[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fyWJRpy96AWgzw5s6G-TMZsZ-e-gbV7cJEUtW0pHMYqs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2366,"Beata-rouvan kilvoitus","Larin-Kyösti",1873,1948,"2366-larin-kyosti-beata-rouvan-klvoitus","2366__Larin-Kyösti__Beata-rouvan_klvoitus","Sukukartanoromaani","romaani",[],[],"fi",1944,null,111377,725345,true,[],[],[],"Historiallinen sukukartanoromaani sijoittuu Terrabonan kartanoon ja kuvaa nuoren Klaus af Braehmin orastavaa rakkautta mamselli Bendla Arvellanderiin. Klausin on sovitettava omat tunteensa yhteen ankarien perinteiden, sukuylpeyden ja äitinsä Beata-rouvan asettamien odotusten kanssa.","Larin-Kyöstin 'Beata-rouvan kilvoitus' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2366. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","BEATA-ROUVAN KILVOITUS\n\nSukukartanoromaani\n\n\nKirj.\n\nLARIN-KYÖSTI\n\n\n\n\n\nTurussa,\nKustannusosakeyhtiö Aura,\n1944.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nNuori kartanonherra Klaus af Braehm avasi anivarhaisena kevätaamuna\nTerrabonan eli Hyvämaan valkoisen, tasakattoisen kivikartanon korkean,\nmoniruutuisen akkunan. Kastekimmelteisestä kartanon isosta puutarhasta\nlehahti hänen kasvoilleen raikas tuulahdus. Hän hengitti syvin\nsiemauksin aamuilmaa keuhkoihinsa ja tunsi joka verisolussaan virtaavan\nvoiman, nuoruuden, toivon ja rakkauden kaipauksen. Hänen eteensä\nlevittäytyi koko ihana, kailean kaareva maisema, laaja Pyhäjärvi\nsatoine suvisaarineen ja salmineen. Ihastuksesta hän olisi huudahtanut,\nmutta ei rohjennut herättää äitiään, armollista Beata Birgitta-rouvaa\nja muuta talonväkeä. Hän hiipi alikertaan, avasi alakuistin\nparvekeoven. Hänen taakseen tahmautui mielenahdinko, sukuylpeys,\nkovuus ja korskeus, edessä vihannoi nuori, liikkuva elämä, alkukevään\naavisteleva rauha ja orastava rakkaus. -- Sillä laajan vesistön\nkeskikohdalla, eräällä niemellä, lymyili lehdon sisällä taapikapteeni\nEinar Edvard Arvellanderin pieni, valkoinen sotapuustelli -- ja siellä\nnukkui vielä nuorin suvisuloinen tytär, jalohyveinen mamselli Bendla\nArvellander mitä viattominta neitsytuntaan.\n\nSinne oli nuori, vapaasukuinen ja taiten toimellinen Klaus-herra nyt\nmatkalla. Kosteanviluinen väristys kävi hänen notkeassa ruumiissaan.\nHän katseli taakseen. Kaksikerroksisen kivikartanon tasakatto kuulsi\nkasteessa ja sen neljässä kulmassa oli kiviset ruukut, kuten Tukholman\nHagalinnassa, kuningas Kustaa III:n huvilinnassa. Yläkerroksessa oli\nrivi korkeita, pieniruutuisia akkunoita ja keskellä yläparveke, jota\nkannatti kaksi kivipilaria. Ne jakoivat rakennuksen päädyn etusivun\nkahtia, ja alakerrassakin oli pienempi parveke. Tiilenpunaiset\nkangasmarkiisit hohtivat, vaikka aurinko ei vielä ollut noussut\nKiianvuoren takaa. Mutta yhdessä akkunassa oli, kumma kyllä, mustat\nkaihtimet. Sitä sanottiin \"pirunkammariksi\". Siellä oli seinillä tummat\npaperiverhot, jotka kuvasivat fauneja ja kaviojalkaisia satyyreja.\nSe huone oli vieläkin verhottu mustalla kankaalla ja se oli siinä\nkunnossa, kuin sen jätti autuaasti nukkunut vanha laamanni af Braehm.\nNiin oli määrännyt hänen leskivaimonsa Beata Birgitta-rouva, jonka oli\nnainut parooni ja vapaaherra Rurik von Brinckenhjelm naapuripitäjästä.\n\nSen huoneen vieressä asui Klaus-herran isäpuoli, ankara ja kummituksia\nkammoamaton Terrabonan isäntä Rurik Brinckenhjelm, joka väkevästi\nvastusti Klaus-herran nuorta, arkaa rakkautta, vaikka hänen äitinsä,\njalosukuinen, hieno ja herkkä rouva Beata Birgitta af Braehm salaa\nsuosi oman poikansa vapaata valintaa, koska hän näki siinä jotakin oman\nkohtalonsa vastaista. Vasten tahtoaan, harkiten ja isänsä, hovioikeuden\npresidentin, mieliksi oli Beata-rouva saadakseen ainoalle pojalleen\nmiehisen kasvattajan surevana leskenä suostunut Rurikin, läheisen\nserkkunsa, kosintaan, koska parooni siihen aikaan oli komea, kookas ja\nmiellyttävä seuramies. Hevoshoito, pelihimo ja kiivas väkivaltaisuus,\nmikä myöhemmin muuttui hänen toiseksi luonteekseen, oli silloin\nkätkeytynyt kohteliaaseen, korusanaiseen tyhjäpuheisuuteen. Mutta\nparoonilta ei puuttunut itsevaltaista tarmoa eikä järjestystahtoa.\nKlaus af Braehm ei alusta pitäen voinut sopeutua uuteen tilaansa\nsynnyintalossa, mikä kävi oudoksi hänen hiukan itsesulkeutuneeseen,\nunelmoimiseen ja metsänkävijänretkiin taipuvalle mielelleen. Hän\nvierasteli aina kuin suuri lapsensielu isäpuoltaan, jota hän ei voinut\nsietää, vaikkakin hän oikeamielisen rehellisesti salasi sen muilta eikä\nalussa suoranaisesti vastustanut tämän tahtoa. Hän ei sanonut paroonia\nkoskaan isäksi, vaan kierteli nimitystä teititellen paroonia muiden\nläsnäollessa tai sanoi häntä parooniksi. Kahden ollen hän jäykistyi\njonkinlaiseen kalvavaan kylmäkiskoisuuteen ja aateliseen, arvoisaan\npidättyväisyyteen. Mutta äitiään hän rakasti kunnioittavan hellästi\nkoko sydämestään, sillä hän oli lapsuudesta asti kiintynyt tämän\nherkän, sielukkaan naisen melkein ylimaallisen henkevään olemukseen.\nNuori Klaus oli äidin kohdalta saanut orvon osakseen vain rajatonta\nrakkautta ja uhrautuvaa huolenpitoa. Ja äiti oli opettanut häntä jo\nlapsena rakastamaan hyviä perinnäistapoja, vieraita kieliä, hyviä\nkirjoja, klassikoita ja mystikkoja, mm. Dantea, Hoffmannia ja Allan\nEdgar Poeta, äidin mielikirjoja, sekä Emanuel Swedenborgin \"Taivas ja\nhelvetti\" ja \"Elämän oppi\"-nimisiä teoksia. Mutta hän luki myös pitäjän\nsäätyläisten kirjakerhon ranskalaisia runoja ja kiertäviä romaaneja\nsekä luonteensa mukaisesti myös metsästyskuvauksia ja meriseikkailuja.\nKaipaus kaukomaille ja merille ahtaista sisämaanoloista oli hänellä\nveressä, sillä eräs hänen enonsa oli merikapteenina valtamerilaivassa.\nJo lapsena hän oli kuunnellut tämän meheviä kertomuksia kaukaisista\nmaista ja kansoista. Ja nyt hän joutoaikoinaan luki Heinrich Heinen\nrakkausrunoja, sillä nuorukaisikään heränneenä hän oli syvästi\nkiintynyt Suomen sodan aikuisen, ontuvan kapteenin, Einar Edvard\nArvellanderin ja tämän vakavan ja valoisan vaimon Pamelan nuorimpaan\ntyttäreen, suloiseen ja sangen siveään Bendla-mamselliin.\n\nKlaus af Braehmin kasvoille valahti hiljainen hymy hänen muistellessaan\ntämän neitosen arkaa armautta. Hän katseli kauas järvelle, eräälle\nniemelle, missä kapteenin valkoiseksi rapattu sotilaspuustelli lahden\nkaisla poukamassa lymyili kuin sotkanpesä. Koko puustelli nukkui\nkuten korkea kivikartano hänen takanaan. Mutta puustellin uima- ja\nsaunahuoneen rannassa Klaus näki jo kapteenin kulkevan pellonpiennarta\nongenvapoineen päästelemään verkkoja saunan seinustalta, koska\nsorsaparvi lehahti lentoon ja laskeutui lukuisten kukkavihontapaisten,\nlehtoisten koivusaarien varjoon. Aurinko alkoi hitaasti nousta\nKiianvuoren takaa ja pisimmät männyt punertuivat hovijunkkari Fredrik\nAugust von Ratenin Ritoniemen ikivanhan ruosteenruskean, taitekattoisen\nlatokartanon takana. Ensin loistivat latvat ja sitten rungon rusko\nvalahti kailevana järven kuvastuvaan kalvoon. Västäräkki pyrstöään\nheiluttaen hyppi rannan kivellä. Klaus alkoi viheltää ja hyräili:\n\n    \"Ich will meine Seele tauchen\n    in den Kelch der Lilie hinein...\"\n\nNiin todella, Bendla-mamselli ei ollut kuin kukkiva ruusu pitkässä\nsolakassa varressaan, kuten oli komea ja kaunis Sabine von\nBrinckenhjeLm, Klaun sisarpuoli, jota kaikki pitäjän kavaljeerit\nja kartanoiden nuoret herrat liehakoivat, Kerstilän kartanon\npienikasvuiset af Renskjöldin paroonit ja muut keikarit. Bendla ei\nollut sellainen puiston korukukka, vaan kuin hento metsän siimeksessä\nkoskemattomana säilynyt kangasvuokko. Sinne kapteenin puustelliin Klaus\noli nyt matkalla, sinne hänen nuori miettivä mielensä ja vavahtava,\nlevoton verensä nyt paloi, vaikkakin hän tekosyykseen vierailuun\noli keksinyt aikomuksensa pyytää Faanjunkkarssin mökin iäkästä\nruotumestaria ja klaverinvirittäjää Mathias von Quantenia tarkastamaan\nTerrabonan tahvelipianoa. Ukko näet asui siinä lähellä, entisen\nrykmentin rummunlyöjän vanhassa, hatarassa töllissä, tuhkanharmaan\ntuulimyllyn liepeillä, kivisen mäen rinteellä, jossa lampaat kitkivät\nkitukasvuista ruohoa. Tämä aatelissyntyinen mies ei enää osannut lausua\nomaa nimeään, vaan väänsi sen von Vantteniksi, ja kansa sanoikin häntä\nMatti Vanttiseksi. Siellä myllyn luona oli Klaus af Braehm nuorena\npoikana leikkinyt sissiseikkailujaan pappilan Justuksen ja nuorten\nneitosten seurassa. Sellainen leikkimaja oli Terrabonan kartanonkin\nmäellä, ja sielläkin hän oli yhdessä velipuolensa Bogislaus von\nBrinckenhjelmin, kylän poikien ja kapteeni Arvellanderin tyttärien\nkanssa lapsena heittänyt palloa, kiekkoa ja juossut naattaa.\n\nKlaus katseli eteensä ja ympärilleen seistessään siinä kartanon\npääoven portailla. Edessä vihannoi vihertävä ruohomatto, pyöriö\nkuin kirjava ryijy, keskellä pieni suihkukaivo, jonka hauensuista\nja fauninkidoista suihkut nousivat ilmaan. Sen ympäri ajoivat\ntavallisesti hevoset jikikääseineen ja jahtivaunuineen, kun vieraita\nsaapui kartanoon pääportaitten eteen. Klaus katseli sivulleen. Siellä\noli kartanon inspehtorin rakennus, väentuvat, muonamiesten mökit,\nkauempana komea kivinavetta, kasvihuoneet ja iso, iänikuinen, paatinen\njyväaitta, vahvoine lukkoineen ja lehtimäisine saranoineen. Sitä\nsanottiin \"pirunkellariksi\", koska siellä muka kummitteli ja Anjalan\nliiton aatelisherrat olivat siellä pitäneet salaisia kokouksiaan.\nKartanon joka nurkassa oli muistoja ja merkkejä vanhoilta, Ruotsin\nvallan ajoilta. Puistoon oli pystytetty varjoisiin lehtoihin pieniä\npilaritemppeleitä, huvi- ja lehtimajoja. Mutta Klaus oli niitä\nkatsellut väsymykseen saakka, tiet olivat kuin viivoittimella leikatut\nkuten oudot pensaat ja typistetyt puutkin kuten orhien hännät -- ja\nvanhan paroonin tasaisiksi leikatut viiksetkin. Kaikki kartanossa oli\nkuin typistettyä, kaavamaista, ranskalaiseen kuosiin tyyliteltyä. Hän\nkaipasi luontoa, metsiä, järviä, luonnollisia, iloisia ihmisiä sekä\npientä, valkeata majaa Pyhäjärven kaislikkoniemessä. Maantie kierteli\njärveä, pitkin rantoja, vuoroin poiketakseen synkkään kuusikkoon,\nsukeltautuakseen esiin kylien kohdalle ja harjuille, joilta koko\nmaisema levittäytyi esiin satumaisine saarineen ja salmineen. Ja\njärven pohjukassa seisoi vanha, harmaa, kalkilla ruudutettu kirkko,\nvieressä tapuli kuin kellohameeseen puristettu talonpoikaismorsian\nhelynhohtavine korukruunuineen.\n\nVaunutietä sivuuttaessaan Klaus hymähti, sillä hän muisti, kuinka hänen\näitinsä, vapaaherratar, laamanni-vainajan leski kertoi kerran hyvällä\ntuulella ollessaan, miten Ritoniemen omituinen ja korkeasti oppinut\nherra, hovijunkkari Fredrik August von Raten oli kolmivaljakolla\najaen tullut Beata Birgitta-rouvaa kosimaan. Liinukkaharjaiset\nhevoset korskuivat kuolannet vaahdossa ja vaunuista astui pieni,\npullea hovijunkkari iso kukkakimppu kädessä, kun talon varakas, vielä\nnuori ja viehättävä haltijatar ilmestyi portaille ja lausui vieraan\ntervetulleeksi.\n\nHovijunkkari oli polvistunut vanhaan ritarilliseen tapaan, asettanut\nkäden sydämelleen. Hyvin hämmentyneenä hän oli soperrellut\nvalmistamansa ranskalaisen kosinnan, mutta sanoissaan sekaantunut niin,\nettä se ratkaisi hänen kohtalonsa ikiajoiksi.\n\nHovijunkkari sammalsi:\n\n-- Ma chère dame! Jamais vous aime!\n\nBeata Birgitta ei voinut pidättää nauruaan.\n\n-- Mitä sanotte, mon cher monsieur! Jamais? -- Ette rakasta minua\nkoskaan?\n\n-- Anteeksi! Ei, ei. Non, non, pardon! Mi-minun piti sanoa: Je vous\naime! Minä rakastan teitä.\n\nNuori kartanonrouva uudisti kysymyksensä: Ei, ei koskaan? Sitten hän\ntarjosi kätensä suudeltavaksi.\n\n-- Minä toivoisin, että teidän kätenne muuttuisivat huuliksenne,\nhovijunkkari sanoi ja tarttui tulisesti tarjottuun käteen.\n\n-- Jos antaisin pikkusormeni, niin te veisitte koko käden, Beata\nBirgitta sanoi leikillisesti.\n\n-- Minä en ole mikään paholainen, mutta te olette enkeli, teidän\narmonne. Minä jumaloin teitä!\n\n-- Tiedän, että olette hyvä mies, herra hovijunkkari, mutta minä en voi\nsuostua pyyntöönne, koska kannan vielä leskenhuntua. Ettekö suvaitse\ntulla taloon?\n\n-- Jamais! En koskaan! huudahti hovijunkkari, kääntyi äkkiä, hyppäsi\nvaunuihin ja huudahti kuskille: Aja!\n\n-- Mihin minä ajan? kuski kysyi olkansa takaa.\n\n-- Ma foi! Aja vaikka helvettiin!\n\nPaksu mordvalainen kuski, joka kaikessa matki hovijunkkaria, istui\npaksussa samettikauluksisessa kauhtanassaan, päässä lattea silkkihattu,\njossa oli riikinkukonhöyheniä.\n\n-- Ma foaa! Mitä se on, herra hovijunkkari? kuski kysyi kujeellisesti.\n\n-- Kautta kunniani! Piru sinut vieköön. Aja, kuten sanoin, suoraan\nhelvettiin!\n\n-- Pyhäjärveen? -- Kyllä siellä helvetti sammuu.\n\n-- Ei, ei. Jamais, jamais, kirottu sekasotku! Ritoniemeen! Etkö kuule!\n\nJa niin hovijunkkari lähti, sillä hän huomasi tulleensa naurunalaiseksi.\n\nKlaus naurahti tätä muistellessaan. Hän oli näkevinään vaunujen\nvyöryvän kohti rantaa ja siitä maantielle koivukujaa pitkin. Samassa\nhän kuuli mörinää tallin takaa. -- Voi, nalle parka, se on nälissään,\nhän ajatteli itsekseen ja riensi kopille, missä kesy karhunpoikanen\ntakajaloillaan seisten raapi ristikkoa. Karhu oli Klaun suosikki.\nHän taputti sen turkkia ja kutitti kuonoa. Hän oli sen viime talvena\npyydystänyt pesästä elävänä, kun Paturi, Terrabonan takamaan torppari\nja poppamies ensin oli kiertänyt pesän. Klaus juoksi jääkellariin ja\nloi sieltä ison kimpaleen lihaa ja heitti sen karhunpoikasen kitaan.\nSitten hän viheltäen kulki nopeasti pitkin järvensivua ja kuta\nkauemmaksi hän etääntyi kartanosta, sitä valoisammaksi kävi hänen\nmielensä. Ja hän tunsi lämpenevänsä, vaikka ilmassa kävi viluinen\nviima, kuten aina ennen auringon nousua. Sellainen lie sydämen\ntunnustuskin ennen sen ihanaa ilmaisua, Klaus ajatteli. Hän seisoi jo\nKarhunpään mäellä, lähellä Kärnän taloa, jossa suosittiin mustalaisia,\nsillä Kärnän isäntä oli ahkera markkinoilla-kävijä ja hevosvaihtaja.\nKärnän talon lähellä oli entisen ratsumestarin ja Hämeenlinnan pankin\nvirkailijan Ragnar Raben huvila. Rabe huomasi hänet jo kaukaa ja huusi\nluoksensa.\n\n-- Mikä kiire näin aikaisin aamulla, yöjalassako olet ollut vai oletko\nkosiomatkalla?\n\nKlaus punastui ja esteli ikäänkuin olisi luullut ratsumestarin arvaavan\nhänen aikeensa.\n\nKlaus-herra katseli härkämäistä, vankkaa ratsumestaria, joka oli\ntunnettu kujeistaan. Paksun otsan alla pälyili kaksi veitikkamaista,\npyöreätä sonninsilmää. Leveätä leukaa kaarteli paksu poskiparta.\n\nKlaulla oli tarkka huomiokyky sekä taito nähdä nurinkurisen elämän\nmoninaisuutta. Hän nautti hiljakseen siitä, vaikka hän harvoin\nvähäpuheisena muille ilmaisi mielialojaan tai teki sen johdosta\nletkauksia kuten pisteliäs ja kompaileva hovijunkkari. Klaus katseli\nhymysuussa ratsumestarin leveätä ruhoa ja kankeita käänteitä ja tyyntyi\ntäydellisesti, kun huomasi ratsumestarin vain laskevan leikkiä. Klaus\nvastasi vältellen:\n\n-- Käyn vain ruotumestari Mathias von Quantenilta tilaamassa verkkoja.\n\n-- Vai verkkoja, niin, nyt onkin hyvä kutuaika. Kapteeni Arvellander\nistutti viime keväänä lahdelman pohjaan hauenpoikasia, niin että kyllä\njo on aika laskea katiskoja veteen. No, etkö tule ottamaan pientä\ntuusanjeeveliä näin aamutuimaan.\n\n-- En minä näin aamulla, en päivällä enkä juuri muulloinkaan, päihtymys\non hulluutta, ei siinä ole siunausta, Klaus sanoi ja riensi edelleen.\n\nRabe letkautti:\n\n-- Jollei joskus olisi humalassa, ei ymmärtäisi selvän elämän\nsiunausta. Vie terveisiä taapikapteenille ja sano, että tulee illalla\nHumusaareen, siellä otetaan pieni tervaryyppy ja partakyynärä!\n\n-- Ei ole aikaa, Klaus esteli, sisarpuoleni Sabine von Brinckenhjelm\npyysi hakemaan ruotumestarilta uudet, jäljennetyt nuotit. Käyn ehkä\nKorkeilassakin kapteenia tapaamassa. Kapteeni on jo ollut aikaisin\nliikkeellä, puuhaa tuolla verkkovajassa.\n\n-- Ja rakkaat terveiset armolliselle Sabine-mademoiselle. Vieläkö\nhän haaveilee siitä Ruotsin prinssistä. Hän on kaunis paratiisilintu\nja minä tällainen ruma roikale, karvainen, sietämätön fauni, kuten\nhän viimeksi sanoi ja antoi minulle korvatillikan. Temperamenttia\ntosiaan on Brinckenhjelmin suvussa. Mutta minä pidän sellaisesta,\nsehän on vain rakkautta, hahhaa! Ensin vihaa ja sitten rakastaa.\nSellaisia ovat kaikki naiset, oikullisia ja teeskenteleviä. Mutta\nminä olen siedettävän rikas, vaikken sillä pröystäile. Loistavaa\nkurjuutta, sellaista se on ylhäinen hienosto. Ja minä annan palttua\nkumarruksille ja kohteliaisuuksille. Härkähän minä olen, sanotaan, ja\nminulla on koiran vaistot. Enkä minä äkkiä voi muuttua Jupiteriksi enkä\njoutseneksikaan. Huit rumpsis sitten! Hyvää matkaa, ratsumestari sanoi\nja rupesi venettään tervaamaan.\n\nKlaus jatkoi matkaansa keventyneenä, sillä hän ei viihtynyt tämän\nkarkean, talonpoikaistuneen ratsumestarin seurassa, joka usein\nlasketteli paksuja kaksimielisyyksiään ja oli tunnettu vanha hummaaja\nja tappelupukari.\n\nKlaus nousi tienmutkasta korkealle mäelle. Siitä oli laaja näköala\nyli saarekkaan seudun. Melkein vastapäätä, järven toisella rannalla\nkohosi hovijunkkari von Ratenin vanhanaikainen, päivänpaahtama,\nruosteenruskea, taitekattoinen kartano. Kuparikaton vihreä ruostehome\nhohti jo päivänsäteissä, jotka tunkeutuivat läpi männynoksien kuin\nläpi seulan. Siellä Ritoniemessäkin oli laaja puisto käytävineen,\nkiinalaisine ja arabialaisine moskeijaa ja pagodia muistuttavine\nhuvimajoineen. Keskellä puistoa oli n.k. \"kreivittären lammikko\",\njossa joutsenet jo uiskentelivat lummelehtien lomassa pikku saaren\nbambumajalleen. Puiston takana seisoi jäykkänä kuin sudenkorento vanha\ntuulimylly päresiipineen. Ranta oli raivattu santakäytäviksi, joiden\nvarsille oli pystytetty Dianan ja Apollon kuvapatsaita ja vieressä\noli viileä leijonaluola. Leijonan suusta lirisi vettä luolan onkalon\naltaaseen, jossa Ritoniemen isäntä vietti viileämpiä kesähetkiään.\nMutta kartanon kattopiipun sauhu ei vielä rihmana kohonnut ilmaan.\nKaikki ihmiset kartanossa nukkuivat, sillä hovijunkkari oli yöllä\nvalvonut runokokoelmiensa ja sanakirjojensa ääressä. Koraania\nhän oli lukenut ja haaveillut Arabiasta ja Tasson \"Vapautetusta\nJerusalemista\". Hovijunkkari oli jo osaksi unohtanut onnettoman\nkosintansa Terrabonassa, vaikka hän kyllä vielä kävi kutsuilla ja\nnäki nuoruutensa rakastetun Beata Birgitta-rouvan ja keskusteli hänen\nkanssansa kartanossa henkevistä ylimaallisista asioista, tähdistä ja\nEmanuel Swedenborgin opeista. Hänen tapansa oli silloin sanoa, kädellä\nosoittaessaan kartanon yläkertaan vapaaherrattaren asuinhuoneeseen:\n\n-- Tästä käy tie kadotettuun paratiisiin!\n\nMutta Beata-rouva käsitti sen niin, että hovijunkkari oli taas\nlukenut, runoilija Miltonin teoksia. -- Tai istui hovijunkkari\nsunnuntaisin vanhassa kirkossa ja katseli naisväen puolelle.\nSiellä istui harmaaohimoinen, mutta vielä ruusuisen hienohipiäinen\nBeata-rouva omassa Terrabonan kirkkopenkissään melkein saarnastuolin\nalla eikä katsonut sivulleen, vaan alttaritaulun Kristuksen\ntaivaaseenastumiskuvaa. Ja hänen kasvonsa loistivat silloin\nylimaallisen autuaallisin ilmein. Ihana hän oli vielä vanhetessaankin,\nhieno ja hentoliikkeinen. Silloin hovijunkkari huokasi, mutta\nkirkkomäellä hän samassa jälleen riiteli Gulja-kuskinsa kanssa tai\ntiuskasi kylän eukoille, kun ne pyrkivät hänen sukupenkkiinsä.\n\nKlaus katseli kulkiessaan maantiellä maisemaa. Läntisessä\neteläpäässä loisti Kerstilän pikkuparoonien vihreänvalkea säteritila\nkivilaitureineen, jonka sivulla Madame Dubarry huvialus kimmelsi\nkasteessa. Paroonitkin nukkuivat. Ja siitä sitten eteenpäin järven\nrintapeltojen keskellä seisoi kirkkomaan puolella Iso Pappila.\nSiellä asui uskonkiivas Herran soturi ja ruoska, Willem Wallenberg\nJustus-poikineen. Ja lähempänä kirkkorantaa oli Pikku Pappila, jossa\nasui nuorekas, hento pastori Pietari Tingerhana, sirosteleva ja\nylhäisöä liehakoiva kymmenyskeikari, joka luki salaa Decameronea\nja ranskalaisia rakkausromaaneja. Sielläkin vielä nukuttiin. Mutta\nkapteenin puustellissa oltiin jo hereillä, sen Klaus huomasi\nrantasaunasta nousevasta savusta, sillä oli lauantaipäivä. Kapteeni\noli kehoittanut hyvää ystäväänsä hovijunkkaria ottamaan löylyjä ja\ntorppari-poppamies Paturi oli kutsuttu hieromaan hovijunkkaria,\njoka paljosta istumisesta ja vedosta oli saanut säryn jalkoihinsa.\nKapteenin asunnon takana eräällä mäellä oli Faanjunkkarsin matala\nruotutölli. Siellä asui vanha ruotumestari Mathias, kapteenin\nkalaveikko, joka kirjoitteli nuotteja, kutoi niinimattoja ja hoiteli\nsipulitarhaansa. Yhä länteen sitten eräässä niemessä varavallesmanni\nSeth Skriivarin, vanhanpojan, yksinäinen, hiukan ränsistynyt puustelli\nKettula. Tämä mies, Raben ja Kärnän ryyppytoveri ja käräjäpukari,\najoi kaikenlaisia riita-asioita, selvitteli naapureiden välejä ja\nliikuskeli usein pitäjällä Terrabonan paroonin hämärillä liike- ja\noikeusasioilla. Keskellä Pyhäjärveä oli sitten kirkon henkisenä\nvastakohtana kallioinen Humusaari, punaseinäinen mekastusmökki\nvalkoisine akkunalautoineen, jonne Pyhäjärven aallot salmien ja saarien\nlomitse luikertelivat milloin kevytmielisen liplattavina tai tasaisen\ntyyninä, milloin synkeinä, syysvaahtoisina. Tämä mökki oli vuorotellen\nrantakartanoiden ja kirkonkylän jyhkeitten isäntien piilopirtti ja\nkalamaja, jonne miehet lauantaisin pakenivat valppaita vaimojaan\nja riitaisia sukulaisiaan. Sinne varmaan soutaisivat illalla Rabe,\nKärnä ja Skriivari. Mutta sinne eksyivät myös paroonit ja ritarit\nsorsamatkoillaan ja kalaretkillään. Kaukaa marjaisilta suomailta kuului\nkurkien hukuttavat äänet, korvessa tippui pitkistä pannunpilleistä\nsakeata sikunaa ja hirvet porhalsivat yli mustien miilujen ja\nmurroksien.\n\nNiin levittäytyi Klaus af Braehmin silmien eteen eräänä varhaisena\nkevätaamuna kallis, kaunis kotiseutu kuin loistava loimi kirjavine\nkuvioineen, lonkeroineen ja ruutuineen, risteineen ja sydämenkuvineen.\nHänen sydämensä oli yltäkylläinen salaisesta onnenkaipuusta, kun hän\nmäkeä astellen laskeutui taas laaksoon kohden kapteenin viihdyttävän\nvalkoista sotilaspuustellia.\n\nKun nuori Klaus-herra oli kulkenut edelleen jonkin matkaa alaspäin\nahdetta, hän kuuli iloista huilun luritusta. Sammaleisella kivellä\nojanpientareella istui Faanjunkkarsin ruotumestari Matti Vänttinen\nja soitteli tekemällään puupillillä jotain iloista tulopeliä\nmuuttolinnuille. Posket pullistuivat ja katse oli suunnattu mättääseen,\njoka jo kasvoi valkoisia kangasvuokkoja, vaikka notkossa vielä oli\nlunta. Hän oli pukeutunut rohtimiseen mekkoon ja klahvihousuihin,\njalassa oli tuohivirsut ja päässä kellertävä olkiräiskä.\n\n-- Mitä kuuluu ja minne matka? Klaus kysyi huvitettuna ukon keväisestä\nsoitosta.\n\n-- Olen matkalla kartanoihin virittämään klavereita.\n\n-- Ja mitä on tuohirepussa, jos saa luvan kysyä?\n\n-- Siellä on nuotteja ja rakkauskirjeitä, joita kuljetan kartanoiden\nnuorille kavaljeereille ja mamselleille.\n\n-- Siis jonkinlainen postillon d'amour, Klaus sanoi leikillisesti ja\nlisäsi: Taitaa siinä repussa olla muutakin, koska se niin pullealta\nnäyttää.\n\n-- En minä soita oboe d'amore'a, vaan klarinettia. Ja nyt minä soitan\nvain sotamarsseja, sillä nyt on sota!\n\n-- Sota? Klaus sanoi hämmästyneenä.\n\n-- Eikö nuori herra Klaus ole kuullut, että Venäjä Turkin\nkreikkalaiskatolisten holhoojana on julistanut sodan Ranskalle ja\nEnglannille?\n\n-- Vai niin, sepä mainiota, nyt on Venäjä helisemässä. Nyt olisi aika\nja sopiva aika toimia, jotta Suomi vapautuisi Venäjän vuosisataisesta\nsorrosta.\n\n-- Niinpä niin. Niillä asioilla minä tässä kuljenkin. Tässä minulla on\nlentolehtisiä, joita kuninkaallinen Tukholman kirjastonhoitaja Emil von\nQuanten toimittaa tänne salaa Merenkurkun tai Haaparannan kautta.\n\n-- Klaus luki: \"Fennomania ja skandinavismi\". Salanimi: Peder Särkilax.\nKyllä ymmärrän, Emil von Quanten karkotettiin maasta, kun joi Victorian\nmaljan.\n\n-- Niinpä kyllä, ruotumestari jatkoi, kuvaillen innostuneena:\nEnglantilainen laivasto on jo lähtenyt Tanskan salmien kautta\nPohjanlahdelle. Lukekaa vielä! Ukko otti repustaan lehtisiä, joita\nKlaus alkoi lukea. Hänen kasvonsa kirkastuivat sitä myöten, kuin\nkatse seurasi jokaista riviä. Kehoitettiin nousemaan aseisiin heikkoa\nvenäläistä rantavarusväkeä vastaan, värväämään miehiä, polttamaan\nlaivoja ja siltoja.\n\n-- Mainiota, mainiota, minun täytyy käydä Ritoniemessä, Korkeilassa,\nKarhunpäässä, Kerstilässä ja pappilassa kertomassa tästä erinomaisesta\nuutisesta. Minun täytyy tavata kirkkoherra ja papin poika Justus, että\nvoimme neuvotella pitäjän nuorten kanssa. Mutta tämä on vaarallista\npeliä, ruotumestari.\n\n-- Minä olen näitä lehtisiä jo levitellyt kaikkialle taloihin, vain\ntaatuille tutuille.\n\n-- Mutta olkaa varuillanne, ettei pitäjän kivalteri, kelju kettu, Seth\nSkriivari saa vihiä hommistanne.\n\n-- Kyllä minä olen ennenkin sen ketun koukut katkaissut. Ei nappaa, ei\nnappaa, no järki, sanoi särki, kun kiiski ahventa söi. Nuotteja minä\nvain kuljetan, myyn puupillejä ja lusikoita.\n\n-- Mutta miten te olette saanut nämä paperit? Klaus kysyi.\n\n-- Se on sotasalaisuus, sanoi entinen tyttö, jota sotilas oli liiaksi\nriijaillut. Minun sukulaiseni, tunteneekohan enää minua, kun olen näin\nmaalaistunut, aikoo tulla Suomeen ja järjestää puolustuksen ja liittää\nSuomen taas Ruotsiin.\n\n-- Ei liitetä Ruotsiin, vaan irti Venäjästä! Klaus huudahti jälleen ja\nkohotti kätensä ikään kuin olisi vannonut salaisen valan. Jos serkkunne\nsaapuu tänne, niin me kyllä löydämme piilopaikan Pyhäjärven saarilta.\nTäällä on ennen sotavuosina käyty sissisotaa.\n\n-- Minun mökkini ei ole oikein turvallinen, ruotumestari sanoi.\n\n-- Taapikapteeni Arvellander, Suomen sodan entinen upseeri, voi hankkia\nhänelle tyyssijan, sillä kapteenin perheeseen voi luottaa.\n\n-- Niin ja onhan niitä saarissa kalamajoja, ruotumestari huomautti ja\njatkoi:\n\n-- Niin, kapteeni on reilu mies ja tyttäret suloisia kuin mahlaa\ntihkuvat nuoret riippakoivut keväällä, juuri kun lehdet lepattavat\nja ovat hiirenkorvalla. Bendla-mamselli erittäinkin, kyllä siitä\nsievä emäntä tulee vaikkapa isoon kartanoon, ruotumestari veikeili\nvihjaillen, katseli syrjäsilmällä Klauta ja nautti siitä, että Klaus\nhämmentyi.\n\n-- Entä Rosalie, sisar, tiukka ja touhuisa, mutta hyvin höveli. Ja osaa\nsoittaa hyvin klaveria ja klassikoitakin, mutta Sabine-neidillä ei ole\ntarkkaa korvaa. Sormet laukkaavat kuin hevoset nuottilehden alasyrjästä\nyläsyrjään ja korkeimpaan aahan. Ja sitten ne kompastuvat kuin maahan\npyllylleen. Usein on hovijunkkari kutsunut Rosalien ja minut soittamaan\nRitoniemeen jotakin rokoko-ajan menuettia.\n\n-- Ovatko tyttäret nyt kotona?\n\n-- Ovat, ovat ja varmasti he kovin ilostuvat, kun Klaus-herra saapuu\nheitä tervehtimään. Ainahan ne tytöt sulhasista supattavat.\n\n-- Mitä vielä?\n\n-- Luulen, että mamselli Bendla kovin ilostuisi, sillä olen kuullut,\nettä mamselli olisi hullaantunut erääseen nuoreen kavaljeeriin.\n\n-- Mitä, mihin?\n\n-- Erääseen aatelisherraan, joka nyt seisoo edessäni.\n\n-- Soh, soh, vanha veijari, ei puhuta siitä.\n\n-- Muuten minä vain tunnustelin. Olen vanha, kokenut mies. Mutta\nminulla on jo kiire, täytyy ehtiä Terrabonaan, ennenkuin Sabine-neiti\nherää, sillä muuten hän ehkä lähtee ratsastamaan. Hyvästi, nuori\nKlaus-herra!\n\n-- Hyvästi, ruotumestari, ja onnea matkalle!\n\n-- Samoin teille, Klaus-herra. Ihmisen jatkuva onni se on elämän\ntarkoitus.\n\nKlaus ei vastannut suoraan, vaan sanoi:\n\n-- Nyt on sota ja suuret asiat ovat kysymyksessä. Niin, nyt on pelissä\nkoko Suomen kansan onni, vapaus ja menestys. -- Nyt on toimittava!\n\n-- Niin on, ruotumestari sanoi, minäkin tarttuisin vanhaan tussariini,\nmutta käteni alkavat jo vavista ja samea silmä ei erota ystävää eikä\nvihamiestä.\n\n-- Hyvä kun olette aatteessa mukana, niin vanhat kuin nuoret, Klaus\nsanoi ja teki lähtöä.\n\nRuotumestari pujotti reppunsa selkään ja tallusteli pilli kädessä\nTerrabonan kartanoa kohden. Harmaat hiukset liehuivat niskassa ja\nvanhan ruotusotilaan silmät loistivat nuoruuden intoa ja iloa.\n\n-- Niin, näkemiin, herra Klaus.\n\n-- Näkemiin, Klaus sanoi ja erosi suunnaten kulkunsa Korkeilan\npuustellia kohden. Hän poikkesi tien oheen ja poimi kangasvuokkoja\ntarjotakseen ne nuoren sydämensä valitulle valtiattarelle. Hän näki jo\nPyhäjärven siintävän rantalehdon ja sen niemessä kyhjöttävän valkean\npuustellin vanhojen vaahteroiden lomasta. Reippain askelin ja aatoksin\nKlaus alkoi nyt kävellä melkein juosten, ikäänkuin itse kevät olisi\nliittänyt siivet hänen kantapäihinsä ja hänen hyräilynsä muuttui\nmelkein lauluksi:\n\n    \"Ich will meine Seele tauchen\n    in den Kelch der Lilie hinein...\"\n\n\n\n\nII\n\n\nVanha Korkeilan sotilaspuustelli nukkui vielä. Oli kolmas tunti\naamulla, varhainen huomenhetki, oikea kirsilahnojen pyyntiaika. Pieni\nvalkeaksi rapattu, punakattoinen puustelli pienine luukkuakkunoineen\nei vielä ollut avannut silmiään eikä pessyt kasvojaan kylmänkosteassa\nkevätkasteessa. Kaislikkoranta oli sumussa ja sen pintaa karehti\nvilunväre, kuten aina auringonnousun edellä. Esikuntakapteenin rouva\nPamela Arvellander nukkui vielä sinisessä kulmahuoneessa ja hänen\nkaksi kainoa, suloista tytärtään Rosalie ja Bendla ullakolla omassa\npienessä, puhtaassa neitsytkammiossaan, mutta kolmas tytär Ulla veteli\nkoiran uniaan aitassa väentuvan puolella. Ulla oli lapsena ollut\nperheen surun lapsi. Hän oli karhea ja kulmikas luonteeltaan kuin\nisäkin. Viihtyi usein renkituvan puolella, kuuli yhtä ja toista, jota\nei lapsen olisi pitänyt saada kuulla, oppi joskus kiroilemaankin.\nAikaa myöten hän vieraantui kotiväestä, nukkui yönsä aitassa ja taisi\nluhtilukuja, joita kylän pojat latelivat oveen koputtaessaan. Talossa\noli harvasanainen, mutta ahkera renki Epra, johon Ulla kiintyi, sillä\nhän ihaili voimakkaita miehiä. Ja niin tapahtui, että Ulla kerran\nyöllä päästi Epran aittaan. Kotiväen läsnäollessa Ulla teeskenteli\npäivällä kylmäverisyyttä, mutta illan tullen hän oli kuin toinen\nihminen. Silloin hän salaa souteli Epran kanssa karjamajalle tai\njuhannussaareen, missä nuoret ilakoivat tulien ääressä tai paistelivat\nmallassaunassa nauriita ja ohukaisia. \"Kyllähän minä, joo, sano, mutta\nen minä oikein tiedä, sano, joo,\", oli Epran tavallinen sanantapa.\nEpran vaiteliaisuus herätti Ullassa luottamusta, ja niin tapahtui, että\nUlla laski aittaansa yhä useammin Epra-rengin. Tänäkin aamuna Ulla oli\nlaskenut Epran aitasta anivarhain, kun hämähäkinseitti vielä kimmelsi\naidanseipäillä, ennenkuin kapteeni oli ehtinyt lähteä kalasaunasta.\nTämänkin Epra ja Ulla olivat ottaneet huomioonsa. Siten he kauan olivat\nsalanneet suhteensa. Kylässä siitä jo huhuiltiin, mutta kapteenin\nkorviin ei kulkupuhe vielä ollut ehtinyt, vaikka kapteenin rouva sen\näidinvaistollaan oli jo huomannut.\n\nTaapikapteeni Einar Edvard Arvellander, vanha Suomen sodan aikuinen\nontuva veteraani, karski ja tanakka, oli jo varhain ollut jalkeilla.\nHän oli maannut yönsä järven uimarannan saunahuoneessa lavitsalla,\njottei onkivapoineen ja verkkoineen sekä kolinallaan olisi herättänyt\nliian aikaisin kotiväkeään. Hän oli käärinyt verkot saunan seinustalta\nkokoon käsivarrelleen, vienyt ne litteään ruuheen, aukaissut tapin ja\ntyhjentänyt äyskärillä veden veneestä. Nyt hän jo seisoi keppiinsä\nnojaten rantaruohikolla ja katseli tuuheiden kulmakarvojensa alta\njärvelle ja tähyili ilmoja. Katse oli terävä, pelkäämätön, hiukan\nlapsellisen ujo ja lempeä. Mutta voimasanoilla hän tavallisesti peitti\ntämän ujouden, mikä usein on ominaista sankariluonteille.\n\nKapteeni työnsi hiljaa veneen vesille. Hän seisoi hetken mykkänä\nja vaipui hartauteen, jumalan mestarityön ja suuren ihmeellisen\nja salaperäisen luonnon edessä. Se oli hänelle aina kuin ilmestys\ntällaisena aamuna, aurinkoa aavistelevassa ympäristössä. Ja hän kiitti\nLuojaa, että hän pitkän elämänsä varrella oli taas saanut nähdä kevään\ntulon, sen rikkauden runsauden ja moninaisuuden. -- Hänellä oli hyvä\nvaimo Pamela, joka oli kaksikymmentä vuotta häntä nuorempi ja oli\nlahjoittanut hänelle kolme tytärtä. Tosin vanhin tytär Ulla tuotti\nhänelle hiukan huolia. Toinen tytär Rosalie oli melkein punatukkainen,\nviileä, itseensä sulkeutunut, mutta salaisesti kiihkeä, klaverin soiton\ntaitaja. Nuorin oli Bendla, isän silmäterä, vaaleaverikkö, viehkeä,\nvallaton ja haaveileva, joka kujeili ja soitti myös klaveria ja lauloi\nkuten Rosallekin niin kotona kuin Ritoniemessäkin, hovijunkkari von\nRatenin yksinäisyyden hauskutteeksi sekä joulupidoissa. Lauleli ja\nsoitti myös luutun säestyksellä Bellmanin lauluja, joita siihen aikaan\nlaulettiin kaikkialla maalaiskartanoissa. Von Raten oli myös kapteenin\nasetovereita Viaporin antautumisen ajoilta, mutta oli sitten mukautunut\nuusiin oloihin, oli ollut Venäjän väessä, Pietarissa virkamiehenä, oli\nvarovainen ja sovitteleva, osasi kieliä, ihaili kustavilaisia tapoja\nja hienoja sukuperinteitä. Hän pitikin itseään Hämeen viimeisenä\nkustavilaisena. Siitä huolimatta hän saattoi olla hyvin kansanomainen,\npisteliäs ja karkeakin. Usein kapteeni ja hovijunkkari joutuivatkin\nankaraan sanakiistaan, kuten Konow ja hänen korpraalinsa, mutta sopivat\ntaasen, koska heillä oli yhteisiä nuoruudenmuistoja ja ihailivat\nRunehergiä, jonka kerrottiin kirjoittelevan jatkuvasti Vänrikki Stoolin\ntarinoitaan.\n\nKapteeni souteli hiljalleen pitkin kaislikon viimevuotisen kellertävää\nreunaa ja laski rannan kalasumpusta otettuja hauenkoukkuihin\nkiinnitettyjä täkykaloja matalikkoon. Kokassa oli verkkokin sekä\nongenpahlaimia ja perässä uistimia. Hän souteli pidellen hampaissa\nuistimen siimaa, huopaili kauemmas kohden hevosenpään muotoista\nHevoskaria, jonka paaden viereen laski verkon ja nosti katiskasta\nahvenia ja haukia veneen tuhdon alla olevaan puuastiaan. Heitti\nongensiimoja karin ympäri. Polan liikuntoa seuratessaan hän vaipui\nsyviin ajatuksiin. Hänen päällään kaareili taivaan korkea kupu. Hänen\nmielensä täytti rauha ja kirkkauden kajastus. Hän oli harvasanainen,\nyksinkertainen mies ja hän ajattelikin hitaasti ja harkitusti.\nHän oli ottanut elinohjeekseen ajatelman, että ei aina pitänyt\npuhua, mitä tietää, vaan piti tietää, mitä puhui. Hän ei tuntenut\nluonnonoppia eikä hän pohtinut syviä väitelmiä tai tieteellisiä\nsaivarruksia, sillä suuren Luojan rikkaan luonnon edessä hän tunsi\nitsensä mykäksi. Hän ajatteli kotia, syntymämaata, vaimoaan, lapsia\nja sotamuistojaan. Sotilaallisen suorasukaisesti ja leikillisesti\nhän vastasi von Ratenin paradokseihin ja pistopuheisiin, mutta\ntiukasti parooni von Brinckenhjelmin korskeihin korulauseisiin eikä\nhän sietänyt kerskailua ja sukuylpeyttä. Ratsumestari Raben meheviä\nsutkauksia ja juttuja hän kuunteli hörönauruin, mutta kyllästyi\nniihin. Rovasti Willem Wallenbergin, heränneen uskonkiihkoilijan,\nseurassa hän hyvin viihtyi, sillä hän oli sotakentällä, ainaisen\nkuoleman edessä oppinut kunnioittamaan pyhää sanaa ja sakramentteja,\noli itse siunannut viimeiseen lepoon monen sankariveljen, lohduttanut\nja hoitanut haavoittuneita. Koska hänen vaimonsakin, hyvin\ntoimellinen ja kunniallinen Pamela-rouva oli papintytär, hän toimitti\naina kotonaan ennen ateriaa siunauksen ja kutsui koko kotiväen\nkuuntelemaan postillaa. Mutta kun hän sen oli toimittanut, hän oli\nteeskentelemättömän suora arki-ihminen ja ajatteli, ettei Isän jumalan\nedessä pitänyt teeskennellä, ei yksin ollen eikä kirkossakaan, kuten\nteki keikaileva apupappi Pietari Tingerhana ottaessaan talonpoikaisen\nnimensä tilalle aateliselle kalskahtavan sukunimen ja liehakoi kaikkia\npitäjän \"armoja\" ja vallasherroja. Pastori oli ottanut asunnokseen\nentisen saarnaajan virkatalon, jonka aikoinaan oli omistanut joku\nUudenmaan rakuunarykmentin everstiluutnantti. Useat pitäjän tilat\nolivatkin ennen olleet palkkatiloja. Tätä kapteeni hetken mietti.\nPienen kotipiirin keskellä kapteenin arka ajatus taas kulki ja kehittyi\nverkalleen. -- Siinä hän istui vanhassa ruuhessa, yksinkertaisiin,\nrohtimisiin kesävaatteisiin pukeutuneena, vanha sotilaslakki päässä.\nKasvot olivat pyöreät, leuka leveä ja tukeva, kuten rintakin, otsakin\nleveä. Tukka karkea kuin harja, jalat paksut ja pölkkymäiset, mutta\npaksut, jo hiukan harmahtavat, komeat sotilasviikset kulkivat kaaressa\nyhtyen poskipartaan, mikä oli hyvin hoidettu. Harmaat, vakavat\nlapsensilmät katsoivat avaruuteen, kun aurinko alkoi nousta.\n\nSilloin kapteeni oli kuulevinaan ikäänkuin kirkonkellojen soittoa.\nTuliko se taivaan tuulen huminasta vai järven pohjasta? Suhisivatko\nhänen korvansa harhaääniä? Jotain hänen sydämen sisimmässään avartui,\nja hän oli kuulevinaan ruuhen sivulta, läheltä ja samalla kaukaa: Minä\nolen sinun lähelläsi. Kuka sinä olet? hän kysyi ääneen. Minä olen sinun\nJumalasi. -- Sitten hän ei kuullut enää mitään. Oudosteli vain omia\nsanojaan.\n\nHän tunsi ikäänkuin hän istuisi sinisessä temppelissä, jota taivaan\npilviset pilarit kannattivat. Oliko hän nukahtanut? Vaistomaisesti hän\npaljasti päänsä, pani kädet ristiin eikä hän huomannut kuinka ongenkoho\npainui veden alle. Silloin hän heräsi kuin unesta ja kiskasi ison\nhauen veneeseen. Koko luonto alkoi loistaa, sumu hälveni ja vesiperhot\nalkoivat pyöriä veden pinnalla. Ja silkkitöyhtöiset sorsat liitelivät\npitkin kaislikon reunaa ja etsivät itselleen pesäpaikkoja. Hän nosti\nuppikiven ja siirtyi vastapäiselle rannalle, tutki katiskoja, nosteli\npohjaonkia ja hauenkoukkuja ja pian hänellä olikin veneen pohjalla hyvä\nsaalis, haukia, lahnoja ja ahvenia, jotka hän haavilla oli nostanut\nveneeseen. Näin vietti kapteeni keväiset aamutunnit, souteli rantaan,\nistui kivelle ja kaivoi hylkeennahkapussinsa, pani piippunsa ja iski\ntuluksilla tulta Rauman Rappe-tupakkaansa. Suloinen savu hemasi ja sai\nmielen hyvänolon valoisaan vireeseen. Hän vaipui taas ajatuksiinsa,\nkatseli Pyhäjärven pohjukassa seisovaa kirkkoa, ympäristön kartanoita,\nmietti niin huonoja kuin hyviä vuosiaan, mietti hyviä ystäviään,\nnaapureitaan ja vähäisiä vihamiehiään. Aamusauhu nousi jo puustellin\nsavupiipusta, siellä oli siis jo Pamela hereillä ja odotti miehensä\naamukaloja, ja vanhin tytär avasi aitanovensa. Mutta Terrabonassa\nja Ritoniemessä vielä nukuttiin, vaikka auringon säteet kimmelsivät\ntulipalon lailla akkunaruuduissa. Oliko hovijunkkari tapansa mukaan\ntaas vuoteessa lukenut, kunnes oli nukahtanut ja kirja pudonnut\nlattialle? Oliko Terrabonassa taas illalla ollut tanssiaiset tai\nillanistujaiset?\n\nKapteeni tunsi itsensä virkeäksi. Hän kokosi kalavehkeensä ja souteli\nuimarantaan, jonka kalvossa punaisen saunahuoneen katto seisten kuin\npäälaellaan kuvastui rantaveteen, kuten kuvastuivat veteen viettävien\nrinteiden vihreät varjot. Kurjet lensivät korkealla ja niiden äänet\nkuulostivat kuin aironhankaimien kitinä avaruuden aalloilla.\n\nKevät oli saapunut vanhan Pyhäjärven rannoille. Yksinäinen silkkikuikka\nviiletti huilumaisesti kuikuttaen yli saarien. Rannoilta ja niemistä\nkuului jo karjankellojen kalinaa, ja haukka kirmasi Kiianlinnan\nlaella. Kapteeni varjosti kädellään hartaanharmaita silmiään ja näki\npitkin maantietä, Terrabonan suunnalta astelevan solakan miehen, mutta\nei vielä astunnasta tuntenut tulijaa. Kun airo kolahti, kajahtivat\nrantojen kalliot. Pyhäjärvi olikin hyvin kaikupohjainen ja kylän\npojat iltaisin koettelivat luikkeillaan sen eksyttäviä voimia, saaret\nkun sekoittivat sointuja, niin että soutaja usein saattoi harhaantua\nsaarien sokkeloihin.\n\nMelkein samalla hetkellä kapteenin rouvakin tähysteli kädellään\nvarjostaen järvelle. Kapteenilla ja hänen Pamelallaan oli tottumuksesta\naivan samat tavat, eleet, liikkeet, äänenpaino, silmäys ja astuntakin.\nHe olivat kuin sulautuneet koko olemuksellaan toinen toisiinsa ja he\nolivat tavallaan muuttuneet toistensa näköisiksikin. Pamela-rouva huusi\npuustellin ullakkokäytävälle:\n\n-- Rosalie, lii, Bendla, laa, laa, ho hoi! Pappa palaa jo kalasta.\n\n-- Onko jo kahvipöytä valmiina, äitikulta, huusi Bendla, kapteenin\nlemmikki.\n\n-- On, on, rouva vastasi, ja papan on ollut varmaan hyvin kylmä. Juokse\nrantaan auttamaan isää!\n\nIloisesti tömisten juoksivat neitoset alas läpi kuistin ja\npellonpiennarta pitkin rantaan. Siellä kapteeni jo keppinsä varassa\nkoikkui ja heitteli haaviin kaloja veneenpohjalta.\n\n-- No antoiko Vellamo? Bendla huusi.\n\n-- Antoi, mutta voi sun tuhannen tuhatta mujua, kun iso, ainakin noin\niso hauen vonkale pääsi pakoon, juuri kun olin saamaisillani sen veneen\nlaidalle, kapteeni sanoi osoittaen keppiään.\n\nBendla siihen sutkautti: Isi olisi ottanut pitemmän valehtelijan kepin.\n\n-- Se tursas tuli vain sanomaan: Terve, terve, vanha veikko, Einar\nEdvard Arvellander, entinen taapikapteeni, nyt kalakomppanian eversti.\nTulin vain katsomaan, kuinka sinä jaksat. En sano: näkemiin, vaan\nhyvästi.\n\n-- Mikä vahinko!\n\nBendla kavahti isän kaulaan ja syleili häntä kiihkeästi.\n\n-- No Bendla, mikä sinuun nyt tuli, ihan sinä rutistat.\n\n-- Eikä ihme, saamme vieraan, arvaa, kenenkä? Yliskamarista Bendla näki\nensin... Rosalie veikeili.\n\n-- Mitä niin, kapteeni kysyi.\n\n-- Hyi sinua, Rosalie, älä ole taas ilkeä. Bendlan posket valahtivat\ntulipunaisiksi.\n\n-- Vai vieraita, no ei kysytä, kapteeni mutisi ja lähti ontuen kotiinsa.\n\nKlaus seisahtui tiellä, hän oli tullut lähemmäksi puustellia ja\nlähemmäksi ajatustensa kiihkeätä kohdetta, suloista, viattoman\nvallatonta, nuorinta kapteenin tytärtä. Ja hän tunsi itsensä\nlevottomaksi ja omituisen araksi. Sellaista hän ei koskaan tuntenut\nmetsän petojen pesää lähestyessään. Hän oli kuin puolitiessä, rakkaus\nei vielä tullut häntä vastaan, eikä hän siksi kiiruhtanut askeleitaan.\nKaikki oli kuin oikean tien tunnustelua. Mutta nyt avautui yliskamarin\nja neitsytkammion akkuna. Bendla pisti päänsä ulos akkunasta. Se pää\noli valkoverikkö, soikea, pellavaisen keltakutrinen. Klaus ei erottanut\ntaivaansinisiä silmiä. Kukallinen, vaaleansininen aamunuttu hohti\nauringon nousevassa valossa ja Bendlan posket hohtivat ruusuisina.\nTyttö pudisteli hursteja. -- Nyt Bendla katsahti sivulle ja Klaus\nvetäytyi pensaan varjoon metsikköön. Hän tiesi, että tyttö rakasti\nkangasvuokkoja. Kangasvuokko kasvoi siellä lumipeittoisten mäkien ja\nroutaisten mättäiden notkoissa. Ennenkuin he olivat niitä yhdessä\npoimineet. Kangasvuokon samettisen valkoinen terälehti oli jo\nkukalla, sen kanarialinnun keltaisia untuvia muistuttavat verholehdet\nsuojelivat sitä kevätkylmältä ja hallalta. Se sopisi vaikkapa Suomen\nkansalliskukaksi, Klaus ajatteli. Se oli kuin tunnuskuva heidän\nnuorelle versovalle rakkaudelleen. Se kestäisi kylmäkiskoisuuden,\nankaran painostuksenkin alla, mutta se ei vielä voinut ilmaista\nitseään. Siellä metsän pimennossa se pälveen luona loisti omaa salaista\nlämpöään. -- Klaus kuuli miten kapteenin rouva huusi tyttäriään ja hän\nnäki taapikapteenin kompuroivan rantaan. Klaus ryhdistäytyi, ikäänkuin\nhän koulussa olisi seisonut jonkun tuntemattoman tutkijan edessä.\nIloiset askeleet loittonivat rantaan, ja hän uskaltautui lasikuistiin.\nPamela-rouva askarteli sisähuoneessa kahviaamiaisen puuhissa. Hiljaa\nkuin pyhättöön hiipien Klaus astui huoneeseen ja seisoi mykkänä\nkukkavihko kädessä ovella eikä muistanut edes sanoa hyvää päivää.\n\nPamela rouva kääntyi:\n\n-- Kas Klaus, sinä Klaus af Braehm täällä?\n\n-- Niin. -- Muuta ei Klaus saanut sanotuksi. Hiljaa asetti hän kukat\nakkunalaudalle.\n\n-- Ole tervetullut, vaikka tiedän, ettei isäsi parooni Rurik von\nBrinckenhjelm taida hyväksyä sinun käyntiäsi täällä.\n\n-- Niin, toisti Klaus.\n\n-- Niin, niin, istuhan toki!\n\n-- Niin, niin, Klaus jatkoi hämmentyneenä. Ei parooni ole minun isäni.\n\n-- Mutta äitisi, herttainen ja hyvä Beata Birgitta, kuinka hän jaksaa?\n\n-- Olosuhteiden mukaan hyvin, niin. En voinut olla kotona, tulin tänne,\nkun oli Faanjunkkarsiinkin asiaa ja kun kapteenisetä voisi ehkä minua\nneuvoa eräässä asiassa.\n\n-- Kapteeni tulee jo varmasti. Minä ymmärrän... Mutta älä vielä puhu\nmitään hänelle, hän on niin juro ja jyrkkä eikä siedä kursailua. Ole\nhänelle rehellinen, niin voit voittaa hänen ystävyytensä.\n\n-- Minä koetan, ystävyyttä en saa kotona osakseni. Minähän taidan olla\nväärällä uralla ja väärällä taivaankappaleellakin, hän sanoi hupaisen\nhämmentyneenä.\n\n-- Klaus, olethan sinä fideikomissin omistaja ja perit talon.\n\n-- Parooni omistaa nyt kaikki, mittaa ja määrää kaikki. Minä olen\ntiellä, en ymmärrä maatöitä enkä ole huvitettu kilpa-ajoistakaan. Ei\nminusta ole tallirengiksi eikä maarengiksikään, metsänhoitaja olisi\nminusta ehkä voinut tulla.\n\n-- Mitä sinä nyt aiot?\n\n-- Aion puhua kapteenille ja kysyä neuvoa, lähtisinkö merille. Onhan\nenoni merikapteeni.\n\n-- Mutta, Pamela-rouva huomautti. Onhan äidilläsi omissa nimissä vielä\nleskentila, voisit siellä harjoitella maanviljelystä, sillä velipuolesi\nBogislaus ei osaa hoitaa Terrabonan suurta tilaa.\n\n-- Parooni ei anna minun ominpäin tehdä mitään, rannikkoruotsalainen\ninspehtori on kaikki kaikessa.\n\n-- Entä Bogi?\n\n-- Bogi on vielä kadettina Haminassa, hän on seuranhaluinen, hieno,\nkomea ja tarvitsee paljon rahaa.\n\n-- Älä nyt vielä päätä mitään. Ajat ovat levottomat. -- Kas tuolta isä\njo tuleekin, hän tietää nämä asiat paremmin.\n\nSamassa kapteeni astui huoneeseen, kohotti kalahaavin korkealle ja\nhuudahti: Kas tuossa, Pamela, keitä kalalientä!\n\nPamela-rouva vei kalat keittiöön. Kapteeni huomasi Klaun. -- Sinä Klaus\net olekaan pitkään aikaan talossa käynyt. No, miten hänen jalosukuinen\nkorkeutensa jaksaa? Rotuhevosia, rotukoiria ja rotuihmisiä! Höh!\n\n-- Minä en kuulu siihen rotuun, setä.\n\n-- Olet tänään katkera, Klaus, mikä on asiasi.\n\n-- Sabine-neiti väitti, että klaveri on epävireessä ja pyysi käymään\nMatias von Quantenin luona.\n\nKapteeni tokasi: Vai Luikuri-Matin luona? Se mies on aatelinen, mutta\nsuvustaan degeneroitunut, mutta ikäänkuin jalostunut -- köyhyydessään\nja soittaa klanetilla huolensa huuthelkkariin.\n\n-- Niin sota on ovella, Klaus sanoi.\n\n-- Minä tiedän sen, kapteeni sanoi. Ja Emil puuhaa Tukholmassa kaikessa\nsalaisuudessa ja soittaa toisenlaisella pillillä. Sen mukaan vielä\nsaavat vallat tanssia. Matti serkku kutoo rummunlyöjän sotatorpassaan\nniinimattoja, ryijyjä ja rekivällyjä. Ei häpeä työtä ja soittaa\nvälitöikseen luikuria häissä ja talkoissa kuin paras pelimanni.\nSoitannollinen mies. Väärällä uralla, mutta oikealla tolalla.\n\n-- Väärällä uralla olen minäkin, Klaus lisäsi. Ja siksi nyt tulenkin\nkysymään sedältä neuvoa, lähtisinkö merille.\n\n-- Merille, heh!\n\n-- Kotona en saa rauhaa, enkä tiedä, onko se minun kotini lainkaan,\nhyvän äitini takia olen vielä sietänyt sitä komentoa. Enhän ole parooni.\n\n-- Olet vanhempaa aatelia kuin Brinckenhjelmit. Sinä olet hyvä poika,\nKlaus, mieti ensin ennenkuin otat tämän askeleen. Onhan sinulla hyvä\nnimi, sekin auttaa paljon. Maalla ei tee niin pian haaksirikkoa kuin\nmerellä. Moni lähtee sotaan ylentyäkseen ja kaatuakseen, samoin moni\nantautuu virkauralle ylentyäkseen ja saadakseen hyvää palkkaa, kuten\nesimerkiksi hovijunkkari, ja palaa isiensä maalle. Ja virkatoverit\nvain kadehtivat häntä. Mutta maamies on isäntä omalla maankamarallaan.\nOn maata vaikka maan keskipisteeseen saakka. Jos minulla olisi poika,\nniin panisin hänet kuokkimaan maita ja soita. Ei siinä silloin turhia\najattele eikä pohdi elämän ongelmia, vaan kuolee kuokkansa ääreen, kun\non hyödyttänyt isänmaataan.\n\n-- Mutta onko meillä omaa, vapaata isänmaata, Klaus sanoi.\n\n-- Mielelläni lähtisin vielä sotaan, jos tietäisin, että voisimme\npäästä irti vanhasta vainolaisesta. Ja minä tunnen jo ruudin käryn,\njotain on ilmassa, jotain on tulossa, mutta sen vain tulevaisuus voi\nratkaista. Niin, niin, minulla on vain tyttäriä, hyviä ja herttaisia.\nToinen laulaa ja soittaa klaveria ilokseen, toinen tanssii ja taputtaa\ntaikinaa. Antaa iloita ja tanssia, kyllä elämän koulumestari opettaa\nmeitä ottamaan askeleemme uuden tuimemman tahdin mukaan!\n\n-- Niin Bendla on suloinen ja siveä... Klaus uskalsi sanoa.\n\nSinä hetkenä tyttäret töytäsivät saliin hiukset hajallaan ja märkinä.\nKun he huomasivat Klaun, he huudahtivat yhdestä suusta:\n\n-- Klaus! Ja juoksivat yläkertaan.\n\n-- Katso, Klaus, sellaisia ovat nuoret, vanhempiemme ikuisia iloja.\nOnhan sinullakin äiti ja hyvä äiti onkin, koeta olla hänelle vanhuuden\niloksi, sillä olethan vielä nuori ja koko tulevaisuus on kuin ihme\nedessäsi, kapteeni lohdutteli.\n\nKlaus ajatteli Bendlaa ja lisäsi omaa ajatustaan:\n\n-- kuin ihana ihme, niin, niin...\n\nTytöt töytäsivät taas alakertaan. Olivat pukeutuneet keveisiin\nkesäpuseroihin. Naisellisen vaiston ja miellyttämisen merkeissä\nBendlan vaalea tukka loisti sinisen nauharuusukkeen alla ja Rosalien\nkullanruskea tukka liekehti kuin tuli vihreän otsanauhan reunustamana.\n\n-- Klaus, Rosalie huudahti, meidänkin klaverimme on epävireessä, jos\nisä sallii, niin me saatamme Klaun Luikuri-Matin luo. Minun pitäisi\nharjoitella. Ritoniemen herra on pyytänyt minua ensi sunnuntaina\nsoittamaan.\n\n-- Lienette hiukan virittäjän tarpeessa itsekin, vaikka epäsointuja ei\nvielä kuuluisikaan, kapteeni huomautti. Myös Klaun sielun kone taitaa\nolla epäkunnossa. Mutta ensin te syötte aamiaista, kapteeni sanoi.\n\n-- Enhän minä... Klaus esteli.\n\nKapteenin rouva ilmestyi ovelle. Pelatkaa ensin hiukan tammipeliä,\nkalakeitto on pian valmis, Bendla ehti jo perata kalat.\n\nBendla huomasi kangasvuokot ja huudahti: Kangasvuokkoja, oi, kuinka\nminä niitä rakastan!\n\n-- Mutta kenelle ne on aiottu? Rosalie kysyi, katseli veitikkamaisesti\nmolempiin ja heitti kukat Bendlan syliin.\n\nBendla punastui, nosti kukat kasvoilleen hengittäen niiden väkevää\nmetsäntuoksua salatakseen siten punastumistaan. Mutta Rosalie työnsi\nhänet lasikuistiin, jonne nuoret nyt siirtyivät. Pian sieltä kuului\ntirskettä ja väittelyä. Klaus hävisi, sillä hän ei katsonut nappuloita,\nvaan Bendlan käsiä ja silmiä. Kapteeni rykäisi omasta huoneestaan:\n\n-- Syömään, syömään, hauet odottavat, niinkuin me usein saamme odottaa\nhaukia.\n\nKaikki istuutuivat hiljaa aamiaispöydän ääreen. Perityn sota-ajan tavan\nmukaan kapteeni risti kätensä ja luki lyhyen pöytärukouksen. \"Anna\nmeille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme\". Kaikki painoivat päänsä\nalas ja vaipuivat hetken hartauteen.\n\nSen keskeytti äkkiä maantieltä kuuluva kavioiden töminä. Ritoniemen\nhovijunkkarin kamaripalvelija karautti kapteenin puustellin pihalle,\nheittäytyi satulasta maahan, riensi asuntoon kirje kädessä ja ojensi\nsen kapteenille. Kapteeni repäisi auki hajuvedelle tuoksuvan, pitkän,\naateliskruunulla varustetun kirjekuoren ja alkoi lukea:\n\n\"Mon cher Confrère!\"\n\nKapteeni huudahti: Ranskaa, ranskaa, ihme, ettei kirjoita hottentottia.\n\n-- Niin, niin, hm. Rakas virkaveli! Sen verran minä sentään ymmärrän.\nMutta nyt tulee piste, paukku ja huutomerkki! \"Kuten tietänet, on\nVenäjä julistanut sodan Ranskalle ja Englannille. Nikolai I ja Napoleon\nIII ovat nyt tukkanuottasilla. Turkin laivasto on lyöty Sinopen luona.\nEnglanti on purjehtinut Juutinraumasta ja tunkeutuu jo Pohjanlahteen ja\nTammisaaren saaristoon. Tule ensi sunnuntaina Ritoniemeen! Au revoir!\"\n\n-- Näkemiin, näkemiin! Tuli ja leimaus! -- No haistoinhan minä jo äsken\nruudin savua.\n\n-- Vai on sota jo Suomessakin, kaikki huudahtivat.\n\nKapteeni löi nyrkin pöytään ja ärjäsi:\n\n-- Niin, sota, oikea sota, eikä mikään leikkisota Parolan kentällä.\nNyt olisi toimittava, kapteeni kivahti, sillä minä en ole koskaan\nhyväksynyt enkä sietänyt tätä keisarivallan liehittelyä Suomessa.\n\n-- Niin, nyt on toimittava, Klaus huudahti. Olkoon tunnuksemme: Alas\nväkivalta ja sorto!\n\n-- Jos syntyy kapina, niin minä olen mukana, kapteeni lisäsi.\n\n-- Niin, nyt on taottava aatteita ja aseita, niin kauan kuin rauta\nalasimella on kuuma.\n\n-- Oikein poikani, sinussa on ruutia ja ryhtiä, vaikka oletkin niin\nhiljainen.\n\nKapteeni vetäytyi vaimonsa kanssa huoneeseen, mutta tyttäret lähtivät\nkulkemaan Klaun seurassa maantietä, pitkin järven sivua.\n\nKevätukkonen alkoi jylistä taivaanrannassa, ikäänkuin ennustaen tulevia\nkohtaloita. Idästä singahti leimaus, mutta lännestä tullen sen halkaisi\npitkä, ponnahtava ristisalama kuin säilän sivallus. Nuoret kulkivat\npuron yli, Bendla melkein tanssi tiellä, kun Klaus tarjosi hänelle\nkätensä. Ne joutuivat kosketuksiin kuin salaisesta sopimuksesta,\nikäänkuin niissä olisi ollut kahden sydämen sykintä ja silmissä\noli säteilyä, mikä veti heitä lähemmäksi toisiaan kuin magneetti.\nRosaliestä välittämättä he astuivat nyt käsi kädessä eteenpäin kuin\nkarkeloiden. Katseet ikäänkuin upposivat silmäteriin, jotka etsivät\ntoisiaan ja löysivät toisensa, lämpenivät ja leiskuivat samassa\nsyleilevässä sielunpalossa, kuin kaksi yhtyvää liekkiä.\n\n\n\n\nIII\n\n\nHovijunkkari, pieni, pullea Ritoniemen kartanon valtaherra kulki\nrauhattomana edestakaisin kirjastohuoneessaan. Päässä oli hänellä\npellavakankainen, vaaleankellertävä patalakki, takaraivolla keikkui\npieni, puuteroitu hiussaparo, kapeiden jalkojen nopeasti liikkuessa\npitkin tammipelin muotoisia lattiaruutuja. Vanha kustavilainen,\nsiro taalalainen kaappikello naksutti nurkassa yksitoikkoisesti,\nhovijunkkarin esi-isien muotokuvien alla, ikäänkuin säestäen hänen\nsiroja liikkeitään. Amoriineilla, paimenelämää ja lemmenkohtauksia\nesittävillä kuvilla verhotut seinät olivat täynnä hyllyjä ja\nkultaselkäisiä kirjoja, sillä hovijunkkari oli kiihkeä kirjojen\nkeräilijä. Olihan säätyläisten kesken perustettu jonkinlainen\nlainakirjasto, joka käsitti etenkin ranskalaisia ja ruotsalaisia\najanvieteromaaneja sekä arvokkaita runokirjoja. Mutta hovijunkkari\nei mielellään lainannut kirjoja, koska niitä ei saanut takaisin.\n\"Pyssyä, vaimoa ja kirjaa ei saanut lainata, sillä niitä ei saanut\ntakaisin, ja jos sai, niin ne olivat pilattuja\", hän leksautteli\nvoitoniloisen pilkallisesti. Mutta joskus hän luki ääneen omia pieniä\ntilapäisrunojaan, \"verse obligate\", joita vaihtoi Hämeenlinnan\nmaaherran kreivi Reinhold von Rebenhausin kanssa. Niin -- ne kirjat\nolivat kuten ystävätkin hiukan kevytmielisiä. Paremmille parempaa,\nhuonommille huonompaa seuraa. Huono kirja oli hänen mielestään\nsentään parempi kuin huono seura. Erakkona hän joskus vieroksui\nseuraa, mutta etsi sitä taas muun huvituksen puutteessa, kun hänen\nmielestään yksin ollenkin voi olla huonossa seurassa. Hän ihaili\nviisasta valistusaikaa ja rokokoon jalopiirteisiä, joustavia oloja.\nYöllä hän oli taas lukenut hyvää kirjaa, Rousseaun \"Tunnustuksia\".\nHän oli koettanut maaseudulla toteuttaa tämän suuren tietäjän oppeja.\nMutta ne yritykset jäivät keskeneräisiksi ja naurettaviksi. Jumalan\nluonto oli kaunis, mutta ihmiset turmelivat sen. Häntä huvitti pukeutua\nsarkapukuihin, kummitteli ja kujeili niillä joskus pidoissa. Vuoroin\nhän ajoi parivaljakolla, vuoroin maalaiskärryillä, ja kävellen pitkillä\nmatkoillaan laajalla tilallaan hän härnäili kartanon herroja ja kylän\neukkoja, sillä häntä vain huvitti olla erikoinen ja herättää huomiota.\nArvellanderin tyttärille ja ystävilleen hän lausui Vänrikki Stoolin\ntarinoita tai luki Creutzin: \"Atis ja Camilla\" runoelmaa, jota hän\nsuunnitteli esitettäväksi hienoston näytelmäseurassa. Runebergia hän\nihaili ja harrasteli Lamartinen ja muiden runoilijoiden runokäännöksiä.\nMutta kapteeni Arvellander nukahti usein hovijunkkarin piipittävään\nääneen ja mahtipontiseen lausuntaan ja silloin hovijunkkari kävi\npisteliääksi ja ivalliseksi.\n\nNiin, kievaripostissa hän oli saanut kreivi Rebenhausilta tiedon\nsodan puhkeamisesta. Eihän se häntä pelottanut, mutta se vaivasi\nhäntä kuitenkin. Helsingin asukkaita oli jo lähtenyt pakomatkalle\nmaaseudulle. Hän oli saanut sisarentyttäreltään Camilla Böljalta\nRuissalosta tiedon, että tämä armollinen jalosyntyinen neiti saapuisi\nRitoniemeen ja toisi mukanaan älykkään, sukkelan, vallattoman ja\nviehkeän ystävättärensä mamselli Majda Barkstén'in, Porvoon piispan\nkaukaisen sukulaisen, josta huhuiltiin, että hän oli kirjeenvaihdossa\nJohan Ludvig Runebergin kanssa ja että hän sepusteli muistelmia.\n\nNuorten neitien kamarit, keltainen kiinalainen lohikäärmekuvioineen ja\nruskea, persialainen huone arabeskikuvakudoksineen oli pantava kuntoon.\nKaikki tämä oli saanut oikullisen hovijunkkarin aikaisin liikkeelle,\nkoska hän oli lähdössä kirkolle kuulemaan sotauutisia. Hän siirsi\ntuoleja, korjasi papereitaan ja taide-esineitään, kulki leposohvan ja\nakkunakomeron väliä ja katseli pihalle. Pihalla ei näkynyt ketään.\nHän oli huonolla tuulella ja kaipasi seuraa. Hän kilisti hopeaista\npöytäkelloa kerran, mutta sen ääni kaikui tyhjänä autiossa huoneessa.\nAlhaalta ei kuulunut vastausta. Vihdoin hän otti nurkasta katajaisen,\nkuhmuisen sauvansa ja kolkutti kerran lattiaan. Kun hän kolkutti kolme\nkertaa, oli se merkki siitä, että kamaripalvelija tulisi sytyttämään\nhänen helmikoristeista piippuaan. Kun hän kolkutti kaksi kertaa,\nhän tahtoi saada ruokansa kannetuksi arabialaisella tarjottimella\nyläkertaan. Kerran kolkutettuaan hän tahtoi ajelulle. Hänen toinen\npolvensa vapisi kiihkosta. Vihdoin hän huusi hiukan kimeällä äänellä\novesta porraskäytävään:\n\n-- Jean Jacques! Ei kuulunut vastausta.\n\n-- Senkin pöllö! Ethän ymmärrä ranskaa etkä ymmärrä Rousseaun opista\nhölynpölyäkään. No, ymmärrätkö suomea. Janne Jaakko Russonen! Hoi!\nMissä te viivytte kaikki. Kokki, puutarhuri, taloudenhoitajatar Henna\nHolja, hm, hm, mordvalainen kuski, Gulja, valjastakaa hevoset ja heti!\n\nVihdoin kuului käytävästä lakeerikenkien kolinaa, livréepukuinen\nkamaripalvelija Janne ilmestyi ovelle.\n\n-- Olen soittanut, olen kolkuttanut, olen huutanut ääneni käheäksi.\nSenkin vetelys, missä olette maleksineet?\n\n-- Viinikellarissa, herra hovijunkkari.\n\n-- Kyllä sen arvaan.\n\n-- Hovijunkkarihan käski tuoda bikaverviiniä, unkarilaista häränverta,\naamiaispöytään. Pöytä on katettu!\n\n-- Ja hevoset on heti valjastettava, kuulitko! Missä se murjaani\nmordvalainen maleksii? Nukkuuko?\n\n-- Sukii jo hevosia.\n\n-- Hyvä. Talo on tyhjä niinkuin Pyhäjärven kirkko sunnuntaisin, kun\napupappi Pietari Tingerhana saarnaa. Toista on silloin, kun rovasti\nWillem Wallenberg pauhaa, silloin kuolleetkin heräävät, tarkoitan\nhenkisesti kuolleet, laiskat lurjukset. Ja laittakaa kaksi huonetta\nkuntoon, Helsingistä ja Turusta tulee vieraita, toiset kirkkokahville\nja toiset ehkä jäävät tänne pitemmäksi aikaa. Hovijunkkari asteli\nnopein askelin alakertaan. Nopeasti syötyään hän riensi alakerran\npilarikuistille ja astui alas pitkin korkeita portaita juovikkaasti\nsannoitetulle eteispihalle, jonka keskellä seisoi auringonkello. Hän\ntarkasteli sitä ja katsoi sitten yläparvekkeelle, jonka yläpuolella oli\nseinään kiinnitetty von Raten-suvun vaakuna, yläkulmassa aateliskruunu\nja kilvessä kolme tähteä, harppi ja kolme tykinkuulaa.\n\nHän istuutui vaunuihin, joiden edessä oli pari täysveristä arabialaista\nhevosta, jotka hän oli ostanut Pietarista. Vaunujen ovissakin oli\nvaakunat. Pyöreähkö kuski Gulja istui jo korkealla istuimellaan.\nHänellä oli korvien kohdalla pienet mustat pulisongit kuten\nhovijunkkarillakin, niin keisarilla kuin kersantilla. Leuka oli eilen\nsaunassa sileäksi ajeltu kuten hänen herrallaankin, jonka käyntiä,\nliikkeitä ja yskääkin hän matki.\n\n-- Minne ajetaan, Terrabonaanko?\n\n-- Ma foi! Jamais! Sanoitko sen tahallasi, vintiö? Hovijunkkari muisti\nelävästi kosintakommelluksensa. Hän oli niellyt sen katkeruuden kalkin\nja sopeutunut oleviin oloihin. Mutta hovijunkkari ei ollut unohtanut\nhienon henkevää ystävätärtään Beata Birgitta-rouvaa. Hän kirjoitteli\nhänelle vielä runokirjeitä, joiden platooniselle rakkaudelle parooni\nBrinckenhjelm vain yliolkaisesti naureli. Hovijunkkari ei ystävälleen\nkapteeni Arvellanderille, virkistävälle riitakumppanilleen, koskaan\nviljaillut kosinnastaan eikä salaisesta kiintymyksestään. Ärhenteli\nvain vaimoväelle yleensä ja väitti vihaavansa naisia. Johon Arvellander\nilkeästi huomautti, että koska hovijunkkari alati lörpötteli naisista,\nhän niitä kuitenkin taisi ihailla. Erikoisesti oli hovijunkkari\nhuvitettu nuorten, lepertelevien ja välittömien neitosten seurasta,\nnauratti ja nipisteli niitä leuan alta ja tarjosi ruusuja niin\nvallasnaisille kuin torpparin tyttärille. Hovijunkkari oli vuosien\nkuluessa hiljaa tukahuttanut tunteensa. Beata Birgittan kuva oli\nmuuttunut hänen mielessään viileän valoisaksi. Heitä yhdistivät\nsamanlaiset harrastukset, henkimaailma, mietekirjat, seuranäytelmät,\nhyvät työt ja armeliaat apuretket. Hovijunkkari sääli sielutonta\nelämää ja raakoja ihmisiä. Pohjimmaltaan hovijunkkari oli antelias,\nsuosi köyhiä ja auttoi niitä. Hän sanoi säälivänsä myös niitä ihmisiä,\njotka eivät voineet tuntea sääliä. Hovijunkkari sääli tavallaan Beata\nBirgittan rakkaudetonta elämää ja järkiavioliittoa eikä voinut koskaan\nantaa anteeksi paroonille, että tämä oli anastanut häneltä hänen\nnuoruutensa lemmityn. Ei koskaan! Jamais! Kirottu sana sekoitti koko\npuheen vyyhdin ja koko hänen elämänsä. Ei Beata Birgittakaan koskaan\nsaavuttaisi onnea, vaikka hän kätkikin sen kaipauksen ulkonaiseen\nloistoon ja koreaan kuoreen. Hän oli syvällinen ja sydämellinen nainen.\nHovijunkkari oli kartanon rouvalle aina huomaavainen, hienotunteinen\nja ystävällinen. Yksinäisyydessään hovijunkkari kaipasi tämän henkevän\nnaisen suloista seuraa, josta hänen etsivä henkensä sai viihdytystä,\nsillä Beata Birgitta oli hiljaisen häikäisevä ja hurmaava, hän luki\nja ajatteli paljon kuten Ritoniemen herrakin. Parooni sen sijaan\noli kiihkeä, pintapuolinen, maallista omaisuutta tavoitteleva,\nrehentelevä luonne, eikä lukenut paljon muuta kuin hevoshoitokirjoja,\naateliskalentereita tai enintään Paul de Kock'in keveitä romaaneja ja\nVoltairen Candide-teosta ja sen sellaisia. Hovijunkkari oli hetken\nvaipunut ajatuksiin. Hän heräsi ikävistä mietteistään, kun vaunuhevoset\nkävivät levottomiksi, ja hän ärjäisi: \"Aja kirkolle!\" Sodasta hän ei\nkuskille puhunut mitään.\n\nVaunut vyöryivät hiljalleen maantiellä. Orhien kavioiden kapse\nkaikui hauskasti ja keveästi, kun hevosten sininen verkkosuojus\nvälkkyi auringonpaisteessa. Metsän tummuudesta, mättäiden notkoissa\nvilahti joskus lunta, mutta Pyhäjärvi lainehti jo melkein jäistä\nvapaana. Laajojen tilusten kevätlaiho oli jo oraalla, koivut vasta\nhiirenkorvalla, mutta kottaraiset eivät vielä pesiytyneet kartanon\nvanhan puiston puupönttöihin. Kuskin riikinkukonsulka kimmelsi kaikissa\nsateenkaaren väreissä. Hän istui pukillaan jäykkänä ja itsetietoisena.\nTuulimyllyn siivet seisoivat paikallaan, sillä tuulenviri ei niitä\nliikuttanut. Ja kauempana kohosi Kiianvuori, vanha pakanuudenaikainen\nlinna, jossa oli vielä jälkiä kivivarusteista ja suojahaudoista.\nKansa kertoi, että Novgorodin ruhtinas Jaroslav oli sinne hyökännyt\nrosvojoukkoineen, sillä hämäläiset olivat tehneet kostoretkiä vanhaan\nvarjaagien kaupunkiin. Novgorodilaiset olivat tulleet meritse,\nvieneet lapsia ja vaimoja, saaneet paljon sotasaalista, ryöstäneet\nja polttaneet maita ja kuljettaneet miehiä orjuuteen ja vankeuteen.\nMutta Pentti Tuomaanpoika, Kiian urhea ritari, pelasti Hämeen heimon\nja karkotti vainolaiset rajojen taakse. -- Tätä tarinaa hovijunkkari\nnyt mietti ja epäili hiukan tarinan todenperäisyyttä, sillä hän oli\nluonteeltaan suuri epäilijä. Ihminen, hänen mielestään, ei voinut\nsaavuttaa varmaa tietoa, eikä hovijunkkari luottanut ihmisten pysyvään\nystävyyteen.\n\nHovijunkkari oli Venäjällä ollessaan hiukan ylentynyt virassa, mutta\noli kyllästynyt vieraisiin oloihin ja palannut kotitiluksilleen\nkapteeninkin kehotuksesta, koska hän taloudellisesti ei ollut\nriippuvainen virkapaikoista. Kirjojensa ja muistojensa ääressä\nhän aikoi viettää loppuikänsä esi-isiensä raatamilla rintamailla,\nrakentaa ja unohtaa. Satoja vuosia oli Venäjällä taisteltu idän\nja lännen välillä, rajarauhaa rikottu ja poltettu suomalaisen\ntalonpojan viljapeltoja. -- Ja nyt oli taas sota puhjennut lännen\nvaltojen ja idän tutkimattoman, tahmean jättiläisliskon välillä.\nKumpi voittaisi? Yhtyisikö Ruotsi sotaan? Saavuttaisiko Suomi\nvapautensa? Varovaisuudesta hän ei vielä tahtonut määritellä\nkantaansa, täytyi odottaa tapahtumien kehitystä. Siitä hän nyt tahtoi\nkeskustella kirkolla Terrabonan paroonin, vanhan sotaveikkonsa,\nkapteeni Arvellanderin ja muiden pitäjän herrojen kanssa. Hän ajoi\nohi saaristen rantojen, läpi metsien, kylien, ja jo vilahti valkea\nkirkko hänen uneksuvien kasvojensa eteen. Hevoset saivat vauhtia,\nikäänkuin ne olisivat tahtoneet näyttää komeuttaan kylän väelle.\nVaunut vyöryivät kievarin pihalle ja hevoset vietiin Ritoniemen omaan\nkirkkotalliin ja syöttöpaikkaan, jonka vierustalla oli puinen puomi\nrautarenkaineen. Naakat kirkuivat kirkontornissa, kun hän ketterästi\nastui maantieltä kirkon hautausmaan portista. Portin eteen vyöryi\nyhä uusia vaunuja, pitäjän herrasväkeä, joku ontuva ruotusotilas,\njoku kenraali kunniamerkkeineen, isäntiä ja renkejä, talonpoikia\nja torppareita lähikylistä. Ja tapulissa papinkellot alkoivat\nsoida. Rovasti Wallenberg oli tulossa. Tiellä tallusteli yksinään\nPaturi-poppamies ja väistyi tieltä ojaan, kun Terrabonan uudenaikaiset\nloistovaunut vierivät kirkkotiellä. Kuski karjaisi hänelle ja\nläimäytti pitkällä piiskallaan. Vaunujen samettisilla takaistuimilla\nistui parooni von Brinckenhjelm jäykkänä ja hänen vierellään hymyili\nlevollista, salaperäistä hymyään paroonitar Beata Birgitta. Edessä,\nkuskiin selin istuivat rinnakkain Sabine -- upeana, uhittelevana ja\ntietoisena valloittavasta kauneudestaan -- sekä velipuolet Bogislaus\nvon Brinckenhjelm, kadettipuvussaan ja Klaus af Braehn pukeutuneena\nvihreään jääkäritakkiin ja haukansulkaiseen huopahattuun sekä\nruskeihin nyörikenkiin. Vaiti ja vakavina kaikki astuivat vaunuista,\nja hovijunkkari tarjosi kätensä Beata Birgittalle ja talutti hänet\nalas vaunujen jalkalaudalta. Paroonitar nyökäytti hänelle ja tarttui\ntavanomaisesti miehensä käsivarteen. Mutta kääntyen uusiin tulijoihin\nhovijunkkari huudahti:\n\n-- Siinä te olettekin, sinä armahin sisarentyttäreni Camilla Bölja\nja te, armollinen mademoiselle Majda Ragvaldintytär Barkstén! Mitä\nPorvooseen kuuluu? Miten poeta magnus jaksaa?\n\nMamselli Majda ei vastannut, hymyili vain salaperäisesti ja hänen\nruskeat silmäteränsä välähtivät. Camilla Bölja huudahti iloisesti:\n\n-- Hyvää päivää, grand oncle! Saanen esittää. Terveisiä Turusta ja\nHelsingistä, kaikki pakenevat nyt maaseudulle, ja niin päätin minäkin\näkkiä lähteä. Voi tätä hirveätä sotaa! Päivää, herra parooni. Ja tässä\non ystävättäreni Majda Barkstén, kyllä nyt saatte iloista seuraa\nikävään arkielämäänne!\n\nHovijunkkari suuteli manselli Barksténia kädelle ja lasketti jonkin\nkaksimielisen, ranskalaisen sukkeluuden. Neidit astuivat vaunuista,\njotka oli lähetetty Hämeenlinnaan saakka heitä noutamaan. -- Terveisiä\nkuvernööri, kreivi von Rebenhausilta ja kaikilta tutuilta, Camilla\nlisäsi.\n\n-- Merci, ma chère, hovijunkkari sanoi ja kumarsi keveästi. Hän\nliikkui ketterästi ja ehti sanoa kohteliaisuuksia kaikille tuttaville,\ntaputti maalaiseukkoja olalle ja nyökäytti torppareillekin. Hänen\nvalpas silmänsä keksi äkkiä kievarin tienviitan alla ihmetohtorin,\nGabriel Gambergin, mietiskelijän ja vapaamuurarin, joka ajoi vanhoissa,\nyksinistuttavissa, notkuvissa jikikääseissään, vihreät silmälasit\nnenällä, sillä hän oli hyvin likinäköinen ja vaikutti hajamieliseltä.\n\n-- No terve, sinä suuren Esculapiuksen kuuluisa oppilas ja arvoisa\nmuurarimestari. Vieläkö sinä yhdellä ja samalla reseptillä parannut\nHämeenlinnan asukkaat ja koko läänin luulosairaat? Kylläpä sinä tuoksut\njodille ja kotitupakalle, mitäs siitä sanovat meidän hienot, kaukaiset\nsulottaremme?\n\nTohtori Gamberg mutisi:\n\n-- Aina sinä, Raten, liioittelet tapasi mukaan. Miten on rakastavan\nsydämesi laita, koetanko valtasuonta?\n\nNurkan takaa ilmestyivät pian muutkin, ratsumestari Rabe, joka harvoin\nkävi kirkossa, sekä hänen naapurinsa, talollinen Kärnä, mustahahmoinen,\nmustalaiselta vaikuttava, pitkä mies, ja jalan asteli vaunujen välitse,\ntuohikontti selässä vaatimattoman veikeänä Mathias verkonkutoja ja\nvirittäjä. Heidän ohitseen kiitivät metsästyskärryissä Kerstilän\nmolemmat pienet ja siroliikkeiset paroonit, napinlävessä kasvihuoneen\naikaisia kukkia. He olivat pukeutuneet ihan viimeisen muodin mukaan,\npäässä alaspäin kapeneva silkkihattu, vyötäisiltä tiivistetyt, polviin\nulottuvat mustat, silkkireunaiset liivitakit ja jalassa kiiltokengät.\nHeidän takanaan nuokkui hintelän hoikka kotiopettaja, guverneur René\nRivoir, jonka paroonien isä, entinen Tulan asetehtaan vuokraaja,\nkenraali af Renskjöld kerran oli tuonut venakkovaimonsa ja poikiensa\nranskankielen kotiopettajaksi Pariisista. Monsieur Rivoir oli\npitkä, normandilainen herrasmies, harmaa pitkä tukka oli takaa kuin\nviivoittimella tasaiseksi leikattu. Musta huopahattu, musta takki,\nmusta solmio, mustat, kapeat housut ja kengät. Mutta silti tämä vanhus\nvaikutti eloisalta ja hilpeältä.\n\nTepsutellen astelivat pikkuparoonit Sergei ja Saska jo kohden\nkirkonporttia, kun apulainen Tingerhana keikailevan hoippuvasti,\nkaikkia liehakoiden ja tervehtien riensi ohi hautaristien sakastin\novelle. Tukeva ja tohiseva rovasti oli jo saapunut.\n\nKapteeni Arvellander, Pamela-rouva ja tyttäret kerallaan oli\nkiiruhtanut omalla kalastusvenheellään soutaen kirkkorantaan.\nKapteeni asteli nyt sotilaallisen arvokkaana muiden jäljessä. Hän\nosasi heiluttaa ruumistaan tasapainoisesti, niin ettei ontumista heti\nhuomannut. Kunniaa tehden hän kulki pääovesta kirkkoon, kun urut\nhumahtivat alkusoittoon ja jumalanpalvelus alkoi.\n\nKirkon seinillä oli aatelisvaakunoita ja vanhoja haarniskojakin\nRuotsinvallan ajoilta, lehterin parvekkeen seinustalla pyhimyksen\nkuvia ja puinen Simeonin kuva kannatti saarnastuolia, jonka päällä\nseisoivat puiset, vihreiksi maalatut enkelit miekka kädessä ja kruunu\npäässä. Kirkon laivaholvissa oli kalkkiin maalattuja sinisenvihreitä\nkattomaalauksia, jotka esittivät helvettiä, taivasta ja viimeistä\ntuomiota.\n\nParooni Rurik von Brinckenhjehnin perhe istuutui melkein saarnastuolin\neteen sukupenkkiinsä ja vastapäiselle etupenkille, ihan lukkarin tuolin\neteen hovijunkkari oman vaakunakilpensä kohdalle. Apulainen Tingerhana\nmessukasukka yllään luki alttarilla päivän tekstin yksitoikkoisella,\nhonottavan laulavalla äänellä. Seurakuntalaisten päät taipuivat\nrukoukseen, mutta Terrabonan herra istui pystyssäpäin, hiukan\nivallisesti tarkastaen seurakuntaa ja alustalaisiaan. Hovijunkkari\ntyönsi käytävälle eukkoja, jotka pyrkivät hänen penkkiinsä, mutta\nnuoret neitoset vilkuilivat vilkkaina ympärilleen. Alttarintakaisesta\nkattolasiakkunasta siivilöityi himmeää valoa, kimalluttaen\nnaisten kaulakoristeita ja jalokivisormuksia, miesten miekkoja ja\nritarimerkkejä. Mathias von Quanten, vanha virittäjä, istui ovensuussa\nja torkkui, sillä hän oli noussut jo kolmelta kalastamaan. Useat\nmuutkin seurakuntalaiset torkahtivat pitkien matkojen ja päivätöiden\ntakia ja löivät päänsä penkinlautaan, jossa oli virsikirja ja tinainen,\npuumerkillä varustettu vahakynttilänpalka.\n\nKlaus af Braehm istui hiukan sivulla äitinsä vieressä ja oli\nhajamielinen. Hän muisteli kohtausta maantiellä, vanhaa virittäjää,\nsodanjulistusta, käyntiänsä kapteenin puustellissa. Hän oli vielä\nsieraimissaan tuntevinaan kangasvuokkojen tuoreen ja viileän tuoksun.\nSiitä hetkestä asti ei hän muuta ajatellutkaan kuin kapteenin nuorinta\ntytärtä, tämän neitseellistä suloutta ja ujoutta.\n\nHänen katseensa oli avonainen, hiukan surumielisen lempeä, kuten Beata\nBirgitta-rouvakin. Nenä hieno ja säännöllisen suora, kasvot soikeat,\notsa miettivän korkea, jonka takana asusti ajatuksen salattu voima\nja mielenjalous. Tumman tukan silkille vivahtavat kiehkurat kulkivat\nkaaressa takaraivolle suipentuen niskassa kärjeksi. Hän oli kuin\nitse hiljaisuus myrskyn edellä. Hänen olemuksessaan ei ollut sitä\nkarsasta kylmyyttä ja ylimielisyyttä, mikä oli ominaista paroonille ja\nBogislaukselle. Kädet olivat sinijuovaiset ja levottomat, niitä koristi\nharvoin vaakunalla koristettu kantasormus, jonka hän olisi tahtonut\nvaihtaa kihlasormukseen.\n\nNyt kun mamselli Bendla istui siinä kirkonpenkillä isänsä vieressä,\ntuntui Klausta ikäänkuin koko kirkko olisi kirkastunut neitosen\nkaihoisissa katseissa. Klaun mieli ailahti keväisen keveäksi ja\nsamalla tunteellisen tuskaiseksi, eikä hän voinut siirtää ihailevaa\nkatsettaan neitosen kirsikkahuulista, puhtaalta otsalta ja valkealta\nkaulalta, jossa riippui äidin antama rippilahja, pieni hopeinen risti\nhopeaketjuineen. Hän olisi tahtonut kuiskata hänen pieneen korvaansa,\nkuinka äärettömän rakkaaksi mamselli jo oli käynyt hänen miehiselle\nmielelleen, ja hän mietti keinoja, miten hän saisi tilaisuuden tavata\ntyttöä. Siksi hän ei seurannut rovastin saarnaa kyllin tarkasti, vaan\nolisi toivonut, että rovasti olisi nyt heille molemmille puhunut\nrakkauden korkeasta veisusta. -- Hetken hän katseli myös ystäväänsä,\npappilan Justusta, joka istui papin penkissä ja tutki seinämaalauksia,\nja huomasi, että Justuskin usein katseli Bendlan siskoa Rosalieta,\njonka kullalle hohtava tukka ikäänkuin liekehti kirkon akkunan kautta\nvirtaavassa valossa. Mutta Rosalie istui jäykkänä kuten kapteenikin,\nikäänkuin hän ei olisi huomannut Justuksen veitikkamaista kasvojen\nilmettä. Rosalie ikäänkuin uhitteli ja teeskenteli kylmyyttä, vaikka\nhän kyllä oli mielissään nuoren teinin huomaavaisuudesta. Sillä hän\npelkäsi, että isä olisi sen huomannut ja pitänyt sitä sopimattomana,\nkirkkokansan istuessa hiljaa ja hartaana vanhassa, valoisassa kirkossa.\n\nKun kookas ja jykevä rovasti astui saarnastuoliin, kävi kirkossa kuin\nhumahdus. Hänen jylisevä äänensä sai kuivakiskoisimmatkin kuuntelemaan\nhänen saarnaansa, jonka aihe oli otettu Makkabealaisten kirjasta. Hän\nei nyt puhunut rahvaan ja yleisön turmeluksesta, vaan sielun sodasta\nja jumalan rauhasta, koska Jumala kulloinkin ja aikanaan tuo ihmisten\nsyntien vuoksi sodan maan päälle muuttaen sen palavan pensaan vitsaksi,\njoka kurittaa ja kasvattaa. Kapteeni Arvellander kuunteli hartaasti\nsaarnaa, nuoret kartanon mamsellit kuiskuttelivat jotakin keskenään\nja vilkuilivat nuorten aatelisten kadettien, ylioppilaiden, pappilan\npoikien ja käräjäkirjurien puoleen. Hovijunkkari katseli salavihkaa\nBeata Birgitta rouvaa, joka oli vaipunut jonkinlaiseen hartauden\nhorrostilaan. Ja hovijunkkari katseli akkunamaalauksien hentoja\nenkelihahmoja, sulki silmänsä ja huokasi.\n\nSaarnan ukkosenenteistä, raskasta ilmanpainetta eivät kestäneet kirkon\ntakapenkillä istuvat juomarit, pelurit ja pilkkaajat, vaan salaa\nhiipien he poistuivat kirkonpihalle tupakoimaan tai koikkelehtivat\nkievarin porstuakamariin kannuja kallistamaan. Rovasti huomasi tämän ja\nalkoi rykiä. Hän tarkasteli hetken tuumivasti seurakuntaa, kiihtyi ja\nalkoi lukea saarnaansa:\n\n-- Te öykkärit ja niskurit, te kuurot ja kylmäkiskoiset! Minä olen\npalava pensas, minä olen huutavan ääni korvessa. Minä huudan, mutta\nte nukutte, minä siunaan hiljaisimman rukouksen, te kolkutatte\npenkkilautaa ja ovia. Te pitäjän korskeat ja ylpeät, te piiskurit\nja pilkkaajat, te ajatte komeilla vaunuilla kirkolle, mutta te ette\naja tulisilla vaunuilla taivaaseen. Nyt on sota sekä sorto, kauhu\nja kuoleman pelko, kaupunkeja poltetaan, koteja tuhotaan. Taivas\nsyöksee tulta ja tulikiveä, vesi paisuu yli äyräitten ja hukuttaa\nmaan. Syntiinlankeemus ja vedenpaisumus vyöryvät ylitsemme, mutta te\ntorkutte kuolon unessa, ettekä tunne iltaa, jolloin hetkenne lyö, ette\naavista tuomionne päivää, joka täyttyvä on, Herra tulee tutkimaan niin\neläviä kuin kuolleita, syntyviä ja ylösnousseita. Tehkää parannus, kun\nvielä aika on, kääntykää Sodoman ja Gomorran tieltä ja paetkaa pyhille\nvuorille. Sillä sanassa sanotaan: \"Kaikki liha hukkuu, joka maan päällä\nmatelee, linnut, karja, pedot, ja kaikki, jotka maan päällä liikkuvat\nja kaikki ihmiset.\"\n\nRovasti taukosi hetkeksi. Päät nousivat, kansa kavahti kuin\nseisaalleen, sillä voimallinen oli tänään Herran soturin saarna.\nHovijunkkarikin oli aivan järkyttynyt, asetti kätensä ristiin ja\nrukoili. Ja rovasti jatkoi: \"Ja vedet seisovat valtiaina maan päällä.\nMutta, sanoo Herra, minun kaareni olen minä pannut pilviin: sen pitää\noleman liiton merkki, minun ja maan välillä. -- Liiton merkki on\ntemppelin pyhimmässä, sitä eivät kaikki saa katsoa, ja ken siihen\nkoskettaa, sen kuolemalla kuoleman pitää. Totisesti, totisesti,\nheretkää ennenkuin se myöhäistä on. -- Miksi te taas häiritsette,\navaatte ja suljette kirkon ovea, näin te suljette taivaaseen johtavan\nsielunne oven ja päästätte sinne huonoa seuraa! Pysykää paikoillanne,\nsillä tuomion pasuuna soi nyt ylitsenne kuin hirmumyrsky ja sodan\njulkea jylinä, oi, Herra Zebaot, varjele ja suojele meitä, amen!\"\n\nParooni kävi levottomaksi, sillä hänen piti tavata Seth Skriivaria\nkievarissa. Kuin uhalla hän nousi pystyyn, juuri kun rovasti\nkatsahti häneen tulta leimuavin silmin. Parooni avasi melkein\nmielenosoituksellisesti kirkonpenkin oven ja astui käytävälle. Parooni\nBrinckenhjelm lähti kirkosta kesken saarnan, mutta muut suvun jäsenet\njäivät paikoilleen. Silloin rovasti kohotti katseensa kattoon, korotti\näänensä ja kätensä ja singoitti sanansa:\n\n-- \"Ken Herran huoneesta lähtee kesken saarnan, hän kulkee suoraan\nhelvettiin.\"\n\nKoko seurakunta hätkähti, mutta tyyntyi, kun loppuvirsi kaikui\nholvissa, vierien avonaisesta ovesta Pyhäjärven pintaa pitkin.\nKirkonkellot alkoivat soida. Väki lähti tömistellen kirkonmäelle.\n\nKivalteri Seth Skriivarikin oli pistäytynyt kirkkoon ovipilarin\nvarjoon. Ei hän sitä tehnyt saadakseen sielulleen mielenylennystä,\nvaan etsiäkseen rovastin saarnasta jotakin lainvastaista ja\nkorkeata valtiovaltaa vastaan sotivaa. Niin todella, sotivaa, hän\najatteli hiukan itseivallisesti ja sekaantui kirkkokansan joukkoon,\nkuunnellakseen ja urkkiakseen ihmisten puheita.\n\nHän odotti Terrabonan paroonia.\n\n\n\n\nIV\n\n\nTarina kertoo, että Pyhäjärveen oli upotettu vanha Ruotsin vallan\naikainen kirkonkello. Se oli vuosisadat kutsunut pitäjäläisiä\njumalansanaa kuulemaan niin rauhan kuin sodankin aikoina. Kerrotaan,\nettä se sodan aikana kaikui aina kumeammin ja kammottavammin, mutta\nrauhan aikana sen malmiset kieliläpät löivät leppeästi ja levollisesti.\nSiinä oli vaskipiirroksin kellon kylkeen juotettu lause: \"Jollei Herra\nhuonetta rakenna, niin rakentajat turhaan työtä tekevät. Gloria Deo\nin excelsis\". Suomen sodan aikana seurakuntalaiset olivat kiskoneet\nkellon tapulista ja jääteleillä upottaneet sen keskelle Pyhäjärveä.\nJoskus sunnuntaisin saattoi joku harras kalastaja kuulla sen kuminan\njärven pohjasta. Jonkinlaista helinää saattoi kuulla selvällä säällä.\nKalkutteliko joku ilokseen leikkivä hilleri kivillä kellon kylkeä, vai\noliko joku syvälle luotaava uppikivi sattunut sen kylkeen?\n\nSiitä kellonsoitosta kuiskuteltiin kirkonmäelläkin. Mathias virittäjä\noli sen kuullut, Paturi oli sen kuullut taikoja tehdessään Kiian\nvuorella, lappalaisten entisellä pyhällä vuorella. Ratsumestari\nja Kärnä kohmelopäissään väittivät, että itse paholainen\nrikkiömässä pullossa tanssi kellon kranssilla. Ja hurskas kapteeni\nArvellander, jumalan mies ja soturi, hän kertoi sen kuulleensa\nkalamatkoillaan, arveli sen ennustavan sotaa, oli siitä kertonut\nrovasti Wallenbergillekin. Tämä väitti sen taikauskoksi, tai oli se\nkellonsoittoa ihmisten pahoissa omissatunnoissa. Sillä suuria asioita\ntapahtui aina ihmeiden edellä. Mutta Seth Skriivari selitti sen\nhuminaksi ihmisten omissa korvissa, jotka eivät olleet lainkuuliaisia\nesivallalle ja keisarille.\n\nSeth Skriivari oli rientänyt Syrjäkankaan vanhaan kievariin, jossa\npitäjäläisten piti kokoontua vanhassa, isossa, mutta matalassa\nkäräjäsalissa. Hän meni väentuvan puolelle ja tilasi emännältä\nolutta porstuankamariin. Hän kohtasi kievarin lasikuistilla parooni\nBrinckenhjelinin omaisineen, jotka kirkkomatkan jälkeen aikoivat\nsiellä lepäillä ennen kotiinpaluuta. Skriivari kuiskutti jotakin\nparoonin korvaan ja tämä lensi kasvoiltaan tulipunaiseksi. Tarkoittiko\nrovasti sanoillaan häntä, Terrabonan valtaherraa ja patroonaa?\nParoonin ja rovastin välillä oli ennenkin ollut riitaa eräästä\npappilan ulkotilasta, lampuotitilasta, mikä ennen oli kuulunut\nTerrabonan alueeseen, mutta oli yhdistetty jonkin kirkkolain säännön\nmukaisesti pappilan piiriin. Skriivari toivoi saavansa runsaan palkkion\nkäräjäjutuista ja aikoi salassa nostaa syytteen hämäräperäisestä\nomistusoikeudesta. Paroonin ja rovastin välit olivat muutenkin kireät,\nusein karjat olivat rikkoneet raja-aidan ja sotkeneet laitumia ja\nkymmenysverot sai pappi usein periä, sillä parooni viivytteli niiden\nmaksamista. Parooni haastoi vain tahallaan riitaa saadakseen aikansa\nkulumaan yksitoikkoisessa maalaiselämässä, kun ei ollut markkinoita,\njoulukeinuja tai metsästysretkiä, ja hän matkusti usein Turkuun, jossa\nhänen äitinsä veli Herkepaeus oli hovioikeuden presidenttinä. -- Niin,\nparooni oli kiivaudessaan punastunut, mutta tyyntyi, kun hovijunkkari\nselitti, että rovasti oli sanoillaan tarkoittanut seurakuntalaisia\nyleensä. Aatelismiehenä ei paroonin kannattanut kiistellä\nyksinkertaisen maalaispapin kanssa, joka kuului alempaan rotuun ja\nsäätyyn.\n\nParooni von Brinckenhjelm oli vihan vimmoissaan seistessään\ntaas kirkonmäellä ja muisteli papin nuhdesaarnaa. Hän päätti\nsopivassa tilaisuudessa nujertaa uppiniskaisen papin vastustuksen,\nei voimasanoilla vaan teoilla. Parooni lähti pian seurueineen\nkotimatkalle eikä suostunut hovijunkkarin kehoitukseen käymään\nRitoniemessä, koska rovasti ja Tingerhana oli sinne kutsuttu.\nVanhassa käräjätalon kulmahuoneessa sitten Seth Skriivari,\nratsumestari Rabe ja Kärna jo hörppivät väkiolutta sillä aikaa kun\nsalissa keskusteltiin pakolaisten majoituksesta, avun keräämisestä\nenglantilaisten sotalaivojen aiheuttamien tuhojen torjumiseksi ja\nkodittomiksi jääneiden rantakaupunkilaisten vaatetuksesta. Seth\nSkriivari ilmoitti juomaveikoilleen, että parooni aikoi perustaa\noman kotiviinanpolttotehtaan ihan rovastin kiusaksi, koska hän tiesi\nrovastin vastustavan kotipolttoa ja viinanpolttoa yleensä, mikä turmeli\nkirkkokansan niin ruumiin kuin sielunkin. Rovasti ajoi muka Jumalan\nja parooni paholaisen asiaa, ja Seth Skriivari toivoi pikkupirun\nverkollaan vetävänsä hyvän raha-apajan. Hän höristeli korviaan ja\ntirkisti avaimenreiästä, mutta ei siitä intoilustaan mitään hyötynyt,\nsillä pitäjän herrat ja talolliset olivat varovaisia puheissaan, ja\nkokous päättyi lyhyeen.\n\nBrinckenhjelmiläiset istuivat kotimatkalla loistovaunuissaan nyrpeinä\nja mykkinä. Paroonin mieli oli vieläkin kuohuksissa, mutta hän salasi\nsen kylmän kuoren alle. Papin jykevä hahmo, tultaleiskuva silmä ja\nkokoon puristettu nyrkki vaikuttivat häneen nyt, jälkeenpäin ajatellen,\nmauttomilta ja raaoilta. Saattoihan hän, paroonikin vihanpuuskassaan\nolla raaka alustalaisilleen, käyttipä joskus ratsupiiskaakin, kun\ntorppari humalaisena tuli tekemään tiliä päivätöistään. Mutta muuten\nhän oli ylhäisen hillitty tai halveksivan pilkallinen ollessaan\nhienossa seurassa. Paroonin paha tuuli tarttui muihinkin. Bogislaus,\njoka oli perinyt isänsä ylpeän luonteen, olisi mielellään lähtenyt\nRitoniemeen, sillä kirkolla hän oli ehtinyt vain kumarrella ja\nkätellä iloisia kaupungin neitejä. Camilla Böljan säteilevät silmät\nja sähköittävät sanat olivat hurmanneet hänet äkkiä kuten Majda\nRagvaldintyttären vapaa ja vallaton olemus. Hän vertaili heitä\ntoisiinsa, jopa kapteenin tyttäreen Rosaliehinkin. Hänen mielensä\nhäilyi aina toisesta tunteesta toiseen eikä hän voinut tuntea syvästi;\nhänen ihastuksensa kesti usein vain hetken, siirtyäkseen taas toiseen\nmieltymykseen. Sillä hän tunsi itsessään aina jotakin epävakaista\nensi kohtaamisen jälkeen. Hurmaus muuttui jälkeenpäin arvostelevaksi\nja harkitsevaksi. Jalosukuinen mamseli Camilla Bölja, joka omisti\nsukutilan Ruissalon seuduilla, oli vanhaa aatelissukua, rikas ja\nrepäisevän iloinen, mutta kevyt luonne. Hän matkusteli usein paikasta\ntoiseen ja sukulaisten luota toisten luo, kuten Majda Barkstén, joka\nihaili suurmiehiä ja suurtekoja, halveksi pelkureita ja pikkumaisia\nihmisiä, leikki ja leksotteli älyllisesti tasavertaisena miesten\nkanssa, valloitushaluisena, antautumatta koskaan kokonaan kenellekään.\n\nKlaus istui vaunuissa vastapäätä äitiään ja katseli ohitse vilahtavia\nmaisemia. Hän huomasi kirkossa paroonin järkytyksen ja odotti henkistä\nräjähdystä. Klautakin painosti isäpuolen jäykkyys. Mielellään\nhänkin olisi lähtenyt Ritoniemeen, kun tiesi siellä voivansa tavata\nnuorinta kapteenin tytärtä, jolle hän kirkolla oli ehtinyt sanoa\nvain pari sanaa, kun kaikki jo astuivat kirkkoon. Hän muisteli vielä\nlämmintä kättä, mikä luottavan pehmeästi oli levännyt hänen sormiensa\nvälissä väristen. Muisti hienot kaulasuonet, veikeän kirsikkasuun ja\nsinivuokonsiniset silmät, jotka säteillen kohtasivat arasti hänen\noman katseensa. -- Beata Birgitta-rouva koetti väkinäisesti hymyillen\nsiirtyä vaunujen nurkkaan, etääntyen hiljaa miehensä sivulta uneksimaan\nomaa salaista henkielämää. Hän tunsi, että kylmäkiskoisuuden kuilu\nheidän välillään yhä laajeni ja syveni. Kuin yhteisestä suostumuksesta\nkaikki vaikenivat, eikä aina utelias Sabinekaan enää kysellyt Bogilta\nsotakuulumisia, vaan jähmettyi hänkin ylhäisen välinpitämättömään ja\nteeskenneltyyn olotilaan, josta hän, kuten muutkin heräsivät vasta,\nkun Terrabonan valkoinen, pilariruukuilla koristettu, tasakattoinen\npääty vilahti esiin kartanon laajan puiston takaa ja vaunut pysähtyivät\npääportaiden eteen.\n\nHovijunkkari oli pappilassa käytyään käskenyt ajaa vaunut esille.\nHän oli kutsunut papin perheen, Justus-kimnasistin ja pastorin\nkirkkokahville Ritoniemeen. Tällaisilla retkillä hovijunkkari aina\ntahtoi määrätä kunkin paikan vaunuissa. Juhlallisella hovimiehen\näänellä hän julisti:\n\n-- Armollinen mamselli Majda Barkstén, te istutte tänne takaistuimelle,\nminua vastapäätä, niin voitte paremmin nähdä minun tilukseni. Voitte\nkertoa meille Helsingin ja Porvoon uutisia.\n\n-- Armollinen herra hovijunkkari, mamselli Barkstén sanoi veikeästi,\nolette aina kohtelias naisille. Miksi ette ole jo kosinut? Olette muka\nnaisvihaaja.\n\n-- Minäkö? Niin, minä etsin ja kartan naisseuraa.\n\n-- Kokemuksestako?\n\n-- En, vaan tottumuksesta. Oletteko lukenut Anakreonin runoja?\n\n-- En ole niin korkeasti oppinut kuin herra hovijunkkari. Oliko\nAnakreon Kreikan sotapäällikkö vai valtiomies kuten Perikles?\n\n-- Ei kumpaakaan. Mutta varmasti naisten ja naisten oikkujen oikea\ntuntija. Hän on kerran kirjoittanut: \"L'amare é difficile, ma il non\namare é anche difficile\".\n\n-- Onko se latinaa vai kreikkaa? mamselli Barkstén sanoi teeskennellen\ntyhmyyttä. Herra hovijunkkari taitaa osata monta kymmentä kieltä.\n\n-- Se on italialainen käännös Anakreonin runosta ja merkitsee:\n\"Vaikeata on rakastaa, mutta vaikeampaa on olla rakastamatta\".\n\n-- Se oli sukkelasti sanottu. Olisin tahtonut tuntea sen miehen.\n\n-- Varmaan teistä, neiti, olisi tullut Perikleen ystävätär tai\nrakastajatar, hovijunkkari letkautti.\n\n-- Minä olisin tahtonut olla Kleopatra ja vetää nenästä Rooman\nkeisareita.\n\nCamilla Bölja remahti iloiseen nauruun.\n\n-- Kylläpä sinä osaat. Onhan täällä Pyhäjärvelläkin keisareita ja\nkeikareita.\n\n-- Niin, rakas sisarenitytär Camilla, saat istua mamsellin viereen,\nniin että minä voin pitää teitä silmällä. Ja nyt me ajamme. Hoi, Gulja,\nnukutko sinä, pakana, kuten eukot äsken kirkossa. Niin, niin, unessa ei\ntaida tehdä syntiä.\n\n-- Siis pitäisi aina nukkua papin mieliksi, Majda sanoi.\n\n-- Ehkä valveilla ollen livahtaa ajatuksiimme aina jotakin sopimatonta,\njota emme saa emmekä voi ilmaista. Talleyrand sanoi, että kieli on\nluotu peittämään ajatuksiamme, hovijunkkari selitti.\n\nMajda mamselli huudahti mairittelevasti:\n\n-- Teistä, herra hovijunkkari, olisi pitänyt tulla ministeri. Minä\nihailen miestä, joka uskaltaa puhua totta.\n\nHovijunkkari lisäsi: Totuus ei saa yösijaa maan päällä. Totuuden\npuhuminen on turhaa, sillä siten vain loukkaamme kanssaihmisiämme. Jos\npuhuisimme, mitä toisistamme ajattelemme, ei meillä olisi ystäviä.\n\n-- Pitää siis teeskennellä, Majda keskeytti.\n\n-- No sitä, te naiset, kyllä osaatte tehdä. Voitte olla vihaavinanne,\nvaikka rakastatte ja päinvastoin. Hovijunkkari katsoi taakseen ja\nhuudahti Arvellanderin perheelle, joka kestikievarin hevosella\nhovijunkkarin kustannuksella ajoi jälessä.\n\n-- Ja te, mamselli Rosalie, minun kiltti klaverinsoittajani, te voitte\nistua minun vierelläni, ja mahtuu tänne Bendlakin.\n\n-- Hoi, Einarius Edvardius Arvellander! Sallitko sen?\n\nBendla esteli: Eihän toki, herra hovijunkkari!\n\n-- Ei esteitä, kun minä käsken, täytyy totella. Teillä ei ole noilla\nrakkarikärryillä tarpeeksi tilaa ja kapteeninrouva on ruvennut\nlisäämään leveyttään.\n\n-- Kuten tahdotte, hovijunkkarisetä!\n\nCamilla Bölja huomautti: Mutta mitä siitä sanoo Terrabonan nuori\nKlaus-herra? Sillä olen kuullut, että hän käy toisinaan kapteenin\npuustellissa.\n\nOnneksi ei Bendla kuullut sutkausta, vaan riensi vaunujen luo.\n\n-- Ja hoi, sinä Gabriel Gamberg, pitele kiinni jikikääsien nojapuista,\nmuuten putoat äkkijyrkänteessä rattailta Kiianvuoren kuiluun. Ja itse\nKiian ukko nielee sinut, vanhan kuoleman apostolin nahkoineen, kuten\npotilaasi ovat saaneet niellä sinun katkeria pillereitäsi. Eikä sinusta\nsitten enää ole sakin tai biljardin pelaajaksi, sillä Arvellander on\nhuono vastapelaaja, vaikka ei hänellä olekaan vihreitä silmälaseja\nkolmen korpin lepopuullaan.\n\n-- Älä ole taas nenäkäs, junkkari, pysy hiukan aisoissa, muuten en\nparanna vanhaa luuvaloasi.\n\n-- Siitäkö sinä tulit tänne puhumaan. Sinulla on koiran virka ja\nvillat! Voin kirjoittaa ystävälleni Hämeen kuvernöörille, että hän vie\nsinulta viran.\n\nGamberg vastasi: Etkö sinä tiedä, että jos minä kirjoitan pari riviä\napteekkiin, niin minä vien sinulta hengen?\n\n-- Minä voin hypätä kuskipukille, Rosalie huudahti.\n\n-- Ei, ei, veisteli hovijunkkari, Gulja on meistä kaikista kaikkein\nkorkeimmassa asemassa ja lihavin! Kuulitko, mordva, mutta älä siitä\nsyystä rupea rehentelemään.\n\n-- Kuulehan, Camilla, Majda mamselli sanoi. Eikö Terrabonan nuori\nparooni ollut kovin sööti ja stiilinen, oikein comme il faut.\n\n-- Sabine paroonitar oli hyvin chic, Camilla huomautti.\n\n-- Kyllä hän on chic, mutta hiukan yksinkertaisen näköinen,\nitsetietoinen kuten kauniit naiset yleensä.\n\nCamilla Bölja kävi hiukan hämilleen ja sanoi vältellen: Erinomainen\ntanssikavaljeeri, kohtelias kuin englantilainen.\n\n-- Ja yhtä jäykkä, mutta pehmeämpi kuin vanha parooni, joka on kovempaa\nlaatua.\n\nSamassa kuului ahteen alta huutoa ja piiskan sivalluksia. Täyttä\nlaukkaa ajoi mäkeä ylös Kärnän, mustalaisilta ostettu, laiha hevonen.\nRattailla istuivat hoippuen Kalle Kärnä ja Seth Skriivari, rattaiden\npohjalla kasa olutpulloja ja viinalekkeri. He olivat lähteneet ajamaan\nhovijunkkarin vaunujen jälessä ja jättäneet ratsumestarin nukkumaan\nkievarin kulmahuoneeseen. Hovijunkkari huomasi miesten tulon. Vihasta\npunaisena hän huusi kuskille: \"seis!\" ja ärjäisi:\n\n-- Senkin vietävät, miksi rääkkäätte vanhaa hevosta!\n\n-- Vanha sinä itse olet, Kärnä soperteli, mitä sinulla on tekemistä\nminun hevoseni kanssa.\n\n-- Roikale! Onpa niinkin, hovijunkkari ärähti. Tämä on minun lääniäni\nja täällä määrään minä. Kuinka sinä noin voit rääkätä luontokappaletta.\nSinut pitäisi panna aisoihin vetämään kuormaa.\n\nKärna ohjasi hevosen tien oheen ja vaunut siirtyivät hiukan syrjään.\nPian Kärna ja Skriivari katosivat tien mukaan.\n\nVaunut vyöryivät edelleen. Hetken istuivat vaunuissaolijat vaiti kuin\nei mitään olisi tapahtunut. Eihän juopuneiden kanssa kannattanut\nkinastella. Johdattaakseen keskustelun entisille raiteille neiti\nBarkstén virkkoi:\n\n-- Huomasitteko, tytöt, kuinka Terrabonan herra suuttui kirkossa.\nTarkoittikohan rovasti sanoillaan paroonia?\n\nCamilla Bölja lisäsi: Mutta sehän oli skandaali!\n\n-- Skandaali, Majda mutisi. Minä pidän skandaaleista. Ehkä setä\nWallenberg oli hiukan liian ankara.\n\n-- Olisi voinut paremmin valita sanojaan. Mon frère baron siitä minulle\nhuomautti kievarissa, hovijunkkari sanoi, mutta minä selitin hänelle,\nettä lähtihän kirkosta muitakin oviloikkareita. Ja rovastille minä\nselitin, että kirkossa oli tukahuttava ilma.\n\n-- Miehet lähtivät kai tupakoimaan, Majda huomautti.\n\nHovijunkkari selitti: Parooni ja rovasti ovat aina sotajalalla näin\nsodankin aikana, kinastelevat raja-aidoista, tekevät tikuista asioita\nja riitelevät ulkotiloista, riitelevät kuten minä ja kapteenikin.\n\n-- Se kuuluu hiukan kuin sotilasammattiin ja reklamentteihin. Mutta me\nsovimme jälkeenpäin, kapteeni sanoi kujeellisen virallisesti.\n\n-- Kuulitko, Arvellander, mitä minä sanoin? hovijunkkari huusi. Herra\nkorpraali!\n\n-- Niin herra kenraali! Niinkuin Konow ja hänen korpraalinsa, kapteeni\nmyhäili, et sinä, veliseni, ole Konowin kaltainen.\n\n-- Se riita lienee Johan Ludvigin keksintöä. Sota ja runous ne ovat\nkaksi eri asiaa.\n\nBendla uskalsi nyt mamselli Barksténilta kysyä: Olethan jo lukenut\nVänrikki Stoolin uusia tarinoita?\n\n-- Minä olen kuullut Runebergin niitä itse lausuvan.\n\n-- Oi, kuinka te olette onnellinen, Bendla sanoi.\n\n-- Niin, olisin minä onnellinen, mutta Runebergissa on yksi vika.\n\nCamilla Bölja virnaili: -- Se, että hän on naimisissa.\n\nInnosta palavin silmin mamselli Barkstén hehkeentyi huudahtamaan:\n\n-- Oi, kuinka minä häntä ihailen, hän on suuri niin ihmisenä kuin\nrunoilijanakin.\n\nBendla kuiskutti Camilla Böljan korvaan:\n\n-- Nuori Klaus herra on minulle lukenut Heinen runoja.\n\nMamselli Barkstén kuuli sen kuiskauksen ja sanoi ivallisesti: Buch\nder Lieder? Rakkauden ruikuttaja! Aina se mies itkee säkeittensä\nääressä. \"Ich muss weinen bitterlich.\" -- Ei, ei, hän ei ole mies kuten\nRuneberg, mestari ja miesten mies.\n\nBendla uteli: Kirjoittaakohan Runeberg tästäkin sodasta.\n\n-- Eipä taida, neiti Barkstén sanoi. Zachris Topelius on kirjoittanut\nrunon \"Ensimmäinen veripisara\". Se on herättänyt tavatonta huomiota.\nSitä luetaan kaikkialla, siinä hän käy englantilaisten merirosvojen\nkimppuun. Toiset kehuvat, toiset moittivat sitä. Se on skandaali.\n\n-- Skandaali, ihmetteli Bendla, joka ei ymmärtänyt puheesta mitään.\n\n-- Niinpä niin, mamselli Barkstén jatkoi, toiset syyttävät Topeliusta\nvenäläisten hännystelijäksi. Toiset taas arvelevat, että Suomi voi nyt\nirtaantua Venäjästä, jos ranskalaiset astuvat maihin ja lyövät rannikon\nheikon ruotu- ja ratsuväen.\n\n-- Minä ihailen niin ranskalaisia, Bendla Arvellander huudahti.\n\n-- Kyllä huomaa, että olet vanhan Anjalan liittolaisen tytär, naljaili\nvon Raten. Mutta minä luulen, että veli Topelius on syytön moitteisiin,\nyrittää vain puolustaa omaa maataan vihollista vastaan, olkoon se kuka\ntahansa.\n\n-- Minä luulen, että hän kerran itsekin katuu tätä runotekoaan, kuten\nennenkin Almqvistia tuomitessaan, Majda mamselli sanoi.\n\n-- Miten niin, Bölja neiti kysyi.\n\n-- Almqvist, jota Runeberg ihaili, oli tehnyt vekselinväärennyksen.\nTopelius tuli Runebergin luo ja sanoi ihmetellen:\n\n-- Tiedätkö, mitä Almqvist on tehnyt?\n\n-- Kyllä tiedän, vastasi veljemme Johan Ludvig.\n\n-- Minä olen kääntänyt hänen kuvansa kasvot seinään päin, Topelius\nsanoi.\n\n-- Niin minäkin ensin tein, mutta käänsin taas kuvan ennalleen.\n\n-- Nyt pitäisi päästä irti Venäjästä, nyt on siihen sopiva tilaisuus,\nMajda innostuneesti sanoi.\n\n-- Hm, täytyy olla hiukan varovainen nykyään, hovijunkkari neuvoi,\ntäytyy tietää, mitä puhuu, mutta ei saa puhua kaikkea, mitä tietää.\n\nRosalie virkkoi: -- Maassa kuuluu olevan urkkijoita.\n\n-- Hoi, Gulja, kuuletko sinä mitään?\n\nKuski heilutti riikinkukonhöyheniään ja mumisi jotakin partaansa.\n\n-- Gulja ei kuulla, ei puhua mitään.\n\n-- Gulja on mykkä kuin Napoleonin mamelukki. Aja, että päästään\nnopeammin kotiin!\n\nNeiti Barkstén jatkoi rohkeasti puhettaan:\n\n-- Emil von Quanten puuhaa jotakin in secreto Ruotsissa. Vaaditaan\nRuotsia yhtymään sotaan ja värväämään täällä väkeä venäläisiä vastaan,\nkehoitetaan vihollista astumaan maihin.\n\nMajda Barkstén keskeytti kiihtyneenä: Irti Venäjästä! Suomi on\npelastettava Venäjän jättiläissyleilystä. Tämä liitto on ollut\ninhoittava mesalliansi! Ettekö ole lukenut Quantenin lentokirjasta.\nPietari Särkilahden nimellä hän kirjoittaa.\n\n-- Majda mamselli, onko teillä niitä? Rosalie kuiskasi, näyttäisin\nniitä isälle.\n\nMajda Barkstén veti taskustaan hienon silkkipaperi jäljennöksen ja\nsujautti sen nopeasti Rosalien käteen. Mutta osaa olla vaiti! Ehkä\nPietari Särkilahti pian käy Suomessa.\n\n-- Valepukuisena? Rosalie tiedusteli.\n\n-- Niin.\n\n-- Serkkunsa luona, joka asuu ihan meidän naapurissamme. Hän käy\ntoisinaan virittämässä meidän klaveriamme.\n\nHovijunkkari lopetti keskustelun:\n\n-- Kylliksi olette jo jaaritelleet. Nainen vaietkoon seurakunnassa.\n\nHovijunkkari asetti sormen suulleen ja viittoi kuskille. Jäljessä\nkaukana ajoi tohtori Gamberg vanhoilla, kitisevillä jikikääseillään.\nIlakoiden ja ilveillen saavuttiin vihdoin Ritoniemen tilusten rajalle.\nYlämaille päästessä levittäytyi nyt metsänaukosta Pyhäjärvi koko\nlaajuudessaan ja luonnonihanuudessaan.\n\n\n\n\nV\n\n\nKun vaunut hovijunkkarin käskystä seisahtuivat korkealle mäelle\nhovijunkkari huudahti haltioituneena: -- Voilà! Hoi, Gulja, tässä\nseisautamme ja katselemme tätä ihanaa maisemaa.\n\n-- Katsokaa, eikö minun kotini ole kaunis! Katsokaa saaria, selkiä,\nsokkeloisia salmia! Katsokaa puistojen vanhoja lehmuksia, joissa olen\npoikana kiivennyt, katsokaa vanhaa myllyä, jonka siivet muistuttavat\nsudenkorentoa. Sitä muistelen aina, kun luen Cervantesin Don Quijotea.\nTuhannet tunteet, sadat siteet ja muistot kiinnittävät minut tähän\nmaahani, synnyinmaahani. Tahdon nostaa ja rakentaa. Ja äitini,\nvanha kreivitär kaivatti tekolammikon \"kreivittärenlammikon\", jossa\nulkomaiset sorsat ja hanhet pesivät. Tuonne harjulle laitan teitä,\nsaksankuusia, tammia, lehtimajoja, huvihuoneita ja telttasuojuksia.\nRakennan vuoren ylängölle näkötornin, josta näkee seitsemän kirkkoa\nja rinteille linnanraunion, samanlaisen kuin on rakentanut ystäväni\nkuvernööri Reinhold von Rebenhaus Hämeenlinnan kaupungin puistoon,\nkunhan saan häneltä piirustukset, jotka hän on tilannut Reininmaalta.\n\n-- Oi, kaunis on täällä luonto. Itse hyvä isä Jumala lienee ihastunut\ntähän ihmeelliseen luontoon sen kerran luodessaan. Täällä tahdon elää\nja kuolla!\n\nMiksi emme saa täällä rauhassa rakentaa, raataa ja rakastaa omaa\nvapauttamme. Hyvä poissa, paras koissa.\n\n-- Ja taas tuli runo, Rosalie veikeili, Korkeilan kapteenin tytär, joka\noli hiukan suorasukainen kuten isänsäkin.\n\nHovijunkkari vastasi vältellen: Minä olen vain harrastelija. Mutta\nsiinä on iloni. Vika on siinä, että harrastan hiukan kaikkea, mutta en\nmitään oikein perusteellisesti. Minä hyppään kuin kieliharakka toiselta\naidanseipäältä toiselle. -- Hovijunkkari nautti joskus siitä, että sai\nivata myös itseään, kun oli sutkauksillaan toisia suututtanut. Siten\nhän lievensi kompiensa kärjen.\n\nMajda Barkstén vastusteli:\n\n-- Setä on kovin vaatimaton. Setä on taituri ja taikuri, joka voi\nloihtia ihmeitä kuin tuhannen yön saduissa.\n\n-- Ilmalinnoja!\n\n-- Mikäkö hyöty? Mutta saavathan ihmiset iloa ja pitäjäläiset työtä. Ja\ntyö on ihmisen onni.\n\n-- Rahalla, kovalla rahalla minä niitä linnoja loihdin. Kolikossa on\nkotkan siivet ja siksi sen pitää lentää. Ja lopuksi ennen kuolemaani\nminä kai rakennan vuorelle Noakin arkin.\n\n-- Noakin arkinko! naurahti mamselli Camilla Bölja. Ennen sodan\nvedenpaisumusta ja maailman loppua.\n\n-- Mutta siltä varalta olen jo lahjoittanutkin pitäjälle sukuni kivisen\nholvihaudan, hovijunkkari jatkoi.\n\n-- Miksi eno sellaista puhuu? sanoi hieno maailmannainen, hiukan\nhuikenteleva, poloneesien ja menuettien kuningatar Camilla Bölja,\nRuissalon kartanon perijätär, jonka holhoojana hovijunkkari oli.\nIloitkaamme kuin päiväperhoset, korkeitten kukkien keskellä, jotka\nlakastuvat.\n\nHovijunkkari löi kaikki leikiksi:\n\n-- Edimus, bihimus, cras non sumus. -- Minulla on jo nälkä, eiköhän\nJacques ole kotona laittanut kahvipöytää valmiiksi, hovijunkkari\nsanoi, kun vaunut pysähtyivät taas Ritoniemen pääportaitten eteen.\nJa akkunassa minä olen näkevinäni rovastin perheen muhevat kasvot,\nhovijunkkari jatkoi. He ovat odottaneet meitä. Siellä on nuori Justus\nkimnasistikin. Ai, ai, Majda, älä vain pane pyörälle pojan päätä.\n\n-- Kyllä nyt kahvi ja kahvileivokset maistuvat, Rosalie sanoi vältellen.\n\n-- Vahinko, ettei nuori parooni, cavaliere servente tullut tänne,\nCamilla Bölja sanoi. Kyllä minä olisin pehmittänyt vanhan parooninkin\nkovan sydämen. Olisin tehnyt skandaalin, minua huvittaa aina\nasettaa kaikki asiat päälaelleen kuin tiimalasin saarnastuolin\nkirjalaudalla. Ja hauskaa olisi täällä ollut katsella papin ja paroonin\nhärkätaistelua. Olisin kuin Salome tanssinut heille espanjalaista\nkastanjettikarkeloa.\n\nJa Majda lisäsi: Ja minun olisi tehnyt mieleni kiusata ylpeän ja\nitserakkaan, korkeasti kunnioitetun Sabine-mademoisellen sappea ja\nsisua. Vieläkö hän kaipaa Tukholman hovitanssiaisia ja muistelee\nRuotsin prinssiä, jonka kanssa hän tanssi, tanssi vain yhden\npoloneesin. Kuningas on kuollut, eläköön kuningas!\n\nCamilla Bölja lisäsi: Mutta ovathan Brinckenhjelmit kuninkaallista\nsukua.\n\n-- Kuninkaallista sukua? Rosalie ihmetteli.\n\n-- Kerrotaan kyllä, että joku Brinckenhjelmien iso-isä olisi ollut\nAdolf Fredrikin äpäräpoika, sanoi pisteliäästi hovijunkkari. Kaunis\nkunnia! Brinckenhjelmien suku saa aateliskilvestään kiittää Venäjän\ntsaaria, mutta von Ratenin suku on peräisin Ruotsin korkeimmasta\naatelistosta. Korkeilan kapteenin mielestä minä olen vain hämäläiseen\nmaaperään istutettu, valinkaavaan valeltu preussilainen junkkari, hän\nkeskeytti, jottei häntä luultaisi sukuylpeäksi. Sitten hovijunkkari\njatkoi säyseästi: Mitäpä suvusta. Minun sukuni taitaa alkuaan olla\nkotoisin Saksan Pommerista.\n\n-- Pommeristako, niistä meille perunatkin tuotiin, Majda leksautti.\n\n-- Molempia tarvitaan, niin perunoita kuin aatelismiehiäkin,\nhovijunkkari arveli leikillisesti.\n\n-- Lopettakaamme jo sukututkimukset, sillä kaikki me lopulta\npolveudumme vanhasta Aatamista ja Eevasta, maailman ensimmäisestä\nviettelijättärestä.\n\n-- Ma foi! Minä vihaan naisia, älkää naurako, se on totta ja valhetta\nyht'aikaa. Olisinpa minä ollut Aatamina paratiisissa, niin minä olisin\nkieltänyt omenapuuviljelyksen.\n\nCamilla Bölja sanoi: Minä olisin Herran yrttitarhassa Eevana viljellyt\nviikunapuita kuten Noak viinipensaita.\n\n-- Ja koonnut viikunanlehtiä, hovijunkkari lisäsi.\n\n-- Mutta kas, pappilan herrasväki on jo täällä, koska nappularattaat\novat vajassa. Rovasti Wallenberg nyökäytti vierashuoneen akkunasta,\nhovijunkkari heilutti kättä ja tarjosi käsivartensa kapteenin rouvalle\nja johdatti koko seurueen vierashuoneeseen, joka oli kalustettu\nmahonkisella, jykevällä pöydällä ja korkeaselustaisilla tuoleilla.\nSivulla oli iso seinäkaappi, korkeat kirstut, seinällä iso soikea peili\nsiroine reunakoristuksineen sekä nurkassa piippuhylly, kolmihaaraisia,\nhopeaisia kynttilänjalkoja, tinatuoppeja ja tinaisia haarikoita joiden\nkansissa oli Ruotsin kuninkaiden korkokuvia. Nurkassa seisoi iso\nvihreäjuovainen kaakeliuuni, jonka yläosaa reunusti köynnöstä kantava\namoriinien joukko. Korkeiden, sirojen sivuovien välissä oli kellertävä,\nkultajuovainen klaveri. Katossa riippui iso kristallikruunu.\nIkkunapöydällä oli pieni kansitykki, joka laukaistiin aina silloin,\nkun kartanon naapureita kutsuttiin pitoihin. Hovijunkkari kumarsi ja\nsanoi määräävästi: -- Rovasti ja pastori Tingerhana istuvat minun\nmolemmille puolilleni. Niin, niin, Willem, älä muljauta silmiäsi, sinä\nolet sielujen ryöstäjä ja meidän hurmaava pastorimme naisten sydämien\nryöstäjä.\n\n-- No, enhän voi suuttua, vaikka vertaus oli sopimaton. Sinulla,\nhovijunkkari, on toisinaan kummallisia päähänpistoja ja vielä\nkummallisempia sanankäänteitä, kirkkoherra sanoi arvokkaan painavasti.\nLuehan raamattua tarkemmin.\n\n-- Kas, Herra pastorilla on aivan uudenuutukainen puku ja solmikengät,\nhovijunkkari jatkoi pilaansa kääntyen pastorin puoleen.\n\n-- Niin, puku on aivan uusinta muotia, tilattu Turusta.\n\n-- Niin, se sopii teille kuin tappi reikään. Varokaa naiset. Ja sinä\nvanha ystäväni Arvellander, istut pöydän keskelle, kapteeninrouva\nvastapäätä minua ja muut naiset arvonsa mukaan oikeille paikoilleen\nkukin. Tuonne noin! Istukaa ja nauttikaa pöytäni antimia. Kiitos,\nWillem, muuten saarnasta.\n\n-- Niin, kiitos saarnasta, sanoi kapteenikin.\n\n-- Se oli hyvin valittu, hovijunkkari huomautti, valtiollisesti\nvarovainen, mutta väkevä.\n\n-- \"Vähäinenkin joukko voittaa suuren, sillä Jumala taitaa antaa\nvoiton, niin vähällä kuin paljollakin joukolla\", kapteenin rouva\ntoisteli papin sanoja.\n\n-- Sen saarnan voi käsittää kahdella tavalla, mademoiselle Bölja sanoi.\n\n-- Rovasti on diplomaatti, neiti Barkstén lisäsi.\n\n-- \"Vähäinen joukko voi voittaa suuren\" -- tarkoititteko suuren Venäjän\njoukon?\n\n-- Voitto tulee taivaasta eikä väen paljoudella, se oli saarnani\nydin ja tarkoitus, rovasti sanoi ja katseli vaimoaan, joka oli\npuettu mustaan, leveään silkkihameeseen, röijyyn ja pitsimyssyyn.\nNeidit olivat jo pukeutuneet vaaleampiin kukallisiin kesäpukuihin,\njoiden avarat hihat ja liepeet löyhyttivät ilmavina ja harsoisina,\nlevittäen raikasta kielon ja maidon tuoksua vanhan latokartanon hiukan\nummehtuneeseen ilmaan.\n\nSitten puhuttiin ilmoista, vuoden toiveista, Jumalan sateesta ja armon\nauringosta, jotka väkevöittivät maan ja sen kauniin kasvun.\n\n-- Mutta mitähän Terrabonan parooni arveli, kun lähti kesken kirkosta,\nTingerhana sanoi.\n\n-- Ottiko hän itseensä, kapteeni sanoi, kylläpä sinä, pappi, osasit\nsitä jymäyttää, ei se herra vähästä säikähdy.\n\n-- Siitä voi olla ehkä pahat seuraukset, voi vielä valittaa\ntuomiokapitulille, kapteenin rouva sanoi.\n\n-- Tässä minä seison enkä muuta voi, jumala minua varjelkoon, lausun\nkuten Lutherkin aikoinaan, rovasti huomautti. Minä tarkoitin yleensä\nsaarnanhäiritsijöitä, epäilijöitä ja supattajia. Viinanjuonti kasvaa.\nLukutaito ei tahdo pitäjässä edistyä, ja mitä siitä tulee, jos parooni\nvielä perustaa viinanpolttimon. Koko laki olisi kumottava, mutta\npitäjän herroilla on mahtavat suosijansa, hovioikeuden presidenteistä\nsenaattoreihin saakka.\n\n-- Kas, tuossa kahvi ja leivokset jo tulevatkin, hovijunkkari huudahti.\nOlkaa hyvä ja juokaa. Ehkä se jo maistuu pitkän kirkkomatkan jälkeen.\nJaakko, kaada kahvia niihin kiinalaisiin kuppeihin ja tuo piiput\nesille. Kuulitko, Jean Jacques Rousseau! Piiput!\n\n-- Onko Jannella jo uusi nimi, rovasti tiedusteli. Rousseau? Luet\nRanskan vallankumouksen filosofeja. Oliko Rousseau jumalankieltäjä?\n\n-- Ei ollut. Kerran Voltaire väitti, että Jumala muka olisi syynä\nihmiskunnan pahuuteen ja onnettomuuteen.\n\n-- No, mitä Rousseau siihen sanoi?\n\n-- Sanoi, että ihmiskunta itse on siihen syypää -- luehan\n\"Tunnustuksia\". Erinomainen kirja!\n\n-- Ei ole aikaa, rovasti vastasi. Tingerhana kyllä lukee sellaisia\nyllyttäjiä. Minä olen rauhan mies ja luen mieluimmin \"Kristityn\nvaellusta\", Thomas Kempiläistä ja vanhaa, pyhää Raamattua.\n\n-- Ja rouva Beata Birgitta lukee Swedenborgin \"Taivas ja\nhelvetti\"-kirjaa, kirkkoherran rouva sanoi.\n\n-- Oliko hän henkiennäkijä? Camilla Bölja kysyi.\n\n-- Näki hän kerran enkelin, sellaisen kuin on tämä Rosalie,\ntaivaallisen harpun soittaja, hovijunkkari sanoi.\n\n-- Selitäppäs setä sitä tarkemmin, Rosalie kehoitti,\n\n-- No katsos, sinä herttainen lapsi, kerran tuli Swedenborgin luokse\ntyttönen ja pyysi häntä näyttämään hänelle enkelin.\n\n-- No, Swedenborg vei hänet puutarhansa huvimajaan.\n\n-- Ja suuteli ehkä häntä, Majda sanoi.\n\nHovijunkkari jatkoi tarinaa: Eipä hän ollut niin kevytmielinen. Hän\nnosti peilin tytön kasvoille, hymyili ja sanoi: \"Kas nyt sinä näit\nenkelin\".\n\n-- Minä tahtoisin olla sellainen enkeli, Bendla sanoi.\n\n-- Hyvä lapsi, sitähän sinä olet, rovasti sanoi.\n\nKapteeni ja kapteenin rouva hymyilivät mielihyvissään.\n\nRosalie katseli hiukan kateellisesti sisartaan, sen rovasti huomasi ja\nlisäsi sovittelevasti:\n\n-- Kyllähän Rosaliekin on enkelin näköinen.\n\n-- Ihan kuin kuvaraamatusta leikattu, Camilla Bölja sanoi.\n\n-- Sellainen, joita me lapsina liimasimme kuvakirjoihimme, velmuili\nMajda Ragvaldin tytär.\n\n-- Koska sinä, Bendla, alat valmistella piipuntupsuja? Pastori\nTingerhana ja papinpoika Justus työkkivät toisiaan kylkeen ja kaikki\nnauroivat. Bendla loi katseensa maahan. Kapteenin rouva loi nuhtelevan\nkatseen Tingerhanaan ja tämä alkoi hämillään rummuttaa pöytää\nsormillaan.\n\n-- Soittaako herra pastori klaveria? Camilla Bölja kyseli kujeellisesti.\n\n-- Hiukan vain uruilla, pastori sanoi tekohurskaasti ja kohotti\nkatseensa kattoon.\n\n-- Mutta meidän Rosalie mamsellimme soittaa sievästi klaverilla.\nSoitahan, Rosalie, kehoitti hovijunkkari, ja pappilan nuori herra\nkimnasisti saa kääntää nuottilehteä.\n\nHiukan estellen tepsutteli Rosalie klaverin ääreen.\n\n-- Se on minulle hyvin mieluista, Justus sanoi kohteliaasti.\n\n-- Kas, kas, meidän pappilan maisterimme on jo käynyt hyvin\nkohteliaaksi siellä Runebergin kaupungissa.\n\n-- No, mitä nyt saadaan kuulla?\n\n-- Jokin Bachin kappale, hovijunkkari sanoi.\n\nJanne toi piiput. Niitä oli kolmikulmaisella tammihyllyllä viisitoista\nhopeahelaista piippua.\n\n-- Vie rovastille minun keisarin saunapiippuni.\n\nPiippu oli pitkä ja ulottui suusta lattiaan saakka. Sen\nkanavakankaaseen oli nyplätty lehti- ja tähtikuvioita ja\nhelmikoristeita. Munstykin kohdalla oli kultainen rengas ja kopan\nreunat tehty hopeasta, itse koppa luunkeltaista merenvahaa. Pitkät\nsilkkinyörit tupsuineen riippuivat varren yläpäästä kopan kannen\nrenkaaseen. Hovijunkkarin äidinäiti oli perintötavan mukaan sen\nvalmistanut sulhaselleen. Jaakko-palvelija asettui polvilleen rovastin\njalkojen väliin, täytti hylkeennahkaisesta massista kopan hienosti\ntuoksuvalla hollantilais-raumalaisella tupakalla. Pian hulmusivat\ntupakan savupallot kaikkien pöytäritarien huulilta ja juttu alkoi\nluistaa kahvin höyryjenkin kehässä yhä vilkkaammin. Hovijunkkari otti\nliivin ylätaskustaan hienon, kultaisen rasian ja nipisti soukkien,\nhyvin hoidettujen kynsiensä välissä nuuskajauhetta nenäänsä.\n\n-- Minä soitan Bachin preluudin, Rosalie melkein kuiskasi.\n\n-- Se sopii hyvin näin sunnuntaina, rovasti sanoi kirkollisen\narvokkaasti. Sebastian Bach'han oli lukkari.\n\n-- Minä olisin tahtonut kuulla jonkin Mozartin iloisen menuetin,\nCamilla Bölja sanoi.\n\n-- Niin minäkin, yhtyi Majda.\n\n-- Niin. Jälkeenpäin, huomautti hovijunkkari, Bach sopii kirkkokahviin\nja Mozart Tokay-viiniin.\n\n-- Ja Bellmannin epistoloihin, Majda lisäsi.\n\n-- Mitä epistoloita ne ovat, kapteenin rouva huomautti, juomalaulujahan\nne ovat, minä en niitä siedä!\n\n-- Mutta nerokkaita sellaisia, hovijunkkari selitti. Soittaako pastori\nluuttua, niin laulaisimme?\n\n-- En, en, pastori soperteli, soitan vain virsiä.\n\n-- Runeberginkin kodissa suositaan tämän pohjolan Anakreonin\nelämäniloisia säveliä.\n\n-- Bellman sopii miesten kesken, kun aletaan maistella ranskalaista\nlikööriä, kun ensin on pelattu šakkia tai biljardia, naisten aikana\nBeethovenin Kuutamosonaattia, hovijunkkari kiusaili tapansa mukaan.\n\n-- Silloin minä lähden, rovasti sanoi, sillä minulla on kotonani vielä\nkansliatöitä. Ehkä pastori tahtoo jäädä?