli Böljaa.
– Lähtee kai pian Porvooseen, hm.
– Hm, mitä tarkoititte?
– Hm, en juuri mitään, hm!
Nyt kuului lavalta toitotus ja kestitys alkoi.
Näin oli hovijunkkari kuomireessä seisten mielessään kuvitellut koko tanssikohtauksen. Sitä hän oli katsellut hurmioituneena, kun vanha menuetti oli salissa kaikunut avaantuvan oven kautta. Monsieur Rivoir'in nostaessa huvimarsalkan sauvaansa hovijunkkari oli innostunut lyömään tahtia alppisauvallaan, sillä hänen mielensä paloi ja väsynyt katse elostui, kun hän muisti monet nuoruutensa kisat ja karkelot. Hänen mielensä oli tehnyt lähteä saliin, mutta hän muisti sopimattoman pukunsa ja luuvalonsa. Hän istuutui, koputti sauvalla kuskin selkään ja huusi, ikäänkuin olisi tahtonut paeta jotakin mennyttä muistoa.
– Kuules, Gulja, aja Terrabonaan, koska sieltä näkyy valoa. Se on merkkinä siitä, että siellä on vieraita. Sain tästä katselemisesta jo tarpeekseni.
– Niin minäkin, kuski sanoi, ehkä Terrabonassa saa pienen, piristävän ryypyn.
– Taidat sinä muistella entistä neveskaasi siellä kotikylässä, kun taljankka soi kylän krouveista. Ei kuunnella enää niitä seireeni-ääniä, Gulja! Me olemme jo vanhoja konkareita, vaikka emme olekaan valakoita.
Kuski nauroi, hoputti hevosiaan ja löi pitkällä piiskalla ilmaan, hevosen selkään ei saanut sattua, se oli hovijunkkarin määräys. Pian kuomireki seisahtui Terrabonan lyhtyjen valaisemien portaiden eteen, ja Terrabonan uusi lakeija tuli avaamaan kuomireen ovea. Lakeija hämmästyi ja huudahti:
– Ei, ei, ei tänne moukkia lasketa, ja riensi ilmoittamaan paroonille oudosti puetun vieraan tulosta. Hovijunkkari istui odotellen reessä, kun lakeija tuli takaisin, kumarsi ja pyyteli anteeksi:
– Teidän ylhäisyytenne. Anteeksi, en tuntenut herra hovijunkkaria.
– Niin, niin, ei ole koiraa karvoihin katsomista. Sinulla on kyllä koiran virka ja villat, mutta et sinä siksi vielä ole ristisiitoksinen rotukoira, koira vieköön, hovijunkkari sadatteli ja riensi kepeästi pienillä jaloillaan yläkertaan.
Kun hovijunkkari avasi oven, hän huomasi hämmästyksen kaikkien kasvoilla ja hän nautti tästä, suupielissä hiukan ilkkuva ilme. Parooni katsoi häntä halveksien ja tarkastelevasti, tohtori Gambergin kasvoilla oli huvitettu irvistys, mutta maaherra Reinhold Rebenhaus, hänen vanha ystävänsä, riensi häntä vastaan hymyillen, syleili häntä ja huudahti:
– Rakas serkku, Fredrik August, olipa tosiaan hauska tavata sinua pitkästä aikaa, mutta mikä sauva sinulla on kädessä?
– Se sauva on tuotu Palestiinan pyhältä maalta.
– Aiotko sinä tehdä sinne toivioretken ja jatkaa aina taivaan portille saakka, Gamberg kysyi.
Hovijunkkari tervehti ohimennen tohtoria ja kumarsi kylmästi ja kohteliaasti paroonille.
– Niin, sinne olemme menossa kaikki maailman matkamiehet, sillä maailmanloppu voi olla lähellä. Mitä sinä, Gamberg, sanot, jos tietäisit, että sinun huomenna kuoleman pitäisi.
– Oo, minä järjestäisin vanhojen rahojen kokoelmani, kaikki paperini, ripulireseptit, pelikortit ja lahjoittaisin perimättömät laskut ahneille, terveille sukulaisilleni. Maassa on koleera. Matkoillani maakunnassa olen tottunut näkemään kuoleman silmästä silmään. Ihmiset kaatuvat kuin niitetty ruoho. Kuolema ei ole mitään. Enintään on se myrkytystä.
Terrabonan isäntä hätkähti, mutta salasi rauhattomuutensa.
– Tiedättekö, kuolemanpelko voi pelastaa ihmisen esimerkiksi juoppoudesta, Gamberg jatkoi.
– Selitähän tarkemmin, maaherra sanoi, sinulla Gamberg on ansioita, olet saanut tämän hirveän ruton vähenemään maakunnassa.
– Niin, ei rutto pakene, vaikka ratsumestari esimerkiksi pakeni Humusaareen ja koetti viinalla kesyttää tätä mustaa hirviötä. Kuulemma ei ollut pikaria, mutta herrat katkaisivat sokeritopan pään ja joivat siitä. Ehkä se auttoi, mutta ei se aina auta, ei sauna, viina eikä tervakaan. Onneksi sitä ei näillä seuduilla ole paljon ilmennytkään.
– Tiedättekö, miten minä nuorena assistenttina paransin erään toverini, joka laboratoriossa valmisti spriistä likööriä?
– Miten niin, parooni kysyi, voit tarkastaa myöhemmin minunkin sydäntäni.
– Olimme vallattomia ylioppilaita ja asuimme talvea Ullanlinnan kylpylässä Helsingissä. Ammehuone oli makuuhuoneena ja pukuhuone työhuoneena. Iloisia aikoja!
– Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus, hovijunkkari hyräili vanhaa saksalaista teinilaulua.
Gamberg jatkoi: Ajurilla ajaen minulla ja toverillani kerran oli keskellämme luuranko, vanha Kaisa ja se herätti huomiota eräänä vappuna. Rumaa pilaa ehkä! Mutta toverini alkoi juopotella, hän hoiperteli joka ilta yhteiseen huoneeseemme. Kerran päätin häntä peloittaa. Sidoin langoilla pääkallon ja käsivarsiluut, johdin sitten langan sänkyni alle. Kun toveri yöllä kompuroi huoneeseen, aloin sängyn alla kiskoa lankojani. Toveri sytytti tulen talikynttilään ja tarkasteli huonetta. Silloin alkoi luurangon pää liikkua ja kädet ristissä rinnalla löivät yhteen. Toveri karkasi pystyyn, luuli näkevänsä pikku-ukkoja. Sen erän perästä ei hän enää palannut päihtyneenä kotiin. Niin, niin Rurik, olen minä jotain hyvääkin tehnyt tässä matoisessa maailmassa. Mutta sinä, hovijunkkari olet kummallisessa asussa, oletko unohtanut pyhäpäivän?
– Näinkö hovijunkkari kunnioittaa minun kotiani, muonamiehen puvussa?
– On minulla kotona parempikin puku, vaikkei puku miestä tee, ei kiiltävä aatelismiekkakaan, jos sitä väärin käyttää.
– Onko siitä jo juoruja levitetty, siitä sakastiseikkailusta? parooni sanoi. Minä välitän viisi, mitä minusta sanotaan.
– Vaarallinen juttu, hovijunkkari sanoi. Kirkkoherra oli hyvin kuohuksissaan tämän asian johdosta. Ajattele, parooni, että sinullakin on oma poika. Mitä sanoisit, jos hänen kimppuunsa käytäisiin ase kädessä. Sinä et ole elämästä vielä mitään oppinut. – Mutta en näe täällä hovioikeudenpresidenttiä. Beata Birgittaammekin olisin tahtonut nähdä, mutta hän ei varmaankaan täällä Terrabonassa olisi saanut joulurauhaa.
– Vieläkö uusi viini kuohuu vanhassa leilissä? parooni sutkautti. Mitä olet kuullut hänestä?
– Beata-rouva on käynyt pappilassa ja viettää nyt joulua kapteenin puustellissa. Kyllä Klausta ja Bendlasta tulee onnellinen pari ja minä annan heille komean häälahjan.
– Vai pappilassa, viholaispesässä, se vielä puuttui, parooni sanoi kiivastuen. Terrabonaan ei sitä paria lasketa, mutta voithan sinä, hyvä hovijunkkari, vuokrata heille jonkin kamurkan Noakin arkistasi.
– Niin, ei sitä tiedä, koska vedenpaisumus vyöryy Terrabonankin yli. Hyvä ajoissa reivata, varata ja valita. Klausta minä teen arkin perämiehen, Gambergista syöpäläisten myrkyttäjän, sinusta, maaherra, arkin viinipuunvartijan, kun me kerran törmäämme jollekin Araratin vuorelle ja perustamme uuden, paremman yhteiskunnan.
– Rousseaun oppien mukaan? kuvernööri kyseli. Nelinkontinko meidän taas pitää ryömiä kuin lapset.
– Pystypäisinä kuljemme oman sisäisen luontomme ja oppimme mukaan kohden kirkastuksen vuorta ja ikuisuutta.
– Sinulla hovijunkkari on suuria suunnitelmia, mutta tokko saat niitä koskaan toteutetuiksi.
– Kaikelle uudelle ensin nauretaan, kuten te nyt minulle nauratte. Vanhasta tehdään uutta ja uudesta taas vanhaa ja lopusta pitää isä Jumala taivaassa huolta.
– Voit olla oikeassa, rakas ystävä, jos löydät Jerusalemin temppelin aarteet, niin sinua pidetään nerona – jollet, niin sinua sanotaan hulluttelijaksi.
– Tämä maailma on suurin hulluus taivaan alla, mutta herra parooni katsoo minua jo kuin tungettelijaa. Kutsumaton vieras on pahempi tataaria, sanoo slaavilainen sananlasku. – Terveisiä hovioikeudenpresidentille. Beata Birgitta-rouva kaivannee häntä, mutta ehkä ei paroonitarta täällä kaivatakaan. Olen ehkä jo puhunut liikaa. Minä menen jo, ehkä palaan pian paremmassa asussa. Kuskikin on jo varmaan kuskipukilla jäätynyt, kun häntä ei ole keittiöön käsketty.
– Älä vain tule taivaallisessa asussa, kuten eleli Aatami paratiisissa, parooni sanoi ja viittoili ylimielisesti kädellään.
Hovijunkkari nyökäytti päällään, kolautti sauvallaan lattiaan ja lähti tepsutellen alakertaan.
– Kummallinen mies, parooni sanoi. Mitä hän tarkoitti?
– Kummallinen kyllä, tohtori sanoi, mutta älykäs houkkio ja haaveilija. Tuollaiset tuohipäät osaavat aina peittää tarkoituksensa.
– Hyvä ihminen, maaherra sanoi, kuka meistä täydellinen lienee?
Hovijunkkari viipyi tuskin tunnin, niin jo karahutti uudestaan Terrabonaan. Tällä kertaa hänellä oli päässä kolmikolkkainen kultareunainen hattu, jalassa kultaraitaiset housut, rinnassa kunniamerkkejä ja kupeella lyhyt miekka tupsuineen. Hän astui nyt arvokkaana Terrabonan vierassaliin. Kumarsi, kiitti ja lähti jälleen kiireesti alakertaan eikä suostunut jäämään hartaista pyynnöistä huolimatta.
Samaan aikaan vanhassa Korkeilan sotilaspuustellissa nousivat kapteenin perhe, Klaus, Beata-rouva ja vanha Mari päivällispöydästä. Kapteeni luki pöytärukouksen ja toivotti kaikille jouluiloa ja rauhaa. Huoneen kulmassa seisoi pieni joulukuusi hopealankoineen, tähtineen ja vahakynttilöineen. Bendla seisoi rahilla ja sytytti ylimmät kynttilät palamaan ja Rosalie alimmat. Huone oli nyt hyvin kodikkaan ja iloisen näköinen, kun tyttäret olivat kiilloittaneet ja päällystäneet hovijunkkarin lahjoittamat, Ritoniemen ullakolta tuodut huonekalut. Ne loistivat joulukynttilän himmeässä valossa, kun pieni kattokruunu oli sammutettu. Ja Klaus oli vajasta tuonut puita takkaan, mikä nyt räiskyi riemullisesti levittäen huoneeseen tuohen ja puupihkan hajua. Muutenkin huone oli koristettu kuusen ja männynhavuilla. Paroonitar Beata istui valkean ääressä, vanhassa nojatuolissa tässä hurskaan hartaassa kodissa ja tunsi isosta aikaa ensi kerran viihdytystä ja onnea elämässään. Se olikin ollut ainaista ahdistusta ja pelkoa. Hän nojasi jalkansa sudennahkataljaan, jonka Klaus oli jäältä tuonut ja nylkenyt. Kun tuuli tuli puuskuttaen yli Pyhäjärven ravistellen kattoa, tuntui nyt sisällä sitä rauhallisemmalta. Toisinaan kattopiippu vinkui ja viskasi huoneeseen sauhua, mikä haihtui avattuun eteiseen. Ilta oli pilkkosen pimeä, mutta tähdet tuikkivat harhailevien hattaroiden lomista. Niin, yö ulkona oli musta ja uhkaava, mutta valoa yöhön loivat tuikkeet himmeistä navetanakkunoista sekä tallilyhdyistä, jotka liehuivat talon ja ulkohuoneiden välillä.
Myrsky ei tavoittanut Beata Birgittaa täällä, mutta kuitenkin hänen kasvoillaan lepäsi ahdistava alakuloisuus ja pelko jostakin tulevasta ja tummasta, mikä tunkeutui ulkoa, kun korkeat kinokset ja jäiden lumivaipat erottivat kartanot toinen toisistaan, niin että harvoin kuului tiellä iloista kulkusten kilinää. Klaus ja Bendla istuivat käsi kädessä sohvannurkassa katsellen säteilevää joulukuusta, ja Pamela-rouva istui Beata-rouvan vieressä kuin valpas valvojatar. Hän sanoi hiljaa:
– Niin, Beata rakas, täältä sinä löydät aina turvan, jos jotakin sattuisi, jotakin ikävää. Mutta olkaamme Jumalalle kiitollisia, että hän on johdattanut nuoret sydämet lähemmäksi meitä, että he nyt saavat uuden kodin, perustettakoon se vaikka korpeen.
Siihen kapteeni sanoi sävyisällä tavallaan:
– Niin, Pamela, muistan ilolla sen hetken, kun toin sinut tähän kotiin, jonka olen uudestaan rakentanut.
– Niin, niin, Klaus ja Bendla, en voi muuta toivottaa teille kuin rikasta onnea ja menestystä, sillä minun käteni ovat köyhät.
Pamela lisäsi siihen:
– Köyhempää ja kurjempaa oli Suomen sodan aikana, jolloin sinä Einar palasit sodasta.
– Etkö isä, suonethan minun sanoa niin, etkö sinä voisi kertoa jotakin muistelmaa sodasta, Klaus sanoi.
Siihen Rosalie:
– Niin, jouluna kummittelee, vainajille on viety saunaan ruokaa, niin että maahiset antaisivat ihmisten olla rauhassa. Ja pitkästä Piena-ritarista Mari voisi kertoa.
Beata-rouva sanoi:
– Mari kertoi minulle jo lapsena tarinoita, hän on oiva sadunkertoja ja viisaita sananlaskuja hän käyttelee kaikissa elämäntiloissa. Ja Mari opetti minua lukemaan tietäjä Swedenborgin kirjoja, häntä saan kiittää siitä, etten nuoruuden humussa ja sumussa unohtanut, että meitä johtaa korkeampi kaitselmus ja salaiset voimat, joita emme näe, mutta jotka me tunnemme.
– Teit hyvin, rakas Beata, kun veit mäkitupalaisille ruokaa, rahaa ja Rosalie auttoi sinua jakelussa. Kun tekee muut ihmiset iloisiksi, niin tuntee itsekin salaisen ilon tunnossaan, mikä ehkä on kovettunut elämän kieroissa kamppailuissa. Pamela-rouva puristi Beatan kättä ja huokasi.
– Mutta, Klaus keskeytti hiljaa kapteenin rouvan tunteenpurkauksen, antakaamme nyt kapteenin puhua, nyt kun sota vielä riehuu maailmalla, vaikka saisimmekin rauhan kevääksi. Pahemmin vanhat vainolaiset entisinä aikoina raivosivat ja ryöstivät täällä, kun apua ei saatu ulkoa ja täytyi luottaa vain ryysyisiin sotureihin ja sisseihin toivottomassa taistelussa ylivoimaa vastaan.
– Niin, kapteeni sanoi, muistan minä erään tapauksen, mikä sodan ajalta erikoisesti on jäänyt mieleeni. Se tarina on julma, kuten sota aina on.
– Niin, isä kerro, niin me kuuntelemme, vahinko, ettei ruotumestari ole kuulemassa, sillä hän on soittamassa klanetillaan Kerstilässä, palaa kai myöhemmin.
Kapteeni alkoi: "Eräässä talossa olivat kasakat käyneet ryöstämässä. Isäntä ja viisi poikaa taistelivat heitä vastaan. Kolme poikaa kaatui kirves kädessä kynnykselle, mutta isä ja kaksi poikaa pääsivät vihdoin pakoon piilopirttiin ja he päättivät kostaa, koska kasakat olivat vieneet ratsun selässä talon ainoan tyttären. Kasakat ratsastivat tiehensä ja päättivät tulla takaisin viedäkseen viljat aitoista ja kaurat laarista. Sillä aikaa isä ja pojat hiipivät taloon, sytyttivät tulen takkaan, kattoivat honkapöydän kuin vieraita varten, asettivat pöydälle monta viinanassakkaa, ruoat sikin sokin ikäänkuin juuri syömästä olisi paettu. Isä poikineen hiipi porstuakamarin kautta talon läheiseen metsään, siellä he odottivat kasakoita. Nämä tulivatkin pian karahuttaen pihalle. Edellisellä kerralla olivat aterioineet pihalla ja jättäneet nurmelle homeisia limpunkuoria. Pienet kylän pojat huusivat heidän jälkeensä, kuullessaan poistuvan kasakkajoukon hevostenkavion kapseen:
– Hoi, hoi, home jäi! Niin kertoo tarina.
Kun kasakat nyt astuivat tupaan, he heti rupesivat syömään ja juomaan. He joivat niin ylettömästi, että kellistyivät pian lattialle nukkumaan. Isännän pojat kurkistivat akkunasta, ja kun he huomasivat viholaisten nukkuvan sikeässä unessa, he kokosivat vajasta ja tallinparvelta olkia, kantoivat ne tuvan porstuaan ja sytyttivät ulkoa talon tuleen. Pian loimusi koko talo ilmitulessa. Kasakat heräsivät sauhuun ja liekkeihin ja tukehtuivat sekä kuolivat romahtavien ja kaatuneiden seinien sisälle. Se oli sen tarinan loppu! Nuorin poika oli kostanut siskonsa ryöstön ja häväistyksen. Kosto voi olla julma, mutta se voi olla myös ihana, silloin kun on kysymyksessä joko suloinen elämä tai kauhea kuolema".
– Se oli hirvittävää, Beata-rouva sanoi, kun herkkä tuska kuvastui hänen katseessaan kertomuksen joka sanaa ja tapauksen joka käännettä seuratessaan.
– Niin, se oli karmeaa, Pamela-rouva sanoi, niin te miehet voitte tuntea siitä rohkaisua, mutta me naiset värisemme joka verisoluinemme, ikäänkuin meitä itseämme olisi häväisty. Me itkemme sukupuolemme puolesta.
– Vihollista ei auta sääliä, Klaus huudahti. Saman se olisi tehnyt meille.
– Niin on! kapteeni sanoi. Minä tai sinä, ei sota lue lakia ja se laki on: voita tai kuole.
– Ja nyt sinä, Rosalie saat viihdyttää vierastamme jollakin vanhalla jouluvirrellä, kapteeni sanoi jotakin sanoakseen. Bach rauhoittaa aina, voit myös soittaa Händel'in Largon.
– Niin soita Largo, rakas Rosalie, se on minun mielikappaleeni, Beata sanoi kuin kuiskaten.
Rosalie asettui vanhan klaverin ääreen ja liikutteli pitkillä, soukilla sormillaan kellastuneita koskettimia. Hänen hiukan punertava tukkansa, viheriäisen rusetin koristamana kimmelsi kullalle ja pronssille, kun hän kohotetuin katsein hiljaa soitteli. Kaikki istuivat hiljaisina ja hartaina vanhassa puustellissa pyhän soiton lumoamina, kunnes vanha Mari tuvan lämmöstä ja puheen sorinasta raukeana oli nyökähtää jakkaraltaan niin, että harmaa pää vaipui syliin. Bendla hymähti tämän nähdessään.
– Kas, Mari nukahti kesken, mutta ei ihme, kun nousi jo kolmelta aamulla valmistamaan jouluruokia.
– Niin, Mari hymyili, näin unta, että olin taivaassa ja enkelit soittivat minulle harpuilla ja symbaaleilla.
– Niin, Mari onkin enkelien näkijä, Beata Birgitta vakuutteli.
– Hyvä, ettei kuullut minun sotkuista soittoani, Rosalie sanoi vaatimattomasti.
– Ja nyt on Marin vuoro, Klaus sanoi ja asetti selkähuivin Marin hartioille. – Kas noin.
– Niin, Mari, kerro se joululegenda Pitkästä-Pienasta ja enkeleistä, Beata kehotteli ja rohkaisi.
Mari esteli ja sanoi: – Enhän minä osaa kertoa niin hyvin kuin kapteeni. – Se tarina on niin vanha kuin minäkin ja vielä paljon vanhempi.
– No hyvä, että nuoretkin sen saavat kuulla. Niin, Mari, kiedo unesi kerälle ja viskaa sänkysi perälle.
– Voi, voi, kun te nuoret kiusaatte minua vanhaa ihmistä. Mutta jos se huvittaa, niin minä kerron.
Kaikki asettuivat piiriin lähemmäksi takkavalkean ääreen ja vanha Mari alkoi kertoa.
– Minä kerron, ehkä siitä on huviksi ja opiksi. Sillä oppia on ikä kaikki.
– Me kuuntelemme, nuoret sanoivat yhteen ääneen. Ja Mari alkoi kertoa:
– "Vanhassa käräjäpuustellissa, siihen vanhaan hyvään aikaan, eräänä jouluaattona istuivat laamanni ja käräjäkirjuri valmistellen joulujuomaansa. Käräjäkirjuri katsahti veitikkamaisesti ulos akkunasta kauas vanhalle hautausmaalle ja virkkoi:
– Tänä iltana se Pitkä-Piena taas kummittelee vanhalla hautuumaalla.
– Vai kummittelee, hehee, laamanni ilkkui.
– Kutsuhan renki-Mattisi tänne, käske valjastamaan ratsuhevonen, annahan vahvan Matin karauttaa hautausmaalle. Matti tuokoon tänne Pitkän-Pienan, minä sillä aikaa kerron tarinan Pitkästä-Pienasta.
Laamanni teki kuten käräjäkirjuri neuvoi ja pian renki-Matti karahutti hautausmaalle. – Käräjäkirjuri alkoi:
– Niin – kerrotaan, että Piena oli mahtava ritari keskiajalla, asui tuolla Ryömän törmänteellä linnassaan. Pitkä oli, päätä pitempi muuta kansaa, karski, komea ja kamala. Renkinsä kanssa hän kesäiltoina väijyi seudun neitosia, monta oli viatonta vietellyt, kätkenyt linnan komeroihinsa. Kolme oli impeä seudun ihaninta, joita ei koskaan päästänyt takaisin ihmisten ilmoille. Linnasta kuului illoin ilonpitoa ja hurjaa soittoa, mutta yöllä kajahteli yli seudun kolmen neidon kummallinen kauhunnauru. Pitkä-Piena se silloin kutitti nuoria lemmikkejään. Sillä siihen aikaan hän oli rakastunut kuninkaan knaapin kauniiseen Inka-tyttäreen, joka asui tuolla joen vastapäisellä törmänteellä kartanossaan. Mutta knaapinkartanon isäntä oli pannut ehdoksi kosijalle, että hänen täytyi karkottaa kaikki laittomat lemmikkinsä. Ja niin kutitti hän kivisaunassa jouluaaton lauvantai-iltana kaikki lemmikkinsä kuoliaaksi, sytytti saunan palamaan peittääkseen tuhotekonsa. Eikä sitä tietänyt kukaan muu kuin ritari Piena. Hän vietti häänsä Inka-neidon kanssa, mutta hääyönä iski salama Pienaan, kun hän armaansa kanssa lepäsi häävuoteellaan. Ja kerrotaan, että ruumista kuljettavat parihevoset pillastuivat hautuumaan mäessä, eikä niitä saatu menemään kalmiston portista. Ruumis vieri arkusta ja haudattiin sukuhautaan lähelle kirkon pääovea, jonka vieressä seinäkomerossa siihen aikaan seisoi puinen pyhimyskuva. Pyhimyskuva on aikoja sitten kadonnut, mutta vieläkin kummittelee Pitkä-Piena vanhalla hautausmaalla.
Käräjäkirjurin tätä kertoessa Vahva-Matti saapui hautausmaalle ja sitoi hevosensa erääseen hautaristiin ja kulki kirkon pääovea kohden.
– Missä se Pitkä-Piena nyt sitten on? Kyllä minä sen kummittelijan kuljetan laamannin puustelliin, vaikka se olisi itse pääpaha, Matti uhitteli itsekseen puhuen.
– Täällä olen, ääni sanoi seinäkomerosta ja käsi tarttui Mattiin.
– Mitäs sinä minua kouristelet, Matti sanoi, mutta rautaisen luja, luinen käsi ei hellittänyt.
– En saa lepoa, ennenkuin pääsen ovesta kirkkoon.
– Mikset saa lepoa?
Käsi kouristi yhä rautaisemmin Matin ranteen ympäri.
– Olen monena yönä noussut haudastani. Olen pyrkinyt kirkkoon rukoillakseni syntieni sovitukseksi, mutta ovi ei aukene. Viattomain veret sen estävät.
– Mitkä viattomain veret?
– Olen kutittanut kuoliaaksi kolme lemmikkiäni. Etkö kuule niiden laulua kirkosta?
– En kuule mitään, Vahva-Matti vastasi vavisten.
– Ota minut selkääsi, ihmisen lapsi, sinä olet viaton, sinä kyllä pääset kirkkoon. Koputa ovelle.
– En minä uskalla, Matti valitti ja teki vastarintaa rientääkseen hevosensa luo.
Silloin kylmä henkäys huohotti hänen niskassaan.
– Jollet sinä suostu pyyntööni, niin minä vien sinut keskiyön hetkellä mukanani hautaan ja kiirastulesta helvettiin. Kohta sinä kuolet, jollet minua nyt auta.
Silloin renki pelästyi kalmankalpeaksi, notkisti polviaan ja otti Pitkän-Pienan selkäänsä. Koputti kirkon ovelle, mikä heti aukeni. Samassa leimahtivat kirkon kristallikruunun vahakynttilät ilmituleen ja urut lehterillä alkoivat soida. Alttarilla seisoi kolme ihanaa impeä valkoisiin vaatteisiin puettuna. Taustalla näkyi kuin sininen taivas, kirkkauden kukkula ja rakennus, mikä paloi. Niillä immillä oli valkeat liljat käsissä, jotka paloivat kuin liekit. Näkymätön kuoro säesti lehterillä, kun neidot, jotka olivat kauniit nähdä kuin enkelit, lauloivat katseet korkeaan ristikattoon kohotettuina ylistyshymniä taivaan vastasyntyneelle yljälle. Ne ihanat immet lauloivat Te Deumia ja Ave Mariaa kaikkeuden korkealle hengelle.
Renki kulki kuin pakosta alttaria kohden. Pitkä-Piena kuiskasi rengille:
– Rukoile minun, puolestani.
Renki rukoili ja pyysi armoa ja anteeksiantoa enkeleiltä. Ne olivat niitä saunaan poltettujen, poloisten impien heleitä henkiä.
Vaieten enkelit viittoivat hautuumaalle.
Pitkä-Piena seisoi täysissä varustuksissaan alttarin edessä, mutta enkelit eivät antaneet armoa entisen kiusaajansa levottomalle hengelle.
– Polvistu ja rukoile itse suurien syntiesi takia, sillä kerran kutitit sinä meidät kuoliaaksi ja poltit meidät. Kiirastuli on meidät synneistämme puhdistanut, mutta veri meidän verestämme tahraa vieläkin synnillisiä sormiasi.
Silloin Pitkä-Piena polvistui. Hänen varjonsa ulottui kirkon kattoon saakka. Hän lauloi Te Deumia ja Ave Mariaa. Kristuksen puhdistavan veren nimeen kallisti hän onnettoman otsansa kolme kertaa kivilattiaan. Silloin humahti kirkossa ikäänkuin siipien suhina olisi täyttänyt ilman. Urutkin humahtivat mukana ja vielä valtavampi, kirkas valo valahti valaisten koko kirkon ja hautausmaan.
Hiljaa maassa maaten Piena-ritari mutisi syvien syntiensä takia, nostaen käsiään kohti korkeutta:
"Puer singularis,
O Christe, stella maris,
salus in procella,
nate de puella,
Dominum pro nobis interpella."Ja kun kirkonkellot tapulissa alkoivat soida julistaen Vapahtajan maailmantuloa, silloin paha painostus pakeni ritarin pään päältä. Immet astuivat alas alttarilta, ympäröivät ritarin nostaen liekkililjojaan hänen päänsä yli ikäänkuin häntä siunatakseen. Ja Pitkä-Piena nousi lattialta. Hän kulki hitaasti pitkin kirkon ristikäytävää. Alttari-immet olivat kadonneet. Kaikki kirkon valot sammuivat. Renki laahusti kirkonovesta haparoiden pilkkopimeään yöhön.
Ovi paiskautui itsestään kiinni rengin takana. Vahva-Matti kaatui ja heräsi puoli tainnuksissa hautuumaalla. Irroitti ratsun rautarististä ja laukkasi kauhunkiireellä kotiin, ikäänkuin Pitkän-Pienan varjo olisi istunut hänen takanaan ratsun selässä. Vasta maantien risteykseen päästyään hän huokasi helpotuksesta. Karautti kartanoon, vei ratsun talliin ja meni itse sanaa kenellekään sanomatta tallin ylisille nukkumaan. Vasta aamuyössä armahtava uni tuli hänen silmiinsä. Hän ei tullut kertomaan kummallisesta näystään laamannille ja käräjäkirjurille, jotka jo elivät muissa iloisemmissa tunnelmissa ja olivat jo unohtaneet koko kummitustarinan.
Mutta siitä jouluyön hetkestään hautausmaalla Matti ei koskaan uskaltanut kenellekään kertoa. Pian hän muutti laamannin vanhasta käräjätalosta. Lähti kiertämään maita mantereita."
Kun vanha Mari oli lopettanut joulutarinansa, kello löi kaksitoista vanhassa, härmäläisessä, kylänikkarin kyhäämässä kaappikellossa, jossa oli Pyhäjärven sepän tekemät raskaat rautapuntit. Sen savuttuneessa kellotaulussa oli nuolella ja tähdellä varustettu messinkinen, viikonpäiviä osoittava viisari, mikä oli seisahtanut sisänumeron 31 kohdalle. Kellon koko yläosa oli kuin vaakunakilven kruunulehtikiehkura, kuin jonkin aikoja sitten häipyneen metsänotuksen pää. Ja taulun alaosassa pikimustin kirjaimin sana: Könni. Mutta ihmeellisintä oli, että se kävi oikein ja tasaisesti. Viisi minuuttia vailla se joka tunti ryki ja ryski ottaakseen vauhtia kuin vanhus ylämäkeä läähättäessään. Beata Birgitta seurasi viisarin kulkua kuin hän siitä olisi lukenut jonkun omaisensa kohtalon. Hän kätkähti, ikäänkuin hän olisi kuullut kirkonkellojen soivan.
– Mitä sinä hätkähdit, Beata? Pamela-rouva kysyi.
– Olin kuulevinani sielunkellojen soiton, samoin kuulin kerran, kun laamanni vainajakin kuoli. Mitähän voi tapahtua? Minä pelkään aina keskiyön aavehetkeä, en pääse siitä pelosta.
– Sinun täytyy vapautua tuosta tuskallisesta tunteesta. Korvasi ovat liian herkät kuulemaan erilaisia, muistiin palaavia sointuyhdistelmiä.
– Unet, uunat ja aavistukset tietävät usein jotain päinvastaista, minä luulen, että kello soitti häämarssia. Rosalie sanoi ja vilkaisi veitikkamaisesti Bendlaa ja Klauta.
– Se on vain merkki siitä, että joulu-aatto on loppunut ja siitä, että on jo aika mennä nukkumaan, kapteeni sanoi täsmälliseen tapaansa. Kapteeni tarjosi kohteliaasti kätensä Beata Birgitta-rouvalle ja talutti hänet käsivarresta pitäen, Pamela-rouvan saattamana makuuhuoneen ovelle. Yllään hänellä oli vanha, uskollinen sotilastakkinsa. Kapteeni teki kunniaa kädellään, kohottaen sen ohimolleen.
– Hyvää yötä, kaikki. Nukkukaa hyvin, lue ehtoosiunaus, Pamela.
– "Sinun puolees, Herra, minä ylennän sydämeni. Herätä minua oikialla ajalla, että eläisin ja näkisin huomisen päivän ihanan valkeuden."
– Amen, kapteeni lisäsi ja meni huoneeseensa ryhdikkäänä ja rotevana.
– Hyvää yötä, isä ja äiti, talon nuori väki toivotti ja lähti sammuttamaan joulukuusen kynttilöitä.
Pian vanhassa sotilaspuustellissa oli hienoisen hiljaista. Tuulikin oli pyyhkinyt yli Pyhäjärven lumisen lakeuden, levätäkseen se oli vaipunut rantametsien murroksiin ja louhikkoihin. Mutta Kerstilästä ja Terrabonasta valot vielä vilkkuivat yön pimeyteen.
Maa nukkui, mutta taivaan suuret silmät, tähdet valvoivat, ikään ne olisivat räpäyttäneet ripsiään ja miettineet avaruuden arvoituksiaan.
XXV
Seuraavana päivällä Terrabonan pääportaiden edessä oli kahdet perhevaunut ja parihevoset, jotka levottomina kaapivat käytävän santaa. Kuskit istuivat korkeilla etuistuimillaan odotellen vieraiden saapuvan yläkerrasta. He vilkaisivat kartanon yläakkunoihin, jotka olivat kristallikruunuilla valaistut, vaikka oli vielä päivä, sillä mustat pilvet hämärtivät huoneiston. Se ennusti lumimyrskyä.
Yläsalissa parooni von Brinckenhjelm seisoi kohteliaasti kumartaen appensa, hovioikeudenpresidentin ja maaherran edessä ja sanoi helpottavan vapautuneena:
– Vai pitää teidän jo nyt lähteä, tämä oli kovin lyhyt vierailu. Parooni ei kuitenkaan näyttänyt tyydytystään, vaan oli olevinaan pahoillaan.
Maaherra, kreivi Rebenhaus kumarsi ja sanoi:
– Niin, meidän täytyy jo lähteä, talo työlle, vieraat tielle. Minuakin odottavat työt kaupungin puistossa, jossa vangit rakentelevat kiviaitaa, on kolera-aika ja perheenikin on jo kylläinen tästä erinomaisesta vieraanvaraisuudesta. He ovat kai jo pukeutuneet matkaa varten.
Samassa kreivitär ja tyttäret tulivat jo matkatamineissaan. Sabine ja Bogislaus ilmestyivät myös – Kerstilän kartanotanssiaisista hiukan väsyneinä – hyvästelemään vieraita. Erikoisesti nuori parooni hääräili Agnes-neidin luona ja sanoi hänelle kohteliaisuuksia ja toivotti onnea matkalle. Hän veti taskustaan tanssiaisten aikana katosta pudonneen kristallikruunun lasipuikon ja näytti sitä nuorelle kreivittärelle ja kuiskasi:
– Tämän minä, armas, armollinen neiti, pidän muistona. Koska saan käydä Perttulassa, niin voisimme tilata kauniin kuutamon ja ratsastella taas pitkin Hattelmalan harjuja.
Nuori kreivitär Agnes punastui ja sanoi puoleksi kuiskaten:
– Iloisiin näkemiin, herra parooni!
– Näkemiin, kreivitär! Minä tulen kaipaamaan teitä. Minä en kestä tätä maalaisyksinäisyyttä. Te olette tuonut meille iloa ja vaihtelua. Ehkä minä teidän takianne pyydänkin siirtoa Hämeen rykmenttiin, koska uusi keisari ehkä sallii meidän taas pitää omia rykmenttejä.
Parooni käski nyt valjastaa huonoimman hevosen kuomireen eteen, antoi kuskille kirjelapun ja sanoi:
– Anna tämä vapaaherrattarelle, äläkä palaa, ennenkuin vapaaherratar on reessä. On kiire, aja! Ymmärrätkö! Kapteeni Arvellanderin sotilaspuustelliin!
– Kyllä ymmärrän, herra parooni, kuski sanoi ja hoputti hevostaan ja katosi koivukujaa pitkin aivan toiselle suunnalle.
