Elämän havainnoita X

ELÄMÄN HAVAINNOITA X

Pöyhkeä isäntä; Kauppias-mummo; Matkustaja

Kirj.

P. PÄIVÄRINTA

WSOY, Porvoo, 1899.

PÖYHKEÄ ISÄNTÄ.

Niin, hän oli vankan talon ainoa poika. Hänen vanhempansa olivat noita säästäväisiä, työteliäitä ja osaansa tyytyväisiä, rehellisiä ihmisiä, joita ei ollut turmellut mikään ulkoa päin tunkeentunut paha. Kunnioitettuna paikkakuntansa järkevimpinä, esikuvallisina ihmisinä, vaikuttivat he hiljaisuudessa kansalaistensa kesken, auttaen aineellisilla varoillansa hätääntyneitä ja jakaen hyviä neuvoja hakeville, niin paljon kuin heidän voimansa kummassakin kohdassa riittivät. Tämmöisen elämäntavan vallitessa kohosivat he paikkakunnan varakkaimmiksi ihmisiksi ja eihän se kumma ollutkaan, että niin kävikin, sillä "rehellisyys maan perii". Ankaran Jumalan pelon ohessa käyttivät he itsensä alhaisesti, eivätkä hävenneet kaikissa tilaisuuksissa ja paremmissakin paikoissa pitää kotitekoista vaatetta. Tämän tähden ei heitä kuitenkaan kukaan halveksinut, eikä heitä mistään pukunsa vuoksi poisajettu; päinvastoin kunnioitti moni ylhäinenkin heitä juuri yksinkertaisuutensa ja hurskaan mielenlaatunsa tähden, sillä kaikki käsittivät, että siinä on juuri Suomen kansan elämän ehto ja perustus.

Vankka talo oli heillä, Kämälä nimeltänsä. Valtavan ja vuolaan virran törmällä seisoi uhkea kartano aivan liki syvää ja leveää suvannetta. Tyyninä kesäpäivinä kuvasteli se tyyneen veden kalvoon sivusoutajan mielestä niinkuin Ahdin linna, mutta semmoiselta ei se hänen mielestänsä todellisuudessa tuntunut, koskapa hän tiesi tunnossaan, että tuon mahtavan talon huoneissa oli lämminsydämisiä kansalaisia.

Niin tuo poika – ainoa Gabriel poika. – Kuta niukempi luonto oli heille ollut, sitä suuremmalla rakkaudella he tuota ainokaistansa rakastivat. Vanhukset käsittivät aivan hyvin sen, että he ovat velkapäät lapsensa eduksi uhraamaan kaikki tarmonsa ja neronsa. Hartaasti katsoivat he häneen ja toivoivat niin paljon – he kokivatkin kasvattaa häntä kaikissa hyvissä tavoissa ja totuttaa tuntemaan jo nuorena hyvän ja kelvollisen kansalaisen velvollisuuksia.

Usein käskivät he hänet kamariinsa, sitten kuin hän oli suuremmaksi tullut, ja niissä tilaisuuksissa he koettivat ikäänkuin koetella, olivatko ne neuvot juurtuneet ja kasvaneet, joita he olivat hänelle opettaneet. Hyvähän siitä aina tuli, sillä eihän poika koskaan loukannut vanhempiensa mieltä, seisoihan vaan toisen jalkansa nojalla toisella ronkallansa muurin nojalla, nojaten horjuvaa ruumistansa muuria vasten ja tukien sen puolen poskea kämmenellänsä. Näyttipä hän usein semmoiseltakin kuin hän olisi ollut hyvin liikutettuna, sillä hän loi usein silmänsä maahan ja sanoi alakuloisesti: "niin isä, niin äiti" –.

Tällä tavalla riensi aika eteenpäin – poika kasvoi ja vanhemmat vanhentuivat ... jälkimmäiset toivoivat ja edellinen odotti; poika alkoi nyt jo olla täysi mies.

Viimeiseltä huomasivat vanhemmat, ettei heidän elämänsä toivolla ollut halua mihinkään työhön. Totta kyllä on, ettei hän evännyt mennä koskaan niihin keveihin toimiin, mihin hänen talouden hoitoon tottunut ja poikaansa hellivä isänsä hänet milloinkin määräsi. Mutta hän toimitti kaikki hänelle uskotut toimet välinpitämättömästi ja veltosti, ikäänkuin hän olisi tehnyt ne nukuksissaan, hyvästi tai huonosti, samapa se hänelle.

Mielikarvaudella huomasivat vanhemmat tuon haluttomuuden ja vastenmielisyyden, sillä he käsittivät, että työnteossa on niin hyvin jokaisen yksityisen kuin koko kansankin elämän ehto. Tämän tähden muistuttivat he usein poikaansa tuosta epäkohdasta. Näissä tilaisuuksissa puhkesi poika tavallisesti valtavaan itkuun, sillä vanhempain moittivat muistutukset loukkasivat häntä kovasti. Hän tahtoi olla ja tiesi olevansa vanhempiensa ainoa perillinen ja semmoisena oikeutettu elämään ja olemaan niinkuin hän itse tahtoi. Vanhemmat eivät kovin lujalle ottaneetkaan tuota asiaa, kun he näkivät sen niin syvästi koskevan; he luulivat sen osaksi tulevan siitä, että heidän puheensa oli hänessä vaikuttanut vakaata parannuksen aikomusta. Kun poika todellakin tämmöisten tapausten jälkeen näytti tulevan ahkerammaksi, jäi hänen sisällinen luonteensa vanhemmilta tarkemmin tuntematta, sillä tuota hämärää enensi vielä vanhempien luonnollinen rakkaus ainokaiseen.

Tämmöisenään kului aika edelleen. Ulkoa päin alkoi tunkeutua uusia elämän tapoja kaikilla aloilla kansan sekaan.

Nämä oireet rupesivat ensimäiseksi näkymään pnkineissa. Outoja, tuntemattomia muoteja, kuoseja ja malleja rupesi siellä täällä ilmestymään. Kaupungeissa nämä saivat ensin innokkaita seuraajia ja sieltä ne vähitellen maakuntiinkin levisivät.

Kotikutoinen vaate hyljättiin ja ostettiin tehdasten ja ulkomaalaisten vaatetavaroita. Näitä valitessa ei suinkaan oltu hienoja tuntijoita, kunhan vaan oli vierasta, siinä oli kylläksi; niitä sitä ostettiin ja muoti-räätäleitä haettiin niitä pukuja pynttäämään; kun ne ylle saatiin, sittenhän oltiin muka "parempia ihmisiä".

Tämmöisenä aikakautena kertomuksemme päähenkilö, Kämälän "Kaaperi" oli tullut yhdenkolmatta vuoden ikään. Erinomaista halua osoitti hän taipumaan siihen suuntaan, minkä uusi aikakausi oli esiin tuonut. Kuitenkaan ei tämä käynyt päinsä niin pian toimeen panna kuin hän olisi halunnut, sillä vanhemmat eivät sitä sallineet. Useat kerrat yritteli hän heille esittelemään, että hänen tarvitseisi saada parempi puku, mutta vanhemmat sanoivat vaan lyhyesti: "sinulla on kyllä säädyllesi arvokas ja kunniallinen puku ja mitä siihen lisätään, se on turmiollista". Kun hän huomasi, ettei tämä keino kelvannut, alkoi hän omin neuvoin hankkia itsellensä jotakin "hienompaa". Mutta vanhempien tarkka silmä huomasi kohta mitä oli tekeillä ja he antoivat hänelle niin vakavia sanoja, että Kaaperin täytyi luopua tuumastansa.

Vaikka hän jotenkin kunnioitti ja rakastikin vanhempiansa, heräsi hänen mieleensä kuitenkin se ajatus, että he ovat hänen tiellänsä. Ei tämä kuitenkaan koskaan puhjennut julki, sillä olipa hänellä kuitenkin siksi häveliäisyyttä, että se häntä siitä esti. Mutta tämä mielipide vakaantui hänessä vähitellen niin, että hän rupesi odottamaan aikaansa. Siitä hetkestä pitäin havaittiin hänessä tapahtuneen suuri muutos. Vaikkei hän uskaltanutkaan hankkia itsellensä mitään keikarimaisia vaatteita, alettiin kuitenkin huomata, että hän oli sangen arka kaikesta, mikä hänen mielestänsä oli niin rikkaan pojan arvoa alentavaista. Jokainen rikka ja tahra, mikä maanmiehen likaisessa työssä sattui takertumaan hänen nuttuihinsa, oli hänen mielestänsä koko häpeäpilkku ja huolellisesti koki hän sitä kaikilla mahdollisilla keinoilla poistaa. Tämähän ei olisikaan ollut häpeäksi hänelle itsellensä, eikä muille, jos vaan ei hänellä olisi ollut väärä perustus, sillä sitähän hän vaan mietti, että hänen rikkaan talon poikana tulisi olla parempi kuin muut.

Viimein vanhemmat kuolivat. Kaaperista tämä tapaus tosin tuntui vähän ikävältä, mutta kun hän asiaa oikein ajatteli, ei se tuntunut kuitenkaan oikein pahaltakaan; välkähtelipä mieleen tuolta menneeltä ajalta liikaa orjuutta ja nykyinen lupasi varmempaa vapautta.

Sillä tavoin vaihteli suru ja toivo sekaisin ensiaikoina Kaaperin sydämessä, mutta pian suru haihtui ja toivo pääsi yksin voitolle. Olihan hän nyt todellakin tämän vankan talon omistaja kaikkine varoineen. Sydämestään kiitteli Kaaperi vanhempiaan siitä, kun he kaikessa yksinkertaisuudessaan olivat voineet hankkia hänelle, uuden ajan miehelle, niin paljon varoja, että hän voi ryhtyä aikaansa edustamaan. Mutta samassa hän muisteli heitä kuin jonkunlaisia vanhankansan ihmisiä, jotka eivät ymmärrä nykyajan vaatimuksia.

Ensitöikseen kosi hän pitäjään arvokkainta, rikkainta ja kauneinta impeä. Tytön vanhemmat olivat myös noita vanhankansan ihmisiä, jotka jo aikaisin koettivat lapsiinsa istuttaa Jumalan pelkoa; hekin olivat paikkakunnan arvokkaimpia ja kunnioitettavimpia ihmisiä. He eivät olleet mitään tuommoisia lipilaareja, jotka tuulta pieksäin puhuvat kaiken maailman asioista, tietämättä niistä kuitenkaan niin mitään; ei, vaan he lausuivat ajatuksensa harvaan ja vakavasti, mutta ne olivat täsmällisiä ja opettavaisia. Tämän tähden olivat heidän kaksi tytärtänsäkin oppineet kunnioittamaan Jumalaansa, vanhempiansa ja ihmisveljiänsä.

Semmoinen se sisarpari oli, joista Kaaperi toista kosi. Vaikka Järkelän isäntäväki olikin niin kristillismielinen, ei kuitenkaan tuntunut heille tekevän pahaa se, jos heidän vanhin tyttärensä, Mallu, tulisi Kämälän emännäksi. Olihan arvo ja yhdenvertaisuus niin hyvässä sopusoinnussa, ja olihan Kämälän vanha isäntäväki ollut Järkelän parhaita ystäviä. Tyttökään ei tiennyt asialle mitään estettä ja kun se ensimäisen kuulutuksen kautta pitäjäläisten tietoon tuli, oli se heidänkin mielestänsä ihan luonnollinen. Pitemmittä mutkitta pidettiin häät, joiden loistavia yksityiskohtia en huoli erikseen ruveta kertomaan.

Kaikkein kansalaisten silmät ja mielet olivat nyt kääntyneet Kämälään päin, sillä olivathan paikkakunnan suurimmat arvot ja tavarat yhtyneet yhteen. Olihan ikäänkuin koko pitäjän arvo olisi ollut jakaantuneena tähän asti kahteen ryhmään, nyt ne olivat yhdistyneet; eikö ollut syytä yleisöllä muutoksia odottaa? Ja muutoksia tulikin, vaikkei semmoisia, joita he olivat aavistaneet.

Kämälän Kaaperi oli nyt itse isäntä, varakas isäntä; sen tiesivät muutkin, mutta hän vielä paremmin. Tämän arvonsa tunnossa luuli hän käsittävänsä, ettei hänen ulkonainen elämänsä ollut hänen itsensä veroinen. Pienuudesta pitäin hänessä ilmestynyt halu pääsi nyt täyteen valtaan. Ennen olivat vanhemmat häntä hillinneet tämmöisistä mielipiteistä, mutta nythän hän oli vapaa, itsenäinen mies, jonka ei tarvinnut kenenkään käskystä tahi kielloista laskea mitään lukua. Hänestä alkoi tuntua siltä kuin se olisi hirmuisen väärin, että hänen, niin varakkaan ja arvokkaan miehen, pitäisi olla, elää ja asua niin yksinkertaisissa oloissa kuin paikkakunnassa tapana oli. Kaikki nuo ulkoa päin tulevat muodit ja elämän tavat miellyttivät häntä ja niitä mietti hän yöt ja päivät. Sillä tavoin rupesi karkea sarkanuttu tuntumaan hänestä liian törkeältä ja epäkäytännölliseltä hänen arvoonsa ja varoihinsa katsoen.

Hän oli katsastanut ja tarkastanut jo kauvan herrassäädyn hienompaa elämää ja heidän pukujansa. Ja kun hänen luonteensa oli siihen suuntaan taipuvainen, rupesi hän heidän elämänsä tapoja pitämään esikuvanansa, lukuunottamatta vähääkään sitä, mikä oli välinä heidän ja hänen sisällisen ihmisen kehityksellä. Päälliseksi oli hänen omien säätyläisiensäkin joukkoon ilmestynyt semmoisia, mitkä olivat toteennäyttäneet, että hekin voivat elää herroiksi, niinkuin ennen on jo mainittu.

Tämä tunto juurtui Kämälän Kaaperissa aivan pian täydelliseksi pyrinnöksi. Hänen nuori, siveä ja siivoluontoinen vaimonsa koetti häntä hiljoilleen muistuttaa ja hillitä tuommoisista turhista mielipiteistä, mutta mitäpä se autti, koska Kaaperi itse oli isäntä ja tunsi itsensä arvon alentuvan näin vanhanaikaisissa oloissa. Ensimmältä tyytyi hän vaimonsa kehoituksesta siihen, että kuljetti sarkansa kaupungin vanutuslaitoksiin, siellä karvattavaksi, painettavaksi, silitettäväksi ja kiilloitettavaksi. Ensi aikoina tyydyttikin tämä hänen kunnianhimoansa ja hienouden haluansa, mutta kauvan ei sekään riittänyt, sillä vaikka kotimainen, kotitekoinen vaate olikin näin siistitty ja kiilloitettu, tuntui se kuitenkin hänen mielestänsä karkealta ja arvoa alentavalta.

Eräänä päivänä nähtiin Kaaperin seisovan erään maakauppiaan puodissa. Siinä hän tarkasti kaikki vaatevarastot, valiten itsellensä mieluistansa vaatetta uudeksi pukineeksi. Oli niin hullusti, ettei kauppiaan vaatepankoissa ollut mitään verkoja eikä trikoita, sillä kun ei niitä paikkakunnassa paljon kysytty ei hän niitä arvannut hankkia. Kuitenkin koki hän ahkerasti mättää Kaaperin eteen niitä vaatetavaroita, mitä hänellä oli; niiden joukossa oli kalikoo nimistä vaatettakin eräs pankko.

"Mitäs tämä maksaa kyynärältä, tämähän kiiltää niin viinisti?" kysyi Kaaperi.

Kauppias sanoi hinnan.

"Tätä minä otan – – sepä nyt helppoa on... Paljonkohan tätä vaatteisiin menee...? Jopa se on helppoa.

"Herrat sanovat vaatteensa maksavan niin paljon, eivätkä ne ole hetikään näin viiniä; pankaa minulle tätä, minä maksan ja jaksan", sanoi Kaaperi.

"Senhän minä kyllä tiedän", sanoi kauppias, mitata hutkien kalikootansa.

Seuraavana pyhänä nähtiin Kaaperin seisovan kirkkomäellä uudessa kalikoopuvussaan. Erillään muista käänteli ja väänteli hän itseään puolelle ja toiselle, ikäänkuin hän olisi tahtonut itseänsä näyttää jokaiselle joka puolelta, sillä olihan hän nyt "viinimpi" kuin kukaan muu kansalaisensa. Totta kyllä on, että kaikki ihmiset näkivätkin hänet ja huomasivat hänen tarkoituksensa, mutta jos he toisin ajattelivat kuin Kaaperi, siihen ei voi kukaan mitään.

Joku Kaaperin ystävä ilmoitti hänelle, että nuo hänen hienot vaatteensa olivatkin vaan halvasta vuorivaatteesta tehdyt ja että ihmiset niillä nauravat. Tästä ilmoituksesta säikähti Kaaperi niinkuin käärmeen pistosta. Hän ei suinkaan ollut tuolla uudella puvullansa tarkoittanut sitä, että ihmiset hänellä nauraisivat, vaan että he kunnioittaisivat ja antaisivat hänelle arvoa. Oitis kääntyi hän ystävänsä puoleen kysymyksellä, mitä hänen olisi tehtävä?

"Sinun tulee laittaa arvokkaammat vaatteet, kuin nuo kalikootaset ovat, semmoiset, joille eivät he voi nauraa", ohjasi ystävä.

Muuta ei tarvinnut. Kaaperi lähti heti ajamaan kaupunkiin. Sinne päästyänsä haki hän erään kauppapalvelijan, joka oli ennestään hänelle tuttu. Tätä hän pyysi avuksensa, valitsemaan hänelle kelvollista vaatetta. Tiettyhän se, että kutsuttu ilolla suostui esitykseen. Yhdessä sitten lähdettiin muotimakasiiniin ja sieltä valittiin hienon hienointa verkaa Kaaperille vaatteukseksi.

Hänen kanssaan joutuivat nyt vaatturit ja kankurit pahempaan kuin pulaan. Hänen vaatteissaan ja kengissään ei saanut tästälähin olla ainuttakaan ryppyä eikä poimua; yhtään tilkkua ei myös saanut missään vaatteessa olla. Tämän tähden saivat vaatturit ratkoa työnsä senkin seitsemään kertaan, sämpätä työnsä ja vaatteen, sillä täytyipä heidän leikata useinkin kieluskansa täydestä pietimestä, huolimatta siitä, mitä siitä jäljelle jäi. Kengät ne taasen tulivat milloin liian suuria tahi pieniä; milloin niissä oli liian korkeat, milloin liian matalat kannat; milloin ne olivat liian suorat tai väärät ja herra ties mitä vikoja vaatteissa ja kengissä milloinkin oli, mutta vikoja niissä vaan oli.

Tällä tavalla pääsi Kaaperi siihen tilaan, johon ei vielä yksikään paikkakuntalainen ollut päässyt. Hän oli nyt parhaiten pyntätty mies, mikä ikinä niillä seuduin oli nähty: edellä pappia, nimismiestä ja lukkaria. Vilpitön ja yksinkertainen kansa katseli kummastuksella tuota viratonta herraa ... no, olihan hänellä varoja – senhän kaikki tiesivät mutta minkä vuoksi hänen juuri noin piti olla, koskapa monella muullakin oli heidän säädyssään rikkauksia, eipä vielä oltu tuommoista nähty? – – Kummitus – ei kuin arvoitus jäi heiltä selittämättä.

Kun Kaaperi oli tällä tavoin saanut mainetta vaatteuksensa puolesta, alkoi hän luoda silmäyksiä taloudenkin puoleen. Että heidän talonsa oli paikkakunnan uljaimpia, sen hän kyllä tiesi, mutta se ei ollut kuitenkaan hänen mielestänsä semmoinen kuin sen olla olisi pitänyt, noin tuommoinen ajan vaatima ... ei ainakaan kartano.

Talossa oli pari jykevää asuinhuone-riviä, niinkuin paikkakunnan vankoissa taloissa oli tapana rakentaa. Toisessa asui perhe kaikkine palkollisineen ja väkineen, mutta toinen oli rakennettu suotta, tarpeetta, noin vaan talon ja kartanon kaunistukseksi. Tämän tähden ei siinä ollut mitään tulisijoja, eikä sitä käytetty mihinkään asumukseen; ainoastaan kesäisinä aikoina makasi näissä lämmittämättömissä suojissa talon palvelus- ja palkkalaisväki.

Huomattuaan siinä yhdenkaltaisuuden muiden kanssa, rupesi Kaaperi siitä huolestumaan. Olihan hän muussakin suhteessa etevämpi muita säätyläisiänsä, miksei hän voisi asumuksensakin puolesta niin olla. Tämän aatteen vaivaamana käveli hän usein kartanonsa ympäristöllä, miettien, mitä tässä suhteessa olisi tehtävä.

Niinkuin jo on mainittu, sijaitsi Kämälän kartano valtavan virran äyräällä. Suuri ja mahtava maakunta piti talvikauden talvitietä tuota vuolaan virran uomaa myöten. Useinkin yhtämittaisena jonona kulki siinä matkustajia monet tunnit peräkkäin, vieden kaupunkiin viljaa, tervoja, puita, voita, parkkeja, ja tuoden sieltä tullessaan suolaa, terästä, rautaa ja minkä mitäkin välttämättömiä maanmiehen tarpeita. Onhan tiettyä, etteivät nuo matkustajat malttaneet olla kulkiessaan tuppisuina, sillä pitkän matkan vaivat opettivat heidät hakemaan ilon itsestänsä. Tämän vuoksi ottivat he tarkkaan vaariin kaikki esineet ja etenkin huomattavat epäkohdat; nepä tulivat useinkin heidän vaivainsa lievennykseksi ja ilonsa aineeksi.

Tämmöisellä hetkellä eräänä varhaisena talvisena aamuna oli Kaaperi taasenkin ulkona tarkastamassa kartanoansa ja miettimässä mitä olisi tehtävä. Pitkä matkustaja-roikka kulki juuri nytkin siitä sivuitse. Tyyni pakkasaamu oli raikea ja läpäisevä. Rekien rotina ja kaikenlainen touhu matkustajain kesken vaikutti sen, ettei heidän keskensä pientä puhetta kuultu. Sentähden koetti itsekukin reestä rekeen, kuormasta kuormaan sanoa sanottavansa niin korkealla äänenpainolla, että se kuuluisi koko matkueen yli, ja sittenkin pelkäsivät he, ettei se kuuluisi mihinkään.

"Kuuleppa, Risto...! Katsopas! Tuossa talossa ei toisen pytingin katolla ole torneja ensinkään", huudahti muudan matkamies toverilleen, osoittaen kädellänsä Kämälää kohden.

"Eipähän, näemmä, ole, mikä hänessä siinäkin lienee?" sanoi huomautettu.

"Mikäkö syynä? selvähän se asia on", puuttui kolmas puheeseen.

"No mikä...? Anna kuulla", sanoivat toiset uteliaat.

"Talossa on siksi pieni asunto, etteivät he tarvitse tuota toista rakennusta asuakseen; se on tyhjänä korskana vaan ... siinähän se on koko asia", sanoi selittäjä.

"No, on sitä ylpeyttä jos jonkinlaista", arveli joku.

"Älä muuta, äläkä toista", sanoi siihen eräs vanhanpuoleinen matkatoveri.

Niin sitä mentiin kylän läpi, tehden arvosteluita kaikista, mikä vaan silmään pisti.

Kämälän arvostelijat eivät luulleet puheensa kuuluneen kenellekään muille kuin heille itselleen, mutta niin ei kuitenkaan ollut, sillä Kaaperi kuuli jokaisen sanan.

"Vai niin! Vai on niin pieni asunto, ettei tarvitse molempia huonerivejä asumukseen ... semmoisiako ihmiset meidän talosta ajattelevat? Odottakaapas, kyllä minä korjaan tämän epäkohdan, sillä minä en salli, että minusta ja minun talostani huonosti ajatellaan, koska kylläkin käsitän tehtäväni ja olen paljon etevämpi kuin moni muu", mutisi Kämälän nuori isäntä itseksensä.

Jotenkin tyytymättömänä, kärtyisenä ja käskevänä palasi hän tuolta tarkastusretkeltänsä kotiinsa. Oli siksi vielä varhainen, ettei väki ollut kerinnyt mennä töihinsä.

"Renki Matti savea nostamaan, Kalle noutamaan hiekkaa ja pikku Mikko menköön käskemään muurarin tänne ... oletteko kaikki ymmärtäneet?" määräili nuori isäntä.

"Kyllä, kyllä, isäntä, mutta mitä nyt muurausaineilla ja muurarilla tehdään?" sanoi renki Matti viattomuudessaan ja astui lähemmäksi isäntää.

"Sinun asiasi ei ole sitä tietää ... tee sinä vaan, mitä käsketty on", sanoi Kaaperi jotenkin tylysti.

"Kyllä, isäntä", sanoi Matti; hän lähti ja samoin muutkin käsketyt.

Ne työmiehet, jotka eivät vielä olleet saaneet määräyksiä päivän tehtävistään, saivat nyt käskyn ruveta rakentamaan rantapytingin vuolien päälle lavoja ja telineitä tornien perustamista varten. Mitäpä siinä oli: käydähän käsketyn pitää.

Tuota pahaa ja ikävää tornitonta asiaa oli nyt auttamassa kaikki talon työvoimat. Telineitä salvettiin, savea, hiekkaa ja tiiliä vedettiin, aineitten kylmettymisen estämiseksi kiehui kodan muuripata piikojen toimesta myötäänsä, muurari muurasi niin että talvi-ilmallakin hiki päältä lähti – – mitä, kyllähän väkevällä valtaa on ja "saahan ruoka syöpiä, helisevä hyppääviä". Pian oli rantapytingin katollakin kolme komeaa tornia – valhetornia.

Kun nämä olivat valmiina korkean rakennuksen harjalla töröttämässä, meni taasenkin isäntä aamuhämärässä kuuntelemaan, mitä matkustavaisilla olisi nyt sanomista. Juuri kun hän oli paikoillensa asettunut, tulikin samassa pitkä matkustajajono.

"Tuossahan taloa on ... katsopas, Jussi, tuonne törmälle päin", kajahti raikkaan aamu-ilman halki eräs ääni matkustajajoukosta.

"Onpahan, näemmä. Semmoisia ei kasva joka mättään juuressa", vastasi huomautettu.

"Kaksi tuommoista asuinriviä!"

"Kunhan ei vaan kumpikin olisi eri talo."

"Eikä ole, koska ei ole rannassa muuta kuin yksi avannon viitta."

"Mutta jaksaakin pahuukset."

"Eiköpä ne jaksane... Minä olen kauvan kuullut, että Kämälä on rikas talo."

"Kämäläkös tuo on?"

"Kämäläpä tietenkin ... kyllä minä kaikki tiedän", sanoi toinen itseluottamuksella.

Tyytyväisenä palasi nuori isäntä tarkastusretkeltään. Hän oli päässyt tarkoituksensa perille, sillä eihän nyt sivu-kulkijat olleet taloa arvostelleet joksikin pieneksi taloksi.

Jotkut kyläläiset olivat huomanneet tuon Kämälän nuoren isännän ulkokullaiset hankkeet, vaikka hän olikin koettanut niitä panna toimeen muiden huomaamatta. Uskaliaammat heistä koettivat varovasti muistuttaa, kuinka turhaa ja arveluttavaa toki tuommoinen luulotteleminen on, mutta mitäpä niistä oli, sillä semmoiset saivat tuolta ylevältä ja aikansa edellä olevalta nuorelta isännältä tuhman nimen, jos ei aina edestä, niin ainakin takaa.