\n\n-- Kyllähän minä, jos rovasti sen sallii. Apostolin kyydillä minä kyllä\npääsen kotiini, kun on niin kaunis iltakin, pastori myönteli.\n\n-- Miksi pastori nyt lähtisi, kun täällä on niin paljon kaunottaria ja\nsaamme kuulla tuoreita uutisia. Pastorin pitäisi jo akoittua.\n\n-- Minä elän erakon elämää, Tingerhana teeskenteli.\n\n-- Erämaassa? Siellä tuli pyhälle Antoniukselle kiusaus kauniin\nneitosen näyssä kuten Boccaccio kuvaa, Majda Barkstén kiusaili.\n\nNyt tuotiin pöytään mehua, marjahilloa ja jäätelöä, Rosalie soitti\nvanhalla, hiukan rämisevällä klaverilla, nuorilla, näppärillä\nsormillaan ylevää kirkkomusiikkia.\n\nKun oli keskusteltu taas sotatapahtumista, veroista ja vuodentuloista,\nlähtikin rovasti trilloillaan pappilaansa ja muu seura jäi\nvieraanvaraisen, aina huomaavaisen hovijunkkarin hyviin hoiviin.\n\nKun kolmas piipullinen oli poltettu, kapteeni Arvellander rykäisi,\nnyökäytti merkitsevästi neiti Camilla Böljalle, jolla oli sinitummat,\nsäkenöivät silmät ja hienokaarteiset kulmakarvat sekä vehmaat, kosteat\nhuulet.\n\n-- Kuulkaas, armollinen mamselli, vanhana sotilaana minua erikoisesti\nhuvittaisi saada kuulumisia Tammisaaresta, jonne vihollinen jo lienee\ntunkeutunut. Ja, te, armollinen neiti Barkstén, voisitte kertoa\nHelsingin uutisia. Onko siellä jo paljon kasakoita, kuormastoa ja\nvarustuksia? Engelsmanni on kuulemma jo aikoja sitten purjehtinut\nJuutinraumasta ja pyrkii Pohjanlahden tapuleita polttamaan.\n\nTohtori Gamberg, joka salaperäisenä ja vaiti oli kuunnellut\nkeskustelua, sanoi kuivalla, hiukan itsetietoisella äänellä, kohottaen\nsarvisankaisia lasejaan ja katseli niiden yli tutkivasti seuraa:\n\n-- Kuulitteko aamuyöllä jymähdyksiä?\n\n-- En minä kuullut mitään, kalkkia kai louhitaan Vihavuorella,\nhovijunkkari vastasi.\n\n-- Tykinlaukauksia ne olivat. Kyllä minä tunnen pappenheimiläiseni.\n\n-- Pommittavatko ranskalaiset ja englantilaiset jo Helsinkiä tai\nViaporia, kapteeni keskeytti.\n\n-- Ihme, kun en kuullut mitään.\n\n-- Sinä kai taas nukuit kuin porsas, junkkari.\n\n-- Mutta, mademoiselle Barkstén, voitteko te kertoa jotakin?\nhovijunkkari sanoi.\n\n-- Niin, kertokaa! huudahtivat kaikki. Tohtori nyökäytti päätään\nhyväksyvästi.\n\nNeiti Majda Barkstén oli vilkas, sanavalmis. Mielikuvituksellisen\nelävästi hän osasi kertoa. Hän oli tummaihoinen, pikantti ja\nsäihkyväsilmäinen kuten Camilla Böljakin, pieni ja pirteä,\nkupurintainen, solakkavartaloinen ja hänellä oli ohuet, pehmeästi\nsuippenevat sääret, jotka aina olivat kuin karkeloon lähtevät, levoton\nja oikullinen, erilaatuinen. Hän matkusteli paljon Porvoosta Helsinkiin\nja Turun saaristoon, toisen sukulaisen luota toisen luo, toisesta\nkartanosta toiseen. Milloin hän oli Porvoossa piispan luona, milloin\nRuissalossa Camilla Böljan perintösäteritilalla, milloin Savossa,\nHämeessä, pappiloissa ja puustelleissa. Nousi toisista vaunuista\ntoisiin, pidoista pitoihin, liehui jäähyväistanssiaisissa toisen\nkavaljeerin käsivarrelta toisen syliin kuin iltaperhonen, solmi\nkaikkialla pieniä lemmensuhteita, mutta ne eivät päättyneet kuitenkaan\nlopulliseen ratkaisuun.\n\n-- Niin, mitäkö näin Helsingissä? Majda mamselli alkoi kuvauksensa.\nSiellä on pakokauhu, ihmiset muuttavat maalle ja piilottavat rahojaan\nkellareihin ja metsiin. Suomen pankin rahavarat on siirretty\nHämeenlinnaan.\n\n-- Siitä ei ystäväni Reinhold Rebenhaus ole mitään ilmoittanut,\nhovijunkkari sanoi.\n\nMamselli Barkstén jatkoi kertomustaan kaikkien tarkkaavaisina\nkuunnellessa. Kapteeni tuijotti eteensä, hovijunkkari kävi\njuhlalliseksi, naiset hiljenivät, Tingerhana nypisteli kynsiään ja\ntohtori liikutti tavan takaa vihreitä silmälasejaan.\n\n-- Niin, koko kaupunki alkaa vähitellen muistuttaa sotaleiriä. Kaduilla\nkuljetetaan tykkejä, rehuja ja kuormia. Kasakoita ja upseereita rientää\npitkin katuja edestakaisin. Punavuorille, Kampinmäelle ja Lapinlahden\npuistoon rakennetaan pattereita. Sellaista on elämä vuorilla ja\nkaduilla.\n\n-- Entä yksityiselämä? tohtori uteli.\n\n-- Mutta toista on ravintoloissa, mamseli jatkoi, siellä kyllä on\nsapelin kalinaa ja kannusten kilinää. Ei siellä tykeillä ammuta, mutta\nsamppanjapullojen korkit paukkuvat ja puotien pöydille vierii kasottain\nhopearuplia.\n\n-- Antaa ruplan lentää kaksoiskotkan siivillä, sanoi nyt kapteeni\niskien silmää hovijunkkarille.\n\nMamselli Barkstén jatkoi: Hinnat nousevat ja ruoka kallistuu, mutta\nsiitä huolimatta riemuitaan, ikäänkuin vihollinen jo olisi lyöty.\nKeisari on käynyt Helsingissä. Ylioppilaat komennettiin mahtikäskyllä\nYliopistolle kuulemaan kaikkivaltiaan armollista puhetta. Keisari\nlausui puheensa lopussa: \"...meitä uhkaa kaikkia ja isänmaata suuri ja\nlähellä väijyvä vaara\".\n\n-- Suuri tsaarikin pelkää, niin ne ovat aina pelänneet ja piesseet\nlaumojaan eteenpäin. Eikä kansa tiedä, miksi soditaan, kapteeni sanoi.\n\n-- Meillä on maata, mihin paeta, sanoo venäläinen sananlasku,\nhovijunkkari selitti.\n\nMamselli Barkstén jatkoi kuvaustaan: Keisarillisessa linnassa annettiin\njuhlapäivälliset. Ylioppilaat lauloivat linnanpihalla keisarihymnin\nsuomeksi ja Maamme laulun ruotsiksi.\n\nKapteeni sanoi kesken kaikkea: -- Mitähän Runeberg siitä ajattelee!\n\n-- Jaakko, hovijunkkari huusi, tuo jo viiniä, juodaan malja, ei\nkeisarin, vaan Suomen kunniaksi. Naisille sauternes-viiniä ja herroille\nmadeiraa. Jean Jacques! Ota ovensuun naulakosta viinikellarin avain.\n\nSeinällä riippui kolme isoa, vahvatekoista avainta. Yksi oli\nruosteinen, se oli hautaholvin avain, kaksi oli kirkkaampaa, vilja- ja\nviiniaittojen avaimet.\n\n-- Mikä tuo ruosteinen, iso avain on? likinäköinen tohtori Gamberg\nuteli. Sitä on vähän käytetty, kaikesta päättäen.\n\n-- Se on sukumme hautaholvin avain. Gamberg! Kun minä tarpeekseni olen\nnauttinut sinun katkeria pillereitäsi ja niiden johdosta herään aamulla\nkuolleena kuin entinen mies, niin sinä voit panna kaikki reseptit minun\nruumiskirstuuni ja voit viedä maallisen, myrkytetyn tomuni esi-isieni\nhautakammioon.\n\n-- Ja nyt minun herttainen, taivaallinen harpunsoittajattareni, Rosalie\nArvellander saa laulaa Bellmanin: \"Maljasi juo, jo kuolo sua vuottaa.\"\n\n-- Miksi niin surullista, setä? Rosalie sanoi ja meni niiaten klaverin\nluo.\n\n-- Niin, soita sitten jotakin repäisevää. Kun olen kuollut, niin avain\npitää heittää holviin, ettei sinne enää muita haudata. Soita vaikka\nUkko Nooaa.\n\n-- Sitä minulle minun isävainajanikin, Hämeenlinnan rykmentin majuri\nlapsena opetti. Kapteeni ärhenteli: Muistelkaamme sitten hetkinen\nSuomensodan aikoja ja Viaporin kurjaa kommellusta. Silloinkin\nvenäläiset upseerit tanssivat Helsingin rouvien kanssa.\n\nLakeija toi hopeatarjottimella viiniä, kaatoi keltaisiin, pitkiin\npikareihin sauternes-viiniä ja punaisiin laseihin madeiraa.\n\nCamilla Bölja kilahutti ja sanoi:\n\n-- Minä ja Majda emme vain olisi menneet keisarillisen linnan\ntanssiaisiin uhallakaan. Sabine von Brinckenhjelm ehkä olisi sinne\nmennyt, jos olisi saanut kutsun ja olisi saanut tanssia jonkun\nvaleruhtinaan kanssa.\n\nBendla oli kauan katsellut tohtori Gambergin vaskista, suurta sormusta\nja kysyi:\n\n-- Tohtori setä! Mikä kummallinen sormus tuo on? Siinä on kuvattu\nvaskinen käärme, joka puree häntäänsä.\n\n-- Ehkä se on saman näköinen käärme, jota Mooses näytti kansalle\nkorvessa.\n\n-- Se on friimuurarimerkki, Tingerhana supatti Rosalien korvaan.\n\n-- Vaitiolo, hyväntekeväisyys, kuuliaisuus, siinä ne kolme sinettiä,\njotka sitovat ja avaavat talomme ja ovemme. Minä en voi enkä saa\nsanoa enempää, tohtori puhui hiljaisella äänellä ja maisteli viiniä\nhiukan jo kellertävin huulin. Pitkät hiussuortuvat riippuivat tohtorin\nniskassa, takinkaulus oli hilseestä jauhoinen ja nuuskaa oli tippunut\nruskeille liiveille. Hänellä oli, kuten hovijunkkarillakin, mustat,\nvanhanaikaiset polvihousut, valkoiset sukat ja solkikengät jaloissa.\nHän näytti siinä varjossa istuessaan isolta tarhapöllöltä, joka näkee\nvain yöllä, pyydystelee yölepakkoja ja päivällä on valonarka. Ilmetty\nFaust vanhojen, tomuttuneiden kirjojensa ääressä, jota ei viinikään\nvoinut nuorentaa. Mutta hän oli kuuluisa taidostaan ja tiedoistaan,\nkolerataudin aikana hän matkusteli ympäri maakuntaa ja paranteli\nsairaita taikayrteillään.\n\nRosalie soitti nyt Mozartia ja Bellmania, mutta ei laulanut. Kaikki\ntaputtivat käsiään ja hovijunkkari kävi kiittämässä. Kesken kaikkea\nkapteenin Pamela-rouva kysyi hovijunkkarilta, miksi rovasti ei voinut\nsietää paroonia.\n\n-- Parooni Rufus, Rurikin iso-isä, hovijunkkari sanoi, oli kerran\nrakastunut omaan serkkuunsa. Kun laki esti häntä menemästä naimisiin\noman serkkunsa kanssa, hän kutsui kerran kirkkopäivällisille seudun\nsäyseän kirkkoherran, sulki hänet vanhaan kellariin, piti siellä\nnälässä kolme päivää ja yötä, kunnes kirkkoherra suostui hänet\nvihkimään. Pappi olisi kuollut, jolleivat karjakot olkipilleillä olisi\nhänelle avaimenreiän kautta juottaneet maitoa. Nämä Brinckenhjelmit\novat aina olleet väkivaltaisia luonteeltaan. -- No, lienee siinä\nmuitakin syitä, miksei kirkkoherra puolestaan kärsi paroonia.\nKuivassalmi, joka erottaa vesistöt toisistaan vapaaherran mailla,\nestää vesikansaa sunnuntaisin pitkillä kirkkoveneillään saapumasta\nkirkkorantaan, mikä lyhentäisi paljon matkaa.\n\nKapteeni puuttui nyt puheeseen:\n\n-- Parooni tahtoi rakentaa maantien yli pienen salmen mantereelle.\nParooni tukkee paaluilla tien ja pappilan muonamiehet sen taas\naukaisevat. Siitä asiasta on käräjöitykin, kuten pappilan\nulkomoisiosta, mikä pistää kielekkeenä Terrabonan takamaiden laitumelle.\n\nKapteenin rouva sanoi:\n\n-- Saisihan se riita jo loppua, sillä parooni on itsekäs kuin synti ja\nitsepäinen, kuten rovastikin. Miksi riidellä maallisesta, kurjuutta ja\nköyhyyttä on elämässä tarpeeksikin. Mutta ihmisten silmät eivät avaudu\nennenkuin tulee tauti, onnettomuus tai kuolema. Parasta olisi sopia\nennenkuin on myöhäistä ja saada sielullensa rauha.\n\n-- Rauha, niin, rauha, kapteeni lisäsi kuin samaa ajatellen.\n\n-- Ja nyt, hovijunkkari ehdotti, pelaamme vanhan riitapukarimme\nkapteenin kanssa pelin shakkia ja tohtori saa olla sotatuomarina.\n\n-- Ja riitaannutte, kuten tavallisesti, kapteenin rouva sanoi.\n\nNaiset siirtyivät sisäisiin loistohuoneisiin. Päivällistä syötyään\nhe vetäytyivät makuuhuoneisiin, sillä he olivat matkasta väsyneitä.\nPastori Tingerhanakin teki lähtöä, vaikka hän mielellään olisi vielä\nviipynyt suloisten enkelien kanssa, kuten hän sanoi.\n\n-- Pastori ei voi loihtia enkeleitä kuten Swedenhorg, ei\nsaarnoissaankaan.\n\n-- Koska hän joskus saa painia pienten paholaisten kanssa, tohtori\npisteli, katseli hämmentynyttä pastoria pirullisen ivallisesti\nsilmälasiensa yli ja rähähti nauramaan.\n\n-- Bonne nuit! Hyvää yötä, arvoisat herrat kumpaakin sukupuolta,\nhovijunkkari sanoi hajamielisesti.\n\n-- Hahhahhaa! tohtori nauroi taas makeasti. Olemmeko me miehet siis\nkaksineuvoisia.\n\n-- Ai, ai, erehdyin. Errare humanum est!, hovijunkkari änkötti hiukan\nhämillään ja jatkoi.\n\n-- Minulla on ollut tänään ilo ja kunnia nähdä teidät luonani, ja te\nolette tuottaneet minulle sanomattoman suurta virkistystä tässä minun\nerakkomajassani.\n\n-- Jossa sinulla on yllin kyllin kaikkea -- paitsi ei avio-onnea. Mutta\neihän se vielä ole myöhäistä, kunhan nautit minun elämän eliksiiriäni.\n\n-- Merci! Kiitos kunniasta, hovijunkkari nauroi. Olet kai jo keksinyt\nviisasten kiven ja Paracelsuksen yleislääkkeen, areanumin!\n\n-- Hyvää yötä, sanoivat kaikki, kumarsivat toisilleen ja hajaantuivat\nkukin omalle taholleen.\n\nHovijunkkari ja kapteeni jäivät kahden pelaamaan šakkia. Palvelija\nkorjasi viinitarjottimen ja lähti väen puolelle leksottelemaan kuskin,\nkokin, puutarhurin ja sisäkköjen kanssa. Hän kertaili vieraiden\nsukkeluuksia, teki kumarruksia ja joi kuskin kanssa viinilasien\npohjalle jääneitä viinitilkkoja, otti taskustaan tuohisen rasian,\nnuuskasi ja oli puhuvinaan ranskaa. A Votre, santé. Terveydeksenne!\nA propos, hyvä herrasväki. Minulla on ilo ja kunnia. Sous pantalon.\nAmourette! Bon complot!\n\n\n\n\nVI\n\n\nKesä teki jo tuloaan Pyhäjärven rannoille ja vanhoihin kartanoihin,\njoihin sodan johdosta oli tullut tuskaa ja touhua. Maantiellä, joka\nTerrabonan rälssikartanon ohi kulki Helsinkiin ja Hämeenlinnaan, oli\nliikettä, hevosia ja kuormamiehiä. Ne kuljettivat viljaa sotaväelle.\nRurik Brinckenhjelm seisoi kartanon pihalla ja antoi määräyksiä. Hän\noli vahva, leveäharteinen mies ja häntä kansa sanoikin \"väkeväksi\nparooniksi\". Hän saattoi yhdellä kädellä nostaa säkillisen rukiita ja\nnuoren varsan ilmaan ja taittoi hevosenkengän kahtia, kerrottiin. Olipa\nsiinä voimamies. Kerrankin hän oli tullut markkinoille Hämeenlinnaan\ntätiään Kaarina Flemingiä tapaamaan, kun talojen pihaportit olivat\npuomeilla suljetut. Väkevä parooni nosti portin harteilleen ja kantoi\nsen pienen rantatalon kuistin eteen hämmästyneen, kunnon tätinsä\nihmeeksi.\n\n-- Sillä laillako sinä, rakas sukulaispoikani, tuletkin minua\ntervehtimään.\n\n-- No, enhän minä korkean portin ylikään olisi voinut loikata, vaikka\nminä pitkä olenkin, oli parooni vastannut.\n\nHän oli vanttera, hiukan harmaakasvoinen, kyömynenäinen mies,\nvyötäisiltä kapeampi, ja jalat olivat pitkät ja vahvat. Päässä\nhänellä oli tyrolilainen tunturihattu sulkineen ja yllään\nkellanvihertävä, ruudukas, ruskeanappinen puolitakki ja jaloissa\nkeltaiset metsästyssaappaat. Nämä hän oli ostanut kerran matkoillaan\nTyrolissa. Sillä hän, kuten hänen poikansa ja tytär Sabine, oli innokas\nratsastaja. Hän seisoi nyt renkejä komentaen vilja-aitan edessä,\nlakki takaraivolla, ratsupiiska kädessä, hajasäärin, ikäänkuin hän\nolisi lujasti tahtonut tarrautua kiinni tähän maaperäänsä, johon hän\nsukujuurineen oli höllästi levittäytynyt pintaa pitkin, muttei ollut\nsaavuttanut sen ruskean mullan lämmintä syvyyttä ja raikkautta.\n\nTerrabonan isännän luonteessa oli jonkinlaista raskasta\nristiriitaisuutta. Ensi näkemältä hän vaikutti jäykän reippaalta,\nmutta lähemmin häneen tutustuessa huomasi, että hänessä oli vain\nitsetietoista asennointia ja oman arvon tuntoa. Hänen teräksenharmaissa\nsilmissään oli hapuilevan tutkiva ja kylmä ilme, silmäterissä\noli vihreätä välkettä ja katseen loiste näytti tutkivalta ja\nläpitunkevalta, mutta se ei kuitenkaan tunkeutunut pintaa syvemmälle\nihmissieluun. Hänellä oli kyllä laskelmoivaa järkeä, mutta ei\nomaperäisyyttä, vain ajoittaista, puuskaista toimintatarmoa, mikä\nei kuitenkaan kestänyt loppuun saakka. Omaisuuden kartuttaminen\nja rahanhimo hallitsivat hänen tunteitaan, mutta hänellä ei ollut\nvarovaista viisautta säilyttämään saavutuksiaan. Kiivaudessaan hän\nsaattoi pilata hyvän asian, eksyi kerskumaan ja tuhlasi, kun kerran\noli saanut hyvän sadon tai tehnyt hyvän kaupan, sillä hänellä ei\nollut tarpeeksi oveluutta keksimään heikkoa kohtaa tai viekkautta\ntoisessa ihmisessä. Siksi pitäjän kavala kivalteri, jonkinlainen\nvaravallesmanni, Seth Skriivari sai toisinaan vallan hänen ylitsensä,\nkun Terrabonan parooni käräjöi tai riiteli naapuriensa kanssa.\nSkriivari mairitteli paroonin itserakkautta ja neuvoi hänelle keinoja,\njotka eivät aina olleet luvallisia. Tämä herätti paroonissa pahoja\nvoimia, ajatuksia ja tekoja, jotka eivät aina olleet sopusoinnussa\naatelismiehen kunniantunnon kanssa. Seth Skriivari usutti paroonia\nensin rovastia ja sitten Beata Birgitta-rouvaa ja omaa poikapuoltaan\nKlaus af Braehmiäkin vastaan.\n\nKlaus seisoi kaksikerroksisen vilja-aitan yläportaalla mittaillen\nsäkkejä, joita vipukoukulla yläkerrasta laskettiin maahan. Vasten\ntahtoaan hän oli tähän työhön ryhtynyt, sillä hän huomasi, että hänen\nisäpuolensa tahtoi vain nöyryyttää häntä hyötyäkseen sodasta, kun monet\nmuut siitä vain kärsivät. Parooni myi kasakoille sateesta kastuneita\nkauroja, jotka täten painoivat yli arvonsa. Hän myi myös huonointa\nlypsykarjaa sotaväen ruokintaa varten sekä jo työssä kuluneita\npeltohevosia tykkihevosiksi ylihintaan, samoin pellavia, palttinaa\nja perunoita vietäväksi rantakaupunkeihin. Hän osti myös halvalla\nhopeasormuksia ja kultaesineitä ihmisiltä, kun nämä eivät pommituksen\npelosta uskaltaneet säilyttää niitä kotikirstuissaan. Ja näissä\nhommissa oli hänellä välittäjänä ovela Seth Skriivari, joka petti häntä\nkaupoissa, kun tukkikasoja tai viinakuormia kuljetettiin Hämeenlinnan\ntorille porvareille myytäväksi. Mutta kuitenkin hän yksityisissä\nseuroissa puhui aatelismiehen kunniantunnosta ja loukkaamattomuudesta,\npiti kiinni aateliston ylivallasta ja oikeuksista, vaikka Ruotsin\nkuninkaat olivat niitä aatelilta jo riistäneet. Hän suosi oman\nkäden oikeutta, raipparangaistusta ja halveksi vieraskielisenä\nrahvasta, alempaan rotuun kuuluvana, joutavana, tyhmänä joukkona.\nSillä viisaat hänen mielestään olivat luotuja hallitsemaan tyhmiä,\nvaikkei hän useinkaan itse menetellyt viisaasti tuomitessaan muita\nihmisiä, joita hän ei ymmärtänyt. Lukeminenkaan ei ollut kansalle\nvälttämätöntä, vaikkei hän itsekään vaivannut järkeään lukemisella,\nmikä sekin oli vain joutavaa ajan haaskausta. Isän puolelta hän oli\nkaukaista puolalaista aatelissukua ja äidin puolelta skotlantilaista.\nEdelliseltä hän oli perinyt slaavilaisen pinnallisen ja kevytmielisen\nluonteen, eikä aina pitänyt kunniassa lupauksia ja sopimuksia.\nJälkimmäiseltä sukuhaaralta hän oli omaksunut myös lapsellisen\nsaituuden pikkuasioissa, oli turhantarkka ja asiallinen, vaikka sitten\njoskus prameillen tuhlasikin sillä tuulella ollessaan, kilpa-ajoissa,\nmarkkinoilla ja kaupunkimatkoillaan. Hänellä oli tumma, sileäksi\nvoideltu tukka ja harmaan vihreät silmät kuten Bogislaus-pojalla,\nmutta poika oli häntä lyhyempi, iloisempi ja keikarimaisen pehmeämpi.\nMolemmat he vaikuttivat vierasmaalaisilta, jopa italialaisilta.\nKansa olikin paroonin mustahipiäistä äitiä sanonut tattarinaiseksi\ntai mustalaiseksi. Sabinekin oli mustatukkainen, mutta muuten\nvaaleaverisempi ja viileämpi kuin Bogislaus.\n\nKlaus oli aivan eri sukua, hän tuli hienonherkkään äitiinsä. Hänkin\noli kookas ja komea nuorukainen. Tummansiniset silmät loistivat kuin\nsisäisestä, salatusta valosta, ja ruskeat kiharat kehystivät hänen\nsoikeita, ajoittain kirkastuvia kasvojaan, jotka kävivät syyttä\nankaran alakuloisiksi. Sen saavat aikaan nuorukaisiän vaiheissa\nvarhaiset kokemukset tai rakkauden kaino kaipaus. Hän oli notkea\nkäynniltään, urheilu ja eränkäynti olivat luoneet hänen luonteensa\nreippaaksi, vaikka hän muuten oli hiljainen, itseensä sulkeutuva,\nsalaa palava. Hän oli rehellinen itselleenkin ja muille miettiessään\nkaikkia maailman asioita maan ja taivaan välillä, eksyen aika ajoin\nhaaveelliseen intoiluun. Hän luki paljon, kuten hänen äitinsäkin, joka\nnyt istui huoneessaan ryijykangasta ja raanuja kutoen ja kuunnellen,\nmiten Sabine soittosalissa harjoitteli klaverin ääressä, juoksuttaen\nyksitoikkoisesti yhä toistuvia koneellisia säveljuoksuja ja muunnoksia.\n\nÄkkiä soitto pysähtyi jonkin mielijohteen vaikutuksesta ja väsymyksestä\nräminään ja hän sulki paukahtavasti hienon klaverin kannen, jonka\npinnassa oli kiehtovia kuvia ja yläkulmassa pietarilaisen liikkeen\nkullattu, kiehkuroilla varustettu, prameileva nimi. Sabinella oli\nikävä suuressa, yksinäisessä kartanossa, kun kaikki talonväki oli\ntyössä pelloilla tai vilja-aitoissa. Sabinekin oli lukenut \"Ikuista\njuutalaista\", sen ajan muotiromaania, oli väsyneenä heittänyt lukemisen\nkesken ja ryhtynyt järjestämään pukuja, sillä Tukholmasta oli niitä\ntilattava kuvernööri, kreivi Rebenhausin kutsuja varten Hämeenlinnassa,\njonne oli pyydetty maakunnan asukkaita maakuntapäivällisille.\n\nNuori parooni Bogislaus seisoi omassa, upeasti kalustetussa\nkustavilaisaikaisessa \"nuoren herran\" huoneessaan, ison\nkultakehyksisen seinäpeilin edessä, voiteli tummaa tukkaansa ja ohuita\nkeikariviiksiään, ihaili pukuaan, korjaili vyötä ja miekkaansa, seisoi\nja odotti jotakin suloista naisseikkailua. Hänen silmänsä saivat\nomituisen loiston, kun hän ajatteli viehättäviä naisvieraita, jotka\nhän äsken oli tavannut kirkolla hovijunkkarin seurassa. Hän vertaili\nCamilla Böljaa ja Majda Barksténia toisiinsa, eikä voinut päätellä,\nkumpi heistä oli lumoavampi. Itsetyytyväisyyden hymy huulilla hän\nkulki edestakaisin parkettilattialla, seisahtui akkunan ääreen ja\nkatseli pihalle väen touhua ja isäänsä, joka hajasäärin seisoi käskyjä\njaellen. Mitä liikutti häntä kaikki tämä touhu ja tuherrus? Sota\noli tehnyt kaikki typeriksi. Sota on sota, eikä sille mahda mitään.\nJos saa määräyksen, niin lähtee, minne rykmentin päällikkö käskee.\nHän taistelisi Kaukasian vuoriheimoja vastaan. Kaatuisiko hän,\nsaisiko sankarikuoleman, sitä hän ei tavoittanut eikä ajatellutkaan.\nHänen mielestään ei rintamalla ollut mitään urhoollisuutta, vain\nkylmäkiskoista välinpitämättömyyttä; tappeli, kun täytyi tapella. Hän\nsiirsi kuolemanajatuksen hyvin etäiseksi unikuvaksi, vanhuudenpäivien\nviileään varjoon. Olihan hänellä edessään iloinen upseerielämä,\ntutkimaton tulevaisuus monine mahdollisuuksineen. Kaikki muu oli\nhänelle tyhjää ja tympäisevää. Lähin ajatus oli, ylennettäisiinkö\nhänet nyt heti upseeriksi tai määrättäisiin meriväkeen Suomenlahdelle.\nMutta venäläinen laivasto oli vetäytynyt jonnekin lahden perukkaan,\npelkäsi ja piileskeli. Antaa kohtalon ratkaista. Hän hymyili ja rupesi\nmiettimään keveämpiä. Entä Camilla Bölja ja Majda Barkstén! Eivät\nolleet hullumpia kapteeninkaan tyttäret Rosalie ja Bendla, vaikka\nkyllä maalaisina hiukan yksitoikkoisen herttaisia. Klaus-velipuolelle\nkyllä sopivaa seuraa, muun paremman puutteessa. Klaus otti ehkä tämän\nvakavasti, mutta hän, Bogi, löi leikiksi koko asian etsiessään vain\nhetken huvitusta. Mielessä olivat tanssiaiset, huvimatkat, rapuretket\nja tuulastukset syyskuutamolla neitosten nauraessa illan hämärässä, kun\naitan ovet sulkeutuivat ja sulhot kulkivat salaisia polkujaan raitilla\nlemmen luhtien ohi hiiviskellen.\n\nBogi halveksi maalaisoloja, hän halveksi nyt vihollisiaan\nenglantilaisia ja ranskalaisia, mutta hän halveksi myös venäläisiä.\nMutta se etu hänellä sodasta oli, että hän saattaisi helposti ylentyä\nVenäjällä jopa kenraaliksi, kuten Kerstilän pikkuparoonienkin isä,\nratsuväen kenraali, joka oli vuokrannut Tulan asetehtaan ja rikastunut\nniin, että lahjoitti kullekin pojalleen miljoonan verran. Aikansa\npalveltuaan Bogislaus muuttaisi Suomeen, voisi naida rikkaan, ylhäisen\nnaisen ja saisi ehkä maaherran tai senaattorin arvon ja palkan, kuten\nmonet muut suomalaiset upseerit.\n\nKlaus mittaili pihalla viljaa ja ajatteli keväistä aamukävelyään\nkapteenin tyttärien seurassa. Hän oli lukenut heille Heinen runoja ja\nGulliverin seikkailuja. Niin he olivat saapuneet Faanjunkkarssiin,\nMathias virittäjän mökille. Siellä Bendla oli tanssinut ruotumestarin\nklarinetin mukaan pihalla purpuria, Klaus oli vienyt hänet huimaan,\nkeväiseen karkeloon. Bendlan käsi oli arasti pusertautunut ja taas\nirroittunut, kun Klaus tahtoi vetää sen lähemmäksi sydäntään.\nBendla oli äkkiä kiepsahtanut ympäri ja juossut aholle poimimaan\nvalkovuokkoja. Keväinen, pihkaisten mäntyjen humina soi vielä Klaun\nkorvissa, se soi mieluisena vastakohtana vilja-aitan rukiin ja\nmaltaiden imelälle tuoksulle.\n\nKlaus sulki hetkeksi silmänsä ja uneksi. Silloin hän kuuli pihalta\nparoonin karjaisevan äänen:\n\n-- Mitä hittoa, lehmä on oraspellossa ja syö minkä ehtii! Missä koko\ntalon väki on? Valttari, renkivouti ja karjapiiat! Ja sinäkin, Klaus,\nseisot keskellä päivää ja uneksit, juokse ajamaan lehmä oraspellolta.\nMitä sinä mietit? Miksi sinä et vastaa? Jurotat kuin tuo vihainen sonni\nnavetassa tai mörötät kuin karhunpoikanen aitauksessa. Millainen isäntä\nsinusta kerran tulee, jos saat kartanon haltuusi. Ei sinua ole luotu\ntilanhoitajaksi eikä hevosten kasvattajaksi.\n\nParooni löi hermostuneesti piiskalla saapasvarsiinsa. Klaus\nsävähti punaiseksi, mutisi jotakin hampaittensa välissä karjapiian\nvelvollisuuksista, mutta meni pellolle, ajoi lehmän tielle ja korjasi\nrikkoutuneen aidan. Renkinäkö häntä täällä kohdeltiin, sillä olihan\nhänkin aatelismies, jalosukuinen ja ritari. Hänen sukuperänsä polveutui\nRuotsin vanhimmasta aatelistosta. Mutta siitä hän ei koskaan kerskunut,\nniin oli äiti jo lapsesta pitäen häntä opettanut. Hän hillitsi tapansa\nmukaan mielensä, jäykkeni sisäisesti, kylmeten välinpitämättömäksi, kun\nparooni kannukset kilisten astui kartanon pääovesta, koska ruokakello\naittarivin päässä alkoi soida, ja talonväki palasi töiltään väentupaan\nsyömään. Klaus meni aljun karhunpoikasensa luo, silitti sen kuonoa,\ntemmelsi ja tyyntyi sisäisen mielenpurkauksensa jälkeen, kun kuuli\nakkunasta äitinsä heleän äänen: Klaus, tule syömään! Kartanossa soitti\njo neekeripalvelija Jim Johnson gongongia, ja sievä sisäkkö Jenny\notsapitsiröyhelöineen sekä valkoisine esiliinoineen kantoi keveästi\nnotkahdellen ruokaa pitkään ruokapöytään. Terrabonassa suosittiin nais-\nja Ritoniemessä miespalvelijoita. Jim Johnsonin parooni oli kerran\ntuonut eräästä Pariisin kahvilasta, jossa tämä mulatti kaupitteli\ntupakoita. Tuli muodiksi pitää tällaisia pikenttejä kartanoissa,\nkoska paroonin äidin veljellä, senaattorillakin maakartanossaan\noli ollut sellainen, joka kuitenkin karkasi sokerileipojaksi ja\nravintolanpitäjäksi Turkuun.\n\nKorkeaselustaisten tuolien takana seisten kaikki perheenjäsenet\nodottivat paroonin tuloa, kukaan ei saanut sitä ennen istuutua. Hän\ntuli kiireellisin, kolisevin askelin ja asettui seisomaan valtatuolin\neteen, jonka yläkulmassa oli puusta veistetty aateliskilpi. Kumarsi\nkädellään viittoen vaimolleen. Beata-rouva pani kätensä ristiin ja\nistuutui ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin. Vaiti istuutuivat\nkaikki syömään. Beata Birgitta istui hienona ja hillittynä, tuskin hän\nedes koski ruokiin. Sisäkkö kantoi ruoat pöydälle ja kaatoi kullekin\nlientä sèvresporsliiniselle lautaselle. Toinen sisäkkö kantoi pöytään\npaistin vihanneksineen. Jim-neekeri ilmestyi ruokasaliin punaiset\npaksut huulet irvissä ja muljottavin silmin; hän toi jäätelöä ja\ntryffeleitä ja kaatoi Bordeaux-punaviiniä pikareihin. Keskustelu oli\nkankeata ja väkinäistä. Keskustelu pysähtyikin usein paroonin rykäisyyn\ntai tutkivan tuimaan katseeseen. Puhuttiin hiukan ilmoista, sodasta,\nratsastuksesta ja hevosista. Klaus ei koko aikana sanonut sanaakaan.\nParoonin mielestä puhuminen syönnin aikana oli eläimellistä, jota\nvastoin Beata ja Klaus arvelivat henkevän keskustelun kohottavan\naterian arvoa, kun se tarjottiin ystävällisiä sanoja vaihtaen. Niin\nerilaisia olivat perheen jäsenet. Niin he ajattelivat, mutta eivät sitä\nilmaisseet.\n\nSyötyään vapaaherra kääri lautasliinan huolellisesti hopeaiseen\nrenkaaseen, kumarsi kaikille ja omaiset hajaantuivat kukin eri\ntaholleen, eri huoneisiin. Bogislatis ja Sabine lähtivät ratsastamaan\npitkin Pyhäjärven rantatietä. Vapaaherratar Beata Birgitta meni\nhiukan lepäämään silkkikukalliselle leposohvalleen, koska hän koirien\nhaukunnan takia ei ollut saanut unta silmiinsä. Unta saadakseen hän\nluki Chateaubriandin Atala-kirjaa ja vaipui sen aarniolumoihin. Ja\nvapaaherra lähti koiratarhaansa. Niitä koiria oli kymmenen, settereitä,\nlintu- ja mäyräkoiria, jänis- ja kettukoiria. Hän oli saanut niistä\npalkintoina useita hopeamaljakkoja työhuoneensa nurkkahyllylle. Ja\nupeassa tallissa, jonka oven päällä komeili kullattu hevosen pää,\nrouskutti kymmenen jaloveristä hevosta pilttuissaan, sillä kartanon\nherra oli innokas hevosten ystävä ja kilpa-ajaja. Kartanossa oli myös\nkaikkea, rieskan ja valkoisen leivän runsautta, ja rehevinä rehoittivat\noraspellot kartanon ympärillä. Laajat laarit syksyllä odottivat\ntäyttymystään ja kesät ylösnousemustaan talven kuolonunesta, mutta\nkartanon sisällä, tyhjissä loistohuoneissa ei ollut mielen rauhaa,\nonnea eikä suuria lupauksia. Pirunkammarista loisti kandelaabereista\nhimmeä tuli, sillä parooni istui iltamyöhään levottomana tilikirjojensa\nääressä. Hän ei vielä pelännyt kummituksia, ehkä ei Jumalaakaan. Hän\nlaski ja laski rahojaan ja niiden kilinä tuotti hänelle kiihoittavan\ntyydytyksen, ja hänen jäykkä katseensa tuijotti kuin mustaan kuiluun\nkunnian kukkulan laelta.\n\nKartanon räystäsvarjot taittuivat puiden latvoihin. Päivä oli jo\npainunut ehtooksi. Beata Birgitta nukkui jo silkkivuoteellaan, yllään\ntähtikuvaverhoinen, poimukas kattokangas.\n\nParoonin huonevuoteen viereen oli jäänyt lattiaan vain viiru\nBeata-rouvan kuninkaallisesti upean kultasängyn jalkarullista, jossa\nvaliovuoteessa Kustaa kolmannen kerrotaan yönsä nukkuneen matkallaan\nHämeenlinnaan, sillä aikaa, kun Anjalan herrat punoivat juoniaan ja\npirunkellarissa oli kummitellut. Niin oli Beata-rouva jo kauan nukkunut\nerillään aviovuoteesta. Paroonin ja hänen vaimonsa tiet etääntyivät yhä\nenemmän toisistaan. Niitä erottivat näkymättömät seinät, ahdistavat\najatukset ja arat aavistukset -- aamulla ja yöllä, jolloin tehdään\ntiliä teoista, vaikka päivänvalossa ne kielletäänkin.\n\nKlaus af Braehm meni ensin talliin ja suki mieliratsuaan Napoleonia.\nKuten parooni oli neuvonut, hän suki, harjasi ja pesi karvan ja\nlöi tallin lattiaan valkoisia hilseviiruja merkiksi siitä, että\noli tehnyt tunnollista työtä. Hepo hirnahteli hyvillään, kun Klaus\ntaputti sen kaulaa ja syötti sille reikäleipää. Sitten hän usutti\nmustaa pässiä puskemaan päänsä tallinoveen. Australialainen kalkkuna\npihalla hölkötti kurisevia kurkkuääniään ja pullisteli maatalaahaavia\nkirjavia siipiään. Klaus oli päättänyt mennä kalastamaan. Hän soutaisi\nratsumestari Raben huvilan niemen ohi pitkin kaislarantaa, kapteenin\npuustellin kalavesille, nähdäkseen edes vilaukselta sydämensä valittua,\nBendlaa, Pamelan tytärtä. Hän kulki lippohaavi olallaan pitkin pitkää\nkoivukujaa, joka johti Terrabonan puiston nurmiympyrän ohi pääportille.\nPeipot visertelivät kilvan kuin kevätilosta hurmaantuneina puissa,\nja Klaus vihelteli matkien niiden ääniä. Hän poikkesi maantieltä\nalas järvenrantaan talaan luo, irroitti veneen ja sujautti airoja\nvihreänsinisiin laineisiin. Kokka kohisi, silkkikuikat ja heinäsorsat\npyrähtivät ilmaan kaislikosta ja haukka kirmaisi Vihavuoren laella.\n\nKlaus souteli ohi Karhunpään niemen. Sen kohdalla ratsumestari\nuudessa tervatussa veneessään koki pitkääsiimaa. Pian saapuivat\nhänen rinnalleen Karhunpään kylästä pienellä ravistuneella ruuhella\nKärnän laihanlaiska ja luiseva isäntä sekä Seth Skriivari kuluneine\nnahkasalkkuineen. Molemmat veneet suuntasivat kulkunsa salmisokkeloiden\nja koivuisten pikkusaarien lomitse Pyhäjärven keskikohtaa kohden.\nSiellä seisoi alastomalla, puuttomalla luodolla pieni kalasauna. Kyllä\nKlaus arvasi miesten iltaisen matkan. Mustalaispoika soitti ruuhessa\nsirmankkaa ja räikeät, röhkivät äänet sekoittuivat sorsien nokkien\nluiseen körinään. Taivas kuvastui pilvineen veteen ja veneen varjot\nväilyivät värähdellen. Joka päivä oli saarien lehtipuihin ilmestynyt\nyhä uusia lintuja, kuoveja, uunilintuja, tiltaltteja, kivitaskuja,\nleppäkerttuja ja moniäänisiä laulurastaita, jotka riemusta ja\nauringosta kyllääntyneinä lauloivat oman iltansa iloksi. Käet kukkuivat\nkuin kilpaa vesistön kummallakin kummulla ja kaukaa rämeitten takaa\nkuului suokurjen kiikuttava, pitkä ääni. Ihmetellen Klaus kuunteli\nnäitä lintujen laulajaisia ja muisti Bendlan heleän äänen ja kutsuvan\nnaurun, kun vuoren takaa äkkiä kuului kaukainen jymähdys.\n\nJoko Helsinkiä taas pommitetaan, hän arveli. Kaivopuiston kallioilta\ntykkien paukkeen kaiku kiiri mereltä mantereelle, pitkin vuorenselän\nteitä, kautta maakunnan Pyhäjärven kivisille rannoille saakka.\nKorvaa nurmelle kallistaen sen myös saattoi kuulla. Pohjanlahdella\noli upotettu suomalaisia jahteja ja kaljaaseja. Missä Jochum-eno\nnyt purjehti? Klaus ajatteli. Oliko enkelsmanni kaapannut enon\npurjelaivan ja vienyt sotavankina johonkin satamakaupunkiin. Turhaa\noli nyt merelle lähteä, eikä Klaus venäläiseen meriväkeen tahtonut\npestautua. Hän ei niin helposti kuin isä ja Bogi voinut sopeutua\npoikkeusoloihin, siinä suhteessa hänen mielensä ja halunsa paloi\nkapteeni Arvellanderin perheen ajatuspiiriin. Perheen yksinkertainen\nhyvyys, hellyys ja vilpitön vaatimattomuus olivat enemmän sopusoinnussa\nhänen oman salaisen vastustuskykynsä ja mielentilansa kanssa. Kerran\nräjähtäisi pommi, kävisi myrskyn puhdistava puuska yli vihreävirtaisen,\nläyhkäävän veden hänen vanhuuttaan ummehtuneen kotinsa ylitse,\nkun hänen kärsivällisyytensä kerran loppuisi ja hänkin tekisi\nelämäntilinsä. Viime aikoina hän oli paljon tätä ajatellut. Oli\nlukenut historiaa ja nähnyt aina samojen taistojen ja rauhanaatteiden\ntoistuvan, taas häipyäkseen sekä puhkeavan taas esiin uudessa muodossa\nihmiskunnan kamppailussa kohden parempaa, valoisampaa tulevaisuutta\ntai -- pettymystä. Uusi jymähdys ikäänkuin selvitti hänen mielensä.\nNyt sortajat ja tyrannit itse saivat pelätä tunnottomien tekojensa\nseurauksia. Samassa tuntui hänen kädessään voimakas nykäisy. Hän\npäästeli uistimen siimaa, antoi kalan kiskoa hopeaista kalankuvaa,\nveti ja päästi, väsytti ja veti. Kunnes kuljetti ison, leiviskän\npainoisen hauen ihan veneen sivulle ja nosti sen tempauksella\nlipollansa veneeseen ja löi sitä melalla päähän. Hän veisi hauen\ntuliaisiksi kapteenille. Hän souteli nyt hiljaa ja jätti onkimisen.\nHän huopaili niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei huomannut ennenkuin\noli aivan kaislikon takana, kapteenin uimahuoneen rantavesillä. Vene\nlipui kaislikkoon, korret vain taipuivat sivulle ja kahisivat. Sitten\nKlaus kuuli naisten ääniä. Korkeilan nuoret neitoset uivat alastomina\nuimahuoneen edessä.\n\n-- Oi, minä olen kuin taivaassa, Rosalie!\n\n-- Taivaassa, mitä sinä sanot, Bendla?\n\n-- Niin, taivaassa ja minä sukellan kuin pilviin ja otan ne kiinni.\n\n-- Ne ovat vain varjoja, Rosalie sanoi asiallisesti.\n\n-- Oh, tämä on ihanaa! Minä leijailen kuin avaruuteen, aivan\naineettomaksi olennoksi.\n\n-- Mutta, ui, täällä on kylmä, täällä on lähteensilmä, Rosalie valitti.\n\n-- Minä tahtoisin liitää pilvissä yli Atlantin Etelämeren palmusaarille.\n\n-- Kunnes pilvi paiskaisi sinut Kiianlinnan vuorelle.\n\n-- Mutta kuules, Rosalie, eihän meitä vain kukaan näe?\n\n-- Jollei nuo ilkeät Kerstilän pikkuparoonit tai apinat meitä vain\nkiikaroi näkötornistaan.\n\n-- Sieltähän kuuluu pauketta. Ampuvat kai rikki kasvihuoneen akkunoita.\nOnpas sekin huvia! Kuulitko jyrähdystä, noustaan jo!\n\n-- Se jymäys tuli varmaan Viaporista!\n\n-- Ei nousta, vesi on lämmintä kuin tuore maito.\n\n-- Sinä nuori vasikka, kylmäähän tämä on kuin koiran kuono.\n\n-- Tiedätkö, mitä pikkuparoonit ovat meistä sanoneet? Ovat väittäneet,\nettä me olemme kuin nuoret vinttikoirat.\n\n-- Mutta vinttikoirallahan on hieno kuono. Ja nenä kylmä, kylmä niille\nparooneille pitääkin olla, ne ovat niin nenäkkäitä ja ovat kovin\nollakseen, mokomat Saskat ja Sergeit, suloiset simpanssit!\n\nRosalie lisäsi siihen: kuin saksilla leikatut, pienet\npiparkakkuprinssit.\n\nBendla alkoi määritellä ihmisten ulkonäköä ja keskeytti:\n\n-- Entä minkä näköinen Terrabonan parooni on?\n\n-- Kuin rotuhevonen, jolla on vihreälle vivahtavat sudensilmät, Rosalie\nvastasi ja Bendla lisäsi: Ritoniemen herra taas on kuin iso jänöjussi.\nEntä ratsumestari?\n\n-- Kuin härkä viistolla veräjällä.\n\n-- Entä Seth Skriivari?\n\n-- Kuin aasi tai kirppu, jolla on silmälasit.\n\n-- Mitä ajattelet meidän pastoristamme, makeasuisesta Tingerhanasta.\n\n-- Hän on kuin musta lammas ilman paimenta, kaulassa valkoinen\nsilkkirusetti.\n\n-- Hellalletta! No entä nuori parooni?\n\n-- Kuin kotka, jolla on hienot kissankynnet. Pesä korkealla, mieli\nmatalalla. No entä Klaus?\n\n-- Sinä punastut, ai, ai, et sano.\n\n-- En sano mitään.\n\n-- Mutta entä pappilan Justus, nuori kimnasisti? uteli nyt vuorostaan\nBendla hiukan härnäillen.\n\n-- Hän on, hän on... tankkasi Rosalie.\n\n-- on kuin hoikka varsa, jolla on iso pää, Bendla lisäsi\nvahingoniloisena, iso pää, jossa ei vielä ole tähteä eikä kuuta.\n\n-- Ei Justus ole mikään jästipää, päinvastoin pää terävä kuin\npartaveitsi. Se lukeminenhan on pääelinkeino, Rosalie tuhahti\nja jatkoi: Entä ylhäisistä ylhäisin Sabine, vapaaherratar von\nBrinckenhjelm?\n\n-- Sabine taas on kuin kaunis riikinkana, jolla on papukaijan nokka,\nRosalie ilkkui.\n\n-- Niin, aatelisnenä. Klaus taas on kuin nuori hirvi, Suomen komein\neläin. Entä meidän hyvä isämme? Bendla veikeili.\n\n-- Hän on kuin karhu, jolla ei ole kuonokoppaa, mutta leijonallakaan ei\nole niin komeita sotilasviiksiä.\n\n-- Äidistä ei puhuta mitään, vaikka hovijunkkari väittää, että kaikilla\nnaisilla on linnun naama.\n\n-- Siis meilläkin on linnun naama. Viserrämme ja virskumme kuin\npääskyset aamusta asti emmekä hauku kuin vinttikoirat Kerstilän\nkartanon portilla.\n\n-- Hahhaa! Entä rovasti?\n\n-- Hän on kuin huuhkajan huutava ääni erämaassa.\n\n-- Niin kaikissa meissä on vikoja ja kaikki me höystämme Herran\nyrttitarhaa, sanoo pappa, kun on hyvällä tuulella. Mutta kaikki me\nolemme kuitenkin äidin ja isän kilttejä papuja ryytimaassa. Siinä\nyrttitarhassa on kanoja ja kukkoja, niin norsuja kuin kirppujakin.\n\n-- Kyllä me nyt olemme perustaneet Pyhäjärven herrasväen eläintarhan.\nMitähän ne kaikki sanoisivat, jos olisivat kuulleet meidän\njaarituksemme?\n\n-- Kielellä pitää salata ajatuksensa, sanoo tohtori Gamberg, joka itse\non kuin tarhapöllö.\n\nTytöt nauroivat, sukelsivat ja polskivat taas vedessä.\n\n-- Eihän meitä vain kukaan kuule, kuulin äsken suhinaa kaislikosta.\n\n-- Sorsa siellä vain pesäänsä tekee.\n\nKaislan korsien läpi Klaus katseli hurmaantuneena ihanien impien\nnotkeita vartaloita. Kauan hänen rohkea katseensa katseli Bendlan\nupeita uumia ja säihkyviä silmiä, joiden kastuneet ripset kimmelsivät\nlaskevan päivän säteilyssä.\n\n-- Ne silmät ovat kuin siniutuinen saaripari valkoisessa järvessä,\nKlaus ajatteli ja kyykistyi matalammalle. Sillä hetkellä hän heräsi\nkuin painajaisesta, kuin nuorukaisen sielun hämärästä unitilasta\nmiehiseen tietoisuuteen omasta voimastaan ja tahdostaan. Kuinka hän\nnyt rakastikaan tätä nuorta tyttöä, jonka vallaton viattomuus ei\nherättänyt hänessä intohimoa, vaan vilpitöntä ihailua. Hän seisoi kuin\nkuvanveistäjä oman valkean marmoriluomuksensa edessä. Hän tahtoisi\ntätä veistosta säilyttää ainaisena aarteenaan. Hän tahtoisi seurata\nsen suloista kellitystä täydellisyyteen ja tahtoisi sitten sulkea\nsen kukkean kuvan omaan sydämeensä. Hän tunsi ikäänkuin hän olisi\nuiskennellut tunteittensa aallokossa halki avaruuden -- kuin taivaissa.\n\nAiro kolahti ja Klaus säpsähti.\n\n-- Siellä on joku! Juoskaamme uimahuoneeseen!\n\n-- Siellä on Klaus! Klaus, sinä et saa katsoa!\n\n-- En minä katso.\n\n-- Käännä selkäsi!\n\n-- Minä käännän, en katso.\n\n-- Hyi sinua, miksi et yskinyt?\n\n-- Ei minulla ole yskää.\n\nKun Klaus käänsi selkänsä, tytöt juoksivat portaita pitkin\nuimahuoneeseen ja sulkivat oven.\n\nBendla tirkisti uimahuoneen seinän oksanraosta ja sanoi:\n\n-- Odota, kunnes pukeudumme.\n\n-- Minulla on näin iso hauki, katsokaa, tuon sen äidillenne. Klaus\nkohotti veneen pohjasta ison hauen, joka ulottui hänen rintaansa saakka.\n\n-- Etkä ole katsellut? Bendla uteli vielä ja alkoi nauraa.\n\n-- En ole nähnyt mitään, en tiedä mitään.\n\n-- Hyvä, tule sitten rantaan, kun olemme pukeutuneet.\n\nKlaun ujous oli kadonnut, hänen katseensa sai päättävän ilmeen.\n\n-- Lupaatko, ettet puhu kenellekään, että näit meidät uimassa.\n\n-- Kun meillä, Rosalie veikeili, ei ollut edes uimapukua.\n\n-- Vai ihan Eevan puvussa, Klaus yhtyi sanaleikkiin. Vaiteliaisuus\nja kuuliaisuus on tunnussanani, kuten sanoo tohtori, kaikkitietävä\nvapaamuurari Gamberg.\n\n-- Jollet ole vaiti, niin muuraamme kiinni suusi kuten pääskyset\nvarpusen pesän.\n\n-- Millä sinä sen muuraat?\n\n-- Kylläpä tiedän, miten minä sen teen.\n\n-- No, jo saat tulla, Bendla huusi ja aukaisi uimahuoneen oven. Tytöt\nlähtivät juoksemaan. Klaus juoksi ketteränä jälessä. Bendla alkoi\nkierrellä rantapellon polkua ja tupsahti mättäälle. Rosalie juoksi jo\nkaukana mansikkamaan kohdalla eikä katsonut edes taakseen.\n\nKlaus kumartui, tarttui Bendlaa vyötäisiltä ja huudahti: Kuinka sinä,\nBendla, tänään olet kaunis, minä olen kuin taivaassa!\n\n-- Hyi sinua, Klaus, olet kuunnellut puhettamme. Päästä irti, sanon\nminä, minä kantelen äidille.\n\n-- Vai vielä kantelet, silloin äitisi suuttuu.\n\n-- No en kantele, jos päästät.\n\n-- En päästä, en päästä, sillä minä sinua niin rakastan, en muuta voi,\nja nyt se, hitto vie, tuli sanotuksi.\n\n-- Mitä sanoit, tämä tuli niin äkkiä... sinä rakastat... Bendla\nkuiskasi.\n\n-- Anna anteeksi, Bendla, sinun takiasi minä tänne tulin, etkö sitä\narvannut.\n\n-- Kyllä arvasin, mutta sellaista ei saa sanoa...\n\n-- Mutta kyllä ajatella. Oletko minua ajatellut?\n\n-- Olenhan minä... Mutta sinä et saa luulla minua huikentelevaksi, te\nmiehet olette niin itserakkaita.\n\n-- Minä rakastan vain sinua, sinä minun pieni enkelini täällä --\ntaivaissa.\n\nSamassa Klaus painoi päänsä alaspäin ja puristi huulensa tytön\nkosteanpunaisille huulille, jotka suippenivat keskikohdalta kuin\nruusunnupuksi.\n\n-- Oi, Klaus, mitä sinä teit!\n\n-- Minä muurasin vain varpusen pesän kiinni, Klaus sanoi.\n\nBendla riuhtaisi itsensä irti syleilystä, repi mättäältä sammalta ja\nviskasi sitä Klaun silmille ja suulle. Bendla huohotti punaisena ja\nlähti äkkiä juoksemaan ylös mäkeä taakseen katsomatta. Klaus pudisteli\nsuustaan ja silmistään mutaa ja sammalta eikä heti huomannut Bendlan\npakoa. Vasta puustellin taimitarhan kohdalla tyttö seisahtui ja\nkuiskasi, kun Klaus oli tullut lähemmäksi:\n\n-- Klaus, en minä...\n\n-- Mitä, sanoi Klaus, etkö sinä minua rakasta?\n\n-- En minä ole sinulle vihainen... Mutta vakuuta, ettet minua nähnyt\nuimassa.\n\n-- En nähnyt, kuulin vain äänenne.\n\n-- Etkä ilmaissut, itseäsi, sinä häijy poika! Klaus, sinä tiedät, minä\nolen niin köyhä.\n\n-- Bendla rakas, minä tiedän sen, minulle ei rikkaus merkitse mitään,\nrakkaus on kaikki, turhaa kaikki muu.\n\n-- Mutta sinä et saa tästä vielä puhua vanhemmille.\n\n-- Kuule, Rosalie, huusi Bendla ja heitti salaa lentosuukon Klaulle.\nMinä sain jo kiinni salakuuntelijan.\n\nKlaus ja sisarukset saapuivat pihalle. Heidän ylitsensä lensi\npääskysparvi puustellin kuistin kattolaudalle. Ne rakensivat pesää\nkaikessa rauhassa, sillä kapteenin perhe suosi näitä siivekkäitä\nystäviään.\n\nBendla huusi silmät ilosta säteillen:\n\n-- Äiti hoi! Täällä on vieraita! Kapteeni ja kapteenin rouva\nilmestyivät pihalle. Klaus kätteli ja näytti haukea, ja Pamela-rouva\nvei kiittäen kalan keittiöön.\n\n-- No kuulitko, Klaus, kapteeni sanoi, äskeistä jymähdystä?\n\n-- Kuulinhan minä, kapteenisetä!\n\n-- No, nyt ei sinun tarvitse lähteä merille, vaan pysyt kotonasi, sitä\näitisikin toivoo varmasti.\n\n-- Niin, kotona? Mutta onkohan minulla oikeata omaa kotia? Klaus\nsanoi. Kyllä täällä sittenkin on jokin sydämen voima, mikä sitoo minut\nkotiseutuuni.\n\n-- Niin, kotiseutuun ja synnyinmaahan, kapteeni sanoi, talutti kuistin\nportaille käsivarresta pitäen nuorukaisen, joka äkkiä oli kohonnut\nmieheksi ja miehen mittaan.\n\n\n\n\nVII\n\n\nRatsumestari Ragnar Rabe oli vanhapoika. Niin pitäjällä ainakin\narveltiin. Hän oli joskus palvellut ratsuväen upseerina Venäjällä,\nmutta oli pian kyllästynyt sotilas- ja kasarmielämään. Hän oli\nHämeen rykmentin majurilta, isältään, perinyt melkoisen omaisuuden\nja kartuttanut sitä pankkivirkailijana Helsingissä. Sitten hän,\nkuten useat eläkkeellä olevat kenraalit, asessorit ja rehtorit oli\nmuuttanut vanhaan Hämeenlinnaan, koska elämä pikkukaupungissa oli\nhelpompaa ja hiljaisempaa. Kuitenkaan hän ei sielläkään viettänyt\nmitään hiljaista elämää, vaan toisinaan tuhlaili rahojaan Pinellan\ntorniravintolassa, Pitkän sillan krouvissa tai seurahuoneessa.\nRavintoloihin saapui Parolan leiriltä usein venäläisiä upseereja\nsunnuntaisin, kun rykmentin soittokunta soitti Puistoravintolan\neteisellä pengermällä. Sieltä verannalta saattoi kaukaa nähdä Sairion\nmöljän tukkilautat ponttooneineen ja vorokkihevosineen sekä vanhan,\nruskean Birger Jaarlin linnan sekä sen takana lehtoiselle kummulle\nrakennetun kaupungin. Siellä oli pyöreäkupuinen kirkko, vanhat\ntaloröttelöt ja kaksikerroksinen, vanha raastupa. Ravintoloissa hän\nkartteli upseerien seuraa, viihtyi paremmin kaupungin kunniallisten\nporvarien ja säädyllisen herrasväen piirissä, syöden tukevia seksoja ja\njuoden erilaisia viinejä ja liköörejä kahvin ja leivosten kera. Etsipä\nhän myös markkinamiesten ja maalaisten seuraa, mäkikadun \"Pitkästä\nkrouvista\". Siellä hän kerran tapasi korkeaotsaisen ja syväkatseisen\nrunoilijahahmon. Tämä oli myynyt runovihkonsa eräälle venäläiselle\nkauppiaalle, joka myi tupakkaa, rihkamaa ja arkkiveisujakin. Sama\nonneton, outo vieras oli istunut yksinäisen pöydän ääressä, johon\nviinakurri kantoi jumprun viinaa tinatuoppiin.\n\nEnsi näkemältä ratsumestari teki raa'an, härkämäisen vaikutuksen\ntukkimaisine jalkoineen, pölkkymäisine ja pörröisine kasvoineen, joiden\nluisten ja suonisten karvakulmien alla toljotti kaksi häränsilmää\nsuoraan eteen ja häikäilemättä. Kädet olivat, kuten rintakin,\nkarvaiset eivätkä suinkaan tuoneet mieleen hienostelevaa ulaania\nhyvin hoideltuine kynsineen, kauluskoristeineen ja hajuvesineen.\nHänen kädenlyöntinsä oli luja, melkein puistattavan pusertava, eikä\nkestänyt monikaan tätä pihdin pitelyä. Mutta sen käden ote oli luja ja\nlämmin, ja vaikka suusta karahti karkea sana, niin härkämäisen otsan\nalta valoitti lämmin silmänvälke kasvoja, jotka kävivät muheviksi,\nlapsellisen hiottaviksi ja avomielisiksi. Karun pinnan alla oli\nkirkasta kultaa, kunhan vain osasi sen erottaa helposti irtautuvasta\nkuonasta. Sillä karkeilla sanoilla ratsumestari usein peitti herkän ja\nsisimmän tunteensa arat ailahtelut, luki joskus salaa Stagneliuksen\nrunojakin, joista hän oli jutellut oudon maailmanmatkailijan kanssa\nPitkässä krouvissa. Ja hän ihaili Jumalan kaunista luontoa, ihaili\ntäysiverisiä hevosia, todella hienostuneita naisia ja oikeata\nritarillisuutta, vaikka hän kuin uhalla irvokkaita kaskuja jutellen\nosasi nolata puoliluonteita, nousukasväkeä ja onnenkiipijöitä. Se\noli kai perinnöllistä sekin, sillä hän oli hurjien hakkapeliittojen,\nkarujen kaarlelaisten sekä kuninkaallisen neuvoston jäsenten ja\nriikin valtaherrojen suora jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.\nHänellä oli vielä vahva sydän, laajat keuhkot ja vaisto, jotka olivat\npelastaneet hänen vastustuskykynsä hurjankin nuoruuden myrskyvuosien\ntuholta. Sillä hän ei koskaan mennyt liiallisuuksiin, ja hän kyllästyi\nusein hurjasteluihin kuten uusiin oloihin. Siksi hän oli kaupungin\njaaritteluun ja pikku juoniin tympääntyneenä vuokrannut Terrabonan\nvapaaherralta Karhunpään palstatilan ja rakennuttanut mäenlaelle\nluhdinmuotoisen huvilan. Siellä hän maalaisrauhassa tahtoi etsiä\nviihdytystä raisulle luonteelleen, yksinkertaisen ja terveen, ahkeran\nväestön keskuudessa. Kuten hän itse sanoi, ei hän pohjaltaan ollut\naatelinen, koska hänen kantaesi-isänsäkin kai kerran oli ollut huovi ja\ntalonpoika, vaan hän oli vain aatelisihminen. Takaisin luontoon, oli\nhänenkin tunnuslauseensa Rousseaun opin mukaan. Mutta hän ei kuitenkaan\ntahtonut nelinkontin härkäin kanssa mylviä, kuten Voltaire oli\npilkallisesti Rousseau'sta sanonut. Hän ei ottanut tätä muunnosta niin\nhaihattelevan pinnallisesti kuin hovijunkkari, joka sillä vain keikaili\neikä todellisuudessa sitä täydellisesti toteuttanut.\n\nSyynä maalle muuttoon oli sekin, että hän siellä toivoi saavansa\nymmärtäjän ja ystävän, talon hengettären, joka voisi viihdyttää\nja viilentää hänen ylitsekumpuilevaa ja pakottavaa verensä voimaa\nja henkensä kaipausta, hänen ylhäisessä yksinäisyydessään.\nTavanmukaisilla kunniatervehdyksillä hän oli tutustunut pitäjän\nkaikkiin aatelisneitoihin ja herroihin, puustellin mamselleihin\nja varakkaampien talollisten tyttäriin, mutta oli taas leikillä\ntorjunut kaikki kosioviittaukset, kun äidit ja matroonat hienolla,\nviekkaalla tavalla koettivat saada hänet pauloihinsa. Terrabonassa\nkäydessään ja palstaa vuokratessaan hän oli tutustunut myös\nSabine-neidin kylmänylhäiseen olemukseen ja oli ensin häikäistynyt\nhänen moitteettomasta kauneudestaan. Eikä vapaaherra ollenkaan\nmielipahalla huomannut tätä ihailua, koska Sabinen tulevaisuus häntä\nhiukan huolestutti. Ratsumestarin karkeat kohteliaisuudet Sabine\noli ensin kursaillen vastaanottanut ranskalaisilla lauseparsilla ja\ntavanomaisilla korupuheilla ja ulkoa opituilla sanakäänteillä, joiden\nonttouden ratsumestari pian huomasi matkalla Pyhäjärven ympäri, kun\nhän ensin oli opettanut armollisen neidin ratsastamaan. Parhaiten he\nviihtyivät keskenään puhuessaan rotuhevosista ja sylikoirista, mutta\nomasta salaisuudestaan, runojen lukemisesta, ratsumestari ei koskaan\nhänelle vihjaillut. Koetti ensin voimasanoilla kesyttää amatsoonin,\nmutta tämä vetäytyi ylhäiseen kuoreensa ja alkoi pilkallisesti pistellä\nhänen talonpoikaisuuttaan, mikä muka tuoksui tallille ja tunkiolle.\nJa ratsumestari loukkaantui, kuten Sabinekin oli loukkaantunut\nsanoista, jotka eivät tarkoittaneet muuta kuin saada selville korean\nmademoisellen oikea luonne. Mutta ratsumestarin sielun sisimpään\nei Sabine koskaan voinut tunkeutua, vaikka hänellä olikin kylmä\nnaisen vaisto tuntea vaara, miehen liehittelyn todellinen pohja.\nSiksi hän luuli pettyneensä ja lopetti rattoisat ratsastusmatkat.\nSillä ratsumestari saattoi olla huvittavan kirpeä ja piristävä juuri\nkarkeiden lauseiden omaperäisyyden takia, koska Sabine väsymykseen\noli saanut kuulla Kerstilän paroonien sekä muiden kartanokavaljeerien\npinnallisia kohteliaisuuksia, joihin hän ei uskonut.\n\nSabine ei nauranut ratsumestarin karkeille sukkeluuksille, vaan\nhänelle itselleen. Sen ratsumestari huomasi ja lähti kartanosta\nhuonolla tuulella, sillä hän ei mitään pelännyt niin kuin tulla itse\nnaurunalaiseksi, vaikka hän aina sutkauksillaan sai naurajat puolelleen.\n\nRatsumestari muisteli joskus Sabine von Brinckenhjelmiä komeana\nnaisellisena ilmestyksenä, mutta Sabinen tahallinen, kylmä kohtelu\nteki ratsumestarin kylmäkiskoisemmaksi eikä hän käynyt Terrabonan\nkartanossa muulloin kuin silloin, kun oli kysymyksessä jokin hevososto\ntai liikeasia. Sillä tilanomistaja Rurik Rufus Brinckenhjelm oli\nruotsalaisten esikuvien mukaan ruvennut harrastamaan saha-, kalkki-\nja myllyliikehommia. Hänen poikansa Bogislauksen koulunkäynti ja\nleveä elanto Haminan kadettikoulussa sekä myös kalliit puvut ja\nkoristeet, joita Sabine tilasi Tukholmasta asti, sekä hänen omat\nravikilpailumatkansa ja pelitappiot olivat sen verran keventäneet\nhänen kukkaronsa painoa, että hänen täytyi nyt ottaa laina. Hän\noli luovuttanut viideksikymmeneksi vuodeksi ison rantapalstan\nratsumestarille, mutta kiinnitystä maahan ja oikeutta rantaan hän ei\nollut luovuttanut. Sekin oli osaltaan syynä siihen, että ratsumestari\nyhä harvemmin kävi Terrabonassa.\n\nSyynä siihen oli myös eräs ratsastusmatka. Eräänä aamuna ratsastivat\nSabine Safiira von Brinckenhjelm ja ratsumestari Ragnar Rabe rinnan\npitkin Pyhäjärveä kiertävää hyvää, santaista maantietä pitkin mäkeä\nylös, alas, sivu rantasaarien, joita he yhdessä hevosia seisauttaen\nolivat jääneet katselemaan. Kun he taas laukaten ajoivat mäkeä alas,\noli Sabinen ratsastushameen pitkä laahustin tarttunut kannuksiin ja\nsatulannuppiin. Hän oli huolimattomasti noussut satulaan. Jotain\ntienvieren mustaa kantoa säikähtyen hevonen oli kaaressa karahtanut\nsivulle, eikä Sabine voinut ohjata hevosta. Silloin Sabine kirkaisi\nja huudahti: Herra ratsumestari, tulkaa minua auttamaan! Ratsumestari\nriensi paikalle ja yritti irroittaa laahustinta kannuskehrästä ja\ntarttui Sabinen sääreen.\n\n-- Herra ratsumestari, mitä te uskallatte?\n\n-- Teidän armonne, aion vain irroittaa laahushameen kannuksista, sillä\nse on siihen takertunut.\n\n-- Ja minun kaunis ratsastuspukuni, jonka olen Tukholmasta asti\ntilannut, on repeytynyt.\n\n-- Sille ei nyt voi mitään, ratsumestari sanoi hiukan\nvahingoniloisesti, sillä häntä hiukan huvitti tämä hullunkurinen\ntilanne.\n\n-- Mutta kuinka minä pääsen maahan?\n\nHevonen kävi taas levottomaksi.\n\n-- Tjaa! ratsumestari sanoi olkapäitään kohottaen.\n\n-- Ja Loordi ehkä rupeaa taas vikuroimaan.\n\n-- Se tanssii vain katrillia tai poloneesia teidän mieliksenne. Tehän\nrakastatte tanssia enemmän kuin miehiä.\n\n-- Teitä minä en nyt ainakaan voisi rakastaa. Auttakaa minua!\n\n-- Mutta jos te taas huudatte, tulee ehkä maantiellä todistajia ja te\nsyytätte minua ahdistelusta ja minä saan syytteen ryöstöyrityksestä.\n\n-- Voisitteko te minut ryöstää, ette ikinä!\n\n-- Ja sitten kai isänne pakottaisi minut menemään kanssanne naimisiin.\n\n-- Naimisiin, hahhaa, sepä todella oli hevosen leikkiä!\n\n-- Rauhoittukaa, en minä aio teitä kosia.\n\n-- Sitä minä jo odotin, Sabine sanoi.\n\n-- Teitä, vapaaherratar, on kai moni kosinut ja olette aina hylännyt.\n\n-- No en ole teille suuttunut, herra ratsumestari, olette hupaisa mies\nja minua huvittaa teissä originaali.\n\n-- En ole originaali, olen vain hiukan erilainen kuin muut miehet.\nOlen heterogeeni enkä homogeeni. Olen sama, oma itseni, mutta en\nsamanlainen. Minä ivaan miestenkin turhanpäiväisyyttä ja kerskailua\nnaisvalloituksilla, mutta vältän puhumasta pahaa naisista, jotka ovat\nminulle suosiotaan osoittaneet.\n\n-- Sehän on hyvin ritarillista. Teissä ja teidän vanhassa suvussanne\non sittenkin -- kuten minun suvussani -- hienotunteisuutta, jota eivät\nkaikki tanssikeikarit aina osoita. Minä luotan teihin. Rauhoittakaa\nratsu, niin saatte minut nostaa alas satulasta.\n\n-- À la bonne heure! Kuten käskette, teidän armonne. Pieni koru\nnaiselle ja hevoselle sokeripala, se riittää. Kas noin, Loordi!\nRauhoitu, äläkä heitä omistajatartasi ojaan, muuten taitat omankin\nkoipesi.\n\nRatsumestari otti sokeripalan taskustaan ja antoi sen hevoselle.\n\n-- Merci bien, suur'kiitos, monsieur. Loordi näkyy ymmärtävän teitä.\n\n-- Ymmärrän minä hiukan hevostenkin kieltä. Ja nyt te, neiti, nojaatte\nminuun, kiepsautatte jalkanne yli satulanupin ja laskeudutte pitkin\nhevosen kylkeä maahan.\n\nRatsumestari levitti kätensä, Sabine tarttui ratsumestaria hartioihin\nja alkoi liukua alaspäin.\n\n-- Mutta, mutta, herra ratsumestari, te ette saa katsoa, kääntäkää\nkasvonne.\n\n-- Mitäpä minun härännaamastani juuri on katsomista. No, minä käännän\nselkäni, vaikka se lienee epäkohteliasta. Kas näin! Älköön takaosani\ntietäkö, mitä etuosani tekee. Kas noin, ottakaa vahva ote. Kuinka keveä\nja hieno te olette, kuin keijukainen.\n\n-- Kiitos komplimangista! Olenko todella miellyttävä, se miellyttää\nminua suuresti.\n\n-- Kiitos kunniasta! Ja teidän povenne on lämmin kuin arabialaisen\ntamman maito.\n\nSabine alkoi liukua alaspäin. Kun valkeat pitsialushousut taas\nsekaantuivat, Sabine painautui tahtomattaan ratsumestarin rintaa vasten\nja kirkaisi, kun hevonen alkoi potkia.\n\n-- Herra ratsumestari, te puristatte liian lujasti, rutistatte minun\npukuni.\n\n-- En sille mitään voi, että minulla on raudanlujat käsivarret. Pitäkää\nlujasti kiinni, muuten kaadutte. Kuulen kuinka sydämenne pamppailee\nsuloisesti. Olkaa levollinen, en minä teitä suutele.\n\nSamassa Sabine hyppäsi maahan ja kiitteli:\n\n-- Te olette sentään miesten mies. Kiitos!\n\n-- Ei kestä kiittää.\n\n-- Oikeastaan minun olisi pitänyt antaa teille korvatillikka\nhävyttömyydestänne, Sabine sanoi puoleksi leikillä.\n\n-- Siinä tapauksessa minä sidon teidät hameestanne satulannuppiin,\nläimäytän hevostanne ja teidän korkea kylmäverisyytenne saa mennä\nsuoraan kuumaan helvettiin.\n\n-- Näyttäkää vain tietä, siellä tavataan. Kuinka kohtelias te taas\nolette ja huomaavainen. Ja nyt minä ratsastan yksin kotiin ja te saatte\nmennä.\n\n-- Mauri on tehnyt palveluksen, mauri saa mennä, ratsumestari sanoi,\nkäänsi hevosen ja ajoi taakseen katsomatta kotiinsa.\n\nMutta Sabine jäi hetkeksi katselemaan leveätä vartaloa ja isoa\nhäränpäätä, joka katosi tienmutkassa. Sabine taputti hevosta kaulalle,\nsivalsi kevyesti ratsua kylkeen ja naurahti:\n\n-- Mikä seikkailu maaseudun harmaassa yksitoikkoisuudessa!\n\nKesti kauan ennenkuin ratsumestari kävi vieraisilla Terrabonassa,\nvaikka Sabine joskus olisikin tahtonut isän läsnäollessa kiittää häntä\nhänen avustaan.\n\nNyt ratsumestari istui yksin kotonaan ja muisteli tätä tapausta ja\nodotti vieraita, Seth Skriivaria, Kärnää ja Terrabonan isäntää, joka\noli luvannut tulla neuvottelemaan palstan lunastamisesta. Myöhemmin\nratsumestari aikoi lähteä Humusaareen.\n\nPian koputettiin ovelle. Naapurin isäntä Kalle Kärnä ja kruunun\nkivalteri Seth Skriivari kainalosalkkuineen astuivat huoneeseen.\nSkriivari kumarsi ja Kärnä asetti lakkinsa lattialle tuolin viereen\novelle.\n\n-- Päivää, herra ratsumestari.\n\n-- Painakaa puuta, kun ei pehmeämpää ole.\n\n-- Niin, herra ratsumestari, tulin vain ilmoittamaan, että hänen\nylhäisyytensä Terrabonan parooni tulee pian tänne. Tässä on valmis\nkauppakirja. Olen vihdoinkin saanut hänen ylhäisyytensä taivutetuksi\nallekirjoittamaan sopimuksen. Tässä on kartta ja tässä ehdot:\nkymmenentuhatta pankkoruplaa. Lisäksi parooni tarvitsee teiltä lainaksi\nsaman verran kalkkitehtaan perustamista varten.\n\n-- Hyvä juttu, ratsumestari sanoi, monta vuotta olen tätä odottanut,\nmutta parooni on aina vastustanut. Te, kivalteri, olette kai jo saanut\nparoonilta palkkionne?\n\n-- Kuinkas muuten, ja tässä olisi minun vaatimaton laskuni teille:\nkaksi sataa pankkoruplaa.\n\n-- Kyllä te nurkkasihteerit osaatte nylkeä päämiehiänne. No, riidoista,\nväärennyksistä ja varkauksistahan te elättekin. Tämän johdosta sopii\nhiukan juhliakin. Tuossa rahat, kuluttakaa niitä kunnialla, jos teillä\nsitä on.\n\nSamassa Rurik Rufus Brinckenhjelm ajoi pihalle tavallisilla Tuuloksen\nrattailla ja kulki komeana ja kookkaana portaille. Hänen täytyi\nkumartua, kun hän astui ovesta luhtihuoneeseen. Ratsumestari sanoi\nleikillisen leveästi:\n\n-- Jokaisen täytyy kumartaa, kun astuu tästä ovesta.\n\n-- Minä en kumarra ketään, parooni sanoi ja loi leimahtavan katseen\nympärilleen.\n\n-- Minä tarkoitin vain sitä, että oven kamana on liian matala,\nratsumestari huomautti.\n\nSeth Skriivari veti laukustaan pöydälle asiakirjat. Parooni ja\nratsumestari kirjoittivat sopimuksen alle nimensä. Kärnä piirteli\nkarkealla kädellä puumerkkinsä ja Seth Skriivari sen todisti.\nRatsumestari pyysi nyt paroonia istumaan ja levitti pöydälle tukun\npaksuja seteleitä, jotka parooni kitsaudesta kiiluvin silmin pisti\nliivinsä sisätaskuun ja napitti sen sisältä päin.\n\n-- Kas niin, kaikki on siis selvää. Saan kiittää herra paroonia ja\ntoivon, että suhteemme naapureina edelleenkin kehittyvät suotuisaan\nsuuntaan.\n\n-- Minulla on ilo ja kunnia. Te autoitte kerran tytärtäni, nuorta\nparoonitarta eräällä ratsastusmatkalla, enkä minä tätä unohda.\n\n-- Ettekö tahtoisi kanssamme kaupantekijäisiksi juoda lasillisen\nsamppanjaa, herra parooni?\n\n-- Kiitos ja kunnia, aateluus velvoittaa, ei ole aikaa, kun on\nsota-aika, täytyy lähteä heti. Kartanon työt odottavat.\n\nNiine sanoineen lähti Terrabonan herra, kumarsi ovella kaikille ja\nlähti kättelemättä kotikartanoonsa. Kun hän oli mennyt, Rabe purskahti\nnauruun ja sanoi:\n\n-- Itserakas narri, luuletko sinä, Kärnä, paroonin tuon pienen\nratsastuskommelluksen takia osoittavan minulle tällaista\nystävällisyyttä.\n\n-- Eihän toki, kyllä parooni teki sen rahan tarpeesta.\n\nHetken juotuaan miehet, muassaan soitteleva mustalaispoika soutelivat\ntervatulla ruuhella Humusaareen, lämmittivät saunan ja alkoivat\nryypiskellä saunakamarissa. Sitten he siirtyivät saunaan ja lauteilla\nalkoi vihtojen mäiske ja jatkui puheen pörinä.\n\nKärnä heitti kiukaalle vettä ja sanoi:\n\n-- Lisää löylyä?\n\n-- Mistä hyvästä se parooni suostui kauppaan, ratsumestari ähki ja\nkaatoi lisää löylyä kiukaalle. Hyväntekeväisyydestäkö? Siihen Kärnä\nhuomautti ja puhalsi kuumaa henkäystä Skriivarin niskaan:\n\n-- Vihavuoresta on löydetty hiukan kalkkia, ja nyt parooni aikoo\nperustaa tehtaan. Mutta taitaa ne asiat muutenkin olla hiukan\nrempallaan. Mitäs sinä, Skriivari, siihen sanot?\n\n-- En sano mitään, en sano sitä enkä tätä, sillä minä olen paroonin ja\npadroonin yksityissihteeri ja hoidan kykyni mukaan jus patronatuksen,\nfideikomissioikeuden, jus publicumin, jus scriptumin, jus civilen,\njus primae noctis ja lisäksi kaikki käräjäpöytäkirjat ja protokollat\njurnaalista memoriaaliin ja memoriaalista jurnaaliin.\n\n-- Olipa siinä jusseja! Hahhaa! Jus primae noctis? Mitä siansaksaa se\non, ratsumestari ihmetteli ivallisesti.\n\n-- Vai oikein yksityissihteeri, Kärnä älähti, paholaisen papereita\nsinä aina kallistelet, ja piru sinut viimein viimeisenä päivänä nielee\nkarvoinesi, koipinesi, salkkuinesi, silmälaseinesi, sillä sinulla on\njuonia enemmän kuin suonia.\n\n-- No älähän, veikkoseni, veistele, olen kruununpalvelija ja minun\ntäytyy tehdä velvollisuuteni.\n\n-- Ja palvella kruunua ja myös herra paroonia, ratsumestari sanoi.\n\n-- Sinä olet kaksinaamainen jesuiitta, sinä senkin seitsemän\npirun sielujen sinetinvartija! Katso nyt peilistä, niin, pirukin\non seurassasi häpeissään. Sinulla on ulkonevat korvat ja leveät,\nkulmikkaat posket kuin tattarilla, laihat, luihut kädet kuten vinot\nsilmätkin. Otsassa on sinulla kuhmu kuin mukurapää pässillä, virnaili\nKärnä, joka juotuaan oli hiukan humaltunut. Ja sinä ajat siivottomia\nriitajuttuja ja teet muita konnantekoja. Senkin piiskuri!\n\n-- Minäkö piiskuri ja petturi! Todista sanasi, muuten minä annan sulle\nsyytteen solvauksesta.\n\n-- Hai, roinanessel, soita sirmankkaa, mustalaispoika, niin minä\nkärvennän tämän kirjurin ja kerjurin ketunnahan, Kärnä jatkoi\nkinasteluaan.\n\nMustalaispoika alkoi soittaa ja Kärnä viskasi erehdyksestä kiulullisen\nviinaa kiukaalle.\n\n-- Hyi, täällä on kuuma kuin helvetissä, ratsumestari voihki. Ovi auki!\n\nOvi lensi selkosen selälleen ja kiukaasta kuului pamaus kuin\ntykinsuusta. Savupiippu halkesi ja sauna täyttyi savulla ja\nsaviruukilla. Kiireen kaupalla miehet hyppäsivät vastat kainalossa\nlauteilta tulenpunottavina ja huohottavina. Vaatteet ja kengät jäivät\nrahille, mustalaispoika ehti siepata kainaloonsa vain vonkuvan\nhanurinsa ja Seth Skriivari kärventyneen salkkunsa.\n\n-- Oi, oi, minä palan, Skriivari huusi ja hyppäsi saunaluodolta veteen,\nhänen jälessään Kärnä tarttuen Skriivarin pitkiin korviin ja koipiin ja\npainoi kivalterin pään veden alle.\n\nRatsumestari kulki leveän tyynenä ja nauravana, luiskahtaen veteen\nhänkin, pompahti kuin kumipallo aallokkoon.\n\nSoudettaessa Humusaaresta Skriivari aloitti taas riidan ja vankutti:\n\n-- Kuka oli tähän tyhmyyteen syypää? Kärnä, juuri Kärnä, kun heitti\nviinaa kiukaalle.\n\n-- Sormi pois raamatusta ja muista valasi, Kärnä ivaili.\n\n-- Parempi maassa kuin syntisen suussa, ratsumestari hohotti ja piteli\nvatsaansa. Te taidatte riidellä vielä helvetissäkin, kuten vanhat\nvihamiehet ja vastarannan kiisket Danten Divina Commediassa.\n\nRuuhi töksähti kaislarannan santaan ja miehet astuivat maihin. Hanurin\nsoitto oli häipynyt kaikuvien saarikallioiden onkaloihin.\n\nKyyräillen miehet juoksivat vihdat vatsalla luhtihuvilaan ja jatkoivat\nsaunapitojaan myöhään iltaan. Niin päättyi eräänä kauniina kesäaamuna\nHumusaaren sankarien riemuretki. Ihmiset ristivätkin nyt luotosaaren\nPöhnäsaareksi.\n\nRatsumestarin himmeässä huoneessa oli piipunporoa, pöydällä ja\nlattialla pulloja ja viinitahroja, kun ratsumestari oli laskenut\nuutimet ja sytyttänyt tuhruisen talikyntilän ja jäänyt riisuutumatta\nnahkasohvalle makaamaan, saappaat jalassa. Hän tuijotti puoliunisin\nsilmin erääseen nurkkaan, jonka seinällä oli savusta himmentynyt\nitalialaisen naisen kuva. Hän unohti ajan ja paikan. Kaikki oli\naineetonta ja alutonta. Mielikuvitus loi hänen kuumiin aivoihinsa kuvan\nnuoresta miehestä, joka pikkukaupungin tumman puisevassa, pitkässä\nkrouvissa istui nurkassa pienen pöydän takana, pienen tinatuopin\nääressä. Ratsumestari oli siirtynyt hänen pöytäänsä. Nuori mies oli\nkookas, kaukokatseinen, kiharatukkainen. Hermostuneet, hienot kädet\nnaputtivat pöytään ikäänkuin hän kirjoittaisi mietteitään tai laskisi\nsäkeitten pituutta. Katse sulkeutunut, sisäänpäin kääntynyt. Hän oli\nkahdenkymmenvuotias, ylioppilas, runoilija ja maalaispoika. Hänessä oli\nsamalla jotakin jylhää, aavistuksellista ja arvoituksellista, ikäänkuin\nhän olisi nähnyt syvemmälle ihmissielun pohjaan kuin muut maailman\nmatkalaiset. Kuin kreikkalainen veistos, tietäjä, eränkävijä ja\nkulkuri! Ja he olivat jutelleet Stagneliuksen runoista, Runebergista,\nHolbergista ja Shakespearesta ja nuorukaisen silmissä oli ollut\nsammumaton hengen lieska ja ylimaallinen hurmio. Ratsumestarista tuntui\nkuin kuva nurkassa olisi kasvanut jättiläishahmoksi, ikäänkuin suuri,\nikuinen ajatus olisi hiljaa muuttunut hetken huokaukseksi.\n\nRatsumestari hieroi silmiään, riisuutui ja heittäytyi levolle.\nPyhäjärven aallot liplattivat rantakivillä, tikka nakutti pihapuussa\nkuin vanha puukello, kun avonaisesta akkunasta kantautui kaukaa\ntukkipojan hoilotus. Ratsumestari huokasi ja nukahti.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nPappilan virkahuoneessa istuivat pastori Pietari Tingerhana ja Justus,\nrovastinpoika, keskustellen eräänä aamuna, kun rovasti Wallenberg oli\npitkällä kävelymatkalla ympäristössä. Ruustinna puuhaili keittiössä,\nkulki aitoissa ja kellareissa. Hän oli miestään hiukan nuorempi, ja\noli ennen ollut papin palveluksessa naapuripitäjässä, josta rovasti\nkappalaisena oli saanut siirron Pyhäjärvelle ja vihdoin joutunut\nkirkkoherran vaalissa kolmannelle sijalle. Vaikka Terrabonan parooni\nja muutamat suurtilalliset vastustivat hänen valitsemistaan, hän oli\nsaanut hyvänä saarnaajana ja kansanmiehenä enimmät äänet.\n\nPastori Tingerhana katseli pöydälle siroteltuja Justuksen kasvi- ja\neläintutkielmia sekä piirustuksia ja vesivärimaalauksia. Pastori sanoi\nhetken vaitiolon jälkeen:\n\n-- Kenelle, sinä Justus, näitä piirustat?\n\n-- Omaksi huvikseni ja myös Terrabonan nuorelle vapaaherrattarelle,\njoka niitä sitten neuloo ja nyplää kankaalle.\n\nTingerhana nauroi ja naljaili:\n\n-- Sinä ikuinen kimnasistisielu, olet vielä niin kovin nuori, ettes\nymmärrä naisia.\n\n-- No ymmärrättekö te, herra pastori?\n\n-- Hiukan verran ymmärrän, vanhojen seurassa pitää olla arvokas ja\nnuorten parissa välitön. Ole olevinasi kylmä naiselle, niin tämä\nhäntä harmittaa, ole huomaavainen ja palvelevainen, nosta pudotettuja\nesineitä ja muista häntä nimipäivänä runoilla ja kukilla. Kun avaat\noman sydämesi, niin muutkin ovat avomielisiä.\n\n-- Ai, ai, itketätte eukkoja ja nauratatte nuoria naisia.\n\n-- Mitäs sinä veuruilet, poika, mitä sinä olet oppinut siellä Porvoon\nlukiossa?\n\n-- Triviumia, quadriviumia, algebraa, epica, logica, A.B.C.\nabrakadabraa et cetera in aeternum.\n\nPastori lisäsi:\n\n-- Etkö tehnyt muuta?\n\n-- Laiskanläksyjä ja jälkeenistumista, Porvoon tippojen syömistä ja\nnoppapeliä.\n\nPoika jatkoi:\n\n-- Pastori, oletteko te munkki, sacri ministeri selibati candidatus?\n\n-- Mitä sanot, poika?\n\n-- Tehän luette juttuja munkeista ja nunnista.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Löysin vuoteenne patjan alta Decameronen.\n\n-- Vai niin, entä sitten? Tekijä pilkkaa siinä munkkeja ja niiden\nkevytmielisyyttä, siitä voi oppia tuntemaan katolisen kirkon\nvarjopuolet.\n\n-- Jos sinä tästä kerrot isällesi, pastori lisäsi, niin minä sanon,\nettä sinä ihailet Sabinea, eikä isäsi voi sietää Brinckenhjelmin sukua.\nMikä siihenkin lienee syynä, parooni on hyvin hieno ja kohtelias herra,\nkun hänet vain osaa ottaa oikealla tavalla.\n\n-- Ehkä te itse ihailette Sabinea!\n\n-- Hyst, ei sanaakaan enää.\n\n-- Hyst, ei sanaakaan, peukalo päälle!\n\n-- Mutta kuka sinulle on opettanut latinaa Porvoon lukiossa?\n\n-- Runeberg. Minä niin ihailen Vänrikki Stoolin tarinoita. Ukko\nRuneberg kuuluu jo kirjoittavan toista osaa.\n\n-- Onko totta, mitä kerrotaan, että Runeberg on kirjeenvaihdossa\nmamselli Majda Barksténin kanssa ja sepustaa hänelle lemmenrunoja?\nTingerhana tiedusteli.\n\n-- Mistäs minä tietäisin, enkä minä usko juoruja.\n\n-- Ja he kohtaavatkin toisensa Porvoon rantapuistossa.\n\n-- Lienee vain platoonista, Justus lisäsi, sillä häntä jo kiusasi koko\nkeskustelu.\n\nTingerhana jatkoi:\n\n-- Mamselli oli hurmannut älyllään ja sukkeluudellaan kaikki Porvoon\nherrat ja nyt hän varmaan panee kaikkien Kerstilän, Karhunpään,\nTerrabonan ja muiden kartanoherrojen päät pyörälle, mutta minun\nmielestäni on hänen serkkunsa, von Ratenin sisarentytär Camilla Bölja\nviehättävämpi. Hän on todella kuin kevyt, ilmavan ihana keruubi taivaan\nsalissa -- ilman siipiä.\n\nJustus jatkoi veikeästi: Siis siipirikko.\n\nSamassa astui virkahuoneeseensa kirkkoherra, kookas, leimuvakatseinen,\ntummahko mies, päässä leveälierinen musta huopahattu. Tukka paksu,\ntakaa kuin keritsimillä tasoitettu, keskellä päätä jakaus, valkoinen\nviiru, körttiläisliivit, pitkä, leukaan saakka napitettu, musta\npappistakki, tukevat saappaat jalassa. Tingerhana riensi kirkkoherraa\nvastaan ja lausui: Jumalan rauha!\n\n-- Rauha sinunkin syntiselle sielullesi, kirkkoherra sanoi matalalla,\njylisevällä äänellä.\n\nTingerhana auttoi kuin kirkonpalvelija, otti kepin ja asetti sen\nnurkkaan, mutta kun hän yritti nostaa takkia naulakkoon, kirkkoherra\nsanoi kankeasti hymyillen: Sinä kristiveljeni, et vielä uletu niin\nkorkealle, sinun sielusi vaeltaa vielä alhaalla. -- Onko tullut\nvieraita, koska huomasin oudot rattaat vajassa?\n\n-- Seth Skriivari, kivalteri ja Paturin poppa ovat väentuvassa.\n\n-- Vai niin. Odotin tänne hovijunkkaria, koska en tavannut kävelyllä.\nOlisikohan ollut sairaana. Kutsu miehet huoneeseen.\n\nPastori Tingerhana katosi väentupaan. Sieltä tuli kivalteri taluttaen\nPaturia, joka oli käsistä takaapäin köytetty. Paturi oli pitkä, hiukan\nkumarainen mies. Poppamies, kaivonkatsoja, salakyttä, varkaiden\nvaistoja, taudin torjuja, lemmennostaja ja miilumies. Hän poltteli\ntakamailla hovijunkkarin pajaan vietäviä hiiliä. Naama oli nokinen\nkuten vaatteetkin, joita hän harvoin pesi. Nokisten ripsien raosta\npälyili arasti välähdellen pikimusta silmä ikäänkuin salamoiden. Hän\noli hiljattain parantanut hovijunkkarin käden verenmyrkytyksen. Sen\nhovijunkkari oli saanut käsitellessään siperialaisen kasvikokoelmansa\nmyrkyllistä kasvia. Sähköisen käden kosketuksella luultiin Paturin\nparantavan kipuja ja verikohuja.\n\n-- Minkä paholainen on sitonut, sen Jumala päästää, kirkkoherra sanoi.\n\n-- Kivalterin käskystä olen sidottu, Paturi sammalsi kautta hampaiden.\n\nRovasti jatkoi: En minä sinua, Paturi, pelkää, vaikka kansa pelkää\nsinun pahaa silmääsi. Autat muita, voitko auttaa itseäsi? Kivalteri,\navatkaa köydet!\n\n-- Enkä minä sinua pelkää, kirkonmies. Pietarin yrteillä ja\nluonnottaren lunnailla minä parantelen ihmisiä.\n\n-- Ja luet loitsuja ja olet liitossa rienaajan kanssa.\n\n-- En huuda avuksi pahaa, vaan manaan pois pahan sanalla ja\nhakaristillä.\n\n-- Et kirkon ristillä? Olen kuullut, että vaimosi on sairas. Et\nole voinut parantaa häntä, kun hän on kaivannut sielunhoitoa ja\nsakramentteja. Minä annan sinulle anteeksi tällä kertaa. Ihmeekseni\nolet ennustanut sodan, ja sodan olemme saaneet syntiemme takia. Käyn\njoskus katsomassa vaimoasi.\n\nPaturi mölisi hiljaa: Kyllä minä itse vaimoni parannan.\n\n-- Mutta jätät sielun suruun ja ahdistukseen. Kuulkaas, kivalteri,\nmiksi te oikeastaan toitte tämän miehen tänne?\n\n-- No, kun hän kuuli puhuttavan raipparangaistuksesta, hän karkasi kuin\nkirottu metsään. Toin hänet tänne nuhdeltavaksi.\n\n-- Minun asiani kirkonmiehenä olisi ollut rangaista häntä. Mene,\nPaturi, heitä herjan juonesi ja paranna tapasi!\n\nPaturi meni väentupaan.\n\nNyt kirkkoherra korotetulla, hiukan äkäisellä äänellä kyseli:\n\n-- Mutta herra kivalteri, ette suinkaan te tänne tullut yksinomaan\ntämän velhon lakia. Mitä teillä on salkussanne, koska sekin on mukana?\n\n-- Ha! Niin oikeastaan, Seth Skriivari sanoi piipittävällä\nhuutokauppiaan äänellä. -- Tulin tänne parooni ja vapaaherra von\nBrinckenhjelmin asioilla.\n\n-- Mitäs asiaa paroonilla minulle on?\n\n-- Ha, paroonillako? Parooni tarjoaa teille sovintoa.\n\n-- Miksi parooni on paaluilla taas sulkenut Kuivassalmen, jonka kautta\nvesikansa kirkkoveneillä sunnuntaisin soutaa kirkkorantaan. Maitse\nkulkeminen tuottaa jalkamatkoja ja kansa vieroitetaan siten kirkosta.\n\n-- Kannaksen toinen ranta kuuluu Terrabonan alueeseen.\n\n-- Ikimuistoisista ajoista on sovittu, että reitti on auki.\n\n-- Mutta salmi kuivuu itsestäänkin ja kyllä veneitä voi rullaamalla\nylitse vierittää.\n\n-- Mutta tulvaveden aikana? Kun tulee Herranveden paisumus ja tuomio.\n\n-- Suullinen sopimus ei ole sama kuin kirjoitettu sopimus. Laintuomiota\nei ole tässä asiassa langetettu, kivalteri jatkoi. Mutta tämä on\nvähäinen asia, aivan sivuseikka verrattuna Terrabonan isännän\noikeuteen omistaa pappilan takamailla rajaluhta ja autiomoisio.\nSeth Skriivari veti laukustaan asiapapereita ja levitteli niitä\npöydälle. Niiden joukossa oli komea, hanhenkynällä, saksalaisilla\nkirjasimilla palttinalle kirjailtu lahjakirja. Sillä lahjakirjalla\nKristiina-kuningatar oli luovuttanut pappilan maineen, metsineen ja\nvesistöineen Terrabonan entisille omistajille, jotka eivät olleet sukua\nBrinckenhjelmin suvulle. Lahjakirjan alla oli Kristiina-kuningattaren\nnimikirjoitus ja kolme nyöreistä riippuvaa pyöreätä lakkaleimaa.\nNiissä oli kolme vanhaa Ruotsin kruunua. Lahjakirja oli kellastunut ja\nrypistynyt.\n\n-- Kas tässä, kivalteri Seth Skriivari sanoi. Asetti pöydälle\njäljennöksen ja pisti oikean asiakirjan salaa salkkuunsa ja jatkoi:\n\n-- Penkoessani Terrabonan ullakolla vanhoja talonkirjoja ihan\npirunkammarin yläpuolella, minä löysin tämän Kristiina-kuningattaren\nasiakirjan, jolla entinen sotilaspuustelli, pappila maineen\nluovutettiin luutnantti af Pastell'ille, Terrabonan silloiselle\nomistajalle. Af Pastell'in suvulta af Braehm'in suku sen peri.\n\nRovasti tarkasteli tuikeana asiakirjaa.\n\n-- Hyvä, että tässä on kaksi todistajaakin, pastori Pietari Tingerhana,\npitäjän apulaispappi ja nuori kimnasisti Justus Joosepinpoika\nWallenberg, tuleva magister baccalauraeus. Tässä on myös vanha kartta,\njohon on merkitty rajapalsta ja moisiokin kartanoon kuuluviksi.\nTurhan käräjöinnin ja oikeuskulujen välttämiseksi olisi suotavaa,\nettä asianomaiset sopisivat, niin ettei minun päämiestäni, vapaaherra\nja parooni Rurik Rufus von Brinckenhjelmiä suotta vaivattaisi\nkäräjämatkoilla. Minulla on tässä valtakirja toimia jalosukuisen herra\nparoonin puolesta.\n\n-- Vai niin! Mutta, rovasti sanoi, kun minä alan ajatella, niin\nilmoitan herra kivalterin välityksellä armolliselle herra paroonille,\nettä tämä asiakirja on vanhentunut.\n\n-- Ha, vai vanhentunut! Sillä on vielä lainvoima, kivalteri sanoi\nkiukkuisella äänellä ja katseli rovastia sarvisankaisten silmälasiensa\nyli viekkaasti ja vahingoniloisesti.\n\n-- Vai niin, rovasti sanoi painavasti ja laski nyrkkinsä pöydälle,\nniin että paperit kahisivat. Herra parooni, joka etsii aina syitä\nrettelöihin ja riitoihin, kun ei muuten saa kallista aikaansa kulumaan,\non suuresti erehtynyt omistusoikeuden suhteen, sillä jo Kaarle XI\nkumosi reduktiossa kaikki aatelisherroille annetut lahjakirjat ja\npalautti talonpoikien talot niiden entisille omistajille.\n\n-- \"Principium juris est negare\", kivalteri kivahti nyt lakitietoisena.\n\nNyt kirkkoherra jo kiivastui: En ole juristi enkä käräjäpukari. Te,\nkivalteri, luette lakia kuin piru Raamattua. Mitä höpsötystä te puhutte?\n\n-- Selvää latinaa. Lause merkitsee: \"Lain ensimmäinen ehto on kieltää\".\n\n-- Kyllä minä latinaa ja kreikkaa olen lukenut sekä Mooseksen lakia\nhepreankielellä, mutta tämä lause ei sovi tähän. Lahjakirja on mitätön.\n\n-- Mutta tässä on kartta, katsokaa palstaa ja moisiota, kivalteri\njuonitteli.\n\n-- Te siis tahtoisitte riistää minulta katon kotini päältä. Palstan\nminä erottaisin seurakunnan suostumuksella eräälle köyhälle, hurskaalle\nmäkitupalaiselle.\n\n-- Parooni ei siihen suostu.\n\n-- Vai ei suostu, ei suostu.\n\n-- Ei! Herra rovasti, jos te olisitte ollut entisajan paavi, niin te\nehkä olisitte julistanut pannaan paroonin ja monen talonpojan, kuten\nkerran tehtiin Pyhäjärven seurakunnalle, silloiselle kappelille, kun se\nei maksanut kymmenyksiä kirkolle.\n\n-- Kyllä kirous tapaa syntisen ilman pannaanjulistustakin.\n\n-- Ja lain siunausta, Seth Skriivari sanoi pisteliäästi. Samalla minä\nvielä paroonin puolesta tahtoisin arvon rovastilta kysyä, tarkoittiko\narvon rovasti mielenosoituksellisesti eräässä sunnuntain saamassaan\nerikoisesti herra paroonia. Hän loukkaantui siitä niin, että lähti\nkesken kirkosta.\n\n-- Kun minä naapuripitäjän kappalaisena koetin valistaa kansaa ja sen\nlukutaitoa, moitin seurakuntaa huonosta elämästä ja juopottelusta,\nniin minusta kanneltiin tuomiokapitulille ja itse seurakunnan\nrovasti väitti, etteivät olot muissakaan pitäjissä olleet sen\nparempia. Kateelliset virkakumppanini ja ristiveljeni syyttivät minua\nvääräoppisuudesta. Tuli tarkastus, mutta mitään nurinkurista ei minun\nsanan tulkinnassani havaittu.\n\n-- Taisi se rovasti olla leipäpappi -- kuten monet muutkin tällä puolen\npitäjää.\n\n-- Miten niin? rovasti sanoi korotetulla äänellä.\n\n-- Pro panem, laulettiin ennen teinien latinalaisessa virsikirjassakin,\nkivalteri kiukkuili salakähmäisesti.\n\n-- Nyt te loukkaatte minua, rovasti suutahti, olette jo tarpeeksenne\ntäällä lakia lukenut, minä julistan evankeliumia ja armon autuutta.\n\n-- Ha! Arvon rovasti ei siis suostu pyytämään paroonilta anteeksi,\n\n-- En, sillä en tiedä tehneeni mitään vastoin hyvää omaatuntoani.\n\n-- Siinä tapauksessa armollinen herra parooni aikoo tehdä valituksen\ntuomiokapitulille.\n\n-- Tehköön, tässä seison, en syytettynä, vaan syyttäjänä. Ja nyt te,\nkivalteri, saatte lähteä sinne, mistä tulittekin, häiritsette vain\nhuonekuntani rauhaa.\n\n-- Ha! Minä en lähde ennenkuin asia saadaan selvitetyksi, kivalteri\nkeskeytti.\n\n-- Kuten sanoin, tämä lahjakirja on mitätön, pauhasi nyt rovasti\nsaarnatuoliäänellään. Nousi pystyyn kuin ukkosen jumala ja silmät\nleimahtivat terävinä kavevalkeina. Pastori Tingerhana lyyhistyi kokoon,\nmutta Justus katseli suurin, ihastelevin silmin isäänsä ja ponnahti\npystyyn hänkin. Justuksen mielestä isä oli nyt kuin Mooses Hoorebin\nvuorella, kun tämä rikkoi lakitaulut.\n\n-- Kas näin, rovasti karjasi ja repi rikki lahjakirjan niin, että\nlehdet sinkoilivat kivalterin silmille.\n\n-- Hähhää, kivalteri älähti perääntyen ovelle ja ilkkui:\n\n-- Henkiriivattu herra rovasti. Kerran vielä tavataan, minulla on\njäljennös salkussani ja kartta, kartta!\n\n-- Ei se mitään auta. Niinkuin Luther Wartburgin linnassa heitti\nRaamatulla paholaista päähän, niin minäkin nyt teen sinulle, senkin\nroisto!\n\nRovasti otti nurkkahyllyltä vanhan, nahkakantisen Raamatun ja heitti\nsillä kivalteria. Kirja kimposi ohi pään oveen, joka lensi auki\nja kivalterin salkku putosi lattialle. Justus purskahti nauruun,\nkun ruustinna kiirehti huoneeseen ja huusi kivalterille, heittäen\nlattiarievun hänen jälkeensä:\n\n-- Korjaa luusi, senkin runtti, riiviö ja piiskuri. Pyyhi ennen\nlähtöäsi jalkasi ja saastainen suusikin. Pidä jo kiirettä ja aja\nrakkarin rattaillasi suoraan Pyövelinmäelle.\n\nPian pihalta kuului rattaiden kolinaa ja kivalteri katosi\naittarakennusten ohitse maantielle. Hän piiskasi hevosta kiukuissaan ja\nkiroili koko ajan.\n\nRovasti kulki edestakaisin permannolla ja huohotti:\n\n-- Jumala, tapahtukoon sinun tahtosi, anna minulle minun syntini\nanteeksi, niinkuin minäkin anteeksi annan niille, jotka minua vastaan\nrikkoneet ovat. Kurita minua, Jumala, minun kiivaudessani, että minä\nsielulleni saisin rauhan.\n\n-- Mokoman takia tässä vielä vohkailet, mene lepäämään, ruustinna sanoi\nja asetti tyynyn sohvan nurkkaan.\n\nKun ruustinna oli astunut aittaan suolaamaan talvikaloja ja hänen\npoikansa Justus sekä pastori olivat menneet pappilan kulmakamariin\npelaamaan tammipeliä, kirkkoherra asettui polvilleen lattialle, painoi\npäänsä leposohvan reunaa vasten ja rukoili. Hänen polvensa vapisivat\nja hänen huulensa huohottivat. Hän rukoili kauan ja hartaasti, kunnes\nkirkastunut rauha levittäytyi hänen kasvoilleen. Sitten hän laskeutui\nhiljaa lepäämään.\n\nKun hän heräsi, hän kuuli pihalta kärrynpyörien tärinän kiviseltä\npurosillalta. Hän havahtui ja näki läpi vaahterien, Pyhäjärvelle\nantavan akkunan kautta kapteeni Arvellanderin pienen valkean hevosen.\nEtuistuimella istui kapteeni rouvineen ja takaistuimella vierekkäin\nvanhin tytär Ulla sekä kapteenin Epra-renki, joka kapteenin olan takaa\nohjasi hevosta. Ulla ja Epra, jotka olivat tulleet kuulutusaikeissa,\nmenivät väentupaan, mutta kapteeni ja rouva poikkesivat pappilan\nlasikuistiin, jonka ruutuja elämänlanka kiersi. Kapteeni koputti pian\novelle ja astui huoneeseen.\n\n-- Terve, terve, hyvä veli Arvellander, rovasti huudahti, levitti\nkätensä ja syleili kapteenia. Sitten hän sydämellisesti molemmin käsin\nkätteli kapteenin rouvaa ja sanoi:\n\n-- Arvellander, tulit kuin kreivin aikaan. Kreivi Brahe oli tyytyväinen\nkansaansa ja kansa häneen. Mutta kansa napisee minulle, kuten kerran\nkansa korvessa napisi Moosekselle. Tulit minua lohduttamaan sopivaan\naikaan, sillä olin äsken suuressa sielun ahdistuksessa, mutta Jumala\nkuuli minun hartaan rukoukseni.\n\n\n\n\nIX\n\n\nRurik! Sinä lähdet siis taas, Beata Birgitta sanoi aamiaispöydässä.\n\n-- Niin, minun täytyy, parooni vastasi. En mielelläni puhu matkastani,\nmutta teen nyt poikkeuksen. Minun täytyy valvoa, että jyväkuormat\najoissa saapuvat perille Hämeenlinnan kruununmakasiiniin. Samalla käyn\nkreivi Rebenhausin puheilla.\n\nBeata huokasi, hän ei udellut enempää.\n\nParooni lisäsi nyt vastoin tavallisuutta:\n\n-- Englannin sotalaivat risteilevät Pohjanmerellä ja Itämerellä, niin\nettemme saa purjelaivoillamme mitään ulkomailta. Useita kaljaaseja on\njo kaapattukin.\n\n-- Kyllä tämä on kauheaa!\n\n-- Sota oli välttämätön. Englanti ja Ranska tahtoivat valvoa etujaan\nPalestiinassa ja niin teki myös Venäjä. Minä en naisten kanssa\nmielelläni puhu politiikkaa. Sanon vain tämän.\n\n-- Sinä salaat minulta, Rurik, jotakin. Sinä et enää ole avomielinen,\nkuten avioliittomme alkuaikoina, Beata sanoi.\n\n-- Hetken huumaus menee ohi, usein jo hääyönä.\n\n-- Tai jälkeenpäin... Minä rakastin sinua silloin...\n\n-- Silloin?\n\n-- Olit komea, kaunis, väkevä ja minä kaipasin lohdutusta\nleskensurussani...\n\n-- Aina sinä leskivaimojen tavoin puhut miesvainajasta, kuinka hän oli\nhellä ja hyvä eikä koskaan pahaa sanaa sanonut. Käyt hänen haudallaan,\nitket ja istutat kukkia kummulle.\n\n-- Olisitko hiukan mustasukkainen? Sehän olisi merkkinä siitä että\nminua vielä joskus ajattelet. Muistaisitpa sinäkin joskus minua\nkukkasilla syntymäpäivänäni.\n\n-- Niin todella, anteeksi, olen unohtanut, parooni sanoi välttelevästi.\nMinulla on viime aikoina ollut niin paljon puuhaa enkä ole tutkinut\nkalenteria.\n\n-- Hauta on epäkunnossa. Mitä ihmiset sanovat, jollei sitä hoideta.\nHaudalla on kaksi rautapylvästä. Toisesta riippuu katkennut ketju\nmaassa.\n\n-- Kuin kahlerauta, parooni huomautti.\n\n-- Kuinka sen ottaa. Kun minä olen kuollut, jaotetaan ketjun toinen pää\nkiinni toiseen pylvääseen.\n\n-- Hautahommiesi takia sinä laiminlyöt talouden, parooni lisäsi.\n\n-- Haudan hoitaminen on pyhä velvollisuuteni vainajata kohtaan, joka\njätti meille melkoisen omaisuuden ja tämän kauniin kartanon, jossa olen\nelänyt armaimmat aikani.\n\nParoni sanoi hillityllä, hiukan ivallisella äänellä:\n\n-- Se niinkutsuttu rakkaus kestää suunnilleen kolme vuotta, kun\nkuherrusaika on ohi.\n\n-- Nukummehan erillään, Beata lisäsi, en tahdo häiritä sinun töitäsi ja\nsinun aikaista heräämistäsi.\n\n-- Talon työt vaativat. Miksi luet iltamyöhään kaikenlaisia\nrakkausromaaneja ja nukut sitten myöhään aamulla.\n\n-- Luen minä Swedenborgia, Dantea, Pyhän Johanneksen Teologin\nIlmestystä, sieluoppia ja estettiikkaakin, Beata-rouva huomautti.\nSielukin tarvitsee virkistystä, kuten ruumiskin, minulla on tiedon\nnälkä ja jano, ihminen ei elä vain leivästä. Kaunis ajatus kohottaa\nhenkemme yli arkisen harmauden.\n\n-- Minä en rakenna pilvilinnoja. Minä tarvitsen rakennukseeni kalkkia,\nkiviä ja rahaa, parooni sanoi. Kalkkia on löydetty Vihavuoresta, ja\nminä aion perustaa kalkkitehtaan. -- Mutta eiväthän sinua liikeasiat\nliikuta.\n\n-- Kyllä ne liikuttavat, Beata sanoi. Sinä rakennat kilvan vain\nkivilinnoja ja raunioita, kuten hovijunkkarikin ja revit ne taas maahan.\n\n-- Vanha täytyy repiä alas ja luoda uutta tilalle, mutta harkiten ja\nvarovasti.\n\n-- Mihin sinä rahaa tarvitset, eikö tila ja metsät tuota tarpeeksi?\n\n-- On sota ja kaikki tavarat ovat kallistuneet, raaka-aine, vilja,\nöljy ja rauta. Ja Bogislauskin tarvitsee rahaa. Haminan kadettikoulun\nkäynti nielee paljon varoja. Univormut maksavat, kallis elanto ja\nupea asunto, sillä täytyyhän hienon upseerikokelaan edustaa säätyään,\naatelislippuaan, Brinckenhjelmien jaloa sukua ja sen kilpeä.\n\n-- Olen Bogille pyynnöstä hommannut liinavaatteita ja muita tarpeita.\nHän kuluttaa niin tavattomasti eikä täti Kaarina Fleming Hämeenlinnassa\nehdi niitä paikata. Bogi on niin väkivaltainen ja itsekäs luonteeltaan\nkuten sinäkin, Beata-rouva selitteli.\n\n-- Sabinekin tarvitsee myötäjäisiä, parooni huomautti. Boginkaan\ntulevaisuus ei ole taattu, jollei nai rikasta perijätärtä.\n\n-- Älä pakota, anna Bogin valita sydämensä perijätär.\n\n-- Rikas on parempi kuin rakas, mutta voihan rikaskin olla rakas.\n\n-- Kuten ehkä minä olin, Beata sanoi säyseästi.\n\nParooni melkein tulistui:\n\n-- Liioittelet kuten aina. Luuletko sinä, että minä vain sentähden...\n\n-- Muutenhan minä vain, kun puhuit rikkaudesta...\n\n-- Onnettoman jälkisäädöksen mukaan fideikomissi ei lankea kaikille\nlapsille, vaan yhdelle ainoalle.\n\n-- Klaulle? Beata sanoi.\n\n-- Niin juuri, parooni jatkoi. Miksi miesvainajasi Silvert af\nBraehm ei tätä huomannut, niin ei meidän kesken olisi tätä ainaista\nriidanaihetta? Enhän minä siitä perintöoikeudesta tiennyt mitään,\nennenkuin menin kanssasi naimisiin.\n\n-- Eihän Sabinella eikä Bogilla ole mitään hätää. Klaus on kunnon\npoika, hän ei ole minulle koskaan tuottanut elämän huolia. Hän kyllä\nluovuttaa osuuden sinun omille lapsillesi, Beata sanoi. Miksi et voi\nsietää Klauta?\n\n-- Ei Klausta ole tilanhaltijaksi, hän on haaveilija kuten sinäkin.\n\n-- Kyllä hän on parempi kuin tuo inspehtori rantaruotsalainen\npuutarhuri, johon minä en luota. Kaikkein vähimmin luotan kavalaan\nkruununkivalteriin. Hän on sinun toinen paha minäsi.\n\n-- Tuota viisautta minä en ymmärrä, parooni vastasi ivallisesti. Minä\nolen vain minä. Minä olen tämän talon laki. -- Väki on hidasta, eikä\nsitä saa liikkeelle, jollei piiska edessä heilu tai tykki takana\npaukahda.\n\n-- Mutta kun kovalle ottaa, niin tämä rahvas ryntää eteenpäin, vaikka\ntyhjin käsin ja nuijin kuten nuijasodassa, vaikka kymmenen tykkiä olisi\nedessä, Beata-rouva väitteli.\n\n-- Nuijasota oli vain mieletöntä kansan kapinaa ja ryöstöretkeä.\nFleming-marski kukistikin sen raudalla ja tulella. Tuo sinun väitteesi\non vain nykyaikaista rahvaan ihailua, Ranskan valistusajan kirottua\nkylvöä. Pitäisikö meidän mylviä ja syödä heiniä? Takaisin luontoon, heh?\n\n-- Ei niin, vaan luontoa lähemmäksi, Beata sanoi. Minä ihailen\nluonnollisuutta enkä teeskentelyä, sillä tyhjistä korulauseista\nsaa tarpeekseen. Sanoit, että Klaus on haaveilija. Kyllä hän siitä\nmiehistyy, kun löytää oman elämäntarkoituksen.\n\n-- Klaus on niin umpimielinen, ei puhu, mitä ajattelee, parooni sanoi.\n\n-- Ajattele sinä, mitä hänelle puhut, niin voitat sillä hänen\nystävyytensä, Beata Birgitta vastasi.\n\n-- Ja kummallinen mies oli se sinun miesvainajasi, kun laati sellaisen\njälkisäädöksen, että sinun täytyy koko elinikäsi asua Terrabonassa.\n\n-- Sen hän teki hyvässä tarkoituksessa, Beata-rouva huomautti.\n\n-- Jotta et muuttaisi Terrabonasta tai sitä möisi? Mutta jollet asu\nTerrabonassa?\n\n-- Entä sitten, Beata sanoi ihmetellen.\n\n-- Niin menetät testamentin mukaan vasten tahtoasi talosi. Sitä\npoikani, parooni Bogislauskin on ihmetellyt.\n\n-- Bogiko? -- En ymmärrä lakiasioita, enkä ymmärrä, miksi muuttaisin,\nvaikka yksinäisyys joskus painostaa mieltäni sinun poissaolessasi.\nTässä talossa on jotakin salaperäistä. -- Kerrotaan, että\npirunkellarissa kummittelee, siellä liikkuu joku öiseen aikaan, ja\nsinun mustassa huoneessasikin natisee ja narisee, niinkuin joku\nkävelisi siellä sydänyöllä.\n\n-- Tuuli vain vanhoissa nurkissa saa palkit natisemaan tai on sitten\nlattian alla hiiriä. Kaikki on vain harhaluuloa, parooni vakuutteli.\n\nSiihen Beata sanoi: -- Ehkä olisi hyvä, jos se Paturin poppa voisi sen\nkummituksen häätää.\n\n-- Taikauskoa! No, jollei muu auta, niin käsketään se poppa tänne,\nniin pääset siitä pälkähästä, parooni sanoi. Pirunkellarissa on\nviinivarastoni. Tahallani olen sen sinne toimittanut, koska väki sitä\npaikkaa kammoksuu. Eivät Anjalan liittolaiset siellä enää kiivaile\nkumousta. Kerrotaan, että he suunnittelivat kuningas Kustaa III:n\nmurhaa hänen Hämeenlinnan matkallaan.\n\n-- Murhaa, sehän on hirveätä, Beata sanoi ja peitti kasvonsa\nsilkkinenäliinalla, ikäänkuin hän näyssä olisi nähnyt kuningasmurhan.\n\n-- Ne ajat ovat olleet ja menneet, parooni sanoi, me elämme nyt\narmollisen keisarin, Nikolai ensimmäisen, hyvässä suojassa.\n\n-- Niin, niin, keisarin veli Aleksanteri antoi isällesi paroonin arvon.\n\n-- Niin antoi ja siitä olen keisarihuoneelle kiitollinen.\n\n-- Isäsi oli liikemies ja lahjoitti valtiolle osan omaisuuttaan.\n\n-- Tarkoitatko, että hän osti itselleen aatelisarvon?\n\n-- Enpä niin, ehkä oli muutenkin ansioitunut, Beata sanoi\nlieventelevästi.\n\n-- Mutta mitäpä me nyt puhumme entisistä. -- Kuten sanoin, lähden pian\nmatkalle, parooni sanoi päättävästi.\n\n-- Ja minä jään tänne yksin. Sinä olet niin väkevä, siksi en pelkää,\nkun olet kotona.\n\n-- Voithan kutsua vieraita.\n\n-- Niin olen ajatellutkin. Ylihuomiseksi olen kutsunut tänne muutamia\nsäätyläisiä, aiomme esittää jonkin näytelmän köyhien aatelisten hyväksi.\n\n-- Tai puhutte kummitusjuttuja ja liikuttelette henkipöytää.\n\n-- Koetamme manata esiin jonkun omaisen hengen, istumme pyöreän pöydän\nympärillä, sormet sormien lomissa.\n\n-- Spiritistisiä istuntoja, taidat olla hyvä medio?\n\n-- Minä aavistan aina vieraan tulon ja näen unessa tulevia tapahtumia.\n\n-- Nonsens! -- Sinä kuvittelet vain niin tai näet kuvia. Jälkeenpäin\nsovitat tapahtumat epämääräisiin uniisi.\n\n-- Älä luule niin, Rurik. Illalla levolle mennessä minulle jokin miete\non epäselvä, mutta aamulla herätessäni se on selviytynyt. Minulla\non piilotajuinen sielunelämä. Aivoni toimivat unessakin. Miksi en\nsiis voisi aavistaa tulevia asioita? Moni on unissa nähnyt jonkin\nhaaksirikkotapauksen ja laiva on löydetty juuri etsityltä, unen\nviitoittamalta paikalta.\n\n-- Älä sekoita todellisuutta ja mielikuvitusta, Beata! No ehkä\nniistä istunnoista voi olla piristävää virkistystä liian herkille ja\nväsyneille hermoillesi.\n\n-- Haltioituminen hurmaa ja kohottaa, ikäänkuin saisi siivet\nlentääkseen seitsemänteen taivaaseen, Beata-rouva innostui selittämään.\n\n-- Työ ja tarmo puhaltavat pois sairaat mietteet. Parempi olisi,\nettä leipoisitte, kirnuaisitte, neuloisitte tai edes tanssisitte ja\nratsastaisitte. Kun Ritoniemeen nyt on tullut harvinaisia vieraita.\n\n-- Niin, armollinen mamselli Camilla Bölja, hovijunkkarin sisarentytär\nja hänen serkkunsa, mamselli Majda Barkstén!\n\n-- Mutta Beata, parooni sanoi, mitä sinä ajattelet meidän rovastista?\n\n-- Hyvä saarnamies ja julistaja!\n\n-- Mitä vielä! Moukka ja moukan poika! Loukkasi minua syvästi kirkossa,\nvaikka en ole siitä tahtonut puhua. Mitähän se pahuksen pappi tarkoitti\nvertauksellaan ylhäisistä, tyhjistä tähkistä Herran viljapellossa,\njotka viskataan viimeisenä päivänä Gehennan tuleen? Ja täysinäisistä,\njotka nöyrinä painuvat maahan?\n\nBeata koetti selittää: Saarnan tekstin selitys oli ylimalkaisesti\ntarkoitettu koko seurakunnalle. Ehkä rovasti ei erikoisesti\ntarkoittanut sinua, olet käynyt epäluuloiseksi.\n\n-- Hän katsahti minuun mielenosoituksellisesti ja monet kirkossa\nkääntyivät katsomaan minua, ikäänkuin minä olisin kaiken syntipukki.\nMinä tai pappi! Ei ole muuta vaihtoehtoa.\n\n-- Varo rovastia, hän on ankara uskon mies eikä taivu sinun tahtoosi.\n\n-- Kova kovaa vastaan ja härkä isoa kiveä vastaan.\n\n-- Mutta sallithan, että Justus käy talossa. Klaus on häneen niin\nkiintynyt?\n\n-- Enhän estele, sillä eihän poika ole vastuussa isänsä tyhmyydestä.\n\n-- Parempi on sovinto, vihan sana siittää vastasanan ja syöpyy kuin\nmyrkky sydämiimme.\n\n-- Alottakoon pappi Canossanmatkan. -- Niin, olin unohtaa matkani. No\nhyvästi siis, liikuttakaa varovasti sitä henkipöytää, niin minäkin olen\nhengessä mukana, parooni sanoi leikillisesti.\n\n-- Sinä siis tahdot ajatella minua. Kyllä me manaamme sinunkin henkesi,\nkun sormissa tuntuu kuin sähköisku, Beata yhtyi leikinlaskuun.\n\n-- Menen katsomaan hevosta, näkemiin! -- Niin sanoen parooni nousi,\nsiirsi tuolinsa pöydän alle, kumarsi, suuteli isosta aikaa Beata\nBirgittaa kevyesti ja viileästi otsalle ja meni talliin.\n\nPari päivää myöhemmin Beata Birgitta-rouva istui isossa, pyöreässä,\npompeijilaisessa vierassalissa, pienen sekretäärikirjoituspöytänsä\nääressä ja pelasi pasianssia, yhden hengen korttipeliä. Hän asetti\nkoreita kortteja pöydälle riviin pitkin ja poikittain. Kortit olivat\nhienoa ranskalaista tekoa. Pakassa prameili erivärisiä kruunupäisiä\nkuninkaita ja helyotsaisia linnanrouvia. Ruutuja, ristejä ja ässiä\nsiroine kukkakiehkuroineen. Korttien takana oli sinisiä tähtikuvioita\nja köynnöksiä. Kortit tuoksuivat ihojauheelle ja hajuvedelle. Beata\nasetti toivomuskortteja, odotteli vieraita ja ratkaisi ajatustensa\narvoituksia. Sitten hän asetti kortit läjään ja meni pienen lipaston\nluo, mikä oli empirerakennetta kuten trymoopeilit, sinikukalliset,\nsilkillä päällystetyt sälepenkit ja tuolit. Kultaa ja valkoista,\nvalkoista ja kultaa. Seinällä oli yksi gobeliini, joka kuvasi\nTroijan sotaa, toinen esitti Achillesta opettamassa poikaansa\nleijonan metsästyksessä, jousenkaari ja nuoli kädessä. Iso seinäpeili\nkuvasti vanhat huonekalut kaikessa hienossa siroudessaan ikäänkuin\ntuolit olisivat vain odottaneet hienopukuisia, siroliikkeisiä,\niloisia ihmisiä, rintatähdillä koristettuja ritareita, keikareita\nja kavaljeereja sekä silkki- ja samettipukuisia vallasnaisia\npitsilaahustimineen, kultakäätyineen, jalokivisine otsaripoineen\nja paksuine, vanhanaikuisine korvarenkaineen, jotka riippuivat\nkorvalehdistä kuin kultaiset rypäleet.\n\nBeata Birgitta avasi lipaston laatikon ja kaivoi sieltä esille piukan\npunaisella silkkinauhalla sidottuja vanhoja kirjeitä ja muistoesineitä.\nYhä uudestaan hän luki laamannin, miesvainajansa tulisen helliä\nkirjeitä sekä paroonin pystykirjaimilla piirrettyjä, kaavamaisia\nkosimatarjouksia kohteliaine loppulauselmineen: Teidän aina altis,\nteidän armoanne alati, suuresti kunnioittava, teidän armoanne suuresti\nihaileva, nöyrin palvelijanne. Hän vertaili kirjeitä toisiinsa. Kuinka\nne ajat olivat muuttuneet, kuinka hän itse olikaan muuttunut iloisesta,\nelämänhaluisesta talonvaltiattaresta hiljaiseksi ja karttelevaksi,\nviimeisen kohtalonsa ja muistojensa vaalijaksi.\n\nHän katseli käsipeiliin ja huomasi jo pari ryppyä silmäkuopan\nuurteessa, Hänen kasvoillaan oli kuin naamio, jota hän itse\ntoisinaan kummasteli kuin vierasta ihmistä. Hän sulki silmänsä ja\nvaipui ajatuksiinsa kädet raukeina sylissä. Sitten hän otti esille\nhuomenlahjoja, vanhoja kuvia, pähkinänkuoren tapaisen hopeakotelon,\nhiveli siihen kätkettyjä hiussuortuvia, kotiljonkiruusuja ja\nmyrttikruunuja. Huokasi, sulki lippaan ja kuunteli.\n\nUlkona käytävässä kulki Jim Johnson, neekeri, ja tirkisteli tapansa\nmukaan avaimenreiästä. Pikentti oli poistunut katselemaan myös nuoren\nparoonin, Bogin huoneeseen. Siellä Bogi istui partapeilin edessä, kun\nJenny-sisäkkö naputti ja toi kuumaa partavettä.\n\n-- Entrez! Sisään!, Bogi huusi hiukan sotilaallisesti, tärkeänä ja\nylpeänä siitä, että hän jo ajeli partaakin, kun poskia peitti jo tumma\nparransänki.\n\nJenny keikahti huoneeseen. Jälessä hiipi neekeripalvelija, punainen\nfetsi päässä ja tirkisteli avaimenreiästä. Neekeri näki miten nuori\nparooni taputti tyttöä mielistelevästi poskelle ja povelle sekä jutteli\njotakin, jota ei neekeri kuullut. Jim Johnson näki vain, miten nuori\nherra nousi, parta vielä vaahdossa, ja suuteli tyttöä. Oven takana\nneekeri ihan vapisi vihasta ja polvet tutisivat. Hän kuuli kolinaa\nhuoneesta sekä sanat:\n\n-- Tule nyt sitten, Jenny rakas, illalla puiston huvimajaan, niin minä\ntuon sinulle makeisia ja tässä saat pienen koruesineen muistoksi.\n\nNeekeri vetäytyi sivukäytävään ja tassutteli hiljaa sandaaleineen\nporraskäytävään, ennenkuin Jenny, puna poskillaan ehti riistäytyä\nnuoren herran syleilystä. Nuori parooni hykerteli käsiään, vihelteli ja\njäi odottamaan iltavieraita.\n\nJim Johnson oli ulkomailla nähnyt, miten pienet ranskattaret\nseurustelivat hänen mustien veljiensä seurassa eikä se herättänyt\nmitään huomiota. Mutta täällä maalla hänelle irvistelivät piiat, rengit\nja lapset häntä pelkäsivät ja juoksivat pakoon, luullen häntä itse\npaholaiseksi, joka oli pirunkellarista karannut. Kerran hän yöjalkaan\npyrkiessään oli saanut kelpo selkäsaunan kujassa kulkiessaan ja häntä\noli ammuttukin suolajyvillä niin ettei hän pariin päivään voinut\nkunnolla istua. Heti taloon tultuaan Jim oli hölmistynyt vaaleaveriseen\nja pellavatukkaiseen, sievään sisäkköön. Mutta aimo korvatillikka oli\ntoistaiseksi hillinnyt hänen mustan, villin rakkautensa kuohahdukset.\nMutta hän odotti vain tilaisuutta uudistaakseen lähentelynsä, sillä\nhän oli sokea kaikille varoituksille, hänen eläimellinen alkuvaistonsa\nkiihtyi vain vastustuksesta. -- Nyt hän hiipi Sabine-neidin huoneen\nedustalle ja näki, miten nuori paroonitar istui kuvastimen edessä\npensselöiden kulmakarvojaan ja silmäripsiään. Pikku lippaassa Sabinella\noli norsunluiset sakset ja pikku veitsiä, joilla hän hioi ja pyöristeli\nruusunpunaisia kynsiään. Kun Sabine vuorostaan huusi Jennyä, neekeri\npoistui juoksujalkaa alakertaan ja rupesi keittiössä kiilloittelemaan\nhedelmäveitsiä, hopeaisia sokerikauhoja ja samppanjajäähdytysmaljaa,\njohon hän oli tuonut vajan kellarista sahajauhoihin peitettyjä\njääpalasia. Sieppasi jäiden seasta palan raakaa lihaa ja ahmaisi\nsen yhdellä siemauksella. Veri valui pitkin hänen tummanpunaisia,\npaksuja huuliaan ja silmät pyörivät kiharaisessa päässä oudosti ja\nonnettomuutta ennustelevasti.\n\nJim Johnsonkin odotteli vieraita, hyviä taskurahoja, iloista juomailtaa\nja yllättäviä seikkailuja. Olihan hän huomannut, että nuori paroni\noli pistänyt keimailevan Jennyn käteen koruesineen. Koska Jenny\noli suosiollinen lahjoille, niin miksei Jenny, neekeri ajatteli,\nvoisi lopulta vastata Jiminkin tummiin tunteisiin, sillä mister\nJim Johnsonilla oli paitansa alla kilpikonnarasiassa harvinainen\nhelmi, taikakalu, jonka Jimin pimeän Pippurirannikon esi-isät olivat\nsukeltamalla nostaneet koralliriutoilta Etelämeren saarilla. Terrabonan\nvalkoinen massa, ankara herra, omisti valkoisen ja julman sydämen,\nmutta nuoren massan, Bogin, viekas sydän oli kuin valkeaksi silattu\nhauta. Sen sydämen mister Johnson olisi vaikkapa syönyt periäkseen\nvihamieheltään hänen lihansa voiman ja hänen henkensä rohkeuden.\nMistris Jenny saisi illalla sen ihmeitätekevän taikakalun -- kun\nkaikki kartanossa nukkuisivat. Jim Johnson irvisteli omille iloisille\njuonilleen ja meni renkitupaan kartanon kuskin kanssa juttelemaan.\n\nBeata Birgitta-rouva oli hilpeällä ja hyvällä tuulella, hän kuljeskeli\nhuoneesta huoneeseen, hyräili, asetteli huonekaluja, hoiti harvinaisia\nkukkasiaan, joita hänellä oli pöydällä ja akkunatelineillä.\n\nJenny otti salin alttarikakluunista hehkuvia hiiliä, asetti ne\nhiiliastiaan ja Beata-rouva ripotti siihen litteästä kukilla värjätystä\nkristallipullosta hienoa hajuvettä. Jenny kuljetti ja heilutti\nhuoneessa astiaa, ja hyvä kielon, orvonkukan ja laventeliöljyn\nhemaiseva tuoksu levisi saliin, kun talon haltijatar vielä pirskotti\nkölninvettä canapéleposohvalle ja pyöreille tabureteille.\n\nEilen illalla Jenny oli laittanut Beata-rouvan kastanjanruskeisiin\nhiuksiin papiljottipyörylöitä. Koko yön Beata oli pitänyt\nniitä hiuksiensa suortuvissa, aamulla aukaissut käppyröiksi\nja käsikuvastimesta katsellut, miten hiukset aaltoilevina\nkiehkuroina ympäröivät hänen siroa, soikeata päälakeaan. Korvan\nkohdalla hiukset olivat jo hiukan harmaantuneet, vaikka hän\nvasta oli neljänkymmenenvuotias, solakka ja sorja vallasnainen.\nPukeutui aistikkaasti pitkään laahustinhameeseen, avokaulaisena,\npyöreät käsivarret paljaina, koristettuna rannerenkailla ja pään\nsilkkinauhoilla. Iso lasinen kynttiläkrunnu riippuvine palloineen\nja hetaleineen kimmelsi sateenkaaren väreissä ja antoi loistoa\nhillitylle huonekalujen kullanvalkealle hohdolle, ja isot, pitkulaiset\nseinätrymoot ikäänkuin imivät pintaansa rococokaappien kandelaaberien\nvalon sekä hovikeijukaisilla, paimenkuvilla ja kukkakuvioilla\nkoristetun, korkean, vaaleansinisen katon värin. Hän poltteli\nhienosavuisia yrttejä, joten hieno ruusun ja vanamon tuoksu leijaili\nilmassa hänen ympärillään. Siinä hän kuljeskeli kuin joku hyvä hengetär\nkukkiensa keskellä ja odotteli.\n\nKutsukorttia ei lähetetty, nimikortti jätettiin vain merkiksi siitä,\nettei ollut vastaanottoaika, mutta valaistu salin kruunu oli merkkinä\nsiitä, että vieraat olivat tervetulleita. Vasta illalla Beata-rouva\nsytyttäisi kattokruunun, niin että sen valo näkyisi kauas kartanoihin.\n\nJa sitten vieraat tulivat jo iltapäivällä. Ensin ajoivat harmaan\nvalkotäpläisillä kirgiisiläisillä ponihevosilla Terrabonan komean\npäädyn portaiden eteen, nurmiympyrää kiertäen, Kerstilän pikkuparoonit.\nHe olivat todella pienikasvuisia, melkein vielä poikamaisia ja\nnokkelaliikkeisiä. He olivat pyöreäkasvoisia, tummaihoisia ja\neloisia. He sipsuttivat pukeutuneina ihan viimeisen muodin mukaan\nenglantilaistyylisiin, raitaisiin housuihin ja pitkiin, vyötäröltä\nkapeisiin seurustelutakkeihin, harmaat silkkihatut päässä. He\nhyppäsivät notkeasti vaunuista, ennenkuin kömpelö Jim Johnson ehti\nauttaa ruhtinaallista armoa, Natalia af Renskjöldiä, paroonien\nmummoa, alas vaunuista. He heittivät kolikon Jimille, joka kumarsi\nmelkein maahan asti. Vanha \"armo\" oli ruhtinaallista Dolgoruki-sukua,\nkenraalivainajan äiti. Hänellä oli tykkimyssy päässä, yllään\nvihreänmusta silkkileninki. Kädessä hänellä oli norsunluinen ja\nkultahelainen lornjetti, jolla hän tähysteli kartanoa, puutarhaa ja\nvastaanottajia. Kasvot olivat puuteroidut niin että slaavilaisen\nvinot silmät yhtenä viiruna kiilsivät ripsien raosta, ja nenänpäässä\nja leuassa oli karvoja kasvavia syyliä, huulilla hieno musta\nparranuntuva. Hän viittoili leveästi käsillään ja kulki pitkään,\nmustaan, hopeapäiseen keppiin nojaten, hiukan haparoiden, kun\npojanpojat auttoivat hänet kainalosta taluttaen portaille. Kartanon\nylevä Beata-rouva, vapaaherratar Sabine sivullaan, otti hänet\nniiaillen vastaan ja lausui ranskankielellä tervetulleeksi. Vanha armo\nsyleili häntä ja suuteli poskille. Pitkä, vaalea, harmaatukkainen\nkotiopettaja Renè Rivoir kumarteli kaikkiin suuntiin. Musta huopahattu\nheilahti tavantakaa polviin saakka, kun hän syvään kumartaen vei\nkäden sydämelleen ja jakeli normandilaisia kohteliaisuuksia. Kaikki\nastuivat jo portailta pylväseteiseen, kun Ritoniemen vaunut saapuivat\nhurjaa ajoa. Hevoset hirnuivat ja hopeahilat kuolaimissa välkkyivät\nauringonpaisteessa. Vaunuissa istuivat maireat mamsellit Camilla\nBölja ja Majda Barkstén iloisesti naurellen jollekin sukkeluudelle,\njonka Bendla ja Rosalie olivat laskeneet. Nyt riensivät velipuolet\nBogislaus ja Klaus auttamaan arvoisia vapaasukuisia sulottaria. Kuten\nRenskjöldin paroonit Bogikin suuteli naisia kädelle, jolloin Rosalie\nhiukan häpeili, mutta Klaus tarttui lujasti puristaen Bendlan käteen,\nnosti hänet melkein kuin sylissään ja katseli punastuvan neitosen\nilosta säteileviin silmiin ja vei hänet äitinsä eteen. Tämä taputti\nBendlaa poskelle ja nyökkäsi Klaulle, ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt\nja hyväksynyt heidän salaisen sydämenpalonsa. Näin otti talon\nhaltijatar ylevänä ja ryhdikkäänä, ylhäällä portailla seisten vieraat\njuhlallisesti vastaan. Melkein toisiaan tyrkkien Jim ja Jenny avasivat\novia ja saattoivat vieraat saliin, jossa jo kävi vilkas puheensorina.\nOdottamatta tulivat myöhemmin ratsumestari Ragnar Rabe ja tohtori\nGabriel Gamberg ajaen vanhoilla, korkeapyöräisillä jikikääseillä, sillä\nBeata-rouva tarvitsi hänen lääkärinapuaan sydänvialleen.\n\nJustus oli viimeisenä tullut pappilasta jalkaisin tuomaan nuotteja\nSabine-neidille, vai oliko hän saanut vihiä veikeän Rosalien tulosta.\nVaikka Justus ulkosalla oli raisupäinen, sanakärkäs ja sukkela, hän\nseisoi nyt ujona oven luona ja katseli seuraa. Beata-rouva osasi\nsijoittaa eri vieraat eri ryhmiin niiden luonteiden ja harrastusten\nmukaan. Hän asetti kunniasijalle keskelle sohvaa vanhan armon,\nakkunakomeroon ratsumestarin ja tohtorin, sivupöytien ääreen Majda\nBarksténin ja Camilla Böljan, Sabinen ja niiden väliin Bogin ja\nKerstilän paroonit. Nurkkaan hän sijoitti Bendlan, Rosalien,\nKlaun, huomasi ujostelevan Justuksen ja vei hänet käsivarresta jo\nilakoivien neitosten pariin. Ja salonkiseurustelu kumarruksineen ja\nkeskusteluineen alkoi, ensin kankeasti ja pidättyvästi, mutta pian\nnuorten ylitsepursuava elämänilo puhkaisi puheen padon ja katkaisi\nkankean kaavamaisuuden. Keskustelu kävi nyt yleiseksi, eri ryhmissä\nvilkkaaksi, toisten puheista piittaamattomaksi.\n\n-- No, nuori herra parooni ja kadetti, mitä arvelette sodasta?\nKerrotaan, että Viaporia jo pommittavat englantilaiset ja ranskalaiset\nsotalaivat. Miten luulette sodan päättyvän? mamselli Barkstén uteli.\n\n-- Kyllä sota hyvin päättyy, Bogi vastasi.\n\n-- Tuo oli kaksiteräinen vastaus, hyvä herra parooni. Kenen häviöksi,\nkenen tappioksi?\n\n-- Se ei minua liikuta, Bogi sanoi olkapäitään kohauttaen.\n\n-- Vaikka olette sotilas, mutta ette vielä upseeri.\n\nBogislaus sanoi, julkeasti mamselli Böljaa ihaillen:\n\n-- Thjaa! Sota on onnellinen muutamille.\n\n-- Kuinka niin, Camilla mamselli sanoi suloisesti hymyillen,\n\n-- Kun rykmentin eversti kaatuu, pääsee majuri tilalle.\n\n-- Kyllä englantilainen voittaa, sanoi Kerstilän Saska-parooni, jolla\noli raitaiset, englantilaiset housut.\n\nSergei parooni kysyi äkkiä:\n\n-- Mitä meidän mentorimme, Monsieur Rivoir sanoo?\n\n-- Vive la France! Ranskalainen voittaa. Allons enfants de la patrie!\nhuudahti innostuneena marseljeesiä hyräillen monsieur Rivoir.\n\nKuivalla, ivallisella äänellä keskeytti tohtori Gamherg:\n\n-- Te olette ulkomaalainen ja uskallatte sen sanoa. Urhoollinen mies!\n\n-- Ubi bene, ibi patria, hovijunkkari sanoi myhäillen.\n\n-- Kyllä maalla viisaita ollaan, merellä kun vahinko tapahtuu.\n\n-- Monsieur'n puhe voi käydä hänelle vaaralliseksi, Gamberg lisäsi.\n\n-- À la bonne heure! Karkoitus? Minä pyyhin tämän maan tomut jaloistani\nja matkustan Rivieralle. Näin sanoen kotiopettaja otti nenäliinan\ntaskustaan ja pyyhkäsi keveästi kenkiään. Pyh! Kaikki purskahtivat\nnauruun.\n\n-- Venäjä on melkein aina hävinnyt kaikissa sodissa, jollei ulkomailta\nole tullut apua, Klaus af Braehm huomautti.\n\n-- Fi donc! armo huudahti, puhuen venäläisvoittoisesti ja murti\nranskankieltäkin. Oo, pyhä Venäjä on suuri! Meillä on, minne paeta,\nu nas, kuda bjegat, sanoo venäläinen sananlasku, ja niin sanoi\nmiesvainajanikin, herra kenraali ja hän palveli Preobrashenskin\nhenkikaartissa. Oo, hän oli hyvin, hyvin viisas mies, jalo mies, hyvä\nmies, hovitanssien ohjaaja, oo!\n\n-- Mutta, maman! Se oli siihen vanhaan aikaan, Saska-parooni keskeytti.\n\n-- Entä te, Monsieur! Ovatko Kerstilän paroonit jo oppineet\nranskankieltä? Gamberg kyseli ivallisesti.\n\n-- En tiedä, Monsieur vastasi hymyillen, minä kyllä olen oppinut hiukan\nruotsin ja suomen kieltä.\n\n-- Sellaista keittiö suomea, ratsumestari härnäili, ja lisäksi\nviinietikettien nimiä.\n\n-- O, herra ratsumestari! Kerstilän viinikellari on mainio, oh,\nmagnifique!\n\n-- No, paremminhan ranskankieli luistaa, jollei kieli vain rupea\nsopertelemaan.\n\n-- Ettekö te, suloinen, korkeasti vapaasukuinen mademoiselle Bölja\nvoisi kertoa meille sotauutisia, Bogi sanoi mielistellen.\n\n-- Kyllä jotakin.\n\n-- Olettehan te, mamselli Bölja käynyt Helsingissäkin. Mitä uutta\nsieltä? tohtori Gamberg kysyi.\n\n-- Ihmiset pakenevat Kaisaniemeen tai Korkeasaareen, jonne ei\namiraalilaiva Duce of Wellington pääse. Heikinkadulle on kasattu\nsuuret määrät tavaraa. Siellä kuten Korkeasaaressakin lapset nukkuvat\nkehdoissaan ja ihmiset teltoissaan, vanhatpojat sohvillaan.\n\n-- Ajoneuvoja ei riittänyt kaikille pakolaisille. Muutamat olivat\npolvillaan ja rukoilivat, toiset veisasivat virsiä nuotioiden ääressä,\nmamselli Barkstén kertoi. Tohtori kysäsi äkkiä:\n\n-- Onko Topelius vielä Helsingissä?\n\n-- Topelius on matkoilla, mutta hänen huonekalustonsa on kuljetettu\nvioittuneena Turholmaan. Veneillä ihmiset pakenevat Korkeasaareen,\nherrasväet ovat ajoissa vaunuillaan ajaneet maatiloilleen.\n\n-- Onni on, että te, mamselli, olette päässyt tänne Hämeen sydämeen ja\nsuojaan, hovijunkkari keskeytti.\n\n-- Eräs herra kuului istuneen huvilansa katolla Kaivopuistossa, juoden\nkahvia pommisateessa.\n\n-- Kaikkia niitä on, julmettuneita jumalanluomia, kapteenin rouva\npäivitteli.\n\n-- Eräät herrat heittäytyivät Kaivohuoneen uimalaitokselta mereen\nuimaan pommien sihistessä vedessä.\n\n-- Rohkeita poikia, Klaus huudahti.\n\n-- Kuinka kaikki sitten päättyi? kapteenin rouva kysyi.\n\nMajda Barkstén jatkoi:\n\n-- Onneksi yö oli lämmin, eikä satanut. Saarella-olijat saattoivat\nsiis joten kuten yöpyä taivasalla, kaapit olivat väliseininä ihmisten\nmaatessa nurmella.\n\n-- Sehän oli sitten kuin mustalaisleiriä.\n\n-- Sopu ja auttavaisuus oli kiitettävä, mamselli jatkoi, kahvimylly\nhyrisi ja eräs äiti lauloi lapselleen tuttua kehtolaulua \"Pikkulapsi\nriehaantuu\".\n\n-- Miten lopulta kävi?, Rosalie kysyi.\n\nMajda jatkoi:\n\n-- Seuraavana päivänä pakolaiset saattoivat palata Korkeasaaresta\nkaupunkiin.\n\n-- Makasitteko te, neiti Bölja, Kaisaniemen puistossa sohvalla\npommituksen aikana? lääkäri kiusoitteli.\n\n-- Enpä toki. Kaivopuiston valleilta katselin, miten ranskalaiset\npommittivat Viaporia. Kuului valtava pamaus, kun ruutikellari räjähti\nilmaan.\n\n-- Se kuului tänne Pyhäjärvelle saakka, Beata-rouva keskeytti.\n\n-- Kuinka orpana uskalsi olla niin lähellä? Sabine uteli.\n\n-- Saisimmepa kerran taistella venäläisiä vastaan, se olisi jotain\ntoista, Klaus sanoi uhittelevasti.\n\n-- Soso, oravanpoikaset, olkaa varovaisia puheissanne, tohtori Gamberg\nsanoi. Hämeenlinnassa liikkuu huhuja, että maassa on urkkijoita.\n\n-- Oravanpoikaset? Oivallista! Olkoon se salaseuramme nimi!, Justus\nsanoi.\n\nKlaus jatkoi:\n\n-- Minä epäilen kruununkivalteria, Seth Skriivaria, koska hän aina\nkäy vaanimassa kylän nurkissa, ja etsii Mathias ruotumestarin\nFaanjunkkarssin mökin lähellä niitä silkkipaperille kirjoitettuja\nsalatiedoituksia. Kuiskataan myös, että klaverinvirittäjän serkkupoika\nEmil von Quanten puuhaa hyväksemme Ruotsissa ja aikoisi käydä salassa\ntäälläkin.\n\n-- Onko teillä niitä papereita? Majda kysyi.\n\n-- Hys, hiljaa, joku joutava voi kuulla, Justus sanoi ja asetti sormen\nsuulleen. Me perustamme ampujaseuran, minä ja Klaus. Saamme ehkä\nmuitakin mukaan ja ratsumestari opettaa meitä ampumaan pilkkaan.