Kun kuski oli häipynyt puiden varjoon, alkoi sataa lunta. Taivaanranta yhä tummeni ja kävi uhkaavaksi. Ilmatkin vaikuttivat usein paroonin mielialaan. Hän oli onnellisesti selviytynyt renkivoudin ja papinpojan selkkauksesta, mikä olisi voinut käydä hänelle kohtalokkaaksi, niin ettei hän siitä olisi selviytynyt kihlakunnan oikeuden tuomiolla. Ja parooni alkoi pitää muita ihmisiä onnettomuutensa aiheuttajina, myöskin laamanni Siivert-vainajaa, Beata Birgitta-rouvan ensimmäistä miestä, saman kihlakunnanoikeuden tuomaria, joka oli hänelle nyt alituisena vaarana ja varjona vielä kuoltuaankin. Kun paroonia ei enää uhannut laintuomio, hän tunsi itsensä taas varmaksi, melkeinpä uhittelevaksi. Ja hän oli nyt päättänyt panna peliin viimeisen valttinsa. Tänä iltana hän pakottaisi Beata Birgittan erikoisella luovutuskirjalla siirtämään sääntöperintötilan Klaus-pojaltaan hänen omalle pojalleen Bogislaukselle, taatakseen kuolemansa jälkeen Terrabonan hallinnan ja omistusoikeuden omille lapsilleen. Muuta neuvoa ei ollut. Hän oli jo velkaantunut korviaan myöten. Pankki ei enää myöntäisi hänelle luottoa ilman tätä luovutuskirjaa. Terrabona olisi muuten vararikon partaalla. Karhunpään ratsumestarillekin hän oli ison summan velkaa, ja nyt hän mietti keinoja siitä velasta päästäkseen. Hän oli jo päättänyt naittaa Sabinen ratsumestarille, sillä tyttären kukoistuksen aika alkoi jo lakastua, kuten hänen kuulu kauneutensa. Sabine oli antanut rukkaset niin monelle kosijalle, että nämä kävivät välinpitämättömiksi. Kerstilän Saska-parooni oli liehitellyt tanssiaisissa Sabinea, mutta tämä oli kyllästynyt imeliin sanoihin ja tyhjänpäiväisiin mairitteluihin niin, että Sabine vastakohtana melkein jo kaipasi ratsumestarin kiihoittavia karkeuksia, jotka ärsyttivät hänen itserakkauttaan ja hämmästyttivät häntä, hemmoteltua kartanon kaunotarta niin, että hän alkoi uskoa ratsumestarin rehelliseen ja rehevään olemukseen, josta vielä uhosi miehistä voimaa ja hienotunteisuuttakin, kun osasi ottaa hänet tältä kannalta. Sabine muisti kohtauksen maantiellä ja metsässä jahtimatkalla, kun hän oli pudonnut ratsun selästä suoraan ratsumestarin syliin. Ratsumestarin luja, lämmin puserrus oli saanut Sabinen viileän veren kuohahtamaan ja se herätti hänessä kaipausta, kiihkoa ja intohimoa, uhrautuakseen kerran kokonaan jollekin uskolliselle, hyvälle ystävälle, jolle saattoi puhua sydämensä toivoja ja salaisuuksia. Ne Sabine oli taitavasti osannut kätkeä seurallisten hyveiden haarniskaan, ja hänen uteliaisuutensa hänelle tuntematonta rakkauselämää kohtaan kasvoi päivä päivältä, eristyneenä, seuran puutteessa, yksinäisessä ylpeydessä. Se murtuisi kerran todelliseen purkaukseen ja pakottaisi hänet unohtamaan itsensä, sukunsa ja säädyllisyytensä. Hän kaipasi ärsytystä salaherkille hermoilleen ja vastustusta oikullisille vaatimuksilleen. Hän oli jo alkanut halveksia miehiä, joita kaikkia hän piti tyhminä. Ratsumestari hänen mielestään oli kiusoittavan raaka, mutta siksi juuri alkeellisen omaperäinen, sukkela ja siivoton. Ja samalla hän hiukan jo pelkäsi ratsumestaria ja ajatteli häntä toisinaan. Sekin häntä kiusasi ja hän päätti nolata ratsumestarin perinpohjin. Eilen Sabine oli päättänyt iltapäivällä ratsastaa Karhunpäähän, katsomaan vanhaa mielikkihevostaan Loordia, jonka isä oli ratsumestarille myynyt. Hän ei isänsä puheista vielä huomannut, että tämä oli nyt hädässään jo valmis myymään hänetkin ratsumestarille. Olihan isä jo vihjaillut tyttärelleen siitä mahdollisuudesta, että ratsumestari kosisi häntä. Sabine oli vain nauranut ja kohottanut olkapäitään. Tähän isä oli huomauttanut:
– Rakas Sabine, ei ole varmaa, että sinä mitään perisit, sillä Terrabona on jo kiinnitetty yli varojen. Alat jo vähitellen vanheta. Ikäneidon kohtalo ei ole kadehdittava. Katkeruus, tunteen tympeys ja veren sakeus myrkyttävät mielen, sapen ja sydämen. Ja sinä alat vihata elämää, sinun pitäisi ajatella suvun jaloa jatkoa, mikä on elämän syvin tarkoitus. Meidän aatelisten täytyy vetää yhtä köyttä, muuten köysi katkeaa ja me jäämme yhteiskunnan loisiksi. Ja ratsumestari on pohjaltaan hyvä mies ja rikas, ota se huomioon. Sitä paitsi hän on tämän pitäjän ja koko maan ehkä vanhimman aatelissuvun jäsen. Hienoudella voit aina tasoittaa karkeuden ja parantaa hänen hurjat tapansa. Tämä siis ei ole mikään epäsäätyinen aviotarjous. Sillä ehkä ratsumestarikin tuntee itsensä yksinäiseksi, koska koettaa täyttää elämän tyhjyyden teennäisin keinoin, tulinesteillä, mitkä tekevät hänet vain karkeammaksi. Otat ohjakset käsiisi, kesytät tämän vanhan sotaratsun, karkotat huonot viinitoverit ja teet hänestä taasen aatelismiehen kiireestä kantapäähän.
– Sinä isä, anteeksi, olet melkein kuin parittaja. Mutta jos ratsumestari kesyttääkin minut, sillä minussakin on hurjuutta, olen sen vain salannut.
– Niin, sinulla, Sabine, on isäsi äidin puolelta puolalaista verta. Häntä sanottiin tattarinaiseksi.
– Ja iso-isän puolelta skotlantilaista, viileätä verta, Sabine huomautti itsetietoisesti.
– Ne täydentävät toisensa, parooni sanoi, ole varovainen, ratsumestarilla on kokemusta, hän on ollut vanha hurmuri, eikä ole koiraa karvoihin katsomista, vaikka ratsumestarilla onkin bulldogin naama.
– Niin ruma, että on melkein kaunis. Niin todella, hänellä on kaunis, uskollisen koiran katse.
– Jota voit kuljettaa talutusnuorassa, parooni sanoi ja meni Beata Birgitta-rouvan huoneeseen, jonne kivalteri Seth Skriivari oli tuonut hänelle valmiiksi laaditun luovutuskirjan, mikä kaipasi vain nimikirjoitusta.
– Niin, lähde ratsastamaan Karhunpäähän. Onnea matkalle! En käske enkä pakota, itsehän voit parhaiten tulevaisuutesi järjestää. Minulla on nyt tärkeämpää tehtävää, voit viipyä, ei kiirettä. Odotan äitipuoltasi, Beata Birgitta-paroonitarta. Hänet minä nyt pakotan tänä iltana tekemään mieleni mukaan.
Jonkin aikaa levättyään Sabine lähtikin ratsulla Karhunpäähän. Bogia parooni kehotti lähtemään Kerstilään rääpiäisille, sillä parooni tahtoi olla yksin ja yksinvaltias kartanossaan, vanhassa Terrabonassa. Parooni oli antanut iltalomaa myös palvelusväelleen ja kehottanut sitä kyläilemään. Täten parooni oli julman juonikkaasti järjestänyt asiansa, sillä hän ei tahtonut saada todistajia aikeensa kuulijoiksi tai näkijöiksi. Hän odotti siis Beata-rouvaa. Klausta hän kyllä jollakin tekosyyllä selviytyisi.
Bogislaus ja Sabine ratsastivat nyt yhdessä, tienhaarassa he erosivat, Bogislaus poiketakseen vasemmalle ohi Ritoniemen kartanon Kerstilään ja Sabine oikealle läheiselle Karhunpään huvilalle, missä ratsumestarilla nyt oli uusi, eristetty, niemenkärkeen rakennettu, kalamökin kuosiin kyhätty maja akkunaluukkuineen. Sabinella oli yllään aivan uudenaikainen, Tukholmasta tilattu miehenmallinen ratsastuspuku tiukkoine takkeineen, roimahousuineen ja kannussaappaineen, päässä jockeylakki. Takki kohotti hänen vehmaita rintojaan ja housut peittivät leveät lantiot. Ratsastuksesta hänen kalpea ihonsa sai väriä ja silmiin tuikahti iloisempaa intohimoa. Uhkea ja komea hän oli nähdä, istuessaan notkeana ja hajareisin vaakunoilla kirjotussa, keltaisessa huopasatulassaan kuin valkyria, taistelun neito. Jalo hevonen korskahti kuin ylväänä keveästä taakastaan. Hevosen vatsa vongahti ja se hirnahti tallissa seisovalle Loordille, kun Sabine ajoi rohkeasti laukaten Karhunpään pieneen pihaan.
Ratsumestari riensi portaille ja huudahti:
– Te, Sabine-paroonitar, täällä, kuinka uskallatte tulla tähän ryövärinluolaan?
– En ole Rooman ritareita pelkäävä sabiinitar.
– Siis tulette mielisuosiolla, kuten monet sabiinittaret.
– En minä pelkää muuta kuin teidän suloisia karkeuksianne, olen niitä melkein kaivannut mutta eniten Loordia, kuinka hän jaksaa?
– Se ei enää pure eikä potkaise, se vain hamuilee huulillaan ja suutelee.
– Ollaanko jo niin pitkällä, olette sen hyvin kesyttänyt.
– Te olette vielä kesyttämättä.
– No, enhän minä enää pure enkä potkaise minäkään, kunhan minua hyvin kohdellaan. Olen kyllästynyt miehiin ja imeliin kohteliaisuuksiin.
– Kuten minä keimailevien naisten oikkuihin. No, tulkaa huoneeseen.
Ratsumestari tarjosi käsivartensa ja vei Terrabonan nuoren valtijattaren vierashuoneeseen ja sulki luukut.
– Uskaltaisinko, kas olette jo oppinut kohteliaaksi. Miksi pimensitte huoneen.
– Sytytän valot, sillä lamppuni loistossa te olette vain eduksenne.
– Yhä vain komplimangeja.
– Te olette hurmaava tuossa miespuvussanne, ärsyttävä ja läheisempi, ikäänkuin poikatyttö, läheisempi minun omaa sukupuoltani ja teidän vartalonne uhkeat ääriviivat sulautuvat nyt kuin nihkeä nahka käärmeen ruumiin ympärille. Teidän paksut pohkeenne ovat kuin pielus väsyneelle vaeltajalle. Pelkäättekö pimeyttä?
– Minä en pelkää muuta kuin itseäni.
– Naapurit luulevat nyt, että en ole kotona.
– Mitä tarkoitatte? Olenko liian vapaa, puku vaikuttaa aina naisiin. Teillä on huono maine, herra ratsumestari, mutta minä uskalsin kuitenkin tulla katsomaan Loordia – en teitä.
– Sallitteko minun tarjota lasillisen viiniä. Mitä haluatte? Ehkä tilkkanen italialaista muscatoviiniä, se on mietoa ja makeata.
– Mutta tämä on tulista ja naista väkevämpää.
Ratsumestari otti mahonkikaapista pullon viiniä ja konjakkia.
– Ratsumestari, sanokaa minulle, miksi te juotte niin paljon?
– Olen mainettani parempi, yksin en juo.
– Mutta teillä on huonoja tovereita.
– En syytä tovereita, juon unohtaakseni.
– Teillä on siis suruja, teillä on täällä ikävä yksinäisyydessä.
– Kuinka sen ottaa, ehkä puhutte kokemuksesta.
– Teillä, herra ratsumestari, lienee paljon kokemuksia. Kerrotaan, että te olisitte ollut naimisissa Venäjällä.
– Myönnän, koska niin sanotte.
– Mutta otitte eron, niinkö? Oliko vaimonne ilkeä?
– Ei, oli vain petollinen. Siksi joskus juon. – Ratsumestari joi vajaan juomalasillisen konjakkia. – Hän oli petollisempi kuin tämä juoma. Tästä saa päähänsä kohmelon, mutta naisen uskottomuus jättää sydämeen ikuisen haavan.
– Kun vuodattaa myrkkyä haavaan, niin se vain kirveltää ja pahentaa, Sabine sanoi. Minun tulee teitä sääli, herra ratsumestari.
– Minä en siedä sääliä, paroonitar, mies ei mitään niin kammoa kuin sääliä.
– Mutta osanottoa, ymmärtämystä?
– Ymmärrättekö, te neiti, vielä mitään elämästä, kun se ei vielä ole kouraissut teitä pohjia myöten. – Niin että antaa kaikkensa, elämänsä, voimansa ja viattomuutensakin toisen ihmisen takia. Minä luotin vaimooni ja ihailin häntä.
– Voitteko enää ihailla naista?
– Ehkä voin, se voi riippua hiukan teistäkin. Tietäkää, että kun juo, niin mies on kuin toinen olento, öisin purkautuu esille. Kun hän on selvä, on hän kuin toinen mies. Me ihmiset olemme kaksoisolioita, meissä on kaksi minää, jotka alituisesti ovat riidassa keskenään.
– Mitä luulette minusta, ratsumestari, sanokaa suoraan, minä pidän siitä, enkä miesten viehättävistä valeista.
– Kuten tahdotte, olette korukukkanen, hyvin kasvatettu, hemmoteltu, ehkä teeskentelette pintapuolisuutta peittääksenne väriseviä tunteitanne, pelkäätte paljastusta, totuutta.
– Raakuus ei ole totuutta, Sabine sanoi, eikä se ole voimaakaan.
– Mutta toisinaan täytyy käyttää voimia, kun ei hyvät, kauniitkaan sanat auta. Rakkaudessa te naiset olette kuten humaltuneet rajuja ja raakojakin, selvin ollen te kiellätte itsenne, teeskentelette, hylättyinä te olette armottomia, äiteinä madonnoja.
– Te olette mietiskelijä ja luonteenerittelijä, herra ratsumestari, ehkä tekin teeskentelette ja peitätte muilta jotakin.
– Niin. Minä en tahdo näyttää tunteitani, en sitä, jota olen yksin ollessani. Silloin minä luen Stagneliuksen runoja ja – älkää naurako – haaveilen, sanottakoon sitä sitten vaikka mietiskelyksi. Minä en aio teitä väsyttää runoilla kuten hovijunkkari. Minä pelkään olla ikävä, siksi minä lasken leikkiä kaikesta ja kaikkien kanssa. Se helpottaa, kun saa nauraa itselleenkin.
– Nainen ei tahdo olla hullunkurinen humoristi, sillä hän pelkää tulevansa naurunalaiseksi. Ettekö tahtoisi minulle tarkemmin selittää syytä avioeroonne. Vaimonne oli uskoton?
– Niin, hän rakasti salassa toista. Kun minä olin poissa, ratsuharjoituksissa ja nuorella kotiluutnantilla loma, kävi tämä luonani, häväisi huoneeni, maineeni ja elämäni. Tuollainen korea, hienohipiäinen pojannallikka. Suloinen Josef ja Potifarin emäntä! Vanha juttu!
– Entä sitten?
– Niin, olkaa te, Sabine, tuossa sohvalla istuen kuin olisitte minun entinen vaimoni.
– Minä teidän vaimonne?
– Niin, tässä tragikomediassa.
– Te yllätitte vaimonne, tämähän on jo kovin jännittävää.
– Kuten ranskalaisissa romaaneissa. Vaimo, mies ja ystävä. Kirottu kolmikko!
– En ole niin pintapuolinen, herra ratsumestari, kuin luulette. Paljon minäkin mietiskelen, vaikka en tahdo käydä mustetahraisesta, yliherkästä, lörpöttelevästä sinisukasta n.k. kirjallisesta naisesta. Minä en koskaan lue naisten kirjoittamia imeliä tekeleitä.
– Enkä minäkään, ratsumestari sanoi ja kaatoi taas juomalasillisen konjakkia kurkkuunsa.
– Älkää juoko niin paljon, johan päihdytte.
– Minä kestän paljon juomisen, paljon tappelemisenkin ja kestän myös loukkauksia kauan, kunnes purkaudun kuin pakkopaidasta, vapaudun vihassa ja nauran lopulta kaikelle.
– Kertokaa ja kuvailkaa tuo viettelykohtaus, se kiinnostaa minua suuresti.
– Vai kiinnostaa, sepä merkillistä, luulin, että olitte neitsyt.
– Te loukkaatte, mutta tiedän kuitenkin, ettette aina tarkoita niin pahaa kuin niitä sanotte.
– Mutta teen pahaa ja teen väkivaltaakin, jollen muutoin luule pääseväni tarkoitusteni perille. Tahdotte siis kuulla.
– Minä kuulen ja otan pois tuon myrkkypullon, joka tekee teidät kuin hulluksi.
– Niin, minä kerron, – Sain vihiä, että rakastaja oli kotonani ja istui vaimoni kanssa kahden. Huone oli pimeä, kuten nytkin. – Ratsumestari sammutti kruunun kynttilät, meni ovelle ja lukitsi sen.
– Ratsumestari, mitä te teette, minä en siedä enempää. Kas noin, minä heitän tuon viinan, viettelijän maahan.
Sabine pudotti pullon maahan ja se meni pirstaleiksi,
– Paroonitar, mitä teitte, minäkään en siedä enempää. Minä sammutin valon, mutta en voi sammuttaa janoani, en voi sammuttaa rakkauteni pohjatonta paloa. Sillä...
– Mitä aiotte sanoa. Älkää tarttuko käteeni.
– Niin, minä mursin oven. Noin rakastajakin tarttui vaimoni käteen, painoi hänet rinnalleen, suuteli, suuteli, syleili ja veti hänet vierellensä sohvalle ja riisti häneltä hänen aviokunniansa.
– Mitä? sanoi Sabine kiihtyneenä.
– Minä heitin sen makeilevan maitoparran pihalle puolialastomana, sellaisena kuin tämä epäsikiö syntyi tähän syntiseen maailmaan, ja minun kevytsiipinen aviosiippani sai lentää saman tien.
– Sehän oli kauheaa! Sabine huudahti.
– Se oli vain oikein tehty. Sellaisia kurjia häävuoteen torakoita on paljon. Siitä lähtien tämä rietas kuva on kuin "keisarinvihreä" syöpynyt minun mieleeni eikä se tahdo sieltä häipyä. Nyt minä tahdon saada puhtaan sieluni takaisin siten, että se palaa poroksi uudessa, kirkkaammassa kiirastulessa, sillä...
– Sillä?
– Sillä hän rakasti kerran, kuten minä nyt rakastan teitä. Kas näin!
Ratsumestari sieppasi äkkiä Sabinen syliinsä ja kantoi hänet leposohvalle ja paiskasi hänet pehmeille patjoille, suuteli, suuteli ja syleili.
– Ratsumestari, mitä te teette, te uskallatte, minä huudan apua!
– Ei se auta, ei kukaan kuule teitä, ei kukaan auta teitä. Minä en voi elää ilman teitä, en ole sitä uskaltanut teille ennen sanoa.
– Te olette peto. Ratsumestari! Sabine kiljahti.
– Ja te, Sabine, olette naaras, te kiihotatte, hylkäätte ja kiihotatte, kuten naiset yleensä, minä tahdon kesyttää teissä pedon, minä tahdon tyydyttää teidän verenne äänen ja janon, sillä minä huomaan, että te ette enää minua vihaa.
– Minä voisin lyödä teitä tikarilla, jos minulla sellainen olisi.
– Minua ei peloita tikari, pyssy eikä tykkikään, eikä nainenkaan, joka on niitä kaikkia voimakkaampi. Olettepa te raju, en olisi luullut tuon kylmän kuoren alla niin paljon hehkua olevankaan.
– Minulla on Flemingien ja Brinckenhjelmien veri suonissani.
– Sen kyllä arvaan. Tiikerikissa! Pimeässä villikissojen kynnet leikataan. Minä olen väkevä kuin härkä, sitkeä kuin karhu ja ruma kuin apina.
– Minä puren, minä potkaisen teitä!
– Kuten Loordi. – Se ei enää pure eikä potki.
– Minä käsken, jättäkää minut!
– Ennen te olette kaikkia käskenyt, nyt minä käsken teitä. Olkaa hiljaa ja rauhallinen. Teistä tulee vielä hyvä ja hiljainen vaimo. Ettekä ole minulle uskoton, lupaattehan sen.
– Te olette mies, herra ratsumestari, ehkä minä voin tottua teihin, sietää teitä, ehkä hiukan mieltyäkin teihin, kunhan päästätte minut pois.
– Kas niin, ei tässä naisen viisas viekkaus auta. – Ratsumestari puristi Sabinen raudankovaan syleilyyn, lujitti otteensa niin, että heidän ruumiinsa ja sielunsa olivat kuin yhtä tulessa ja liekissä, kun he paloivat toisilleen, syttyivät ja leimahtivat uudestaan. – Tuuli vinkui nurkissa ja Pyhäjärvellä kaarsi myrskynpuuska, mikä ravisteli puiston puita ja huvilan kattoa. Ulkona kävi jo lumimyrsky ja myrsky kävi myös kahden ihmisen välisessä kamppailussa onnesta, kunniasta ja raukenevasta rakkaudesta. Ratsumestari levitti Sabinen hiukset levälleen, riisui hänet kaikesta sukuylpeydestään, ynseydestä ja kovuudesta, niin että hänestä jäi jälelle vain kärsivä, kuuma ja rakastava nainen.
XXVI
Beata Birgitta-rouva heräsi myöhään seuraavana aamuna virkeänä kapteeni Arvellanderin viihtyisässä, valkoisessa puustellissa. Pitkään aikaan hän ei tuntenut sellaista suurta sielun ja ruumiin rauhaa, hänen mielensä oli valoisa ja luottava. Hänen Klaus-poikansa ja kapteenin tyttären Bendlan onni säteili kirkkaana hänen omassa sydämessään, vaikkei hän koskaan Terrabonassa ollessaan voinut mielestään karkottaa ankeita aavistuksiaan. Kaukonäkijänä hän nytkin tunsi omituista, pahanenteistä väristystä ajatellessaan kotiinpaluuta, sillä hän pelkäsi paroonin uhkaa ja oikukasta mielialaa, mikä hetken tyyneyden ja syyllisyystunteen jälkeen jälleen voisi purkautua mielivaltaisiin tekoihin. Vanha Mari ja Pamela-rouva lohduttelivat häntä ja pyysivät häntä jäämään. Klaus, Bendla ja Rosalie koettivat häntä ilahuttaa soitollaan ja iloisilla kaskuilla. Nuoret olivat uhkaavasta pyryilmasta huolimatta lähteneet hiihtämään Terrabonan ja Korkeilan välisille metsämaille, missä oli nähty ilves. Ilvekset ja ketut olivat ahdistelleet Terrabonan kauniinkoreita fasaaneja, jotka hangella käyskentelivät, pitkine, sateenkaarenvärisine pyrstöineen. Ketut ja ilvekset olivat tunkeutuneet lammaskatrastenkin kimppuun sekä repineet auki jääneestä lammaskartanosta toistakymmentä, silkkivillaista lammasta, joita parooni oli tuottanut Englannista ja joista valmistettiin loistavapintaisia ryijyjä. Puhdetöiksi niitä väenpirtissä hämärtävin illoin, pärevalkean valossa valmistettiin rekipeitoiksi ja vuodevällyiksi. Klaus oli ottanut piilukkopyssynsä mukaansa ja jatkoi ilvestä etsien matkaansa Terrabonan rajalle ja lupasi tulla hakemaan Beata Birgitta-rouvan tarpeen tullen. Mutta kapteenin tyttäret palasivat pian puustelliin meluten ja vallattomina, posket punaisina ja silmät sirkeinä. Hiihdon aikana Bendla ja Klaus olivat tahallaan eristäytyneet voidakseen antautua hellille hyväilyille, koska kapteenin perheen läsnäollessa kieltäyminen oli käynyt heille sietämättömäksi. Niin hullaantuneita ja huumaantuneita he olivat nuoren rakkautensa retkellä, että eivät enää välittäneet Rosalien hiukan ilkkuvista sanoista ja huomautuksista.
Mutta taivaanranta oli taas harmaa ja raskas. Beata Birgitta-rouva istui kahdensoudettavassa keinutuolissa ja ilmaisi Pamela-rouvalle huoliaan ikävöidessään nuoren parin läsnäoloa.
– Kuuletko, Mari? Beata sanoi ja hytkäytti hartioitaan, ikäänkuin hänen olisi vilu.
– En minä kuule mitään.
– Etkö kuule Terrabonan hevosen rekikulkusia?
– En minäkään mitään kuule, Pamela-rouva sanoi, sinun korvasi, rakas Beata-orpanaiseni, ovat käyneet yliherkiksi. Pyry vain ullakolla ulvoo tai jääpuikot räystäällä kilisevät.
– Ei, ei, minä en erehdy. Ne tulevat, tulevat kaukaisena kaikuna ensin kuin santalasin sihinä saarnastuolin kirjalaudalla. Sitten kuin pienet kulkuset längen kaarien alla, sitten ne kilisevät kuin pienet kivet pirunkellarissa.
– Sinullapa on merkillinen vaisto. Älä enää ajattele kummituksia, johan ne on selvitetty ja selitetty.
– Niin, niin, mutta ajatukset soivat ja ahdistelevat ihmisaivoissa kunnes ne kumisevat kuin aavekellot.
– Se on vain turhaa ajatusyhteyttä.
– Ei, ei, ajatuksia voi kuunnella kuten sanojakin, joita ei vielä ole lausuttu. Kuulin selvästi Terrabonan paroonin kovan äänen: aja, aja! Ja ne sanat ajavat minua takaa, ne loukkaavat minua, ne ahdistavat minua ja peloittavat minua. Aja, aja! Tuntuu kuin minut ajettaisiin pois kodistani, oi, tätä tuskaa!
– Olehan nyt reipas ja rohkea, kuten suuren kartanon emännälle sopii. Älä anna perään houkutuksille, uhkauksille, sanoille ja teoille. Jumalan avulla ne kilpistyvät, katoavat ja hiutuvat kuin huokaus rukoilevan huulilla, Pamela-rouva yritti rohkaista.
– Ei, ei. Ne kasvavat ja kammottavat. Ne vonkuvat jo Terrabonan ja Korkeilan välisellä myllyahteella. Minä näen mustan hevosen, jonka varjo kiitää myrskyn rinnalla tien sivussa ja minä kuulen piiskan vingunnan, ikäänkuin se viiltäisi selkäpiitäni. Uh, minun on vilu, vaikka täällä on lämmin ja hyvä olla, hyvien ystävien ja kaikkivaltiaan Jumalan suojassa. Mitä tänä iltana tapahtuukin, jumala minua ja tätä hurskasta perhettä suojelkoon. Vaaran edellä käy aina enteitä ja uunoja, minä tunnen sen, minä tunnen sen.
– Rauhoitu, tuolta kapteeni jo tulee kala-avannolta ja tuo meille joulukaloja, isoja mateita. Mutta minä en nyt näe Einarin kalakumppania, Mathias klaverinvirittäjää. Hän on vannaankin pohjakoukkuineen siirtynyt kauemmas jäälle, Terrabonan antoisimmille kalavesille.
Samassa harakka lensi puustellin pienen tarhan haapapuuhun ja naureli pahaenteisesti, niin että Beata-rouva hätkähti ja pudotti sukkapuikkonsa lattialle.
– Kuulehan, harakka nauroi.
– Pyryharakka ennustaa vain pyryä, mutta ei mitään onnettomuutta, Pamela-rouva koetti lohduttaa. Kaunis lintu muuten.
– No niin, en minä sitä niin pelkää kuin Terrabonan vanhoja naakkoja.
– Niissä on enemmän sukuylpeyttä ja ynseyttä, nokat naksavat ja ne jaarittelevat vanhoista suvuista ja perinteistä. Tämä meidän kotiharakka on vain sellainen kylän juoruakka, jonka puheista ei pidä välittää, Pamela-rouva yritti leksotella, saadakseen Beatan iloisemmalle tuulelle.
Heikko hymy väreili Beatan huulilla, mutta sitten hän kävi hyvin vakavaksi ja tuijotti kuin kaukokatsein hämärtyvään iltaan, sielukkain ja suurin, uneksivin avosilmin, ikäänkuin hän olisi nähnyt selvänäkyjä ja mielikuvia yrittäessään tunkeutua tuntemattomuuden verhon taakse, kun hänen sieluntilansa näytti suorastaan siirtyvän toisen ihmisen sielusta toiseen sieluun, kun aistit eivät toimineet, vaan ikäänkuin vainusivat.
Terrabonan vanha kivikartano oli autio. Kaikki talonväki oli poissa, palvelijat kylässä, Bogislaus Kerstilässä ja Beata Birgitta-rouva Korkeilassa. Terrabonan yksinvaltias, parooni Rurik von Brinckenhjelm vain oli kotona, ja hän odotti. – Hänen kasvoillaan oli jännittynyt, päättävä ilme. Hän odotti vaimoaan, kulki edestakaisin lattialla, yläakkunasta hän katseli vuoroin lähestyviä pyrypilviä ja lumiviimoja, jotka viuhuen ja vinkuen kiitivät pitkin Pyhäjärven lumilakeista pintaa, ohi lumipeitteisten saarien ja salmien, koivujen, kalliomäntyjen. Ilmassa oli kuin hornantanssia, pirunkellarin katto kolisi ja parret paukkuivat. Järven talvitien umpipolulla näkyi vain heikko lyhdyn valo, kun vanha virittäjä kulki avannolta avannolle ja koki vedenalaisia verkkojaan. Valo liikkui kuin hoippuvan humaltuneen askel, jäi kuin älyttömästi tuijottamaan äärettömyyteen.
Vanha Mathias, ruotumestari oli jäälle avannon lähelle pystyttänyt pienen, kolmionmuotoisen kangasteltan, virittänyt kelkalla tuomillaan tervaskannoilla ja pinopuilla jäälle nuotion ja lämmitteli sen loimuissa kohmettuneita käsiään. Sauhu kohosi läpi hiutaleiden, niin että vanhus tanssivan tulen äärellä näytti aavemaiselta poppamieheltä. Pyry puuskutti yli nuotion sitä kuitenkaan sammuttamatta, sillä tuuli taivaan rannassa ajoi pilviä hajalle. Kerstilän kartanosta virtaili kirkas valo tielle, Korkeilan puustellista näkyi hämärästi vain heikko kajastus, mutta ratsumestarin talo oli, ihmeellistä kyllä, pilkkosen pimeä. Parooni tahtoi valoa ja toi kirjakaapin päältä kaksi hopeaista kandelaaberia sirotekoiselle, kultareunuksiselle sekretääripöydälle. Kolmihaaraisten kynttilöiden väliin hän asetti hopeisen mustetolpon ja pitkän hanhensulan. Kirjoitustelineiden eteen hän asetti isoilla pystykirjaimilla kyhätyn luovutuskirjan, virkaleimalla varustetun paperiliuskan ja Beata-rouvan kruunatulla vaakunalla kaiverretun vahaleimasimen.
Parooni von Brinckenhjelm kuunteli, mutta ei kuullut vielä vanhasta koivukujasta kulkusten kalinaa. Hän muistutti nyt kalmiston yksinäisessä puussa istuvaa, vaanivaa korppia. Tuuli ryskytti kuistia ja akkunapieliä. Paroonin omassa sielunelämässä asusti jäänkova penseys, uhma ja häikäilemättömyys. Hän odotti tyynesti ja harkitusti hetkeä, mikä pelastaisi hänet taloudellisesta perikadosta. Hän vihelteli hiljaa itsekseen kuin varas, joka on päässyt hyvän ryöstösaaliin perille. Hän vihelteli, ei ilosta, vaan omanvoitonhalusta. Hänen teräsharmaissa silmissään leiskahti kuin tuli takassa, mikä pian leimahtaisi korkeaan liekkiin. Hän siirteli tuolin kirjoituspöydän eteen ja tutki hanhenkynän kärjen terävyyttä. Se oli kuin kotkan kynsi, mikä odotti vain tilaisuutta iskeäkseen uupuvan uhrinsa kimppuun.
Klaus af Braehm oli eronnut morsiamestaan ja hänen sisarestaan sekä lähtenyt hiihtämään ketun jälkiä. Hän oli seurannut niitä jälkiä louhikkoihin ja murroksiin. Sauvat suihkivat ja lumi pöllyili hänen ympärillään. Hän laski laaksot luistaen pitkän porkan varassa, harasi ja nousi taas harjanteelle, jota pitkin kettu punaisena tuliviiruna viiletti. Hän hiipi, hiihti, heitti päältään pienen turkin hangelle, hiihti laaksot, viilsi vaarat, mutta ei enää nähnyt vilkasta kettua, joka oli luikertanut johonkin vuorenkoloonsa. Hän kohtasi jäniksiäkin ja vihdoin ilveksen, jota lähti takaa ajamaan. Hiki höyrysi hänen ympärillään, hänen paitansa oli märkänä ja hiki juoksi otsalta kaulalle, kun hän vihdoin kaukaa näki mäntyyn kiivenneen kiilusilmäisen, harmaankirjavan, kauniin ilveksen. Ampui kaikki panoksensa ja sadatteli, sillä hänellä ei ollut mukanaan ilveskoiraa. Hän kääntyikin ja hiihti nyt vainovimmaisena Terrabonan kulmille hakeakseen kotoa uusia panoksia ja paremman pyssyn. Kun hän saapui kotiin, parooni seisoi Terrabonan pihalla ja odotti levottomana hevosen kulkusten ääntä, odotti tutun nahkakuomin ilmestymistä koivukujaan. Hän hätkähti, kun hän huomasi Klaus-herran, sillä hän olisi nyt tahtonut olla yksin kartanossa tilinteon hetkellä, eikä hän kärsinyt turhia kuulijoita, silminnäkijöitä ankarille aikeilleen.
– Kas vain, olet jo kotona, Klaus, luulin sinun kuhertelevan Korkeilassa.
– Olin hiihtämässä, löysin ilveksen, mutta panokset loppuivat, haen koiran ja lähden uudestaan metsään ennenkuin jäljet katoavat.
– Sepä hyvä, en minä nyt vieraita suvaitsekaan.
– Vieraita? Niin, vieras olen minä täällä aina ollut.
– Miksi olet loukannut rekiretkellä Bogia, aivan nuoren Agnes-kreivittären läsnäollessa. Olet sättinyt lurjukseksi ja vihjaillut Jennystä. Olisit vaiennut siitä asiasta.
– Bogihan se alkoi.
– Tahallasi sinä olet ehkä tehnyt tyhjäksi hänen nuoren lemmenliittonsa.
– Kyllähän niitä naisia Bogille riittää. Olenko minä veljeni vartija?
– Niin, te vihaatte toisianne. Eikä ihme. On aivan väärin, että sinulla yksin on omistusoikeus tähän kotikartanoon, jota minä olen jo hoitanut yli kaksikymmentä vuotta.
– Niin kyllä. Hoitanut niin, että se on melkein rappiolla.
– Sinä uskallat nousta isääsi vastaan.
– Ei minulla isää ole, äiti vain.
– Äitisi juoksentelee kesken joulupyhiä kyliä. Ja sitten olet sinä neuvotellut hovioikeudenpresidentin kanssa sääntöperintötilan oikeuksista.
– Tietysti. Oikeastaan vain äidillä on tilan omistusoikeus ja sen jälkeen minulla, hänen laillisena poikanaan.
– Kyllä minä sen laillisuuden ratkaisen. Minulla on myös poika ja tytär, joiden onni ja elämä ovat minulle kalliita, kalliimpia kuin mitä luuletkaan. – Minä en nyt kysy neuvoa sinulta enkä muilta, vaan päätän itse tästä asiasta, niin kauan kuin minä elän ja olen herra, niin kuule, herra tässä talossa.
– En minä halua riitaa, Klaus sanoi nyt hillitysti. Muiden raivotessa Klaus usein tyyntyi, mutta nyt hän kimmastui ja löi porkkansa maahan ja tiuskasi:
– Missä äiti on? Miten teette tiliä kartanon hoidosta ja tuhlatuista varoista. Syyttäkää vain itseänne, jos me kaikki joudumme hunningolle. Minä en tunne teitä enää, minulla ei enää oles edes isäpuolta tai velipuolta. Jommankumman täytyy väistyä, minä en enää jaksa olla täällä. Vain äitini takia olen tänne jäänyt, minä vien hänet turvapaikkaan ja sitten minäkin lähden talosta, mutta minä palaan!
– Terrabonan isäntänä? Et koskaan, karjaisi nyt parooni.
– Niin juuri, laillisena isäntänä! Mutta minulla ei nyt ole aikaa turhiin juridisiin jaarituksiin. Audiatur et altera pars. Sen minä vain tiedän, kuultakoon toistakin riitapuolta. Ilves on repinyt lampaita, te revitte ihmissydämiä. Minä kuuntelen sydämeni ääntä, mutta te kylmän, laskevan järkenne sokaisemana ajattelette vain vääryyttä ja väkivaltaa. Hyvästi! En sano: näkemiin! Ilves odottaa. Metsän petokin on parempi kuin teidän viileä viisautenne ja julmuutenne.
– Niin, pidä sinä huolta ilveksestä, minä kyllä pidän huolen muusta. Au revoir! Mon canaille!
– Dito! Mon baron! Näin sanoen Klaus riensi huoneeseensa, tempasi pyssyn seinältä, riensi koiratarhaan ja hiihti koira kintereillään sakeaan metsään, kun jo samassa koivukujan päässä, purosillan luota kuului kulkusten kilinää, ja kartanon kuski ohjasi Terrabonan pääportaitten eteen katetun kuomureen, jossa istui Beata Birgitta-rouva.
– Hyvä, että meni ajoissa, parooni ajatteli, kun Klaus katosi hänen näkyvistään. Onni suosii minua tänään, nyt toimeen, parooni ajatteli ja kiiruhti vastaanottamaan Beata Birgitta-rouvaa. Kuskin hän käski mennä muonamiesten rakennukseen ja tämä nukahtikin heti huoneessaan.
