[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fsGOkfkdBRzNK4vdxNvPagCHPhLa_MAbINdyQHOWUAtA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2370,"Suomen Sveitsissä","Nuutinen, Aaro A.",1886,1949,"2370-nuutinen-aaro-a-suomen-sveitsissa","2370__Nuutinen_Aaro_A.__Suomen_Sveitsissä","Kesäkuvaus Kuusamosta","tietokirja",[],[],"fi",1932,null,40364,284860,true,[],[],[],"Matkakuvaus esittelee Kuusamon jylhää luontoa, tunturimaisemia ja vesistöjä 1930-luvun alussa. Teos sisältää havaintoja muun muassa Kiutakönkäältä ja Paanajärveltä sekä kuvauksia paikallisesta elämänmenosta ja erämaan tunnelmasta.","Aaro A. Nuutisen 'Suomen Sveitsissä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2370. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUOMEN SVEITSISSÄ\n\nKesäkuvaus Kuusamosta\n\n\nKirj.\n\nAARO A. NUUTINEN\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1932.\n\n\n\n\n\n\n        Jos kerran vapaan kesän saan, niin Kuusamoa,\n        kesäyönauringon maata kohti painun, uudelleen\n        vielä ihailemaan tuota maamme viehkeintä,\n        vaihtelevinta seutua.\n\n                           (T.J.H., Finlandian vk. 1920-21.)\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdannoksi.\nVaasasta Kuusamoon.\nKirkonkylästä Käylänkoskelle.\nKäynti Kiutakönkäällä.\nKäylästä Juumaan.\nJyrävänniemen nähtävyydet.\nJuumasta Paanajärvelle.\nGallen-Kallela-muisteloita Paanajärveltä.\nPaanajärveltä Nuoruselle.\nKitkajärvellä.\nPirttiviisautta.\nAmmattiuistelija.\nVanhaa metsästäjää haastattamassa.\nYksin erämaassa.\nJäähyväiset Kuusamolle.\n\n\n\n\nJOHDANNOKSI.\n\n\nPyydän saada ensiksi mainita, että tämän kirjan ilmestymisestä ei ole\nsyytettävä yksinomaan allekirjoittanutta, vaan myöskin sen sanomalehden\njohtoa, joka Kuusamoon tutustuakseni myönsi minulle tarpeeksi pitkän\nloman, ja prokuristi Paavo Ingervoa, joka Rouvan ja minun kanssani\nkulki Kuusamoa kuvaamassa kameroillaan, sekä enimmän tietenkin sitä\nyhtiötä, joka auliisti suostui ehdotukseeni Kuusamo-kirjan tekemisestä.\nTämä toimenpide olikin paikallaan, sillä kauniista Kuusamosta ei tähän\nsaakka ole ollut yhtenäistä, esittelevää kirjateosta, jossa sanoin ja\nkuvin selostettaisiin syrjäistä ja köyhää, mutta erikoisen\nluonnonihanaa ja jylhänmahtavaa Suomen Sveitsiä, joksi Kuusamoa\nnimitetään.\n\nKuusamoa saattaa sanoa Sveitsiksi tietysti vain niin ajatellen, että\nKuusamon laajan ylängön korkeat tunturihuiput ja valtavat vaarajonot,\nMaanselän harjanteet, Paanajärvi ja muut korkeiden maiden ympäröimät\njärvet tuovat mieleen Sveitsin maisemakuvan. Näin ottaen saattaa\nliioittelematta sanoa Kuusamoa Suomen Sveitsiksi. Meillä ei ole sen\nsveitsimäisempiä maisemia, ei ainakaan suhteellisesti niinkin lähellä\nasutuskeskuksia ja rautateiden päätepaikkoja kuin Kuusamo.\n\nTästä huolimatta matkailijaliikenne, omituista kyllä, tähän saakka vain\nverraten vähäisessä määrin on suuntautunut Kuusamoon. Enimmäkseen vain\njotkut lohenonkijat ja muutamat muut urheilukalastajat ovat siellä\nvasta viime vuosina käyneet. Ns. suuri yleisö ei ole vielä \"löytänyt\"\nKuusamoa. Siellä käynti ei ole \"muodissa\", mutta Kuusamon kunnian aika\nsaattaa tulla milloin hyvänsä, ehkä piankin. Varmasti se kerran tulee.\nNykyisin ei yleisö suurin piirtein katsoen tiedä Kuusamosta paljon\nmitään, ei matkailuseutuna eikä muutenkaan. Eikä tämä ole oikeastaan\nihmekään, sillä Kuusamon kauneutta ja muuta erikoisuutta ei ole\nsanottavasti mainostettu lehdistössä, ei kirjoissa eikä kartoissa,\nvaikka monia muita Kuusamoa vähäisempiä nähtävyysseutuja on edes jonkin\nverran julkirummutettu, ulkomaalaisillekin suositeltu. Varsinkin juuri\nnuo ulkomaalaiset varmasti matkustaisivat Kuusamoonkin, kun vain\ntietäisivät siellä olevan niin paljon ja sen laatuista nähtävää, mitä\nsiellä todella on olemassa. Kuusamostahan he voisivat mukavasti jatkaa\nmatkaansa Petsamoonkin tahi muuanne Lappiin. Tällöin voitaisiin käyttää\nuutta, pari vuotta sitten valmistunutta Kuusamon kirkonkylän --\nMourusalmen--Rovaniemen maantietä tahi Kuusamon kirkonkylän --\nKäylänkosken--Kuolajärven tietä, jonka suunnalla, jo Kuolajärven\npitäjän puolella, ovat omat, mieltäkiinnittävät nähtävyytensä,\nSallatunturi, Rohmoiva ym. Käylänkosken ohi johtavaa tietä monet\nPetsamon matkailijat kuuluivatkin käyttäneen viime kesänä, käyden\nsamalla Rukatunturilla.\n\nUlkomaalaisten ohella myöskin omamaalaisemme toivottavasti nykyistä\npaljon runsaslukuisempina kävisivät Kuusamossa ja jättäisivät\nvähemmälle tuon tavanmukaisen muihin maihin matkaamisen ennen kuin on\nkäyty katsomassa edes parhaita paikkoja kotimaassa. Eihän se ole\nmatkailija eikä mikään, joka ei ole käynyt ulkomailla. Sellainen on\nkäsitys. Oma maa unohdetaan. Sitä tunnetaan vain hyvin vaillinaisesti.\nTahi kotimaassa matkustellaan vasta viimeiseksi. Niinpä eräskin Oulussa\nsyntynyt, kasvanut ja koulunsa käynyt oppinut herra kierteli\nkotimaakuntaansa, Kuusamoonkin, tutustumassa vasta viime kesänä,\nmatkusteltuaan ensin parinakymmenenä vuotena melkein kaikissa Euroopan\nvaltakunnissa, monessa niissä useanakin suvena, ja käytyään Afrikassa\nasti. Esimerkkejä voisi luetella paljon.\n\nUlkomaille matkustamista pidetään muotiasiana. On \"hienoa\" saada sanoa\nkäyneensä ulkomailla, vaikkapa vain -- Tallinnassa. Ei juuri kukaan\nkehu käyneensä Kuusamossa, Puijolla, Pamilonkoskella, Kolttakönkäällä,\nViitasaaren näköalatornissa... On sellaisiakin, jotka eivät luule\nnäissä ja monissa muissa paikoissa mitään erikoista nähtävää\nolevankaan, eivätkä edes tiedä esim. Kuusamossa olevan sellaisia\nensiluokkaisia, katsomisen arvoisia matkailunähtävyyksiä kuin Nuorusen\n(585 metriä korkea) ja Rukatunturin valtavat näköalat sekä Kiutakönkään\n(lähes 14 metriä korkea) ja Jyrävänputouksen mahtavasti pauhaavat\nkuohut. Kolille, Suursaarelle ja Petsamollekin vain kohautetaan\nolkapäitä. Kotimaan matkailijaa halveksitaan ja säälitään. Oma maa\nmustikka, muu maa mansikka.\n\nEihän siinä tietysti ole mitään sanomista syrjäisillä, jos ne, joiden\nlompakko antaa myönnytyksen, matkustavat vaikka johonkin Saksan\nvuoristoseutuun katsomaan ankarasti mainostettua, patoamisen kautta\nkeinotekoista koskentapaista, tahi menevät ihmettelemään Eiffel-tornia,\nNotre Damea ja suurkaupungin yökahviloiden iloja, mutta pois ivallinen\nhymy silloin, kun oman maan nähtävyydet sattuvat tulemaan puheeksi,\nsillä täällä Suomessakin on sentään paljon, hyvin paljon katsottavaa,\nsellaistakin, josta monella ulkomaiden kävijällä kukaties ei ole\naavistustakaan. Maamme ihana, suurenmoinen luonto saattaa yllättää ja\nhämmästyttää muitakin kuin -- ulkomaalaisia.\n\nTämän kirjan tarkoituksena on matkakertomuksen rajoituksin\nesitellä Kuusamoa ja opastaa matkailijoita, luonnonihailijoita,\nurheilukalastajia ym. Kuusamon kulkemisessa. Tyhjentävän teoksen\nlaatimista ei ole yritettykään.\n\nKuusamon Jäkäläniemessä juhannuspäivänä v. 1931.\n\nKirjoittaja.\n\n\n\n\n1.\n\nVAASASTA KUUSAMOON.\n\n\nHartaasti odotettu, paljon keskenämme puuhaa ja puheenaihetta antanut\nKuusamon-matkamme alkoi Vaasasta kesäkuun 2:n päivän aamuna klo 5.45 v.\n1931. Se tuntui meistä matkalle lähtijöistä, Rouvasta ja minusta,\njuhlalliselta ja tärkeältä, suorastaan historialliselta hetkeltä. Ja\nennen kaikkea helpotuksen hetkeltä moniviikkoisten matkasuunnittelujen\nja valmistelujen jälkeen. Oikein huokasimme huojentuneina junan\nhihkaistua lähtövihellyksensä ja tempauduttua liikkeelle. Tuntui niin\nturvalliselta ja toivorikkaalta ajatellessa kaikkien asioittemme olevan\nkunnossa tätä myöten ja edessämme olevan pitkän loman sekä\nmieltäkiinnittävän, varmaan vaiherikkaaksi muodostuvan matkan. Mukavaa\noli siinä vuoroon silmäillä sanomalehtiä, vuoroon katsella ikkunasta\nelokuvan tavoin ohitse vilajavaa tyypillistä eteläpohjalaista\nlatomerimaisemaa, vaikka se synkkäpilvisenä, tihkusateisena aamupäivänä\nei esiintynytkään heleimmissä väreissään eikä avartavimman\nkaukosiintoisimpana. Katsoja sai kuitenkin aavistuksen siitä, miksi\npohjalaiset näitä muista ehkä yksitoikkoisilta tuntuvia lakeuksiaan\nrakastavat. Lakeudella on oma erikoinen viehätyksensä. Lakeutta oppii\nvähitellen sietämään, jopa toisinaan kaipaamaan \"vedentuomakin\",\nsisäsuomalainen, \"metsämaakuntalainen\". Lakeuden kansaa sen sijaan\nsanotaan olevan vaikeampi tottua täysin tuntemaan, ymmärtämään ja\nkaipaamaan, sillä sen varsin kunnioitettavat hyvät avut piilevät\nsyvällä karun kuoren alla. Jo yksistään pohjalaisten melkein\nluonnottomalta tuntuva äänettömyys, esimerkiksi junassa nokakkain\ntuntikausia istuessa, tuntuu hyvin oudolta ja mieltä masentavalta\nvarsinkin sellaisesta matkustajasta, niinkuin allekirjoittaneestakin,\njoka on syntynyt siinä kaupungissa, johon tullessaan \"laivat huuteloo\nKuopijoo, Kuopijoo...\" Vaasan ja Seinäjoen välillä ei yksikään\nmatkustajamme virkkanut yhtään sanaa toisilleen eikä meille.\nÄänettömyyttä kesti niin kauan kuin juna kulki lakeuksien halki. Vasta\nVaasan Jaakoon kotiseutukunnan, Härmän, \"verenottopaikan\", ohi\nonnellisesti päästyämme alkoi ilmestyä metsääkin radanvarsille ja\narkailevaa seurustelupuhelua vaunuumme. Mieliala kohosi jo hieman\n0-pisteen yläpuolelle. Oltiinkin jo kohta Keski-Pohjanmaalla, ns.\nmetsäpitäjissä. Jepuan tienoilla näkyi jo metsää. Sen näkeminen\npitkästä aikaa oikein virkisti mieltä ja silmää. Ainakin näin\näkkisistään. Lakeus hyvä tavallaan, mutta kyllä metsä sentään parempi.\nKovjoella oli jo riittänyt metsää propseiksikin hakattavaksi ja\npitkiksi pinoiksi asemalle vedätettäväksi. Ja näkyi niitä olevan\nrunsaasti Pännäisten rautatieaseman vieritse laiskasti virtaavassa\njoessakin. Sitä samaa puutavaralajia oli myös suuret määrät melkein\njokaisella rautatieasemalla Ouluun saakka. Se oli vasta aivan\nedellisenä talvena hakattua. Tukkeja ei ollut missään ja halkoja vain\nvähän. Huono maailmanmarkkinatilanne oli nähtävästi ehkäissyt tukkien\nhakkuun. Tuota propsien paljoutta nähdessään tuli ajatelleeksi, että\novatkohan nuo kaikki kaadetut metsänhoidollisia näkökohtia silmällä\npitäen, vai ovatko ryöstöhakkuun saalista. Kielteinen epäily oli\nvarsin vahva -- tavaraa oli kovin runsaasti ja näytti siltä kuin\nkeskenkasvuista, solkevaa, hyvin lupaavan näköistä tukkipuutaimistoa\nolisi pula-ajan pakottamana alhaisesta hinnasta huolimatta haaskattu.\nEipä ihme, että jo aikoja sitten, normaaliaikana, Pohjanmaan radan\ntienoot näkyivät olevan \"syödyt\" jotakuinkin puhtaiksi puista. Vain\nviidakkoa ja pajukkoa on jäljellä, varsinkin Kokkolan ja Oulun\nvälisellä taipaleella. Kovin epäedullisen käsityksen \"humisevain\nhonkain maasta\" saavat varmaan junavaunun ikkunasta katselevat\nPetsamoon ja muuanne Lappiin rientävät ulkomaalaiset matkailijat sen\nperusteella, mitä näkevät edellä mainittua väliä kulkiessaan. Havaitsee\nkyllä, että metsämaata se on olevinaan, mutta sen kanssa on\njärjettömästi menetelty. Ja tätä tämmöistä rasimaata on kymmenien\nkilometrien pituudelta. Lomaan vaihtuu maanlaatu mitääntekemättömiksi,\nvesiperäisiksi rämeiksi, joissa puun taimet ovat kuivuneet\npoikkilatvaisiksi pökkelöiksi. Huomattavin tämmöinen taival, nähtävyys\ntavallaan, on parikymmentä kilometriä laaja Hirvineva Ruukin ja\nLimingan asemien välillä. Ne kuuluisat Limingan niitytkään eivät paljon\nilahduta matkailijan mieltä -- sotkuista pajupensaikkoa vain ainakin\nrautatien lähistöllä. Etelä-Pohjanmaan hyvin hoidetut niityt ja pellot\novat sentään vallan toisenlaista nähtävää. Pajukon tavattomasta\nrunsaudesta päättäen Limingan niityt ovat erinomaisen riistarikkaita\nriekkomaita. Ja tarvitsevathan karvarit pajunkuorta parkkiammeisiinsa.\nJa mistäs saataisiin pajuvarpuja \"korituolien\" ja muitten keveitten ja\nhalpojen huonekalujen valmistusaineksiksi, jos niitä ei jossakin\nviljeltäisi? Siihen lakeuden reunassa sijaitsevalle Limingan asemalle\nmuuten näkyi viisi kirkkoa, nimittäin Limingan, Lumijoen, Tyrnävän,\nKempeleen ja Oulunsalon. Joku mies siinä vaunussa sanoi niitä näkyvän\nkuusi, mutta en minä erottanut enempää kuin mainitut puolikymmentä.\nOlihan tuota tuossakin. Nenäkakkulatkaan eivät parantaneet\nnäkyväisyyttä, eikä kellään ollut kaukoputkea. Paria kaukana\nhäämöttävää kirkontornia tosin eräs neiti väitti muita korkeammiksi\npuiksi, mutta asiantuntijat eivät antaneet hänelle jälkeen tässä\ntärkeässä kansalliskirkollisessa kiistakysymyksessä. Kolme kirkkoa\nkyllä näkyi aivan reilusti -- varsinkin ehkä vajaan puolen kilometrin\npäässä asemalta oleva Limingan kirkko, joka kuuluu rakennetun v. 1826\nja jonka vintillä säilytetään vielä vanhaa mestauskirvestä ja muutamia\nmuita muinaisesineitä. Kellotapuli on tehty v. 1733. Tämä nykyinen\nkirkko on jo seurakunnan neljäs. Joku Limingan asemalta junaan noussut\nukkeli näitä tiesi tarinoida vaunujen välisillalla seistessämme. Sanoi\nlukeneensa jostakin.\n\nLimingasta lähdettyämme, Tupoksen ja Kempeleen pysähdyspaikat\nsivuutettuamme, ilmaantui meri näkyviin vasemmalla puolellamme,\nmuutamien satojen metrien päässä. Se piristi mieltä yksitoikkoisen\nmanterematkan jälkeen, sillä matkamme varrella oli vesiä näkynyt hyvin\nvähän, lukuun ottamatta muutamia Pohjanmaan tunnettuja suurenlaisia\njokia ja -- Hirvinevan tulvavesijärveä.\n\n-- Katsokaa lapset, nyt näette tuossa meren! huusi opettajatarihminen\nvaunussamme hälisevälle holhokkijoukolleen, joka varsin nokkalukuisana\nluokkaretkueena oli lähtenyt katsomaan Oulun maailmankaupungin ihmeitä.\nJa meri kuulosti olevan ensimmäinen ihme näille Ylivieskan\nkansakoululaisille, jotka eivät olleet vielä ennen elinikänään\nnähneet vettä sen enempää kuin vuosi vuodelta alinomaa entistään\nvähävetisemmäksi käyvässä Kalajoessa hiukan pohjakivien välissä\nlirisemässä.\n\nPianpa siinä sitten tulla töksähdettiin Oulun asemalle. Kello taisi\nolla siinä neljän tienoissa. Tavanmukaista kihinää ja kuhinaa\nasemasillalla. Mutta ei sitä auttanut jäädä toilailemaan, vaan piti\nrientää vinhasti siinä aivan lähellä sijaitsevaan Uuteen Hotelliin\ntakavarikoimaan huone, ennen kuin muut matkustajat kerkeäisivät\nvuokrata viimeisenkin kahden hengen kamarin. Muutamien minuuttien\nhidastelu olisi aiheuttanut sen, että olisimme saaneet lähteä\nrankkasateessa etsimään asuntoa kauempaa. Se olisi ollut sitäkin\ntukalampaa, kun kaikki autot asematalon edustalta otettiin käytäntöön\nnopeasti kuin siivellä pyyhkäisten, joten kävelypeli raskaine\nkantamuksinemme olisi ollut ainoa turvamme. Uuden Hotellin 45 mk\nvuorokaudelta maksava kahden hengen huone oli tosin verraten\nprimitiivinen ja kylmä kuin kellari, mutta pitihän sen kelvata paremman\npuutteessa. \"Mistäpäs Manu antaa, kun ei ole.\" Ja meillähän oli aikomus\nviipyä Oulussa vain yksi yönseutu. Ja huoneen lämmittämättömyyshän\ntreenaisi epäilemättä meitä napapiirin maille matkaajia mainiosti\nkestämään Pohjolan kesäkuisia piristäviä pakkasia.\n\nUlkona olisi ollut melkoista lämpimämpi ilmanala kuin huoneessamme,\nmutta kun siellä satoi taivaan täydeltä puskupäisittäin aina vähän ajan\nkuluttua, emme viitsineet lähteä kaupunkia katselemaan, varsinkin kun\nolimme tutkineet sen tarkkaan parikin kertaa muutamia vuosia sitten ohi\nkulkiessamme matkoillamme Hailuotoon hanhia ampumaan. Tuttuja paikkoja\nolivat viehättävät Hupisaaret, komea Merikoski, Kaupunginkanava ja\nRantatorin vanhat, Tervahovin aikaiset aitat. Nyt nämä nähtävyydet\neivät tuntuneet enää vetävän puoleensa. Ajatukset askartelivat vain\nmatkamme jatkamisessa ja sen päämäärässä, kuuluisassa Kuusamossa.