\n\n-- Puupyssyillä, naljaili taas tohtori,\n\nKlaus sanoi: nyt on vain ajan kysymys, koska Sevastopolin linnoitus\nkukistuu. Napoleonkin kukistui kerran.\n\n-- Minä ihailen Napoleonia ja ranskalaisia, Sabine sanoi haaveksien ja\nkatseli ratsumestaria.\n\n-- Onko se Napoleon vielä yhtä raisu ja vikuri kuin suuri keisari,\nnaistenkin valloittaja, ratsumestari keskeytti.\n\n-- Niin, mitä teidän ylhäisyydellenne on tapahtunut? Putositteko\nsatulasta? mamselli Barkstén uteli vahingoniloisesti.\n\n-- Un petit malheur! Ei muuta. Ja ratsumestari sai tilaisuuden auttaa\nminua.\n\n-- Ehkä hän teki sen tahallaan, ikävä tilanne, kun hame tarttuu\nsatulannuppiin, Camilla Bölja sanoi.\n\n-- Kuka siitä jo on ehtinyt puhua, Sabine suutahti.\n\n-- Niin, minä olen niin ruma, että auttaessani minä olin melkein\nkaunis, ratsumestari sanoi itseivallisesti. Ja naiset pitävät kauniista\nmiehistä, kuten Bogislaus von Brinckenhjelmistä.\n\n-- Kauniit naiset eivät pidä kuvankauniista miehistä, ehkä se on\njonkinlaista takaperoista mustasukkaisuutta, ratsumestari jatkoi.\n\nNyt Beata-rouva korotti äänensä:\n\n-- Ehdotan, että vanhemmat herrat siirtyvät tupakkahuoneeseen jatkamaan\njuttujaan. Minä tahdon, että tänä iltana talossani on hauskaa, kohta\nsaamme virkistysjuomia. Jim Johnson, hoi, Jenny! Rouva kilisti kelloa.\nSauternesviiniä, väkevämpää en siedä, mutta herroilla on oma juomapöytä\nkulmahuoneessa, saatte valita, mitä haluatte. Ikävä ettei mieheni Rurik\nvon Brinckenhjelm voi tehdä teille seuraa, sillä hän on virka-asioissa\nmatkustanut Hämeenlinnaan.\n\nKun neekeri kantoi hoikkia sauternespulloja pitkulaisine laseineen\npöytään ja Jenny kaatoi laseihin, hänen ruhtinaallinen armonsa virkkoi:\n\n-- Oi, orpanaiseni, kyyhkyläiseni, eikö sinulla, rakas Beata olisi\nvodkaa -- ja kaviaaria, mjam, mjam, vanha venakko soperteli.\n\n-- Mutta, grand maman, mitä sinä nyt? Saska-parooni keskeytti\nkiireisesti.\n\n-- Herra ihmetohtori, minulla on usein niin paha päänkivistys, ettekö\nvoisi minulle määrätä jotakin?\n\n-- Huuhtokaa aamulla päänne kylmällä vedellä ja heittäkää tupakanpoltto.\n\n-- Oo, minun papiljottini pilaantuisivat, armo huudahti ja\nkatseli tohtoria läpi lornjetin tahallisen tutkivasti. Tämä nosti\nsarvisankaiset lasinsa otsalle, tarkasteli vuorostaan mamaata ja sanoi:\n\n-- Liikkeellä on koleraa, sodan seurauksia sekin.\n\n-- Ja te parannatte senkin samalla reseptillä, sanotaan, maman ehätti\nsanomaan ja katseli murhaavasti tohtoria.\n\n-- Sanotaan myös, että teillä on salaperäinen lääke, elämän eliksiiri,\nja että te voitte elää niin kauan kuin tahdotte, Bogislaus pisteli.\n\n-- Nuori herra, neuvon, kuten usein olen tehnyt potilailleni: Kyllä te\nelätte kuolemaanne saakka, vaikka ette tahtoisikaan kaatua sotakentälle.\n\nBogislaus ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi keskustelua Camilla Böljan\nkanssa.\n\n-- Oi, armollinen neiti, te olette hurmaava, teihin voisi vaikkapa\nrakastua.\n\n-- Vaikkapa...? Noin te sanotte kai kaikille naisille.\n\n-- Te olette poikkeus, Bogi sanoi kohteliaasti, oikaisi itseään ja\nkorjasi kadettipukuaan. Silloin Rosalie lähestyi ujona Beata-rouvaa.\n\n-- Isä ja äiti käskivät sanoa paljon terveisiä. Ja hovijunkkari lähetti\nteille tämän tervehdysrunon.\n\n-- Ritoniemen herra on aina huomaavainen, Beata sanoi.\n\n-- Hämeen viimeinen kustavilainen, Majda-neiti huomautti, ja lisäsi\nkuiskaten Camilla Böljan korvaan: Vanha rakkaus ei ruostu.\n\nÄäneen hän sanoi:\n\n-- Eikö Rosalie voisi sitä lukea kaikkien kuullen?\n\nRosalie luki runon hiukan hämillään:\n\n    \"Pyhäjärven aallot ei nyt enää rantaan riehu,\n    elos rauhaan keijukaisna vielä kauan liehu!\"\n\n-- Erinomaista! Magnifique! armo huudahti ja kaikki yhtyivät tähän\nlausuntoon. Mutta Bogislaus taivutti päätään ja supatti ratsumestarille:\n\n-- Hupakko! Eihän äitipuoleni enää ole mikään keijukainen!\n\nTohtori kuuli Bogin keikailevan kerskan ja sanoi ivallisesti:\n\n-- Herra luutnantti, in spe! Koetanko valtasuontanne? Teillä ei taida\nolla lainkaan sydäntä.\n\n-- Tai se on liian laaja ja varastoon sopii aina uutta ja uutta talven\nvaraksi, Majda Barkstén pisteli.\n\n-- Te, mademoiselle Suorasuu, olette melkein hävyttömän hurmaava. Onko\nteidän varastonne jo täysi, Bogi sanoi terävästi.\n\n-- Kas niin, nyt sanotte minuakin hurmaavaksi. Minä en luota\nmairitteluun, vaan puhun usein totta.\n\n-- Usein? Silloin, kun ette valehtele, Bogi yhtyi leikkiin.\n\nBeata-rouva ei onneksi ollut kuullut Bogin ilkeätä huomautusta, vaan\njatkoi:\n\n-- Emmekö voisi pyöriä salissa piirileikkejä.\n\n-- Niin piirileikkiä, huudahtivat Bendla, Rosalie ja Justus ja Klaus.\nTai purpuria!\n\n-- Rahvas on alkanut tanssia purpuria ylhäisöä matkien, siksi ovatkin\nnyt muodissa menuetit, katrillit, poloneesi, gavotit ja franseesi,\nvanha ranskalainen seuratanssi. Minun veljeni Bogislaus on sen jo\noppinut, hän on erinomainen ryhmävuorojen ranskankielinen kuuluttaja.\n\n-- Voisithan sinä, Sabine, Rosalien kanssa soittaa nelikätisesti sillä\naikaa, kun me järjestämme spiritistisen istunnon, koska emme vielä\nole oikeassa vireessä. Huoneessa pitää olla hiljaista, Beata sanoi\nhaltioituneena.\n\n-- En ole nyt sillä tuulella, Sabine huomautti hapeasti.\n\n-- Tämä kuulostaa jo hyvin salaperäiseltä. Manaamme siis elävien ja\nvainajien henkiä käden kosketuksella. Kädet yhdessä piirissä, ison\npyöreän pöydän ympärille asettuen istumme nuokkuen, kunnes tunnemme\npöydän liikkuvan.\n\n-- Ihan minua kauhistuttaa, armo sanoi, jos näen mieheni, joka palveli\nkeisarillisessa Preohrashenskin kaartissa. Maman maisteli väkevillä\nyrteillä maustettua viiniä ja kaviaaria, jota neekeri irvistellen oli\nhänen lautaselleen tuonut.\n\n-- Siis ei soittoa, vain turhaa jaarittelua, josta henget eivät pidä,\nBeata-rouva arveli.\n\n-- Minä ajattelen Runebergiä, sanoi Majda Barkstén, joka hiljattain oli\nollut Porvoossa.\n\n-- Minä ajattelen sinua, Klaus, Bendla kuiskasi, olkaamme pöydässä\nvierekkäin.\n\n-- Vierekkäin, jollei Bogi taas tee meille kiusaa. En tiedä miksi\nhän on alkanut minua vihata. Kuule, Bendla, tule illemmalla puiston\nhuvimajaan, Klaus sanoi ja puristi Bendlan kättä.\n\n-- Vai lukisimmeko Vänrikki Stoolin tarinoita, Justus innostui. \"Äl yli\npäästä perhanaa, sä poika urhoinen!\"\n\n-- Se Porvoon lehtori on saanut kaikki pojat melkein kapinallisiksi,\ntohtori huomautti. Kaukainen tulevaisuus on vielä verhon peitossa,\nvaitiolo, kuuliaisuus ennen kaikkea -- varovaisuuden vuoksi.\n\n-- Vai lukisimmeko Creutzin Atis ja Camilla-runoelman, voidaksemme\nlaatia siitä iltamassamme kuvaelman?\n\n-- Jätetään näytelmäharjoitukset toistaiseksi. Ei siis runojakaan.\nKylläpä tämä aika on runoton! Beata-rouva sanoi ja kilisti kelloa.\nNuoriso vain huvittelee ja hummaa, vaikka on sota.\n\n-- Inter arma tacent musae! Se on vanha sääntö, tohtori huomautti.\nTiede voi kuitenkin sodasta hiukan hyötyä. Nuorempana oli hauska\nraadella ruumiita ja tutkia ihmisluurangon rakennetta. Nyt en jaksa\nenää parantaa sairaita sielujakaan. Koko ihmiskunta on mätänevä ruumis,\neikä kuolema ole muuta kuin jatkuvaa ja lopullista myrkytystä.\n\n-- Te lääkärit olette aina hyväntekijöitä, Beata sanoi.\n\n-- Emme aina. Ihmiset keksivät itsessään vikoja ja kun ei niitä ole\nhuomaavinaan, niin he ovat tyytymättömiä. Kummallista! Lääkärin silmään,\njonka aina pitäisi loistaa iloisena, katsotaan kuin pelastuskorteen,\nvaikka me lääkärit itse olemme vain kuin palava, kuiva korsi.\n\n-- Kuinka kauan tohtori lääkkeensä avulla luulee elävänsä? Majda kysyi.\n\n-- Noin 95 vuoden vanhaksi. Kyllähän tekisi mieli elää sadankin\nvuoden vanhaksi. Mutta se on vain jonkinlaista höperöä kunnianhimoa.\nMinä testamenteeraan kaikki reseptini saidoille sukulaisilleni ja\nomaisuuteni tulevalle ruumiinpolttoyhdistykselle.\n\n-- Hyvä, ettemme ole sukulaisia, Majda neiti virnuili.\n\n-- Palakoon koko lavantautinen roska, niin jää vain tuhkaa ja tarttuvat\ntaudit häviävät. Ehkä me kuoltuamme muutumme eetteriksi tai tuleksi ja\ntulemme sitten alas taivaasta salamoina.\n\n-- Ja pelästytätte meitä heikkoja naisolentoja, Majda Barkstén sanoi.\n\n-- Magianko voimalla te vapaamuurarina aiotte elää niin kauan, Camilla\nBölja kysyi.\n\n-- En magian. Minun vanhempani sanoivat, että syntyessäni sain terveen\nveren. Koettakaa te nyt magian avulla manata esille kuolleiden\nläsnäolo. Se on turhaa, kaikki on turhaa!\n\n-- Ruokapöytä on valmis, sitä sanaa kaikki eläväiset odottavat, Bogi\nsanoi.\n\n-- Ihminen on peto, joka syö muita petoja, minkä vain ehtii,\nratsumestari sanoi. Ainakin 40 lehmää iässään.\n\n-- Jos me niin aina ajattelemme, niin emme me voisi syödä laisinkaan\nja me kuolisimme nälkään. Mutta hyvä voileipäpöytä ja hyvä ryyppy ne\nkaristavat kurkustamme kaikki epäterveet ajatukset, ratsumestari sanoi.\n\n-- Henkipöytä odottaa, Bogislaus ivaili.\n\nBeata-rouva katsoi häneen pitkään.\n\nRatsumestari, tohtori Gahriel Gamberg ja monsieur olivat siirtyneet\ntupakkahuoneeseen. Neekeri sytytti maassa polvistuen kartuusi-tupakan,\nja vieraat imivät pitkistä piipuista savuja, jotka pilveilivät heidän\nympärillään.\n\n-- Minä kaipaan kapteeni Arvellanderin ja hyvän ystäväni hovijunkkarin\npirteätä seuraa. Olen kuullut, että hän on saanut verenmyrkytyksen,\nminun täytyy myöhemmin käydä Ritoniemessä. Mitäs sinä siinä\ntöllistelet, musta murjaani, laita luusi pirunkellariin ja toimita\nmeille lisää konjakkia.\n\n-- Herra tohtori, ratsumestari jatkoi, tehän tunnette tämän talon\nsalaisuudet kuten lääkärit usein tekevät. Voitteko kertoa, miten\nBeata-rouvan mies, Silvert laamanni-vainaja, peri tämän komean,\nlinnamaisen ja tyylikkään kartanon?\n\n-- Ei se ole pitkä juttu, tohtori sanoi. Pieni onkijuttu vain.\n\nTohtori alkoi kertoa. Monsieur, joka ei paljoakaan ymmärtänyt koko\npuheesta, nyökkäili vain kohteliaasti päällään ja soperteli:\n\n-- Oui, Monsieur. -- Niin, niin, herraseni!\n\n-- Kertokaa, ratsumestari sanoi, ja täytti tohtorin lasin.\n\n-- Vain yksi lasi, ei enempää! -- Laamanni-vainajalla oli rikas\nsetä, joka ahkerasti kävi kalassa. Tämä setä tarvitsi soutajaa.\nSiksi laamannin vanhemmat veljet selkäsaunan uhalla pakottivat tämän\nnuorimman pojan auttamaan setää ja madostamaan sedän koukkuja, sillä\naikaa kuin toiset pojat kiipesivät puissa linnunmunia ryöstämässä tai\nkiusasivat kissanpoikasia. Nuorin poika sai siis ikävikseen aina olla\nmukana veneessä. Ei siinä auttanut itku eikä rukoileminenkaan. Mikä\noli seurauksena? Kun se vanha setä kuoli ja jälkisäädös avattiin, niin\nhuomattiin, että setä oli määrännyt tämän nuorimman pojan ainoaksi\nperijäksi ja Terrabonan omistajaksi.\n\n-- Bogi on viekas ja kateellinen velipuolelleen, joka on sellainen\nkiltti onkipoika. Bogi kiusaa nyt Beata-rouvaa, kuten hänen\nisänsä, vanha paroonikin, sillä parooni ei voi sietää sitä, että\nfideikomissi, sääntöperintö, lankeaa Klaus af Braehmille. Bogi kiusaa\nkilpakosijoitaan ja Sabine, keimailijatar, leikkii miesten sydämillä\nkuin kissa hiirillä. Minua inhoittaa koko tämä hieno roska, tohtori\nsanoi ja joi lasinsa pohjaan.\n\nKun tohtori oli lopettanut kertomuksen, Monsieur kumarsi ja sanoi:\nMerci bien, kiitos herraseni!\n\n-- Kyllä Sabine-neidistä, äkäpussista, vielä sisu lähtee, kun hän saa\noikean tammankesyttäjänsä. Komea hän joka tapauksessa on, erikoisesti\nistuessaan satulassa. Nyt hän liehittelee Kerstilän parooneja ja tekee\npiikkaa minusta, ratsumestari huomautti nyt, jatkaen omaa ajatustaan:\nOlisinko pihkassa, piru vie! Niin, kyllä minä ennenkin olen leikannut\nmonen sellaisen rotukissan kynnet. Kynsiään hän hoitelee tai heiluttaa\nratsupiiskaansa. Kynsisakset ja piiskat pois, oikea hevoskuuri ja\nkuritus, ei muuta! ratsumestari sanoi ja kaatoi uutta lasiinsa.\nNapoleonin malja!\n\nTohtori hätkähti ja sanoi: Nyt on vaarallista juoda vihollisen malja!\n\n-- Hevosen maljan minä vain join!\n\n-- Niin, sillä voi olla pahat seuraukset. Ettekö ole kuullut siitä,\nettä pari yliopistomiestä eräässä Helsingin kahvilassa joi Viktorian\nmaljan?\n\n-- Olisihan sen voinut selittää pelkäksi voiton maljaksi, ratsumestari\nhuomautti.\n\n-- Niin he selittivätkin, mutta ei puolustus auttanut. Muuan renttu\nylioppilas viereisessä pöydässä ilmiantoi heidät.\n\n-- Entä seuraus?\n\n-- Nämä toivorikkaat nuorukaiset karkotettiin ja ovat nyt Ruotsissa.\n\nVierassalissa oli odotuksen hiljaisuutta ja jännitystä. Uudin\nleyhytteli avonaisella akkunalla, kun kesäinen tuuli tohahti\nPyhäjärven rannalta kartanon puistoon. Neekeri ja Jenny tulivat\nsammuttamaan kynttiläkruunun, joka oli palanut, vaikka aurinko jo teki\nmailleen menoaan. Klaus avasi parvekkeen oven ja Bendla hiipi hänen\nviereensä. Kompuroiden armo astui pikkuparoonien tukemana parvekkeelle\nmairiteltuaan Sabinea. Nuori vapaaherratar oli Saska-paroonille\nkertonut, miten hän kerran Tukholmassa oli hovijuhlassa tanssinut\nerään prinssin kanssa. Tämä kerskailu oli herättänyt turhamielisissä\nparoonipojissa suurta kunnioitusta talon tytärtä kohtaan, kun armo sen\nsijaan kertoili Talvipalatsin keisaritanssiaisista ja troikkaretkistä\ntalvella Nevan jäällä ja kesänvietosta Krimillä.\n\n-- Oo, Krim, mikään ei vedä vertoja sille, ja entä Volga, Volga-äiti...\nOo, vot kak! Charmant, magnifique!\n\n-- Katsokaa! Beata-rouva huudahti vieraille parvekkeella. Eikö Suomen\nluonto ole kaunis! Tuolla kaukana Pyhäjärven pohjukassa valkea kirkko\non kuin talonpoikaismorsian olkikruunussaan. Ja tuolla, tuolla sata\nsaarta, niemeä nimetöntä. Jokaiseen koivusaareen tekisi mieli majan\nrakentaa. Pyhäjärvi kimmeltää kuin smaragdirengas, vaarat ympärillä\nvälkkyvät autereessa kuin safiirit, puro kimmeltää kuin hopeainen\nhelmivyö kauniin seuranaisen juhlapuvun vyötäröllä. Metsiä, järviä ja\ntaivasta ikikorkeata. Ja kirkasta avaruutta, minne vain katseensa luo.\n\nSergei-parooni ehdotti, että koko seurue tulisi Kerstilään. Madame\nDubarrylla ja halkoproomulla voitaisiin tehdä huviretki johonkin\nsaareen, johon hän veljensä kanssa toimittaisi iloiset yllätykset.\nSitten syksymmällä rapuretket, sorsajahdit ja hirvenmetsästykset,\ntorventoitotukset, koirien haukunnat ja talvella kettu- ja susijahdit.\n\n-- Oo, mikä syksyinen väriloisto, kirjavien pukujen vilinä ja ratsujen\nkiito läpi laaksojen ja lehtojen, oo, oo!\n\nKaikki taputtivat innostuneina käsiään ja vetäytyivät vierassaliin.\nAkkunaverhot laskettiin alas, Jenny ja Jim sytyttivät lipastoilla\nseisovat kolmihaaraiset, kiemurajalkaiset kynttilät ja huoneeseen\ntuli salaperäinen puolihämärä, kun vieraat istuutuivat pyöreän pöydän\nympärille.\n\n-- Miksi siellä pirunkellarissa kummittelee? joku kysyi kuiskaten.\nSiksi, vastasi joku toinen hämärästä loukosta, että salaperäisessä\nkellarissa on mestattu joku Anjalanliiton jäsenistä, kun he olivat\npitäneet siellä salaisia kokouksiaan. Päätönnä se aatelismies siellä\nöisin kuljeskelee, lyö kiviseinään ja hakee päätään.\n\nBeata-rouva sanoi hiljaisella äänellä:\n\n-- Eikö voisi hakea rovastia siunaamaan, niin että mestatun sielu saisi\nrauhan?\n\n-- Tai voisi Paturin poppa loitsuillaan häätää häiritsevän hengen.\nKerran yritti, kerrotaan, eräs nainen noudattaa valkohahmoisen olennon\nkutsua, mutta kun kummitus pyysi saada verta naisen oikean käden\netusormesta, nainen pakeni, kummitus katosi, eikä se sen koommin\nilmestynyt.\n\n-- Minä en sitä usko, Bogi sanoi, tämä on vain kansan taikauskoa. Tokko\nkummituksia onkaan olemassa muualla kuin -- omissa aivoissamme.\n\nVäristys oli vavahduttanut monen vieraan ruumiin, sillä he olivat\nkuulleet kuiskauksen. Vieraat istuivat hiukan hämillään pöydän\nympärillä, liittivät sormet sormiin, ne vapisivat, toiset pelosta,\ntoiset uteliaisuudesta. Ja kandelaaberien lepattavat valot loivat\nistuvasta seurasta seinille ja kattoon aavemaisia, pitkiä varjokuvia.\nNäytti siltä, ikäänkuin siellä katossa olisi istunut toinen sekava,\nmutta sama seura, päät ja yläruumiit alaspäin riippuvina. --\nJoku mainitsi hovijunkkarin nimen, nyt kaikki alkoivat ajatella\nhovijunkkaria ja tekivät kyselyjä, oliko hän parantunut. Hiljaa huojuen\nvieraat nojasivat toinen toisiinsa ja -- kummallista kyllä -- pöytä\nalkoi hiljaa liikkua Ritoniemen suuntaan. Hovijunkkari siis oli jo\nparantunut. Joku toinen tiedusteli henkiolennolta, oliko Korkeilan\nkapteeni kotosalla vai kalassa. Pöytä ei vastannut mitään. Ikäänkuin\nsähköaalto olisi virrannut kädestä toiseen, tykytys sydämestä toiseen,\nkaikki olivat saman ja yhden ajatuksen vallassa. Mutta jos joku\najatteli jotain muuta, niin arveltiin, ettei henki häiriöiden takia\nvoinut puhua selvämerkkikieltään. Sitten kysyttiin, kestääkö sota\nkauan. Siihen ei saatu varmaa vastausta, mutta aavistukset viittasivat\nsiihen, ettei se kestäisi vuosikausia. Jonkinlainen helpotuksen\nhuokaus huokui huulilta, naisten korkeat povet kohosivat ja miesten\nniskat jäykistyivät. Bogislaus oli siirtynyt Bendlan viereen, mutta\ntämä livahti puolipimeässä Klaun ja Justuksen väliin. Armon jalat\nvapisivat pöydän alla. Kerstilän paroonit liikuttelivat hermostuneesti\npolviaan. Majda Barkstén ja Camilla Bölja pitivät koko istuntoa\njonkinlaisena hermoja ärsyttävänä ajanvietteenä ja he hymyilivät\ntoisten pingottuneille kasvojen ilmeille. Sabine oli jäykkä kuten\ntavallisesti, silmä ei edes rävähtänyt. Suurin silmin hän vain katsoi\neteensä ja puristi Saska-paroonin kättä, jonka johdosta pöytä ehkä taas\nalkoi kaltevasti heiluen liikkua salissa.\n\nKesken kaiken, muiden huomion ollessa jännittyneenä manaukseen, Bendla\nja Klaus irroittivat kätensä toistensa käsistä, kuin yhteisestä\nsopimuksesta he nousivat hiljaa pöydästä ja hiipivät hämärästä\nhuoneesta. Samassa ratsumestari tuli tupakkahuoneesta. Kokeneena\nmiehenä hän huomasi nuorten paon. Hän hiipi nyt saliin ja istuutui\nheidän tilalleen, niin ettei kukaan huomannut heidän poissaoloaan. He\njuoksivat käytävään ja siitä puiston sokkeloisiin soppiin ja lymysivät\nerääseen puiston nurkassa rehoittavaan lehtimajaan. He istuutuivat\nsinikukkaisten sireenien alle penkille ja Klaus otti Bendlan syliinsä\nkuin ruusukimpun, joka on aidan yli heitetty kulkijan tielle. Klaus\npuristi tytön vasten sykkivää sydäntään. Oma sydänten sähkövirta\noli heitä vetänyt kuin magneettinen rauta pois muiden teennäisistä\najatuksista omaan yksinäiseen onneen ja rajattomaan rakkauteen. He\nsuutelivat yhä uudestaan eivätkä siinä löytäneet sanoja tunteittensa\ntulkitsemiseen. He vain elivät ja hengittivät toinen toisilleen,\nunohtaen seuran ja koko hienon maailman lumouksen.\n\n-- Oi, Bendla, kuinka minä sinua rakastan, mikään mahti maailmassa, ei\nihmisten kovuus, ei järkisyyt eivätkä pakotukset voi meitä erottaa.\n\n-- Niin, Klaus, olen jo lapsuudesta sinua aina rakastanut. Sinun\nhuulesi ovat kuin lupauksen ja lemmen sinetti, suutele, oi, suutele\nminua vielä kerran!\n\n-- Tuhannen tuhatta kertaa, armaani! Oi, kuinka minä olen onnellinen.\n\nSamassa kuului yläkerroksen akkunasta terävä kirkaisu.\n\n-- Mitä se on? Bendla huudahti ja irroitti kätensä Klaun kädestä.\n\n-- Äitini huusi. Mitä on tapahtunut, minun täytyy mennä, ehkä hän on\nsairastunut. Bendla, kulje sinä toista tietä, minä juoksen edellä.\nHyvästi, sinä armaista armain!\n\nNiin sanoen Klaus juoksi nopeasti yli kartanon pihan, loikkasi muutamin\naskelin pitkin pylväskäytävän rappusia ja saapui vierassaliin.\n\nMutta Beata-rouva katsoi kuin tuntemattomaan kaukaisuuteen, hänen\nsielunsa oli kuin toisissa maailmoissa, ikäänkuin hänellä olisi\nollut valovoimainen astraaliruumis, tähtiruumis, kuten hän väitti.\nSalaperäisemmäksi kävi tunnelma, kun koetettiin manata esiin vainajien\nhenkiä. Kesken kaiken Beata-rouva selitti, että hän usein viime aikoina\noli nähnyt miesvainajansa unissaan. Silvert-laamanni oli seissyt kuin\nelävänä hänen vuoteensa vieressä, ikäänkuin hän olisi ollut matkoilla\njossakin vieraassa maassa. Kun Beata oli kysellyt, missä hän oli ollut,\nhenki oli vain pudistanut päätään ikäänkuin ei olisi voinut ilmoittaa,\nmiksi hän ei saanut puhua, missä hän on ollut ja missä hän nyt on. Kun\nBeata-rouva oli avannut silmänsä, unikuva oli vielä liehunut huoneessa,\nsitten se oli kuin kirkas auer kadonnut hahmona kattoon ja akkunasta\navaruuteen.\n\nSellaisten näkyjen jälkeen Beata-rouva oli aina seuraavana päivänä\nlevoton ja kulki kuin unissakävijä, kunnes unikuva alkoi hävitä\ntajunnasta ja arkiaskareet taas muuttivat mielialan. Nyt hän manasi\npöydän ääressä esiin laamannin hengen ja tiedusteli värjyvällä,\nsointuvalla äänellä:\n\n-- Oletko henkisesti läsnä seurassamme, rakas mieheni?\n\nPöytä vastasi myöntävästi, sillä kukaan ei ajatellut muuta. Kädet\nliikkuivat samassa tahdissa kuin ison kellon heiluri, joka mittaa aikaa\nja ajattomuuttakin. Beata-rouva kävi hiukan kalpeaksi, mutta tyyntyi,\nkun Sabine tahtoi tietää, oliko parooni Brinckenhjelm jo kotimatkalla,\nehkä jo pian perilläkin. Viereisestä mustasta huoneesta kuului kuin\nhiljaista kolinaa. Kaikki säpsähtivät, ja pöytä seisahtui liikkeissään.\nArmo pudotti pelästyneenä lornjettinsa lattialle. Viereisestä\nhuoneesta kuului hiljaista yskintää. Kaikki erottivat ihan selvästi\nihmisäänen, joka siis vastasi heidän kysymyksiinsä. He jäivät kauhusta\nkangistuneina tuijottamaan oveen, jonka ovenraot ja avaimenreikäkin\noli tukittu niin, ettei sieltä kynttilän valo voinut tunkeutua\nhämärään huoneeseen. Kuului kuin joku olisi hiljaa vääntänyt avainta.\nSiellä oli siis joku. Kummitteliko siellä todella? Avain kitisi\nreiässä ja ovi aukeni äkkiä. Ovenaukossa seisoi itse parooni. Kaikki\nkavahtivat pystyyn. Parooni katseli läpitunkevan pisteliäästi koko\nseuraa. Huulilla oli ilkeän pirullinen ilme. Hänen kasvonsa näyttivät\nkandelaaberien himmeässä valossa aivan tuhkanharmailta ja päässä kiilsi\nkuin kaksi sudensilmää. Ne välkkyivät vihreän, ahneen lieskan tavoin,\nmikä ikäänkuin poltti ja pakotti. Hänellä oli ratsupiiska kädessä ja\nhän katseli Beata-rouvaa tuimasti.\n\n-- Tässä minä olen, hän nauroi käheän kiivaasti. Ette taitaneet odottaa\nminua vielä näin aikaisin kotiin?\n\nBeata-rouva vei kauhusta kädet silmilleen, sillä näytti siltä,\nikäänkuin parooni olisi piiskalla maanitellut kuin näkymätöntä koiraa,\njoka ryömi hänen jalkojensa juurella. Näytti siltä ikäänkuin hän olisi\npiiskalla aikonut lyödä talon valtiatarta. Bogislaus purskahti nauruun:\n\n-- Hei, isä-ukko! Sinäpä vasta taikuri olet, tässä me olemme kuin\ntaikakehässä istuneet ja odottaneet sinua kuin henkiolentoa, minä ja\nSabine, sinun oikeat, elävät lapsesi.\n\nBogi sanoi erikoisella äänenpainolla sanan: oikeat.\n\n-- Mitä te täällä oikeastaan olette enneilleet? parooni kysyi\nkiusallisesti.\n\n-- Tämä pöydän heiluttaminenhan on suoraa hullutusta, Bogi sanoi.\n\nParooni katsoi nyt terävästi vaimoaan. Kuin salama olisi häneen\niskenyt, Beata-rouva lysähti vasten pöytää, kirkaisi ja putosi\npyörtyneenä lattialle.\n\nRatsumestari huusi: Verhot ylös ja akkunat auki, että tulee ilmaa!\n\nHän riensi heti hakemaan tohtori Gambergia. Seuran naisten\npirskottaessa hajuvettä Beata-rouvan kasvoille, hän virkosi pian\nsaatuaan kamfertiruiskutuksen. Kuin sameasta sumusta tointuneena\nkatseli hän miestään, joka hänestä nyt tuntui kaukaisen vieraalta.\nBeata tuijotti parooniin kuin jähmettyneenä. Samalla Klauskin juoksi\nsaliin kuultuaan äitinsä kirkaisun. Hän nosti hänet syliinsä ja kantoi\nhänet hänen omaan makuuhuoneeseensa. Rosalie ja Bendla jäivät häntä\nhoitelemaan koko yöksi. Seura hajaantui heti, kukin lähti joko kävellen\ntai vaunuilla ajaen kotiinsa lausuttuaan kartanon väelle valittelunsa\nja säälintunteensa, toivottaen pikaista paranemista Beata-rouvalle.\nKlaus af Braehm katseli halveksivasti heidän jälkeensä.\n\n-- Herra parooni, sanoi hän sitten, teidän pitäisi olla hiukan\nvarovaisempi, tällainen äkkiyllätys voi äitini heikoille hermoille\nkoitua vahingoksi.\n\nBogislaus sanoi siihen:\n\n-- Sehän on vain sitä naisten tavallista pyörtymiskohtausta.\n\n-- Vai tavallista! Ole vaiti, Bogi, etkö huomaa, että äiti on sairas?\nSinä et ymmärrä näitä asioita, etkä sinä eikä isäsikään ole koskaan\noikein yrittänyt ymmärtää äitiä ja minua. Sillä sinä ajattelet aina\nvain itseäsi. Minä olen täällä vain kuin tiellä. Kyllä minusta\npääsette, jahka sota loppuu.\n\nBogi nauroi väkinäisesti:\n\n-- Sepä hyvä, parempi hyvä ero kuin huono sopu.\n\nParooni yhtyi Bogin nauruun ja sanoi hiukan väkinäisen kuivasti:\n\n-- Ikävä tapaus, menee ohi. Mutta voisit sinä, Klaus, sentään hiukan\npunnita sanojasi. En voinut arvata pikaisen paluuni seurauksia. Sinä\nnaisten kasvatti, tuleeko sinusta koskaan miestä, haaveilija!\n\nMutta Klaus kivahti:\n\n-- Mitä pahaa te olettekaan meille tehnyt, kun te meitä vihaatte?\n\n-- En ymmärrä sanojasi, ne menevät yli minun älyni, parooni sanoi ja\npoistui omaan huoneeseensa.\n\n\n\n\nX\n\n\nKruunun kivalteri Seth Skriivari, laiha, pitkäkorvainen, keltanaamainen\nmiehenkoikale asui hiukan ränstyneessä \"Kettula\"-majassaan. Katto oli\njo sammaltanut, suomusmainen päreseinäkin osaksi rapissut ja savupiippu\noli hiukan vino kuten kivalterin nenäkin. Tämän poikamiesmajansa hän\noli pakkohuutokaupassa kerran itselleen huutanut kievarin pihalla,\nnousuhumalassa istuessaan vanhan silakkatynnyrin reunalla, puista\nvasaraansa paukuttaessaan. Huudettuaan tuparöttelön itselleen, hän oli\nromahtanut tynnyriltä maahan.\n\nMiehen tukka oli melkein pikimusta, silmät vinot ja lähekkäin kuten\nkirgiisillä. Ja häntä mainittiinkin \"ryssä\"-nimellä. Isoisä oli ollut\nvaeltava sälli, joka sotavuosina oli asettunut Pyhäjärvelle asumaan.\nSuku lienee polveutunut Suomen sodan aikuisista venäläisten rippeistä,\njotka silloin Pyhäjärvelläkin samoten polttelivat taloja ja raastoivat\nnaisia.\n\nKivalterilla oli vanha, harvasanainen leskivaimo Riika Ruija\ntaloudenhoitajattarena. Tämä hoiti kivalteria kuten silmäterää, ja\nsamoin porsastakin, jolle hän kokosi rehuja metsästä ja maantien\nvarsilta, sekä koetti pitää kivalterin juomahalua hiukan aisoissa,\npesi hänen vaatteensa ja paikkasi hänen sukkiansa. Kivalteri piilotti\nnäet lekkereitään milloin minnekin, kaivoon tai kynnyksen alle.\nKerran kivalteri oli takaperin kulkien pitänyt \"pankkiaan\", kuten\nhän sanoi, läheisessä ladossa talvella. Riika ihmetteli sitä, että\nladosta askeleet aina johtivat pihaan, mutta pihaltapäin sinne ei\nkukaan kulkenut. Lopulta sekin kivalterin ketunkuje tuli ilmi ja hän\nteki lakon. Mutta sitten hän taas kuukauden kuluttua ratkesi vanhaan\nhelmasyntiinsä. Väitti kyllä perustaneensa \"Turha yritys\"-nimisen\nraittiusseuran, jossa hän yksin oli sihteeri ja puheenjohtaja. Mutta\nRiika ei ymmärtänyt leikkiä, vaan uhkasi silloin aina lähteä talosta,\nmutta kivalteri osasi lepyttää hänet korotetulla palkkalupauksella,\nsilkkihuiveilla ja viipurinrinkeleillä, joita hän toi palatessaan\nHämeenlinnasta Kallenpäivän markkinoilta. Kerran kivalteri oli ostanut\nitalialaiselta kipsikauppiaalta alastoman naisen korkokuvan. Riika\nRuija käänsi aina kuvan kasvot seinään päin, mutta humupäällä ollessaan\nkivalteri sen taas asetti entiseen asentoon, ja Riika leppyi vasta, kun\nkivalteri toi posliinisen enkelinkuvan, sillä leskivaimo kävi ahkerasti\nkirkossa ja kuunteli hurmiohenkisen hartaana rovasti Wallenbergin\nkiivaita saarnoja, jotka piristivät hänen hidasta luonnettaan.\n\nOven takaa kuului tohvelin läiskintää.\n\nEmännöitsijä astui huoneeseen laahustavin askelin ja sanoi:\n\n-- Hm.\n\n-- Hm, ha, kivalteri sanoi hiukan härnäillen ja katseli kujeellisesti\npöydän alle.\n\n-- Hm, mitä gevalderi hakee?\n\n-- Ha! Sitä hyvää huomentahan minä haen. Riika sanoo aina vain: hm, hm,\nkun pitäisi sanoa: huomenta tai kyllä.\n\nRiika suhahti siihen kimakalla ylä-äänellä:\n\n-- Hm! Ja gevalderi sanoo aina: ha. Hm!\n\n-- Ha, mitäs olisi asiaa? kivalteri tiedusteli.\n\n-- Hm. On tapahtunut paljon ja paljon olen kuullut pahoja uutisia.\nKivalteri on huonolla tuulella, pitäisi heittää vähemmälle...\n\n-- Ha! Juontiko? Mitäs sille voi? Kun tässä yrittää tulla uudeksi\nihmiseksi, niin se uusikin ihminen juo, hehee! Yksi tuikku tarpeeseen\nja toinen murheeseen, kun te, Riika, aina olette niin happamen näköinen.\n\n-- Gevalderi tekee parannuksen ja sovittaa syntinsä.\n\n-- Mitä se synti on, Riika? Ei Riika taida omastakaan takaa sitä niin\ntarkoin tietää, vaikka saarnaa ja pauhaa vain kuolemasta ja aina vain\nkuolemasta. Niin, mikä on totuus?\n\n-- Sanoi Pilatuskin, hm.\n\n-- Hänkin oli tuomari tavallaan kuten minäkin. Mutta voi näitä\nvirkamiehen huolia! Jos on koiran virka, niin on villatkin!\n\n-- Mitä nyt? Hm!\n\n-- No kun mustalaiset ja raumalaiset kulkukauppiaat taas ovat tapelleet\nsiellä sydänmaan kankaalla ja mustalaiset ovat puukolla haavoittaneet\nyhtä raumalaista. Ja nyt minun pitäisi tutkia tätä tappelun metakkaa,\nMutta se asia saa nyt jäädä, sillä pitäjällä liikkuu huhuja, että tänne\non tullut Ruotsista valepukuinen mies, ehkä raumalaisten rahtimiesten\nmukana ja kiihoittaa lentolehtisillä kansaa kapinaan korkeata esivaltaa\nvastaan. Suomen pitäisi muka saada yhtyä sotaan ja liittyä uudelleen\nRuotsin riikin valtakuntaan. Onko Riika nähnyt niitä lentolehtisiä tai\nepäilyttäviä kulkureita?\n\n-- Hm. Enhän minä.\n\n-- Arvasinhan, eihän Riika tiedä koskaan mistään, missään mitään, ei\nRiika ainakaan etsiväksi kelpaisi.\n\n-- Siellä köökissä on Miihkali reppuri.\n\n-- Vai Miihkali? Miksi ette sitä heti sanonut?\n\n-- Hm, eihän gevalderi sitä heti kysynytkään.\n\n-- Vai Miihkali, toisti kivalteri. Kutsukaa se Miihkali heti tänne. Hän\ntietää aina jotakin, sillä hän on meidän asiamiehiämme.\n\nPörröpäinen, punapaitainen laukkuryssä astui huoneeseen, asetti\nlakkinsa ja laukkunsa nurkkaan, kumarteli ja alkoi heti lipevänä\njaaritella:\n\n-- A vot, herra gevaldigeri, metsäkulman torppareilta kuulin, että\nkyliin on ilmestynyt tällainen pumaga.\n\n-- Kyllä minä sen tunnen, sama salaperäinen Pietari Särkilahti, joka\nkiihottaa kansaa kukistamaan venäläisen muka heikon rannikkovarusväen\nja liittymään viholliseen, koska suuri valtakunta, jonka yhteyteen\nolemme muka kytketyt, ei kykene meitä suojaamaan.\n\n-- A pyhä Miikula, mitäh pagishuob? reppuri sanoi ovelana.\n\n-- Ne ovat niitä kirottuja liberaalien piirejä, jotka ovat yhteydessä\nRuotsin vastaavien piirien kanssa. Tekijä on varmaan sama \"Suomen\nlaulun\" tekijä, joka nyt maansa kavaltajana tahtoo sen myydä\nviholliselle. Miihkali, oletko kuullut siitä miehestä? Ehkä se\npiileskelee Faanjunkkarssin mökissä.\n\n-- A, hjuva herra gevaldiger, olen kuullut, että sarkamekkoinen mies\npiilee jossakin Pyhäjärven saaressa. Saaren kalamajasta on nähty savua\nja sinne on viety elintarpeita.\n\n-- Mutta nyt minulla on kupeellani esivallan miekka ja minä haen sen\nkiihottajan ja salakavaltajan joka sopesta ja saaresta, kivalteri\nintoili.\n\nHän otti niin mahtipontisen asennon, että Riikankin yksinkertaisesta\nmielestä kivalteri nyt näytti naurettavalta ja hän hihitti:\n\n-- Näyttää siltä, kuin kivalteri menisi oikein sotaan!\n\n-- Niin, sotaa tämä on ja minä lyön niitä vihollisia kuin Simson\nfilistealaisia.\n\n-- Aasin leukaluulla? Riika lisäsi, joka tarkoin oli tutkinut Raamattua.\n\nMiha-reppuri meni viekkaasti virnistellen ja ajatteli: mies parka,\nkerran sinä otit laukkuni. Kyllä minä sen muistan, minä en menekään\nKerstilään, vaan poikkean Faanjunkkarsiin, a sielt hyvät sapuskat\nannetahan.\n\nReppuri poikkesi laukkuineen metsään oikotielle, mutta pian soutivat\nkivalteri ja susivouti sokkeloisten salmien ja saarien kautta\nkalamajalle.\n\nViikkoa sitä ennen oli maantiellä kulkenut repaleinen luuta- ja\nlusikkakauppias, joka sanoi itseään Eemeli Vanttiseksi. Hän oli\npoikennut taloihin ja kysynyt tietä Korkeilaan. Ei hänellä ollut\nyllään rohtimista pukua. Hän oli raumalaisten kulkukauppiaitten\nseurassa tullut jostakin merenrantakaupungista. Mutta kun hän oli\nsaanut kuulla, että häntä etsiskellään, hän oli muuttanut pukua ja\nvärjännyt tukkansa ja partansa mustaksi. Metsäkylillä ja takamaiden\ntorpissa puhuttiin tästä salaperäisestä miehestä, jolla oli tuohikontti\nja tuohitorvi selässä ja myyskenteli puisia lautasia, kauhoja,\nlusikoita ja puupillejä. Jotkut arvelivat häntä Terrabonan uudeksi\nkarjanpaimeneksi, toiset joksikin karanneeksi huutolaiseksi. Hän sanoi\nnyt itseään Lusikka-Lenniksi. Eräänä iltana hän oli ilmestynyt kapteeni\nArvellanderin pihaan, oli soitellut puupillillä Suomen laulun säveliä\nja kun kapteeni lähestyi häntä antaakseen hänelle almun, outo mies\nsanoi hiljaisella äänellä, niin etteivät tyttäretkään sitä kuulleet:\n\n-- Einar Edvard! Etkö tunne minua?\n\n-- Kuka olet, kasvosi ovat tutut, mutta pukusi ja tukkasi väri ovat\nminulle outoja.\n\nSitten se vieras oli jotain kuiskannut kapteenin korvaan. Yhdessä\nhe sitten olivat siirtyneet Pamela-rouvan kanssa puustellin\nperähuoneeseen. Ovi lukittiin.\n\n-- Vanha ystäväni! Sinäkö, Emil von Qvanten täällä? Olen lukenut\nlentolehtisiäsi ja tyttäreni Rosalie on soittanut ja laulanut\nsinun uutta kansallislauluasi, joka on tullut hyvin suosituksi.\nTiesimme, että valtiovalta on sinut karkoittanut Ruotsiin, mutta emme\naavistaneet, että olisit Suomessa. Nyt syömme vaatimattoman illallisen\nja sitten juttelemme koko yön. Sinä et voi jäädä tänne, sillä pitäjän\nkivalteri etsii sinua kuin vainukoira, mutta huomenaamulla toimitamme\nsinut erääseen Pyhäjärven kalasaunaan. Se on tunnettu piilopirtti jo\nSuomen sodan ajoilta. Olen näillä mailla aikanani taistellut venäläisiä\nvastaan. Mainio sissisodan seutu!\n\n-- En viivy kauan maassa, käyn vielä katsomassa vanhaa Mathias setääni,\nvieras vastasi, tulin vain ottamaan selkoa tilanteesta ja mielialasta\nmaassa.\n\n-- Miten sota päättyy, arvelet? kapteeni kysyi.\n\n-- Kyllä kaikki merkit vittaavat siihen, että Venäjä häviää sodan ja\ntulee romahdus.\n\n-- Sitä minäkin aattelen. Vaikka Sevastopolin linnoitus on vahva, niin\nsen muurit murtuvat.\n\n-- Jos Venäjällä voidaan saada aikaan vallankumous, niin sitä varmempi\nSuomenkin tulevaisuus olisi, vieras vakuutti.\n\n-- Mutta, kapteeni jatkoi, Nicolaus I on ankara herra, ruoskalla\nhän hallitsee. Ruoskan ovat slaavit perineet tataareilta. Me emme\nkoskaan siedä ruoskaa. Parempi kuolema kuin eläminen vankeina Siperian\nautioilla aroilla.\n\n-- Venäläisiin emme voi koskaan luottaa, lopulta vain itseemme, vaikka\nse olisi Daavidin taistelua Goljatin kanssa, outo vieras sanoi ja\nkohotti kahta sormea ilmaan ikäänkuin Jumalalle olisi tehnyt valan\npäätöksestään.\n\n-- Et sinä, Emil, kuitenkaan voi maassa kauan viipyä. Minä hommaan\nPaturi-torpparin sinua kyyditsemään taas rannikkosaaristoon ja sieltä\nvoit kalastajaveneellä paeta Pohjanlahden yli.\n\n-- Ja jos engelsmanni minut kaappaa, niin pääsen vapaakyydillä vaikka\nPohjoisnavalle.\n\n-- Sinä palaat siis Ruotsiin?\n\n-- Niin, minä palaan taas Ruotsiin.\n\n-- Taistelemaan hengen aseilla vanhaa vihamiestä vastaan, kapteeni\nsanoi ja lämpeni entisiä sota-aikoja muistellessaan.\n\nYstävykset keskustelivat kauan aamuyöhön saakka ja vieras nukkui\nsitten perunakuoppaan laitetulla lammasnahkavuoteella. Kapteeni asetti\nluukulle kahdensoudettavan kiikkutuolin ja maton, joten kutsumaton\ntulija ei olisi voinut keksiä kätköpaikkaa. Vieras paneutui nukkumaan.\nKuin kaukaisena, suloisena unikuvana hän kuuli kapteenin salista\nsoittoa ja laulua. Se laulu tuntui niin tutunomaiselta, ikäänkuin se\nolisi kaikunut hänen omasta riemullisesta rinnastaan. Rosalie soitti ja\nBendla lauloi:\n\n    \"Kuule, kuinka soitto kaikuu,\n    Väinön kanteleesta raikuu,\n    Laulu Suomen on!\"\n\nAamulla tulivat taloon Klaus af Braehm ja Justus Wallenberg, jotka\nmyöskin liikuskelivat salaisilla asioilla. He olivat aikaisemmin\nkylän poikien kanssa perustaneet \"Oravan poikaset\" nimisen seuran.\nSiihen kuului talojen nuoria miehiä ja mökin poikia, eri säädyistä.\nSe oli jonkinlainen voimisteluseura, maanpuolustusseura, jonka\ntehtävänä oli värvätä miehiä, vartioida siltoja, maantienristeyksiä,\nkukkuloita, ampua pilkkaan sekä pitää silmällä urkkijoita sekä\nlevittää lentolehtisiä. Niitä kätkettiin puunkoloihin ja aittojen\nseinänrakoihin. Pojat olivat kasakoilta onnistuneet ostamaan pari\nkivääriä. Niillä ja puupyssyillä varustettuina he eräällä selällisellä,\nautiolla saarella olivat opetelleet sotatemppuja ja harjoitelleet\nmarsseja, ryhmityksiä, piilo- ja syöksyasentoja. Ratsumestarikin tiesi\nheidän salahankkeistaan ja oli käynyt heille opettamassa ratsastuksen\njaloa taitoa, kun he veivät työhevosia hakaan. Tämä oli hiukan\nlapsellista hommaa, mutta kaikkia innostutti synnyinmaan kohtalo. Tässä\nnuorekkaassa temmellyksessä ja kiivaassa leikkisodassa jouduttiin\njoskus oikein todenteolla käsirysyyn ja otteluun. Toiset olivat muka\nryssiä ja toiset suomalaisia saarisissejä. Heillä oli eri osastoja,\n\"hauet\" olivat ryhmäpäälliköitä, \"ahvenet\" ja \"kiisket\" viestinviejiä\nja rumpaleita. Harjoituksista palasivat he toisinaan päät ja silmät\ntäynnä kuhmuja ja mustelmia.\n\nKun outo vieras oli talonväen mukana herännyt, hän kömpi kuopasta ja\ntervehti reippaita nuorukaisia sanoilla:\n\n-- Teidän ei tarvitse tietää, kuka minä olen ja millä asioilla minä\nliikun. Olen ilolla nähnyt nuoren intonne, synnyinmaa vaatii meiltä\nnyt kaikki, ehkä hengenkin, kunnes maa kerran vapautuu vuosisataisesta\nsortajasta ja perivihollisesta ja maamme on itsenäinen, suuri, sillä\ntulevaisuus on meidän, meidän tämä maa, sen ilma, jota hengitämme, sen\nmulta, josta saamme ravintomme ja joka suo meille viimeisen tyyssijan,\nsen aurinko, josta saamme henkemme hehkun, sen revontulet ja välkkyvät\ntähdet, jotka viittovat meille tietä ennen näkemättömään suuruuteen,\nvoimaan, valoon, onneen ja rauhaan!\n\nPojat tekivät kunniaa ja lauloivat Suomen laulun. Kyyneleet silmissä\nkuuntelivat tätä puhetta karski kapteeni, Pamela-rouva, kun muukalainen\noli noussut kuopan kannelle kuin puhujakorokkeelle.\n\nSamassa kuului ulkoa vihellys. Muuan vartiopoika tuli ilmoittamaan:\n\n-- Vihollinen on tulossa, olemme saaneet kiinni vakoojan. Puhuja\npiiloutui taas kuoppaansa ja kapteeni jäi sen kannelle kiikuttamaan\nkeinutuolia.\n\nPari poikaa talutti Miha-reppuria, joka arkaillen katseli ympärilleen.\n\n-- A gospodi pomilui, tulin vain ilmoittamaan, että gospodin gevaldiger\non tulossa tänne.\n\n-- Valehteletko? kapteeni liuskasi.\n\n-- A, ota laukku da dengi, jos sanankaan vääristän. Susivoudin\nkanssa ne tulevat soutaen Juhannussaarelle ja etsivät jotakin Eemeli\nVänttistä, kulkijaa.\n\n-- Täällä ei ole sellaista miestä, Klaus sanoi, olette erehtynyt, mutta\nnyt, pojat, lähdemme kalaan, kuten oli aikomus. Kohta hauet, ahvenet ja\nkiisket saavat kyytinsä. Mars matkaan!\n\nSillä aikaa kuin reppuri oli väentuvassa, Klaus nouti harvinaisen\nvieraan. Tämä hyvästeli sydämellisesti Korkeilan kotiväkeä. Kapteeni\nsyleili häntä ja sanoi väräjävällä äänellä:\n\n-- Onnea matkalle ja näkemiin, jalo ystävä, en sano hyvästi. Olet\ntuottanut kunniaa minun huonekunnalleni ja toivon sinulle kaikkea\nmenestystä kaikissa yrityksissäsi.\n\nBendla-mamselli kääri vieraan ympäri kapteenin sotilasviitan ja pani\npäähän aselakin ja niin Klaus talutti vieraan omenapuisen puutarhatien\nkautta alas rantaan.\n\nVieras astui toiseen veneeseen ja pojat alkoivat kiertäen soutaa\nveneellä kallioiselle \"Tyynelle saarelle\", joka oli hiukan suojassa\nJuhannussaaresta.\n\nMatkalla vieras poikkesi Faanjunkkarssiin tapaamaan kaukaista\nsukulaistaan ja jatkoi sitten matkaansa. Klaus vei kapteeniksi\npuetun muukalaisen piilopirttiin. Justus nousi kalliolle. Silloin\neräs vartiopoika ilmoitti, että kaukana kirkonkylän taholla jo näkyi\nkivalterin vene. Se ponnisteli eteenpäin kovassa tuulessa. Toinen\npoika souti vinhalla vauhdilla pienten saarten taitse Juhannussaareen,\nsytytti sinne nuotion eksyttääkseen takaa-ajajia. Ja tämä sotajuoni\nonnistuikin, kivalteri ohjasi veneen samalle saarelle. Kivalteri nousi\nsaarelle ja kävi sitä tutkimaan. Vene jäi irralleen kivien väliin\nrannalle. Mutta sillä aikaa eräs vartiopoika oi jo ehtinyt paikalle.\nRannan raitojen suojassa hän hiipi kaislikkoon ja irroitti kivalterin\nveneen ja työnsi sen veteen ajelehtimaan.\n\nMutta toisessa saaressa kalapirtissä kaikessa turvassa nukkui väsynyt\nvaeltaja, ja vartiopojat istuivat katajien varjossa kalliolla ja\ntähystelivät salmia ja saarten rantoja. Tämäkään piilopaikka ei ollut\nturvallinen. Siksi pojat aamulla soutivat sarkamekkoisen miehen Paturin\npyyntimaille ja veivät hänet takamaan torppaan. Vanha miilumies\nja salametsästäjä Paturin Pekka kuljetti hänet kärreillä kauas\nvaltateiltä, vanhaa Hämeen härkätietä pitkin Turun saaristoon.\n\n\n\n\nXI\n\n\nAnivarhain aamulla kivalteri ja susijahtivouti torkkuivat viluisina\nsaaren rannassa. Hieno sumu kierteli kaislikon reunaa, nurmi oli\nkostea. Ruskeankirjava haukka kirmaisi ilmassa, liuta rähiseviä\nräkättirastaita kintereillään. Sinisorsa parvi kohahti koskena ohi\nrantojen, kun yksinäinen harakka haapapuussa näreikön takaa naureli,\nikäänkuin ilkkuen kruununmiesten suuttuneille sadatuksille. Vihdoin\nilmestyi saaren taitse soutaen vesikansan kalastajia kokemaan\nverkkojaan ja hauenkoukkujaan. He veivät omalla veneellään rannalla\nkyhjöttäneen Seth Skriivarin ja susivoudin yli järvenselän Korkeilan\nkapteenin rantaan. Kruununmiehet astuivat maihin. He löysivät vihdoin\noman veneensä, joka oli ajelehtinut lahteen.\n\nRosalie soitteli salissa klaveria ja tarkasteli Beethovenin\nKuutamosonaatin nuottijäljennöstä. Silloin naputettiin ovelle, Seth\nSkriivari kumarsi ja astui saliin.\n\n-- Anteeksi, tulin virka-asioissa, missä kapteeni on?\n\n-- Äiti, täällä on vieraita! Rosalie huusi keittiöön.\n\nPamela-rouva tuli kiireesti ja hämmästyi, kun näki oudot vieraat\nhuoneessa.\n\n-- Anteeksi, rouva, tulimme tarkastamaan taloa. Olemme kuulleet,\nettä talossa vierailisi outo, valtiolle vaarallinen henkilö, jota\nparastaikaa etsimme.\n\nKapteenin rouva kalpeni, mutta säilytti mielenmalttinsa ja sanoi hiljaa\nja merkitsevästi:\n\n-- Rosalie, käy noutamassa isä tänne! Hyvät herrat, täällä ei ole\nketään sellaista henkilöä. Olkaa hyvä ja istukaa.\n\nPian tuli kapteenikin halkovajastaan ontuen yli pihan. Tuiman tuiskeana\nja vihasta leimuvin silmin hän katseli tupaantunkijoita ja aikoi lausua\njonkin voimasanan, mutta pehmeä kädenkosketus olkapäähän sai hänet nyt,\nkuten aina hillitsemään mielensä myrskyn.\n\n-- Te täällä, mitä te etsitte?\n\n-- Haemme erästä etsintäkuulutettua, joka piileskelee näillä seuduilla,\nkyllähän te sen tunnette, herra kapteeni. Onko hän täällä piiloitettuna?\n\n-- Kun sanon, ettei ole, niin ei ole!\n\n-- Tämä on varmaankin joku erehdys, Pamela-rouva lisäsi, nykyään käy\ntalossa paljon kulkureita ja sotakarkureitakin. Olkaa hyvä!\n\nKivalteri jatkoi:\n\n-- Ja salakirjoituksiakin on levitetty, niissä kehoitetaan kansaa\nkapinaan esivaltaa ja keisaria vastaan.\n\n-- Voi olla mahdollista, kapteeni kivahti, mutta olisitte voinut\nsäästää minun taloani moisilta tarkastuksilta. Olen vanha soturi ja\nolen taistellut Suomen sodan kaikilla kentillä. Toimittakaa pian\ntarkastuksenne ja kunnioittakaa sitten mahdollisimman nopeasti muitakin\nrintamia!\n\n-- Soh, soh, herra kapteeni, ei kiivastuta, virkani puolestahan minä ex\nofficio, tämän teen. Onko talossa aseita?\n\n-- Aseita? On tuossa lintulukko sekä vanha, uskollinen sotatoverini,\nperimäni vanha kivääri, jota en luovuta, minulla on siihen oikeus.\n\n-- Entä miekka?\n\n-- Sen minä taitoin Viaporin valleilla, kun täytyi ryssille antautua,\nhäpeä kyllä!\n\n-- Ei muuta? kivalteri tiedusteli ja rupesi penkomaan kaappia, naputti\nseiniin ja koetteli kädellään sohvanpäällystöjä. Kun hän kulki\nkeinutuolin ohi, Pamela hämmentyi, mutta tyyntyikin, kun kivalteri\nei huomannut maton alla olevaa perunakuoppaa. Rosalie huokasi\nhelpotuksesta. Bendla ja Ullakin olivat tulleet huoneeseen ja Ulla\npaukutti suorasukaisella tavallaan:\n\n-- Hakeeko kivalteri kaapista viinaa vai venettään?\n\n-- En, vaan veneellä liikkujia. Eilen täältä on nähty kahden veneen\nsoutavan saarille.\n\nUlla jatkoi:\n\n-- Kuulkaas nyt, kivalteri, mitä me voimme tietää vieraiden veneiden\nkatoamisesta?\n\nKapteeni huomautti:\n\n-- Ei pitäisi olla rästinkantoakaan, olen joka vuosi tunnollisesti\nsuorittanut kruunun ja kunnan veroni, eikä minua ole juopumuksestakaan\nsakotettu, vaikka moni muu saisi siitä joutua syytteeseen.\n\nRosalie oikein hytkähti mielihyvästä, kun kuuli isänsä letkauksen.\n\n-- Tarkoittaako herra kapteeni minua, kivalteri sanoi.\n\n-- Kuinka sen suvaitsette ottaa, kunkin meistä pitäisi antaa hyvää\nesimerkkiä muille kansalaisille. Olen samaa mieltä kuin ystäväni\nrovastikin, että kotiviinan poltto ja juopumus ovat peloittavassa\nmäärässä lisääntyneet meidänkin rakkaassa pitäjässämme. Herra\nkivalteri, velvollisuus olisi asettaa sille aitoja.\n\n-- Vaikka kieltää, niin juopotellaan kuitenkin, sellainen on\nihmisluonne, kivalteri sanoi tekohurskaasti.\n\n-- Kotipoltto-oikeus olisi kumottava, kapteeni sanoi.\n\n-- Niin, paljon se tuottaa turmelusta ja kurjuutta, kapteenin rouva\nlisäsi. Mutta mitä sille voi, kun ylhäisetkin sitä suosivat ansion\ntakia.\n\n-- Ha, ketä tarkoitatte, Terrabonan paroonia?\n\n-- Niin, hänhän aikoo perustaa oikein viinatehtaan.\n\n-- Parempi se on, kivalteri sanoi, kuin salapoltto ja pontikankeitto\nkorvessa. Valtio ei niistä mitään hyödy. Mutta kesken kaiken, miksei\nrannassa ole kapteenin omia veneitä? Missä tarkoituksessa ne ovat\nkadonneet?\n\n-- Eivät ne ole kadonneet. Pappilan nuori maisteri ja Terrabonan nuori\nherra niillä lähtivät saarille kalaan ja ovat viipyneet poissa jo\nvuorokauden ajan.\n\n-- Nuori parooniko?\n\n-- Ei, vaan nuori herra Klaus af Braehm! Terrabonan sukuperintötilan\ntuleva, oikea omistaja.\n\n-- Ei sitä niin varmasti tiedä, kuka kartanon lopulta omistaa.\nVapaaherrattaren entinen mies, laamannivainaja teki hyvin omalaatuisen\ntestamentin, mikä voi joskus käydä vapaaherrattarelle hyvin\nkohtalonomaiseksi. Mutta en minä ole tänne tullut ratkaisemaan\nperintöjuttuja. Kesken kaiken, luvalla sanoen, mutatis mutandis,\nmiksi ei kaikkein armollisimman keisarimme, kaikkivaltiaan Nikolai\nensimmäisen kuvaa ole seinällä.\n\n-- Kyllä se muistaakseni on ullakolla entisen puustellin omistajan\njäljiltä. Tahtooko herra kivalteri sen muistoksi käynnistään täällä?\n\n-- Ha, en, vaan se on ripustettava seinälle ja seinältä otettava\npois Kustaa Aadolfin kuva, jolla vielä on kolme Ruotsin kullattua\nvaltakruunua kehyksen yllä. Siinä pitäisi olla kaksoiskotka, keskellä\nkeisarin valtaomena...\n\n-- Kuulkaas nyt, herra kivalteri. Suuri kuningas taisteli Saksassa\nmeidän uskomme puolesta, yhtä hyvin voitte sitten ottaa seinältä\nLutherinkin kuvan. Olen sodassa synnyinmaani puolesta kadottanut toisen\njalkani kävelykyvyn. Olisin uhrannut henkenikin, kuten Duncker, joka\nkuoli syliini. Mutta vakaumustani en uhraa.\n\n-- Minun täytyy mennä jäljentämään nuotteja korkeasti kunnioitettavalle\nja armolliselle neiti Sabine von Brinckenhjelmille. Anteeksi, että\nminun täytyy lähteä, Rosalie sanoi. Kiitoksia käynnistä, tulkaa\nloistekin ja paremmalla onnella.\n\n-- Ha! Vai armolliselle Sabine-vapaaherrattarelle? No niin, minun\npuolestani on kaikki selvä, lähtekäämme kotimatkalle, susivouti.\nHyvästi!\n\nKukaan ei vastannut tervehdykseen ja kivalteri lähti äkäpäissään\nveneelle ja soudatti itsensä omaan rantaansa. Järvellä hän pui nyrkkiä\nja kiroili.\n\nMyöhään illalla tulivat kotiin Klaus ja Justus kantaen kuin muodon\nvuoksi onkivapoja, uistimia, olipa heillä kalalipossa iso haukikin.\nHe olivat onnellisesti saattaneet salaperäisen vieraan Pekka Paturin\ntorppaan. Siellä vieras toistaiseksi oli hyvässä turvassa odotellessaan\nmaamatkaa Karunaan ja sieltä haapiolla Nauvon kautta Ahvenanmaalle\nkalastajaksi puettuna ja edelleen Tukholmaan.\n\nPuutarhan sireenilehtimajassa Bendla ja Klaus kuiskailivat:\n\n-- Klaus kulta, lupaathan, ettet lähde merille.\n\n-- Enhän nyt voi lähteä, kun vihollinen on saartanut kaikki väylät ja\nsalmet.\n\n-- Sinun pitää aina olla minun luonani, lupaathan, muuten en sinua enää\nkoskaan suutele.\n\n-- No odotahan, kunnes sota loppuu. Oi, kuinka minä sinua rakastan,\nvain kerran voi syntyä, vain kerran rakastaa ja vain kerran kuollakin.\n\n-- Ah, minä kuolen tähän rakkauteni janoon, juon ja juon enkä saa\nkoskaan kyllikseni!\n\n-- Mutta ei rakkaudesta elä, Klaus lisäsi. Minun täytyy ensin\nharjaantua maanviljelykseen, lähden äidin leskentilalle Multsiltaan,\ntahdon itse kyntää, äestää ja kylvää kuin renki. Tahdon oppia kaikki\naivan alusta, sillä Terrabonassa minä en opi mitään, kun isä käskee,\ninspehtori neuvoo ja Sabine nauraa. Mutta, Bendla, luuletko, että isäsi\nja äitisi tämän meidän salaisuutemme jo aavistavat?\n\n-- Kyllä he aavistavat. Entä parooni?\n\n-- Paroonille en puhu koskaan mitään, mutta äiti tietää sen ja hän on\nhyväksynyt valintani.\n\nHe kurottivat jo huulensa, mutta samassa kuului puutarhaan viettävästä\navoikkunasta taapikapteeni Arvellanderin kutsuva ääni, ikäänkuin hän\nolisi komentanut sodanaikaista komppaniaansa: Seis paikalla!\n\n-- Herra kapteeni!\n\n-- Valmiina hyökkäykseen! Valmiina. Mars soppajonoon!\n\nPojat asettuivat kunnia-asentoon akkunan eteen.\n\n-- Tulkaa jo illalliselle, lapset. Klaus ja Justus voivat jäädä meille\nyöksi.\n\n-- Kiitos! Käskystä, herra kapteeni.\n\n-- Lepo paikalla, kapteeni sanoi leikillisesti.\n\n-- Laiskuus on ilomme, herra kapteeni.\n\n\n\n\nXII\n\n\nHänen ruhtinaallinen ylhäisyytensä, Natalia Sergeijevna af Renskjöld,\njalosukuinen armo ja keisarinhovin entinen hovinainen, Kerstilän\nparoonien isoäiti, lähti ajelulle kartanosta. Hänen jaloissaan\nja polvillaan kiipeili ainakin kymmenen erilaista kissaa ja\nkissanpoikasta. Siinä oli harmaasilmäisiä valkoisia kissoja, mustia\nkeltasilmäisiä, harmaanjuovikkaita sinisilmäisiä siamilaisia kissoja,\nmustajuovaisia metsäkissoja, takkuisia, turkkilaisia angorakissoja sekä\npariisilaisia puotikissoja. Ne kiemurtelivat armon kaulalla ja vaunujen\nastinlaudoilla, joku kissanpoikanen oli kiivennyt parivaljakkoa ajavan\nkomean, leveäkauhtanaisen kuskinkin olkapäälle tai hänen punaisten\nsahviaanisaappaittensa varsille. Kuten parooni Rurik von Brinckenhjelm\nsuosi hevosia, Klaus koiria ja karhuja, hovijunkkari kalkkunoita ja\nankkoja, niin armo suosi kissoja ja niillä oli oma hautausmaakin\npuutarhan kulmassa marmorisen laattakiven alla.\n\nMuutenkin vanha \"armo\" oli omituinen, eleli vain miettien vanhoja\nmuistojaan. Hän oli vanha, vielä etelämaalaisen uhkea venakkonainen,\neikä hän koskaan oikein sopeutunut uuteen kotimaahansa. Hän\npuheli loppumattomiin vain keisarin hovista ja miesvainajastaan,\nratsuväenkenraalista ja hovimiehestä. Pojanpoikiensa hän antoi kasvaa\nja kehittyä mielinmäärin, kunhan antoivat hänen suosikkieläimiensä olla\nrauhassa. Niillä kissoilla oli omat nimensä, joita ei kukaan muu kuin\nvanha armo muistanut. Jos joku palvelustyttö tappoi kissanpoikasen\nmenetti hän paikkansa tai sai ankarat nuhteet. Toinen armon omituisuus\noli se, ettei hevosia koskaan saanut pitää juoksussa, jalan ne astuivat\nja olivat sentähden lihavia. Kuski sai joskus kävellä vaunujen\nvieressä, kun armo oli aamuajelulla, silloinkin oli kissoja kosolti\nvaunuissa ja ne naukuivat ja hätääntyivät, kun koiria oli liikkeellä.\nArmon sääli oli kohdistunut vain kissoihin ja hevosiin ja hän unohti\nsairaalloisessa eläinrakkaudessaan muut luontokappaleet ja ihmisetkin.\nKaunis elämänrikas luonto hänen ympärillään ei niin kiinnittänyt hänen\nhuomiotaan kuin pehmeäkäpäläiset, nelijalkaiset suosikit, joita hän\nsuuteli ja silitteli. Nuoret paroonit olivat niitä monta jo ampuneetkin\njoutohetkinään, mutta niitä sikisi kuten talon kaniinejakin, joita ne\npyydystelivät.\n\nOlipa kummallinen näky, kun armo kissoineen ajeli läpi kylän, ohi\ntöllien töllistelevien lapsien ja elonkorjuussa askartelevien akkojen\nja nauravien päivätorpparien.\n\nRenskjöldin paroonit odottivat vieraita krapukestiin. Saska ja Sergei\nparoonit olivat Terrabonassa viimeksi ollessaan kutsuneet kaikki\nnuoremmat säätyläiset päivällisille, joiden piti muodostua suureksi\nyllätykseksi. Myös ratsumestari ja pastori Tingerhana oli kutsuttu.\nKartanossa oli parina päivänä touhuttu aamusta iltaan. Oli teurastettu\npari isoa vasikkaa ja lammasta, oli varattu kalkkunoita ja kananpoikia,\ntaateleita, aprikooseja, meloneja, kurkkuja, lohta ja sardiineja\nsekä kaviaaria Pietarista saakka sekä kaikenlaisia vihanneksia ja\njälkiruokia, joita laittamaan ja keittämään oli saatu Hämeenlinnan\nPinellaravintolan keittiömestari. Mutta mihinkään keittohommiin ei\nvielä oltu ryhdytty kartanossa. Sepä se juuri oli ihmeellisintä.\nMutta Madame Dubarry-alus kiilsi laiturin vieressä vasta maalattuna\nja köysipuomilla laituriin kiinnitettynä. Sen oli parooni sisustanut\nturkkilaisilla matoilla ja divaaneilla, ryijyillä ja koivunlehvillä.\nAikansa kuluksi olivat nuoret paroonit ryhtyneet pihalla ampumaan rikki\ntyhjiä samppaniapulloja, joita heitettiin ilmaan. Usein osui luoti\nkasvihuoneeseen ja kartanon akkunoihinkin.\n\nKaksi kasakkaa tuli Terrabonan taholta täyttä laukkaa paikalle.\nHuitoilivat käsillään ja välkyttelivät piikkejään ja huusivat: \"On\nsota, ei saa ampua! Se on kielletty!\" Sergei-parooni selitteli heille\ntaitonsa mukaan heidän ammuntaansa leikiksi ja heitti kasakoille pari\nruplaa. Kiittäen noukkivat kasakat rahan maasta täydessä lennossa ja\nkarahuttivat sitten nauraen tiehensä mustine partoineen.\n\nKun pilkka-ammuntaan oli väsytty paroonit menivät saliin. Kartanon sali\noli biedermeiertyyliin sisustettu, seinillä verhottomia naisten kuvia\nja pylväiden päässä kreikkalaisaiheisia nymfejä ja nereiidejä. Seinillä\noli turkkilaisia ja kaukasialaisia aseita sekä vanha suomupintainen\nkypärä ja rautahaarniska, Rurikin ajoilta peräisin, vai oliko se\nväärennettynä ostettu jostakin Pietarin muinaiskalukaupasta. Paroonit\nkuitenkin väittivät silmää räpäyttämättä, että heidän kantaisoisänsä\noli kantanut haarniskaa taistellessaan tataareja vastaan.\n\nSeinustalla oli myös sirotekoinen, korkea ruoka-astiakaappi, jonka\nyläosaan oli veistetty Dolgoruki-suvun vaakunoita ja vaiheita,\nkuvasarja metsästäjiä ja rautapukuisia sotureita suomukypäröineen ja\nrautahaarniskoineen. Seinillä oli miekkoja ristiin rastiin, torvia ja\npanosvöitä sekä kaksi ketunnahkaa. Paroonit väittivät ketut ampuneensa.\nMonsieur Rivoir, ranskankielen kotiopettaja, gouverneur tuli omasta\nkulmahuoneestaan ja ryhtyi opastamaan parooneja. Saskalla oli monokkeli\nsilmäkulmassa ja Sergeillä nenäkakkulat, sillä kaikki paroonit olivat\nhiukan likinäköisiä. Heitä oli kaikkiaan viisi, kolmella oli kartanot\nnaapuripitäjissä, sillä kenraali oli lahjoittanut kullekin pojalle\nviisikymmentätuhatta hopearuplaa. Monsieur asetti tuoleja salin\nkeskilattialle, ja paroonit kävivät tekemässä kumarruksia olemattomille\nseuranaisille ja sanoivat kohteliaisuuksia.\n\nJa monsieur korjasi heidän ranskankielentaitoaan opettaessaan heille\nhienoja seurustelutapoja:\n\n-- Alkakaamme = Allons... commençons!\n\nKun paroonit olivat lopettaneet opitut ranskankieliset harjoitukset, he\njatkoivat tavalliseen tapaan:\n\n-- Kun Bogislaus von Brinckenhjelm pääsee upseeriksi, niin silloin on\ntanssiaiset Terrabonassa.\n\n-- Ritoniemessä esitetään kuvaelma Atis ja Camilla.\n\n-- Onko se Freesen runoelma?\n\n-- Ei, ei, kunhan muistan, ehkä se on vain joku Bellmanin pastoraali.\n\n-- Minä en pidä Bacchus-lauluista, Saska-parooni sanoi. Keskinkertaista!\n\nVieraat olivat tulleet rantaan, he juoksivat heti huvilaivaan. Sen\nkeulassa oli mertoja, rapuhaaveja. Ja niin lähti laiva liikkeelle\nkaikkien puhuessa ääneen ja yht'aikaa, päästellen ihastuksen huutoja\nsivuttaessaan vilisevien saarien ja salmien sokkeloita. Madame Dubarryn\nperäkannella oli vihreäksi ja punaiseksi maalattuja telttakattopöytiä\nja tuoleja. Paroonit kulkivat edestakaisin sanoen kohteliaisuuksia\nsekä antaen määräyksiä tulevaa retkeä varten. Heidän liikkeissään oli\njotakin maikailevan sulavaa ja siloa, pehmeän kissamaista kuten armon\nsuosikeilla, jotka nekin nyt olivat huviretkellä ihmisten ihmeeksi.\n\nKun kylliksi oli salmia ja saaria risteilty, Madame Dubarry laski\nerään joen suulle, mikä johti pikkujärveen. Merrat ja krapuhaavit\nlaskettiin nyt järveen, kun kokki ensin oli niihin syötit sitonut.\nMamsellit ja armolliset neidit tipsuttelivat rannalla hienoissa\nhepenissään ja herrat pinkkapöksyineen laittoivat rannalle tulen\nhoukutellakseen äyriäisiä maalle nousemaan. Ratsumestari niitä kahmasi\nja heitti rannalle, kravut kahisivat sitten nokkosilla peitetyissä\npärevasuissa. Joku krapu tarttui saksillaan jonkun mamsellin jalkaan.\nKuului kirkaisu. Kohtelias parooni hansikoidulla kädellään sai sen\nirroittaa sivellen samalla salaa silkkistä kenkää. Siinä oli huisketta\nja luiketta, kun merrat koettiin ja krapusaalis nostettiin Madame\nDubarryn kannelle ja laiva lähti taas liikkeelle kohden salaperäistä,\ntuntematonta saarta, josta oli puhuttu, mutta matkan tarkoituksesta ei\noltu selvillä.\n\nSaska-parooni seisoi etukannella tirkistäen monokkelinsa läpi eräälle\nsaarelle, jonka rannalla oli kaksi isoa halkopinoa. Ne oli siihen\npystytetty harmaaksi röykkiöksi pilkottuina, niin suojattuina, että ne\naivan peittivät näköalan.\n\n-- Niin, tuonne me laskemme!\n\n-- Niin, sinne me laskemme! paroonit sanoivat hiukan soperrellen kuin\nyhdestä suusta, salamyhkäisesti hymyillen ja osoittivat sormellaan\nsaareen.\n\n-- Tuollainen ruma puuröykkiö, Sabine huudahti.\n\nSaska-parooni lisäsi: Näytelmä alkaa halkopinon takana kohta, kun\nollaan maissa ja esirippu nousee.\n\n-- Minun on jo nälkä, Bendla sanoi Klaulle, joka pysytteli vain hänen\nseurassaan.\n\n-- Sudennälkä. Hyvä häränpaisti etc. maistuisi nyt hyvältä,\nratsumestari sanoi.\n\n-- Tämähän on kummallista, Camilla Bölja sanoi valloittavasti hymyillen.\n\n-- Kummallista! kuului huutoja kaikkialta.\n\n-- Mistä ne paistit ottaa, Sergei sanoi nauraen.\n\n-- Mutta mitä minä näen pinon takana? Sieltä kurkisti äsken kuin pitkä\npipolakkinen kurki -- kokkihan se oli!\n\n-- Haaksirikossa paksu kokki syödään aina ensimmäiseksi, ratsumestari\nsanoi.\n\n-- Suvaitkaa, armollinen herrasväki, astukaa kulissien taakse.\n\nSergei taputti merkiksi kerran käsillään. Nyt juoksivat lakeijat esiin,\nkantoivat laivasta korumattoja, patjoja, telttapöytiä ja tuoleja pinon\ntaakse ja katosivat.\n\n-- Tämähän on ihmeellistä, Camilla Bölja huudahti, kuin tuhannen ja\nyhden yön satua!\n\n-- Tai kesäyön unelmaa, Bendla haaveili.\n\n-- Kun keijukainen rakastuu aasiin taikamarjoja syötyään, virnuili\npapin poika Justus, ja pastori Tingerhana tarjosi kätensä Camilla\nBöljalle. Bogislaus kävi jäykäksi, hän punastui ja muljautti pastorille\nja kulki tahallaan mamselli Barksténin luo, kumarsi ja tarjosi\nkäsivartensa. Majda-mamselli oli ainoa, joka huomasi seuran ihmisten\nsisällisen tunteilun ja mieltenkuohunnan, mustasukkaisuuden ja matalan\nmielialan. Siksi hän päätti kujeilla kavaljeeriensa kustannuksella,\nhän juoksi ratsumestarin luo, suoristi hänen solmiotaan, ojensipa\nviiksiäkin, kun tämä aikoi sivuuttaa Sabine-neidin. Hän iski silmää\nKlaulle ja taputti käsivarrelle. Bendla katseli Majdaa leimuavin silmin\nja leppyi vasta kun Klaus otti häntä kädestä ja suuteli sitä hellästi.\nBendla kyllä ymmärsi, mitä Klaus sillä tarkoitti. Sitten Majda juoksi\nmolempien paroonien luo ja otti kiepsauttaen kainaloista kiinni.\n\n-- Mon cher baron! Sanokaa, oletteko noita vai ihminen?\n\n-- Chère mademoiselle, René Rivoir sanoi huolimattoman hienosti,\nminun kunnon paroonini ovat kaikki rakastuneet teihin, kuten kaikkiin\nkohtamiinsa naisiin.\n\n-- Oh, monsieur kujeilee, älkää uskoko häntä, hän on vanha hurmuri,\nkysykää häneltä, mistä hän on saanut puuteria takkinsa röyhelön\nrintapieleen.\n\n-- Niin miksi, Don Juan? Ettekö voisi rakastua minuun, Majda kujeili\nuhittelevasti.\n\n-- Oh, minä ihailen naisia, olen ranskalainen. Miksikä on puuteria?\nSiksi, että naiset tuppautuvat liian lähelle.\n\n-- Oo, sellainen uskoton rakastaja! Sabine sanoi hiukan halveksien.\n\nParooni Sergei kuiskasi Camilla Böljan korvaan:\n\n-- Kyllä monsieur itse ripottaa puuteria takilleen.\n\nSitten keskustelu kääntyi taas sotatapahtumiin.\n\n-- Puhukaamme jotakin mielenkiintoisempaa, Bogi sanoi teeskennellyn\nväsyneesti ja muodinmukaisen välinpitämättömästi.\n\n-- Katsokaa tätä ihanaa saarta, se on kuin Eedenin esikartano, Camilla\nBölja sanoi. Kerstilän paroonit ovat todella luoneet uuden paratiisin\nPohjolaan. Katsokaa, mikä herkullinen illallispöytä herkkuineen\nkeskellä saarta, jossa kesäisin vain metsot kotkottavat rantapuissa ja\nkarhu talvella lyö yhteen kämmeniään ja viheltää. Katsokaa, katsokaa!\n\n-- Mikä yllätys, suurenmoista! Koko seurue taputti innostuneesti\nkäsiään. Saaren keskellä oli aukea aho ja sen keskelle valmiiksi\nkatettu ruokapöytä. Pöytäpeite oli koristettu kravunkuvilla ja\nkukkasilla, kunkin vieraan edessä oli lautaset, eriväriset juomalasit\nja nimikortit. Niiden mukaan vieraat kumartaen istuutuivat pöytään.\nPöydän päähän parooniveljekset rinnakkain ja sitten rinnakkain oikealle\njärjestyksessä Camilla Bölja, Bogislaus, Majda Barkstén, Justus,\nTingerhana ja vasemmalta ylhäältä alapäähän järjestyksessä Sabine,\nratsumestari, Rosalie, Klaus, Bendla ja monsieur. Kukahan tämänkin\njuonen oli keksinyt, sillä toisilleen vihamielisetkin sattuivat saamaan\npaikan aivan vierekkäin.\n\n-- Jalot naiset ja hyvät herrat, Sergei puhui pöydän päässä. -- Kevät\non kuin hento neitonen, kesä kuin kupurintainen, verevä nainen. Syksy\non jo naitu nainen ja talvi kuin huurreharsoinen mummo, grand'maman.\nOlemme saaneet nauttia näiden suloisten naisten ihanuudesta ja\nanteliaisuudesta. Syksyn varjot ovat jo otsalla, mutta veri sykkii\nvielä voimakkaana, laarit täyttyvät, myllyt jauhavat ja uusi oras\nodottaa tuloaan. Tämä on kesän viimeinen karnevaali. Karnevaalin\nkuningas on kuollut, eläköön kuningas. Maljanne!\n\n-- Qui vivra, verra! Ken elää, hän näkee, monsieur huudahti, joka oli\npysynyt vaiteliaana, koska monikaan ei ymmärtänyt hänen normandialaista\nmurrettaan.\n\n-- Siksi, jalosukuiset ritarit ja vallasnaiset, nauttikaamme pöydän ja\nmaalaiselämän antimista.\n\nKaikki taputtivat käsiään. Lakeijat seisoivat tuolien takana ja\ntarjosivat isoilla fajanssilautasilla pieniä voileipiä, multasieniä ja\nryyppyjä, sitten lientä, kalaa, lihaa ja vihanneksia. Ensin oli käytös\njäykkää ja juhlallista. Malja kohotettiin hiljaa ilmaan, kumarrettiin\nisännille ja vieraille. Kun malja oli juotu, kohotettiin se taas\nilmaan ja kumarrettiin joka suuntaan. Reiniläistä valkoviiniä kalalle,\nbordeaux-viiniä häränpaistille, käristettyä vehnäleipää ja kaviaaria\nsekä sauternes-viiniä jäätelön kera. Kun ruoka ja viini alkoivat\nvaikuttaa ruumiissa, keskustelu kävi yleiseksi ja vilkkaammaksi. Ja\nriemu kohosi ylimmilleen, kun kokit ja palvelijat kantoivat pöytään\nkuin riemusaatossa ison padallisen punaisia, tilliruohoon sekoitettuja,\nisoja krapuja, joita solautettiin alas kurkusta pihlajamarjaviinalla.\n\n-- Minä syön vain koiraksia, ratsumestari sanoi, ne ovat isompia.\n\n-- Ja minä naaraksia, Tingerhana sanoi, sillä ne ovat makeampia,\n\n-- Ai, ai, herra pastori, aina teillä vain on naiset mielessä, vaikka\nsanotte olevanne naisvihaaja.\n\n-- Minäkö? Tingerhana sanoi. En suinkaan. Se riippuu vain naisten\nlaadusta.\n\nNaiset vain maistelivat, miehet joivat joskus pohjaan ja löivät lasit\nrikki merkiksi, ettei niistä enää kukaan saanut juoda.\n\nRavut syötiin käsin tai erikoisella krapuveitsellä ja kuoret heitettiin\neri lautaselle. Kun ravut oli syöty, toi palvelija kullekin vieraalle\nvesimaljakon, johon oli sekoitettu jäitä ja sitruunanpalasia.\nVieras huuhtoi kätensä ja pyyhki kätensä pienellä neliskulmaisella,\npunaraitaisella pyyheliinalla ja antoi sen palvelijalle, joka servietti\nkainalossa kiidätti sen kallion taakse kyhättyyn keittiöön, jossa\npalvelijat söivät rääpiäisiä. Korkkien pauke ja lasien kilinä sekoittui\npuheensorinaan. Kaikki olivat jo hilpeällä tuulella ja unohtivat\nseuratavat ja ruokasäännöt.\n\nSabine neiti onnitteli Sergei-paroonia puheen johdosta.\n\n-- Tuhannen kiitosta kauniista puheesta, herra parooni.\n\n-- Kaksikin riittää! Ei kestä kiittää, tämä vastasi ja kumarsi\nkohteliaasti ja sirosti kaikille ja otti sen tehdessään monokkelin\nsilmäkulmastaan.\n\nNyt nousi Saska-parooni pöydän takaa:\n\n-- Anteeksi. Älkää ihmetelkö, en aio puhua, olen enimmäkseen\ntarkkailija, laskija. Minä siis lasken, montako meitä on pöydässä.\nYksi, kaksi, kolme, ai, ai, meitä on kolmetoista. Onneton luku!\n\n-- Kolmetoista, oi, kauheaa! naiset huudahtivat.\n\nTingerhana huomautti: -- Pitäisi olla kaksitoista, se on pyhä,\napostolinen luku. Kuoleeko meistä joku vuoden kuluessa?\n\n-- Minä en usko siihen taikaan, ratsumestari sanoi.\nKolmentoistavuotiaana minua suuteli ensi kerran eräs nuori tätini, ja\nminä olin sitten kovin mustasukkainen tälle naiselle, kun hän vietti\nhäitä.\n\n-- Pannaanpa merkille, Majda sanoi, pitäisi pilanpäin yrittää samaa\njollekin kolmentoistavuotiaalle pojalle.\n\n-- Se on vaarallista, Camilla Bölja huudahti. Minä vain en antaisi\nsuudella itseäni.\n\n-- Sabine-neiti kulkee jo kesää kohden, Rosalie kuiskasi Klaulle.\nTämä hymyili ja sanoi Bendlalle: Ja armo istuu ehkä talvisessa\ntroikkareessä. Onneksi ei tätä sutkausta kuultu. Kaikki vieraat\npuhuivat jo keskenään ja yli pöydän niin, ettei moni enää kuullut omaa\nääntään.\n\nCamilla Bölja sanoi viehkeästi hymyillen:\n\n-- Mutta, herra parooni Sergei af Renskjöld, en ymmärrä, miksi tuon\nruman koivupinon juuri pitää reunustaa tämän amfiteatterin tapaisen\nniittylehdon taustaa, jota komeat kalliot reunustavat. Onneksi se\nsentään on meistä kaukana.\n\n-- Sekin on arvoitus, Sergei sanoi, yksi sana vain: sesam ja pino\nkatoaa ja teidän kauneutenne loistaa kuin kirkastuttaen tätä suloista\niltaa teidän seurassanne.\n\nBogislaus puri huultaan, sillä hän ei vielä ollut keksinyt mitään\nsopivaa, jota olisi sanonut. Hän oli kyllä jotain ajatellut, mutta\nse ei ollut kypsynyt hänen hitaissa aivoissaan. Hän oli ajatellut\nvain ratsuhevosiaan. Mutta hän oli koko ajan katsellut ja ihaillut\nCamilla-neidin hienopiirteisiä kasvoja sekä aatelisia, sinertäviä\nsuonia. Hän siveli vahattuja viiksiään ja katseli yli pöydän\nylimielisesti ratsumestaria, joka vain söi eikä näyttänyt välittävän\nkoko seurasta mitään, muljautti vain joskus Majda Barksténiin, joka\nhiukan ivallisesti hymyillen oli katsonut ratsumestarin härkämäistä\nruokahalua.\n\n-- Kuulkaas, herra ratsumestari, miksi te ette ole mennyt naimisiin?\nTeillä on hyvä ruokahalu. Rakkaushan kulkee vatsan kautta, sanotaan.\n\n-- Hyvä, herttainen mamselli Barkstén, te olette kyllä hyvin henkevä\nja sukkela, mutta ette taida tietää, että kun miehellä on hampaat,\nei hänellä ole leipää, ja kun on leipää ei ole enää hampaita. Eikä\ntarvitse pistää mitään hampaankoloon. Minä olen jo syönyt ja lyönyt\nnäitä krapuja kuin ennen Simson nasiiri filistealaisia.\n\n-- Samalla aseella kuin Simsonkin? Majda uteli.\n\n-- Niin aasin leukaluulla, kikatti nyt Justus, sepä oli mestarisutkaus,\nse minun täytyy muistaa, kertoakseni sen muillekin.\n\nNauru pöydässä remahti valloilleen.\n\n-- Siinä nyt saitte, herra ratsumestari, Sabine sanoi\nvahingoniloisesti, minä todella ihailen voimaanne.\n\n-- Kuulkaas, armollinen mamselli Barkstén, neiti Suorasuu, kun te\nkysyitte hiukan omavaraisen ylpeästi, miksi en ole mennyt naimisiin,\nniin myönnän, että olette hyvin älykäs, ehkä liian älykäs tyhmille\nmiehille, mutta sallikaa minun tiedustella, saanko käsittää kyselynne\nkosintana?\n\nNyt oli Majdan vuoro punastua ja hän sanoi Bogislaukselle:\n\n-- Ratsumestari on mahdoton vanhapoika. Kuinka on teidän laitanne,\nherra kadetti, teillä on vieressänne vaarallinen kilpailija, oikea\nmiesten hurmaajatar, olettehan kaunis mies, herra parooni!\n\n-- Rakas neiti! Tarkoitatteko itseänne? Bogi sanoi hiukan typerästi ja\nitserakkaasti rintaansa röyhistäen.\n\n-- No, en, muita minä tarkoitan. Minä en ole rikas enkä rakas, olen\nvain hyvin suosittu iloisen luontoni ja vallattoman älyni vuoksi. Mutta\nmiehet eivät lopultakaan rakasta tällaista koditonta muuttolintua, kuin\nminä olen, sillä tahdon olla vapaa.\n\n-- Olette ehkä epäkäytännöllinen, Bogi jatkoi keskustelua väkinäisesti\nja kylmästi.\n\n-- Olen kai liiaksi hemmoteltu enkä ole oppinut panemaan rahalle\npääarvoa. Sen omistaminen on vain keino elää tai on se elinkeino,\nmamselli jatkoi. Henkistä suuruutta minä ihailen ja minun täytyy saada\nkatsoa miestä kuin ylöspäin, kuin puolijumalaan voidakseni rakastaa.\n\nBendla kuiskasi Klaun korvaan:\n\n-- Majda mamselli tarkoittaa kai Runebergia.\n\n-- Ole hiljaa Bendlaseni, kunhan pidot loppuisivat, että saisimme olla\nkahden. Pöydän alla hän puristi Bendlan kättä kauan ja hellästi.\n\n-- Ole varovainen, Bogi katsoo meitä. Sinä, Klaus, et puhu tänään,\nmutta sinun silmäsi sanovat enemmän kuin pitkät, ikävät pöytäpuheet,\nBendla kuiskasi jälleen.\n\n-- Olisinpa minä koira, ratsumestari huudahti, koira saa naisen\nkädestä enemmän hyväilyä kuin mies. Ettekö, mamselli, voisi rakastua\nminunlaiseen koiraihmiseen?\n\n-- Te olette vanha koiranleuka, ettekä koira, mutta pohjaltanne\nuskollinen, hyvä vainukoira, vaikka te haukutte niin tunnettuja kuin\ntuntemattomiakin, peittääksenne oman herkän ihmissielunne.\n\n-- Taidatte olla hyvä ihmistuntija, armollinen mamselli. Valitan sitä,\nsillä silloin ette voisi ihailla ketään. Mitä Schopenhauer sanoi kerran\nkoiralleen: Hyi, sinä ihminen!\n\n-- Jättäkäämme jo viisastelu, Camilla Bölja sanoi herttaisesti\nhymyillen Sergei-paroonille. -- Herra parooni, mikä on se taikasana,\njosta minulle äsken puhuitte?\n\n-- Niin, vain yksi sana silloisilta huuliltanne, armollinen, jalo\nneiti, niin huomaatte, että minäkin voin tehdä ihmeitä kuten tekin,\nsillä te olette varmaankin saaneet polvilleen monen penseän miehen.\nBogislaus, ole varuillasi!\n\nBogi hymyili väkinäisesti ja tarjosi jäätelöä. Oliko se\ntaisteluvaatimus?\n\nSaska-parooni sanoi:\n\n-- Ole varuillasi, veljeni, Bogi on hyvä miekkailija.\n\n-- Sanoilla minä vain ratsastan tai tuolin selässä, Sergei-parooni\nsanoi nenäkakkuloita siirrellen.\n\n-- Bogi taas on oiva ratsastaja kuten Sabine-neiti.\n\n-- Sen minä kyllä tiedän ja tunnen myös Napoleonin oikut ja\nonnenpotkut, ratsumestari sanoi.\n\nSabine katsoi häneen pitkään ja vei jalokivillä koristetun sormen\nhuulilleen.\n\n-- Onko teidän vilu, mamselli Bölja? Bogislaus sanoi lähentelevästi.\nKas niin! Asetan hartiaviitan paljaille hartioillenne. Ilma viilenee.\nJalohyveinen ja jalosukuinen neiti! Pelkään, että rakastun teihin, Bogi\nkiusaili ja suuteli salaa Camilla Böljaa paljaaseen olkapäähän.\n\n-- Huh, minun on todella kylmä, Camilla sanoi. Kävi kylmä väristys, kun\nte koskitte minuun, parooni. Minun ihoni ei siedä kosketusta.\n\n-- Anteeksi, Bogi sanoi ja siirtyi etäämmälle.\n\n-- Mitä salaisuuksia teillä on? Camilla Bölja uteli. Entä taikasana,\nparooni af Renskjöld?\n\n-- Taputtakaa siis kerran sievällä, valkoisella kädellänne, niin koko\npino katoaa.\n\n-- Mikä katoaa? huudahtivat kaikki.\n\n-- Tapahtukoon tahtonne!\n\nCamilla Bölja löi kahta kämmentä yhteen. Silloin halkopinon keskeltä\nkömpi esiin tulipunaisiin vaatteisiin puettu mies.\n\n-- Katsokaa, tulen jumala on kuin käskystä tullut luomaan loistoa ja\ntulitusta tälle jalolle seuralle. Sesam!\n\nMies sytytti pinon sisälle piilotetun tervatynnyrin ja pian leimahti\nkoko halkopino ilmivalkeaan kuin iso juhannuskokko.\n\nSe herätti kaikissa katselijoissa suurta ihastusta. Ilta-aurinko meni\njuuri mailleen ja päivän säteet ikäänkuin tanssivat punaisina loimujen\ntakaa, jotka kohosivat korkealle ilmaan. -- Hurraa, eläköön! Mainiota,\nmikä ihana ilotulitus!\n\nMonsieur Rivoir heräsi huutoon ja huudahti: -- Onko tuli irti? Oh,\nmagnifique!\n\n-- Paroonit ovat todella taikureita, huudahtivat naiset.\n\nIstuttiin nyt syömään jälkiruokia ja lakeijat toivat hopeaisissa\njäähdytysastioissa jäälikööriä, mansikkamehua ja leivoksia. Justus\nsanoi pastori Tingerhanalle, joka istui hänen vieressään ihaillen\nparoonin siroja liikkeitä ja vallasnaisten upeita, kimmelteleviä\nkesäpukuja:\n\n-- Täällähän on kuin Kaanaan häissä, viiniä ja ruokia niin, että voi\nsyödä kyllikseen tulevaa nälkää varten. Herra pastori, ei auta sielua\nsäästää, rahaa kun tarvitaan.\n\n-- Koska teistä, herra parooni Bogislaus, tulee upseeri? Majda-mamselli\nkysyi.\n\n-- Odotan vain määräystä, Bogislaus sanoi hiukan mahtipontisesti.\n\n-- Teistä tulee varmaankin rykmentin kukka ja kruunu ja jätätte kaikki\nnaiset tänne itkemään, Majda ilkkui.\n\n-- Te, mamselli, kai vain iloitsette, kun lähden. Mutta kun saan\nupseerin olkalappuni ja miekkani tupsuineen, niin minulla on ilo\nja kunnia kutsua teidät kaikki Terrabonaan, vaikka en voi luvata\ntällaista ylellistä kestitystä, kuten Kerstilän paroonit. Erikoisesti\npyydän kaikkein nöyrimmästi, että jalosukuinen mamselli Bölja silloin\nkunnioittaisi meidän vanhaa sukuhuonettamme. Hartain toivoni olisi,\nBogislaus jatkoi kohteliaasti, että saisin määräyksen johonkin Turun\npuolen varusväkeen, jotta voisin käydä katsomassa teitä ja teidän\ntiluksianne siellä Ruissalossa.\n\n-- Minun tilanhoitajani huolehtii kyllä niistä asioista. Minä rakastan\nmatkustamista, uudet olot ja uudet ihmiset pitävät mieleni virkeänä.\nMinä olen sellainen muuttolintu, kuten mamselli Barksténkin, rakas\norpanani ja lähden sukulaisten luota sukulaisten luo ja enoni von Raten\npitää lopusta huolen, sillä hän on minun holhoojani. Joka tapauksessa,\nkiitos kutsusta ja iloisiin näkemiin, herra parooni!\n\nNyt kannettiin esille iso tarjotin täynnä samppanjapulloja ja korkeita\nlaseja. Seura alkoi hajaantua eri tahoille ja pöytäparit sekaantuivat.\nBogislaus kohotti lasinsa ja piti suoralta kädeltä lyhyen kiitospuheen:\n-- Hyvät herrat paroonit af Renskjöldit. Kaikki me saamme mitä\nsydämellisimmin kiittää tästä ylevästä, yllättävästä ja suurenmoisesta\nkestityksestä, erikoisesti oman sukuni, tuota noin, puolesta, tuota,\ntuota, -- ei muuta kuin kiitos. -- Bogi takertui puheessaan, jota oli\npöydän luona miettinyt.\n\n-- Mainiota, mainiota, Bogi, ratsumestari soperteli. Cici -- Cicero ei\nolisi voinut paremmin puhua.\n\nBogi katseli ratsumestaria pitkään ja epäluuloisesti, mutta tyyntyi,\nkun huomasi, että ratsumestari jo sammalsi. Kun samppanjaa juotiin,\nMajda päätti edelleen kujeilla. Hän tavoitti Justuksen ja suuteli häntä\nsanaa sanomatta suulle.\n\n-- Mitä? Rosalie huudahti, tämä on hävytöntä!\n\n-- Hahhaa, se oli vain sisaren suudelma. En tiedä, mikä minuun tuli.\nMuistin ratsumestarin tarinan ensi suudelmasta.\n\n-- Te olette keimailijatar, mamselli Barkstén, Rosalie riehahti.\n\n-- Minä vain koettelin luonnetta, kas, kas, pikku orpana on ehkä\nrakastunut ja Justus punoittaa kuin pappilan kukko, hahhaa!\n\n-- Tämähän on julkea häväistys, Sabine sanoi hillitysti.\n\n-- Katsokaa nyt, hyvät naiset, älkää koskaan uskoko mairitteleviin\nsanoihin, huokauksiin ja polvistumisiin: -- oi, minä rakastan teitä\nkuolemaan saakka.\n\n-- Minä tietysti elän kuolemaani saakka.\n\n-- Herra Justus Wallenberg on minut jo huomenna unohtanut. Jos mies\nnäyttää hölmöltä kosiessaan, niin silloin se on täyttä totta, ja\nneitonen voi ryhtyä kanavakankaalla piipunvartta helmillä koristamaan.\nMutta eihän Justus vielä polta edes humaliakaan. Justus, Rosalie, älkää\nolko minulle vihaisia, ehkä samppanja on mennyt päähäni.\n\nSaska-parooni liehitteli Sabinea ja teki hänelle pikku palveluksia,\nvaikka Sabine kylmästi ja kohteliaasti torjui lempeät lähentelyt. Sen\nMajda huomasi, hän asettui parooni Saskan eteen ja huudahti: -- Oi,\nparooni minä tahtoisin teitä syleillä, te olette tänään ollut mainio,\nkadehdittavan elegantti isäntä, itse kohteliaisuus ja huomaavaisuus, te\nolette niin hienotunteinen, että minua melkein itkettää.\n\n-- Te itkisitte, mamselli, tehän nauratte kaikelle.\n\n-- Enimmin nauran itselleni.\n\n-- Se todistaa suurta älyä, parooni sanoi.\n\n-- Kauniin naisen ei tarvitse olla älykäs, mutta rumalle se on\nvälttämätöntä.\n\n-- Te, te mamselli, ette ole kuvankaunis kuten paroonitar Sabine, mutta\nte olette hyvin pikantti ja hyvin huvittava, suloinen pieni olento.\n\nNyt ratsumestari korotti äänensä ja sanoi suorasukaisesti:\n\n-- Enhän häiritse, armollinen vapaaherratar von Brinckenhjelm, tulen\nehkä kuin hiilihanko kahden tulen väliin.\n\n-- Te olette säädytön, herra ratsumestari, minkälaisen kasvatuksen te\nolette saanut, kun käyttäydytte noin.\n\n-- Hahhaa! Maailmankoulu on minut kasvattanut.\n\n-- Kyllä sen huomaa.\n\n-- Mutta te, vapaaherratar, ette huomaa mitään milloinkaan. Olette\naina katsonut korkeasta kartanon akkunasta pihalle, ettekä sen\nenempää. Minun äitini opetti, ettei saa sanoa ketään rumaksi eikä saa\nkoskaan sukuperästään, rikkauksista, maineestaan eikä juuri muustakaan\nkerskailla, sillä lopulta esi-isämme isänisä oli ehkä rykmentin suutari\nja rumpali tai jonkun kuninkaan avioton poika.\n\n-- Meidän sukumme ei ole alunperin niin alhaista, Sabine sanoi\nloukkaantuneena. Meidän suvussamme on kuninkaallista verta.\n\nMajda Barkstén huomautti siihen hymyillen:\n\n-- Niin, niin, minä tiedän sen. Kuningas Fredrik ensimmäinen oli hyvin\nkevytmielinen herra. Oli naimisissa Kaarle XII:n ankaran sisaren\nUlrika Eleonoran kanssa. Kun ei saanut lapsia tämän kanssa, niin otti\nitselleen frillan, Hedvig Tauben.\n\n-- Minä, mölysi nyt ratsumestari Rabe, -- Raben suku on sukua Taube\nsuvulle, melkein samaa juurta.\n\n-- Niin, niin, omena ei ole pudonnut kauas puusta, pata kattilaa\nsoimaa, mamselli Majda jatkoi. Hedvig Taube sai lapsia ja niiden\njälkeläisiä taitaa olla Suomessakin. Mutta onneksi tämä ehkä on vain\nkuvittelua.\n\nNäytti siltä kuin Sabine olisi tahtonut repiä silmät Majdan päästä.\nHänen silmänsä leimahtivat ja povi paisui kiihkeästi. Jäykkyys katosi\nkasvoilta ja hänessä oli nyt jotakin inhimillistä ja kuohahtelevaa.\n\nRosalie ja Bendla katselivat Sabinen äkillistä mielenpurkausta\nhämmästyneinä ja vahingoniloisina. Pastori Tingerhana pudotti lasinsa\nmaahan.\n\n-- Katsokaa! Medusa, jonka katse muuttaa kiveksi jokaisen, joka siihen\nkatsoo. Katsokaa, katsokaa! ratsumestari huusi haltioissaan. Mikä\ntemperamentti, katse saa eloa ja tulta! Kuin kivinen kuvapatsas, joka\nelävänä on astunut alas ratsun selästä. Sillä lailla, sillä lailla!\nMikä muutos! Sabine-neiti, nyt te olette suurenmoinen. Minä olen\nrakastunut teihin, minä rakastan teitä, minä Caliban, naurava narri!\nSuurenmoista! Anteeksi, jos loukkasin.\n\n-- Vaiti, herra ratsumestari, te olette jo hiukan liikutettu!\n\nMajda Barkstén pudotti nenäliinansa Saska-paroonin jalkojen juureen. --\nOi, auttakaa minua, herra parooni.\n\nParooni Saska nosti nenäliinan ja ojensi sen Majdalle.\n\n-- Olkaa hyvä, mamselli.\n\n-- Ja taluttakaa minua, parooni, järvenrantaan, päätäni niin huimaa.\nEn pysy pystyssä. Minä paneudun pitkälleni rantakivelle ja huuhdon\nkasvojani. Kas niin! Pidelkää minua kiinni jaloista tai vyötäsiltä,\netten putoa veteen. Parooni noudatti Majdan mieltä ja talutti häntä.\nMajda suki kammalla hiuksiaan ja palasi Sabinen luo.\n\n-- Anteeksi, ei tarkoitukseni ollut loukata. Minä vain tahdoin saada\nteitä purkamaan tunteitanne, sillä tiedän, että te itse ehkä enimmin\nkärsitte jäykkyydestänne. Mutta uskokaa, minä tarkoitin vain hyvää.\nTuo kova ulkokuori tappaa teissä hyvän ihmisen. Vastoinkäynnit saavat\nmeidät nöyriksi ja toisiamme ymmärtäviksi. Ymmärtäkää toki minua oikein.\n\nBogislaus sanoi: -- Älä ole enää kiukkuinen, Sabine, sinä olet\ntodellakin joskus ärsyttävän kylmä.\n\nCamilla Bölja koetti sovitella ja sanoi: -- Tämä on niin orpanamme\nMajda-mamsellin tapaista. Mademoiselle Suorasuu todella, mutta\nrehellinen hän on, tämä minun ystävättäreni. Kyllä minäkin joskus olen\nsaanut kuulla kunniani, mutta siksi minä Majdasta juuri pidänkin. Hänen\niloisuutensa on tarttuvaa.\n\nMajda oli tietämättään päässyt tarkoituksensa perille. Majdan\nkuohuttavat sanat olivat Sabinessa nostattaneet mielenmyrskyn, vihan,\nmustasukkaisuuden ja heräävän rakkauden kaipauksen. Se oli salaman\ntavoin järkyttänyt hänen sisäisen tyhjän olemuksensa, myllertänyt\npohjaveden ja pintakuokun. Tähän asti hän oli suosinut vain hienoja\nkoiria, hevosia, loistovaunuja, pukuja ja huvituksia. Hän oli seisonut\nliian korkealla kuin kuilun partaalla, jonka tyhjyys oli täyttänyt.\nNyt hänessä oli herännyt nainen. Seuraihminen oli saanut väistyä\nuuden tunneihmisen tieltä. Kuin peilissä hän nyt näki itsensä uudessa\nvalossa, mikä vavahdutti, vapautti ja sulatti hänessä jotakin julmaa,\njäistä ja järkkymätöntä.\n\n-- No, naurakaa jo, mamselli Barkstén kehoitti.\n\nSabine hymähti ja sanoi:\n\n-- No, ehkä minäkin kiivastuin liikaa, vaikka minun aina pitäisi\nhillitä itseni, opetti minulle isäni jo nuorena. Mutta minä kärsin\nsiitä.\n\n-- Olkaa vapaa, niin huomaatte lopulta itsekin, kuinka helppoa\nseurustelu on samanhenkisten ihmisten välillä, kun se nostaa meidät\narkipäiväisyydestä johonkin juhlallisempaan ja korkeampaan, kuin mitä\nme itse olemme.\n\n-- Se on jumaluutta meissä itsessämme, pastori sanoi nyt kerran\nsattuvasti.\n\n-- Voi niin olla, Sabine sanoi, mutta eikö jo olisi aika lähteä\nkotimatkalle, kotona jo odottavat.\n\nSergei-parooni lopetti keskustelun leikilliseen vertaukseen:\n\n-- Pan ja Bacchus ovat tänään varmaan kujeilleet kanssamme. Tämä\nsyyskarnevaali saa jo päättyä iloisesti loppusoittoon kuin Kesäyön\nunelma heräämiseen pahasta unesta ihanaan todellisuuteen. Tämä ilta on\nollut ihana kuten te, korkeasyntyinen mamselli Camilla Bölja. Sallikaa\nminun saattaa teitä. Madame Dubarry odottaa teitä kuin kuningatartaan.\nOlemme kai syöneet joitakin taikamarjoja niin, että hirvensarvet\nalkoivat jo kasvaa otsaamme. Siivekäs Eros, rakkauden jumala ei ole\nvoinut erottaa rakastavaisia, vaikka on tänään yrittänyt sekoittaa\npieniä pelinappuloita. Pukinsorkkainen Pan, luonnon ikuinen henki, ei\nole voinut rakentaa riitaa välillämme.\n\n-- Parooni Brinckenhjelmin kaksintaistelusta ei taida tulla tänään\nmitään. Vai mitä rakas orpana Bogislaus sanoo?\n\nBogislaus ei sanonut mitään, kun ei tiennyt mitä sanoa. Nyökytti vain\npäätään Sergeille ja kulki sisarensa luokse.\n\n-- Huotraan minä aatelismiekkani panen, vaikka nyt onkin sota, Sergei\nveikeili vielä ja tarjosi kätensä Camilla Böljalle.\n\nKoko seurue lähti laivalle. Siellä odotti taas yllätys. Etukannella\nseisoi kaksi klarinetinsoittajaa ja kaksi viuluniekkaa, jotka jalkaa\npolkien alkoivat soittaa jotakin Felix Mendelsohnin Kesäyön unelmaa,\nmikä päättyi pitkään, juhlalliseen poloneesiin. Kakarit ja lokit\nyhtyivät sen johdosta kajahuttamaan huilumaisia ääniään.\n\nHieno sumu oli jo laskeutunut kaislikon reunalle, mutta ei siitä sen\nkorkeammalle kohonnut. Sensijaan kohosi jo Pärttylin kuu kuin punainen\npeikon naama, nauraen tummine silmäkulmavarjoineen, valaisemaan laivan\nväylää välkkyvällä, suomumaisella pinnalla, ikäänkuin hopeapyrstöiset\nsilakat siinä olisivat samoilleet. Ja kreikkalaiskatolisen vinoristin\nmuotoinen, valkeaksi silattu kummeli ja laivamerkki viittoi tietä\nsalmensuussa kapeaan lahteen, jonka rannalla Kerstilän valkoinen\nkartanonpääty jo häämöitti.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nBogislaus, Terrabonan nuori herra parooni, siksi kotiväki häntä\nnimitti, istui kartanon päädyn toisen kerroksen upeassa huoneessaan,\nihan yläparvekkeen edessä, josta oli laaja näköala yli Pyhäjärven\nsaaririkkaan vesistön. Edessä näkyi laaja puisto huvimajoineen,\nkuvapatsaineen ja suihkukaivoineen. Vasemmalla, kauempana väentupa,\nnavetta ja puron silta, oikealla kulmassa inspehtorin rakennus sekä\njärven puolella iso kivinen, mustakattoinen n.k. pirunkellari, jonka\nräystäslokeroihin mustat naakat olivat pesineet. Taempana näkyi\nlaajalti peltoja ja niittyjä Pyhäjärven rintamailla, kaaressa ne\nviettivät järveen. Reheviä ruispeltoja, tumman vihreitä kaurasarkoja\nsekä jo ruskealle kullalle hohtavia peltoja. Väkeä oli paljon\nheinä- ja elotöissä. Ainakin sata päivätyöläistä, torppareita,\nmäkitupalaisia, loisia ja lisäväkeä. Ja isot kuhmurasarviset härät\nkiskoivat heinähäkkejä ladoille tai elokuhilaita riihelle. Oli siinä\nvilskettä ja vilinää. Työ kävi hitaasti ja haluttomasti, miesten\nveressä oli kuin tinaa, uppiniskaista jäärämäisyyttä. Sillä tänäkin\naamuna oli Terrabonan parooni seisonut piiskapenkin ääressä renkituvan\nperäkamarissa. Penkillä oli rähmällään maannut muonamies, jota oli\nepäilty raumalaisen kulkukauppiaan puukottamisesta. Parooni oli\nkorkeimman omakätisesti antanut miehelle raippoja, kunnes mies oli\ntunnustanut.\n\n-- Etkö jo tunnusta, senkin vintiö, häpäiset koko taloni ja väkeni.\nHyvä, ettei minun täytynyt tänne kutsua Paturin noitaa. Pekka kyllä\ntaiallaan saa salat selviksi. Eikö ole parempi, että minä täällä\ntuomarina harjoitan oikeutta kuin että oman kotiväkesi suruksi saat\nistua linnassa ja saat vielä sakkoja, joita et jaksa suorittaa. No\nniin! Nouse ja mene kotiisi ja paranna hurja luontosi, olet muuten hyvä\nkyntömies, tuossa saat ruplan ja pääset tänään päivätyöstä.\n\nMies oli huutanut piiskapenkillä niin, että hänen äänensä oli\nkuulunut pellolle saakka. Parooni oli leppynyt, kun oli saanut purkaa\nukkosmaista kiukkuaan ja jättiläisvoimiaan. Mutta kauhulla Beata\nBirgitta-rouva oli sen kuullut kartanon ylähuoneeseensa, oli tukkinut\nhienoilla sormillaan korvansa ja käynyt pahoinvointiseksi. Talon\nhuoneväelle se oli tuottanut kesken töitä jonkinlaista hupia, kuten\nparoonille, joka oli huohottanut helpotuksesta, kun toimitus oli\npäättynyt. Neekeri Jim oli siitä enimmin nauttinut muistaessaan mustien\nesi-isiensä orja-aikaa ja raipaniskuja.\n\nPian olikin sirpin hiomistunti. Väki palasi pelloilta ja laskeutui\nlevolle, ettoneelle mäen poskelle ja pihanurmelle. Tätä kaikkea\nBogislaus katseli hiukan välinpitämättömänä.\n\nBogislaus oli levoton ja odotti Seth Skriivarin tuloa. Vanha herra\nparooni puuhaili tallissa ja navetassa, jossa iso rotusonni oli käynyt\nväkivaltaiseksi karjakoille. Ja nuori Klaus herra hääräili rannassa\npurjeveneensä luona lähteäkseen myöhemmin Korkeilaan, sillä hänkin oli\nlevoton. Ilma kartanossa oli painostava ja ukkosenteinen.\n\nBogislaus von Brinckenhjelm oli päässyt luutnantiksi ja aateliston\nlipunkantajaksi. Hän oli saanut ylennyksen sotatilanteen takia, ei\nomasta ansiostaan, vaan sukuperänsä ja korkean aatelisarvonsa nojalla.\nSillä hänellä ei alkeiskoulussa eikä kadettikoulussa ollut tarpeeksi\nkuntoa, ei kestävyyttä eikä lahjakkuuttakaan. Mahtavat sukulaiset ja\nsuhteet olivat myöskin vaikuttaneet ylennykseen, sillä armeijassa\ntarvittiin sota-aikana opetusupseereja. Bogislaus oli isänsä tietämättä\nehtinyt velkaantua, sillä hän eli rennosti yli varojensa toveriensa\nseurapiireissä, keilailuissa, ratsastuskilpailuissa ja tanssiaisissa,\nja hänellä oli erään korttipelin johdosta kunniavelka, mikä nyt oli\nsuoritettava eräälle varakkaalle toverille. Siksi nuori parooni nyt\nodotti levottomana Seth Skriivaria, joka oli luvannut hänelle toimittaa\ntakuuta vastaan isohkon lainan. Siksi hän viime aikoina myös oli\najatellut solmia avioliiton jonkun rikkaan aatelisneitosen kanssa.\nKerstilän paroonien Pärttylinpäivän keinuissa hän oli todella ihastunut\nmamselli Camilla Böljan maailmannaisellisiin ja hienovaraisiin\nhyveisiin. Hän näki edessään kuin himmeästä kuvastimesta armollisen\nneidon herttaisen hymyn ja säteilevät silmät. Sen takia hän nyt muitta\nmutkitta tapansa mukaan asiaa tarkemmin harkitsematta oli päättänyt\nkosia. Kun kosimiskirjeen kyhäily kävi hänelle hiukan vaikeaksi, hän\noli ullakon sukuarkiston kirstusta valinnut erään vanhan kosimakirjeen\nvanhanaikaisine monimutkaisine koukeroineen, kohteliaisuuksineen ja\nranskalaisine huudahduksineen. Hiukan muunnellen hän oli päättänyt\nsen lähettää sydämensä suloiselle valitulle. Hän kastoi pitkän\nhanhenkynänsä hopeaiseen mustetolppoon ja kirjoitti kirjekaaviota apuna\nkäyttäen koristetuin kirjasimin ruusuiselle, hajuvesillä pirskotetulle\nsilkkipaperille:\n\n\"Armollinen, sangen Hyveellinen ja Jalosukuinen neiti!\n\nChère Mademoiselle et Cousine!\n\nMinun velvollisuuteni olisi vaatinut minua jo kauan tätä ennen\nilmoittautumaan suosiolliselle, arvoisalle Orpanalleni ja tällöin\nkaikkein nöyrimmästi ilmaisemaan ne ajatukset, jotka gracieusment olen\nsaanut armollisesta Orpanastani ja Minä toivon, että näin tärkeän asian\ntäyttymystä ehkäisevät esteet poistetaan toivotulla vastauksella.\n\nTosin monet seikat ehkä, malheureusement, puhuvat minua vastaan.\nMutta väärinkäsittäisittekö Te, armollinen Neiti, minun pohjimmaisen\ncaractère'ni, vaikka en ole tarpeeksi eloquent enkä capable ilmaisemaan\najatuksiani, niin pyydän Teitä, Armollinen Neiti, kuitenkin lukemaan\ntämän yksinkertaisen kirjoituksen ja esitän täten rohkean pyynnön saada\ntulla sangen suosiollisen Orpanani Ylhäisen Persoonan omistajaksi. --\nSuokaa minulle lopuksi onni käydä luonanne Ritoniemessä, kuullakseni\nsiellä lopullisen tuomionne, pyytäessäni teidän armollista kättänne.\n\nKaikella kunnioituksella olen edelleen Jalohyveisen ja Jalosukuisen\nOrpanan kuuliaisin ja nöyrin palvelija\".\n\nHuolimattomasti Bogislaus heitti kynän pöydälle. Iloisesti viheltäen\njotakin kuplettia hän alkoi sormiaan napsautellen astella pitkin\npermantoa, asettui sitten korkean, kultakehyksisen seinäkuvastimen\neteen ja hymyili omalle kuvalleen tyytyväisenä tarkastaen nuorekkaita,\npunakoita kasvonpiirteitään ja uutta pukuaan.\n\nSamassa joku naputti ovelle.\n\n-- Entrez! -- Sisään! Bogi karjahti teeskennellyn sotilaallisesti.\nJenny tuli ovelle. Bogi astui häntä kohden keikahtelevin,\nkevytjalkaisin askelin ja kilahtavin kannuksin.\n\n-- Sinäkö, suloinen Jenny! No, mitä pidät puvustani?\n\n-- Se sopii nuorelle herra paroonille mainiosti.\n\n-- Merci hien! Kiitos! Se puhe huvittaa minua, -- Bogi taputti tyttöä\nposkelle ja aikoi tarttua käteen. Kannuksien kilinä soi nyt somasti\nJennyn korvissa.\n\n-- Ei saa, ei saa, herra parooni. Neekeri voi...\n\n-- Se kirottu neekeri on joka paikassa. Alan olla melkein\nmustasukkainen tälle mustalle sielulle, hän on vihainen minulle sinun\ntakiasi, Jenny. Mikä naurettava horribilinen kontrasti!\n\nJenny selitteli:\n\n-- Se neekeri hiipii täällä kaikkialla ja kurkistelee avaimenreijistä.\nEn ymmärrä, miksi tytöt keittiössä ovat tähän rumilukseen rakastuneet,\nmokomaan murjaaniin.\n\nBogi naurahti:\n\n-- Variatio delectat, sanoi piru, kun lasipöksyissä juoksenteli.\n\n-- Mitä se on, Jenny ihmetteli, -- Onko se ranskaa, ymmärrän sitä vain\nkotitarpeiksi.\n\nBogi selitti: -- Vaihtelu virkistää! Vastakohta vetää aina puoleensa,\nvalkea on sama kuin valo, mutta musta on vain varjo. Sinä Jenny,\nolet sellainen pieni päivänsäde, tulet akkunanraosta, mutta et\navaimenreijistä. Anna minulle huoneesi avain.\n\nJenny jatkoi, ikäänkuin ei olisi kuullut Bogin pyyntöä:\n\n-- Aamulla, kun siivosin vanhan vapaaherrattaren huonetta, huomasin,\nettä neekeri Jim hääräili rouvan kirjoituspöydän ääressä, vaikka rouva\nonkin ajanut hänet sieltä monta kertaa pihalle, rouva kun ei voi sietää\nmustaa miestä.\n\n-- Miksi se neekeri sitten huoneessa käy? Bogi kysyi.\n\n-- Neekeri penkoo aina muiden salaisuuksia hyötyäkseen niistä.\n\n-- Mitä salaisuuksia? Bogi kyseli edelleen.\n\n-- Kun neekeri alkoi minua liehitellä, minä työnsin hänet nurkkaan ja\nuhkasin kannella rouvalle.\n\n-- Kyllä paroonitar sen vielä muistaa, että on minua solvaissut,\nneekeri sanoi ja näytti vasta-aloitettua kirjettä, joka oli pöydällä.\n\n-- Mitä kirjettä, en ymmärrä, Bogi uteli.\n\n-- Kirjettä armolliselle jalosukuiselle neiti Böljalle. -- Tämän sanoi\nJenny erikoisella äänenpainolla, koska hän oli mustasukkainen ylemmälle\nkilpailijattarelleen.\n\n-- Mitä, neiti Böljalle?! Bogi huudahti. -- Aavistaisiko rakas\näitipuoleni jotakin? Mademoiselle Bölja on varmasti kirjoittanut\njotakin minusta vanhalle paroonittarelle, Jenny, minun täytyy saada\nlukea se kirje. -- Niin, unohdinhan sinne eilen hansikkaan!! -- Missä\nparoonitar on?\n\n-- Hän on humalistomajassa.\n\n-- Hyvä. -- Bogi alkoi taas lähennellä. -- Jenny, minä ostan sinulle\nkauniit korvarenkaat Hämeenlinnan syysmarkkinoilta.\n\n-- Ei saa... ei saa kutittaa, tulin vain ilmoittamaan, että pitäjän\nkivalteri on täällä. Tahtoo tavata teitä, herra parooni.\n\n-- Tulkoon! Puhuiko kivalteri Jennylle mitään?\n\n-- Ei muuta kuin, että se juonikas Jimini on ehtinyt kertoa siitä\nparoonittaren kirjeestä kivalterillekin.\n\nOvelta kuului hätäilevän arka, luiseva koputus. Kivalteri tuli\nliukkain, liehittelevin liikkein huoneeseen, kumarsi syvään salkku\nkainalossa ja virkkoi lipevän vilkkaasti:\n\n-- Tässä minä olen, herra luutnantti ja parooni. Saan onnitella.\n\n-- Kiitos! Bogi sanoi kuivasti.\n\n-- Minutkin on korkea esivalta ansioistani äskettäin ylentänyt\nsotakamreeriksi.\n\n-- Vai vallan sotakamreeriksi, Bogi sanoi hiukan ivallisesti. --\nOlettepo te nyt sotainen mies, ainakin arvoltanne. Niin, olemmehan nyt\nsodassa, ties miten se päättyy!\n\n-- Enkelsmanni häviää, se on varma, kivalteri sanoi.\n\n-- Rohkenen olla toista mieltä, engelsmanni ei uskalla taistella\nmaalla, mutta merellä hän voittaa Venäjän heikon laivaston.\n\nKivalteri poikkesi puheesta ja kävi asiaan:\n\n-- Mutta asiasta toiseen. Kylläpä minulla oli paljon vaivoja\nhankkiakseni varoja. Välikäsien ja kuusmies Kärnän takauksella sain\neräältä koronkiskurilta pyydetyn rahaerän 5,000 pankkoruplaa. Teidän\ntäytyy isänne, herra paroonin kuoleman jälkeen sitoutua suorittamaan\nvelasta korkoa 500 ruplaa. Terrabonan metsää tai vastaavaa peltoalaa\nvastaan. Mutta...\n\n-- Mutta? Bogi keskeytti.\n\n-- Mutta oletteko te, herra parooni silloin Terrabonan, tämän Hyvämaan\nrälssi- ja sääntöperintötilan oikea omistaja? Upseeripalkkanne ei taida\nriittää?\n\n-- Tietysti olen oikea omistaja, Bogi sanoi tiukasti. Sabine-paroonitar\nmyöskin ja velipuoleni Klaus af Braehm.\n\n-- Ha! Pesäjaossa se asia kyllä kerran selviytyy, selviytyy, kun\nselvitetään. Mutta oikeastaan Klaus-herra on fideikomissioikeuden\nmukaan oikea perillinen.\n\n-- Oikea perillinen? Bogi katsoi tuimasti kivalteriin.\n\n-- Ha, niin oikea. Mutta onko se oikein, sitä en tiedä, kaikille\nlapsille pitäisi tietysti jakaa yhtä suuri osuus.\n\n-- Niin kyllä, Bogi sanoi miettien, sillä lakiasiat olivat hänelle\nvastenmielisiä ja vieraita. Ja on otettava huomioon, että herra isäni,\nparooni, on kartuttanut omaisuutta, minkä hän naimisen kautta on saanut\nomakseen.\n\nKivalteri selitti: Fideikomissi lankee säädöksen mukaan vain yhdelle,\nvanhimmalle pojalle. Paroonitar Beata Birgittalla on laamannin\npuolisona oikeus luovuttaa omaisuus ainoalle pojalleen, laamannin\npojalle Klaus af Braehmille. Se laamannivainaja oli muutenkin omituinen\nmies. Ehkä hän aavisti, että Beata-rouva kerran menisi uusiin naimisiin.\n\n-- Eikö tällaista luonnotonta lakia voi kumota? Bogi sanoi\nmahtipontisesti.\n\n-- Laki on sellainen kuin se tulkitaan, kivalteri sanoi.\nLaamanni-vainaja laati myös sellaisen jälkisäädöksen, että hänen\nleskivaimonsa Beata Birgitta saa asua leskentilallaan Multsillassa,\nhoitaa ja hallita myös Terrabonassa, Hyvämaassa, mutta niin pian kuin\nhän sieltä muuttaa muualle, hän kadottaa oikeutensa.\n\n-- Muuttaa muualle? sepä kiertävän kummallista, Bogi sanoi ja jäi\nmiettimään. -- En voi tarkemmin tätä asiaa ymmärtää, kun en ole vielä\nnähnyt tätä testamentin kohtaa.\n\n-- Testamentti on isänne, herra paroonin hallussa. Minä olen nähnyt\ntämän tärkeän asiakirjan.\n\n-- Miksi hän pitää sitä hallussaan?\n\n-- Hänellä on kai siihen nähden omat tarkoituksensa, kivalteri sanoi\noikeusoppineesti.\n\n-- Omat tarkoituksensa? Kadottaako myös Klaus-veljeni oikeutensa?\n\n-- Se määräys jää voimaan, jollei jollakin tavalla saada Beata-rouvaa\nkerran muuttamaan talosta.\n\nBogin silmät alkoivat välähtää ja pyöriä päässä. Niissä oli nyt kuten\nhänen isänsäkin silmissä vihreä, sähköinen lieska kuin sudella, mutta\nmielistelevästi viekkaampi.\n\n-- Ehkä siihen voi keksiä jonkin keinon, Bogi sanoi punnitsevasti ja\novelasti.\n\n-- Keino olisi sekin, ehätti kivalteri nyt innokkaan kavalana. Rouva\nBeatan olo kartanossa voi käydä sietämättömäksi hänelle itselleen ja\nhermostuttavaksi muillekin. Hän on taikauskoinen ja pelkää joskus\nkummituksiakin, pirunkammaria ja kellaria.\n\n-- Ne aaveet askartelevat vain hänen herkän vilkkaassa\nmielikuvituksessaan, Bogi sanoi. -- Ehkä muutto esimerkiksi Multsiltaan\nolisi hänelle terveellistä. Beata-rouva luulee, että laamanni-vainaja\nkulkee paronin poissaollessa huoneessa tai keinuu kiikkutuolissa\ntyhjässä huoneessa.\n\n-- Kuuluuko sieltä ääniäkin? kivalteri kyseli. Entä rotat... kivalteri\nnauroi pilkallisesti kuin kiusaaja, joka tahtoo saada vallanhimoisen\nnuoren ihmisen sielun valtoihinsa.\n\nBogi lisäsi: -- Tai on Beata-rouva kuulevinaan piilukirveen hiomista\npirunkellarista. Muuan Anjalan liiton teilattu jäsen, ehkä Hästesko,\nkulkenee siellä ja etsii päätään kuten mies Danten \"Jumalaisessa\nnäytelmässä\", jota Beata-rouva lukee.\n\n-- Rouva Beata Birgittan ehkä voisi peloittaa muuttamaan talosta.\nSeth Skriivari, kivalteri oikein hytkähti mielihyvissään katalasta\nkeksinnöstään. Hiukan hassahtava on Ritoniemen hovijunkkarikin,\nkivalteri lisäsi, -- kun on ryhtynyt tutkimaan heprean ja turkinkieltä\nsekä juutalaisten mustaa raamattua, Talmudia, päästääkseen penkomaan\nJerusalemin temppelin ruostuneita romuja. Sanoja ja lauseita\nsiirtämällä muka voi saada selville tabernaakelin aarteiden kätköpaikan.\n\n-- Mutta sehän on mahdotonta, Turkkihan on sodassa Venäjän kanssa.\nRovasti ehti tehdä Palestiinan-matkansa jo ennen sodan puhkeamista.\nMillä sen herkkähermoisen naisen saisi järkiinsä.\n\n-- Voitaisiinhan hänelle vakuuttaa, että hän saa rauhan, kun luovuttaa\noikeutensa teille, herra parooni.\n\n-- Mi-minulle?\n\n-- Niin, teille juuri, sillä minä luulen, että Beata-rouva vastustaa\nteidän avioliittoanne armollisen, jalosukuisen neiti Camilla Böljan\nkanssa. Tapasin äsken neekeri Jim Johnsonin ja hän sanoi minulle, että\nhän oli nähnyt kirjeluonnoksen paroonittaren pöydällä.\n\n-- Ja Jenny-neiti näki sen myös, Bogi selitti ja lisäsi: -- Koska\njo tiedätte minun kosinnastani, niin ilmoitan kirjoittaneeni kaksi\nkirjettä jalosukuiselle Bölja-neidille, yhden olen lähettänyt tätä\nennen, johon en ole saanut vastausta. Nyt minä ymmärrän kaikki.\nLuultavasti mamselli on pyytänyt neuvoa Beata-rouvalta ja tämä on\nluultavasti antanut minusta epäedullisia lausuntoja. Mutta se ei\nmerkitse mitään. Jos nainen todella rakastaa, ei siinä vanhojen tätien\nvaroitukset paljoakaan merkitse. Siksi hyvin tunnen naiset eikä minua\ntähän asti naiset ole voineet vastustaa.\n\nKivalteri mairitteli: -- Arvaahan sen. Nuori herra paroonihan on komea,\nkaunis mies ja rikas, kun oikein perinpohjin asiata ajattelee.\n\n-- On hävytöntä, Bogi huudahti, että minun äitipuoleni sekaantuu minun\nyksityisasioihini. Minun äitini hän ei ole. Rouva on kerran saatava\npois talosta, mutta tästä ei vielä hiiskaustakaan, ei isällenikään,\nherra paroonille, muistakaa se, kivalteri.\n\n-- Enhän toki, enhän toki, kivalteri vakuutteli.\n\n-- Suoritan teille palkkionne ja hyväksyn tämän velkasitoumuksen. Mutta\nnyt minun täytyy lähteä ratsastamaan, ensin haen ratsuhansikkaani\nBeata-rouvan huoneesta. -- Bogi kirjoitti nopeasti nimensä kivalterin\ntarjoaman paperin alasyrjään ja vakuudeksi vahvisti sen aatelisella\nvaakunavahaleimallaan. Bogislaus von Brinckenhjelm hieroi käsiään\nja nauroi väkinäisen käheästi. Sitten seurasi hirveä hiljaisuus,\nmyrskyäkin raskaampi. Sillä hetkellä pahuuden henki oli mennyt\nBogislaukseen, hän oli kuin pirullisen voitonilon huumeessa. Ja hänen\nkavala kiusaajansa, kivalteri nautti viekkaasti voitostaan, pokkuroi\nirvistäen ja perääntyi takaperin kulkien ovelle, josta hän katosi\ntummine takkeineen kuin musta koiran varjo. Kivalteri kääntyi vielä\nkerran ympäri ja supatteli suulaana:\n\n-- Kun laamanni kuoli, ei leskirouva ottanut minua pesänselvittäjäksi.\nEi muka luottanut minuun, vaikka minä olin kreivi Rebenhausin\nkuvernöörinpalvelijana. Läänin vahtimestarina ollessani hoidin minä\nmenestyksellisesti paljon maalaisten anomuksia eikä vanha herra\nparoonikaan ole ollut minuun tyytymätön, koska olen ollut hänen\nlainopillinen neuvonantajansa. Sen sijaan paroonitar kohtelee minua\nhalveksivasti kuin koiraa, kirkolla tuskin tervehtiikään. Taloni on\nnäissä hommissa ränstynyt, ja toivoni onkin, että Terrabonan oikeat\nisännät minua auttaisivat rakentaessani itselleni uutta tupaa ja turvaa\nvanhuuteni varalle.\n\n-- Kyllä muistetaan, Bogi sanoi matalammalla äänellä. -- A propos!\nKesken kaiken! Missä Beata-rouva nyt on?\n\n-- Kuljin äsken humalistomajan ohi. Niin kutsutussa Amorin temppelissä\nhän istui lukien kai niitä henkikirjojaan.\n\n-- Vai niin, hyvä on. Pitäkääpä häntä silmällä, niin minä käyn\ntarkastamassa hänen huoneessaan hänen kirjoituspöytäänsä, niin saan\nselvän hänen aikeistaan. Mutta suu poikki!\n\n-- Parasta on pitää häntä silmällä, hermostunut nainen kun on.\n\nKivalteri meni ja samassa ukkonen jyrähti ikäänkuin taivaan tulijyrä\nolisi härkävaljakollaan ajanut yli kartanonkaton ja ajajana olisi\nollut, itse Ukko Ylijumala, joka karahutti yli taivaan kentän\nniin, että häränsarvet iskivät tulisia nuolia. Bogi hiukan sävähti\näskeisiä sanojaan ja sulki varovaisesti akkunan, sillä hän pelkäsi\nsalamaniskuja. Pirunkammarissa akkuna rävähti auki, ikäänkuin näkymätön\nkäsi olisi siihen tarttunut. Bogi ja kivalteri kavahtivat kalpeiksi.\n\n-- Pirunkammarissa kummittelee taas, kivalteri sanoi väkinäisen\nveikeilevästi, -- parasta lähteä hyvän sään aikana, muuten ketarat on\npystyssä kohti taivasta.\n\nBogi ei vastannut mitään. Kuu kivalteri oli lähtenyt, hän pisti kirjeen\ntaskuunsa ja lukitsi pöytälaatikon.\n\nUkkonen oli laannut jylisemästä. Sen vaaru vyöryi varjostuvan\nPyhäjärven yli kaukaisille metsäkunnaille, mutta Terrabonassa ei\nsatanut. Harmaa sadekuuro pilvien alla ilmaisi, että vettä tuli valuen\nvaaroille. Mutta äkkiä pilvien lomista auringon sädekimput viistoina\nsuikaleina kuin kanteleen kielet levittäytyivät alas avaruuteen. Ukko\nYlijumala siellä nyt leppyneenä soitti kannelta vapisuttaen ensin\nvaskirumpujen räminällään levotonta maata. Kymmenet hevoset olivat\ntallissa korskahdelleet levottomina, monet jahti- ja vahtikoirat\nolivat piileskellen ryömineet aittojen ja koppiensa suojiin. Mutta\niso sikolauma tarhassaan metsän reunassa oli röhkinyt rajuilmasta\npiittaamattomana.\n\nBeata-rouva oli istunut vavisten humalistomajassa rajuilman puhjetessa\nja sitten hiipinyt vilja-aittaan, joita oli rivittäin kartanon sivussa\npilarikatoksen alla. Samassa hänen päähänsä juolahti ruokkia lintuja.\nHän rakasti suurta luontoa ja luontokappaleita, sillä hänellä oli\nsäälin suuri lahja, mikä avartaa ja avaa ovia sydänkarsinoihin. Hänellä\noli puiston puissa pönttöjä kottaraisia ja talitiaisia varten sekä\nakkunan alla lintulauta paarmalinnuille. Mutta naakat pesivät vain\npirunkellarin kattolokeroihin ja häiritsivät nekin, kuten koirat,\nBeata-rouvan herkkää unta. Beata-rouva kaatoi jyviä vakkaan, kun hän\npihamaalta navetan luota kuuli parooni Rurik von Brinckenhjelmin\nilkkuvan ja uhmailevan äänen:\n\n-- Hitto vie, mikä niitä hevosia ja koiria nyt vaivaa, onko riena ne\nriivannut. Ja siinä te, talon laiskat jullit vain makaatte ja vilja\nhomehtuu sateesta pelloilla. Voi tulla nälkävuosi, luuletteko, että\nminä voin teitä ruokkia vehnällä ja rieskalla, kun ette kunnolla\ntee päivätyötänne. Nahjustelette ja napisette, pitääkö teitä oikein\npiiskalla pakottaa.\n\nParooni polki jalkaa ja tiuskasi inspehtorillekin:\n\n-- Ja te, herra inspehtori, istutte vain kamarissa, ettekä valvo\ntöitä. Minä olen teihin tyytymätön. Viime vuoden viljasato oli huono,\nladonkatot vuotavat ja hiiret syövät aitan laarien kauroja.\n\n-- Minä en voi ilmoille enkä hallalle mitään, herra parooni, inspehtori\nCurling Göransson sanoi rannikkoruotsinmurteisella kielellä. --\nRenkivoudit ja torpparit ovat hitaita kuin naudatkin. Hidasta on tämä\nkansa.\n\nParooni tiuskasi: -- Herra Göransson, ette muukalaisena ymmärrä tämän\nkansan luonnetta. Jos puhutte vilkkaasti ja ajattelemattomasi!, niin\nkansa luulee, että te olette humalassa.\n\n-- Humalassako? En silloin kiroile enkä puukottele, pehtori huomautti.\n\n-- Jos olette sille liian ystävällinen, niin se luulee, että\nmielessänne on petos ja vilppi. Komentaa sitä täytyy, mutta\noikeudenmukaisesti.\n\n-- Kansa ei ymmärrä minua, pehtori lisäsi, olen yrittänyt kumpaakin.\nMutta kun käännän selkäni, niin he nauravat ja heittävät lapionsa ojaan.\n\n-- Niin, syyttäkää nyt toisianne. Miksi minä teille palkan maksan? Ei\nkansassa vikaa ole, mutta johdossa.\n\n-- Johdossa? Göransson uskalsi huomauttaa. Parooni on niin usein\nmatkoilla.\n\n-- Mitä se teihin kuuluu. Hoitaisitte sillä aikaa paremmin tilaani,\nmutta te istutte vain puustellin kuistilla ja hierotte peukaloitanne.\nMiksi teidän rintapielessänne on aina viinitahroja?\n\n-- Minä vakuutan...\n\n-- Älkää vakuuttako mitään. Liika on liikaa! Vakuuttelulla ihminen aina\npaljastaa luonteensa heikoimman kohdan. Ja missä on nuori af Braehm\nherra? parooni jatkoi. Hän ei pane tikkua ristiin fideikomissitilansa\nhyväksi. Bogi vain ratsastaa ja Sabine soittelee klaveria. Mitä tästä\nkaikesta lopulta tulee! Vasaramarkkinat tässä paukahtaa, jollei äkkiä\nmuutosta tapahdu.\n\nNyt parooni huomasi maantiellä jotakin outoa, mikä lauhdutti hänen\nmielenpurkaustaan. Hän näki pappilan sonnin tömistelevän karjatiellä,\nihan Terrabonan ja pappilan rajamailla.\n\nParooni huudahti ilkkuen, osoittaen ratsupiiskallaan sonnia:\n\n-- Kas vaan, kyllä se pappilan herra siinä rehentelee. Jahka minä\nlasken Terrabonan herran irralleen, niin saadaan nähdä, kuinka sen käy.\n\nNiin nyt paroonin käskystä päästettiin talon Herkules-sonni raitille.\nSe hyökkäsi heti sarvet oikoisina pappilan sonnin kimppuun ja se\nrunteli vieraan elukan pahanpäiväisesti, mutta sai itsekin vammoja.\nSonni oli vihainen, kun se heinäväen avulla saatiin vihdoin navettaan.\nMutta pilttuussa sen laajentunut nenärengas irtaantui ja se alkoi\nhyppiä ja puskea navetan kivipermannolla niin, että navettatytöt\nkarkasivat heinäparvelle.\n\nVäkevä parooni juoksi nyt navettaan ja yritti asettaa uutta kuparista\nrengasta sonnin sieraimien reikään. Sonni riuhtaantui jälleen irti,\njuoksi pitkin navettaa, parooni oli tarttunut marhamintaan. Sonni\nlaahasi paroonia lattialla seinältä seinälle useaan kertaan. Tomu\npöllysi heidän ympärillään. Väkevillä voimillaan ponnistaen paroonin\nonnistui lopulta saada sonni rengasnuorasta kiskoen karsinaan. Renki\njuoksi ja heitti hänelle kangen, se pujotettiin renkaaseen ja sonnin\npää nostettiin ylös, mutta sieraimista alkoi pursua verta. Silloin\nsonni aivan raivostui nähdessään oman verensä vuotavan pitkin turpaa.\nJos sonni olisi voinut painaa päänsä alaspäin, olisi se sarvillaan\nvoinut ruhjoa paroonin. Mutta parooni piteli sen sarvia lujasti ja\ntyönsi kylkeä. Rengas heltyi jälleen. Silloin sonni alkoi painaa\nparoonia pilttuun seinää vasten. Parooni tunsi, miten hän puristui\nyhä enemmän kuin rautaiseen pihtiin niin, että hän tuskin saattoi\nhengittää, hän tunsi piston kylkiluissaan, mutta ei hellittänyt.\n\n-- Sitokaa se nuorilla! hän huusi.\n\nVasta silloin, kun köydet heitettiin jalkojen ja sarvien ympäri,\nsonni saatiin taltutetuksi ja uusi rengas pujotettiin sieraimiin.\nHiukan kalpeana parooni ontui pihaan. Klaus af Braehm oli tullut\nrannasta ja seisoi odotellen paroonin takana, ikäänkuin hänellä\nolisi ollut jotakin tärkeää sanottavaa tälle. Hän lähestyi paroonia,\naukasi suunsa, mutta silloin kuului jostakin hätähuuto. Talonväki oli\nhämmästynyt katsellessaan väkevän, väkivaltaisen ja leveäharteisen\nparoonin ylivoimaista kamppailua väkevän luontokappaleen kanssa. Se\noli todella komea näky. Paturin poppakin, joka oli tullut parantamaan\nvanhaa Maria, Beata-rouvan uskollista palvelijaa, oli sitä katsellut\nkavahtaen. Mistä parooni oli saanut noidan voimansa, väkevän kätensä,\npalavan, pistävän sielunsa ja ruoskaniskuiset sanansa? Oliko parooni\nvapaamuurari, vapaa-ajattelija? Hämeenlinnassa käydessään oli hänen\nusein nähty poikkeavan salaperäisen, kaikkitietävän tohtori Gabriel\nGambergin tummaan, empire-akkunaiseen, keltaiseen rantataloon.\nTohtorilla oli joskus kolmet silmälasit otsalla ja nenällä. Himmeät\nakkunauutimet riippuivat aina vihreiden ruutujen edessä, niin ettei\npäivänvalo päässyt hämäriin huoneisiin. Kerrottiin, että siellä oli\npöllöjä ja lepakoita uunin päällä, nurkassa rangaistusvangin luuranko,\nmyrkkykaappi, tomua ja hämähäkinseittiä kaikkialla sekä vapaamuurarien\nalttari kabbalistisine Davidin-merkkeineen ja Talmudin lauseineen.\nOliko parooni liitossa itse sielunvihollisen kanssa, koska kaikki\nhänelle onnistui, vaikka hän tuhlasikin ja laiminlöi tilansa hoidon?\nOlihan parooni löytänyt kalkkia saaren vuoresta, hänellä oli nyt\nviinanpolttimo ja hän oli ostanut Sarkun lähitalon häälahjaksi Sabine\nvon Brinckenhjelmille.\n\nMillainen oli paroonin sieluntila? Öiseen aikaan paroonin vaunut ja\nhevoset seisoivat jonkin hotellin vierustalla tai sen tumman talon\nedessä. Sinne oli poikennut muukalaisia miehiä pitämään salaisia\nistuntoja. Kuskin tietämän mukaan oli vierailla nahkaesiliinat vyöllä\nja muurarin kauhat kädessä, kun he vannoivat rapparinvalansa. Mutta\nanteliaitakin ne muukalaiset olivat olleet. Olihan tohtori ihmelääkäri,\nja kaukaakin saapui hänen luokseen potilaita hakemaan parannusta\nvihavammoilleen. Mene, tiedä, oliko puhe paholaisesta vain panettelua,\nvai oliko tämä yön pito ja meno jonkin hyväntekeväisyysseuran tai\npelihuoneen salainen kokous? Siitä ei kukaan päässyt selville. Mutta\nsellaisten matkojen jälkeen parooni oli aina ärtyisä ja harvapuheinen,\nja hautausmaan ohi piti ajaa täyttä laukkaa, ikäänkuin kirous olisi\nollut kintereillä.\n\nSilläaikaa kuin parooni kävi suomalaista härkätaisteluaan navetassa,\nkuului sikotarhasta rajua röhkinää ja raivokasta sorkkien temmellystä.\nMetsänlaidasta oli äkkiä karahtanut esiin karhu. Se kulki\ntakajaloillaan ja siat tonkivat torahampaillaan sen takakäpäliä, niin\nettä karhu karjaisi ja kiipesi halkopinolle, putosi maahan ja porhalsi\nsitten lähellä olevaan metsään. Siat vihan vimmoissaan murtautuivat nyt\naidan raosta ja juoksivat suoraa päätä pihalle. Ne olivat niin vihaisia\nhumalistomajan luokse juostessaan, että Beata Birgitta-rouva aitan\nportaalla pudotti jyvävakan kädestään sikojen eteen. Siat syöksyivät\nraivokkaina jyviä syömään, röhkivät ja tonkivat maata ja rauhoittuivat\nvihdoin, kun karjapiiat ajoivat ne sikotarhaan.\n\nKlaus af Braehm oli äitinsä huudon kuultuaan rientänyt paikalle.\nParoonikin oli sen kuullut ja lähestyi nyt aittaa hitaasti ja itseään\nhilliten, vaikka hän tunsi rinnassaan kipua.\n\n-- Äiti, mikä sinun on, oletko sairas? Klaus kysyi.\n\n-- Siat uhkasivat minut tappaa, oh, kuinka pelästyin.\n\n-- Niin, karhu tuli sikotarhaan.\n\n-- Karhuko? Minä en kestä tätä, minun täytyy päästä täältä pois, en\nsiedä koirien haukuntaa enkä naakkojen narkutusta. Minä tukehdun\ntäällä, ikäänkuin kirous kulkisi näissä kammioissa.\n\n-- Talvella minä sen karhun kaadan, vaikka paljaalla keihäällä ja\nkarkoitan muutkin aaveet. Minä olenkin ajatellut, että sinä, äitikulta,\njoksikin aikaa muuttaisit leskentilallesi Multsiltaan. Minä tulen\nmukaan. Siellä alamme aivan alusta tehdä työtä ja unohtaa.\n\n-- Korpeenko? Minun tulee ikävä lintujani, näitä saaria, salmia ja\nlapsuuden muistojani.\n\n-- Kyllä Arvellanderin perhe käy sinua katsomassa, pappilan väki ja\nhupaisa hovijunkkarikin, Pamela-rouva myös, joka on niin hyvä ja\nherttainen, kapteeni on itse totuus ja rehellisyys ja vieno, vallaton\nBendla...\n\n-- Bendla? Minä tiedän, että sinä rakastat häntä.\n\n-- Niin rakastan, enkä muuta voi. Ajattelin juuri lähteä purrella\nKorkeilaan pyytämään vanhemmilta hänen kättänsä, mutta sitten tuli tämä\nkauhea karhu- ja sonniseikkailu, Klaus sanoi puolileikillisesti. --\nMitkään maailman vallat eivät voi minulta minun rakastettuani riistää!