Beata Birgitta-rouvan aavistus oli kyllä käynyt toteen. Pian oli Korkeilan maantieltä kuulunut kulkusten kumea surun soitto. Terrabonan kuomureki oli pysähtynyt puustellin kuistin eteen. Pitkään huppukaapuun puettu kuski oli tuonut Beatalle kirjelappusen. Lyhyesti ja kavalasti oli siihen kirjoitettu seuraavat sanat:
– "Tule kiiruusti kotiin! Isäsi on sinua täällä odottanut. Rurik."
Nopeasti Beata Birgitta oli ottanut jäähyväiset kapteenin perheeltä, Paha aavistus selveni vielä pahempaan todellisuuteen. Beata purskahti itkuun ja syleili Pamela-rouvaa ja suuteli häntä otsalle. Tämä oli koettanut häntä lohdutella ja pyytänyt jäämään. Mutta Beata Birgitta luuli tehneensä vääryyttä vanhalle isälleen ja oli sentähden vain hoputtanut matkalle.
Ystävälliset, ketterät kädet käärivät hänen ruumiilleen nahkaturkit ja kietoivat vällyjä ja ryijyjä jalkojen ympäri. Ja niin Beata Birgitta-rouva oli lumipyryssä lähtenyt kotiin uusia kohtaloita kohden. Kuomureen nahkaisen oven lasireiästä hän oli katsellut, miten lumipeitteiset puut ja pensaat tienvarsilla vilahtivat hänen ohitseen. Lumihiutaleet lentelivät sakeina kuin valkea perhosparvi hevosen ja kuskin ympärillä. Kuomureki vaappui ja vaipui tien toiselta laidalta toiselle, tarttui kinoksiin ja oli tienmutkassa vähällä kaatua ojaan. Matka kului vaivalloisesti, mutta hevonen löysi kuitenkin kovan tien kuomureen vaunulyhtyjen valossa, mikä heijastui kuskin korkeaan karvalakkiin, helahilavaljaisiin ja tinapäisiin suitsiin. Tämä oli Beata Birgittan alkutaival kärsimyksen tiellä, matkan päässä häämöttävälle Terrabonan kartanolle. Hän heräsi kuin valkoisesta unesta, kun reki seisahtui kartanon pääportaiden eteen. Parooni tuli nopeasti, nosti hänet alas reestä, kuin kantaen hän tuki häntä pitkin kivisiä portaita nousemaan yläkertaan, ja tarttui lujasti ja kovakouraisesti hänen käsivarteensa. Beata ihmetteli sitä, että Sabinen ja Bogin, palvelijoiden sekä väentuvan huoneiden akkunat olivat pimeät. Talo näytti autiolta ja synkänenteiseltä. Vain yksi himmeä valo valahti yläkerran pirunkammarista, missä kaksi kandelaaberia seisoi kirjoituspöydällä. Yksi kynttilä oli sytytetty, kun Beata astui puolihämärään huoneeseen.
– Ole hyvä ja istu kirjoituspöydän ääreen, parooni sanoi jääkylmästi ja kalsein katsein.
– Missä isä on? vapaaherratar kysyi ensimmäiseksi.
– Matkusti, väsyi odottamiseen, vapaaherra sanoi jyrkän lyhyesti.
– Missä kaikki muut ovat?
– Poissa.
– Tämäpä kummallista. Mikä on tarkoitus?
– Kyllä sen kohta ymmärrät.
– En ymmärrä vielä mitään.
– Sinun isäsi, hovioikeudenpresidentti, kaipasi sinua ja lähti, kun sinua ei kuulunut, vaan juoksentelet kylässä kesken joulunpyhiä.
– Minulla on velvollisuuksia myös omaa poikaani ja hänen morsiantaan kohtaan.
– Se ei muuta asiaa.
– Kuinka niin? Beata Birgitta sanoi ensin sävyisästi.
– Sinä, Beata, olet unohtanut velvollisuutesi Terrabonan haltijattarena, siksi sinulla ei tästä lähtien tule olemaan mitään oikeuksia Terrabonaan.
Beata Birgitta ryhdistäytyi ja sanoi vastustelevasti:
– Mutta olenhan minä miesvainajaltani, laamanni af Braehmiltä perinyt tämän tilan.
– Ja minä sen omaisuuden naimiseni perusteella.
– Mutta minulla on poika, vapaasukuinen mies, Klaus af Braehm, laamannin poika, jolla on yksinomainen oikeus sääntöperintötilaan.
– Se ei merkitse mitään, minä teen tyhjiksi kaikki teidän aikeenne syrjäyttää minun omat lapseni ja siksi olen minä toiminut niin, että sinä muodollisestikin luovut luulotellusta oikeudestasi. Kas tässä!
Beata alkoi lukea. Silmiä alkoi hämärtää, sillä kirjaimet alkoivat kuin hypellä hänen edessään, hän siristi silmiään ja alkoi vavista.
– Ehkä et oikein erota, annas kun sytytän kaikki kandelaaberien kynttilät. Nyt valo häikäisi niin, ettei Beata sen vuoksi liikutukseltaan voinut lukea.
– Minä en voi tätä hyväksyä, Beata sanoi ja loi pelokkaan katseen parooniin.
– Sinun täytyy!
– Mutta täten minä luovun kuin erikoisoikeudestani. Tuntuu kuin kirjoittaisin oman poikani kuolemantuomion.
Parooni otti Beatan vapisevasta kädestä paperin ja luki:
Kauppakirja,
Tällä kauppakirjalla myyn ja luovutan minä vapaaherratar Beata Birgitta von Brinckenhjelm omasta puolesta ja poikani Klaus af Braehmin laillisena holhoojana yhdessä omistamamme Pyhäjärven pitäjässä sijaitsevan Terrabona-nimisen rälssitilan R.N:o 12 kaikkine oikeuksineen, saatavineen ja irtaimistoineen poikapuolelleni Bogislaus von Brinckenhjelmille välillämme sovitusta 100,000 hopeabankkoruplan kauppahinnasta, joka täysin maksettuna täten kuitataan, ja on poikapuoleni Bogislaus von Brinckenhjelm tämän kauppakirjan nojalla tästä päivästä lukien oleva tilan ainoa ja oikea omistaja. Tämän kauppakirjan olen minä omakätisesti allekirjoittanut omasta puolestani ja poikani laillisena holhoojana.
Terrabonassa 27 päivänä joulukuuta Anno Domini 1855.
Beata Birgitta von Brinckenhjelm.
– Varmemmaksi vakuudeksi sinä nyt allekirjoitat tämän asiakirjan. Jäähän sinulle eri sopimuksen mukaan ikuisiksi ajoiksi leskentilasi, Multsilta, sekä myös Pyhäjärven niemi, jonne Klaus jo on alkanut rakentaa kesämökkiä.
– Ikuisiksi ajoiksi? Minä en enää soisi eläväni. Mitä Klaus sanoisi minusta, jos tekisin hänet näin perinnöttömäksi.
– Leskentila riittää hänelle kyllä. Minä olen perikadon partaalla, jollen saa suurta lainaa ja sen saan pankilta vain siinä tapauksessa, että sääntöperintötila lankeaa poikani Bogislaus von Brinckenhjelmin hyväksi.
Beata Birgitta rouva muisti Klaun ja kapteenin perheen neuvot ja varoitukset. Ryhdistäytyi taasen ja sanoi kohottaen päänsä:
– Minä en voi, minä en tahdo.
– Sinun täytyy, minä pakotan.
– Miten sinä pakotat, minä huudan apua Jumalalta ja ihmisiltä.
– Se ei auta, ketään ei ole talossa.
– Oletpa sinä tämän pirullisesti järjestänyt.
Parooni tarttui Beatan käteen ja pani siihen hanhenkynän.
– Kirjoita nimesi!
– En, en kautta taivaan, tätä en voi, en saa tehdä.
Nyt parooni otti kaapista taskuaseen, asetti pistoolin pöydälle ja asettui itse seisomaan vastapäätä vaimoaan.
– Joko nyt ymmärrät?
– Sinä olet hirviö, nyt ymmärrän, että voit olla vaikkapa murhamies. Ahdistelit pappilan renkivoutia ja sakastissa papin poikaa sekä uhkasit ottaa heidät hengiltä. Minä otan sinusta eron tai karkaan.
– Siinä tapauksessa sinä et omista leskentilaasikaan, laamannin jälkisäädöksen mukaan.
– Anna se takaisin. Laamanni laati sen hyvässä uskossa, että en jättäisi sukutilaani.
– Minä en anna sitä takaisin, polttaisit sen tai hävittäisit sen. Siitä on jäljennös kivalteri Seth Skriivarilla. Tämä on kuin kauppakirja, jolla luovutat tilan lainaa vasten.
– Minä en koskaan suostu tähän, tämä on petos ja synti, jota seuraa rangaistus. Minä menen.
– Sinä et mene mihinkään, alakertaan vievä ovi on lukossa.
– Minä hyppään akkunasta.
– Et tee sitäkään, sillä silloin...
Parooni otti pistoolin käteensä.
– Mitä aiot? Beata Birgitta kirkaisi niin, että korkea katto ja seinät kajahtivat. Ääni kiiri pitkin nurkkia ja käytäviä, mutta mitään apua ei tullut.
– Sinäpä olet tänään kovin uppiniskainen ja rohkea, minä ymmärrän, olet siellä kapteenin puustellissa saanut voiman ja vastustushengen, jota en ennen ole sinussa huomannut.
Beata hypähti pystyyn, mutta parooni painoi lujasti hartioista työntäen hänet taasen tuolille.
– Kirjoita nimesi, muuten ammun. Olen epätoivon partaalla enkä enää pelkää mitään keinoja.
– Sinä uskallat, siitähän joudut vankeuteen, mitä hyötyä siis uhkastasi on? Klaus perii kuitenkin kartanon.
– Sitä hän ei koskaan tee, minä ammun ensin sinut ja sitten itseni. Ajattele, minkä murheen sinä tuotat omalle pojallesi.
– Voi, Klaus, Klaus, missä viivyt, tule auttamaan, muuten minä jo menehdyn.
– Klauskin on poissa, hän ei tule nyt tänne. Valitse!
Parooni kouristi Beatan käden kuin rautarenkaaseen ja johdatti kättä. Käsi kirjoitti vavisten haparoivan nimen, joka monelle oli rakas ja kunnioitettu, mutta nyt vailla siroutta ja selkeyttä.
– Kas niin, nyt teit kuin oikean vaimon pitää. Kiitos!
Parooni hellitti kättään, ja Beata Birgitta lysähti kuin kokoon ja pää sattui pöydänkulmaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä risteili Beatan aivoissa pelastava ajatus. Hän ajatteli vain pakoa, ajatteli samalla hetkellä kapteenin perhettä, ajatteli isäänsä, hovioikeudenpresidenttiä, ajatteli nuoruuttaan, sen iloisia, ihania päiviä ja lähenevän keski-ijän varjoisia aikoja, ankeutta ja ahdistusta, hänelle vieraaksi käyneessä kotitalossa. Naisen vaistolla hän hetken teeskenteli, nousi ja kulki huonettaan kohden.
– Olen sairas, käyn vain hakemassa lääkkeitä. Itseänsä hilliten Beata kulki hiljaa käytävään, sieppasi seinältä majavannahkaturkkinsa ja ennenkuin parooni selvisi omasta mielenjärkytyksestään, Beata-rouva syöksyi äkkiä rakennuksen sivukäytävään, palvelijoiden huoneistoon, saapui keittiöön ja avasi oven, minkä kuski oli jättänyt huolimattomasti auki. – Beata-rouva juoksi läheiseen metsään, peittääkseen paroonilta jälkensä hän kaarteli metsän suojassa järven jäälle ja alkoi juosta.
Samassa kuului kartanon yläparvekkeelta pistoolin laukaus. Parooni siellä ampui peloittaakseen, mutta nyt ei Beata Birgitta-rouva enää tuntenut pelkoa eikä kauhua, se pistoolin laukaus vapautti hänet entisyydestä, sen pakkotunteesta ja painajaisesta. Hän upposi lumeen, kahlasi kinoksissa ja vaipui toisinaan polviaan ja vyötäsiään myöten lumisohjoon, kun pyry ympärillä sokaisi hänen silmiään niin, ettei hän ensin pimeydeltä erottanut rantametsien ääriviivoja. Samassa hän tuli ajatelleeksi, että parooni äkkipikaisuudessaan oli tehnyt tyhmyyden. Klaus voisi kuulla paukauksen ja rientäisi avuksi. Maantielle Beata Birgitta ei enää uskaltaisi, sillä parooni voisi ajaa häntä hevosella takaa. Siksi hän pyrki jäälle ja talvista oikotietä kapteenin puustelliin. Hän juoksi, juoksi, näki takanaan Terrabonan pirunkammarin valon, kuin hehkun helvetistä. Hän kaatui jo pitkin pituuttaan järvenjäälle ja makasi siinä kuin kohmettuneena ja tajuttomana, sillä hän oli kompastunut turkkeihinsa. Hän nousi jälleen pystyyn, kiristi hampaitaan, puristi nyrkkiään ja taivalsi toivotonta taivaltaan. Tännekö hän eksyisi ihanan, suvisuloisen saariseudun keskelle, uppoaisi johonkin railoon, läkähtyisi, menehtyisi, jäätyisi ja muuttuisi omaksi lasiseksi ruumiskirstukseen.
Hän vaipui polvilleen jääröykkiölle, luuli kuolevansa, nosti kätensä tuskaisesti ristiin rinnalleen leuan alle ja rukoili: – "O, Herra Jeesus Kristus! Auta ja tue minua viimeisellä hetkelläni, tule avukseni ja turvakseni, kun minun täytyy eritä tästä maailmasta. Sinä olet minut lunastanut ja vapahtanut, sinä uskollinen Jumala!" Nämä sanat rauhoittivat Beata Birgittan sydäntä niin, että hän sai voimaa ponnistella eteenpäin, löysi oikotien ja huomasi kaukana jäällä nuotiotulen. Sitä kohden hän nyt laahusti, verisin sormin ja jaloin, läähättäen, jäykistyen ja järkyttyneenä, mutta toiveikkaana. Kuka armelias, taivaallinen tulenvartija oli hänelle valaissut tuskan tien, johon hän jo oli nääntymäisillään. Hän hoippui ja hoki, hoki ja hoippui ja kompasteli, ryömien polvillaan yli jäälohkareiden, kohti valoa, mikä häilähti kuin merkkiä antaen. Se merkki leimahti kuin vilkkutuli, leijaili kuin liitonmerkin ja lunastuksen valo jostakin pimennosta, mikä oli hänet jo niellä ammottavaan, mustaan kitaansa. Hän oli luullut, ettei hän enää koskaan saisi nähdä ihanaa, saapuvaa, iäti uusiutuvaa kevättä, jolloin nämä saaret taas viherijöitsisivät, kukkisivat ja aallot lempeästi loiskien solahtaisivat hänen kotirantaansa.
Pian pyry lakkasi. Ainakin Beata Birgitta-rouvasta siltä tuntui. Koko Pyhäjärvi hohti puhtaanvalkoisena lumivaippana, ja rantasaarten rantakoivut seisoivat suorina kuin valkoisiin puetut sajasneitoset joulunpyhinä. Tuuli ajoi hajalle pilviä ja niiden raosta pilkistivät auringonsäteet kuin kielet kanteleesta langeten kaltevasti maata kohden. Enkelit soittivat nyt hymniä Herralle taivaassa, arveli Beata ja kiitti Kaitselmusta pelastumisestaan. Tuli loimahti teltassa ja sitä kohden nyt Beata Birgitta laahusti. Mutta pyryn taotessa Mathias virittäjäkin oli tullut kodantapaisesta suojastaan ja huomasi jäällä ryömivän olennon. Kun hän ei saanut vastausta huutoonsa, hän lähti kelkalla kulkemaan vierasta kohden. Hän nosti naisen kelkkaansa ja veti hänet nuorasta kiskoen telttaansa. Hän heitti puita nuotioon ja nyt hän tulen varjossa huomasi ja tunsi Terrabonan valtijattaren.
– Te, armollinen rouva vapaaherratar!
– Älä kysele, vaan toimita minut johonkin turvapaikkaan, sillä Terrabonaan minä en enää palaa. Älä kysy, miksi olen täällä, vaan hanki tänne hevonen mantereelta. Äläkä kysy, minne menen, sano vain terveisiä Klaus-pojalleni, että minä olen matkustanut.
– No, oli onni, että teidät löysin, ruotumestari sanoi, Faanjunkkarsin mökin luona asuu torppari, jolta käyn lainaamassa hevosen. Jalkaisin ette jaksa kävellä sinne. Sillä aikaa voitte lämmitellä tässä nuotion ääressä, kunnes minä palaan. Tässä saatte suojaksenne vielä lammasnahkaturkkini.
– Millä palkitsen hyvän työsi, sinä vanha virittäjä. Klavereita olet osannut virittää ja nyt sinä olet virittänyt minun sieluni uuteen vireeseen. Kunhan tässä toivun, niin saat minulta elinpäiviksesi vanhuuden kodin leskentilallani Multsillassa eikä sinun tarvitse enää pyryssä ja pakkasessa vaivata vanhoja raajojasi. Jumala sinua siunatkoon, sinä armelias samarialainen!
Mathias lähti kelkalla mantereelle ja sillä aikaa Beata Birgitta-rouva lepäsi ja lämmitteli kohmettuneita jäseniään ja virkistyi. Mathias palasi virmalla hevosella, Beata Birgitta istuutui vällyillä peitettyyn maalaisrekeen ja ajeli Mathias virittäjän saattamana ohi saarien ja salmien, läpi salojen ja metsien kohden Turun vanhaa tuomiokirkkoa ja linnaa tapaamaan vanhaa valkohapsista isäänsä, hovioikeudenpresidenttiä, joka asui ihan Aurajoen rannalla, vanhassa Juhana-herttuan aikuisessa kivitalossa, Kaarina Hannuntyttären, Juhanan lemmityn entisessä asunnossa.
XXVII
No tytöt, joko kävitte Faanjunkkarsissa? Pamela rouva tiedusteli.
– Kyllä, äiti, Rosalie sanoi, vanha Mathias on jo palannut Turusta. Tässä on kirjekin rakkaalta Beata-tädiltämme.
– Mitä Mathias tiesi, kapteeni sanoi.
– Voi hirveätä, Bendla huudahti. Tuo julmettu parooni uhkasi pistoolilla ja pakotti Beata-rouvan luovuttamaan Terrabonan perintötilan Bogislaus Brinckenhjelmille.
– Kauhuissaan onneton rouva juoksi jäälle ja olisi uupunut ja kuollutkin tielle, jollei Mathias ruotumestari olisi kalamatkallaan löytänyt ja kuljettanut Turkuun hovioikeudenpresidentin kotiin. Niin Bendla jatkoi sisaren puhetta.
– Kyllä on peto mieheksi, kapteeni sanoi, eiköhän kaikkivaltiaan Jumalan kosto kerran kohtaa tätäkin miestä kuin muitakin rikoksentekijöitä. Nouse, Jumala, ja aja asias, muista niitä häväistyksiä, jotka sinulle joka päivä hulluilta tapahtuvat. Jumalattomat viherijöitsevät niinkuin ruoho ja pahointekijät kaikki kukoistavat siihen asti, kuin he hukkuvat iankaikkisesti.
Rosalie jatkoi:
– Koko pitäjä siitä jo puhuu, kirkkoherra on suunniltaan ja hovijunkkari on aivan surusta sairas. Koko matkalla ei Beata-rouva sanonut sanaakaan, ensin vain itki, sitten hän tuijottamistaan tuijotti kuomureen ovilasireiästä autioon maisemaan, mikä oli hänelle kuollut kuin koko luonto ankarassa tuskallisessa totisuudessaan.
– No luehan kirje, kapteeni sanoi vaimolleen.
"Rakkaat ystävät.
Minä en voi elää enkä minä voi kuollakaan. Minun mieheni on karkottanut minut synnyinkodista ja pakottanut minut luovuttamaan sen poikapuolelleni. Minä suren Terrabonaa, suren poikani Klaun puolesta, joka nyt on menettänyt kaikki. Säälin paroonia, säälin ja toivon, että Jumala aukaisisi hänen silmänsä ja pesisi hänen hirveät tekonsa lumivalkeiksi, vaikka ne veriruskeat olisivat. Koetan unohtaa ja antaa anteeksi, kuten sanassa sanotaan, vaikka se ylen vaikeata onkin. Nyt en voi palata kotiini, vaan sanokaa sydämeni lapselle, rakkaalle Klaulle, että hän pian valmistaa minulle uuden kodin Siestaan, jotta minä rauhassa kuolla voisin. Jumala siunatkoon rakasta poikaani, Bendlaa ja teitä kaikkia. Minun Jumalani, auta minua jumalattoman kädestä, väärän ja väkivaltaisen kädestä. Jumala, älä erkane kauvas minusta, minun Jumalani riennä minua auttaman!
teidän todellinen ystävänne, Beata".
– Voi, Beata raukkaa, kuinka paljon hän onkaan saanut kärsiä! Mutta hänellä on elävä usko, kärsimyksen tieltä hän on käyvä kirkastuksen kunnaalle.
– Mutta tietääkö Klaus tästä vielä mitään, Bendla sanoi levottomana.
– Klaus on lähtenyt ajamaan vanhaa ilvestä, joka kiipesi lammaskartanoaidan yli ja raateli karitsoja.
– Sellainen peto on ammuttava, vaikka ihmispedot kulkevat vapaalla jalalla, kapteeni sanoi. – Kyllä Klaus tästä suuttuu. Hän voi hovioikeuden päätöksellä uudestaan hakea oikeutta väliaikaisilla käräjillä, vaikka Seth Skriivari ehkä jo on hakenut lainhuudatusta Bogi-paroonille.
– Miten käy nyt meidän, Bendla huokasi kyynel silmässä, kun Klaus ei voikaan ottaa huostaansa Terrabonan kartanoa.
– Jos minä olisin mies, Rosalie sanoi, niin minä ampuisin vanhan paroonin.
– Jumala varjelkoon sinun sanojasi, Rosalie, kosto on Herran kädessä, ja luottakaamme hänen armoonsa ja laupeuteensa, mikä voi muuttaa kaikki taas parhain päin, Pamela-rouva sanoi ja meni laittamaan päivällistä.
– Kyllä Klaus palaa tänne ilvesjahdista ja saa tietää kaikki, kapteeni vakuutteli. Yhteisillä hirsitalkoilla me pystytämme sievän mökin niin, että se on valmiina kevääksi kiurun kiitävän mukana, kun Beata täti palaa kotiin, kapteeni lisäsi ja ryhdistäytyi.
– Ja sinne voivat sitten Klaus ja Bendlakin muuttaa, kun se aika on täytetty, Pamela-rouva sanoi.
Ja siitä päivästä tuli ehtoo, yö ja rauha vanhaan sotilaspuustelliin.
Klauta ei kuulunut ja kapteenin väki näki sinä yönä sangen levottomia unia jäällä harhailevasta onnettomasta Beata-rouvasta ja julmasta paroonista, joka aseella uhkasi viatonta vaimoaan ja sai hänen sielunsa sangen sairaaksi ja syvästi surulliseksi. Kun uusi aamu valkeni, Klaus saapui pitkältä metsästysmatkaltaan hiihtäen, olalla iso ilves, joka roikkui melkein maahan asti.
Mutta samaan aikaan Seth Skriivari ilmestyi Terrabonan kartanon yläkertaan ja koputti paroonin ovelle, kun parooni matkatamineissa juuri oli lähdössä Hämeenlinnaan järjestämään isoa lainaa ja Terrabonan luovuttamista Bogislaus-pojalleen.
Parooni ja hänen poikansa olivat nyt kahden.
– Niin, poikani Bogi, onnittelen sinua nyt Terrabonan perintötilallisena. Älä utele, miten sain äitipuolesi suostumaan. Voit heti ryhtyä hoitamaan ja hallitsemaan tätä vanhaa, aatelista sukukartanoa. Talonpojan käsi älköön koskaan koskeko tähän hyvään maahan, joka on ruokkinut vain jalosukuisia ja vapaita aatelismiehiä. Iän mukana saat kokemusta, kuten sain minäkin, kun nuorena laiminlöin kartanon hoidon, jatkukoon työmme jälkipolvissa, jotka perivät maan, jonka kuninkaat kerran meiltä laittomasti riistivät. Lähden nyt Hämeenlinnaan järjestämään tämän asian ja lainan, jotta voin pelastaa kotimme perikadolta. Jos aiot jatkaa upseerin uraasi, niin hanki luotettava tilanhoitaja, niin että virassa ylennettyäsi voit ottaa kartanon haltuusi. Sota loppunee pian, kaikista merkeistä päättäen. Sabinen tulevaisuuden olen myös järjestänyt. Ratsumestari Rabe on kosinut sisartasi ja siten velkani hänelle tulee mitättömäksi.
– En vielä tiedä, mitä teen, Bogi sanoi. Ehkä joudun venäläiseen väkeen ja lähden Kaukasiaan sotimaan kapinoivia heimoja vastaan.
– Tee, miten tahdot, onhan meidän suvussa ollut kenraalejakin, sotilasurasi voi päättyä hyvin, mutta ehkä minun täytyy järjestää asiasi niin, että taltut nuoruuden myrskykaudesta, tasaannut ja jatkat kunnialla sukumme perinteitä!
– Saan kai lähettää sydämelliset terveiseni Agnes-kreivittärelle, Bogi sanoi. Olen luvannut rakkaalle orpanalle käydä Perttulassa, lähdemme yhteiselle Hattelmalan vuoriratsastukselle. Onnea matkalle, isä, en kysele sinun matkasi tarkoitusta, vaan luotan täydellisesti sinun kokemukseesi ja harkintakykyysi.
Samassa Seth Skriivari koputti ja astui huoneeseen.
– Kas tässä jäljennös luovutuskirjasta, olen jättänyt alkuperäisen kappaleen kihlakunnan oikeudelle. Tässä olisi, anteeksi, myös tarkka lasku käräjä- ja toimituskuluista.
– Kyllä sinä, kivalteri, aina osaat kuoria tuoreen kerman maidon päältä; onneksi se ei sentään ole muuttunut happameksi piimäksi. Onpas siinä huimaavia numeroita, mutta minä olen nyt hyvällä tuulella. Tahdon palkita joutavat juoksusi käräjätupien porstuoissa ja tyhmien tuomarien virkahuoneissa.
Parooni heitti tukun seteleitä pöydälle ja sanoi puoleksi käskien:
– Ja nyt sinä saat mennä, sillä toisinaan en siedä sinun ketun koukkujasi ja sinun konnan naamaasi!
– Kettu on viisas, kivalteri sanoi ja poistui takaperin kumartaen käytävään, kavala ilkkuva ilme silmissä. Kun kivalteri oli mennyt, Bogi sanoi isälleen:
– Isä, älä luota tuohon mieheen, sillä hänellä on toisessa kainalossa ketunhäntä ja toisessa kulunut lakikirja.
Vaunut odottivat jo portaiden edessä, sillä oli kelirikon aika.
– Niin, au revoir, poikani!
– Au revoir, isä!
– Käyn Hämeenlinnassa myös täti Kaarinan luona vahvistuttamassa perintökirjan ja käyn myös tapaamassa sitä vanhaa korppikotkaa, Gamberg ystävääni ja hovilääkäriäni, sillä sydämeni ei ole vielä oikein terve, erään ikävän kohtauksen tähden. Paluumatkalla poikkean Kerstilään, jossa meillä on pienet illanistujaiset, hyvin päättyneen työn ja vaivan jälkeen juhlimme hiukan.
Heräävä, uusi vuosi oli saanut monet pitäjäläiset liikkeelle. Vanha parooni oli lähtenyt maakunnan pääkaupunkiin. Hovijunkkari alkoi järjestellä Jerusalemin-matkaansa ja oli jo tehnyt esivalmisteluja, hän tekisi ensin pitkän jalkamatkan Aavasaksalle. Sitten hän oli myynyt Sikäläisen ja Täkäläisen ulkotilat matkustaakseen ensin Pietarin kautta Konstantinopoliin ja sieltä pyhään maahan. Hänen aina herkässä etsijämielessään häämöitti jo tiedemiehen kunniakehä, minkä kruunaisi temppeliaarteiden esille kaivaminen ja löytö. Se voisi antaa hänelle kansainvälisen, eurooppalaisenkin maineen. Niin hovijunkkari. Ja kapteenin sotilaspuustellissa Klaus af Braehm, kuultuaan äitinsä paosta oli niin järkyttynyt, ettei ensin saanut sanaa suustaan.
– Mitä me nyt teemme, Klaus kulta, Bendla oli huudahtanut.
– Menemme tietysti vihille, se on selvä. Mutta ensin minä tahdon masentaa Brinckenhjelmien häijyt juonet ja salakavalat aikomukset. He tahtovat häätää meidät meidän omasta kodistamme. Mutta niin totta kuin minä olen kunniallinen aatelismies ja isäni oikea perijä, minä totisesti teen heidän aikomuksensa tyhjiksi. Klaus af Braehm löi nyrkillä pöytään ja kirosi. Tämä epätavallinen käytös herätti ensin kummastusta, mutta kapteeni sanoi:
– Ymmärrän, Klaus, hyvin kiivautesi. Tämä on taistelua Terrabonan tilasta, hienon, ylevän naisen sielunrauhasta ja kahden nuoren ihmisen onnesta ja rakkaudesta.
– Minä lähden Turkuun tapaamaan äitiäni ja hovioikeudenpresidentiä, niin saadaan kumotuksi tämä laiton tilanluovutus.
– Jumala matkasi siunatkoon, Pamela-rouva sanoi ja pyyhki kyyneliä silmistään. Sano sydämelliset terveisemme.
Kapteeni lisäsi siihen: "Jos Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan", on apostoli Paavali sanonut.
– Terveisiä Beata-rouvalle ja sano, että me kaikki kaipaamme ja odotamme häntä täällä kotona. Kyllä hän täällä meilläkin jonkin aikaa voi asua, vaikka ahdasta onkin, Pamela sanoi.
– Pian minä rakennan Siestan. Ei hätää mitään. Onneksi on parooni sen luovuttanut meille kuten Multsillan autiotilankin. Minä hakkautan akkunoiden alta synkät kuuset ja raivaan leveän tien järvelle niin, että äitini saa ihailla lapsuutensa rakkaita maisemia.
Bendla kietoi nyt kätensä Klaun kaulaan, syleili ja suuteli häntä intohimoisen hellästi ja sanoi:
– Klaus rakas, rakkain maan päällä, elämässä ja kuolemassa. Ethän viivy kauan. Minä kuolen täällä ikävääni.
– Mitä sinä valitat, Rosalie sanoi säestäen isänsä äskeisiä sanoja.
– Ei kannata surra pieniä vastoinkäymisiä, kaikki kääntyy kyllä lopulta onneksemme.
– Oikein, tyttöseni, kapteeni sanoi. Lähde, Klaus, meidän ajatuksemme ovat alati sinun luonasi.
– Lähden heti, Klaus sanoi miehekkään pontevasti, syleili vielä kerran morsiantaan ja lähti sitten suksilla läpi metsien Terrabonaan, otti tallista hevosensa ja ratsasti suoraapäätä yötä päivää Turkuun eikä kertaakaan katsonut taakseen.
Ratsumestari ja Sabine-neiti ratsastelivat nyt usein yhdessä Pyhäjärven rantoja ikäänkuin heidän välillään ei olisi mitään tapahtunut. Muiden läsnäollessa he vaikenivat ja salasivat paimenhetkensä. Sabine oli käynyt hiljaisemmaksi, ratsumestari sävyisemmäksi ja hienotunteisemmaksi. Ja se ihme tapahtui, että Sabine sai järjestää hänen kotinsa, korjasi kaikki tyhjät leilit ja putelit ullakolle ja kaatoi maahan väkinesteet, koristi tuuletettuja huoneita ryijyillä ja siroilla tauluilla. Apuväen avulla hän poisti tomut ja tahrat pöydiltä ja nurkista. Ja ratsumestari salli sen tehdä, sillä hän oli jo kyllästynyt yksinäiseen elämäänsä ja julkeihin juomatovereihinsa. Joskus illoin hän sitten luki Sabinelle Erik Johan Stagneliuksen Canzone-runoa ja puhui hänelle tuntemattomasta, henkevästä runoilijasta, jonka ratsumestari kerran oli tavannut Hämeenlinnassa, huvitti ja kertoi meheviä, säädyllisiä kaskuja, niin että Sabine alkoi mielistyä tähän karkeaan karhuun, jonka sydämen kuonan alta hän oli löytänyt paljon kirkasta kultaa. Ja niin tapahtui kaikkien ihmisten ja naljailevien Kerstilän paroonien hämmästykseksi se muutos, että raisu ratsumestari oli heittänyt hurjat tapansa, kartteli entisiä riemun kavaljeereja ja piippupukareita ja oli ehtinyt ennen heitä valloittajana elämään kiihkeällä kilpa-ajoradalla ja päässyt katkaisemaan loppukirin maalinauhan.
Eräänä aamuna Sabine ja ratsumestari olivat ratsastaen poikenneet Pikkupappilaan ja pastori Tingerhana oli heidät vihkinyt kahden vieraan todistajan läsnäollessa. Mitään palavia soihtuja ei palanut häävaunujen takana, esiratsastajat eivät tuoneet airueina sulhastaloon viestiä lähestyvästä kulkueesta. Kylän tienhaarassa pelimannit eivät soitelleet häämarsseja eikä heille tarjottu huomentuoppeja. Hiljaa ratsastivat nyt ratsumestari ja Sabine joka aamu pitkin keväisiä rantateitä ja ihmiset alkoivat, kuten on tavallista, pian tottua tähän jokapäiväiseen näkyyn. Juorut vaikenivat ja vetäytyivät kuin viheliäiset matelijat niljaiseen kuoreensa.
Ritoniemessä oli hiljaista eikä koko latokartano enää kaikunut naurusta ja säkenöivistä sukkeluuksista. Suloinen ja viehkeä lemmenlumotar Camilla Bölja oli jo loppiaisen jälkeen matkustanut tilalleen Ruissaloon. Hetken Sergei-parooni häntä ehkä hiukan kaipasi ja unohti myös pian, tutustuttuaan kreivi Rebenhausin toiseen Hedvig-tyttären. – Niin lähtivät vieraat Ritoniemestä, niin mamselli Majda Ragvaldintytärkin. Camilla ja Majda lähtivät kuin muuttolinnut, jotka palaavat syntymäsijoilleen pesäpuuhiinsa. Majda oli päättänyt matkustaa Porvooseen. Hän oli Ritoniemessä sulkeutunut omaan lukukammioonsa, avannut Porvoosta tulleen kirjeen.
"Kun Sinä sanot, että Sinun rakkautesi minuun on tehnyt Sinut tasaisemmaksi ja vakavammaksi, niin minä tahdon uskoa Sinua ja luotan myös Sinuun. – Katsohan, armaani, kuinka minä sinua kohtelen. Minun sisäisessä olemuksessani ei ole soppea, jota minä sinulta tahtoisin salata ja minä puhun Sinulle ikäänkuin minä puhuisin omalle sydämelleni."
Tämän kirjeen luettuaan Majda Barkstén tunsi syvää kaihoa ja kiitollisuutta lähettäjää kohtaan. Painoi kirjeen otsaansa vasten ja sitten hän suuteli sitä. Hän katseli ulos seestyvään ilmaan, kaukaisiin metsiin ja Pyhäjärven saariin. – Mutta kevät teki tuloaan myös Linnanmäellä vanhassa lukiokaupungissa. Porvoon piispa, Majdan kaukainen sukulainen, oli häntä kutsunut käymään hänen kodissaan. Hän alkoi kirjoitella vastausta ja otti kaapista matkalaukkunsa ja alkoi järjestää kapineitaan. Ulkona vaunut odottivat. Hovijunkkari tuli hiljaa ovelle naputtaen, hänen katseensa oli vakava ja hellä. Ritoniemi näytti taas niin yksinäiseltä, pian matkustaisi hänkin vieraille maille etsimään vaihtelua, seikkailua ja suurta tuntemattomuutta, pyhää hautaa ja tabernaakelin ihmeitä. Hän oli etsinyt kadotettua Jerusalemia ja paratiisia, mutta turhaan. Ehkä hän sen löytäisi ihmiskunnan alkuaikojen seuduilta, palmujen, oliivien ja seetrien siimeksestä – itämailla.
Kerstilän kartanossa odotettiin vieraita, eivätkä paroonit tietäneet mitään Ritoniemen armollisten ja sangen hyveellisten mamsellien lähdöstä. Tapansa mukaan he olivat huolettomia. Vanha armokin oli mielikissoineen lähtenyt ajelemaan ja kissanpoikaset kiemurtelivat nytkin hänen polvillaan ja kuskin olkapäillä. Hänen ruhtinaallinen armonsa oli vain lihonnut joulupitojen jälkeen ja häntä vaivasi luuvalo ja hengenahdistus, joten hän jo kaipasi kevään raikasta ilmaa. Kävellen kulkivat vaunuhevoset ja hitaasti kulkivat myös vanhan armon ajatukset ajaen kuin taaksepäin ylhäisestä yksitoikkoisuudesta Pietarin loistavaan hovielämään Talvipalatsissa ja kenraalivainajan ylevän koristeelliseen, leveään takinkaulukseen, joka tulipunaisena hohti, kun he yhdessä, troikassa ajelivat väen vilinässä pitkin puukatteisella Nevskin pääkadulla Pietarhovia kohden, missä keisari huvilinnassaan vietti keväisiä kuukausia. Ja armo muisteli muinaisia kuherruskuukausiaan, suuteli pehmeäposkisia lempieläimiään ja huokasi.
