[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcEOKNlAiI2bSI0owDHRVSNz1qbXP5Lwy6sBLSCSdYko":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},237,"Elämän havainnoita X","Päivärinta, Pietari",1827,1913,"237-paivarinta-pietari-elaman-havainnoita-x","237__Päivärinta_Pietari__Elämän_havainnoita_X","Pöyhkeä isäntä; Kauppias-mummo; Matkustaja","romaani",[],[],"fi",1889,null,23440,147645,false,15062,[23],"Finnish fiction",[25],"Novels","\"Elämän hawainnoita 10: Pöyhkeä isäntä; Kauppias=mummo; Matkustaja\" by Päivärinta is a novel written in the late 19th century. The book explores themes of social status, vanity, and the struggles of a young man named Kaaperi as he transitions from a modest upbringing to wealth and recognition in society. As Kaaperi takes over his family's estate, he grapples with his identity and the changing values around him, aiming to elevate his status among local elites.  The opening of the novel introduces us to the Kämälä estate and its inhabitants, focusing on Kaaperi, the only son of hardworking, respectable parents. As a child, he receives love and guidance from his devoted parents, who hope he will grow into a model citizen. However, their dreams clash with Kaaperi's burgeoning desire for social recognition and material possessions. After the parents pass away, Kaaperi becomes the master of Kämälä, seeking to improve his status through wealth and appearance. The narrative delves into his aspirations and the superficial changes he attempts to implement in both his personal life and the estate, setting the stage for potential conflicts and transformations as he navigates societal expectations. (This is an automatically generated summary.)",[],422,"Kertomuskokoelma sisältää kolme tarinaa, joissa kuvataan suomalaista kansanelämää ja moraalisia koettelemuksia. Avausjaksossa seurataan vauraan talon ainoan pojan kasvua ja pöyhkeyden seurauksia 1800-luvun maaseudulla.","Pietari Päivärinnan 'Elämän havainnoita X' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 237. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ELÄMÄN HAVAINNOITA X\n\nPöyhkeä isäntä; Kauppias-mummo; Matkustaja\n\n\nKirj.\n\nP. PÄIVÄRINTA\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1899.\n\n\n\n\n\n\nPÖYHKEÄ ISÄNTÄ.\n\n\nNiin, hän oli vankan talon ainoa poika. Hänen vanhempansa olivat noita\nsäästäväisiä, työteliäitä ja osaansa tyytyväisiä, rehellisiä ihmisiä,\njoita ei ollut turmellut mikään ulkoa päin tunkeentunut paha.\nKunnioitettuna paikkakuntansa järkevimpinä, esikuvallisina ihmisinä,\nvaikuttivat he hiljaisuudessa kansalaistensa kesken, auttaen\naineellisilla varoillansa hätääntyneitä ja jakaen hyviä neuvoja\nhakeville, niin paljon kuin heidän voimansa kummassakin kohdassa\nriittivät. Tämmöisen elämäntavan vallitessa kohosivat he paikkakunnan\nvarakkaimmiksi ihmisiksi ja eihän se kumma ollutkaan, että niin\nkävikin, sillä \"rehellisyys maan perii\". Ankaran Jumalan pelon ohessa\nkäyttivät he itsensä alhaisesti, eivätkä hävenneet kaikissa\ntilaisuuksissa ja paremmissakin paikoissa pitää kotitekoista vaatetta.\nTämän tähden ei heitä kuitenkaan kukaan halveksinut, eikä heitä mistään\npukunsa vuoksi poisajettu; päinvastoin kunnioitti moni ylhäinenkin\nheitä juuri yksinkertaisuutensa ja hurskaan mielenlaatunsa tähden,\nsillä kaikki käsittivät, että siinä on juuri Suomen kansan elämän ehto\nja perustus.\n\nVankka talo oli heillä, Kämälä nimeltänsä. Valtavan ja vuolaan virran\ntörmällä seisoi uhkea kartano aivan liki syvää ja leveää suvannetta.\nTyyninä kesäpäivinä kuvasteli se tyyneen veden kalvoon sivusoutajan\nmielestä niinkuin Ahdin linna, mutta semmoiselta ei se hänen\nmielestänsä todellisuudessa tuntunut, koskapa hän tiesi tunnossaan,\nettä tuon mahtavan talon huoneissa oli lämminsydämisiä kansalaisia.\n\nNiin tuo poika -- ainoa Gabriel poika. -- Kuta niukempi luonto oli heille\nollut, sitä suuremmalla rakkaudella he tuota ainokaistansa rakastivat.\nVanhukset käsittivät aivan hyvin sen, että he ovat velkapäät lapsensa\neduksi uhraamaan kaikki tarmonsa ja neronsa. Hartaasti katsoivat he\nhäneen ja toivoivat niin paljon -- he kokivatkin kasvattaa häntä kaikissa\nhyvissä tavoissa ja totuttaa tuntemaan jo nuorena hyvän ja kelvollisen\nkansalaisen velvollisuuksia.\n\nUsein käskivät he hänet kamariinsa, sitten kuin hän oli suuremmaksi\ntullut, ja niissä tilaisuuksissa he koettivat ikäänkuin koetella,\nolivatko ne neuvot juurtuneet ja kasvaneet, joita he olivat hänelle\nopettaneet. Hyvähän siitä aina tuli, sillä eihän poika koskaan\nloukannut vanhempiensa mieltä, seisoihan vaan toisen jalkansa nojalla\ntoisella ronkallansa muurin nojalla, nojaten horjuvaa ruumistansa\nmuuria vasten ja tukien sen puolen poskea kämmenellänsä. Näyttipä hän\nusein semmoiseltakin kuin hän olisi ollut hyvin liikutettuna, sillä hän\nloi usein silmänsä maahan ja sanoi alakuloisesti: \"niin isä, niin\näiti\" --.\n\nTällä tavalla riensi aika eteenpäin -- poika kasvoi ja vanhemmat\nvanhentuivat ... jälkimmäiset toivoivat ja edellinen odotti; poika\nalkoi nyt jo olla täysi mies.\n\nViimeiseltä huomasivat vanhemmat, ettei heidän elämänsä toivolla ollut\nhalua mihinkään työhön. Totta kyllä on, ettei hän evännyt mennä koskaan\nniihin keveihin toimiin, mihin hänen talouden hoitoon tottunut ja\npoikaansa hellivä isänsä hänet milloinkin määräsi. Mutta hän toimitti\nkaikki hänelle uskotut toimet välinpitämättömästi ja veltosti,\nikäänkuin hän olisi tehnyt ne nukuksissaan, hyvästi tai huonosti,\nsamapa se hänelle.\n\nMielikarvaudella huomasivat vanhemmat tuon haluttomuuden ja\nvastenmielisyyden, sillä he käsittivät, että työnteossa on niin hyvin\njokaisen yksityisen kuin koko kansankin elämän ehto. Tämän tähden\nmuistuttivat he usein poikaansa tuosta epäkohdasta. Näissä\ntilaisuuksissa puhkesi poika tavallisesti valtavaan itkuun, sillä\nvanhempain moittivat muistutukset loukkasivat häntä kovasti. Hän tahtoi\nolla ja tiesi olevansa vanhempiensa ainoa perillinen ja semmoisena\noikeutettu elämään ja olemaan niinkuin hän itse tahtoi. Vanhemmat eivät\nkovin lujalle ottaneetkaan tuota asiaa, kun he näkivät sen niin syvästi\nkoskevan; he luulivat sen osaksi tulevan siitä, että heidän puheensa\noli hänessä vaikuttanut vakaata parannuksen aikomusta. Kun poika\ntodellakin tämmöisten tapausten jälkeen näytti tulevan ahkerammaksi,\njäi hänen sisällinen luonteensa vanhemmilta tarkemmin tuntematta, sillä\ntuota hämärää enensi vielä vanhempien luonnollinen rakkaus ainokaiseen.\n\nTämmöisenään kului aika edelleen. Ulkoa päin alkoi tunkeutua uusia\nelämän tapoja kaikilla aloilla kansan sekaan.\n\nNämä oireet rupesivat ensimäiseksi näkymään pnkineissa. Outoja,\ntuntemattomia muoteja, kuoseja ja malleja rupesi siellä täällä\nilmestymään. Kaupungeissa nämä saivat ensin innokkaita seuraajia ja\nsieltä ne vähitellen maakuntiinkin levisivät.\n\nKotikutoinen vaate hyljättiin ja ostettiin tehdasten ja ulkomaalaisten\nvaatetavaroita. Näitä valitessa ei suinkaan oltu hienoja tuntijoita,\nkunhan vaan oli vierasta, siinä oli kylläksi; niitä sitä ostettiin ja\nmuoti-räätäleitä haettiin niitä pukuja pynttäämään; kun ne ylle\nsaatiin, sittenhän oltiin muka \"parempia ihmisiä\".\n\nTämmöisenä aikakautena kertomuksemme päähenkilö, Kämälän \"Kaaperi\" oli\ntullut yhdenkolmatta vuoden ikään. Erinomaista halua osoitti hän\ntaipumaan siihen suuntaan, minkä uusi aikakausi oli esiin tuonut.\nKuitenkaan ei tämä käynyt päinsä niin pian toimeen panna kuin hän olisi\nhalunnut, sillä vanhemmat eivät sitä sallineet. Useat kerrat yritteli\nhän heille esittelemään, että hänen tarvitseisi saada parempi puku,\nmutta vanhemmat sanoivat vaan lyhyesti: \"sinulla on kyllä säädyllesi\narvokas ja kunniallinen puku ja mitä siihen lisätään, se on\nturmiollista\". Kun hän huomasi, ettei tämä keino kelvannut, alkoi hän\nomin neuvoin hankkia itsellensä jotakin \"hienompaa\". Mutta vanhempien\ntarkka silmä huomasi kohta mitä oli tekeillä ja he antoivat hänelle\nniin vakavia sanoja, että Kaaperin täytyi luopua tuumastansa.\n\nVaikka hän jotenkin kunnioitti ja rakastikin vanhempiansa, heräsi hänen\nmieleensä kuitenkin se ajatus, että he ovat hänen tiellänsä. Ei tämä\nkuitenkaan koskaan puhjennut julki, sillä olipa hänellä kuitenkin siksi\nhäveliäisyyttä, että se häntä siitä esti. Mutta tämä mielipide\nvakaantui hänessä vähitellen niin, että hän rupesi odottamaan aikaansa.\nSiitä hetkestä pitäin havaittiin hänessä tapahtuneen suuri muutos.\nVaikkei hän uskaltanutkaan hankkia itsellensä mitään keikarimaisia\nvaatteita, alettiin kuitenkin huomata, että hän oli sangen arka\nkaikesta, mikä hänen mielestänsä oli niin rikkaan pojan arvoa\nalentavaista. Jokainen rikka ja tahra, mikä maanmiehen likaisessa\ntyössä sattui takertumaan hänen nuttuihinsa, oli hänen mielestänsä koko\nhäpeäpilkku ja huolellisesti koki hän sitä kaikilla mahdollisilla\nkeinoilla poistaa. Tämähän ei olisikaan ollut häpeäksi hänelle\nitsellensä, eikä muille, jos vaan ei hänellä olisi ollut väärä\nperustus, sillä sitähän hän vaan mietti, että hänen rikkaan talon\npoikana tulisi olla parempi kuin muut.\n\nViimein vanhemmat kuolivat. Kaaperista tämä tapaus tosin tuntui vähän\nikävältä, mutta kun hän asiaa oikein ajatteli, ei se tuntunut\nkuitenkaan oikein pahaltakaan; välkähtelipä mieleen tuolta menneeltä\najalta liikaa orjuutta ja nykyinen lupasi varmempaa vapautta.\n\nSillä tavoin vaihteli suru ja toivo sekaisin ensiaikoina Kaaperin\nsydämessä, mutta pian suru haihtui ja toivo pääsi yksin voitolle.\nOlihan hän nyt todellakin tämän vankan talon omistaja kaikkine\nvaroineen. Sydämestään kiitteli Kaaperi vanhempiaan siitä, kun he\nkaikessa yksinkertaisuudessaan olivat voineet hankkia hänelle, uuden\najan miehelle, niin paljon varoja, että hän voi ryhtyä aikaansa\nedustamaan. Mutta samassa hän muisteli heitä kuin jonkunlaisia\nvanhankansan ihmisiä, jotka eivät ymmärrä nykyajan vaatimuksia.\n\nEnsitöikseen kosi hän pitäjään arvokkainta, rikkainta ja kauneinta\nimpeä. Tytön vanhemmat olivat myös noita vanhankansan ihmisiä, jotka jo\naikaisin koettivat lapsiinsa istuttaa Jumalan pelkoa; hekin olivat\npaikkakunnan arvokkaimpia ja kunnioitettavimpia ihmisiä. He eivät\nolleet mitään tuommoisia lipilaareja, jotka tuulta pieksäin puhuvat\nkaiken maailman asioista, tietämättä niistä kuitenkaan niin mitään; ei,\nvaan he lausuivat ajatuksensa harvaan ja vakavasti, mutta ne olivat\ntäsmällisiä ja opettavaisia. Tämän tähden olivat heidän kaksi\ntytärtänsäkin oppineet kunnioittamaan Jumalaansa, vanhempiansa ja\nihmisveljiänsä.\n\nSemmoinen se sisarpari oli, joista Kaaperi toista kosi. Vaikka Järkelän\nisäntäväki olikin niin kristillismielinen, ei kuitenkaan tuntunut\nheille tekevän pahaa se, jos heidän vanhin tyttärensä, Mallu, tulisi\nKämälän emännäksi. Olihan arvo ja yhdenvertaisuus niin hyvässä\nsopusoinnussa, ja olihan Kämälän vanha isäntäväki ollut Järkelän\nparhaita ystäviä. Tyttökään ei tiennyt asialle mitään estettä ja kun se\nensimäisen kuulutuksen kautta pitäjäläisten tietoon tuli, oli se\nheidänkin mielestänsä ihan luonnollinen. Pitemmittä mutkitta pidettiin\nhäät, joiden loistavia yksityiskohtia en huoli erikseen ruveta\nkertomaan.\n\nKaikkein kansalaisten silmät ja mielet olivat nyt kääntyneet Kämälään\npäin, sillä olivathan paikkakunnan suurimmat arvot ja tavarat yhtyneet\nyhteen. Olihan ikäänkuin koko pitäjän arvo olisi ollut jakaantuneena\ntähän asti kahteen ryhmään, nyt ne olivat yhdistyneet; eikö ollut syytä\nyleisöllä muutoksia odottaa? Ja muutoksia tulikin, vaikkei semmoisia,\njoita he olivat aavistaneet.\n\nKämälän Kaaperi oli nyt itse isäntä, varakas isäntä; sen tiesivät\nmuutkin, mutta hän vielä paremmin. Tämän arvonsa tunnossa luuli hän\nkäsittävänsä, ettei hänen ulkonainen elämänsä ollut hänen itsensä\nveroinen. Pienuudesta pitäin hänessä ilmestynyt halu pääsi nyt täyteen\nvaltaan. Ennen olivat vanhemmat häntä hillinneet tämmöisistä\nmielipiteistä, mutta nythän hän oli vapaa, itsenäinen mies, jonka ei\ntarvinnut kenenkään käskystä tahi kielloista laskea mitään lukua.\nHänestä alkoi tuntua siltä kuin se olisi hirmuisen väärin, että hänen,\nniin varakkaan ja arvokkaan miehen, pitäisi olla, elää ja asua niin\nyksinkertaisissa oloissa kuin paikkakunnassa tapana oli. Kaikki nuo\nulkoa päin tulevat muodit ja elämän tavat miellyttivät häntä ja niitä\nmietti hän yöt ja päivät. Sillä tavoin rupesi karkea sarkanuttu\ntuntumaan hänestä liian törkeältä ja epäkäytännölliseltä hänen arvoonsa\nja varoihinsa katsoen.\n\nHän oli katsastanut ja tarkastanut jo kauvan herrassäädyn hienompaa\nelämää ja heidän pukujansa. Ja kun hänen luonteensa oli siihen suuntaan\ntaipuvainen, rupesi hän heidän elämänsä tapoja pitämään esikuvanansa,\nlukuunottamatta vähääkään sitä, mikä oli välinä heidän ja hänen\nsisällisen ihmisen kehityksellä. Päälliseksi oli hänen omien\nsäätyläisiensäkin joukkoon ilmestynyt semmoisia, mitkä olivat\ntoteennäyttäneet, että hekin voivat elää herroiksi, niinkuin ennen on\njo mainittu.\n\nTämä tunto juurtui Kämälän Kaaperissa aivan pian täydelliseksi\npyrinnöksi. Hänen nuori, siveä ja siivoluontoinen vaimonsa koetti häntä\nhiljoilleen muistuttaa ja hillitä tuommoisista turhista mielipiteistä,\nmutta mitäpä se autti, koska Kaaperi itse oli isäntä ja tunsi itsensä\narvon alentuvan näin vanhanaikaisissa oloissa. Ensimmältä tyytyi hän\nvaimonsa kehoituksesta siihen, että kuljetti sarkansa kaupungin\nvanutuslaitoksiin, siellä karvattavaksi, painettavaksi, silitettäväksi\nja kiilloitettavaksi. Ensi aikoina tyydyttikin tämä hänen\nkunnianhimoansa ja hienouden haluansa, mutta kauvan ei sekään\nriittänyt, sillä vaikka kotimainen, kotitekoinen vaate olikin näin\nsiistitty ja kiilloitettu, tuntui se kuitenkin hänen mielestänsä\nkarkealta ja arvoa alentavalta.\n\nEräänä päivänä nähtiin Kaaperin seisovan erään maakauppiaan puodissa.\nSiinä hän tarkasti kaikki vaatevarastot, valiten itsellensä\nmieluistansa vaatetta uudeksi pukineeksi. Oli niin hullusti, ettei\nkauppiaan vaatepankoissa ollut mitään verkoja eikä trikoita, sillä kun\nei niitä paikkakunnassa paljon kysytty ei hän niitä arvannut hankkia.\nKuitenkin koki hän ahkerasti mättää Kaaperin eteen niitä\nvaatetavaroita, mitä hänellä oli; niiden joukossa oli kalikoo nimistä\nvaatettakin eräs pankko.\n\n\"Mitäs tämä maksaa kyynärältä, tämähän kiiltää niin viinisti?\" kysyi\nKaaperi.\n\nKauppias sanoi hinnan.\n\n\"Tätä minä otan -- -- sepä nyt helppoa on... Paljonkohan tätä\nvaatteisiin menee...? Jopa se on helppoa.\n\n\"Herrat sanovat vaatteensa maksavan niin paljon, eivätkä ne ole\nhetikään näin viiniä; pankaa minulle tätä, minä maksan ja jaksan\",\nsanoi Kaaperi.\n\n\"Senhän minä kyllä tiedän\", sanoi kauppias, mitata hutkien\nkalikootansa.\n\nSeuraavana pyhänä nähtiin Kaaperin seisovan kirkkomäellä uudessa\nkalikoopuvussaan. Erillään muista käänteli ja väänteli hän itseään\npuolelle ja toiselle, ikäänkuin hän olisi tahtonut itseänsä näyttää\njokaiselle joka puolelta, sillä olihan hän nyt \"viinimpi\" kuin kukaan\nmuu kansalaisensa. Totta kyllä on, että kaikki ihmiset näkivätkin hänet\nja huomasivat hänen tarkoituksensa, mutta jos he toisin ajattelivat\nkuin Kaaperi, siihen ei voi kukaan mitään.\n\nJoku Kaaperin ystävä ilmoitti hänelle, että nuo hänen hienot vaatteensa\nolivatkin vaan halvasta vuorivaatteesta tehdyt ja että ihmiset niillä\nnauravat. Tästä ilmoituksesta säikähti Kaaperi niinkuin käärmeen\npistosta. Hän ei suinkaan ollut tuolla uudella puvullansa tarkoittanut\nsitä, että ihmiset hänellä nauraisivat, vaan että he kunnioittaisivat\nja antaisivat hänelle arvoa. Oitis kääntyi hän ystävänsä puoleen\nkysymyksellä, mitä hänen olisi tehtävä?\n\n\"Sinun tulee laittaa arvokkaammat vaatteet, kuin nuo kalikootaset ovat,\nsemmoiset, joille eivät he voi nauraa\", ohjasi ystävä.\n\nMuuta ei tarvinnut. Kaaperi lähti heti ajamaan kaupunkiin. Sinne\npäästyänsä haki hän erään kauppapalvelijan, joka oli ennestään hänelle\ntuttu. Tätä hän pyysi avuksensa, valitsemaan hänelle kelvollista\nvaatetta. Tiettyhän se, että kutsuttu ilolla suostui esitykseen.\nYhdessä sitten lähdettiin muotimakasiiniin ja sieltä valittiin hienon\nhienointa verkaa Kaaperille vaatteukseksi.\n\nHänen kanssaan joutuivat nyt vaatturit ja kankurit pahempaan kuin\npulaan. Hänen vaatteissaan ja kengissään ei saanut tästälähin olla\nainuttakaan ryppyä eikä poimua; yhtään tilkkua ei myös saanut missään\nvaatteessa olla. Tämän tähden saivat vaatturit ratkoa työnsä senkin\nseitsemään kertaan, sämpätä työnsä ja vaatteen, sillä täytyipä heidän\nleikata useinkin kieluskansa täydestä pietimestä, huolimatta siitä,\nmitä siitä jäljelle jäi. Kengät ne taasen tulivat milloin liian suuria\ntahi pieniä; milloin niissä oli liian korkeat, milloin liian matalat\nkannat; milloin ne olivat liian suorat tai väärät ja herra ties mitä\nvikoja vaatteissa ja kengissä milloinkin oli, mutta vikoja niissä vaan\noli.\n\nTällä tavalla pääsi Kaaperi siihen tilaan, johon ei vielä yksikään\npaikkakuntalainen ollut päässyt. Hän oli nyt parhaiten pyntätty mies,\nmikä ikinä niillä seuduin oli nähty: edellä pappia, nimismiestä ja\nlukkaria. Vilpitön ja yksinkertainen kansa katseli kummastuksella tuota\nviratonta herraa ... no, olihan hänellä varoja -- senhän kaikki tiesivät\nmutta minkä vuoksi hänen juuri noin piti olla, koskapa monella\nmuullakin oli heidän säädyssään rikkauksia, eipä vielä oltu tuommoista\nnähty? -- -- Kummitus -- ei kuin arvoitus jäi heiltä selittämättä.\n\nKun Kaaperi oli tällä tavoin saanut mainetta vaatteuksensa puolesta,\nalkoi hän luoda silmäyksiä taloudenkin puoleen. Että heidän talonsa oli\npaikkakunnan uljaimpia, sen hän kyllä tiesi, mutta se ei ollut\nkuitenkaan hänen mielestänsä semmoinen kuin sen olla olisi pitänyt,\nnoin tuommoinen ajan vaatima ... ei ainakaan kartano.\n\nTalossa oli pari jykevää asuinhuone-riviä, niinkuin paikkakunnan\nvankoissa taloissa oli tapana rakentaa. Toisessa asui perhe kaikkine\npalkollisineen ja väkineen, mutta toinen oli rakennettu suotta,\ntarpeetta, noin vaan talon ja kartanon kaunistukseksi. Tämän tähden ei\nsiinä ollut mitään tulisijoja, eikä sitä käytetty mihinkään asumukseen;\nainoastaan kesäisinä aikoina makasi näissä lämmittämättömissä suojissa\ntalon palvelus- ja palkkalaisväki.\n\nHuomattuaan siinä yhdenkaltaisuuden muiden kanssa, rupesi Kaaperi siitä\nhuolestumaan. Olihan hän muussakin suhteessa etevämpi muita\nsäätyläisiänsä, miksei hän voisi asumuksensakin puolesta niin olla.\nTämän aatteen vaivaamana käveli hän usein kartanonsa ympäristöllä,\nmiettien, mitä tässä suhteessa olisi tehtävä.\n\nNiinkuin jo on mainittu, sijaitsi Kämälän kartano valtavan virran\näyräällä. Suuri ja mahtava maakunta piti talvikauden talvitietä tuota\nvuolaan virran uomaa myöten. Useinkin yhtämittaisena jonona kulki siinä\nmatkustajia monet tunnit peräkkäin, vieden kaupunkiin viljaa, tervoja,\npuita, voita, parkkeja, ja tuoden sieltä tullessaan suolaa, terästä,\nrautaa ja minkä mitäkin välttämättömiä maanmiehen tarpeita. Onhan\ntiettyä, etteivät nuo matkustajat malttaneet olla kulkiessaan\ntuppisuina, sillä pitkän matkan vaivat opettivat heidät hakemaan ilon\nitsestänsä. Tämän vuoksi ottivat he tarkkaan vaariin kaikki esineet ja\netenkin huomattavat epäkohdat; nepä tulivat useinkin heidän vaivainsa\nlievennykseksi ja ilonsa aineeksi.\n\nTämmöisellä hetkellä eräänä varhaisena talvisena aamuna oli Kaaperi\ntaasenkin ulkona tarkastamassa kartanoansa ja miettimässä mitä olisi\ntehtävä. Pitkä matkustaja-roikka kulki juuri nytkin siitä sivuitse.\nTyyni pakkasaamu oli raikea ja läpäisevä. Rekien rotina ja kaikenlainen\ntouhu matkustajain kesken vaikutti sen, ettei heidän keskensä pientä\npuhetta kuultu. Sentähden koetti itsekukin reestä rekeen, kuormasta\nkuormaan sanoa sanottavansa niin korkealla äänenpainolla, että se\nkuuluisi koko matkueen yli, ja sittenkin pelkäsivät he, ettei se\nkuuluisi mihinkään.\n\n\"Kuuleppa, Risto...! Katsopas! Tuossa talossa ei toisen pytingin\nkatolla ole torneja ensinkään\", huudahti muudan matkamies toverilleen,\nosoittaen kädellänsä Kämälää kohden.\n\n\"Eipähän, näemmä, ole, mikä hänessä siinäkin lienee?\" sanoi\nhuomautettu.\n\n\"Mikäkö syynä? selvähän se asia on\", puuttui kolmas puheeseen.\n\n\"No mikä...? Anna kuulla\", sanoivat toiset uteliaat.\n\n\"Talossa on siksi pieni asunto, etteivät he tarvitse tuota toista\nrakennusta asuakseen; se on tyhjänä korskana vaan ... siinähän se on\nkoko asia\", sanoi selittäjä.\n\n\"No, on sitä ylpeyttä jos jonkinlaista\", arveli joku.\n\n\"Älä muuta, äläkä toista\", sanoi siihen eräs vanhanpuoleinen\nmatkatoveri.\n\nNiin sitä mentiin kylän läpi, tehden arvosteluita kaikista, mikä vaan\nsilmään pisti.\n\nKämälän arvostelijat eivät luulleet puheensa kuuluneen kenellekään\nmuille kuin heille itselleen, mutta niin ei kuitenkaan ollut, sillä\nKaaperi kuuli jokaisen sanan.\n\n\"Vai niin! Vai on niin pieni asunto, ettei tarvitse molempia\nhuonerivejä asumukseen ... semmoisiako ihmiset meidän talosta\najattelevat? Odottakaapas, kyllä minä korjaan tämän epäkohdan, sillä\nminä en salli, että minusta ja minun talostani huonosti ajatellaan,\nkoska kylläkin käsitän tehtäväni ja olen paljon etevämpi kuin moni\nmuu\", mutisi Kämälän nuori isäntä itseksensä.\n\nJotenkin tyytymättömänä, kärtyisenä ja käskevänä palasi hän tuolta\ntarkastusretkeltänsä kotiinsa. Oli siksi vielä varhainen, ettei väki\nollut kerinnyt mennä töihinsä.\n\n\"Renki Matti savea nostamaan, Kalle noutamaan hiekkaa ja pikku Mikko\nmenköön käskemään muurarin tänne ... oletteko kaikki ymmärtäneet?\"\nmääräili nuori isäntä.\n\n\"Kyllä, kyllä, isäntä, mutta mitä nyt muurausaineilla ja muurarilla\ntehdään?\" sanoi renki Matti viattomuudessaan ja astui lähemmäksi\nisäntää.\n\n\"Sinun asiasi ei ole sitä tietää ... tee sinä vaan, mitä käsketty on\",\nsanoi Kaaperi jotenkin tylysti.\n\n\"Kyllä, isäntä\", sanoi Matti; hän lähti ja samoin muutkin käsketyt.\n\nNe työmiehet, jotka eivät vielä olleet saaneet määräyksiä päivän\ntehtävistään, saivat nyt käskyn ruveta rakentamaan rantapytingin\nvuolien päälle lavoja ja telineitä tornien perustamista varten. Mitäpä\nsiinä oli: käydähän käsketyn pitää.\n\nTuota pahaa ja ikävää tornitonta asiaa oli nyt auttamassa kaikki talon\ntyövoimat. Telineitä salvettiin, savea, hiekkaa ja tiiliä vedettiin,\naineitten kylmettymisen estämiseksi kiehui kodan muuripata piikojen\ntoimesta myötäänsä, muurari muurasi niin että talvi-ilmallakin hiki\npäältä lähti -- -- mitä, kyllähän väkevällä valtaa on ja \"saahan ruoka\nsyöpiä, helisevä hyppääviä\". Pian oli rantapytingin katollakin kolme\nkomeaa tornia -- valhetornia.\n\nKun nämä olivat valmiina korkean rakennuksen harjalla töröttämässä,\nmeni taasenkin isäntä aamuhämärässä kuuntelemaan, mitä matkustavaisilla\nolisi nyt sanomista. Juuri kun hän oli paikoillensa asettunut, tulikin\nsamassa pitkä matkustajajono.\n\n\"Tuossahan taloa on ... katsopas, Jussi, tuonne törmälle päin\", kajahti\nraikkaan aamu-ilman halki eräs ääni matkustajajoukosta.\n\n\"Onpahan, näemmä. Semmoisia ei kasva joka mättään juuressa\", vastasi\nhuomautettu.\n\n\"Kaksi tuommoista asuinriviä!\"\n\n\"Kunhan ei vaan kumpikin olisi eri talo.\"\n\n\"Eikä ole, koska ei ole rannassa muuta kuin yksi avannon viitta.