\n\n-- Uh, Beata-rouva asetti kädet silmilleen, -- tämä Terrabona on oikea\npetojen pesä. -- Kuten tahdot rakas poikani, minä tulen, käyn vain\nhakemassa tarpeelliset vaatteeni. Multsiltaan -- niin, mutta vanhan,\nhyvän Marin täytyy tulla mukaan, hän hoiteli minua jo lapsena.\n\n-- Niin, siellä mielesi rauhoittuu, äiti, siellä ei ole hermoja\nhäiritseviä ääniä eikä mieltä järkyttäviä kohtauksia. Ja vanha Mari saa\nsinua hoivata kuten ennenkin. Minä käyn heti noutamassa hevosen, Klaus\nsanoi.\n\n-- Minne sinä menet, Klaus? parooni kysyi, seisten ihan takana. -- Minä\nkuulin kaikki. Vai Multsiltaan!\n\n-- Niin, täällä olen vain tiellä. Tahdon alkaa elämäni aivan uudestaan.\nAion perehtyä maatyöhön, aloitan rengintyöllä.\n\n-- Sinä, aatelismies, alentuisit mokomaan, parooni ivaili, -- minä\npesen käteni. Kätesi ovat liian hellät ja puhtaat sellaiseen.\n\n-- Työ karaisee eikä se ole häpeäksi kellekään.\n\n-- Kyllä niin, mutta jonkun täytyy johtaa työtä, viisaiden täytyy\nhallita, typerien taipua ja alistua.\n\n-- Terrabona on liian laaja hallittavaksi. Takamaat ovat viljelemättä\nja vain metsästysmaina! Siellä marjat ja sienet mätänevät, hirvet,\nketut ja mäyrät siellä villeinä vilisevät, siellä on viidakkoja ja\nlehtoja, muhevaa, raivattavaa, ruskeata rautamultaa, mikä odottaa\nkyntäjää. Nyt komeat ikipuut vanhuuttaan kaatuvat, kun eivät päästä\nvaloa vesoille. Uutta, uutta pitää luoda, elämän voimme tehdä Edeniksi,\nkun vain tahdomme. Elämä kuluu pian, aika rientää, meidän täytyy\nväkevästi tarttua ajan pyörään, muuten se murskaa meidät.\n\nParooni kuunteli ihmeissään Klaun innostunutta voiman vuodatusta ja\nsanoi kompaillen:\n\n-- Sinähän puhut kuin Cicero.\n\n-- En puhu Catilinaa vastaan, vaan surkeata saamattomuutta vastaan. En\nole kapinoitsija.\n\n-- Mutta uudistaja muka, parasta pysyä vain vanhoissa perinteissä.\nÄkkimuutokset villitsevät kansan ja turmelevat sen yksinkertaiset\nhyveet.\n\n-- Ei kansa elä yksinomaan kaloista, linnuista ja marjoista. Kullakin\npitäisi olla edes pieni palsta sitä maata, johon hän henkineen ja\nruumiineen kuuluu.\n\n-- Sinä tahtoisit hajoittaa etkä rakentaa.\n\n-- Tahtoisin nähdä kansan tyytyväisenä ja levollisena. Silloin se ei\nkapinoi. Torpparit olisi saatava itsenäisiksi. Torpparit vain napisevat\nja sanovat, että vain herroilla on oikeuksia, heillä sen sijaan ei\nmitään, vain velvollisuuksia.\n\n-- Oletko jo sinäkin saanut tartunnan Rousseaun ja Voltairen opeista?\nNe aiheuttavat vain vallankumouksia.\n\n-- En ole mikään äärimmäisyyden mies, Klaus sanoi. -- Jos maanmuokkaaja\nsaa omaa maata, niin hän viljelee sitä mitä huolellisimmin. Hän on\nhallitukselle uskollinen ja puolustaa sitä ja maataan, vaikka ase\nkädessä.\n\n-- Pitäisikö siis jakaa kaikki? Hullutusta!\n\n-- Ei niin, kullekin omansa. Taitavalle isompi, taitamattomalle vähempi\nosa, kullekin kyvyn ja tarmon mukaan.\n\n-- Tuulentupia! Talonpojat ostavat aatelisten kartanot, ja me n.k.\njalosukuiset saamme muuttaa kaupunkeihin rihkamakauppiaiksi tai\nhotellin hovimestareiksi.\n\n-- Niin, jollemme kykene hoitamaan tilojamme. Siksi meidän täytyy\nensiksi oppia, sitten hallita. Hyvä olisi Bogillekin perehtyä\nmaalaisoloihin, mutta hän halveksii niitä.\n\n-- Hänhän antautuu sotilasuralle. Perinnöstä ei ole tietoa tuon kieron\njälkisäädöksen takia.\n\nBeata Birgitta yhtyi tuskallisena puheeseen ja sanoi torjuvalla,\nväräjävällä äänellä:\n\n-- Heretkää jo, en jaksa kuulla tuota ainaista väittelyä perinnöstä.\nKyllä teille kaikille lapsille riittää. Minä lähden jo Multsiltaan,\nehkä saan rauhan siellä, Jumalan selän takana.\n\n-- Sinä jätät minut, Beata, parooni sanoi hiukan pinnallisesti.\n\n-- Niinhän sinäkin usein viikoksi, ja minun on silloin täällä niin\nikävä. Tahdon nähdä, miten Klaus koettaa uudistaa kaikki, ehkä siitä on\nhyötyä meille kaikille.\n\n-- Sinä Klaus, et siis lähdekään merille. Melkeinpä sitä jo toivoin,\nparooni sanoi salakähmäisesti.\n\n-- Enhän nyt pääse merille, kun on sota. Mutta ehkä sodan jälkeen\nlähden. -- Bomarsundin linnoitus Ahvenanmaalla on jo hävitetty.\n\n-- Kun Itämeri jäätyy, Englannin laivasto on pakotettu lähtemään\nvesiltämme, Luojalle kiitos, parooni sanoi.\n\n-- Toivokaamme, että Venäjä, vanha vihollisemme, on pian nujerrettu\nniin, ettei se ole meille ainaisena uhkana, Klaus sanoi.\n\n-- Venäjä voi meitä suojella, se on minun mielipiteeni, parooni\nhuomautti. -- Viaporiakaan ei vihollinen ole voinut valloittaa. Sinä\naiot siis korvenraatajaksi?\n\n-- Tahdon koetella, kuinka korkealle siivet kantavat, Klaus sanoi.\n\n-- Tai siivet katkeavat, kun olet kokeillut yhtä ja toista. Parasta\npysyä maankamaralla ja viljellä maata entiseen tapaan.\n\n-- Eikö tarvita välineitä, jotka helpottavat työtä? Uusia\nmaanviljelystyökaluja tarvittaisiin ja torpparit voisivat lunastaa maat\nomikseen, Klaus lisäsi.\n\n-- Kaikki siis käy kuin viheltäen vain. Helppo sitä on sanoa, vaikeampi\ntoteuttaa, parooni naljaili.\n\n-- Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee. Parannuksia meidän täytyy\najatella, muuten rämetymme ja riudumme vanhaan hapatukseen. Minä\nlähden, en iäksi. Jos äitini ei viihdy siellä Multsillassa, niin\npalaamme tietysti takaisin; vaihtelu virkistää ja matkan jälkeen vanha\nkoti tuntuu vain rakkaammalta.\n\n-- No, onnea sitten matkalle, parooni sanoi kohteliaan ivallisesti ja\nsuuteli muodollisesti Beata Birgittaa otsalle.\n\n-- Minä olen täällä vain viides pyörä rattailla, parooni jatkoi. --\nMutta se pyörii kuitenkin kuten maapallo tyhjässä avaruudessa. Minun\nainoa poikani Bogislauskin lähtee sotaväkeen. Parooni korosti sanaa\n\"ainoa\" ja katseli Klauta hiukan halveksivasti. Minä ja Sabine saamme\ntäällä siis haukkoa tyhjää ilmaa, jollei Sabinekin jonakin päivänä\nratsasta ojasta allikkoon. Au revoir! Näkemiin, hyvä herrasväki!\n\n-- Hyvästi, Klaus sanoi kuivasti ja lähti talliin.\n\nSamassa parooni horjahti.\n\n-- Mikä sinua vaivaa, Rurik? Beata kysyi.\n\n-- Ei mikään, sonni taisi vain hiukan tunnustella, montako kylkiluuta\nminulla on. Niin, niin, nainenhan on miehen kylkiluu. Kyllähän niitä\nriittää, kyllähän niitä riittää kotitarpeeksi. Parasta, Klaus, että\nlähetät ratsain hakemaan tohtori Gambergia Hämeenlinnasta.\n\nParooni kulki kaidepuusta pitäen kartanon yläkertaan. Hän kääntyi ja\nhuusi Klaulle:\n\n-- Voit ilmoittaa talkooväelle, että työt tänään lopetetaan\naikaisemmin. Väen täytyy tanssia riihessä aamuun saakka, koska ei työ\ntahdo sujua. Viulun ja klarinetin täytyy lakkaamatta soida, ikäänkuin\npiiska vinkuisi karkeloivien kintereillä. Kuule! Lakkaamatta täytyy\ntanssia, muuten minä huomenna lisään päivätöitä kaksinkertaisesti! Se\non käskyni. Lakkaamatta, lakkaamatta niin, että ne läkähtyvät tähän\npirunpolskaan.\n\nIllemmällä riihestä kuului kenkien kolske ja hameiden huiske. Siellä\npyörivät parit taukoamatta, sillä paroonin käskystä inspehtori seisoi\npelimannien vieressä nurkassa, hoputtaen niitä soittamaan yhä uusia\nsarjoja. Naisetkin olivat puettuina ajanmukaisiin pukuihin. Päässä oli\nkurenauhalla varustettu, pitseillä reunustettu tykkimyssy, vyötäröillä\npunaraitaiset röijyt, valkeat hihat, esiliinat ja tummanpunaraitainen\nhame. Ja pojilla oli tumma lierihattu tai patalakki, sininen lyhyt\ntakki, punakeltaiset liivit, tummat polvihousut ja valkeat sukat sekä\njaloissa raskaat, rasvanahkaiset kengät tinaisine solkineen. Näky oli\nkirjava ja verkkaisen vilkas, kun viulun vonkuilevat, kiimaiset kielet\nja klarinetin honottavat, kumisevat kurkkuäänet kilvan kiihottivat\nsyysillan hemaisevassa hämärässä pareja yhä puristavampaan tahtiin\npurpurin, ylhäisön tanssia matkiviin kaarroksiin ja kömpelöihin\nkumarruksiin sekä polskan kiihkeihin, hullunkurisiin hyppyihin. Hien\nhaju ja tomu täyttivät pölyisen ilman, kunnes miesten jalkoja alkoi\nväsyttää ja naisten päätä huimaista, mutta viulu piiskasi parit taas\nuusiin temmellyksiin. Sellaista päivätyön tapaista tanssia ei väki\nmiesmuistiin ollut pyörinyt.\n\nBogislaus kuunteli huoneestaan iltaisia, kiehtovia ääniä ja klarinetin\nkutsuvan kutkuttavia kukerruksia. Hän päätti lähteä katsomaan karkeloa.\nHän hiipi hiljaa alakertaan ottamaan selvää, oliko Jennykin mukana.\nKun hän kääntyi porraskäytävän pilarin kohdalla, hän huomasi miehen\nvarjon hiipivän alakäytävässä. Mies kulki sukkasillaan ja seisahtui\nJennyn oven luona. Mustat, muljottavat silmät välähtivät ja valkoiset\nhampaat paksujen huulien raosta irvistivät kuin ikenet tiikerillä.\nBogislaus jäi mustasukkaisesta raivosta kangistuneena odottamaan\nsykähdyttävän seikkailun kehitystä. Mies naputti hiljaa ovelle. Ei\nvastausta. Bogislaus tuskin hengitti, niin jännittynyt hän oli. \"Jenny,\nkuule, tule riihelle tai puistoon kävelemään. Oletko yksin? Tule, minä\nsinua ikävöin. Täällä ei ole ketään. Koko talon väki nukkuu. Rouva ja\nKlaus-herra ovat lähteneet Multsiltaan ja nuori parooni on varmasti\nratsastanut Kerstilään.\" -- Bogi kuunteli yhä herkemmin korvin.\nAukaisiko Jenny ovensa tälle oudolle vieraalle?\n\nSilloin ovi avautui raolleen. Ja Jenny pisti päänsä esille ovesta.\n-- Senkin musta murjaani, miksi et sitä heti sanonut, luulin nuoren\nparoonin naputtavan.\n\n-- Onko parooni ennen naputtanut ovelle?\n\n-- Mitä se sinua liikuttaa, musta murjaani! -- Jenny paiskasi oven\npaukkeella kiinni niin, että porraskäytävän seinät kajahtivat. Silloin\nBogislaus juoksi esille, tarttui Jim Johnsonin niskaan ja paiskasi\nhänet leukaiskulla käytävän lattialle. Neekeri nousi, otti vauhtia ja\npuski pää edellä vasten nuoren paroonin rintaa. Tuon tempun neekeri\nehkä oli oppinut jossakin sirkuksessa. Bogislaus horjahti, mutta\nsai tuen kaidepuista. Hän hyökkäsi uudestaan neekerin kimppuun. He\nkaatuivat molemmat ja alkoivat kieriä alas pitkin portaita. Neekeri\nmukiloi nuorta paroonia ja päästi suustaan ulvovia, käheitä ääniä kuin\nsian kurkusta.\n\n-- Aiotko sinä harjoittaa täällä valkoista orjakauppaa, senkin musta\napina! Mikset anna Jennyn olla rauhassa?\n\n-- Valkoinen massa on hyvä, massa ei lyö, minä lähden Turkuun, niin\nTurkuun ja perustan liqueurkammarin, konditorian ja otan vaimon, otan\nvaimon, yes, all right!\n\n-- Miksi Turun presidentti lähetti tänne tällaisen kuvatuksen ja\nylenantopulverin. Vai vaimon, jota löisit? Mars matkaan! -- Lujalla\notteella nuori, voimakas Bogi tarttui neekerin ranteeseen ja väänsi\nsen melkein sijoiltaan. Sitten hän talutti Jimin renkirakennuksen\nväentupaan, riisui häneltä takin, sitoi hänet piiskapenkkiin.\nRatsupiiskalla Bogi alkoi sivaltaa neekerin selkää, kunnes itse väsyi\ntähän piiskurin toimeensa. Neekeri parkui ja potki. Tanssintelmeen\ntakia ei kukaan riihessä kuullut tätä temmellystä. Nuori parooni tunsi\nsillä hetkellä jonkinlaista pyöveliniloa, veren perintöä vanhoilta\nkotikurin ajoilta, ja hän nautti tästä slaavilaisen sadistisesta,\nverisestä työstään enemmän kuin hänen isänsä, joka teki sitä vain\njoskus huvikseen, saadakseen arvonantoa käskyilleen. Olihan Bogissa\näidinpuolelta kaukaista puolalaista verta. Lapsena Bogi kidutti\nkissoja, koiria ja lintuja. Tästälähin hän säälimättömästi tulisi\nkiduttamaan ihmisiäkin niin julmilla sanoilla kuin harkituilla\nteoillakin.\n\nKun Bogi oli lopettanut, hän pyyhki silkkiliinalla kätensä ja karjaisi:\n\n-- Ja nyt sinä muljottava mulatti, annat talontyttöjen olla rauhassa,\njotta et siitä tähän valkoiseen maahan mustia paksukalloisia\npakanapalleroisiasi. Ja huomenna sinä lähdet vaikka hiiden hinkaloon!\n\nNäin sanoen Bogislaus tarttui neekeriä hartioihin, vei yli pihan ja\nsulki hänet pirunkellariin.\n\n-- Se on oikea paikka sinulle, senkin paholaisen riivaama retkale!\n\nBogi jätti neekerin ja lähti tapaamaan Jennyä, yhdessä he hiljaa\nhiipivät käsi kädessä kenenkään huomaamatta puiston perällä\nhäämöttävään, temppelinmuotoiseen huvimajaan.\n\nSamaan aikaan Klaus, Beata-rouva ja vanha Mari ajoivat rattailla\nkoluista, mäkistä tietä erakkotaloa ja uutta eheyttävää elämää kohden.\nHe eivät koko matkalla puhuneet montakaan sanaa. Hevonen korskahti ja\npelästyneet yölinnut lehahtivat syvemmälle metsään. Mutta riihessä\njatkui tanssi aamuhämärään ja kukon kiekaukseen saakka. Uudistunut\nsade oli loppunut. Herran väkevä voima oli sinä päivänä käynyt yli\nvanhan maakartanon vavahduttaen ihmisten intohimoja ja sydänten syviä\nsyitä, pohjia myöten. Myrsky oli kaatanut puutarhassa vanhan, laamannin\nistuttaman jättiläislehmuksen, mutta sovittava sateenkaari loisti\nyli Pyhäjärven Vihavuoren takaa kuin maalaisneitosen kirjovyö tai\nhäätalon riemuriukuportti juhannusyössä. Bogislaus oli mennyt iloisesti\nviheltäen nukkumaan, mutta vanha parooni valvoi vuoteellaan.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nRitoniemessä oli syksyinen, viileän raikas sunnuntaipäivä. Puiston\npuut, pihlajat ja haavat olivat punertavan keltajuovaiset. Luonnon\nvärikylläisyys oli puhjennut kuin sytyttävään syyshehkuun, mikä\nmetsästäjien ja erämiesten mielissä nosti innon seikkailuihin soilla ja\nsalomailla sekä herätti nuorten kartanonneitosten ajatuksissa odotuksia\nja toiveita tanssiaisista, lemmenleikeistä ja ritaripalveluksista.\nRatsumestari, Bogislaus ja Kerstilän paroonit suunnittelivat\nmetsästystä sekä karhun- ja ketunjahtia ani varhain seuraavana aamuna,\nja kartanoiden nuorten oli määrä harjoitella vanha näytelmäkappale\nRitoniemen isossa, kultaisessa vierassalissa. Ritoniemessä odotettiin\nvieraita. Sangen hyveellinen mamselli Camilla Bölja, hovijunkkarin\nsisarentytär, istui yläkerroksen kulmahuoneessa, siron pienen,\nkultareunaisen empire-kirjoituspöytänsä ääressä, kynä kaarevan\nkauniissa kädessä ja toinen käsi hienosti punertavalla, ruusuisella\nposkella. Hän katseli haaveellisesti Pyhäjärven kellankultaisia paasia\nja hienojen harsopilvien leijailua kohti Terrabonan varjoisia vaaroja.\nCamilla oli lukenut naisen suloisella uteliaisuudella ja mielihyvällä\nnuoren paroonin, Bogislaus von Brinckenhjelmin kosimakirjettä ja\nhiukan hymähtänyt sen teennäisille kohteliaisuuksille. Nuori parooni\noli sen itse ratsastaen tuonut ja jättänyt kamaripalvelijalle.\nUrhoollinen, uskollinen, nuori upseeri oli siis pelännyt --\nvaikka olikin rakastunut. Eikä Camilla tietänyt mitään yöllisestä\nneekeriseikkailusta, oli vain kuullut, että rakas Beata-rouva oli\nmuuttanut Klaun seuraamana Multsiltaan, Säynäsjärven rannalle lepäämään.\n\nViereisessä huoneessa istui maisemaa vilkaisematta mamselli Majda\nRagvaldintytär Barkstén ja luki ylevän porvoolaisen ystävänsä erästä\nkirjettä, mikä oli hyvin lyhyt:\n\n\"Ehkä tämä pitkä kaipaus juuri on tehnyt sinut minulle niin rakkaaksi!\n--.\"\n\nMajda huokasi ja tarttui sitten ikäänkuin huonon omantunnontuskan\najamana ripeästi hanhenkynään ja alkoi kirjoittaa pitempää kirjettä,\nkun kartanon pihalta kuului vaununpyörien jyrinää. Majda koputti\nseinään ja huudahti veikeästi:\n\n-- Camilla kulta, mitä sinä teet? ajatteletko sitä siroa\nSergei-paroonia?\n\nMamselli Camilla Bölja tuli huoneesta ja koputti mamselli Barksténin\novelle ja astui kirje kädessä huoneeseen.\n\n-- Kirjettäkö sinä kirjoitat kuten minäkin?\n\n-- En vielä, luen vain tätä kosimakirjettä.\n\n-- Keneltä se on? Ah, arvaan, Bogislaus von Brinckenhjelmiltä.\n\n-- Suotko minun katsoa, osaako se mies mitään kirjoittaa?\n\n-- Hän kirjoittaa hyvin kauniisti ja koristeellisesti, niin sanoakseni.\n\n-- Niin, kauniisti kyllä, mamselli Barkstén sanoi. -- Mutta tällaisia\nkirjeitä olen ennenkin lukenut.\n\n-- Onko nuori parooni tällaisia kirjeitä laatinut muillekin?\n\n-- En minä sitä väitä, mutta tämä kirje on varmaan jäljennös jostakin\nvanhasta perhepaperista ja osaksi kirjoitettu jonkin kirjekaavion\nmukaan.\n\n-- Mitä minä vastaan? Tämä on ensimmäinen kosimakirje, minkä olen\nsaanut. Tietysti se miellyttää itserakkauttani, mutta...\n\n-- Mutta et vielä tiedä todellisista tunteistasi. Tuo sinun kosijasi on\nkoko olemukseltaan vain jäljennös eikä alkuperäinen asiakirja.\n\n-- Mutta täytyyhän minun jotakin vastata.\n\n-- Älä vastaa mitään tai anna hänen odottaa. Se tekee hyvää tuolle\nitserakkaalle, hienolle narrille. Pitää leikkiä kuin kissa hiirellä.\n\n-- En tahdo herättää turhia toiveita.\n\n-- Bogislaus-parooni havittelee vain sinun tiluksiasi, siinä koko\nrakkaus, pyh! Anna, minä kirjoitan oikein korean ja kiusoittelevan\nkirjeen. Ilmaiset vain sisaren suosiosi ja herätät harhakuvia. Sitten\nvasta olet oikein naisellinen sinäkin, sillä jäljennös olet sinäkin,\nsuloinen väärennys -- kunnes todella rakastat...\n\n-- Mutta minun tulee sääli...\n\n-- Sääliikö nuori parooni ketään? Ei sääli. Pannaan mies koetukselle.\nAnna minun toimia. Tämä on oikein minun ammattiani, sekoittaa, purkaa,\nyhdistää ja purkaa.\n\n-- Mutta kuuluu askeleita, Camilla sanoi ja piilotti kirjeen. Mamsellit\nriensivät sipsutellen ja salaperäisinä huoneesta. Majda kuunteli ja\nhuudahti kurkistaen alakertaan:\n\n-- Vieraita tulee Korkeilasta ja pappilasta. Hoi, haloo!\n\nPorraskäytävästä kuului jo iloisia ääniä ja raskaiden askeleiden\nkolinaa. Hovijunkkari seisoi käytävän yläpäässä, päässä palmikko ja\npatalakki sekä kädessä punainen omena, jota hän pureskeli. Hilpeästi\nliverrellen melkein lensivät Rosalie ja Bendla suoraan hovijunkkarin\nsyliin, joka taputti heitä selälle. Raskaasti astellen tulivat\njäljessä kapteeni Pamela-rouvineen, jutellen rovasti Wallenbergin\nkanssa, sitten Justus ja Klaus, joka oli tullut Korkeilasta yhteiselle\nmetsästysretkelle. Hänellä oli musketti ja metsästysreppu olalla.\n\n-- Tervetuloa, hyvät ystävät ja arvoisat orpanat, oikein minä olen\nkaivannut teitä. Ei ole paikallaan Leonardo da Vincin lause: \"Jos\nolet yksin, olet kokonaan oma itsesi.\" Kun olemme yksin, ajattelemme\nehkä vain itseämme ja vihaamme syyttä toisiamme ja pengomme toistemme\noleteltuja vikoja. -- Niin sinäkin, Arvellander, suutuit minuun\nviime kerralla suotta syyttä. Mutta taasen tavatessamme unohdamme\npistosanat ja kaipaamme yksinäisyydessä elämää, ah, elämää!\nKummallista, kuinka pian me voimmekaan unohtaa omat sanamme, onkohan se\nheikkoutta. Toisinaan tuntuu täällä Ritoniemessä niin yksinäiseltä ja\nyksitoikkoiselta.\n\n-- Eipä sen vuoksi. Joskus aika pappilassakin tuntuu kahden\nyksitoikkoiselta, vaikka vieraita tulee ja menee. Kaipaamme ystäviämme.\nIhmisen ei ole hyvä olla yksin, rovasti sanoi sävyisästi.\n\n-- Hovijunkkarin olisi pitänyt akoittua, sanoi karkea ruustinna, joka\nei koskaan osannut punnita sanojaan.\n\n-- Jumalan kiitos, ettei vierelläni nyt istu vanha, kärttyisä eukko,\njoka häiritsee minua kirjatyössäni.\n\n-- Hovijunkkari on siis naisvihaaja, ruustinna jatkoi.\n\n-- Minä vihaan vain naisten vihaa meitä miehiä kohtaan. Rakastan\nkirjoja, kukkia ja näitä nuoria satakielettäriä, kuten Rosalietä,\nBendlaa, Camillaa ja Majdaa, jotka sulostuttavat minua soitollaan ja\nlapsellisella lepertelyllään. Rosalie saakin taas soittaa Beethovenin\nKuutamosonaatin, ja sitten ryhdymme myöhemmin näytelmäharjoituksiin.\nSe piristää, en jaksa enää ajaa hirviä ja jäniksiä, mutta kyllä minä\ntarpeen tullen osaan haukkua, hovijunkkari sanoi ja katsoi ruustinnaa\nkujeellisesti.\n\nSitten hovijunkkari jatkoi:\n\n-- Hei! Jean Jacques Russonen, sinä johdat vieraat huoneisiin, jotta\nsaavat puhdistautua maantien pölystä ja pestä kätensä. Niin, en kärsi\nnaispalvelijoita, tiedättehän sen. Terrabonassa sitävastoin suositaan\nvain naispalvelijota tai -- eunukkeja.\n\n-- No veli Willem, kapteeni sanoi. Oletko jo sopinut Terrabonan vanhan\nparoonin kanssa?\n\n-- Enhän voi sopia, kun kivalteri paroonin puolesta uhkasi\ntuomiokapitulin tarkastuksella, rovasti sanoi. Saarnan johdosta parooni\nlähti kirkosta. Ehkä sanan siemen sattui arkaan kohtaan. En voi muuttaa\nvakaumustani, sielunpaimenena minulla on oikeus ojentaa uppiniskaista\nuhittelijaa. -- Jo Pietari Brahe lahjoitti tilan pappilalle. Minkä minä\nparannan, sen parooni koettaa hävittää. On taas lähettänyt renkinsä\nlaittamaan patoa, niin etteivät pitkät kirkkoveneet pääse salmesta.\nNäin parooni padottaa oman sielunsakin eikä päästä raikkaan Jordanin\nvettä puhdistamaan mutaista mielenlaatuaan.\n\n-- On kuin rienalta riivattu koko mies, kapteeni noitui.\n\n-- Ehkä kaikki on vain uhkausta, hovijunkkari arveli.\n\n-- En minä uhkaa pelkää, rovasti sanoi, ensi kerralla minä käytän\nkirkossa vielä väkevämpää kieltä ja langetan tuomion paatuneen paroonin\nteoille ja ajatuksille.\n\nKun Rosalie huomasi hovijunkkarin kädessä omenan, hän yritti johdattaa\npuhetulvan uusiin uomiin ja huudahti:\n\n-- Omenia! Hyvä junkkarisetä, emmekö saa poimia omenia puutarhasta?\n\n-- Oikein isoja omenia, sellaisia, joita Eva paratiisissa poimi\nAatamille, mamselli Barkstén sanoi vallattomasti.\n\n-- Kenelle te, armollinen mamselli Barkstén, taas aiotte heittää\nParis-omenan, te oikullinen Afrodite! hovijunkkari sanoi. Eikö se\nomena lennäkin Porvooseen, vai oletteko jo pannut pyörälle Kerstilän\nparoonien pienet, pyöreät päät?\n\n-- Sergei-parooni voisi käydä Aatamista, jos olisi hiukan rohkeampi,\nmamselli Bölja sutkautti.\n\nMajda-mamselli huomautti siihen:\n\n-- Ai, ai, Camilla-orpanani, oletko unohtanut Bogislaus-paroonin.\nKrapukesteissä hän melkein kosasi sinua. Kyllä minä sen huomasin.\n\n-- Minuako? Kuka minua kosisi, Camilla sanoi suloisesti hymyillen ja\nsäteilevin silmin. Arvaten Majdan ajatukset salaisesta kirjeenvaihdosta\nhän punastui ja kätki viuhkalla kasvonsa peittääkseen hämmennystään.\n\n-- Älkää nyt lörpötelkö, vaan tulkaa sisään, hovijunkkari huudahti ja\nlisäsi rovastin puoleen kääntyen:\n\n-- Niin, Jerusalemiin minä aion matkustaa.\n\n-- Mutta nythän on sota, tokko turkkilaiset sinut päästävät sinne,\nvaikka fetsi olisi päässäsi, kapteeni sanoi.\n\n-- Minä olen jo ostanut arabialaisen talaarin, viitan ja turbaanin. Se\non hyvä olemassa auringonpistoksen varalta, hovijunkkari huomautti.\n\n-- Taulapää! Kunhan keksisit jonkun tuohilakin, jotta säästyisit\npäähänpistoista, kapteeni sanoi rehevästi.\n\n-- Senkin hakotukki! Osaathan sinä taas pistää, vaikka sait halkoja,\ntuohi on kyllä hyvä virikkeenä, mutta huono ukkosenjohdatin.\n\n-- Enhän minä sinulta halkoja pyytänyt, kapteeni sanoi kiivastuen,\nvoinhan minä ensi kerralla polttaa vaikka sänkyni ja tuolini sekä maata\nlattialla, niinkuin Suomen sodassa tehtiin. Niin, niin, mutta sinähän\nolit sodassa vain Viaporin antautumisen aikana.\n\n-- Joko te taas riitelette kuin Konow ja hänen korpraalinsa,\nPamela-rouva sanoi sovittelevasti.\n\n-- Isä, lopeta jo, Rosalie virkkoi ja katseli Justusta, joka vilkaisi\nhäntä salaa ja hymyillen.\n\n-- Tiedätkö, mitä isoäitisi sinulle teki, kun palasit kotiin\nViaporista, kapteeni kysyi vahingonilosta puhkuen.\n\n-- Tiedän kyllä, minun mummoni, kreivitär-vainaa...\n\n-- Sylkäsi sinua silmille ja sanoi:\n\nKapteeni täydensi katkenneen lauseen.\n\n-- \"Kehtaatkin tulla kotiin, kun jätit Viaporin ryssille\". Niin sanoi\nvanha kreivitär, en olisi silloin tahtonut olla sinun nahoissasi,\nkapteeni lisäsi.\n\n-- Mitä niistä vanhoista asioista, hovijunkkari sanoi välttelevästi.\n\n-- Pohjimmaltasi olet, hovijunkkari, hyvä mies, autat köyhiä ja säälit\nsairaita, mutta joskus tuo penteleellinen pisteliäisyys menee liian\npitkälle, kapteeni sanoi.\n\n-- Ehkä niin, hovijunkkari myönteli.\n\n-- Minä annan takaisin karkealla mörssärillä, sinä tiedät sen\nvanhastaan.\n\n-- Hovijunkkari peittää pistosanoillaan liikatunteellisuuttaan,\nPamela-rouva sovitteli, ei hän niin pahaa tarkoita, vaikka joskus\nleksotteleekin.\n\n-- Kyllä minä tunnen pappenheimarini, von Raten sanoi. Mennään\nlukuhuoneeseen, niin selitän veli Wallenbergille tarkemmin Salomonin\ntemppelin aarteita.\n\n-- Miten sinä muuten luulet ne löytäväsi?\n\n-- Kun Titus piiritti Jerusalemia, niin juutalaiset papit tietysti\nkätkivät tabernaakelin kultamaljat jonnekin. Ja Talmudista käy\nselville, minne ne kätkettiin.\n\n-- Se on hyvin mahdollista, rovasti sanoi, vaikka ei vielä ymmärtänyt\nhovijunkkarin ajatusta.\n\n-- Ei tämä ole mahdotonta, sillä kätkiväthän talonpojatkin Suomen sodan\naikana kultaesineitä peltoihin ja kivien alle, kapteeni lisäsi.\n\n-- No, kerrankin, veli Einar Edvard olet kanssani yhtä mieltä. Mutta\nnyt me jo menemme lukusaliin, ja te nuoret voitte mennä omenia\npoimimaan.\n\n-- Hyvä, että tutkit Raamattuakin, rovasti sanoi, Talmud, Rousseau,\nKoraani, hm?!\n\n-- En ole koskaan ollut jumalankieltäjä, hovijunkkari vakuutti.\nKaikissa uskonnoissa on jotain pyhää ja hyvää. Jumala on kaikkialla.\n\n-- Tuo on osaksi Lutheria ja osaksi von Ratenia. Ehkä panteismiä. Hyvä\nniinkin, rovasti sanoi hymyillen. Kaikkeus käy kehityksen piirissä.\n\nVieraat astuivat hiukan kursaillen ylähuoneisiin.\n\n-- Tulkaa jo puutarhaan, Justus kehotti. Hilpeästi, vallattomasti\nveikeillen nuoret juoksivat puutarhaan. Klaus tarttui hellästi Bendlan\nkäsivarteen ja Justus kiskoi vastahakoista Rosalietä, joka ehkä vielä\nkantoi kaunaa Majda-mamsellin äkkinäisen suudelman takia.\n\nHienotunteinen Camilla Bölja ei ottanut osaa kujeiluun, vaan kyseli\nKlaulta:\n\n-- Voiko teidän armollinen äitinne, vapaaherratar nyt paremmin, kuulin,\nettä elävä karhu tuli häntä hätyyttämään.\n\n-- Ei karhu, vaan karhun ärsyttämät siat, Klaus sanoi. Rakas äitini voi\nolosuhteisiin nähden hyvin.\n\n-- Sinun äitisi, Klaus, on niin herttainen, että rakastan häntä kuin\nomaa äitiäni, Bendla sanoi kainosti.\n\n-- Toivotaan, että pian saatte kutsua vapaaherratarta äidiksenne, te\nnuoret taidatte olla jo salakihloissa. Huomaahan sen puheistanne ja\neleistänne, Camilla sanoi.\n\n-- Emme tiedä vielä mistään mitään, Klaus sanoi vältellen ja jatkoi:\n\n-- Ensin täytyy ymmärtää oman kodin onni ja hyvyys, sillä Terrabonaa en\nole koskaan tuntenut kodikseni. Siellä on kaikki muka kuin valmista,\nenkä siellä voinut tuntea itseäni hyödylliseksi suvunjäseneksi. Äitini\nja paroonin suhde on ollut järkiavioliitto. Sen jo poikasena huomasin.\n\n-- Siksi te, Klaus-herra, varmaan olettekin ollut varhaisvanha,\nMajda-mamselli sanoi. Se kehittää ja avaa silmät elämälle jo nuorena.\n\nKlaus jatkoi puheeseen puuttumatta:\n\n-- Multsillassa olen alkanut elää uutta elämää, alkanut pilkkoa\npuita, olen jo oppinut äestämään peltoa, vaikka se härillä ajaminen\nensin tuntui vaikealta. Tahdonkin Multsillasta tehdä koemallitilan.\nSitten tulee Terrabonan vuoro. Äitikin on jo tointunut, kun on päässyt\nkartanon painajaisesta.\n\n-- Vanhasta paroonista? Majda tiedusteli.\n\n-- En minä sitä tarkoittanut, mutta äitini on ehkä vapautunut\nharhakuvistaan ja pahan kammostaan. Äiti kutoo ja kaivelee puutarhassa,\nja tämä on virkistänyt hänen ärtyneitä hermojaan.\n\n-- Jos äidillenne aika joskus käy pitkäksi, niin me käymme tämän\nmamselli Barksténin kanssa häntä katsomassa, Camilla sanoi lempeästi.\n\n-- Kiitos, armollinen neiti, käynti ilahuttaisi häntä suuresti, sillä\nte olette yhtä hienotunteinen kuin minun hyvä äitinikin on.\n\nSamassa Rosalie, joka oli kiivennyt puuhun, kirkaisi, putosi oksalta\nja alkoi luisua alas puunrunkoa pitkin. Justus riensi puunjuurelle,\nlevitti kätensä ja maanitteli:\n\n-- Luisu hiljaa, älä pelkää, minä otan sinut vastaan.\n\nRosalie hellitti kätensä puunrungosta ja Justus tunsi äkkiä\nharsopuseroisen, hennon poven painautuvan omaa rintaansa vasten. Äkkiä\nvaltasi Justuksen nuoruuden huumaus, hän muisti kuin kiitävässä kuvassa\nMajda-mamsellin suudelman ja ikäänkuin Majdaa kiusaten hän painoi\nkainosti huulensa Rosalien kirsikanpunaisia huulia vasten. Hän tunsi,\nmiten kädet heltyivät ja tunsi kasvoillaan pehmeän läimäyksen...\n\n-- Käännä poskesi ja suutele uudestaan, Majda virnaili, kas noin\nsinusta tulee mies.\n\n-- Uskallatkin, Rosalie sanoi kiukkuisesti, mutta silmissä oli\nomituinen, iloinen ilme.\n\n-- Tein sen vain mamsellin kiusalla, sillä tietäkää, mamselli, en minä\nvälitä teistä tuon taivaallista, pyh, ilmaa olette minulle.\n\n-- Luuletko, sinä tyhmän älykäs poika, että minä tuonnoin\nrakkaudesta suutelin sinua. Tein sen vain herättääkseni Rosaliessa\nmustasukkaisuutta, ja se vie usein päämäärään.\n\nJustus ja Rosalie huohottivat ja olivat hämillään.\n\nBendla päästi railakkaan naurun ja taputti käsiään.\n\n-- No kerrankin! Rosalie on syleillyt!\n\n-- En minä, vaan Justus, Rosalie vastusteli.\n\n-- Yht'aikaa kuin sattumalta, sattuma on usein onnemme opas, Klaus\nvirkahti. Samassa hän katsahti järvelle ja huudahti: -- Mutta kas,\nlahdella on sorsia, tule, Bendla!\n\nKlaus tempasi pyssynsä ja juoksi tytön rinnalla peltojen poikki, hiipi\nrantapensaiden taakse. Pian kuului kuulakkaassa ilmassa paukaus. Klaus\ntyönsi Bendlan veneeseen ja veneen vesille ja nosti silkkitöyhtöiset\nsorsat reppuunsa.\n\nSillä aikaa kuului omenapuutarhan takaa vihellys. Justus höristi\nkorviaan. Tuttu merkinanto ja iloinen ilmoitus! Eräs vartiopoika,\nJustuksen taistelutoveri, tunkeutui pensaikon läpi puutarhaan ja\nhuudahti riemusta kaikuvalla äänellä:\n\n-- Sevastopoli on antautunut. Eläköön! Venäjä on hävinnyt sodan.\n\n-- Vaikka kokonainen rykmentti komennettiin vallihautaan Venäjän voiton\nastinlaudaksi, mamselli Barkstén lisäsi.\n\n-- Elävä massa uhrattiin, jotta tykit pääsisivät liikkumaan.\n\n-- Eläköön, eläköön, huusivat kaikki puutarhassa olijat. Se on niin\nryssän tapaista. Eivät ne säästä väkeään, ryntäävät kuolemaan kuin\nhullut, kun piiskurit ovat takana eteenpäin työntämässä.\n\n-- Eläköön, Klauskin huusi, joka Bendla käsivarrellaan oli saapunut\npaikalle ja kuullut uutisen.\n\n-- Olisipa meillä nyt oma suuri sotajoukko, niin voisimme vapautua\nVenäjän vuosisataisesta ikeestä. Ainoa vikamme on, että olemme pieni\nkansa, kapteeni sanoi hiljaisesti.\n\n-- Runeberg on sen kansan runoillaan nostanut Euroopan kansojen\nkunniasijalle, Majda-mamselli vakuutti innosta väräjävällä äänellä.\n\nHovijunkkari avasi nyt akkunan.\n\n-- Mikä hätänä? Onko karhu tullut tänne Ritoniemeenkin?\n\n-- Ei ole, setä, Justus huudahti, mutta Venäjän karhu on kaatunut.\n\n-- Mitä, en ymmärrä, hovijunkkari uteli.\n\nJustus jatkoi:\n\n-- Sevastopoli on antautunut ja ryssät polttelevat kaupunkia.\n\n-- Kuten Moskovaa Napoleonin retken aikana, hovijunkkari jatkoi.\nNyt kannattaa juoda samppanjaa! Hei, Jean Jacques Rousseau! Juokse\nviinikellariin.\n\n-- Älä erehdyksessä ota vilja-aitan tai holvihaudan avaimia. Ei\nnyt ajatella hautajaisia, vaan nyt kannattaa elää, elää oman\nmaamme puolesta! Kyllä nyt Bogislaus pääsi pälkähästä paljaalla\npeljästyksellä, kun hänen ei tarvitse enää mennä sotaan, mamselli\nBarkstén lisäsi. Vahinko, ettei hänestä vielä tullutkaan Hämeen\nrykmentin kapteenia.\n\n-- Pian kai tehdään rauha, rovasti sanoi, ja vihollinen vetäytyy pois\nrannoiltamme. Kiitetty olkoon Isä Jumala, kunnia hänelle taivaassa ja\nmaassa rauha!\n\n-- Kohottakaamme lasimme Suomen ja sen suuren tulevaisuuden merkeissä,\ntoivossa ja totuudessa, hovijunkkari kehotti.\n\n-- Eläköön Suomi! Justus haltioitui huudahtamaan.\n\n-- Eläköön, eläköön! kuului huutoja pienessä lukusalissa, kun lakeija\nkulki tarjoten kullankellertävää ja heleän helmeilevää, jaloa juomaa,\nmikä seisten juotiin.\n\n-- Mutta unohdamme vallan näytelmäharjoituksen, Rosalie huomautti.\n\n-- Osajako on jo tehty, hovijunkkari sanoi, -- Mutta kas, tuolta\ntulevat Kerstilän paroonit ponihevosillaan, sitten ratsumestari,\nBogislaus ja Sabine ratsastaen. Ja häntäpäässä ajaa hänen\nruhtinaallinen armonsa kahdella kirgiisiläisellä hevosella. Vain yksi\nmielikissa, suosikki \"Patjoinkin\" lepää armon sylissä ja vieressä istuu\npastori Tingerhana taivaallisen totisena ja tärkeänä luoden ihailevia\nsilmäyksiä Sabine-neitiin, joka kuvaelmassa esiintyy Dianana.\n\n-- Mitä osaa Patjomkin näyttelee? Ehkä Simsonin leijonaa, koska\nTingerhana silittää sen häntää, Justus leksotteli.\n\n-- Mitä muuta esitetään, Bendla kysyi.\n\n-- Esitämme myös vanhan paimennäytelmän, mutta se on vielä suuri\nsalaisuus.\n\n-- Mitä muuta yllättävää? Majda Barkstén kysyi.\n\n-- Esitämme vielä, Rosalie jatkoi, vierassalin seinätaulun mukaan\nkohtauksen, miten Achilles opettaa poikaansa ampumaan jalopeuraa\njousella ja nuolella.\n\nKlaus ei puuttunut puheeseen, vaan sanoi nyt:\n\n-- Niin, huomenna varhain alkaa kettujahti. Ja Paturin torppari\non kiertänyt karhun, jonka aion kaataa, jottei se enää peloita\nBeata-rouvamme mieltä, Klaus sanoi päättävästi.\n\n-- Pitää jo aikaisin mennä nukkumaan, emmekö jo lähde, rovasti sanoi\npuolisolleen ja teki lähtöä.\n\n-- Eihän toki näin aikaisin, voittehan yöpyäkin, hovijunkkari\nkehoitteli.\n\n-- Eihän toki, vieraita on jo liikaakin, niin, minulle vieraita\nvieraita. Varhain ylös vuoteesta ja varhain vuoteeseen illalla. Vieraat\ntielle, talo työlle!\n\n-- Minä olisin sinulle lukenut saarnani, hovijunkkari sanoi. --\nPalestiinan matkan takia minun täytyy ruveta tutkimaan Vanhaa\ntestamenttia. Sehän on kuin paras tietokirja, vanhojen aikojen ja\nolojen selvittäjä.\n\n-- Käyhän talossa, niin voimme yhdessä tutkia sanaa, rovasti sanoi ja\nlähti vaimonsa saattamana. Justus voi jäädä, koska syysmetsästys on\njo alkanut, liikunta metsässä ei synnytä nuorissa sairaita ajatuksia.\nPuhdas ilo ja reippaus sopii sekin etsivälle mielelle. Näin sanoen\nrovasti lähti trilloillaan pappilaan ja nuoret riensivät suureen,\nkultaiseen saliin, jonka perälle oli pystytetty tilapäinen näyttämölava\nsekä vihreästä kankaasta tehty, syrjään siirrettävä esirippu.\n\nSamassa tulivat saliin ratsumestari, Kerstilän paroonit, \"armo\",\nBogislaus ja Sabine sekä pastori Tingerhana.\n\nHovijunkkari riensi edellä kuin mikäkin hovimestari ja esitti:\n\n-- Tässä tulevat näyttelijät ja osa yleisökin. Kainojen köyhien\nhyväksi toimeenpanemme joulupyhinä iltaman. Kartanoihin tulee silloin\npaljon sukulaisia, jotka viipyvät täällä aatosta loppiaiseen saakka.\nHyvä on alkaa harjoitukset jo nyt, jotta kaikki oppisivat hyvin\nosansa. Ensin meillä on ohjelmassa kuvaelma. Siinä vapaaherratar\nSabine von Brinckenhjelm esittää Dianan osaa ja parooni Saska af\nRenskjöld narkissoksen osaa. Bengaalivaloa! Sitten seuraa kreivi\nKustaa Filip Creutzin, suomalaissyntyisen runoilijan erinomainen\npaimenrunoelma Atis ja Camilla. Sen esittävät jalosukuinen ritari\nKlaus af Braehm ja jalohyveinen mamselli Bendla Arvellander. Ja\nmademoiselle Rosalie saa sen aikana soittaa jonkin pastoraalin tai\nMozartin serenaadin. Asettukaa paikoillenne esiripun taakse. Sitten\nseuraa ohjelman jatkona tanskalaisen huvinäytelmänkirjoittajan Ludvig\nHollbergin yksinäytöksinen veijarikomedia \"Araapilainen pulveri\",\njossa kuvataan miten käy, kun havittelee liiaksi rikkauksia ja luulee\nkullanteolla rikastuvansa ja voivansa tehdä köyhät rikkaiksi. Sillä,\nhyvä herrasväki, jos joku keksisi kullanteon, niin kullan arvo alenisi\nkiven veroiseksi. Ja sitä se perusominaisuudeltaan onkin, vain kylmä\nmetallikapine, jolla voi tehdä niin pahaa kuin hyvääkin. Olen suostunut\nohjaamaan tämän kappaleen, sillä nuorena näyttelin itse juutalaisen\nosaa, hovijunkkari jatkoi. -- Pastori Tingerhana saa esiintyä\nkuiskaajana.\n\n-- Eihän toki, kuinka minä kirkon nöyrä palvelija voisin esiintyä\nteatterimiehenä.\n\n-- Kulissin takana, eihän teitä kukaan näe eikä teidän tarvitse lausua\nyleisölle sanaakaan. Se olkoon meidän salaisuutemme.\n\n-- Suostuisinko, Tingerhana sanoi, tämän jalon seuran mieliksi ehkä\nsuostun, kunhan ei rovasti saa tästä tietää.\n\n-- Ajatelkaas, hovijunkkari sanoi, uskonto on synnyttänyt teatterin. Jo\nKreikan aikana ja keskiajalla... Tuleva magister baccalauraeus, Justus\nWallenherg saa toimia kulissimiehenä ja esiripun siirtäjänä.\n\n-- Valmis kuten aina, Justus sanoi reippaasti.\n\n-- Jaan ihmiset kahteen luokkaan: tekijöihin ja töllistelijöihin. Me\nolemme tekijöitä ja suuri yleisö töllistelee, hovijunkkari sanoi ja\nlisäsi: Ja jotta säästäisimme kuluja, voi paimennäytelmässä käyttää\npaimenten pukuina Kustaa kolmannen aikaisia rokokoopukuja. Se on\npyrkimystä palata ylikulttuurista yksinkertaiseen maalaiselämään.\n\n-- Se on nurin käännettyä Rousseaun oppia, ikäänkuin puettaisiin maassa\nmylvivä härkä riikinkukon höyheniin, Majda mamselli kompaili.\n\n-- Teidän huomautuksenne on ylösalaisin käännetty, eriskummallinen\nväite tai paradoksi.\n\n-- Minä rakastan paradokseja, Majda lisäsi.\n\n-- Ehkä ullakoillanne, hyvä herrasväki, vielä on näitä isoisienne\nsiroja pukuja, joita toivoisin vieläkin käytettävän. Tekotukkia,\npuuteria, röyhelösolmioita, koreita kultapäärmetakkeja, kultanyörisiä\nliivejä, polvihousuja ja hopeasolkikenkiä.\n\n-- Siten me kaikki voisimme vielä näyttää nuorilta, kapteeni sanoi,\neikä minun kaljunalkuani näkyisi, eikä, hyvä hovijunkkari, sinun\nmunanmuotoista pääkuhmuasi näkyisi.\n\nRatsumestari kääntyi Sabine-neidin puoleen ja sanoi:\n\n-- Ja meillä keski-iän miehilläkin voisi tekotukkaisina olla menestystä\nnaismaailmassa eikö niin, vapaaherratar Sabine von Brinckenhjelm?\n\n-- Ehkä Herkuleen tai Kykloopin talja teille paremmin sopisi.\n\n-- Varokaa, etten ryöstä teitä luolaani, yksisilmäisenä näen\npimeässäkin, ratsumestari kiusoitteli.\n\n-- Niin totta, unohdin sen, hovijunkkari sanoi innoissaan. Minä\nihan nuorrun, kun ajattelen näitä harjoituksia. Ne piristävät meitä\npiintyneitä vanhojapoikia. Runous nuorentaa. Esitämme välipalana vielä\nkuvaelman Achilles opettaa poikaansa ampumaan jousella jalopeuran.\n\n-- Minä kyllä suostun kiljumaan jalopeurana, ratsumestari viisasteli.\n\n-- Hovijunkkari lisäsi: Voin myös ilmoittaa, että Turun teinejä on\ntullut pitäjälle. Venia-lupakirjan mukaan heillä on oikeus vaatia\nmuonaa ja yösijaa. Korvaukseksi he ovat luvanneet esittää meille\nkeskiaikaisen mysteerion \"Tuhlaajapoika\".\n\n-- Hyvä, hyvä, huusivat salissaolijat. Nyt tulee hauskaa, kun beanit ja\nribaldit ovat liikkeellä.\n\n-- Miksei mamselli Camilla Böljalle ole mitään osaa? Bendla sanoi\nkatsellen Camillaa ihailevin silmin.\n\nSen huomasi Camilla ja sanoi: -- En taida näytellä elämässä enkä\nteatterissakaan.\n\n-- Rakas sisarentytär, sinä suloinen lapsi. Sinulle on suotu suurin osa\nolla kuningattarena tanssiaisissa.\n\nTämän kuullessaan Sabine puri huultaan, mutta ei sanonut mitään.\n\n-- Voihan Saska af Renskjöldikin esittää Achilles-pojan osaa,\nhovijunkkari ehdotti.\n\n-- Olenko minä vielä niin poikamainen, Saska-parooni huudahti. Olkoon\nmenneeksi, minä suostun.\n\n-- Sehän on teille, herra parooni, vain eduksi, kun teillä on kihara\ntukka, siihen ripotatte vain paljon puuteria, niin ette tarvitse edes\nperuukkia, Majda mamselli sanoi ja pyyhki Sabinen kiusaksi tomua\nSaska-paroonin kauluksesta. Tämä kumarsi ja suuteli Majdan kättä.\nSabinen silmät leimahtivat ja hän katseli tuimasti Majdaa. Sen huomasi\nratsumestari, joka melkein ahnain katsein seurasi Sabinen liikkeitä.\n\n-- Niin, niin, Sabine neiti, varokaa näkymättömiä Amorin nuolia, niin\nDiana, metsästyksen viaton jumalatar, kuin olettekin, Majda sanoi.\n\n-- Varokaa te itse, mamselli, siivekkäitä sanojanne, jotta ne eivät\nlennä teitä itseänne vastaan -- oikein Porvoon mitalla, Sabine ilkkui.\n\n-- Bravo, bravo, hänen armonsa huudahti ja taputti käsiään. Minun\npojanpoikani on vielä sellainen enfant terrible. Oh, magnifique!\nSpectacle grandiose! Katsokaa, Patjomkin taputtaa myös käpälällään,\narmo sanoi ja ojenteli kissan käpäliä. Sekin on yhtä huikentelevainen\nkuin keisarinnan suosikki. On uskoton Katariinalleen ja maikailee\nmuitakin maatuskoja.\n\n-- Sitten ohjelma onkin jo valmis. Näytännön jälkeen panemme\ntoimeen tanssiaiset, menuettia, polonaisia ja ihan uuden uutta\nfrançaisekeskustelutanssia, jonka seremoniamestariksi on lupautunut\nSergei-parooni. Ymmärrättehän kaikki ranskaa, sillä tanssivuorot\nesitetään ranskankielellä. Voilà!\n\n-- Ja nyt hiljaa! Esirippu syrjään! Pastori Tingerhana! Temppelin\nesivaate repeää, olkaa varovainen. Atis ja Camilla-kuvaelma alkaa.\n\nNäyttämöllä seisoivat käsi kädessä, melkein syleillen Klaus ja Bendla\nkuin onnesta hymyillen. Tämä näky sai katsojat hurmiotilaan ja kaikki\ntaputtivat kiivaasti käsiään paitsi Bogislaus, joka tuijotti vihaisesti\nvelipuoleensa.\n\nKesken harjoitusta riensi kartanon Janne-lakeija nopeasti saliin ja\ntoi hopeatarjottimella kirjeen hovijunkkarille. Tämä repäisi kirjeen\nkiireellisesti auki ja luki syrjässä Hämeenläänin kuvernöörin, kreivi\nRebenhausin lähettämän kirjeen ja runotervehdyksen, jollaiset olivat\nhyvin tavallisia säätyläisten kesken.\n\nHovijunkkari astui juhlallisesti keskelle salia ja sanoi tyynesti:\n\n-- Ystäväni kreivi Rebenhaus ilmoittaa minulle tässä kirjeessä, että\nkeisari Nikolai I on kuollut.\n\n-- Kuollut, naiset supattivat, ja miehet mumisivat jotakin hampaittensa\nvälistä.\n\nKlaus katseli merkitsevästi Justukseen ja puristi salaa nyrkkinsä\nkokoon. Ratsumestari hymähti ja nyökäytti päätään kapteeni\nArvellanderille.\n\nTämä seisoi hievahtamatta paikoillaan, ei kuitenkaan kunnia-asennossa,\nvaan pää tarmokkaasti pystyyn kohotettuna ja käsi tapaili sivulle\nikäänkuin näkymätöntä miekkaa, jonka hän oli taittanut Viaporin\nvalleilla. Bogislaus ja Sabine nousivat vaistomaisesti ja painoivat\npäänsä alas -- kuin hiljaiseen hetken hartauteen.\n\nNuoret miehet tointuivat pian ja hajaantuivat metsästysvalmistuksia\ntekemään, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Tuntui kuin\nhelpoituksen huokaus olisi lähtenyt jokaisen rinnasta. Vanhemmat\nvetäytyivät sisähuoneisiin pelaamaan biljardia tai shakkia. Nuorten\nneitojen huoneista kuului naurun kikatusta ja iloista laulua.\n\nPian kuului kautta koko Ritoniemen kartanon salista väentupaan ja\ntölleihin saakka huudahdus:\n\n-- Oletteko kuulleet, keisari on kuollut!\n\n-- Kuollut!\n\n-- Niin, keisari on kuollut!\n\nPaturin Pekka, joka väentuvassa hieroi luuvaloista kylän eukkoa\nyrttivoiteillaan, huudahti: -- Nyt se penteleen pyöveli joutui\nKyöpeliin ja kyllä Kyöpelin ukko sen paahtaa kuumimmassa kattilassaan.\nJohan minä ennustin sen kuoleman.\n\n-- Miten sinä sen ennustit? kysyi lakeija, joka oli alentunut käymään\nväentuvassa.\n\n-- Viime yönä putosi keisarin kuva seinältä, vaikka minä sen olin\nkiinnittänyt naulalla, jonka otin eräästä kirstusta hautausmaalta.\nHuono enne, huono enne!\n\nLakeija lisäsi siihen:\n\n-- Ehkä se ruosteinen naula oli vanha suomalainen kantanaula tai\nruumisnaula keisarin omaan ruumiskirstuun.\n\n-- Mene, tiedä, Paturi sanoi. Huono enne se vain oli!\n\n\n\n\nXI\n\n\nTerrabonan vanha parooni oli parantunut vammoistaan, kun tohtori\nGamberg oli häntä jonkin aikaa hoidellut. Hän ei ottanut osaa\nnuorten, jalosukuisten kartanoherrojen syysmetsästykseen, vaan lähti\nkilpa-ajohevosella syysmarkkinoille ja ravikilpailuihin Hämeenlinnaan.\nHän ohjasi itse keveillä kilpa-ajorattailla virmaa ja voimakasta\nLoordi-orhiaan, kantakirjakilpailijaa, jälessä ajoi uusi renkivouti\ntoista Jaarli-hevosta, jonka parooni aikoi myydä. Hän ajoi ensin\nhiljaa, piiska tuskin hipaisi hevosen kullankiiltävää karvaa.\nSitä renkivoutikin oli ihmetellyt, hän kun oli nähnyt patruunan\npiiskapenkin ääressä heiluttavan patukkaansa vinhemmin, vaikka ei\npatruuna sitä käyttänytkään niin kovakouraisesti ja rajusti kuin\nhänen väkiluonteinen poikansa. Parooni antoi orhin astella ylämäkeä,\nja niin oli aikaa ajatella pitkällä taipaleella. Hän tunsi itsensä\nvapautuneeksi ja vaivattomaksi. Hän tapaisi Hämeenlinnan varusväen\nupseereja ja tätinsä Kaarina Flemingin viedäkseen hevosensa tämän\ntalliin ja lainatakseen häneltä rahaa, ja hän tapaisi kilpa-ajoradalla\ntai hienoilla kuvernöörin päivällisillä ylhäisiä tuttaviaan,\njoiden seurassa hän tunsi itsensä samanvertaiseksi yksinkertaisiin\ntalonpoikiin myrtyneenä. Kotona hän oli ylimielisen jurotteleva, mutta\nvieraissa hän oli ystävällinen ja ivallisen sukkelakin, kasvatuksensa\nmukaan ritarillinen ja huomaavainen. Markkinoiden melu ja vilinä\npiristäisi hänen viimeaikaisen apean mielialansa. Hän ajatteli keisarin\nkuolemaa ja poikansa tulevaisuutta. Bogislauksella ei näkynyt olevan\nharrastuksia henkisempään työhön eikä maatöihinkään. Hän ajatteli\nmyöskin kesken louhittua kalkkikaivosta, koska kalkkia ei tavattu\nmaan pintaa syvemmältä. Viinapolttimokaan ei kannattanut, koska sitä\nsai käyttää vain määrättyinä aikoina kuten nytkin markkina-aattona,\njolloin lukuisat viinakuormat kulkivat maantietä pitkin Hämeen\npääkaupungin vanhalle torille, jonka äärellä residenssitalossa\nasui hänen ystävänsä kreivi Rebenhaus, joka oli kutsunut hänet\ntavallisille maakuntapäivällisille ympäristöpitäjien tilanomistajien\nsuuraateliseen seuraan. Siellä voisi komeilla pitkällä vartalollaan ja\nritarimiekallaan. Hän ajatteli myös Beata Birgittaa, jonka hän kylmällä\nkohtelullaan oli vieroittanut itsestään. Heidän ajatuksensakin vain\nloittonivat toisistaan, tuskin he tapasivat toisensa muulloin kuin\nruokapöydän ääressä. Mutta parooni ei kuitenkaan liehitellyt muita\nnaisia, vaikka hänellä siihen miehekkään olemuksensa avulla olisi ollut\nhyvää tilaisuuttakin. Hän piti tällaista menettelyä epäkäytännöllisenä,\njollei suorastaan itselleen vaarallisena, sillä hän oli luonteeltaan\nharkitseva, varovainen ja siveä.\n\nParooni ajatteli myös laamannin monimutkaista testamenttia. Koska\nBeata-rouva nyt oli lähtenyt Terrabonasta Multsiltaan, niin hänellä\nehkä olisi oikeus ottaa haltuunsa koko omaisuus. Mutta tarkemmin\nmietittyään hän päätti neuvotella kivalterin kanssa, kun Beata-rouva ei\nollut vielä täydellisesti muuttanut kartanosta ja koska hänen tavaransa\nvielä olivat Terrabonassa. Mutta sen fideikomissioikeuden hän kerran\nratkaisisi oman poikansa hyväksi, vaikkapa väkivaltaisin keinoin. Sillä\nhän ajatteli jonkinlaisella kauhulla mahdollisuutta, että koko tila\ntiluksineen kaikkineen lankeaisi hänen poikapuolelleen Klaus-herralle,\njota hän ei voinut sietää. Antaahan asioiden kehittyä itsestään, hän\nmietti kaukoviisaasti toivoessaan Terrabonaa omien lapsiensa ainaiseksi\nasuinsijaksi. Hän heilautti iloisesti piiskaansa ja jätti kotihuolet\noman onnensa nojaan, ja hepo lähti reippaasti ravaamaan. Punaiset\nvirstantolpat vilahtivat hänen ohitseen, talot ja töllit, surkeat suot\nja metsät tienvarsilla. Pyyt pyrähtivät puilta ja parooni ajatteli\nnuorten metsästystä Terrabonan ja Ritoniemen laajoilla takamailla.\nPaljon oli hänellä maita ja metsiä, mutta paljon myös velkoja.\nPari tuntia ajettuaan hän ajoi ohi Idänpään kyläröttelön ja näki\nkaukaa Vanajaveden takaa kaupungin kirkon pyöreän kuvun siintävän ja\nkaksitornisen Birger Jaarlin linnan. Hän jätti taakseen markkinamiehet\nja jalankulkijat sekä karahutti kieppuvilla kilpa-ajo-kääseillään yli\npitkänsillan täti Kaarinan rantatalon portille, joka oli suljettu.\nParooni löi vahvalla nyrkillään niin, että talon lauta-aita tärähti.\nKukaan ei tullut avaamaan, täti oli kai ostoksilla torilla.\n\nLievästi päihtynyt pappilan renkivouti pysäytti talon kohdalla\nliinakkoharjaisen hevosensa kadulle. Kadun akkunoiden pielissä komeili\nkatupeili ja porttien yllä vaskinen puolikuu ja kukon kuva.\n\n-- Mitä se patruuna nyt hakkaa? Patopaalujako Kuivassalmeen?\n\n-- Moukka! Vai sinä olet se sama saamarin mies, joka sen vietävän papin\nkäskystä revit salmesta paaluni. Se on laitonta, sillä puolet salmesta\nkuuluu minulle.\n\n-- Pääsettekö tekin, pirun riivaama piiskuri, koskaan taivaan\nvaltakuntaan, kun estätte kirkkoveneiden pääsemästä väljemmille vesille.\n\n-- Kyllä minä sinut tunnen, roikale. Olit ennen minun palveluksessani,\nparooni sanoi. -- Minun täytyi sinua kerran kurittaa rikkomuksestasi.\nMuutit sitten pappilaan.\n\n-- Niin, niin kyllä sen muistan, pieksitte selkäni verille, kun en\nteitä totellut. Mutta kyllä te vielä saatte ne verinaarmut kalliisti\nmaksaa. Jukukliut, tänä iltana minä pehmitän teidän nahkanne niin,\nettette voi rattailla istua, kun kotiin lähdette.\n\n-- Vai sinä uhkaatkin, -- ehkä henkeänikin, parooni kirahti.\n\n-- Niin juuri, henkeännekin!\n\nVoudin rattailla istui myös Kärnä ja Paturin Pekka, jotka toistensa\nkorviin hevoskaupoista kuiskutellen halasivat ja hoilottelivat.\n\n-- Mokoma roskaväki, menkää tiehenne, parooni sanoi kiivaasti ja nosti\nportin hartioilleen, siirsi sen syrjään ja talutti orhinsa talliin.\n\nParoonin renki pui nyrkkiä miehille, virnistäen ja hähättäen ne\ntempoivat ohjaksia ja ilkkuivat:\n\n-- Eihän tuo ole temppu eikä mikään, nostaisitte patopaalutkin\nselkäänne, muuten painutte itsekin kuin kivi Pyhäjärven pohjaan.\n\n-- Sapristi! Auta armias sinua, rengin retkale, kun sinut toiste\ntapaan, niin heitän sinut linnan karnaaliin.\n\n-- Ja minä heitän sinut sillalta Vanajaveteen, renkivouti uhkaili.\n\nParooni sivallutti ja pamautti ilmaan piiskallaan.\n\n-- Pamauta, sinä p--le, et minua piiskallasi enää pelota.\n\n-- Vihatkaa, kunhan pelkäätte, parooni lisäsi.\n\n-- Kyllä sinä, senkin koljatti kerran itse joudut piinapenkkiin. Ja se\nhelvetin ylimmäinen piiskuri suomii silloin selkäsi tulenpunaiseksi.\n\nMiehet kirosivat ja ajoivat tiehensä.\n\nKoska kilpa-ajot eivät vielä olleet alkaneet, parooni lähti hakemaan\ntätiään ja katselemaan kirjavaa markkinaelämää. Hän asteli ohi\nmatalien, punaisten mäkitöllien, porvari Nyylunninkin matalan,\nmarkkinaväen vuoksi akkunaluukuilla peitetyn talon ja saapui\ntorinkulmaan, jossa rumpali kuulutti markkinoiden alkaneen. Yövartija\nlöi rumpua ja kuulutti, levittäen eteensä plakaatin:\n\n-- Pormestarin ja korkean raadin nimessä julistetaan täten markkinat\nalkaneiksi. Kaupungin asukkaita ja maalaisväestöä kehotetaan\ntäten hiljaisesti ja rauhallisesti käyttäytymään. Sillä se, joka\nsopimattomalla tavalla käyttäytyy, on laittomasti menetellyt ja saa\nansaitun rangaistuksen. Tämä visusti muistakaa ja ojennukseksi ottakaa!\n\nTorilla oli teltta- ja lautakojuja, joissa seisoivat myyskennellen\ntavaroitaan satulasepät, jyllmaakarit, hatuntekijät, tinanvalajat,\nlasimestarit ja vaunumaakarit. Eri pöytien ääressä keskitorilla\nhuitoivat käsiään tattarit levittäen kirjavia, persialaisia mattoja.\nHeillä oli yllään leveät kauhtanat ja päässä patalakit ja he tinkivät\nkankaitten hintaa kymmenkertaisesti. Vehnäsmyyjät ja Viipurin\nrinkelikauppiaat sopertelivat karjalaista murrettaan. Torin yläpäässä\nseisoivat huilunmyyjät, ja viisuniekat huutelivat Kanervala-kokoelmaa\nja arkkilauluja, joita oli tuotu venäläisen Klepoffin puodista.\nHuilukauppias säesti, kun viisukauppias lauloi ja huuteli\narkkilaulujaan. Torin laitatalon pihassa oli hoijakka pyörimässä,\npihalla tulennielijät ja akrobaatit tekivät temppujaan. Kansa söi\nja joi, oli kylläinen ja iloinen, sillä sodasta huolimatta laarit\nolivat täyttyneet viljalla, vaikka torin alaosassa oli viljavaaka,\n\"vaaka talonpojille\". Sen tauluun kujeelliset kimnasistit olivat,\nyöllä muuttaneet koo kirjaimen ärräksi, joten lause tuli kuulumaan:\n\"Vaara talonpojille\". Sitä nyt ohikulkijat virnistelivät. Porvarit\nkulkivat viinakuormien väliä ottaen maistiaisiksi tuikun aamutuimaan,\nsillä aikaa kun vaimot maistelivat voita. Nilkku poliisi kulki kansan\nkeskellä eikä voinut mitään rähinälle, hurjalle ajolle eikä tappeluksen\ntohinallekaan. Hidas hämäläinen, sakea veri oli lähtenyt leveästi ja\nrennosti, hurjasti hihkaisten ja rakkausrohkeana liikkumaan, valtavan\nsyvänä vuona vyöryen joskus yli äyräittensä.\n\nParooni katseli tätä kaikkea hiukan halveksien. Samassa hän näki\nkuvernöörin, kreivi Rebenhausin ajavan vaunuilla ja pysähtyvän\nKlepoffin puodin eteen ja juttelevan Kaarina-tädin kanssa kadulla.\nParooni riensi vaunujen luo juuri, kun puotipoika Björkbom kantoi eri\nlaatikkoihin lajiteltua piipputupakkaa vaunujen astinlaudalle.\n\n-- Mitä tupakkaa sinulla on? kreivi kysyi.\n\n-- Mahorkkaa, ryssänlehtiä, Geflen vaakunaa, Rauman rappea, poika\nvastasi kömpelösti kumartaen.\n\n-- Vassa kuu!\n\n-- Kuulehan poikaseni, opi sinä puhumaan hyvää suomenkieltä. Minä,\nkuten hovijunkkarikin, taidan useampia kieliä, mutta en koskaan sekoita\nniitä toisiinsa.\n\n-- Mitä herra haluaa, poika tiedusteli.\n\n-- Otan nuuskaa ja Rauman rappea, siinä on kai turkkilaista sekoitusta?\n\n-- En tiedä, en tupakoi.\n\n-- Hyvä niin, poikaseni, tiedätkö sinä kuka minä olen?\n\n-- Maaherra!\n\n-- Niin oikein, entä vielä.\n\n-- En tiedä.\n\n-- Minä olen parooni ja kreivi. Ja missä asun?\n\n-- Pirunlinnassa.\n\n-- Älä sinä, veikkonen, sano niin minun Perttula-huvilaani. Vangit ovat\nantaneet sen nimen, vaikka maakunnan isänä olen kohdellut heitä hyvin.\nSaat mennä ja tässä saat kymmenen kopeekkaa. Mutta kuka tuolta puodista\näsken tuli, näytti niin ylevältä, yksinäisellä ja surulliselta samalla?\n\n-- Se on sellainen sukkela viisuntekijä ja komedian kirjoittaja, hyvä\nmies, vaikka hiukan kallistelee kannua.\n\n-- Kaikki nerot juovat, mutta kaikki eivät ole neroja, jotka juovat,\nmuista se, poikanen!\n\n-- Kyllä minä muistan, herra Pirunlinnan parooni.\n\n-- So, so! Joko taas! -- Niin. -- Nyt muistan. Joku mies torilla lauloi\nhänen viisujaan. -- Ei niillä elä, poikaseni. Ei Pagasus elätä, vaan\nMercurius, vaikka molemmilla on siivet. Muista se ja hyvästi!\n\nHymyillen parooni von Brinckenhjelm katseli tätä naurettavaa kohtausta,\nkun kreivi Rebenhaus käänsi päätään ja huudahti:\n\n-- Sinä siinä, rakas orpana Brinckenhjelm!\n\n-- Niin, rakas orpana Rebenhaus, tulin ravikilpailuihin, minun Loordini\non hyvässä kunnossa. Mitäpä minä moukkien markkinoista!\n\n-- Niinpä niin. --\n\n-- Sirkusta ja leipää! Eivät ne muuta tarvitse eivätkä kaipaakaan.\n\n-- Loordi on siis hyvässä kunnossa, sepä hyvä, pienenläntä, ketterä\nkuvernööri soperteli. Hän puuhaili aina aikaisin, kävi torilla tai\nratsasteli viskaalinsa kanssa kaupunginpuistoon, jossa linnan vangit\nrakensivat kiviaitoja ja tekolinnanrauniota.\n\n-- Entä armollinen Beata-rouva, poikasi ja tyttäresi, kuinka he\njaksavat?\n\n-- Hyvin voivat. Vaimoni ei viihdy Terrabonassa ja Klaus poikapuoleni\nnapisee minua vastaan. Uudistuksia, uudistuksia! Se villitsijä Rousseau\non pannut hänen päänsä pyörälle. Ja vaimoni lukee saman hirtehisen\n\"Tunnustuksia\". Roskakirja! Hevoshoitokirja on paljon parempi.\n\n-- Niinpä niin, kuvernööri sanoi. -- Niin, aika on kehittynyt ennen\nmeitä ja kehittyykin nyt ehkä taaksepäin. En ole vanhanaikainen enkä\nuudistuksenkaan suosija, antaa olojen hiljaa muuttua, äkkitempauksilla\nei saada parempaa aikaan. Minä olen vain lainkuuliainen virkamies ja\nkoetan täyttää velvollisuuteni. Aika on kyllä ankea, mutta meidän\ntäytyy taipua odotellessamme parempia aikoja. Niin, keisari on kuollut,\nkuten tiedät!\n\nParooni jatkoi kuivasti: -- Niin, kuollut, rauha hänen tomulleen. En\nsekaannu politiikkaan, sillä se turmelee luonteita.\n\nMaaherra lisäsi: -- Perintöruhtinas on ehkä vapaamielisempi ja suo\nmaallemme vapautuksia ja kutsunee taas valtiopäivät koolle, sillä ilman\nniitä emme voi maan oloja parantaa. -- Niinpä niin. Keisari on liian\nkaukana ja Jumala liian korkealla, kuten venäläinen kansa sanoo. Mutta\nkuinka ystäväni hovijunkkari von Raten jaksaa?\n\n-- Kai hän hyvin jaksaa, mikä on jaksaissa, parooni vastasi\nkuivakiskoisesti.\n\nMaaherra jatkoi: -- Hän pyysi minulta linnanraunion piirustuksia\npuistoansa varten. En ole töiltäni ehtinyt käydä Ritoniemessä.\nSiellähän kuuluu olevan kaksi sulotarta, hovijunkkarin sisarentytär\nCamilla Bölja ja joku mamselli Barkstén, josta olen kummia kuullut.\nEikö Sabine-tyttäresi ja Bogislaus tule markkinoille? Tämä\npikkukaupunki on ikävä kylärähjä, beau monde-hienostoa on vähän, vain\nkouluperuukkeja, maistraatin jäseniä, juoppoja kansliaherroja ja\nriiteleviä kauppiaita. Siksi olen järjestänyt maakuntapäivälliset. --\nIkävä vain, etteivät nuoret saa tanssia, sillä meillä on nyt maansuru.\n\n-- Maansuru, niin, virallinen suru, mutta kilpa-ajoja ei ole kielletty,\nparooni lisäsi.\n\n-- Tervetuloa päivällisille, hyvä orpana, maaherra sanoi ja lisäsi:\n\n-- Vieläkö se hovijunkkari hulluttelee, käy vuoroin sarkapuvussa,\nvuoroin herrashepenissä? Olen kuullut, että poikapuolesi olisi\nsalakihloissa kapteeni Arvellanderin tyttären kanssa.\n\n-- Kihloissa? Siitä en tiedä mitään. Kuka naisi köyhän taapikapteenin\nyksinkertaisen tyttären? Minulta salataan niin paljon Terrabonassa.\nSiitä liitosta ei tule mitään, mutta Bogislauksen täytyy jo päästä\nnaimisiin, niin että talttuu. Vanhoihin sukuihin pitää koota vanhaa,\nylhäistä verta niinkuin vanhoihin arkkuihin uutta kultaa. Siten\naatelismies voi elää säätynsä mukaisesti. Sinullahan, rakas orpana,\non paljon naimakelpoisia tyttäriä? Luulen muuten, että Kerstilän\nSaska-parooni hiukan liehakoi Sabine-tytärtäni, jollei se rumilus,\nratsumestari Rabe tee kolttosiaan.\n\n-- No, sehän sopii hyvin. Vanhoja, hienoja aatelissuvun jäseniä\nmolemmat, maaherra sanoi, jollei samaisveri heikonna ihmiskuntaa,\nkreivi sanoi leikillisesti.\n\n-- Hevoskanta on varmempaa. Astutettaessa, todistajien läsnäollessa,\nvoi todeta jaloverisen hevosen rodun, mutta tavallisen ihmisen\nalkuperästä ei aina ole varmaa tietoa, parooni sanoi sopimattoman\nkarkeasti. Ratsumestari ja nuoret säätyherrat lähtivät tänä aamuna\nhirvenajoon ja karhun jahtiin. Sabine on oikea Diana ja hyvä\nampuja, hänen olisi pitänyt syntyä pojaksi. Käy aina ratsassaappaat\nja kannukset jaloissa, piiska kädessä, päässä jockeylakki ja\nvyötäröllä punainen jahtiröijy. Hän on ehkä sotaisempi ja kylmempi\nluonteeltaan kuin Bogislaus-poikani. Bogissa on äidin puolelta jotakin\nslaavilaisen pehmeätä, mutta minä olen isäni puolelta Skotlannin\nvanhaa vuoriaatelia, kovaa, itsepäistä, ehkä julmaa, ehkä myös hiukan\nhämäläistä jäykkää talonpoikaisrahvasta, vaikka en minä ihastele\nvalistusherrojen tavoin rahvasta. Ei rahvas lue eikä ajattele mitään.\n\n-- Niinpä niin, kreivi toisti.\n\n-- Mitä se hyödyttää? Meidän monet, keisarillisen yliopistomme\nprofessorit ja vanhat kamelikurjet ovat lukeneet tuhansia kirjoja,\nmutta lopulta eivät tiedä mistään mitään. Kun tiedemies on muka\njotakin uutta keksinyt, hän kuolee ja toinen oppituolin tuomari kumoaa\nhänen tieteelliset tuloksensa. Toinen alkaa siitä, niihin toinen on\nlopettanut. Loppujen lopuksi on vain alun loppua ja lopun alkua. On\noppineita miehiä, mutta ei ole sivistyneitä ihmisiä.\n\n-- Ehkä liioittelet, kuten aina, maaherra huomautti. Minun isäni tutki\nluonnontieteitä ja minun kärpäseni on ollut luonnon kaunistaminen.\nIsoisäni etsi Siperian harvinaisia kasveja ja perhosia ja sai Pietarin\ntiedeakatemian kunniapalkinnon.\n\n-- Vaikka en minäkään juuri lue mitään, puhun vähän, mutta ajattelen\nsitä enemmän, parooni jatkoi.\n\n-- Liikeasioita, maaherra lisäsi. Huomenna tulevat siis pyhäjärveläiset\nmarkkinoille. Vaihtelu virkistää, kuten tiedät, orpanaiseni.\n\n-- Niin, viehättää se, Terrabonassa en minäkään viihdy. En viihdy juuri\nmissään enkä kenenkään kanssa, sillä minä en toisinaan siedä ihmisiä.\n\n-- Olet siis pessimisti, hyvä, kun siedät edes itseäsi. Hei, kuski,\najetaan kotiin, siellä on nyt paljon puuhaa, kreivi sanoi ja tönäsi\nnyrkillään kuskia selkään, kuten Venäjällä oli tapana. Samassa\ntakaistuimella istuva kasakka astui esille:\n\n-- Herra kreivi, kello on jo kolme!\n\n-- Niin, totta, kreivi vilkaisi paksua, hopeaista nauriskelloaan ja\nsanoi: -- Kaada emservettä, Aleksei!\n\nKasakka avasi pullon, kaatoi lasiin kivennäisvettä ja tarjosi.\n\n-- Niin, veliseni, katarrini takia olin Emsissä kylpemässä ja\nsaksalainen lääkäri määräsi minut joka toinen tunti nauttimaan tätä\nnatroninpitoista elämän eliksiiriä.\n\n-- No sinä, kreivi orpanaiseni, elät varmaan sadan vuoden vanhaksi.\n\n-- Tervetuloa päivällisille. Kiitos kohteliaisuudesta, rakas orpana.\n\n-- Ei kestä kiittää, rakas orpana, terveisiä armolliselle\nkreivittärelle.\n\n-- Kiitos, maaherra sanoi ja katosi vaunuineen markkinavilinään.\n\nParooni lähti torille. Siellä hän tapasi Seth Skriivarin. Kruunun\nkivalteri otti lakin päästään, kumarsi kömpelösti ja syvään.\n\n-- Mitä uutta kotoa, parooni kysyi.\n\n-- Ikäviä uutisia, herra parooni. Teidän armollinen rouvanne Beata\nBirgitta on palannut Terrabonaan.\n\n-- No tuhat tulimmaista, miksei pysynyt korvessa, se olisi ollut\nhänelle terveellistä.\n\n-- Korvessa tuli ikävä Klaus-poikaa, Pyhäjärveä ja Terrabonan valkoista\nkartanoa. Mutta ei tämä vielä mitään merkitse. Beata-rouva on vastannut\nmamselli Camilla Böljan kirjeeseen ja kehoittanut antamaan kieltävän\nvastauksen Bogislaus-paroonin kosintaan. Kirjekonsepti on löydetty\nhänen kirjoituspöydältään.\n\n-- Bogislaus ei ole minulle tästä mitään kertonut. Beata Birgitta-rouva\nsiis vastustaa ja juonittelee minua vastaan ja tekee tyhjäksi minun\noman poikani avioliittosuunnitelman.\n\n-- Beata-rouva ei voi sietää minua, kivalteri sanoi. Käännättää\njo ovelta, kun talon asioissa pyrin puheille. Ja on sanonut minua\nroistoksi, sen kuulin Jenny-neitsyeltä.\n\n-- Vai niin! Hyvä, että meillä on laamannivainajan testamentti\nhallussamme. Minä häädän hänet kartanosta, sen olen nyt päättänyt,\njollei hän suosiolla suostu muuttamaan fideitilaa koskevaa\nperintöoikeutta poikani hyväksi.\n\n-- Ei se mitään auta, kivalteri huomautti oikeuspalvelijan kuivalla,\ntärkeällä äänellä. Fidei-tila kulkee perintönä aina vanhimmalle\npojalle. Paroonittarella ei ole muuta poikaa kuin Klaus af Braehm. Hän\non ainoa Terrabonan perijä!\n\n-- Mutta tämä ei ole oikein, laki täytyy kumota.\n\n-- Sitä ei voi kumota, kivalteri sanoi toivoen täten taas voivansa\nkiristää rahaa kotioloissa saidalta paroonilta.\n\n-- Mutta jos suku loppuu? parooni tiedusteli.\n\n-- Jos suku loppuu johonkin vanhimpaan poikaan, siirtyy tila sen\njälkeen vanhimman siskon vanhimmalle pojalle. Klaushan on vasten\ntahtoanne mennyt kihloihin kapteeni Arvellanderin tyttären kanssa ja\nvoi avioliitossa saada pojan hänen kanssaan ja teidän sukunne jää\nperinnöttömäksi.\n\n-- Mitä minä nyt teen, parooni tuskitteli.\n\n-- Ei tässä muu auta, kuin että rouva Beata luopuu oikeudestaan teidän\noman poikanne hyväksi. Laaditaan luovutuskirja.\n\n-- Se on mainio ajatus, näytte hyvin olevan perillä näistä\nperintöasioista, minulla ei ole ollut aikaa syventyä\nkäräjälakikirjoihin.\n\n-- Niin, kilpa-ajot, kivalteri sanoi. -- Minä laadin luovutuskirjan,\nmutta näin markkinoilla ollen haluaisin saada palkkioni etukäteen.\n\n-- Niin, rahaa te kyllä osaatte kiskoa. Minä olen pian tällä tavalla\nrutiköyhä mies, jollen saa suurta lainaa, mutta sitä en saa, jollei\nminulla ole fidei-tilan luovutustodistusta.\n\n-- Kyllä siitä selviydytään. Kyllä minä keinon keksin, kivalteri sanoi\nja otti vastaan setelitukun, jonka parooni huolimattoman ylimielisesti\nheitti melkein kivalterin silmille.\n\n-- Minulla ei ole enempää aikaa, Loordi on levoton ja minulla on kiire\nkuvernöörin päivällisille. Samppanjalla tahdon huomenna huuhtoa alas\ntämän mieliharmin, sillä elää tahdon minäkin. Terrabonassa minä ihan\nelävältä hautaannun ja vanhenen. Juokaa onnekseni!\n\nParooni lähti mieli kuohuksissa.\n\nHän suoristautui ja tuli hyvin taistelunhaluiseksi ja etsi uhria,\njohon hän voisi kohdistaa väkivaltaisen luonteensa vihanpurkauksen.\nHän poikkesi nyt tohtori Gabriel Gambergin luokse tutkituttaakseen\nrintaansa. Kun hän koputti ovelle, kuului sisähuoneesta pienen koiran\nhatikuntaa. Kärttyisä ääni kysyi:\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Minä vain! parooni sanoi hiljaisella äänellä.\n\n-- Kuka minä? Tunnussana?\n\n-- Mikä on ensimmäinen kirjain?\n\n-- Jii, vastasi lääkäri oven takaa hiljaa.\n\nParooni lisäsi: aa.\n\nOven takaa kuului jatko: koo.\n\nParooni vastasi: ii.\n\nSiihen tohtori sanoi viimeisen kirjaimen: en.\n\nParooni lausui tavun: ja.\n\nSiihen vastasi huoneessaolija: kin.\n\nMolemmat lausuivat sitten yht'aikaa: \"Jakin\".\n\nVapaamuurarien salakieli oli selvitetty, sillä oli todettu, että\nparooni oli oppilasvalan tehnyt ja todellinen veli ja oli saanut\narvonsa vapaamuurarien loosissa, Salomonin temppelissä.\n\nSalassa täytyi toimia, sillä keisari Nikolai I oli kieltänyt\nvapaamuurarien kokoukset Venäjällä. Mutta vapaamuurarius oli\nsittenkin hyvin hienoston muodissa. Parooni pohti nyt sitä, oliko\nhovijunkkarikin Davidin-tähden, vasaran ja kauhan ritari, koska hän\ntutki Talmudia, juutalaisten salakirjaa, uumoili Salomonin temppelin\nkultaisia uhriastioita ja alttarin aarteita, joita jerusalemilaiset\nolivat ehkä roomalaisten soturien pelosta piirityksen aikana vieneet\npiilopaikkoihin. Siitä ei kukaan varmuudella voinut mitään tietää,\nsillä vapaamuurarit olivat tehneet myös vaiteliaisuuden valan. Entä\nKorkeilan kapteeni? Hänen suhteensa ei parooni koskaan päässyt\nlähempään tuttavuuteen, sillä kapteeni oli murjottavan suljettu luonne.\nEntinen esikuntakapteeni ei ihaillut kuninkaita, vaan tasavaltalaista\nhallitusmuotoa. Hänen lähimmät toverinsa olivat suistaneet\nvaltaistuimelta Kustaa neljännen Adolfin tämän huonon Suomen sodan\njohdon takia, kun kuningas mielettömästi taisteli ajan lohikäärmettä\nja ilmestyksen petoa Napoleonia vastaan ja Napoleon tästä hyvästä\nsitten lahjoitti Suomen Venäjälle. Kuninkaihin ja keisareihin ei ollut\nluottamista, venäläiset ja venäläiset hallitsijat söivät aina sanansa.\nSitä Korkeilan kapteeni, Ranskan vallankumouksen kannattajana, ei\nvoinut sietää. Mutta vapaamuurarihankkeisiin ei kapteeni alentunut,\nsillä hän oli myös Jumalan soturi ja nöyrä palvelija.\n\nMutta että vapaaherra ja parooni Rurik von Brinckenhjelm siis oli\nvapaamuurari, siitä ei edes jalohyveinen vapaaherratar Beata Birgitta\ntietänyt, vaikka hän herkällä vaistollaan usein arvasi toisten ihmisten\nsalaisuudet. Parooni ehkä oli vain seurannut muotia vihkiytymättä\nvakaumuksesta vapaamuurariliikkeeseen. Ehkä hän siten toivoi voivansa\nhankkia itselleen etuja. Ehkä hän oli vihkiytynyt jossakin Tukholman\nloosissa tai Skotlannissa, jossa hänellä oli sukulaisia, ja salaseuraan\nkuului paljon yläaatelisia ruhtinaallisiin prinsseihin saakka.\n\nTohtori Gamberg avasi nyt oven ja vei paroonin pieneen, hämärään\ntakahuoneeseen. Se oli pienoiskuva mestariloosista. Molemmilla sivuilla\nkeskiosan yläpuolella nähtiin avoin ovi, sen yläsyrjässä kolmio ja\nharppi. Keskellä yläreunassa oli suljettu ovi. Nämä tunnusmerkit\nkuvasivat oppilaan sisääntuloa vapaamuurariuteen avoimien ovien\nkautta, mitkä sen jälkeen, kun hänet oli otettu jäseneksi, ovat\nainiaksi suljetut. Mitään takaisinpaluuta ei ole. Alinna näkyi kaksi\ntoisiaan vastaan suorakulmaisesti asetettua jalanjälkeä esittäen, että\nvapaamuurarien elämän tuli olla suorakulmaista. Takana seinällä oli\nDavidin tähti, sen edessä kaksi pylvästä, niiden välissä ruumisarkku\npitkien pystykynttilöiden sivustamana, seinällä oli myös pääkallon\nkuva, alla ristissä kaksi sääriluuta.\n\nTämän salaperäisen sopukan tohtori ja mestari näytti levottomalle\nparoonille ja vei hänet sitten yksinkertaisesti kalustettuun, tummaan\nvastaanottohuoneeseen. Koputti sormillaan rintaa ja asetti kuulotorven\nselän taakse.\n\n-- Kylkiluissa ei ole enää mitään vikaa. Mutta sydän tykyttää\nepätasaisesti. Hyvä muurariveli! Sinun täytyy karttaa mielenliikutusta\nja äkkinäistä suuttumusta, se voi aiheuttaa sydänhalvauksen, ole\nvarovainen.\n\nParooni hätkähti hiukan ja sanoi:\n\n-- Tosiaan, kun annoin raippoja eräälle puukkoa heiluttelevalle\nmuonarengille, pelkäsin sydämeni halkeavan, tuntui kuin se olisi\nseisahtanut.\n\n-- Ei sydän ole mikään seisahtuva kello, se vain lakkaa lyömästä. Ero\non, ettei koneistoa voi vetää käymään. Miten muuten on asiasi? tohtori\nsanoi tärkeänä, muuttaen puheenaihetta.\n\n-- Huonosti ja hyvin, parooni sanoi epäröivästi.\n\n-- Mikä oraakkelilause se on?\n\n-- Davidin-tähden kirkastuvan sädekehän nimessä pyydän sinulta pientä\nlainaa.\n\n-- Lainaa? tohtori sanoi katsellen tutkivasti vihreiden silmälasiensa\nyli.\n\n-- Ei minulla ole mitään hätää, kun fidei-oikeus kerran lankeaa\npojalleni. Niin, niin, älä epäile, vaan usko sanojani.\n\n-- Vai lainaa, lainaa. Olet siis rikas ja köyhä yht'aikaa, tohtori\nlisäsi.\n\n-- Minä olen jo vastannut kolmeen kysymykseen. Sääntömmehän kehoittavat\nmeitä jäsenilleen antamaan tukeaan. Totuus, Oikeus ja Ihmisrakkaus!\n-- Voitko lainata minulle 10,000 hopearuplaa? Toivon huomenna\nkilpaoriillani Loordilla voittavani suuren palkinnon.\n\n-- Tämä on hyvin epätietoista, saita tohtori vastasi paroonin\ntiedusteluun. Hänen kätensä alkoivat rummuttaa pöytää, mikä oli\nmerkkinä siitä, että hän paljoksui rahamäärää. Parooni huomasi tämän ja\nsanoi varovasti:\n\n-- Kyllähän minä tyydyn vähempäänkin. Kalkkitektaani ei tuota mitään,\nja viinapolttimo syttyi tuleen rengin varomattoman tuluksien käytön\ntakia. Mutta minulla on metsiä, metsiä, jahka taas meri avautuu\nulkomaan markkinoille.\n\n-- Kolme tuhatta saat sitoumusta vastaan, tohtori sanoi, otti vapisevin\nkäsin kaapista rahatukun, jota hän silitteli hellästi.\n\n-- Näillä rahoilla voisi pelissä voittaa paljon, tohtori sanoi.\n\n-- Niin, parooni sanoi, ja pisti rahat huolimattomasti povitaskuun.\nTuletko, mestariveli, Tähtipuistoon huomenillalla, sinne tulee muitakin\nvihittyjä, venäläisen rykmentin everstiluutnantti, peluri, kondiittori\nSelstén, rikkaita maalaisisäntiä ja pohattaporvareita, joku kimnaasin\nlehtori ja entinen merikapteeni. Kunhan onnistuisi kynimään näitä\nkitsureita, parooni hyvästeli.\n\n-- Tulen, kunhan ensin suoriudun potilaistani, mutta tästä ei saa\noudoille puhua.\n\n-- Eihän toki, kukapa uhkapelistä tietäisi, kun lautaluukut on\nakkunoilla ja himmeät vahatuikut palavat pelipöydällä. Siis näkemiin!\nJakin! Salem!\n\n-- Boas! Salem!\n\nHe painoivat peukalot etusormien rystysiin ja erkanivat. Parooni\nlähti tapaamaan Kaarina-tätiään sekä muuttamaan pukuaan mennäkseen\nkuvernöörin päivällisille.\n\nHän jymähdytti isolla nyrkillään tätinsä rantatalon porttiin. Nyt tuli\ntäti avaamaan porttia ja nosti puomin visakoivukoukerolta pihamaalle.\nVäkevä parooni astui kaltevaa kuistia kohden.\n\nTäti kysyi:\n\n-- Rurik, mikä sinun on, näytät niin synkältä? Mitä on tapahtunut?\n\nParooni suuteli ujostelevaa tätiään otsalle ja vastasi:\n\n-- Kävin lääkärissä, sydän, sydän...\n\n-- Ottaisit Tanskan kuninkaan sydäntippoja, se auttaa, lapsellisesti\npitkä, laiha ja hienopiirteinen aatelisnainen sanoi ja katseli\njättiläismäisen sisarenpoikansa raskasta astuntaa tallia kohden.\n\n-- Niitä tippoja ottaa Tanskan kuningaskin, kun sotaan lähtee, väitti\nSyrjäkankaan kievarin poikakin, parooni sanoi naurahtaen matalalla\näänellä. -- Pian sota loppuu, mutta kotona kaikki ovat sodassa minua\nvastaan. Mutta minä kukistan ne, parooni ärähti ja asetti puomin\npaikoilleen.\n\n-- Olet kiihtynyt, miten Beata Birgitta jaksaa?\n\n-- Vaiti, en siedä kuulla sitä nimeä.\n\n-- En ymmärrä sinua, Rurik.\n\n-- En ymmärrä enkä siedä nyt itseänikään.\n\nLoordi hirnahti tallista.\n\n-- Minä tulen, Loordi, huomenna saat pelastaa kunniani. Sinä kaipaat\nminua, muuten ei minua taida kukaan kaivata.\n\n-- Älä sano niin, onhan sinulla omaisia.\n\n-- Suvussa on susia ja perheissä on perhanoita!\n\n-- Sinä olet kauhea, Rurik, mene nukkumaan, olet matkasta väsynyt.\n\n-- Niin minä menenkin myöhemmin, mutta huomenna minä päästän Barrabaan\nja kaikki sieluni helvetin koirat irralleen.\n\n-- Älä sano noin, soperteli täti, joka sunnuntaisin kävi vanhassa,\npyöreässä kirkossa. -- Rukoile kaikkivaltiasta, Rurik, että hän antaisi\nsinulle syntisi anteeksi.\n\n-- Niinhän sinä, täti, saarnaat kuin meidän rovasti, joka on tuominnut\nminut alimpaan Gehennaan.\n\n-- Ei sinua kukaan tuomitse, jollet jo ole itseäsi tuominnut.\n\n-- Jumala on liian korkealla ja keisari on kuollut, parooni sanoi ja\nmeni talliin.\n\n-- Antakaa Jumalalle, mitkä Jumalan ovat ja keisarille, mitkä keisarin\novat, Kaarina-täti siunaili ja asetti kädet vaistomaisesti ristiin\nrinnalleen.\n\nKadulta kuului markkinaväen rattaiden jyminää, kirouksia ja hoilotusta.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nLeskentilansa Multsillan pienessä, matalassa tuvassa pystyvalkean\nääressä istui Beata Birgitta-rouva, ja hänen vierellään jakkaralla\nistuen vanha, uskollinen Mari polki rukkiaan.\n\nBeata-rouva nosti lippaasta vanhoja kosintakirjeitä ja heitti ne\ntuleen. Hän tuijotti tuleen, ikäänkuin hän loimuvina kirjokuvina\nolisi nähnyt oman sielunsa kivun ja palon, koko elämänsä raunioiksi\nrusahtaneet ilmalinnat.\n\n-- Kuulehan, Mari!\n\n-- Mitä valtijatar?\n\n-- Pane lisää puita takkaan, minun on vilu. Täällä minun sieluanikin\npaleltaa. -- Näin taas kummallisen unen.\n\n-- Useinhan ne unet ovat toteutuneet, illalla ihminen ei ole selvillä\nomista ajatuksistaan, mutta aamulla ne ovat kirkkaina edessämme.\n\n-- Uskotko sinä, Mari, uniin ja taikoihin. Ajatus liikkuu yöllä\nunissakin, vaikka ruumis on levossa. Me liikumme päivällä, mutta\nsilloin emme ehdi ajatella. Ei ole kylliksi rauhaa. Merkillistä.\n\n-- Ympärillämme ja sisässämme tapahtuu jotain salaperäistä, jota\nemme voi selittää, vain aavistaa, vanha Mari sanoi. Minä näin unta\nkeisarista ja ruumiskirstusta ennen hänen kuolemaansa.\n\n-- Minä taas näin unta, Beata-rouva sanoi, että olin vieraassa,\nsuuressa kaupungissa. Kuljin pitkällä sillalla, jolla ei näkynyt loppua\nolevan. Olin eksynyt enkä löytänyt tietä. Oliko se tie elämäntie?\nSillan alta kuului mustasta vedestä tahmeata loisketta ja sillan\nkaiteella näin kaksi varjoa, mutta en erottanut niiden hahmoja. Ne\nvarjot kamppailivat keskenään, kunnes toinen varjo luiskahti veteen\nja kuului vihlova kirkaisu. Sitten iso hevonen tuli täyttä laukkaa\ntakanani ja sulki minulta tien. Vapisin ja pitelin kaidepuusta\nhypätäkseni virtaan, sillä tuntui, ikäänkuin kylmä käsi olisi työntänyt\nminua. Hevonen oli musta ja sen hengitys huokui kylmää niskaani.\nKaikki kaupungin lyhtyvalot sammuivat, ja -- minä heräsin omaan\nkiljahdukseeni. Huh, uni voi olla todellisuutta kauheampi.\n\n-- Teillä on vilu, rouva, minä kiedon hartiahuivin tiukemmalle.\n\n-- Täällä on niin kolkkoa, Mari. Katso, seinäpaperit ovat pakkasesta\nhaljenneet ja sateesta harmaanjuovaisia, nytkin tippuu katosta, ja\nhiiret ovat lattiaan pureskelleet kolmikulmaisia lovia.\n\n-- Niilläkin on ollut kylmä ja nälkä, Mari arveli.\n\n-- Nämä huoneet ovat niin homeisen ummehtuneet, niitä ei ole varmaan\nmoneen aikaan lämmitetty, sillä vuokraaja on jättänyt kaikki\nkorjaamatta. Täällä korpi ihan käy päälle ja uhkaa. Puuttuu vain, että\nkarhu viheltäisi kartanolla ja huuhkaja putoaisi alas savupiipusta.\nMissä Klaus on? Tahdon taas Terrabonaan. Siellä on sentään valoa ja\nilmaa, ja Pyhäjärvi saarineen on suloinen syksylläkin.\n\n-- Tämä on hallanarkaa maata, Mari sanoi.\n\n-- Kuule, kuinka sade sohisee ulkona, ikäänkuin joku itkisi nurkan\ntakana. Minun sieluni siellä itkee.\n\n-- Rouvakulta, älkää olko huolissanne, Mari lohdutteli.\n\n-- Minä niin pelkään...\n\n-- Klaus-herra puuhaa pellolla aamusta iltaan, on kaivattanut suurta\nsuota, on raivannut moision metsään. Vihreänmusta ruis jo itää.\n\n-- Täällä ei elämä idä, vaan kuihtuu. Sano, että Klaus valjastaa\nhevosen. Paroonihan on markkinoilla.\n\nMari lisäsi:\n\n-- Sinne Hämeenlinnaan lähtivät myös ritoniemeläiset, Camilla- ja\nMajda-mamsellit sekä Kerstilän paroonitkin ja Terrabonaan tulee\nkapteenin perhe vieraisille.\n\n-- Niin, niin, Klaus rakastaa kapteenin tytärtä, viipyy täällä vain\nminun takiani, vaikka kaipaa lemmetyistään. Klaunkin mieliksi minä\njo muutan. Mari, onkohan laamannin huone samassa kunnossa kuin hänen\nkuolinhetkellään. Miksi hän teki sen onnettoman testamentin?\n\nSamassa Klaus tuli huoneeseen ja jatkoi kuin vastaten äitinsä\nkysymykseen:\n\n-- Siksi, äitikulta, että et muuttaisi syntymätalostasi. Mutta parooni\nvoi tätä säädöstä käyttää hyväkseen, jos sinä kauemmin viivyt täällä.\n\n-- Niin, sinä kaipaat Bendlaa, minä tiedän sen. Nuoren ihmisen ei\nole hyvä olla kauan yksinään korvessa. Pahat ajatukset tulevat kuin\nvarkain, koska emme niiltä voi varjella sielumme ovea. Vihaatko sinä\nisäpuoltasi?\n\n-- En rakasta enkä vihaa, sinua säälin ja rakastan, äiti hyvä.\n\n-- Siis me lähdemme heti, Klaus. Aavistan ja aulin, että jotain pahaa\naiotaan meille tehdä. Kierrämmekö pahan ja pimeän vahingoksemme,\njollemme uskalla tunkeutua sen salaisuuden läpi.\n\n-- Olen kuullut, että Seth Skriivari punoo joitakin juonia, Klaus\nsanoi. -- Hänellä on hallussaan isävainajan testamentti.\n\n-- Olisin sen polttanut, jos olisin uskaltanut, mutta ihmisen\nviimeinen tahto on pyhä. Testamentti on syynä avioliittoni onttouteen\nja onnettomuuteen, sillä en tuntenut vielä silloin uuden puolisoni\nluonteenlaatua. Hän osasi minut häikäistä suurilla voimasanoilla,\nkomealla ryhdillä ja äänellä. En silloin tuntenut hänen sieluaan ja\nrakastin vain oman ruumiini kaipausta. Sinä ymmärrät sen nyt, Klaus,\nkun olet rakastunut. Silloin vasta heräämme elämään unesta.\n\n-- Minä ymmärrän sen nyt hyvin. Äiti, sinä tunsit olevasi yksin.\n\n-- En tuntenut itseäni yksinäiseksi, kun minulla oli niin herttainen ja\nhyvä lapsi, kuin sinä, Klaus, olit minulle. Toivoin sinulle uuden isän\nhoivaa ja kasvatusta, mutta erehdyin.\n\n-- Parooni ei hyväksy Bendlaa aviopuolisokseni, sen minä tiedän, mutta\nBendlasta en luovu, vaikka minun Terrabonasta pitäisikin luopua.\nParooni ei vielä tunne minua. Minä olen kuin hiljaisuus myrskyn edellä,\nkauan kärsivällinen, mutta jos liiaksi jännitetään jousta, niin minussa\nräjähtää jotakin, enkä silloin pelkää mitään.\n\n-- Klaus, sinulla on isäsi luonne, ulkonaisesti hiljainen, hyvä, mutta\nsisäisesti päättävä ja rohkea.\n\n-- Niin, rohkea kaiken varalta. Kas sadekin lakkasi. Menen valjastamaan\nhevosen. Kotona tapaan Bendlan, joka on tullut Ritoniemen herrasväen\nmukana. Kyllä minä Bendlaa jo kaipaankin jos totta puhun.\n\nNiin sanoen Klaus juoksi yhdellä loikkauksella ränstyneiden portaiden\npoikki tallia kohden, ja Beata alkoi Marin avulla järjestellä\nmatkakapineitaan. Pian istuivat kaikki rattailla ajaen koluisella,\nmäkisellä tiellä korvesta avarampia aukeita kohden. Beata-rouva\ntuijotti eteensä eikä koko matkalla sanonut sanaakaan, vaikka hän\nnytkin, kuten aina, ajatteli paljon. Vanha Mari torkahteli, kunnes\nrattaat pysähtyivät Terrabonan päädyn eteen.\n\nBeata heräsi kuin unesta. Bendla seisoi sisarensa Rosalien rinnalla\nyläkerran akkunassa ja huiskutti kädellään Klaulle. Vieressä seisoi\nSabine katsellen kylmästi tulijoita. Hänestä ei koskaan tietänyt,\nmitä hänen sisäisessä tunnossaan liikkui, hän osasi sen aina salata\nluoksepääsemättömään pintakuoreen, mutta hän ei sen vuoksi ollut\ntunnoton tapahtumille. Hän oli myös arvannut Majda-mamsellin ja\nCamilla-neidin kasvoista, että heillä oli jotain salaa tekeillä,\nsillä hän tiesi, että hänen veljensä Bogislaus oli kosinut Camilla\nBöljaa. Nyt hän ihmetteli, miksei veli tullut tapaamaan tätä seudun\nnuorta sulotarta, joka jo oli pannut pyörälle monen kartanon nuoren\nherran päät. Mutta Bogislaus oli tarkoituksellisesti lähtenyt\nratsastamaan, kun muut jo hankkiutuivat markkinamatkalle ja kuvernöörin\nmaakuntapäivällisille. Bogi oli viime aikoina myös liehitellyt\nkuvernööri Rebenhausin vanhinta tytärtä. Hän odotteli Kerstilän\nparooneja yhtyäkseen matkaan parivaljakoilla. Siksi Sabinekin vetäytyi\nhuoneeseensa pukeutumaan. Kun hän oli lähtenyt, Majda-mamselli veti\nkujeellisesti poviharsonsa alta kirjeluonnoksen, joka oli osoitettu\nnuorelle paronille.\n\n-- Luehan, Camilla! Nyt nuori herra pannaan koetukselle ja saadaan\ntietää, rakastaako hän minua todella.\n\n-- Minuun on niin moni rakastunut, mutta en ole vielä kenenkään\ntunteisiin vastannut. Toisinaan olen kyllästynyt kaikkiin keikareihin\nja odottanut todellisia ihmisiä, enkä vain sätkynukkeja ja\nteeskenteleviä narreja.\n\nMajda Barkstén huomautti siihen:\n\n-- Kaikki ihmiset teeskentelevät, paitsi silloin, kun suuttuvat.\nSinäkin, rakas Camilla, teeskentelet hiukan ja siksi muutkin\nympärilläsi teeskentelevät, kuten seurapiireissä on tapana. Uskotaan\nvaleita ja epäillään totuutta.\n\n-- Joko sinä taas kuritat minua, Majda. Kyllä ymmärrän tarkoituksesi,\nmutta en ole niin huikentelevainen kuin luulet.\n\n-- Tahdon vain parastasi, Majda selitti.\n\n-- No, luehan kirje, Camilla uteli.\n\n-- Luen vain lopun. Ehkä se tepsii ja valaa kylmää vettä\nkorkea-arvoisaan aateliseen pystyniskaan.\n\n-- \"Mon cher cousin!\" Rakas orpana!\n\n-- Cousin! Niin, cousin merkitsee ranskankielellä myös hyttystä. Eikä\nsen ääni ulotu taivaaseen, kuten sanotaan.\n\n-- Siis, rakas hyttynen. Hahhaa!\n\n\"Olen naisellisella mieltymyksellä ja uteliaisuudella tutustunut\narmollisen, jalosukuisen herra vapaaherran ylevään tunnustukseen, koska\nteidän jalosyntyisyytenne on suvainnut pyytää minun kättäni. Mutta minä\nen katso itseäni tämän mairittelevan avioliittotarjouksen arvoiseksi,\nkoska tietooni on tullut, että tilanhaltijani on niin huonosti hoitanut\ntiluksiani ja tavaroitani, että minun täytynee pakkohuutokaupalla myydä\nkoko omaisuuteni, jopa koruesineet ja aiottu kihlasormuskin, joten\nköyhyydessäni katson itseni nyt ansiottomaksi omistamaan niin arvoisan\nja sivutarkoituksista vapaan, korkean henkilön sydäntä. Koska olette\nkosinut, tavoittamatta maallisia etuja, toivon, että pian toivutte\ntästä teille vastenmielisestä vastauksesta. Ystävänä teitä muistellen,\nteidän aina altis ja nöyrä palvelijattarenne.\"\n\n-- Eikö tullut hyvä kirjekaaviotakin käyttämättä! Kirjoita tämä tekele\npuhtaaksi ja sitten nimi alle. Teidän aina altis ja nöyrä!\n\n-- Kyllä nuori herra parooni nyt pyörtyy, jollei Jenny-neitsyt tule\npirskottamaan hänen päälleen hajuvettä.\n\n-- Jenny-neitsyt? Sinä, Majda, sanoit sen erikoisesti korostaen. Mitä\ntarkoitit?\n\n-- Tarkoitin vain, että parooni on rakastunut sisäkköönsäkin. Oiva\nmaku. Ja neekeri Jim myöskin.\n\n-- Jim ja Jenny? En ymmärrä, sinä salaat minulta jotakin.\n\n-- Tietäväthän sen kaikki, että nuorella paroonilla ja neekerillä oli\nkaksintaistelu juuri tämän keimailijan takia ja parooni sulki neekerin\npirunkellariin ja neitsykäisen huvihuoneeseen. Ymmärrä nyt, minkälaisen\naviopuolison olisit saanut, oikean polygaamin. Siksi minä tein nuoren\nparoonin aikeet tyhjiksi.\n\n-- Tämähän on kauheaa, Camilla huudahti.\n\n-- Mutta älä puhu tästä vanhalle paroonille, äläkä Beata-tädille. Hän\non kärsinyt jo muutenkin tarpeeksi, Majda sanoi.\n\n-- Enhän toki, Camilla sanoi, kun tietää ihmisen salaisuuden, voi häntä\nmyös hallita.\n\n-- Hillitse itseäsi, ja nyt toimeen. Kirje asetetaan huomenna salaa\nBogi-herran kirjoituspöydälle. En silloin tahtoisi olla hänen hevosensa\nasemassa. Piiskalla hän ehkä sitä kurittaa kuin pahaa omaatuntoaan.\nKavahtakaa naisia, parooni! Nöyrin palvelijattarenne Majda Barkstén\nkirjoitti tämän ratoksi ja rauhoitukseksi ystävättärelleen Camilla\nBöljalle oikein \"Porvoon mitalla\", köyrin markkina-aattona, sotavuonna\nTerrabonassa ennen Hämeenlinnan matkaa. Piste ja paukku!\n\n-- Kylläpä sinä osaat, Majda, oikein minun tulee sääli nuorta paroonia.\n\n-- Se on vain opiksi. Mutta, hei, helei! Beata-täti, Klaus-herra ja\nvanha Mari ovat kotiutuneet.\n\nCamilla lisäsi:\n\n-- Niin, niin, arvasihan sen. Täti kaipaa Terrabonaa ja Klaus Bendlaa.\nRosaliekin on tullut ilahuttamaan soitollaan tuota herttaista ja hyvää\nBeata-rouvaa. Hän näyttää aina niin surulliselta.\n\nKlaus af Braehm oli huomannut Bendlan jo kaukaa akkunassa, säteilevänä\nkuin syysaurinko punaisten pihlajaterttujen väriloistossa. Äidistään\nja vieraista huolimatta hän sulki syliinsä kimmoisan ja kiihkeän\nkihlattunsa.\n\n-- Oi, Klaus, kuinka olen sinua kaivannut, ikäänkuin olisit ollut\npoissa jo vuoden. Kuinka onnellinen minä taas olenkaan!\n\nSiihen Majda huomautti:\n\n-- Vuodenko, eihän siitä ole kulunut kuukauttakaan, kun Bendla sai\nvalmiiksi juhlapiipun helmikoristeisen varren.\n\nBeata-rouva katseli onnesta hymyillen nuoria rakastavia ja sanoi:\n\n-- Jos vasta avioliiton aikana oikein rakastutte, niin se vasta onnea\non! Niin minäkin toivoin, mutta se oli myöhäistä. Vain kerran voi\noikein rakastua, niinkuin vain kerran voi syntyä ja kerran kuolla.\nTulkaa te onnellisemmiksi, kuin mitä minä onneton olen ollut.\n\n-- Ethän sinä, täti kulta, ole onneton, sillä kaikki me olemme sinun\nhyviä lapsiasi, Bendla sanoi ja syleili myös Beata Birgittaa, jonka\nlempeät silmät kyyneltyivät.\n\n-- Katso, Klaus sanoi hiljaa, äiti itkee ilosta. Kun äiti on levännyt,\nRosalie saa viihdyttää häntä jollakin Bachin korkealla messulla tai\nMozartin hilpeällä menuetilla.\n\n-- Niin, Mozart oli köyhä ja vieroksuttu, mutta jaksoi kuitenkin\nsäveltää mitä ihaninta, ilosta pursuvaa musiikkia.\n\n-- Mozart on lempisäveltäjäni, Majda huudahti. Figaron häät! Säkenöivän\nrunollista, vallatonta, päivänpaisteista! Sehän ihan nuorentaa.\n\nRosalie jatkoi:\n\n-- Oletteko kuullut, kuinka Mozart nuoren vaimonsa kanssa kylmässä\nhuoneessaan tanssi lämpimikseen ja kuolinvuoteellaan täydensi Requiemin\nsielunmessunsa. Suurenmoista! Surusta hän teki ilon seppeleen ja\nkuolemasta voitonkruunun.\n\nKlaus sanoi:\n\n-- Bendla, Rosalie ja te muut, te jäätte nyt yöksi meille ja voitte\nsitten huomenna jatkaa matkaa Hämeenlinnaan.\n\nNiin sanoen Beata Birgitta-rouva poistui laamannivainajan huoneeseensa,\nmutta nuoret jäivät karkeloimaan keisarisurusta huolimatta. Keisaria\nei nyt kukaan ajatellut. Niin pian ihmiset onneksi unohtavat yhtä ja\ntoista epämieluista.\n\nBeata Birgitta lepäili kuningasvuoteella ja pyysi vanhaa Maria lukemaan\njotakin Pyhän Johanneksen Ilmestyskirjan viidennestätoista luvusta.\nMultsillassa Klaus oli piilottanut Dorén kauheat helvetinkuvat ja\nSwedenborgin Taivas ja helvetti-kirjan sekä saanut äitinsä lukemaan\nSwiftin Gulliverin retkiä, mitkä olivat virkistäneet häntä hänen\nyksinäisyydessään. Vanha Mari avasi kirjan, jonka hän oli Beatalle jo\nkummilahjana antanut ja luki: \"Ja minä näin toisen merkin taivaassa,\nsuuren ja ihmeellisen: seitsemän enkeliä, joilla ne seitsemän viimeistä\nvitsausta oli, sillä niissä on Jumalan viha täytetty... Kuka ei pelkää\nsinua, Herra, ja sinun nimeäsi ylistä? Sillä sinä yksinäs pyhä olet.\"\n-- Beata-rouva kuunteli Marin hapuilevaa lukua, kuunteli sitten hetken\npienestä salista kaikuvaa, kaukaista, vanhan spinetin requiemsoittoa ja\nnukahti hymy huulilla. Mutta vanha Mari valvoi kauan vuoteen luona ja\nluki edelleen ihmeellisiä ilmestysnäkyjä.\n\nSamaan aikaan vanha parooni nukkui tätinsä, jalosukuisen mamselli\nKaarina Flemingin pukinnahkasohvalla, mutta ei saanut unta. Hän oli\nkyllä tyytyväinen hevosiensa koeajeluun, sillä Loordi rikkoi vain\nkerran, mutta Jaarli juoksi tasaisesti. Hänen ajatuksissaan risteilivät\nlääkäri Gambergin seinillä irvistävät pääkallot ja tiimalasit. Hän\nnousi laskemaan lääkäriltä saamiaan hopearuplia ja silloin hänet taas\nvaltasi pelihimo. Hän otti viittansa, meni katsomaan kilpa-ajo-orhiaan\nja hiipi illan hämärissä Tähtipuistoon ja koputti hiljaa lautamajan\novelle. Luukut lukkoineen ja mustine verhoineen päästivät vain\nharhaantuneen talikynttilän valojuova hämärään yöhön, jonka yllä leveät\nvaahterat syyssäässä suhisivat salaperäisesti. Yövahdit kulkivat\nlyhdyt ja kuhmusauvat käsissä kuoppaisella tiellä ohi Residenssitalon\ntakasivun. Joku tuli kurkistamaan tirkistysreijästä ja kysyi hiukan\nvenäläisvoittoisesti:\n\n-- Kuka olla?\n\n-- Minä vaan.\n\n-- Kuka mine? Mike tunnussana olla? Tstjort vasmii!\n\n-- Tähti ja sen keskellä Gee kirjain. Boas.\n\nKysyjä vastasi samanaikaisesti: Boas, ja niin avautui ovi\nhämärään huoneeseen, jonka keskellä oli vihreä verkapöytä luisine\npelimarkkoineen ja pöydän kulmille asetettuine ruplakasoineen.\nUhmapeluri Selstén, Gamberg vihreine silmälaseineen, venäläinen,\nrokonarpinen upseeri ja pari pyylevää, tihrusilmäistä porvaria\nistui pöydän ympärillä. Kuului korttien tahraista läiskettä, joku\nhuokaus, hiljainen kirous, kylmä rahankilinä, tuijotus kynttilään\nja ruplakasoihin. Muuten ei kuulunut muuta kuin tuulen puuskaista\ntohinaa nurkissa. Sairaan saituuden ja karrelle käryävän pelihimon\nvihityt jäsenet istuivat siinä vahatuikkujen värjyvässä valossa kuin\nkuvajaiset, joiden pitkät varjot taittuivat matalaan, sälepuiseen,\nrapattuun kattoon. Sinä yönä hävisi parooni tohtorille kaikki rahansa,\nsamoin väärinpelurille venäläinen everstiluutnantti. Gamberg tuhisi\ntyytyväisenä hetken, upseeri nousi ja pyysi lainaa pelurilta ja tarjosi\nhänelle taskuaseensa. Päätään pudistaen Selstén työnsi aseen takaisin.\nEversti oli pelannut ja hävinnyt koko rykmentin kassan.\n\nEdellisenä päivänä everstiluutnantti oli mahtavasti vaunuilla ajaen\nsaapunut kaupungin rikkaimman nahkurimestarin puodin eteen, jonka\nyläpuolella tuulessa heilui rautainen vuodan nahkakuva. Hän esitti\nmestarille kahden samanlaisen laskun kuittauksen hyväksymistä. Molemmat\nolivat neljänsadan hopearuplan suuruisia laskuja. Ensin nahkuri tätä\nehdotusta ihmetteli ja esteli, koska se tuntui petokselta. Eversti\nselitteli nyt leveään ja maireaan venäläiseen tapaansa, käsiään\nojennellen ja hartioitaan kohauttaen:\n\n-- Katsokaas nyt, hyvä herra nahkuritehtailija! Ylihuomenna minun\ntäytyy rykmentin kassanhoitajalle tehdä tili. Rykmentti on saanut\nnahat, mutta niitä ei ole teille vielä maksettu ja voivat jäädä\nmaksamattakin, jos minä esimerkiksi hakisin viransiirtoa Venäjälle -- --\n\n-- En olisi antanut luottoa everstille, jos olisin tämän tietänyt.\n\n-- Älkäähän hätäilkö. Olen aikoinani rykmentin kassanhoitajalta saanut\nneljäsataa ruplaa, jotka ovat tuntemattomalla tavalla kadonneet.\n\n-- Sepä on sangen ikävää, nahkuri valitteli. -- Kyllä minä olen\ntoimittanut nahat kasarmiin.\n\n-- Sen minä kyllä tiedän. Minä tarvitsisin nyt neljäsataa ruplaa\nvajauksen peittämiseksi.\n\n-- Miten se käy päinsä? nahkuri kyseli.\n\n-- Asian voi järjestää erinomaisesti siten, että te kirjoitatte kaksi\nneljänsadan ruplan laskua ja suoritatte minulle vielä saman summan,\nmutta uusia nahkoja teidän ei tarvitse lähettää. Täten saan vajauksen\ntäytetyksi. Te saatte nahoistanne kaksinkertaisen maksun ja minä kaksi\nkuittia.\n\n-- Eihän se ole oikein meidän lakien mukaista, nahkuri väitteli.\n\n-- A vot, kaikki Venäjällä tekevät niin kenraalista tensikkaan saakka.\nAuttakaahan toki, muuten menetän virkani. Minut alennetaan sotilaaksi\nja saan aloittaa aivan alusta. Minulla on perhe, menoja, pelivelkoja,\nymmärrätte!\n\nEverstiluutnantti asetti nyt puotipöydälle kaksi laskua ja nahkuri\nmerkitsi ne maksetuiksi.\n\n-- Kiitos! A Venäjä on suuri, rikas da paha maa, a Suomi pieni ja\nköyhä, mutta hyvä maa.\n\n-- Suuri poika on usein paha pienemmälle veljelleen, nahkuri\nuskalsi huomauttaa, sillä hän huomasi upseerin kaikesta huolimatta\nkunniantuntoiseksi mieheksi, jolla oli omat heikkoutensa.\n\n-- A, hyvä veli, upseeri lisäsi puiden nyrkkiään, en ole venäläinen,\nvaan puolalainen ja minä vihaan isovenäläisiä. Ne opettivat minut\npelaamaan ja vaimoni tuhlailemaan. Vielä kerran kiitos, ehkä en voi\nsanoa näkemiin, oi, kuinka minä kärsin.\n\n-- No, ei kestä kiittää tällaisesta, nahkuri sanoi, sillä hänen\ntuli sääli surkeata upseeria. Rahat saatuaan upseeri ajoi suoraa\npäätä Tähtipuistoon. Siellä hän hävisi pelissä kaikki rahat, jotka\noli toivonut monin kerroin voittavansa. Hän pisti aseen taskuunsa,\nkatosi yöhön ja ampui itsensä samana yönä \"Puiston\" tekoraunioiden\nkiviholvikaaren alla.\n\nParooni nousi jäykkänä ja kalpeana ja lähti yhtä hiljaa kuin oli\ntullutkin. Hän asteli verkkaisesti markkinarähinän vaimentuessa\ntätinsä rantataloon, joka oli pimeä ja pelottava kuin ruumisarkku.\nHuomispäivä toisi hänelle ehkä voiton ja korvauksen tai häviön ja\nhäpeän kilpa-ajokentällä ja hänen silmissään väikkyivät loistavat\nmaakuntapäivälliset ja juhlahumu Seurahuoneessa. Voisihan hän myydä\nhevosensa, kun hänellä ei ollut valtaa huudattaa sitä Venäjän\nkeisariksi. Hän hymähti omille, omituisille Caligula-ajatuksilleen ja\nnukahti heti väsymyksestä.\n\nAamulla väkevä parooni nukkui myöhään, heräsi aisakellon\nkalkatukseen ja huutoihin kadulla. Hän meni heti talliin, herätti\nporttisolakamarissa yöpyneen renkivoudin ja lähti väenvilinän ja\nkiitävien kärrien sivu juutalaisten arkinmuotoisen narinkan lähellä\nolevalle kilpa-ajokentälle. Ohi ajoivat vaunuissaan Ritoniemen ja\nTerrabonan aatelisväet, kapteeni Arvellander pellavakuormallaan\nsotilaslakki päässä ja pieksut jalassa. Hän vastasi jämerästi paroonin\njäykkään tervehdykseen. Mutta Kerstilän paroonit ja ruhtinaallinen\narmo heiluttivat iloisesti käsiään. Bogi ja Sabine olivat jo saapuneet\nedellä, tehdäkseen kunniavierailun kreivi Rebenhausin luona, jonne\nheidät oli kutsuttu yksityispäivällisille. Majda Barkstén, Camilla\nBölja sekä hovijunkkari nauroivat ja katselivat uteliaisuudella\nmarkkinaväen kirjavaa temmellystä. Hovijunkkari päätti kuvernöörin\nkanssa käydä katsomassa uusia puuntaimia ja puistoistutuksia, uutta\n\"kuvernöörin paviljonkia\" ja tekoraunioita, jotka kreivi juuri oli\nsaanut vangeilla valmiiksi. Bogi ja Sabine ajoivat jahtikääseissä,\nmutta Beata-rouva, Klaus ja kapteenin tyttäret olivat jääneet\nTerrabonaan. Beata Birgitta kaipasi ennen kaikkea ruumiin raukeata\nrauhaa ja sielun sopusointua ja lepoa.\n\n-- Herra parooni, Majda huusi, tulkaa kaikin mokomin iltapäivällä\nsirkukseen.\n\n-- Miksi niin? Minulla on kiire kilpa-ajoihin.\n\n-- Ettekö ole kuullut, että Karhunpään ratsumestari aikoo kutsua\nsirkuksen voimamiehen riemulliseen kilpapainiin. Siitä tulee jotain\nerikoisen hauskaa, kun ratsumestari on mukana. Se mies osaa huvitella\nja hummata.\n\n-- Kunhan ei vain taas tee jotakin naurettavan sopimatonta, Sabine\nvirkkoi ylhäisesti Bogille, joka väitteli Camillan katsetta, kun Majda\nkujeellisesti töykkäsi tätä kylkeen. He salasivat naurunpuuskansa,\nsillä Bogi ei vielä ollut lukenut kirjevastausta, mikä oli jäänyt\nkiireessä hänen kirjoituspöydälleen, kun hän muutenkin huolimattomasti\nkäsitteli esineitään. Muut katosivat kuka kunnekin, ja parooni ajoi\nhiljaa Loordi-hevosensa kilpakentälle, jälessä renkivouti hoputtaen\nJaarlia. Hevoset olivat hiukan levottomia markkinamelun takia.\n\nParooni ajoi raviradalle ja odotti jännittyneenä vuoroaan. Rata kulki\nkehässä. Sitä piti kiertää kolme kertaa, kilpailumatka oli kolme\nvirstaa. Radan keskellä oli paaluille rakennettu lava penkkeineen.\nSiellä oli myös iso kello ja lyömäase, iso musta taulu, johon\ntulokset liidulla merkittiin. Ja siellä tähystelivät tarkkailijat\nradalla juoksevia hevosia ja merkitsivät muistiin hevosten iän ja\nsukutaulun sekä juoksun ajan ja tasaisuuden ynnä rikkomukset. Radan\nlähellä oli myös pukkipöytä laseineen, booleineen ja kellankiiltävine\nsamovaareineen, joista Pinellan isännän palvelijat kaatoivat\nkuumaa punssia vilussa värjöttäville katselijoille. Parooni ajoi\nkeveillä, isopyöräisillä ajorattailla kilparadalle. Kaikki mumisivat\nhiljaa ihastuksesta, sillä komea tosiaan oli näky, kun harteikas,\nkupeilta kapea, kookas parooni lippalakki silmillään koetti hillitä\nlämminveristä Loordia. Sen karva oli kuin mustaa silkkiä, silmät\nkirsikantummanpunertavat kuin andalusialaisella nuorukaisella. Sen\nsilat, otsanauhat ja suitset kiilsivät kuin hopea, se nyökytti\npäällään, korskui ja nosti jalkojaan, kun rykmentin soittokunta alkoi\nradan vieressä soittaa. Se sai hyvän vauhdin heti alussa, parooni\nohjasi sitä tiukasti ja taitavasti, kädet ojolla, mainitteli ja puhui\nsille rauhoittavia sanoja. Ensi kierroksen se juoksi tasaisesti\nja nopeasti, jälessä kauempana renkivouti ohjasi paksuselkäistä\nliinakkoharjaa, suomalaista hevosta, virmaa Jaarlia, joka kiiti kuin\ntuulispää, ponnistaen sitkeästi kavioiden kopistessa syysmärkään,\npehmeään maahan. Sitten seurasivat vuorossa muut. Kaksi kierrosta\nLoordi oli jo juossut. Se oli juossut mainiosti ja kiiti nopeasti\npäämaalia kohden. Näytti siltä, kuin se saisi ensimmäisen palkinnon.\nParooni karjaisi, teinit ja sällipojat tienvarrella hoputtivat\nhuudoillaan. Mutta Loordi oli tänään levoton kuten hänen isäntänsäkin.\nLoordi alkoi nyt kolmannen kierroksensa pärskyvin sieraimin ja\nsäkenöivin silmin, ikäänkuin se itse olisi tiennyt, mikä nyt oli\nkysymyksessä. Voitto ja vapaus, häviö ja häpeä! Se alkoi jo hiukan\nrempuilla ja silloin parooni iski sitä piiskalla ehkä liian kiivaasti,\nniin että se kohosi, vikuroi, laukkasi ja rikkoi juoksunsa ennen\nmaaliviivaa, kun kello alkoi pämpättää lavalla. Tuomarit pudistelivat\npäätään. Loordi myöhästyi eikä saavuttanut päämääräänsä. Parooni\nnoitui, kirosi ja tempoi ohjaksista ja ajoi mieli kuohuksissa radan\nsivuun ja torui hevostaan. Se ymmärsi sen, painoi päänsä kuin se olisi\nhävennyt ja kääntänyt katseensa sisäänpäin hopeoitujen silmälappujensa\nreunojen taakse.\n\nRenkivouti radalla ajoi Jaarli-hevosella paroonin jälessä, kun hänen\nvuoronsa tuli. Hän ajoi tasaisesti ja taitavasti, piiskan pää tuskin\nhipaisi hevosen lanteita. Hän olisi nyt voinut kostaa paroonille\ntämän piiskanlyönnit väentuvan piinapenkillä. Mutta hän ei muuttanut\ntalosta, kuten entinen renkivouti. Kiusaus oli nyt hyvin lähellä. Hän\nhelli ja hoiteli hyvin hevosia. Eihän hevonen ollut syynä kirveleviin\nselkäkipuihin. Sitäpaitsi oli paroonillakin joskus hyvyyden puuskansa,\nvaikka hän muuten oli ankara alustalaisilleen, mutta hän puolusti\nheitä, kun ventovieraat uskalsivat loukata talonväen vapautta.\nSiksi renki nyt tahtoi palkita paroonille ja tuottaa kunniaa tämän\nkartanolle. Ajoi alussa säyseästi, säästäen ja hiljaa hoputtaen,\nkiillottaakseen sitten viimeisen kierroksen loppukiriin. Ja kun lavalla\nkello kalkatti ja ilmoitti, että Jaarli on voittanut, renki oli ylpeä\nherrastaan ja hevosestaan. Ja kun Terrabonan ylpeä isäntä ajoi radalta,\nhurrasi joku punssipöydän ryyppyritari hänelle. Tämä tuntui vihlovalta\nivalta paroonin kuumissa korvissa.\n\nVanha paroni von Brinckenhjelm joi kulauksen kuumaa punssia\najokentällä, kaiveli sokerinpalan taskustaan ja antoi sen Jaarlille.\nKateellisena sen näki Loordi, kun se korviaan luimistellen ajoi\nkaartaen sivuteitä rantataloon ja joutui pimeään talliin, jonne sen\neteen heinähäkkiin huolimattomasti heitettiin kauroja. Hevonen oli\nläpeensä vaahdossa ja vapisi vilusta ja mielenmasennuksesta.\n\nHarva pyhäjärveläinen herrasmies oli ollut kilpa-ajoa katsomassa. Ehkä\nparoonin vieroittava, ystävyyttä karttava ja kohteliaan kylmä olemus\noli siihen syynä ja sekin, että monet olivat rientäneet sirkusnäytäntöä\nkatsomaan. Mutta maalaiset mekkomiehet vertailivat ja väittelivät eri\njuoksijoiden ominaisuuksista hevoskentällä tai tekivät hevoskauppoja\nnarinkan lähellä, jossa pitkäkorvaiset, papukaijanenäiset, hartioitaan\nja käsiään nostelevat juutalaiset petkuttivat ja tyrkyttivät\nhumalaisille käännettyjä vaatteita sekä heinillä täytettyjä\ntalvitakkeja.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nMaaherran residenssitalossa kimmelsivät ja hohtivat kaikki\nkristallikattokruunut. Monisärmäinen valo taittui parkettipermantoon,\nempire-värisiin, korokkeella seisoviin, mustakultaisiin, pitkärivisiin,\nverkapäällisiin seinäpenkkeihin sekä aniarmollisten vallasnaisten\nja sangen toimellisten porvarisrouvien valkoisiin, silkkisiin\nlaahuskellohameisiin, kultaisiin rannerenkaisiin ja otsaripoihin,\naatelisherrojen hännystakkien kultakauluksiin ja ritarimerkkeihin.\nKattovalo valahti myös kultakahvaisiin, lyhyihin miekkoihin,\nkunniallisten, hyvin toimellisten talonisäntien ja porvareiden\nsamettikauluksiin ja hienoihin, pitkiin verkatakkeihin. Kuvernöörin\npalvelija kulki ympäri saleja tarjoten, ja kasakka pitkine\nkauhtanoineen ja käyräsapeleineen seisoi ovella ja osoitti tietä\nvieraille.\n\nVaunuja tuli ja meni residenssin ahtaasta kujasta pihalle. Vaunulyhdyt\nloistivat markkinailtapäivän syyshämärässä. Kreivi ja kreivitär\nseisoivat pääoven edessä ja ottivat vastaan kumartavat vieraat, jotka\nvietiin sisähuoneisiin pienten pöytien ääreen. Mutta keskellä salia\nseisoi pitkä pitopöytä, runsas, kukitettu ja monivärinen, monenlaisine\nruokineen ja maljoineen. Kankeina seisoivat vieraat tuoliensa\ntakana kauan odottaen vuoroaan. Kumarruksia, anteeksipyyntöjä ja\nhiljaisia sadatuksia pukujen sotkeutuessa kannuksiin ja laahustimiin.\nPieni, laiha, apinanaamainen maaherratar istui sitten jonkinlaisella\nkorokkeella, niin että laahustin kaarteli kauas lattialle ja nuoret\naatelisneitoset sovittelivat sen helmoja. Hän nousi ja kätteli\naatelista ja asetti hänet korokkeelle, mutta aatelittomalle hän\nvain nyökytteli päällään ja tarjosi kätensä suudeltavaksi ja pyysi\ntaburetille istumaan. Kreivittären yläruumis oli alaruumista\npitempi, joten kömpelöt, kukka-astian muotoiset sääret pistäytyivät\nepäedullisesti esille ja harsoröijykin pitsiröyhelöineen oli hiukan\nvinossa. Vinot silmät tirkistelivät yli kulmikkaiden poskipäiden\nilkeän itsetietoisesti tervehtijöitä, sillä hänen suonissaan virtasi\nmuka sinistä verta, vaikka hän oli ollut vain konttoriapulainen\nlääninvirastossa. Eräällä huvimatkalla oli kreivi, jo vanhanpyylevä\nja kaljunalkuinen, hänet tavannut ja mieltynyt hänen suorasukaiseen\nkeimailuunsa, kun Cecilia-rouva oli veikeästi tarttunut hänen\nunivormunnappiinsa ja nipistänyt häntä korvasta. Tämä töykeä\ntuttavallisuus vei siihen, että Cecilia-rouva eräällä vaunumatkalla\nmaalla tarkoituksellisesti oli antautunut herra kreiville kiristääkseen\nhäneltä avioliittosopimuksen, mikä johti vihkimiseen ja hätäisiin\nhäihin. Koska hänen tyttönimensä oli Cecilia, hän väitti, että hän\npolveutui Kustaa Vaasan Cecilia-tyttärestä ja tämän aviottomasta\nlapsesta.\n\nEntisen sukunimensä Helosen Cecilia oli ensin muuttanut\nHellén'iksi saadakseen nimelleen hienomman kaiun, koska nimi nyt\nkalskahti kreikkalaiselle nimelle. Naimisiin mentyään hän heti\npaljasti alkuperäisen luonteensa. Hän singahutti nyt salissa\nympärilleen sopimattomia ilkeyksiä ja oikkuja, joille piti\nnauraa. Saksalaisbalttilainen parturimestari Freiberg oli käynyt\nresidenssitalossa aalloittamassa turhamaisen Cecilia-kreivittären\npunertavaksi värjättyä tukkaa, pensselöinyt silmäkulmakarvat ja\nkiinnittänyt mustan kauneustäplän hänen ohimoilleen, mutta hän\nnäytti sittenkin korealta, höyhennetyltä harakalta. Ja tyttäret --\ntoisia kauniimpi Agnes, maakalainen Hedvig ja poikamaisen kömpelö\nPeppe -- olivat sen mukaan puuteroidut, papiljoteilla kiharoidut ja\nkirjavapukuiset, sillä heilläkään ei ollut väriaistia. Päivät pitkään\nnämä kuvernöörin tyttäret lukivat keveitä ranskalaisia romaaneja,\ntorailivat, söivät leivoksia, hoitelivat hiuksiaan tai kynsiään,\njoskus ratsastelivat kaupungista Perttulan huvilaan ja sieltä\napteekkitalolle ostamaan itselleen mausteita, puuteria ja hajuvesiä\nja maaherrattarelle migrainepulveria. He kiistelivät äitinsä kanssa\nja tämä kiisteli miehensä, kuvernöörin kanssa, joka pakeni virastoon\ntai kaupungin puistoon hedelmäistutuksiaan tai vankien kivitöitä\ntarkastamaan. Maaherra kulki kutsujen aikana seuran kaikkien piirien\nparissa, sutkautti sanan ja toisen tervehtijöille ja loittoni lopulta\nkuin vaimoaan pakoon tupakkahuoneeseen. Siellä juteltiin koleerasta,\nsyyskylvöistä, eri juomien mausta, tupakasta ja sodan päättymisestä.\n\nParooni Bogislaus seisoi Agneksen vieressä ja Terrabonan isäntä,\naatelispukuinen Rurik von Brinckenhjelm, kultainen miekka vyöllä ja\nStanislaun merkki kaulassa, jutteli hetken kylmän kohteliaasti kreivin\nja Ritoniemen hovijunkkarin kanssa.\n\nHänen ruhtinaallinen armonsa istui kunniapaikalla kreivittären\nvieressä. Hän levittäytyi paksuine hameineen, kuin hän olisi\nistunut troikassa. Lornjetilla hän tirkisteli vieraita saaden\nmaalaisneitoset hämilleen. Hänen ruskeat, pulleat silmänsä loistivat\nyli tummanruskean ihon, punainen rusetti kaulalla sopi hänen\nvihertävänmustaan silkkipukuunsa. Hän levitteli käsiään, iski\nsilmää venäläisille upseereille ja haasteli laihan, kutistuneen\nkreivittären kanssa kissoista ja kreivittären kanarialinnuista,\nvaikka tämä vihasikin kissoja. Heillä oli hyvin hauskaa ja he olivat\nmielestään hyvin sukkelia, vaikka eivät aina ymmärtäneet toistensa\nturkulais-pietarilaista ruotsinkielen sekoitustaan. Monsieur Rivoir\nkumartui usein armon puoleen kaksimielisine sanasutkauksineen ja\ntämän kupurinnat hyllyivät hyytelön tavoin, jota he huipennetuin\nhuulin ja suipennetuin sormin maistelivat. Seurustelu oli muuten\njäykkää, sovinnaista ja tyhjäntympeätä, koska keisarisurun takia\ntanssiaiset oli kielletty. Camilla ja Majda Barkstén, venäläisten,\nhienosti humalaisten upseerien imeliin kohteliaisuuksiin kyllästyneinä,\nvetäytyivät akkunasoppeen, leperrellen hetken hilpeästi Kerstilän\nparoonien ja monsieur Rivoirin kanssa, joka ranskalaisen seurustelun ja\nvapaan vilkkautensa vuoksi oli suoranainen vastakohta tälle kirjavalle,\nkateelliselle ja nousukasmaiselle seuralle. Kun maaherratar hauraalla\näänellään alkoi pikkusalissa laulaa jotakin aariaa Paciuksen \"Kaarle\nkuninkaan metsästyksestä\", useat naiset vetäytyivät sisähuoneisiin ja\nherrat hiipivät tupakkahuoneeseen.\n\nMuodollisen vieraskäynnin jälkeen ylhäisemmät vieraat lähtivätkin. Itse\nkreivi ja kreivitär pitelivät käsissään hopeaisia haarakynttilänjalkoja\nvalaisten heidän tietään alakertaan ja pihalle, jossa kiilloitetut\nparivaunuvaljakot odottivat. Mutta laihat raatiherrat, pöhöiset\nrusthollarit ja veroahneet kruununvoudit ja henkikirjurit jäivät\nlihavien herkkupöytien ääreen seisaltaan syömään ja juomaan. Söivät\nsyödäkseen ja röyhkäilivät, joivat juopuakseen. Kreivitär katseli\ninholla, miten joku mestari söi veitsellä tai nuoli lusikkaansa,\nvaikka hän itse saattoi luupuikolla kaivella korviaan tai hampaitaan.\nToisilla oli ollut ikävä, joten paroonikin muiden mukana päätti mennä\nSeurahuoneelle jatkamaan vapaampia ja repäisevämpiä markkinoiden\nlopettajaisia. Valkopitsipäähineiset kamarineidit tai tärkeät tädit\nsaattelivat vierasväkeä ja perhetyttöjä kotiin, kantaen pitkien\ntankojen päässä isoja vaskisankaisia lyhtyjä. Maaherran lakeijat olivat\npihalla odottaville kartanoiden kuskeille kantaneet marsalaviiniä,\nsillä seurauksella, että kuskit viineihin tottumattomina nukahtivat\nkuskipukeilleen. Lakeijat tulivat sitten kujeillen herättämään heitä\nunesta ja selittivät, että kartanon vallasväki istui jo kuomuvaunuissa.\nKuskit ajoivat unenpöpperöissään linnan vankilan portille asti\nennenkuin huomasivat erehdyksen ja saapuivat taas portaiden eteen,\nsaaden nuhteita odottavilta isänniltään. Näitä tämä vapaakyyti\nhuvittikin, koska he itsekin olivat hiukan juhlatuulella.\n\nKadulla melu alkoi jo hälvetä, jokunen juopunut hihkaisi kujassa.\nHämärä häilyi kaduilla. Vain kirkontornista näkyi palovartijoiden\nkirkonharjan valaistu tähystysmaja. Tähdet syttyivät varhaissyksyiselle\ntaivaalle, ja kuu vaelsi kuin hopeinen sirppi pyöreän kirkon yllä,\nikäänkuin katkaisten taivaan tähkiä, lentotähtiä, jotka lensivät yli\nVanajaveden, Hätilänmäen taakse, tummiin kuusikkoihin.\n\nYksinäinen runoilijahahmo kulki yksin mietteissään katujen hämärässä\ntuijottaen tähtiin. Ne tähdet olivat hänen mielestään liian kaukana ja\nkorkealla, kylmiä arvoituksia. Hän katseli kaiholla residenssitalon\nvaimenevaa valaistusta tyhjälle torille. Ja hänen ankea aatoksensa\npunoi säkeitä:\n\n    \"Mi ikävyys,\n    Mi hämäryys sieluni ympär\n    kuin syksyiltanen autiol maall?\"\n\nEhkä pienen kotoisen kitupiikin valo matalassa mökissä oli lähempi\nja lämpöisempi. Hän etsi kestikievaritalosta markkinatovereitaan\nlähteäkseen vanhalla, valkoisella hevosella Hattelmalan vuoren yli\netelän nummia kohden.\n\nParooni Rurik lähti jalkaisin pidoista tätinsä taloon, otti orhin\ntallista ja ajoi Seurahuoneelle. Hän odotti siellä tapaavansa\nratsumestarin sekä ratsu-upseereita, voidakseen näyttää palkinnon\nsaanutta liinukkaharjaa, Jaarli-hevostaan. Seurahuoneen pihalla\noli paljon hevosia, joita kisällipojat ja rengit taluttivat ja\nsyöttivät. Parooni meni saliin. Venäläinen soittokunta soitti siellä\nparvekkeella ja sali oli täynnä maalaisisäntiä ja kartanonherroja.\nIlo oli ylimmillään. Salin päässä oli iso, pyöreä viinimaljakko,\nbooli, johon oli sekoitettu sitruunaa, appelsiinia, mausteita, hienoa\nranskalaista konjakkia ja espanjalaisia viinejä. Puheensorina ja huuto\noli valtava. Puhuttiin hevosista, vain hevosista ja hevoskaupoista, ja\nkukin kehui omaa hevostaan. Ratsumestari seisoi jo pöydällä ja piti\nrepäisevän riemullista puhetta. Kuin sisäisestä mielenpainajaisesta\nvapautuneena Rurik von Brinckenhjelm oli vieraassa, iloisessa\nilmapiirissä remseällä, melkein poikamaisella tuulella. Kaikki kankeus\nhävisi hänestä kuin jonkinlainen hengen pakkopaita, johon hän oli\npingoittunut. Hän tilaamalla tilasi samppanjaa ja ratsumestari sai\nhillitä häntä hänen tuhlauksessaan. Hän juoksi soittolavalle kilpaillen\nratsumestarin kanssa kujeiden keksimisessä. Hän tempasi tahtipuikon\nkapellimestarin kädestä ja alkoi itse johtaa torvisoittokuntaa, mikä\nsoitossaan sekaantui soraääniseksi sekamelskaksi, kunnes kapellimestari\notti häneltä tahtipuikon, kun parooni heitti tukun seteleitä\nsotilassoittajille.\n\nSyynä tuhlaukseen oli sekin, että parooni äskettäin oli myynyt\nratsumestarille komean oriinsa, Loordin hyvästä hinnasta.\n\n-- Kyllä minä sen kesytän, ratsumestari oli leksauttanut, kuten olen\nkesyttänyt naisäkäpussejakin.\n\n-- Kyllä minä sen arvaan, veli hyvä, parooni sanoi, juotuaan\nsinunmaljat. Tämä ylpeä Loordi oli kerran tappaa tyttärenikin ja tuotti\nminulle tappion kilpailussa.\n\n-- Niin, sinun tyttäresi, Rurik, on oikullinen kuten yleensä naiset,\njoita on aina hemmoteltu. Sabine-neidin ei ole koskaan tarvinnut\najatella jokapäiväistä leipäänsä, vain pukujaan ja päähänpistojaan.\nSinä, rakas orpana, et osaa hoitaa hevosiasi etkä lapsiasikaan. Kyllä\nsinun Sabinestasi vielä ihminen tulee. Ei siinä hellyys auta, vaan\nhyväntahtoinen karkeus. Ja hän on kylliksi älykäs huomatakseen, mikä on\nimelää mairittelua ja mikä miehekästä totuutta.\n\n-- Olet suorasukainen mies, ratsumestari, vaikka en aina voi sietää\nepähienouksiasi. Ehkä sinä voisit kesyttää Sabinenkin?\n\n-- Montako härkäparia lapseni saa kummilahjoina? Kaarle XII:n\nasetoveri, esi-isäni äidin-isä Axel Sparre sai kasteessa kummeikseen\nkolmetoista ylhäistä herraa ja yhtä monta ylhäistä vallasnaista, item\nkirjoitettiin kummeiksi Visbyn pormestari ja raati. Kukin antoi härän.\nOlipa siinä härkiä tarpeeksi.\n\n-- Hyvä veli härkäpää, parooni nauroi, minulla ei vävypojalleni, in\nspe, ole varaa antaa niin monta härkää, mutta kymmenen porsasta minä\nkyllä voin antaa.\n\n-- Sekin riittää yhden naisen kesyttämiseksi, joka syö vain hienoa\nkanan- tai fasaaninlihaa.\n\n-- Ja edelleen! Sabine sanoo, että sinä, homo rusticus, olet niin\nruma, että olet melkein kaunis. Sinun rumuutesi ja tyttäreni äly\nyhdistettynä! Mikä mesalliance!\n\nSiihen ratsumestari rähättäen tokasi:\n\n-- Mutta jos minun poikani saa perinnöksi minun kauneuteni ja tyttäresi\nälyn, se on vielä pahempaa!\n\n-- No, ei juoda sitten vielä piiskaryyppyjä. En ole samaa mieltä kuin\nslaavi, että naista kuten mattoa pitää piiskata kerran päivässä.\n\n-- Niin, ei pidä porsasta säkissä myydä, ratsumestari yhtyi leikkiin.\n\n-- Tehdäänkö täällä hevos- vai naimiskauppoja? Tunnettu härnäyshaluinen\nja paksumahainen kaupunginvouti Luokkanen lähestyi hoiperrellen. Hän\noli tunnettu kaupungin virkavaltainen kapakkasankari, jolla oli arpia\nposkessa ja iso vesinäppylä silmän alla.\n\n-- Ei täällä virtahepokauppojakaan tehdä, parooni ilkkui, katsoen\nhalveksivasti kaupunginvoutia ja taputti häntä päähän.\n\n-- Vähän on karvoja päässä, mutta vielä vähemmän älyä paljaan kallon\nalla.\n\n-- Olenko minä virtahevonen, sanokaa se vielä kerran! Johan harvat\nhapseni harmaantuvat, kun näen mokoman mahtailevan kartanon junkkarin.\nAa, aa, hevosenne löi laukkaa, kuten järkennekin. Hevosellanne on ehkä\nenemmän järkeä, vaikkakaan se ei ole jalosukuinen! Kaupunginvouti\ntöykkäsi paroonia kylkeen.\n\n-- Aateliton ei saa jalallaan astua edes hevoseni haudalle! parooni\nkarjaisi. Ja mitä te tönitte? Luuletteko olevanne ulosottohommissa.\n\nNyt ratsumestari huudahti:\n\n-- Mies olisi heitettävä ulos rikkatunkiolle, tuollainen maalaisia\nnylkevä ihramaha. Juovuksissa sinä purjehdit virastohuoneesta krouviin\nja krouvista virastohuoneeseen. Kyllä minä sinut tunnen vanhastaan,\nrapajuoppo. Ihme, että maaherra voi sietää tällaisia tyhjäntoimittajia.\n\n-- Suus kiinni, sinä pitkäkoipinen piiskuriparooni, sietäisit itse\nsaada raipparangaistusta.