Kotiopettaja René Rivoir järjesteli kartanon salissa peli- ja juomapöytää. Vihreällä veralla oli sinisiä, keltaisia ja mustia pelinappuloita ja nuuskarasioita. Ja pian tulivatkin kaupunkivieraat, vanha Gabriel Gamberg, joka oli käynyt kumaraisemmaksi, virkaherroja ja itse Terrabonan parooni uudenuutukaisesti puettuna. Hänen povitaskussaan pullotti lompakko täynnä suuria, pitkiä seteleitä ja kukkarossa kilisi kultaruplia. Hän oli maksanut lainallaan ensin osan velkojaan, mutta loppuerällä hän vielä viimeisen kerran tahtoi koettaa pelionneaan. Viiden kortin varaan hän panisi koko omaisuutensa ja sitten hän aikoi alkaa aivan kuin alusta. Ehkä hän ottaisi eron Beata-rouvasta. Klaus voisi ehkä toimittaa niin, ettei hänen äitinsä lähtisikään lopullisesti talosta. Mutta sen teon jätti parooni harkitusti oman onnen varaan ja hän paloi nyt halusta viettää iloista iltaa viimeaikaisten järkytysten jälkeen. Hänen sydämensä oli taasen alkanut kapinoida. Siksi oli Gamberg saapunut Kerstilään ja antanut paroonille lieventäviä lääkkeitä.
Herrat istuivat pöydän ääressä ja Rurik Rufus von Brinckenhjelm tunsi itsensä taas voitonvarmaksi ja toivorikkaaksi. Hän oli onnistunut yrityksissään. Aarre on aarteen ottajalla, hän ajatteli ja ryhtyi kristallikruunun valossa järjestelemään kauniilla, kirjavilla knihti- ja kuningaskuvilla koristettuja, uusia pelikortteja, jotka hän oli ostanut, jotta ei pelissä voitaisi tehdä mitään vääryyttä.
– Alkakaamme siis, Gamberg sanoi, kohotti silmälasinsa otsalle ja katseli tutkivasti seuraa ja erikoisesti paroonia, jonka levottomuus ja pelikiihko häntä hiukan huolestutti. Kaikki olivat vaiteliaita, kuului vain rahojen kilinää, joita kasaantui kunkin pelaajan eteen pöydälle. Tänä iltana parooni pelasi kuin vimmattu, unohtaakseen Beata-rouvan, kotiväen ja kaikki kauheat näyt ja kokemukset. Mutta samalla hän oli levoton sekä kalpea ja katseli vaistomaisesti ovelle, ikäänkuin hän oli odottanut jotakin outoa vierasta, uutta pelitoveria. Ensin hän voitti ja se kiihotti hänen himoaan. Hän näki paksusta seinäpeilistä omat ja vieraiden kasvot, jotka näyttivät aaveilta hänen silmissään, kun pitkät varjot ulottuivat kattoon ja rahanahneet peliveikot ikäänkuin kumartuivat toistensa ylitse uhria tavoitellen. Parooni tuskin maistoi maljaansa, vaan jatkoi vapisevin käsin peliä. Ja ulkona alkoi hämärtää ja puiden oksatkin pyrkivät salin valoon väräjävinä kevätillan viileässä varjossa.
Ulkona odotti kuski, sillä parooni oli käskenyt odottamaan, koska hän ei viipyisi kauan. Heti kun parooni voittaisi, ison summan, jättäisi hän kartanon ja ajaisi kotiin Terrabonaan. Ja kartanon kuski nuokkui ajopukillaan ja näki alitajunnassaan omituista, usvaista unta, toden ja mielikuvituksen sekaisia näkyjä, joiden alkuperästä hän ei jälkeenpäinkään saanut selvää. Kuski siristeli silmiään, katseli salin akkunoihin ja näki herrojen istuvan pelipöydän ääressä. Hän ei siihen kiinnittänyt lähempää huomiota, mutta kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa. Hevoset olivat omituisen levottomia, vaikka juuri olivat saaneet kauroja ja vaunulyhtyjen liekit lepattivat, ikäänkuin ne olisivat sammumaisillaan, vaikka hän äsken tallissa oli ne täyttänyt öljyllä. Ja vaikka kuukin taivaalla valaisi tien hämyisen hohtavaksi, niin vanha, monivuotinen talonpalvelija ja hevosten ruokkija näki taikauskoisuudessaan omituisen henkinäyn.
Silat välkkyivät ja vaunulyhdyt paloivat peloittavasti. Kuski kuuli herrojen huoneesta joskus vahingoniloisen naurun, mutta sitten äänet peittyivät taas mutinaan ja mykkyyteen. Kaukaisena soittona surisi hänen korvissaan kuin hautausvirsi. Silloin hän oli näkevinään, että jokin pitkä varjo ilmestyi vaunuoven eteen ja hän kuuli sen varjon käskevän. Musta, silmäkuoppainen mies seisoi korkean pilarin luona lasikuistin edessä ja sanoi hiljaa nauraen: "Aja! Terrabonan parooni istuu jo kuomuissa".
Kuski tarttui ohjaksiin ja hoputti hevosiaan, jotka eivät ensin tahtoneet lähteä liikkeelle. Kaviokengät kipenöivät, jäiden vielä vongahdellessa ja pamahtaessa rantojen lahdelmapaikoissa. Ja kuski mietti: – Tässä minä kevät- ja kuutamoyössä ajelen, näin kai kalma ajaa keveästi, kun kun paistaa heleästi. Järven päässä hän oli näkevinään oudon tulen. Kun noustiin kirkonmäelle, kylän koirat alkoivat ulvoa kuulle, joka kiersi kuin kuolinkallo myllyn, ikäänkuin viimeisien päivien enteet olisivat olleet edessä. Kuski oli ajavinaan kirkkotarhan kivisen holviportin suulle. Uljaat ja korskeat orhit ponnistivat, ikäänkuin kuorma olisi ollut raskas vetää. Miksi parooni oli niin hiljaa reessä, kuski ajatteli, ja näki kummallisen tähdenlennon. Hän katseli tielle, mutta siellä ei näkynyt ketään. Mitä kummaa! Kirkonakkunat loistivat, kuin olisi ollut joulu-aamu. Olisikohan sakaristossa kirkonvarkaita. Orhit seisahtuivat eikä kuski saanut niitä juoksemaan. Kuski oli karski mies ja astui kirkkoon ja nyt kiehtoi hänen mieltään ihmeellinen näky. Alttarilla paloi kolmihaaraiset kynttilät ja ruumiskirstu seisoi lattialla ja se sama tumma herra alttarilla. Kirkon lattialuukku nousi, permannon alta kuului kalisevien jalkojen kolketta. Kuusi mustiin puettua herraa kantoi kirstua, kantajien päässä leiskuivat letit ja yllään heillä oli pitkät silkkitakit ja lyhyet polvihousut. Kuski näki arkussa lepäävän vanhan paroonin. Kuskin polvet alkoivat tutista, kun arkun edessä kannettiin samettityynyllä kultaisia mitaleja ja hopeaisia rintaristeja. Miekka asetettiin arkulle ja hiljaa vietiin kirstu sukuhautaholviin. Yhtä hiljaa kuin kantajat olivat tulleet, yhtä hiljaa ne vaipuivat taas luukun alle, kruunun kynttilät sammuivat, avainkimppu helisi. Kuski pelkäsi jäävänsä kirkkoon yöksi ja pakeni taas taivasalle. Tiellä kuski näki uudelleen saman tumman herran. Ehkä noituus oli mennyt juomiin, joita Kerstilän pikentit olivat hänelle äsken tarjonneet. Nukkuukohan vanha parooni kuomissa, kuski mietti ja kääntyi, mutta hän ei nähnyt ketään, kun hän kurkisti lasin läpi kuomiin. Silloin hän kauhistuneena tuli ajatelleeksi, että hän ehkä oli kyydinnyt itse kuolemaa. Niin, olisiko siinä ollut mitään taikaa? Käyvätkö enteet edellä kuolemamme. Sitä hän ei tietänyt, sen vain tiesi, ettei saanut kyytirahaa.
Kun kuski ajoi Kerstilän vanhaan kartanoon, olivat vieraat jo lähteneetkin. Salissa loisti vain yksi lamppu. Palvelijoilta kuski kuuli, että parooni tunti sitten oli kuollut. Parooni oli kesken peliä kiivastuneena kohonnut pystyyn, paiskannut pöydälle viimeisen valttinsa ja heittänyt koko korttipakan vastapelaajan kasvoille. Sitten hän oli kaatunut lattialle. Tohtori Gamberg koetteli valtasuonta ja totesi vain, että parooni oli saanut sydänhalvauksen.
XXVIII
Saatuaan tiedon miehensä kuolemasta Beata Birgitta-rouva viipyi vielä pari päivää Turussa isänsä, presidentin vieraana. Hän pukeutui mustaan leskenpukuunsa, jota hän aina kuljetti mukanaan. Hänen rauhaton, aina liekehtivä henkensä oli levoton Terrabonan ja Klaun kohtalosta. Siksi hän joudutti matkaansa, sillä parooni piti haudata sukukappeliin viikon päästä. Beata Birgitta-rouva tunsi itsensä nyt joka tapauksessa vapautuneeksi jostakin kalvavasta, sisäisestä tuskasta, mikä viime vuosina oli häntä rasittanut. Hän eläisi nyt vain pojalleen ja tämän tulevalle elämänkumppanille. Mutta Terrabonaan hän ensi aluksi ei palaisi asumaan, sillä siksi järkyttävä oli hänen viimeinen kauhunkohtauksensa siellä ollut. Hän muisti miehensä harmaan uhkaavan hahmon, palavat kolmihaaraiset kynttilät, pistoolin ja oman pakonsa Pyhäjärven jäällä ja hän vapisi vieläkin sitä ajatellessaan. Mutta hautajaiset vietettäisiin Terrabonassa, hänen velvollisuutensa säätytavan mukaan oli olla emäntänä surutilaisuudessa. Ei hän erikoisesti enää surrut miehensä kuolemaa, hän oli luonteensa mukaisesti, nöyrässä mielessään siihen jo sopeutunut ja antanut anteeksi tämän hirveän teon, mikä oli tehdä hänet hulluksi. Hän oli rukoilemalla saanut rauhan, kuolema oli sovittanut rikoksen, elämä kulkisi kuitenkin ratojaan ja hänen täytyi elää ja toimia poikansa hyväksi.
Kun Beata-rouva saapui Klaun seurassa Multsiltaan, ei lehtiin tehty mitään tiedonantoja. Mustareunaisia surukirjeitä, paroonin isolla vaakunaleimalla ja mustalla lakalla varustettuja, oli lähetetty ja pyydetty sukulaisia ja tuttavia kunnioittamaan vainajan maahanpanijaisia.
Terrabonan akkunoihin oli ripustettu valkoisia lakanoita ja kaikki huonekalutkin oli valkealla verhotut. Sisähuoneissa istui leskivaimo puettuna syvään surupukuun, hänellä oli yllään musta valkeakauluksinen villahame, esiliina ja tykkimyssy. Hänen ympärillään istuivat Sabine ja muut vallasnaiset mustapukuisina. Kutsuvieraat saapuivat univormuihin ja kunniavöihin puettuina saliin, ratsumestarikin, joka ei tavallisesti koskaan käyttänyt sotilaspukua. Seurassa nähtiin Ritoniemen, Kerstilän, Karhunpään ja Korkeilan kunniavieraat. He kumarsivat Beata-rouvalle lausuen joitakin lohdun ja ystävyyden sanoja. Sitten he taas vetäytyivät isoon saliin, jossa tarjoiltiin kahvia, reiniläistä viiniä sekä mustareunaisia, suruomistuksin koristeltuja makeisia. Beata tunsi itsensä tuskalliseksi outojen vieraiden seurassa, jonka lauseiden lattean onttouden hän ymmärsi paremmin kuin muut, sillä kärsimykset olivat teroittaneet hänen huomiokykynsä ja herkistäneet hänen mielensä.
Kun seura oli täysilukuinen, se lähti liikkeelle. Edellä kulki ensin kuusi soihdunkantajaa, sitten tuli kaksi mustalla, pitkällä harsolla koristeltua paimensauvan kuljettajaa. Senjälkeen Kerstilän paroonit, ratsumestari, Ritoniemen hovijunkkari sekä kartanonherrat kantaen vainajan mustalle, hopeareunaiselle samettityynylle kiinnitettyjä aatelisia rintatähtiä. Sitten seurasivat ruumisvaunut neljän hevosen vetäminä. Niiden selästä riippui maahan saakka mustia loimia, niin että vain hevosten silmät olivat näkyvissä. Kirstu oli katettu mustalla, hopeatähdillä koristetulla samettivaatteella, mutta kukkia ei ollut. Ruumisvaunujen jälessä ajoi hautauskulkue. Ensin ajoivat Jaarlin ja Napoleonin vetämissä vaunuissa Beata-rouva, Klaus ja Bendla, sillä Beata-rouva oli niin määrännyt. Jälessä Bogi, Sabine, ratsumestari ja Korkeilan väki ja täti Kaarina Fleming omissa vaunuissaan ja sitten muu saattoväki lähin suku arvon mukaan, edellä ylhäisimmät kuten kartanonherrat. Oli siinä ajopelejä, saattue pääsi etenemään vain askel askeleelta, edellä pastori Tingerhana muodinmukaisine kauhtanoineen ja papinkauluksineen, jälessä palvelijat ja talonväki. Ahtaalla maantiellä tuli huutaen ja hoilottaen Kärnän talosta ajaen kuorma mustalaisia. Bogin vaunujen kohdalla eräs romanieukko osoitti nuorta paroonia ja kohotti riepuihin peitetyn käärön ilmaan ja siitä vaunuhevoset säikähtyivät. Sabine ei ymmärtänyt tätä sivukohtausta, ratsumestari naurahti, mutta Bogislaus hämmentyi ja hätääntyi. Syntyi ruuhka ja kirkkoahteella vetohevoset pillastuivat ja paroonin ruumiskirstu vieri tienojaan. Rahvas arveli, ettei vainaja saanut rauhaa ennenkuin oli haudalla saanut siunauksensa ja sovituksen syntiselle sielulleen.
Beata Birgitta-rouva hätkähti ja kirkaisi, mutta Klaus sai hänet rauhoitetuksi ja riensi hevosten luo, taputteli ja maanitteli niitä. Kirstu nostettiin taas ruumisvaunuihin, ja saattue jatkoi matkaansa vanhaan kirkkoon, jonka kuori oli koristeltu mustilla kangaspoimuilla ja runsaasti valaistu lukuisilla vahakynttilöillä ja kandelaabereilla. Arkku asetettiin läheisten sukulaisten kantamana ruumisalttarille. Koska kirkkoherra oli kieltäytynyt toimittamasta vainajalle viimeistä palvelusta, pastori Bogislauksen runsaasti palkitsemana huolehti kirkollisesta toimituksesta. Pastori Tingerhana rykäisi ja astui esille. Hän luki papereista ruumissaarnansa. Korulausein hän ylisteli vainajan yleviä ominaisuuksia, ylhäistä sukua ja säätyä, orjamaisin elein ja keikarimaisin liikkein, mikä lopulta muuttui melkein ilveilyksi, kun pastori multaa arkulle heittäen lausui korkealla, kimakalla kurkkuäänellä:
– Maasta teidän vapaaherrallinen armonne on tullut, maaksi teidän vapaaherrallisen armonne pitää jälleen tuleman ja viimeisenä päivänä on meidän Herrallamme kunnia kuolleista herättää teidän armonne. Pastori jatkoi sitten kirkkokäsikirjasta lukien:
"Ihminen vainiosta syntynyt kasvaa kuin kukkanen ja lankee; pakenee kuin varjo ja ei pysy. Hänellä on määrätty aika, hänen kuukautensa luku. Herra on sinun tykönäs. Sinä olet määrän asettanut hänen eteensä, jota ei hän taida käydä ylitse". Amen!
Kirstu kannettiin nyt hautausmaan perhehautaan vain läheisten saattamana. Hautausvieraat palasivat Terrabonan vierassaliin juomaan teetä ja valkeata viiniä, mutta Beata-rouva ajoi Klaun mukana kapteenin puustelliin. Painostava hautaustunnelma oli päättynyt. Terrabonan väkivaltainen herra oli kuollut, harva häntä kaipasi ja vielä harvempi siunasi hänen muistoansa, vaikka ei hiljaista kiroustakaan kuultu ristirahvaan suusta.
Kun Bogislaus hautajaisten jälkeen yksin ajoi autioon kotiinsa, hän tunsi itsensä sietämättömän kiusatuksi, vaikka hän menojen aikana oli pitänyt itseään kulkueen komeuden keskipisteenä. Kuultuaan isänsä kuolemasta hän oli äkkiä kalvennut ja selvinnyt eräässä juomaseurassa. Mutta astuessaan Terrabonan pääoven yli, hänet valtasi riemullinen varmuus tietäessään, että hän nyt oli kartanon laillinen, ainoa perillinen. Vähitellen hautajaisten jälkeen Bogislaukselle selvisi kuitenkin, että hänen isänsä oli ehkä käyttänyt pakkokeinoa taivuttaakseen hänen äitipuolensa hyväksymään luovutussopimuksen. Kylillä ja pitäjällä siitä jo ilmeisesti kerrottiin, eikä se enää ollut mikään salaisuus. Sentähden pelkäsi Bogislaus von Brinckenhjelm, Terrabonan sukukartanon uusi omistaja, että jos hän isänsä tavoin karkottaisi äitipuolensa, hän saisi koko pitäjän herrasväen vihat vastaansa ja se nostattaisi sellaisen sielujen myrskyn seurakunnassa, että hän menettäisi ystävänsä ja aatelismaineensa. Luovutuskirja oli hyvässä tallessa, omistusoikeudesta ei ollut epäilystä. Sovittaakseen isänsä kunnian varjon, hän hyvittäisi isänsä pahan teon ja ehdottaisi Beata Birgitta-rouvalle, että tämä saisi asua entisessä puistonpuoleisessa kylkirakennuksessa, oikeassa päädyssä, laamannivainajan huoneen naapurina ja Bogi itse ottaisi haltuunsa isän ja Sabinen huoneet kylkirakennuksen vasemmassa päädyssä.
Jo ensimmäisenä Terrabonan isännyytensä päivänä Bogislaukselle sattui ikävä ja järkyttävä yllätys. Kun nuori parooni saapui kotiin, miespalvelija tuli ilmoittamaan, että sillä aikaa kuin väki oli kirkolla hautajaisia katsomassa, taloon oli Kärnästä käsin tullut mustalaisjoukko. Eräs mustalaisakka oli talon tyhjänä ollessa tunkeutunut Bogiherran yksityishuoneeseen ja asettanut lattialle käärön. Bogislaus riensi heti tutkimaan asiaa. Kun pikentti avasi käärön, hän löysi riepujen sisältä pienen poikalapsen, joka pikkupiirteitään myöten oli Bogin näköinen. Käärössä oli myös kirjelappunen, jonka Bogi punastuen ja vihan vimmoissaan hätäisesti luki, repi sen palasiksi ja heitti nurkkaan. Kirje oli seuraavansisältöinen:
"Rakkaat terveiset Jennyltäsi. Poika on sinun, se jätettiin Kärnän taloon hoidettavaksi ja eräs vaimo tuo sen sinulle. Vaali sitä kuin silmäterääsi. – Minä olen nyt naimisissa mister Jim Johnsonin kanssa Turussa. Olemme täällä perustaneet sokerileipomon ja kahvilan. Olen onnellinen..."
– Miten tämä käärö on tänne eksynyt?
– Eräs mustalaisakka sen on tuonut.
– Vain niin, mikä löytölapsi lienee. Se on heti toimitettava metsävahdin torppaan takamaille ja siellä säilytettävä toistaiseksi. Niin, heti paikalla, sillä minä en sitä siedä. Ymmärrätte!
Palvelija ymmärsi hyvin asian, hän hymyili, sillä hän oli ennenkin toimittanut tällaisia lehtolapsia piiloon ja saanut siitä hyvästä hyvän palkkion.
– Tässä on ensi kädessä sata ruplaa käyttövaroja. Menkää jo pian, vieraat tulevat. Palvelija riensi heti tapaamaan kartanon kuskia, joka valjasti hevosen ja ajoi metsävahdin mökille. Mutta tämä ei ollut Bogin ensimmäinen onnettomuus. Seuraavina päivinä tuli tukuttain laskuja, lankeavia vekseleitä ja karhumakirjeitä. Terrabonan tila oli velkaantuneempi kuin mitä Bogi oli aavistanut, sillä parooni-vainaja ei koskaan puhunut pojalleen liikeasioistaan. Ensi työksi Bogislaus luovutti Sarkun sivutilan Sabinelle ja ratsumestari luovutti sen takaisin langolleen, koska Sabine ei tahtonut siellä asua. Näin Bogislaus mielestään oli laillisesti lunastanut muut perilliset pesästä erilleen.
Mutta sittenkin Bogislaus oli levoton Beata-rouvan ja Klaun perintöosuudesta eikä hän voinut siitä heti neuvotella äitipuolensa kanssa, sillä Beata oli heti hautajaisten jälkeen ajanut Klaun seurassa Korkeilaan. Terrabonaan Beata-rouva ei tahtonut heti palata, sillä kauhukartano järkytti vielä hänen mieltänsä, hän kaipasi lepoa, lohdutusta ja nuorten rakkauden suloa, mikä voisi parantaa vielä kirvelevät sydänhaavat. Pyhäjärven niemeen oli jo hirsitalkoilla kohonnut Siestan pieni puurakennus, harjakaisia ei vielä ollut, vaikka kapteeni, Kärnä ja monet kyläläiset olivat olleet salvostöissä. Se valmistuisi vasta Klaun ja Bendlan hääpäiväksi, eikä Beata-rouva tahtonut häiritä Korkeilan ystäviensä kotirauhaa eikä hän tahtonut muuttaa synkkään korpitaloonkaan. Mutta kapteenin perhe sai hänet ylenpalttisella ystävyydellään ja kehoituksillaan jäämään taloon. Korkeilassa hän ehti tyyntyä ja miettiä uutta elämäänsä. Vai olisiko enää mitään uutta toivottavaa elämältä? Olipa sittenkin. Hänen sydänlapsensa Klaus ja Bendla saisivat uuden, sievän kodin punaisine ulkoseinineen, valkoisine akkunalautoineen ja luukkuineen. Se oli rakennettu norjalaiseen talotyyliin jyrkkine paanukattoineen, suippenevine räystäineen sekä ovi- ja seinävesivärimaalauksineen. Se lepomaja seisoi varmalla kallioisella pohjalla, eivät sitä maailman myrskyt voisi kaataa. Sen kaikista akkunoista oli ihania näköaloja kaikkiin ilmansuuntiin, Kiianlinnan ylänkömaille, mäntyisille harjuille ja järven sadoille saarille. Ja sen onnen pesän saattoi nähdä myös Terrabonan ylähuoneesta, jossa Beata Birgitta-rouva oli asunut laamannin kuoleman jälkeen. Hän kaipasi sittenkin vanhaa, rakasta syntymäkartanoaan.
Ja eräänä päivänä nuori parooni ratsasti Korkeilaan Jarl-hevosellaan. Toimitti kunniakäynnin, oli hyvin kohtelias, melkein makeileva ja pettävän nöyrä, niin että Beatakin ihmetteli tätä mielenmuutosta. Bogislaus oli iloinen ja hauska, huomaavainen myös kapteenin perheelle ja erittäinkin Klaulle ja valitteli entisiä väärinkäsityksiä. Tarjosi sovintoa ja pyysi Beata-rouvaa muuttamaan jälleen muistorikkaaseen ja upeaan Terrabonaan. Beata-rouva saisi mielensä mukaan hallita ja vallita omassa kylkirakennuksessa, elähyttäen laamanni-vainajan muistoa, Beata kun heti hautajaisten jälkeen oli rientänyt laamannin haudalle ja asettanut kukkia ketjupylväälle. Vanhan paroonin haudan ohi hän oli hiipinyt ikäänkuin olisi kammonnut hänen viimeistä leposijaansakin. Ja niin sai Bogislaus suloisilla, tyhjillä sanoillaan Beata-rouvan suostumaan ehdotukseensa, sillä Bogislaus pelkäsi, että kansa luulisi Beata-rouvan tulleen nyt toistamiseen karkotetuksi talosta. Tähän menettelyynsä hänellä oli omat salaiset syynsä. Beata-rouva saisi nähdä Siivert-vainajan huoneen samassa kunnossa kuin se oli ollut laamannin kuoltua, mutta oman isänsä huoneiston Bogislaus uudistaisi niin, ettei Beata-rouvakaan sitä enää tuntisi. Nuori Bogislaus-parooni kuvaili nyt Korkeilassa, miten kädet yhtyisivät yli kahden miehen haudan. Bogislaus otti jäähyväiset, suuteli äitipuoltaan kädelle ja lupasi viikon odottaa vastausta. Nuori parooni ratsasti tiehensä ja heilutti tiellä hattuaan. Nyt oli Beatalla kyllä miettimisaikaa. Eihän hän voinut Korkeilaankaan jäädä. Klauskin yhtyi nyt Bogin ehdotukseen ja Beata suostui lopulta. Päätöksen tekoon vaikutti sekin, kun Klaus selitti, että jollei äiti laamannin jälkisäädöksen mukaisesti asettunut asumaan Terrabonaan, tila voisi joutua aivan vieraan suvun valtaan, mikä ei ollut laamannin tarkoitus, niin omituiselta kuin tämä testamentti ensin tuntuikin.
Tätä Beata-rouva mietti kauan ja hän pelkäsi, että hän kiellollaan murskaisi kahden nuoren ihmiselämän onnen, tekisi heidät onnettomiksi ja osattomiksi. Hän tyyntyi, kun hän ajatteli, että hän saisi seurakseen vanhan Marin, joka tunnollisesti oli vaalinut laamanni-vainajan muistoa niin, että kaikki esineet ja huonekalut olivat vielä samassa kunnossa, kuin ne olivat olleet laamanni-vainajan rauhallisen ja kivuttoman kuoleman jälkeen. Mikä ero olikaan tämän ja paroonin äkkikuoleman, kiihottavan intohimon ja silmittömän suuttumuksen aiheuttaman kuoleman välillä. Äkillisen pakomatkan ja nyt hautajaisten takia oli paroonittaren huoneisto joutunut epäjärjestykseen. Hänen piti myös auttaa nuoren, rakastavan parin häiden valmistuksessa ja uuden kodin perustamisessa, heillä kun ajattelemattomina, suurina lapsina ei ollut siihen kokemusta. Beata Birgitta järjestäisi omankin elämänsä uudestaan, hänellä olisi omat palvelijat, hän söisi ja nukkuisi omassa huoneistossa ja Mari kertoisi satuja ja lukisi pyhiä kirjoja. Ja jos hänelle tulisi ikävä syysiltaisin, kun Pyhäjärven aallot lyijynharmaina vyöryvät kellertävään kaislikkoon, hän voisi pistäytyä läheisen Siestan vitivalkoiseen kotiin. Sen lampun tuike tasoittaisi tien kahden ahteen välillä. Onnen näky toisi hänellekin uuden onnen, jonka hän oli menettämäisillään. Ja Bogislaus von Brinckenhjelm puolestaan ajatteli, että hän sittenkin hyvittäisi Klaun ja luovuttaisi hänelle Sarkun sivutilan, sillä hän pelkäsi, että Klaus voisi valittaa ylimpään oikeuteen ja pakkoluovutus kumottaisiin ja Bogislaus menettäisikin koko kartanon sivutiloineen, eikä parooni perunkirjoituksen mukaan ollut jättänyt jälkeensä paljoakaan rahallista omaisuutta. Rahaa siihen aikaan ei ollut kenelläkään, ei varakkaallakaan, vaan kaikki tavara ostettiin kaupoista velaksi viljatuotteita ja karjaa vastaan. Tässä täytyi käyttää viekkautta, vaan ei väkivaltaisia keinoja. Bogi korjaisi isän erehdyksen, mielisuosiolla hän saisi pitää talon hallussaan, kunhan luovutti osan toisille perillisille, möisi metsää, viljaa, karjaa ja saattaisi sitten elää huoletonta elämää iloisten naisten, maljaveikkojen, Kerstilän vallattomien paroonien ja rykmentin upseerien seurassa maan ja maakunnan kaupungeissa. Hän ottaisi suomalaisen renkivoudin ja Klauskin ehkä auttaisi häntä taloudenpidossa ja maan hoidossa. Niin hän toivoi ja uskotteli itselleen. Kevytmielisesti hän siis aloitti uuden uransa ja lähti jo muutaman päivän kuluttua isänsä kuoleman jälkeen kaupunkimatkalle. Ja sillä aikaa kartanon rouva muutti vanhaan kotiinsa Terrabonaan.
Klaus ei enää viihtynyt Terrabonassa, sillä hänelle oli hänen mielestään tehty hänen elämänsä suurin vääryys, riistetty koti ja kontu. Siksi hän oli jo kaikessa hiljaisuudessa ryhtynyt vastatoimenpiteisiin kumotakseen pakkosopimuksen, mutta siitä hänen velipuolensa ei vielä mitään aavistanut.
Lähestyi sitten Klaun ja Bendlan häähetki, elämän suloisin ja kipuisankirkkain hetki, sen kohokohta ja riemuretken kaunein kaari. Häitä oli valmistettu jo kauan. Vaatimattomasti ne piti aloittaa. Hirsitalkoissa harjahirsi oli jo saatu pystyyn kylänväen avulla, pari huonetta ja keittiö, lujalle, kallioiselle pohjalle Pyhäjärven rannalle. Mutta tämä kyllä riittäisi ensi aluksi. Vanha Mari oli siistinyt huoneet ja laassut höylänlastut. Hovijunkkari oli lähettänyt huonekaluja ja talousesineitä. Ja hovijunkkarin mielestä nuori pari oli komeasti vihittävä kirkossa. Hän oli lähettänyt rovastille ryijyjä ja raanuja alttarin eteen asetettaviksi sekä koreita itämaisia mattoja kirkon keskikäytävälle kirkon portaille saakka. Ketään ei erikoisesti kutsuttu, mutta pitäjäläisiä oli kuitenkin saapunut kirkkoon tupaten täyteen. Hovijunkkarin lahjoittama kattokruunu oli sytytetty, kun Klaus alttarin edessä seisten odotti morsianta. Rovasti seisoi hänen vierellään ja odotti vihkitilaisuuden alkamista. Alttari oli koristettu kanervaköynnöksillä ja männynoksilla. Niitä riippui lehteriltä ja urkuparvekkeeltakin. Ja nyt humahtivat urut. Kirkon pääovi avautui ja kirkkoon astui morsian valkeaan pukuun puettuna, päässä vain pieni, vihreälehtinen ja valkokukkainen myrtinoksa, mikä somasti sulautui hänen vaaleanverisiin kasvoihinsa, siniharmaisiin silmiin ja käsivarsiin, joissa ei ollut kultakoristeita. Häntä talutti käsivarresta vanha Korkeilan kapteeni pitkään sotilastakkiin puettuna, rinnassa vain yksi kunniamerkki. Klaus seisoi ryhdikkäänä alttarin edessä. Morsian saapui käytävälle saarnastuolin kohdalle, jonka katoksella seisoi puusta veistettyjä, siniseksi maalattuja enkeleitä, joilla oli torvet kädessä. Kuin mykällä soitolla ne tervehtivät tulijoita. Saarnastuolia kannattava, visasta tehty, puinen Simson seisoi kuin kumarassa kunnioittaen morsiusparia. Niin Klaus kulki Bendlan luokse, otti hänet kapteenin kädestä ja vei vihkijakkaralle. Niin he kulkivat pitkin käytävää ohi kumartavien päiden, kun häämarsalkat seisoivat jäykkinä käytävän kummallakin puolen, aatelissauvat käsissä. Kapteenin jälessä astui Pamela-rouva tukien surupukuista Beata-rouvaa. Tämä kulki nyt onnellinen, sisäistynyt hymy huulilla, ja hänen takanaan astelivat Sabine, Bogi ja ratsumestari. Kerstilän paroonit harmaine, ruudullisine housuineen ja harmaine silkkihattuineen sekä muut kartanonherrat, talonpojat lyhyttakkeineen, valkoisine polvihousuineen, sukkineen ja solkikenkineen ja tytöt sekä emännät punaruudullisine, leveine hameineen ja kukallisine silkkitykkimyssyineen täyttivät kirkon oman penkkinsä, säätynsä ja arvonsa mukaisesti. Bendla hymyili koko ajan, ikäänkuin hänen silmistään olisi virrannut auringonpaistetta ja sielun säteilyä. Rovasti Wallenberg vihki pariskunnan ja puhui vanhan kirkkokäsikirjan mukaan:
"Anna, Herra, tälle pariskunnalle armoa pyhän tahtos ja säätämises mukaan yhdistyä ja niin tässä pyhässä säädyssä nuhteettomasti elää, että se olisi sinulle ylistykseksi ja kunniaksi".
Kun yksinkertaiset sormukset oli vaihdettu, Klaus otti Bendlan syliinsä ja suuteli, sitten luovutti hän hänet Beata-rouvalle, joka ilosta Itkien sulki Bendlan kuin oman tyttärensä syliinsä. Sitten seurasivat onnittelut. Kapteeni, ratsumestari ja Kerstilän paroonit saattoivat nuoren parin, urkujen soidessa Mendelssohnin häämarssia, kirkon portaille, jossa marsalkat ilmaan nostetuilla miekoillaan muodostivat kuin kunniakujan, jonka alitse vastavihityt astuivat hämärästä kirkosta vihkivaunuikin. Samassa kiiti myös ratsastaja täyttä vauhtia hääkulkueen edelle, Siestaan ilmoittamaan vanhalle Marille ja kylänväelle morsiusparin tulosta sulholaan.
Nuorten parivaljakot kiidättivät pitkin Pyhäjärven rakkaita rantoja, jälessä kapteenin valkea hevonen ja hovijunkkarin raudikko, karahuttaen Siestan rantamökille, jonka portti oli köynnöksillä ja valkovuokoilla koristettu. Niiden alitse nuori pari ajoi uuteen kotiinsa. Kynnyksellä vanha Mari nyyhki ilosta ja niiaili maahan saakka. Klaus nosti hänet siitä ja suuteli häntä otsalle, kun rakennuksen takaa kylän pojat paukuttelivat piilukoillaan, huusivat ja sytyttivät sainioitaan palamaan. Ja vanha klaverinvirittäjä ja reipas ruotumestari puhallutti luikurillaan hullunkurisen huimaa Säkkijärven polkkaa. Häät päättyivätkin tähän, kun naiset saattelivat hääparin heidän häävuoteelleen, jonka ylle oli katettu tähtikuvioinen himmelivaate verhoineen. Ratsumestari, Kerstilän paroonit ja kapteenin perhe poistuivat koteihinsa jatkamaan siellä pitoja karkeloiden ja naljaillen tai hartauteen ja hiljaisuuteen vaipuen. Korkeilassa Rosalie liikutteli hellästi vanhan, kellastuneen spinetin koskettimia ja loi kaihoavan katseen kattoon ja haaveili neitseellisessä puhtaudessaan kimnasistista, joka oli lähtenyt loppiaisten jälkeen Porvooseen lukujaan jatkamaan, lähteäkseen sitten kesällä Runebergin poikien kanssa Suursaaren Eskontaloon kalastamaan ja vuoria kiipeämään. Rosalie huokasi ja painoi pään nuottitelineelle. Sitten hän suoristautui, kohotti päänsä, kuten joskus isäkin teki, meni vanhempien huoneeseen, sanoi hyvää yötä ja hiipi ullakkohuoneeseensa, jossa nyt vain yksi vuode oli valmistettu.
Mutta samaan aikaan Klaus uudessa huvilamajassa seisoi Bendlan vieressä akkunan ääressä. Hän oli kietonut vankasti kätensä nuoren vaimonsa vyötäröille. Sanaa sanomatta he siinä seisoivat ja katselivat järvelle, jonka rantakaislikkoon jo silkkikuikka rakenteli korsipesäänsä.
Bendla puristi Klaun kättä, sanattomana hän katsoi pitkin järven sivua pientä nientä, jonka lahdelman rannalla kohosi valkeaksi rapattu, punakattoinen sotilaspuustelli. Siellä oli pyhä, viaton ja valoisa entisyys, täällä vastapäätä Terrabonan upea kartanon pääty, tulevaisuus, kodin työ ja onni sekä arvoituksellinen elämän autuus ja salaisuus.
– Katsos, Bendla sanoi ja hyväili hempeän kiihkeästi nuorta aviomiestään, tuolla Beata Birgitta-rouva sytytti kattokruunun tervehdykseksi meille. Minun tulee häntä niin sääli, hän on niin yksin, kun sinä, Klaus, nyt olet sieltä poissa.
– Katsos, minä vilkutan lampulla, hän huomaa sen, Klaus kuiskasi.
– Häälamppumme loistaa kuin tähti tai kuu avaruudessa, Bendla sanoi.
– Niin, loistakoon se yhtä kirkkaana. Oi, Bendla, kuinka minä sinua rakastan, rakastan niin, että minä melkein pelkään tätä rajatonta rakkautta ja onnea!
– Katsos, Klaus lisäsi, Bogislauksenkin huoneessa syttyi valo, siellä on varmaan vieraita. Kerstilän paroonit, ratsumestari ja ehkä kivalteri.
– Kivalterin mökki on musta kuin korpinpesä, Bendla sanoi.
– Luulen, että kivalteri oli isäpuolen huono omatunto ja moneen erehdykseen syypäänä, Klaus huomautti.
Seth Skriivarin rehellisyyttä epäiltiin jo Terrabonassakin. Bogislaus von Brinckenhjelm, Terrabonan vallananastaja, oli kaupungista kutsunut kirjanpitäjän. Tilikirjoista oli selvinnyt yhtä ja toista, mikä kivalterin osalta viittasi rikoslakiin. Nuori parooni oli suuttunut ja päättänyt saattaa kivalterin edesvastuuseen, jopa uhannut vangituttaakin kivalterin hääjuhlien jälkeen. Sentähden hän oli kutsunut kotiinsa kirjanpitäjän ja siltavoudin, koska kivalterin oli määrä tulla Terrabonaan muka neuvottelemaan. Ja Seth Skriivari meni omaan ketunansaansa. Hän luuli pääsevänsä jälkipitojen iloiseen humuun. Kun hän nyt hiljaa kuin urkkija koputti ovelle ja kuunteli huoneessa häliseviä ääniä, lakeija tuli ja tiedusteli asiaa, johon kivalteri vastasi epämääräisesti.