\nNäissä oli tarinoimisen aihetta vieläkin.\n\n-- Kunhan herkeäisi satamasta ja tulisi selkeä ilma huomiseksi\nmatkapäiväksi, että voisimme ottaa hyviä valokuvia matkan varrelta.\n\n-- Nyt se helsinkiläinen kameraherrakin on jo tulossa tänne. Kun sinä,\npappa, vain hänet tuntisit huomisaamuna tuolla alahallissa. Kun ei\nnukuttaisi liian pitkään. Juna tulee jo puoli seitsemän tienoissa.\n\n-- Katsoppas, pappa, mitä on ommeltu tuohon seinäkopeliiniin: \"Ota\ntarkka vaari itsestäsi, ettet unhottaisi niitä asioita, jotka silmäsi\novat nähneet, ja etteivät ne lähtisi sydämestäsi koko elinaikanasi.\n(5 Moos. 4:9.)\". Nuo sanat ovat opiksi ja varoitukseksi sinulle,\nkirjankyhääjälle.\n\n-- Joo joo, mutta eiköhän lähdetä ruokasaliin päivälliselle.\n\nAterian jälkeinen ilta kului meiltä roskaromaaneja lukiessa.\nLieventävänä asianhaarana kuitenkin mainittakoon, että luemme sellaisia\nvain kesälomamatkoilla, silloin kun ei tarjoudu tilaisuutta jalompaan\najanviettoon. Ja seikkailuromaanimme olivat kotimaista valmistetta.\nPuhumattakaan siitä, että olimme saaneet ne ilmaiseksi, sanomalehden\ntoimitukselle rakastettavasti lähetettyinä näytekappaleina. Kesämatkaa\najatellen olin ne korjannut huostaani, kun ne eivät kelvanneet muille\ntoimittajille, suuremmille herroille, jotka jahtasivat vain\nloistoteoksia sekä muuta sydäntä ja mieltä sivistävää ja hienostavaa\nlukemista.\n\nHeräsin klo 1/2 6 aamulla. Sade lotisi ulkona! Ja vielä paljon rajummin\nkuin nukkumaan ruvetessamme. Jopa on kummallinen kevät tämä! Sataa\naina, joka päivä. Sopii ottaa hienoja, taiteellisia matkavalokuvia\ntässä säässä. Ouluunkaan ei viitsisi jäädä tyhjää toimittamaan ja\nparempaa säätä odottamaan. On kiire. Kameramies kirjoitti Kuusamon\nkiertelyyn hänellä olevan varattuna vain kolme viikkoa.\n\nPiti pukeutua ja joutua kameramiestä vastaanottamaan. Satakoon tai\npaistakoon.\n\nLyhyt odotus alakäytävässä. Sisään astui pitkänlainen, hoikka\nnuorukainen. Sadetakki oli kerennyt kastua aivan märäksi. Matkalaukku\nkädessä ja reppu selässä. Siinä oli kameramiehemme.\n\nEsittäydyimme ja siirryimme kahvilan puolelle höyryävien kuppien\nääreen. Rouva saapui myöhemmin. Puhelemista riitti paljon. Sade rapisi\nikkunaruutuihin. Se hiukan huolestutti. Mutta siitä huolimatta\nsuunniteltiin matkaamme toivorikkaina sekä katseltiin Kuusamon\nkarttalehteä sekä hra Ingervon kameroita, kahta pienikokoista, mutta\nkallishintaista _Leicaa_. Näillä koneilla on kuulemma onnistuttu\nsaamaan useita palkintoja valokuvauskilpailuissa Helsingissä. Leicat\nnielevät kiltisti tavallista elokuvanauhaa. Helsinkiläinen\nmatkatoverimme tuntui olevan taitava kameramies sekä innokas\nretkeilijä. Hän oli kierrellyt kauppa-, turisti- ja valokuvausmatkoilla\nseitsemässätoista maassa. Ja nyt tulisi kahdeksanneksitoista Kuusamo,\njossa hän ei ollut ennen käynyt. Hän sanoi muistavansa Kuusamossa\nolevan vain Paanajärven. Ei muuta. \"Mutta kyllä kai niitä on\nHelsingissä paljon sellaisiakin, jotka eivät tiedä Kuusamosta sitäkään.\nKuusamoa on mainostettu liian vähän. Tahi oikeastaan ei ollenkaan.\" Ja\nsiinä sitten puhuimme pitkään hienoraefilmeistä, laajakulmista,\nkauko-objektiiveistä, diapositiiveistä ym., kunnes minäkin viimein\nrohkenin hakea nähtäväksi pari kuukautta ennen tälle matkalle lähtöäni\n250 markalla ostamani vanhan ja käytetyn, mutta vielä hyvänpuoleisessa\nkunnossa olevan oikein rehellisen levykoneen. Selitin vaatimattomasti,\nettä vaikka tämä tosin ei olekaan varustettu millään ihmeellisellä\nanateemaobjektiivilla, vai mikä se olikaan, josta äsken puhuttiin, ja\nvaikka tässä ei voikaan käyttää sitä tavattoman valoherkkää\nakropaattifilmiä, enemmän kuin laajakulmaakaan, niin tällä minä olen\nottaa rätkinyt kuvia poistiehensä vain. Niissä ei kyllä kaikissa kuulu\nolevan varjoja, eipä edes puolivarjojakaan niin paljon, että kuvien\nvoitaisiin katsoa olevan taiteellisia, ja toisissa taas on varjoja ja\nsyvätarkkuutta ja polttoväliä liikaakin puhumattakaan siitä, että\nmuutamia kuvia on himmennetty liian paljon ja toisia tietysti liian\nvähän, joten on tullut näkyviin tuo kiusallinen niin sanottu valopiha.\n\nKameramies nauroi herttaisesti minun asiantuntemukselleni.\n\nHupaisa seurustelu täytyi keskeyttää ja lähteä vuokra-autolla\nRantatorille katokseen odottamaan klo 9 saapuvaa ja heti lähtevää\nsuurta ja komeaa Kuusamon postiautoa. Postikonttorista edellisenä\npäivänä kuljetuslippunsa (à 90 mk) ostaneilla oli etuoikeus päästä\nmukaan.\n\nTavaranpaljoutemme takia emme voineet kyllin tarmokkaasti kilvoitella\nvaltaamme edullisia etu- ja keskipenkkien paikkoja, joten meidän täytyi\ntyytyä istumaan matkatavaraosaston peräpenkillä, jossa leiskutti paljon\nankarammin kuin paremmilla sijoilla. Mutta me ajattelimme, että aikansa\nkutakin, siirrymme tästä herrain penkeille, kunhan väki vähenee\npysähdyspaikoissa. Mutta sitä vähenemistä saimme odottaa melkoisen\nkauan. Rouvamme sentään saatiin hiukan huonovointisena sijoitetuksi\nnaisten penkille, aivan kuljettajan selän taakse. Minä en tuntenut\npahoinvointia ennen kuin vieruspenkillä kuulin erään miehen\nmainitsevan, että jotkut kuuluvat rupeavan voimaan pahoin istuessaan\nautossa pitkän aikaa selkä menosuuntaan päin. Minäkin näet olin istunut\ntuossa asennossa. Luulotautia näkyi todella olevan olemassa.\nKameramiehelle näytti olevan samantekevää, istuipa hän kummin päin\ntahansa, joko perällä tai muualla. Mannilan kahvinjuottopaikasta\nlähtien oli vaunussamme sijaa oleskella pitkin tai poikin. Se Mannilan\nmajatalo muuten sijaitsee Yli-Kiimingin pitäjässä, suurehkoon\nKiiminginjokeen yhtyvän Jolosjoen kauniin laajennuslammen (\"juuan\",\n\"juukan\") rannalla, noin neljänkymmenen kilometrin päässä Oulusta.\n\nAjaa hyristimme hyvää tietä pitkin, tasaisia maita myöten. Maisemat\neivät näyttäneet olevan erikoisia. Pienikasvuista metsää ja muutamia\ntulvaveden vallassa olevia nevoja. Ja vettä satoi yhä taivaan täydeltä.\nMutta vedentulo loppui vähän ennen Pudasjärven pysähdyspaikkaa. Vesi\nnimittäin muuttui ensin rännäksi ja muutamaa tuntia myöhemmin maahan\nsulamatta jääväksi kuivaksi lumeksi. Siinä sitä oltiin! Ja kun me\npoloiset lähdimme kuvaamaan Kuusamoa kesäisenä matkailuseutuna!\n\n-- Kyllä kai tuon vertainen lumi sulaa jo huomenna, lohdutti meitä\njoku.\n\nMutta toinen epäsi:\n\n-- Ei sitä tiijä. Teällä Kuusamon ylängöllä voipi takatalavi toisinaan\nkestee kauemmannii, vaikka viikonnii, varsinnii jos tuuli tuosta nyt\npyörähtää pohjoseen.\n\nTuon kuultuamme meitä oikein hirvitti: kameramiehellämme oli vain kolme\nviikkoa käytettävänään tätä kiertomatkaamme varten -- emmehän voineet\nkuvata talvimaisemia, lunta voimme suvaita vain joidenkin korkeimpien\ntunturien huipuilla.\n\nMutta meille lisättiin löylyä yhä: muutamia kilometrejä Pudasjärven\npysähdyspaikan pohjoispuolella tuli vastaamme Ouluun matkalla oleva\npostiauto ja pysähtyi lähellemme. Sen kuljettaja huusi:\n\n-- Terveisiä talvimaasta! Maanselällä on noin kolmenkymmenen\nsenttimetrin paksuudelta lunta -- täysi rekikeli!\n\nHyvä on! Ja lisää tuiskusi sakeasti vinhan itätuulen kiidättämänä.\nJokohan meni mytynpeliksi tämä paljon puuhattu kuvanotto ja\nkirjantekomatka? Voi viheliäinen kuitenkin! Kun tuuli ei vain kääntyisi\npohjoiseen... Katovuosikin kuuluu taas tulevan, jos se sinne nyt\nkääntyy, suvitoukojen arat oraat paleltuvat pitkään pysyvän lumen alla.\n\nKorentojärvellä, Pudasjärven pitäjän Sotkajärvenkylässä, matkustajien\nyhteisessä päivällispaikassa, oli jo lunta maassa valkoisenaan. Eihän\nse ollut ihmekään täällä Kuusamon raikasilmastoisen ylängön\neteläliepeellä, vähän yli sata metriä merenpintaa korkeammalla. Olimme\nsiis huomaamattamme nousseet niin paljon. Ja jatkaessamme matkaa\nkoillista kohti sivuutimme, kymmenkunnan kilometriä Korentojärveltä,\nKuusamon ylängön ensimmäiset etuvartijat Syötevaarat, joista\nkorkeimman, Isonsyötteen, huippu on 432 metriä korkeammalla\nPohjanlahden pintaa. Isonsyötteen näköalaa ihailemaan aikovan\nmatkailijan on käännyttävä valtamaantieltä Naamangan kylätielle. Monet\nluonnonpalvojat siellä kuuluvat kulkevan, varsinkin ne, joilla ei ole\naikaa käydä Kuusamon tuntureilla maailman avaruutta katsomassa.\n\nSyötteellä käydessä näkee yksintein \"Pudasjärven Punkaharjun\". Se on\npitkä Naamanganharju eli Pytkynharju, jonka ihanin paikka on ehkä\nsiinä, missä harju vain 6 metriä leveänä ja 40 metriä korkeana\nsuuntautuu Naamankajärven halki.\n\nKorentojärven ja Pintamojärven välisellä Pintamaiskankaalla näimme ensi\nkerran matkallamme hyvää metsää, paksua ja pitkää petäjikköä. Mutta\nvielä isompia puita, aivan \"vanhan kansan honkia\", on maassa pitkällään\nsadoittain ja tuhansittain maantiellekin näkyvinä. Jättiläispetäjien\nryhmyisiä runkoja makaa valkealla poronjäkälämatolla ja ne ojentelevat\navuttomina koukistuneita, harmaankiiltäviä oksakäsivarsiaan. Honkien\nhautausmaa! Kangas tuo mieleen todellakin kalmiston. Pintamaiskangas\nhonkavainajineen on outo nähtävyys ensikertaiselle Kuusamoon\nkulkijalle. Melkein kaikki nämä puut näkyvät olevan kaadettuja,\nkirveellä poikki hakattuja (ei sahattuja) ja siihen semmoisenaan\njätettyjä. \"Entisaikaisten poronpaimenten aikaansaannoksia\", arveli\nvaunussamme muuan matkustaja. Ehkä, sillä muuta selitystä on vaikea\nkeksiä tälle asialle. Kuusennaavan puutteessa ja jäkälän ollessa\npaksun, kovakuorisen lumikerroksen alla, ei muuta kuin jättiläispetäjät\nkellelleen joidenkin naavakourallisten takia. Eivät ole paljon arvoisia\npuut Pintamaiskankaalla vielä tänäkään päivänä. Milläpä pelillä niitä\nsieltä ihmisten ilmoille saattaisi? Uittoväylille on pitkät matkat ja\nmaanteitse ei kannata kuljettaa montakaan kilometriä. Honkavainajat\neivät kelpaa polttopuiksikaan. Siinä saavat luutuneina pötköttää maan\nja taivaan iän. Olkoon leponsa rauhaisa!\n\nPintamaiskankaalta lähtien ottaa erämaa matkailijan lumoihinsa.\nKorpitunnelma saa vallan ja vahvistuu vähitellen matkan jatkuessa alati\naivan silminnähtävästi kohoavaa ylämaata kohti. Vaasa, Oulu, koko\nalamaa-Suomi, tuntuvat olevan äärettömän etäällä. Harvoina hetkinä enää\nmuistaakaan noiden vähäpätöisyyksien olemassaoloa, eikä ole halua\nmuistellakaan, olkoot omissa lämpimissään. Erämaan lumous tuntuu\nkeventävän matkaajan mieltä, ikäänkuin vapauttavan jostakin\npainostuksesta. Mielihyvin tuntee aivan kuin \"villiytyvänsä\" yhä\nenemmän sitä mukaa kuin matka edistyy. Vaaramaisemien ympäröimää,\nihanaa Pintamojärveä on jo valmis tervehtimään vastaanottavin\nmielialoin.\n\n-- Tässähän näkyisi olevan mainio kesänviettopaikka! Eiköhän jäädäkin\njo tähän?\n\n-- Ei jäädä vielä sentään. Ei pidä yhteen hyvään hyvästyä.\n\n-- Ei ou hyvä paikka tämä, köyhyyttä ja kurjuutta enemmän kuin jossain\nmuualla -- pettua syöty aivan viime vuosinakkii, ei ehkä tänä kevväänä,\ntiesi eräs seutukuntalainen. Ja toinen lisäsi, että ainakin\nPoussunkylässä päin, ja kyllä kait paikoin muuallakin itärajan\npuolella, parhaillaankin petulla jatketaan ruis- tahi ohrajauhoja.\n\nKovaa on siis elämä korpimailla, joshan ei ole helppoa missään. Hyvät\nherrasväet Helsingissä ja muualla! Tulkaa tänne ylämaahan tutustumaan\nSuomen kansan elämään. Täällä, Pintamojärveltä vähän pohjoiseen\npäin, näkisitte maantien varrella mm. maamökin, joenrannikon\nmultapenkereeseen kaivetun ihmisasunnon. Seurasaaressanne, arvoisat\nhelsinkiläiset, ette näe sellaista.\n\nNo niin. Alun toistakymmentä kilometriä Pintamojärven koillispuolella,\nTaivalkosken pitäjän Jurmunkylässä, maantie tapaa verraten leveänä\nvirtaavan Iijoen, johon yhtyy muutamia kilometrejä etempänä suoraan\npohjoisesta päin tulevan Loukusanjoen virkeästi vaahtoava vesi, tuoden\ntullessaan paperipuita aivan ruuhkanaan ainakin sinä iltapäivänä, jona\nmeidän matkueemme siitä ajoi ohi. Ja tästä ei ollut pitkältä siihen\npaikkaan, jossa haarautuu seitsemättäkymmentä kilometriä pitkä, suuren\nKitkajärven etelärannikolle, Raistakkaan, johtava maantie. Sinnekin\nsopisi matkailijoiden poiketa. Kauniita paikkoja ja hyviä, antoisia\nonginta- ja uisteluvesiä kuuluu olevan sielläkin, tämän tien\nläheisyydessä, pohjoisimmat jo Kuusamon puolella.\n\nMuuan matkailija on kertonut, että Raistakkaan vievän tien haarautuman\nja Loukusan väli ei ole erikoisen mieltäkiinnittävä, mutta Loukusa sitä\nvastoin on kaunis paikka; ja varsinkin siitä edelleen parin kilometrin\nmatkalla ovat maisemat erittäin ihania. Tie on teräväselkäisellä\nhiekkaharjanteella. Mieltäkiinnittävä on myös Sirniönkylä Sirniölammen,\nKuusijärven ja Kynsijärven läheisyydessä. Noin kilometrin matkan ennen\nkylään tuloa kulkee maantie pienen Unijoen yli. Tässä sijaitsevassa\nkoskessa urheilukalastaja saattaa onkia harreja. Sirniöstä Raistakkaan\non matka erittäin vaihtelevaa. Tie kulkee monessa paikassa pienten,\nkirkasvetisten järvien hiekkarannikolla, halki asumattomien erämaiden.\nMatkan huippukohta on kuitenkin kulku Varanganvaaran rinnettä alas\nsuurenlaiselle Livojärvelle (livo, lapinkieltä, kuten muutkin tässä\nkirjassa suomennetut paikannimet = porojen lepopaikka). Maantie\nhakeutuu Livojärven yli noin 1 1/2 km pitkää ja hyvin kapeata kannasta\npitkin. Livojärven vesi on kristallinkirkasta ja rannat hienointa\nhiekkaa, ympäristössä korkeita vaaroja ja valtavia metsiä. Aivan\nihanteellinen kesäkylpylän paikka, ellei matka sinne olisi rintamailta\nniin pitkä! Livojärveen asti nousee merilohi Iijokea pitkin. Hyvä\nongintapaikka on järven länsipäässä sillä kohdalla, missä Livojoki\nalkaa. Sinne pääsee parhaiten veneellä Livojärven maantien luona\nolevalta mökiltä. Livojoessa on lukuisasti koskia, mm. Kilsikoski (13,1\nm korkea), Rytinkoski (6,6 m korkea) ja Hillinkoski (7,5 m korkea.)\n\nRaistakan tielle saa kyydin aivan tiehaaran läheisyydessä, Kostonlammen\nrannalla sijaitsevasta Kariniemen majatalosta.\n\nTästä talosta noin 7 km päässä erkanee maantie Taivalkoskelle, jonne\nKuusamon tieltä on 6 1/2 km matka. Kuusamon postiauto käy siellä,\npyörähtäen perinpäin postikonttoritalon pihassa. Ei näyttänyt olevan\nmikään matkailijaa erikoisemmin huvittava paikkakunta. 6 1/2 m korkea\nTaivalkoski Iijoessa on sentään aika mahtava. Näillä tienoilla on\nIijoessa useita muitakin koskia, samoin pohjoisesta päin virtaavassa,\nIijokeen yhtyvässä Kostonjoessa.\n\nKostonjoki saa vetensä lähinnä suurehkosta, kymmenisen kilometriä\npitkästä ja puolikymmentä kilometriä leveästä Kostonjärvestä, jonka\nlänsirannan läheisyydessä on huomattava näköalapaikka, 419 metriä\nkorkea Pyhitystunturi eli Kostonpyhitys. Se on kuitenkin niin kaukana\n(12-15 km päässä) valta- ja kaikista muista teistä, että vain jotkut\ninnokkaimmat matkailijat ja luonnonihailijat vaivautuvat siellä\nkäymään. Kostonpyhitys kyllä palkitsee jalkavaivat. Näköala on todella\nhyvä, mutta sitä, enemmän kuin muutakaan hyvää tässä maailmassa, ei saa\nvaivatta.