\n\n-- Minäpä valitan hovioikeudenpresidentille, joka on sukulaiseni,\nparooni sanoi kiivaasti.\n\n-- Suu kiinni, ei tässä mikään valitus auta, minä täällä kaupungissa\nmäärään ja minä kutsun poliisit pitämään kurissa kaikenlaisia\nhevoshuijareita.\n\nKärnä ja Seth Skriivari, jotka olivat istuneet salin päässä,\nlähestyivät. Maalaisisännät liittyivät puolustamaan paroonia ja\nratsumestaria, joka antoi korvatillikan kaupunginvoudille, niin että\ntämä tuupertui lattialle.\n\nKaupunginvouti tempasi tuolin ja aikoi sillä lyödä. Mutta silloin\nratsumestari heitti hänet sahapukeille katettua pitopöytää vasten, niin\nettä pöytä maljakkoineen, liemilautasineen kaatui, ja pöytävieraatkin\nkellistyivät lattialle. Kaupunkilaisherrat syöksyivät nyt nyrkit\noikoisina paroonin ja ratsumestarin kimppuun hosuen ja huutaen.\nMaalaisisännät taas tarrautuivat kiinni porvarispomoihin. Syntyi\nyleinen mylläkkä, hihoja ja kauluksia kiskottiin ja pulloja heitettiin,\nniin että ne kilahtaen lensivät pirstaleiksi salin pylväitä vasten.\nSeurahuoneen kristallikruunut katossa heiluivat kuin jääpuikot\ntemmeltävien, hurjien ja humaltuneiden päiden yllä. Soittokunta pakeni\nlavalta ullakolle. Mutta poliisia ei näkynyt missään, ehkä niillä oli\ntarpeeksi tekemistä Poltinahon todellisten hevoshuijarien, mustalaisten\nja varkaiden taltuttamisessa, tai Myllymäen epäilyttävien ilomökkien ja\nrosvoluolien lähettyvillä.\n\nParoonin valkoinen, silitetty paidanrinta ja kaulus hohtivat\npunaisina ja otsasta vuoti haava, kun heitetty pikari oli sattunut\nsilmäkulmaan. Kuten raivostunut sonni, jonka parooni kerran navetassa\nsai kytkyimeen kamppailtuaan sen kanssa henkensä kaupalla, paroonikin\nnyt villiintyi nähdessään veren vuotavan hienolle aatelispuvulleen.\nHän tunsi pitkien, viileiden viikkojen, itsehillinnän, jäykän, harmaan\nyksitoikkoisuuden jälkeen tarvetta purkaa sisuaan, käyttää liikeneviä\njättiläisjänteitään hartiavoimaisiin ponnistuksiin ja rynnistyksiin.\nHän oli nyt kuin toinen mies, ei aatelinen, ei parooni eikä hovimies,\nvaan voimamies, joka ei säästänyt sanojaan eikä nyrkkejäänkään. Kun\nyhä useammat hurjimukset hyökkäsivät hänen kimppuunsa, hän tempasi\nkahdella kädellä ison pöydän, nosti sen päänsä yli ja alkoi pöydällä\nhuitoen hitaasti kulkea eteenpäin, jaellen iskuja joka suunnalle,\nniin että ihmiset kauhun vallassa juoksivat hänen tieltään. Eivät\nsiinä auttaneet hotellinisännän lempeät maanittelut eikä Seth\nSkriivarin tai Kärnän varoitukset. Ratsumestari kulki paroonin\nrinnalla, tuoli koholla suoraan markkinaväen läpi, ikäänkuin jyrällä\npeltoa tasoittaen. Virkaherrat hiipivät sivuhuoneisiin ja kaupungin\nvouti heitettiin eteisestä pihalle. Parooni tunsi nytkin raivoisassa\ntunnossaan jonkinlaista mieletöntä halua murskata ja myllertää, kuten\nhänen sisäinen vaistoelämänsäkin oli nyt tunnoton kaikelle säälille\nja inhimilliselle tunteelle. Hän oli kuin sokea, joka ei näe mitään,\nei näe vaaraa, ei näe syitä eikä seurauksia. Ei pelkää itseään, ei\nmuita, ei edes murhaakaan, jos hänen oma väkivaltainen elämänsä on\nkysymyksessä.\n\nParooni syöksähti pihalle, riisui Jaarlin valjaista ja talutti hevosen\nportaita pitkin saliin. Jaarl-hevonen seisoi kuin häikäistyneenä\nkattokruunun alla, ikäänkuin se olisi viety isoon, valkeaan talliin,\njonka avonaisesta katosta kummallinen aurinko paistoi suoraan sen\nsilmiin. Parooni syötti hevoselle sokeria ja kaatoi samppanjapullosta\njäähdytysastiaan juomaa hevoselle, joka oli voittanut ja pelastanut\nhänen kunniansa, kuten hän itse äsken voimallaan oli voittanut\nkaikki vastustajansa. Hän tunsi iloisessa itsetunnossaan sanomatonta\ntyydytystä ja ruhtinaallista riemua katsellessaan ympärilleen kuin\nsotapäällikkö tantereella, jossa makasi kaatuneita tai karkureita.\nHevonen hirnahti.\n\n-- Niin, niin, jalo Jaarl! Sinä olet tänään ansainnut kultaiset kengät\nja viisi kappaa kauroja. Niin, niin, minä ymmärrän, mitä ajattelet.\nKotiin, kotiin, sinne lähdetään, Jaarl! Hei, juoksepas nyt pihalle\nporvarien kauhuksi. Pian ollaan taas Terrabonassa.\n\nLiinaharjainen, ruskeanhohtava rotuhevonen hörppi astiasta jaloa\nrypälenestettä, joka vilkkaasti alkoi virrata sen jaloissa suonissa.\nSe kohotteli ylväästi tähtiotsaista päätään, sen ruskeat, viisaat\nsilmät välkkyivät ja se kulki kuin gavottia karkeloiden yli salin\nlattian, kun renkivouti talutti sen pihalle ja valjasti sen notkuvien\nloimukoivuisten, keveiden kilpakääsien eteen. Ratsumestari saatteli\nparoonia pihalle, kun kansa kunnioittaen väistyi heidän tieltään.\n\n-- Hei, Jaarl! Antaa mennä! Parooni otti tiukasti käteensä\ntupsuniekkaiset, tinahelaiset ohjakset.\n\n-- Terve, ratsumestari! Olipa tämä kuuma päivä.\n\n-- Kuuma kuin helvetti, ratsumestari huudahti ja tervehti:\n\n-- Terve, terve ja terveisiä neiti Sabinelle ja sano, että kyllä minä\nhoidan Loordia kuin silmäterääni, vaikka minä olenkin tällainen ratki\nrattoisa rumilus.\n\n-- Kyllä, kyllä! Sabine varmaankin tyyntyy, vaikka ensin hiukan vikuroi\nja vihoitteleekin tätä myyntiä. Onhan minulla kyllä hevosia tallissa.\n\n-- Kun on hevosia hyviä, taloja ja jyviä, niin hätäkös on herrastella,\nratsumestari lallatteli ja kulki Kärnan seurassa jatkamaan pitoja.\nMutta parooni ajoi jo kumisevalla kadulla, yli torin, jossa tyhjät\nkauppakojut törröttivät ja saapui kaupungin pitkälle sillalle. Nopean\najonkiellon takia hän hiljensi hevosen vauhtia. Kaupungista kuului\nvielä hienonhienoa markkinahumua, mikä vähitellen vaimeni.\n\nÄkkiä hän kuuli hämärästä huudon. Seis! Hän tunsi miten joku tarttui\nsuitsien kuolaimiin ja pysäytti hevosen. Terrabonan väkevä parooni\nhyppäsi rattailta sillalle ja kysyi:\n\n-- Kuka siellä?\n\n-- Kuivassalmen lautturi! Tästä ei pääse kirkkoon isotkaan\nkirkkoveneet. Käänny takaisin helvettiin!\n\n-- Hullu mies, mitä tahdot!\n\n-- Oikeutta. Sinä paha parooni, et uskalla astua Jumalan tuomioistuimen\neteen. Pelkäät meirän pappia, joka ajoi sinut kuin ruoskalla ulos\ntemppelistä. Sinun syntisen sielusi takia vanha isäni saa kärsiä\njalkavaivoja. Olen sinua täällä orottanu koko illan, mutta nyt et pääse\ntästä yli etkä ympäri!\n\n-- Taidat olla päästäsi vialla tai olet päihtynyt, moukka!\n\n-- Moukka sinä itte olet. Mene, muuten isken sua nyrkkirauralla.\n\n-- Taidat olla pappilan renki, koska niin suulla suurentelet.\n\nSillan kaidepuun himmeän katulyhdyn valossa parooni nyt näki irvokkaat,\nilkeät kasvot, näki kohotetun käden, joka uhkasi häntä nyrkkiraudalla.\nSamassa kuului sillanrantapenkereeltä pulpatusta ja molinaa. Joku\njuopunut markkinamies oli möljältä luiskahtanut veteen. Parooni ei\nehtinyt kiinnittää siihen enempää huomiota, sillä mies lähestyi häntä\nuhkaavasti ja iski raudalla. Parooni hoiperteli hiukan, kääntyi ja\nhuudahti:\n\n-- Pappiko sinut tänne lähetti?\n\n-- Heh! Itte minä itteni lähretin, äläkäs minua sinuttele, en ole\nitteänikään sinutellu sitte viime lauvantakin. Vanhan isäni estät\npääsemästä kirkkoon herranehtoolliselle ja siksi et sinäkään pääse\ntästä sillan yli, etkä pääse taivaaseen Eliaan tulivaunuilla, vaan\nmustalla hevosellasi sinne varjojen valtakuntaan. Heh!\n\n-- Vai uhkaat sinä minut tappaa, roisto! Syytä nyt itseäsi, jos\njoudut jonnekin ennen minua. Itseäni minä vain tässä puolustan, kun\nsalakavalasti yön pimeässä käyt kimppuuni. Kas noin!\n\nParooni tarttui renkiä kaulukseen ja nosti hänet ilmaan. Renki potki,\npuri ja sai itsensä irroitetuksi. Renki kampitti ja parooni kaatui\nsillalle. Hevonen seisoi vain hiljaa kuin odotellen. Parooni nousi,\ntarttui renkiä vyötäröltä ja työnsi sillan kaidepuuta vasten. Vihan ja\nvimman puuskassa, ikäänkuin Seurahuoneen mellakan jälkiselvittelynä\nja viineistä vielä kiihkeänä parooni kadotti kaiken tavanomaisen\nharkintansa, kun renki tarttui hänen kurkkuunsa niin, että maailma\nmusteni paroonin silmissä. Parooni riuhtasi itsensä irti ja iski\npiiskalla käsivarteen, niin että rengin kädestä putosi nyrkkirauta.\nRenki kyykistyi ja hyökkäsi uudestaan pää edellä paroonin rintaa\nvasten, niin että paroonin täytyi tarttua lyhtypylvääseen. Renki veti\nnyt puukon tuppivyöstään, sen parooni huomasi lyhdyn valossa. Lujalla\ntempauksella hän kohotti rengin ilmaan, kantoi hänet yli sillan,\nnosti yli kaidepuun ja heitti rengin kuin ruissäkin alla virtaavaan\njokeen. Kuului raskas molskahdus. Parooni näki vain käden, joka vaipui\nvaahtoihin. Pinellan puiston rantapuut alkoivat suhista pahaenteisesti,\nse ennusti myrskyä. Ja paroonin mielessäkin myllersi myrsky, se\njähmettyi nyt kaameaksi kauhuksi. Mitä hän oli tehnyt? Mutta renki\noli uhannut puukolla. Mitä muutakaan parooni olisi voinut tehdä? Hän\nkatseli ympärilleen. Sillalla ei ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi\nnähnyt tämän kuoleman kamppailun. Pois rikospaikalta, pois, pois,\nse oli ainoa ajatus, mikä nyt risteili ja raivosi hänen aivoissaan.\nMiten hän peittäisi jälkensä, miten salaisi tekonsa ja sen seuraukset.\nPinellan tornihuoneesta välkkyi vielä valo, se liikkui veden pinnalla\nväreillen, mutta ei ilmaissut mitään. Nyt oli toimittava ja nopeasti.\nHevonen oli hänen pelastuksensa, hänen täytyi ajaa nopeasti kotiin\nennen muita, ennen näkijöitä, todistajia. Hän nousi äkkiä rattaille,\nsivalsi piiskalla Jaarl-hevosta ja hoputti. Hevonen kiiti tuulispäänä,\nikäänkuin sen kintereillä olisi ollut kymmenen kiljuvaa koiraa.\nParooni antoi suitsien höltyä, antoi hevosen juosta ala- ja ylämäissä\nheltiämättä, pysähtymättä taloihin tai kievareihin, sillä parooni ei\ntahtonut tavata tiellä ketään. Jäytävän omantunnon tuskissa, pelossa\nja vavistuksessa ei hänellä ollut mitään muuta ajatusta kuin päästä\najoissa kotiin, niin että hän voisi todistaa laillisen poissaolonsa,\nolonsa rikoksen hetkellä kaukana rikospaikalta. Ikäänkuin rengin varjo\nolisi seurannut häntä tällä hurjalla pakomatkalla, pois itsestä, pois\nsisällisistä syytöksistä ja tuomionpelosta. Mustat metsät, koleat\nkuusikot ja pensaat pimeässä näyttivät melkein aaveilta. Ja taivaskin\noli tummien, nokimustien pilvien peittämä. Yksikään syystähti ei\nvilkkunut hänelle tien merkkinä. Pimeätä takana, sivulla, ympärillä ja\nedessä loputon, lohduton, likainen, musta maantie.\n\nKuin murhamies hän ajeli hevosen korskuessa. Hän piiskasi ja kiristi\nohjia antaakseen hevosen juosta täyttä laukkaa aamun sarastaessa\nkotikartanoon. Silloin hän alkoi tyyntyneenä harkita varokeinoja,\nharkita juonta, mikä pakottaisi ajankin hänen todistajakseen hänen\nsyyttömyydestään. Hän toteuttikin tämän ajatuksensa, mikä alitajunnassa\noli kypsynyt yhä selvemmäksi. Oliko hän tehnyt murhan? Hätämurhan vain\noman henkensä pelastukseksi. Vaistomaisesti hän katsahti kelloaan.\nKello oli kolme aamulla. Aika, aika! Täytyi voittaa aikaa ja hän\nväärentäisi ajan, niin ettei kukaan pääsisi selville tästä yöllisestä\nsurman seikkailusta. Olihan renki päihtynyt, oli voinut hoipertua\nalas sillalta veteen omasta syyystään. Mitään väkivallan merkkiä ei\nvoitu keksiä. Paroonin täytyi pelastaa kunniansa, muuta ehtoa ei\nollut, yö oli mykkä, yö oli kuuro, se ei puhunut mitään, ei nähnyt\nmitään. Eikä hänkään puhuisi mitään, mutta hän näkisi, hän näkisi aina\nsielunsa silmillä saman näyn, varjossa vapisevan miehen hahmon, joka\nhapuilee, huutaa ja vaipuu mykkään veteen. Parooni katsahti äkkiä\npaitaansa. Se oli verellä tahrittu, ikäänkuin sekin olisi syyttänyt\nhäntä veljessurmasta. Hän ravisteli itsensä vapaaksi tästä tunteesta,\najoi hiljaa kartanon pihalle ja vei hevosen talliin. Parooni katsoi\nnyt paksukuorista, vaakunalla koristettua kultakelloaan. Oli kuudes\nhetki aamulla, sellainen hetki, jolloin Pietarikin kolme kertaa kielsi.\nHänkin kieltäisi, kieltäisi kaiken. Niin, niin, hän oli siis lähtenyt\nkaupungista kello kolme, siis kello oli nytkin kolme. Sen hän toteen\nnäyttäisi.\n\nTyyntyneenä hän sitten hiljaisin askelin meni väentupaan, jossa pari\nrenkiä nukkui sitkeästi. Hän hiipi varpaillaan vanhan könninkellon\nluokse, avasi kellokaapin oven, jonka yläpuolella oli puusta veistetty,\nvihreäksi maalattu puumalja, siitä levittäytyi kukkakiehkuroita\nkummallekin puolelle ja kellotaulun yläosa muistutti kirkon seinälle\nripustettua aatelisvaakunan yläreunaa kypäröineen ja kiehkuroineen.\nVanhat, kyläsepän tekemät puntarit roikkuivat raskaina ja kömpelöinä.\nHeiluri häilyi tuvan hämärässä edestakaisin, niinkuin epäröivän\nihmisen laikahtava mieli. Varovasti parooni seisautti kellon, väänsi\ntuntiviisaria taaksepäin kello kolmen kohdalle ja asetti heilurin taas\nliikkeeseen. Parooni hätkähti, kun renki käänsi kylkeään ja kello alkoi\nlyödä kolmea. Mutta renki nukahti uudestaan. Parooni tyyntyi ja hiipi\nkuin pahantekijä pihalle ja nousi yhtä hiljaa kartanon yläkertaan. Hän\navasi työhuoneensa oven. Pesi kätensä verestä ja piilotti punahurmeisen\npaitansa vanhan, vihreäjuovaisen kaakeliuunin taakse. Täälläkin hän\nasetti Mora-kellon näyttämään kolmea. Sitten hän hiipi käytävään.\nSillalla tapahtuneen järkytyksen jälkeen, kun huumauskin oli jo\nhaihtunut, parooni oli taas sama, kylmä, harkitseva mies. Hän voisi nyt\nsyyttäjille todistaa alibinsa, voisi päivän selvästi selittää, että hän\nrenkivoudin tapaturmaisen veteen uppoamisen aikana oli kotona. Kaikki\nkartanon kellot todistaisivat hänen puolestaan. Hän alkoi jo tehdä\nsalaisen sopimuksen omantuntonsakin kanssa ja aikoi jo nyt urkkia,\ntietäisikö hänen kotiintulostaan vielä kukaan. Kolmessa tunnissa hän\noli ajanut kolme vanhaa penikulmaa. Tuntui kuin hän olisi ajanut sen\nmatkan vain tunnissa, niin nopeasti oli aika kiitänyt, niinkuin hevosen\nvarjo maantien varrella. Viidat vain vilahtivat, virstantolpat pyörivät\nja puiden latvat tanssivat myrskyssä hänen silmissään. Nyt oli myrsky\nasettunut ja syksyinen Pyhäjärvikin loiskautti rauhallisesti aaltonsa\nrantaan.\n\nRurik von Brinckenhjelm kulki sukkasillaan käytävässä, avasi hiljaa\nerään oven. Hän kurkisti vierashuoneeseen, koska hän oli eteisessä\nhuomannut outoja naisten päällysvaatteita naulakossa ja niiden vieressä\noli myös hänen vaimonsa Beata Birgitta-rouvan majavannahkaturkki.\nBeata-rouva oli siis kotiutunut, mutta miksi? Olisiko hän saanut\nvihiä paroonin aikeista, sillä Seth Skriivari ei koskaan päihtyneenä\nvoinut säilyttää hänelle uskottua salaisuutta. Entä Klaus, hänen\npoikapuolensa, oliko hän jo aikaisin valveilla, kuten tavallista, koska\nKlaus oli ryhtynyt huolehtimaan varhaisesta pellonkynnöstä ja riihien\nlämmityksestä. Ovenraosta katsellen parooni näki, kuinka huoneen\nperällä siskoissängyssä nukkuivat, hieno hymy huulillaan, kapteeni\nArvellanderin nuoret neitoset, valkeat, pehmeät kädet raukeina vuoteen\nsivuilla, posket raikkaan ruusunhohtavina. Bendlan kasvoilla kajasti\nkuin autuas kirkkaus ja rauha saavutetusta onnesta. Silkinsiloiset\nsilmäripset lepäsivät valkeanruskeilla luomilla kuin verhoten herkän\nhienoja unia ja näkyjä. Kultatukkainen Rosalie sen sijaan sormillaan\nhypisteli reikäompeleista hurstia, ikäänkuin hän unissaan olisi\nsoittavinaan spinetillä jotakin Kesäyön unelman säveltä. Parooni sulki\nhiljaa oven. Klaus oli siis kutsunut kihlattunsa kartanoon paroonin\npoissa ollessa. Luuliko Bendla jo olevansa Terrabonan valtiatar,\nköyhä kapteenin tytär? Ei, ei, siitä aikeesta ei tulisi mitään, sillä\nBogislaus, hänen poikansa, toisi kerran morsiamensa Terrabonaan. Ja\nBogi perisi kartanon, sen parooni oli itselleen vannonut. Parooni kulki\nnyt rohkeammin pitkin käytävää. Hän ei avannut Beata-rouvan ovea,\nkoska Beata oli hyvin herkkäuninen eikä siitä olisikaan ollut mitään\nhyötyä, sillä Beata-rouva ei saanut unta kellon naksutuksen takia, eikä\nsenvuoksi sietänyt kelloja, siellä kello ei voinut paljastaa paroonin\nkotiintulon syytä. Hän avasi oven Bogin huoneeseen, jossa kaikki\ntavarat olivat kiireellisen markkinamatkan takia epäjärjestyksessä. Hän\nnäki pöydällä avaamattoman kirjeen ja luki sen. Hän raivostui ja heitti\nkirjeen rypistyneenä pöydälle. Hän arvasi, ettei Bogislaus vielä ollut\nsitä lukenut. Oliko tämä kirje todellakin armollisen ja hyveellisen\nCamilla-mamsellin kirjoittama? Kirjeen loppu tuntui veriseltä ivalta,\njonka salattua kärkeä Bogi ei ehkä ollut huomannut, jos hän sitä\nhuolimattomuudessaan ollenkaan oli lukenutkaan. Kuka oli tämän kirjeen\nkyhääjä? Parooni epäili tässä naisten juonia. Ja missä oli Klaus?\nTuntui kuin kartanossa olisi ollut iloinen ilta. Paroonin läsnäollessa\nei uskallettu hymyillä eikä huvitella. Paroonin poissaollessa ei\nkukaan välittänyt töistä. Ne olisi jo tänä kiireellisen kynnön ja\nsateisen sään aikana pitänyt aloittaa. Ja missä oli saamaton inspehtori\nGöransson? Mitä vielä tapahtuisi? Tämä päivä oli kuin kirottu!\nJoutuisiko hän syytteeseen miesmurhasta? Hän tunsi enemmän pelkoa kuin\nkatumusta. Mutta pelon voittamiseksi täytyi toimia, toimiessa sai\nhetkeksi unohduksen, kunnes toisena hetkenä jo mieltä kaivoi kammo ja\nvavahduttava rangaistuksen odotus. Kunhan hän pääsisi suuttumuksen\nsuloiseen huumaukseen, niin tämä jännittynyt tunne laukeaisi ja sielun\nmyrsky asettuisi, vaikka luonto olikin jo tyyntynyt ja puhdistanut\nitsensä. Mutta tämä talon hiljaisuus oli pahempi kuin hirmumyrsky.\nHänen sydämensä patoutui, veri velloi yli rajojensa. Kunhan voisi\njollekin ihmiselle ilmaista tämän salaisen rikoksen, jonka seuraukset\nhän vasta nyt näki koko suuruudessaan! Sillä hän ei ajatellut, että\nmuitakin ihmisiä oli olemassa, kärsiviä, sairaita, onnettomia, joiden\nkohtaloita painoi tekojen ja syiden syytös ja kuolemanpelko. Millä hän\nsovittaisi kaiken? Hän syöksyi Bogislaun huoneesta miltei juosten alas\nportaita. Hillitsi taas itsensä ja kulki hiljaa, kuin omaa varjoaan\nvälttäen, kohden inspehtoorin asuntoa, joka sijaitsi joen rannalla\npirunkellarin takana. Hän astui rantapengermän naiskuvaveistosten ohi\nkuin unessa, niihin katsomatta. Kun hän saapui leijonaluolan kohdalle,\nhän hiipi sinne kuin peto piiloon, istui hetken kivisellä, kylmällä\npenkillä louhitussa kiviluolassa, jonka seinään oli kiinnitetty\npronssinen leijonanpää. Sen suusta tippui ruskeaa vettä alla\nolevaan puolipyöreään altaaseen. Hänen kurkkuaan poltti ja kirveli,\nyövalvonnasta ja hurjasta ajosta oli hänen päänsä raskas, ikäänkuin\nrautainen rengas olisi taottu ohimolle. Ohimot kumisivat niin, että\nhänen kätensä vapisivat. Hän asetti kätensä leijonan suun alle, vesi\ntippui sormille värisyttävästi. Hän valeli päätään ja kasvojaan\nraudansekaisella, ruskealla vedellä ja joi monta kourallista janoonsa.\nTämä tyynnytti hetken, kun hän vielä oli huuhtonut veripilkkuja, joita\noli tunkeutunut kynsien väliin.\n\nParooni suoristautui ja otti tavallisen, käskevän isännänasenteensa\nja kulki pirunkellarin ohi. Hän muisti nyt tarinan Anjalan liiton\njäsenestä, joka oli mestattu ja kulki nyt kummituksena kantaen käsillä\npäätään. Hän oli ennen nauranut tälle tarinalle kuin lastensadulle.\nOlivathan anjalalaiset murhanneet teatterikuninkaan ja murhamies\noli mestattu. Miten hänen kävisi? Mutta olihan parooni torjunut\nhyökkäyksen ja kuolemanuhan varjellakseen itseään puolustuksella.\nOlihan tämä lieventävä syy. Ja olihan hänellä mahtavia suosijoita,\nTurun hovioikeudenpresidentti ja Turun piispa. Ja olihan kuningatar\nKristiina vapauttanut Leppäkosken herran, Jaakko Spåren, joka kirkossa\nmiekalla lävisti kirkkoherra Belleruksen pojan, kun pappi ensin, kuten\nnyt rovasti Wallenberg, oli moittinut saarnassaan Spårea ja pitäjän\naatelistoa tapojen turmeluksesta. Parooni muisti vielä elävästi Willem\nWallenbergin nuhdesaarnan ja parooniinkin kohdistuvat kauttarantaiset\nsalaviittaukset. Nyt rovasti saisi huhujen perusteella taas aiheen\nsyytöksiin ja soimauksiin. Kaiken varalta ei parooni vielä jättänyt\ntuomiokapituliin valitusta siinä toivossa, että pappi peruuttaisi\nsanansa. Mutta jos pappi taasen uskaltaisi häntä syyttää, menisi hän\nkaiken uhalla kirkkoon kuulemaan papin anateemaa eikä hän silloin enää\nsäästäisi säiläänsä eikä sanojaankaan. Parooniin oli Seurahuone- ja\nsiltamellakan jälkeen iskenyt oikea tappelunhalu entisen pelihimon\ntilalle. Siitä hän nyt päätti luopua, sillä hän huomasi, että kartanon\ntalous oli siitä kärsinyt. Entä hänen ainoa poikansa Bogislaus von\nBrinckenhjelm? Perisikö hän isänsä luonteen ja tavat, kykenisikö hän\njatkamaan isänsä työtä. Sillä talo kaipasi todella uudistuksia, sen\nhän nyt salaa myönsi Klaullekin, poikapuolelleen. Mutta härkäpäisen\nitsepäisenä ei hän vielä luovuttaisi johtoa muille, vaikkakin hän oli\nhuomannut, ettei inspehtooreihin ja renkivouteihin ollut luottamista.\nTulisikohan siitä Bogin kosinnasta mitään, sillä Bogilla ei ollut\nisän harkitsevaa älyä ja hänellä oli taipumusta huikentelevaisuuteen\nja lemmen löyhyyteen. Mutta samanlaisia olivat muutkin kartanonherrat\nnuorina olleet, kunnes olivat vanhetessaan viisastuneet, olivat\nharhailleet pitkin Venäjän aroja ja ulkomaiden kylpylöitä, kunnes taas\nolivat palanneet esi-isiensä tiloille raatamaan ja jatkamaan, mitä\nisät olivat aloittaneet. Ja siten kartanot olivat vuosisatoja pysyneet\nsamojen sukujen hallussa, rikkaiden sukulaisnaapureiden ja edullisten\navioliittojen johdosta vaurastuneet ja laajentuneet jättiläistiloiksi.\n\nMiten suhtautuisi Bogi, hänen oma poikansa, siihen tietoon, että\nhänen isänsä oli tehnyt hätämurhan? Ehkä hän ymmärtäisi ja hyväksyisi\nhänen menettelynsä. Järkevä Sabinekin sen ymmärtäisi. Mutta\nBeata-Birgitta-rouva kammoisi paroonia nyt kuin ruttoa yliherkässä\nmielessään, vilkkaan mielikuvituksensa vallassa hän vain paisuttaisi\nseikkailun hirviömäiseksi. Kartanonväen mielialasta hän ei välittänyt,\nsillä hän halveksi rahvasta, joka uskoi taikoihin ja kummituksiin.\nRurik von Brinckenhjelm ei koskaan tuntenut lemmenkateuden raatelevia\ntunteita, siksi varma hän aina oli ollut avio-onnestaan eikä hän\nitsekään antanut aihetta naisen epäluuloon. Sillä mustasukkaisuus\nparoonia mielestä oli pahempi kuin kaatumatauti. Yhteiset viat\nlähentävät enemmän kuin yhteiset hyveet. Paroonilla ei ollut\nBeata-rouvan jaloja hyveitä, mutta rouvallakaan ei ollut paroonin\nvikoja. Ja kuitenkin he sietivät toisiaan, minkä sietivät. Mutta\navioeroa ei parooni koskaan ajattelisi. Se oli vain uudenaikaista\nhulluttelua, se ei sopinut järkevään elämänjärjestykseen. Näitä kaikkia\nparooni mietti astuessaan vaunuvajaan. Tarkastellessaan vajaa, hän\nhuomasi, että eräs lauta viinikellarin seinällä oli hiukan irtonainen.\nHän nousi tikapuille ja irroitti helposti laudan. Se oli vain\nliikkuvalla naulalla seinään kiinnitetty. Hän siirsi laudan syrjään,\nnousi siitä viinikellarin ylimmälle parvekkeelle ja pudottautui\nsiitä lattialle. Keskellä kellaria oli kaksi isoa viinitynnyriä. Ne\noli suoraan Ranskasta tilattu, bordeaux'laista punaviiniä, hienoa\nsherryä ja muita viinejä sekä mustanvaahtoista n.k. kreivitär Piperin\nkotiolotta. Viinitynnyrin hanan alla oli iso maitokannu, minkä hän\ntunsi inspehtoorin omaksi. Kuka olisi luullut, että aina säyseä,\nsiivonkohtelias ja imeläsanainen inspehtoori olisi käynyt verottamassa\nparoonin vanhaa viinikellaria, kun hän itse säilytti isot, ruosteiset\navaimet metallisessa rahakaapissaan!\n\nHän joi kulauksen viileätä viiniä, se tyynnytti ja tasoitti hiukan\nparoonin mielenkuohua. Kellarivaras! hän naurahti itsekseen. Niin,\nvaras ja murhamies! Parempi niin kuin varas! Hän kiipesi jälleen\nvaunuvajaan ja asteli nyt ankarin askelin inspehtoorin pienelle\nasunnolle, jonka kuistin ovi oli jäänyt yöksi auki. Sitäkin hän\nihmetteli ja kulki nopeasti inspehtoorin pieneen vierassaliin. Pöydällä\noli tahroja, ruoanjätteitä ja puoleksi tyhjennetty viinikristallipullo,\njonka kyljessä oli paroonin vaakuna. Ja nojatuolissa nukkui inspehtoori\npää rinnalla ja kuorsasi. Täällä oli ollut kekkerit. Tilanhoitajan\nperhe nukkui vielä vierashuoneessa. Parooni ravisti kovakouraisesti\nnukkuvan miehen hereille. Tämä avasi silmänsä ja lysähti kokoon.\n\n-- He, herra parooni!\n\n-- Niin, herra inspehtoori. Mitä tämä merkitsee? Te olette käynyt salaa\nminun tietämättäni viinikellarissa. Miten lienee tilikirjojen laita?\nMiksi olitte epärehellinen? Pirullisen hiljaisella käytöksellänne\nosasitte taitavasti pettää minua, vaikka olen yrittänyt kohdella teitä\nihmisiksi.\n\n-- He, herra paras parooni, anteeksi, en arvannut, että olisitte niin\npian palannut markkinoilta.\n\n-- Ei se ole mikään lievennys. Tilikirjat tänne! Minä huomaan, että\nolette viljoista, heinistä ja perunoista pistänyt taskuihinne huimaavia\nsummia. Millä te tämän korvaatte? Vankeudella? Siitä ei ole minulle\nmitään hyötyä.\n\n-- Anteeksi, armoa, herra parooni! Eilen oli syntymäpäiväni.\n\n-- En olisi teiltä viiniä kieltänyt, kunhan olisitte sitä minulta\npyytänyt. Parasta, että takavarikoin kaikki teidän tavaranne, ja nyt te\nsaatte laputtaa niin pian kuin mahdollista pahimmalla hevoskaakillanne\nennenkuin itse riiputte kaakinpuussa. Tekisi mieli heittää teidät\nPyhäjärveen tai Vanajaveteen, parooni kiivastui sanomaan, mutta\nmalttoi äkkiä mielensä, jotta ei paljastaisi kiivaudessaan yöllistä\nsiltaselkkaustaan. Te lähdette nyt heti. Palkkaa teille ei makseta,\nymmärrättekö, heti, muuten vien teidät piiskapenkille. Oikeastaan\nansaitsisitte saada raippoja, mutta minä en viitsi tahria jalosukuisia\nsormiani roiston ruoskimiseen.\n\n-- Minä lähden heti, herra parooni, mutta älkää tätä vajaustani\nilmaisko viranomaisille, Seth Skriivarille. Minä menen muutenkin.\n\n-- Hyvä niin. Hyi! Parooni sylkäsi lattialle vastoin tapaansa,\npaukautti oven kiinni ja lähti kartanon yläkertaan nukkumaan, sillä hän\noli jo todella lopen väsynyt kaikista tämän päivän tapahtumista. Hän\nkaipasi jo lepoa ruumiilleen ja masentuneelle mielelleen. Päivä oli\nollut rikoksista rikas, tuomion ja tilinteon päivä. Pian tapahtuisi\ntilinteko myös Klaus af Braehmin ja Beata Birgitta-rouvan kanssa.\nBeatalta hän vaatisi selvitystä moniin hämäriin perintökysymyksiin,\njoihin hän ei ollut saanut tyydyttävää vastausta tai ratkaisua.\n\nTilinteon itsensä kanssa hän jätti toiseen aikaan. Hän tahtoi voittaa\naikaa. Hän katseli kelloaan, se oli vasta seitsemän aamulla. Hän oli\nunohtanut kääntää sitä taaksepäin. Mutta oliko se enää välttämätöntä.\n\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nBendla ja Rosalie heräsivät kauniissa neitsytkammiossa upean Terrabonan\nyläkerrassa. Bendla hypähti ruusuisen hohtavissa yöpukimissaan\nsilkkipeitteiseltä vuoteeltaan lattialle ja syleili tulisesti\nRosalie-siskoaan. Kaikki täällä Terrabonassa oli toisenlaista kuin\nyksinkertaisessa sotilaspuustellissa korkeine pukkisänkyineen, säkeistä\nvalmistettuine hursteineen ja kotikutoisine akkunaverhoineen. Ylhäinen,\nhieno henki leijaili näissä vanhoissa sukusaleissa, herkistynyt aisti\nja kultainen kuosi huonekaluissa ja kattokuvuissa. Tämähän oli ihan\nprinsessa Ruususen satulinnan lumoa, johon hän eilen oli autuaana\nnukahtanut. Ja Klaus oli se prinssi, joka oli pelastanut hänet\nnukkuvasta linnasta.\n\n-- Oi, kuinka minä olen onnellinen, Bendla huudahti.\n\n-- Älähän kuitenkaan halkea, äläkä purista niin kovasti.\n\n-- Mitä minä muuta voisin olla kuin iloinen. Eilen oli julkiset\nkihlajaiset ja nyt Klaus, oi, Klaus on ikiomani!\n\n-- Älähän vielä hätäile. Parempi on takkavalkean tasainen lämmittävä\ntuli, kuin räiskyvän hulmuava juhannuskokko ennen iltaviileää. Niin,\nsanoi aina harkitseva ja tunnollinen Rosalie, joka mielellään käytti\nvertauksia ja esimerkkejä.\n\n-- Minä tahdon hulmuta ja hehkua, oi, kuinka minä rakastan, rakastan ja\ntaasen rakastan, mutta sitä sinä, Rosalie, et ymmärrä.\n\n-- Kyllähän Beata-rouva, isä ja äiti suostuvat liittoosi, mutta mitä\nsanoo parooni, kun tulee kotiin, entä Sabine ja nuori parooni?\n\n-- Minä annan palttua heidän sanoilleen.\n\n-- Älähän sano niin. Terrabonan herrasväki on ylpeätä ja rikasta sukua,\nme vain köyhiä taapikapteenin tyttäriä.\n\n-- Mutta nuoruutemme on rikkautta, rikkautta ja rakkautta. Oh,\nsoittaisit, Rosalie, nyt jotakin hurjaa ja tulista puolalaista\nmasurkkaa.\n\n-- Enpä soita vielä Mendelssohnin häämarssiakaan. Paras odottaa ja\nolla varuillaan. Musiikki voi olla vaarallista, sillä siinä on paljon\ntunnetta.\n\n-- Ihme, ettet sinä, Rosalie, ole sen tunteellisempi.\n\n-- Minä en ilmaise sitä, Rosalie sanoi. Hyvä, ettet ole musikaalinen,\nmutta tanssin rytmi on sinulla veressä. Ei nyt saa soittaa, Beata-rouva\nvoi herätä.\n\n-- Onkohan parooni jo tullut markkinoilta? Kuulen ääniä, jotain\nhiljaista kolinaa alhaalta.\n\n-- Mutta katsos, katsos, tuolla minun suuri sulhaseni, komea Klaus on\njo hereillä!\n\nTytöt syöksyivät akkunan ääreen.\n\n-- Niin todella! Klaus ajaa jo syyspellolla härkävaljakkoa.\n\n-- Niin ajaa. Seisoo kuin kuningas Aleksanteri sotavaunuissaan ohjaten\ntulisia hevosiaan, ja kohtalon salama on hänen kädessään. Klausta olisi\npitänyt tulla sotapäällikkö ja Bogista hovilakeija. Klausta tulee\nvarmasti hyvä aviomieskin.\n\n-- Mutta millainen aviovaimo sinusta tulee? Ethän osaa vielä kunnolla\nleipoakaan.\n\n-- Leipää, leipää, sen sanan kuulee aina meidän talossa, ei ihminen elä\nvain leivästä.\n\n-- Eikä ilmastakaan eikä hengestäkään.\n\n-- Eikä musiikista. Rosalie! Millainen aviovaimo sinusta tulee, kun\naina vain härnäät miehiä.\n\n-- Mitähän se Majda-mamselli oikein tekee, Rosalie sanoi vältellen, kun\nhän ei vieläkään voinut unohtaa Majdan väkisuudelmaa.\n\n-- Matkustelee kartanosta kartanoon toisen armon luota toisen armon\nluo, Bendla sanoi.\n\n-- Ja elää toisten armoilla? Rosalie sanoi pisteliäästi.\n\n-- Kirjoittaa kai joitakin muistelmiaan, Bendla arveli.\n\n-- Ehkä meistäkin, Terrabonan ja Ritoniemen herrasväestä ja laittaa\nsiitä sitten jonkinlaisen häväistysromaanin.\n\n-- Sitä en hänestä usko, hän on kirjeenvaihdossa Runebergin kanssa.\n\n-- Mitä se hyödyttää? Rosalie keskeytti. Onhan Runeberg naimisissa.\n\n-- Hän on runohengen haltijatar, innostaa ja kohottaa...\n\n-- En minä tuota hyväksy, Rosalie sanoi, vieras nainen on aina vieras\nkodissa, hänen paikkansa on vain seuranaisena salissa.\n\n-- Runeberg on siksi korkealla, ettei häneen moite pysty. Pikkusielut\neivät kohoa hänen tasolleen, Bendla sanoi hurmioituneena.\n\n-- Olenko minä pikkusielu? Rakastan musiikkia.\n\n-- Ethän ole pikkusielu, siskokulta. Mutta kukkuloilla on aina jotakin\nsuurta ja hiljaista.\n\n-- Ja kylmää, Rosalie sanoi, kun Bendla käänsi kiusallisen keskustelun\ntoiselle uralle.\n\nSentähden Rosalie äkkiä huomautti:\n\n-- Ihmeellistä, kun täällä kartanossa on vielä niin hiljaista. Mitähän\nkello jo on?\n\n-- Minun kelloni seisahtui eilen tai unohdin sen vetää käymään.\n\n-- Kellot kartanossa taitavat tänään käydä hullusti.\n\n-- Ihmeellistä, ettei ruokakello soi ja ettei väki ole jo lähtenyt\npeltotöihin.\n\n-- Missähän inspehtoori on, eilen niillä oli kekkerit.\n\n-- Niin, kuului se melu ja hoilotus tänne saakka.\n\n-- Eikö parooni ole vielä tullut kotiin markkinoilta.\n\n-- Ehkä nukkuu vielä, Bendla sanoi. Tämä on todella prinsessa Ruususen\nlumottu linna. On kuin kaikki olisivat saaneet unijuomaa ja nukkuneet\nsata vuotta.\n\n-- Mutta eilen oli raskas työpäivä. Kyllä kellon pitäisi olla\nseitsemännen hetken korvilla. Kukkokaan ei laula.\n\n-- Yöllä kuulin hiljaista kolinaa pirunkamarista. Huh, kuinka pelästyi.\nOlisiko parooni todella jo ollut kotosalla vai kummitteleeko tässä\ntalossa?\n\n-- Mene tiedä. Beata-rouva on jo hereillä vierushuoneessa, vaikka\nlienee matkasta väsynyt.\n\nÄkkiä kuului koputus ovella.\n\n-- Klaus! Bendla huudahti. Et saa tulla!\n\n-- Vieläkö te makaatte, unikeot?\n\n-- Emme me enää.\n\n-- On jo aika nousta.\n\n-- Eikö kello ole vasta viisi?\n\n-- Auringon asennosta päättäen se on jo seitsemän tai enemmänkin.\nKönninkello väentuvassa on kuin riivattu, on kukkunut taaksepäin. Se\ntuntuu kovin kummalliselta.\n\n-- Kello on kai noiduttu, ehkä Paturin velho on sen noitunut, Bendla\nkuulosteli kujeellisesti.\n\n-- Ehei, kyllä tämä on suoraa petosta. Ehkä joku renki on tämän tehnyt,\nettei tarvitsisi työhön mennä.\n\n-- Onko parooni jo tullut markkinoilta? Rosalie tiedusteli.\n\n-- Kaikesta päättäen, koska Jarl-hevonen on tallissa, mutta missä\nkunnossa, vaahdossa, loassa ja liassa kuin paholaisen ratsastamana!\nIhme ettei se kaatunut tielle. Tuollainen kyyti on jo liikaa\nkilpa-ajohevosellekin. Loordi-hevonen on kai myyty, koska sitä ei ole\ntallissa.\n\nPian ilmestyi Beata Birgitta-rouva käytävään, mutta vanha parooni\nnukkui vielä. Vähitellen työväki laahusteli raskaissa saappaissaan\npellolle, naureskellen kaappikellon kujeita. Markkinoilta oli jo\ntullut pitäjäläisiä ja ne tiesivät kertoa kummia ja hauskoja juttuja\nkartanonherrojen mekastuksista läänin pääkaupungissa.\n\nKäytävässä Beata-rouva tapasi Klaus-poikansa.\n\n-- Hyvä, että ollaan taas kotona.\n\n-- Kotona? Klaus sanoi hiukan katkerasti. Onko tämä meidän koti?\n\n-- Onhan toki, täällä olet syntynyt ja kasvanut.\n\n-- Mutta vieraan miehen varjo on sitä aina synkentänyt.\n\n-- Tarkoitat isääsi?\n\n-- Ei minulla täällä isää ole. Hän on vain synnyinkartanon haltija,\njossa minulla ei ole mitään sanomista.\n\n-- Kerran sinä sen kuitenkin perit.\n\n-- Perinkö? Äiti, et tehnyt viisaasti, kun annoit isävainajan\nperintökirjan, laamannin testamentin, paroonille.\n\n-- Enhän sitä voinut hävittääkään.\n\n-- Niin, pyhä on vainajan viimeinen tahto, mutta kummallinen se on.\n\n-- Ehkä hän tahtoi estää sen, etten möisi kartanoa.\n\n-- Voi niinkin olla, mutta parooni voi juriidisesti käyttää hyväkseen\nperintökirjan määräystä häätääkseen sinut kartanosta.\n\n-- Eihän toki, sellaista en sentään paroonista uskoisi.\n\n-- Niin, niin, Klaus sanoi miettivästi.\n\n-- Niin, niin, ehkä oli parasta, että taas palasin kartanoon. Multsilta\non jo rapistunut ja ruma.\n\n-- Minä rakennan sen uudestaan ja laitan sinulle vielä saareen\nkesämajan kaiken varalta -- sodankin varalta.\n\n-- Luuletko, sinä Klaus, että sota pian loppuu. Oh, saisimmepa pian\nrauhan. Maamme rantakaupunkeja on poltettu ja ihmisiä surmattu.\n\n-- Mutta englantilaiset ovat jo talvea peläten vesiltämme nostaneet\nankkurinsa ja lähteneet Juutinraumasta omalle saarelleen.\n\n-- Hyvä niin. Voimme taas hengittää ja rakentaa uudelleen, mitä on\nhävitetty, sillä ei pommituksilla tätä sisukasta kansaa nujerreta,\nBeata Birgitta sanoi arasta luonteestaan huolimatta vakuuttavalla\nrohkeudella, sillä hänen voimansa oli sisällistä, sielullista laatua.\n\nSitten Beata-rouva muutti puheenaihetta ja lisäsi:\n\n-- Onko Bendla jo hereillä?\n\n-- Niin, Klaus, saat hyvän vaimon Bendlasta, sillä hän on hyvin\nkasvatettu, on yksinkertaisen, vähävaraisen, mutta tunnollisen ja\nsuoran soturin tytär.\n\n-- Suora ja hyveellinen on Bendlakin.\n\n-- Minä tiedän sen ja minä rakastan häntä kuin hän olisi oma tyttäreni,\njollaista ei Luoja ole minulle suonut. Mutta minun mieheni... Beata\nkatkaisi ajatuksensa lauseen hienotunteisesti. Hän nukkuu kai vielä.\n\n-- Niin, nukkuu, mutta on tullut hyvin aikaisin kotiin. Koska? Sitä ei\ntiedä kukaan, kun kaikki kellot ovat seisahtuneet tai käyvät väärin,\nKlaus sanoi.\n\nSeinän takaa kuului samalla rapinaa ja huoneesta kuului kumeita,\nlevottomia askeleita.\n\nKlaus jatkoi äänekkäästi, ikäänkuin hän olisi toivonut äänen läpäisevän\nhataran seinän.\n\n-- Niin, niin, Paturin Pekka on tutkinut väentuvan könninkelloakin.\n\n-- Mitä hän sanoi?\n\n-- Sanoi, että kellon vetokoukerossa on huomattu veristen sormien\njälkiä.\n\n-- Huh, jopa minua pelottaa.\n\n-- Ja Jarl-hevosen suitsien päissäkin on ollut verta.\n\n-- Parooni on siis loukkaantunut matkalla, hevonen on ajanut ojaan\ntai on joku roisto häntä tiellä ahdistanut. -- Minähän näin unissani\nvarjon, veden ja sillan.\n\n-- Taidat olla selvänäköinen, äiti, clairvoyance, ma chère maman,\nKlaus lausui tämän ranskankielellä, jota kieltä usein käytettiin\npalvelijoiden kuullen puhekielenä Terrabonassa kuten Ritoniemessäkin.\nMutta nyt olet kai erehtynyt. -- Katsos, tuolla pihalla inspehtori jo\nkokoo tavaroitaan, perhe nousee jo rattaille. Inspehtori oli varas!\n\n-- Niin todella, hyvä että lähtee, Beata-rouva sanoi. Klaus, nyt sinun\naikasi on tarttua talouden pitoon.\n\nKun äiti ja poika näin keskustelivat, vanha parooni oli herännyt\nkuin pahasta painajaisunesta, mikä kangasti sekaisin totta ja\nkuviteltua. Paroonin luja, tutkiva katse oli nyt arka. Hän kulki\nedestakaisin levottomana parkettipermannolla ja näytti siltä, kuin\nhän olisi kadottanut entisen varmuutensa ja teennäisen jäykkyytensä.\nHänen sielussaan myllersivät ja pauhasivat kaikki kadotuksen\ntulivuorenpurkauksen tapaiset tunteet, jotka uumenistaan pyrkivät\nnyt pinnalle levittääkseen ympärilleen kauhua ja hävitystä. Tämä\nhirveä salaisuus tukki hänen suunsa ja padotti hänen paatumuksensa.\nHän kaipasi mielenpurkausta, vihan vimmaa, salamoivia sanoja, jotta\nhän ei tukahtuisi salarikoksensa ruuhkaan. Hänen kalsea katseensa\njähmettyi, kädet vapisivat ja tapailivat rintaa, ikäänkuin se vielä\nolisi verinen, vaikka hän oli pessyt sen, kuten oli puhdistanut\nkyntensäkin. Tahraantuneen paitansa hän heitti palavaan uuniin\nja sen loimut valahtivat hänen kalpeille kasvoilleen, silmäterät\nlaajentuivat ja hänessä kasvoi voittamaton pelko siitä, että veritahrat\nvieläkin voisivat tarttua kätteleviin tuttaviin. Suuta poltti\nvielä, hän tyhjensi koko vesipullon ja tyyntyi hetkeksi. Hän alkoi\ntaas tapansa mukaan harkita, selitti ajatuksissaan moneen kertaan\nitselleen, että hän oli tehnyt tihutyönsä, ehkä äkillisen murhan\nhätävarjeluksena. Kunhan Seth Skriivari jo saapuisi markkinoilta. Ja\nvoisihan hän selittää asian oikean laadun hovioikeudenpresidentille,\nsukulaiselleen. Mutta eihän ollut näkijää, todistajaa. Mutta miten hän\ntodistaisi syyttömyytensä? Valalla? Mutta hän ei tahtonut kunniansa\nkadottaneena tulla lakituvassa kaikkien kateellisten naapuriensa puheen\nesineeksi hienoston miehenä, jota alhaiso nyt pilkkaisi ja näyttäisi\nsormellaan. Ei, ei! Hinnalla millä hyvänsä piti hänen vapautua kaikesta\nedesvastuusta. Hän oli siis murhannut pappilan renkivoudin. Rovasti\nWillem Wallenherg saisi nyt uutta aineistoa taistelussaan häntä,\nmahtavaa Terrabonan valtaherraa vastaan. Syytäisi taas sinivihreätä\nsavua ja tulikiveä hänen niskaansa saarnastuolistaan tai nostaisi\nehkä syytteen häntä vastaan, koska parooni kerran oli uhannut pappia\npiispantarkastuksella. Kaikki kävi nyt ristiin, täytyisikö hänen\nlopulla armossa alistua ristin juurelle ja pyytää anteeksi papilta.\nEi, ei siihen hän ei taipuisi. Sopia renkivoudin vaimon kanssa\nkorvauksesta? Sekin mahdollisuus tyynnytti hetkeksi hänen kiihoittuneen\nmielensä. Mutta käsiään pestessään hän taas muisti molskahduksen\nsillan alla. Takkavalkeaan katsoessaan hän näki taas sen värähyttävän\nvalojuovan Pinella-ravintolan tornihuoneesta. Hän katsahti isoon\nseinäpeiliin ja pelästyi omia kasvojaan, ikäänkuin joku vieras mies\nolisi siinä seisonut hänen edessään kuin syyttäjä, tuomari. Tämän\ntakana, peilissä seisoi kuin varjoon kätkeytyneenä mies, joka nosti\npuukkonsa ja tarttui hänen kurkkuunsa. Hän kiljahti tämän näkemyksen\nvoimasta. Hän kavahti pystyyn. Huoneessa ei ollut ilmaa, hämärästi hän\nkuuli ääniä vierashuoneesta. Hän oli tukehtua pakahuttaviin tuskan\ntunteisiinsa. Hän sieppasi äkkiä päällystakkinsa. Ilmaa, ilmaa,\nihmisiä, ihmisiä, tämä yksinolo kävi ylivoimaiseksi! Hän tempasi oven\nauki, syöksyi käytävään, seisahtui ja jäykistyi nähdessään Beata-rouvan\nja Klaun katselevan häntä kauhunsekaisella uteliaisuudella.\n\n-- Mi-mitä? Te täällä? Miksi katsotte minua?\n\n-- Rurik! Mikä sinua vaivaa? Beata-rouva kysyi. Oletko matkalla\njoutunut jonkin onnettomuuden uhriksi?\n\n-- Niin, uhriksi, niin...\n\n-- Väentuvan kello käy väärin, Klaus sanoi. Paturin Pekka on täällä\ntutkinut kelloa ja viinikellaria.\n\n-- Niin, on tapahtunut varkaus, parooni selitti. Minä olen jo\nrangaissut inspehtoria, hän on kai talosta jo lähtenyt, niin... niin...\n\nVanha parooni sai taas vähitellen henkisen tasapainon ja jatkoi\nkeskustelua isännän oikeutetun vallan voimassa ja alkoi itse tutkia\nmuita tukahuttaakseen omaa mielenliikutustaan. Alkoi itse kysellä,\njotta ei häneltä kysyttäisi äkillisen paluumatkan syitä.\n\n-- Te olette tulleet kotiin Multsillasta aikaisemmin kuin luulin.\n\n-- Niin, emme arvanneet sinun olevan kotona. Mitä on tapahtunut?\n\n-- Se ei kuulu teihin, minä vastaan aina teoistani.\n\n-- Olet, Rurik, niin kummallinen...\n\n-- Kummallinen, minä? Ihan kuin ennen...\n\n-- Eipä toki. Tavallisesti olet aina niin korrekti, chic ja grand\nseigneur. Nyt on pukusi ja tukkasi epäjärjestyksessä.\n\n-- Excusez-moi! Anteeksi, mikä tukkaa vaivaa, pukunihan on puhdas.\n\n-- Päälaen hiuksissa on verentahroja. Mistä olet ne saanut?\n\n-- Oh, mon Dieu! Sitä en peilistä huomannut.\n\n-- Sinulla on haava päässä ja poskessa.\n\n-- Mitä turhia! Loukkasin itseni hiukan...\n\n-- Verta on havaittu myös könninkellossa ja viinikellarin lattialla,\nKlaus vihjaisi, sillä hän alkoi epäillä paroonia.\n\n-- Sepä ihmeellistä, Beata-rouva huudahti.\n\n-- Ehkä inspehtori on loukannut kätensä rikkinäiseen juomalasiin.\nSinä, Beata, kyselet vain, mutta minä kysyn nyt, miksi sinä et pysynyt\nMultsillassa?\n\n-- Tuli ikävä. Minä pelkäsin...\n\n-- Mitä pelkäsit, oliko sielläkin kummituksia?\n\n-- Ei, mutta vainajat kummittelevat jälkisäädöksillään.\n\n-- En ymmärrä sinua nytkään. En koskaan ole oikein päässyt perille\nsinun sieluntilastasi. Ou est la femme? Missä on nainen? Mikä on\nnainen? Nainen on aina kaiken juonen takana.\n\n-- Kyllä vainajat kummittelevat muistoillaan. Ei se niin mitään\nkummallista ole. Minä pelkään niin...\n\n-- Parooni! Älkää kiusatko äitiä, hän on matkasta väsynyt eikä ole\nnukkunut tarpeeksi, Klaus sanoi nyt päättäväisellä äänellä.\n\n-- Mistä tuo äänenpaino, se on minulle vieras?\n\n-- Niin, sanon suoraan, äiti pelkää sen kummittelevan testamentin takia.\n\n-- Mitä? Se on hyvässä tallessa, parooni sanoi välttelevästi.\n\n-- Niin, Rurik, miksi pidät sitä hallussasi, miksi et hävitä sitä tai\nmiksi et anna sitä minulle.\n\n-- En anna! Se on tärkeä todistuskappale, parooni sanoi itsepintaisesti.\n\n-- Se on minulle ainaisena uhkana, Beata-rouva uskalsi huomauttaa.\n\n-- Eihän sinua kukaan uhkaa, parooni sanoi naurahtaen.\n\n-- Ei teoissa, mutta ajatuksissa... Beata sanoi sen melkein\nenteellisesti.\n\n-- Oletko sinä, Beata, ajatustenlukija?\n\n-- Siksi minua sanovat. Mutta en ole sitä itse miettinyt. Se tulee\nminulle kuin itsestään kuin mielikuvituksen välityksellä ja vaistosta\nniin, ettei minun tarvitse siihen käyttää järkeäni.\n\n-- Mielikuvitus on vaarallinen kummilahja, parooni huomautti.\n\nBeata-rouva vastasi:\n\n-- Se hallitsee kyllä aihetta, mutta on vaarallinen, jos aihe käy\nylivoimaiseksi ajatukselle.\n\n-- Tuo on taas sitä sielun saivartelua! parooni viisasteli.\n\nBeata jatkoi:\n\n-- Säädös uhkaa minut häätää, jos muutan talosta.\n\n-- Laamanni tarkoitti kai vain sitä, ettet möisi kartanoa tai ettet\nmenisi uusiin naimisiin, -- sillä tuollainen määräys, kuten esimerkiksi\nse, että fideikomissi, sääntöperintö, sukukartano joutuu vaimon\nvanhimmalle pojalle, voi pelottaa uutta aviomiestä, parooni vakuutteli,\nhiukan lakituvan puhekielen tapaan.\n\n-- No, miksi sitten kosit minua, Beata sanoi surullisesti.\n\n-- Minua ei se pelottanut. Mutta epäoikeudenmukainen se on. Ajattelen\nomaa poikaani, miten hänen käy minun kuoltuani, ei peri penniäkään.\n\n-- Minäkin ajattelen poikaani, Klauta. Hän on minulle rakas yli kaiken.\n\n-- Niin tietysti, rakkaampi kuin minä, sen minä kyllä ymmärrän. Ja miten\nkäy Sabinen myötäjäisten?\n\nKlaus oli pysytellyt vaiti koko ajan, vaikka jokainen paroonin sana\npoltti hänen mieltään kuin hiljainen tuli.\n\n-- Kyllä Klaus huolehtii sisaruksista, siitä olen varma.\n\n-- Niin, Klaus sanoi yksivakaisesti.\n\n-- Ja kuka nyt hoitaa kartanoa minun poissa ollessani, kun\ninspehtorikin on mennyt.\n\n-- Ethän sinä, Rurik, tarvitse uutta tilanhoitajaa. Kyllä Klaus jo\nkykenee hoitamaan kartanon töitä, sen huomasin Multsillassa.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Hän on ryhtynyt kehittämään maanviljelystä aivan uudella tavalla,\nalkaen aivan rengin töillä, tutustuakseen perinpohjin koko tilan\nhoitoon.\n\n-- Tarvitaan siinä sentään tietojakin. -- Sinulla on liian suuret\najatukset omasta pojastasi.\n\n-- Kuten sinulla omasta pojastasi, vahinko, ettei minulle kanssasi ole\nsyntynyt lasta, Beata-rouva sanoi huokaillen.\n\n-- Ehkä oli hyvä niin, parooni sanoi.\n\n-- Meillä ei ole enää ystävällistä yhdyssidettä kuten avioliittomme\nalkuaikoina. Kuherruskuukaudet menivät kuin unessa ja kolmen vuoden\nkoetusaikaa emme kestäneet.\n\n-- Emme. Kun emme vielä tunteneet toinen toisiamme. Ymmärtääkö kukaan\nmies oikeastaan koskaan naista, olkoonpa nainen sitten oikullinen, raju\nrakastajatar tai väsyttävän uskollinen ja hyveellinen vaimo.\n\n-- Niin, meille ei syntynyt lasta, kun rakkaus kuoli alkuunsa.\n\n-- Nainen rakastaa vain lapsen isää, Beata sanoi. Minä mielestäni en\nsaanut Klaulle uutta isää.\n\n-- Minä en ole koskaan puhunut ensimmäisestä vaimostani, joka kuoli\nliian nuorena. Hän oli kiihkeän kaunis, kaino ja hieno, äiti puolatar.\n\n-- Meillä oli vain veremme nautinto, mutta ei sielun sukulaisuutta\neikä kunnioitusta toisiamme kohtaan, ei yhteistä ajatusta, ei samoja\nharrastuksia, mikä olisi voinut kehittyä yhteiseksi, suureksi ja\nkestäväksi onneksi.\n\n-- Minä ymmärrän kyllä äidinrakkauden ja kiintymyksesi omaan poikaasi.\nYmmärrä sinäkin minun isäntunteitani. Tämä sääntöperintö estää minua\nBogille hankkimasta varmaa kiinnitystä ja oikeutta Terrabonaan. Laki\nolisi kumottava, se on luonnoton!\n\n-- Minun täytyy sitä asiaa tyysten ajatella ja pohtia, Beata sanoi.\nTerrabona ei ole enää siinä hyvässä kunnossa kuin alkuaikoina,\nkun laamanni Siivert kuoli. Tila on rappeutunut, ei ulkoa, mutta\nsisällisesti.\n\nKlaus oli keskustelun aikana siirtynyt akkunan ääreen ja tarkkaillut\nhellällä katseella Terrabonan laajoja tiluksia, jotka olivat\nmuuttumassa kesannoiksi. Hän oli vaipunut omiin ajatuksiin, sillä häntä\neivät huvittaneet riitaiset perintöoikeuskysymykset. Nyt hän kääntyi ja\nsanoi:\n\n-- Täytyy rakentaa ja alkaa aivan uudestaan, sillä rantaruotsalaisen\ntilanhoitajan aivoitukset ovat menneet aivan takaperin, kuten\nkönninkellon viisarit. -- Kukahan ne on vääntänyt?\n\n-- Aamu on valjennut, yön aaveet katoavat. Minä olen nyt matkasta\nväsynyt, parooni sanoi. Sinä Klaus, voit mennä valvomaan talon\ntöitä. Voit samalla toimittaa sanan pappilan renkivoudille, että ne\nKuivassalmen paalut voi poistaa, hehhee! Muuten ei pappi suo minulle\nsiunattua hautaa, vaan minut kuopataan hautausmaan pohjoisimpaan\nkolkkaan murhamiesten joukkoon.\n\n-- Kuulin, ettei renkivouti ole vielä palannut markkinoilta.\nRatsumestari on kyllä saapunut Karhun päähän ja armolliset mamsellit\nvoivat tuossa tuokiossa olla täällä, sillä Kerstilän ritarilliset\nparoonit ovat ottaneet vaunuihinsa myös Bogin ja Sabinen. Niin olen\nkuullut, Klaus sanoi.\n\nSamassa Bendla ja Rosalie tulivat huoneestaan. Parooni kumarsi\nvaistomaisesti ja sanoi kohteliaan ivallisesti:\n\n-- Vai niin! Mikä yllätys! En tiennytkään, että armolliset, pienet\nsulottaret ovat minun poissaollessani kunnioittaneet taloani.\n\nKlaus ehähti nyt selittämään:\n\n-- Minä kutsuin kapteenin tyttäret tänne, koska oli erikoinen\ntilaisuus...\n\n-- Tilaisuus? À l'occasion d'amour. Ymmärrättehän hiukan ranskaa?\nparooni sanoi.\n\n-- Un peu! Hiukan, Bendla sanoi niiaillen. Kaikki rakkauden takia, oi!\n\n-- Ei nyt aivan niin, mutta sinnepäin, parooni naurahti väkinäisesti.\n\n-- Minä pyysin maireita mamselleja jäämään yöksi taloon, koska ilta\nalkoi jo pimetä, Beata selitti. Eilen julkaistiin täällä kapteeni\nArvellanderin hyveellisen tyttären, Bendla mamsellin sekä kunnollisen\nja toimellisen Klaus-herran kihlaus.\n\n-- Vai kihlaus! Sepä kummaa ja minun tietämättäni! Saanen onnitella,\nparooni sanoi ivallisen kujeellisesti kumartaen.\n\n-- Mutta -- mutta, ovatko arvoisan mamsellin vanhemmat tähän\nmielettömyyteen antaneet suostumuksensa?\n\n-- Kuinka niin? Klaus sävähti ja Bendla tarttui vavisten hänen käteensä.\n\n-- Kyllä, isä ja äiti ovat suostuneet, Bendla sanoi, ja Klaus myös,\nhän lisäsi hiukan lapsellisen välittömästi. Herttainen täti Beata\nBirgittahan on ollut hyvä suojelijamme. Minä olen nyt niin onnellinen.\n\n-- Niin minäkin, Klaus sanoi vakuuttavasti.\n\n-- Mutta minä, sähähti parooni, en ole ollenkaan onnellinen tämän\ntyperän yllätyksen takia!\n\n-- Ei se ole mikään yllätys, Beata-rouva sanoi sovittelevasti, Klaus\nja Bendla ovat jo kauan rakastaneet toisiansa. Minä olen jo antanut\nsuostumukseni.\n\n-- Mutta minulta ei ole mitään kysytty, parooni huudahti äkäisesti.\n\n-- Kun sinulta ei ole uskallettu kysyä. Sinun kiivas luonteesi...\n\n-- Minähän olen aina hillitty, parooni huomautti ja korjasi solmiotaan.\n\n-- Sinusta ei koskaan tiedä, koska voit riehahtaa.\n\nNyt Klaus puuttui puheeseen hillityllä, mutta voimakkaalla äänellä:\n\n-- Avioliitto on kahden nuoren asia. Nykyään niitä solmitaan oman\nharkinnan mukaisesti, ei silti kevytmielisesti, mutta ei myöskään\nvanhempien tähden pakosta. Sellaisesta liitosta ei tule onnea.\n\n-- No, enkö ole toinen isäsi?\n\n-- Ette, te olette vain aviomies. Bogislaus ja Sabine ovat\nkyllä sukulaisianne, mutta ei meidän sukulaisiamme, tarkoitan\nveriheimolaisia. Sinun pitää luopua isästäsi ja äidistäsi ja vaimoosi\nsidottu olemaan, niinhän sanassakin sanotaan, Klaus lisäsi.\n\n-- Olisit, kuten Bogislaus, valinnut jonkun vanhan, rikkaan\naatelissuvun jäsenen. Ei rakkaudesta elä!\n\n-- Minä olen valinnut Bendla Arvellanderin elämänkumppanikseni, sillä\nminä en voi elää ilman häntä tässä minulle vieraassa talossa.\n\n-- Vieraassa talossa? Eikö tämä ole sinun kotisi?\n\n-- En ole koskaan sitä kodiksi tuntenut. Se on ollut minulle vain\njonkinlainen yömaja.\n\n-- Vai niin. Siis jonkinlainen kestikievari keskellä erämaata.\n\n-- Kuinka sen ottaa, Klaus sanoi.\n\n-- Minun selkäni takana on punottu juonia. Mutta minäpä en suostu tähän\nliittoon. Olette vielä liian nuoria perustamaan omaa kotia.\n\n-- Onhan taivaan linnuillakin pesänsä ja taivaan tuulet huolehtivat\nniiden ruokinnasta. Siemenet lentävät ja itävät... Bendla sanoi\nyksinkertaisen haaveellisesti, johon Beata-rouva lisäsi hartaana:\n\n-- Taivaallinen isämme ja luonto on luonut maan poven kasvun kuten\näidinkin rinnan rieskan ja ravinnon. Rurik! Ethän tahdo tehdä näitä\nlapsia onnettomiksi.\n\n-- Onko minua täällä tehty onnelliseksi? Minua on vieroksuttu ja\nväistetty. Vain karsautta ja kylmäkiskoisuutta olen saanut osakseni.\nTästä lemmen liitosta ei tule mitään. Sapristi! Parooni polki jalkaansa\nja löi piiskalla saapasvarteensa. Parasta on, Klaus, että valjastit\nvaunut ja lennätät mamsellit kotiinsa.\n\n-- Mutta Rurik! Kuinka voit olla noin tyly, Beata-rouva huomautti. Nyt\net ole gentlemanni.\n\n-- Nyt en ole seuramies, vaan ankara isä.\n\n-- Minulla ei ole isää, Klaus sanoi jyrkästi.\n\n-- Kuulit, mitä sanoin.\n\n-- Kuulenhan minä vähemmälläkin. Vaunut, hevoset ja piiskakin ovat\nteidän, mutta ohjakset ovat nyt minulla. Minä en luovu onnestani,\nvaikka minun pitäisi luopua laillisesta perinnöstäni.\n\n-- Ei ole juridisesti puhe luopumisesta, vaan luovuttamisesta, parooni\nsanoi vihasta sähisten. -- Tällaisella teennäisellä äänellä hän koetti\ntukahuttaa toista, murhasta syyttävää ääntä omassa rinnassaan.\n\n-- Te siis tahdotte joskus käyttää väkivaltaa? Klaus kysyi ja hänen\nhiljaisuutensa muuttui nyt uhmaavaksi, sisälliseksi myrskyn voimaksi.\n\n-- Kuinka sen selittää, parooni uhitteli. Minä en pelkää pirua enkä\nihmisiäkään.\n\n-- Ette muuta pelkää kuin itseänne ja tekojanne, Klaus sanoi.\nTulette vielä syvästi katumaan näitä sanojanne. Kuljette anivarhain\nja pelotatte kartanonväkeäkin, kuten nyt kunnollisen kapteeni\nArvellanderinkin perhettä. Mikä oli tarkoitus, kun väänsitte\nkaappikellon puntteja?\n\n-- Minäkö, häh? parooni kiljaisi nyt rahvaanraakamaisesti. Mistä minä\nsen muka tiedän. Oletko sinä isäsi vartija?\n\n-- Kaappikellossa oli veristen sormien jäljet.\n\n-- Sinä syytät minua?\n\n-- En syytä, minä vain kysyn.\n\n-- Minä syytän sinua salajuonista, kartano ei ole vielä sinun, ja minä\nkysyn, aiotko tehdä Bogin ja Sabinen perinnöttömiksi?\n\n-- Tuo on vain omaa sairasta epäluuloanne.\n\nBendla purskahti nyt itkuun ja sanoi Rosalielle:\n\n-- Mennään, Rosalie, koska emme ole mielivieraita.\n\nRosalie sanoi siihen, suuttumuksesta ihan suunniltaan:\n\n-- Herra parooni, kiitoksia yösijasta. Mitä olemme velkaa? Emme\ntarvitse mitään kyytiä, kyllä me jalankin osaamme Korkeilaan, koska\ntänne osasimme, ei tämä ole matka eikä mikään.\n\n-- Kyllä minä tulen teitä saattamaan, Klaus sanoi ja käänsi selkänsä\nparoonille.\n\n-- À la bonheur! Kuinka tahdotte, parooni sanoi nyt ylimielisen\npisteliäästi. Avasi ulko-oven, paukautti oven kiinni ja syöksyi\nalas käytävään niin, että ratsastussaappaat kolisivat ja kannukset\nkilahtivat.\n\nBendla heittäytyi nyt Beata Birgitta-rouvan rinnalle ja nyyhkytti niin,\nettä koko hänen nuori vartalonsa vapisi.\n\n-- Älä itke, rakas tyttäreni, tänään en tunne paroonia, hän on kuin\ntoinen ihminen. Hänen paha minänsä on saanut vallan hänessä. Ei ole\nsyytä itkuun, Bendla, kun edessänne on koko suuri, rikas, tutkimaton\ntulevaisuus! Menkäämme!\n\nBeata-rouva meni päätään pudistaen ja huokaillen huoneeseensa. Siellä\nhän akkunasta kättä heiluttaen hyvästeli vielä rakkaita vieraitaan,\njoilla nyt oli raskas salaisuus ja vaikea tehtävä ilmoittaa vanhalle\ntaapikapteenille ja hänen herttaiselle Pamela-rouvalleen kahden nuoren\nihmisen hetkellisen onnen särkymisestä.\n\nNuoret katosivat syksyisen lehdon varjoon, mutta parooni seisahtui\nPaturin Pekan eteen, joka lippalakkiaan kädessään pyöritellen kumarteli\nja selitteli:\n\n-- Käskystä, herra patruuna, mennään vaikka heti pirunkellariin. En\nminä pirua pelkää.\n\n-- Niinä sinähän olet velho, pelkäätkö meidän pappia?\n\n-- En, vaikka se taas on uhannut minua.\n\n-- Onhan se pappi minuakin uhannut ja nyt sillä on syytä...\n\n-- Niin, niin, markkinamiehet ovat kertoneet...\n\n-- Mitä ne ovat minusta kertoneet...\n\n-- Sanovat, että väkevä parooni ja ratsumestari ajoivat Seurahuoneen\nsaliin kilpahevosella ja sitten he pöytää heiluttaen tyhjensivät koko\nkaupungin hienon porukan pellolle.\n\nPekka katseli paroonia ihaillen ja lisäsi:\n\n-- Jos armollinen, vanha vapaaherratar kovasti pelkää sitä kellarin\nkummitusta, niin kyllä minä siitä yöllä selvän otan. Tässä on\nnoitapussi.\n\n-- Ja saat putelin savuviinaa mukaasi, jotta voit iskeä pirua kalloon,\nkuten Luther teki Wartburgin linnassa mustepullolla, jos se päätön\nAnjalan liiton herra tulee hakemaan sinun päätäsi oman päänsä tilalle.\n\n-- Siinä jutussa ei ole päätä eikä perää, Pekka uhitteli.\n\n-- Oletko sinä, kuten kerrotaan, hautuumaalla sormesi verellä\nvahvistanut paholaisen kanssa tekemäsi liittokirjan? parooni uteli\npuoleksi leikillä.\n\n-- Loruja! Kokoan yrttejä ja teen voiteita sairaille ja luen loitsuja.\nSiksi se pappi minua vainoaa.\n\n-- Miksi käytät loitsuja?\n\n-- Siksi, että sairaat uskoisivat rohtojen tehoon.\n\n-- Pystyykö loitsu rumuuden ruhtinaaseen?\n\n-- En minä hänen nimessään manaa, vaan hyvien haltijoiden. Loihtu\nauttaa, jos potilaskin uskoo parantumiseensa.\n\n-- Olitko sinä markkinoilla? Mitä muuta kerrottiin?\n\n-- Kerrottiin, että ratsumestari oli ajanut kuin kyöpeli hoijakassa,\noli kinastellut klovnin kanssa ja kuvittanut koko sirkusyleisöä.\nHauska heppuli se Karhunpään herra. Eihän siellä markkinoilla muuta\ntapahtunut, kuin että joku mies oli humalassa hukkunut Vanajaveteen.\n\n-- Vanajaveteen?! parooni kyseli. Mille kohtaa se renkivouti hukkui?\nPinellanko rantaan sillan alle?\n\n-- Ei, kun kaupungin möljän kohdalle. Ruumista on naarattu, mutta sitä\nei ole vielä löytty.\n\nParooni horjahti ja tapasi kädellä rintaansa.\n\n-- Vai ei ole löytty!\n\n-- No, mikäs parooniin nyt tuli? Paturi kysyi.\n\n-- Minua vain hiukan pyörrytti, kun valvoin melkein koko yön. Tohtori\nGamberg väitti, että sydämessä on jotain vikaa. Ei saisi suuttua,\nneuvoi.\n\n-- Arvaahan sen, että sydän reistailee, kun on ollut sellainen urakka\ntakana.\n\nParoonin otsalle oli noussut hiki, hän vapisi ja vaappuili. Mutta\nhillitsi taas itsensä, puri huulensa yhteen ja sanoi:\n\n-- Mennään kellariin. Se inspehtori on kai jättänyt veritahroja joka\npaikkaan talossa.\n\nParooni Rurik von Brinckenhjelm antoi Pekalle vanhan, ruostuneen\navaimen. Kun Paturi avasi kellarin oven, löyhkähti sieltä kostea homeen\nhaju kuin hautaholvista.\n\n-- Täällä ei elä rottakaan, parooni sanoi. Tämä vanha kellari\nmuistuttaa mustine kattoineen ja rapattuine seinineen minun\nsukuhautaani, jossa en ole käynyt moneen vuoteen. Voitko sinä täällä\nnukkua yösi? En ihmettele, että Jim-neekeri ulvoi täällä kuin musta\nkoira.\n\n-- Kyllä täällä nukkuu kuin saunassa. Kellari on samanlainen kuin\nRitoniemen patruunankin hautakammio, Paturin Pekka sanoi.\n\n-- Ero on vain siinä, että Ritoniemen herralla on kolme avainta,\nvilja-aitan, viinikellarin ja hautaholvin avaimet. Minulla on vain\nyksi, joka mahtuu kaikkien komeroiden reikiin. Nyt en anna sitä\nkenellekään, en varkaille enkä omaisillenikaan. Kehenkään ei voi\nluottaa.\n\n-- Yksi tie, yksi avain. Elämän tie vie kuolemaan, puhui Pekka.\n\n-- Ja kuoleman kautta uuteen elämään, väittää pappi, vai mitä sinä,\nPekka, siitä ajattelet?\n\n-- Kun puu on laho, se kaatuu pienenkin myrskyn puuskasta. Mutta puun\njuuresta voi taas kasvaa uusi puu. Se on minun yksinkertainen oppini.\n\n-- Puu lämmittää, puu palaa ja tuhka höystää taas maan, joka myös on\nhautamme, parooni jatkoi ajatusta ja lisäsi: mutta turhaa on tutkia,\npääseekö murhaajakin taivaaseen vai palaako kuin puu pirun pätsissä.\nTässä saat hopeaisen ryssänrahan, ei isoa pirua pelotella pienillä\nJuudaan penningeillä.\n\n-- En ymmärrä teitä, herra patruuna. Tehän olette niin omatahtoinen\nmies.\n\n-- Kyllä niin, mutta nyt on oma tahtoni lamassa. Nyt en tiedä, mitä\ntahdon ja mitä olen tahtonut ja minä tahdon nyt tietää, mitä muut\nminulta tahtovat. Ehkä syyttävät, niin. Mutta á-propos! Hahhaa, puhun\nsinulle ranskaa! Kesken kaikkea, kysyn sinulta:\n\n-- Tiedätkö, parooni kysyi nyt kiihkeänä, osasiko pappilan renkivouti\nuida?\n\n-- Sepä kummallinen kysymys. Kyllä kai.\n\n-- Hyvä niin. Osaaatko sinä uida?\n\n-- En. Mutta minä en huku.\n\n-- Luotat siis taikavoimaasi?\n\n-- Luotan hyvään onneeni, kuten aina.\n\n-- Minä en luota siihen, en ihmisiin enkä aina itseenikään.\n\nPaturin Pekka teki salaa jotakin taikaa, siveli tuhka- ja luupussilla\nkellarin ovipieltä ja sanoi:\n\n-- Minä olen vanha kalastaja ja olen huomannut, että ensin mato vie\nkalan koukkuun, ihminen syö kalan kunnes mato vuorostaan syö ihmisen\nkoko koreuden. Elämä on vain kiertokulkua niinkuin maa kiertää\naurinkoa, kuten korkeasti oppineet herrat professorit väittävät.\n\n-- Ja aurinko kiertää muita aurinkoja, parooni sanoi ja astui\nkellariin. Pekka seurasi häntä kantaen kädessään vanhaa, sarvisankaista\ntallilyhtyä.\n\n\n\n\nXVI\n\n\nOli satanut lunta ja pieni pakkanenkin oli piristänyt luontoa ja\npessyt sen kasvot syysloasta ja kesän tomusta. Kartanoiden lehmuspuut\nja saarien koivut seisoivat kuten kristallikruunut luonnon avarassa\ntemppelissä, jonka kupukattona päilyi sinisen kuulaankirkas\ntaivas. Pyhäjärven laine oli jähmettynyt kesken rantamatkaansa ja\njäätynyt kiinni töyhtöpäisiin kaisloihin. Korkeilan kapteeni oli jo\nhakannut jäihin aukkoja, joista hän pohjaongella ammensi haaviinsa\nvihreänvipeviä haukia ja kyrmyniskaisia ahvenia. Mutta ison pappilan\nlahden jäässä oli vielä railoja, koska lahti oli hyvin lähteellinen.\nPappilassa odotettiin sunnuntaivieraita.\n\nRovasti Willem Wallenberg luki Lutherin postillaa ja psalttaria \"Minä\nkiitän sinua suuressa seurakunnassa: paljon kansan keskellä minä sinua\nylistän. Älä salli heidän iloita minusta, jotka syyttömästi minun\nviholliseni ovat, eli silmää iskeä, jotka minua ilman syytä vihaavat.\nSillä ei he puhu ystävällisesti, vaan etsivät vääriä syitä hiljaisia\nvastaan maan päällä.\"\n\nRovasti sulki kirjan ja jäi miettimään. Miksi aina oli kahnausta\nkirkon ja maallisen vallan välillä? Terrabonan parooni naapuriensa\navulla asettui aina häntä vastustamaan kokouksissa. Miksei parooni\nkoskaan puhunut hänelle ystävällisesti, vaan juonitteli ja uhkasi\npiispantarkastuksella. Vielä ei tarkastusta ollut. Vai oliko parooni\nkatunut? Parooni suosi huonomaineisia seurakuntalaisia, kuten Seth\nSkriivaria, Paturin Pekkaa, salavuoteilijoita ja muita öykkäreitä.\nRovasti ihmetteli sitäkin, miksi parooni äkkiä oli poistanut paalut\nKuivassalmesta ja lähettänyt hänen renkivoutinsa vaimolle lahjoja.\nOliko parooni joutunut tunnonvaivoihin, sillä hän ei uskonut juttuihin\npaholaisliitosta. Mutta vapaamuurari parooni oli salaisesti, kuten\nehkä jotkut muutkin kartanonherrat. Hän oli kuullut paroonista\npahoja juttuja, hänen piiskapenkistään, hänen hurjasteluistaan\nkaupunginmatkoillaan sekä hänen epähienosta kohtelustaan sielunherkkää\nja aavistuksellisen arkaa Beata Birgitta-rouvaa kohtaan, jonka parooni\noli karkottanut kodistaan. Sitäkin rovasti ihmetteli, miksi hänen oma\nrenkivoutinsa viipyi niin kauan markkinamatkallaan ja hän oli kuullut\nruumiinnaarauksesta Vanajavedessä. Kaikenlaiset ankeat ajatukset\nherättivät hänessä turhia johtopäätöksiä, vaikka vitivalkoinen lumi\nhetkeksi oli kirkastanut vanhan, harmaan pappilan hänen silmissään\nja valistanut myös hänen sielunsa hiljaisen surun. Siksi hän oli\netsinyt sanasta sovitusta ja rauhaa. Hän kaipasi myös ystäviensä,\nhovijunkkarin ja kapteenin seuraa maalaispappilan yksinäisyydessä,\nsillä rahvaanomaisen vaimonsa kanssa hän ei puhunut muusta kuin\ntaloudellisista asioista, hengenasioista hän vaikeni.\n\nJa jo karahuttikin pihaan hovijunkkari rinnallaan Rosalie, joka\noli käynyt ilahuttamassa häntä klaverinsoitolla ja hänen takanaan\nvalkoisella hevosellaan ajoi kapteeni Einar Evard Arvellander\nperheineen. Bendla-mamselli nuoren Klaus-herran seurassa, tulivat\nkirkon kuulutusta ottamaan.\n\nNiin, hyvä on Herraa kiittää. \"Johdata, Herra, minua sinun totuudessas\nja opeta minua...\" Rovasti oli niin syventynyt itsepuheluun, ettei heti\nhuomannut kapteenia, joka laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:\n\n-- Jumala kanssasi, hyvä veli, kuinka jaksat?\n\n-- Terve, terve, pyhä veli, en huomannutkaan, olin niin vaipunut\nitsetutkisteluun ja luonnon luomisen puhtauden katselemiseen.\n\n-- Niin, siellä on ihana ilma, oikea Jumalan kirkastuksen päivä.\nToin tänne Bendla-tyttäreni ja Klaun, he haluavat kuulutuksille. He\nodottavat vierushuoneessa.\n\n-- Vai niin, kyllähän se sopii. Siis ensi sunnuntaina ensi kerran\nkuulutettaviksi?\n\n-- Se on harras toivomme, kapteeni sanoi.\n\n-- Niin, niin, todistukset kristillisistä hyveistä, hyvästä\nvaelluksesta ja ripillepääsystä ovat hyvät, rovasti sanoi.\n\n-- Minä ja vaimoni olemme antaneet suostumuksemme, kapteeni sanoi.\n\n-- Hyvä niin. Entä Klaun vanhemmat?\n\n-- Beata Birgitta-rouva kyllä, mutta...\n\n-- Parooni? rovasti keskeytti.\n\n-- Parooni teki esteitä, väitti, että rakastavaiset ovat vielä liian\nnuoria, kapteeni sanoi ärtyneellä äänellä.\n\n-- Kyllä he ovat jo laillisessa iässä, kirkkoherra sanoi.\n\n-- Tuo oli vain tekosyy. Kyllä Klaus on jo itse vastuussa omista\nteoistaan.\n\n-- Sitä minäkin. Hän on minulle sangen mieluinen vävypoika, hiljainen,\nmiettivä, kuten äitikin, mutta kuitenkin tarmokas ja toimekas, ei\nsanoilla suurentele töitään. Mutta parooni ajoi nuoret melkein suoraa\npäätä pihalle ja käski valjastaa vaunut.\n\n-- Entä Klaus ja Bendla?\n\n-- Kulkivat jalkaisin kotiin ja Rosalie taisi paukutella paroonia\noikein kovilla panoksilla. Niin.\n\n-- Tulee isäänsä, hovijunkkari keskeytti oltuaan kauan, vasten\ntavallisuutta vaiti, tutkiessaan kirkkoherran kirjakaappia.\n\n-- Klaus väittää, ettei hänellä isää olekaan.\n\n-- Oikeaa? kirkkoherra sanoi. Olen varma siitä, että laamannivainaja\nolisi hyväksynyt tämän valinnan. Ja vainajan tahto on pyhä.\n\n-- Kyllä minä varaisänä menen takuuseen, hovijunkkari sanoi, vaikka ei\nminulle lapsia ole suotu.\n\n-- Niin, sinä hovijunkkari olit aikoinasi hiukan rakastunut Beata\nBirgitta-rouvaan, eikä ihme, sellainen elävä enkeli maan päällä,\nhurskas ja hyvä, kirkkoherra sanoi.\n\n-- Se mieltymys oli vain kuin kadotetun paratiisin esimakua, josta\nMilton runoilee. Beata on minulle nyt vain henkisisar.\n\n-- Minä, kirkkoherra sanoi nyt päättävällä äänellä, en tiedä, onko tämä\nkirkkolain mukaista, mutta otan kuulutuksen vastaan ja luen sen kirkon\nsaarnastuolista.\n\n-- Kiitos! kapteeni ja Pamela-rouva sanoivat melkein yhtaikaa. Olkoon\npäätöksesi siunaukseksi meille kaikille.\n\n-- Niin, meidän tekojamme eivät ohjaa ihmiset, vaan Isän Jumalan tahto\ntaivaassa. Minkä Jumala yhdistää, sitä eivät ihmiset erottaa saata.\nVaikka pelkään, että parooni voi tehdä tästäkin valituksen.\n\n-- Kuulehan, veli Willem Wallenberg, sinä vaimosta syntynyt huutavan\nääni korvessa, kapteeni sanoi melkein kiivastuen, voisimmehan mekin\ntehdä vastapainoksi valituksen läänin maaherralle siitä, miten parooni\nvanhanaikaisella piiskapenkillään ja vanhanaikuisella aatelisoikeudella\nkohtelee alustalaisiaan, suojelee puukkojunkkareita, harjoittaa\nsalatieteitä ja keittää korpirojua luvattomalla ajalla.\n\nRovasti vastasi:\n\n-- Minä en tahdo kostaa samalla mitalla, Jumalalla on kädessään lain\nmiekka ja tuomio, minä olen evankeliumin ja anteeksiannon mies ja\ntoivon, että parooni tunnossaan tekee parannuksen. -- Sellaisia ne\naateliset ovat!\n\nHovijunkkari sanoi nyt:\n\n-- Ehkä tuomitset liian ankarasti meitä aatelisia. Ei Terrabonan\nherraan kova kuri eikä nuhde vaikuta, siitä hän vain paatuu\nja pahenee. Eikä meillä aatelisilla ole syytä sortaa toisia\naatelisia, kylliksi meiltä jo on valtaa riistetty reduktiolla ja\npakkosäädöksillä ja alhaiso pyrkii rakentamaan meidän raunioillemme.\nKohteliaisuus, kunniantunto ja hieno käytös häviävät. Hyvillä töillä\nja yksinkertaistuttamalla piintyneitä tapojamme voimme lähestyä\npuolitiessä rahvasta niin, että se näkee meissä jotakin hyvääkin. Ei\nvuosisatojen säätymuuria voi säätykierron avulla ja väkirynnäköllä\nkaataa. Hyvä on, että aatelisiakin on olemassa edustamassa\nritarillisuutta ja hyviä perinteitä. Aateliset ovat sodissa ja\nvaltionhoidossa paljon hyödyttäneet maatamme -- entisinä aikoina.\n\nNyt kapteenin Pamela-rouva puutui puheeseen:\n\n-- Herra hovijunkkarin puheessa on kyllä pontta, mutta kun vanhat\nsivistysperheet huonontuvat suvustaan, on hyvä laskea vanhaan\nsydänleiliin uutta, tervettä verta. Sitä mieltä on myös tohtori Gamberg.\n\nHovijunkkari äkämystyi ja sanoi sapekkaasti:\n\n-- Tohtori on vanha kyynikko, puhuu ja määrää mitä milloinkin ja määrää\nmyös hyvän hinnan. Sininen veri ei muutu punaiseksi. En voi sietää\npunaista väriä.\n\n-- Niin, ei toinen korppi toisen korpin silmää puhkaise, kapteeni\nkivahti. Ranskan vallankumous teki tehtävänsä, tosin verisen, mutta\nvälttämättömän.\n\n-- Sinä vanha rabulisti ja kuninkaanmurhaajien ihailija, olet vieläkin\nAnjalan liiton kannalla, hovijunkkari oikaisi. Valistunut, hieno Kustaa\nIII sai surmansa suotta syyttä. Kustaa III kukisti aateliston ylivallan\nja siksi Anckarström ampui hänet naamiaisissa.\n\nRovasti keskeytti keskustelun:\n\n-- Kapteeni, kutsu nuoret tänne!\n\nSamassa Justus puikahti ovesta.\n\n-- Vai niin, sinä siellä, Justus. Tuohan sedille keisarin saunapiiput.\n\nJustus toi kolmikulmaiselta nurkkahyllyltä hopeahelaisia, pitkiä\npiippuja, hän täytti ne mahonkisesta tupakkalaatikosta otetulla\nhyvänhajuisella, kullankellertävällä tupakalla. Vieraat asettivat\npiiput huulilleen niin, että piipunkopat ulettuivat polvien välitse\nlattialle. Polttelivat, hulmuttelivat savurenkaita ja vilkastuivat.\n\nKapteeni katseli kujeellisesti hovijunkkaria, joka turhaan koetteli\nsovitella letkua pienien huuliensa väliin:\n\n-- Minä en ole koskaan ollut keisarillinen, kapteeni sanoi. Entä sinä,\njunkkari?\n\n-- Vain viran puolesta. -- Ei tämä vetele! Parempi on nuuska, hän\nsanoi, otti taskustaan hopeaisen nuuskarasian, pisti hyppysellisen\nhienoa jauhetta sieraimiinsa ja aivasti. Prosit! Napsautti sitten\npunaisella, hyvin hoidetulla kynnellään rasian kiinni ja sanoi:\n\n-- Talleyrand nuuskasi aina ennenkuin otti vastaan ministereitä,\neipä saapunut keisarinkaan kutsuille ennen nuuskaamista. Aivastus on\nterveellistä, mutta piipunpoltto myrkyttää veren.\n\nSiihen kapteeni tokaisi:\n\n-- Vahinko, ettei sinusta tullut diplomaattia tai nuuskailevaa\nNapoleonia, joka kähvelsi diplomaattien kultaiset nuuskarasiat.\n\n-- Polttakaamme rauhan piippua, vaikka sota ei olekaan vielä\npäättynyt, kirkkoherra sanoi, kun hänen vaimonsa samassa toi pöydälle\nhyötymansikkahilloa ja hunajakakkuja. Samassa tulivat huoneeseen myös\nKlaus ja kapteenin tyttäret.\n\nHovijunkkari nousi joustavasti, kumarsi ja sanoi:\n\n-- Saan onnitella teitä, nuoret, ja toivotan teille sitä onnea, jota\nei minulle suotu. Näin äkkiä en keksi mitään kukkasrunoa, mutta minä\nviittaan erääseen saksalaiseen runoon, mikä mielestäni hyvin sopii\ntähän tilaisuuteen:\n\n    \"Ach, die Liebe gibt nur Leben,\n    und das Leben gibt nur Leid;\n    aber Leid und Liebe geben\n    uns des Lebens Seligkeit.\"\n\n-- Kiitos, herra hovijunkkari, Klaus sanoi kumartaen. Runo on hyvin\nkaunis, sattuva ja sopiva.\n\n-- Sydämellinen kiitos, hyvä setä, Bendla yhtyi sulhasensa sanoihin. Te\nolette meille aina niin ystävällinen.\n\n-- Ja samalla onnittelen myös Justusta, joka on suorittanut\nylioppilastutkinnon.\n\n-- Kiitos, herra hovijunkkari. Kyllähän tähän arvoon alkaa jo tottua\nkuin entinen lautamies, joka nimitettiin herastuomariksi, Justus sanoi\nreippaasti ja veikeästi.\n\nJustus jatkoi juttuaan:\n\n-- Kun herastuomari sitten meni kirkkoon ja pappi luki päivän tekstin,\nniin seurakunta nousi seisaalleen. Herastuomari kuiskasi silloin\nvaimonsa korvaan: -- Katsos meidän uuden arvomme tähden ne nousivat\ntakakäpälilleen.\n\n-- Suuruudenhullu mies, hovijunkkari nauroi, vai onko juttu liioiteltu.\nMutta mitä sinuun, Justus, tulee, niin ensi asteesi on nyt magister\nbaccalaureaus ja siitä ylöspäin estetiikan professoriksi.\n\n-- Mutta mitä muuten kuuluu markkinoilta?, kirkkoherra uteli.\n\n-- Kummia kuuluu, hovijunkkari sanoi vilkastuen. Seurahuoneella herrat\nhummasivat ja Terrabonan parooni ja ratsumestari Rabe kunnostautuivat\nerikoisesti.\n\n-- Kuinka niin? kirkkoherra kyseli, olitko sinäkin mukana?\n\n-- Minä kartan hurjasteluja, on jo aikakin, olin maaherran\npäivällisillä, toin kreiville puuntaimia, ja olisin puhunut von\nRebenhausille Jerusalemin matkastani, mutta pelkäsin, että se ilkeä\nCecilia-kreivitär olisi nauranut minulle, se räkättävä harakka!\nKaupungilla kierteli huhuja, että outo mies oli viskattu Vanajaveteen,\nKuvernööri kävi katsomassa, kun miestä naarattiin. Kaulassa ja\nkäsivarsissa oli sinelmiä ja naarmuja, jälkiä väkivallanteosta.\n\n-- Eihän vain renkivoudilleni ole tapahtunut mitään, kun ei vieläkään\nole kuulunut kotiin. Eikö herra parooni tiedä asiasta mitään,\nkirkkoherra hätääntyi.\n\nKlaus selitti:\n\n-- Parooni tuli aikaisin kotiin. Onpa käynyt kummalliseksi korskea\nmies, melkein hourupäiseksi. Kulkee öisin edestakaisin lattialla,\nhöpisee itsekseen tai syöksyy metsään kymmenen kiljuvaa koiraa\nkintereillä, mutta ei hän saa otusta eikä työn hoidosta tule mitään.\nMinä olenkin nyt ottanut kartanon hoidon käsiini. Parooni hokee\nmiehestä, joka vainoaa häntä unissa.\n\n-- Paha omatunto? kirkkoherra arveli.\n\n-- Mene, tiedä, mitä on tehnyt, mutta kovin hän on muuttunut. Katse on\nharhaava ja kalsea, käynti kuin kivettynyt.\n\nNyt hovijunkkari kääntyi kohteliaana Klaun puoleen ja uteli:\n\n-- Mitenkä Klaun äiti, armollinen rouva Beata Birgitta af Braehm von\nBrinckenhjelm jaksaa? Hän on ihastuttava ihminen, hyvä kuin Eedenin\nenkeli, hieno kuin kesäpäivän auer, lisäsi hovijunkkari käyttäen\nrunollisia vertauksiaan.\n\n-- Kyllä hänen terveytensä nyt on parempi.\n\n-- Eikö siellä Terrabonassa enää kummittele? Se on ollut kartanon\nmonivuotinen kirous, hovijunkkari arveli.\n\nRovasti yhtyi nyt puheeseen:\n\n-- Hänen armonsa Beata-rouva kutsui minua kerran käymään Terrabonassa,\nettä minä sanan ja sakramentin avulla häätäisin perivihollisemme ilkeät\nilmestykset.\n\n-- Kävitkö sinä siellä, hovijunkkari tiedusteli.\n\n-- En, sillä tiesin, ettei parooni päästäisi minua paholaisen puheille,\nrovasti selitti leikillisesti.\n\n-- Paholainenkin pelkää isää, Justus veisteli, kyllä isä on sellainen\njymy-ukko.\n\n-- Mutta Paturin Pekka ei pelännyt paholaista, Klaus sanoi.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Parooni kutsui Paturin tutkimaan kellaria ja n.k. \"pirunkammaria\".\nTämä meni taskuase ja tallilyhty kädessä kellariin ja yöpyi sinne.\n\nKlaus jatkoi:\n\n-- Pekka on sellainen, että hän näkee pimeässäkin.\n\n-- Mitä Pekka siellä näki, Rosalie uteli.\n\n-- Pekka näki pimeässä kiiltävät silmät ja kuuli lasisirpaleiden\nkilinää, räiskettä ja rapinaa.\n\n-- Oh, Bendla melkein kiljasi kiihtyneen mielikuvituksen huumaamana ja\ntarttui vaistomaisesti Klaun käteen.\n\nKlaus jatkoi:\n\n-- Pekka tähysti lyhdyllä nurkkaan. Kummituksen silmät seurasivat\nhänen silmiään, hän veti aseen taskustaan, luuli ensin varkaita olevan\nkellarissa...\n\n-- Entä sitten? Rosalie pidätti henkeään.\n\n-- Pekka ampui...\n\n-- Päästikö piru hähätyksen ja katosi kattoon, Justus sanoi lisätäkseen\nneitosten kauhuntunnetta.\n\n-- Ei! Hilleri kaatui!\n\n-- Hilleri?! huudahtivat kaikki yhdestä suusta.\n\n-- Niin, hilleri. Hilleri pyydystelee kanoja ja hiiriä, se oli\npuronuomaa pitkin puikkelehtinut kellariin lattianraosta.\n\n-- No mistä se lasien kilinä johtui? hovijunkkari kysyi.\n\n-- Hilleri leikkii usein veden partaalla, kilkutellen pieniä kiviä,\nKlaus selitti ja lisäsi: Näin Pekka sai hyvän turkislakin.\n\n-- Entä se toinen kummitus, pirunkammarissa, jota Beata-rouva niin\npelkää? Pamela-rouva kyseli.\n\n-- Sekin asia selvisi, Klaus selitti edelleen. Kartanon vanhat\nroturotat olivat kaivautuneet autioon huoneeseen nakertamalla\nreiän lattiapalkkiin. Ne ne hännillään leiskahtelivat lattialla ja\nmellastivat keinutuolillakin, niin että se kuin itsestään rupesi\nliikkumaan ja tuntui kuin joku outo olisi kävellyt huoneessa.\n\n-- Mikä helpotus! No nyt Beata-rouva on tyyntynyt, kuin aaveasia\nselvisi, Pamela-rouva sanoi. Minun on tullut niin sääli herttaista\nkartanonrouvaa, joka aina jouluna muistaa meidänkin perhettä.\n\n-- Niin, osat ovat vaihtuneet. Äitini on kuin pahasta painajaisesta\npäässyt, kauheasta unesta herännyt, uusi ihminen, mutta parooni\npuolestaan pelkää nyt kuin kirottu näkymättömiä aivonäkyjään.\n\n-- Kyllä se Paturin Pekka nyt kuten ennenkin on hyväntekijä,\nhovijunkkari sanoi. Parantaa taudit ja loihtii uutta elämää.\n\n-- Ehkä olen erehtynyt hänen suhteensa, pitäisihän papin koettaa\nymmärtää lähimmäisensä sielun ja ruumiin tuskia. Olen kuullut, että\nPekan vaimo on kovin sairaana ja toivoo saavansa sielunpaimenelta\nlohdutusta, mutta Pekka ei päästä puheille, samanlainen härkäpäinen\nniskuri kuten paroonikin.\n\nKlaus oli kuvannut pirunkellarikohtauksen hätäilemättä, kuin\nharkitusti. Klaus olikin hiljaisen herkkä luonne kuten hänen\näitinsäkin. Siinä suhteessa hän oli aivan Bogin vastakohta, joka\noli kehittynyt pintapuolisen ivalliseksi, kuten hänen väkivaltainen\nisänsäkin. Klaus kärsi valittamatta, hän kärsi syvästi, kärsi ja kesti\ntyössäkin tyynenä, vaikka voimakas intohimo kuohahtikin sydänpohjia\nmyöten, mutta hän tukahutti sen lujan tahtonsa avulla. Hän ei\nihaillut ulkonaista suuruutta, ei voimanäytettä eikä raakuutta, kuten\nyleensä rahvas, sillä hän piti raakuutta heikkoutena. Hänessä paloi\nhiljainen, lämmin tunteen tuli, joka heijastui hänen hymystäänkin ja\nsyvänsinisistä silmistään. Mutta jos hänelle hänen mielestään oli\ntehty veristä vääryyttä ja jos uhkassa mentiin liian pitkälle, hän\nsaattoi muuttua umpimielisen jääräniskaiseksi, mikä tunne järkytyksen\nsattuessa purkautui rajuksi silloin, kun oli kysymys hänen äitinsä tai\nmorsiamensa onnesta. Kun parooni oli melkein ajanut Bendlan talosta,\nparooni huomasi ihmeekseen Klaun lujan tahdon ja taipumattomuuden; hän\nihaili myös Klaun itsehillintää, jota hän itsekin kunnioitti. Mutta\nKlaus ei suuttuessaankaan kadottanut täydellisesti mielenmalttiaan,\nvaan toimi silloin tyynesti ja päättävästi, kun kysymyksessä oli\nhänen ja hänen rakastettunsa kohtalo. Häntä huolestutti syvästi\nhänen vuosisataisen syntymäkotinsa sisällinen rappeutuminen, kun sen\nuudestirakentava perustyö ja suunnitelmat olivat ruvenneet järkkymään\nliitteissään, koska parooni uhkasi ne nyt hävittää.\n\nYöllä oli pappilan pihalta kuulunut rattaiden ratinaa. Laiskasti\nkävellen kulki renkivoudin vanha raudikko ja istuimella oli\nhoippunut outo mies pää riipuksissa. Kun hevonen seisahtui tallin\neteen, mies havahti ja kömpi unenpöpperöisenä suoraan muonarenkien\nasunnon eteiseen. Miehellä oli samanlainen lakki ja takki kuin\nrenkivoudillakin. Aamulla hän heräsi oudolla vuoteella, kun voudin\nvaimo alkoi häntä ravistella ja ajoi pihalle.\n\n-- Älä, muija, lyö, katsos, neljä kertaa vaihdoin markkinoilla hevosta\nja taisin saada omani takaisin, mies sopersi ja aikoi panna käden\nvaimon kaulalle.\n\n-- Senkin runtti! Tuosta saat, vaimo kivahti ja antoi korvatillikan,\nniin että mies oli tuupertua kynnykselle. Mutta taivaan talikynttilä!\nSamanlainen, mutta ei sama! Kuka te olette ja miksi te ajatte minun\nmieheni hevosella?\n\nMieskin huomasi nyt erehdyksen, sillä hän oli hyvin renkivoudin\nnäköinen.\n\n-- Minähän vaihdoin hevosta pappilan voudin kanssa ja tässä minä nyt\nolen, hitto vie, olen nukkunut koko matkan ja hevonen on vienyt vanhaan\nkotiinsa.\n\n-- Mistä te olette saanut mieheni lakin ja lammasnahkaisen puoliturkin?\nOletteko sen varastanut?\n\n-- E-enhän minä, me vaihdoimme vaatteitakin, kun voudilta viinat loppui.\n\n-- Vai vaatteitakin, vainio tiuskasi. Mutta missä minun mieheni, oikea\nmieheni on? Onko hän murhattu? Voi Jumala meitä varjelkoon. Kerrotaan,\nettä outo mies on löydetty Vanajavedestä.\n\n-- Häh, he! outo mies sopersi.\n\n-- Niin, niin sellaiseen ne markkinamatkat päättyvät. Kuka te olette,\nettekö saa sanaa suustanne, taidatte vieläkin olla juovuksissa!\n\n-- Minäkö, he? Kärnähän minä olen. Teidän miehenne jäi kaupunkiin,\nmuuta en tiedä.\n\n-- Laputtakaa jo tiehenne, vaimo tiuskasi, sieppasi mieheltä lakin ja\nnahkatakin sekä paiskasi oven kiinni. Kärnä jäi avuttomana seisomaan\npihalle. Sitten hän hoippuroi veräjästä maantielle. Samassa katsahti\nrovasti akkunasta ja huudahti:\n\n-- Tuollahan se renkivouti taas riitelee vaimonsa kanssa. Selvin päin\nsiivo mies, mutta päihtyneenä riitainen, vaikka minä olen saarnannut\njuoppouden kirousta ja kurjuutta vastaan. Kyllä tämä kotiviinanpoltto\njo olisi kiellettävä.\n\nSamassa pappilan koira alkoi veräjällä haukkua ja rovasti katsahti\nakkunasta.\n\n-- Sieltähän tulee Paturin Pekan vanha hevonen ja hännän takana tempoo\nhänen pikkupoikansa ohjaksia. Nyt on jotain hullusti, joku sairas\nhaluaa sielunhoitoa.\n\nPoika hyppäsi rattailta maahan ja tuli suoraa päätä papin puheille.\n\n-- Mikä sinua vaivaa, pappi kysyi.\n\n-- Äite on hyvin kipee ja pyysi tulemaan meille, sillä itä sano, että\näite tekee lähtöä. Mut em minä sit ymmärrä kuinka voi tehrä lähtöä.\nLeikkihevosia kyllä voi tehrä. Ja minä kyllä kyyritten kotiin, mutta ei\näiren tartte lähteä, sillä kyllä itä auttaa.\n\n-- Äitisi on varmaan kuolemansairas, poika. Mennään heti.\n\n-- Hyvästi nyt, rakkaat ystävät, älkää häiriintykö, virka ja\nkristillinen veljeys kutsuvat.\n\nNäin sanoen kirkkoherra riensi pihalle ja nousi rattaille kantaen\npienessä salkussa öylättiastiaa, pientä ehtoolliskalkkia ja\nkirkkokäsikirjaa.\n\nPoika maiskutti ja hoputti hidasta hevosta. Ja niin he ajoivat mykkinä\nohi lumipeittoisten rintapeltojen ja viljavien laaksojen ylös koluista\nmäkitietä korpivaellusmatkallaan kohden Paturin pientä metsätorppaa.\n\n\n\n\nXX\n\n\nArmolliset, iloiset mamsellit Bölja ja Barkstén olivat hyvällä tuulella\nja hyvillä hovijunkkarin hevosilla saapuneet kotiin Ritoniemeen\nmarkkinamatkaltaan. He olivat puolimatkassa saavuttaneet Syrjänkankaan\nahteessa, Jokapaikan kievarin kohdalla Kerstilän paroonien, af\nRenskjöldin herrojen hitaammat, hyvin syötetyt hevoset. Majda-mamselli\noli kuten tavallisesti loistava ja säkenöivä sanoissaan, ja hempeän\nCamilla-neidin hienoilla, ruusuisilla poskilla oli vaalea punerrus,\nikäänkuin jälkihohde maakuntapäivällisillä nautitun bourgogneviinin\nkirkkaasta kimmellyksestä. Hänen heleän siniset silmänsä loistivat\nsisällistä, lempeätä lämpöä, ja pitkät, hienot silmäripset lisäsivät\nniiden loistoa, niinkuin hopeaheinä lähteen silmää. Majda Barkstén\ntaasen oli tummaverikkö ja tulinen, nopealiikkeinen, hänen silmänsä\nikäänkuin pyörivät, kun niihin tuli älyllistä eloa ja niiden ruskean\nterän ympärillä oli kirsikan punertavaa hohtoa kuin espanjattarella.\n\nNaiset naurelivat vielä Karhunpään ratsumestarin hullunkurisille\notteille ja klovnikilpailulle Sirkusteltassa. Majda-mamselli puhui\ninnostuen häväistyksestä Seurahuoneessa, kun vanha parooni oli\ntaluttanut kilpa-ajohevosensa saliin ja juottanut sille samppanjaa.\nSillä hetkellä Majda olisi tahtonut olla sen ratsun selässä, sillä\nhän ihaili rohkeita, malttamattomia tekoja. Mamselli Camilla Bölja\ntunsi itsensä vapaaksi, joskin Majda-mamsellin keksimä pieni petos\nvielä hiukan hivutteli hänen suloista sydäntään. Mutta olipa nuori\nBogislaus itsekin lähestynyt kemuissa maaherran vanhinta tytärtä,\npaljastaen siten häilyvän luonteensa. Bogi ja Sabine istuivat\nteennäisen jäykkinä loistovaunuissa, mutta Kerstilän pikku paroonit\nolivat vilkkaita ja viisastelevia. Saska yritti pitää seuraa Sabinelle,\nmutta tämä oli tällä kertaa kuuro kohteliaisuuksille, luultavasti häntä\nharmitti se, että hänen isänsä oli myynyt hänen mieliratsunsa Loordin\nratsumestarille. Monsieur Rivoir nuokkui puolinukuksissa takaistuimella.\n\nHovijunkkari oli vaipunut ajatuksiinsa ja heräsi pyörien jyminään,\nseisautti hevoset ja Majda Ragvaldintytär huudahti iloisen ivallisesti:\n\n-- Terveisiä markkinoilta, pitääkö teille heittää köysi. Teidän\nhämäläinen ruuhenne soutaa niin hitaasti. Mitä muuten kuuluu, tuleva\nherra kenraali?\n\n-- Ei paljon mitään, kun ei ole sotaakaan, Bogi sanoi ärsyttävästi,\nsillä hän ei voinut sietää porvoolaisen ja hänen mielestään\nporoporvarillisen mamsellin teräviä pistosanoja.\n\n-- Se ei ole paljon, se. Kuulkaa, nuori parooni, te ette katsokaan\nmeitä, ette näytä rakastettavalta ettekä rakastuneeltakaan.\n\n-- Te ette taida rakastaa ketään, mamselli, ette tuntemattomia miehiä,\nvaan sangen tunnettuja, Bogi letkautti.\n\n-- Minä rakastun miesten älyyn, vaan en tyhjään koreahelyiseen\ntyperyyteen.\n\n-- Ja minä rakastan hyviä vanhoja tapoja, Bogi huomautti.\n\n-- Joko te taas kinastelette, Camilla Bölja sanoi herttaisesti\nhymyillen. Varokaa, kinastelu voi viedä rakastumiseen, se ei ole\nainakaan välinpitämättömyyttä. Kiivas sana voi haavoittaa, sen muistaa\nja se panee ajattelemaan sanansinkojaa -- ehkä liian paljon.\n\nNyt hovijunkkari puuttui puheeseen:\n\n-- Ken aina puhuu rakkaudesta, ei sitä tunne.\n\n-- Ja ken ei puhu mitään, on ehkä korviaan myöten rakastunut hölmö,\nMajda lisäsi.\n\n-- Monsieur, monsieur, Sergei naurahti ja ravisteli kotiopettajaa. Mitä\nkevytmielinen, intohimoinen Ranska sanoo? L'amour qu'est-ce que c'est?\n\n-- Monsieur hieroi silmiään ja soperteli: Tout ce qu'il y a de beau! Se\non hienointa maailmassa!\n\n-- Oh l'amour, oh, kuinka venäläinen osaakaan rakastaa, maikaili hänen\nruhtinaallinen armonsa.\n\nMonsieur suuteli häntä kädelle ja heitteli lentosuukkoja nuorille\nnaisille.\n\n-- Venäläisen mielestä pitää ainakin kerran päivässä piiskata mattoa ja\nvaimoa. Onpas sekin rakkautta, Majda-mamselli huomautti ja lisäsi: minä\nvain en tahtoisi olla venäläinen nainen. Se on sellaista pitkäkätistä\nrakkautta. Näin sanoen Majda vihjaili Dolgoruki-nimeä.\n\n-- Rakkaus voi viedä kuolemaankin, Saska parooni soperteli, vaikkei\nmiekkailisikaan.\n\n-- Hirveätä, ettekö ole kuullut siitä hirveästä murhasta markkinoilla?\nNaisen takia kai sekin tapahtui.\n\n-- Hirveätä, säestäen soperteli myös Sergei-parooni. Mies löydetty\nVanajavedestä eikä murhaajaa ole vielä löydetty. Kuinka rahvas voi olla\nraaka!\n\n-- Tapahtuu sellaista ylhäisissäkin piireissä, vaikkei se aina tule\nilmi, Majda arveli.\n\n-- Minua jo viluttaa, Camilla sanoi. Toisen varjossa on aina vilu. Eikä\nteidän lemmenlörpötyksenne minua lämmitä.\n\n-- Aja, kuski, että pääsemme kotiin lämmittelemään, hovijunkkari käski.\nMinun sisarentyttäreni matkustaa pian kotiinsa.\n\n-- Niin, herra parooni von Brinckenhjelm, sanon teille ehkä samalla\nhyvästit, lähden kai loppiaisten jälkeen katsomaan tilojani, sillä\ntilikirjatkaan eivät taida olla loistokunnossa. Sen saatte lukea\nkirjeestäni.\n\n-- Oi, te olette vastannut kirjeeseeni? Bogi sanoi. Minulla on ollut\nmieluista tutustua teihin...\n\n-- Niin te sanotte kaikille, rakkaus ei ole sama eikä samanlainenkaan\nkaikille.\n\n-- Minä vakuutan, Bogi änkötteli.\n\n-- Älkää vakuuttako mitään, ettette katuisi.\n\nNiin sanoen Camilla Bölja heilutti hansikkaallaan ja Majda näytti\nkahdella käsivarrella kujeellisesti pitkäänenää.\n\nJa niin vaunut vierivät eri tahoille eikä kukaan vaunussa ajajista\nvielä tiennyt Terrabonan isännän kaameista tunnonvaivoista ja kahden\nnuoren sydämen tulevaisuuden pelosta ja uhkaavasta vaarasta. Myrsky oli\ntaas käynyt Terrabonan kartanon yli, mutta tällä kertaa hiljaisuus sen\nseinien sisäpuolella oli hirveämpi kuin puhdistava myrsky, sen selvitys\nja seuraus.\n\nKun Kerstilän kartanon vaunut vyöryivät Terrabonan puutarhapyöriötä\nmyöten korkeitten portaitten eteen, huomasi sen jo kaukaa Rurik\nvon Brinckenhjelm. Ennen olisi hän maailmanmiehenä rientänyt\nvastaanottamaan vieraita, nyt hän ihmisarkana sieppasi päällystakkinsa,\nkiiruhti takaportaita pitkin, tallin taitse metsätielle ja\nmetsästyskoira seurasi kintereillä, muuta uskollisuutta ei hän nyt\nkaivannutkaan. Beata Birgitta sen sijaan pyysi vieraita jäämään, mutta\nnämä jatkoivat talonisännän poissaolon takia kursaillen ja estellen\nmatkaansa Kerstilään.\n\nEnnen lähtöään vanha paroni oli tavannut Beata Birgitta-rouvan\nyläkerran käytävällä. Rouvaa kummastutti paroonin omituinen käytös\nja Beata oli nyt vastoin tavallisuutta rohkeampi tiedustellessaan\nmieheltään:\n\n-- Minne menet, Rurik, tulee vieraita?\n\n-- Minä en tahdo nyt tavata ketään.\n\n-- Mutta sehän on sopimatonta, mitä tästä Kerstilän paroonit arvelevat!\n\n-- Minä annan nyt palttua kaikille arveluille. Miksi sinä, Beata katsot\nminua niin pitkään? Luuletko, että olen tehnyt jotakin pahaa?\n\n-- Sinä, Rurik salaat minulta jotakin. Miksi et ole yhtä avomielinen\nkuin avioliittomme valoisina alkuaikoina. Sinä olet niin muuttunut.\n\n-- Muuttunut? Onko puvussani vikaa, onko solmioni veressä, sano?\n\n-- En ymmärrä sinua, oletko markkinoilla joutunut käsikähmään? Sinun\nkatseesi on harhaileva ja polvesi vapisevat.\n\n-- Vapisevatko ne, en ole nukkunut koko yönä, tarvitsen raikasta ilmaa,\ntahdon olla yksin, ymmärrätkö.\n\n-- Ei ole hyvä olla yksin, minä sen kyllä tiedän, Beata-rouva sanoi.\n\n-- Kyllä nyt pappi saa vettä myllyynsä ja Kuivassalmeenkin koko\nPyhäjärven vesistön. Minä en kestä tätä mieleni vedenpaisumusta.\n\n-- Kerro, niin se helpottaa.\n\n-- En voi kertoa kaikkea, parooni sanoi vapisevalla äänellä, kun\npelkäsi jo liikoja puhuneensa. Sitten hän keksi uuden puheenaiheen,\neksyttääkseen Beata-rouvan mahdollista epäluuloa.\n\n-- Niin, Beata, siellä Hämeenlinnan Seurahuoneessa oli tappelu.\n\n-- Loukkasitko itsesi? Beata kysyi.\n\n-- Loukkasin. Samppanjapulloja sateli ympärilläni ja joku pikari ehkä\nmurskaantui otsaani.\n\n-- Sinä et kestä juontia. Sinun sydämesi ei sitä kestä.\n\n-- Niin, varoittihan tohtori Gambergkin, parooni sanoi.\n\n-- Selvin päin olet hillitty, hiukan ilkeä, mutta juotuasi tulet\nhurjapäiseksi.\n\n-- Niin, hurja minä olen, hurja ja kurja. Anna minulle, Beata anteeksi.\nMinä pelkään niin...\n\n-- Mitä sinä pelkäät?\n\n-- Tutkimusta. Viskelin salista miehiä pihalle, ehkä joku on\nloukkaantunut.\n\n-- Kerrotaan, että joku mies on hukkunut veteen.\n\n-- Joku juopunut, mene, tiedä, minä en tiedä mitään. Kukaan ei tiedä\nmitään!\n\n-- Mitä meidän pitäisi tietää? Beata-rouva kysyi kummastuneena.\n\n-- Lähdin Jarl-hevosella jo kello yksi yöllä kaupungista ja olin kotona\nkello kolmen aikaan aamulla.\n\n-- Minä en silloin ollut hereillä.\n\n-- Menin renkitupaan, rengit heräsivät, vein itse hevoseni talliin,\nMinulla on kaksi todistajaa, kaksi muonarenkiä, ne voivat todistaa,\nettä kello oli kolme, niin kello oli kolme.\n\n-- Mutta Klaus väittää, että kello kävi väärin ja että veripilkkuja oli\nkellon vetoraudassa.\n\n-- Voi olla mahdollista. Kello oli seisahtunut ja minä vedin sen\nkäymään. Kuule, Beata, piilotin verisen paitani vihreän kakluunin\ntaakse, ota se sieltä ja pese se. Ei, ei, voin sen itsekin pestä! Vai\nolenko sen jo polttanut?\n\n-- Kuinka tahdot, Beata sanoi alistuvasti.\n\n-- Niin, ei minua voi syyttää mistään, enintään ehkä\nitsepuolustuksesta, pakkotilasta tai hätävarjeluksesta.\n\n-- Niin, onhan se hirveätä, kun samppaniapulloja heitetään päähän.\nKiitä hyvää Luojaa, että olet hengissä.\n\n-- Olen kuin elävänä kuollut, parooni huokasi vasten tahtoaan.\n\n-- Klaus kertoi, että renkivoudin hevonen on tullut kotiin, Beata-rouva\nselitti.\n\n-- Niin, ilman oikeata ajajaa, täydensi parooni.\n\n-- Oikeata? Onko tapahtunut erehdys?\n\n-- Niin, hirveä erehdys. Pappilan renkivouti ja Kärnä vaihtoivat\nhevosia ja vaatteitakin, siitä erehdys.\n\n-- Ehkä se pappilan renkikin saapuu kotiin.\n\n-- Ei ole saapunut pappilaan eikä Kärnäkään.\n\n-- Ehkä miehelle on tapahtunut onnettomuus, Beata yritti lohduttaa.\n\n-- Niin, onnettomuus, aavistan pahinta.\n\n-- Jollet ole renkivoudille mitään pahaa tehnyt, niin eihän sinun\nsilloin tarvitse mitään pelätä.\n\n-- Minä en ole ennen pelännyt ketään, vain itseäni joskus. Mutta nyt\nminä jo lähden.\n\n-- Mutta jäähän, mitä vieraat sanovat? Lähetän sanan Kärnään,\nBeata-rouva sanoi jotakin sanoakseen.\n\n-- Älä sinä sekaannu tähän asiaan, Beata, naiset voivat usein kietoa\nvyyhden vain sekavammaksi ja tekevät meidät aivan sekapäisiksi.\n\n-- Niin, Rurik, ehkä tarvitset lepoa, mene metsästämään.\n\n-- Niin, niin, inspehtorimme meni, ja minä kun uskoin hänestä niin\nhyvää.\n\n-- Minä en usko enää kehenkään, parooni sanoi. Kavalsi, kurja mies, möi\nsalaa viljaa ja viinaa ja murtautui viinikellariinkin.\n\n-- Pirunkellariin! Oikein minä nyt tunnen itseni rauhalliseksi, kun\nkummittelun syy on selvinnyt.\n\n-- Niin, Paturin Pekka sen karkotti. Hilleri se miekkaa hioi, eikä\nAnjalanliiton päätön aave.\n\n-- Minä olen ollut omien mielikuvieni uhri, nyt en enää pelkää.\n\n-- Mutta minä pelkään... Pelkään, että talomme asiat eivät ole hyvässä\nkunnossa. Menetin markkinoilla paljon rahoja pelissä ja hevosvaihdossa,\nkun minunkin täytyi myydä Loordi ratsumestarille.\n\n-- Mitä siitä Sabine nyt sanoo?\n\n-- No onhan minulla vielä hevosia, on kaikkea, kaikkea, mutta ei ole\nrauhaa.\n\n-- Niin rauhaa, rukoile Jumalalta rauhaa.\n\n-- Pitäisikö minun mennä pappilaan ja polvistua rovastin edessä? Ei,\nei, tuhat kertaa ei, sitä iloa minä en anna vanhalle vihamiehelleni.\n\n-- Ehkä ei pappi sinua vihaa, sinä vain luulet niin. Älä ole\nhuolissasi, Rurik, kyllä Klaus hoitaa kartanon ja järjestää talon\npäivätyöt. Miksi olit niin tyly Klaulle ja Bendlalle?\n\n-- Miksi eivät kysyneet minulta lupaa, vaan menivät kihloihin minun\nselkäni takana. Minua ei enää totella tässä talossa. Minua kohdellaan\nkuin -- vierasta -- kuin murhamiestä.\n\n-- Murhamiestä? Liioittelet. -- Vieraat tulevat, minun täytyy mennä\nheitä vastaanottamaan.\n\n-- Ei, ei, minä en nyt tahdo nähdä vieraita. Sano Bogille että lähdin\nmetsästämään. Kirje on avattuna hänen pöydällään. Minä sen avasin.\nNiin, kyllähän sinä sen sisällön tunnet. Mamselli Bölja on hylännyt\nBogin kosinnan. Ja minä kun luulin naimiskaupalla voivani pelastaa\ntalon tuholta, kun Bogislaus olisi nainut armollisen mamsellin, Camilla\nBöljan, jolla kuulemma on myötäjäisiä tarpeeksi.\n\n-- Ei rikkaus yksin tuota onnea, sen minä paraiten tiedän. Kuolleita\novat nämä vuodet minulle olleet.\n\n-- Syytätkö sinäkin minua?\n\n-- En syytä ketään, olen itse ollut leväperäinen, mutta tästä lähin\nminä tartun talouteen ja koetan valvoa naistuvan töitä.\n\n-- Vieraat tulevat, Beata, minä en voi nyt seurustella kenenkään muun\nkuin itseni kanssa.\n\n-- Niin, ne tulevat. Mene, Rurik, ja ole levollinen.\n\n-- Minä yritän, mikäli se on mahdollista. Tulen takaisin, kun vieraat\novat lähteneet.\n\nNiin sanoen Terrabonan parooni tempasi pyssyn käytävän naulakosta,\njossa oli hirvenpäitä ja karhunkalloja sekä riensi takatietä läheiseen\nmetsään.\n\nBogislaus juoksi ketterästi portaita pitkin yläkertaan, omaan, hienoon\nhuoneeseensa ja huomasi heti rypistyneen ja avatun kirjeen pöydällään.\nHän luki sen vihasta leimuvin silmin ja mutisten mustia sanoja. Sitten\nhän repäisi kirjeen palasiksi ja heitti sen parkettilattialle. Häntä\noli siis pidetty pilkkana, mutta pilkka ei koskenut niin syvästi, koska\nhänen kiintymyksensäkään ei ollut syvä, joten hän pian unohti naisen\nloukkauksen, sillä hänellä oli aina varalta mielessään ja tiedossaan\ntoinen nainen. Hän tunsi itsensä vapautuneeksi jostakin ikävästä\ntunteesta, johon isän toivomus oli hänet saattanut. Mademoiselle\nCamilla oli liian pehmeä ja lempeä hänen kaltaiselleen sotilaalliselle\nhenkilölle, Bogi kun rakasti komeita hevosia, koreita pukuja,\nkorkeita arvoja ja ylhäisiä suhteita. Niiden avulla Bogi voisi nousta\nmaalaisaatelisen elämän matalalta tasolta yhteiskunnan huipuille. Hän\ntarkasteli mielihyvin kuvastimen edessä kunniamerkkiä, jonka maaherra,\nkreivi Rebenhaus oli loistosalissa kiinnittänyt hänen rintapieleensä.\nTosin Bogislaus ei ehtinyt sotaan, mutta hän oli kuitenkin ollut\neräässä sotilasvärväyskokouksessa Helsingissä, mikä päättyi iloiseen\nistuntoon Catanin kahvilassa. Hän valitsi koreimman helmikoristeisen\npiipun hyllyltä, täytti kopan ja heittäytyi silkkiselle leposohvalle.\nNäin sopisi rauhassa ajatella -- vaikkapa lähtöä Kaukasusvuorille\ntaistelemaan kalmukkeja vastaan. Siinä sivussa sopisi myös ajatella\nnuorta kreivitärtä ja mieluista ratsastusretkeä Hattelmalan vuoren\npähkinämetsän läpi kuutamoisella tiellä kohden Perttulan taikalinnaa.\nBogin menestyksen salaisuutena oli naisten helppo valloitus,\nmairittelu, siloiset sanat, rakkaan raukeat silmäykset ja häikäilemätön\nlähentely.\n\nViereisessä huoneessa Sabine istui ja kirjoitti kirjettä. Ei hän\nkaavan mukaan sepustanut mitään rakkauskirjettä, hän kyllä sellaista\nodotti, ajatteli ehkä hetken Saska-paroonia, hetken, hiukan myhäillen\nratsumestariakin. Mutta ihmeellistä oli, ettei hän ollut suutuksissaan\nKarhunpään karkealle ratsumestarille, vaikka tämä oli ostanut hänen\nmieliratsunsa. Sillä Sabine tiesi, että ratsumestari hoitaisi\nhyvin hevosta ja kasvattaisi hänelle Terrabonan tallista otetulla\norivarsalla uuden, kesymmän ratsun. Hän oli Hämeenlinnassa nähnyt\nCecilia-kreivittären uuden, upean ratsastuspuvun ja siksi hän nyt\najatteli uutta ratsastuspukua ja kirjoitti Tukholmaan serkulleen:\n\n\"Ma chère Cousine! Minä olen päättänyt Ratsastaa Herrain tapaan\nniinkuin Naisilla Tukholmassa lienee muotina. Pyyntöni sinulle\nsentähden on, rakas orpana, että Sinä tahdot vaivata itseäsi\ntoimittamalla minulle sellaisen satulan kuin naiset käyttävät, jotka\nRatsastavat sillä Tavalla, myös vaatteet samalla. Hameen pitää tulla\nVaalean sinisestä Kamlotista, sisustettuna Måndåve Vuorilla, silkillä\ntaftimekon alla. Mutta sopimuksen saat tehdä sen kanssa, joka tekee\nsen\" -- Kirjeen kirjoittaminen keskeytyi, kun uusi karkeannäköinen\nkamarineitsyt tuli pyytämään päivälliselle. Sabine oikaisi itsensä\nsuoraksi ja kehotti niijaamaan säätyläisnaiselle, kuten hyvä tapa vaati.\n\n-- Etkö sinä ymmärrä, että pitää niijata kolme kertaa ja suudella\nhameenlievettä.\n\n-- Ha? tokaisi tyttö. Vai hameenlievettä, onpas se jusevaa. Neitsyt\nkatseli Sabinea pyörein silmin, hölmistyneenä ja paiskasi oven kiinni\näänekkäämmin kuin mihin korkea-aateliset korvat kartanossa olivat\ntottuneet.\n\nIltahämärä laskeutui jo kartanon katolle ja vanhoille puutarhan\nlehmuksille. Se laskeutui kuvapatsaille, joiden laella jo oli lunta ja\nse tunkeutui leijonaluolaan ja kellareihin. Vain tallilyhty valaisi\nnavettatietä, mutta kartanon porraspylväiden edessä paloi kaksi isoa,\nkuusikulmaista, rautakoristeista lasilyhtyä. Niiden aateliskruunujen\nalta valo heijastui vaununpyörien uurtamiin raitioihin, jotka\nkiertelivät koivukujaa pitkin maantielle. Sieltä paroonikin astui jo\npää kumarassa taluttaen koiraa ketjussa. Koira oli kuin häpeissään\nja tassutteli piiskaa peläten sohjossa, häntä koipien välissä. Se\nei ollut löytänyt metsään kohahtanutta, siipeen ammuttua metsoa.\nParooni Rurik von Brinckenhjelm oli mielikarvaudella ajatellut sitäkin\nmahdollisuutta, että Klaus af Braehm saisi poikaperillisen, ja perisi\nmyös sukuperintötilan ja syrjäyttäisi hänen oman poikansa. Ei, ei,\nperintöoikeus oli tehtävä mitättömäksi ja hänen oman sukunsa jatkuva\ntulevaisuus oli taattava ikuisiksi ajoiksi, keinolla millä hyvänsä.\nSiinä ei auttanut armo, sääli eikä turha tunne. Hänen oma poikansa\ntulisi perimään esikoisoikeuden kartanoon. Tästä ajatuksesta parooni\nmetsäteillä kulkiessaan ja veren vilkastuessa sai uuden voimantunteen,\nmikä tukahutti kaiken pelon salarikoksen ilmitulosta. Eivät vainajat\npuhu eikä ilmianna, jollei ihminen itse lankea omaan loveensa. Parooni\nnousi kummulle ja katseli sieltä kaikkia tiluksiaan ja peltojaan.\nTyyntyneenä hän lähti kotimatkalle. Hän odotti nyt kunnan kivalterin\nSeth Skriivarin tuloa, voidakseen hänen kanssaan suunnitella tämän\nsekavan perintöasian, samalla hän Seth Skriivarilta saisi tietoja\nmarkkinatapahtumista, paljastamatta kuitenkaan vanhalle käräjäketulle\nkoko salaisuutta.\n\nHän ei enää oikein luottanut kivalteriinkaan. Parasta kysyä neuvoa\noikein oikeusoppineilta, sillä kivalterikin oli vain rettelöivä moukka,\njolla oli omat nurkantakuiset konnankoukkunsa.\n\nBogislaus katseli sohvaltaan pyöreitä savupilviä ja rakenteli\npilvilinnoja. Muuttaisiko hän Helsinkiin, maalla aivan homehtui,\nmutta Helsingissä sentään oli samanhenkisiä ja samanarvoisia nuoria\naatelismiehiä, päivänkeikareita sekä myös suurempia menestymisen\nmahdollisuuksia. Ehkä hän kerran, kuten Kerstilän kenraalivainaja\npääsisi Pietarin ylhäisiin seurapiireihin, kohoaisi nopeasti ja\npalaisi korkeana virkamiehenä kotimaahansa. -- Hän katseli lattialle\npudonneita kirjeenpalasia. Äkkiä hän hypähti sohvalta koholle, kokosi\npalaset ja luki ne uudestaan. Hän raivostui, polki jalkaansa ja\nhypisteli hermostuneesti paperia. Hän muisti tahallisesti unohtaneensa\nhansikkaansa Beata Birgitta-rouvan huoneen akkunalaudalle. Siksi hän\nhiipi omasta huoneestaan, astui varovasti vanhan vapaaherrattaren\nhuoneeseen, avasi kirjoituspöydän laatikon ja alkoi lukea Beata-rouvan\nvastausta armolliselle Bölja-mamsellille. -- Samassa Beata Birgitta\nastui huoneeseen ja hämmästyi.\n\n-- Sinä täällä, Bogislaus, mitä sinä täältä etsit?\n\n-- Unohdin tänne hansikkaani.\n\nBogislaus heitti pöydälle rypistyneen kirjeen lappuset ja sanoi:\n\n-- Kas tässä, lukekaa, kuka tämän on kirjoittanut?\n\n-- Kuinka sinä uskallat penkoa minun kirjoituspöytäni laatikoita,\nBeata-rouva kysyi ärtyneenä.\n\n-- Jenny ja Jim kertoivat, että te, rakas äitipuoli, olette ryhtynyt\nhuolehtimaan minun aviollisesta tulevaisuudestani.\n\n-- Sinä siis käytät sellaisia alhaisia kätyreitä, miksi et suoraan\nkysynyt minulta?\n\n-- Tiesin, että te koetatte tehdä tyhjäksi kosintani.\n\n-- Camilla-mamselli on vain pyytänyt minulta neuvoa. En ole kehoittanut\nenkä kieltänyt, olen vain neuvonut kuuntelemaan oman sydämen ääntä.\n\n-- Kyllä minä itse ymmärrän, mitä teen ja mitä en tee, Bogi sanoi\nmelkein raa'asti.\n\n-- Ymmärrä minua, Bogi, jos sinä lainkaan ymmärrät syvemmin naisia,\nettä minulta on kysynyt neuvoa nuori, kokematon neitonen, joka\najattelee totisesti tulevaisuuttaan ja tulevan miehensä valikointia.\nHän epäröi, on levoton ja turvautuu vanhemman naisen kokemukseen.\n\n-- Mutta kuka on tämän kirjetökerön kirjoittanut, ei sitä ole tehnyt\nmamselli Camilla Bölja, hän on siihen liian hienotunteinen.\n\n-- Mistä minä voin sen tietää, Beata sanoi hartioitaan kohauttaen.\nOvatko sinun tunteesi todellisia?\n\n-- Minä ihailen häntä, Bogi sanoi teennäisesti.\n\n-- Sinä ihailet hänen ulkomuotoaan, hänen kauneuttaan, hänen asemaansa\nhienoston varakkaana naisena, mutta oletko sinä sydämeltäsi kysynyt,\nrakastatko häntä.\n\n-- En voi pukea sanojani niin hyvin kuin te, armollinen rouva, Bogi\nsanoi ivallisesti. Kyllä kai minä...\n\n-- Sanot: kyllä kai, mutta se ei ole vielä tarpeeksi, kun on kysymys\navioliiton solmiaminen elämän ajaksi. Ei se ole mitään leikkiä.\n\n-- Te ette ymmärrä minua, Bogi sanoi vihaisesti.\n\n-- Minä ymmärrän sinut liiankin hyvin, sillä sinä, Bogi olet\nmonimielisenä sopimaton aviomieheksi.\n\n-- Hahhaa! Bogi nauroi, pidätte minua ehkä turkkilaisena. À la bonne\nheure! Kun vaimot riitelevät, saa mies olla rauhassa.\n\n-- Sanoo turkkilainen sananparsi, kyllä minä sen ajatustavan tunnen,\nmutta me emme elä kuumassa Marokossa, vaan kylmässä pohjolassa.\n\n-- Niin, naiset ovat täällä napapiirin seuduilla kylmiä ja tahdottomia.\n\n-- Sinä vain luulet niin, Bogi, me emme leimahda liikaa, mutta emme\nmyöskään sammu niin pian, emmekä me sielullisesti vanhene kuten\netelämaalaiset.\n\n-- Niin, te rouva, olette lukenut paljon ja olette unohtanut elämän.\n\n-- Minun elämäni ei ole maanpäällistä, vaan se on enemmän astraalista,\nniin sanoakseni.\n\n-- Ehkä olettekin syntynyt väärällä taivaankappaleella. Luulen, ettei\nisänikään teitä ymmärrä.\n\nSamassa parooni tuli huoneeseen, näki kirjeen pöydällä ja alkoi lukea\nja liittää yhteen paperilappusia.\n\n-- Bogi poikani, sinua on pidetty pilkkana, minä en usko koko juttua,\nse on tekaistu siinä tarkoituksessa, että luopuisit kosinnasta.\n\n-- Niinkö? Kuka tämän sitten on kirjoittanut.\n\n-- Joku ystävätär, ehkä mamselli Barkstén, jonka sormet ovat aina\nmusteentahraamia.\n\n-- Parasta, että jätät, Bogi, koko ajatuksen. Bogi, ei kannata surra\nyhden naisen menetystä.\n\n-- Niin, terveisiä kreivitär Agnes Rebenhausilta. Olin hänen kanssaan\nratsastusmatkalla Hattelmalan harjanteella. Hurmaava nainen, eloisa,\nhieno, sukkela ja säkenöivä!\n\n-- Niin, niin, kukaan ei ole korvaamaton. Hän on ylhäistä sukua ja\nvaikutusvaltainen.\n\n-- Minä en viihdy täällä maalla, isä, ehkä lähden Kaukasiaan sotimaan\ntai Pietariin paashikouluun.\n\n-- Niin, mutta millä minä maksan opintosi? Voisit yrittää\nmaanviljelystä Sarkun talossa.\n\n-- En viihdy sielläkään, ei minusta ole turpeenpuskijaksi.\n\n-- Niin, niin, kunhan saat maistaa ruudinsavua, niin sinusta ehkä\ntodella tulee mies! Olen luvannut kartanon hoidon Klaulle, sillä\ninspehtori on meidät kavaltanut. Niin, kaikki minun ympärilläni\ntyhjenee ja kaatuu kuin korttihuone.\n\n-- Kaikki on rakennettava uudestaan, Beata-rouva sanoi\npäättäväisyydellä, mikä hämmästytti paroonia.\n\n-- Kylläpä sinä olet muuttunut, Beata, parooni sanoi, minä ymmärrän,\nettä äidinrakkaus on antanut sinulle uusia voimia.\n\n-- Niin, niin, Jumalalta olen voimani saanut.\n\nParoonia kiusasi tämä keskustelun käänne, hän kääntyi Bogin puoleen ja\nkysyi nyt pelokkaasti:\n\n-- Etkö sinä, Bogi, paluumatkallasi nähnyt pappilan renkivoutia?\n\n-- En, en nähnyt enkä ole kuullut hänestä mitään. Sepä ihmeellinen\nkysymys, en ymmärrä sinua, isä.\n\n-- Hyvä niin. En ymmärrä nyt itseänikään, parooni sanoi välttelevästi.\nSen vain ymmärrän, että minulla on jo suden nälkä.\n\n-- Olemme sinua jo kauan odottaneet, päivällinen on jo valmis.\n\nKäytävässä alkoi malmirumpu soida, lakeijat avasivat ovet ja palvelijat\ntoivat ruokia pöytään. Klauskin tuli ulkotöistä siistittyään pukuaan,\nhän tuli hiljaa huoneeseen, miltei huomaamatta. Vaiti istuutuivat\nkaikki pöytään, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Samassa kaikki\nsäpsähtivät. Vaaran laen alta kuului suden vihlova ulvonta. Se oli\nharhateillään löytänyt siipeen ammutun metson ja alkoi sitä nyt\nsiipineen, sulkineen hotkaista punaiseen kitaansa. Sekin alkoi syödä\npäivällistään, johon sitä soitollaan oli kutsunut korven tuima tuuli\nja sammumaton pedonnälkä. Mutta Beata Birgitta-rouva ei sillä hetkellä\nvoinut syödä mitään. Klaus söi tapansa mukaan vähän ja vahvasti,\nmutta parooni ja Bogislaus söivät nyt kiihkeästi unohtaen hienot\nsyömätavatkin. Beata Birgittalla oli vain aivojen nälkä, kuten hän\nsanoi, mutta Sabine ei ymmärtänyt äitipuolensa henkevää puhetta, vaan\nsöi hienosti ja hillitysti, ikäänkuin hän ei olisi ruokiin koskenutkaan.\n\n\n\n\nXXIV\n\n\nPappilan pihalta Kärnä kuin piesty koira tallusteli maantiellä\nlakittapäin. Perin uupuneena hän saapui kivalterin mökin ja\nFaanjunkkarsin ruotumestarin töllin ohi Korkeilan sotilaspuustellin\nkohdalle. Hampaat vilusta kalisten hän kompuroi syksyistä tietä, kun\nratsumestari tuli ajaen kirkolta päin. Rattailla oli myös kyyristynyt,\nkohmettunut Seth Skriivari, kivalteri, joka piteli kädessään nuoraa,\njonka päässä loikaten juoksi Loordi-hevonen. Ratsumestari otti väsyneen\nKärnän isännän rattailleen.\n\n-- No kananvaras, mistä sinä tulet, oletko ollut yökengässä?\n\n-- He, todella yökengässä! Se oli kuin potkaisu miehen rattailta toisen\nmiehen aviovaimon vuoteeseen.\n\n-- Mikä onnen potkaus!\n\n-- Onnenko? Potkaus taas pihalle kuin toisen luhdista sikopahnoille,\nKärnä sanoi ja selitti tarkemmin yöllisen seikkailunsa.\n\n-- Kuin Jeppe Niilonpoika heräsit, senkin eppo ja epeli, tuhannen\nyön sadun unesta ja havaitsit itsesi lopulta sangen viheliäiseksi,\nratsumestari kiusoitteli. Etpä osannut pitää puoliasi.\n\n-- Mutta missä helkutissa minun oma hevoseni nyt on? Kärnä huudahti.\n\n-- Ja vaimosi? Ehkä renkivouti nyt makaa oman vaimosi vuoteessa.\n\n-- Se vielä puuttuisi, hevoseni minä kyllä voisin menettää, mutta en\nvaimoani. Oletko mitään kuullut?\n\n-- Renkivoudista? En mitään, jäi kuin jäljettömiin, kun tapasin miehen\nHämeenlinnan Pitkällä sillalla.\n\n-- Olisiko Vanajaveteen hukkunut? Entä minun hevoseni?\n\n-- Joku lienee hukkunut, toriakat sen paremmin tietävät, ratsumestari\narveli.\n\n-- Mitä se vouti siellä sillalla? Kärnä kyseli.\n\n-- Uhkasi Terrabonan paroonia selkäsaunalla.\n\n-- Miksi niin?\n\n-- No kun kerran itse oli saanut tarpeekseen paroonin piiskasta.\n\n-- Niin, palvelihan se Kössi Klemola ensin Hyvämaassa ennenkuin muutti\npappilaan. Siitä vihat.\n\n-- Minä menin Seurahuoneelle, enkä tiedä sen enempää.\n\n-- En minäkään. Mutta minun on vilu ja nälkä, kunhan jo oltaisiin\nkotona, Kärnä sanoi ja kääri hevosloimen hartioilleen.\n\n-- Kun päästään kotiin, saat yönuttuni, senkin yökyöpeli!\n\n-- Mutta kas, siinä paha, kussa mainitaan. Terrabonan parooni tulee\ntiellä.\n\nJo kaukaa tervehtien parooni tuli kartanosta päin ja huitoi\nratsupiiskallaan.\n\n-- Herra ratsumestari, olen etsinyt teitä kotoanne, olen ollut niin\nlevoton, tahdon saada selvityksiä tapahtumista markkinoilla.\n\n-- Puhuimme juuri mahdollisesta murhasta ja renkivoudin katoamisesta.\n\nParooni hätkähti vitivalkoiseksi.\n\n-- Mitä, onko ruumis löydetty vedestä?\n\n-- Ei ole, ratsumestari selitti. Eräs toinen päihtynyt maalainen oli\nlaiturilta vierähtänyt veteen.\n\n-- Jumalan kiitos!\n\n-- Luulin, ettette Jumalasta välittäisikään, herra parooni, Kärnä\nhuomautti.\n\n-- Kun ei Jumala välitä minusta. Mutta nyt minä voin olla rauhallinen,\npelkäsin pahinta...\n\n-- Se renkivouti uhkasi sinua, kun tapasin miehen sillalla Pinellasta\npalattuani, ratsumestari sanoi paroonille. Kiitä onneasi.\n\n-- Vai minua se uhkasi enkä minä häntä. Se oli siis vain sattuma...\n\n-- Seurahuoneella te herrat teitte kunniaa pyhäjärveläisten maineelle\nväessä ja voimassa, Kärnä keskeytti mairittelevan makeasti.\n\n-- Mutta, parooni, nouse sinä rattaille, niin saamme levätä\nKarhunpäässä matkan jälkeen. Minä jäin kaupunkiin hummaamaan, mutta\nsinä, Rurik, sait jo yöllä kesken kaiken kirjavan kiireen.\n\n-- Niin, täytyi äkkiä lähteä. Kahdessa tunnissa melkein ajoin\nTerrabonaan.\n\nSitten parooni lausui ratsumestarille tahallisesti ranskankielellä\ntervehdyksen tyttäreltään:\n\n-- Des salutations de la jeune barone, johon ratsumestari samalla\nkielellä vastasi:\n\n-- Je ne mérite pas cela! En ole tätä ansainnut!\n\n-- Tyttärelläni oli kovin hauskaa sirkuksessa.\n\n-- Vai niin! Eikä äksyttele, vaikka minä ryöstin häneltä hänen\nhevosensa.\n\n-- No, et ole vielä sydäntä ryöstänyt, parooni yhtyi väkinäiseen\nleikinlaskuun, vaikka sinulla taitaa olla omallatunnollasi monta\nkukistunutta kaunotarta.\n\nParooni ei suostunut nousemaan rattaille, vaan käveli hevosen\nrinnalla. Hän oli ilmeisesti hyvin iloinen asian uudesta käänteestä,\nhän vihelteli hiljaa jotakin operetin keveätä säveltä ja pieksi\ninnostuneesti ratsupiiskallaan saapasvarsiaan. Kun ilmitulon vaara nyt\noli vältetty, parooni muuttui taas tavoiltaan koppavaksi, korskeaksi ja\nunohti äskeisen mielen järkytyksensä. Sielun myrsky ja hengen hätä ei\nvielä pohjaa myöten riipaissut hänen sydänjuuriaan.\n\nMaantie kierteli pitkin Pyhäjärven rantaa. Järvi oli jo jäässä,\nyöllä oli satanut lunta ja sadat saaret seisoivat huurteisina kuin\nkristallikruunut. Ilma vaarojen laella oli kuulakka ja kirkas,\ntaivaanrantojen liepeillä leijaili kullankelmeä, vihreään vivahtava\nvaloviiru, joka viistoon lankesi yli talvisen maiseman.\n\n-- Hyvä, että sinut tapasin, ratsumestari, parooni sanoi, kun hän\njalan oli saapunut ratsumestarin hiukan sekavasti sisustettuun\nvierashuoneeseen. Hyvä, että tapasin, Seth Skriivari, teidätkin,\nminulla on teille erikoista asiaa. Onko luovutuskirja jo valmis?\n\nLäsnäolijat luulivat, että oli kysymys jostakin talon kaupasta.\n\n-- Se on tässä salkussa, Seth Skriivari sanoi nöyrästi kumartaen.\n\n-- Voitte sen näyttää minulle Terrabonassa, se on salainen asiakirja,\nymmärrätte.\n\n-- Ymmärrän, herra parooni!\n\n-- Niin, teille, Kärnän isäntä, minulla myös olisi asiaa.\n\n-- Mutta istukaa jo toki, ratsumestari sanoi ja toi kuumennettua\nhollantilaista Batavia-punssia. Ratsumestari oli sitä ostanut Klepoffin\npuodista Hämeenlinnassa. Sitä Jääkäripunssia oli outo runoniekkakin\ntuonut Pitkään krouviin, kun ratsumestari hänet oli tavannut puodin\nluona. -- On kolea ilma. Kärnä on aivan paleltunut, kun sai kylmän\nkyydin pappilasta. Niin, niin, eikö yönuttu jo lämmitä?\n\n-- Kuinka pappilasta? parooni uteli.\n\n-- Niin juuri, renkivoudin tuvasta, Kärnä sanoi, vaimo ajoi minut\npihalle, kun erehdyin ajamaan hänen hevosellaan hänen omaan pihaansa ja\n-- älkää naurako -- nukkumaan vaimon vierusvuoteessa -- erehdyksessä\ntietysti, niin, niin vannon, nukuin aivan siivosti.\n\n-- Humalassa kun olit, ratsumestari lisäsi, eihän kukaan tee syntiä\nunissaan, siis pitäisi aina nukkua.\n\n-- No, missä renkivouti sitten nukkui? parooni sävähti sanomaan.\n\n-- Mistäs minä sen tietäisin, vaikka olisi jo haudassa.\n\n-- Haudassa, toisti parooni.\n\n-- Erosimme rannassa, ehkä on hukkunut veteen.\n\n-- Veteen?! parooni huudahti. Kerrottiinko kaupungilla sellaista?\n\n-- Mistäs minä sen tiesin, se kun oli enemmän viinaan kuin veteen\nmenevä. Vaihdoimme hevosia ja takkeja, ja hänen hevosensa kuljetti\nminut väärään paikkaan.\n\n-- Mutta missä voudin hevonen on?\n\n-- Ehkä se on otettu talteen majatalossa.\n\n-- Asia ei siis ole selvä, hyvä niin, parooni sanoi ja lisäsi, kääntyen\nratsumestarin puoleen johdattaakseen seuran ajatukset harhaan:\n\n-- Sanohan, veli Ragnar, sinä vanhimman aatelissukumme jäsen, sano\nkunniasanallasi, olisimmeko Seurahuoneen käsikähmässä nujertaneet\njoiltakin henkilöiltä liikoja kylkiluita, koska huhutaan, että joku\nonneton mies on luiskahtanut laiturilta veteen ja hukkunut.