Kivalteri kutsuttiin saliin. Bogi, Kerstilän paroonit ja ratsumestari olivat jo nousutuulella, kun kivalteri lakkiaan pyörittäen astui nuoren paroonin eteen, vei hänet syrjään, kuiskutti korvaan ja näytti jonkinlaista asiamieslaskua.
– Se Jennyn lapsen kuukautinen elatusraha... Ymmärtäähän parooni...
– Vai vielä lasku, Bogi kivahti ja löi kuten isänsäkin ratsupiiskalla saapasvarsiaan, silvalsipa kivalteria kasvoihinkin.
– Tässä on maksu, kavala konna, isääni te olette petkuttanut ja erehdyttänyt väärillä neuvoilla.
– Heitä mies pellolle! sanoi ratsumestari, joka tällä kertaa hillitysti joi vain Reinin mietoa viiniä.
– Mistä hyvästä, selittäkää, uskollisesti olen tätä taloa palvellut.
– Monsieur soperteli: Un grand canaille, ma foi!
– Tässä on todistajat! Bogi kutsui sisälle kirjanpitäjän ja siltavoudin.
– Tunnustatteko, Seth Skriivari, väärentäneenne nämä tilikirjat. Tunnustatteko metsän salamyynnit sekä monet muut rötökset?
– Enhän minä, enhän minä, kivalteri puolusteli. Hyvää olen aina tarkoittanut, vaikka onhan sitä voitu erehtyä. Armoa, armoa, herra parooni!
– Ei armoa! nuori parooni ärjyi. Rikoksenne on sovittamaton!
– Eikö syytetty voisi sovittaa rikostaan raipparangaistuksella? ratsumestari sanoi.
– Raippoja, raippoja! pikku paroonit huudahtivat.
– Laki sallii 40 lyöntiä yleisellä piiskauspaikalla, Kalmiskankaren ahteella, kirjanpitäjä huomautti.
– Saakoon 25 lyöntiä, ratsumestari sanoi sovitellen.
– No niin, kuten tahdotte. Minä valitsen raipparangaistuksen, vaikka se toimitus onkin julkinen häväistys, kivalteri sanoi ja lysähti tuolille.
– Herra kirjanpitäjä ja herra siltavouti, te kuulitte, että kunnan kivalteri Seth Skriivari tunnustaa rikoksensa ja suostuu vastaanottamaan 25 raipanlyöntiä julkisella piiskauspaikalla.
Kruununmiehet tarttuivat kivalterin käteen ja taluttivat hänet rattaille, ajoivat Kärnän talon ohi Kettulaan ja sulkivat kivalterin lukkojen taakse hänen oman kotinsa kellariin toistaiseksi. Mutta Terrabonan kartanon vasemmanpuoleisessa päässä juomingit jatkuivat. Laulunloilotus ja naurunrähäkkä kuului Beata-rouvan puoleiseen siipirakennukseen saakka. Beata vetäytyi vanhan, uskollisen Marin seurassa uloimpaan kulmahuoneeseen ja sammutti valon. Näinkö siis päättyi hääilta? Beata-rouva luuli jo kylliksi kärsineensä, mutta tuskan ja ankaran ahdistuksen mitta ei vieläkään ollut täysi. Hän saisi sielunsa sopusoinnun ja kirkkauden lunnaiksi vielä tyhjentää pohjaan kärsimyksen katkeran kalkin, ennenkuin raukea mielenrauha laskeutui hänen surulliseen sydämeensä.
XXIX
Ja vanheneva Ritoniemen hovijunkkari Fredrik August von Raten otti alppisauvan vaeltaakseen katsomaan aurinkoa, joka ei laskisi mailleen, vaan nousisi taivaanrannasta uudelleen kiertämään avaruutta. Hän pukeutui pitkään sarkamekkoon ja patalakkiin kaivautuakseen kuin säkkiin ja tuhkaan. Ritoniemi oli tyhjä vieraista ja maaliskuun aurinko helotti jo täydellä terällä sulattaen kartanon nurkilta lumen. Vaellushalu oli tarttunut hovijunkkariin. Terrabonan paroonin kuolema oli syvästi vaikuttanut hänen herkkään mieleensä. Usein hän kävi sukuhautaholvissa ja laitatti sen uuteen kuntoon. Vanhat kirstut ja holvin seinät puhdistettiin homeesta ja kivihiestä. Kartanon salista hän toi pienen kattokruunun ja hakkautti itselleen oman mahonkisen kirstun ja ruumiskiviarkkunsa. Ja hän määräsi, että hänen maallinen tomumajansa palsamoitaisiin kuten Egyptin faaraoiden ruumiit. Hän toimitti arkkuun valmiit käärinliinat ja kantoi aina holvin avainta nuorassa mekkonsa alla. Hänestä oli tullut tanatofiili, kuolemankaihooja ja hänen ajatuksensa askartelivat jo tuonpuoleisissa henkimaailmoissa. Hän oli nyt paroonin kuoleman jälkeen useimmin käynyt Terrabonassa. Beata Birgitta-rouva ja heiveröinen hovijunkkari, nämä jo harmaahapsiset nuoret vanhukset löysivät ikäänkuin toisensa. Nyt sai hovijunkkari katsella Beataa läheltä, hänen hienoja kasvonpiirteitään, eikä kuten kirkossa eri sukupenkistä. Hovijunkkari tyytyi vain puhumaan henkikirjoista, rakennuspuuhistaan ja hautaholvista. Eikä Beata Birgitta koskaan muistuttanut hänelle hullunkurisesta, onnettomasta kosintaretkestä. He hymyilivät toisilleen.
Hovijunkkari käveli tai ajoi vaunuilla Terrabonaan ja toi Beata-rouvalle nimipäivärunon, versi obligati, tai toi juuri kasvihuoneessa puhjenneen liljan tai yönkuningatar-kukan. Kävi joskus Beata-rouvan kanssa laamannin haudallakin, vaikka hän vielä tunsi jonkinlaista nurjamielisyyttä tämän Siivert-vainajan muistollekin. Ja Ritoniemessä hovijunkkari tunsi itsensä yhä yksinäisemmäksi. Vieraat olivat aikoja sitten lähteneet, ei maaherra Rebenhaus, hovioikeudenpresidentti eivätkä seudun aatelisetkaan käyneet häntä tervehtimässä. Ei Rosaliekaan käynyt häntä enää Bendlan häiden jälkeen ilahuttamassa klaverin soitollaan. Hovijunkkari oli väsynyt kirjoihinsakin. Kuolleita kirjaimia, puolikuolleita ajatuksia! Kirjatkin olivat petollisia kuten ystävät. Paha ja hyvä ihmisessä kamppailivat aina keskenään ylivallasta, alhainen ja ylhäinen vaisto, mielenmasennus ja elämän tahto. Talonpoikien kanssa hän ei seurustellut muulloin kuin käydessään pellonpiennarta muka tarkastamassa töitä, tai talkoissa, joiden rivo riemu tympäisi hänen hienoja runovaistojaan. Ratsumestari kyllä viihtyi rahvaan parissa, koska hän oli tunteeltaan karheampaa laatua, mutta hovijunkkari loukkaantui, kun kuuli pilkkanaurun takanaan.
Rahvas arveli, että hovijunkkari oli käynyt hiukan höperöksi, oli saanut hullunruohon, mikä uuvutti hänet horrosuneen niin, että hän unohti koko talon hoidon, unohti itse elämän ja ajatteli vain omia hautajaisiaan. Siksi hovijunkkari päätti lähteä jalkamatkalle, hän kävi ensin pappilassa, koska ilmassa oli rauhanhuhuja. Niistä välittämättä hän eräänä aamuna lähti matkalle pohjoiseen päin. Hän oli tottunut pitkän matkan kävelyihin. Aurinko, luonto ja ihana kevät herättivät eloon hänen väsyneet voimansa, uuteen pitkäänkin matka-ponnistukseen.
Saatuaan tietää, että lopullinen rauha oli solmittu Venäjän ja sen vihollisten välillä, hovijunkkari kiireen kaupalla ajoi Hämeenlinnaan, ystäväänsä maaherra Rebenhausia tapaamaan. Häneltä hän sai lähempiä tietoja. Ratkaiseva taistelu oli suoritettu Krimillä, Itämainen sota oli päättynyt, sopimus oli tehty Pariisissa. Sevastopoli oli antautunut, kun venäläinen kenraali ensin oli notkoihin ajanut tykkejä yli ruumisröykkiöiden ja sytyttänyt salaa kaupungin tuleen niin, että kitkerä sauhu ja ruumiinlöyhkä oli levinnyt Mustalle merelle saakka, levittäen ympärilleen kauhua ja tappavia tauteja. Mieluisinta siinä sopimuksessa oli, etteivät venäläiset saisi linnoittaa Ahvenanmaata. Viapori oli kyllä kestänyt. Kasakat ja tykkimiehet ajoivat läpi kaupungin Parolan leiripaikalle, oli melskettä ja melua, mutta mitään iloa tai ilotulitusta ei kaupungilla näkynyt. Mutta kansa oli rauhoittunut ja palasi arkitöihinsä. Maakunnan residenssitalossa kattokruunut paloivat ja koko perhe oli kuohuksissa. Sillä Jenny oli kirjoittanut Agnes-neidille häväistyskirjeen. Hovijunkkari tapasi maaherran, jonka jälessä kasakka kulki kantaen hopeatarjottimella emservettä. – Ensi kerran maaherra unohti vetää taskustaan nauriskellonsa, sillä hänkin oli suunniltaan. Ainoa rauhallinen oli kasakka, joka nyt iloitsi siitä, että sota oli päättynyt ja hän saisi loman.
– Rakas Reinhold! Kuulin, että sota on päättynyt. Nyt pyydän sinulta ulkomaan passia, kun pääsy Jerusalemiin on vapaa.
– Vai niin, maaherra sanoi, tie on nyt vapaa, onnea matkalle!
– Niin, lähden Pietarin kautta ensin Konstatinopoliin, sitten Vähä-Aasian kautta Palestiinaan.
Kun hovijunkkari saapui kotikartanoonsa, hän käski palvelijoiden tuoda ullakolta alakertaan kaikki vanhat, rautasaranaiset, isot matkakirstut, "kanavakangas-päärlyillä" koristetut, kukkaronmuotoiset isot nahkalaukut ja nahkakotelot, joihin sullottiin vaatteita, kirjoja, yömyssyjä, hellekypäriä, aseita ja mittauskoneita. Seuraavana päivänä hovijunkkari kävi jäähyväisvieraisilla kapteeni Arvellanderin puustellissa, Siestan huvilassa tuoden nuorelle parille hopeaisen pöytäkaluston häälahjaksi, sitten hän kävi ystävänsä Willem Wallenbergin luona. Tämä antoi hänelle hyviä neuvoja ja siunasi hänet matkalle asettaen kätensä hänen olalleen ja päälaelleen. Hovijunkkari syleili pappia, joka oli hänelle antanut damaskolaisen paimensauvan.
– Ota sauva ja kulje, kunnes pääset pyhälle haudalle ja vie mukanasi minun siunaukseni.
– Jollen löytäisikään temppelin aarteita, tahdon löytää armon ja autuuden aarteen ja rauhan sielulleni. Jumala kanssasi, ystäväni.
Viimeiseksi kävi Ritoniemen vaeltaja Terrabonassa. Kun hovijunkkari tuli Beata Birgittan huoneeseen, tämä istui valtatuolissa ja kuunteli vanhan Marin kertomusta itämaan tietäjistä, jotka kameeleilla ja rikkailla lahjoilla olivat kaukaa saapuneet etsimään vastasyntynyttä Juudaan tulevaa kuningasta. Hovijunkkari polvistui ritarillisesti Beata Birgittan eteen ja asetti hänen syliinsä hopeaisen tiimalasin ja sanoi:
– Tässä on tiimalasi, jossa on santaa Vapahtajan haudalta. Katsele sitä, vaikka et voi siihen kyyneliä vuodattaakaan. Aseta se itäiselle akkunalle ja käännä vasta, kun olen palannut pyhältä maalta.
– Kiitos kauniista lahjasta, Beata sanoi ja nosti kädestä hovijunkkarin maasta.
– Teen kuten pyydät, hyvä ystävä. Tahdon sinua muistella kuin hyvää nuoruuteni ystävää ja kasvinkumppania.
– Niin, kaipaukset ovat kuin tähdet taivaalla ja niitä on enemmän kuin on hiekkajyviä meren rannalla. Hyvästi!
– Onnellinen, kun voit matkustaa, Beata-rouva sanoi ja asetti tuntilasin akkunalle Betlehemin tähtikukan viereen.
– Kiitos, rakas Fredrik August, tämä Betlehemin kukka aukeaa ja sulkeutuu aina auringonkierron mukaan. Minä puhelen ja kuiskaan sille ja se on siitä iloinen ja vihannoi.
– Mutta jos se lakastuu, hovijunkkari sanoi, ennenkuin palaan.
– Niin minä hengitän siihen uutta eloa ja se herää taas yön nukuttuaan, aamukasteeseen ja aurinkoon.
Beata irroitti yhden kukan ja kiinnitti sen hovijunkkarin rintaan. Tämä huomaavaisuus liikutti niin hovijunkkaria, että hänen katseensa kostui. – Tapansa mukaan hän äkkiä, salatakseen liikutustaan, kääntyi ympäri ja kulki nopein askelin pihalle, missä vaunut odottivat. Beata Birgitta katseli akkunasta koivukujaan vieriviä vaunuja ja pyyhki kyyneleen poskeltaan.
– Niin, Mari, sellaista se on, kaipaukset ovat kuin tähdet taivaalla, kunnes ne sammuvat. Sytytä lamppu, Mari ja lue siitä, miten tietäjät ottivat sauvansa ja lähtivät kotimaahansa ja kuinka tähti ei enää liikkunut heidän päällään. Ihmeellistä! Sota on loppunut, on rauha maassa, mutta ihmissielu ei vielä ole rauhaa saanut, sillä tähti liikkuu yhä taivaalla, kunnes löytää määräpaikkansa.
Parooni Bogislaus von Brinckenhjelm ja maaherra, kreivi Reinhold Rebenhausin tytär Agnes olivat olleet salakihloissa. Mutta saatuaan Jennyltä paroonin lapsenelatusta koskevan kirjeen Agnes-neiti palautti hovijunkkarin mukana saamansa rintakorun paroonille. Oliko tämäkin Beata-rouvan juonittelua? Bogi kysyi itseltään epäluuloisesti. Hän alkoi vihata rouvaa ja tämän poikaa Klauta. Hän päätti kostaa. Beata-rouva oli saatava iäksi päiväksi pois talosta. Kuten hänen isänsä oli käyttänyt pakkokeinoja, niin hän käyttäisi nyt hyväkseen viekkautta ja hän päätti ensin voittaa Beata-rouvan suosion teeskennellyllä osanotolla ja huomaavaisuudella. Hän tutki vielä luovutuskirjaa, alkoi lukea hapuilevaa ja vapisevaa käsialaa. Huomasi, että Beata-rouva oli ollut suuren tuskan ja epätoivon vallassa kirjoittaessaan nimensä luovutussopimuksen alle. Kirjaimet ikäänkuin syöksyivät alaspäin sekaviksi ja haparoiviksi. Loppukirjain oli kuin hätähuuto yössä, kaamea ja kuohuttava. Kirjasopimus oli hiukan rypistynyt. Bogi oli ottanut siitä jäljennöksen ja jättänyt sen eräälle asianajajalle. Sopimus oli jo kulkenut käräjäpöytäkirjojen ja tuomioistuimen päätösten kautta, mutta Bogi epäili itsekin sen tehoa, sillä asianajaja oli arvellut, että Klaus af Braehmillä sittenkin oli yksinoikeus perintötilaan. Bogislaus jäi miettimään. Ehkä hän ei täten saanut pitää taloa hallussaan. Siksi hän alkoi uudestaan tutkia laamanni-vainajan jälkisäädöstä ja hän päätti nyt todella käyttää sitä hyväkseen. Bogi ei ollut koskaan isältään tiedustellut taloudellisia asioita. Siksi hän hummauksessa oli unohtanut koko laamannin jälkisäädöksen, jota hän piti vain jonkinlaisena vanhan miehen oikkuna, jolla ei ollut oikeudellista arvoa. Hän ei alentunut edes kivalterilta pyytämään lisätietoja. Hän oli elänyt vain jonkinlaista pintapuolista keikarin loiselämää. Hänellä oli yksityisvelkoja ja tilikirjoista hän huomasi, perukirjoja penkoessaan, ettei hänellä ollut paljoakaan perittäviä saatavia. Paashikouluun menosta ei tullut mitään, sillä hänellä ei ollut tarmoa eikä älyä lukea korkeampaa sotatiedettä, keisarin yksityisadjutantiksi pääsy ja toivo oli täten pettynyt.
Ja sillä aikaa, kun hän oli näin laiminlyönyt tulevaisuutensa, hänen velipuolensa Klaus af Braehm oli toiminut taitavasti. Klaus oli nuorelle vaimolleen rakennuttanut sievän kodin. Siestan pieni, pyöreähirsinen rantahuvila oli jo valmis ja Klaus oli ehtinyt myös hoitaa Multsillan maita, kaatanut metsää kytömaaksi monen tynnyrinalan laajuudelta, kasvattanut ja kuivattanut suuria suomaita, joilla jo keväinen nuori oras vihannoi. Hän oli korjauttanut rakennustakin, hakkauttanut synkät kuuset akkunoiden ulkopuolella niin, että valo tulvahti huoneisiin. Ja rantaan hän oli raivannut leveän koivukujatien niin, että akkunoista saattoi katsella Pyhäjärven sinisiä aaltoja. Ja korpi oli karkonnut kauemmaksi ja heleät koivut astuivat lähemmäksi kirkastamaan yksinäistä mieltä. Mutta Klaus ei tyytynyt tähänkään. Hän palkkasi työläisiä korjauttamaan myöskin Terrabonan rakennusta ullakolta kivijalkaan saakka. Hän revitytti lattiapalkit pirunkammarissa, josta oli levinnyt kalmanlöyhkä Beata Birgitta-rouvan huoneeseen.
Niin Klaus yritti saada äitinsä oleskelun talossa viihtyisäksi. Kammarin lattian alta löydettiin kymmenittäin kuolleita rottia ja hiiriä. Hän poisti huoneen katonrajassa olevan kirjolaudoituksen, kuhmuotsaiset faunit ja sorkkajalkaiset satyyrit ja tuotti tilalle iloisia gobeliineja, siivekkäitä amoriinejä, värikylläisiä raanuja ja kirjavia ryijyjä elämänpuu- ja ehtoolliskalkkikuvineen.
Humalistonmajan hän muutti sireenilehtimajaksi, niin etteivät hyönteiset ja tuholaiset enää häirinneet surinallaan ja pistoillaan lepoa etsivää lukijatarta. Kaikkialla hän pani uudistuksia toimeen. Hän romutti viinapannut, hatut ja putket ja hävitti polttimon. Hän karkoitti myöskin vanhat, entisten munkkien suosimat ja ruokkimat naakkojen perilliset pirunkellarin räystäspesistä muuttamaan kirkontapuliin, koska ne häiritsivät Beata-rouvan unta. Jo ränstyneet muonamiesten mäkitöllit hän korjasi ja maalautti punamullalla niin, että ne antoivat väriloistoa koko seudulle. Ja kansa oli tyytyväinen, kun siisteys ja puhtaus palasi ympäristöön, vaimot olivat onnellisia, kun viinanjuonti ei enää eksyttänyt miehiä riitaan ja tappeluihin. Enimmin nauttivat tästä muutoksesta Klaus ja hänen nuori Bendla-vaimonsa, jotka kävivät ruokkimassa sairaita mökin lapsia ja vanhuksia.
Klaus oli saanut myös vihiä siitä, että hänen velipuolensa oli jättänyt oikeuteen Beata-rouvan hyväksymän luovutuskirjan. Klaus oli kirjoittanut siitä äitinsä isälle, hovioikeudenpresidentille, joka oli pitänyt koko luovutusta laittomana, koska kivalteri oli tunnustanut kehoittaneensa vanhaa paroonia pakkokeinoihin. Sentähden Klaun ja Bogin välit olivat täydellisesti rikkoutuneet. Klaus ei tervehtinyt velipuoltaan, joka harvoin oleskeli Terrabonassa, teki kaupunkimatkoja Pietariin, Tukholmaan ja kulutti viimeisiä perintövarojaan valeveljien ja huikentelevien naisten parissa. Klaus kulki aina keittiönpuoleisesta ovesta tapaamaan äitiään ja Bogi vältteli Siestaa, Multsiltaa eikä puuttunut Terrabonan tilan hoitoon, vaan jätti sen kevytmielisesti vetelehtivän renkivoudin hoidettavaksi. Bogi oli ruvennut juomaan seuroissa ja yksinkin ja lähetti usein kamaripalvelijan pirunkammarin viinikellariin, jonka monivuotisia viinivarastoja hän tyhjenteli yhdessä muiden tuhlariveikkojen kanssa Terrabonan läntisessä päädyssä. Mutta Bogi kävi toisinaan tervehtimässä Beata-rouvaa hänen omassa huoneistossaan, toi ruusuja ja lahjoja ja voittikin hetkeksi mairittelullaan ja kohteliaisuudellaan Beata-rouvan vastenmielisyyden. Beata-rouva luuli, että Bogissa olisi tapahtunut luonteen muutos, kun tämä vakuutti valittavansa isävainajansa julmaa menettelyä ja lupasi korvata isänsä tekemän vääryyden. Ja Beata alkoi taas viihtyä lapsuuden kodissaan, koska Klauskin kehoitti häntä jäämään taloon, kun Klaus pelkäsi velipuolensa käyttävän hyväkseen laamanni Siivertin jälkisäädöstä, jos Beata-rouva muuttaisi muualle. Klaus odotteli nyt asian vastaista kehitystä ja oikeudenpäätöstä, niin että hän oikeudenmukaisesti saisi ottaa huostaansa Terrabonan ja luovuttaisi Multsillan ja Sarkun sivutalon velipuolelleen. Bogi oli jo alentunut lainaamaan rahaa Beata-rouvalta, kun hän kaupunkimatkoiltaan oli palannut tyhjin taskuin. Mutta isän äkkikuolema oli pelottanut häntä uhkapelistä ja hän ajatteli todella keskeytyneen sotilasuransa jatkamista.
Niin, elämä Terrabonassa kului näennäisesti hiljaisena, ja Beata-rouva luuli jo saavuttaneensa keskipäivän sielunlevon ja elämänsä iltarauhan, kovan kilvoituksen ja mielen järkytyksen jälkeen. Toisinaan kapteenin perhe kävi vieraisilla tuoden taloon tyydytystä ja vaihtelua. Beata vaali laamannin muistoja, kävi tämän haudalla ja luki vanhalle Marille vanhoja kirjoja, hoiteli kukkiaan ja lintujaan sekä helskytteli kangaspuita valmistellen vaatteita tuleville lastenlapsilleen.
Beata-rouva oli väsynyt päivän askarteluista ja isui nyt surupukuisena kartanon puistonpuoleisessa päässä ja katseli ilta-auringon kultaamasta akkunasta etäisyyteen. Mari oli lukenut hänelle Tuomas Kempiläisen hartauskirjaa, ja Marin yksitoikkoinen ääni oli nukuttanut hänet suloiseen horrostilaan. Mari oli hiljaa hiipinyt omaan kulmahuoneeseensa ja toivottanut hyvää yötä.
Ja hieno Beata-rouva näki puoliselkeätä unta. Hänen ensimmäinen miehensä istui taas työhuoneessaan ja kirjoitteli.
– Missä sinä olet ollut niin kauan? Beata kysyi unissaan.
– Kaukana vieraalla maalla, ihanassa maassa, missä kesä iäti kentillä kukkii, missä suloiset sielut kaipaavat iäti rakkaittemme rauhallisiin koteihin. Minä tulen tänne usein silloin, kun sinun sielusi minua halajaa, mutta kauan en voi viipyä.
– Kartanossa ei kukaan tiedä sinun tulostasi.
– Mutta Bogislaus ajattelee minusta mustia ajatuksia, hän voi tulla tänne, hän karkottaa minut kuin sinutkin, puhui taas ääni.
– Bogislaus on muuttunut, hän on nyt hyvä minulle. Katuu kai isänsä julmaa tekoa, Beata kuiskasi unissaan, olen antanut hänelle anteeksi.
– Hän on hyvä sinulle vain pettääkseen sinut, henki huokasi. Etkö näe hänen alhaista ahneuttaan?
– Minä näen nyt vain hänen hyvyytensä, isän kuolema on sovittanut kaikki.
– Kerran sinun silmäsi aukenevat, henki varoitti.
– Silloin näen sinut ja yhdyn sinun sielusi iäisyyteen, Beata kuiskasi.
Samassa Beata Birgitta heräsi. Tuuli ravisteli ullakkoa, kuului kolinaa sivuhuoneesta, ikäänkuin joku taas olisi siellä kävellyt. Puistonovi rämähti auki, ikäänkuin joku olisi sen kiireissään riuhtaissut irti.
Beata hätkähti. Kummitteliko taas yliskammarissa, vai kummittelivatko hänen aivo-aaveensa? Hän hieroi hienonkaarevaa nenäänsä. Beata kuunteli poiskäännetyillä kasvoillaan. Beata vainusi vierasta, hän tunsi jo kaukaa vaistomaisesti vieraan tulon.
– Tulee vieraita, hän ajatteli. Ehkä Bogi on eksynyt tiellä ja vaunuhevoset ovat pillastuneet, kuten hevoset vanhan paroonin hautajaisissa.
Beata kuunteli.
– Bogi lähtee jo Syrjäkankaan kievarista, hän kääntyy tänne. Kuule, kuinka vaunut vierivät yli purosillan, ylös mäkeä, ohi rakennuksen, ali vanhan koivukujan.
Vaunut ajoivat todella pitkin kartanon pihamaan ympyriäistä kehää jonka keskellä vihreä lasipallo nyt kiilsi kuin tarhapöllö. Vaunut seisahtuivat portaiden eteen.
Kookas, komea, punaposkinen mies astui siniseen huoneeseen. Beata nousi kulkien vaistomaisesti häntä vastaan.
– Hyvä, että tulit, Bogi. Mari nukkuu ja minä niin pelkään. Etkö sinä nähnyt ketään vastaantulijaa purosillalla? Laamannia? Oh, minä niin pelkäsin, nyt en enää pelkää.
– Äiti kulta! Bogi sanoi häntä nyt ensi kerran äidiksi. Sinä näit vain uninäkyjä, en nähnyt sillan alla saukkoakaan.
– Sanoit äidiksi? Et arvaa, kuinka se teki hyvää. Sillä sovitit isäsi synnit minua kohtaan.
– Äiti, vakuutan, en nähnyt ketään.
– Sitten hän ehkä on vielä huoneessaan, etkö kuule, kuinka keinutuoli taas liikkuu, vaikka Klaus on karkoittanut kaikki rotat.
– Ehkä akkuna on auki, tuuli kiikkua liikuttaa.
– Mutta hän on talossa, hänen henkensä on huoneen hajussa, käden koskettamissa huonekaluissa, kartanossa, kaikkialla.
– Äiti, jos on henkiä, niin niitähän ei ainakaan näe.
– Bogi, laamannin kuoleman jälkeen tunsin, kuinka hän herätti minut, ja usein sen jälkeen olen tuntenut hänen läheisyytensä. Sanotaan, että vainajat lähestyvät meitä, kun me ajattelemme heitä, mutta lähtevät, kun emme näe emmekä ymmärrä heidän henkipuhettaan.
– Olet taas lukenut salatieteitä ja Swedenborgin helvettikirjaa, ne tekevät suloisen, sairaan pääsi vielä sairaammaksi. Kas niin, nyt minä kauniisti nostan ylimmälle hyllylle tämän kauhukirjan, eikä täällä enää kummittele.
Näin sanoen Bogi nosti kirjan kirjakaappiin, lukitsi sen ja piilotti avaimen.
– Niin, nyt minä olen tyyni, Bogi, kun sinä olet täällä. Klaus ja Bendla käyvät harvemmin, vieraita ei käy enää kuten ennen loistoaikoina. Kävisit useammin, mutta sinä matkustat, kuten isävainajasikin usein kaupunkiin.
– Sinun pitäisi ajatella jotain muuta, äiti, Bogi sanoi kuin säälien, sillä hän saattoi toisinaan olla herttainen katumapäällä ollessaan, kaupunkijuominkien jälkeen.
– Mitä tekisin? Beata kysyi ihmetellen Bogin mielenmuutosta.
– Muuttaisit joksikin aikaa leskenpuustelliisi, lääkärihän on niin neuvonut.
– Lääkäri, lääkäri ei voi minulle mitään, minun sieluni on sairas.
Bogi soitti pöytäkelloa. Mari heräsi ja tuli huoneeseen.
– Mari hoitaa nyt hellästi kartanon rouvaa. Lähden takaisin kaupunkiin, samalla pyydän äitiä kirjoittamaan tämän velkapaperin alle.
– Bogi hyvä, kirjoitan vielä tämän kerran, mutta tästä lähin saat paremmin hoitaa asioitasi.
Bogi puri hammasta ja silmä välähti. Bogislaus herrassa heräsi taas paha, pinnallinen luonne. Hän muisti velkamiehensä. Hän sävähti, hillitsi itsensä, kumartaen hän suuteli Beata-rouvaa otsalle ja poistui.
Mutta niin pian kuin Beata oli poissa näkyvistä, saivat ahneuden ja alhaisen voitonhimon hurjat henget vallan hänen sielussaan, kuten hänen isässäänkin. Kasvojen ilmekin muistutti nyt vanhaa paroonia, kun tämä toi kaksi kandelaaberia kirjoituspöydälle ja asetti Beatan eteen taskuaseen.
Eteisestä Bogi näki pihalyhdyn valossa komean navetan, aittarivit, myllyn. Myllyn takana keväinen kuu kumotti. Pihakoira haukkui kuuta. Myllyhaan takana näkyivät Kiianvuorta kohden kohoavat äärettömät, koskemattomat metsät. Mikä mieletön ajatus! Mikä suunnaton rikkaus! Bogin täytyi saada Beata-rouva pois kartanosta! Ei väkipakolla, pahoja huhuja herättämällä, vaan käyttäen hienompia keinoja, joiden ulkonaista vaikutusta ei näkynyt, mutta jotka sisällisesti pakottaisivat Beata-rouvan pakenemaan kuin omasta tahdostaan talosta. Hänen täytyi saada typerä äitipuolensa pois kartanosta, hinnalla millä hyvänsä, sillä muuten hän itse saisi luovuttaa Terrabonan muille. – Ja äkkinäisen päähänpiston valtaamana Bogislaus sieppasi eteisen naulakosta laamannin ketunnahkaturkin, joka oli tuotu ulkoa tuulettumasta. Bogi syöksähti tiehensä, astui vaunuihin ja käski kuskin kiireellä ajaa taas kaupunkiin, jossa hänen piti uudistaa eräs vekseli.
Kauan Beata-rouva valvoi ja ajatteli Bogin kehoitusta ja unohti Klaun varoitukset. Muuttaisiko hän pois rakkaasta kartanostaan Multsiltaan, jonka Klaus jo oli kuin ihmevoimalla rakentanut raunioista kuin lumolinnaksi. Muuttaisiko hän Terrabonasta, jossa hän kukkeana neitona ja valoisena vaimona oli elänyt elämänsä suurimmat ja salaperäisimmät hetket. Vanha Mari lohdutti häntä. Beata-rouva nukahti, kun Mari sammutti pöytälampun ja koira lakkasi pihalla haukkumasta. Syvä hiljaisuus vallitsi talossa.
Viikon päästä kaunis ja komea Bogislaus parooni seisoi jälleen Terrabonan valkoisessa kulmasalissa ison, kattoon ulottuvan Kustavi-kuninkaan aikuisen, kullalla ja valkoisella kehystetyn, siron seinäpeilin edessä.
Bogi herra oli usein ottanut osaa kartanokeikarien ja vallasherrojen paimennäytelmiin ja paastopeleihin. Nyt hän pelasi vaarallista peliä, mikä voisi päättyä kuolemalla tai voitolla. Peilipöydällä oli laamannivainajan kuva, jota hän tavan takaa tarkasteli asettaessaan päähänsä lettipäisen, valkean puuteritukan. Hän maalasi poskensa hiukan bordeaux-viinin värisiksi, kiinnitti mastiksella pulisongit ja asetti nenälleen kultasankaiset nenälasit. Sitten hän etääntyi peilistä ja naurahti omalle kuvalleen. Hän oli itse ilmetty laamanni! Tai hänen toinen, huonompi minänsä, jonka eleitä ja ääntä hän matki. Tekikö hän näin väärin Beata-rouvalle ja laamannin muistolle? Mitä vielä! Tämähän oli vain iloista pientä pilaa, jolle juomaveikot makeasti nauraisivat. Näin hän parantaisi Beata-rouvan sairaalloisista mielialoista, joihin häntä vaivuttivat tutut esineet, vanhat muistot ja kartanon kolkkous. Tämä näytelmä päättyisi samppanjakemuilla ja potpourrikarkeloilla. Ja Bogi astuisi taas ylimpänä isäntänä Terrabonan katon alle. Näin päättyisi kaikki kaikkien hyväksi, murhenäytelmä päättyisi syntien ja syiden sovitukseksi. Ja esirippu laskeutuisi. – Niin mietti Bogislaus, kulki eteiseen, pani päähänsä majavalakin, kääriytyi laamannin ketunnahkaturkkiin, sillä kevätkylmä puhalsi vielä talon nurkissa, yöllä oli ollut hallaa ja huurretta puiston puissa ja kartanon katolla. Bogi otti komerosta salalyhdyn ja hiipi kuin varas hämärähenkiseen iltayöhön.
Mutta samaan aikaan, kerrotaan, Beata-rouva istui sinisessä huoneessaan kutsuen henkiä hämyhetkien viettoon ja kuiskasi kauan kaivatulleen, kauan kadotetulleen.
– Tule, sinä henki, minun hengestäni, näkymätön näkijäni ja näyttäydy minulle. Suo minun havaita sielusi hahmo, etten kalvavaan kaipaukseen kuolisi! Minä kutsun sinua, Siivert, sinä kaksoissieluni.
Beata Birgitta kuunteli. – Sade rumnutteli kartanon akkunaruutuja ja ullakolla ulisi tuuli. Terrabonan yläkerran ulkopuolella oli pitkä parveke, joka ulettui Bogin huoneen luota Beata-rouvan huoneen kohdalle. Sateen sihinästä Beata oli erottavinaan askeleita parvekkeelta, kun aivan akkunan alla lehmuksen oksa taittui. Beata säpsähti, hän kuuli kolinaa ihan lasioven takaa. Bogi oli hiipinyt pitkin parveketta ja seisahtunut Beatan huoneen akkunan kohdalle. Kun Beata-rouva kääntyi, hän näki parvekkeella pitkän varjon. Laamanni-vainaja seisoi hetken ilmielävänä parvekkeella ja samassa hänen hahmonsa haihtui hämäryyteen. Sanomaton, selittämätön ilo täytti Beata-rouvan mielen ja tumma tyyneys lankesi hänen ylitsensä. Hän istui valtatuolissaan liikkumatta, katsellen parvekkeen ovelle, josta hän odotti oudon, kaukaisen ja kaihotun vieraan tulevaksi.
Parvekkeen lasiovi aukeni hiljaa, salalyhdyn valossa vieras kulki, kädessä avain. Peittäen valon turkkiinsa hän avasi oven ja seisoi kynnyksellä.
Beata-rouva ei päässyt paikaltaan. Hämärän oviaukon auteudesta naulitsi kaamea katse hänen katseensa. Niin he sitten katselivat toisiaan hetken, mikä Beatasta tuntui pitkältä kuin laamanni-vainajan hautauspäivä. Outo vieras ei sanonut sanakaan. Beata voitti värisevän, pehmeän pelkonsa, näky oudostutti ja onnellistutti samalla kertaa, sillä oven olennossa oli jotakin vierasta ja samalla tuttua. Vainaja oli kuullut hänen kutsunsa! Vihdoin Beata kysyi vapisevalla, vaivalloisella äänellä:
– Tuletko sinä minua noutamaan?
Vieras ravisti päätään.
– Mitä tahdot? Tahdotko testamenttisi?
Vieras nyökäytti päätään.
Beata hätääntyi kuin hypnotisoitunut unissakävijä. Hän kulki kirjoituspöydän luo, otti laatikosta paperikasan ja antoi sen tutisevin käsin vieraalle ja änkötti:
– Tässä on alkuperäinen, paroonivainajalla oli siitä vain jäljennös.
Tyytyväisenä vieras pisti paperipinkan poveensa ja lähestyi lasiovea.
– Sano tahtosi, sen täytän, kuten jälkisäädöksesikin.
– Muuta pois kartanosta, outo sanoi kolealla äänellä ja katosi akkuna-aukon pimeyteen.
Beata-rouva kiljahti, maailma musteni hänen silmissään ja hän vaipui tiedottomana lattialle. Toden ja tarunsekainen näky oli vieraan äänen voimalla iskenyt hänet maahan, kuin ukkosenvaaru.
Bogislaus hyppäsi äkkiä parvekkeelle ja hiipi sitä pitkin akkunasta omaan huoneeseensa.
Vanha Mari saapui siunaillen huoneeseen ja nosti pyörtyneen kartanonrouvan lattialta.
