Taikasauva ja risti

TAIKASAUVA JA RISTI

Mustan kansan tapoja, taikoja ja uskomuksia

Kirj.

O. E NÄRHI

Helsingissä, Suomen Lähetysseura, 1929.

SISÄLLYS:

Alkulause.

I. Ambomaasta ja ambolaisista yleensä.

II. Ambolaisen käsitys Jumalasta.

1. Kalunga Mbamba a shita.

2. Kalunga ka Nangombe.

3. Kalunga omusisi.

4. Kalunga kiimbamba.

III. Ambolaisen käsitys luomisesta.

1. Maailman luominen.

2. Ihmisen luominen, lisääntyminen ja hajaantuminen.

IV. Ambolaisen elämänvaiheita.

1. Lapsen syntyminen.

2. Väliaikaisen nimen antaminen.

3. Nimen antaminen.

4. Lapsen varustaminen elämään.

5. Tyttölapsen nuoruus.

6. Pojan nuoruus.

7. Pojan täysi-ikäisyys.

8. Ohango eli tyttöjen täysi-ikäisyysjuhla.

9. Nuoren parin häät.

V. Talon pystyttäminen.

VI. Maanviljelyksestä.

1. Viljan löytäminen.

2. Maanviljelys taikoineen.

3. Nasiziga sekango.

4. Olueuge.

5. Sateen estäminen ja sateen teko.

VII. Metsästyksestä.

VIII. Taikoja.

1. Taikakeppejä.

2. Alkuhärän sarvi.

3. Metsäsian hammas.

4. Karjan suojeleminen.

5. Eshenge.

6. Naismaailman salaisuuksia.

7. Noitujain vahti hovissa.

8. Aviorikoksesta puhdistus.

9. Omajuku.

IX. Pakanallisesta sairasten parantamisesta.

1. Uhriliha.

2. Kouristustaudin parantaminen.

3. Korvasäryn parantaminen.

X. Hallituksista.

1. Ambosuvuista.

2. Ambohallituksesta.

3. Mandaattihallituksen suhteesta maakalaisiin ja lähetykseemme.

XI. Valoa pimeydessä.

1. Lisäpiirteitä ambolaisluonteesta.

2. Lähetyssaarnaajan tehtävistä.

3. Ambolainen hartauspuhujana.

4. Salainen voima.

5. Erään ambotytön kertomus kääntymisestään.

6. Joulu Ambomaalla.

7. Yleispiirteitä ambolähetyksestämme. 123 Liite: Ambolaisia

    kansansatuja.

ALKULAUSE.

Tämä lyhyt tutkielma tahtoo tuoda julkisuuteen ambolaisten vanhaa uskontoa, taikoja ja satuja sekä vähän heidän jokapäiväistä elämäänsä sen eri ilmenemismuodoissa. Ne pohjautuvat heidän omiin suullisiin ja kirjallisiin tiedonantoihinsa ja kertomuksiinsa, jotka olen koonnut ja kääntänyt suomenkielelle, koettaen saada säilymään niiden alkuperäistä tuntua. Niihin liittyy – ikäänkuin vastauksena monien maanmiesteni kyselyihin – kokemuksiani ja ajatuksiani ambolähetystyöstä nykyhetkellä ja sen tulevaisuudesta.

Kokonaiskuvausta ambolaisista ja työstä siellä en ole yrittänytkään luoda. Sellaisen lukija saa seuraavista arvokkaista teoksista: Rovasti Savolan "Ambomaa ja sen kansa", lähetyssaarnaaja Koivun "Amboneekerin jokapäiväinen leipä" ja rovasti Paasion kirjoittama, Kristinuskon voittokulkuun liitetty osa "Suomen pakanalähetystoimesta". Numero- ja tilastotiedot saa parhaiten jokavuotisista Suomen Lähetysseuran vuosikertomuksista. Ambolähetyksemme arvoisan tienraivaajan ja yli puolivuosisataisen uskollisen työmiehen, tri Martti Rautasen, jonka lähimpänä naapurina sain useita vuosia olla, olen tässä myös sivuuttanut sentähden, että äskettäin on hänen elämäntyötään jo esitetty ja läheisessä tulevaisuudessa tullaan sitä vielä laajemmin käsittelemään.

Iloni olisi suuri, jos näidenkin rivien kautta jäisi jotain säilöön siitä tyhjentämättömästä vanhasta ambolaisaineistosta, joka vähitellen joutuu unohduksiin häviävien sukujen mukana ja kristinuskon voittaessa alaa, ja jos mielenkiinto ja rakkaus Ambomaahan, sen kansaan ja ambolähetystyöhön kasvaisi.

Tampereella, Kastinnotkossa, 23/4 1929.

O. E. Närhi.

I.

AMBOMAASTA JA AMBOLAISISTA YLEENSÄ.

Ambomaa, joka v:sta 1868 on ollut Suomen kirkon lähetystyöalana, on pohjoisin osa Saksan entisestä siirtomaasta, mikä nyt on Lounais-Afrikan Unionin mandaattialuetta. Ambomaalle matkustetaan tavallisimmin Valaskalanlahden satamasta rautateitse n. 400 km. koilliseen ja sitten n. 270 km. aasivaunuilla tai autoilla eteenpäin Afrikan sydäntä kohden. Matka käy kivisten ja vuoristen maitten läpi. Mutta Ambomaalla olemme ylätasangolla, n. 1,200 m. merenpinnan yläpuolella.

Ambomaalaiset kuuluvat neekerirodun suureen banturyhmään. Bantu-sana on otettu zulukielestä. U-muntu = mies, ihminen, siitä monikko aba-ntu = ihmiset. Vastaava sana ambokielessä kuuluu omuntu, monikko aantu. Bantut kansoittavat koko keski- ja etelä-Afrikan viidenneltä asteelta päiväntasaajan pohjoispuolelta aina Afrikan eteläkärkeen. Tähän banturyhmään kuuluvat kafferit, betshuana-, herero-, kongo-, mozambik- ja ansibarkansat.

Bantukieliä ja kielimurteita on Sir Harry Johnstonin vertailutaulukoitten mukaan kokonaista 274! Nämä bantukielet ovat harvinaisen muotorikkaita. Erikoisesti verbeillä ilmaistaan erilaisia ajatusvivahduksia.

Bantukansoilla on usko yhteen Jumalaan, joka on luonut kaiken ja pitää yllä luomaansa. Tutkimuksissa ei ole vielä päästy kaikkien eri ryhmien sisäiseen maailmaan käsiksi. Mutta kun tiede joskus on selvittävä nuo eri jumala-käsitteet, vieläpä ilmestyksetkin, niin voi niistä koota erikoislaatuisen teoksen, jossa monet asiat lähentelevät meidän Vanhaa Testamenttiamme.

Ambolaisten pienessä ryhmässä on sattunut erilaisia tapahtumia, joita voisi verrata profeettain esiintymiseen. Esim. Uukuanjaman heimossa oli eräs suuri tietäjä ja parantaja (onganga) ennustanut kristinuskon tulon noihin maihin paljon ennen lähetyssaarnaajain saapumista. Hän oli kulkenut pitkin valtakuntaa sanoen: "Pian tulee tänne kummallisia, valkoisia ihmisiä kaukaa. He puhuvat ihmeellisiä, hyviä asioita. Ottakaa ne korviinne! Jättäkää taikakalunne! Eivät ne teitä pelasta! He näyttävät teille tien Jumalan luo. Seuratkaa heitä." – Hän on ollut tavallaan evankeliumin edelläkävijä Uukuanjaman heimossa.

II.

AMBOLAISTEN KÄSITYS JUMALASTA.

Sielunvihollinen on vuosituhantisena hallituskautenaan turruttanut bantu-neekerit ja hävittänyt heistä pelon ja kunnioituksen Jumalaan ja antanut heidän rauhassa, rasvattuina, nahkaisissa lapuissaan nuotiotuliensa ääressä istua tyytyväisinä oloonsa ja turvaten puupalikkoihinsa y.m. taikaesineihin. Huolimatta tuosta pakanuuden pitkästä, synkästä yöstä on ambolaisilla sittenkin säilynyt hämärä tieto Jumalasta, joka on luomaton ja iankaikkinen. Se tieto on heillä säilynyt kuin alkukodin jatkuvana perintönä.

Jumalaa ambolaiset nimittävät nimellä Kalunga. Jumalasta on monta eri muunnosta, joilla on vähän eri merkitys ja tehtävä. He sanovat, että on vain yksi Jumala, mutta töittensä mukaan hän saa eri nimiä.

Kalunga Mbamba a shita = Jumala Mbamba loi. Hän on pyhä, siksi häntä ei usein mainita. Hän on luoja. Hän loi kaiken hyvin. Hän on hyvä. Tässä luojatehtävässään hän ei lähesty enää ihmisiä. Hän on pannut jatkumiskehityksen ihmiseen, eläimiin ja luontoon. Niissä, siemenissä, on jotain salaperäistä luojajumalan olennosta. Hän antaa ajallaan pilvien tuoda sateen ja niissä hän levittää siunaustaan. On pahoja henkivoimia, ihmisiä ja kansoja, jotka estävät Jumalaa Hänen työssään. He estävät sateen tulon. Yksityisten ihmisten elämänkulkuun Jumala ei kajoa. Sanotaan: "She ku pe, taamba nomaako gaali." = Minkä Hän antoi, ota se kaksin käsin (nurkumatta) vastaan.

Jumala asuu syvällä maan sisässä. Siellä hänellä on suuri valtakunta. (Tuntuu kuin ambolaiset ajattelisivat maan muodon litteäksi!) Noin sata vuotta sitten, mutta joskus vielä nytkin tapahtuu, että kaivoa kaivettaessa syvällä kaivossa oleva mies huutaa: "Oshilongo!" – "Valtakunta!" Mies vedetään heti ylös ja kaivo peitetään kiireesti. Oli menty niin syvälle, että maa oli puhkaistu ja tultu jumalan valta-alueelle. Pakanat ovat kertoneet nähneensä siellä suuren maan, jossa on paljon virtoja, suuria hedelmäpuita, kauniita ihmisiä ja paljon lihavaa karjaa. Kaikenlaisia metsän elukoita liikkuu siellä vapaasti kesyinä. Jos pakanalta kysyy: mihin menet kuoltuasi, hän osottaa maata ja sanoo: "mevi", s.o. maahan, mutta hän tarkoittaa sillä, että sielu menee suuren jumalan luo.

Kalunga ka Nangombe = Nangomben Jumala on toinen jumalanimitys ambolaisten keskuudessa. Se vastaa nimitystä Abrahamin Jumala israelilaisten keskuudessa. Nangombehan oli ambolaisten kantaisä. Kalunga ka Nangombe on kaiken hyvän antaja ja yksityisten auttaja. Jos jotain pakanaa on kohdannut syyttä hirveä solvaus, huutaa hän ihmisten joukossa kovalla äänellä kolmasti: "Kalunga ka Nangombe!" Hän kutsuu näin jumalaa puolustamaan syyttömyyttään ja kostamaan toisille. Monet syyttömät, noituudesta murhatut ovat viime hetkenään myös vedonneet isiensä jumalaan. Samaten talon väki herätessään keskellä yötä ja huomatessaan olevansa rosvojen piirittämä huutaa: "Kalungakandje! Jumalani!" Tai kun pantteri tai leijona on mennyt ohi, panee ambolainen kätensä suulleen merkiksi, ettei pelolta ja hämmästykseltä voi mitään sanoa. Vasta hetken perästä hän sanoo: "Kalunga, Kalunga ka Nangombe!" ja hetken perästä hän jatkaa: "-a kausa ndje." s.o. "Hän auttoi minua." Jos talon isäntää ennen vanhaan kutsuttiin hoviin, niin hän heti aavisti pahaa, ajatellen viime matkansa olevan edessä. Siksi hän heti huudahti: "Kalunga!" Ja lähtiessään hän sanoi talonsa ovella: "Jumala, auta minua! Tuo minut takaisin!" Ei tuo turtunut pakana osannut rukoilla paremmin Jumalaa, ei tuntenut Häntä.

Kalunga omusisi = henkijumala. Alkujaan tuo nimi on ehkä tarkoittanut, että jumala on henki, mutta aikojen kuluessa on käsityskanta painunut niin alas, että ongangat s.o. tietäjät, noidat, parantajat pitävät sitä voimansa lähteenä. Ambolaiset ajattelevat yleensä noiden poppamiesten saavan voiman, viisauden ja taidon jumalalta. Niiden tehtävänähän onkin juuri henkien kanssa taisteleminen ja niiden poiskarkoittaminen.

Kysyessäni, mikä tehtävä on tällä Kalunga omusisillä, sain vastauksen, että hän on kuolleitten henkien, aasisien, jumala. Vainajien henget ne vasta tuottavatkin paljon huolta ja pelkoa ambolaiselle. Isä- tai äitivainajan hengen voi joku omulozi, loihtija, noitua tuomaan lapselle sairautta j.n.e.

Henkien taistelu vallitsee elävien ihmisten ympärillä ja kesken. Kun hengellään taistelee vihamiehensä henkeä vastaan ja voittaa sen, niin kyllä sitten ruumiillisestikin voittaa hänet, henki kun kerran on voitettu. Valtakuntien välisissä taisteluissakin käy tämä henkien välinen taistelu ulkonaisen, näkyvän sodan edellä. Iihehelela merkitsee sitä, että taistelijat lähettävät henkensä tuon suuren hengen Kalunga omusisin johdolla lamauttamaan vihollishenkiä.

Kalunga kiimbamba. Hänen olotilaansa ei tunneta, ei sen alkua eikä loppua, mutta tehtävän tiedämme. Iimbamba = korit, siis Kalunga kiimbamba merkitsee korien jumala.

Kalunga kiimbamban kerrotaan ilmestyneen – ja mahtanee ilmestyä vieläkin – metsässä kerran vuodessa ensimäisten sateitten aikoina. Ainoastaan yksi henkilö saa hänet nähdä. Hän on tavattoman suuri mies. Pää ulottuu yläpuolelle pilvien. Suurimmat puutkin ovat kuin oljen korsia hänen jaloissaan. Hänellä on olkapäällään pitkä, vahva korento. Sen molemmissa päissä hän kantaa suuria viljakoreja. Toisessa korissa on puuroviljaa, toisessa kaljaviljaa. Jos etupuolella oleva kori on kevyt, tietää se, että omahangusato tulee huono. Jos jälkimäinen kori on tyhjä ja heiluu kevyenä korennossa, niin tulee huono viljavuosi. Jos molemmat korit ovat täydet, ennustaa se hyvää vuotta. Jos taas molemmat korit ovat tyhjät, tiedetään odottaa täyttä katoa. Näyttäydyttyään jollekulle Kalunga kiimbamba menee menojaan. Näkijä viedään hoviin, jossa hän ilmoittaa kuninkaalle nuo jumalalliset ilmoitukset vuodentulosta. Jos kato on odotettavissa, alkavat rikkaat heti hankkia viljaa varastoon seuraavan vuoden varalle. Näkijä saa suuret lahjat kuninkaalta. Niihin kuuluu ratsuhärkäkin, jolla näkijä palaa kotiinsa suuren ihmisjoukon saattamana.

Tässä Jumalan nimeä on käytetty vääryyden ja valheen palvelukseen, mutta sitä pakanat ovat uskoneet.

III.

AMBOLAISEN KÄSITYS LUOMISESTA.

1. Maailman luominen.

Maailman luomiskysymys ei suuresti askarruta ambolaisten mieliä. Jotkut sanovat, että "Kalunga u umbu uujuni" so. Jumala loi maailman, asiaa sen syvemmin tutkistelematta. Olen kuitenkin kuullut toisenkin ihmeellisen käsityksen. "Meja gaali manene ga vala ekukutu." = "Kaksi suurta vettä synnytti kivan." Nuo vedet selitetään eri sukupuolta oleviksi. Tämä ajatustapa siirtää meidät kaksoisvirran maahan, jossa tuollainen kertomus oli olemassa. – Näihin vanhoihin asioihin on hyvin vaikea päästä käsiksi, kun ne ovat kiellettyjä s.o. oshizila (tabu). Sitä, joka niistä kertoo kansan ulkopuolelle, kohtaa rangaistus.

2. Ihmisen luominen.

Sen paikan suhteen, missä ihmisen luominen tapahtui, on ambolaisilla kaksi eri käsityskantaa. Vanhimman tiedon mukaan Kalunga, Jumala, loi ihmisen jonkun suuren virran varrella kaislan ytimestä. Siellä kaislikossa ei Kalungan jälkien pitäisi olla vieläkään umpeen menneitä, vaan ne ovat yhä näkyvissä. Niitä ei mikään peitä. Onpa sanontatapa: "ndjilakalunga kaa kana" = "Jumalan tie ei katoa".

Toinen ambolaisten luomiskertomus on paikallistunut. He kertovat, että Kalunga loi ihmisen Ondongan ja Tsumebin välillä olevassa makukupuussa, teki hänet käsin oljen korren ytimestä läheltä solmua, mikä ydin on ambolaisen mielestä kaikkein hienointa ainesta. Jumala pani suunsa ihmisen suun eteen ja paineli hänen vatsaansa ja ihminen alkoi hengittää. Jumala loi ensin miehen ja antoi hänelle nimeksi Mangundu = suuret joukot. Sitten hän loi hänelle vaimon, jonka nimeä emme tunne.

Tämä ensimäinen ihmispari eli lähellä tuota jumalapuuta. Heillä ei ollut vaatteita, ei edes luonnon suojelustakaan. He olivat Kalungan ystäviä. – Kerran he huomasivat olevansa alasti. Jumala osoitti heille pukkia ja sanoi: "Nylkekää ja jakakaa tuon nahka etulapuiksenne!" ja samalla he saivat ihokarvatkin suojakseen.

Ensimäiselle parille syntyi kaksi poikaa ja useita tyttöjä. Vanhemman pojan nimi oli Kavi, nuoremman Nangombe. Kavi on hererojen, Nangombe ambolaisten kantaisä. Ruokana heillä oli puitten hedelmät, metsänriista ja maito. Ihmiset elivät silloin kauan. Ei ollut tautia, ei puutetta, ja he lisääntyivät nopeasti. – Syntyipä kolmaskin suku: pensastolaiset.

Pitkän ajan perästä syntyi Kavin ja Nangomben välillä riita kaivosta. Toisten tietojen mukaan Nangombe sai surmansa. Jumala tuli ratkaisemaan riidan. Hän eroitti suvut toisistaan. Voittaneelle Kaville hän antoi karjan. Nangomben suku sai pari pientä elukkaa ja kuokan. Siten on ambolaisista tullut maanviljelijöitä ja hererot ovat paimentolaiskansaa. Pensastolaisille annettiin akahe = teräväpäinen seiväs, jolla voisivat kaivaa juuria ravinnokseen ja hankkia lihaa sekä myös jänteitä ja elefantin hampaita.

Kalunga antoi miehelle voiman hallita maailmaa, naista ja kotia. Vaimo sai tehtäväkseen synnyttää ja hoitaa lapset ja huolehtia taloustehtävistä.

Makuku-puulle pakanat uhraavat ohi kulkiessaan. He potkaisevat siihen multaa tai heittävät sen juurelle lehtiä ja sanovat: "Me palasimme. Menemme Hereromaalle. Kuljeta meitä hyvin. Jää hyvästi!" Takaisin palatessa sanotaan: "Me palasimme ja menemme valtakuntaan. Voi hyvin!" ja heitetään sille lehtiä tai multaa.

Ihmisten lisääntyessä alkoivat riidatkin heidän välillään. Silloin he jakaantuivat kahteentoista sukuun, joista kolme ensimäistä on kuningassukuja. Ambosuvut ovat seuraavat:

1. Aakuananime = leijonasuku

2. Aakuanekamba = käpälällisten suku (suden suku)

4. Aakuusinda = käärmesuku

5. Aakuiilja = viljasuku

6. Aakuanangombe = härkäsuku

7. Aakuanjati = kyyhkyssuku

8. Aakuambahu = heinäsirkkasuku

9. Aakuuta = metsästäjäsuku

10. Aakuanetembo = vaeltajasuku

11. Aakuamajulu = sieraimellisten suku

12. Aakuasika = alussa loppuneitten suku.

IV.

AMBOLAISEN ELÄMÄNVAIHEITA.

1. Syntyminen.

Uutta ihmistainta odottava amboäiti menee useimmiten viime kuukaudeksi äitinsä tai tätinsä luo "synnyttämään". Jos se tapahtuisi kotona, ja sen yhteydessä sattuisi jokin vahinko joko äidille tai lapselle, niin mies joutuisi vastaamaan heidän hengestään. Jos sitä vastoin oman suvun parissa jotain tapahtuisi, ei sille voisi mitään. "Hän kuoli heikäläistensä keskuudessa."

Pakanakunnassakin on erikoisia vaimoja, joilla on kokemusta kätilön toimessa. Sellainen kutsutaankin taloon tarpeen vaatiessa. Ja jokaisessa varakkaammassa talossa on erikoinen synnytysmaja, jossa ei asuta ja joka pidetään siistinä ja tyhjänä tavaroista väliaikoinakin. Tähän majaan liittyy myös salaisia voimia ja toivomuksia.

Heti kun lapsi on syntynyt, ottaa kätilö sen ja puhaltaa sen sieraimiin. Jollei lapsi ala hengittää, antaa hän sille hengitysliikkeitä. Sitten lapsi puhdistetaan ja voidellaan omugongo-puun hedelmistä saadulla hienolla manteliöljyllä. Sen jälkeen toimitetaan elazi, s.o. lapsen huulet ja äidin rinnat rasvataan, jottei lapsi suurempana nuolisi huuliaan. Joka lipoo huuliaan, on ambolaisen mielestä omufukeentu, heittiö, jolla ei ole tapoja. Sitten kätilö ottaa kaljajauhoja ja sekoittaa ne kuumaan veteen jauhojuomaksi ja antaa sitä äidille. Tuota jauhojuomaa annetaan vastasyntyneellekin suuhun ja sanotaan: "Ota nyt tätä ruokaa, kun kerran olet tullut tähän maailmaan. Tällaista täällä syödään." Äidin rinnat myös voidellaan tällä juomalla. Sitten kätilö panee piippuunsa tupakkaa ja sytyttää sen vetäen aika sauhun. Hän puhaltaa sauhua lapsen suuhun ja sanoo: "Tässä maailmassa tupakoidaankin." Nyt on lapsi totutettu tämän maailman ruokiin. Sen jälkeen se saa äidin rintaa. Ja se asetetaan nahalle lähelle tulta ja toinen hierottu karvainen nahka pannaan peitteeksi. Siitä se alkaa ambolaisen elämän kulku tässä maailmassa. Jo pienenä lapsi saa usein tuosta tulen liekistä ja puitten paukkeesta ruumiiseensa ikuiset merkit.

2. Väliaikaisen nimen antaminen lapselle.

Lapselle annetaan väliaikainen nimi kuudentena päivänä, jos sen napa on siksi parantunut, muussa tapauksessa se jätetään kahdeksanneksi päiväksi, mutta ei koskaan sen myöhäisemmäksi. Lapsen isä punoo nuoran omugolopensaan juuren kuoresta, nuora kiedotaan vyöksi lapsen vartalon ympäri ja lapselle annetaan jokin väliaikainen nimi. Usein se osoittaa, mihin aikaan vuorokautta lapsi on syntynyt. Aamulla syntynyt poika voi saada nimekseen Angula – Aamu, ja tytöstä voi tulla Nangula = Aamun kanssa. Samoin hyvin tavallinen pojan nimi on Uusiku = Yö, ja tytön nimi Nuusiku = Yön kanssa. Tai annetaan nimi tapahtumain mukaan, esim. Mvula = Sade, Uukongo = Metsästys j.n.e. Lapsen kaulaan sidotaan myös nuora ja sen sanotaan olevan nuorissa, "ke nongozi". (Jostakin rehentelevästä nuoresta sanotaan, jos hänet tahdotaan oikein nolata: "Olet nuorissa.")

Kun lapsi on näin puettu nuoriin, keritään sen pää. Äiti lähtee majasta ja alkaa liikuskella talon lähistöillä, mutta ei etäämmällä. Kätilö ottaa palmulehtilautasen ja panee sille tuhkaa lapsivuoteen vieressä olevasta tulisijasta, papuja, melonan siemeniä, iilja- ja omahanguviljaa ja antaa sen äidille. Itse hän ottaa kuokan, ja niin he menevät pellolle. Siellä lyödään kuokalla kylvökuopat maahan ja kylvetään mukaan otettuja siemeniä äidin sanoessa: "Kylväkäämme papuja! Kylväkäämme viljaa j.n.e." Sitten he palaavat taloon ja huutavat: "Sataa, sataa! Hyvät vuodet ja paljon viljaa!" Näin tehdään, vaikka ei olisikaan kylvö- eikä sadeaika, jotta lapsi saisi paljon hyvyyttä täällä maailmassa osakseen. Edellisten toimitusten lisäksi tehdään vielä talon ovelle tuli, otetaan vesiastia, kaadetaan tuleen vettä ja sanotaan: "Hyviä vuosia!" Vettä kaadetaan niin paljon, että tuli sammuu. Näin ennustetaan niin suuria sateita, että tulet sammuvat. Sitten lapsi otetaan selkäpussista ja sitä kannetaan käsillä ja huudetaan: "Sataa päällemme! Mihin menisimme lapsen kanssa suojaan?" Ja suojaa etsitään joka paikasta, eikä muka löydetä, sillä kaikki katokset vuotavat. Sitten he menevät yhteiseen vastaanottohuoneeseen ja juovat siellä kaljaa nimenannon kunniaksi.

Neekeriäitikin toivoo lapselleen kaikkein parasta. Hän rakastaa lastaan ja iloitsee ja ylpeilee, jos se on oikein täyteläinen. Kyllä siellä näkeekin pieniä pojan palleroita ja tytön tylleröitä, jotka ovat pyöreitä kuin syötetyt porsaat. Joku on sanonut mustia lapsia oikein hurmaaviksi, kun ne pyöriskelevät siellä hiekassa luonnon helmassa.

3. Nimen antaminen.

Kun tulee aika, jolloin äidin pitäisi päästä lähtemään etäämmälle kodista, annetaan lapselle oikea nimi. Isä ottaa silloin lapsen käsivarsilleen ja sanoo lapselle nimen, mutta tekee sen hyvin epäselvästi, ettei vain äiti kuulisi. Sitten hän antaa lapsen äidille ikäänkuin merkiksi, että lapsi on heidän yhteinen lapsensa. Sitten isä menee sen henkilön luo, jonka kaimaksi hän on lapsensa nimittänyt, ja sanoo hänelle: "Olen puhunut sinusta kotonani." Siihen kaima vastaa kiittäen ja lähettää nuorelle kaimalleen lahjoja, ihorasvaa ja punajauhoja. Palattuaan kotiin isä kutsuu lasta kovalla ja selvällä äänellä nimeltään, jotta kaikki sen kuulisivat. Sitten lapselta otetaan nuorat pois ja hänet vaatetetaan. Hän saa nahkavyön ja helminauhan kaulaansa ja etulapun. Poika saa lisäksi taakse lonkkiensa päälle häränsarvia muistuttavat nahkasuikaleet, onkutuan. Tyttö saa ristiluitten päälle pienen nahkalapun, okapusun.

