Matkakuvaus esittelee Kuusamon jylhää luontoa, tunturimaisemia ja vesistöjä 1930-luvun alussa. Teos sisältää havaintoja muun muassa Kiutakönkäältä ja Paanajärveltä sekä kuvauksia paikallisesta elämänmenosta ja erämaan tunnelmasta.
Aaro A. Nuutisen 'Suomen Sveitsissä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2370. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
SUOMEN SVEITSISSÄ
Kesäkuvaus Kuusamosta
Kirj.
AARO A. NUUTINEN
Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1932.
Jos kerran vapaan kesän saan, niin Kuusamoa,
kesäyönauringon maata kohti painun, uudelleen
vielä ihailemaan tuota maamme viehkeintä,
vaihtelevinta seutua.
(T.J.H., Finlandian vk. 1920-21.)SISÄLLYS:
Johdannoksi. Vaasasta Kuusamoon. Kirkonkylästä Käylänkoskelle. Käynti Kiutakönkäällä. Käylästä Juumaan. Jyrävänniemen nähtävyydet. Juumasta Paanajärvelle. Gallen-Kallela-muisteloita Paanajärveltä. Paanajärveltä Nuoruselle. Kitkajärvellä. Pirttiviisautta. Ammattiuistelija. Vanhaa metsästäjää haastattamassa. Yksin erämaassa. Jäähyväiset Kuusamolle.
JOHDANNOKSI.
Pyydän saada ensiksi mainita, että tämän kirjan ilmestymisestä ei ole syytettävä yksinomaan allekirjoittanutta, vaan myöskin sen sanomalehden johtoa, joka Kuusamoon tutustuakseni myönsi minulle tarpeeksi pitkän loman, ja prokuristi Paavo Ingervoa, joka Rouvan ja minun kanssani kulki Kuusamoa kuvaamassa kameroillaan, sekä enimmän tietenkin sitä yhtiötä, joka auliisti suostui ehdotukseeni Kuusamo-kirjan tekemisestä. Tämä toimenpide olikin paikallaan, sillä kauniista Kuusamosta ei tähän saakka ole ollut yhtenäistä, esittelevää kirjateosta, jossa sanoin ja kuvin selostettaisiin syrjäistä ja köyhää, mutta erikoisen luonnonihanaa ja jylhänmahtavaa Suomen Sveitsiä, joksi Kuusamoa nimitetään.
Kuusamoa saattaa sanoa Sveitsiksi tietysti vain niin ajatellen, että Kuusamon laajan ylängön korkeat tunturihuiput ja valtavat vaarajonot, Maanselän harjanteet, Paanajärvi ja muut korkeiden maiden ympäröimät järvet tuovat mieleen Sveitsin maisemakuvan. Näin ottaen saattaa liioittelematta sanoa Kuusamoa Suomen Sveitsiksi. Meillä ei ole sen sveitsimäisempiä maisemia, ei ainakaan suhteellisesti niinkin lähellä asutuskeskuksia ja rautateiden päätepaikkoja kuin Kuusamo.
Tästä huolimatta matkailijaliikenne, omituista kyllä, tähän saakka vain verraten vähäisessä määrin on suuntautunut Kuusamoon. Enimmäkseen vain jotkut lohenonkijat ja muutamat muut urheilukalastajat ovat siellä vasta viime vuosina käyneet. Ns. suuri yleisö ei ole vielä "löytänyt" Kuusamoa. Siellä käynti ei ole "muodissa", mutta Kuusamon kunnian aika saattaa tulla milloin hyvänsä, ehkä piankin. Varmasti se kerran tulee. Nykyisin ei yleisö suurin piirtein katsoen tiedä Kuusamosta paljon mitään, ei matkailuseutuna eikä muutenkaan. Eikä tämä ole oikeastaan ihmekään, sillä Kuusamon kauneutta ja muuta erikoisuutta ei ole sanottavasti mainostettu lehdistössä, ei kirjoissa eikä kartoissa, vaikka monia muita Kuusamoa vähäisempiä nähtävyysseutuja on edes jonkin verran julkirummutettu, ulkomaalaisillekin suositeltu. Varsinkin juuri nuo ulkomaalaiset varmasti matkustaisivat Kuusamoonkin, kun vain tietäisivät siellä olevan niin paljon ja sen laatuista nähtävää, mitä siellä todella on olemassa. Kuusamostahan he voisivat mukavasti jatkaa matkaansa Petsamoonkin tahi muuanne Lappiin. Tällöin voitaisiin käyttää uutta, pari vuotta sitten valmistunutta Kuusamon kirkonkylän – Mourusalmen–Rovaniemen maantietä tahi Kuusamon kirkonkylän – Käylänkosken–Kuolajärven tietä, jonka suunnalla, jo Kuolajärven pitäjän puolella, ovat omat, mieltäkiinnittävät nähtävyytensä, Sallatunturi, Rohmoiva ym. Käylänkosken ohi johtavaa tietä monet Petsamon matkailijat kuuluivatkin käyttäneen viime kesänä, käyden samalla Rukatunturilla.
Ulkomaalaisten ohella myöskin omamaalaisemme toivottavasti nykyistä paljon runsaslukuisempina kävisivät Kuusamossa ja jättäisivät vähemmälle tuon tavanmukaisen muihin maihin matkaamisen ennen kuin on käyty katsomassa edes parhaita paikkoja kotimaassa. Eihän se ole matkailija eikä mikään, joka ei ole käynyt ulkomailla. Sellainen on käsitys. Oma maa unohdetaan. Sitä tunnetaan vain hyvin vaillinaisesti. Tahi kotimaassa matkustellaan vasta viimeiseksi. Niinpä eräskin Oulussa syntynyt, kasvanut ja koulunsa käynyt oppinut herra kierteli kotimaakuntaansa, Kuusamoonkin, tutustumassa vasta viime kesänä, matkusteltuaan ensin parinakymmenenä vuotena melkein kaikissa Euroopan valtakunnissa, monessa niissä useanakin suvena, ja käytyään Afrikassa asti. Esimerkkejä voisi luetella paljon.
Ulkomaille matkustamista pidetään muotiasiana. On "hienoa" saada sanoa käyneensä ulkomailla, vaikkapa vain – Tallinnassa. Ei juuri kukaan kehu käyneensä Kuusamossa, Puijolla, Pamilonkoskella, Kolttakönkäällä, Viitasaaren näköalatornissa... On sellaisiakin, jotka eivät luule näissä ja monissa muissa paikoissa mitään erikoista nähtävää olevankaan, eivätkä edes tiedä esim. Kuusamossa olevan sellaisia ensiluokkaisia, katsomisen arvoisia matkailunähtävyyksiä kuin Nuorusen (585 metriä korkea) ja Rukatunturin valtavat näköalat sekä Kiutakönkään (lähes 14 metriä korkea) ja Jyrävänputouksen mahtavasti pauhaavat kuohut. Kolille, Suursaarelle ja Petsamollekin vain kohautetaan olkapäitä. Kotimaan matkailijaa halveksitaan ja säälitään. Oma maa mustikka, muu maa mansikka.
Eihän siinä tietysti ole mitään sanomista syrjäisillä, jos ne, joiden lompakko antaa myönnytyksen, matkustavat vaikka johonkin Saksan vuoristoseutuun katsomaan ankarasti mainostettua, patoamisen kautta keinotekoista koskentapaista, tahi menevät ihmettelemään Eiffel-tornia, Notre Damea ja suurkaupungin yökahviloiden iloja, mutta pois ivallinen hymy silloin, kun oman maan nähtävyydet sattuvat tulemaan puheeksi, sillä täällä Suomessakin on sentään paljon, hyvin paljon katsottavaa, sellaistakin, josta monella ulkomaiden kävijällä kukaties ei ole aavistustakaan. Maamme ihana, suurenmoinen luonto saattaa yllättää ja hämmästyttää muitakin kuin – ulkomaalaisia.
Tämän kirjan tarkoituksena on matkakertomuksen rajoituksin esitellä Kuusamoa ja opastaa matkailijoita, luonnonihailijoita, urheilukalastajia ym. Kuusamon kulkemisessa. Tyhjentävän teoksen laatimista ei ole yritettykään.
Kuusamon Jäkäläniemessä juhannuspäivänä v. 1931.
Kirjoittaja.
1.
VAASASTA KUUSAMOON.
Hartaasti odotettu, paljon keskenämme puuhaa ja puheenaihetta antanut Kuusamon-matkamme alkoi Vaasasta kesäkuun 2:n päivän aamuna klo 5.45 v. 1931. Se tuntui meistä matkalle lähtijöistä, Rouvasta ja minusta, juhlalliselta ja tärkeältä, suorastaan historialliselta hetkeltä. Ja ennen kaikkea helpotuksen hetkeltä moniviikkoisten matkasuunnittelujen ja valmistelujen jälkeen. Oikein huokasimme huojentuneina junan hihkaistua lähtövihellyksensä ja tempauduttua liikkeelle. Tuntui niin turvalliselta ja toivorikkaalta ajatellessa kaikkien asioittemme olevan kunnossa tätä myöten ja edessämme olevan pitkän loman sekä mieltäkiinnittävän, varmaan vaiherikkaaksi muodostuvan matkan. Mukavaa oli siinä vuoroon silmäillä sanomalehtiä, vuoroon katsella ikkunasta elokuvan tavoin ohitse vilajavaa tyypillistä eteläpohjalaista latomerimaisemaa, vaikka se synkkäpilvisenä, tihkusateisena aamupäivänä ei esiintynytkään heleimmissä väreissään eikä avartavimman kaukosiintoisimpana. Katsoja sai kuitenkin aavistuksen siitä, miksi pohjalaiset näitä muista ehkä yksitoikkoisilta tuntuvia lakeuksiaan rakastavat. Lakeudella on oma erikoinen viehätyksensä. Lakeutta oppii vähitellen sietämään, jopa toisinaan kaipaamaan "vedentuomakin", sisäsuomalainen, "metsämaakuntalainen". Lakeuden kansaa sen sijaan sanotaan olevan vaikeampi tottua täysin tuntemaan, ymmärtämään ja kaipaamaan, sillä sen varsin kunnioitettavat hyvät avut piilevät syvällä karun kuoren alla. Jo yksistään pohjalaisten melkein luonnottomalta tuntuva äänettömyys, esimerkiksi junassa nokakkain tuntikausia istuessa, tuntuu hyvin oudolta ja mieltä masentavalta varsinkin sellaisesta matkustajasta, niinkuin allekirjoittaneestakin, joka on syntynyt siinä kaupungissa, johon tullessaan "laivat huuteloo Kuopijoo, Kuopijoo..." Vaasan ja Seinäjoen välillä ei yksikään matkustajamme virkkanut yhtään sanaa toisilleen eikä meille. Äänettömyyttä kesti niin kauan kuin juna kulki lakeuksien halki. Vasta Vaasan Jaakoon kotiseutukunnan, Härmän, "verenottopaikan", ohi onnellisesti päästyämme alkoi ilmestyä metsääkin radanvarsille ja arkailevaa seurustelupuhelua vaunuumme. Mieliala kohosi jo hieman 0-pisteen yläpuolelle. Oltiinkin jo kohta Keski-Pohjanmaalla, ns. metsäpitäjissä. Jepuan tienoilla näkyi jo metsää. Sen näkeminen pitkästä aikaa oikein virkisti mieltä ja silmää. Ainakin näin äkkisistään. Lakeus hyvä tavallaan, mutta kyllä metsä sentään parempi. Kovjoella oli jo riittänyt metsää propseiksikin hakattavaksi ja pitkiksi pinoiksi asemalle vedätettäväksi. Ja näkyi niitä olevan runsaasti Pännäisten rautatieaseman vieritse laiskasti virtaavassa joessakin. Sitä samaa puutavaralajia oli myös suuret määrät melkein jokaisella rautatieasemalla Ouluun saakka. Se oli vasta aivan edellisenä talvena hakattua. Tukkeja ei ollut missään ja halkoja vain vähän. Huono maailmanmarkkinatilanne oli nähtävästi ehkäissyt tukkien hakkuun. Tuota propsien paljoutta nähdessään tuli ajatelleeksi, että ovatkohan nuo kaikki kaadetut metsänhoidollisia näkökohtia silmällä pitäen, vai ovatko ryöstöhakkuun saalista. Kielteinen epäily oli varsin vahva – tavaraa oli kovin runsaasti ja näytti siltä kuin keskenkasvuista, solkevaa, hyvin lupaavan näköistä tukkipuutaimistoa olisi pula-ajan pakottamana alhaisesta hinnasta huolimatta haaskattu. Eipä ihme, että jo aikoja sitten, normaaliaikana, Pohjanmaan radan tienoot näkyivät olevan "syödyt" jotakuinkin puhtaiksi puista. Vain viidakkoa ja pajukkoa on jäljellä, varsinkin Kokkolan ja Oulun välisellä taipaleella. Kovin epäedullisen käsityksen "humisevain honkain maasta" saavat varmaan junavaunun ikkunasta katselevat Petsamoon ja muuanne Lappiin rientävät ulkomaalaiset matkailijat sen perusteella, mitä näkevät edellä mainittua väliä kulkiessaan. Havaitsee kyllä, että metsämaata se on olevinaan, mutta sen kanssa on järjettömästi menetelty. Ja tätä tämmöistä rasimaata on kymmenien kilometrien pituudelta. Lomaan vaihtuu maanlaatu mitääntekemättömiksi, vesiperäisiksi rämeiksi, joissa puun taimet ovat kuivuneet poikkilatvaisiksi pökkelöiksi. Huomattavin tämmöinen taival, nähtävyys tavallaan, on parikymmentä kilometriä laaja Hirvineva Ruukin ja Limingan asemien välillä. Ne kuuluisat Limingan niitytkään eivät paljon ilahduta matkailijan mieltä – sotkuista pajupensaikkoa vain ainakin rautatien lähistöllä. Etelä-Pohjanmaan hyvin hoidetut niityt ja pellot ovat sentään vallan toisenlaista nähtävää. Pajukon tavattomasta runsaudesta päättäen Limingan niityt ovat erinomaisen riistarikkaita riekkomaita. Ja tarvitsevathan karvarit pajunkuorta parkkiammeisiinsa. Ja mistäs saataisiin pajuvarpuja "korituolien" ja muitten keveitten ja halpojen huonekalujen valmistusaineksiksi, jos niitä ei jossakin viljeltäisi? Siihen lakeuden reunassa sijaitsevalle Limingan asemalle muuten näkyi viisi kirkkoa, nimittäin Limingan, Lumijoen, Tyrnävän, Kempeleen ja Oulunsalon. Joku mies siinä vaunussa sanoi niitä näkyvän kuusi, mutta en minä erottanut enempää kuin mainitut puolikymmentä. Olihan tuota tuossakin. Nenäkakkulatkaan eivät parantaneet näkyväisyyttä, eikä kellään ollut kaukoputkea. Paria kaukana häämöttävää kirkontornia tosin eräs neiti väitti muita korkeammiksi puiksi, mutta asiantuntijat eivät antaneet hänelle jälkeen tässä tärkeässä kansalliskirkollisessa kiistakysymyksessä. Kolme kirkkoa kyllä näkyi aivan reilusti – varsinkin ehkä vajaan puolen kilometrin päässä asemalta oleva Limingan kirkko, joka kuuluu rakennetun v. 1826 ja jonka vintillä säilytetään vielä vanhaa mestauskirvestä ja muutamia muita muinaisesineitä. Kellotapuli on tehty v. 1733. Tämä nykyinen kirkko on jo seurakunnan neljäs. Joku Limingan asemalta junaan noussut ukkeli näitä tiesi tarinoida vaunujen välisillalla seistessämme. Sanoi lukeneensa jostakin.
Limingasta lähdettyämme, Tupoksen ja Kempeleen pysähdyspaikat sivuutettuamme, ilmaantui meri näkyviin vasemmalla puolellamme, muutamien satojen metrien päässä. Se piristi mieltä yksitoikkoisen manterematkan jälkeen, sillä matkamme varrella oli vesiä näkynyt hyvin vähän, lukuun ottamatta muutamia Pohjanmaan tunnettuja suurenlaisia jokia ja – Hirvinevan tulvavesijärveä.
– Katsokaa lapset, nyt näette tuossa meren! huusi opettajatarihminen vaunussamme hälisevälle holhokkijoukolleen, joka varsin nokkalukuisana luokkaretkueena oli lähtenyt katsomaan Oulun maailmankaupungin ihmeitä. Ja meri kuulosti olevan ensimmäinen ihme näille Ylivieskan kansakoululaisille, jotka eivät olleet vielä ennen elinikänään nähneet vettä sen enempää kuin vuosi vuodelta alinomaa entistään vähävetisemmäksi käyvässä Kalajoessa hiukan pohjakivien välissä lirisemässä.
Pianpa siinä sitten tulla töksähdettiin Oulun asemalle. Kello taisi olla siinä neljän tienoissa. Tavanmukaista kihinää ja kuhinaa asemasillalla. Mutta ei sitä auttanut jäädä toilailemaan, vaan piti rientää vinhasti siinä aivan lähellä sijaitsevaan Uuteen Hotelliin takavarikoimaan huone, ennen kuin muut matkustajat kerkeäisivät vuokrata viimeisenkin kahden hengen kamarin. Muutamien minuuttien hidastelu olisi aiheuttanut sen, että olisimme saaneet lähteä rankkasateessa etsimään asuntoa kauempaa. Se olisi ollut sitäkin tukalampaa, kun kaikki autot asematalon edustalta otettiin käytäntöön nopeasti kuin siivellä pyyhkäisten, joten kävelypeli raskaine kantamuksinemme olisi ollut ainoa turvamme. Uuden Hotellin 45 mk vuorokaudelta maksava kahden hengen huone oli tosin verraten primitiivinen ja kylmä kuin kellari, mutta pitihän sen kelvata paremman puutteessa. "Mistäpäs Manu antaa, kun ei ole." Ja meillähän oli aikomus viipyä Oulussa vain yksi yönseutu. Ja huoneen lämmittämättömyyshän treenaisi epäilemättä meitä napapiirin maille matkaajia mainiosti kestämään Pohjolan kesäkuisia piristäviä pakkasia.
Ulkona olisi ollut melkoista lämpimämpi ilmanala kuin huoneessamme, mutta kun siellä satoi taivaan täydeltä puskupäisittäin aina vähän ajan kuluttua, emme viitsineet lähteä kaupunkia katselemaan, varsinkin kun olimme tutkineet sen tarkkaan parikin kertaa muutamia vuosia sitten ohi kulkiessamme matkoillamme Hailuotoon hanhia ampumaan. Tuttuja paikkoja olivat viehättävät Hupisaaret, komea Merikoski, Kaupunginkanava ja Rantatorin vanhat, Tervahovin aikaiset aitat. Nyt nämä nähtävyydet eivät tuntuneet enää vetävän puoleensa. Ajatukset askartelivat vain matkamme jatkamisessa ja sen päämäärässä, kuuluisassa Kuusamossa. Näissä oli tarinoimisen aihetta vieläkin.
– Kunhan herkeäisi satamasta ja tulisi selkeä ilma huomiseksi matkapäiväksi, että voisimme ottaa hyviä valokuvia matkan varrelta.
– Nyt se helsinkiläinen kameraherrakin on jo tulossa tänne. Kun sinä, pappa, vain hänet tuntisit huomisaamuna tuolla alahallissa. Kun ei nukuttaisi liian pitkään. Juna tulee jo puoli seitsemän tienoissa.
– Katsoppas, pappa, mitä on ommeltu tuohon seinäkopeliiniin: "Ota tarkka vaari itsestäsi, ettet unhottaisi niitä asioita, jotka silmäsi ovat nähneet, ja etteivät ne lähtisi sydämestäsi koko elinaikanasi. (5 Moos. 4:9.)". Nuo sanat ovat opiksi ja varoitukseksi sinulle, kirjankyhääjälle.
– Joo joo, mutta eiköhän lähdetä ruokasaliin päivälliselle.
Aterian jälkeinen ilta kului meiltä roskaromaaneja lukiessa. Lieventävänä asianhaarana kuitenkin mainittakoon, että luemme sellaisia vain kesälomamatkoilla, silloin kun ei tarjoudu tilaisuutta jalompaan ajanviettoon. Ja seikkailuromaanimme olivat kotimaista valmistetta. Puhumattakaan siitä, että olimme saaneet ne ilmaiseksi, sanomalehden toimitukselle rakastettavasti lähetettyinä näytekappaleina. Kesämatkaa ajatellen olin ne korjannut huostaani, kun ne eivät kelvanneet muille toimittajille, suuremmille herroille, jotka jahtasivat vain loistoteoksia sekä muuta sydäntä ja mieltä sivistävää ja hienostavaa lukemista.
Heräsin klo 1/2 6 aamulla. Sade lotisi ulkona! Ja vielä paljon rajummin kuin nukkumaan ruvetessamme. Jopa on kummallinen kevät tämä! Sataa aina, joka päivä. Sopii ottaa hienoja, taiteellisia matkavalokuvia tässä säässä. Ouluunkaan ei viitsisi jäädä tyhjää toimittamaan ja parempaa säätä odottamaan. On kiire. Kameramies kirjoitti Kuusamon kiertelyyn hänellä olevan varattuna vain kolme viikkoa.
Piti pukeutua ja joutua kameramiestä vastaanottamaan. Satakoon tai paistakoon.
Lyhyt odotus alakäytävässä. Sisään astui pitkänlainen, hoikka nuorukainen. Sadetakki oli kerennyt kastua aivan märäksi. Matkalaukku kädessä ja reppu selässä. Siinä oli kameramiehemme.
Esittäydyimme ja siirryimme kahvilan puolelle höyryävien kuppien ääreen. Rouva saapui myöhemmin. Puhelemista riitti paljon. Sade rapisi ikkunaruutuihin. Se hiukan huolestutti. Mutta siitä huolimatta suunniteltiin matkaamme toivorikkaina sekä katseltiin Kuusamon karttalehteä sekä hra Ingervon kameroita, kahta pienikokoista, mutta kallishintaista Leicaa. Näillä koneilla on kuulemma onnistuttu saamaan useita palkintoja valokuvauskilpailuissa Helsingissä. Leicat nielevät kiltisti tavallista elokuvanauhaa. Helsinkiläinen matkatoverimme tuntui olevan taitava kameramies sekä innokas retkeilijä. Hän oli kierrellyt kauppa-, turisti- ja valokuvausmatkoilla seitsemässätoista maassa. Ja nyt tulisi kahdeksanneksitoista Kuusamo, jossa hän ei ollut ennen käynyt. Hän sanoi muistavansa Kuusamossa olevan vain Paanajärven. Ei muuta. "Mutta kyllä kai niitä on Helsingissä paljon sellaisiakin, jotka eivät tiedä Kuusamosta sitäkään. Kuusamoa on mainostettu liian vähän. Tahi oikeastaan ei ollenkaan." Ja siinä sitten puhuimme pitkään hienoraefilmeistä, laajakulmista, kauko-objektiiveistä, diapositiiveistä ym., kunnes minäkin viimein rohkenin hakea nähtäväksi pari kuukautta ennen tälle matkalle lähtöäni 250 markalla ostamani vanhan ja käytetyn, mutta vielä hyvänpuoleisessa kunnossa olevan oikein rehellisen levykoneen. Selitin vaatimattomasti, että vaikka tämä tosin ei olekaan varustettu millään ihmeellisellä anateemaobjektiivilla, vai mikä se olikaan, josta äsken puhuttiin, ja vaikka tässä ei voikaan käyttää sitä tavattoman valoherkkää akropaattifilmiä, enemmän kuin laajakulmaakaan, niin tällä minä olen ottaa rätkinyt kuvia poistiehensä vain. Niissä ei kyllä kaikissa kuulu olevan varjoja, eipä edes puolivarjojakaan niin paljon, että kuvien voitaisiin katsoa olevan taiteellisia, ja toisissa taas on varjoja ja syvätarkkuutta ja polttoväliä liikaakin puhumattakaan siitä, että muutamia kuvia on himmennetty liian paljon ja toisia tietysti liian vähän, joten on tullut näkyviin tuo kiusallinen niin sanottu valopiha.
Kameramies nauroi herttaisesti minun asiantuntemukselleni.
Hupaisa seurustelu täytyi keskeyttää ja lähteä vuokra-autolla Rantatorille katokseen odottamaan klo 9 saapuvaa ja heti lähtevää suurta ja komeaa Kuusamon postiautoa. Postikonttorista edellisenä päivänä kuljetuslippunsa (à 90 mk) ostaneilla oli etuoikeus päästä mukaan.
Tavaranpaljoutemme takia emme voineet kyllin tarmokkaasti kilvoitella
valtaamme edullisia etu- ja keskipenkkien paikkoja, joten meidän täytyi
tyytyä istumaan matkatavaraosaston peräpenkillä, jossa leiskutti paljon
ankarammin kuin paremmilla sijoilla. Mutta me ajattelimme, että aikansa
kutakin, siirrymme tästä herrain penkeille, kunhan väki vähenee
pysähdyspaikoissa. Mutta sitä vähenemistä saimme odottaa melkoisen
kauan. Rouvamme sentään saatiin hiukan huonovointisena sijoitetuksi
naisten penkille, aivan kuljettajan selän taakse. Minä en tuntenut
pahoinvointia ennen kuin vieruspenkillä kuulin erään miehen
mainitsevan, että jotkut kuuluvat rupeavan voimaan pahoin istuessaan
autossa pitkän aikaa selkä menosuuntaan päin. Minäkin näet olin istunut
tuossa asennossa. Luulotautia näkyi todella olevan olemassa.
Kameramiehelle näytti olevan samantekevää, istuipa hän kummin päin
tahansa, joko perällä tai muualla. Mannilan kahvinjuottopaikasta
lähtien oli vaunussamme sijaa oleskella pitkin tai poikin. Se Mannilan
majatalo muuten sijaitsee Yli-Kiimingin pitäjässä, suurehkoon
Kiiminginjokeen yhtyvän Jolosjoen kauniin laajennuslammen ("juuan",
"juukan") rannalla, noin neljänkymmenen kilometrin päässä Oulusta.Ajaa hyristimme hyvää tietä pitkin, tasaisia maita myöten. Maisemat eivät näyttäneet olevan erikoisia. Pienikasvuista metsää ja muutamia tulvaveden vallassa olevia nevoja. Ja vettä satoi yhä taivaan täydeltä. Mutta vedentulo loppui vähän ennen Pudasjärven pysähdyspaikkaa. Vesi nimittäin muuttui ensin rännäksi ja muutamaa tuntia myöhemmin maahan sulamatta jääväksi kuivaksi lumeksi. Siinä sitä oltiin! Ja kun me poloiset lähdimme kuvaamaan Kuusamoa kesäisenä matkailuseutuna!
– Kyllä kai tuon vertainen lumi sulaa jo huomenna, lohdutti meitä joku.
Mutta toinen epäsi:
– Ei sitä tiijä. Teällä Kuusamon ylängöllä voipi takatalavi toisinaan kestee kauemmannii, vaikka viikonnii, varsinnii jos tuuli tuosta nyt pyörähtää pohjoseen.
Tuon kuultuamme meitä oikein hirvitti: kameramiehellämme oli vain kolme viikkoa käytettävänään tätä kiertomatkaamme varten – emmehän voineet kuvata talvimaisemia, lunta voimme suvaita vain joidenkin korkeimpien tunturien huipuilla.
Mutta meille lisättiin löylyä yhä: muutamia kilometrejä Pudasjärven pysähdyspaikan pohjoispuolella tuli vastaamme Ouluun matkalla oleva postiauto ja pysähtyi lähellemme. Sen kuljettaja huusi:
– Terveisiä talvimaasta! Maanselällä on noin kolmenkymmenen senttimetrin paksuudelta lunta – täysi rekikeli!
Hyvä on! Ja lisää tuiskusi sakeasti vinhan itätuulen kiidättämänä. Jokohan meni mytynpeliksi tämä paljon puuhattu kuvanotto ja kirjantekomatka? Voi viheliäinen kuitenkin! Kun tuuli ei vain kääntyisi pohjoiseen... Katovuosikin kuuluu taas tulevan, jos se sinne nyt kääntyy, suvitoukojen arat oraat paleltuvat pitkään pysyvän lumen alla.
Korentojärvellä, Pudasjärven pitäjän Sotkajärvenkylässä, matkustajien yhteisessä päivällispaikassa, oli jo lunta maassa valkoisenaan. Eihän se ollut ihmekään täällä Kuusamon raikasilmastoisen ylängön eteläliepeellä, vähän yli sata metriä merenpintaa korkeammalla. Olimme siis huomaamattamme nousseet niin paljon. Ja jatkaessamme matkaa koillista kohti sivuutimme, kymmenkunnan kilometriä Korentojärveltä, Kuusamon ylängön ensimmäiset etuvartijat Syötevaarat, joista korkeimman, Isonsyötteen, huippu on 432 metriä korkeammalla Pohjanlahden pintaa. Isonsyötteen näköalaa ihailemaan aikovan matkailijan on käännyttävä valtamaantieltä Naamangan kylätielle. Monet luonnonpalvojat siellä kuuluvat kulkevan, varsinkin ne, joilla ei ole aikaa käydä Kuusamon tuntureilla maailman avaruutta katsomassa.
Syötteellä käydessä näkee yksintein "Pudasjärven Punkaharjun". Se on pitkä Naamanganharju eli Pytkynharju, jonka ihanin paikka on ehkä siinä, missä harju vain 6 metriä leveänä ja 40 metriä korkeana suuntautuu Naamankajärven halki.
Korentojärven ja Pintamojärven välisellä Pintamaiskankaalla näimme ensi kerran matkallamme hyvää metsää, paksua ja pitkää petäjikköä. Mutta vielä isompia puita, aivan "vanhan kansan honkia", on maassa pitkällään sadoittain ja tuhansittain maantiellekin näkyvinä. Jättiläispetäjien ryhmyisiä runkoja makaa valkealla poronjäkälämatolla ja ne ojentelevat avuttomina koukistuneita, harmaankiiltäviä oksakäsivarsiaan. Honkien hautausmaa! Kangas tuo mieleen todellakin kalmiston. Pintamaiskangas honkavainajineen on outo nähtävyys ensikertaiselle Kuusamoon kulkijalle. Melkein kaikki nämä puut näkyvät olevan kaadettuja, kirveellä poikki hakattuja (ei sahattuja) ja siihen semmoisenaan jätettyjä. "Entisaikaisten poronpaimenten aikaansaannoksia", arveli vaunussamme muuan matkustaja. Ehkä, sillä muuta selitystä on vaikea keksiä tälle asialle. Kuusennaavan puutteessa ja jäkälän ollessa paksun, kovakuorisen lumikerroksen alla, ei muuta kuin jättiläispetäjät kellelleen joidenkin naavakourallisten takia. Eivät ole paljon arvoisia puut Pintamaiskankaalla vielä tänäkään päivänä. Milläpä pelillä niitä sieltä ihmisten ilmoille saattaisi? Uittoväylille on pitkät matkat ja maanteitse ei kannata kuljettaa montakaan kilometriä. Honkavainajat eivät kelpaa polttopuiksikaan. Siinä saavat luutuneina pötköttää maan ja taivaan iän. Olkoon leponsa rauhaisa!
Pintamaiskankaalta lähtien ottaa erämaa matkailijan lumoihinsa. Korpitunnelma saa vallan ja vahvistuu vähitellen matkan jatkuessa alati aivan silminnähtävästi kohoavaa ylämaata kohti. Vaasa, Oulu, koko alamaa-Suomi, tuntuvat olevan äärettömän etäällä. Harvoina hetkinä enää muistaakaan noiden vähäpätöisyyksien olemassaoloa, eikä ole halua muistellakaan, olkoot omissa lämpimissään. Erämaan lumous tuntuu keventävän matkaajan mieltä, ikäänkuin vapauttavan jostakin painostuksesta. Mielihyvin tuntee aivan kuin "villiytyvänsä" yhä enemmän sitä mukaa kuin matka edistyy. Vaaramaisemien ympäröimää, ihanaa Pintamojärveä on jo valmis tervehtimään vastaanottavin mielialoin.
– Tässähän näkyisi olevan mainio kesänviettopaikka! Eiköhän jäädäkin jo tähän?
– Ei jäädä vielä sentään. Ei pidä yhteen hyvään hyvästyä.
– Ei ou hyvä paikka tämä, köyhyyttä ja kurjuutta enemmän kuin jossain muualla – pettua syöty aivan viime vuosinakkii, ei ehkä tänä kevväänä, tiesi eräs seutukuntalainen. Ja toinen lisäsi, että ainakin Poussunkylässä päin, ja kyllä kait paikoin muuallakin itärajan puolella, parhaillaankin petulla jatketaan ruis- tahi ohrajauhoja.
Kovaa on siis elämä korpimailla, joshan ei ole helppoa missään. Hyvät herrasväet Helsingissä ja muualla! Tulkaa tänne ylämaahan tutustumaan Suomen kansan elämään. Täällä, Pintamojärveltä vähän pohjoiseen päin, näkisitte maantien varrella mm. maamökin, joenrannikon multapenkereeseen kaivetun ihmisasunnon. Seurasaaressanne, arvoisat helsinkiläiset, ette näe sellaista.
No niin. Alun toistakymmentä kilometriä Pintamojärven koillispuolella, Taivalkosken pitäjän Jurmunkylässä, maantie tapaa verraten leveänä virtaavan Iijoen, johon yhtyy muutamia kilometrejä etempänä suoraan pohjoisesta päin tulevan Loukusanjoen virkeästi vaahtoava vesi, tuoden tullessaan paperipuita aivan ruuhkanaan ainakin sinä iltapäivänä, jona meidän matkueemme siitä ajoi ohi. Ja tästä ei ollut pitkältä siihen paikkaan, jossa haarautuu seitsemättäkymmentä kilometriä pitkä, suuren Kitkajärven etelärannikolle, Raistakkaan, johtava maantie. Sinnekin sopisi matkailijoiden poiketa. Kauniita paikkoja ja hyviä, antoisia onginta- ja uisteluvesiä kuuluu olevan sielläkin, tämän tien läheisyydessä, pohjoisimmat jo Kuusamon puolella.
Muuan matkailija on kertonut, että Raistakkaan vievän tien haarautuman ja Loukusan väli ei ole erikoisen mieltäkiinnittävä, mutta Loukusa sitä vastoin on kaunis paikka; ja varsinkin siitä edelleen parin kilometrin matkalla ovat maisemat erittäin ihania. Tie on teräväselkäisellä hiekkaharjanteella. Mieltäkiinnittävä on myös Sirniönkylä Sirniölammen, Kuusijärven ja Kynsijärven läheisyydessä. Noin kilometrin matkan ennen kylään tuloa kulkee maantie pienen Unijoen yli. Tässä sijaitsevassa koskessa urheilukalastaja saattaa onkia harreja. Sirniöstä Raistakkaan on matka erittäin vaihtelevaa. Tie kulkee monessa paikassa pienten, kirkasvetisten järvien hiekkarannikolla, halki asumattomien erämaiden. Matkan huippukohta on kuitenkin kulku Varanganvaaran rinnettä alas suurenlaiselle Livojärvelle (livo, lapinkieltä, kuten muutkin tässä kirjassa suomennetut paikannimet = porojen lepopaikka). Maantie hakeutuu Livojärven yli noin 1 1/2 km pitkää ja hyvin kapeata kannasta pitkin. Livojärven vesi on kristallinkirkasta ja rannat hienointa hiekkaa, ympäristössä korkeita vaaroja ja valtavia metsiä. Aivan ihanteellinen kesäkylpylän paikka, ellei matka sinne olisi rintamailta niin pitkä! Livojärveen asti nousee merilohi Iijokea pitkin. Hyvä ongintapaikka on järven länsipäässä sillä kohdalla, missä Livojoki alkaa. Sinne pääsee parhaiten veneellä Livojärven maantien luona olevalta mökiltä. Livojoessa on lukuisasti koskia, mm. Kilsikoski (13,1 m korkea), Rytinkoski (6,6 m korkea) ja Hillinkoski (7,5 m korkea.)
Raistakan tielle saa kyydin aivan tiehaaran läheisyydessä, Kostonlammen rannalla sijaitsevasta Kariniemen majatalosta.
Tästä talosta noin 7 km päässä erkanee maantie Taivalkoskelle, jonne Kuusamon tieltä on 6 1/2 km matka. Kuusamon postiauto käy siellä, pyörähtäen perinpäin postikonttoritalon pihassa. Ei näyttänyt olevan mikään matkailijaa erikoisemmin huvittava paikkakunta. 6 1/2 m korkea Taivalkoski Iijoessa on sentään aika mahtava. Näillä tienoilla on Iijoessa useita muitakin koskia, samoin pohjoisesta päin virtaavassa, Iijokeen yhtyvässä Kostonjoessa.
Kostonjoki saa vetensä lähinnä suurehkosta, kymmenisen kilometriä pitkästä ja puolikymmentä kilometriä leveästä Kostonjärvestä, jonka länsirannan läheisyydessä on huomattava näköalapaikka, 419 metriä korkea Pyhitystunturi eli Kostonpyhitys. Se on kuitenkin niin kaukana (12-15 km päässä) valta- ja kaikista muista teistä, että vain jotkut innokkaimmat matkailijat ja luonnonihailijat vaivautuvat siellä käymään. Kostonpyhitys kyllä palkitsee jalkavaivat. Näköala on todella hyvä, mutta sitä, enemmän kuin muutakaan hyvää tässä maailmassa, ei saa vaivatta.
Taivalkosken tiehaarasta, johon näkyy pohjoisesta päin silmänsiintämättömiä kuusikkoharjanteita, ei ole enää kovin pitkä matka sen ainamainittavan Kuusamon pitäjän rajaan, mitähän lienee vain vähän vajaa kolmekymmentä kilometriä. Eihän se ole matka eikä mikään autopussilla huristaen. Inkeenjärven majatalo on viimeinen lämmittelypaikka Taivalkosken puolella. Tästä lähtien tie alkaa varsin rohkeasti nousta Maanselälle, halkoen penikulmittain suuripuista, valtion omistamaa kuusimetsää, joka monin paikoin isoilla aloilla kuuluu olevan kirveenkoskematonta. On kuusikkoa Kuusamossa, joshan on paljon petäjikköäkin! Lehtipuita sen sijaan, tämän tien vierilläkin, näkee verraten vähän. Näillä tienoilla on havaittavissa tien poikki suuntautuvia entisen jäämeren rantavalleja.
Puoliväliin toistakymmentä kilometriä kuljettua Kuusamon rajasta "ain' ylös mäkihin", saavutaan Kuoliovaaran tahi Kuoliojärven kylään. Siinä on tiheitä rakennusryhmiä melko korkean, viljavainioiksi peratun vaaran laella, Kuoliojärven ja Kovajärven välisellä kannaksella. Perintätietojen mukaan tässä on ollut vankka lappalaiskylä, muinainen markkinapaikka, johon tuotiin turkiksia ja muuta tarpeellista tavaraa myytäväksi ja ostettavaksi. Muutamat tämän tienoon paikannimet, esim. Lapinluoma, Oijusluoma, Tavela, lienevät lappalaisaikain perintöä, niin kuin monet muutkin Kuusamon paikannimet. Toisten tietojen mukaan olisi markkinapaikka ollut Maanselän korkeimmalla harjanteella.
– No vieläkö täällä Kuoliojärvellä asuu lappalaisia? kysäisin kurillani eräältä automme seisontapaikalle tulleelta pikkupojalta, joka hyvin hartaana oli kuunnellut minun ja muutamien muiden matkustajien välistä keskustelua tämän tienoon muinaisesta lappalaisasutuksesta.
Odotimme pojalta tietenkin kielteistä vastausta kysymykseemme, mutta hämmästyimme vähän verran hänen huudahdettuaan touhukkaasti, että "on teällä vielä yks lappalainen!"
– Vai on...! Missä hän asuu?
– Tuossa talossa, joka näkkyy tuolla...
– Mikä sen lappalaisen nimi on?
– Antti Lappalainen.
– Ei se ou mikkää oikea lappalainen, se on pari vuotta sitten tänne työnetintään kulukeutunut savolainen, Kuopion puolesta kotoisin, puuttui puheeseen muuan läheisyydessämme seisoskeleva kuoliojärveläinen alkuasukasmies.
Meitä kaikkia nauratti makeasti, tuota pojannallikkaakin, joka tähän saakka aivan totisin naamoin oli selittänyt meille lappalaistietojaan. Annoin namusia tuolle tietoviisaalle miehenalulle. Kannattihan toki!
Lähdettiin jatkamaan matkaa. Tie kiipesi aina vain ylemmäksi, paikoittain varsin jyrkkinä ja pitkinä rinteinäkin mahtavalle Maanselälle, jonka korkeimmalla huipulla Maanselän talo sijaitsee satoja metrejä lähempänä taivasta kuin esim. Oulun rakennukset ja se Rantatori, josta kymmenisen tuntia aikaisemmin olimme lähteneet ajaa rytyyttämään. Nuo rinnenikarat asettivat täysin kuormitetun automme moottorin kovalle koetukselle. Täytyi pinnistää melkein viimeistä vaihdepykälää myöten, varsinkin kun vielä löysä, vasta satanut, lähes puoli metriä paksu lumikerros vaikeutti kulkua. Joissakin töyryissä eivät oikein kynnet tahtoneet pitää kutiaan, vaan pakkasi peruuttelemaan. Mutta kun siinä kone oli hetkisen huokaissut ja rytissyt henkeään haukkoen, niin jo huiskautti häntäänsä ja lähti ravaamaan.
– "Hei Polle, juoksepa nyt, syöttöpaikka ei ole enää etäällä!"
Maanselän talon seutuvilta lähtien on meno helppoa, iloista mäenlaskua kitisevin jarruin. Ja sillä välillä sitten vihdoin eräällä kunnaalla, jonka yli maantie suoraviivaisena laskettaa, levittäytyy nähtäväksi matkailijan, erämaan ihailijan kauan kaipaama ja odottama paratiisi, se oikea Kuusamo: laajalta ja pitkältä, kymmenin penikulmin, siniutuun häipyen tummanvihreätä kuusikkoa, korkeita, kyömyharjaisia vaarajonoja ja paljaslakisia tunturihuippuja, joista huomattavimmin kohottavat kaljujaan Nuorunen koillisella sekä Pyhätunturi ja Rukatunturi luoteisella ilmanäärellä. Järviä näkyy vähän. Ei paljon muita vesiä kuin Kuusamojärvi, jonka lahdekkeen pohjukassa, joka puolella metsäisten vaarojen ympäröimänä, kuin padan pohjalla, Kuusamon kirkonkylä kyyköttää maalattuine taloryhmineen vainioaukeansa keskellä. Varsinkin ensi kerran nähtynä tuo panoraama hämmästyttää ja riemastuttaa.
– "Jo rupesi Kuusamoksi!" siteerasin minä erään aikoinaan tätä kautta kulkeneen matkalaisen sydämen kyllyydestä aiheutuneen huudahduksen. Ja muuan vieressäni istuva, tupakkapuruaan alinomaa jauhatteleva, alamaasta tullut ukkeli nauraa vessotti kirkasnaamaisena, vilkuili puolelle ja toiselle automme ikkunoista sekä loihe lausumaan:
– Enpä olisi uskonut, että jo tästäkin on tämmöinen näköala! Mitähän sitten näkyisikään, kun nousisi noille vuorenhuipuille?
Tästä näköalapaikasta on enää vain 4 km:n matka kirkonkylään, postikonttorin pihaan, jossa auto tekee viimeinkin äkkipysäyksen klo 8 tienoissa illalla, hyristettyään tänne Oulusta 239 kilometriä, lähteäkseen seuraavana aamuna klo 6 samalle taipaleelle. Ainoastaan maanantai-aamuna ei lähde postiauto Kuusamosta Ouluun eikä sunnuntai-aamuna Oulusta Kuusamoon.
Tässä sopii saman tien mainita Kuusamon kulkijain tiedoksi, että Kuusamon kirkonkylä ja Rovaniemi ovat myös jokapäiväisessä postiautoyhteydessä. Auto lähtee, maanantaita lukuunottamatta, Kuusamosta aamuisin klo 6 ja saapuu Rovaniemeltä illalla. Tässä autossa pääsee mm. Kitkajärvelle lohia uistelemaan. Sinne on Kuusamon kirkonkylästä 30 km:n matka (Määttälänvaaralle), josta vähän vaille 2 km kuivaa kangastietä myöten Kitkan rantaan. Paanajärvellä kävi postiauto päiväseltään viime kesänä tiistaina, torstaina ja lauantaina, samoin pääsee postiautolla Rukatunturin ja lohistaan kuulun Käylänkosken ohi Märkäjärvelle, Kuolajärven puolelle. Postiautot perivät yleensä vain 50 pennin henkilömaksun kilometriltä, pitkiltä matkoilta ei sitäkään, ja matkatavaroista ei mitään maksua. Alin henkilön kuljetusmaksu oli 5 mk. – Kuusamon yksityisautot "kiskoivat" 4:kin markkaa kilometriltä. Postiauton lisäksi viime kesänä myöskin linja-auto välitti liikennettä Kuusamon ja Rovaniemen kulkusuunnalla.
No juu! Me Kuusamon-retkeläiset kävelimme postitalolta majataloon. Mennessämme kysäisimme huoneita Huotarista, mutta emme saaneet niitä, sillä ne oli juuri maalattu matkustajia varten, eikä maali ollut vielä kerennyt kuivaa.
Majatalossa, siinä Korhosessa, joka sijaitsee pari sataa metriä syrjässä valtamaantieltä, kylän etelälaidassa, olivat onneksi vieraspuolihuoneet tyhjinä, joten meidän ei tarvinnut lähteä enää kyselemään huoneita kolmannesta tunnetusta majoituspaikasta, kaukana kylän pohjoisosassa sijaitsevasta rouva Aaltosen asunnosta. Muuan poikanen vetää kinnasi kelkalla retkikuntamme tavarat majataloon. Emäntä Korhonen kertoi kansanopistonkin suojiin tänä kesänä odotettavan matkailijoita. Seitsemän siistiä huonetta oli siellä vieraille varattuna. Rajaseutuyhdistys oli tehnyt aloitteen.
Luulimme pääsevämme kirkonkylän ohi yönseudun tai enintään pari odotettuamme lumen sulamista, mutta siinä meille tuli "iso erreys", sillä lumi jäi maahan viideksi vuorokaudeksi. Toisinaan se räntä- tai vesisadepuuskan vaikutuksesta hiukan hupeni, mutta sitten taas, melkein jokaisena yönseutuna, satoi saman verran lisää. Tuuli asusti itsepäisesti ilkeässä idässä. Loppuviikolla se toki kuitenkin kääntäytyi ensin etelään ja sitten länteen, josta huokui hiukan lämmintä; näytti vähän aurinkoakin pilvien lomasta ja toisinaan sataa lojuutti vettä. Silloin oli jo vähän toivoa. Siitä huolimatta Rouvamme tukkaan ilmestyi harmaita hiuksia. Kun ei ollut muuta tekemistä kuin syöminen ja makaaminen, jotakin käsityökyhäystä lukuunottamatta. Pitkäksi kävi meidän muidenkin aika. Ne roskaromaanitkin oli jo luettu loppuun. Oulun lehtirievussa ei riittänyt lukemista kauaksikaan. Ja tuskin olisimme paljon malttaneetkaan lueskella, vaikka olisi ollut enemmänkin ränttipainosta saatavissamme. Eteenpäin matkalaisen mieli, Kuusamoa kulkemaan! Mutta meidän ei sopinut jatkaa mainiota matkaamme, kesäturneeksi tarkoitettua, kirjallis-valokuvauksellista tutkimuskiertoamme lumen maassa ollessa. Sitä kiperää pulmaa aprikoiden katselimme ikkunasta noloina lumisia peltomaita ja vaarojen rinteitä. Kameramies kävi joutessaan yhtenä yönseutuna postimoottoriveneellä kulkien tervehtimässä tuttavansa tuttavia Törmäsenvaarassa, Kuusamojärven pohjoisrannikolla, lähellä vieraanvaraisuudestaan laajalta kuulua Muosalmen taloa, jossa kirjailija Inha-vainaja v. 1892 Nuoruselta palatessaan viipyi kaksi vuorokautta, söi ja joi, ja kun kysyi maksua, niin isäntä arveli, että "oliskohan paljo viiskolomatta penniä kaiken kaikkiaan". Kameramiehemmekin pistäytyi tässä patriarkallisessa talossa ja jutteli mukavia isännän, ehkä tuon Inhan aikaisen isännän pojan kanssa. Kuusamon rautatiehankkeesta, siitä kauan odotetusta ja paljon puuhatusta Oulun–Paanajärven radasta, oli enimmäkseen puhuttu:
– On hyvä, että työ etelänmiehet liikutta teällä erämoassa, syrjäkylilläi näkemässä, mitenkä tarpeellinen teällä ois rautatie – ostoeläminen helepponeis paljo ja puut ja muut luonnonrikkauvet mänis kaupaks toki jostai hinnasta... työttömyys ja kurjuus väheneis.
Järkevästi ja totta puhui isäntä epäilemättä noissa sanoissaan, mutta mistäpä ottaa valtio rahat, varsinkin nyt pula-aikana. Radan pituus Oulusta Paanajärvelle tulisi olemaan 278 km ja rautatien teko kuuluisi tulevan maksamaan äskettäin laaditun kustannusarvion mukaan noin 1 milj. mk kilometri, eli kaikkiaan 298,830,000 mk. Toisetkaan Kuusamon ratahankkeet (Kontiomäen–Paanajärven ja Iin–Paanajärven) eivät tulisi toteutettuina asiantuntijoiden laskelmien mukaan sen huokeammiksi tai muuten edullisemmiksi. Oulun–Paanajärven radasta tulisi Suomen kannattavimpia ratoja, puhumattakaan sen suuresta sotilaallisesta merkityksestä. Oulun–Paanajärven ratasuunnan ulottuvilla on laajemmat valtion metsät kuin minkään muun tutkitun ratasuunnan tienoilla. Metsähallituksessa suoritettujen laskelmien mukaan on tällä ratasuunnalla 1,331,486 hehtaaria valtion metsämaita ja niissä 44,289,341 kuutiometriä puutavaraa (suuria arvopuita noin 25 milj. mk:n arvosta.) Laajoilla aloilla on aivan koskematonta aarniometsää, joistakin paikoin on otettu vain järeimmät puut, mutta pienempää puutavaraa ei ole kannattanut laisinkaan kuljettaa. Kruununmetsiä on Kuusamossa yhteensä 509,920,89 hehtaaria. Ja entäs laajat yksityiset metsät? Ja Kuusamon mineraalirikkaudet?
Tällä kaikella hyvyydellä ei ole paljonkaan taloudellista arvoa niin kauan kuin valtiolta puuttuu varoja Kuusamon radan rakentamiseen. Näyttää siltä, kuulkaa hyvä Muosalmen isäntä ja muutkin kunnon kuusamolaiset, että taitaa olla päämme paarilla, ennen kuin Kuusamoon tulee rata miltään ilmansuunnalta. Kun Ukko Ruunukin on köyhä, niin minkäpä mahtaa sille ihmeelle.
Sen oli kyllä myöntänyt muosalmelainenkin. Kameramies muuten kertoi sen samaisen Muosalmen talon sijaitsevan erikoisen ihanalla paikalla, niemekkeellä, lohirikkaudestaan tunnetun, laajahkon Muojärven etelärannikolla. Tottapa lienee tuo järvi todella lohirikas, koskapa joku englantilainen rahapohatta sinne kerran osauduttuaan kävi siinä lohia uistelemassa hyvin monena kesänä, osti ja laitatti kuntoon erään talon asunnokseen, jossa muutaman talvenkin ajan odotteli uutta kalastuskesää. Ahkerasti hän oli käynyt onkimassa lohia myös Venäjän puolelle laskevasta Pistojoesta ja monet runsaat saaliit sieltä kalastustaloonsa kuljettanut. Useimmat lohensa Muojärvestä hän oli saanut kullanvärisellä devoonilla ja jollakin muulla ulkopuolelta kullankiiltävällä uistimella.
Matkailijoille on hyvä huomauttaa, että Muojärven ja sen pohjoispuolella olevien Kirpistö, Kiitämä ja Suininki nimisten järvien kautta vetää viehättävä venereitti Paanajärvelle johtavalle maantielle, Määttälänvaaraan, josta on maanteitse neljättäkymmentä kilometriä Paanajärven länsipäähän. Matkailijan sopii myös kuljettuaan Määttälänvaarasta Jyrkänkoskelle puolenkymmenen kilometrin matkan, lähteä Vuotungista jälleen venekyytiin, kauniin Kuusinkijoen vireän virran vietäväksi Paanajärveä kohti (n. 30 km). Ainakin viime kesänä tämä väli veneellä laskettiin. Mainitulla matkalla on tilaisuus onkia lohia ja harreja. Parhaimpia, ehken parhain onkimapaikka on lähellä maantietä sijaitseva Kiukaankorva, 14 km:n päässä Paanajärveltä. Tässä koskessa lohi nappaa näpsimmin onkea kevätkesällä, vähän ennen juhannusta. Kuusinkijoessa on muitakin siivoja koskia, nimittäin Putkosenkoski, Paljakka, Raatekoski ja Väljänkorvankoski. Lohi ottaa Kiukaankorvassa parhaiten amerikkalaista puu-uistinta sekä ainakin syksykesällä myös devoonia. Harrille kelpaa parhaiten pieni vilkku ja punerva perho poutaisella ja tumma perho pilvisäällä.
Mutta kauaksipa eksyimme Muojärveltä ja kirkonkylän majatalosta, jossa odotimme sään selkenemistä!