XXX
Viikon ajan Beata rouva houraili salaperäisestä vieraasta. Vakuuttamalla hän vakuutti nähneensä laamannivainajan, mutta kukaan häntä ei uskonut, ei Klauskaan. Mari lohdutteli häntä ja lääkäri Gamberg kävi häntä katsomassa. Beatan korvissa kaikuivat vielä sanat salaiset: Muuta pois kartanosta! Ne sanat eivät antaneet hänelle hetkenkään rauhaa. Hän tahtoi muuttaa pois kirojen kartanosta pieneen puustelliinsa ja lääkärikin suostui siihen, koska hän arveli vaihtelun vaikuttavan parantavasti Beata-rouvan hiushienonherkkiin hermoihin. Hän toipui ja tyyntyi, ja niin tapahtui nyt, että Beata-rouva, Klaunkin tietämättä lähti eräänä päivänä. Ja kummallinen kohtalo ajoi asian taas niin, että toipilas istui eräänä kevätkylmänä päivänä puustellin pienessä valoisassa kamarissa räiskyvän takkavalkean ääressä ja Bogislaus asusti nyt hänen omassa huoneistossaan. Anastamansa laamanin jälkisäädöksen mukaan Bogislaus otti nyt koko kartanon huostaansa jätettyään asiakirjan oikeudelle pyytäen sille lainhuudatusta, koska Beata-rouva oli muuttanut muualle Terrabonan kartanosta. Klaus ei käynyt enää lainkaan kartanossa, kun hän sai tietää, että Bogislaus oli valenaamioineen pakottanut hänen äitinsä muuttamaan. Ei Klauskaan ollut toimeton, sillä hän oli jättänyt kihlakunnanoikeudelle valituksen ja vaatinut sääntöperintöoikeuden nojalla yksinomaista oikeutta syntymätaloon, koska hän pelkäsi, että se Bogin hoidossa joutuisi rappiolle ja kokonaan menetetyksi velkamiehille. Bogin tovereilta Klaus oli saanut tietää Bogin esiintymisestä laamannivainajana. Klaus oli silmittömästi suuttunut ja uhannut ensin ampua velipuolensa, mutta Bendla sai hänet taltutetuksi käyttämään oikeuden pakkokeinoja. Vanhanaikainen kihlakunnanoikeus oli ensin myöntänyt Bogislaus von Brinckenhjelmille omistusoikeuden Terrabonaan, mutta Klaun vaatimuksesta päätös oli lykätty hovioikeuteen ja sitten korkeimpaan oikeuteen, kun hänen äidinisänsä, hovioikeudenpresidenttikin oli häntä kehoittanut niin tekemään. Pitäjällä huhuiltiin paljon. Bogin käytöstä pidettiin törkeämpänä kuin vanhan paroonin julmaa tekoa ajaa iltayöhön avuton nainen, uuvutettuaan hänet ensin aseella ja uhalla. Ja kaikki tuomitsivat Bogin teon, sillä hänen rikoksensa oli pahempi, se oli henkistä laatua ja miltei henkirikos. Klaus ja koko pitäjän kartanoiden herrasväki odottivat jännityksellä lopullista tuomiota – ja Klaun karkottamista kartanosta. Mutta ennenkuin maallinen tuomio oli langetettu, kohtalo ja ikuinen oikeus oli päättänyt sen panna täytäntöön omalla viisaalla tavallaan.
Niin. – Hyvämaan kartanoon oli tullut uusi herra. Käräjänkäynnillä hän vahvistutti oikeutensa Terrabonaan, josta Beata-rouva oli omasta tahdostaan muuttanut, siirtäen siten omat oikeutensa Bogi-herralle.
Juomapitoihin Bogislaus oli kutsunut pitäjän kaikki huikentelevat herrat luokseen ja vastaanotti isännyytensä. Mutta kova onni kohtasi häntä ensimmäisenä viikkona. Vaunuhevonen, joka kerran oli saattanut hänen isänsä viimeiselle matkalle, potkaisi häntä tallissa, kun hän sitä piiskalla kuritti. Ja nyt sai Bogi vuorostaan olla vuoteenomana. Siinä levätessään hän nyt ehti miettiä kaikkia kummitusjuttuja laamannista, joita juomaveikot olivat veistelleet. Viinipullo oli aina hänen yöpöydällään, ja kun se tyhjeni, hän kilisti kelloa ja kamaripalvelija toi uutta pirunkellarista. Ensin hän joi vain mietoja, sitten väkeviä viinejä. Humalan horrostilassa hän oli kuulevinaan kolinaa laamannin työhuoneesta, jota Mari kävi siivoamassa. Hän naurahti ensin niille harhaluuloilleen. Huonekalut alkoivat huokailla hänelle kuten Beata-rouvalle, ja hän saattoi parkaisten kohota istualleen puiston oven rämähtäessä auki tuulenpuuskan painosta. Vähitellen hän vaipui yksinäisyyden tylsään, aavemaiseen maailmaan, josta humalan hurjuus hänet hetkeksi vapautti, herpaistaakseen hänen hermonsa kuulemasta ääniä ja omantuntonsa kummallisia kuiskutuksia.
Bogislaus kuuli palvelusväen kertovan kummia Beata-rouvasta. Beata Birgitta-rouvassa oli tapahtunut täydellinen taudinmuutos, kun Klaus uskalsi hänelle ilmoittaa kummitusnäyn todellisen syyn ja Bogin uhkapelin. Beata-rouva oli nyt käynyt yhä hiljaisemmaksi ja vaatimattomammaksi, oli kuin kirkastunut taistellessaan nyt todellisuuden kanssa. Kummitusnäyt olivat karkonneet, niiden järkytys oli ikäänkuin puhdistanut, hänen henkensä usvaisesta unielämästä. Beata askarteli aamusta iltaan, kulki lammastarhassa ja navetassa karjakkojen työtä tarkastamassa, käski renkejä ja piikoja ja sai Multsillan pihan ja ympäristön istutuksilla uuteen kevään ihanuuteen. Hän penkoili puutarhassa, voimistui ja sai elämänuskoa. Illoin hän isui kuistilla ja katseli uutta koivukujaa pitkin Pyhäjärven lahdelle, kun synkät kuuset oli raivattu karkottamaan ankeita ajatuksia. Beata kulki lähimökeissä autellen avuttomia ja sairaita, niiden kiitolliset katseet ja uhrimieliset sanat lämmittivät hänen kärsimyksiin taipunutta sydäntään.
Bogislaus von Brinckenhjelm kuuli kaiken tämän, ja omantunnon tuskat tukehuttivat ilman hänen ympärillään niin, että hänen, taudista toivuttuaan, täytyi uudestaan syöksyä kaupunkiin haihduttamaan hurjia ajatuksiaan.
Kartanossa Bogislaus siirteli laamannin huoneen huonekaluja ja pöydällä olevia esineitä, mutta hänen ihmeekseen siirsi jokin näkymätön käsi esineet taas entisille paikoille. Hurjistelujen takia kävi hänessä huumaava, ainainen aaltoilu. Öisin hän oli keinuvinaan vuoteessaan ja vaipuvinaan syvälle alas kartanon kellariin. Hetket kartanossa muuttuivat hänelle helvetiksi. Toisinaan hän hätkähti omaa varjoaan. Kerran yöllä puoli-unesta herättyään hän oli nähnyt laamannin hahmon ihan vuoteensa vierellä. Hahmo haihtui vihdoin, kattoon.
Kerran Beata-rouva tuli vanhan Marin kanssa katsomaan Klaus-poikaansa ja nuorta, onnesta hymyilevää Bendla-miniäänsä. Beata askarteli Siestan pienessä rantapuutarhassa istuttaen siemeniä kukka- ja taimilavoihin. Hänen aatoksensa kohosi aurinkoon ja lintujen liverryksiin. Beata katseli entistä kotiaan ja hätkähti. Ilmaa viilsi vihlova ääni Terrabonan kartanon yläkerran akkunasta, aivan laamannin huoneesta. Vanha spinetti alkoi siellä särkyneesti soida ja sitä säestivät vinkuvat klarinetit ja vihlovat viulut. Sinne Bogiherra oli kaupungista tuonut soittajia. Bogi oli käskenyt sinne myös mustalaistyttöjä Kärnänkylästä. Nyt ne tanssivat ison maljan ympärillä puolialastomina, juomaveikkojen hohottaessa.
Bogislaus istui kuin uhalla laamannin keinutuolissa. Toisinaan hän ponnahti pystyyn, matkien laamannin eleitä. Nyt hän maalasi poskiaan, nyt hän veti ketunnahkaturkit ylleen, hiipi pitkin parveketta, seisoi Beata-rouvan edessä. – Hän kuvaili kohtausta, jota kaikki nauroivat. Mutta tätä tehdessään hän koko ajan tunsi, että hän rikkoi jotakin pyhää ja korkeaa – itseäänkin vastaan. Hän suuttui itselleen, hoputti soittajia ja pieksi tyttöjä ratsupiiskallaan, mikä tuotti hänelle ruumiillista nautintoa. Vimmassaan hän huomasi laamannin kuvan seinällä ja sen silmät seurasivat ilmielävinä kaikkia hänen liikkeitään. Hän syöksähti kuvan kimppuun lävistäen puukollaan sen silmät puhki.
Beata Birgitta tuijotti jäykistyneenä Terrabonan laamannin huoneen avonaiseen akkunaan, ikäänkuin hän olisi aavistanut jotain hirveää tapahtuneen. Hän peitti kasvonsa käsillään torjuen kamalaa, sisäistä näkyään, kun hän kuuli akkunasta sanat:
– Bogi, Bogi, mitä sinä nyt teit, puhkaisit, hullu, laamannin silmät!
Ääni kantautui tyyneessä ilmassa Siestan puutarhaan saakka. Klaus riensi äitiään tukemaan, mutta Beata työnsi Klaun ja Bendlan luotaan ja sanoi päättävällä, lujalla äänellä:
– Tämä on jo liikaa! Tästä täytyy jo tulla loppu! Nyt minä lähden Terrabonaan ja karkoitan kaikki pahat henget kartanosta. –
Sitten hän suoristautui ylevän käskeväksi. Otti viittansa ja alkoi hiljaa kuin henkivaiston viemänä astella kohti Terrabonaa.
Bogislaus, nuori parooni, heräsi tuijotuksestaan siihen, ettei kukaan nauranut hänen hullutuksilleen. Beata-rouva oli surupukuisena astunut kartanon pääovesta yläkertaan. Ja kaikki väistyivät kahden puolen hänen tieltään hänen taakseen illan hämärään. Kirkuen juoksivat ilonaiset ullakolle ja herrat heittäytyivät vaunuihinsa. Hiljaa ja pää pystyssä Beata Birgitta-rouva astui nyt Bogislauksen eteen. Nyt hän oli vallasrouva, vanhan tilan arvokas ja armollinen haltijatar, vanhojen hyvien tapojen vaalijatar, sukukartanon perijätär, joka vastasi alustalaistensa hengestä ja omaisuudesta. Ammoisten aikojen mahtava perikuva ja esimerkki polvesta polveen!
Bogislaus asetti käden silmilleen kuin näkyä pelästyen, kulki vaistomaisesti pöytälaatikon luo, avasi sen ja antoi vapisevin käsin kartanon rouvalle luovutuskirjan, jonka vanha parooni oli pakottanut kirjoittamaan. Se luovutuskirja oli rypistynyt. Sen omistaminen oli vaivannut Bogia usein niin, että hän oli aikonut sen lähettää äitipuolelleen, vaikka jäljennös siitä jo kierteli käräjäpöytiä ja tuomarien saleja. Tällä teolla Bogi luuli nyt sovittavansa salarikoksensa. Hän ei rohjennut katsoa Beata-rouvaa silmiin, sillä läpitunkevina tuijottivat Beata-rouvan silmät häneen syyttävinä. Kuin korkeimman kohtalon kova käsi iski Bogin olkaan ja hän lysähti polvilleen.
Sanaa sanomatta Beata Birgitta osoitti sormellaan ovea. Pää kumarassa Bogislaus otti aran askeleen, hänen hartiansa vavahtivat, hän kätki kasvonsa ja kulki huoneesta alas portaita. Hän kulki laahustaen yhä alaspäin, yhä alaspäin, ikäänkuin sillä alenemisella ei olisi mitään loppua ollut, ikäänkuin portaat olisivat johtaneet maan alle. Pihalla hän potkaisi tuntematonta, mustaa koiraa.
Heti Bogin mentyä käski Beata, kartanon aina armollinen rouva, tuoda kaikki kellarien ja aittojen avaimet. Hän sitoi kimpun pieniä avaimia leveälle, kirjotulle vyölleen. Kymmenen palkkapiikaa sai heti käskyn siivota kaikki Terrabonan huoneet. Sitten järjestettiin entiseen kuntoon laamannin pitohuone. Seinäkuva lähetettiin eräälle taiteilijalle korjattavaksi. Ensi työksi pyyhittiin porraskäytävä ja jäljet, joita Bogi oli jättänyt jälkeensä astuessaan alas pihalle.
Beata-rouva oli kiireestä kantapäähän valtijatar, jota täytyi totella. Kurikat paukkuivat rannan pesutuvassa ja kodan padat kiehuivat. Kartanossa luudat rapisivat ja harjat hankasivat viinin ja tupakan tahraamat lattiat. Huonekalut ja seinät pyyhittiin tomusta ja hämähäkinseiteistä, joita oli kasaantunut joka nurkkaan. Kaikki akkunat avattiin, jotta keväinen, viileä tuuli pääsi puhdistamaan ummehtuneen ilman. Näin uudistettiin vanhojen perinteiden mukaan koko kartano, ja kartanoon tuli vähitellen elämän riemua, ryytiä ja ryhtiä, mikä vain odotti uutta, nuorta onnellista omistajaansa.
Kuskin Beata lähetti Multsiltaan tuomaan tavaroitaan, ryhtyi heti tarkastamaan tilikirjoja ja lähetti kamaripalvelijan mukana luovutuskirjan sekä laamannin testamentin Klaus-herralle ja pyysi häntä heti muuttamaan Terrabonaan.
Kun Bogislaus von Brinckenhjelm oli tullut pihalle, hän istuutui masentuneena alimmalle portaalle. Kaikki valeystävät ja keveät naikkoset olivat hänet jättäneet. Hän tuijotti eteensä kauan. Kun hän loi maasta katseensa huvihuoneeseen, levisi hänen kasvoilleen katkeran hymyilevä ilme. Hän katseli ympärilleen puistoa, patsaita, koivukujaa ja rakennuksia. Tuossa hänen edessään oli vierivien vaunujen pyöränjälkiä, ne veivät maailman iloon ja humuun. Bogi tuijotti sameilla silmillään vaununpyörien jättämiin uurteisiin. Sitä maailman tietä hänen onnenpyöränsäkin suoraviivainen tie oli vierinyt häihin ja karkeloihin. Siitä oli kulkenut kevytkenkäinen Jenny-neitsyt, ihana ja ihastuttava mamselli Camilla Bölja, ylväs ja ylhäinen Agnes Rebenhaus ja monet muut kaunottaret ja viimeksi viimeisten rymyveikkojen mutkittelevat, hoipertelevat jäljet. Kaikki olivat jättäneet hänet yksin. Sitä tietä olivat menneet hänen isävainajansa ruumisrattaiden raitiot, jotka johtivat hautausmaalle. Ja tästä portaiden päästä olivat kerran myös lähteneet hovijunkkarin kosiovaljakot. Minne oli nyt matkalla hovijunkkari? Itämaille uusia seikkailuja kohden. Minne Bogislaus rahatonna raahustaisi astuakseen alennustilastaan uuteen uraan ja pääteasemaan. Minne hän menisi? Pyhäjärvi hänen edessään saarsi sumuisena ja vihamielisenä hänen katsantonsa. Se ei ilahuttanut häntä. Alkoi sataa. Iltavarjot lankesivat jo puista ja ilta hämärti. Hän oli täällä tiellä, ulkopuolella kaiken entisen elämän. Ja tulevaisuus häämötti hämäränä ja sekaisena hänen ajatuksissaan. Ottaisiko hän veneen ja heittäytyisi kevätviileään veteen vai ottaisiko tallista ratsun ja karahuttaisi harjulta uppoavaan suohon. Mutta silloin tuikahti lampunvalo Karhunpään rantamajan akkunaluukuun takaa. Siellä asui hänen sisarensa Sabine ja ratsumestari, hänen lankonsa, jota hän usein oli pilkannut, vaikka ratsumestari oli auttanut häntä rahapulissa. Ehkä nytkin, ehkä elämänviisas ja kokenut lankomies voisi keksiä jonkin keinon, jolla taas alkaa uutta elämää. Niin, uutta elämää! Hän tunsi nöyrtyneensä, tunsi ja tunnusti myös vikansa ja virheensä. Hän huokasi ja nousi. Vesipisarat valuivat pitkin hänen kasvojaan ja vaatteitaan. Hän huomasi, että hänellä oli vielä piiska kädessä. Sillä hän oli kurittanut viallisia ja viattomia. Teki mieli ruoskia omaa lihaakin, omia syitä ja syntyjä kuin munkki kammiossa, Ehkä se helpottaisi. Hän kulki yli purosillan, katseli alas kaiteelta, vyöryvään, poreilevaan veteen, joka tulvana kohisi hänen allaan ohi vanhan pirunkammarin Pyhäjärven lahteen.
Hän otti piiskansa, taittoi varren ja heitti sen puroon. Sen kappaleet kulkivat rannalta rannalle kuin pelastusta etsien, kunnes iso ryöppy kuljetti ne pois hänen katseeltaan ja ne katosivat poreiden pohjaan. Bogislaus saapui Pyhäjärven rannalle, jota pitkin hän oli usein ratsastanut ryhdikkäänä ja ylpeänä. Nyt hän astui kumarassa, kädet yhteen puristettuina, ikäänkuin hän ei saisi niitä auki. – Niin kulki hän kuin haparoiden. – Kun Beata-rouva kuin tuomion enkeli oli äkkiä ilmestynyt hänen eteensä, hän oli äkkiä selvinnyt humalastaan ja kalvennut. Hän astui yhä alemmaksi kohti rautaa, ja askeleet tuntuivat lyijynraskailta. Vilusta värjötellen hän saapui vihdoin ratsumestarin pihaan, hiljaa ja epäröiden tammiselle ovelle. Hän näki akkunasta, miten Sabine istui kanavakangas edessään akkunakomeron lepotuolissa ja ratsumestari luki hänelle jotakin kirjasta. Sabine näytti tyyneltä ja iloiselta, entinen jäykkyys kasvoilta oli kadonnut. Ja hänen liikkeisiinsä oli jo tullut jotakin naisellisen suloista ja äidillisen hellää. Sade ropisi akkunaruudulla ja vesi valui pitkin Bogislauksen poskea alas paidan väliin ja puistatti hänen ruumistaan. Napoleon tömisteli tallissa ja sen kavioiden kolahdus ikäänkuin koski rintaa ja herätti hänessä raisujen ratsastusmatkojen riemullisia muistoja. Mutta hän ei niitä enää kaivannut, koditonna hän nyt kaipasi vain hetken lepoa kalvavalle tyhjyyden tunteelleen. Koputtaisiko? Ajaisiko ratsumestari hänet kynnykseltä, sillä Bogi oli käynyt talossa vain lainausmatkoilla. Bogislaus tunsi itsensä tuhlaajapojaksi, joka ei palannut kotiin, vaan söi mieluummin rapaa vieraissa maissa. Entä sisko, ehkä hän antaisi anteeksi, vaikka Bogi oli tuhlannut Sabinenkin perintöjä. Kolme kertaa hän kohotti kätensä koputtaakseen ovelle ja laski taas kätensä rentona sivuille. Pyrkisikö hän Kerstilään? Mutta Kerstilän paroonitkin olivat viime aikoina kylmenneet hänen käynneilleen.
Bogislaus istahti portaille ja odotti. Huoneesta kuului ääniä. Ratsumestari nauroi, oli siis hyvällä tuulella. Vihdoin Bogi nousi, pyyhki sadepisarat lakistaan ja koputti arasti ovelle.
– Kuka siellä? Kärnäkö? En minä sinua enää talooni huoli, en vaihda enää hevosia enkä viinakuormiakaan.
Bogi koputti kovemmin ja ratsumestari tuli avaamaan.
– Sinäkö, Bogislaus, täällä sateessa ja sohjussa! Mikset heti sanonut nimeäsi? Tule huoneeseen.
– En uskaltanut, Bogi sanoi arasti. Minut on karkotettu Terrabonasta tai oikeastaan olen käytökselläni itse karkottanut itseni lapsuuteni kodista.
– Sinähän olet märkä kuin susi.
– Niin, susi, susi, Bogi mumisi, sutena olenkin elämäni viettänyt,
– Tulehan lämmittelemään, Sabine sanoi ja vei Bogin päällystakin ja lakin keittiöön kuivumaan.
– Ota tämä aamunuttu yllesi, ratsumestari sanoi, ja kerro, mitä on tapahtunut.
– Se on pitkä ja lopulta hyvin lyhyt juttu.
Ja sitten Bogislaus kertoi sisarelleen ja lankomiehelleen viime tapahtumista, kertoi tuhlauksistaan ja mässäilystään laamannivainajan huoneessa. Hän kuvaili nyt hiukan häpeillen, miten hän tekonaamion avulla pakotti Beata-rouvan muuttamaan Terrabonasta. Valittaen hän kuvasi, miten hän uhkapäissään oli puhkaissut laamannin kuvan silmät ja miten Beata äänettömänä oli tullut kuin taivaallisen tuomion enkeli, näyttänyt hänelle sormellaan tietä ulos yöhön ja yksinäisyyteen.
– Niin olen tehnyt, Bogi sanoi, mitä minä nyt teen, minulla ei ole enää kotia ja mieron tie on edessäni.
– Hirveästi olet tehnyt, en olisi, Bogi, sinusta sellaista uskonut, Sabine sanoi.
– Niin, pahasti olet tehnyt ja olet ansainnut rangaistuksesi. Beata-rouva oli oikeassa karkottaessaan sinut kodistaan, ratsumestari sanoi.
– Ettehän vain aja minua pois, Bogi sanoi rukoilevin silmin.
– Eihän toki, mietitään ensin, miten kaikki saadaan järjestymään. Aatelismiehen velvollisuutesi on ensin käydä pyytämässä anteeksi Beata-rouvalta ja sitten hommaamme sinut matkalle.
– Minne minä menisin, enhän osaa tehdä työtä.
– Olethan upseeri, Bogi, ja upseerin pitää osata arvata oma tilansa. Mutta ensin lämmitämme saunan niin, että väkihöyryt ja hullut teot lähtevät ajatuksistasi ja pääsi selviää.
– Kyllä olen kurja, kurja, kurja olen, Bogislaus höpisi ruumistaan vapauttaen, otsa kätten varassa päätään pudistaen.
– Oikeastaan ansaitsisit saada kunnon selkäsaunan, sellaisen kuin kadetit antavat Haminassa tulokkaalle, opettaakseen häntä koulun kuriin ja komentoon.
– Niin, niin, Bogi huokasi.
– Nyt vasta elämäsi koulu alkaa.
– Niin minäkin arvelen, Sabine sanoi ja taputti veljeään olalle. Kyllä sinun täytyy käydä Terrabonassa anteeksipyynnöllä ja luovut kaikista vaatimuksistasi ja luovutat talon Klaulle, joka on talon ainoa perijä.
– Minä annoin jo luovutuskirjan ja laamannin jälkisäädöksen. Minä luovun kaikesta, mutta millä minä raukka nyt elän.
– Sinä lähdet Kaukasiaan sotimaan. Heimot ovat siellä nousseet kapinaan, sota ei ole vielä päättynyt, ratsumestari sanoi, ja siellä sinusta tulee mies.
– Minä en ole ollut mies, vaan raukka, Bogi sanoi.
– Sinun täytyy nousta tästä alennuksen tilasta ja alkaa aivan uusi elämä.
– Niin, niin. Tai saan ansaitun luodin rintaani, Bogi sanoi synkästi.
– Älä sinä sellaisia ajattele, äläkä toivo, vaan rohkaise mielesi, ratsumestari sanoi ja lisäsi: Kyllä minä tunnen sotilasuran vaarat ja edut.
– Kas niin, Bogi, älä masennu, Sabine sanoi nyt säälien, minä keitän kuumaa teetä, kylvet, nukut ja sitten ehkä jo ylihuomenna voit lähteä matkalle.
– Entä univormuni, matka-arkkuni?
– Älä turhia ajattele, vaan ota elämäsi vakavalta kannalta.
– Matka-arkut noudamme huomenna, ratsumestari sanoi. Minä kustannan matkasi ja annan sinulle rahasumman, mutta opi tästä lähin säästämään. Klaulla kyllä on selvittämistä maksaessaan isäsi ja sinunkin velkojasi ja Klaus voi pelastaa vanhan sukukartanon perikadosta.
– Kiitos, Bogi sanoi, en ole tätä ansainnut. Klaultakaan en pyydä muuta kuin unohdusta ja anteeksiantoa.
Sabine sanoi siihen:
– Ja Napoleon-hevosen saat mukaasi, jotta voit ratsastaa omalla hevosellasi Kaukasian vuoristossa, joka kuuluu olevan jylhän komea ja kaunis.
– Kyllä vuoristoilma puhaltaa pois kaikki haikeat muistot. Aika tasoittaa kaikki ja aika tekee puolestamme työtä siitä tietämättämme. Ja jos me edeltäpäin tietäisimme, mitä meille tapahtuu, niin elämällä ei olisi mitään yllätyksiä. Ja jos me muistaisimme jokaisen eletyn hetken elämässämme, niin emme jaksaisi enää elää. Mutta meille on annettu lahjana unhoitus, ja se antaa meille taas voimia elää.
– Viisaasti puhut, lanko, Bogi sanoi. Annat minulle jälleen elämäntoivon.
– Sodassa täytyy upseerin tappaa vasten tahtoaan oman henkensä takia. Ja kun hän rauhan aikana ei voi tappaa ketään, niin hän tappaa aikaa. Älä sentähden veltostu ja vetelehdi sotaveikkojen kera upseerikasinoissa. Älä ota liian usein lomaa, äläkä ota tensikkaa, joka tekee kaikki kotiaskareesi. Harjaa itse saappaasi ja vaatteesi. Kun totut sotilaan alimpiin tehtäviin, harjaannut vähitellen ylempiinkin tehtäviin. Siten ei sinusta tule paraatiupseeria, vaan marssitoveri ja ehkä sankarikin, kunhan saat vielä haistaa ruudinhajua ja kuulla korvissasi tykin jymähdyksiä. Siihenkin totut, kaikkeen tottuu, kuolemaankin. Kas niin, älä tuijota, vaan ravista itsestäsi tuo saamarinmoinen saamattomuus. Koko elämä on vielä edessäsi!
– Minä luovutan sinulle Sarkun ulkokartanon, Sabine sanoi, vuodentuloilla voit jatkaa opintojasi ja kohota virassasi.
– Minä rupean holhoojaksesi, ratsumestari sanoi. Niin, niin, vain vuodentulot saat sekä tilan sitten, kun palaat kunnon miehenä takaisin kotimaahasi.
– Mutta muista, Bogi, yksi asia, älä venäläisty, ratsumestari sanoi. Moni on laajoilla aroilla unohtanut suomalaisen kielensä ja mielensä.
– Kotimaa on aina oleva mielessäni, odotan vain, että vapauden hetki meille kerran koittaisi. Minä palaan syntymäsijoilleni.
– Kas niin, nyt sinä Bogi, puhut järkevästi. Kyllä täälläkin kerran upseereita tarvitaan.
– Niin, niin, me suostumme luovuttamaan sinulle Sarkun kartanon, Sabine sanoi, ehdolla, että et jatka tuhlailevaa elämää.
– Ja hovijunkkari lähtee ehkä jo ylihuomenna Pietarin kautta Palestiinan matkalle. Terrabonasta noudamme tavarasi. Voit yhtyä matkaan, lähetämme jo tänä iltana sanan Ritoniemeen. Hovijunkkari tuntee sen matkan ja voi sinua neuvoa ja opastaa, ratsumestari sanoi.
– Äläkä lähde Pietarista palveluspaikkaan kuin entinen vänrikki.
Bogi alkoi jo lämmetä ulkonaisesti ja sisäisesti. Hän arvasi, että ratsumestari taas laskettaisi jonkin mehevän sutkauksen.
– Niin, siitä tyhmästä venäläisestä upseerista kerron sitten saunassa.
Sauhu nousikin jo saunan ovesta ja räppänästä. Ja saunaa ympäröivällä kivisellä mäellä seisoivat nuoret hiirenkorvaiset koivut. Keltaiset urvut välkkyivät kuin kultaiset helmihetaleet auringon raukenevassa, ruskeassa valossa. Pihlaja helakan vihreänä ja vaahtera keltaisine terttuineen ikäänkuin koko puu olisi ollut vain kukkaa ja kukoistusta. Ja vene rantalaiturilla odotti vain kevään kulkijaa, joka soutaisi yli lahden Terrabonaan, jonka valkoinen kivinen pääty loisti hämärässä. Kaikissa huoneissa oli valoa, sillä siellä tehtiin suursiivousta. Sabine antoi veljelleen pyyheliinan, ratsumestarin kanssa Bogi astui saunaan. Lämmin savunsekainen, tuttu tuoksu herätti hänet kuin pahasta painajaisesta. Lauteilla ratsumestari heitti löylyä kiukaalle. Pesi Bogin selän ja pään ja jatkoi kertomustaan:
– Niin, Venäjällä on totuttu komentamaan ja kurittamaan talonpoikia ja se on mennyt niin pitkälle, että siellä kerran voi puhjeta vallankumous. Tilanomistajat pelaavat yhdessä yössä kartanonsa ja maaorjansa, piiskaavat hevosiaan kuten alustalaisiaankin.
– Se oli minun vikani kuten isänikin. En tiedä, miksi näin tein, minä häpeän nyt tätä pyövelin hommaani, Bogi huomautti.
– Eikä se ole arvokastakaan aateliselle eikä kenellekään kansalaiselle. Raipparangaistus olisi meillä jo lailla kiellettävä. Älä sinä, Bogi, jatka sellaista julmaa tapaa. Sen takia minäkin otin eron virastani, kun näin, miten humalainen upseeri kerran nyrkillään mukiloi erään sotilaan kasvoja ja löi ratsupiiskalla silmään.
– Mitä se upseeri sitten teki? Bogi kysyi ja vilkaisi Terrabonan yläkertaan, jonka valot kuvastuivat Pyhäjärven rantaveteen.
– Upseeri lähetettiin hänkin virkaansa Kaukasiaan. Kun hän saapui toverinsa kanssa majataloon, hän komensi:
– Keisarin käskystä hevosia!
– Emäntä seisoi pirtissä sotkemassa hulikalla taikinatiinua. Majatalon isäntä otti nöyrästi lakin päästään, kumarsi ja pyysi maksua kyydistä. Upseeri oli juonut rahansa Pietarissa eikä maksanut kyytiä.
– En anna kyytiä, ennenkuin kyyti on maksettu, isäntä sanoi.
– Senkin moukka, etkö nyt anna kyytiä, upseeri sanoi ja pisti isännän pään taikinatiinuun.
Itsepäisesti isäntä jatkoi:
– En anna hevosia, ennenkuin entinen kyytiraha on maksettu.
– Tuossa sinulle maksu, upseeri sanoi ja upotti taas pään taikinaan. Saammeko nyt hevosia?
– Ette, isäntä sanoi.
Molemmat upseerit painoivat nyt kolmannen kerran isännän pään syvemmälle tiinun pohjaan ja nyt isäntä oli pakotettu valjastamaan uupuneet hevoset. Ja niin jatkoivat nämä raakalaiset läpi arojen määräpaikkaan eikä kukaan heitä siitä rangaissut. Se oli ja on vieläkin läpileikkaus venäläisten elämästä. Mutta ethän sinä, Bogi, naura kuten minä sen kaskun ensi kerran kuullessani.
– Mutta sehän oli raaka teko, ei siinä ole mitään naurettavaa.
– Niin, älä ota opetusta venäläisistä. Sanon sen vielä kerran. Säilytä suomalainen, sitkeä sisu, äläkä venäläisty, ja muista aina verivieraissa oloissa kaukaista pohjoista, pientä kotimaatasi.
– Kyllä muistan sanasi, lankomies.
– Ja kun olet tarpeeksi saanut korkeata sotilastaitoa, palaa kotiisi tarttuaksesi kerran oman onnesi ohjaksiin. – Ja nyt sinä, Bogi, olet jo puhdas kuin pesty kekäle!
Bogi alkoi jo hiukan naurahtaakin ja sanoi:
– Sinä olet hyvä mies, ratsumestari, liian myöhään huomaan hyvyyttä niissä, joita ennen vieroksuin ja vain niissä hyvyyttä, jotka osasivat kutkuttaa itserakkauttani. Musta kekäle minä todella olen, jo loppuun palanut.
– Mutta kun saat tulta ja touhua toimeen, niin kekäle taas syttyy. Ei yksi puu pala, siihen tarvitaan muitakin visahalkoja, oikeita kannonkörkäleitä. Tarkoitan sillä: meidän täytyy osata hyvillä sanoilla ja teoilla lämmittää kanssaihmisiämme, niin lämpenemme itsekin ja voimme sietää toisiamme ja tukea toisiamme.
XXXI
Hovijunkkari Fredrik August von Raten, Ritoniemen terra ja haltija, tunsi jo vanhenevansa, ajantiedon mukaan. Mutta sielussaan hän tunsi vielä olevansa nuori, sillä hänellä oli eläviä harrastuksia kaikkeen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Elämä oli kuin ajatusviiva ja kuolema kuin päätepiste ympyrän kehässä, ja kun ajatukset vanhenevat, palaavat ne aina alkukohtaan, iloiseen lapsuuden uinailuun ja miehuuden mietteihin. Ja hovijunkkari oli viime aikoina miettinyt Jerusalemin-matkaa. Hän oli ystävältään, Reinhold Rebenhausilta jo saanut matkapassin, mikä hänelle myönnettiin, koska lyhyt sota jo oli loppunut ja turkkilaiset viranomaiset ehkä myöntäisivät hänelle luvan tehdä kaivauksia entisen Salomonin temppelin liepeillä. Ja hovijunkkari halusi myös nähdä Vapahtajan haudan. Sentähden hovijunkkari oli arkiaskartelullaan unohtanut koko Noakin arkin lopullisen rakentamisen. Arkki törrötti puolivalmiina kuin mikäkin henkilaiva myllyvuorella valmiina purjehtimaan avaruuteen tai jäi jo lahoamaan, pääsemättä edes Pyhäjärven laineille. Toisinaan häntä vaivasi ankara hengenahdistus ja hän heräsi yöllä omaan kiljahdukseensa. Tohtori Gambergin kehotuksesta hän oli kapteeni Arvellanderin esimerkkiä noudattaen ruvennut vajassa pilkkomaan puita ja kaivamaan ojaa puutarhassa. Mutta hän väsyi tähänkin harrastukseen pian ja ajatteli yhä enemmän kuolemaa. Sukuholvin hautakammion hän oli aukaissut, tuulettanut, kalkilla silatut seinät ja ripustanut seinille Dorén jäljennöksiä tuonelasta. Tässäkin suhteessa hän oli Beata Birgitta-rouvan henkiheimolainen. Mutta kun Beata-rouva oli päässyt kuolonkammostaan, hovijunkkari oli tullut jonkinlaisen tilinteon tarpeeseen ja kuolemankaihojen tunteelliseen nautintoon ja hänen kuolemanajatuksensa olivat hänelle enemmän jonkinlaista hengen jännitystä, jota hän kaipasi yksinäisyydessään. Hovijunkkari oli tilannut Hämeenlinnan nikkarimestarilta tammisen arkun vaskisine raudoituksineen ja saranoineen, jopa arkun kannen naulatkin. Ja hän oli tehnyt testamenttinsa ja määrännyt Pyhäjärven köyhille ja vaivaisille suuren osan omaisuuttaan. Koska hän oli aatelissukunsa viimeinen jäsen ja hänen aateliskilpensä rikottaisiin hänen hautajaistensa jälkeen, hän oli vienyt kilven arkun päälle, johon hän oli juotattanut aatelisvaakunansakin. Hän ei myöskään luopunut ajatuksestaan viettää kerran yötä sukuholvissa – omassa arkussaan, johon oli laitettu vuode ja lammasnahkapeitteitä, sillä hovijunkkari väitti, että Naantalin luostarin nunnatkin viettivät muinoin tällaisia valehautajaisia kuolettaakseen lihansa ja luopuakseen kaikesta maallisesta, antautuakseen oman ruumiinsa haudattuaan vain ylevään, yksinäiseen hengenelämään. Harmaapukuisina n.k. "Kristuksen kruunut", luostarisisaret kulkivat valkonauhaiset, veritäpläiset hunnut päässä kirkkoon, jonka asehuoneessa ruumispaarit odottivat ja niille oli ripotettu multaa muistuttamaan kaiken katoavaisuudesta. Paarit sivuuttaessaan jokainen nunna luki itsekseen: "Maasta olen minä tullut ja maaksi pitää minun jälleen tuleman". Avatun haudan partaalla abbedissa itse toisti De profundis-psalmin sanat: "Syvyydestä minä huudan sinua, Herra, kuule ääneni!"