Tämän jälkeen alkoi nuori isäntä kääntää huomiotansa kotinsa sisällisiinkin oloihin. Ne eivät olleet hänen mielestänsä semmoiset kuin niiden olisi pitänyt olla, sillä olihan hän nähnyt herroilla parempiakin. Puhdas huone, puhtaat pöydät, penkit, lavitsat ja tuolit rupesivat hänestä näyttämään kovin talonpoikamaisilta ja jokapäiväisiltä. Sentähden rupesi hän miettimään, kuinka saisi huoneensa "viinimmäksi" ja mikäpä oli saadessa; olihan tahtoa ja varoja. Muotimaalarit ja tapisieraajat haettiin heti kaupungista. He tietysti tekivät rahan ja hyvän saran edestä työtä, joka kait kelpasi Kämälän Kaaperillekin, mitä sitten muille. Kun he olivat työnsä tehneet ja palkkansa saaneet, eipä paikkakunnassa oltu moista huonetta ennen nähty. Kauniit tapeetit rantuisina ja kuviollisina laskeutuivat laesta lattiaan saakka Kämälän isossa tuvassa ja moni, joka sinne sisälle astui, ei voinut käsittää, kuinka saumat olivat niin mestarillisesti yhteenliitetyt, ettei niitä ensinkään eroittanut; näytti siltä kuin yhtämittainen taivaallinen puku olisi laskeutunut Kämälän ison tuvan mustuneille seinille. Nokinen katto oli myöskin saanut uuden verhon; siihen oli, näette, pingoitettu valkoinen paperi, niin sileä ja rypytön, jotta olisi luullut sen kerralla pyyhäistyksi. Entinen tiilitakka oli saanut poistua ja sen sijalla seisoi kikavalkea kaakelitotto. Uusia, muodinmukaisia huonekaluja oli ilmestynyt huoneen seinänvierustoille, semmoisia, joita ei oltu ennen nähty. Ne olivat kiilloitetut niin kiiltäviksi ja jokaisen esineen etusivulla kiilsi kullatuilla kirjaimilla Kämälän isännän ja emännän nimi; huoneen sisustuksen täydensi vielä katosta riippuva kristallinen kynttiläkruunu – –. Kummako se Kämäläisille oli, jos tupa oli muuttunut ihanaksi saliksi?

Hellänä puolisona ja perustuen hänessä vallitsevaan uskonnolliseen käsitteeseen, koki emäntä nytkin usein muistuttaa isäntää tuosta turhasta kiiltopyrinnöstä, sillä hän oli kotikasvatuksessa saanut aivan toisenlaiset käsitteet ihmisen elämän tarkoituksesta. Mutta Kaaperin mielestä oli hänen vaimonsa muka paljon jäljellä hänestä itsestänsä, tuommoisia vanhanaikaisia ihmisiä, jotka eivät nykyaikana enään kelpaa. Tämän tähden katsoi Kaaperi ylön siveän emäntänsä oikeutetut muistutukset ja vastasi niihin vaan kuivakiskoisesti: "ethän sinä niitä ymmärrä".

Nyt ei isäntä enää ollut tavallisten säätyläistensä kanssa vaan rupesi ahkerasti etsimään herrasväen seuraa. Kutsumatta tunkeusi hän heidän piiriinsä, katsomatta sitä, oliko hän tervetullut vai ei. Useinkin tuntui Kaaperi siellä liialta otukselta, mutta siitä huoli hän viisi; hän oli kylläkin tyytyväinen ja kiitollinen, kun sai siellä edes olla sieltä pois tuppaamatta. Pian ei tämäkään Kaaperin mielestä enää riittänyt. Ahtaalta rupesi hänestä tuntumaan oman pitäjän sivistynyt piiri. Yhä useammin alkoi hänellä olla asiaa kaupunkiin ja markkinoille. Niissä käydessänsä vietti hän iltansa ravintoloissa, sillä olihan siellä oleva elämä hänen mielestänsä niin vapaata ja "viiniä". Siellä luuli hän olevan elämän ja sivistyksen keskipisteen, johon kaikki hienous kokoontui –. Karsaasti siellä moni Kaaperia katsoi, Mutta katsoipa moni lempeästikin – – niin: olipa hänellä suosijoita sen mukaan kuin joku häntä tarvitsi.

Kaaperi ei ollut mikään juoppo, sen hän itse ja muutkin hyvin kyllä tiesivät; hän oli vaan noin tuommoinen, miten milloinkin asiat vaativat: iloinen iloisten ja itkevä itkeväisten kanssa. Noista ylpeistä salonkiherroista ei hän välittänyt mitään, sillä tiesihän hän, että häntäkin tässä matoisessa maailmassa tarvitaan; puolentoista veron isäntä, pätyä lakkarissa, sehän jotakin toki painoi hienossakin vaakakupissa. Rehevinä rehmivätkin ravintolaherrat juomapöydän ääressä, ikäänkuin eivät he olisi ketään suvainneet eikä tarvinneet; heitä kumarrettiin, heille tarjottiin ja annettiin empimättä. Mutta eipä nuo toisetkaan niissä tilaisuuksissa olleet niinkään takapajulla kuin luultiin, sillä olipa Kaaperi joukossa, joka rahattomain kohdat korjasi. Pöydän luona hekin häärivät, eivätkä suurin välittäneet, vaikka heitä joskus vankoilla kyynäspäillä nyrmittiinkin syrjään, sillä tiesiväthän he sen, että joukossa on mies, joka voi maksaa, niinkuin moni muukin, ja niinhän sitä elettiin vaan herroiksi yhtä möyhyä ja Kaaperi oli mies niinkuin kaikki muutkin, sillä maksoihan hän omasta ja muiden puolesta.

Mitäpä siitä, jospa Kaaperin päätä vähän paukuttikin aamusin majatalossa ylösnoustessa, sillä eihän illallinen seura suinkaan ollut mikään huono seura – sivistynyt – sivistyneempi seura, kuin heidän paikkakuntalaisensa osasivat aavistaakaan; pitihän sitä kokea kannattaa edelleenkin – mitäs tyhmät ymmärtävät, jotka ovat niin takapajulla.

Noilla kaupunkiretkillänsä oli Kaaperi tullut huomaamaan, että suurin osa kaupungin herroista olivat naimattomia ja sen johdosta niin vapaita ja itsenäisiä. He eivät olleet tohvelin alla ja nauttivat nyt vapauttansa, jonkamoista ei yksikään velvollisuuksien alle sitoutunut voinut nauttia. Kun joku seuramies ilmoitti, että hänen olisi meneminen kotiin, jossa vaimo ja lapset häntä odottavat, niin tämmöisistäkös muistutuksista nämä naimattomat herramiehet rähähtivät nauramaan, vertaillessaan tuohon orjuuteen omaa onnellista ja vapaata naimattoman miehen elämää.

Tämä teki Kaaperiin syvän vaikutuksen. Hän koetteli ajatella päänsä ympäri, oliko hän tehnyt oikein tahi väärin kun hän oli nainut. Luontoperäinen taipumus ja yleinen kansan tapa olivat häntä siihen pakoittaneet ja olihan se tuntunut niin hyvältä – ihan luonnolliselta ja oikealta; mutta kaupungin herrathan olivat lausuneet ja elämällänsä näyttäneet aivan päinvastaisia ajatuksia, mitä hän oli tuntenut ja ajatellut, ja hehän olivat kai oikeassa, koska olivat niin "viinejä" ja sivistyneitä, oikein oppineita, viisaita ja ajattelevaisia ihmisiä.

Kuta useammin Kaaperi kävi kaupungissa, sitä kärtyisempänä palasi hän aina sieltä. Hänestä rupesi todellakin tuntumaan kodin käskevä ja kutsuva voima liian rasittavalta ja ahtaalta, ja lempeän vaimonsa oikeutetut muistutukset elämän velvollisuuksista rupesivat hänen mielestään tuntumaan pelkiltä parjaamisilta, semminkin kun ei vaimonsa hänen korkeammista sivistyspyrinnöistänsä muka mitään ymmärtänyt. Tämän tuntonsa voimasta hän useinkin kaupungista palattuaan puheli vaimollensa tästä muka elämänsä suurimmasta hairahduksesta; eipä edes huolinut olla vaiti, vaikka vieraita oli sitä kuulemassa.

Kerrankin, kun hän taas oli kaupungista palannut, huomasi vieraaksi tullut naapuri hänen olevan pahalla tuulella ja kysyi siihen syytä.

"Tässä käypi mureheksi kun noita lapsia tulee niin paljon –; mikä ne kaikki jaksaa elättää", sanoi isäntä.

"Kuinka paljon niitä sitten nyt jo on?"

"Kolme, ja jos niitä vielä tulee lisää, mihin sitten joudutaan?" sanoi Kaaperi heikon vaimonsa kuullen, joka tuskin oli lapsivuoteestansa noussut.

Vaimon kädet valahtivat ikään kuin hervotonna alas. Hän huohotti ja hengitti niin raskaasti, että rinta aaltoili kuin myrskyn käsissä riehuva meri.

"Tuo meidän isäntä on niin kummallinen", sanoi nuori, kaunis emäntä ja poistui vapisevana ulos kamarista.

On kulunut aikaa useampia vuosia ja aikahan tekee muutoksia ihmisten elämässä ja muutoksia oli se tehnyt Kämälässäkin. Kämälän isännän ja emännän vanhimmat lapset, tyttäret, olivat kohta aika-ihmisiä ja isäntä ja emäntä olivat nyt aivan yksimielisiä kaikissa pyrinnöissään. Tätä muutosta oli olleet monet syyt rakentamassa, mutta erittäinkin yksi.

Lasten kasvaessa olivat Kaaperin nurkumiset naimiseen menostaan ja perillisten karttumisesta kokonaan jääneet pois, kun hän niistä oli löytänyt uuden ylpeilemisen aiheen. Hänellä itsellänsä oli muka sivistystä, sievyyttä, rikkautta ja arvoa enemmän kuin yhdelläkään muulla paikkakunnassa. Tottahan hänen lapsensakin olivat parempia kuin muiden ihmisten lapset.

Eräänä kertana kutsui isäntä emännän puheillensa ja rupesi selittämään, kuinka heidän nyt muka pitäisi ruveta kasvattamaan lapsiansa arvonsa mukaisiksi. Kun emäntä tämän kuuli, ei hänen ilollansa ollut rajoja. Pitkällinen erimielisyys oli tehnyt elämän hänelle raskaaksi ja sietämättömäksi, mutta nyt näytti uusi parempi elämä alkavan, kun miehensä alkoi huolia heidän lapsistaan eikä enää katsonut niitä kuormaksi. Emäntä kiepsahti miehensä kaulaan ja siinä hän sitten nyyhki. Voi kuinka onnelliseksi hän nyt tunsi itsensä.

Iloissaan ei hän huomannutkaan, että taas uusi turhamaisuus puhui hänen miehensä suusta; päinvastoin oli häntä helppo saada itsekin uskomaan heidän lapsensa olevan parempia kuin muiden, ja siis eri tavalla kasvatettavia.

Heti huomenna annettiin yksissä tuumin lapsille kielto, etteivät he saisi tästä puoleen seurustella kylän toisien lasten kanssa. Samassa selitettiin heille heidän olevan niin paljon parempia ja rikkaampia toisia lapsia, ettei heidän sovi olla niiden parissa, joilta eivät oppisi muuta kuin raakoja ja sivistymättömiä tapoja.

Kylän lapset oudostuivat tuota, kun heidän leikkikumppaninsa niin äkkiä heistä erkanivat. Ikävissään tuli moni heistä Kämälään kutsumaan lapsia yhteisiin leikkeihin ja tiedustelemaan syytä tähän ikävään juttuun. Mutta isäntäpä ja emäntä eivät kärsineetkään noita kutsumattomia vieraissa käymisiä. Kovin kourin sysivät he kylän lapset käsipuolesta armotta ovesta ulos, samassa muistuttaen, että jos he kerran vielä tulevat, niin kyllä kai saavatkin nähdä; menipä isäntä sivistyttämis-innossaan niinkin pitkälle, että lyödä kopsi kylän lapsia, kun he kuitenkin rohkenivat tulla Kämälään.

Ennen on jo mainittu, että Kämälän isäntäväen vanhimmat lapset olivat tyttäriä; Liila oli vanhimman ja Alma häntä nuoremman nimi; vanhin läheni viittätoistansa ja nuorempi kolmeatoista.

Selvästi jo huomattiin, että heistä muodostuu kauniit neidet ja tämäpä se isän huomionkin heidän puoleensa oli kääntänyt.

Heille ruvettiin nyt laittamaan senkin seitsemänlaisia herrasväen malliin tehtyjä rimsuja ja rämpsyjä. Tätä sivistyttämistä tekivät vanhemmat niin suurella innolla, ettei kovin pitkää aikaa kulunut, ennenkun tyttö-raukat olivat ahdetut niin täyteen kaikenlaisia hetaleita ja sotkaleita, ettei viimein tiennyt, olivatko he selin vaiko päin. Heitä opetettiin kävelemään lyhyillä askelilla, sievästi tervehtimään ja niijaamaan vieraille kauniisti, aivan niinkuin herrasväetkin tekevät.

Itsekukin hyvin kyllä arvaa, minkälaisen vaikutuksen tämänkaltaiset vanhempien toimenpiteet ja neuvot lapsiin tekevät. Turhamielisyys, ylpeys ja muiden ihmisien ylönkatse juurtui vanhempainsa istuttamana jo aikaisin lasten sydämiin ja alkoi siellä turmelevan vaikutuksensa. Pian huomattiin heissä ankara itsekkäisyys ja itserakkaus. Ei kauvan viipynyt, ennenkun tyttäret olivat täydellisiä itsensä ihailijoita. Heidän ainoaksi työkseen tuli nyt itsensä koristeleminen, melkoinen aika kului heiltä peilin edessä jolloin he kihertelivät, kähertelivät ja nutturoitsivat hiuksiansa –; väliaikoina kursivat he itselleen kaikenlaisia rimsuja ja röyhelöitä.

Heillä ei ollut koskaan mitään seuraa, sillä he katsoivat muita ylön ja muut heitä. Jos he jossakin liikkuivat, kylässä tai kirkossa, olivat he aina yhdessä, ikäänkuin toinen toisensa täytteenä, kussa Liila oli, siellä oli myös Almakin. Itsestään on arvattava, etteivät he olleet säätyläistensä samanikäisiä tyttäriä näkevinänsäkään. Jos joku näistä kysyi heiltä jotakin, vastasivat he päätänsäkään kääntämättä kuivasti: "on" tahi "ei" ja siinä se sitten oli. Mutta jos joskus onni sai aikaan sen, että he kulkiessaan sattuivat tapaamaan jonkun pitäjään herrasväestä, niijasivat he niin sievästi, samassa sima- ja hymyhuulin ujosti ja kainosti sanoen hyvän päivän. Kun niin sattui, että he tapasivat jonkun herrasväen neitoja, tuppasivat sisarukset hänen seuraansa ja nytkös he mielestänsä yleviä olivat, kun saivat kävellä sivistyneitten kanssa. Semmoisissa tapauksissa katselivat ja vilkuilivat he ympärillensä, nähdäksensä, huomasiko kukaan, kuinka yleviä ihmisiä he toki olivat. Usein sisarusten kävelykumppanit katsoivat toisiansa silmiin, samassa nauraa virnauttaen, ei kuitenkaan ääneen, mutta noin vaan sivistyneesti hiljakseen. Tämmöisestä sivistyneiden kielestä eivät kuitenkaan sisarukset ymmärtäneet mitään, sillä he luulivat, että niin sen piti olla.

Kotiin tultuaan kertoivat tytöt vanhemmillensa kaikki retkensä vaiheet, kuinka sen talon Maija ja tuon talon Kaija olivat taasenkin tunkeentuneet heidän seuraansa, mutta kun he antoivat heille kylmiä vastauksia eivätkä luoneet heihin ainoatakaan silmäystä, olivat ne heti luokkauneet pois. Jos he olivat saaneet kävellä herrasneitien parissa, kertoivat he liioittelemalla, kuinka ystävällisiä ja höylejä nämä olivat olleet ja kuinka ne olivat hartaasti kutsuneet heitä kotiinsa seurustelemaan ja kävelyretkille heidän kanssaan.

Mielihyvällä kuuntelivat vanhemmat tytärtensä kertomuksia ja ylistelivät heidän viisauttansa ja kauneuttansa, ja yhä enemmän tulivat he vakuutetuiksi, että heillä oli sivistyneitä lapsia.

Isäntä ja emäntä huomasivat nyt, ettei se sovi ensinkään, ellei ruveta kutsumaan useammasti kuin tähän asti pitäjään herrasväkeä heille vieraiksi. Tyttäretkin ovat jo aikaisia ihmisiä ja sivistyneitä, he tarvitsevat sivistynyttä seuraa.

Näitä miettiessä ja tuumiessa huomasi isäntä, ettei heillä ollut vielä kaikki niinkuin olla pitäisi. Hän oli herrastaloissa käydessään nähnyt, että useankin niiden salin pöydällä oli kasoittain kirjallisuutta; vieläpä niitä oli hyllyillä ja kaapeissakin; sanomalehtiä oli myös. Minkälaatuista tuo kirjallisuus sitten oli, siitä tiesi Kaaperi aivan vähän. Syy tähän tietämättömyyteen oli selvä: Kaaperi ei monasti ollut katsonut koko elämässään minkään kirjan sisään, sitä vähemmin niiden, joita hän oli nähnyt herrastalojen pöydillä. Alunpitäin oli hän ollut niin kankea lukemaan, että hädin tuskin ripille pääsi, ja sen jälkeen unoutti hän senkin vähän taitonsa niin ettei saanut luetuksi muutoin kuin kehnosti tavaamalla ja silloinkin usein nurin päin.

Vaikka siis isäntä selvästi tunsi, ettei hänellä itsellään suinkaan ole mitään kirjallisuuden tarvetta, piti hän sen hankkimisen heidän taloonsa kuitenkin sangen tarpeellisena, muun kotiväkensä ja vierasten vuoksi. Sillä mitä esimerkiksi sanoisivat ja ajattelisivat herrassäätyiset vieraat, kun ei talon pöydällä olisikaan mitään hupaista ja sivistävää lukemista.

Oitis rupesi Kaaperi tuota tuntuvaa puutetta poistamaan. Asiantehden lähti hän kaupunkiin ostamaan kirjoja. Siellä valitsi hän niitä oman älynsä ja aistinsa mukaan. Hitaasti ja kauvan tavaili hän niiden kirjojen nimilehtiä, joita kirjakauppias hänelle esitteli, mutta mikään ei Kaaperille kelvannut ja yhden ja toisen pois pantuaan sanoi hän viimein: "Ei nämä kelpaa; ne pitäisi olla noin tuommoisia iloisia, hupaisia ja hyödyllisiä".

Ikäänkuin kyllästyen Kaaperin hitaaseen ja pitkälliseen valikoimiseen, toi kirjakauppias esille, noin pilanpäiden vaan, Kokkikirjan, Unikirjan, Arpukirjan, korttitemppujen selittäjän, Sibillan- ja Martti Zadekin pojan ennustukset, Pitkän pienan ja Hookanan pojan nä'yt.

"Tämän hupaisempaa ja hyödyllisempää kirjallisuutta ei meidän kirjakaupassa ole", sanoi kirjakauppias.

"Minkälainen niiden minkin nimi on?" kysyi Kaaperi hätäisesti.

Kauppias luetteli nimet.

"Ne minä otan. Meillä tarvitaan kokkikirjaa ja toiset tuntuvat niin hupaisilta", sanoi isäntä ja niin ne kaupat syntyivät. Puoli väkisin sai kauppias työnnetyksi vielä Kaaperille juuri painosta ilmestyneet Kiven Nummisuutarit, kehuen sitä kirjaa sangen viehättäväksi ja hupaiseksi teokseksi. Samalla matkalla tilasi Kaaperi myös erään sanomalehden, jota ei vielä ennen koskaan oltu Kämälässä nähty.

Kyllä nyt oli Kaaperilla, kotiin tultuansa, panemista salin pöydälle. Hän sijoitteli kirjastonsa riveihin ja sanomalehdellä oli myös oma paikkansa.

Isäntä tuli nyt hyvin mahtipontiseksi tuon uuden, sivistävän kirjallisuutensa vuoksi. Hän ihmetteli, jopa surkuttelikin niiden ihmisien tyhmyyttä, joilla ei ollut sanomalehtiä eikä muuta kirjallisuutta, kun eivät he ymmärrä seurata aikaansa eivätkä hanki itsellensä ajan vaatimaa sivistystä. Päätänsä heiluttaen ja kädet puuskassa selitteli hän ihmisille, kuinka hänellä on paljon uusia ja hyviä kirjoja ja kuinka hänelle kulkee "aviisutkin".

Ei uusi kirjallisuus joutanutkaan kauvan Kämälässä joutilaana olemaan. Varsinkin arpa- ja unikirjoille ei ollut monta joutilasta hetkeä. Arpanappulat kalisivat myötäänsä pöydällä; niiden onnenpisteitten avulla tutkittiin hartaasti onnenpyörien numeroita ja etsittiin vastauksia kaikille sydämen salaisille ja julkisille kysymyksille. Jos ei saatu mieluisia vastauksia, mikä pakko niitä oli uskoa, kysyttiin niin kauvan ja usein, että kyllä kai sanoivat viimein tottakin, aivan semmoista kuin oli toivottu ja tahdottu.

Unikirjaa tarvittiin myös paljon. Olihan itsekukin viime yönä nähnyt niin merkillistä unta ja se tarvitsi selitystä. Ja olihan niitä nyt huokea saada, kun oli käsissä niin hyvä ja luotettava selittäjä. Niin, onhan ihmisellä niin paljon salaisia ja hartaita toiveita, jotka ovat kätketyt tulevaisuuden hämärän esiripun taakse, ja tänne tahtoivat Kämäläiset kirjainsa avulla kurkistaa.

Sillä tavoin kului heiltä aika hauskasti ja todellakin tuntuivat uudet kirjat heistä hupaisilta jopa hyödyllisiltäkin.

Vähitellen alkoi tämä taikamahti levitä tiedoksi paikkakunnassa. Olipa muillakin toivoja ja uteliaisuutta ja hekin tahtoivat tietää tulevan onnensa. Joukottain rupesi nyt nuorta väkeä pyrkimään Kämäläisten ystävyyteen, mutta aniharvalla oli se onni, että hän pääsi tarkoituksensa perille, sillä sielläpä katsottiinkin tarkasti, ettei vaan taloon pääsisi semmoisia, jotka voisivat turmella heidän lapsiaan. Onnellisia ja arvossa pidettäviä olivat siis ne harvat tytöt ja pojat, jotka pääsivät Kämälän sivistyneiden ihmisien seuraan ja heidän sivistystä tuottavan kirjallisuutensa ääreen. Hyvä siellä oli olla, niin vapaata, lystiä, iloista ja sivistyttävää, ja siellähän sai tietää niin paljon. Näissä tilaisuuksissa oli Kämälän väki, isäntä, emäntä ja lapset parhaina miehinä, samassa ohjaten ja neuvoen vieraita tuntemaan ja ymmärtämään heidän ihmeellistä kirjallisuuttansa. Kun kyllästyttiin arpa- ja unikirjaan otettiin korttitemput esille, tai luettiin noita ennustuksia. Tällä tavoin tuli melkein koko kirjasto käytetyksi. Nummisuutarit ja sanomalehti eivät vaan saaneet monta lukijaa.

Erään kerran tuli pitäjän kirkkoherra sattumalta Kämälään. Isäntä vei hänet heti pöydän luona olevalle sohvalle istumaan. Talon kirjallisuus oli pöydällä samassa hyvässä järjestyksessä kuten ennenkin.

"Onhan teillä sanomalehdetkin", sanoi kirkkoherra, ottaen samassa käteen erään numeron.

"On, kulkeehan meille aviisut; kuinkas sitä muuten ... enkä minä tiedä mitä ne ihmiset ... kun eivät ne aviisuja...?" sanoi isäntä katkonaisesti; kai hän vähän ujosteli.

"Mitä pidätte tästä sanomalehdestä"? kysyi kirkkoherra.

"Noo, sota- ja ulkomaan asiat, ne ovat hyviä ja tarpeellisia tietää, tarpeellisia ja hyviähän ne ovat", selitti isäntä.

"Entä muu sisältö?"

"En minä muusta paljon huoli; on niissä niin paljon joutavaakin", sanoi isäntä.

"Esimerkiksi?"

"Esimerkiksi: mitä ne ovat nuo kotimaan kuulumiset? Kenelle niistä on hyötyä ja kuka niitä tarvitsee? minä tahtoisin tietää sen. Ne eivät ole muuta kuin paperin täytteeksi kyhätyitä loruja, sillä jotakinhan niihin täytyy panna, kun ei piisaa oikeita asioita. Kyllähän noita noin arvottomia ja jokapäiväisiä asioita tietää ilman aviisuistakin lukematta", arveli isäntä ja syljeskeli tiheään pieniä sylkitippoja.

"No, mutta onhan niissä pääkirjoituksiakin."

"Mitkä ne pääkirjoituksia ovat?"

"Ne ovat nämä ensimäiset pitkät kirjoitukset, joissa useinkin vedetään julkisuuteen vallitsevia epäkohtia ja pyydetään saada niitä korjatuksi", selitti kirkkoherra.

"Nekö ne pääkirjoituksia ovat? Ne saisivat mennä samaa tietä kuin paikkakunnan kuulumisetkin. Pelkkiä loruja vaan; kenelle niistä on hyötyä? Tuossakin joku kehuu omaa tekemäänsä kirjaa ja oma kiitos haisee", selitteli isäntä toimessansa.

Kirkkoherra otti isännän kädestä sanomalehden ja silmäsi sen pääkirjoitukseen. Siinä oli kiittävä arvostelu vasta ilmestyneestä kirjasta. Nyt käsitti kirkkoherra, mitä varten isäntä oli tilannut sanomalehden ja mitä hän siitä ymmärsi. Hän oli tilauksensa tehnyt sen vuoksi, kun luuli niiden talossa olemisella saavansa kunniaa, mutta niiden sisällyksen ymmärsi hän niin nurinpäin että tuossakin osoittamassa kappaleessa luuli kirjan tekijän kirjoittaneen teoksensa arvostelun ja niin kehuvan sen itseänsä.

Kun kirkkoherra huomasi, että turha on ruveta kiistelemään isännän vääriä mielipiteitä vastaan, koetti hän saada jollakin tavalla kehittää hänen ymmärrystään, että olisi jotakaan hyvää saanut sanomalehdestä. Sen vuoksi hän sanoi:

"Onhan niissä paljon kansallisia asioitakin!

"Mitä ne kansalliset asiat ovat?" kysyi isäntä.

"Ne ovat semmoisia kirjoituksia, joissa ajetaan suomalaisen kansan asioita, puolustetaan sen etuja niinkuin suomenkielen oikeuksia ja monta muuta semmoista", koetti kirkkoherra selittää.

"Enpä minä tiedä semmoisista. Kyllähän ne ovat pitävinään siitä aika melua, mutta se on minun mielestäni tarpeetonta, aivan tarpeetonta. Sillä kyllähän se suomenkieli saapi sen, mitä se tarvitseekin kohti melulla. Vieläpä ne ovat taistelevinaan kielen hyvyydestäkin, mutta kyllähän tuota suomiriepua osaa puhua ja kirjoittaa kohtiopillakin", arvosteli tuo mielestänsä viisas ja sivistynyt isäntä sanomalehtä.

Kirkkoherra hyngähti ja hänen suunsa vetäysi hieman nauruun.

Tutaksensa isäntää perinpohjin, otti hän pöydältä Nummisuutarit ja sanoi, ojentaen sitä isäntää kohden:

"Mistä tämän olette käsittäneet?"

"Ostinhan minä tuon", sanoi isäntä kuivasti.

"Minkälainen tämä on mielestänne?"

"En minä tykkää koko Nummisuutareista, kaikkia sitä präntätäänkin; eihän sekään ole kuin joutava loru, tuommoista jokapäiväistä vaan", selitteli isäntä tottuneena.

"Miksi sen sitten ostitte?"

"Luulinhan minä tuota paremmaksikin, kun sitä niin kovin kehuttiin, mutta minun mielestäni ei se kehua kannata; kirjalainastoon minä lahjotan koko värkin", sanoi isäntä.

"Tätä pidetään kuitenkin parhaimpana kirjallisuutemme tuotteena", rohkeni kirkkoherra muistuttaa.

"Pitäkööt vaan, vaikka katkismuksen veroisena, se ei minulle kuulu, mutta minä en ainakaan sitä pidä, ja minä luulen olevani oikeassa. – Onhan tässä parempiakin kirjoja ja nämä hupaisia ovat", jatkoi isäntä sitten ja nosti arpa- ja unikirjan esiin.

Kirkkoherra silmäsi niiden nimilehtiä ja taasenkin hyngähti hän ja suupieli vetäysi nauruun. Hän ei katsonut kummankaan kirjan sisään.

"Olisi täällä muitakin kirjoja, haluttaisiko kirkkoherran niitä katsella?" esitteli isäntä.

"Ei, kiitoksia, ei minun haluta", sanoi kirkkoherra.