Kamera-Paavomme, joka Törmäsessä käydessään oli valtakuntien rajalta saapuneilta poroaidan tekijöiltä kuullut erämailla olevan puolen metrin korkeudelta lunta ja tulvavettä alavilla mailla enemmän kuin keväällä lumen sulamisaikana, hommasi kylällä kävellessään jalkoihinsa Niagara-kenkien sijaan pitkävartiset, käyräkärkiset kuusamolaiset saapaskengät, semmoiset, joita Savossa ja muualla Keski-Suomessa käytetään sekä sanotaan lapikkaiksi ja pieksuiksi. Ikävää odotusaikaa kulutellessaan Paavali myös kävi kuvaamassa kirkonkylän puolentoista kilometrin päässä majatalosta olevalta harjanteelta nähden. Silloin oli jo lumi lähtenyt vainioilta ja muilta alavilta mailta. Kävelimme siinä katselemassa kirkkoa ja sen vieressä olevaa yksitoistanimistä, verraten vaatimattoman näköistä vapaustaistelijain hautapatsasta, johon on hakattu sanat:
Urhot nousevat kumpuin yöstä ja kertovat Suomen suvun työstä ja neuvovat polvea nousevaa.
Olin sen verran tutustunut ennakolta Kuusamon kirkollisiin asioihin, että tuota Kuusamojärven ja Torankijärven välisellä kannaksella sijaitsevaa suuri-kupoolista ristikirkkoa katsellessamme saatoin kertoa seuralaisilleni, että tämä v. 1800 rakennettu kirkko on jo seurakunnan kolmas Herranhuone. Ensimmäinen kirkko näet rakennettiin Torankitaipaleelle, Torankijärven rannalle v. 1680. Tämän kovin yksinkertaisen, latomaisen kirkon ränsistyttyä jotkut seurakuntalaiset vaativat uuden kirkon rakennettavaksi nykyiselle kirkkopaikaile Kuusamojärven rannalle, johon toinen kirkko tehtiinkin v. 1694. Tämä kirkkoriita eli -tora antoi sille järvelle, jonka rannalla entinen kirkko oli sijainnut, Toranki-nimen. Tässä nykyisessä kirkossa on taiteilija J. Hedmanin v. 1825 maalaama alttaritaulu, joka esittää Vapahtajaa ristillä. Oikeita urkuja ei ole, eikä lämmityslaitteita, minkä takia jumalanpalvelukset viime vuosina talvisin on pidetty seurojentalossa. Sinnekin kutsutaan kansaa tuon erillisen v. 1759 rakennetun tapulin kellonsoitolla. Kirkkoherran, L.K. Eerolan, virkatalo Samostenniemi sijaitsee muuten kivenheiton päässä kirkosta.
Kuusamo on alkuaan kuulunut ns. Kemin Lappiin, josta se v. 1675 erotettiin itsenäiseksi emäseurakunnaksi. Silloin seurakunta oli nykyistä paljon laajempi. Kuusamon alueeseen kuulunut Sodankylä tehtiin v. 1689 kappelikunnaksi sekä v. 1747 kirkkoherrakunnaksi. Viimeksi mainittuna vuonna Inarikin erotettiin omaksi seurakunnaksi ja v. 1776 lohkaistiin Kuusamosta sen pohjoisosa, josta muodostui Kuolajärven pitäjä. Ja vihdoin v. 1908 erotettiin Kuusamosta Posionkylä sekä muutamia muita kyliä ja taloja sekä osia Taivalkosken, Pudasjärven ja Rovaniemen seurakunnista uudeksi Posio-nimiseksi kirkkoherrakunnaksi, jolla kuitenkaan ei ole vielä kirkkoa, vain rukoushuone. Vainovenäläiset olivat vieneet ennenaikaan (elokuussa v. 1760) Kuusamon kirkosta ehtoolliskalkin ja koko messupuvuston. Kirkonkirjojen mukaan kuuluu seurakuntalaisten lukumäärä olevan hiukan yli puoliväliin toistakymmentä tuhatta. Muuan mies, joka liittyi seuraamme kirkkoa kierrellessämme, ei muistanut sitä seikkaa sen tarkemmin.
Kävelimme katsomaan toistakin hengenviljelyksen ahjoa, kansanopistoa. Muhkean päärakennuksen ohella kiinnitti huomiotamme uusi, edellisenä syksynä valmistunut oppilasasuntotalo, johon kesällä majoitetaan matkailijoita. Nyt mahtuvat kaikki oppilaat asumaan opistossa, ei tarvitse enää kenenkään haeskella kortteeriaan kylältä. Lukuvuotena 1930-31 oli 50 oppilasta, mutta monena lukukautena opiston 22-vuotisena toiminta-aikana on ollut enemmänkin. Suurin osa oppilaista on ollut omapitäjäläisiä, monet kotoisin aivan kaukaisista ja köyhistä rajakylistä saakka.
Valtakuntien rajaa lähimpänä olevien kylien valistaminen johtaja Parraksen kertoman mukaan on ollut Kuusamon kansanopiston toiminnan tärkeimpiä tarkoitusperiä, sillä rajaseutukylissä kärsitään enimmän puutetta hengen ja ruumiin ravinnosta sekä ollaan altteimpia rajantakaisille vaikutuksille. Näiden väestö on yleensä siveellisesti hyvin säilynyttä, vanhempi polvi kauttaaltaan uskonnollista, enimmäkseen laestadiolaista. Kun uskonnollisuus nuoremmassa väestössä näyttää olevan vähenemässä, on kansanopisto koettanut sen sijalle istuttaa sivistysharrastuksia. Sitä varten on rajakyliin mm. perustettu lukutupia, ja ne ovatkin paljon käytettyjä. Näitä lukutupia on Kuusamon alueella 6 ja Kuolajärvellä myös 6. Niihin tulee pääasiallisesti lahjaksi saatuja aikakaus- ja sanomalehtiä. Tavajärven lukutuvassa on myös kirjasto. Aikomuksena on vähitellen hankkia sellainen muihinkin lukutupiin, sillä lukuhalu on varsin kiitettävä. Rajaseutukylien kirjastoihin tarkoitettuja kirjalahjoja otetaan vastaan kiitollisuudella kansanopistossa. Kansanopiston käyneet henkilöt ovat kotikylissään perustaneet maataloudellisia ja muita opintokerhoja. Yleensä on Kuusamon kansa sivistykseen nähden hyvin vastaanottavaista. Kommunismikin on selvästi vähenemässä. Isänmaallinen mieliala on viime aikoina entisestään virkistynyt, saanut yhä enemmän kantavuutta – eikä vähimmän kansanopiston ansiosta. Ankara taistelu toimeentulosta, kovempi kuin hyvin monilla muilla seuduilla, työttömyys ja raskaat verot (esim. v. 1930 oli veroäyri 11 mk) laimentavat asukkaiden valistusharrastuksia, henkistä vireyttä ja vastaanottavaisuutta. Kansanopisto on koettanut vaikeuksista ja epäedullisista olosuhteista huolimatta saada rajaseudun väestöä henkisesti herätetyksi – korpien viljelemiseenkin, johon kuitenkaan eivät riitä ainoastaan tieto ja ammattisivistys, vaan tarvitaan siihen myös, ja ennen kaikkea, uskoa tulevaisuuteen, henkistä tarmoa, elävää käsitystä siitä, että vain maanviljelys on näilläkin tienoilla ainoa pysyväinen, luotettava elinkeino. Tilapäisten ansioiden epävakaisuudesta ei päästä muuten kuin pureutumalla maahan kiinni. Suuret suot on saatava viljellyiksi, talot vähintään kohtalaiseen kuntoon niin, että rajaseutulainenkin pääsee nousemaan hyvinvointiin ja vaurauteen.
Muuten – kuinkahan moni alamaalainen edes tietääkään Kuusamon komean kansanopiston olemassaolon? Hyvä talo on suojeluskunnallakin. Muita huomattavampia rakennuksia on apteekilla, pankkien konttoreilla ja osuuskaupalla sekä myöskin sotaväen kasarmitalo, jossa komppanian päällikkö, luutnantti Kanerva, varusti retkikuntamme Paanajärvellä ja muualla lähellä ihannemaan reunaa tarvittavilla rajaseutupasseilla [Paanajärvellä, varsinkin jos käydään sen itäpäässä, tarvitaan rajaseutupassi. Parasta on ottaa se jo kotipaikkakunnan järjestysviranomaisilta. Passissa pitää olla muotokuva.], näytteli ystävällisesti lohiuistimiaan ja harrivapojaan, jakeli auliisti meille hyvin tarpeellisia Kuusamon kalastus- ja metsästystietoja, joita kapteeni Id täydensi, tarjosi tupakat ja vehnäskahvit sekä neuvoi meidät kelloseppä Tammelta ja osuuskaupasta ostamaan Kuusamon vesissä kaluksikäypiä lohiuistimia ja harrinonkimavehkeitä.
Mainitsemisen ansaitsee vielä matkailijaliikennettäkin varten varustettu siisti Kahvila Tunturi. Siinä kävimme usein mekin.
Ja kuulkaahan kummaa: Kuusamon kirkonkylässä oli oikein sähkövalolaitos – vararikossa tosin... miljoonakonkurssi aivan... kuparijohdon vetäminen 12 kilometrin päähän Oijuskoskelle tuli kovin kalliiksi, vain puolentoista vuoden aikana kerettiin saada sähkövaloa.
Toinenkin toimeton, kannattamaton hyötyväline on olemassa. Se on Santeri, Uleå-yhtiön yhdistetty tukkipukseeri- ja matkustajalaiva, entinen "Kuusamo", joka äskettäin lopetti liikennöimisensä Kuusamo- ja Muojärvellä ym. ja vedettiin maalle könöttämään firman talon pellon alle, lähelle kirkonkylää. Postimoottorivene "Kiitämä" vain ainakin viime kesänä kahdesti viikossa kulkea rytkytti edestakaisin Santerin entisiä reittejä myöten.
Se Santeri muuten kuului saaneen nimensä eräältä puupuulaakin työnjohtajalta, joka muutti laivan nimen kaimakseen. Niin ainakin muuan ukko kertoi majatalon tupapuolella tarinoidessamme hänen ja muiden kanssa iltaisin sään selkenemistä odotellessamme. Moni muukin asia siinä silloin sai selvityksensä.
Puheenaiheina olivat enimmäkseen Kuusamon olot ja elämä. Kerrankin johtui juttelumme käsittelemään Kuusamon maankuulua köyhyyttä. Me matkalaiset, enemmän kuin varmaan monet muutkaan vierasseutulaiset, emme olleet osanneet kuvitella Kuusamon kurjuutta niin suureksi kuin nyt kuulimme sen olleen esim. edellisenä talvena, jolloin oli vallinnut kerrassaan huutava hätä. Yleisiä työansioita ei ollut paljon mitään koko pitäjässä eikä sanottavasti lähipitäjissäkään. Työttöminä tuhansia henkilöitä. Ei ollut paljon apua siitäkään, että kunta koetti hiukan hakkauttaa halkoja ja Suolijärvellä oli vähäinen savotta, jossa jotkut hevosmiehet köyhäinhoitokunnan antamilla lapuilla saivat työtä joksikin ajaksi. Syystalvella valtioneuvosto oli päättänyt järjestää hätäaputyömaan, jossa 180 miestä ja 70 hevosta saisi työtä, mutta sen jälkeen ei siitä kuulunut mitään. Heikkilän ja Poussun maantietä varten kyllä myönnettiin 500,000 markan lisämääräraha. Kun tieto tästä levisi paikkakunnalle, hiihti syrjäkylistäkin, monien penikulmien takaa, miehiä kirkolle saadakseen köyhäinhoitolautakunnan esimieheltä lapun työhön pääsyä varten, mutta moni teki turhan matkan, sillä työlappuja voitiin antaa vain rajoitettu määrä suurimmassa puutteessa oleville. Esimies joutui vaikeaan asemaan. Kun hän parhaan harkintansa jälkeen oli jakonsa toimittanut, saapui vielä pyytäjä toisensa jäljestä ja kyynelsilmin anoi: "Ettekö voisi vielä minulle järjestää työtä, sillä kotiin ei jäänyt mitään suuhun pantavaa?" Niin säälittävä kuin työnhakijan tila olikin, täytyi hänet apua saamatta palauttaa kaukaiseen korpimökkiinsä, jossa lapsilauma itki nälkäänsä ja alastomuuttaan. Nälkää ja vilua saavatkin myös lapset kärsiä Kuusamossa. Siellä on lapsia, joilla puolenakymmenenä ensimmäisenä ikävuotenaan ei ole muuta vaatetusta kuin paitaresu, ja siellä syntyy lapsia, joiden ylle ei ole panna riepuakaan. Vaatetusapua saatiin viime talvena jonkinverran pääkaupungista ja muualta parempiosaisista paikoista, mutta ei siitä paljon hätä paennut. Hyvä edes vähäkin.
Kaiken lisäksi on Kuusamoa kohdannut kolme peräkkäistä keskinkertaista huonompaa vilja- ja heinävuotta, josta on ollut seurauksena väestön velkaantuminen peloittavin määrin. Ensimmäisenä näistä kolmesta katovuodesta turmeli kasvut alituinen sade, toisena halla ja kolmantena kuivuus, sellainen helle, ettei miesmuistiin.
Jos valtio ei ryhdy tuntuvammin tukemaan toimeentuloa, käy elämä Kuusamossa melkein mahdottomaksi, toivoton mieliala, kielteinen elämänkäsitys ja kommunismi saavat nykyistäkin suuremman vallan. "Nälkä on punikki." Nykyisin ovat kuusamolaiset enimmäkseen oikeita, isänmaallisia kansalaisia. Kuten pitääkin olla, varsinkin rajaseudulla. Esim. v. 1927 eduskuntavaaleissa Kuusamossa sai maalaisliitto 2,638 ääntä, kokoomuspuolue 136, edistyspuolue 31, sosialidemokraatit 35 ja kommunistit 212 ääntä. Kuusamolaisten isänmaallista mielialaa todistaa sekin, että tämän tienoon miehistä hyvin suuri prosentti liittyi valkoisten riveihin äskeisinä sotavuosina (1918-20) ottaen osaa taisteluihin sekä rajan tällä että tuolla puolen. Sen meidän tarinapirttimme seinällä Kuusamon kirkonkylän majatalossa näkyi olevan pyssyä jos minkä sorttista, kenttäpuhelinkone nahkakotelossaan sekä lumikengät. Nuo viimeksi mainitut, meillä oudot kulkuvälineet kuuluivat olevan sotasaalista, rajan takana Kiimasjärven taistelussa vuonna 1920 kaatuneen kiinalaisen jaloista otetut.
– Niitäkö oli siellä kimalaisia ryssien seassa?
– Oli paljon, ja jokkaisen jaloissa tuollaiset lumikengät. Ryssät työnsivättii niitä vinosilimiä eellään hyökkeämään ja ammuttivat meillä niitä, sitten ite pötkivät pakkoon. – – –
2.
KIRKONKYLÄSTÄ KÄYLÄNKOSKELLE.
Vapautumisemme hetki tuli viimein maanantaina, kesäkuun 8. päivänä, sillä lämmin auringonpaiste ja lauha länsituuli ujuttivat viimeisetkin lumirippeet kirkonkylän aukealta ja sitä ympäröiviltä vaaroilta.
Mikä riemu! Nyt siitä vasta oikea kesä tulikin puoliviikkoisen takatalven jäljestä! Nyt kiireesti taipaleelle, ensin Rukatunturin näköalaa kuvaamaan ja katsomaan, ennen kuin taivas iltapäivällä ehken taas, kuten useina edellisinä, vetäytyy synkkään pilveen ja kuvaamisvalaistus- ja näkyväisyys heikkenevät. Lumelta olisimme päässeet lähtemään jo klo 9:n tienoissa aamulla, mutta kun silloin kaikki neljä kirkonkylän vuokra-autoa sattuivat olemaan ajossa, suorisimme taipaleelle vasta klo 1/2 3, jolloin tilauksemme johdosta, hermoja koetelleen odotuksen jäljestä, iloksemme ilmoitettiin puhelimitse, että "se on teältä Pikku-Paavolta – nyt ois teällä yks auto vappaana, joko sitä lähetään?"
– Jopa tietenkin, kuta kiireimmiten, ajakaa vain tänne majatalon portaitten eteen!
Hyvät ihmiset, viisivuorokautisen odotuksen jäljestä vielä kysytään rauhallisesti, että joko lähdetään!
Kymmenen minuutin kuluttua istuimme resuisessa, vähän vaille loppuunajetussa "avonaisessa umpiautossa". Tämä ikäloppu autoraukka näet olisi ollut umpinainen, ellei siitä olisi poistettu kaikkia ikkunalaseja – toiseen autoon kuulemma.
– Missä se umpiauto on, eikö se olisi ollut saatavissa?
– Sillä lähtivät äsken viemään hautaisväkkeä Kitkan Haatajaan, ilmoitti ajurimme, pikkupoika-aikamies.
– Kenenkä tämä auto on?
– Se on minun.
– Montako kilometriä täältä on Käylänkoskelle?
– Sannoovat olovan 47.
– Ja paljoko maksaa kilometri?
– Neljä markkoa.
Mikäpäs siinä auttoi. Parempia autoja ei ollut aikaa odottaa ja postiauto, joka olisi tyytynyt 50 penniin (siis kolmelta hengeltä puoleentoista markkaan kilometriltä) oli vielä talviteloillaan.
Ja niin lähdettiin. Koleanlaiselta tuntuva tuuli puhalsi ikkunarei'istä – lauhakin viima tuntuu usein suotavaa viileämmältä kulkevassa autossa istujista. Meille ei kuitenkaan kerennyt tulla vielä kovinkaan kylmä, sillä jo puoliväliin kolmattakymmentä kilometriä ajettuamme, kuljettuamme asutun, peltoaukeaisen Nissinvaaran yli ja sivuutettuamme meille jo kauas komeana, vielä lumiläikkäisenä näkyneen Pyhätunturin, saimme lämpimämme kiivetessämme sulapälviä myöten kierrellen 482 metriä merenpintaa ylempänä olevalle Rukatunturin kaljulle kalliolaelle. Verraten viaton, "ihrasäkeillekin" helponlainen kiipeämistaival se muuten on, vain noin neljännestunnin huvikävely, sillä auto tuo matkustajansa vuorensyrjän puolitienoille asti. Siitä ei ole enää konsti eikä mikään hilautua huipulle huonohenkisenkään. Siksipä tämä kyttyräselkäinen Pihkatunturi (ruka = pihka) saa kesäisin vieraita, näköalaansa ihastuneita kävijöitä enemmän kuin aivan naapureinaan olevat Pyhätunturi, Valtavaara (471 m) ja Konttainen (423 m) sekä syrjäinen, Kuusamon korkein (lähes 600 m) huippu Nuorunen, muista tuntureista ja vaaroista puhumattakaan. Vähänlaisesti huomattu sentään yleensä on Rukakin. Se ansaitsisi kuitenkin nykyistä paljon suuremman ja yleisemmän huomion. Esimerkiksi Aavasaksan ja Ounasvaaran "kilpailijana", juhannusyönauringon katsomapaikkana. Viime juhannusaattoillaksi järjestivätkin Kuusamon kirkonkylän lotat lippujuhlan Rukatunturin laelle, mutta sadesää hiukan häiritsi sitä. Korkea lippusalko oli siellä pystytettynä jo meidän käydessämme. Rukatunturilla näet juhannusaikaisen ihmeen: aurinko ei laskeudu näkymättömiin viikkokausiin.
Ja kyllä Rukatunturi panoraamansakin puolesta kykenee kilpailemaan monien "huudossa" olevien näköalavuorten kanssa. Ei Rukatunturilla ole muuta "vikaa" kuin se, että se sattuu sijaitsemaan Kuusamossa. Rukatunturin näköala ei tosin ole niin vaihtelevamaisemainen kuin esim. Kolin, Puijon ja Nuorusenkin, mutta erämaisessa, melkein peloittavan jylhässä suurenmoisuudessaan se on hämmästyttävän komea, varsinkin ensinäkemältä. Kovasti ihmeissämme olimme mekin, etenkin helsinkiläisherramme; emme olleet osanneet kuvitellakaan tätä valtavuutta sentään tämänlaiseksi. Näimme vain metsää ja metsää, asumatonta erämaata niin pitkälle kuin silmä kantoi auringon kirkkaassa paisteessa, tuntureja ja vaaroja toinen toisensa takana, huomattavimpina pohjoisessa päin taivaalla valkealta, pitkältä pilveltä näyttävä lumiharjainen Sallatunturi sekä tässä lähellä, vallan vieressä, suoraselkäinen Valtavaara ja Konttainen (kontta = peura), kaukana koillisessa, Paanajärven pohjoispuolella, melkein Nuorusen korkuinen Mäntytunturi (576 m), idässä Tavajärven takana itse Nuorunen, etelässä lähellä Pyhätunturi, lännessä helposti tunnettava, keilamainen Naatikkavaara (naatikka = vesijättöranta) ja kyömyselkäinen Riisitunturi, valtavan vaarajonon korkein kohta, 462 m mp:sta, vain 20 m Rukaa matalampi. Vesiä näkyy vähän pinta-alaan verraten, vain joitakin lampia ja pieniä järviä, joista huomattavimmat lounaassa päin näkyvät, ryhmässä ristikuvion muodostavat Kuontijärvi, Jaaranen ja Kangerjärvi. Kuusamon suurimman järven, Kitkan, laajat selkävedetkin parin, kolmen penikulman päässä lännessä vain paikoin pilkahtelevat näkyviin Kurtinvaaran, Säynäjävaaran, Kouervaaran, Riihivaaran, Välivaaran ja Naatikkavaaran lomitse. Pyhäjärven peittää Pyhätunturi.
Entäs asumuksia ja viljelyksiä? Niitä ei tahdo löytyä etsimälläkään, ei paljon muita kuin tuossa jalkojen juuressa, kallioseinämän alla, päällekaatuva mökkiräyskä. Siellä myös maantie kiemurtelee kapeana, keltaisena nauhana, siellä oli autommekin pienenä pisteenä. Kaikkialla ylt'ympäri vain loivasti aaltoilevaa metsämaisemaa, jonka maininkeja muistuttavat selänteet ja laaksot ovat kuin paikoilleen jähmettyneet. Maisema on kuin jättiläisauralla kynnetty samansuuntaisiin vakoihin, joiden suunta on luoteesta kaakkoon ja lännestä itään. Etenkin eteläpuolinen näkymä on hyvin pehmeäpiirteistä, jyrkkiä rinteitä ja särmikkäitä muotoja on vain harvoissa paikoissa. Pohjoisessa maisemat muuttuvat terävämmiksi ja suurpiirteisemmiksi. Varsinainen Suomen Sveitsi onkin siellä, Kuusamon pohjoisosissa.
– Kyllä näkyy olevan vielä metsää Suomessa, huokasi rouva ja minä totesin:
– On siinä kuusikkoa enemmän kuin mitä olen missään vielä ennen nähnyt. Jos maailman markkinoille tulee ennustettu kuusipuupula, niin tulkoot tukki- ja propsiherrat tänne kuusenmallia katsomaan. Katsoa saa, mutta ei koskea. Ja tuskinpa tahtovatkaan koskea Kuusamon kauniiseen kuusikkoon, kun puita ei kannata kuljettaa minnekään. Ruotsinmaalainen Ytterfors-yhtiö kuuluu kerran, muutamia vuosia sitten, ostaneen paperipuumetsää tuolta Riisitunturin selkoselta, mutta kun tuli viimeinen ottoaika, kolmen vuoden kuluttua, rupesivat yhtiön metsänhoitajat tekemään tarkempia laskelmia ja päätyivät siihen tulokseen, että seiskoot ostetut ja jo maksetut puut paikoillaan heidän puolestaan vaikka tuomiopäivään asti, ei niitä kannata rahdata edes lähimmälle, penikulman päässä olevalle vesireitillekään, Kitkajärveen. Mutta Rauma Wood vei pois propsinsa Siltinkivaarasta, Kitkajärven eteläpuolelta, vaikka se vienti kuuluu tulleen maksamaan hirvittävän summan, paljon enemmän kuin kuljetettavien puiden arvo. Niin kertoi muuan mies minulle kirkonkylässä.
– Kylläpä sitten Kuusamon kuusikot vielä kauan pitävät paikkansa matkailijoiden ja metsästäjien iloksi. Mutta mitä ovat nuo vaaleanvihreät juovat tuolla vaarojen rinteillä? Selitäppäs se, ukkokulta.
– Ne ovat Kuusamolle ominaisia rinnesoita, monet niitä paisejänkiä, joista kuulimme mainittavan kirkonkylässä. Niitä kastellaan kuivina aikoina määräperäisesti, laskemalla niille vettä ojia myöten padotuista lammikoista ylärinteeltä ja sitten niistä niitetään heinää. Tuo niiden kuusikosta erottuva väri johtuu etupäässä siniheinästä, eräästä märän maan kasvista.
Ja sitten "ukkokullan" seuralaiset saivat Rukatunturin lipputangon kiviröykkiöjalustalla istuessa kuulla opettavaisen ja syväsisältöisen esitelmän noista Kuusamon paisuntajängistä erikseen ja muista jängistä, nevoista, soista, aapoista, rimpi- ja hetemaista yleensä siinä määrin, kun kerran tuli puheeksi, että heidän tietomääränsä näistä asioista lisääntyi kymmenen minuutin kuluessa 99 prosentilla. He tulivat tietämään mm., että Kuusamon, Kuolajärven ja lähipitäjien suot ovat Suomen parhaita, joiden viljelemisen mahdollisuusarvo on erittäin suuri ottaen huomioon niiden maanlaadullisen rakenteen ja pintakasvillisuuden, mutta niiden käyttöarvo ei nouse tällä hetkellä samalle korkealle tasolle. Tämänkaltaisten soiden kuivatustekniikka näet on selvittämätön ja tarpeellisten maan voimistuttamisaineiden kuljetus tänne tuottaa korkeanlaisia kustannuksia sekä on hankalaa. Niin pian kuin mm. nämä kysymykset ratkaistaan, aukeaa tällä kulmakunnalla varsin huomattavia taloudellisia mahdollisuuksia. Sitten kun soita aletaan järjestelmällisesti käyttää maanviljelykseen, etenkin heinän kasvattamiseen (kylvöheinää viljellään Kuusamossa nykyisin hyvin vähän), voidaan ruveta ajattelemaan nykyistä paljon suurempaa asutuksen keskittämistä. Metsänkasvuunkin suot ovat laadultaan sopivia, kuten monet itsestään vähitellen kuivuneet ja maatuneet suot ovat osoittaneet.
Näin ollen suoasioitten etevä erikoistuntijamme, professori V. Auer, joka äskettäin kävi kaukaisen Tulimaankin soita tutkimassa, on tehnyt ehdotuksen, että Kuusamon taloudellisen tilan kohottamiseksi ryhdyttäisiin soitten suhteen järjestelmällisiin toimenpiteisiin. Kuusamoon olisi perustettava koeasema soiden kuivatustekniikan sekä maa- ja metsätaloudellisten käyttömuotojen tutkimiseksi sekä piakkoin toimeenpantavassa isojaossa otettava oikealla tavalla huomioon suot ja niiden taloudellinen merkitys.
Muuten Kuusamon ja Kuolajärven vaara-alueiden suot ovat monessa suhteessa erikoislaatuisia muodostumia, joita ei ulkomaisessakaan suotieteellisessä kirjallisuudessa ole lainkaan selitetty. Ne muodostavat Suomen soiden luokittelussa selväpiirteisen ja yhtenäisen ryhmänsä. Kun soiden käyttö perustuu suuressa määrin soiden kehityslakien tuntemiseen, on tiede muodostanut sen pohjan, jolle käytännölliset toimenpiteet nojautuvat. Kuusamon soista kairaamalla otettujen näytteiden perusteella laaditut profiilit ovat mm. osoittaneet soiden muodostuneen alkuaan siten, että pienet järvet ovat kasvaneet umpeen ja turpeen kehittyessä vahvuutta eri korkeudella sijaitsevat suot ovat yhtyneet yhtäjaksoisiksi suouomiksi, tuollaisiksi kuin tuolla näkyy vaarojen välissä. Ja mainitsenpa vielä yksintein senkin seikan, että tutkimalla mikroskoopilla suonäytettä pohjasta pintaan asti voidaan havaita, että kuusen siitepölyä alkaa esiintyä vasta kerrostumien ylemmissä osissa, jakaen ne kahtia, alempaan, kuusen siitepölyä vailla olevaan, ja ylempään tätä pölyä sisältävään. Muiden puiden siitepölyä on kaikkialla näytteessä. Mainittu seikka osoittaa siis kuusen tulleen Suomeen vasta verraten myöhään ja sen olevan puulajeistamme nuorimman tulokkaan...
– Juu juu Jusliini, kyllähän sulla juttua riittää vaikka kuinka pitkältä ja paksulta, mutta eiköhän jo lähdetä jatkamaan matkaamme, auto odottaa.
– Lähdetään vain. Hyvästi, Ruka, näkemiin!
Vasta auton kiitäessä parin kilometrin päässä Rukatunturista muistimme, että Rukatunturin luolassa, joka sijaitsee lähellä huippua maantien puolella, jäi meiltä käymättä.
– Oisi se kannattanna kahtoa, vaikka onhan sinne vaikeenlainen peäsy... ne on joinai kesinä pitäneet siellä päiväkirjoakii, tiesi automiehemme.
– Olisi ollut soma nähdä tuokin, mutta nyt se jäi ja jäähtyi kuin Tupa-Taavetin heinänteko.
Ja niin mennä hyppyytimme vain ensin halki hyvin paksupuisen valtion omistaman kuusikkoalueen ja sitten kuivaa petäjikkökangasta pitkin, ohi useitten aivan tienvieressä sijaitsevien sievien pikku lampien, joitten takana lumirinteiset Valtavaara ja Konttainen mahtavina kohosivat, ohi ensi kerran näkemämme poroaituuksen ja Kitkajärven Kilkilösalmelle johtavan maantien haarautuman.
– Joko Kilkilösalmesta jatketaan maantietä Kuolajärvelle? kysyin ajuriltamme.
– Jo. Männä syksynä alottivat. Puolentoistasattoa miestä on työssä. Männöö vuosia ennen kun koko tie tulloo valamiiks.
– Siellähän on se mainittava valtion ikivanha aarniometsä?
– Siellä se on. Sitä ei ou hakattu ikkään, ei tämän moaliman aikana. Uus tie tulloo kulukemaan sen halaki. Sitä sanotaan Piiloperän metäks.
– Kyllä kai sitä kohta matkailijat pääsevät autolla katsomaan.
– Ehken ens kesänä.
Älysimme aikanaan pyörähtää Käylänkosken pihatielle, emmekä ajaa lykänneet yhä eteenpäin aina Suorajärvelle saakka, jonne olivat epähuomiossa hurauttaneet muutamat Käylään aikovat lohenonkijat joskus edesmenneinä kesinä, jolloin tienhaarassa ei ollut vielä nimiosoitinta. Olisimme kyllä mielellämme menneet Suorajärven kautta katsomaan suuren Oulangan ihanaa sivuhaaraa, Aventojokea, ja sen komeankorkeata Ristikalliota sekä Aventolampia, mutta kun pelkäsimme kierroksellemme varatun ajan menevän vähäksi ennen loppumistaan, täytyi tyytyä kääntymään Käylänkoskelle.
Ja helppohan siihen oli oikeastaan tyytyäkin. Varsinkin sitten, kun pihaan ajettua näki vinhasti virtaavan, aivan vaahtoisana ja jyrkkäaaltoisena pärskähtelevän Käylänkosken, sekä idyllisen vanhan vesimyllyn ja kuuli Käylän isännän, metsänvartija Iikka Mustosen tervetulotoivotuksen.
Tämä isäntä Mustonen, tässä talossaan syntynyt ja kasvanut, keski-ikäinen mies vielä, miellyttäväkäytöksinen, korkean kruunun metsänvartija, postipysäkinhoitaja, sahanhoitaja, mylläri, kuuluisa ketunpyytäjä, lohimies, lohi- ja metsämiesten opas ja ystävä, rohkea koskenlaskija ja matkailijain kuljettaja ym., ym., oli juuri tulopäivänämme ruvennut poikineen (hänellä on 9 lasta) purkamaan tuparakennuksen kattokertaa laittaakseen taloon toisen kerroksen, muutamia kesähuoneita lohen onkijoille ja muille matkustajille toisessa rakennuksessa varattujen kolmen huoneen lisäksi.
– Kun tuossa purkamistyössä pölysi niin tavattomasti, vedin vanhat riihivaatteet muun puvun päälle. Pitää pyytää anteeksi, että olen tämän näköinen. (Iikka käyttää enimmäkseen kirjakieltä, ainakin "herrojen" kanssa puhuessaan.)
– No, ei se mitään... Otetaanpas valokuva isännästä. Tämä herra on lehtimies, hän panee kuvan aviisiin, kun sitä ei ole koskaan missään näkynytkään, vitsaili kameramies.
– Jätetään ottamatta... kovin tulisi minusta kumma kuva... ei ole nappiakaan näissä vaatteissa, ei edessä eikä takana...
Hän ja me nauroimme makeasti. Ja kuva taisi tulla otetuksi.
Samassa talon nuottamiehet marssivat pihaan kalavasua korennossa kantaen. Kori täynnä kaloja, parikymmentä kiloa muikkuja, siianpoikia, muutamia harreja ja päällimmäisenä lohi, joka painoi 5 kiloa 600 grammaa. Kalat kuuluivat olevan kotoisin siitä läheltä, kosken niskalla syrjäpoukamaksi poikkeavasta suvannon laajentumasta. Siitä saa melkein aina milloin viitsii ottaa. Lohia ei kuitenkaan kovin usein.
– Tämä näkyy olevan ryssänlohi, Pääjärvestä noussut. Siitä tulisi vieraille kunnon illallinen, kun paistaisi voissa, sanoi Iikka ja nosti lohta vakasta.
– Paistetaan meille vain noita siikoja. Laitetaan lohi suolaan, että saamme siitä pari kiloa evääksemme kierrolle, tarttui asiaan retkikuntamme emäntä.
Niin tehtiinkin. Lohi maksoi 20 mk. kg. Kyllä Iikka lohia myy – etenkin onkiherroille kotiinviemisiksi. Mm. Iisalmen lääkäri oli toissakesänä ostanut Iikalta 8 lohta neljän onkimansa lisäksi.
Iikka saa lohia verkoilla joen suvantopaikoista, erittäinkin kosken niskapuolelta. Iikalla ei ole aikaa onkimiseen, mutta hän ohjaa onkijoita ja neuvoo lohen ja harrin onkimapaikkoja sekä soutaa vieraita heidän onkiessaan tai uistellessaan veneestä käsin; hän myös antaa lainaksi onkivehkeitä ja verkkojakin. Verkon vuokra kuuluu ainakin edellisinä kesinä olleen 100 mk. yönseudulta voitolla tai vahingolla, käyköön lohi verkkoon tahi olkoon käymättä. Ja on Iikka toisinaan saturaisen saatuaan auttanut kovaonnisia onkimiehiä kiinnittämällä salaa verkolla saamansa suuren lohen herran onkeen. Veneestä onkiessa virralla on tämä käynyt päinsä hyvin. Herran onkimatoverit ja muut rannalla katsojat eivät ole huomanneet kepposta, nähneet vain "jännittävän väsyttämisottelun". Ja niin on tullut herran kalamieskunnia pelastetuksi.
Näitä ja muita Iikka kertoili hauskasti istuessamme iltamyöhällä vieraspuolen kuistissa. Iikka onkin hupaisa tarinoija ja tuntui muutenkin mukavalta mieheltä. Tuskinpa olisi parempaa ja perehtyneempää matkailuasemansa hoitajaa Rajaseutuyhdistyskään voinut valita.
Mainitun yhdistyksen ja metsänvartija Mustosen kesken on nyt olemassa säännöstelty sopimus matkailijoiden ja lohenonkijoiden majoittamisesta, syöttämisestä, opastamisesta ja kyyditsemisestä Kitkajokea ja sen monia kuohuvia koskia myöten alas Juumaan, josta toiset miehet antavat venekyydin Paanajärveen. Venematkasta Käylästä Juumaan peritään 100 mk venelastillisesta (enintään 4 matkailijaa ja saattomiehet). Tämä maksu ei ole suinkaan korkea, kun ottaa huomioon tämän 15 km taipaleen saattomiehille asettamat vaikeudet erittäinkin vastavirtaan kulkiessa paluumatkalla. Sitä mutkaa tehdessä tahtoo vuorokausi mennä ympäripyöreäksi Käylän tottuneiltakin koskimiehiltä, Iikka Mustoselta ja hänen pojaltaan. Menomatka on kyllä verraten helppo ja joutuisa.
Yösija Käylän matkailumajalassa maksaa 10 mk, ateria 8-9 mk, kahvi 2 mk 50 p. ja 1 mk. Siis varsin kohtuulliset hinnat. Matkailijain huoneet, tilava sali ja kaksi pienempää huonetta, eteinen ja kuisti, ovat siistit ja viihtyisät, vuoteet hyvissä ns. huvilasängyissä. Kalastaminen Käylänkoskessa on kaikille vapaa, ei mitään päivä- eikä muita maksuja, vaikka ne ovat käytännössä monissa muissa lohenonkimapaikoissa. Mahdollisesti myöhemmin asetetaan ne Käylänkoskellekin.
Olimme Käylänkosken majalan toiset vieraat viime kesänä. Päiväkirjasta havaitsimme ensimmäiseksi ennättäneen erään kihlaparin Kuusamon kirkonkylästä. Kihlautuneet olivat olleet siellä jo sesongin ensimmäisenä päivänä, kesäkuun l:nä.
– Onkivatko hekin? kysyin Iikalta.
– Ei, muuten vain huvittelivat.
– Montako matkailijaa ja lohenonkijaa täällä kävi viime kesänä?
– Noin viitisensataa, joista suurempi osa lohestajia. 30 henkeä veimme veneellä Juumaan. Niistä meni 27 Juumasta veneellä Paanajärvelle, yksi käveli Juumasta jalkapolkua myöten Suorajärven kautta Paanajärven yleiselle maantielle ja kaksi palasi meidän mukanamme takaisin tänne Käylään. Juhannuksesta elokuun puoliväliin kesti matkailijain kulkuaika. Heinäkuulla oli enimmän. Mies piti palkata edestäni heinäniitylle. Viime kesänä oli matkailijoita enemmän kuin muina kesinä.
Katselimme viime kesän vieraskirjaa. Siellä oli paljon myöskin yleisesti tunnettujen, suurten herrain nimiä, Helsingistäkin asti. Muutamat heistä olivat kirjoitelleet päiväkirjan reunasarakkeeseen huvittavia huomautuksiaan lohenonginnastaan, Iikasta ym., jokin nimimerkki A.A. oikein runomuotoa tavoitellen seuraavasti:
Kitkat katkat, siimat ja litkat,
ne kyllä olis kestänyt isonkin nostaa,
pieniä saimme pitkät rihmat,
iso lohi täytyi Iikalta ostaa.
(27.7.1930.)Herrat esteetikot punninnevat tämän lyyrillis-eepillis-realistisen runon niin hyvin sisäiset kuin ulkonaiset ansiot ja viat.
Lohi alkaa ottaa onkea Käylänkoskessa ja muissa Käylän ja Juuman välisissä koskissa, nivoissa, niskavirroissa ja suvannoissa tavallisesti muutamia päiviä ennen juhannusta tahi heti juhannuksen jälkeen. Joitakin poikkeuksellisia kesiä lukuunottamatta ovat parhaat lohensyöntiajat olleet kesäkuun viimeinen ja heinäkuun ensimmäinen viikko sekä elokuu. Toisinaan saadaan lohia onkien ja uistellen vielä syyskuun alkupuoliskollakin, vähän ennen lohen rauhoitusajan alkua (15.9.). Lohet ja harrit syövät onkea parhaiten Käylässä ja koko Kitkajoessa pilvisellä säällä keskipäivällä, mutta poutailman aikana mieluimmin iltaisin klo 6-11 sekä jonkin verran myös aamuisin klo 6-9. Harreja saa hyvin Kitkajoesta elokuussa ja myöhemmin syksyllä, jos lämpimänlaista säätä riittää, noin klo 11 ja 3 välisenä aikana. Lohi oleksii kevätkesällä enimmän koskien alla, syksypuoleen parhaiten kuohujen niskalla. Harrilla on päinvastaiset harrastukset. Ns. ranta- eli kirsiharri ottaa onkea, jos sattuu suotuisia säitä, jo kesäkuun alkupuolellakin niskavedestä, aivan rantapensaitten vierestä, johon onki on hiljaa pudotettava. Lohia saadaan parhaiten Käylästä ja muistakin Kitkan yläjuoksun koskista sinisenharmaalla, hieman kullanväriselle välähtelevällä, mustin poikkijuovin varustetulla amerikkalaisella puu-uistimella. Sitä heitellään vavan ja siiman nenässä joko rannalta tahi veneellä uistatellen suvannoissa. Tämä vehje on ehdottomasti paras heinä- ja elokuussa. Käylässä käy lohen suuhun myös kullan-hopeanvärinen lippauistin, silkkikala, Ryselin ym. Harreja ongitaan sellaisella ruskeahöyhenisellä tekoperholla, jossa on myöskin muutamia harmaita "karvoja". Muitakin pikkuvieheitä, mm. vilkkuja, käytetään toisinaan. Kevätkesällä voidaan käyttää harrinsyöttinä kokonaisena koukkuun monin kerroin pistettyä kastematoa, jota nykäyksittäin vedellään virrassa. Oikein ahnaan syönnin aikana on harreja onkiessa käytetty narrausvälineenä pientä kuusennaavatukkoa koukussa. Forelleja, lohenpoikasia, saadaan Oulangan sivupuroista, esim. Käylän ja Kiutakönkään välisen, Tiermaksen kautta menevän polun läheisyydestä pikkudevoonilla, pikkuvilkulla ja Halcyon-spinnerillä (Kiutaoja, Merioja ym.)
Metsänvartija Mustonen kertoi vielä, että syksyllä v. 1930 vietiin Käylänkoskelta Kaihuan kalanviljelylaitokselle Rovaniemen pitäjään 16 litraa lohenmätiä ja sitä edellisenä syksynä 8 litraa. Siitä 16 litrasta oli syntynyt n. 25,000 lohenpoikasta. Lohien "lypsäminen" ja mädin kuljettaminen "lakanakerroksissa" on erikoisella taitavuudella tehtävää työtä.
Käylänkoski on kalanmädin hautomon paikaksi varsin sopiva. Hautomon perustamisesta tehtiin äskettäin eduskunta-aloite, mutta se tuli hylätyksi, kai tähän tarvittavien rahavarojen puutteessa, kun valtion menoja on ryhdytty tuntuvasti supistamaan. Tulevaisuudessa tehtäneen kuitenkin uusi aloite hautomon aikaansaamiseksi. Asiantuntijain lausunnon mukaan Käylänkosken etelärannalle mylly- ja sahalaitoksen yhteyteen saataisiin verraten vähin kustannuksin riittävän tilava hautomorakennus. Se sijoitettaisiin joko vanhan myllyn paikalle tai mieluummin uuden mylly- ja sahalaitoksen alapuolelle. Hautomoon tarvittava vesi on koskessa syvää ja sitä saadaan mylly- ja sahalaitoksen sulkupadon kautta johtamalla noin nelisenkymmentä metriä pitkä torvi. Vesiputous on tällöin 2 m 30 sm, mikä on katsottava riittäväksi. Mädin hankinnan ja kuljetuksen sekä kalanpoikasten istutuksen kannalta Käylänkosken hautomo olisi erittäin edullisella paikalla. Hautomolla tulisi olemaan varsin tärkeä, taloudellisia arvoja kohottava merkitys. Kuusamon ja sen lähipitäjien väestölle on kalastuselinkeino vielä hyvin suuriarvoinen. Elatuksen antajana sen voitaneen sanoa merkitsevän kolmatta osaa kokonaistulosta, katovuosina ja ansiotöistä (metsänhakkuut, tietyöt ym.) niukkoina aikoina vieläkin enemmän. Ja mikäli kalastoa hautomatoiminnan kautta saadaan lisääntymään, saavat eräät alueen kalavedet yhä enemmän merkitystä urheilukalastajain käyntipaikkoina; näiden alueiden arvo kasvaa urheilukalastajienkin kannalta ja voidaan niihin kohdistaa ulkomaalaistenkin huomio. Kaikesta tästä olisi taloudellista hyötyä seutukunnan väestölle. Hautomisen tulisi kohdistua lähinnä lohen ja siianmätiin. Päähuomio olisi kiinnitettävä Käylänkosken tienoon vesissä (Kallunkijärvessä ym.) olevaan tavattoman suurikasvuiseen siikalajiin (kesällä v. 1930 saatiin Kallunkijärvestä 8 kiloa ja keväällä v. 1931 vähän yli 5 kiloa painava siika).
3.
KÄYNTI KIUTAKÖNKÄÄLLÄ.
Seuraavana aamuna, juuri kun olin unissani saamaisillani haaviin Käylänkoskesta onkeeni tarttuneen mahdottoman suuren lohen, heräsin kuullessani varovaisen naputuksen huoneemme oveen ja isäntä Mustosen äänen:
– Kello on kuusi. Joko lähdetään Kiutakönkäälle?
– Hyvä! Lähdetään...
Edellisenä iltana olin tehnyt jalon päätöksen nousta jo klo 5 aamulla ja armottomasti ajaa silloin ylös vuoteista matkatoverinikin lähtemään komealle Oulankajoelle ja sen kuululle Kiutakönkäälle. "Meidän pitää olla ahkerasti liikkeellä sään ja kelin aikana – tulee talvi nukkuaksemme", muistin sanoneeni levolle asettuessamme. Mutta mene ja tiedä kuinka kauan olisin nukkunut, ellei isäntä herättänyt. Olin näet valtioviisaasti pyytänyt Iikan herättämään meidät, jos minua ei näkyisi liikkeellä vielä kuudenkaan aikana. Kun Käylän ja Kiutakönkään välinen, Kallungin ja Runsuniityn kautta suuntautuva kävely- ja soutumatka kuului olevan edestakaisin puoliväliin neljättäkymmentä kilometriä ja kun meidän oli tuo taival ajan voittamiseksi kuljettava päiväseltään, ei ollut aikaa pitkiin uniin aamulla.
Iikka istui kuistissa odottamassa tuloani ja sanoi:
– Huomenta! Tuolla toisenpuolen pirtissä on Kurtin eli Kilpivaaran talon isäntä, Aatu-Kustu Kilpivaara, tästä läheltä, neljän kilometrin päästä Kitkajärvelle päin, sama mies, joka tänä keväänä poikansa kanssa laittoi kuntoon Rajaseutuyhdistyksen kustannuksella Kiutakönkään matkailukämpän. Hänellä näkyy olevan nyt mukanaan Rajaseutuyhdistyksen toimistosta Helsingistä lähetetty sen kämpän päiväkirja. Kun minulla on keskeneräisenä tuo rakennuksen purkaminen, niin sopisiko että Aatu-Kustu lähtee teille oppaaksi ja samalla viepi sen kirjansa Kiutakönkäälle?
– Sopii mainiosti.
Tunnin kuluttua, aamukahvit juotuamme, tapahtui lähtö.
– Kumpaa reittiä männään, Kallunginko vai Tiermaksen kautta? Kallungin kautta on vähän pitempi matka, mutta se on maisemiltaan vaihtelevampi kuin Tiermaksen poloku.
Isäntä Kilpivaara, jota kaikki tuntuivat nimittävän vain Aatu-Kustuksi, miellyttävän näköinen, vanhanpuoleinen mies, alusti tämän keskustelukysymyksen kotirannassa veneeseen asetuttuamme. Lyhyen keskustelun jälkeen päätettiin yksimielisesti mennä Kallungin kautta.
– Se on kyllä vähän vetisempi kuin se toinen, enimmäkseen kuivia kangasmaita myöten mänevä poloku, huomautti Aatu-Kustu vielä.
– Ei haittaa, onhan meillä kaikilla varsikengät. Iikan melkein aikamiespoika, joka hirveän suuren ja raskaan hakkukuokan kanssa lähti kanssamme yhtämatkaa Oulangan takana olevan paisuntaniityn ojia aukomaan, souti meidät ensin Käylänkosken suvannon yli viistoon sekä kapeasta salmesta Taivallammin perään, Rinteelän rantaan, kaikkiaan lähes kilometrin matkan.
– Se oli ensimäinen venetaival; vielä on kulettava neljällä eri venneellä, ilmoitti oppaamme, ja lähti kalppimaan polkua pitkin edellämme, eväslaukku selässä ja Kiutakönkään vieraskirja kainalossa. Hänen jälkeensä toiseksi lyöttäytyi menemään ravakkaotteinen rouvamme, kolmanneksi herra toimittaja, sitten hakkumies ja viimeisenä tulla lipotteli kevyissä yksipohjaisissa kuusamolaispieksuissaan kuvaajamme, kamera kädessään ja toinen kaulassaan. Tämä marssijärjestys pysyi, hetkellisiä muutoksia lukuun ottamatta, sitten koko päivän.
Ensimmäinen maakannas ei ollut leveämpi kuin ensimmäinen venematkakaan. Äkkiarvaamatta tulla töksähdimme 5 km "kanttiinsa" olevan aukean, saarettomalta näyttävän Kallunkijärven rantaan.
– Ei muuta kun: lekoo, vene vesille nuottakatoksesta, sanoi oppaamme, sitä on jo kysytty talosta lainaksi koko kesäksi könkäällä kävijäin kulettamiseksi... mutta nyt kun puhaltaa nuin kovasti ja kylymästi vastaan pohjostuuli tuolla selällä, että ihan voahtopäinä männöö, niin on parasta, että souvetaan ensin voan tuohon Kallungin talon rantaan ja kuletaan sitten niemen poikki, oisko täyteen kilometriäkään, ja sitten toisella venneellä Pieskalahteen, tämän järven pohjosrannalle.
Lähdettiin soutaa kinnistämään vasten vihuria ja teräväharjaista aallokkoa.
– Jahah, tämä on sitten se ainamainittava Kallunkijärvi, josta on saatu äskettäin se 8 kiloa painava siika, sanoi rouva.
– 8 1/2 kiloa se painoi, kuitakin, sisälmysrasvoja, oli siitä tullut monta kiloa, suuri pahkakupillinen; se oli hirveä kala, sanoi Aatu-Kustu.
– Onko muita saatu niin suuria? kysyin.
– On soatu, varsinnii aikasempina vuosina, vaikka ei kovin ussein, mutta 5, 4 ja 3 killoo painavat siiat eivät ou mittään ihmekaloja teällä, niitä on monessa muussai järvessä kun tässä... teällä köyhässä Kuusamossa... Hipajärvessäkkii, jonka yli kohta kuletaan, on suuria siikoja, voan ei kuitenkaan kait niitä ihan isoimpia kölliköitä, mutta Joukamojärvessä, lähellä Vennään rajjoo, kuuluu olovan niin suuria ja niin mahottoman rasvaisia siikoja, etteivät ne vanhemmiten pysy enneä veen sisässäkkään, voan vesi hylykeä ne rasvapallit pinnalle, jossa ne vähissä hengin selällään kellottaavat ja kuoloovat siihen, jos niitä eivät immeiset koppauta kalikalla peähän ja korjoo pois... niin, elekeä nauroo, totta se on... soap sinne vaikka männä kahtomaan...
Uskoin kyllä 8-kiloisten siikojen olemassaolon, olinhan lukenut niistä Suomen Kalastusyhdistyksen sihteerin, maisteri Y. Vuorentauksen kirjoituksen Kalastuslehdestä. Todellisuus on toisinaan ihmeellisempi kuin satu tahi mikä tahansa muu kansanmyytti.
– Ja Kallunkijärven muikuttii ouvat niin suuria, että isoimmat painavat 700 grammoa, ilmoitti oppaamme.
Kallungin talon rannassa noustiin maalle ja kuljettiin pihamaan poikki. Tuvan ikkunanpielissä pilkisteli päitä, mutta kukaan ei tullut ulos; niin on yleinen tapa erämailla. Samaa tapaa näkyivät noudattavan myöskin Kallungin koirat, kaksi kahlehdittua karvaturria, koppinsa oviaukosta vain puolta naamaansa näyttivät, julmasti murisivat ja haukkua räiskivät vieraille.
Aatu-Kustu meni tupaan kysymään venettä lainaksi.
– Oliko siellä erämaan ruhtinas kotona? kysyin Aatu-Kustulta hänen tultuaan sieltä.
– Mikä erämaan ruhtinas?
– No se 96-vuotias isäntä. Olen kuullut hänestä puhuttavan.
– Ei ollut kotona, jossain työhommissa kuuluu olovan.
– Työssä vielä lähes 100-vuotiaana!
– Niin toki, vielä viime kesänäi kävi heinätöissäi aivan järestään. Kova ukko vielä, näkö voan on jo heikonlainen.
– Sepä oli vahinko, ettei sattunut kotiin. Olisi otettu valokuva. Mutta koetetaanpa tavata tulomatkalla.
– Sitä ukkoa ei olekaan valokuvattu koskaan, niin luulen, arveli opas.
Kallunkijärven pohjoisrannikon puolella oli meidän hyvä soutaa, sillä tänne ei tuuli tuntunut paljon ja aurinkokin pilkisteli lämmittävästi pilvien raoista. Selkää oli siksi laajalta, että täältä kuontui näkymään kauas ympäristöön. Etelässä päin näkyivät lumiset Konttainen ja Valtavaara, pohjoisessa lähellä Rontivaara ja Kiutavaara, idässä Tiermaksen talon ja Tiermasjärven läheisyydessä terävähuippuinen Tiermasvaara (Tiermas = ukkosenjumala.)
Pieskalahden suulla uiskenteli puolisatainen vesilintulauma.
– Mustalintuja näkkyyvät olovan, sanoi asiantuntevasti Mustonen junior.
– Tuohonpa olisi hyvä pommata, kun laskevat tohlot näin lähelle, sanoin metsästäjävaistoni herättyä.