4. Lapsen varustaminen elämään.

Papukaijan kynsi puristetaan ja kätketään kamelikurjen munankuoripalasten tai helmien väliin lapsen kannettavaksi. Se on merkkinä siitä, että lapsella on isä. Jos lapsen isä kuolee, otetaan se pois. Mutta jos se otetaan aikaisemmin pois, tietää se isän kuolemaa. Sen vuoksi sitä aina kannetaan salassa.

Ouike = yksinäisyys. Valkoinen helmi ripustetaan lapsen kaulaan, jollei hänellä ole veljiä eikä sisaria. Näin se pyytää itselleen toveria. Mutta jos se ripustetaan sellaisen lapsen kaulaan, jolla on sisaruksia, niin se ilmaisee hänen tahtovan heidän kuolemaansa. Jos yksinäinen lapsi saa sisaren tai veljen, otetaan sen vuoksi helmi heti pois kaulasta. Osige-kasvin juuren pala, joka useimmiten kiinnitetään lapsen kantopussiin, suojelee lasta pahaa tuottavilta loihtijoilta, aalozeilta.

Ontsa = samannimisen linnun siipipankkoluun palanen, n. 6 cm. pituinen, johon tehdään reikä, ripustetaan nahkanauhaan, ja poikalapsi kantaa sitä selkäpuolellaan. Silloin hän ei koskaan eksy metsään ja hän näkee kuin kotka.

Onjati = erään ruohon juuri, jota poika kantaa kaulassaan nahkanauhassa, antaa hänelle rohkeutta tappelemaan ja voimaa voittamaan.

Omukua = samannimisen puun kuoresta tehty nuora, joka sidotaan lapsen vyötäisille, jotta hän suureksi tultuaan tulisi lihavaksi ja eläisi vanhaksi.

Oshikokuakokua = kuolleen metsävuohen, ombambin kavio, joka pannaan lapsen kantopussiin, ennustaa, että jos lapsen yksi hoitaja kuolisikin, niin ilmestyisi kyllä toinen, samoin kuin kuolleen vuohen kaviolle ilmestyy shakaali toisensa perästä sitä kaluamaan.

Zizikilua. Jos lapsi on aikaisemmin kuollut talosta, tehdään uudelle tulokkaalle heti syntymän jälkeen reikä korvaan, johon ripustetaan musta helmi. Samalla annetaan lapselle määräys, ettei hän saa koskaan syödä ruskeata hiirtä. Jos hän syö, seuraa siitä kuolema. Tuota mustaa helmeä ei saa ottaa pois korvanlehdestä. Se suojelee häntä taudilta. Jos tauti tulee, menee se korvan reijän sivu, eikä vahingoita.

Uupakapuka = musta kovakuoriainen pannaan nuoraan lapsen kaulaan, ettei hän itkisi, vaan olisi rauhallinen kuin tuo koppiainen, joka siihen koskettaessa tekeytyy kuolleeksi.

Ambolapsi saa olla päivät päästään äitinsä selässä onzikuassa = kantopussissa eli nahassa. Lampaan tai pukin nahka hierotaan pehmeäksi ja rasvataan vähän, ettei se kovettuisi. Nahan takakoivet sidotaan nahkariimulla äidin vyötäisille ja nahka riippuu takana. Äiti tarttuu lasta olkavarresta ja heittää hänet taitavasti olkansa taitse selkäänsä. Sitten nostetaan nahka lapsen ylle, karvapuoli ulospäin. Nahan etukoivet äiti sitoo leukansa alla yhteen ja yhdistää vielä solmun vyötäisillä olevaan hihnaan. Näin on lapsi kuin pussissa. Jalkaterät pistävät esiin äidin kupeilta, ja lapsen pää nojaa äidin hartioita vasten. Siinä lapsi nukkuu äidin työskennellessä: survoessa viljaa tai kuokkiessa pellolla, puita ja vettä hakiessa tai ruokaa keittäessä ja kaljantekohommissa. Siinä on lapsen mukava ja lämmin olla. Kun se alkaa tulla levottomaksi, päästetään nahka yläpäästä auki ja tarttuen taas käsivarresta kiinni äiti kiepsahuttaa lapsen syliinsä ruualle. Molemmat tuntevat tyytyväisyyttä ja yhteenkuuluvaisuutta.

5. Tyttölapsen nuoruus.

Tyttölapsi seuraa pienestä pitäen äitiään kaikissa tämän toimissa. Äiti iloitsee jo toivossa, että saa tosi apulaisen itselleen. Sitähän hän jo täysi-ikäisyysjuhlassa oli itselleen toivotellut. Pian ambotyttö saakin tehtäviä äidiltään. Nuorempi sisko tai veli uskotaan hänen hoitoonsa. Ei hän ole vielä montakaan vuotta täyttänyt, kun saa jo selässään kantaa nuorempaansa. Täytyy ihan ihmetellä miten niin pienet jaksavat sellaista taakkaa kantaa. Survominen, veden ja puiden haku ja keittäminen tulee yhteistyöksi äidin kanssa. Kristittyjen lapset ovat päivisin koulussa. Aamuisin täytyy koulutytön ensiksi survoa ja tehdä muut aamutyöt. Koulun jälkeen on taas vedenhaku ja illallisjauhojen survominen. Pienestä pitäen totutetaan ambotyttö peltotöihin. Jokaisella ambolaisella, joka vähänkin pystyy toimimaan, on oma peltosarkansa, jota hän viljelee itselleen vanhempainsa peltotöitten lomassa. Omasta peltotilkustaan hän korjaa itselleen sadon hankkiakseen vaatetta y.m.

Ambotyttö kihlataan aikaisin. Sulhanen on usein jo mieheksi kehittyvä tai vaikkapa vanhempikin mies, jolla saattaa jo olla monta vaimoa. Sulhanen käy joskus katsomassa morsiantaan päivällä. Hän seuraa tyttösen kehitystä ja tapoja ja tuo hänelle ja hänen äidilleen lahjoja. Mies kutsuu häntä jo vaimokseen ja hän kutsuu sulhastaan miehekseen. Työkykyiseksi tultuaan tyttö käy "menekeloimassa" s.o. jonkun aikaa vierailemassa sulhasen luona silloin tällöin. Hänen on muokattava hänen peltoaan ja puitava hänen viljojaan. Sulhanen "pitää morsianta vaatteissa", hankkien hänelle nahka- tai kangaslappuja ja koristuksia. Mutta jos ero tulee, täytyy tytön korvata saamansa tavarat, jollei ole säästänyt niitä sellaisinaan palautettaviksi.

Kristityiltä on tällainen lapsikihlaus kielletty, mutta pakanoilla se on vieläkin yleinen. Ja taitavatpa monet kristittyjen lapsetkin olla salakihloissa, jotteivät vain "ilman jäisi". "Vanhapoika" ja "vanhapiika" on vieras käsite Ambomaalla. Sellaista henkilöä kutsutaankin pilkallisesti ombombolume = luteitten kanssa makaaja.

Lapsikihlaus kehittää tyttöjä ja nuoria poikiakin, jotka myös tavallisesti kihlaavat itselleen aivan lapsen morsiamekseen, väärään suuntaan. Se johtaa nuoret kevytmielisyyteen ja uskottomuuteen. Jo se tapa, että lapset saavat paljon oleskella sukulaisissaan, vanhempain usein tietämättä, missä he kulloinkin ovat, johtaa lapset ja nuoret laiskuuteen ja vallattomuuteen, puhumattakaan noista sulhasen ja morsiamen vierailuista toistensa luona. Sulhasen vaihtaminen on aivan yleistä. Kun tyttö kasvaa, ei häntä ehkä miellytäkään tuo hänelle lapsena valittu sulhanen, vaan hän kihlautuu itse jonkun toisen kanssa. Voipa hän suostua olemaan useammankin pojan morsiamena samalla kertaa. Olipa kerran eräällä kristityllä tytöllä tavaroita kuudelta pojalta, yhtaikaa toisen tietämättä toisestaan. Kun asia tuli päivänvaloon, joutuikin tyttö aika pulaan, kun hänellä ei ollutkaan maksaa takaisin kaikkea, minkä oli noilta eri "miehiltään" saanut. Vanha pakanuus pistää näin esiin tuon tuostakin seurakunnissamme. Tuo tyttö joutui seurakunnan vanhimpain valvonnan alaiseksi.

Bantukansain siveellinen alennustila on kuvaamaton. Joku on sanonut, että mitä valkoiselle rodulle on urheilu, sitä on bantuneekereille epäsiveellisyyden harjoittaminen. Se on yleistä jo lasten ja kehittymättömien nuorten parissa. Luonnollisia seurauksia ei entisaikaan siveellisyysrikoksista kuitenkaan saanut tulla, ennenkuin tyttö oli käynyt "ohangossa", s.o. julistettu täysi-ikäiseksi. Jos hän sitä ennen tuli äidiksi, poltettiin hänet rikostoverinsa kanssa. Nykyään on vallalla maksatus. Pojan on maksettava tytön omaisille "suvun häpäisemisestä" 6-10 elukkaa. Siveellistä rappiotilaa valaisee se, että on tapauksia, jolloin vanhemmat ovat johtaneet nuoret lankeemukseen saadakseen itselleen karjarikkautta. Maksatuksesta on näin koitunut "afääri". Mutta entisaikaan ei ollut leikkimistä. Tuota silloista ankaruutta on kuitenkin katsottava jonkinlaiseksi muodollisuudeksi, koska epäsiveellisyydellä sekä ennen kehitystä että jälkeen tuon täysi-ikäisyysjuhlan oli tuskin mitään rajoja.

6. Pojan nuoruus.

Pikku ambolaispojat taas seuraavat isänsä jälkiä. Isältä tai kaimaltaan he saavat jousipyssyn nuolineen ja heittokepin. He alkavat harjoitella ampumista. Pikku lintuja ja hiiriä pyydystetään tai ammutaan, ja paistettuina ne syödään haluttuina herkkuina. Ratsastus aasilla tai pienillä härillä on myös poikain lempitehtäviä. Kyllä siinä mennäänkin aikamoista kyytiä! Kun ratsun selkä kuumenee, siirtyy ratsastaja yhä kauemmaksi, niin että näkee joskus istuttavan aivan häntänikamain päällä. Satulaa ei tarvita, eikä ratsuhousuja, ei edes kunnon suitsiakaan. Palmunlehdistä kierretään jonkinlaiset suitset. Ratsuhärkien sieraimiin on pistetty kapula, johon nuo omatekoiset ohjakset kiinnitetään. Ratsuhärät ovat usein nupoja, mutta näkee paljon hyvinkin pitkäsarvisia härkiä ratsuina.

Pojat pannaan jo pienestä pitäen paimeneen. Ensin he paimentavat pieniä vasikoita, jotka oleskelevat aivan kodin lähettyvillä, myöhemmin isompia, ja kun vähänkin kykenevät, saavat he ison karjankin huostaansa. Usein näkee hyvinkin pienten poikain syöttävän karjaa peltojen välissä. Tuon tuostakin kuulee huudettavan elukkain nimiä, ja heittokeppiä heiluttaen niitä uhkaillaan sanoen: "Oh, tii ku zenge! Oh, lyön sinua!", että pysyisivät yhdessä koossa. Ja tottelevathan ne niinkin pientä paimenta, jolla tuskin vielä on voimaa asettaan heittämään.

Kylmäksi ajaksi viedään karja kauaksi metsiin, ja karjanpaimenet ottavat pikku poikia mukaan avukseen. Siellä vietetään oikeaa metsäelämää. Puuroa ja kaljaa siellä ei saada viikkokausiin, mutta ruuasta ei silti ole puutetta, kun ei kovin valikoi. Hapanta kirnupiimää on runsaasti ja saadaanhan sitä lihaakin metsänotuksista. Joskus taas sairastuu joku elukka omasta karjasta. Ensin katsotaan, paraneeko se, mutta jos se kuolee, niin sitten herkutellaan pitkät ajat. Ei sen lihan tarvitse niin ensiluokkaista olla; voi sitä syödä, vaikka siinä olisi jo elämääkin! Ja melkein kaikki, mikä liikkuu tai lentää, kelpaa ruuaksi, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Esim. mustaa varista ei syödä, ei myöskään haukkaa eikä suurta, punanokkaista epumputu-lintua, jota on pidetty pyhänä. Ruuaksi etsitään myös puitten hedelmiä ja juurimukuloita. Joskus pojat voivat olla vuosikausia metsässä, vain silloin tällöin käyden kotiseudullaan voita viemässä kotiväelle.

Miehet pitävät huolen koko maitotaloudesta. Heille kuuluu siis lypsäminenkin. Karja on siellä totutettu aivan eri tavoille kuin täällä. Paimenen on päästettävä ensin vasikka imemään. Hetken perästä hän alkaa häätää sitä pois, saadakseen hänkin osansa. Mutta vasikka on juuri parhaiksi päässyt maidon makuun, eikä siis tahdo hevin jättää sille luonnon mukaan kuuluvaa ruokapaikkaa. Paimen lyö kepillä vasikkaa päähän niin kauan, että se vihdoin hellittää. Saattaapa paimenen lypsinkannuun vuotaa vasikan kuonosta kuolana valuvaa maitoakin. Ei ole myös aikaa utareita puhdistaa, jos mielii vähänkin kannuunsa saada, sillä vähän väliä hyökkää vasikka toiselta puolen keskeytetylle aterialle. Paimenen on jälleen turvauduttava keppiinsä, joka lypsyn aikana lepää vieressä lantatantereella. Kun hän on mielestään saanut riittävästi, jättää hän loppuheruttelemisen vasikan huoleksi. Paimen menee toisen lehmän luo, josta vasikka jo on saanut osansa. Usein sattuu, että lehmä antaisi antimensa mieluummin jälkeläiselleen kuin ventovieraalle lypsäjälle. Silloin emä vasikoineen juoksee pitkin karjatarhaa, niin että suuri pölypilvi nousee ilmaan, ja lypsäjä astioineen jäljessä. Viimein hän saa lehmän hännästä tai takajalasta kiinni ja sitoo nuoralla jalat yhteen. Vieläkin saattaa pahankurinen elukka yrittää päästä pakoon. Arvaatte, millaisessa kunnossa paimenen kädet ovat tuollaisen taistelun jälkeen, ja millaisessa siivossa on maito! Jos siellä olisi terveyspoliiseja, niin harvoinpa maito heidän vaatimuksiaan lähimainkaan tyydyttäisi. Ambomaalla on maito vasikoilta ryöstettyä tavaraa, ja kun parhaat lehmät antavat sitä kerrallaan vain runsaan puolen litran verran, niin pitää pääluku olla suuri, jos mielii saada paljon maitoa.

Ambolaiset itse syövät harvoin tuoretta maitoa. Lypsettyään he kaatavat maidon suureen, kurpitsan kuoresta tehtyyn kirnuun, johon on laitettu korvat kahden puolen. Kun kirnu on täynnä, ripustetaan se korvistaan kirnuamistankoon, joka on asetettu kahden maahan pystytetyn oksaisen puun haarukkaan. Kaksi miestä eli poikaa istuu maahan yksi kummallekin puolen tuota tankoa. Siinä istuessaan kumpikin vuorostaan tyrkkää kirnua, joka heiluu edestakaisin tangossaan. Kirnuujat laulavat samalla omia laulujaan karjastaan tai mistä muusta tahansa. Tunnin parin jälkeen on voi valmis. Voita pestään jonkun verran ja se säilytetään karjan omistajalle tai myytäväksi; ja saa siitä osansa kotiväkikin; mutta kirnupiimä käytetään heti ravinnoksi. Sitä juodaankin karjaposteissa niin, että vatsat ovat pullollaan, ja loput kaadetaan maahan. Voin murusilla voidellaan kasvot ja koko iho kirkkaaksi.

7. Poikain täysi-ikäisyys.

Ambolaispojat tulivat ennen täysi-ikäisiksi ympärileikkauksen kautta. Ondongassa ja Uukuanjamassa se on ollut kuitenkin kauan kielletty, mutta Ombalantussa se on vieläkin käytännössä. Se on salaperäinen toimitus, josta ei saa kenellekään puhua. Aivan urkkimalla sain siitä vähän tietoja Se oli suuri juhla, jota kesti useita viikkoja. Silloin tapettiin paljon härkiä. Ympärileikkaus toimitettiin 25-30 vuotiaille pojille. Sen yhteydessä oli pojilla monia urhoollisuuden ja kieltäymyksen koetuksia, monia ruumiillisia harjoituksia ja kuritustakin. Kaikki täytyi kestää nurkumatta. Oli maattava auringon helteessä ilkosen alasti, samoin oli kestettävä yökylmätkin. Ympärileikkaus toimitettiin hyvin äkkiä kiven sirulla verisen nahkan päällä. Jälkikivut täytyi nurkumatta kestää. Aina joukosta joku kuolikin, mutta hän kuoli pyhässä paikassa. Sairastamisaikana oli ruokaa ja hyvyyttä tarjona. Naiset eivät saaneet lähestyä sitä paikkaa. Pienille poikalapsille juottivat isät myös vihkivettä, jolla nuo ympärileikatut korotettiin omaan erikoissäätyynsä. He olivat paljon yläpuolella muuta kansaa. Sen jälkeen he saivat naida.

Nykyisin pojat tulevat täysi-ikäisiksi, kun suorittavat suolanhakumatkan miesten kanssa.

8. Ohango eli tyttöjen täysi-ikäisyysjuhla.

Ohangoa vietetään Ondongassa joka toinen vuosi määrätyssä paikassa. Juhlapaikalle pystytetään paljon tilapäisiä olkimajoja, jotka juhlan viimeisenä aamuna poltetaan.

Kun tyttö on tullut naimaikään, n. 17-22 vuotiaaksi, niin sen talon isäntä, jonka luona tyttö on kasvanut, antaa tälle punaviljanjyviä purtavaksi, jotta tyttö tulisi hedelmälliseksi. Samalla se on merkkinä siitä, että hän on kasvanut häihin vietäväksi. Tuo kasvatusisä tai tytön oma isä vie hänet ohangon isännän luo. Tätä ennen on tytölle jo tehty tekotukka, jonka alle on kätketty palmunlehteen kääritty puupalanen (se tuottaa lapsi-onnea!). Ohangon isäntä tuo suuren sarven täynnä kaljaa. Tyttö hyssyttelee käsivarsillaan muka lasta, ja isäntä kysyy, mikä lapsi on. Tyttö vastaa: "Tyttö." Siihen isäntä vastaa: "Ota tyttö!" ja antaa juoda sarvesta. Ensimäisen yön tytöt nukkuvat isännän talossa. Heidän päänsä valkaistaan jauhoilla ja suoritetaan muitakin salaperäisiä menoja.

Sitten tytöt viedään juhlapaikalle. Ensimäisen yön siellä he nukkuvat taivasalla. Juhlamenojen ohjaajina on vanhoja vaimoja, joille samoinkuin häitten isännällekin on vietävä lahjoja. Aamulla nuo vaimot riisuvat tytöiltä kaikki koristukset ja munankuoripukimen. Ensi ajan he ovat vielä alasti makaamassa päivän helteessä, heille sidotaan nahkat selkään ja tyttöjen täytyy olla kyyrysissä kauan ja joskus heitä ajetaan takaa kuin eläimiä piiskalla. Sitten he pukeutuvat nahkalappuihin; munankuoripukimen tilalle he tekevät itselleen palmun lehvistä verhon. Kukin tyttö on saanut oman paikkansa juhlakentällä. Heidän ihonsa rasvataan ja suoritetaan leikkaus. Aamuisin ja iltaisin on tyttöjen survottava. Vaimot seuraavat tyttöjen töitä. Ne on suoritettava hyvin. Kukin koettaa parastaan. Keitettyjen puurojen päälle ohangon isäntä ripottelee jauhoja. Päivänsä tytöt viettävät omassa joukossaan puitten varjossa. Sulhaset ovat omassa joukossaan toisaalla odottamassa morsiamiaan. Juhlakentällä eivät sulhaset ja morsiamet saa olla yhdessä. Iltaisin on juhlapaikalla leikkiä ja laulua.

Neljän päivän kuluttua morsiusjoukko lähtee taas juhlan isännän (isäntä on tavallisesti ympärileikattu) taloon, jossa yövytään. Siellä tytöiltä riisutaan lehtiverho pois ja heille annetaan vaatteensa ja koristuksensa. Rinnalle ripustetaan myös täysi-ikäisyyden merkki, jota kannetaan noin vuoden ajan ja otetaan heti naimisiin mentyä pois. Koko yön isäntää ylistetään laulaen. Aamulla jatketaan matkaa kotiin. Paluumatka on kovin rasittava. Kuljetaan rivissä ja suoritetaan monenlaisia temppuja. Välistä täytyy olla kyykkysillään pitkät ajat. Sulhaspojat ilakoivat tyttöjen ympärillä, pitkin matkaa hypellen, laulaen ja jymistellen nuijillaan maan kamaraa. Vaimot myös tanssivat ja päästävät tuon tuostakin riemuhuutoja morsianten kunniaksi.

Ensimäisenä yönä morsiamen palattua kotitaloon, täytyy koko talon väen olla kotona. Morsiamen äidillä on tänä yönä määrätty tehtävänsä. Ellei hän sitä suorita, on hänen koko yö pureskeltava jotain karvasta kasvia, ettei nuorelle morsiamelle äidin laiminlyönnin tähden tulisi onnettomuutta.

9. Nuoren parin häät.

Jonkun ajan kuluttua tulee sulhanen taloon. Hän kysyy tyttöä nimeltä. Tyttö tulee ja istuu etemmäs, n. 3-4 metrin päähän sulhasesta. Sulhanen sanoo: "Olemme tavanneet toisemme." Morsian ei vastaa. Sulhanen jatkaa: "Etkö kerro teikäläisille, missä kävit?" Ei vastausta. Silloin sulhanen heittää morsiamen eteen rautahelmiä. Morsian ottaa ne ja mittailee niitä arvostellen niiden riittävyyttä. Jos niitä on hänen mielestään liian vähän, heittää hän ne sanaa sanomatta takaisin. Jos sulhanen haluaa saada tytön, lisää hän helmiä. Kun ne tytön mielestä riittävät, tervehtii hän sulhasta ambolaistavan mukaan. Sitten sulhanen palaa kotiinsa.

Kohta sen jälkeen sulhanen lähettää morsiamen vanhemmille sanan, että hän lähettää härän, jotta häät pidettäisiin. Vastataan: "ymmärrämme". Aletaan valmistautua. Tehdään maltaita ja survotaan puurojauhoja. Sitten lähetetään sulhaselle sana: "Olemme valmiit." Siellä sanotaan: "Hyvä. Me olemme myös kohta valmiit." Sovittuna päivänä lähettää sulhanen härän morsiustaloon. Tuojalle annetaan kaljaa. Härkää tarkastellaan. Jos se havaitaan liian pieneksi, ajetaan se takaisin. Sulhanen lähettää suuremman, jos on siihen tilaisuutta. Tai hän palauttaa saman härän, mutta panee mukaan pari pienempää. Tuoja vielä kehaisee ja sanoo: "Sehän vasta härkä on! Nyt te sen näette!" Ja se otetaankin vastaan, vaikka sitä ensin halveksittiin. Se tuodaan taloon suurella ilohuudolla. Seuraavana aamuna tulee teurastaja. Hän iskee keihäänsä härän kyljestä sisään, niin että härkä kaatuu heti kuolleena maahan. Morsian kutsutaan tarhaan enonsa kanssa. Eno kaataa kaljaa tuohon härän veriseen haavaan, ja morsian juo siitä. Hänen rintansa sivellään verellä. Sitten härkä nyljetään ja morsiamelle annetaan ensiksi hänelle kuuluvat palat: tuon haavan kahden puolen olevat kylkiluut, rintalasta ja keuhkot. Ne paistetaan hiilillä suuressa vastaanottoaitauksessa, ja morsian syö ne morsiustyttöjensä kanssa. Hääväki kysyy: "Joko morsian on syönyt?" Kun myönnetään, alkavat toiset keittää ja paistaa. Härästä on kuitenkin ensin otettu tarkoin määrätyt palat määrätyille henkilöille, esim. eno saa rintakehästä kaksi kylkiluurengasta kokonaisuudessaan, morsiamen kaima saa lavan, ja se henkilö, joka on häntä selässään kantanut hänen lapsuudessaan, saa rinnanaluslihaksen. Meluisa ilo ja hälinä vallitsee noiden höyryävien lihapatojen ääressä.

Sulhasen kotiin kokoontuneet vieraat syövät myös samaan aikaan. On ehkä teurastettu pukki särpimeksi, syödään puuroa ja juodaan kaljaa. Iltapäivällä n. klo 2:den aikaan sulhanen joukkoineen saapuu häätaloon. Siksi on ruoka valmistunut. Sulhanen otetaan vastaan suurella ilolla. Hän sulhaspoikineen, joiden joukossa on myös häähärän tuoja, saa oman kaljapadan. Juotuaan sulhanen menee joukkoineen tanssipaikalle. Nuori väki leikkii talon sisäänkäytävässä, vanhemmat vaimot talon karjatarhassa. Joku laulaa ja lyö tahdissa käsiään yhteen. Vaimot kulkea sipsuttavat kädet ylhäällä sormet harallaan ja vähän väliä tömistävät jalkojaan maahan. Tulevat vastakkain, peräytyvät, etenevät. Sitä kestää pitkän aikaa.

Morsian on myös karjatarhassa. Sulhanen kävelee morsiamen edessä ja sanoo: "Tuo on minun vaimoni. Minä olen hänet ottanut, juuri minä." Kulkee etemmä ja tulee taas eteen, osoittaen morsianta. Sitten miehet tulevat ylistämään morsianta. Toiset iskevät keihäänsä, toiset nuijansa maahan aivan morsiamen eteen sanoen: "Pojan vaimo!" Vaimot juoksevat edestakaisin ja pyyhkäisevät härän tai puhvelin hännällä morsianta otsaan ja sanovat: "Meidän, meidän tyttömme! Me iloitsemme sinusta. Et häväissyt meitä." (Ei ole tullut äidiksi ennen laillista aikaa). Tytöt juoksevat edestakaisin ja sanovat: "Meikäläinen, vaikka ei ole rasvattu, on kaunis kuin kukkanen, koska ei ole joutunut huonoille teille." Vanhat naiset sanovat hyppiessään: "Seuraa äitiään suku toisensa perästä. Ei saa rikkoa järjestystä. On oltava siveitä." Pojat tulevat morsiamen eteen ja sanovat: "Olet meikäläinen, koska olet tullut meikäläisen pojan vaimoksi!" ja lyövät nuijansa maahan.