Viimeinen keskustelu teki niin ikävän vaikutuksen, ettei kumpikaan toviin aikaan puhunut luotuista sanaa. Isäntä heilutteli itseään levottomasti ja syljeskeli pieniä sylkitippoja. Kirkkoherra istui synkän ja miettivän näköisenä ja puhetta ei vaan syntynyt.

Kirkkoherra rupesi nyt tekemään poislähtöä. Kun isäntä tämän huomasi, esti hän sen, sanoen kahvin kohta joutuvan ja kirkkoherra jätti lähtönsä tuonnemmaksi.

Tämän nähtyänsä tuli isäntä nähtävästi iloisemmalle tuulelle. Hänen silmänsä säteilivät ja suu oli viehkeässä hymyssä. Hän oli koko ajan odottanut, että kirkkoherra olisi kehunut heidän talouttaan ja elämänsä komeutta, mutta kun ei kirkkoherra ollut mikään liehakoitsija eikä imartelija, jäi se tekemättä. Isäntä oli sitä laatua, että kehu teki hänelle sangen hyvää ja jos ei vieras tahi vieraat sitä tehneet, teki hän sen itse. Semmoista oli hänellä nytkin mielessä.

"Eikös meillä ole komea toimeentulo, vai mitä kirkkoherra arvelee?" kysyä mäihäsi isäntä yhtäkkiä.

"Kylläpähän tässä toimeen tulee ja elää kelpaa", sanoi kirkkoherra ja näytti ikäänkuin säpsähtävän.

"Niinpä minäkin sen luulen", huudahti isäntä ja jatkoi: "Se on kumma kun nuo ihmiset ovat niin tyhmiä, etteivät ymmärrä laittaa elämäänsä hauskaksi ja hyväksi."

Samassa aukeni ovi ja Liila toi kahvia. Hän astui kynnykselle ja niiata lyykisteli kirkkoherralle senkin seitsemän kertaa. Hän oli puettu niin narrimaisesti ja apinamaisesti, että kirkkoherra oikein kummasti mielessään.

Kun liila oli kahvit kantanut ja poistunut, alkoi isäntä taasenkin puheen.

"Kyllä sitä ei löydy monta tuommoista tyttöä kuin tuo meidän Liila on", sanoi hän.

"Eipä kylläkään", sanoi kirkkoherra kylmästi.

"Ei sitä ole, se on tosi, enkä minä tiedä ... ja se on niin hyvä-oppinenkin. Herrasmamsellit käyvät monta vuotta koulua, että oppisivat soittamaan ja Liila osasi soittaa heti, aivan ihan opettamatta. Ei tarvinnut mitään muuta, kuin nähdä kerran vaan, miten toinen soitti", pitkitti isäntä.

"Missä sitten teidän Liila soitti?" kysyi kirkkoherra.

"Kuulkaahan nyt. Liila oli tässä hiljakkoin minun kanssani kaupungissa. Siellä oli eräs mies, joka kulki ympäri kaupunkia soittamassa. Liilankin rupesi tekemään mieli koettaa. Me kuljimme hänen perässään pitkin kaupunkia ja vihdoin maksoin minä vähän soittoniekalle, ja hän antoi Liilankin koettaa; jumala auta – vannonkin minä sen – Liila soitti yhtä hyvästi kuin itse soittoniekka. – Enkä minä tiedä ... tottapa ne herrasmamsellit lienevät paksupäisempiä kuin Liila, koska heiltä menee niin monta vuotta, ennenkun oppivat soittamaan", puheli isäntä, kävellen edestakaisin lattialla ja syljeskellen; oikeinpa hän näytti olevan haltioissaan, niin oli hän mieltynyt Liilansa soittotaitoon.

"Mikä soittokone se sitten oli?" utasi kirkkoherra.

"Se oli posilia."

"Kuinka? Posilia – mikä se on?"

"Ettekö te vielä tiedä, mikä posilia on? Se on semmoinen kone, jota veivistä väännetään ja silloin siitä lähtee niin, niin koreaa peliä", sanoi isäntä, kummastellen kun kirkkoherra ei tiennyt mikä posilia on.

"Vai niin. Se soittokone on kumminkin paljon erilaisempi, jota Liila on veivannut, kuin se, jonka soittamiseen herrasväen tyttäret niin paljon oppia käyvät", sanoi kirkkoherra kun huomasi että isäntä tarkoitti posetiivia.

"Mitähän noissa toki onkaan väliä, ei paljon mitään. Se vaan, että toista kannetaan seljässä paikasta paikkaan, toinen on aina huoneessa paikoillaan; toista veivistä vääntäen soitetaan, toista vaan sormin näpsitään – noin, noin, noin vaan", selitteli isäntä, viputtaen molempien käsiensä sormia, ikäänkuin hän mainiona soittajana olisi juuri noussut soittamasta pianoa. "Takaanpa senkin, että posiliasta lähtee paljon koreammat äänet kuin porttipienasta –; mitä se on? Tyhjää lunkutusta vaan", jatkoi hän sitten.

Kirkkoherra ei sanonut mitään isännän vääriin arvosteluihin. Yhä selvemmästi huomasi hän, että oli turha tyhmyyttä vastaan taistella, sillä isäntä ei uskonut mitään järjellistä puhetta, mutta piti vaan omat käsityksensä oikeina ja muiden väärinä. Kaiken tämän vuoksi taukosi puhe toviksi aikaa, mutta pian sai isäntä sen taasenkin vireille.

"No se nyt on kumma – enkä minä tiedä, kun kaikki tykkäävät niin kovin paljon tuosta meidän Liilasta. Viimeinkin kun kävimme kaupungissa, niin melkein jokainen nuori herra pyysi häntä omaksensa ja onpa täälläkin joku herra samoin tehnyt, mutta ei suinkaan Liilakaan kaikille ylety; onpa Almallakin jo kosijoita, vaikka hän on niin nuori... Se on kumma! Eihän noista muiden tyttäristä piitata mitään", hövelsi isäntä.

Kirkkoherrasta tuntui kovin kauhealta tuommoinen kevytmielinen puhe. Vaikka hän oli rauhaa rakastava mies, eikä tahtonut ketään loukata, ei hänen omatuntonsa kuitenkaan sallinut olla lausumatta jotakuta totuuden sanaa.

"Minun mielestäni saisitte olla hyvin varuillanne tuossa asiassa", virkkoi hän yksitotisesti.

"Missä asiassa?" kysyi isäntä vähän höröstyen.

"Tytärtenne tähden."

"Ja minkä vuoksi, jos saan luvan kysyä?" sanoi isäntä loukatun tunnolla.

"Minä pelkään!"

"Mitä te pelkäätte?" kysyi isäntä ja hänen silmänsä remahtivat suuriksi kuin suitsirenkaat.

"Jos teidän tyttärenne tulisivat..."

"Mitä tulisivat?

"Vietellyksi. Ei ole kaikkiin keikareihin luottamista", sai kirkkoherra vihdoin sanotuksi.

"Onko teilläkin sivistyneenä ihmisenä tuommoisia luuloja? Sitä en olisi uskonut! Halvemmista ihmisistä voisitte semmoista ajatella ja sanoa, mutta meidän perheestä ei teidän tarvitse ettekä saa sitä tehdä. Heittäkää turha pelkonne minun huostaani ja minä takaan, että tulette näkemään sen turhaksi", sanoi isäntä todellisesti loukkaantuneena, sillä ei hän ollut ainoatakaan kertaa mieheksi tultuaan kuullut totuutta, ainoasti pelkkää liehakoimista ja imartelua.

"Minä soisin niin käyvän, kuin sanoitte, mutta muistakaa aina se, ettei ole kaikki kultaa mikä kiittää", sanoi kirkkoherra ja lähti pois, sillä ei hän voinut enään kuunnella isännän turhamielisiä puheita.

Kun Liila ja Alma olivat nyt tulleet naimaikään, täydennettiin heidän pukunsa täydelliseksi. Heillä ei ollut tähän saakka ollut hattua, mutta sekin puute korjattiin. Ne piti olla komeat, korkeat ja kaikin puolin uuden ajan mukaiset. Tämä oli viimeinen tehtävä Kämälän isännän suuressa perheensä sivistämistyössä.

Nykyaikainen säätyläisnaisien ja neitien puku ei näytä heidän säädylleenkään juuri miellyttävältä, mutta kun nuo talonpoikaiset tytöt pukivat päällensä kaikki rynttynsä ja hetaleensa ja kun he viimeiseksi pistivät päähänsä tuon korkean ja höyhennetyn törelön, näyttivät he kaikelta muulta kuin ihmiseltä, ehkä parhaiten apinalta. Mutta nyt he luulivat vasta olevansa täysin sivistyneitä.

Isäntä tuli nyt hyvin araksi tytärtensä kunniasta. Kun hän oli viimeisen täydennyksen tehnyt heidän sivistämistyössään, niin ei ollut hyvä liketä oman säätynsä tytärten ja poikain heitä. Joe isä sai tietää, että joku oli heistä jotakin semmoista puhunut, joka ei ollut hänen mielestään niinkuin sen olisi pitänyt olla, saivat he heti isännältä kuka käski ja samassa ilmoitti hän puhujalle ankarin sanoin, minkä veroinen hän heidän suhteensa oikeastaan oli. Kuinka arka hän tytärtensä kunniasta oli, olkoon esimerkkinä sivumennen mainittuna, että kun isäntä ja emäntä kutsuttiin erään kerran pappilaan nimipäiville, eivät he menneet sinne ensikään sen vuoksi, kun ei oltu kutsuttu heidän tyttäriänsä.

"Siitä sen näkee kuinka alhaisella kannalla kirkkoherrakin vielä on, kun ei ymmärtänyt kutsua meidän Liilaa ja Almaa; semmoisten seuraan ei kannata mennä", sanoi isäntä.

Tekipä Kämälän isäntä parannuksia vielä talossaankin. Hänellä oli pari isoa aittaa, joiden suurista hinkaloista yksi ja toinen alkoi jäädä tyhjäksi. Tämä seikka harmitti isäntää kovasti, sillä hän ei voinut noiden tyhjien hinkaloiden vuoksi viedä ketään aittaansa katsomaan viljavarojansa. Tämän epäkohdan korjasi hän siten, että rakennutti tyhjiin hinkaloihin toisen pohjan niin ylös, ettei jäänyt partaita pohjan alipuolelle kuin pari tuumaa. Näiden pohjien päälle pani hän täysinäisistä hinkaloista jyviä sen verran, että ne näyttivät olevan viljaa kukkurapäänä. – tämä oli Kaaperin viimeinen taloudellinen parannus.

Kun isäntä oli tällä tavoin saanut perheensä ja itsensä sivistämistyön päätetyksi sekä taloutensa ulkoa ja sisältä mieluiseensa ajanmukaiseen voimaan, ruvettiin nyt Kämälässä elämään myötäänsä suurta herras-elämää. Tähän saakka teki talonväkikin joskus työtä, jos kohtakin jo pitkät ajat oli koettu talon ja omaa kunniaa ylläpitää herrastelemisella. Kaikki työnteko jätettiin nyt pois, sillä olihan se heidän mielestänsä sopimatonta niin rikkaille ja sivistyneille ihmisille kuin he muka olivat. Isäntäkään ei johtanut töitä, eipä edes käynyt päin perin katsomassakaan, vaan kaikki sai jäädä palkollisten ja palkkamiesten haltuun.

Vierasteleminen tuli nyt Kämäläisten päätehtäväksi, sillä joko he olivat muilla vieraina taikka muut heillä. Vierasten varalta tuotiin kaupungista enemmän kaikenlaisia hienoja ja hyviä syötäviä ja juotavia. Kun entiset loppuivat, noudettiin heti toisia. Eihän toisin sopinut ollakaan, sillä kuinkas muutoin olisi arvonmukaisesti voitu ainaisia arvokkaita vieraita kestitä.

Läheltä ja kaukaa kävi nyt vieraita Kämälässä; ajoivatpa tavasta isännän tuttavat herrat kaupungistakin koettelemaan tuon hyvän isännän ja oivan talon vieraanvaraisuutta ja eipä heillä liene ollut koskaan syytä katua kauppojansa. Herrasväkeä ne olivatkin Kämälän vieraat, ainoastaan aniharvalla rikkaammalla talon isännällä ja emännällä oli se onni, että he tulivat joskus kutsutuiksi Kämälään vieraiksi.

Paikkakunnalla oli eräs varanimismies ja ruotsinkieltä taitava maakauppias. Molemmat olivat naimattomia miehiä. Tämä kauppias oli joku aika takaperin perustanut maakaupan pitäjääseen. Hän ei ollut paikkakunnasta kotoisin ja mistä hän oli, sen ties taivas, sillä sitä ei sanottu alhaisille. Hän oli aika keikari ja luikerteleva kielastelija. Näytti siltä, että hän oli käynyt kaikki maailman rannan hyvät ja huonot koulut. Luomisensa puolesta oli hän kaunis mies ja orastava Napoleonin parta ei suinkaan rumentanut hänen kauniita, melkein naisellisia kasvojansa. Vaatteuksestaan piti hän niin erinomaista huolta, ettei niissä saanut olla ainoatakaan rikkaa eikä tomun hiukkasta. Paikkakunnan räätälit eivät hänelle ensinkään kelvanneet, vaan kaikki vaatteukseensa kuuluvat kappaleet tilasi hän kaupungin mahti- ja muotiräätäleiltä. Tämän tähden oli hän hienommin pyntätty herra kuin koskaan ennen oli paikkakunnassa nähty. Juhlatiloissa piti hän aina yllään hännystakkia ja hansikoita käsissään. Tämmöinen pukine oli maaseudun kansalle outo ja moni yksinkertaisuudessaan luuli, ettei kauppiaalla ollut vaatetta kylläksi, ja sentähden on muotiräätälin täytynyt tehdä noin vaillinainen puku – tuota noin, semmoisen kuin kankaasta on saanut.

Niin kansa ajatteli yksinkertaisuudessaan, mutta kauppias kyllä tiesi mihinkä hänen hännystakkinsa ja hansikkaansa kelpaa. Hän oli oppinut kaikki tekokopeat ja keikaroivat ruumiinliikkeet sekä luikertelevat ja imartelevat puheenparret. Kun hän tuli johonkin taloon, teki hän senkin seitsemänlaisia keimailuja ja riekistelyjä. Ei ollut huoneessa sitä kujaa, loukkoa, astiaa, valo- ja varjopuolta, johon hän ei kerinnyt kurkistamaan ja kaikki nämä teki hän niin sukkelaan, ettei häntä oltu kerjetty vielä käskeä istumaan, kun kaikki kurkistelut olivat jo tehdyt.

Ei sitä tilaisuutta ja seuraa ollut, joissa ei hän olisi ollut suuna ja päänä. Hän oli päällä päsmärinä kaikissa asioissa ja kaikki nuorten leikit sekä muut hupaiset asiat piti mennä hänen päänsä, kättensä ja ohjeittensa mukaan. Hän osasi olla sivistynyt sivistyneiden ja sivistymätön sivistymättömien parissa. Juoda osasi hän niinkuin lahopuu, mutta kun tuli kysymys juomattomuudesta, voi hän paastota juuri kuin paras raittiusmies. Kun vaan läheni häntä, otti hän uuden ystävänsä vastaan semmoisella ystävyydellä, alttiudella ja veljellisyydellä, että harvat olivat ne ihmiset, jotka eivät häneen mieltyneet jo ensi näkemällä, ja pian oli mies-tuttavain kanssa veljenmalja juotu. Mutta kun tovin aikaa oli oltu ystävyksinä, rupesi maakauppias kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla keinoilla tekemään uudesta ystävästään keppihevostansa; tämän teki hän ilman eroituksetta kaikille, jotka häntä lähenivät. Harvat ihmiset olivat ne, jotka huomasivat mitä tämä kauppiaan liehakoiva ystävyys oikeastaan tarkoitti; suurin osa ei taas tiennyt niin mitään, vaikka hän jo veti heitä aika kyytiä nokasta ja joka tilaisuudessa hassutti oikein olan takaa. Kävipä usein niinkin, että ne, jotka häntä jo ennakolta enimmän inhoivat, tulivat lopen hänen suurimmiksi ystävikseen ja parhaiksi keppihevosikseen.

Hänellä oli niin suuri teeskentelemiskyky, että hän voi vähäpätöisimmilläkin asioilla nauraa hohottaa vatsansa täydeltä, ja tätä teki hän niin hartaasti, että vedet silmistä lähti. Tarkka tuntija kuitenkin aivan pian huomasi, että se oli pelkkää teeskentelemistä. Tämän avullahan kauppiaalle oli mahdollinen pitää ihmisiä sokeina ja itseensä kietoutuneina. – – Monipuolinen, lahjakas mies.

Varanimismiehestä ei ole paljon mitään sanomista. Se vaan, että hän oli paljon heikompi ja huonompilahjainen mies kuin kauppias. Kuitenkin oli hän ehdoton kauppiaan ihailija, ja koki kaikessa seurata hänen askeliaan ja pitää häntä esikuvanaan. Järkevät ihmiset huomasivat kuitenkin kohta, kuinka kömpelösti tuo jäljitteleminen kävi. Kauppias saikin monta hyvää tilaisuutta häntä hassuttaaksensa. Tästä kaikesta ei kuitenkaan nimismies tiennyt tämän taivaallista, eli ja oli vaan kauppiaan siipien suojassa.

Paljon mahdollista oli, että varanimismies oli niin huomaamaton senkin vuoksi, kun hänen mielessään pyöri aina vaan ja lakkaamatta varsinaisen nimismiehen virka; yöt ja päivät kuvasteli se hänen mielessään.

Sen verran varanimismiehestä.

Jo aikaisin olivat nämä molemmat velikullat Kämälän alituisia vieraita. Käytännöllisinä maailmantolaisina olivat he tulleet tuntemaan, niinkuin lintu talvella, missä syönnöspaikka on. Tuntien Kämälän rikkaudet ja sen perheen turhamielisyyden, teettelivät he itsensä heidän suurimmiksi ihmettelijöikseen ja ihantelijoikseen. Ei olleet Kämälän tyttäret vielä hetikään aikaisia ihmisiä, kun nämä velikullat olivat jo talossa alituisina vieraina. Noin kesken kasvaneinakin imarteli kauppias heitä, ja nimismies koki apinoida jäljessä. Eipä heillä kuitenkaan tyttäret ensi alussa olleet niin paljon mielessä kuin talon runsaat vieraanvarat, joita aina oli isännällä tarjona. Näiden tähden he osasivat kutkuttaa isäntäväen turhamielisyyttä oikeasta paikasta ja se teki heihin varsin hyvän vaikutuksen, sillä olivathan he itse sivistyneitä ja heillä oli nyt sivistynyttä seuraa, Avosylin otettiin aina nuoret herrat Kämälässä vastaan iltasilla, jolloin heillä muka oli aikaa vieraisille tulla ja pian istuivat vieraat ja isäntä iloisen totipöydän ääressä. Siinä ei puuttunut imartelemisia eikä hulluuksia ja siinä oli hyvä olla, sillä olivathan asiat molemmin puolin, niinkuin niiden ollakin piti.

Myöhemmin saivat nämä kaksois-veljekset hyvän lisän. Tuli näet paikkakuntaan eräs siitä kotoisinkin oleva maanmittarin oppilainen, joka oli jo siihen määrään hyvän oppinsa tähden kohonnut, jotta oli jo voinut tehdä ominpäinsä maanmittaus-työtä toisen nimissä. Niinkuin useinkin hyvälahjaisten nuorukaisten käypi, että he hukkuvat hyviin lahjoihinsa, niin kävi hänenkin, sillä eipä hän ky'yssä pitänyt ketään muita itsensä vertaisena. Tästä oli seurauksena, että hän hukkui toisen kerran – totilasiin, sillä hän piti varsin tyhminä ne ihmiset, jotka eivät ymmärrä nauttia elämää. Tämä seikka oli tuottanut hänelle ainaisen eron ammatissaan ja kaikissa pyrinnöissään, ja tämän tähden oli hän olkeentunut takaisin kotipaikoillensa.

Yritäpä siitä; herra hän oli ja herrana hän tahtoi itseänsä pidettävän. Hienot kaulurit, maniskat ja haarahäntä-takit oli hänellä aina hyvinä seurakumppaneina, vaikka nälkä usein suolia kurni. Hän oli vieraantunut kansan elämästä niin, ettei tiennyt siitä niin mitään, vaikka oli kansan lapsia, mutta sen hän tiesi, että herra hän oli ja että hänellä oli oikeus elää maailmassa mielinmäärin.

Kun hän ilmestyi paikkakuntaan, ihastuivat kauppias ja varanimismies kovin. Syrjäinen paikkakunta, jossa nämä herrat kovan onnen ohjaamina olivat pakoitetut olemaan, oli niin tyhjä herrasväestä, ettei siinä, paitsi heitä, ollut paljon muita kuin kirkkoherran perhe ja he olivat niin hiton jumalisia, ettei heistäkään juuri paljon apua ollut.

Kun mielipiteet olivat tämmöiset, oliko sitten kumma jos nämä herrat mielessään iloitsivat, kun maanmittarin apulainen ilmestyi heidän vähäisen ja iloisen vapaan seuransa lisäksi.

Maanmittarin apulainen ei juuri paheksinut, jos ei hyväksynytkään uutta seuraansa. Hän ei suurin väliä pitänyt mistään, sillä hän oli niin tylsistynyt jo noin nuorena, ettei hän huolinut mistään muusta kuin totilasista, sillä kun hän sai niitä imeskellä ja litkiä mielinmäärin, niin siinä oli koko hänen elementtinsä.

Ensi tuttavuuden ajoilta esittelivät kauppias ja nimismies maanmittarin apulaiselle Kämälän vierasvaraisen talon, sen turhamieliset asukkaat ja kuinka siellä on hyvä tilaisuus heitä hassuttaa. Sieltä sopii ansaita suuhunsa maksuttomia hyviä päiviä tytärten vuoksi, joita isäntä ja emäntä pitävät hienoimpina herrasneiteinä, maan sivistyneimpinä impinä ja kaunottarina. Eihän muuta tarvitse kuin vaan kehuskelee taloutta ja talonväen sivistystä, ja samassa imartelee kaikkein kuullen tyttäriä, niin kyllä lähtee ruokia ja juomia oikein Porvoon mitalla.

Välinpitämättömänä kuunteli maanmittarin apulainen uusien tuttaviensa esittelyitä Kämälän rikkauksista, heidän sivistyksensä luulosta ja kaikesta turhamielisyydestä. Tytärten kertomuksesta välitti hän viisi, vaikka hänkin oli naimaton mies, sillä hänellä oli siellä paljon parempi ystävä odotettavissa kuin kaikki naiset yhteensä ja se oli totilasi; kelpasipa sen puutteessa hänelle karkeammatkin juomat ja usein oli hänen tallukkansa taivasta kohden niiden vaikutuksesta.

Nuori, kaunis mies kun oli, pitivät neidit hänestä alunpitäin varsin paljon, mutta kun tuo perisynti kävi julkiseksi ja siten ilmaisi miehen sisällisen heikkouden kaikessa kauhussaan ja karvassaan, niin neidit, samoin kuin kaikki muutkin ihmiset, pitivät häntä yhteiskunnan hylkynä ja yli onnensa menneenä, josta ei enään mitään toivoa ollut.

Ehdottomasti yhdistyi maanmittarin apulainen lopulta uusiin tuttaviinsa, ja tästälähin oli hän uskollisimpia ja pettämättömimpiä seuralaisia Kämälän sivistyneiden vierasten seurassa.

Nämä herrat olivat niin ahkeroita käymään Kämälässä vieraina, että ne illat olivat harvat, joina he eivät olleet siellä. Kaikella imartelemisensa voimalla ja keikaroimisensa taidolla koki kauppias imarrella ja liehakoida tyttäriä ja tätä teki hän niin ujostelematta ja ohvakkaasti, ettei hän kaihtenut yhtään vanhempiakaan, ja mikäpä pakko hänen oli kaihteakaan, koska hän tiesi tämän kaiken olevan heille varsin mieluisen asian. Nimismies se koki kauppiasta jäljitellä ja olla kilpakosijana, ja vaikka se kävikin kömpelösti, niin hyvähän se sentään oli. Maanmittarin apulainen se vaan istui pöydän ääressä, ryypiskellen lasistansa ja imeskellen piippua.

Kun Kämälän isäntä tällä tavoin oli saanut ylhäisiä ystäviä kylläksensä, rupesi hän kaikille kehumaan taloaan, toimeentuloaan, rikkauttaan ja perhettään niin rajattomasti, että se oikein inhotti ihmisiä. Ei kenelläkään ollut niin hyviä hevosia ja lihavaa karjaa. Ei kenenkään maa ja talo ollut niin hyvässä voimassa eikä kenenkään karja lypsänyt niin paljon kuin heidän. Tämä viimeinen hyvä avu oli emännän ansio: hän oli viisaampi muita ja osasi ohjata ja komentaa piiat hyvästi ruokkimaan ja hoitamaan karjan, sen vuoksi lypsivät ne enemmän kuin muiden lehmät ja olivat lihavampia sekä kauniimpia. Moni köyhä eukko käytti hyväksensä tuota isännän kehumista, sillä ei muuta tarvinnut kuin että he taloon tultuansa isännälle kehahtivat taloa, isäntää, emäntää, tyttäriä ja rikkauksia, niin pian lähti heille minkä mitäkin hyvyyttä, niinkuin lihan kämpäleitä, leipämöykkyjä, piimäkannuja, voinpaloja ja muuta semmoista.

Kaikille vieraille näytteli hän hyvyyksiään ja rikkauksiaan: käytti heitä vilja-aitoissaan, tallissa ja karjapihassa, näytteli heille rahansa j.n.e. Tämän ohessa koki hän kaikin tavoin saada vieraita ymmärtämään hänen sivistyneen elämänsä hyvyyttä. Jos hän tarvitsi johonkin lähteä, kylään tahi muualle, niin rengit toivat valmiiksi valjastetun, korskuvan hevosen porrasten eteen. Hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin istua joko hyvästi peitettynä rekeen tahi heiluviin kiesseihin, niin kyllä renki ajoi mihin vaan käskettiin ja odotteli siellä niin kauvan kun hän joutui pois lähtemään.

Vaikka Kämälän perhe kaikin tavoin pyrki muita etevämmäksi ja koki saada kunniaa itsellensä, ei sitä ensinkään tullut heidän osaksensa, vaikka he luulivat sitä jo sylin täydeltä vääntäneensä. Sillä säätyläisensä katsoivat heitä ylön turhien vehkeittensä ja herrastelemisensa tähden. Mitkä surkutellen katselivat heidän tuplaavaa, työtöntä laiskurielämäänsä, kutka pilkkailivat ja ilvehtivät takapuolella heidän tyhmällä herrastelemisen halullaan, pitäen sitä pahana enteenä. Paikkakunnassa syntyi tämän johdosta monenlaisia pila- ja kokkapuheita. Herrassäätyiset katsoivat heitä myös ylön, sillä nämät kyllä tiesivät millä pohjalla heidän luultu sivistyksensä oli ja mistä lähteestä tuo ankara kunnianhimo oli kotoisin. Nekin, jotka olivat talonväen näennäisiä ja ylimmäisiä ystäviä ja ainaisia vieraita, pitivät tuota ystävyyttä voimassa edestä päin sen vuoksi, kun talo oli niin vierasvarainen ja ehkäpä siinä oli jotakin muutakin mielipidettä.

Joku vuosi oli kulunut. Kämälässä on paljon puuhaa ja hommaa, sillä isot kemut on sinne tulossa. Totta kyllä on, etteivät ne ole häät eikä peijaat, eipä vielä ristiäisetkään, tuommoiset kestit vaan, mutta isot ne tulivat, se tiettiin jo ennakolta. Läheltä ja kaukaa oli kutsuttu vieraita, aina kaupungista saakka ja tarkkaan, jos tarkkaan kaikki oman pitäjän herrasväki. Itsestänsähän on arvattava, ettei sinne paljon muita kutsuttu kuin herroja. Ainoastaan parilla paikkakunnan arvokkaammalla isännällä ja emännällä oli kunnia tulla kutsutuksi noihin mainioihin kemuihin, nekin sitä varten, että näkisivät miten sitä heillä eletään.

Emäntä, tyttäret ja piiat hyörivät ja pyörivät palavissa päin. Taloon oli hankittu oikein mestarikokki kaupungista valmistamaan talon arvon mukaisia ruokia ja juomia. Hän se osasi antaa työtä koko Kämälän naisväelle. Valkoiset esiliinat edessä ja paidan hihat käsivarsille ylös käärittyinä, keittivät ja paistivat, kiruuttivat ja käryyttivät he minkä kerkesivät. Talon tyttäret, jotka olivat sivistyneitä impiä, olivat saaneet osaksensa keveimpiä ja hienoimpia töitä ja niiden ääressä he kokivat pyöriä.