\"\n\n\"Mutta jaksaakin pahuukset.\"\n\n\"Eiköpä ne jaksane... Minä olen kauvan kuullut, että Kämälä on rikas\ntalo.\"\n\n\"Kämäläkös tuo on?\"\n\n\"Kämäläpä tietenkin ... kyllä minä kaikki tiedän\", sanoi toinen\nitseluottamuksella.\n\nTyytyväisenä palasi nuori isäntä tarkastusretkeltään. Hän oli päässyt\ntarkoituksensa perille, sillä eihän nyt sivu-kulkijat olleet taloa\narvostelleet joksikin pieneksi taloksi.\n\nJotkut kyläläiset olivat huomanneet tuon Kämälän nuoren isännän\nulkokullaiset hankkeet, vaikka hän olikin koettanut niitä panna toimeen\nmuiden huomaamatta. Uskaliaammat heistä koettivat varovasti muistuttaa,\nkuinka turhaa ja arveluttavaa toki tuommoinen luulotteleminen on, mutta\nmitäpä niistä oli, sillä semmoiset saivat tuolta ylevältä ja aikansa\nedellä olevalta nuorelta isännältä tuhman nimen, jos ei aina edestä,\nniin ainakin takaa.\n\nTämän jälkeen alkoi nuori isäntä kääntää huomiotansa kotinsa\nsisällisiinkin oloihin. Ne eivät olleet hänen mielestänsä semmoiset\nkuin niiden olisi pitänyt olla, sillä olihan hän nähnyt herroilla\nparempiakin. Puhdas huone, puhtaat pöydät, penkit, lavitsat ja tuolit\nrupesivat hänestä näyttämään kovin talonpoikamaisilta ja\njokapäiväisiltä. Sentähden rupesi hän miettimään, kuinka saisi\nhuoneensa \"viinimmäksi\" ja mikäpä oli saadessa; olihan tahtoa ja\nvaroja. Muotimaalarit ja tapisieraajat haettiin heti kaupungista. He\ntietysti tekivät rahan ja hyvän saran edestä työtä, joka kait kelpasi\nKämälän Kaaperillekin, mitä sitten muille. Kun he olivat työnsä tehneet\nja palkkansa saaneet, eipä paikkakunnassa oltu moista huonetta ennen\nnähty. Kauniit tapeetit rantuisina ja kuviollisina laskeutuivat laesta\nlattiaan saakka Kämälän isossa tuvassa ja moni, joka sinne sisälle\nastui, ei voinut käsittää, kuinka saumat olivat niin mestarillisesti\nyhteenliitetyt, ettei niitä ensinkään eroittanut; näytti siltä kuin\nyhtämittainen taivaallinen puku olisi laskeutunut Kämälän ison tuvan\nmustuneille seinille. Nokinen katto oli myöskin saanut uuden verhon;\nsiihen oli, näette, pingoitettu valkoinen paperi, niin sileä ja\nrypytön, jotta olisi luullut sen kerralla pyyhäistyksi. Entinen\ntiilitakka oli saanut poistua ja sen sijalla seisoi kikavalkea\nkaakelitotto. Uusia, muodinmukaisia huonekaluja oli ilmestynyt huoneen\nseinänvierustoille, semmoisia, joita ei oltu ennen nähty. Ne olivat\nkiilloitetut niin kiiltäviksi ja jokaisen esineen etusivulla kiilsi\nkullatuilla kirjaimilla Kämälän isännän ja emännän nimi; huoneen\nsisustuksen täydensi vielä katosta riippuva kristallinen\nkynttiläkruunu -- --. Kummako se Kämäläisille oli, jos tupa oli muuttunut\nihanaksi saliksi?\n\nHellänä puolisona ja perustuen hänessä vallitsevaan uskonnolliseen\nkäsitteeseen, koki emäntä nytkin usein muistuttaa isäntää tuosta\nturhasta kiiltopyrinnöstä, sillä hän oli kotikasvatuksessa saanut aivan\ntoisenlaiset käsitteet ihmisen elämän tarkoituksesta. Mutta Kaaperin\nmielestä oli hänen vaimonsa muka paljon jäljellä hänestä itsestänsä,\ntuommoisia vanhanaikaisia ihmisiä, jotka eivät nykyaikana enään kelpaa.\nTämän tähden katsoi Kaaperi ylön siveän emäntänsä oikeutetut\nmuistutukset ja vastasi niihin vaan kuivakiskoisesti: \"ethän sinä niitä\nymmärrä\".\n\nNyt ei isäntä enää ollut tavallisten säätyläistensä kanssa vaan rupesi\nahkerasti etsimään herrasväen seuraa. Kutsumatta tunkeusi hän heidän\npiiriinsä, katsomatta sitä, oliko hän tervetullut vai ei. Useinkin\ntuntui Kaaperi siellä liialta otukselta, mutta siitä huoli hän viisi;\nhän oli kylläkin tyytyväinen ja kiitollinen, kun sai siellä edes olla\nsieltä pois tuppaamatta. Pian ei tämäkään Kaaperin mielestä enää\nriittänyt. Ahtaalta rupesi hänestä tuntumaan oman pitäjän sivistynyt\npiiri. Yhä useammin alkoi hänellä olla asiaa kaupunkiin ja\nmarkkinoille. Niissä käydessänsä vietti hän iltansa ravintoloissa,\nsillä olihan siellä oleva elämä hänen mielestänsä niin vapaata ja\n\"viiniä\". Siellä luuli hän olevan elämän ja sivistyksen keskipisteen,\njohon kaikki hienous kokoontui --. Karsaasti siellä moni Kaaperia\nkatsoi, Mutta katsoipa moni lempeästikin -- -- niin: olipa hänellä\nsuosijoita sen mukaan kuin joku häntä tarvitsi.\n\nKaaperi ei ollut mikään juoppo, sen hän itse ja muutkin hyvin kyllä\ntiesivät; hän oli vaan noin tuommoinen, miten milloinkin asiat\nvaativat: iloinen iloisten ja itkevä itkeväisten kanssa. Noista\nylpeistä salonkiherroista ei hän välittänyt mitään, sillä tiesihän hän,\nettä häntäkin tässä matoisessa maailmassa tarvitaan; puolentoista veron\nisäntä, pätyä lakkarissa, sehän jotakin toki painoi hienossakin\nvaakakupissa. Rehevinä rehmivätkin ravintolaherrat juomapöydän ääressä,\nikäänkuin eivät he olisi ketään suvainneet eikä tarvinneet; heitä\nkumarrettiin, heille tarjottiin ja annettiin empimättä. Mutta eipä nuo\ntoisetkaan niissä tilaisuuksissa olleet niinkään takapajulla kuin\nluultiin, sillä olipa Kaaperi joukossa, joka rahattomain kohdat\nkorjasi. Pöydän luona hekin häärivät, eivätkä suurin välittäneet,\nvaikka heitä joskus vankoilla kyynäspäillä nyrmittiinkin syrjään, sillä\ntiesiväthän he sen, että joukossa on mies, joka voi maksaa, niinkuin\nmoni muukin, ja niinhän sitä elettiin vaan herroiksi yhtä möyhyä ja\nKaaperi oli mies niinkuin kaikki muutkin, sillä maksoihan hän omasta ja\nmuiden puolesta.\n\nMitäpä siitä, jospa Kaaperin päätä vähän paukuttikin aamusin\nmajatalossa ylösnoustessa, sillä eihän illallinen seura suinkaan ollut\nmikään huono seura -- sivistynyt -- sivistyneempi seura, kuin heidän\npaikkakuntalaisensa osasivat aavistaakaan; pitihän sitä kokea kannattaa\nedelleenkin -- mitäs tyhmät ymmärtävät, jotka ovat niin takapajulla.\n\nNoilla kaupunkiretkillänsä oli Kaaperi tullut huomaamaan, että suurin\nosa kaupungin herroista olivat naimattomia ja sen johdosta niin vapaita\nja itsenäisiä. He eivät olleet tohvelin alla ja nauttivat nyt\nvapauttansa, jonkamoista ei yksikään velvollisuuksien alle sitoutunut\nvoinut nauttia. Kun joku seuramies ilmoitti, että hänen olisi meneminen\nkotiin, jossa vaimo ja lapset häntä odottavat, niin tämmöisistäkös\nmuistutuksista nämä naimattomat herramiehet rähähtivät nauramaan,\nvertaillessaan tuohon orjuuteen omaa onnellista ja vapaata naimattoman\nmiehen elämää.\n\nTämä teki Kaaperiin syvän vaikutuksen. Hän koetteli ajatella päänsä\nympäri, oliko hän tehnyt oikein tahi väärin kun hän oli nainut.\nLuontoperäinen taipumus ja yleinen kansan tapa olivat häntä siihen\npakoittaneet ja olihan se tuntunut niin hyvältä -- ihan luonnolliselta ja\noikealta; mutta kaupungin herrathan olivat lausuneet ja elämällänsä\nnäyttäneet aivan päinvastaisia ajatuksia, mitä hän oli tuntenut ja\najatellut, ja hehän olivat kai oikeassa, koska olivat niin \"viinejä\" ja\nsivistyneitä, oikein oppineita, viisaita ja ajattelevaisia ihmisiä.\n\nKuta useammin Kaaperi kävi kaupungissa, sitä kärtyisempänä palasi hän\naina sieltä. Hänestä rupesi todellakin tuntumaan kodin käskevä ja\nkutsuva voima liian rasittavalta ja ahtaalta, ja lempeän vaimonsa\noikeutetut muistutukset elämän velvollisuuksista rupesivat hänen\nmielestään tuntumaan pelkiltä parjaamisilta, semminkin kun ei vaimonsa\nhänen korkeammista sivistyspyrinnöistänsä muka mitään ymmärtänyt. Tämän\ntuntonsa voimasta hän useinkin kaupungista palattuaan puheli\nvaimollensa tästä muka elämänsä suurimmasta hairahduksesta; eipä edes\nhuolinut olla vaiti, vaikka vieraita oli sitä kuulemassa.\n\nKerrankin, kun hän taas oli kaupungista palannut, huomasi vieraaksi\ntullut naapuri hänen olevan pahalla tuulella ja kysyi siihen syytä.\n\n\"Tässä käypi mureheksi kun noita lapsia tulee niin paljon --; mikä ne\nkaikki jaksaa elättää\", sanoi isäntä.\n\n\"Kuinka paljon niitä sitten nyt jo on?\"\n\n\"Kolme, ja jos niitä vielä tulee lisää, mihin sitten joudutaan?\" sanoi\nKaaperi heikon vaimonsa kuullen, joka tuskin oli lapsivuoteestansa\nnoussut.\n\nVaimon kädet valahtivat ikään kuin hervotonna alas. Hän huohotti ja\nhengitti niin raskaasti, että rinta aaltoili kuin myrskyn käsissä\nriehuva meri.\n\n\"Tuo meidän isäntä on niin kummallinen\", sanoi nuori, kaunis emäntä ja\npoistui vapisevana ulos kamarista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kulunut aikaa useampia vuosia ja aikahan tekee muutoksia ihmisten\nelämässä ja muutoksia oli se tehnyt Kämälässäkin. Kämälän isännän ja\nemännän vanhimmat lapset, tyttäret, olivat kohta aika-ihmisiä ja isäntä\nja emäntä olivat nyt aivan yksimielisiä kaikissa pyrinnöissään. Tätä\nmuutosta oli olleet monet syyt rakentamassa, mutta erittäinkin yksi.\n\nLasten kasvaessa olivat Kaaperin nurkumiset naimiseen menostaan ja\nperillisten karttumisesta kokonaan jääneet pois, kun hän niistä oli\nlöytänyt uuden ylpeilemisen aiheen. Hänellä itsellänsä oli muka\nsivistystä, sievyyttä, rikkautta ja arvoa enemmän kuin yhdelläkään\nmuulla paikkakunnassa. Tottahan hänen lapsensakin olivat parempia kuin\nmuiden ihmisten lapset.\n\nEräänä kertana kutsui isäntä emännän puheillensa ja rupesi selittämään,\nkuinka heidän nyt muka pitäisi ruveta kasvattamaan lapsiansa arvonsa\nmukaisiksi. Kun emäntä tämän kuuli, ei hänen ilollansa ollut rajoja.\nPitkällinen erimielisyys oli tehnyt elämän hänelle raskaaksi ja\nsietämättömäksi, mutta nyt näytti uusi parempi elämä alkavan, kun\nmiehensä alkoi huolia heidän lapsistaan eikä enää katsonut niitä\nkuormaksi. Emäntä kiepsahti miehensä kaulaan ja siinä hän sitten\nnyyhki. Voi kuinka onnelliseksi hän nyt tunsi itsensä.\n\nIloissaan ei hän huomannutkaan, että taas uusi turhamaisuus puhui hänen\nmiehensä suusta; päinvastoin oli häntä helppo saada itsekin uskomaan\nheidän lapsensa olevan parempia kuin muiden, ja siis eri tavalla\nkasvatettavia.\n\nHeti huomenna annettiin yksissä tuumin lapsille kielto, etteivät he\nsaisi tästä puoleen seurustella kylän toisien lasten kanssa. Samassa\nselitettiin heille heidän olevan niin paljon parempia ja rikkaampia\ntoisia lapsia, ettei heidän sovi olla niiden parissa, joilta eivät\noppisi muuta kuin raakoja ja sivistymättömiä tapoja.\n\nKylän lapset oudostuivat tuota, kun heidän leikkikumppaninsa niin äkkiä\nheistä erkanivat. Ikävissään tuli moni heistä Kämälään kutsumaan lapsia\nyhteisiin leikkeihin ja tiedustelemaan syytä tähän ikävään juttuun.\nMutta isäntäpä ja emäntä eivät kärsineetkään noita kutsumattomia\nvieraissa käymisiä. Kovin kourin sysivät he kylän lapset käsipuolesta\narmotta ovesta ulos, samassa muistuttaen, että jos he kerran\nvielä tulevat, niin kyllä kai saavatkin nähdä; menipä isäntä\nsivistyttämis-innossaan niinkin pitkälle, että lyödä kopsi kylän\nlapsia, kun he kuitenkin rohkenivat tulla Kämälään.\n\nEnnen on jo mainittu, että Kämälän isäntäväen vanhimmat lapset olivat\ntyttäriä; Liila oli vanhimman ja Alma häntä nuoremman nimi; vanhin\nläheni viittätoistansa ja nuorempi kolmeatoista.\n\nSelvästi jo huomattiin, että heistä muodostuu kauniit neidet ja tämäpä\nse isän huomionkin heidän puoleensa oli kääntänyt.\n\nHeille ruvettiin nyt laittamaan senkin seitsemänlaisia herrasväen\nmalliin tehtyjä rimsuja ja rämpsyjä. Tätä sivistyttämistä tekivät\nvanhemmat niin suurella innolla, ettei kovin pitkää aikaa kulunut,\nennenkun tyttö-raukat olivat ahdetut niin täyteen kaikenlaisia\nhetaleita ja sotkaleita, ettei viimein tiennyt, olivatko he selin vaiko\npäin. Heitä opetettiin kävelemään lyhyillä askelilla, sievästi\ntervehtimään ja niijaamaan vieraille kauniisti, aivan niinkuin\nherrasväetkin tekevät.\n\nItsekukin hyvin kyllä arvaa, minkälaisen vaikutuksen tämänkaltaiset\nvanhempien toimenpiteet ja neuvot lapsiin tekevät. Turhamielisyys,\nylpeys ja muiden ihmisien ylönkatse juurtui vanhempainsa istuttamana jo\naikaisin lasten sydämiin ja alkoi siellä turmelevan vaikutuksensa. Pian\nhuomattiin heissä ankara itsekkäisyys ja itserakkaus. Ei kauvan\nviipynyt, ennenkun tyttäret olivat täydellisiä itsensä ihailijoita.\nHeidän ainoaksi työkseen tuli nyt itsensä koristeleminen, melkoinen\naika kului heiltä peilin edessä jolloin he kihertelivät, kähertelivät\nja nutturoitsivat hiuksiansa --; väliaikoina kursivat he itselleen\nkaikenlaisia rimsuja ja röyhelöitä.\n\nHeillä ei ollut koskaan mitään seuraa, sillä he katsoivat muita ylön ja\nmuut heitä. Jos he jossakin liikkuivat, kylässä tai kirkossa, olivat he\naina yhdessä, ikäänkuin toinen toisensa täytteenä, kussa Liila oli,\nsiellä oli myös Almakin. Itsestään on arvattava, etteivät he olleet\nsäätyläistensä samanikäisiä tyttäriä näkevinänsäkään. Jos joku näistä\nkysyi heiltä jotakin, vastasivat he päätänsäkään kääntämättä kuivasti:\n\"on\" tahi \"ei\" ja siinä se sitten oli. Mutta jos joskus onni sai aikaan\nsen, että he kulkiessaan sattuivat tapaamaan jonkun pitäjään\nherrasväestä, niijasivat he niin sievästi, samassa sima- ja hymyhuulin\nujosti ja kainosti sanoen hyvän päivän. Kun niin sattui, että he\ntapasivat jonkun herrasväen neitoja, tuppasivat sisarukset hänen\nseuraansa ja nytkös he mielestänsä yleviä olivat, kun saivat kävellä\nsivistyneitten kanssa. Semmoisissa tapauksissa katselivat ja\nvilkuilivat he ympärillensä, nähdäksensä, huomasiko kukaan, kuinka\nyleviä ihmisiä he toki olivat. Usein sisarusten kävelykumppanit\nkatsoivat toisiansa silmiin, samassa nauraa virnauttaen, ei kuitenkaan\nääneen, mutta noin vaan sivistyneesti hiljakseen. Tämmöisestä\nsivistyneiden kielestä eivät kuitenkaan sisarukset ymmärtäneet mitään,\nsillä he luulivat, että niin sen piti olla.\n\nKotiin tultuaan kertoivat tytöt vanhemmillensa kaikki retkensä vaiheet,\nkuinka sen talon Maija ja tuon talon Kaija olivat taasenkin\ntunkeentuneet heidän seuraansa, mutta kun he antoivat heille kylmiä\nvastauksia eivätkä luoneet heihin ainoatakaan silmäystä, olivat ne heti\nluokkauneet pois. Jos he olivat saaneet kävellä herrasneitien parissa,\nkertoivat he liioittelemalla, kuinka ystävällisiä ja höylejä nämä\nolivat olleet ja kuinka ne olivat hartaasti kutsuneet heitä kotiinsa\nseurustelemaan ja kävelyretkille heidän kanssaan.\n\nMielihyvällä kuuntelivat vanhemmat tytärtensä kertomuksia ja\nylistelivät heidän viisauttansa ja kauneuttansa, ja yhä enemmän tulivat\nhe vakuutetuiksi, että heillä oli sivistyneitä lapsia.\n\nIsäntä ja emäntä huomasivat nyt, ettei se sovi ensinkään, ellei ruveta\nkutsumaan useammasti kuin tähän asti pitäjään herrasväkeä heille\nvieraiksi. Tyttäretkin ovat jo aikaisia ihmisiä ja sivistyneitä, he\ntarvitsevat sivistynyttä seuraa.\n\nNäitä miettiessä ja tuumiessa huomasi isäntä, ettei heillä ollut vielä\nkaikki niinkuin olla pitäisi. Hän oli herrastaloissa käydessään nähnyt,\nettä useankin niiden salin pöydällä oli kasoittain kirjallisuutta;\nvieläpä niitä oli hyllyillä ja kaapeissakin; sanomalehtiä oli myös.\nMinkälaatuista tuo kirjallisuus sitten oli, siitä tiesi Kaaperi aivan\nvähän. Syy tähän tietämättömyyteen oli selvä: Kaaperi ei monasti ollut\nkatsonut koko elämässään minkään kirjan sisään, sitä vähemmin niiden,\njoita hän oli nähnyt herrastalojen pöydillä. Alunpitäin oli hän ollut\nniin kankea lukemaan, että hädin tuskin ripille pääsi, ja sen jälkeen\nunoutti hän senkin vähän taitonsa niin ettei saanut luetuksi muutoin\nkuin kehnosti tavaamalla ja silloinkin usein nurin päin.\n\nVaikka siis isäntä selvästi tunsi, ettei hänellä itsellään suinkaan ole\nmitään kirjallisuuden tarvetta, piti hän sen hankkimisen heidän\ntaloonsa kuitenkin sangen tarpeellisena, muun kotiväkensä ja vierasten\nvuoksi. Sillä mitä esimerkiksi sanoisivat ja ajattelisivat\nherrassäätyiset vieraat, kun ei talon pöydällä olisikaan mitään\nhupaista ja sivistävää lukemista.\n\nOitis rupesi Kaaperi tuota tuntuvaa puutetta poistamaan. Asiantehden\nlähti hän kaupunkiin ostamaan kirjoja. Siellä valitsi hän niitä oman\nälynsä ja aistinsa mukaan. Hitaasti ja kauvan tavaili hän niiden\nkirjojen nimilehtiä, joita kirjakauppias hänelle esitteli, mutta mikään\nei Kaaperille kelvannut ja yhden ja toisen pois pantuaan sanoi hän\nviimein: \"Ei nämä kelpaa; ne pitäisi olla noin tuommoisia iloisia,\nhupaisia ja hyödyllisiä\".\n\nIkäänkuin kyllästyen Kaaperin hitaaseen ja pitkälliseen valikoimiseen,\ntoi kirjakauppias esille, noin pilanpäiden vaan, Kokkikirjan,\nUnikirjan, Arpukirjan, korttitemppujen selittäjän, Sibillan- ja Martti\nZadekin pojan ennustukset, Pitkän pienan ja Hookanan pojan nä'yt.\n\n\"Tämän hupaisempaa ja hyödyllisempää kirjallisuutta ei meidän\nkirjakaupassa ole\", sanoi kirjakauppias.\n\n\"Minkälainen niiden minkin nimi on?\" kysyi Kaaperi hätäisesti.\n\nKauppias luetteli nimet.\n\n\"Ne minä otan. Meillä tarvitaan kokkikirjaa ja toiset tuntuvat niin\nhupaisilta\", sanoi isäntä ja niin ne kaupat syntyivät. Puoli väkisin\nsai kauppias työnnetyksi vielä Kaaperille juuri painosta ilmestyneet\nKiven Nummisuutarit, kehuen sitä kirjaa sangen viehättäväksi ja\nhupaiseksi teokseksi. Samalla matkalla tilasi Kaaperi myös erään\nsanomalehden, jota ei vielä ennen koskaan oltu Kämälässä nähty.\n\nKyllä nyt oli Kaaperilla, kotiin tultuansa, panemista salin pöydälle.\nHän sijoitteli kirjastonsa riveihin ja sanomalehdellä oli myös oma\npaikkansa.\n\nIsäntä tuli nyt hyvin mahtipontiseksi tuon uuden, sivistävän\nkirjallisuutensa vuoksi. Hän ihmetteli, jopa surkuttelikin niiden\nihmisien tyhmyyttä, joilla ei ollut sanomalehtiä eikä muuta\nkirjallisuutta, kun eivät he ymmärrä seurata aikaansa eivätkä hanki\nitsellensä ajan vaatimaa sivistystä. Päätänsä heiluttaen ja kädet\npuuskassa selitteli hän ihmisille, kuinka hänellä on paljon uusia ja\nhyviä kirjoja ja kuinka hänelle kulkee \"aviisutkin\".\n\nEi uusi kirjallisuus joutanutkaan kauvan Kämälässä joutilaana olemaan.\nVarsinkin arpa- ja unikirjoille ei ollut monta joutilasta hetkeä.\nArpanappulat kalisivat myötäänsä pöydällä; niiden onnenpisteitten\navulla tutkittiin hartaasti onnenpyörien numeroita ja etsittiin\nvastauksia kaikille sydämen salaisille ja julkisille kysymyksille. Jos\nei saatu mieluisia vastauksia, mikä pakko niitä oli uskoa, kysyttiin\nniin kauvan ja usein, että kyllä kai sanoivat viimein tottakin, aivan\nsemmoista kuin oli toivottu ja tahdottu.\n\nUnikirjaa tarvittiin myös paljon. Olihan itsekukin viime yönä nähnyt\nniin merkillistä unta ja se tarvitsi selitystä. Ja olihan niitä nyt\nhuokea saada, kun oli käsissä niin hyvä ja luotettava selittäjä. Niin,\nonhan ihmisellä niin paljon salaisia ja hartaita toiveita, jotka ovat\nkätketyt tulevaisuuden hämärän esiripun taakse, ja tänne tahtoivat\nKämäläiset kirjainsa avulla kurkistaa.\n\nSillä tavoin kului heiltä aika hauskasti ja todellakin tuntuivat uudet\nkirjat heistä hupaisilta jopa hyödyllisiltäkin.\n\nVähitellen alkoi tämä taikamahti levitä tiedoksi paikkakunnassa. Olipa\nmuillakin toivoja ja uteliaisuutta ja hekin tahtoivat tietää tulevan\nonnensa. Joukottain rupesi nyt nuorta väkeä pyrkimään Kämäläisten\nystävyyteen, mutta aniharvalla oli se onni, että hän pääsi\ntarkoituksensa perille, sillä sielläpä katsottiinkin tarkasti, ettei\nvaan taloon pääsisi semmoisia, jotka voisivat turmella heidän lapsiaan.\nOnnellisia ja arvossa pidettäviä olivat siis ne harvat tytöt ja pojat,\njotka pääsivät Kämälän sivistyneiden ihmisien seuraan ja heidän\nsivistystä tuottavan kirjallisuutensa ääreen. Hyvä siellä oli olla,\nniin vapaata, lystiä, iloista ja sivistyttävää, ja siellähän sai tietää\nniin paljon. Näissä tilaisuuksissa oli Kämälän väki, isäntä, emäntä ja\nlapset parhaina miehinä, samassa ohjaten ja neuvoen vieraita tuntemaan\nja ymmärtämään heidän ihmeellistä kirjallisuuttansa. Kun kyllästyttiin\narpa- ja unikirjaan otettiin korttitemput esille, tai luettiin noita\nennustuksia. Tällä tavoin tuli melkein koko kirjasto käytetyksi.\nNummisuutarit ja sanomalehti eivät vaan saaneet monta lukijaa.\n\nErään kerran tuli pitäjän kirkkoherra sattumalta Kämälään. Isäntä vei\nhänet heti pöydän luona olevalle sohvalle istumaan. Talon kirjallisuus\noli pöydällä samassa hyvässä järjestyksessä kuten ennenkin.\n\n\"Onhan teillä sanomalehdetkin\", sanoi kirkkoherra, ottaen samassa\nkäteen erään numeron.\n\n\"On, kulkeehan meille aviisut; kuinkas sitä muuten ... enkä minä tiedä\nmitä ne ihmiset ... kun eivät ne aviisuja...?\" sanoi isäntä\nkatkonaisesti; kai hän vähän ujosteli.\n\n\"Mitä pidätte tästä sanomalehdestä\"? kysyi kirkkoherra.\n\n\"Noo, sota- ja ulkomaan asiat, ne ovat hyviä ja tarpeellisia tietää,\ntarpeellisia ja hyviähän ne ovat\", selitti isäntä.\n\n\"Entä muu sisältö?\"\n\n\"En minä muusta paljon huoli; on niissä niin paljon joutavaakin\", sanoi\nisäntä.\n\n\"Esimerkiksi?\"\n\n\"Esimerkiksi: mitä ne ovat nuo kotimaan kuulumiset? Kenelle niistä on\nhyötyä ja kuka niitä tarvitsee? minä tahtoisin tietää sen. Ne eivät ole\nmuuta kuin paperin täytteeksi kyhätyitä loruja, sillä jotakinhan niihin\ntäytyy panna, kun ei piisaa oikeita asioita. Kyllähän noita noin\narvottomia ja jokapäiväisiä asioita tietää ilman aviisuistakin\nlukematta\", arveli isäntä ja syljeskeli tiheään pieniä sylkitippoja.\n\n\"No, mutta onhan niissä pääkirjoituksiakin.\"\n\n\"Mitkä ne pääkirjoituksia ovat?\"\n\n\"Ne ovat nämä ensimäiset pitkät kirjoitukset, joissa useinkin vedetään\njulkisuuteen vallitsevia epäkohtia ja pyydetään saada niitä\nkorjatuksi\", selitti kirkkoherra.\n\n\"Nekö ne pääkirjoituksia ovat? Ne saisivat mennä samaa tietä kuin\npaikkakunnan kuulumisetkin. Pelkkiä loruja vaan; kenelle niistä on\nhyötyä? Tuossakin joku kehuu omaa tekemäänsä kirjaa ja oma kiitos\nhaisee\", selitteli isäntä toimessansa.\n\nKirkkoherra otti isännän kädestä sanomalehden ja silmäsi sen\npääkirjoitukseen. Siinä oli kiittävä arvostelu vasta ilmestyneestä\nkirjasta. Nyt käsitti kirkkoherra, mitä varten isäntä oli tilannut\nsanomalehden ja mitä hän siitä ymmärsi. Hän oli tilauksensa tehnyt sen\nvuoksi, kun luuli niiden talossa olemisella saavansa kunniaa, mutta\nniiden sisällyksen ymmärsi hän niin nurinpäin että tuossakin\nosoittamassa kappaleessa luuli kirjan tekijän kirjoittaneen teoksensa\narvostelun ja niin kehuvan sen itseänsä.\n\nKun kirkkoherra huomasi, että turha on ruveta kiistelemään isännän\nvääriä mielipiteitä vastaan, koetti hän saada jollakin tavalla kehittää\nhänen ymmärrystään, että olisi jotakaan hyvää saanut sanomalehdestä.\nSen vuoksi hän sanoi:\n\n\"Onhan niissä paljon kansallisia asioitakin!\n\n\"Mitä ne kansalliset asiat ovat?\" kysyi isäntä.\n\n\"Ne ovat semmoisia kirjoituksia, joissa ajetaan suomalaisen kansan\nasioita, puolustetaan sen etuja niinkuin suomenkielen oikeuksia ja\nmonta muuta semmoista\", koetti kirkkoherra selittää.\n\n\"Enpä minä tiedä semmoisista. Kyllähän ne ovat pitävinään siitä aika\nmelua, mutta se on minun mielestäni tarpeetonta, aivan tarpeetonta.\nSillä kyllähän se suomenkieli saapi sen, mitä se tarvitseekin kohti\nmelulla. Vieläpä ne ovat taistelevinaan kielen hyvyydestäkin, mutta\nkyllähän tuota suomiriepua osaa puhua ja kirjoittaa kohtiopillakin\",\narvosteli tuo mielestänsä viisas ja sivistynyt isäntä sanomalehtä.\n\nKirkkoherra hyngähti ja hänen suunsa vetäysi hieman nauruun.\n\nTutaksensa isäntää perinpohjin, otti hän pöydältä Nummisuutarit ja\nsanoi, ojentaen sitä isäntää kohden:\n\n\"Mistä tämän olette käsittäneet?\"\n\n\"Ostinhan minä tuon\", sanoi isäntä kuivasti.\n\n\"Minkälainen tämä on mielestänne?