\n\nTaivalkosken tiehaarasta, johon näkyy pohjoisesta päin\nsilmänsiintämättömiä kuusikkoharjanteita, ei ole enää kovin pitkä matka\nsen ainamainittavan Kuusamon pitäjän rajaan, mitähän lienee vain vähän\nvajaa kolmekymmentä kilometriä. Eihän se ole matka eikä mikään\nautopussilla huristaen. Inkeenjärven majatalo on viimeinen\nlämmittelypaikka Taivalkosken puolella. Tästä lähtien tie alkaa varsin\nrohkeasti nousta Maanselälle, halkoen penikulmittain suuripuista,\nvaltion omistamaa kuusimetsää, joka monin paikoin isoilla aloilla\nkuuluu olevan kirveenkoskematonta. On kuusikkoa Kuusamossa, joshan on\npaljon petäjikköäkin! Lehtipuita sen sijaan, tämän tien vierilläkin,\nnäkee verraten vähän. Näillä tienoilla on havaittavissa tien poikki\nsuuntautuvia entisen jäämeren rantavalleja.\n\nPuoliväliin toistakymmentä kilometriä kuljettua Kuusamon rajasta \"ain'\nylös mäkihin\", saavutaan Kuoliovaaran tahi Kuoliojärven kylään. Siinä\non tiheitä rakennusryhmiä melko korkean, viljavainioiksi peratun\nvaaran laella, Kuoliojärven ja Kovajärven välisellä kannaksella.\nPerintätietojen mukaan tässä on ollut vankka lappalaiskylä, muinainen\nmarkkinapaikka, johon tuotiin turkiksia ja muuta tarpeellista tavaraa\nmyytäväksi ja ostettavaksi. Muutamat tämän tienoon paikannimet, esim.\nLapinluoma, Oijusluoma, Tavela, lienevät lappalaisaikain perintöä, niin\nkuin monet muutkin Kuusamon paikannimet. Toisten tietojen mukaan olisi\nmarkkinapaikka ollut Maanselän korkeimmalla harjanteella.\n\n-- No vieläkö täällä Kuoliojärvellä asuu lappalaisia? kysäisin\nkurillani eräältä automme seisontapaikalle tulleelta pikkupojalta, joka\nhyvin hartaana oli kuunnellut minun ja muutamien muiden matkustajien\nvälistä keskustelua tämän tienoon muinaisesta lappalaisasutuksesta.\n\nOdotimme pojalta tietenkin kielteistä vastausta kysymykseemme, mutta\nhämmästyimme vähän verran hänen huudahdettuaan touhukkaasti, että \"on\nteällä vielä yks lappalainen!\"\n\n-- Vai on...! Missä hän asuu?\n\n-- Tuossa talossa, joka näkkyy tuolla...\n\n-- Mikä sen lappalaisen nimi on?\n\n-- Antti Lappalainen.\n\n-- Ei se ou mikkää oikea lappalainen, se on pari vuotta sitten tänne\ntyönetintään kulukeutunut savolainen, Kuopion puolesta kotoisin,\npuuttui puheeseen muuan läheisyydessämme seisoskeleva kuoliojärveläinen\nalkuasukasmies.\n\nMeitä kaikkia nauratti makeasti, tuota pojannallikkaakin, joka tähän\nsaakka aivan totisin naamoin oli selittänyt meille lappalaistietojaan.\nAnnoin namusia tuolle tietoviisaalle miehenalulle. Kannattihan toki!\n\nLähdettiin jatkamaan matkaa. Tie kiipesi aina vain ylemmäksi,\npaikoittain varsin jyrkkinä ja pitkinä rinteinäkin mahtavalle\nMaanselälle, jonka korkeimmalla huipulla Maanselän talo sijaitsee\nsatoja metrejä lähempänä taivasta kuin esim. Oulun rakennukset ja se\nRantatori, josta kymmenisen tuntia aikaisemmin olimme lähteneet ajaa\nrytyyttämään. Nuo rinnenikarat asettivat täysin kuormitetun automme\nmoottorin kovalle koetukselle. Täytyi pinnistää melkein viimeistä\nvaihdepykälää myöten, varsinkin kun vielä löysä, vasta satanut, lähes\npuoli metriä paksu lumikerros vaikeutti kulkua. Joissakin töyryissä\neivät oikein kynnet tahtoneet pitää kutiaan, vaan pakkasi\nperuuttelemaan. Mutta kun siinä kone oli hetkisen huokaissut ja\nrytissyt henkeään haukkoen, niin jo huiskautti häntäänsä ja lähti\nravaamaan.\n\n-- \"Hei Polle, juoksepa nyt, syöttöpaikka ei ole enää etäällä!\"\n\nMaanselän talon seutuvilta lähtien on meno helppoa, iloista mäenlaskua\nkitisevin jarruin. Ja sillä välillä sitten vihdoin eräällä kunnaalla,\njonka yli maantie suoraviivaisena laskettaa, levittäytyy nähtäväksi\nmatkailijan, erämaan ihailijan kauan kaipaama ja odottama paratiisi, se\noikea Kuusamo: laajalta ja pitkältä, kymmenin penikulmin, siniutuun\nhäipyen tummanvihreätä kuusikkoa, korkeita, kyömyharjaisia vaarajonoja\nja paljaslakisia tunturihuippuja, joista huomattavimmin kohottavat\nkaljujaan Nuorunen koillisella sekä Pyhätunturi ja Rukatunturi\nluoteisella ilmanäärellä. Järviä näkyy vähän. Ei paljon muita vesiä\nkuin Kuusamojärvi, jonka lahdekkeen pohjukassa, joka puolella\nmetsäisten vaarojen ympäröimänä, kuin padan pohjalla, Kuusamon\nkirkonkylä kyyköttää maalattuine taloryhmineen vainioaukeansa keskellä.\nVarsinkin ensi kerran nähtynä tuo panoraama hämmästyttää ja\nriemastuttaa.\n\n-- \"Jo rupesi Kuusamoksi!\" siteerasin minä erään aikoinaan tätä kautta\nkulkeneen matkalaisen sydämen kyllyydestä aiheutuneen huudahduksen. Ja\nmuuan vieressäni istuva, tupakkapuruaan alinomaa jauhatteleva,\nalamaasta tullut ukkeli nauraa vessotti kirkasnaamaisena, vilkuili\npuolelle ja toiselle automme ikkunoista sekä loihe lausumaan:\n\n-- Enpä olisi uskonut, että jo tästäkin on tämmöinen näköala! Mitähän\nsitten näkyisikään, kun nousisi noille vuorenhuipuille?\n\nTästä näköalapaikasta on enää vain 4 km:n matka kirkonkylään,\npostikonttorin pihaan, jossa auto tekee viimeinkin äkkipysäyksen klo 8\ntienoissa illalla, hyristettyään tänne Oulusta 239 kilometriä,\nlähteäkseen seuraavana aamuna klo 6 samalle taipaleelle. Ainoastaan\nmaanantai-aamuna ei lähde postiauto Kuusamosta Ouluun eikä\nsunnuntai-aamuna Oulusta Kuusamoon.\n\nTässä sopii saman tien mainita Kuusamon kulkijain tiedoksi, että\nKuusamon kirkonkylä ja Rovaniemi ovat myös jokapäiväisessä\npostiautoyhteydessä. Auto lähtee, maanantaita lukuunottamatta,\nKuusamosta aamuisin klo 6 ja saapuu Rovaniemeltä illalla. Tässä autossa\npääsee mm. Kitkajärvelle lohia uistelemaan. Sinne on Kuusamon\nkirkonkylästä 30 km:n matka (Määttälänvaaralle), josta vähän vaille 2\nkm kuivaa kangastietä myöten Kitkan rantaan. Paanajärvellä kävi\npostiauto päiväseltään viime kesänä tiistaina, torstaina ja lauantaina,\nsamoin pääsee postiautolla Rukatunturin ja lohistaan kuulun\nKäylänkosken ohi Märkäjärvelle, Kuolajärven puolelle. Postiautot\nperivät yleensä vain 50 pennin henkilömaksun kilometriltä, pitkiltä\nmatkoilta ei sitäkään, ja matkatavaroista ei mitään maksua. Alin\nhenkilön kuljetusmaksu oli 5 mk. -- Kuusamon yksityisautot \"kiskoivat\"\n4:kin markkaa kilometriltä. Postiauton lisäksi viime kesänä myöskin\nlinja-auto välitti liikennettä Kuusamon ja Rovaniemen kulkusuunnalla.\n\nNo juu! Me Kuusamon-retkeläiset kävelimme postitalolta majataloon.\nMennessämme kysäisimme huoneita Huotarista, mutta emme saaneet niitä,\nsillä ne oli juuri maalattu matkustajia varten, eikä maali ollut vielä\nkerennyt kuivaa.\n\nMajatalossa, siinä Korhosessa, joka sijaitsee pari sataa metriä\nsyrjässä valtamaantieltä, kylän etelälaidassa, olivat onneksi\nvieraspuolihuoneet tyhjinä, joten meidän ei tarvinnut lähteä enää\nkyselemään huoneita kolmannesta tunnetusta majoituspaikasta, kaukana\nkylän pohjoisosassa sijaitsevasta rouva Aaltosen asunnosta. Muuan\npoikanen vetää kinnasi kelkalla retkikuntamme tavarat majataloon.\nEmäntä Korhonen kertoi kansanopistonkin suojiin tänä kesänä odotettavan\nmatkailijoita. Seitsemän siistiä huonetta oli siellä vieraille\nvarattuna. Rajaseutuyhdistys oli tehnyt aloitteen.\n\nLuulimme pääsevämme kirkonkylän ohi yönseudun tai enintään pari\nodotettuamme lumen sulamista, mutta siinä meille tuli \"iso erreys\",\nsillä lumi jäi maahan viideksi vuorokaudeksi. Toisinaan se räntä- tai\nvesisadepuuskan vaikutuksesta hiukan hupeni, mutta sitten taas, melkein\njokaisena yönseutuna, satoi saman verran lisää. Tuuli asusti\nitsepäisesti ilkeässä idässä. Loppuviikolla se toki kuitenkin\nkääntäytyi ensin etelään ja sitten länteen, josta huokui hiukan\nlämmintä; näytti vähän aurinkoakin pilvien lomasta ja toisinaan sataa\nlojuutti vettä. Silloin oli jo vähän toivoa. Siitä huolimatta Rouvamme\ntukkaan ilmestyi harmaita hiuksia. Kun ei ollut muuta tekemistä kuin\nsyöminen ja makaaminen, jotakin käsityökyhäystä lukuunottamatta.\nPitkäksi kävi meidän muidenkin aika. Ne roskaromaanitkin oli jo luettu\nloppuun. Oulun lehtirievussa ei riittänyt lukemista kauaksikaan. Ja\ntuskin olisimme paljon malttaneetkaan lueskella, vaikka olisi ollut\nenemmänkin ränttipainosta saatavissamme. Eteenpäin matkalaisen mieli,\nKuusamoa kulkemaan! Mutta meidän ei sopinut jatkaa mainiota\nmatkaamme, kesäturneeksi tarkoitettua, kirjallis-valokuvauksellista\ntutkimuskiertoamme lumen maassa ollessa. Sitä kiperää pulmaa aprikoiden\nkatselimme ikkunasta noloina lumisia peltomaita ja vaarojen rinteitä.\nKameramies kävi joutessaan yhtenä yönseutuna postimoottoriveneellä\nkulkien tervehtimässä tuttavansa tuttavia Törmäsenvaarassa,\nKuusamojärven pohjoisrannikolla, lähellä vieraanvaraisuudestaan\nlaajalta kuulua Muosalmen taloa, jossa kirjailija Inha-vainaja v. 1892\nNuoruselta palatessaan viipyi kaksi vuorokautta, söi ja joi, ja kun\nkysyi maksua, niin isäntä arveli, että \"oliskohan paljo viiskolomatta\npenniä kaiken kaikkiaan\". Kameramiehemmekin pistäytyi tässä\npatriarkallisessa talossa ja jutteli mukavia isännän, ehkä tuon Inhan\naikaisen isännän pojan kanssa. Kuusamon rautatiehankkeesta, siitä kauan\nodotetusta ja paljon puuhatusta Oulun--Paanajärven radasta, oli\nenimmäkseen puhuttu:\n\n-- On hyvä, että työ etelänmiehet liikutta teällä erämoassa,\nsyrjäkylilläi näkemässä, mitenkä tarpeellinen teällä ois rautatie --\nostoeläminen helepponeis paljo ja puut ja muut luonnonrikkauvet mänis\nkaupaks toki jostai hinnasta... työttömyys ja kurjuus väheneis.\n\nJärkevästi ja totta puhui isäntä epäilemättä noissa sanoissaan, mutta\nmistäpä ottaa valtio rahat, varsinkin nyt pula-aikana. Radan pituus\nOulusta Paanajärvelle tulisi olemaan 278 km ja rautatien teko kuuluisi\ntulevan maksamaan äskettäin laaditun kustannusarvion mukaan noin 1\nmilj. mk kilometri, eli kaikkiaan 298,830,000 mk. Toisetkaan Kuusamon\nratahankkeet (Kontiomäen--Paanajärven ja Iin--Paanajärven) eivät tulisi\ntoteutettuina asiantuntijoiden laskelmien mukaan sen huokeammiksi tai\nmuuten edullisemmiksi. Oulun--Paanajärven radasta tulisi Suomen\nkannattavimpia ratoja, puhumattakaan sen suuresta sotilaallisesta\nmerkityksestä. Oulun--Paanajärven ratasuunnan ulottuvilla on laajemmat\nvaltion metsät kuin minkään muun tutkitun ratasuunnan tienoilla.\nMetsähallituksessa suoritettujen laskelmien mukaan on tällä\nratasuunnalla 1,331,486 hehtaaria valtion metsämaita ja niissä\n44,289,341 kuutiometriä puutavaraa (suuria arvopuita noin 25 milj. mk:n\narvosta.) Laajoilla aloilla on aivan koskematonta aarniometsää,\njoistakin paikoin on otettu vain järeimmät puut, mutta pienempää\npuutavaraa ei ole kannattanut laisinkaan kuljettaa. Kruununmetsiä on\nKuusamossa yhteensä 509,920,89 hehtaaria. Ja entäs laajat yksityiset\nmetsät? Ja Kuusamon mineraalirikkaudet?\n\nTällä kaikella hyvyydellä ei ole paljonkaan taloudellista arvoa niin\nkauan kuin valtiolta puuttuu varoja Kuusamon radan rakentamiseen.\nNäyttää siltä, kuulkaa hyvä Muosalmen isäntä ja muutkin kunnon\nkuusamolaiset, että taitaa olla päämme paarilla, ennen kuin Kuusamoon\ntulee rata miltään ilmansuunnalta. Kun Ukko Ruunukin on köyhä, niin\nminkäpä mahtaa sille ihmeelle.\n\nSen oli kyllä myöntänyt muosalmelainenkin. Kameramies muuten kertoi sen\nsamaisen Muosalmen talon sijaitsevan erikoisen ihanalla paikalla,\nniemekkeellä, lohirikkaudestaan tunnetun, laajahkon Muojärven\netelärannikolla. Tottapa lienee tuo järvi todella lohirikas, koskapa\njoku englantilainen rahapohatta sinne kerran osauduttuaan kävi siinä\nlohia uistelemassa hyvin monena kesänä, osti ja laitatti kuntoon erään\ntalon asunnokseen, jossa muutaman talvenkin ajan odotteli uutta\nkalastuskesää. Ahkerasti hän oli käynyt onkimassa lohia myös Venäjän\npuolelle laskevasta Pistojoesta ja monet runsaat saaliit sieltä\nkalastustaloonsa kuljettanut. Useimmat lohensa Muojärvestä hän oli\nsaanut kullanvärisellä devoonilla ja jollakin muulla ulkopuolelta\nkullankiiltävällä uistimella.\n\nMatkailijoille on hyvä huomauttaa, että Muojärven ja sen\npohjoispuolella olevien Kirpistö, Kiitämä ja Suininki nimisten järvien\nkautta vetää viehättävä venereitti Paanajärvelle johtavalle maantielle,\nMäättälänvaaraan, josta on maanteitse neljättäkymmentä kilometriä\nPaanajärven länsipäähän. Matkailijan sopii myös kuljettuaan\nMäättälänvaarasta Jyrkänkoskelle puolenkymmenen kilometrin matkan,\nlähteä Vuotungista jälleen venekyytiin, kauniin Kuusinkijoen vireän\nvirran vietäväksi Paanajärveä kohti (n. 30 km). Ainakin viime kesänä\ntämä väli veneellä laskettiin. Mainitulla matkalla on tilaisuus onkia\nlohia ja harreja. Parhaimpia, ehken parhain onkimapaikka on lähellä\nmaantietä sijaitseva Kiukaankorva, 14 km:n päässä Paanajärveltä. Tässä\nkoskessa lohi nappaa näpsimmin onkea kevätkesällä, vähän ennen\njuhannusta. Kuusinkijoessa on muitakin siivoja koskia, nimittäin\nPutkosenkoski, Paljakka, Raatekoski ja Väljänkorvankoski. Lohi ottaa\nKiukaankorvassa parhaiten amerikkalaista puu-uistinta sekä ainakin\nsyksykesällä myös devoonia. Harrille kelpaa parhaiten pieni vilkku ja\npunerva perho poutaisella ja tumma perho pilvisäällä.\n\nMutta kauaksipa eksyimme Muojärveltä ja kirkonkylän majatalosta, jossa\nodotimme sään selkenemistä!\n\nKamera-Paavomme, joka Törmäsessä käydessään oli valtakuntien rajalta\nsaapuneilta poroaidan tekijöiltä kuullut erämailla olevan puolen metrin\nkorkeudelta lunta ja tulvavettä alavilla mailla enemmän kuin keväällä\nlumen sulamisaikana, hommasi kylällä kävellessään jalkoihinsa\nNiagara-kenkien sijaan pitkävartiset, käyräkärkiset kuusamolaiset\nsaapaskengät, semmoiset, joita Savossa ja muualla Keski-Suomessa\nkäytetään sekä sanotaan lapikkaiksi ja pieksuiksi. Ikävää odotusaikaa\nkulutellessaan Paavali myös kävi kuvaamassa kirkonkylän puolentoista\nkilometrin päässä majatalosta olevalta harjanteelta nähden. Silloin oli\njo lumi lähtenyt vainioilta ja muilta alavilta mailta. Kävelimme siinä\nkatselemassa kirkkoa ja sen vieressä olevaa yksitoistanimistä, verraten\nvaatimattoman näköistä vapaustaistelijain hautapatsasta, johon on\nhakattu sanat:\n\n_Urhot nousevat kumpuin yöstä ja kertovat Suomen suvun työstä ja\nneuvovat polvea nousevaa_.\n\nOlin sen verran tutustunut ennakolta Kuusamon kirkollisiin asioihin,\nettä tuota Kuusamojärven ja Torankijärven välisellä kannaksella\nsijaitsevaa suuri-kupoolista ristikirkkoa katsellessamme saatoin\nkertoa seuralaisilleni, että tämä v. 1800 rakennettu kirkko on jo\nseurakunnan kolmas Herranhuone. Ensimmäinen kirkko näet rakennettiin\nTorankitaipaleelle, Torankijärven rannalle v. 1680. Tämän kovin\nyksinkertaisen, latomaisen kirkon ränsistyttyä jotkut seurakuntalaiset\nvaativat uuden kirkon rakennettavaksi nykyiselle kirkkopaikaile\nKuusamojärven rannalle, johon toinen kirkko tehtiinkin v. 1694. Tämä\nkirkkoriita eli -tora antoi sille järvelle, jonka rannalla entinen\nkirkko oli sijainnut, Toranki-nimen. Tässä nykyisessä kirkossa on\ntaiteilija J. Hedmanin v. 1825 maalaama alttaritaulu, joka esittää\nVapahtajaa ristillä. Oikeita urkuja ei ole, eikä lämmityslaitteita,\nminkä takia jumalanpalvelukset viime vuosina talvisin on pidetty\nseurojentalossa. Sinnekin kutsutaan kansaa tuon erillisen v. 1759\nrakennetun tapulin kellonsoitolla. Kirkkoherran, L.K. Eerolan,\nvirkatalo Samostenniemi sijaitsee muuten kivenheiton päässä kirkosta.