– Seihtemäntoista sai muuan mies toisella viikolla yhellä haulikonlaukauksella näitä meriteeriä kun ampui tuollaiseen parveen tuolla Räväjärvellä, ilmoitti Aatu-Kustu, ne kun nämä laskoovat venemiehen lähelleen, mutta ei moata myöten tulijata.
– Vai seitsemäntoista, ihmettelin minä, ja luvattomana aikana!
– Ei teällä Kuusamossa näy tulovan paljo keltää nouvatetuks enemmän linnun kun kalankaan rauhotusaikoja. Köyhä kansa ottaa siilon kun soap ja niin paljo kun voan suinnii soap, niin lihhoo kun lohtakii, ja siikoa, ja syöp suuhusa ja pyihkii partoosa, ja ryyppees se peälle viinoakii kun kannattas keitteä tai ostoa, on ne niitä poikia.
Mukavapuheinen mies tuo Kilpivaaran isäntä.
– Ovatko nämä linnut vasta muuttomatkallaan, vai "virkaheittoja" koiraksia, joilla on tapana naaraksen ryhdyttyä hautomaan munia kokoontua parviin järvenselille, huolettomiksi kesäleskiksi?
– Kyllä nämä voivat olla muuttomatkalaisia, valaisi asiaa isäntä, näihin asti on ollut vielä muitai muuttajia, hanhiparvijakkii lensi viimeksi toissapäivänä. Näitä mustalintuja, samoin kun toisiakkii mustia, pilikkasiipiä, ja myös hanhia pessii kyllä tämännii seuvun lammissa, järvissä ja nevoilla.
Pieskalahden ja Hipajärven välisen metsätaipaleen kävellä hipaisimme nopeasti. Tätä matkaa sanottiin olevan pari kilometriä. Se oli paikoittain hiukan vetistä kuljettavaa äskeisten kevätsateitten jälkeen. Kesällä sillä välillä kyllä pärjää, sillä tämä kaukoniityillä kulkijoitten polku on porrastettu, pitkospuut asetettu melkein kauttaaltaan pahimpiin paikkoihin. Ei kuitenkaan tarvitse koskaan lähteä herraskengissä Kiutakönkäällä käymään.
– Tällä taipaleella näkköö kesänpitkään monenlaista kulukijata, sanoi oppaamme, kun muutamat Kiutakönkäällä onkimassa käyvät herrat kulettavat matkassaan rouviaan ja neitiään, joilla on matalat kiiltokengät ja silikkisukat ja sitten jos jalaka vähännii kastuu ja seäski pistää ohuen sukan läpi, niin sitten juonittelloovat ja äksyilöövät miehilleen ja toisinaan oppaallekkii niinkun kolomivuotiaat pahakuriset penskat. Kyllä ne on sitten vihoviimesiä passattavia ja houkuteltavia; matkanteosta ei taho tulla mittää, oun sen monta kertoo nähny ollessan oppaana aina sillon, kun Iikka poikineen ei jouva eikä ennätä kaikkia tänne opastoo. Teijät kyllä näkköö jokkaisen, että outta ollunna korpitaipaleilla ennennii... kenkä- ja muu pukuhuusholli tämmöisille taipaleille käypä.
Heinikkorantaisen Haapanalammen sivuutettuamme aivan läheltä tulimme Hipajärvelle.
Se on erämiehen mieltä kiehtova, kaunis ja rauhallinen korpijärvi, rannat aivan asumattomat, ei taloa eikä torppaa lähitienoillakaan. Sopisipa täällä vaikka tuossakin somassa niemekkeessä rakovalkean ääressä lojua ja antaa muun maailman mennä menoaan mielensä mukaan, sopisi pyydystellä verkoilla suuria siikoja, uistella haukia ja onkia ahvenia sekä syksyllä ampua vesilintuja. Niitä näkyikin siellä uimassa useita. Telkkiä taisivat olla. Allikin, Lapin lintu, kuuluu Hipajärvessä toisinaan poikasineen uiskennelleen.
Hipajärvi ei ole aivan pienikään. Kiutakönkäälle menijöiden vesimatka etelärannalta lähtien ja koillista kohti, aivan komean, suoraselkäisen Kiutavaaran alle pistävän Oulanganlahden pohjukkaan saakka, on lähes 2 1/2 kilometrin pituinen.
Pienestä rantaniityntapaisesta selvittyä alkaa kova, kuiva maa, Kiutavaaran loivanlainen, mutta pitkähkö rinne. Siinä pusersi, varsinkin kun vielä aurinko rävötti täysiteräisesti, hien satakiloisen miehen pinnasta.
– Älkäähän menkö! Mikä teillä on kiire? Eiköhän vähän istuta?
– Tulehan pois, herra tirehtööri, huusi kameramies vastaukseksi minulle ja nouseskeli vaivattomasti niinkuin ei mitään. Tietäähän tuon, melkein puolta kevyempi mies, mikäpä tuossa painaisi. Mutta ihmeellisen hyvin tuo mamma menee... ja entäs Aatu-Kustu Kilpivaara, parhaiten meistä kaikista, vaikka vanhempi kuin me muut, ja vielä raskas säkki selässä, ei taida olla edes yhtään hikikään, odottelee, istuksii, tupakoi ja varmaan ihmettelee itsekseen, että missä ne viipyvät... Kameramies ja kuokkapoika olisivat arvattavasti pysyneet isäntä Kilpivaaran kintereillä, jos eivät olisi "seuran vuoksi", kuten sanotaan, jättäytyneet meidän, vaasalaisten, lähettyville. Minäkin, entinen murtomaahiihtäjä, yli sadan palkintoesineen omistaja, kuhnailen vihoviimeisenä. Sellaisia oleellisia muutoksia aikaansaa ihmisen anatomiassa monivuotinen istumatyönteko ja kaupunkielämä. Hyvät ihmiset, karttakaa kaupunkeja ja kaupunkielämää! Ja kulttuuria, "tuota suunnatonta ihmisjärjen ja inhimillisen tyhmyyden, pahan ja rikosten valherakennusta, joka peittää meiltä kokonaan Jumalan ihanan maailman", kuten Tolstoi kirjoitti ja kuten...
– No, istumaanko sinä jäitkin; toiset jättävät meidät! huusi "mamma" ylempää rinteeltä.
– Unohduin tuohon miettimään ja hiukan huokaisemaan kaatuneen puun selälle.
Toiset istuivat ja odottivat meitä vaaran harjanteella.
– Joko rupesi väsyttämään? kysyi opas minulta.
– Ei tuo erittäin, katselin ja ihmettelin vain tuolla rinteellä tavattoman suuria petäjiä ja komeita hongankeloja; en ole sellaisia ennen nähnyt, en niin suuria läheskään missään. Ja siellähän oli kaunis, pieni lamminsilmäkin.
– "Eero-poika metsäs häärii, katseleepi puita väärii", lausahti mamma ja nauroi, samoin hiukan muutkin. Minulleko?
– Mitä sanot? kivahdin mammalle hengästyneenä ja hikeä pyyhkien.
– Enpähän muuta kuin että "Palanteri-parka palveli Paltamon pappilan pitkiä piikoja".
Yleinen remunauru. En voinut olla yhtymättä siihen minäkään.
Hetken kuluttua lähdettiin entisessä, siinä alunperäisessä marssimuodostelmassa laskeutumaan Kiutavaaran valtavan huikeaa rinnettä Oulankajoen kuuluisaan, vaikka verraten harvojen matkailijoiden näkemään kurulaaksoon. Jyrkempi ja pitempi rinne kuin tuo äsken nousemamme.
– Kuuluu kohhoavan 300 metriä Oulankajoen pinnasta suoraan ylös mitaten tämä rinne, tiesi opas.
– Voi totta vieköön, sanoisi siihen Vaasan Lana tapansa mukaan, vai on niin korkea! Siltä tämä näyttääkin. Hyvän suksihuikusen saisi tästä talvella.
– Soap liijannii hyvän. Jotkut rämäpäisimmät poromiehet yrittellöövät kyllä tästä männä sivakoilla alas, mutta "säkinsijoja" siinä tulloo pakostakkii lummeen, kun aina vähän peästä täytyy tellätä takapuolesa hankea karustammaan, kertoi Aatu-Kustu.
Ja kylläpähän sen hyvin arvasi sellaista olevan talvella, koskapa näin kesäkelilläkin oli pidättelemistä aivan tarpeeksi. Ei se mitään erinomaisen helppoa ollut se alasmenokaan, vaikka äkkinäinen saattaisi luulla, että mitäs vaikeutta tuossa on, ainahan alaspäin pääsee, ei muuta kun antaa mennä vain.
– Ne "säkinsijoja" tehneet poropaimenet näkyvätkin täällä paljon liikuskelleen, koskapa ovat noin runsaasti jättäneet jälinteilleen poroille kaatamiensa naavakuusten kantoja, sanoin oppaalle vuovautuessamme rinnettä alas.
– Teällä sitä ennen minunnii nuorempana ollessan poroja paimennettiin talavikauvet, tulilla oltiin yö kolomenniikymmenen asteen pakkasella, jolloin oli "sänkykammarin" katto kaunis, sähkölamppuja täynnä. Kuusia lyötiin nurin paksun ja kovakuorisen lumen aikana, silloin kun poro ei kavioillaan kaivamallakaan peässyt syömään jäkälätä, jota se lumenpintoa nuuskimalla vainuaa siinä olovan. Silloin seälimätä puita poikki kirveellä melekeen miehen rinnan korkeuvelta, tuolla tavalla pitkään kantoon, niin kun tässäi näkkyy. Ei osattu siihen aikaan teällä antoa arvoa puulle, eikä osata paljoa vielä nykyisinkään, joskohta poroille ei enneä monesti kaaheta kuusia. Vähemmän teällä nykyisin on porojakkii kun ennen. Ne Savukosken kapinallisettii tässä äskötalavena veivät Kuusamon ja Kuolajärven poroja talavilaitumelta satoja kappaleita paetessaan Puna-Karjalan puolelle ja sen jäläkeen ei ou monenkaan kannattanna ostoa tahi kasvattoa uusia poroja. Varsinnii Paanajärven puoleisille ne läskikapinalliset tekivät sillä suuren vahingon, jota valtiokaa ei korvannu.
– Vai sellaisen putouksen kommunistit tekivät köyhille kuusamolaisille. Mutta tuossapa on porokuusen kantoon kaiverrettu jotakin. Siinä näkyy "seisovan": Janne Korpela 1883.
– Tunnen kyllä sen miehen. Elossa on vielä. Taitaa asustoa nykyisin tuolla jossain Paanajärvellä päin, vai oisko Oulangan takana. Poromiehillä oli ennen tyylinä kaiverrella luppokuusten kantoihin nimiään ja vuoslukuja. Toisinaan näkköö vieläi toistai sattoa vuotta sitten leikatun vuosluvun – kuusen kanto seisoo kauan kuoriuvuttuaan.
– Tokko niihin oli tapana leikata muuta kuin nimi ja vuosiluku?
– Ei niissä näe muuta, ei ainakaan semmosia ravierauksia ja kirjutuksia kun näin esmerkiks Oulun juna-aseman sen yhen pienen putkan sisäseinissä.
– Niitähän riipustelevatkin vain kaupunkilaisjätkät; erämaalainen ei alennu koskaan sellaiseen. Mutta minä tarkoitin kysyä sitä, että onko noissa kantoleikkauksissa, niinkuin Lapissa kämppien seinissä ja ovissa, puiden kyljissä ja kallioon hakattuina vuosiluvun alla esimerkiksi sanat: huono kalakesä, poutakesä, katovuosi ym.
– En ou teällä nähny semmosia.
Pian avautui eteemme herttaisen vehmas ja viheriä niitty, jonka takana näkyi laaja virranvesi. Olimme Oulankajoen (oulanka = tulvapaikka) Runsuniityllä.
Mikä muutos maisemanäkymässä ja maanlaadussa! Korkeamaastoisen, jylhämetsäisen ja karuhkon vaarataipaleen jälkeen äkkiä tasainen, iloisan auringonpaisteinen rantaniitty, jonka koivukkoniemekkeissä kevätkesän ihanuuden soinnukkaat laulajat, sirkut ja peipposet kuin kilpaa helisyttivät säveleitään. Paratiisiniitty, vaikka ei suinkaan Kuusamon ainoa, sillä samanlaisia kauniita niittymaita ja niiden välisiä lehtoja näkyi jatkuvan joen molemmin puolin sekä pohjois- että varsinkin etelärannalla, Kiutavaaran peloittavan korkean ja jyrkän, havumetsää kasvavan rinteen alla. Täällä penikulmien päässä asumuksista, oikein todellisessa erämaassa, ovat monen kyläkunnan parhaat niityt – Kuusamossa käydään heinänteossa kolmen, neljän, jopa viidenkin penikulman päässä.
Meillä oli vielä viimeinen venekyyti kuljettavana, 2 1/2 km, ennen Kiutakönkäälle pääsyämme. Vene löytyi ladon kupeelta talviteloiltaan. Opas ja kuokkapoika ryöhäyttivät sen rantaan, mutta kun sitä ei oltu vielä tilkitty ja tervattu talven jäljeltä, tuli veneeseen vettä melkein kuin seulaan. Sitä koetettiin rievulla vähän tukkiakin, mutta ei se siitä paljon parantunut. Täytyi lähteä.
Kuokkapoika kyydittiin vastaiselle rannalle, josta hän lähti laputtamaan vielä monen kilometrin päähän työmaalleen. Luulisi miehen väsyvän pahanpäiväiseksi ennen kuin on kulkenut työkalujaan ja eväitään kantaen tuonne alun kolmattakymmentä kilometriä pitkän matkan takana olevalle niitylle, jossa pitää sitten jaksaa vielä tehdä työtä. Mutta mitä vielä, väsymyksestä ei tietoakaan. Erämaan kansa on kestävää ja karaistunutta.
Virta vei venettämme. Vain paikoittain opas hiukan soutamisellaan "säesti". Peränpitäjäksi kelpasi "allekirjoittanutkin", sillä kaatokiviä ei ollut pelättävänä varsinkaan nyt tulvaveden aikana. Uistin pantiin jälkeen juoksemaan ja vihelleltiin vain. Veden viskaaja tosin ei joutanut viheltelemään. Vuotava vene piti siitä huolen – jokaisen viiden minuutin kuluttua oli kymmenen minuutin ajan heitettävä vettä äyskärillä, ja oikein ahkerasti, sillä tulo tahtoi olla menoa runsaampi. Siitä huolimatta olisimme olleet otollisessa mielentilassa laulamaan, kuten helpossa menossa ainakin, viheltämisen vaihteeksi. Olisimme mielellämme laulaneet etupäässä "tilaisuuteen sopivia lauluja", kuten tavallisesti tehdään, ainakin sanomalehtiselostuksista päättäen. Nyt olisi sopinut erinomaisen hyvin laulaa esimerkiksi "Virta venhettä vie..." tahi "se yks kaunis laulu" siitä tuomesta, joka kasvoi virran reunalla. Mutta emme osanneet kumpaakaan.
Päivä paistoi lämpimästi, oli aivan tyyni; maailman myrskyt eivät tuntuneet tänne syvän virtauoman pohjaan, vaaran harjan puiden latvoja vain pudistelivat, niin että kohina kuului. Pohjoisrannan silopetäjien päivänpuoleiselle rungonpinnalle oli pihka kohonnut keltaiseksi karstaksi tulisen auringonpaisteen vaikutuksesta. Emme olleet ennen nähneet sellaista ihmettä.
Opas valaisi asiaa:
– Kunhan mänettä Paanajärvelle, niin neättä siellä, miten talojen etelä- ja länspuolen seinät ouvat pihkapintasiksi palaneet – Oulanganlaakso ja Paanajärvi, Suonien kuumimmat paikat.
– Krematooriota lukuunottamatta, sanoa näpsäytti helsinkiläisemme.
– En tiijä... oiskohan, epäili opas, teällä nousoo lämpö toisinaan heinäkuussa ja elokuun alakupuolella pitkän matkoa viijennellekymmenelle raatipykälälle.
Venematkallamme oli alituiseen meille uutta huomioimisen, ihailun ja puhumisen aihetta: tuosta ja taas tuosta lähti lentoon koskeloita, sorsia, rantasipi, tuolla mennä huilottaa metso joenuoman poikki vaaran rinteeltä toiselle, tuolla liitelee naukuva haukka, tuossa pulahti harrinpoika, täällä poroja rantaniityllä, tuolla rantavaaran, rinteellä noin tavattoman paljon, aivan harmajanaan kelohonkia.
Herra prokuristi tunnusti sydämensä kyllyydestä:
– Näin kaunista jokimaisemaa en ole nähnyt missään ulkomaillakaan... en luullut tämmöistä Suomessa olevankaan.
– Täytyyhän täällä olla jotakin näyttämistä, kun sinut kutsuttiin Helsingistä asti, mutta voi poikaseni: tämä on vasta alkua. Mitähän sanot nähdessäsi Kiutakönkään, Jyrävän, Paanajärven, Nuorusen ja monet muut paikat tällä kiertomatkallamme?
Opas otti puheenvuoron:
– Niin, kyllä on kaunis tämä Oulanka, mutta Kiutakönkäältä alaspäin ei olekkaan monin paikoin aivan näin kommeita nähtävyyksiä – pystyjyrkkäin kallioihin ja korkeihin hiekkasärkkäin lomite joki mutkittelloo alituiseen, kulettain hiekkoa toisinaan koko joen yli ulottuviks veenalasiks kielekkeiks, joista ei taho syksypuoleen, vähän veen aikana venneellä peästä yli. Mutta jos männään siitä Runsuniityltä tätä jokkea pitkin vastavirtaan, niin kyllä on siellä erinommaisen ihanat paikat, seihtemättä metriä korkea Taivalköngäs ja Savinalampi eli Savilampi, niinkun sitä myös nimitettään, on Oulangan ja Savinajoen yhtymäpaikassa, ja Kauniskallio. Taivalköngäs, jonne on kolomisen kilometriä siitä Runsuniityltä, on minusta Kiutaköngästä kauniimpi, mutta Kiuta on paljo mahtavampi. Taivalkönkään niskassa vesi koatuu hyvin sievästi ja silleepintasesti. Taivalkönkään alta soap uistinta heittelemällä suuria, viis- ja kuuskilosiakkii haukia. Ei tarvihe tavallisesti pitkään uitella uistinta, kun sattuu syönnilleen, niin on peto kiini. Ja niille kelepoaa minkälainen uistin tahhaan. Mutta vahvat pelit pittää olla ja hyvin pitkä siima. Muuten ei jeä kätteen muuta kun vavan tyvipuoli. Soap siitä harria ja ahveniakkii. Lohi ei peäse sinne asti nousemaan. Kiutaköngäs tekköö tenän. Vaikka kyllä hautakyläläiset kuuluvat männä kesänä, eikä ennen milloinkaan, soaneen verkolla muutamia lohia siitä Savinalammista; lienöövät lohet harvinaisen vähävetisenä kesänä onnistuneet peäsemään Kiutakönkään peälle. Taivalköngäs on vielä Kuusamon puolella; raja kulukoo siitä lähite, ei täyven kilometrinkään peästä, Saraperän kohalta Oulangan poikki, mutta Savinalampi on jo Kuolajärven pitäjässä. Se Savinalampi on erikoisen kaunis paikka. Oun minnäi siellä käynnä. Mänimmä sinne venneellä Rautakylästä. Siellä entisen kupariyhtiön nyt kunnostetussa kämpässä oli silloin asustamassa nuoripari Tampereelta. Häämatkalla sanovat olovansa, ja kyllä niillä oli oikein sormuksettii. Kuka heijät lie neuvonna sinne. Näkyihän ne vähä uistelutouhuvakkii pitävän. Mutta niin minusta näytti, etteivät ne oikein tykänneet meijän tulosta. Sinne vielä jäivät kun myö lähettiin.
– Kuka sieltä etsi aikoinaan kuparia?
– Ne oli kait saksalaisia enimmäkseen siinä touhussa. Siitä on jo aikoa usseita vuosia, kuus tai seihtemän. Kuparia, tai kuparimalamia, eli kiisua, mitä tuo lie, kuuluu kyllä löytyneen, mutta niin vähän, että konkurssi tuli. Ja sitten ei ou kukkaa uskaltanna yritteä. –
Tietomies tuo Aatu-Kustu! Hänen tarinoimistaan kuunnellessa kuluu aika rattoisasti.
Töksis! Veneemme keula karahti Koirankielimutkan niemekkeen rantahietaan. Tästä oli vielä lähes kilometrin kävely joen etelärannikon salskeassa suurmetsässä johtavaa uraa myöten, vihaisena kiehuvan pienen niskanivan ohi Kiutakönkäälle, jonka jymeän pauhun olimme kuulleet jo kauaksi. Könkään matkailijamajan oven kiskasimme auki täsmälleen klo 1/2 12. Siis meiltä meni 17 km matkaan 4 1/2 tuntia. Se aikamäärä ei ole tosin enemmän nopeus- kuin hitausennätyskään, mutta emmehän olleetkaan mitään rekordikiihkoilijoita. Olimmehan vain pienellä käyskentely- ja soutelumatkalla ruumiin terveydeksi.
Aatu-Kustu paiskasi reilusti päiväkirjansa peräkamarin pöydälle ja sanoi:
– Nyt nimiä kirjaan!
– Herra tirehtööri, "viisain ja lihavin mies", kirjoita ensimmäiseksi, aloita sesonki.
Ja sen mukaan se sitten meni, ja reunakolunkiin tuli kirjoitetuksi: "Tulen tänne vielä uudestaan."
Herra prokuristi käytännön miehenä huomasi heti, mitä talo tarvitsee, ja kirjoitti kirjaan nimensä kohdalle "muistutukseksi": Löytyykö mesenaattia, joka lahjoittaisi kamiinan tahi pienen hellauunin tähän kämppään?
– Joo, tuo kyllä on oikeata asiata, myönnytti toimekkaasti Aatu-Kustu, kun kuka lahjottaisi uunin, niin kyllä minä sen talavella porolla veättäisin Käylänkoskelta tänne ja kevväällä kävisin laittamassa paikalleen, niin ei enneä ens kesänä tarvihteisi tuhrata kahvia ja kalakeittoa tuolla ulukona nuotiossa ja tulishan siitä kaminasta tai hellasta lämmintäi, että tarkenis moata syksypuoleen kylymäin öihin aikana. Niitä kun käyp teällä onkijoita syyskuun puolvälliin asti. –
Ensin katselimme kämppää, joka on aivan kosken partaalla mäkirinteessä.
Tämä kaksihuoneinen rakennus oli laitettu hyvään kuntoon. Kelpaa siinä
nyt lohenonkijain ja muiden matkailijain oleskella. Eivät pääse sääsket
eikä sade ahdistamaan. Aatu-Kustu oli laittanut uudet ikkunakehykset,
pöydät, penkit, nukkumalavitsat ja permannon. Vain seinät ja katto
olivat entiset. Lähelle tuhatta markkaa oli kustannusarvio noussut.
Siistiä oli ja puhtaana olisi pidettäväkin. Aatu-Kustu naulasi seinään
Helsingistä lähetetyn järjestyssääntöplakaatin tahi oikeastaan
vetoomuksen yleisölle kämpän pitämisestä siistinä ja kunnossa. Kämpässä
majaileminen, samoin kuin kalastus Kiutakönkäässä ja koko Oulangassa,
on maksuton. Nyt kunnostetun kämpän yhteydessä on myös avara pirtti.
Tästä entisestä ruotsinmaalaisen Berggren-yhtiön ("... ja taishan ne
sannoa sitä Kuusamo-aktiepuulaakiksii...") tukkilaispirtistä tulisi
tekemällä hyvä huone matkailijoille. Siihen sopisi kymmeniä henkilöitä.
Eräästä sivurakennuksestakin saataisiin lisähuone vähin kustannuksin.Nämä rakennukset teetti edellä mainittu yhtiö v. 1900, jolloin se yritteli uittaa tukkeja Oulankaa ja Paanajärveä myöten Venäjälle, mutta jo puolentoista vuoden liikennöimisen jälkeen Oulankajokivarrella yhtiö lopetti toimintansa. Ei tainnut kannattaa. Kiutakönkäässä tukit putosivat päälleen kivikkopohjaan ja pirstoutuivat. Piti laittaa uittouoma kosken kupeelle. Se oli pitkin pituuttaan louhittava kovaan kallioon ja tuli tietysti tavattoman kalliiksi. Rakennukset jäivät kai valtiolle, maanomistajalle. Erämaa piti puolensa, ei antanut omaansa. Ihmisen oli väistyttävä. Parin kilometrin päässä Kiutakönkäältä itään päin jokivarrella mätänee tänäkin päivänä kolmattakymmentä tuhatta tukkia. Ne jäivät siihen joltakin yrittäjältä maailmansodan syttyessä. Ja siinä pysyvät. Lukuunottamatta niitä tukkeja, joista muutamat matkailijat oppaansa avulla ovat kyhänneet lautan ja sillä virran vieminä tehneet erikoislaatuisen, kaksivuorokautisen matkan Paanajärveen.
Tulokahvit juotuamme riensimme katsomaan koskea. Ja kyllä kannatti katsoa. Näky vastasi matkan vaivat ja kustannukset. Emme siinä osanneet ensihämmästyksissämme muuta kuin äänettöminä seisoa ja katsella. Turhaa olisikin ollut puhuminen. Ei sitä olisi kuitenkaan kukaan kuullut kosken pauhinalta. Lähes 14 metrin korkeudelta vesi syöksyi hyppyreittäin alas, kiivaasti pärskyen ja vaahdoten yhtämittaisena valkeana kuohuna kapeassa kalliouomassaan. Kuului kuin ukkosen jyminä ja maa tärisi jalkojen alla. Eikä ihme, sillä kapeimmassa paikassa on koskiuoma vain n. 6-metrinen ja siitä täytyy mahtua menemään kevättulvaveden, mittausten mukaan 89,507 hevosvoimaisena. Pyörisi siinä jonkinlainen tehdaskoneistokin, mutta saattaa päivä vielä monesti näreen kiertää, ennen kuin Kiutaköngäs kahlitaan teollisuuden palvelukseen, sillä se on onneksi siksi sydänmaassa ja tehtaan perustamiseen sopivia koskia on lähempänä liikepaikkoja – Kuusamossakin.
Koskessa on kolme eri putousta. Kaikki ne ovat komeita, mutta uljain on keskimmäinen, jossa vesi syöksyy alas tavattoman vinhana ryöppynä. Pohjoisrannan kohtisuora kallioseinä kohoaa korkeana suoraan koskesta. Sen rosoiseksi rapautuneella pinnalla on outo veripunainen väri, harvinainen maamme luonnossa. Kämpän puoleinen kallio laskeutuu porrasmaisesti. Kaikkialla on jäänlähdön aikaisten kevättulvien jälkiä – kallioiden särmät ovat pyöreiksi hankautuneet ja juurineen irti tempautuneita puita on jäänyt korkealle rantatörmän rinteelle. "Hiidenkirnujakin" on muodostunut – muutamien pohjalla vielä se kivi, joka vedenkiehtoman pyörittämänä on tuon syvän kirnun vähitellen muodostanut. Eräästä tällaisesta suppilosta saadaan lohia haavilla tahi atraimella, vieläpä aivan "sulin käsin" kiinni. Lohet näet putoavat kirnuun yrittäessään etenkin aamuisin hypätä tapansa mukaan pahimman koskinikaran yli. Muuan Käylän lähistöllä asuva mies kuuluu melkein kerran viikossa käyvän Kiutakönkään kirnusta ottamassa lohia. Eräänäkin päivänä toissakesänä hän oli siitä saanut 8 lohta. Meidän käydessämme könkäällä tuo kalakirnu oli vielä syvällä tulvaveden alla. Loheniskijän atran näimme majan seinustalla.
Varmin lohestustapa Kiutakönkäällä on kuitenkin "Amerikan halolla" onkiminen. Ei tarvitse muuta kuin heittelee poikkivirtaan sitä samanväristä puu-uistinta kuin mikä Käylänkoskessakin on ottavin, niin kohta on kiinni 4–6-kiloinen Pääjärvestä noussut lohi. Huonojakin syöntiaikoja on tietysti täällä, kuten muuallakin. Puu-uistimen lisäksi käytetään Kiutakönkäällä etupäässä silkkikalaa sekä Verkko-uistinta n:o 2 (O.Y. Verkko, Oulu.) Toisinaan on saatu muillakin vieheillä. Keskimmäisen putouksen alussuvanto on antoisin. Siinä näkee onkija lohen, joskus kahden ja kolmenkin yht'aikaa kita ammollaan aina sivustapäin tavoittavan uistinta. Se on totisesti kalamiehen sydäntä sykäyttävä näky, ja kun sitten luja tempaisu tuntuu vavanponnesta käteen, käy kuin sähkövirta läpi onkijan olemuksen, ja kiivas kilpajuoksu siinä useimmiten sukeutuu miehen ja kalan kesken, sillä 70-metrinenkin siima tahtoo käydä lyhyeksi kalan koettaessa pyrkiä menemään virran juoksun mukana. Kiudasta onkiessa täytyy olla erikoisen lujat vehkeet ja jotkut kuuluvat käyttäneen kahta 70-metristä siimaa pääkkäin. Hurjan jännittävää sanottiin olevan kamppailla suuren lohen kanssa Kiutakönkäässä. Me emme yrittäneet onkia edes harreja, sillä niin aikaisin keväällä olisi onkiminen ollut turhaa, asiantuntijain lausunnon mukaan. Onkimasesonki alkaa vasta juhannukselta, mutta jos joku tahtoo nähdä Kiutakönkään mahtavimmillaan, käyköön katsomassa ennen kesäkuun puoliväliä, runsaan kevätveden aikana. Paras lohenonginta-aika Kiutakönkäässä on yleensä kesäkuun viimeisistä päivistä heinäkuun puolivälin tienoille. Monet lohet on kiskottu rantapenkereelle vielä syyskuun alkupuolellakin. Kiutakönkään harrit ja forellit ottavat mieluimmin pientä, kolmikulmaiseksi painettua, päältäpäin kullanväristä lippauistinta, harri myös ruskeanharmajaa tekoperhosta sekä hauit ja ahvenet devoonia. Kaikki kalat syövät pyydystä parhaiten pilvisinä päivinä, etenkin etelä- ja länsituulen aikana, keskipäivällä; poutasäällä parhaiten iltaisin, hiukan myös aamulla ennen kuin aurinko kohoaa kovin korkealle. Kiutakönkäällä ei ole venettä käytettävänä ongittaessa.
Kiutakönkään tienoilla kasvaa monia muualla maassamme hyvin harvinaisia tahi kokonaan puuttuvia kasvilajeja. Me tunsimme varmasti ainakin löytämämme lapin vuokon (Dryas octopetala), mutta siellä, samoin kuin mm. koko Oulankajoen laaksossa, Kitka-, Avento- ja Kuusinkijoen uomissa, Paanajärvellä sekä Jyrävänniemen rotkolaaksoissa (Jäkälä-, Hautaniityn- ja Lammasvuoma sekä Kallioportti) on kasvien kerääjille kiintoisa ja rikas liuskealueen kallioseinämäkasvisto, varsinkin kalkki- tahi metabasiittikallioilla, sisältäen tämä kasvisto sellaisia harvinaisia pohjoisia lajeja edellä mainitun lapin vuokon lisäksi, kuin tunturiloikko (Cystopteris montana), varvassara (Carex pedata), tunturisara (Carex rupestris), arnika (Arnica alpina), lumihanhikki (Potentilla nivea), kalliotädyke (Veronica saxatilis), nuokkurikko (Saxsifraga cernua), Lapin kynsimö (Draha cinerea), tunturiarho (Arenaria ciliata), valkea kirkiheinä (Gymnadenia albida), tunturiailakki (Walbergella affinis), verkkolehtinen paju (Salix reticulata) ym. sekä eräitä kauniskukkaisia Viola-lajeja (orvokkeja) ja harvojen näkemiä keltaisia Pinguicula-kasveja. Myöskin sammal- ja jäkäläkasvisto on rikas sisältäen useita lajeja, joita on tavattu vain täällä Pohjois-Kuusamossa. Lisäksi on mainittava, että näillä lajirikkailla tienoilla tavataan aitopohjoisten kasvilajien joukossa myös eteläisten lajien, esim. vatun ja mansikan, äärimmäiset pohjoiset etuvartijat. Jyrävänniemellä, Kitkajoen varrella ja vuomissa mm. on paljon vattuja ja Paanajärven paahteisilla rinteillä tavattoman runsaasti mansikoita. Pohjois-Kuusamon jokien ja järvien hietarannoilla on useita kiintoisia kasvilajeja, kuten peuranvirna (Phaca frigida) sekä Siperian asteri (Aster sibiricum), jota ei ole muualta maastamme löydetty. Meillä outo on myös talvikkilehtinen paju (Salix pyrolaefolia). Tämän itäisen lajin ainoa löytöpaikka maassamme on Oulankajoen pohjoispuolella, lähellä Liikasenvaaran sydänmaakylää. – "Teällä Kuusamossa on viis eri pajulajiakkii", tiesi Aatu-Kustukin, "tohtori Hänniseltä kuulin minä sen, ja vuokkoja neljeä lajia."
Syinä Pohjois-Kuusamon kasviston omaleimaisuuteen ei suinkaan ole yksinomaan vaarojen ja tunturien korkeus, vaan ennen kaikkea maan pintamuodot, drumlin- eli selännemaisemat ja vuoriperän kalkkipitoisuus.
– Mitä muita harvinaisuuksia tiedätte olevan täällä Kuusamossa? kysyin oppaaltamme katseltuamme lapinvuokkoja ja muutamia muita oudonnäköisiä, Kiutakönkään äyräsrinteiltä löytämiämme kasveja ja keskusteltuamme niistä.
– Tiijän minä muutamia harvinaisia puita. Käärmekuusi kasvaa Ala-Kitkankylässä Kokon talon lähettyvillä, nuin kolomen kilometrin peässä Kitkajärven Kilkilösalamesta. Se näkkyy moantielle, kun voan arvoa kahtoa. Ja toinen käärmekuusi, ihan tukkipuun kokonen, on myös Ala-Kitkalla, Kilpivaarasta, minun kottooni vajaan kilometrin peässä ittään päin, Kurtinjärven pohjoispuolella. Ja tuolla tämän Oulangan takana, muutamia kilometriä tästä koillista kohti, löysin minä ennen nuorempana poroja paimentamassa hiihellessän lehmuspuun ja oun kuullu niitä ainai pari löyvetyn muuallai. Ja onkos pajakko, pajahin, vai mikä se on, hyvin harvinainen? Niitäi teällä on. Ja näittähän työ tullessanne Kuusamon kirkonkylässä ne saksankuusirivit. Niitä siellä onnii paljo. Kuka heijät lienöö istuttanna? Niistäkö "kuusamista" vaiko näistä tavallisista kuusista, joita teällä on joka paikka täynnä, lienöö koko Kuusamo soanu nimesäkkii?
Sitten kääntyi keskustelumme siinä kosken päiväpaisteisella, kaltolla rantarinteellä istuessamme maan uumenista löytyviin erikoisuuksiin. Kun lyömme yhteen Aatu-Kustun ja omat tietomme näistä asioista, saamme seuraavanlaisen luettelon:
Iivaarassa (459 m korkea) ja siihen välittömästi liittyvissä Ahvenvaarassa ja Penikkavaarassa on ns. ijoliittia, keskirakeista, kidemäistä purkautunutta kivilajia, jota muualla maailmassa on tavattu vain hyvin harvoissa paikoissa. Tästä on olemassa tieteellinen, saksankielinen julkaisukin: Neue Mitteilungen über das Ijolithmassiv in Kuusamo (kirj. Victor Hackman.)
Liuskakiveä, kvartsiittia, josta valmistetaan uuneja ja kovasimia, "liippoja", käsityönä joissakin taloissa myytäväksi ja Jyrkänkosken hiomossa ulkomaille vietäväksi, on Kuusamossa runsaasti hyvin monissa paikoissa.
Dolomiittikalkkia, oivallista maanparannusainetta, on Oulankajoen laaksossa, Paanajärvellä ja Juumajärvellä sekä Kitkajärven takana, Posion puolella.
Kaoliini- eli posliinisavikerrostumia on Oulangan ja sen sivujokien varsilla useissa paikoissa, mm. Oulangan rannan läheisyydessä Siikauopajan kurussa, n. 8 km Kiutakönkäältä Paanajärvelle päin.
Rautakiisua on löydetty Oulankajoen Kiekerössä, n. 1 1/2 kilometrin päässä Runsuniityltä jokea ylöspäin; myös Aventolammin vähän pohjoispuolella ja Kilkilösalmen läheisellä Kantolahdella sitä on.
Asbestia on saatu mm. Kiekeröjoelta, parin kilometrin päästä pohjoiseen päin Runsuniityltä.
Kuparia olisi ainakin Paanajärvellä Honkavaaran rinteessä, josta sitä aikoinaan vähän louhittiinkin, sekä Savinalammilla, kuten jo aikaisemmin on tullut mainituksi.
– Ja sittä ei ou enneä muuta kun rahviittia, sitä ainetta, jolla lyijykynä kirjuttaa, sanoi Aatu-Kustu, sitä on ainai Konttaislammin rannalla Valtavaaran juurella. –
Näiden yllä lueteltujen rikkauksien louhimistyö ei kannata, siitä on kokemusta. Rautatietä odotetaan, mutta saattaa käydä niin, että kurki kuolee ennenkuin suo sulaa.
Aterioituamme ja ruokatunnin pidettyämme täytyi ruveta ajattelemaan Kiutakönkäältä lähtöä takaisin Käylään. Ei ollut mieluista lähteä näin pian, vain 2 1/2 tunnin kuluttua tulostamme. Erämaja rupesi jo tuntumaan kodikkaalta.
– Säälin teitä siellä keskuslämmitystaloissa. Autioita ovat asuntonne ja köyhiä katunne, joita vaeltelette tuntien kummallista kaipuuta, jota ette ole osanneet sanoiksi sommitella, kaipuuta kesäisille korpimaille, tällaisiin hiljaisiin, etäisiin piilopirtteihin. Keinotekoisia ja hetkellisiä ovat ilonne siellä tympeässä kivisessä kaupungissa.
Kuuletteko korven kutsun, erämaan ihanan viestin täältä kaukaa, jossa tuulen urut soittavat honkapilarisessa temppelissä, jossa elämä on tervettä ja voimakasta ja hiljaista, jossa erämaa antaa ihmiselle väärentämättömän, oikean elämänilon ja uskon tulevaisuuteen, terästää tahdon ja jäntereet, tekee rehtejä ja koruttomia...
– Teällä herra voan kellottaa selällään lavihtalla, huusi Aatu-Kustu ovelta, nuo toiset tuolla ulukona tuumoovat, että eiköhän jo lähetä kävelemmään takasin päin? Kello on jo kaks ja pitkä matka eissä.
– Täytyy lähteä.
– No jaksaako pappa kävellä Käylänkoskelle? kysyi rouva minulta ulkona.
– Heikot on väkevyydellä vyötetty, kirjoitti aikoinaan profeetta Samuel.
– Jos ei ois tarvittu tuuvva venneitä tullessamme vesimatkain tämänpuoleisiin päihin, niin nyt meijän passois lähtee tuota tästä vähän matkan peästä jokivarrelta vetämään alakavoo pilikkapolokua myöten Tiermaksen kautta, niin nähtäs nekkii maisemat, huomautti opas vääntäessään eväspussia selkäänsä.
Tuloreittiämme täytyi tietysti mennä, sillä veneet oli vietävä takaisin paikoilleen, että muutkin matkailijat pääsisivät Kiutaa katsomaan. Vastavirtaan meno ei ollutkaan sellaista lellunlaulamista kuin alas laskeminen. Kaikki kolme miestä saivat näyttää vuorotellen soutumahtiaan. Viimeisen kilometrin Aatu-Kustu sauvoi ihailtavan osavasti. Tottumattomalta ei käy se homma siihen malliin. Sauvojan vaivoja vähentääksemme me muut kävelimme hyväkulkuista pohjoisrantaa pitkin. Kuokkapoika istui odottamassa ranta-aholla ja liittyi jälleen arvoisan retkikuntamme jäseneksi.
Kiutavaaran vastarinne opetti itsekunkin hiljaa kävelemään maailman turulla. Kameramieskin istahti. Arvattavasti kuitenkin vain "seuran vuoksi".
– Annappas Paavo minunkin kantaa sitä reppua, pyysin jalomielisesti.
– Kyllä tämä minulla menee aivan hyvin.
– Hyvä on ihmisen oppia kantamaan iestä nuoruudessaan, tunnustaa Jeremias valitusvirsissään.
Kameramies oli väsymätön, mutta muille näytti paluumatka olevan aamupäivän menoa raskaampi. Pari kertaa istuttiin oikein pitkään ja kerran katseltiin vähän eväitäkin. Klo 1/2 8 oltiin jälleen Kallungin pihamaalla. Vanhaisäntä, se 96-vuotias tervaskanto, ei ollut silloin vielä palannut metsäniityltä työhommistaan. Valokuvaamatta hän siis jäi nytkin.
Klo 1/2 9, eli 6 1/2 tunnin kuluttua Kiutakönkäältä lähdettyämme, saavuimme takaisin Käylänkoskelle.
– Oli se aikamoinen hanhenmarssi, hyvänlainen hitsi treenaantumattomalle istumatyöntekijälle, varsinkin näin äkkisistään.
Aatu-Kustu maksettiin selväksi (määräsi 35, sai 50 mk), syötettiin, juotettiin ja hyvästeltiin sydämellisesti. Hän lähti vielä puoliyön aikana kävellä lipsimään kotiinsa Kurtin- eli Kilpivaaralle.
Seuraavana aamuna oli Iikan vuoro esiintyä oppaanamme ja koskenlaskijana.
4.
KÄYLÄSTÄ JUUMAAN.
Aamulla ensin laskimme huviksemme Käylänkosken. Hyvin huilattiin Iikan ohjatessa pitkällä sauvoimella, joka on parempi väline tähän tarkoitukseen kuin mela tai airo. Ei siinä tullut muuta vahinkoa kuin että aivan suvantoon päästessä muuan jyrkkä, teräväharjainen vasta-aalto heittää ropsautti hyvänlaisesti vettä veneeseen, kastellen erään miehen etu- ja toisen takapuolen. Mutta mitäs siitä, kyllä kesä kuivaa, jos kasteleekin.
Vähän ennen puolipäivää selvittiin lähtemään varsinaiselle joki- ja koskimatkalle Kitkaa alas Juumaa kohti. Iikan ohella oli toisena saattajana hänen poikansa, ei se kuokanheiluttaja, joka oli mukanamme Kiutakönkään retkellä, vaan toinen paljon pienempi ja nuorempi nappula, terhakka miehenalku. Soutaa vinnasi myötävirtaan kuin aikamies.
Siinä aivan lähellä Käylää olevan asumuksen venerannassa puuhaili vanha mies.
– Tuo on minun setäni, toinen Iikka Mustonen, esitteli metsänvartija Mustonen, – hän soutaa uistinherroja silloin, kun minä en jouda, ja johan nämä minun poikanikin ovat olleet lohensoudussa.
– Jahah, vai on täällä myös Iikka Mustonen n:o 2. Sitä ei moni taida tietääkään.
3 1/2 km kuljettuamme vuoroon sileitä, mutta venettä vetäviä, mutkittelevia suvantovesiä, vuoroon Saukkonivaa ja Hietanivaa myöten, oli edessämme ensimmäisenä Vähä-Käylän koski. Iikka laski sen reippaasti yksinään, muut kävelimme niemen poikki pienen matkan kosken alle. Vähemmän veden aikana, myöhemmin kesällä, ei tarvitse tässä matkailijana nousta veneestä maalle.
Vähä-Käylän alla on Nahkalampi.
– Tästä tohtori Pelkonen sai monta lohta, sanoi Iikka, tänne hän tulee useimmiten ensimmäiseksi. Ja ovat tästä saaneet muutamat muutkin herrat. –
Sitten tultiin tiukkavirtaiseen Nahkanivaan. Siinä kuului olevan hyvä harrivesi ja siitä oli saatu uistimella lohiakin soudellen edestakaisin nivanniskalla.
Seuraa sitten harreja antava Pöljänniva, pikkukoski. Sen alla verkkoa heittäessä Iikka kerran näki kaksi karhua rannalla. Ne rykivät omituisesti ja kuono koholla ilmaa nuuskien vetivät vainua virran takaa, josta kuului lampaiden kellojen helähtely. Toinen karhuista oli hyvin suurikokoinen, leveäotsainen ja pörröpäinen, peloittavan näköinen peto. Kun Iikalle ei sattunut pyssyä mukaan, niin minkäpä niille mahtoi. Seuraavana yönä nuo karhut tappoivat siitä lammaslaumasta yhdeksän, ja löivät sitä seuraavana yönä lihoiksi kaksi Tiermaksen talon lehmää.
Pöljännivan jälkeen tulee Vääräkoski. Kesemmällä se lasketaan usein maihin nousematta, mutta nyt vain Iikka yksinään huilasi siitä alas, seisten peräpuolella ja pitkällä sauvoinseipäällään kulkua ohjaten, toisinaan jäntevän rauhallisesti, toisinaan taas kiivaasti kuin hengen hädässä sauvoimella vetäen vettä poikkivirtaan, ohi kuolemankivien, halki vaahtotyrskyjen. Hurjan näköistä menoa! Rohkea ja taitava mies tuo ystävämme Iikka! Ja kuitenkin miellyttävän vaatimaton. Häneltä ei kuullut vahingossakaan itseään kehaisevaa sanaa.
Peurakosken laskivat Iikka, hänen poikansa ja kameraherramme. Vilkuttivat vain hatuillaan meille maamyyrille. Kesävesillä kuuluu tässä koskessa saattomiesten lisäksi voivan olla veneessä kaksikin matkustajaa – mikäli heillä on uskallusta. Kosken ohi johtaa hyvä polku, toista sataa metriä pitkä.
Saarikoski on erittäin miellyttävä erämaanköngäs, niskalla kaunis rantametsä. Lieneekö sellaista naavakuusikkoa missään muualla? Niskasuvannossa on sievä pikkusaari, mainio tulillaolopaikka, idyllinen levähdys- tahi pitempäänkin oleskeluun sopiva kohta. Tässä lähellä, niskanivassa, on lisäksi koko Kitkajoen yläjuoksun paras harrinonkimapaikka. Siitä oli kerrankin tohtori Hänninen, kuusamolaisten kansanedustaja ja kirjailija, kolmen neljän ajoissa valoisana kesäaamuna pienellä uistimella melkein jokaisella heitolla saanut yhteensä arviolta noin kolmisenkymmentä kiloa suuria harjuksia, suurimmat toista kiloa painavia. Ja hyviä saaliita siitä ovat vedelleet usein muutkin onkimiehet. Muutamilla heistä on ollut joskus mukanaan teltta eli rankinen, jossa asustaen ovat viettäneet viikonkin tuossa pikkusaaressa, erämaan suuressa rauhassa. Pois lähtiessä on heillä ollut pytty täynnä suolattuja harreja talvenvaraksi, joillakin vieläpä lohi. Loma-aika on tullut käytetyksi oikein, mielen ja ruumiin virkistykseksi ja levoksi.
Iikka ei tällä kertaa, meidän matkallamme, laskenut Saarikoskea, sillä kuohut olivat liian kovat näin keväällä. Kesällä kyllä Iikka poikineen on Saarikoskenkin laskenut. Nyt vedimme veneen kallioniemekkeen yli telatietä pitkin. Vene saa siinä menossa roveikolla pahanlaisen kurin. Kitkankulussa eivät tahdo kestää veneet kovinkaan kauan. Iikka puhelikin, että Rajaseutuyhdistyksen pitäisi tälle välille järjestää useampia veneitä, ettei niitä tarvitsisi maita myöten vedellä ja muutenkin kannattaisi tästä reitistä huolehtia.
Ja seuraavassa, noin kilometrin pituisessa Harjakoskessa, viimeisessä koskessa ennen Juumaa, oli taas rumuutettava venettä lähes sadan metrin pituinen matka maitse pienten kallioharjanteiden ylitse ja sitten laskettava köysillä kosken kuohuista alas Harjasuvantoon. Se oli hikistä hommaa varsinkin näin paisteisena päivänä.
– Ei tämä laskeminen ole mitään siihen nähden kuin veneen vetäminen koskia ylös, siinä tahtoo tulla toisinaan äitiä ikävä, naureskeli Iikka, mutta kerran, 4 vuotta sitten, me insinööri Laurilan kanssa tuumattiin tämän Harjakosken niskalla, että ei me viitsitä lähteä vetämään raskasta venettä maita myöten, vaan lasketaan koski. Sanoin kyllä, että koskea ei ole kukaan milloinkaan laskenut, mutta kun insinööri sanoi vain, että kerta ensimmäinen niin myllyssä kuin hollissakin, lähdimme laskemaan tätä Harjakoskea. Rakennusmestari Pekonen tuli kolmanneksi, mutta ylioppilas Buss lähti kävelemään maata myöten ja sanoi ottavansa meistä valokuvan, että muutkin uskoisivat meidän laskeneen Harjakosken. Ja hyvinhän se huilasi tuohon viimeiseen kuohuun asti, mutta siinä upposi vene altamme näkymättömiin pehmeään vaahtopatamaan ja nousi näkyviin vasta monen kymmenen metrin päässä suvannossa ja ajautui poukamaan.
– Mitenkäs miehille kävi?
– Me uimme rantamatalaan, mutta se ylioppilas ei laskenut meitä maalle, ennen kuin seisotti meitä rintaamme myöten vedessä valokuvan oton takia – jotta tosiaan muutkin uskoisivat meidän laskeneen Harjakosken. Sen jäljestä en minä ole laskenut Harjakoskea, eivätkä tietääkseni muutkaan.
Kauniita maisemia katsellen soutelimme suvantoisia vesiä myöten Yli-Juumajärveen ja siitä virtavan salmen kautta Ala-Juumaan, Juuman talojen rantaan.
Juumajärvet (juuma = jyrkkäys rantaveden ja syvän rajalla) salmineen, pituudeltaan yhteensä noin 6 km. ja leveimmältä kohdalta ehken kilometri, eivät ole mitään erikoisia nähtävyyksiä, sillä rannoilla on vain tasaista, matalanlaista mäntykangasta, hakkaillun näköistä yhteismetsää, kuten muuallakin Kuusamossa asumusten läheisyydessä – yhteismetsää hakataan kilpaa, aina parhaat puut kaadetaan kuhunkin tarkoitukseen, vaikka säästäväisemmälläkin menettelyllä tultaisiin toimeen; ei olisi esim. välttämätöntä hakata halkoja tukinkokoisista havupuista. Piakkoin aloitettava isojako tehnee muutoksen tässäkin asiassa. Isojakokokous pidettiin jo viime kesäkuun puolivälissä (v. 1931) Kuusamon kirkonkylässä.
Yli-Juumajärven, samoin kuin siihen laskevan Kitkajoenkin rantatienoot
ovat asumattomat, mutta järviä erottavan salmen rannalla on pikkutila
("... niin rantaäyräällä kuin kuikan pesä...", lausui siitä Iikka ohi
soutaessamme) ja Ala-Juumajärven pohjoisrannikolla sijaitsee
puolisenkymmentä asumusta, joista huomattavimmat ovat matkailijain
etappipaikkoinaan käyttämät Yli- ja Ala-Juuman talot, molemmat aivan
lähellä rantaa, kuivalla nurmitöyrämällä, hiekkarantaisen lahdekkeen
kainalossa.Iikka vei meidät sukulaistaloonsa Yli-Juumaan, Janne Yli-Juuman asuntoon, joka sijaitsee vähän ylempänä rannasta kuin toinen Juuma. Pihamaalla herätti huomiotamme rakennusten päivänpuoleisille seinustoille kuivamaan asetetut suolatut poronlihat ja levälleen naulatut porontaljat. Lihat olivat ylhäällä räystään suojassa ja muutamat verkonkappaleilla peitetty, "etteivät lintuset saa niitä hakata". Tämä oli ensitutustumisemme porotalouteen, jos ei oteta lukuun sitä seikkaa, että jo järvien välisessä salmessa olimme tullessamme nähneet seipääseen kiinnitettyjä porontaljoja järvessä likoamassa parkitsemista varten.
– Tässä talossa on porojakin, sanoin pirtissä puheenaluksi Janne-isännälle, keski-ikäiselle ja keskikokoiselle miehelle.
– On niitä vähä, toista sattoa.
– Ovatko karhut syöneet poroja?
– No ei paljo poroja, mutta lampaita teällä karhut tappaa usseitakkii joka kesä, aina syksypuoleen, öihin pimettyä enimmäkseen, harvemmin kevätkesällä. Ja tappaa se toisinaan lehmän ja poron ja hevosennii, kun voan soap sen kiini. Tuolla tämän järven takana Heikkilänkylällä karhu toissakesänä ajoi hevosen nevalle, tappoi ja peitti sammalilla. Ja toinen kotielläinten tuhhooja on ahma. Se ahistelloo porojakkii, enimmäkseen talavella, hyppeä puun oksalta poron selekään, kun muuten ei soa kiini.
– Onko karhuja saatu ammutuksi nykyvuosina näillä tienoilla?
– Aina joku toisinaan, toissatalavena viimeksi soatiin hengiltä yks teältä kuuven kilometrin peässä ittee kohin, Suorajärvelle päin. Oltiinhan siinä hommassa mukana näistäi taloista. Ja ampui ne samana talavena toisennii tästä pohjoseen päin olovalla korvella, Oulangan takana, lähellä Liikasenvaaraa. Männä talavena ei ammuttu yhtään karhua koko Kuusamossa. Kuuluuvat jotkut yrittänneen, mutta ei onnistanna –. Karhut olivat karanneet kierroksesta. Tuolla Kuolajärven puolella, ihan lähellä Kuusamon rajjoa, – tästä on sinne viis peninkuormoa ihan yhtämittasta asumatonta korpea, – saivat ammutuks männä talavena kolome karhua. Yhtä tappamaan olivat tulleet ampujat Saksasta asti ja ampumisesta olivat ottaneet eläviä kuvia ja valokuvia. Karhun kierroksesta olivat maksaneet viistuhatta markkoa.