Sulhasta ylistävät hänen äitinsä ja tätinsä siitä, ettei hän ole tuottanut suvulle häpeää. Sulhaspojat myös kiittävät häntä.

Tuollaista elämää kestää noin pari tuntia. Vasta sitten alkaa syöminen. Häähärän tuoja kutsuu hääväen ruualle, kun talon isäntä on häntä siihen käskenyt.

Sulhanen ja morsian saa kumpikin oman ruokansa, vaikka se onkin keitetty samassa padassa. Heille kuuluu toinen lapa sorkkineen. Morsian joukkoineen syö samassa vastaanottohuoneessa, missä he söivät aikaisemmin hiilillä paistetut lihat. Sulhanen joukkoineen ja muu väki syö ryhmittäin missä haluavat.

Syönnin päätyttyä seuraa "Ongalo", morsiuslahjojen kokoominen sitä tarkoitusta varten varattuun koriin. Korin viereen tuodaan suuri kaljapata. Jokainen, joka tuo lahjan koriin, saa pikarillisen kaljaa häähärän teurastajan kädestä. Vanhin morsiustytöistä vie korin johonkin katokseen. Siellä morsian jakaa lahjoistaan morsiustytöille, jotka olivat olleet apuna häitten valmistuksessa. Hääväki hajaantuu ja huutelee mennessään: "Jääkää hyvin! Me menemme kotiin." Talosta vastataan: "Menkää hyvin! Kiitos, kun kävitte!"

Sulhanen sulhaspoikineen ja morsiustytöt jäävät häätaloon iltaa viettämään syöden lihaa ja kaljaa juoden. Yöksi lähtee sulhanen seuralaisineen kotiinsa. Aamulla sulhanen palaa yksin, poika vain seuranaan häätaloon, ja seuraavan yön nuori pari jo viettää yhdessä. Sulhanen viipyy morsiamen kotona 2-3 vuorokautta. Sitten sulhanen palaa ensin yksin kotiinsa vieden kaljaa äidilleen ja vähän lihaa itselleen. Morsian seuraa perästä samana päivänä.

Kysymykseen: minkä tähden tuo häähärkä annetaan? vastasi Ondongan naisten enemmistö varmasti erään lähes 90-vuotiaan mummon tavalla: "En minä tyttöäni noin vaan anna vieraalle. Ei, hänen täytyy maksaa. Kyllä hänen täytyy maksaa, koska olen vertani vuodattanut lapsen syntyessä. Olen kantanut häntä selässäni, olen kasvattanut häntä tietämään tavat, enkä mitään saisi! Maksakoon muuten, jos ei härällä. Vaivani täytyy korvata."

V.

TALON PYSTYTTÄMINEN.

Kun on perustettava tai muutettava talo, niinkuin niitä tavallisesti muutetaan joka kolmas vuosi karttuvan lannan ja syöpäläisten tähden, menee isoisä varhain aamulla sille paikalle, johon talo aiotaan pystyttää, ja sytyttää siellä tulen "osizikolla" s.o. tulentekokalikalla, jolla ennen vanhaan tehtiin tuli. Kuivaan puuhun tehdään pieni kolo, johon asetetaan kalikka. Sitä pyöritetään kolossaan kämmenien välissä, siksi kun se kuumuudesta syttyy tuleen. Tulen sytytettyään isoisä keittää puuron. Talon isäntä tulee ja ottaa hierimen padasta. Yhdeltä puolen hierintä hän ottaa puuroa, kastaa sen rasvaan ja heittää sen itäänpäin sanoen:

"Aasisi jokuuzilo, taambeni, inamu tu geela!" s.o. "Idän henget, ottakaa, älkää meille suuttuko!"

Isäntä ottaa uudestaan puuroa ja heittää sen länteen sanoen: "Oonkuengu zuutokelo taambeni! Otse nuunona tatu li iikulja jetu!" "Illanvieton hullut henget! Ottakaa! Me syömme ruokaamme lastemme kanssa." Sitten koko talon väki tulee puurolle.

Talon tarhan viereen istutetaan osigova-puu ja elangelamualikasvi, jotta talo olisi aina raitis ja tuore, niinkuin tuo puu ja kasvikin aina versovat, mihin ne vain pistetään (kuten paju meillä). Samaten on talon isäntä menestyvä hyvin, pysyy tuoreena ja elää kauan.

Sitten annetaan talolle sääntöjä. M.m. sanotaan: "Älkää kaatako vettä maahan yöllä. Jos on kaatunut, on se paikka heti tulella poltettava. Älkää käsitelkö yöllä palmunlehtiä! Jos joku vahingossa koskee palmun lehtiin, niin hänen täytyy purra kättään, palauttaa lehdet paikoilleen ja paeta etemmäksi peloissaan, sillä hän on kutsunut käärmeitä taloon ja metsän petoja karjan kimppuun."

Taloa pystytettäessä tehdään siihen johtava sisäänkäytävä aina idästäpäin, koska sieltä nousee aurinko, elämän antaja, ja sieltä tulevat tavallisesti myös sateet ja sen mukana elämän rikkaus. Talon eri majojen ovet sitä vastoin ovat aina länteenpäin. Makuuhuoneen ovi pitää aamuisin sulkea korilla tai palmunlehtimatolla, ettei aamutuuli tuo sisään riivaajahenkiä. Sillä aamuisin "etango lja tsu onkuengu", s.o. aurinko hulluttelee. Sen jälkeen, kun se ei enää vilpata, ei ole mitään vaaraa.

Talon pystyttämispäivän iltana ennen auringon laskua on sytytettävä tuli talon vanhusten makuusuojaan, jotta isännän kasvot olisivat aina kirkkaat hänen mennessään kuninkaan ja hänen hallitusmiestensä luo sekä että karja, jos se joskus katoo, olisi aina "valossa näkyvissä."

VI.

MAANVILJELYKSESTÄ.

1. Viljan löytäminen.

Kauan sitten kerrotaan eräällä miehellä olleen kaksi vaimoa. Toinen heistä synnytti lapsen ja oli sen tähden makuusuojassa useita päiviä. Miehen toinen vaimo kadehti häntä tuon lapsen tähden, sillä hän tiesi, että tämä saisi isännän silmissä suuremman arvon kuin hän, jolla ei ollut yhtään lasta. Hän tahtoi saada lapsen omakseen ja toivoi, että sen äiti kuolisi, jotta lapsi jäisi hänelle.

Kaivon reunalla kasvoi kasvi, joka oli tehnyt suuria tähkäpäitä ja niihin runsaasti jyviä. Kun vaimo näki ne, luuli hän, että ihminen varmasti kuolisi, jos söisi niitä. Hän poimi tähkiä ja keitti jyvistä ruokaa, jota vei sairaalle. Hän teki näin useana päivänä odotellen sairaan kuolevan. Mutta kuolema ei tullutkaan. Sairas pyysi yhä lisää, sillä hän tunsi siitä voimistuvansa. Hän lihoi ja kaunistui kasvoiltaan. Silloin ruuan viejäkin alkoi syödä sitä, ja toisetkin mielistyivät siihen. He nimittivät kasvin iiljaviljaksi, koska olivat luulleet, että se syö l. tappaa ihmisiä, (syödä = okulja). Sitten syntyi riita tuon viljan omistamisesta, sitä alettiin kilvan kerätä ja ruvettiin viljelemään. Ensin sitä keitettiin ja syötiin kuorineen kokonaisina jyvinä. Myöhemmin alettiin jyviä survoa ja kuoret seulottiin pois, joten saatiin hyviä jauhoja. Niihin aikoihin ei vielä tunnettu rautaa. Tuli oli ihmisillä apuna puita pelloilta raivatessa, ja puiset olivat työkalut, joilla peltoa käännettiin.

Toisen kertomuksen mukaan viljeltiin viljaa ensin Okalongo kuuzano-nimisessä valtakunnassa, mikä on Uukuanjaman ja Ombalantun välillä. Siellä matkustajat saivat aina kaljaa ja puuroa. Kaikki valtakunnat tekivät rynnistyksen tuohon heimoon, ryöstivät siemenviljan ja hävittivät koko valtakunnan.

2. Maanviljelys taikoineen.

Maanviljelys on Ambomaalla hyvin alkuperäisellä kannalla, ja tuskin tuleekaan paremmaksi, ellei saada aikaan maanomistusoikeutta. Nykyisin on kuningas kaiken maan omistaja, alamaiset ovat vain vuokralaisia. Jos jonkun pelto on hyvin hoidettu ja kasvaa hyvin, menee joku toinen kulmakunnan isännän luo ja sanoo: anna minulle tuo pelto, maksan siitä niin ja niin paljon. He menevät hoviin, jossa asia päätetään ostajalle myönteisesti. Peltojen osto ja myynti tapahtuu heti viljan taiton jälkeen. Jos pelto on kylvetty, niin silloin ei ajeta pois kuin kaikkein pahimmassa tapauksessa. Uusi isäntä tulee iltamyöhällä ostamansa pellon laitaan ja sytyttää tulen siihen paikkaan, mihin aikoo talonsa pystyttää. Entisen asukkaan täytyy koota kiireesti tavaransa ja poistua. Hän ottaa karjansa, aseensa, työkalunsa, talousastiansa ja väkensä ja lähtee. Myöhemmin hän käy korjaamassa pois viljansa ja talonsa kaikki ruohokatokset, puut y.m. Jäljelle ei jää muuta kuin karjatarhan kohdalle lantatunkio.

Kulmakuntien isäntien talot kuuluvat sellaisinaan kuninkaalle. Niistä ei lähtijä saa ottaa eikä myydä mitään. Ostin kerran, kun en tätä asiaa vielä tiennyt, tällaisesta talosta kolme katosta. Kuningas lähetti silloin sanan, että minun on ne palautettava. Selitin olevani syytön, koska en sellaista sääntöä tuntenut, syy oli myyjässä, joka sen tiesi ja kuitenkin möi. Myyjän oli palautettava minulta saamansa maksu ja vietävä kuninkaan tavarat paikoilleen. Perästäpäin tuli kuninkaalta sana, että saisin kuitenkin pitää katokset.

Omistaja ei saa sytyttää taloansa tuleen siitä paetessaan. Siitä seuraa kova rangaistus koko suvulle. Talon piikkipensasaitaustakaan ei saa polttaa.

Ainoat maanviljelystyökalut ovat kuokka ja kirves. Pellon puhdistamiseen vanhoista oljista käytetään kaksihaaraista puuta haravana. Pelto kuokitaan tavallisesti n. 3-4 m. suuruisiin penkkeihin. Kun sateet alkavat tulla, tehdään kuokalla pieniä kuoppia n. 1/2 m. päähän toisistaan. Niihin kylväjä tipahuttaa pienestä korista ottamiaan siemeniä ja vetää jalallaan multaa siementen peitteeksi. Kylväjällä on totutut liikkeet ja oma tahtinsa työssään, jota sivullinen voisi paremmin pitää jonain outona tanssina kuin kylvämisenä.

Jokaisella pakanalla on kylvöä tehdessään monenmoisia taikoja menestyksen saavuttamiseksi. Siemenviljaan sekoitetaan erilaisia aineksia, kuten onziku-nimisen kasvin juurta, vanha makuunahan palanen, epumputu-linnun ja elefantin lantaa, halkaistuja omugongo-puun hedelmiä ja puitten piikkejä, joiden tarkoituksena on kunkin omalla tavallaan edistää hyvän sadon saamista. Ne pitävät myös rajumyrskyt ja rakeet kaukana. Linnun lannan pitäisi vaikuttaa, että noitujan silmäluomet tulevat verisiksi. Ja piikeistä ajatellaan olkiinkin tulevan sellaiset piikit, etteivät noitujat voi kulkea pellon läpi; kaikki pahat hengetkin pelkäävät tuollaista peltoa. Iilja-viljan siementä otetaan hyvin runsaasti suureen koriin, vaikka sitä ei suinkaan kaikkea kylvetä. Sekin ennustaa runsasta satoa. Siemenkorit on kannettava olkapäillä eikä pään päällä, niinkuin koreja tavallisesti kannetaan, jotta vilja ei tulisi muka liian pitkää. Paitsi iiljaa kylvetään myös omahangu-viljaa, papuja, melooneja, ja kurpitsoja. Edellisiin taikoihin liittyy vielä uhri (esagelo), s.o. kun kylväjä syljellään siunaa siemenen. Aivan talon viereen kylvetään ensin kolmeen tai kuuteen kuoppaan, ja sitten vasta mennään pellolle. Kylvämisen päätyttyä palaa talonväki taloon, siemenet ja kuokat kootaan suuren makuusuojan ovelle, ja kylväjät käyvät ruualle. Heille annetaan kokonaisten iiljajyvien kanssa keitettyjä papuja ja kaljaa.

Jos kylvetty siemen saa kohtalaisen sateen kautta kylliksi kosteutta, itää se nopeasti ja nousee pian kauniille oraalle. Jos sateet seuraavat toisiaan kohtalaisin väliajoin, kasvaa vilja kuin taikavoimalla. Rikkaruohoa ilmestyy myös hyvin runsaasti. Pelto kuokitaan puhtaaksi rikkaruohoista. Kun vilja on n. 20-30 cm. korkuista, harvennetaan se. Liian tiheässä olevat taimet eroitellaan ja istutetaan huonosti itäneisiin tai vartavasten istukkaille jätettyihin paikkoihin. Viljat, joita ambolainen viljelee, ovat tulleet jo usein mainituiksi. Toistamme ne kuitenkin tässäkin yhteydessä. Iilja (Andropogon sorghum), josta tehdään mallasjauhoja ja käytetään kaljantekoon, joskin siitä saa puurojauhojakin, ja omahangu (Pinnicetum spicateum), jota yleisemmin käytetään puurojauhoiksi sekä jauhojuomaksi (ontaku), johon imellykseksi käytetään jonkun verran mallasjauhojakin.

Hyvinä vuosina ambolaisviljat kasvavat yli kolmenkin metrin korkuisiksi. Ne kylvetään harvaan, mutta joka juuresta lähtee suuri joukko olkia, joissa on mahtavat tähkät ja monen sadan kertainen sato. Viljan juurilla kasvavat pavut ja eri meloonilajit, joista suotuisissa oloissa saadaan myös hyvin runsas sato. Elonleikkuu suoritetaan siten, että kukin tähkä katkaistaan käsin korrestaan, jotka jätetään toistaiseksi seisomaan. Ennen taittoaikaa on puimatanner pellon reunassa laitettu kuntoon. Tähkät kannetaan sinne koreissa ja kasataan tantereelle kuivumaan tai asetetaan niitä varten valmistetuille lavoille. Kun vilja on kuivaa, kasataan osa keskelle puimatannerta. Puupetkeleitten nuijapäällä survotaan tähkät mäsäksi, niin että jyvät irtaantuvat. Sitten odotetaan sopivaa tuulenhenkeä viljan puhdistamiseksi ruumenista. Puitu vilja otetaan koriin, joka nostetaan korkealle, ja sieltä kaadetaan vilja maahan. Tuuli vie ruumenet etäämmälle, huonommat jyvät lentävät vähän matkan päähän, mutta paras vilja valuu kaatajan jalkoihin. Ruumenet sytytetään palamaan. Koko viljantaitto- ja puimisajan kytee puimatantereen reunamalla "sammumaton tuli." Vilja kootaan viljasäilöihin, jotka jonkun viikon kuluttua suljetaan kannella. Säilöt sitten muurataan savella tarkasti kiinni, jottei niihin pääsisi ilma eikä viljatoukat.

Epäsäännölliset ja joko liian niukat tai (harvemmin) liian runsaat sateet aiheuttavat usein huonoja viljasatoja. Huonon sadon voivat aiheuttaa myös suunnattomat pikkulintulaumat sekä heinäsirkkaparvet, jotka tulevat auringon pimittävinä pilvinä ja tekevät yöpymispaikassaan maahan laskeuduttuaan puhdasta jälkeä. Jos säästämisen taito olisi yleisemmin tunnettu, kuin mitä nyt on laita, jäisi hyvinä vuosina jonkun verran nälkäajankin varaksi. Usein täytyy ambolaisen kuitenkin "kiristää nälkävyötä", kun vanha vilja alkaa käydä vähiin ennen uuden saantia.

Uutisen syöntiin liittyy myös taikoja. Jo ennen viljauutista aletaan pellosta saada papuja ja erästä pinaattikasvia (ombogaa) sekä meloonia. Talon isäntä maistelee niistä laitettua ruokaa ensimäiseksi toimittaen samalla uhrin hengille sanoen: "Poistu vanha vuosi, jotta uusi tulisi!"

Kun on ilmestynyt yksi omahangutähkä, ottaa isäntä tai pääemäntä isännän käskystä sen ja sekottaa sen illallisjauhoiksi survottavan vanhan viljan joukkoon. Illalla isäntä ottaa puurosta kaksi kokkaretta, joista hän heittää toisen idän, toisen lännen hengille. Sitten hän syö ja antaa koko talonväelle. Ja siitä lähtien voidaan syödä omahanguviljan uutista sen mukaan kuin vilja tuuleentuu.

Iiljan korsi (omuenge) on hyvin sokeripitoista, joten ambolaiset sitä hyvin mielellään pureskelevat. Sekään ei ole luvallista ennen määrättyjä toimituksia. Isäntä nousee varhain aamulla ennen auringon nousua ja hakee pellosta iiljankorren. Hän sytyttää tulen talon ovelle ja herättää ja kutsuu talonväen paikalle. Sitten hän ottaa korresta, antaa pääemännälle ja kaikille toisille. Jos joku on käynyt jo omin luvin ottamassa, tulee se tässä ilmi. Uskotaan näet, että jos joku on jo syönyt omuengea tätä ennen, niin hän kuolee, jos syö sitä tässä tilaisuudessa. Kuolemanpelko panee syyllisen olemaan nyt ottamatta.

Kun iilja alkaa tuuleentua, käskee isäntä päävaimonsa taittaa joitakin tähkäpäitä. Ne levitetään salaisesti kuivumaan, puidaan ja tehdään maltaiksi. Samana päivänä, kun mallasjauhot on survottu, ottaa pääemäntä niistä osan ja laittaa kaljanvierrettä. Isäntä ottaa siitä kauhalla ja heittää hengille sanoen: "Hyvä on sato, paljon on iiljaa!" Sitten hän juo, antaa emännälle ja koko talonväelle, vanhemmille ensin, lapsille viimeiseksi. Sitten kaikki aamulla survotut jauhot keitetään kaljaksi ja juodaan naapurien kanssa.

Iiljaa ei saa taittaa, ennenkuin vuoden ensimmäinen suola ja sen hakuun liittyvät taiat on suoritettu. Suola haetaan Ambomaasta kaakkoon olevalta suolalakeudelta, ja "suolakentän avaa" s.o. ensimäiseksi hakee sieltä suolaa ja taikatemput suorittaa Nasiziga sekango.

3. Nasiziga shekango.

Suolakentän suuri taikuri, omumenkuli, on Nasiziga, joka on ympärileikattu entisajan ihmisten tapaan. Kun hän lähtee suolakentälle, pukee hän ylleen lampaan nahan nurinpuolin käännettynä ja punajauhorasvalla voideltuna. Sitten hän ottaa kaksi oljenkortta, jotka on nyhdetty maasta juurineen ja tähkäpäineen. Ne sidotaan taakankantopuuhun (omutenge), toisen tähkä eteen, toisen taapäin. Sitten siihen sidotaan astia keittämätöntä voita, johon on sekoitettu vähän punajauhetta, kaksi tupakkakerää ja käden kokoinen polttopuu omuhongo-puuta, jossa tuli. Hän menee edellä ja seuralaiset hänen perässään. He ovat lähellä, aivan hänen takanaan. Jos he kohtaavat ihmisen, niin häntä piestään. Jos hän puolustaa itseään syntyy tappelu. Jos hän siinä kuolee, ei häntä makseta, koska hän pieksi Nasizigaa ja on siis rikollinen. Nasiziga kulkee astuen entisiin jälkiinsä, joita on kulkenut joka vuosi. Jos hänen tulisoihtunsa sammuu, sytytetään se uudestaan ja uudestaan pitkin päivää, kunnes he saapuvat pensaikkoon yöpymispaikkaansa, jossa joka vuosi makaavat. Siihen saavutaan auringon laskiessa. Illalla hänen tuleltaan kuuluu huuto: "Joka on ottanut tieltä korjuuseen veitsen tai padan, tuokoon ne tänne! Ja se, joka on tappanut jäniksen tai sammakon, tuokoon sen!" Joka vie jotain, saa jauhojuomaa, jota Nasizigan sukulaiset ovat tuoneet sinne, samoinkuin he ovat tuoneet ruokaa ja polttopuitakin. Heiltä kadonneita tavaroita kysytään noin. Aamulla he taas jatkavat matkaansa kulkien kuten edellisenä päivänä. Kun päästään valtakunnan rajalle, jota paikkaa kutsutaan kakulakaziksi, pysähdytään, kootaan ruohoa ja lehtiä, jotka pannaan entisten joukkoon. Niitä on sillä paikalla iso kasa, kun kaikki ohikulkevat pakanat siinä "uhraavat". Uhratessaan taikuri sanoo: "Tsuii, olemme menossa suolan hakuun." Ja hän lähtee ja joukko seuraa häntä, kunnes saapuvat suolalakeudelle. Nasiziga menee vanhimman seuralaisensa kanssa suolakentälle jonkun matkan päähän ja he istuvat siihen. Maahan istutetaan neljä tuoretta omusatipuuta. Niiden latvat taivutetaan yhteen, niin että muodostuu pieni maja. Sinne pannaan tupakat ja viljankorret tähkineen hengille tuomisiksi. Sitten he kutsuvat luokseen toiset. He tulevat tuon majan itäpuolitse, jossa on tupakat, viljat ja oljet. Nasiziga istuu siellä ja odottaa sen aikaa, kun toiset käyvät suolaa ottamassa. Eväsastiansa he ovat jättäneet hänen luokseen. Kun kaikki ovat palanneet, niin ettei yksikään ole jäänyt suolakentälle, lähtee hän paluumatkalle ja joukko seuraa häntä laulaen suolamatkalaulua, siksi kun saapuvat yöpaikkaan, josta aamulla lähtivät. Siinä he nukkuvat. Seuraavan päivän kuljettuaan he jo saapuvat valtakunnan ensimäisille taloille. Siihen he asettuvat keittämään. Talojen isännät kutsutaan joukkoon. He heittelevät toisiaan selkään kuumalla puurolla, nauraa remuavat iloissaan siitä, että hyvä vuosi on edessä. Lopetettuaan joka mies ottaa pienen korillisen suolaa (onkoleko), jotkut ottavat suurempia suolapalasia (ekunguno), jotka ennen vietiin hoviin. Iltapäivällä he hajaantuvat. Kukin menee kotiinsa, jossa heitä tervehditään sanoen: "Tapasimme," tai: "te löitte sen." Tällaiset ovat suolanhaun alkajaiset.

Näille matkoille otetaan kaikki täysi-ikäisiksi tulevat pojat, jolloin he saavat näyttää, pystyvätkö miesten töihin.

4. Oluenge.

Viljantaitosta puhuessamme mainitsimme, että viljan korret eli oljet jätetään toistaiseksi paikoilleen. Myöhemmin kerätään parhaat oljet suuriin nippuihin, jotka kootaan talon seinustalle. Ondongassa, jossa paikoitellen on vaikea saada rakennuspuita, käytetään olkia seinämiin. Niitä tarvitsee joka vuosi uusia ja korjailla. Olkia tarvitaan myös keittäessä, siellä missä polttopuut ovat kaukana. Lähetysasemain rakennukset ovat oljilla katetut. Kun uusia rakennetaan tai vanhoja korjaillaan, ilmoitetaan, että kamelikurjen munankuoripalasilla tai suolalla ostetaan olkia. Silloin tulee asemalle joka taholta vaimoja ja tyttöjä kantaen päänsä päällä suurta olkinippua. Mukana on myös pikku kori, johon vaihtotavara otetaan.

Kun pellosta on otettu kaikki, mitä on tarvittu, tuodaan karja kotiin kaukaisilta syöttöpaikoilta ja pidetään karjanäyttely. Talon isäntä ja emäntä ja arvokkaimmat vieraat, joiden joukossa nähdään joskus maan kuningaskin, asettuvat talon ulkopuolelle. Paimenet tulevat karjoineen toinen toisensa perästä tarkastettaviksi. Ensimäisenä tulee paimen, jonka karjassa on talon vanhin lehmä, jota erikseen ylistetään. Arvostellaan, kenen karja on parhaassa kunnossa. Nuo elukat ovat tottuneet tuollaiseen juhlaan. Ne heittävät koipiaan korkealle ja näyttelevät itseään. Niiden joukosta valitaan parhaiten syötetyt, siis lihavimmat elukat. Kun kaikki karja on läpikäyty, aletaan tuosta valiojoukosta valita kaikkein parasta. Ne tulevat ja juoksevat ensin yhdessä joukossa katsojan sivu. Sitten ne tuodaan yksitellen. Ja kun on vaikea ratkaista kumpiko kahdesta on parempi, tuodaan ne vielä rinnan tarkasteltavaksi. Koko ajan vaimot hyppivät ja laulavat ja päästelevät riemuhuutojaan karjan seassa, ja paimenet, tullessaan karjoineen isännän ja katsojain eteen, lyövät nuijiaan maahan ja ampuvat ilmaan kivääreillään. Eri ylistyslaulut lauletaan talon vanhimmalle elukalle ja parhaimmalle sekä paimenille. Juhlan lopuksi on paimenten kunniaksi suuret pidot. Niissä pidoissa, joissa olin mukana, oli teurastettu viisi härkää. Kyllä oli lihaa, mutta oli siinä väkeäkin.

Tämän karjajuhlan, oluengen, jälkeen päästetään karja peltoon, jonka oljista ja viljan kuivuneista lehdistä se saa vielä runsaasti ravintoa, niin että noina aikoina maidonsaanti huomattavasti lisääntyy.

5. Sateen estäminen ja sateen teko.

Mahtavat, rikkaat miehet, joilla oli paljon viljaa tallessa, estivät sateen tulon, jotta saivat myydä viljansa hyvällä hinnalla. Härän tai puhvelin häntää heiluttamalla he saivat henget estämään sateen, vaikka olisi kuinka ukkonen jyrissyt ja salamoinut. Tuuli tuli ja hajoitti pilvet. Tuollaisesta sateen estämisestä epäilty henkilö surmattiin, ellei päässyt ajoissa karkuun.