\n\n-- Kyllä on naarattu, sen vain tiedän, ratsumestari sanoi, mutta emme\nme ketään kuoliaaksi kolhineet, olisihan siitä jo lähetetty poliiseja\nmeidän kimppuumme.\n\n-- Poliiseja? parooni hätkähti. Tiedättekö te, kivalteri, siitä asiasta\nmitään?\n\n-- En hituistakaan, ehkä joku sälli on hiukan haavoittunut, eikä\nsellaisesta tavallisesti juttua nosteta, sillä silloin ilmiantajakin\njoutuisi syytteeseen.\n\n-- Vai niin, sepä helpotti, parooni huokasi, ja joi vasten\ntavallisuutta heti lasinsa pohjaan. Nyt minä voinkin jo mennä.\n\nParooni nousi kookkaana pystyyn ja katseli akkunasta Pyhäjärven jäälle.\n\nRatsumestari alkoi selitellä. Hämeenlinnassa minä tapasin sen pappilan\nrengin.\n\n-- Tapasit rengin? Miksi et sitä heti sanonut. Elääkö hän?\n\n-- Sitä en tiedä, ratsumestari jatkoi. Kun minä tapasin miehen oli\nhänellä nyrkkirauta kädessä ja hän uhkasi sinun henkeäsi.\n\n-- Miksi niin? paroni sanoi.\n\n-- Kun olet tukkinut kirkkotien ja antanut hänelle kotikuria ja\nsatikutia väentuvan piiskapenkillä.\n\n-- Niin, nyt muistan, parooni yhtyi selittelemään päästäkseen kuin\npainajaisesta ja kohotakseen Kärnän silmissä. Mies oli puukottanut\nraumalaista kulkukauppiasta, siksi kuritin.\n\n-- Minä käskin hänen menemään matkoihinsa, ratsumestari sanoi.\n\n-- Mutta jos se ryökäle tuli takaisin, Seth Skriivari huomautti.\nMilloin herra ratsumestari tapasi rengin?\n\nParooni hätkähti ja sammalsi.\n\n-- Noin kello kolmen aikaan yöllä minä tapasin rengin, ratsumestari\nselitteli.\n\n-- Minä en ole voinut tavata renkiä, koska olin jo silloin kotona, sen\nvoivat molemmat kotirenkini todistaa, parooni vakuutti.\n\n-- Hänen ylhäisyytensä, herra parooni, voi todistaa alibinsa. Jos\nrenkivouti on uhannut paroonia, niin hän on jäävi syyttämään paroonia\nmistään, eivätkä hänen sanansa ole sitovia. Sellainen rosmo joutaisi\nvankilaan. Hyvä, kun te pelastuitte sen konnan kynsistä.\n\n-- Minä en tahdo tästä mitään käräjäjuttua, ylimalkaan olen aina\nkoettanut välttää riitaa. Mutta nyt, kivalteri, me jo menemme, meillä\non kotona paljon työtä. Kiitos vain kestityksestä, toivon sinun,\nratsumestari, käyvän talossa joulunpyhinä.\n\n-- Niin, pianhan se joulu jo on ovella, ratsumestari sanoi, minun\ntäytyy ruveta panemaan sellaista mustanvihreätä olutta, kreivitär\nPiperin ohjeiden mukaan.\n\n-- Siis näkemiin, tervetuloa meille, paroni sanoi ja lähti.\nVastahakoisesti kivalteri tällä kertaa poistui seurasta, koska häntä\nolisi odottanut kaikenlainen pöytäriemun runsaus.\n\nParooni oli tuntenut itsensä seurassa yksinäiseksi, kuten kotonakin.\nKeskustelu ei voinut kohota sille tasolle, jota hän kaipasi. Kodinkin\nilmapiiri ja Beata-rouvan henkinen, korkeampi elämä olivat hänelle\nvieraita. Siihen hän ei voinut oikein kotiutua. Hän heilui kuin maan ja\ntaivaan välillä eikä hänellä ollut harrastusta eikä kotipaikkaoikeutta\nkumpaankaan. Pää painuksissa hän kulki kotiin ja Seth Skriivarikin\nihmetteli paroonin harvasanaisuutta ja harmaata muotoa.\n\n-- Anteeksi. Mikä teitä vaivaa, herra parooni, kivalteri sanoi,\noletteko sairas?\n\n-- En ole ainakaan luulosairas, mutta luulen, että voin tulla\nsairaaksi, jos tätä helvettiä kestää kauemmin. Hirvittävät unet minua\nvaivaavat, ne ovat hirvittävämpiä kuin todellisuus. Todellisuudessa\nvoi tehdä hirvittävän teon vain kerran, mutta ajatuksissa se toistuu,\nhälvenee hetkeksi, palaa taas alkukohtaansa, kaivaa ja kasvaa\nmonenkertaiseksi.\n\n-- Miten kaupungissa kävi? parooni kysyi.\n\n-- Pankki ei antanut sitä suurta lainaa, koska suuri osa kartanoanne on\nkiinnitetty, kivalteri sanoi. -- Koronkiskuri ei suostunut lainaamaan,\nkoska sukukartanon perintöoikeutenne ei ole taattu, omaisuus ei mene\nteidän, vaan Birgitta-rouvan perilliselle. -- Kaikki valittavat huonoja\naikoja, sota on köyhdyttänyt ihmisiä, tavaroita ei tule ulkomailta,\nhinnat kohoavat ja rahanarvo laskee, vaikka setelimäärä kasvaa kuin\nlumivyöry.\n\n-- Niin, minä olen todella lumivyöryn partaalla. Tilanhoitajani on\nkavaltanut varojani ja viljelysmaat ovat rappeutuneet. Yritykseni\novat menneet myttyyn, kalkkivuorilouhimot, sahalaitokset, kun puita\nei mene ulkomaille. Elämänikin maksaa paljon ja minä olen sen\nsalannut omaisiltani. Poikani kosinta epäonnistui ja Sabine-neidin\nmyötäjäisiinkin olen jo koskenut.\n\n-- Ei tässä muu auta, kuin että häikäilemättömästi pakotatte rouvan\nluovuttamaan perintöoikeuden omalle pojallenne, kivalteri sanoi\nkiusaajan äitelällä äänellä.\n\n-- Niin, onnettomuus seuraa minua kuin varjo. Eikä tässä muu auta\nkuin pakko. Onhan vaimollani leskentilansa, kyllä se riittää hänelle.\nPäätän siitä, kunhan pääsen selville eräästä toisesta asiasta,\njota en teillekään, kivalteri, voi puhua. Mutta onneksi on vielä\nmetsiä jälellä. Siellä takamailla seisoo vielä ikihonkia, vanhoja\naarniojättiläisiä. On puita, joita ei kahdenkaan miehen kädet ylety\nympäröimään. -- Ehkä rauha solmitaan jo ennen kevään tuloa. Joko\nte, kivalteri, olette käynyt leimauttamassa puut. Puut hakataan ja\nmyydään pietarilaiselle asiamiehelle, hävitettyjen rantakaupunkien\njälleenrakentamiseksi. Keisari aikoo rakennuttaa uuden laivaston\nentisen vaurioitetun tilalle.\n\n-- Kyllä olen jo puut leimauttanut, kivalteri vakuutti hiukan vältellen\nja puhdisteli mielistelevästi paroonin jahtitakkia.\n\n-- Hyvä on, puut kuljetetaan rantaan ja sitten ne uitetaan vorokin ja\ntukkilautan avulla pitkin Pyhäjärveä määräpaikkaan.\n\n-- Olen jo sopinut siitäkin tukkipomon kanssa.\n\n-- Hyvä on!\n\nNäin sanoen parooni sulkeutui omaan huoneeseensa ja kivalteri antoi\nhänelle luovutussopimuksen, jota parooni alkoi tutkia. Kivalteri meni\nväentuvan puolelle urkkimaan yöllisiä tapahtumia.\n\n\n\n\nXXII\n\n\nViikot vierivät ja tiimat kulkivat taas tasaisesti. Terrabonan\nväentuvan vanhat, kolahtelevat, vihreänruskeat kaappikellot ja salien\nsirot, valkokullatut rokokootaalaalaiskellot naksuttivat osoittaen\noikean ajan, Kellotaulun aamuun ampuvan nuolen kärki kaaristui jo\njoulunpyhiä kohden. Valmisteltiin jo suurta rauhan juhlaa, mutta\ntasaista rauhaa ei vallinnut kartanon vallasväen mielissä. Oli tullut\npaljon lunta, se peitti kauniisti katot, patsaat, parvekepilarit,\nkaivonmiekat ja järven jään, jota pitkin talvitie jo kulki ohi\nkala-avantojen ja näreisten tienviittojen. Sen takia kartanot\neristäytyivät ulkomaailmasta, metsätyöt vaikeutuivat ja kuomureet\nkaatuilivat nietosharjoilta tien ojiin. Mutta iloisesti tumpelit ja\naisakellot soivat matkamiesten ajopeleissä ilmoittaen jouluvieraiden\ntulon taitekattoisten kartanoiden odottaville asukkaille. Sentähden\nTerrabonan, Ritoniemen, Kerstilän, Pappilan ja Korkeilan taloissa\njo siivottiin huoneita ullakolta kellareihin saakka, huonekaluja ja\nmattoja toimitettiin, akkunaverhoja ja parkettilattioita pestiin.\nLehmiä, porsaita, kanoja ja kalkkunoita teurastettiin, leivintuvissa\noli touhua ja kiirettä. Emännillä oli täysi työ keittiössä ja\nolutkodassa, kun mallasjuoma tippui kuurnan katajiin, Kiillotetut\nhuhmarit ja kastrullit kolisivat, kun palkkapiiat juoksivat\njääkellareihin ja aittoihin. Halkoja ja joulukuusia olivat muonarengit\ntuoneet takamailta. Mutta sisähuoneissa oli salaperäistä suhinaa ja\nsohinaa. Siellä valmistettiin joululahjoja, myöhään yöllä siellä\nneulottiin, suunniteltiin korko-ompeluksia, sohvatyynyjä, taburettien\npäällisiä, tohveIeita, rekipeittoja, raanuja, ryijyjä ja turkkivöitä.\n\nKorkeilan sotilaspuustellin kulmahuoneessa Rosalie-mamselli\nistui soitellen pienellä, vanhanaikaisella spinetillä jotakin\nMozartin menuettia. Spinetin hauras ja herkkä, hiukan sorasteleva\nääni soittimien siskossarjassa toi mieleen nuoren, haaveilevan\nneitosen, joka keväisessä lemmenlehdossa ottaa ensimmäisiä kainoja,\nkeijukaismaisia karkeloaskeleitaan. Rosalien vieressä seisoi vanha,\nharmaahapsinen Faanjunkkarsin entinen ruotumestari, mattojen\nkutoja ja nuottien jäljentäjä Mathias von Quanten. Hän soitteli\nhiljaa klarinetilla polkien jalkaansa. Klarinetin ääni muistutti\nhullunkurisesti hyppelevän vuolupukin pyllyheittoja ja kimmoista\nkirmailua kivisellä, katajaisella mäellä. Sillä Rosalien ja\nruotumestarin piti soittaa Ritoniemen vanhassa latokartanossa vieraille\njoulukomedian ja loppiaisjuhlan aikana.\n\nPamela-rouva kurkisti ovesta, vyötäsillä ruudukas esiliina ja sanoi:\n\n-- Täällä sinä, Rosalie, vain soittelet, kun piparkakut palavat uunissa.\n\n-- Voi äiti-kulta, miksei Bendla jo tule. Meidän täytyy harjoitella,\nmuuten hovijunkkari suuttuu, hänellä on tarkka korva.\n\n-- Mitä komelioita te nyt rustaatte? Eikä isäkään vielä ole tullut\nkala-avannolta kotiin.\n\n-- Niin, hovijunkkarille on kutsuttu. Klaus ja Bendla lähtivät\najelulle. Klaus opettaa Bendlaa ajamaan suksilla hevosen jälessä.\n\n-- Se on vaarallista hommaa, suksilta voi kaatua ja taittaa jalkansa.\nSe Bendla on niin hurjapäinen toisinaan, tulee kai isäänsä.\n\n-- Kyllä hän talttuu, Rosalie sanoi, kun Klaus ottaa ohjakset käsiinsä.\nNiin, ensi sunnuntaina ne nuoret kuulutetaan.\n\n-- Kuulutetaan, jollei mitään ikävää tapahdu. Parooni on tätä liittoa\nvastaan, Pamela-rouva sanoi. Emmehän köyhyydellemme mahda mitään, mutta\nkunniallisia ihmisiä suvussamme on, on ollut sotilaita ja pappismiehiä.\n\n-- Jotka ovat valtion hyväksi tehneet ehkä enemmän kuin mitä\nBrinckenhjelmin suku on tehnyt.\n\n-- Ei kannata kerskata mistään, Pamela-rouva sanoi.\n\n-- Kyllä Bogi ja Sabine sen taitavat. Sisarukset kieltäytyivät\nosallistumasta comoedia-näytäntöihin ja kuvaelmiin, Rosalie sanoi\nhiukan ärtyneellä äänellä.\n\n-- Niinhän sinä puhut, kuin koulumestari, Rosalie. Meidän seuramme ei\nole heille tarpeeksi hieno.\n\n-- Kiiltävää kuorta ja sisäistä onttoutta! Ei Sabine ymmärrä korkeampaa\nmusiikkia, soittaa hutiloiden eikä Bogi-herra harrasta muuta kuin\nhevoskatrillia ja ratsunhoitoa. Sensijaan hovijunkkari on oppinut\nherra, vaikka onkin haihattelija, Rosalie sanoi.\n\n-- Hyvä on hovijunkkari, jumalanmies kaikessa oppineisuudessaan,\nVapahtajamme haudalle aikoo tehdä pyhiinvaellusmatkan.\n\n-- Eikö hän tee matkaa kaivaakseen esille Salomonin temppelin aarteita,\nRosalie huomautti kärkevästi.\n\n-- Hyvä mies, niin, Pamela-rouva jatkoi. Nytkin jouluksi lähetti\nkuormallisen rukiita, vehnäjauhoja ja tiinullisen silavaa, lisäksi\nomenia, päärynöitä, taateleita ja pähkinöitä.\n\n-- Vaikka suuttuikin isälle. Isä on niin suorasukainen, Rosalie\nkeskeytti.\n\n-- Ei isä mitään pahaa tarkoita, usein ärhentelee juuri sille\nhenkilölle, josta pitää, Pamela-rouva sanoi. Aivan kuin Rosalie\npappilan Justukselle.\n\n-- Tuoltahan se kapteeni jo tuleekin rannasta ja kantaa selässään\njoulukuusta, klarinetinsoittaja huudahti ja laski kädestään luikurinsa\nkiemurajalkaiselle hyllypöydälle.\n\nKapteeni Arvellander astui tanakasti huoneeseen. Hänen yllään\noli lammasnahkainen puoliturkki, päässä naapukkalakki ja käsissä\nvuohennahkaiset kintaat. Ripset, tuuheat kulmakarvat ja pitkät, korviin\nsaakka pyöristetyt, paksut viikset olivat huurteessa, kun hän laski\nlattialle verkkohaavin, jonka pohjalla oli kohmettuneita mateita ja\nahvenia.\n\n-- Tuossa, eukko, sinulle särpää! Kas, aiotteko te lähteä kiertämään\npitäjälle, Rosalie, harppu ja tämä ruotumestari honottava klarinetti\nkädessä, kuten italialaiset musikantit. Ei, ei se kannata. Hyvät\nkonservit ovat parempia kuin huonot konsertit, hähää! Ymmärrän kyllä,\nettä Ritoniemen junkkari on taas oikeassa elementissään kuin kala\nvedessä, kun pääsee pelaamaan teatteria. Mutta taivaan teatterissa\non meille täällä annettu oma osamme, kunhan emme sitä unohtaisi. No\nolkoon menneeksi näin joulun aikaan, kun Turun teinitkin loppiaisena\nryhtyivät tiernapoikien avulla esittämään oikein \"Tuhlaajapoikaa\". --\nMutta missä hitossa Bendla ja Klaus viipyvät. Järven sivustalla näin\nkaukaa pitkän jonon susia, jotka peräkanaa kiertävät saarien lomitse\nTerrabonaa kohden. Vainuavatko saalista, pitää yöksi sulkea tarkasti\nkaikki lammasläävän ovet ja aukot. Paha on aika ja vielä pahempaa tulee.\n\n-- Isä, etkö sinä tule katsomaan meidän spectaculumiamme. Tulot\nlankeavat kainojen köyhien hyväksi. Klaus esittää Achillesta ja\nBendla Dianaa. Ja tiedätkös, isä, parooni on kieltänyt Bogi-herraa ja\nSabine-neitiä esiintymästä, koska meidätkin on kutsuttu.\n\n-- Niin, niin, ylpeätä väkeä, mutta minä en vanhana sotilaana kumarra\nmuuta herraa kuin Herraa Jumalaa, kapteeni sanoi, pyyhkien lunta\nparrastaan ja riisui takkinsa, jonka Pamela-rouva vei kalojen mukana\nkeittiöön kuivumaan.\n\n-- Kuules, isä, Rosalie melkein kuiskasi, Bendla ilmoitti minulle, että\nKlaus ja vanha vapaaherratar tahtoisivat mielellään viettää joulua\nmeillä, kun pelkäävät Terrabonan häijyä herraa. Parooni onkin käynyt\nkovin kummalliseksi sen markkinamatkan jälkeen, niin ettei saa unta\nsilmiinsä, vaan kuljeskelee huoneessaan aamuun saakka tai harhailee\nmetsiä.\n\n-- Kuin susi, ihmissusi, kapteeni lisäsi, hänkin saalistaa omaistensa\ntaloja ja tavaroita. Tämä ei pääty hyvällä, jollei Jumala aukaise\nparoonin silmiä näkemään omaa kurjuuttaan ja omaisiaan uhkaavaa\nonnettomuutta.\n\n-- Minä kuulin kaikki, Pamela-rouva sanoi, kun toi kapteenille kuumaa\nteetä ja korppuja. -- Minun puolestani kyllä sopii. Minun tulee niin\nsääli Beata Birgitta-rouvaa. Hän ei uskalla olla kahden kironalaisen\nmiehensä kanssa. Kyllä meillä sen verran tilaa on. Eikö niin, isä?\nBeata-rouva saa nukkua minun kanssani sinisessä kulmahuoneessa.\nSiellähän on huonekaluja, jotka hovijunkkari raahautti tänne\nullakoltaan. Kun niitä päällystää ja kiillottaa, niin ne ovat kuin\nuudet ja akkunaverhot olen jo päärmäillyt reikäompeluksilla.\n\nRosalie lisäsi jatkaen äitinsä puhetta:\n\n-- Klaus voi nukkua isän huoneessa, minä ja Bendla vaikka lattialla\nja vanha Mari, vapaaherrattaren uskottu palvelijatar, keittiössä, kun\npeitteeksi vielä tuodaan lammasnahkoja.\n\nNiin Rosalie innoissaan kuvaili.\n\n-- Voimme sytyttää joulukuusen, vanha Mari osaa ja kertoo vanhoja\njoulutarinoita ja veisaa vanhoja virsiä.\n\nKapteenin rouva lisäsi siihen:\n\n-- Niin, onhan Mari hoitanut vapaaherratarta jo hänen lapsena\nollessaan. Onneksi on Beata-rouvalla joku, jolle voi uskoa huoliaan.\n\n-- Niin, hienosta ja rikkaasta laamannin onnellisesta kodista on tullut\nriidan ja perikadon pesä, kapteeni sanoi jämerästi.\n\n-- Niin, isäkulta, suostuthan sinä, et arvaa, mitä saat minulta\njoululahjaksi.\n\n-- Tietysti tuhkakupin, minulla taitaa niitä olla jo kymmenen. Niin,\nkyllä yskän ymmärrän, etten ripottaisi tuhkaa matolle,\n\n-- Ei, ei, Rosalie huudahti, se on suuri salaisuus! Suostuthan?\n\nRosalie kietoi kätensä kapteenin kaulalle ja suuteli häntä poskelle,\n\n-- Jumalaa ja naista ei voi vastustaa. No, minä suostun, kapteeni sanoi.\n\n-- Ehkä vaihtelu kerran tekee hyvää Beata Birgitta-rouvalle. Hän on\nnykyään niin nöyrä ja sävyisä, ei hänestä paljon vaivaa ole ja minä\nkoetan ilahuttaa hänen mieltänsä Bendlan äitinä, onhan hän meille nyt\nläheisempi.\n\n-- Niin, kyllä te osaatte loihtia ruusulinnoja, mutta jos parooni\nilmestyy tänne kuin hukka Punahilkan mökkiin.\n\n-- Kuin susi, oi, oi, katsokaa, kapteenin rouva huusi kiljahtaen ja\notti tuen klahvilipaston reunasta.\n\n-- Mitä nyt, kapteeni kummasteli.\n\n-- Katsokaa, sudet, sudet, ne lähenevät saaren nientä ja tuolla jäällä\nBendla kiidättää hajalla hapsin tuiskussa laskettaen suksilla ja pitää\nohjaksista. Oh! Hevonen hyppii ja korskuu!\n\n-- Minäpä otan pyssyn ja lähden rantaan, kapteeni sanoi. Paha joulun\nenne! Joskus ne sudet ovat joulun pakkaspäivinä siepanneet lapsiakin.\nNuo sudet ovat tulleet rajalta pitkin takamaita ja harjanteita. Niin\nne ennen sota- ja nälkävuosina ovat tänne samonneet, venäläiset,\nverenhimoiset pedot, kuten ihmisetkin!\n\nJärveltä kuului paukaus. Klaus ajoi ohi susilauman ja ampui\ntaskuaseellaan erästä sutta. Klaus heitti ensin kintaansa jäälle\nja sudet iskivät siihen hampaillaan. Sitten hän heitti rekivällyn\nja sudet repivät sen riekaleiksi. Klaus ajoi kibitkareessä ja\nhoputti piiskallaan hevosta. Se hypähti toisinaan kaaressa pystyyn.\nHuimaavaa vauhtia nuoret ajoivat kapteenin puustellia kohden. Sudet\njäivät raatelemaan kellistynyttä kumppaniaan. Pohjoiseen suuntaan ne\njuosta jollottivat mantereelle, kun hevoset läähättäen ja vauhkoina\nkarauttivat puustellin törmälle.\n\nKapteeni ja Rosalie juoksivat pihalle, kapteeni nosti reestä vapisevan\nBendlan ja kantoi hänet huoneeseen.\n\n-- Oi, Jumalan kiitos! Kylläpä oli täpärällä, Pamela-rouva siunaili.\n\n-- Niin, hukassa olisimme olleet, Klaus sanoi huohottaen, jollen\nolisi osannut luodillani. Siitä sudesta setä saa hyvän turkislakin ja\njoululahjan.\n\n-- Mestarilaukaus! Kyllä sinä Klaus olet sankari, minä todella ihailen\nsinua, Bendla sanoi ja olisi tahtonut syleillä Klauta, mutta hillitsi\nitsensä kapteenin takia.\n\n-- Hyvä, että sait Beata-rouvan tulemaan tänne jouluksi, Klaus. Täällä\nhän varmasti virkistyy, Rosalie sanoi.\n\n-- Ja hyvä on, että Beata-rouva on kirkossa, kun kuulutetaan, se tuntuu\nniin lohduttavalta, että ei kieroin katsein katsota minun tulevaa\navioliittoani. Mutta jos sittenkin parooni... Bendla sanoi.\n\n-- Vaikka paroni viime aikoina onkin ollut masentunut, niin en takaa,\nvaikka hän tulisikin, mutta ei hän voi estää meidän liittoamme, Klaus\nsanoi.\n\n-- Rovasti on kutsunut kirkkoneuvoston sakastiin jumalanpalveluksen\njälkeen, Faanjunkkarsin ruotumestarierakko tiesi kertoa, jonka kapteeni\noli kutsunut puustelliin joulua viettämään.\n\n-- Mistä siellä nyt neuvotellaan?\n\n-- Siitä Kuivassalmen paloasiasta.\n\n-- Kyllä parooni silloin tulee, siitä olen varma, Klaus sanoi. Olen\njo ruokkinut ja hoitanut hevosia. Minä lähden jo anivarhain huomenna\nnoutamaan Beata-rouvaa Terrabonasta ja kerron väelle, että paroonitar,\näitini on lähtenyt antamaan joululahjoja köyhille.\n\n-- Ehkä parooni suuttuu meille kaikille sen kuulutuksen jälkeen,\nRosalie sanoi. Minä en ainakaan toiste anna ajattaa itseäni pihalle ja\ntäällä saa Beata-rouvakin turvan, jos parooni uskaltaa meille, niin\nminä näytän hänet ovelle, sen teen!\n\n-- Suuri ilo ja kunnia on minulla morsiameni kanssa saada viettää\nensimmäistä jouluani täällä tulevien appivanhempieni luona, Klaus\nsanoi kohteliaasti.\n\n-- Ja minä soitan häämenuettianne, ruotumestari sanoi veikeästi.\n\n-- Ja minä säestän, Rosalie sanoi.\n\n-- Sen markkinamatkan jälkeen parooni on aivan kuin muuttunut! Mitä lie\ntapahtunut? ruotumestari jatkoi. Kerrotaan, että parooni olisi tehnyt\nitsensä syypääksi vaikeaan väkivallantekoon.\n\n-- Murhaan?! Rosalie huudahti. Siitä miehestä voi ajatella vaikka mitä.\n\n-- Murhaan? Bendla toisti kauhusta värisevällä äänellä.\n\n-- Niin kerrotaan, ruotumestari jatkoi, että eräs mies makaa\nHämeenlinnan sairaalassa hengenhieverissä.\n\n-- Vouti siis elää, Klaus huudahti nyt. Minä arvasin jotakin sen\ntapaista. Parooni oli äkkikiivas luonteeltaan ja väkivaltainenkin, kun\nharkittu maltti on suistunut raiteiltaan. Entä mitä vielä?\n\n-- Mutta kuinka tämä rikos on näin kauan voinut pysyä salassa, Rosalie\nhuudahti.\n\nRuotumestari jatkoi:\n\n-- Renkivouti ei sairaalassa sanonut ensin nimeään eikä puhunut muuten\nmitään.\n\n-- Lienee hänenkin omallatunnollaan jotakin raskauttavaa, Klaus arveli.\n\n-- Mistä syytetään? Rosalie uhitteli.\n\n-- Se pappilan renkivouti väittää nyt, että parooni viskasi hänet\nveteen. Vouti ei hukkunut, ui nahkurien parkkilautalle ja pelastui,\nmutta vilustui syyskylmässä, jäisessä vedessä ja sai keuhkokuumeen.\n\n-- On siellä sairaalassa maannut, eikä parooni ole aavistanut eikä\nvieläkään aavista, että vouti elää. Nyt minä ymmärrän paroonin\nomituisen käyttäytymisen. Luuli tehneensä murhan. Hyvä, että hän vielä\njonkin aikaa saa kulkea tunnontuskien polttavassa pätsissä. Jospa se\npuhdistaisi, mutta pelkäänpä, että hän tästä taas vain pöyhistyy.\n\n-- Mutta rovasti voi häntä nyt syyttää murhayrityksestä.\n\n-- Murhasta, sehän on kauheaa! Rosalie ja Bendla sanoivat melkein\nyht'aikaa.\n\nLieventääkseen tietonsa vaikutusta ruotumestari hiljaa klarinetin\nläppiä sormeillen jatkoi kujeillen kertomustaan.\n\n-- Mutta osaan minä kertoa jotakin hauskaakin. Tiedättekö, miten Seth\nSkriivari palasi markkinoilta?\n\n-- No, miten, utelivat nuoret, suut jo naurunmareessa.\n\n-- Niin, arvoisat mamsellit, vallat ja vallasherrat! Tiedättehän,\nettä kivalteri vangitsi minut, sitä en hänelle koskaan anteeksi\nanna. Ryssänkätyri! Mutta eipä tiennyt tämä vainukoira, että minä\nvirittäessäni klavereita kartanoissa kätkin nuottivihkoihin sellaisia\nlentolehtisiä, joita sukulaispoikani Emil von Quanten minulle\nHaaparannan kautta toimitti.\n\n-- Niin, minä muistan sen, Klaus sanoi, meidän pieni, ehkä lapsellinen\nkapinahankkeemme epäonnistui, mutta tulevaisuuden verhon takana\ntapahtuu vielä joskus jotain suurta ja vavahduttavaa ja silloin pieni\nSuomi on suuri ja vapaa.\n\n-- Ja Rosalie auttoi \"nuottien\" levittämisessä, Bendla sanoi säteilevin\nsilmin.\n\nSitten ruotumestari kertoi hupaisan jutun kivalterin markkinamatkasta.\n\n-- Ihme, ettei se vanha kivalteri-kettu ole joutunut omiin\nketunrautoihinsa, Klaus sanoi. Taitaa nytkin paroonin mukana tulla\nkirkkoneuvoston kokoukseen. Parooni aikoo ehkä tehdä valituksen anoen\npiispantarkastusta.\n\n-- Mutta meidän rovasti voi jättää maaherralle valituksen ja syyttää\nparoonia murhayrityksestä voutia kohtaan.\n\n-- Sakastiin on kutsuttu kokous, kertoi ruotumestari.\n\n-- Minä lähden heti kuulutusten jälkeen kotiin, kapteeni sanoi, mutta\nsinä, Klaus, voit jo anivarhain käydä noutamassa paroonitarta, tietysti\nhänkin tahtoo olla kirkossa kuulutuksen aikana.\n\n-- Tapanina on rekiretki ja tanssiaiset Kerstilän kartanossa, Bendla\nsanoi.\n\nRosalie lisäsi: -- Kerstilän kartanosta on tullut meillekin kutsu.\n\n-- Siellä tanssitaan tapanina poloneesia, kotiljonkitanssia sekä sitä\nuutta franseesia. Oi, hurmaavaa! Isä, äiti, saammehan mennä? Bendla\nhuudahti.\n\n-- Saammehan nähdä. Sudet voivat teidät syödä.\n\nKapteeni selitti:\n\n-- Olen jo pannut pykäläpuun kiertämään talosta taloon. Paras pysytellä\njärven sivuilla, ihmisten ilmoilla, maantiellä.\n\nBendla kiinnitti juuri tähteä joulukuuseen ja kertoili:\n\n-- Kerstilään tai Terrabonaan tulee kai koko maaherran perhe, nuoret\nkreivittäret Agnes, Hedvig ja Peppe. Sitten Camilla Bölja ja Majda\nBarkstén, on siinä kai tarpeeksi daameja lähikartanoiden nuorille\nkavaljeereille.\n\nRosalie teki esteitä ja kiivaili:\n\n-- Minä en sinne mene, jos minun koko illan täytyy soittaa\ntanssimusiikkia, mutta jos Hattulan soittoniekat sinne tulevat, niin\nkyllä minäkin sinne tulen.\n\n-- Meidän täytyy lähteä aikaisin kirkolle, Bendla sanoi, siksi meidän\nnyt päivällisen jälkeen täytyy mennä aikaisin nukkumaan.\n\n-- Ja minä, Rosalie sanoi, laitan yöksi papiljotteja hiuksiisi, Bendla,\nniin että ne aamulla aaltoilevat kiharoina.\n\n-- Hääpukuani en tanssissa käytä, Bendla vakuutteli.\n\n-- Hääpäivänä koristetaan kaikki veräjät ja portit havuköynnöksillä ja\nkukkakruunuilla.\n\n-- Siihen on vielä aikaa, rakkaat lapset, Pamela-rouva sanoi ja vetäytyi\nkapteenin seurassa omaan huoneeseensa. Kapteeni kääntyi ovella ja\nnäytti piipunvarrella saunaa.\n\n-- Ja sinä vanha, rakas ruotumestari, saat maata saunassa. Kun pistät\npari halkoa pesään, niin ei tule kylmä, etkä sinä sutta pelkää, sen\nminä tiedän. Jouluaattona voimme sitten pienen maljan ääressä jutella\nvaikkapa Suomen sodasta, vaikka et sinä silloin mukana ollut. Mutta\nolet kuitenkin vanha ruotusotilas, niin että voit ladata, kun minä\nammun kenttätykillä. Ainakin voit täyttää piippuni, kun se sammuu ja\npuheeni sorahtaa. Niin, niin, niitä aikoja, ne ovat olleet ja menneet,\nmutta vanha sydän lämpenee, kun muistelee sen ajan sankareita. Mitä on\ntämä aika? Vain irvikuva suuresta näytelmästä. Minun aikani esirippu on\nlaskenut eikä se enää kohoa.\n\nSeuraavana aamuna oli tulipalopakkanen. Kapteeni oli käärinyt\nvaimonsa ja tyttärensä lämpöisiin rekipeitteisiin sekä turkkeihin\nja ajeli Pyhäjärven sivua kirkolle. Kuu hohti kuin haareminaisen\nharsohunnun läpi, ehkä yövalvonnasta kasvoiltaan kalpeana itäiselle\ntaivaanrannalle. Punapäinen palokärki naputteli petäjäpuussa ja joku\nvalkoinen riekko pyrähti tienohesta kohahtaen viereiseen vesaikkoon.\nJa koivukujan puut seisoivat kuin kristallikruunut metsän sinisessä\nsalissa.\n\nKlaus oli jo aikaisemmin ajanut oriilla Terrabonaan. Klaus ja Beata\nBirgitta-rouva ajoivat nyt kuomureessä kirkolle. Kuomun etupuolella\noli pyöreä lasi, josta Beata-rouva katseli ohi liitävää, lumista\ntalvimaisemaa. Reen takaosaan oli siroilla, ruudullisilla sälepuilla\nkiinnitetty vihreänharmahtava hylkeennahka. Kookas hevonen korskui,\nsininen verkkopeite, hevosen rinta, turpa ja silmäripset olivat\nkuurassa. Reen takana roikkui komea karhuntalja, mutta susia ei\nnäkynyt, kylän eränkävijät olivat ne karkottaneet korpeen. Beata-rouva\noli kääriytynyt laamannivainajan sudennahkaturkkiin, hän tunsi itsensä\nturvalliseksi päästessään kuin pakoon Terrabonan painajaispelosta\nja synkeän paroonin läheisyydestä. Hän oli lähtenyt kuin salaa ja\nkaraten omasta kodistaan, mikä ei enää kodille tuntunut. Kun turkki\nsuojeli kylmältä ja lämmitti, syntyi hänen sielussaan omituinen\nläheinen tunne, ikäänkuin hänen miesvainajansa suojelisi häntä vielä\nlämpimällä ruumiillaan, ikäänkuin turkista vielä henkäilisi tuttu\ntuoksu vainajasta. Ja Beata muisti oman kuulutusmatkansa Klaun isän\nkanssa kerran kesällä, mutta silloin oli kukkea kesä, koivukujat\nkunniaportteina tienvarsilla olivat hiirenkorvalla, ikäänkuin ne\nolisivat kuunnelleet, kuinka leivot ja pensaskertut lauloivat, kuin\nilosta hulluina häälaulujaan.\n\n-- Äiti hyvä, onko sinun vilu?\n\n-- Ei ole, minun on niin hyvä olla. Mutta minulla on outo tunne, että\nisäpuolesi ajaa jälessä, hän ei ajattele hyviä ajatuksia.\n\n-- Ei ajattele. Aikooko hän estää kuulutuksen? Kuule, äiti, et saa\nvaipua alakuloisiin ajatuksiin, onhan tämä ilon päivä. Sinä et saa\nantaa valtaa alemmuuden tunteelle, olethan sinä Terrabonan oikea\nvaltiatar. Sinun täytyy karaistua ja nousta paroonin valtaa vastaan.\nParooni käyttää heikkouttasi hyväkseen riistääkseen sinulta rauhan ja\nlopulta sääntöperintötilan.\n\n-- Minä en halua riitaa enkä rettelöitä. Minä tiedän, että minulla\non oikeus puolellani, Jumalan apu ja armo, Beata-rouva sanoi\nkirkonahteessa ja katseli hautausmaalle, jonne hänen miehensä oli\nhaudattu.\n\nMinkä kuolema erottaa, sen se myös yhdistää. Tämä nykyinen avioelämä\nei yhdistänyt, vaan erotti. Avioeroakaan ei Beata Birgitta-rouva\nkoskaan ajatellut, vaikka se olisi vapauttanut hänet kuin henkisestä\npakkopaidasta ja ainaisesta onnettomuuden pelosta. Hän eläisi nyt\npoikansa Klaun ja Bendlan onnen hyväksi, hän uhraisi itsensä ja\nhyvän uskonsa näiden nuorten ajalliseksi autuudeksi. -- Näin mietti\nBeata ajaessaan kirkolle viettääkseen ensi kerran joulua Terrabonan\nahtaan piirin ulkopuolella. Eikä hän tiennyt, että se matka tulisi\nkohtalokkaaksi koko hänen tulevalle elämälleen.\n\n-- Mitä sinä mietit, äiti, isääkö? Klaus sanoi ja kääri jalkapeitteen\ntiukemmalle. Minä arvasin sen.\n\n-- Taidat olla ajatusten lukija kuten minäkin. Niin, isää minä\najattelin. Minä olen, Klaus, niin väsynyt kaikkeen. Tämä sinun\nrakkautesi vain antaa minulle voimaa elää.\n\n-- Äiti, älä väsy, älä väisty, älä vetäydy syrjään elämästä, se kulkee\nmuuten tunnottomana ylitsemme. Kova kovaa vastaan, ei auta.\n\n-- Niin, minä koetan seisoa paikallani. En ole niin heikko, kuin\nluulet. Hiljaisuuskin on voimaa ja raakuus on heikkoutta, Klaus!\nOlethan nähnyt, kuinka urhea, pieni pääskysen emo hyökkää, kun\npetolintu ahdistelee sen pesää.\n\n-- Niin, ole urhea, äiti, kas ollaankin jo perillä. Tuolla saapuukin jo\nKorkeilan perhe, näen kapteenin valkoisen hevosen -- ja Bendlan.\n\n-- Oi, armas Bendla! Pakkasesta posket punoittavat ja silmät säteilevät\nkuin lumitähdet hangella. Oi, kuinka hän on kaunis ja herttainen, minun\nhyvä enkelini!\n\nKlaus nousi nopeasti ja auttoi äitinsä reestä, sitten hän juoksi\nkapteenin reen jalaksille. Klaus nosti syliinsä ilosta säihkyvän\nja säteilevän Bendlan ja suuteli häntä nyt vanhempien nähden\nsinetöidäkseen täten lemmenliittonsa.\n\nPieni paanukattoinen, valkoharmaa, ruudukas kirkko seisoi mäellään\nkuin ylväs ylkä suippolakki päässä, sen pääoven päädyssä oli\npunaisella tiilipohjalla valkea ristikuvioinen syvennys ja sivulla\nseinäkomero, jossa ehkä ennen pyhän madonnan kivinen kuva oli\nlevittänyt kättään seutua siunaten. Mutta vanha kirkontapuli, sepäs oli\nkuin morsiusmamselli leveine kellohameineen. Ainakin Klaun iloiseen\nylkätunnelmaan tällä kertaa syntyi tällainen harras ja hilpeä mielikuva\nkun hän paljain päin astui kirkkoon, asettui kapteeninpenkkiin\nkeskikuoroon ja ristikäytävän kohdalle. Hänen yläpuolellaan hohtivat\nhimmeässä kirkossa akkunoiden ja lehterien pyhimyskuvat. Ja purjelaivan\nvieressä kimmelsi nyt ensi kertaa hovijunkkarin kirkolle lahjoittama\nkristallikattokruunu. Saarnastuolin kirjalaudalla paloi tinaisessa\nkynttiläjalassa kaksi tuliluikkua ja punasamettisella alttarilla\nkolmijalkainen haarakynttilä.\n\nPastori Pietari Tingerhana toimitti alttari palvelusta. Hänen yllään\noli musta messukasukka, jonka keskellä oli iso valkoinen risti. Hän\nmessusi hauraalla, heikolla kurkkuäänellä ja polvistui alttaritaulun\neteen samettijakkaralle, käpristyi kuin kiiltävä ristikoppakuoriainen\nkuoreensa ja mutisi rukouksiaan.\n\nRovasti Wallenherg oli lopettamassa saarnaansa, kun Terrabonan\ntilanomistaja vapaaherra von Brinckenhjelm oli hyvällä\nkilpa-ajohevosellaan saapunut kirkonmäelle. Beata, Klaus ja Bendla\nistuivat jo kirkossa kuunnellen rovastin nuhdesaarnaa. Parooni ei\nmennyt kirkkoon, sillä hän muisti häväistyksen, mikä hänen mielestään\noli häntä kerran kohdannut. Hän oli marhaminnalla sitonut hevosen\nkievarin paaluun, näyttääkseen sitä kirkkoväelle. Hänellä oli yllään\niso, jalkoihin saakka ulottuva turkki. Kirjailtu, pitkä turkkivyö oli\nkiedottu kaulan ympäri ja siitä alaspäin vyötäisten ympärille ja päässä\nhänellä oli suden päänahasta tehty karvalakki, suden kuonon yläpuolella\nsen silmäkuopat törröttivät herättäen erittäin lapsissa suurta\nihmetystä. Näytti siltä kuin paroonilla olisi ollut neljä silmää.\nJalassa hänellä oli korkeat, poronnahkaiset kengät, mitkä tekivät hänen\nastuntansa hyvin ilvesmäisen pehmeiksi.\n\nSamassa vanha lääkäri Gabriel Gamberg ajoi vanhanaikaisessa, harmaassa\nkuomureessä kievarinpihalle, sillä hovijunkkari oli kutsunut hänet\njoulunviettoon Ritoniemeen. Parooni ei huomannut tohtorin tuloa\neikä hän ollut huomannut kapteeninkaan rekeä eikä hän tiennyt, että\nBeata-rouva oli jo saapunut kirkkoon.\n\nParooni oli ajosta kiihkeä ja oli hetkeksi unohtanut pelkonsa. Hän oli\nitsepuheluillaan vakuuttanut itselleen, että oikeastaan se renkivouti\noli hänen vainoojansa ja hänen henkensä uhkaaja. Ja renki saisi\nitse kantaa syyt ja seuraukset, koska oli häntä puukolla hätistänyt\nsillalla. Parooni oli jo tyyntynyt ja jos rovasti nytkin uskaltaisi\nuhata kirkonkirouksella, niin hän antaisi sanan sanasta ja kaksikin.\nHän oli kulkenut takateitse kirkon sakastiin odottamaan pitäjänmiesten\nkokousta. Niitä oli siellä vain pari kolme miestä, hän tuskin tervehti\nheitä. Hän istahti lähelle kirkonovea. Siellä hän kuuli rovastin\nsaarnan loppupuolen. Kun hän kuuli sen sisällön, myrsky alkoi taas\nkuohua hänen mielessään, hänen polvensa vapisivat. Hän oli vyöttänyt\nkupeelleen lyhyen miekan, tehdäkseen mahtavan vaikutuksen. Hän oli\npukeutunut aateliseen juhlapukuun kultakauluksineen, rintaröyhelöineen\nja kultajuovaisine housuineen. Ratsupiiskan hän oli asettanut korkealle\nmessukaapille ja odotti.\n\nKirkkoherra oli samansa tekstikohdaksi ottanut Cainin ja Habelin\nuhririidan ja surman. \"Niin Herra sanoi Cainille; kussa on Habel sinun\nveljes? -- -- Ja nyt kirottu olet sinä, kulkian ja pakenevaisen pitää\nsinun oleman maan päällä\".\n\nJa rovasti jatkoi vertaustaan: \"Cain tappaa Habelin kateudesta. Tämä\noli ulkonainen ruumiinmurha, ehkä äkkipikaisuudessa tehty, mutta,\nrakkaat sanankuulijat, löytyy toisenlaisiakin murhia. Kuulkaat tämä,\nte korskeat herrat ja saidat koronkiskurit, jotka yltäkylläisyydessä\nja synnissä elätten! Moni talonpoika toivoo salassa, että naapurin\nviljaa kohtaisi kato, ehkä kuolemakin, jotta hän itse vaurastuisi.\nMoni virkamies toivoo esimiehensä kuolemaa saadakseen itse viran ja\nleveämmän leivän. Moni voi toivoa sukulaisensa kuolemaa periäkseen\ntämän kodin ja kartanon. Näitä tällaisia ajatuksia sanoisin\nsielunmurhiksi. Tässäkin pitäjässä on korkeita herroja, jotka\nasemansa ja sukulaisuutensa nojalla luulevat saavansa tehdä tällaisia\najatusmurhia. Esimerkkejä kyllä on! Tuorein esimerkki ruumiinmurhasta\non äskettäin markkinoilla tehty murha, kun mies on heitetty veteen ja\nheittäjä, tämä Cain, käy vielä vapaalla jalalla, kunnon miehenä ja\ntekee vielä ajatusmurhan himoitessaan toisen omaisuutta. Ja tämä mies\nvoi istua täällä kirkossa tai seisoa paatuneena tämän kirkon pyhässä\npiirissä. Tämä on kaksinkertainen ruumiin ja sielun surma. Anna, Herra,\nmeille voimia ja apua armossasi, että me varjeltaisiin tällaisista\nsalasynneistä ja sielunmurhista! Jolla mitalla te mittaatte, pitää\nteille mitattaman. Amen!\"\n\n-- Saarnan jälkeen suntio toi kuulutuskirjan ja pappi luki: \"Tänään\nkuulutetaan ensi kerran tässä pyhässä seurakunnassa avioliittoon\nlaamannin leskirouvan, vapaaherratar Beata Birgitta af Braehm\nBrinckenhjelmin ainoa poika, nuori kartanonherra, kunniallinen ja\ntoimellinen aatelismies Klaus af Braehm ja esikuntakapteeni Arvid\nArvellanderin tytär, jalohyveinen mamselli Bendla Pamelantytär\nArvellander\".\n\nNyt suntio hovijunkkarin viittauksesta astui keskikäytävälle ja\nsytytti pitkällä tuohuskepillä uuden, hovijunkkarin lahjoittaman\nkristallikattokruunun. Se välkehti monisärmäisenä kuin morsiuskruunu\nkuulutetun nuoren parin päiden yllä ja se loi loistetta ja lämpöä\nheidän säteileviin silmiinsä.\n\nJa nyt vanhat urut humahtivat juhlallisiin ilon lurituksiin ja\nloppusoiton sopusointuisiin säveljuoksuihin.\n\nHeti kuulutuksen jälkeen lähtivät Beata Birgitta-rouva, Klaus, Bendla,\nRosalie, kapteeni ja hänen vaimonsa valkoisella hevosella Korkeilaan,\nkun ensin tuttavat olivat onnitelleet nuoria kirkonmäellä. Mutta\nparooni aivan jähmettyi kuullessaan sakastiin kuulutuksen eikä hän\nvoinut pidättää äänekästä sadatustaan. Samassa Seth Skriivarikin\npujahti sakastiin ja kuiskutti jotain paroonin korvaan.\n\n-- Vai renkivouti elää! parooni mumisi ja lisäsi vasten tahtoaan: -- No\nJumalalle kiitos! Nyt minä en enää pelkää mitään.\n\nIhmetellen isännät kuuntelivat tätä outoa sananvuodatusta.\n\n-- Nyt ei minua voida syyttää mistään murhasta ja Kainin kostosta.\nParoonin käytös muuttui kokonaan, hetkellinen pelokkuus vaihtui kuin\nsielullisesta sähköiskusta julkeaksi mielenkovuudeksi ja koppavuudeksi,\nkun pappi samalla tuli sakastiin ja antoi kirkkokäsikirjan pojalleen,\njoka riisui papinkauhtanan. Pappi ja parooni jäivät ensin sanattomina\ntuijottamaan toinen toisiinsa.\n\n-- Te täällä, herra parooni!\n\n-- Niin, herra rovasti, tulin vaatimaan teitä tilille sanoistanne.\nMinä kuulin teidän saarnanne loppupuolen. Minuahan te tarkoititte\nsoimaavilla sanoillanne.\n\n-- Kuinka sen ottaa, ehkä sanani on langennut otolliseen maahan. En voi\nsille mitään, että kohdistatte sanani omaan itseenne.\n\n-- Minä olen aatelismies ja minä vaadin hyvitystä. Parooni veti miekan\ntupesta ja löi sillä pöytään.\n\n-- Ja minä olen pappismies ja vaadin teitä tilille murhayrityksestä\nrenkivoutiani vastaan.\n\n-- Todistakaa se, minulla on kaksi todistajaa, että olin kotona\nsilloin, kun otaksuttu murha on tapahtunut.\n\n-- Herra parooni, te olette jo vaipunut syvälle synnin lokaan, kun\naiotte käyttää vielä väärää todistustakin. Minun renkivoutini tuli\neilen kotiin sairaalasta ja hän väittää, että te, herra parooni,\nsyöksitte hänet veteen.\n\n-- Niin tein ja minulla oli siihen oikeus.\n\n-- Oikeus? Jumalan edessä olette kuitenkin murhamies, pyytäkää\nrengiltäni anteeksi ja hyvittäkää hänen sairauskustannuksensa, niin\nminäkin annan teille anteeksi, kuten Isämme taivaassa antaa teille\nanteeksi, jos kadutte ja teette parannuksen.\n\n-- Minunko pitäisi pyytää anteeksi halvalta rengiltä, joka aseella\nuhkasi henkeäni? En koskaan!\n\n-- Kristus sanoo kauniissa vuorisaarnassaan: \"Anna anteeksi meille\nmeidän syntimme, niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka meitä\nvastaan rikkoneet ovat\".\n\nNyt Seth Skriivari puuttui puheeseen:\n\n-- Lain mukaan oli parooni oikeutettu puolustamaan itseään\nhengenuhkalta. Ja tässä on jäljennös valituskirjeestä, joka jo on\njätetty Tuomiokapitulille, jossa te, herra rovasti, Jumalanne ja\nkirkkoraatinne edessä saatte puhdistautua rikkomuksistanne. Voitte\nmenettää virkanne, herra rovasti, ja laillinen oikeus voi tuomita\nteille solvauksesta ja maineen häväistyksestä sangen ankaran\nrangaistuksen.\n\n-- Ja minä voin, rovasti sanoi kiihtyen, tehdä valituksen maaherralle\ntai hovioikeudelle herra paroonin väkivaltaisista teoista sekä\nmuustakin pahentavasta käytöksestä perhettäni ja alustalaisiani kohtaan\ntässä seurakunnassa.\n\n-- Tämä on minun yksityisasiani, parooni tiuskasi ja polki jalkaansa.\nJa millä oikeudella te minulta lupaa kysymättä olette avioliittoon\nkuuluttanut minun poikani Klaus af Braehmin? parooni kivahti.\n\n-- Hän ei ole teidän poikanne ja hän on jo täysi-ikäinen. Hänen äitinsä\nja morsiamen vanhemmat ovat antaneet suostumuksensa. Se riittää!\n\n-- Ei riitä, minä en anna suostumustani, paroni sanoi yhä yltyen\njalkaansa polkien ja miekkaansa helistäen.\n\nHän otti piiskan ja asetti sen pöydälle.\n\n-- Te luulette, että te piiskalla hallitsette tätä pitäjää. Miekka\ntuppeen, herra parooni. Ken miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu!\n\n-- Minä teen, mitä tahdon, älkää sekaantuko minun perheasioihini,\nparooni karjaisi ja kulki rovastia kohden.\n\n-- Vai uhkaatteko miekallanne ehkä minuakin, hengenmiestä ja Jumalan\nsanansaattajaa.\n\n-- Sopikaa, sopikaa, kivalteri sanoi peloissaan ja vetäytyi\nkasukkakaapin taakse.\n\n-- Ei tässä mitään sopua, Justus huudahti ja asettui isänsä eteen.\n\n-- Te uskallatte uhata minun isäni henkeä, te olette konna, herra\nparooni!\n\n-- Konna, sano se vielä kerran, kelvoton keltanokka!\n\n-- Niin, konna te olette ihmisten ja Jumalankin silmissä.\n\n-- Konna, konna, sanoit. Parooni oli yövalvonnasta ja sisäisistä\ntunnontuskista turtunut ja tulistui yhä enemmän ja huusi:\n\n-- Kun ei piiska sinuun pysty, niin rauta saa ratkaista tämän\nloukkauksen.\n\nIsännät juoksivat pihalle, Seth Skriivari huusi:\n\n-- Parooni, parooni, hillitkää itseänne, mitä te pojan puheista\nvälitätte.\n\n-- Poika puhuu vain isänsä suulla, parooni sanoi ja menetti koko\nhenkisen tasapainonsa.\n\n-- Niin! Konna te olette, Justus toisti, sanon sen vielä kerran. Isä,\npakene, etkö näe tuota helvetin lieskaa tuon paholaisen silmissä, hän\non murhanhimosta hullu ja vihasta villi.\n\nParoonin sappi sakeni, silmät leiskuivat ja pyörivät, vaahto valui\nhänen huuliltaan. Hän oli kalpea kasvoiltaan ja kädet vapisivat. Justus\nhuudahti nyt kivalterille:\n\n-- Parooni uhkaa rovastin henkeä, ettekö te pikkupiru voi hillitä tätä\npääpirua, hurjaa ja hullua miestä! Käsirautoihin moinen mies!\n\n-- Syytös ei ole selvä eikä sitova, tätä asiaa täytyy pohtia ja\npunnita, minä pesen käteni, kivalteri sanoi ja pujahti pihalle hänkin.\n\n-- Raukka, Justus huudahti, otti pöydältä piiskan ja sivalsi sillä\nparonia poskelle.\n\nNyt parooni aivan raivostui ja hyökkäsi miekka ojossa rovastia kohden,\njoka pakeni kirkkoon. Justus asettui ovelle, levitti kätensä ja sanoi\nvihasta väräjävällä äänellä:\n\n-- Tässä seison enkä väisty, tule konna, jos uskallat, koska et pelkää\nJumalaa etkä ihmisiäkään.\n\nSilloin parooni otti pistintaisteluasenteen ja iski miekankärjellä\nJustusta olkapäähän. Justus kaatui kynnykselle, isä riensi hänen\nluokseen ja sulki hänet syliinsä.\n\n-- Konna, sanon minäkin, nyt on tuomionenkelin miekka ylläsi.\n\n-- Oi, miksi tämän teit, surmasit ainoan poikani!\n\nParooni selveni kuin humalasta, hetken hän tuijotti nuorukaista, sitten\nhän syöksyi ovesta kirkonpihalle, heittäytyi rekeen ja ajoi hurjaa\nvauhtia kuin myrskyn ajamana vajaassa puolessa tunnissa Terrabonaan.\nHän heittäytyi vuoteelleen ja oli kuin tunnoton kaikille tuskille.\nJa ihmeellistä kyllä, hän nukahti heti, ikäänkuin ei mitään olisi\ntapahtunut. Hirvittävä sielun jännitys oli lauennut.\n\n\n\n\nXXIII\n\n\nMaantieltä kuului iloisten kulkusten ja tinnittävien tiukujen soitto,\nkun kartanoiden reet liukuivat korskeiden hevosien vetäminä. Pitäjän\nnuoret herrat ja mamsellit olivat rekiretkellä, matka kävi Pyhäjärven\nympäri laaksoihin, yli aliteiden, ohi kylien, myllyjen, latojen,\nniittyjen synkkään korpeen, sukeltautuen taas esille viljaville\nrintamaille ja mäkipaikoille, joissa pysähdyttiin ihailemaan järven\nsatoja saaria huurteisine rantakoivupuineen ja ruskeine mäntyineen.\nNiiden juurten lonkerot tunkeutuivat syvälle kallion koloihin.\nMutta järvellä ei nyt liitänyt lokkia, haukkoja eikä silkkisorsia,\nvain talvitie kierteli ohi Humusaaren. Valkoinen lumi kimmelsi\nauringonpaisteessa tuhansine kidetähtineen. Reestä kuului huutoa,\nnaurua ja puhetta. Ja kaikissa reissä puhuttiin tai kuiskailtiin\nmelkein samoista asioista, rekiretken päättäjäisistä sekä Kerstilän\njoulutanssiaisista. Puhuttiin myös Klaun kuulutuksesta kirkossa\nsekä papin ja paroonin kiivaasta ottelusta kirkon sakastissa,\njossa Justus lievästi haavoittui olkapäähän. Onneksi lääkäri\nGamberg oli nopeasti saapunut kievarista ja oli sitonut haavan,\nhän antoi myös kamverttiruiskutuksen paroonille, joka oli saanut\nlievän sydänkouristuksen. Parooni tyyntyi ja tointui, kun oli\nsaanut tiedon renkivoudin eloon jäämisestä. Tällä kertaa hän oli\nyltynyt toisesta väkivaltaisuudesta vielä pahempaan, kirkkorauhan\nrikkomiseen ja murhayritykseen. Äkkipikaisuudessaan hän oli joskus\nrohkea, mutta tekonsa seurauksia hän pakeni kuin pelkuri. Nytkin hän\noli täyttä ravia ajanut kotikartanoonsa tavatakseen appiukkoaan,\nhovioikeudenpresidenttiä. Niin, niin, hänellä oli mahtavia sukulaisia\nja suojelioita. Kyllä hän selviäisi tästäkin pulasta. Miksi piti\nhänen kuunnella rovastin tuomiosaarnaa, miksi luettiin kuulutus\nääneen kirkossa, vaikka parooni oli sitä vastustanut. Ja miksi Beata\nBirgitta-rouva kesken joulujuhlaa oli paennut, juuri kun parooni odotti\nvieraita. Kaikki olivat varmasti nousseet kapinaan hänen valtaansa\nvastaan, paitsi Bogi ja Sabine, jotka tavallisesti sanattomina\nalistuivat hänen tahtoonsa, mutta isän poissa ollessa he menettelivät\nomien oikkujensa mukaisesti ja salailivat isältä tuhlailevan elämänsä.\n\nKomeassa reessä ajoi rekiretken edellä Bogislaus von Brinckenhjelm\nja hänen rinnallaan keikkui maaherra Rebenhausin vanhin tytär,\nkeimaileva Agnes, karkelossa kepeä kuten lemmen juonissakin. Bogi puhui\nratsuhevosistaan, tansseista ja puvuista. Bogi sanoi mairitellen:\n\n-- Teidän armonne, nuori kreivitär! Tuo kärpännahka sopii teille\nerinomaisesti ja teidän poskenne hohtavat tänään kuin ruusut. Teidän\nkätenne ovat kuin kaksi vastapuhjennutta liljaa. Sallitteko minun niitä\nsuudella.\n\n-- Olette kohtelias, paroni, niin sanotte kai kaikille naisille. Ettekö\nole tehnyt rakkaudentunnustusta tuolle Turun kaunottarelle, mamselli\nCamilla Böljalle. Onko hän muuten aatelissukua?\n\n-- Ehkä -- kaukaisesti -- joskus seurustelin hänen kanssaan, mutta\nmitään lähempää suhdetta ei ole ollut, sen vakuutan.\n\n-- Hän on todella viehättävä, eipä olisi ihme, jos miehet häneen\nrakastuisivat.\n\n-- Minä en ole niin helposti syttyvä, katson myös arvoon ja asemaan.\nTe, kreivitär, olette seurahyveissä häntä paljon jalompi. Muuten hän on\nköyhtynyttä aatelia.\n\n-- Kiitos, herra parooni. Entä hänen seuralaisensa Majda Barkstén?\nMuistelen maaherran kutsujen ajoilta. Näyttää pirteältä, mutta hiukan\nilkkuvalta, katselee meitä niin ivallisesti.\n\n-- Hän on sellainen mademoiselle Suorasuu, enfant terrible, eikä aina\npunnitse sanojaan ylihienossa seurassa, kirjoittelee kai muistelmiaan\ntai kirjeitä eräälle kuuluisuudelle.\n\n-- O, se on intresanttia, suhteita naimisissa olevaan mieheen?\nSellaista en minä hyväksy.\n\n-- En minäkään, ajakaamme edelleen. Saan kai pyytää Teitä ensimmäiseen\nkotiljonkitanssiin ja franseesiin.\n\n-- Kyllä suostun mielelläni, rakas orpana.\n\nBogi kumarsi reessä ja vastasi:\n\n-- Niin, mehän olemmekin jo kuin sukulaisia, toivottavasti kerran hyvin\nläheisiä. Siihen loppui Bogin ja Agneksen keskustelu.\n\nPitkä rekijono liikkui heidän takanaan. Siinä oli avorekiä, kuomurekiä,\nkibitkoja, Kerstilän parooneilla leveä kasaanilainen reki.\n\nNuori kreivitär katseli uhittelevasti taakseen mamselli Böljaa, joka\nHedvig kreivittären ja Majdan seurassa ajoi Kerstilän paroonien\nloistoreessä, jonka sivuilla oli lumen varalta kaarevat laitapuut ja\nnahkakuomun edessä silkkinen verho, jonka taakse hyvin sopi kätkeytyä\nkuin teatterin aitioon. Sieltä kuului iloista puheensorinaa ja\nkikatusta. Majda oli varmaan laskettanut jonkin nasevan sukkeluuden,\njohon Monsieur Rivoir oli henkevän terävästi vastannut.\n\nMajda Barkstén huudahti:\n\n-- Onneksi olkoon, herra parooni!\n\n-- Sitä samaa en voi sanoa teille, mamselli, Bogi vastasi. Eikö\nMonsieur jo ole valloittanut sydäntänne?\n\n-- Me vain väittelimme siitä, herra parooni Bogislaus von\nBrinckenhjelm, onko teillä todella tusina univormuja. Tehän olette\nsellainen arbiter elegantiarum. Määräättepä, minkälainen sulka pitää\nolla neiti Sabinen hatussa.\n\n-- Niin, todella, minä järjestän puvutkin, naiset eivät aina tiedä,\nmikä puku sopii heidän tukkansa ja ihonsa väreille. Teille sopisi\nsurupuku, kun olette toivottomasti rakastunut. Aiotteko piankin palata\nPorvooseen?\n\n-- Niin, me, minä ja mamselli Bölja matkustamme todella loppiaisten\njälkeen Turun puoleen, Ruissalon ihanaan saaristoon. Me olemme\nsellaisia muuttolintuja. Me kyllästymme pian yhteen ja samaan\njyvähinkaloon.\n\nKerstilän paroonien jälessä ajoi nuorin kuvernöörin tytär Peppe, pitkä\nkoikelo ja kulmikas tyttönen, tunnettu kummallisista päähänpistoistaan\nja häijyydestään. Pastori ohjasi säyseätä hevosta hänen rinnallaan,\nmutta ei saanut hevosta nopeaan juoksuun.\n\nPappilan reessä ajoivat Rosalie ja Justus.\n\n-- Siirryhän lähemmäksi, Justus, ettei olkapäätäsi palella. Vieläkö\nsitä pakottaa? Kyllä oli Terrabonan paholaisparooni hävytön, kun oikein\nsakastissa uskalsi hyökätä hyvän isäsi kimppuun. Siitä voi olla pahat\nseuraukset, jos isäsi nostaa kanteen.\n\n-- Isä on oikeastaan rauhaa rakastava mies. Maan madollekaan hän ei\ntahtoisi tehdä pienintäkään pahaa. Mutta sananjulistajana hän on kuin\nMooses korvessa, joka kurittaa napisevaa kansaa.\n\nRosalie lisäsi innostuneesti:\n\n-- Syntynyt kuin kansanjohtajaksi. Ja poika tulee isäänsä, Kiitos,\nJustus, että puolustit isääsi, sinähän olet sankari!\n\n-- Mitäpä tuosta, enhän muutakaan voinut, mutta kun näin, että parooni\nuhkasi isääni, niin kohotin ratsupiiskan ja kuritin. Minussakin on\nsyytä, enkä minä mitään korvausta vaadi kuten renkivoutimme, joka vaati\nkipurahoja. Parooni on siihen jo suostunut ja sillä hyvä.\n\n-- Hyvä, että parooni sai kerran maistaa omasta piiskastaan. Minä\nihailen sinua, Justus, sanoi Rosalie ja puristi taas lämpimästi hänen\nkättään, saisit sinä nyt vaikka suudella.\n\n-- Mitä sanot, Rosalie, minä häpeän, ei kukko käskien laula ja minähän\nolen vielä vain kukonpoikanen, kuten sinä kerran suvaitsit sanoa. Koska\nkerran Klaus ja Bendla, niin miksi en minäkin, minä välitän nyt viis\nsiitä, mitä tästä sanotaan.\n\nSamassa Rosalie katsoi veitikkamaisesti taakseen Bendlaan ja Klaun reen\npuoleen, avasi talvitakkinsa, kietoi kätensä Justuksen kaulalle ja\nsuuteli häntä hellästi ja ujosti. Tämä oli nuoren neitosen ensimmäinen,\nvapaaehtoinen suudelma. Se oli käsittämätön ja oikullinen kuin\nvarhaiskevään ensimmäinen aurinkoinen tuulenpuuska yli talven unessa\nuinuvan pälven, joka auringon paisteessa jo arasti vihertäen on alkanut\nsulaa öisen kevätviiman haihduttua.\n\nSamassa Justus ajoi liian lähelle maantien sivua ja reki kaatui kiveä\nvasten niin, että pohja meni puhki. Justus ja Rosalie pyllyilivät\nlumisina hangessa ja nousivat kuopasta hiukan noloina, kun Kerstilän\nparoonien reestä kuului Monsieur Rivoir'in kättentaputus ja\npikkuparoonien hilpeä hihitys.\n\n-- Da capo! Hyvä alku! Loppunäytös suoritetaan Kerstilässä! Commedia\ndell' arte!\n\n-- Kuule, Rosalie, Justus kuiskasi taas reessä ja loittoni ujosti\nnuoresta tytöstä, emme me mene Kerstilän tanssiaisiin, sillä Terrabonan\nvallasväki ei meitä siellä suopein silmin katsele!\n\nRosalie vastasi siihen sävyisästi ja irroitti kätensä puristuksesta:\n\n-- Vietämme joulua isän ja äidin luona, me, Klaus, Bendla, Beata-rouva\nja vanha Mari. Meillä on siellä varmaan paljon hauskempaa ja\nrauhallisempaa.\n\nRosalie ja Justus jäivät hiljaa keskustelemaan, ja Justus oli nyt\nvarovaisempi ajaessaan ja irroitti varovasti kätensä Rosalien kädestä,\nHe ajoivat järven jäälle kohden Humusaarta ja ihan heidän selkänsä\ntakana kuului jo Klaun hevosen sieraimien pärskytys ja keveä kavion\nkopse. Rosalien hartiat vavahtivat ja hän kumartui, välttyäkseen\nkuolaantumisesta, mutta Justus katseli taakseen, ikäänkuin hän olisi\nudellut, tiesivätkö nämä toisiinsa hurmioituneet mitään hänen pienestä\nsalaisuudestaan. Mutta Klaus ja Bendla eivät nähneet eivätkä kuulleet\nmitään, he olivat katsein ja koko olemuksineen niin vaipuneet toistensa\nkatselemiseen, ettei maanjäristyskään olisi voinut järkyttää heidän\nonnen tunnettaan. Justus tyyntyi ja asetti jalkataljan reenpohjalle,\njoka oli mennyt puhki. Vanha harmaanhaalistunut kuomi oli saanut\nkuhmuja ja repeämiä niin, että auringon säteet siivilöityivät kuomin\nsisälle. Klaus koetti hillitä virmaa orivarsaa, joka pyrki ajamaan\nohi pappilan laiskan työhevosen. Hän piteli lujasti tupsupäisiä,\nkirjailtuja ohjaksia käsissään ja -- toinen käsi oli kietoutunut Bendlan\nvyötärölle. Läpi turkin tunkeutui kuin sähköinen lämpö nuoreen vereen,\nmikä kuohui ja kohisi kuin keveä kevätpuro. Heidän katseensa olivat\nkuin juuttuneet toisiinsa, ne lepäsivät, hellästi viipyen silmäripsissä\nja silmäterissä, joissa niissäkin oli sähköä, loistoa ja lämpöä.\n\n-- Oi, kuinka minä rakastan sinua, Klaus, Bendla sanoi ja suuteli salaa\nKlaun voimakkaan vehmaita huulia. Niiden yllä kaaresti hienosti ohut\nviiksien viiva. Klaun ruskeat silmät syttyivät kuin uuteen paloon ja\nhehkuun. Vain Bendlan hiuskiehkuran kosketuskin hänen poskellaan sai\nkoko hänen ruumiinsa väräjämään.\n\n-- Niin minäkin sinua rakastan, Bendla, vaikka koko maailma olisi meitä\nvastaan. Sinun rakkautesi on väkevä kuin maa ja minun uskoni on vahva\nkuin vuori.\n\n-- Oi, Klaus, tietäisitpä, miten pelästyin kirkossa, kun kuulutuksen\naikana kuulin paroonin äänen sakastista. Miksi meidän takiamme\nriidellään, vaikka etsimme sopua ja rakkautta kaikkien luotujen kanssa\ntämän ihanan taivaankannen alla.\n\n-- Niin, parooni oli pilata kuuliaisemme. Onneksi ei Beata-rouva\nhuomannut mitään. Hovijunkkari istui kirkossa kuten tavallista ja\ntuijotti häneen. Mutta äitini oli niin vaipunut omien ajatustensa\nautuuteen, ettei huomannut mitään tavatonta. Onneksi sain hänet pois\nkirkosta ennen kaksintaistelua. En olisi uskonut, että Justuksessa on\nsellaista sisua. Paroonikin hätkähti, tapaili sydäntään ja karkasi\nkuin kirottu sakastista. Nyt hän varmaan istuu maaherran seurassa\npirunkammarissa kotonaan ja selittelee edukseen Turun hovioikeuden\nherra presidentille koko tapauksen kulun. Hän voi puhdistautua\nmaallisen oikeuden edessä, mutta ei...\n\n-- Jumalan tuomioistuimen edessä, Bendla jatkoi ja katseli taivaalle.\nParooni on meille jo tarpeeksi pahaa tehnyt, mitta on täysi ja Jumalan\nkosto voi olla lähellä.\n\n-- En ajattele kostoa, rakas Bendla, en tiedä, perinkö kartanon, sillä\njuonia punotaan meidän onnemme murskaamiseksi. Mutta vaikka niinkin\nkävisi, jos jotakin odottamatonta tapahtuisi, niin minä rakennan kotini\nvaikka korpeen.\n\n-- Entä hyvä, herttainen Beata Birgitta-rouva, kuinka hänen käy?\n\n-- Koetan häntä suojella näillä vahvoilla käsilläni.\n\n-- Beata Birgitta-rouva on ollut jo pari päivää poissa kotoa, tätä\nei parooni anteeksi anna. Minä niin pelkään, Klaus, en itseni takia,\nvaan äitisi takia. Kapteenin puustellissa on hänellä toki suoja ja\njoulurauha.\n\n-- Niin on, Klaus sanoi.\n\n-- Mutta jos parooni sittenkin tulee ja... on paha ajatella jatkoa.\n\n-- Älä nyt turhia ajattele, vaan ole iloinen, onhan tänään meidän\nkuuliaispäivämme, kuin häiden soittoa ja Eedenin esimakua.\n\n-- Silloin pitkät soihdut palavat reen takana, airueratsastajat\nkuuluttavat tulomme morsiustaloon, jonka kunniaportin alitse me ajamme\nkuin nuori ruhtinaspari.\n\nBendla katsahti taakseen ja purskahti raikkaaseen nauruun. Hänen\nhiuksensa hulmuivat vapaina hartioilla ajoviiman viskomina. Nyt ei\nBendla pelännyt susia eikä sydämettömiä ihmisiäkään, kun reki rinnettä\npitkin luiskahti alas järvenjäälle. Tien vaajojen ohi he ajoivat\nHumusaarelle, jonne jonon etupää jo kiemurteli.\n\nKlaun viisas hevonen korskahti ylpeästi, ikäänkuin se vapaudestaan\niloisena olisi tiennyt isäntänsä ja hänen morsiamensa riemuretkestä.\nSe tunsi sen suitsien höllyydestä ja naurusta takanaan, kun se\nsilmälappujen takaa luimisteli jälkeenjääneitä. Hevonen riehaantui kuin\noltaisiin kilpa-ajossa, se lähti huimana kiitämään kaikkien hevosien\nohitse, se melkein tanssi jonkinlaista puolankatrillia ja pillastui\nniin, että kun se saapui Bogin ratsun kohdalle, tarttuivat aisat\nyhteen ja reet ryskähtivät. Bogi kirosi ja karjasi unohtaen kaikki\nkohteliaisuudet. Kreivitär Agnes kiljahti.\n\n-- Tomppeli, herra velipuoli, kuinka sinä ajat, oletko vimmattu, aiotko\najaa ohi kuin humaltunut hullu markkinamies.\n\n-- Niin, minä olen kuin hulluna ilosta ja rakkaudesta. Entä sinä?\nAinahan sinä, Bogi, olet pyrkinyt edelle. Mutta nyt on minun vuoroni ja\nminä olen nyt ohjaksissa. Pois tieltä!\n\n-- Hirveä mies, auttakaa, herra parooni, tuo mies tappaa meidät, nuori\nkreivitär sanoi ja nojasi Bogin käsivarteen. Bogi käytti tilaisuutta\nhyväkseen ja kietoi kätensä neitosen vyötärölle ja kohotti piiskansa,\nikäänkuin olisi aikonut lyödä ja huudahti:\n\n-- Älkää pelätkö, ihanaiseni! -- Lurifax, etkö näe, että nuori\nkreivitär on kauhuissaan.\n\n-- Bogi, ota sanasi takaisin. Sinä itse olet lurifax lurifacium,\nkeplottelija. Mutta et sinä minua piiskaa niinkuin piiskasit neekeri\nJimiä Jennysi takia.\n\n-- Hyvä tietää, mitä ajattelet. Sinä olet käynyt oppia renkituvassa.\nSiellä sinun olinpaikkasi ja vaakunasi onkin, vaan ei ritarihuoneen\nsalissa.\n\n-- Ritari olen minäkin, vaikka en sillä kersku. Nyt Bendla asetti\nkätensä Klaun suulle ja sanoi:\n\n-- Vaikene, Klaus, ei kannata riidellä!\n\n-- Mitä tuo mies puhui Jennystä? Agnes-neiti sanoi nenäänsä nyrpistäen\nja irtaantui Bogin kädestä. Onko Jenny joku aatelisnainen?\n\n-- Ei ole. Oli vain kamarineitsyt, joka valeillaan sai aikaan suurta\nsekaannusta. Kuten tahdotte, kreivitär, minä hillitsen itseni kuten\naatelismiehen sopii. Mutta tätä loukkausta en unohda. Ajakaamme!\n\nKlaus ajoi ohi ja ehti ensimmäisenä Humusaarelle. Jälkipäässä ajoi\nratsumestari ja seuran huvimestari Jumalan armosta. Hänen rinnallaan\nkeikkui lääkäri Gamberg, korjaillen vihreitä kaksinkertaisia\nsilmälasejaan ja pidellen kiinni reensyrjästä. Takaistuimella istui\nKärnä. Kärnä oli jo aikaisin vienyt ratsumestarin vuoteeseen oljista\npunotun joulumorsiamen, olkikuvon, jonka ympärille hän oli kietonut\nnaisten vaatteita. Vielä hän oli illalla päreillä kattanut laudattoman\nsängynpohjan niin, että kun ratsumestari heittäytyi olkimorsiamensa\nsyliin, hän putosi sängyn alle. Nyt ratsumestari oli kantanut tämän\n\"kiinalaisen\", keltakuorisen morsiamensa rekeensä, hoputtanut uutta\nkilpa-ajohevostaan ja ajanut Klaun jälessä kaikkien riemuksi ohi koko\nretkikunnan Humusaarelle. Omalla avaimellaan ratsumestari avasi oven.\nPienessä luotomökissä oli iso takka ja puita nurkassa.\n\n-- Huh! kuinka täällä on kylmä, Sabine huudahti ja hykersi käsiään.\n\n-- Puita takkaan, niin tulee lämmintä ja saamme kuumaa kahvia ja naiset\ntuovat pöydälle vehnäseväämme. Eikö herra parooni osaa sytyttää pesää,\nratsumestari sanoi, niin että lämpenisi tämä minun morsiameni, jota me\nGabriel Gambergin kanssa olemme kilvan kosiskelleet saamatta vastausta.\n\n-- Minä itse en koskaan sytytä, vaan sen tekee lakeijani, Bogislaus\nylvästeli.\n\n-- Mutta mitä parooni tekee, jos sodassa täytyy tehdä leirituli.\n\n-- Minun sotilaani sen kyllä tekevät.\n\n-- Ei, herra tuleva kenraali, usein majuritkin saavat tehdä sotilaan\ntehtäviä keisarin palveluksessa ja sotamiehestä voi tulla kenraali.\n\nRatsumestari jatkoi ivailuaan:\n\n-- Ja kenraalista voi kurinpitorikkomuksen takia tulla tavallinen\nsotamies.\n\n-- Miksi ei teistä, herra ratsumestari, ole tullut ratsuväen kenraalia?\nBogi kyseli.\n\n-- Kenraalia, hohoo, Rabe naureli, siksi, että liehittelin ensin\nkenraalin rouvaa ja sitten tytärtä. Miksei teistä, herra parooni jo ole\ntullut maaherraa? Vai tyytyisittekö te kuvernöörin puistojen viskaalin\ntai vanginvartijan virkaan?\n\n-- Teette karkeata pilaa, ratsumestari, minun arvolleni ei sovi\nsellainen.\n\n-- Herra parooni, sitä ei elämässä niin varmaan tiedä, kenestä tulee\nvanki, kenestä vartija. Hyvä toimi sekin, kun sen kunnolla täyttää.\n\n-- Vanki? En ymmärrä, Bogi sanoi.\n\n-- Te ette nyt ymmärrä mitään, ette ymmärrä leikkiäkään. Tämän\nletkautti ratsumestari, koska hän paheksui Bogin menettelyä\nvelipuoltaan kohtaan yhteenajon aikana.\n\n-- Nuori parooni on niin vaatimaton ja se koristaa häntä enemmän kuin\nkultaolkaimet, Majda sanoi salakavalasti.\n\n-- Se ei vetele, se voi olla vain teeskentelyä. Vaatimatonko? Tulta,\ntuusanjeeveliä ja pippuria pitää miehessä olla! ratsumestari kivahti.\n\n-- Kyllä minä tämän osaan, Klaus sanoi ja pian roihui takassa iloinen\ntakkavalkea.\n\n-- Meillä ei ole kovin paljon aikaa, Agnes sanoi, sillä meidän, Sabine,\ntäytyy pukeutua ennen Kerstilän tanssiaisia.\n\n-- Kaikki on valmista, Sergei ja Saska paroonit huudahtivat,\nsoittajat on tilattu, huoneet hajuvesihiilillä tuuletettu ja permanto\nkiilloitettu. Monsieur huutaa ranskankielellä franceesin kaikki vuorot.\n\nJonkin aikaa lämmitettyään rekiretkeläiset lähtivät kotiinsa,\nSabine, Rebenhausin tyttäret ja lääkäri Gamberg Terrabonaan, Bendla,\nKlaus, pastori, tohtori ja ratsumestari ajoivat Ritoniemeen. Siellä\nesitettiin Holbergin pilanäytelmä, jossa hovijunkkari itse esitti\nkullantekijän osaa, Klaus ja Bendla onnistuivat niin hyvin Creutzin\n\"Atis ja Camilla\"-kuvaelman osassa, että kaikki olivat ihastuksissaan.\nErikoisesti huvitti kuulijoita neljännen laulun kaunis rakkauden\ntunnustuskohtaus Dianan pyhässä lehdossa. Tuntui kuin se olisi\nkirjoitettu varta vasten näitä rakastavia nuoria varten. Heidän\nesityksestään loisti heidän oma nuori, teeskentelemätön onnensa. Salista\nkuului kättentaputuksia. Kun esirippu hetkeksi taas aukeni, kulissien\ntakaa kuului sorinaa ja suhinaa. Tingerhana kömpi kuiskaajan kopistaan,\nkun näyttämön perällä Klaus ja Bendla seisoivat syleillen. Nyt remahti\nriemu salissa valloilleen, kaikki hymyilivät, sillä he pitivät tätä\nsalakohtausta aivan luonnollisena.\n\nHovijunkkari sanoikin tyytyväisenä näytäntöjen loputtua, kun\nesirippu oli vedetty partaan eteen, että toisinaan luonnollinen\nesitys ja välittömyys korvaa harkitun ja kylmän taiteen. Jalo, ylevä\nyksinkertaisuus runouden laululaaksossa on lähellä Parnasson korkeimpia\nvuorenhuippuja.\n\nElämän suuri teatteri ei meitä kylminä katselijoina useinkaan järkytä\nniinkään paljon kuin tapahtumat pienellä, tekaistulla näyttämöllä,\njonka kohtaukset ja tapahtumat vetoavat tunteisiimme ja kuvastavat omia\nkohtaloitamme niin, että me iloitsemme suruttomien kanssa ja suremme\nkärsivien kohtalotoveriemme kanssa tuskassa, joka muuttuu omaksemme.\nSiinä piileekin todellisen taiteen ja korkean luomisilon suuri\nlumous ja voima. -- Näillä päättäjäissanoilla hovijunkkari lopetti\njoulujuhlanäytännön, kumarsi ja siirtyi syrjään, ja esirippu vetäytyi\ntaas kokoon.\n\n-- Hyvä, hyvä! kaikui ison, valkean salin permannolta, jolle oli\nasetettu nojatuoleja lähelle parrasta ja taemmaksi puutarhapenkkejä\nkartanon koko väelle.\n\nMonsieur Rivoir kohotti kätensä ja lausui:\n\n-- Kiitos, herra hovijunkkari! Je vous remercie infinément. Kiitos\nkaikesta hyvästä, niin henkisestä kuin ruumiillisesta kestityksestä\ntänä armon vuonna keskellä sodan melskettä ja rauhantoivoa. Vivat!\nEläköön! Vivat, patronus ritoniemensis!\n\nLopuksi tiernapojat ja teinit tulivat saliin ja lauloivat joululauluja\nHerodeksesta ja kolmesta tietäjästä.\n\nKatselijoita ei ollut paljon, oli salin hienostoa ja oli muonaväen\nalhaisoakin, mutta kaikki olivat kiitollisia hovijunkkarin\nhuolenpidosta, huvituksestakin, ja he palasivat tyytyväisinä kukin\nomiin oloihinsa jatkamaan joululeikkejään väentuvan joulupahnoilla.\nKartanon vieraat vetäytyivät joululahjoineen yksityishuoneisiin, kun\nkartanon siro, kustavilainen kello oli lyönyt kaksitoista. Klaus,\nBendla ja Rosalie olivat jo sitä ennen ajaneet kilisevin kulkusin\nkotiin, koska kapteenin perhe heitä jo varmaan kaivaten odotti.\n\nKun vieraat olivat lähteneet, hovijunkkari huokasi ja meni\nkirjastohuoneeseensa. Hän otti esille Miltonin \"Kadotettu\nparatiisi\"-runoelman ja alkoi sitä lukea. Hän tunsi itsensä taas\nyksinäiseksi kuten aina ponnistusten ja huviharrastusten jälkeen.\nPitkiä nämä joulunpyhät olivat. Nuorempana hän otti vastaan vieraita\nja kulki itsekin kartanosta kartanoon ja juhlasta juhlaan, olipa\njoskus pyörähdellytkin ja hiljakseen rakastunut nuoriin neitosiin,\nsuudellut niitä kädelle, joskus suullekin, mutta sen pitemmälle hän ei\nkoskaan mennyt. Hän tunsi itsensä pirteämmäksi ja nuoremmaksi näiden\nsulottarien seurassa, joiden kainous, välittömyys ja vilpittömyys\nviehättivät hänen helposti syttyvää, mutta myös helposti ärtyvää\nritarimieltään. Mutta sen hän joskus riitakumppanilleen, kapteeni\nArvellanderille avomielisesti tunnusti, ettei hän koskaan ollut naista\nvietellyt. Hän ei syönyt syödäkseen, vaan söi elääkseen erakkonakin.\nHän ei nuorena eikä keski-ikäisenäkään eksynyt epäilyttäviin\nlemmenseikkailuihin, vaikka hänellä siihen olisi ollut tilaisuutta.\nHän oli saanut tyytyä muiden jälkiruokiin, kuten hän leksotteli. Hän\nei tehnyt eroa maalaistytön ja kartanonneitosen välillä. Hän kirjoitti\nniille nimipäivärunoja ja lähetti koruja. Elonleikkuun aikana hän\noli pellonpientareelle teettänyt itselleen oman kävelytien, oli\ntarkastelevinaan töitä, antoi torpantyttärelle ruusun ja isälle ruplan\ntai kapan rukiita jokaisen lyhteen sitomisesta. Antoipa väen tanssia\nladossa, mutta hän ei siihen pakottanut kuten Terrabonan parooni, jonka\nkorskeutta ja henkistä tyhjyyttä hän ei voinut sietää. Hän sieti kyllä\nratsumestaria ja nauroi pikkutunneilla tämän meheville kaskuille,\nmutta kun ratsumestari alkoi mauttomasti valehdella, niin sutkausten\ntöykeys ja tylsyys alkoi häntä lopulta inhoittaa. Hän nauroi muiden\nmukana, mutta lähti aikaisemmin kotiin kirjojensa ääreen. Niistä hän\nmielestään löysi säkenöivämpää älyä ja nerollisempia sukkeluuksia.\nKapteeni Arvellanderin rehellisestä suorasukaisuudesta hän piti kuten\nkapteenin koko olemuksestakin, mikä uhosi voimaa ja elämänuskoa. Muihin\nkartanoiden säätyläisiin hän suhtautui pidättyvästi, vaikka hän liikkui\nheidän piirissään milloin hienona maailmamniehenä tai yksinkertaisena\nkansanmiehenä. Tämä kaksinaisuus tuotti hänelle harmia ja pilkkaa niin\nylhäältä kuin alhaalta, mutta Arvellander ei häntä koskaan syvästi\nloukannut. Ja hovijunkkarin siron ja sulavan pinnan alla väreili\narka herkkyys, joten hän ei helposti paljastanut tunteitaan toiselle\nihmiselle. Hänellä oli kolme mieliainetta: kielet, kukat ja naiset.\nEnnen hän rakastui pian ja unohtikin pian. Naiset eivät vaikuttaneet\npysyvästi hänen tutkivaan mieleensä, sillä hän arvosteli ja ivailikin\nheitä. Hän oli lukenut paljon kieliä, nekin olivat kevytmielisiä\nkuten naiset, jollei niitä aina pidä vireillä. Kun hänellä ei ollut\ntilaisuutta puhua kieliä, niin hän unohti monet opitut sanat, mutta\nmuisti ne jälleen, kun sai kielimiehen seurakseen, kuten Hämeenlinnan\nmaaherran, kreivi Rebenhausin, jonka kanssa hän saattoi puhua myös\nkukka- ja puuistutuksista. Soitosta hän myös paljon piti. Nytkin hän\nyksinäisyydessään kaipasi Rosalietä klaverilla näppäilemään jotakin\niloista Bellmannin epistolaa. Ottaisiko hän virkistyksekseen maljan\nMadeiraviiniä? Ei, ei, yksin hän ei tahtonut juoda itseänsä unohduksen\nhuumaan, vaikka siinä seinällä kolmen avaimen joukossa oli myös\nviinikellarin avain. Eihän kapteenikaan suostunut maistelemaan yksin,\nhäpeili ja esteli. Entä ruoka? Olihan siinä seinällä vilja-aitankin\navain. Toisinaan hän herkutteli, mutta ei syönyt koskaan liikaa. Niin,\nniin, hän vanheni, hän huomasi sen, koska hän ei enää jaksanut tehdä\nniin pitkiä kävelymatkoja kuin ennen. Ja ohimoilla näkyi jo harmaita\nhiuksia ja nenänpielessä ryppyjä. Rakastaminen, syöminen, kuoleminen,\nsiinä kolme päätekijää elämässä. Hän tahtoi tottua kuolemanajatukseen.\nluonnollisena välttämättömyytenä. Ja hän tavallaan nautti siitä,\nkuten maalaiset, jotka jo eläissään nikkaroivat itselleen valmiit\nkirstut aittoihinsa tai kutoivat käärinliinoja kuin morsiuspukuja,\njopa tilasivat hautakivetkin, jotta eivät saidat sukulaiset\npystyttäisi haudoille halpoja puuristejä. Hän hymähti hiukan tälle,\nsillä hän oli hiukan epäluuloinen eikä hän luottanut ihmisiin, vaan\nomaan itseensä. Jos luotti ystävään, niin saattoi tehdä erehdyksen,\njota ei voinut korjata, mutta jos itse astui harha-askeleen, niin\nsaattoi itse korjata erehdyksen. Niin, niin, sitä hautakappelia hän\najatteli. Hän korjauttaisi sen ja varustaisi sen taidekohokuvilla\nkuten faaraot koristivat hautakammioiden seiniä. Olihan hän sukunsa\nviimeinen miespuolinen jäsen. Hän tahtoi jotakin rakentaa jälkimaailman\nnähtäväksi, korkean näkötornin, loistavan huvilinnan, vaikkapa\nNoakin-arkin Kiianvuorelle, jos tänä syntisenä aikana, Antikristuksen\nja julman sodan merkeissä maailma hukkuisi ja ihmiset sen mukana.\nSillä sellaista oli ennustettu. Pyhä Johannes oli ilmestyskirjassaan\nkirjoittanut: \"Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan, sillä\nensimmäinen taivas ja ensimmäinen maa katosi ja ei meri silleen ole\".\nIlmestyskirjaa hän oli viime aikoina lukenut, sen ihmeelliset näyt\nja kummalliset sielukuvat olivat saattaneet hänen älynsä ymmälle,\nniin että hän oli kuin päästään pyörällä. Hän oli ajatellut rakentaa\ntähtitorninkin puiston mäelle, josta hän kaukoputkella voisi tarkastaa\ntaivaan merkkejä. Odotettiin outoa pyrstötähteä, mutta miten kävisi,\njos oikea kiintotähti Lohikäärmeen merkeissä iskisi Terratähden vanhaan\nkamaraan. Maa alkaisi vavista ja maan tulinen sisus ja laava tulvia\npinnalle. Idässä näkyisi hirveä punerrus, mikä lähestyisi kuin tuhoisa\ntulipalo, eikä aurinko kiertäisi taivaan rantaa, vaan se lähenisi,\nlähenisi, ilma kuumenisi pakkassäälläkin. Ihmiset jaksaisivat tuskin\nhengittää edes jääluolissa. Meret alkaisivat paeta ja kuohua, Pyhäjärvi\naaltoilisi yli äyräittensä ja hukuttaisi kaikki, talot, karjat ja\nkartanot, maat ja metsät syttyisivät palamaan. Kamala kuumuus,\nrikkikiven ja mustan noen katku täyttäisi ilman. Ilmasta sataisi\ntuhansia tulisia kuunsuuruisia raanukiviä, koko ilma kipenöisi ja\navaruus olisi kuin myrskyävä tulimeri. Ja sitten tapahtuisi räjähdys.\nKoko maapallo paukahtaisi kuin markkinailmapallo, koko elämä maan\npäällä kuolisi, myrkylliset höyryt kohoisivat maan uumenista, ihmiset,\nkasvit, eläimet tukehtuisivat. Ei pakoa, ei suojaa vuorilla eikä\nlaaksoissa. Meri polttaisi kuin liekki ja lähde olisi kuin kiehuva\nkattila. Voi kaiken kadotusta! \"Après nous le déluge\", meidän jälkeemme\nvedenpaisumus, sanoi Ludvig XV. Mutta siihen hänellä oli omat syyt\nja syynsä. Kerran maa ja taivas hukkuisi, niin oli Raamatussakin\nennustettu. Meidän syntiemmekö tähden? Maailma vaipuisi kuin\nmuinainen Atlantis meren pohjaan. Se ulettui silloin siltana Jaavasta\nEtelä-Amerikkaan. Mutta sitten merenalaiset tulivuoret purkautuivat ja\nvetivät korkeimmatkin tunturit syväreihinsä. Ja poreina kohosi vain\npieniä saaria -- Jaavan alkuasukkailla ja Etelämeren saarelaisilla on\nvielä samat ensimmäiset laskusanat. Ne kansat olivat puhuneet samaa\nkieltä. Niin oli Klaun eno, merikapteeni kertonut purjehdittuaan maan\nympäri. Ihmiset olivat kauniita, onnellisia ja elivät kuin paratiisissa\nennen vedenpaisumusta. Kadotettu iäksi, kadotettu paratiisi, joka\nmuuttui hehkuvaksi helvetiksi. Siksi hovijunkkari viime aikoina oli\nruvennut tutkimaan vanhoja ja uusia profeettoja, Korania ja Talmudia,\nerikoisesti roomalaisen Titus-keisarin historiaa. Tuo keisari poltti\nja piiritti Jerusalemia ja pyhää liitonarkkia, mikä piilotettiin ja\nkaivettiin maahan. Ehkä siitä arkista löytyisi kaiken salaisuuden\navain, \"viisauden kivi\". Ehkä Jumala sytyttäisi maan kohdalle\nuuden, paremman tähden ja ihmiskunnan, joka paremmin voisi käyttää\netsikkoaikaansa. Uusi sukukunta ei kävisi kauheita sotia, jotka\nsortavat sen sukupuuttoon. Olivatko jo viimeiset päivät tulossa!\nNiin! Jos räjähti! Mikään ei ole Jumalalle mahdotonta. Hakekoon kukin\najoissa pelastuksen, niin maallisen kuin taivaallisen toivon itselleen.\nEnsi aluksi hovijunkkari rakentaisi pelastusveneen ja asettaisi sen\nriippumaan vuoteensa yläpuolelle. Niin, niin, uuden Noakin arkin hän\nrakentaisi, mutta hän ei ottaisi siihen koiraa, kirppua eikä kivalteria.\n\nHovijunkkari hymähti hiukan tälle ajatukselleen ja katseli seinällä\nriippuvaa hautaholvin avainta. Sepä se kummitteli ja oli taas\nsaanut hovijunkkarin vilkkaan mielikuvituksen väkevästi liikkeelle.\nHän liioitteli taas, kuten hän liioitteli kaikkia suunnitelmiaan,\nrakkauttaan, tutkimuksiaan ja oman älynsä ja arvostelunsa\nterävyyttäkin. Hän oli vetäytynyt syrjään maailmasta, jossa hän\nennen kulki loistossa ja kunniassa. Tämä elämä pienessä, perityssä,\nvanhassa aateliskartanossa oli vain hetken heijastusta jostakin\nvanhasta aurinkoisemmasta ajasta. Mitä hän oikeastaan kaikella tekisi,\ntiedoilla, rahoilla, hevosilla ja kartanoilla, sillä rahaa ei tarvittu\nhaudassa, mutta toisille hautaaminenkin kävi liian kalliiksi. Jos\nhän jakaisi koko omaisuutensa köyhille, niin tokko siitä tulisi kuin\nkymmenen kopeekkaa yhden miehen osalle. Mutta hovijunkkarin tuli\nsääli sairaita ja onnettomia, hän ei unohtaisi alustalaisiaan, kunnan\nvaivaisia, köyhiä sukulaisiaan. Mutta mitä rikkaat sukulaiset tekivät\nlisävaroilla! Tuhlaisivat kaikki turhaan tai muuttuisivat sairaalloisen\nsaidoiksi. Mitä teki nyt Terrabonan parooni koko komealla kartanollaan,\nkun armas Beata Birgitta-rouva ei kuitenkaan voinut sulostaa hänen\nelämäänsä. Toista olisi ollut, jos Beata Birgitta hallitsisi\nRitoniemessä! Kuin kukkaa kämmenellä hovijunkkari olisi kantanut\ntätä hienoa olentoa, jonka koko olemus oli vain sielua ja värisevää,\narkaa ajatusta. Hovijunkkari ummisti silmänsä ja vaipui nuoruutensa\nmuistelmiin. Kaikki, kaikki oli mennyttä. Mutta Beata-rouvan hyväksi\nhovijunkkari tahtoi elää. Tahtoi ajatella ja auttaa häntä. Niin, hän\ntahtoi elää, hän tahtoi matkustaa Jerusalemiin, Jerusalemiin! Se oli\nhänen pelastuksensa. Ehkä Beata-rouvakin seuraisi matkalle? -- Olisipa\nkirjastohuoneessa nyt ollut edes pastori Tingerhana järjestämässä\nhänen tutkimuksiaan Salomonin temppelin aarteista, kartasta\nmittaamassa askelten pituutta ympärysmuurille ja siitä temppelin\nuhrikeskusalttarille. Se tie kulki kuin kylmän, kurttuisen kuoren\nkohdalta siunattuun siemeneen, naissydämeen, joka pysyi ikuisesti\nnuorena, suurena ja suloisena. Beata Birgitta oli harvinaisen hyvä ja\njalo nainen. Siksi hovijunkkarikin pyrkisi puhtauteen, ulkonaisesta\nsäteilystä sisälliseen kirkkauteen ja mielen ylevään rauhaan. \"Antakaa\nkeisarille, mitkä keisarin ovat ja Jumalalle, mitkä Jumalan ovat\".\nHovijunkkari oli mielestään tunnollisesti virkamiehenä palvellut\nmaataan ja keisaria. Loppuikänsä hän tahtoi palvella kaiken kaitsijaa\nja luojaa, ei kunnian vuoksi, vaan sovittaakseen laiminlyöntinsä, koska\nhän siinä suhteessa ei aina ollut yhtä tunnollinen ja todistuskelpoinen.\n\nBeata Birgitta-rouvan ruumis kuului kyllä Terrabonan haltijalle,\nvaikka aviopuolisot elivätkin täydellisesti erillään, kun\nvihkivuode aikoja sitten oli kylmennyt. Entä Beatan sielu? Voisiko\nhovijunkkari vielä toivoa, jos Beata ottaisi eron? Valo kruunusta\nkirkasti hänen kasvonsa ja hänen valoisammat ajatuksensa, mutta\nsitten varjosti ne muisto laamannivainajasta. Ketju oli katkennut,\neikä hovijunkkari voisi sitä yhdistää sielujen sillaksi. Ei, ei!\nTämä joulu oli juhla muille, nautinto rikkaalle ja lepo, rauha\nköyhälle, joulu painosti hovijunkkarin yksinäistä mieltä. Hän päätti\nsittenkin lähteä Terrabonaan, siellä hän tapaisi kreivi Rebenhausin\nja hovioikeudenpresidentin, Beata Birgitta-rouvan isän. -- Hän\nkaipasi seuraa, paiskasi avatun kirjan kiinni, otti nurkasta pitkän\nalppisauvan, paimensauvan, jonka kirkkoherra oli hänelle tuonut\nPalestiinasta. Se sauva oli koskettanut Kristuksen hautaa. Hovijunkkari\nhyväili sitä kädellään, sitten hän koputti sillä kolme kertaa lattiaan\nja huusi:\n\n-- Jean Jacques Rousseau! Janne Russonen, ettekö kuule!\n\nKun lakeija saapui kumartaen, pieni hovijunkkari nousi pöydän takaa,\notti Napoleonintapaisen asenteen, asetti käden liivintaskuunsa,\npyyhkäisi otsatukkaansa, korjasi sarkamyssyään ja komensi:\n\n-- Kolme hevosta! Vaunut! Parhaat vaunut ja kuskilla kolmikolkkainen\ntöyhtöhattu ja kolminkertainen huppukaulus! Minä lähden Terrabonaan.\n\n-- Mutta, herra hovijunkkari, entä sarkatakki ja rasvanahkaiset\nsolkikengät! Ettekö aio muuttaa pukua!\n\n-- En, sapristi! Nyt hovijunkkari kirosi, sen hän teki harvoin, mutta\nsilloin ranskankielellä, lieventääkseen sen karkeuden. -- Etkö kuule,\njollen tällaisena kelpaa, niin minä käännän hevoset takaisin. Minä aion\nhärnätä niitä korkeita herroja. Se piristää hiukan.\n\n-- Peruukki sietäisi puhdistaa puuterista ja se pitäisi kiharoittaa,\npalvelija uskalsi huomauttaa.\n\n-- Kyllä se kelpaa minulle, kuten on kelvannut iso-isälleni, kreivi\nPiperillekin! Katsos tuota taulua seinällä ja tuota! Tuossa kreivi\nja tuossa parooni. Kreivi on piirteistä päätellen kuivan virallinen,\nmutta parooni ruskeine nuuskaliiveineen on ihan toista maata.\nPunertava kotkan nasus, kuten punertavan hemaisevat huulet ilmaisevat\nherkuttelijaa, hilpeätä hekumoitsijaa ja viinintuntijaa. Molemmat\nolivat rokokoo-ajan hovimiehiä. Ja tuo tuossa on minun isomummoni,\ntykkimyssy päässä ja papukaija olkapäällä. Mene! Älä vielä! Kas tässä\nsaat joululahjaksi kymmenen kultaruplaa. Siinä on kotkan kuva. Mutta\nälä anna kotkan lentää, vaikka sillä on siivet. Älä tuhlaile, vaan\nsäästä, mutta älä säästä arkkuusi, niin että saituuden pienet pirut\ntaas jostakin reijästä livahtavat saastuttamaan sinun palvelijan\nsieluasi.\n\n-- Merci! lakeija sanoi ja kumarsi hovijunkkaria matkien.\n\n-- Alatko sinäkin hienostua, härkäpää! Ei, ei, puhu sinä, poika, vain\nsuomea, ettäs itsekin ymmärrät. Mikä sopii Jupiterille, ei sovi härälle!\n\n-- Vaan herra hovijunkkarille, lisäsi palvelija mielistellen.\n\n-- Kylläpä osaat letkauttaa, senkin olet minulta oppinut, sinä suuren\nRousseaun pieni oppilas. Luuletko sinä, että nuo korkeat Terrabonan\nherrat tietävät Rousseausta hölyn pölyäkään. Eivät enempää kuin sika\nhopealusikasta.\n\n-- Minä lennän, lakeija sanoi ja kiirehti alakertaan, hovijunkkari\nseurasi jälessä ja paiskasi tammioven kiinni.\n\n\n\n\nXXIV\n\n\nTerrabonan sinisessä vierassalissa sinikukallisille, silkillä\npäällystettyine tuoleineen ja kullattuine selustoineen, kattokuvioineen\nja nurkkapilareineen istui kartanon vanhassa valtatuolissa\nhovioikeudenpresidentti Herkepaeus, Beata Birgitta-rouvan isä. Komea,\nkookas vanhus hän oli. Helakka punerrus hohti vielä poskipäillä,\nkun hienot verisuonet kiersivät ihan ihon alla. Hopeanhohtava tukka\nkohosi korkealta otsalta hienoina kiemuroina päälaelle ja pitkä,\nvalkeanharmaa parta ulettui yli valkoisten liivien ja rinnan sekä\npaksujen kellonperien, joita hän pyöritteli sormiensa välissä. Niin\nhän siinä istui kuin muinainen viikinkipäällikkö kunniakorokkeellaan.\nParooni Rurik von Brinckenhjelm kulki edestakaisin, ikäänkuin hän\nolisi mittaillut parkettipermannon ruutuja tai jaloillaan pelannut\ntammipeliä. Hän oli levoton, vaikka hillitty, mutta sisällä kuohui\nja kiehui raivoamispisteeseen saakka. Sillä hän oli suuttunut sen\njohdosta, että talon armollinen emäntä oli poissa juuri, kun hänelle\noli saapunut jouluvieraita. Bogislaus ja Sabine olivat pukeutuneet\njuhlapukuihin ja lähteneet Kerstilän paroonien tanssikutsuihin.\nNurkassa istui vanha, laiha tohtori Gabriel Gamberg ja oli lukevinaan\njotakin vihreäselkäistä kirjaa, mutta nosti usein uteliaana\nsarvisankaisia silmälasejaan ja tarkasteli likinäköisen terävästi\nseuralaisiaan. Hän oli valonaran luonteen tavoin valinnut punaisen\namppelilampun varjopaikan niin, että muiden kasvot olivat valossa, niin\nettä hänen omia silmiään ei ollenkaan nähnyt, vaan niiden paikalla\noli kuin mustat silmäkuopat. Lisäksi hänen luinen pääkallonaamansa\nmuistutti luurangon päätä. Niin asettui nyt paroonikin varjoon, ja sama\nilmiö kuvastui hänenkin katseessaan, kun hän yritti peittää sisällistä\nrauhattomuuttaan. Vihdoin hän sai keskustelun vireille.\n\n-- Rakas appivaari, mon cher Cousin, anteeksi, ettei vaimoni ole\nkotona, olisi hänen pitänyt odottaa omaa isäänsä ja tarjota vieraille.\nSabine-tyttäreni sekä Bogislaus ovat tanssiaisissa Kerstilässä.\n\n-- Minä olen tottunut odottamaan, vanhus sanoi ja nyökäytti päällään.\nKyllä hän tulee, tyttäreni tulee, en olekaan pitkiin aikoihin häntä\nnähnyt. Mutta sinä, poikani, näytät kovin levottomalta.\n\n-- Niin taidan näyttää, parooni sanoi ja suoristautui ja korjasi\nkaulustaan. Tahtoisin teiltä, isä, lainopillista neuvoa.\n\n-- Eihän se mitään maksa, presidentti sanoi myhäillen. Puhu pois!\n\n-- Niin, katsokaas. Kysyisin, joutuuko murha-aikeesta syytteeseen\nhenkilö, joka esimerkiksi hätävarjeluksekseen on viskannut veteen\nmiehen, kun tämä on häntä puukolla ahdistanut.\n\n-- Riippuu asianhaaroista, presidentti vastasi, kyllä hän voi vapautua\nsyytteestä. Miksi sitä kysyt?\n\nGamberg huomautti, että voihan ahdistajan selittää syyntakeettomaksi.\n\n-- Kysymys ei ole siitä, parooni sanoi vihaisesti. En minä vielä ole\npäästäni pyörällä, vaikka minua on vaivannutkin hirveä ahdistus, ja,\ntunnustan, pelkokin, sillä suoraan sanoen minä tein tuon rikoksen\nHämeenlinnan markkinoilla, heitin pappilan rengin Vanajaveteen.\n\n-- No, elääkö mies? presidentti kysyi hienosti hymyillen.\n\n-- Elää, Jumalan kiitos, parooni sanoi hiukan nolona.\n\n-- Jumalan kiitos, hyvä, että sanot niin, luulin, ettei sinulla Jumalaa\nolisikaan.\n\n-- En ole tullut sitä ajatelleeksi, kun ei ole ollut aikaa.\n\n-- Aikaa kyllä on, sen on Luoja luonut. Paras sopia. Sinä, Rurik, olet\nkiivas mies, tiedän sen, sanoi nyt kreivi Rebenhaus, joka akkunasta oli\nkatsellut kartanon puuistutuksia.\n\n-- Paras sopia, se on minunkin mielipiteeni, presidentti sanoi.\n\n-- Sinun pitäisi hillitä itseäsi, Rurik, käräjöiminen pahentaa vain\nniin kantajan kuin vastaajan asian.\n\n-- Kaikki ovat oikeassa ja kaikki väärässä, tohtori lisäsi omasta\nmielestään. Inter duos litigantes tertius gaudet. Kahden kiistellessä\nkolmas nauraa.\n\n-- Ja yksi riitajuttu nostaa toisen riitajutun, yksi sana palaa kuin\ntuli taulassa ja sytyttää sata sadatuksen sanaa!\n\n-- Niin, hyvä tohtori, parooni sanoi. Minä sovin jo, mutta kun\nmeidän kirkkoherra taas jouluna häväisi minua kirkossa ja levitteli\nhäväistysjuttua saarnassaan, niin minä kiivastuin taas ja aioin\nkurittaa pappia, koska hän on uhannut kannella maaherralle!\n\n-- Maaherralle? kreivi huudahti, mokomilla asioilla meitä viranomaisia\nvaivataan. Aioit kurittaa?\n\n-- Niin, miekalla sakastissa. Minun ja papin välillä syntyi taas\nsanasota.\n\n-- Kuin taistelu helvetin ja taivaan välillä, tohtori ivaili.\n\n-- En tiedä, mikä minuun tuli, minä haavoitin papin poikaa. Pappi\nei voi sitä tietysti unohtaa, että minä kerran uhkasin häntä\npiispantarkastuksella.\n\n-- Parasta, että teet Canossan matkan, presidentti sanoi, sillä\nkirkossa tehty rikos on arveluttava. Sukulaisena kehoittaisin sinua\nsopimaan.\n\nNyt kuvernööri puuttui keskusteluun:\n\n-- Minä ymmärrän tekosi, Rurik, sillä Hämeenlinnan kirkkoherra rettelöi\nmyös usein pappilan rajoista ja oikeuksista, kun tahtoisin laajentaa\nkaupungin puiston aluetta.\n\n-- Samoin tämä meidän pappi. No, olenhan jo hyvittänyt renkivoudin\nja papin pojalle olen lähettänyt kirjallisen anteeksipyynnön, niin\nvastenmielistä kuin se olikin. -- Mutta missä viipyy Ritoniemen\nhovijunkkari, hän lupasi tulla tänne.\n\n-- Jollei ole mennyt Kerstilään tanssimaan menuettia nuorten neitosten\nkanssa.\n\n-- Vielä mun mitä, eiköhän vanha konkari ole jo talttunut.\nHauskaa olisi tavata vanhaa ystävää, kiittäisin puuntaimista ja\nsyntymäpäivärunosta, kuvernööri sanoi. Parasta, että peruutat myös\nanomuksen piispantarkastuksesta. Miksette te täällä maalaisrauhassa voi\nelää sovussa kuten tulee hyvien naapurien ainakin.\n\n-- Ilman riitaa tulee aika pitkäksi, ja kun tappelussa saadaan haavoja,\nniin minä saan potilaita, tohtori sanoi. Muista neuvoani, Rurik,\nkievarissa sydämesi löi kuin vimmattu viskuri. Jos tämä uudistuu, niin\nen takaa, voitko enää nostaa edes kynänsulkaakaan puolustukseksesi. En\nsano: memento mori, vaan memento vivere!\n\n-- Tohtorihan osaa hiukan italiankieltä, kunhan hovijunkkari tulisi,\nniin saisimme neljännen kielimiehen pelipöytään, kuvernööri keskeytti\nkevyesti.\n\n-- Minä en pelaa, en ainakaan uhkapeliä, sinä Gamberg nyljit minut\nkerran karvoineni kuin karvari. Minä vältän nyt kaupungin karvarin\nlauttaa ja Tuonen lauttaakin. Lopulta minulla ei ole edes ruumiskirstun\nhintaa. Muista sitä venäläistä everstiä, sinä myrkyn valmistaja,\nkuinka hänen kävi? Sinä taisit murhata miehen ihmisnahasta tehdyillä\nkorteillasi. Etkä kuitenkaan joudu syytteeseen.\n\n-- Syytä itseäsi, parooni, miksi tulit peliin, ne pelikortit ostin\neräältä merimiehellä, joka oli käynyt intiaanien leirillä Amerikassa.\nEi niissä mitään taikaa ollut.\n\n-- Minulla ei ole enää onnea pelissä eikä rakkaudessakaan, parooni\nsanoi sävyisemmin.\n\n-- Kuinka niin, Gamberg kysyi.\n\n-- Markkinoilla ostin vaimolleni tataarilta joululahjaksi ison\nkashmiriläisen hartiahuivin. Katsokaa, eikö ole kaunis. Mutta koska hän\nei siitä näy nyt välittävän, annan sen meidän emännöitsijällemme.\n\n-- Noin kaunis lahja! Sinä olet nyt julma, Rurik, kuvernööri sanoi.\n\n-- Hän olisi siitä kovin ilostunut, tohtori sanoi.\n\n-- Eikö Beata ole julma, kun jättää minut yksin, hän ei koskaan\najattele minua, vaan yksinomaan Klaus-poikaansa, joka minua ei enää\ntottele.\n\n-- Perheriidat kaivavat lopulta haudan kodin onnelle, kuvernööri sanoi\nisällisen moittivasti.\n\n-- Minun rakas vaimoni suvaitsee kulkea kylillä kesken joulupyhiä,\nmuka hyväntekeväisyyden asioilla, mutta viettää varmaan juhlaa\nkiittämättömän poikapuoleni kanssa, joka on kihlannut halpasukuisen\nkapteeni Arvellanderin tyttären, minulta lupaa pyytämättä. Mutta kyllä\nminä sanon hänelle koko totuuden. Minun oma poikani ei ehkä peri\npenniäkään, jos asiat saavat kehittyä edelleen.\n\nNyt hovioikeudenpresidentti korotti äänensä, ikäänkuin hän olisi\nistunut korkeassa neuvostossa.\n\n-- \"Sääntöperinnöllä, fideikomissilla käsitetään sellaista\ntestamenttisäädöstä, jonka kautta testamenttaa ja määrää, että oikeus\nhänen kiinteään taikka irtaimeen jäämistöönsä taikka sen osaan, on\nhänen kuoltuaan määrätyssä järjestyksessä ja määrätyllä tavalla\nsiirtyvä jakamattomana ja vähentymättömänä testamentissa lähemmin\nmainitulle henkilölle\". Kihlakunnan tuomari, laamanni Siivert af\nBraehm, määräsi sen vaimolleen ja hänen pojalleen Klaus af Braehmille.\n\n-- Kyllä tuo jälkisäädös on luonnoton ja epäoikeudenmukainen.\n\n-- Tyttäreni poika Klaus af Braehm on pyytänyt minulta jäljennöstä ja\nvahvistusta tälle testamentille ja minä olen sen hänelle pyynnöstä\nlähettänyt.\n\nParooni sydämistyi tämän kuultuaan, kavahti pystyyn ja sanoi lujalla\näänellä:\n\n-- Klaus on uskaltanut sen tehdä -- minun selkäni takana.\n\nSiihen presidentti sanoi sävyisästi ja juriidisen juhlallisesti:\n\n-- Niin, hänellä on oikeus kartanoon, jollei hänen äitinsä Beata\nBirgitta af Braehm von Brinckenhjelm säädöksen kautta toisin määrää.\n\nParooni jäi miettimään ja sanoi painokkaasti:\n\n-- Toisin määrää? Sellainen laki täytyy kumota, sillä muuten omat\nlapseni Bogislaus ja Sabine jäävät perinnöttömiksi.\n\nNyt kuvernööri Rebenhaus huomautti:\n\n-- Kyllä kai perijä sisaruksistaan huolen pitää. Hän luovuttaa heille\nheidän oman osuutensa.\n\n-- Oman osuutensa? parooni toisti. Kuka sen takaa, että Klaus täyttää\nvelvollisuutensa, kun saa omaisuuden käsiinsä. Luonne muuttuu toisinaan\ntäydellisesti, kun joku perii jotakin. Sen vuoksi olenkin jo ryhtynyt\ntoimiin säädöksen muuttamisesta lainneuvojani laatiman uuden säädöksen\nmukaan.\n\nNyt kuvernööri Rebenhaus puuttui puheeseen:\n\n-- Sinulla, Rurik, on huono lainlukija. Kyllä minä tunnen entisen\nvirastopalvelijani, Seth Skriivarin. Hän ei ole luotettava eikä pätevä\nmies.\n\nParooni sanoi:\n\n-- Hän tekee, kuten minä määrään. Tässä täytyy toimia, vielä minulla on\ntahtoa ja tarmoa. Minun vaimoni täytyy totella minua niin kauan kuin\nminä elän ja isännöin tässä talossa.\n\n-- Ethän aikone viedä häntä mestauslavalle tai piiskapenkille, tohtori\nGamberg sanoi. Olet jo pelannut pois vaimosikin elämän korttipöydän\nääressä. Älä sinä, Rurik, minua syytä. Erehdyt muuten, ukko Sehlstén,\nse väärinpelaaja, nylki everstin koko rykmentinkassan.\n\n-- Tämä on sangen ikävää, presidentti sanoi ja kiskaisi hermostuneena\npitkää partaansa. Ehkä on hyvä, että tyttäreni joksikin aikaa muuttaa\nluokseni Turkuun.\n\n-- Onneton on avioelämä, jollei talossa ole sopua ja suloutta, maaherra\nsanoi kuin kokemuksesta ja huokasi.\n\n-- Saanko siis sanoa, kiitos lainasta! parooni sanoi töykeästi. --\nMenetin malttini. En ole viime öinä saanut unta ja minun hermoni ovat\nmenneet pilalle.\n\n-- Niin, niin, hermoilla ja lemmellä ei saa leikkiä, se leikki kostaa\naina itsensä, ennemmin tai myöhemmin, tohtori vakuutti.\n\n-- Niin, voit olla oikeassa, tohtori. Oikeastaan olen iloinen siitä,\nettä kaikki sentään päättyi näinkin hyvin, niin ettei minun tarvitse\nistua Turun linnassa. Hyvä appivaari! Minä kumarran, minulla on ilo ja\nkunnia pyytää teitä kaikkia pienille päivällisille. Olkaa hyvä! Hyvä\nherra appivaari, jollen minä ole sama kuin ennen, ei Beata Birgittakaan\nole samanlainen kuin avioliittomme alkuaikoina.\n\n-- Minun tyttäreni on hieno ja herkkä, älä häntä suotta soimaa, vaan\nkohtele häntä kunnioituksella.\n\n-- Kuinka sanoisin, parannettu jäljennös, mutta ei väärennetty, tohtori\nlisäsi.\n\n-- Meidän aatelissuvussamme ei ole väärän pelin pelaajia,\nhovioikeudenpresidentti sanoi nyt pisteliäästi.\n\n-- Suvut sekaantuvat ja tylsistyvät, äpäristä tulee neroja, tohtori\nsanoi ja nieli lievän loukkauksen viinirypäleen mukana.\n\n-- Kas, kun ei sinusta ole tullut neroa tai aatelismiestä,\nkuvernööri sanoi, vaikka olet yhdellä reseptillä parantanut tuhannen\nluulosairasta. -- Mutta kas, tuolta ajaa jo vaunuillaan hovijunkkari ja\npysähtyy Kerstilän kartanon kohdalle. Vaunulyhdyistä minä sen huomaan.\nKatsokaa, katsokaa! Aikooko hän sinne? Mitä oikkuja hänellä taas\nlienee? Kolme hevosta edessä, töyhtöpäinen kuski. Onkohan isännällä nyt\ntupakkamyssy päässä?\n\n-- Koska hovijunkkari tulee tänne, minä lähden päivällisen jälkeen\nBeatan huoneeseen lepäämään. Tuloni tänne oli suuri pettymys. Hohoo!\nBeatan huoneessa saan rauhan. Voinhan paljon kokeneena miehenä sanoa\nvain: Ellei Herra huonetta rakenna, niin rakentajat turhaan työtä\ntekevät, presidentti huoahti.\n\nHovijunkkari pysäytti todella hevoset maantielle ja jäi katsomaan\nKerstilän kartanon valaistuja akkunoita, joiden editse tanssivat parit\nliehuivat kuin varjot tai aaveet, hovijunkkari arveli ja kuunteli\nsoittoa ja ääntensorinaa, mikä tunkeutui ovien avautuessa. Lyhdyn valo\nheijastui lumeen ja kristallikruunuista levittäytyi tielle valojuovia.\nHovijunkkari kohosi seisaalleen kuomissa ja katsoi kartanon salin\nloistoon ja kattokruunun säteilyyn, mikä lankesi alas kavaljeerien\nsiroihin pinkkahousuihin, pitkiin juhlatakkeihin, kukallisiin liiveihin\nja suppokärkisiin kenkiin. Kerstilän nuoret paroonit pujottautuivat\ntanssivien ohi, palvelijat kantoivat hopeaisia tarjottimia eräälle\nruokapöydälle. Vanha armo lepäsi leveänä silkkisohvalla kolli sylissä\nja vieressä istui kuvernöörin, kreivi Reinhold Rebenhausin, apinamainen\nmaaherratar, kolme tytärtä rinnallaan. Vuoronperään kävivät kavaljeerit\nkumartamassa mamselleille ja veivät heidät ensin marssien poloneesin\ntahdin mukaan ympäri salia. Olipa siinä silkin kahinaa, korujen kilinää\nja hienojen solkikenkien kopinaa. Olipa ihana näky, kun jalohyveinen\nmamselli Camilla Bölja ja armollinen Agnes Rebenhaus tanssivat keveästi\nkuin keijukaiset lattialla. Tukka oli sykerölle taakse kammattu, ja\nvalkoinen, leveä silkkiliina peitti päälakea. Korvien kohdalla oli\neläviä ruusuja, joita oli kasvihuoneesta tuotu tuoreina. Hieno, valkea\njuhlaleninki kaarteli kolmena pullistettuna laskoksena vyötäröiltä.\nSelän ja rinnan yläosien aukot paljastivat marmorivalkean rinnan ja\nselän taakse kiersivät leveät silkkinauhat hartioiden yli, ristiin\nkäyden, edestä taakse. Käsivarret olivat myös paljaat ja valkoruusuisen\nhohtavat ja kyynärpäiden kohdalla oli myös kahdet puuhkapoimut kuin\nkeveän poutaperhosen siivet, jotka tanssiessa liehuivat ja lepattivat.\nJalassa pienet hopeaiset tai kullatut kirjokengät siroine solkineen.\nNiin liitelivät Camilla Bölja ja Agnes Rebenhaus, kun vuoroin\nBogislaus von Brinckenhjelm tai Renskiöldin paroonit kävivät heitä\npyytämässä karkeloon. Naapurikartanoidenkin kaunottaria oli kosolti, ja\nupeavartisia, kookkaita rälssiritareita, jotka kilpailivat keskenään\nnaisten suosiosta. Tanssittiin ensin vanhaa menuettia, puolalaista\nmasurkkaa. Komeata oli nähdä, kun Bogislaus vei Agnes Rebenhausin\nmasurkkaan. Bogislaus piti kättään korkealla koholla ja Agnes pyöri\nlähellä ja ympärillä kiihkeässä tahdissa, notkeana ja sulavana. Bogi\npolki tuimasti jalallaan, pyöritteli neitosta kättensä varassa. He\nliitivät tuulispäänä yli lattian niin, että muut jäivät ihmetyksellä\nseuraamaan heidän taitotanssiaan. Ja hovijunkkari muisti, kuinka\nhän nuorena, samassa salissa oli tanssinut tulista masurkkaa Beata\nBirgitta-mamsellin kanssa. Oi, niitä aikoja, oi, niitä ihania aikoja!\n\nLopuksi valmistuttiin keskustelutanssiin, vanhaan franseesiin, joka\nsodan aikana taas oli tullut muotiin. Tanssijat ryhmittyivät kahteen\nosaan. Yksi osa istui keskustellen yhdellä seinän sivustalla ja\ntoinen osa toisella tanssien. Parit lähtivät kullatuilta, silkillä\npäällystetyiltä tuoleiltaan keskemmälle lattiaa, kääntyivät vuorotellen\noikealle ja vasemmalle, sivuuttivat toisensa, miehet kumarsivat\nja naiset niiasivat tarttuen sormenpäillään hameenliepeisiinsä.\nSiinä sivussa kuiskailtiin ihanaan, alttiisti kuuntelevaan, pieneen\nneitsytkorvaan kohteliaisuuksia tai pyyntöjä salaisiin kohtauksiin\npuutarhan lehtimajoihin kesällä, kun luonto loisti kaikessa\nkoreudessaan. Kuultiin siinä pieniä, hauskoja juorujakin, viittauksia,\nnaurunkikatusta ja pidätettyjä huokauksia. Ja silmät säteilivät kuin\njalokivet kilvan sormuksien ja kaulakoristeiden kanssa. Hattulan\nvikkelät veljekset, nepä vinguttivat kilvan soittolavalla viulujaan\nja kumisuttivat klarinettejaan. Johtaja polki jalkaansa ja nyökäytti\npäätään, niin ettei Mathias von Quantenkaan eksynyt tahdista. Hän tunsi\ntaas aatelisena arvonsa kohoavan, samanvertaisena muiden tasolle,\nunohtaen alennustilansa ja kärsimyksensä, soittaessaan pullein poskin,\nhilpeän hienosti päihtyneenä. Sillä lakeijat kuljettivat maljakkoa\nympäri salin tai tarjosivat jalojuomia pikkupöydältä. Ja itse tanssin\ntakoja, juhlamenojen ohjaaja, Monsieur Rivoir paukautti käsiään ja\nlausui sirolla, aitoranskalaisella sulolla ja maulla tanssivuorojen\nnimet, joita kaikki ymmärsivät:\n\n-- Allons! -- Messieurs, avancez! Eteenpäin!\n\n-- Mesdames, retirez! Taaksepäin!\n\n-- Messieurs, figurez! Vastaan!\n\nKun tuli vuoro: à la fin: galopade, niin parit laskivat edestakaisin\nlaukkaa niin tulisesti, että kaikki hieno käytös unohtui ja ihmiset\nnelistivät kuin kesällä hakaan irtilasketut varsat, mikä muistutti\nhiukan Kerstilän paroonien hurjaa tuoliratsastusta eräänä syksyisenä\npäivänä. Lopuksi kaikki parit kulkivat toisten käsien muodostaman\nkunniaportin ali ja muodostivat sitten kädet yhteen ylhäällä liittäen\npyörivän pyramiidin, jolloin kavaljeerit ja daamit vaihtuivat\nkuin liehuen kädeltä kädelle, ikäänkuin olisivat kimmeltävien\nkristallikruunujen alla muodostaneet pienen auringon, mikä loi\nsäteitään salin joka nurkkaan. Vanha armo pudotti ihastuksissaan\nPatjomkininsa lattialle ja taputti lihavia käsiään niin, että paksut\nkaulakäädyt heiluivat. Hän huudahti: Vot kak!\n\n-- Ah, minä muistan ne komeat keisarintanssiaiset Pietarin hovissa.\nMagnifique, brillant! Minun mieheni oli ratsuväen kenraali ja keisarin\nadjutantti, oo niitä aikoja! Minä olin haalin kuningatar. -- Oo,\nminulla olla nyt horrible migraine! Mutta pian saadaan samppanjaa.\n\n-- Oui! Miserable! kreivitär sanoi kateellisesti huonolla\nranskankielellään, ääntäen sanat liian nenään sorahtaen. Olen\nminäkin ollut hovitanssiaisissa Tukholmassa ja itse prinssi tanssi\nAgnes-tyttäreni kanssa.\n\n-- Eikö Sabine Safira von Brinckenkjelmkin tanssinut jonkun\nprinssin kanssa, sanoi \"armo\" kuin sivumennen venäjänvoittoisella\nranskankielellä ja katseli vahingoniloisesti Sabinea, joka tanssi\nSaska-paroonin kanssa. Pulska pari, eikö niin?\n\n-- Oui, madame! kreivitär vastasi kuivasti, mutta ettekö näe, miten\nsirosti Terrabonan parooni vie Agnes-tytärtäni jo kolmanteen tanssiin.\nMitähän se merkitsee? Jokohan asiat ovat selvät. Ei taidakaan olla\ntotta, että Bogislaus olisi liehitellyt mamselli Böljaa.\n\nArmo sanoi: -- Mamselli Bölja olla hurmaava, ei ihme, vaikka miehet\nhäneen rakastuisivat. Mutta nyt Sergei kumartaa hänelle ja mamselli\nMajda Barkstén seisoo syrjässä kuin olisi hautajaisissa tai --\nristiäisissä eikä naura, kuten tavallisesti, omille sukkeluuksilleen.\nKukaan ei pyydä häntä tanssiin.\n\nKreivitär kuiskasi: -- Pelkäävät kai hänen kirpeää kieltään.\n\nArmo jatkoi: -- Tai hänen terävää älyään. Kerrotaan, että hän on tehnyt\ntyhjäksi Bogislaus-paroonin aikeet, kun tämä kosi mamselli Böljaa.\n\n-- Lähtee kai pian Porvooseen, hm.\n\n-- Hm, mitä tarkoititte?\n\n-- Hm, en juuri mitään, hm!\n\nNyt kuului lavalta toitotus ja kestitys alkoi.\n\nNäin oli hovijunkkari kuomireessä seisten mielessään kuvitellut\nkoko tanssikohtauksen. Sitä hän oli katsellut hurmioituneena, kun\nvanha menuetti oli salissa kaikunut avaantuvan oven kautta. Monsieur\nRivoir'in nostaessa huvimarsalkan sauvaansa hovijunkkari oli innostunut\nlyömään tahtia alppisauvallaan, sillä hänen mielensä paloi ja väsynyt\nkatse elostui, kun hän muisti monet nuoruutensa kisat ja karkelot.\nHänen mielensä oli tehnyt lähteä saliin, mutta hän muisti sopimattoman\npukunsa ja luuvalonsa. Hän istuutui, koputti sauvalla kuskin selkään ja\nhuusi, ikäänkuin olisi tahtonut paeta jotakin mennyttä muistoa.\n\n-- Kuules, Gulja, aja Terrabonaan, koska sieltä näkyy valoa. Se on\nmerkkinä siitä, että siellä on vieraita. Sain tästä katselemisesta jo\ntarpeekseni.\n\n-- Niin minäkin, kuski sanoi, ehkä Terrabonassa saa pienen, piristävän\nryypyn.\n\n-- Taidat sinä muistella entistä neveskaasi siellä kotikylässä, kun\ntaljankka soi kylän krouveista. Ei kuunnella enää niitä seireeni-ääniä,\nGulja! Me olemme jo vanhoja konkareita, vaikka emme olekaan valakoita.\n\nKuski nauroi, hoputti hevosiaan ja löi pitkällä piiskalla ilmaan,\nhevosen selkään ei saanut sattua, se oli hovijunkkarin määräys. Pian\nkuomireki seisahtui Terrabonan lyhtyjen valaisemien portaiden eteen, ja\nTerrabonan uusi lakeija tuli avaamaan kuomireen ovea. Lakeija hämmästyi\nja huudahti:\n\n-- Ei, ei, ei tänne moukkia lasketa, ja riensi ilmoittamaan paroonille\noudosti puetun vieraan tulosta. Hovijunkkari istui odotellen reessä,\nkun lakeija tuli takaisin, kumarsi ja pyyteli anteeksi:\n\n-- Teidän ylhäisyytenne. Anteeksi, en tuntenut herra hovijunkkaria.\n\n-- Niin, niin, ei ole koiraa karvoihin katsomista. Sinulla on kyllä\nkoiran virka ja villat, mutta et sinä siksi vielä ole ristisiitoksinen\nrotukoira, koira vieköön, hovijunkkari sadatteli ja riensi kepeästi\npienillä jaloillaan yläkertaan.\n\nKun hovijunkkari avasi oven, hän huomasi hämmästyksen kaikkien\nkasvoilla ja hän nautti tästä, suupielissä hiukan ilkkuva ilme. Parooni\nkatsoi häntä halveksien ja tarkastelevasti, tohtori Gambergin kasvoilla\noli huvitettu irvistys, mutta maaherra Reinhold Rebenhaus, hänen vanha\nystävänsä, riensi häntä vastaan hymyillen, syleili häntä ja huudahti:\n\n-- Rakas serkku, Fredrik August, olipa tosiaan hauska tavata sinua\npitkästä aikaa, mutta mikä sauva sinulla on kädessä?\n\n-- Se sauva on tuotu Palestiinan pyhältä maalta.\n\n-- Aiotko sinä tehdä sinne toivioretken ja jatkaa aina taivaan portille\nsaakka, Gamberg kysyi.\n\nHovijunkkari tervehti ohimennen tohtoria ja kumarsi kylmästi ja\nkohteliaasti paroonille.\n\n-- Niin, sinne olemme menossa kaikki maailman matkamiehet, sillä\nmaailmanloppu voi olla lähellä. Mitä sinä, Gamberg, sanot, jos\ntietäisit, että sinun huomenna kuoleman pitäisi.\n\n-- Oo, minä järjestäisin vanhojen rahojen kokoelmani, kaikki paperini,\nripulireseptit, pelikortit ja lahjoittaisin perimättömät laskut\nahneille, terveille sukulaisilleni. Maassa on koleera. Matkoillani\nmaakunnassa olen tottunut näkemään kuoleman silmästä silmään. Ihmiset\nkaatuvat kuin niitetty ruoho. Kuolema ei ole mitään. Enintään on se\nmyrkytystä.\n\nTerrabonan isäntä hätkähti, mutta salasi rauhattomuutensa.\n\n-- Tiedättekö, kuolemanpelko voi pelastaa ihmisen esimerkiksi\njuoppoudesta, Gamberg jatkoi.\n\n-- Selitähän tarkemmin, maaherra sanoi, sinulla Gamberg on ansioita,\nolet saanut tämän hirveän ruton vähenemään maakunnassa.\n\n-- Niin, ei rutto pakene, vaikka ratsumestari esimerkiksi pakeni\nHumusaareen ja koetti viinalla kesyttää tätä mustaa hirviötä. Kuulemma\nei ollut pikaria, mutta herrat katkaisivat sokeritopan pään ja joivat\nsiitä. Ehkä se auttoi, mutta ei se aina auta, ei sauna, viina eikä\ntervakaan. Onneksi sitä ei näillä seuduilla ole paljon ilmennytkään.\n\n-- Tiedättekö, miten minä nuorena assistenttina paransin erään\ntoverini, joka laboratoriossa valmisti spriistä likööriä?\n\n-- Miten niin, parooni kysyi, voit tarkastaa myöhemmin minunkin\nsydäntäni.\n\n-- Olimme vallattomia ylioppilaita ja asuimme talvea Ullanlinnan\nkylpylässä Helsingissä. Ammehuone oli makuuhuoneena ja pukuhuone\ntyöhuoneena. Iloisia aikoja!\n\n-- Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus, hovijunkkari hyräili vanhaa\nsaksalaista teinilaulua.\n\nGamberg jatkoi: Ajurilla ajaen minulla ja toverillani kerran oli\nkeskellämme luuranko, vanha Kaisa ja se herätti huomiota eräänä\nvappuna. Rumaa pilaa ehkä! Mutta toverini alkoi juopotella, hän\nhoiperteli joka ilta yhteiseen huoneeseemme. Kerran päätin häntä\npeloittaa. Sidoin langoilla pääkallon ja käsivarsiluut, johdin sitten\nlangan sänkyni alle. Kun toveri yöllä kompuroi huoneeseen, aloin\nsängyn alla kiskoa lankojani. Toveri sytytti tulen talikynttilään\nja tarkasteli huonetta. Silloin alkoi luurangon pää liikkua ja\nkädet ristissä rinnalla löivät yhteen. Toveri karkasi pystyyn,\nluuli näkevänsä pikku-ukkoja. Sen erän perästä ei hän enää palannut\npäihtyneenä kotiin. Niin, niin Rurik, olen minä jotain hyvääkin\ntehnyt tässä matoisessa maailmassa. Mutta sinä, hovijunkkari olet\nkummallisessa asussa, oletko unohtanut pyhäpäivän?\n\n-- Näinkö hovijunkkari kunnioittaa minun kotiani, muonamiehen puvussa?\n\n-- On minulla kotona parempikin puku, vaikkei puku miestä tee, ei\nkiiltävä aatelismiekkakaan, jos sitä väärin käyttää.\n\n-- Onko siitä jo juoruja levitetty, siitä sakastiseikkailusta? parooni\nsanoi. Minä välitän viisi, mitä minusta sanotaan.\n\n-- Vaarallinen juttu, hovijunkkari sanoi. Kirkkoherra oli hyvin\nkuohuksissaan tämän asian johdosta. Ajattele, parooni, että sinullakin\non oma poika. Mitä sanoisit, jos hänen kimppuunsa käytäisiin ase\nkädessä. Sinä et ole elämästä vielä mitään oppinut. -- Mutta en näe\ntäällä hovioikeudenpresidenttiä. Beata Birgittaammekin olisin tahtonut\nnähdä, mutta hän ei varmaankaan täällä Terrabonassa olisi saanut\njoulurauhaa.\n\n-- Vieläkö uusi viini kuohuu vanhassa leilissä? parooni sutkautti. Mitä\nolet kuullut hänestä?\n\n-- Beata-rouva on käynyt pappilassa ja viettää nyt joulua kapteenin\npuustellissa. Kyllä Klausta ja Bendlasta tulee onnellinen pari ja minä\nannan heille komean häälahjan.\n\n-- Vai pappilassa, viholaispesässä, se vielä puuttui, parooni sanoi\nkiivastuen. Terrabonaan ei sitä paria lasketa, mutta voithan sinä, hyvä\nhovijunkkari, vuokrata heille jonkin kamurkan Noakin arkistasi.\n\n-- Niin, ei sitä tiedä, koska vedenpaisumus vyöryy Terrabonankin\nyli. Hyvä ajoissa reivata, varata ja valita. Klausta minä teen arkin\nperämiehen, Gambergista syöpäläisten myrkyttäjän, sinusta, maaherra,\narkin viinipuunvartijan, kun me kerran törmäämme jollekin Araratin\nvuorelle ja perustamme uuden, paremman yhteiskunnan.\n\n-- Rousseaun oppien mukaan? kuvernööri kyseli. Nelinkontinko meidän\ntaas pitää ryömiä kuin lapset.\n\n-- Pystypäisinä kuljemme oman sisäisen luontomme ja oppimme mukaan\nkohden kirkastuksen vuorta ja ikuisuutta.\n\n-- Sinulla hovijunkkari on suuria suunnitelmia, mutta tokko saat niitä\nkoskaan toteutetuiksi.\n\n-- Kaikelle uudelle ensin nauretaan, kuten te nyt minulle nauratte.\nVanhasta tehdään uutta ja uudesta taas vanhaa ja lopusta pitää isä\nJumala taivaassa huolta.\n\n-- Voit olla oikeassa, rakas ystävä, jos löydät Jerusalemin temppelin\naarteet, niin sinua pidetään nerona -- jollet, niin sinua sanotaan\nhulluttelijaksi.\n\n-- Tämä maailma on suurin hulluus taivaan alla, mutta herra\nparooni katsoo minua jo kuin tungettelijaa. Kutsumaton vieras on\npahempi tataaria, sanoo slaavilainen sananlasku. -- Terveisiä\nhovioikeudenpresidentille. Beata Birgitta-rouva kaivannee häntä, mutta\nehkä ei paroonitarta täällä kaivatakaan. Olen ehkä jo puhunut liikaa.\nMinä menen jo, ehkä palaan pian paremmassa asussa. Kuskikin on jo\nvarmaan kuskipukilla jäätynyt, kun häntä ei ole keittiöön käsketty.\n\n-- Älä vain tule taivaallisessa asussa, kuten eleli Aatami\nparatiisissa, parooni sanoi ja viittoili ylimielisesti kädellään.\n\nHovijunkkari nyökäytti päällään, kolautti sauvallaan lattiaan ja lähti\ntepsutellen alakertaan.\n\n-- Kummallinen mies, parooni sanoi. Mitä hän tarkoitti?\n\n-- Kummallinen kyllä, tohtori sanoi, mutta älykäs houkkio ja\nhaaveilija. Tuollaiset tuohipäät osaavat aina peittää tarkoituksensa.\n\n-- Hyvä ihminen, maaherra sanoi, kuka meistä täydellinen lienee?\n\nHovijunkkari viipyi tuskin tunnin, niin jo karahutti uudestaan\nTerrabonaan. Tällä kertaa hänellä oli päässä kolmikolkkainen\nkultareunainen hattu, jalassa kultaraitaiset housut, rinnassa\nkunniamerkkejä ja kupeella lyhyt miekka tupsuineen. Hän astui nyt\narvokkaana Terrabonan vierassaliin. Kumarsi, kiitti ja lähti jälleen\nkiireesti alakertaan eikä suostunut jäämään hartaista pyynnöistä\nhuolimatta.\n\nSamaan aikaan vanhassa Korkeilan sotilaspuustellissa nousivat kapteenin\nperhe, Klaus, Beata-rouva ja vanha Mari päivällispöydästä. Kapteeni\nluki pöytärukouksen ja toivotti kaikille jouluiloa ja rauhaa. Huoneen\nkulmassa seisoi pieni joulukuusi hopealankoineen, tähtineen ja\nvahakynttilöineen. Bendla seisoi rahilla ja sytytti ylimmät kynttilät\npalamaan ja Rosalie alimmat. Huone oli nyt hyvin kodikkaan ja iloisen\nnäköinen, kun tyttäret olivat kiilloittaneet ja päällystäneet\nhovijunkkarin lahjoittamat, Ritoniemen ullakolta tuodut huonekalut. Ne\nloistivat joulukynttilän himmeässä valossa, kun pieni kattokruunu oli\nsammutettu. Ja Klaus oli vajasta tuonut puita takkaan, mikä nyt räiskyi\nriemullisesti levittäen huoneeseen tuohen ja puupihkan hajua. Muutenkin\nhuone oli koristettu kuusen ja männynhavuilla. Paroonitar Beata istui\nvalkean ääressä, vanhassa nojatuolissa tässä hurskaan hartaassa kodissa\nja tunsi isosta aikaa ensi kerran viihdytystä ja onnea elämässään.\nSe olikin ollut ainaista ahdistusta ja pelkoa. Hän nojasi jalkansa\nsudennahkataljaan, jonka Klaus oli jäältä tuonut ja nylkenyt. Kun\ntuuli tuli puuskuttaen yli Pyhäjärven ravistellen kattoa, tuntui nyt\nsisällä sitä rauhallisemmalta. Toisinaan kattopiippu vinkui ja viskasi\nhuoneeseen sauhua, mikä haihtui avattuun eteiseen. Ilta oli pilkkosen\npimeä, mutta tähdet tuikkivat harhailevien hattaroiden lomista. Niin,\nyö ulkona oli musta ja uhkaava, mutta valoa yöhön loivat tuikkeet\nhimmeistä navetanakkunoista sekä tallilyhdyistä, jotka liehuivat talon\nja ulkohuoneiden välillä.\n\nMyrsky ei tavoittanut Beata Birgittaa täällä, mutta kuitenkin hänen\nkasvoillaan lepäsi ahdistava alakuloisuus ja pelko jostakin tulevasta\nja tummasta, mikä tunkeutui ulkoa, kun korkeat kinokset ja jäiden\nlumivaipat erottivat kartanot toinen toisistaan, niin että harvoin\nkuului tiellä iloista kulkusten kilinää. Klaus ja Bendla istuivat\nkäsi kädessä sohvannurkassa katsellen säteilevää joulukuusta, ja\nPamela-rouva istui Beata-rouvan vieressä kuin valpas valvojatar. Hän\nsanoi hiljaa:\n\n-- Niin, Beata rakas, täältä sinä löydät aina turvan, jos jotakin\nsattuisi, jotakin ikävää. Mutta olkaamme Jumalalle kiitollisia, että\nhän on johdattanut nuoret sydämet lähemmäksi meitä, että he nyt saavat\nuuden kodin, perustettakoon se vaikka korpeen.\n\nSiihen kapteeni sanoi sävyisällä tavallaan:\n\n-- Niin, Pamela, muistan ilolla sen hetken, kun toin sinut tähän\nkotiin, jonka olen uudestaan rakentanut.\n\n-- Niin, niin, Klaus ja Bendla, en voi muuta toivottaa teille kuin\nrikasta onnea ja menestystä, sillä minun käteni ovat köyhät.\n\nPamela lisäsi siihen:\n\n-- Köyhempää ja kurjempaa oli Suomen sodan aikana, jolloin sinä Einar\npalasit sodasta.\n\n-- Etkö isä, suonethan minun sanoa niin, etkö sinä voisi kertoa jotakin\nmuistelmaa sodasta, Klaus sanoi.\n\nSiihen Rosalie:\n\n-- Niin, jouluna kummittelee, vainajille on viety saunaan ruokaa,\nniin että maahiset antaisivat ihmisten olla rauhassa. Ja pitkästä\nPiena-ritarista Mari voisi kertoa.\n\nBeata-rouva sanoi:\n\n-- Mari kertoi minulle jo lapsena tarinoita, hän on oiva sadunkertoja\nja viisaita sananlaskuja hän käyttelee kaikissa elämäntiloissa. Ja Mari\nopetti minua lukemaan tietäjä Swedenborgin kirjoja, häntä saan kiittää\nsiitä, etten nuoruuden humussa ja sumussa unohtanut, että meitä johtaa\nkorkeampi kaitselmus ja salaiset voimat, joita emme näe, mutta jotka me\ntunnemme.\n\n-- Teit hyvin, rakas Beata, kun veit mäkitupalaisille ruokaa, rahaa ja\nRosalie auttoi sinua jakelussa. Kun tekee muut ihmiset iloisiksi, niin\ntuntee itsekin salaisen ilon tunnossaan, mikä ehkä on kovettunut elämän\nkieroissa kamppailuissa. Pamela-rouva puristi Beatan kättä ja huokasi.\n\n-- Mutta, Klaus keskeytti hiljaa kapteenin rouvan tunteenpurkauksen,\nantakaamme nyt kapteenin puhua, nyt kun sota vielä riehuu maailmalla,\nvaikka saisimmekin rauhan kevääksi. Pahemmin vanhat vainolaiset\nentisinä aikoina raivosivat ja ryöstivät täällä, kun apua ei saatu\nulkoa ja täytyi luottaa vain ryysyisiin sotureihin ja sisseihin\ntoivottomassa taistelussa ylivoimaa vastaan.\n\n-- Niin, kapteeni sanoi, muistan minä erään tapauksen, mikä sodan\najalta erikoisesti on jäänyt mieleeni. Se tarina on julma, kuten sota\naina on.\n\n-- Niin, isä kerro, niin me kuuntelemme, vahinko, ettei ruotumestari\nole kuulemassa, sillä hän on soittamassa klanetillaan Kerstilässä,\npalaa kai myöhemmin.\n\nKapteeni alkoi: \"Eräässä talossa olivat kasakat käyneet ryöstämässä.\nIsäntä ja viisi poikaa taistelivat heitä vastaan. Kolme poikaa kaatui\nkirves kädessä kynnykselle, mutta isä ja kaksi poikaa pääsivät vihdoin\npakoon piilopirttiin ja he päättivät kostaa, koska kasakat olivat\nvieneet ratsun selässä talon ainoan tyttären. Kasakat ratsastivat\ntiehensä ja päättivät tulla takaisin viedäkseen viljat aitoista ja\nkaurat laarista. Sillä aikaa isä ja pojat hiipivät taloon, sytyttivät\ntulen takkaan, kattoivat honkapöydän kuin vieraita varten, asettivat\npöydälle monta viinanassakkaa, ruoat sikin sokin ikäänkuin juuri\nsyömästä olisi paettu. Isä poikineen hiipi porstuakamarin kautta talon\nläheiseen metsään, siellä he odottivat kasakoita. Nämä tulivatkin pian\nkarahuttaen pihalle. Edellisellä kerralla olivat aterioineet pihalla ja\njättäneet nurmelle homeisia limpunkuoria. Pienet kylän pojat huusivat\nheidän jälkeensä, kuullessaan poistuvan kasakkajoukon hevostenkavion\nkapseen:\n\n-- Hoi, hoi, home jäi! Niin kertoo tarina.\n\nKun kasakat nyt astuivat tupaan, he heti rupesivat syömään ja juomaan.\nHe joivat niin ylettömästi, että kellistyivät pian lattialle nukkumaan.\nIsännän pojat kurkistivat akkunasta, ja kun he huomasivat viholaisten\nnukkuvan sikeässä unessa, he kokosivat vajasta ja tallinparvelta olkia,\nkantoivat ne tuvan porstuaan ja sytyttivät ulkoa talon tuleen. Pian\nloimusi koko talo ilmitulessa. Kasakat heräsivät sauhuun ja liekkeihin\nja tukehtuivat sekä kuolivat romahtavien ja kaatuneiden seinien\nsisälle. Se oli sen tarinan loppu! Nuorin poika oli kostanut siskonsa\nryöstön ja häväistyksen. Kosto voi olla julma, mutta se voi olla myös\nihana, silloin kun on kysymyksessä joko suloinen elämä tai kauhea\nkuolema\".\n\n-- Se oli hirvittävää, Beata-rouva sanoi, kun herkkä tuska kuvastui\nhänen katseessaan kertomuksen joka sanaa ja tapauksen joka käännettä\nseuratessaan.\n\n-- Niin, se oli karmeaa, Pamela-rouva sanoi, niin te miehet voitte\ntuntea siitä rohkaisua, mutta me naiset värisemme joka verisoluinemme,\nikäänkuin meitä itseämme olisi häväisty. Me itkemme sukupuolemme\npuolesta.\n\n-- Vihollista ei auta sääliä, Klaus huudahti. Saman se olisi tehnyt\nmeille.\n\n-- Niin on! kapteeni sanoi. Minä tai sinä, ei sota lue lakia ja se laki\non: voita tai kuole.\n\n-- Ja nyt sinä, Rosalie saat viihdyttää vierastamme jollakin vanhalla\njouluvirrellä, kapteeni sanoi jotakin sanoakseen. Bach rauhoittaa aina,\nvoit myös soittaa Händel'in Largon.\n\n-- Niin soita Largo, rakas Rosalie, se on minun mielikappaleeni, Beata\nsanoi kuin kuiskaten.\n\nRosalie asettui vanhan klaverin ääreen ja liikutteli pitkillä, soukilla\nsormillaan kellastuneita koskettimia. Hänen hiukan punertava tukkansa,\nviheriäisen rusetin koristamana kimmelsi kullalle ja pronssille, kun\nhän kohotetuin katsein hiljaa soitteli. Kaikki istuivat hiljaisina\nja hartaina vanhassa puustellissa pyhän soiton lumoamina, kunnes\nvanha Mari tuvan lämmöstä ja puheen sorinasta raukeana oli nyökähtää\njakkaraltaan niin, että harmaa pää vaipui syliin. Bendla hymähti tämän\nnähdessään.\n\n-- Kas, Mari nukahti kesken, mutta ei ihme, kun nousi jo kolmelta\naamulla valmistamaan jouluruokia.\n\n-- Niin, Mari hymyili, näin unta, että olin taivaassa ja enkelit\nsoittivat minulle harpuilla ja symbaaleilla.\n\n-- Niin, Mari onkin enkelien näkijä, Beata Birgitta vakuutteli.\n\n-- Hyvä, ettei kuullut minun sotkuista soittoani, Rosalie sanoi\nvaatimattomasti.\n\n-- Ja nyt on Marin vuoro, Klaus sanoi ja asetti selkähuivin Marin\nhartioille. -- Kas noin.\n\n-- Niin, Mari, kerro se joululegenda Pitkästä-Pienasta ja enkeleistä,\nBeata kehotteli ja rohkaisi.