Isännällä oli toisenlaiset puuhat. Hän pesetti rengeillä kiessejä, pyyhitytti ne lakkavärnissalla, rasvautti ja mustautti niiden peitteet ja voitelutti niiden navat. Renkituvassa oli satulamaakari, joka korjaili rikkinäisiä paikkoja kiessien peitteissä ja muita hajanaisia ajokaluja. Täytyi näet olla kaikki ajokalut hyvässä voimassa, sillä kutsutuissa vieraissa oli monta semmoista, joilla ei ollut itsellään hevosta ja niitä täytyi noutaa talon hevosilla. Sentähden korjattiin jo ennakolta kaikki vikanaisuudet, sillä eihän olisi ollut rikkaan talon arvolle sopivaa, kun ajokalut olisivat olleet likaiset ja rikkinäiset.

Niissä kaikissa toimissa oli isäntä ohjaajana, neuvojana ja käskijänä ja olipa siinä puuhaa kylläksi, varsinkin kun hän tuon tuostakin kävi naisväenkin luona katsomassa ja tarkastelemassa, kuinka heidän puuhansa menestyivät, samassa muka kokien heitäkin neuvoa ja opastaa. Niin hyppäsi isäntä paikasta toiseen että hiki päästä valui, katsomassa perään, että kaikki tuli oikein tehdyksi ja hyvään järjestykseen. Se vaan teki hänen toimensa hyvin vaikeaksi, kun ei hän itsekään oikein tiennyt, kuinka ne pitäisi laittaa, että niistä hyvä tulisi, mutta moittia hän kyllä osasi.

Kaikki kartanon ympärillä olevat piste-aidat ja portit olivat jo ennen maalatut, vieläpä lähellä taloa olevan hevoshaan veräjäkin.

Kyllä oli Kämälässä nyt kiirettä mutta siitä oli hyvä, että nuo kuuluisat kestit olivat vasta huomenna, olihan siis toki vielä vähän aikaa.

Huominen päivä tuli, tuo ikävöity ja odotettu päivä. Paljon hommaa ja puuhaa oli talossa vieläkin aamupäivällä, sillä vieraat olivat kutsutut täsmälleen kello kuuden ajaksi illalla. Semminkin naisväellä oli paljo huolta ruokien maistelemisesta ja arvostelemisesta, huoneitten siivoamisesta ja siistimisestä, vaatetten silittämisestä, harjaamisesta ja puhdistamisesta. Kaikkien töiden valmiiksi tultua huomasivat he ilokseen kaikki olevan asianmukaisessa kunnossa.

Isäntä se puuhaili nytkin toisissa toimissa renkiensä kanssa. Koeteltiin ja katseltiin kuinka mukaviksi ja kestäviksi kiessit ja muut ajoneuvot nyt korjattuina olivat tulleet, ja olivatpa ne heidän mielestänsä oikein hyvässä kunnossa. Isäntä määräili mikä hevonen on minkin kärryn eteen valjastettava, mitkä silat ja suitset ovat millekin hevoselle pantavat, ja kuka renki kullakin hevosella kutakin vierasta menee noutamaan. Kaikki tällä tavalla mielestänsä hyvään järjestykseen saatuansa, oli isäntä hyvin tyytyväinen itsehensä ja odotti aikaa.

Hän oli näitä pitoja varten teettänyt hienoimmasta verasta hännystakin, koska oli semmoisen nähnyt kauppiaalla ja muilla herroilla juhlatiloissa olevan, eikä hänenkään sopinut sivistyneenä ihmisenä semmoisetta olla. Hansikkaat oli myös tätä tarvetta varten tuotu, sillä niitä ei isännällä ennestään ollut. Näiden uusien sivistysmerkkeinsä vuoksi oli isäntä melkein malttamaton, odottaessaan määrätuntia, sillä saihan hän silloin ensi kerran näyttää vieraillensa korkeimman sivistysmääränsä.

Kello on kolme jälkeen puolenpäivän ja isännän järjestävä ja käskevä ääni kaikuu kaikkialla.

"Rengit hoi! Hevoset valjaisiin määrätyssä järjestyksessä ja itsekukin menköön noutamaan määrättyä vierasta. – Matti jääpi kotiin riisumaan vierasten hevosia ja viemään niitä talliin niin paljon kuin mahtuu ja loput hakaan. Omat hevoset hakaan. Katso, että talli on hyvässä oorningissa ja laita sinne heiniä varalta. Oletteko ymmärtäneet minua?" komenteli isäntä.

"Kyllä, isäntä", sanoi rehki Matti.

Rengit lähtivät toimiinsa.

Tästä lähti isäntä naisväen kimppuun, hoputtaaksensa heitä joutumaan, sillä tuo tärkeä hetki alkoi lähetä.

"Joutukaa nyt, sillä ei ole aikaa kuhnailla. Vieraat ovat kohta täällä ja mitä he sanoisivat, kun löytäisivät meidät näin arkipäiväisissä pukineissa – joutuin nyt! Katso sinä, Liila, perään, että kynttiläjalkoihin ja kattokruunuun tulee aivan teateri kynttilöitä – kuulitko – ? ei yhtään talikynttilää – niin ja että kirjasto tulee hyvään järjestykseen salin pöydälle. – Särkekää sokeria niin paljon, ettei se kesken lopu, – monta kupillista. Pukekaa itsenne viinisti ja sääkeristi, sillä tietäkää se, ettei teillä ole nyt tekemistä moukkain kanssa. Käyttäkää itsenne kauniisti, ettette joudu pilan ja häpeän alaiseksi – no, ei muiden ole niin kranttua, mutta Liilan ja Alman. Muistakaa, että panette manpetterit kalvosiinne, etteivät paidan hihan suut näkyisi, ja raakat kaulaan. Pankaakin rosettivaatteet päällenne, sillä nyt niitä tarvitaan, jos milloinkaan muulloin. Sukkelaan nyt, sillä ei tiedä millä hetkellä jo herskapia joku osa tulee. – Käskekää piika Maija auttamaan vaatteita päällenne. – Kuulkaa vielä! Ennenkin olen minä teitä varottanut parempain ihmisten seurassa ollessanne astumaan kynnykselle kulkiessanne, mutta nyt se on peräti välttämätön tehtävä, sillä se näyttää niin sievältä ja sivistyneeltä ja kaunistaa ihmistä paljon. – Tuokaa pian minun verkahousuni ja uusi rakkini, että saan päälleni pukea. – Ovatko ne hyväksi puhdistettu ja harjattu – ? niin ja hanskat kanssa – eli mitä minä niillä teen – kyllä minä ne sentään tarvitsen herroja vastaan ottaissani", komenteli isäntä vaimoväkeä.

Kun hän oli pyydetyt vaatteensa saanut, rupesi hän peilin edessä pukeutumaan. Kauvan meni siinä, sillä vaatteet eivät soveltuneet hänen mielestänsä, niinkuin niiden olisi pitänyt soveltua. Niitä hän käänteli ja väänteli, venytteli ja vanutteli, eikä mitenkään tahtonut hyvää tulla. Emäntä tuli häntä vuorostansa muistuttamaan, että isäntä kohta myöhästyy, ellei hän pian joudu, sillä kello on jo kohta puoli kuusi. Hyvän aikaa sai kuitenkin emäntä vielä rustailla isännän kaularöyhelöä ennenkun hän oli tyytyväinen.

Kun isäntä oli saanut puetuksi tuli hän naisväen luokse ja näytteli itseänsä joka puolelta.

"No, miltä tämä nyt näyttää ... mitä te tykkäätte minun uusista vaatteistani?" kysyi isäntä vihdoin.

"Ne seisoo tykö niinkuin naulattu, oikein praasti", ehätti kaupungista tuotu kokki sanomaan.

"Oikein sievät ja viinit", sanoivat Liila ja Alma melkein yhteen ääneen.

"No, mitäs minun emäntäni sanoo?" utasi isäntä vielä.

"No, jos nuo eivät sovi, niin ei sitten mikään. En kenelläkään luule noin sieviä vaatteita olevan", vakuutti emäntä.

"Niin minustakin rupeaa tuntumaan, vaikka ne vähän ensinnä oudostivat. – Kyllä se sentään tuo kaupungin mestari Noolimanni (Nolman) on poikaa, siltä syntyy mikä vaate hyvänsä", myönteli isäntä tyytyväisenä.

Kun Kämälän väki, erittäinkin isäntä, Liila ja Alma, olivat saaneet itsensä pyntätyksi, pitsatuksi ja putsatuksi, ajaa karautti eräs talon rengeistä maakauppiaan kanssa kartanolle. Rengin oli ollut määrä tuoda maanmittarin apulainenkin samassa kyydissä, mutta hänestäpä huoli kauppias viisi, sillä häntä huvitti aina konnamaiset puttoset ja kepposet, ja semmoisen katsoi hän nyt hyväksi tehdä maanmittarin apulaiselle. Sentähden ajaa viiletti hän yksinään aika vauhtia Kämälään.

Isäntä sieppasi hatun käteensä ja syöksyi avopäin pihalle kauppiasta vastaanottamaan. Voi kuinka surkean naurettavalta isännän käytös nyt näytti. Hän pukkaili ja pyllisteli jo kaukaa kauppiaalle ja sitä hän teki lakkaamatta niin kauvan kuin hän ehti kauppiaan luo. Sitten otti hän häntä kädestä kiinni ja kumarsi syvempään kuin koskaan ennen. Maakauppias raapi jalallaan ja kumarteli vastaan imelä ilvehymy suussa. Eipä kummakaan jos niin oli, sillä tuo isännän hienon maailman jäljitteleminen kävi niin kankeasti ja kömpelösti, ettei kukaan olisi voinut olla hänellä nauramatta saati sitten tuommoinen luikari. Puettuna hännystakkiin, rintaröyhelöihin ja hansikoihin näytti hän paremmin apinalta kuin ihmiseltä, sillä hänen käytöksensä ei ollut tuon puetun mukainen. Takin hännys siipotti takana niin kuin soivan metson pyrstö ja hansikoitujen käsien sormet olivat siirillään kuin rautaharavan piit. Selkä oli köykyssä, polvet koukussa ja kädet käntässä. Rintaröyhelön lieve oli pursunut ulos avonaisesta liivin rinta-aukosta ja hännystakki rehotti auki. Siihen sitten vielä kaikenlaiset kömpelöt temput ja kumartelemiset.

Monen tempun ja mutkan tehtyä tulivat he vihdoin huoneeseen.

"Tulkaa herra kauppamies tänne vörmakiin – – heh, heh, heh – odottamaan niin kauvaksi kun muita vieraita tulee – heh, heh", ohjasi isäntä, viittoen samassa käsillänsä erästä kamaria kohden, kaikki sormet siirillänsä.

Kauppias meni.

Samassa ajoi toinen renki pihalle, tuoden mukanansa sekä varanimismiehen että maanmittarin apulaisen. Isäntä meni heitäkin vastaanottamaan ja samat temput teki hän heille kuin kauppiaallekin, mutta he olivat paljon jurompia ja joutuisampia kuin viimemainittu. Hekin ohjattiin "vörmakiin".

"Kas hitto sitä lieskaa! Täällä sinä jo kaikkein ensimäisenä istut oikein herroiksi niinkuin kotonasi", sanoi nimismies kauppiaalle.

"Ennättäneen muna luodossa", sanoi kauppias nauraa virnistellen.

"Pääsinpä minä tänne kuitenkin, vaikka sinä minut jätit. Olihan isännän käsky, että tulisimme samalla hevosella", sanoi maanmittari kauppamiehelle vähän pisteliäästi.

"Hyvähän kun pääsit. Minä en joutanut sinua odottamaan, sillä minulla on täällä mielitietty", sanoi kauppias, vilkuttaen samassa silmää.

Samassa toi piika Maija kahvia.

"Missäs minun kaunis Liilani on, kun ei häntä näy?" sanoi nimismies imartelevasti kahvia juodessaan. "Joko isäntä lupaa nyt Liilan minulle?" lisäsi hän sitten.

"Heh, heh, tuota nuorta herraa, kuinka lystikäs se on! Mitäs Liilasta, eihän se sopisi nuorelle herralle, hänhän on vaan talonpoikainen tyttö – mitäs hänestä. Ja nuorikihan Liila on vielä kovin ... kovinhan se on nuori vielä", höpötti isäntä hurmattuna tuosta imartelevasta puheesta, ehtimiseen syljeskellen pieniä sylkitippoja ja siiristellen sormiansa.

"Kunniani kautta! Sen sanon sinulle, veli, vasten silmiäsi, ettei sinulla ole mitään tekemistä Liilan kanssa puupätäkän edestä. Minä olen jo aikaa sopinut tytön kanssa ja me olemme jo melkein kihloissa, ja isäntä on myös hänet minulle luvannut. – Älkää sanoko, isäntä, ettei Liilassa olisi herroille, hän kelpaisi vaikka kuvernöörin rouvaksi. – Nyt sait, veli, kuulla mitenkä asiat ovat, ja sentähden ei sinun tarvitse puuttua eikä sekautua Liilan asioihin", puhua säpitti kauppias, hypäten tuolilta ylös, vippaillen hienoilla säärillänsä sinne tänne.

"Heh, heh, noita nuoria herroja! Eihän Liilakaan kaikille ylety", sanoi isäntä.

"No älähän pikastu, hyvä veli. Minä en tiennyt, että teidän asianne niin ovat, en. Mutta Alman minä ainakin tahdon omakseni, vaikka hän onkin nuorempi Liilaa, mutta voinhan minä vuoden pari odottaa, jos hänet kahdeksantoista vanhana vielä liian nuoreksi katsottaisiin", sanoi nimismies, muka lepyttääksensä kauppiasta.

"Voi kuinka leikkisiä nuo nuoret herrat ovat ... ei olisi uskonut... Heh, heh, heh", sanoi isäntä.

"Olkaa hyvä, isäntä, ja käskekää molemmat tyttärenne tänne, että me saamme heitä katsoa ja puhutella", sanoi nimismies.

Isäntä totteli ja meni.

"Minä teidän Liiloistanne ja laaloistanne huolin viisi", sanoi maanmittarin apulainen ja kääntyi pöytään päin, jolla oli täysinäinen karahviini konjakkia. Siitä hän törähytti juomalasin hyvälle määrin ja kuilasi kurkkuunsa; hänelle ei pienempi ryyppy piisannut.

Tyttäret tulivat ja astuivat kynnykselle. Sitten he niijata lyykistellen tervehtivät noita tuttuja nuoria herroja. Nämä taas vuorostansa pudistelivat heitä käsistä, taputtelivat poskille, lausuillen samassa mielisteleviä ja imartelevia sanoja. Sitten lähtivät tyttäret pois ja astuivat taasenkin kynnykselle.

"Eikös ne ole sieviä tyttäriä nuo meidän tyttäret?" kysyi isäntä vierailtaan.

"Juu, juu. Jos eivät he olisikaan niin sieviä ja kauniita kuin he ovat, niin emmepä me niin hartaasti heitä omaksemme pyytäisikään", sanoi kauppias teeskennellen; samassa vilkuttaen silmää nimismiehelle, ilvehymy suupielissä.

Monta muuta tuommoista hassuttavaa, imartelevaa ja teeskenneltyä pila-juttua laskettelivat nuo ylimieliset vieraat isännälle, ja niillä saivat he hänen itserakkautensa kohoamaan niin korkealle, ettei sillä ollut enään mitään rajoja.

Toisia vieraita alkoi ehtimiseen tulla taloon ja niiden vastaanottamisesta ja tervehtimisestä oli isännällä sekä muilla niin paljon toimimista, että pehmoset puheet täytyi jättää siihen. Puoli seitsemän oli kello kun kirkkoherran perhe tuli ja silloin olivat kaikki kutsutut vieraat koolla.

Ensi aluksi kannettiin kahvia vieraille, monellaisien leivosten kanssa. Liila ja Alma olivat kantajina. Sieveästi ja notkeasti kävi heiltä kantaminen ja mennen tullen astuivat he kynnykselle. Kummako tuo, sillä niinhän muutkin sivistyneet neidit tekivät.

Kaikki vieraat olivat kahvin juonnin vuoksi jotensakin koolla salissa. Melkein kaikki olivat jo kahvinsa juoneet, ainoastaan kirkkoherran perhe joi toista kuppiansa.

Isäntä istui pöydän lähellä olevassa keinutuolissa, keinutellen itseänsä siinä hiljallensa.

"Mitäs vieraat nyt tykkäävät tästä meidän talostamme ja muusta elämisestämme?" kysyä mällisti isäntä yhtäkkiä.

Vieraat ällistyivät niin, ettei heillä ollut sanaa suuhun tulevaa ja katsoa vilkasivat toisiansa kysyvästi silmiin.

"Hyvä talo, hyvä elämä", sanoi nimismies vihdoin.

"Oivallinen, oikein hyvä, semmoista ei usein maaseuduilla näe", säesti eräs kaupungista tullut puotipalvelija.

"Juu, juu. Te olette nykyään kaunistaneet asuntonne entistäkin kauniimmaksi, jopa niin, ettei kenelläkään voi sen siistimpää ja parempaa asuntoa olla. Varoja on myöskin ja senkin puolesta teidän elämänne on kuin parhailla ruhtinailla. Kun minäkin saisin elämäni tämmöiseksi, niin muuta en tahtoisi", liverteli kauppias mielistellen.

"Heh, heh, heh! Niinpä minäkin sen luulen, ettei tämmöistä taloa ja elämää ole monella. Monikin kyllä tahtoisi itselleen tämmöisen talon, mutta se vaan ei tule joka miehen kynsiin, sillä tämmöistä laittaissa tarvitaan mieltä ja varoja", sanoi isäntä edellisiin puheisiin mieltyneenä.

Samassa nykäsi emäntä sivumennessään isäntää hihasta, sillä hän oli huomannut, että rintaröyhelö oli kokonaan pursunut ulos liivin aukosta. Isäntä ymmärsi viittauksen ja seurasi emäntäänsä johonkin yksinäiseen paikkaan, jossa tuo pieni epäkohta korjattiin.

Vieraat olivat kyllä nyt jo tulokahvinsa saaneet, mutta tupakkaa ei oltu tarjottu. Pian kuitenkin siitäkin puutteesta päästiin, kun isäntä palasi saliin. Oitis meni hän piippuhyllylle, otti sieltä yhden ja toisen piipun, puhdisteli, perkaili ja koetteli niitä, päivitellen samassa, kun hän kiireen tähden oli unhottanut piiput puhdistamatta. Saatuansa ne reilaan, osoitti hän siirillään olevilla sormillansa tupakkalaatikon ja piippuhyllyn vieraillensa, kehoittaen heitä panemaan savuksi. Sitä haluaville toi hän täysinäisen ja avatun sikaarilaatikon.

Kun kaikki halulliset olivat savuksi saaneet, istui isäntä taasenkin keinutuoliin kenoselkään, nosti toisen jalkansa toisen päälle, pani kätensä ristiin rinnoillensa ja alkoi siinä asemassa hiljalleen keinuskella. Hän syljeskeli ehtimiseen pieniä sylkitippoja, kuten tapansa oli tehdä tärkeissä asioissa.

"Minkälaista tupakkaa kirkkoherra polttaa?" kysyi isäntä äkkiä

"Minä en polta juuri mitään tupakkaa, mutta sen vähän mitä minä poltan, poltan minä vaakunaa", sanoi kirkkoherra vakaisesti.

"Sepä minusta on hyvin kummaa, kun kirkkoherra viitsii polttaa vaakunaa! Minä en ole enään moneen vuoteen polttanut mitään muuta kuin aivan kasakoita ... ei muuta kuin kasakoita. Visuus kaiketi siinä on syynä, eikä mikään muu, mutta luulis ihan kirkkoherran tuloilla kannattavan kasakoitakin polttaa", sanoi isäntä tohtuneena ja oikasi itsensä hyvin ryhdikkään näköiseksi.

Kaikki vieraat silmäsivät toisiansa ja vasten tahtoansakin vetäysi heidän suunsa hymyyn. Isäntäkin hymyili, sillä hän luuli perineensä kunniakkaan voiton kirkkoherralta tupakka-asiassa, eipähän miten, sillä kuinkas se elämä muutoin olisikaan ollut niinkuin ruhtinailla.

Vettä, sokuria, konjakkia, laseja, hienoja viinejä, punssia ja liköörejä kannettiin nyt esille. Isäntä kehoitti vieraitansa tekemään lasinsa.

"Pankaa nyt likoon, älkääkä olko niukat, kyllä vanhassa talossa värkki piisaa. Noh, joka mies, niinkuin yksi-mies!" kehoitteli isäntä.

"Kyllähän isäntäkin on lasin väärti", sanoi maanmittarin apulainen, jonka teki mieli ryhtyä ensimäiseksi käsiksi tuohon mielijuomaansa, mutta ei kehdannut.

"Onpa kahdenkin", sanoi isäntä.

Ensimäisenä teki maanmittari lasinsa ja vähitellen tekivät muutkin halulliset samoin. – Naisväelle kannettiin hienompia juotavia.

"On täällä kirjallisuuttakin, oikein hupaisia kirjoja, sanomalehtiä myös. Jolle tulee aika pitkäksi ja ikäväksi, katselkoon näitä, kyllä ikävä lähtee", esitteli isäntä ja kohotteli kirjallisuuttaan teepöydällä.

Usea silmäilikin niitä maistelemisensa välissä, mutta pian heittivät he niiden katselemisen ja palasivat virnistellen lasiensa luo.

Kun oli syyskuun puoliväli, tuli jo aikaisin hämärä. Tämän tähden sytytettiin jo varaselta kaikkialla kynttilät palamaan.

Ikäänkuin tuo kynttiläin sytyttäminen olisi kirkkoherran rouvalle, tuolle huolehtivalle talouden hoitajalle ja perheen äidille, muistuttanut jostakin vaillingista taloudessaan, tuli hän isännän luo ja sanoi:

"Eikö teillä, isäntä, ole myödä jotakuta naulaa kynttilöitä? Meiltä ovat kynttilät kaikki lopussa, ja niitä alkaa jo tarvita."

"Minkälaisia kynttilöitä te tahtoisitte?"

"Tavallisia talikynttilöitä vaan."

"Meillä ei ole yhtään talikynttilöitä, meillä on aivan teaateri-kynttilöitä. En minä viitsi polttaa talikynttilöitä, ne haisevat niin pahalta, mutta minä poltan aivan teaateri-kynttilöitä, sillä ne eivät haise, eivätkä nokea ihmisiä. Minä vien joka vuosi talin kaupunkiin, myön sen siellä ja ostan teaateri-kynttilöitä sijaan. Se kauppa kannattaakin hyvin, sillä talia tulee paljon, kun karja on niin lihavaa", selitti isäntä vähääkään hämyilemättä.

Ei voi käsittää, millä voimalla vieraat voivat pidättää naurunsa ääneensä purskahtamasta. Kova työ oli kumminkin itsekullakin, ettei niin käynyt. Kuitenkin oli pinnistys niin ankara ja silmään pistävä, että olisi luullut vaikka kenen huomaavan jonkun asian olevan pahasti vinossa. Mutta isäntä ei vaan sitä huomannut, pinnisteli ja hyhyili vaan muiden muassa niinkuin paras voiton saaja konsanaankin.

Kun vierasten joukossa oli runsaasti nuorta väkeä, rupesivat he pitämään viatonta iloansa. He tanssivat laulun mukaan rinkitanssia, olivat hyväsillä, sormuskätkösillä j.n.e.

Nuorison leikitellessä istuivat vanhemmat vieraat tupakkaa poltellen tahi maljastansa maistellen, katsellen samassa nuorten iloisia leikkejä. Naisväki oli vetääntynyt erityiseen nurkkaansa, missä he keskustelivat taloudellisista asioista ja tavasta maistivat hekin viinipikareistaan.

Maanmittarin apulainen ei vaan välittänyt koko seurasta eikä kenestäkään yksityisestä niin mitään. Siitä saakka kuin hän istui totipöydän ääreen, oli hän siinä kaiken aikaa katkeamatta ollut. Kuitenkaan ei hän juonut koko iltana muuta kuin yhden ainoan lasin, mutta pitkä se oli. Sillä kun hän teki ensimäisen lasinsa, lisäsi hän siihen konjakkia, sitten kun hän oli ryyppinyt sen puolelleen. Syynä tuohon lisäämiseen sanoi hän olevan sen, että lasista oli sattunut tulemaan liian lievä. Mutta kun hän oli tuon karaistun lasinsa puolelleen maistellut, tipasi hän siihen pisareen vettä, sanoen sen sisällön tulleen liian väkeväksi. Vaikka hän koetti olla näin tarkka lasinsa kanssa, oli hänellä kuitenkin niin kova onni, ettei se koko iltana sattunut tulemaan parhaanlaista. Tuommoista vaihdosta harjoitti hän tuhka tiheään koko pitkän illan, mutta siitä hän kyllä piti huolen, että konjakille tuli lasiin enemmän tilaa kuin vedelle. – joka vaihdoksessa sanoi hän joko: "liika lievää, liika lievää" tahi: "liian vahvaa, liian vahvaa".

Nuorten ilo yltyi yltymistään. Ei tarvinne mainitakaan, että Liila ja Alma olivat joukossa parhaina jäseninä, edellinen kauppiaan ja jälkimäinen nimismiehen johtamana. Isäntä ja emäntä katselivat mielihyvällä syrjästä salaa, kuinka heidän tyttärensä olivat suuressa kunniassa ja kuinka nuoret herrat kilvan hyväilivät heitä. Heidän suunsa oli hunajaa makeammassa hymyssä ja kuiskailivat jotakin toisillensa. He kaiketi tunsivat tykönänsä erinomaista iloa ja autuutta; niin kai, sillä olihan tarkoitus täydellisesti voitettu.

Ilta oli siksi jo kulunut, että oltiin aikeissa ruveta laittamaan illallista vieraille. Tätä heti toimeen panemasta esti tovin aikaa se seikka, kun nuorten ilo oli juuri korkeimmillaan. He olivat juuri ryhtyneet toisen kerran rinkitanssiin ja se innostutti heitä niin, että lauloivat niin, jotta seinät kajahtelivat ja tanssivat että lattia huiskui.

Kun ilo oli näin ylimmillään, kuului yhtäkkiä niin hirveä jyrinä, että akkunat tärisivät yhtenä helinänä, pöydät heiluivat ja niillä olevat astiat kalisivat yhteen, tuntuipa koko huonekin huiskuvan. Olipa niinkuin salama olisi satoja nuoliaan laukonut yhtaikaa aivan talon huoneitten sisällä.

Kaikki, sekä vieraat että talonväki hämmästyivät aivan sanattomaksi ja katsoivat toisiansa kysyvästi silmiin, ja nuorten ilo taukosi siihen paikkaan.

"Herra Jumala! Mikä se oli?" tointui kirkkoherran rouva vihdoin ensimäiseksi sanomaan.

"Ukkonen", sanoi joku.

"Ei ukkonen näin myöhäiseen vuoden-aikaan noin hirveästi jyrise", muistutti kirkkoherra.

"Se ei voinut olla mikään muu kuin maanjäristys", arveli muuan.

"No mikä Jumalan tähden se nyt oli?" sanoi isäntäkin, joka viimeiseksi oli toipunut hämmästyksestään.

Samassa töytäsi renki Matti huoneeseen hyvin hätäytyneen näköisenä. Hän hengittää huohotti tiheään, raskaasti ja syvästi, eikä voinut saada sanaa suustansa. Kaikki katsoivat häneen kummastuksissansa, sillä ei kukaan voinut olla pelkäämättä, että jotakin hirveää on tapahtunut ja ehkä toista on tulossa.

"Vo-voih, hy-vä isäntä mikä nyt tu-tuli", sai Matti viimein katkonaisesti sanotuksi.

"Mitä nyt sitten tuli?" kysyi isäntä hämmästellen.

"Va-valhetorni."

"Mikä valhetorni?" kysyi isäntä ja sioitteli jalkojaan.

"Valhetorni putosi."

"Mikä valhetorni on pudonnut? Sinäpä hupsu olet."

"No hei se torni, joka lavan päälle muurattiin."

"Milloin torni on lavan päälle muurattu? Olethan ainakin hupsu", väitteli isäntä.