\n\nKuusamo on alkuaan kuulunut ns. Kemin Lappiin, josta se v. 1675\nerotettiin itsenäiseksi emäseurakunnaksi. Silloin seurakunta oli\nnykyistä paljon laajempi. Kuusamon alueeseen kuulunut Sodankylä tehtiin\nv. 1689 kappelikunnaksi sekä v. 1747 kirkkoherrakunnaksi. Viimeksi\nmainittuna vuonna Inarikin erotettiin omaksi seurakunnaksi ja v. 1776\nlohkaistiin Kuusamosta sen pohjoisosa, josta muodostui Kuolajärven\npitäjä. Ja vihdoin v. 1908 erotettiin Kuusamosta Posionkylä\nsekä muutamia muita kyliä ja taloja sekä osia Taivalkosken,\nPudasjärven ja Rovaniemen seurakunnista uudeksi Posio-nimiseksi\nkirkkoherrakunnaksi, jolla kuitenkaan ei ole vielä kirkkoa, vain\nrukoushuone. Vainovenäläiset olivat vieneet ennenaikaan (elokuussa v.\n1760) Kuusamon kirkosta ehtoolliskalkin ja koko messupuvuston.\nKirkonkirjojen mukaan kuuluu seurakuntalaisten lukumäärä olevan hiukan\nyli puoliväliin toistakymmentä tuhatta. Muuan mies, joka liittyi\nseuraamme kirkkoa kierrellessämme, ei muistanut sitä seikkaa sen\ntarkemmin.\n\nKävelimme katsomaan toistakin hengenviljelyksen ahjoa, kansanopistoa.\nMuhkean päärakennuksen ohella kiinnitti huomiotamme uusi, edellisenä\nsyksynä valmistunut oppilasasuntotalo, johon kesällä majoitetaan\nmatkailijoita. Nyt mahtuvat kaikki oppilaat asumaan opistossa, ei\ntarvitse enää kenenkään haeskella kortteeriaan kylältä. Lukuvuotena\n1930-31 oli 50 oppilasta, mutta monena lukukautena opiston 22-vuotisena\ntoiminta-aikana on ollut enemmänkin. Suurin osa oppilaista on ollut\nomapitäjäläisiä, monet kotoisin aivan kaukaisista ja köyhistä\nrajakylistä saakka.\n\nValtakuntien rajaa lähimpänä olevien kylien valistaminen johtaja\nParraksen kertoman mukaan on ollut Kuusamon kansanopiston toiminnan\ntärkeimpiä tarkoitusperiä, sillä rajaseutukylissä kärsitään enimmän\npuutetta hengen ja ruumiin ravinnosta sekä ollaan altteimpia\nrajantakaisille vaikutuksille. Näiden väestö on yleensä siveellisesti\nhyvin säilynyttä, vanhempi polvi kauttaaltaan uskonnollista,\nenimmäkseen laestadiolaista. Kun uskonnollisuus nuoremmassa väestössä\nnäyttää olevan vähenemässä, on kansanopisto koettanut sen sijalle\nistuttaa sivistysharrastuksia. Sitä varten on rajakyliin mm. perustettu\nlukutupia, ja ne ovatkin paljon käytettyjä. Näitä lukutupia on Kuusamon\nalueella 6 ja Kuolajärvellä myös 6. Niihin tulee pääasiallisesti\nlahjaksi saatuja aikakaus- ja sanomalehtiä. Tavajärven lukutuvassa\non myös kirjasto. Aikomuksena on vähitellen hankkia sellainen\nmuihinkin lukutupiin, sillä lukuhalu on varsin kiitettävä.\nRajaseutukylien kirjastoihin tarkoitettuja kirjalahjoja otetaan vastaan\nkiitollisuudella kansanopistossa. Kansanopiston käyneet henkilöt ovat\nkotikylissään perustaneet maataloudellisia ja muita opintokerhoja.\nYleensä on Kuusamon kansa sivistykseen nähden hyvin vastaanottavaista.\nKommunismikin on selvästi vähenemässä. Isänmaallinen mieliala on viime\naikoina entisestään virkistynyt, saanut yhä enemmän kantavuutta -- eikä\nvähimmän kansanopiston ansiosta. Ankara taistelu toimeentulosta,\nkovempi kuin hyvin monilla muilla seuduilla, työttömyys ja raskaat\nverot (esim. v. 1930 oli veroäyri 11 mk) laimentavat asukkaiden\nvalistusharrastuksia, henkistä vireyttä ja vastaanottavaisuutta.\nKansanopisto on koettanut vaikeuksista ja epäedullisista olosuhteista\nhuolimatta saada rajaseudun väestöä henkisesti herätetyksi -- korpien\nviljelemiseenkin, johon kuitenkaan eivät riitä ainoastaan tieto ja\nammattisivistys, vaan tarvitaan siihen myös, ja ennen kaikkea, uskoa\ntulevaisuuteen, henkistä tarmoa, elävää käsitystä siitä, että vain\nmaanviljelys on näilläkin tienoilla ainoa pysyväinen, luotettava\nelinkeino. Tilapäisten ansioiden epävakaisuudesta ei päästä muuten kuin\npureutumalla maahan kiinni. Suuret suot on saatava viljellyiksi, talot\nvähintään kohtalaiseen kuntoon niin, että rajaseutulainenkin pääsee\nnousemaan hyvinvointiin ja vaurauteen.\n\nMuuten -- kuinkahan moni alamaalainen edes tietääkään Kuusamon komean\nkansanopiston olemassaolon? Hyvä talo on suojeluskunnallakin. Muita\nhuomattavampia rakennuksia on apteekilla, pankkien konttoreilla ja\nosuuskaupalla sekä myöskin sotaväen kasarmitalo, jossa komppanian\npäällikkö, luutnantti Kanerva, varusti retkikuntamme Paanajärvellä ja\nmuualla lähellä ihannemaan reunaa tarvittavilla rajaseutupasseilla\n[Paanajärvellä, varsinkin jos käydään sen itäpäässä, tarvitaan\nrajaseutupassi. Parasta on ottaa se jo kotipaikkakunnan\njärjestysviranomaisilta. Passissa pitää olla muotokuva.], näytteli\nystävällisesti lohiuistimiaan ja harrivapojaan, jakeli auliisti meille\nhyvin tarpeellisia Kuusamon kalastus- ja metsästystietoja, joita\nkapteeni Id täydensi, tarjosi tupakat ja vehnäskahvit sekä neuvoi\nmeidät kelloseppä Tammelta ja osuuskaupasta ostamaan Kuusamon vesissä\nkaluksikäypiä lohiuistimia ja harrinonkimavehkeitä.\n\nMainitsemisen ansaitsee vielä matkailijaliikennettäkin varten\nvarustettu siisti Kahvila Tunturi. Siinä kävimme usein mekin.\n\nJa kuulkaahan kummaa: Kuusamon kirkonkylässä oli oikein sähkövalolaitos\n-- vararikossa tosin... miljoonakonkurssi aivan... kuparijohdon\nvetäminen 12 kilometrin päähän Oijuskoskelle tuli kovin kalliiksi, vain\npuolentoista vuoden aikana kerettiin saada sähkövaloa.\n\nToinenkin toimeton, kannattamaton hyötyväline on olemassa. Se on\nSanteri, Uleå-yhtiön yhdistetty tukkipukseeri- ja matkustajalaiva,\nentinen \"Kuusamo\", joka äskettäin lopetti liikennöimisensä Kuusamo- ja\nMuojärvellä ym. ja vedettiin maalle könöttämään firman talon pellon\nalle, lähelle kirkonkylää. Postimoottorivene \"Kiitämä\" vain ainakin\nviime kesänä kahdesti viikossa kulkea rytkytti edestakaisin Santerin\nentisiä reittejä myöten.\n\nSe Santeri muuten kuului saaneen nimensä eräältä puupuulaakin\ntyönjohtajalta, joka muutti laivan nimen kaimakseen. Niin ainakin muuan\nukko kertoi majatalon tupapuolella tarinoidessamme hänen ja muiden\nkanssa iltaisin sään selkenemistä odotellessamme. Moni muukin asia\nsiinä silloin sai selvityksensä.\n\nPuheenaiheina olivat enimmäkseen Kuusamon olot ja elämä. Kerrankin\njohtui juttelumme käsittelemään Kuusamon maankuulua köyhyyttä. Me\nmatkalaiset, enemmän kuin varmaan monet muutkaan vierasseutulaiset,\nemme olleet osanneet kuvitella Kuusamon kurjuutta niin suureksi kuin\nnyt kuulimme sen olleen esim. edellisenä talvena, jolloin oli vallinnut\nkerrassaan huutava hätä. Yleisiä työansioita ei ollut paljon mitään\nkoko pitäjässä eikä sanottavasti lähipitäjissäkään. Työttöminä tuhansia\nhenkilöitä. Ei ollut paljon apua siitäkään, että kunta koetti hiukan\nhakkauttaa halkoja ja Suolijärvellä oli vähäinen savotta, jossa jotkut\nhevosmiehet köyhäinhoitokunnan antamilla lapuilla saivat työtä joksikin\najaksi. Syystalvella valtioneuvosto oli päättänyt järjestää\nhätäaputyömaan, jossa 180 miestä ja 70 hevosta saisi työtä, mutta sen\njälkeen ei siitä kuulunut mitään. Heikkilän ja Poussun maantietä varten\nkyllä myönnettiin 500,000 markan lisämääräraha. Kun tieto tästä levisi\npaikkakunnalle, hiihti syrjäkylistäkin, monien penikulmien takaa,\nmiehiä kirkolle saadakseen köyhäinhoitolautakunnan esimieheltä lapun\ntyöhön pääsyä varten, mutta moni teki turhan matkan, sillä työlappuja\nvoitiin antaa vain rajoitettu määrä suurimmassa puutteessa oleville.\nEsimies joutui vaikeaan asemaan. Kun hän parhaan harkintansa jälkeen\noli jakonsa toimittanut, saapui vielä pyytäjä toisensa jäljestä ja\nkyynelsilmin anoi: \"Ettekö voisi vielä minulle järjestää työtä, sillä\nkotiin ei jäänyt mitään suuhun pantavaa?\" Niin säälittävä kuin\ntyönhakijan tila olikin, täytyi hänet apua saamatta palauttaa\nkaukaiseen korpimökkiinsä, jossa lapsilauma itki nälkäänsä ja\nalastomuuttaan. Nälkää ja vilua saavatkin myös lapset kärsiä\nKuusamossa. Siellä on lapsia, joilla puolenakymmenenä ensimmäisenä\nikävuotenaan ei ole muuta vaatetusta kuin paitaresu, ja siellä syntyy\nlapsia, joiden ylle ei ole panna riepuakaan. Vaatetusapua saatiin viime\ntalvena jonkinverran pääkaupungista ja muualta parempiosaisista\npaikoista, mutta ei siitä paljon hätä paennut. Hyvä edes vähäkin.\n\nKaiken lisäksi on Kuusamoa kohdannut kolme peräkkäistä keskinkertaista\nhuonompaa vilja- ja heinävuotta, josta on ollut seurauksena väestön\nvelkaantuminen peloittavin määrin. Ensimmäisenä näistä kolmesta\nkatovuodesta turmeli kasvut alituinen sade, toisena halla ja kolmantena\nkuivuus, sellainen helle, ettei miesmuistiin.\n\nJos valtio ei ryhdy tuntuvammin tukemaan toimeentuloa, käy elämä\nKuusamossa melkein mahdottomaksi, toivoton mieliala, kielteinen\nelämänkäsitys ja kommunismi saavat nykyistäkin suuremman vallan. \"Nälkä\non punikki.\" Nykyisin ovat kuusamolaiset enimmäkseen oikeita,\nisänmaallisia kansalaisia. Kuten pitääkin olla, varsinkin rajaseudulla.\nEsim. v. 1927 eduskuntavaaleissa Kuusamossa sai maalaisliitto 2,638\nääntä, kokoomuspuolue 136, edistyspuolue 31, sosialidemokraatit 35 ja\nkommunistit 212 ääntä. Kuusamolaisten isänmaallista mielialaa todistaa\nsekin, että tämän tienoon miehistä hyvin suuri prosentti liittyi\nvalkoisten riveihin äskeisinä sotavuosina (1918-20) ottaen osaa\ntaisteluihin sekä rajan tällä että tuolla puolen. Sen meidän\ntarinapirttimme seinällä Kuusamon kirkonkylän majatalossa näkyi olevan\npyssyä jos minkä sorttista, kenttäpuhelinkone nahkakotelossaan sekä\nlumikengät. Nuo viimeksi mainitut, meillä oudot kulkuvälineet kuuluivat\nolevan sotasaalista, rajan takana Kiimasjärven taistelussa vuonna 1920\nkaatuneen kiinalaisen jaloista otetut.\n\n-- Niitäkö oli siellä kimalaisia ryssien seassa?\n\n-- Oli paljon, ja jokkaisen jaloissa tuollaiset lumikengät. Ryssät\ntyönsivättii niitä vinosilimiä eellään hyökkeämään ja ammuttivat meillä\nniitä, sitten ite pötkivät pakkoon. -- -- --\n\n\n\n\n2.\n\nKIRKONKYLÄSTÄ KÄYLÄNKOSKELLE.\n\n\nVapautumisemme hetki tuli viimein maanantaina, kesäkuun 8. päivänä,\nsillä lämmin auringonpaiste ja lauha länsituuli ujuttivat viimeisetkin\nlumirippeet kirkonkylän aukealta ja sitä ympäröiviltä vaaroilta.\n\nMikä riemu! Nyt siitä vasta oikea kesä tulikin puoliviikkoisen\ntakatalven jäljestä! Nyt kiireesti taipaleelle, ensin Rukatunturin\nnäköalaa kuvaamaan ja katsomaan, ennen kuin taivas iltapäivällä ehken\ntaas, kuten useina edellisinä, vetäytyy synkkään pilveen ja\nkuvaamisvalaistus- ja näkyväisyys heikkenevät. Lumelta olisimme\npäässeet lähtemään jo klo 9:n tienoissa aamulla, mutta kun silloin\nkaikki neljä kirkonkylän vuokra-autoa sattuivat olemaan ajossa,\nsuorisimme taipaleelle vasta klo 1/2 3, jolloin tilauksemme johdosta,\nhermoja koetelleen odotuksen jäljestä, iloksemme ilmoitettiin\npuhelimitse, että \"se on teältä Pikku-Paavolta -- nyt ois teällä yks\nauto vappaana, joko sitä lähetään?\"\n\n-- Jopa tietenkin, kuta kiireimmiten, ajakaa vain tänne majatalon\nportaitten eteen!\n\nHyvät ihmiset, viisivuorokautisen odotuksen jäljestä vielä kysytään\nrauhallisesti, että joko lähdetään!\n\nKymmenen minuutin kuluttua istuimme resuisessa, vähän vaille\nloppuunajetussa \"avonaisessa umpiautossa\". Tämä ikäloppu autoraukka\nnäet olisi ollut umpinainen, ellei siitä olisi poistettu kaikkia\nikkunalaseja -- toiseen autoon kuulemma.\n\n-- Missä se umpiauto on, eikö se olisi ollut saatavissa?\n\n-- Sillä lähtivät äsken viemään hautaisväkkeä Kitkan Haatajaan,\nilmoitti ajurimme, pikkupoika-aikamies.\n\n-- Kenenkä tämä auto on?\n\n-- Se on minun.\n\n-- Montako kilometriä täältä on Käylänkoskelle?\n\n-- Sannoovat olovan 47.\n\n-- Ja paljoko maksaa kilometri?\n\n-- Neljä markkoa.\n\nMikäpäs siinä auttoi. Parempia autoja ei ollut aikaa odottaa ja\npostiauto, joka olisi tyytynyt 50 penniin (siis kolmelta hengeltä\npuoleentoista markkaan kilometriltä) oli vielä talviteloillaan.\n\nJa niin lähdettiin. Koleanlaiselta tuntuva tuuli puhalsi ikkunarei'istä\n-- lauhakin viima tuntuu usein suotavaa viileämmältä kulkevassa autossa\nistujista. Meille ei kuitenkaan kerennyt tulla vielä kovinkaan kylmä,\nsillä jo puoliväliin kolmattakymmentä kilometriä ajettuamme,\nkuljettuamme asutun, peltoaukeaisen Nissinvaaran yli ja sivuutettuamme\nmeille jo kauas komeana, vielä lumiläikkäisenä näkyneen Pyhätunturin,\nsaimme lämpimämme kiivetessämme sulapälviä myöten kierrellen 482 metriä\nmerenpintaa ylempänä olevalle Rukatunturin kaljulle kalliolaelle.\nVerraten viaton, \"ihrasäkeillekin\" helponlainen kiipeämistaival se\nmuuten on, vain noin neljännestunnin huvikävely, sillä auto tuo\nmatkustajansa vuorensyrjän puolitienoille asti. Siitä ei ole enää\nkonsti eikä mikään hilautua huipulle huonohenkisenkään. Siksipä tämä\nkyttyräselkäinen Pihkatunturi (ruka = pihka) saa kesäisin vieraita,\nnäköalaansa ihastuneita kävijöitä enemmän kuin aivan naapureinaan\nolevat Pyhätunturi, Valtavaara (471 m) ja Konttainen (423 m) sekä\nsyrjäinen, Kuusamon korkein (lähes 600 m) huippu Nuorunen, muista\ntuntureista ja vaaroista puhumattakaan. Vähänlaisesti huomattu sentään\nyleensä on Rukakin. Se ansaitsisi kuitenkin nykyistä paljon suuremman\nja yleisemmän huomion. Esimerkiksi Aavasaksan ja Ounasvaaran\n\"kilpailijana\", juhannusyönauringon katsomapaikkana. Viime\njuhannusaattoillaksi järjestivätkin Kuusamon kirkonkylän lotat\nlippujuhlan Rukatunturin laelle, mutta sadesää hiukan häiritsi sitä.\nKorkea lippusalko oli siellä pystytettynä jo meidän käydessämme.\nRukatunturilla näet juhannusaikaisen ihmeen: aurinko ei laskeudu\nnäkymättömiin viikkokausiin.\n\nJa kyllä Rukatunturi panoraamansakin puolesta kykenee kilpailemaan\nmonien \"huudossa\" olevien näköalavuorten kanssa. Ei Rukatunturilla ole\nmuuta \"vikaa\" kuin se, että se sattuu sijaitsemaan Kuusamossa.\nRukatunturin näköala ei tosin ole niin vaihtelevamaisemainen kuin esim.\nKolin, Puijon ja Nuorusenkin, mutta erämaisessa, melkein peloittavan\njylhässä suurenmoisuudessaan se on hämmästyttävän komea, varsinkin\nensinäkemältä. Kovasti ihmeissämme olimme mekin, etenkin\nhelsinkiläisherramme; emme olleet osanneet kuvitellakaan tätä\nvaltavuutta sentään tämänlaiseksi. Näimme vain metsää ja metsää,\nasumatonta erämaata niin pitkälle kuin silmä kantoi auringon kirkkaassa\npaisteessa, tuntureja ja vaaroja toinen toisensa takana,\nhuomattavimpina pohjoisessa päin taivaalla valkealta, pitkältä pilveltä\nnäyttävä lumiharjainen Sallatunturi sekä tässä lähellä, vallan\nvieressä, suoraselkäinen Valtavaara ja Konttainen (kontta = peura),\nkaukana koillisessa, Paanajärven pohjoispuolella, melkein Nuorusen\nkorkuinen Mäntytunturi (576 m), idässä Tavajärven takana itse Nuorunen,\netelässä lähellä Pyhätunturi, lännessä helposti tunnettava, keilamainen\nNaatikkavaara (naatikka = vesijättöranta) ja kyömyselkäinen\nRiisitunturi, valtavan vaarajonon korkein kohta, 462 m mp:sta, vain\n20 m Rukaa matalampi. Vesiä näkyy vähän pinta-alaan verraten, vain\njoitakin lampia ja pieniä järviä, joista huomattavimmat lounaassa päin\nnäkyvät, ryhmässä ristikuvion muodostavat Kuontijärvi, Jaaranen ja\nKangerjärvi. Kuusamon suurimman järven, Kitkan, laajat selkävedetkin\nparin, kolmen penikulman päässä lännessä vain paikoin pilkahtelevat\nnäkyviin Kurtinvaaran, Säynäjävaaran, Kouervaaran, Riihivaaran,\nVälivaaran ja Naatikkavaaran lomitse. Pyhäjärven peittää Pyhätunturi.