\n\nMari esteli ja sanoi: -- Enhän minä osaa kertoa niin hyvin kuin\nkapteeni. -- Se tarina on niin vanha kuin minäkin ja vielä paljon\nvanhempi.\n\n-- No hyvä, että nuoretkin sen saavat kuulla. Niin, Mari, kiedo unesi\nkerälle ja viskaa sänkysi perälle.\n\n-- Voi, voi, kun te nuoret kiusaatte minua vanhaa ihmistä. Mutta jos se\nhuvittaa, niin minä kerron.\n\nKaikki asettuivat piiriin lähemmäksi takkavalkean ääreen ja vanha Mari\nalkoi kertoa.\n\n-- Minä kerron, ehkä siitä on huviksi ja opiksi. Sillä oppia on ikä\nkaikki.\n\n-- Me kuuntelemme, nuoret sanoivat yhteen ääneen. Ja Mari alkoi kertoa:\n\n-- \"Vanhassa käräjäpuustellissa, siihen vanhaan hyvään aikaan,\neräänä jouluaattona istuivat laamanni ja käräjäkirjuri valmistellen\njoulujuomaansa. Käräjäkirjuri katsahti veitikkamaisesti ulos akkunasta\nkauas vanhalle hautausmaalle ja virkkoi:\n\n-- Tänä iltana se Pitkä-Piena taas kummittelee vanhalla hautuumaalla.\n\n-- Vai kummittelee, hehee, laamanni ilkkui.\n\n-- Kutsuhan renki-Mattisi tänne, käske valjastamaan ratsuhevonen,\nannahan vahvan Matin karauttaa hautausmaalle. Matti tuokoon tänne\nPitkän-Pienan, minä sillä aikaa kerron tarinan Pitkästä-Pienasta.\n\nLaamanni teki kuten käräjäkirjuri neuvoi ja pian renki-Matti karahutti\nhautausmaalle. -- Käräjäkirjuri alkoi:\n\n-- Niin -- kerrotaan, että Piena oli mahtava ritari keskiajalla,\nasui tuolla Ryömän törmänteellä linnassaan. Pitkä oli, päätä\npitempi muuta kansaa, karski, komea ja kamala. Renkinsä kanssa hän\nkesäiltoina väijyi seudun neitosia, monta oli viatonta vietellyt,\nkätkenyt linnan komeroihinsa. Kolme oli impeä seudun ihaninta,\njoita ei koskaan päästänyt takaisin ihmisten ilmoille. Linnasta\nkuului illoin ilonpitoa ja hurjaa soittoa, mutta yöllä kajahteli yli\nseudun kolmen neidon kummallinen kauhunnauru. Pitkä-Piena se silloin\nkutitti nuoria lemmikkejään. Sillä siihen aikaan hän oli rakastunut\nkuninkaan knaapin kauniiseen Inka-tyttäreen, joka asui tuolla joen\nvastapäisellä törmänteellä kartanossaan. Mutta knaapinkartanon isäntä\noli pannut ehdoksi kosijalle, että hänen täytyi karkottaa kaikki\nlaittomat lemmikkinsä. Ja niin kutitti hän kivisaunassa jouluaaton\nlauvantai-iltana kaikki lemmikkinsä kuoliaaksi, sytytti saunan palamaan\npeittääkseen tuhotekonsa. Eikä sitä tietänyt kukaan muu kuin ritari\nPiena. Hän vietti häänsä Inka-neidon kanssa, mutta hääyönä iski salama\nPienaan, kun hän armaansa kanssa lepäsi häävuoteellaan. Ja kerrotaan,\nettä ruumista kuljettavat parihevoset pillastuivat hautuumaan mäessä,\neikä niitä saatu menemään kalmiston portista. Ruumis vieri arkusta\nja haudattiin sukuhautaan lähelle kirkon pääovea, jonka vieressä\nseinäkomerossa siihen aikaan seisoi puinen pyhimyskuva. Pyhimyskuva on\naikoja sitten kadonnut, mutta vieläkin kummittelee Pitkä-Piena vanhalla\nhautausmaalla.\n\nKäräjäkirjurin tätä kertoessa Vahva-Matti saapui hautausmaalle ja sitoi\nhevosensa erääseen hautaristiin ja kulki kirkon pääovea kohden.\n\n-- Missä se Pitkä-Piena nyt sitten on? Kyllä minä sen kummittelijan\nkuljetan laamannin puustelliin, vaikka se olisi itse pääpaha, Matti\nuhitteli itsekseen puhuen.\n\n-- Täällä olen, ääni sanoi seinäkomerosta ja käsi tarttui Mattiin.\n\n-- Mitäs sinä minua kouristelet, Matti sanoi, mutta rautaisen luja,\nluinen käsi ei hellittänyt.\n\n-- En saa lepoa, ennenkuin pääsen ovesta kirkkoon.\n\n-- Mikset saa lepoa?\n\nKäsi kouristi yhä rautaisemmin Matin ranteen ympäri.\n\n-- Olen monena yönä noussut haudastani. Olen pyrkinyt kirkkoon\nrukoillakseni syntieni sovitukseksi, mutta ovi ei aukene. Viattomain\nveret sen estävät.\n\n-- Mitkä viattomain veret?\n\n-- Olen kutittanut kuoliaaksi kolme lemmikkiäni. Etkö kuule niiden\nlaulua kirkosta?\n\n-- En kuule mitään, Vahva-Matti vastasi vavisten.\n\n-- Ota minut selkääsi, ihmisen lapsi, sinä olet viaton, sinä kyllä\npääset kirkkoon. Koputa ovelle.\n\n-- En minä uskalla, Matti valitti ja teki vastarintaa rientääkseen\nhevosensa luo.\n\nSilloin kylmä henkäys huohotti hänen niskassaan.\n\n-- Jollet sinä suostu pyyntööni, niin minä vien sinut keskiyön hetkellä\nmukanani hautaan ja kiirastulesta helvettiin. Kohta sinä kuolet, jollet\nminua nyt auta.\n\nSilloin renki pelästyi kalmankalpeaksi, notkisti polviaan ja otti\nPitkän-Pienan selkäänsä. Koputti kirkon ovelle, mikä heti aukeni.\nSamassa leimahtivat kirkon kristallikruunun vahakynttilät ilmituleen\nja urut lehterillä alkoivat soida. Alttarilla seisoi kolme ihanaa\nimpeä valkoisiin vaatteisiin puettuna. Taustalla näkyi kuin sininen\ntaivas, kirkkauden kukkula ja rakennus, mikä paloi. Niillä immillä oli\nvalkeat liljat käsissä, jotka paloivat kuin liekit. Näkymätön kuoro\nsäesti lehterillä, kun neidot, jotka olivat kauniit nähdä kuin enkelit,\nlauloivat katseet korkeaan ristikattoon kohotettuina ylistyshymniä\ntaivaan vastasyntyneelle yljälle. Ne ihanat immet lauloivat Te Deumia\nja Ave Mariaa kaikkeuden korkealle hengelle.\n\nRenki kulki kuin pakosta alttaria kohden. Pitkä-Piena kuiskasi rengille:\n\n-- Rukoile minun, puolestani.\n\nRenki rukoili ja pyysi armoa ja anteeksiantoa enkeleiltä. Ne olivat\nniitä saunaan poltettujen, poloisten impien heleitä henkiä.\n\nVaieten enkelit viittoivat hautuumaalle.\n\nPitkä-Piena seisoi täysissä varustuksissaan alttarin edessä, mutta\nenkelit eivät antaneet armoa entisen kiusaajansa levottomalle hengelle.\n\n-- Polvistu ja rukoile itse suurien syntiesi takia, sillä kerran\nkutitit sinä meidät kuoliaaksi ja poltit meidät. Kiirastuli on meidät\nsynneistämme puhdistanut, mutta veri meidän verestämme tahraa vieläkin\nsynnillisiä sormiasi.\n\nSilloin Pitkä-Piena polvistui. Hänen varjonsa ulottui kirkon kattoon\nsaakka. Hän lauloi Te Deumia ja Ave Mariaa. Kristuksen puhdistavan\nveren nimeen kallisti hän onnettoman otsansa kolme kertaa kivilattiaan.\nSilloin humahti kirkossa ikäänkuin siipien suhina olisi täyttänyt\nilman. Urutkin humahtivat mukana ja vielä valtavampi, kirkas valo\nvalahti valaisten koko kirkon ja hautausmaan.\n\nHiljaa maassa maaten Piena-ritari mutisi syvien syntiensä takia,\nnostaen käsiään kohti korkeutta:\n\n    \"Puer singularis,\n    O Christe, stella maris,\n    salus in procella,\n    nate de puella,\n    Dominum pro nobis interpella.\"\n\nJa kun kirkonkellot tapulissa alkoivat soida julistaen Vapahtajan\nmaailmantuloa, silloin paha painostus pakeni ritarin pään päältä. Immet\nastuivat alas alttarilta, ympäröivät ritarin nostaen liekkililjojaan\nhänen päänsä yli ikäänkuin häntä siunatakseen. Ja Pitkä-Piena\nnousi lattialta. Hän kulki hitaasti pitkin kirkon ristikäytävää.\nAlttari-immet olivat kadonneet. Kaikki kirkon valot sammuivat. Renki\nlaahusti kirkonovesta haparoiden pilkkopimeään yöhön.\n\nOvi paiskautui itsestään kiinni rengin takana. Vahva-Matti kaatui ja\nheräsi puoli tainnuksissa hautuumaalla. Irroitti ratsun rautarististä\nja laukkasi kauhunkiireellä kotiin, ikäänkuin Pitkän-Pienan varjo olisi\nistunut hänen takanaan ratsun selässä. Vasta maantien risteykseen\npäästyään hän huokasi helpotuksesta. Karautti kartanoon, vei ratsun\ntalliin ja meni itse sanaa kenellekään sanomatta tallin ylisille\nnukkumaan. Vasta aamuyössä armahtava uni tuli hänen silmiinsä.\nHän ei tullut kertomaan kummallisesta näystään laamannille ja\nkäräjäkirjurille, jotka jo elivät muissa iloisemmissa tunnelmissa ja\nolivat jo unohtaneet koko kummitustarinan.\n\nMutta siitä jouluyön hetkestään hautausmaalla Matti ei koskaan\nuskaltanut kenellekään kertoa. Pian hän muutti laamannin vanhasta\nkäräjätalosta. Lähti kiertämään maita mantereita.\"\n\nKun vanha Mari oli lopettanut joulutarinansa, kello löi kaksitoista\nvanhassa, härmäläisessä, kylänikkarin kyhäämässä kaappikellossa,\njossa oli Pyhäjärven sepän tekemät raskaat rautapuntit. Sen\nsavuttuneessa kellotaulussa oli nuolella ja tähdellä varustettu\nmessinkinen, viikonpäiviä osoittava viisari, mikä oli seisahtanut\nsisänumeron 31 kohdalle. Kellon koko yläosa oli kuin vaakunakilven\nkruunulehtikiehkura, kuin jonkin aikoja sitten häipyneen metsänotuksen\npää. Ja taulun alaosassa pikimustin kirjaimin sana: Könni. Mutta\nihmeellisintä oli, että se kävi oikein ja tasaisesti. Viisi minuuttia\nvailla se joka tunti ryki ja ryski ottaakseen vauhtia kuin vanhus\nylämäkeä läähättäessään. Beata Birgitta seurasi viisarin kulkua kuin\nhän siitä olisi lukenut jonkun omaisensa kohtalon. Hän kätkähti,\nikäänkuin hän olisi kuullut kirkonkellojen soivan.\n\n-- Mitä sinä hätkähdit, Beata? Pamela-rouva kysyi.\n\n-- Olin kuulevinani sielunkellojen soiton, samoin kuulin kerran, kun\nlaamanni vainajakin kuoli. Mitähän voi tapahtua? Minä pelkään aina\nkeskiyön aavehetkeä, en pääse siitä pelosta.\n\n-- Sinun täytyy vapautua tuosta tuskallisesta tunteesta. Korvasi ovat\nliian herkät kuulemaan erilaisia, muistiin palaavia sointuyhdistelmiä.\n\n-- Unet, uunat ja aavistukset tietävät usein jotain päinvastaista,\nminä luulen, että kello soitti häämarssia. Rosalie sanoi ja vilkaisi\nveitikkamaisesti Bendlaa ja Klauta.\n\n-- Se on vain merkki siitä, että joulu-aatto on loppunut ja siitä,\nettä on jo aika mennä nukkumaan, kapteeni sanoi täsmälliseen tapaansa.\nKapteeni tarjosi kohteliaasti kätensä Beata Birgitta-rouvalle\nja talutti hänet käsivarresta pitäen, Pamela-rouvan saattamana\nmakuuhuoneen ovelle. Yllään hänellä oli vanha, uskollinen\nsotilastakkinsa. Kapteeni teki kunniaa kädellään, kohottaen sen\nohimolleen.\n\n-- Hyvää yötä, kaikki. Nukkukaa hyvin, lue ehtoosiunaus, Pamela.\n\n-- \"Sinun puolees, Herra, minä ylennän sydämeni. Herätä minua oikialla\najalla, että eläisin ja näkisin huomisen päivän ihanan valkeuden.\"\n\n-- Amen, kapteeni lisäsi ja meni huoneeseensa ryhdikkäänä ja rotevana.\n\n-- Hyvää yötä, isä ja äiti, talon nuori väki toivotti ja lähti\nsammuttamaan joulukuusen kynttilöitä.\n\nPian vanhassa sotilaspuustellissa oli hienoisen hiljaista. Tuulikin\noli pyyhkinyt yli Pyhäjärven lumisen lakeuden, levätäkseen se oli\nvaipunut rantametsien murroksiin ja louhikkoihin. Mutta Kerstilästä ja\nTerrabonasta valot vielä vilkkuivat yön pimeyteen.\n\nMaa nukkui, mutta taivaan suuret silmät, tähdet valvoivat, ikään ne\nolisivat räpäyttäneet ripsiään ja miettineet avaruuden arvoituksiaan.\n\n\n\n\nXXV\n\n\nSeuraavana päivällä Terrabonan pääportaiden edessä oli kahdet\nperhevaunut ja parihevoset, jotka levottomina kaapivat käytävän santaa.\nKuskit istuivat korkeilla etuistuimillaan odotellen vieraiden saapuvan\nyläkerrasta. He vilkaisivat kartanon yläakkunoihin, jotka olivat\nkristallikruunuilla valaistut, vaikka oli vielä päivä, sillä mustat\npilvet hämärtivät huoneiston. Se ennusti lumimyrskyä.\n\nYläsalissa parooni von Brinckenhjelm seisoi kohteliaasti kumartaen\nappensa, hovioikeudenpresidentin ja maaherran edessä ja sanoi\nhelpottavan vapautuneena:\n\n-- Vai pitää teidän jo nyt lähteä, tämä oli kovin lyhyt vierailu.\nParooni ei kuitenkaan näyttänyt tyydytystään, vaan oli olevinaan\npahoillaan.\n\nMaaherra, kreivi Rebenhaus kumarsi ja sanoi:\n\n-- Niin, meidän täytyy jo lähteä, talo työlle, vieraat tielle.\nMinuakin odottavat työt kaupungin puistossa, jossa vangit rakentelevat\nkiviaitaa, on kolera-aika ja perheenikin on jo kylläinen tästä\nerinomaisesta vieraanvaraisuudesta. He ovat kai jo pukeutuneet matkaa\nvarten.\n\nSamassa kreivitär ja tyttäret tulivat jo matkatamineissaan. Sabine ja\nBogislaus ilmestyivät myös -- Kerstilän kartanotanssiaisista hiukan\nväsyneinä -- hyvästelemään vieraita. Erikoisesti nuori parooni hääräili\nAgnes-neidin luona ja sanoi hänelle kohteliaisuuksia ja toivotti onnea\nmatkalle. Hän veti taskustaan tanssiaisten aikana katosta pudonneen\nkristallikruunun lasipuikon ja näytti sitä nuorelle kreivittärelle ja\nkuiskasi:\n\n-- Tämän minä, armas, armollinen neiti, pidän muistona. Koska saan\nkäydä Perttulassa, niin voisimme tilata kauniin kuutamon ja ratsastella\ntaas pitkin Hattelmalan harjuja.\n\nNuori kreivitär Agnes punastui ja sanoi puoleksi kuiskaten:\n\n-- Iloisiin näkemiin, herra parooni!\n\n-- Näkemiin, kreivitär! Minä tulen kaipaamaan teitä. Minä en kestä tätä\nmaalaisyksinäisyyttä. Te olette tuonut meille iloa ja vaihtelua. Ehkä\nminä teidän takianne pyydänkin siirtoa Hämeen rykmenttiin, koska uusi\nkeisari ehkä sallii meidän taas pitää omia rykmenttejä.\n\nParooni käski nyt valjastaa huonoimman hevosen kuomireen eteen, antoi\nkuskille kirjelapun ja sanoi:\n\n-- Anna tämä vapaaherrattarelle, äläkä palaa, ennenkuin vapaaherratar\non reessä. On kiire, aja! Ymmärrätkö! Kapteeni Arvellanderin\nsotilaspuustelliin!\n\n-- Kyllä ymmärrän, herra parooni, kuski sanoi ja hoputti hevostaan ja\nkatosi koivukujaa pitkin aivan toiselle suunnalle.\n\nKun kuski oli häipynyt puiden varjoon, alkoi sataa lunta. Taivaanranta\nyhä tummeni ja kävi uhkaavaksi. Ilmatkin vaikuttivat usein paroonin\nmielialaan. Hän oli onnellisesti selviytynyt renkivoudin ja papinpojan\nselkkauksesta, mikä olisi voinut käydä hänelle kohtalokkaaksi, niin\nettei hän siitä olisi selviytynyt kihlakunnan oikeuden tuomiolla.\nJa parooni alkoi pitää muita ihmisiä onnettomuutensa aiheuttajina,\nmyöskin laamanni Siivert-vainajaa, Beata Birgitta-rouvan ensimmäistä\nmiestä, saman kihlakunnanoikeuden tuomaria, joka oli hänelle nyt\nalituisena vaarana ja varjona vielä kuoltuaankin. Kun paroonia ei\nenää uhannut laintuomio, hän tunsi itsensä taas varmaksi, melkeinpä\nuhittelevaksi. Ja hän oli nyt päättänyt panna peliin viimeisen\nvalttinsa. Tänä iltana hän pakottaisi Beata Birgittan erikoisella\nluovutuskirjalla siirtämään sääntöperintötilan Klaus-pojaltaan hänen\nomalle pojalleen Bogislaukselle, taatakseen kuolemansa jälkeen\nTerrabonan hallinnan ja omistusoikeuden omille lapsilleen. Muuta neuvoa\nei ollut. Hän oli jo velkaantunut korviaan myöten. Pankki ei enää\nmyöntäisi hänelle luottoa ilman tätä luovutuskirjaa. Terrabona olisi\nmuuten vararikon partaalla. Karhunpään ratsumestarillekin hän oli ison\nsumman velkaa, ja nyt hän mietti keinoja siitä velasta päästäkseen.\nHän oli jo päättänyt naittaa Sabinen ratsumestarille, sillä tyttären\nkukoistuksen aika alkoi jo lakastua, kuten hänen kuulu kauneutensa.\nSabine oli antanut rukkaset niin monelle kosijalle, että nämä\nkävivät välinpitämättömiksi. Kerstilän Saska-parooni oli liehitellyt\ntanssiaisissa Sabinea, mutta tämä oli kyllästynyt imeliin sanoihin ja\ntyhjänpäiväisiin mairitteluihin niin, että Sabine vastakohtana melkein\njo kaipasi ratsumestarin kiihoittavia karkeuksia, jotka ärsyttivät\nhänen itserakkauttaan ja hämmästyttivät häntä, hemmoteltua kartanon\nkaunotarta niin, että hän alkoi uskoa ratsumestarin rehelliseen\nja rehevään olemukseen, josta vielä uhosi miehistä voimaa ja\nhienotunteisuuttakin, kun osasi ottaa hänet tältä kannalta. Sabine\nmuisti kohtauksen maantiellä ja metsässä jahtimatkalla, kun hän oli\npudonnut ratsun selästä suoraan ratsumestarin syliin. Ratsumestarin\nluja, lämmin puserrus oli saanut Sabinen viileän veren kuohahtamaan\nja se herätti hänessä kaipausta, kiihkoa ja intohimoa, uhrautuakseen\nkerran kokonaan jollekin uskolliselle, hyvälle ystävälle, jolle\nsaattoi puhua sydämensä toivoja ja salaisuuksia. Ne Sabine oli\ntaitavasti osannut kätkeä seurallisten hyveiden haarniskaan, ja hänen\nuteliaisuutensa hänelle tuntematonta rakkauselämää kohtaan kasvoi päivä\npäivältä, eristyneenä, seuran puutteessa, yksinäisessä ylpeydessä.\nSe murtuisi kerran todelliseen purkaukseen ja pakottaisi hänet\nunohtamaan itsensä, sukunsa ja säädyllisyytensä. Hän kaipasi ärsytystä\nsalaherkille hermoilleen ja vastustusta oikullisille vaatimuksilleen.\nHän oli jo alkanut halveksia miehiä, joita kaikkia hän piti tyhminä.\nRatsumestari hänen mielestään oli kiusoittavan raaka, mutta siksi juuri\nalkeellisen omaperäinen, sukkela ja siivoton. Ja samalla hän hiukan\njo pelkäsi ratsumestaria ja ajatteli häntä toisinaan. Sekin häntä\nkiusasi ja hän päätti nolata ratsumestarin perinpohjin. Eilen Sabine\noli päättänyt iltapäivällä ratsastaa Karhunpäähän, katsomaan vanhaa\nmielikkihevostaan Loordia, jonka isä oli ratsumestarille myynyt. Hän ei\nisänsä puheista vielä huomannut, että tämä oli nyt hädässään jo valmis\nmyymään hänetkin ratsumestarille. Olihan isä jo vihjaillut tyttärelleen\nsiitä mahdollisuudesta, että ratsumestari kosisi häntä. Sabine oli vain\nnauranut ja kohottanut olkapäitään. Tähän isä oli huomauttanut:\n\n-- Rakas Sabine, ei ole varmaa, että sinä mitään perisit, sillä\nTerrabona on jo kiinnitetty yli varojen. Alat jo vähitellen vanheta.\nIkäneidon kohtalo ei ole kadehdittava. Katkeruus, tunteen tympeys ja\nveren sakeus myrkyttävät mielen, sapen ja sydämen. Ja sinä alat vihata\nelämää, sinun pitäisi ajatella suvun jaloa jatkoa, mikä on elämän\nsyvin tarkoitus. Meidän aatelisten täytyy vetää yhtä köyttä, muuten\nköysi katkeaa ja me jäämme yhteiskunnan loisiksi. Ja ratsumestari\non pohjaltaan hyvä mies ja rikas, ota se huomioon. Sitä paitsi hän\non tämän pitäjän ja koko maan ehkä vanhimman aatelissuvun jäsen.\nHienoudella voit aina tasoittaa karkeuden ja parantaa hänen hurjat\ntapansa. Tämä siis ei ole mikään epäsäätyinen aviotarjous. Sillä ehkä\nratsumestarikin tuntee itsensä yksinäiseksi, koska koettaa täyttää\nelämän tyhjyyden teennäisin keinoin, tulinesteillä, mitkä tekevät\nhänet vain karkeammaksi. Otat ohjakset käsiisi, kesytät tämän vanhan\nsotaratsun, karkotat huonot viinitoverit ja teet hänestä taasen\naatelismiehen kiireestä kantapäähän.\n\n-- Sinä isä, anteeksi, olet melkein kuin parittaja. Mutta jos\nratsumestari kesyttääkin minut, sillä minussakin on hurjuutta, olen sen\nvain salannut.\n\n-- Niin, sinulla, Sabine, on isäsi äidin puolelta puolalaista verta.\nHäntä sanottiin tattarinaiseksi.\n\n-- Ja iso-isän puolelta skotlantilaista, viileätä verta, Sabine\nhuomautti itsetietoisesti.\n\n-- Ne täydentävät toisensa, parooni sanoi, ole varovainen,\nratsumestarilla on kokemusta, hän on ollut vanha hurmuri, eikä ole\nkoiraa karvoihin katsomista, vaikka ratsumestarilla onkin bulldogin\nnaama.\n\n-- Niin ruma, että on melkein kaunis. Niin todella, hänellä on kaunis,\nuskollisen koiran katse.\n\n-- Jota voit kuljettaa talutusnuorassa, parooni sanoi ja meni Beata\nBirgitta-rouvan huoneeseen, jonne kivalteri Seth Skriivari oli\ntuonut hänelle valmiiksi laaditun luovutuskirjan, mikä kaipasi vain\nnimikirjoitusta.\n\n-- Niin, lähde ratsastamaan Karhunpäähän. Onnea matkalle! En käske enkä\npakota, itsehän voit parhaiten tulevaisuutesi järjestää. Minulla on nyt\ntärkeämpää tehtävää, voit viipyä, ei kiirettä. Odotan äitipuoltasi,\nBeata Birgitta-paroonitarta. Hänet minä nyt pakotan tänä iltana\ntekemään mieleni mukaan.\n\nJonkin aikaa levättyään Sabine lähtikin ratsulla Karhunpäähän. Bogia\nparooni kehotti lähtemään Kerstilään rääpiäisille, sillä parooni\ntahtoi olla yksin ja yksinvaltias kartanossaan, vanhassa Terrabonassa.\nParooni oli antanut iltalomaa myös palvelusväelleen ja kehottanut sitä\nkyläilemään. Täten parooni oli julman juonikkaasti järjestänyt asiansa,\nsillä hän ei tahtonut saada todistajia aikeensa kuulijoiksi tai\nnäkijöiksi. Hän odotti siis Beata-rouvaa. Klausta hän kyllä jollakin\ntekosyyllä selviytyisi.\n\nBogislaus ja Sabine ratsastivat nyt yhdessä, tienhaarassa he\nerosivat, Bogislaus poiketakseen vasemmalle ohi Ritoniemen kartanon\nKerstilään ja Sabine oikealle läheiselle Karhunpään huvilalle, missä\nratsumestarilla nyt oli uusi, eristetty, niemenkärkeen rakennettu,\nkalamökin kuosiin kyhätty maja akkunaluukkuineen. Sabinella oli yllään\naivan uudenaikainen, Tukholmasta tilattu miehenmallinen ratsastuspuku\ntiukkoine takkeineen, roimahousuineen ja kannussaappaineen, päässä\njockeylakki. Takki kohotti hänen vehmaita rintojaan ja housut peittivät\nleveät lantiot. Ratsastuksesta hänen kalpea ihonsa sai väriä ja\nsilmiin tuikahti iloisempaa intohimoa. Uhkea ja komea hän oli nähdä,\nistuessaan notkeana ja hajareisin vaakunoilla kirjotussa, keltaisessa\nhuopasatulassaan kuin valkyria, taistelun neito. Jalo hevonen korskahti\nkuin ylväänä keveästä taakastaan. Hevosen vatsa vongahti ja se hirnahti\ntallissa seisovalle Loordille, kun Sabine ajoi rohkeasti laukaten\nKarhunpään pieneen pihaan.\n\nRatsumestari riensi portaille ja huudahti:\n\n-- Te, Sabine-paroonitar, täällä, kuinka uskallatte tulla tähän\nryövärinluolaan?\n\n-- En ole Rooman ritareita pelkäävä sabiinitar.\n\n-- Siis tulette mielisuosiolla, kuten monet sabiinittaret.\n\n-- En minä pelkää muuta kuin teidän suloisia karkeuksianne, olen niitä\nmelkein kaivannut mutta eniten Loordia, kuinka hän jaksaa?\n\n-- Se ei enää pure eikä potkaise, se vain hamuilee huulillaan ja\nsuutelee.\n\n-- Ollaanko jo niin pitkällä, olette sen hyvin kesyttänyt.\n\n-- Te olette vielä kesyttämättä.\n\n-- No, enhän minä enää pure enkä potkaise minäkään, kunhan minua hyvin\nkohdellaan. Olen kyllästynyt miehiin ja imeliin kohteliaisuuksiin.\n\n-- Kuten minä keimailevien naisten oikkuihin. No, tulkaa huoneeseen.\n\nRatsumestari tarjosi käsivartensa ja vei Terrabonan nuoren\nvaltijattaren vierashuoneeseen ja sulki luukut.\n\n-- Uskaltaisinko, kas olette jo oppinut kohteliaaksi. Miksi pimensitte\nhuoneen.\n\n-- Sytytän valot, sillä lamppuni loistossa te olette vain eduksenne.\n\n-- Yhä vain komplimangeja.\n\n-- Te olette hurmaava tuossa miespuvussanne, ärsyttävä ja läheisempi,\nikäänkuin poikatyttö, läheisempi minun omaa sukupuoltani ja teidän\nvartalonne uhkeat ääriviivat sulautuvat nyt kuin nihkeä nahka käärmeen\nruumiin ympärille. Teidän paksut pohkeenne ovat kuin pielus väsyneelle\nvaeltajalle. Pelkäättekö pimeyttä?\n\n-- Minä en pelkää muuta kuin itseäni.\n\n-- Naapurit luulevat nyt, että en ole kotona.\n\n-- Mitä tarkoitatte? Olenko liian vapaa, puku vaikuttaa aina naisiin.\nTeillä on huono maine, herra ratsumestari, mutta minä uskalsin\nkuitenkin tulla katsomaan Loordia -- en teitä.\n\n-- Sallitteko minun tarjota lasillisen viiniä. Mitä haluatte? Ehkä\ntilkkanen italialaista muscatoviiniä, se on mietoa ja makeata.\n\n-- Mutta tämä on tulista ja naista väkevämpää.\n\nRatsumestari otti mahonkikaapista pullon viiniä ja konjakkia.\n\n-- Ratsumestari, sanokaa minulle, miksi te juotte niin paljon?\n\n-- Olen mainettani parempi, yksin en juo.\n\n-- Mutta teillä on huonoja tovereita.\n\n-- En syytä tovereita, juon unohtaakseni.\n\n-- Teillä on siis suruja, teillä on täällä ikävä yksinäisyydessä.\n\n-- Kuinka sen ottaa, ehkä puhutte kokemuksesta.\n\n-- Teillä, herra ratsumestari, lienee paljon kokemuksia. Kerrotaan,\nettä te olisitte ollut naimisissa Venäjällä.\n\n-- Myönnän, koska niin sanotte.\n\n-- Mutta otitte eron, niinkö? Oliko vaimonne ilkeä?\n\n-- Ei, oli vain petollinen. Siksi joskus juon. -- Ratsumestari joi\nvajaan juomalasillisen konjakkia. -- Hän oli petollisempi kuin tämä\njuoma. Tästä saa päähänsä kohmelon, mutta naisen uskottomuus jättää\nsydämeen ikuisen haavan.\n\n-- Kun vuodattaa myrkkyä haavaan, niin se vain kirveltää ja pahentaa,\nSabine sanoi. Minun tulee teitä sääli, herra ratsumestari.\n\n-- Minä en siedä sääliä, paroonitar, mies ei mitään niin kammoa kuin\nsääliä.\n\n-- Mutta osanottoa, ymmärtämystä?\n\n-- Ymmärrättekö, te neiti, vielä mitään elämästä, kun se ei vielä ole\nkouraissut teitä pohjia myöten. -- Niin että antaa kaikkensa, elämänsä,\nvoimansa ja viattomuutensakin toisen ihmisen takia. Minä luotin\nvaimooni ja ihailin häntä.\n\n-- Voitteko enää ihailla naista?\n\n-- Ehkä voin, se voi riippua hiukan teistäkin. Tietäkää, että kun\njuo, niin mies on kuin toinen olento, öisin purkautuu esille. Kun hän\non selvä, on hän kuin toinen mies. Me ihmiset olemme kaksoisolioita,\nmeissä on kaksi minää, jotka alituisesti ovat riidassa keskenään.\n\n-- Mitä luulette minusta, ratsumestari, sanokaa suoraan, minä pidän\nsiitä, enkä miesten viehättävistä valeista.\n\n-- Kuten tahdotte, olette korukukkanen, hyvin kasvatettu, hemmoteltu,\nehkä teeskentelette pintapuolisuutta peittääksenne väriseviä\ntunteitanne, pelkäätte paljastusta, totuutta.\n\n-- Raakuus ei ole totuutta, Sabine sanoi, eikä se ole voimaakaan.\n\n-- Mutta toisinaan täytyy käyttää voimia, kun ei hyvät, kauniitkaan\nsanat auta. Rakkaudessa te naiset olette kuten humaltuneet rajuja\nja raakojakin, selvin ollen te kiellätte itsenne, teeskentelette,\nhylättyinä te olette armottomia, äiteinä madonnoja.\n\n-- Te olette mietiskelijä ja luonteenerittelijä, herra ratsumestari,\nehkä tekin teeskentelette ja peitätte muilta jotakin.\n\n-- Niin. Minä en tahdo näyttää tunteitani, en sitä, jota olen yksin\nollessani. Silloin minä luen Stagneliuksen runoja ja -- älkää naurako\n-- haaveilen, sanottakoon sitä sitten vaikka mietiskelyksi. Minä en aio\nteitä väsyttää runoilla kuten hovijunkkari. Minä pelkään olla ikävä,\nsiksi minä lasken leikkiä kaikesta ja kaikkien kanssa. Se helpottaa,\nkun saa nauraa itselleenkin.\n\n-- Nainen ei tahdo olla hullunkurinen humoristi, sillä hän pelkää\ntulevansa naurunalaiseksi. Ettekö tahtoisi minulle tarkemmin selittää\nsyytä avioeroonne. Vaimonne oli uskoton?\n\n-- Niin, hän rakasti salassa toista. Kun minä olin poissa,\nratsuharjoituksissa ja nuorella kotiluutnantilla loma, kävi tämä\nluonani, häväisi huoneeni, maineeni ja elämäni. Tuollainen korea,\nhienohipiäinen pojannallikka. Suloinen Josef ja Potifarin emäntä! Vanha\njuttu!\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Niin, olkaa te, Sabine, tuossa sohvalla istuen kuin olisitte minun\nentinen vaimoni.\n\n-- Minä teidän vaimonne?\n\n-- Niin, tässä tragikomediassa.\n\n-- Te yllätitte vaimonne, tämähän on jo kovin jännittävää.\n\n-- Kuten ranskalaisissa romaaneissa. Vaimo, mies ja ystävä. Kirottu\nkolmikko!\n\n-- En ole niin pintapuolinen, herra ratsumestari, kuin luulette.\nPaljon minäkin mietiskelen, vaikka en tahdo käydä mustetahraisesta,\nyliherkästä, lörpöttelevästä sinisukasta n.k. kirjallisesta naisesta.\nMinä en koskaan lue naisten kirjoittamia imeliä tekeleitä.\n\n-- Enkä minäkään, ratsumestari sanoi ja kaatoi taas juomalasillisen\nkonjakkia kurkkuunsa.\n\n-- Älkää juoko niin paljon, johan päihdytte.\n\n-- Minä kestän paljon juomisen, paljon tappelemisenkin ja kestän myös\nloukkauksia kauan, kunnes purkaudun kuin pakkopaidasta, vapaudun\nvihassa ja nauran lopulta kaikelle.\n\n-- Kertokaa ja kuvailkaa tuo viettelykohtaus, se kiinnostaa minua\nsuuresti.\n\n-- Vai kiinnostaa, sepä merkillistä, luulin, että olitte neitsyt.\n\n-- Te loukkaatte, mutta tiedän kuitenkin, ettette aina tarkoita niin\npahaa kuin niitä sanotte.\n\n-- Mutta teen pahaa ja teen väkivaltaakin, jollen muutoin luule\npääseväni tarkoitusteni perille. Tahdotte siis kuulla.\n\n-- Minä kuulen ja otan pois tuon myrkkypullon, joka tekee teidät kuin\nhulluksi.\n\n-- Niin, minä kerron, -- Sain vihiä, että rakastaja oli kotonani\nja istui vaimoni kanssa kahden. Huone oli pimeä, kuten nytkin. --\nRatsumestari sammutti kruunun kynttilät, meni ovelle ja lukitsi sen.\n\n-- Ratsumestari, mitä te teette, minä en siedä enempää. Kas noin, minä\nheitän tuon viinan, viettelijän maahan.\n\nSabine pudotti pullon maahan ja se meni pirstaleiksi,\n\n-- Paroonitar, mitä teitte, minäkään en siedä enempää. Minä sammutin\nvalon, mutta en voi sammuttaa janoani, en voi sammuttaa rakkauteni\npohjatonta paloa. Sillä...\n\n-- Mitä aiotte sanoa. Älkää tarttuko käteeni.\n\n-- Niin, minä mursin oven. Noin rakastajakin tarttui vaimoni käteen,\npainoi hänet rinnalleen, suuteli, suuteli, syleili ja veti hänet\nvierellensä sohvalle ja riisti häneltä hänen aviokunniansa.\n\n-- Mitä? sanoi Sabine kiihtyneenä.\n\n-- Minä heitin sen makeilevan maitoparran pihalle puolialastomana,\nsellaisena kuin tämä epäsikiö syntyi tähän syntiseen maailmaan, ja\nminun kevytsiipinen aviosiippani sai lentää saman tien.\n\n-- Sehän oli kauheaa! Sabine huudahti.\n\n-- Se oli vain oikein tehty. Sellaisia kurjia häävuoteen torakoita\non paljon. Siitä lähtien tämä rietas kuva on kuin \"keisarinvihreä\"\nsyöpynyt minun mieleeni eikä se tahdo sieltä häipyä. Nyt minä tahdon\nsaada puhtaan sieluni takaisin siten, että se palaa poroksi uudessa,\nkirkkaammassa kiirastulessa, sillä...\n\n-- Sillä?\n\n-- Sillä hän rakasti kerran, kuten minä nyt rakastan teitä. Kas näin!\n\nRatsumestari sieppasi äkkiä Sabinen syliinsä ja kantoi hänet\nleposohvalle ja paiskasi hänet pehmeille patjoille, suuteli, suuteli ja\nsyleili.\n\n-- Ratsumestari, mitä te teette, te uskallatte, minä huudan apua!\n\n-- Ei se auta, ei kukaan kuule teitä, ei kukaan auta teitä. Minä en voi\nelää ilman teitä, en ole sitä uskaltanut teille ennen sanoa.\n\n-- Te olette peto. Ratsumestari! Sabine kiljahti.\n\n-- Ja te, Sabine, olette naaras, te kiihotatte, hylkäätte ja\nkiihotatte, kuten naiset yleensä, minä tahdon kesyttää teissä pedon,\nminä tahdon tyydyttää teidän verenne äänen ja janon, sillä minä\nhuomaan, että te ette enää minua vihaa.\n\n-- Minä voisin lyödä teitä tikarilla, jos minulla sellainen olisi.\n\n-- Minua ei peloita tikari, pyssy eikä tykkikään, eikä nainenkaan, joka\non niitä kaikkia voimakkaampi. Olettepa te raju, en olisi luullut tuon\nkylmän kuoren alla niin paljon hehkua olevankaan.\n\n-- Minulla on Flemingien ja Brinckenhjelmien veri suonissani.\n\n-- Sen kyllä arvaan. Tiikerikissa! Pimeässä villikissojen kynnet\nleikataan. Minä olen väkevä kuin härkä, sitkeä kuin karhu ja ruma kuin\napina.\n\n-- Minä puren, minä potkaisen teitä!\n\n-- Kuten Loordi. -- Se ei enää pure eikä potki.\n\n-- Minä käsken, jättäkää minut!\n\n-- Ennen te olette kaikkia käskenyt, nyt minä käsken teitä. Olkaa\nhiljaa ja rauhallinen. Teistä tulee vielä hyvä ja hiljainen vaimo.\nEttekä ole minulle uskoton, lupaattehan sen.\n\n-- Te olette mies, herra ratsumestari, ehkä minä voin tottua teihin,\nsietää teitä, ehkä hiukan mieltyäkin teihin, kunhan päästätte minut\npois.\n\n-- Kas niin, ei tässä naisen viisas viekkaus auta. -- Ratsumestari\npuristi Sabinen raudankovaan syleilyyn, lujitti otteensa niin, että\nheidän ruumiinsa ja sielunsa olivat kuin yhtä tulessa ja liekissä,\nkun he paloivat toisilleen, syttyivät ja leimahtivat uudestaan. --\nTuuli vinkui nurkissa ja Pyhäjärvellä kaarsi myrskynpuuska, mikä\nravisteli puiston puita ja huvilan kattoa. Ulkona kävi jo lumimyrsky\nja myrsky kävi myös kahden ihmisen välisessä kamppailussa onnesta,\nkunniasta ja raukenevasta rakkaudesta. Ratsumestari levitti Sabinen\nhiukset levälleen, riisui hänet kaikesta sukuylpeydestään, ynseydestä\nja kovuudesta, niin että hänestä jäi jälelle vain kärsivä, kuuma ja\nrakastava nainen.\n\n\n\n\nXXVI\n\n\nBeata Birgitta-rouva heräsi myöhään seuraavana aamuna virkeänä kapteeni\nArvellanderin viihtyisässä, valkoisessa puustellissa. Pitkään aikaan\nhän ei tuntenut sellaista suurta sielun ja ruumiin rauhaa, hänen\nmielensä oli valoisa ja luottava. Hänen Klaus-poikansa ja kapteenin\ntyttären Bendlan onni säteili kirkkaana hänen omassa sydämessään,\nvaikkei hän koskaan Terrabonassa ollessaan voinut mielestään karkottaa\nankeita aavistuksiaan. Kaukonäkijänä hän nytkin tunsi omituista,\npahanenteistä väristystä ajatellessaan kotiinpaluuta, sillä hän\npelkäsi paroonin uhkaa ja oikukasta mielialaa, mikä hetken tyyneyden\nja syyllisyystunteen jälkeen jälleen voisi purkautua mielivaltaisiin\ntekoihin. Vanha Mari ja Pamela-rouva lohduttelivat häntä ja pyysivät\nhäntä jäämään. Klaus, Bendla ja Rosalie koettivat häntä ilahuttaa\nsoitollaan ja iloisilla kaskuilla. Nuoret olivat uhkaavasta pyryilmasta\nhuolimatta lähteneet hiihtämään Terrabonan ja Korkeilan välisille\nmetsämaille, missä oli nähty ilves. Ilvekset ja ketut olivat\nahdistelleet Terrabonan kauniinkoreita fasaaneja, jotka hangella\nkäyskentelivät, pitkine, sateenkaarenvärisine pyrstöineen. Ketut ja\nilvekset olivat tunkeutuneet lammaskatrastenkin kimppuun sekä repineet\nauki jääneestä lammaskartanosta toistakymmentä, silkkivillaista\nlammasta, joita parooni oli tuottanut Englannista ja joista\nvalmistettiin loistavapintaisia ryijyjä. Puhdetöiksi niitä väenpirtissä\nhämärtävin illoin, pärevalkean valossa valmistettiin rekipeitoiksi\nja vuodevällyiksi. Klaus oli ottanut piilukkopyssynsä mukaansa ja\njatkoi ilvestä etsien matkaansa Terrabonan rajalle ja lupasi tulla\nhakemaan Beata Birgitta-rouvan tarpeen tullen. Mutta kapteenin tyttäret\npalasivat pian puustelliin meluten ja vallattomina, posket punaisina\nja silmät sirkeinä. Hiihdon aikana Bendla ja Klaus olivat tahallaan\neristäytyneet voidakseen antautua hellille hyväilyille, koska kapteenin\nperheen läsnäollessa kieltäyminen oli käynyt heille sietämättömäksi.\nNiin hullaantuneita ja huumaantuneita he olivat nuoren rakkautensa\nretkellä, että eivät enää välittäneet Rosalien hiukan ilkkuvista\nsanoista ja huomautuksista.\n\nMutta taivaanranta oli taas harmaa ja raskas. Beata Birgitta-rouva\nistui kahdensoudettavassa keinutuolissa ja ilmaisi Pamela-rouvalle\nhuoliaan ikävöidessään nuoren parin läsnäoloa.\n\n-- Kuuletko, Mari? Beata sanoi ja hytkäytti hartioitaan, ikäänkuin\nhänen olisi vilu.\n\n-- En minä kuule mitään.\n\n-- Etkö kuule Terrabonan hevosen rekikulkusia?\n\n-- En minäkään mitään kuule, Pamela-rouva sanoi, sinun korvasi, rakas\nBeata-orpanaiseni, ovat käyneet yliherkiksi. Pyry vain ullakolla ulvoo\ntai jääpuikot räystäällä kilisevät.\n\n-- Ei, ei, minä en erehdy. Ne tulevat, tulevat kaukaisena kaikuna ensin\nkuin santalasin sihinä saarnastuolin kirjalaudalla. Sitten kuin pienet\nkulkuset längen kaarien alla, sitten ne kilisevät kuin pienet kivet\npirunkellarissa.\n\n-- Sinullapa on merkillinen vaisto. Älä enää ajattele kummituksia,\njohan ne on selvitetty ja selitetty.\n\n-- Niin, niin, mutta ajatukset soivat ja ahdistelevat ihmisaivoissa\nkunnes ne kumisevat kuin aavekellot.\n\n-- Se on vain turhaa ajatusyhteyttä.\n\n-- Ei, ei, ajatuksia voi kuunnella kuten sanojakin, joita ei vielä ole\nlausuttu. Kuulin selvästi Terrabonan paroonin kovan äänen: aja, aja! Ja\nne sanat ajavat minua takaa, ne loukkaavat minua, ne ahdistavat minua\nja peloittavat minua. Aja, aja! Tuntuu kuin minut ajettaisiin pois\nkodistani, oi, tätä tuskaa!\n\n-- Olehan nyt reipas ja rohkea, kuten suuren kartanon emännälle sopii.\nÄlä anna perään houkutuksille, uhkauksille, sanoille ja teoille.\nJumalan avulla ne kilpistyvät, katoavat ja hiutuvat kuin huokaus\nrukoilevan huulilla, Pamela-rouva yritti rohkaista.\n\n-- Ei, ei. Ne kasvavat ja kammottavat. Ne vonkuvat jo Terrabonan ja\nKorkeilan välisellä myllyahteella. Minä näen mustan hevosen, jonka\nvarjo kiitää myrskyn rinnalla tien sivussa ja minä kuulen piiskan\nvingunnan, ikäänkuin se viiltäisi selkäpiitäni. Uh, minun on vilu,\nvaikka täällä on lämmin ja hyvä olla, hyvien ystävien ja kaikkivaltiaan\nJumalan suojassa. Mitä tänä iltana tapahtuukin, jumala minua ja tätä\nhurskasta perhettä suojelkoon. Vaaran edellä käy aina enteitä ja\nuunoja, minä tunnen sen, minä tunnen sen.\n\n-- Rauhoitu, tuolta kapteeni jo tulee kala-avannolta ja tuo\nmeille joulukaloja, isoja mateita. Mutta minä en nyt näe Einarin\nkalakumppania, Mathias klaverinvirittäjää. Hän on vannaankin\npohjakoukkuineen siirtynyt kauemmas jäälle, Terrabonan antoisimmille\nkalavesille.\n\nSamassa harakka lensi puustellin pienen tarhan haapapuuhun ja\nnaureli pahaenteisesti, niin että Beata-rouva hätkähti ja pudotti\nsukkapuikkonsa lattialle.\n\n-- Kuulehan, harakka nauroi.\n\n-- Pyryharakka ennustaa vain pyryä, mutta ei mitään onnettomuutta,\nPamela-rouva koetti lohduttaa. Kaunis lintu muuten.\n\n-- No niin, en minä sitä niin pelkää kuin Terrabonan vanhoja naakkoja.\n\n-- Niissä on enemmän sukuylpeyttä ja ynseyttä, nokat naksavat ja\nne jaarittelevat vanhoista suvuista ja perinteistä. Tämä meidän\nkotiharakka on vain sellainen kylän juoruakka, jonka puheista ei\npidä välittää, Pamela-rouva yritti leksotella, saadakseen Beatan\niloisemmalle tuulelle.\n\nHeikko hymy väreili Beatan huulilla, mutta sitten hän kävi hyvin\nvakavaksi ja tuijotti kuin kaukokatsein hämärtyvään iltaan, sielukkain\nja suurin, uneksivin avosilmin, ikäänkuin hän olisi nähnyt selvänäkyjä\nja mielikuvia yrittäessään tunkeutua tuntemattomuuden verhon taakse,\nkun hänen sieluntilansa näytti suorastaan siirtyvän toisen ihmisen\nsielusta toiseen sieluun, kun aistit eivät toimineet, vaan ikäänkuin\nvainusivat.\n\nTerrabonan vanha kivikartano oli autio. Kaikki talonväki oli poissa,\npalvelijat kylässä, Bogislaus Kerstilässä ja Beata Birgitta-rouva\nKorkeilassa. Terrabonan yksinvaltias, parooni Rurik von Brinckenhjelm\nvain oli kotona, ja hän odotti. -- Hänen kasvoillaan oli jännittynyt,\npäättävä ilme. Hän odotti vaimoaan, kulki edestakaisin lattialla,\nyläakkunasta hän katseli vuoroin lähestyviä pyrypilviä ja lumiviimoja,\njotka viuhuen ja vinkuen kiitivät pitkin Pyhäjärven lumilakeista\npintaa, ohi lumipeitteisten saarien ja salmien, koivujen,\nkalliomäntyjen. Ilmassa oli kuin hornantanssia, pirunkellarin katto\nkolisi ja parret paukkuivat. Järven talvitien umpipolulla näkyi vain\nheikko lyhdyn valo, kun vanha virittäjä kulki avannolta avannolle ja\nkoki vedenalaisia verkkojaan. Valo liikkui kuin hoippuvan humaltuneen\naskel, jäi kuin älyttömästi tuijottamaan äärettömyyteen.\n\nVanha Mathias, ruotumestari oli jäälle avannon lähelle pystyttänyt\npienen, kolmionmuotoisen kangasteltan, virittänyt kelkalla tuomillaan\ntervaskannoilla ja pinopuilla jäälle nuotion ja lämmitteli sen\nloimuissa kohmettuneita käsiään. Sauhu kohosi läpi hiutaleiden, niin\nettä vanhus tanssivan tulen äärellä näytti aavemaiselta poppamieheltä.\nPyry puuskutti yli nuotion sitä kuitenkaan sammuttamatta, sillä tuuli\ntaivaan rannassa ajoi pilviä hajalle. Kerstilän kartanosta virtaili\nkirkas valo tielle, Korkeilan puustellista näkyi hämärästi vain heikko\nkajastus, mutta ratsumestarin talo oli, ihmeellistä kyllä, pilkkosen\npimeä. Parooni tahtoi valoa ja toi kirjakaapin päältä kaksi hopeaista\nkandelaaberia sirotekoiselle, kultareunuksiselle sekretääripöydälle.\nKolmihaaraisten kynttilöiden väliin hän asetti hopeisen mustetolpon\nja pitkän hanhensulan. Kirjoitustelineiden eteen hän asetti isoilla\npystykirjaimilla kyhätyn luovutuskirjan, virkaleimalla varustetun\npaperiliuskan ja Beata-rouvan kruunatulla vaakunalla kaiverretun\nvahaleimasimen.\n\nParooni von Brinckenhjelm kuunteli, mutta ei kuullut vielä vanhasta\nkoivukujasta kulkusten kalinaa. Hän muistutti nyt kalmiston\nyksinäisessä puussa istuvaa, vaanivaa korppia. Tuuli ryskytti\nkuistia ja akkunapieliä. Paroonin omassa sielunelämässä asusti\njäänkova penseys, uhma ja häikäilemättömyys. Hän odotti tyynesti\nja harkitusti hetkeä, mikä pelastaisi hänet taloudellisesta\nperikadosta. Hän vihelteli hiljaa itsekseen kuin varas, joka on\npäässyt hyvän ryöstösaaliin perille. Hän vihelteli, ei ilosta, vaan\nomanvoitonhalusta. Hänen teräsharmaissa silmissään leiskahti kuin tuli\ntakassa, mikä pian leimahtaisi korkeaan liekkiin. Hän siirteli tuolin\nkirjoituspöydän eteen ja tutki hanhenkynän kärjen terävyyttä. Se oli\nkuin kotkan kynsi, mikä odotti vain tilaisuutta iskeäkseen uupuvan\nuhrinsa kimppuun.\n\nKlaus af Braehm oli eronnut morsiamestaan ja hänen sisarestaan sekä\nlähtenyt hiihtämään ketun jälkiä. Hän oli seurannut niitä jälkiä\nlouhikkoihin ja murroksiin. Sauvat suihkivat ja lumi pöllyili hänen\nympärillään. Hän laski laaksot luistaen pitkän porkan varassa, harasi\nja nousi taas harjanteelle, jota pitkin kettu punaisena tuliviiruna\nviiletti. Hän hiipi, hiihti, heitti päältään pienen turkin hangelle,\nhiihti laaksot, viilsi vaarat, mutta ei enää nähnyt vilkasta\nkettua, joka oli luikertanut johonkin vuorenkoloonsa. Hän kohtasi\njäniksiäkin ja vihdoin ilveksen, jota lähti takaa ajamaan. Hiki\nhöyrysi hänen ympärillään, hänen paitansa oli märkänä ja hiki juoksi\notsalta kaulalle, kun hän vihdoin kaukaa näki mäntyyn kiivenneen\nkiilusilmäisen, harmaankirjavan, kauniin ilveksen. Ampui kaikki\npanoksensa ja sadatteli, sillä hänellä ei ollut mukanaan ilveskoiraa.\nHän kääntyikin ja hiihti nyt vainovimmaisena Terrabonan kulmille\nhakeakseen kotoa uusia panoksia ja paremman pyssyn. Kun hän saapui\nkotiin, parooni seisoi Terrabonan pihalla ja odotti levottomana hevosen\nkulkusten ääntä, odotti tutun nahkakuomin ilmestymistä koivukujaan. Hän\nhätkähti, kun hän huomasi Klaus-herran, sillä hän olisi nyt tahtonut\nolla yksin kartanossa tilinteon hetkellä, eikä hän kärsinyt turhia\nkuulijoita, silminnäkijöitä ankarille aikeilleen.\n\n-- Kas vain, olet jo kotona, Klaus, luulin sinun kuhertelevan\nKorkeilassa.\n\n-- Olin hiihtämässä, löysin ilveksen, mutta panokset loppuivat, haen\nkoiran ja lähden uudestaan metsään ennenkuin jäljet katoavat.\n\n-- Sepä hyvä, en minä nyt vieraita suvaitsekaan.\n\n-- Vieraita? Niin, vieras olen minä täällä aina ollut.\n\n-- Miksi olet loukannut rekiretkellä Bogia, aivan nuoren\nAgnes-kreivittären läsnäollessa. Olet sättinyt lurjukseksi ja\nvihjaillut Jennystä. Olisit vaiennut siitä asiasta.\n\n-- Bogihan se alkoi.\n\n-- Tahallasi sinä olet ehkä tehnyt tyhjäksi hänen nuoren\nlemmenliittonsa.\n\n-- Kyllähän niitä naisia Bogille riittää. Olenko minä veljeni vartija?\n\n-- Niin, te vihaatte toisianne. Eikä ihme. On aivan väärin, että\nsinulla yksin on omistusoikeus tähän kotikartanoon, jota minä olen jo\nhoitanut yli kaksikymmentä vuotta.\n\n-- Niin kyllä. Hoitanut niin, että se on melkein rappiolla.\n\n-- Sinä uskallat nousta isääsi vastaan.\n\n-- Ei minulla isää ole, äiti vain.\n\n-- Äitisi juoksentelee kesken joulupyhiä kyliä. Ja sitten olet\nsinä neuvotellut hovioikeudenpresidentin kanssa sääntöperintötilan\noikeuksista.\n\n-- Tietysti. Oikeastaan vain äidillä on tilan omistusoikeus ja sen\njälkeen minulla, hänen laillisena poikanaan.\n\n-- Kyllä minä sen laillisuuden ratkaisen. Minulla on myös poika ja\ntytär, joiden onni ja elämä ovat minulle kalliita, kalliimpia kuin mitä\nluuletkaan. -- Minä en nyt kysy neuvoa sinulta enkä muilta, vaan päätän\nitse tästä asiasta, niin kauan kuin minä elän ja olen herra, niin\nkuule, herra tässä talossa.\n\n-- En minä halua riitaa, Klaus sanoi nyt hillitysti. Muiden raivotessa\nKlaus usein tyyntyi, mutta nyt hän kimmastui ja löi porkkansa maahan ja\ntiuskasi:\n\n-- Missä äiti on? Miten teette tiliä kartanon hoidosta ja tuhlatuista\nvaroista. Syyttäkää vain itseänne, jos me kaikki joudumme hunningolle.\nMinä en tunne teitä enää, minulla ei enää oles edes isäpuolta\ntai velipuolta. Jommankumman täytyy väistyä, minä en enää jaksa\nolla täällä. Vain äitini takia olen tänne jäänyt, minä vien hänet\nturvapaikkaan ja sitten minäkin lähden talosta, mutta minä palaan!\n\n-- Terrabonan isäntänä? Et koskaan, karjaisi nyt parooni.\n\n-- Niin juuri, laillisena isäntänä! Mutta minulla ei nyt ole aikaa\nturhiin juridisiin jaarituksiin. Audiatur et altera pars. Sen minä vain\ntiedän, kuultakoon toistakin riitapuolta. Ilves on repinyt lampaita, te\nrevitte ihmissydämiä. Minä kuuntelen sydämeni ääntä, mutta te kylmän,\nlaskevan järkenne sokaisemana ajattelette vain vääryyttä ja väkivaltaa.\nHyvästi! En sano: näkemiin! Ilves odottaa. Metsän petokin on parempi\nkuin teidän viileä viisautenne ja julmuutenne.\n\n-- Niin, pidä sinä huolta ilveksestä, minä kyllä pidän huolen muusta.\nAu revoir! Mon canaille!\n\n-- Dito! Mon baron! Näin sanoen Klaus riensi huoneeseensa, tempasi\npyssyn seinältä, riensi koiratarhaan ja hiihti koira kintereillään\nsakeaan metsään, kun jo samassa koivukujan päässä, purosillan luota\nkuului kulkusten kilinää, ja kartanon kuski ohjasi Terrabonan\npääportaitten eteen katetun kuomureen, jossa istui Beata Birgitta-rouva.\n\n-- Hyvä, että meni ajoissa, parooni ajatteli, kun Klaus katosi hänen\nnäkyvistään. Onni suosii minua tänään, nyt toimeen, parooni ajatteli ja\nkiiruhti vastaanottamaan Beata Birgitta-rouvaa. Kuskin hän käski mennä\nmuonamiesten rakennukseen ja tämä nukahtikin heti huoneessaan.\n\nBeata Birgitta-rouvan aavistus oli kyllä käynyt toteen. Pian oli\nKorkeilan maantieltä kuulunut kulkusten kumea surun soitto. Terrabonan\nkuomureki oli pysähtynyt puustellin kuistin eteen. Pitkään huppukaapuun\npuettu kuski oli tuonut Beatalle kirjelappusen. Lyhyesti ja kavalasti\noli siihen kirjoitettu seuraavat sanat:\n\n-- \"Tule kiiruusti kotiin! Isäsi on sinua täällä odottanut. Rurik.\"\n\nNopeasti Beata Birgitta oli ottanut jäähyväiset kapteenin perheeltä,\nPaha aavistus selveni vielä pahempaan todellisuuteen. Beata purskahti\nitkuun ja syleili Pamela-rouvaa ja suuteli häntä otsalle. Tämä oli\nkoettanut häntä lohdutella ja pyytänyt jäämään. Mutta Beata Birgitta\nluuli tehneensä vääryyttä vanhalle isälleen ja oli sentähden vain\nhoputtanut matkalle.\n\nYstävälliset, ketterät kädet käärivät hänen ruumiilleen nahkaturkit\nja kietoivat vällyjä ja ryijyjä jalkojen ympäri. Ja niin Beata\nBirgitta-rouva oli lumipyryssä lähtenyt kotiin uusia kohtaloita\nkohden. Kuomureen nahkaisen oven lasireiästä hän oli katsellut, miten\nlumipeitteiset puut ja pensaat tienvarsilla vilahtivat hänen ohitseen.\nLumihiutaleet lentelivät sakeina kuin valkea perhosparvi hevosen ja\nkuskin ympärillä. Kuomureki vaappui ja vaipui tien toiselta laidalta\ntoiselle, tarttui kinoksiin ja oli tienmutkassa vähällä kaatua\nojaan. Matka kului vaivalloisesti, mutta hevonen löysi kuitenkin\nkovan tien kuomureen vaunulyhtyjen valossa, mikä heijastui kuskin\nkorkeaan karvalakkiin, helahilavaljaisiin ja tinapäisiin suitsiin.\nTämä oli Beata Birgittan alkutaival kärsimyksen tiellä, matkan päässä\nhäämöttävälle Terrabonan kartanolle. Hän heräsi kuin valkoisesta\nunesta, kun reki seisahtui kartanon pääportaiden eteen. Parooni\ntuli nopeasti, nosti hänet alas reestä, kuin kantaen hän tuki häntä\npitkin kivisiä portaita nousemaan yläkertaan, ja tarttui lujasti\nja kovakouraisesti hänen käsivarteensa. Beata ihmetteli sitä, että\nSabinen ja Bogin, palvelijoiden sekä väentuvan huoneiden akkunat olivat\npimeät. Talo näytti autiolta ja synkänenteiseltä. Vain yksi himmeä\nvalo valahti yläkerran pirunkammarista, missä kaksi kandelaaberia\nseisoi kirjoituspöydällä. Yksi kynttilä oli sytytetty, kun Beata astui\npuolihämärään huoneeseen.\n\n-- Ole hyvä ja istu kirjoituspöydän ääreen, parooni sanoi jääkylmästi\nja kalsein katsein.\n\n-- Missä isä on? vapaaherratar kysyi ensimmäiseksi.\n\n-- Matkusti, väsyi odottamiseen, vapaaherra sanoi jyrkän lyhyesti.\n\n-- Missä kaikki muut ovat?\n\n-- Poissa.\n\n-- Tämäpä kummallista. Mikä on tarkoitus?\n\n-- Kyllä sen kohta ymmärrät.\n\n-- En ymmärrä vielä mitään.\n\n-- Sinun isäsi, hovioikeudenpresidentti, kaipasi sinua ja lähti, kun\nsinua ei kuulunut, vaan juoksentelet kylässä kesken joulunpyhiä.\n\n-- Minulla on velvollisuuksia myös omaa poikaani ja hänen morsiantaan\nkohtaan.\n\n-- Se ei muuta asiaa.\n\n-- Kuinka niin? Beata Birgitta sanoi ensin sävyisästi.\n\n-- Sinä, Beata, olet unohtanut velvollisuutesi Terrabonan\nhaltijattarena, siksi sinulla ei tästä lähtien tule olemaan mitään\noikeuksia Terrabonaan.\n\nBeata Birgitta ryhdistäytyi ja sanoi vastustelevasti:\n\n-- Mutta olenhan minä miesvainajaltani, laamanni af Braehmiltä perinyt\ntämän tilan.\n\n-- Ja minä sen omaisuuden naimiseni perusteella.\n\n-- Mutta minulla on poika, vapaasukuinen mies, Klaus af Braehm,\nlaamannin poika, jolla on yksinomainen oikeus sääntöperintötilaan.\n\n-- Se ei merkitse mitään, minä teen tyhjiksi kaikki teidän aikeenne\nsyrjäyttää minun omat lapseni ja siksi olen minä toiminut niin, että\nsinä muodollisestikin luovut luulotellusta oikeudestasi. Kas tässä!\n\nBeata alkoi lukea. Silmiä alkoi hämärtää, sillä kirjaimet alkoivat kuin\nhypellä hänen edessään, hän siristi silmiään ja alkoi vavista.\n\n-- Ehkä et oikein erota, annas kun sytytän kaikki kandelaaberien\nkynttilät. Nyt valo häikäisi niin, ettei Beata sen vuoksi\nliikutukseltaan voinut lukea.\n\n-- Minä en voi tätä hyväksyä, Beata sanoi ja loi pelokkaan katseen\nparooniin.\n\n-- Sinun täytyy!\n\n-- Mutta täten minä luovun kuin erikoisoikeudestani. Tuntuu kuin\nkirjoittaisin oman poikani kuolemantuomion.\n\nParooni otti Beatan vapisevasta kädestä paperin ja luki:\n\nKauppakirja,\n\nTällä kauppakirjalla myyn ja luovutan minä vapaaherratar Beata\nBirgitta von Brinckenhjelm omasta puolesta ja poikani Klaus af\nBraehmin laillisena holhoojana yhdessä omistamamme Pyhäjärven\npitäjässä sijaitsevan Terrabona-nimisen rälssitilan R.N:o 12 kaikkine\noikeuksineen, saatavineen ja irtaimistoineen poikapuolelleni Bogislaus\nvon Brinckenhjelmille välillämme sovitusta 100,000 hopeabankkoruplan\nkauppahinnasta, joka täysin maksettuna täten kuitataan, ja on\npoikapuoleni Bogislaus von Brinckenhjelm tämän kauppakirjan nojalla\ntästä päivästä lukien oleva tilan ainoa ja oikea omistaja. Tämän\nkauppakirjan olen minä omakätisesti allekirjoittanut omasta puolestani\nja poikani laillisena holhoojana.\n\nTerrabonassa 27 päivänä joulukuuta Anno Domini 1855.\n\nBeata Birgitta von Brinckenhjelm.\n\n-- Varmemmaksi vakuudeksi sinä nyt allekirjoitat tämän asiakirjan.\nJäähän sinulle eri sopimuksen mukaan ikuisiksi ajoiksi leskentilasi,\nMultsilta, sekä myös Pyhäjärven niemi, jonne Klaus jo on alkanut\nrakentaa kesämökkiä.\n\n-- Ikuisiksi ajoiksi? Minä en enää soisi eläväni. Mitä Klaus sanoisi\nminusta, jos tekisin hänet näin perinnöttömäksi.\n\n-- Leskentila riittää hänelle kyllä. Minä olen perikadon partaalla,\njollen saa suurta lainaa ja sen saan pankilta vain siinä tapauksessa,\nettä sääntöperintötila lankeaa poikani Bogislaus von Brinckenhjelmin\nhyväksi.\n\nBeata Birgitta rouva muisti Klaun ja kapteenin perheen neuvot ja\nvaroitukset. Ryhdistäytyi taasen ja sanoi kohottaen päänsä:\n\n-- Minä en voi, minä en tahdo.\n\n-- Sinun täytyy, minä pakotan.\n\n-- Miten sinä pakotat, minä huudan apua Jumalalta ja ihmisiltä.\n\n-- Se ei auta, ketään ei ole talossa.\n\n-- Oletpa sinä tämän pirullisesti järjestänyt.\n\nParooni tarttui Beatan käteen ja pani siihen hanhenkynän.\n\n-- Kirjoita nimesi!\n\n-- En, en kautta taivaan, tätä en voi, en saa tehdä.\n\nNyt parooni otti kaapista taskuaseen, asetti pistoolin pöydälle ja\nasettui itse seisomaan vastapäätä vaimoaan.\n\n-- Joko nyt ymmärrät?\n\n-- Sinä olet hirviö, nyt ymmärrän, että voit olla vaikkapa murhamies.\nAhdistelit pappilan renkivoutia ja sakastissa papin poikaa sekä uhkasit\nottaa heidät hengiltä. Minä otan sinusta eron tai karkaan.\n\n-- Siinä tapauksessa sinä et omista leskentilaasikaan, laamannin\njälkisäädöksen mukaan.\n\n-- Anna se takaisin. Laamanni laati sen hyvässä uskossa, että en\njättäisi sukutilaani.\n\n-- Minä en anna sitä takaisin, polttaisit sen tai hävittäisit\nsen. Siitä on jäljennös kivalteri Seth Skriivarilla. Tämä on kuin\nkauppakirja, jolla luovutat tilan lainaa vasten.\n\n-- Minä en koskaan suostu tähän, tämä on petos ja synti, jota seuraa\nrangaistus. Minä menen.\n\n-- Sinä et mene mihinkään, alakertaan vievä ovi on lukossa.\n\n-- Minä hyppään akkunasta.\n\n-- Et tee sitäkään, sillä silloin...\n\nParooni otti pistoolin käteensä.\n\n-- Mitä aiot? Beata Birgitta kirkaisi niin, että korkea katto ja seinät\nkajahtivat. Ääni kiiri pitkin nurkkia ja käytäviä, mutta mitään apua ei\ntullut.\n\n-- Sinäpä olet tänään kovin uppiniskainen ja rohkea, minä ymmärrän,\nolet siellä kapteenin puustellissa saanut voiman ja vastustushengen,\njota en ennen ole sinussa huomannut.\n\nBeata hypähti pystyyn, mutta parooni painoi lujasti hartioista työntäen\nhänet taasen tuolille.\n\n-- Kirjoita nimesi, muuten ammun. Olen epätoivon partaalla enkä enää\npelkää mitään keinoja.\n\n-- Sinä uskallat, siitähän joudut vankeuteen, mitä hyötyä siis\nuhkastasi on? Klaus perii kuitenkin kartanon.\n\n-- Sitä hän ei koskaan tee, minä ammun ensin sinut ja sitten itseni.\nAjattele, minkä murheen sinä tuotat omalle pojallesi.\n\n-- Voi, Klaus, Klaus, missä viivyt, tule auttamaan, muuten minä jo\nmenehdyn.\n\n-- Klauskin on poissa, hän ei tule nyt tänne. Valitse!\n\nParooni kouristi Beatan käden kuin rautarenkaaseen ja johdatti kättä.\nKäsi kirjoitti vavisten haparoivan nimen, joka monelle oli rakas ja\nkunnioitettu, mutta nyt vailla siroutta ja selkeyttä.\n\n-- Kas niin, nyt teit kuin oikean vaimon pitää. Kiitos!\n\nParooni hellitti kättään, ja Beata Birgitta lysähti kuin kokoon\nja pää sattui pöydänkulmaan. Mutta samassa silmänräpäyksessä\nristeili Beatan aivoissa pelastava ajatus. Hän ajatteli vain pakoa,\najatteli samalla hetkellä kapteenin perhettä, ajatteli isäänsä,\nhovioikeudenpresidenttiä, ajatteli nuoruuttaan, sen iloisia, ihania\npäiviä ja lähenevän keski-ijän varjoisia aikoja, ankeutta ja\nahdistusta, hänelle vieraaksi käyneessä kotitalossa. Naisen vaistolla\nhän hetken teeskenteli, nousi ja kulki huonettaan kohden.\n\n-- Olen sairas, käyn vain hakemassa lääkkeitä. Itseänsä hilliten\nBeata kulki hiljaa käytävään, sieppasi seinältä majavannahkaturkkinsa\nja ennenkuin parooni selvisi omasta mielenjärkytyksestään,\nBeata-rouva syöksyi äkkiä rakennuksen sivukäytävään, palvelijoiden\nhuoneistoon, saapui keittiöön ja avasi oven, minkä kuski oli jättänyt\nhuolimattomasti auki. -- Beata-rouva juoksi läheiseen metsään,\npeittääkseen paroonilta jälkensä hän kaarteli metsän suojassa järven\njäälle ja alkoi juosta.\n\nSamassa kuului kartanon yläparvekkeelta pistoolin laukaus. Parooni\nsiellä ampui peloittaakseen, mutta nyt ei Beata Birgitta-rouva enää\ntuntenut pelkoa eikä kauhua, se pistoolin laukaus vapautti hänet\nentisyydestä, sen pakkotunteesta ja painajaisesta. Hän upposi lumeen,\nkahlasi kinoksissa ja vaipui toisinaan polviaan ja vyötäsiään myöten\nlumisohjoon, kun pyry ympärillä sokaisi hänen silmiään niin, ettei hän\nensin pimeydeltä erottanut rantametsien ääriviivoja. Samassa hän tuli\najatelleeksi, että parooni äkkipikaisuudessaan oli tehnyt tyhmyyden.\nKlaus voisi kuulla paukauksen ja rientäisi avuksi. Maantielle Beata\nBirgitta ei enää uskaltaisi, sillä parooni voisi ajaa häntä hevosella\ntakaa. Siksi hän pyrki jäälle ja talvista oikotietä kapteenin\npuustelliin. Hän juoksi, juoksi, näki takanaan Terrabonan pirunkammarin\nvalon, kuin hehkun helvetistä. Hän kaatui jo pitkin pituuttaan\njärvenjäälle ja makasi siinä kuin kohmettuneena ja tajuttomana, sillä\nhän oli kompastunut turkkeihinsa. Hän nousi jälleen pystyyn, kiristi\nhampaitaan, puristi nyrkkiään ja taivalsi toivotonta taivaltaan.\nTännekö hän eksyisi ihanan, suvisuloisen saariseudun keskelle, uppoaisi\njohonkin railoon, läkähtyisi, menehtyisi, jäätyisi ja muuttuisi omaksi\nlasiseksi ruumiskirstukseen.\n\nHän vaipui polvilleen jääröykkiölle, luuli kuolevansa, nosti kätensä\ntuskaisesti ristiin rinnalleen leuan alle ja rukoili: -- \"O, Herra\nJeesus Kristus! Auta ja tue minua viimeisellä hetkelläni, tule\navukseni ja turvakseni, kun minun täytyy eritä tästä maailmasta.\nSinä olet minut lunastanut ja vapahtanut, sinä uskollinen Jumala!\"\nNämä sanat rauhoittivat Beata Birgittan sydäntä niin, että hän sai\nvoimaa ponnistella eteenpäin, löysi oikotien ja huomasi kaukana\njäällä nuotiotulen. Sitä kohden hän nyt laahusti, verisin sormin ja\njaloin, läähättäen, jäykistyen ja järkyttyneenä, mutta toiveikkaana.\nKuka armelias, taivaallinen tulenvartija oli hänelle valaissut tuskan\ntien, johon hän jo oli nääntymäisillään. Hän hoippui ja hoki, hoki ja\nhoippui ja kompasteli, ryömien polvillaan yli jäälohkareiden, kohti\nvaloa, mikä häilähti kuin merkkiä antaen. Se merkki leimahti kuin\nvilkkutuli, leijaili kuin liitonmerkin ja lunastuksen valo jostakin\npimennosta, mikä oli hänet jo niellä ammottavaan, mustaan kitaansa.\nHän oli luullut, ettei hän enää koskaan saisi nähdä ihanaa, saapuvaa,\niäti uusiutuvaa kevättä, jolloin nämä saaret taas viherijöitsisivät,\nkukkisivat ja aallot lempeästi loiskien solahtaisivat hänen\nkotirantaansa.\n\nPian pyry lakkasi. Ainakin Beata Birgitta-rouvasta siltä tuntui.\nKoko Pyhäjärvi hohti puhtaanvalkoisena lumivaippana, ja rantasaarten\nrantakoivut seisoivat suorina kuin valkoisiin puetut sajasneitoset\njoulunpyhinä. Tuuli ajoi hajalle pilviä ja niiden raosta pilkistivät\nauringonsäteet kuin kielet kanteleesta langeten kaltevasti maata\nkohden. Enkelit soittivat nyt hymniä Herralle taivaassa, arveli Beata\nja kiitti Kaitselmusta pelastumisestaan. Tuli loimahti teltassa ja\nsitä kohden nyt Beata Birgitta laahusti. Mutta pyryn taotessa Mathias\nvirittäjäkin oli tullut kodantapaisesta suojastaan ja huomasi jäällä\nryömivän olennon. Kun hän ei saanut vastausta huutoonsa, hän lähti\nkelkalla kulkemaan vierasta kohden. Hän nosti naisen kelkkaansa ja veti\nhänet nuorasta kiskoen telttaansa. Hän heitti puita nuotioon ja nyt hän\ntulen varjossa huomasi ja tunsi Terrabonan valtijattaren.\n\n-- Te, armollinen rouva vapaaherratar!\n\n-- Älä kysele, vaan toimita minut johonkin turvapaikkaan, sillä\nTerrabonaan minä en enää palaa. Älä kysy, miksi olen täällä, vaan hanki\ntänne hevonen mantereelta. Äläkä kysy, minne menen, sano vain terveisiä\nKlaus-pojalleni, että minä olen matkustanut.\n\n-- No, oli onni, että teidät löysin, ruotumestari sanoi, Faanjunkkarsin\nmökin luona asuu torppari, jolta käyn lainaamassa hevosen. Jalkaisin\nette jaksa kävellä sinne. Sillä aikaa voitte lämmitellä tässä\nnuotion ääressä, kunnes minä palaan. Tässä saatte suojaksenne vielä\nlammasnahkaturkkini.\n\n-- Millä palkitsen hyvän työsi, sinä vanha virittäjä. Klavereita olet\nosannut virittää ja nyt sinä olet virittänyt minun sieluni uuteen\nvireeseen. Kunhan tässä toivun, niin saat minulta elinpäiviksesi\nvanhuuden kodin leskentilallani Multsillassa eikä sinun tarvitse\nenää pyryssä ja pakkasessa vaivata vanhoja raajojasi. Jumala sinua\nsiunatkoon, sinä armelias samarialainen!\n\nMathias lähti kelkalla mantereelle ja sillä aikaa Beata Birgitta-rouva\nlepäsi ja lämmitteli kohmettuneita jäseniään ja virkistyi. Mathias\npalasi virmalla hevosella, Beata Birgitta istuutui vällyillä\npeitettyyn maalaisrekeen ja ajeli Mathias virittäjän saattamana ohi\nsaarien ja salmien, läpi salojen ja metsien kohden Turun vanhaa\ntuomiokirkkoa ja linnaa tapaamaan vanhaa valkohapsista isäänsä,\nhovioikeudenpresidenttiä, joka asui ihan Aurajoen rannalla, vanhassa\nJuhana-herttuan aikuisessa kivitalossa, Kaarina Hannuntyttären, Juhanan\nlemmityn entisessä asunnossa.\n\n\n\n\nXXVII\n\n\nNo tytöt, joko kävitte Faanjunkkarsissa? Pamela rouva tiedusteli.\n\n-- Kyllä, äiti, Rosalie sanoi, vanha Mathias on jo palannut Turusta.\nTässä on kirjekin rakkaalta Beata-tädiltämme.\n\n-- Mitä Mathias tiesi, kapteeni sanoi.\n\n-- Voi hirveätä, Bendla huudahti. Tuo julmettu parooni uhkasi\npistoolilla ja pakotti Beata-rouvan luovuttamaan Terrabonan\nperintötilan Bogislaus Brinckenhjelmille.\n\n-- Kauhuissaan onneton rouva juoksi jäälle ja olisi uupunut ja\nkuollutkin tielle, jollei Mathias ruotumestari olisi kalamatkallaan\nlöytänyt ja kuljettanut Turkuun hovioikeudenpresidentin kotiin. Niin\nBendla jatkoi sisaren puhetta.\n\n-- Kyllä on peto mieheksi, kapteeni sanoi, eiköhän kaikkivaltiaan\nJumalan kosto kerran kohtaa tätäkin miestä kuin muitakin\nrikoksentekijöitä. Nouse, Jumala, ja aja asias, muista niitä\nhäväistyksiä, jotka sinulle joka päivä hulluilta tapahtuvat.\nJumalattomat viherijöitsevät niinkuin ruoho ja pahointekijät kaikki\nkukoistavat siihen asti, kuin he hukkuvat iankaikkisesti.\n\nRosalie jatkoi:\n\n-- Koko pitäjä siitä jo puhuu, kirkkoherra on suunniltaan ja\nhovijunkkari on aivan surusta sairas. Koko matkalla ei Beata-rouva\nsanonut sanaakaan, ensin vain itki, sitten hän tuijottamistaan tuijotti\nkuomureen ovilasireiästä autioon maisemaan, mikä oli hänelle kuollut\nkuin koko luonto ankarassa tuskallisessa totisuudessaan.\n\n-- No luehan kirje, kapteeni sanoi vaimolleen.\n\n\"Rakkaat ystävät.\n\nMinä en voi elää enkä minä voi kuollakaan. Minun mieheni on\nkarkottanut minut synnyinkodista ja pakottanut minut luovuttamaan sen\npoikapuolelleni. Minä suren Terrabonaa, suren poikani Klaun puolesta,\njoka nyt on menettänyt kaikki. Säälin paroonia, säälin ja toivon,\nettä Jumala aukaisisi hänen silmänsä ja pesisi hänen hirveät tekonsa\nlumivalkeiksi, vaikka ne veriruskeat olisivat. Koetan unohtaa ja antaa\nanteeksi, kuten sanassa sanotaan, vaikka se ylen vaikeata onkin. Nyt en\nvoi palata kotiini, vaan sanokaa sydämeni lapselle, rakkaalle Klaulle,\nettä hän pian valmistaa minulle uuden kodin Siestaan, jotta minä\nrauhassa kuolla voisin. Jumala siunatkoon rakasta poikaani, Bendlaa ja\nteitä kaikkia. Minun Jumalani, auta minua jumalattoman kädestä, väärän\nja väkivaltaisen kädestä. Jumala, älä erkane kauvas minusta, minun\nJumalani riennä minua auttaman!\n\nteidän todellinen ystävänne, Beata\".\n\n-- Voi, Beata raukkaa, kuinka paljon hän onkaan saanut kärsiä! Mutta\nhänellä on elävä usko, kärsimyksen tieltä hän on käyvä kirkastuksen\nkunnaalle.\n\n-- Mutta tietääkö Klaus tästä vielä mitään, Bendla sanoi levottomana.\n\n-- Klaus on lähtenyt ajamaan vanhaa ilvestä, joka kiipesi\nlammaskartanoaidan yli ja raateli karitsoja.\n\n-- Sellainen peto on ammuttava, vaikka ihmispedot kulkevat vapaalla\njalalla, kapteeni sanoi. -- Kyllä Klaus tästä suuttuu. Hän voi\nhovioikeuden päätöksellä uudestaan hakea oikeutta väliaikaisilla\nkäräjillä, vaikka Seth Skriivari ehkä jo on hakenut lainhuudatusta\nBogi-paroonille.\n\n-- Miten käy nyt meidän, Bendla huokasi kyynel silmässä, kun Klaus ei\nvoikaan ottaa huostaansa Terrabonan kartanoa.\n\n-- Jos minä olisin mies, Rosalie sanoi, niin minä ampuisin vanhan\nparoonin.\n\n-- Jumala varjelkoon sinun sanojasi, Rosalie, kosto on Herran kädessä,\nja luottakaamme hänen armoonsa ja laupeuteensa, mikä voi muuttaa kaikki\ntaas parhain päin, Pamela-rouva sanoi ja meni laittamaan päivällistä.\n\n-- Kyllä Klaus palaa tänne ilvesjahdista ja saa tietää kaikki, kapteeni\nvakuutteli. Yhteisillä hirsitalkoilla me pystytämme sievän mökin niin,\nettä se on valmiina kevääksi kiurun kiitävän mukana, kun Beata täti\npalaa kotiin, kapteeni lisäsi ja ryhdistäytyi.\n\n-- Ja sinne voivat sitten Klaus ja Bendlakin muuttaa, kun se aika on\ntäytetty, Pamela-rouva sanoi.\n\nJa siitä päivästä tuli ehtoo, yö ja rauha vanhaan sotilaspuustelliin.\n\nKlauta ei kuulunut ja kapteenin väki näki sinä yönä sangen levottomia\nunia jäällä harhailevasta onnettomasta Beata-rouvasta ja julmasta\nparoonista, joka aseella uhkasi viatonta vaimoaan ja sai hänen sielunsa\nsangen sairaaksi ja syvästi surulliseksi. Kun uusi aamu valkeni, Klaus\nsaapui pitkältä metsästysmatkaltaan hiihtäen, olalla iso ilves, joka\nroikkui melkein maahan asti.\n\nMutta samaan aikaan Seth Skriivari ilmestyi Terrabonan kartanon\nyläkertaan ja koputti paroonin ovelle, kun parooni matkatamineissa\njuuri oli lähdössä Hämeenlinnaan järjestämään isoa lainaa ja Terrabonan\nluovuttamista Bogislaus-pojalleen.\n\nParooni ja hänen poikansa olivat nyt kahden.\n\n-- Niin, poikani Bogi, onnittelen sinua nyt Terrabonan\nperintötilallisena. Älä utele, miten sain äitipuolesi suostumaan.\nVoit heti ryhtyä hoitamaan ja hallitsemaan tätä vanhaa, aatelista\nsukukartanoa. Talonpojan käsi älköön koskaan koskeko tähän hyvään\nmaahan, joka on ruokkinut vain jalosukuisia ja vapaita aatelismiehiä.\nIän mukana saat kokemusta, kuten sain minäkin, kun nuorena laiminlöin\nkartanon hoidon, jatkukoon työmme jälkipolvissa, jotka perivät maan,\njonka kuninkaat kerran meiltä laittomasti riistivät. Lähden nyt\nHämeenlinnaan järjestämään tämän asian ja lainan, jotta voin pelastaa\nkotimme perikadolta. Jos aiot jatkaa upseerin uraasi, niin hanki\nluotettava tilanhoitaja, niin että virassa ylennettyäsi voit ottaa\nkartanon haltuusi. Sota loppunee pian, kaikista merkeistä päättäen.\nSabinen tulevaisuuden olen myös järjestänyt. Ratsumestari Rabe on\nkosinut sisartasi ja siten velkani hänelle tulee mitättömäksi.\n\n-- En vielä tiedä, mitä teen, Bogi sanoi. Ehkä joudun venäläiseen\nväkeen ja lähden Kaukasiaan sotimaan kapinoivia heimoja vastaan.\n\n-- Tee, miten tahdot, onhan meidän suvussa ollut kenraalejakin,\nsotilasurasi voi päättyä hyvin, mutta ehkä minun täytyy järjestää\nasiasi niin, että taltut nuoruuden myrskykaudesta, tasaannut ja jatkat\nkunnialla sukumme perinteitä!\n\n-- Saan kai lähettää sydämelliset terveiseni Agnes-kreivittärelle, Bogi\nsanoi. Olen luvannut rakkaalle orpanalle käydä Perttulassa, lähdemme\nyhteiselle Hattelmalan vuoriratsastukselle. Onnea matkalle, isä, en\nkysele sinun matkasi tarkoitusta, vaan luotan täydellisesti sinun\nkokemukseesi ja harkintakykyysi.\n\nSamassa Seth Skriivari koputti ja astui huoneeseen.\n\n-- Kas tässä jäljennös luovutuskirjasta, olen jättänyt alkuperäisen\nkappaleen kihlakunnan oikeudelle. Tässä olisi, anteeksi, myös tarkka\nlasku käräjä- ja toimituskuluista.\n\n-- Kyllä sinä, kivalteri, aina osaat kuoria tuoreen kerman maidon\npäältä; onneksi se ei sentään ole muuttunut happameksi piimäksi. Onpas\nsiinä huimaavia numeroita, mutta minä olen nyt hyvällä tuulella. Tahdon\npalkita joutavat juoksusi käräjätupien porstuoissa ja tyhmien tuomarien\nvirkahuoneissa.\n\nParooni heitti tukun seteleitä pöydälle ja sanoi puoleksi käskien:\n\n-- Ja nyt sinä saat mennä, sillä toisinaan en siedä sinun ketun\nkoukkujasi ja sinun konnan naamaasi!\n\n-- Kettu on viisas, kivalteri sanoi ja poistui takaperin kumartaen\nkäytävään, kavala ilkkuva ilme silmissä. Kun kivalteri oli mennyt, Bogi\nsanoi isälleen:\n\n-- Isä, älä luota tuohon mieheen, sillä hänellä on toisessa kainalossa\nketunhäntä ja toisessa kulunut lakikirja.\n\nVaunut odottivat jo portaiden edessä, sillä oli kelirikon aika.\n\n-- Niin, au revoir, poikani!\n\n-- Au revoir, isä!\n\n-- Käyn Hämeenlinnassa myös täti Kaarinan luona vahvistuttamassa\nperintökirjan ja käyn myös tapaamassa sitä vanhaa korppikotkaa, Gamberg\nystävääni ja hovilääkäriäni, sillä sydämeni ei ole vielä oikein terve,\nerään ikävän kohtauksen tähden. Paluumatkalla poikkean Kerstilään,\njossa meillä on pienet illanistujaiset, hyvin päättyneen työn ja vaivan\njälkeen juhlimme hiukan.\n\nHeräävä, uusi vuosi oli saanut monet pitäjäläiset liikkeelle. Vanha\nparooni oli lähtenyt maakunnan pääkaupunkiin. Hovijunkkari alkoi\njärjestellä Jerusalemin-matkaansa ja oli jo tehnyt esivalmisteluja, hän\ntekisi ensin pitkän jalkamatkan Aavasaksalle. Sitten hän oli myynyt\nSikäläisen ja Täkäläisen ulkotilat matkustaakseen ensin Pietarin\nkautta Konstantinopoliin ja sieltä pyhään maahan. Hänen aina herkässä\netsijämielessään häämöitti jo tiedemiehen kunniakehä, minkä kruunaisi\ntemppeliaarteiden esille kaivaminen ja löytö. Se voisi antaa hänelle\nkansainvälisen, eurooppalaisenkin maineen. Niin hovijunkkari. Ja\nkapteenin sotilaspuustellissa Klaus af Braehm, kuultuaan äitinsä paosta\noli niin järkyttynyt, ettei ensin saanut sanaa suustaan.\n\n-- Mitä me nyt teemme, Klaus kulta, Bendla oli huudahtanut.\n\n-- Menemme tietysti vihille, se on selvä. Mutta ensin minä tahdon\nmasentaa Brinckenhjelmien häijyt juonet ja salakavalat aikomukset.\nHe tahtovat häätää meidät meidän omasta kodistamme. Mutta niin totta\nkuin minä olen kunniallinen aatelismies ja isäni oikea perijä, minä\ntotisesti teen heidän aikomuksensa tyhjiksi. Klaus af Braehm löi\nnyrkillä pöytään ja kirosi. Tämä epätavallinen käytös herätti ensin\nkummastusta, mutta kapteeni sanoi:\n\n-- Ymmärrän, Klaus, hyvin kiivautesi. Tämä on taistelua Terrabonan\ntilasta, hienon, ylevän naisen sielunrauhasta ja kahden nuoren ihmisen\nonnesta ja rakkaudesta.\n\n-- Minä lähden Turkuun tapaamaan äitiäni ja hovioikeudenpresidentiä,\nniin saadaan kumotuksi tämä laiton tilanluovutus.\n\n-- Jumala matkasi siunatkoon, Pamela-rouva sanoi ja pyyhki kyyneliä\nsilmistään. Sano sydämelliset terveisemme.\n\nKapteeni lisäsi siihen: \"Jos Jumala on puolellamme, kuka voi olla meitä\nvastaan\", on apostoli Paavali sanonut.\n\n-- Terveisiä Beata-rouvalle ja sano, että me kaikki kaipaamme ja\nodotamme häntä täällä kotona. Kyllä hän täällä meilläkin jonkin aikaa\nvoi asua, vaikka ahdasta onkin, Pamela sanoi.\n\n-- Pian minä rakennan Siestan. Ei hätää mitään. Onneksi on parooni\nsen luovuttanut meille kuten Multsillan autiotilankin. Minä hakkautan\nakkunoiden alta synkät kuuset ja raivaan leveän tien järvelle niin,\nettä äitini saa ihailla lapsuutensa rakkaita maisemia.\n\nBendla kietoi nyt kätensä Klaun kaulaan, syleili ja suuteli häntä\nintohimoisen hellästi ja sanoi:\n\n-- Klaus rakas, rakkain maan päällä, elämässä ja kuolemassa. Ethän\nviivy kauan. Minä kuolen täällä ikävääni.\n\n-- Mitä sinä valitat, Rosalie sanoi säestäen isänsä äskeisiä sanoja.\n\n-- Ei kannata surra pieniä vastoinkäymisiä, kaikki kääntyy kyllä\nlopulta onneksemme.\n\n-- Oikein, tyttöseni, kapteeni sanoi. Lähde, Klaus, meidän ajatuksemme\novat alati sinun luonasi.\n\n-- Lähden heti, Klaus sanoi miehekkään pontevasti, syleili vielä kerran\nmorsiantaan ja lähti sitten suksilla läpi metsien Terrabonaan, otti\ntallista hevosensa ja ratsasti suoraapäätä yötä päivää Turkuun eikä\nkertaakaan katsonut taakseen.\n\nRatsumestari ja Sabine-neiti ratsastelivat nyt usein yhdessä Pyhäjärven\nrantoja ikäänkuin heidän välillään ei olisi mitään tapahtunut.\nMuiden läsnäollessa he vaikenivat ja salasivat paimenhetkensä.\nSabine oli käynyt hiljaisemmaksi, ratsumestari sävyisemmäksi ja\nhienotunteisemmaksi. Ja se ihme tapahtui, että Sabine sai järjestää\nhänen kotinsa, korjasi kaikki tyhjät leilit ja putelit ullakolle ja\nkaatoi maahan väkinesteet, koristi tuuletettuja huoneita ryijyillä\nja siroilla tauluilla. Apuväen avulla hän poisti tomut ja tahrat\npöydiltä ja nurkista. Ja ratsumestari salli sen tehdä, sillä hän oli\njo kyllästynyt yksinäiseen elämäänsä ja julkeihin juomatovereihinsa.\nJoskus illoin hän sitten luki Sabinelle Erik Johan Stagneliuksen\nCanzone-runoa ja puhui hänelle tuntemattomasta, henkevästä\nrunoilijasta, jonka ratsumestari kerran oli tavannut Hämeenlinnassa,\nhuvitti ja kertoi meheviä, säädyllisiä kaskuja, niin että Sabine\nalkoi mielistyä tähän karkeaan karhuun, jonka sydämen kuonan alta\nhän oli löytänyt paljon kirkasta kultaa. Ja niin tapahtui kaikkien\nihmisten ja naljailevien Kerstilän paroonien hämmästykseksi se muutos,\nettä raisu ratsumestari oli heittänyt hurjat tapansa, kartteli\nentisiä riemun kavaljeereja ja piippupukareita ja oli ehtinyt ennen\nheitä valloittajana elämään kiihkeällä kilpa-ajoradalla ja päässyt\nkatkaisemaan loppukirin maalinauhan.\n\nEräänä aamuna Sabine ja ratsumestari olivat ratsastaen poikenneet\nPikkupappilaan ja pastori Tingerhana oli heidät vihkinyt kahden vieraan\ntodistajan läsnäollessa. Mitään palavia soihtuja ei palanut häävaunujen\ntakana, esiratsastajat eivät tuoneet airueina sulhastaloon viestiä\nlähestyvästä kulkueesta. Kylän tienhaarassa pelimannit eivät soitelleet\nhäämarsseja eikä heille tarjottu huomentuoppeja. Hiljaa ratsastivat nyt\nratsumestari ja Sabine joka aamu pitkin keväisiä rantateitä ja ihmiset\nalkoivat, kuten on tavallista, pian tottua tähän jokapäiväiseen näkyyn.\nJuorut vaikenivat ja vetäytyivät kuin viheliäiset matelijat niljaiseen\nkuoreensa.\n\nRitoniemessä oli hiljaista eikä koko latokartano enää kaikunut naurusta\nja säkenöivistä sukkeluuksista. Suloinen ja viehkeä lemmenlumotar\nCamilla Bölja oli jo loppiaisen jälkeen matkustanut tilalleen\nRuissaloon. Hetken Sergei-parooni häntä ehkä hiukan kaipasi ja unohti\nmyös pian, tutustuttuaan kreivi Rebenhausin toiseen Hedvig-tyttären.\n-- Niin lähtivät vieraat Ritoniemestä, niin mamselli Majda\nRagvaldintytärkin. Camilla ja Majda lähtivät kuin muuttolinnut, jotka\npalaavat syntymäsijoilleen pesäpuuhiinsa. Majda oli päättänyt matkustaa\nPorvooseen. Hän oli Ritoniemessä sulkeutunut omaan lukukammioonsa,\navannut Porvoosta tulleen kirjeen.\n\n\"Kun Sinä sanot, että Sinun rakkautesi minuun on tehnyt Sinut\ntasaisemmaksi ja vakavammaksi, niin minä tahdon uskoa Sinua ja luotan\nmyös Sinuun. -- Katsohan, armaani, kuinka minä sinua kohtelen.\nMinun sisäisessä olemuksessani ei ole soppea, jota minä sinulta\ntahtoisin salata ja minä puhun Sinulle ikäänkuin minä puhuisin omalle\nsydämelleni.\"\n\nTämän kirjeen luettuaan Majda Barkstén tunsi syvää kaihoa ja\nkiitollisuutta lähettäjää kohtaan. Painoi kirjeen otsaansa vasten\nja sitten hän suuteli sitä. Hän katseli ulos seestyvään ilmaan,\nkaukaisiin metsiin ja Pyhäjärven saariin. -- Mutta kevät teki tuloaan\nmyös Linnanmäellä vanhassa lukiokaupungissa. Porvoon piispa, Majdan\nkaukainen sukulainen, oli häntä kutsunut käymään hänen kodissaan. Hän\nalkoi kirjoitella vastausta ja otti kaapista matkalaukkunsa ja alkoi\njärjestää kapineitaan. Ulkona vaunut odottivat. Hovijunkkari tuli\nhiljaa ovelle naputtaen, hänen katseensa oli vakava ja hellä. Ritoniemi\nnäytti taas niin yksinäiseltä, pian matkustaisi hänkin vieraille maille\netsimään vaihtelua, seikkailua ja suurta tuntemattomuutta, pyhää hautaa\nja tabernaakelin ihmeitä. Hän oli etsinyt kadotettua Jerusalemia\nja paratiisia, mutta turhaan. Ehkä hän sen löytäisi ihmiskunnan\nalkuaikojen seuduilta, palmujen, oliivien ja seetrien siimeksestä --\nitämailla.\n\nKerstilän kartanossa odotettiin vieraita, eivätkä paroonit tietäneet\nmitään Ritoniemen armollisten ja sangen hyveellisten mamsellien\nlähdöstä. Tapansa mukaan he olivat huolettomia. Vanha armokin oli\nmielikissoineen lähtenyt ajelemaan ja kissanpoikaset kiemurtelivat\nnytkin hänen polvillaan ja kuskin olkapäillä. Hänen ruhtinaallinen\narmonsa oli vain lihonnut joulupitojen jälkeen ja häntä vaivasi\nluuvalo ja hengenahdistus, joten hän jo kaipasi kevään raikasta ilmaa.\nKävellen kulkivat vaunuhevoset ja hitaasti kulkivat myös vanhan\narmon ajatukset ajaen kuin taaksepäin ylhäisestä yksitoikkoisuudesta\nPietarin loistavaan hovielämään Talvipalatsissa ja kenraalivainajan\nylevän koristeelliseen, leveään takinkaulukseen, joka tulipunaisena\nhohti, kun he yhdessä, troikassa ajelivat väen vilinässä pitkin\npuukatteisella Nevskin pääkadulla Pietarhovia kohden, missä keisari\nhuvilinnassaan vietti keväisiä kuukausia. Ja armo muisteli muinaisia\nkuherruskuukausiaan, suuteli pehmeäposkisia lempieläimiään ja huokasi.\n\nKotiopettaja René Rivoir järjesteli kartanon salissa peli- ja\njuomapöytää. Vihreällä veralla oli sinisiä, keltaisia ja mustia\npelinappuloita ja nuuskarasioita. Ja pian tulivatkin kaupunkivieraat,\nvanha Gabriel Gamberg, joka oli käynyt kumaraisemmaksi, virkaherroja\nja itse Terrabonan parooni uudenuutukaisesti puettuna. Hänen\npovitaskussaan pullotti lompakko täynnä suuria, pitkiä seteleitä ja\nkukkarossa kilisi kultaruplia. Hän oli maksanut lainallaan ensin\nosan velkojaan, mutta loppuerällä hän vielä viimeisen kerran tahtoi\nkoettaa pelionneaan. Viiden kortin varaan hän panisi koko omaisuutensa\nja sitten hän aikoi alkaa aivan kuin alusta. Ehkä hän ottaisi eron\nBeata-rouvasta. Klaus voisi ehkä toimittaa niin, ettei hänen äitinsä\nlähtisikään lopullisesti talosta. Mutta sen teon jätti parooni\nharkitusti oman onnen varaan ja hän paloi nyt halusta viettää iloista\niltaa viimeaikaisten järkytysten jälkeen. Hänen sydämensä oli taasen\nalkanut kapinoida. Siksi oli Gamberg saapunut Kerstilään ja antanut\nparoonille lieventäviä lääkkeitä.\n\nHerrat istuivat pöydän ääressä ja Rurik Rufus von Brinckenhjelm tunsi\nitsensä taas voitonvarmaksi ja toivorikkaaksi. Hän oli onnistunut\nyrityksissään. Aarre on aarteen ottajalla, hän ajatteli ja ryhtyi\nkristallikruunun valossa järjestelemään kauniilla, kirjavilla knihti-\nja kuningaskuvilla koristettuja, uusia pelikortteja, jotka hän oli\nostanut, jotta ei pelissä voitaisi tehdä mitään vääryyttä.\n\n-- Alkakaamme siis, Gamberg sanoi, kohotti silmälasinsa otsalle ja\nkatseli tutkivasti seuraa ja erikoisesti paroonia, jonka levottomuus ja\npelikiihko häntä hiukan huolestutti. Kaikki olivat vaiteliaita, kuului\nvain rahojen kilinää, joita kasaantui kunkin pelaajan eteen pöydälle.\nTänä iltana parooni pelasi kuin vimmattu, unohtaakseen Beata-rouvan,\nkotiväen ja kaikki kauheat näyt ja kokemukset. Mutta samalla hän oli\nlevoton sekä kalpea ja katseli vaistomaisesti ovelle, ikäänkuin hän oli\nodottanut jotakin outoa vierasta, uutta pelitoveria. Ensin hän voitti\nja se kiihotti hänen himoaan. Hän näki paksusta seinäpeilistä omat\nja vieraiden kasvot, jotka näyttivät aaveilta hänen silmissään, kun\npitkät varjot ulottuivat kattoon ja rahanahneet peliveikot ikäänkuin\nkumartuivat toistensa ylitse uhria tavoitellen. Parooni tuskin maistoi\nmaljaansa, vaan jatkoi vapisevin käsin peliä. Ja ulkona alkoi hämärtää\nja puiden oksatkin pyrkivät salin valoon väräjävinä kevätillan\nviileässä varjossa.\n\nUlkona odotti kuski, sillä parooni oli käskenyt odottamaan, koska hän\nei viipyisi kauan. Heti kun parooni voittaisi, ison summan, jättäisi\nhän kartanon ja ajaisi kotiin Terrabonaan. Ja kartanon kuski nuokkui\najopukillaan ja näki alitajunnassaan omituista, usvaista unta,\ntoden ja mielikuvituksen sekaisia näkyjä, joiden alkuperästä hän ei\njälkeenpäinkään saanut selvää. Kuski siristeli silmiään, katseli salin\nakkunoihin ja näki herrojen istuvan pelipöydän ääressä. Hän ei siihen\nkiinnittänyt lähempää huomiota, mutta kylmä väristys kävi läpi hänen\nruumiinsa. Hevoset olivat omituisen levottomia, vaikka juuri olivat\nsaaneet kauroja ja vaunulyhtyjen liekit lepattivat, ikäänkuin ne\nolisivat sammumaisillaan, vaikka hän äsken tallissa oli ne täyttänyt\nöljyllä. Ja vaikka kuukin taivaalla valaisi tien hämyisen hohtavaksi,\nniin vanha, monivuotinen talonpalvelija ja hevosten ruokkija näki\ntaikauskoisuudessaan omituisen henkinäyn.\n\nSilat välkkyivät ja vaunulyhdyt paloivat peloittavasti. Kuski kuuli\nherrojen huoneesta joskus vahingoniloisen naurun, mutta sitten äänet\npeittyivät taas mutinaan ja mykkyyteen. Kaukaisena soittona surisi\nhänen korvissaan kuin hautausvirsi. Silloin hän oli näkevinään, että\njokin pitkä varjo ilmestyi vaunuoven eteen ja hän kuuli sen varjon\nkäskevän. Musta, silmäkuoppainen mies seisoi korkean pilarin luona\nlasikuistin edessä ja sanoi hiljaa nauraen: \"Aja! Terrabonan parooni\nistuu jo kuomuissa\".\n\nKuski tarttui ohjaksiin ja hoputti hevosiaan, jotka eivät ensin\ntahtoneet lähteä liikkeelle. Kaviokengät kipenöivät, jäiden vielä\nvongahdellessa ja pamahtaessa rantojen lahdelmapaikoissa. Ja kuski\nmietti: -- Tässä minä kevät- ja kuutamoyössä ajelen, näin kai kalma\najaa keveästi, kun kun paistaa heleästi. Järven päässä hän oli\nnäkevinään oudon tulen. Kun noustiin kirkonmäelle, kylän koirat\nalkoivat ulvoa kuulle, joka kiersi kuin kuolinkallo myllyn, ikäänkuin\nviimeisien päivien enteet olisivat olleet edessä. Kuski oli ajavinaan\nkirkkotarhan kivisen holviportin suulle. Uljaat ja korskeat orhit\nponnistivat, ikäänkuin kuorma olisi ollut raskas vetää. Miksi\nparooni oli niin hiljaa reessä, kuski ajatteli, ja näki kummallisen\ntähdenlennon. Hän katseli tielle, mutta siellä ei näkynyt ketään.\nMitä kummaa! Kirkonakkunat loistivat, kuin olisi ollut joulu-aamu.\nOlisikohan sakaristossa kirkonvarkaita. Orhit seisahtuivat eikä kuski\nsaanut niitä juoksemaan. Kuski oli karski mies ja astui kirkkoon\nja nyt kiehtoi hänen mieltään ihmeellinen näky. Alttarilla paloi\nkolmihaaraiset kynttilät ja ruumiskirstu seisoi lattialla ja se sama\ntumma herra alttarilla. Kirkon lattialuukku nousi, permannon alta\nkuului kalisevien jalkojen kolketta. Kuusi mustiin puettua herraa\nkantoi kirstua, kantajien päässä leiskuivat letit ja yllään heillä\noli pitkät silkkitakit ja lyhyet polvihousut. Kuski näki arkussa\nlepäävän vanhan paroonin. Kuskin polvet alkoivat tutista, kun arkun\nedessä kannettiin samettityynyllä kultaisia mitaleja ja hopeaisia\nrintaristeja. Miekka asetettiin arkulle ja hiljaa vietiin kirstu\nsukuhautaholviin. Yhtä hiljaa kuin kantajat olivat tulleet, yhtä\nhiljaa ne vaipuivat taas luukun alle, kruunun kynttilät sammuivat,\navainkimppu helisi. Kuski pelkäsi jäävänsä kirkkoon yöksi ja pakeni\ntaas taivasalle. Tiellä kuski näki uudelleen saman tumman herran. Ehkä\nnoituus oli mennyt juomiin, joita Kerstilän pikentit olivat hänelle\näsken tarjonneet. Nukkuukohan vanha parooni kuomissa, kuski mietti\nja kääntyi, mutta hän ei nähnyt ketään, kun hän kurkisti lasin läpi\nkuomiin. Silloin hän kauhistuneena tuli ajatelleeksi, että hän ehkä\noli kyydinnyt itse kuolemaa. Niin, olisiko siinä ollut mitään taikaa?\nKäyvätkö enteet edellä kuolemamme. Sitä hän ei tietänyt, sen vain\ntiesi, ettei saanut kyytirahaa.\n\nKun kuski ajoi Kerstilän vanhaan kartanoon, olivat vieraat jo\nlähteneetkin. Salissa loisti vain yksi lamppu. Palvelijoilta kuski\nkuuli, että parooni tunti sitten oli kuollut. Parooni oli kesken peliä\nkiivastuneena kohonnut pystyyn, paiskannut pöydälle viimeisen valttinsa\nja heittänyt koko korttipakan vastapelaajan kasvoille. Sitten hän oli\nkaatunut lattialle. Tohtori Gamberg koetteli valtasuonta ja totesi\nvain, että parooni oli saanut sydänhalvauksen.\n\n\n\n\nXXVIII\n\n\nSaatuaan tiedon miehensä kuolemasta Beata Birgitta-rouva viipyi\nvielä pari päivää Turussa isänsä, presidentin vieraana. Hän pukeutui\nmustaan leskenpukuunsa, jota hän aina kuljetti mukanaan. Hänen\nrauhaton, aina liekehtivä henkensä oli levoton Terrabonan ja Klaun\nkohtalosta. Siksi hän joudutti matkaansa, sillä parooni piti haudata\nsukukappeliin viikon päästä. Beata Birgitta-rouva tunsi itsensä\nnyt joka tapauksessa vapautuneeksi jostakin kalvavasta, sisäisestä\ntuskasta, mikä viime vuosina oli häntä rasittanut. Hän eläisi nyt vain\npojalleen ja tämän tulevalle elämänkumppanille. Mutta Terrabonaan\nhän ensi aluksi ei palaisi asumaan, sillä siksi järkyttävä oli hänen\nviimeinen kauhunkohtauksensa siellä ollut. Hän muisti miehensä\nharmaan uhkaavan hahmon, palavat kolmihaaraiset kynttilät, pistoolin\nja oman pakonsa Pyhäjärven jäällä ja hän vapisi vieläkin sitä\najatellessaan. Mutta hautajaiset vietettäisiin Terrabonassa, hänen\nvelvollisuutensa säätytavan mukaan oli olla emäntänä surutilaisuudessa.\nEi hän erikoisesti enää surrut miehensä kuolemaa, hän oli luonteensa\nmukaisesti, nöyrässä mielessään siihen jo sopeutunut ja antanut\nanteeksi tämän hirveän teon, mikä oli tehdä hänet hulluksi. Hän oli\nrukoilemalla saanut rauhan, kuolema oli sovittanut rikoksen, elämä\nkulkisi kuitenkin ratojaan ja hänen täytyi elää ja toimia poikansa\nhyväksi.\n\nKun Beata-rouva saapui Klaun seurassa Multsiltaan, ei lehtiin\ntehty mitään tiedonantoja. Mustareunaisia surukirjeitä, paroonin\nisolla vaakunaleimalla ja mustalla lakalla varustettuja, oli\nlähetetty ja pyydetty sukulaisia ja tuttavia kunnioittamaan vainajan\nmaahanpanijaisia.\n\nTerrabonan akkunoihin oli ripustettu valkoisia lakanoita ja kaikki\nhuonekalutkin oli valkealla verhotut. Sisähuoneissa istui leskivaimo\npuettuna syvään surupukuun, hänellä oli yllään musta valkeakauluksinen\nvillahame, esiliina ja tykkimyssy. Hänen ympärillään istuivat Sabine ja\nmuut vallasnaiset mustapukuisina. Kutsuvieraat saapuivat univormuihin\nja kunniavöihin puettuina saliin, ratsumestarikin, joka ei tavallisesti\nkoskaan käyttänyt sotilaspukua. Seurassa nähtiin Ritoniemen, Kerstilän,\nKarhunpään ja Korkeilan kunniavieraat. He kumarsivat Beata-rouvalle\nlausuen joitakin lohdun ja ystävyyden sanoja. Sitten he taas\nvetäytyivät isoon saliin, jossa tarjoiltiin kahvia, reiniläistä viiniä\nsekä mustareunaisia, suruomistuksin koristeltuja makeisia. Beata tunsi\nitsensä tuskalliseksi outojen vieraiden seurassa, jonka lauseiden\nlattean onttouden hän ymmärsi paremmin kuin muut, sillä kärsimykset\nolivat teroittaneet hänen huomiokykynsä ja herkistäneet hänen mielensä.\n\nKun seura oli täysilukuinen, se lähti liikkeelle. Edellä kulki ensin\nkuusi soihdunkantajaa, sitten tuli kaksi mustalla, pitkällä harsolla\nkoristeltua paimensauvan kuljettajaa. Senjälkeen Kerstilän paroonit,\nratsumestari, Ritoniemen hovijunkkari sekä kartanonherrat kantaen\nvainajan mustalle, hopeareunaiselle samettityynylle kiinnitettyjä\naatelisia rintatähtiä. Sitten seurasivat ruumisvaunut neljän hevosen\nvetäminä. Niiden selästä riippui maahan saakka mustia loimia, niin että\nvain hevosten silmät olivat näkyvissä. Kirstu oli katettu mustalla,\nhopeatähdillä koristetulla samettivaatteella, mutta kukkia ei ollut.\nRuumisvaunujen jälessä ajoi hautauskulkue. Ensin ajoivat Jaarlin ja\nNapoleonin vetämissä vaunuissa Beata-rouva, Klaus ja Bendla, sillä\nBeata-rouva oli niin määrännyt. Jälessä Bogi, Sabine, ratsumestari ja\nKorkeilan väki ja täti Kaarina Fleming omissa vaunuissaan ja sitten\nmuu saattoväki lähin suku arvon mukaan, edellä ylhäisimmät kuten\nkartanonherrat. Oli siinä ajopelejä, saattue pääsi etenemään vain askel\naskeleelta, edellä pastori Tingerhana muodinmukaisine kauhtanoineen ja\npapinkauluksineen, jälessä palvelijat ja talonväki. Ahtaalla maantiellä\ntuli huutaen ja hoilottaen Kärnän talosta ajaen kuorma mustalaisia.\nBogin vaunujen kohdalla eräs romanieukko osoitti nuorta paroonia\nja kohotti riepuihin peitetyn käärön ilmaan ja siitä vaunuhevoset\nsäikähtyivät. Sabine ei ymmärtänyt tätä sivukohtausta, ratsumestari\nnaurahti, mutta Bogislaus hämmentyi ja hätääntyi. Syntyi ruuhka ja\nkirkkoahteella vetohevoset pillastuivat ja paroonin ruumiskirstu vieri\ntienojaan. Rahvas arveli, ettei vainaja saanut rauhaa ennenkuin oli\nhaudalla saanut siunauksensa ja sovituksen syntiselle sielulleen.\n\nBeata Birgitta-rouva hätkähti ja kirkaisi, mutta Klaus sai hänet\nrauhoitetuksi ja riensi hevosten luo, taputteli ja maanitteli niitä.\nKirstu nostettiin taas ruumisvaunuihin, ja saattue jatkoi matkaansa\nvanhaan kirkkoon, jonka kuori oli koristeltu mustilla kangaspoimuilla\nja runsaasti valaistu lukuisilla vahakynttilöillä ja kandelaabereilla.\nArkku asetettiin läheisten sukulaisten kantamana ruumisalttarille.\nKoska kirkkoherra oli kieltäytynyt toimittamasta vainajalle viimeistä\npalvelusta, pastori Bogislauksen runsaasti palkitsemana huolehti\nkirkollisesta toimituksesta. Pastori Tingerhana rykäisi ja astui\nesille. Hän luki papereista ruumissaarnansa. Korulausein hän ylisteli\nvainajan yleviä ominaisuuksia, ylhäistä sukua ja säätyä, orjamaisin\nelein ja keikarimaisin liikkein, mikä lopulta muuttui melkein\nilveilyksi, kun pastori multaa arkulle heittäen lausui korkealla,\nkimakalla kurkkuäänellä:\n\n-- Maasta teidän vapaaherrallinen armonne on tullut, maaksi teidän\nvapaaherrallisen armonne pitää jälleen tuleman ja viimeisenä päivänä on\nmeidän Herrallamme kunnia kuolleista herättää teidän armonne. Pastori\njatkoi sitten kirkkokäsikirjasta lukien:\n\n\"Ihminen vainiosta syntynyt kasvaa kuin kukkanen ja lankee; pakenee\nkuin varjo ja ei pysy. Hänellä on määrätty aika, hänen kuukautensa\nluku. Herra on sinun tykönäs. Sinä olet määrän asettanut hänen eteensä,\njota ei hän taida käydä ylitse\". Amen!\n\nKirstu kannettiin nyt hautausmaan perhehautaan vain läheisten\nsaattamana. Hautausvieraat palasivat Terrabonan vierassaliin juomaan\nteetä ja valkeata viiniä, mutta Beata-rouva ajoi Klaun mukana kapteenin\npuustelliin. Painostava hautaustunnelma oli päättynyt. Terrabonan\nväkivaltainen herra oli kuollut, harva häntä kaipasi ja vielä harvempi\nsiunasi hänen muistoansa, vaikka ei hiljaista kiroustakaan kuultu\nristirahvaan suusta.\n\nKun Bogislaus hautajaisten jälkeen yksin ajoi autioon kotiinsa, hän\ntunsi itsensä sietämättömän kiusatuksi, vaikka hän menojen aikana\noli pitänyt itseään kulkueen komeuden keskipisteenä. Kuultuaan\nisänsä kuolemasta hän oli äkkiä kalvennut ja selvinnyt eräässä\njuomaseurassa. Mutta astuessaan Terrabonan pääoven yli, hänet valtasi\nriemullinen varmuus tietäessään, että hän nyt oli kartanon laillinen,\nainoa perillinen. Vähitellen hautajaisten jälkeen Bogislaukselle\nselvisi kuitenkin, että hänen isänsä oli ehkä käyttänyt pakkokeinoa\ntaivuttaakseen hänen äitipuolensa hyväksymään luovutussopimuksen.\nKylillä ja pitäjällä siitä jo ilmeisesti kerrottiin, eikä se enää\nollut mikään salaisuus. Sentähden pelkäsi Bogislaus von Brinckenhjelm,\nTerrabonan sukukartanon uusi omistaja, että jos hän isänsä tavoin\nkarkottaisi äitipuolensa, hän saisi koko pitäjän herrasväen vihat\nvastaansa ja se nostattaisi sellaisen sielujen myrskyn seurakunnassa,\nettä hän menettäisi ystävänsä ja aatelismaineensa. Luovutuskirja\noli hyvässä tallessa, omistusoikeudesta ei ollut epäilystä.\nSovittaakseen isänsä kunnian varjon, hän hyvittäisi isänsä pahan\nteon ja ehdottaisi Beata Birgitta-rouvalle, että tämä saisi asua\nentisessä puistonpuoleisessa kylkirakennuksessa, oikeassa päädyssä,\nlaamannivainajan huoneen naapurina ja Bogi itse ottaisi haltuunsa isän\nja Sabinen huoneet kylkirakennuksen vasemmassa päädyssä.\n\nJo ensimmäisenä Terrabonan isännyytensä päivänä Bogislaukselle\nsattui ikävä ja järkyttävä yllätys. Kun nuori parooni saapui kotiin,\nmiespalvelija tuli ilmoittamaan, että sillä aikaa kuin väki oli\nkirkolla hautajaisia katsomassa, taloon oli Kärnästä käsin tullut\nmustalaisjoukko. Eräs mustalaisakka oli talon tyhjänä ollessa\ntunkeutunut Bogiherran yksityishuoneeseen ja asettanut lattialle\nkäärön. Bogislaus riensi heti tutkimaan asiaa. Kun pikentti\navasi käärön, hän löysi riepujen sisältä pienen poikalapsen,\njoka pikkupiirteitään myöten oli Bogin näköinen. Käärössä oli\nmyös kirjelappunen, jonka Bogi punastuen ja vihan vimmoissaan\nhätäisesti luki, repi sen palasiksi ja heitti nurkkaan. Kirje oli\nseuraavansisältöinen:\n\n\"Rakkaat terveiset Jennyltäsi. Poika on sinun, se jätettiin Kärnän\ntaloon hoidettavaksi ja eräs vaimo tuo sen sinulle. Vaali sitä kuin\nsilmäterääsi. -- Minä olen nyt naimisissa mister Jim Johnsonin kanssa\nTurussa. Olemme täällä perustaneet sokerileipomon ja kahvilan. Olen\nonnellinen...\"\n\n-- Miten tämä käärö on tänne eksynyt?\n\n-- Eräs mustalaisakka sen on tuonut.\n\n-- Vain niin, mikä löytölapsi lienee. Se on heti toimitettava\nmetsävahdin torppaan takamaille ja siellä säilytettävä toistaiseksi.\nNiin, heti paikalla, sillä minä en sitä siedä. Ymmärrätte!\n\nPalvelija ymmärsi hyvin asian, hän hymyili, sillä hän oli ennenkin\ntoimittanut tällaisia lehtolapsia piiloon ja saanut siitä hyvästä hyvän\npalkkion.\n\n-- Tässä on ensi kädessä sata ruplaa käyttövaroja. Menkää jo pian,\nvieraat tulevat. Palvelija riensi heti tapaamaan kartanon kuskia, joka\nvaljasti hevosen ja ajoi metsävahdin mökille. Mutta tämä ei ollut\nBogin ensimmäinen onnettomuus. Seuraavina päivinä tuli tukuttain\nlaskuja, lankeavia vekseleitä ja karhumakirjeitä. Terrabonan tila oli\nvelkaantuneempi kuin mitä Bogi oli aavistanut, sillä parooni-vainaja\nei koskaan puhunut pojalleen liikeasioistaan. Ensi työksi Bogislaus\nluovutti Sarkun sivutilan Sabinelle ja ratsumestari luovutti sen\ntakaisin langolleen, koska Sabine ei tahtonut siellä asua. Näin\nBogislaus mielestään oli laillisesti lunastanut muut perilliset pesästä\nerilleen.\n\nMutta sittenkin Bogislaus oli levoton Beata-rouvan ja Klaun\nperintöosuudesta eikä hän voinut siitä heti neuvotella äitipuolensa\nkanssa, sillä Beata oli heti hautajaisten jälkeen ajanut Klaun\nseurassa Korkeilaan. Terrabonaan Beata-rouva ei tahtonut heti\npalata, sillä kauhukartano järkytti vielä hänen mieltänsä, hän\nkaipasi lepoa, lohdutusta ja nuorten rakkauden suloa, mikä voisi\nparantaa vielä kirvelevät sydänhaavat. Pyhäjärven niemeen oli jo\nhirsitalkoilla kohonnut Siestan pieni puurakennus, harjakaisia ei\nvielä ollut, vaikka kapteeni, Kärnä ja monet kyläläiset olivat olleet\nsalvostöissä. Se valmistuisi vasta Klaun ja Bendlan hääpäiväksi, eikä\nBeata-rouva tahtonut häiritä Korkeilan ystäviensä kotirauhaa eikä\nhän tahtonut muuttaa synkkään korpitaloonkaan. Mutta kapteenin perhe\nsai hänet ylenpalttisella ystävyydellään ja kehoituksillaan jäämään\ntaloon. Korkeilassa hän ehti tyyntyä ja miettiä uutta elämäänsä. Vai\nolisiko enää mitään uutta toivottavaa elämältä? Olipa sittenkin.\nHänen sydänlapsensa Klaus ja Bendla saisivat uuden, sievän kodin\npunaisine ulkoseinineen, valkoisine akkunalautoineen ja luukkuineen.\nSe oli rakennettu norjalaiseen talotyyliin jyrkkine paanukattoineen,\nsuippenevine räystäineen sekä ovi- ja seinävesivärimaalauksineen. Se\nlepomaja seisoi varmalla kallioisella pohjalla, eivät sitä maailman\nmyrskyt voisi kaataa. Sen kaikista akkunoista oli ihania näköaloja\nkaikkiin ilmansuuntiin, Kiianlinnan ylänkömaille, mäntyisille harjuille\nja järven sadoille saarille. Ja sen onnen pesän saattoi nähdä myös\nTerrabonan ylähuoneesta, jossa Beata Birgitta-rouva oli asunut\nlaamannin kuoleman jälkeen. Hän kaipasi sittenkin vanhaa, rakasta\nsyntymäkartanoaan.\n\nJa eräänä päivänä nuori parooni ratsasti Korkeilaan Jarl-hevosellaan.\nToimitti kunniakäynnin, oli hyvin kohtelias, melkein makeileva ja\npettävän nöyrä, niin että Beatakin ihmetteli tätä mielenmuutosta.\nBogislaus oli iloinen ja hauska, huomaavainen myös kapteenin perheelle\nja erittäinkin Klaulle ja valitteli entisiä väärinkäsityksiä. Tarjosi\nsovintoa ja pyysi Beata-rouvaa muuttamaan jälleen muistorikkaaseen\nja upeaan Terrabonaan. Beata-rouva saisi mielensä mukaan hallita\nja vallita omassa kylkirakennuksessa, elähyttäen laamanni-vainajan\nmuistoa, Beata kun heti hautajaisten jälkeen oli rientänyt laamannin\nhaudalle ja asettanut kukkia ketjupylväälle. Vanhan paroonin haudan\nohi hän oli hiipinyt ikäänkuin olisi kammonnut hänen viimeistä\nleposijaansakin. Ja niin sai Bogislaus suloisilla, tyhjillä sanoillaan\nBeata-rouvan suostumaan ehdotukseensa, sillä Bogislaus pelkäsi, että\nkansa luulisi Beata-rouvan tulleen nyt toistamiseen karkotetuksi\ntalosta. Tähän menettelyynsä hänellä oli omat salaiset syynsä.\nBeata-rouva saisi nähdä Siivert-vainajan huoneen samassa kunnossa\nkuin se oli ollut laamannin kuoltua, mutta oman isänsä huoneiston\nBogislaus uudistaisi niin, ettei Beata-rouvakaan sitä enää tuntisi.\nNuori Bogislaus-parooni kuvaili nyt Korkeilassa, miten kädet yhtyisivät\nyli kahden miehen haudan. Bogislaus otti jäähyväiset, suuteli\näitipuoltaan kädelle ja lupasi viikon odottaa vastausta. Nuori parooni\nratsasti tiehensä ja heilutti tiellä hattuaan. Nyt oli Beatalla kyllä\nmiettimisaikaa. Eihän hän voinut Korkeilaankaan jäädä. Klauskin\nyhtyi nyt Bogin ehdotukseen ja Beata suostui lopulta. Päätöksen\ntekoon vaikutti sekin, kun Klaus selitti, että jollei äiti laamannin\njälkisäädöksen mukaisesti asettunut asumaan Terrabonaan, tila voisi\njoutua aivan vieraan suvun valtaan, mikä ei ollut laamannin tarkoitus,\nniin omituiselta kuin tämä testamentti ensin tuntuikin.\n\nTätä Beata-rouva mietti kauan ja hän pelkäsi, että hän kiellollaan\nmurskaisi kahden nuoren ihmiselämän onnen, tekisi heidät\nonnettomiksi ja osattomiksi. Hän tyyntyi, kun hän ajatteli, että\nhän saisi seurakseen vanhan Marin, joka tunnollisesti oli vaalinut\nlaamanni-vainajan muistoa niin, että kaikki esineet ja huonekalut\nolivat vielä samassa kunnossa, kuin ne olivat olleet laamanni-vainajan\nrauhallisen ja kivuttoman kuoleman jälkeen. Mikä ero olikaan tämän\nja paroonin äkkikuoleman, kiihottavan intohimon ja silmittömän\nsuuttumuksen aiheuttaman kuoleman välillä. Äkillisen pakomatkan\nja nyt hautajaisten takia oli paroonittaren huoneisto joutunut\nepäjärjestykseen. Hänen piti myös auttaa nuoren, rakastavan parin\nhäiden valmistuksessa ja uuden kodin perustamisessa, heillä kun\najattelemattomina, suurina lapsina ei ollut siihen kokemusta. Beata\nBirgitta järjestäisi omankin elämänsä uudestaan, hänellä olisi\nomat palvelijat, hän söisi ja nukkuisi omassa huoneistossa ja Mari\nkertoisi satuja ja lukisi pyhiä kirjoja. Ja jos hänelle tulisi\nikävä syysiltaisin, kun Pyhäjärven aallot lyijynharmaina vyöryvät\nkellertävään kaislikkoon, hän voisi pistäytyä läheisen Siestan\nvitivalkoiseen kotiin. Sen lampun tuike tasoittaisi tien kahden\nahteen välillä. Onnen näky toisi hänellekin uuden onnen, jonka hän\noli menettämäisillään. Ja Bogislaus von Brinckenhjelm puolestaan\najatteli, että hän sittenkin hyvittäisi Klaun ja luovuttaisi hänelle\nSarkun sivutilan, sillä hän pelkäsi, että Klaus voisi valittaa ylimpään\noikeuteen ja pakkoluovutus kumottaisiin ja Bogislaus menettäisikin\nkoko kartanon sivutiloineen, eikä parooni perunkirjoituksen mukaan\nollut jättänyt jälkeensä paljoakaan rahallista omaisuutta. Rahaa siihen\naikaan ei ollut kenelläkään, ei varakkaallakaan, vaan kaikki tavara\nostettiin kaupoista velaksi viljatuotteita ja karjaa vastaan. Tässä\ntäytyi käyttää viekkautta, vaan ei väkivaltaisia keinoja. Bogi korjaisi\nisän erehdyksen, mielisuosiolla hän saisi pitää talon hallussaan,\nkunhan luovutti osan toisille perillisille, möisi metsää, viljaa,\nkarjaa ja saattaisi sitten elää huoletonta elämää iloisten naisten,\nmaljaveikkojen, Kerstilän vallattomien paroonien ja rykmentin upseerien\nseurassa maan ja maakunnan kaupungeissa. Hän ottaisi suomalaisen\nrenkivoudin ja Klauskin ehkä auttaisi häntä taloudenpidossa ja maan\nhoidossa. Niin hän toivoi ja uskotteli itselleen. Kevytmielisesti hän\nsiis aloitti uuden uransa ja lähti jo muutaman päivän kuluttua isänsä\nkuoleman jälkeen kaupunkimatkalle. Ja sillä aikaa kartanon rouva muutti\nvanhaan kotiinsa Terrabonaan.\n\nKlaus ei enää viihtynyt Terrabonassa, sillä hänelle oli hänen\nmielestään tehty hänen elämänsä suurin vääryys, riistetty koti\nja kontu. Siksi hän oli jo kaikessa hiljaisuudessa ryhtynyt\nvastatoimenpiteisiin kumotakseen pakkosopimuksen, mutta siitä hänen\nvelipuolensa ei vielä mitään aavistanut.\n\nLähestyi sitten Klaun ja Bendlan häähetki, elämän suloisin ja\nkipuisankirkkain hetki, sen kohokohta ja riemuretken kaunein kaari.\nHäitä oli valmistettu jo kauan. Vaatimattomasti ne piti aloittaa.\nHirsitalkoissa harjahirsi oli jo saatu pystyyn kylänväen avulla,\npari huonetta ja keittiö, lujalle, kallioiselle pohjalle Pyhäjärven\nrannalle. Mutta tämä kyllä riittäisi ensi aluksi. Vanha Mari oli\nsiistinyt huoneet ja laassut höylänlastut. Hovijunkkari oli lähettänyt\nhuonekaluja ja talousesineitä. Ja hovijunkkarin mielestä nuori pari\noli komeasti vihittävä kirkossa. Hän oli lähettänyt rovastille ryijyjä\nja raanuja alttarin eteen asetettaviksi sekä koreita itämaisia\nmattoja kirkon keskikäytävälle kirkon portaille saakka. Ketään ei\nerikoisesti kutsuttu, mutta pitäjäläisiä oli kuitenkin saapunut\nkirkkoon tupaten täyteen. Hovijunkkarin lahjoittama kattokruunu oli\nsytytetty, kun Klaus alttarin edessä seisten odotti morsianta. Rovasti\nseisoi hänen vierellään ja odotti vihkitilaisuuden alkamista. Alttari\noli koristettu kanervaköynnöksillä ja männynoksilla. Niitä riippui\nlehteriltä ja urkuparvekkeeltakin. Ja nyt humahtivat urut. Kirkon\npääovi avautui ja kirkkoon astui morsian valkeaan pukuun puettuna,\npäässä vain pieni, vihreälehtinen ja valkokukkainen myrtinoksa, mikä\nsomasti sulautui hänen vaaleanverisiin kasvoihinsa, siniharmaisiin\nsilmiin ja käsivarsiin, joissa ei ollut kultakoristeita. Häntä talutti\nkäsivarresta vanha Korkeilan kapteeni pitkään sotilastakkiin puettuna,\nrinnassa vain yksi kunniamerkki. Klaus seisoi ryhdikkäänä alttarin\nedessä. Morsian saapui käytävälle saarnastuolin kohdalle, jonka\nkatoksella seisoi puusta veistettyjä, siniseksi maalattuja enkeleitä,\njoilla oli torvet kädessä. Kuin mykällä soitolla ne tervehtivät\ntulijoita. Saarnastuolia kannattava, visasta tehty, puinen Simson\nseisoi kuin kumarassa kunnioittaen morsiusparia. Niin Klaus kulki\nBendlan luokse, otti hänet kapteenin kädestä ja vei vihkijakkaralle.\nNiin he kulkivat pitkin käytävää ohi kumartavien päiden, kun\nhäämarsalkat seisoivat jäykkinä käytävän kummallakin puolen,\naatelissauvat käsissä. Kapteenin jälessä astui Pamela-rouva tukien\nsurupukuista Beata-rouvaa. Tämä kulki nyt onnellinen, sisäistynyt hymy\nhuulilla, ja hänen takanaan astelivat Sabine, Bogi ja ratsumestari.\nKerstilän paroonit harmaine, ruudullisine housuineen ja harmaine\nsilkkihattuineen sekä muut kartanonherrat, talonpojat lyhyttakkeineen,\nvalkoisine polvihousuineen, sukkineen ja solkikenkineen ja tytöt\nsekä emännät punaruudullisine, leveine hameineen ja kukallisine\nsilkkitykkimyssyineen täyttivät kirkon oman penkkinsä, säätynsä\nja arvonsa mukaisesti. Bendla hymyili koko ajan, ikäänkuin hänen\nsilmistään olisi virrannut auringonpaistetta ja sielun säteilyä.\nRovasti Wallenberg vihki pariskunnan ja puhui vanhan kirkkokäsikirjan\nmukaan:\n\n\"Anna, Herra, tälle pariskunnalle armoa pyhän tahtos ja säätämises\nmukaan yhdistyä ja niin tässä pyhässä säädyssä nuhteettomasti elää,\nettä se olisi sinulle ylistykseksi ja kunniaksi\".\n\nKun yksinkertaiset sormukset oli vaihdettu, Klaus otti Bendlan\nsyliinsä ja suuteli, sitten luovutti hän hänet Beata-rouvalle, joka\nilosta Itkien sulki Bendlan kuin oman tyttärensä syliinsä. Sitten\nseurasivat onnittelut. Kapteeni, ratsumestari ja Kerstilän paroonit\nsaattoivat nuoren parin, urkujen soidessa Mendelssohnin häämarssia,\nkirkon portaille, jossa marsalkat ilmaan nostetuilla miekoillaan\nmuodostivat kuin kunniakujan, jonka alitse vastavihityt astuivat\nhämärästä kirkosta vihkivaunuikin. Samassa kiiti myös ratsastaja täyttä\nvauhtia hääkulkueen edelle, Siestaan ilmoittamaan vanhalle Marille ja\nkylänväelle morsiusparin tulosta sulholaan.\n\nNuorten parivaljakot kiidättivät pitkin Pyhäjärven rakkaita rantoja,\njälessä kapteenin valkea hevonen ja hovijunkkarin raudikko,\nkarahuttaen Siestan rantamökille, jonka portti oli köynnöksillä ja\nvalkovuokoilla koristettu. Niiden alitse nuori pari ajoi uuteen\nkotiinsa. Kynnyksellä vanha Mari nyyhki ilosta ja niiaili maahan\nsaakka. Klaus nosti hänet siitä ja suuteli häntä otsalle, kun\nrakennuksen takaa kylän pojat paukuttelivat piilukoillaan, huusivat\nja sytyttivät sainioitaan palamaan. Ja vanha klaverinvirittäjä ja\nreipas ruotumestari puhallutti luikurillaan hullunkurisen huimaa\nSäkkijärven polkkaa. Häät päättyivätkin tähän, kun naiset saattelivat\nhääparin heidän häävuoteelleen, jonka ylle oli katettu tähtikuvioinen\nhimmelivaate verhoineen. Ratsumestari, Kerstilän paroonit ja kapteenin\nperhe poistuivat koteihinsa jatkamaan siellä pitoja karkeloiden ja\nnaljaillen tai hartauteen ja hiljaisuuteen vaipuen. Korkeilassa Rosalie\nliikutteli hellästi vanhan, kellastuneen spinetin koskettimia ja loi\nkaihoavan katseen kattoon ja haaveili neitseellisessä puhtaudessaan\nkimnasistista, joka oli lähtenyt loppiaisten jälkeen Porvooseen\nlukujaan jatkamaan, lähteäkseen sitten kesällä Runebergin poikien\nkanssa Suursaaren Eskontaloon kalastamaan ja vuoria kiipeämään. Rosalie\nhuokasi ja painoi pään nuottitelineelle. Sitten hän suoristautui,\nkohotti päänsä, kuten joskus isäkin teki, meni vanhempien huoneeseen,\nsanoi hyvää yötä ja hiipi ullakkohuoneeseensa, jossa nyt vain yksi\nvuode oli valmistettu.\n\nMutta samaan aikaan Klaus uudessa huvilamajassa seisoi Bendlan vieressä\nakkunan ääressä. Hän oli kietonut vankasti kätensä nuoren vaimonsa\nvyötäröille. Sanaa sanomatta he siinä seisoivat ja katselivat järvelle,\njonka rantakaislikkoon jo silkkikuikka rakenteli korsipesäänsä.\n\nBendla puristi Klaun kättä, sanattomana hän katsoi pitkin järven\nsivua pientä nientä, jonka lahdelman rannalla kohosi valkeaksi\nrapattu, punakattoinen sotilaspuustelli. Siellä oli pyhä, viaton ja\nvaloisa entisyys, täällä vastapäätä Terrabonan upea kartanon pääty,\ntulevaisuus, kodin työ ja onni sekä arvoituksellinen elämän autuus ja\nsalaisuus.\n\n-- Katsos, Bendla sanoi ja hyväili hempeän kiihkeästi nuorta\naviomiestään, tuolla Beata Birgitta-rouva sytytti kattokruunun\ntervehdykseksi meille. Minun tulee häntä niin sääli, hän on niin yksin,\nkun sinä, Klaus, nyt olet sieltä poissa.\n\n-- Katsos, minä vilkutan lampulla, hän huomaa sen, Klaus kuiskasi.\n\n-- Häälamppumme loistaa kuin tähti tai kuu avaruudessa, Bendla sanoi.\n\n-- Niin, loistakoon se yhtä kirkkaana. Oi, Bendla, kuinka minä sinua\nrakastan, rakastan niin, että minä melkein pelkään tätä rajatonta\nrakkautta ja onnea!\n\n-- Katsos, Klaus lisäsi, Bogislauksenkin huoneessa syttyi valo, siellä\non varmaan vieraita. Kerstilän paroonit, ratsumestari ja ehkä kivalteri.\n\n-- Kivalterin mökki on musta kuin korpinpesä, Bendla sanoi.\n\n-- Luulen, että kivalteri oli isäpuolen huono omatunto ja moneen\nerehdykseen syypäänä, Klaus huomautti.\n\nSeth Skriivarin rehellisyyttä epäiltiin jo Terrabonassakin. Bogislaus\nvon Brinckenhjelm, Terrabonan vallananastaja, oli kaupungista\nkutsunut kirjanpitäjän. Tilikirjoista oli selvinnyt yhtä ja toista,\nmikä kivalterin osalta viittasi rikoslakiin. Nuori parooni oli\nsuuttunut ja päättänyt saattaa kivalterin edesvastuuseen, jopa uhannut\nvangituttaakin kivalterin hääjuhlien jälkeen. Sentähden hän oli\nkutsunut kotiinsa kirjanpitäjän ja siltavoudin, koska kivalterin oli\nmäärä tulla Terrabonaan muka neuvottelemaan. Ja Seth Skriivari meni\nomaan ketunansaansa. Hän luuli pääsevänsä jälkipitojen iloiseen humuun.\nKun hän nyt hiljaa kuin urkkija koputti ovelle ja kuunteli huoneessa\nhäliseviä ääniä, lakeija tuli ja tiedusteli asiaa, johon kivalteri\nvastasi epämääräisesti.\n\nKivalteri kutsuttiin saliin. Bogi, Kerstilän paroonit ja ratsumestari\nolivat jo nousutuulella, kun kivalteri lakkiaan pyörittäen astui\nnuoren paroonin eteen, vei hänet syrjään, kuiskutti korvaan ja näytti\njonkinlaista asiamieslaskua.\n\n-- Se Jennyn lapsen kuukautinen elatusraha... Ymmärtäähän parooni...\n\n-- Vai vielä lasku, Bogi kivahti ja löi kuten isänsäkin ratsupiiskalla\nsaapasvarsiaan, silvalsipa kivalteria kasvoihinkin.\n\n-- Tässä on maksu, kavala konna, isääni te olette petkuttanut ja\nerehdyttänyt väärillä neuvoilla.\n\n-- Heitä mies pellolle! sanoi ratsumestari, joka tällä kertaa\nhillitysti joi vain Reinin mietoa viiniä.\n\n-- Mistä hyvästä, selittäkää, uskollisesti olen tätä taloa palvellut.\n\n-- Monsieur soperteli: Un grand canaille, ma foi!\n\n-- Tässä on todistajat! Bogi kutsui sisälle kirjanpitäjän ja\nsiltavoudin.\n\n-- Tunnustatteko, Seth Skriivari, väärentäneenne nämä tilikirjat.\nTunnustatteko metsän salamyynnit sekä monet muut rötökset?\n\n-- Enhän minä, enhän minä, kivalteri puolusteli. Hyvää olen aina\ntarkoittanut, vaikka onhan sitä voitu erehtyä. Armoa, armoa, herra\nparooni!\n\n-- Ei armoa! nuori parooni ärjyi. Rikoksenne on sovittamaton!\n\n-- Eikö syytetty voisi sovittaa rikostaan raipparangaistuksella?\nratsumestari sanoi.\n\n-- Raippoja, raippoja! pikku paroonit huudahtivat.\n\n-- Laki sallii 40 lyöntiä yleisellä piiskauspaikalla, Kalmiskankaren\nahteella, kirjanpitäjä huomautti.\n\n-- Saakoon 25 lyöntiä, ratsumestari sanoi sovitellen.\n\n-- No niin, kuten tahdotte. Minä valitsen raipparangaistuksen, vaikka\nse toimitus onkin julkinen häväistys, kivalteri sanoi ja lysähti\ntuolille.\n\n-- Herra kirjanpitäjä ja herra siltavouti, te kuulitte, että\nkunnan kivalteri Seth Skriivari tunnustaa rikoksensa ja suostuu\nvastaanottamaan 25 raipanlyöntiä julkisella piiskauspaikalla.\n\nKruununmiehet tarttuivat kivalterin käteen ja taluttivat hänet\nrattaille, ajoivat Kärnän talon ohi Kettulaan ja sulkivat kivalterin\nlukkojen taakse hänen oman kotinsa kellariin toistaiseksi. Mutta\nTerrabonan kartanon vasemmanpuoleisessa päässä juomingit jatkuivat.\nLaulunloilotus ja naurunrähäkkä kuului Beata-rouvan puoleiseen\nsiipirakennukseen saakka. Beata vetäytyi vanhan, uskollisen Marin\nseurassa uloimpaan kulmahuoneeseen ja sammutti valon. Näinkö siis\npäättyi hääilta? Beata-rouva luuli jo kylliksi kärsineensä, mutta\ntuskan ja ankaran ahdistuksen mitta ei vieläkään ollut täysi. Hän saisi\nsielunsa sopusoinnun ja kirkkauden lunnaiksi vielä tyhjentää pohjaan\nkärsimyksen katkeran kalkin, ennenkuin raukea mielenrauha laskeutui\nhänen surulliseen sydämeensä.\n\n\n\n\nXXIX\n\n\nJa vanheneva Ritoniemen hovijunkkari Fredrik August von Raten otti\nalppisauvan vaeltaakseen katsomaan aurinkoa, joka ei laskisi mailleen,\nvaan nousisi taivaanrannasta uudelleen kiertämään avaruutta. Hän\npukeutui pitkään sarkamekkoon ja patalakkiin kaivautuakseen kuin\nsäkkiin ja tuhkaan. Ritoniemi oli tyhjä vieraista ja maaliskuun\naurinko helotti jo täydellä terällä sulattaen kartanon nurkilta\nlumen. Vaellushalu oli tarttunut hovijunkkariin. Terrabonan paroonin\nkuolema oli syvästi vaikuttanut hänen herkkään mieleensä. Usein\nhän kävi sukuhautaholvissa ja laitatti sen uuteen kuntoon. Vanhat\nkirstut ja holvin seinät puhdistettiin homeesta ja kivihiestä.\nKartanon salista hän toi pienen kattokruunun ja hakkautti itselleen\noman mahonkisen kirstun ja ruumiskiviarkkunsa. Ja hän määräsi, että\nhänen maallinen tomumajansa palsamoitaisiin kuten Egyptin faaraoiden\nruumiit. Hän toimitti arkkuun valmiit käärinliinat ja kantoi aina\nholvin avainta nuorassa mekkonsa alla. Hänestä oli tullut tanatofiili,\nkuolemankaihooja ja hänen ajatuksensa askartelivat jo tuonpuoleisissa\nhenkimaailmoissa. Hän oli nyt paroonin kuoleman jälkeen useimmin käynyt\nTerrabonassa. Beata Birgitta-rouva ja heiveröinen hovijunkkari, nämä jo\nharmaahapsiset nuoret vanhukset löysivät ikäänkuin toisensa. Nyt sai\nhovijunkkari katsella Beataa läheltä, hänen hienoja kasvonpiirteitään,\neikä kuten kirkossa eri sukupenkistä. Hovijunkkari tyytyi vain puhumaan\nhenkikirjoista, rakennuspuuhistaan ja hautaholvista. Eikä Beata\nBirgitta koskaan muistuttanut hänelle hullunkurisesta, onnettomasta\nkosintaretkestä. He hymyilivät toisilleen.\n\nHovijunkkari käveli tai ajoi vaunuilla Terrabonaan ja toi\nBeata-rouvalle nimipäivärunon, versi obligati, tai toi juuri\nkasvihuoneessa puhjenneen liljan tai yönkuningatar-kukan. Kävi joskus\nBeata-rouvan kanssa laamannin haudallakin, vaikka hän vielä tunsi\njonkinlaista nurjamielisyyttä tämän Siivert-vainajan muistollekin.\nJa Ritoniemessä hovijunkkari tunsi itsensä yhä yksinäisemmäksi.\nVieraat olivat aikoja sitten lähteneet, ei maaherra Rebenhaus,\nhovioikeudenpresidentti eivätkä seudun aatelisetkaan käyneet häntä\ntervehtimässä. Ei Rosaliekaan käynyt häntä enää Bendlan häiden\njälkeen ilahuttamassa klaverin soitollaan. Hovijunkkari oli väsynyt\nkirjoihinsakin. Kuolleita kirjaimia, puolikuolleita ajatuksia!\nKirjatkin olivat petollisia kuten ystävät. Paha ja hyvä ihmisessä\nkamppailivat aina keskenään ylivallasta, alhainen ja ylhäinen vaisto,\nmielenmasennus ja elämän tahto. Talonpoikien kanssa hän ei seurustellut\nmuulloin kuin käydessään pellonpiennarta muka tarkastamassa töitä, tai\ntalkoissa, joiden rivo riemu tympäisi hänen hienoja runovaistojaan.\nRatsumestari kyllä viihtyi rahvaan parissa, koska hän oli tunteeltaan\nkarheampaa laatua, mutta hovijunkkari loukkaantui, kun kuuli\npilkkanaurun takanaan.\n\nRahvas arveli, että hovijunkkari oli käynyt hiukan höperöksi, oli\nsaanut hullunruohon, mikä uuvutti hänet horrosuneen niin, että hän\nunohti koko talon hoidon, unohti itse elämän ja ajatteli vain omia\nhautajaisiaan. Siksi hovijunkkari päätti lähteä jalkamatkalle, hän kävi\nensin pappilassa, koska ilmassa oli rauhanhuhuja. Niistä välittämättä\nhän eräänä aamuna lähti matkalle pohjoiseen päin. Hän oli tottunut\npitkän matkan kävelyihin. Aurinko, luonto ja ihana kevät herättivät\neloon hänen väsyneet voimansa, uuteen pitkäänkin matka-ponnistukseen.\n\nSaatuaan tietää, että lopullinen rauha oli solmittu Venäjän ja sen\nvihollisten välillä, hovijunkkari kiireen kaupalla ajoi Hämeenlinnaan,\nystäväänsä maaherra Rebenhausia tapaamaan. Häneltä hän sai lähempiä\ntietoja. Ratkaiseva taistelu oli suoritettu Krimillä, Itämainen\nsota oli päättynyt, sopimus oli tehty Pariisissa. Sevastopoli oli\nantautunut, kun venäläinen kenraali ensin oli notkoihin ajanut tykkejä\nyli ruumisröykkiöiden ja sytyttänyt salaa kaupungin tuleen niin, että\nkitkerä sauhu ja ruumiinlöyhkä oli levinnyt Mustalle merelle saakka,\nlevittäen ympärilleen kauhua ja tappavia tauteja. Mieluisinta siinä\nsopimuksessa oli, etteivät venäläiset saisi linnoittaa Ahvenanmaata.\nViapori oli kyllä kestänyt. Kasakat ja tykkimiehet ajoivat läpi\nkaupungin Parolan leiripaikalle, oli melskettä ja melua, mutta\nmitään iloa tai ilotulitusta ei kaupungilla näkynyt. Mutta kansa oli\nrauhoittunut ja palasi arkitöihinsä. Maakunnan residenssitalossa\nkattokruunut paloivat ja koko perhe oli kuohuksissa. Sillä Jenny oli\nkirjoittanut Agnes-neidille häväistyskirjeen. Hovijunkkari tapasi\nmaaherran, jonka jälessä kasakka kulki kantaen hopeatarjottimella\nemservettä. -- Ensi kerran maaherra unohti vetää taskustaan\nnauriskellonsa, sillä hänkin oli suunniltaan. Ainoa rauhallinen oli\nkasakka, joka nyt iloitsi siitä, että sota oli päättynyt ja hän saisi\nloman.\n\n-- Rakas Reinhold! Kuulin, että sota on päättynyt. Nyt pyydän sinulta\nulkomaan passia, kun pääsy Jerusalemiin on vapaa.\n\n-- Vai niin, maaherra sanoi, tie on nyt vapaa, onnea matkalle!