"En minä ole hupsu. Muurattiinhan toiseen pytinkiin lavojen päälle kaksi tornia, vaikkei koko pytingissä ole ainuttakaan takkaa. Eivätkö ne ole valhetorneja, kun ei ole yhtään takkaa ja torneja on? Niistä toinen nyt putosi ja särki tullessaan välikaton ja tulla rymähti suoraan maitokamariin. Siellä särkyivät kaikki astiat ja kaikki maidot, viilit ja voit ovat nyt soran ja kivien seassa – ettekö te nyt ymmärrä – ? siellä siivo on, lähtekääpäs katsomaan", selitti Matti toimessaan, kun oli hämmästyksestään selvennyt.

Nyt loppui isännältä kärsimys. Kovin julkisesti ja vasten silmiä, vieläpä näin monien ja hyvien vierasten kuullen, oli eräs hänen hurjimmista ja kurjimmista kunnian pyyntönsä valheellisista vehkeistä tullut ilmi ja juuri tämmoisellä ajalla. Hän koetti kiertelevillä kysymyksillä saada Matin huomaamaan, että hän olisi salannut asian oikean laidan, mutta viattomassa yksinkertaisuudessaan ja rehellisyydessään ei hän osannut valehdella. Tämä kaikki kävi kovin kovasti käsiksi hänen luultuun kunniaansa ja sentähden tyhmistyi hän niin, että pilasi itse asian monta kertaa pahemmaksi.

"Sinä tyhmä aasi, joka et ymmärrä kielesi alla pitää mitään", huusi isäntä hammasta purren ja töytäsi renkinsä kimppuun, tuuppien häntä niskaan ja samassa potkien häntä mihin sattui. Renki koki mennä nyrrytellä ovea kohden, mutta mennessään sanoi hän: "En minä häntä tiennyt, ettei sitä saanut sanoa".

Tuo tapaus teki vieraisiin niin ikävän vaikutuksen, että se teki lopun koko kemuista. He tiesivät kyllä talonväen turhamielisyyden jo ennestään ja halveksuivat sitä, mutta noin rajattomiin eivät he olleet aavistaneetkaan sen menneen. Päälliseksi oli asia tullut ilmi kaikkein kuullen niin kummallisella ajalla ja tavalla, sekä pettämättömässä muodossa, johon rehellinen yksinkertaisuus lisäsi omituisen kajastuksensa, ettei kukaan ollut ennen senlaista totuuden ilmitulemista nähnyt. Kieltämättä vaikutti vieraisiin myös paljon isännän typeryys ja tavaton käytös renkiänsä kohtaan. Kaikki nuo lukuun otettuna, ei kenenkään, ei yksin maakauppiaankaan, tehnyt mieli tekemään mitään pilkkaa ja ivaa, sillä mieluummin he olisivat kuunnelleet jotakin hyvänsuopaa valhetta kuin noin julmaa totuutta.

Vieraat rupesivat nyt järkiään hankkimaan poislähtöä. Isäntä ja emäntä kokivat kyllä kieltää heitä menemästä ja jäämään illalliselle, mutta heidän ei haluttanut jäädä hetkeksikään sinne. Kun tarpeelliset hyvästijätöt olivat tehdyt, oli taas talo aivan pian vieraista tyhjä. Ainoastaan maanmittarin apulainen jäi taloon, sillä hän oli tuon ainoan pitkän lasinsa vaikutuksesta pötkähtänyt pöydän alle ja sinne nukkunut.

Semmoinen oli niiden kuuluisain kemuin loppu.

Kämäläiset eivät ottaneet ensinkään syyksensä tuon harmillisen valhetornin historiaa. Se oli heidän mielestänsä renki Matin vika, kun hän oli niin sanomattoman tyhmä, ettei hän älynnyt sen vertaa, että olisi salannut vierailta tuon hirmuisen järähdyksen oikean syyn.

Heti seuraavana aamuna kutsuttiin Matti tyhmyydestään tilinteolle isäntäväen eteen. Matti tuli ujona, pureskellen kädessään olevan lakkinsa parrasta. Hän seisahtui ovipieleen.

Isännän viha nousi korkeimmilleen, nähtyään pelvollaan olevan renkinsä ujona seisovan edessänsä.

"Sinä tyhmä ja hävytön mies! Et älyä edes sen vertaa, että olisit vierailta salannut tornin putoamisen. Sinun syysi on kaikki tämä ikävä asia mitä siitä on seurannut", sanoi isäntä vihasta punottaen.

"Enhän minä sitä pudottanut", rohkeni Matti sanoa.

"Olisithan, tyhmeliini, voinut olla sanomatta, että se putosi."

"Minkä minä sitten tuon jyräkän olisin sanonut olleen?"

"Olisit sanonut ukkosen jyrinäksi."

"Silloinhan olisin valehdellut ja valheellahan on lyhyet jäljet. – Eikähän sitä salamoinut eikä satanut ... pian olisivat arvanneet", selitteli Matti ja emäntä vaikeni isoksi aikaa... Lieneekö hänen mieleensä johtunut, että tuo harmia tuottanut tornikin oli rakennettu valheen perustukselle, sen tiesi taivas.

Kun isäntä oli tullut näin sanattomaksi puuttui vaimoväki puheeseen.

"Mutta melkein hävyttömäksi voipi ihminen tulla, kun kehtaa vielä vastustaakin. Mitä pahaa me sinulle olemme tehneet, kun sinä kehtaat noin hävytön olla ja tuolla lailla häväistä meitä", sanoivat emäntä, Liila ja Alma yhteen ääneen itkua puristaen.

"En minäkään tiedä teille mitään pahaa tehneeni, työtä olen vaan tehnyt kuin mies", puolusteli Ratti.

"No, mutta sanoithan vieraille, että valhetorni putosi."

"Enhän kun isännälle."

"Mutta vierasten kuullen."

"Enhän kuitenkaan valehdellut, enkä minä tiennyt, ettei totuutta... Mutta minä en missään ole nähnyt valhetorneja, enkä ymmärrä mitä varten ne teetettiin; sanokaa nyt minulle", sanoi Matti.

"Voi kun pitää olla ja elää noin raakain ja tyhmäin keskellä", sanoi Liila ja pyrskähti täyttä kurkkua itkemään, sillä naisiltakin oli loppunut sanominen.

Sillä välin oli isäntä havahtunut mietteistään. Hän oli kuullut Matin viimeisen selityksen ja Liilan vaikeroimisen, kun pitää olla ja asua noin raakain ja tyhmäin parissa sekä hänen itkuun purskahtamisensa. Kaikkien näiden tähden oli isäntä tullut täyteen tajuntaansa. Vihaisesti silmäili hän Mattia, joka tyynenä seisoi ovipielessä, pyöritellen lakkiansa.

"Sinä rohkenet vielä suutasi pieksää ja vielä niin suuressa määrässä, että saatat itkemään vaimoni ja lapseni", sanoi isäntä.

"Enhän minä..."

"Ethän sinä. Sinun palvelusaikasi on loppunut, saat pötkiä pois meidän talosta, minä en jaksa kärsiä sinua", sanoi isäntä Matille.

"Palkkani", rohkeni Matti ujosti muistuttaa.

"Palkasta ei puhettakaan; sitä saat hakea lain kautta, jos luulet saavasi", sanoi isäntä tuimasti.

Tovin ajan päästä oli Matti valmis lähtemään. Hän oli kokoillut vähät vaaterihkamansa kokoon, solmeillut ja käärinyt ne myttyyn. Ennenkun hän lähti talosta, kutsutti hän isännän luoksensa porstuaan. Isäntä tuli.

"Minulla olisi eräs asia teille ilmoitettava", sanoi Matti.

"Ja mikä se?" kysyi isäntä.

"Eräs hinkalo aitassa vuotaa, se on vuotanut jo niin paljon, että pohja näkyy", sanoi Matti.

"Mikä hinkalo?"

"Yksi niistä, joihin tehtiin pohjat korkealle ja joiden päälle pantiin sitten jyviä. Eihän ne tosiaan maahan vuoda, kun oikeaan hinkaloon vain, sinne päällypohjan alle, mutta minä rupean aavistamaan, etteivät nekään, yhtä vähän kuin valhetorninkaan putoaminen, saisi tulla muiden tietoon. Semmoinen aavistus minulla on, vaikken ymmärrä mitä niillä tarkoitetaan. En minä tahtoisi teille minkäänlaista onnettomuutta", puheli Matti.

Isäntä säpsähti ja jäi äänettömäksi.

"Niin ja minusta olisi parasta, että isäntä maksaisi hyvällä minun palkkani, sillä olenhan tehnyt työtä miehen edestä, ettehän sitä voi kieltää?" lisäsi Matti.

"Kyllä olet tehnyt, ei siinä ole moittimista."

"Niinpä olisi viisainta maksaa heti minulle palkka, sillä vaikken minä niitä asioita paljon ymmärrä, en luule kuitenkaan minkään oikeuden työmiestä tuomitsevan sen vuoksi palkattomaksi, että hän on, mitään pahaa tavoittamatta, ilmoittanut valhetornin pudonneeksi", sanoi Matti.

"Etkö tahdo, Matti, jäädä vielä meille?" sanoi isäntä täydellisesti leppyneenä Matin puheesta, sillä hänelläkin oli sydän.

"En minä nyt enään kun isäntä ja muutkin niin pahasti ... kyllä minä muuallakin... Niin ja älkää uskoko kauppiasta ja nimismiestä ... ei ikipäivänä ne ole kelpomiehiä.

"Käy ensi pyhänä meillä, niin saat täyden palkkasi. Muutoin anna nuorten herrain olla rauhassa."

"Kyllä – hyvästi!" sanoi Matti ja pyyhkäsi karhealla kädellänsä kyyneleen pois silmästänsä.

Sitten poistui Matti Kämälästä mytty kainalossa. Kauvan katsoi Kaaperi isäntä Matin jälkeen ja hän katui salaa itseksensä, kun hän pikaisuudessaan oli karkoittanut Matin pois, mutta nyt se oli jo myöhäistä.

Matti oli parhaita työmiehiä paikkakunnassa. Vaikkei hän ollutkaan mikään oppinut ja sivistynyt mies oli hän kuitenkin siivoluontoinen ja osasi tehdä työtä kahden miehen edestä. Kova työ oli hänestä kaikkein mieluisinta ajanviettoa ja siinä hän pyysi kunnostaa itseänsä. Kun hän päälliseksi oli niin rehelliseksi tunnettu, ettei leikilläänkään valehdellut, oli hän saavuttanut arvoa ja luottamusta paikkakunnassa. Kaiken tämän tähden oli hänellä isommat palkat kuin yhdelläkään muulla renkimiehellä. Hän se Kämälässäkin oli johtanut ja järjestänyt kaikki työt ja tehtävät melkein kolme vuotta, sillä isäntä ei niistä huolinut tuon taivaallista. Kaikki menestyikin hyvin, kun Matti oli peräsimessä. Paljon jäi Kämälä vaille Matin mentyä ja eipä kummakaan, jos isäntä hieman katuikin, kun hän niin avullisen työmiehen pois hääti.

Vähitellen unouttivat Kämäläiset tuon ikävän valhetornin jutun ja elämä alkoi käydä entiselleen. Isäntä alkoi kehua taloaan, elämistään ja perhettään kuten ennenkin.

Vieraita alkoi tulvailla taloon taasenkin ja vierasvarat sekä heidän kestitsemisensä eivät olleet vähääkään huonontuneet entisestään. Uusia, ennen talossa käymättömiä vieraitakin kävi usein Kämälässä, mutta olivatpa nuo vanhat tuttavatkin, maakauppias, varanimismies ja maanmittarin apulainen nytkin siellä ainaisina vieraina. He eivät voineet unhottaa Kämälän vierasvaraista pöytää eikä tyttäriä, vaikka vielä olisi kymmenen valhetornia pudonnut.

Tuo Matin muistuttama vuotava hinkalo oli aitassa korjattu ja taasen pönöttivät hinkalot kukkurapäänä viljaa. Kaikille oudoimmille vieraille näytteli isäntä rikkauksiaan, mahdottoman isoja viljavarojaan ja taloaan nyt kuten ennenkin. Tyttäret pukivat itsensä hienosti, käyttivät itsensä säädyllisesti ja astuivat kynnykselle kuten ennenkin. Maakauppias ja moni muu kehuivat tyttäriä kauniiksi ja pyysivät heitä omaksensa niinkuin ennenkin, vieläpä isäntäkin nauraa hehhetti niinkuin ennenkin – siltä ainakin näytti.

Kauvan oli Kämälän maata ja taloutta hoidettu huonosti. Isännän ja koko perheen halu paloi vaan turhaan kunniaan ja herrastamiseen. Sentähden tulivat talouden- ja maantyöt noille mielestänsä niin sivistyneille ihmisille raskaiksi, halvoiksi ja vähän halutuiksi. Pitkät ajat olivat kaikki työt ja toimet olleet palkkaväen tehtävinä, ja ne saivat mennä omaa menoansa, sillä isäntä ei katsonut niihin perin päin. Renki Matti kyllä oli palvelusajallansa tehnyt työnjohtajana kaikki mitä voi rapistuneen maanviljelyksen parannukseksi, mutta ei hänkään voinut niin lyhyellä ajalla suuria aikaan saada.

Isäntä kyllä oli jo aikaa huomannut, että maantuotteet vähenemistänsä vähenivät, mutta hän luotti rahoihinsa eikä välittänyt juurin koko asiasta mitään. Tosin oli hän näennäisesti koettanut tuota maan-antimien vaillinkia korvata hinkaloiden pohjia korottamalla, että ne olisivat yhtä täysinäiset ja kukkuralla kuin isävainajansakin aikana, mutta se keino ei pitkälle auttanut. Ja kun hän tämän oli saanut mielensä jälkeen onnistumaan, oli hän niin keksintöönsä mieltynyt, että oikein käsiänsä hykerteli.

Laajasti oli tietona kuuluisa Kämälän talo, sen rikkaudet, vierasvaraisuus ja mahdottomat viljavarastot. Kaikista näitä puhuttiin ympäri maakuntia, mutta erittäinkin jyvästöstä, jota pidettiin melkein Joosepin jyväaittojen veroisena ja siitä puhuttiin useinkin ihmeensekaisella kunnioituksella.

Sattuipa kerran niin, että tuli jotenkin sekalainen vuosi. Viina- ja oluttehdasten omistajat eivät ensinkään olleet hyvillänsä tuosta nupeasta vuodentulosta ja keveästä viljasta, sillä heidän tehtaansa olivat heidän mielestänsä niin välttämättömän tarpeelliset, että niihin tarvitsi saada täysipainoista ja itävää viljaa.

Eräs oluttehtaan omistaja keksi sen keinon, että hän, heti kun huomasi huonon vuoden tulleen, lähti maakunnasta tehdastansa varten ostelemaan viime vuoden viljaa. Hänkin oli kauvan ja usein kuullut puhuttavan Kämälän suurista viljavaroista. Tämän tähden suuntasi hän suoraan matkansa ensin sinne.

Talossa otettiin vastaan tuo herrasmies mitä suurimmalla kohteliaisuudella ja vierasvaraisuudella, kuten Kämälässä ainakin.

"Minä olen kuullut, että teillä on paljon vanhaa viljaa", sanoi ostelija.

"Onhan sitä ... kyllähän sitä on... Paljon meillä on vanhaa viljaa. – Vai olette tekin siitä kuulleet puhuttavan ... kaikkia ne sitten puhuvatkin – –. Parasta on, että lähdemme katsomaan ... sittenpähän tietää kun näkee", sanoi isäntä.

Isäntä otti aittojen avaimet ja lähti kävelemään, kehoittaen vierasta tulemaan mukaan. Vieras seurasi isäntää hyvillä mielin, toivoen saavansa ehkä yhdestä paikasta ostaa tarvitsemansa viljamäärän.

"Ohhoh! Kylläpä täällä onkin viljaa; eipä siitä olekaan suotta ihmetellen puhuttu", huudahti ostelija aittaan tultuaan.

Iso olikin aitta: neljä syltä leveä ja toista vertaa pitempi, väliseinällä jaettu kahteen osaan. Pitkin aittaa meni hinkaloiden välitse välkeä käytävä ja kahtapuolta käytävää olivat kukkurapää hinkalot; ainoastaan parissa hinkalossa oli vaan vähän viljaa pohjalla.

"Onhan meillä viljavaroja. Ei meille heti nälkä tule, jos katovuosiakin sattuisi tulemaan. – Onhan niitä, katsokaapas tuonnekin", sanoi isäntä, osoittaen toiseen aitan osaan.

"On, on, kyllä minä näen", sanoi vieras ihmetellen.

Samassa tuli kirkkoherra parin isännän kanssa aittaan. Heillä oli isännälle jotakin asiaa, ja kun he kuulivat hänen menneen vieraan kanssa aittaan, menivät hekin sinne.

"Vilja on varsin painavaa ja hyvää, mitä vaaditte tynnyristä rukiista ja ohrista?" kysyi vieras, hypitellen kämmenellään kumpiakin jyvälaatuja.

"Ehei, en minä myö jyviäni", sanoi isäntä.

"No miksikä ei?" kysy ostaja kummastellen.

"Nyt on tullut sekalainen vuosi."

"Ei kuitenkaan niin huono, ettei maakunta sillä toimeen tule."

"Mutta jos sattuisi tulemaan useampia katovuosia?"

"Aikapa niitä nyt ruveta odottamaan, sillä voisihan tapahtua, ettei katovuotta tulisi kymmeniin vuosiin. Muutoin saattaisi viljanne pilaantua, kuinka vanhoja lienee nytkin jo joukossa", arveli vieras.

"Ei niissä ole yhtään jyvää sen vanhempia kuin menneenvuotisia", vakuutti isäntä, sioitellen jalkojansa. "Ei yhtään vanhempia?"

"Ei yhtään vanhempia?"

"Ei."

"Ja yhtenä vuotena tulee noin paljon?"

"Niinpä niitä näkyy tulevan."

"Mihinkä sitten vuonna vuotuisesti tuommoinen viljan paljous on joutunut?"

"Hyvinä vuosina myön minä liiat, mutta huonoina en ensinkään."

"Myökää pois, minä maksan hyvän hinnan."

"Enkä myö, vaikka mitä maksaisitte. Meillä tarvitaan paljon eloa, eikä meillä viitsitä huonon vuoden viljaa syödä. – Tämän vuotisia saatte ostaa, sitten kuin ne kokoon saadaan", selitti tuo varova isäntä.

"Tämän vuotisia minä kyllä saan jokapaikasta ja niin paljon kuin tahdon, mutta minä en huoli niistä", sanoi ostaja.

"Enpä minä ole mokomampaa jyväin paljoutta milloinkaan yhdessä talossa nähnyt", lisäsi hän sitten, ja – kuinka lienee niin sattunut – survasi hän samassa paksulla kuhmusauvallansa lähimpänä olevaan ruishinkaloon. Sauva kopsahti niin umpinaisesti ja salaperäisesti johonkin kovaan esineeseen. Kaikki tulivat hämilleen tuon oudon sattuman tähden, eivätkä ymmärtäneet mitä se merkitsi, mutta tuhkan harmajana seisoi isäntä äänetönnä, sillä hän kyllä oivalsi, mikä tuohon kopsahdukseen oli syynä.

Mutta mitä? Kaukalosta rupesi kuulumaan outoa ritinää ja ratinaa, jyvät rupesivat vähitellen vaipumaan alas, ja muksis – pudota rymähti tuo korkealle tehty toinen pohja jyvineen päivineen alas. Tomu pölähti kattoon niinkuin paksu savupatsas ja lahot puun pirstaleet lentelivät ympäri aittaa.

Lähellä hinkaloa seisova tehtaanomistaja säikähti niin kovin tuota outoa rymäkkää, että hän lähti hyppyyn niinkuin noidan nuoli. Siinä hoijakassa ei hän joutanut suurin eteensä katsomaan, jonka seurauksena oli se, että hän ensimäisessä käänteessä löi päänsä hinkalon nurkkaan, niin että paikalla kiuvahti seljälleen kuin auskari. Muut myös säikähtivät tuota outoa tomahdusta, mutta kun he eivät olleet lähellä vaipuvaa hinkaloa, eivät he arvanneet pakoon lähteä.

Pian toipui kuitenkin pullea tehtailija.

"Saakurin perttana! Mitä tämä meno merkitsee?" sanoi hän ensimäiseksi ja hyppäsi ylös.

Tottuneena käytännölliseksi mieheksi, meni hän isännän luokse, joka valjuna seisoi vielä särkyneen hinkalon vieressä, ja sanoi:

"Mitä ihmettä tämä on? Selittäkää.".

"Li-lienee pohja pettänyt", änkytti isäntä.

Tehtailija hyppäsi heti hinkalon partaalle katsomaan, ikäänkuin peljäten, että tuo kelpo vilja huilaa hänen käsistänsä jollakin käsittämättömällä tavalla.

"Saakurin perttana! Se on kyllä totta, että pohja on pudonnut, mutta tässä on ollut toinen pohja melkein parrasten tasalla ja sen päällä vähän rukiita. Nämä nyt putosivat yhdessä lyhteessä oikealle pohjalle ja siellä ne nyt ovat ruisvähät lahosirpaleitten seassa; siinä koko arvoitus", selitteli vieras.

"Eiväthän vaan kaikki muutkin täydet hinkalot ole samanlaisia", jatkoi hän sitten ja samassa meni hän hinkalolta hinkalolle, töyttien sauvallansa niihin. Kop, kop, kopsahteli sauva hinkaloiden korotettuihin pohjiin ja muuta toispohjatonta hinkaloa ei ollut koko aitassa kuin nuo kaksi, joissa oli vaan vähän jyviä pohjalla.

"Mitäs perttanan peliä tämä on? Te taidatte olla saakurin lysti mies, oikein aika keksijä. Enpä mokomampaa kepposta ole eläissäni nähnyt, mutta en vieläkään ymmärrä mitä tämä tarkoittaa – selittäkää", hölisi tuo irtonaismielinen tehtailija.

Isäntä ei vastannut mitään, heilutteli vaan itseään ja syljeskeli pieniä sylkitippoja.

"Jyväkaupan taidamme jättää nyt sikseen, vai mitä isäntä arvelee? Parasta on, että lähden hakemaan viljaa semmoisista paikoista, joissa ei ole näin isoja varastoita, ehkäpä heillä ei ole kaksinkertaisia pohjia hinkaloissaan", puheli tehtailija edelleen, samassa jätellen kaikki hyvästi.

Sitten lähti tehtailija pois ja mennessäänkin nauraa kajautteli hän niin makeasti ja raikkaasti, että ilma raikui.

Tuo tapaus teki kirkkoherraan ja noihin pariin isäntään niin ikävän vaikutuksen, että hekin katsoivat parhaaksi lähteä pois, sen enempää isännälle asiaansa ajamatta. Isäntä vaan jäi ypö yksin seisomaan tuon kovan-onnen tuottaman hinkalon viereen ja heiluttelemaan itseänsä.

Hinkalon toisen pohjan putoamiseen oli syynä se, että se oli liian heikosti rakennettu. Kun ei sen päälle tullut paljon painoa, luultiin pohjan kestävän kohti varustuksilla. Molempien pohjien väliin suljettu ummehtunut ilma oli lahottanut ensimäiseksi tämän, viimeksi ja huonoimmin tehdyn ylennyspohjan ja sen vuoksi se ensimäiseksi putosikin. – Tämä oli sama hinkalo, jonka vuotamisesta renki Matti oli isäntää jo muistuttanut.

Niinhän se oli. Pitkät ajat olivat kaikki talon elinvoimat, maantuotteet, karjan-annit ja rahat käytetty Kämälässä turhan kunnian ja loiston saavuttamiseksi. Kun kerran vanhat varat rupesivat tirkkenemään eikä tuolle suurelle menolle vastaavia muita tuloja ollut kuin se, mitä maa antaa kovalle työntekijälle, niin kiireesti alkoi talo kallistua häviötänsä kohden. Valhetornin putoaminen oli tähän käännökseen pahana enteenä ja jyvähinkalon vaipuminen sen täydellisesti päätti. Valheelliselle perustukselle rakennetut laitokset olivat nyt tarkoituksensa täyttäneet. Ne lienevät tuoneet taloon lyhyttä kunniaa, mutta nyt alkoivat ne opettamaan, kuinka vaarallista ja pian sammuvaa valheella saatu kunnia on.

Tosin kävivät kauppias, nimismies ja maanmittarin apulainen vielä joskus talossa ja kehuivat tyttäriä kauniiksi, mutta heidän käyntinsä harveni harvenemistaan ja viimein eivät he käyneet ensinkään. Tosin kävi vielä jonkun aikaa Kämälässä kaukaisempiakin vieraita, mutta heidänkin käyntinsä harveni sitä myöten kuin vieraanvaratkin vähenivät. Tosin astuivat tyttäret vielä kynnykselle, mutta yhä harvalukuisemmiksi kävivät sen kaunistuksen ihailijat. Tosin kehui isäntä vielä joskus taloansa, elämäänsä, rikkauksiansa, perheensä sivistystä ja ylevyyttä, mutta yhä harvemmat sitä uskoivat, sitä vähemmin ottivat siitä minkäänlaista vaaria.

Vaikka Kämälässä koetettiinkin vielä tämmöistä näennäistä ylevää levollisuutta ja arvoa pitää yllä, ei kuitenkaan heillä ollut oikeata rauhaa, sillä sydämessä oli jotakin kalvavaa. Isäntä oli useinkin harvapuheinen ja ajatuksiinsa vaipuneena. Vierastelemisissa käyminen ylevien, vanhain ystäviensä luona harveni harvenemistaan ja hännystakkia ei hän juuri usein pannut päällensä.

Eipä kummakaan, jos vähän alakuloiseksi vetikin. Olihan kaksi heidän kunniapylväistänsä sortunut ja tullut kaiken maailman pilkan ja naurun esineiksi. Saattoipa isännällä olla muitakin syitä alakuloisuuteen. Eihän häneltä voinut olla salassa, kuinka täpärällä heidän ennen niin loistava taloutensa oli. Rikkautensa nojalla oli hän riidellyt itsellensä luultua kunniaa, arvoa, mainetta ja ylhäisien ystävyyttä, mutta kun rikkaus loppuu, loppuu ystävätkin ja kaikki on silloin kadotettu.

Paitsi näitä huolien syitä, tuli vielä päälliseksi se onnettomuus, että Liila rupesi kitumaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista ruokahalua ja hän laihtui, kuihtui ja kalpeni kalpenemistaan. Isäntä kävi hänen tähtensä useat kerrat lääkärin luona ja tämä määräsi monikertaan Liilalle lääkkeitä, mutta niistä ei ollut minkäänlaista apua. Lääkäri vihdoin rupesi ihmettelemään tuota itsepintaista tautia ja vaati että sairas tuotaisiin hänen tutkittavakseen. Isäntä koki hänelle selittää, kuinka heikko sairas on ja sen vuoksi ei voi häntä niin pitkiä matkoja kuljettaa. Siihen se asia sitten jäi.

Näin kaikkein surujen, murheitten ja vaivain rasittamina kului Kämäläisten aika edelleen ja emäntä suri kauniin ja sivistyneen tyttärensä sairaloista tilaa niin että oli henkensä heittää.

Jonkun ajan kuluttua tapahtui Kämälässä uusia kummia. Liilan sairaloisuus oli kehittynyt siihen määrään, että hän erään vaimoihmisen kanssa sulkeentui vihdoin erityiseen huoneeseen. Ei tiedetty astuiko hän sinne mennessään kynnykselle, mutta se vaan on varma, että kahden sijasta tuli vihdoin tuosta suljetusta huoneesta kolme henkeä.

Ei ollut tuosta tapauksesta kulunut vielä täyttä puolta vuotta, kun Alma teki samat temput.

Tämmöiset tapahtumat olivat aivan odottamattomat isännälle ja emännälle. He olivat luulotelleet tytärtensä olevan hyvinkin sivistyneitä, jommoisiksi he uskoivat heidät kasvattaneensa. Tätä tekivät he siinä toivossa, että he kerran näkisivät tyttärensä joidenkin herrojen kainaloisina kanoina ja tuohon se nyt päättyi.

Kovin surivat vanhemmat turhaksi mennyttä toivoansa ja lasten syvää lankeemusta. Usea kyläläinenkin teki samaa, säälitellen Liilan ja Alman tilaa, sillä he eivät ensinkään olisi suoneet, että nuo viattomat uhrit olisivat joutuneet vanhempiensa turhamielisen kunnianhimon uhreiksi.