– Karhua kai pääsee näkemään vain harvoin?
– Hyvin harvoin. En minäkään ou nähny muuta kun kerran villaukselta. Se pakenoo ja väistää ihmistä, sillä on tarkka vainu kun koiralla ja hyvä kuulo, ne sitä auttaa, ettei satu miestä kohti monta kertoa. Tämä meijän nuorempi poika kyllä tässä kolomanna kesänä paimenessa ollessaan tuli karhua vastaan tiellä, sinne on nuin ehkä viis kilometriä, mutta sukkelasti oli karhu loikanna tiepuoleen ja juossu pakkoon, kun poika tuli näkyviin tienmutkan takkoa. Ja joitai päiviä sen jäläkeen ehkä se sama karhu tappoi siinä lähellä olovan mökin ainoon lehmän. Karhuista on kumma risti teällä ja etennii tuolla Paanajärvellä päin.
Puhuimme siinä sitten illan kuluksi pitkät jutut poroista, kaloista ja linnuista, erittäinkin hanhista, joita kuului olevan syksyisin sekä pesivinä että muuttavina sataiset laumat muutamissa sen seudun pikkujärvissä, mm. Elijärvessä, luultavasti Kuusamon parhaassa vesilintujärvessä. Hanhia ei kukaan yritäkään ampua. Kulmakkojärvestä saadaan verkoilla pikkulohia, kulmakoita, ja Juumajärvistä nuotalla muikkuja, toisinaan uistimella lohikin.
Iikka "säesti" vitsikkäästi keskusteluani isännän kanssa, ja kameramies pelihti veikeän Jennyn ja muiden lasten kera, nappaillen Leicallaan silmänräpäyskuvia heistä. Pyhäpukuihin "tällättyinä", nenät niistettyinä ja silmät pestyinä istui pitkä penkillinen tenavia kameramiestä vastapäätä pirtin seinustalla. Siinä tuli otetuksi sekä ryhmä- että tilannekuvia kaikenlaisia. Hupaisa illanvietto jatkui myöhään avarassa ja puhtaassa, siitä aivan lähellä saatavissa olevalla maakalkilla valkaistussa pirtissä. Käveltiin myös pellon pyörtänöillä kuuntelemassa pajusirkun ihmeen kaunista, tiukuäänistä heristelyä, katsomassa tervanpolttoa ja vanhoja aittarakennuksia, joissa on tekovuosiluvut 1796 ja 1830. Nämä aitat, samoin kuin muutkin rakennukset, ovat malkokattoiset.
Illan runsas ja hyvin valittu ohjelma päättyi saattomiestemme hyvästelyyn, sillä heillä oli aikomuksena lähteä paluumatkalleen jo aikaisin aamulla, meidän vielä nukkuessa.
5.
JYRÄVÄNNIEMEN NÄHTÄVYYDET.
Jyrävänniemeksi sanotaan sitä erikoisen jylhää erämaa-aluetta Juuman talojen lähettyvillä, niiden itäpuolella, joka muodostuu niemekkeeksi Kitkajoen kääntyessä virtaamaan ensin etelää, sitten itää, pohjoista ja jälleen itää kohti. Niemi on alaltaan useita neliökilometrejä.
Tämän niemen nähtävyyksiä lähdimme katsomaan isäntä Yli-Juuman opastamina. Sää oli aurinkoinen, mutta ei liian kuuma, siis hyvä retkeilyilma.
Ensin puolisen kilometrin venematka Ala-Juumajärveä pitkin sen itäpäähän. Siinä oli jo ensimmäinen nähtävyys: korkeiden, äkkijyrkkien kallioiden välissä lyhyt, mutta varsin ankarasti kuohuva Niskakoski. Ei ole menemistä siihen veneellä. Isäntämme laski veneen köydellä Jyrävänlampiin, jonka eteläpohjukkaan, Myllykosken niskalle, sitten soudimme. Tässä juuri Kitkajoki käännäiksen jyrkästi etelään päin.
Myllykoski on erittäin kaunis vedenjuoksultaan, varsinkin niskapuolella, jossa virta vetää vettä pitkälti sileäpintaisena. Alempana kyllä vesi pärskyy ja pauhaa valkovaahtoisena alamäkenä jykeväpuisen kuusikkokorven syliin. Kosken rannalle laitettiin äskettäin kunnollinen myllyrakennus entisen härkinmyllyn sijaan. Niskalla on jalkasilta kosken yli. Siltä muutamat pikkupojat näkyivät saavan pöytäveitsen pituisia pikkulohia kääpiövilkkuongillaan. Suurempaa uistinta eivät uskalla paikkakuntalaiset pistää Myllykoskeen, sillä suuri lohi veisi sen, kuten on monesti tehnytkin, kun ei ole kallista rullavapaa ja silkkisiimaa, niin kuin on herroilla. Lippauistinta kuuluisi lohi ottavan hanakimmin, vaikka saattaisi tarttua muuhunkin rakkineeseen, jos joku tarjoaisi, arveli oppaamme. Herrasonkijoita täällä käy harvoin. Toisinaan nähdään suurten lohien aivan jalkasillan vieressä, niskanivan kirkkaassa vedessä, kääntelehtivän päivää paistattamassa.
Muutamat taidemaalarit, mm. tunnettu Lapin aiheiden kuvaaja Koivisto, ovat siveltimiensä vedoilla ikuistaneet Myllykosken kauneuden. Joku viipurilainen taidemaalari eräänä kesänä asui monta viikkoa Juumassa ja maalasi useita tauluja mm. Myllykoskesta. Samoihin aikoihin, ja jo monena kesänä sitä aikaisemmin, kävi Jyrävänniemellä harvinaisten kasvien kerääjiä ja tutkijoita, kymmenhenkisiä ylioppilasretkikuntiakin, mutta nyt ei ole niitäkään näkynyt enää moneen vuoteen. "Tottapa lienee tullut tarkasti tutkituksi kaikki kukkalajit", arveli isäntämme.
Muuan onkijapoika siinä Myllykoskella kiidätti kourassaan luoksemme jonkin pikkulinnun pesän munineen ja huusi kilpaa kosken pauhun kanssa:
– Onkoon tämä koskikaran pesä? Se oli tuolla rantapenkereessä, syvässä moan sisässä. Valokuvvoottako tämännii?
– Ei sitä olisi pitänyt ottaa. Ei tämä ole koskikaran, sillä se tekee valkeat munat, ja nämähän ovat harmajat, mustapilkkuiset, niinkuin näet. Vie äkkiä pesä paikoilleen.
Poika lähti vikkelästi.
Koskikarat tekevät pesänsä sellaisiin paikkoihin, etteivät poikaviikarit pääse niihin käsiksi – syvälle rantalouhikon koloihin, kosken silta-arkkujen sisään ja toisinaan vieläkin ihmeellisempään paikkaan: äkkijyrkän pikkunivan valkean, ohuen vesikuoren alle, jonne on mentävä sukeltaen. –
Siirryttyämme veneellä Jyrävänlammen itänurkkaan alkoi kävelymatka polutonta ylänkömetsää myöten seuraavalle koskelle, Aallokolle.
Se on nimensä veroinen: vesi ryntää kiivaasti vaahtoisana, jyrkkänä aallokkona kuin myrskyävässä meressä. Veneellä laskemista ei tarvitse ajatellakaan. Heti ensilähdössä olisi siinä vene vesilastissa. Koski on kivetön ja suora sekä pisin Kitkan koskista, ainakin pari kilometriä pitkä, yhtämittaista rajua kuohua halki suippolatvakuusikkoisen erämaan. Kosken alkujuoksun puolella ovat rantamaat verraten mataloita, vain noin parinkymmenen metrin äyräspenkereitä paikoittain, mutta lähempänä Jyrävänputousta kohoavat rantakalliot joen kummallakin puolella muutamissa kohdissa veitsiviiltojyrkkinäkin, 70-80 metriä korkeina. Päätä huimaa sieltä korkealta katsoessa alhaalla kanjoninsa pohjalla hurjasti ryöppyävää koskea. Kyllä on suurenmoista ja mahtavaa luontoa! Miksi ihmiset niin vähän käyvät tähän tutustumassa?
– Täällä ei taida käydä montakaan matkailijaa kesässä?
– Ei monta männä kesänäkkää, ei kymmentäkkää. Muutamat ottavat oppaan niistä meijän taloista tänne viemään, jotkut yrittäävät tänne iliman opasta, mutta eivät löyväkkää neuvomallakaa näitä nähtävyyksiä. Jotkut eivät näytä tietävän näitä olevankaan ja toiset eivät usko näitä kahtomisen arvosiks, jatkaavat voan matkoosa Paanajärvelle tahi palloovat Käylään teällä Jyrävänniemellä käymätä, selitti oppaamme.
Kanjonille saapuessamme kirkas sää muuttui äkkiä satavaksi ja synkäksi sumuilmaksi, estäen mielipahaksemme valokuvien oton. Kun sää ei näyttänyt tunnin odotuksenkaan jälkeen kirkastuvan, ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa matkaamme katsomaan Kitkajoen parasta nähtävyyttä Jyrävänkoskea eli Jyrävänputousta (= köngästä), jonka pauhun jo kuulimme kaukaa myötätuulen kantamana.
– Täällä tuntuu olevan paras viimeisenä, huomautin oppaalle pauhua kuulostellen.
– Kyllä se on paras Kitkan koskista ja ainai toiseks paras koko Kuusamossa ja monessa muussai pitäjässä. Jotkut tykkeävät tästä yhtä paljo tahi vähä enemmännii kun Kiutakönkäästä. –
Saavuimme putoukselle, laskeutuen aivan sen alle rantatasanteelle. Sieltä se näytti vielä mahtavammalta kuin ylhäältä katsoen. Näin mahtavaksi emme olleet arvanneet sitä kuvitella. Sitä saattoi katsoa kauan kyllästymättä: monta metriä korkea, aivan pystyjyrkkä putous, josta valtava vesimäärä syöksyy raskaasti alas kivettömään suvantoon. Putouksen yllä ilmassa heiluu alati vesihuurupilvi kuin valkea harsohuntu, ja kuin aurinko iltapäivällä hetkiseksi pilkisti sadepilvien lomasta, näimme kauniin värikaaren muodostuvan utuharsoon. Valokuvaaminenkin kävi päinsä silloin, mutta myöhemmin jälleen pimeni ja sadetta jatkui.
Sateesta huolimatta oleskelimme Jyrävänkönkäällä parisen tuntia, syöden voileipä-kahvipäivällisen ja ihaillen putousta, suvantoa, kaunista rantaniittyä ja koko tätä sydäntä sykäyttävän rauhaisaa erämaaseutua. Erämaan villin könkään taltuttamattomien luonnonvoimien valtava vapaudenlaulu, pauhu ja jyminä kaikui moninkertaisena kaukana autiossa korvessa. Se loi oman, erikoisen tunnelmansa.
– Tänne täytyy tulla toisen kerran pitemmäksi ajaksi, oikein yökuntiin, ja ottaa onkivehkeet mukaan, innostui "allekirjoittanut". Tottahan tästä lohia ja harjuksia saa?
– Saa kyllä. Paanajärveläiset teällä joskus käyvät kalastamassa, nousovat moottorivenneellä tähän lähelle, Harrisuvantoon, ja toisinaan kevätpuoleen, harrin kutemisen aikana, tähän suvantoon asti. Muut ei teältä sanottavasti kalasta. Hyvin harvat herrasonkijat käyvät tästä koittamassa, vaikka tässähän se uipi isokii lohi ja tässä olisi hyväkulukunen rantama juosta ongessa olevan kalan jälestä tuonne niitylle, jossa sen saisi heleposti koukatuksi moalle.
– Minkälainen rakkine tässä Jyrävässä parhaiten kelpaa kaloille?
– No ne sannoovat lohen parraiten tarttuvan lippa- eli lusikkauistimeen ja Verkko-uistimeen, harrit pieneen tevoniin ja hyvin pieneen kullanväriseen lippaan, samoin Aallokossa.
– Ovatko taiteilijat käyneet maalaamassa Jyrävän kuvan?
– Ei minun tietääksen. Ei ne ou viihtineet lähteä tänne asti sieltä Myllykoskelta, josta on tänne neljä kilometriä. Eikä tätä ou moni käyny valokuvvoamassakaan. En minä ainakaa ou nähny tämän kuvvoa missään, en lehessä enkä kirjassa.
– Ei tosiaan ole näkynyt tästä, ihmeellistä kyllä, enemmän kuin paljon muistakaan Kuusamon nähtävyyksistä, ei ainakaan oikein hyviä kuvia. Tätä Kuusamoa on kaikin puolin "painettu villaisella".
– Niin, ja kuusamolaiset itse ovat olleet liian vaatimattomia, "piilottaneet kynttilänsä vakan alle".
– Minkälaista maisemaa on tästä alaspäin jokea pitkin?
– Enimmäkseen samanlaista korkeata ja jyrkkeä rantapengertä kummallai puolen jokkea piisoa monta kilometriä pitkältä, paikoin korkeampoakii kun tästä ylöspäin, aina saan metrin korkeuteen. Ja vesi virtoaa paikottain vähä kuohuvina nivoina ja vuolteina ainai kolomen kilometrin peähän tästä, sitten virtoaa tasapintasena Oulankaan asti.
– Jahah, vai niin... mutta nyt meidän täytyy lähteä painumaan niille mainioille vuomille päin, päivä käy lyhyeksi ja yö yllättää. Kampsut kokoon, nuotioon vettä mukilla koskesta, mars ylös mäkeä ja nokka pohjoista kohti, hyvä herrasväki.
– Käskystä, herra kapteeni! Ala vain ensimmäisenä kömpiä penkereen päälle, sinulle se taitaa olla vaikeampi tehtävä kuin kellekään toiselle.
– Vielä mitä... se Kiutakönkään retki treenasi jo sen verran, että nyt minä jo vaikka veisin yhden teistä selässäni mäelle.
Rinteen partaalle emme kuitenkaan nousseet kosken kohdalla, vaan vasta ehken kilometriä alempaa joen varrella, jossa oli kohottava noin sadan metrin pituinen, sakeikkometsäinen rinne. Siinä sanoi "mammakin", että "vedä vähän, jalat taitavat tehdä topin, vaikka hengityksen puolesta kyllä tuntuisin pärjäävän, nyt saisit vaikka selässäkin kantaa, enhän minä paina enempää kuin seitsemänkymmentä kiloa." Opas ja kameraherra olivat ihmemiehiä menemään nyt kuten ennenkin.
Ainakin toisen kilometrin kuljettuamme vaihtelevamaisemaista metsämaastoa laskeuduimme taajaa vesakkoa ja vaikeakulkuista, sammalpäällyksistä kivilouhikkoa myöten Jäkälävuoman loivanlaisesta länsipäästä kurun pohjalle, jossa puro solisee ainaisesti, kesät, talvet, louhikon alla. Näytti hyvin todenmukaiselta, että tuo puro, samoin kuin vuoman pohjalla pitkittäissuuntaan rivissä olevat pikkulammikot, ovat jätteitä muinaisesta joesta. Vuoman kumpaisellakin puolen kohoavat paikoittain aivan samanlaiset pystysuorat ja korkeat kallioseinät kuin Kitkajoen rannoilla. Ne tekevät valtavan vaikutuksen katsojaan, niiden lumoihin täytyy heittäytyä tahtomattaankin ja – tuntea pienuutensa. Ylpeä ihmiskääpiö, sinulla ei ole mitään syytä röyhistää rintaasi! Tunne vähäisyytesi luonnon suuressa kokonaisuudessa! "Minä tutkistelen kaikkia töitäsi, minä mietin Sinun suuria tekojasi."
– Tuosta kalliolta hyppäsi kaksi porohärkeä, kai ahman ajamana... siitä on jo kolomisenkymmentä vuotta... toinen putosi kuuseen, joka repi sen niin pahasti, että henki lähti, mutta toiselle ei tullu mittää vammoa kun putosi paksuun, pehmeeseen luminietokseen, kertoi oppaamme.
Tihkusateesta ja hämäryydestä huolimatta tilttaltti helkytteli iloisesti kuusen latvassa korkean kalliomöhkyn laella, lahorastas luritteli veikeästi jossakin kauempana, ja järripeippo ryysti karheasti puolirinteessä suuren koivun ritvalla.
– Erämaan sinfoniakonsertti, ovirahaa ei vaadita!
– Jos olisi parempi sää, tulisi tässä varmaan aivan runolliselle mielelle... Eiköhän liene parasta lähteä?
– Lähdetään, käpälät liikkumaan armotonta vauhtia!
– Sitä mukaa kuin tässä kontteikossa pääsee ja jaksaa. Kun tuo sammal, vai mitä jäkälää tuo lienee tässä Jäkälävuomassa, tahtoo luiskahdella kiviltä varovastikin astuessa, ei kulku ole helppoa.
Vaelluksemme oli todella hankalanlaista, kuten ainakin kuivuneen joen uoman louhikkopohjalla. Hien pusersi. Siinä tuli aivan huomaamattaan pysähtyneeksi hiukan huokaisemaan, jopa istahtamaankin verraten lyhyin välimatkoin. Päivän ponnistukset alkoivat tuntua. Emme enää paljon välittäneet lapinvuokoista emmekä muista tämän botanistien paratiisin harvinaisuuksista, enempää kuin tynnyrilinnun ja rastaan laulustakaan. Mutta vuomarotkoa jatkui yhä, päättyen vihdoin Kitkajokeen, laskeutuen sinne jyrkkänä rinnepohjana, jonka alla puro piileskeli.
– Tässä on ollut nähtävästi aikoinaan jokin Jyrävä tahi Kiutaköngäs.
– Tahi Imatra oikein. Putouksen korkeus tässä kyllä riittää...
Hautaniitynvuomakin tuli katsotuksi, mutta Lammasvuoma jäi syrjään kulkureitiltämme. Kallioportin sen sijaan näimme. Komea oli sekin, kaksi korkeaa kalliota lähekkäin. Niiden luona huomasimme myös tavattoman pitkää kuusikkoa, mainioita mastopuita. Näytti siltä kuin ne olisivat tahtoneet kilpailla läheisten kallioseinämien kanssa, kohottaen latvahuippunsa niitä korkeammalle valoon ja väljyyteen.
– On niillä puilla ollut aikoa kasvoa pitkäks ja paksuks – ei ou tästä, valtion moalta, mehteä hakattu millonkaan, ilmoitti isäntämme.
Ja täysikasvuista männikköä saimme ihailla kävellessämme hyvää selkospolkua pitkin Kallioportilta Juumaan päin. Polun varrelta pelmahti lentoon metso, ja tiheässä juuriviidakossa vihelsi pyy, kutsuen toveriaan yöpuulle.
Opas pysähtyi ja sanoi:
– Tästä vettää nyt tämä selevä tie talloon, eikä sinne ou enneä enempeä kun kolomisen kilometriä, ossootta männä hyvin, tiehoaroja ei ou, minä mänen venneelle ja vien sen Niskakosken alle, siihen peäsöö meiltä moata myöten, jos tulloo kohta toisia matkailijoita.
Hän poikkesi tiettömään korpeen, lähtien painumaan etelään päin ja me jatkoimme tallustelemistamme polulla. Pari kilometriä kuljettuamme näimme hämmästyen oppaamme istumassa polun vieressä kannonnenässä.
– Minä vein jo venneen ja kävin kotona, mutta kun että vielä olleet siellä, läksin vastaan, sanoi isäntä vaatimattomasti.
Eri miehiä nuo erämaan asukkaat, eivät heidän jalkansa paina vanhemmallakaan iällä!
Kevenivät meidänkin kinttumme sinä iltana saunalöylyn hauteessa. Ja muukin väsymys hupeni melkein olemattomiin. Tervetuntuinen, suloinen raukeus valtasi olemuksemme. Eikä se ollut ihmekään, sillä niin hyvää, lupsakkalöylyistä vanhan kansan kivikiuassaunaa ei olekaan tietääksemme muualla kuin Juumassa.
– Jäädäänkin tänne Juumaan kesäksi, tahi tullaan tänne pian uudestaan pitkäksi ajaksi. Saisimme tämän siistin salin asuaksemme, haaveili rouva.
– Tullaan toisena kesänä, jos eletään.
Nukku-Matti lopetti keskustelun. Unta ei tarvinnut houkutella tulemaan. Oltiinhan kaukana kaupungista.
6.
JUUMASTA PAANAJÄRVELLE.
Eteenpäin elävän mieli. Hyvästäkin talosta oli lähdettävä.
Auringonpaisteisena aamupäivänä klo 11 tienoissa järjestäytyi marssijonomme Yli-Juuman pihasta itää kohti suuntautuvalle metsäpolulle. Saattajiksemme tulivat talon nuoret isännät, kaksi reipasta nuorukaista. Kun tämä oli ensimmäinen saattomatka talvisen eristyneisyyden jälkeen, aikoivat he tuoda tullessaan kaikenlaista tarpeellista tavaraa Paanajärven osuuskaupasta. Nuorempi kertoi tällä matkalla saavansa ensimmäisen taskukellonsa.
– Kuinka pitkältä on ensin tätä kävelymatkaa Kitkajoelle, jossa päästään veneeseen? kysyin oppaan paikalle, jonon johtoon asettautuneelta vanhemmalta veljekseltä.
– Kaheksan kilometriä. Mutta kesemmällä, vähemmän veen aikana, kun venettä voijaan pitteä Harrisuvannossa, on jalakamatkoa viis kilometriä.
– Minkälaiset maat tästä ovat kulkea?
– Enimmäkseen kuivat ja tasaset moat muuten, voan joelle laskeutuissa jyrkkä ja korkea rinne.
Nähtiin siinä ohimennen poroaitaus ja pari kilometriä kävellä kaputeltuamme ripeästi loppui yhteismaa ja tultiin jykeväpuiseen havumetsään, josta ei ole milloinkaan hakattu tukkeja eikä muuta puutavaraa, ei enempää tarvispuitakaan kuin mitä erästäjä on kaatanut polullamme aina vähän matkan päässä toisistaan oleviin lintusatimiin, pölkkylavoihin, jotka nähtävästi vielä edellisenä syksynä olivat olleet viritettyinä.
Huomiomme kiintyikin noihin lintupyydyksiin:
– Kas kun noitakin vanhan kansan pyydyksiä vielä näkee täällä!
– On niitä teällä paljo... joillai kymmenittäin... ja rihma-ansoja lisäks.
– Niissä on hoitamista tarpeeksi, jos ne kaikki vireessä pitää.
– Kaks kertoa viikossa vähintään pittää kulukea kahtomassa, muuten syöp rietat linnun tahi se mätänöö. Tällä polulla heitti karhu toissasyksynä koko satimen kauvaks mehtään ja söi linnun ja kerran kettu moata kaivamalla sai linnun lavan alta.
– Montako lintua saa tavallisesti katsomakerralla esimerkiksi viidestäkymmenestä pyydyksestä?
– Kymmenkunnan ja alun toistakymmentä, mutta kun toisinaan lykästää huonosti, niin ei enempeä kun kolome tai neljä. Hyvin harvinaista on se, ettei ou yhtään.
Erään palokankaan laidassa levähdettiin. Lehmälauma tuli meitä tervehtimään, katsoi meitä hyvin läheltä ja pitkään, arvellen varmaan, että mitähän olijoita nuokin ovat, eipä ole monesti täällä tuollaisia näkynyt.
– Ne kahtoovat tunteekseen.
– Onhan täällä vielä lehmiä; ei ole karhu tappanut sukupuuttoon.
– Ei ou vielä kaikkia, mutta juhannukselta niitä täytyy ruveta paimentammaan, pyssyn kansa vahtoamaan. Siinä männöö miehen aika syksymyöhään asti. Ja talavella paimennettaan poroja. Paimentamista piisoa teällä melekeen ympäri vuojen.
– Sittenhän me olemme täällä paimentolaiskansan keskuudessa.
Naurettiin kuorossa niin äänekkäästi, että pari lähinnä märehtien seisonutta mansikkia säpsähti outoa käyttäytymistämme ja siirtyi varmuudeksi hiukan loitommaksi. Sen jälkeen emme nauraneetkaan niin makeasti ennen kuin laskeutuessamme sitä Kitkajoen korkeata ja julman jyrkkää, metsäistä multarinnettä – piti näet paikoin laskea sitä istuallamme.
– Männä kesänä tässä yheltä helsinkiläiseltä rouvalta halakesi kakslahkeiset... tarttui juurakkoon... alas tultuaan sanoi, että olipa hyvä, että muu ominaisuus säilyi ehyenä...
Lähdettiin kävelemään pitkin rantaa virranjuoksun suuntaan. Taivas oli vetäytynyt yltäiseen pilveen ja nyt tuli sadekuuro niskaamme. Emme olleet enää oikein naurutuulella, mutta kuin tilauksesta saimme suojaksemme säkkilänjärveläisten heinäntekijäin kaksiosaisen, matalan katoksen, jonka keskellä, laajan kattoraon kohdalla on tulirovion paikka. Oikea erämaan tilapäisasunto. Mitäs muuta kuin kahvi kiehumaan ja voileipälaukku esille; ehkäpä lakkaa satamasta siksi, kun joudumme tästä lähtemään. Hyvä kahvi tulikin Pauligin paahdannaisista ja Kitkajoen kirkkaasta vedestä. Mutta kun sateen loppumisesta ei vielä tunninkaan kuluttua näyttänyt olevan tietoa, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteminen tallustelemaan edelleen roimasateessa.
– Vieläkö tästä on monta kilometriä veneelle?
– Yks voan enneä.
– Ja kuinka pitkä on venematka Paanajärven länsipäähän?
– Sannoovat kahekstoista kilometriks.
Vain kahdella meistä oli sadetakit, mutta siitä huolimatta kastuivat hekin jokseenkin perusteellisesti pitkän venematkan loppupuolella, kun rupesi oikein "saavista kaatamaan" vastaisen myrskytuulen mukana vesietelän ilmansuunnalta. Me toiset tulimme läpimäriksi jo paljon aikaisemmin. Meille olisi heti sateen alusta lähtien vallan hyvin riittänyt uimapuku. Se olisi ollut sään mukainen vaatetus. Lopulta olisi mennyt tarpeena turkkikin, sillä toimettomana istuessa märkänä alkoi vähitellen tulla kylmä. Perähuopaajalle piti antaa hansikkaat käteen, sillä nuorukaisen eturäpylät rupesivat jäätymään vihavaan vastatuuleen päin nyökytellessä. Eräs herra katui sitä, ettei ollut ottanut sadetakkia retkelle "vastuksikseen" ja "kuumilla poutasäillä kantaakseen kaikenmaailman korpien halki". Toinen herra ei pahoitellut uuden sadetakin läpikastumista ja sen johdosta mahdollisesti myöhemmin seuraavaa rypistymistä, vaikka muuan helsinkiläisneitonen kuuluu itkeneen uuden uimapukunsa kastumista pudottuaan vahingossa uima-altaaseen. Ei, tämä toinen herra vain mielenosoituksellisesti lauleli rankkasateessa "On kaunis kesäilta...", "Armaasta erotessa" ja muita enemmän tahi vähemmän sopivia, nimittäin tilaisuuteen sopivia ja sopimattomia lauluja.
– Tuo mies muistelee vain kaunista kesäiltaa – kylmässä rankkasateessakin.
Rouvaa ei laulattanut eikä paljon naurattanutkaan. Hän kyyhötti vain jotakuinkin onnettoman näköisenä nahkahattunsa ja sadetakkinsa suojassa. Lauluääneen olisi tullut varmaan liiaksi vibratoa kylmän hytisyttäessä. Nyt ei luistanut oikein puhekaan meiltä keltään, sillä leuat tahtoivat tinkiä lyömään loukkua.
Tasainen ja vireä virranjuoksu vei venettä hyvänlaisesti eikä kivistä ollut vastusta. Vuoroon korkeat vaararannat, vuoroon taas vehmaat niityt esittäytyivät katseltaviksemme mutkittelevan joen molemmin puolin. Vesilintuja häätyi lentoon tiheästi tyynistä poukamista ja muuan vielä komeankirjavassa keväthöyhenistössään prameileva uros-isokoskelo puhaltautui lentämään suoraan sukelluksista vain parin metrin päästä etutuhdolla soutajan aironkärjestä. Monessa paikassa näimme porojakin. Paremmalla säällä matka olisi ollut varmasti ihana ja mieltäkiinnittävä.
Seitsemän kilometriä ennen Paanajärven päähän tuloa Kitkajoki yhtyy sitä paljon leveämpään, mutta laiskemmin virtaavaan Oulankaan, joka mutkittelee avohiekkaisten rantojensa välissä. Paanajärven päässä sijaitseva jyrkkätöyräinen Kyökkäysvaara näkyy jo monen kilometrin päähän Oulangalle.
– Kyökkäysvaara! Mistähän tuo tuollaisen nimen sai?
– Sanotaan sen soaneen nimesä siitä, kun ennen vanahaan Vennään puolelta tulleet sotaretkeläiset olivat sen vaaran juurella polovillaan rukkoillen posmittanneet ja kumarrelleet, neät nyökänneet tahi kyökänneet siihen vaaraan päin.
Sen samaisen vaaran juurella, Paanajärven päässä sijaitsevassa Kauppilassa, pääsimme vihdoin katon alle seitsentuntisen matkamme jälkeen.
Kauppilassa on vieraspuolen rakennuksessa oikein siistit ja kaikinpuolin hyvät huoneet. Talosta saa myös kunnollista ruokaa. Kauppilassa sopii käydä matkustajien. Saa olla varma siitä, että tässä talossa pidetään hyvää huolta vieraista. Meidänkin hyväksemme tehtiin auliisti ja viivyttelemättä kaikki, mikä oli tarpeellista saavuttuamme märkinä, viluisina ja nälkäisinä. Saattajapoikaset menivät tuttaviensa luokse lähitaloon. Saattotaksana heillä on 100 mk kerta kaikkiaan, ei henkilöltä, siis sama määrä kuin venematkalta Käylästä Juumaan. Se ei ole suinkaan liian paljon, vaan pikemmin päinvastoin.
Matkailureitti Käylä–Juuma–Jyrävänniemi–Paanajärvi tulee varmasti vastaisuudessa, sitten kun se mainostetaan tunnetummaksi, saamaan osakseen kesittäin satojen matkailijoiden ihailun ja hämmästyneet huudahdukset. Kitkajoen venereitti odottaa aikaansa, sitä aikaa, jolloin Kitkan vireä virta saa kesänpitkään viedäkseen mukanaan paljon enemmän kuin muutamien viime sesonkiensa määrän – parisenkymmentä ja kolmisenkymmentä matkailijaa. Reittiä on kuitenkin sitä ennen melkoisesti kunnostettava ja – mainostettava. Kyllä se on sen arvoinen. "Kaikista tuntemistani venematkailureiteistä on Kitkajoen reitti ehdottomasti ensimmäinen", lausui äskettäin muuan paljon matkustellut henkilö. Pyhäkoskea ehken lukuunottamatta eivät Oulunjoenkaan kosket ole mahtavampia kuin Kitkajoen, mutta Kitkan koskimaisemat ja muut nähtävyydet pitkin matkaa jylhänkauniissa, kesyttömässä erämaisessa suurpiirteisyydessään ovat vertaansa vailla – niistä jää voimakkaasti vaikuttava muisto mieleen ja kaipaus sydämeen. Ja tuon taipaleen, ainakin Käylän–Paanajärven, tahtoisi kulkea ja nähdä uudestaan, kokea samat elämykset, tunteet ja mietteet vielä kerran. Siellä, syvimmässä erämaassa, tuntui olo niin rauhoittavan turvalliselta, huolettomalta ja vapaalta...
Eipä siis ihme, että tuollaiselta taipaleelta tultuamme Paanajärven asuttu ja verraten vilkasliikenteinen länsipääseutu vaikutti meistä erämaan matkailijoista "liiaksi kulttuurilta". Täällähän näkyi varsinkin päivänvastaisella rinteellä olevan taloja vierivieressä peltotilkkujensa keskellä melkein järven puoliväliin saakka, täällä oli jo puhelin, moottoriveneitä ja autoja, täällä piti seuraavana aamuna kävelylle lähtiessämme ajaa parta, laittaa kravatti kaulaan ja – näyttää rajaseutupassinsa Kauppilan alarakennuksessa majaileville rajavartioston miehille. Täällä emme enää voineet iloita siitä, että partamme sai ainakin muutamina aamuina jäädä ajamatta ja että puristava paidankaulus sai reuhottaa auki edes päivän kuumimpana aikana. Mutta lohdutuksenamme oli toki tieto, että klo 4 iltapäivällä, postiauton tultua Kuusamon kirkonkylästä, pääsemme moottoriveneessä lähtemään Paanajärven oikeaan päähän, itäpäähän, kuuluille karhupuolille, aivan Suomen ja Venäjän rajalle.
Lähtöä odottaessamme kävimme Kyökkäysvaaralla katsomassa avaraa näköalaa sekä siinä lähellä, järven pohjoisrannalla olevaa Suomen Punaisen Ristin sairasmajaa, johon kesäisin majoitetaan myös matkailijoita sikäli kuin sairailta riittää tilaa. Käydessämme ei ollut majalassa sairaita eikä matkailijoita. Sesongin kolmas matkailijaseurue oli lähtenyt sieltä vähää ennen tuloamme. Talonväkeä oli sairaanhoitajatar neiti Kansanen ja hänen apulaisneitinsä, joka saapuessamme oli ahkerassa lauantaisiistinnässä, vaikka noissa ensiluokkaisesti sisustetuissa, hienoissa huoneissa oli varmaan vaikea löytää suurempia siistimisiä.
Kelpaa siinä talossa majailla sekä sairaiden että terveiden.
Alakerroksessa on neljä ja ylhäällä kaksi matkailijoille varattua huonetta. Niistä laskutetaan matkailijoilta 25 mk yhden ja 40 mk vuorokaudelta kahden hengen huoneesta; lämmin ateria maksaa 20 mk ja kylmä 10 mk sekä kahvi ja tee 5 mk.
Majalan maa-alueen ovat sikäläiset maanviljelijät lahjoittaneet.
Majalan laiturille tuli meitä tuttavallisesti hyvästelemään suuri, pitkäkarvainen, mustan ja valkean kirjava koira. Taisi olla oikein "peenhartilaisrotua". Aikomuksena oli käydä katsomassa yksin tein myöskin Tervajokea ja sen lähellä olevan Takalon isännän aljokarhua, mutta moottorivenemieheltämme kuulimmekin karhun kuolleen talvella. Moottorimiehenämme oli Paanajärven itäpäässä sijaitsevan Päätalon isäntä Iivari Yltiö, joka harjoittaa moottoriveneliikennettä Paanajärvellä. Ainakin tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin hän tuo aamulla postin järven itäpäästä länsipäähän ja iltapäivin klo 4 ottaa postin osuuskaupan pihaan saapuneesta linja-autosta. Näillä postikulkuvuoroilla sekä tilattaessa eri matkoilla isäntä Yltiö, erittäin kohtelias mies, palvelee myös matkustajaliikennettä. Postikulkuvuorojen välipäivinäkin, varsinkin sunnuntaisin matkailijoiden käyntikuukausina, tapaa hänet valmiina tilapäisajoon, käyttämään "alamaasta" tulleita Mäntykoskella ja Ruskeakalliolla sekä järven itäpäässä, valtakuntien rajalla, jonne on länsipäästä 23 1/2 km. Postipäivien kulkuvuorolla viime kesänä maksoi moottorivenematka järven päästä toiseen 25 mk hengeltä. Muitakin moottoriveneitä näkyi olevan järvellä, mm. muuan hirmuvauhtia mennä ryöhäävä Lockwood-ulkolaitamoottori, joka sairasmajalla käydessämme kiersi meidän moottorivenettämme niin kauan, kunnes tapahtui yhteenajo, jossa "Woodille" oli käydä huonosti. Meidän oli kovin vaikeata mielessämme suhtautua myönteisesti tuollaiseen vaaralliseen leikittelyyn. Tuo "urheiluvene" sai kovanlaisen kolhaisun ajettuaan hurjapäisesti kiivaalla vauhdilla poikittain kookkaan aluksemme jykevän keulan eteen ja oli vähällä painua sen alle. Huvinsa kullakin, ajattelimme hiukan ihmeissämme.
Varsinainen matkamme pitkin järveä sen sijaan oli onneksi vähemmän hengenvaarallinen ja seikkailullinen.
Tuo pitkä ja kapea (700 m–1 1/2 km), hiukan kaareileva järvi, Pohjolan
Lago di Como, oli peilityyni auringon heloittaessa pilvettömältä
taivaalta. Paanajärvi esittäytyi meille siis kaikessa komeudessaan,
jonka havaitsi parhaiten nyt vasta järven keskeltä katsoen: kummallakin
puolen kohoavat valtavan korkeat, kuusimetsäiset vaaranrinteet suoraan
järvestä, luoden veteen teräväpiirteiset, tummat kuvajaisensa.
Varsinkin etelärannan rinteet, joilla on vain muutamia asumuksia
viljelyksineen, ovat uljaan näköiset jo järven länsipäänkin puolella.
Pohjoisrannalla on järven puoliväliin tultaessa lähes kaksikymmentä
taloa, mm. taiteilija Akseli Gallen-Kallelan entinen mieluisa
oleskelutalo Rajala, Paana ja kansakoulu ("maailman kauneimmalla
paikalla sijaitseva koulu") matkailunähtävyyksien Mäntykosken ja
Ruskeakallion välillä. Rajalan talon nimi lienee johtunut siitä, että
aikoinaan Suomen ja Venäjän välinen Täyssinän rauhan (v. 1595) raja
kulki tämän talon kautta.Moottorivene poikkesi pyynnöstämme Mäntykoskelle, joka on aivan rannalla. Menimme maalle putousta katsomaan. Kohteliaana paikkakuntalaisena rajavartioston vääpeli liittyi seuraamme nähtävyyden esittelijäksi:
– Tuon ylimmän, viidennen putousportaan päällys on 16 metrin korkeudella ja noista portaitten välisistä suvantolammikoista kuuluu toisinaan saavan ongella pieniä nieriäisiä, joita sinne laskeutuu jokea pitkin Heikinjärvestä. Ei luulisi noissa lammikoissa olevan kaloja, mutta ne eivät kai asustakaan niissä kauan, vaan pudottautuvat pian Paanajärveen. Tämä mylly ei ole enää käytännössä; paanajärveläiset jauhattavat nyt viljansa ja sahauttavat lautansa tässä melkein vastapäätä, järven toisella rannalla olevan Selkäjoen suun laitoksessa. Selkäkoski on 2 metriä korkeampi kuin tämä Mäntykoski, ja Selkäkoskessa on vettäkin enemmän, mutta sittenkin tämä Mäntykoski on komeampi ja kauniimpi.
– Oletteko kuullut kerrottavan, missä paikassa tämän Mäntykosken tienoilla Gallen-Kallela on maalannut sen kuuluisan paimenpoikataulunsa?
– En, siitä en ole tullut ottaneeksi selkoa.
Ihailimme koskea verraten kauan. Kerrassaan kaunis ja myös harvinaislaatuinen koski, sillä noin monta putousta lähekkäin toisiaan tapaa vain hyvin harvoissa koskissa. Mäntykoski on idyllinen ja maalauksellinen. Sen tunnelmassa on leppoisaa, rauhoittavaa lyyrillisyyttä. Mäntykoskea on muistettava käydä katsomassa myöskin putouksien päältä nähden.
Ruskeakallio on toinen huomattava nähtävyys. Se sijaitsee lyhyehkön matkan päässä Mäntykoskelta. Kallioseinä on aivan pystysuora, n. 60 metriä korkea. Kun olimme nähneet Jyrävänniemellä korkeampia kallioseinämiä, emme pysähtyneet tarkemmin tutustumaan Ruskeakallioon, vaan annoimme moottorimme mennä sen lähitse ohi. Päältään katsoen Ruskeakalliokin kuuluisi näyttävän suurenmoiselta. Kerrottiin toisinaan kävijäin kallion reunalta pudottaneen suuria kiviä järveen ja kivien kohdatessa vedenpinnan kaikuisan kallioseinämän vieressä kuuluneen ihmeteltävän kovia pamauksia.
– Tässä Leppälän kohdalla on tämän Suomen toiseksi syvimmän järven syvin paikka, esitteli vääpeli.
– Jaa, vai tässä se on – 128 metriä. Vain Laatokassa on syvempää.
– Ja tästä ja tuosta vähän etempää Sirkelän kohdalta saadaan verkoilla ja pitkälläsiimalla, parhaiten heinäntekoaikana, niitä harvinaisia kaloja, nieriäisiä, jotka tässä kasvavat monen kilon painoisiksi. Puhuvat 5- ja 6-kiloisistakin. Lieneekö perää, että niin suuria on.
– Missä muissa järvissä täällä Kuusamossa on nieriäisiä?
– Tietääkseni on ainakin siinä Heikinjärvessä, josta äsken oli puhe, ja sitten Pienessä Nuupajärvessä, Latvajärvessä, Vitankatkasemassa ja joissakin muissa pienissä järvissä ja lammissa tässä Paanajärven kummallakin vierustalla sekä Kuolajärven puolella Sieppijärvissä ja Sieminkijärvessä, ehken vielä jossakin muussa.
– Tarttuuko nieriäinen uistimeen?
– Kyllä toisinaan.
– Tämä ei muuten taida olla mikään erikoisen hyvä uistelujärvi?
– Ei erityinen muulloin kuin heti jäitten lähdettyä parin viikon aikana, jolloin saa lohia, kun kiertää vain täällä aivan järven itäpäässä, Oulangan niskalla olevaa pientä saarta, tämän järven ainoata. Ja sitten kun itäpäässä lohi herkeää syömästä uistinta, rupeaa se ottamaan länsipäässä, ja pintaveteen poikki järven heitetyllä pitkälläsiimallakin niitä saa Rajalan kohdalta. Minäkin sain tänä keväänä noin 70 kiloa. Olivat enimmäkseen 5- ja 6-kiloisia Pääjärven lohia; 10-kiloisiakin on saatu joskus.
– Mikä uistin tässä on ottavin?
– Amerikkalainen puu-uistin on ottavin, se samanlainen kuin kuuluu olevan paras Käylänkoskellakin. Hyvin täällä kelpaa myöskin devooni. Eikä ole aivan käymätön Verkko-uistinkaan.
– Muikkuja tästä järvestä saadaan tietysti paljon?
– Aivan hurjasti toisinaan. Viime syksynäkin saivat yhdestä ainoasta apajasta noin 700 kiloa ja toisesta 600 kiloa.
– Mutta tässä järvessä on yksi kalalaji, kuore, jota ei ou missään muussa Kuusamon järvessä, ilmoitti muuan keskusteluamme seurannut seutukuntalainen.
– Vai on kuore niin harvinainen kala Kuusamossa, etelämpänä se on hyvin tavallinen.
– Ja esmerkiksi säynävätä ei ou Kuusamossa missään muualla kun ihmeeks Kitkassa, jonne niitä sattuu joku eksymään Ahvensalamen kautta Posiojärvestä, toisesta pitäjästä. Lohi, siika, muikku ja harri teällä ouvat ne kalat, jotka elättäävät. Haukia ja ahvenia on kyllä paljo näihin lisäks, muttei niitä vartenalakain paljokaa pyyvetä. Haukiakkaa ei panna suolaan ollenkaan, joskus kyllä keitetään silloin, kun ei satuta soamaan muuta kalloa...
– Onko herralla tupakkoa? keskeytti kalakeskustelumme muuan vieressäni istuva tavattoman pienikokoinen mies, niin lyhyt äijä, että penkillä istuessa hänen jalkateränsä eivät ylettäneet lattiaan. Vaikka tiesimmekin kuusamolaisten ainakin osaksi olevan pari sataa vuotta sitten näiltä tienoilta pohjoisemmaksi siirtyneiden lappalaisten jälkeläisiä, Suomen matalinta väkeä, emme olleet odottaneet tapaavamme näin kääpiömäistä yksilöä.
– Ei ole tupakkaa, kun en ole tupakkamies, vastasin pikku-ukolle.
– Mistee herra matkustaa? jatkoi keskustelua tuo uusi tuttavani.
– Juumasta, Kiutakönkäältä ja Käylästä läksimme viimeksi.
– Vai kävittä Kiutakoskellai – no kun että yhellä tiellä käyny siellä meillä Liikasenvaarassa... Oulankajoelta lyhimmittäin ei ou meille pitemmältä kun neljä kilometriä.
– Emme hoksanneet tulla, eikä olisi ollut aikaakaan.
– Tulukoa toisen kerran... näin kevätkesästä, niin neättä, että meijän vaaralla aurinko ei laskete ollenkaan.
– Pitäisi tulla...
– Tuossa rantavuoressa on kalkkikiveä, noin aivan valkeana koko seinämä, huomautti vääpeli minulle, siitä yrittivät sitä louhia, mutta mitenkä lienee jäänyt kesken.
Pikkumies tarttui terhakasti asiaan:
– Vai siinä sitä on, mutta se Uralin vuori on suuri vuori ja siinä sitä on kait kalakkikivvee, suola- ja kuparikaivoksia ja kaikkia, sillä Venäjän maa on suuri maa.
– Joo, joo, suuri se on.
– Ja se Venäjän maa on rikas maa, innostui pikkumies.
– Rikas kyllä luonnon puolesta, niin kuin tämä Kuusamokin, mutta ihmiset ovat köyhiä.
– Ja laiskoja kun pakanat ne venäläiset, koveni topakasti liikasenvaaralainen, niin peräti laiskoja... miehet eivät tie muuta kun juovat votkaa ja makkoavat, akat tekköövät työt. Kyllä tiijän, oun ollut monta vuotta Venäjällä.
Vääpeli otti savukkeen laatikostaan, mutta ei kerennyt sulkea kantta ennen kuin pikku-ukko kujeellisesti elehtien ja onnellisen näköisenä hymyillen jouduttautui sieppaamaan "pillin" näppiinsä:
– Minnäi taijan panna palamaan tuosta yhen... Minkä nimellisiä tupakoita nämä ouvat?
– Mitähän lienevät, vastasi vääpeli hiukan yllätettynä, mutta myös ilmeisesti huvitettuna.
Kun sitten pikkumiehemme sai vääpeliltä tulenkin tupakkaansa, ei korpikyläläinen näyttänyt olevan köyhä eikä kipeä. Kirkastunein naamoin hän veteli miehevästi haikuja tupakastaan ja lausui vakavasti äskeisen puheensa refrengiksi:
– Se Uralin vuori on suuri vuori ja se Venäjän maa on suuri maa.
Pikkumiehen asetuttua hiljaiseksi muistimme jälleen kiinnittää
huomiomme Hammasjärven (paana == hammas) rantojen nähtävyyksiin ja
totesimme paikkansa pitäväksi sen henkilön arvostelun, joka on
lausunut, että "jos Paanajärven itäpään puoli jää näkemättä, niin
silloin on jäänyt Paanajärvi näkemättä". Itäpään rantavuoret ovatkin
paljon valtavamman näköiset kuin länsipään. Ylimpien kalliotöyryjen
huiput ovat aivan puuttomat. Pienet vuoristopurot laskeutuvat
hopeanhohtavina vaahdoten jyrkkää, kuusikkoista rinnettä järveen.
Yleisiltä tuntomerkeiltään järvi suuresti muistuttaa jotakin
sveitsiläistä tai muuta ylistettyä vuoristojärveä ja vielä enemmän
norjalaista vuonoa, sillä tämä järvi, kuten vuonokin, on pitkä, kaita,
syvä ja jyrkkärantainen, poikkileikkaukseltaan U:n muotoinen. Viisas
tietokirja ("Suomenmaa" IX, 1) sanookin: "Vuonot, jotka yleensä
sijaitsevat merenrannikolla, ovat entisiä joenlaaksoja, joita
jääkaudella niitä pitkin soluneet jäätiköt ovat syventäneet,
leventäneet, puhdistaneet ja pyöreäpohjaisiksi uurtaneet. Nyt voidaan
osoittaa, että Paanajärvi on syntynyt samalla tavalla. Mannerjään
sulamisen jälkeen se sijaitsikin merenrannalla, oli siis todellinen
vuono, joka sittemmin on tullut merestä erotetuksi."Paanajärven pinta on 128 metriä ylempänä merenpintaa. Paanajärvi jäätyy vasta joulun tienoissa.
Tämän komean "vuonon" rannoilla rinteitten alla olevat asumukset näyttävät järveltä katsottuina hämmästyttävän vähäisiltä suurenmoiseen ympäristöönsä verraten. Etelärannan keskipaikkeilla sijaitsevat Korpelan, Pyyläisen, Leppälän, Ojalan ja Sirkelän talot, mutta järven itäpään eteläranta on asumatonta, samoin kuin sen vastainen ranta, lukuun ottamatta sitä verraten rajoitettua aluetta, jossa toinen toisensa vieressä sijaitsevat Mäntyniemi, Alatalo, Päätalo, Arola ja puolikymmentä muuta asumusta. Näistä Arola ja eräs aivan valtakuntien rajan vieressä sijaitseva asumus ovat autioina. Kommunistimieliset arolaiset kuuluvat livistäneen rajan taakse.
Moottoriveneemme pysähtyi Mäntyniemen rantaan siksi aikaa, kun kävimme
tiedustamassa kortteerin talon ylärakennuksen toisen asukkaan, Kuusamon
kuuluisimman karhunkaatajan ("Mänty-Ellan") suureen, matkailijoita
varten maalailtuun ja muuten kunnostettuun pirttiin, jonne myös jo
kannoimme tavaramme. Saman rakennuksen toisessa päässä hallitsee
Kuopion takaa, Siilinjärven seurakunnasta kotoisin oleva,
rajavartioston vääpeliksi aikoinaan tänne tullut ja nyt vävyksi
asettunut Aarne Kauhanen, allekirjoittaneelle ennestään tuttu mies. Ei
sanotakaan suotta savolaisia tavattavan missä maailmankolkissa tahansa.
Kauhasen liikahuoneet olivat saapuessamme matkailijain huostassa.
Alarakennuksessa asuu Simppa Onkamo, Elias-isännän topra toveri
karhumetsällä.Moottorivene vei meidät vielä puolitoista kilometriä idempänä sijaitsevan Päätalon rantaan, josta näkyi jo Venäjän, tahi Punaisen Vienan puoleinen ranta järven päässä, Oulangan niskalla, ehken noin puolen kilometrin päässä Päätalosta, rajavartioston majailupaikasta.
Päätalon laiturilla mainitsimme matkatoverillemme vääpelille, vartioston päällikölle, haluavamme heti jatkaa matkaamme aivan valtakuntien rajaviivalle.
– Se kyllä käy päinsä, vastasi ystävällinen vääpeli, mutta herrasväki odottaa hiukan, minä järjestän sotamiehen mukaanne, sillä yksin en uskalla teitä lähettää, siellä kun voi helposti huomaamattaan joutua rajan taakse ja sen tien vangituksi tahi ammutuksi.
– Jahah, kiitos, mutta mihin aikaan tänä iltana vaihdetaan rajalla postia venäläisten kanssa? Haluaisimme nähdä ja jos sallitaan, valokuvatakin tuon toimituksen.
– Säännöllistä postinvaihtoa ei ole enää nykyisin Paanajärvellä. Ennen täällä kyllä lauantaisin vaihdettiin virallista postia tuon tuolla näkyvän vesakkoniemen nenässä. Nykyisin vaihdetaan tästä etelämpänä eräässä toisessa vartiopaikassa.
– Sepä oli ikävää. Vielä viime kesänä kuulimme postia vaihdettavan täällä. No, ryssiä saanemme kuitenkin rajalla valokuvatuiksi.
– Meidän puolesta ei ole sille mitään estettä, mutta luulen, etteivät he antaudu valokuvattaviksi, vaan juoksevat pakoon, huitovat ja huutavat, ovatpa joskus uhkailleet kivääreillä valokuvaajia. Varsinkin viimeaikoina he ovat tulleet tässä suhteessa kovin aroiksi ja varovaisiksi. Sanotaan heitä nyt kielletyn kuolemanrangaistuksen uhalla antautumasta valokuvattaviksi. He eivät enää yleensä turhanpäiten näyttäydy meidän pojillekaan patrullissa ollessa, eivät huoli tupakkaa eivätkä tule puheille, ei ainakaan silloin, kun joku heidän päällikkönsä, pienempikin, on näkemässä. Päälliköt kyllä ottavat savukkeita ja uskaltavat jonkin sanan puhuakin. Jos iivanoilla on joskus jotakin asiaa meille, he ampuvat merkkilaukauksia, jolloin menemme heitä kohtaamaan tuohon entiseen postinvaihtoniemeen.
Vääpeli meni vartiotaloon ja hetken kuluttua saapui sieltä luoksemme vartiosotamies pyhäpukimissa, pistooli vyössään nahkakotelossa:
– Minä lähden oppaaksi rajalle.
– No, lähdetään pienelle huvisoutelulle, kun on näin kaunis ilmakin.
Soudimme viistoon järvenpään poikki sen postin-vaihtoniemen kärkeä kohti.
Sotamies selitti soututuhdollaan:
– Tuo niemi ja koko tuo ranta on Venäjän puolta. Raja kulkee noiden niemen kärjessä olevien pensaitten päällitse, se tulee tuosta joenniskan halki, mutta tuo niskakönkään takana näkyvä suvantolampi on melkein kokonaan väärällä puolella rajaa, ja tuolla näkyy raja-aukko metsässä vaaran rinteellä; tänne toisaanne päin raja tekee mutkan tuossa kallioniemen kulmauksessa, ja lähtee oikaisemaan tuon vesakkomäen yli, vaikka raja-aukko on siinä kasvanut näkymättömiin. Siinä voisi helposti erehtyä menemään polsujen kynsiin, ne kun aina ovat kyttäilemässä tällä rannikolla puskain takana. Toisinaan kuuluu sieltä oksien kahinaa ja risujen katkeilemista, mutta näkösälle he eivät nykyisin enää tule tarpeettomasti.