\"\n\n\"En minä tykkää koko Nummisuutareista, kaikkia sitä präntätäänkin;\neihän sekään ole kuin joutava loru, tuommoista jokapäiväistä vaan\",\nselitteli isäntä tottuneena.\n\n\"Miksi sen sitten ostitte?\"\n\n\"Luulinhan minä tuota paremmaksikin, kun sitä niin kovin kehuttiin,\nmutta minun mielestäni ei se kehua kannata; kirjalainastoon minä\nlahjotan koko värkin\", sanoi isäntä.\n\n\"Tätä pidetään kuitenkin parhaimpana kirjallisuutemme tuotteena\",\nrohkeni kirkkoherra muistuttaa.\n\n\"Pitäkööt vaan, vaikka katkismuksen veroisena, se ei minulle kuulu,\nmutta minä en ainakaan sitä pidä, ja minä luulen olevani oikeassa. --\nOnhan tässä parempiakin kirjoja ja nämä hupaisia ovat\", jatkoi isäntä\nsitten ja nosti arpa- ja unikirjan esiin.\n\nKirkkoherra silmäsi niiden nimilehtiä ja taasenkin hyngähti hän ja\nsuupieli vetäysi nauruun. Hän ei katsonut kummankaan kirjan sisään.\n\n\"Olisi täällä muitakin kirjoja, haluttaisiko kirkkoherran niitä\nkatsella?\" esitteli isäntä.\n\n\"Ei, kiitoksia, ei minun haluta\", sanoi kirkkoherra.\n\nViimeinen keskustelu teki niin ikävän vaikutuksen, ettei kumpikaan\ntoviin aikaan puhunut luotuista sanaa. Isäntä heilutteli itseään\nlevottomasti ja syljeskeli pieniä sylkitippoja. Kirkkoherra istui\nsynkän ja miettivän näköisenä ja puhetta ei vaan syntynyt.\n\nKirkkoherra rupesi nyt tekemään poislähtöä. Kun isäntä tämän huomasi,\nesti hän sen, sanoen kahvin kohta joutuvan ja kirkkoherra jätti\nlähtönsä tuonnemmaksi.\n\nTämän nähtyänsä tuli isäntä nähtävästi iloisemmalle tuulelle. Hänen\nsilmänsä säteilivät ja suu oli viehkeässä hymyssä. Hän oli koko ajan\nodottanut, että kirkkoherra olisi kehunut heidän talouttaan ja elämänsä\nkomeutta, mutta kun ei kirkkoherra ollut mikään liehakoitsija eikä\nimartelija, jäi se tekemättä. Isäntä oli sitä laatua, että kehu teki\nhänelle sangen hyvää ja jos ei vieras tahi vieraat sitä tehneet, teki\nhän sen itse. Semmoista oli hänellä nytkin mielessä.\n\n\"Eikös meillä ole komea toimeentulo, vai mitä kirkkoherra arvelee?\"\nkysyä mäihäsi isäntä yhtäkkiä.\n\n\"Kylläpähän tässä toimeen tulee ja elää kelpaa\", sanoi kirkkoherra ja\nnäytti ikäänkuin säpsähtävän.\n\n\"Niinpä minäkin sen luulen\", huudahti isäntä ja jatkoi: \"Se on kumma\nkun nuo ihmiset ovat niin tyhmiä, etteivät ymmärrä laittaa elämäänsä\nhauskaksi ja hyväksi.\"\n\nSamassa aukeni ovi ja Liila toi kahvia. Hän astui kynnykselle ja niiata\nlyykisteli kirkkoherralle senkin seitsemän kertaa. Hän oli puettu niin\nnarrimaisesti ja apinamaisesti, että kirkkoherra oikein kummasti\nmielessään.\n\nKun liila oli kahvit kantanut ja poistunut, alkoi isäntä taasenkin\npuheen.\n\n\"Kyllä sitä ei löydy monta tuommoista tyttöä kuin tuo meidän Liila on\",\nsanoi hän.\n\n\"Eipä kylläkään\", sanoi kirkkoherra kylmästi.\n\n\"Ei sitä ole, se on tosi, enkä minä tiedä ... ja se on niin\nhyvä-oppinenkin. Herrasmamsellit käyvät monta vuotta koulua, että\noppisivat soittamaan ja Liila osasi soittaa heti, aivan ihan\nopettamatta. Ei tarvinnut mitään muuta, kuin nähdä kerran vaan, miten\ntoinen soitti\", pitkitti isäntä.\n\n\"Missä sitten teidän Liila soitti?\" kysyi kirkkoherra.\n\n\"Kuulkaahan nyt. Liila oli tässä hiljakkoin minun kanssani kaupungissa.\nSiellä oli eräs mies, joka kulki ympäri kaupunkia soittamassa.\nLiilankin rupesi tekemään mieli koettaa. Me kuljimme hänen perässään\npitkin kaupunkia ja vihdoin maksoin minä vähän soittoniekalle, ja hän\nantoi Liilankin koettaa; jumala auta -- vannonkin minä sen -- Liila soitti\nyhtä hyvästi kuin itse soittoniekka. -- Enkä minä tiedä ... tottapa ne\nherrasmamsellit lienevät paksupäisempiä kuin Liila, koska heiltä menee\nniin monta vuotta, ennenkun oppivat soittamaan\", puheli isäntä,\nkävellen edestakaisin lattialla ja syljeskellen; oikeinpa hän näytti\nolevan haltioissaan, niin oli hän mieltynyt Liilansa soittotaitoon.\n\n\"Mikä soittokone se sitten oli?\" utasi kirkkoherra.\n\n\"Se oli posilia.\"\n\n\"Kuinka? Posilia -- mikä se on?\"\n\n\"Ettekö te vielä tiedä, mikä posilia on? Se on semmoinen kone, jota\nveivistä väännetään ja silloin siitä lähtee niin, niin koreaa peliä\",\nsanoi isäntä, kummastellen kun kirkkoherra ei tiennyt mikä posilia on.\n\n\"Vai niin. Se soittokone on kumminkin paljon erilaisempi, jota Liila on\nveivannut, kuin se, jonka soittamiseen herrasväen tyttäret niin paljon\noppia käyvät\", sanoi kirkkoherra kun huomasi että isäntä tarkoitti\nposetiivia.\n\n\"Mitähän noissa toki onkaan väliä, ei paljon mitään. Se vaan, että\ntoista kannetaan seljässä paikasta paikkaan, toinen on aina huoneessa\npaikoillaan; toista veivistä vääntäen soitetaan, toista vaan sormin\nnäpsitään -- noin, noin, noin vaan\", selitteli isäntä, viputtaen\nmolempien käsiensä sormia, ikäänkuin hän mainiona soittajana olisi\njuuri noussut soittamasta pianoa. \"Takaanpa senkin, että posiliasta\nlähtee paljon koreammat äänet kuin porttipienasta --; mitä se on? Tyhjää\nlunkutusta vaan\", jatkoi hän sitten.\n\nKirkkoherra ei sanonut mitään isännän vääriin arvosteluihin. Yhä\nselvemmästi huomasi hän, että oli turha tyhmyyttä vastaan taistella,\nsillä isäntä ei uskonut mitään järjellistä puhetta, mutta piti vaan\nomat käsityksensä oikeina ja muiden väärinä. Kaiken tämän vuoksi\ntaukosi puhe toviksi aikaa, mutta pian sai isäntä sen taasenkin\nvireille.\n\n\"No se nyt on kumma -- enkä minä tiedä, kun kaikki tykkäävät niin kovin\npaljon tuosta meidän Liilasta. Viimeinkin kun kävimme kaupungissa, niin\nmelkein jokainen nuori herra pyysi häntä omaksensa ja onpa täälläkin\njoku herra samoin tehnyt, mutta ei suinkaan Liilakaan kaikille ylety;\nonpa Almallakin jo kosijoita, vaikka hän on niin nuori... Se on kumma!\nEihän noista muiden tyttäristä piitata mitään\", hövelsi isäntä.\n\nKirkkoherrasta tuntui kovin kauhealta tuommoinen kevytmielinen puhe.\nVaikka hän oli rauhaa rakastava mies, eikä tahtonut ketään loukata, ei\nhänen omatuntonsa kuitenkaan sallinut olla lausumatta jotakuta totuuden\nsanaa.\n\n\"Minun mielestäni saisitte olla hyvin varuillanne tuossa asiassa\",\nvirkkoi hän yksitotisesti.\n\n\"Missä asiassa?\" kysyi isäntä vähän höröstyen.\n\n\"Tytärtenne tähden.\"\n\n\"Ja minkä vuoksi, jos saan luvan kysyä?\" sanoi isäntä loukatun\ntunnolla.\n\n\"Minä pelkään!\"\n\n\"Mitä te pelkäätte?\" kysyi isäntä ja hänen silmänsä remahtivat suuriksi\nkuin suitsirenkaat.\n\n\"Jos teidän tyttärenne tulisivat...\"\n\n\"Mitä tulisivat?\n\n\"Vietellyksi. Ei ole kaikkiin keikareihin luottamista\", sai kirkkoherra\nvihdoin sanotuksi.\n\n\"Onko teilläkin sivistyneenä ihmisenä tuommoisia luuloja? Sitä en olisi\nuskonut! Halvemmista ihmisistä voisitte semmoista ajatella ja sanoa,\nmutta meidän perheestä ei teidän tarvitse ettekä saa sitä tehdä.\nHeittäkää turha pelkonne minun huostaani ja minä takaan, että tulette\nnäkemään sen turhaksi\", sanoi isäntä todellisesti loukkaantuneena,\nsillä ei hän ollut ainoatakaan kertaa mieheksi tultuaan kuullut\ntotuutta, ainoasti pelkkää liehakoimista ja imartelua.\n\n\"Minä soisin niin käyvän, kuin sanoitte, mutta muistakaa aina se, ettei\nole kaikki kultaa mikä kiittää\", sanoi kirkkoherra ja lähti pois, sillä\nei hän voinut enään kuunnella isännän turhamielisiä puheita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Liila ja Alma olivat nyt tulleet naimaikään, täydennettiin heidän\npukunsa täydelliseksi. Heillä ei ollut tähän saakka ollut hattua, mutta\nsekin puute korjattiin. Ne piti olla komeat, korkeat ja kaikin puolin\nuuden ajan mukaiset. Tämä oli viimeinen tehtävä Kämälän isännän\nsuuressa perheensä sivistämistyössä.\n\nNykyaikainen säätyläisnaisien ja neitien puku ei näytä heidän\nsäädylleenkään juuri miellyttävältä, mutta kun nuo talonpoikaiset tytöt\npukivat päällensä kaikki rynttynsä ja hetaleensa ja kun he viimeiseksi\npistivät päähänsä tuon korkean ja höyhennetyn törelön, näyttivät he\nkaikelta muulta kuin ihmiseltä, ehkä parhaiten apinalta. Mutta nyt he\nluulivat vasta olevansa täysin sivistyneitä.\n\nIsäntä tuli nyt hyvin araksi tytärtensä kunniasta. Kun hän oli\nviimeisen täydennyksen tehnyt heidän sivistämistyössään, niin ei ollut\nhyvä liketä oman säätynsä tytärten ja poikain heitä. Joe isä sai\ntietää, että joku oli heistä jotakin semmoista puhunut, joka ei ollut\nhänen mielestään niinkuin sen olisi pitänyt olla, saivat he heti\nisännältä kuka käski ja samassa ilmoitti hän puhujalle ankarin sanoin,\nminkä veroinen hän heidän suhteensa oikeastaan oli. Kuinka arka hän\ntytärtensä kunniasta oli, olkoon esimerkkinä sivumennen mainittuna,\nettä kun isäntä ja emäntä kutsuttiin erään kerran pappilaan\nnimipäiville, eivät he menneet sinne ensikään sen vuoksi, kun ei oltu\nkutsuttu heidän tyttäriänsä.\n\n\"Siitä sen näkee kuinka alhaisella kannalla kirkkoherrakin vielä on,\nkun ei ymmärtänyt kutsua meidän Liilaa ja Almaa; semmoisten seuraan ei\nkannata mennä\", sanoi isäntä.\n\nTekipä Kämälän isäntä parannuksia vielä talossaankin. Hänellä oli pari\nisoa aittaa, joiden suurista hinkaloista yksi ja toinen alkoi jäädä\ntyhjäksi. Tämä seikka harmitti isäntää kovasti, sillä hän ei voinut\nnoiden tyhjien hinkaloiden vuoksi viedä ketään aittaansa katsomaan\nviljavarojansa. Tämän epäkohdan korjasi hän siten, että rakennutti\ntyhjiin hinkaloihin toisen pohjan niin ylös, ettei jäänyt partaita\npohjan alipuolelle kuin pari tuumaa. Näiden pohjien päälle pani hän\ntäysinäisistä hinkaloista jyviä sen verran, että ne näyttivät olevan\nviljaa kukkurapäänä. -- tämä oli Kaaperin viimeinen taloudellinen\nparannus.\n\nKun isäntä oli tällä tavoin saanut perheensä ja itsensä sivistämistyön\npäätetyksi sekä taloutensa ulkoa ja sisältä mieluiseensa ajanmukaiseen\nvoimaan, ruvettiin nyt Kämälässä elämään myötäänsä suurta\nherras-elämää. Tähän saakka teki talonväkikin joskus työtä, jos\nkohtakin jo pitkät ajat oli koettu talon ja omaa kunniaa ylläpitää\nherrastelemisella. Kaikki työnteko jätettiin nyt pois, sillä olihan se\nheidän mielestänsä sopimatonta niin rikkaille ja sivistyneille\nihmisille kuin he muka olivat. Isäntäkään ei johtanut töitä, eipä edes\nkäynyt päin perin katsomassakaan, vaan kaikki sai jäädä palkollisten ja\npalkkamiesten haltuun.\n\nVierasteleminen tuli nyt Kämäläisten päätehtäväksi, sillä joko he\nolivat muilla vieraina taikka muut heillä. Vierasten varalta tuotiin\nkaupungista enemmän kaikenlaisia hienoja ja hyviä syötäviä ja juotavia.\nKun entiset loppuivat, noudettiin heti toisia. Eihän toisin sopinut\nollakaan, sillä kuinkas muutoin olisi arvonmukaisesti voitu ainaisia\narvokkaita vieraita kestitä.\n\nLäheltä ja kaukaa kävi nyt vieraita Kämälässä; ajoivatpa tavasta\nisännän tuttavat herrat kaupungistakin koettelemaan tuon hyvän isännän\nja oivan talon vieraanvaraisuutta ja eipä heillä liene ollut koskaan\nsyytä katua kauppojansa. Herrasväkeä ne olivatkin Kämälän vieraat,\nainoastaan aniharvalla rikkaammalla talon isännällä ja emännällä oli se\nonni, että he tulivat joskus kutsutuiksi Kämälään vieraiksi.\n\nPaikkakunnalla oli eräs varanimismies ja ruotsinkieltä taitava\nmaakauppias. Molemmat olivat naimattomia miehiä. Tämä kauppias oli joku\naika takaperin perustanut maakaupan pitäjääseen. Hän ei ollut\npaikkakunnasta kotoisin ja mistä hän oli, sen ties taivas, sillä sitä\nei sanottu alhaisille. Hän oli aika keikari ja luikerteleva\nkielastelija. Näytti siltä, että hän oli käynyt kaikki maailman rannan\nhyvät ja huonot koulut. Luomisensa puolesta oli hän kaunis mies ja\norastava Napoleonin parta ei suinkaan rumentanut hänen kauniita,\nmelkein naisellisia kasvojansa. Vaatteuksestaan piti hän niin\nerinomaista huolta, ettei niissä saanut olla ainoatakaan rikkaa eikä\ntomun hiukkasta. Paikkakunnan räätälit eivät hänelle ensinkään\nkelvanneet, vaan kaikki vaatteukseensa kuuluvat kappaleet tilasi hän\nkaupungin mahti- ja muotiräätäleiltä. Tämän tähden oli hän hienommin\npyntätty herra kuin koskaan ennen oli paikkakunnassa nähty.\nJuhlatiloissa piti hän aina yllään hännystakkia ja hansikoita\nkäsissään. Tämmöinen pukine oli maaseudun kansalle outo ja moni\nyksinkertaisuudessaan luuli, ettei kauppiaalla ollut vaatetta kylläksi,\nja sentähden on muotiräätälin täytynyt tehdä noin vaillinainen puku --\ntuota noin, semmoisen kuin kankaasta on saanut.\n\nNiin kansa ajatteli yksinkertaisuudessaan, mutta kauppias kyllä tiesi\nmihinkä hänen hännystakkinsa ja hansikkaansa kelpaa. Hän oli oppinut\nkaikki tekokopeat ja keikaroivat ruumiinliikkeet sekä luikertelevat ja\nimartelevat puheenparret. Kun hän tuli johonkin taloon, teki hän senkin\nseitsemänlaisia keimailuja ja riekistelyjä. Ei ollut huoneessa sitä\nkujaa, loukkoa, astiaa, valo- ja varjopuolta, johon hän ei kerinnyt\nkurkistamaan ja kaikki nämä teki hän niin sukkelaan, ettei häntä oltu\nkerjetty vielä käskeä istumaan, kun kaikki kurkistelut olivat jo\ntehdyt.\n\nEi sitä tilaisuutta ja seuraa ollut, joissa ei hän olisi ollut suuna ja\npäänä. Hän oli päällä päsmärinä kaikissa asioissa ja kaikki nuorten\nleikit sekä muut hupaiset asiat piti mennä hänen päänsä, kättensä ja\nohjeittensa mukaan. Hän osasi olla sivistynyt sivistyneiden ja\nsivistymätön sivistymättömien parissa. Juoda osasi hän niinkuin\nlahopuu, mutta kun tuli kysymys juomattomuudesta, voi hän paastota\njuuri kuin paras raittiusmies. Kun vaan läheni häntä, otti hän uuden\nystävänsä vastaan semmoisella ystävyydellä, alttiudella ja\nveljellisyydellä, että harvat olivat ne ihmiset, jotka eivät häneen\nmieltyneet jo ensi näkemällä, ja pian oli mies-tuttavain kanssa\nveljenmalja juotu. Mutta kun tovin aikaa oli oltu ystävyksinä, rupesi\nmaakauppias kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla keinoilla tekemään\nuudesta ystävästään keppihevostansa; tämän teki hän ilman eroituksetta\nkaikille, jotka häntä lähenivät. Harvat ihmiset olivat ne, jotka\nhuomasivat mitä tämä kauppiaan liehakoiva ystävyys oikeastaan\ntarkoitti; suurin osa ei taas tiennyt niin mitään, vaikka hän jo veti\nheitä aika kyytiä nokasta ja joka tilaisuudessa hassutti oikein olan\ntakaa. Kävipä usein niinkin, että ne, jotka häntä jo ennakolta enimmän\ninhoivat, tulivat lopen hänen suurimmiksi ystävikseen ja parhaiksi\nkeppihevosikseen.\n\nHänellä oli niin suuri teeskentelemiskyky, että hän voi\nvähäpätöisimmilläkin asioilla nauraa hohottaa vatsansa täydeltä, ja\ntätä teki hän niin hartaasti, että vedet silmistä lähti. Tarkka tuntija\nkuitenkin aivan pian huomasi, että se oli pelkkää teeskentelemistä.\nTämän avullahan kauppiaalle oli mahdollinen pitää ihmisiä sokeina ja\nitseensä kietoutuneina. -- -- Monipuolinen, lahjakas mies.\n\nVaranimismiehestä ei ole paljon mitään sanomista. Se vaan, että hän oli\npaljon heikompi ja huonompilahjainen mies kuin kauppias. Kuitenkin oli\nhän ehdoton kauppiaan ihailija, ja koki kaikessa seurata hänen\naskeliaan ja pitää häntä esikuvanaan. Järkevät ihmiset huomasivat\nkuitenkin kohta, kuinka kömpelösti tuo jäljitteleminen kävi. Kauppias\nsaikin monta hyvää tilaisuutta häntä hassuttaaksensa. Tästä kaikesta ei\nkuitenkaan nimismies tiennyt tämän taivaallista, eli ja oli vaan\nkauppiaan siipien suojassa.\n\nPaljon mahdollista oli, että varanimismies oli niin huomaamaton senkin\nvuoksi, kun hänen mielessään pyöri aina vaan ja lakkaamatta varsinaisen\nnimismiehen virka; yöt ja päivät kuvasteli se hänen mielessään.\n\nSen verran varanimismiehestä.\n\nJo aikaisin olivat nämä molemmat velikullat Kämälän alituisia vieraita.\nKäytännöllisinä maailmantolaisina olivat he tulleet tuntemaan, niinkuin\nlintu talvella, missä syönnöspaikka on. Tuntien Kämälän rikkaudet ja\nsen perheen turhamielisyyden, teettelivät he itsensä heidän suurimmiksi\nihmettelijöikseen ja ihantelijoikseen. Ei olleet Kämälän tyttäret vielä\nhetikään aikaisia ihmisiä, kun nämä velikullat olivat jo talossa\nalituisina vieraina. Noin kesken kasvaneinakin imarteli kauppias heitä,\nja nimismies koki apinoida jäljessä. Eipä heillä kuitenkaan tyttäret\nensi alussa olleet niin paljon mielessä kuin talon runsaat\nvieraanvarat, joita aina oli isännällä tarjona. Näiden tähden he\nosasivat kutkuttaa isäntäväen turhamielisyyttä oikeasta paikasta ja se\nteki heihin varsin hyvän vaikutuksen, sillä olivathan he itse\nsivistyneitä ja heillä oli nyt sivistynyttä seuraa, Avosylin otettiin\naina nuoret herrat Kämälässä vastaan iltasilla, jolloin heillä muka oli\naikaa vieraisille tulla ja pian istuivat vieraat ja isäntä iloisen\ntotipöydän ääressä. Siinä ei puuttunut imartelemisia eikä hulluuksia ja\nsiinä oli hyvä olla, sillä olivathan asiat molemmin puolin, niinkuin\nniiden ollakin piti.\n\nMyöhemmin saivat nämä kaksois-veljekset hyvän lisän. Tuli näet\npaikkakuntaan eräs siitä kotoisinkin oleva maanmittarin oppilainen,\njoka oli jo siihen määrään hyvän oppinsa tähden kohonnut, jotta oli jo\nvoinut tehdä ominpäinsä maanmittaus-työtä toisen nimissä. Niinkuin\nuseinkin hyvälahjaisten nuorukaisten käypi, että he hukkuvat hyviin\nlahjoihinsa, niin kävi hänenkin, sillä eipä hän ky'yssä pitänyt ketään\nmuita itsensä vertaisena. Tästä oli seurauksena, että hän hukkui toisen\nkerran -- totilasiin, sillä hän piti varsin tyhminä ne ihmiset, jotka\neivät ymmärrä nauttia elämää. Tämä seikka oli tuottanut hänelle\nainaisen eron ammatissaan ja kaikissa pyrinnöissään, ja tämän tähden\noli hän olkeentunut takaisin kotipaikoillensa.\n\nYritäpä siitä; herra hän oli ja herrana hän tahtoi itseänsä pidettävän.\nHienot kaulurit, maniskat ja haarahäntä-takit oli hänellä aina hyvinä\nseurakumppaneina, vaikka nälkä usein suolia kurni. Hän oli vieraantunut\nkansan elämästä niin, ettei tiennyt siitä niin mitään, vaikka oli\nkansan lapsia, mutta sen hän tiesi, että herra hän oli ja että hänellä\noli oikeus elää maailmassa mielinmäärin.\n\nKun hän ilmestyi paikkakuntaan, ihastuivat kauppias ja varanimismies\nkovin. Syrjäinen paikkakunta, jossa nämä herrat kovan onnen ohjaamina\nolivat pakoitetut olemaan, oli niin tyhjä herrasväestä, ettei siinä,\npaitsi heitä, ollut paljon muita kuin kirkkoherran perhe ja he olivat\nniin hiton jumalisia, ettei heistäkään juuri paljon apua ollut.\n\nKun mielipiteet olivat tämmöiset, oliko sitten kumma jos nämä herrat\nmielessään iloitsivat, kun maanmittarin apulainen ilmestyi heidän\nvähäisen ja iloisen vapaan seuransa lisäksi.\n\nMaanmittarin apulainen ei juuri paheksinut, jos ei hyväksynytkään uutta\nseuraansa. Hän ei suurin väliä pitänyt mistään, sillä hän oli niin\ntylsistynyt jo noin nuorena, ettei hän huolinut mistään muusta kuin\ntotilasista, sillä kun hän sai niitä imeskellä ja litkiä mielinmäärin,\nniin siinä oli koko hänen elementtinsä.\n\nEnsi tuttavuuden ajoilta esittelivät kauppias ja nimismies maanmittarin\napulaiselle Kämälän vierasvaraisen talon, sen turhamieliset asukkaat ja\nkuinka siellä on hyvä tilaisuus heitä hassuttaa. Sieltä sopii ansaita\nsuuhunsa maksuttomia hyviä päiviä tytärten vuoksi, joita isäntä ja\nemäntä pitävät hienoimpina herrasneiteinä, maan sivistyneimpinä impinä\nja kaunottarina. Eihän muuta tarvitse kuin vaan kehuskelee taloutta ja\ntalonväen sivistystä, ja samassa imartelee kaikkein kuullen tyttäriä,\nniin kyllä lähtee ruokia ja juomia oikein Porvoon mitalla.\n\nVälinpitämättömänä kuunteli maanmittarin apulainen uusien tuttaviensa\nesittelyitä Kämälän rikkauksista, heidän sivistyksensä luulosta ja\nkaikesta turhamielisyydestä. Tytärten kertomuksesta välitti hän viisi,\nvaikka hänkin oli naimaton mies, sillä hänellä oli siellä paljon\nparempi ystävä odotettavissa kuin kaikki naiset yhteensä ja se oli\ntotilasi; kelpasipa sen puutteessa hänelle karkeammatkin juomat ja\nusein oli hänen tallukkansa taivasta kohden niiden vaikutuksesta.\n\nNuori, kaunis mies kun oli, pitivät neidit hänestä alunpitäin varsin\npaljon, mutta kun tuo perisynti kävi julkiseksi ja siten ilmaisi miehen\nsisällisen heikkouden kaikessa kauhussaan ja karvassaan, niin neidit,\nsamoin kuin kaikki muutkin ihmiset, pitivät häntä yhteiskunnan hylkynä\nja yli onnensa menneenä, josta ei enään mitään toivoa ollut.\n\nEhdottomasti yhdistyi maanmittarin apulainen lopulta uusiin tuttaviinsa,\nja tästälähin oli hän uskollisimpia ja pettämättömimpiä seuralaisia\nKämälän sivistyneiden vierasten seurassa.\n\nNämä herrat olivat niin ahkeroita käymään Kämälässä vieraina, että ne\nillat olivat harvat, joina he eivät olleet siellä. Kaikella\nimartelemisensa voimalla ja keikaroimisensa taidolla koki kauppias\nimarrella ja liehakoida tyttäriä ja tätä teki hän niin ujostelematta ja\nohvakkaasti, ettei hän kaihtenut yhtään vanhempiakaan, ja mikäpä pakko\nhänen oli kaihteakaan, koska hän tiesi tämän kaiken olevan heille\nvarsin mieluisen asian. Nimismies se koki kauppiasta jäljitellä ja olla\nkilpakosijana, ja vaikka se kävikin kömpelösti, niin hyvähän se sentään\noli. Maanmittarin apulainen se vaan istui pöydän ääressä, ryypiskellen\nlasistansa ja imeskellen piippua.\n\nKun Kämälän isäntä tällä tavoin oli saanut ylhäisiä ystäviä\nkylläksensä, rupesi hän kaikille kehumaan taloaan, toimeentuloaan,\nrikkauttaan ja perhettään niin rajattomasti, että se oikein inhotti\nihmisiä. Ei kenelläkään ollut niin hyviä hevosia ja lihavaa karjaa. Ei\nkenenkään maa ja talo ollut niin hyvässä voimassa eikä kenenkään karja\nlypsänyt niin paljon kuin heidän. Tämä viimeinen hyvä avu oli emännän\nansio: hän oli viisaampi muita ja osasi ohjata ja komentaa piiat\nhyvästi ruokkimaan ja hoitamaan karjan, sen vuoksi lypsivät ne enemmän\nkuin muiden lehmät ja olivat lihavampia sekä kauniimpia. Moni köyhä\neukko käytti hyväksensä tuota isännän kehumista, sillä ei muuta\ntarvinnut kuin että he taloon tultuansa isännälle kehahtivat taloa,\nisäntää, emäntää, tyttäriä ja rikkauksia, niin pian lähti heille minkä\nmitäkin hyvyyttä, niinkuin lihan kämpäleitä, leipämöykkyjä,\npiimäkannuja, voinpaloja ja muuta semmoista.\n\nKaikille vieraille näytteli hän hyvyyksiään ja rikkauksiaan: käytti\nheitä vilja-aitoissaan, tallissa ja karjapihassa, näytteli heille\nrahansa j.n.e. Tämän ohessa koki hän kaikin tavoin saada vieraita\nymmärtämään hänen sivistyneen elämänsä hyvyyttä. Jos hän tarvitsi\njohonkin lähteä, kylään tahi muualle, niin rengit toivat valmiiksi\nvaljastetun, korskuvan hevosen porrasten eteen. Hänellä ei ollut muuta\ntehtävää kuin istua joko hyvästi peitettynä rekeen tahi heiluviin\nkiesseihin, niin kyllä renki ajoi mihin vaan käskettiin ja odotteli\nsiellä niin kauvan kun hän joutui pois lähtemään.\n\nVaikka Kämälän perhe kaikin tavoin pyrki muita etevämmäksi ja koki\nsaada kunniaa itsellensä, ei sitä ensinkään tullut heidän osaksensa,\nvaikka he luulivat sitä jo sylin täydeltä vääntäneensä. Sillä\nsäätyläisensä katsoivat heitä ylön turhien vehkeittensä ja\nherrastelemisensa tähden. Mitkä surkutellen katselivat heidän\ntuplaavaa, työtöntä laiskurielämäänsä, kutka pilkkailivat ja ilvehtivät\ntakapuolella heidän tyhmällä herrastelemisen halullaan, pitäen sitä\npahana enteenä. Paikkakunnassa syntyi tämän johdosta monenlaisia\npila- ja kokkapuheita. Herrassäätyiset katsoivat heitä myös ylön, sillä\nnämät kyllä tiesivät millä pohjalla heidän luultu sivistyksensä oli ja\nmistä lähteestä tuo ankara kunnianhimo oli kotoisin. Nekin, jotka\nolivat talonväen näennäisiä ja ylimmäisiä ystäviä ja ainaisia vieraita,\npitivät tuota ystävyyttä voimassa edestä päin sen vuoksi, kun talo oli\nniin vierasvarainen ja ehkäpä siinä oli jotakin muutakin mielipidettä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoku vuosi oli kulunut. Kämälässä on paljon puuhaa ja hommaa, sillä\nisot kemut on sinne tulossa. Totta kyllä on, etteivät ne ole häät eikä\npeijaat, eipä vielä ristiäisetkään, tuommoiset kestit vaan, mutta isot\nne tulivat, se tiettiin jo ennakolta. Läheltä ja kaukaa oli kutsuttu\nvieraita, aina kaupungista saakka ja tarkkaan, jos tarkkaan kaikki oman\npitäjän herrasväki. Itsestänsähän on arvattava, ettei sinne paljon\nmuita kutsuttu kuin herroja. Ainoastaan parilla paikkakunnan\narvokkaammalla isännällä ja emännällä oli kunnia tulla kutsutuksi\nnoihin mainioihin kemuihin, nekin sitä varten, että näkisivät miten\nsitä heillä eletään.