\n\n-- Niin, lähden Pietarin kautta ensin Konstatinopoliin, sitten\nVähä-Aasian kautta Palestiinaan.\n\nKun hovijunkkari saapui kotikartanoonsa, hän käski palvelijoiden\ntuoda ullakolta alakertaan kaikki vanhat, rautasaranaiset, isot\nmatkakirstut, \"kanavakangas-päärlyillä\" koristetut, kukkaronmuotoiset\nisot nahkalaukut ja nahkakotelot, joihin sullottiin vaatteita,\nkirjoja, yömyssyjä, hellekypäriä, aseita ja mittauskoneita.\nSeuraavana päivänä hovijunkkari kävi jäähyväisvieraisilla kapteeni\nArvellanderin puustellissa, Siestan huvilassa tuoden nuorelle parille\nhopeaisen pöytäkaluston häälahjaksi, sitten hän kävi ystävänsä Willem\nWallenbergin luona. Tämä antoi hänelle hyviä neuvoja ja siunasi hänet\nmatkalle asettaen kätensä hänen olalleen ja päälaelleen. Hovijunkkari\nsyleili pappia, joka oli hänelle antanut damaskolaisen paimensauvan.\n\n-- Ota sauva ja kulje, kunnes pääset pyhälle haudalle ja vie mukanasi\nminun siunaukseni.\n\n-- Jollen löytäisikään temppelin aarteita, tahdon löytää armon ja\nautuuden aarteen ja rauhan sielulleni. Jumala kanssasi, ystäväni.\n\nViimeiseksi kävi Ritoniemen vaeltaja Terrabonassa. Kun hovijunkkari\ntuli Beata Birgittan huoneeseen, tämä istui valtatuolissa ja kuunteli\nvanhan Marin kertomusta itämaan tietäjistä, jotka kameeleilla ja\nrikkailla lahjoilla olivat kaukaa saapuneet etsimään vastasyntynyttä\nJuudaan tulevaa kuningasta. Hovijunkkari polvistui ritarillisesti Beata\nBirgittan eteen ja asetti hänen syliinsä hopeaisen tiimalasin ja sanoi:\n\n-- Tässä on tiimalasi, jossa on santaa Vapahtajan haudalta. Katsele\nsitä, vaikka et voi siihen kyyneliä vuodattaakaan. Aseta se itäiselle\nakkunalle ja käännä vasta, kun olen palannut pyhältä maalta.\n\n-- Kiitos kauniista lahjasta, Beata sanoi ja nosti kädestä\nhovijunkkarin maasta.\n\n-- Teen kuten pyydät, hyvä ystävä. Tahdon sinua muistella kuin hyvää\nnuoruuteni ystävää ja kasvinkumppania.\n\n-- Niin, kaipaukset ovat kuin tähdet taivaalla ja niitä on enemmän kuin\non hiekkajyviä meren rannalla. Hyvästi!\n\n-- Onnellinen, kun voit matkustaa, Beata-rouva sanoi ja asetti\ntuntilasin akkunalle Betlehemin tähtikukan viereen.\n\n-- Kiitos, rakas Fredrik August, tämä Betlehemin kukka aukeaa ja\nsulkeutuu aina auringonkierron mukaan. Minä puhelen ja kuiskaan sille\nja se on siitä iloinen ja vihannoi.\n\n-- Mutta jos se lakastuu, hovijunkkari sanoi, ennenkuin palaan.\n\n-- Niin minä hengitän siihen uutta eloa ja se herää taas yön\nnukuttuaan, aamukasteeseen ja aurinkoon.\n\nBeata irroitti yhden kukan ja kiinnitti sen hovijunkkarin rintaan. Tämä\nhuomaavaisuus liikutti niin hovijunkkaria, että hänen katseensa kostui.\n-- Tapansa mukaan hän äkkiä, salatakseen liikutustaan, kääntyi ympäri\nja kulki nopein askelin pihalle, missä vaunut odottivat. Beata Birgitta\nkatseli akkunasta koivukujaan vieriviä vaunuja ja pyyhki kyyneleen\nposkeltaan.\n\n-- Niin, Mari, sellaista se on, kaipaukset ovat kuin tähdet taivaalla,\nkunnes ne sammuvat. Sytytä lamppu, Mari ja lue siitä, miten tietäjät\nottivat sauvansa ja lähtivät kotimaahansa ja kuinka tähti ei enää\nliikkunut heidän päällään. Ihmeellistä! Sota on loppunut, on rauha\nmaassa, mutta ihmissielu ei vielä ole rauhaa saanut, sillä tähti\nliikkuu yhä taivaalla, kunnes löytää määräpaikkansa.\n\nParooni Bogislaus von Brinckenhjelm ja maaherra, kreivi Reinhold\nRebenhausin tytär Agnes olivat olleet salakihloissa. Mutta saatuaan\nJennyltä paroonin lapsenelatusta koskevan kirjeen Agnes-neiti palautti\nhovijunkkarin mukana saamansa rintakorun paroonille. Oliko tämäkin\nBeata-rouvan juonittelua? Bogi kysyi itseltään epäluuloisesti. Hän\nalkoi vihata rouvaa ja tämän poikaa Klauta. Hän päätti kostaa.\nBeata-rouva oli saatava iäksi päiväksi pois talosta. Kuten hänen isänsä\noli käyttänyt pakkokeinoja, niin hän käyttäisi nyt hyväkseen viekkautta\nja hän päätti ensin voittaa Beata-rouvan suosion teeskennellyllä\nosanotolla ja huomaavaisuudella. Hän tutki vielä luovutuskirjaa, alkoi\nlukea hapuilevaa ja vapisevaa käsialaa. Huomasi, että Beata-rouva oli\nollut suuren tuskan ja epätoivon vallassa kirjoittaessaan nimensä\nluovutussopimuksen alle. Kirjaimet ikäänkuin syöksyivät alaspäin\nsekaviksi ja haparoiviksi. Loppukirjain oli kuin hätähuuto yössä,\nkaamea ja kuohuttava. Kirjasopimus oli hiukan rypistynyt. Bogi oli\nottanut siitä jäljennöksen ja jättänyt sen eräälle asianajajalle.\nSopimus oli jo kulkenut käräjäpöytäkirjojen ja tuomioistuimen päätösten\nkautta, mutta Bogi epäili itsekin sen tehoa, sillä asianajaja\noli arvellut, että Klaus af Braehmillä sittenkin oli yksinoikeus\nperintötilaan. Bogislaus jäi miettimään. Ehkä hän ei täten saanut pitää\ntaloa hallussaan. Siksi hän alkoi uudestaan tutkia laamanni-vainajan\njälkisäädöstä ja hän päätti nyt todella käyttää sitä hyväkseen. Bogi ei\nollut koskaan isältään tiedustellut taloudellisia asioita. Siksi hän\nhummauksessa oli unohtanut koko laamannin jälkisäädöksen, jota hän piti\nvain jonkinlaisena vanhan miehen oikkuna, jolla ei ollut oikeudellista\narvoa. Hän ei alentunut edes kivalterilta pyytämään lisätietoja.\nHän oli elänyt vain jonkinlaista pintapuolista keikarin loiselämää.\nHänellä oli yksityisvelkoja ja tilikirjoista hän huomasi, perukirjoja\npenkoessaan, ettei hänellä ollut paljoakaan perittäviä saatavia.\nPaashikouluun menosta ei tullut mitään, sillä hänellä ei ollut tarmoa\neikä älyä lukea korkeampaa sotatiedettä, keisarin yksityisadjutantiksi\npääsy ja toivo oli täten pettynyt.\n\nJa sillä aikaa, kun hän oli näin laiminlyönyt tulevaisuutensa,\nhänen velipuolensa Klaus af Braehm oli toiminut taitavasti. Klaus\noli nuorelle vaimolleen rakennuttanut sievän kodin. Siestan pieni,\npyöreähirsinen rantahuvila oli jo valmis ja Klaus oli ehtinyt myös\nhoitaa Multsillan maita, kaatanut metsää kytömaaksi monen tynnyrinalan\nlaajuudelta, kasvattanut ja kuivattanut suuria suomaita, joilla jo\nkeväinen nuori oras vihannoi. Hän oli korjauttanut rakennustakin,\nhakkauttanut synkät kuuset akkunoiden ulkopuolella niin, että valo\ntulvahti huoneisiin. Ja rantaan hän oli raivannut leveän koivukujatien\nniin, että akkunoista saattoi katsella Pyhäjärven sinisiä aaltoja.\nJa korpi oli karkonnut kauemmaksi ja heleät koivut astuivat\nlähemmäksi kirkastamaan yksinäistä mieltä. Mutta Klaus ei tyytynyt\ntähänkään. Hän palkkasi työläisiä korjauttamaan myöskin Terrabonan\nrakennusta ullakolta kivijalkaan saakka. Hän revitytti lattiapalkit\npirunkammarissa, josta oli levinnyt kalmanlöyhkä Beata Birgitta-rouvan\nhuoneeseen.\n\nNiin Klaus yritti saada äitinsä oleskelun talossa viihtyisäksi.\nKammarin lattian alta löydettiin kymmenittäin kuolleita rottia ja\nhiiriä. Hän poisti huoneen katonrajassa olevan kirjolaudoituksen,\nkuhmuotsaiset faunit ja sorkkajalkaiset satyyrit ja tuotti tilalle\niloisia gobeliineja, siivekkäitä amoriinejä, värikylläisiä raanuja ja\nkirjavia ryijyjä elämänpuu- ja ehtoolliskalkkikuvineen.\n\nHumalistonmajan hän muutti sireenilehtimajaksi, niin etteivät\nhyönteiset ja tuholaiset enää häirinneet surinallaan ja pistoillaan\nlepoa etsivää lukijatarta. Kaikkialla hän pani uudistuksia toimeen.\nHän romutti viinapannut, hatut ja putket ja hävitti polttimon. Hän\nkarkoitti myöskin vanhat, entisten munkkien suosimat ja ruokkimat\nnaakkojen perilliset pirunkellarin räystäspesistä muuttamaan\nkirkontapuliin, koska ne häiritsivät Beata-rouvan unta. Jo ränstyneet\nmuonamiesten mäkitöllit hän korjasi ja maalautti punamullalla\nniin, että ne antoivat väriloistoa koko seudulle. Ja kansa oli\ntyytyväinen, kun siisteys ja puhtaus palasi ympäristöön, vaimot olivat\nonnellisia, kun viinanjuonti ei enää eksyttänyt miehiä riitaan ja\ntappeluihin. Enimmin nauttivat tästä muutoksesta Klaus ja hänen nuori\nBendla-vaimonsa, jotka kävivät ruokkimassa sairaita mökin lapsia ja\nvanhuksia.\n\nKlaus oli saanut myös vihiä siitä, että hänen velipuolensa oli\njättänyt oikeuteen Beata-rouvan hyväksymän luovutuskirjan. Klaus oli\nkirjoittanut siitä äitinsä isälle, hovioikeudenpresidentille, joka oli\npitänyt koko luovutusta laittomana, koska kivalteri oli tunnustanut\nkehoittaneensa vanhaa paroonia pakkokeinoihin. Sentähden Klaun ja\nBogin välit olivat täydellisesti rikkoutuneet. Klaus ei tervehtinyt\nvelipuoltaan, joka harvoin oleskeli Terrabonassa, teki kaupunkimatkoja\nPietariin, Tukholmaan ja kulutti viimeisiä perintövarojaan valeveljien\nja huikentelevien naisten parissa. Klaus kulki aina keittiönpuoleisesta\novesta tapaamaan äitiään ja Bogi vältteli Siestaa, Multsiltaa eikä\npuuttunut Terrabonan tilan hoitoon, vaan jätti sen kevytmielisesti\nvetelehtivän renkivoudin hoidettavaksi. Bogi oli ruvennut juomaan\nseuroissa ja yksinkin ja lähetti usein kamaripalvelijan pirunkammarin\nviinikellariin, jonka monivuotisia viinivarastoja hän tyhjenteli\nyhdessä muiden tuhlariveikkojen kanssa Terrabonan läntisessä\npäädyssä. Mutta Bogi kävi toisinaan tervehtimässä Beata-rouvaa hänen\nomassa huoneistossaan, toi ruusuja ja lahjoja ja voittikin hetkeksi\nmairittelullaan ja kohteliaisuudellaan Beata-rouvan vastenmielisyyden.\nBeata-rouva luuli, että Bogissa olisi tapahtunut luonteen muutos,\nkun tämä vakuutti valittavansa isävainajansa julmaa menettelyä ja\nlupasi korvata isänsä tekemän vääryyden. Ja Beata alkoi taas viihtyä\nlapsuuden kodissaan, koska Klauskin kehoitti häntä jäämään taloon,\nkun Klaus pelkäsi velipuolensa käyttävän hyväkseen laamanni Siivertin\njälkisäädöstä, jos Beata-rouva muuttaisi muualle. Klaus odotteli\nnyt asian vastaista kehitystä ja oikeudenpäätöstä, niin että hän\noikeudenmukaisesti saisi ottaa huostaansa Terrabonan ja luovuttaisi\nMultsillan ja Sarkun sivutalon velipuolelleen. Bogi oli jo alentunut\nlainaamaan rahaa Beata-rouvalta, kun hän kaupunkimatkoiltaan oli\npalannut tyhjin taskuin. Mutta isän äkkikuolema oli pelottanut häntä\nuhkapelistä ja hän ajatteli todella keskeytyneen sotilasuransa\njatkamista.\n\nNiin, elämä Terrabonassa kului näennäisesti hiljaisena, ja Beata-rouva\nluuli jo saavuttaneensa keskipäivän sielunlevon ja elämänsä iltarauhan,\nkovan kilvoituksen ja mielen järkytyksen jälkeen. Toisinaan kapteenin\nperhe kävi vieraisilla tuoden taloon tyydytystä ja vaihtelua. Beata\nvaali laamannin muistoja, kävi tämän haudalla ja luki vanhalle Marille\nvanhoja kirjoja, hoiteli kukkiaan ja lintujaan sekä helskytteli\nkangaspuita valmistellen vaatteita tuleville lastenlapsilleen.\n\nBeata-rouva oli väsynyt päivän askarteluista ja isui nyt surupukuisena\nkartanon puistonpuoleisessa päässä ja katseli ilta-auringon\nkultaamasta akkunasta etäisyyteen. Mari oli lukenut hänelle Tuomas\nKempiläisen hartauskirjaa, ja Marin yksitoikkoinen ääni oli nukuttanut\nhänet suloiseen horrostilaan. Mari oli hiljaa hiipinyt omaan\nkulmahuoneeseensa ja toivottanut hyvää yötä.\n\nJa hieno Beata-rouva näki puoliselkeätä unta. Hänen ensimmäinen\nmiehensä istui taas työhuoneessaan ja kirjoitteli.\n\n-- Missä sinä olet ollut niin kauan? Beata kysyi unissaan.\n\n-- Kaukana vieraalla maalla, ihanassa maassa, missä kesä iäti kentillä\nkukkii, missä suloiset sielut kaipaavat iäti rakkaittemme rauhallisiin\nkoteihin. Minä tulen tänne usein silloin, kun sinun sielusi minua\nhalajaa, mutta kauan en voi viipyä.\n\n-- Kartanossa ei kukaan tiedä sinun tulostasi.\n\n-- Mutta Bogislaus ajattelee minusta mustia ajatuksia, hän voi tulla\ntänne, hän karkottaa minut kuin sinutkin, puhui taas ääni.\n\n-- Bogislaus on muuttunut, hän on nyt hyvä minulle. Katuu kai isänsä\njulmaa tekoa, Beata kuiskasi unissaan, olen antanut hänelle anteeksi.\n\n-- Hän on hyvä sinulle vain pettääkseen sinut, henki huokasi. Etkö näe\nhänen alhaista ahneuttaan?\n\n-- Minä näen nyt vain hänen hyvyytensä, isän kuolema on sovittanut\nkaikki.\n\n-- Kerran sinun silmäsi aukenevat, henki varoitti.\n\n-- Silloin näen sinut ja yhdyn sinun sielusi iäisyyteen, Beata kuiskasi.\n\nSamassa Beata Birgitta heräsi. Tuuli ravisteli ullakkoa, kuului kolinaa\nsivuhuoneesta, ikäänkuin joku taas olisi siellä kävellyt. Puistonovi\nrämähti auki, ikäänkuin joku olisi sen kiireissään riuhtaissut irti.\n\nBeata hätkähti. Kummitteliko taas yliskammarissa, vai kummittelivatko\nhänen aivo-aaveensa? Hän hieroi hienonkaarevaa nenäänsä. Beata kuunteli\npoiskäännetyillä kasvoillaan. Beata vainusi vierasta, hän tunsi jo\nkaukaa vaistomaisesti vieraan tulon.\n\n-- Tulee vieraita, hän ajatteli. Ehkä Bogi on eksynyt tiellä ja\nvaunuhevoset ovat pillastuneet, kuten hevoset vanhan paroonin\nhautajaisissa.\n\nBeata kuunteli.\n\n-- Bogi lähtee jo Syrjäkankaan kievarista, hän kääntyy tänne. Kuule,\nkuinka vaunut vierivät yli purosillan, ylös mäkeä, ohi rakennuksen, ali\nvanhan koivukujan.\n\nVaunut ajoivat todella pitkin kartanon pihamaan ympyriäistä kehää\njonka keskellä vihreä lasipallo nyt kiilsi kuin tarhapöllö. Vaunut\nseisahtuivat portaiden eteen.\n\nKookas, komea, punaposkinen mies astui siniseen huoneeseen. Beata nousi\nkulkien vaistomaisesti häntä vastaan.\n\n-- Hyvä, että tulit, Bogi. Mari nukkuu ja minä niin pelkään. Etkö sinä\nnähnyt ketään vastaantulijaa purosillalla? Laamannia? Oh, minä niin\npelkäsin, nyt en enää pelkää.\n\n-- Äiti kulta! Bogi sanoi häntä nyt ensi kerran äidiksi. Sinä näit vain\nuninäkyjä, en nähnyt sillan alla saukkoakaan.\n\n-- Sanoit äidiksi? Et arvaa, kuinka se teki hyvää. Sillä sovitit isäsi\nsynnit minua kohtaan.\n\n-- Äiti, vakuutan, en nähnyt ketään.\n\n-- Sitten hän ehkä on vielä huoneessaan, etkö kuule, kuinka keinutuoli\ntaas liikkuu, vaikka Klaus on karkoittanut kaikki rotat.\n\n-- Ehkä akkuna on auki, tuuli kiikkua liikuttaa.\n\n-- Mutta hän on talossa, hänen henkensä on huoneen hajussa, käden\nkoskettamissa huonekaluissa, kartanossa, kaikkialla.\n\n-- Äiti, jos on henkiä, niin niitähän ei ainakaan näe.\n\n-- Bogi, laamannin kuoleman jälkeen tunsin, kuinka hän herätti minut,\nja usein sen jälkeen olen tuntenut hänen läheisyytensä. Sanotaan, että\nvainajat lähestyvät meitä, kun me ajattelemme heitä, mutta lähtevät,\nkun emme näe emmekä ymmärrä heidän henkipuhettaan.\n\n-- Olet taas lukenut salatieteitä ja Swedenborgin helvettikirjaa, ne\ntekevät suloisen, sairaan pääsi vielä sairaammaksi. Kas niin, nyt minä\nkauniisti nostan ylimmälle hyllylle tämän kauhukirjan, eikä täällä enää\nkummittele.\n\nNäin sanoen Bogi nosti kirjan kirjakaappiin, lukitsi sen ja piilotti\navaimen.\n\n-- Niin, nyt minä olen tyyni, Bogi, kun sinä olet täällä. Klaus\nja Bendla käyvät harvemmin, vieraita ei käy enää kuten ennen\nloistoaikoina. Kävisit useammin, mutta sinä matkustat, kuten\nisävainajasikin usein kaupunkiin.\n\n-- Sinun pitäisi ajatella jotain muuta, äiti, Bogi sanoi kuin säälien,\nsillä hän saattoi toisinaan olla herttainen katumapäällä ollessaan,\nkaupunkijuominkien jälkeen.\n\n-- Mitä tekisin? Beata kysyi ihmetellen Bogin mielenmuutosta.\n\n-- Muuttaisit joksikin aikaa leskenpuustelliisi, lääkärihän on niin\nneuvonut.\n\n-- Lääkäri, lääkäri ei voi minulle mitään, minun sieluni on sairas.\n\nBogi soitti pöytäkelloa. Mari heräsi ja tuli huoneeseen.\n\n-- Mari hoitaa nyt hellästi kartanon rouvaa. Lähden takaisin\nkaupunkiin, samalla pyydän äitiä kirjoittamaan tämän velkapaperin alle.\n\n-- Bogi hyvä, kirjoitan vielä tämän kerran, mutta tästä lähin saat\nparemmin hoitaa asioitasi.\n\nBogi puri hammasta ja silmä välähti. Bogislaus herrassa heräsi taas\npaha, pinnallinen luonne. Hän muisti velkamiehensä. Hän sävähti,\nhillitsi itsensä, kumartaen hän suuteli Beata-rouvaa otsalle ja poistui.\n\nMutta niin pian kuin Beata oli poissa näkyvistä, saivat ahneuden ja\nalhaisen voitonhimon hurjat henget vallan hänen sielussaan, kuten\nhänen isässäänkin. Kasvojen ilmekin muistutti nyt vanhaa paroonia, kun\ntämä toi kaksi kandelaaberia kirjoituspöydälle ja asetti Beatan eteen\ntaskuaseen.\n\nEteisestä Bogi näki pihalyhdyn valossa komean navetan, aittarivit,\nmyllyn. Myllyn takana keväinen kuu kumotti. Pihakoira haukkui kuuta.\nMyllyhaan takana näkyivät Kiianvuorta kohden kohoavat äärettömät,\nkoskemattomat metsät. Mikä mieletön ajatus! Mikä suunnaton rikkaus!\nBogin täytyi saada Beata-rouva pois kartanosta! Ei väkipakolla,\npahoja huhuja herättämällä, vaan käyttäen hienompia keinoja,\njoiden ulkonaista vaikutusta ei näkynyt, mutta jotka sisällisesti\npakottaisivat Beata-rouvan pakenemaan kuin omasta tahdostaan talosta.\nHänen täytyi saada typerä äitipuolensa pois kartanosta, hinnalla\nmillä hyvänsä, sillä muuten hän itse saisi luovuttaa Terrabonan\nmuille. -- Ja äkkinäisen päähänpiston valtaamana Bogislaus sieppasi\neteisen naulakosta laamannin ketunnahkaturkin, joka oli tuotu ulkoa\ntuulettumasta. Bogi syöksähti tiehensä, astui vaunuihin ja käski kuskin\nkiireellä ajaa taas kaupunkiin, jossa hänen piti uudistaa eräs vekseli.\n\nKauan Beata-rouva valvoi ja ajatteli Bogin kehoitusta ja unohti Klaun\nvaroitukset. Muuttaisiko hän pois rakkaasta kartanostaan Multsiltaan,\njonka Klaus jo oli kuin ihmevoimalla rakentanut raunioista kuin\nlumolinnaksi. Muuttaisiko hän Terrabonasta, jossa hän kukkeana neitona\nja valoisena vaimona oli elänyt elämänsä suurimmat ja salaperäisimmät\nhetket. Vanha Mari lohdutti häntä. Beata-rouva nukahti, kun Mari\nsammutti pöytälampun ja koira lakkasi pihalla haukkumasta. Syvä\nhiljaisuus vallitsi talossa.\n\nViikon päästä kaunis ja komea Bogislaus parooni seisoi jälleen\nTerrabonan valkoisessa kulmasalissa ison, kattoon ulottuvan\nKustavi-kuninkaan aikuisen, kullalla ja valkoisella kehystetyn, siron\nseinäpeilin edessä.\n\nBogi herra oli usein ottanut osaa kartanokeikarien ja vallasherrojen\npaimennäytelmiin ja paastopeleihin. Nyt hän pelasi vaarallista\npeliä, mikä voisi päättyä kuolemalla tai voitolla. Peilipöydällä oli\nlaamannivainajan kuva, jota hän tavan takaa tarkasteli asettaessaan\npäähänsä lettipäisen, valkean puuteritukan. Hän maalasi poskensa hiukan\nbordeaux-viinin värisiksi, kiinnitti mastiksella pulisongit ja asetti\nnenälleen kultasankaiset nenälasit. Sitten hän etääntyi peilistä ja\nnaurahti omalle kuvalleen. Hän oli itse ilmetty laamanni! Tai hänen\ntoinen, huonompi minänsä, jonka eleitä ja ääntä hän matki. Tekikö hän\nnäin väärin Beata-rouvalle ja laamannin muistolle? Mitä vielä! Tämähän\noli vain iloista pientä pilaa, jolle juomaveikot makeasti nauraisivat.\nNäin hän parantaisi Beata-rouvan sairaalloisista mielialoista, joihin\nhäntä vaivuttivat tutut esineet, vanhat muistot ja kartanon kolkkous.\nTämä näytelmä päättyisi samppanjakemuilla ja potpourrikarkeloilla.\nJa Bogi astuisi taas ylimpänä isäntänä Terrabonan katon alle. Näin\npäättyisi kaikki kaikkien hyväksi, murhenäytelmä päättyisi syntien ja\nsyiden sovitukseksi. Ja esirippu laskeutuisi. -- Niin mietti Bogislaus,\nkulki eteiseen, pani päähänsä majavalakin, kääriytyi laamannin\nketunnahkaturkkiin, sillä kevätkylmä puhalsi vielä talon nurkissa,\nyöllä oli ollut hallaa ja huurretta puiston puissa ja kartanon katolla.\nBogi otti komerosta salalyhdyn ja hiipi kuin varas hämärähenkiseen\niltayöhön.\n\nMutta samaan aikaan, kerrotaan, Beata-rouva istui sinisessä huoneessaan\nkutsuen henkiä hämyhetkien viettoon ja kuiskasi kauan kaivatulleen,\nkauan kadotetulleen.\n\n-- Tule, sinä henki, minun hengestäni, näkymätön näkijäni ja näyttäydy\nminulle. Suo minun havaita sielusi hahmo, etten kalvavaan kaipaukseen\nkuolisi! Minä kutsun sinua, Siivert, sinä kaksoissieluni.\n\nBeata Birgitta kuunteli. -- Sade rumnutteli kartanon akkunaruutuja\nja ullakolla ulisi tuuli. Terrabonan yläkerran ulkopuolella oli\npitkä parveke, joka ulettui Bogin huoneen luota Beata-rouvan\nhuoneen kohdalle. Sateen sihinästä Beata oli erottavinaan askeleita\nparvekkeelta, kun aivan akkunan alla lehmuksen oksa taittui. Beata\nsäpsähti, hän kuuli kolinaa ihan lasioven takaa. Bogi oli hiipinyt\npitkin parveketta ja seisahtunut Beatan huoneen akkunan kohdalle.\nKun Beata-rouva kääntyi, hän näki parvekkeella pitkän varjon.\nLaamanni-vainaja seisoi hetken ilmielävänä parvekkeella ja samassa\nhänen hahmonsa haihtui hämäryyteen. Sanomaton, selittämätön ilo täytti\nBeata-rouvan mielen ja tumma tyyneys lankesi hänen ylitsensä. Hän istui\nvaltatuolissaan liikkumatta, katsellen parvekkeen ovelle, josta hän\nodotti oudon, kaukaisen ja kaihotun vieraan tulevaksi.\n\nParvekkeen lasiovi aukeni hiljaa, salalyhdyn valossa vieras kulki,\nkädessä avain. Peittäen valon turkkiinsa hän avasi oven ja seisoi\nkynnyksellä.\n\nBeata-rouva ei päässyt paikaltaan. Hämärän oviaukon auteudesta\nnaulitsi kaamea katse hänen katseensa. Niin he sitten katselivat\ntoisiaan hetken, mikä Beatasta tuntui pitkältä kuin laamanni-vainajan\nhautauspäivä. Outo vieras ei sanonut sanakaan. Beata voitti värisevän,\npehmeän pelkonsa, näky oudostutti ja onnellistutti samalla kertaa,\nsillä oven olennossa oli jotakin vierasta ja samalla tuttua. Vainaja\noli kuullut hänen kutsunsa! Vihdoin Beata kysyi vapisevalla,\nvaivalloisella äänellä:\n\n-- Tuletko sinä minua noutamaan?\n\nVieras ravisti päätään.\n\n-- Mitä tahdot? Tahdotko testamenttisi?\n\nVieras nyökäytti päätään.\n\nBeata hätääntyi kuin hypnotisoitunut unissakävijä. Hän kulki\nkirjoituspöydän luo, otti laatikosta paperikasan ja antoi sen tutisevin\nkäsin vieraalle ja änkötti:\n\n-- Tässä on alkuperäinen, paroonivainajalla oli siitä vain jäljennös.\n\nTyytyväisenä vieras pisti paperipinkan poveensa ja lähestyi lasiovea.\n\n-- Sano tahtosi, sen täytän, kuten jälkisäädöksesikin.\n\n-- Muuta pois kartanosta, outo sanoi kolealla äänellä ja katosi\nakkuna-aukon pimeyteen.\n\nBeata-rouva kiljahti, maailma musteni hänen silmissään ja hän vaipui\ntiedottomana lattialle. Toden ja tarunsekainen näky oli vieraan äänen\nvoimalla iskenyt hänet maahan, kuin ukkosenvaaru.\n\nBogislaus hyppäsi äkkiä parvekkeelle ja hiipi sitä pitkin akkunasta\nomaan huoneeseensa.\n\nVanha Mari saapui siunaillen huoneeseen ja nosti pyörtyneen\nkartanonrouvan lattialta.\n\n\n\n\nXXX\n\n\nViikon ajan Beata rouva houraili salaperäisestä vieraasta.\nVakuuttamalla hän vakuutti nähneensä laamannivainajan, mutta kukaan\nhäntä ei uskonut, ei Klauskaan. Mari lohdutteli häntä ja lääkäri\nGamberg kävi häntä katsomassa. Beatan korvissa kaikuivat vielä sanat\nsalaiset: _Muuta pois kartanosta!_ Ne sanat eivät antaneet hänelle\nhetkenkään rauhaa. Hän tahtoi muuttaa pois kirojen kartanosta pieneen\npuustelliinsa ja lääkärikin suostui siihen, koska hän arveli vaihtelun\nvaikuttavan parantavasti Beata-rouvan hiushienonherkkiin hermoihin. Hän\ntoipui ja tyyntyi, ja niin tapahtui nyt, että Beata-rouva, Klaunkin\ntietämättä lähti eräänä päivänä. Ja kummallinen kohtalo ajoi asian\ntaas niin, että toipilas istui eräänä kevätkylmänä päivänä puustellin\npienessä valoisassa kamarissa räiskyvän takkavalkean ääressä ja\nBogislaus asusti nyt hänen omassa huoneistossaan. Anastamansa laamanin\njälkisäädöksen mukaan Bogislaus otti nyt koko kartanon huostaansa\njätettyään asiakirjan oikeudelle pyytäen sille lainhuudatusta, koska\nBeata-rouva oli muuttanut muualle Terrabonan kartanosta. Klaus ei\nkäynyt enää lainkaan kartanossa, kun hän sai tietää, että Bogislaus\noli valenaamioineen pakottanut hänen äitinsä muuttamaan. Ei Klauskaan\nollut toimeton, sillä hän oli jättänyt kihlakunnanoikeudelle valituksen\nja vaatinut sääntöperintöoikeuden nojalla yksinomaista oikeutta\nsyntymätaloon, koska hän pelkäsi, että se Bogin hoidossa joutuisi\nrappiolle ja kokonaan menetetyksi velkamiehille. Bogin tovereilta\nKlaus oli saanut tietää Bogin esiintymisestä laamannivainajana. Klaus\noli silmittömästi suuttunut ja uhannut ensin ampua velipuolensa,\nmutta Bendla sai hänet taltutetuksi käyttämään oikeuden pakkokeinoja.\nVanhanaikainen kihlakunnanoikeus oli ensin myöntänyt Bogislaus\nvon Brinckenhjelmille omistusoikeuden Terrabonaan, mutta Klaun\nvaatimuksesta päätös oli lykätty hovioikeuteen ja sitten korkeimpaan\noikeuteen, kun hänen äidinisänsä, hovioikeudenpresidenttikin oli\nhäntä kehoittanut niin tekemään. Pitäjällä huhuiltiin paljon. Bogin\nkäytöstä pidettiin törkeämpänä kuin vanhan paroonin julmaa tekoa ajaa\niltayöhön avuton nainen, uuvutettuaan hänet ensin aseella ja uhalla.\nJa kaikki tuomitsivat Bogin teon, sillä hänen rikoksensa oli pahempi,\nse oli henkistä laatua ja miltei henkirikos. Klaus ja koko pitäjän\nkartanoiden herrasväki odottivat jännityksellä lopullista tuomiota --\nja Klaun karkottamista kartanosta. Mutta ennenkuin maallinen tuomio\noli langetettu, kohtalo ja ikuinen oikeus oli päättänyt sen panna\ntäytäntöön omalla viisaalla tavallaan.\n\nNiin. -- Hyvämaan kartanoon oli tullut uusi herra. Käräjänkäynnillä\nhän vahvistutti oikeutensa Terrabonaan, josta Beata-rouva oli omasta\ntahdostaan muuttanut, siirtäen siten omat oikeutensa Bogi-herralle.\n\nJuomapitoihin Bogislaus oli kutsunut pitäjän kaikki huikentelevat\nherrat luokseen ja vastaanotti isännyytensä. Mutta kova onni kohtasi\nhäntä ensimmäisenä viikkona. Vaunuhevonen, joka kerran oli saattanut\nhänen isänsä viimeiselle matkalle, potkaisi häntä tallissa, kun hän\nsitä piiskalla kuritti. Ja nyt sai Bogi vuorostaan olla vuoteenomana.\nSiinä levätessään hän nyt ehti miettiä kaikkia kummitusjuttuja\nlaamannista, joita juomaveikot olivat veistelleet. Viinipullo oli\naina hänen yöpöydällään, ja kun se tyhjeni, hän kilisti kelloa ja\nkamaripalvelija toi uutta pirunkellarista. Ensin hän joi vain mietoja,\nsitten väkeviä viinejä. Humalan horrostilassa hän oli kuulevinaan\nkolinaa laamannin työhuoneesta, jota Mari kävi siivoamassa. Hän\nnaurahti ensin niille harhaluuloilleen. Huonekalut alkoivat huokailla\nhänelle kuten Beata-rouvalle, ja hän saattoi parkaisten kohota\nistualleen puiston oven rämähtäessä auki tuulenpuuskan painosta.\nVähitellen hän vaipui yksinäisyyden tylsään, aavemaiseen maailmaan,\njosta humalan hurjuus hänet hetkeksi vapautti, herpaistaakseen hänen\nhermonsa kuulemasta ääniä ja omantuntonsa kummallisia kuiskutuksia.\n\nBogislaus kuuli palvelusväen kertovan kummia Beata-rouvasta. Beata\nBirgitta-rouvassa oli tapahtunut täydellinen taudinmuutos, kun\nKlaus uskalsi hänelle ilmoittaa kummitusnäyn todellisen syyn ja\nBogin uhkapelin. Beata-rouva oli nyt käynyt yhä hiljaisemmaksi\nja vaatimattomammaksi, oli kuin kirkastunut taistellessaan nyt\ntodellisuuden kanssa. Kummitusnäyt olivat karkonneet, niiden järkytys\noli ikäänkuin puhdistanut, hänen henkensä usvaisesta unielämästä. Beata\naskarteli aamusta iltaan, kulki lammastarhassa ja navetassa karjakkojen\ntyötä tarkastamassa, käski renkejä ja piikoja ja sai Multsillan pihan\nja ympäristön istutuksilla uuteen kevään ihanuuteen. Hän penkoili\npuutarhassa, voimistui ja sai elämänuskoa. Illoin hän isui kuistilla ja\nkatseli uutta koivukujaa pitkin Pyhäjärven lahdelle, kun synkät kuuset\noli raivattu karkottamaan ankeita ajatuksia. Beata kulki lähimökeissä\nautellen avuttomia ja sairaita, niiden kiitolliset katseet ja\nuhrimieliset sanat lämmittivät hänen kärsimyksiin taipunutta sydäntään.\n\nBogislaus von Brinckenhjelm kuuli kaiken tämän, ja omantunnon tuskat\ntukehuttivat ilman hänen ympärillään niin, että hänen, taudista\ntoivuttuaan, täytyi uudestaan syöksyä kaupunkiin haihduttamaan hurjia\najatuksiaan.\n\nKartanossa Bogislaus siirteli laamannin huoneen huonekaluja ja pöydällä\nolevia esineitä, mutta hänen ihmeekseen siirsi jokin näkymätön käsi\nesineet taas entisille paikoille. Hurjistelujen takia kävi hänessä\nhuumaava, ainainen aaltoilu. Öisin hän oli keinuvinaan vuoteessaan\nja vaipuvinaan syvälle alas kartanon kellariin. Hetket kartanossa\nmuuttuivat hänelle helvetiksi. Toisinaan hän hätkähti omaa varjoaan.\nKerran yöllä puoli-unesta herättyään hän oli nähnyt laamannin hahmon\nihan vuoteensa vierellä. Hahmo haihtui vihdoin, kattoon.\n\nKerran Beata-rouva tuli vanhan Marin kanssa katsomaan Klaus-poikaansa\nja nuorta, onnesta hymyilevää Bendla-miniäänsä. Beata askarteli Siestan\npienessä rantapuutarhassa istuttaen siemeniä kukka- ja taimilavoihin.\nHänen aatoksensa kohosi aurinkoon ja lintujen liverryksiin. Beata\nkatseli entistä kotiaan ja hätkähti. Ilmaa viilsi vihlova ääni\nTerrabonan kartanon yläkerran akkunasta, aivan laamannin huoneesta.\nVanha spinetti alkoi siellä särkyneesti soida ja sitä säestivät\nvinkuvat klarinetit ja vihlovat viulut. Sinne Bogiherra oli kaupungista\ntuonut soittajia. Bogi oli käskenyt sinne myös mustalaistyttöjä\nKärnänkylästä. Nyt ne tanssivat ison maljan ympärillä puolialastomina,\njuomaveikkojen hohottaessa.\n\nBogislaus istui kuin uhalla laamannin keinutuolissa. Toisinaan hän\nponnahti pystyyn, matkien laamannin eleitä. Nyt hän maalasi poskiaan,\nnyt hän veti ketunnahkaturkit ylleen, hiipi pitkin parveketta, seisoi\nBeata-rouvan edessä. -- Hän kuvaili kohtausta, jota kaikki nauroivat.\nMutta tätä tehdessään hän koko ajan tunsi, että hän rikkoi jotakin\npyhää ja korkeaa -- itseäänkin vastaan. Hän suuttui itselleen, hoputti\nsoittajia ja pieksi tyttöjä ratsupiiskallaan, mikä tuotti hänelle\nruumiillista nautintoa. Vimmassaan hän huomasi laamannin kuvan seinällä\nja sen silmät seurasivat ilmielävinä kaikkia hänen liikkeitään. Hän\nsyöksähti kuvan kimppuun lävistäen puukollaan sen silmät puhki.\n\nBeata Birgitta tuijotti jäykistyneenä Terrabonan laamannin huoneen\navonaiseen akkunaan, ikäänkuin hän olisi aavistanut jotain hirveää\ntapahtuneen. Hän peitti kasvonsa käsillään torjuen kamalaa, sisäistä\nnäkyään, kun hän kuuli akkunasta sanat:\n\n-- Bogi, Bogi, mitä sinä nyt teit, puhkaisit, hullu, laamannin silmät!\n\nÄäni kantautui tyyneessä ilmassa Siestan puutarhaan saakka. Klaus\nriensi äitiään tukemaan, mutta Beata työnsi Klaun ja Bendlan luotaan ja\nsanoi päättävällä, lujalla äänellä:\n\n-- Tämä on jo liikaa! Tästä täytyy jo tulla loppu! Nyt minä lähden\nTerrabonaan ja karkoitan kaikki pahat henget kartanosta. --\n\nSitten hän suoristautui ylevän käskeväksi. Otti viittansa ja alkoi\nhiljaa kuin henkivaiston viemänä astella kohti Terrabonaa.\n\nBogislaus, nuori parooni, heräsi tuijotuksestaan siihen, ettei kukaan\nnauranut hänen hullutuksilleen. Beata-rouva oli surupukuisena astunut\nkartanon pääovesta yläkertaan. Ja kaikki väistyivät kahden puolen hänen\ntieltään hänen taakseen illan hämärään. Kirkuen juoksivat ilonaiset\nullakolle ja herrat heittäytyivät vaunuihinsa. Hiljaa ja pää pystyssä\nBeata Birgitta-rouva astui nyt Bogislauksen eteen. Nyt hän oli\nvallasrouva, vanhan tilan arvokas ja armollinen haltijatar, vanhojen\nhyvien tapojen vaalijatar, sukukartanon perijätär, joka vastasi\nalustalaistensa hengestä ja omaisuudesta. Ammoisten aikojen mahtava\nperikuva ja esimerkki polvesta polveen!\n\nBogislaus asetti käden silmilleen kuin näkyä pelästyen, kulki\nvaistomaisesti pöytälaatikon luo, avasi sen ja antoi vapisevin käsin\nkartanon rouvalle luovutuskirjan, jonka vanha parooni oli pakottanut\nkirjoittamaan. Se luovutuskirja oli rypistynyt. Sen omistaminen\noli vaivannut Bogia usein niin, että hän oli aikonut sen lähettää\näitipuolelleen, vaikka jäljennös siitä jo kierteli käräjäpöytiä\nja tuomarien saleja. Tällä teolla Bogi luuli nyt sovittavansa\nsalarikoksensa. Hän ei rohjennut katsoa Beata-rouvaa silmiin, sillä\nläpitunkevina tuijottivat Beata-rouvan silmät häneen syyttävinä.\nKuin korkeimman kohtalon kova käsi iski Bogin olkaan ja hän lysähti\npolvilleen.\n\nSanaa sanomatta Beata Birgitta osoitti sormellaan ovea. Pää kumarassa\nBogislaus otti aran askeleen, hänen hartiansa vavahtivat, hän kätki\nkasvonsa ja kulki huoneesta alas portaita. Hän kulki laahustaen yhä\nalaspäin, yhä alaspäin, ikäänkuin sillä alenemisella ei olisi mitään\nloppua ollut, ikäänkuin portaat olisivat johtaneet maan alle. Pihalla\nhän potkaisi tuntematonta, mustaa koiraa.\n\nHeti Bogin mentyä käski Beata, kartanon aina armollinen rouva,\ntuoda kaikki kellarien ja aittojen avaimet. Hän sitoi kimpun pieniä\navaimia leveälle, kirjotulle vyölleen. Kymmenen palkkapiikaa sai\nheti käskyn siivota kaikki Terrabonan huoneet. Sitten järjestettiin\nentiseen kuntoon laamannin pitohuone. Seinäkuva lähetettiin eräälle\ntaiteilijalle korjattavaksi. Ensi työksi pyyhittiin porraskäytävä ja\njäljet, joita Bogi oli jättänyt jälkeensä astuessaan alas pihalle.\n\nBeata-rouva oli kiireestä kantapäähän valtijatar, jota täytyi totella.\nKurikat paukkuivat rannan pesutuvassa ja kodan padat kiehuivat.\nKartanossa luudat rapisivat ja harjat hankasivat viinin ja tupakan\ntahraamat lattiat. Huonekalut ja seinät pyyhittiin tomusta ja\nhämähäkinseiteistä, joita oli kasaantunut joka nurkkaan. Kaikki akkunat\navattiin, jotta keväinen, viileä tuuli pääsi puhdistamaan ummehtuneen\nilman. Näin uudistettiin vanhojen perinteiden mukaan koko kartano, ja\nkartanoon tuli vähitellen elämän riemua, ryytiä ja ryhtiä, mikä vain\nodotti uutta, nuorta onnellista omistajaansa.\n\nKuskin Beata lähetti Multsiltaan tuomaan tavaroitaan, ryhtyi\nheti tarkastamaan tilikirjoja ja lähetti kamaripalvelijan mukana\nluovutuskirjan sekä laamannin testamentin Klaus-herralle ja pyysi häntä\nheti muuttamaan Terrabonaan.\n\nKun Bogislaus von Brinckenhjelm oli tullut pihalle, hän istuutui\nmasentuneena alimmalle portaalle. Kaikki valeystävät ja keveät\nnaikkoset olivat hänet jättäneet. Hän tuijotti eteensä kauan. Kun\nhän loi maasta katseensa huvihuoneeseen, levisi hänen kasvoilleen\nkatkeran hymyilevä ilme. Hän katseli ympärilleen puistoa, patsaita,\nkoivukujaa ja rakennuksia. Tuossa hänen edessään oli vierivien vaunujen\npyöränjälkiä, ne veivät maailman iloon ja humuun. Bogi tuijotti\nsameilla silmillään vaununpyörien jättämiin uurteisiin. Sitä maailman\ntietä hänen onnenpyöränsäkin suoraviivainen tie oli vierinyt häihin ja\nkarkeloihin. Siitä oli kulkenut kevytkenkäinen Jenny-neitsyt, ihana ja\nihastuttava mamselli Camilla Bölja, ylväs ja ylhäinen Agnes Rebenhaus\nja monet muut kaunottaret ja viimeksi viimeisten rymyveikkojen\nmutkittelevat, hoipertelevat jäljet. Kaikki olivat jättäneet hänet\nyksin. Sitä tietä olivat menneet hänen isävainajansa ruumisrattaiden\nraitiot, jotka johtivat hautausmaalle. Ja tästä portaiden päästä\nolivat kerran myös lähteneet hovijunkkarin kosiovaljakot. Minne\noli nyt matkalla hovijunkkari? Itämaille uusia seikkailuja kohden.\nMinne Bogislaus rahatonna raahustaisi astuakseen alennustilastaan\nuuteen uraan ja pääteasemaan. Minne hän menisi? Pyhäjärvi hänen\nedessään saarsi sumuisena ja vihamielisenä hänen katsantonsa. Se ei\nilahuttanut häntä. Alkoi sataa. Iltavarjot lankesivat jo puista ja ilta\nhämärti. Hän oli täällä tiellä, ulkopuolella kaiken entisen elämän.\nJa tulevaisuus häämötti hämäränä ja sekaisena hänen ajatuksissaan.\nOttaisiko hän veneen ja heittäytyisi kevätviileään veteen vai ottaisiko\ntallista ratsun ja karahuttaisi harjulta uppoavaan suohon. Mutta\nsilloin tuikahti lampunvalo Karhunpään rantamajan akkunaluukuun takaa.\nSiellä asui hänen sisarensa Sabine ja ratsumestari, hänen lankonsa,\njota hän usein oli pilkannut, vaikka ratsumestari oli auttanut häntä\nrahapulissa. Ehkä nytkin, ehkä elämänviisas ja kokenut lankomies voisi\nkeksiä jonkin keinon, jolla taas alkaa uutta elämää. Niin, uutta\nelämää! Hän tunsi nöyrtyneensä, tunsi ja tunnusti myös vikansa ja\nvirheensä. Hän huokasi ja nousi. Vesipisarat valuivat pitkin hänen\nkasvojaan ja vaatteitaan. Hän huomasi, että hänellä oli vielä piiska\nkädessä. Sillä hän oli kurittanut viallisia ja viattomia. Teki mieli\nruoskia omaa lihaakin, omia syitä ja syntyjä kuin munkki kammiossa,\nEhkä se helpottaisi. Hän kulki yli purosillan, katseli alas kaiteelta,\nvyöryvään, poreilevaan veteen, joka tulvana kohisi hänen allaan ohi\nvanhan pirunkammarin Pyhäjärven lahteen.\n\nHän otti piiskansa, taittoi varren ja heitti sen puroon. Sen kappaleet\nkulkivat rannalta rannalle kuin pelastusta etsien, kunnes iso ryöppy\nkuljetti ne pois hänen katseeltaan ja ne katosivat poreiden pohjaan.\nBogislaus saapui Pyhäjärven rannalle, jota pitkin hän oli usein\nratsastanut ryhdikkäänä ja ylpeänä. Nyt hän astui kumarassa, kädet\nyhteen puristettuina, ikäänkuin hän ei saisi niitä auki. -- Niin kulki\nhän kuin haparoiden. -- Kun Beata-rouva kuin tuomion enkeli oli äkkiä\nilmestynyt hänen eteensä, hän oli äkkiä selvinnyt humalastaan ja\nkalvennut. Hän astui yhä alemmaksi kohti rautaa, ja askeleet tuntuivat\nlyijynraskailta. Vilusta värjötellen hän saapui vihdoin ratsumestarin\npihaan, hiljaa ja epäröiden tammiselle ovelle. Hän näki akkunasta,\nmiten Sabine istui kanavakangas edessään akkunakomeron lepotuolissa\nja ratsumestari luki hänelle jotakin kirjasta. Sabine näytti tyyneltä\nja iloiselta, entinen jäykkyys kasvoilta oli kadonnut. Ja hänen\nliikkeisiinsä oli jo tullut jotakin naisellisen suloista ja äidillisen\nhellää. Sade ropisi akkunaruudulla ja vesi valui pitkin Bogislauksen\nposkea alas paidan väliin ja puistatti hänen ruumistaan. Napoleon\ntömisteli tallissa ja sen kavioiden kolahdus ikäänkuin koski rintaa\nja herätti hänessä raisujen ratsastusmatkojen riemullisia muistoja.\nMutta hän ei niitä enää kaivannut, koditonna hän nyt kaipasi vain\nhetken lepoa kalvavalle tyhjyyden tunteelleen. Koputtaisiko? Ajaisiko\nratsumestari hänet kynnykseltä, sillä Bogi oli käynyt talossa vain\nlainausmatkoilla. Bogislaus tunsi itsensä tuhlaajapojaksi, joka ei\npalannut kotiin, vaan söi mieluummin rapaa vieraissa maissa. Entä\nsisko, ehkä hän antaisi anteeksi, vaikka Bogi oli tuhlannut Sabinenkin\nperintöjä. Kolme kertaa hän kohotti kätensä koputtaakseen ovelle\nja laski taas kätensä rentona sivuille. Pyrkisikö hän Kerstilään?\nMutta Kerstilän paroonitkin olivat viime aikoina kylmenneet hänen\nkäynneilleen.\n\nBogislaus istahti portaille ja odotti. Huoneesta kuului ääniä.\nRatsumestari nauroi, oli siis hyvällä tuulella. Vihdoin Bogi nousi,\npyyhki sadepisarat lakistaan ja koputti arasti ovelle.\n\n-- Kuka siellä? Kärnäkö? En minä sinua enää talooni huoli, en vaihda\nenää hevosia enkä viinakuormiakaan.\n\nBogi koputti kovemmin ja ratsumestari tuli avaamaan.\n\n-- Sinäkö, Bogislaus, täällä sateessa ja sohjussa! Mikset heti sanonut\nnimeäsi? Tule huoneeseen.\n\n-- En uskaltanut, Bogi sanoi arasti. Minut on karkotettu Terrabonasta\ntai oikeastaan olen käytökselläni itse karkottanut itseni lapsuuteni\nkodista.\n\n-- Sinähän olet märkä kuin susi.\n\n-- Niin, susi, susi, Bogi mumisi, sutena olenkin elämäni viettänyt,\n\n-- Tulehan lämmittelemään, Sabine sanoi ja vei Bogin päällystakin ja\nlakin keittiöön kuivumaan.\n\n-- Ota tämä aamunuttu yllesi, ratsumestari sanoi, ja kerro, mitä on\ntapahtunut.\n\n-- Se on pitkä ja lopulta hyvin lyhyt juttu.\n\nJa sitten Bogislaus kertoi sisarelleen ja lankomiehelleen viime\ntapahtumista, kertoi tuhlauksistaan ja mässäilystään laamannivainajan\nhuoneessa. Hän kuvaili nyt hiukan häpeillen, miten hän tekonaamion\navulla pakotti Beata-rouvan muuttamaan Terrabonasta. Valittaen hän\nkuvasi, miten hän uhkapäissään oli puhkaissut laamannin kuvan silmät ja\nmiten Beata äänettömänä oli tullut kuin taivaallisen tuomion enkeli,\nnäyttänyt hänelle sormellaan tietä ulos yöhön ja yksinäisyyteen.\n\n-- Niin olen tehnyt, Bogi sanoi, mitä minä nyt teen, minulla ei ole\nenää kotia ja mieron tie on edessäni.\n\n-- Hirveästi olet tehnyt, en olisi, Bogi, sinusta sellaista uskonut,\nSabine sanoi.\n\n-- Niin, pahasti olet tehnyt ja olet ansainnut rangaistuksesi.\nBeata-rouva oli oikeassa karkottaessaan sinut kodistaan, ratsumestari\nsanoi.\n\n-- Ettehän vain aja minua pois, Bogi sanoi rukoilevin silmin.\n\n-- Eihän toki, mietitään ensin, miten kaikki saadaan järjestymään.\nAatelismiehen velvollisuutesi on ensin käydä pyytämässä anteeksi\nBeata-rouvalta ja sitten hommaamme sinut matkalle.\n\n-- Minne minä menisin, enhän osaa tehdä työtä.\n\n-- Olethan upseeri, Bogi, ja upseerin pitää osata arvata oma tilansa.\nMutta ensin lämmitämme saunan niin, että väkihöyryt ja hullut teot\nlähtevät ajatuksistasi ja pääsi selviää.\n\n-- Kyllä olen kurja, kurja, kurja olen, Bogislaus höpisi ruumistaan\nvapauttaen, otsa kätten varassa päätään pudistaen.\n\n-- Oikeastaan ansaitsisit saada kunnon selkäsaunan, sellaisen kuin\nkadetit antavat Haminassa tulokkaalle, opettaakseen häntä koulun kuriin\nja komentoon.\n\n-- Niin, niin, Bogi huokasi.\n\n-- Nyt vasta elämäsi koulu alkaa.\n\n-- Niin minäkin arvelen, Sabine sanoi ja taputti veljeään olalle. Kyllä\nsinun täytyy käydä Terrabonassa anteeksipyynnöllä ja luovut kaikista\nvaatimuksistasi ja luovutat talon Klaulle, joka on talon ainoa perijä.\n\n-- Minä annoin jo luovutuskirjan ja laamannin jälkisäädöksen. Minä\nluovun kaikesta, mutta millä minä raukka nyt elän.\n\n-- Sinä lähdet Kaukasiaan sotimaan. Heimot ovat siellä nousseet\nkapinaan, sota ei ole vielä päättynyt, ratsumestari sanoi, ja siellä\nsinusta tulee mies.\n\n-- Minä en ole ollut mies, vaan raukka, Bogi sanoi.\n\n-- Sinun täytyy nousta tästä alennuksen tilasta ja alkaa aivan uusi\nelämä.\n\n-- Niin, niin. Tai saan ansaitun luodin rintaani, Bogi sanoi synkästi.\n\n-- Älä sinä sellaisia ajattele, äläkä toivo, vaan rohkaise mielesi,\nratsumestari sanoi ja lisäsi: Kyllä minä tunnen sotilasuran vaarat ja\nedut.\n\n-- Kas niin, Bogi, älä masennu, Sabine sanoi nyt säälien, minä keitän\nkuumaa teetä, kylvet, nukut ja sitten ehkä jo ylihuomenna voit lähteä\nmatkalle.\n\n-- Entä univormuni, matka-arkkuni?\n\n-- Älä turhia ajattele, vaan ota elämäsi vakavalta kannalta.\n\n-- Matka-arkut noudamme huomenna, ratsumestari sanoi. Minä kustannan\nmatkasi ja annan sinulle rahasumman, mutta opi tästä lähin säästämään.\nKlaulla kyllä on selvittämistä maksaessaan isäsi ja sinunkin velkojasi\nja Klaus voi pelastaa vanhan sukukartanon perikadosta.\n\n-- Kiitos, Bogi sanoi, en ole tätä ansainnut. Klaultakaan en pyydä\nmuuta kuin unohdusta ja anteeksiantoa.\n\nSabine sanoi siihen:\n\n-- Ja Napoleon-hevosen saat mukaasi, jotta voit ratsastaa omalla\nhevosellasi Kaukasian vuoristossa, joka kuuluu olevan jylhän komea ja\nkaunis.\n\n-- Kyllä vuoristoilma puhaltaa pois kaikki haikeat muistot. Aika\ntasoittaa kaikki ja aika tekee puolestamme työtä siitä tietämättämme.\nJa jos me edeltäpäin tietäisimme, mitä meille tapahtuu, niin elämällä\nei olisi mitään yllätyksiä. Ja jos me muistaisimme jokaisen eletyn\nhetken elämässämme, niin emme jaksaisi enää elää. Mutta meille on\nannettu lahjana unhoitus, ja se antaa meille taas voimia elää.\n\n-- Viisaasti puhut, lanko, Bogi sanoi. Annat minulle jälleen\nelämäntoivon.\n\n-- Sodassa täytyy upseerin tappaa vasten tahtoaan oman henkensä\ntakia. Ja kun hän rauhan aikana ei voi tappaa ketään, niin hän\ntappaa aikaa. Älä sentähden veltostu ja vetelehdi sotaveikkojen kera\nupseerikasinoissa. Älä ota liian usein lomaa, äläkä ota tensikkaa, joka\ntekee kaikki kotiaskareesi. Harjaa itse saappaasi ja vaatteesi. Kun\ntotut sotilaan alimpiin tehtäviin, harjaannut vähitellen ylempiinkin\ntehtäviin. Siten ei sinusta tule paraatiupseeria, vaan marssitoveri\nja ehkä sankarikin, kunhan saat vielä haistaa ruudinhajua ja kuulla\nkorvissasi tykin jymähdyksiä. Siihenkin totut, kaikkeen tottuu,\nkuolemaankin. Kas niin, älä tuijota, vaan ravista itsestäsi tuo\nsaamarinmoinen saamattomuus. Koko elämä on vielä edessäsi!\n\n-- Minä luovutan sinulle Sarkun ulkokartanon, Sabine sanoi,\nvuodentuloilla voit jatkaa opintojasi ja kohota virassasi.\n\n-- Minä rupean holhoojaksesi, ratsumestari sanoi. Niin, niin, vain\nvuodentulot saat sekä tilan sitten, kun palaat kunnon miehenä takaisin\nkotimaahasi.\n\n-- Mutta muista, Bogi, yksi asia, älä venäläisty, ratsumestari sanoi.\nMoni on laajoilla aroilla unohtanut suomalaisen kielensä ja mielensä.\n\n-- Kotimaa on aina oleva mielessäni, odotan vain, että vapauden hetki\nmeille kerran koittaisi. Minä palaan syntymäsijoilleni.\n\n-- Kas niin, nyt sinä Bogi, puhut järkevästi. Kyllä täälläkin kerran\nupseereita tarvitaan.\n\n-- Niin, niin, me suostumme luovuttamaan sinulle Sarkun kartanon,\nSabine sanoi, ehdolla, että et jatka tuhlailevaa elämää.\n\n-- Ja hovijunkkari lähtee ehkä jo ylihuomenna Pietarin kautta\nPalestiinan matkalle. Terrabonasta noudamme tavarasi. Voit yhtyä\nmatkaan, lähetämme jo tänä iltana sanan Ritoniemeen. Hovijunkkari\ntuntee sen matkan ja voi sinua neuvoa ja opastaa, ratsumestari sanoi.\n\n-- Äläkä lähde Pietarista palveluspaikkaan kuin entinen vänrikki.\n\nBogi alkoi jo lämmetä ulkonaisesti ja sisäisesti. Hän arvasi, että\nratsumestari taas laskettaisi jonkin mehevän sutkauksen.\n\n-- Niin, siitä tyhmästä venäläisestä upseerista kerron sitten saunassa.\n\nSauhu nousikin jo saunan ovesta ja räppänästä. Ja saunaa ympäröivällä\nkivisellä mäellä seisoivat nuoret hiirenkorvaiset koivut. Keltaiset\nurvut välkkyivät kuin kultaiset helmihetaleet auringon raukenevassa,\nruskeassa valossa. Pihlaja helakan vihreänä ja vaahtera keltaisine\nterttuineen ikäänkuin koko puu olisi ollut vain kukkaa ja kukoistusta.\nJa vene rantalaiturilla odotti vain kevään kulkijaa, joka soutaisi yli\nlahden Terrabonaan, jonka valkoinen kivinen pääty loisti hämärässä.\nKaikissa huoneissa oli valoa, sillä siellä tehtiin suursiivousta.\nSabine antoi veljelleen pyyheliinan, ratsumestarin kanssa Bogi astui\nsaunaan. Lämmin savunsekainen, tuttu tuoksu herätti hänet kuin pahasta\npainajaisesta. Lauteilla ratsumestari heitti löylyä kiukaalle. Pesi\nBogin selän ja pään ja jatkoi kertomustaan:\n\n-- Niin, Venäjällä on totuttu komentamaan ja kurittamaan talonpoikia\nja se on mennyt niin pitkälle, että siellä kerran voi puhjeta\nvallankumous. Tilanomistajat pelaavat yhdessä yössä kartanonsa ja\nmaaorjansa, piiskaavat hevosiaan kuten alustalaisiaankin.\n\n-- Se oli minun vikani kuten isänikin. En tiedä, miksi näin tein, minä\nhäpeän nyt tätä pyövelin hommaani, Bogi huomautti.\n\n-- Eikä se ole arvokastakaan aateliselle eikä kenellekään\nkansalaiselle. Raipparangaistus olisi meillä jo lailla kiellettävä. Älä\nsinä, Bogi, jatka sellaista julmaa tapaa. Sen takia minäkin otin eron\nvirastani, kun näin, miten humalainen upseeri kerran nyrkillään mukiloi\nerään sotilaan kasvoja ja löi ratsupiiskalla silmään.\n\n-- Mitä se upseeri sitten teki? Bogi kysyi ja vilkaisi Terrabonan\nyläkertaan, jonka valot kuvastuivat Pyhäjärven rantaveteen.\n\n-- Upseeri lähetettiin hänkin virkaansa Kaukasiaan. Kun hän saapui\ntoverinsa kanssa majataloon, hän komensi:\n\n-- Keisarin käskystä hevosia!\n\n-- Emäntä seisoi pirtissä sotkemassa hulikalla taikinatiinua. Majatalon\nisäntä otti nöyrästi lakin päästään, kumarsi ja pyysi maksua kyydistä.\nUpseeri oli juonut rahansa Pietarissa eikä maksanut kyytiä.\n\n-- En anna kyytiä, ennenkuin kyyti on maksettu, isäntä sanoi.\n\n-- Senkin moukka, etkö nyt anna kyytiä, upseeri sanoi ja pisti isännän\npään taikinatiinuun.\n\nItsepäisesti isäntä jatkoi:\n\n-- En anna hevosia, ennenkuin entinen kyytiraha on maksettu.\n\n-- Tuossa sinulle maksu, upseeri sanoi ja upotti taas pään taikinaan.\nSaammeko nyt hevosia?\n\n-- Ette, isäntä sanoi.\n\nMolemmat upseerit painoivat nyt kolmannen kerran isännän pään\nsyvemmälle tiinun pohjaan ja nyt isäntä oli pakotettu valjastamaan\nuupuneet hevoset. Ja niin jatkoivat nämä raakalaiset läpi arojen\nmääräpaikkaan eikä kukaan heitä siitä rangaissut. Se oli ja on vieläkin\nläpileikkaus venäläisten elämästä. Mutta ethän sinä, Bogi, naura kuten\nminä sen kaskun ensi kerran kuullessani.\n\n-- Mutta sehän oli raaka teko, ei siinä ole mitään naurettavaa.\n\n-- Niin, älä ota opetusta venäläisistä. Sanon sen vielä kerran.\nSäilytä suomalainen, sitkeä sisu, äläkä venäläisty, ja muista aina\nverivieraissa oloissa kaukaista pohjoista, pientä kotimaatasi.\n\n-- Kyllä muistan sanasi, lankomies.\n\n-- Ja kun olet tarpeeksi saanut korkeata sotilastaitoa, palaa kotiisi\ntarttuaksesi kerran oman onnesi ohjaksiin. -- Ja nyt sinä, Bogi, olet\njo puhdas kuin pesty kekäle!\n\nBogi alkoi jo hiukan naurahtaakin ja sanoi:\n\n-- Sinä olet hyvä mies, ratsumestari, liian myöhään huomaan hyvyyttä\nniissä, joita ennen vieroksuin ja vain niissä hyvyyttä, jotka osasivat\nkutkuttaa itserakkauttani. Musta kekäle minä todella olen, jo loppuun\npalanut.\n\n-- Mutta kun saat tulta ja touhua toimeen, niin kekäle taas syttyy.\nEi yksi puu pala, siihen tarvitaan muitakin visahalkoja, oikeita\nkannonkörkäleitä. Tarkoitan sillä: meidän täytyy osata hyvillä sanoilla\nja teoilla lämmittää kanssaihmisiämme, niin lämpenemme itsekin ja\nvoimme sietää toisiamme ja tukea toisiamme.\n\n\n\n\nXXXI\n\n\nHovijunkkari Fredrik August von Raten, Ritoniemen terra ja haltija,\ntunsi jo vanhenevansa, ajantiedon mukaan. Mutta sielussaan hän tunsi\nvielä olevansa nuori, sillä hänellä oli eläviä harrastuksia kaikkeen,\nmitä hänen ympärillään tapahtui. Elämä oli kuin ajatusviiva ja\nkuolema kuin päätepiste ympyrän kehässä, ja kun ajatukset vanhenevat,\npalaavat ne aina alkukohtaan, iloiseen lapsuuden uinailuun ja\nmiehuuden mietteihin. Ja hovijunkkari oli viime aikoina miettinyt\nJerusalemin-matkaa. Hän oli ystävältään, Reinhold Rebenhausilta jo\nsaanut matkapassin, mikä hänelle myönnettiin, koska lyhyt sota jo\noli loppunut ja turkkilaiset viranomaiset ehkä myöntäisivät hänelle\nluvan tehdä kaivauksia entisen Salomonin temppelin liepeillä.\nJa hovijunkkari halusi myös nähdä Vapahtajan haudan. Sentähden\nhovijunkkari oli arkiaskartelullaan unohtanut koko Noakin arkin\nlopullisen rakentamisen. Arkki törrötti puolivalmiina kuin mikäkin\nhenkilaiva myllyvuorella valmiina purjehtimaan avaruuteen tai jäi\njo lahoamaan, pääsemättä edes Pyhäjärven laineille. Toisinaan\nhäntä vaivasi ankara hengenahdistus ja hän heräsi yöllä omaan\nkiljahdukseensa. Tohtori Gambergin kehotuksesta hän oli kapteeni\nArvellanderin esimerkkiä noudattaen ruvennut vajassa pilkkomaan\npuita ja kaivamaan ojaa puutarhassa. Mutta hän väsyi tähänkin\nharrastukseen pian ja ajatteli yhä enemmän kuolemaa. Sukuholvin\nhautakammion hän oli aukaissut, tuulettanut, kalkilla silatut seinät\nja ripustanut seinille Dorén jäljennöksiä tuonelasta. Tässäkin\nsuhteessa hän oli Beata Birgitta-rouvan henkiheimolainen. Mutta kun\nBeata-rouva oli päässyt kuolonkammostaan, hovijunkkari oli tullut\njonkinlaisen tilinteon tarpeeseen ja kuolemankaihojen tunteelliseen\nnautintoon ja hänen kuolemanajatuksensa olivat hänelle enemmän\njonkinlaista hengen jännitystä, jota hän kaipasi yksinäisyydessään.\nHovijunkkari oli tilannut Hämeenlinnan nikkarimestarilta tammisen\narkun vaskisine raudoituksineen ja saranoineen, jopa arkun kannen\nnaulatkin. Ja hän oli tehnyt testamenttinsa ja määrännyt Pyhäjärven\nköyhille ja vaivaisille suuren osan omaisuuttaan. Koska hän oli\naatelissukunsa viimeinen jäsen ja hänen aateliskilpensä rikottaisiin\nhänen hautajaistensa jälkeen, hän oli vienyt kilven arkun päälle,\njohon hän oli juotattanut aatelisvaakunansakin. Hän ei myöskään\nluopunut ajatuksestaan viettää kerran yötä sukuholvissa -- omassa\narkussaan, johon oli laitettu vuode ja lammasnahkapeitteitä, sillä\nhovijunkkari väitti, että Naantalin luostarin nunnatkin viettivät\nmuinoin tällaisia valehautajaisia kuolettaakseen lihansa ja luopuakseen\nkaikesta maallisesta, antautuakseen oman ruumiinsa haudattuaan vain\nylevään, yksinäiseen hengenelämään. Harmaapukuisina n.k. \"Kristuksen\nkruunut\", luostarisisaret kulkivat valkonauhaiset, veritäpläiset\nhunnut päässä kirkkoon, jonka asehuoneessa ruumispaarit odottivat ja\nniille oli ripotettu multaa muistuttamaan kaiken katoavaisuudesta.\nPaarit sivuuttaessaan jokainen nunna luki itsekseen: \"Maasta olen minä\ntullut ja maaksi pitää minun jälleen tuleman\". Avatun haudan partaalla\nabbedissa itse toisti De profundis-psalmin sanat: \"Syvyydestä minä\nhuudan sinua, Herra, kuule ääneni!\"\n\nHovijunkkari oli ajatellut sijoittaa holvihautaan salin vanhan\nklaverin, jolla Rosalie voisi soittaa psalmia, mutta luopui tästä\najatuksesta nauttiakseen omista hautajaishommistaan. Hän oli\nripustanut salin kristallikruunun hautakappelin kattoon ja asettanut\npaarille multaa lukeakseen itse psalmin sanat. Sentähden hän aina\nkantoi vyöllään hautaholvin avainta. Ja ennen matkalle lähtöään hän\npyhiinvaeltajan tavoin päätti lähteä yöksi holviin. Eräänä iltana,\nkun kaikki matkakirstut ullakolta tuotuina jo olivat valmiiksi\nsullotut, hän kamaripalvelijan seuraamana astui holviin. Palvelija\nsytytti pitkällä tankosytyttimellä kattokruunun kymmenet vahakynttilät\npalamaan. Hovijunkkarilla oli yllään pitkä matkaviitta ja paimensauva\nsivullaan, kun hän paneutui arkkuun lepäämään kuin viimeiselle\nmatkalleen. Hän antoi palvelijalle kymmenen hopearuplaa, käski\npalvelijan poistumaan ja lukitsemaan oven. Hovijunkkari oli päättänyt\ntoteuttaa viimeisen tahtonsa siltä varalta, että hänen hetkensä nyt\nolisi lyönyt. Joko hän vaipuisi kuoleman uneen tai heräisi matkan\njälkeen Salomonin temppelin avonaisien aarrekaivauksien liepeille,\nVapahtajan haudan läheisyydessä.\n\nHovijunkkari lepäsi arkussaan ja kuvitteli omaa kuolemaansa ja sielunsa\nvaellusta, tuijotti kattokruunuun, asetti silmilleen hikiliinan, jonka\nrovasti oli tuonut Palestiinasta, asetti kädet ristiin rinnalleen ja\nummisti silmänsä.\n\nOli lauantaipäivä ennen rukous- ja katusmuspäivää. Yli Pyhäjärven\nkirkkauden kaikuivat kirkonkellot ja soitto tunkeutui ovenraosta\nholviinkin. Se ei herättänyt hänessä kammon tunnetta, vaan hän tunsi\nihmisarvonsa kohoavan jonkinlaiseen korkeuteen ja tunsi sielunsa\nsidotuksi iankaikkiseen elämään hänen kuolemansakin jälkeen.\n\nHovijunkkari tunsi ikäänkuin aika pakenisi hänestä, hän tunsi itsensä\nvapautuneeksi kaikesta ulkonaisesta, entisestä erehdyksen maailmasta\nja tunsi tarvetta saada tehdä sovinnon kohtalonsa kanssa. Samoin\najatteli samana yönä Bogislaus ja pohti ratsumestarin ullakkohuoneessa\nlevätessään vuoteellaan avosilmin tuijottaen kattoon.\n\nÖinen kylmä viima ja iltakaste puistatti hovijunkkarin ruumista,\nkun kattokruunun vahaliekit lepattivat, kunnes tuli tuulenpuuska ja\nsammutti valot. Ensin hovijunkkari hätkähti, ilma ikäänkuin tukehutti\nhänen hengityksensä, häntä huimasi ja hän pelkäsi pyörtyvänsä. Kaikki\nmusteni hänen silmissään, mutta hän kääri lammasnahkapeitteen tiukemmin\nympärilleen ja mietti.\n\nJa hovijunkkari mietti, millaista olisi maata valekuolleena omassa\narkussaan ja tulla elävänä haudatuksi. Se pelotti enemmän kuin itse\nkuolema. Ja hän ajatteli laamanni Siivert-vainajaa, joka omalle\nhaudalleen oli pystyttänyt kilpipaalun paksuine rautakahleineen. Toinen\npaalu oli pystytettävä vasta Beata-rouvan hautakummulle niin, että\npaaluketjut yhtyivät katkeamattomaksi sielujen siteeksi.\n\nMutta mikä vielä sitoi hovijunkkaria tähän elämään? Hän oli varakas,\nhänellä oli hiukan mainettakin, mutta oikeata rakkautta hän ei\nollut saanut osakseen naisellisen lemmen ja kodin muodossa. Oliko\nhän elämässään kulkenut henkisesti valekuolleena? Nyt hän tahtoi\nsiitä kuolemasta herätä, vaikka olikin jo paneutunut omaan arkkuunsa\nja heittänyt multaa arkulleen kuolettaakseen oman lihansa. Mutta\nelämäntahto kapinoi tätä vastaan. Ei ollut Jumalan tahto, että hän\nvielä kuolisi. Hän voisi paljon hyvittää lähimmäisrakkaudellaan,\ntehdessään muita onnellisiksi. Ja hän ajatteli erästä tarinaa\nvalekuolleesta, väkevästä linnanritarista, joka kirkon paarihuoneessa\noli keskellä yötä herännyt käärinliinoihin kietoutuneena. Hän oli ensin\ntyöntänyt liinat luotaan, oli kuullut omaistensa valitukset, vaimonsa\nitkun ja valitusvirren. Oli kuullut ihmisten puheet ja jaaritukset\nhänen pahoista ja hyvistä töistään. Oli aikonut koputtaa arkun laitaan,\njotta kansi avattaisiin, mutta herpaantuneet kädet olivat lysähtäneet\nhänen sivuilleen. Hän olisi huutanut väärille parjaajille, mutta ääni\ntukehtui kurkkuun, kuten nyt hovijunkkarillekin tapahtui. Hän ajatteli\njo kammolla kuolemankouristusta ja kamppailua yössä yksin avuttomassa\nankeudessa. Yöllä hän oli herännyt uudestaan. Väkevällä tempauksella\nhän oli riuhtaissut päältään arkunkannen ja rientänyt paarihuoneen\novelle. Mutta se oli lujasti ulkoa lukittu eikä hän saanut raskasta\nporttia auki. Silloin hän hämärässä huomasi portaiden johtavan tapulin\nyläkertaan. Kauhun vallassa hän syöksähti kellotapuliin. Kun hän ei\nvoinut hypätä maahan, hän alkoi hädässään soittaa omia ruumiskellojaan.\nAlla ammotti tyhjyys, kun hän tarttui kellonnuoriin. Kellot soivat\nja syvyys säesti, malmi kajahti malmiin. Niin, kellot soivat yössä,\nmutta tiellä ei näkynyt edes mieronkulkijaa. Niin hän soitti nukkuviin\nkyliin, mutta kukaan ei kuullut hänen henkensä hädän huutoa.\n\n-- Tule avukseni, outo kulkija, vaikka olisit maantierosvo! Aukaise\novi, että pääsen valoon ja vapauteen. Minä soitan, soitan, näinkö\nminä vihdoin voitan kalman vallan? Etkö jo kuule, kulkija! Jos olet\nköyhä ja kurja, niin saat rahakirstustani aarteen, öin kun mittaat\nmieron tietä, iäksi sinulle suojan suon! Oi, ihmiskurja! Tuskin\nkuolinsoitto on loppunut, kun nälkäiset hautajaisvieraat poistuvat\nhaudalta toiveikkaina vain kiivaammaksi kuolon uhka luo eloonjääneen\nruokahalun. Niin mies soitti ja julisti, mutta kukaan ei kuullut hänen\navunhuutoaan. Hänen voimansa uupuivat ja hän sortui kellotapulin\nlattialle ja kaatui kuolleena kelloluukulle. Yksinäinen kulkija\nastui kyllä kylän tiellä ja lähti pakoon, sillä hän luuli kuulleensa\naavekelloja, kun kuollut ritari olikin soittanut omia sielunkellojaan.\n\nTätä ritari-tarinaa hovijunkkari mietti ja vilu puistatti taas koko\nhänen ruumistaan. Koskahan päivä koittaisi ja hänkin heräisi kuin\nkuolleista. Vihdoin hovijunkkari nukahti pilkkopimeässä holvissa\nhorroksentapaiseen kuumeuneen. Unessa hautaholvi muuttui Noakin\narkiksi, ja hän oli harhailevinansa kaikkien pitäjän ystäviensä\nseurassa haahdessa aavaa merta, jolla ei äärtä eikä loppua ollut.\nKylmä aamutuuli kävi maassa ennen auringonnousua. Kylmä kosteus kuin\nnäennäinen kuolema oli laskeutunut hautausmaan ruoholle, kukkasille,\nristeille ja kirkonkatolle, kun kamaripalvelija tuli koputtamaan\nholvin ovelle. Mutta sieltä ei kuulunut vastausta. Kartanonväki\ntunkeutui holviin. Hovijunkkari lepäsi omassa arkussaan kuin kuollut.\nAlustalaiset kokoontuivat hänen tammisen arkkunsa ympärille, toiset\nitkivät. Eräs renkivoudin vaimo nosti hänen kasvoiltaan hikiliinan,\nsulki avautuneet silmät ja asetti kädet ristiin rinnalle.\n\n-- Hovijunkkari on kuollut, mikä vahinko, hyvä mies, kansan mies!\n\nMiehet riensivät nostamaan ruumista paareille, mutta kamaripalvelija\nkoetteli valtimoa ja kuiskasi:\n\n-- Kyllä hän elää, viekäämme hänet kartanoon, lämpöiseen huoneeseen ja\nhierokaamme ruumista, se on ihan kylmästä kangistunut.\n\nSamassa hovijunkkari avasi kuumeesta kiiltävät silmänsä. Ne harhailivat\npitkin holvia ja hän puhui houraillen.\n\n-- Missä minä olen, enkö jo ole Palestiinassa Kristuksen haudan\npartaalla? Kuka tuossa vieressä makaa kuolleena? Viekää pois ruumis, en\nminä tahdo kuolla, minun Jumalani, minun Jumalani, minä en ole vielä\nmatkavalmis.\n\nSamassa hovijunkkarin pää retkahti patjalle ja hän vaipui horrostilaan.\n\nPalvelijat kantoivat hänet kartanoon, vaimot valittelivat, miehet\npuistelivat päätään ja menivät alakuloisina peltotöihin. Kiireellisesti\nlähetettiin kartanon paras juoksijaori kaupunkiin hakemaan lääkäriä.\n\nHovijunkkari oli vaikeasti sairastunut ja luultiin hänen jo kuolevan.\nTieto siitä saapui Beata Birgitta-rouvalle, ja tämä valmistautui\nlähtemään Ritoniemeen ystävänsä tautivuoteelle. Beata askarteli\nyksin puutarhassa ja odotti Terrabonan vaunuja. Maatöissä hän oli\nkevätauringosta jo ruskettunut, käynti oli nyt jäntevä ja joustava.\nSurullisiin silmiin oli tullut elämänhalua, hehkua sisäisen sielun\nhohdon lisäksi. Beata oli niin syvästi kiintynyt kukkastöihinsä ja\ntaimien istuttamiseen, ettei kuullut askeleita tarhan santakäytävällä.\nHän silitteli kukkien verholehtiä, suuteli silmuja ja puheli niiden\nkanssa kuin elävien olentojen kanssa.\n\n-- Maan kukat! Teitä minä ihmettelen ja ihailen. Te rakastatte päivää\nja te pyydätte vain hiukan verran saada tuoksua kerran ja sitten te\nkylmän hallan tullen hyydytte ja haihdutte. Te olette hennon herkkää\nheimoa, suvinen tuoksu on teidän sielunne. Sitä ei tahraa saasta\nympärillänne, vaikka imette mehua mädästä maasta. Oi, ihmisjalka, älä\ntallaa näitä Luojan mestaritöitä! -- Ne ovat kuin enkelien ajatuksia.\nIkisiemen niistä jää maahan ja tuoksu avaruuteen. Ne elpyvät uuteen\nelämään aina ikävöiden ylösnousemustaan. Ihmeellisiä ja ihania te\nolette, kukat! Kiitos teille, että siunasitte elämäni ehtoon!\n\nNäin Beata-rouva haastoi kukkiensa kanssa, ja hän väitti, että kukat,\nhänen sielunsiskonsa voivat kuunnellakin ja ainakin ne tuntevat tuskaa\nja iloa, kuten ihminenkin ja että ne kasvavat hyvin, kun niitä hellästi\nhoitaa, katselee ja ihailee. Hän oli nyt elämänrohkea, reipas ja\ntoiveikas nähdessään poikansa onnen suuren sarastuksen.\n\nBeata-rouva oli kumartunut kukkiensa yli ja hengitti niiden tuoreita\ntuoksuja ikäänkuin uusi elämän voima ja usko olisi niiden kautta\nvirrannut hänen suoniinsa. Hän kääntyi äkkiä ympäri, kun puutarhan\nveräjä narisi. Beata-rouva hätkähti, kun näki Bogin. Mutta tyyntyi\nheti, kun hän huomasi, että Bogislaus tuli melkein murtuneena ja\npysähtyi sanaa sanomatta äitipuolensa eteen, kumarsi ja pää jäi sitten\nkumarana tuijottavaan asentoon.\n\n-- Anteeksi, että häiritsen. Minä etsin, etsin rauhaa ja anteeksiantoa.\nTulin omasta tahdosta, vaikka ratsumestarikin kehoitti tulemaan, koska\nminä viime yönä olen tuntenut hirveitä tuskia enkä tiedä, miten voisin\nsovittaa raskaan rikokseni teitä, Klauta ja muita vastaan. Älkää\npelätkö minua. Voitteko antaa minulle anteeksi minun tekoni ennen\nlähtöäni, niin että puhtaalla omallatunnolla voin jättää lapsuuteni\nkodin?\n\n-- Sinä lähdet, Bogi? Tosin olet minulle ja suvulleni tuottanut paljon\nsurua ja tuskaa, mutta tuskan tuli puhdistaa ja kirkastaa. Näen, että\nolet katunut.\n\n-- Niin, minä kadun sydämestäni. Minuun oli viime aikoina mennyt kuin\nhornanhenki niin, etten erottanut yötä enkä päivää, en pahaa enkä hyvää\nja minä vaivuin yhä syvemmälle syntiini.\n\n-- Anna itsellesi anteeksi, niin minäkin annan sinulle anteeksi.\nAnna anteeksi meidän velkamme, niin mekin anteeksi annamme meidän\nvelallisillemme, niinhän isämeidän rukouksessammekin käsketään. Sinä\nlähdet?\n\n-- Niin, ratsumestari on kehottanut minua matkustamaan Kaukasiaan ja\naikomukseni oli pyytää päästä matkalle herra hovijunkkarin mukana,\nkoska hän voi kokemuksensa perusteella antaa minulle ohjeita ja oppia.\n\n-- Hovijunkkarin mukana? Etkö sinä, Bogi, tiedä, että hovijunkkari jo\ntekee lähtöä?\n\n-- Onko hän jo lähtenyt? Sitten tulen myöhään.\n\n-- Ehkä tulet myöhään. Mutta parempi myöhään kuin ei koskaan.\n\n-- Katuvana ja kurjana tulen ja pyydän vain yhtä. Älkää minua aivan\nhylätkö, älkää minua kirotko, vaikka olen sen ansainnut.\n\n-- Siunaus kulkee ennen kirousta ja sovittaa kaikki. En ole sinulle\nvihainen, Bogi, koska huomaan, että olet onneton.\n\n-- En ole onneton sen vuoksi, että olisin kadottanut kotini, vaan sen\nvuoksi, että olen tehnyt niin monta onnettomaksi. Siis hovijunkkari ei\ntahdo minua kurjaa matkatoverikseen.\n\n-- Sinun aikasi ei ole vielä tullut, sinulla on vielä koko elämä\nedessäsi, Beata-rouva sanoi lohduttelevasti.\n\n-- Minä luovun kaikesta, Klaus saa oikeutensa ja minä saan kärsiä\nsiksi, että olen tehnyt vääryyttä.\n\n-- En minä sitä tarkoita, Bogi, vaan sitä, ettei sinun kuolinhetkesi\nole vielä tullut.\n\n-- Kuolinhetkeni? Minä sitä jo eilen ajattelin ja aioin... Olisin sen\nkyllä ansainnut.\n\n-- Tarkoitan, että hovijunkkari tekee lähtöä, on hyvin sairas.\n\n-- Miten hän on sairastunut, näytti niin terveeltä kun hän viimeksi\nkävi Terrabonassa, vaikka hän ei silloin tahtonut minua tavata ja syytä\nhänellä siihen kyllä olikin.\n\n-- Hovijunkkari vilustui maattuaan yön sukuhautaholvissa.\n\n-- Vai niin, tahtoi ottaa jäähyväiset vainajiltaan.\n\n-- Niin, hän on hyvä ihminen, vaikka joskus ärtyisä. Hän ei voi sinua\nottaa mukaansa. Minä lähden pian häntä tapaamaan. Mutta sitä ennen\nsanon, ettei sinun, Bogi tarvitse olla huolissasi, vaikka Klaus poikani\nnyt oikeutensa nojalla ottaa Terrabonan haltuunsa. Hän voi parantaa\ntilan ja pelastaa sen hirveästä perikadosta, johon sinä et olisi\npystynyt. Olemme Klaun, Sabinen ja ratsumestarin kanssa sopineet siitä,\nettä sinä saat Sarkun sivukartanon. Saat nauttia sen vuosituloista ja\nkoroista, kunnes palaat.\n\n-- Kiitos äiti! Saanhan taas sanoa: äiti. Toivon hartaasti, että\nhovijunkkari jää elämään, onhan Gamberg etevä lääkäri ja vilustuminen\nvoi olla ohimenevää laatua.\n\n-- Toivotaan niin. Tässä käsi, Bogi, ja yhdistäköön se sen, mitä on\nrikki mennyt, kaikki on unhotettu, sillä me ihmisparat emme jaksa\nkantaa onnea emmekä onnettomuutta, jos syyte ja syyllisyys alati asuvat\nsydämissämme.\n\nSamassa Terrabonan kuski astui veräjälle ja ilmoitti:\n\n-- Armollinen vapaaherratar, vaunut ovat valmiina. Joko lähdemme?\n\n-- Lähdemme heti. Bogin puoleen kääntyen Beata-rouva lisäsi:\n\n-- Niin, lähdemme -- jättääksemme kuoleman taaksemme.\n\n-- Aja nopeasti, Beata sanoi, sillä nyt on kalmankiire!\n\nBogi otti hatun päästään, kumartui syvään, polvistui ja suuteli\nBeata-rouvan kättä ja sanoi:\n\n-- Kiitos, sydämeni kiitos! Minun oli raskasta kulkea alas portaita\nsinä kauheana iltayönä, mutta nyt minä poistun keveämmin, ikäänkuin\nraskas taakka olisi hartioiltani luisunut.\n\n-- Näkemiin, Beata sanoi, tervetuloa syntymäpäivilleni viikon perästä.\nEhkä silloin jo tiedämme jotain lohdullisempaa, hovijunkkari ei saa\nkuolla, sillä hänellä on suuri tehtävä käydä pyhällä haudalla ja\npelastaa Salomonin temppelin aarteet.\n\nTerrabonan vaunut vierivät tiehensä ja katosivat lehtokujaan. Vaunut\najoivat pitkin järven sivua Ritoniemen vanhaan kartanoon, kiertäen\nn.k. Piperin kreivittären tekolammikon. Vaunut pysähtyivät vanhan\npuupylväskuistin eteen, Bogislaus von Brinckenhjelm kiirehti nopein\naskelin Karhunpäätä kohden. Tien mutkassa hän pyyhki poskeltaan\nkyyneleen. Sitten lapsuudenaikojen ei tällaista ollut tapahtunut. Mutta\nBogi ei hävennyt liikutustaan, kyynel ei polttanut kuin tuskan tuli,\nvaan virkisti kuin viileä, virkeä kaste.\n\n\n\n\nXXXII\n\n\nHovijunkkari lepäsi sairasvuoteellaan ja houri. Tohtori Gabriel\nGamberg oli määrännyt lääkkeitä, ja lähtenyt talosta, kun Beata\nBirgitta-vapaaherratar saapui vaunuilla ajaen Ritoniemeen, vanhan,\npäivän ruskeaksi paahduttaman, taitekattoisen kartanon pääportaiden\neteen. Porraskäytävälle oli asetettu paksuja mattoja ja pihalle\nolkipatjoja, jotta pyörien räminä ja ihmisaskeleet eivät synnyttäisi\nkolinaa. Ja hovijunkkarin huoneessa oli verhot puolittain laskettu,\nniin että huoneessa vallitsi kuolemanenteinen hämärä, kun Beata hiljaa\nastui vuoteen luo.\n\nHovijunkkari oli nähnyt unta, että hän liiteli aurinkoisessa\navaruudessa yhä ylemmäksi ja valkoiset kyyhkyset liitelivät hänen\nympärillään. Sitten hän vaipui, alas maata kohden ja putosi vuorelle,\njossa Noakin arkki seisoi. Hän astui siihen kuin laivaan, eksyi sen\nlokeroihin, niin ettei hän enää löytänyt kannelle vieviä portaita.\nJa sitten hän alkoi taas nousta yli pilvien. Ilmassa alkoi paukkua\nkuin ukkosen kulkiessa Ritoniemen vanhan kartanon harjan yli. Hän\nolisi laskeutunut pihalle, mutta ei voinut, hänen raajansa olivat\nkuin puutuneet, niin ettei hän voinut liikuttaa jäseniään. Ja sitten\nhän taas makasi kuin haudassa, ja homeisen holvin ilma oli tukahuttaa\nhänen hengityksensä. Ja hän tuijotti kosteaan, tippuvaan kattoon ja\nnäki, miten pieni silmä kuin piste kaukaa ja korkealta läheni, se\nsuureni suurenemistaan, ikäänkuin se olisi tunkeutunut hänen omaan\nkatseeseensa, häikäisten säkenesäihkyvällä valollaan. Ja hovijunkkari\nuneksi, että maailmanloppu oli tulossa ja että hän jo oli kuollut.\n\nHän heräsi hengenahdistuksen aiheuttamaan pakkomielteeseen, oli\nkovassa kuumeessa ja ylt'yleensä hiessä. Tämä pelasti hänen henkensä.\nHovijunkkari avasi kärsivän, kiiltävän katseensa, siinä viipyi\nvielä ikäänkuin kuolon väistyvä varjo. Hänen kasvoilleen levisi\nselittämättömän selkeä, sisäinen, syvä kajastus, kun hän näki edessään\nilmielävänä, kuin ilmestyksenä Beata Birgittan. Hän levitti kätensä\nkuin hapuilevaan hyväilyyn. Kädet vaipuivat hänen sivuilleen ja hän\nsammalsi:\n\n-- Sinä, Beata... armas täällä? Onko tämä unta vai olenko jo kuollut?\n\n-- Sinä elät, rakkaani, Beata sanoi. Hellän vaiston ja rohkean\najatuksen luomana Beata kumartui, suuteli hovijunkkaria ensin viileästi\notsalle, mutta sitten lämpimämmin huulille.\n\n-- Vihdoinkin, hovijunkkari sanoi ja tunsi itsensä samassa sangen\nelämänhaluiseksi, ikäänkuin huulten kosketus olisi antanut hänelle\nuusia voimia, kun suloinen väristys vavahutti ruumiin. Tämä virkisti\nniin, että hän kohosi istualleen vuoteessaan, joi maljan kuumennettua\nmustikkamehua ja huusi entisellä, tiukalla äänellä, jossa ei enää ollut\npimeän pelkoa.\n\n-- Avatkaa akkunat, ylös uutimet, Jean Jacques Rousseau!\n\nPalvelija riensi huoneeseen, vetäydyttyään ensin hienotunteisesti\nsyrjään, kun Beata-rouva oli astunut hovijunkkarin asuntoon.\n\n-- Tuo nuuska!\n\nPalvelija toi hopeatarjottimella nuuskarasian. Hovijunkkari vetäsi\nsieraimiinsa nuuskaa ja aivasti.\n\n-- Oh, tämä tekee hyvää, nyt tunnen, että paranen, kun tupakka maistuu.\nMinä lähden Jerusalemiin, vaikka joka aidanseipäällä istuisi kymmenen\npeikkoa.\n\n-- Fredrik August, älä sano niin, kiitä Jumalaa, että jäit elämään. Ei\nole hyvä leikkiä kuolemanmajesteetin kanssa.\n\n-- Niin, minä kiitän Kaikkivaltiasta ja sinua, rakas Beata, että tulit,\nkun luulit minun ehkä kuolevan.\n\n-- Niin luulin, Beata sanoi. Ja sinä luulit jo vedenpaisumuksen\ntulevan, joka hukuttaisi elämän haahtesi, ja rakensit turhaan ennakolta\nruumisarkkusi, kuten tuon ruman Noakin arkkisikin myllymäen harjulle.\n\n-- Ensi työkseni revitytän sen alas.\n\n-- Päästäksesi turhista mielikuvista. Helpompi on rikkoa kuin rakentaa.\n\n-- Niin on, hovijunkkari huokasi.\n\n-- Se oli minun ahdistuksen arkkini, jolla minä purjehdin kuin\nkuolonunissani.\n\n-- Luulit maailmanlopun tulevan?\n\n-- Luulin, että taivaasta kerran sataisi tulirakeita, maan uumenista\nkohoaisi kuumaa laavaa kuin taikinaa, mikä leviäisi koko maapallon\npinnalle ja lopulta meri hukuttaisi maan ja vain vesi liikkuisi taas\nkuten luomisen alkuaikoina.\n\n-- Ja Herran henki liikkuisi taas vetten päällä, Beata sanoi.\n\n-- Ja loisi uuden, paremman maailman, hovijunkkari sanoi. Nyt ymmärrän,\nettei saa mennä mestaroiman Jumalan töitä. Minun arkinrakentamiseni oli\npimeätä pelkoa ja hullutusta.\n\n-- Kuten minun aavepelkoni. Ne kummittelevat vain meidän vilkkaassa\nveressämme, Beata sanoi.\n\n-- Ihmisajatuksen palo on pohjaton, hovijunkkari lisäsi, sitä paloa ei\nsaa kiihottaa eikä sitä vedenpaisumuksellakaan voi sammuttaa.\n\n-- Meidän täytyy tottua elämään kuten kuolemanajatukseenkin, Jumalan\navulla, Beata sanoi.\n\n-- Täytyy rakentaa uudestaan, mitä on rikkonut. Mutta arkkini minä\nhävitän maan tasalle, ei se ole mikään pyramiidi.\n\n-- Meillä Terrabonassa rakennetaan tulisella kiireellä, Beata sanoi.\nKlaus on tilannut kaupungista rakennusmestareita, salvumiehiä,\nrappaajia, maalareita ja verhoilijoita. Tukholmasta kaljaasit tuovat\nTurkuun kattotiiliä. Terrabona uudistetaan sisältä ja ulkoa.\n\n-- Kuin Noakin arkki, hovijunkkari lisäsi, sinun päiväsi kunniaksi,\npirunkellaria ja kattoa myöten!\n\n-- Niin, niin, Klaus johtaa töitä. Ne neljä homehtunutta\nkattokiviruukkua valkaistaan, ja koko pääty loistaa jo valkeana kuin\nCarraran marmori.\n\n-- Ja arvaas, Beata jatkoi, laamannin huone on järjestetty taas siihen\nkuntoon kuin Siivert-vainaja sen jätti.\n\n-- Entä laamannin muotokuva, jonka tuo kunnoton ja luonnoton ihminen\npuhkaisi. Mitä pahaa laamannin silmä oli tehnyt?\n\n-- Ehkä se moitti vielä rajan tuolta puolen. Paha omatunto pani\nkiittämättömän käden puhkaisemaan silmänkin, joka seurasi katseellaan\nBogin joka askelta.\n\n-- Kuvakin on taas paikoillaan ja lempeä katse luo taas valoa koko\nhuoneelle. Bogille, joka on rikoksensa sovittanut.\n\n-- Kyllä sinun sydämesi, Beata, on hyvyydestä runsas ja ylivuotava\nkuin uhrimalja. Hyvin olet toimittanut talosi ja Klaus on taidolla ja\ntarkkuudella jatkanut sinun siunauksellista työtäsi.\n\n-- Olen vain tehnyt velvollisuuteni, kuten velvollisuuteni oli käydä\nsinua katsomassa, kun tiesin sinut kuolemansairaaksi.\n\n-- Kiitos, hovijunkkari sanoi. Matkani jälkeen minäkin alan korjata\nvanhaa Ritonientä, joka on ränsistynyt kuten hiukan olen minäkin.\nMinussa on sentään vielä jälellä vanhaa tervaskantoa, vaikka latva\nolisikin paikotellen lakastunut. Mene, Janne, ja sano puoskarille,\netten minä häntä enää tarvitse. Nielen niitä Gambergin ihmepillereitä.\nIllalla minä menen kylpemään ja sitten laitetaan huomenna kaikki\ntavarat kuntoon matkaa varten.\n\nPalvelija meni ja Beata jäi kahden hovijunkkarin kanssa.\n\n-- Toin sinulle, August, tässä Jerikon ruusun, joka tänään puhkesi,\nikäänkuin se nyt vasta keväällä olisi havahtunut talven unesta. Siitä\narvasin, että sinäkin heräät kuin yön unesta uuteen elämän aamuun. Se\noli hyvä enne.\n\n-- Niin, Jerikon ruusun kehtosuomut käpertyvät kuivuudessa ja avautuvat\nkosteudessa, hovijunkkari sanoi.\n\n-- Elämänjanossa, niin... Beata selitti.\n\n-- Beata, minun on jano, anna minulle juotavaa. -- Jerikon ruusu kukkii\naina niinkuin kestävä rakkauskin.\n\n-- Tai kukkii liian aikaisin keväällä ja lakastuu syksyllä, Beata sanoi.\n\n-- Beata, muistathan, kuinka sinua nuorena rakastin niinkuin vain\nkerran elämässä voi rakastaa. Mutta sitten tuli syksy.\n\n-- Älä, ystävä, nyt rasita itseäsi vanhoilla muistoilla. Olin silloin\nvielä liian nuori enkä arvannut sydämeni tilaa. Sinä kosit sitten,\nmutta liian myöhään, Siivertin kuoleman jälkeen.\n\n-- Niin, hovijunkkari sanoi, nousi vuoteelta ja kääri villaisen\naamunutun ympärilleen, nuorena olin arka enkä rohjennut silloin edes\nkatsoakaan sinua, vaikka sinä silloin aina olit ajatuksissani, Minä\ntanssin ja nauroin kanssasi, mutta oikeata hetkeä en koskaan löytänyt\ntunnustaakseni sinulle sydämeni salaisuutta. Ja sinun ympärilläsi\nliehui koko ihaileva, nuori maailma kavaljeereineen ja riemun\nritareineen, kun minä piileskelin kirjojeni parissa ja kirjoitin\nepäonnistuneita lemmenlurituksia.\n\n-- Minä kiitän sinua suuresta ystävyydestäsi, nyt minä ymmärrän paljon\nsellaista sinussa, jota ennen pidin oikkuna ja omituisuutena.\n\n-- Niin, minä takelluin sanoihini ja pilasin ehkä hyvän alun. Ei\nkoskaan, ei koskaan, ei se todellakaan ollut mikään kadenssi,\nlopputaituruuden merkki, ja taisin tulla naurettavaksi.\n\n-- Ystäväni, en minä nauranut sinulle, vaan ihmettelin, miksi niin\näkkiä tapasi mukaan ajoit vaunuilla pois, et tullut edes kartanoon,\njossa erehdys olisi korjattu.\n\n-- Minä häpesin niin, että olin haleta, ja minä olin sinulle silloin\nmelkein vihainen.\n\n-- Minä ihmettelen sinun poistumistasi. -- Tuli Rurik ja sitten...\nSitten vuodet ovat vierineet ja me olemme vanhentuneet ja veremme on\nviilentynyt.\n\n-- Sano, Beata, rakastitko minua silloin?\n\n-- Sitä en voi sanoa ja turhaa olisi sitä nyt toistaa.\n\n-- Ajattele minua vaeltavaa veljeä, jolla ei koskaan ole ollut rauhaa.\nEhkä sen löydän Jerikon muurien luota.\n\n-- Niin, muuri on välillämme kaatunut kuin pyhän pasuunan soitosta.\nSinä rakennat sen uudestaan, kun löydät Jerusalemin temppeliaarteet.\nSinä lähdet?\n\n-- Joka tapauksessa.\n\n-- Yksinkö? Eikö matkasi tule tuntumaan pitkältä, kun sinulla ei ole\nmatkakumppania.\n\n-- Etkö sinä tahtoisi tulla mukaan?\n\n-- En voi, poikani Klaus ja Bendla tarvitsevat minua. Klaun takia en\nvoi vastata muihinkaan kysymyksiin. Mutta yksi pyyntö minulla sinulle\non.\n\n-- Mikä se on, sano se, niin minä täytän kaikki toivomuksesi. Sillä\nminä tiedän, että olet saanut paljon kärsiä miehesi paroonin takia,\njoka karkotti sinut kodistasi jäälle yöhön ja pakkaseen.\n\n-- Minä olen sen hänelle jo anteeksi antanut, hän on kuolemallaan\nsovittanut rikoksensa.\n\n-- Entä Bogislaus, hänen luonnoton poikansa, joka valenaamiolla\npeloitti sinua luovuttamaan kotisi heittiölle.\n\n-- Bogin puolesta minä juuri aion puhua, hän pyytää päästä mukaan\nmatkallesi, lähteäkseen Kaukasukseen taistelemaan vuorisissejä vastaan.\n\n-- En ikinä, hovijunkkari kiivastui sanomaan, en ikinä ota tätä\nhurjastelijaa mukaani pyhälle matkalle. Saastuttaisi sieluni.\n\n-- Hän on muuttunut, hän on katunut. Hän tuli luokseni melkein kuin\nmadellen ja masentuneena ja pyysi anteeksi tekoaan, kun minä ensin sain\nhänet lähtemään kodistani, jonka hän oli turmellut. Hänellä olisi ollut\nsyytä vihata minua.\n\n-- Kuka sinua voisi vihata, sinä kun olet niin hyvä.\n\n-- Kaikki on annettu anteeksi. Bogi ihan tahtoo sovittaa, hän on\nalkanut opiskella ja pyrkii sotaväkeen Venäjälle. Voisit olla oppaana\nkokemattomalle miehelle, joka yrittää alkaa uutta uraa elämässään.\nTahto hänellä on hyvä.\n\n-- Mutta jos hän lankeaa uudestaan.\n\n-- Niin nosta, neuvo ja ole ankarakin, ei saa heittää hukkaan yhtäkään\nnuorta elämää, josta vielä on toivoa. Jos hänellä on taipumusta\npahaan, niin hänellä voi olla taipumusta hyväänkin, kun hän saa hyviä\nsuojelijoita ja tovereita. Ratsumestari ja Sabine ovat puhuneet hänen\npuolestaan, ratsumestari kustantaa hänen matkansa.\n\n-- Minä ajattelen asiaa, mitään varmaa en voi vielä luvata,\nhovijunkkari sanoi.\n\n-- Kiitos, arvaan hyvän sydämesi lopultakin myöntyvän.\n\n-- Mutta jos hän tekee jonkin kolttosen, niin minä jätän hänet oman\nonnensa varaan, enkä pane tikkua ristiin mokoman mellastelijan takia.\n\n-- Sinä, ystäväni, tarvitset nyt lepoa. Minä menen jo ja vien sanasi\nBogille, siitä hän varmaan iloitsee.\n\n-- Niin, ja sinä itse ilostut aina, kun voit tehdä jotakin hyvää\ntoiselle ihmiselle. Minä suostun.\n\n-- Ja ennenkuin sinä lähdet matkalle, tulet sinä käymään Terrabonassa.\nVietetään pieni erojaisjuhla, kun sattuu vielä niin, että minun\nsyntymäpäivänikin on ensi sunnuntaina. Siis iloisiin näkemiin. Tule\nterveeksi, rakkaani! Minulla on silloin iloinen yllätys. Kaikille\nystävilleni aion toimeenpanna harvinaiset soittajaiset.\n\n-- Soittajaiset? hovijunkkari uteli. Mistä nyt saat soittoniekkoja, kun\nkaikki ovat tekemässä kevätkylvöjä.\n\n-- Minun soittajani eivät kynnä eivätkä kylvä.\n\n-- Eivät kylvä? Mikä arvoitus. No, onhan minullakin sinulle silloin\npieni yllätys. Beata, syleile minua vielä kerran ennenkuin lähdet.\nBeata, kun sen teet, teet sen sieluni ja ruumiini terveydeksi.\n\nHovijunkkari levitti kätensä nöyrän anovasti ja Beata syleili häntä\nhätäisesti, hellästi ja lähti, kuten hovijunkkarikin tällaisessa\ntapauksessa olisi tehnyt, kiiruhtavin askelin alakertaan. Hovijunkkari\nkuunteli sitä iloisin ilmein, otti Jerikon ruusun yöpöydältä, vei sen\nsieraimilleen ja suuteli sitä. Sitten hän nojautui patjaansa ja nukahti.\n\nJa niin valkeni hohtavana ja kevätheloisena aina armas sunnuntaiaamu.\nTerrabonan kartano loisti koko komeudessaan. Kartanon päädyn keskellä\nkiilsi nyt punakeltainen af Braehm-suvun vaakuna, mikä kuvasi\nlinnantornin reunustaa miekkoineen ja jousineen. Seinän vihreät\nakkunalaudat punaisine sydämenkuvineen ja punaiset ulkokaihtimet\nantoivat väriä ja vaihtelua vanhan puiston vihreille latvoille,\njotka kaartuivat yli valkaistujen kuvapatsaiden, huvihuoneitten,\nlehtimajojen, tarjoten taas piilopaikkoja nuoren sukukunnan\nlemmenleikeille.\n\nBeata Birgitta heräsi varhain aamulla siihen, että kuuli kylänlasten\nlaulua akkunansa alla. Hän avasi akkunan, raikas aamunkostea ilma\nvalahti hänen kasvoilleen. Beata ilostui tästä aamutervehdyksestä. Ensi\ntyökseen hän tahtoi nöyrästi kiittää Luojaa, joka kärsimysten kautta\noli johdattanut hänen ihmeellisen tiensä onneen ja kirkkauteen. Hän\notti yöpöydältä vanhan virsikirjansa ja luki vanhasta rukouskirjasta\nääneen vanhalle Marille, joka ensimmäiseksi oli tullut häntä\nonnittelemaan.\n\n\"Koska kaikkein luontokappalten tulee Sinua ylistää ja kunnioittaa,\nniinkuin linnutkin taivaan alla suloisella laulullansa varhain aamulla\nSinua kiittävät, niin kiitän minäkin nyt Sinua sydämestäni. Vuodata\narmos minun päälleni, niinkuin aamusade ja hedelmällinen kaste, joka\nvarhain aamulla koko maan virvoittaa\".\n\nNyt Mari lisäsi syvään niiaten:\n\n-- O, laupias Herra, anna minun tyytyä osaani, käännä emäntäni sydän\nhyväntahtoiseksi minua kohtaan.\n\n-- Kiitos, Mari, ja kiitos tänäpäivänä monivuotisesta uskollisesta\npalveluksestasi.\n\n-- Armollinen rouva, kiitos teille itsellenne, kiitos kaikesta teidän\nelämänne ehtoolla!\n\n-- Mari, Beata sanoi nyt iloisella äänellä. Kahden mieheni kuolemaa\nolen surrut ja kantanut leskenhuntua. Tuo minulle uusi, valkea\nruusunkukallinen kesäpukuni, vanhan surupukuni voit lahjoittaa\njollekulle köyhälle vaimolle. Sillä minä en aio sitä enää käyttää.\n\nMari toi puvun ja auttoi emäntäänsä pukemisessa.\n\n-- Niinhän te, armollinen rouva, olette vielä kuin nuori morsian, tämä\npuku nuorentaa myös mielenne.\n\n-- Niin, tänään tahdon olla nuori nuorten parissa. Minä tahdon elää\nlapsilleni ja tulevalle sukukunnalle, joka kerran perii maan.\n\nBeata Birgitta-rouva seisoi solakkana ison kultakehyksisen\nseinäkuvastimen edessä valkeisiin vaatteisiin puettuna, poskipäillä\nvielä hieno punerrus, vaikka hopeinen hiusjuova jo kiemurteli korvien\nkohdalla, mikä antoi ohimoille jalon naispyhimyksen sädekehän ja\nkajastuksen kasvoille.\n\n-- Niin te, armollinen rouva, olette kuin ilmetty Neitsyt Maaria.\n\nBeata Birgitta ihmetteli itse omaa muodonmuutostaan, hymyili ja sanoi\nhiljaisella, lempeällä äänellä:\n\n-- Kaikki äidit ovat tavallaan madonnan esikuvia, kun ovat saaneet\nnähdä oman lapsensa onnen ja kirkkauden. En ole ollut muuta kuin äiti,\nenemmän äiti kuin puoliso.\n\nMari otti akkunalta valkoisen jerikonruusun ja kiinnitti sen Beatan\nhiuksiin.\n\n-- Kas, sieltähän tulee jo nuori pari ja vaunuja näkyy valtatiellä,\nvieraat tulevat.\n\n-- Mari kulta, onkohan kaikki jo kunnossa? Juhlapukuni on jo kunnossa.\n\n-- Kaikki on kunnossa. Puutarhan sireenimajaan on laitettu pöydät ja\npenkit, kakut ja leivoslautaset. Eri nurkkaan tarjoilupöytä vanhemmille\nherroille ja nuorille hedelmäherkut.\n\nSamassa kuului iloinen koputus ovella.\n\nKäsikädessä astuivat huoneeseen Bendla ja Klaus kantaen isoa\nruusukukkavihkoa käärittynä valkoiseen silkkipaperiin. Klaus kumarsi\näidilleen kunnioittavan kohteliaasti ja Bendla niiasi kyykistyen\nmelkein lattiaan asti, pidellen sormiensa päillä kellohameen molempia\nliepeitä, levittäen niitä sivulleen. Beata Birgitta riensi heitä\nvastaan, nosti Bendlan, levitti kätensä ja huudahti:\n\n-- Rakkaat lapset, tulkaa äidillistä sydäntäni vastaan!\n\n-- Saamme kunnian onnitella ja toivottaa sinulle kaikkea hyvää, pitkää\nikää ja kiittää sinua sydämestämme kaikesta, mitä meidän hyväksemme\nolet tehnyt, äiti!\n\n-- Kiitos, kiitos, tänään on onneni saavuttanut korkeimman kaaren.\n\n-- Katsos, äiti, talon väki on sinulle pystyttänyt kunniaportin. Sen\nrakkauden olet voittanut älylläsi ja sydämelläsi. Tule katsomaan!\n\nKuin väkisin veivät Klaus ja Bendla äitinsä kuin karkeloiden puutarhaan\nja istuttivat hänet korkeaan sukutuoliin, pienen, kukilla ja\nvaahteranlehdillä reunustetun syntymäpäiväpöydän ääreen. Veräjän takaa\nkajahti taas äkkiä kylänlasten yksinkertainen laulu ja Beatan silmiin\nkohosi kirkas kyynel, hän kohotti katseensa taivaalle ja lausui:\n\n-- Kiitos. Kaikkivaltias jumala tästä päivästä teitä kaikkia\nsiunatkoon! Vanha Mari, istu tähän viereeni kunniavieraana. Kun\nvieraat tulevat, saat myöhemmin kertoa sadun tytöstä, joka eksyi\nmetsään, peikkojen luolaan, mutta onnen hyrrän avulla löysi taas tien\nkotilinnaansa, jossa häntä luultiin jo kuolleeksi, mutta sai taas\ntakaisin elämän hyvien haltijattarien avulla.\n\n-- Vieraat tulevat, minun täytyy lähteä, minun paikkani on\npalvelijoiden puolella, Mari sanoi.\n\n-- Sinä, Mari, et lähde nyt mihinkään, Klaus sanoi, talutti vanhuksen\npuutarhan nojatuoliin ja katosi.\n\nSamassa kuului lähikalliolta pamaus, mikä ilmoitti kartanonherrojen\ntulevan. Klaus oli kiivennyt mäelle Bendlan mukana ja ampui nyt\npienellä kenttätykillä kolme kumeaa laukausta, kun hovijunkkari ajeli\nsamoilla parivaljakoilla, sama kuski edessään Terrabonaan, kuten\nsilloin, kun hovijunkkari kerran lähti kosimamatkalle. Nytkin hänellä\noli iso ruusuinen kukkakimppu kädessä ja pieni korurasia taskussa.\n\nHän huusi jo kaukaa runollisen innostuneesti:\n\n-- Oi, Beata, olet hylännyt surupukusi, se tummensi sinun jaloja\nkasvonpiirteitäsi, olet kuin nunna ja äiti samalla kertaa. Ihana\nilmestys vielä vanhetessakin ja Bendla-miniäsi voisi sinua melkein\nkadehtia. Ei muuta eroa kuin, että olet hienostunut ja herkistynyt.\n\n-- Kiitos komplimangeista, sinä liioittelet kuten tavallisesti, mutta\nminä uskon sinun sanojesi rehellisyyteen.\n\nHovimiehen sulavuudella hovijunkkari ritarilliseen tapaansa tarjosi\nkukan, kumarsi ja antoi Beata-rouvalle sirotekoisen rasian, jossa oli\nkultainen sormus. Se oli koristettu von Ratenin suvun vaakunalla, jonka\nyläsyrjässä säteili kruunun tavoin kolme suurta jalokiveä.\n\n-- Ota vastaan tämä pantti, jonka kerran aioin sinulle antaa\nkihlasormuksena. Nyt sen hehku ei ole enää yhtä tulinen, mutta\nlämpöisen ystävyytemme merkkinä se palakoon hiljaisena valona elämäsi\nloppuun saakka. Sinä tiedät, Beata, että timantti loistaa pimeässäkin,\nvaikka se oikeastaan ei ole muuta kuin läpikuultava, itämainen\nvuorikide. Sinä olet usein saanut surren istua pimeässä, mutta murhe ei\nsinua murtanut.\n\n-- Fredrik August, sinä olet ehkä paljon kärsinyt minunkin takiani!\nKlaun takia en voi puhua entisistä enkä nykyisistä tunteistani. Tämä\njalokivi on hurmaava kuin viisasten kivi, joka painaa enemmän kuin\nkultainen kihlasormus. Minä säilytän sitä aina kalliina muistona\nveljellisestä rakkaudestasi. Hyvät henget olkoot kanssasi sinun\nmatkallasi! Sanon siis näkemiin enkä hyvästi.\n\n-- Lääkäri sanoo taas päinvastoin. Kun potilas lähtee sairaalasta,\nhän tervehtii häntä näin: en sano \"näkemiin\", vaan sanon \"hyvästi\".\nHovijunkkari sanoi tämän lievää leikkiä laskien. En voi vakuuttaa, että\npalaan terveenä, sillä en sinua, Beata Birgitta, voi koskaan unohtaa.\nEn koskaan, en koskaan, niin paha kaiku kuin sillä sanalla ennen olikin.\n\n-- Kyllä minä sen ajan muistan, Mari sanoi, silloin ihmiset osasivat\nritarillisesti kosiakin, nyt se on kovin arkipäiväistä, kuten elämäkin.\n\n-- Kiitos, Mari, sinä olet sitä vanhan kansan alku-aatelia. Se osasi\nsanoa oikean sanan oikealla ajalla. Sinusta olisi tullut hovirouva,\njollet olisi mökissä syntynyt, hovijunkkari sanoi ja istuutui\nodottamaan muita vieraita.\n\n\n\n\nXXXIII\n\n\nTaasen kuului kalliolta paukaus. Nyt ajeli tiellä kapteeni Arvellander\nperheineen ja ruotumestari ohjasi valkoista hevosta, kapteenin olan\nsivuitse. Rattaat saapuivat kunniaportille. Jälessä tulivat sitten\nvaunuilla ratsumestari, Sabine ja Bogi, joka taas oli pukeutunut\nupseerin asetakkiin ja näytti virkeältä ja vapautuneelta. Vaunujen\ntakalaudalle oli sidottu Bogislauksen matkatavaroita ja aseita.\nRatsumestari tuli raikkaasti rähättäen ja loistavalla tuulella. Hän\nonnitteli muiden mukana lyhyesti ja koruttomasti Beata-rouvaa ja\npuristi hänen kättänsä niin lujasti, että Beata parahti.\n\nRatsumestari vei Bogin syrjään ja sanoi Beata-rouvalle:\n\n-- Toin tässä tämän tuhlaajapojankin, joka on palannut taas isänsä\nkotiin, kun jo teurastettiin paras pääsiäislammas. Hän lähtee ampumaan\nKaukasian vuorikauriita ja metsäsikoja. Tässä on matkakumppanisi,\nhovijunkkari, pidä huolta pojasta, niin ettei hän kuin sika syö rapaa\nvieraalla maalla.\n\nBogislaus nieli sukkeluuden, suuteli Beata-rouvaa kädelle ja sanoi:\n\n-- Toivon, että olette unohtanut kaiken, muuten viette minulta kaiken\ntoivon parannuksesta. Lankomieheni on parantumaton leikinlaskija. Hän\non hyvä opetusupseeri, sen voin vakuuttaa ja koetan noudattaa hänen\nneuvojansa.\n\nHovijunkkari katsoi karsaasti Bogia, kun hän muisti, miten\nsäädyttömästi ja julmasti Bogislaus oli kohdellut äitipuoltaan ja oli\npeloitellut hänen herkänhienoa mieltään, niin että Beata-rouva oli\nerehtynyt luulemaan Bogia laamannivainajan haamuksi.\n\nBogi huomasi tämän ja painoi häpeissään päänsä alaspäin katsellen\nvälttelevästi tarhan santaan.\n\nRatsumestari kääntyi nyt hovijunkkarin puoleen ja sanoi:\n\n-- Niin, hovijunkkari, tulehan tänne ja sano, otatko tämän kurjan\nkatujan mukaasi matkalle. Hän tarvitsee nyt sinun tukeasi ja turvaasi.\n\n-- En tiedä, hovijunkkari sanoi kuivakiskoisesti ja katsoi sitten\nBeataan, jonka kirkas katse loisti armoa ja anteeksiantoa.\n\nBeata Birgitta nyökytti hänelle päällään ja osoitti säälien kädellään\nBogia.\n\n-- Ethän toki voi kieltää, Fredrik August, hän melkein kuiskasi, etkö\nnäe, miten Bogi katuu tekoaan, Bogi on pyytänyt ja saanut minulta\nanteeksiannon.\n\n-- Onko se katumus todellista? Voimmehan panna hänen mielensä\nkoetukselle.\n\n-- Fredrik August, kaikissa meissä on vikaa ja jotain viallista.\nMutta vääryydellä ei saa vääryyttä kostaa. Nuori sielu ei saa sortua\ntuhoon ja epätoivoon. Siihen ei ole varaa kenelläkään. Parempi nostaa\nkuin kaataa, Vanha ystäväni, kun teet hyvän työn, niin teet hyvin\nitsellesikin ja saavutat ihmeellisen ilon ja merkillisen rauhan. Ehkä\ntämä teko tuottaa onnea omalle matkallesi.\n\n-- Niin, herra hovijunkkari, Bogi sanoi sävyisästi eikä äänessä enää\nollut entistä korskeata ja leveätä sointua.\n\n-- Syvästi kadun tekoani ja lupaan vastedes koko elämälläni lunastaa\nitselleni teidän suuren ystävyytenne.\n\n-- Ajattele, Fredrik August, että Bogi polvistui eteeni puutarhassa. Ei\nmies sellaista tee, jollei ole todellisessa, suuressa sielun tuskassa.\nJa tuska kirkastaa ja kohottaa. Fredrik August, otathan Bogin mukaasi,\nkaikki me siitä suuresti iloitsisimme. Näin voit pelastaa erään nuoren\nharhaantuneen elämän.\n\n-- Niin, rakas Beata, sinä pyydät niin kauniisti, ettei sinulta mitään\nvoi kieltää. Me lähdemme, minä otan Bogin mukaan ja ohjaan hänet\nPietariin saakka, sillä nykyään suomalainen upseeri on velvollinen\npalvelemaan ensi aluksi venäläisessä väessä. Sitten hän saa yksin\njatkaa matkaa Kaukasukseen. Kyllä koira oppii uimaan, kun se veteen\nheitetään. Koira vieköön, sanonpa sen itse, naurahti nyt hovijunkkari\nkuin helpoituksesta.\n\nBogi riensi nyt hovijunkkarin luo ja puristi lämpöisesti hänen kättään.\n\n-- No, ei puhuta siitä sen enempää. Kiitä sinä kaikesta Beata äitiäsi,\näläkä minua.\n\nSeura asettui nyt eri ryhmiin eri pöytien ääreen.\n\n-- Minä ilmoittaudun juhlaparaatiin, kapteeni sanoi tehden kunniaa ja\nlyöden ontuvan jalkansa toista, tervettä jalkaa vasten. -- Luut kasaan!\nJa kunnia päivän sankarittarelle. Kuulin pamauksen ja luulin olevani\nDöbelnin mukana Juuttaalla, jossa sain luodin lonkkaani.\n\n-- Istukaa, hyvät ystävät, ja nauttikaa kauniista luonnosta ja pöydän\nantimista, Beata-rouva kehotti ja osoitti kullekin paikkansa koristetun\nkulmapöydän ja vihreiden puutarhapenkkien luo.\n\n-- Niin, luonto on tänään todella kaunis, ikäänkuin se anteliaasti\nolisi tahtonut tuhlata tunteita sekin. Katsokaa, miten jo krokukset,\nkeisarinruusut, iirikset, narsissit, pelargoniat, saatikka sitten\naikaiset vuohensilmät ovat ikäänkuin päivän kunniaksi puhjenneet. Nämä\nsireenit ja kukalliset vaahterat luovat tähän lehtimajaan varjoa ja\nviihtyisyyttä. Kultasiipiset perhot, vihreäselkäiset koppakuoriaiset ja\npiimäpilkut rientävät nurmikolla pikamarssissa, mettiset rummuttavat\npikkurummuillaan ja sirkat olkipilleillään soittavat pieniä polskiaan.\nVanhat lehmukset suhisevat suosiollisesti, kuuset miettivät ja herkät\nhaavat vapisevat ilosta. Lammikossa joutsen nostaa ylpeänä kaulaansa,\nmutta ei laula. Onko se jo laulanut joutsenlaulunsa, koska kaikki\nystävät ovat jo lähteneet tai lähtevät talven tansseista ja syksyn\neräretkiltä kauas vieraille maille, kuten nyt minäkin ja Bogislaus.\n\nNäin vuodatti hovijunkkari taas haltioituneena luonnonihailuaan\nkoreilla vertauksilla.\n\n-- Fredrik August, et sinä vielä ole mikään kuoleva joutsen, kapteeni\ntöräytti, kyllä sinä osaat puhua, mutta et saa paperille, mitä\najattelet, kuten suuri Runebergimme.\n\n-- Kaikki eivät synny runoilijoiksi, hovijunkkari sanoi välttelevästi,\nminä olen ollut vain muiden lintujen äänien matkija. Vain pieni\nkotivarpunen, joka räystäällä raksuttaa.\n\n-- Ja lihava sinä myös olet kuin jyväaitan luona pesivä varpunen,\nkapteeni lisäsi, mutta älä suutu, junkkari, vaikka et satakieleksi\nolekaan syntynyt.\n\n-- Sinä, kapteeni, olet sellainen hämärän huuhkaja, joka pelotat pois\nlaululinnut, hovijunkkari sanoi ja jatkoi:\n\n-- Ja kuulkaas, kuinka peipposet, käenpiiat, uunilinnut ja leppäkertut\nvisertelevät ylistyslauluja talon haltijattarelle.\n\nBeata-rouva sirotti pöydälle vehnäleivän muruja ja asetti niitä\nhartioilleen ja huulilleen ja heti lensivät pensaikosta kesyt\npeipposet, istuivat Beatan hartioille ja nokkivat jyviä hänen\nhuuliltaan. Lintuja parveili Beatan ympärillä ja kyyhkysetkin lensivät\nlakoistaan pöydän alle murenia noukkimaan.\n\n-- Katsokaas, kuinka linnutkin rakastavat häntä kuin suojelijaansa,\nRosalie huudahti.\n\n-- Mutta oletteko jo kuullut kevätkäkeä?\n\nBendla sanoi:\n\n-- Eilen minä sen kuulin, kun olin Klaun kanssa poimimassa\nkanervaseppeltä. Klaus viheltelee ja visertää kilpaa lintujen kanssa\nniin, että ne seuraavat häntä metsätiellä.\n\n-- Se on kai af Braehm-suvulle ominaista tuo lintujen suosiminen.\n\n-- Minä taas klarinetilla houkuttelen lintuja laulamaan, kun istun\nFaanjunkkarsin mökissä kuistilla, mutta käkeä en koskaan onnistu\nsaamaan korvan kuulemiin, vaikka käen kukunta muistuttaa klarinetin\nääntä. Heti kun lähestyn ja luikuttelen, niin se säksähtää käheästi\nkuin arvostelija, ikäänkuin se laiskuri olisi juuri pudottanut munansa\npikkulinnun pesään. Se on yhtä salaperäinen kuin ruisrääkkä, jota ei\nkukaan vaimosta syntynyt koskaan ole nähnyt, sitä ei tiedä, koska se\ntulee ja koska se lähtee, ruotumestari sanoi hymyillen.\n\n-- Se on sitten kuin tämä meidän junkkarikin, kapteeni sanoi.\n\n-- No, montako kertaa käki sinulle kukahti, Sabine kysyi Bendlalta ja\ntaputti häntä ystävällisesti olalle.\n\n-- Se kukkui niin kauan, etten enää jaksanut laskea.\n\n-- Mutta ennen aikaan lauleli täällä satakieli, Pamela-rouva sanoi.\nSiihen aikaan kaikki lähikartanoiden herrasväet saapuivat oikein\njoukolla, vaunuilla ja jalkaisin sitä kuuntelemaan. Olen kuullut, että\nse taas olisi ilmestynyt pappilan kuljuille.\n\n-- Koettaisinko minä klarinetilla sitä houkutella.\n\n-- Tai minä klaverilla, Rosalie sanoi, kun minä joskus kotona\nsoittelen, niin linnut saavat aivan kilpailuvimman. Kyllä ne ymmärtävät\nmusiikkia.\n\n-- Mutta me emme ymmärrä muuta kuin lintujen varoitus- ja kutsu-ääniä,\nKlaus sanoi.\n\n-- Ja lemmen lurituksia, ratsumestari sanoi, kukin laulaa omalla\nnokallaan, onneksi karhulla ei ole lauluääntä, muuten minä häkissäni\nmörähtelisin bassoääniä.\n\n-- Odottakaa, Beata Birgitta-rouva sanoi, minä aavistan, että satakieli\ntulee tänään leppälehtoon.\n\n-- Niitä soittajaisiako sinä lupasit, Pamela-rouva sanoi.\n\n-- Odottakaamme ensin pappilan väkeä, Beata sanoi.\n\n-- Sinä olet siis tilannut tänne satakielen, äitikulta, Bendla sanoi.\n\n-- Niin olen.\n\n-- Mutta tuolla he jo tulevatkin kaukaa niin, että maantien tomu\npöllyää ja punertaa auringossa. Minä paukutan tykillä, Klaus sanoi.\n\n-- Mutta pappilan vauhko hevonen voi pillastua.\n\n-- Ja sinä pelotat laululinnun, Klaus, Beata sanoi.\n\n-- No, ei paukuteta sitten, sillä rovasti ei ole sodan vaan rauhan\nmies, Klaus lisäsi ja riensi avaamaan rautaveräjää.\n\n-- Johan te tällä pelotatte variksetkin, Beata sanoi hymyillen, kun\nrovasti samassa tanakasti astuen kulki vapaaherratarta kohden, tarttuen\nmolemmin käsin hänen käteensä ja antoi hänelle siunauksensa. Ruustinna\nniiasi vanhan kansan tapaan, kuten säätyläisillä ja vallasnaisilla\noli tapana tehdä, mutta lihavuutensa takia ruustinna kykeni vain\nvaivalloisesti nousemaan, Klaun auttaessa häntä puutarhatuoliin. Bogi\noli koko ajan kyllä ollut kohtelias, mutta oli nyt vaitelias, kuten\nKlaus ennen. Ja Klaus puolestaan oli nyt puhelias, kun onnentäysi tunne\nkerran katkaisi kielen siteet, sillä Bendlan seurassa hän aina oli\nvilkas.\n\n-- Tulette aivan kreivin aikaan, Beata sanoi.\n\n-- Terrabonan haltijatar on tyytyväinen talonväkeensä ja talonväki\nhäneen, hovijunkkari sanoi ja kätteli rovastin perhettä.\n\n-- Niin, kohta alkavat soittajaiset, Klaus sanoi.\n\n-- Mutta minä en näe soittajia, rovasti sanoi. Vanha ruotumestari,\naiotko sinä soittaa jotakin häämarssia? Vai soittaako Rosalie?\n\n-- Ehkä myöhemmin Mozartin Sävelmän Rondo alla turca, koska\nhovijunkkari setä jo tänä iltana tai huomenna matkustaa Turkin kautta\nPalestiinaan, Rosalie sanoi ujostelematta.\n\n-- Palestiinaan, tuumasta tulikin tosi, rovasti sanoi. Onnea matkalle,\nota alppisauva mukaasi, ettet kompastu.\n\n-- Niin, Salomonin temppelin aarrekammion avain on löydetty!\n\n-- Ainakin Talmudissa ja ajatuksissasi, suokoon Jumala, että\nonnistuisit saattamaan päivänvaloon sen, minkä keisari Titus hävitti.\n\n-- Sanotaan, että keisari Titus vanhoina päivinään katui tekojaan ja\nmuuttui ihmiskunnan hyväntekijäksi.\n\n-- Niin, tutkimattomia ovat Herran tiet.\n\n-- Ja nuori herra parooni von Brinckenhjelm seuraa mukana, sillä hän\nlähtee opastuksellani katkomaan Kaukasuksen kalmukkien kauloja. Me\nlähdemme ehkä jo juhlan jälkeen.\n\n-- Mutta eikö sota ole jo loppunut?\n\n-- Onhan se loppunut.\n\n-- Niin loppui, miten loppui, mutta ei siitä mitään hyötyä meille\nkoitunut.\n\n-- Mutta uusi keisari lupaa uudistuksia, ehkä Porvoossa avataan\nvaltiopäivät. Sillä Nikolain aikana me elimme kuollutta ja kuristettua\nelämää.\n\n-- Minä en luota keisariin tai ylimalkaan venäläisten lupauksiin, ne\nsyövät aina sanansa, Klaus sanoi vakuuttavasti.\n\n-- Venäjällä kuohuu vielä ja heimot ovat nousseet kapinaan vapauden\ntoivossa, Bogi sanoi.\n\n-- Se meidänkin olisi pitänyt tehdä, Klaus sanoi.\n\n-- Mutta aika ei ole vielä tullut, odottakaamme kunnes savijalkainen\njättiläinen alkaa horjua ja hajota moneen kappaleeseen, kapteeni sanoi\nja iski silmää Klaulle.\n\nVieraat maistelivat pöydän herkkuja ja hienoja juomia, ja keskustelu\nkävi vuolaaksi ja vilkkaaksi.\n\n-- Joko minä, täti, soitan? Rosalie kysyi.\n\n-- Odotetaan, kunnes aurinko laskee. Katsokaa, kuinka silmää\nhivelevänä ja sinisen hohtavana taivas kaartuu yllämme kuin kunnian\nkultainen kruunu Luojan ylimmällä, säteitä säihkyvällä valtaistuimella,\nhovijunkkari sanoi vertauskuvallisesti.\n\n-- Odotetaan, odotetaan, huudahtivat nuoret,\n\n-- Mutta sinä, ruotumestari, näytät niin salaperäiseltä, onko sinulla\nsalkussasi muutakin kuin viattomilta näyttäviä nuottiviivoja ja\navaimia, kapteeni kysyi.\n\nKlaus huudahti kiivaasti:\n\n-- Venäjän ylivalta Euroopassa on murtunut! Ruotumestari! Muistan\nvielä hyvin sen varhaisen kevätaamun, kun matkalla Korkeilaan tapasin\nteidät maantiellä ja te näytitte minulle salalehtisiä. Ne herättivät\nminut välinpitämättömyyden unesta. Silloin minulle selvisi, että meidän\ntäytyy jotakin tehdä maamme vapauttamiseksi vuosisataisesta ikeestä.\n\n-- No, avaa sana-arkkusi, kapteeni sanoi vaiteliaalle ruotumestarille,\nolen utelias tietämään, mitä ystävämme Emil von Quanten Ruotsissa\najattelee sodan päättymisestä ja meidän tulevaisuudestamme.\n\nRuotumestari avasi salkun. Kaikkien ihmeeksi ei salkussa ollutkaan\nnuotteja, vaan lentolehtisiä ja kirjejäljennöksiä.\n\nKlaus tempasi niistä yhden käteensä ja luki:\n\n\"Rauha, no niin, rauha tuli, tehden surkean lopun meidän pitkästä\nodotuksestamme ja kätki syvälle, syvälle paksuihin pöytäkirjoihinsa\nmonta kauan haudottua toivetta, jotka olivat juuri puhkeamaisillaan\nkukoistukseen\".\n\n-- Polttakaamme rauhan piippua ja tyytykäämme toistaiseksi oleviin\noloihin, rovasti lausui. Ihminen säätää, mutta Jumala päättää, rovasti\nsanoi, ja keisarillakin on ylimmäinen tuomari taivaassa, jolle hänen\nkerran täytyy tehdä tiliä.\n\nHetken kuluttua Klaus lähestyi velipuoltaan, Bogislausta:\n\n-- Hyvä veli, Bogi, sinä lähdet. Onnea matkalle! Huomaan, että kärsit,\nenkä soisi, että kantaisit kaunaa minulle. Unohtakaamme, Bogi, entiset\nepäsovut ja riidat, sillä emme ymmärtäneet toisiamme.\n\n-- Niin, minussa on paljon syytä, Klaus, voitko antaa anteeksi, kuten\näitisi on tehnyt.\n\n-- Sydämestäni annan kaikki anteeksi, tämä veljesviha alkoi jo\nkatkeroittaa nuorta onneani. Meidän täytyy unohtaa.\n\n-- Kiitos, Klaus, nyt lähden keveämmällä mielellä. Et usko, kuinka olen\nviime aikoina surrut menettelyäni.\n\n-- Suru pois ja katso eteesi, nyt kun alat aivan uuden elämän.\n\n-- Niin, terveen, terveen -- aivan terveen elämän. Näin onnellinen en\nole ollut vuosikausiin, Bogi sanoi ja puristi Klaun kättä ja siirtyi\nhovijunkkarin seuraan. Hovijunkkarilla oli kartta mukana, ja siihen\nmolemmat nyt syventyivät.\n\n-- Niin, me lähdemme, onko sinulla, Bogi, jo matkatavarasi kunnossa?\nPassit on jo kunnossa. Kreivi Rebenhaus ne jo lähetti.\n\n-- Kaikki on kunnossa ja minä itsekin olen hyvässä kunnossa, Bogi sanoi.\n\n-- Niin minäkin, hovijunkkari sanoi, matka nuorentaa. Katsos, Bogi, kun\non nuori, niin pitää olla innostusta, tahtoa ja tarmoa. Vanhemmiten\nmeillä on kyllä aikaa arvostelemaan, kun nuoret alkavat meitä\narvostella.\n\n-- Minä en enää arvostele, vaan koetan tehdä työtä, Bogislaus sanoi.\n\n-- Vaihtelu, sanoi hovijunkkari nyt, on työn jälkeen parempi lääkäri\nkuin esimerkiksi kaikkivaltias Gabriel Gamberg, joka onneksi ei ole\ntäällä minua aina varoittamassa vilustumisesta. Toiste en enää mene\nkosteaan holviin hautautumaan ennen aikojani ja ennen -- kuolemaani\nkuolemaan.\n\n-- Niin, Bogislaus lähtee nyt, ratsumestari veikeili, kuten Napoleon\nVenäjälle, eikä hänen tarvitse rakkarikyydillä kulkea yli arojen. Eikä\nhänen matkansa ole kuin Ranskan keisarin pakomatka, vaan toivokaamme,\nettä hän palaa kotiin voittajana marsalkansauva kädessä tai repussa.\n\n-- Mutta koska me, Beata, saamme kuulla sinun satakielesi soittoa?\nPamela-rouva tiedusteli.\n\n-- Odottakaa, ensin me kaikki syömme yhteisen rakkaudenaterian\nTerrabonan yläsalissa ja me menemme sitten aikaisin nukkumaan ja\ntoivotamme kahdelle ristiretkeilijälle ja ritarillemme onnellista\nmatkaa ja onnellista paluuta tähän pohjoiseen kolkkaan, rakkaimpaan\nmaahan tämän armaan auringon alla.\n\nNyt lähestyi outo mies puutarhan veräjää, Beata-rouva kääntyi, sillä\nhän odotti juuri tätä vierasta. Uusi siltavouti tuli verkalleen ja\ntervehti kumartaen kartanonrouvaa ja jätti hänelle salkun. Beata\naukaisi sen kiivaasti ja luki joitakin asiapapereita. Beatan kasvot\nkirkastuivat ja hän kutsui luokseen Klaun ja sanoi:\n\n-- Lue, sinä Terrabonan herra ja valtias! Tämä hyvä uutinen tuli kuin\ntilattuna tämän päivän kunniaksi ja kruunaukseksi.\n\nKlaus otti salkusta tukun oikeuden pöytäkirjoja. Hän asetti syrjään\nparoonin pakkoluovutuskirjan ja luki itsekseen Korkeimman oikeuden\npäätöksen, jolla kumottiin Bogin valitukset. Bogille hän ei tästä\nmitään ilmoittanut.\n\nTurun hovioikeudenpresidentti oli nämä asiakirjat lähettänyt\nkievarikyydin mukana. Tuomiokapitulikin oli kumonnut\npiispantarkastusvaatimukset. Klaus kääntyi nyt rovastin puoleen ja\nlausui:\n\n-- Herra rovasti, minä onnittelen, piispantarkastuksesta ei tule mitään\nja Kuivassalmen vesireitti on määrätty pidettäväksi avoinna.\n\n-- No, vihdoinkin on tämä vanha riita päättynyt. Toivotaan nyt, että\nhyvä naapurisopu on taattu ainaisiksi ajoiksi.\n\n-- Bogi, tule tänne, Klaus kehotti. Tässä on sinulle lainhuudatus\nSarkun ulkotilaan, ota se mukaasi ja säilytä kaiken varalta. -- Niin,\nnyt ovat ikävät riidat loppuneet, hyvä, että suku pysyy koossa ja\npelastaa lapsuutensa kodin häviöltä. Nyt voimme alkaa rakentavaa työtä.\nOlen myynyt Multsillan sekä osan metsää, joten olemme voineet välttyä\nvararikolta. Vanhan paroonin velat on suoritettu, eikä velkamiehillämme\nenää ole mitään vaatimuksia. Sinäkin, Bogislaus, olet nyt velaton mies\nja voit tyynesti katsoa tulevaisuuteen.\n\n-- Klaus, Beata-rouva sanoi nyt hiljaisella äänellä, tuo kaksi\nkandelaaberia, tiimalasi ja minun pöytälaatikostani isävainajasi\ntestamentti sekä se onneton luovutuskirja.\n\nKun Klaus oli mennyt, Beata jäi katselemaan seljapuiden lehvien läpi\nPyhäjärvelle. Järvenlahti kimalteli kirkkaassa päivänpaisteessa\nkuvastellen taivaan hohtavia haivenpilviä ja helakansinistä\ntaivaanlakea. Luonto oli ikäänkuin vaipunut oman kuvansa tutkimiseen.\nPuiden juuret tunkeutuivat tukevasti kivien koloihin, vanhaan\nmaaperäänsä, imien voimaa ja valoa, sirotellakseen syksyllä siemenensä\ntuuliin vietäviksi puuttomille luodoille. Luonto syveni ja laajeni\njuurineen ja valloitti siten alaa, minkä ihmiset olivat siltä\nkerran riistäneet. Niin mietti Beata Birgitta rouva luonnonnäystä\nhurmaantuneena, kun Klaus palasi ja asetti kaksi kandelaaberia\nsyntymäpäiväpöydälle.\n\n-- Sytytä kynttilät, Beata sanoi.\n\n-- Miksi niin? Pamela-rouva kysyi. Vielähän valo viipyy\ntaivaanrannalla, ikäänkuin se vastahakoisesti hetkeksi jättäisi maan.\nMitä aiot?\n\n-- Niin, te ihmettelette, mutta minä tahdon nyt sytyttää uhriliekin,\njoka polttaa poroksi tuskankin, vanhat muistot ja vainajienkin\nerehdykset.\n\n-- Erehdykset? Klaus sanoi ja sytytti kynttilät.\n\n-- Niin, tässä on laamanni Siivertin jälkisäädös ja eräs yhtä onneton\nja kurja luovutuskirja. Ne molemmat ovat olleet syynä monen ihmisen\nriitaan, voitonpyyntiin, tuskaan ja turhuuteen. Täten minä ne nyt\nhävitän, niin ettei jälkimaailmakaan järkyttyisi niiden julmuudesta.\n\nBeata-rouva nosti pinkan papereita ilmaan, sytytti ne ja heitti ne\npalavina kiviseen maljakkoon.\n\n-- Tämä on uhrilahja vainajille ja elävillekin. Kuin uhrituli sukusovun\nalttarilla.\n\nAsiapaperit käpristyivät, paloivat ja sammuivat tuhaksi.\n\n-- Nyt vasta minun on helppo olla, Beata sanoi.\n\nSamassa auringon liekehtivä laita painui jo taivaanlaen alle ja puut\nalkoivat suhista.\n\nJa silloin kajahti ilmoille raikas, huilumainen, satasointuinen, pehmeä\nääni läheisestä lepiköstä.\n\n-- Satakieli, kuiskasi Bendla Klaulle.\n\nTaivaanrannalla auringonkehä säkenöi kuin iso, punainen tulipallo.\nKynttilöiden liekkien läpi katsellen näytti siltä kuin aurinko olisi\npyörinyt ja tanssinut. Näytti siltä kuin aurinko olisi hetkeksi\nseisahtunut kuuntelemaan satakielen ääntä, mikä yltyi, kohosi ja laski\nauringon mennessä mailleen. Ja sitten satakieli äkkiä vaikeni ja\nlehahti kauemmas jättäen kuulijat syvän hiljaisen hartauden valtaan.\n\nSatakielen viimeisten sävelsointujen aikana Kerstilän paroonien vaunut\nolivat seisahtuneet maantielle Myllykallion alla.\n\n-- Mikä hurmaava soitto, kiitos Beata, se oli tarkoitettu sinun päiväsi\nkunniaksi, hovijunkkari huudahti.\n\n-- Siinä ne soittajaiset sitten olivatkin eikä niiden veroista ole edes\nkonserttisaleissa, Rosalie sanoi ihastuneena.\n\n-- Ja mikä ilotulitus! Bendla sanoi, sekin oli tarkoitettu päivän\nsankarittarelle.\n\n-- Mutta kas, Pamela-rouva sanoi. Kuten ennen muinoin on nytkin\nvaunuilla tultu kaukaa kuuntelemaan tämän harvinaisen vieraan\nvisertelyjä.\n\nKlaus meni portille ja pyysi parooneja puutarhaan. Nämä pudistivat\npäätään ja monsieur heilutti leveätä hattuaan.\n\n-- Tulitteko kuuntelemaan satakieltä? Klaus kysyi. Minne matka?\n\n-- Pariisiin, kuuntelemaan suuren oopperan uutta primadonnaa!\n\n-- Vai Pariisiin?\n\n-- Niin, nyt on rauha Ranskassakin. Au revoir mesdames, au revoir\nmessieurs! monsieur huudahti ja vaunut vierivät edelleen.\n\n-- Niin, kaikki nyt lähtevät täältä, vanhat ystävät, maireat mamsellit,\nkomeat kavaljeerit ja satakielikin, Beata sanoi ja sammutti kynttilät.\nMe vanhat alkuasukkaat vain jäämme tänne muistelemaan nuoruutemme\naikoja.\n\nHovijunkkari lähestyi juhlallisen näköisenä Beataa, kun hän huomasi,\nettä tiimalasi oli asetettu puhdistettuun maljakkoon, missä asiakirjat\näsken olivat palaneet poroksi.\n\n-- Katsos, Beata, santa tiimalasissa on taas vierähtänyt hetken\nikuisuutta kohden.\n\n-- Ja Jerikon ruusu on kukkinut koko ajan, Beata-rouva lisäsi.\n\n-- Santa vieri lasin toiseen päähän ja toinen tyhjenee. Aika seisoo\nkuin päällään. Tyhjät hetket täydellistyvät, kun päämaali on saavutettu.\n\nNyt rovasti nousi ja piti lyhyen puheen kääntyen Beata-rouvan\npuoleen: Kaikki hyvät henget olkoon sinun kanssasi nyt ja aina. Sillä\nvaimo, joka miehen hallussa on, niin kauan kuin mies elää, on häneen\nlaillisesti sidottu! apostoli Paavali kirjoittaa, mutta jos mies\nkuolee, niin hän on miehen laista vapaa! Kärsimyksen tie vie kirkkauden\nkunnaalle, Beata, sinä olet voittanut, sillä sinä olet sen hyvän\nkilvoituksen kilvoitellut.\n\n-- Herra rovasti, kiitos kauniista sanoistanne. Tulkaa hiukan\nsyreenimajaan. Tahtoisin kahden kesken teille jotakin sanoa.\n\nSireenimajassa Beata jatkoi:\n\n-- Niin, herra rovasti, meidän kaikkien täytyy erota toisistamme,\nluopua rakkaistamme, mutta me kaipaamme kuitenkin toisiamme. Minä\npoltin Siivert-vainajan testamentin, kuten jo tiedätte. Luuletteko,\nherra rovasti, että vainaja minulle siitä olisi ollut vihainen.\nTestamentti oli rauhamme rikkoja ja elämämme erehdys. Siksi minä tein\ntämän sovitusuhrin. -- Kun käytte laamannin haudalla, niin rukoilkaa\nminun puolestani, siunatkaa häntä ja ilmoittakaa, etten minä enää\nkoskaan muuta Terrabonasta ennenkuin katkennut rautarengas haudallamme\nyhdistetään kuolemassa yhdeksi ketjuksi, kun maalliset kaihomme\nkatkeavat kuin katkeaa viimeinen lemmen lause.\n\nBeata-rouva saapui seuransa luokse ja jatkoi:\n\n-- Sillä aikaa kun pöytää katetaan ja syödään rakkaudenateria ennen\neroamme, voisi joku kertoa jonkin elämyksen.\n\n-- Eikö kapteenisetä voisi kertoa jotakin Suomen sodasta?\n\n-- Niin, missä sinun sanalippaasi on, se on usein niin suljettu,\nhovijunkkari sanoi.\n\n-- Minulla on hidas puhe, kieli ja mieli kuin Mooseksella. Runeberg\non sodan paremmin kuvannut kuin mitä minun heikko muistini ja kykyni\nvoivat sen tehdä. Mutta eikö tämä minun kalakaverini, ruotumestari,\nosaisi päättäjäisiksi kertoa jotakin kartanokronikkaa. Hän on\nvuosikausia klaverinvirittäjänä ja nuottienjäljentäjänä kiertänyt\npitkin pitäjän kartanoita ja on kuullut ja nähnyt yhtä ja toista,\nmikä olisi merkillepantavaa, muuten se haihtuu muistitiedosta aikojen\nhämärään ennen aikojaan.\n\n-- Niin, pitäjän historia on kirjoittamatta, rovasti sanoi.\n\nVanha ruotumestari siveli vanhaa klarinettiaan kuin hyväillen ja sanoi\nhiljaa:\n\n-- En rupea kilpailemaan satakielen kanssa. Minä vaikenen\nkuten tavallisesti. Minä en osaa soittaa suutani paremmin kuin\nluikuripuutanikaan, sillä se ei ole tehty linnun laulupuusta. Minä voin\nparaiten soittaa yksinäni Faanjunkkarsin mökin kuistilla, kun musta\nrastas on lopettanut laulunsa.\n\nNyt ratsumestari Sabinen kehotuksesta kääntyi vanhan Marin puoleen,\njoka oli koko ajan kuunnellut papin ja hovijunkkarin puheita ja\nkatsellut hiljaisen hartaana Beatan kirkastuneita kasvoja.\n\n-- No, eikö vanha, uskollinen Mari, kartanon vanha hyvä kotihaltija\nvoisi kertoa jotakin vanhaa satua, mikä sopisi tähän tilaisuuteen,\nsillä hän taitaa paljon vanhoja legendoja, sananlaskuja ja kaskuja,\njoissa on vanhan kanteleen ja psalttarin kaikua ja Salomonin viisautta.\n\n-- Minun satuni, Mari sanoi sävyisesti, katoavat kuten minun elämänikin\npian katoaa. Pitkätkin sadut loppuvat usein lyhyesti ja...\n\n-- ja onnellisesti, Pamela-rouva lisäsi.\n\nVanha Mari jatkoi:\n\n-- Minä olen ollut vain sellainen kulmikas kivi pellossa. Kierrä, älä\nkiroa, sanoi kivi kyntäjälle. Tarinat ovat vanhempia kuin ihmiset,\nMari sanoi. Niiden sisällys muuttuu aikojen kuluessa, mutta me ihmiset\npysymme suunnilleen samanlaisina. Minun tarinani alkavat jo loppua.\n\n-- Mutta, Rosalie sanoi, kyllä nuoret muistavat niitä ja kertovat niitä\ntaas lapsilleen, niin ettei elävä satu koskaan lopu.\n\n-- Tämä on satu sadusta, sen pituinen se, Mari lopetti.\n\n-- Niinkö lyhyesti se loppui, Bendla uteli.\n\n-- Tähän alkuunsa se loppui. Sellaista on koko elämämmekin.\n\n-- Se oli Marin oma satu, jolla ei ollut alkua eikä loppua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIlta hämärtyi ja sadepisarat alkoivat hiljaa kuin heleät helmet pudota\npuutarhaan. Pieni pilvi kulki yli kartanon ja suloinen suvisade lankesi\nlämpöiseen, siemenillä siunattuun hyvään maahan.\n\n\n\n"]