Kuningas Nembungun hengen ajateltiin myös estävän sateen tuloa. Siksi hänen haudallaan oli toimitettava uhri. Haudalle kokoontui paljon väkeä. Kun jonkun karjassa nähtiin aivan musta elukka, mieluimmin härkä, otettiin se kiinni omistajalta mitään kysymättä – jälkikysymyksiä ei myös ollut – ja ajettiin suurella huudolla haudalle. Siellä se pistettiin keihäällä kuoliaaksi ja revittiin kappaleiksi. Jokainen läsnäolija koetti saada osansa. Nembungun henkien katsottiin myös saaneen osansa. Ja koko valtakunnassa ei saanut tehdä peltotöitä 3-4 päivään, jotta Nembungun henget saisivat rauhassa syödä lihaa ja antaisivat ihmisille sadetta. Vietiin myös puuroa ja kaljaa tuonne haudalle, jotta henget saisivat syödä. Tällainen uhritoimitus tapahtui vielä tällä vuosikymmenelläkin.

Jos sadetta ei tullut, haettiin sitä entisaikaan idästä Okavango-virran takaa läheltä Sambesia Angolan puolelta Ombukusun valtakunnasta. Sadetta hakemaan lähetettiin yksi vanhus. Hänellä oli mukanaan joukko miehiä, härkiä ja punaisia helmiä sekä orjatyttö. Tuo tyttö puettiin helmiin ja koristuksiin ja vietiin sen maan kuninkaalle. Kun lahjat oli annettu, rasvattiin sen valtakunnan sateentekijä ja tuo joukon johtaja kokonaan voilla ja pantiin päivänpaisteeseen. Kun rasva siinä kuumuudessa kieri pitkin ruumista suurina karpaloina, sanottiin sateen tulevan ja vesikarpaloitten vierivän samalla tavalla. Lähetit palautettiin sanoen: "Sade seuraa teitä. Viekää se perille." Tyttö ja tavarat jäivät sinne. Kysyin, mihin tuo tyttö joutui. Toiset sanoivat, että hänet uhrattiin siellä ja syötiin. Toiset sanoivat hänen joutuneen huonoille teille.

Jos sadetta ei vielä sittenkään saatu, lähetettiin itään useampia elukoita ja tyttö. Ajateltiin, että ne ensimäiset eivät olleet riittävät. Tehtiin samalla tavalla kuin edelliselläkin kertaa. Paluumatkalle lähtiessä annettiin kuitenkin kehoitus, että ellei sadetta nytkään tulisi, olisi uhrattava Nembungun haudalla vielä musta lammas, ettei sen henget tätä sadetta estäisi.

Myöhempänä aikana vietiin joskus myös Evalen valtakuntaan härkiä ja tyttö sateen tekemistä varten.

Kuningas Iimbili Nangolonpojan aikana oli Uukuanjamassa sateentekijä, jolla oli sade vallassaan. Hänellä oli talossaan oveton, tarkasti joka puolelta umpinainen maja, johon sade oli suljettu. Jos tuohon majaan tehtiin reikä, lensi sade höyrynä ilmaan, ja pian sitä tuli alas rankasti. Ondongalaiset hakivat sadetta sieltä, ostaen sitä härillä. Majaan tehtiin pienen pieni reikä, josta sadetta laskettiin kurpitsan kuoreen. Se suljettiin visusti Ondongaan vietäväksi. Jos sille tuli matkalla jokin vahinko, joko se rikkoontui tai muuten aukeni, niin oli palattava takaisin saamaan uutta sateentekijältä. Ondongaan päästyä astia aukaistiin ja pian oli jyrisevä, salamoiva ja satava.

VII.

METSÄSTYKSESTÄ.

Metsälle lähtijä etsii erään puun juurta ja kuorta. Niitä hän pureskelee ja voitelee sillä nesteellä kätensä ja pyssynsä. Tätä tehdessään hän istuu maassa jalat ristissä. Näin pyhitetään metsästystä varten pyssyt ja miehet.

Kun metsästäjät saapuvat valtakunnan laitaan, "metsästyksen portille", sytyttävät he tulen ja asettavat puitten lehtiä tielle. Ruohoja myös kääritään renkaille ja ne asetetaan tielle. Lehdet merkitsevät, että tie on suora ja hauska riistan luo; kääritty ruoho tietää sitä, että elukat ovat kääriytyneet, eivätkä pakene metsästäjää peläten. Metsästäjät lähtevät jatkamaan matkaansa, astuen noiden lehtien ja ruohorenkaitten päälle sanoen: "Kiitos, kun saimme paljon lihaa! Taakkamme ovat raskaat!"

Määräpaikkaan saavuttua pystytetään sinne maja. Joukon johtaja kulkee ympäri heiluttaen taikasauvaa, joka tekee heidät näkymättömiksi. Leijonat ja pantterit eivät sitten tule heitä häiritsemään. Varovaisuutta on kuitenkin noudatettava. Esim. puuro- ja lihapataa ei saa vetää maata pitkin, jotteivät pedot ja käärmeet tulisi metsästäjiä hätyyttämään. Jos joku erehdyksestä vetää pataa maata pitkin, on jälki tulella poltettava, ettei tulisi vahinkoa.

Kun aamulla lähdetään saalista etsimään, johtaja sylkäistä tupsahuttaa ja sanoo: "Emme me täällä metsässä viivy! Jo tapasimme saaliin! Se jo kaatui!" Kun sitten saalis on todella tavattu, ja joku on saanut ammutuksi siihen myrkkynuolensa, heittäytyy ampuja pitkäkseen, on kuin olisi itse ammuttu, ja vetelee myrkkynuoliaan maassa. Hän tahtoo sillä sanoa, että otus pian kuolee. Ja kun hän tulee toisten luo, heittäytyy hän pitkäkseen ja käpristäytyy kuin sairas, joka ei voi liikkua. Silloin arvataan, että saalis on tiedossa. Viimein hän nousee ja sanoo vaatimattomasti: "Saavutin pikku otuksen. Ehkäpä siihen osui". Näin hän sanoo, vaikka elukka olisi ollut suuri ja olisi jo kuollutkin. Siinä on jonkinmoista kunnioitusta Kalungaa kohtaan.

Nämä metsästysmatkat ovat entisaikaan olleet kovin vaarallisia, kun ei ollut muita aseita kuin jousipyssyt, nuijat, veitset, kirveet ja keihäät. Petoeläimet kierrettiin joka puolelta ja niitä lähestyttiin hiljaa mutta varmasti. Kun leijona tai pantteri huomasi vaaran, hyökkäsi se miesten päälle. Usein metsästysseurueesta joku heitti henkensä pedon hampaissa, mutta useimmiten peto menetti henkensä, saaden siksi monta nuijan iskua ja keihään pistoa. Uskaliaimmat ja tottuneimmat metsästäjät kävivät käsikähmäänkin pedon kanssa.

Valtakuntia ympäröivissä metsissä ja Hereromaan ja Ambomaan välisillä ruoholakeuksilla on runsaasti metsänriistaa. Seebroja voi siellä tavata satalukuisissa laumoissa. Ne tulevat kilpajuoksuun autonkin kanssa, juosten sen edessä puolelta toiselle kuin koirat. Puhveleita näkee myös runsaasti, mutta ne eivät ole niin uskaliaita. Ne töllistelevät jonkun matkan päässä tieltä, ja lähtevät sitten juosta töksyttämään heittäen takajalkojaan korkealle. Lystikästä on niiden kulku. Mutta läheltä nähden niillä on hirveän ruma pää. Niitäkin näkee tavallisesti useampia samassa joukossa. Suuri nautinto on nähdä satalukuisia gasellilaumoja. Ne ovat arkoja ja pysyttelevät senvuoksi etäämmällä. Kuin keijukaisolennot ne hyppelevät autereisella taivaanrannalla. Kamelikurjet myös usein juosta hölkyttävät tien vierellä. Monet erämaan kulkijat ovat joutuneet tekemään tuttavuutta myös metsänkuninkaan, leijonan, kanssa. Vesipaikoilla yöpyminen kuivana aikana voi matkustajalle käydä kohtalokkaaksi. Monasti on rahtia tai matkustajia kuljettavasta aasi- tai härkävaljakosta leijona itselleen saaliin anastanut.

Metsästyksen yhteydessä mainittakoon myös linnustaminen. Ambomaan pensaikoissa viihtyy helmikana mitä parhaiten. Sadeaikana saapuu sadevesilammikoihin runsaasti vesilintuja.

VIII.

TAIKOJA.

1. Taikakeppi.

(Onzimbo jomusindilo, ohija.)

Taikakeppejä on ambolaisilla monenlaisia. Ne ovat pieniä puupalikoita, jotka tehdään Uukualuirin heimossa. Niistä otetaan hyvä maksu. Taloon tuotaessa pidetään niiden kunniaksi juhla. Teurastetaan elukka, keitetään puuroa ja lihaa, ja keppi "syötetään". Teurastetusta elukasta otetaan jänteitä ja rasvaa. Jänteet kierretään ja rasvataan. Tuolla jännenuoralla kierretään keppiin lujasti kiinni toinen, pieni taikakalikka. Sitten koko keppi rasvataan. Noita, joka nuo toimitukset on toimittanut, syö sitten puuroa ja lihaa ja saa palkkansa.

Jokaisessa pakanatalossa – ja onpa sitä vielä tavattu kristityilläkin – on yksi tuollainen taikakeppi karjaa varten. Se puolustaa elukoita. Jos elukka katoaa metsään, asetetaan kotona karjatarhan ovelle tuo keppi ja kirves – sekin on suurivoimainen taikakalu, kun se on talon puitten katkoja – ja vesiastia, jottei elukka vahingoittuisi metsässä. Vesi pyyhkii metsässä elukan jäljet, niin ettei peto voi sitä seurata, ja keppi ja kirves tekevät sen kokonaan näkymättömäksi. Kadonnutta elukkaa metsästä etsittäessä ei keppiä eikä kirvestä koskaan oteta mukaan, silloinhan sitä ei koskaan nähtäisi. Taikakeppi on aina kirnun luona karjaa puolustamassa. Kun karja kuivana aikana on kaukana metsässä, niin keppi seuraa karjaa kirnun mukana.

Talon isännällä on tuollainen taikakeppi myös itseään varten. Se tuo hänelle onnea ja puolustaa häntä ja taloa. Kepissä asuu suuri salainen henkivoima, jolla on omat lakinsa. Niin esim. kepin voima katoaa, jos yöllä kaadetaan vettä maahan eikä sitä paikkaa heti polteta. Jos sen majan sivuitse, missä keppi on, yöllä kannetaan vettä tai tulta, on kantajan toisteltava: "Omulilo, omulilo! Omeja, omeja!" "Tulta, tulta! Vettä, vettä!" Isäntä koskee silloin taikakeppiin ja sanoo: "Eua, inda! Hyvä, mene!"

Kun ennen eri heimojen välillä käytiin sotia, kulki noita aina joukon edellä siihen asti, kun tultiin lähelle vihollisen valtakuntaa, koko matkan heiluttaen tuota keppiä edestakaisin päänsä päällä, ettei heitä nähtäisi. Parhaat sotasankarit kulkivat hänen rinnallaan. Kun tultiin tiehaaraan, manattiin siinä vihollisen henget karkkoamaan kauas, mutta heidän suojelushenkensä pyydettiin tietä vartioimaan. Jos lähellä vihollisen valtakuntaa oli kuljettava tien poikki, sanoi noita: "Kalunga, kuasa! Jumala, auta!" sylkäisten molemmille puolille tietä. Valtakunnan laitaan tultaessa noita puhalsi taikakeppiin ja huusi: "Poikani, juoskaa ja ottakaa saalis!" Tuo puhaltaminen vaikutti sen, että vihollinen pakeni jättäen paljon saalista ryöstettäväksi. Voitonkeppi oli tehnyt hyvin tehtävänsä, jos ei yhtään ihmistä kuollut tai haavoittunut, mutta saatiin paljon saalista. Jokaisella sotilaalla oli myös oma taikakalikkansa mukana suojelemassa ja onnea tuottamassa. Kun hän otti siitä rasvaa ja siveli sitä otsaansa, sai hän saaliinjaossa hyvän osan.

Usein sattui, että viholliset ottivatkin ryöstäjät vangiksi. Silloin taikakeppi vietiin noidan luo ja syytettiin sitä, ettei sillä ollut mitään virkaa. Noita puhdisti ja uudisti sen ja syytti omistajia, että he olivat rikkoneet sen hengen sääntöjä vastaan, ja määräsi, ettei kepin omistajan selän taitse hänen maassa istuessaan saanut kantaa vettä eikä tulta. Vettä hän ei saanut juoda seisaallaan. Jonkun keppi vaati, että lätäköistä tai virrasta oli vettä juotava elukkain tapaan, eikä käsin latkien.

Taikakeppi "ohija" on parantajilla käärmeenpuremaa vastaan. Keppi on tehty ontoksi ja siihen on pantu käärmeen rasvaa ja jotain myrkkyruohoa sisään. Kun noita tulee henkilön luo, jota käärme on pistänyt, ottaa hän tuota myrkkyistä rasvaa suuhunsa ja imee puremasta pois myrkyn. Ohijari myrkky on vastamyrkkyä käärmeen myrkylle, niin ettei parantajan suu turmellu. Yläpuolelle puremaa kiedotaan luja side estämään myrkyn leviämistä. Kun sairas on parantunut, lähetetään "lääkärille" sana: "Sinun ihmisesi voi hyvin." Hän tulee ja toimittaa puhdistuksen, ezilon. Sairas seisoo hänen edessään alasti ja parantaja rasvaa hänet kokonaan ja leikkaa hänen tukkansa. Sitten parannettu voitelee ruumiinsa punavärillä ja pukeutuu. Niin hän on puhdas.

2. Alkuhärän (ompengun) sarvi.

Alkuhärän sarvi on suuri taikakalu. Sillä etsitään noituja, omulozi. Jos epäillään harjoitetun noituutta, otetaan esille tuo sarvi. Kaikki läsnäolevat tarttuvat siihen yhtaikaa. Sarvi alkaa liikkua itsekseen ja juoksuttaa ihmisiä edestakaisin. Joka on syyllinen, hän kaatuu siinä rytäkässä. Hän on siis omulozi. Entisaikaan hänet vietiin hoviin ja hirtettiin siellä. Jos omulozi oli noitunut kuninkaan sukulaisen tai käskyläisen, niin ryöstö kohtasi koko sukua. Esim. Iihuhuan suku oli hävitä noituudesta syytettynä. Koko suvun omaisuus ryöstettiin, ihmisistä osa tapettiin, osa myytiin viinasta orjiksi Portugalin Angolaan. Osa pelastui pakenemalla.

3. Metsäsian (ompindan) hammas.

Metsäsian hammas on naisten taikakalu. Sitä kannetaan korissa pään päällä tupakan tai muitten tavaroitten joukossa. Hampaaseen pannaan voita, jotta voiman henget viihtyisivät siinä. Jos ihmiset vihaavat sen omistajaa, niin hän menee noidan luo, joka ottaa tuon hampaan tai hampaat, jos hänellä on niitä useampia, lyö omistajaa kasvoihin, rintaan ja jalkoihin. Silloin ihminen on päästetty vihoista, "a piisua mompinda". Se on pahojen töitten pois pyyhkimistä. Nyt ihmiset alkavat rakastaa häntä. Jopa kuningas ja hänen seuralaisensakin pitävät hänestä. Ja hän itsekin tuntee muuttuneensa paremmaksi ja rakastettavammaksi kuin ennen.

4. Karjan suojeleminen.

Kun karja lähetetään joksikin aikaa kaukaisemmille laidunmaille, karjapostiin, otetaan palmulehtilautanen ja sille pannaan tuhkaa. Paimenet ja kukin härkä merkitään tuhalla sen mukaan kuin ne tulevat ulos karjatarhasta lähteäkseen pois kotoa. Riputtaessaan tuhkaa karjan päälle emäntä sanoo: "Tu ka ljeni olutalale = syökäämme vehreyttä." Emäntä seuraa karjaa heiluttaen tuota lautasta. Talon vanhinta lehmää seurataan erikseen kentällä. Kun siltä saadaan lantaa, leivotaan siitä kakku, joka pannaan makuusuojan katon päälle siihen asti, kun karja palaa takaisin. Siihen ei saa kukaan koskea. Ei myöskään lautaseen, jota säilytetään makuuhuoneessa. Jos niihin kosketaan, sattuu karjalle tapaturmia. Muuten se voi siellä yhtä hyvin kuin kotona isännän valvonnan alla. Kotiin palattua saavat paimenet ja karja taas tuhkaa päälleen tuolta samalta lautaselta.

5. Eshenge.

Eshengeksi kutsutaan miestä, joka sotaa ja suuria metsästysretkiä peläten tekeytyy naiseksi. Hän menee jonkun tunnetun eshengen luo. Tämä keittää tulijalle kanan ja mustan variksen. Tuo keitos on pelkurin syötävä. Vanha eshenge tekee hänelle muitakin temppujaan. Joskus otetaan miehuuskin pois. Mies heittää pois aseensa ja miehen puvun ja pukeutuu naiseksi. Eshenge antaa hänelle etu- ja takalapun. Hän voitelee itsensä rasvan sekaisella punamaalilla ja hankkii naisten munankuoripukimen verhokseen. Joka päivä hän ajaa partansa, ettei häntä huomattaisi mieheksi. Hän koettaa puhua naisen äänellä, nauraa kuin nainen. Hän tekee samallaisia ruumiinliikkeitä kuin naiset ja kävelee naisten tapaan. Hän harjoittaa Sodoman syntiä. Hän etsii itselleen miehen ja kulkee yöjuoksussa poikien ja miesten luona. Talossa hän toimittaa naisten työt: survoo, hakee veden ja polttopuut, keittää puurot ja kaljat j.n.e. Hän kulkee "miehensä" kanssa kylillä ja hänellä on mukanaan "Ekola lja Nangenza"-niminen soittokone. Hänen sillä soittaessaan ihmiset tanssivat hypellen sammakon lailla. Häntä syötetään ja juotetaan. Hän juottaa miehet juovuksiin ja harjoittaa kauheinta saastaa.

Eshenge harjoittaa myös "lääkärin" ammattia parantaen sairaita etsimällä sen, joka noituudellaan on saanut aikaan sairautta. Kun hänelle on muka selvinnyt, kuka on syyllinen, ottaa hän ruohotukon ja pistää siihen tulen ja työntää sen tuon luulotellun "noidan" kasvoihin. Kärventyneenä, kiireesti paeten, täytyy tuon syyttömän uhrin lähteä talosta, jos mieli henkensä pelastaa.

Eshenge on ollut kuninkaittenkin suosikki. Paikottain ei tällaista pakanuuden kauhistusta enää suvaita.

6. Naismaailman salaisuuksia.

Ehumahumi on musta kovakuoriainen, joka säretään ja pannaan ihomaaliin. Kun vaimo sillä voitelee itsensä, tulee hänestä erikoismielessä rakastettu.

Okondimusigila-niminen ruoho survotaan ja sekoitetaan ihorasvaan. Vaimo rasvaa sillä itsensä ja miehensä. Se sitoo heidät varmasti yhteen. Mihin vain mies menee, ajattelee ja ikävöi hän vaimoaan. Ja jos vaimo menee äitiänsä katsomaan, niin mies sillä aikaa itkee häntä ja tulee hakemaan kotiin.

Ondjendjendjelelo = riippuva linnunpesä. Vaimo ottaa pesän, survoo toisen puolen siitä jauhoksi ja panee rasvaan, jolla voitelee itsensä ja miehensä, jotta rakastaisivat yhteistä kotia ja olisivat toisistaan riippuvaisia. Toisen puolen vaimo polttaa ja voitelee tuhalla määrätyt ruumiinosansa, ollakseen miehelleen kelvollinen.

Enongo on loispuu, joka kiertäytyy lujaan toisiin puihin. Vaimo ottaa tuota puuta ja panee sitä tuleen. Sitten hän kutsuu miehensä tulen ääreen, ja kun savu menee miehen sieraimiin, he ovat liittyneet toisiinsa niinkuin tuo loiskasvi ja puu.

Okanzianzia-ruoholla, jota vaimo myös sekoittaa ihorasvaansa, on se vaikutus, ettei hänen miehensä, jolla on monta vaimoa, suinkaan häntä unohtaisi ja syrjäyttäisi. – Sillä vaimot voitelevat myös kauppatavaransa, jotta saisivat ne heti kaupaksi ja saisivat hyvän hinnan.

7. Noitujain vahti hovissa.

(Omukeleli gondjogo nenge guaalozi muua.)

Entisajan samoinkuin nykyajan kuninkaatkin ja kuninkaan seuralaiset pelkäävät noituutta niin kuin kaikki pakanat. Sentähden kuninkaan ja hänen hallitusmiestensä taloissa on aina vartijoita, jotka pitävät silmällä noitujia, etteivät nämä pääsisi taloon. Heitä sanotaan tietäjiksi (ompulile) ja he luulevat saavansa selville noitujat. Kun joitakin puita pannaan tuleen, niin noituja menee pakoon tuntiessaan nenässään niiden savun. He uskottelevat näin kuninkaalle olevansa suuria ja tärkeitä henkilöitä. Pakanat peloissaan uskovat heitä, ja niin valehtelija pannaan valhevirkaansa. Kun kuningas illalla menee nukkumaan, vahtii tuollainen ompulile hänen majansa luona seiväs kädessä aamuun saakka. Jonakin päivänä hän sanoo kuninkaalle: se ja se henkilö on kolmasti tullut tänne yöllä hyökätäkseen päällesi, mutta karkoitin hänet. Mainittu henkilö joko ryöstetään tai surmataan, mutta valehtelija on ansainnut itselleen härän.

Joskus ompulile menee hovin lähistöllä oleville kaivoille katsomaan, olisivatko noitujat ehkä panneet jotain kaivoon. Palattuaan hän sanoo vedenhakijoille, etteivät nämä saisi ammentaa siitä ja siitä kaivosta, sillä noitujat ovat pilanneet veden. Ei kukaan siitä ammenna, ennenkuin hän on pannut veteen joitakin yrttejänsä ja sanonut: "ammentakaapa nyt!" Kuninkaalle hän myös antaa yrttejä, että ne olisivat aina hänen mukanaan, jotta ihmiset eivät noitumalla vahingoittaisi häntä! Näin hän tekee hankkiakseen itselleen rikkautta valheella ja petoksella sekä kuninkaalta että alamaisilta.

Kuningas Nehalen hovissa oli vanhus nimeltä Muhala munene. Hän sanoi Nehalelle: Kuulepas, kun me näin sairastelemme, ei se johdu muusta kuin Nependan vehkeistä. Hän on pannut kupeillesi kananmunia minun poissa ollessani. Hänen isänsä lähetti hänet sen tekemään.

Tästä alkoivat kuninkaan ja hänen veljensä välillä riidat. Eikä rauhaa syntynyt. Lopuksi he tappelivat ja Nehale surmasi Iihuhuan noituuden tähden.

8. Aviorikoksesta puhdistus.

(Ezizikilo.)

Jos vaimo äitiyden tilassa ollessaan elää vieraan miehen kanssa, kuolee hän synnytykseen, ellei ole puhdistettu. Siksi syyllinen kutsuu luokseen tietäjän, ongangan, tuota puhdistusta suorittamaan. Noita tulee, ottaa vaimon ihovoidelautasen, panee siihen vettä ja iiljajauhoja sekä kahden ruohon juuresta tehtyä jauhetta ja sekottaa ne. Sitten hän pesee kätensä ja juottaa pesuveden rikolliselle. Senjälkeen hän riisuu vaimon ja voitelee hänet kokonaan tuolla seoksella. Sitten hän ottaa tuon lautasen ja lyö sillä vaimoa päähän. Hän ottaa myös luudan ja hakkaa sen säpäleiksi hänen päähänsä; joskus hän lienee antanut selkäänkin. Lopuksi hän ottaa tekotukasta kiinni ja pudistaa aika lailla. Rikollisen kaulaan ripustetaan vielä puupalanen, jota hänen pitää pureskella joka päivä synnytykseen asti siitä kunnolla selviytyäkseen.

Jos vaimolle on aikaisemmin sattunut keskenmeno tai hän on synnyttänyt kuolleen lapsen, kutsuu hän ongangan jo ajoissa apuun, ettei sama onnettomuus uusiintuisi. Onganga tekee vaimolle vyön, mikä helpottaa hänen kuormaansa. Ja kaulaansa hän saa nuorassa riippuvan puupalasen, suojelijan, jota on usein pureskeltava. Synnytyksen, aikana on onganga valvomassa kaikkea. Hän antaa lapselle lääkettä ja määrää, että äidin on heti lasta ruokittava. Lapsen tukan sisään pannaan puupalanen merkiksi, että jumala, Kalunga, on auttanut häntä. Puupalanen on tukassa siihen asti, kun lapsi saa väliaikaisen nimen, joka aina tässä tapauksessa on tytölle Niimbondi ja pojalle Iimbondi. Usein tämä nimi jää lapsen vakinaiseksi nimeksi. Onganga asettaa lapsen kaulaan vielä nahan, jossa on erilaisia koristeita.

Myös kaksoisten syntyessä kutsutaan onganga taloon. Hän panee veteen erään puun juurta ja juo sitä vettä ammentaen molemmilla käsillään suuhunsa ja pesee sitten siinä kätensä. Äitikin pesee siinä kätensä ja puhdistaa kyntensä voidakseen syödä ruokansa. Onganga ottaa neulan ja vetää sillä haavoja äidin jalkoihin pitkin ja poikin ja pesee ne sitten vedellä, jossa on jotain lääkettä. Muussa tapauksessa kaksoiset surmattiin. Kaksoisille ei anneta kuin kerran nimet, eikä äiti lähde ulos talosta, ennenkuin se on tehty, vaikkapa se viipyisi kaksi kuukautta.

9. Omajuku.

Rikkaat eivät saa kyllikseen rikkautta. Sen hankkimisessa heitä petetään ja he vetävät päälleen paljon vaikeuksia ja sekä ruumiillisen kuoleman että iankaikkisen kuoleman saatanan kanssa. Niitä, jotka antavat ihmisille lääkkeitä, jotka tekevät heidät rikkaiksi, kutsutaan tietäjiksi. Heidät tunnetaan ja heiltä pyydetään joitakin yrttejä. Joka on niitä saanut, kutsutaan syömään papuja, s.o. veljeänsä tai sisartansa. Näin hänelle sanotaan, jos hän on syönyt yrttejä. Jollei hän syö ihmistä, niin hän itse kuolee niistä yrteistä. Hänet saadaan ilmi aikeissaan ja yritetään tappaa. Jos hän ei kuole vaan voittaa, tulee hänestä rikas.