\n\nEntäs asumuksia ja viljelyksiä? Niitä ei tahdo löytyä etsimälläkään, ei\npaljon muita kuin tuossa jalkojen juuressa, kallioseinämän alla,\npäällekaatuva mökkiräyskä. Siellä myös maantie kiemurtelee kapeana,\nkeltaisena nauhana, siellä oli autommekin pienenä pisteenä. Kaikkialla\nylt'ympäri vain loivasti aaltoilevaa metsämaisemaa, jonka maininkeja\nmuistuttavat selänteet ja laaksot ovat kuin paikoilleen jähmettyneet.\nMaisema on kuin jättiläisauralla kynnetty samansuuntaisiin vakoihin,\njoiden suunta on luoteesta kaakkoon ja lännestä itään. Etenkin\neteläpuolinen näkymä on hyvin pehmeäpiirteistä, jyrkkiä rinteitä ja\nsärmikkäitä muotoja on vain harvoissa paikoissa. Pohjoisessa maisemat\nmuuttuvat terävämmiksi ja suurpiirteisemmiksi. Varsinainen Suomen\nSveitsi onkin siellä, Kuusamon pohjoisosissa.\n\n-- Kyllä näkyy olevan vielä metsää Suomessa, huokasi rouva ja minä\ntotesin:\n\n-- On siinä kuusikkoa enemmän kuin mitä olen missään vielä ennen\nnähnyt. Jos maailman markkinoille tulee ennustettu kuusipuupula, niin\ntulkoot tukki- ja propsiherrat tänne kuusenmallia katsomaan. Katsoa\nsaa, mutta ei koskea. Ja tuskinpa tahtovatkaan koskea Kuusamon\nkauniiseen kuusikkoon, kun puita ei kannata kuljettaa minnekään.\nRuotsinmaalainen Ytterfors-yhtiö kuuluu kerran, muutamia vuosia sitten,\nostaneen paperipuumetsää tuolta Riisitunturin selkoselta, mutta kun\ntuli viimeinen ottoaika, kolmen vuoden kuluttua, rupesivat yhtiön\nmetsänhoitajat tekemään tarkempia laskelmia ja päätyivät siihen\ntulokseen, että seiskoot ostetut ja jo maksetut puut paikoillaan heidän\npuolestaan vaikka tuomiopäivään asti, ei niitä kannata rahdata edes\nlähimmälle, penikulman päässä olevalle vesireitillekään, Kitkajärveen.\nMutta Rauma Wood vei pois propsinsa Siltinkivaarasta, Kitkajärven\neteläpuolelta, vaikka se vienti kuuluu tulleen maksamaan hirvittävän\nsumman, paljon enemmän kuin kuljetettavien puiden arvo. Niin kertoi\nmuuan mies minulle kirkonkylässä.\n\n-- Kylläpä sitten Kuusamon kuusikot vielä kauan pitävät paikkansa\nmatkailijoiden ja metsästäjien iloksi. Mutta mitä ovat nuo\nvaaleanvihreät juovat tuolla vaarojen rinteillä? Selitäppäs se,\nukkokulta.\n\n-- Ne ovat Kuusamolle ominaisia rinnesoita, monet niitä paisejänkiä,\njoista kuulimme mainittavan kirkonkylässä. Niitä kastellaan kuivina\naikoina määräperäisesti, laskemalla niille vettä ojia myöten padotuista\nlammikoista ylärinteeltä ja sitten niistä niitetään heinää. Tuo niiden\nkuusikosta erottuva väri johtuu etupäässä siniheinästä, eräästä märän\nmaan kasvista.\n\nJa sitten \"ukkokullan\" seuralaiset saivat Rukatunturin lipputangon\nkiviröykkiöjalustalla istuessa kuulla opettavaisen ja syväsisältöisen\nesitelmän noista Kuusamon paisuntajängistä erikseen ja muista jängistä,\nnevoista, soista, aapoista, rimpi- ja hetemaista yleensä siinä määrin,\nkun kerran tuli puheeksi, että heidän tietomääränsä näistä asioista\nlisääntyi kymmenen minuutin kuluessa 99 prosentilla. He tulivat\ntietämään mm., että Kuusamon, Kuolajärven ja lähipitäjien suot ovat\nSuomen parhaita, joiden viljelemisen mahdollisuusarvo on erittäin\nsuuri ottaen huomioon niiden maanlaadullisen rakenteen ja\npintakasvillisuuden, mutta niiden käyttöarvo ei nouse tällä hetkellä\nsamalle korkealle tasolle. Tämänkaltaisten soiden kuivatustekniikka\nnäet on selvittämätön ja tarpeellisten maan voimistuttamisaineiden\nkuljetus tänne tuottaa korkeanlaisia kustannuksia sekä on hankalaa.\nNiin pian kuin mm. nämä kysymykset ratkaistaan, aukeaa tällä\nkulmakunnalla varsin huomattavia taloudellisia mahdollisuuksia. Sitten\nkun soita aletaan järjestelmällisesti käyttää maanviljelykseen, etenkin\nheinän kasvattamiseen (kylvöheinää viljellään Kuusamossa nykyisin hyvin\nvähän), voidaan ruveta ajattelemaan nykyistä paljon suurempaa asutuksen\nkeskittämistä. Metsänkasvuunkin suot ovat laadultaan sopivia, kuten\nmonet itsestään vähitellen kuivuneet ja maatuneet suot ovat\nosoittaneet.\n\nNäin ollen suoasioitten etevä erikoistuntijamme, professori V. Auer,\njoka äskettäin kävi kaukaisen Tulimaankin soita tutkimassa, on tehnyt\nehdotuksen, että Kuusamon taloudellisen tilan kohottamiseksi\nryhdyttäisiin soitten suhteen järjestelmällisiin toimenpiteisiin.\nKuusamoon olisi perustettava koeasema soiden kuivatustekniikan sekä\nmaa- ja metsätaloudellisten käyttömuotojen tutkimiseksi sekä piakkoin\ntoimeenpantavassa isojaossa otettava oikealla tavalla huomioon suot ja\nniiden taloudellinen merkitys.\n\nMuuten Kuusamon ja Kuolajärven vaara-alueiden suot ovat monessa\nsuhteessa erikoislaatuisia muodostumia, joita ei ulkomaisessakaan\nsuotieteellisessä kirjallisuudessa ole lainkaan selitetty. Ne\nmuodostavat Suomen soiden luokittelussa selväpiirteisen ja yhtenäisen\nryhmänsä. Kun soiden käyttö perustuu suuressa määrin soiden\nkehityslakien tuntemiseen, on tiede muodostanut sen pohjan, jolle\nkäytännölliset toimenpiteet nojautuvat. Kuusamon soista kairaamalla\notettujen näytteiden perusteella laaditut profiilit ovat mm.\nosoittaneet soiden muodostuneen alkuaan siten, että pienet järvet ovat\nkasvaneet umpeen ja turpeen kehittyessä vahvuutta eri korkeudella\nsijaitsevat suot ovat yhtyneet yhtäjaksoisiksi suouomiksi, tuollaisiksi\nkuin tuolla näkyy vaarojen välissä. Ja mainitsenpa vielä yksintein\nsenkin seikan, että tutkimalla mikroskoopilla suonäytettä pohjasta\npintaan asti voidaan havaita, että kuusen siitepölyä alkaa esiintyä\nvasta kerrostumien ylemmissä osissa, jakaen ne kahtia, alempaan, kuusen\nsiitepölyä vailla olevaan, ja ylempään tätä pölyä sisältävään. Muiden\npuiden siitepölyä on kaikkialla näytteessä. Mainittu seikka osoittaa\nsiis kuusen tulleen Suomeen vasta verraten myöhään ja sen olevan\npuulajeistamme nuorimman tulokkaan...\n\n-- Juu juu Jusliini, kyllähän sulla juttua riittää vaikka kuinka\npitkältä ja paksulta, mutta eiköhän jo lähdetä jatkamaan matkaamme,\nauto odottaa.\n\n-- Lähdetään vain. Hyvästi, Ruka, näkemiin!\n\nVasta auton kiitäessä parin kilometrin päässä Rukatunturista muistimme,\nettä Rukatunturin luolassa, joka sijaitsee lähellä huippua maantien\npuolella, jäi meiltä käymättä.\n\n-- Oisi se kannattanna kahtoa, vaikka onhan sinne vaikeenlainen\npeäsy... ne on joinai kesinä pitäneet siellä päiväkirjoakii, tiesi\nautomiehemme.\n\n-- Olisi ollut soma nähdä tuokin, mutta nyt se jäi ja jäähtyi kuin\nTupa-Taavetin heinänteko.\n\nJa niin mennä hyppyytimme vain ensin halki hyvin paksupuisen valtion\nomistaman kuusikkoalueen ja sitten kuivaa petäjikkökangasta pitkin, ohi\nuseitten aivan tienvieressä sijaitsevien sievien pikku lampien, joitten\ntakana lumirinteiset Valtavaara ja Konttainen mahtavina kohosivat, ohi\nensi kerran näkemämme poroaituuksen ja Kitkajärven Kilkilösalmelle\njohtavan maantien haarautuman.\n\n-- Joko Kilkilösalmesta jatketaan maantietä Kuolajärvelle? kysyin\najuriltamme.\n\n-- Jo. Männä syksynä alottivat. Puolentoistasattoa miestä on työssä.\nMännöö vuosia ennen kun koko tie tulloo valamiiks.\n\n-- Siellähän on se mainittava valtion ikivanha aarniometsä?\n\n-- Siellä se on. Sitä ei ou hakattu ikkään, ei tämän moaliman aikana.\nUus tie tulloo kulukemaan sen halaki. Sitä sanotaan Piiloperän metäks.\n\n-- Kyllä kai sitä kohta matkailijat pääsevät autolla katsomaan.\n\n-- Ehken ens kesänä.\n\nÄlysimme aikanaan pyörähtää Käylänkosken pihatielle, emmekä ajaa\nlykänneet yhä eteenpäin aina Suorajärvelle saakka, jonne olivat\nepähuomiossa hurauttaneet muutamat Käylään aikovat lohenonkijat joskus\nedesmenneinä kesinä, jolloin tienhaarassa ei ollut vielä nimiosoitinta.\nOlisimme kyllä mielellämme menneet Suorajärven kautta katsomaan suuren\nOulangan ihanaa sivuhaaraa, Aventojokea, ja sen komeankorkeata\nRistikalliota sekä Aventolampia, mutta kun pelkäsimme kierroksellemme\nvaratun ajan menevän vähäksi ennen loppumistaan, täytyi tyytyä\nkääntymään Käylänkoskelle.\n\nJa helppohan siihen oli oikeastaan tyytyäkin. Varsinkin sitten, kun\npihaan ajettua näki vinhasti virtaavan, aivan vaahtoisana ja\njyrkkäaaltoisena pärskähtelevän Käylänkosken, sekä idyllisen vanhan\nvesimyllyn ja kuuli Käylän isännän, metsänvartija Iikka Mustosen\ntervetulotoivotuksen.\n\nTämä isäntä Mustonen, tässä talossaan syntynyt ja kasvanut,\nkeski-ikäinen mies vielä, miellyttäväkäytöksinen, korkean kruunun\nmetsänvartija, postipysäkinhoitaja, sahanhoitaja, mylläri, kuuluisa\nketunpyytäjä, lohimies, lohi- ja metsämiesten opas ja ystävä, rohkea\nkoskenlaskija ja matkailijain kuljettaja ym., ym., oli juuri\ntulopäivänämme ruvennut poikineen (hänellä on 9 lasta) purkamaan\ntuparakennuksen kattokertaa laittaakseen taloon toisen kerroksen,\nmuutamia kesähuoneita lohen onkijoille ja muille matkustajille toisessa\nrakennuksessa varattujen kolmen huoneen lisäksi.\n\n-- Kun tuossa purkamistyössä pölysi niin tavattomasti, vedin vanhat\nriihivaatteet muun puvun päälle. Pitää pyytää anteeksi, että olen tämän\nnäköinen. (Iikka käyttää enimmäkseen kirjakieltä, ainakin \"herrojen\"\nkanssa puhuessaan.)\n\n-- No, ei se mitään... Otetaanpas valokuva isännästä. Tämä herra on\nlehtimies, hän panee kuvan aviisiin, kun sitä ei ole koskaan missään\nnäkynytkään, vitsaili kameramies.\n\n-- Jätetään ottamatta... kovin tulisi minusta kumma kuva... ei ole\nnappiakaan näissä vaatteissa, ei edessä eikä takana...\n\nHän ja me nauroimme makeasti. Ja kuva taisi tulla otetuksi.\n\nSamassa talon nuottamiehet marssivat pihaan kalavasua korennossa\nkantaen. Kori täynnä kaloja, parikymmentä kiloa muikkuja, siianpoikia,\nmuutamia harreja ja päällimmäisenä lohi, joka painoi 5 kiloa 600\ngrammaa. Kalat kuuluivat olevan kotoisin siitä läheltä, kosken niskalla\nsyrjäpoukamaksi poikkeavasta suvannon laajentumasta. Siitä saa melkein\naina milloin viitsii ottaa. Lohia ei kuitenkaan kovin usein.\n\n-- Tämä näkyy olevan ryssänlohi, Pääjärvestä noussut. Siitä tulisi\nvieraille kunnon illallinen, kun paistaisi voissa, sanoi Iikka ja nosti\nlohta vakasta.\n\n-- Paistetaan meille vain noita siikoja. Laitetaan lohi suolaan, että\nsaamme siitä pari kiloa evääksemme kierrolle, tarttui asiaan\nretkikuntamme emäntä.\n\nNiin tehtiinkin. Lohi maksoi 20 mk. kg. Kyllä Iikka lohia myy --\netenkin onkiherroille kotiinviemisiksi. Mm. Iisalmen lääkäri oli\ntoissakesänä ostanut Iikalta 8 lohta neljän onkimansa lisäksi.\n\nIikka saa lohia verkoilla joen suvantopaikoista, erittäinkin kosken\nniskapuolelta. Iikalla ei ole aikaa onkimiseen, mutta hän ohjaa\nonkijoita ja neuvoo lohen ja harrin onkimapaikkoja sekä soutaa vieraita\nheidän onkiessaan tai uistellessaan veneestä käsin; hän myös antaa\nlainaksi onkivehkeitä ja verkkojakin. Verkon vuokra kuuluu ainakin\nedellisinä kesinä olleen 100 mk. yönseudulta voitolla tai vahingolla,\nkäyköön lohi verkkoon tahi olkoon käymättä. Ja on Iikka toisinaan\nsaturaisen saatuaan auttanut kovaonnisia onkimiehiä kiinnittämällä\nsalaa verkolla saamansa suuren lohen herran onkeen. Veneestä onkiessa\nvirralla on tämä käynyt päinsä hyvin. Herran onkimatoverit ja muut\nrannalla katsojat eivät ole huomanneet kepposta, nähneet vain\n\"jännittävän väsyttämisottelun\". Ja niin on tullut herran\nkalamieskunnia pelastetuksi.\n\nNäitä ja muita Iikka kertoili hauskasti istuessamme iltamyöhällä\nvieraspuolen kuistissa. Iikka onkin hupaisa tarinoija ja tuntui\nmuutenkin mukavalta mieheltä. Tuskinpa olisi parempaa ja perehtyneempää\nmatkailuasemansa hoitajaa Rajaseutuyhdistyskään voinut valita.\n\nMainitun yhdistyksen ja metsänvartija Mustosen kesken on nyt olemassa\nsäännöstelty sopimus matkailijoiden ja lohenonkijoiden majoittamisesta,\nsyöttämisestä, opastamisesta ja kyyditsemisestä Kitkajokea ja sen monia\nkuohuvia koskia myöten alas Juumaan, josta toiset miehet antavat\nvenekyydin Paanajärveen. Venematkasta Käylästä Juumaan peritään 100 mk\nvenelastillisesta (enintään 4 matkailijaa ja saattomiehet). Tämä maksu\nei ole suinkaan korkea, kun ottaa huomioon tämän 15 km taipaleen\nsaattomiehille asettamat vaikeudet erittäinkin vastavirtaan kulkiessa\npaluumatkalla. Sitä mutkaa tehdessä tahtoo vuorokausi mennä\nympäripyöreäksi Käylän tottuneiltakin koskimiehiltä, Iikka Mustoselta\nja hänen pojaltaan. Menomatka on kyllä verraten helppo ja joutuisa.\n\nYösija Käylän matkailumajalassa maksaa 10 mk, ateria 8-9 mk, kahvi 2 mk\n50 p. ja 1 mk. Siis varsin kohtuulliset hinnat. Matkailijain huoneet,\ntilava sali ja kaksi pienempää huonetta, eteinen ja kuisti, ovat\nsiistit ja viihtyisät, vuoteet hyvissä ns. huvilasängyissä.\nKalastaminen Käylänkoskessa on kaikille vapaa, ei mitään päivä- eikä\nmuita maksuja, vaikka ne ovat käytännössä monissa muissa\nlohenonkimapaikoissa. Mahdollisesti myöhemmin asetetaan ne\nKäylänkoskellekin.\n\nOlimme Käylänkosken majalan toiset vieraat viime kesänä. Päiväkirjasta\nhavaitsimme ensimmäiseksi ennättäneen erään kihlaparin Kuusamon\nkirkonkylästä. Kihlautuneet olivat olleet siellä jo sesongin\nensimmäisenä päivänä, kesäkuun l:nä.\n\n-- Onkivatko hekin? kysyin Iikalta.\n\n-- Ei, muuten vain huvittelivat.\n\n-- Montako matkailijaa ja lohenonkijaa täällä kävi viime kesänä?\n\n-- Noin viitisensataa, joista suurempi osa lohestajia. 30 henkeä veimme\nveneellä Juumaan. Niistä meni 27 Juumasta veneellä Paanajärvelle, yksi\nkäveli Juumasta jalkapolkua myöten Suorajärven kautta Paanajärven\nyleiselle maantielle ja kaksi palasi meidän mukanamme takaisin tänne\nKäylään. Juhannuksesta elokuun puoliväliin kesti matkailijain\nkulkuaika. Heinäkuulla oli enimmän. Mies piti palkata edestäni\nheinäniitylle. Viime kesänä oli matkailijoita enemmän kuin muina\nkesinä.\n\nKatselimme viime kesän vieraskirjaa. Siellä oli paljon myöskin\nyleisesti tunnettujen, suurten herrain nimiä, Helsingistäkin asti.\nMuutamat heistä olivat kirjoitelleet päiväkirjan reunasarakkeeseen\nhuvittavia huomautuksiaan lohenonginnastaan, Iikasta ym., jokin\nnimimerkki A.A. oikein runomuotoa tavoitellen seuraavasti:\n\n    Kitkat katkat, siimat ja litkat,\n    ne kyllä olis kestänyt isonkin nostaa,\n    pieniä saimme pitkät rihmat,\n    iso lohi täytyi Iikalta ostaa.\n\n                           (27.7.1930.)\n\nHerrat esteetikot punninnevat tämän lyyrillis-eepillis-realistisen\nrunon niin hyvin sisäiset kuin ulkonaiset ansiot ja viat.\n\nLohi alkaa ottaa onkea Käylänkoskessa ja muissa Käylän ja Juuman\nvälisissä koskissa, nivoissa, niskavirroissa ja suvannoissa\ntavallisesti muutamia päiviä ennen juhannusta tahi heti juhannuksen\njälkeen. Joitakin poikkeuksellisia kesiä lukuunottamatta ovat parhaat\nlohensyöntiajat olleet kesäkuun viimeinen ja heinäkuun ensimmäinen\nviikko sekä elokuu. Toisinaan saadaan lohia onkien ja uistellen vielä\nsyyskuun alkupuoliskollakin, vähän ennen lohen rauhoitusajan alkua\n(15.9.). Lohet ja harrit syövät onkea parhaiten Käylässä ja koko\nKitkajoessa pilvisellä säällä keskipäivällä, mutta poutailman aikana\nmieluimmin iltaisin klo 6-11 sekä jonkin verran myös aamuisin klo 6-9.\nHarreja saa hyvin Kitkajoesta elokuussa ja myöhemmin syksyllä, jos\nlämpimänlaista säätä riittää, noin klo 11 ja 3 välisenä aikana. Lohi\noleksii kevätkesällä enimmän koskien alla, syksypuoleen parhaiten\nkuohujen niskalla. Harrilla on päinvastaiset harrastukset. Ns.