Kovasti masenti tytärten lankeemus vanhempien turhamielisyyttä. He eivät käyneet enään kertaakaan missään kesteissä, eikä isäntä pannut sen erän perästä hännystakkia päällensä. He viettivät yksinäisyydessään surullista ja alakuloista elämää, mutta niin sokeita he olivat vieläkin, etteivät huomanneet itsessänsä vikaa ensinkään, vaan syyttivät muita ihmisiä syypäiksi heidän onnettomuuteensa. Miksi piti maakauppiaan ja varanimismiehen olla tuommoisia? Miksi piti valhetornin pudota niin sopimattomalla ajalla ja miksi renki Matti oli niin tyhmä, että hän sen heti ilmoitti? Ja lopuksi: miksi eräs noista toiskertaisista hinkalon pohjista oli niin huonosti rakennettu, että se sortui juuri tuolla hetkellä? Semmoisia kysymyksiä risteili heidän sieluissaan, mutta siellä ei koskaan herännyt semmoisia kysymyksiä: minkätähden olemme olleet turhamaisia? Miksi olemme lapsiimme istuttaneet turhan kunnian ja tyhmän korskeuden tavoittelevia vaarallisia siemeniä ja siten syösseet heidät perikatoon?

Tämän erän perästä ei Kämälässä käynyt ainoatakaan herrassäätyistä vierasta, eikä kukaan kehunut tyttäriä kauniiksi, eikä pyytänyt heitä omaksensa. Heille kelpasi nyt jo halvemmatkin vieraat ja varsin tyytyväisiä olivat he, kun joku kansalainen tuli heille ja koki lohduttaa heitä onnettomuudessaan.

Tähän ei vielä Kämälän onnettomuus päättynyt. Jonkun ajan kuluttua levisi pitäjässä se yhtä outo kuin odottamatonkin uutinen, että viime pyhänä oli kuulutettu pakkohuutokaupalla myötäväksi Kämälän maat ja mannut, kilut ja kalut kirjoineen ja karjoineen. Tämä sanoma tuntui monestakin pitäjäläisestä kovin kummalta, sillä he eivät olleet milloinkaan missään yhteydessä Kämäläisten kanssa, että olisivat tulleet tuntemaan talon todellista sisällistä tilaa. He olivat luulleet talon varoja ja rikkauksia loppumattomiksi, nähdessään sitä tuhlaavaa elämää, mitä Kämälässä jo kauvan aikaa oli pidetty.

Määrätty huutokauppa-päivä tuli ja siinä myötiin koko Kämälän talous niin tarkkaan, ettei jäänyt muuta omaisuutta jäljelle kuin jokapäiväiset pitovaatteet kullenkin perheen jäsenelle.

"Sekö sen herrastelemisen loppu olikin?" arveli eräs läsnäolijoista.

"He ovat heidän hyvänsä saaneet tässä elämässä", sanoi joku toinen.

Syyt tuohon perinpohjaiseen taloudelliseen häviöön olivat selvät. Kun omat varat olivat kulutetut ja tuhlatut turhuuteen, otettiin lainoja ylläpitämään perheen kunniaa ja arvoa. Kaikista näistä oli nyt tilinteon päivä tullut ja se teki lopun kaikesta.

Kova tuli nyt Kämäläisille eteen. Jospa he olisivat oppineet jotakin työtä tekemään, eipä olisi ollut hätäpäivää, mutta niin ei ollut laita. Eipä kummakaan jos niin oli, sillä hekumallinen työtön laiskuri-elämä oli heidät vieroittanut pois kaikesta työstä ja veltostuttanut niin, ettei heillä ollut kykyä mihinkään semmoiseen työhön ryhtyä, jolla he olisivat voineet henkensä elättää. Tämän tähden ei heillä ollut mitään muuta turvaa kuin pitäjän köyhäinhoito-laitos. Sekin otti heidät jotenkin nupealla mielellä vastaan, sillä tuntuipa heidän mielestänsä siltä, että he saivat liika runsaan lisän niin odottamattomalta taholta.

Renki Matti oli sillävälin ahkeralla työllään ja säästäväisyydellään kootuilla varoillaan ostanut pienen maatilan. Hän oli nainut erään pienen talon siveän ja työteliään tyttären ja hänkin toi yhteiseen pesään vähät myötäjäisensä. Velkaa heillä kyllä vielä oli, mutta sitä eivät he peljänneet, tekivät vaan työtä ja säästivät. Heillä oli hyvä toimeentulo ja he kokivat auttaa Kämäläisiä niin paljon kuin voivat ja lievennellä kaikin tavoin heidän kurjaa tilaansa, sillä Matti ei voinut välinpitämättömänä katsella entisen isäntäväkensä kurjuutta. – Vähitellen oppivat Kämäläiset tekemään työtä, niin että voivat sen turvin niukasti henkensä elättää, mutta poissa oli nyt herraselämä.

Ystäväni, kuka ikänä vielä oletkin! Lienet sitten ylhäinen tai alhainen, rikas taikka köyhä: varo ettei valhetorni pääse sinua opettamaan. Sinulla ei kyllä taida olla samanlainen valhetorni kuin Kämälän isännällä, mutta ne ovat kovin monenlaiset ja kummapa olisi, ettei joku näistä pyrkisi sinun luoksesi yhtä tai toista tietä. Ja jos se on jo jollakin tavalla päässyt luoksesi ja kun yksinkertainen renkisi Matti tulee sinulle ilmoittamaan, että jo se nyt putosi ja särkyi, niin älä suinkaan suutu tuosta totuuden ilmoituksesta, sillä silloinhan sinä sait varoitushuudon. Ota siitä tarkka vaari ja tee pikainen parannus ja nopea käännös elämällesi ja tutki tarkoin itseäsi, kuinka korkealle olet jo sivu rajaisi lentänyt. Silloin vielä voit tehdä kunniallisen palausmatkan, mutta myöhemmin on se mahdoton ja sinä joudut auttamattomasti hukkaan.

KAUPPIAS-MUMMO.

Talvinen aika oli. Pari matkatoveria riensi erästä maamme isointa kaupunkia kohden. Kummallakin heillä oli hevonen, jotka vaivaloisesti vetivät raskaita kuormia, mitkä olivat täyteen ja korkeiksi ahdetut kaikenlaisilla maalaistavaroilla. Näillä olivat he jonkun aikaa käyneet kauppaa kaupungissa ja sitä varten he nytkin olivat matkassa. Kolmas vuorokausi oli nyt kulumassa siitä kun he kotoa lähtivät ja tänä iltana toivoivat he ehtivänsä kaupunkiin. Mitään turvaa ei heillä itsellään ollut hevosistaan, sillä kuormat olivat niin raskaat että hevosilla oli täysi työ niiden vetämisessä. Kävellä telsimällä kuormiensa perässä kuluttivat matkatoverit taipalia, ahkerasti autellen mäkipaikoissa hevosia, lykkäämällä kuormia. Mutta tasangoilla kuljettaissa kävelivät he molemmin jälkimäisen hevosen perässä, jutellen sitä ja tätä, pistäen tavasta tupakkaa niveräpiippuihinsa.

Noilla kauppa-asioillaan olivat he hyvin tutustuneet kaupunkiin, sillä vuorotellen oli toinen heistä myömässä tavaroita, sillävälin kuin toinen niitä hankki myötäväksi. Olivatpa he välisti siinä toimessa molemmatkin, kun vaan tavaroita saatiin runsaammin kokoon. Tämän tähdenhän se oli kuin kaupunki oli heille tullut niin tutunomaiseksi, ettei ollut sitä katua, kujaa, taloa, paikkaa tai mökkiä laitakaupungillakaan, jota he eivät olisi tunteneet; tunsivatpa he paljon kaupungin asukkaitakin.

Tämähän ei ole mitään outoa, sillä voisihan ken tahansa tutustua paikkakuntaan ja sen ihmisiin, siinä enemmän aikaa asusteltuansa, mutta kumminkin kuuluu se hieman asiaan.

Eräässä syrjäsessä kaupungin osassa, siellä missä kaupungin puisto on, puiston laitaa pitkin menevällä kadulla, aivan puistoon vievän portin pielessä, oli aina ja lakkaamatta eräs vanha mummo. Satoi tai paistoi, oli kesä tahi talvi, pyry taikka pakkanen, aina vaan oli mummo siinä. Kello viideltä aamulla oli hän jo paikallaan ja jos sattui kulkemaan siitä ohitse kymmenen tai yhdentoista välillä illalla, siinäpä hän oli silloinkin. Oliko hän yösydännäkään poissa siitä, sitä eivät kauppakumppanit tienneet.

Se oli kauppias hänkin, tuo mummo. Portin pielessä oli isohko kiven möhkäle. Se näyttiin siihen muualta vedetyn jotakin rakennustarvetta varten, mutta siihen oli se käyttämättömänä jäänyt. Hyväpä oli, että niin oli käynyt, sillä se oli nyt mummon kauppapuodin perustuksena. Tuon kiven päällä oli näet noin puolitoista kyynärää pitkä ja kyynärän leveä laatikko, jossa oli sikaaria, paperossia, karamelliä ja siirappikakkuja. Se oli mummon kauppapuoti ja sen vieressä seisoi hän niin uskollisesti, ettei yksikään alkava kauppias liene uskollisemmasti koskaan seisonut tiskinsä takana. Siinä hän ystävällisesti tarjoili sivukulkijoille sikaariansa, paperossiansa ja makeisiansa. Pimeinä aikoina paloi himmeä yölamppu kiven nurkalla, heikosti valaisten tuota näillä seuduilla olevaa ainoata kauppapaikkaa.

Mummo ei ollutkaan niin vanha kuin äkkiä katsellen näytti. Sillä jos katsoi tarkemmin hänen kasvoihinsa, vivahti niissä vielä hieman nuoruuden punaa. Hänen näköään vanhenti paljon se seikka, kun hänen oikea silmänsä oli pienempi vasenta, sillä oikean silmän päällä riippui kulmalihakset; ehkäpä sekin, kun hän oli, varsinkin kylminä aikoina, turjustettu paksuihin vaateriepuihin.

Tämä mummo se oli, joka kauppatavaroineen ja kauppapaikkoineen pisti noiden maatavarain kauppiasten silmään parahiten niistä monista tuttavista, joihin he olivat siellä olonsa ajoilla tutustuneet. Ensimältä ei tuo ilmiö tuntunut heistä miltään oudolta, tuommoiselta tavalliselta vaan, sillähän kaupunkipaikoissa näkyy jos jonkunlaisia keinottelijoita. Heidän majatalonsa oli lähellä mummon kauppapaikkaa ja tämän vuoksi tulivat he usein kulkemaan hänen sivutsensa ja tutustumaan häneen. Tosin eivät he ensimältä tutustuneet ensinkään hänen sisälliseen ihmiseensä, mutta noin vaan ulkonaisesti, mummon ahkeraan ja vähän tuottavaan kaupankäyntiin, ja se heitä ihmetytti.

Niinkuin ennen on mainittu, olivat nuo maatavarain kauppiaat taasenkin tavarakuormineen matkalla kaupunkiin. Mielonen on toisen ja Makkonen toisen nimi. Parina vuorokautena kotoa lähtein oli tyyni pakkas-ilma, paras sää, mitä pitkämatkainen matkustaja aina toivoo, sillä silloin on tie auki ja kova, eivätkä kengät, kintaat ja rahkeet kastu ja lottaannu, kuormaan ei tule lisäpainoa ja raskaan kuorman jäljessä astuskellessa ei kovin pahasti palavustu.

"Saapa nähdä, onko hän taasenkin entisellä paikallaan, kun kaupunkiin tulemme?" sanoi Makkonen, kun he molemmin kävelivät jälkimäisen kuorman jäljessä.

"Häh, kuka, mikä?" kysyi Mielonen, ikäänkuin havahtuen, sillä hän oli omiin ajatuksiinsa vaipuneena.

"Tuo kauppias-mummo", sanoi Makkonen.

"Missäpäs hän muualla lienee, jos hän on vielä hengissä", sanoi Mielonen hajamielisesti.

"Mutta onhan nyt jotenkin kireä pakkanen", huomautti Makkonen.

"Vielä mitä. Kyllä hän ennenkin on tämmöisiä pakkasia nähnyt, eikä hän ole siltä ollut koskaan poissa", sanoi Mielonen.

"Minä en ole saanut mitään selvää tuosta mummosta, mutta kummalliselta hän tuntuu."

"Mitäpä selväntekemistä sinulla hänestä olisikaan."

"Minä en tiedä onko hän kala vai lintu."

"Minun mielestäni ei hän ole kumpaakaan laatua."

"No mutta mikä hän sitten on?"

"Ihminen vaan, niinkuin kaikki muutkin ihmiset."

"Niin, niin, ihminen, ihminen tietysti, sen kyllä tiedän. Mutta seisoa aamusta varhain ja illasta hiljan, olipa sää minkälainen tahansa, noin vähän tuottavan kauppatavaran ääressä, eikä minkäänlaista suojaa pään päällä, se tuntuu minusta vähän oudolta", puheli Makkonen edelleen.

"Tietysti hän tahtoo jotakin ansaita niinkuin kaikki muutkin."

"Tietysti, tietysti, mutta minusta on hänellä tuo ansaitsemisen halu niin ankara, etten ole ennen semmoista nähnyt; eihän siinä tavallinen ihminen voisi pysyä hengissäkään."

"Mitä sinä sitten oikeastaan hänestä luulet?"

"Sitä en oikein itsekään tiedä, mutta mieleeni johtuu, että eikö hän vaan ole tuommoinen saituri, jolla on tuhansia arkkunsa pohjalla, eikä raski syödäkään, vuovaa vaan markan markan päälle, vaikka henkensä hinnalla, entisten tavarainsa lisäksi; semmoisista olen monta juttua kuullut ja lukenut", arveli Makkonen.

Tämän kuultuansa heräsi Mielonen välinpitämättömyydestään missä hän tähän saakka oli ollut. Hän silmäili Makkosta kiinteästi, ikäänkuin hän olisi tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, oliko se todellakin hänen matkakumppaninsa, joka noin vähällä tuntemisella tekee päätöksiänsä ihmisen pyrinnöistä ja toimista.

"Väärin on ihmisiä arvostella niin umpimähkään. Ihmisen ulkonaisesta näöstä ja toiminnasta emme useinkaan voi arvata asian oikeaa laitaa, ellemme tunne hänen todellista tilaansa. Mikä sen tietää, mitä murehia, tuskia ja huolia hänkin on saanut elämänsä ajalla kantaa, ja mitä hänellä nytkin on kannettavana. Voisipa olla niinkin, ettei hänellä kaikesti ole mitä suuhun panna, sitä vähemmin aarteita arkun pohjalla. – Hän on tosiaankin vähän kummallinen, mutta kummallisempaa on se, kun emme ole ennen ottaneet hänestä selvää, vaikka olemme hänet niin usein nähneet, teemme vaan umpimähkäisiä päätöksiä", sanoi Mielonen, loppusanoja sanoessaan kurkistellen taivaalle.

"Nyt tulee kova pyry, meidän täytyy kiirehtiä, että joutuisimme kaupunkiin, ennenkun se kovin rajuksi paisuu", lisäsi hän sitten.

Se oli iltapuoli kolmatta matkapäivää, kun matkatoverit näin haastelivat keskenänsä kuormien jäljessä astuskellessaan. Tähän saakka oli heillä ollut mukava matkasää, mutta nyt näytti todellakin tulevan ankara pyry, niinkuin Mielonen oli ennustanut. Vireitä tuulenpuuskia suhahteli ehtimiseen ja nämät tihenivät tihenemistään. Taivas kävi tuhkan harmaaksi ja kuivia lumihiuteita alkoi suhisten tulla vinhan tuulen mukana.

Matkatoverit kiirehtivät kulkuaan minkä voivat, mutta vaikkei heillä ollut enään pitää matkaa kaupunkiin, meni tie ennen sinne pääsyä niin umpeen, että hevosten täytyi viimeiseltä tuon tuostakin seisahtua hengähtämään ja levähtämään. Suurten ponnistusten perästä pääsivät he vihdoin perille ja olipa heidän kaduilla paljon helpompi ja suojasempi vuovata majataloansa kohden. Koko matkue miehineen, kuormineen ja hevosineen oli niin yltä päältä lumessa, että näytti siltä kuin joku lumesta tehty karnevaali olisi kulkenut pitkin kaupungin katuja.

Kello kävi jo yhtätoista. Nyt juuri tulivat he sille paikalle, jossa mummo aina oli seisonut, kaupankalujansa kaupitellen.

"Nyt ei hän ainakaan ole siinä", ajattelivat molemmat, vuovatessaan eteenpäin.

Mutta mitä? Eiköhän totta-maarian tuolta pyryn seasta häämöitä mummon öljylamppu? Aivan oikein, siinähän lamppu seisoi kiven nurkalla, heikosti valaisten himmeällä punertavalla valollaan ankaran pyryn piirittämää mummon tavaralaatikkoa. Kai se oli varovaisuuden vuoksi, kun laatikko oli nyt peitetty vahavaatteella. Siinä seisoi mummokin yhtä uskollisesti kuin ennenkin. Niin luminen oli hän, että olisi luullut kaupungin poikasten siihen tehneen lumiukon ja sen juuri nyt valmiiksi saatuaan käsistänsä päästäneen.

"Hyvää iltaa, mummo!" sanoi Mielonen paikalle päästyään, sillä hän tunsi nyt sydämensä lämmenneen mummoa kohtaan, jolle se oli tähän saakka niin välinpitämätön ollut.

"Hyvää iltaa, hyvää iltaa, vaikkei tämä maar juuri hyvältä näytä – –. Eikö herra tupakkaa tahtois?" sanoi mummo ja katsoa tiiristi pienemmällä silmällään niin ystävällisesti ja viehkeästi kuin suinkin vaan voi.

"Ei kiitoksia; eipä tässä tee mieli savustelemaan tämmöisellä ilmalla –; ettekö tekin palellu siihen paikkaan?" sanoi Mielonen.

"En maar, minulla on paljon vaatteita yllä, täytyy vielä vähän varttoa, jos joku vielä jotakin tarvitseisi", tuumaili mummo niin iloisena ja tyytyväisenä, ikäänkuin olisi ollut kaikkein kaunein ilma mitä milloinkaan on ollut.

Matkatoverit lähtivät vuovaamaan majataloansa kohden. Kun he olivat saaneet hevosensa ja kuormansa suojaan ja itse päässeet huoneeseen, olivat he niin vilussansa, että hampaat suussa kalisivat. Tavalliselle ihmiselle se ei ollutkaan mikään kumma, sillä lämpömittari osoitti kolmenkymmenen pykälän kylmää, siihen sitten vielä lisäksi tuommoinen tuprakka. Mutta mummo? Kuinka hän voi yhdessä kohden seisoen tarjeta ja vieläpä olla iloinenkin? Se arvoitus ei vaan selvennyt matkatoverien päissä. Ei, mutta joku mahtava vaikutus siinä täytyi olla, sillä mummolla tuntui olevan luonnottomat voimat.

"Siinäpä hän taas oli tuo mummo", sanoi Makkonen vähän lämmittyään.

"Siinäpä hän oli, niinkuin arvelinkin", sanoi Mielonen.

"Kummallinen ihminen ... mitä ajattelet hänestä nykyään? kysyi Makkonen.

"En minä osaa ajatella entistä enempää, mutta tästäpuoleen koetan saada hänestä selvän", sanoi Mielonen.

Yöllä oli myrsky asettunut. Jo aikaisin aamulla oli paljon väkeä liikkeellä luomassa lunta ja aukomassa teitä kaduilla, käytävillä, porteilla ja kartanoilla. Paljon oli lunta ja paljon oli ihmisillä työtä ja puuhaa sen puhdistamisessa.

Kello viiden aikana nousi Makkonen ylös ja meni hevosia ruokkimaan. Hänen päähänsä pisti mennä katsomaan, oliko mummo jo entisellä paikallaan. Jo kaukaa tähtäili hän mummon kauppapaikkaa nähdäkseen häntä. Siellähän hän jo seisoi, ystävällisesti tarjoillen tavaroitaan sivukulkijoille. Hänellä lienee ollut nyt hyvät markkinat, sillä näin varhaisena sumuisena aamuna halusi monikin hinkoa kelpo savuja lääkitykseksi tyhjälle, eineettömälle sydämelleen. Tämän tähden se kai oli kuin usean kadulla kulkijan suussa höyrysi palava sikaari tai paperossi.

Sen nähtyänsä palasi Makkonen niine hyvineen majataloonsa.

"Mummokin siellä näkyi jo olevan kauppahommissaan", sanoi hän huoneeseen tultuansa.

"Sehän on tietty asia, että siinä hän on aina", sanoi Mielonen.

"Mutta näin varhain jo."

"Vastako sinä sen nyt huomasit?"

"Vähän minä ennenkin ... mutta kummalta minusta tuntuu", sanoi Makkonen ja siihen se keskustelu jäi.

Mielonen koetti varakkaan majatalonsa isäntäväeltä saada jotakin tietoja mummosta ja hänen tilastansa, mutta se oli turha vaiva. He eivät tienneet muuta kuin että siinä hän oli laatikkonsa kanssa seisonut seitsemän vuoden paikoille, aina vaan kaupitellen vähäpätöisiä tavaroitaan. Mitä varten hän tuota teki, mikä ja mistä hän oli, siitä eivät he tienneet niin mitään.

"Sen verran ne rikkaat pitävät lukua köyhän tilasta", mutisi Mielonen itseksensä.

Kun kauppatoverit joutuivat, lähtivät he kaupungille asioitaan ajamaan.

"Mennäänpäs nyt mummon kautta", esitteli Mielonen.

"Mennään vaan."

"Antakaapas minulle yksi paperossi", sanoi Mielonen mummolle hänen luokseen päästyään, sitten kuin hän häntä oli ensin tervehtinyt.

"Minulle myös", sanoi Makkonen.

"Kyllä maar, mutta minä luulen, että kyllä vielä pahoja ilmoja piisaa kun herrat tupakkaa tahtoisivat polttaa", sanoi hän ja tiiristi niin veitikkamaisesti oikealla pienemmällä silmällään Mielosta ja Makkosta silmiin.

"Niinkö luulette?" kysyi Mielonen.

"Niin, kyllähän minä luulen."

"Mutta mistä syystä."

"Herrat ovat pitkät ajat tästä ohi kulkeneet, eivätkä vielä ole ainoatakaan kertaa minulta mitään ostaneet; siitä minä kohta arvasin."

Tämän sanottuansa otti mummo laatikostaan pari paperossia ja ojensi kappaleen kummallekin anojalle, samalla antaen tulitikulla tulta kummallekin.

Kumpikin heistä ojensi mummolle paperossien maksuksi viisipennisen.

Mummo rupesi hakemaan pennejä antaaksensa vastaan.

"Ei minulle tarvitse antaa vastaan", sanoi Mielonen.

"Kuinkas se muutoin sopisi? Jo ei raha kelpaa, saatte paperosseja vielä lisäksi", sanoi mummo.

"En minä huoli paperosseistakaan", intteli Mielonen.

"Tuos on toiselle herralle vastaan", sanoi mummo sitten ja oikasi pennejä Makkoselle.

"En minäkään tahdo vastaan", sanoi Makkonen väkinäisesti.

"Kyllä maar te olette niin kummia herroja, etten ole koskaan semmoisia nähnyt", sanoi mummo ja pienestä kulmalihasten alla olevasta silmästä vierähti kyyneliä, joita hän koetti huolellisesti salata.

Kumppanukset lähtivät asioilleen sen enempää mummolta kyselemättä.

"Kylläpä hänelle näkyy kelpaavan, vaikka kuinka paljon saisi yhdestä paperossista", sanoi Makkonen, kun he kahden kävelivät.

"Tarjosihan hän vastaan rahaa tai kalua; eihän se hänen vikansa ollut ... mahdoit ottaa", sanoi Mielonen.

"Olihan hän tarjoavinaan, mutta kohti väittelemisellä tyytyi kuitenkin liiat pitämäänkin."

"Eihän tuo kolmen pennin lahja niin suuri ole."

"Ei, ei, mutta kuitenkin."

"Minusta olet sinä tällä matkalla ollut hyvin kummallinen ja aivan tuon tuntemattoman mummon vuoksi! Etkö huomannut, kuinka syvän vaikutuksen häneen teki niin vähäinen ystävyyden osoitus? oikein vedet nousivat silmiin", sanoi Mielonen, puolustaaksensa mummoa.

"En minä kaikkia itkuja ... kyllä semmoista osataan. Etkäpä sinäkään mitään selvää ottanut, vaikka siitä niin kerskailit. – Minä luulen olevani vielä nytkin oikeassa, että hän on vaan salainen rikas kerjäläinen, joka on tuon tavan ottanut, herättääksensä ihmisten sääliä ja salataksensa rikkauksiansa – semmoinen juuri, eikä mitään muuta", sanoi Makkonen puoleksi suuttuneena.

"Sinun kanssasi ei kannata siitä asiasta puhua, sillä sinussa ei ole sijaa järjelliselle puheelle enkä siihen voi mitään vaikka minulla on aivan päinvastaiset ajatukset siinä asiassa kuin sinulla", sanoi Mielonen, hänkin nyrpistyneenä.

Sitten kävelivät he rinnakkain eteenpäin. Tuo mummon juttu oli samentanut heidän mielensä niin, ettei kummallakaan ollut mitään sanomista toisellensa mistään asiasta; mykkänä kuin hauta kävelivät he edelleen.

Tuota nyrpeämielisyyttä kesti vielä majatalossakin ollessa, eikä kummankaan haluttanut ottaa puheksi mummon asiaa. Olipa vähällä, ettei se sama seikka eroittanut heitä kaikesta yhteydestä.

Mummo raukka! Hän ei suinkaan osannut aavistaakaan, että hänen vähäpätöinen olentonsa oli rikkoa kahden ystävän välin.

Mielonen kävi tästäpuolen hyvin usein mummon luona ja osti joka kerralla paperossin viidellä pennillä, eikä ottanut koskaan vastaan takaisin tarjotuita pennejä. Mummo rukka oli niin kiitollinen tuosta vähäisestä, mutta tiheästä lahjasta, ettei hän tiennyt mitä tehdä ja ajatella. Välisti hän itki, väliin nauroi, toivottaen uudelle ostajalleen kaikkea hyvää.

Makkonen kävi myös usein mummon kauppapaikalla, sillä hänellä oli salaperäinen halu niin tehdä, vaikkei hän itsekään tiennyt, minkätähden se niin oli, oliko se hyvä vai paha tarkoitus, mutta niin se vaan oli. Hänkin osti aina viidellä pennillä paperossia, mutta hän otti niin monta kuin sillä sai. – Tämäkin oli mummon mielestä hyvä asia, sillä semmoista kauppaa vartenhan hän oli juuri siinä, eikä hän muuta tahtonutkaan.

Tällä tavoin kului joku aika. Kauppatoverukset eivät sillävälin käyneet ainuttakaan kertaa yhtaikaa mummon luona, sillä kumpikin kaihti toistansa.

Eräänä kertana kun Mielonen meni sinne, näki hän ihmeekseen Makkosen puuhailevan paperossin kauppaa mummon kanssa. Eipä siinä vielä kyllä, mutta mummon laatikon vieressä seisoi siro ja kalpea nuori herra, ylioppilas näöltään. Häneen katsoi mummo katkeamatta niin, niin hartaasti ja koetti hymyillä niin viehkeästi kuin suinkin hänen kulmikkaat ja karsaat kasvonsa perään antoivat. Tälle valitsi mummo kaikkein parhaat karamellit ja siirappikakut, mitä suinkin hänen varastossansa löytyi, eikä maksusta näyttänyt olevan puhettakaan. Nuorukainen näytti pitävän paljon mummosta, sillä hän kuunteli hänen puhettaan hyvin likeltä ja hymyili. Niin, näyttipä siltä, että kauppatoimet olivat nyt syrjäasiana.

Mielonen astui esiin. Mummo otti hänet iloisesti vastaan. Sitten viittasi hän kädellään Mielosta ja sanoi kääntyen nuoreen herraan päin: "tämä herra". Nuorukainen kohotti lakkiaan ja nyökkäsi Mieloselle. Häntä hävetti, sillä hän aavisti, että mummo on hänestä nuorukaiselle jotakin puhunut. Sitten poistui nuori herra.