Omajukuja on monenlaisia. Jotkut syövät viljaomajukuja, toiset härkien omajukuja. Toiset ottavat ihmisen pään ja panevat sen viljasäiliöön. Silloin ei vilja kuulemma ensinkään lopu säiliöstä. Ja kun häh menee kuninkaan luo, häntä puhutellaan ja hän saa jotain kuninkaalta. Niin pyritään rikkauteen. Köyhät eivät syö omajukuja, koska heillä ei ole mitä antaa ompulileille. Tietäjät (ompulile) eivät välitäkään köyhistä vaan niistä, joilla on nimi.

IX.

PAKANALLISESTA SAIRASTEN PARANTAMISESTA.

1. Uhriliha.

Kun joku talossa sairastuu, haetaan sinne tietäjä, arpoja (omuanekeli) ottamaan selvää, mikä sairasta vaivaa. Kun hän on saanut tempuillaan asian selväksi, sanoo hän, että loihtijat ja vainajien henget syövät häntä. Hengille on sentähden uhrattava. Seuraavia uhreja käytetään: Eräs vihanneslaji voin kanssa, kana, pavut, jotka sidotaan nipuksi. Ihminen lyö sitä ajatellen sen koiraksi ja itkee: nkuajii, nkuajii! Kun hän lopettaa, katsotaan koira kuolleeksi.

Kun jonkun ihmisen puolesta uhrataan, toimittavat uhrin hänen äitinsä veljet. Uhraajat sanovat: "Ota liha, jota kauan olet kaivannut. Lähtekää tästä ihmisestä!" Sairaalle annetaan suuhun verta uhraajansa molemmista käsistä. Kun uhraaja on uhrinsa lopettanut, sanoo hän sairaalle: "Lähdepäs pois tuosta paikasta, jossa puolestasi uhrattiin!" Kun sairas lähtee, sanotaan hengille: "Jääkää te siihen! Älkää meitä seuratko!" Kun he ovat uhrilihan syöneet, niin he pyyhkivät kätensä sairaaseen, ja sen tekevät kaikki, jotka sitä lihaa ovat syöneet.

Seuraavana päivänä sairas viedään tietäjän luo, että hänestä otettaisiin tuo uhriliha. Tietäjä voitelee sairaan rasvalla, ja niin muka häneltä se otettiin pois. Kun sairas on parantunut, lähettää tietäjä hänelle sanan: "Tulen huomenna ja puhdistan sinut." (Puhdistus = ezilo.) Tultuaan hän pyyhkii sairasta käsillään ja rasvaa hänet jälleen voilla. Sitten hän poistuu ja sairas on parantunut.

2. Kouristustaudin parantaminen.

Parantaja, onganga, kutsutaan lapsen luo, jolla on kouristuksia "onzila". Hän ei tule samana päivänä, vaan vasta seuraavana voidakseen maata yön vaimonsa kanssa. Jos hän on yksinäinen, on lapsen äidin maattava miehensä kanssa, muuten ei parantajan toimilla ole mitään merkitystä, sillä tuo sairas henki pelkää vain "makuuhuonetta". Parannustoimitusten ollessa käynnissä ei saa syödä lihaa koko talossa. Siitä tauti pahenee.

Tultuaan parantaja ottaa lapsen ja heittää hänet ilmaan monta kertaa. Lopuksi hän heittää hänet makuusuojuksen katoksen päälle, josta lapsi aina vierii alas. Vihdoin hän ottaa lapsesta kiinni toisella kädellään ja toisessa hänellä on taikasarvi kouristuksia vastaan, "ohija jonzila". Hän puhaltaa siihen ja sylkäistä tupsahuttaa ilmaan. Sitten hän ottaa palmun lehviä (niissä piilee salainen henkivoima) ja kahistelee niitä lapsen silmien edessä, jotta sairaat henget lähtisivät pois lapsesta. Makuusuojan edessä seisten hän kuljettaa lapsen kahdesti jalkojensa välistä ja antaa lapsen äidille. Sitten parantaja panee pataan tai ruukkupalaseen tupakkaa ja jotain väkevää ruohoa asettaen padan hiilille. Lapsen kasvot asetetaan savuun ja ruohoista laitetulla lääkevedellä annetaan sairaalle peräruiske oljen korren avulla. Sitten parantaja poistuu talosta palkkoineen.

3. Korvasäryn parantaminen.

Vaikeata korvasärkyä sairastavan potilaan avuksi kutsutaan noita. Hän saapuu illalla noitakirveineen ja -keppeineen. Sairas istuu veljensä kanssa tulen ääressä. Noita lyö kirveensä ja keppinsä lujasti maahan aivan sairaan eteen pahasti möristen ja katsella muljauttelee sairasta. Sitten hän ottaa tuhkaa kämmenellensä, kaataa siihen vettä ja hieroo käsiään yhteen. Oikean käden etusormella hän lyö vasempaan kämmeneensä ja osoittaa eri ilmansuuntiin ja sanoo sairaan veljelle: "Ua sililila? Huomasitkos? Naapuri on noitunut sairaan äitivainajan hengen haudasta vaivaamaan veljeäsi."

Saatuaan näin selville taudin syyn, noita käskee keittämään spinaattikakkuja rasvaliemessä. Kun keitto tuodaan noidalle, heittää hän siitä itään ja sanoo: "Ottakaa te idän henget keittonne!" Sitten hän heittää länteen ja sanoo: "Ottakaa te lännen köyhät henget keittonne!" Samaten hän heittää pohjoisen ja etelän hengille heidän ruokansa. Sitten hän lyö maahan ja sanoo: "Ottakaa te maan suuret henget ruokanne!" Sitten hän ottaa tuota rasvakeitosta molemmin käsin ja heittää sairaan päähän, sivelee korviin ja kasvoihin ja aina rintaan asti ja sanoo: "Ottakaa te henget rasvanne!" Näin ovat henget saaneet tyydytyksen ja menneet matkoihinsa, ja sairaan pitäisi olla vapaa vaivastaan.

Mutta sairas ei ole parantunutkaan. Korvia särkee yhä. Silloin noita tulee takaisin ja selittää, että sairaalla on "iipakua". Se merkitsee sitä, että vaivaajahenki on jättänyt kamalan elukan sairaan ruumiiseen. Silloin noita alkaa kopeloida sairasta möristen pahasti. Yhtäkkiä hän tarttuu hampain johonkin paikkaan ruumista, puree, imee ja karjaisee: "Poko!" "Tipahtipas!" Sitten hän käskee tuomaan tulta ja näyttää käärmettä, jonka selittää lähteneen sairaasta purrusta paikasta ja sanoo: "Eihän se kumma ole, että olit sairas. Tuollainen otus ruumiissasi!" Noita jää yöksi taloon. Ennen maatamenoa hän sanoo isännälle: "Aamulla varhain tulee noituja, omulozi, taloon siitä ja siitä ovesta. Mutta älköön kukaan aukaisko hänelle. Minä aukaisen ja annan hänelle kaljaa." Ennen taloon tuloaan noita on poikennut mitään pahaa aavistamattoman naapurin luo, jonka tahtoo saada pois hengiltä, ja kehoittanut häntä aamulla tulemaan määrättyyn paikkaan ja määrätyllä tavalla. Naapuri tulee, eikä entisaikaan elävänä talosta lähtenyt. Nykyäänkin hänen on muutettava pois pellostaan ja hän joutuu kanssaihmistensä epäluulojen alaiseksi, koska hänet muka kerran on saatu kiinni noituudesta.

XI.

HALLITUKSISTA.

1. Ambosuvuista.

Ambomaalla ovat suvut suuria tekijöitä. Kuten mainitsimme, jakaantuvat ambolaiset kahteentoista sukuun. Ennen aikaan ne muodostivat sekä alueellisia että sisäisiä järjestöjä. Nykyään niillä ei ole erikoisalueita, vaan ne ovat hajaantuneet sekaisin. Kukin muodostaa kuitenkin oman sisäisen kokonaisuutensa.

Samoin kuin jokainen yksilö on osa sukua, samoin on kaikkien omaisuus suvun yhteistä. Sakonalainen lunastetaan yhteisesti, jos asianomaisella ei ole varaa. Rikollisen lähimmät ottavat siihen osaa. Ja suvun jokaista yksityistä jäsentä kohdannut vääryys on suvulle sovitettava.

Bantukansat jakaantuvat kolmeen eri linjaan. 1. Mieslinja, jolloin isä on varsinaisesti lasten omistaja, niin että avioeron tullessa lapset jäävät hänelle. Isä yksin on myös vastuussa lapsista. 2. Välilinja, jossa molemmat vanhemmat ovat vastuussa lapsista ja omistavat kumpikin osansa. 3. Naislinja, jossa äiti yksin on lasten omistaja ja vastaa heistä. Mieslinjalla on suurempi maksu morsiamesta kuin muilla, sillä silloin tyttö viedään toiseen sukuun, jota hän joutuu lisäämään, eikä hyödytä omaa sukuansa ensinkään. Tällöin ei nuori mies pystykään varsin pian solmimaan avioliittoa, sillä hänen on ensin hankittava 10-25 elukkaa, siis kokonainen omaisuus, morsiamen maksuksi. Jos tällainen avioliitto purkaantuu vaimon puolelta, on hänen ja hänen sukunsa maksettava takaisin nuo elukat. Avioerot ovat silloin harvinaisempia.

Ambolaiset heimot kuuluvat naislinjaan. Nainen on siellä suvun jatkaja. Kaikki lapset kuuluvat äidille. Isällä ei ole edes oikeutta kurittaa lapsiaan. Jos hän sen tekee, voi hän joutua maksamaan siitä, että on rääkännyt toista sukua. Kun vaimo lähtee pois miehensä luota, vie hän mennessään lapsensa ja kaiken tavaransa, mitä on tuonut taloon tullessaan ja mitä on siellä oloaikanaan hankkinut. Mutta hänen on myös maksettava miehelleen takaisin kaikki, mitä on häneltä saanut. Suvun armoton juopa on miehen ja vaimon välillä. Mies pitää huolen omista tavaroistaan talossa, vaimo omistaan. Ei mitään panna yhteen. Viljatkin ovat erillään. Usein syödään vaimon viljat ensin, hänellä kun on suuri perhe ja mies on usein yksin sukunsa edustajana. Mies antaa kyllä omistaan myöskin perheelleen. Puutteen aikana mies on velvollinen ruokkimaan vaimoaan; jollei hän sitä tee, lähtee vaimo sukunsa luo. Miehen ja vaimon pellotkin ovat eri lohkoina. Miehellä on oma osansa, vaimolla lapsineen samoin omansa. Miehen pelto tehdään kuitenkin ensin ja sitten vasta vaimon. Häähärällä mies on ostanut vaimon työjuhdakseen. Kristillistä avioliittoa Raamatun hengessä on vaikea rakentaa siellä, missä suku määrää kaiken ja suvun enemmistö on vielä pakanoita. Kun mies kuolee talosta, niin hänen sukunsa tulee ja ottaa kaikki hänen tavaransa, karjansa, vaatteensa, viljansa, aseensa ja kiristää vielä leskeltä senkin, mitä tämä on mieheltään saanut. Leski jää puille paljaille, ja vain harvassa tapauksessa hän saa jäädä asumaan tuohon taloon.

Suvulla on hyviäkin puolia. Se pitää jäseniään kurissa. Siten se jollakin tavoin estää rikollisuuden levenemistä. Se, joka tuottaa maksatuksia suvulle, häpäisee koko sukuaan. Suku korjaa myös orvot. Kilvalla heidät otetaan, koska he tulevaisuudessa ovat suvun työvoimaa. Siinä mielessä kuin Europassa ei Ambomaalla sentähden tarvita orpo- ja lastenkoteja, mutta kyllä kristillisen kasvatuksen kannalta katsottuna, jotta pienestä pitäin saisi heihin istutetuksi kristillisen maailmankatsomuksen ja kasvatetuksi heistä kristillisiä luonteita, jotka pakanallisessa yhteiskunnassa voivat seisoa siveellisesti lujina ja tulla sen suolaksi ja valoksi.

2. Ambohallituksesta.

Ondongassa, Uukuambissa, Ongandjerassa ja Uukualuurissa hallitsevat maakalaiskuninkaat. He hallitsevat tarkoin rajoitettuja alueita. Ennen heillä oli rajaton valta alamaistensa henkeen ja omaisuuteen nähden ja he tappoivat kenen tahtoivat. Heillä on apulaisinaan hallitusmiehet, omalengat, jonkinlaiset maaherrat, joilla on omat hallitusalueensa. Nämä alueet ovat vielä jaetut pienempiin piireihin, kullakin on piiripäällikkönsä, kulmakunnan isäntä. Hallitus on hyvin järjestetty alimmasta ylimpään; järjestys on aivan sotilaallinen; korkein on kuningas. Kunpa vain oikeuskäsitteet olisivat selvät! Useimmiten raha ratkaisee riita-asian. Varakkaampi saa puolelleen suurilla lahjuksilla jonkun hallitusmiehistä, joka esittää asian kuninkaalle edullisessa valossa, ja ratkaisu tulee senmukainen.

Kuninkaat pitävät suuria hoveja. Heidän äitinsä ja sisarensa ovat myös kuninkaita, joilla on hovinsa ja valta nylkeä alamaisia. Varsinkin näitten naiskuninkaitten miehet, valtakunnan vävyt, harjoittavat omavaltaisuutta kaikissa heimoissa. Nuo hovit ovat kaiken saastaisuuden pesiä. Niissä moni kristitty poika ja tyttö on joutunut huonoille teille ja pois Herrastaan. Harvat kristityt kulmakuntain isännätkään kestävät noitten hovien elämää.

Ennen valkoisten ylivalvontaa näillä heimopäälliköillä oli rajaton valta sekä alamaistensa henkeen että omaisuuteen. Jälkimäinen on edelleen voimassa. Esim. Oshigambon alue Ondongassa tuntee hyvin tämän kuninkaallisen oikeuden sinne tehdyistä jokavuotisista ryöstöistä.

3. Mandaattihallituksen suhteesta maakalaisiin ja lähetykseemme.

Amboheimoista ovat suurimmat Uukuanjama ja Ondonga. Uukuanjaman heimosta kuuluu suurin osa Portugalin Angolaan. Tuota heimoa on valkoisten välisissä rajankäynneissä säälimättä silvottu. Ennen maailmansotaa heimo oli yhtenäinen kartalla olevasta rajasta huolimatta. Sillä oli kuningas, joka piti huolta kansastaan, vaikkakaan hänen hallituksensa ei ollut mallikelpoista. Ihmishenki ei hänelle paljon maksanut. Kun Saksa menetti maailmansodassa siirtomaansa ja Uukuanjaman kuningas Mandume ei suostunut uusien herrojen alaiseksi, syntyi voimainkoettelu, jossa Mandume menetti henkensä. Rauhaa ei noille rajamaille kuitenkaan tullut. Portugalilaiset ahdistelivat heimoa yhä, kuten ovat tehneet vuosikymmeniä. Entinen raja oli epävarma, laaja käsite. Siinä oli n. 10 km. levyinen riidanalainen, puolueeton vyöhyke. Tuhannet pakolaiset olivat tulleet Portugalin puolelta sikäläistä sortoa pakoon, ja asettuneet tuolle puolueettomalle alueelle. Varsinkin kristityt olivat joutuneet siellä paljon kärsimään. Heillä ei ollut oikeutta pitää koulua eikä jumalanpalveluksia; vietiinpä heitä orjiksikin syvälle Angolaan, eikä ainoastaan uukuanjamalaisia, vaan ondongalaisiakin, ketä vain kiinni saatiin, kun sattuivat niillä mailla olemaan. Joku vuosi sitten englantilaiset ja portugalilaiset sopivat rajasta niin, että koko tuo puolueeton alue tuli portugalilaisille. Nyt taas nuo onnettomat mustat saivat muuttaa, jos mieli säilyttää omaisuutensa ja uskontonsa. Vähän sen jälkeen raja siirtyi vieläkin etelämpään, joten jotkut joutuivat kolmannen kerran siirtymään portugalilaisia pakoon, vaikka nuo alueet ovat ammoisista ajoista kuuluneet mustille. Eiköhän suurille siirtomaavalloillekin olisi parempi johtaa rajansa siten, ettei turvattomien neekeriheimojen tarvitsisi tällä tavalla kärsiä ja ettei heidän pieniä heimoalueitaan näin halottaisi. Suuri taloudellinenkin tappio on näin koitunut alkuasukkaille, kun vedestä ja viljasta rikkain puoli valtakuntaa on jäänyt Angolan puolelle. Kauppakin tulee eroitettujen osien välillä kielletyksi, kun raja suljetaan. Pelkään, ettei tätä asiaa ole tarpeeksi selvitetty. Olihan samanlainen tapaus keski-Afrikassa Ruandassa, mutta siellä englantilaiset viranomaiset menettelivät jalosti antaen osan maata toiselle vallalle, jotta alkuasukasheimo saisi kokonaisena säilyä.

Uukuanjama on sittenkin paremmassa asemassa kuin toiset heimot. Vuodentulo on siellä aina parempi kuin muissa heimoissa, varsinkin Ondongassa, jossa usein on kato. Siellä ei myöskään nykyisen valkoisen hallituksen aikana ajeta pois pelloista niinkuin ennen maakalaispäälliköitten hallitessa. He suurine hoveineen eivät ole imemässä kansan elinvoimaa, kuten toisissa heimoissa. Köyhästä Ondongasta viedään melkein kaikki irtain omaisuus Uukuanjamaan viljanostomatkoilla.

Suomen Lähetysseura on suorittanut amboheimoissa kaikkein raskaimman alkuraivaustyön. Sillä perusteella pitäisi sillä olla etusija kaikessa lähetystyössä noissa kansoissa. Siirtomaahallitus on kuitenkin antanut sekä katolilaisille että anglikaaniselle korkeakirkolle luvan tulla Ambomaalle, ovatpa viimemainitut valkoisen hallituksen kutsumina ja erikoissuosikkeina asettuneet meidän kristittyjemme keskuuteen, sinne missä työmme on kantanut runsainta hedelmää. Olisi luullut Afrikan sydänmailla olevan koskemattomia, työntekijöitä odottavia pakana-alueita! Tällaisissa ristiriidoissa on luotava silmäys Jumalan valtakunnan iankaikkisuuteen. Suurimmatkin maalliset valtakunnat ja mahdit sortuvat vuorollaan, ja toiset rakentavat taas aikansa edellisten raunioille, mutta Jumalan valtakunta pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen. Työmme on kuitenkin kuusikymmenvuosikautenaan kehittynyt sille asteelle, että se vaatii osakseen sekä siirtomaahallituksen tunnustuksen että sen kannatuksen. Evankelioimistyömme välilliset työhaarat, koulu- ja kasvatustyö sekä lääkärilähetys, ovat suorittaneet Ambomaalla suunnattoman sivistystyön ja tuottaneet sanomattoman suurta apua ja siunausta ruumiillisiin kärsimyksiin luonnonkansan pimeissä ja alhaisissa oloissa. Se kansa, jota vielä noin vuosikymmen taaksepäin pidettiin sukupuuttoon kuolevana kansana, onkin tullut elinvoimaiseksi ja kasvavaksi kansaksi. Ja se on luettava lähetystyön ansioksi. Sen sivistystyön, minkä olisi pitänyt olla valkoisen vallan ja hallituksen pyhä velvollisuus alkuasukasalamaisiaan kohtaan, on suorittanut Suomen pieni ja köyhä lähetyskansa. Työn hedelmät hallitus on kyllä valmis käyttämään hyväkseen, toistaiseksi kuitenkin vain siinä muodossa, että se pitää ambolaisia työvoimanaan. Ilman heitä timanttikentät olisivatkin autioina ja kuparikaivokset vähän tuottavia. Onpa lähetystyöntekijöitä tahdottu pakottaa työvoimaa värväämäänkin! Mutta kaiken avun ja kannatuksen pyynnöt ylivoimaiseksi laajenneelle työllemme ovat tähän asti olleet tuloksettomat lukuunottamatta joitakin pienempiä avustuksia lääkärilähetyksellemme, nekin omine velvoituksineen. Onko oikein nykyisenä maailmankautena, että lähes 200,000 alkuasukasta jätetään ilman hoivaa hallituksen puolelta? Täytyypä sanoa vielä niinkin paljon, että varsinkin viime vuosina olemme olleet sivistämis- ja auttamistyössämme hallituksen puolelta hädin tuskin sallittuja, siitä huolimatta että olemme siellä vanhimpia asukkaita maan alkuperäistä kansaa lukuunottamatta. Työn nykyinen laajuus ja sen menestyksellinen jatkaminen ei salli meidän vaieta, ennenkuin hallitus ryhtyy velvollisuuksiaan täyttämään. Ei ole liikaa pyytää, että mandaattihallitus pitää huolen korkeimmista oppilaitoksistamme, so. seminaaristamme, työkouluistamme, tyttökodistamme ja eri asemien tyttö- ja poikakouluista, näitten laitosten valkoisen työvoiman sekä seminaarista valmistuvien mustien opettajain palkkauksesta sekä sairashoitotyöstä. Suomesta kootuilla varoilla tuo kaikki alkaa olla mahdotonta. Jos hallitus kustantaisi kasvatus- ja koulutyön sekä sairashoitotyön, jäisi lähetykselle kristillisten seurakuntain johto- ja valvontatyö siinä mittakaavassa ja niin kauan kuin sitä tarvitaan, ennenkuin ambokirkko voi toimia itsenäisesti; kaikki ne varat, jotka nyt menevät tuohon oikeastaan hallitukselle kuuluvaan osuuteen, voitaisiin silloin käyttää pakanalähetystyöhön uusilla rintamilla, jotka lähetyksen Herra meille avaa.

Hallituksen osuus työhömme toisi tullessaan oikeutettuna vaatimuksena sen, että työntekijöinä ovat täysin pätevät, ensiluokkaiset, parhaat voimat pitkin linjaa alkeiskouluista ja maallikkotyöntekijöistä seminaarin johtajaprofessoriin asti. Ja sehän olisi varmaan työllemme eduksi edellyttäen, että lähetin ensimäinen vaatimus: kokonainen antautuminen Herralle ja Hänen käytettäväkseen on täytetty. Mielestäni työn johto, kehittäminen ja edustaminen vaatisi kansankirkkoamme asettamaan työalallemme myös arvovaltaisen johtajan, lähetyspiispan.

XII.

VALOA PIMEYDESSÄ.

1. Lisäpiirteitä ambolaisluonteesta

Kuva ambolaisesta rasvassaan ja liassaan, taikauskon ja pelon vallassa, tylsänä ja tietämättömänä omasta alennustilastaan on surullisen tosi. Mutta se on yksipuolinen, ja me tekisimme hänelle vääryyttä lisäämättä tuohon kuvaan valoisampiakin piirteitä. Joutuessamme päivittäin kosketuksiin ambolaisten kanssa, saamme usein hämmästyä heidän hillittyä käytöstään, hienoa huomaavaisuuttaan ja hyväntahtoisuuttaan. Heillä on omat ominaiset käyttäytymistapansa, jotka periytyvät polvesta polveen. Erikoisen kaunista on kaikkien vanhempain henkilöitten kunnioittaminen, vaikka se lieneekin usein vain ulkonaista, eikä tapahdu meidän 4:nen käskymme mielessä. Nurkumatta jopa iloisinakin he jaksavat kantaa jokapäiväiset kuormansa oloissa, joissa harva valkoinen voittajana selviytyisi. Heidän ilonsa ja leikillisyytensä on oikein tarttuvaa. Ei tule aika pitkäksi nuotiotulen ääressä kuunnellessa heidän ajatustenvaihtoaan päivän tapahtumista ja kuulumisista, heidän kertomuksiaan vanhoilta ajoilta tai kuvauksiaan vieraista seuduista, eläimistä tai ihmisistä. Heidän tarkka, melkeinpä erehtymätön vaistonsa tekee heistä hyviä ihmistuntijoita. Ambolaiset ovat myös hyvin lapsirakkaita, ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Viimemainittuihin piirteisiin voi liittyä sivuvaikutteitakin, esim. että ollaan vierasvaraisia niitä kohtaan, joilta voidaan odottaa saavansa sitä omalle kohdalleen takaisin. Mutta sehän on inhimillistä ja yhteistä koko ihmissuvulle. Oppiessamme ambolaisia tuntemaan me voimme kaikista ulkonaisista ja sisäisistä eroavaisuuksista huolimatta nähdä heissä lähimmäisiämme, kanssaihmisiämme, joihin voimme kiintyä ja joista meillä voi olla oppimistakin. Ja tuo kiintymys on molemminpuolista. Ambolaiset ovat oppineet näkemään, että me olemme siellä heitä varten, ilman valtiollisia ja muita pyyteitä, ja tahdomme heidän parastaan. Se on herättänyt heissä luottamusta. Emme pitkiin aikoihin ole asuneet "villien neekerien parissa hengen vaarassa" Uukuambia lukuunottamatta. Paikoittain voimme elää paremmassa rauhassa kuin kotimaassa konsanaan.

2. Lähetyssaarnaajan tehtävistä.

Lähetyssaarnaajan tehtävä Ambomaalla on niin monipuuhainen, ettei sitä kaikkea aluksi tahtoisi uskoa lähetystyöhön kuuluvaksi, vaikka sen myöhemmin huomaa tarpeelliseksi ja välttämättömäksi. Täytyy olla rakennusmestari, muurari, puuseppä, karjanhoitaja, tavaroitten vaihtaja, koulumies, lääkäri, tuomari, saarnamies ja sielunpaimen y.m. y.m. Se lähetti, joka ottaa vastaan kaikki tehtävät, mitkä eteen tulevat Jumalan lähettäminä, saa Häneltä myös voimaa jokapäiväiseen elämäänsä ja työhönsä, ja saa kokea onnea ja tyydytystä kutsumuksessaan.

Erikoisen tärkeää lähetysalalla on sekä salainen että julkinen sielunhoidollinen työ. Siellä seurakuntalaiset tulevat huolineen, vaikeuksineen ja heikkouksineen opettajansa puheille kertoen hänelle mitä on tunnolla, ja siellä hiljaisuudessa saa sanoa neuvon, varoituksen ja nuhteenkin sanoja. Riitaiset naapurit tulevat saadakseen asiansa ratkaistuksi. He "haukkuvat" toisensa kyllikseen, ja kun ovat saaneet tyhjentää sydämensä, tehdään rauha ja luvataan elää sovinnossa. Tulee pariskunta, jonka avioliitto on rikkoutunut. Kuunnellaan syyt ja seuraukset, ja loppujen lopuksi huomataan, ettei se asia eroamisen arvoinen ollutkaan. Vihollinen siihen oli päässyt väliin. Nöyrrytään anteeksi pyytämään. Pariskunta panee käden käteen ja lähetti panee kätensä vielä kolmanneksi vahvistaen tuon rauhan teon ja toivottaen heille Jumalan rauhaa ja siunausta. Niin lähdetään uudestaan taipaleelle. Nuo rippisalaisuudet ovat läheteille pyhiä salaisuuksia. Ei niitä saa mennä saarnatuolista julistamaan, jos tahtoo säilyttää ihmisten luottamuksen.