\n\nEmäntä, tyttäret ja piiat hyörivät ja pyörivät palavissa päin. Taloon\noli hankittu oikein mestarikokki kaupungista valmistamaan talon arvon\nmukaisia ruokia ja juomia. Hän se osasi antaa työtä koko Kämälän\nnaisväelle. Valkoiset esiliinat edessä ja paidan hihat käsivarsille\nylös käärittyinä, keittivät ja paistivat, kiruuttivat ja käryyttivät he\nminkä kerkesivät. Talon tyttäret, jotka olivat sivistyneitä impiä,\nolivat saaneet osaksensa keveimpiä ja hienoimpia töitä ja niiden\nääressä he kokivat pyöriä.\n\nIsännällä oli toisenlaiset puuhat. Hän pesetti rengeillä kiessejä,\npyyhitytti ne lakkavärnissalla, rasvautti ja mustautti niiden peitteet\nja voitelutti niiden navat. Renkituvassa oli satulamaakari, joka\nkorjaili rikkinäisiä paikkoja kiessien peitteissä ja muita hajanaisia\najokaluja. Täytyi näet olla kaikki ajokalut hyvässä voimassa, sillä\nkutsutuissa vieraissa oli monta semmoista, joilla ei ollut itsellään\nhevosta ja niitä täytyi noutaa talon hevosilla. Sentähden korjattiin jo\nennakolta kaikki vikanaisuudet, sillä eihän olisi ollut rikkaan talon\narvolle sopivaa, kun ajokalut olisivat olleet likaiset ja rikkinäiset.\n\nNiissä kaikissa toimissa oli isäntä ohjaajana, neuvojana ja käskijänä\nja olipa siinä puuhaa kylläksi, varsinkin kun hän tuon tuostakin kävi\nnaisväenkin luona katsomassa ja tarkastelemassa, kuinka heidän puuhansa\nmenestyivät, samassa muka kokien heitäkin neuvoa ja opastaa. Niin\nhyppäsi isäntä paikasta toiseen että hiki päästä valui, katsomassa\nperään, että kaikki tuli oikein tehdyksi ja hyvään järjestykseen. Se\nvaan teki hänen toimensa hyvin vaikeaksi, kun ei hän itsekään oikein\ntiennyt, kuinka ne pitäisi laittaa, että niistä hyvä tulisi, mutta\nmoittia hän kyllä osasi.\n\nKaikki kartanon ympärillä olevat piste-aidat ja portit olivat jo ennen\nmaalatut, vieläpä lähellä taloa olevan hevoshaan veräjäkin.\n\nKyllä oli Kämälässä nyt kiirettä mutta siitä oli hyvä, että nuo\nkuuluisat kestit olivat vasta huomenna, olihan siis toki vielä vähän\naikaa.\n\nHuominen päivä tuli, tuo ikävöity ja odotettu päivä. Paljon hommaa ja\npuuhaa oli talossa vieläkin aamupäivällä, sillä vieraat olivat kutsutut\ntäsmälleen kello kuuden ajaksi illalla. Semminkin naisväellä oli paljo\nhuolta ruokien maistelemisesta ja arvostelemisesta, huoneitten\nsiivoamisesta ja siistimisestä, vaatetten silittämisestä, harjaamisesta\nja puhdistamisesta. Kaikkien töiden valmiiksi tultua huomasivat he\nilokseen kaikki olevan asianmukaisessa kunnossa.\n\nIsäntä se puuhaili nytkin toisissa toimissa renkiensä kanssa.\nKoeteltiin ja katseltiin kuinka mukaviksi ja kestäviksi kiessit ja muut\najoneuvot nyt korjattuina olivat tulleet, ja olivatpa ne heidän\nmielestänsä oikein hyvässä kunnossa. Isäntä määräili mikä hevonen on\nminkin kärryn eteen valjastettava, mitkä silat ja suitset ovat millekin\nhevoselle pantavat, ja kuka renki kullakin hevosella kutakin vierasta\nmenee noutamaan. Kaikki tällä tavalla mielestänsä hyvään järjestykseen\nsaatuansa, oli isäntä hyvin tyytyväinen itsehensä ja odotti aikaa.\n\nHän oli näitä pitoja varten teettänyt hienoimmasta verasta hännystakin,\nkoska oli semmoisen nähnyt kauppiaalla ja muilla herroilla\njuhlatiloissa olevan, eikä hänenkään sopinut sivistyneenä ihmisenä\nsemmoisetta olla. Hansikkaat oli myös tätä tarvetta varten tuotu, sillä\nniitä ei isännällä ennestään ollut. Näiden uusien sivistysmerkkeinsä\nvuoksi oli isäntä melkein malttamaton, odottaessaan määrätuntia, sillä\nsaihan hän silloin ensi kerran näyttää vieraillensa korkeimman\nsivistysmääränsä.\n\nKello on kolme jälkeen puolenpäivän ja isännän järjestävä ja käskevä\nääni kaikuu kaikkialla.\n\n\"Rengit hoi! Hevoset valjaisiin määrätyssä järjestyksessä ja itsekukin\nmenköön noutamaan määrättyä vierasta. -- Matti jääpi kotiin riisumaan\nvierasten hevosia ja viemään niitä talliin niin paljon kuin mahtuu ja\nloput hakaan. Omat hevoset hakaan. Katso, että talli on hyvässä\noorningissa ja laita sinne heiniä varalta. Oletteko ymmärtäneet minua?\"\nkomenteli isäntä.\n\n\"Kyllä, isäntä\", sanoi rehki Matti.\n\nRengit lähtivät toimiinsa.\n\nTästä lähti isäntä naisväen kimppuun, hoputtaaksensa heitä joutumaan,\nsillä tuo tärkeä hetki alkoi lähetä.\n\n\"Joutukaa nyt, sillä ei ole aikaa kuhnailla. Vieraat ovat kohta täällä\nja mitä he sanoisivat, kun löytäisivät meidät näin arkipäiväisissä\npukineissa -- joutuin nyt! Katso sinä, Liila, perään, että\nkynttiläjalkoihin ja kattokruunuun tulee aivan teateri kynttilöitä --\nkuulitko -- ? ei yhtään talikynttilää -- niin ja että kirjasto tulee hyvään\njärjestykseen salin pöydälle. -- Särkekää sokeria niin paljon, ettei se\nkesken lopu, -- monta kupillista. Pukekaa itsenne viinisti ja sääkeristi,\nsillä tietäkää se, ettei teillä ole nyt tekemistä moukkain kanssa.\nKäyttäkää itsenne kauniisti, ettette joudu pilan ja häpeän alaiseksi --\nno, ei muiden ole niin kranttua, mutta Liilan ja Alman. Muistakaa, että\npanette manpetterit kalvosiinne, etteivät paidan hihan suut näkyisi, ja\nraakat kaulaan. Pankaakin rosettivaatteet päällenne, sillä nyt niitä\ntarvitaan, jos milloinkaan muulloin. Sukkelaan nyt, sillä ei tiedä\nmillä hetkellä jo herskapia joku osa tulee. -- Käskekää piika Maija\nauttamaan vaatteita päällenne. -- Kuulkaa vielä! Ennenkin olen minä teitä\nvarottanut parempain ihmisten seurassa ollessanne astumaan kynnykselle\nkulkiessanne, mutta nyt se on peräti välttämätön tehtävä, sillä se\nnäyttää niin sievältä ja sivistyneeltä ja kaunistaa ihmistä paljon. --\nTuokaa pian minun verkahousuni ja uusi rakkini, että saan päälleni\npukea. -- Ovatko ne hyväksi puhdistettu ja harjattu -- ? niin ja hanskat\nkanssa -- eli mitä minä niillä teen -- kyllä minä ne sentään tarvitsen\nherroja vastaan ottaissani\", komenteli isäntä vaimoväkeä.\n\nKun hän oli pyydetyt vaatteensa saanut, rupesi hän peilin edessä\npukeutumaan. Kauvan meni siinä, sillä vaatteet eivät soveltuneet hänen\nmielestänsä, niinkuin niiden olisi pitänyt soveltua. Niitä hän käänteli\nja väänteli, venytteli ja vanutteli, eikä mitenkään tahtonut hyvää\ntulla. Emäntä tuli häntä vuorostansa muistuttamaan, että isäntä kohta\nmyöhästyy, ellei hän pian joudu, sillä kello on jo kohta puoli kuusi.\nHyvän aikaa sai kuitenkin emäntä vielä rustailla isännän kaularöyhelöä\nennenkun hän oli tyytyväinen.\n\nKun isäntä oli saanut puetuksi tuli hän naisväen luokse ja näytteli\nitseänsä joka puolelta.\n\n\"No, miltä tämä nyt näyttää ... mitä te tykkäätte minun uusista\nvaatteistani?\" kysyi isäntä vihdoin.\n\n\"Ne seisoo tykö niinkuin naulattu, oikein praasti\", ehätti kaupungista\ntuotu kokki sanomaan.\n\n\"Oikein sievät ja viinit\", sanoivat Liila ja Alma melkein yhteen\nääneen.\n\n\"No, mitäs minun emäntäni sanoo?\" utasi isäntä vielä.\n\n\"No, jos nuo eivät sovi, niin ei sitten mikään. En kenelläkään luule\nnoin sieviä vaatteita olevan\", vakuutti emäntä.\n\n\"Niin minustakin rupeaa tuntumaan, vaikka ne vähän ensinnä oudostivat.\n-- Kyllä se sentään tuo kaupungin mestari Noolimanni (Nolman) on poikaa,\nsiltä syntyy mikä vaate hyvänsä\", myönteli isäntä tyytyväisenä.\n\nKun Kämälän väki, erittäinkin isäntä, Liila ja Alma, olivat saaneet\nitsensä pyntätyksi, pitsatuksi ja putsatuksi, ajaa karautti eräs talon\nrengeistä maakauppiaan kanssa kartanolle. Rengin oli ollut määrä tuoda\nmaanmittarin apulainenkin samassa kyydissä, mutta hänestäpä huoli\nkauppias viisi, sillä häntä huvitti aina konnamaiset puttoset ja\nkepposet, ja semmoisen katsoi hän nyt hyväksi tehdä maanmittarin\napulaiselle. Sentähden ajaa viiletti hän yksinään aika vauhtia\nKämälään.\n\nIsäntä sieppasi hatun käteensä ja syöksyi avopäin pihalle kauppiasta\nvastaanottamaan. Voi kuinka surkean naurettavalta isännän käytös nyt\nnäytti. Hän pukkaili ja pyllisteli jo kaukaa kauppiaalle ja sitä hän\nteki lakkaamatta niin kauvan kuin hän ehti kauppiaan luo. Sitten otti\nhän häntä kädestä kiinni ja kumarsi syvempään kuin koskaan ennen.\nMaakauppias raapi jalallaan ja kumarteli vastaan imelä ilvehymy suussa.\nEipä kummakaan jos niin oli, sillä tuo isännän hienon maailman\njäljitteleminen kävi niin kankeasti ja kömpelösti, ettei kukaan olisi\nvoinut olla hänellä nauramatta saati sitten tuommoinen luikari.\nPuettuna hännystakkiin, rintaröyhelöihin ja hansikoihin näytti hän\nparemmin apinalta kuin ihmiseltä, sillä hänen käytöksensä ei ollut tuon\npuetun mukainen. Takin hännys siipotti takana niin kuin soivan metson\npyrstö ja hansikoitujen käsien sormet olivat siirillään kuin\nrautaharavan piit. Selkä oli köykyssä, polvet koukussa ja kädet\nkäntässä. Rintaröyhelön lieve oli pursunut ulos avonaisesta liivin\nrinta-aukosta ja hännystakki rehotti auki. Siihen sitten vielä\nkaikenlaiset kömpelöt temput ja kumartelemiset.\n\nMonen tempun ja mutkan tehtyä tulivat he vihdoin huoneeseen.\n\n\"Tulkaa herra kauppamies tänne vörmakiin -- -- heh, heh, heh --\nodottamaan niin kauvaksi kun muita vieraita tulee -- heh, heh\", ohjasi\nisäntä, viittoen samassa käsillänsä erästä kamaria kohden, kaikki sormet\nsiirillänsä.\n\nKauppias meni.\n\nSamassa ajoi toinen renki pihalle, tuoden mukanansa sekä\nvaranimismiehen että maanmittarin apulaisen. Isäntä meni heitäkin\nvastaanottamaan ja samat temput teki hän heille kuin kauppiaallekin,\nmutta he olivat paljon jurompia ja joutuisampia kuin viimemainittu.\nHekin ohjattiin \"vörmakiin\".\n\n\"Kas hitto sitä lieskaa! Täällä sinä jo kaikkein ensimäisenä istut\noikein herroiksi niinkuin kotonasi\", sanoi nimismies kauppiaalle.\n\n\"Ennättäneen muna luodossa\", sanoi kauppias nauraa virnistellen.\n\n\"Pääsinpä minä tänne kuitenkin, vaikka sinä minut jätit. Olihan isännän\nkäsky, että tulisimme samalla hevosella\", sanoi maanmittari\nkauppamiehelle vähän pisteliäästi.\n\n\"Hyvähän kun pääsit. Minä en joutanut sinua odottamaan, sillä minulla\non täällä mielitietty\", sanoi kauppias, vilkuttaen samassa silmää.\n\nSamassa toi piika Maija kahvia.\n\n\"Missäs minun kaunis Liilani on, kun ei häntä näy?\" sanoi nimismies\nimartelevasti kahvia juodessaan. \"Joko isäntä lupaa nyt Liilan\nminulle?\" lisäsi hän sitten.\n\n\"Heh, heh, tuota nuorta herraa, kuinka lystikäs se on! Mitäs Liilasta,\neihän se sopisi nuorelle herralle, hänhän on vaan talonpoikainen tyttö\n-- mitäs hänestä. Ja nuorikihan Liila on vielä kovin ... kovinhan se on\nnuori vielä\", höpötti isäntä hurmattuna tuosta imartelevasta puheesta,\nehtimiseen syljeskellen pieniä sylkitippoja ja siiristellen sormiansa.\n\n\"Kunniani kautta! Sen sanon sinulle, veli, vasten silmiäsi, ettei\nsinulla ole mitään tekemistä Liilan kanssa puupätäkän edestä. Minä olen\njo aikaa sopinut tytön kanssa ja me olemme jo melkein kihloissa, ja\nisäntä on myös hänet minulle luvannut. -- Älkää sanoko, isäntä, ettei\nLiilassa olisi herroille, hän kelpaisi vaikka kuvernöörin rouvaksi. --\nNyt sait, veli, kuulla mitenkä asiat ovat, ja sentähden ei sinun\ntarvitse puuttua eikä sekautua Liilan asioihin\", puhua säpitti\nkauppias, hypäten tuolilta ylös, vippaillen hienoilla säärillänsä sinne\ntänne.\n\n\"Heh, heh, noita nuoria herroja! Eihän Liilakaan kaikille ylety\", sanoi\nisäntä.\n\n\"No älähän pikastu, hyvä veli. Minä en tiennyt, että teidän asianne\nniin ovat, en. Mutta Alman minä ainakin tahdon omakseni, vaikka hän\nonkin nuorempi Liilaa, mutta voinhan minä vuoden pari odottaa, jos\nhänet kahdeksantoista vanhana vielä liian nuoreksi katsottaisiin\",\nsanoi nimismies, muka lepyttääksensä kauppiasta.\n\n\"Voi kuinka leikkisiä nuo nuoret herrat ovat ... ei olisi uskonut...\nHeh, heh, heh\", sanoi isäntä.\n\n\"Olkaa hyvä, isäntä, ja käskekää molemmat tyttärenne tänne, että me\nsaamme heitä katsoa ja puhutella\", sanoi nimismies.\n\nIsäntä totteli ja meni.\n\n\"Minä teidän Liiloistanne ja laaloistanne huolin viisi\", sanoi\nmaanmittarin apulainen ja kääntyi pöytään päin, jolla oli täysinäinen\nkarahviini konjakkia. Siitä hän törähytti juomalasin hyvälle määrin ja\nkuilasi kurkkuunsa; hänelle ei pienempi ryyppy piisannut.\n\nTyttäret tulivat ja astuivat kynnykselle. Sitten he niijata\nlyykistellen tervehtivät noita tuttuja nuoria herroja. Nämä taas\nvuorostansa pudistelivat heitä käsistä, taputtelivat poskille,\nlausuillen samassa mielisteleviä ja imartelevia sanoja. Sitten lähtivät\ntyttäret pois ja astuivat taasenkin kynnykselle.\n\n\"Eikös ne ole sieviä tyttäriä nuo meidän tyttäret?\" kysyi isäntä\nvierailtaan.\n\n\"Juu, juu. Jos eivät he olisikaan niin sieviä ja kauniita kuin he ovat,\nniin emmepä me niin hartaasti heitä omaksemme pyytäisikään\", sanoi\nkauppias teeskennellen; samassa vilkuttaen silmää nimismiehelle,\nilvehymy suupielissä.\n\nMonta muuta tuommoista hassuttavaa, imartelevaa ja teeskenneltyä\npila-juttua laskettelivat nuo ylimieliset vieraat isännälle, ja niillä\nsaivat he hänen itserakkautensa kohoamaan niin korkealle, ettei sillä\nollut enään mitään rajoja.\n\nToisia vieraita alkoi ehtimiseen tulla taloon ja niiden\nvastaanottamisesta ja tervehtimisestä oli isännällä sekä muilla\nniin paljon toimimista, että pehmoset puheet täytyi jättää siihen.\nPuoli seitsemän oli kello kun kirkkoherran perhe tuli ja silloin olivat\nkaikki kutsutut vieraat koolla.\n\nEnsi aluksi kannettiin kahvia vieraille, monellaisien leivosten kanssa.\nLiila ja Alma olivat kantajina. Sieveästi ja notkeasti kävi heiltä\nkantaminen ja mennen tullen astuivat he kynnykselle. Kummako tuo, sillä\nniinhän muutkin sivistyneet neidit tekivät.\n\nKaikki vieraat olivat kahvin juonnin vuoksi jotensakin koolla salissa.\nMelkein kaikki olivat jo kahvinsa juoneet, ainoastaan kirkkoherran\nperhe joi toista kuppiansa.\n\nIsäntä istui pöydän lähellä olevassa keinutuolissa, keinutellen\nitseänsä siinä hiljallensa.\n\n\"Mitäs vieraat nyt tykkäävät tästä meidän talostamme ja muusta\nelämisestämme?\" kysyä mällisti isäntä yhtäkkiä.\n\nVieraat ällistyivät niin, ettei heillä ollut sanaa suuhun tulevaa ja\nkatsoa vilkasivat toisiansa kysyvästi silmiin.\n\n\"Hyvä talo, hyvä elämä\", sanoi nimismies vihdoin.\n\n\"Oivallinen, oikein hyvä, semmoista ei usein maaseuduilla näe\", säesti\neräs kaupungista tullut puotipalvelija.\n\n\"Juu, juu. Te olette nykyään kaunistaneet asuntonne entistäkin\nkauniimmaksi, jopa niin, ettei kenelläkään voi sen siistimpää ja\nparempaa asuntoa olla. Varoja on myöskin ja senkin puolesta teidän\nelämänne on kuin parhailla ruhtinailla. Kun minäkin saisin elämäni\ntämmöiseksi, niin muuta en tahtoisi\", liverteli kauppias mielistellen.\n\n\"Heh, heh, heh! Niinpä minäkin sen luulen, ettei tämmöistä taloa ja\nelämää ole monella. Monikin kyllä tahtoisi itselleen tämmöisen talon,\nmutta se vaan ei tule joka miehen kynsiin, sillä tämmöistä laittaissa\ntarvitaan mieltä ja varoja\", sanoi isäntä edellisiin puheisiin\nmieltyneenä.\n\nSamassa nykäsi emäntä sivumennessään isäntää hihasta, sillä hän oli\nhuomannut, että rintaröyhelö oli kokonaan pursunut ulos liivin aukosta.\nIsäntä ymmärsi viittauksen ja seurasi emäntäänsä johonkin yksinäiseen\npaikkaan, jossa tuo pieni epäkohta korjattiin.\n\nVieraat olivat kyllä nyt jo tulokahvinsa saaneet, mutta tupakkaa ei\noltu tarjottu. Pian kuitenkin siitäkin puutteesta päästiin, kun isäntä\npalasi saliin. Oitis meni hän piippuhyllylle, otti sieltä yhden ja\ntoisen piipun, puhdisteli, perkaili ja koetteli niitä, päivitellen\nsamassa, kun hän kiireen tähden oli unhottanut piiput puhdistamatta.\nSaatuansa ne reilaan, osoitti hän siirillään olevilla sormillansa\ntupakkalaatikon ja piippuhyllyn vieraillensa, kehoittaen heitä panemaan\nsavuksi. Sitä haluaville toi hän täysinäisen ja avatun sikaarilaatikon.\n\nKun kaikki halulliset olivat savuksi saaneet, istui isäntä taasenkin\nkeinutuoliin kenoselkään, nosti toisen jalkansa toisen päälle, pani\nkätensä ristiin rinnoillensa ja alkoi siinä asemassa hiljalleen\nkeinuskella. Hän syljeskeli ehtimiseen pieniä sylkitippoja, kuten\ntapansa oli tehdä tärkeissä asioissa.\n\n\"Minkälaista tupakkaa kirkkoherra polttaa?\" kysyi isäntä äkkiä\n\n\"Minä en polta juuri mitään tupakkaa, mutta sen vähän mitä minä poltan,\npoltan minä vaakunaa\", sanoi kirkkoherra vakaisesti.\n\n\"Sepä minusta on hyvin kummaa, kun kirkkoherra viitsii polttaa\nvaakunaa! Minä en ole enään moneen vuoteen polttanut mitään muuta kuin\naivan kasakoita ... ei muuta kuin kasakoita. Visuus kaiketi siinä on\nsyynä, eikä mikään muu, mutta luulis ihan kirkkoherran tuloilla\nkannattavan kasakoitakin polttaa\", sanoi isäntä tohtuneena ja oikasi\nitsensä hyvin ryhdikkään näköiseksi.\n\nKaikki vieraat silmäsivät toisiansa ja vasten tahtoansakin vetäysi\nheidän suunsa hymyyn. Isäntäkin hymyili, sillä hän luuli perineensä\nkunniakkaan voiton kirkkoherralta tupakka-asiassa, eipähän miten, sillä\nkuinkas se elämä muutoin olisikaan ollut niinkuin ruhtinailla.\n\nVettä, sokuria, konjakkia, laseja, hienoja viinejä, punssia ja\nliköörejä kannettiin nyt esille. Isäntä kehoitti vieraitansa tekemään\nlasinsa.\n\n\"Pankaa nyt likoon, älkääkä olko niukat, kyllä vanhassa talossa värkki\npiisaa. Noh, joka mies, niinkuin yksi-mies!\" kehoitteli isäntä.\n\n\"Kyllähän isäntäkin on lasin väärti\", sanoi maanmittarin apulainen,\njonka teki mieli ryhtyä ensimäiseksi käsiksi tuohon mielijuomaansa,\nmutta ei kehdannut.\n\n\"Onpa kahdenkin\", sanoi isäntä.\n\nEnsimäisenä teki maanmittari lasinsa ja vähitellen tekivät muutkin\nhalulliset samoin. -- Naisväelle kannettiin hienompia juotavia.\n\n\"On täällä kirjallisuuttakin, oikein hupaisia kirjoja, sanomalehtiä\nmyös. Jolle tulee aika pitkäksi ja ikäväksi, katselkoon näitä, kyllä\nikävä lähtee\", esitteli isäntä ja kohotteli kirjallisuuttaan\nteepöydällä.\n\nUsea silmäilikin niitä maistelemisensa välissä, mutta pian heittivät he\nniiden katselemisen ja palasivat virnistellen lasiensa luo.\n\nKun oli syyskuun puoliväli, tuli jo aikaisin hämärä. Tämän tähden\nsytytettiin jo varaselta kaikkialla kynttilät palamaan.\n\nIkäänkuin tuo kynttiläin sytyttäminen olisi kirkkoherran rouvalle,\ntuolle huolehtivalle talouden hoitajalle ja perheen äidille,\nmuistuttanut jostakin vaillingista taloudessaan, tuli hän isännän luo\nja sanoi:\n\n\"Eikö teillä, isäntä, ole myödä jotakuta naulaa kynttilöitä? Meiltä\novat kynttilät kaikki lopussa, ja niitä alkaa jo tarvita.\"\n\n\"Minkälaisia kynttilöitä te tahtoisitte?\"\n\n\"Tavallisia talikynttilöitä vaan.\"\n\n\"Meillä ei ole yhtään talikynttilöitä, meillä on aivan\nteaateri-kynttilöitä. En minä viitsi polttaa talikynttilöitä, ne\nhaisevat niin pahalta, mutta minä poltan aivan teaateri-kynttilöitä,\nsillä ne eivät haise, eivätkä nokea ihmisiä. Minä vien joka vuosi talin\nkaupunkiin, myön sen siellä ja ostan teaateri-kynttilöitä sijaan. Se\nkauppa kannattaakin hyvin, sillä talia tulee paljon, kun karja on niin\nlihavaa\", selitti isäntä vähääkään hämyilemättä.\n\nEi voi käsittää, millä voimalla vieraat voivat pidättää naurunsa\nääneensä purskahtamasta. Kova työ oli kumminkin itsekullakin, ettei\nniin käynyt. Kuitenkin oli pinnistys niin ankara ja silmään pistävä,\nettä olisi luullut vaikka kenen huomaavan jonkun asian olevan pahasti\nvinossa. Mutta isäntä ei vaan sitä huomannut, pinnisteli ja hyhyili\nvaan muiden muassa niinkuin paras voiton saaja konsanaankin.\n\nKun vierasten joukossa oli runsaasti nuorta väkeä, rupesivat he\npitämään viatonta iloansa. He tanssivat laulun mukaan rinkitanssia,\nolivat hyväsillä, sormuskätkösillä j.n.e.\n\nNuorison leikitellessä istuivat vanhemmat vieraat tupakkaa poltellen\ntahi maljastansa maistellen, katsellen samassa nuorten iloisia\nleikkejä. Naisväki oli vetääntynyt erityiseen nurkkaansa, missä he\nkeskustelivat taloudellisista asioista ja tavasta maistivat hekin\nviinipikareistaan.\n\nMaanmittarin apulainen ei vaan välittänyt koko seurasta eikä\nkenestäkään yksityisestä niin mitään. Siitä saakka kuin hän istui\ntotipöydän ääreen, oli hän siinä kaiken aikaa katkeamatta ollut.\nKuitenkaan ei hän juonut koko iltana muuta kuin yhden ainoan lasin,\nmutta pitkä se oli. Sillä kun hän teki ensimäisen lasinsa, lisäsi hän\nsiihen konjakkia, sitten kun hän oli ryyppinyt sen puolelleen. Syynä\ntuohon lisäämiseen sanoi hän olevan sen, että lasista oli sattunut\ntulemaan liian lievä. Mutta kun hän oli tuon karaistun lasinsa\npuolelleen maistellut, tipasi hän siihen pisareen vettä, sanoen sen\nsisällön tulleen liian väkeväksi. Vaikka hän koetti olla näin tarkka\nlasinsa kanssa, oli hänellä kuitenkin niin kova onni, ettei se koko\niltana sattunut tulemaan parhaanlaista. Tuommoista vaihdosta harjoitti\nhän tuhka tiheään koko pitkän illan, mutta siitä hän kyllä piti huolen,\nettä konjakille tuli lasiin enemmän tilaa kuin vedelle. -- joka\nvaihdoksessa sanoi hän joko: \"liika lievää, liika lievää\" tahi: \"liian\nvahvaa, liian vahvaa\".\n\nNuorten ilo yltyi yltymistään. Ei tarvinne mainitakaan, että Liila ja\nAlma olivat joukossa parhaina jäseninä, edellinen kauppiaan ja\njälkimäinen nimismiehen johtamana. Isäntä ja emäntä katselivat\nmielihyvällä syrjästä salaa, kuinka heidän tyttärensä olivat suuressa\nkunniassa ja kuinka nuoret herrat kilvan hyväilivät heitä. Heidän\nsuunsa oli hunajaa makeammassa hymyssä ja kuiskailivat jotakin\ntoisillensa. He kaiketi tunsivat tykönänsä erinomaista iloa ja\nautuutta; niin kai, sillä olihan tarkoitus täydellisesti voitettu.\n\nIlta oli siksi jo kulunut, että oltiin aikeissa ruveta laittamaan\nillallista vieraille. Tätä heti toimeen panemasta esti tovin aikaa se\nseikka, kun nuorten ilo oli juuri korkeimmillaan. He olivat juuri\nryhtyneet toisen kerran rinkitanssiin ja se innostutti heitä niin, että\nlauloivat niin, jotta seinät kajahtelivat ja tanssivat että lattia\nhuiskui.\n\nKun ilo oli näin ylimmillään, kuului yhtäkkiä niin hirveä jyrinä, että\nakkunat tärisivät yhtenä helinänä, pöydät heiluivat ja niillä olevat\nastiat kalisivat yhteen, tuntuipa koko huonekin huiskuvan. Olipa\nniinkuin salama olisi satoja nuoliaan laukonut yhtaikaa aivan talon\nhuoneitten sisällä.\n\nKaikki, sekä vieraat että talonväki hämmästyivät aivan sanattomaksi ja\nkatsoivat toisiansa kysyvästi silmiin, ja nuorten ilo taukosi siihen\npaikkaan.\n\n\"Herra Jumala! Mikä se oli?\" tointui kirkkoherran rouva vihdoin\nensimäiseksi sanomaan.\n\n\"Ukkonen\", sanoi joku.\n\n\"Ei ukkonen näin myöhäiseen vuoden-aikaan noin hirveästi jyrise\",\nmuistutti kirkkoherra.\n\n\"Se ei voinut olla mikään muu kuin maanjäristys\", arveli muuan.\n\n\"No mikä Jumalan tähden se nyt oli?\" sanoi isäntäkin, joka viimeiseksi\noli toipunut hämmästyksestään.