Sitten kuin oli tuo viiden pennin ja paperossin kauppa tehty, sanoi Mielonen:

"Suokaa anteeksi, mutta minua haluttaisi tutustua teihin ja teidän tilaanne. Suotteko minun tehdä moniaita kysymyksiä?

"Aivan kernaasti, ei suinkaan minulla mitään salattavaa ole", sanoi mummo kohteliaasti.

"Oletteko tämän kaupungin asukkaita?"

"Tässä olen syntynyt ja elänyt koko elämäni ajan."

"Te kait asutte tässä aivan likellä?"

"Ei, vaan toisella puolella kaupunkia."

"Kuinka sitten tulitte näin kaukaisen ja syrjäisen tienoon kauppapaikaksenne valitsemaan?"

"Isoimmilla liikepaikoilla on kaikenlaisia kaupustelijoita ja keinottelijoita niinkuin viitaa. Näin halvoilla tavaroilla en niissä ansaitsisi, mutta täällä minä kuitenkin aina saan jonkun pennin kokoon."

"Kuinka te noinkin vanhana ihmisenä voitte aamusta varhain ja myöhään iltaan, minkäänlaisesta säästä huolimatta, seisoa tässä?"

"Sitä täytyy, jos mieli on jotakin ansaita ja suoriutua asioistaan?"

Tuo mummon asioista suoriutuminen tuntui Mielosesta niin kummalliselta.

"No mutta ettehän te suinkaan noin vähäisellä kaupalla paljoa tienaa?"

"Aina kuitenkin sen verran, ettei pahaa hätää tule."

"Onko teillä miestä?"

"Oli minulla mies, mutta herra katsoi hyväksi hänet kutsua pois kuusikolmatta vuotta sitten", sanoi mummo ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissään.

"Mitä miehiä miehenne oli?"

"Salvumies vaan, mutta voi kuinka hyvä hän kuitenkin oli."

"Jäikö perillisiä?"

"Jäi yksi poika. Hän syntyi juuri kuin isänsä kuoli. Voi sitäkin murheen aikaa", sanoi mummo ja tuli vielä surullisemmaksi.

"Poikanne on siis täysi mies?"

"On. Hän oli juuri tässä, kun te tulitte."

"Tuo nuori herra ... ylioppilainen?" kysyi Mielonen hämmästyneenä.

"Juuri hän."

"Teille jäi kait varoja miehenne kuoltua?"

"Ei enempää kuin taivaan linnulle."

"No mutta kuinka olette voinut poikanne kouluttaa ylioppilaaksi asti?"

"Ensimältä kävi se hyvin laatuun, kun olin terve. Minä tein työtä yöt ja päivät, tuskin jouduin sen vertaa uinahtamaan kuin lintu oksalla uinahtaa. Minä pesin, silitin ja ompelin, ja työtä oli yllin kyllin. Silloin olin vielä terve ja nuori, ja jaksoin niin paljon, eikä puutetta ollut koskaan. Kun Pertti kasvoi niin isoksi, että hän kykeni koulua käymään, jatkoin minä työntekoa eteenkin päin ja vielä suuremmalla innolla ja ahkeruudella kuin koskaan ennen. Kun molemmat olimme vähään tyytyväiset, menimme niin hyvästi eteenpäin, ettemme velkaantuneet yhdellekään ihmiselle yhtään penniä. Mutta noin seitsemän vuotta takaperin tulivat silmäni kipeiksi paljon työn ja valvomisen tähden. Koetin etsiä lääkärin apua ja hän kielsi pitkäksi ajaksi katsomisen ja kaiken työnteon. Se olisi mahtanut ollakin hyvä neuvo, mutta sen seuraaminen ei olisi ollut mikään muu kuin suoranainen kuolema, sillä millä me olisimme yhdenkään viikon eläneet, ellen minä olisi tehnyt työtä. Tämän tähden vuovasin minä edelleenkin pitkittää työntekoa niin kauvan kuin näkö riitti. Mutta sitten pimeni kovan kivun kanssa silmieni valo, niin etten kyennyt enään mitään tekemään. Silloin luulin kaikki olevan lopussa, mutta kun silmieni kipu vähitellen taukosi, sain sen verran näöstäni takaisin, että voin tätä ammattia harjoittaa. Siitä saakka olen tässä seisonut, koettaen ansaita jonkun pennin päivässä. Paljon ei tosin tule, mutta parempi on vähäkin kuin ei mitään ... eikä tämä niin helppoa ... usein on ruumis niin kylmän vuoksi köntistynyt ja kangistunut, ettei mitenkään tahdo voida majapaikkaansa päästä.

Viime aikoina olemme joutuneet vähän velkaan, kun elämä Helsingissä tulee niin kalliiksi. Toista oli kouluajalla tässä kotikaupungissa, sillä olihan yhteinen majapaikka ja ainahan sai jotakin syötäväksi koperoiduksi.

Pertti raukka! Hän on koko kouluajan ollut niin ahkera lukemaan, että hänen terveytensä on käynyt huonoksi. Usein on häntä kehoitettu ottamaan lepoaikaa terveytensä tähden, mutta hän ei vaan malta. Nytkin yliopistossa ollessaan ovat lääkärit kehoittaneet häntä keskeyttämään lukemisensa joksikin ajaksi voimistumista varten, mutta Pertti vaan sanoo jaksavansa lukea loppuun asti ja sanoo kyllä pian paranevansa, kun on saanut tutkinnot suoritetuksi.

Hän rakastaa minua niin suurella rakkaudella kuin koskaan lapsi on vanhintansa rakastanut – –; voi jos te näkisitte, kuinka hyvä hän on minulle. Hän säälittelee minua ja päivittelee, kun minun pitää hänen tähtensä niin paljon vaivaa nähdä. Mutta mitäpä minussa on säälittelemistä, sillä hänen tähtensä teen mitä suinkin voin. Hän lohduttelee aina minua sillä, että kun hän on kerran tutkintonsa suorittanut ja viran saanut, niin hän ottaa minut luokseen ja silloin hän sanoo minun vaivani loppuvan. – Tulevalla lukukaudella hän toivoo voivansa tutkinnot suorittaa ja silloin meille tulee niin hyvä... Se poika raukka...! Kunpa hän vaan jaksaisi.

Tämmöinen on lyhykäisyydessä minun elämäni kertomus ja syy tässä seisomiseeni", kertoili ja selitteli mummo.

Makkonen oli koko kertomuksen ajan kuunnellut hyvin tarkasti ja sanaa sanomatta katsonut mummoon katkeematta.

"Antakaa minulle paperossi", sanoi hän kertomuksen loputtua.

Mummo antoi.

Maksuksi Makkonen pisti mummolle viisimarkkasen.

Mummo rupesi hätäilemään, mistä hän niin paljon vastaan antaisi.

"Ei siitä tarvitse vastaan antaa", sanoi Makkonen.

"No herra Jumala, kuinka se muutoin sopii", sanoi mummo ja kokoili rahoja vastaan antaakseen.

"Ei, se on sanottu", sanoi Makkonen lujasti.

Mummo purskahti valtavaan itkuun. Ne lienevät olleet kiitoksen kyyneleitä ja tuskinpa yksikään kiitos koskaan on paremmin sydämestä lähtenyt kuin tämä. Mummo oli oppinut vähään tyytymään ja vähästä voi hän olla kiitollinen.

"En minä ole eläissäni näin suurta rakkauden osoitusta vierailta ihmisiltä osakseni saanut", sai hän itkunsa seasta sanotuksi.

Mielonen joutui Makkosen käytöksen tähden jotenkin hämille. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että Makkosessa voisi mikään muuttaa hänen entisiä mielipiteitänsä mummon suhteen. Hän oli mielessään pitänyt itseänsä, tuon viiden pennin paperossi-kauppansa vuoksi, paljon etevämpänä mummon ystävänä ja hyväntekijänä kuin Makkosta, joka itsepintaisesti oli aina syyttänyt mummoa liikanaisesta ahneudesta. Nyt oli Makkonen mennyt edelle häntä itseänsä ja tämä seikka sekä hävetti että harmitti Mielosta.

Kauvan kävelivät kauppalangokset sanaakaan sanomatta.

"Sinä olit oikeassa, ystäväni, mummon asiassa", sanoi vihdoin Makkonen.

"Me olemme nyt oikeassa molemmat", sanoi Mielonen.

Mummon tarkoitusten erinkaltaisuudesta kiistellessään olivat ystävykset kylmenneet toisillensa, jopa siihen määrään asti, että kumpikin oli mielessään aikonut erota kauppayhteydestä. Mutta tuo riitakapula oli tietämättään sovittanut heidät, niinkuin hän halvalla persoonallaan oli antanut aihetta heidän välinsä kylmenemiseenkin, ja tästä hetkestä pitäin tunsivat he ystävyytensä kahta lujemmaksi ja sydämellisemmäksi kuin koskaan ennen.

Ystävykset tekivät mummon, hänen tarkoituksensa ja viiden pennin paperossikaupan tutuksi ympäri kaupunkia. Itsekin harjoittivat he ahkerasti tuota kauppaa ja kaikkia paikkakuntalaisiaan, joita paljo kävi kaupungissa, kehoittivat he myös siihen.

Mummolle tuli nyt hyvät ajat. Hän iloitsi niinkuin lapsi ja usein hän korjasi runsaan päivärahan pikku kaupallaan. Sydämestään kiitteli hän noita maalais-ystäviään, jotka olivat luoneet valoa ja toivoa hänen ja hänen poikansa synkkään elämään.

On kulunut ajasta joku palanen. Mielonen ja Makkonen ovat menneet kotiinsa kesätöille, sillä ei maanmies jouda silloin kaupungissa oleskelemaan.

Koko kesänä eivät he ole saaneet mummosta ja Pertistä minkäänlaista tietoa. Kenpä tietoja olisi tuonutkaan, sillä maanmies ei joudu kesäisinä aikoina matkustelemaan. Hänellä on näinä muutamina kuukausina yllin kyllin melkein katkeamatta yhtämittaista työtä, jolloin hänen on aittoihin ja salvoihin kokoominen vuoden varat perheellensä.

Niin. Mitäpä siitä kesästä, senhän tietävät kaikki.

Kun taas tuli syksyn hyyteinen halla ja jäädytti järvet ja virrat hevosten kantaviksi, silloin aikoivat ihmiset liikkua ulommaksi kotinurkkiansa.

Mielonen ja Makkonen rupesivat taasenkin kokoilemaan maatavaroita, viedäksensä niitä kaupunkiin kaupaksi, kuten ennenkin. Kun he olivat kalua kuormiksi asti saaneet, lähtivät he matkalle, sillä luntakin oli jo rekikeliksi asti.

"Saapa nähdä, onko mummo entisellä paikallaan kauppatavarainsa kanssa", sanoi Makkonen, kun he olivat jo lähellä kaupunkia.

"Luultavasti. Oikein tuntuu sydän hyppivän, kun saa tavata hänet", sanoi Mielonen.

Äänetönnä ajettiin eteenpäin. Jo tulivat he niille piirteille, mihin mummon olisi pitänyt näkyä. Molemmat tarkistivat silmiänsä, mutta mitään ei näkynyt. He ajoivat paikalle, vaan mummoa ei ollut siinä. Poissa oli laatikkokin tavaroineen, ja öljylamppu – poissa sekin.

"Missä mummo on?" kysyivät he hätäyksissään ohikulkijoilta.

"Mikä mummo?" kysyivät nämä ja katsella töllistelivät heitä.

"Hän, joka tässä aina kaupitteli sikaaria, paperossia, siirappikakkuja ja karamelliä."

"Emme me tiedä", sanoivat he ja menivät tiehensä.

He kai eivät olleet tulleet tuntemaan mummoa.

Kauppatoverit ajoivat majataloonsa. Talon asukkaat olivat tulleet mummolle tutuksi Makkosen ja Mielosen kautta.

"Missä mummo on, koska ei häntä näkynyt entisellä paikallaan?" kysyivät he pelon sekaisella tunteella.

"Mummo ei enään koskaan tule siihen tavaroitaan tarjoilemaan", vastattiin heille.

"Kuinka – ? Kuollutko?"

Tämä vaikutti Mieloseen ja Makkoseen niinkuin salaman isku. Hyvään aikaan ei kumpikaan heistä kyennyt sanomaan halkaistua sanaa.

"Sairastiko hän kauvan?" kysyt Mielonen vihdoin.

"Ei vähääkään."

"Kuinka se sitten kävi?"

"Mummo seisoi yhtä uskollisesti tavaralaatikkonsa ääressä kuten ennenkin aina viime kuun loppuun saakka. Pertti oli Helsingissä ja valmisteli itseänsä tutkinnon suorittamiseen. Hän kirjoitteli usein äidillensä ja sanoi paljojen ponnistusten tähden terveytensä hyvin heikontuneen. Kuitenkin lohdutteli hän äitiänsä, vakuuttamalla voivansa vaaratta tutkintonsa suorittaa ja sittenhän oli kyllä aikaa terveyttänsä hoitaa ja voimistua. Mummo oli niin, niin iloinen, että oli oikein hauska häntä syrjäisenkin katsoa. 'Kohta minunkin vaivani ja huoleni loppuvat', kuultiin hänen usein sanovan; ja loppuivatkinhan ne, vaikka toisella tavalla kuin hän oli luullut. Viimeisen kerran kun Pertti hänelle kirjoitti, ilmoitti hän huomenna alkavansa tutkintoansa suorittamaan. Silloin kuultiin mummon rukoilevan Jumalaa, että hän antaisi Pertille voimaa ja ymmärrystä.

Pari päivää myöhemmin seisoi mummo tavarainsa kanssa entisellä paikallansa. Postin kantaja toi hänelle kirjeen. Ilosta vapisevilla käsillänsä otti hän kirjeen vastaan. Kun hän tirkisti päällekirjoitukseen, kävi puistutus hänen ruumiiseensa, huomatessaan, että se oli kirjoitettu vieraalla käsialalla. Kiireesti murti hän kirjeen auki ja rupesi tavailemaan sen sisältöä. Kirje oli yliopiston rehtorilta. Se oli hyvin lyhykäinen ja kuului näin:

'Teidän poikanne kuoli eilenaamuna veren-oksennukseen. Mitä toimia tahtoisitte pitää vainajan hautaamiseksi?'

Ei saanut mummo loppuunkaan luetuksi, kun hän parkasi kipeästi.

'Nyt ei minua tarvita enään maailmassa', sai hän sanotuksi sydäntä särkevällä äänellä ja samassa hän kaatui. Tunnottomana vietiin hän kotiinsa ja seuraavana aamuna oli hän ruumiina", kerrottiin heille.

Alakuloisina kuuntelivat Mielonen ja Makkonen kertomusta. Pitkään aikaan eivät he voineet lausua ainuttakaan sanaa, niin syvästi koski se heihin.

"Voi kuinka väärin minä tuomitsin mummoa", sanoi Makkonen vihdoin pitkän vaiti-olemisen perästä.

"Niin. Usein on meidän laitamme sillä tavalla, että erehdymme sangen pahoin, mutta sangen hyvä asia on se, että joskuskaan voimme palautua", sanoi Mielonen.

"Jos tuo viiden pennin paperossikauppa olisi tullut voimaan moniaita vuosia ennen, kenties eläisivät he vielä molemmin" arveli Makkonen alakuloisesti.

"Kenties, kenties", sanoi Mielonen ja vaipui syviin mietteisiin.

MATKUSTAJA.

Aivan rautatien lähellähän se on Y—-n kirkko. Tämähän ei mitään kummaa, sillä onhan monta muuta kirkkoa rautatien likeisyydessä.

Kesä on kulunut jo syyskuun loppupuolelle. Sunnuntai-aamu oli ja aamukellot olivat jo soineet, kutsuen ihmisiä kokoontumaan Herran huoneeseen, nöyrtyen tunnustamaan rikoksensa Luojansa edessä ja saamaan Häneltä syntinsä anteeksi. Ihmisiä riensikin kaikkia teitä myöten kirkkoa kohden, kuulemaan armon ja lohdutuksen sanoja. Papin kello alkoi soida ja tämän merkin kuultuansa alkoi kansa kiiruhtaa kirkkoon; pian olikin kirkko väkeä täynnä.

Kun kirkkoherra oli sakastissa lukkarille virsiä antamassa, ruvettiin sakastin ulko-ovea kolkuttamaan. Ensinnä tuo kolkutus oli niin hiljaista ja vienoa, että se tuskin kuuluikaan, sitten se kävi vähän kovemmaksi. Viimein huomattiin, että siellä oli joku sisään pyrkijä ja hänelle avattiin ovi.

Kun ovi aukeni, oli sen ulkopuolella seisomassa kookas ja harteva keski-ikäinen mies. Hän oli niin pelkäävän ja aran näköinen, että näytti siltä kuin hän tuota pikaa kauhistuneena pötkisi pakoon. Useat kerrat täytyi häntä kehoittaa, ennenkuin hän viimeinkin hitaasti rohkeni astua sakastiin. Hän jäi aivan ovipieleen seisomaan, eikä näyttänyt uskaltavan katsoa ketään silmiin, tuijotti vaan eteen kohti lattiaan. Selvästi näki, että hän kamppaili kovaa sisällistä taistelua, sillä hänen leveät ja jykevät hartiansa vapisivat kuin kahila virrassa ja tuskan hiki valui otsalta.

Kirkkoherra astui häntä lähemmäksi.

"Mistäs tämä vieras on?" kysyi kirkkoherra, huomaten ettei tulija ollut omanpitäjäläisiä, jotka hän kaikki tunsi.

Mies vaan sijoitteli jalkojaan ja rykästä kyhnäytti tekoyskää.

"Mistä olette kotoisin?" kysyi kirkkoherra toistamiseen kovemmasti, ikäänkuin peljäten, ettei mies olisi ensimäistä kysymystä kuullut.

"Tuolta H—-n pitäjästä", sanoi mies värähtelevällä äänellä, sijoitellen taasenkin jalkojansa, nostamatta katsettansa ylös lattiasta.

"Onko teillä mitään asiaa?" kysyi kirkkoherra.

"Onhan sitä."

"Sanokaa nyt asianne", kehoitti kirkkoherra.

"Onko täällä tänäpäivänä rippiväki?" kysyi mies arasti.

"Kyllä täällä on messu tänään", vastasi kirkkoherra.

Mies vaikeni.

"Entä sitten?" utasi kirkkoherra.

"Kun, tuota – – olisiko se mahdollista, että minä saisin käydä täällä ripillä?" sanoi mies tuskin kuultavasti.

"Oletteko enemmän aikaa oleskellut tässä pitäjässä?" kysyi kirkkoherra.

"En, tulen juuri kotoa."

"Minkä vuoksi sitten näin likellä kotoanne haluatte ripillä käydä?"

"Niinhän tuota... En tiennyt, että se on niin paha, mutta nyt sen tiedän", sanoi mies katkonaisesti.

"Onko teillä papinkirjaa?"

"On, kyllä minulla on kirjat", sanoi mies ja alkoi kaivaa poveansa.

Kun kirkkoherra sai kirjat, merkitsi hän niihin, että mies on käynyt sinä päivänä ripillä heidän pitäjässä.

"Te olette menossa Amerikkaan", sanoi kirkkoherra kirjoja miehelle takaisin tuodessaan.

"Niin."

"Miksikä lähdette pois synnyinmaastanne, tuttavain ja ystäväin parista, pois maille vierahille, teille tietämättömille, jossa ei ole ken vesilusikan ojentaisi? Se on sitäkin kummallisempi mielestäni, kun olette perheellinen talon mies", sanoi kirkkoherra.

"Niinhän tuota... Kun ahdistaa niin kovin joka puolelta, niin ajattelin, etteikö tuota siellä ... mutta nyt tuntuu niin pahalta ja vaikealta, etten tahdo aikaan tulla", sanoi mies ja raskaat kyyneleet tipahtelivat kaarevain ja tuuheain kulmakarvain alla olevista silmistänsä. Kyyneleitään koki hän häätää syrjään karhealla kädellänsä.

"Tämän matka-murheenneko vuoksi haluatte nyt ripillä käydä?" kysyi kirkkoherra.

"Paljon senkin tähden, mutta on minun muutenkin paha olla."

"Minkä vuoksi?"

"Minä olen niin paha ... olen kovasti rikkonut."

"Vai niin –! Ketä vastaan? Avatkaa minulle sydämenne", sanoi kirkkoherra kehoittavaisesti ja osaaottavaisesti.

"Minä olin kovasti juovuksissa", sanoi mies nöyrästi ja tunnustavaisesti, ja hänen koko ruumiinsa värisi.

"Se on kyllä paha, mutta sanokaa minulle, oletteko ollut usein ennenkin juovuksissa?" utasi kirkkoherra.

"En koskaan ennen; en ole monasti eläissäni maistanutkaan viinaa", sanoi mies.

"Missä se sitten tapahtui?"

"Tänne tullessa."

"Kuinka se kävi?

"Mieleni oli kovin raskas ja paha, kun piti erota vaimosta, lapsista, sukulaisista, tuttavista, ystävistä, kotitienoosta ja synnyinmaasta. Kun ajattelin, että olin kaikki nämä jättämäisilläni ja menossa vieraaseen maahan, tuntemattomien ihmisien sekaan, outoja oloja vastaan-ottamaan, josta ei ole toivoakaan heti takaisin päästä ja pääseekö koskaan, niin mieleni tuli syttä mustemmaksi. Tunsin sydämessäni kauheaa tuskaa ja surua, niin että henkeä ahdisti, ja tuskan hiki juoksi päältäni, ja tämä kaikki teki elämäni peräti noloksi ja murheelliseksi.

Meitä oli useampia miehiä samassa matkassa, sillä muitakin lähtee nyt meidän pitäjästä Amerikkaan. Nämä eivät voineet olla huomaamatta minun kauheaa suruani. He kokivat lohduttaa minua, kuten parhaiten taisivat, mutta se oli kaikki turhaa. He olivat varanneet mukaansa useampia pulloja viinaa, luullakseni oman surunsa varalle. Niistä he maistelivat ehtimiseen ja tarjoilivat minullekin. Kauan aikaa torjuin minä kaiket tarjoilemiset, mutta he eivät vaan laanneet sitä tyrkyttämästä yhä uudestaan.

'No, ota nyt, se lievittää suruasi', sanoi naapuritalon mies ja tarjosi taasenkin pulloansa.

Minä maistin vähäsen.

'Ota nyt enemmän ... mitä se tuon vertainen', sanoi naapuri, eikä ottanut tarjoamaani pulloa takaisin.

Minä otin toisen kerran ja pullautin suuni melkein täyteen.

Hetken päästä rupesi sydän-alassani tuntumaan niin hyvältä. Kierteli ja lämmitti niin somasti ja murheeni tuntui todellakin lievenevän. Minä rupesin iloisesti puhelemaan toverieni kanssa, eikä kovin pitkää aikaa kulunut, ennenkuin minä jo naurahtelinkin.

'Eikös ole nyt jo vähän parempi?' kysyi naapuri naurahdellen.

'On, on ... paljonkin parempi on ... nyt on hyvä, mutta annasta vielä siitä pullosta', sanoin minä ja ojensin käteni pulloa vastaan-ottaakseni.

Naapuri antoi pullon. Sen saatuani kallistin minä siitä niin paljon, että suuni tuli täyteen kuin puhuttu rakko.

'Kas niin! Nyt se tepsii – mies hänestä tulee kuin tuleekin. Minä takaan, ettet vähän ajan päästä tiedä koko surustasi pukin rippiä', vakuutti naapuri.

Nyt muuttui tilani aivan toisenlaiseksi. Silmänikin kirkastuivat niin, että olisin voinut väittää näkeväni vaikka kiven lävitse. Koko maailma näytti niin valoisalta ja puhtaalta, etten semmoista muista sitä ennen koskaan nähneeni. Kaikki matkasuruni ja huoleni, entiset kärsimiseni ja ponnistukseni katosivat tuokiossa mielestäni kuin tina tuhkaan ja nyt olisin mennyt vaikka maailman ääriin. Ymmärrykseni selkeni mielestäni niin valoisaksi ja käsittäväksi, etten koskaan ennen ollut asioita niin selkeästi ymmärtänyt enkä käsittänyt. Tässä valossa huomasin, ettei tämä maailma olekkaan niin paha ja suuri vaivanpesä kuin olin itselleni uskotellut, kunhan vaan ymmärtää siitä oikein nauttia. Turhaan niitä, näenmä, huolia ja murheita kantaa, ajattelin minä.

Ihmiset näyttivät nyt mielestäni niin kurjilta ja kehnoilta ja minä luulin näkeväni jokaisen vastaan tulijan lävitse. Voi kuinka paljon huonompia minua he tuntuivat olevan, tuommoisia kurjia, tyhmiä raukkoja vaan – mitäs he ovat minun rinnallani, arvostelin minä.

Tämä ajatus ei ollut nykyisen hetken synnyttämä, vaan se oli aikojen kuluessa vähitellen juurtunut minuun, vaikken sitä ennen ollut niin suuressa määrässä tuntenut kuin nyt. Olin oppinut hiljalleen katsomaan muita ihmisiä ylön, kun olin mielestäni parempi heitä, koskapa olen rehellinen ja kunniallinen mies, enkä ollut kertaakaan vielä ollut juovuksissa. Niin jo ennenkin ajattelin, mitä sitten nyt, kun olin niin onnellisessa tilassa.

Hih! kiljahtelin minä, kun satuin ihmisiä näkemään, sillä enhän osannut enään ihmisiäkään hävetä, kun olin juovuksissa", kertoi mies alakuloisesti, kun kerran alkuun pääsi.

"Vieläkö sitten mitään?" kysyi kirkkoherra.

"Asian pahinta puolta en ole vielä kertonutkaan", sanoi mies nolosti.

"Mikäs se olisi?"

"Minä onneton löin akkaani."

"Akkaanne! Missä sitä löitte?"

"Tiellä tänne tullessa."

"Onko vaimonne myös menossa Amerikkaan?"

"Ei ole, hän lähti minua vaan saattamaan tänne rautatielle saakka."

"Aivan oikein. Olettehan jo maininnut, että täytyy erota vaimostanne ja olisihan se minun pitänyt muutoinkin muistaa, kun olen lukenut passinne. Mutta minkä tähden löitte vaimoanne?" sanoi kirkkoherra.

"Ei suinkaan hänessä mitään syytä ollut, mutta mitä hullu juopunut siitä huoli! Päinvastoin löin minä häntä suuren rakkauden työn tähden, ja sepä se asian pahin puoli onkin. Hän on koko yhdessä olon aikamme kokenut aina varoittaa ja muistuttaa minua ihmisen elämän velvollisuuksista. Hän on ollut aina arka minun kunniastani, sillä hän sanoo minun kunniani olevan hänenkin kunniansa, ja kenties se onkin hänen ansionsa, että minun kunniakipeneeni on tähän saakka säilynyt. Nytkin hän koki minua monet kerrat estellä, etten enään ryyppäisi, kun tiesi minun tulevan päihin, mutta mitäpä siitä oli apua. Vihdoin otti hän pullosta kiinni, kun minä taas ensin rupesin ryyppäämään ja sanoi:

'Älä, hyvä Matti, enään ryyppää, olethan nytkin jo aivan pilalla.'

'Vai niin! Vai sinä tässä isäntä luulet olevasikin', huusin minä, ja silloin löin minä."

"Voi, voi! Kyllä se oli hyvin pahasta teiltä tehty", sanoi kirkkoherra.

"Kyllä se oli niin pahasti tehty, ettei sen pahemmasti voi kukaan tehdä, sen tunnen nyt katkeruudella", sanoi mies, ikäänkuin tuomioonsa tyytyväisenä.

"Kuinka sitten vaimonne kävi?"

"Kyllähän sen arvaa miten heikon vaimon käypi, kun raivostunut vankka mies häntä lyöpi. Heti hän lysähti kärryn pohjalle ja nenästä juoksi veri kuin härän kurkusta. Siinä hän sitten itkeä nyyhki ja valitteli.

'Niin, sen siitä nyt sait – –. Tekeekös vasta mielesi tulla isännöimään', öyhkyin minä vaan, ikäänkuin olisin hyvinkin ison hyvän työn tehnyt.

Mitä sitten tapahtui, en enään muista, sillä tulin aivan taidottomaksi. Ilta olikin jo, ja toverit ajoivat erääseen taloon yöksi. Siellä he kantoivat minut huoneeseen ja laittoivat maata; siinä sitten nukuin, enkä herännyt ennenkuin aamulla."