– Tulivatko rohkeammin ennen?
– Tulivat, viime kesänäkin näki partamiehiä tälläkin rannalla melkein joka päivä, jotkut saivat otetuiksi niistä valokuvankin. Tänä kesänä ei ole nähty useammin kuin kerran vilaukselta. Nyt on muutamina öinä tällä viikolla nähty kohoavan savua tuon metsikön takaa, jossa niillä kuuluu olevan kämppä joen rannalla.
– Onko kukaan joutunut polsujen käsiin näiltä tienoilta?
– Ei viime aikoina muita kuin eräs itsellismies tästä naapuritalosta. Hän meni viime kesänä eräänä sunnuntai-aamuna ongelle tuohon tuolla näkyvään lahteen, joka on kokonaan rajan takana. Yhdeksän kuukauden reissu siitä tuli. Pietarin vankilassa olivat pitäneet nälässä ja liassa ja sieltä kannaksen kautta laskivat sitten pois vähissä hengin ja vaatteet aivan riekaleina.
– Ovatko ampuneet ketään?
– Ei näissä main.
– Onko ollut tulijoita rajan takaa?
– Ei monta tästä kautta.
– Entä menijöitä?
– Kuuluu ne lapualaiset viime kesänä joitakin tästä työntäneen menemään rajan yli, mutta emme sattuneet näkemään.
– On kai huomattu kommunistien salaista puuhailua?
– Ei paljon sitäkään, ne kun luikkivat enimmäkseen metsiä myöten, mutta ainahan sitä vähän jotakin...
– Mistä asti herra on tänne matkustanut? kysyi nyt sotamies vuorostaan minulta.
– Vaasasta, vastasin ja mainitsin kuka olen.
– Melkeinpä olen vaasalainen minäkin, siitä aivan läheltä Tervajoelta, Marttila on nimeni. Mitenkäs siellä Vaasan Jaakkoo jaksaa?
– Kiitos kysymisestä – mikäpä hänellä... lihoo ja pullistuu kaikin puolin...
Tultuamme lähelle "väärän puolen" rantaa sotamiehemme pyöräytti veneen perän ihannemaahan päin ja huopasi veneenpituuden päähän rantahiuteella vedessä kasvavista pajuvesoista. Kameramiehemme pyysi saada taittaa vesasta pienen ritvankärjen muistoksi punaisesta maasta tai veneen laidan yli saada polkaista yksipohjaisella pieksullaan rantanurmea voidakseen sanoa käyneensä Venäjällä, mutta oppaamme ei voinut suostua kumpaankaan hänen anomukseensa: "Rajan ylittämisestä on sakko, ja ryssät voivat ottaa vangikseen ja saattavat ampuakin. Ei tiedä vaikka tuosta viiden metrin päästä pehkon takaa salaa katsoisivat, kun näkivät meidän tulevan tänne."
Rajapaikkaa pitkin soudimme sitten Oulangan niskakurimuksen poikki maarajalle, jossa istuimme voileipiä syöden. Ylempänä metsärajalla, jonne olisi näkynyt laajalti rajan takaisia seutuja, mm. 12 km päässä oleva Vartiolamminkylä, ensimmäinen kyläkunta Punaisessa Karjalassa, jätimme käymättä kuultuamme sotilaalta samojen seutujen ja paljon muitakin maita näkyvän Mäntyniemen talon kohdalla olevalle Mutkatunturille.
– Käykö matkailijoita täällä rajalla? kysyimme oppaaltamme Päätalon rantaan tultuamme.
– Ei montakaan kesässä. Viime kesänä heitä joitakin kävi, kun oli niin harvinaisen hyvät matkailusäät.
Kiitettyämme sotamiestä opastuksesta ja vääpeliä sen järjestämisestä kävelimme rantapolkua pitkin Mäntyniemeen. Vartioston puolesta oli kyllä tarjouduttu saattamaan meidät veneellä majapaikkaamme, mutta emme tahtoneet enää vaivata avuliaita sotapoikia, joilla näytti olevan kiire kylpemään, joutuakseen sitten aloittamaan tanssi-illanviettoa, jota läsnäolollaan kävi kunnioittamassa illallisen syötyään eräs retkikuntammekin jäsen. "Eihän tässä osaa nukkuakaan näin valoisana yönä." Ja klo 2:n tienoissa tultuaan kertoi hän meille muille vielä valvojille, että "Päätalossa ei peliä puuttunut tänä yönä, kun siellä soitti kaksi gramofonia, toisinaan yhtaikaa ja toisinaan erikseen, ja väliajoilla pauhasi radion kautta jokin ulkomainen ravintolaorkesteri."
Selkeä, tyyni ja valoisa Pohjolan yö oli niin ihana, näköala pirtin ikkunoista pitkin Paanajärveä niin viehättävä ja suurenmoinen, että vasta klo 4:n tienoissa aamulla maltoimme asettua nukkumaan.
Seuraavana päivänä satoi rankasti, koko päivän ja yhtämittaa vielä seuraavankin päivän. Se oli ikävä juttu. Emme voineet hievahtaa pirtistä minnekään, emme Mutkatunturille, emmekä karhuloukkua katsomaan. Kun ei ollut lukemistakaan ajankuluksi, ei sanomalehtiäkään sillä puolella, jossa asuimme, yritti aika käydä pitkäksi ajoittaisesta hauskastakin seurustelusta huolimatta. Keksimme lopulta lainata sanoma- ja aikakauslehtiä sekä Suomen Matkailijayhdistyksen uusimman vuosikirjan edellä mainitun savolaisvävyn puolelta, jossa kävimme vieraisillakin. Saimme sieltä lahjaksi kaksi karhun hammasta, jotka olivat kuuluneet aikoinaan, joitakin vuosia sitten, siinä lähellä rinteen päällä tapetulle karhulle.
Aika kului myös hyvin haastatellessa isäntäämme Elias Mäntynientä, jonka kuulimme olleen 22 tahi 23 karhun kaadannassa, useimmissa päämiehenä ja ampujana. Seinällä olikin kolme pyssyä, nimittäin vanha piilukkoinen, tietysti suustaladattava luotipyssy, jolla Eliaskin oli monta karhua kellistänyt, hyvä amerikkalainen, 15 kertaa peräkkäin yhteen menoon laukeava säiliöluodikko, oikea karhusurma, sekä pitkäpiippuinen Husqvarna-haulikko. Näimme siis olevamme todellisen metsämiehen kodissa. Emme olleet tienneet tällaista suurmetsästäjää enää maastamme nykykansan keskuudesta löytyvänkään, sillä "Ella" ei ole paljon hiiskunut urotöistään, vaikka nyt, kun hänen emäntänsä vihjailujen johdosta huomasimme ruveta kyselemään, isäntä Mäntyniemi kertoi vaatimattomasti seikkailuistaan, joista kävi selville hänen ampuneen karhujen lisäksi suden, kymmeniä ilveksiä ja ahmoja, useita saukkoja ja näätiä sekä suuren määrän kaikenlaista muuta metsänriistaa. Vielä talvella v. 1931 hän oli 61 ikävuodestaan huolimatta hiihtänyt neljä päivää ilveksen jäljessä – turhaan, sillä otus meni viimein Venäjän puolelle. "Olisi pitänyt soaha sen nahkalla rahhoa ulostekkoin maksuun, teällä kun ei taho tulla rahapenniä millään konstilla, mutta eipä onnistunut." Moni karhukin oli ajettuna pelastautunut rajan taakse. Talvella v. 1929 isäntä Mäntyniemi oli ampunut tähän mennessä viimeisen karhunsa. Loukusta hän oli saanut karhuja myöhemminkin. Hän piti kesäkaudet läpeensä useita karhunloukkuja vireissä.
– Eihän tämä meijän mies karhua pelekeä, ei ainakaa nelijalakasta, todisti Elias-isännän roihakkameininkinen puoliso, – muutamallai matkalla Simpan kansa joitai vuosia sitten saivat ammutuksi viisi karhua, ja olisivat soaneet kuuvennennii, jos evväät eivät oisi loppuneet kesken ajon; karhu oli ollut jo uupumaisillaan upottavassa keväthangessa männä rytöstäissään.
– Kylläpä nuita kontioita oisi pitäny soaha hengiltä männäi talavena, puheli karhunampuja tapansa mukaan hiljaisella äänellä, nyt ne pejot jo tähän männessä ouvat tappaneet tänä kevväänä teällä Paanajärvellä kakskymmentäkaks lammasta, meiltäi männeellä viikolla hoavotti kahta; kolomatta oli lyönyt käpälällään selekään niin, että kahen puolen selekärangan näkyi syvät kynnenhoavat. Se löyvettiin vähissä hengin tuosta tuon Kuljanvuoren huipun takkoa notkosta; se tuotiin navettaan ja koitettiin vielä elätteä, mutta kun se ei näyttänyt oikein virkoavan, piti se tappoa eilen ja nyt soatta päivälliseks sen lampaan lihhoa.
– Onko se kaukana se repimäpaikka?
– Ei ole kaukana, oisko hänneen kilometrin matka tuon Kurjan, tuon kalliolakisen, tästä ikkunasta näkyvän vuoren peällä kuusikkonotkossa, siinä samassa paikassa, jossa männä syksynä tappoi Alatalon lehmän.
– Eipä ole karhut kaukana näillä tienoilla. Nyt tunnumme tulleen oikeille karhumaille.
– No varmasti outta, ei teällä tarvihe minnää ihmeenä lehestä lukkea, että nyt karhu tappoi lehmän tahi lampaan, teällä kuullaan ja nähhään ne tappamiset muutennii, eikä lehtiin tule niistä tietoja enempeä jos yksi tappaus kymmenestä. No sekkii Alatalon lehmän mölinä karhun kynsissä kuultiin tänne pihhaan ja tuo vävypoika tuosta rakennuksen toisesta peästä kerkis sinne pyssyn kansa ensimmäisenä ja näki karhun jo tappaneen lehmän ja syövän sen utareita, jotka se syöpi aina ensimmäiseksi, – ampui siihen, mutta karhu "meni raanaan", pakeni hoavotettuna. Sinä suvena karhut tappoivat teällä Paanajärvellä kaikkiaan neljä lehmeä ja kolomattakymmentä lammasta. Karhut ouvat teällä viime vuosina lissääntyneet entisestään; niitä tulloa aina uusia Vennään puolelta, siellä kun ei niitä nykyisin paljo ammuta, ei ou siellä kansalla pyssyjä, ei ainakaan kunnollisia, eikä karhukoiria, niin sanoi Iivar Homanen Vartiolamminkylässä, kun joitain vuosia sitten kävin siellä rajakomissioonin koskenlaskijana.
– Onko noissa pihamaalla kiinni olevissa koirissa karhukoiria?
– On niissä yksi; muut kolome orava- ja lintukoiria.
– Valtio ei maksa nykyisin enää tapporahaa karhusta.
– Ei maksa, korvoa voan kahen vieraanmiehen totistaman karhun tekemän vahingon, mutta vähäpä se maksaa: lampaasta nykyisin ei enempeä kun viiskymmentä markkoa, aikasemmin seihtemänkymmentäviis, ja lehmästä viime aikona seihtemänsattoa. Nimismiehen kautta soahaan rahat. Sanokea herroille, ettei tarvihe rauhottoa karhuja, ei ne kuole sukupuuttoon vielä Suomesta, ei ainakaan teältä Paanajärveltä. Kun oisi herennä satamasta, oisimma männä kahtomaan karhuloukkua.
– Joo, lähtisimme kahtomaan... Mainitsitte äsken jonkin Homasen nimen Vartiolamminkylästä. Mikä mies hän on?
– Heän oli entinen talollinen ja kauppias. Polseviikit vangihtivat sen viis kertoa ja viijennellä kerralla eivät laskeneet enneä pois, ja nyt männä talavena tuli tieto, että Homanen on kuollut jossain Vennäällä vankilassa.
– Mistä ne syyttivät häntä?
– Kuulemma siitä, että sen poijat olivat paenneet tänne Suomeen ja että Iivar ite muka oisi antanut joitain tietoja tänne. Homasen emäntä ja tytär ouvat vielä rajan takana, siinä entisessä kotitalossaan assuuvat. Viime kesänä olivat käyneet kalassa tuossa aivan Oulangan niskalammissa; joku meijän kylän harrinonkija oli ne nähny ja tuntenu onkiissaan Suomen puoleisella rannalla. Kivväärmiehet olivat seisoneet punaisen puolen rannalla ja kahtoneet Homasen emännän verkonnostoa. Se emäntä jos ei ou soanu vettä silimistään pusertoa, niin sitten ei kukkaa. – – –
Sade taukosi vasta tiistaina puolen päivän tienoissa, siis 2 1/2 vuorokauden yhtämittaisen "rokulisään" jäljestä. Ilman hiukan kajastuessa purjehti harmajia pilviharsoja vaarojen rinteillä, ikäänkuin niihin imeytyneinä, ja tyynen järven ylle levittäytyi ohut, valkea utuverho, jonka läpi vastarannan viheriät rinteet himmeästi kuulsivat. Silloin "läksimmä" Elias-isännän ja hänen emäntänsä kanssa katsomaan karhuloukkua. Isäntä otti pyssyn kainaloonsa sen varalle, että loukussa olisi vielä elossa oleva karhu. "Toisinaan, vaikka harvoin, sattuu jeämään voan sen jalaka hirsiin valliin, ja silloin sille on annettava pyssyllä poukku ohtaan."
Ensin soudimme Mäntyniemestä noin 3 km länteen päin pohjoisrannikkoa pitkin erään asumuksen rantaan, josta vielä sanottiin olevan noin kilometrin kävelymatka vaaran harjanteelle karhuloukulle.
Isäntä Mäntyniemi käveli ensimmäisenä johtaen jonoamme. Jyleään, hämärään kuusikkoon tultua hän pysähtyi ja kuiskasi meille:
– Nyt ei ou enneä ettäällä. Loukku tähän jo melekeen näkkyy. Se on tuossa painanteessa, suopataman rannalla.
Jännittynein mielin hiivimme eteenpäin, eellimmäisenä isäntä pyssy laukaisuvalmiina käsissään. Emme muistaneet kaikin ajoin hengittääkään: onkohan karhu loukussa?
– Voi tuhannen tuhatta! äänsi karhumies.
– Mitä?!
– Loukku näkkyy lauenneen, eikä siinä ou karhua. Hyökkäsimme loppumatkan juosten loukun luokse.
– Tuhannen tuhatta... kahtoapas nyt kun poijat tekivät tuon täkykarsinan liika pitkän: karhu on vieny täkypuusta syötin, hevosenlihan, eikä tuon peon takapuolkaan ylettännä näihin hirsiin välliin. Se on kait ollu pienkokoinen karhu – lie haittanna pennullaan lihan karsinasta. Ja kahtoapas tätä: ei se ou paljokaan säikähtännä niskahirren puttoamista, kun tässä puolenkymmenen metrin peässä loukusta on syöny tävyn, tuohon on voan luu jeäny jälelle. Ja tuollalailla se on kynsillään kopristellu sammaltukkoja irti moasta, – sillä on semmonen tapa, että syöntipaikalla pittää aina repiä moata. Ja entäs tässä: mustoa ulostusta jos kuinka paljo – ei voi kukkaa sannoa, ettei tässä ou käyny karhu... tuhannen tuhatta, ne poijat... Semmosta se on kun laittaa äkkinäiset asialle... jo piti lähteä ite. Minun pittää iltasella tuuvva tänne syötiks sen karhun tappaman lampaan suolet ja samalla lyhenteä tuota täkykarsinata. Kyllä sitten tarttuu.
Katselimme ja ihmettelimme: kävipäs karhu, näkeehän sen kaikesta.
– Olisi ollut soma saada otetuksi valokuva loukussa olevasta karhusta, – ainakin sitten kun ilma olisi kirkastunut; nyt on niin synkeää, ettei taida tulla priima kuvaa tuosta loukkulaitoksestakaan... tämmöinen sumuinen sää ja pimentävä kuusikko. –
Loukku oli laitettu edellisellä viikolla tuoreista, raskaista kuusenrungoista tavallisen käytännössä olevan järjestelmän mukaan niskahirsineen, täkykarsinoineen, täkypuineen, kirppoineen ja kirppatankoineen. Se on jykevä laitos. Isäntä kertoi hänellä olevan kuusi sellaista pyydystä, kummallakin puolella järveä, etimmäiset noin puolenkymmenen kilometrin päässä talostaan. Edellisenä kesänä oli hän saanut loukuistaan kaksi karhua ja muutkin Paanajärven karhumiehet olivat saaneet jonkin. Elias-isännän karhunkaatotilastossa (22 tahi 23) ei ole otettu lukuun loukusta saatuja karhuja, vaan ainoastaan ampumalla tapetut. Karhun keihästäminen ei ole enää käytännössä Paanajärvelläkään, mutta toisinaan, piilukkopyssyn aikana, Elias-isännän täytyi lopettaa kirveellä miehen kimppuun hyökkäävä, ampumisesta haavoittunut karhu. Näistä rytäköistä oli hän aina selvinnyt ehjin nahoin.
Uistinta turhaan vetäen soutelimme hiljalleen takaisin Mäntynientä kohti. Vähän matkaa edellämme ui pienehkö, kirjava vesilintu. Isäntä tunsi sen harvinaiseksi uiveloksi eli heinäksi sekä kertoi sen pesivän Paanajärvellä ja Hetinlammella (2 1/2 km Mäntyniemen talosta luoteiseen) onttokeloihin. "Se on telekälle äkänen lintu, ajjaa pois telekän kelonkolosta ja laittaa ite sinne pesäsä."
Rannalla oli muutamia poroja juomassa.
– Ovatko nuo Mäntyniemen poroja?
– Ei ou. Meillä ei ou enneä yhtään porroa. Ei ou pietty sen jäläkeen kun Savukosken kapinalliset Kurtin takalistolta veivät meiltä 70 porroa Vennään puolelle. Voan kolome ajokkia palas takasin.
– Ne tietysti veivät muiltakin paanajärveläisiltä?
– Paljo veivät. Värriö-jokivarrelta veivät 150, Rajalan ja Paanan toistakymmentä peätä. Kyllä ne olivat roistoja. – – –
– Tuossapa on korkea kallio.
– Se on se Kulja. Siitä Leinosen isäntä tuli sivakkajalassa alas ahmoa ajjaissaan tässä yhtenä talavena. Sitä ei uskois mitenkään. Tuo huipun jyrkkä kallioseinämä jäi sulaks jälestä, kun se veti siitä lumen pois takapuolillaan. Ei siitä joka mies lähe tulemaan alas.
– Ei varmasti. Saiko hän ahman?
– Eikö mitä. Ahma mäni yli järven, eikä ukko enneä jaksanna hiihtoa sen jälestä. Se ahma kun, samoin ilives, kulettelloo miestä kaikkein pahimpain paikkain kautta, korkeihin vuorenhuippuin ja louhikoihen yli ja säkkeihin mehtäin läpi haihuttookseen jälestään ja väsyttääkseen ajajan.
Mäntyniemeen saavuttuamme selkeni sää sen verran, että katsoimme voivamme lähteä nousemaan läheiselle Mutkatunturille, jonka huippu, vaikka sinne ei ole pitemmältä kuin 2 km, ei näy Mäntyniemeen, vaan peittyy rinteittensä kukkuloiden taakse. Emäntä Mäntyniemi oli oppaanamme. Meiltä kului nousuun tunti ja neljännes. Hyvä, selvä polku vei huipulle asti, vapaussodan aikaisen tähystystornin juurelle, puuttomalle kalliolle.
Sielläpä avautui meille avara näköala. Etenkin Puna-Karjalan puolelle näkyy laajalta, Pääjärveä, Soukelojärveä ja Ruvajärveä myöten. Pääjärven rannalta näkyi vainioniemekkeeltään Oulangansuun monitaloinen kyläkunta, taustanaan kaistale Pääjärven kuusipenikulmaisesta selästä, lähempänä siellä ja täällä näkyviin kiemurtelevan Oulangan varrella Vartiolamminkylä ja sitä vielä lähempänä rajaa ylväs Kivakkatunturi, juurellaan Oulangassa ankara Kivakkakoski, ja aivan rajan vieressä Lunnastunturi, kauempana terävähuippuinen Tervatunturi, Otsanen, Perävaara ja muut komeat ja kauniit Karjalan maat.
Siinä oli alhaalla jalkaimme juuressa, silmäimme edessä "kaunis Karjala, isiemme maa...", heimomaa vieraan vallassa, verisesti raastamana. Se vain näytetään meille tältä korkealta vuorelta tuo luvattu maa, varmasti kauniimpi kuin Kaanaa, mutta sinne emme pääse milloinkaan. Emmekö milloinkaan? Kärsi ja kestä Vienan Karjala!
– Kyllä ryssien raastettavana on liian kaunis maa, rumempikin välttäisi mokomille. Siinä on maa, jossa ei ole varmuudella hengen eikä omaisuuden turvaa. Käveleppä tuosta rajan yli, niin saat sen kokea. "Jos köyhälistön etu vaatii jonkun teloittamista, niin hänet teloitetaan, olkoon hän syyllinen tai syytön", lausui kerrankin Litvinow eräässä palopuheessaan "punaisena päivänä".
– On ihme, ettei koko muu maailma yksissä tuumin lue lakia niille ryssännietsikoille, vaan antaa niiden partahurrien mielensä mukaan elää kuin pellossa tuolla Karjalassakin, Suomen heimon alueella.
Kansainliittokaan ei mahda mitään.
7.
GALLEN-KALLELA-MUISTELOITA PAANAJÄRVELTÄ.
Taiteilijamestarimme, professori Akseli Gallen-Kallela-vainajan yleisesti tunnettu ja ihailtu taidemaalaus tuohitorveen puhaltavasta paimenpojasta on maalattu Paanajärvellä, kuten tiedetään. Viime kesänä matkallani puhuttelin tästä asiasta useita Paanajärven rantatalojen asukkaita ja havaitsin heidän olevan siitä selvillä erinomaisen hyvin. Muutamat vanhat ihmiset sanoivat kyllä muistavansa "Kalleenin taiteilijaherran" oleskelun Paanajärvellä.
– Montako vuotta siitä mahtaa olla aikaa? kuulustelin muutamakseenkin Mäntyniemen talon Elias-isännältä, siltä karhujen kurittajalta, vaikka olin jo ennen matkalle lähtöä kaivellut kirjoista tietooni "Kalleenin" maalanneen tuohitorvipoikataulunsa elokuun alkupuolella v. 1892.
– Oisko hänestä kulunna nelisenkymmentä vuotta... minä olin silloin parissakymmenissä, vastasi karhuntappaja.
– Muistatteko ja näittekö hänet?
– Muistan hyvin, kävihän se tässä meilläi, vaikka Rajalata kuuluu pitäneen peäkorttierinnaan... siinä se oleksikkii kauan... ja riittaili tauluja paimenpojista ja palokäristä ja mistäpähän...
– Tiedättekö missä paikassa Gallen maalasi sen kuuluisan taulunsa Paimenpoika Paanajärveltä.
– No se Rajalan vanhaisäntä, joka kuoli viime talavena, muisteli että se on moalattu Mäntykosken ja Ruskeankallion välisellä aholla, mutta toiset sannoo, ettei sitä ou siellä korkealla kallion peällä moalattu, voan alempana, nykyisen kansakoulun kohalla, ja näkkööhän sen kuvastakkii, että eihän se kovin korkea paikka ou, jossa Antti seisoo ja soittaa torvea.
– Antti! Kuka Antti on se Gallenin paimenpoikamalli?
– Se on Paanan Antti, Rajalan talon ja Mäntykosken välillä olevan talon poika, Paanan talon nykyinen isäntä, Paana sukunimeltäänkin. Oun kuullu ihan ihtesä Antin kertovan olleensa Kalleenin mallina tuohitorvea soittamassa toistakymmenvuotiaana poijanmöllinä. Kalleenilla oli ollut moalatessa pyssy vieressään karhujen varalla ja Kalleenin rouva oli keittänyt teevettä nuotiossa aholla ja polttiaisia oli ollut niin paljo, jotta Kalleenin piti aina vähän peästä keskeytteä moaloamisensa ja voijella pikiöljyllä ihtesä ja paimenpoijan kasvot ja käsiselät. Niitä polttiaisiahan onkin vasta syyskesällä – viljanleikkuuaika kuuluu olleen silloin. Kiitti muuten Kalleenia hyvin höyliksi ja mukavaoloiseksi mieheksi, joka ei ollut ylypeekään yhtään. Kalleenin luona Rajalassa oli niihin aikoihin käynyt muutamia matkustavaisia herroja. Yhen sanottiin olleen Ruotin kuninkaan lähheinen sukulainen ja oikein reivi, Parre nimeltään, kuvataiteilija sekkii, ja toisen, ylioppilaslakkisen nimi oli Inha. Se Inha kävi tässä meilläi, otti valokuvan talosta ja järvestä.
– Pitäisipä minun mennä paluumatkallani haastattelemaan sitä Paanan Anttia. Ja hänet olisi valokuvattava, että kaikki kansa näkisi millainen mies on kasvanut siitä "Paanajärven paimenpojasta".
– Ei se kuulu olevan nyt kotonaan. Toissapäivänä oli lähtennä käymään Kuolajärvellä, eikä tule ennen kun ensiviikolla. Kyllä se on nyt ihan aikamies. Sillä on jo kaksi isoa poikoakii... toinen parraallaan sotapalveluksessa... ja toinen kotona, se, jonka ohtaan, ihan aivuihin asti, huskvarnahaulikon lukot lensivät ampuissa kolomanna syksynä...
– Vai niin. Sanoitte äsken Gallenin käyneen täällä Mäntyniemessäkin. Maalasiko hän tauluja täälläkin?
– Ei moalanna. Kävi voan tohtoroimassa velimiestäni, Aatua, jolta karhu repäsi peänahan silimille ja pureksi pahasti.
– Ohoh! Vai sattui sellainen tulemus.
– Sattui se... Kun oli kuultu Kalleenin vähän aikasemmin Rajalassa ollessaan auttaneen sairaita, laitettiin poikanen hakemaan Kalleenia Sallasta, Kuolajärveltä asti Aatua hoitamaan. Kalleen sitten ompeli peänahan paikalleen ja voiteli muuttii vammat ja antoi vielä sisällisiä, vahvistavia rohtoja. Eikä Kalleen ottanna mittää maksua vaivostaan. Aatu oli kauan sängynomana, mutta selevishän se siitä vielä entiselleen. Ilman Kalleenia se oisi varmaan kuollut.
– Mitenkä karhu niin pahoin sai runnelluksi miehen?
– Se oli semmonen juttu, että kun karhu oli tappanut lampaan tähän lähelle Takanoron niitylle, niin myö kolome veljestä, Aatu, Iisakki ja minä ja vielä joku muu mies, en muista enneä kuka, mänimmä yöksi lavon katolle karhua vahtiin ja lampaan kelloa kilistelemään. Kohta tulikii karhu; luuli varmaan kellokaulalampaan kävelevän niityllä. Kun ei löytännä eläveä lammasta, niin tuli lähemmä ja rupes syömään sitä tappamoosa lampaanroatoa. Silloin Aatu ampui pettoa vanahalla suustalaattavalla pyssynrämällä, tuolla nyökällä, joka on tuossa seinällä. Sattui huonosti, karhu mäni raanaan. Läksimmä seuroamaan verijäläkiä tuonne Vennään rajalle päin. Karhu oli pieksäytyny parissa paikassa, moassa oli suuret lätäköt verta, mutta aina se oli siitä selevinnä jaloilleen ja lähtennä etteenpäin, repinnä sammalia ja puihen kuorta. Viimein haihuimma jäliltä ja silloin Aatu sanoi minulle, että hae, poika karhukoira kotoa. Toin koiran nuorassa ja heti se lähti vimmattua vauhtia seuroamaan karhun jäläkiä. Enhän minä jaksanna juosta sen jälessä nuorannenässä sakkeikoissa, ja niin peästin koiran mänemään Valtonaan ja kohta kuului kova haukunta – koira oli pyssäyttännä karhun. Aatu kerkisi ensimmäisenä ampumaan, mutta kun karhu pyörähteli koiran hättyyttämänä, niin karhu toas voan hoavottui ja hyökkäsi heti Aatun kimppuun, tempasi pyssyn pois käsistä ja nujersi miehen alleen, vetäsi kynsillään peänahkan läjään otalle ja pureksi pahasti käsivarsia ja rintoa. Muut miehet juoksivat ensin pakkoon, mutta sitten Iisakki tuli aivan karhun viereen ja ampui sitä korvan juureen, ja niin se siihen kepertyi, Aatun käsivarsi yhä karhun kulukussa. Pahaksi se repi, rumat arvet jäivät Aatulle koko eliniäkseen.
– Vieläkö Aatu elää?
– Ei elä enneä. Yheksän vuotta sitten kuoli kahekskymmenvuotiaana tuolla Taivalkosken puolella. Sillä oli siellä talo. Se oli vanhin meistä veljeksistä.
– Onko muistissanne muuta Gallenia koskevaa?
– Enpä minä muuta tiijä hänestä kertoa. Kansa teällä voan kovasti tykkäsi siitä – nythän se kuuluu kuolleen äskettäin.
– Niin kuoli.
– No sitä teällä moni pahoitteli.
– Satuitte huomaamaan hänen kuolinuutisensa lehdestä.
– Ei meille enemmän kun monelle muullekkaan tänne tule lehteä – nuo ne olivat rajavahtisotilaat sen kuoleman kuulleet ratiostaan ja kertoneet kylällä.
Palattuani Paanajärveltä Kuusamon kirkonkylään hankin heti Oulusta komean Kallela-kirjan, nähdäkseni mitä siinä taiteilija itse kirjoittaa Paanajärvellä olostaan. Muistin näet siitä joskus jotakin sellaista lukeneeni. Ja aivan oikein, löysinkin teoksesta ensiksi seuraavan muistelmapalan:
"Kuusitoistavuotias salon poika, talon karjapaimen, seisoo mäen rinteellä puhaltaen pitkää tanotorveaan. Karhut kiertelevät aivan lähiympäristössä karjaa hätyytellen, niitä paimen koettaa torvellaan peloitella loitommaksi.
"Maalaan kesäyössä paimenpoikaa ja takana olevaa erämaamaisemaa. Kosken kohina kuuluu lakkaamattomana pauhuna könkäältä, missä nuori puolisoni koettaa onneaan tammakon onkijana. Tämän tästä kuuluu huudahdus koskelta, ja silloin on mentävä auttamaan kalan maalle nostamisessa ja hengenotossa.
"Tunnelma on kesäöisen salaperäinen ja romanttinen. Ja romanttinen tulee nuoren miehen maalauksestakin – kaikessa realismissaan. Se kuvaa erämaan karua elämää, jylhän kaunista, mutta ankaraa luontoa, jossa ihmisen on taisteltava hallan ja petojen kanssa. Kosken kohina soi lakkaamatta korvissa, valkea yö kehitti omaa haavemieltään, ja siitäkö lie valahtanut kuvaan sen romanttisuutta."
Ylläolevassa herkässä katkelmassa taiteilija ei näy sopeutuvan mainitsemaan, kuka ja minkä talon paimenpoika oli hänen mallinaan, eikä myöskään, minkä kosken kohina kuului maalauspaikalle, mutta Paanajärvellä puhuttelemieni vanhojen paikkakuntalaisten muistaman mukaan Gallen oli "riittaillut Paanan Anttia" Mäntykosken itäpuolella, aivan lähellä koskea olevalla rinneaholla, jonne kyllä ylti kuulumaan koskelta tammakoita, pikkulohia, onkivan rouva Gallenin huudahdukset kalan jutuillessa siimannenässä könkään suvannossa. Nykyisin tuolla paikalla, aivan kansakoulun piha-aidan takana, ei ole enää ahoa, vaan harvahkoa, matalanlaista metsää.
Paanan Antti muuten ei taida vielä tänä päivänäkään tietää olevansa maamme kuuluisin "paimenpoika". Eiväthän sitä ole tienneet monet muutkaan, kun eivät ennen matkailijatkaan kuuluneet näitä Gallenin paimenpoikaseikkoja paanajärveläisiltä tiedustelleen. Ja tienneekö Paanan Antti vielä sitäkään, minkä hälyn herätti aikoinaan hienossa taiteellisessa maailmassa hänen rehellisen realistinen, alkuvoimaisuutta, erämaaelämän piittaamattomuutta ja rauhallisuutta uhoava olemuksensa, "poijanmölli", taiteilijan siveltimen kuvaamana. Tuota taulua moitittiin ja kiitettiin. Siitä kirjoitettiin ja puhuttiin paljon – ulkomaillakin jonkin verran. "Paanajärven paimenpoikaa", joka nyt on Helsingin Ateneumissa, eivät läheskään kaikki ammattiarvostelijatkaan osanneet kritikoida oikein – silloin, vuosikymmeniä sitten. Suomalainen erämaa, korpikansa ja sen elämä, oli sivistyneistölle varsinkin silloin vielä kovin vierasta, tuntematonta, muka rumaa, raakaa ja alhaista. Erämaata ei ymmärretty, ei tahdottu oppia tuntemaan sen psykeä, sisintä olemusta. Gallenia neuvottiin maalaamaan "sivistyneitä" ja "hienoja" tauluja, jäljittelemään muita maalareita. Mutta Gallen oli taipumaton, onneksi, hän maalasi toisiakin Kuusamo-kuvia, joista tunnetuimmat ovat palokärkikuva (aihe Paanajärveltä) sekä se Tavajärven eräässä saaressa maalattu kuva, jossa nuori vaimo antaa rintaa suurelle, jo omin jalkoinensa juoksevalle pojalle ja jossa nuori mies ja Kuolema salvavat uudispirttiä.
Palokärki-taulunsa synnystä kirjoittaa taiteilija edellä mainitussa muistelmakirjassaan seuraavaa:
"Nuorusta paremmin nähdäkseni nousin Paanajärven Rajalan talon takaiselle korkealle louhikkovuorelle. – - – Erämaa on tässä ainoa tuntu, sillä asumuksista ei näy mitään ja takana on asumaton taipale aina Sallaan saakka.
"Palokärki on aina ollut ystäväni. Aina kun kuulen sen raikkaan kimakkaa ääntä, saan tunnelman kuin olisin kaikesta ihmisasutuksesta niin kaukana, ettei mitään kosketusta enää ole, – vaikkapa tämä tapahtuisi juuri kodin nurkilla. Perin vastenmielisesti ammuin sen, sillä rakastan tätä lintua – – –. Tapoin sen vain mallikseni, sillä minun täytyi saada se tähän kuvaani kohottaakseni erämaisen yksinäisyyden tunnetta. Tämä punainen täplä on yksilön elämän huuto korven hiljaisuudessa."
Ja samassa kirjassaan Gallen-Kallela tunnustaa täydelleen korpirakkautensa seuraavin sykäyttävin sanoin:
"Oleskellessani perheineni Paanajärven sydänmailla ei tullut ikävä, vaan päinvastoin eli halu päästä vielä syvemmälle kodikkaaseen korpeen. – – – Siellä tapasivat silmäni ne näyt, joita olin lapsesta saakka ihannoinut, siellä kohtasin ne elämän muodot, joiden todella tiesin soveltuvan luonteelleni, siellä oli vielä tietöntä maata, siellä kuvastelivat vielä taivaanrannalla ääriviivat koskemattoman sydänmaan, täynnä omaa elämäänsä, siellä tenhosi uudella voimalla taivaan kuulakkuus ja metsien hurmaava salaperäisyys."
8.
PAANAJÄRVELTÄ NUORUSELLE.
Mutkatunturilla käyntimme jälkeisenä aamuna klo 9 tienoissa lähdimme Mäntyniemestä jatkamaan kiertomatkaamme, lähimpänä tavoitteenamme Nuorunen, Suomen korkein vuorenhuippu napapiirin eteläpuolella (585 metriä korkea, toisen tietolähteen mukaan 577 metriä mpn:sta.) Kun maamatka Mäntyniemestä suoraan Nuoruselle (n. 16-17 km) sekä toinen hiukan pitempi kulkutaival Siikajärven kautta kuului tuona tavallista sateisempana kevätkesänä olevan hyvin vetinen etenkin porrastamattomilla jänkämailla, joita esim. Siikajärven reitillä on yhteensä n. 4 km:n pituudelta, päätimme kulkea harvemmin käytettyä, useimmille Paanajärvellä käyneille matkailijoille tuntematonta kulkutaivalta Korpela–Peuralahti (Vatajärvi)–Nuorunen. Tätä tietä Nuorusen huipulle sanottiin olevan muutamia kilometrejä pitempi matka kuin edellä mainittujen reittien kautta, mutta Korpelan–Peuralahden polku oli kuiva, hyvin porrastettu, pitkosteltu. Kun ei sattunut olemaan isäntä Yltiön moottoriveneen kulkuvuoropäivä ja kun tuo vene ei päässyt lähtemään tilausajoonkaan konevian takia, tulivat soutajiksemme isäntä ja emäntä Mäntyniemi, ja niin suunnattiin keula kymmenisen kilometrin päässä olevaa Korpelan taloa kohti. Hyvä oli taivaltaa soutuveneelläkin, sillä järvi lepäsi peilityynenä ja aurinko paistoi herttaisesti, kimaltaen iloisesti veden kalvossa ja kullaten rantarinteitten kuusikon. Juhlallista, suurenmoista! Kyllä Paanajärvi on sentään erikoisuus tuhansien järvien maan järvien joukossa! Teki mieli jäädä Paanajärvelle pitkäksi ajaksi. Tämä olisi mainio kesänviettopaikka, etenkin aurinkokylpyjen ottajille, maamme tulisin pätsi. Täällähän ruiskin kypsyy hyvin, paljon varmemmin kuin muualla Kuusamossa, jossa ohra on yleisimmin viljelty leipätouko.
Korpelassa näimme siikaverkon kunnostamista sekä saimme aamiaiseksemme mm. suurta, kuulemma 4-kiloista Selkäjärven siikaa ja poronlihaa (ruokaveron hinta ei enempää kuin 5 mk hengeltä, kuten yleensä Kuusamossa.) Emäntä kertoi paimenpoikansa juuri samana aamuna noin kilometrin päässä talosta nähneen karhun syömässä tappamaansa lammasta, jo neljättä sinä keväänä sen talon katraasta.
– Montako kilometriä tästä tätä karhukorpea on Peuralahteen?
– Tusinaksi se on rätnätty.
– Aiomme lähteä oppaatta. Minnehän päin on käännyttävä tällä välillä tietenkin olevissa polunhaarautumissa?
– Keäntykeä aina oikeeseen, ei millonkaan vasempaan, ja aina enemmän kuletun näköstä ja semmosta polokua pitkin, jonka syrjässä on talavella häkistä karisseita, puun oksain riipomia heiniä. Ja silloin ainai tiijätte olevanne oikealla polulla, kun märkäin palkkain yli on pantu porraspuut, syrjäpolut aivan porrastamattomat, niihen porrastusta ei kunta kustanna.
Kiitimme Korpelan emäntää näistä antamistaan neuvoista ja lähdimme toprakasti taipaleelle raskaanlaiset reput selässämme. Painavinta pussia kantoi Mäntyniemen isäntä vielä parin kilometrin verran, jättäen sitten meidät taivaltamaan omin nokkimme: "Käykeehän vielä joskus Mäntyniemessä, ja tuon Helsingin herran täytyy tuuvva morsian tai nuori rouva mukanaan, laitetaan pirtin uunille levveä tila, siinä on lämmin nukkua kuhjottoa. Ja työ Vaasan herra, kun outta mehtämies, niin tulukoa meille syksyllä, ja ottoa pyssy matkaan, niin käyvään niillä hanhilammilla ja myöhäsyksyllä, kun muualla on jo vähä lunta, voan sulan Paanajärven rantarinteet lumetta, kerräytyy ne rinteet täyteen teeriä katajanmarjoja ja muuta sulalta löytämeesä ruokoa syömään. Silloin niitä on satoja, viissiisattoakii parvessa ja silloin niitä soap ammutuiks." Ero karhumiehestä oli hiukan haikea. Toivottavasti vielä tavataan... Kameramies ihmetteli, että "mikähän siinä on, kun meistä näytään kaikkialla täällä tykättävän; semmosta se on ollut yltympäri koko kierroksen; täällä erämaissa ovat ihmiset paljon ystävällisempiä ja välittömämpiä kuin yleensä muualla."
Polkumme veti aluksi korkeita, kuivia hiekkakankaita pitkin, lähitse vuolasvetisenä mutkittelevaa, paikoittain niittyrantaista Selkäjokea ja sen kahden sivuhaaran poikki, suuntautuen sitten suurehkon, sarakkorantaisen Selkäjärven ja kaunislahdekkeisen Palojärven kannaksen kautta ainakin puolikymmentä kilometriä laajaan ikikuusikkoon, oikeaan karhukorpeen, synkkään sydänmaahan sellaiseen, jollaisen vain hyvin harvoin nykypäivien kulttuuri-ihminen näkee. Polulla huomasimme karhun kynsien jälkiä ja muutaman muurahaispesän oli kontio reuhauttanut hajalleen etsiessään ahkerain pikkueläinten munavarastoa. Märkää maata oli vain mitättömän vähän, kaikkiaan ehken kilometrin verran, mutta siitäkään ei ollut mitään haittaa, sillä kosteat notkot ja jänkäpaikat oli huolellisesti pitkosteltu. Koko taival on aivan asumaton.
Ensimmäiset talot näimme vasta Laihajärvellä. Tämän järven länsipäitse polku ohjaa matkamiehen vielä muutaman kilometrin päässä Vatajärven rannalla, korkealla vainiomäellä sijaitsevaan Peuralahden taloon. Siellä matkailijat mieluisasti majoitetaan, syötetään ja opastetaan Nuoruselle, joka kymmenisen kilometrin päässä itäisellä ilmansuunnalla mahtavan vallitsevana pohottaa, näkyen jo polulle Laihajärven päähän. Siinä sen järven päässä karjasillan yli mentyään ei pidä kulkijan viehättyä menemään vasempaan vänkäytyvää, vahvasti polettua tietä, jonka reunustalle Siikajärven rajavartioston puhelinlankakin on viritetty, vaan on muistettava neuvon mukaan kääntyä oikealle johtavaa polkua, jos Peuralahteen aikoo. Kyllä kai muistakin lähekkäin olevien Laihajärven ja Vatajärven taloista saisi yösijan, ruokaa ja oppaan. Niissä, samoin kuin Peuralahdessakin, on kuitenkin tyydyttävä vielä vaatimattomampaan olentoon ja elantoon kuin esim. Paanajärvellä ym. Matkailun kannalta katsoen tarvitsisi asia tuntuvasti kohennusta. Nuo seudut tuolla Nuorusen juurella, Vatajärven ja Tavajärven tienoilla, tuntuivat olevan melkoisesti jäljessä yksinpä muusta Kuusamostakin. Asiallisena seikkana sallittakoon sanoa esimerkin vuoksi, vaikka se ehken kuulostaa hiukan epäesteettiseltä, että Peuralahdestakin puuttuu sekin "yksi paikka", pikkukamari. Sanottiin vain ihailtavan lakoonisesti, että "mänkeä tuonne koan (kodan) kuppeelle." Rajaseutu kaipaa valistusta ja näkyy se tarvitsevan myös erinäisiä rakennuksiakin. "Paljon on vaivainen vailla."
Pitkän kävelytaivalluksemme aiheuttamasta, vielä hiukan tuntuvasta jälkiväsymyksestä huolimatta olimme jo kuuden aikana Peuralahden pihamaalla ihailemassa aurinkoista aamua ja komeaa vaaramaisemaa. Siinä näkyi tyynen Vatajärven ja kapean kannaksen erottaman Tavajärven ympärillä tummansinisiä tuntureita ja vaaroja – Nuorunen, Ukonvaara (495 m), Välivaara, Vatavaara, Lehtovaara sekä kaukaa häämöttävät Iivaara ja Kuntivaara (445 m) Nuorusen jälkeen näyttävin on Nuorusen eteläpuolella, lähellä Tavajärven itäperukkaa kohoava Ukonvaara. Nuorusen vieressä pohjoispuolella on metsäisen notkon erottamana Poika-Nuorunen.
Klo 1/2 9 lähdimme soutamaan Vatajärveä pitkin Nuorusta kohti. Oppaanamme oli (40 mk:n maksusta) Peuralahden reima nuori-isäntä. Venematka Peuralahdesta Nuorusen juurelle pitkulaisen Pienen-Laihajärven, Kalliolammen, Matalalammen ja Ison-Laihajärven kautta kuului olevan 6 1/2 km. Kerrassaan ihana reitti, sieviä salmi- ja lampivesiä, koko matka samalla veneellä. Ison-Laihajärven itäpäästä on Nuorusen laelle vielä 5 km, enimmäkseen kuivia maita ja hyvä polku, jolta kuitenkin loppumatkalla on erottava, minkä takia oppaatta osaaminen huipulle on epävarmaa, etenkin kun vielä laki peittäytyy rinnemetsän taakse. Nousua on noin 4 km, Poikkipuolenlammesta lähtien. Monesti luulet olevasi jo lähellä lakea, mutta sitten taas jostakin metsäaukosta näet hämmästykseksesi huipun olevan vielä kilometrin tahi kahden päässä. Ei ole helppo tulla taivaanvaltakuntaan, "muita korkeammalle" on vaikea kohota. Matka tuntuu pitemmältä kuin kiipeejän mielestä olisi suotavaa ja kohtuullista. Sydän jyskyttää kuuluvasti, jaloissa tuntuu olevan lyijypainot, pehmeä marjanvarvikko ja jäkälikkö antaa perään ponnettomasti askelten alla, hiki valuu virtanaan, kurkkua kuivaa...
– Joko ollaan pian huipulla?
– Ei vielä aivan kohta, vielä tästä on kilometrin verran, vastaa opas, mutta tuossa vähän matkan peässä loppuu mehtä kokonaan, niin että jos sitä kahvia keitättä, niinkun äsken oli puhe, niin tästä saapi vielä polttopuuta ja tuossa lähellä on puro, josta pannuun vettä.
Keitettiin kahvia, juotiin, syötiin ja levähdettiin päivänpaisteisella rinteellä harvassa vaivaiskoivukossa, jossa siellä ja täällä kasvoi poikkilatvaisia kuusia; melkein jokaisen kuusen kärkihuippu oli katkennut. Opas selitti tuon poikkilatvaisuuden johtuvan siitä, että talvella täällä korkealla on suojasäälläkin niin kylmä, että kuusen latvaan kertynyt ns. tykky, lumipalli, ei suojautuneena putoa pois, vaan painollaan taittaa latvan. Tuollaista poikkilatvaista kuusimetsää ei näekään muualla kuin lähellä metsän ja metsättömyyden rajaa. Siellä koivutkin käpertyvät omituisiksi kääpiöpuiksi. Ja vähän alempana huippua muuttuvat kuusetkin pensasmaisiksi. Laella ei kasva enää muuta kuin kanervia ja jäkälää. Nuorusen ylin hiippa on kalju kallio. Kameramies kerkesi sinne ensimmäisenä ja riemuisasti huusi olevansa korkeammalla kuin kukaan muu koko Suomen tasavallassa, "pikkumaisuuksien yläpuolella". Korkealla hän olikin, lähes 600 metriä ylempänä sitä paikkaa, Oulun rantatoria, josta lähdimme tälle kiertoretkelle.
Näköala oli tietysti sen mukainen. Sitä on vaikeanlainen yksityiskohtaisesti sanoin kuvata. Näköala yllättää, se on vaikuttava. Omituinen mielen ja koko olemuksen keveyden tuntu valtaa katsojan hänen nähdessään joka puolella metsää, vaaroja, järviä... kaukaisuuteen häipyen... lähimmät seudut hirvittävässä syvyydessä, kuin lentokoneesta nähtyinä. Meitä suosi harvinaisen selkeä sää, lämpöauerkaan ei haitannut vielä näin kevätkesällä. Pääjärvi näkyi paljon laajempana kuin Mutkatunturilta, häämöttipä vielä korkeita vaarajonoja tuon 60 km pitkän ja 50 km laajan järven takaakin. "Näin selevänäköistä seätä ei satu monta kertoa", totesi opas. Ja kameramies oli haltioissaan: "Taas oli minulla tavanmukainen hyvä onneni!" Hyvin näkyivät 7 penikulman takaa myös Sallan seudun tunturit sekä niitä paljon lähempänä olevat Valtavaara, Ruka ja Pyhätunturi, rajan vieressä Suomen puolella koillisessa Komettovaara ja rajan takana mm. Kivakka. Läheinen Ukonvaara näyttää Nuorusen huimaavasta korkeudesta katsoen melkoisen lattealta. Rajantakaisista näkyvistä järvistä Pääjärven jälkeen huomattavin on kaukana kaakossa aukea Tuoppajärvi ja rajan tällä puolella lounaassa vallitsevin satasaarinen ja niemekäs Tavajärvi (tava = syvä; 259 metrin korkeudessa mp:sta, korkeimmalla sijaitseva Kuusamon järvi), josta Tavajoki lähtee Nuorusen juuritse Kuorinkijärven kautta Taavonsuuhun, Pääjärveen. Nuoruselta itään vain 4 km:n päässä näkyvät Iso- ja Pieni-Siikajärvi sekä yksinäinen Siikalan erämaatalo, jolla ei ole naapuria puoltatoista penikulmaa lähempänä (Vatajärvi.) Pohjoisessa ja lännessä näkyy suuri joukko pikkujärviä ja lampia, mm. Jänkäjärvi, Jyväjärvi, Selkäjärvi, Iso-Nuorunen, Ala-Nuorunen, Vatajärvi ja Laihajärvet. Paanajärvi ei näy syvästä haudastaan, vaikka muita järviä siintää paljon sitä kauempaa. Etelässä ja kaakossa lähellä olevien lisäksi näkyy loitompana vähänlaisesti vesiä. Kaikkialla järvien ja tummametsäisten vaarojen sekä selkosmaiden välissä jängät ja jänkäniityt erottautuvat keltaisenvihreinä läikkinä. Kaiken yllä auringonsäteitten kultaus, kaikkialla väriloistoa, lämpöä, hehkua selkeänä poutapäivänä.
Nähdessään tämän ihanuuden, avartuneisuuden ja suurenmoisuuden on ihminen taipuisa tunnustamaan vähäisyytensä ja tuntee todella olevansa "pikkumaisuuksien yläpuolella", jossa olo on helppoa, hengittäminen huokeata korkealla raikkaassa avaruudessa. Hiukan outoa siellä tuntuu olevan, sillä luomakunnan valtias ei ole tottunut katselemaan maailmaa näin ylhäältä, jossa hyvin pian mieliala saattaa käännähtää apeaksikin, kun ajatuskoneisto toimii siellä tavallista herkkävireisemmin. Kapustarinnan, tunturin laen linnun, haikea huuto tahi pulmusen siritys tässä avaran, rannattoman ja ylhäisen maailman yksinäisyydessä saattaa sinut helposti surumieliseksikin. Tuntuuhan siltä kuin valittaisi tunturilaen autio lakeus tunturikurmitsan suun kautta ainaista yksinäisyyttään ja ikäväänsä. Tunnet olevasi vain vaivainen vaeltaja, jonka tämä suuri jumalanluonto saattaa taamoa. Luulet olevasi luonnon herra, mutta saat havaita luonnon olevan sinunkin herrasi. Älä luulottele liikoja itsestäsi, tomua ja tuhkaa vain olet. Korkea taivaankumu katsoo sinua, tunturi katsoo kuin suuri kummastunut silmä, tunturin herkkä korva kuulee pienimmänkin liikkeesi, erämaa seuraa tarkoin askeleitasi sekä toivoo sinun outonakin ymmärtävän erämaan hiljaisen hartauden arvon. On kuin Herran henki vaeltaisi yli tunturilakeuden ja maa parhaisiinsa pukeutuneena odottaisi Herraansa. – – –
– Mitenkä nämä tämmöiset tunturihuiput ja nämä Kuusamon sadat vaarat oikeastaan ovat aikoinaan muodostuneet? kysyi rouva minulta lähdettyämme laskeutumaan alas Nuorusen huipulta, oltuamme siellä pari tuntia.
– No, geologit viisaissa tietokirjoissaan näkyvät selittävän Kuusamon ylängön huippujen ja vaarojen olevan suureksi osaksi jäännöksiä jatulisen ajan mahtavista vuorijonoista, jotka ajan hammas on tasoittanut, erilaiset kuluttavat voimat pyöristäneet, uurtaen syviä laaksoja. Näiden voimien vaikutus maisemamuotoihin on kuitenkin ollut erilainen eri osissa Kuusamon pitäjää, johtuen kallioperustan rakenteesta. Pohjoispitäjässä vallitsee luja, vaalea kvartsiitti, joka kuluttaviin voimiin nähden on hyvin vastustuskykyinen ja synnyttää sen takia jyrkkäpiirteisiä muotoja (esim. Pyhätunturi, Rukatunturi, Valtavaara, Jyrävänniemen vuomat). Kvartsiitin seassa tavataan laajuudeltaan vaihtelevina massoina metabasiittia, joka tavallisesti on tunturien välisten alavampien maiden perustana. Kvartsiittialue ulottuu etelässä suunnilleen Tavajärven, Suiningin, Nissinjärven ja Livojärven pohjoispuolitse vedettyyn viivaan asti. Tämän eteläpuolella vallitsevat graniitit ja migmatiittigneissit, jotka vähemmän vastustuskykyisinä aiheuttavat maisemien pehmeäpiirteiset muodot.
– Sanoppas, mistä johtuu, että tuossa ja tuollakin vielä näin myöhään, kesäkuun 18. päivänä, on lunta, vaikka sitä ei ole enää pitkään aikaan ollut muualla, kysyi kameramies.