\n\nSamassa töytäsi renki Matti huoneeseen hyvin hätäytyneen näköisenä. Hän\nhengittää huohotti tiheään, raskaasti ja syvästi, eikä voinut saada\nsanaa suustansa. Kaikki katsoivat häneen kummastuksissansa, sillä ei\nkukaan voinut olla pelkäämättä, että jotakin hirveää on tapahtunut ja\nehkä toista on tulossa.\n\n\"Vo-voih, hy-vä isäntä mikä nyt tu-tuli\", sai Matti viimein\nkatkonaisesti sanotuksi.\n\n\"Mitä nyt sitten tuli?\" kysyi isäntä hämmästellen.\n\n\"Va-valhetorni.\"\n\n\"Mikä valhetorni?\" kysyi isäntä ja sioitteli jalkojaan.\n\n\"Valhetorni putosi.\"\n\n\"Mikä valhetorni on pudonnut? Sinäpä hupsu olet.\"\n\n\"No hei se torni, joka lavan päälle muurattiin.\"\n\n\"Milloin torni on lavan päälle muurattu? Olethan ainakin hupsu\",\nväitteli isäntä.\n\n\"En minä ole hupsu. Muurattiinhan toiseen pytinkiin lavojen päälle\nkaksi tornia, vaikkei koko pytingissä ole ainuttakaan takkaa. Eivätkö\nne ole valhetorneja, kun ei ole yhtään takkaa ja torneja on? Niistä\ntoinen nyt putosi ja särki tullessaan välikaton ja tulla rymähti\nsuoraan maitokamariin. Siellä särkyivät kaikki astiat ja kaikki\nmaidot, viilit ja voit ovat nyt soran ja kivien seassa -- ettekö te nyt\nymmärrä -- ? siellä siivo on, lähtekääpäs katsomaan\", selitti Matti\ntoimessaan, kun oli hämmästyksestään selvennyt.\n\nNyt loppui isännältä kärsimys. Kovin julkisesti ja vasten silmiä,\nvieläpä näin monien ja hyvien vierasten kuullen, oli eräs hänen\nhurjimmista ja kurjimmista kunnian pyyntönsä valheellisista vehkeistä\ntullut ilmi ja juuri tämmoisellä ajalla. Hän koetti kiertelevillä\nkysymyksillä saada Matin huomaamaan, että hän olisi salannut asian\noikean laidan, mutta viattomassa yksinkertaisuudessaan ja\nrehellisyydessään ei hän osannut valehdella. Tämä kaikki kävi kovin\nkovasti käsiksi hänen luultuun kunniaansa ja sentähden tyhmistyi hän\nniin, että pilasi itse asian monta kertaa pahemmaksi.\n\n\"Sinä tyhmä aasi, joka et ymmärrä kielesi alla pitää mitään\", huusi\nisäntä hammasta purren ja töytäsi renkinsä kimppuun, tuuppien häntä\nniskaan ja samassa potkien häntä mihin sattui. Renki koki mennä\nnyrrytellä ovea kohden, mutta mennessään sanoi hän: \"En minä häntä\ntiennyt, ettei sitä saanut sanoa\".\n\nTuo tapaus teki vieraisiin niin ikävän vaikutuksen, että se teki lopun\nkoko kemuista. He tiesivät kyllä talonväen turhamielisyyden jo\nennestään ja halveksuivat sitä, mutta noin rajattomiin eivät he olleet\naavistaneetkaan sen menneen. Päälliseksi oli asia tullut ilmi kaikkein\nkuullen niin kummallisella ajalla ja tavalla, sekä pettämättömässä\nmuodossa, johon rehellinen yksinkertaisuus lisäsi omituisen\nkajastuksensa, ettei kukaan ollut ennen senlaista totuuden\nilmitulemista nähnyt. Kieltämättä vaikutti vieraisiin myös paljon\nisännän typeryys ja tavaton käytös renkiänsä kohtaan. Kaikki nuo lukuun\notettuna, ei kenenkään, ei yksin maakauppiaankaan, tehnyt mieli\ntekemään mitään pilkkaa ja ivaa, sillä mieluummin he olisivat\nkuunnelleet jotakin hyvänsuopaa valhetta kuin noin julmaa totuutta.\n\nVieraat rupesivat nyt järkiään hankkimaan poislähtöä. Isäntä ja emäntä\nkokivat kyllä kieltää heitä menemästä ja jäämään illalliselle, mutta\nheidän ei haluttanut jäädä hetkeksikään sinne. Kun tarpeelliset\nhyvästijätöt olivat tehdyt, oli taas talo aivan pian vieraista tyhjä.\nAinoastaan maanmittarin apulainen jäi taloon, sillä hän oli tuon ainoan\npitkän lasinsa vaikutuksesta pötkähtänyt pöydän alle ja sinne nukkunut.\n\nSemmoinen oli niiden kuuluisain kemuin loppu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKämäläiset eivät ottaneet ensinkään syyksensä tuon harmillisen\nvalhetornin historiaa. Se oli heidän mielestänsä renki Matin vika, kun\nhän oli niin sanomattoman tyhmä, ettei hän älynnyt sen vertaa, että\nolisi salannut vierailta tuon hirmuisen järähdyksen oikean syyn.\n\nHeti seuraavana aamuna kutsuttiin Matti tyhmyydestään tilinteolle\nisäntäväen eteen. Matti tuli ujona, pureskellen kädessään olevan\nlakkinsa parrasta. Hän seisahtui ovipieleen.\n\nIsännän viha nousi korkeimmilleen, nähtyään pelvollaan olevan renkinsä\nujona seisovan edessänsä.\n\n\"Sinä tyhmä ja hävytön mies! Et älyä edes sen vertaa, että olisit\nvierailta salannut tornin putoamisen. Sinun syysi on kaikki tämä ikävä\nasia mitä siitä on seurannut\", sanoi isäntä vihasta punottaen.\n\n\"Enhän minä sitä pudottanut\", rohkeni Matti sanoa.\n\n\"Olisithan, tyhmeliini, voinut olla sanomatta, että se putosi.\"\n\n\"Minkä minä sitten tuon jyräkän olisin sanonut olleen?\"\n\n\"Olisit sanonut ukkosen jyrinäksi.\"\n\n\"Silloinhan olisin valehdellut ja valheellahan on lyhyet jäljet. --\nEikähän sitä salamoinut eikä satanut ... pian olisivat arvanneet\",\nselitteli Matti ja emäntä vaikeni isoksi aikaa... Lieneekö hänen\nmieleensä johtunut, että tuo harmia tuottanut tornikin oli rakennettu\nvalheen perustukselle, sen tiesi taivas.\n\nKun isäntä oli tullut näin sanattomaksi puuttui vaimoväki puheeseen.\n\n\"Mutta melkein hävyttömäksi voipi ihminen tulla, kun kehtaa vielä\nvastustaakin. Mitä pahaa me sinulle olemme tehneet, kun sinä kehtaat\nnoin hävytön olla ja tuolla lailla häväistä meitä\", sanoivat emäntä,\nLiila ja Alma yhteen ääneen itkua puristaen.\n\n\"En minäkään tiedä teille mitään pahaa tehneeni, työtä olen vaan tehnyt\nkuin mies\", puolusteli Ratti.\n\n\"No, mutta sanoithan vieraille, että valhetorni putosi.\"\n\n\"Enhän kun isännälle.\"\n\n\"Mutta vierasten kuullen.\"\n\n\"Enhän kuitenkaan valehdellut, enkä minä tiennyt, ettei totuutta...\nMutta minä en missään ole nähnyt valhetorneja, enkä ymmärrä mitä varten\nne teetettiin; sanokaa nyt minulle\", sanoi Matti.\n\n\"Voi kun pitää olla ja elää noin raakain ja tyhmäin keskellä\", sanoi\nLiila ja pyrskähti täyttä kurkkua itkemään, sillä naisiltakin oli\nloppunut sanominen.\n\nSillä välin oli isäntä havahtunut mietteistään. Hän oli kuullut Matin\nviimeisen selityksen ja Liilan vaikeroimisen, kun pitää olla ja asua\nnoin raakain ja tyhmäin parissa sekä hänen itkuun purskahtamisensa.\nKaikkien näiden tähden oli isäntä tullut täyteen tajuntaansa.\nVihaisesti silmäili hän Mattia, joka tyynenä seisoi ovipielessä,\npyöritellen lakkiansa.\n\n\"Sinä rohkenet vielä suutasi pieksää ja vielä niin suuressa määrässä,\nettä saatat itkemään vaimoni ja lapseni\", sanoi isäntä.\n\n\"Enhän minä...\"\n\n\"Ethän sinä. Sinun palvelusaikasi on loppunut, saat pötkiä pois meidän\ntalosta, minä en jaksa kärsiä sinua\", sanoi isäntä Matille.\n\n\"Palkkani\", rohkeni Matti ujosti muistuttaa.\n\n\"Palkasta ei puhettakaan; sitä saat hakea lain kautta, jos luulet\nsaavasi\", sanoi isäntä tuimasti.\n\nTovin ajan päästä oli Matti valmis lähtemään. Hän oli kokoillut vähät\nvaaterihkamansa kokoon, solmeillut ja käärinyt ne myttyyn. Ennenkun hän\nlähti talosta, kutsutti hän isännän luoksensa porstuaan. Isäntä tuli.\n\n\"Minulla olisi eräs asia teille ilmoitettava\", sanoi Matti.\n\n\"Ja mikä se?\" kysyi isäntä.\n\n\"Eräs hinkalo aitassa vuotaa, se on vuotanut jo niin paljon, että pohja\nnäkyy\", sanoi Matti.\n\n\"Mikä hinkalo?\"\n\n\"Yksi niistä, joihin tehtiin pohjat korkealle ja joiden päälle pantiin\nsitten jyviä. Eihän ne tosiaan maahan vuoda, kun oikeaan hinkaloon\nvain, sinne päällypohjan alle, mutta minä rupean aavistamaan, etteivät\nnekään, yhtä vähän kuin valhetorninkaan putoaminen, saisi tulla muiden\ntietoon. Semmoinen aavistus minulla on, vaikken ymmärrä mitä niillä\ntarkoitetaan. En minä tahtoisi teille minkäänlaista onnettomuutta\",\npuheli Matti.\n\nIsäntä säpsähti ja jäi äänettömäksi.\n\n\"Niin ja minusta olisi parasta, että isäntä maksaisi hyvällä minun\npalkkani, sillä olenhan tehnyt työtä miehen edestä, ettehän sitä voi\nkieltää?\" lisäsi Matti.\n\n\"Kyllä olet tehnyt, ei siinä ole moittimista.\"\n\n\"Niinpä olisi viisainta maksaa heti minulle palkka, sillä vaikken minä\nniitä asioita paljon ymmärrä, en luule kuitenkaan minkään oikeuden\ntyömiestä tuomitsevan sen vuoksi palkattomaksi, että hän on, mitään\npahaa tavoittamatta, ilmoittanut valhetornin pudonneeksi\", sanoi Matti.\n\n\"Etkö tahdo, Matti, jäädä vielä meille?\" sanoi isäntä täydellisesti\nleppyneenä Matin puheesta, sillä hänelläkin oli sydän.\n\n\"En minä nyt enään kun isäntä ja muutkin niin pahasti ... kyllä minä\nmuuallakin... Niin ja älkää uskoko kauppiasta ja nimismiestä ... ei\nikipäivänä ne ole kelpomiehiä.\n\n\"Käy ensi pyhänä meillä, niin saat täyden palkkasi. Muutoin anna\nnuorten herrain olla rauhassa.\"\n\n\"Kyllä -- hyvästi!\" sanoi Matti ja pyyhkäsi karhealla kädellänsä\nkyyneleen pois silmästänsä.\n\nSitten poistui Matti Kämälästä mytty kainalossa. Kauvan katsoi Kaaperi\nisäntä Matin jälkeen ja hän katui salaa itseksensä, kun hän\npikaisuudessaan oli karkoittanut Matin pois, mutta nyt se oli jo\nmyöhäistä.\n\nMatti oli parhaita työmiehiä paikkakunnassa. Vaikkei hän ollutkaan\nmikään oppinut ja sivistynyt mies oli hän kuitenkin siivoluontoinen ja\nosasi tehdä työtä kahden miehen edestä. Kova työ oli hänestä kaikkein\nmieluisinta ajanviettoa ja siinä hän pyysi kunnostaa itseänsä. Kun hän\npäälliseksi oli niin rehelliseksi tunnettu, ettei leikilläänkään\nvalehdellut, oli hän saavuttanut arvoa ja luottamusta paikkakunnassa.\nKaiken tämän tähden oli hänellä isommat palkat kuin yhdelläkään muulla\nrenkimiehellä. Hän se Kämälässäkin oli johtanut ja järjestänyt kaikki\ntyöt ja tehtävät melkein kolme vuotta, sillä isäntä ei niistä huolinut\ntuon taivaallista. Kaikki menestyikin hyvin, kun Matti oli peräsimessä.\nPaljon jäi Kämälä vaille Matin mentyä ja eipä kummakaan, jos isäntä\nhieman katuikin, kun hän niin avullisen työmiehen pois hääti.\n\nVähitellen unouttivat Kämäläiset tuon ikävän valhetornin jutun ja elämä\nalkoi käydä entiselleen. Isäntä alkoi kehua taloaan, elämistään ja\nperhettään kuten ennenkin.\n\nVieraita alkoi tulvailla taloon taasenkin ja vierasvarat sekä heidän\nkestitsemisensä eivät olleet vähääkään huonontuneet entisestään. Uusia,\nennen talossa käymättömiä vieraitakin kävi usein Kämälässä, mutta\nolivatpa nuo vanhat tuttavatkin, maakauppias, varanimismies ja\nmaanmittarin apulainen nytkin siellä ainaisina vieraina. He eivät\nvoineet unhottaa Kämälän vierasvaraista pöytää eikä tyttäriä, vaikka\nvielä olisi kymmenen valhetornia pudonnut.\n\nTuo Matin muistuttama vuotava hinkalo oli aitassa korjattu ja taasen\npönöttivät hinkalot kukkurapäänä viljaa. Kaikille oudoimmille vieraille\nnäytteli isäntä rikkauksiaan, mahdottoman isoja viljavarojaan ja\ntaloaan nyt kuten ennenkin. Tyttäret pukivat itsensä hienosti,\nkäyttivät itsensä säädyllisesti ja astuivat kynnykselle kuten ennenkin.\nMaakauppias ja moni muu kehuivat tyttäriä kauniiksi ja pyysivät heitä\nomaksensa niinkuin ennenkin, vieläpä isäntäkin nauraa hehhetti niinkuin\nennenkin -- siltä ainakin näytti.\n\nKauvan oli Kämälän maata ja taloutta hoidettu huonosti. Isännän ja koko\nperheen halu paloi vaan turhaan kunniaan ja herrastamiseen. Sentähden\ntulivat talouden- ja maantyöt noille mielestänsä niin sivistyneille\nihmisille raskaiksi, halvoiksi ja vähän halutuiksi. Pitkät ajat olivat\nkaikki työt ja toimet olleet palkkaväen tehtävinä, ja ne saivat mennä\nomaa menoansa, sillä isäntä ei katsonut niihin perin päin. Renki Matti\nkyllä oli palvelusajallansa tehnyt työnjohtajana kaikki mitä voi\nrapistuneen maanviljelyksen parannukseksi, mutta ei hänkään voinut niin\nlyhyellä ajalla suuria aikaan saada.\n\nIsäntä kyllä oli jo aikaa huomannut, että maantuotteet vähenemistänsä\nvähenivät, mutta hän luotti rahoihinsa eikä välittänyt juurin koko\nasiasta mitään. Tosin oli hän näennäisesti koettanut tuota\nmaan-antimien vaillinkia korvata hinkaloiden pohjia korottamalla, että\nne olisivat yhtä täysinäiset ja kukkuralla kuin isävainajansakin\naikana, mutta se keino ei pitkälle auttanut. Ja kun hän tämän oli\nsaanut mielensä jälkeen onnistumaan, oli hän niin keksintöönsä\nmieltynyt, että oikein käsiänsä hykerteli.\n\nLaajasti oli tietona kuuluisa Kämälän talo, sen rikkaudet,\nvierasvaraisuus ja mahdottomat viljavarastot. Kaikista näitä puhuttiin\nympäri maakuntia, mutta erittäinkin jyvästöstä, jota pidettiin melkein\nJoosepin jyväaittojen veroisena ja siitä puhuttiin useinkin\nihmeensekaisella kunnioituksella.\n\nSattuipa kerran niin, että tuli jotenkin sekalainen vuosi. Viina- ja\noluttehdasten omistajat eivät ensinkään olleet hyvillänsä tuosta\nnupeasta vuodentulosta ja keveästä viljasta, sillä heidän tehtaansa\nolivat heidän mielestänsä niin välttämättömän tarpeelliset, että niihin\ntarvitsi saada täysipainoista ja itävää viljaa.\n\nEräs oluttehtaan omistaja keksi sen keinon, että hän, heti kun huomasi\nhuonon vuoden tulleen, lähti maakunnasta tehdastansa varten ostelemaan\nviime vuoden viljaa. Hänkin oli kauvan ja usein kuullut puhuttavan\nKämälän suurista viljavaroista. Tämän tähden suuntasi hän suoraan\nmatkansa ensin sinne.\n\nTalossa otettiin vastaan tuo herrasmies mitä suurimmalla\nkohteliaisuudella ja vierasvaraisuudella, kuten Kämälässä ainakin.\n\n\"Minä olen kuullut, että teillä on paljon vanhaa viljaa\", sanoi\nostelija.\n\n\"Onhan sitä ... kyllähän sitä on... Paljon meillä on vanhaa viljaa. --\nVai olette tekin siitä kuulleet puhuttavan ... kaikkia ne sitten\npuhuvatkin -- --. Parasta on, että lähdemme katsomaan ... sittenpähän\ntietää kun näkee\", sanoi isäntä.\n\nIsäntä otti aittojen avaimet ja lähti kävelemään, kehoittaen vierasta\ntulemaan mukaan. Vieras seurasi isäntää hyvillä mielin, toivoen\nsaavansa ehkä yhdestä paikasta ostaa tarvitsemansa viljamäärän.\n\n\"Ohhoh! Kylläpä täällä onkin viljaa; eipä siitä olekaan suotta\nihmetellen puhuttu\", huudahti ostelija aittaan tultuaan.\n\nIso olikin aitta: neljä syltä leveä ja toista vertaa pitempi,\nväliseinällä jaettu kahteen osaan. Pitkin aittaa meni hinkaloiden\nvälitse välkeä käytävä ja kahtapuolta käytävää olivat kukkurapää\nhinkalot; ainoastaan parissa hinkalossa oli vaan vähän viljaa pohjalla.\n\n\"Onhan meillä viljavaroja. Ei meille heti nälkä tule, jos katovuosiakin\nsattuisi tulemaan. -- Onhan niitä, katsokaapas tuonnekin\", sanoi isäntä,\nosoittaen toiseen aitan osaan.\n\n\"On, on, kyllä minä näen\", sanoi vieras ihmetellen.\n\nSamassa tuli kirkkoherra parin isännän kanssa aittaan. Heillä oli\nisännälle jotakin asiaa, ja kun he kuulivat hänen menneen vieraan\nkanssa aittaan, menivät hekin sinne.\n\n\"Vilja on varsin painavaa ja hyvää, mitä vaaditte tynnyristä rukiista\nja ohrista?\" kysyi vieras, hypitellen kämmenellään kumpiakin\njyvälaatuja.\n\n\"Ehei, en minä myö jyviäni\", sanoi isäntä.\n\n\"No miksikä ei?\" kysy ostaja kummastellen.\n\n\"Nyt on tullut sekalainen vuosi.\"\n\n\"Ei kuitenkaan niin huono, ettei maakunta sillä toimeen tule.\"\n\n\"Mutta jos sattuisi tulemaan useampia katovuosia?\"\n\n\"Aikapa niitä nyt ruveta odottamaan, sillä voisihan tapahtua, ettei\nkatovuotta tulisi kymmeniin vuosiin. Muutoin saattaisi viljanne\npilaantua, kuinka vanhoja lienee nytkin jo joukossa\", arveli vieras.\n\n\"Ei niissä ole yhtään jyvää sen vanhempia kuin menneenvuotisia\",\nvakuutti isäntä, sioitellen jalkojansa. \"Ei yhtään vanhempia?\"\n\n\"Ei yhtään vanhempia?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Ja yhtenä vuotena tulee noin paljon?\"\n\n\"Niinpä niitä näkyy tulevan.\"\n\n\"Mihinkä sitten vuonna vuotuisesti tuommoinen viljan paljous on\njoutunut?\"\n\n\"Hyvinä vuosina myön minä liiat, mutta huonoina en ensinkään.\"\n\n\"Myökää pois, minä maksan hyvän hinnan.\"\n\n\"Enkä myö, vaikka mitä maksaisitte. Meillä tarvitaan paljon eloa, eikä\nmeillä viitsitä huonon vuoden viljaa syödä. -- Tämän vuotisia saatte\nostaa, sitten kuin ne kokoon saadaan\", selitti tuo varova isäntä.\n\n\"Tämän vuotisia minä kyllä saan jokapaikasta ja niin paljon kuin\ntahdon, mutta minä en huoli niistä\", sanoi ostaja.\n\n\"Enpä minä ole mokomampaa jyväin paljoutta milloinkaan yhdessä talossa\nnähnyt\", lisäsi hän sitten, ja -- kuinka lienee niin sattunut -- survasi\nhän samassa paksulla kuhmusauvallansa lähimpänä olevaan ruishinkaloon.\nSauva kopsahti niin umpinaisesti ja salaperäisesti johonkin kovaan\nesineeseen. Kaikki tulivat hämilleen tuon oudon sattuman tähden,\neivätkä ymmärtäneet mitä se merkitsi, mutta tuhkan harmajana seisoi\nisäntä äänetönnä, sillä hän kyllä oivalsi, mikä tuohon kopsahdukseen\noli syynä.\n\nMutta mitä? Kaukalosta rupesi kuulumaan outoa ritinää ja ratinaa, jyvät\nrupesivat vähitellen vaipumaan alas, ja muksis -- pudota rymähti tuo\nkorkealle tehty toinen pohja jyvineen päivineen alas. Tomu pölähti\nkattoon niinkuin paksu savupatsas ja lahot puun pirstaleet lentelivät\nympäri aittaa.\n\nLähellä hinkaloa seisova tehtaanomistaja säikähti niin kovin tuota\noutoa rymäkkää, että hän lähti hyppyyn niinkuin noidan nuoli. Siinä\nhoijakassa ei hän joutanut suurin eteensä katsomaan, jonka seurauksena\noli se, että hän ensimäisessä käänteessä löi päänsä hinkalon nurkkaan,\nniin että paikalla kiuvahti seljälleen kuin auskari. Muut myös\nsäikähtivät tuota outoa tomahdusta, mutta kun he eivät olleet lähellä\nvaipuvaa hinkaloa, eivät he arvanneet pakoon lähteä.\n\nPian toipui kuitenkin pullea tehtailija.\n\n\"Saakurin perttana! Mitä tämä meno merkitsee?\" sanoi hän ensimäiseksi\nja hyppäsi ylös.\n\nTottuneena käytännölliseksi mieheksi, meni hän isännän luokse, joka\nvaljuna seisoi vielä särkyneen hinkalon vieressä, ja sanoi:\n\n\"Mitä ihmettä tämä on? Selittäkää.\".\n\n\"Li-lienee pohja pettänyt\", änkytti isäntä.\n\nTehtailija hyppäsi heti hinkalon partaalle katsomaan, ikäänkuin\npeljäten, että tuo kelpo vilja huilaa hänen käsistänsä jollakin\nkäsittämättömällä tavalla.\n\n\"Saakurin perttana! Se on kyllä totta, että pohja on pudonnut, mutta\ntässä on ollut toinen pohja melkein parrasten tasalla ja sen päällä\nvähän rukiita. Nämä nyt putosivat yhdessä lyhteessä oikealle pohjalle\nja siellä ne nyt ovat ruisvähät lahosirpaleitten seassa; siinä koko\narvoitus\", selitteli vieras.\n\n\"Eiväthän vaan kaikki muutkin täydet hinkalot ole samanlaisia\", jatkoi\nhän sitten ja samassa meni hän hinkalolta hinkalolle, töyttien\nsauvallansa niihin. Kop, kop, kopsahteli sauva hinkaloiden\nkorotettuihin pohjiin ja muuta toispohjatonta hinkaloa ei ollut koko\naitassa kuin nuo kaksi, joissa oli vaan vähän jyviä pohjalla.\n\n\"Mitäs perttanan peliä tämä on? Te taidatte olla saakurin lysti mies,\noikein aika keksijä. Enpä mokomampaa kepposta ole eläissäni nähnyt,\nmutta en vieläkään ymmärrä mitä tämä tarkoittaa -- selittäkää\", hölisi\ntuo irtonaismielinen tehtailija.\n\nIsäntä ei vastannut mitään, heilutteli vaan itseään ja syljeskeli\npieniä sylkitippoja.\n\n\"Jyväkaupan taidamme jättää nyt sikseen, vai mitä isäntä arvelee?\nParasta on, että lähden hakemaan viljaa semmoisista paikoista, joissa\nei ole näin isoja varastoita, ehkäpä heillä ei ole kaksinkertaisia\npohjia hinkaloissaan\", puheli tehtailija edelleen, samassa jätellen\nkaikki hyvästi.\n\nSitten lähti tehtailija pois ja mennessäänkin nauraa kajautteli hän\nniin makeasti ja raikkaasti, että ilma raikui.\n\nTuo tapaus teki kirkkoherraan ja noihin pariin isäntään niin ikävän\nvaikutuksen, että hekin katsoivat parhaaksi lähteä pois, sen enempää\nisännälle asiaansa ajamatta. Isäntä vaan jäi ypö yksin seisomaan tuon\nkovan-onnen tuottaman hinkalon viereen ja heiluttelemaan itseänsä.\n\nHinkalon toisen pohjan putoamiseen oli syynä se, että se oli liian\nheikosti rakennettu. Kun ei sen päälle tullut paljon painoa, luultiin\npohjan kestävän kohti varustuksilla. Molempien pohjien väliin suljettu\nummehtunut ilma oli lahottanut ensimäiseksi tämän, viimeksi ja\nhuonoimmin tehdyn ylennyspohjan ja sen vuoksi se ensimäiseksi\nputosikin. -- Tämä oli sama hinkalo, jonka vuotamisesta renki Matti oli\nisäntää jo muistuttanut.\n\nNiinhän se oli. Pitkät ajat olivat kaikki talon elinvoimat,\nmaantuotteet, karjan-annit ja rahat käytetty Kämälässä turhan kunnian\nja loiston saavuttamiseksi. Kun kerran vanhat varat rupesivat\ntirkkenemään eikä tuolle suurelle menolle vastaavia muita tuloja ollut\nkuin se, mitä maa antaa kovalle työntekijälle, niin kiireesti alkoi\ntalo kallistua häviötänsä kohden. Valhetornin putoaminen oli tähän\nkäännökseen pahana enteenä ja jyvähinkalon vaipuminen sen täydellisesti\npäätti. Valheelliselle perustukselle rakennetut laitokset olivat nyt\ntarkoituksensa täyttäneet. Ne lienevät tuoneet taloon lyhyttä kunniaa,\nmutta nyt alkoivat ne opettamaan, kuinka vaarallista ja pian sammuvaa\nvalheella saatu kunnia on.\n\nTosin kävivät kauppias, nimismies ja maanmittarin apulainen vielä\njoskus talossa ja kehuivat tyttäriä kauniiksi, mutta heidän käyntinsä\nharveni harvenemistaan ja viimein eivät he käyneet ensinkään. Tosin\nkävi vielä jonkun aikaa Kämälässä kaukaisempiakin vieraita, mutta\nheidänkin käyntinsä harveni sitä myöten kuin vieraanvaratkin vähenivät.\nTosin astuivat tyttäret vielä kynnykselle, mutta yhä harvalukuisemmiksi\nkävivät sen kaunistuksen ihailijat. Tosin kehui isäntä vielä joskus\ntaloansa, elämäänsä, rikkauksiansa, perheensä sivistystä ja ylevyyttä,\nmutta yhä harvemmat sitä uskoivat, sitä vähemmin ottivat siitä\nminkäänlaista vaaria.\n\nVaikka Kämälässä koetettiinkin vielä tämmöistä näennäistä ylevää\nlevollisuutta ja arvoa pitää yllä, ei kuitenkaan heillä ollut oikeata\nrauhaa, sillä sydämessä oli jotakin kalvavaa. Isäntä oli useinkin\nharvapuheinen ja ajatuksiinsa vaipuneena. Vierastelemisissa käyminen\nylevien, vanhain ystäviensä luona harveni harvenemistaan ja\nhännystakkia ei hän juuri usein pannut päällensä.\n\nEipä kummakaan, jos vähän alakuloiseksi vetikin. Olihan kaksi heidän\nkunniapylväistänsä sortunut ja tullut kaiken maailman pilkan ja naurun\nesineiksi. Saattoipa isännällä olla muitakin syitä alakuloisuuteen.\nEihän häneltä voinut olla salassa, kuinka täpärällä heidän ennen niin\nloistava taloutensa oli. Rikkautensa nojalla oli hän riidellyt\nitsellensä luultua kunniaa, arvoa, mainetta ja ylhäisien ystävyyttä,\nmutta kun rikkaus loppuu, loppuu ystävätkin ja kaikki on silloin\nkadotettu.\n\nPaitsi näitä huolien syitä, tuli vielä päälliseksi se onnettomuus, että\nLiila rupesi kitumaan. Hänellä ei ollut minkäänlaista ruokahalua ja hän\nlaihtui, kuihtui ja kalpeni kalpenemistaan. Isäntä kävi hänen tähtensä\nuseat kerrat lääkärin luona ja tämä määräsi monikertaan Liilalle\nlääkkeitä, mutta niistä ei ollut minkäänlaista apua. Lääkäri vihdoin\nrupesi ihmettelemään tuota itsepintaista tautia ja vaati että sairas\ntuotaisiin hänen tutkittavakseen. Isäntä koki hänelle selittää, kuinka\nheikko sairas on ja sen vuoksi ei voi häntä niin pitkiä matkoja\nkuljettaa. Siihen se asia sitten jäi.\n\nNäin kaikkein surujen, murheitten ja vaivain rasittamina kului\nKämäläisten aika edelleen ja emäntä suri kauniin ja sivistyneen\ntyttärensä sairaloista tilaa niin että oli henkensä heittää.\n\nJonkun ajan kuluttua tapahtui Kämälässä uusia kummia. Liilan\nsairaloisuus oli kehittynyt siihen määrään, että hän erään vaimoihmisen\nkanssa sulkeentui vihdoin erityiseen huoneeseen. Ei tiedetty astuiko\nhän sinne mennessään kynnykselle, mutta se vaan on varma, että kahden\nsijasta tuli vihdoin tuosta suljetusta huoneesta kolme henkeä.\n\nEi ollut tuosta tapauksesta kulunut vielä täyttä puolta vuotta, kun\nAlma teki samat temput.