\nranta- eli kirsiharri ottaa onkea, jos sattuu suotuisia säitä, jo\nkesäkuun alkupuolellakin niskavedestä, aivan rantapensaitten vierestä,\njohon onki on hiljaa pudotettava. Lohia saadaan parhaiten Käylästä ja\nmuistakin Kitkan yläjuoksun koskista sinisenharmaalla, hieman\nkullanväriselle välähtelevällä, mustin poikkijuovin varustetulla\namerikkalaisella puu-uistimella. Sitä heitellään vavan ja siiman\nnenässä joko rannalta tahi veneellä uistatellen suvannoissa. Tämä vehje\non ehdottomasti paras heinä- ja elokuussa. Käylässä käy lohen suuhun\nmyös kullan-hopeanvärinen lippauistin, silkkikala, Ryselin ym. Harreja\nongitaan sellaisella ruskeahöyhenisellä tekoperholla, jossa on myöskin\nmuutamia harmaita \"karvoja\". Muitakin pikkuvieheitä, mm. vilkkuja,\nkäytetään toisinaan. Kevätkesällä voidaan käyttää harrinsyöttinä\nkokonaisena koukkuun monin kerroin pistettyä kastematoa, jota\nnykäyksittäin vedellään virrassa. Oikein ahnaan syönnin aikana on\nharreja onkiessa käytetty narrausvälineenä pientä kuusennaavatukkoa\nkoukussa. Forelleja, lohenpoikasia, saadaan Oulangan sivupuroista,\nesim. Käylän ja Kiutakönkään välisen, Tiermaksen kautta menevän polun\nläheisyydestä pikkudevoonilla, pikkuvilkulla ja Halcyon-spinnerillä\n(Kiutaoja, Merioja ym.)\n\nMetsänvartija Mustonen kertoi vielä, että syksyllä v. 1930 vietiin\nKäylänkoskelta Kaihuan kalanviljelylaitokselle Rovaniemen pitäjään 16\nlitraa lohenmätiä ja sitä edellisenä syksynä 8 litraa. Siitä 16\nlitrasta oli syntynyt n. 25,000 lohenpoikasta. Lohien \"lypsäminen\" ja\nmädin kuljettaminen \"lakanakerroksissa\" on erikoisella taitavuudella\ntehtävää työtä.\n\nKäylänkoski on kalanmädin hautomon paikaksi varsin sopiva. Hautomon\nperustamisesta tehtiin äskettäin eduskunta-aloite, mutta se tuli\nhylätyksi, kai tähän tarvittavien rahavarojen puutteessa, kun valtion\nmenoja on ryhdytty tuntuvasti supistamaan. Tulevaisuudessa tehtäneen\nkuitenkin uusi aloite hautomon aikaansaamiseksi. Asiantuntijain\nlausunnon mukaan Käylänkosken etelärannalle mylly- ja sahalaitoksen\nyhteyteen saataisiin verraten vähin kustannuksin riittävän tilava\nhautomorakennus. Se sijoitettaisiin joko vanhan myllyn paikalle tai\nmieluummin uuden mylly- ja sahalaitoksen alapuolelle. Hautomoon\ntarvittava vesi on koskessa syvää ja sitä saadaan mylly- ja\nsahalaitoksen sulkupadon kautta johtamalla noin nelisenkymmentä metriä\npitkä torvi. Vesiputous on tällöin 2 m 30 sm, mikä on katsottava\nriittäväksi. Mädin hankinnan ja kuljetuksen sekä kalanpoikasten\nistutuksen kannalta Käylänkosken hautomo olisi erittäin edullisella\npaikalla. Hautomolla tulisi olemaan varsin tärkeä, taloudellisia arvoja\nkohottava merkitys. Kuusamon ja sen lähipitäjien väestölle on\nkalastuselinkeino vielä hyvin suuriarvoinen. Elatuksen antajana sen\nvoitaneen sanoa merkitsevän kolmatta osaa kokonaistulosta, katovuosina\nja ansiotöistä (metsänhakkuut, tietyöt ym.) niukkoina aikoina vieläkin\nenemmän. Ja mikäli kalastoa hautomatoiminnan kautta saadaan\nlisääntymään, saavat eräät alueen kalavedet yhä enemmän merkitystä\nurheilukalastajain käyntipaikkoina; näiden alueiden arvo kasvaa\nurheilukalastajienkin kannalta ja voidaan niihin kohdistaa\nulkomaalaistenkin huomio. Kaikesta tästä olisi taloudellista hyötyä\nseutukunnan väestölle. Hautomisen tulisi kohdistua lähinnä lohen ja\nsiianmätiin. Päähuomio olisi kiinnitettävä Käylänkosken tienoon vesissä\n(Kallunkijärvessä ym.) olevaan tavattoman suurikasvuiseen siikalajiin\n(kesällä v. 1930 saatiin Kallunkijärvestä 8 kiloa ja keväällä v. 1931\nvähän yli 5 kiloa painava siika).\n\n\n\n\n3.\n\nKÄYNTI KIUTAKÖNKÄÄLLÄ.\n\n\nSeuraavana aamuna, juuri kun olin unissani saamaisillani haaviin\nKäylänkoskesta onkeeni tarttuneen mahdottoman suuren lohen, heräsin\nkuullessani varovaisen naputuksen huoneemme oveen ja isäntä Mustosen\näänen:\n\n-- Kello on kuusi. Joko lähdetään Kiutakönkäälle?\n\n-- Hyvä! Lähdetään...\n\nEdellisenä iltana olin tehnyt jalon päätöksen nousta jo klo 5 aamulla\nja armottomasti ajaa silloin ylös vuoteista matkatoverinikin lähtemään\nkomealle Oulankajoelle ja sen kuululle Kiutakönkäälle. \"Meidän pitää\nolla ahkerasti liikkeellä sään ja kelin aikana -- tulee talvi\nnukkuaksemme\", muistin sanoneeni levolle asettuessamme. Mutta mene ja\ntiedä kuinka kauan olisin nukkunut, ellei isäntä herättänyt. Olin näet\nvaltioviisaasti pyytänyt Iikan herättämään meidät, jos minua ei näkyisi\nliikkeellä vielä kuudenkaan aikana. Kun Käylän ja Kiutakönkään välinen,\nKallungin ja Runsuniityn kautta suuntautuva kävely- ja soutumatka\nkuului olevan edestakaisin puoliväliin neljättäkymmentä kilometriä ja\nkun meidän oli tuo taival ajan voittamiseksi kuljettava päiväseltään,\nei ollut aikaa pitkiin uniin aamulla.\n\nIikka istui kuistissa odottamassa tuloani ja sanoi:\n\n-- Huomenta! Tuolla toisenpuolen pirtissä on Kurtin eli Kilpivaaran\ntalon isäntä, Aatu-Kustu Kilpivaara, tästä läheltä, neljän kilometrin\npäästä Kitkajärvelle päin, sama mies, joka tänä keväänä poikansa kanssa\nlaittoi kuntoon Rajaseutuyhdistyksen kustannuksella Kiutakönkään\nmatkailukämpän. Hänellä näkyy olevan nyt mukanaan Rajaseutuyhdistyksen\ntoimistosta Helsingistä lähetetty sen kämpän päiväkirja. Kun minulla on\nkeskeneräisenä tuo rakennuksen purkaminen, niin sopisiko että\nAatu-Kustu lähtee teille oppaaksi ja samalla viepi sen kirjansa\nKiutakönkäälle?\n\n-- Sopii mainiosti.\n\nTunnin kuluttua, aamukahvit juotuamme, tapahtui lähtö.\n\n-- Kumpaa reittiä männään, Kallunginko vai Tiermaksen kautta? Kallungin\nkautta on vähän pitempi matka, mutta se on maisemiltaan vaihtelevampi\nkuin Tiermaksen poloku.\n\nIsäntä Kilpivaara, jota kaikki tuntuivat nimittävän vain Aatu-Kustuksi,\nmiellyttävän näköinen, vanhanpuoleinen mies, alusti tämän\nkeskustelukysymyksen kotirannassa veneeseen asetuttuamme. Lyhyen\nkeskustelun jälkeen päätettiin yksimielisesti mennä Kallungin kautta.\n\n-- Se on kyllä vähän vetisempi kuin se toinen, enimmäkseen kuivia\nkangasmaita myöten mänevä poloku, huomautti Aatu-Kustu vielä.\n\n-- Ei haittaa, onhan meillä kaikilla varsikengät. Iikan melkein\naikamiespoika, joka hirveän suuren ja raskaan hakkukuokan kanssa lähti\nkanssamme yhtämatkaa Oulangan takana olevan paisuntaniityn ojia\naukomaan, souti meidät ensin Käylänkosken suvannon yli viistoon sekä\nkapeasta salmesta Taivallammin perään, Rinteelän rantaan, kaikkiaan\nlähes kilometrin matkan.\n\n-- Se oli ensimäinen venetaival; vielä on kulettava neljällä eri\nvenneellä, ilmoitti oppaamme, ja lähti kalppimaan polkua pitkin\nedellämme, eväslaukku selässä ja Kiutakönkään vieraskirja kainalossa.\nHänen jälkeensä toiseksi lyöttäytyi menemään ravakkaotteinen rouvamme,\nkolmanneksi herra toimittaja, sitten hakkumies ja viimeisenä tulla\nlipotteli kevyissä yksipohjaisissa kuusamolaispieksuissaan kuvaajamme,\nkamera kädessään ja toinen kaulassaan. Tämä marssijärjestys pysyi,\nhetkellisiä muutoksia lukuun ottamatta, sitten koko päivän.\n\nEnsimmäinen maakannas ei ollut leveämpi kuin ensimmäinen venematkakaan.\nÄkkiarvaamatta tulla töksähdimme 5 km \"kanttiinsa\" olevan aukean,\nsaarettomalta näyttävän Kallunkijärven rantaan.\n\n-- Ei muuta kun: lekoo, vene vesille nuottakatoksesta, sanoi oppaamme,\nsitä on jo kysytty talosta lainaksi koko kesäksi könkäällä kävijäin\nkulettamiseksi... mutta nyt kun puhaltaa nuin kovasti ja kylymästi\nvastaan pohjostuuli tuolla selällä, että ihan voahtopäinä männöö, niin\non parasta, että souvetaan ensin voan tuohon Kallungin talon rantaan ja\nkuletaan sitten niemen poikki, oisko täyteen kilometriäkään, ja sitten\ntoisella venneellä Pieskalahteen, tämän järven pohjosrannalle.\n\nLähdettiin soutaa kinnistämään vasten vihuria ja teräväharjaista\naallokkoa.\n\n-- Jahah, tämä on sitten se ainamainittava Kallunkijärvi, josta on\nsaatu äskettäin se 8 kiloa painava siika, sanoi rouva.\n\n-- 8 1/2 kiloa se painoi, kuitakin, sisälmysrasvoja, oli siitä tullut\nmonta kiloa, suuri pahkakupillinen; se oli hirveä kala, sanoi\nAatu-Kustu.\n\n-- Onko muita saatu niin suuria? kysyin.\n\n-- On soatu, varsinnii aikasempina vuosina, vaikka ei kovin ussein,\nmutta 5, 4 ja 3 killoo painavat siiat eivät ou mittään ihmekaloja\nteällä, niitä on monessa muussai järvessä kun tässä... teällä köyhässä\nKuusamossa... Hipajärvessäkkii, jonka yli kohta kuletaan, on suuria\nsiikoja, voan ei kuitenkaan kait niitä ihan isoimpia kölliköitä, mutta\nJoukamojärvessä, lähellä Vennään rajjoo, kuuluu olovan niin suuria ja\nniin mahottoman rasvaisia siikoja, etteivät ne vanhemmiten pysy enneä\nveen sisässäkkään, voan vesi hylykeä ne rasvapallit pinnalle, jossa ne\nvähissä hengin selällään kellottaavat ja kuoloovat siihen, jos niitä\neivät immeiset koppauta kalikalla peähän ja korjoo pois... niin, elekeä\nnauroo, totta se on... soap sinne vaikka männä kahtomaan...\n\nUskoin kyllä 8-kiloisten siikojen olemassaolon, olinhan lukenut niistä\nSuomen Kalastusyhdistyksen sihteerin, maisteri Y. Vuorentauksen\nkirjoituksen Kalastuslehdestä. Todellisuus on toisinaan ihmeellisempi\nkuin satu tahi mikä tahansa muu kansanmyytti.\n\n-- Ja Kallunkijärven muikuttii ouvat niin suuria, että isoimmat\npainavat 700 grammoa, ilmoitti oppaamme.\n\nKallungin talon rannassa noustiin maalle ja kuljettiin pihamaan poikki.\nTuvan ikkunanpielissä pilkisteli päitä, mutta kukaan ei tullut ulos;\nniin on yleinen tapa erämailla. Samaa tapaa näkyivät noudattavan\nmyöskin Kallungin koirat, kaksi kahlehdittua karvaturria, koppinsa\noviaukosta vain puolta naamaansa näyttivät, julmasti murisivat ja\nhaukkua räiskivät vieraille.\n\nAatu-Kustu meni tupaan kysymään venettä lainaksi.\n\n-- Oliko siellä erämaan ruhtinas kotona? kysyin Aatu-Kustulta hänen\ntultuaan sieltä.\n\n-- Mikä erämaan ruhtinas?\n\n-- No se 96-vuotias isäntä. Olen kuullut hänestä puhuttavan.\n\n-- Ei ollut kotona, jossain työhommissa kuuluu olovan.\n\n-- Työssä vielä lähes 100-vuotiaana!\n\n-- Niin toki, vielä viime kesänäi kävi heinätöissäi aivan järestään.\nKova ukko vielä, näkö voan on jo heikonlainen.\n\n-- Sepä oli vahinko, ettei sattunut kotiin. Olisi otettu valokuva.\nMutta koetetaanpa tavata tulomatkalla.\n\n-- Sitä ukkoa ei olekaan valokuvattu koskaan, niin luulen, arveli opas.\n\nKallunkijärven pohjoisrannikon puolella oli meidän hyvä soutaa, sillä\ntänne ei tuuli tuntunut paljon ja aurinkokin pilkisteli lämmittävästi\npilvien raoista. Selkää oli siksi laajalta, että täältä kuontui\nnäkymään kauas ympäristöön. Etelässä päin näkyivät lumiset Konttainen\nja Valtavaara, pohjoisessa lähellä Rontivaara ja Kiutavaara, idässä\nTiermaksen talon ja Tiermasjärven läheisyydessä terävähuippuinen\nTiermasvaara (Tiermas = ukkosenjumala.)\n\nPieskalahden suulla uiskenteli puolisatainen vesilintulauma.\n\n-- Mustalintuja näkkyyvät olovan, sanoi asiantuntevasti Mustonen\njunior.\n\n-- Tuohonpa olisi hyvä pommata, kun laskevat tohlot näin lähelle,\nsanoin metsästäjävaistoni herättyä.\n\n-- Seihtemäntoista sai muuan mies toisella viikolla yhellä\nhaulikonlaukauksella näitä meriteeriä kun ampui tuollaiseen parveen\ntuolla Räväjärvellä, ilmoitti Aatu-Kustu, ne kun nämä laskoovat\nvenemiehen lähelleen, mutta ei moata myöten tulijata.\n\n-- Vai seitsemäntoista, ihmettelin minä, ja luvattomana aikana!\n\n-- Ei teällä Kuusamossa näy tulovan paljo keltää nouvatetuks enemmän\nlinnun kun kalankaan rauhotusaikoja. Köyhä kansa ottaa siilon kun soap\nja niin paljo kun voan suinnii soap, niin lihhoo kun lohtakii, ja\nsiikoa, ja syöp suuhusa ja pyihkii partoosa, ja ryyppees se peälle\nviinoakii kun kannattas keitteä tai ostoa, on ne niitä poikia.\n\nMukavapuheinen mies tuo Kilpivaaran isäntä.\n\n-- Ovatko nämä linnut vasta muuttomatkallaan, vai \"virkaheittoja\"\nkoiraksia, joilla on tapana naaraksen ryhdyttyä hautomaan munia\nkokoontua parviin järvenselille, huolettomiksi kesäleskiksi?\n\n-- Kyllä nämä voivat olla muuttomatkalaisia, valaisi asiaa isäntä,\nnäihin asti on ollut vielä muitai muuttajia, hanhiparvijakkii lensi\nviimeksi toissapäivänä. Näitä mustalintuja, samoin kun toisiakkii\nmustia, pilikkasiipiä, ja myös hanhia pessii kyllä tämännii seuvun\nlammissa, järvissä ja nevoilla.\n\nPieskalahden ja Hipajärven välisen metsätaipaleen kävellä hipaisimme\nnopeasti. Tätä matkaa sanottiin olevan pari kilometriä. Se oli\npaikoittain hiukan vetistä kuljettavaa äskeisten kevätsateitten\njälkeen. Kesällä sillä välillä kyllä pärjää, sillä tämä kaukoniityillä\nkulkijoitten polku on porrastettu, pitkospuut asetettu melkein\nkauttaaltaan pahimpiin paikkoihin. Ei kuitenkaan tarvitse koskaan\nlähteä herraskengissä Kiutakönkäällä käymään.\n\n-- Tällä taipaleella näkköö kesänpitkään monenlaista kulukijata, sanoi\noppaamme, kun muutamat Kiutakönkäällä onkimassa käyvät herrat\nkulettavat matkassaan rouviaan ja neitiään, joilla on matalat\nkiiltokengät ja silikkisukat ja sitten jos jalaka vähännii kastuu ja\nseäski pistää ohuen sukan läpi, niin sitten juonittelloovat ja\näksyilöövät miehilleen ja toisinaan oppaallekkii niinkun kolomivuotiaat\npahakuriset penskat. Kyllä ne on sitten vihoviimesiä passattavia ja\nhoukuteltavia; matkanteosta ei taho tulla mittää, oun sen monta kertoo\nnähny ollessan oppaana aina sillon, kun Iikka poikineen ei jouva eikä\nennätä kaikkia tänne opastoo. Teijät kyllä näkköö jokkaisen, että outta\nollunna korpitaipaleilla ennennii... kenkä- ja muu pukuhuusholli\ntämmöisille taipaleille käypä.\n\nHeinikkorantaisen Haapanalammen sivuutettuamme aivan läheltä tulimme\nHipajärvelle.\n\nSe on erämiehen mieltä kiehtova, kaunis ja rauhallinen korpijärvi,\nrannat aivan asumattomat, ei taloa eikä torppaa lähitienoillakaan.\nSopisipa täällä vaikka tuossakin somassa niemekkeessä rakovalkean\nääressä lojua ja antaa muun maailman mennä menoaan mielensä mukaan,\nsopisi pyydystellä verkoilla suuria siikoja, uistella haukia ja onkia\nahvenia sekä syksyllä ampua vesilintuja. Niitä näkyikin siellä uimassa\nuseita. Telkkiä taisivat olla. Allikin, Lapin lintu, kuuluu\nHipajärvessä toisinaan poikasineen uiskennelleen.\n\nHipajärvi ei ole aivan pienikään. Kiutakönkäälle menijöiden vesimatka\netelärannalta lähtien ja koillista kohti, aivan komean, suoraselkäisen\nKiutavaaran alle pistävän Oulanganlahden pohjukkaan saakka, on lähes\n2 1/2 kilometrin pituinen.\n\nPienestä rantaniityntapaisesta selvittyä alkaa kova, kuiva maa,\nKiutavaaran loivanlainen, mutta pitkähkö rinne. Siinä pusersi,\nvarsinkin kun vielä aurinko rävötti täysiteräisesti, hien satakiloisen\nmiehen pinnasta.\n\n-- Älkäähän menkö! Mikä teillä on kiire? Eiköhän vähän istuta?\n\n-- Tulehan pois, herra tirehtööri, huusi kameramies vastaukseksi\nminulle ja nouseskeli vaivattomasti niinkuin ei mitään. Tietäähän tuon,\nmelkein puolta kevyempi mies, mikäpä tuossa painaisi. Mutta ihmeellisen\nhyvin tuo mamma menee... ja entäs Aatu-Kustu Kilpivaara, parhaiten\nmeistä kaikista, vaikka vanhempi kuin me muut, ja vielä raskas säkki\nselässä, ei taida olla edes yhtään hikikään, odottelee, istuksii,\ntupakoi ja varmaan ihmettelee itsekseen, että missä ne viipyvät...\nKameramies ja kuokkapoika olisivat arvattavasti pysyneet isäntä\nKilpivaaran kintereillä, jos eivät olisi \"seuran vuoksi\", kuten\nsanotaan, jättäytyneet meidän, vaasalaisten, lähettyville. Minäkin,\nentinen murtomaahiihtäjä, yli sadan palkintoesineen omistaja, kuhnailen\nvihoviimeisenä. Sellaisia oleellisia muutoksia aikaansaa ihmisen\nanatomiassa monivuotinen istumatyönteko ja kaupunkielämä. Hyvät\nihmiset, karttakaa kaupunkeja ja kaupunkielämää! Ja kulttuuria, \"tuota\nsuunnatonta ihmisjärjen ja inhimillisen tyhmyyden, pahan ja rikosten\nvalherakennusta, joka peittää meiltä kokonaan Jumalan ihanan maailman\",\nkuten Tolstoi kirjoitti ja kuten...