– Se on helppo selittää – Nuorusen korkeudesta se aiheutuu, tietysti.
– On sitä lunta toisinaan enemmännii, myöhempäännii, joskus heinäkuun puolivälissäi. Ja viime juhannusoattona tuonne huipulle kun oli kokkoutunu paljo Vatajärven ja Tavajärven nuorisoa tanssimaan, niin oltiin lumisilla ja muuan oli ottanut luistimet matkaansa ja esitti kaunoluistelua huipulla sen lammin jäällä.
– Vai niin, ja kun minä luulin tuon lumiläikän olevan jatulisen ajan jäännöksiä, vitsaili kameramies.
– Sanonko minä sinulle, poika, mikä on jatulisen aikakauden jäännöksiä? En taida tässä nyt viitsiä.
Paluumatkamme huipulta Peuralaan vei 3 tuntia; mennessä olimme viipyneet 4 tuntia, kahvilevähdyksen aika siihen luettuna.
Vielä samana iltana jatkoimme kiertomatkaamme. Oppaamme kyyditsi meidät ensin veneellä noin kilometrin laajuisen Vatajärven vastaiselle rannalle ja johdatti siitä toista kilometriä laajan pitkostellun maakannaksen poikki Tavajärven rantaan, mutta tässäpä tuli pysäys matkanteolle: nuottamiehet olivat vieneet veneet polunpäästä. Ei auttanut muu kuin lähteä kiertämään kilometristä lahtea vetistä rämettä myöten päästäksemme Aittokumpuun, maantien päähän. Minä siinä jo meinasin itsekseni sanoa pahasti, mutta ei näy aavistavan laiska lykkyään: vähän matkaa hölskyteltyämme hulasvedessä jänkärannikkoa pitkin löysimme vesakosta veneen. "Näkkyy olevan Kumpu-Oton vene", totesi opas, "se on männyt ehken nuihin mökkilöihin pistäytymään; kyllä myö tohitaan tämä lainata, kun kirjutettaan tähän rannalle kepin nennään paperilippuun, että myö on viety vene."
Siten tehtiin, käytettiin erämaissa yleistä tapaa: "Veimme veneen, mutta tuodaan heti takaisin. Matkailijat."
Soutumatkaa olikin vain vähän vajaa kilometri ja opas lähti heti palauttamaan veneen.
Olimme Aittokummussa, kaksitaloisessa kylässä, kuten näytti, maantien
päässä. Pitkästä aikaa näimme maantien. Mutta erämaassa olimme
oikeastaan vieläkin, sillä tästä alkoi 18 1/2 kilometriä pitkä
korpitaival Paanajärven ja Kuusamon kirkonkylän väliselle tielle. Kun
autoa ei ollut saatavissa (täällä ei käynyt postiautokaan), eikä ollut
puhelinta, jolla olisimme voineet tilata auton kirkonkylästä, päätimme
jäädä taloon yöksi ja seuraavana aamuna lähteä kävelemään niin
pitkältä, kunnes jossakin sivistysseudulla tapaisimme auton, jos ei
muualla niin ainakin Kuusamon kirkonkylässä, jonne Aittokummusta
ilmoitettiin olevan matkaa "vain" 52 km. Vanhanaikaiseen hevoskyytiin
emme halunneet turvautua vielä tässä hädässä, vaan päätimme mieluummin
kävellä ("... jalkamatkailu on terveellistä urheilua..."), saapastella
ainakin tuon 18 1/2 km Paanajärven tielle, Kuusinkijoen Jyrkänkoskelle,
Heikkilänkylän kovasintehtaalle. Sinne sitten marssimmekin
rankkasateessa kilpakävelyn luonteisesti seuraavana päivänä
klo 7–1/2 1. Tästä ajasta käytimme puolisentoista tuntia levähtämiseen
ja murkinoimiseen synkkämetsäisen taipaleemme ainoassa asumuksessa,
Kuntilassa, joka on 4 km:n päässä Jyrkänkoskelta. Tuo kävelykuuri,
kiertomatkamme loppuspurtti, oli ainakin kengän hankaamisen takia
loppumatkalla Kuntilaan tullessa kilometrittäin jälkimmäiseksi jääneen
"tirehtöörin" mielestä kilpakävelyä. Rouva ja kameramies olivat jo
ennen hänen saapumistaan kerenneet juoda Pohjolalle ominaiset
juustokahvit Kuntilassa, ehtien vielä portaille toivottamaan
sydämellisesti tervetulleeksi.Kovasintehtaalla pistäydyimme ensimmäiseen, maanteitten haarassa sijaitsevaan sievään, oikeinpa punaiseksi maalattuun tehtaan työläisasuntoon kuivailemaan vaatteitamme sekä juomaan lämmittävää kahvia paksun lettivehnäsen kera. Kameramies, joka tehtaan konttorista yritti puhelimitse tilata auton noutamaan meidät kirkonkylään, toi kyllä tiedon, että meitä oli pyydetty tulemaan konttoriin odotusaikaa kuluttamaan, mutta emme viitsineet siirtyä sinne märin vaattein. Olihan aivan tien laidassa sijaitsevan työläismökin ikkunasta katsellen mukavin ja varmin vahtia erään muutamia tunteja ennen tuloamme Paanajärvelle päin menneen kuorma-auton paluuta, päästäksemme tuossa kyydissä kirkolle. Puhelimitse näet ei voitu vielä tilata autoa "Kuusamosta", joksi kuusamolaiset yleisesti nimittävät kirkonkyläänsä, sotilaspuhelin kun kuului olevan siviilitarkoituksiin käytettävänä vasta myöhemmin iltapäivällä määrättynä aikana puoli tuntia.
Auton paluuta odottaen jutellessa saimme tietää tämän erikoislaatuisen erämaan tehdaslaitoksen valmistavan yhdeksän työläisen, työnjohtajan ja toimitusjohtajan (hra Lauri Timosen) yhteistyön tuloksena Kuusamon kuulusta liuskakivestä vuosittain vähintään noin 150,000 kpl. kovasimia, hiomakiviä, joita paljon menee ulkomaillekin. Tehdas perustettiin v. 1918. Vuodesta 1923 tehtaan työskentely on ollut voimaperäisempää kuin sitä edellisinä vuosina. Ajoittain on ollut työväkeä enemmän kuin nykyisin, toisinaan puoliväliin toistakymmentäkin. Tehtaalla on nyt sähkövalo. Kaikki tehtaan rakennukset näkyivät olevan erittäin hyvässä kunnossa. Jyrkänkoskella suoritetaan myös sahausta ja jauhatusta. Tämän kosken teollisuuslaitokset, Jokelan vanutuslaitos Poussunkylässä (perustettu v. 1919) sekä muutamat pienet saha-, mylly- ja sähkölaitokset ovat ainoat laatuaan koko Kuusamon pitäjässä, jossa vesivoimaa olisi käytettävissä miltei rajattomasti. Kovasimia muuten valmistetaan käsityönä myytäväksikin parissakymmenessä Kuusamon talossa. Yhteinen valmistusmäärä kuului olevan noin 50-60,000 kpl. vuodessa.
Puolentoista tunnin kuluttua tuli odottamamme auto. Kameramies teki tuvasta äkkilähdön sitä pysäyttämään, syöksyen ulos hirmunopeudella, "pää kolmantena jalkana", kuin hyväkin pikapinkoja tahi muu mikä tahansa kansainvälinen sprintteri. Ja sai kuin saikin auton seisautetuksi. Palkkioksi ja erinomaiseksi tunnustuksen osoitukseksi tästä vertaa vailla olevasta urotyöstään suotiin hänelle onni sijoittautua istumaan lampaannahkanipulle auton kuormalavalle rankkasateeseen, retkikunnan toisten jäsenten saadessa tyytyä ahtautumaan ohjauskoppiin autonkuljettajan ja hänen apumiehensä puristajiksi. Hyväpä että päästiin näin menemään, sillä mukavampi kulku olisi parhaassakin tapauksessa vaatinut monen tunnin odotuksen tahi ehken siirtynyt seuraavaan päivään – kirkonkylän autoilla on tavallisesti paljon, jo hyvissä ajoin ennakolta tilattuja pitkiä ajoja. Postiauton kulkuvuoro oli vasta vuorokautta myöhemmin. Kameramies kuormalavalla oli sikäli edullisessa asemassa, että hän näki tien varren maisemat, Suininkijärven, Saapunkijärven ym., mutta me koppilaiset emme nähneet paljon mitään hurjan kaatosateen samentaessa ikkunalasit. Koko tästä autotaipaleesta emme voineet huomioida sanottavasti muuta, kuin että tiemaasto tuntui melkoisen epätasaiselta. Kun tästä mainitsimme kuljettajalle, sanoi hän, että "ei tämä ole vielä mitään siihen nähden kuin on sen liippatehtaan ja Paanajärven välinen tie; tuskin on Suomessa toista niin nousuista ja laskuista tiematkaa."
Kirkonkylän majatalossa, jonka vieraspuolen portaitten eteen asti automme ajaa ryöpsäytti, otettiin meidät vastaan kuin vanhat hyvät tutut ainakin.
Kiertomatkamme oli kestänyt kolmea vuorokautta vaille kaksi viikkoa. Matkatamineet joutivat nyt ensin pirttiin kuivamaan ja sitten laukkuihin. Täällä saattoi pukeutua jo yleiseurooppalaiseen asuun. Partaveitsetkin joutuivat käytäntöön löylyssä saunan lauteilla. Täällä (ei lauteilla, vaan majatalossa,) saimme jo lihapullia ja makkaraa. Etenkin "herra tirehtööri" näytti niistä kovin nauttivan. Kun on tarpeekseen rehjustanut erämaissa, tunnustaa kulttuurielämälläkin sentään olevan edes joitakin hyviä puolia, jos kohta korpikierrollamme kyllä sai useimmissa paikoissa tarpeellisen määrän ja olosuhteet huomioon ottaen kyllin hyvää ruokaa. Matkailijoiden on kuitenkin paras kulkiessaan Kuusamossa pitkältä syrjäpuolilla varata mukaansa jonkin verran särpimiä. Meillä oli reservivarastossa savustettua siankinkkua, Käylänkosken lohta ja muutamia kiloja voita. Sitten kun Kuusamon matkailuoloja tulevaisuudessa joskus kehitetään, ainakin sitten, arvattavasti jo lähiaikoina, kun eduskunta vihdoin on suvainnut suostua Kuusamon parhaitten seutujen, Jyrävänniemen, Oulangan ym. tienoitten rauhoittamiseen luonnon- tahi kansallispuisto-alueiksi, ei turistien tarvitse kanneskella repuissaan varasärpimiäkään. Silloin kai myös Kuusamokin, tuo monessa suhteessa varsin erikoinen ja mieltäkiinnittävä rajaseutualue, kohotetaan nykyistä ehompaan taloudelliseen asemaan – matkailijoidenkin mukavuudeksi. Kuusamolaisten on kuitenkin muistettava, että tuossa kohottamisessa oma apu on paras, tehokkain ja varmin. Kuusamoa kulkiessaan syrjäinen nykypäivinä kovin usein selvästi huomaa, että tuo totuus on unohdettu. – Kuusamon kirkonkylästä saa matkailija ostetuksi melkein kaikkea, mitä tarvitsee taivaltaessaan. Seuraavana aamuna kiertomatkamme päättymisen jälkeen oli meidän saatettava kameramiehemme "postin pihasta" etelään lähtevälle autolle. Ero ei tuntunut ollenkaan mukavalta, sillä olihan nuori tuontitavaraherra osoittautunut hienoluonteiseksi ja oikean retkeilymielen omaavaksi matkatoveriksi. Puhumattakaan hänen etevistä valokuvaajaominaisuuksistaan. Käylästä ostamansa porontalja kainalossaan marssitimme hänet jalosti postiekspressin lähtöpaikkaan, jossa odottavien matkustajien joukossa huomasimme seisoskelevan mm. tunnetun kuusamolais-helsinkiläisen tohtori Hännisenkin, kameramiehemme entisen opettajan. Siinä vielä valokuvailimmekin. Tällä kertaa oli Leican kaikkinäkevän silmän kohteena kameramies itse:
– Käännyhän vähän, että selästäsi pussinsuusta tulevat näkyviin nuokin kuusamolaislapikkaiden varret!
Kun matkustajat alkoivat asettautua vaunuun, rupesi kameraherrakin oikein tosissaan tekemään lähtöä ja sanoi kätellessään:
– Hyvästi ja tattis... ai nyt oli minulta unohtua sanoa sinulle, herra tirehtööri, että eilisiltana kievarin tuvassa kuulin ukkojen puhelevan Kuusamon kunnantalolla olevan nykyisin sataviisikymmentä sikapossua, nelijalkaisia sikoja oikein, hoidokkeina. On tarkoitus sieltä levittää sikoja ja sianhoidon harrastusta pitäjään ja maakuntaan. Kun keräät muistiin näitä Kuusamon kuulumisia, niin pistähän joukkoon tämäkin.
– Jahah, kyllä... ja valmista sinä hiivatin äkkiä ne valokuvat ja lähetä näytteet, heitä riijaus vähemmälle siksi aikaa, muista se... "ja ajattele sitä yöt ja päivät, että tarkoin noudattaisit, mitä säädetty on, silloin menestyt teilläsi ja teet työsi toimellisesti".
– Puhu pukille, eläkä papille! Muista vain, että niitä possuja on puolitoista sataa, ja että...
Auto hyrähti äkkiä liikkeelle ja vei kameramiehemme.
9.
KITKAJÄRVELLÄ.
Kameramiehemme lähdön jälkeisenä aamuna ajoimme postiauton ainoina matkustajina hiukan yli 30 km:n matkan Kitkajärven Määttälänvaaralle. Vain noin kolme neljännestuntia viivyttiin tuolla taipaleella, jossa maantie halkoo asumattomia, kuivia kangasmaita, mutkittelee tasaisena tien ohessa tiheästi vilahtelevien kauniiden erämaalampien ja pikkujärvien välitse. Sinne jäivät Saunalampi, Oivanginjärvi, Singerjärvi ja monta muuta. Nykyaikana riennetään nopeasti, ei ole olevinaan aikaa nähtävyyksien ihailemiseen. Kauniin ja kalaisen Naatikkajoen maantiesillan yli ryöpsähdetään bensiinin voimalla vähän ennen kuin saavutaan siihen paikkaan, idästä päin toisen Määttälänvaaran mökin kohdalle, josta erkanee lähes kahden kilometrin pituinen kuiva kangaspolku Kitkajärvelle, Vaaralan rantaan. Sen polun päässä, maantien laidassa, olevan mökin emäntä kantoi tavaroitamme apunamme ja opasti meidät Vaaralaan. Emme jääneet kuitenkaan tähän, vaikka siihen pysähtyvät asumaan monet "lohiherrat", Kitkajärven lohia lomaillessaan urheillakseen uistelevat, vaan menimme Vaaralan Oskari-isännän saattamina veneellä noin kilometrisen lahden poikki aavan Kitkajärven Vasikkaselän etelärannikolla, kauniilla vainioniemellä sijaitsevaan Jäkäläisen taloon. Siinä useimmat urheilu-uistajatkin asuntoaan pitävät. Siellä on pari kamaria kesäisin heidän hoteillaan.
Kohosimme veneestä Jäkäläniemen peltotöyrämälle ja pysähdyimme siihen katselemaan ja ihmettelemään:
Vauraan näköinen talo, taustanaan melkein heti pellon aidan takana kohoava Riihivaaran sankkametsäinen rinne, vähän sivummalla korkea, keilamainen Naatikkavaara, uhkea ilmestys, kuin valtava jättiläispyramidi, ja ylt'ympäri koko järven muita, Naatikkaa korkeampiakin vaaroja ja tuntureita, joista huomattavin, pohjoisrannalla kohoava saattajamme esittelyn mukaan Riisitunturi; lisäksi näkyivät Kotivaara, Vasikkavaara, Mustavaara, Kirintövaara, Karitunturi, Matalavaara, Suonnanvaara, Kirkkovaara, Tolvanvaara, Nuolivaara, Noukavaara, Kouervaara, Välivaara... melkein loppumattomiin, penikulmittain siintäviä vaaraselänteitä ja tunturihuippuja.
Ensikävijöinä jouduimme kaikesta tästä vähän hämmästyksiimme. Tämä on siis kuuluisa Kitkajärvi komeine ympäristöineen! Kirkonkylässä puolitoista päivää sivistyttyämme kiertomatkamme jälkeen tuntui siirtymisemme tähän suuripiirteiseen, väljään ja jylhänmahtavaan ympäristöön vähän liian äkilliseltä.
– Olipa hyvä, että osauduimme tännekin. Tämä alkaa näyttää vähän oikealta kesänviettopaikalta, ihasteli rouva.
– Sitä minäkin. Mennäänhän taloon.
Vanha mies seista jupotti liivisillään tuvannurkalla kädet housuntaskuissa, käänteli tupakkamälliä suupuolessaan ja hymyili lähestyessämme.
Emme kerenneet vielä sanoa hyvää päivääkään, kun hän jo kysäisi:
– Mittee työ tänne tulitta?
Vaikka tuo kysymys tuntui olevan kovin yllättävä, ymmärsin sen leikiksi ja vastasin reippaasti samaan sävyyn:
– Tulimma kahtomaan, mitenkä työ elättä teällä Kuusamossa... ja jos oisi teältä soanu tapetuksi jonnii lohennii.
– Kyllä niitä soahaan montai, kun ensin veitään nuotalla syöttimuikkuja siimaan ja ottaahan lohi uistimeennii tässä Kitkassa.
– Tämä on talon vanhaisäntä, esitteli saattajamme, ja on tässä kaksi nuorempookii isäntee, – tuoltahan nuo kahtoovattii pirtin ikkunasta.
Heti tulivat toisetkin isännät, kolme emäntää, kaksi piikapalkollista ja renkimies, juuri aamiaispöydän äärestä noustuaan, tervehtimään pihamaalla meitä niin välittömästi, kuin olisimme olleet vanhoja tuttavia. Lapsiakin kertyi ympärillemme melkoinen liuta. Vieraita haukkumaton Mustikin tuli tuttavuutta tekemään, ajatellen varmaankin, että taisi taas tulla "kalaherroja". Muutamia päiviä aikaisemmin näet kuului saapuneen pari oululaista urheilukalastajaa.
Vanhaisäntä oli puheliain:
– Vai Vaassasta asti... vaikka onhan teällä ollut monesti lohestajia etempeekii sen toistakymmenen vuojen aikana, jona heitä on teällä käyny... se suojeluskuntapeällikkö Helssingistä ja moanerra Pehkonen Oulusta... tuolla se moaherra souteli päiväkauvet pitkin selekeä, sanoi soutamisen tekevän hyvvee ruumiilleen... sai monta lohta – no, lähetään vieraat tänne toiseen huonejaksoon, soatta teältä kammarin...
Jaksosta löytyi sievä huone.
– Tämä sisustettiin uuvelleen viime viikolla.
– Hyvä huone, mutta joutaako tämä meille pitkäksikin ajaksi? Meillä olisi näet aikomus oikein perusteellisesti tutustua Kitkan lohiin ja muihin kuusamolaisiin sekä siinä sivussa tehdä kirjoitustyötä – voisimme viipyä täällä syyskuulle saakka.
– Olokoa vaikka jouluun; tämä huone kyllä joutaa teille.
Uinnin ja aterian jälkeen ryhdyimme laittelemaan kuntoon pitkääsiimaa ja uistimia. Meillä oli jo vähän talven aikana toisilta Kitkan-kävijöiltä hankittuja, tässä järvessä kalastaessa tarvittavia perustietoja, ja talon väeltä saimme niitä lisää. Jalmari-isäntä tuli avuksemme ja neuvoksemme pyyntivehkeitämme "tälläämään". Uistinkokoelmastamme hän otti erilleen professori-uistimen, sinertävän-vaalean amerikkalaisen puu-uistimen sekä Verkko-uistimen n:o 77 ja sanoi:
– Näitä purroo Kitkan lohi kun sattuu syönnilleen, nuilla toisilla ei tarvihe yritteekkää lohta tästä järvestä... ja tämmäi rohvessyör on näin veännettävä vähä suoremmaksi, ettei se kovin paljo heittelehi puolelle ja toiselle. Liian kuperan uistimen heittelehtimisestä ei lohi tykkeä...
Professori kunnostautui jo parin tunnin kuluttua antamalla Naatikkalahdelta, siitä aivan asuntolamme venevalkaman edustalta, kaksi pientä järvilohta, taimenta (painot 2 kg 100 grammaa ja 1 kg 350 gr).
Siitä sitten alku lähti ja kaksi Tyvelän Matin tekemää lohipyttyä täyttyi vähitellen kesänpitkään, kertyen heinä- ja elokuun aikana 47 lohennimellistä, vaikka uistelumme ja pitkänsiimanpitomme oli laiskanlaista ja vaikka kesä oli harvinaisen epäsuotuisa kaikelle kalanpyynnille: melkein alituiseen myrskysi, karkoittaen lohet pintavedestä syväykseen, josta niitä ei voinut tavoittaa. Saamamme lohet olivat yleensä erikoisen pienikokoisia, 1-1 1/2 kg useimmat, suurin 3 kg 900 gr ja seuraavat 2 kg 550 gr, 2 kg 200 gr, 2 kg 100 gr, jne., kappale kutakin painavuutta. Edellisenä kesänä oli saatu yleensä enemmän suurempia lohia, muutamia 6-kiloisiakin sekä useita 4 l/2–3-kiloisia, ja sinä kesänä Kitkan lohet olivat sillä "tuulella", että niille kelpasi melkein yksinomaan vain uistin. Pitkänsiiman muikkusyöttejä ne sen sijaan eivät ottaneet juuri nimeksikään, mutta viime kesänä oli asia päinvastoin "siihen asti kun marjat kypsyivät", kuten eräs sikäläinen ammattikalastaja määritteli tämän seikan. Joinakin lyhyinä ajanjaksoina, muutamina vuorokausina tahi jollakin viikolla Kitkan lohille ei kelpaa mikään pyydys, ei uistin eikä siimasyötti. Viime kesänä olivat parhaita kalapäiviä heinäkuun alkupuolen tyynenlaiset, puolipilviset, hautovan lämpimät päivät, jolloin vihuriton etelä- tahi länsituuli henkäili Kitkajärven ulapalla. Sellaisella säällä pitää pitkääsiimaa kokea kolmesti päivässä, muuten lohet kiristävät tapsit (perustimet) kierteelle ja tällä keinolla usein pääsevät irti koukusta. Tämän laatuiset vähätuuliset ja lauhat päivät yleensä myöhemminkin olivat tuottoisimmat lohestajalle. "Silloin kun aurinko vuoroon paistaa helakasti ja sitten toas vähän väliä piiloutuu harmoon, ohuenlaisen pilivimöhkyn taakse, ottaa Kitkan lohi parraiten uistinta", lausui ammattiuistelija-veneentekijä Käki-Eetu. Hänen huomioittensa ja kokemustensa perusteella viime kesänä ja muinakin kesinä voidaan Kitka-uistimien ensi luokkaan kuuluviksi määritellä seuraavat uistinlajit: Professori, Verkko n:o 77, silkkikala ja Pekka Räsäsen (Rovaniemi) pienintä kokoa olevat, Verkko-uistimien muotoa lähentelevät uistimet sekä toiseen luokkaan Verkko n:o 7, Voitto, Öster, amerikkalainen puu-uistin ja tuoretäky-potkuriuistin. Räsäsen uistimista on etenkin pilvisäällä joinakin aikoina kesästä hyvä saalistamaan kummaltakin puoleltaan kullanvärinen uistin. Näillä kaikilla sekä joillakin muilla saatiin viime kesänäkin lohia, harreja, haukia ja ahvenia Kitkajärvestä. Parasta lohivettä on etelärannan puoli Jäkäläniemestä Mourusalmeen saakka. Pitkälläsiimalla saatiin lohia ainakin viime kesänä kevätpuoleen parhaiten Naatikkalahdelta ja Jäkäläsaaren kummallakin puolen olevista salmista sekä uistimilla parhaiten syksykesällä Repokarin ja Korpikarin väliltä ja näiden karien vähän pohjoispuolella olevalta vesialueelta. Suurin viime kesänä näiltä tienoilta uistimella saatu lohi painoi 5 l/2 kiloa ja suurin pitkälläsiimalla saatu vähän yli 6 kiloa. Viime vuosina ei ole Kitkasta saatu 7-kiloista suurempaa lohta; aikaisemmin 10-kiloisiakin.
Kitkajärven kuuluisin lohien saaja on toistakymmentä vuotta sitten Kuusamossa virassa ollut kirkkoherra Valtavaara (kuoli Savossa talvella v. 1931). "Paljo se sai lohia, ja suuria, mutta pitkältä sillä oli onkisiimoakii, usseita kilometriä, viissattoakii koukkua. Kerrannii sai kaheksankymmentä suurta lohta yhellä viikolla. Siihen aikaan oli vielä paljo isoja lohia Kitkassa. Viime vuosina ouvat kovasti vähenneet ja käyneet pieniksi. Mikä heijät lienee vienyt? Oisko se, kun ne pyytäävät niitä verkoilla kutuaikana?"
Kitkajärvestä lohia pyydettäessä lasketaan pitkäsiima pintaveteen, aina 5 tahi 6 koukun perästä kohona kuiva puukalikka (siima kalikkaan halaistussa raossa) tahi mieluummin korkkipala (levykorkkia tahi 3-5 yhteen sidottua pullonkorkkia.) Jos lohia aiotaan saada, on siiman oltava syvän veden kohdalla. Muille kaloille voidaan heittää matalikoille ja niiden läheisyyteen. Paras lohensyötti pitkässäsiimassa on 2-3 tuuman pituinen siianpoika, hyvä on myös suurenpuoleinen tahi keskikokoinen muikku. Näitä syöttejä Jäkäläisen ja Vaaralan nuottamiehet toimittavat tarvittaessa. Kevätkesällä pienikokoiset lohet tarttuvat myöskin kastematokoukkuun. Haukia siimanpitäjä saa usein ja yleensä suuria Kitkasta silloin, kun siima on heitetty matalaan veteen, josta ensin on ahven tarttunut koukkuun hauen syötiksi. Kitka on kuulu myös suurista ahvenistaan. Puolitoistakiloinen saatiin viime kesänä. Lohia uistellessa (huom! jyrkästi mutkitteleva soutu paras) käytetään usein kahta ja kolmeakin uistinta yhtaikaa. Jos ei ole rullavapoja käytettävinä, sidotaan uistimien siimat notkeiden koivukeppien kärkiin. Parhaat uisteluajat Kitkassa ovat keskikesällä klo 7-11 aamupäivällä sekä klo 2-7 iltapäivällä; syyskesällä lohi syö parhaiten aamulla aikaisin, jo klo 4:stä alkaen. Sumuisina aamuina on lohenuistelijan oltava varhain liikkeellä. Varsinkin silloin, kun aurinko hetkeksi peittyy hajaantumaisillaan olevien sumupilvien taakse, tuntee uistelija allaan soututuhdolla olevaa siimakeppiä temmaistavan ja paria silmänräpäystä myöhemmin lohi ponnahtelee ilmaan loitolla uistinsiiman päässä. Se on riemuisa näky tätä hetkeä kauan odottaneelle ja pitkien taipalien takaa näille antoisille kalavesille tulleelle Ahdin riistan verottajalle. Se palkitsee vaivat ja korvaa kulut. Uistinmies tuntee itsensä tyytyväiseksi ja elämänhaluiseksi saatuaan jännittävän uuvuttamisuittelun jälkeen veneeseensä hopeahohtoisen, mustapilkkuisen kalan. Kun veneessä on yksikin sellainen, vaikka vain kilon painoinen, saattaa uistimensoutaja jo kaukaa lahdelta huutaa Jäkäläniemen venevalkamassa odottavalle toispuoleiselleen:
– Hae pihasta puntari ja puukko, täällä on kala!
Melkein kaikki Kitkajärvelle ensi kertaa saapuneet urheilukalastajat käyvät Naatikkavaaran huipulla katsomassa sieltä avautuvaa valtavaa näköalaa. Naatikkavaaran korkeus on Vaaralan Oskari-isännän ilmoituksen mukaan 333 metriä merenpinnasta. Hän oli kuullut tuon seikan toistakymmentä vuotta sitten Naatikkavaaralla ihmeellisine kojeineen käyneeltä kolmiomittausmaisterilta, jonka oppaana ja apumiehenä Oskari oli ollut. Jäkäläniemestä on noin 3 km Naatikkavaaran laelle.
Siellä kävimme tietysti mekin. Nousimme sinne poutaisena sunnuntaipäivänä kesäkuun lopulla. Seuranamme oli melkoinen joukko jäkäläniemeläisiä (vakinaisia ja tilapäisiä) sekä Mäntyniemen, Vaaralan ja Määttälänvaaran iloista nuorisoa. Vaaran laella järjestettiin monta tuntia kestänyt "kansanjuhla", jonka ohjelma sisälsi kahvinjuontia, valokuvaamista, kuopparahan heittoa ja muuta vilkasta seurustelua sekä tietysti näköalan ihailemista.
Kelpasi sitä katsoakin auringon kirkkaassa valaistuksessa. Alhaalla lännen ja luoteen puolella lepäsi tyynenä ja laajana Yli-Kitkajärvi (227 1/2 neliökilometriä, pinta-alaltaan kahdeskymmenes maamme järvistä, 238 m ylempänä merenpintaa), lähinnä sen vähäsaarinen, aava Vasikkaselkä, siitä koilliseen Tolvanselkä (tolva: poron juoksu), rannallaan Riisitunturi ja muut tunturit ja vaarat. Pohjoisesta näkyivät huomattavimpina Kuolajärven Sallan seudun korkeat maat. Niitä saattaa luulla ensin kaukana taivaanrannalla jöllöttäviksi pilvipalteiksi, mutta pian huomaa erehdyksensä – siellähän on mahtavia tunturiselänteitä ja huippuja. Niitä lähempää näkyi mm. Kiutavaara, Kuontijärven, takana vanhat tuttavamme Pyhätunturi, Ruka, Valtavaara ja Konttainen, etäällä idän äärellä häämötti kuningastunturi Nuorunen, etelässä Kitkan Vasaraperän lahden ja Ruumisselän takana mm. Palovaara, Mäntyvaara, Vasaravaara, Nojosenvaara, Honkivaara... Huomattavimmat lähellä näkyvät asumusryhmät ovat Vasaraperän lahdekkeen rannoilla Päätalo, Peltoniemi, Haataja, Koivuniemi ym. sekä Vasikkaselän ja Tolvanselän pohjoisrannalla Tyvelä, Käkiniemi, Syrjäniemi ym., mutta muualla vain metsää ja metsää...
Naatikkavaaralla kannattaa käydä. Kuivia maita myöten kulkeva polku johtaa jyrkimmän rinteen alle, vähän kauemmaksi kuin puolimatkaan Naatikkalahden perukan ja huipun välille.
Kävimme Naatikkavaaran huipulla toisenkin kerran, mutta silloin ei ollut juohtojoukkoa mukanamme. Vain suuren, kuhisevan korpisääskilauman seuraamina kiipesimme Naatikan laelle heinäkuun kuudetta päivää vasten yöllä katsomaan Pohjolan ihmettä, sydänyölläkään näkymättömiin laskeutumatonta aurinkoa. Ja me näimme sen tuona lämpimänä, selkeätaivaisena yönä. Punaisena, silmiä häikäisemättömänä pallona aurinko aleni Sallan tunturiharjanteen selän tasalle, noin neljännestunnin ajan pilkahteli punaisina valosuihkuina vuoriselänteen notkopaikoista, kulkiessaan hyvän matkan itään päin ja sitten rohkeasti kohottautui jälleen kokonaisena näkymään, saaden takaisin keltaisen värinsä vähitellen, sitä mukaa kuin kohosi korkeammalle. Oli jälleen toinen päivä, uusi aamu – linnut ottivat laulaen vastaan auringon eläväksi tekevät, lämmittävät säteet, jotka kultaisina kimppuina alkoivat jälleen kuin arkaillen hyväillä vaaranhuippua. Metsät, jängät ja järvet lepäsivät vielä varjossa tuolla alhaalla, sumuharsojen leijaillessa niiden yllä.
Riennettyämme alas kerkesimme Naatikkalahdella soutaessamme näkemään – toisen auringonnousun samana ihanana kesäaamuna.
Juhannuksen tienoissa Naatikkavaaran aurinko ei kuulu edes yrittävänkään piilotella Sallatunturin takana. Riisitunturille, puhumattakaan mm. Rukasta ja Nuorusesta, sanottiin yöauringon näkyvän reilusti vielä siihenkin aikaan, kun me teimme öisen retkemme Naatikan laelle.
Riisitunturilla kävimme paljon myöhemmin, vasta syyskuun alkupuolella.
Siitä retkestä ja sen näkemyksistä sietäisi oikeastaan sepittää satu erikseen, mutta kun tässä tämmöinen tavallinen mies ikäänkuin vahingossa, huomaamattaan on jo joutunut "runoilemaan" sivumäärin vaaroista ja tuntureista, metsistä ja järvistä, riittää kun merkitsemme, että kannatti käydä sielläkin, erittäin laajalti aivan puuttoman Riisitunturin korkeimmalla selänteellä. Paljon näki maailmaa sieltäkin katsellen. Kemijärven Pyhätunturi näkyi sekä lisäksi kaukaa Oulangan latvamailta Ritakorkia (439 m mp:sta), Sallatunturi ym. koillisesta ja idästä Naatikkavaarallekin näkyneet ja jo aikaisemmin mainitsemamme tunturit ja vaarat. Riisitunturin pohjoispuolella, aivan vieressä, syvän niittylaakson takana, ovat Nuolivaara, Soilunvaara ja Lavavaara, vähän loitompana Karkausvaara, Tolvanvaara, Karitunturi ym. Riisitunturille näkyy melkein kokonaisena suuri Ala-Kitkajärvikin ja tietysti sitä lähempänä oleva Yli-Kitka länsipuoleltaankin (Luonselkä ja Turjanselkä). Luoteesta näkyy monisokkeloisen Suolijärven selkiä ja lahdekkeita sekä Jaksamojärvi ja Mourujärvi, pohjoisessa huomattavimpina Noukajärvi ja Suovajärvi. Riisitunturin laki on puuton puolentoista kilometrin pituiselta ja lähes kilometrin laajuiselta alalta. Muutamia miehenmittaisia kuusipensaita vain kasvaa siellä. Eräs tiedemies on määritellyt tällaisen väkisin kasvaneen Riisitunturin kääpiökuusen iän vuosilustojen ym. perusteella n. 850:ksi vuodeksi. Riisitunturin lähin naapuri Nuolivaara on myös laajalti paljaslakinen. Näillä tuntureilla on lunta tavallisesti heinäkuun alkupuolelle tahi kesäkuun loppuviikolle saakka. Riisitunturin tienoilla, etenkin sen itärinteellä tavattoman jylhässä naavakuusikossa, Matokorvessa ja Soilunvaaran juurella, on jo kymmeniä vuosia kaameita huutoja päästellen kummitellut "Riisitunturin rietas". Kansan arvelun mukaan nelisenkymmentä vuotta sitten tapettu, löytämättä jäänyt mies siellä huhuilee kulkijoiden jäljessä, viime kesänäkin Syrjäniemen heinämiehiä monta kertaa pahasti peloitellen.
Riisitunturille on paras lähteä nousemaan Kumpulahdesta oppaan johdattamana. Matkalla on vain kaksi vetistä, porrastamatonta jänkäpaikkaa. Syrjälahdesta osaa oppaattakin Riisitunturille hyvää, kuivia selkosia pitkin kulkevaa polkua myöten. Kummastakin paikasta on matkaa noin 6 km. Nousu tapahtuu vähitellen eikä ole siis vaikeakulkuinen. Olimme kuulemma ensimmäiset Riisitunturilla käyneet matkailijat.
Kitkajärviä (Kilkilösalmen yhdistämät Yli- ja Ala-Kitka) sekä Ahvensalmen kautta niiden yhteydessä olevaa Posiojärveä laskettiin vuosina 1866 ja 1871. Vedenpinnan alettua 4 jalkaa saatiin runsaasti lisää viljelymaita, mutta paljon jäi joutaviksi, puhdashiekkaisiksi tahi karuiksi "naatikoiksikin".
Yli-Kitkan Kuorinkiselän ja Livojärven välisen parin kilometrin levyisen maakannaksen yli on laitettu tukinsiirtolaitos, jonka kautta puutavara, sitten monia järviä ja jokia myöten kuljettuaan, vihdoin pääsee suureen Iijokeen ja sitä pitkin meren rantaan. Siirtolaitos on kuitenkin useiden viime vuosien ajan ollut melkein käyttämättömänä, sillä Kitkan ja Posiojärven ympäristöseuduiltakaan ei ole enää pitkään aikaan kannattanut hakkauttaa puutavaraa. Viime kesänä (v. 1931) tarjottiin tukeista Kitkajärvellä vain 2 mk rungolta, joten sillä hinnalla luonnollisesti ei kannattanut myydä. Puolikymmentä vuotta sitten, jolloin viimeksi Kitkalla metsää myytiin, saatiin korkeimpana hintana 21 mk rungosta ja joitakin vuosia sitä aikaisemmin 15-10 mk. Seudun syrjäisyyden ja siitä johtuvien suurten uittokustannusten takia nämä hinnat aikanaankin olivat perin alhaiset.
Kitkajärven seutulaisilla on erikoinen hautausmaansa Ruumisselän Sänkisaaressa.
Eräs Kitkan kalaherra kertoi lukeneensa jostakin, että vielä pari sataa vuotta sitten oli Kuusamon alueen väestö lappalaista, todennäköisesti lähinnä sukua nykyisille Inarin lappalaisille. Lappalaisten vaikutus näyttäytyy vielä Kuusamon väestön antropoloogisissa piirteissä, mm. ruumiin pituudessa, joka on pienempi kuin muualla maassamme, mutta juurevia ja tanakoita kuusamolaiset yleensä ovat. Hyvin monet heistä ovat vaalea- tahi punatukkaisia. Olosuhteista johtunee se, että kuusamolaiset, samoin kuin erämaalaiset yleensä, kasvoihin katsoen näyttävät paljon vanhempi-ikäisiltä kuin ovatkaan. Erämaan ja luonnonilmiöiden tuntijoina he ovat ihmeteltävän eteviä, enemmän innostuneita pyyntihommiin, kaikenlaisiin tilapäistoimiin ja kaupantekoon kuin maataloustöihin; heissä on hiukan saamattomuutta. Tästä viimeksi mainitusta ominaisuudesta johtuu ilmeisesti osittain yleinen huono taloudellinen asema ja sen seuralaisena kovin takapajuinen tietämättömyys. Kuulee kysyttävän esim. että "minkä meren rannalla on se Kuopio, jonne errään meijän noapurtalon poijan pittää männä sotapalavelukseen?"
Kuusamolaiset ovat tahtoneet näihin saakka olla jotenkin rauhassa radioitten ja sanomalehtienkin hälyltä. Loistaviakin poikkeuksia lukuun ottamatta ei asumuksista löydä juuri minkäänlaista kirjaakaan, ei edes Raamattua tahi virsikirjaa; harvassa näkyi olevan almanakkojakin. Hartausseuroja pidetään joillakin tienoilla. Kansanopiston lisäksi jakaa valistusta kymmenkunta kansakoulua; yhdistystoiminta on perin heikkoa, enimmällä alueella aivan olematonta. Yhteiskoulun perustamishankkeissa ollaan.
Kitkajärveltä on lohestajien ja muiden matkailijoiden mukava kyydityttää itsensä veneellä Virranniemelle (Ala-Kitkalla) tahi suoraan Käylänkoskelle monien kalaisten Kitkajoen alkujuoksun nivojen, suvantojen ja pikkujärvien kautta (Kiveskoski, Keltinkijärvi, Virtasalmi, Matoniva, Paloniva, Hietasalmi ja Lapinniva). Parhaita lohi- ja etenkin harrivesiä ovat Kiveskosken, Virtasalmen ja Palonivan seudut. Onkivieras ja muu matkailija majoitetaan auliisti mm. Kurtin Kilpivaarassa, ystävämme Aatu-Kustun kotona, jossa on väljät ja siistit oltavat "pihanpeäjaksossa" ym. Siinä talossa on totuttu pitämään ja kohtelemaan kesävieraita. Talo sijaitsee korkealla "kesäyöaurinkovaaralla", lähellä Keltinkijärveä ja Kurttijärveä.
Kitkajärven läheisyydessä (2 1/2–10 km) sijaitsevissa Kouerlammessa, Liittolammessa ja Kahenlauvanlammessa paikkakuntalaiset väittävät olevan – lohia, vaikka nuo lammet ovat pieniä, matalanlaisia ja pahaista puroa lukuunottamatta umpinaisia, joissa ei ole tulo- eikä menovesiä. Eivätköhän nuo "lohet" liene nieriäisiä, näöltään vähän lohen mallisia, mutta nieriäisen tuntee punaisista evistä. Kertoja ei sanonut muistavansa, oliko noilla kaloilla punaiset evät. Nieriäisiä, lohensukuisia kaloja, on monessa Kuusamon umpilammessa. Lohi ei elä mielellään lampivedessä, ei ainakaan ahtaassa, matalanlaisessa ja mutaisessa. Sietäisi tutkia, mitä ovat oikeastaan nuo Käki-Eetun lohet. Kuka tietää – saattavathan nuo kalat olla purolohiakin, joskus maailmanaikoihin noihin lampiin säkeytyneiden "koutereiden" jälkeläisiä. Kouerlammen nimi viittaakin tähän mahdollisuuteen. Kahenlauvanlammessa nämä kalat kuuluvat kasvavan lähes puolitoistakiloisiksi.
Käki-Eetu muuten sanoi nähneensä Kitkan lohen hypänneen uistimeen tartuttuaan kahden metrin korkeuteen. "Pieni oli, mutta pippuri, pienet ovattii äkäisimpiä hyppeäjiä."
Suhteellisen korkealle pikkulohi kyllä näkyy kimpoavan, pudistellen uistinta suupielessään, toisinaan se hyppää varmasti ainakin noin puolitoista metriä korkealle ja pituutta 4-5 metriä, yrittäen päästä eroon kiusallisesta uistimesta. Korkeiden myllypatojen ja "kuivapäihen kivikkokönkäihen yli" kuuluvat lohet loiskahtelevan.
Hiukan vaihteeksi maatalousalaltakin: Jäkäläniemessä on viljanleikkuukone, suuri Mars, ainoa tämmöinen laitos Kuusamossa ja monessa muussa pitäjässä. Ihmemasiina se näyttää olevankin.
Riihenpuinnin suorittavat Kuusamossa yksinomaan naiset, harvinaisia poikkeuksia huomioon ottamatta.
Heinänkorjuussa seuraa jokaista niittomiestä "lallottelija",
naishenkilö haravoineen pyörittelemässä niitettyjä heiniä kuivamaan
pieniksi, kouhallaan oleviksi mytyiksi, lalloiksi. Kylvöheinää ei
viljellä sanottavasti muualla kuin kirkonkylässä. Kuusamolaisten
heinänteko ("konnunkeruu") huonokasvuisilta luonnonniityiltä, vetisiltä
jängiltä ja vesakoista monipenikulmaistenkin taipalien takaa on
työlästä, hidasta ja tulee kohtuuttoman kalliiksi, varsinkin sateisina
kesinä, jolloin heiniä ei tahdo saada kuivina kokoon hajakuivaustapaa
käyttäen toisinaan hyvinkin vetisiksi käyneiltä mailta. Monesti
niitetään heiniä, kortteita ja raatteita vasta – kierältä jäältä.
Kesällä, ennen heinänkorjuuseen ryhtymistä, kaadetaan koivuja ja niiden
lehdeksiä sidotaan nippuihin lehmien syötäviksi talvella. Usein jäävät
koivujen rungot metsään mätänemään; monesti niistä sentään hakataan
halkoja.Jäkäläniemen vanhaisäntä on merkillinen mies: Seitsemästäkymmenestäviidestä ikävuodestaan huolimatta hän ei ole ollut yhtään päivää pois työstä, eikä yhtään päivää sairaana; ei edes reumatismi vaivaa vieläkään, "eikä minulta ou raha loppunna kesken vielä millonkaan".
Pari päivää ennen lomansa päättymistä muuan kovat kohtalot kokenut "Kitkan kalaherra" yhteisellä uistelumatkallamme Kitkajärven tyynellä ulapalla puheli vapaasti selostettuna seuraavasti:
Kun meille on käynyt huonosti kaupungissa, tahi kun kaupunki ja sen levoton elämänmeno on meidät tyystin väsyttänyt ja kyllästyttänyt, silloin siirrymme maalle, järville ja metsiin, maalaiselämän rauhaan, ainakin joksikin ajaksi, elämään hiljaisuudessa... Kaupungista siirrymme maalle, niinkuin kenties kerran aikaisemmin siirryimme maalta kaupunkiin. Maaseuduilta, tällaisilta etäisiltä erämailta, järviltä ja kalakoskilta etsimme raitista ilmaa, uutta, virkistävää ajattelun aihetta, lepoa ja – yksinäisyyttä. Kaupungissa emme tunne virvoittavaa, olemustamme uudistavaa yksinäisyyttä, vaan lannistavaa orpoutta.
Ja tiedätkö, hyvä veli, tämä Kitkajärvi, tämä Kuusamo kokonaisuudessaan, on minulle jo monena kesänä ollut jonkinlainen pakopaikka, pyhiinvaellusseutu, jonne olen aina vuosittain koettanut päästä joksikin kesäiseksi kuukaudeksi, tahi edes pariksi viikoksi, en suinkaan yksinomaan saalistuksen takia, vaan... niin, sinä kyllä ymmärrät ja tiedät miksi... Monesti pääsy on ollut hankalaa ja vastuksellista, mutta olen tullut vaikka "läpi harmajan kiven", kuten ainakin rakastunut armaansa luokse, sillä omnia vincit amor – rakkaus voittaa kaikki.
10.
PIRTTIVIISAUTTA.
Kiertomatkallamme etenkin pitkiltä tuntuvina sadepäivinä sekä syyskesällä iltapuhteilla Jäkäläniemen avarassa pirtissä (ei tuvassa, sillä tupa merkitsee Kuusamossa samaa kuin sali) jouduimme kuulemaan keskusteluissa ja haastattelujemme tuloksena runsaasti monenlaista, enimmäkseen käytännöllisen elämän ilmiöitä koskevaa tietoutta, jossa on havaittavana oma ja alkuperäinen erämainen tuntunsa, "villi" ja kiehtova viehätyksensä ainakin niille, jotka täydelleen tajuavat korpikansan elämää ja ajattelutapaa.
Kettujen pyynti myrkytetyillä syöttipaloilla ei "luonnista", ellei ensin houkutella kettuja kymmenienkin kilometrien päästä pyyntikeskukseen. Kun ketut saadaan tulemaan tähän, pyydystäjän asuntopaikan lähitienoille, vältytään liiasta, hankalasta pyyntilaajuudesta. Pyyntikeskukseen noudetaan ketut siten, että hiihtäen tahi porolla ajaen vedetään hankea pitkin nuoran nenässä viehätysaineilla (myskillä, piisamiöljyllä ja maipalsamilla) vahvasti voideltua poronlihapalaa tahi keuhkoja, maksaa ym. teurastusjätteitä. Jos tällä vetämismatkalla kuljetaan hiihtäen, on suksien päällykset voideltava edellämainituilla viehätysaineilla.
"Ja kuulkoopahan sitten, herra": puhdistetusta vahasta laitetaan pikkulinnun munan kokoinen pallo, jonka sisään pannaan strykniiniä, joka on kuin jäämurenta, sitten tinatussa vaskikauhassa tahi jossakin emaljiastiassa (ei rauta-astiassa) sulatetaan poron tali, jossa pyöritellään nuo pienen linnun munan muotoiset myrkylliset vahakapselit. Samalla laitetaan myös jokin määrä myrkyttömiä porontalikapseleja, valekapseleja ketun varovaisuuden pettämiseksi, saman kokoisia kuin myrkyllisetkin kapselipallot. Näitä valekapseleja heitellään hangelle oikeiden, myrkyllisten kapselien läheisyyteen. Kaikki kapselit eli palat, niin hyvin oikeat kuin väärät, voidellaan edellä mainituilla viehätysaineilla. Myrkkymunan nielaistuaan kettu kuolee toisinaan niin äkkiä, että kepertyy tahi jää jaloilleen syvään, pehmeään lumeen seisomaan siihen paikkaan, mutta kävelee tavallisesti vielä kymmenen tahi parikymmentä metriä, harvoin pidemmälle. Pyydystys myrkyllä siis aiheuttaa paljon lyhempiaikaisen tuskan kuin pyydystys raudoilla. Rautapyydystys onkin Kuusamossa viime aikoina melkein kokonaan jäänyt pois käytännöstä. Sen sijaan pyydystetään kettuja vieläkin kiduttavalla käpälälaudalla, jonka teräväreunaiseen loveen syöttiä pystylaudan nenästä hypäten tavoittanut kettu jää riippumaan usein vuorokausiksi.
Toisinaan tulee kuitenkin myrkylläpyytäjäkin tahtomattaan eläinrääkkääjäksi. Voi sattua nimittäin niin, että myrkky on huonoa, laimeata, ja silloin kettu ei kuole, vaan oksentaa myrkyn hangelle ja syö lunta poltteen lievennykseksi. Tämmöisestä myrkkypalan nielaisseesta, mutta vielä eloon selvinneestä ketusta tulee siitä lähtien äärimmäisen varovainen ja arka eläin, ns. palttokettu, jonka pyydystämiseksi tarvitaan "niin hienot konstit kuin kellosepän kujeet", kuten lausui kertoja, Käylänkosken Iikka Mustonen, Kuusamon kuuluisin kettumies. Ja nuo "kujeet" palttoketun pään menoksi ovat seuraavanlaiset:
Myrkkykapselin kuori tehdään yksinomaan vahasta, ei siis talikerrosta päälle, ja sitten tämä kapseli puuloukulla, liskulla (ei metallipyydyksellä) saadun hiiren tahi päästäisen sisään. Syöttieläin on otettava loukusta puupihdeillä eikä sitä saa myöhemminkään käsin koskettaa. Kapseli työnnetään hiiren vatsaonteloon puuveitsellä laajennetusta peräaukosta. Palttoketun myrkkysyötin läheisyyteen ei saa heitellä valesyöttejä.
Jos tällainen myrkytetty hiirenraatokaan ei saa petetyksi palttokettua, on vielä keino, joka tepsii. Se on elävän syötin käyttö: 5 myrkyllä täytettyä vahakapselia (ilman talipäällystä) asetetaan suoraan riviin parin tuuman päähän toisistaan puhtaalle paperille ja kapselirivin päällitse vedetään hieno rihma, joka kiinnitetään kuhunkin kapseliin parilla sulatetulla vahatipalla. Näin valmistunut myrkyllinen helminauha asetetaan ansalla pajupensaikosta pyydystetyn metsäkanan, riekon, kaulaan höyhenien alle. Linnun jalkaan sidotaan poronsarven tahi muun luun kappale, ettei lintu voi kohota lentoon eikä pääse laahustamaan kovin kauaksi pyyntitienoilta. Tähän syöttiin ei varovaisinkaan kettu malta olla tarttumatta, vaan puree lintua tapansa mukaan kaulaan ottaakseen ensin hengen saaliiltaan, saaden silloin kapseleista myrkkyä kitaansa, tukahtuen siihen. Syöttilintuun ei saa käsin koskea, ihmisen ja raudan hajua kettu pelkää kovasti ja on tässä suhteessa äärettömän tarkkavainuinen ja "kranttu". Raudanhajun välttämiseksi ketunmyrkyttäjä ei pidä pyssyäkään mukanaan liikkuessaan syöttitienoillaan. Elävän syötin käyttö muodostuisi muuten syöttilinnun rääkkäykseksi, ellei kettu tavallisesti jo ensimmäisenä tahi viimeistään toisena yönseutuna puraisisi sitä kuoliaaksi, saaden samassa surmansa itsekin. Paria tahi kolmea vuorokautta enempää ei samaa syöttilintua saa pitää kettua odottamassa. "Näillä konsteilla olen saanut muutamina talvina pitkän matkaa toistakymmentäkin kettua."
– Siitä tämän puolen porohommasta ei monikaan ole vähääkään selvillä etelässä, "alamaalainen" ei siitä tiedä yleensä paljon mitään. Minkälaista se oikein on?
Juuman Janne-isäntä selitti seuraavaan tapaan:
– Kesän vapaina ja hoitamattomina metsässä oltuaan ajetaan porot
syksyllä lumen tultua, tavallisesti lokakuun alkupuolella, sitä
varten tehtyihin aituuksiin vasojen (keväällä syntyneiden
vasikoiden) merkitsemistä varten kunkin omistajan omaksumalla
korvaleikkausmerkillä. Talvella mies tahi toisinaan kaksikin talostaan
hiihtelee alinomaa porotokan mukana pitämässä huolta siitä, etteivät
porot hajoa hyvin laajalle, kovin monen penikulman päähän
kotitienoilta, ja nämä poropaimenet ohjailevat poroja parhaisiin
naavakuusikkoihin, josta eläimet itse saavat ottaa puusta naavaa
syödäkseen sikäli kuin ylettävät; joskus vielä niille hyvin
runsasnaavainen kuusi ("luppokuusi") kaadetaankin, usein kuitenkin
tyydytään pitkällä seipäällä "ravaamaan" kuusten kuivuneet, naavaiset
alaoksat hangelle. "Ravaamattomista" puista on kuitenkin paikoin puute.
Niukan naavan lisäksi porot kaivavat lumen alta jäkälää sekä saavat
ohuen lumen aikana mieleisiään raatteita ja kortteita järvien ja
lampien rantamilta sekä vesiperäisiltä mailta; tavallista nurmi- tahi
niittyheinää poro ei syö oikein mielellään. Jäkälämaat Kuusamossa ovat
verraten huonot, jäkälä on lyhyttä. Jotkut porojen omistajat ovat
tuottaneet jäkälää muilta seutukunnilta, Rovaniemen tienoilta ym.