\n\nTämmöiset tapahtumat olivat aivan odottamattomat isännälle ja\nemännälle. He olivat luulotelleet tytärtensä olevan hyvinkin\nsivistyneitä, jommoisiksi he uskoivat heidät kasvattaneensa. Tätä\ntekivät he siinä toivossa, että he kerran näkisivät tyttärensä\njoidenkin herrojen kainaloisina kanoina ja tuohon se nyt päättyi.\n\nKovin surivat vanhemmat turhaksi mennyttä toivoansa ja lasten syvää\nlankeemusta. Usea kyläläinenkin teki samaa, säälitellen Liilan ja Alman\ntilaa, sillä he eivät ensinkään olisi suoneet, että nuo viattomat uhrit\nolisivat joutuneet vanhempiensa turhamielisen kunnianhimon uhreiksi.\n\nKovasti masenti tytärten lankeemus vanhempien turhamielisyyttä. He\neivät käyneet enään kertaakaan missään kesteissä, eikä isäntä pannut\nsen erän perästä hännystakkia päällensä. He viettivät yksinäisyydessään\nsurullista ja alakuloista elämää, mutta niin sokeita he olivat\nvieläkin, etteivät huomanneet itsessänsä vikaa ensinkään, vaan\nsyyttivät muita ihmisiä syypäiksi heidän onnettomuuteensa. Miksi piti\nmaakauppiaan ja varanimismiehen olla tuommoisia? Miksi piti valhetornin\npudota niin sopimattomalla ajalla ja miksi renki Matti oli niin\ntyhmä, että hän sen heti ilmoitti? Ja lopuksi: miksi eräs noista\ntoiskertaisista hinkalon pohjista oli niin huonosti rakennettu, että se\nsortui juuri tuolla hetkellä? Semmoisia kysymyksiä risteili heidän\nsieluissaan, mutta siellä ei koskaan herännyt semmoisia kysymyksiä:\nminkätähden olemme olleet turhamaisia? Miksi olemme lapsiimme\nistuttaneet turhan kunnian ja tyhmän korskeuden tavoittelevia\nvaarallisia siemeniä ja siten syösseet heidät perikatoon?\n\nTämän erän perästä ei Kämälässä käynyt ainoatakaan herrassäätyistä\nvierasta, eikä kukaan kehunut tyttäriä kauniiksi, eikä pyytänyt heitä\nomaksensa. Heille kelpasi nyt jo halvemmatkin vieraat ja varsin\ntyytyväisiä olivat he, kun joku kansalainen tuli heille ja koki\nlohduttaa heitä onnettomuudessaan.\n\nTähän ei vielä Kämälän onnettomuus päättynyt. Jonkun ajan kuluttua\nlevisi pitäjässä se yhtä outo kuin odottamatonkin uutinen, että viime\npyhänä oli kuulutettu pakkohuutokaupalla myötäväksi Kämälän maat ja\nmannut, kilut ja kalut kirjoineen ja karjoineen. Tämä sanoma tuntui\nmonestakin pitäjäläisestä kovin kummalta, sillä he eivät olleet\nmilloinkaan missään yhteydessä Kämäläisten kanssa, että olisivat\ntulleet tuntemaan talon todellista sisällistä tilaa. He olivat luulleet\ntalon varoja ja rikkauksia loppumattomiksi, nähdessään sitä tuhlaavaa\nelämää, mitä Kämälässä jo kauvan aikaa oli pidetty.\n\nMäärätty huutokauppa-päivä tuli ja siinä myötiin koko Kämälän talous\nniin tarkkaan, ettei jäänyt muuta omaisuutta jäljelle kuin\njokapäiväiset pitovaatteet kullenkin perheen jäsenelle.\n\n\"Sekö sen herrastelemisen loppu olikin?\" arveli eräs läsnäolijoista.\n\n\"He ovat heidän hyvänsä saaneet tässä elämässä\", sanoi joku toinen.\n\nSyyt tuohon perinpohjaiseen taloudelliseen häviöön olivat selvät. Kun\nomat varat olivat kulutetut ja tuhlatut turhuuteen, otettiin lainoja\nylläpitämään perheen kunniaa ja arvoa. Kaikista näistä oli nyt\ntilinteon päivä tullut ja se teki lopun kaikesta.\n\nKova tuli nyt Kämäläisille eteen. Jospa he olisivat oppineet jotakin\ntyötä tekemään, eipä olisi ollut hätäpäivää, mutta niin ei ollut laita.\nEipä kummakaan jos niin oli, sillä hekumallinen työtön laiskuri-elämä\noli heidät vieroittanut pois kaikesta työstä ja veltostuttanut niin,\nettei heillä ollut kykyä mihinkään semmoiseen työhön ryhtyä, jolla he\nolisivat voineet henkensä elättää. Tämän tähden ei heillä ollut mitään\nmuuta turvaa kuin pitäjän köyhäinhoito-laitos. Sekin otti heidät\njotenkin nupealla mielellä vastaan, sillä tuntuipa heidän mielestänsä\nsiltä, että he saivat liika runsaan lisän niin odottamattomalta\ntaholta.\n\nRenki Matti oli sillävälin ahkeralla työllään ja säästäväisyydellään\nkootuilla varoillaan ostanut pienen maatilan. Hän oli nainut erään\npienen talon siveän ja työteliään tyttären ja hänkin toi yhteiseen\npesään vähät myötäjäisensä. Velkaa heillä kyllä vielä oli, mutta sitä\neivät he peljänneet, tekivät vaan työtä ja säästivät. Heillä oli hyvä\ntoimeentulo ja he kokivat auttaa Kämäläisiä niin paljon kuin voivat ja\nlievennellä kaikin tavoin heidän kurjaa tilaansa, sillä Matti ei voinut\nvälinpitämättömänä katsella entisen isäntäväkensä kurjuutta. --\nVähitellen oppivat Kämäläiset tekemään työtä, niin että voivat sen\nturvin niukasti henkensä elättää, mutta poissa oli nyt herraselämä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYstäväni, kuka ikänä vielä oletkin! Lienet sitten ylhäinen tai\nalhainen, rikas taikka köyhä: varo ettei valhetorni pääse sinua\nopettamaan. Sinulla ei kyllä taida olla samanlainen valhetorni kuin\nKämälän isännällä, mutta ne ovat kovin monenlaiset ja kummapa olisi,\nettei joku näistä pyrkisi sinun luoksesi yhtä tai toista tietä. Ja jos\nse on jo jollakin tavalla päässyt luoksesi ja kun yksinkertainen\nrenkisi Matti tulee sinulle ilmoittamaan, että jo se nyt putosi ja\nsärkyi, niin älä suinkaan suutu tuosta totuuden ilmoituksesta, sillä\nsilloinhan sinä sait varoitushuudon. Ota siitä tarkka vaari ja tee\npikainen parannus ja nopea käännös elämällesi ja tutki tarkoin itseäsi,\nkuinka korkealle olet jo sivu rajaisi lentänyt. Silloin vielä voit\ntehdä kunniallisen palausmatkan, mutta myöhemmin on se mahdoton ja sinä\njoudut auttamattomasti hukkaan.\n\n\n\n\nKAUPPIAS-MUMMO.\n\n\nTalvinen aika oli. Pari matkatoveria riensi erästä maamme isointa\nkaupunkia kohden. Kummallakin heillä oli hevonen, jotka vaivaloisesti\nvetivät raskaita kuormia, mitkä olivat täyteen ja korkeiksi ahdetut\nkaikenlaisilla maalaistavaroilla. Näillä olivat he jonkun aikaa käyneet\nkauppaa kaupungissa ja sitä varten he nytkin olivat matkassa. Kolmas\nvuorokausi oli nyt kulumassa siitä kun he kotoa lähtivät ja tänä iltana\ntoivoivat he ehtivänsä kaupunkiin. Mitään turvaa ei heillä itsellään\nollut hevosistaan, sillä kuormat olivat niin raskaat että hevosilla oli\ntäysi työ niiden vetämisessä. Kävellä telsimällä kuormiensa perässä\nkuluttivat matkatoverit taipalia, ahkerasti autellen mäkipaikoissa\nhevosia, lykkäämällä kuormia. Mutta tasangoilla kuljettaissa kävelivät\nhe molemmin jälkimäisen hevosen perässä, jutellen sitä ja tätä, pistäen\ntavasta tupakkaa niveräpiippuihinsa.\n\nNoilla kauppa-asioillaan olivat he hyvin tutustuneet kaupunkiin, sillä\nvuorotellen oli toinen heistä myömässä tavaroita, sillävälin kuin\ntoinen niitä hankki myötäväksi. Olivatpa he välisti siinä toimessa\nmolemmatkin, kun vaan tavaroita saatiin runsaammin kokoon. Tämän\ntähdenhän se oli kuin kaupunki oli heille tullut niin tutunomaiseksi,\nettei ollut sitä katua, kujaa, taloa, paikkaa tai mökkiä\nlaitakaupungillakaan, jota he eivät olisi tunteneet; tunsivatpa he\npaljon kaupungin asukkaitakin.\n\nTämähän ei ole mitään outoa, sillä voisihan ken tahansa tutustua\npaikkakuntaan ja sen ihmisiin, siinä enemmän aikaa asusteltuansa, mutta\nkumminkin kuuluu se hieman asiaan.\n\nEräässä syrjäsessä kaupungin osassa, siellä missä kaupungin puisto on,\npuiston laitaa pitkin menevällä kadulla, aivan puistoon vievän portin\npielessä, oli aina ja lakkaamatta eräs vanha mummo. Satoi tai paistoi,\noli kesä tahi talvi, pyry taikka pakkanen, aina vaan oli mummo siinä.\nKello viideltä aamulla oli hän jo paikallaan ja jos sattui kulkemaan\nsiitä ohitse kymmenen tai yhdentoista välillä illalla, siinäpä hän oli\nsilloinkin. Oliko hän yösydännäkään poissa siitä, sitä eivät\nkauppakumppanit tienneet.\n\nSe oli kauppias hänkin, tuo mummo. Portin pielessä oli isohko kiven\nmöhkäle. Se näyttiin siihen muualta vedetyn jotakin rakennustarvetta\nvarten, mutta siihen oli se käyttämättömänä jäänyt. Hyväpä oli, että\nniin oli käynyt, sillä se oli nyt mummon kauppapuodin perustuksena.\nTuon kiven päällä oli näet noin puolitoista kyynärää pitkä ja kyynärän\nleveä laatikko, jossa oli sikaaria, paperossia, karamelliä ja\nsiirappikakkuja. Se oli mummon kauppapuoti ja sen vieressä seisoi hän\nniin uskollisesti, ettei yksikään alkava kauppias liene uskollisemmasti\nkoskaan seisonut tiskinsä takana. Siinä hän ystävällisesti tarjoili\nsivukulkijoille sikaariansa, paperossiansa ja makeisiansa. Pimeinä\naikoina paloi himmeä yölamppu kiven nurkalla, heikosti valaisten tuota\nnäillä seuduilla olevaa ainoata kauppapaikkaa.\n\nMummo ei ollutkaan niin vanha kuin äkkiä katsellen näytti. Sillä jos\nkatsoi tarkemmin hänen kasvoihinsa, vivahti niissä vielä hieman\nnuoruuden punaa. Hänen näköään vanhenti paljon se seikka, kun hänen\noikea silmänsä oli pienempi vasenta, sillä oikean silmän päällä riippui\nkulmalihakset; ehkäpä sekin, kun hän oli, varsinkin kylminä aikoina,\nturjustettu paksuihin vaateriepuihin.\n\nTämä mummo se oli, joka kauppatavaroineen ja kauppapaikkoineen pisti\nnoiden maatavarain kauppiasten silmään parahiten niistä monista\ntuttavista, joihin he olivat siellä olonsa ajoilla tutustuneet.\nEnsimältä ei tuo ilmiö tuntunut heistä miltään oudolta, tuommoiselta\ntavalliselta vaan, sillähän kaupunkipaikoissa näkyy jos jonkunlaisia\nkeinottelijoita. Heidän majatalonsa oli lähellä mummon kauppapaikkaa ja\ntämän vuoksi tulivat he usein kulkemaan hänen sivutsensa ja tutustumaan\nhäneen. Tosin eivät he ensimältä tutustuneet ensinkään hänen\nsisälliseen ihmiseensä, mutta noin vaan ulkonaisesti, mummon ahkeraan\nja vähän tuottavaan kaupankäyntiin, ja se heitä ihmetytti.\n\nNiinkuin ennen on mainittu, olivat nuo maatavarain kauppiaat taasenkin\ntavarakuormineen matkalla kaupunkiin. Mielonen on toisen ja Makkonen\ntoisen nimi. Parina vuorokautena kotoa lähtein oli tyyni pakkas-ilma,\nparas sää, mitä pitkämatkainen matkustaja aina toivoo, sillä silloin on\ntie auki ja kova, eivätkä kengät, kintaat ja rahkeet kastu ja\nlottaannu, kuormaan ei tule lisäpainoa ja raskaan kuorman jäljessä\nastuskellessa ei kovin pahasti palavustu.\n\n\"Saapa nähdä, onko hän taasenkin entisellä paikallaan, kun kaupunkiin\ntulemme?\" sanoi Makkonen, kun he molemmin kävelivät jälkimäisen kuorman\njäljessä.\n\n\"Häh, kuka, mikä?\" kysyi Mielonen, ikäänkuin havahtuen, sillä hän oli\nomiin ajatuksiinsa vaipuneena.\n\n\"Tuo kauppias-mummo\", sanoi Makkonen.\n\n\"Missäpäs hän muualla lienee, jos hän on vielä hengissä\", sanoi\nMielonen hajamielisesti.\n\n\"Mutta onhan nyt jotenkin kireä pakkanen\", huomautti Makkonen.\n\n\"Vielä mitä. Kyllä hän ennenkin on tämmöisiä pakkasia nähnyt, eikä hän\nole siltä ollut koskaan poissa\", sanoi Mielonen.\n\n\"Minä en ole saanut mitään selvää tuosta mummosta, mutta kummalliselta\nhän tuntuu.\"\n\n\"Mitäpä selväntekemistä sinulla hänestä olisikaan.\"\n\n\"Minä en tiedä onko hän kala vai lintu.\"\n\n\"Minun mielestäni ei hän ole kumpaakaan laatua.\"\n\n\"No mutta mikä hän sitten on?\"\n\n\"Ihminen vaan, niinkuin kaikki muutkin ihmiset.\"\n\n\"Niin, niin, ihminen, ihminen tietysti, sen kyllä tiedän. Mutta seisoa\naamusta varhain ja illasta hiljan, olipa sää minkälainen tahansa, noin\nvähän tuottavan kauppatavaran ääressä, eikä minkäänlaista suojaa pään\npäällä, se tuntuu minusta vähän oudolta\", puheli Makkonen edelleen.\n\n\"Tietysti hän tahtoo jotakin ansaita niinkuin kaikki muutkin.\"\n\n\"Tietysti, tietysti, mutta minusta on hänellä tuo ansaitsemisen halu\nniin ankara, etten ole ennen semmoista nähnyt; eihän siinä tavallinen\nihminen voisi pysyä hengissäkään.\"\n\n\"Mitä sinä sitten oikeastaan hänestä luulet?\"\n\n\"Sitä en oikein itsekään tiedä, mutta mieleeni johtuu, että eikö hän\nvaan ole tuommoinen saituri, jolla on tuhansia arkkunsa pohjalla, eikä\nraski syödäkään, vuovaa vaan markan markan päälle, vaikka henkensä\nhinnalla, entisten tavarainsa lisäksi; semmoisista olen monta juttua\nkuullut ja lukenut\", arveli Makkonen.\n\nTämän kuultuansa heräsi Mielonen välinpitämättömyydestään missä hän\ntähän saakka oli ollut. Hän silmäili Makkosta kiinteästi, ikäänkuin hän\nolisi tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, oliko se todellakin hänen\nmatkakumppaninsa, joka noin vähällä tuntemisella tekee päätöksiänsä\nihmisen pyrinnöistä ja toimista.\n\n\"Väärin on ihmisiä arvostella niin umpimähkään. Ihmisen ulkonaisesta\nnäöstä ja toiminnasta emme useinkaan voi arvata asian oikeaa laitaa,\nellemme tunne hänen todellista tilaansa. Mikä sen tietää, mitä murehia,\ntuskia ja huolia hänkin on saanut elämänsä ajalla kantaa, ja mitä\nhänellä nytkin on kannettavana. Voisipa olla niinkin, ettei hänellä\nkaikesti ole mitä suuhun panna, sitä vähemmin aarteita arkun pohjalla.\n-- Hän on tosiaankin vähän kummallinen, mutta kummallisempaa on se, kun\nemme ole ennen ottaneet hänestä selvää, vaikka olemme hänet niin usein\nnähneet, teemme vaan umpimähkäisiä päätöksiä\", sanoi Mielonen,\nloppusanoja sanoessaan kurkistellen taivaalle.\n\n\"Nyt tulee kova pyry, meidän täytyy kiirehtiä, että joutuisimme\nkaupunkiin, ennenkun se kovin rajuksi paisuu\", lisäsi hän sitten.\n\nSe oli iltapuoli kolmatta matkapäivää, kun matkatoverit näin\nhaastelivat keskenänsä kuormien jäljessä astuskellessaan. Tähän saakka\noli heillä ollut mukava matkasää, mutta nyt näytti todellakin tulevan\nankara pyry, niinkuin Mielonen oli ennustanut. Vireitä tuulenpuuskia\nsuhahteli ehtimiseen ja nämät tihenivät tihenemistään. Taivas kävi\ntuhkan harmaaksi ja kuivia lumihiuteita alkoi suhisten tulla vinhan\ntuulen mukana.\n\nMatkatoverit kiirehtivät kulkuaan minkä voivat, mutta vaikkei heillä\nollut enään pitää matkaa kaupunkiin, meni tie ennen sinne pääsyä niin\numpeen, että hevosten täytyi viimeiseltä tuon tuostakin seisahtua\nhengähtämään ja levähtämään. Suurten ponnistusten perästä pääsivät he\nvihdoin perille ja olipa heidän kaduilla paljon helpompi ja suojasempi\nvuovata majataloansa kohden. Koko matkue miehineen, kuormineen ja\nhevosineen oli niin yltä päältä lumessa, että näytti siltä kuin joku\nlumesta tehty karnevaali olisi kulkenut pitkin kaupungin katuja.\n\nKello kävi jo yhtätoista. Nyt juuri tulivat he sille paikalle, jossa\nmummo aina oli seisonut, kaupankalujansa kaupitellen.\n\n\"Nyt ei hän ainakaan ole siinä\", ajattelivat molemmat, vuovatessaan\neteenpäin.\n\nMutta mitä? Eiköhän totta-maarian tuolta pyryn seasta häämöitä mummon\nöljylamppu? Aivan oikein, siinähän lamppu seisoi kiven nurkalla,\nheikosti valaisten himmeällä punertavalla valollaan ankaran pyryn\npiirittämää mummon tavaralaatikkoa. Kai se oli varovaisuuden vuoksi,\nkun laatikko oli nyt peitetty vahavaatteella. Siinä seisoi mummokin\nyhtä uskollisesti kuin ennenkin. Niin luminen oli hän, että olisi\nluullut kaupungin poikasten siihen tehneen lumiukon ja sen juuri nyt\nvalmiiksi saatuaan käsistänsä päästäneen.\n\n\"Hyvää iltaa, mummo!\" sanoi Mielonen paikalle päästyään, sillä hän\ntunsi nyt sydämensä lämmenneen mummoa kohtaan, jolle se oli tähän\nsaakka niin välinpitämätön ollut.\n\n\"Hyvää iltaa, hyvää iltaa, vaikkei tämä maar juuri hyvältä näytä -- --.\nEikö herra tupakkaa tahtois?\" sanoi mummo ja katsoa tiiristi\npienemmällä silmällään niin ystävällisesti ja viehkeästi kuin suinkin\nvaan voi.\n\n\"Ei kiitoksia; eipä tässä tee mieli savustelemaan tämmöisellä\nilmalla --; ettekö tekin palellu siihen paikkaan?\" sanoi Mielonen.\n\n\"En maar, minulla on paljon vaatteita yllä, täytyy vielä vähän varttoa,\njos joku vielä jotakin tarvitseisi\", tuumaili mummo niin iloisena ja\ntyytyväisenä, ikäänkuin olisi ollut kaikkein kaunein ilma mitä\nmilloinkaan on ollut.\n\nMatkatoverit lähtivät vuovaamaan majataloansa kohden. Kun he olivat\nsaaneet hevosensa ja kuormansa suojaan ja itse päässeet huoneeseen,\nolivat he niin vilussansa, että hampaat suussa kalisivat. Tavalliselle\nihmiselle se ei ollutkaan mikään kumma, sillä lämpömittari osoitti\nkolmenkymmenen pykälän kylmää, siihen sitten vielä lisäksi tuommoinen\ntuprakka. Mutta mummo? Kuinka hän voi yhdessä kohden seisoen tarjeta ja\nvieläpä olla iloinenkin? Se arvoitus ei vaan selvennyt matkatoverien\npäissä. Ei, mutta joku mahtava vaikutus siinä täytyi olla, sillä\nmummolla tuntui olevan luonnottomat voimat.\n\n\"Siinäpä hän taas oli tuo mummo\", sanoi Makkonen vähän lämmittyään.\n\n\"Siinäpä hän oli, niinkuin arvelinkin\", sanoi Mielonen.\n\n\"Kummallinen ihminen ... mitä ajattelet hänestä nykyään? kysyi\nMakkonen.\n\n\"En minä osaa ajatella entistä enempää, mutta tästäpuoleen koetan saada\nhänestä selvän\", sanoi Mielonen.\n\nYöllä oli myrsky asettunut. Jo aikaisin aamulla oli paljon väkeä\nliikkeellä luomassa lunta ja aukomassa teitä kaduilla, käytävillä,\nporteilla ja kartanoilla. Paljon oli lunta ja paljon oli ihmisillä\ntyötä ja puuhaa sen puhdistamisessa.\n\nKello viiden aikana nousi Makkonen ylös ja meni hevosia ruokkimaan.\nHänen päähänsä pisti mennä katsomaan, oliko mummo jo entisellä\npaikallaan. Jo kaukaa tähtäili hän mummon kauppapaikkaa nähdäkseen\nhäntä. Siellähän hän jo seisoi, ystävällisesti tarjoillen tavaroitaan\nsivukulkijoille. Hänellä lienee ollut nyt hyvät markkinat, sillä näin\nvarhaisena sumuisena aamuna halusi monikin hinkoa kelpo savuja\nlääkitykseksi tyhjälle, eineettömälle sydämelleen. Tämän tähden se kai\noli kuin usean kadulla kulkijan suussa höyrysi palava sikaari tai\npaperossi.\n\nSen nähtyänsä palasi Makkonen niine hyvineen majataloonsa.\n\n\"Mummokin siellä näkyi jo olevan kauppahommissaan\", sanoi hän\nhuoneeseen tultuansa.\n\n\"Sehän on tietty asia, että siinä hän on aina\", sanoi Mielonen.\n\n\"Mutta näin varhain jo.\"\n\n\"Vastako sinä sen nyt huomasit?\"\n\n\"Vähän minä ennenkin ... mutta kummalta minusta tuntuu\", sanoi Makkonen\nja siihen se keskustelu jäi.\n\nMielonen koetti varakkaan majatalonsa isäntäväeltä saada jotakin\ntietoja mummosta ja hänen tilastansa, mutta se oli turha vaiva. He\neivät tienneet muuta kuin että siinä hän oli laatikkonsa kanssa\nseisonut seitsemän vuoden paikoille, aina vaan kaupitellen vähäpätöisiä\ntavaroitaan. Mitä varten hän tuota teki, mikä ja mistä hän oli, siitä\neivät he tienneet niin mitään.\n\n\"Sen verran ne rikkaat pitävät lukua köyhän tilasta\", mutisi Mielonen\nitseksensä.\n\nKun kauppatoverit joutuivat, lähtivät he kaupungille asioitaan ajamaan.\n\n\"Mennäänpäs nyt mummon kautta\", esitteli Mielonen.\n\n\"Mennään vaan.\"\n\n\"Antakaapas minulle yksi paperossi\", sanoi Mielonen mummolle hänen\nluokseen päästyään, sitten kuin hän häntä oli ensin tervehtinyt.\n\n\"Minulle myös\", sanoi Makkonen.\n\n\"Kyllä maar, mutta minä luulen, että kyllä vielä pahoja ilmoja piisaa\nkun herrat tupakkaa tahtoisivat polttaa\", sanoi hän ja tiiristi niin\nveitikkamaisesti oikealla pienemmällä silmällään Mielosta ja Makkosta\nsilmiin.\n\n\"Niinkö luulette?\" kysyi Mielonen.\n\n\"Niin, kyllähän minä luulen.\"\n\n\"Mutta mistä syystä.\"\n\n\"Herrat ovat pitkät ajat tästä ohi kulkeneet, eivätkä vielä ole\nainoatakaan kertaa minulta mitään ostaneet; siitä minä kohta arvasin.\"\n\nTämän sanottuansa otti mummo laatikostaan pari paperossia ja ojensi\nkappaleen kummallekin anojalle, samalla antaen tulitikulla tulta\nkummallekin.\n\nKumpikin heistä ojensi mummolle paperossien maksuksi viisipennisen.\n\nMummo rupesi hakemaan pennejä antaaksensa vastaan.\n\n\"Ei minulle tarvitse antaa vastaan\", sanoi Mielonen.\n\n\"Kuinkas se muutoin sopisi? Jo ei raha kelpaa, saatte paperosseja vielä\nlisäksi\", sanoi mummo.\n\n\"En minä huoli paperosseistakaan\", intteli Mielonen.\n\n\"Tuos on toiselle herralle vastaan\", sanoi mummo sitten ja oikasi\npennejä Makkoselle.\n\n\"En minäkään tahdo vastaan\", sanoi Makkonen väkinäisesti.\n\n\"Kyllä maar te olette niin kummia herroja, etten ole koskaan semmoisia\nnähnyt\", sanoi mummo ja pienestä kulmalihasten alla olevasta silmästä\nvierähti kyyneliä, joita hän koetti huolellisesti salata.\n\nKumppanukset lähtivät asioilleen sen enempää mummolta kyselemättä.\n\n\"Kylläpä hänelle näkyy kelpaavan, vaikka kuinka paljon saisi yhdestä\npaperossista\", sanoi Makkonen, kun he kahden kävelivät.\n\n\"Tarjosihan hän vastaan rahaa tai kalua; eihän se hänen vikansa\nollut ... mahdoit ottaa\", sanoi Mielonen.\n\n\"Olihan hän tarjoavinaan, mutta kohti väittelemisellä tyytyi kuitenkin\nliiat pitämäänkin.\"\n\n\"Eihän tuo kolmen pennin lahja niin suuri ole.\"\n\n\"Ei, ei, mutta kuitenkin.\"\n\n\"Minusta olet sinä tällä matkalla ollut hyvin kummallinen ja aivan tuon\ntuntemattoman mummon vuoksi! Etkö huomannut, kuinka syvän vaikutuksen\nhäneen teki niin vähäinen ystävyyden osoitus? oikein vedet nousivat\nsilmiin\", sanoi Mielonen, puolustaaksensa mummoa.\n\n\"En minä kaikkia itkuja ... kyllä semmoista osataan. Etkäpä sinäkään\nmitään selvää ottanut, vaikka siitä niin kerskailit. -- Minä luulen\nolevani vielä nytkin oikeassa, että hän on vaan salainen rikas\nkerjäläinen, joka on tuon tavan ottanut, herättääksensä ihmisten sääliä\nja salataksensa rikkauksiansa -- semmoinen juuri, eikä mitään muuta\",\nsanoi Makkonen puoleksi suuttuneena.\n\n\"Sinun kanssasi ei kannata siitä asiasta puhua, sillä sinussa ei ole\nsijaa järjelliselle puheelle enkä siihen voi mitään vaikka minulla on\naivan päinvastaiset ajatukset siinä asiassa kuin sinulla\", sanoi\nMielonen, hänkin nyrpistyneenä.\n\nSitten kävelivät he rinnakkain eteenpäin. Tuo mummon juttu oli\nsamentanut heidän mielensä niin, ettei kummallakaan ollut mitään\nsanomista toisellensa mistään asiasta; mykkänä kuin hauta kävelivät he\nedelleen.\n\nTuota nyrpeämielisyyttä kesti vielä majatalossakin ollessa, eikä\nkummankaan haluttanut ottaa puheksi mummon asiaa. Olipa vähällä, ettei\nse sama seikka eroittanut heitä kaikesta yhteydestä.\n\nMummo raukka! Hän ei suinkaan osannut aavistaakaan, että hänen\nvähäpätöinen olentonsa oli rikkoa kahden ystävän välin.\n\nMielonen kävi tästäpuolen hyvin usein mummon luona ja osti joka\nkerralla paperossin viidellä pennillä, eikä ottanut koskaan vastaan\ntakaisin tarjotuita pennejä. Mummo rukka oli niin kiitollinen tuosta\nvähäisestä, mutta tiheästä lahjasta, ettei hän tiennyt mitä tehdä ja\najatella. Välisti hän itki, väliin nauroi, toivottaen uudelle\nostajalleen kaikkea hyvää.\n\nMakkonen kävi myös usein mummon kauppapaikalla, sillä hänellä oli\nsalaperäinen halu niin tehdä, vaikkei hän itsekään tiennyt, minkätähden\nse niin oli, oliko se hyvä vai paha tarkoitus, mutta niin se vaan oli.\nHänkin osti aina viidellä pennillä paperossia, mutta hän otti niin\nmonta kuin sillä sai. -- Tämäkin oli mummon mielestä hyvä asia, sillä\nsemmoista kauppaa vartenhan hän oli juuri siinä, eikä hän muuta\ntahtonutkaan.\n\nTällä tavoin kului joku aika. Kauppatoverukset eivät sillävälin käyneet\nainuttakaan kertaa yhtaikaa mummon luona, sillä kumpikin kaihti\ntoistansa.\n\nEräänä kertana kun Mielonen meni sinne, näki hän ihmeekseen Makkosen\npuuhailevan paperossin kauppaa mummon kanssa. Eipä siinä vielä kyllä,\nmutta mummon laatikon vieressä seisoi siro ja kalpea nuori herra,\nylioppilas näöltään. Häneen katsoi mummo katkeamatta niin, niin\nhartaasti ja koetti hymyillä niin viehkeästi kuin suinkin hänen\nkulmikkaat ja karsaat kasvonsa perään antoivat. Tälle valitsi mummo\nkaikkein parhaat karamellit ja siirappikakut, mitä suinkin hänen\nvarastossansa löytyi, eikä maksusta näyttänyt olevan puhettakaan.