Lähetit joutuvat työalalla hyvin erilaisille työsaroille. Toiset joutuvat niittämään toisten kylvökseltä, joutuvat keskelle elonleikkuuta. Toiset tekevät syrjäisillä raivausmailla näennäisesti tuloksetonta työtä. Sieltä ei lähetti voi suuria numerosaavutuksia maailmalle ilmoittaa, ei pääse nousemaan korkealle jalustalle, niinkuin nostetaan ehkä joku noista ensin mainituista. Jumala katsoo ja arvioi kummankin työn. Ehkäpä suuri ihmisten silmissä tulee pieneksi Jumalan vaakakupissa ja päinvastoin. Ilman alkuraivaustyötä ei olisi sadonkorjuuta. Älkäämme siis unohtako niitä, jotka ovat kantaneet "päivän kuorman ja helteen". Mutta kaikki kunnia Herralle, joka omalla voimallaan kaiken toimittaa! Hänelle kunnia tienraivaajiemme uskollisuudesta ja kestävyydestä! Hänelle kunnia ihanasta leikkuuajasta, jossa saamme olla mukana! "Suuri olet, Herra, mä ihminen pieni."

Lähetyssaarnaajan tehtävä on suuri. Mutta yhtä suuri tehtävä on jokaisella kristityllä, joka sillä paikalla, mihin Herra on hänet asettanut, tahtoo edistää Jumalan valtakunnan tulemista maan päälle. Me olemme kaikki silloin suuren, vanhurskaan Jumalan työtovereita! Niin, Herra, tulkoon Sinun valtakuntasi!

3. Ambolainen hartauspuhujana.

Saarnaajana on ambolainen kansanomainen ja vilkas. Esitys on usein mukaansa tempaavaa. Eräs uukuanjamalainen, entinen suuri noita, vanha Noa, joka ei ole käynyt seminaaria eikä muitakaan kouluja, saarnasi kerran Sakeuksesta seuraavaan tapaan:

Tämä Sakeus, josta tässä tekstissä kuulimme, oli suuri hallitusmies (elenga). Hän oli valkoinen mies, ja hän oli valkoisen hallituksen virkamies. Ja hän oli kovin rikas. Emme voi verrata itseämme, emme edes kuningastammekaan tähän Sakeukseen. Kaikki meidän suurmiehemme polvistuisivat hänen edessään ja sanoisivat hänelle: tate, isä. Ja koska hän oli rikas, niin hänellä oli suuri talo ja paljon väkeä ja suuri kirstullinen rahaa. Mutta tässä kuulimme Sakeuksesta, että hän juoksi! Vanhukset eivät juokse. Mutta Sakeuksella oli jokin erikoinen asia, joka pani hänet juoksemaan. Ja lisäksi hän nousi puuhun! Eivät vanhukset puuhunkaan nouse. Ja varmaan se kiipeäminen oli hänelle vaikeaa. Sillä kun hän oli rikas, oli hän myös kovin lihava, sillä rikkailla on hyvää ruokaa. Ja kai hänellä oli hyvät vaatteetkin. Mutta ei sekään estänyt häntä kiipeämästä puuhun. Pääsikö hän puuhun? Kyllä, kyllä. Sen näemme tästä kirjasta. Kyllä hän pääsi, sillä tämä kirja ei valehtele, ei ei. Mutta mitä hän etsi sieltä puusta? Sinä, pikku poika, sanot ehkä, että hän etsi hedelmiä. Ei, ei, ei Sakeus hedelmiä etsinyt. Hän etsi Jeesusta, joka oli suurempi kuin Sakeus, paljon suurempi. Jeesuksella on paljon suurempi koti ja paljon rikkaampi. Hän on Vapahtaja. Sakeus tahtoi nähdä hänet ja saikin nähdä hänet. Jeesus myös näki Sakeuksen. Ja hän sanoi: Sakeus, sinäkö vanhus olet sinne puuhun noussut? Tule alas! Tule pian! Minä tulen sinun kotiisi, että saat oikein nähdä minut. Ja Sakeus tuli. Ei hän ajatellut oksia, ei. Hän pudottautui alas. Ne hyvät vaatteet ehkä repeytyivät, ehkäpä housut tai takin hihat. Mutta alas hän tuli kiireesti ja meni Jeesuksen kanssa.

Kun Jeesus ja Sakeus olivat kohdanneet toisensa, muuttui Sakeus. Hän heräsi. Hän näki entisen elämänsä huonoksi. Ja maailman makeus muuttui karvaaksi. Herra Jeesus vaikutti sen. Hän muuttaa meidänkin elämämme. Pahasta ihmisestä tulee hyvä, varkaasta rehellinen. Jeesus vaikuttaa sen, että vanhat rikokset tulevat sovitetuiksi.

Kutsu Jeesus kotiisi! Hän tekee sinut ja kotisi uudeksi.

"Herran nimi on vahva linna. Vanhurskas juoksee sinne ja tulee varjelluksi."

Näitten sanojen johdolla puhui Paulus Saamenanpoika seuraavaan tapaan:

Olette kuulleet sanottavan:

"Mekuma ihapu lokelua, mondumetana iha sile mo", s.o. "Seinäin sisällä ei kastuta, eikä härkien parissa kuolla." Niin, kyllä seinät suojelevat hyvin sateelta. Mutta eivät nuo sanat sittenkään aina pidä paikkaansa. Kuljimme kerran metsässä. Mukanamme oli mies, joka oli tottunut olemaan seinäin sisällä. Yöllä tuli kova sade. Tuo mies herätti meidät ja sanoi: "Miehet! Kuinka te voitte nukkua? Minä en voi ensinkään nukkua." Toiset vastasivat: "Sinä kun olet tottunut olemaan seinien sisällä, et voi sateessa nukkua. Me olemme tottuneet sateeseen ja tuuleen, emmekä tätä ilmaa ensinkään säikähdä."

Monet ihmiset luottavat härkiinsä. Ovathan härät nälkäaikana olleet monelle avuksi. Härällä on ostettu viljaa, ja siitä on saatu lihaa ruuaksi. Mutta moni on kuollut nälkään, vaikka hänellä on ollut paljonkin härkiä.

Mutta te tiedätte, että on kaksi kuolemaa. Jos härkä pelastaisikin ruumiin kuolemasta, niin pelastuuko se sielu, joka härkiin luottaa? Olette nähneet niitä, jotka ruumiinsa parantamiseksi ja pelastamiseksi kuolemasta ovat tappaneet sielunsa hakemalla turvaa noitain ja härkäin luota. Niin, sielunsa he ovat tappaneet, eivätkä ruumistaankaan voineet kuolemalta varjella. Eivät mitkään rakennuksen seinätkään pelasta kuoleman kädestä.

Yhdessä ainoassa nimessä on varjelus ja pelastus. Muistatte kuningas Nebukadnesarin. Hänelläkin oli, mihin luotti. Ja hän määräsi, että hänen jumalaansa yksin on kumarrettava. Kolme nuorukaista kieltäytyi tästä. Kuningas suuttui ja sanoi: Katsotaanpa sitten, kuinka te jumalaanne kunnioitatte ja avuksenne huudatte! Ja hän heitätti heidät tuliseen pätsiin. Mutta hän sai nähdä, että heillä oli suurempi jumala kuin hänellä, niin, se Jumala, johon voi luottaa ja joka auttaa ja kuolemastakin vapahtaa.

Ezina ljoj' Omukulili, li vul' ezina kehe. Oljo lja ning' omugameni nomupopili guaajehe. Ojendji je li juulukua, nojendji je li isama no je li simaneke. S.V.K. n:o 38.

Sinun nimesi, Vapahtaja, voittaa joka nimen. Siitä on tullut kaikkien varjelija ja puolustaja. Monet ovat sitä ikävöineet, sitä avukseen huutaneet ja kunnioittaneet.

4. Salainen voima.

Istuessamme kerran nuotiotulella matkalla Okavango-virralle kuulimme erään kristityn kertovan elämästään seuraavaa:

"Meitä oli paljon nuoria kuningas Mandume-vainajan hovissa. Muutamat joukostamme olivat käyneet lähetysasemalla. He kertoivat meille toisille ihmeellisiä asioita, joita tuo valkoinen mies oli puhunut Jumalasta ja taivaasta. Ne olivat aivan toisia puheita kuin mitä olimme kuulleet vanhemmiltamme ja isovanhemmiltamme. Ja sitten hän oli kertonut ristiinnaulitusta miehestä, joka on vapahtanut maailman. He olivat myös kuulleet helvetistä, tulisesta paikasta, johon pahat ihmiset kuoleman jälkeen joutuvat. Ne olivat meille aivan uusia, ennen kuulumattomia puheita. Ja meissä heräsi halu omin korvin kuulla niitä tuon ihmeellisen valkoisen miehen omasta suusta.

"Mutta miten se meille onnistuisi? Kuningas oli tuon uuden opin ankara vastustaja. Ja koko hovi oli täynnä kovia pakanoita. Salaa nuo toverinikin olivat käyneet lähetysasemalla. Ja salaa he myös kertoilivat kuulemiaan ja näkemiään istuessamme iltaisin nuotion ääressä tai vielä mieluummin vetäydyttyämme makuusijoillemme. Käyntimme lähetyssaarnaajan luona ei varmastikaan olisi kuninkaan mielen mukaista. Jos hän saisi siitä kuulla, suuttuisi hän hirveästi. Ja hänellä on valta tehdä vaikka mitä, vaikkapa piiskauttaa ihan kuoliaiksi. Salaa olisi meidän mentävä. Ja uhkarohkeata olisi se joka tapauksessa. Me pelkäsimme. Mutta emme enää voineet vapautua noista ajatuksista. Ne olivat vallanneet meidät. Salainen voima veti meitä lähetysasemalle ja me teimme yhä suunnitelmia, miten sinne pääsisimme.

"Vihdoin me rohkaisimme itsemme ja päätimme eräänä iltana myöhään käydä lähetysasemalla. Vietimme iltaa tulen ääressä toisten kanssa ja menimme nukkumaan niinkuin muutkin. Mutta kun hovissa oli aivan hiljaista, hiivimme yksitellen ulos ja juoksimme yhdessä asemalle. Opettajalla oli vielä tulta. Hyvä! Mutta ottaakohan hän meitä kuitenkaan näin yöllä vastaan? Päätimme sanoa tulevamme hovista. Ja niin sanoimmekin, kun ovi kolkutukseemme avattiin, ja me pääsimme sisään.

"Niin näin ensi kerran 'punaisen' miehen. Ei vain iho, vaan myös silmät hänellä olivat erilaiset kuin meillä. Ne olivat kuin vettä! Mutta en minä häntä pelännyt. Hän kätteli meitä ja käski istumaan. Istuimme maahan oven suuhun. Sitten opettaja kysyi asiaamme. Kerroimme olevamme omilla asioillamme, vaikka olimmekin hovista. Olimme tulleet häntä katsomaan ja kuulemaan niitä uusia asioita, joita hänellä oli kerrottavana.

"Ja hän kertoi meille. Ja lähtiessämme hän antoi meille pienen kirjan 'A, Mb, Nd', s.o. aapisen, kehoittaen meitä siitä opettelemaan lukua. Hän lupasi myös opettaa meitä salaa iltaisin silloin kun vain voimme tulla.

"Siitä lähtien kävimme asemalla usein. Päivisin suoritimme tehtävämme hovissa, iltaisin hiivimme kouluun. Se salainen voima, mikä meitä veti puoleensa, pani meidät myös uskaltamaan.

"Mutta eihän tuo koulunkäyntimme voinut kauan pysyä salassa. Kun sukulaiseni saivat asiasta vihiä, pitivät he sen johdosta kokouksen. He päättivät ottaa minut kiinni ja lähettää jonnekin kauas, jossa minulla ei olisi tilaisuutta käydä opettajan luona. Ennen he minut vaikka surmaisivat, kuin antaisivat minun tulla maan kuninkaalle uskottomaksi 'punaisten ihmiseksi'. Sain salaa kuulla heidän aikeistaan. En aikonut kuitenkaan luopua koulun käynnistäni, en surmankaan uhalla, vaikka tiesin, mitä se merkitsi. Olin tuon julman kuninkaan hovissa nähnyt paljon ihmisiä surmattavan. Salainen voima oli tarttunut minuun, eikä se päästänyt minua irti. Se alkoi myös ohjata kulkuani. Pakenin hovista peläten kuningasta ja sukulaisiani. Pyysin ja sain lähetyssaarnaajan luona turvapaikan.

"Oltuani asemalla jonkun viikon piilossa, lähdin eräänä päivänä tuon sisäisen voiman pakottamana hoviin kuninkaan, isäntäni luo. Minut vietiin hänen puheilleen ja minä sanoin hänelle: 'Tate (s.o. isä), sinä olet minun isäni. Minä olen sinun lapsesi. Olen sinua aina palvellut ja tahtoisin palvella sinua vieläkin ja vielä paremmin kuin ennen. Mutta anna minun käydä koulua ja oppia tuntemaan totinen Jumala. Hän tekee minusta sinulle hyvän palvelijan. Ota minut vastaan. Palvelisin sinua päivisin, mutta iltaisin kävisin koulua.' Odotin polvillani, mitä kuningas vastaisi. Vastaisiko hän mahdollisesti ampumalla minut siihen paikkaan. Mutta hän vastasikin: 'Eua', s.o. hyvä, ja niin sain jatkaa koulunkäyntiäni hänen luvallaan. Pysyin myös hänen suosiossaan. Hän näytteli minulle suuria peltoja sanoen: kun menet naimisiin, saat valita näistä. Lupasipa hän minulle kulmakunnankin hallittavakseni. Siihen aikaan oli kaikki tuo maallinen minulle kuin roskaa, sillä minut oli vallannut tuo uusi, suuri voima. Kävin jo kastekoulua. Silloin tällöin uskalsin jo lukea ja laulaakin iltaisin Jeesuksesta siellä pakanain keskellä, ja silloin oli sydämessäni rauha.

"Tuli sitten kastejuhla. Edellisenä päivänä keskustelin kauan opettajan kanssa kahdenkesken. Kerroin hänelle koko elämäni. Sanoin haluavani uudeksi nimekseni Paulus-nimen. Tahdoin tulla Vapahtajani uskolliseksi sotilaaksi. Olin polvillani pöydän vieressä katsomassa, kun tuo uusi nimi sekä vanhakin kirjoitettiin suureen, mustaan kirjaan. Ja opettaja toivotti katellen Jumalan runsasta siunausta.

"Tällä välin olivat sukulaiseni kuulleet lähestyvästä kastejuhlasta. He lähettivät minulle sanan, että koska olin jättänyt heidät ruveten 'opettajan ihmiseksi', eivät he tahdo olla kanssani enää missään tekemisissä. Se ei minua silloin yhtään surettanut, eikä häirinnyt seuraavan päivän juhlatunnelmaa.

"Kastetilaisuudessa oli paljon väkeä. Me kastettavat seisoimme alttarin edessä. Seurakunnan ja pyhän Jumalan kasvojen edessä me lupasimme luopua saatanasta ja seurata Herraamme Jeesusta. Ääneen tunnustimme myös uskomme. Ennen kastetta lauloimme 'Ohenda ja Kalunga kandje, Ohenda je ja kongo ndje, ohenda je ja mono ndje'. (Jumalan armo etsi minua ja löysi minut.) Se oli tapahtunut minunkin kohdalleni. Kasteen jälkeen pyysin kaikesta sydämestäni laulaen seurakunnan kanssa, että nimeni lähtemättömästi kirjoitettaisiin Jumalan kirjaan. Ja tunsin, että tuo salainen voima oli kokonaan omistanut minut. Eikä se ollut enää salainen, tiesin, että se oli Pyhä Henki, se oli Herra itse."

5. Erään ambotytön kertomus elämästään.

Kotitaloni oli kaukana metsässä. Minulla oli veli, mutta hän meni töihin Hereromaalle. Hän palasi sieltä kristittynä. Hänen oli tapana sanoa minulle: "Jeesus on lasten ystävä." Ja hän sanoi, että minunkin pitäisi ottaa vastaan evankeliumi. Mutta olin silloin hyvin pieni. En ymmärtänyt, mitä evankeliumi on. En tuntenut myöskään Jeesusta. Mutta noita veljeni sanoja, että Jeesus on lasten ystävä, en voinut unohtaa. Veljeni meni jälleen Hereromaalle, ja pian sen jälkeen saimme sanoman hänen kuolemastaan. Se muistutti minulle lähtemättömästi: Jeesus on lasten ystävä, sillä ne sanat oli Tuomas-veljeni viimeisikseen minulle sanonut.

Seurasi sitten toinen suru. Isäni kuului valtakunnan hallitusmiehiin. Toiset hallitusmiehet kadehtivat häntä ja "söivät häntä hovissa". Ja niin tuli eräänä päivänä ryöstäjäjoukko, joka ryösti kotimme ja surmasi isän.

Muutimme äidin kanssa lähelle Olukondan asemaa. Silloin taas muistin, että olin tullut niiden luo, jotka tuntevat Jeesuksen, lasten ystävän. Aloin käydä kirkossa. Mutta en vielä ymmärtänyt mitään. Kaikki naapurimme olivat pakanoita. Heiltä kuulin, että taivas on asetettu pylväitten varaan, mutta nuo pylväät ovat alkaneet vanhentua, ja eräänä päivänä taivas putoaa päällemme. Aloin silloin pelätä ja sydämessäni toivoa, että kuolisin ennenkuin se päivä koittaa. Kirkossa kävin edelleen.

Eräänä sunnuntaina sanottiin, että kun on nukuttu neljästi, on taivaaseenastumisen päivä, s.o. neljäntenä päivänä, torstaina, Jeesus nousee taivaaseen. Kaikki nuo neljä päivää mietin tuota asiaa. Sydämessäni oli halu saada nähdä Jeesuksen menevän taivaaseen. Kun lähdin kirkkoon, sanoin kotona: "Tänä päivänä Jeesus nousee taivaaseen. Tahdon nähdä hänen nousevan." Kirkossa odotin kovasti sitä näkyä. Tarkkasin pastoria alttarilla, mutta kun hän meni saarnatuoliin, en kääntänyt silmiäni pois alttarista, että vain näkisin Jeesuksen taivaaseenastumisen. Mutta en nähnyt mitään, ja oli lähdettävä pois kirkosta. Kysyin, eikö pakanoille näytetäkään Jeesuksen taivaaseen astumista. "Ei sitä pakanat saa nähdä", vastattiin minulle. "Saavatkos kristityt?" "Eivät kristitytkään." "Entäs valkoiset opettajat." "He korkeintaan, kenties, saavat sen nähdä." Olin kovin suruissani. Olisin tahtonut saada nähdä Jeesuksen. Ikävöin Häntä sydämestäni. Yöllä unessa Hän sitten näyttäytyi minulle. Näin Hänen nousevan ja menevän taivaaseen. Sitten menin kouluun tahtoen tulla Jeesuksen ihmiseksi, ja minut kastettiin. Olen ollut jo monta vuotta kristitty. Nyt ei minun sydämessäni ole enää semmoista ikävää. Usein se on aivan kuin se olisi ihan kylläinen Jumalan sanasta. Minun on nyt taisteltava ja vaellettava uskossa päästäkseni Hänet kerran näkemään, niinkuin Hän on.

6. Joulu Ambomaalla.

Ambomaallakin, Lounais-Afrikan luoteisessa nurkkauksessa, vietetään joulua, vaikkakin joulu ja sen vietto on ollut siellä tunnettu vasta runsaan puoli vuosisataa. Kristinuskon ja eurooppalaisten lähetyssaarnaajien mukana on tämä kristittyjen suuri juhla viety noihin seutuihin, joiden kansa "istuu pimeässä" viettäen päivänsä yksitoikkoisuudessa erottamatta pyhää aresta. Sitten kun joulun Herra on monelle senkin maan lapselle tullut elämän valoksi, ei joulu Ambomaalla ole vain eurooppalaisten lähetyssaarnaajien vaan myös mustain kristittyjen neekerienkin jokavuotinen juhla, johon monet pakanatkin ovat niin tottuneet, että tietävät sitä odottaa ja haluavat olla mukana sitä viettämässä.

Joulua vietetään Ambomaalla tietysti samaan aikaan kuin Suomessakin, siis joulukuun loppupuolella, mutta se tapahtuu aivan erilaisissa ulkonaisissa olosuhteissa. Ambolaisella ei ole aavistustakaan lumesta ja pakkasesta. Eipä hän osaa kaivatakaan noita pohjoismaisen joulun ulkonaisen joulutunnelman tärkeitä tekijöitä. Mutta hänelläkin on toiveensa ja odotuksensa, mikä sattuu juuri joulun aikoihin, vaikkei sillä olekaan suoranaisesti tekemistä joulun kanssa. Se on sateen odotus. Ja koska se vaikuttaa sikäläiseen joulutunnelmaan, niin siitäkin sananen.

Sateen odotuksen luonnetta on vaikea kuvata. Se olisi itse koettava! Se kokemus kysyy "sisua" ja elämän rohkeutta. Ajatelkaa! Jo maalis-huhtikuulla sulkeutuvat taivaan akkunat. Ehkäpä jonkun tipan ripsahuttaa vielä toukokuulla. Kesä-, heinä- ja elokuun on aurinko heloittanut aivan pilvettömältä taivaalta polttaen ruohon ja kuivaten laaksoihin mahdollisesti kokoontuneen sadeveden. Karjalaumat kuljeskelevat uupuneina ruuan ja veden puutteessa. Kaivetaan kaivoja mitä alkuperäisimmin välinein. Veden käydessä vähiin niitä on syvennettävä uudestaan ja uudestaan. Voi sattua, että kaivoa syvennettäessä vesi muuttuukin karvaaksi tai suolaiseksi. On etsittävä uusi vesisuoni ja kaivettava uusi kaivo. Vettä voi löytyä melkeinpä mistä tahansa, mutta sen laadun tietää vasta kaivettuaan vesisuoneen asti. Mitä pitemmälle kaivaminen edistyy, sitä suuremmaksi kasvaa jännitys. Kun savimulta alkaa käydä kosteaksi, on maltti jo niin lopussa, että tuota kosteata maata maistellaan tunnustellen ja aavistellen veden makua. Kun vihdoin vesisuoni puhkeaa, laukeaa jännitys. Mikä suunnaton ilo, jos vesi on makeaa! Masentavaa sitä vastoin on, jos vesi on suolaista. On etsittävä ja kaivettava uudestaan ja oltava valmiit samaan pettymykseen. Tällä välin aurinko nousee yhä korkeammalle. Päivät pitenevät. Päivä päivältä puute kasvaa rinnan kuumuuden kanssa. Elokuun lopulla alkaa taivaanrannalle ilmaantua pilvenhattaroita. Niistä iloitaan, mutta ilo ei ole kokonaista. Tiedetään, että edessä on vieläkin viikkojen, jopa kuukausienkin odotus, jona aikana kuumuus, kuivuus ja puute yhä lisääntyvät. Kuumuus voi varjossa olla 45 astetta C. jopa sen ylikin. Pilvien lisääntyessä käy ilma myös hyvin sähköiseksi ja painostavaksi. Salamoi ja jyrisee, ja monasti on sade juuri tulemaisillaan, muttei vain pääse alkuun. Tulee tuulen puuska, joka hävittää lupaavat pilvet. Ambomaalla luomakunta todella huokaa turmeluksen orjuudessa. Sinä kuulet sen huokaukset. Ja sinä huokaat itse sen mukana, viikon toisensa perästä. Tällaiset olosuhteet eivät varmasti ole omiaan virittämään mieltä joulutunnelmaan.

Jos sitävastoin sade on kunnolla päässyt alkuun jo ennen joulua, niin on mieliala aivan toinen. Suuret, tuuheat puut ovat pukeutuneet uuteen lehtiverhoon, ikäänkuin juhlapukuun. Kentät ovat kauniin, vihreän ruohon peittämät. Laaksopaikoissa voi olla vettä lammikkoina, ylimääräisenä jäännöksenä siitä, mitä janoinen, kuiva maa kylläännyttyään ei ole jaksanut uumeniinsa imeä. Lammikoista voi löytää lumpeita ja valkoliljoja joulukirkon ja kodin kaunistukseksi. Koko luomakunta on saanut huojennusta. Ihmisten sydämet täyttää ilo ja kiitollisuus. Mielet ovat herkät juhlimaan.

Pari viikkoa ennen joulua ilmoitetaan kirkossa joulun olevan ovella. Ja joulun edellisenä sunnuntaina kuuluutetaan, että tällä viikolla niin ja niin monennen päivän iltana on joulukirkko. Ambolainen käyttää siitä sanaa "okusakala" s.o. sytyttää valot. Sana kulkee miehestä mieheen: "aniua, taa sakala" s.o. kuulemma sytyttävät valot sinä ja sinä iltana. Näkeehän sen päivän almanakastakin, kellä onnellisella "kirjanoppineella" sattuu sellainen olemaan. Ja onhan siitä ilmoitus myös "Osondaha"-, s.o. "Sunnuntai"-lehdessä. (Ainoa ambokielinen, joka kolmas viikko ilmestyvä sanomalehti.) Mutta harvojen käsiinhän se lehti joutuu. Varmimmin sen juhlan tietää, kun sen edellisenä sunnuntaina itse kirkossa omin korvin kuulee.

Lähetysasemilla valmistaudutaan viettämään joulua samaan tapaan kuin kotona Suomessa. Joulusiivous tehdään koko talossa ja ulotetaan se myös ulos talon lähimpään ympäristöönkin. Valmistellaan joululahjoja. Leivotaan joululeivoksia. Tuoreen leivän, samoinkuin juhlaruuan laittaminen on kuitenkin jätettävä mahdollisimman myöhäiseksi muistaen, että Ambomaan kuumuudessa ruuat pian pilaantuvat, leipä kuivuu tai homehtuu j.n.e.