Toisinaan talvella kuolee poroja nälkään. Paimenkoirien käyttö ja
porojen kesämerkintä ovat nykyisin pois käytännöstä useimmissa Kuusamon
paliskunnissa, porohoitoyhtyeissä. Kesämerkinnän yhteydessä
toimitettiin ennen porojen lypsy ja maidosta valmistettiin juustoa,
"juustoleipää". Poro "vangitaan" sarviin tahi kaulaan heitetyllä
silmukkanuoralla, suopungilla. Puolikymmentä taitavaa poromiestä
kykenee hallitsemaan useasataisen porolauman. Poron pahimman
vihollisen, ahman, tappamisesta poropaliskunnat suorittavat
"henkirahhoa". Poron kuohitseminen toimitetaan – puremalla, sillä jos
käytettäisiin veistä, kuolisi poro. Porohärkiä, ajokkiporoja pidetään
Kuusamossa nykyisin vähän, vain syrjäkylillä, sillä niiden elättäminen
ei kannata, ne kun tarvitsevat paljon enemmän ja vahvempaa ruokaa kuin
tavalliset porot. "Nyt ei ou enneä neljäänkymmeneen vuoteen Kuusamosta
käyty poroilla Oulussakaan. Ennen veätettiin pororaijoilla (pororaita =
poroilla ajajain matkue) suolat Oulusta, jyvät Keski-Pohjanmoalta ja
jauhot Vennäältä; paras ajokkihärkä jaksoi vetteä kaksi tavallista
säkkiä ruisjauhoja tahi yhen maton, niiniresun, joka painoi 16-18
puutaa, lähes puoltoistasattoa killoa." Pororaidoilla oli ennen vanhaan
käyty hakemassa kaikenlaista kulutustavaraa myös Norjan Ruijasta,
Torniosta, Kajaanista ja Rovaniemeltä, – viimeksi mainitusta paikasta
vielä "äskötalavina", Kemin–Rovaniemen rautatien valmistumisen
jälkeen. "Poroilla ajettiin myös Vienanmerestä kalastamassa; ei siitä
ihmeitä aikoja ou, näihen miesten muistannan aikana, kun myös
Paanajärven puoleiset kävivät ahkerasti; talvitaipaleilla
palopakkasessai yöt vietettiin rakovalkeella loiolla, riponan alla."– Loio ja ripona. Mitä ne ovat?
– Loioksi eli hakovuoteeksi sanotaan teällä havuista hankikuoppaan laitettua makkuusijjoa ja riponaksi eli ressuksi matka- ja poromiesten käyttämee havuista tai säkistä laitettua pientä asentokatosta, jonka perällä ja sivuilla on miehen levveyven korkuiselta seiniä, perustetta, pyöreitä puita seläkkäin, että sitä vasten oikeen tuntuu lämpimältä rakovalakeen hohe, kun rakotuli pallaa itekseen koko yön, ei sitä tarvihe nousta kohentammaan ollenkaan – paksuissa, perkkanaulan ja tulukkumiin kansa tällätyissä tervaksisissa hongankeloissa piisoaa palamista koko yöksi, kun voan tulipuolinen tulloo kunnollisesti asetetuksi oksanhoarukoihin varraan. Kyllä oun monta yötä poromiehenä ollessani sellaisessa asennossa viettännä.
– Mikäs on tykkyvarras? Kuulin kerran jonkun mainitsevan sellaisenkin nimityksen puheen ollessa poropaimenten talvisesta yönvietosta korvessa.
– Tykkyvartaaksi sanotaan sitä seivästä, jonka kärkeen rakotulen hohteeseen yöksi pannaan tykky, lumipalli sulamaan, juomaveeksi voirasian kanteen tippumaan; poromiehellä ei ou mukanaan painona muuta astiata kun enintään voiaski, ei pattoa, ei kattilata, keittoruokoa soahaan voan silloin, kun toisinaan satutaan talloon yöksi. Se on vähä hankalanlaista homnoa se porroin paimentaminen talavella, siinä pittää olla poromiehellä luja terveys, eikä siinä kaikkien terveys kestäkkää.
Kerrottakoon muuten tässä lopuksi erään porotalousasemaa toimensa puolesta seuraavan konsulentin lausunnon mukaisesti, että porotaloudella on vielä nykyisinkin mm. Kuusamon laajoissa erämaaseuduissa varsin huomattava merkitys väestön elinkeinona: se on siellä suorastaan korvaamaton, ikivanha luontainen elinkeino. Sitä ei saada syrjäytymään liian nopeasti tyrkyttämällä edistyneempää maataloutta erämaatienoille. Porotalous Kuusamossa on vielä sangen elinvoimainen. Sitä todistaa mm. se, että esim. v. 1929 Kuusamon porotalouden kokonaistuotto oli arvioitu 837,690 markaksi sekä se, että paliskuntien poroisäntien ilmoitusten mukaan Kuusamossa oli edellä mainittuna vuotena 8,665 yhtä vuotta vanhempaa eloporoa sekä 2,569 vasaa, ja oli tuon porokarjan pääoma-arvo 3,979,800 mk. Porojen paimentamiseen ja muuhun hoitoon käytettiin v. 1929 Kuusamossa 14,438 miestyöpäivää ja maksettiin työpalkkoina 405,161 mk. – Kuusamon naapuripitäjän Kuolajärven porotalouden kokonaistuotto v. 1929 oli 684,140 mk.
Eräänä elokuun iltana kala-asioista puheen ollen Jäkäläniemen pirtissä muuan Kitkasta lohia uistelemaan tullut suuri sotaherra käytti pitkän puhevuoron, lausuen tuossa nasevasanaisessa monologissaan seuraavaan tapaan:
– Äskettäin näkyi lehdissä olevan uutinen, että eläviä kaloja aiotaan oikein suurin määrin ruveta tuomaan Norjasta Suomeen, aluksi 20,000 kiloa viikottain. Joku oslolainen isännöitsijä Theodorsen näet keksittyään edullisen menetelmän elävien kalojen kuljettamiseksi pitkiäkin matkoja rautateillä ja haettuaan patentin tuolle keksinnölleen, puuhaa parhaillaan hiki hatussa yhtiötä elävän vedenviljan kuljettamiseksi mm. Suomeen, tuhansien järvien maahan. Ikäänkuin meillä täällä ei olisi kaloja, eläviä ja kuolleita, muillekin antaa. Kun vain viitsisimme niitä vähänkään pyydystellä, edes omaksi tarpeeksi. Kaloista ei täällä olisi puutetta, kun vain riittäisi kalamiehiä ja kalastusinnostusta. Moni suomalainen kärsii ennen työttömyyttä ja nälkää kuin yrittääkään kastella kynsiään kalastushommissa. Vaikka Suomessa kuuluu olevan kymmeniä tuhansia järviä ja lampia ja vaikka kalastusoikeus on kaikille kansalaisille vapaa esim. melkein kaikissa Pohjois-Suomen ja Lapin järvissä ja joissa sekä muuallakin Suomessa valtion vesialueilla ja jaetuillakin, yksityistenkin omistamilla vesillä ainakin koukkupyydyksillä 200 metriä etempänä rannasta, puhumattakaan meren ulapoilla, joilla saa kalastaa kuka hyvänsä, millä vehkeellä tahansa. Eiköhän ole yritteliäisyyden puute meitä suomalaisia vaivaamassa tässäkin kalastusasiassa? Emme ole kaikki Elfvingejä ja muita sillikuninkaita. Tämä usko vahvistuu varsin vankasti liikkuessa Lapissa, täällä Kuusamossa ja yleensä erämaaseuduilla, kalaisten järvien ja koskien tienoilla: ei ole kalaa läheskään kaikissa taloissa ja torpissa, eikä kaikissa kalanpyydyksiäkään, vaikka lohet loiskahtelevat ja harrit hyppelevät kotirannassa, puhumattakaan muista kaloista, joita saisi melkein miten paljon tahansa. Siitä huolimatta monessa tönössä "nähdään nälkää kuin joulua", ei ole kaloja pyydystetty omaksikaan tarpeeksi, vielä vähemmän myytäviksi. Jos kerran muista vedettömämmistä maista riittää kaloja ulkomaille vietäviksi, niin tottahan toki silloin Suomesta. Mutta kun ei riitä, niin kyllä siinä ei ole mikään muu syynä kuin saamattomuus ja laiskuus, suoraan sanoen, niin kuin meillä monessa muussakin asiassa. Kyllä on jo liikaa se, että yksinpä Suursaaren kylpyläkasinon ruokasalin voileipäpöydällä näkyi ainakin pari vuotta sitten komeilevan Ranskasta tuotuja sardiineja ja norjalaisia sillejä, mutta ei ollut tarjolla kotivesiemme kaloja, ei edes hailejakaan, joita kihisee tihein parvin Suursaaren rannikkovesillä samaan aikaan kun saaren entiset ammattikalastajat istuvat kesäkaudet rantalaiturin reunalla jalkojaan heiluttelemassa ja päivää paistattamassa.
Mutta saksalainen on sentään virkeä poika. Seilaa kalasumpullaan Hampurista monesti keväisin Suomen rannikolle tahtomaan ja hakemaan kaloja, etenkin kuljetuksen kestäviä haukia, Berliniin saakka elävinä vietäviksi. Saksalainen arvelee, että kun kerran Suomi-Finnland on "das Land der tausend Seen", niin tottahan tuolla lienee kaloja meillekin antaa; pitää mennä hakemaan, kun suomalaiset eivät näy ymmärtävän eivätkä viitsivän tarjota ja lähettää.
– En tiijä, sanoi Jäkäläisen vanhaisäntä, myö on ainai minun muistin aijan, kaheksattakymmentä vuotta, aina syöty ja myöty kalloa, muikkuja ja lohia tällä paikalla, ei ou kala loppunna milloinkaan aitasta eikä järvestä. Meillä on kaksi nuottoo ja viijettäkymmentä verkkoa. Saisi teältä kaloja ostookseen saksalainennii.
– Puhutaanpas kaloista vielä, sanoi muuan "kalaherra", jos haluatte, niin kirjoittakaapa muistiin paras kalanpaisto-ohje kalastusmatkoilla nuotiolla paistamista varten:
Kala perataan, päätä ei poisteta, vettä ei käytetä peratessa, kalaa ei suomusteta. Kuivasta katajasta (kuusi ja petäjä ei kelpaa kalaan tarttuvan pihkanmaun takia) vuollaan teräväpäinen paistovarras, joka pistetään kalan suusta selkärangan sivua pitkin ja edelleen pyrstön kupeesta ulos niin paljon, että kala voidaan asettaa kahden puuhaarukan varaan tulen päälle, ei tuleen, vaan sen hohteeseen paistumaan. On muistettava, että kala ei ole vielä silloin kypsä sisältä, kun pinta näyttää kärventyneeltä. Kala on kypsä vasta silloin, kun sormilla nipistäessä kalan nahka helposti irtautuu lihasta. Jos oikein herkullista tahdotaan, pannaan paistettavan kalan vatsaonteloon voita ja hienoja suoloja; paksulihaisen, suuren kalan selkälihaan sisäpuolelle vedetään veitsellä pari pitkää haavaa, ei kuitenkaan niin, että nahka puhkeaa; sitten kala selälleen vartaaseen ja vatsa katajatikuilla kiinni, ettei sulava voi valu nuotioon. Lohen paistamisessa ei tarvitse voita.
Muuan iltaistunto Jäkäläniemen tuvassa oli omistettu metsäasioille, erikoisesti pelättävissä olevalle maamme metsien loppumiselle. Puhevuoroja käyttivät talonihmiset ja kalastajavieraat, eniten viimeksi mainitut, joiden "esitelmistä" tässä pari pientä katkelmaa vapaasti referoituina:
– On totuttu uskonkappaleena luottamaan maamme metsien loppumattomuuteen, vaikka onhan virallisissa tutkimuksissa todettu nykyisinkin paikoittain ylihakkausta, tuottoa suurempaa kulutusta olevan olemassa. Siitä huolimatta miltei entistä suuremmalla kiihkolla alahintaisena aikanakin kaadetaan metsää. Entistä ankarammin on viime vuosina hienoja metsiä hakattu propseiksi ja haloiksi. Penikulmittain on paljastunut kukoistavia metsiä melkein aukeiksi maiksi. Propsien vienti ulkomaille olisi lailla ehkäistävä, sillä kotimaan puuhiomot alkavat kärsiä raaka-aineen puutetta. Näyttää siltä, että metsät vähitellen rupeavat loppumaan. Olisi jo aika herätä huomaamaan tämä tosiasia. Metsiä olisi vaalittava, varoen ja järkevästi hoidettava. Jo yksistään perin hitaan kasvamisen ja kylmän ilmanalamme sekä suuren kotitarvekulutuksen takia pitäisi huolellisesti hoitaa metsiämme.
– Näyttää tosiaan siltä, että Suomen metsät tulevat joskus häviämään olemattomiin, jos nykyinen meno saa jatkua. Jo nyt voi todellisuuden puitteiden ulkopuolelle menemättä nähdä sen ajan, kahden, kolmen tahi useamman sukupolven perästä, jolloin suuret alat maastamme ovat jokseenkin siinä kunnossa kuin Pohjois-Venäjän tahi Siperian tundrat, autiomaat. Mikä olisi silloin taloudellinen ja kansallinen tulevaisuutemme? Historiassa näet tunnetaan tapauksia, että kulttuuri on joko kokonaan hävinnyt tahi rappeutunut metsien häviämisen vuoksi. Niinpä väittää muuan ruotsalainen tutkija Kreikan kulttuurin aikoinaan rappeutuneen ja hävinneen sen vuoksi, että Kreikan metsät hävitettiin. Hän kertoo tästä mieltäkiinnittävästi mainiossa luonnontieteellisessä pakinassaan "Demeterin kosto". Samasta syystä hän väittää Vähän-Aasian, Syyrian, Palestiinan ja Pohjois-Afrikan vanhalla ajalla niin korkeiden kulttuurien hävinneen.
Muutamana syyskuisena lauantai-iltana istuimme kaikki Jäkäläniemen talon vakinaiset ja tilapäiset asukkaat pirtissä juttelemassa "piisissä" palavien tervaskelopilkkeiden himmeässä, punertavassa valaistuksessa. Lehmät oli lypsetty, maito "konneella halakastu", saunassa käyty sekä illalliseksi popsittu pääasiallisimmin vasta saatuja keittomuikkuja, nuoria perunoita ja kirnupiimää – kellään ei ollut enää mitään touhua tahi kiirettä. Joudettiin käyttelemään sanan mahtia... Emännän selittäessä juuri vieraille, että ei täällä Kuusamossa vielä läheskään kaikissa asumuksissa öljylamppuja eikä kynttilöitä käytetä, ei ainakaan pirtissä, näin vain tervassälöjä poltetaan, ne eivät maksa mitään, puita piisaa yhteismetsässä, ja niistä saa samalla valon ja lämmön, – huudahti Katri-tyttönen:
– Kuulkoos, mikä se huutaa ulukona?
Kuunneltiin. Ei kuulunut mitään. Mutta juuri kun oli taas päästy tarinoimisen alkuun, kuului ulkoa loitolta kaameasointuinen huuto. Nyt sen kuuli jokainen.
– Huuhkain huutaa Kotivaaralla, lausui rauhoittavasti vanhaisäntä.
– Kennenkään kuolemoa se ennustaa? vaikeroi uunin kupeella Marttaa kätkyessä liekutteleva "vammu", mummo.
– Ei kennenkään – mitä tyhjee, epäsi vanhaisäntä, joka kaikissa asioissa pyrki näkemään valoisimman puolen huomattavimpana.
– Hui, kuulkoopas toas, mitenkä ilikeesti se huutaa, mikä liekkään kummituslintu, intti mummo, minä kait tästä ensinnä kuolen, niin tuo jo männäi yönä koski syvänallaan. Viikkoa ennen minun äitin kuolemoa tuli huuhka kahtena iltana peräkkäin lähelle talloa tuollalailla huutamaan.
– Minä tästä ainai ijän puolesta joutasin kuolemaan, sanoi vanhaisäntä, viijeeskaheksatta vuosi on jo mänössä, mutta en minä usko mihinkään ennuksiin enkä kummituksiin, ei niitä ou olemassakaan, en ou ikkään mittää semmosia nähny, en kuullu...
– No eikös siellä Hyypiön myllyllä, Naatikkajoen varrella kummitellut teijän nuorra miessä ollessa, huomautti toinen nuorista isännistä.
– Se oli niin vähäistä kummittelua, enkä tiijä varmaan, oliko se ollenkaan kummittelua. Se voan joku, mikähän oli, minun nukkuissani yöllä myllytuvassa aukasi ovvea niin kun tuulispeä, tyhjä olematon ja huusi että höö! Siihen minä heräsin ja kun nukuin uuvestaan, niin jo huutaa toisen kerran että höö! Mänin kahtomaan kynnykselle: ei siellä näy mittää eikä rapuilla vasta sataneessa lumessa ollut mittää jäläkiä, mutta ulukopuolella puisessa ovenrivassa, kuurassa, näkyi selevästi niin kun karvasen kouran ja teräviin kynsiin jälet. Mutta en minä pelännä, siellä makasin loppuyönnii eikä se enneä huutannai, että höö, eikä aukonna ovvea.
– Eipäs ollut antanna nukkua rauhassa Savinalammin kämpässä, kun muuan Hautakylän mies metästysreissullaan satteisena yönä muun kuivan puun puutteessa oli pannut palamaan levveen honkasen irtonaisen pöytälauvan. Kun mies oli nukahtanna, oli kämpänhaltia huutanna kovalla eänellä, että "ota pois pöytälauta tulesta, ei talon tavaroita soa hävittee!" Mies heräsi, mutta ei ottanna pöytälautoa tulesta. Vasta kun haltia kolomannen kerran huusi samat sanat, täytyi miehen totella, kertoi talon "jätkä", päivätyöläinen (jätkä = kunniallisen aputyöläisen tavallisin nimitys "ylämaissa").
– Eikä soa rauhassa moata Jaksamossakaan, tuolla Riisitunturin takaisen aution talon pirtissä, puheli nuori-isäntä. Lähtö sieltä kuuluu tulleen yönselekään poromiehillekkii toissatalavena, kun oli alakanna tulla tuhkoa piisistä vasten silimiä ja oli nakannut vanhat hanskat uunilta lattialle ja sukset olivat lähteneet ulukoa oven vierestä seinustalta yksinään hiihtämään hangelle vähän matkoa. Ja kun moaherra tässä erräänä talavena oli sen Jaksamon pihan läpi talavitietä myöten ajanna kuutamoyönä, niin jokkaisesta ikkunasta oli näkynyt lasten päitä. "Tässäpä talossa on paljon lapsia", oli moaherra sanonna kuskilleen. "Lapsiako?" oli kuski ihmetellyt, "tämähän on asumaton talo!" "No, etkö neä kun ikkunat on päitä täynnä?" "En minä mittää neä, en ristinsielua ikkunoissa enkä missään." Mäntiin pirttiin kahtomaan. Ei pirtissä eikä koko talossa kettään. Moaherra oli sitä kovasti ihmetelly. Ja autio se talo on tännäi päivänä, hyvä talo, pirttikii suurempi kun tämä; se on pitkän ja kappeen korpijärven rannalla.
– Onko sinne Jaksamoon pitkäkin matka täältä? kysyi muuan vieraista.
– Ainai puolvälliin kolomattakymmentä kilometriä tulloo teältä.
– Eiköhän tehdä huvimatka Jaksamoon oikein suurella joukolla ensi sunnuntaina kummituksia katsomaan?
– Olokoa höpsimätä, pitkä on matka, eikä siellä mittää kummituksia näy, naureskeli vanhaisäntä.
Nyt otti jätkä puheenvuoron ja kertoi ennenvanhaan jossakin Kallunkijärven talossa itsellisenä asuneen, Pyssy-Otoksi mainitun miehen nähneen kummituksen linnun muodossa, ei hyytävästi huhuilevan huuhkajan, vaan "soivan" metson hahmossa. Otto oli ollut sunnuntaita vasten yöllä Rontivaarassa metsonsoitimessa. Akat olivat kieltäneet häntä lähtemästä pyhäyönä metsään, lailla kiellettyyn, syntiseen hommaan, mutta Otto ei ollut totellut, ja tästä hän nyt oli hiukan levottomalla ja aralla mielellä synkässä kuusikossa yösydännä istuessaan ja tupakoidessaan kannonnenässä, kuulostellessaan, joko alkaisi kuulua metson soidinnaputusta. Silloin oli siihen lähelle koivunlengolle aamun hiukan sarastaessa lentää ryöhähtänyt kovalla pauhulla ja siipien läiskeellä mahdottoman suuri kukkometso. Otto oli ampunut siitä istuviltaan vanhalla "rihvikollaan" metsoa kohti, mutta lintu oli vain pyörähtänyt rungonselällä päin mieheen ja kun Otto näreen takana tuhrasi suustaladattavaansa uutta panosta, oli metso ruvennut kaikessa rauhassa soidinlauluaan virittämään, naputtamaan ja sihisemään. Viisi kertaa oli Otto ampunut ja aina oli tuo ihmeellinen lintu vain "pyörähtänyt yksissä jalakaisa sijoissa" ja jatkanut naputtamistaan ja sihisemistään. Silloin oli Ottoa jo ruvennut peloittamaan, että ei se taida ollakaan oikea metso, vaan mikä lienee keväisen sunnuntaiyön kummajainen, paholainen linnun hahmossa, ja Ottoa oli ruvennut kaduttamaan, ettei tullut totelluksi niitä akkain kieltoja. Mutta sitten Otto kuitenkin oli ampunut vielä kuudennen kerran ja silloin metso oli horjahtanut niin kuin lengonselästä pudotakseen, räpistellyt siinä hetkisen ja sitten silmittömästi, kovalla vauhdilla tulla ropsahtanut kuusen oksain lomitse Oton rinnoille, raahuillut kynsillään miehen niskassa ja pieksänyt suurilla siivillään korville niin, että miesparka suunnattomasti pelästyneenä pyörtyi – luuli kummajaislinnun kurittavan häntä sabatinrikkomisen, tottelemattomuuden ja muiden syntien takia. Hetken kuluttua Oton herättyä tainnoksista ei kummajaista enää näkynyt.
Sen jälkeen Otto ei metsästänyt milloinkaan sunnuntaiden seutuina, eikä käynyt enää koskaan metsoja soitimelta ampumassa.
Ja vasta sitten Pyssy-Otto sai rauhan tunnolleen, kun kävi kirkossa ehtoollisella.
Kuusamon vanhimmasta asutuksesta ovat todisteina kivikautiset esinelöydöt, tosin niukanlaiset. Rautakauden löytöjä sen sijaan on runsaasti matkallamme saatujen sekä eri julkaisuista kerättyjen tietojen mukaan. Esim. Kemppaisen talon pellosta Vänrikinniemeltä löydetyn kirveen arvellaan olevan 1700-luvulta. Samoilta ajoilta lienee hautausmaalta löydetty keihäänkärki. Myöhemmältä ajalta ovat Mannilasta löydetty kirves, kaksi kirvestä ja keihäänkärki Poussunkylästä, Salmenkorvan torpan lähettyviltä, solki Iijärven rannalta, ketjunkatkelma Vänrikinniemeltä, kirves ja kaularengas Salmiahon rannasta, läheltä Muojärven Kajavasalmea. 1000-luvulta on Kuusamojärven Pyhälahdelta löydetty aarre: neljättäsataa saksalaista, tanskalaista, arabialaista, anglosaksilaista ja friisiläistä hopearahaa. Muitakin aarteita on löydetty, mm. v. 1881 Törmäsenlahden jängästä 1500-luvun hopeaisia Ruotsin rahoja sekä muutamia muita hopeaesineitä. On saatu ilmoille maan povesta myös kaksi 1700-luvulla kätkettyä suurenlaista kupariraha-aarretta. Muutamia vuosia sitten löydettiin Pöyliönlammen saaresta, lappalaisen haudasta, luurangon jätteitä, noitarummun ja sen päristimen ja koristeiden jäännöksiä sekä Kristiina-kuningattaren aikainen (1600-luvun) raha. Kuusamossa on myös runsaasti ns. lapinraunioita, tulisijain jäännöksiä, mm. Paanajärven Soidinahossa, Vatajärven Huutoniemessä ja Tavajärven Autiosaaressa. Lappalaisten villipeurapyydyksiä, syviä hautoja, on vielä havaittavissa mm. Oulankajoen suulla Paanajärvellä sekä muutamien kilometrien päässä pohjoiseen päin Paanajärven itäpään taloista ja Kiitämäjärven Mourunniemellä. Lappalaisten hautausmaaksi sanotaan Manalannientä Suorajärven rannalla. Vanhoja hautausmaita on myös Tavajärven Luotakonsaaressa (Hautasaaressa) sekä Muojärven Keinasaaressa, Petäjäsaaressa ja Ahosaaressa. Jossakin Muosalmen tienoilla kuuluu olevan omituisia "kaivannaisia", "lapinojia". Tavajärven Hautaniemessä oli viime vuosisadalla sijainnut "vanhauskoisten" pienehkö luostari. Siitä ei ole enää juuri mitään jäännöksiä nähtävissä.
Nykyisen asutuksen alkajat, Määttä, Haataja, Oikarainen ja Kurvinen, ovat muistotietojen mukaan siirtyneet Kuusamoon Oulun tienoilta. Myöhemmin tuli riistarikkaiden seutujen houkuttelemina uudisasukkaita Savosta ja Karjalastakin. Savolaiset asettuivat yksittäin vaaramaille, karjalaiset perustivat ryhmäasutuksensa järvien rannoille. Monta ankaraa erämaan taistelua käytiin, korpilakia käytettiin, ennen kuin lappalaisten oli viimein "lantalaisten" tieltä siirryttävä poroineen kaukaisten tunturien taakse, yhä pohjoisemmaksi Kuusamon mailta. Lappalaisten lähdettyäkin jatkui vielä taistelua: kamppailtiin korpea ja petoeläimiä vastaan. Se jatkuu vielä tänäkin päivänä. Korpi koettelee kansaansa ankarasti. Valtavat kivirauniot peltojen vierillä monella seudulla todistavat, miten voimia kysyvää pellon raivaaminen on ollut sen jälkeen kun metsähallitus kielsi kaskeamisen. Aikaisemmin näet harjoitettiin paljon kaskenpolttoa yksinomaisena maanviljelysmuotona. Yhteisvoimin naapurukset toistensa avulla raivasivat sadankin tynnyrin tuottoisia halmeita.
Kuten äsken mainittiin, on Kuusamon vanhimpia sukuja mm. Määttä. Kitkajärven Määttälänvaaralla kuulemamme asutustarinan mukaan Muhokselta peräisin olevat, Pudasjärvelle muuttaneet Määtät kävivät ennenvanhaan, muutamia satoja vuosia sitten, kalastamassa lohirikkaudestaan kuuluisalla Kitka-järvellä asti. Eräällä tämmöisellä pitkällä kalastusmatkalla ollessaan jäi eräs Määttä nuoren vaimonsa kanssa Kitkajärven rannalla sijaitsevan nykyisen Määttälänvaaran vakinaiseksi asukkaaksi lohia pyydystämään ja omaa pirttiä rakentamaan. Seutukunnalla ei asunut vielä muita kuin lappalaisperhe kodassaan. Kun Määttä veistää kalkutteli pirttinsä seinähirsiä, kuuli lappalaismies sen ja sanoi eukolleen: "Kuuleppas tuota! Kuka siellä kalakuttelloo? Jo on tainnut tulla lantalainen näillekkii maille. Käynpä kahtomassa." Niin meni ja puhutteli Määttää pirtinteoksella. Kotiin tultuaan lappalainen kertoi vaimolleen, että "uuvisasukashan siellä oli, pirttiä teki, Määttä sanoi olevansa nimeltään, nuori eukko mukana, ja kovin oli kierot silimät Määtällä, kierosihmät ouvat hyvin sikkiivätä sukua, ei kulu kauvan kun on koko tämä vaara Määttiä täynnä, lähtö tästä meille tulloo."
Lappalainen arvasi oikein: tuo vaara, Määttälänvaara Kitkan kupeella, on nykyisinkin Määttiä täynnä, onpa heitä riittänyt Jäkäläniemellekin, Paanajärven tien varrella olevalle Määttälänvaaralle ja vähän muihinkin paikkoihin laajan Kuusamon kulmille. Vaikka nämä nykypäivien Määtät näkyvät olevan aivan suorasilmäisiä.
11.
AMMATTIUISTELIJA.
Aikaisin eräänä heinäkuun aurinkoisena aamuna olimme nostamassa pitkääsiimaa Kitkajärven Vasikkaselällä. Melkein koko sen ajan, useita tunteja, mikä meni 400-koukkuisen, puolikymmentä kilometriä pitkän lankamme lappamiseen vedestä veneeseen sekä muutamien parikiloisten lohenkossien väsyttämisuitteluun, näimme veneen risteilevän edestakaisin, kiertelevän ja kaartelevan kaukana tyynellä selällä, monien kilometrien päässä meistä sillä suunnalla, jossa vedenpinta ja avaruudenääri näyttivät yhtyvän toisiinsa. Siellä vene kuvautui kellottamassa kuin "tyhjän päällä", ilmassa pysyen, märän aironlavan toisinaan vilahdellessa auringonpaisteessa. Usein vene pysähtyi pitkäksi ajaksi ja sitten jälleen lähti verkalleen mennä viilettämään, jättäen jälkeensä peilityyneen vedenkalvoon, Riisitunturin tummaan kuvastukseen, vaalean virin kullanvärisenä katkeillen kimaltelemaan ja vähitellen laajenemaan.
Muita liikkujia ei näkynyt koko suurella selällä.
– Katsotaanpas, mikä vene tuo oikeastaan on, ja mitä se pysähtelee vähänväliä, sanoin viimein ja nostin kaukoputken silmilleni.
– Tolvanniemeläiset kai soutelevat nostamassa verkkojatojaan, arveli rouva ja lappaa vitvelsi siimaa vasuun.
– Annapas olla – eivät ole verkonnostajia. Veneessä onkin vain yksi mies... istuu alahangoilla. Ei erota oikein, mitä hän siinä huiskaa. Taitaa olla uistelija, joka keinottelee parhaillaan kalaa veneeseen. Uistinmies se on, koskapa kaksi vapaa sojottaa veneen laitojen ulkopuolella. Nyt näenkin – mies heittää ahkerasti vettä veneestään. Noinko ankarasti vuotava vene tuolla onnettomalla on? Siitä onkin johtunut tuo alituinen pysähteleminen. Eihän tuossa tule uistelemisesta paljon mitään.
Vähän ennen lankamme loppumista vene kääntyi päättäväisesti tulemaan meitä kohti. Saavuttuaan noin kolmisenkymmenen metrin päähän veti harmaapuseroinen, valkoviiksinen, keski-ikäinen mies veneen peräpuolella harrottavan kahden koivukepin latvaan sidotut uistinsiimat niin lyhyelle, etteivät ne ylettyisi järven pohjaan veneen seisoessa paikallaan, tyhjensi taas suuren vesipaljouden veneestään, niisti näpillään nenänsä ja huusi meille:
– No huommenta! Tullooko lohia langasta?
– Ei pahasti, vain joitakin pieniä, ehkä parikiloisia lohenpoikia.
– Vai niin. Eihän ne nyt alakuun aikana näy olevan oikein syönnillään, vaikka on näin seisova ja lämmin ilima. On ollut vähä liian pitkään yksvakasta poutahellettä, lohet pakenoovat syvväyksiin, viileempään vetteen, eivätkä tartu silloin pintasiimaan eikä uistimeen. Pitäis sattoa ropsauttoa välistä ja olla pilivistä, mutta samalla lämmintä seätä, ja kohosiiman pitäjälle sais vähänverran tuuleksia, että lainne heiluttelis kohokalikkata ja syöttikalloa, jotta se näyttäs paremmin niinkun elävältä.
– Vai sellaiset vaatimukset on Kitkan lohella.
Mies pyyhkäsi kahtapuolin pitkiä, suippoja viiksiään ja sanoi vakuuttavasti:
– Semmoset sillä on, kyllä minä tiijän. Oun kolomisenkymmenenä kesänä soutoa kitkutellu tällä Kitkalla, uistanu ja pitännä pitkeä siimoakii. Kyllä tästä ennen sai lohia siimallai toisellalailla kun nykyvuosina: parisattoa koukkua kun heitit siianpoika- tai muikkusyötillä, niin usseita kymmeniä lohia sai, joukossa kuus-, seiten- ja joskus kahekskiloisiakkii – sen suuremmakshan järvilohi ei kasvakkaa ainakaa näissä vesissä, eikä merilohi peäse nousemaan tänne. Peäjärven lohi kyllä tulloo Vennään puolelta.
– Oletteko saanut tänä aamuna lohia uistimella?
– On minulla teällä kaks pientä. Painaskohan toinen kolomisen killoa, eikä toinenkaan enempeä kun kilon. Soattasin minä ne myyväkkii, niin ei tarvihteis lähteä viemään niitä tuosta kankaan poikki Määttälänvaaran kauppiaalle.
Mies sousi veneemme viereen.
Lohien lisäksi mötkötti veneen pohjalla suuri, ainakin viisikiloinen hauki ja kaksi ehkä noin kilonpainoista harria.
– Kas, kun on iso haukikin!
– Niin on. Ja se oli soma hauki kun nielasi kummankin uistimen yhellä kertoa. Sitä ihmettä minä en ou nähny, enkä kuullukkaa semmosta millonkaan. Sen kansa minä olin helisemässä, meinas ihan väkisen sotkea siimat, enkä ollut sitä mitenkään soaha venneeseen, kun kalakirves unohtu kottiin.
– No mitenkä sitten saitte sen viimein ylös?
– Kun sattui erreyksessä nousemaan syvväyksestä ihan venneen viereen, niin löin puukon niskaan, kallistin venettä niin, että ryyppäs laijan yli vettä ja sen mukana vetäsin kalan venneeseen. Olin hukkua – muutennii vuotava venneenlaho... ei ou tässä kannattanna hankkia parempoa.
– Paljonko nuo lohenne maksavat? Ostetaan pois, niin ette tarvitse lähteä kiikuttamaan kauppiaalle noin pieniä.
– Oisko heistä paljo kakstoista markkoa kilolta?
– Ei ole paljon kaksitoista. Kun nyt pian loppuu tämä lanka, niin soudetaan tuonne kortteeritaloon, Jäkäläniemeen, punnitaan ja maksetaan siellä lohet, kun ei ole täällä rahaa mukana.
– Joo, kyllä passoa. Mut kuulkeepas, vasta kertana kun heitättä siiman, niin lähtee laskemaan sitä tuolta Simonkorpirannalta, tuon hyvin ison kiven kohalta, joka näkkyy tuolla, ja siitä voan sitten vähä mutkitellen tuon kivikkokarin länsipuolite tuon Tolvanniemen kärkeä kohti. Siitä sen pitäis tarttua suurennii lohen. Ja sitten ne piittaavat kansa tuossa pitkin rantoa, nuin pari sattoa metriä rannasta. Siinä on hyvin syvveä... ainai kolomekymmentä metriä, Lohi ei ui matalassa veessä.
Lähdettiin soutamaan Jäkälänientä kohti. Uistimet tietysti jälkeen juoksemaan. Jäkäläsaaren ja Kotivaaranrannan välisessä salmessa nappasi. Mies sai puolitoistakiloisen lohen Verkko-uistimella ja me harrin professorilla. Meidän toiseen viehevehkeeseemme, hopeanvaaleaan amerikkalaiseen puu-uistimeen, "halkoon", tarttui lohi aivan lähellä kotirantaa, mutta ei pysynyt. Kymmenkunnan metriä ensin tulla sojotti vedettäessä, mutta sitten lähti itsepäisesti vänkäytymään syrjään, ja kun silloin tuli annetuksi hiukan löysää, niin teki pahus tuon tutun temppunsa – loikkauksen ilmaan, – ja sai sillä luiskahtamaan koukun irti suupielestään. Ja niin se meni, kaunis kala. Ei tarttunut enää uudestaan, – toisinaan lohi näyttää senkin ihmeen, että haukkaa heti toisen kerran. Poispäässyt ei näyttänyt olevan aivan pieni, ehkä kolmikiloinen. Harmitti hiukan. Mutta mitäpä tuosta! Semmoistahan sattuu usein. Ja olihan meillä veneenpohjalla pitkäsiimasaaliinamme puolikymmentä kiloa lohikalaa sekä muutamia harreja ja ahvenia.
Niinkuin lohduttaakseen sanoi vieressämme soutaa lipiskoiva mies:
– Näillä paikoin minultakkii viime viikolla peäs irti uistimesta ainai kuuskiloinen lohi, kun siima sattui kiertymään tuohon soututappiin ja kun en kerinnä soaha irti sitä siitä ihan siinä silimänräppäyksessä, niin se mäni, koukku katkesi ja toinen oikesi. Ei siinä kestä pelit, jos siima tarttuu johonnii, pienempii lohi on tavattoman vahva. Parikilonennii jo kiskoo niin lujasti, että luulisi hevosen vetävän. Taijolla siinä on mäneteltävä, jos meinoa soaha sen venneeseen. –
Jäkäläniemen pihanurmikolla punnittiin lohet, oma ja ostosaalis. Siihen kertyi katsomaan koko talon väki, joka sattui juuri olemaan peltotyön lomassa pihassa kahvilla pistäytymässä.
– Kah, Manninenhan teällä on kalankauppoa hieromassa, sanoi vanhaisäntä pirtistä tultuaan.
Saatuaan setelin maksuksi kaloistaan sanoi lohenmyyjä:
– Kiitos rahasta! Ja nyt, emäntä, lähteä antamaan minulle ruokoa ja kahvia. Minä maksan nyt nekkii kevväälliset syönnökset ja juonnokset, jotka jäivät rästiin.
– Pittää lähteä antamaan Manniselle ruokoa, kun se on nuin raharikas; tule voan pirttiin, sanoi emäntä nauraen.
– Tämä on se Manninen, ammattiuistaja, mökinmies tuolta seläntakkoa, selitti vanhaisäntä minulle miehen mentyä tupaan ruokaemännän jäljestä.
– Se ei paljo mittää muuta tie kesäkausiin kun uisteloo, sanoi talossa työssä oleva veneentekijä.
Hetken kuluttua menin aamiaista odotellessani pirtin penkille istumaan, hattu päässä luuhottamaan maan tavan mukaan, muiden miesten joukkoon.
Manninen nousi juuri kylläisenä ruokapöydän äärestä ja sanoi remseästi:
– Nyt rahalla kahvia, emäntä, kyllä Manninen maksaa.
Ja juotuaan kolme kupillista kahvikultaa tarjosi hän kaksikymmenmarkkasta emännälle sanoen:
– Rahasta takasin, emäntä.
Sitten Manninen hetkisen tupakoituaan ja talon miesten kanssa kokkapuheita lasketeltuaan vetäytyi ruokalevolle pirtin paljaalle lattialle ovensuunurkkaukseen, "pitkin puuta koko ruumiisa varraan", pikkutakkinsa päänalaisenaan. Viiden minuutin kuluttua hän jo kuorsasi sikeässä unessa, vaikka pirtissä puhella poristiin, kävellä kopsuteltiin ja raskaalla painolla varustettua ovea paukutettiin alituiseen niin, että koko rakennus vavahteli ja karsta katosta karisi. Hyvähermoinen mies, tuo ammattiuistelija Manninen! Tuskin olisi herännyt, vaikka tykki olisi laukaistu. Istuin ja ihmettelin, ja – kadehdin köyhää ammattiuistelijaa, kädestä suuhun eläjää, jonka hermoja, enemmän kuin muutakaan fysiikkaa, ei ole puutekaan pilannut eikä sivistys sekoittanut. Mitähän jos meille monesti pienistäkin vastoinkäymisistä tuskitteleville, hermostuneina öisin valvoville kaupunkilaisille tai muille "parempiosaisille" aterian ja kahvit maksettuamme jäisi taskuun vain muutamia markkoja, niin kuin tuolle Manniselle, ja muusta tulosta ei olisi tietoakaan, niin nukkuisimmeko noin raskaasti ja rauhallisesti?
Iltapäivällä Manninen tuli luokseni venevalkamaan, jossa olin kerimässä kierimillä kuivamassa olevaa pitkääsiimaa.
– Ostaako herra vastakii lohia, jos minä niin kun sattusin soamaan?
– Kyllä suurempia, neljästä kilosta ylöspäin. Pieniä näkyy käyvän minunkin pyydyksiini. Suuremmat olisivat rasvaisempia.
– No minä tuon niitä suurempia. Kyllä niitä ehkä soahaan. Männä lauantainai sain puolkuuvetta killoa painavan tuolta läheltä Mourusalamea. Vein sen kauppiaalle ja se laitto sen Rovaniemelle. No hyvästi!
– Hyvästi!
Manninen viskasi vesilastin veneestään ja lähti soutamaan hiljalleen tyynelle, aurinkoiselle ulapalle. Syvälle vedelle päästyään hän suori uistimensa järveen ja rupesi veisaamaan virttä korkealla, kauas kaikuvalla äänellä:
On armas suvi luonnossa,
maa vehryt, taivas loistava,
vaan sydämemme, onko se,
avoinna suven hengelle?
Suo Herra, jonka tahdosta,
on luonto tyyni, valoisa,
mun ettei sydämeenikään,
jää synkkyys, myrskyt syksysään...12.
VANHAA METSÄSTÄJÄÄ HAASTATTAMASSA.
Eräänä päivänä syyskuun alussa uistellessani Kitkajärven Tolvanselällä havaitsin kahden telkän laskeutuvan lennosta erään lähelläni olevan pienen saaren taakse.
– Kun ei tule kalaa, niin koetanpa ottaa lihaa.
Minulla oli näet pyssy mukanani.
Vedin uistimet veneeseen ja lähdin soutamaan saarta kohti, jonka taakse telkät olivat painautuneet, mutta kun olin pääsemäisilläni perille, pamahti laukaus saaren takarannalla ja sieltä näin kohta vain toisen telkän lähtevän lentää vikittämään säikähdystä ilmaisevin, tihein siiveniskuin.
Olin utelias näkemään, minkälainen mies paukautti. Pyörähdin veneineni saarenkärjen ympäri ampumispuolelle.
Siellä seisoi vanha mies pyssy kädessään rantakivikolla ja kolmisenkymmenen metrin päässä hänestä järvessä, akanhapsitylväkkeessä, kellotti telkkä selällään, liikutellen vielä vähän keltaisia koipiaan ja toisinaan räpäytellen siipiään.
– Tuokoapa herra minulle tuo lintu. En viihtisi sen takia työnteä raskasta venettä kivikkolouhukolta järveen. Kun minä istuin tässä oamupalloa haukkoamassa, niin telekät erehtyivät lentämään ihan nenän etteen.
Vein linnun ukolle.
Sellainen oli tutustumisemme. Ei siinä enempiä esittelyjä, pokkuroimisia eikä kättelyjä tarvittu. Emmekä puolin enempää kuin toisinkaan tiedustelleet, ketä ja mistä olimme. Vielä vähät... mitäpä hällä väliä Kuusamossa. Ja näki ja arvasihan ukko minut tietysti joksikin "Kitkan lohiherraksi". Siinä vain ensin sitä telkkää, koreata lintua katselimme ja silittelimme, sitten istuuduimme käräjäkivillemme lämpimään päivänpaisteeseen, unohduimme tupakoiden puhelemaan tietysti metsästyksestä, etenkin Kitkan tienoon vesilintujen ampumismahdollisuuksista.
– Tottapa täällä hanhiakin on? kysäsin muutamakseen.
– On niitä paikoin paljokii. Enimmän ehkä tuon Riisitunturin takana joissain lampiloissa. Siellä niitä on ja piisoa ihan asiaks asti.
– Mitä lampia ne ovat nimeltään?
– Liekkö nuilla nimiäkkää, pienillä puturoilla, en ainakaan minä muista... niitä kun harvoin mainitaan, ne kun ouvat niin ettäällä.
– Onko sinne kuinka pitkä matka suunnilleen?
– Kukapa sen lie mitanna, mut ainakii viistoista kilomeetriä on niillekkii kahelle syänmoanjärvelle, joista kävin hanhestamassa toissa syksynä syyskuun puolvälissä. Tuosta seläntaustalosta, jonka pellot paistaavat tuolla ihan etimmäisinä, lähtöä jalakapoloku niille järville. Ossoa männä vaikka yksinään outokii, syrjäpolokuja ei ou sotkemassa. Ne toiset hanhilammit ouvat etempänä korvessa.
– Ja sielläkö sitten on oikein paljon hanhia?
– No satoja, ja tuhansiakkii varmaan syksynpitkään. Siellä ne soavat peuhata rauhassa. Harvoin siellä kukkaan käyp niitä häirihtemässä. Siellä korttieroo semmoset hanhilaumat viikkokausia ainai lapinmuuton aikana, että ne iltayöllä syönnökselleen lamminhetteille tullessaan, ennen lennosta laskeutumistaan kierrellessään, tapasa niukkaan huutaavat ja reäkyyvät pahalla eänellä niin hirveästi, etteivät erräättii kalamiehet männä syksynä kuuluneet soaneen siltä rähäkältä nukutuks tulillaan lammin rannalla. Ja on siellä pilikkasiipijäi ja jouhisorsia ja mitä kaikkia hyö lienöövät.
– No eivätkö ne siellä kalassa kävijät ammu niitä hanhia, kun joutavat tulilla loikoilemaan?
– Ei monasti. Ja harvassa näillä main on pyssyrönttöjäkkii. Milläpä köyhät ostaavat pyssyjä ja ampumatarpeita.
– Montako lintua saitte niiltä järviltä silloin toissa syksynä?
– Kantoa rytkitin minä sieltä kolome hanhee ja joitai sorsanreäpylöitä.
– Lähtisittekö sinne minun kanssani parin viikon kuluttua hanhijahtiin?
– Lähtisin kyllä muuten, mut en jouva enneä parin viikon perästä. Luppauvuin mänemään ens torstaina kirkolle urakkahommiin. Kyllä työ ainai niille ensimmäisille järville ossootta kävellä yksinnii tietä myöten tuosta talosta. Mut lähetään ens pyhänä yhessä käymään tässä lähempänä olevassa hyvässä sorsa- ja pilikkasiipilammissa. Ja on siinä lammissa muutamina vuosina ruukanna olla pesintähankijakkii. Sieltä vai mistä ne lienöövät tolvanniemeläisettii erräänä kesänä soaneet kiini lentokyvyttömän hanhenpoijan, jota elättivät monta vuotta. Ja se olj sitten vasta lysti elävä kesynä. Se kävel vappaana kanojen kansa pihassa, söi niihen astiasta jyviä, leivänmuruja ja piimeä ja kuluki talonväin matkassa pellolla työhommissa. Ja se olj sominta kun se aina syksyllä kävi kyijihtemässä pitkät matkat jokkaista tästä Kitkan yli lentäveä hanhilaumoa ja aina tulj takasin pihamoalle kanaparveen...
Tämmöistä juttua siinä jauhoimme parisen tuntia. Oli jo puolenpäivän aika, kun ukko viimein päätteeksi sanoi:
– Sillä mallilla se on tämä Kuusamon mehtyymeininki. Pittääpä tästä jo lähteä soutamaan tuonne Keräsniemeen tervan ostoon. No, lähetään sitten pyhänä sinne sorsalammille. Minä tulen jo lauantai-iltana Jäkäläniemeen, se lampi on siellä päin.
Erottiin oikein kättälyöden.
Ja tulihan ukko Jäkäläniemeen luokseni jo puolilta päivin lauantaina. Sorsalammilla käytiin, eikä se reissu hukkaan mennytkään. Saimme sorsia ja taveja hyvänlaisen kantoriipin. Ja minä sain lisäksi ukolta vielä paljon mieltäkiinnittäviä, minulle ja varmaan monelle muulle asianharrastajallekin tuntemattomia tietoja Kuusamon erikoisesta eläimistöstä sekä metsästysoloista ja pyydystystavoista.
Ukko kertoi näillä valtion mailla ja toistaiseksi vielä jakamattomissa yhteismetsissä metsästysoikeuden olevan vapaan kaikkialla ja kaikille. Niin on ainakin käytännössä ollut asianlaita näihin aikoihin asti. Piakkoin suoritettava isojako tulee tietenkin tekemään ainakin osittaisen muutoksen tässä asiassa. Nykyiseen rajoittamattomuuteen nähden metsästystä kuitenkin, varsinkin ampumalla, harjoitetaan vähänlaisesti. Ansapyydystys sen sijaan on yleensä verraten runsasta. Satimiakin pidetään vielä melkoisessa määrin, vaikka niitä ei enää olekaan käytännössä kahta tahi kolmea sataa saman talon miesten koettavana, kuten oli vielä parikymmentä vuotta sitten. Etelämpänä tavallisin linnunpyydys, loukku, on nykyisin harvinainen Kuusamossa. Ansoilla pyydystäminen on yleisintä, niin runsasta joillakin tienoilla, että esim. jonkin yksinäisen korpimökin pikkupojilla, joutilaalla "kestimiehellä" tahi vanhalla ukolla, joka ei jaksa enää tehdä maanviljelystyötä, saattaa olla syksyisin vireessä yhden ainoan vaaran rinteellä parisataa ansaa (rihma- tahi jouhipunontaissilmukoita) metsälinnuille, talvella saman verran pajukkoniityillä riekkojen pään menoksi sekä kymmeniä messinkilankaisia jänisansoja ristiturpien poluilla. "Meijännii mökin lapset saivat männä syksynä Riisitunturin rinteestä ansoilla kolomatta sattoa mehtoa ja teertä. Alakusyksystä ne syötiin ite, mutta kylymäin säihen tultua myötiin Rovaniemelle vietäväksi. Jotkut suoloavattii lintuja ja syövät ne sitten talavenpitkään." Linnunpyydyksiä pidetään enimmäkseen vaarojen ja tunturien itärinteillä, sillä rajan takaa Vienan Karjalasta ajoittain syksyllä vaeltavat metsoparvet laskeutuvat ruokailemaan pääasiallisimmin senpuolisille rinnemaille, mistä päin tulevat, ja monet parvesta eronneet linnut jäävät pesimäänkin itärinnemetsiin, koskapa siellä tavataan metsoja yleensä runsaammin kuin muilla mailla. "Mehtoparviin sannoavat vyöryvän Ruotin puolelle asti – sieltä takasin tulevia ei näy millonkaan."
Metsoja on Kuusamossa paljon, vaikkakin riistakannalle hyvin turmiollinen, lainvastainen soitimelta ammunta on aivan yleistä vielä nykyisinkin, puhumattakaan entisajoista. "Vielä kaks, kolomekymmentä vuotta sitten näissäi tienoin oli tapana kevväällä metonsoijinaikana lähteä monissa miehin tuonne Kitkan taakse aina viikon evväihen kansa kerrallaan mehtoja ampumaan. Viikossa karttui tavallisesti parikin porohärän vetämee ahkiollista lintuja saman talon miehille, koppelot ja kaikki ammuttiin toisinaan." Kaikilla Kuusamon pyssymiehillä ei tunnu olevan vielä tietoakaan soitimelta ampumisen luvattomuudesta. "On se sommoa kuunnella valosana yönä siinä huhtikuun lopulla tahi toukokuun alussa suuren mustanmeton laulavan käkkyräoksaisessa kelossa että tu-py tu-py tu-py klikop, hii-sasa hii-sasa hii-sasa krek... ja sitten haulia kylykeen niin, että ropajaa siipipankkoon."
Teeriäkin ammutaan soitimelta järvien jäiltä, jängiltä ja vaarojen puuttomilta huipuilta sekä vesilintuja heti niiden ilmaannuttua rantaporeihin, aikaisin jäästä vapautuviin virtaisiin salmiin ja joensuihin. Tällöin käytetään ammuttuja lintuja viettelykuvina, kohottaen linnun pää ja kaula luonnolliseen asentoon rantamatalalle pohjaan pystyyn pistetyn haarukka- tahi teräväpäisen kepin avulla. "Sillä tavalla soap toisinaan meriteeri- tahi pilikkasiipiparven ammutuksi melekeen yhettömmiin." Ja myöskin ennen lupa-ajan alkamista syyskesällä pyydystetään kaikkia otuksia aivan yleisesti. Muutamat pitäjän säätyläisetkin rikkovat törkeästi metsästyslakia, esim. ampumalla heinäkuussa siipisatoisia hanhia ja poikueensa kera kuljeksivia koppeloita.
Teeriä on Kuusamossa, varsinkin pitäjän itäkulmalla, erinomaisen runsaasti. Talvella nähdään usein 200-300, jopa 500:kin teertä parvessa. "Aurinko peittyy, kun semmonen lauma lähtöö lentoon." Omituista on, että teerten kuvilta-ampumistapaa, joka etelämpänä on hyvin yleinen, ei Kuusamossa tunneta eikä käytetä, aivan harvoja poikkeuksia lukuunottamatta. Haastatellessani kävi selville, etteivät vanhatkaan metsästäjät olleet kuulleet puhuttavankaan tuosta tavasta. Sen sijaan teerten väsyttäminen, tuo entisaikoina kaikkialla maassamme yleinen metsästystapa, on vielä jonkinverran paikoittain käytännössä Kuusamossa. Syksymyöhällä tahi talvella ajetaan "teerikarjaa" päiväkausi aamusta iltaan, antamatta linnuille tilaisuutta ruokailemiseen, koivun urpujen syömiseen. Vasta iltapimeällä, kun linnut eivät enää näe nokata urpua, jätetään parvi rauhaan. Seuraavana aamuna taas jo hämärissä lähestytään samaa lintulaumaa, joka nyt nälkäisenä ei mielellään lähde lentoon ruokapuustaan. Kun voan muistaa aina ampua alimmaisena ja lähimpänä olevan, niin muut ei ou paljo milläänkään, toisinaan voan muuttautuvat vähän matkan peähän ja heti jo toas kurkottelevat urpuja. Ensimmäisenä ajopäivänä ei missään tappauksessa soa ampua parvesta yhtään lintua, ei "vaikka ois kuinka hyvällä hollilla, muuten parvi hajjoa ja koko meininki männöö pilalle. Ennen minnäi nuorempana ammuin tällä tavalla kolomisensattoakii teertä joinai syksyinä."