\nNuorukainen näytti pitävän paljon mummosta, sillä hän kuunteli hänen\npuhettaan hyvin likeltä ja hymyili. Niin, näyttipä siltä, että\nkauppatoimet olivat nyt syrjäasiana.\n\nMielonen astui esiin. Mummo otti hänet iloisesti vastaan. Sitten\nviittasi hän kädellään Mielosta ja sanoi kääntyen nuoreen herraan päin:\n\"tämä herra\". Nuorukainen kohotti lakkiaan ja nyökkäsi Mieloselle.\nHäntä hävetti, sillä hän aavisti, että mummo on hänestä nuorukaiselle\njotakin puhunut. Sitten poistui nuori herra.\n\nSitten kuin oli tuo viiden pennin ja paperossin kauppa tehty, sanoi\nMielonen:\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta minua haluttaisi tutustua teihin ja teidän\ntilaanne. Suotteko minun tehdä moniaita kysymyksiä?\n\n\"Aivan kernaasti, ei suinkaan minulla mitään salattavaa ole\", sanoi\nmummo kohteliaasti.\n\n\"Oletteko tämän kaupungin asukkaita?\"\n\n\"Tässä olen syntynyt ja elänyt koko elämäni ajan.\"\n\n\"Te kait asutte tässä aivan likellä?\"\n\n\"Ei, vaan toisella puolella kaupunkia.\"\n\n\"Kuinka sitten tulitte näin kaukaisen ja syrjäisen tienoon\nkauppapaikaksenne valitsemaan?\"\n\n\"Isoimmilla liikepaikoilla on kaikenlaisia kaupustelijoita ja\nkeinottelijoita niinkuin viitaa. Näin halvoilla tavaroilla en niissä\nansaitsisi, mutta täällä minä kuitenkin aina saan jonkun pennin\nkokoon.\"\n\n\"Kuinka te noinkin vanhana ihmisenä voitte aamusta varhain ja myöhään\niltaan, minkäänlaisesta säästä huolimatta, seisoa tässä?\"\n\n\"Sitä täytyy, jos mieli on jotakin ansaita ja suoriutua asioistaan?\"\n\nTuo mummon asioista suoriutuminen tuntui Mielosesta niin kummalliselta.\n\n\"No mutta ettehän te suinkaan noin vähäisellä kaupalla paljoa tienaa?\"\n\n\"Aina kuitenkin sen verran, ettei pahaa hätää tule.\"\n\n\"Onko teillä miestä?\"\n\n\"Oli minulla mies, mutta herra katsoi hyväksi hänet kutsua pois\nkuusikolmatta vuotta sitten\", sanoi mummo ja kyyneleet kiilsivät hänen\nsilmissään.\n\n\"Mitä miehiä miehenne oli?\"\n\n\"Salvumies vaan, mutta voi kuinka hyvä hän kuitenkin oli.\"\n\n\"Jäikö perillisiä?\"\n\n\"Jäi yksi poika. Hän syntyi juuri kuin isänsä kuoli. Voi sitäkin\nmurheen aikaa\", sanoi mummo ja tuli vielä surullisemmaksi.\n\n\"Poikanne on siis täysi mies?\"\n\n\"On. Hän oli juuri tässä, kun te tulitte.\"\n\n\"Tuo nuori herra ... ylioppilainen?\" kysyi Mielonen hämmästyneenä.\n\n\"Juuri hän.\"\n\n\"Teille jäi kait varoja miehenne kuoltua?\"\n\n\"Ei enempää kuin taivaan linnulle.\"\n\n\"No mutta kuinka olette voinut poikanne kouluttaa ylioppilaaksi asti?\"\n\n\"Ensimältä kävi se hyvin laatuun, kun olin terve. Minä tein työtä yöt\nja päivät, tuskin jouduin sen vertaa uinahtamaan kuin lintu oksalla\nuinahtaa. Minä pesin, silitin ja ompelin, ja työtä oli yllin kyllin.\nSilloin olin vielä terve ja nuori, ja jaksoin niin paljon, eikä\npuutetta ollut koskaan. Kun Pertti kasvoi niin isoksi, että hän kykeni\nkoulua käymään, jatkoin minä työntekoa eteenkin päin ja vielä\nsuuremmalla innolla ja ahkeruudella kuin koskaan ennen. Kun molemmat\nolimme vähään tyytyväiset, menimme niin hyvästi eteenpäin, ettemme\nvelkaantuneet yhdellekään ihmiselle yhtään penniä. Mutta noin seitsemän\nvuotta takaperin tulivat silmäni kipeiksi paljon työn ja valvomisen\ntähden. Koetin etsiä lääkärin apua ja hän kielsi pitkäksi ajaksi\nkatsomisen ja kaiken työnteon. Se olisi mahtanut ollakin hyvä neuvo,\nmutta sen seuraaminen ei olisi ollut mikään muu kuin suoranainen\nkuolema, sillä millä me olisimme yhdenkään viikon eläneet, ellen minä\nolisi tehnyt työtä. Tämän tähden vuovasin minä edelleenkin pitkittää\ntyöntekoa niin kauvan kuin näkö riitti. Mutta sitten pimeni kovan kivun\nkanssa silmieni valo, niin etten kyennyt enään mitään tekemään.\nSilloin luulin kaikki olevan lopussa, mutta kun silmieni kipu\nvähitellen taukosi, sain sen verran näöstäni takaisin, että voin tätä\nammattia harjoittaa. Siitä saakka olen tässä seisonut, koettaen ansaita\njonkun pennin päivässä. Paljon ei tosin tule, mutta parempi on vähäkin\nkuin ei mitään ... eikä tämä niin helppoa ... usein on ruumis niin\nkylmän vuoksi köntistynyt ja kangistunut, ettei mitenkään tahdo voida\nmajapaikkaansa päästä.\n\nViime aikoina olemme joutuneet vähän velkaan, kun elämä Helsingissä\ntulee niin kalliiksi. Toista oli kouluajalla tässä kotikaupungissa,\nsillä olihan yhteinen majapaikka ja ainahan sai jotakin syötäväksi\nkoperoiduksi.\n\nPertti raukka! Hän on koko kouluajan ollut niin ahkera lukemaan, että\nhänen terveytensä on käynyt huonoksi. Usein on häntä kehoitettu\nottamaan lepoaikaa terveytensä tähden, mutta hän ei vaan malta. Nytkin\nyliopistossa ollessaan ovat lääkärit kehoittaneet häntä keskeyttämään\nlukemisensa joksikin ajaksi voimistumista varten, mutta Pertti vaan\nsanoo jaksavansa lukea loppuun asti ja sanoo kyllä pian paranevansa,\nkun on saanut tutkinnot suoritetuksi.\n\nHän rakastaa minua niin suurella rakkaudella kuin koskaan lapsi on\nvanhintansa rakastanut -- --; voi jos te näkisitte, kuinka hyvä hän on\nminulle. Hän säälittelee minua ja päivittelee, kun minun pitää hänen\ntähtensä niin paljon vaivaa nähdä. Mutta mitäpä minussa on\nsäälittelemistä, sillä hänen tähtensä teen mitä suinkin voin. Hän\nlohduttelee aina minua sillä, että kun hän on kerran tutkintonsa\nsuorittanut ja viran saanut, niin hän ottaa minut luokseen ja silloin\nhän sanoo minun vaivani loppuvan. -- Tulevalla lukukaudella hän toivoo\nvoivansa tutkinnot suorittaa ja silloin meille tulee niin hyvä... Se\npoika raukka...! Kunpa hän vaan jaksaisi.\n\nTämmöinen on lyhykäisyydessä minun elämäni kertomus ja syy tässä\nseisomiseeni\", kertoili ja selitteli mummo.\n\nMakkonen oli koko kertomuksen ajan kuunnellut hyvin tarkasti ja sanaa\nsanomatta katsonut mummoon katkeematta.\n\n\"Antakaa minulle paperossi\", sanoi hän kertomuksen loputtua.\n\nMummo antoi.\n\nMaksuksi Makkonen pisti mummolle viisimarkkasen.\n\nMummo rupesi hätäilemään, mistä hän niin paljon vastaan antaisi.\n\n\"Ei siitä tarvitse vastaan antaa\", sanoi Makkonen.\n\n\"No herra Jumala, kuinka se muutoin sopii\", sanoi mummo ja kokoili\nrahoja vastaan antaakseen.\n\n\"Ei, se on sanottu\", sanoi Makkonen lujasti.\n\nMummo purskahti valtavaan itkuun. Ne lienevät olleet kiitoksen\nkyyneleitä ja tuskinpa yksikään kiitos koskaan on paremmin sydämestä\nlähtenyt kuin tämä. Mummo oli oppinut vähään tyytymään ja vähästä voi\nhän olla kiitollinen.\n\n\"En minä ole eläissäni näin suurta rakkauden osoitusta vierailta\nihmisiltä osakseni saanut\", sai hän itkunsa seasta sanotuksi.\n\nMielonen joutui Makkosen käytöksen tähden jotenkin hämille. Hän ei\nollut osannut aavistaakaan, että Makkosessa voisi mikään muuttaa hänen\nentisiä mielipiteitänsä mummon suhteen. Hän oli mielessään pitänyt\nitseänsä, tuon viiden pennin paperossi-kauppansa vuoksi, paljon\netevämpänä mummon ystävänä ja hyväntekijänä kuin Makkosta, joka\nitsepintaisesti oli aina syyttänyt mummoa liikanaisesta ahneudesta. Nyt\noli Makkonen mennyt edelle häntä itseänsä ja tämä seikka sekä hävetti\nettä harmitti Mielosta.\n\nKauvan kävelivät kauppalangokset sanaakaan sanomatta.\n\n\"Sinä olit oikeassa, ystäväni, mummon asiassa\", sanoi vihdoin Makkonen.\n\n\"Me olemme nyt oikeassa molemmat\", sanoi Mielonen.\n\nMummon tarkoitusten erinkaltaisuudesta kiistellessään olivat ystävykset\nkylmenneet toisillensa, jopa siihen määrään asti, että kumpikin oli\nmielessään aikonut erota kauppayhteydestä. Mutta tuo riitakapula oli\ntietämättään sovittanut heidät, niinkuin hän halvalla persoonallaan oli\nantanut aihetta heidän välinsä kylmenemiseenkin, ja tästä hetkestä\npitäin tunsivat he ystävyytensä kahta lujemmaksi ja sydämellisemmäksi\nkuin koskaan ennen.\n\nYstävykset tekivät mummon, hänen tarkoituksensa ja viiden pennin\npaperossikaupan tutuksi ympäri kaupunkia. Itsekin harjoittivat he\nahkerasti tuota kauppaa ja kaikkia paikkakuntalaisiaan, joita paljo\nkävi kaupungissa, kehoittivat he myös siihen.\n\nMummolle tuli nyt hyvät ajat. Hän iloitsi niinkuin lapsi ja usein hän\nkorjasi runsaan päivärahan pikku kaupallaan. Sydämestään kiitteli hän\nnoita maalais-ystäviään, jotka olivat luoneet valoa ja toivoa hänen ja\nhänen poikansa synkkään elämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kulunut ajasta joku palanen. Mielonen ja Makkonen ovat menneet\nkotiinsa kesätöille, sillä ei maanmies jouda silloin kaupungissa\noleskelemaan.\n\nKoko kesänä eivät he ole saaneet mummosta ja Pertistä minkäänlaista\ntietoa. Kenpä tietoja olisi tuonutkaan, sillä maanmies ei joudu\nkesäisinä aikoina matkustelemaan. Hänellä on näinä muutamina kuukausina\nyllin kyllin melkein katkeamatta yhtämittaista työtä, jolloin hänen on\naittoihin ja salvoihin kokoominen vuoden varat perheellensä.\n\nNiin. Mitäpä siitä kesästä, senhän tietävät kaikki.\n\nKun taas tuli syksyn hyyteinen halla ja jäädytti järvet ja virrat\nhevosten kantaviksi, silloin aikoivat ihmiset liikkua ulommaksi\nkotinurkkiansa.\n\nMielonen ja Makkonen rupesivat taasenkin kokoilemaan maatavaroita,\nviedäksensä niitä kaupunkiin kaupaksi, kuten ennenkin. Kun he olivat\nkalua kuormiksi asti saaneet, lähtivät he matkalle, sillä luntakin oli\njo rekikeliksi asti.\n\n\"Saapa nähdä, onko mummo entisellä paikallaan kauppatavarainsa kanssa\",\nsanoi Makkonen, kun he olivat jo lähellä kaupunkia.\n\n\"Luultavasti. Oikein tuntuu sydän hyppivän, kun saa tavata hänet\", sanoi\nMielonen.\n\nÄänetönnä ajettiin eteenpäin. Jo tulivat he niille piirteille, mihin\nmummon olisi pitänyt näkyä. Molemmat tarkistivat silmiänsä, mutta\nmitään ei näkynyt. He ajoivat paikalle, vaan mummoa ei ollut siinä.\nPoissa oli laatikkokin tavaroineen, ja öljylamppu -- poissa sekin.\n\n\"Missä mummo on?\" kysyivät he hätäyksissään ohikulkijoilta.\n\n\"Mikä mummo?\" kysyivät nämä ja katsella töllistelivät heitä.\n\n\"Hän, joka tässä aina kaupitteli sikaaria, paperossia, siirappikakkuja\nja karamelliä.\"\n\n\"Emme me tiedä\", sanoivat he ja menivät tiehensä.\n\nHe kai eivät olleet tulleet tuntemaan mummoa.\n\nKauppatoverit ajoivat majataloonsa. Talon asukkaat olivat tulleet\nmummolle tutuksi Makkosen ja Mielosen kautta.\n\n\"Missä mummo on, koska ei häntä näkynyt entisellä paikallaan?\" kysyivät\nhe pelon sekaisella tunteella.\n\n\"Mummo ei enään koskaan tule siihen tavaroitaan tarjoilemaan\",\nvastattiin heille.\n\n\"Kuinka -- ? Kuollutko?\"\n\nTämä vaikutti Mieloseen ja Makkoseen niinkuin salaman isku. Hyvään\naikaan ei kumpikaan heistä kyennyt sanomaan halkaistua sanaa.\n\n\"Sairastiko hän kauvan?\" kysyt Mielonen vihdoin.\n\n\"Ei vähääkään.\"\n\n\"Kuinka se sitten kävi?\"\n\n\"Mummo seisoi yhtä uskollisesti tavaralaatikkonsa ääressä kuten\nennenkin aina viime kuun loppuun saakka. Pertti oli Helsingissä ja\nvalmisteli itseänsä tutkinnon suorittamiseen. Hän kirjoitteli usein\näidillensä ja sanoi paljojen ponnistusten tähden terveytensä hyvin\nheikontuneen. Kuitenkin lohdutteli hän äitiänsä, vakuuttamalla voivansa\nvaaratta tutkintonsa suorittaa ja sittenhän oli kyllä aikaa\nterveyttänsä hoitaa ja voimistua. Mummo oli niin, niin iloinen, että\noli oikein hauska häntä syrjäisenkin katsoa. 'Kohta minunkin vaivani ja\nhuoleni loppuvat', kuultiin hänen usein sanovan; ja loppuivatkinhan ne,\nvaikka toisella tavalla kuin hän oli luullut. Viimeisen kerran kun\nPertti hänelle kirjoitti, ilmoitti hän huomenna alkavansa tutkintoansa\nsuorittamaan. Silloin kuultiin mummon rukoilevan Jumalaa, että hän\nantaisi Pertille voimaa ja ymmärrystä.\n\nPari päivää myöhemmin seisoi mummo tavarainsa kanssa entisellä\npaikallansa. Postin kantaja toi hänelle kirjeen. Ilosta\nvapisevilla käsillänsä otti hän kirjeen vastaan. Kun hän tirkisti\npäällekirjoitukseen, kävi puistutus hänen ruumiiseensa, huomatessaan,\nettä se oli kirjoitettu vieraalla käsialalla. Kiireesti murti hän\nkirjeen auki ja rupesi tavailemaan sen sisältöä. Kirje oli yliopiston\nrehtorilta. Se oli hyvin lyhykäinen ja kuului näin:\n\n'Teidän poikanne kuoli eilenaamuna veren-oksennukseen. Mitä toimia\ntahtoisitte pitää vainajan hautaamiseksi?'\n\nEi saanut mummo loppuunkaan luetuksi, kun hän parkasi kipeästi.\n\n'Nyt ei minua tarvita enään maailmassa', sai hän sanotuksi sydäntä\nsärkevällä äänellä ja samassa hän kaatui. Tunnottomana vietiin hän\nkotiinsa ja seuraavana aamuna oli hän ruumiina\", kerrottiin heille.\n\nAlakuloisina kuuntelivat Mielonen ja Makkonen kertomusta. Pitkään\naikaan eivät he voineet lausua ainuttakaan sanaa, niin syvästi koski se\nheihin.\n\n\"Voi kuinka väärin minä tuomitsin mummoa\", sanoi Makkonen vihdoin\npitkän vaiti-olemisen perästä.\n\n\"Niin. Usein on meidän laitamme sillä tavalla, että erehdymme sangen\npahoin, mutta sangen hyvä asia on se, että joskuskaan voimme palautua\",\nsanoi Mielonen.\n\n\"Jos tuo viiden pennin paperossikauppa olisi tullut voimaan moniaita\nvuosia ennen, kenties eläisivät he vielä molemmin\" arveli Makkonen\nalakuloisesti.\n\n\"Kenties, kenties\", sanoi Mielonen ja vaipui syviin mietteisiin.\n\n\n\n\nMATKUSTAJA.\n\n\nAivan rautatien lähellähän se on Y----n kirkko. Tämähän ei mitään\nkummaa, sillä onhan monta muuta kirkkoa rautatien likeisyydessä.\n\nKesä on kulunut jo syyskuun loppupuolelle. Sunnuntai-aamu oli ja\naamukellot olivat jo soineet, kutsuen ihmisiä kokoontumaan Herran\nhuoneeseen, nöyrtyen tunnustamaan rikoksensa Luojansa edessä ja saamaan\nHäneltä syntinsä anteeksi. Ihmisiä riensikin kaikkia teitä myöten\nkirkkoa kohden, kuulemaan armon ja lohdutuksen sanoja. Papin kello\nalkoi soida ja tämän merkin kuultuansa alkoi kansa kiiruhtaa kirkkoon;\npian olikin kirkko väkeä täynnä.\n\nKun kirkkoherra oli sakastissa lukkarille virsiä antamassa, ruvettiin\nsakastin ulko-ovea kolkuttamaan. Ensinnä tuo kolkutus oli niin\nhiljaista ja vienoa, että se tuskin kuuluikaan, sitten se kävi vähän\nkovemmaksi. Viimein huomattiin, että siellä oli joku sisään pyrkijä ja\nhänelle avattiin ovi.\n\nKun ovi aukeni, oli sen ulkopuolella seisomassa kookas ja harteva\nkeski-ikäinen mies. Hän oli niin pelkäävän ja aran näköinen, että\nnäytti siltä kuin hän tuota pikaa kauhistuneena pötkisi pakoon. Useat\nkerrat täytyi häntä kehoittaa, ennenkuin hän viimeinkin hitaasti\nrohkeni astua sakastiin. Hän jäi aivan ovipieleen seisomaan, eikä\nnäyttänyt uskaltavan katsoa ketään silmiin, tuijotti vaan eteen kohti\nlattiaan. Selvästi näki, että hän kamppaili kovaa sisällistä taistelua,\nsillä hänen leveät ja jykevät hartiansa vapisivat kuin kahila virrassa\nja tuskan hiki valui otsalta.\n\nKirkkoherra astui häntä lähemmäksi.\n\n\"Mistäs tämä vieras on?\" kysyi kirkkoherra, huomaten ettei tulija ollut\nomanpitäjäläisiä, jotka hän kaikki tunsi.\n\nMies vaan sijoitteli jalkojaan ja rykästä kyhnäytti tekoyskää.\n\n\"Mistä olette kotoisin?\" kysyi kirkkoherra toistamiseen kovemmasti,\nikäänkuin peljäten, ettei mies olisi ensimäistä kysymystä kuullut.\n\n\"Tuolta H----n pitäjästä\", sanoi mies värähtelevällä äänellä,\nsijoitellen taasenkin jalkojansa, nostamatta katsettansa ylös\nlattiasta.\n\n\"Onko teillä mitään asiaa?\" kysyi kirkkoherra.\n\n\"Onhan sitä.\"\n\n\"Sanokaa nyt asianne\", kehoitti kirkkoherra.\n\n\"Onko täällä tänäpäivänä rippiväki?\" kysyi mies arasti.\n\n\"Kyllä täällä on messu tänään\", vastasi kirkkoherra.\n\nMies vaikeni.\n\n\"Entä sitten?\" utasi kirkkoherra.\n\n\"Kun, tuota -- -- olisiko se mahdollista, että minä saisin käydä täällä\nripillä?\" sanoi mies tuskin kuultavasti.\n\n\"Oletteko enemmän aikaa oleskellut tässä pitäjässä?\" kysyi kirkkoherra.\n\n\"En, tulen juuri kotoa.\"\n\n\"Minkä vuoksi sitten näin likellä kotoanne haluatte ripillä käydä?\"\n\n\"Niinhän tuota... En tiennyt, että se on niin paha, mutta nyt sen\ntiedän\", sanoi mies katkonaisesti.\n\n\"Onko teillä papinkirjaa?\"\n\n\"On, kyllä minulla on kirjat\", sanoi mies ja alkoi kaivaa poveansa.\n\nKun kirkkoherra sai kirjat, merkitsi hän niihin, että mies on käynyt\nsinä päivänä ripillä heidän pitäjässä.\n\n\"Te olette menossa Amerikkaan\", sanoi kirkkoherra kirjoja miehelle\ntakaisin tuodessaan.\n\n\"Niin.\"\n\n\"Miksikä lähdette pois synnyinmaastanne, tuttavain ja ystäväin parista,\npois maille vierahille, teille tietämättömille, jossa ei ole ken\nvesilusikan ojentaisi? Se on sitäkin kummallisempi mielestäni, kun\nolette perheellinen talon mies\", sanoi kirkkoherra.\n\n\"Niinhän tuota... Kun ahdistaa niin kovin joka puolelta, niin ajattelin,\netteikö tuota siellä ... mutta nyt tuntuu niin pahalta ja vaikealta,\netten tahdo aikaan tulla\", sanoi mies ja raskaat kyyneleet tipahtelivat\nkaarevain ja tuuheain kulmakarvain alla olevista silmistänsä.\nKyyneleitään koki hän häätää syrjään karhealla kädellänsä.\n\n\"Tämän matka-murheenneko vuoksi haluatte nyt ripillä käydä?\" kysyi\nkirkkoherra.\n\n\"Paljon senkin tähden, mutta on minun muutenkin paha olla.\"\n\n\"Minkä vuoksi?\"\n\n\"Minä olen niin paha ... olen kovasti rikkonut.\"\n\n\"Vai niin --! Ketä vastaan? Avatkaa minulle sydämenne\", sanoi\nkirkkoherra kehoittavaisesti ja osaaottavaisesti.\n\n\"Minä olin kovasti juovuksissa\", sanoi mies nöyrästi ja\ntunnustavaisesti, ja hänen koko ruumiinsa värisi.\n\n\"Se on kyllä paha, mutta sanokaa minulle, oletteko ollut usein ennenkin\njuovuksissa?\" utasi kirkkoherra.\n\n\"En koskaan ennen; en ole monasti eläissäni maistanutkaan viinaa\",\nsanoi mies.\n\n\"Missä se sitten tapahtui?\"\n\n\"Tänne tullessa.\"\n\n\"Kuinka se kävi?\n\n\"Mieleni oli kovin raskas ja paha, kun piti erota vaimosta, lapsista,\nsukulaisista, tuttavista, ystävistä, kotitienoosta ja synnyinmaasta.\nKun ajattelin, että olin kaikki nämä jättämäisilläni ja menossa\nvieraaseen maahan, tuntemattomien ihmisien sekaan, outoja oloja\nvastaan-ottamaan, josta ei ole toivoakaan heti takaisin päästä ja\npääseekö koskaan, niin mieleni tuli syttä mustemmaksi. Tunsin\nsydämessäni kauheaa tuskaa ja surua, niin että henkeä ahdisti, ja\ntuskan hiki juoksi päältäni, ja tämä kaikki teki elämäni peräti noloksi\nja murheelliseksi.\n\nMeitä oli useampia miehiä samassa matkassa, sillä muitakin lähtee nyt\nmeidän pitäjästä Amerikkaan. Nämä eivät voineet olla huomaamatta minun\nkauheaa suruani. He kokivat lohduttaa minua, kuten parhaiten taisivat,\nmutta se oli kaikki turhaa. He olivat varanneet mukaansa useampia\npulloja viinaa, luullakseni oman surunsa varalle. Niistä he maistelivat\nehtimiseen ja tarjoilivat minullekin. Kauan aikaa torjuin minä kaiket\ntarjoilemiset, mutta he eivät vaan laanneet sitä tyrkyttämästä yhä\nuudestaan.\n\n'No, ota nyt, se lievittää suruasi', sanoi naapuritalon mies ja tarjosi\ntaasenkin pulloansa.\n\nMinä maistin vähäsen.\n\n'Ota nyt enemmän ... mitä se tuon vertainen', sanoi naapuri, eikä\nottanut tarjoamaani pulloa takaisin.\n\nMinä otin toisen kerran ja pullautin suuni melkein täyteen.\n\nHetken päästä rupesi sydän-alassani tuntumaan niin hyvältä. Kierteli ja\nlämmitti niin somasti ja murheeni tuntui todellakin lievenevän. Minä\nrupesin iloisesti puhelemaan toverieni kanssa, eikä kovin pitkää aikaa\nkulunut, ennenkuin minä jo naurahtelinkin.\n\n'Eikös ole nyt jo vähän parempi?' kysyi naapuri naurahdellen.\n\n'On, on ... paljonkin parempi on ... nyt on hyvä, mutta annasta\nvielä siitä pullosta', sanoin minä ja ojensin käteni pulloa\nvastaan-ottaakseni.\n\nNaapuri antoi pullon. Sen saatuani kallistin minä siitä niin paljon,\nettä suuni tuli täyteen kuin puhuttu rakko.\n\n'Kas niin! Nyt se tepsii -- mies hänestä tulee kuin tuleekin. Minä\ntakaan, ettet vähän ajan päästä tiedä koko surustasi pukin rippiä',\nvakuutti naapuri.\n\nNyt muuttui tilani aivan toisenlaiseksi. Silmänikin kirkastuivat niin,\nettä olisin voinut väittää näkeväni vaikka kiven lävitse. Koko maailma\nnäytti niin valoisalta ja puhtaalta, etten semmoista muista sitä ennen\nkoskaan nähneeni. Kaikki matkasuruni ja huoleni, entiset kärsimiseni ja\nponnistukseni katosivat tuokiossa mielestäni kuin tina tuhkaan ja nyt\nolisin mennyt vaikka maailman ääriin. Ymmärrykseni selkeni mielestäni\nniin valoisaksi ja käsittäväksi, etten koskaan ennen ollut asioita niin\nselkeästi ymmärtänyt enkä käsittänyt. Tässä valossa huomasin, ettei\ntämä maailma olekkaan niin paha ja suuri vaivanpesä kuin olin itselleni\nuskotellut, kunhan vaan ymmärtää siitä oikein nauttia. Turhaan niitä,\nnäenmä, huolia ja murheita kantaa, ajattelin minä.\n\nIhmiset näyttivät nyt mielestäni niin kurjilta ja kehnoilta ja minä\nluulin näkeväni jokaisen vastaan tulijan lävitse. Voi kuinka paljon\nhuonompia minua he tuntuivat olevan, tuommoisia kurjia, tyhmiä raukkoja\nvaan -- mitäs he ovat minun rinnallani, arvostelin minä.\n\nTämä ajatus ei ollut nykyisen hetken synnyttämä, vaan se oli aikojen\nkuluessa vähitellen juurtunut minuun, vaikken sitä ennen ollut niin\nsuuressa määrässä tuntenut kuin nyt. Olin oppinut hiljalleen katsomaan\nmuita ihmisiä ylön, kun olin mielestäni parempi heitä, koskapa olen\nrehellinen ja kunniallinen mies, enkä ollut kertaakaan vielä ollut\njuovuksissa. Niin jo ennenkin ajattelin, mitä sitten nyt, kun olin niin\nonnellisessa tilassa.\n\nHih! kiljahtelin minä, kun satuin ihmisiä näkemään, sillä enhän osannut\nenään ihmisiäkään hävetä, kun olin juovuksissa\", kertoi mies\nalakuloisesti, kun kerran alkuun pääsi.\n\n\"Vieläkö sitten mitään?\" kysyi kirkkoherra.\n\n\"Asian pahinta puolta en ole vielä kertonutkaan\", sanoi mies nolosti.\n\n\"Mikäs se olisi?\"\n\n\"Minä onneton löin akkaani.\"\n\n\"Akkaanne! Missä sitä löitte?\"\n\n\"Tiellä tänne tullessa.\"\n\n\"Onko vaimonne myös menossa Amerikkaan?\"\n\n\"Ei ole, hän lähti minua vaan saattamaan tänne rautatielle saakka.\"\n\n\"Aivan oikein. Olettehan jo maininnut, että täytyy erota vaimostanne ja\nolisihan se minun pitänyt muutoinkin muistaa, kun olen lukenut\npassinne. Mutta minkä tähden löitte vaimoanne?\" sanoi kirkkoherra.\n\n\"Ei suinkaan hänessä mitään syytä ollut, mutta mitä hullu juopunut\nsiitä huoli! Päinvastoin löin minä häntä suuren rakkauden työn tähden,\nja sepä se asian pahin puoli onkin. Hän on koko yhdessä olon aikamme\nkokenut aina varoittaa ja muistuttaa minua ihmisen elämän\nvelvollisuuksista. Hän on ollut aina arka minun kunniastani, sillä hän\nsanoo minun kunniani olevan hänenkin kunniansa, ja kenties se onkin\nhänen ansionsa, että minun kunniakipeneeni on tähän saakka säilynyt.\nNytkin hän koki minua monet kerrat estellä, etten enään ryyppäisi, kun\ntiesi minun tulevan päihin, mutta mitäpä siitä oli apua. Vihdoin otti\nhän pullosta kiinni, kun minä taas ensin rupesin ryyppäämään ja sanoi:\n\n'Älä, hyvä Matti, enään ryyppää, olethan nytkin jo aivan pilalla.'\n\n'Vai niin! Vai sinä tässä isäntä luulet olevasikin', huusin minä, ja\nsilloin löin minä.\"\n\n\"Voi, voi! Kyllä se oli hyvin pahasta teiltä tehty\", sanoi kirkkoherra.\n\n\"Kyllä se oli niin pahasti tehty, ettei sen pahemmasti voi kukaan\ntehdä, sen tunnen nyt katkeruudella\", sanoi mies, ikäänkuin tuomioonsa\ntyytyväisenä.\n\n\"Kuinka sitten vaimonne kävi?\"\n\n\"Kyllähän sen arvaa miten heikon vaimon käypi, kun raivostunut vankka\nmies häntä lyöpi. Heti hän lysähti kärryn pohjalle ja nenästä juoksi\nveri kuin härän kurkusta. Siinä hän sitten itkeä nyyhki ja valitteli.\n\n'Niin, sen siitä nyt sait -- --. Tekeekös vasta mielesi tulla\nisännöimään', öyhkyin minä vaan, ikäänkuin olisin hyvinkin ison hyvän\ntyön tehnyt.\n\nMitä sitten tapahtui, en enään muista, sillä tulin aivan taidottomaksi.