Aatto-aamuna, siistimistä sisällä ja ulkona viimeistellään. Puutarhaa koetetaan kastella oikein "voimalla" kahden juhlapäivänkin varalta. Joitakuita asemalla olevista nuorukaisista lähetetään pensaikkoon hakemaan joulupuita. He tuovat niitä joko kantaen tai koko härkäkärrykuormallisen. Eivät ne ole Suomemme suloisia kuusia. Havupuita ei näet Ambomaalla kasva ensinkään. Joulupuuna on käytettävä jotakin lehtipuuta. Kolme eri puulajia näkyy olevan käytännössä. Omumuandi-puu jäykkyydessään ja väriltään ehkä eniten muistuttaa kuusta. Omusati tekee keväisemmän vaikutuksen kaksiosaisine, sorkkaa muistuttavine vaaleanvihreine lehtineen. Jotkut pitävät eniten omupalala-puusta, joka on jokin akasialaji ja tuo mieleen Suomen puista lähinnä pihlajan. Puista valitaan yksi arkihuonetta varten ja kaksi yhdenkokoista kirkkoon alttarille. Tavallisesti puut pystytetään kostealla hiekalla täytettyihin ämpäreihin, jotta ne mahdollisimman kauan pysyisivät tuoreina. Puut varustetaan kynttilöillä. Koristuksiakin näkee käytettävän. Jälellä olevat puut asetellaan sopiviin paikkoihin kirkon koristeeksi, ja asemalla asuvat mustat tytöt ja pojat vievät niitä myös omiin suojiinsa.

Mustien kristittyjen kodeissa supistuu juhlavalmistus pääasiassa talon siistimiseen ja vaatteiden pesuun. Monellakaan ei ole juhlavaatteita eikä monia vaatekertoja, ja niin on arkipuku pestävä puhtaaksi juhlaa varten. Juhlaruuat eivät tuota paljon huolta, kunhan vain on survottuna riittävästi jauhoja juhlapäiviksi. Tavallisesti survotaan vain ateriaksi kerrallaan. Hirssi- ja durrajauhopuuro on yhtä hyvin ambolaisen arki- kuin juhlaruokaakin. Juhlatunnelmaa ei tuo puuro kuitenkaan anna. Sitä saa vain lihasta. Siksipä se, ken saattaa, paneekin jouluksi lampaan tai pukin pataan. Niin saavat talon koiratkin luita jyrsiäkseen arkipäiväisen padan nuolemisen lisäksi!

Jouluaatto-ateria syödään lähetysasemalla auringon laskiessa. Suomalaisten pöydässä lienee sielläkin joulupuuro päänumerona. Joillekuille maistuu helteestä huolimatta myös joulukinkku. Monin paikoin on tullut tavaksi antaa aseman mustalle väelle jouluna riisiä, joka keitetään kypsäksi lihan kanssa. Onhan se hyvin herkullista jo harvinaisuutensakin vuoksi.

Auringon mentyä mailleen alkaa kirkonkello soida kutsuen ambokansaa joulukirkkoon. Niin se kalkattaa se kello niinkuin jonkin suomalaisen maalaistalon ruokakello! Tekisi mieli tukkia korvat sitä kuulemasta, ja sydän on paadutettava muistelemasta, kuinka Pohjolassa "hiljaa helkytellen joulun kellot soivat". Musta kansa ei ole parempaan tottunut. Se voinee iloita ja nauttia vähemmästäkin. Ainakin se osaa noudattaa kellon kutsua. Joka taholta rientää siististi pukeutunutta juhlakansaa, kristittyjä ja pakanoita, kirkolle. Viimemainittujen joukossa on myös vaatteettomiakin sekä miehiä että naisia ja lapsia. Juhlan kunniaksi on monen musta, paljas iho rasvattu välkkyvän kiiltäväksi, tai se on jauhoisen punainen, jos rasvaan on sekoitettu punajauhoa. Oma "kansallishajunsa" on myös tällä joukolla. Kirkossa syntyy jonkinlainen luokkajako. Rasvaiset pakanat istuvat erillään omassa ryhmässään, sillä kukapa tahtoisi heti tahrata puhtaan juhlapukunsa.

Joulukirkossa ei mieli eivätkä katseet ehdi kuitenkaan kiintyä suuresti ihmisiin. Jouluvalot ovat sytytetyt! Monet kymmenet kynttilät joulupuissa, alttarilla, akkunalaudoilla ja kotitekoisissa kruunulaitteissa aivan häikäisevät silmiä. Niin, ne jouluvalot! Ne ovat samat kaikkialla, minne joulun sanoma on ennättänyt. Niistä iloitsee pimeyttä pelkäävä ja karttava neekeri samoinkuin Pohjolan lapsi. Ja niiden valossa puhkee sydän kiittämään joulun Herraa elämän valkeudesta, siitä, ettei kenenkään, joka Häntä seuraa, tarvitse enää kulkea pimeässä, vaan tietä, mikä valkenee valkenemistaan aina täyteen päivään asti. Tutut jouluvirret ja laulut, niinkuin esim. "Enkeli taivaan" ja "Terve, oi joulu, iltamme armain" kaikuvat neliäänisinä. Ihmeellinen sointu ja sävy tuossa amboseurakunnan laulussa, vaikkei se aina käykään niin kaikkien sääntöjen mukaisesti. Mutta se lähtee sydämistä! Laulujen välillä luetaan V. Testamentin ennustuksia Vapahtajasta sekä U. Testamentista niiden täyttymisestä, ja julistetaan yksinkertaisesti joulun sanomaa. Ja sitten viritetään taas laulu toisensa jälkeen. Ei maltettaisi lähteä yön pimeään niin kauan kuin vielä yksikin kynttilä on palamassa.

Lähetysaseman väki kiirehtii kuitenkin jatkamaan juhlan viettoa "opettajan" arkihuoneessa, josta joulupuun kynttilät niin kutsuvasti heittävät ulos valoaan. Sinne valoon ja lämpimään pyrkii moni muukin. Eikä sieltä ulos ajetakaan. Saa tulla sisään niin moni kuin vain mahtuu, ja ovet pidetään auki, niin että ulos jääneelläkin on tilaisuus olla mukana. Laululla on tärkein sija tässä kotoisessa juhlassa. Koko joukolle jaetaan myös makeisia sekä annetaan teetä leivän kanssa. Varsinaisesti asemalle kuuluvat sekä kutsuvieraat saavat myös pieniä lahjoja, niinkuin kirjasia, nenäliinoja, huiveja, ompelutarpeita j.n.e. Niiden ohella on sopiva muistella parasta joululahjaa: Jumalan lähettämää Vapahtajaa.

Suomalaisille on "joulu juhlista jaloin", ja se, jos mikään, on kotien juhla. Ambomaalla lienee lähetysjuhla, muisto- ja kiitosjuhla evankeliumin tuomisesta, melkein yhtä tunnettu ja rakas kuin joulukin. Joulu on myös enemmän kirkko- kuin kotijuhla. Ei olekaan yhtään ihme, ettei joulu noissa alkuperäisissä luonnonkansan oloissa ole kotien juhlana vielä yleinen. Monet, jotka lapsena tai nuoruudessaan ovat viettäneet joulua lähetysasemalla, pyrkivät sinne myöhemminkin ja tuovat koko perheensä ja talonväkensä mukanaan. Näin kokoontuu lähetysasemalle jouluna paljon vieraita. Maan kuninkaallisillekin on tullut tavaksi mennä joulua viettämään jollekin lähetysasemalle. He eivät koskaan kulje yksin, vaan suuren seurueen kanssa, jonka ravitseminen lisää suuresti aseman emännän jouluhommia. Ei hän kuitenkaan, ei ainakaan jouluna vaivojaan laske. Lauletaanhan vanhassa laulussa: "Niin hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen. Oi, jospa ihmisellä ois' joulu ainainen!" Ei hän malta olla kuitenkaan lausumatta yhdelle ja toiselle perheen äidille ja isälle jotakuta ohjeen ja neuvon sanaa, miten he voisivat omissa kodeissaankin koettaa luoda joulutunnelmaa. Pistääpä vielä lähtiessä käteen kynttilän pätkänkin. Ja niin loistaa jo monessa ambokodissakin jouluvalo, ja joululaulut kaikuvat myöhään yöhön. Joulu on tulemassa sielläkin kotien juhlaksi. Joulupäivät vietetään lepopäivinä. Kirkonkäyntiä ei unohdeta. Ja talon lähistöllä varjoisain puitten alla luetaan hengellistä kirjallisuutta ja lauletaan laulu toisensa jälkeen.

Vieraalla maalla ja oudoissa oloissa jouluaan viettävät suomalaiset koettavat valmistaa joulua muille, koettavat antaa, ilahuttaa ja valaista, ja se virittää heissä joulutunnelman. Asemaväen yhteisen juhlanvieton päätyttyä he tavallisesti tulevat vielä hetkiseksi yhteen. Lauletaan suomalainen jouluvirsi, jaetaan jouluposti ja lahjat läheltä ja kaukaa. Ja sitten kukin mielellään vetäytyy yksinäisyyteen jatkaen juhlaa omalla tavallaan. Jollakulla on ollut tapana viettää viimeiseksi hiljainen hetki ulkona Jumalan suuressa temppelissä, jonka kattona on kirkas tähtitaivas. Ajatukset rientävät kauas Pohjolaan, lapsuuden kotiin, omaisten ja rakkaitten luo. Sama taivas on heidänkin yllään. Ehkäpä heistä joku juuri katselee samoja tähtikuvioita ja muistelee vieraalla maalla olijaa. Salaa ja väkisin poskelle vierähtänyt kyynel paljastaa myös osaltaan joulutunnelmaa Ambomaalla.

7. Yleisiä piirteitä lähetystyöstämme.

Pakanuus, kaikki tuo vanha ja pimeä, mikä vuosisatoja on orjuudellaan kahlehtinut ambokansoja, on väistymässä uuden ja valoisan tieltä. Evankeliumi on Ambomaallakin osoittanut uudeksiluovaa voimaansa. Lähetystyömme pyrkii viemään ambolaisia näkymättömien voimien käsittämiseen ja omistamiseen monella eri tavalla. Ensimäinen ja tärkein niistä on todistus Herrasta Jeesuksesta, maailman Vapahtajasta, sekä yksityisissä keskusteluissa että saarnoissa ja kouluopetuksessa, joihin liittyy elämän todistus. Yhtä tärkeää, jopa vielä tärkeämpää kuin mitä me sanomme, on näet se, mitä me olemme. Sehän se antaa voiman meidän yksityisille sanoillemmekin. Aivan rinnan tämän elämän saarnan ja julkisen evankeliumin saarnan kanssa on kulkenut koulutyö. Ensin se käsitti vain uskonnon opetuksen. Mutta pian siihen liittyi myös lukemisen opetus. Evankelisena lähetyksenä tahtoisimme saada Raamatun kristittyjemme jokapäiväiseksi leiväksi. Pienestä alustaan on kasvatus- ja opetustyö kasvanut monipuoliseksi ja laajakantoiseksi. Mustien apulaisten puute työssämme on johtanut nykyiseen koulujärjestelmäämme alkeiskouluista aina pappiskurssiin asti. Kristittyjen lapset, nouseva sukupolvi, vaatii myös kouluja kasvatuslaitoksensa. Monin paikoin, työalallamme, varsinkin Ondongassa ja Uukuanjamassa, varsinainen pakanalähetystyö jää jo syrjään seurakuntatyön ja koulutyön astuessa etualalle. Mikäli ne ovat voimaperäiset, valloitetaan niiden kautta noilla alueilla vielä oleva pakanuus. Kasvatuslaitoksista mainitsemme erikoisen tärkeinä koko työalamme nuorisoa käsittävät: poikien työkoulun, joissa he saavat kaikinpuolista käytännöllistä opetusta, sekä tyttökodin, jossa työalamme parhaita tyttöjä koetetaan kehittää kaikissa kristillisissä avuissa ja käytännöllisissä taidoissa kotia ja elämää varten. Nainen Ambomaalla on vielä alhaisemmalla tasolla kuin mies. Hänessä vanha pakanuuskin on piintyneempää ja hän on suuren taikauskon vallassa. Kun naiset tulevat uusiksi, on toivoa kotien muuttumisesta ja valoisammasta tulevaisuudesta. Sillä äitien mukana muuttuu myös uusi sukupolvi. Naisten voittamisen tärkeys on aina käsitetty. Naistyö on käynyt rinnan miestyön kanssa. Suuriarvoiseksi on katsottava myös se kasvatus, minkä monilukuiset nuoret tytöt ovat saaneet lähetysasemilla lähetyssaarnaajaan emäntien johdossa. Mutta on huomattu erikoinen naistyö tarpeelliseksi, ja sitä varten meillä on paikallisia tyttökouluja ja jo mainittu tyttökoti.

Evankeliumin levittäjänä tahdomme mainita myös kirjapainotyömme, jonka kautta on tilaisuus hyvän sanoman levittämiseen laajemmalle kuin puhuttu sana ulottuu.

Joka vähänkin on saanut silmäillä Ambomaan pakanuuden ja taikauskon, lian ja saastan syvyyksiin, ymmärtää lääkärilähetyksen merkityksen työssämme. Kuinka paljon kyyneleitä ja kärsimyksiä onkaan sen kautta huojennettu! Ja kuinka moni ruumiillisen avunsaannin rinnalla on saanut parannuksen myös sielulleen! Kautta Ambomaan siunataan uhrautuvaa lääkärilähetyksemme uranuurtajaa sekä hänen uskollisia työtovereitaan.

Jos osaamme vähän aavistaa, miltä pohjalta kristittymme ovat lähteneet, emme ihmettele, vaikkemme löydäkään Ambomaalta ihanneseurakuntia. Mutta varmasti Herralla on siellä oma kilvoitteleva laumansa. Ja pakanoitten keskeltä me löydämme sieltä täältä kristityn, jossa Herra Jeesus on alkanut saada muodon. Ja meillä on jo koteja, joissa tahdotaan palvella Herraa. On valoa pimeässä. Ja se on valkeneva valkenemistaan aina täyteen päivään asti!

AMBOLAISIA KANSANSATUJA

MPAMBIISHITA.

(Mpamba loi itsensä.)

Oli kerran mies ja vaimo. Heille syntyi kaksi lasta: poika ja tyttö. Poika oli nimeltään Enkembenkembe, tyttö Nehoja. Vaimo kuoli ja mies nai toisen, joka synnytti pojan, Kafufun. Kafufu sairastui. Isä tahtoi tappaa Enkembenkemben uhriksi, jotta sairas pelastuisi. Hän väijyi ovella saadakseen käsiinsä pojan tämän tullessa paimenesta. Mutta Nehoja kuuli sen, meni veljensä luo ja sanoi:

"Älä mene ovelle. Isä väijyy sinua, tahtoo sinun keuhkosi."

Enkembenkembe vastasi:

"Ymmärrän. Taita sinä polttopuut ja mene sisään, etteivät huomaisi sinun käyneen täällä."

Enkembenkembe toi karjan kotiin ja jäi seisomaan puimatantereen luo. Äitipuoli kutsui häntä sisään, mutta hän vastasi: "En tule ovesta, siellä on talon isäntä."

Isä sanoi: "Sinä huomasit pitää varasi. Sulje karja tarhaan!"

Aamulla pojan ollessa paimenessa isä keskusteli vaimonsa kanssa, missä häntä väijyisi. Hän päätteli: "Tahdon väijyä tuolla viikunapuun alla, jossa poika syö usein hedelmiä." Nehoja eli Nashinengena kuuli sen taas ja varoitti veljeään sanoen: "Enkembenkembe, älä mene viikunapuulle. Isä väijyy siellä sinua. Hän tahtoo saada sinun keuhkosi."

"Hyvä", sanoi Enkembenkembe. "Taita puusi ja mene!"

Illalla Enkembenkembe toi karjan kotiin ja sanoi sisarelleen: "Koko päivän on minua väijytty niinkuin eilenkin. Menen viikunapuulle ja taistelen." Mutta sisar esteli häntä menemästä.

Yöllä poika kuitenkin teroitti keihäänsä ja nuolensa. Aamulla hän meni puulle, poimi hedelmiä ja söi. Silloin putosi puusta yksi kaunis hedelmä aivan hänen eteensä. Poika pisti sitä keihäällään, ja siitä ilmestyi hänen eteensä isä, joka sanoi: "Älä tapa minua, lapseni!"

Poika vastasi: "Ei minulla ole isää. Hän on viikunassa." Ja hän tappoi isänsä, nylki hänet ja puki nahan ylleen. Lihan hän kantoi kotiin ja puhui isänsä äänellä sanoen: "Enkembenkemben tapoin. Tuossa se on." Hän alkoi leikata lihaa, ja vaimo käski tytön survomaan jauhoja, jotta syötäisiin "Ohula" (uhrilihaa). Mutta tyttö kieltäytyi. Poika kutsui sisarensa ja sanoi: "Mene ja survo, että saisimme evästä. En ole kuollut, vaan isä. Menkäämme äidinäitimme luo."

Vaimo keitti puuroa ja miehensä lihan. Poika sanoi: "Ota ja syö lapsesi kanssa. Me tuon tytön kanssa syömme tuolla vastaanottohuoneessa." Vaimo meni ja söi. Poika riisui isänsä nahan ja jätti sen taloon. Hän otti koko karjan ja meni menojaan sisarensa kanssa. Mennessään he huusivat ja sanoivat: "Syö, Kafufu, isäsi lihaa! Me menemme." Vaimo vastasi: "Me syömme, sinä panit suolat. Heitit Nangomben kuin sankari." Tyttö ja poika menivät karjoineen.

Mennessään he tapasivat hirveän peikon Sisinenen paimentamassa karjaansa. Se kysyi heiltä: "Mihin te menette?" Lapset vastasivat: "Menemme mummomme luokse, mutta tietä emme tiedä ilman neuvojaa." Ja he kertoivat, että heidän äitinsä oli kuollut ja myös isänsä, mutta eivät sanoneet, miten isä kuoli. Sisinene kertoi myös, että häneltä oli juuri kuollut vaimo. Ja hän pyysi tyttöä vaimokseen ja lupasi tuonnempana viedä heidät heidän mummonsa luo. He suostuivat ja menivät taloon.

Jonkun ajan kuluttua Sisinene tappoi Enkembenkemben lyöden häntä takaapäin hänen ollessaan lypsämässä. Hänet haudattiin taloon karjatarhan luo. Nasinengena tuli raskaaksi ja synnytti kaksitoista munaa. Ne hän pani koriin ja ripusti korin makuusuojansa kattoon. Yksitoista munaa puhkesi, ja niistä kaikista tuli tyttöjä. Yksi oli vielä jäljellä. Se pysyi kauan sellaisenaan, ei rikkoontunut ensinkään. Kaikki tytöt menivät kalastamaan suurelle järvelle.

Kerran sitten talon molemmat vanhukset kuulivat talossaan ihmeellisen jymähdyksen. Muna halkesi ja putosi maahan. "Mpamba i ishita, Kalunga ina shitua komuntu. Mpamba loi itse itsensä. Jumalaa ei ihminen luo", puhui vastasyntynyt poika. "Itse olen rikkonut munan." Hän meni äitinsä luo ja kysyi tältä: "Yksinkö sinä synnyit?" Äiti vastasi: "Ei, oli minulla velikin, mutta isäsi tappoi hänet."

"Mihin hänet haudattiin?" "Huoneen taakse." Pyynnöstä Mpambiishita vietiin sille paikalle. Hän otti nuijan, löi sillä maahan haudan kohdalla ja sanoi: "Lähde ulos. Samanarvoinen sinut hautasi." Murhattu Enkembenkembe tuli ulos.

Mpambiishita kysyi, oliko hän itse yksin syntynyt tähän maailmaan. Äiti sanoi: "Olet syntynyt yhdentoista sisaresi kanssa. He ovat menneet sinne, missä on kaloja." Poika tahtoi lähteä sinne. Äiti kysyi: "Tunnetkos tien? Ethän ole ennen käynyt siellä." Poika vastasi: "Mondjila mue enda aamuameme ite puka mo. Tiellä, jolla sisareni kulkivat, en eksy."

Mpambiishita meni virralle. Siellä oli paljon ihmisiä, mutta hän meni suoraan sisartensa luo. Yksi heistä, Hangu nimeltään, puhutteli häntä. Vanhin sisar, Namutoko, nuhteli nuorempaa sanoen: "Sinäkö häntä puhuttelit, tuollaista naskalia! Eihän kukaan muu sitä tee." Mutta Hangu kysyi pojalta: "Mistä sinä olet lähtenyt?" ja sai vastaukseksi: "Sisinenen talosta, ja olen tullut teitä etsimään." Silloin Hangu sanoi Namutokolle: "Kuulitko, että hän on lähtenyt kotoa ja etsii meitä." Namutoko sanoi: "Tuo valehtelee. Älä vastaa hänelle!" Hangu ei totellut, vaan keskusteli koko illan hänen kanssaan. Illalliseksi hän keitti kaloja. Mpambiishita sanoi: "En syö ennenkuin menen takaisin valtakuntaan."

Yöllä tuli peikko ja tapasi metsässä tytöt ja Mpambiishitan nukkumassa puun kolossa. Se kysyi: "Mpambiishita, miksi nukut puun kolossa niinkuin noita?" Hän vastasi: "Sinähän kuljet yöllä niinkuin noita." Peikko sanoi: "Anna minulle yksi noista tytöistä ruuakseni! Minun on kova nälkä." Mpambiishita sanoi: "Tämä on äitini Hangu, häntä armahdan." Ja samoin hän sanoi jokaisesta nukkuvasta sisarestaan. Silloin peikko kysyi: "Mitä sitten söisin?" Mpambiishita sanoi: "Syö kalat!"

Aamulla, kun tytöt heräsivät, kysyi Namutoko: "Missä ovat kalat?" Ja hän nuhteli Hangua sanoen: "Sinun eilinen ystäväsi on yöllä varastanut kaikki kalat." Ja hän löi Hangua. Silloin Mpambiishita näytti peikon jälkiä ja sanoi: "Jos ei minua olisi ollut, niin olisi teidät kaikki yöllä syöty." Näin tapahtui neljänä yönä.

Viidentenä yönä Mpambiishita herätti koko tyttölauman peikon tullessa. Hän ei antanut sille yhtään ihmistä eikä kalojakaan, vaan sanoi: "Täällä on paljon muita ihmisiä, mutta sinä et heitä vaivaa. Syöt aina vain täällä." Silloin peikko suuttui ja meni erämaahan, etsi kaikki peikot ja palasi suuren joukon kanssa.

Silloin Mpambiishita teki kaikille sisarilleen siivet. Vanhin, Namutoko, sai suuren empumputulinnun siivet, joilla hänen oli hankala lentää. Itse hän kulki jalan, mutta hänellä oli suuri joukko koiria, jotka ajoivat peikot pakoon, kun ne yrittivät lähennellä.

Namutoko ei voinut lentää kauas kuten sisarensa. Kun hänen täytyi laskeutua maahan, ahdisti aina peikkojoukko häntä. Kun Mpambiishita näki, ettei Namutoko voinut pelastua, teki hän hänellekin hyvät siivet, ja niin hän voi lentää niinkuin toisetkin. Peikot palasivat erämaahan ja Mpambiishita sisarineen ja koirineen saapui kotiinsa.

Siellä mummo pani tytöt survomaan, Mpambiishitan hän kutsui pellolle ja käski hänen ajaa pois lintuja ja nousta sitä varten tehtyyn karahkaan. Mpambiishitalla oli pussi, jonka hän pani mummonsa kaulaan sanoen: "Ei sen kanssa nousta." Poika nousi puuhun. Akka sanoi: "Kuumbeti falafala, a kuate egulu!" Vietäköön taivaaseen asti! Mpambiishita puolestaan sanoi: "Kampunda kandje nogolo, na tokoke osingo! Kaula katketkoon!"

Karahka nousi pojan kanssa aina vain ylemmäs, mutta poika luki lausettaan. Ja nuorat kiristivät mummon kurkkua, niin että hän oli tukehtumaisillaan. Hän alkoi huutaa karahkaansa takaisin, silloin nuorat höltyivät akan kaulassa, ja poika palasi takaisin. Mummo sanoi: "Ole sinä meillä, mutta tytöt menkööt kalapaikkaansa." Ja tytöt menivät.

Kerran Mpambiishita sanoi mummolle: "Menen metsästämään." Mummo myöntyi ja lisäsi: "Jos näet siellä yksijalkaisen, suuren elukan, niin älä missään nimessä aja sitä. Sen nimi on Ohonga."

Tuollaisen elukan nähtyään poika lähti heti ajamaan sitä takaa. Hän heitti sitä nuijallaan, ja heti siitä putosi lihaa. Hän heitti ja heitti siksi kunnes vain luut olivat jäljellä. Mutta yhä se meni eteenpäin. Poika tahtoi tappaa koko tuon kummituksen. Se piiloutui erääseen taloon toisessa valtakunnassa. Kun tuli yö, meni poika etsimään yösijaa tuosta talosta. Hän aukaisi yhden viljasäiliön, mutta se oli täynnä ihmisten reisiä. Hän aukaisi toisen. Siellä oli jalkoja. Kolmannessa oli keskiruumiita. Neljännessä päitä. Yksi oli tyhjä, ja sinne hän meni nukkumaan.

Talon emäntä tuli aamulla kyselemään, kuka oli avannut viljasäiliöt. Poika kapusi ylös. Eukko sanoi: "Sainpas itselleni vävypojan. Lähdepäs säiliöstä!" Poika sanoi: "Mene edemmäs, että lähtisin!" Akalla oli kirves ja hän aikoi heti tappaa pojan, mutta näin hän pelastui: Taloon mentäessä emäntä määräsi, että vävyn piti mennä edellä, mutta poika pakotti emännän kulkemaan edellään. Tyttären nimi oli Nehoja. Hän ylisti poikaa siitä, että tämä oli osannut puolustautua. Ja hän neuvoi häntä sanoen: "Kun äiti tuo soittimen, niin soita äläkä kääntele päätäsi ja sano: nde kutja huii, nde kutja mbaa!" Poika teki niinkuin oli neuvottu. Emäntä kirves kädessä tanssiessaan toisteli: "Oshitenja puguka". Sitten hän otti pois soittokoneensa ja meni.

Nehoja neuvoi taas poikaa ja sanoi: "Kun tuodaan ruokaa, niin älä syö viljapuuroa ja lihavaa paistia." (Ihmisluista ja lihasta keitettyä.) "Syö jauhopuuroa ja laihaa lihaa." Ruoka tuli, mutta poika ei syönyt. Äiti käski tytön laittamaan vuoteen ja käski nuoren parin ruveta nukkumaan. Yöllä akka tuli kirveineen tappaakseen pojan. Mutta pojalla oli mukanaan koiria, ja ne ärähtivät akan tullessa. Mpambiishita kysyi: "Kuka siellä?" Akka vastasi: "Minä. Tulin tulta hakemaan." Poika antoi hänelle tulta. Näin kävi kolmena yönä.