Koiran haukusta Kuusamossakin ammutaan teeriä ja metsoja. Karhujen vuoksi lehmiä paimentaessa on hyvä tilaisuus lintumetsästyksen harjoittamiseen.
Jäniksen ammunta koiralla ajattaen on tuntematon Kuusamon mailla. Poromiehet eivät suvaitse jäniskoiria poroja hätyyttämässä – koirat haihtuvat hengestään. "Jäniskoiroa ei taija olla koko Kuusamossa muilla kun tohtorilla kirkonkylässä, liekkö enneä silläkään." Kansanmetsästäjät eivät välitä paljon jäniksestä vielä nykyisinkään ja entisaikaan ei jäniksen lihaa syöty paljon muulloin kun hyvin huonoina riista- ja katovuosina, talvinahka vain otettiin talteen, kun pupu satuttiin saamaan lumijäljiltä kiertäen tahi muuten makuukseensa ammutuksi, maan ollessa syksymyöhällä mustana ja jäniksen valkeana. "Syöphän näläkäinen jänistäkkii. Sitä makkuukseen ampumista jotkut vielä nykyäänkin harrastaavat."
Pyitä on erittäin runsaasti. Niitä ei metsästetä kovinkaan innokkaasti. Enimmäkseen vain poikkeustapauksissa, ainakin alkusyksyllä, pieneen pyyhyn "tuhlataan" panos. Vasta myöhemmin syksyllä, kylmien säiden tultua, ammutaan pyitä myytäviksi. "Kerran minä kuitennii vuoskymmenisen sitten suustaruokittavalla rihlakkopyssyllä, jonka kutit eivät tulleet kalliiks, Kiutavaaran alla lehossa yllyin kurillani ampumaan pyitä – tunnissa kolomattakymmentä kappaletta pessuusparvista. Kun minä sen nipun toin kottiin, niin se minun toispuoleisen sanoi, että kuka niitä kehtoa ruotija nuin pieniä varpusia pattaan pantavaks."
Karhu ei ole ollenkaan harvinainen vieras Kuusamossa, kuten jo edellä tässä teoksessa on osoitettu. Karhuja kierretään joka vuosi syksyllä, ensilumien tultua, ja ammutaan pesästä hereille hätyyttäen. "Suuret mehtäherrat, vorsmestarit ja muut, ostaavat toisinaan karhukierroksia monilla tuhansilla."
Ilves, ahma, kärppä, lumikko ja saukko ovat yleisiä Kuusamossa. Ilvestä ja ahmaa tavataan kuitenkin eniten Paanajärven tienoilla. Näätiäkin vielä on, vaikka harvinaisina jo täälläkin, samoin hirviä.
Susia liikkuu usein talvella. "Männäi talavena saivat ammutuks suven." Harvoin sudet jäävät kesäksi Kuusamoon. Tavallisesti ne keväällä menevät sinne, mistä ovat tulleetkin, Venäjän puolelle.
Oravien ammunta on Kuusamossa vielä nykyisin jotenkin tärkeä elämisen apukeino, vaikka viime vuosina oravat ovat Kuusamosta paljon vähentyneet ja oravannahan hinta runsaasti alentunut. Muualla maassamme voimassa ollut oravan kokorauhoitus ei koskenut Oulun lääniä, eikä siis Kuusamoakaan, jossa toisinaan kaikki miehet talosta lähtevät koirineen oravan ja kärpän pyyntiin. Oravan ampujan mukana on usein kolkkapoika, jonka tehtävänä on kivellä tai puukangilla jyskyttää oravapuun runkoa, että tuuhean kuusen latvapuolelle kätkeytynyt otus saataisiin tulemaan näkyviin loitompaa tähystelevän pyssymiehen ammuttavaksi. Oravan ja kärpän pyynnissä ollessa ammutaan lintujakin. Ikävänä seikkana on mainittava, että naapurikateuden kannustamina ammutaan oravia jo lokakuun lopulla, jolloin oravan nahka ei ole vielä täysiarvoisesti "puhdas". Aivan "likaisiakin" kävynpurijoita pudotellaan puista siinä pelossa, että naapurin mies kerkeää tehdä sen ennen. "Ei siinä ou järkeä mittää, mutta niin sisukas on ihminen, ainai tämä salolainen, silloin kun sattuu sille peälle." Hyvistä oravakoirista, jotka löytävät parikymmentäkin oravaa päivässä, maksetaan verraten korkeita hintoja. Koiria ei kuitenkaan osteta kovin usein, sillä itsekukin koettaa kasvattaa niitä kotonaan. Oravan nahat myydään Rovaniemen markkinoilla, ellei niitä jo kotoa kiertelevä kerääjä kerkeä siepata pussiinsa.
Ketut ovat viime vuosina vähentyneet tuntuvasti. Sen arvellaan johtuneen ahkerasta ampumisesta lippulankakiertämisen avulla. "Muutamat nuoret miehet ouvat sen horteilla talavikauvet." Paljon pyydystetään myös myrkyllä, vähemmän raudoilla.
Mäyrä, metsäsika, on harvinainen otus.
Kun metsästystoverini tuntui olevan erittäin hyvin selvillä
kotiseutunsa muustakin kuin yleisestä "syötävästä ja myötävästä"
eläimistöstä, "tenttasin" ukkoa vähän kysellen lintutietoja. Häneltä ja
kiertomatkalla muiltakin saamieni tietojen mukaan mainittakoon
huomattavimpana seikkana Kuusamon linnuston sisältävän pesivinä joukon
tyypillisiä lappalaisia lajeja. Niinpä kaikkialla maassamme,
Lapissakin, jotenkin harvinainen vesilintu uivelo eli herna (Mergus
albellus) on tavattu monesti, melkein joka vuosi, poikasineen
uiskentelemassa mm. Paanajärvessä ja joissakin sen läheisyydessä
sijaitsevissa pienissä "alppilammissa", sekä Kallunkijärvessä,
Kantojärvessä, Purnujärvessä, Ajakanjärvessä, Konttaisessa, Pessarissa
ja Säkkilänjärvessä, myös Tavajärvessä ja muutamissa muissa itärajan
läheisyydessä sijaitsevissa pikkujärvissä, lammissa ja joensuvannoissa;
pesivinä esiintyvät Kuusamossa mm. lisäksi lapintiainen, pulmunen,
tilhi ("korvarastas"), taviokuurna, koskikara, kuusanka
("kuuskilainen"), härkäpeipponen ("järripeippo"), lapinharakka eli
isompi lepinkäinen, tunturipöllö, tunturikurmitsa eli kapustarinta,
suokulainen ("suokukko", "rantakukko", "tokkimus"), urpiainen, pieni
kuovi, kangassirriäinen ja merilintu (meriteeri) eli mustalintu
(Oidemia nigra) sekä (ainakin Paanajärvessä tavattu) tunturisotka
(Fuligula marila.)Muista nykyisin jo jotenkin harvinaisiksi käyneistä, Kuusamossa tavattavista linnuista mainittakoon kotka (Kuusamossa sanotaan kokoksi) ja huuhkaja, joka "syyskesällä iltojen pimetessä huutaa roveikkomailla".
Kottaraista ei tunneta Kuusamossa muualla kuin kirkonkylässä,
harvinaisena sielläkin (keväällä v. 1931 pesä kirkonkylän majatalon
nurkkalaudoituksessa) ja esim. isotikka, tuo Etelä- ja Keski-Suomen
tavallisin puunkyljen koputtelija, on Kuusamossa harvinainen, mutta
pikkutikka ja kolmivarpainen tikka ovat sielläkin tavallisia.
Pakkastiainen eli talitiainen ("keltamahainen tiijjäinen") on
harvinainen lintu jo niin pohjoisessa kuin Kuusamossa, hömötiainen sen
sijaan sielläkin yleinen. Tynnyrilintu, tilttaltti, kaljantiputtaja,
tuo Etelä- ja Keski-Suomessa yleinen ja tunnettu kirkasääninen
helskyttelijä, kuusimetsän asukas, tavataan Kuusamossa paljon
vähempilukuisena kuin etelämpänä. Pääskysiä ja varpusia on
Kuusamossakin, ei kuitenkaan läheskään kaikkien asumusten seutuvilla.
Etelämpänä kovin tavallista hiirihaukkaa ei ole, eikä sepelkyyhkystä.
Peltopyitä ei ole tavattu tiedettävästi muualla kuin Kitkajärvellä (mm.
Jäkäläniemen vainioilla) joinakin aikaisempina ja kirkonkylän pelloilla
pieniä parvia muutamina viime vuosina. Kesykana on jotenkin harvinainen
lintu Kuusamossa. Kuusamolaiset kuuluvat munittavan telkkiä ja kuikkia
jotenkin yhtä paljon kuin kanoja, ja kukon näkee Kuusamossa varmimmin
aapiskirjassa.13.
YKSIN ERÄMAASSA.
Muutamana iltana syyskuun alkupuolella seisoskelin Jäkäläniemen talon pihamaalla ihailemassa hämärähetken hiljaisuutta ja pitkän pilvenlongan alta selkäveden sileään pintaan kuvastuvaa valovinkkaa.
Kaukaa pohjoisesta päin rupesi kuulumaan vaisusti ja katkeillen muuttohanhien kaklatusta ja kirahtelua. Ne olivat minulle tutut, hanhenvahtipaikoilla monesti syksyisin hartaasti odottamani ja riemuiten kuulemani äänet.
Sydämeni hypähti nytkin kiivaammin sykkimään – muistin elävästi jännittävät odotushetket ja monet mieluisat, vaikka raskaat kotiinkannot parina edellisenä syksynä Suomen ja ehken pohjoismaiden parhaimmassa hanhisaaressa Hailuodossa. Hanhenammunta on näet yhtä vastustamattomasti puoleensa vetävää kuin lohenonginta: ken kerran niiden viehätystä kokee, hän on "mennyttä miestä". Minäkin tuossa pihamaalla oikein hengitystäni pidättäen kuuntelin tarkkaavasti hanhiparven lähestyvää ääntelyä. Mihinkähän nuo laskeutuvat iltasyönnökselleen ja yölevolle? Pääsisikö noita pamauttamaan huomisaamuna päivän valjetessa, jos jäävät lähitienoille?
Vastaus tuli pian. Pitkän aikaa kierreltyään hanhiparvi laskeutui – Jäkäläniemen vanhan riihirakennuksen taakse suorannalle, Jäkäläniemen petäjikkökärjen kainaloon. Lintujen vilahtaessa valovinkan kohdalla havaitsin niiden siihen pudottautuvan.
Pirtissä kerroin miehille, mitä olin kuullut ja nähnyt.
Uistelumatkallaan taloon yöksi tullut Käki-Eetu sanoi:
– Hanhiparvia on ollut liikkeellä jo elokuun puolivälistä asti. Niitä on lentänyt siitä minun mökkini yli monena päivänä ja muutamat parvet ouvat laskeutunneet yösyönnökseen naatikalle siihen ihan lähellekkii, ja on niitä ollut siellä päivälläi, toissaipäivänä Kiiskihauvan vesijätöllä ainai pari sattoa peätä. Ne on kait tämän seuvun pesintähanhia. Tolvanniemen nenässä niillä on oikein korttierpaikka.
– Se niihen lento riippuu säistä ja tuulista, selitti kokenut metsästäjä Tyvelan Matti, kun ilima alakaa jeähtyä Lapissa, niin ne lähtöövät ja pohjoistuulilla yönseutuina niitä tulloo enimmän, silloin kun on heleppo lenteä myötätuuleen. Kyllä sieltä kohta on tulijoita enemmännii, ja niitä piisoa niin kauan kun ruppea vetämään riittaan rantavesiä.
Seuraavana aamuna aikaisin hiivin pyssyn kanssa riihentaushetteen reunalle tuuhean kuusen suojaan ja kurkistin varovasti oksien lomitse kajastuksen hiukan valaisemalle rimmelle. Hanhia siellä ei ollut enää. Suon reunustalla kortteita, mieliruokaansa, ahkerasti kaluava porolauma oli kai karkoittanut illalla tänne asettuneet hanhet. Vain kaksi jouhisorsaa uiskenteli sarvipäitä pelkäämättöminä eräässä lammikossa. Ampumamatka oli liian pitkä. Sorsat saivat jäädä rauhaan.
Saman päivän iltahämärissä varustauduin istumaan riihisuon rannalle havumajaan. Hanhia tuli taas, tekivät pari kierrosta kohdallani kuin olisivat olleet laskeutumisaikeissa, kiljuivat kovasti ja jatkoivat sitten matkaansa etelää kohti, äänenkuulumattomiin. Vainusivatko vaaraa? Ne eivät ainakaan nähneet minua missään tapauksessa. Olin siksi hyvin piilossa. Mikä ihmeen kaukoaisti ohjasi niitä, määräsi menettelytavan? Usein tulee metsämies ajatelleeksi otuksilla olevan jonkin ihmiselle tuntemattoman ja käsittämättömän ennakkotietoisuuden uhkaavasta vaarasta. Etenkin hanhenvahtija saa sitä monesti ihmetellä. Joskus kuitenkin äärimmäisen viisas ja varovainen hanhikin erehtyy tulemaan pyssymiehen ulottuville.
Sitä toivoen istuin jo seuraavana iltana kaukana Jäkäläniemestä, Riisitunturin pohjoispuolella sijaitsevan erämaajärven kortteikkolahden rannalla havukotoksessa. Saahan nähdä nyt, pitävätkö paikkansa ne sen erään vanhan metsämiehen puheet tähän järveen tulevien hanhien paljoudesta. "No satoja" oli hän sanonut niitä olevan parhaana lennonaikana. Oliko nyt liian aikainen? Ja tulevatko juuri tähän lahdekkeeseen, lentävätkö niin lähitsekään, että saisi pommata? Edellisinä iltoina oli kyllä tässä lahdekkeessa uinut hanhia, koska tiheään kortteikkoon oli jäänyt vieläkin selvästi näkyvä leveä jakautumaura, erään kynimähaon ympärillä oli hanhen höyheniä ja rantaliejussa hanhien kolmikulmaisia räpylänjälkiä. Toivossa on hyvä elää. Kun hanhet eivät tekisi nyt samanlaista temppua kuin eilisiltana.
Aurinko paistoi lämmittävästi vielä korkealla vastaisen rannan jyhkeän kuusikon yllä. Lahden keskellä limakossa uiskenteli muutamia vesilintuja, kirkkaassa päivänhelossa ruosteenruskealle väikehtiviä, siis sorsia. Tuossa aivan lähellä kortteikossa äännähteli toisinaan tavi. Selkäni takana rämeellä tiukutti tikka keloa koputellen. Erämaan ihana, syvä rauha vallitsi. Olipa hyvä, että tuli lähdetyksi tänne siitä nauttimaan. Täällä pääsee toki oikeaan erästämistunnelmaan. On tämä sentään aivan toista kuin asutusseutujen läheisyydessä tahi suuressa, meluavassa seurassa metsästäminen. On onnellista, että metsien hävityksestä huolimatta maassamme on vielä jossakin tilaisuutta tämmöiseen erämaiseen hiljaiseloon. Monesti onkin varmaan itsekukin maailman myllerryksessä tuntenut kaipaavansa jotakin tämän tapaista, vaihteeksi ja virkistykseksi, sielun ja ruumiin tervehtymiseksi: "Sanokaa minne vanhurskas vaeltaisi, menisikö vuorille vai erämaahan erakoksi, pakoon ihmisiä ja maailman turhuutta." Kirjoittihan Juhani Ahokin, että "minua ei viehätä niin paljon saalis kuin hurma saada hiiviskellä kaukaisilla korpimailla ja tuntea onnen tunnetta nautinnosta olla ja elää siellä yksin ja sulautua siihen ja joutua sen lumoihin." Ja hän lisäsi: "Minua ei mikään elämässäni ole kietonut niin kuin takalistot, erämaat ja metsät ja metsäjärvet ja kosket... Siellä oli minulle aina uudelleen löydetty autuuteni asunto ja kaikkien kaipuitteni hoiva." Nuokin lauseet muistuivat mieleeni siinä havumajassa tyytyväisenä istuessani pyssyineni ja eväslaukkuineni.
– Olit mieleiseni mies, Ahon Jussi, oikein osasit kirjoittaa ja kuvata noita erämaatunnelmia, sillä kyllä se tosiaan niin on, että kuta kauemmaksi urkenee erämaahan, sitä enemmän tuntee vapautuvansa jostakin, muuttuvansa – omaksi itsekseen. Tunne herkistyy, ajatus teroittuu, mielikuvitus saa vauhtia, tuntee tulevansa toiseksi, paremmaksi ihmiseksi, mieleen johtuu paljon sellaista, jota ei ole joutanut eikä kyennyt muualla ajattelemaan. Täältä nähden maailmankuva esittäytyy kokolailla toisenlaisena kuin muualla. Tässä saattaa esimerkiksi ihan huomaamattaan takertua miettimään sitä täällä vapaana ja riippumattomana ollessa kerrassaan arvoitukselta tuntuvaa seikkaa, että miksi me ihmishoukat kamppailemme jostakin vähäisestäkin etuisuudesta, kadehdimme, vihaamme, vaikka kaikki on kuitenkin sanomattoman mitätöntä ja hetkellistä ihmeellisen luonnon, käsittämättömän maailmankaikkeuden ja ikuisuuden rinnalla. "Vain hetkisen me elämme, sitten vaivumme maan poveen, ja kohta ei meitä muista eikä kaipaa kukaan, taivaankappaleet kulkevat avaruudessa – tuhannen vuoden perästä ei työstämme ole jäljellä mitään. Miksi tuhlaamme siis tätä lyhyttä elinaikaamme vihaan ja itsekkäitten etujen tavoitteluun? Miksi emme ole ystävällisiä, miksi emme tee hyvää toisillemme, miksi emme auta toisiamme? Sillä parempi olisi antaa kuin ottaa. Silloin ei meiltä katoaisi rauhallinen mieli, puhdas ja kaunis sisäinen elämä... Vain neovat todellisia aarteita, vain niitä kannattaa tavoitella ja säilyttää..."
Tavi äännähti karkeasti aivan edessäni läpinäkymättömässä kortteikossa. Useassa paikassa kortteikko kahisi ja huojahteli – taviparvi siinä kaiketi etsi ruokaansa, tietämättä, kuinka vaarallisen olennon lähettyville se oli kulkeutunut. Pian näyttäytyi muuan tavi aukkopaikassa ja kohta pari muutakin ui rauhallisesti selvävesikohdan yli. Menkää onneksenne, pikkulinnut, en viitsi noin pienen paistin takia paukauttamalla häiritä korven rauhaa. Odotan suurempaa saalista. Alkaakin jo hiukan hämärtää, kohta on hanhien tuloaika. En ampunut lähitse lentävää sorsaakaan – saattasihan hanhiparvi oleskella parhaillaan vaikka tuolla lahden vastaisella rannalla kortteikossa, laukaus säikäyttäisi pois sen koko järvestä, kun linnut ovat vielä tuulen alla päin, jonne laukaus kuuluisi peloittavan kovalta.
Erämaa valmistautui yölevolle: hämärä tummeni, tuulenhenki kuoleutui vähitellen kokonaan, metsäkanojen tavanmukainen iltakäkätys kuului toisinaan jängältä järven päästä, sorsia lentää läiskähteli lähelleni kortteikkoon, joitakin aivan kymmenenkin metrin päähän selvälle vedelle kajastukseen, josta olisi ollut mainio ampua, mutta kaksipiippuiseni vaikeni päättäväisesti. Pian pitäisi hanhien tulla...
Hämärä oli muuttumaisillaan pimeydeksi, ilta synkkeni yöksi, pilvenlieve peitti taivaanrannan kajasteen ja sen kirkkaan kuvaisen järven tyynellä pinnalla.
Kuu, yön ritari, jo nousi,
kera tielle lähti
asepoika uskollinen,
pieni iltatähti.
Yksin enpä myös mä lähtöön
itseäni vyötä:
kuull' on iltatähti,
mulla lemmen liekki myötä.Nuo Petöfin säkeet "Lemmen vaeltajasta" muistuivat mieleeni nähdessäni pienen, yksinäisen tähden kiiltelevän pilvimöhkäleiden raossa. Tuo "asepoika" oli tällä kertaa yksin. Kuuta ei näkynyt.
"Vaeltajahaaveiluni" keskeytyivät kuullessani kovanlaisen veden pauhahduksen keskeltä lahtea ja kohta, muutamien silmänräpäysten väliajoin, kaksi muuta samanlaista. Vesi posusi aina hetkisen aivan toisella tavoin kuin sorsan rääpsähtäessä lennosta veteen. Tunsin ja tiesin tulokkaiden olevan hanhia. Mutta kovin laskeutuivat kauaksi rannasta. Ja aivan kirkumatta ja kiertelemättä, noin varomattomasti tulivat. Siitä päättäen tämän järven pesintäkasvatteja. Luottivat tutun kotijärvensä tienoiden rauhallisuuteen ja vaarattomuuteen. Tulivat arvattavasti päiväaikaiselta jänkäoleskelultaan tahi vierailumatkaltaan lähilammista. Vaiko suuremman hanhijoukon esilentäjiä, tiedustelijoita, kärkijoukko? Sorsilla ainakin on esilentäjänsä.
Ja taisipa, ainakin tällä kerralla, olla tiedustelijansa hanhiarmeijallakin, sillä tuskin kului viittä minuuttia noiden lahdelle laskeutuneiden kolmen hanhen tulosta, kun jo alkoi, ensin hyvin heikosti, kaukaa pohjoiselta ilmansuunnalta päin kuulua verraten nopeasti lähenevää ja vahvistuvaa hanhien sataäänistä kirkumista, räikeätä, epäsointuista, erämaan villiä alkuvoimaisuutta kuvastavaa, aivan kuin kiukkuista riitarähinää.
– Nyt tulevat – muuttohanhilauma! Ja voi taivas, kuinka paljon niitä kuulostaa olevan!
Sydämeni jyskytti aivan kuuluvasti, takoi kuin vanhanaikainen, lauhduttajaton laivakone.
Pyssyn iskurit vireeseen ja piiput harvan havukaton läpi kohti korkeutta. Muutamia äärimmäisen jännittäviä sekunteja... ensimmäiset lentäjät, suuret, tummat, harvoin ja rauhallisin siivenlyönnein matkaavat linnunhahmot sukeltautuivat näkyviin metsän latvareunan takaa... sitten valtava joukko, erottautuen himmein, pehmeän epämääräisin ääriviivoin. Liian pitkä ampumamatka, liian paljon syrjässä ja korkealla. Välimatkaa arvioidessa pimeässä on oltava varovainen. Muuten pimeys pettää, tulee iso erehdys puoleen tai toiseen.
Lintulauma alkoi kiertää järveä – siis laskeutumisaikeet. Tulivat vähän alemmaksi kierros kierrokselta, kävivät välillä melko kaukanakin, sitten tulivat taas, ja paljon alempana kuin äsken, kiihdyttivät kirkumisensa hirveäksi meteliksi, kuin kilpakiljunnaksi. Pyssynpiiput seurailivat jo uhkaavasti parven eturintamassa lentävän kolmen linnun ryhmää.
Nyt ne tulevat melkein kohti piilopaikkaani... nyt eivät ole enää etäällä, eivätkä kovin korkeallakaan... metsästyksen huippuhetki on tullut... nyt tahi ei koskaan... tarkka tähtäys mikäli jotenkin synkässä pimeydessä näkee pitkin piippujen väliuurnaa... jysähtävä, tiukka pamaus ja häikäisevä, säkenöivä tulenleimaus...
Hyvin kävi: lintulauman terävästä etukärjestä erkani tumma möhkäle, putosi etuviistoon ja mäiskähti raskaasti kortteikkoon. Säikähtäen hanhiparvi melkein pysähtyi hetkiseksi lennostaan ja samalla keikahti hiukan korkeammalle sekä käännähti jyrkästi syrjään. Silloin kajahti toinen laukaus, mutta yksikään lintu ei eronnut parvesta, eikä kuulunut hengitystä pidättäen odottamaani mäiskäystä, ei myöhemminkään putoamista tyynelle järvenselälle, jonka yli lensi yhä kirkuva, suoraan ja nopeasti etenevä parvi.
Jännityksen herpauduttua seurasi riemullinen hetki: pitkän karangan avulla ongin hanhen rantaan. Komea otus, suuri ja painava. Tässähän tuota onkin jo saalista aluksi. Siihen on hyvä lisätä.
Lisää ei kuitenkaan tullut sinä iltana. Kaksi hanhilaumaa tosin lensi vielä puolenyön puhteella, mutta toinen niistä tuntui menevän ylitseni kirkuen ja siipiään havisuttaen, toinen laskeutui parinsadan metrin päähän vahtipaikastani lahdensuulle. Ehkä sataisen hanhiparven heittäytyessä veteen kuului kirkunan ohella yhtenä äänten sekamelskana siipisulkien reunojen synnyttämä terävä, kova pärinä vauhtia jarrutettaessa ja sellainen veden kuohahtelu, että olisi luullut hevoslauman juosseen järveen.
Parven tultua veteen vallitsi pitkän aikaa täydellinen hiljaisuus – hanhet kuuntelivat, siten varmentaen turvallisuutensa. Vasta myöhemmin alkoi laskeutumispaikan kohdalta rantaliejukolta kuulua läpisköimistä ja lyhyttä, hiljaista ääntelyä. Puoliyön aikana lakkasi kuulumasta sekin: hanhet nukkuivat. Koko pimeä erämaa nukkui. Oli aivan oudoksuttavan hiljaista, melkein kammottavan yksinäistä. Tiesin, ettei ihmisasuntoa ollut penikulmaa lähempänä millään suunnalla.
Lähdin hiipimään varovasti havumajastani kolmisenkymmenen metrin päässä sakeassa kuusikossa olevaan pieneen aukeamapaikkaan, johon jo päivällä olin varannut nuotiopuiksi kuivia oksia. Jokaista jalansijaa oli tunnusteltava tarkoin ennen kuin siihen koko painollaan varasi – jos risu olisi naksahtanut poikki jalan alla, niin heti olisi tuo tuossa lahdekkeen vastaisella rannalla nukkuva hanhiparvi siivillään. Eivät edes vaatteeni saaneet sivuta kuusen lehviä, hanhet olisivat kuulleet kahahtelun. Tiesin tämän kokemuksesta. Hanhia en tahtonut karkoittaa turhan takia – ehkä pääsen niitä vielä ampumaan päivän valjettua.
Sytytin nuotion palamaan, mutta suurta tulta en uskaltanut laittaa, sillä olinhan nähnyt senkin, että jos pieninkin tulenvilahdus, vaikkapa vain savukkeen sytyttämiseen tarvittava, näkyy jo nukkuvallekin hanhilaumalle, samoin kuin muillekin vesilinnuille, niin siinä tulee totinen äkkilähtö.
Illastettuani kaatauduin pitkälleni pehmeälle havualustalle, mutta kun ei vieläkään tuntunut nukuttavan, aloin muun henkisen ravinnon puutteessa silmäillä nuotion valaistuksessa eväitteni kääreenä ollutta vanhaa sanomalehteä. Siinä sattuikin olemaan minulle mieluista luettavaa. Huomasin seuraavan, silloisen mielialani ja olinpaikkani kanssa sopusoinnussa olevan uutisen:
"Metsistynyt professori. Chicagosta ilmoitetaan, että sikäläisen yliopiston professori Lew Sarett on jättänyt yliopiston asuakseen Pohjois-Wisconsinin metsissä. Lähtiessään hän vakuutti, että meidän nykyisessä sivistyksessämme on paljon sellaista, mikä on kokonaan ilveilyä, erityisesti suurissa kaupungeissa, missä tunne-elämän kuohunta, seuraelämän monimutkaisuus ja kevytmielinen musiikki turmelevat ihmisen onnen. Näiden syiden perusteella hän nyt on paennut metsään."
– Terve mieheen, arvoisa herra professori, nostan Teille lakkiani, olette oikea mies, yksi sadastatuhannesta. Saman hengen miehiä kuin Juhani Aho, Aleksis Kivi, Rousseau, Tolstoi, Strindberg, amiraali Pitka Virosta ja monet tuntemattomat. Professori Sarettin tiukka päättäväisyys on varsin kunnioitettava. Hän näyttää olevan enemmän tekojen kuin sanojen mies. Sen sijaan esim. Ahokin jäi puolitiehen. Hänen korpiunelmansa ei toteutunut täydellisesti, vaikka suurin piirtein katsoen saattaakin sanoa, että hänen sydämensä sai erämaa, vaikka mies itse oli muualla. Kertoihan hän jo lyseon ensi luokalla ollessaan kauniina syyspäivänä hyvin hajamielisesti seuranneensa ikävää opetusjankkausta ja ajatelleensa vain kotoista saloseutuaan, jossa Musti varmaan nyt parhaillaan haukkuu ahon laidassa puuhun kohonnutta koppeloa. Jo silloin "vastustamattomasti veti suurille soille ja tuntemattomiin metsiin, alkoi tehdä mieli sinne yksin", niin hän kirjoitti. Ja samaa sävyä toisaallakin: "Jos jäisinkin tähän, tekeytyisin taloksi... asuisin täällä, metsästelisin, samoelisin noita synkkiä, juhlallisia saloja, makaileisin, maatuisin tänne, kasvaisin korpeen kiinni." "Jos kesäinen unelmani olisi saanut toteutua... niin olisi minusta tullut talonpoika ja kunnon kansalainen, jota vastoin nyt olen – en ole mitään siitä, miksi olisin tahtonut ja miksi olisi pitänyt."
Kuinka ihmeellisen selvästi muistinkin nyt nuo siteeraamani, kauan sitten lukemani lausekatkelmat. Kuin itsestään, ajatusta pingoittamatta ne liukuivat esiin aivokomeroista ja sovittautuivat paikoilleen. Aiheutuiko tämä mietiskelyherkkyys tästä korven hiljaisuudesta, syvästä yksinäisyydentunteesta, pimeydestä? Varmaankin se johtui tästä kaikesta. Ihmekö siis, että erämaa, suomalaisen rodun unelma, salaperäiset ja raskasmieliset metsät, ovat jo ammoin Suomen kansan perusluonteen muodostaneet sellaiseksi kuin se on. Satoja vuosia ovat suomalaiset kulkeneet erämaan polkuja, taistelleet sen kanssa, voittaneet sen ja – rakastaneet sitä. Suomalainen on vanhoista ajoista asti ollut perusolemukseltaan yksinäisyyden harrastaja. Kun entisajan suomalainen näki kaukana kohoavan nuotiotulen savun, kuuli vieraan kirveen kalkkeen tai koiran haukunnan, vetäytyi hän toisille tienoille, yhä etemmäksi erämaahan saadakseen varmemmin elää rauhassa yksikseen. Ja vielä nykyisinkin erämaa vetää puoleensa suomalaista, hän haluaa metsien linnanmuurit ympärilleen, hän tahtoo olla korven itsevaltias, vapaa siellä, jossa vieraan äänen kaiku ei kuulu.
"Täällä kaukana korvessa minäkin tahtoisin asua, täällä kokea iloni ja kestää suruni. Täällä ei minua kukaan kadehtisi, ei kieltäisi eikä käskisi. Täällä on vapautta, luonnon kauneutta ja suurenmoisuutta. Täältä en milloinkaan palaisi maailman hermostuneen hyörinän, valhesivistyksen ja teeskentelevien ihmisten ilmoille, vaan täällä eläisin onnellisena etäällä siitä melskeestä, jossa nyt löydän vain onnen muruja, mutta niin sanomattoman paljon suuria suruja."
Niin on joku kirjoittanut, en muista kuka; olen lukenut sen jostakin... Niin, eihän tiedä, vaikka vielä kerran...
Olin nukahtanut mietteisiini, nuotiotulen raukaisevaan hauteeseen.
Havahduin kuusen latvassa takittavan käpylinnun pudotettua kävyn kasvoilleni. Korpi siis huolehti herättämisestä, ettei metsämies nukkuisi liian pitkään. Aamu olikin jo valjennut, mutta aurinko ei paistanut vielä puiden latvoihinkaan. Nuotiotuli oli sammunut, vain parissa kekäleessä kyti vielä valkea. Muistin yölliset haavemietteeni rovion kirkkaassa, lämmittävässä loisteessa. Nyt nuo ajatukseni eivät tuntuneet enää erikoisen kiinnostavilta. Ne eivät näy sietävän päivän valkeutta – sammuvat niinkuin tuo kohentamattomaksi jäänyt nuotio, palavat karrelle kuin nuo kekäleet. Jääkö tuli kytemään edes tuhkan alle?
Olo tuntui tympeältä. Vilukin vähän puistatti. Mutta mitäs tässä, oli lähdettävä liikkeelle.
Hiivin järven rannalle. Sumu peitti näköalan. Sorsa äännähti jossakin. Hanhien ääniä ei kuulunut. Jokohan ovat jatkaneet matkaansa?
Pujahdin havumajaani odottamaan tilanteen kehittymistä, sumun selviämistä. Yöpuultaan lähtevän metson siipien läiske kuului läheiseltä kangasselkoselta, metsäkanat kovaäänisinä kävivät käräjiään suolla, ja vaaran rinteellä "huusi koro", palokärki pärrytti kelonsäröä. Pienimmätkin äänet kuuluivat pitkän matkan takaa. Telkkä ui editseni kortteikon rintausta pitkin. Toisinaan se pulahti sukelluksiin ruokaansa hakien. Pidättäydyin ampumasta. Tuntui epämieluiselta rikkoa rauhaa, ja tahdoin nähdä hanhiparven sumun hälvettyä, ainakin lennossa niitä ihailla, ja sitten voisi ehken ampuakin.
Sumu häipyi auringon ylettyä kuusikon suippokärkien kohdalle.
Ja mitä näinkään!
Lahden vastaisella rannalla, olinpaikastani vähän viistoon oikealle, seisoskeli liejukko- ja mätäsniemekkeellä hanhijoukko; laskin lintuja kahdeksaankymmeneen. Ne seisoivat siinä liikahtamattomina, pitkäkaulaisina kuunnellen. Äkkikatsannolla olisi saattanut luulla niitä mättäiksi ja kaisloja mättäihin pystytetyiksi kepeiksi. Olisipa siinä pataan pantavaa! Mutta minkäs mahdoit niille pyssylläkään. Hyvä ampuja olisi mahdollisesti tarkalla luodikolla saanut johonkin niistä sattumaan, varsinkin kun olisi ampunut lähekkäin seisovien lintujen ryhmään. Haulikolla ei ollut yrittämistäkään, sillä matkaa oli vähintään 200 metriä.
Linnut seisoivat kauan, ehkä noin puolisen tuntia, kuin kuvapatsaat. Ne varmaan vaistoavat jotakin, ajattelin. Joko kaukoaisti antoi niille varoituksen minun lähelläolostani, vaikka ne vielä nähtävästi ovat vähän epätietoisia, niin etteivät katso tarpeelliseksi lähteä lentämään pakoon, hyvän ruokapaikan jättäen? Vai kuulevatko ne jotakin sellaista epäilyttävää, jota minä en ainakaan vielä kykene kuulemaan?
Jälkimmäinen otaksumani osoittautui oikeaksi hetken kuluttua. Yksinään korpia kiertelevä suuri, sarvipäinen ajokkiporohärkä tulla loksutteli ventoa nevaa pitkin suoraan hanhilaumaa kohti, arvattavasti juomaan. Korkeimmalla mättäällä seisova johtaja-vartijahanhi päästi lyhyen, käskevän merkkiäännähdyksen ja lääpötteli huojuvin askelin tarpeeksi syvään veteen sekä lykkäytyi uimasilleen, koko muun lauman seuratessa sitä. Hanhet eivät siis sen enempää pelänneet poroa. Mutta jos minä olisin kojussani vaikka vain hiljaa rykäissyt, niin voi silloin sitä siipien läiskettä ja veden pauhinaa!
Kun hanhiparvi läheni hitaasti ja pysähdellen uiden piilopaikkaani, en uskaltanut kaikin ajoin täysin palkein hengittääkään. Toivoin näet niiden tulevan ampumamatkan päähän. Eivät näyttäneet uskaltavan mennä enää entiseen syömäpaikkaansa, sillä poro jäi juotuaan nyhtämään meheviä rantakortteita. Hanhet lipuivat alinomaa leviävänä ja pitenevänä parvena lähelläni, noin 50 metrin päässä minusta sijaitsevaa liejukkokielekettä kohti. Aivan niinkuin olin toivonut niiden tekevän. Mutta enpä olisi uskonut silti toivoni toteutuvan. Kohta ovat ensimmäiset linnut kielekkeellä. Pian pääsen ampumaan. Siunattu porohärkä, minkä hyvän työn teit tietämättäsi!
Vaikka olisin voinut valita ja ottaa saaliini jo silloin, kun lauman kärjessä uineet linnut höyhenistöään pyristellen ja siipiään oikoen kohosivat liejuniemekkeelle, annoin kaikkien kokoontua sille tai asettautua seisomaan sen rantamien matalaan veteen. Se oli komea katseltava näin läheltä tuo keppikaulojen joukkue. Eikä aivan tavallinen ja jokapäiväinen nähtävä. Siitä olisi tullut sievä ja harvinaisaiheinen valokuva. Kaduin kovasti, että olin jättänyt kameran kotiin. En viitsinyt lähteä sitä kantamaan tänne, kun en aavistanut täällä tämmöistä tilannetta sattuvan. Eikähän minulla ollut kauko-objektiiviakaan.
Tapansa mukaan hetkisen kuulosteltuaan uudessa paikassa ja höyheniään nokallaan suorittuaan hanhet ryhtyivät ruokailemaan. Vaappuillen ne kävelivät, vartijahanhea lukuunottamatta, pehmeässä liejussa ja vatsaansa myöten vedessä, kaivellen nokallaan arvattavasti joitakin pikkueläimiä. Toiset kiskoivat ahnaasti mättäitten reunuksilta lyhyttä, vihantaa vesinurmea. Kun "naapuri" toisinaan touhussaan sattui tulemaan liian lähelle, vingahti häiritty lintu kärttyisästi ja näykkäsi nokallaan tunkeilijaa. Kun hanhet syötävää etsiessään ja niitä katsellessani olivat levittäytyneet harmittavan hajalleen, joten ei ollut toivoa kahden kaatumisesta yhdellä laukauksella, annoin Bauardini puhaista juuri silloin, kun tuollainen kinastelukohtaus tapahtui kahden syöntitouhuisen kesken. Mutta ihme oli, että vain toinen tuli kykenemättömäksi lähtemään lentoon. Toista ammuin uudelleen juuri sen kohottua ilmaan, vaan tottapa tuli kiireessä katsotuksi hatarasti reikärautaa pitkin, koska onnekseen meni muitten mukana. Liejukolle jäänyt pyöriskeli ja heittelehti *siinä henkitoreissaan vielä sen verran, että minun oli juostava rantaa pitkin vähän lähemmäksi ja lopetettava se laukauksella.
Tämäpä vasta onnenpotku! Olisi minulle oikeastaan riittänyt yksikin hanhi kerrallaan, mutta oli otettava toinenkin, kun annettiin.
Mutta lintu ei ollut vielä pussissani, vaan vetelällä liejulla, parinkymmenen metrin päässä miehen kannattavasta rantaäyräästä. Siinäpä paha pulma. Minulla ei ollut edes kirvestä, jolla olisin saanut kaataa muutamia puita jalkojeni alle liejuun. Lähitienoolta en löytänyt yhtään niin pitkää ja niin paksua maahan kaatunutta puuta, joka olisi ottanut vähääkään kannattaakseen satakiloista ruhoani. Piti lähteä pitemmälle etsintäretkelle. Noin puolen kilometrin päästä löytyi viimein tuulikaato kuusi. Sen sain suurin ponnistuksin kiskotuksi irti kannostaan, katkoen puukolla sitkeimpiä murtumasäröjä, ja vedetyksi hanhiliejukolle. Raahaamista siinä oli aivan hikeen ja väsymykseen asti. Jos "mamma" olisi ollut näkemässä sitä hitsiä, hän olisi tietysti tavanmukaisesti sanonut, että "ei se mitään, hyvää tekee papalle voimistelu, ja hikoaminen kuuluu olevan terveellistä".
Saatuani hanhen vihdoin liejulta käsiini ja juuri sovitettuani sen avaraan selkälaukkuuni lensi lähitseni muutamia sorsia. Tempasin pyssyn mättäältä ja päästin kaksi paukkua, tähdäten lähes pari metriä ensimmäisinä lentävien nokan eteen – niiden nopeus oli niin suuri myötätuulessa. Kärkilentäjä supisti siipensä lerpalleen ja kiivaasti väkkäränä pyörien paiskautui kortteikkoon, niin että läjähti ja vesi roiskahti komeasti. Siinä oli taas urakkatyö tiedossa. Ei auttanut muu kuin piti ottaa pois yltäni jokainen rihmankiertämä sekä lähteä uimaan mutaiseksi sekoittuvaan ja lievimmin sanoen viileään veteen. Olisi ollut kansantaloudellista tuhlausta jättää sorsa sinne. Otetaanhan marjakin maasta.
Kortteikossa oli pahimmoilleen niin matalalti vettä vennon liejuvellin päällä, ettei siinä urriessa oikein tiennyt pitikö yrittää uida vai kahlata. Kulku oli vaikeata, mutta onneksi ei matka ollut kovin pitkä.
Eikä tässä vielä kaikki. Mutakylvyn jäljestä oli juostava peseytymään lahdekkeen vastaisella puolella olevaan kovarantaiseen niemeen. Sorsa nousi hintoihinsa!
Ja raskaan lintutaakan painamana oli vielä kestettävä kymmenisen kilometrin marssi Kitkan rantaan sekä siitä saman pituinen soututaival Jäkäläniemeen.
Kyllä oli sitten mies "pehmeänä". Hyvä kotona, parempi muualla.
Saalista katseltiin ja ihmeteltiin. Lajikseen suurenlainen sorsa näytti kovin vähäiseltä komeitten hanhien rinnalla pihanurmikolla.
– Nuihin suurten poikako se on tämä pieni? kysyi muuan siihen sattunut Pöksänlahden puolen muija ja käänsi sorsaa kenkänsä kärjellä.
– Ei ou poika eikä tyttö, sorsahan se on, jurautti renki suorasukaisesti.
– Ja nuo suuret on hanahia, esitteli tietävästi terävämeininkinen Pikku-Katri.
Hanhet punnittiin: 4 kg 650 gr ja 4 kg 300 gr.
– On niissä syömistä vähäks aikoa, totesi vanhaisäntä.
Minulla ei ollut enää aikaa käydä toista kertaa erämaan järvellä hanhia hakemassa, sillä alamaahan lähtö oli lähellä. Se synkistytti mieltäni. Olin aivan kuin, sanoisinko, rakastunut tuohon etäiseen erämaan hanhijärveen. Olisin halunnut vielä istua illan hämärtyessä sen rannalla, nähdä aamun valjettua sumuverhon jakautuvan ja komean hanhiparven liukuvan tyynellä vedenkalvolla, olisin vielä tahtonut tuntea olevani – yksin erämaassa.
Toivoin pääseväni sinne vielä joskus, monen vaiherikkaan kuunkierron perästä, ehken monien murheitten ja vastoinkäymisten jälkeen.
14.
JÄÄHYVÄISET KUUSAMOLLE.
Syyskuu oli jo pitkälle kulunut, sää käynyt koleaksi. Harri, ahven ja hauki eivät enää paljon välittäneet pitkänsiiman syöteistä, lohenpyynnin lupa-aika oli päättynyt. Metsästysaika olisi ollut tosin vielä parhaillaan, hanhien ja muiden muuttajien lapinlento vielä enimmäkseen edessä päin, mutta ei auttanut, raskain mielin täytyi alkaa ajatella lähtöä ja ryhtyä kokoilemaan kapineitaan. Eroaminen Kuusamosta, Kitkasta, Jäkäläniemestä ja sen erikoisen ystävällisestä talonväestä tuntui ikävältä. Jospa vielä viikon saisi olla täällä! Tahi edes pari, kolme päivää!
Lähtöpäivän edellisen illan tavanmukaisesta tupaistunnosta muodostui ankara juontikaronkka. Vaikka ei juotu tosin muuta kuin Pauligin juhlasekoitusta paksun separaattorikerman, korppujen ja piparkakkujen kanssa. Illanvieton aikana käytettiin runsaasti puheenvuoroja. Kaikissa näissä lausunnoissa tuntui olevan pääasiallisimpana sävynä kuluneen kauniin ja viihtyisän kesän kaipaus.
Syysilta oli lauha, tyyni ja kajastevaloinen. Riisitunturin huipun kohdalla taivaanäärellä vilkutti jo syksyn ensimmäinen, kirkas tähti. Emme olisi oikein vieläkään malttaneet mennä nukkumaan, vaikka oli kohta puoliyön aika.
Huomenna sitten hyvästellessä talonväkeä tuli lähtijän mieleen sellainenkin ailahdus, että mitähän jos jäisimmekin tänne – edes ensi syksyyn saakka. Teki mieli sanoa nuorelle isännälle, että hae pois veneestä ne äsken sinne kantamasi matkalaukut – lähdetään nuotalle Hiekansyvään päivällisen jälkeen, kun tuulikin näyttää noin tyyntyvän...
Tämmöisissä tilanteissa ihminen näet saattaa hiukan herkistyä. Varsinkin oltuaan lähes neljä kuukautta erämaassa, sen vieraanvaraisen ja sydämellisen kansan keskuudessa. Mutta heikkouden hetki menee tavallisesti pian ohi. Jälkensä jättää se kuitenkin mieleen ja muistiin.
– Saadaanko tulla tänne vastakin? kysyin puristaessani vanhanisännän kovettunutta kämmentä.
– Tule veikkonen, yöllä tai päivällä, aina silloin kun voan itelles passoa... sieltä suuresta moalimasta... tänne jalakojas leppuuttammaan, vastasi vanhus totisena ja hänen huulensa mutuilivat omituisesti.
Ajaessamme autolla Kuusamon–Rovaniemen uudella tiellä punkaharjumaista Hyvänniemen selännettä pitkin lohdutti minua rouva veikeästi viisaalla, syväsisältöisellä raamatunlauseella:
– Pidätä äänesi itkusta ja silmäsi kyynelistä, sillä työllesi oli tulemassa palkka.
Hän viittasi tällä kai kirjantekohommaan. Oltiinhan matkalla herrain Helsinkiin, kirjayhtiölle käsikirjoitusta viemässä.
Lähtötunnelma alkoi vaihtua vähitellen matkanähtävyyksien kiinnostukseksi.
Määttälänvaaralta lähtien oli tultu jo puoliväliin toistakymmentä kilometriä pitkä, melkein taloton taival Mourusalmelle. Se on lounaasta koilliseen suuntautuvan Yli-Kitkan vesistön kapein kohta, joka erottaa Vasikkaselän ja Luonselän. Tuon 700 metrin laajuisen salmen yli kuljetetaan autot ja muut ajopelit lautalla sekä jalka- ja pyörätaivaltajat veneellä Posion pitäjän puolelle. Siinä lähellä pohjoisrannan lauttalaituria on pari vankkaa taloa, joissa majoitetaan ja syötetään mielellään Kitkan lohiherroja. Varsinkin rovaniemeläisiä urheilukalastajia tapaa täällä Hietaniemellä pyhänseutunakin pikimmältään käymässä. Uutta, hyvää tietä on hupainen huristaa.
Mourusalmelta on 15 km:n aivan taloton taival Posiojärven rannalla sijaitsevaan Aholan majataloon, jonka kohdalla oleva maantietolppa ilmoittaa Rovaniemelle olevan matkaa vielä 131 km.
Aholasta lähtee maantie ensin parisenkymmentä kilometriä noudattelemaan Posiojärven kortteikkoisia rantoja, vilautellen viehättäviä näköaloja, lempeitä lehtoisiakin maita, saaria, salmia, lahdekkeita ja pikkuselkiä, ei siis enää, ei ainakaan maantieltä katsoen jylhänkaunista kuusamomallista nähtävää. Erämaan alkuvoimaisin viileys on jo näillä tienoilla melkoisesti lientynyt ja tasaantunut. Vain Karitunturi (416 m), Riavaara (n. 300 m) ja Palotunturi (391 m) vielä kaukana maantien pohjoispuolella kohottavat huippujaan verraten "siivojen", sankkametsäisten maiden ympäröiminä. Posiojärven tienoot ja Posion pitäjän muutkin seudut olisivat matkailijoille ja kesänviettäjille varmaan hyvin mieluiset, jos liikenne saataisiin suunnatuksi sinne, vaikka esim. Kuusamon kulkijain paluumatkalla tahi heidän jatkaessaan turistitietään Lappiin ja Petsamoon.
Kitkan–Posion järvireitin umpipohjukkaan, Posionperään, tullessa pitkin rannikkoa ja maantien vaiheilla on vankanlaista asutusta kilometrittäin.
Mutta vielä kerran, viimeisen kerran koko tällä Kuusamo-matkallamme, erämaa näyttää kyntensä: viidettäkymmentä kilometriä pitkällä taipaleella Posionperästä Autinkylään. Tällä matkalla on penikulma toisensa jäljestä tasaisenlaista kangasmaata, useita suuria, ikävännäköisiä palokankaitakin, aina vain metsää, ainoastaan muutamia pikkujärviä näkyvissä, eikä ihmisasuntoja paljon muita kuin uudismökki mustassa metsässä sen paikan läheisyydessä, jossa maantie menee Auttijärvestä alkavan Auttijoen yli. Tämän torpan kohdalla postiauto pysähtyy neljännestunniksi kahvittamaan matkustajiaan. Auttijoen maantiesillalta näkyi Kuusamosta päin tullessa vasemmalla puolella kuutisen kilometriä pitkä, mutta vain joitakin satoja metrejä leveä, ihana Auttijärvi, johon kaakosta päin laskee pienenlainen, mutta sen takia merkillinen Korojoki, että metsäisten maisemien keskelle on täällä graniittialustaan muodostunut monta kilometriä pitkä, noin enintään 1 km leveä, aivan äkkijyrkkien, lähes 100 metriä korkeiden rinteitten reunustama rotkolaakso, jonka pohjalla joki luikertelee. Mahtavan vaikutuksen tekee tämä muodostuma, kun jyrkänteen reunalta tahi kanjonin pohjalta sitä katselee.
Mutta kukapa Korojoen kanjonia käy katsomassa, vaikka se on vähintään yhtä mahtava, ehkä suurenmoisempi kuin Kitkajoen rotkolaakso, jossa sentään joku reissaavainen kesänpitkään piipahtaa. Korojoen nähtävyys ei ole ollut matkailijoiden tietonakaan. Ei kukaan ole siitä hiiskunut mitään. Ei edes Sulo-Veikko Pekkolakaan, joka maailmansodan aikana parin hurjapäisen toverinsa kanssa Saksan yleisesikunnan asiamiehenä kuljetti pommikapsäkkejä veneellä Korojokeakin pitkin.
Auttijoessa on komea Auttiköngäs, jonka tienoilla on antoisaa onkivettä. Autinkylässä yhtyy Auttijoki suureen Kemijokeen, jonka tiheäasutuksellista vartta seuraten maantie painuu Rovaniemelle. Tältä väliltä ei ole mielestäni muuta mainitsemista kuin Pekkalan tyynisuvantoinen lossiylikulkupaikka ja Kaihuan kalanviljelylaitoksen tyylikkäässä portissa olevat kaksi komeata lohenkuvaa.
Auto hyristää vireästi, vauhtiaan yhä kiihdyttäen, tuuheametsäisen ja korkeahkon, mutta Kuusamon tuntureja ja vaaroja katsomasta tullessa auttamattomasti jotenkin vaatimattomalta näyttävän, kesäyöaurinkonsa ja suksimäkensä takia kuuluisaksi mainostetun Ounasvaaran rinteen viertä ja Kemijärvelle johtavan uuden rautatien komeaa kaarisiltaa pitkin Kemijoen yli Rovaniemen hienosti sivistyneeseen maalikylään, jossa jätkäkahvilan avatun ikkunan laudalla gramofoni rääkyi Asfalttikukkaa, häiriten lämmintuntuisen, selkeän syysillan rauhaa.
Sydäntä riipaisi oudosti auton pysähtyessä Lipposen ensiluokkaisen matkustajakodin oven eteen: en olisi välittänyt koko tästä hienoudesta – huolettomampi ja vapaampi olisi ollut oleskella siellä Kitkalla tai muualla Kuusamoa kulkemassa.
Ja vielä junan jyskyttäessä etelää kohti viipyi mielessä kauniin Kuusamon kaipuu, kuluneen kesän kaiho. Ei siinä huvittanut paljon katsella vaunun ikkunasta taaja-asutuksellisia, laakeita vainio- ja jokirantanäköaloja. Mieli oli muualla: nyt siellä tämmöisenä aurinkoisena, tyynenä päivänä koko Kitkan laaja ulappa kirkaspintaisena päilyy, Naatikkavaaran jyrkkä havupuurinne heloittaa puhtaanvihreänä, auringon hehkun kyllästämänä. Siellä on komea Paanajärvi, ylväs Nuorunen, mahtava Oulankajoki sekä jylhän erämaan lohduttomassa yksinäisyydessä pauhaavat Kiutaköngäs ja Jyrävä.
Mielenmyrre tuntui ikäänkuin patoutuvan sydänalaan ja elämän murheet alkoivat ahdistaa jälleen.