\nIlta olikin jo, ja toverit ajoivat erääseen taloon yöksi. Siellä he\nkantoivat minut huoneeseen ja laittoivat maata; siinä sitten nukuin,\nenkä herännyt ennenkuin aamulla.\"\n\n\"No, miltäs sitten aamulla tuntui?\"\n\n\"Voi, rakas kirkkoherra, älkää sitä kysykö, miltä se tuntui.\nOmantuntoni tuskat olivat niin kovat, etten voi niitä sanoilla\nselittää. Minä muistin kaikki eiliset tapahtumat siihen saakka, kunnes\ntulin tiedottomaksi. Kärsivä vaimoni oli ensimäinen, minkä herättyäni\nhuomasin. Hän oli elävänä todistajana edessäni eilisistä tapahtumista.\nHänen molemmat silmänalustansa olivat mustana ja kasvot olivat\nturpuneet ja pöhöttyneet niin, ettei silmiäkään paljon nähnyt, enpä\nollut tuntea häntä ensi silmäämällä, niin erinkaltaiseksi oli hän tuon\nlyönnin tähden muuttunut. Hän vältteli katsoa minua silmiin. Näytti\nsiltä kuin hän olisi luulotellut itse tehneensä jonkun suuren pahan\ntyön.\n\n'Voi Mari kulta, mitenkä nyt ovat asiat?' sanoin minä häpeästä ja\ntuskasta pakahtumaisillani.\n\n'Voi, hyvä ystävä, miksi sinä löit minua niin kovasti, mitä pahaa minä\nolen sinulle tehnyt?' sanoi hän ja rupesi nyyhkimään.\n\n'Et mitään pahaa, mutta hyvää sinä olet tehnyt paljon, hyvin paljon',\nkoin minä sanoa.\n\n'Kuinka sinä voitkaan mennä Amerikkaan, kun sinä näytät rupeavan\njuomaan? Sinä et voi siellä miehestä pysyä, kun ei siellä ole ketään,\njoka sinua tukisi ja varaisi; paras on, että palaat kotiin', sanoi\nvaimoni.\n\n'Mutta sen voin vakuuttaa tässä Jumalan ja sinun edessäsi, että se oli\nensimäinen ja viimeinen kerta; ei koskaan minun suuhuni tule enään\nväkeviä juomia. Miehenä en voi pyörtää takaisin, sillä meidän asiamme\neivät salli sitä. Mutta minä tahdon kaikkeni koettaa ja olla mies.\nLuota minuun vielä nytkin. Sydämestäni kadun minä tätä väärää tekoani\nja pyydän nyt hartaasti sinulta anteeksi', koin minä häpeissäni ja\nhätäyksissäni sanoa.\n\n'Kernaasti minä annan sinulle anteeksi, vaikka kuinka paljon olisit\nminua vastaan rikkonut. Tiedänhän minä, että se oli ensimäinen kerta,\nmutta minä niin kovin pelkään, kun sinä poiskin menet... Olethan sinä\nollut kelpo mies ja hyvä kumppani minullekin -- -- miksen minä antaisi\nanteeksi', sanoi vaimoni ja kyyneleet kiilsivät hänen silmissään.\n\nJuuri kun olimme tämän verran ennättäneet puhua, nousivat ihmiset ylös\nja alkoivat liikkua. He eivät olleet näkevinäänkään minua, mutta\nkuitenkin huomasin minä, että jokainen halusi katsella minua, kun vaan\nsaivat salaa sitä tehdä. Heidän silmistään näkyi kummallinen salama ja\nepäselvä kiilto ja minä ymmärsin mitä se merkitsi. Kukaan ei puhunut\nminulle mitään, mutta heidän suupielissään oli niin omituinen hymy,\nettä minä ymmärsin, mitä he olisivat sanoneet, jos he olisivat jotakin\npuhuneet. Tämä teki tuskani kahta kauheammaksi.\"\n\n\"No, eikö omatuntonne rauhoittunut, vaikka vaimonne antoi anteeksi?\"\nkysyi kirkkoherra.\n\n\"Voi ei niin, ei niin, hyvä kirkkoherra --. Kaukana siitä. Poissa on nyt\noma rakkauteni ja hurskauteni. Kaikki entinen hyvyyteni, kerskaamiseni\nja muiden ylenkatsomiseni. Kaikki ne ovat olleet ja menneet, ja nyt\nolen viheliäisin ihminen, mitä maa on koskaan päällänsä kantanut.\nKalkki ihmiset näyttävät minusta nyt niin hyviltä, hurskailta ja\npuhtailta ... heidän kasvonsakin loistavat mielestäni sanomattoman\npuhtailta ja viattomilta. Toisenlaista oli nyt tämänpäiväinen puhtaus\nkuin eilinen. Vaimoni on kyllä minulle anteeksi antanut, mutta minä\nolen rikkonut Jumalaa ja kaikkia ihmisiä vastaan, enkä minä pääse\nrauhaan, ennenkuin minä saan sovinnon kaikilta. Voi, hyvä kirkkoherra,\nonko tämmöisellä onnettomalla mitään toivoa?\"\n\nNäin puheli tuo murrettu mies, joka nyt vieraassa paikassa halusi\npäästä armopöydälle, saamaan syntein anteeksi saamista. Ensimältä\nnäytti hän niin ahdistuneelta, hätääntyneeltä ja huonolahjaiselta,\nettei hänen luullut voivan mitään selittää, mutta kun hän huomasi\nkirkkoherran lempeäksi ja osanottavaksi mieheksi, kehkeentyi hän\nvähitellen niin, että hän voi aivan hyvin ajatuksensa selittää.\nKuitenkin värisi hänen äänensä koko ajan ja hieno väristys tärisytti\nvankkaa ruumista, josta selvästi näkyi, ettei suinkaan tuo avonainen\ntunnustus leikintekoa ollut.\n\nKirkkoherra oli hengen mies. Hän kuunteli miestä maltilla ja\nosanottavaisuudella, vaikka jumalanpalveluksen alkaminen sen takia\nvähän viivähtyikin. Kun hän huomasi, että hänen edessään oli totisesti\nsärjetty ja katuvainen sielu, murtui hänenkin mielensä. Kyyneleet\nnousivat hänen silmiinsä, kun hän otti miestä kädestä kiinni ja sanoi:\n\n\"Paljon on meillä kaikillakin syntiä mutta Jumalalla on paljon enemmän\nanteeksi antamusta, kun pakenemme Hänen Poikansa ansion turviin.\"\n\nTämä vaikutti mieheen niin, että hän melkein ääneensä itki.\n\nJumalanpalvelus alkoi nyt ja rippisaarna pidettiin ensin. Nöyrästi\nlaskeutui outo mieskin polvilleen muiden rippivierasten sekaan.\nKirkkoherra ei puhunutkaan nyt jumalattomille, eikä syytänyt\nrippivieraille lain kirouksia ja uhkauksia. Hän puhui niille, joilla on\nsärjetty sydän ja murheellinen henki. Niitä varoitti hän välttämään\nepäuskon kavaloita ja salaisia pauloja kehoittaen samassa turvallisesti\nja pelkäämättä astumaan armoistuimen eteen, jossa on paljon\narmahtamista ja anteeksi antamusta kaikille niille, jotka sinne uskoen\ntulevat.\n\nOuto rippivieras näytti ahmivan joka sanan ja hänen jykevät hartiansa\njytisivät koko rippisaarnan ajan. -- Tuskinpa lienee hartaampaa\nrippivierasta ollut koskaan. Hän ei lähtenyt pois kirkosta, ennenkuin\nkirkonmenot olivat kaikinpuolin loppuneet. Lähtiessään kävi hän\njättelemässä kirkkoherran hyvästi ja kiittelemässä häntä lohdutuksen ja\nhyvien neuvojen edestä. Kirkkoherra kehoitti häntä pysymään tehdyissä\nhyvissä päätöksissään ja toivotti onnea pitkälle ja vaaralliselle\nmatkalle.\n\nMatkustajan majapaikka oli eräässä talossa aivan rautatien lähellä.\nSinne riensi hän, mutta hänen sydämensä oli nyt paljon keveämpi kuin\nkirkkoon mennessä. Hän oli siellä saanut kuulla lohdutuksen ja armon\nsanoja. Nämä vuotivat niinkuin lääkitsevä ja virvoittava hunaja hänen\nhaavoitettuun sydämeensä ja hän löysi levon sielullensa, semmoisen\nlevon, jota koko maailma ei olisi voinut hänelle antaa.\n\nVaimo oli kirkonmenojen ajan majatalossa. Hänkin olisi halulla mennyt\nkirkkoon, mutta ei voinut turvottuneiden ja sinisten kasvojensa vuoksi\nsitä tehdä. Tämä teki miehelle kipeää ja hän mietti kirkkoon mennessään\nmillä tavalla hän voisi tuon tekemänsä vamman parhaiten poistaa.\n\nKun hän tuli majapaikkaansa, oli hänen vaimonsa, huivi silmillä,\nistumassa jossakin varjokkaassa nurkassa. Näin oli hän sentähden, kun\nhän tahtoi salata omaa tilaansa ja peittää miehensä rikosta.\n\nKirkosta tultuansa meni mies suoraan vaimonsa luo.\n\n\"Kuinka nyt voit, rakas Mari?\" kysyi mies vaimoltansa.\n\n\"No meneehän tuo tuossa, kasvojani vaan vähän pakottaa, enkä kehtaa\nnäyttää niitä muille ihmisille\", sanoi vainio.\n\n\"Voi kuinka mielelläni tekisin sinut terveeksi, kun vaan voisin, mutta\nminä en ymmärrä mitään, eikä ole lääkäriäkään saatavissa\", sanoi mies.\n\n\"Minä olen tässä kuullut, että tämän pitäjän lukkari on näppärä saamaan\napua yhteen ja toiseen vammaan; mitähän jos kävisit häneltä kysymässä.\nKyllä kai se muutoinkin paranee, mutta ehkä paranisi pikemmin\", sanoi\nvaimo.\n\n\"Aivan kernaasti sen teen; minä lähden heti sinne\", sanoi mies,\nikäänkuin ihastuksissaan siitä keksinnöstä.\n\nMies lähti. Lukkarin luo tultuaan, esitteli hän asiansa kuten parhaiten\ntaisi, mutta tämä ei osannut mitään neuvoja antaa, ellei hän itse\nnäkisi vammaa. Tämän vuoksi lähti hän miehen mukana hänen majataloonsa.\n\n\"Miten tämä loukkaus on tullut?\" kysyi lukkari, katsellessaan vaimon\nturvottuneita ja sinistyneitä kasvoja, sillä hän ei ollut kuullut\nkirkkoherran ja miehen keskustelua, kun oli sillä aikaa hautaamassa\nruumiita apulaispapin kanssa.\n\n\"Minä putosin toissa päivänä kärryistä ja siinä loukkasin vähän\nkasvojani... Eikä tämä mitään vaarallista ole, onhan vaan vähän ilkeä\",\nehätti vaimo sanomaan.\n\n\"Tuo tuntuu minusta hyvin kummalta ... eihän kasvoissanne ole mitään\nulkonaista haavaa\", arveli lukkari.\n\n\"Minä löinkin kasvoni pudotessani vaan ruohokenttään ja sentähden ei\ntullut haavaa\", selitti vaimo.\n\n\"No, sillä tavalla se on voinut olla mahdollista, mutta kova tärähdys\nse on ollut, koska kasvot ovat noin kovin turvottuneet. Kun ei ole\nmitään avonaista haavaa, on paras, että noudatte apteekista korttelin\nlyijyvettä ja rupeatte sillä hautelemaan. Kastelkaa sillä\nmoninkertaisia puhtaita liinariepuja ja pankaa turvotuksen päälle; kun\nkuumenevat, vaihtakaa toiset. Sen keinon olen minä useinkin nähnyt\nauttavan tuommoisissa tapauksissa\", sanoi lukkari ja lähti pois.\n\nMies kävi heti noutamassa lyijyvettä ja rupesi hautelemaan vaimonsa\nturvonneita kasvoja.\n\n\"Tuntuupa heti pakotusta helpottavan\", sanoi vaimo, kun oli muutamia\nkertoja kääreitä muutettu.\n\n\"Sepä olisi kovin hyvä asia\", sanoi mies.\n\n\"Mitä sinne kirkkoon kuului?\" kysyi vaimo hiljaa.\n\n\"Minä löysin siellä keinon kipeälle omalletunnolleni. Jumala on minulle\nkaikki anteeksi antanut, sen tunnen selvästi, ja ihmisetkään eivät\nnäytä minua enää sormellansa osoittavan, eikä niin tutkivasti\nkatselevan\", sanoi mies.\n\n\"Sepä on sangen hyvä asia. Minä pelkäsin pahinta, kun sinä olit niin\nkovissa omantunnon vaivoissa. -- Pääsitkö sinä ehtoolliselle, niinkuin\naikomuksesi oli?\"\n\n\"Pääsin. Kirkkoherra oli niin lempeä. Hän on hengen mies ja hän osasi\ntunkeutua sieluni sisimpiin osiin; minä tunnustin hänelle kaikki\",\nsanoi mies.\n\n\"Voi sinua, Matti, mitä teit; miksi häväisit itsesi ja minun\", sanoi\nvaimo ylös makuultansa hypähtäen.\n\n\"Minun sydämeni oli niin täysi, etten olisi huolinut, vaikka koko\nmaailma olisi saanut tietää, kuinka kelvoton mies minä olen ja kuinka\nhävyttömän työn olen tehnyt. Luulenpa, etten olisi rauhaa ja sovintoa\nkäsittänyt, ellen olisi niin tehnyt. -- Ei, ystäväni, sinun kunniasi\ntullut sen kautta poljetuksi, sillä eihän sinulla mitään rikosta ole.\nMinun vikani ja syyni se on kaikki, että olen näin tärkeällä\neronhetkellämme saanut niin katkerasta murheenmaljasta maistaa. -- Älä\nminua nyt väärin ymmärrä, rakas Mari\", selitti mies.\n\n\"Voihan sinulla olla oikein, mutta kuitenkaan en olisi suonut muiden\nihmisten saavan meidän välisiä asioita tietoonsa\", sanoi vaimo.\n\nKun he näin puhelivat keskenänsä, tulivat matkatoverit heidän\nmajataloonsa. Jokainen heistä oli hyväsestään pöhnässä. Nämä olivat\nsemmoisia vahvoja sieluja, jotka olivat myötäänsä humussa, eivätkä\ntulleet tuon kummemmiksi, vaikka olivat niin paljon ottaneet, että\nmelkein viina suupielistä ulos läikkyi.\n\nHoiperrellen astuivat he tuttaviensa luo.\n\n\"Kas vaan! Täälläpä taitaan olla akkoja hoitelemassa. Taisipa se käydä\nlujemmasti kuin luultiinkaan, koska kääriskellä pitää. -- -- No, no,\npian ne sentään noin pikku viat paranee ja sitten on kaikki taas\nentisellään... Mutta mitä! Niinhän sinä olet happaman näköinen kuin\nhapan silakka... Taitaapa taas, luulen ma, matkahuolet rasittaa, mutta\notappas tästä, niin kyllä huolet haihtuvat\", sanoi eräs heistä,\ntarjoten Matille viinapulloa.\n\n\"Matkahuolet eivät minua niin paljon rasita, mutta tehty rikokseni\nparemminkin... Enkä minä huoli teidän viinastanne\", sanoi Matti.\n\n\"Älä nyt ole olevinasi. -- Ota nyt vaan, niin saat pian nähdä, että\nmielesi taasen äkkiä virkistyy\", tyrkytti mies.\n\n\"En huoli, vaikka teillä olisi ammeessa ja kauha partaalla\", sanoi\nMatti lujasti eikä ottanut vastaan tarjottua pulloa.\n\n\"No, minkä vuoksi et ota?\" kysyi tarjooja jotenkin tuimasti.\n\n\"Sentähden, että olen päättänyt olla ottamatta.\"\n\n\"Otitpahan silloinkin ja kelpolailla otitkin\", sanoi tarjoilija\npisteliäästi muistuttaen.\n\n\"Otinpa kylläkin, sen sinä oikein sanoit. Mutta siitäpä sainkin\ntekemistä niin paljon, etten ota enään koskaan suuhuni väkeviä juomia\",\nsanoi Matti lujasti.\n\n\"Sinä luulet olevasi parempi meitä muita\", sanoi mies sillä nyt oli jo\ntoinen ääni kellossa, kun näki että viina-ystävyys alkoi turhaksi\nkäydä.\n\n\"Ei suinkaan ... siinä, ystäväni, erehdyt kovin. Minä olen paljon\nhuonompi ihminen kuin teistä yksikään ... enpä koko maailmassakaan\nluule löytyvän niin kehnoa ihmistä kuin minä olen -- -- kunpa minä\nolisinkin semmoinen kuin te olette, niin miespä minä sitten olisin\",\nsanoi Matti.\n\n\"Älä nyt leikkiä laske, Matti. Tiedämmehän me, että mies sinä olet,\neikä sinun tarvitse itseäsi niin huonoksi teetellä. -- -- Ota nyt tästä\npullosta ja ollaan ystävykset, niinkuin ennenkin\", sanoi naapuri, kun\nnäki, ettei suurenteleminen auttanut.\n\n\"Minun tapani ei ole leikkiä laskea, sillä, mitä minä sanon taikka\nteen, on täyttä totta. Vie pois se pullosi, taikka minä lyön sen\nseinään\", sanoi Matti kiivastuneena.\n\n\"Hoh tätä, kuinka on hurskas ja ylpeä ... mutta en minä toki ole vielä\nkoskaan akkaani lyönyt\", änkötti naapuri, jonka alkoi jo päihtymys\nsaavuttaa.\n\n\"Siltipä sinä olet parempi mies kuin minä; olenhan sen jo sanonut. Minä\nolen niin tehnyt, mutta toivon, etten sitä tavasta tee. Muutoin pyydän\nettä menette tiehenne ja jätätte meidät rauhaan\", sanoi Matti.\n\nMiehet lähtivät horjuen ja itsekseen kiroilla mutisten pois, mutta Juho\nniminen, nuori naimaton matkatoveri, jäi Matin luo. Hänkin oli vähän\npöhnässä.\n\n\"Voi hyvä Jumala, Matti, kuinka hyvä minun nyt on olla. Nyt ei minulla\nole enään mitään epäilystä sinusta, sillä minä tiedän, että sinä voit\nseisoa kiusauksia vastaan\", sanoi vaimo ja kiersi kätensä miehensä\nkaulaan.\n\n\"Minä toivon ja uskon niin käyvän, sillä Jumala auttaa meitä kiusaukset\nvoittamaan, kun vaan häneltä pyydämme apua hädässämme\", sanoi mies.\n\n\"Minunkin käypi niin katumakseni, kun olen niin paljon ryyppinyt\",\nsanoi toisista jäänyt Juho.\n\n\"Heitä sinäkin kaikenni viina pois, se ei vie hyvään, usko minua\",\nneuvoi Matti.\n\n\"No, mutta minä heitän ... niin minäkin olen ajatellut\", lupaili Juho.\n\n\"Silloin teet oikein. Liittäytään yhteen ja ollaan yksissä sielläkin,\nsillä vieraalla maalla on monta vaaraa ja kiusausta tarjona;\nvoisimmehan tukea toisiamme ja olla toinen toisemme apuna\", esitteli\nMatti.\n\n\"Tehdään niin, minä suostun.\"\n\n\"Onko sinulla nyt viinaa muassasi?\"\n\n\"On yksi pullo.\"\n\n\"Särje se pullo ja laske viina maahan, kehoitti Matti ja katsoi\ntutkivasti Juhoa silmiin.\n\n\"Minä yhden kerran ryyppään ... sitten en enään -- yhden ainoan kerran\nvaan\", sanoi Juho ja raapi korvantaustaansa.\n\n\"Ei ainuttakaan kertaa tahi ei meillä tule mitään liittoa. Ken ei\nensimäistä kertaa voi itseänsä kieltää, hän ei voi toistakaan. -- -- No!\"\n\n\"Lähdetään ulos ... eihän tuota tähän lattialle\", sanoi Juho.\n\nHe menivät.\n\nNurkan taa päästyänsä otti Juho pullon povestansa ja löi kepakolla\nsiitä kaulan poikki ja antoi viinan juosta maahan.\n\n\"Siellä se nyt on\", sanoi hän sitten.\n\n\"Sielläpähän olkoon, ja älköön koskaan takaisin tulko\", anoi Matti.\n\nKun he olivat huoneeseen takaisin palanneet, sanoi Matti Juholle:\n\n\"Nyt minä uskon, että sinulla on voimaa seisoa viettelystä vastaan,\nvaikka kiusauskin tahtoo pyöriä kintereillä, voittoa saadakseen. Kun\nensimältä on luja, vähenevät kiusauksetkin. Ole nyt meidän\nmajapaikassamme yötä, ettet joutuisi toisien matkatoverien pariin ja\njoutuisi toiseen, kenties pahempaan kiusaukseen.\"\n\nJa yötä oli Juho.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuomeninen päivä tuli ja tänään piti Amerikkaan matkustajain kiitää\nrautateitse Hankoniemeen. Tunti oli jo käsissä, jolloin junan piti\ntulla. Asemalla oli liikettä ja hälinää, sillä ihmisiä hyöri\nedestakaisin, mitkä luihnaten siinä asiatta, tavan vuoksi vaan, mitkä\npuuhaten minkä mitäkin junaan pantavaa tavaraa käytävälle.\n\nAsemahuoneen seinustalla oli täytettyjä säkkejä ja matkakirstuja. Ne\nolivat Amerikkaan matkustavain kamuskoita.\n\nErään semmoisen matkatavara-ryhmän päällä istuivat Matti, Mari ja Juho.\nMarin kasvoista oli turvotus jo niin sulanut, ettei ollut koko vammasta\nenään muuta merkkiä jäljellä kuin vähäinen mustelma vasemman silmän\nalla; hän voi nyt vapaasti katsella ympärilleen.\n\nToisten matkatoverien matkakapineet olivat eri ryhmissä, kaikenni\ntoisella taholla, sillä he eivät tahtoneet enään seurustella Matin\nkanssa, koska hän tyhjästä rupeaa loikumaan ja päätään riputtamaan,\neikä enään aio ryypätä viinaa. He olivatkin kokeneet matkasurujansa\nnytkin lievennellä kelpolailla, sillä he olivat hyväsestään hutikassa\nja ehtimiseen kävivät he nurkan takana, luultavasti ottamassa lisää\nsurun voidetta. -- Horjuen kävelivät he edestakaisin pitkin käytävää, ja\nkaikkien ihmisten huomio näytti kääntyvän heihin.\n\n\"Koe nyt unhoittaa surusi ja ikäväsi, kyllä Jumala meidät vielä yhteen\nauttaa. Minä en ole siellä kauvan; heti kun saan niin paljon\nansaituksi, että saamme velkamme maksetuksi, tulen pois. Kaikki mitä\nvoin kokoon saada, lähetän sinulle ja sinä makselet sitten täällä\nvelkoja\", koki Matti lohdutella vaimoansa, jolle lähestyvä eronhetki\ntuntui sangen karvaalta.\n\n\"Kun pääsisin tämän päivän päähän, niin ehkä sitten olisi vähän\nparempi, mutta kovin pahalta nyt tuntuu... Koe kirjoittaa sieltä\nusein ... olisihan sekin paljon haahkiampi\", sanoi vaimo.\n\n\"Eipähän nyt ilman... Heti kun pääsen perille, annan tietoja itsestäni\nja sitten pitkin matkaa -- kuinkas muutoin. -- Tosin en itse osaa\nkirjoittaa, mutta tottahan aina kirjoitusmiehiä saanee\", koki Matti\nluvata.\n\nToiset matkatoverit olivat useat kerrat horjuen kulkeneet heidän\nsivuitsensa, mutta he eivät olleet näkevinänsäkään noita heistä\neroitettuja matkakumppaneitaan. Nyt ne olivat taasenkin tulossa, ja he\nnäyttivät jotakin kuiskaavan toisillensa.\n\n\"Nämä miehet menevät A-Amerikkaan, e-eivätkä o-lekaan a-akkojen\nholhouksen a-alaisia\", sanoa äkötti toinen heistä Marin, Matin ja Juhon\nkohdalle päästyään, luomatta kuitenkaan silmiänsä heihin.\n\nPuna nousi Matin leveille kasvoille, mutta hän hillitsi itsensä, eikä\nsanonut mitään.\n\n\"Hih!\" kiljasi toinen heistä pois lähtiessään, ja hypähti kohoksi,\nmutta tuon hyppäämisen kävi niin nolosti, että hän kaatui kivitetylle\naseman käytävälle. -- Kaikki ihmiset rähähtivät nauramaan.\n\n\"Nyt minä tiedän, kuinka suuriarvoinen lähimmäisen apu on kiusauksen\nhetkellä. Jos te ette joutuneet apuun viime iltana, olisin nyt\nsamallaisessa tilassa kuin nuokin ja kaikkien ihmisien ivan ja pilkan\nesineenä. Mutta nyt minun on niin hyvä ja selkeä olla ja häikäilemättä\nvoin katsoa kaikkia ihmisiä silmiin. -- -- Yhä lujempaan tahdon minä\nliittyä teihin ja nyt se on totinen aikomus\", sanoi Juho Matille,\nojentaen hänelle kätensä.\n\nMatti otti tarjotusta kädestä kiinni ja puristi sitä kauvan aikaa,\nainuttakaan sanaa sanomatta. Selvästi näkyi, että hänen mielensä oli\nliikkeellä.\n\n\"Minä toivon, että tämä vakava päätöksesi tuottaa sinulle siunausta\",\nsanoi Matti viimein.\n\nJuna tuli nyt, ja liike ja hälinä yltyi. Matkustajia tuli vaunuista,\nkantaen käsissään matkakapineitaan ja toisia työnsi vaunuihin, vieden\nmennessään minkä mitäkin kamuskaa. Tavaravaunuista purettiin laiturille\nsille asemalle jätettävät tavarat ja meneviä tavaroita ahdettiin\nsijaan. -- Siinähän nyt liikettä ja hälinää oli.\n\nMatin vaimoon vaikutti tuo kohta lyövä eronhetki sanomattoman\ntuskallisesti. Kyyneleet juoksivat myötäänsä hänen silmistänsä ja koko\nruumis tärisi sisällisen ankaran kaihon tähden. Hän ei kyennyt muuta\nsanomaan kuin: Voi, voi, Matti.\n\nHyvinpä Matillakin näytti olevan tukalat ajat.\n\n\"Oletteko te Amerikkaan matkustamassa?\" kysyi eräs rautatienpalvelija\nMatilta.\n\n\"Olen ... kyllä olen\", sanoi Matti vähän säpsähtäen.\n\n\"Onko teillä piljetti?\"\n\n\"On -- on meillä passit.\"\n\n\"Ei vaan rautatien piljetti. Ette te ulkomaan passilla pääse\nrautatiellä kulkemaan.\"\n\n\"Ei meillä semmoista ole ... pitäisikö semmoinenkin olla...? Mistähän\nsen saisi?... Olen ensikertalainen ja aivan outo näihin asioihin\",\nhätäili Matti.\n\n\"Niin viisas o-on olevinaan, e-eikä y-ymmärrä se-se-sen vertaa\", sanoi\njuopunut Matin matkatoveri pilkallisesti, sillä hän sattui olemaan\nsiinä lähellä, kun Matti haastoi rautatienpalvelijan kanssa. Tätä\nänköttäissään oli Matin pisteliäs naapuri kaatua silmälleen.\n\n\"Tulkaa tänne minun jäljessäni; aika alkaa olla täpärällä\", sanoi\nrautatienpalvelija ja alkoi astella asemahuonetta kohden; Matti ja Juho\nseurasivat häntä.\n\n\"Kolmannen luokanko?\"\n\n\"Missä vaan helpoimmalla pääsee\", selitti Matti.\n\n\"Hankoniemeenkö?\"\n\n\"Totta kaiketi ... sinne meidän pitäisi mennä\", sanoi Matti.\n\nJa kolmannen luokan piletit Hankoniemeen saivat Matti ja Juho.\n\n\"Kylläpä se on somasta... Minä luulin että kyytiraha otetaan vasta\nvaunussa\", arveli Matti piletit saatuansa.\n\n\"Joutukaa nyt, ei ole enään paljon aikaa\", hoputti rautatienpalvelija.\n\nMatin ja Juhon tavarat punnittiin ja pantiin vaunuun.\n\n\"Kun tätä lippua näytätte Hankoniemessä, niin saatte tavaranne pois\",\nsanoi asemamies kohteliaasti, antaen samalla kummallekin paperilapun.\n\n\"Menkää nyt jo vaunuun, soitetaan jo toisen herran\", sanoi\nrautatienpalvelija.\n\nMatin vaimo oli siinä.\n\n\"Hyvästi, Mari!\" sanoi Matti ja oikasi karhean ja leveän kätensä\nvaimollensa.\n\n\"Muista minua ja lapsiasi\", sai vaimo vaan sanoneeksi, pitäen miehensä\nkädestä kiinni.\n\nMolempien silmissä värisi kyyneleitä, joita salatakseen Matti kääntyi\nselin ihmisiin, mutta selvästi huomattiin, kuinka hänen voimakkaat\nhartiansa tärähtelivät. Hän koki käsiseljällään pyyhkiä silmiään ja\nsitten nousi hän Juhon kanssa vaunun portaille, mutta he eivät menneet\nvaunuun.\n\nToiset matkatoverit olivat ennenkin kulkeneet rautatiellä. He tahtoivat\nnyt näyttää kuinka viisaita he ovat, eivätkä ensinkään hätäilleet\nnousemaan vaunuun, toikkailivat vaan horjuen siinä edestakaisin.\nAsemapäällikkö tuli nyt asemahuoneesta antamaan junankuljettajalle\ntietoa, että juna saa lähteä. Silloin matkatoverit yrittivät nousemaan\nvaunuun, mutta asemapäällikkö esti sen.\n\n\"Te ette saa mennä junaan, te olette juovuksissa\", sanoi hän.\n\n\"O-onhan meillä pi-piketti\", väitti toinen heistä.\n\n\"Vaikka teillä olisi kymmenen pikettiä tai pakettia, ette sittenkään\nsaa mennä, ei sinne juopuneita päästetä\", sanoi päällikkö lujasti.\n\n\"Se-sepä ku-kumma on, ra-rahan mekin o-olemme maksaneet\", änkyttivät he\nja rupesivat väkirynnäköllä menemään vaunuun.\n\nMutta sepä ei onnistunutkaan, sillä asemapäällikkö ja junankuljettaja\nottivat heitä niskasta kiinni ja vetivät takaisin.\n\nAsemapäällikkö vihjasi junankuljettajalle, tämä puhalsi pilliinsä,\nveturin höyrypilli vastasi ja juna lähti liikkeelle.\n\n\"Hyvästi Mari!\" sanoi Matti ja viittasi leveällä kämmenellään.\n\nHyvän aikaa näkyi Matin ahavoittunut leveä naama vaunun portailta. Ja\nvaikkei hänellä ollutkaan nenäliinaa, jolla hän olisi viimeisiä\nhyvästijättöjä huiskuttanut, viittoi hän sitä ahkerammin leveillä\nkämmenillään, ja tämän ymmärsi Mari paremmin kuin mitkään muunlaiset\nulkoa opitut säännölliset hyvästijättö-temput.\n\n\n\n"]