\n\n-- No, istumaanko sinä jäitkin; toiset jättävät meidät! huusi \"mamma\"\nylempää rinteeltä.\n\n-- Unohduin tuohon miettimään ja hiukan huokaisemaan kaatuneen puun\nselälle.\n\nToiset istuivat ja odottivat meitä vaaran harjanteella.\n\n-- Joko rupesi väsyttämään? kysyi opas minulta.\n\n-- Ei tuo erittäin, katselin ja ihmettelin vain tuolla rinteellä\ntavattoman suuria petäjiä ja komeita hongankeloja; en ole sellaisia\nennen nähnyt, en niin suuria läheskään missään. Ja siellähän oli\nkaunis, pieni lamminsilmäkin.\n\n-- \"Eero-poika metsäs häärii, katseleepi puita väärii\", lausahti mamma\nja nauroi, samoin hiukan muutkin. Minulleko?\n\n-- Mitä sanot? kivahdin mammalle hengästyneenä ja hikeä pyyhkien.\n\n-- Enpähän muuta kuin että \"Palanteri-parka palveli Paltamon pappilan\npitkiä piikoja\".\n\nYleinen remunauru. En voinut olla yhtymättä siihen minäkään.\n\nHetken kuluttua lähdettiin entisessä, siinä alunperäisessä\nmarssimuodostelmassa laskeutumaan Kiutavaaran valtavan huikeaa rinnettä\nOulankajoen kuuluisaan, vaikka verraten harvojen matkailijoiden\nnäkemään kurulaaksoon. Jyrkempi ja pitempi rinne kuin tuo äsken\nnousemamme.\n\n-- Kuuluu kohhoavan 300 metriä Oulankajoen pinnasta suoraan ylös\nmitaten tämä rinne, tiesi opas.\n\n-- Voi totta vieköön, sanoisi siihen Vaasan Lana tapansa mukaan, vai on\nniin korkea! Siltä tämä näyttääkin. Hyvän suksihuikusen saisi tästä\ntalvella.\n\n-- Soap liijannii hyvän. Jotkut rämäpäisimmät poromiehet yrittellöövät\nkyllä tästä männä sivakoilla alas, mutta \"säkinsijoja\" siinä tulloo\npakostakkii lummeen, kun aina vähän peästä täytyy tellätä takapuolesa\nhankea karustammaan, kertoi Aatu-Kustu.\n\nJa kylläpähän sen hyvin arvasi sellaista olevan talvella, koskapa näin\nkesäkelilläkin oli pidättelemistä aivan tarpeeksi. Ei se mitään\nerinomaisen helppoa ollut se alasmenokaan, vaikka äkkinäinen saattaisi\nluulla, että mitäs vaikeutta tuossa on, ainahan alaspäin pääsee, ei\nmuuta kun antaa mennä vain.\n\n-- Ne \"säkinsijoja\" tehneet poropaimenet näkyvätkin täällä paljon\nliikuskelleen, koskapa ovat noin runsaasti jättäneet jälinteilleen\nporoille kaatamiensa naavakuusten kantoja, sanoin oppaalle\nvuovautuessamme rinnettä alas.\n\n-- Teällä sitä ennen minunnii nuorempana ollessan poroja paimennettiin\ntalavikauvet, tulilla oltiin yö kolomenniikymmenen asteen pakkasella,\njolloin oli \"sänkykammarin\" katto kaunis, sähkölamppuja täynnä. Kuusia\nlyötiin nurin paksun ja kovakuorisen lumen aikana, silloin kun poro ei\nkavioillaan kaivamallakaan peässyt syömään jäkälätä, jota se\nlumenpintoa nuuskimalla vainuaa siinä olovan. Silloin seälimätä puita\npoikki kirveellä melekeen miehen rinnan korkeuvelta, tuolla tavalla\npitkään kantoon, niin kun tässäi näkkyy. Ei osattu siihen aikaan teällä\nantoa arvoa puulle, eikä osata paljoa vielä nykyisinkään, joskohta\nporoille ei enneä monesti kaaheta kuusia. Vähemmän teällä nykyisin on\nporojakkii kun ennen. Ne Savukosken kapinallisettii tässä äskötalavena\nveivät Kuusamon ja Kuolajärven poroja talavilaitumelta satoja\nkappaleita paetessaan Puna-Karjalan puolelle ja sen jäläkeen ei ou\nmonenkaan kannattanna ostoa tahi kasvattoa uusia poroja. Varsinnii\nPaanajärven puoleisille ne läskikapinalliset tekivät sillä suuren\nvahingon, jota valtiokaa ei korvannu.\n\n-- Vai sellaisen putouksen kommunistit tekivät köyhille\nkuusamolaisille. Mutta tuossapa on porokuusen kantoon kaiverrettu\njotakin. Siinä näkyy \"seisovan\": _Janne Korpela 1883_.\n\n-- Tunnen kyllä sen miehen. Elossa on vielä. Taitaa asustoa nykyisin\ntuolla jossain Paanajärvellä päin, vai oisko Oulangan takana.\nPoromiehillä oli ennen tyylinä kaiverrella luppokuusten kantoihin\nnimiään ja vuoslukuja. Toisinaan näkköö vieläi toistai sattoa vuotta\nsitten leikatun vuosluvun -- kuusen kanto seisoo kauan kuoriuvuttuaan.\n\n-- Tokko niihin oli tapana leikata muuta kuin nimi ja vuosiluku?\n\n-- Ei niissä näe muuta, ei ainakaan semmosia ravierauksia ja\nkirjutuksia kun näin esmerkiks Oulun juna-aseman sen yhen pienen putkan\nsisäseinissä.\n\n-- Niitähän riipustelevatkin vain kaupunkilaisjätkät; erämaalainen ei\nalennu koskaan sellaiseen. Mutta minä tarkoitin kysyä sitä, että onko\nnoissa kantoleikkauksissa, niinkuin Lapissa kämppien seinissä ja\novissa, puiden kyljissä ja kallioon hakattuina vuosiluvun alla\nesimerkiksi sanat: huono kalakesä, poutakesä, katovuosi ym.\n\n-- En ou teällä nähny semmosia.\n\nPian avautui eteemme herttaisen vehmas ja viheriä niitty, jonka takana\nnäkyi laaja virranvesi. Olimme Oulankajoen (oulanka = tulvapaikka)\nRunsuniityllä.\n\nMikä muutos maisemanäkymässä ja maanlaadussa! Korkeamaastoisen,\njylhämetsäisen ja karuhkon vaarataipaleen jälkeen äkkiä tasainen,\niloisan auringonpaisteinen rantaniitty, jonka koivukkoniemekkeissä\nkevätkesän ihanuuden soinnukkaat laulajat, sirkut ja peipposet kuin\nkilpaa helisyttivät säveleitään. Paratiisiniitty, vaikka ei suinkaan\nKuusamon ainoa, sillä samanlaisia kauniita niittymaita ja niiden\nvälisiä lehtoja näkyi jatkuvan joen molemmin puolin sekä pohjois- että\nvarsinkin etelärannalla, Kiutavaaran peloittavan korkean ja jyrkän,\nhavumetsää kasvavan rinteen alla. Täällä penikulmien päässä\nasumuksista, oikein todellisessa erämaassa, ovat monen kyläkunnan\nparhaat niityt -- Kuusamossa käydään heinänteossa kolmen, neljän, jopa\nviidenkin penikulman päässä.\n\nMeillä oli vielä viimeinen venekyyti kuljettavana, 2 1/2 km, ennen\nKiutakönkäälle pääsyämme. Vene löytyi ladon kupeelta talviteloiltaan.\nOpas ja kuokkapoika ryöhäyttivät sen rantaan, mutta kun sitä ei oltu\nvielä tilkitty ja tervattu talven jäljeltä, tuli veneeseen vettä\nmelkein kuin seulaan. Sitä koetettiin rievulla vähän tukkiakin, mutta\nei se siitä paljon parantunut. Täytyi lähteä.\n\nKuokkapoika kyydittiin vastaiselle rannalle, josta hän lähti\nlaputtamaan vielä monen kilometrin päähän työmaalleen. Luulisi miehen\nväsyvän pahanpäiväiseksi ennen kuin on kulkenut työkalujaan ja eväitään\nkantaen tuonne alun kolmattakymmentä kilometriä pitkän matkan takana\nolevalle niitylle, jossa pitää sitten jaksaa vielä tehdä työtä. Mutta\nmitä vielä, väsymyksestä ei tietoakaan. Erämaan kansa on kestävää ja\nkaraistunutta.\n\nVirta vei venettämme. Vain paikoittain opas hiukan soutamisellaan\n\"säesti\". Peränpitäjäksi kelpasi \"allekirjoittanutkin\", sillä\nkaatokiviä ei ollut pelättävänä varsinkaan nyt tulvaveden aikana.\nUistin pantiin jälkeen juoksemaan ja vihelleltiin vain. Veden viskaaja\ntosin ei joutanut viheltelemään. Vuotava vene piti siitä huolen --\njokaisen viiden minuutin kuluttua oli kymmenen minuutin ajan heitettävä\nvettä äyskärillä, ja oikein ahkerasti, sillä tulo tahtoi olla menoa\nrunsaampi. Siitä huolimatta olisimme olleet otollisessa mielentilassa\nlaulamaan, kuten helpossa menossa ainakin, viheltämisen vaihteeksi.\nOlisimme mielellämme laulaneet etupäässä \"tilaisuuteen sopivia\nlauluja\", kuten tavallisesti tehdään, ainakin sanomalehtiselostuksista\npäättäen. Nyt olisi sopinut erinomaisen hyvin laulaa esimerkiksi \"Virta\nvenhettä vie...\" tahi \"se yks kaunis laulu\" siitä tuomesta, joka kasvoi\nvirran reunalla. Mutta emme osanneet kumpaakaan.\n\nPäivä paistoi lämpimästi, oli aivan tyyni; maailman myrskyt eivät\ntuntuneet tänne syvän virtauoman pohjaan, vaaran harjan puiden latvoja\nvain pudistelivat, niin että kohina kuului. Pohjoisrannan silopetäjien\npäivänpuoleiselle rungonpinnalle oli pihka kohonnut keltaiseksi\nkarstaksi tulisen auringonpaisteen vaikutuksesta. Emme olleet ennen\nnähneet sellaista ihmettä.\n\nOpas valaisi asiaa:\n\n-- Kunhan mänettä Paanajärvelle, niin neättä siellä, miten talojen\netelä- ja länspuolen seinät ouvat pihkapintasiksi palaneet --\nOulanganlaakso ja Paanajärvi, Suonien kuumimmat paikat.\n\n-- Krematooriota lukuunottamatta, sanoa näpsäytti helsinkiläisemme.\n\n-- En tiijä... oiskohan, epäili opas, teällä nousoo lämpö\ntoisinaan heinäkuussa ja elokuun alakupuolella pitkän matkoa\nviijennellekymmenelle raatipykälälle.\n\nVenematkallamme oli alituiseen meille uutta huomioimisen, ihailun ja\npuhumisen aihetta: tuosta ja taas tuosta lähti lentoon koskeloita,\nsorsia, rantasipi, tuolla mennä huilottaa metso joenuoman poikki vaaran\nrinteeltä toiselle, tuolla liitelee naukuva haukka, tuossa pulahti\nharrinpoika, täällä poroja rantaniityllä, tuolla rantavaaran, rinteellä\nnoin tavattoman paljon, aivan harmajanaan kelohonkia.\n\nHerra prokuristi tunnusti sydämensä kyllyydestä:\n\n-- Näin kaunista jokimaisemaa en ole nähnyt missään ulkomaillakaan...\nen luullut tämmöistä Suomessa olevankaan.\n\n-- Täytyyhän täällä olla jotakin näyttämistä, kun sinut kutsuttiin\nHelsingistä asti, mutta voi poikaseni: tämä on vasta alkua. Mitähän\nsanot nähdessäsi Kiutakönkään, Jyrävän, Paanajärven, Nuorusen ja monet\nmuut paikat tällä kiertomatkallamme?\n\nOpas otti puheenvuoron:\n\n-- Niin, kyllä on kaunis tämä Oulanka, mutta Kiutakönkäältä alaspäin ei\nolekkaan monin paikoin aivan näin kommeita nähtävyyksiä --\npystyjyrkkäin kallioihin ja korkeihin hiekkasärkkäin lomite joki\nmutkittelloo alituiseen, kulettain hiekkoa toisinaan koko joen yli\nulottuviks veenalasiks kielekkeiks, joista ei taho syksypuoleen, vähän\nveen aikana venneellä peästä yli. Mutta jos männään siitä Runsuniityltä\ntätä jokkea pitkin vastavirtaan, niin kyllä on siellä erinommaisen\nihanat paikat, seihtemättä metriä korkea Taivalköngäs ja Savinalampi\neli Savilampi, niinkun sitä myös nimitettään, on Oulangan ja Savinajoen\nyhtymäpaikassa, ja Kauniskallio. Taivalköngäs, jonne on kolomisen\nkilometriä siitä Runsuniityltä, on minusta Kiutaköngästä kauniimpi,\nmutta Kiuta on paljo mahtavampi. Taivalkönkään niskassa vesi koatuu\nhyvin sievästi ja silleepintasesti. Taivalkönkään alta soap uistinta\nheittelemällä suuria, viis- ja kuuskilosiakkii haukia. Ei tarvihe\ntavallisesti pitkään uitella uistinta, kun sattuu syönnilleen, niin on\npeto kiini. Ja niille kelepoaa minkälainen uistin tahhaan. Mutta vahvat\npelit pittää olla ja hyvin pitkä siima. Muuten ei jeä kätteen muuta kun\nvavan tyvipuoli. Soap siitä harria ja ahveniakkii. Lohi ei peäse sinne\nasti nousemaan. Kiutaköngäs tekköö tenän. Vaikka kyllä hautakyläläiset\nkuuluvat männä kesänä, eikä ennen milloinkaan, soaneen verkolla\nmuutamia lohia siitä Savinalammista; lienöövät lohet harvinaisen\nvähävetisenä kesänä onnistuneet peäsemään Kiutakönkään peälle.\nTaivalköngäs on vielä Kuusamon puolella; raja kulukoo siitä lähite, ei\ntäyven kilometrinkään peästä, Saraperän kohalta Oulangan poikki, mutta\nSavinalampi on jo Kuolajärven pitäjässä. Se Savinalampi on erikoisen\nkaunis paikka. Oun minnäi siellä käynnä. Mänimmä sinne venneellä\nRautakylästä. Siellä entisen kupariyhtiön nyt kunnostetussa kämpässä\noli silloin asustamassa nuoripari Tampereelta. Häämatkalla sanovat\nolovansa, ja kyllä niillä oli oikein sormuksettii. Kuka heijät lie\nneuvonna sinne. Näkyihän ne vähä uistelutouhuvakkii pitävän. Mutta niin\nminusta näytti, etteivät ne oikein tykänneet meijän tulosta. Sinne\nvielä jäivät kun myö lähettiin.\n\n-- Kuka sieltä etsi aikoinaan kuparia?\n\n-- Ne oli kait saksalaisia enimmäkseen siinä touhussa. Siitä on jo\naikoa usseita vuosia, kuus tai seihtemän. Kuparia, tai kuparimalamia,\neli kiisua, mitä tuo lie, kuuluu kyllä löytyneen, mutta niin vähän,\nettä konkurssi tuli. Ja sitten ei ou kukkaa uskaltanna yritteä. --\n\nTietomies tuo Aatu-Kustu! Hänen tarinoimistaan kuunnellessa kuluu aika\nrattoisasti.\n\nTöksis! Veneemme keula karahti Koirankielimutkan niemekkeen\nrantahietaan. Tästä oli vielä lähes kilometrin kävely joen\netelärannikon salskeassa suurmetsässä johtavaa uraa myöten,\nvihaisena kiehuvan pienen niskanivan ohi Kiutakönkäälle, jonka jymeän\npauhun olimme kuulleet jo kauaksi. Könkään matkailijamajan oven\nkiskasimme auki täsmälleen klo 1/2 12. Siis meiltä meni 17 km\nmatkaan 4 1/2 tuntia. Se aikamäärä ei ole tosin enemmän nopeus-\nkuin hitausennätyskään, mutta emmehän olleetkaan mitään\nrekordikiihkoilijoita. Olimmehan vain pienellä käyskentely- ja\nsoutelumatkalla ruumiin terveydeksi.\n\nAatu-Kustu paiskasi reilusti päiväkirjansa peräkamarin pöydälle ja\nsanoi:\n\n-- Nyt nimiä kirjaan!\n\n-- Herra tirehtööri, \"viisain ja lihavin mies\", kirjoita ensimmäiseksi,\naloita sesonki.\n\nJa sen mukaan se sitten meni, ja reunakolunkiin tuli kirjoitetuksi:\n\"Tulen tänne vielä uudestaan.\"\n\nHerra prokuristi käytännön miehenä huomasi heti, mitä talo tarvitsee,\nja kirjoitti kirjaan nimensä kohdalle \"muistutukseksi\": Löytyykö\nmesenaattia, joka lahjoittaisi kamiinan tahi pienen hellauunin tähän\nkämppään?\n\n-- Joo, tuo kyllä on oikeata asiata, myönnytti toimekkaasti Aatu-Kustu,\nkun kuka lahjottaisi uunin, niin kyllä minä sen talavella porolla\nveättäisin Käylänkoskelta tänne ja kevväällä kävisin laittamassa\npaikalleen, niin ei enneä ens kesänä tarvihteisi tuhrata kahvia ja\nkalakeittoa tuolla ulukona nuotiossa ja tulishan siitä kaminasta tai\nhellasta lämmintäi, että tarkenis moata syksypuoleen kylymäin öihin\naikana. Niitä kun käyp teällä onkijoita syyskuun puolvälliin asti. --\n\nEnsin katselimme kämppää, joka on aivan kosken partaalla mäkirinteessä.\nTämä kaksihuoneinen rakennus oli laitettu hyvään kuntoon. Kelpaa siinä\nnyt lohenonkijain ja muiden matkailijain oleskella. Eivät pääse sääsket\neikä sade ahdistamaan. Aatu-Kustu oli laittanut uudet ikkunakehykset,\npöydät, penkit, nukkumalavitsat ja permannon. Vain seinät ja katto\nolivat entiset. Lähelle tuhatta markkaa oli kustannusarvio noussut.\nSiistiä oli ja puhtaana olisi pidettäväkin. Aatu-Kustu naulasi seinään\nHelsingistä lähetetyn järjestyssääntöplakaatin tahi oikeastaan\nvetoomuksen yleisölle kämpän pitämisestä siistinä ja kunnossa. Kämpässä\nmajaileminen, samoin kuin kalastus Kiutakönkäässä ja koko Oulangassa,\non maksuton. Nyt kunnostetun kämpän yhteydessä on myös avara pirtti.\nTästä entisestä ruotsinmaalaisen Berggren-yhtiön (\"... ja taishan ne\nsannoa sitä Kuusamo-aktiepuulaakiksii...\") tukkilaispirtistä tulisi\ntekemällä hyvä huone matkailijoille. Siihen sopisi kymmeniä henkilöitä.\nEräästä sivurakennuksestakin saataisiin lisähuone vähin kustannuksin.\n\nNämä rakennukset teetti edellä mainittu yhtiö v. 1900, jolloin se\nyritteli uittaa tukkeja Oulankaa ja Paanajärveä myöten Venäjälle, mutta\njo puolentoista vuoden liikennöimisen jälkeen Oulankajokivarrella yhtiö\nlopetti toimintansa. Ei tainnut kannattaa. Kiutakönkäässä tukit\nputosivat päälleen kivikkopohjaan ja pirstoutuivat. Piti laittaa\nuittouoma kosken kupeelle. Se oli pitkin pituuttaan louhittava kovaan\nkallioon ja tuli tietysti tavattoman kalliiksi. Rakennukset jäivät kai\nvaltiolle, maanomistajalle. Erämaa piti puolensa, ei antanut omaansa.\nIhmisen oli väistyttävä. Parin kilometrin päässä Kiutakönkäältä itään\npäin jokivarrella mätänee tänäkin päivänä kolmattakymmentä tuhatta\ntukkia. Ne jäivät siihen joltakin yrittäjältä maailmansodan syttyessä.