Neljäntenä yönä Nehoja sanoi: "Mennään ja karataan sinun valtakuntaasi!" He peittivät soittorummun pojan makuupaikalle ja lähtivät. Koirat seurasivat heitä. Kun akka tuli yöllä kirveensä kanssa ja näki paljon koirain jälkiä, ilostui hän ajatellen koirien olevan poissa ja toivoi saavansa häiriintymättä tehdä tekonsa. Hän kopeloi käsillään ja kosketti jotain kovaa ja karvaista (rummunpäätä). Sitten hän löi kirveellään, niin että paukahti. Senjälkeen hän herätteli Nehojaa käskien häntä panemaan vettä kiehumaan. (Liha pantiin kuumaan suolaiseen veteen, sitten aurinkoon ja kuivuneena säilöön.) Kun ei kuulunutkaan vastausta, kopeloi hän pimeässä uudelleen ja löysi oman rumpunsa särkyneenä. "Mihinkähän he menivät. Minäpä lähden perästä." "Okutondoka ku vule ombepo, okuenda ku vule okambijagona." (Juosta tuulta nopeammin, kulkea kovemmin kuin tuulenpuuska.) Niin hän paenneita seurasi. Nämä kuulivat tuulenpuuskan tulevan takaapäin. Silloin Nehoja sanoi: "Nouskaamme puuhun. Äiti tulee." He kiipesivät puuhun. Akka sanoi: "Kirveeni särkee kivet, mitä on puu." Ja hän kaatoi puun. Mpambiishita sanoi: "Missä minun koirani ovat?" Silloin koirat repivät heti akan palasiksi.

Pakenijat jatkoivat matkaansa. Pian kuului taas tuulispää takaapäin. Akka oli verestä syntynyt uudestaan. He nousivat taas puuhun ja akka kaatoi sen. Ja koirat repivät hänet. Ja niin edelleen ja paljon puita kaatui täten. He saapuivat aukealle erämaahan. Akka ajoi heitä yhä takaa, mutta koirat olivat heidän ja akan välillä suojellen heitä. Hädin tuskin he pääsivät valtakuntaan. He huusivat mummoaan avukseen. Mummo tuli, mutta akka nielaisi hänet heti. Mutta siinä samassa hän tuli ulos hänen sisästään. Tämä tapahtui useita kertoja. Vihdoin saatiin akka kuumaan veteen, jossa hän kuoli.

Mpambiishita lähti toistamiseen metsästämään. Päivällä hän saapui peikkojen talolle ja tapasi talon luona yhden peikon. Toiset olivat kuulemma metsästämässä. Mpambiishita sanoi: "Saanko tulla sisään." Peikko vastasi: "Kyllä. Hyvää päivää!" Mpambiishita vastasi: "Hyvää päivää! Saanko paistaa hiililläsi pikku lihapalaseni?" "Et, jotta tuli säilyisi siksi kun vanhukset palaavat metsältä." Mpambiishita sanoi: "Mutta minä paistan liedellä", ja heitti lihapalan lieteen. Silloin peikko kävi häneen käsiksi ja löi häntä. Mutta Mpambiishita tarttui siihen ja ripusti sen puun latvaan riippumaan pää alaspäin. Sitten hän söi vielä peikon lihoistakin ja antoi koirilleenkin. Peikon hän jätti puuhun.

Iltapäivällä toiset peikot tulivat laulaen kotiin. Heikäläinen huusi puusta: "Juoskaa joutuin! Minua niin pakottaa!" Ne ottivat hänet alas kysyen: "Kuinka sinulle noin kävi?" Se vastasi: "Ihmiskääpiö kävi täällä koirineen. En toiste jää kotiin, vaan tulen kanssanne metsälle." Kun toiset katselivat vieraan pienen pieniä jälkiä, nauroivat he peikolle ja syyttivät sitä pelkuruudesta.

Kun aamu valkeni, lähtivät peikot metsästämään jättäen joukostaan erään toisen kotiin. Tämä peikko oli kovin vihainen. Mutta illalla palatessaan löysivät peikot tämänkin puuhun ripustettuna, niinkuin edellinenkin oli ollut. He auttoivat hänet alas, mutta hänkin sanoi: "En minäkään jää enää kotiin." Aamulla jäi joku muu kotiin, mutta sille kävi niin kuin toisillekin. Tätä jatkui, kunnes Mpambiishita oli tehnyt samoin kaikille peikoille. Silloin heidän päämiehensä Mueneguoosilua (alasinten isäntä) sanoi: "Ihme ja kumma! Mutta minunpa on itse jäätävä." Se siis jäi toisten lähtiessä metsästämään. Mpambiishita tuli ja sanoi: "Saanko tulla taloon?" Mueneguoosilua oli vaiti ja vihelteli. Mpambiishita puhutteli sitä usean kerran. Vihdoin se sanoi: "Luuletko, että olen niinkuin nuo palvelijani, jotka ovat täältä lähteneet. Olen itse Mueneguoosilua." Ja se hyökkäsi hänen päälleen. Mutta sille kävi niin kuin kaikille muillekin. Ripustettuaan senkin puuhun Mpambiishita söi lihaa padasta. Syötyään hän otti veitsen, katkaisi peikon pään ja pani sen pataan pohjimmaiseksi. Peikon lihan hän pani päällimmäiseksi ja kohenteli tulta, kunnes kaikki oli kypsää. Sitten hän otti peikon toisen saappaan, veti sen jalkaansa ja lähti juoksemaan.

Kun peikot palasivat, söivät he tuota jäähtynyttä lihaa, mutta jättivät Mueneguoosiluan osan pohjalle. Ja he lähtivät seuraamaan noita pikku jälkiä ja saappaan jälkiä. Ne luulivat, että Mueneguoosilua ajoi takaa ihmiskääpiötä. Jälkiä näin seuratessaan ne näkivät vihdoin Mpambiishitan istuvan veden ympäröimällä kummulla. Ne tulivat lähemmä ja kysyivät: "Mitä sinä syöt?" Hän vastasi: "Oombekeja." Ne sanoivat: "Anna meillekin!" Hän sanoi: "Oletteko te ennen syöneet niitä?" "Emme." "Kumartukaa siis, niin pistän oombekeja suoliinne. Juoskaa sitten tuon pensaan taa. Kun jokainen on saanut, kutsun teidät uudestaan, ja annan teille todella syödäksenne." Ne kysyivät: "Taitavat olla makeita?" Hän sanoi: "Ei ole maailmassa muuta niin makeata." Ne sanoivat: "Tee se meille sitten!" Ja hän teki niin yhdelle toisensa jälkeen. Ja ne juoksivat pensaan taa. Kun hän ei vielä ollut pistänyt viimeiseen, käski hän sen mennä katsomaan niitä toisia. Se meni ja löysi kaikki kuolleina. Ja heti se lähti pakoon kotiinsa. Siellä se haki pataan jätetyn lihan syödäkseen sen. Mutta se huomasikin, että siellä pohjalla olikin Mueneguoosiluan pää. Siitä se ymmärsi isäntänsä kuolleen. Silloin se siirtyi muualle liittyen toisiin peikkoihin ja kertoen, mitä oli tapahtunut. Loppu.

NGELENGENZA.

Ngelengenzalla oli talo keskellä virtaa. Eräänä päivänä hän sanoi hyvästi vaimolleen lähteäkseen metsästämään. Vaimo oli (vesi-) taikuri. Hän käski veden tulla tieksi, jotta mies pääsisi yli. Kun tämä oli mennyt yli, käski vaimo veden palata yhteen.

Kun Ngelengenza palasi, sanoi hän:

"Ngelengenzan emäntä! Ovella, sisäänkäytävän luona on sulka. Avaa minulle, tullakseni sisään."

Vaimo sanoi: "Pensastiheiköt ovat meidän, Ngenlengenzan ja minun, ja metsästykset ovat meidän. Vesi, muutu tieksi, että hän tulisi ja rupeaisimme syömään."

Vesi muuttui tieksi. Ngelengenza tuli yli, ja vesi palasi yhteen.

Tämän veden takana oli peikko kuuntelemassa Ngelengenzaa. Se tahtoi syödä vaimon. Kun Ngelengenza oli aamulla taasen mennyt metsästämään, tuli peikko ja sanoi:

"Ngetegazan emäntä! Aukaite minulle, että päätitin titään. Ovella on höyhen titäänkäytävän luona."

Vaimo sanoi: "Peikkohirviö, mene tiehesi!" ja peikko lähti pakoon.

Ngelengenza tuli ja sanoi kuten ennenkin. Hänelle avattiin, ja vesi palasi jälleen sijoilleen.

Kun Ngelengenza jälleen seuraavana aamuna oli mennyt metsälle, tuli peikko ja puhui aivan kuin itse Ngelengenza, ja vaimo aukaisi sille. Kun hän näki peikon, sanoi hän: "Peikkovanhukseni, saatpa sen tänään nähdä." Peikkovanhus sanoi: "Saatpa sen nähdä, sanon minä." Ja se söi vaimon. Ensin se halkaisi hänet ja asetti hänen kaksi lastaan katoksen harjalle ja sanoi: "Säilykkeeni olkoot tässä. Aamulla ne otan ruuakseni."

Ngelengenza tuli ja sanoi: "Ngelengenzan emäntä." Hän näki että vesi oli jakaantunut. Hän tuli kotiin ja sanoi: "Voi minun päiviäni! Vaimoni on syöty!"

Lapset sanoivat: "Me olemme täällä katoksen harjalla. Äiti on syöty, ja meidät se kuulemma tulee noutamaan huomenna."

Ngelengenza otti ja vei lapsensa korkeaan palmuun. Toiselle hän antoi suuren kiven, toiselle suuren alasimen ja sanoi: "Kun peikko tulee ja sanoo: 'Leikkikäämme!' sanokaa: 'Ota meidät vastaan!' ja te heitätte sitä suulle ja taitatte sen hampaat. Minä menen metsästykselleni." Ja hän meni.

Peikko tuli taloon ja näki, että "säilykkeet" olivat poissa; se sanoi: "Ngelengenza herjaa minua. Minä seuraan häntä." Ja se seurasi jälkiä. Tultuaan palmun luo se näki lapset ja sanoi: "Tulkaa alas! Leikkikäämme!" Toinen lapsista sanoi: "Ota (minut) vastaan!" Peikko aukaisi kitansa. Lapsi heitti kiven, ja niin peikon hampaat katkesivat.

Toinen lapsista sanoi: "Miksi sinä heitit vanhustani, sinä hupsu! Vanhukseni, ota minut vastaan, että leikkisimme." Peikko aukaisi taas suunsa, ja lapsi pudotti alasimen, ja peikon hampaat hävisivät kaikki tyyni. Silloin peikko sanoi: "Menen hakemaan kirveen kaataakseni palmun."

Kun peikko oli mennyt, tuli Ngelengenza. Lapset kertoivat: "Me löimme sen suusta hampaat, mutta se sanoi menevänsä hakemaan kirvestä kaataakseen palmun."

Ngelengenza otti lapset ja vei heidät termiittikeon koloon ja meni pois.

Kun peikko palasi eikä löytänyt lapsia palmusta, seurasi se jälkiä ja löysi heidät kätköstä termiittikeon kolosta. Se sanoi: "Menen hakemaan seipään ja kaivan teidät ulos." Sen mentyä tuli Ngelengenza. Lapset kertoivat isälleen ja sanoivat: "Kuulemma se meni hakemaan seivästä kaivaakseen meidät ulos." Ngelengenza otti suuren keihään ja jäi lasten kanssa koloon odottamaan peikkoa.

Peikko kertoi nämä asiat naapurieukolleen. Eukko sanoi sille: "Jos sinne mennessäsi näet tien varrella puun, jonka hedelmät ovat kypsät, niin älä syö niitä. Ja jos sinua piikki pistää, niin älä sano: 'sijaje'. Siten sinä saat ne lapset surmatuiksi." Peikko lupasi tehdä niin ja meni. Se näki, että tien varrella kaikki puut olivat täynnä kypsiä hedelmiä ja sanoi:

    "Ndi tale mpa omuje tje!
    Ndi tale mpa omumuandi tje!
    Ndi tale mpa omukuiju tje!
    Ndi tale mpa omiti azihe tje!
    Mua ti: 'sisinene ka li ko!
    Omukuiju nguka. Ote li ko."

"Katsoisinpa tuota omujepuuta! Katsoisinpa tuota omumuandipuuta! Katsoisinpa tuota viikunapuuta! Katsoisinpa kaikkia puita, kas! Sanoitte: peikkovanhus, älä niistä syö! Mutta tästä viikunapuusta minä syön." Ja se meni ja söi viikunoita.

Kun peikko lähti viikunapuun luota, pisti sitä piikki, ja se sanoi:

"Mua ti: sisinene ka ti sijaje. Nde ehama, ndele sijajesijaje."

"Sanoitte: peikkovanhus, älä sano sijaje (voi!). Mutta minua särkee; minäpä sanon kahdesti: sijajesijaje."

Kun peikko oli ottanut piikin pois ja meni eteenpäin, näki se lasten juoksevan koloon. Kun se tuli kolon aukon luo, sanoi se: "Seiväs tuli, mutta ette te siitä enää kerro maailmalle." Kun se alkoi kaivaa seipäällä, tarttui Ngelengenza sen käteen. Peikko sanoi: "Ei, ystäväiseni! Leikkisin lasten kanssa." Ngelengenza sanoi: "Hyvä! Kyllä tiedän. Lasten äidin kanssa sinä leikit hampainesi. Näidenkin kanssa leikkisit vielä hampainesi." Ja hän surmasi sen keihäällään ja otti lapsensa. Ja he menivät kotiinsa ja elivät rauhassa. Loppu.

MBUMBUANGOLONGO.

Kuningas Nangolon hovissa oli vankina kamelikurki, jonka munien kuorista kuninkaan vaimot saivat vaatetuksensa. Siksi ihmiset ruokkivat kamelikurkea. Eräänä päivänä Nangolo vaimoineen lahti joiksikin päiviksi kyläilemään. Lapsensa hän jätti yksin kotiin. Mutta lapset eivät ruokkineet hyvin hänen lintuaan. Kun he eräänä päivänä antoivat sille päivällistä, hyppäsi se ulos aitauksestaan ja meni pakoon metsään. Lapset Nehoja ja Jehoja, pelkäsivät isäänsä ja seurasivat Imtua metsään.

Kun tuli yö, kaivoivat lapset kuopan maatakseen siinä. Sen nähtyään lintu sanoi: "Minäpä peitän lapset. Heitä paleltaa. He kuolevat kylmään." Se levitti siipensä kuopan yli ja peitti heidät. Lapsia tämä nauratti, mutta silloin lintu meni taas pakoon.

Aamulla lapset seurasivat lintua ja saavuttivat sen vieraan valtakunnan hovissa. Siellä lapset otettiin orjiksi. Mutta Nehoja oli kaunis. Kuningas mielistyi häneen ja otti hänet vaimokseen. Jehojasta tuli kuninkaan seuralainen.

Nehoja synnytti pojan, Shimbamban. Kuningas pelkäsi, että poika kasvettuaan suureksi liittoutuu enonsa kanssa surmaamaan hänet ja ottamaan hallituksen. Siksi hän surmautti Jehojan.

Nehoja sanoi: "Jehoja haudattakoon minun keittiöni luo." Ihmiset tekivät niinkuin heille sanottiin, mutta kuningas ei tiennyt asiasta.

Kun Shimbamba oli kasvanut suureksi, meni kuningas seurueineen eräänä päivänä jonkun neuvonantajansa talonmuuttojuhlaan. Shimbamba kysyi äidiltään: "Kuka sinun äitisi on?" Äiti sanoi: "Äitini on kuningas Nangolon hovissa. Kun olin nuori, jätti kuningas väkinensä minut ja veljeni Jehojan kotiin. Meillä oli kamelikurki, jonka munankuorista tehdään pukimia. Kun me emme antaneet sille ruokaa, niin se lähti pakoon, ja me seurasimme sitä tänne asti. Meidät otettiin täällä orjiksi. Jehojan surmasi isäsi. Tässä on hänen hautansa."

Kun Shimbamba näki haudan, löi hän sitä kepillä. Silloin Jehoja tuli haudasta. Ja he kokosivat kuninkaan härät ja kaikki tavarat ja karkasivat niiden kanssa.

Sokea, rampa eukko (joka oli hovissa) sanoi kukolle: "Mene kertomaan ihmisille ja sano: 'Shimbamba menee härkien ja sukunsa kanssa.' Kukko lähti auringon mentyä mailleen ja laskeutui juhlatalon vastaanottohuoneen vieressä kasvavaan puuhun ja sanoi: 'Kukulushu! Manga tamu nu omalovu, Shimbamba ta ji noongombe noojina.' 'Kukko kiekuu! Teidän juodessa olutta Shimbamba menee härkien ja sukunsa kanssa'."

Kun kuningas sen kuuli, kutsui hän väkensä kokoon ja lähti ajamaan takaa Shimbambaa. Kun Shimbamba näki heidät, otti hän pyssyn ja tappoi heidät kaikki. Niin kuningas, hänen isänsä, kuoli.

Shimbamban tullessa äitinsä ja enonsa kanssa metsään haaraantui tie. Toisella tiellä oli ihmisten piikkipensasaitauksen jättämiä kuoppia, toisella oli peikko Mbumbuangolongo. He kyselivät toisiltaan, minne päin olisi mentävä. Äiti sanoi: "En mene ihmisten pensaikkoihin minä, joka olin kuningatar. Minä menen tätä tietä." Shimbamba ja Jehoja lähtivät kuoppaiselle tielle.

Äiti Nehoja tapasi heistä erottuaan Mbumbuangolongon. Peikko sanoi: "Kafuko, jamba ondjila!" "Neito, uhraa tielle!" Nehoja sanoi: "Ongombe ndjika, oja kalume omukuetu, ji kuata, 'muandje. Nda jambele ondjila." "Tämä härkä, se on meikäläisen, mieheni, ota, lapseni. Uhrasin tielle." Peikko söi sen härän. Ja se sanoi: "Uhraa tielle!" niin usein, että kaikki härät loppuivat. Vihainen sonni vain jäi jäljelle. Silloin peikko söi itse Nehojan. Mutta sonni mylvi hirveästi.

Shimbamba juoksi paikalle ja näki, missä hänen äitinsä oli syöty. Ja hän sanoi: "Tämän peikon minä tapan, oli se kuinka suuri tahansa." Hän keitti papuja, otti rummun, alkoi lyödä sitä ja sanoi:

"Peikko söi äitini Nehojan. Tulkoon hän tänne pavuille. Kuorikoon maapapuja ja syököön!" Peikko sanoi: "Minä Mbumbuangolongo söin äitisi Nehojan. Minunko on tultava sinne syömään papuja ja kuorimaan maapapuja? Kyllä minun on tultava pavuille."

Kun peikko tuli, huudahti Shimbamba: "Iihuna!" "Voi kauhistusta!", sillä peikko oli hirveän suuri. Sen selästä kasvoi paljon suuria puita niinkuin maasta. Mutta Shimbamballa oli palje, hiiliä ja tulta. Peikko söi kuitenkin hänet ja hänen enonsa ja heidän tavaransa.

Peikon vatsassa Shimbamba sytytti tulen, otti palkeen ja alkoi puhaltaa oikein voimalla. Silloin peikko sanoi: "Näemmä se pikku muru, minkä söin, olikin kovin karvas. Kovastipa se kiertää sydänalaani." Ja se juoksi veteen virvoittuakseen muka ja kuoli sinne. Shimbamba halkaisi sen, otti äitinsä ja enonsa ja kaikki heidän tavaransa. Ja he menivät sukulaistensa luo.

Näin "Mbumbuangolon tiestä", joka oli ollut niin peljätty kautta aikojen, tuli hyvä ja ihmisille mieluinen kulkutie. Ja kanssakäyminen noitten maitten välillä tuli hyväksi tätä tietä käyttäen. Loppu.

NAMUFAKUTU.

Oli kerran peikko, joka oli nainut mustan vaimon. Eräänä päivänä se meni omumuandipuun luo ja söi sen hedelmiä, kypsiä ja raakaleita, ja lehtiä. Kotiin tullessaan sillä oli kovia vatsanväänteitä. Se pyysi vaimoltaan yhtä lapsista ja söi sen päästäkseen vaivoistaan.

Kun peikko voi hyvin, meni se jälleen puun luo ja söi niinkuin ennenkin. Ja kotiin tultuaan se pyysi jälleen yhden lapsista. Senkin se söi.

Kun vatsanväänteet olivat ohi, meni se ja söi jälleen karvaita hedelmiä. Lähtiessään puun luota, sillä oli taas kovia vatsanvaivoja. Kotiin tultuaan se näki, että vaimo oli kahden lapsensa kanssa lähtenyt pakoon heikäläisiinsä.

Peikko seurasi heidän jälkiään ja kun se saavutti heidät, söi se heidät kaikki ja palasi kotiinsa. Seuraavana aamuna peikko sanoi: "Minäpäs menen heikäläisille kertomaan ja sanon: 'Leijonat ja sudet söivät heidät minun poissa ollessani'."

Mennessään peikko kuuli pikku linnun sanovan: "Kas, tuolta tulee Namufekute. Se se söi vaimon ja lapset, vaikka syyttää väärin leijonia ja susia." Peikko otti nuolen ja ampui linnun. Se kuoli ja hän pisti sen pussiinsa ja jatkoi matkaansa. Kun peikko tuli anoppilaansa, kertoi se: "Leijonat ja sudet söivät vaimoni ja lapseni." Sen puhuessa pikku lintu nousi vierashuoneen seinusseipäälle ja sanoi: "Namufekute söi vaimonsa ja lapsensa. Hän juuri, joka syyttää väärin leijonia ja susia."

Peikko sanoi: "Mistä tuo pikku lintu on tullut? Sehän on kuin juuri se, jonka ammuin tullessani." Ihmiset kysyivät: "Missä se on?" Peikko vastasi: "Pussissa." Se etsi sitä sieltä, mutta se ei ollutkaan siellä. Siellä oli vain linnun lantaa.

Ihmiset ottivat peikon kiinni ja tappoivat sen. Loppu.

HYENA JA SHAKAALI.

(Oshimbungu nokandje.)

Hyena ja shakaali kulkivat yhdessä. Kun aurinko nousi, sanoi hyena shakaalille: "Okandje ka meme! Shakaali kuomaseni! Menepäs hakemaan tulta, että saisimme keittää aamiaista!"

Shakaali lähti. Vähän matkan päässä se löysi leijonan nahan. Se pukeutui siihen ja palasi hyenan luo. Hyena puhutteli sitä sanoen: "Tulitko, metsän kuningas?" "Tulin. Voitko hyvin?" "Voin. Voitkos sinä hyvin?" "Voin. Mutta nälkä." "Niin, nälkä," sanoi hyena, "kylläpä keittäisin aamiaista, mutta ei ole tulta." "Onhan sinulla tulta." "Missä?" "Häntäsi alla."

Hyena otti ja sytytti tulen ja keitti puuroa. "Särvintä, särvintä," se valitteli, "ei ole särvintä." "Onhan sulla särvintä", sanoi leijona. "Missä?" kysyi hyena. Leijona osoitti sille sen häntää. Ja hyenan täytyi lyödä poikki häntänsä ja keittää siitä leijonalle särvintä. Leijona söi ja meni.

Vähän sen jälkeen shakaali palasi takaisin tulen hausta. "No, toitko tulta?" kysyi hyena. "En sitä löytänyt," vastasi shakaali.

Illalla kun aurinko oli laskemaisillaan, lähetti hyena shakaalin taas tulta ottamaan laskevasta auringosta. Kävi kuten aamullakin, ja hyenan häntä lyheni huomattavasti.

Iltasella alkoivat kumppanukset ilakoida. Hyena tanssi ja lauloi: "Ii, ii, egoja nde mu tumu okukonga omulilo guetango! Ii, ii, tyhmyrin lähetin etsimään tulta auringosta!"

Shakaali tanssi ja lauloi:

"Ii, ii, egoja nde mu likisil' omushila gualjo! Tyhmyrille syötin sen omaa häntää!"

Hyena tuli shakaalin luo ja tapasi sen äidin kaikkein hienoimmissa koristuksissaan. Hyena kävi ihmettelemään shakaali-emon kauneutta ja kyselemään, kuinka senkin äiti tulisi yhtä kauniiksi. Shakaali selittämään: "Vie sinä äitisi katokseen. Siellä sinä lyöt häntä määrätyllä seipäällä päähän ristiin ja jätät hänet sinne yksin joksikin aikaa. Ruokaa sinä lähetät hänelle, mutta häntä ei saa puhutella eikä tarkastella."

Hyena teki työtä käskettyä. Äiti kuoli tietysti lyönneistä, mutta hyena ei sitä ymmärtänyt. Joka päivä se lähetti poikansa viemään sille ruokaa jonka shakaali tietysti kävi popsimassa.

Vihdoin hyena alkoi tiedustella pojaltaan, miltä äiti näytti. Ensi kerralla poika selitti nähneensä pitkät, valkeat hampaat. "Varmaan on äitini tullut hyvin kauniiksi", arveli hyena. Vihdoin poika huomasi raadon olevan mätänemistilassa ja vei hyenan katsomaan äitiään, jonka hän oli tappanut seuraamalla shakaalin neuvoa.

Hyena tahtoi myös kerran saada äidilleen yhtä kauniin mekon kuin shakaalinkin äidillä oli. Shakaali oli taas valmis neuvomaan:

"Teurasta kaunis, musta härkä ja vie nahka kahden, toisiaan tuulessa hierovan puun hierottavaksi. Mutta muista myös viedä härän lihat ja puuroa hieromisen palkaksi. Jätä kaikki puun juurelle ja käy jonkun ajan perästä hakemassa nahkasi hierottuna."

Hyena totteli auliisti. Se teurasti härän ja lähti poikansa kanssa puun luo vieden nahan ja ruuat. Puu sanoi: "Kiuu." Hyena vastasi: "Kyllä tulin." Puu sanoi: "Kiuu." Hyena vastasi: "Kyllä voin hyvin." Poikaakin puu tervehti samaan tapaan. Sitten hyena sanoi: "Toin tämän nahan sinun hierottavaksesi." "Kiuu", myönteli puu. Hyena jätti tavarat puun juurelle ja meni pois poikineen. Mutta shakaalipas kävi taas aterioimassa, ja nahan se vaihtoi johonkin vanhaan riekaleeseen.

Kun hyena poikansa kanssa tuli "hametta" hakemaan, löysi se tuon nahkariekaleen. Ei syntynyt puunkaan kanssa keskustelua, kun puu sanoi vain "Kiuu", eikä antanut sen ymmärrettävämpää vastausta. Loppu.