Hovijunkkari oli ajatellut sijoittaa holvihautaan salin vanhan klaverin, jolla Rosalie voisi soittaa psalmia, mutta luopui tästä ajatuksesta nauttiakseen omista hautajaishommistaan. Hän oli ripustanut salin kristallikruunun hautakappelin kattoon ja asettanut paarille multaa lukeakseen itse psalmin sanat. Sentähden hän aina kantoi vyöllään hautaholvin avainta. Ja ennen matkalle lähtöään hän pyhiinvaeltajan tavoin päätti lähteä yöksi holviin. Eräänä iltana, kun kaikki matkakirstut ullakolta tuotuina jo olivat valmiiksi sullotut, hän kamaripalvelijan seuraamana astui holviin. Palvelija sytytti pitkällä tankosytyttimellä kattokruunun kymmenet vahakynttilät palamaan. Hovijunkkarilla oli yllään pitkä matkaviitta ja paimensauva sivullaan, kun hän paneutui arkkuun lepäämään kuin viimeiselle matkalleen. Hän antoi palvelijalle kymmenen hopearuplaa, käski palvelijan poistumaan ja lukitsemaan oven. Hovijunkkari oli päättänyt toteuttaa viimeisen tahtonsa siltä varalta, että hänen hetkensä nyt olisi lyönyt. Joko hän vaipuisi kuoleman uneen tai heräisi matkan jälkeen Salomonin temppelin avonaisien aarrekaivauksien liepeille, Vapahtajan haudan läheisyydessä.
Hovijunkkari lepäsi arkussaan ja kuvitteli omaa kuolemaansa ja sielunsa vaellusta, tuijotti kattokruunuun, asetti silmilleen hikiliinan, jonka rovasti oli tuonut Palestiinasta, asetti kädet ristiin rinnalleen ja ummisti silmänsä.
Oli lauantaipäivä ennen rukous- ja katusmuspäivää. Yli Pyhäjärven kirkkauden kaikuivat kirkonkellot ja soitto tunkeutui ovenraosta holviinkin. Se ei herättänyt hänessä kammon tunnetta, vaan hän tunsi ihmisarvonsa kohoavan jonkinlaiseen korkeuteen ja tunsi sielunsa sidotuksi iankaikkiseen elämään hänen kuolemansakin jälkeen.
Hovijunkkari tunsi ikäänkuin aika pakenisi hänestä, hän tunsi itsensä vapautuneeksi kaikesta ulkonaisesta, entisestä erehdyksen maailmasta ja tunsi tarvetta saada tehdä sovinnon kohtalonsa kanssa. Samoin ajatteli samana yönä Bogislaus ja pohti ratsumestarin ullakkohuoneessa levätessään vuoteellaan avosilmin tuijottaen kattoon.
Öinen kylmä viima ja iltakaste puistatti hovijunkkarin ruumista, kun kattokruunun vahaliekit lepattivat, kunnes tuli tuulenpuuska ja sammutti valot. Ensin hovijunkkari hätkähti, ilma ikäänkuin tukehutti hänen hengityksensä, häntä huimasi ja hän pelkäsi pyörtyvänsä. Kaikki musteni hänen silmissään, mutta hän kääri lammasnahkapeitteen tiukemmin ympärilleen ja mietti.
Ja hovijunkkari mietti, millaista olisi maata valekuolleena omassa arkussaan ja tulla elävänä haudatuksi. Se pelotti enemmän kuin itse kuolema. Ja hän ajatteli laamanni Siivert-vainajaa, joka omalle haudalleen oli pystyttänyt kilpipaalun paksuine rautakahleineen. Toinen paalu oli pystytettävä vasta Beata-rouvan hautakummulle niin, että paaluketjut yhtyivät katkeamattomaksi sielujen siteeksi.
Mutta mikä vielä sitoi hovijunkkaria tähän elämään? Hän oli varakas, hänellä oli hiukan mainettakin, mutta oikeata rakkautta hän ei ollut saanut osakseen naisellisen lemmen ja kodin muodossa. Oliko hän elämässään kulkenut henkisesti valekuolleena? Nyt hän tahtoi siitä kuolemasta herätä, vaikka olikin jo paneutunut omaan arkkuunsa ja heittänyt multaa arkulleen kuolettaakseen oman lihansa. Mutta elämäntahto kapinoi tätä vastaan. Ei ollut Jumalan tahto, että hän vielä kuolisi. Hän voisi paljon hyvittää lähimmäisrakkaudellaan, tehdessään muita onnellisiksi. Ja hän ajatteli erästä tarinaa valekuolleesta, väkevästä linnanritarista, joka kirkon paarihuoneessa oli keskellä yötä herännyt käärinliinoihin kietoutuneena. Hän oli ensin työntänyt liinat luotaan, oli kuullut omaistensa valitukset, vaimonsa itkun ja valitusvirren. Oli kuullut ihmisten puheet ja jaaritukset hänen pahoista ja hyvistä töistään. Oli aikonut koputtaa arkun laitaan, jotta kansi avattaisiin, mutta herpaantuneet kädet olivat lysähtäneet hänen sivuilleen. Hän olisi huutanut väärille parjaajille, mutta ääni tukehtui kurkkuun, kuten nyt hovijunkkarillekin tapahtui. Hän ajatteli jo kammolla kuolemankouristusta ja kamppailua yössä yksin avuttomassa ankeudessa. Yöllä hän oli herännyt uudestaan. Väkevällä tempauksella hän oli riuhtaissut päältään arkunkannen ja rientänyt paarihuoneen ovelle. Mutta se oli lujasti ulkoa lukittu eikä hän saanut raskasta porttia auki. Silloin hän hämärässä huomasi portaiden johtavan tapulin yläkertaan. Kauhun vallassa hän syöksähti kellotapuliin. Kun hän ei voinut hypätä maahan, hän alkoi hädässään soittaa omia ruumiskellojaan. Alla ammotti tyhjyys, kun hän tarttui kellonnuoriin. Kellot soivat ja syvyys säesti, malmi kajahti malmiin. Niin, kellot soivat yössä, mutta tiellä ei näkynyt edes mieronkulkijaa. Niin hän soitti nukkuviin kyliin, mutta kukaan ei kuullut hänen henkensä hädän huutoa.
– Tule avukseni, outo kulkija, vaikka olisit maantierosvo! Aukaise ovi, että pääsen valoon ja vapauteen. Minä soitan, soitan, näinkö minä vihdoin voitan kalman vallan? Etkö jo kuule, kulkija! Jos olet köyhä ja kurja, niin saat rahakirstustani aarteen, öin kun mittaat mieron tietä, iäksi sinulle suojan suon! Oi, ihmiskurja! Tuskin kuolinsoitto on loppunut, kun nälkäiset hautajaisvieraat poistuvat haudalta toiveikkaina vain kiivaammaksi kuolon uhka luo eloonjääneen ruokahalun. Niin mies soitti ja julisti, mutta kukaan ei kuullut hänen avunhuutoaan. Hänen voimansa uupuivat ja hän sortui kellotapulin lattialle ja kaatui kuolleena kelloluukulle. Yksinäinen kulkija astui kyllä kylän tiellä ja lähti pakoon, sillä hän luuli kuulleensa aavekelloja, kun kuollut ritari olikin soittanut omia sielunkellojaan.
Tätä ritari-tarinaa hovijunkkari mietti ja vilu puistatti taas koko hänen ruumistaan. Koskahan päivä koittaisi ja hänkin heräisi kuin kuolleista. Vihdoin hovijunkkari nukahti pilkkopimeässä holvissa horroksentapaiseen kuumeuneen. Unessa hautaholvi muuttui Noakin arkiksi, ja hän oli harhailevinansa kaikkien pitäjän ystäviensä seurassa haahdessa aavaa merta, jolla ei äärtä eikä loppua ollut. Kylmä aamutuuli kävi maassa ennen auringonnousua. Kylmä kosteus kuin näennäinen kuolema oli laskeutunut hautausmaan ruoholle, kukkasille, risteille ja kirkonkatolle, kun kamaripalvelija tuli koputtamaan holvin ovelle. Mutta sieltä ei kuulunut vastausta. Kartanonväki tunkeutui holviin. Hovijunkkari lepäsi omassa arkussaan kuin kuollut. Alustalaiset kokoontuivat hänen tammisen arkkunsa ympärille, toiset itkivät. Eräs renkivoudin vaimo nosti hänen kasvoiltaan hikiliinan, sulki avautuneet silmät ja asetti kädet ristiin rinnalle.
– Hovijunkkari on kuollut, mikä vahinko, hyvä mies, kansan mies!
Miehet riensivät nostamaan ruumista paareille, mutta kamaripalvelija koetteli valtimoa ja kuiskasi:
– Kyllä hän elää, viekäämme hänet kartanoon, lämpöiseen huoneeseen ja hierokaamme ruumista, se on ihan kylmästä kangistunut.
Samassa hovijunkkari avasi kuumeesta kiiltävät silmänsä. Ne harhailivat pitkin holvia ja hän puhui houraillen.
– Missä minä olen, enkö jo ole Palestiinassa Kristuksen haudan partaalla? Kuka tuossa vieressä makaa kuolleena? Viekää pois ruumis, en minä tahdo kuolla, minun Jumalani, minun Jumalani, minä en ole vielä matkavalmis.
Samassa hovijunkkarin pää retkahti patjalle ja hän vaipui horrostilaan.
Palvelijat kantoivat hänet kartanoon, vaimot valittelivat, miehet puistelivat päätään ja menivät alakuloisina peltotöihin. Kiireellisesti lähetettiin kartanon paras juoksijaori kaupunkiin hakemaan lääkäriä.
Hovijunkkari oli vaikeasti sairastunut ja luultiin hänen jo kuolevan. Tieto siitä saapui Beata Birgitta-rouvalle, ja tämä valmistautui lähtemään Ritoniemeen ystävänsä tautivuoteelle. Beata askarteli yksin puutarhassa ja odotti Terrabonan vaunuja. Maatöissä hän oli kevätauringosta jo ruskettunut, käynti oli nyt jäntevä ja joustava. Surullisiin silmiin oli tullut elämänhalua, hehkua sisäisen sielun hohdon lisäksi. Beata oli niin syvästi kiintynyt kukkastöihinsä ja taimien istuttamiseen, ettei kuullut askeleita tarhan santakäytävällä. Hän silitteli kukkien verholehtiä, suuteli silmuja ja puheli niiden kanssa kuin elävien olentojen kanssa.
– Maan kukat! Teitä minä ihmettelen ja ihailen. Te rakastatte päivää ja te pyydätte vain hiukan verran saada tuoksua kerran ja sitten te kylmän hallan tullen hyydytte ja haihdutte. Te olette hennon herkkää heimoa, suvinen tuoksu on teidän sielunne. Sitä ei tahraa saasta ympärillänne, vaikka imette mehua mädästä maasta. Oi, ihmisjalka, älä tallaa näitä Luojan mestaritöitä! – Ne ovat kuin enkelien ajatuksia. Ikisiemen niistä jää maahan ja tuoksu avaruuteen. Ne elpyvät uuteen elämään aina ikävöiden ylösnousemustaan. Ihmeellisiä ja ihania te olette, kukat! Kiitos teille, että siunasitte elämäni ehtoon!
Näin Beata-rouva haastoi kukkiensa kanssa, ja hän väitti, että kukat, hänen sielunsiskonsa voivat kuunnellakin ja ainakin ne tuntevat tuskaa ja iloa, kuten ihminenkin ja että ne kasvavat hyvin, kun niitä hellästi hoitaa, katselee ja ihailee. Hän oli nyt elämänrohkea, reipas ja toiveikas nähdessään poikansa onnen suuren sarastuksen.
Beata-rouva oli kumartunut kukkiensa yli ja hengitti niiden tuoreita tuoksuja ikäänkuin uusi elämän voima ja usko olisi niiden kautta virrannut hänen suoniinsa. Hän kääntyi äkkiä ympäri, kun puutarhan veräjä narisi. Beata-rouva hätkähti, kun näki Bogin. Mutta tyyntyi heti, kun hän huomasi, että Bogislaus tuli melkein murtuneena ja pysähtyi sanaa sanomatta äitipuolensa eteen, kumarsi ja pää jäi sitten kumarana tuijottavaan asentoon.
– Anteeksi, että häiritsen. Minä etsin, etsin rauhaa ja anteeksiantoa. Tulin omasta tahdosta, vaikka ratsumestarikin kehoitti tulemaan, koska minä viime yönä olen tuntenut hirveitä tuskia enkä tiedä, miten voisin sovittaa raskaan rikokseni teitä, Klauta ja muita vastaan. Älkää pelätkö minua. Voitteko antaa minulle anteeksi minun tekoni ennen lähtöäni, niin että puhtaalla omallatunnolla voin jättää lapsuuteni kodin?
– Sinä lähdet, Bogi? Tosin olet minulle ja suvulleni tuottanut paljon surua ja tuskaa, mutta tuskan tuli puhdistaa ja kirkastaa. Näen, että olet katunut.
– Niin, minä kadun sydämestäni. Minuun oli viime aikoina mennyt kuin hornanhenki niin, etten erottanut yötä enkä päivää, en pahaa enkä hyvää ja minä vaivuin yhä syvemmälle syntiini.
– Anna itsellesi anteeksi, niin minäkin annan sinulle anteeksi. Anna anteeksi meidän velkamme, niin mekin anteeksi annamme meidän velallisillemme, niinhän isämeidän rukouksessammekin käsketään. Sinä lähdet?
– Niin, ratsumestari on kehottanut minua matkustamaan Kaukasiaan ja aikomukseni oli pyytää päästä matkalle herra hovijunkkarin mukana, koska hän voi kokemuksensa perusteella antaa minulle ohjeita ja oppia.
– Hovijunkkarin mukana? Etkö sinä, Bogi, tiedä, että hovijunkkari jo tekee lähtöä?
– Onko hän jo lähtenyt? Sitten tulen myöhään.
– Ehkä tulet myöhään. Mutta parempi myöhään kuin ei koskaan.
– Katuvana ja kurjana tulen ja pyydän vain yhtä. Älkää minua aivan hylätkö, älkää minua kirotko, vaikka olen sen ansainnut.
– Siunaus kulkee ennen kirousta ja sovittaa kaikki. En ole sinulle vihainen, Bogi, koska huomaan, että olet onneton.
– En ole onneton sen vuoksi, että olisin kadottanut kotini, vaan sen vuoksi, että olen tehnyt niin monta onnettomaksi. Siis hovijunkkari ei tahdo minua kurjaa matkatoverikseen.
– Sinun aikasi ei ole vielä tullut, sinulla on vielä koko elämä edessäsi, Beata-rouva sanoi lohduttelevasti.
– Minä luovun kaikesta, Klaus saa oikeutensa ja minä saan kärsiä siksi, että olen tehnyt vääryyttä.
– En minä sitä tarkoita, Bogi, vaan sitä, ettei sinun kuolinhetkesi ole vielä tullut.
– Kuolinhetkeni? Minä sitä jo eilen ajattelin ja aioin... Olisin sen kyllä ansainnut.
– Tarkoitan, että hovijunkkari tekee lähtöä, on hyvin sairas.
– Miten hän on sairastunut, näytti niin terveeltä kun hän viimeksi kävi Terrabonassa, vaikka hän ei silloin tahtonut minua tavata ja syytä hänellä siihen kyllä olikin.
– Hovijunkkari vilustui maattuaan yön sukuhautaholvissa.
– Vai niin, tahtoi ottaa jäähyväiset vainajiltaan.
– Niin, hän on hyvä ihminen, vaikka joskus ärtyisä. Hän ei voi sinua ottaa mukaansa. Minä lähden pian häntä tapaamaan. Mutta sitä ennen sanon, ettei sinun, Bogi tarvitse olla huolissasi, vaikka Klaus poikani nyt oikeutensa nojalla ottaa Terrabonan haltuunsa. Hän voi parantaa tilan ja pelastaa sen hirveästä perikadosta, johon sinä et olisi pystynyt. Olemme Klaun, Sabinen ja ratsumestarin kanssa sopineet siitä, että sinä saat Sarkun sivukartanon. Saat nauttia sen vuosituloista ja koroista, kunnes palaat.
– Kiitos äiti! Saanhan taas sanoa: äiti. Toivon hartaasti, että hovijunkkari jää elämään, onhan Gamberg etevä lääkäri ja vilustuminen voi olla ohimenevää laatua.
– Toivotaan niin. Tässä käsi, Bogi, ja yhdistäköön se sen, mitä on rikki mennyt, kaikki on unhotettu, sillä me ihmisparat emme jaksa kantaa onnea emmekä onnettomuutta, jos syyte ja syyllisyys alati asuvat sydämissämme.
Samassa Terrabonan kuski astui veräjälle ja ilmoitti:
– Armollinen vapaaherratar, vaunut ovat valmiina. Joko lähdemme?
– Lähdemme heti. Bogin puoleen kääntyen Beata-rouva lisäsi:
– Niin, lähdemme – jättääksemme kuoleman taaksemme.
– Aja nopeasti, Beata sanoi, sillä nyt on kalmankiire!
Bogi otti hatun päästään, kumartui syvään, polvistui ja suuteli Beata-rouvan kättä ja sanoi:
– Kiitos, sydämeni kiitos! Minun oli raskasta kulkea alas portaita sinä kauheana iltayönä, mutta nyt minä poistun keveämmin, ikäänkuin raskas taakka olisi hartioiltani luisunut.
– Näkemiin, Beata sanoi, tervetuloa syntymäpäivilleni viikon perästä. Ehkä silloin jo tiedämme jotain lohdullisempaa, hovijunkkari ei saa kuolla, sillä hänellä on suuri tehtävä käydä pyhällä haudalla ja pelastaa Salomonin temppelin aarteet.
Terrabonan vaunut vierivät tiehensä ja katosivat lehtokujaan. Vaunut ajoivat pitkin järven sivua Ritoniemen vanhaan kartanoon, kiertäen n.k. Piperin kreivittären tekolammikon. Vaunut pysähtyivät vanhan puupylväskuistin eteen, Bogislaus von Brinckenhjelm kiirehti nopein askelin Karhunpäätä kohden. Tien mutkassa hän pyyhki poskeltaan kyyneleen. Sitten lapsuudenaikojen ei tällaista ollut tapahtunut. Mutta Bogi ei hävennyt liikutustaan, kyynel ei polttanut kuin tuskan tuli, vaan virkisti kuin viileä, virkeä kaste.
XXXII
Hovijunkkari lepäsi sairasvuoteellaan ja houri. Tohtori Gabriel Gamberg oli määrännyt lääkkeitä, ja lähtenyt talosta, kun Beata Birgitta-vapaaherratar saapui vaunuilla ajaen Ritoniemeen, vanhan, päivän ruskeaksi paahduttaman, taitekattoisen kartanon pääportaiden eteen. Porraskäytävälle oli asetettu paksuja mattoja ja pihalle olkipatjoja, jotta pyörien räminä ja ihmisaskeleet eivät synnyttäisi kolinaa. Ja hovijunkkarin huoneessa oli verhot puolittain laskettu, niin että huoneessa vallitsi kuolemanenteinen hämärä, kun Beata hiljaa astui vuoteen luo.
Hovijunkkari oli nähnyt unta, että hän liiteli aurinkoisessa avaruudessa yhä ylemmäksi ja valkoiset kyyhkyset liitelivät hänen ympärillään. Sitten hän vaipui, alas maata kohden ja putosi vuorelle, jossa Noakin arkki seisoi. Hän astui siihen kuin laivaan, eksyi sen lokeroihin, niin ettei hän enää löytänyt kannelle vieviä portaita. Ja sitten hän alkoi taas nousta yli pilvien. Ilmassa alkoi paukkua kuin ukkosen kulkiessa Ritoniemen vanhan kartanon harjan yli. Hän olisi laskeutunut pihalle, mutta ei voinut, hänen raajansa olivat kuin puutuneet, niin ettei hän voinut liikuttaa jäseniään. Ja sitten hän taas makasi kuin haudassa, ja homeisen holvin ilma oli tukahuttaa hänen hengityksensä. Ja hän tuijotti kosteaan, tippuvaan kattoon ja näki, miten pieni silmä kuin piste kaukaa ja korkealta läheni, se suureni suurenemistaan, ikäänkuin se olisi tunkeutunut hänen omaan katseeseensa, häikäisten säkenesäihkyvällä valollaan. Ja hovijunkkari uneksi, että maailmanloppu oli tulossa ja että hän jo oli kuollut.
Hän heräsi hengenahdistuksen aiheuttamaan pakkomielteeseen, oli kovassa kuumeessa ja ylt'yleensä hiessä. Tämä pelasti hänen henkensä. Hovijunkkari avasi kärsivän, kiiltävän katseensa, siinä viipyi vielä ikäänkuin kuolon väistyvä varjo. Hänen kasvoilleen levisi selittämättömän selkeä, sisäinen, syvä kajastus, kun hän näki edessään ilmielävänä, kuin ilmestyksenä Beata Birgittan. Hän levitti kätensä kuin hapuilevaan hyväilyyn. Kädet vaipuivat hänen sivuilleen ja hän sammalsi:
– Sinä, Beata... armas täällä? Onko tämä unta vai olenko jo kuollut?
– Sinä elät, rakkaani, Beata sanoi. Hellän vaiston ja rohkean ajatuksen luomana Beata kumartui, suuteli hovijunkkaria ensin viileästi otsalle, mutta sitten lämpimämmin huulille.
– Vihdoinkin, hovijunkkari sanoi ja tunsi itsensä samassa sangen elämänhaluiseksi, ikäänkuin huulten kosketus olisi antanut hänelle uusia voimia, kun suloinen väristys vavahutti ruumiin. Tämä virkisti niin, että hän kohosi istualleen vuoteessaan, joi maljan kuumennettua mustikkamehua ja huusi entisellä, tiukalla äänellä, jossa ei enää ollut pimeän pelkoa.
– Avatkaa akkunat, ylös uutimet, Jean Jacques Rousseau!
Palvelija riensi huoneeseen, vetäydyttyään ensin hienotunteisesti syrjään, kun Beata-rouva oli astunut hovijunkkarin asuntoon.
– Tuo nuuska!
Palvelija toi hopeatarjottimella nuuskarasian. Hovijunkkari vetäsi sieraimiinsa nuuskaa ja aivasti.
– Oh, tämä tekee hyvää, nyt tunnen, että paranen, kun tupakka maistuu. Minä lähden Jerusalemiin, vaikka joka aidanseipäällä istuisi kymmenen peikkoa.
– Fredrik August, älä sano niin, kiitä Jumalaa, että jäit elämään. Ei ole hyvä leikkiä kuolemanmajesteetin kanssa.
– Niin, minä kiitän Kaikkivaltiasta ja sinua, rakas Beata, että tulit, kun luulit minun ehkä kuolevan.
– Niin luulin, Beata sanoi. Ja sinä luulit jo vedenpaisumuksen tulevan, joka hukuttaisi elämän haahtesi, ja rakensit turhaan ennakolta ruumisarkkusi, kuten tuon ruman Noakin arkkisikin myllymäen harjulle.
– Ensi työkseni revitytän sen alas.
– Päästäksesi turhista mielikuvista. Helpompi on rikkoa kuin rakentaa.
– Niin on, hovijunkkari huokasi.
– Se oli minun ahdistuksen arkkini, jolla minä purjehdin kuin kuolonunissani.
– Luulit maailmanlopun tulevan?
– Luulin, että taivaasta kerran sataisi tulirakeita, maan uumenista kohoaisi kuumaa laavaa kuin taikinaa, mikä leviäisi koko maapallon pinnalle ja lopulta meri hukuttaisi maan ja vain vesi liikkuisi taas kuten luomisen alkuaikoina.
– Ja Herran henki liikkuisi taas vetten päällä, Beata sanoi.
– Ja loisi uuden, paremman maailman, hovijunkkari sanoi. Nyt ymmärrän, ettei saa mennä mestaroiman Jumalan töitä. Minun arkinrakentamiseni oli pimeätä pelkoa ja hullutusta.
– Kuten minun aavepelkoni. Ne kummittelevat vain meidän vilkkaassa veressämme, Beata sanoi.
– Ihmisajatuksen palo on pohjaton, hovijunkkari lisäsi, sitä paloa ei saa kiihottaa eikä sitä vedenpaisumuksellakaan voi sammuttaa.
– Meidän täytyy tottua elämään kuten kuolemanajatukseenkin, Jumalan avulla, Beata sanoi.
– Täytyy rakentaa uudestaan, mitä on rikkonut. Mutta arkkini minä hävitän maan tasalle, ei se ole mikään pyramiidi.
– Meillä Terrabonassa rakennetaan tulisella kiireellä, Beata sanoi. Klaus on tilannut kaupungista rakennusmestareita, salvumiehiä, rappaajia, maalareita ja verhoilijoita. Tukholmasta kaljaasit tuovat Turkuun kattotiiliä. Terrabona uudistetaan sisältä ja ulkoa.
– Kuin Noakin arkki, hovijunkkari lisäsi, sinun päiväsi kunniaksi, pirunkellaria ja kattoa myöten!
– Niin, niin, Klaus johtaa töitä. Ne neljä homehtunutta kattokiviruukkua valkaistaan, ja koko pääty loistaa jo valkeana kuin Carraran marmori.
– Ja arvaas, Beata jatkoi, laamannin huone on järjestetty taas siihen kuntoon kuin Siivert-vainaja sen jätti.
– Entä laamannin muotokuva, jonka tuo kunnoton ja luonnoton ihminen puhkaisi. Mitä pahaa laamannin silmä oli tehnyt?
– Ehkä se moitti vielä rajan tuolta puolen. Paha omatunto pani kiittämättömän käden puhkaisemaan silmänkin, joka seurasi katseellaan Bogin joka askelta.
– Kuvakin on taas paikoillaan ja lempeä katse luo taas valoa koko huoneelle. Bogille, joka on rikoksensa sovittanut.
– Kyllä sinun sydämesi, Beata, on hyvyydestä runsas ja ylivuotava kuin uhrimalja. Hyvin olet toimittanut talosi ja Klaus on taidolla ja tarkkuudella jatkanut sinun siunauksellista työtäsi.
– Olen vain tehnyt velvollisuuteni, kuten velvollisuuteni oli käydä sinua katsomassa, kun tiesin sinut kuolemansairaaksi.
– Kiitos, hovijunkkari sanoi. Matkani jälkeen minäkin alan korjata vanhaa Ritonientä, joka on ränsistynyt kuten hiukan olen minäkin. Minussa on sentään vielä jälellä vanhaa tervaskantoa, vaikka latva olisikin paikotellen lakastunut. Mene, Janne, ja sano puoskarille, etten minä häntä enää tarvitse. Nielen niitä Gambergin ihmepillereitä. Illalla minä menen kylpemään ja sitten laitetaan huomenna kaikki tavarat kuntoon matkaa varten.
Palvelija meni ja Beata jäi kahden hovijunkkarin kanssa.
– Toin sinulle, August, tässä Jerikon ruusun, joka tänään puhkesi, ikäänkuin se nyt vasta keväällä olisi havahtunut talven unesta. Siitä arvasin, että sinäkin heräät kuin yön unesta uuteen elämän aamuun. Se oli hyvä enne.
– Niin, Jerikon ruusun kehtosuomut käpertyvät kuivuudessa ja avautuvat kosteudessa, hovijunkkari sanoi.
– Elämänjanossa, niin... Beata selitti.
– Beata, minun on jano, anna minulle juotavaa. – Jerikon ruusu kukkii aina niinkuin kestävä rakkauskin.
– Tai kukkii liian aikaisin keväällä ja lakastuu syksyllä, Beata sanoi.
– Beata, muistathan, kuinka sinua nuorena rakastin niinkuin vain kerran elämässä voi rakastaa. Mutta sitten tuli syksy.
– Älä, ystävä, nyt rasita itseäsi vanhoilla muistoilla. Olin silloin vielä liian nuori enkä arvannut sydämeni tilaa. Sinä kosit sitten, mutta liian myöhään, Siivertin kuoleman jälkeen.
– Niin, hovijunkkari sanoi, nousi vuoteelta ja kääri villaisen aamunutun ympärilleen, nuorena olin arka enkä rohjennut silloin edes katsoakaan sinua, vaikka sinä silloin aina olit ajatuksissani, Minä tanssin ja nauroin kanssasi, mutta oikeata hetkeä en koskaan löytänyt tunnustaakseni sinulle sydämeni salaisuutta. Ja sinun ympärilläsi liehui koko ihaileva, nuori maailma kavaljeereineen ja riemun ritareineen, kun minä piileskelin kirjojeni parissa ja kirjoitin epäonnistuneita lemmenlurituksia.
– Minä kiitän sinua suuresta ystävyydestäsi, nyt minä ymmärrän paljon sellaista sinussa, jota ennen pidin oikkuna ja omituisuutena.
– Niin, minä takelluin sanoihini ja pilasin ehkä hyvän alun. Ei koskaan, ei koskaan, ei se todellakaan ollut mikään kadenssi, lopputaituruuden merkki, ja taisin tulla naurettavaksi.
– Ystäväni, en minä nauranut sinulle, vaan ihmettelin, miksi niin äkkiä tapasi mukaan ajoit vaunuilla pois, et tullut edes kartanoon, jossa erehdys olisi korjattu.
– Minä häpesin niin, että olin haleta, ja minä olin sinulle silloin melkein vihainen.
– Minä ihmettelen sinun poistumistasi. – Tuli Rurik ja sitten... Sitten vuodet ovat vierineet ja me olemme vanhentuneet ja veremme on viilentynyt.
– Sano, Beata, rakastitko minua silloin?
– Sitä en voi sanoa ja turhaa olisi sitä nyt toistaa.
– Ajattele minua vaeltavaa veljeä, jolla ei koskaan ole ollut rauhaa. Ehkä sen löydän Jerikon muurien luota.
– Niin, muuri on välillämme kaatunut kuin pyhän pasuunan soitosta. Sinä rakennat sen uudestaan, kun löydät Jerusalemin temppeliaarteet. Sinä lähdet?
– Joka tapauksessa.
– Yksinkö? Eikö matkasi tule tuntumaan pitkältä, kun sinulla ei ole matkakumppania.
– Etkö sinä tahtoisi tulla mukaan?
– En voi, poikani Klaus ja Bendla tarvitsevat minua. Klaun takia en voi vastata muihinkaan kysymyksiin. Mutta yksi pyyntö minulla sinulle on.
– Mikä se on, sano se, niin minä täytän kaikki toivomuksesi. Sillä minä tiedän, että olet saanut paljon kärsiä miehesi paroonin takia, joka karkotti sinut kodistasi jäälle yöhön ja pakkaseen.
– Minä olen sen hänelle jo anteeksi antanut, hän on kuolemallaan sovittanut rikoksensa.
– Entä Bogislaus, hänen luonnoton poikansa, joka valenaamiolla peloitti sinua luovuttamaan kotisi heittiölle.
– Bogin puolesta minä juuri aion puhua, hän pyytää päästä mukaan matkallesi, lähteäkseen Kaukasukseen taistelemaan vuorisissejä vastaan.
– En ikinä, hovijunkkari kiivastui sanomaan, en ikinä ota tätä hurjastelijaa mukaani pyhälle matkalle. Saastuttaisi sieluni.
– Hän on muuttunut, hän on katunut. Hän tuli luokseni melkein kuin madellen ja masentuneena ja pyysi anteeksi tekoaan, kun minä ensin sain hänet lähtemään kodistani, jonka hän oli turmellut. Hänellä olisi ollut syytä vihata minua.
– Kuka sinua voisi vihata, sinä kun olet niin hyvä.
– Kaikki on annettu anteeksi. Bogi ihan tahtoo sovittaa, hän on alkanut opiskella ja pyrkii sotaväkeen Venäjälle. Voisit olla oppaana kokemattomalle miehelle, joka yrittää alkaa uutta uraa elämässään. Tahto hänellä on hyvä.
– Mutta jos hän lankeaa uudestaan.
– Niin nosta, neuvo ja ole ankarakin, ei saa heittää hukkaan yhtäkään nuorta elämää, josta vielä on toivoa. Jos hänellä on taipumusta pahaan, niin hänellä voi olla taipumusta hyväänkin, kun hän saa hyviä suojelijoita ja tovereita. Ratsumestari ja Sabine ovat puhuneet hänen puolestaan, ratsumestari kustantaa hänen matkansa.
– Minä ajattelen asiaa, mitään varmaa en voi vielä luvata, hovijunkkari sanoi.
– Kiitos, arvaan hyvän sydämesi lopultakin myöntyvän.
– Mutta jos hän tekee jonkin kolttosen, niin minä jätän hänet oman onnensa varaan, enkä pane tikkua ristiin mokoman mellastelijan takia.
– Sinä, ystäväni, tarvitset nyt lepoa. Minä menen jo ja vien sanasi Bogille, siitä hän varmaan iloitsee.
– Niin, ja sinä itse ilostut aina, kun voit tehdä jotakin hyvää toiselle ihmiselle. Minä suostun.
– Ja ennenkuin sinä lähdet matkalle, tulet sinä käymään Terrabonassa. Vietetään pieni erojaisjuhla, kun sattuu vielä niin, että minun syntymäpäivänikin on ensi sunnuntaina. Siis iloisiin näkemiin. Tule terveeksi, rakkaani! Minulla on silloin iloinen yllätys. Kaikille ystävilleni aion toimeenpanna harvinaiset soittajaiset.
– Soittajaiset? hovijunkkari uteli. Mistä nyt saat soittoniekkoja, kun kaikki ovat tekemässä kevätkylvöjä.
– Minun soittajani eivät kynnä eivätkä kylvä.
– Eivät kylvä? Mikä arvoitus. No, onhan minullakin sinulle silloin pieni yllätys. Beata, syleile minua vielä kerran ennenkuin lähdet. Beata, kun sen teet, teet sen sieluni ja ruumiini terveydeksi.
Hovijunkkari levitti kätensä nöyrän anovasti ja Beata syleili häntä hätäisesti, hellästi ja lähti, kuten hovijunkkarikin tällaisessa tapauksessa olisi tehnyt, kiiruhtavin askelin alakertaan. Hovijunkkari kuunteli sitä iloisin ilmein, otti Jerikon ruusun yöpöydältä, vei sen sieraimilleen ja suuteli sitä. Sitten hän nojautui patjaansa ja nukahti.
Ja niin valkeni hohtavana ja kevätheloisena aina armas sunnuntaiaamu. Terrabonan kartano loisti koko komeudessaan. Kartanon päädyn keskellä kiilsi nyt punakeltainen af Braehm-suvun vaakuna, mikä kuvasi linnantornin reunustaa miekkoineen ja jousineen. Seinän vihreät akkunalaudat punaisine sydämenkuvineen ja punaiset ulkokaihtimet antoivat väriä ja vaihtelua vanhan puiston vihreille latvoille, jotka kaartuivat yli valkaistujen kuvapatsaiden, huvihuoneitten, lehtimajojen, tarjoten taas piilopaikkoja nuoren sukukunnan lemmenleikeille.
Beata Birgitta heräsi varhain aamulla siihen, että kuuli kylänlasten laulua akkunansa alla. Hän avasi akkunan, raikas aamunkostea ilma valahti hänen kasvoilleen. Beata ilostui tästä aamutervehdyksestä. Ensi työkseen hän tahtoi nöyrästi kiittää Luojaa, joka kärsimysten kautta oli johdattanut hänen ihmeellisen tiensä onneen ja kirkkauteen. Hän otti yöpöydältä vanhan virsikirjansa ja luki vanhasta rukouskirjasta ääneen vanhalle Marille, joka ensimmäiseksi oli tullut häntä onnittelemaan.
"Koska kaikkein luontokappalten tulee Sinua ylistää ja kunnioittaa, niinkuin linnutkin taivaan alla suloisella laulullansa varhain aamulla Sinua kiittävät, niin kiitän minäkin nyt Sinua sydämestäni. Vuodata armos minun päälleni, niinkuin aamusade ja hedelmällinen kaste, joka varhain aamulla koko maan virvoittaa".
Nyt Mari lisäsi syvään niiaten:
– O, laupias Herra, anna minun tyytyä osaani, käännä emäntäni sydän hyväntahtoiseksi minua kohtaan.
– Kiitos, Mari, ja kiitos tänäpäivänä monivuotisesta uskollisesta palveluksestasi.
– Armollinen rouva, kiitos teille itsellenne, kiitos kaikesta teidän elämänne ehtoolla!
– Mari, Beata sanoi nyt iloisella äänellä. Kahden mieheni kuolemaa olen surrut ja kantanut leskenhuntua. Tuo minulle uusi, valkea ruusunkukallinen kesäpukuni, vanhan surupukuni voit lahjoittaa jollekulle köyhälle vaimolle. Sillä minä en aio sitä enää käyttää.
Mari toi puvun ja auttoi emäntäänsä pukemisessa.
– Niinhän te, armollinen rouva, olette vielä kuin nuori morsian, tämä puku nuorentaa myös mielenne.
– Niin, tänään tahdon olla nuori nuorten parissa. Minä tahdon elää lapsilleni ja tulevalle sukukunnalle, joka kerran perii maan.
Beata Birgitta-rouva seisoi solakkana ison kultakehyksisen seinäkuvastimen edessä valkeisiin vaatteisiin puettuna, poskipäillä vielä hieno punerrus, vaikka hopeinen hiusjuova jo kiemurteli korvien kohdalla, mikä antoi ohimoille jalon naispyhimyksen sädekehän ja kajastuksen kasvoille.
– Niin te, armollinen rouva, olette kuin ilmetty Neitsyt Maaria.
Beata Birgitta ihmetteli itse omaa muodonmuutostaan, hymyili ja sanoi hiljaisella, lempeällä äänellä:
– Kaikki äidit ovat tavallaan madonnan esikuvia, kun ovat saaneet nähdä oman lapsensa onnen ja kirkkauden. En ole ollut muuta kuin äiti, enemmän äiti kuin puoliso.
Mari otti akkunalta valkoisen jerikonruusun ja kiinnitti sen Beatan hiuksiin.
– Kas, sieltähän tulee jo nuori pari ja vaunuja näkyy valtatiellä, vieraat tulevat.
– Mari kulta, onkohan kaikki jo kunnossa? Juhlapukuni on jo kunnossa.
– Kaikki on kunnossa. Puutarhan sireenimajaan on laitettu pöydät ja penkit, kakut ja leivoslautaset. Eri nurkkaan tarjoilupöytä vanhemmille herroille ja nuorille hedelmäherkut.