"No, miltäs sitten aamulla tuntui?"

"Voi, rakas kirkkoherra, älkää sitä kysykö, miltä se tuntui. Omantuntoni tuskat olivat niin kovat, etten voi niitä sanoilla selittää. Minä muistin kaikki eiliset tapahtumat siihen saakka, kunnes tulin tiedottomaksi. Kärsivä vaimoni oli ensimäinen, minkä herättyäni huomasin. Hän oli elävänä todistajana edessäni eilisistä tapahtumista. Hänen molemmat silmänalustansa olivat mustana ja kasvot olivat turpuneet ja pöhöttyneet niin, ettei silmiäkään paljon nähnyt, enpä ollut tuntea häntä ensi silmäämällä, niin erinkaltaiseksi oli hän tuon lyönnin tähden muuttunut. Hän vältteli katsoa minua silmiin. Näytti siltä kuin hän olisi luulotellut itse tehneensä jonkun suuren pahan työn.

'Voi Mari kulta, mitenkä nyt ovat asiat?' sanoin minä häpeästä ja tuskasta pakahtumaisillani.

'Voi, hyvä ystävä, miksi sinä löit minua niin kovasti, mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt?' sanoi hän ja rupesi nyyhkimään.

'Et mitään pahaa, mutta hyvää sinä olet tehnyt paljon, hyvin paljon', koin minä sanoa.

'Kuinka sinä voitkaan mennä Amerikkaan, kun sinä näytät rupeavan juomaan? Sinä et voi siellä miehestä pysyä, kun ei siellä ole ketään, joka sinua tukisi ja varaisi; paras on, että palaat kotiin', sanoi vaimoni.

'Mutta sen voin vakuuttaa tässä Jumalan ja sinun edessäsi, että se oli ensimäinen ja viimeinen kerta; ei koskaan minun suuhuni tule enään väkeviä juomia. Miehenä en voi pyörtää takaisin, sillä meidän asiamme eivät salli sitä. Mutta minä tahdon kaikkeni koettaa ja olla mies. Luota minuun vielä nytkin. Sydämestäni kadun minä tätä väärää tekoani ja pyydän nyt hartaasti sinulta anteeksi', koin minä häpeissäni ja hätäyksissäni sanoa.

'Kernaasti minä annan sinulle anteeksi, vaikka kuinka paljon olisit minua vastaan rikkonut. Tiedänhän minä, että se oli ensimäinen kerta, mutta minä niin kovin pelkään, kun sinä poiskin menet... Olethan sinä ollut kelpo mies ja hyvä kumppani minullekin – – miksen minä antaisi anteeksi', sanoi vaimoni ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissään.

Juuri kun olimme tämän verran ennättäneet puhua, nousivat ihmiset ylös ja alkoivat liikkua. He eivät olleet näkevinäänkään minua, mutta kuitenkin huomasin minä, että jokainen halusi katsella minua, kun vaan saivat salaa sitä tehdä. Heidän silmistään näkyi kummallinen salama ja epäselvä kiilto ja minä ymmärsin mitä se merkitsi. Kukaan ei puhunut minulle mitään, mutta heidän suupielissään oli niin omituinen hymy, että minä ymmärsin, mitä he olisivat sanoneet, jos he olisivat jotakin puhuneet. Tämä teki tuskani kahta kauheammaksi."

"No, eikö omatuntonne rauhoittunut, vaikka vaimonne antoi anteeksi?" kysyi kirkkoherra.

"Voi ei niin, ei niin, hyvä kirkkoherra –. Kaukana siitä. Poissa on nyt oma rakkauteni ja hurskauteni. Kaikki entinen hyvyyteni, kerskaamiseni ja muiden ylenkatsomiseni. Kaikki ne ovat olleet ja menneet, ja nyt olen viheliäisin ihminen, mitä maa on koskaan päällänsä kantanut. Kalkki ihmiset näyttävät minusta nyt niin hyviltä, hurskailta ja puhtailta ... heidän kasvonsakin loistavat mielestäni sanomattoman puhtailta ja viattomilta. Toisenlaista oli nyt tämänpäiväinen puhtaus kuin eilinen. Vaimoni on kyllä minulle anteeksi antanut, mutta minä olen rikkonut Jumalaa ja kaikkia ihmisiä vastaan, enkä minä pääse rauhaan, ennenkuin minä saan sovinnon kaikilta. Voi, hyvä kirkkoherra, onko tämmöisellä onnettomalla mitään toivoa?"

Näin puheli tuo murrettu mies, joka nyt vieraassa paikassa halusi päästä armopöydälle, saamaan syntein anteeksi saamista. Ensimältä näytti hän niin ahdistuneelta, hätääntyneeltä ja huonolahjaiselta, ettei hänen luullut voivan mitään selittää, mutta kun hän huomasi kirkkoherran lempeäksi ja osanottavaksi mieheksi, kehkeentyi hän vähitellen niin, että hän voi aivan hyvin ajatuksensa selittää. Kuitenkin värisi hänen äänensä koko ajan ja hieno väristys tärisytti vankkaa ruumista, josta selvästi näkyi, ettei suinkaan tuo avonainen tunnustus leikintekoa ollut.

Kirkkoherra oli hengen mies. Hän kuunteli miestä maltilla ja osanottavaisuudella, vaikka jumalanpalveluksen alkaminen sen takia vähän viivähtyikin. Kun hän huomasi, että hänen edessään oli totisesti särjetty ja katuvainen sielu, murtui hänenkin mielensä. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun hän otti miestä kädestä kiinni ja sanoi:

"Paljon on meillä kaikillakin syntiä mutta Jumalalla on paljon enemmän anteeksi antamusta, kun pakenemme Hänen Poikansa ansion turviin."

Tämä vaikutti mieheen niin, että hän melkein ääneensä itki.

Jumalanpalvelus alkoi nyt ja rippisaarna pidettiin ensin. Nöyrästi laskeutui outo mieskin polvilleen muiden rippivierasten sekaan. Kirkkoherra ei puhunutkaan nyt jumalattomille, eikä syytänyt rippivieraille lain kirouksia ja uhkauksia. Hän puhui niille, joilla on särjetty sydän ja murheellinen henki. Niitä varoitti hän välttämään epäuskon kavaloita ja salaisia pauloja kehoittaen samassa turvallisesti ja pelkäämättä astumaan armoistuimen eteen, jossa on paljon armahtamista ja anteeksi antamusta kaikille niille, jotka sinne uskoen tulevat.

Outo rippivieras näytti ahmivan joka sanan ja hänen jykevät hartiansa jytisivät koko rippisaarnan ajan. – Tuskinpa lienee hartaampaa rippivierasta ollut koskaan. Hän ei lähtenyt pois kirkosta, ennenkuin kirkonmenot olivat kaikinpuolin loppuneet. Lähtiessään kävi hän jättelemässä kirkkoherran hyvästi ja kiittelemässä häntä lohdutuksen ja hyvien neuvojen edestä. Kirkkoherra kehoitti häntä pysymään tehdyissä hyvissä päätöksissään ja toivotti onnea pitkälle ja vaaralliselle matkalle.

Matkustajan majapaikka oli eräässä talossa aivan rautatien lähellä. Sinne riensi hän, mutta hänen sydämensä oli nyt paljon keveämpi kuin kirkkoon mennessä. Hän oli siellä saanut kuulla lohdutuksen ja armon sanoja. Nämä vuotivat niinkuin lääkitsevä ja virvoittava hunaja hänen haavoitettuun sydämeensä ja hän löysi levon sielullensa, semmoisen levon, jota koko maailma ei olisi voinut hänelle antaa.

Vaimo oli kirkonmenojen ajan majatalossa. Hänkin olisi halulla mennyt kirkkoon, mutta ei voinut turvottuneiden ja sinisten kasvojensa vuoksi sitä tehdä. Tämä teki miehelle kipeää ja hän mietti kirkkoon mennessään millä tavalla hän voisi tuon tekemänsä vamman parhaiten poistaa.

Kun hän tuli majapaikkaansa, oli hänen vaimonsa, huivi silmillä, istumassa jossakin varjokkaassa nurkassa. Näin oli hän sentähden, kun hän tahtoi salata omaa tilaansa ja peittää miehensä rikosta.

Kirkosta tultuansa meni mies suoraan vaimonsa luo.

"Kuinka nyt voit, rakas Mari?" kysyi mies vaimoltansa.

"No meneehän tuo tuossa, kasvojani vaan vähän pakottaa, enkä kehtaa näyttää niitä muille ihmisille", sanoi vainio.

"Voi kuinka mielelläni tekisin sinut terveeksi, kun vaan voisin, mutta minä en ymmärrä mitään, eikä ole lääkäriäkään saatavissa", sanoi mies.

"Minä olen tässä kuullut, että tämän pitäjän lukkari on näppärä saamaan apua yhteen ja toiseen vammaan; mitähän jos kävisit häneltä kysymässä. Kyllä kai se muutoinkin paranee, mutta ehkä paranisi pikemmin", sanoi vaimo.

"Aivan kernaasti sen teen; minä lähden heti sinne", sanoi mies, ikäänkuin ihastuksissaan siitä keksinnöstä.

Mies lähti. Lukkarin luo tultuaan, esitteli hän asiansa kuten parhaiten taisi, mutta tämä ei osannut mitään neuvoja antaa, ellei hän itse näkisi vammaa. Tämän vuoksi lähti hän miehen mukana hänen majataloonsa.

"Miten tämä loukkaus on tullut?" kysyi lukkari, katsellessaan vaimon turvottuneita ja sinistyneitä kasvoja, sillä hän ei ollut kuullut kirkkoherran ja miehen keskustelua, kun oli sillä aikaa hautaamassa ruumiita apulaispapin kanssa.

"Minä putosin toissa päivänä kärryistä ja siinä loukkasin vähän kasvojani... Eikä tämä mitään vaarallista ole, onhan vaan vähän ilkeä", ehätti vaimo sanomaan.

"Tuo tuntuu minusta hyvin kummalta ... eihän kasvoissanne ole mitään ulkonaista haavaa", arveli lukkari.

"Minä löinkin kasvoni pudotessani vaan ruohokenttään ja sentähden ei tullut haavaa", selitti vaimo.

"No, sillä tavalla se on voinut olla mahdollista, mutta kova tärähdys se on ollut, koska kasvot ovat noin kovin turvottuneet. Kun ei ole mitään avonaista haavaa, on paras, että noudatte apteekista korttelin lyijyvettä ja rupeatte sillä hautelemaan. Kastelkaa sillä moninkertaisia puhtaita liinariepuja ja pankaa turvotuksen päälle; kun kuumenevat, vaihtakaa toiset. Sen keinon olen minä useinkin nähnyt auttavan tuommoisissa tapauksissa", sanoi lukkari ja lähti pois.

Mies kävi heti noutamassa lyijyvettä ja rupesi hautelemaan vaimonsa turvonneita kasvoja.

"Tuntuupa heti pakotusta helpottavan", sanoi vaimo, kun oli muutamia kertoja kääreitä muutettu.

"Sepä olisi kovin hyvä asia", sanoi mies.

"Mitä sinne kirkkoon kuului?" kysyi vaimo hiljaa.

"Minä löysin siellä keinon kipeälle omalletunnolleni. Jumala on minulle kaikki anteeksi antanut, sen tunnen selvästi, ja ihmisetkään eivät näytä minua enää sormellansa osoittavan, eikä niin tutkivasti katselevan", sanoi mies.

"Sepä on sangen hyvä asia. Minä pelkäsin pahinta, kun sinä olit niin kovissa omantunnon vaivoissa. – Pääsitkö sinä ehtoolliselle, niinkuin aikomuksesi oli?"

"Pääsin. Kirkkoherra oli niin lempeä. Hän on hengen mies ja hän osasi tunkeutua sieluni sisimpiin osiin; minä tunnustin hänelle kaikki", sanoi mies.

"Voi sinua, Matti, mitä teit; miksi häväisit itsesi ja minun", sanoi vaimo ylös makuultansa hypähtäen.

"Minun sydämeni oli niin täysi, etten olisi huolinut, vaikka koko maailma olisi saanut tietää, kuinka kelvoton mies minä olen ja kuinka hävyttömän työn olen tehnyt. Luulenpa, etten olisi rauhaa ja sovintoa käsittänyt, ellen olisi niin tehnyt. – Ei, ystäväni, sinun kunniasi tullut sen kautta poljetuksi, sillä eihän sinulla mitään rikosta ole. Minun vikani ja syyni se on kaikki, että olen näin tärkeällä eronhetkellämme saanut niin katkerasta murheenmaljasta maistaa. – Älä minua nyt väärin ymmärrä, rakas Mari", selitti mies.

"Voihan sinulla olla oikein, mutta kuitenkaan en olisi suonut muiden ihmisten saavan meidän välisiä asioita tietoonsa", sanoi vaimo.

Kun he näin puhelivat keskenänsä, tulivat matkatoverit heidän majataloonsa. Jokainen heistä oli hyväsestään pöhnässä. Nämä olivat semmoisia vahvoja sieluja, jotka olivat myötäänsä humussa, eivätkä tulleet tuon kummemmiksi, vaikka olivat niin paljon ottaneet, että melkein viina suupielistä ulos läikkyi.

Hoiperrellen astuivat he tuttaviensa luo.

"Kas vaan! Täälläpä taitaan olla akkoja hoitelemassa. Taisipa se käydä lujemmasti kuin luultiinkaan, koska kääriskellä pitää. – – No, no, pian ne sentään noin pikku viat paranee ja sitten on kaikki taas entisellään... Mutta mitä! Niinhän sinä olet happaman näköinen kuin hapan silakka... Taitaapa taas, luulen ma, matkahuolet rasittaa, mutta otappas tästä, niin kyllä huolet haihtuvat", sanoi eräs heistä, tarjoten Matille viinapulloa.

"Matkahuolet eivät minua niin paljon rasita, mutta tehty rikokseni paremminkin... Enkä minä huoli teidän viinastanne", sanoi Matti.

"Älä nyt ole olevinasi. – Ota nyt vaan, niin saat pian nähdä, että mielesi taasen äkkiä virkistyy", tyrkytti mies.

"En huoli, vaikka teillä olisi ammeessa ja kauha partaalla", sanoi Matti lujasti eikä ottanut vastaan tarjottua pulloa.

"No, minkä vuoksi et ota?" kysyi tarjooja jotenkin tuimasti.

"Sentähden, että olen päättänyt olla ottamatta."

"Otitpahan silloinkin ja kelpolailla otitkin", sanoi tarjoilija pisteliäästi muistuttaen.

"Otinpa kylläkin, sen sinä oikein sanoit. Mutta siitäpä sainkin tekemistä niin paljon, etten ota enään koskaan suuhuni väkeviä juomia", sanoi Matti lujasti.

"Sinä luulet olevasi parempi meitä muita", sanoi mies sillä nyt oli jo toinen ääni kellossa, kun näki että viina-ystävyys alkoi turhaksi käydä.

"Ei suinkaan ... siinä, ystäväni, erehdyt kovin. Minä olen paljon huonompi ihminen kuin teistä yksikään ... enpä koko maailmassakaan luule löytyvän niin kehnoa ihmistä kuin minä olen – – kunpa minä olisinkin semmoinen kuin te olette, niin miespä minä sitten olisin", sanoi Matti.

"Älä nyt leikkiä laske, Matti. Tiedämmehän me, että mies sinä olet, eikä sinun tarvitse itseäsi niin huonoksi teetellä. – – Ota nyt tästä pullosta ja ollaan ystävykset, niinkuin ennenkin", sanoi naapuri, kun näki, ettei suurenteleminen auttanut.

"Minun tapani ei ole leikkiä laskea, sillä, mitä minä sanon taikka teen, on täyttä totta. Vie pois se pullosi, taikka minä lyön sen seinään", sanoi Matti kiivastuneena.

"Hoh tätä, kuinka on hurskas ja ylpeä ... mutta en minä toki ole vielä koskaan akkaani lyönyt", änkötti naapuri, jonka alkoi jo päihtymys saavuttaa.

"Siltipä sinä olet parempi mies kuin minä; olenhan sen jo sanonut. Minä olen niin tehnyt, mutta toivon, etten sitä tavasta tee. Muutoin pyydän että menette tiehenne ja jätätte meidät rauhaan", sanoi Matti.

Miehet lähtivät horjuen ja itsekseen kiroilla mutisten pois, mutta Juho niminen, nuori naimaton matkatoveri, jäi Matin luo. Hänkin oli vähän pöhnässä.

"Voi hyvä Jumala, Matti, kuinka hyvä minun nyt on olla. Nyt ei minulla ole enään mitään epäilystä sinusta, sillä minä tiedän, että sinä voit seisoa kiusauksia vastaan", sanoi vaimo ja kiersi kätensä miehensä kaulaan.

"Minä toivon ja uskon niin käyvän, sillä Jumala auttaa meitä kiusaukset voittamaan, kun vaan häneltä pyydämme apua hädässämme", sanoi mies.

"Minunkin käypi niin katumakseni, kun olen niin paljon ryyppinyt", sanoi toisista jäänyt Juho.

"Heitä sinäkin kaikenni viina pois, se ei vie hyvään, usko minua", neuvoi Matti.

"No, mutta minä heitän ... niin minäkin olen ajatellut", lupaili Juho.

"Silloin teet oikein. Liittäytään yhteen ja ollaan yksissä sielläkin, sillä vieraalla maalla on monta vaaraa ja kiusausta tarjona; voisimmehan tukea toisiamme ja olla toinen toisemme apuna", esitteli Matti.

"Tehdään niin, minä suostun."

"Onko sinulla nyt viinaa muassasi?"

"On yksi pullo."

"Särje se pullo ja laske viina maahan, kehoitti Matti ja katsoi tutkivasti Juhoa silmiin.

"Minä yhden kerran ryyppään ... sitten en enään – yhden ainoan kerran vaan", sanoi Juho ja raapi korvantaustaansa.

"Ei ainuttakaan kertaa tahi ei meillä tule mitään liittoa. Ken ei ensimäistä kertaa voi itseänsä kieltää, hän ei voi toistakaan. – – No!"

"Lähdetään ulos ... eihän tuota tähän lattialle", sanoi Juho.

He menivät.

Nurkan taa päästyänsä otti Juho pullon povestansa ja löi kepakolla siitä kaulan poikki ja antoi viinan juosta maahan.

"Siellä se nyt on", sanoi hän sitten.

"Sielläpähän olkoon, ja älköön koskaan takaisin tulko", anoi Matti.

Kun he olivat huoneeseen takaisin palanneet, sanoi Matti Juholle:

"Nyt minä uskon, että sinulla on voimaa seisoa viettelystä vastaan, vaikka kiusauskin tahtoo pyöriä kintereillä, voittoa saadakseen. Kun ensimältä on luja, vähenevät kiusauksetkin. Ole nyt meidän majapaikassamme yötä, ettet joutuisi toisien matkatoverien pariin ja joutuisi toiseen, kenties pahempaan kiusaukseen."

Ja yötä oli Juho.

Huomeninen päivä tuli ja tänään piti Amerikkaan matkustajain kiitää rautateitse Hankoniemeen. Tunti oli jo käsissä, jolloin junan piti tulla. Asemalla oli liikettä ja hälinää, sillä ihmisiä hyöri edestakaisin, mitkä luihnaten siinä asiatta, tavan vuoksi vaan, mitkä puuhaten minkä mitäkin junaan pantavaa tavaraa käytävälle.

Asemahuoneen seinustalla oli täytettyjä säkkejä ja matkakirstuja. Ne olivat Amerikkaan matkustavain kamuskoita.

Erään semmoisen matkatavara-ryhmän päällä istuivat Matti, Mari ja Juho. Marin kasvoista oli turvotus jo niin sulanut, ettei ollut koko vammasta enään muuta merkkiä jäljellä kuin vähäinen mustelma vasemman silmän alla; hän voi nyt vapaasti katsella ympärilleen.

Toisten matkatoverien matkakapineet olivat eri ryhmissä, kaikenni toisella taholla, sillä he eivät tahtoneet enään seurustella Matin kanssa, koska hän tyhjästä rupeaa loikumaan ja päätään riputtamaan, eikä enään aio ryypätä viinaa. He olivatkin kokeneet matkasurujansa nytkin lievennellä kelpolailla, sillä he olivat hyväsestään hutikassa ja ehtimiseen kävivät he nurkan takana, luultavasti ottamassa lisää surun voidetta. – Horjuen kävelivät he edestakaisin pitkin käytävää, ja kaikkien ihmisten huomio näytti kääntyvän heihin.

"Koe nyt unhoittaa surusi ja ikäväsi, kyllä Jumala meidät vielä yhteen auttaa. Minä en ole siellä kauvan; heti kun saan niin paljon ansaituksi, että saamme velkamme maksetuksi, tulen pois. Kaikki mitä voin kokoon saada, lähetän sinulle ja sinä makselet sitten täällä velkoja", koki Matti lohdutella vaimoansa, jolle lähestyvä eronhetki tuntui sangen karvaalta.

"Kun pääsisin tämän päivän päähän, niin ehkä sitten olisi vähän parempi, mutta kovin pahalta nyt tuntuu... Koe kirjoittaa sieltä usein ... olisihan sekin paljon haahkiampi", sanoi vaimo.

"Eipähän nyt ilman... Heti kun pääsen perille, annan tietoja itsestäni ja sitten pitkin matkaa – kuinkas muutoin. – Tosin en itse osaa kirjoittaa, mutta tottahan aina kirjoitusmiehiä saanee", koki Matti luvata.

Toiset matkatoverit olivat useat kerrat horjuen kulkeneet heidän sivuitsensa, mutta he eivät olleet näkevinänsäkään noita heistä eroitettuja matkakumppaneitaan. Nyt ne olivat taasenkin tulossa, ja he näyttivät jotakin kuiskaavan toisillensa.

"Nämä miehet menevät A-Amerikkaan, e-eivätkä o-lekaan a-akkojen holhouksen a-alaisia", sanoa äkötti toinen heistä Marin, Matin ja Juhon kohdalle päästyään, luomatta kuitenkaan silmiänsä heihin.

Puna nousi Matin leveille kasvoille, mutta hän hillitsi itsensä, eikä sanonut mitään.

"Hih!" kiljasi toinen heistä pois lähtiessään, ja hypähti kohoksi, mutta tuon hyppäämisen kävi niin nolosti, että hän kaatui kivitetylle aseman käytävälle. – Kaikki ihmiset rähähtivät nauramaan.

"Nyt minä tiedän, kuinka suuriarvoinen lähimmäisen apu on kiusauksen hetkellä. Jos te ette joutuneet apuun viime iltana, olisin nyt samallaisessa tilassa kuin nuokin ja kaikkien ihmisien ivan ja pilkan esineenä. Mutta nyt minun on niin hyvä ja selkeä olla ja häikäilemättä voin katsoa kaikkia ihmisiä silmiin. – – Yhä lujempaan tahdon minä liittyä teihin ja nyt se on totinen aikomus", sanoi Juho Matille, ojentaen hänelle kätensä.

Matti otti tarjotusta kädestä kiinni ja puristi sitä kauvan aikaa, ainuttakaan sanaa sanomatta. Selvästi näkyi, että hänen mielensä oli liikkeellä.

"Minä toivon, että tämä vakava päätöksesi tuottaa sinulle siunausta", sanoi Matti viimein.

Juna tuli nyt, ja liike ja hälinä yltyi. Matkustajia tuli vaunuista, kantaen käsissään matkakapineitaan ja toisia työnsi vaunuihin, vieden mennessään minkä mitäkin kamuskaa. Tavaravaunuista purettiin laiturille sille asemalle jätettävät tavarat ja meneviä tavaroita ahdettiin sijaan. – Siinähän nyt liikettä ja hälinää oli.

Matin vaimoon vaikutti tuo kohta lyövä eronhetki sanomattoman tuskallisesti. Kyyneleet juoksivat myötäänsä hänen silmistänsä ja koko ruumis tärisi sisällisen ankaran kaihon tähden. Hän ei kyennyt muuta sanomaan kuin: Voi, voi, Matti.

Hyvinpä Matillakin näytti olevan tukalat ajat.

"Oletteko te Amerikkaan matkustamassa?" kysyi eräs rautatienpalvelija Matilta.

"Olen ... kyllä olen", sanoi Matti vähän säpsähtäen.

"Onko teillä piljetti?"

"On – on meillä passit."

"Ei vaan rautatien piljetti. Ette te ulkomaan passilla pääse rautatiellä kulkemaan."

"Ei meillä semmoista ole ... pitäisikö semmoinenkin olla...? Mistähän sen saisi?... Olen ensikertalainen ja aivan outo näihin asioihin", hätäili Matti.

"Niin viisas o-on olevinaan, e-eikä y-ymmärrä se-se-sen vertaa", sanoi juopunut Matin matkatoveri pilkallisesti, sillä hän sattui olemaan siinä lähellä, kun Matti haastoi rautatienpalvelijan kanssa. Tätä änköttäissään oli Matin pisteliäs naapuri kaatua silmälleen.

"Tulkaa tänne minun jäljessäni; aika alkaa olla täpärällä", sanoi rautatienpalvelija ja alkoi astella asemahuonetta kohden; Matti ja Juho seurasivat häntä.

"Kolmannen luokanko?"

"Missä vaan helpoimmalla pääsee", selitti Matti.

"Hankoniemeenkö?"

"Totta kaiketi ... sinne meidän pitäisi mennä", sanoi Matti.

Ja kolmannen luokan piletit Hankoniemeen saivat Matti ja Juho.

"Kylläpä se on somasta... Minä luulin että kyytiraha otetaan vasta vaunussa", arveli Matti piletit saatuansa.

"Joutukaa nyt, ei ole enään paljon aikaa", hoputti rautatienpalvelija.

Matin ja Juhon tavarat punnittiin ja pantiin vaunuun.

"Kun tätä lippua näytätte Hankoniemessä, niin saatte tavaranne pois", sanoi asemamies kohteliaasti, antaen samalla kummallekin paperilapun.

"Menkää nyt jo vaunuun, soitetaan jo toisen herran", sanoi rautatienpalvelija.

Matin vaimo oli siinä.

"Hyvästi, Mari!" sanoi Matti ja oikasi karhean ja leveän kätensä vaimollensa.

"Muista minua ja lapsiasi", sai vaimo vaan sanoneeksi, pitäen miehensä kädestä kiinni.

Molempien silmissä värisi kyyneleitä, joita salatakseen Matti kääntyi selin ihmisiin, mutta selvästi huomattiin, kuinka hänen voimakkaat hartiansa tärähtelivät. Hän koki käsiseljällään pyyhkiä silmiään ja sitten nousi hän Juhon kanssa vaunun portaille, mutta he eivät menneet vaunuun.

Toiset matkatoverit olivat ennenkin kulkeneet rautatiellä. He tahtoivat nyt näyttää kuinka viisaita he ovat, eivätkä ensinkään hätäilleet nousemaan vaunuun, toikkailivat vaan horjuen siinä edestakaisin. Asemapäällikkö tuli nyt asemahuoneesta antamaan junankuljettajalle tietoa, että juna saa lähteä. Silloin matkatoverit yrittivät nousemaan vaunuun, mutta asemapäällikkö esti sen.

"Te ette saa mennä junaan, te olette juovuksissa", sanoi hän.

"O-onhan meillä pi-piketti", väitti toinen heistä.

"Vaikka teillä olisi kymmenen pikettiä tai pakettia, ette sittenkään saa mennä, ei sinne juopuneita päästetä", sanoi päällikkö lujasti.

"Se-sepä ku-kumma on, ra-rahan mekin o-olemme maksaneet", änkyttivät he ja rupesivat väkirynnäköllä menemään vaunuun.

Mutta sepä ei onnistunutkaan, sillä asemapäällikkö ja junankuljettaja ottivat heitä niskasta kiinni ja vetivät takaisin.

Asemapäällikkö vihjasi junankuljettajalle, tämä puhalsi pilliinsä, veturin höyrypilli vastasi ja juna lähti liikkeelle.

"Hyvästi Mari!" sanoi Matti ja viittasi leveällä kämmenellään.

Hyvän aikaa näkyi Matin ahavoittunut leveä naama vaunun portailta. Ja vaikkei hänellä ollutkaan nenäliinaa, jolla hän olisi viimeisiä hyvästijättöjä huiskuttanut, viittoi hän sitä ahkerammin leveillä kämmenillään, ja tämän ymmärsi Mari paremmin kuin mitkään muunlaiset ulkoa opitut säännölliset hyvästijättö-temput.