Samassa kuului iloinen koputus ovella.
Käsikädessä astuivat huoneeseen Bendla ja Klaus kantaen isoa ruusukukkavihkoa käärittynä valkoiseen silkkipaperiin. Klaus kumarsi äidilleen kunnioittavan kohteliaasti ja Bendla niiasi kyykistyen melkein lattiaan asti, pidellen sormiensa päillä kellohameen molempia liepeitä, levittäen niitä sivulleen. Beata Birgitta riensi heitä vastaan, nosti Bendlan, levitti kätensä ja huudahti:
– Rakkaat lapset, tulkaa äidillistä sydäntäni vastaan!
– Saamme kunnian onnitella ja toivottaa sinulle kaikkea hyvää, pitkää ikää ja kiittää sinua sydämestämme kaikesta, mitä meidän hyväksemme olet tehnyt, äiti!
– Kiitos, kiitos, tänään on onneni saavuttanut korkeimman kaaren.
– Katsos, äiti, talon väki on sinulle pystyttänyt kunniaportin. Sen rakkauden olet voittanut älylläsi ja sydämelläsi. Tule katsomaan!
Kuin väkisin veivät Klaus ja Bendla äitinsä kuin karkeloiden puutarhaan ja istuttivat hänet korkeaan sukutuoliin, pienen, kukilla ja vaahteranlehdillä reunustetun syntymäpäiväpöydän ääreen. Veräjän takaa kajahti taas äkkiä kylänlasten yksinkertainen laulu ja Beatan silmiin kohosi kirkas kyynel, hän kohotti katseensa taivaalle ja lausui:
– Kiitos. Kaikkivaltias jumala tästä päivästä teitä kaikkia siunatkoon! Vanha Mari, istu tähän viereeni kunniavieraana. Kun vieraat tulevat, saat myöhemmin kertoa sadun tytöstä, joka eksyi metsään, peikkojen luolaan, mutta onnen hyrrän avulla löysi taas tien kotilinnaansa, jossa häntä luultiin jo kuolleeksi, mutta sai taas takaisin elämän hyvien haltijattarien avulla.
– Vieraat tulevat, minun täytyy lähteä, minun paikkani on palvelijoiden puolella, Mari sanoi.
– Sinä, Mari, et lähde nyt mihinkään, Klaus sanoi, talutti vanhuksen puutarhan nojatuoliin ja katosi.
Samassa kuului lähikalliolta pamaus, mikä ilmoitti kartanonherrojen tulevan. Klaus oli kiivennyt mäelle Bendlan mukana ja ampui nyt pienellä kenttätykillä kolme kumeaa laukausta, kun hovijunkkari ajeli samoilla parivaljakoilla, sama kuski edessään Terrabonaan, kuten silloin, kun hovijunkkari kerran lähti kosimamatkalle. Nytkin hänellä oli iso ruusuinen kukkakimppu kädessä ja pieni korurasia taskussa.
Hän huusi jo kaukaa runollisen innostuneesti:
– Oi, Beata, olet hylännyt surupukusi, se tummensi sinun jaloja kasvonpiirteitäsi, olet kuin nunna ja äiti samalla kertaa. Ihana ilmestys vielä vanhetessakin ja Bendla-miniäsi voisi sinua melkein kadehtia. Ei muuta eroa kuin, että olet hienostunut ja herkistynyt.
– Kiitos komplimangeista, sinä liioittelet kuten tavallisesti, mutta minä uskon sinun sanojesi rehellisyyteen.
Hovimiehen sulavuudella hovijunkkari ritarilliseen tapaansa tarjosi kukan, kumarsi ja antoi Beata-rouvalle sirotekoisen rasian, jossa oli kultainen sormus. Se oli koristettu von Ratenin suvun vaakunalla, jonka yläsyrjässä säteili kruunun tavoin kolme suurta jalokiveä.
– Ota vastaan tämä pantti, jonka kerran aioin sinulle antaa kihlasormuksena. Nyt sen hehku ei ole enää yhtä tulinen, mutta lämpöisen ystävyytemme merkkinä se palakoon hiljaisena valona elämäsi loppuun saakka. Sinä tiedät, Beata, että timantti loistaa pimeässäkin, vaikka se oikeastaan ei ole muuta kuin läpikuultava, itämainen vuorikide. Sinä olet usein saanut surren istua pimeässä, mutta murhe ei sinua murtanut.
– Fredrik August, sinä olet ehkä paljon kärsinyt minunkin takiani! Klaun takia en voi puhua entisistä enkä nykyisistä tunteistani. Tämä jalokivi on hurmaava kuin viisasten kivi, joka painaa enemmän kuin kultainen kihlasormus. Minä säilytän sitä aina kalliina muistona veljellisestä rakkaudestasi. Hyvät henget olkoot kanssasi sinun matkallasi! Sanon siis näkemiin enkä hyvästi.
– Lääkäri sanoo taas päinvastoin. Kun potilas lähtee sairaalasta, hän tervehtii häntä näin: en sano "näkemiin", vaan sanon "hyvästi". Hovijunkkari sanoi tämän lievää leikkiä laskien. En voi vakuuttaa, että palaan terveenä, sillä en sinua, Beata Birgitta, voi koskaan unohtaa. En koskaan, en koskaan, niin paha kaiku kuin sillä sanalla ennen olikin.
– Kyllä minä sen ajan muistan, Mari sanoi, silloin ihmiset osasivat ritarillisesti kosiakin, nyt se on kovin arkipäiväistä, kuten elämäkin.
– Kiitos, Mari, sinä olet sitä vanhan kansan alku-aatelia. Se osasi sanoa oikean sanan oikealla ajalla. Sinusta olisi tullut hovirouva, jollet olisi mökissä syntynyt, hovijunkkari sanoi ja istuutui odottamaan muita vieraita.
XXXIII
Taasen kuului kalliolta paukaus. Nyt ajeli tiellä kapteeni Arvellander perheineen ja ruotumestari ohjasi valkoista hevosta, kapteenin olan sivuitse. Rattaat saapuivat kunniaportille. Jälessä tulivat sitten vaunuilla ratsumestari, Sabine ja Bogi, joka taas oli pukeutunut upseerin asetakkiin ja näytti virkeältä ja vapautuneelta. Vaunujen takalaudalle oli sidottu Bogislauksen matkatavaroita ja aseita. Ratsumestari tuli raikkaasti rähättäen ja loistavalla tuulella. Hän onnitteli muiden mukana lyhyesti ja koruttomasti Beata-rouvaa ja puristi hänen kättänsä niin lujasti, että Beata parahti.
Ratsumestari vei Bogin syrjään ja sanoi Beata-rouvalle:
– Toin tässä tämän tuhlaajapojankin, joka on palannut taas isänsä kotiin, kun jo teurastettiin paras pääsiäislammas. Hän lähtee ampumaan Kaukasian vuorikauriita ja metsäsikoja. Tässä on matkakumppanisi, hovijunkkari, pidä huolta pojasta, niin ettei hän kuin sika syö rapaa vieraalla maalla.
Bogislaus nieli sukkeluuden, suuteli Beata-rouvaa kädelle ja sanoi:
– Toivon, että olette unohtanut kaiken, muuten viette minulta kaiken toivon parannuksesta. Lankomieheni on parantumaton leikinlaskija. Hän on hyvä opetusupseeri, sen voin vakuuttaa ja koetan noudattaa hänen neuvojansa.
Hovijunkkari katsoi karsaasti Bogia, kun hän muisti, miten säädyttömästi ja julmasti Bogislaus oli kohdellut äitipuoltaan ja oli peloitellut hänen herkänhienoa mieltään, niin että Beata-rouva oli erehtynyt luulemaan Bogia laamannivainajan haamuksi.
Bogi huomasi tämän ja painoi häpeissään päänsä alaspäin katsellen välttelevästi tarhan santaan.
Ratsumestari kääntyi nyt hovijunkkarin puoleen ja sanoi:
– Niin, hovijunkkari, tulehan tänne ja sano, otatko tämän kurjan katujan mukaasi matkalle. Hän tarvitsee nyt sinun tukeasi ja turvaasi.
– En tiedä, hovijunkkari sanoi kuivakiskoisesti ja katsoi sitten Beataan, jonka kirkas katse loisti armoa ja anteeksiantoa.
Beata Birgitta nyökytti hänelle päällään ja osoitti säälien kädellään Bogia.
– Ethän toki voi kieltää, Fredrik August, hän melkein kuiskasi, etkö näe, miten Bogi katuu tekoaan, Bogi on pyytänyt ja saanut minulta anteeksiannon.
– Onko se katumus todellista? Voimmehan panna hänen mielensä koetukselle.
– Fredrik August, kaikissa meissä on vikaa ja jotain viallista. Mutta vääryydellä ei saa vääryyttä kostaa. Nuori sielu ei saa sortua tuhoon ja epätoivoon. Siihen ei ole varaa kenelläkään. Parempi nostaa kuin kaataa, Vanha ystäväni, kun teet hyvän työn, niin teet hyvin itsellesikin ja saavutat ihmeellisen ilon ja merkillisen rauhan. Ehkä tämä teko tuottaa onnea omalle matkallesi.
– Niin, herra hovijunkkari, Bogi sanoi sävyisästi eikä äänessä enää ollut entistä korskeata ja leveätä sointua.
– Syvästi kadun tekoani ja lupaan vastedes koko elämälläni lunastaa itselleni teidän suuren ystävyytenne.
– Ajattele, Fredrik August, että Bogi polvistui eteeni puutarhassa. Ei mies sellaista tee, jollei ole todellisessa, suuressa sielun tuskassa. Ja tuska kirkastaa ja kohottaa. Fredrik August, otathan Bogin mukaasi, kaikki me siitä suuresti iloitsisimme. Näin voit pelastaa erään nuoren harhaantuneen elämän.
– Niin, rakas Beata, sinä pyydät niin kauniisti, ettei sinulta mitään voi kieltää. Me lähdemme, minä otan Bogin mukaan ja ohjaan hänet Pietariin saakka, sillä nykyään suomalainen upseeri on velvollinen palvelemaan ensi aluksi venäläisessä väessä. Sitten hän saa yksin jatkaa matkaa Kaukasukseen. Kyllä koira oppii uimaan, kun se veteen heitetään. Koira vieköön, sanonpa sen itse, naurahti nyt hovijunkkari kuin helpoituksesta.
Bogi riensi nyt hovijunkkarin luo ja puristi lämpöisesti hänen kättään.
– No, ei puhuta siitä sen enempää. Kiitä sinä kaikesta Beata äitiäsi, äläkä minua.
Seura asettui nyt eri ryhmiin eri pöytien ääreen.
– Minä ilmoittaudun juhlaparaatiin, kapteeni sanoi tehden kunniaa ja lyöden ontuvan jalkansa toista, tervettä jalkaa vasten. – Luut kasaan! Ja kunnia päivän sankarittarelle. Kuulin pamauksen ja luulin olevani Döbelnin mukana Juuttaalla, jossa sain luodin lonkkaani.
– Istukaa, hyvät ystävät, ja nauttikaa kauniista luonnosta ja pöydän antimista, Beata-rouva kehotti ja osoitti kullekin paikkansa koristetun kulmapöydän ja vihreiden puutarhapenkkien luo.
– Niin, luonto on tänään todella kaunis, ikäänkuin se anteliaasti olisi tahtonut tuhlata tunteita sekin. Katsokaa, miten jo krokukset, keisarinruusut, iirikset, narsissit, pelargoniat, saatikka sitten aikaiset vuohensilmät ovat ikäänkuin päivän kunniaksi puhjenneet. Nämä sireenit ja kukalliset vaahterat luovat tähän lehtimajaan varjoa ja viihtyisyyttä. Kultasiipiset perhot, vihreäselkäiset koppakuoriaiset ja piimäpilkut rientävät nurmikolla pikamarssissa, mettiset rummuttavat pikkurummuillaan ja sirkat olkipilleillään soittavat pieniä polskiaan. Vanhat lehmukset suhisevat suosiollisesti, kuuset miettivät ja herkät haavat vapisevat ilosta. Lammikossa joutsen nostaa ylpeänä kaulaansa, mutta ei laula. Onko se jo laulanut joutsenlaulunsa, koska kaikki ystävät ovat jo lähteneet tai lähtevät talven tansseista ja syksyn eräretkiltä kauas vieraille maille, kuten nyt minäkin ja Bogislaus.
Näin vuodatti hovijunkkari taas haltioituneena luonnonihailuaan koreilla vertauksilla.
– Fredrik August, et sinä vielä ole mikään kuoleva joutsen, kapteeni töräytti, kyllä sinä osaat puhua, mutta et saa paperille, mitä ajattelet, kuten suuri Runebergimme.
– Kaikki eivät synny runoilijoiksi, hovijunkkari sanoi välttelevästi, minä olen ollut vain muiden lintujen äänien matkija. Vain pieni kotivarpunen, joka räystäällä raksuttaa.
– Ja lihava sinä myös olet kuin jyväaitan luona pesivä varpunen, kapteeni lisäsi, mutta älä suutu, junkkari, vaikka et satakieleksi olekaan syntynyt.
– Sinä, kapteeni, olet sellainen hämärän huuhkaja, joka pelotat pois laululinnut, hovijunkkari sanoi ja jatkoi:
– Ja kuulkaas, kuinka peipposet, käenpiiat, uunilinnut ja leppäkertut visertelevät ylistyslauluja talon haltijattarelle.
Beata-rouva sirotti pöydälle vehnäleivän muruja ja asetti niitä hartioilleen ja huulilleen ja heti lensivät pensaikosta kesyt peipposet, istuivat Beatan hartioille ja nokkivat jyviä hänen huuliltaan. Lintuja parveili Beatan ympärillä ja kyyhkysetkin lensivät lakoistaan pöydän alle murenia noukkimaan.
– Katsokaas, kuinka linnutkin rakastavat häntä kuin suojelijaansa, Rosalie huudahti.
– Mutta oletteko jo kuullut kevätkäkeä?
Bendla sanoi:
– Eilen minä sen kuulin, kun olin Klaun kanssa poimimassa kanervaseppeltä. Klaus viheltelee ja visertää kilpaa lintujen kanssa niin, että ne seuraavat häntä metsätiellä.
– Se on kai af Braehm-suvulle ominaista tuo lintujen suosiminen.
– Minä taas klarinetilla houkuttelen lintuja laulamaan, kun istun Faanjunkkarsin mökissä kuistilla, mutta käkeä en koskaan onnistu saamaan korvan kuulemiin, vaikka käen kukunta muistuttaa klarinetin ääntä. Heti kun lähestyn ja luikuttelen, niin se säksähtää käheästi kuin arvostelija, ikäänkuin se laiskuri olisi juuri pudottanut munansa pikkulinnun pesään. Se on yhtä salaperäinen kuin ruisrääkkä, jota ei kukaan vaimosta syntynyt koskaan ole nähnyt, sitä ei tiedä, koska se tulee ja koska se lähtee, ruotumestari sanoi hymyillen.
– Se on sitten kuin tämä meidän junkkarikin, kapteeni sanoi.
– No, montako kertaa käki sinulle kukahti, Sabine kysyi Bendlalta ja taputti häntä ystävällisesti olalle.
– Se kukkui niin kauan, etten enää jaksanut laskea.
– Mutta ennen aikaan lauleli täällä satakieli, Pamela-rouva sanoi. Siihen aikaan kaikki lähikartanoiden herrasväet saapuivat oikein joukolla, vaunuilla ja jalkaisin sitä kuuntelemaan. Olen kuullut, että se taas olisi ilmestynyt pappilan kuljuille.
– Koettaisinko minä klarinetilla sitä houkutella.
– Tai minä klaverilla, Rosalie sanoi, kun minä joskus kotona soittelen, niin linnut saavat aivan kilpailuvimman. Kyllä ne ymmärtävät musiikkia.
– Mutta me emme ymmärrä muuta kuin lintujen varoitus- ja kutsu-ääniä, Klaus sanoi.
– Ja lemmen lurituksia, ratsumestari sanoi, kukin laulaa omalla nokallaan, onneksi karhulla ei ole lauluääntä, muuten minä häkissäni mörähtelisin bassoääniä.
– Odottakaa, Beata Birgitta-rouva sanoi, minä aavistan, että satakieli tulee tänään leppälehtoon.
– Niitä soittajaisiako sinä lupasit, Pamela-rouva sanoi.
– Odottakaamme ensin pappilan väkeä, Beata sanoi.
– Sinä olet siis tilannut tänne satakielen, äitikulta, Bendla sanoi.
– Niin olen.
– Mutta tuolla he jo tulevatkin kaukaa niin, että maantien tomu pöllyää ja punertaa auringossa. Minä paukutan tykillä, Klaus sanoi.
– Mutta pappilan vauhko hevonen voi pillastua.
– Ja sinä pelotat laululinnun, Klaus, Beata sanoi.
– No, ei paukuteta sitten, sillä rovasti ei ole sodan vaan rauhan mies, Klaus lisäsi ja riensi avaamaan rautaveräjää.
– Johan te tällä pelotatte variksetkin, Beata sanoi hymyillen, kun rovasti samassa tanakasti astuen kulki vapaaherratarta kohden, tarttuen molemmin käsin hänen käteensä ja antoi hänelle siunauksensa. Ruustinna niiasi vanhan kansan tapaan, kuten säätyläisillä ja vallasnaisilla oli tapana tehdä, mutta lihavuutensa takia ruustinna kykeni vain vaivalloisesti nousemaan, Klaun auttaessa häntä puutarhatuoliin. Bogi oli koko ajan kyllä ollut kohtelias, mutta oli nyt vaitelias, kuten Klaus ennen. Ja Klaus puolestaan oli nyt puhelias, kun onnentäysi tunne kerran katkaisi kielen siteet, sillä Bendlan seurassa hän aina oli vilkas.
– Tulette aivan kreivin aikaan, Beata sanoi.
– Terrabonan haltijatar on tyytyväinen talonväkeensä ja talonväki häneen, hovijunkkari sanoi ja kätteli rovastin perhettä.
– Niin, kohta alkavat soittajaiset, Klaus sanoi.
– Mutta minä en näe soittajia, rovasti sanoi. Vanha ruotumestari, aiotko sinä soittaa jotakin häämarssia? Vai soittaako Rosalie?
– Ehkä myöhemmin Mozartin Sävelmän Rondo alla turca, koska hovijunkkari setä jo tänä iltana tai huomenna matkustaa Turkin kautta Palestiinaan, Rosalie sanoi ujostelematta.
– Palestiinaan, tuumasta tulikin tosi, rovasti sanoi. Onnea matkalle, ota alppisauva mukaasi, ettet kompastu.
– Niin, Salomonin temppelin aarrekammion avain on löydetty!
– Ainakin Talmudissa ja ajatuksissasi, suokoon Jumala, että onnistuisit saattamaan päivänvaloon sen, minkä keisari Titus hävitti.
– Sanotaan, että keisari Titus vanhoina päivinään katui tekojaan ja muuttui ihmiskunnan hyväntekijäksi.
– Niin, tutkimattomia ovat Herran tiet.
– Ja nuori herra parooni von Brinckenhjelm seuraa mukana, sillä hän lähtee opastuksellani katkomaan Kaukasuksen kalmukkien kauloja. Me lähdemme ehkä jo juhlan jälkeen.
– Mutta eikö sota ole jo loppunut?
– Onhan se loppunut.
– Niin loppui, miten loppui, mutta ei siitä mitään hyötyä meille koitunut.
– Mutta uusi keisari lupaa uudistuksia, ehkä Porvoossa avataan valtiopäivät. Sillä Nikolain aikana me elimme kuollutta ja kuristettua elämää.
– Minä en luota keisariin tai ylimalkaan venäläisten lupauksiin, ne syövät aina sanansa, Klaus sanoi vakuuttavasti.
– Venäjällä kuohuu vielä ja heimot ovat nousseet kapinaan vapauden toivossa, Bogi sanoi.
– Se meidänkin olisi pitänyt tehdä, Klaus sanoi.
– Mutta aika ei ole vielä tullut, odottakaamme kunnes savijalkainen jättiläinen alkaa horjua ja hajota moneen kappaleeseen, kapteeni sanoi ja iski silmää Klaulle.
Vieraat maistelivat pöydän herkkuja ja hienoja juomia, ja keskustelu kävi vuolaaksi ja vilkkaaksi.
– Joko minä, täti, soitan? Rosalie kysyi.
– Odotetaan, kunnes aurinko laskee. Katsokaa, kuinka silmää hivelevänä ja sinisen hohtavana taivas kaartuu yllämme kuin kunnian kultainen kruunu Luojan ylimmällä, säteitä säihkyvällä valtaistuimella, hovijunkkari sanoi vertauskuvallisesti.
– Odotetaan, odotetaan, huudahtivat nuoret,
– Mutta sinä, ruotumestari, näytät niin salaperäiseltä, onko sinulla salkussasi muutakin kuin viattomilta näyttäviä nuottiviivoja ja avaimia, kapteeni kysyi.
Klaus huudahti kiivaasti:
– Venäjän ylivalta Euroopassa on murtunut! Ruotumestari! Muistan vielä hyvin sen varhaisen kevätaamun, kun matkalla Korkeilaan tapasin teidät maantiellä ja te näytitte minulle salalehtisiä. Ne herättivät minut välinpitämättömyyden unesta. Silloin minulle selvisi, että meidän täytyy jotakin tehdä maamme vapauttamiseksi vuosisataisesta ikeestä.
– No, avaa sana-arkkusi, kapteeni sanoi vaiteliaalle ruotumestarille, olen utelias tietämään, mitä ystävämme Emil von Quanten Ruotsissa ajattelee sodan päättymisestä ja meidän tulevaisuudestamme.
Ruotumestari avasi salkun. Kaikkien ihmeeksi ei salkussa ollutkaan nuotteja, vaan lentolehtisiä ja kirjejäljennöksiä.
Klaus tempasi niistä yhden käteensä ja luki:
"Rauha, no niin, rauha tuli, tehden surkean lopun meidän pitkästä odotuksestamme ja kätki syvälle, syvälle paksuihin pöytäkirjoihinsa monta kauan haudottua toivetta, jotka olivat juuri puhkeamaisillaan kukoistukseen".
– Polttakaamme rauhan piippua ja tyytykäämme toistaiseksi oleviin oloihin, rovasti lausui. Ihminen säätää, mutta Jumala päättää, rovasti sanoi, ja keisarillakin on ylimmäinen tuomari taivaassa, jolle hänen kerran täytyy tehdä tiliä.
Hetken kuluttua Klaus lähestyi velipuoltaan, Bogislausta:
– Hyvä veli, Bogi, sinä lähdet. Onnea matkalle! Huomaan, että kärsit, enkä soisi, että kantaisit kaunaa minulle. Unohtakaamme, Bogi, entiset epäsovut ja riidat, sillä emme ymmärtäneet toisiamme.
– Niin, minussa on paljon syytä, Klaus, voitko antaa anteeksi, kuten äitisi on tehnyt.
– Sydämestäni annan kaikki anteeksi, tämä veljesviha alkoi jo katkeroittaa nuorta onneani. Meidän täytyy unohtaa.
– Kiitos, Klaus, nyt lähden keveämmällä mielellä. Et usko, kuinka olen viime aikoina surrut menettelyäni.
– Suru pois ja katso eteesi, nyt kun alat aivan uuden elämän.
– Niin, terveen, terveen – aivan terveen elämän. Näin onnellinen en ole ollut vuosikausiin, Bogi sanoi ja puristi Klaun kättä ja siirtyi hovijunkkarin seuraan. Hovijunkkarilla oli kartta mukana, ja siihen molemmat nyt syventyivät.
– Niin, me lähdemme, onko sinulla, Bogi, jo matkatavarasi kunnossa? Passit on jo kunnossa. Kreivi Rebenhaus ne jo lähetti.
– Kaikki on kunnossa ja minä itsekin olen hyvässä kunnossa, Bogi sanoi.
– Niin minäkin, hovijunkkari sanoi, matka nuorentaa. Katsos, Bogi, kun on nuori, niin pitää olla innostusta, tahtoa ja tarmoa. Vanhemmiten meillä on kyllä aikaa arvostelemaan, kun nuoret alkavat meitä arvostella.
– Minä en enää arvostele, vaan koetan tehdä työtä, Bogislaus sanoi.
– Vaihtelu, sanoi hovijunkkari nyt, on työn jälkeen parempi lääkäri kuin esimerkiksi kaikkivaltias Gabriel Gamberg, joka onneksi ei ole täällä minua aina varoittamassa vilustumisesta. Toiste en enää mene kosteaan holviin hautautumaan ennen aikojani ja ennen – kuolemaani kuolemaan.
– Niin, Bogislaus lähtee nyt, ratsumestari veikeili, kuten Napoleon Venäjälle, eikä hänen tarvitse rakkarikyydillä kulkea yli arojen. Eikä hänen matkansa ole kuin Ranskan keisarin pakomatka, vaan toivokaamme, että hän palaa kotiin voittajana marsalkansauva kädessä tai repussa.
– Mutta koska me, Beata, saamme kuulla sinun satakielesi soittoa? Pamela-rouva tiedusteli.
– Odottakaa, ensin me kaikki syömme yhteisen rakkaudenaterian Terrabonan yläsalissa ja me menemme sitten aikaisin nukkumaan ja toivotamme kahdelle ristiretkeilijälle ja ritarillemme onnellista matkaa ja onnellista paluuta tähän pohjoiseen kolkkaan, rakkaimpaan maahan tämän armaan auringon alla.
Nyt lähestyi outo mies puutarhan veräjää, Beata-rouva kääntyi, sillä hän odotti juuri tätä vierasta. Uusi siltavouti tuli verkalleen ja tervehti kumartaen kartanonrouvaa ja jätti hänelle salkun. Beata aukaisi sen kiivaasti ja luki joitakin asiapapereita. Beatan kasvot kirkastuivat ja hän kutsui luokseen Klaun ja sanoi:
– Lue, sinä Terrabonan herra ja valtias! Tämä hyvä uutinen tuli kuin tilattuna tämän päivän kunniaksi ja kruunaukseksi.
Klaus otti salkusta tukun oikeuden pöytäkirjoja. Hän asetti syrjään paroonin pakkoluovutuskirjan ja luki itsekseen Korkeimman oikeuden päätöksen, jolla kumottiin Bogin valitukset. Bogille hän ei tästä mitään ilmoittanut.
Turun hovioikeudenpresidentti oli nämä asiakirjat lähettänyt kievarikyydin mukana. Tuomiokapitulikin oli kumonnut piispantarkastusvaatimukset. Klaus kääntyi nyt rovastin puoleen ja lausui:
– Herra rovasti, minä onnittelen, piispantarkastuksesta ei tule mitään ja Kuivassalmen vesireitti on määrätty pidettäväksi avoinna.
– No, vihdoinkin on tämä vanha riita päättynyt. Toivotaan nyt, että hyvä naapurisopu on taattu ainaisiksi ajoiksi.
– Bogi, tule tänne, Klaus kehotti. Tässä on sinulle lainhuudatus Sarkun ulkotilaan, ota se mukaasi ja säilytä kaiken varalta. – Niin, nyt ovat ikävät riidat loppuneet, hyvä, että suku pysyy koossa ja pelastaa lapsuutensa kodin häviöltä. Nyt voimme alkaa rakentavaa työtä. Olen myynyt Multsillan sekä osan metsää, joten olemme voineet välttyä vararikolta. Vanhan paroonin velat on suoritettu, eikä velkamiehillämme enää ole mitään vaatimuksia. Sinäkin, Bogislaus, olet nyt velaton mies ja voit tyynesti katsoa tulevaisuuteen.
– Klaus, Beata-rouva sanoi nyt hiljaisella äänellä, tuo kaksi kandelaaberia, tiimalasi ja minun pöytälaatikostani isävainajasi testamentti sekä se onneton luovutuskirja.
Kun Klaus oli mennyt, Beata jäi katselemaan seljapuiden lehvien läpi Pyhäjärvelle. Järvenlahti kimalteli kirkkaassa päivänpaisteessa kuvastellen taivaan hohtavia haivenpilviä ja helakansinistä taivaanlakea. Luonto oli ikäänkuin vaipunut oman kuvansa tutkimiseen. Puiden juuret tunkeutuivat tukevasti kivien koloihin, vanhaan maaperäänsä, imien voimaa ja valoa, sirotellakseen syksyllä siemenensä tuuliin vietäviksi puuttomille luodoille. Luonto syveni ja laajeni juurineen ja valloitti siten alaa, minkä ihmiset olivat siltä kerran riistäneet. Niin mietti Beata Birgitta rouva luonnonnäystä hurmaantuneena, kun Klaus palasi ja asetti kaksi kandelaaberia syntymäpäiväpöydälle.
– Sytytä kynttilät, Beata sanoi.
– Miksi niin? Pamela-rouva kysyi. Vielähän valo viipyy taivaanrannalla, ikäänkuin se vastahakoisesti hetkeksi jättäisi maan. Mitä aiot?
– Niin, te ihmettelette, mutta minä tahdon nyt sytyttää uhriliekin, joka polttaa poroksi tuskankin, vanhat muistot ja vainajienkin erehdykset.
– Erehdykset? Klaus sanoi ja sytytti kynttilät.
– Niin, tässä on laamanni Siivertin jälkisäädös ja eräs yhtä onneton ja kurja luovutuskirja. Ne molemmat ovat olleet syynä monen ihmisen riitaan, voitonpyyntiin, tuskaan ja turhuuteen. Täten minä ne nyt hävitän, niin ettei jälkimaailmakaan järkyttyisi niiden julmuudesta.
Beata-rouva nosti pinkan papereita ilmaan, sytytti ne ja heitti ne palavina kiviseen maljakkoon.
– Tämä on uhrilahja vainajille ja elävillekin. Kuin uhrituli sukusovun alttarilla.
Asiapaperit käpristyivät, paloivat ja sammuivat tuhaksi.
– Nyt vasta minun on helppo olla, Beata sanoi.
Samassa auringon liekehtivä laita painui jo taivaanlaen alle ja puut alkoivat suhista.
Ja silloin kajahti ilmoille raikas, huilumainen, satasointuinen, pehmeä ääni läheisestä lepiköstä.
– Satakieli, kuiskasi Bendla Klaulle.
Taivaanrannalla auringonkehä säkenöi kuin iso, punainen tulipallo. Kynttilöiden liekkien läpi katsellen näytti siltä kuin aurinko olisi pyörinyt ja tanssinut. Näytti siltä kuin aurinko olisi hetkeksi seisahtunut kuuntelemaan satakielen ääntä, mikä yltyi, kohosi ja laski auringon mennessä mailleen. Ja sitten satakieli äkkiä vaikeni ja lehahti kauemmas jättäen kuulijat syvän hiljaisen hartauden valtaan.
Satakielen viimeisten sävelsointujen aikana Kerstilän paroonien vaunut olivat seisahtuneet maantielle Myllykallion alla.
– Mikä hurmaava soitto, kiitos Beata, se oli tarkoitettu sinun päiväsi kunniaksi, hovijunkkari huudahti.
– Siinä ne soittajaiset sitten olivatkin eikä niiden veroista ole edes konserttisaleissa, Rosalie sanoi ihastuneena.
– Ja mikä ilotulitus! Bendla sanoi, sekin oli tarkoitettu päivän sankarittarelle.
– Mutta kas, Pamela-rouva sanoi. Kuten ennen muinoin on nytkin vaunuilla tultu kaukaa kuuntelemaan tämän harvinaisen vieraan visertelyjä.
Klaus meni portille ja pyysi parooneja puutarhaan. Nämä pudistivat päätään ja monsieur heilutti leveätä hattuaan.
– Tulitteko kuuntelemaan satakieltä? Klaus kysyi. Minne matka?
– Pariisiin, kuuntelemaan suuren oopperan uutta primadonnaa!
– Vai Pariisiin?
– Niin, nyt on rauha Ranskassakin. Au revoir mesdames, au revoir messieurs! monsieur huudahti ja vaunut vierivät edelleen.
– Niin, kaikki nyt lähtevät täältä, vanhat ystävät, maireat mamsellit, komeat kavaljeerit ja satakielikin, Beata sanoi ja sammutti kynttilät. Me vanhat alkuasukkaat vain jäämme tänne muistelemaan nuoruutemme aikoja.
Hovijunkkari lähestyi juhlallisen näköisenä Beataa, kun hän huomasi, että tiimalasi oli asetettu puhdistettuun maljakkoon, missä asiakirjat äsken olivat palaneet poroksi.
– Katsos, Beata, santa tiimalasissa on taas vierähtänyt hetken ikuisuutta kohden.
– Ja Jerikon ruusu on kukkinut koko ajan, Beata-rouva lisäsi.
– Santa vieri lasin toiseen päähän ja toinen tyhjenee. Aika seisoo kuin päällään. Tyhjät hetket täydellistyvät, kun päämaali on saavutettu.
Nyt rovasti nousi ja piti lyhyen puheen kääntyen Beata-rouvan puoleen: Kaikki hyvät henget olkoon sinun kanssasi nyt ja aina. Sillä vaimo, joka miehen hallussa on, niin kauan kuin mies elää, on häneen laillisesti sidottu! apostoli Paavali kirjoittaa, mutta jos mies kuolee, niin hän on miehen laista vapaa! Kärsimyksen tie vie kirkkauden kunnaalle, Beata, sinä olet voittanut, sillä sinä olet sen hyvän kilvoituksen kilvoitellut.
– Herra rovasti, kiitos kauniista sanoistanne. Tulkaa hiukan syreenimajaan. Tahtoisin kahden kesken teille jotakin sanoa.
Sireenimajassa Beata jatkoi:
– Niin, herra rovasti, meidän kaikkien täytyy erota toisistamme, luopua rakkaistamme, mutta me kaipaamme kuitenkin toisiamme. Minä poltin Siivert-vainajan testamentin, kuten jo tiedätte. Luuletteko, herra rovasti, että vainaja minulle siitä olisi ollut vihainen. Testamentti oli rauhamme rikkoja ja elämämme erehdys. Siksi minä tein tämän sovitusuhrin. – Kun käytte laamannin haudalla, niin rukoilkaa minun puolestani, siunatkaa häntä ja ilmoittakaa, etten minä enää koskaan muuta Terrabonasta ennenkuin katkennut rautarengas haudallamme yhdistetään kuolemassa yhdeksi ketjuksi, kun maalliset kaihomme katkeavat kuin katkeaa viimeinen lemmen lause.
Beata-rouva saapui seuransa luokse ja jatkoi:
– Sillä aikaa kun pöytää katetaan ja syödään rakkaudenateria ennen eroamme, voisi joku kertoa jonkin elämyksen.
– Eikö kapteenisetä voisi kertoa jotakin Suomen sodasta?
– Niin, missä sinun sanalippaasi on, se on usein niin suljettu, hovijunkkari sanoi.
– Minulla on hidas puhe, kieli ja mieli kuin Mooseksella. Runeberg on sodan paremmin kuvannut kuin mitä minun heikko muistini ja kykyni voivat sen tehdä. Mutta eikö tämä minun kalakaverini, ruotumestari, osaisi päättäjäisiksi kertoa jotakin kartanokronikkaa. Hän on vuosikausia klaverinvirittäjänä ja nuottienjäljentäjänä kiertänyt pitkin pitäjän kartanoita ja on kuullut ja nähnyt yhtä ja toista, mikä olisi merkillepantavaa, muuten se haihtuu muistitiedosta aikojen hämärään ennen aikojaan.
– Niin, pitäjän historia on kirjoittamatta, rovasti sanoi.
Vanha ruotumestari siveli vanhaa klarinettiaan kuin hyväillen ja sanoi hiljaa:
– En rupea kilpailemaan satakielen kanssa. Minä vaikenen kuten tavallisesti. Minä en osaa soittaa suutani paremmin kuin luikuripuutanikaan, sillä se ei ole tehty linnun laulupuusta. Minä voin paraiten soittaa yksinäni Faanjunkkarsin mökin kuistilla, kun musta rastas on lopettanut laulunsa.
Nyt ratsumestari Sabinen kehotuksesta kääntyi vanhan Marin puoleen, joka oli koko ajan kuunnellut papin ja hovijunkkarin puheita ja katsellut hiljaisen hartaana Beatan kirkastuneita kasvoja.
– No, eikö vanha, uskollinen Mari, kartanon vanha hyvä kotihaltija voisi kertoa jotakin vanhaa satua, mikä sopisi tähän tilaisuuteen, sillä hän taitaa paljon vanhoja legendoja, sananlaskuja ja kaskuja, joissa on vanhan kanteleen ja psalttarin kaikua ja Salomonin viisautta.
– Minun satuni, Mari sanoi sävyisesti, katoavat kuten minun elämänikin pian katoaa. Pitkätkin sadut loppuvat usein lyhyesti ja...
– ja onnellisesti, Pamela-rouva lisäsi.
Vanha Mari jatkoi:
– Minä olen ollut vain sellainen kulmikas kivi pellossa. Kierrä, älä kiroa, sanoi kivi kyntäjälle. Tarinat ovat vanhempia kuin ihmiset, Mari sanoi. Niiden sisällys muuttuu aikojen kuluessa, mutta me ihmiset pysymme suunnilleen samanlaisina. Minun tarinani alkavat jo loppua.
– Mutta, Rosalie sanoi, kyllä nuoret muistavat niitä ja kertovat niitä taas lapsilleen, niin ettei elävä satu koskaan lopu.
– Tämä on satu sadusta, sen pituinen se, Mari lopetti.
– Niinkö lyhyesti se loppui, Bendla uteli.
– Tähän alkuunsa se loppui. Sellaista on koko elämämmekin.
– Se oli Marin oma satu, jolla ei ollut alkua eikä loppua.
Ilta hämärtyi ja sadepisarat alkoivat hiljaa kuin heleät helmet pudota puutarhaan. Pieni pilvi kulki yli kartanon ja suloinen suvisade lankesi lämpöiseen, siemenillä siunattuun hyvään maahan.