\nJa siinä pysyvät. Lukuunottamatta niitä tukkeja, joista muutamat\nmatkailijat oppaansa avulla ovat kyhänneet lautan ja sillä virran\nvieminä tehneet erikoislaatuisen, kaksivuorokautisen matkan\nPaanajärveen.\n\nTulokahvit juotuamme riensimme katsomaan koskea. Ja kyllä kannatti\nkatsoa. Näky vastasi matkan vaivat ja kustannukset. Emme siinä osanneet\nensihämmästyksissämme muuta kuin äänettöminä seisoa ja katsella. Turhaa\nolisikin ollut puhuminen. Ei sitä olisi kuitenkaan kukaan kuullut\nkosken pauhinalta. Lähes 14 metrin korkeudelta vesi syöksyi\nhyppyreittäin alas, kiivaasti pärskyen ja vaahdoten yhtämittaisena\nvalkeana kuohuna kapeassa kalliouomassaan. Kuului kuin ukkosen jyminä\nja maa tärisi jalkojen alla. Eikä ihme, sillä kapeimmassa paikassa on\nkoskiuoma vain n. 6-metrinen ja siitä täytyy mahtua menemään\nkevättulvaveden, mittausten mukaan 89,507 hevosvoimaisena. Pyörisi\nsiinä jonkinlainen tehdaskoneistokin, mutta saattaa päivä vielä monesti\nnäreen kiertää, ennen kuin Kiutaköngäs kahlitaan teollisuuden\npalvelukseen, sillä se on onneksi siksi sydänmaassa ja tehtaan\nperustamiseen sopivia koskia on lähempänä liikepaikkoja --\nKuusamossakin.\n\nKoskessa on kolme eri putousta. Kaikki ne ovat komeita, mutta uljain on\nkeskimmäinen, jossa vesi syöksyy alas tavattoman vinhana ryöppynä.\nPohjoisrannan kohtisuora kallioseinä kohoaa korkeana suoraan koskesta.\nSen rosoiseksi rapautuneella pinnalla on outo veripunainen väri,\nharvinainen maamme luonnossa. Kämpän puoleinen kallio laskeutuu\nporrasmaisesti. Kaikkialla on jäänlähdön aikaisten kevättulvien jälkiä\n-- kallioiden särmät ovat pyöreiksi hankautuneet ja juurineen irti\ntempautuneita puita on jäänyt korkealle rantatörmän rinteelle.\n\"Hiidenkirnujakin\" on muodostunut -- muutamien pohjalla vielä se kivi,\njoka vedenkiehtoman pyörittämänä on tuon syvän kirnun vähitellen\nmuodostanut. Eräästä tällaisesta suppilosta saadaan lohia haavilla tahi\natraimella, vieläpä aivan \"sulin käsin\" kiinni. Lohet näet putoavat\nkirnuun yrittäessään etenkin aamuisin hypätä tapansa mukaan pahimman\nkoskinikaran yli. Muuan Käylän lähistöllä asuva mies kuuluu melkein\nkerran viikossa käyvän Kiutakönkään kirnusta ottamassa lohia. Eräänäkin\npäivänä toissakesänä hän oli siitä saanut 8 lohta. Meidän käydessämme\nkönkäällä tuo kalakirnu oli vielä syvällä tulvaveden alla. Loheniskijän\natran näimme majan seinustalla.\n\nVarmin lohestustapa Kiutakönkäällä on kuitenkin \"Amerikan halolla\"\nonkiminen. Ei tarvitse muuta kuin heittelee poikkivirtaan sitä\nsamanväristä puu-uistinta kuin mikä Käylänkoskessakin on ottavin, niin\nkohta on kiinni 4--6-kiloinen Pääjärvestä noussut lohi. Huonojakin\nsyöntiaikoja on tietysti täällä, kuten muuallakin. Puu-uistimen lisäksi\nkäytetään Kiutakönkäällä etupäässä silkkikalaa sekä Verkko-uistinta n:o\n2 (O.Y. Verkko, Oulu.) Toisinaan on saatu muillakin vieheillä.\nKeskimmäisen putouksen alussuvanto on antoisin. Siinä näkee onkija\nlohen, joskus kahden ja kolmenkin yht'aikaa kita ammollaan aina\nsivustapäin tavoittavan uistinta. Se on totisesti kalamiehen sydäntä\nsykäyttävä näky, ja kun sitten luja tempaisu tuntuu vavanponnesta\nkäteen, käy kuin sähkövirta läpi onkijan olemuksen, ja kiivas\nkilpajuoksu siinä useimmiten sukeutuu miehen ja kalan kesken, sillä\n70-metrinenkin siima tahtoo käydä lyhyeksi kalan koettaessa pyrkiä\nmenemään virran juoksun mukana. Kiudasta onkiessa täytyy olla erikoisen\nlujat vehkeet ja jotkut kuuluvat käyttäneen kahta 70-metristä siimaa\npääkkäin. Hurjan jännittävää sanottiin olevan kamppailla suuren lohen\nkanssa Kiutakönkäässä. Me emme yrittäneet onkia edes harreja, sillä\nniin aikaisin keväällä olisi onkiminen ollut turhaa, asiantuntijain\nlausunnon mukaan. Onkimasesonki alkaa vasta juhannukselta, mutta jos\njoku tahtoo nähdä Kiutakönkään mahtavimmillaan, käyköön katsomassa\nennen kesäkuun puoliväliä, runsaan kevätveden aikana. Paras\nlohenonginta-aika Kiutakönkäässä on yleensä kesäkuun viimeisistä\npäivistä heinäkuun puolivälin tienoille. Monet lohet on kiskottu\nrantapenkereelle vielä syyskuun alkupuolellakin. Kiutakönkään harrit ja\nforellit ottavat mieluimmin pientä, kolmikulmaiseksi painettua,\npäältäpäin kullanväristä lippauistinta, harri myös ruskeanharmajaa\ntekoperhosta sekä hauit ja ahvenet devoonia. Kaikki kalat syövät\npyydystä parhaiten pilvisinä päivinä, etenkin etelä- ja länsituulen\naikana, keskipäivällä; poutasäällä parhaiten iltaisin, hiukan myös\naamulla ennen kuin aurinko kohoaa kovin korkealle. Kiutakönkäällä ei\nole venettä käytettävänä ongittaessa.\n\nKiutakönkään tienoilla kasvaa monia muualla maassamme hyvin harvinaisia\ntahi kokonaan puuttuvia kasvilajeja. Me tunsimme varmasti ainakin\nlöytämämme lapin vuokon (Dryas octopetala), mutta siellä, samoin kuin\nmm. koko Oulankajoen laaksossa, Kitka-, Avento- ja Kuusinkijoen\nuomissa, Paanajärvellä sekä Jyrävänniemen rotkolaaksoissa (Jäkälä-,\nHautaniityn- ja Lammasvuoma sekä Kallioportti) on kasvien kerääjille\nkiintoisa ja rikas liuskealueen kallioseinämäkasvisto, varsinkin\nkalkki- tahi metabasiittikallioilla, sisältäen tämä kasvisto sellaisia\nharvinaisia pohjoisia lajeja edellä mainitun lapin vuokon lisäksi, kuin\ntunturiloikko (Cystopteris montana), varvassara (Carex pedata),\ntunturisara (Carex rupestris), arnika (Arnica alpina), lumihanhikki\n(Potentilla nivea), kalliotädyke (Veronica saxatilis), nuokkurikko\n(Saxsifraga cernua), Lapin kynsimö (Draha cinerea), tunturiarho\n(Arenaria ciliata), valkea kirkiheinä (Gymnadenia albida),\ntunturiailakki (Walbergella affinis), verkkolehtinen paju (Salix\nreticulata) ym. sekä eräitä kauniskukkaisia Viola-lajeja (orvokkeja) ja\nharvojen näkemiä keltaisia Pinguicula-kasveja. Myöskin sammal- ja\njäkäläkasvisto on rikas sisältäen useita lajeja, joita on tavattu vain\ntäällä Pohjois-Kuusamossa. Lisäksi on mainittava, että näillä\nlajirikkailla tienoilla tavataan aitopohjoisten kasvilajien joukossa\nmyös eteläisten lajien, esim. vatun ja mansikan, äärimmäiset pohjoiset\netuvartijat. Jyrävänniemellä, Kitkajoen varrella ja vuomissa mm. on\npaljon vattuja ja Paanajärven paahteisilla rinteillä tavattoman\nrunsaasti mansikoita. Pohjois-Kuusamon jokien ja järvien hietarannoilla\non useita kiintoisia kasvilajeja, kuten peuranvirna (Phaca frigida)\nsekä Siperian asteri (Aster sibiricum), jota ei ole muualta maastamme\nlöydetty. Meillä outo on myös talvikkilehtinen paju (Salix\npyrolaefolia). Tämän itäisen lajin ainoa löytöpaikka maassamme on\nOulankajoen pohjoispuolella, lähellä Liikasenvaaran sydänmaakylää. --\n\"Teällä Kuusamossa on viis eri pajulajiakkii\", tiesi Aatu-Kustukin,\n\"tohtori Hänniseltä kuulin minä sen, ja vuokkoja neljeä lajia.\"\n\nSyinä Pohjois-Kuusamon kasviston omaleimaisuuteen ei suinkaan ole\nyksinomaan vaarojen ja tunturien korkeus, vaan ennen kaikkea maan\npintamuodot, drumlin- eli selännemaisemat ja vuoriperän\nkalkkipitoisuus.\n\n-- Mitä muita harvinaisuuksia tiedätte olevan täällä Kuusamossa? kysyin\noppaaltamme katseltuamme lapinvuokkoja ja muutamia muita oudonnäköisiä,\nKiutakönkään äyräsrinteiltä löytämiämme kasveja ja keskusteltuamme\nniistä.\n\n-- Tiijän minä muutamia harvinaisia puita. Käärmekuusi kasvaa\nAla-Kitkankylässä Kokon talon lähettyvillä, nuin kolomen kilometrin\npeässä Kitkajärven Kilkilösalamesta. Se näkkyy moantielle, kun voan\narvoa kahtoa. Ja toinen käärmekuusi, ihan tukkipuun kokonen, on myös\nAla-Kitkalla, Kilpivaarasta, minun kottooni vajaan kilometrin peässä\nittään päin, Kurtinjärven pohjoispuolella. Ja tuolla tämän Oulangan\ntakana, muutamia kilometriä tästä koillista kohti, löysin minä ennen\nnuorempana poroja paimentamassa hiihellessän lehmuspuun ja oun kuullu\nniitä ainai pari löyvetyn muuallai. Ja onkos pajakko, pajahin, vai mikä\nse on, hyvin harvinainen? Niitäi teällä on. Ja näittähän työ\ntullessanne Kuusamon kirkonkylässä ne saksankuusirivit. Niitä siellä\nonnii paljo. Kuka heijät lienöö istuttanna? Niistäkö \"kuusamista\" vaiko\nnäistä tavallisista kuusista, joita teällä on joka paikka täynnä,\nlienöö koko Kuusamo soanu nimesäkkii?\n\nSitten kääntyi keskustelumme siinä kosken päiväpaisteisella, kaltolla\nrantarinteellä istuessamme maan uumenista löytyviin erikoisuuksiin. Kun\nlyömme yhteen Aatu-Kustun ja omat tietomme näistä asioista, saamme\nseuraavanlaisen luettelon:\n\nIivaarassa (459 m korkea) ja siihen välittömästi liittyvissä\nAhvenvaarassa ja Penikkavaarassa on ns. _ijoliittia_, keskirakeista,\nkidemäistä purkautunutta kivilajia, jota muualla maailmassa on tavattu\nvain hyvin harvoissa paikoissa. Tästä on olemassa tieteellinen,\nsaksankielinen julkaisukin: Neue Mitteilungen über das Ijolithmassiv in\nKuusamo (kirj. Victor Hackman.)\n\n_Liuskakiveä_, kvartsiittia, josta valmistetaan uuneja ja kovasimia,\n\"liippoja\", käsityönä joissakin taloissa myytäväksi ja Jyrkänkosken\nhiomossa ulkomaille vietäväksi, on Kuusamossa runsaasti hyvin monissa\npaikoissa.\n\n_Dolomiittikalkkia_, oivallista maanparannusainetta, on Oulankajoen\nlaaksossa, Paanajärvellä ja Juumajärvellä sekä Kitkajärven takana,\nPosion puolella.\n\n_Kaoliini- eli posliinisavikerrostumia_ on Oulangan ja sen sivujokien\nvarsilla useissa paikoissa, mm. Oulangan rannan läheisyydessä\nSiikauopajan kurussa, n. 8 km Kiutakönkäältä Paanajärvelle päin.\n\n_Rautakiisua_ on löydetty Oulankajoen Kiekerössä, n. 1 1/2 kilometrin\npäässä Runsuniityltä jokea ylöspäin; myös Aventolammin vähän\npohjoispuolella ja Kilkilösalmen läheisellä Kantolahdella sitä on.\n\n_Asbestia_ on saatu mm. Kiekeröjoelta, parin kilometrin päästä\npohjoiseen päin Runsuniityltä.\n\n_Kuparia_ olisi ainakin Paanajärvellä Honkavaaran rinteessä, josta sitä\naikoinaan vähän louhittiinkin, sekä Savinalammilla, kuten jo\naikaisemmin on tullut mainituksi.\n\n-- Ja sittä ei ou enneä muuta kun rahviittia, sitä ainetta, jolla\nlyijykynä kirjuttaa, sanoi Aatu-Kustu, sitä on ainai Konttaislammin\nrannalla Valtavaaran juurella. --\n\nNäiden yllä lueteltujen rikkauksien louhimistyö ei kannata, siitä on\nkokemusta. Rautatietä odotetaan, mutta saattaa käydä niin, että kurki\nkuolee ennenkuin suo sulaa.\n\nAterioituamme ja ruokatunnin pidettyämme täytyi ruveta ajattelemaan\nKiutakönkäältä lähtöä takaisin Käylään. Ei ollut mieluista lähteä näin\npian, vain 2 1/2 tunnin kuluttua tulostamme. Erämaja rupesi jo\ntuntumaan kodikkaalta.\n\n-- Säälin teitä siellä keskuslämmitystaloissa. Autioita ovat asuntonne\nja köyhiä katunne, joita vaeltelette tuntien kummallista kaipuuta, jota\nette ole osanneet sanoiksi sommitella, kaipuuta kesäisille korpimaille,\ntällaisiin hiljaisiin, etäisiin piilopirtteihin. Keinotekoisia ja\nhetkellisiä ovat ilonne siellä tympeässä kivisessä kaupungissa.\n\nKuuletteko korven kutsun, erämaan ihanan viestin täältä kaukaa, jossa\ntuulen urut soittavat honkapilarisessa temppelissä, jossa elämä on\ntervettä ja voimakasta ja hiljaista, jossa erämaa antaa ihmiselle\nväärentämättömän, oikean elämänilon ja uskon tulevaisuuteen, terästää\ntahdon ja jäntereet, tekee rehtejä ja koruttomia...\n\n-- Teällä herra voan kellottaa selällään lavihtalla, huusi Aatu-Kustu\novelta, nuo toiset tuolla ulukona tuumoovat, että eiköhän jo lähetä\nkävelemmään takasin päin? Kello on jo kaks ja pitkä matka eissä.\n\n-- Täytyy lähteä.\n\n-- No jaksaako pappa kävellä Käylänkoskelle? kysyi rouva minulta\nulkona.\n\n-- Heikot on väkevyydellä vyötetty, kirjoitti aikoinaan profeetta\nSamuel.\n\n-- Jos ei ois tarvittu tuuvva venneitä tullessamme vesimatkain\ntämänpuoleisiin päihin, niin nyt meijän passois lähtee tuota tästä\nvähän matkan peästä jokivarrelta vetämään alakavoo pilikkapolokua\nmyöten Tiermaksen kautta, niin nähtäs nekkii maisemat, huomautti opas\nvääntäessään eväspussia selkäänsä.\n\nTuloreittiämme täytyi tietysti mennä, sillä veneet oli vietävä takaisin\npaikoilleen, että muutkin matkailijat pääsisivät Kiutaa katsomaan.\nVastavirtaan meno ei ollutkaan sellaista lellunlaulamista kuin alas\nlaskeminen. Kaikki kolme miestä saivat näyttää vuorotellen\nsoutumahtiaan. Viimeisen kilometrin Aatu-Kustu sauvoi ihailtavan\nosavasti. Tottumattomalta ei käy se homma siihen malliin. Sauvojan\nvaivoja vähentääksemme me muut kävelimme hyväkulkuista pohjoisrantaa\npitkin. Kuokkapoika istui odottamassa ranta-aholla ja liittyi jälleen\narvoisan retkikuntamme jäseneksi.\n\nKiutavaaran vastarinne opetti itsekunkin hiljaa kävelemään maailman\nturulla. Kameramieskin istahti. Arvattavasti kuitenkin vain \"seuran\nvuoksi\".\n\n-- Annappas Paavo minunkin kantaa sitä reppua, pyysin jalomielisesti.\n\n-- Kyllä tämä minulla menee aivan hyvin.\n\n-- Hyvä on ihmisen oppia kantamaan iestä nuoruudessaan, tunnustaa\nJeremias valitusvirsissään.\n\nKameramies oli väsymätön, mutta muille näytti paluumatka olevan\naamupäivän menoa raskaampi. Pari kertaa istuttiin oikein pitkään ja\nkerran katseltiin vähän eväitäkin. Klo 1/2 8 oltiin jälleen Kallungin\npihamaalla. Vanhaisäntä, se 96-vuotias tervaskanto, ei ollut silloin\nvielä palannut metsäniityltä työhommistaan. Valokuvaamatta hän siis jäi\nnytkin.\n\nKlo 1/2 9, eli 6 1/2 tunnin kuluttua Kiutakönkäältä lähdettyämme,\nsaavuimme takaisin Käylänkoskelle.\n\n-- Oli se aikamoinen hanhenmarssi, hyvänlainen hitsi\ntreenaantumattomalle istumatyöntekijälle, varsinkin näin äkkisistään.\n\nAatu-Kustu maksettiin selväksi (määräsi 35, sai 50 mk), syötettiin,\njuotettiin ja hyvästeltiin sydämellisesti. Hän lähti vielä puoliyön\naikana kävellä lipsimään kotiinsa Kurtin- eli Kilpivaaralle.\n\nSeuraavana aamuna oli Iikan vuoro esiintyä oppaanamme ja\nkoskenlaskijana.\n\n\n\n\n4.\n\nKÄYLÄSTÄ JUUMAAN.\n\n\nAamulla ensin laskimme huviksemme Käylänkosken. Hyvin huilattiin Iikan\nohjatessa pitkällä sauvoimella, joka on parempi väline tähän\ntarkoitukseen kuin mela tai airo. Ei siinä tullut muuta vahinkoa kuin\nettä aivan suvantoon päästessä muuan jyrkkä, teräväharjainen\nvasta-aalto heittää ropsautti hyvänlaisesti vettä veneeseen, kastellen\nerään miehen etu- ja toisen takapuolen. Mutta mitäs siitä, kyllä kesä\nkuivaa, jos kasteleekin.\n\nVähän ennen puolipäivää selvittiin lähtemään varsinaiselle joki- ja\nkoskimatkalle Kitkaa alas Juumaa kohti. Iikan ohella oli toisena\nsaattajana hänen poikansa, ei se kuokanheiluttaja, joka oli mukanamme\nKiutakönkään retkellä, vaan toinen paljon pienempi ja nuorempi nappula,\nterhakka miehenalku. Soutaa vinnasi myötävirtaan kuin aikamies.\n\nSiinä aivan lähellä Käylää olevan asumuksen venerannassa puuhaili vanha\nmies.\n\n-- Tuo on minun setäni, toinen Iikka Mustonen, esitteli metsänvartija\nMustonen, -- hän soutaa uistinherroja silloin, kun minä en jouda, ja\njohan nämä minun poikanikin ovat olleet lohensoudussa.\n\n-- Jahah, vai on täällä myös Iikka Mustonen n:o 2. Sitä ei moni taida\ntietääkään.\n\n3 1/2 km kuljettuamme vuoroon sileitä, mutta venettä vetäviä,\nmutkittelevia suvantovesiä, vuoroon Saukkonivaa ja Hietanivaa myöten,\noli edessämme ensimmäisenä Vähä-Käylän koski. Iikka laski sen\nreippaasti yksinään, muut kävelimme niemen poikki pienen matkan kosken\nalle. Vähemmän veden aikana, myöhemmin kesällä, ei tarvitse tässä\nmatkailijana nousta veneestä maalle.\n\nVähä-Käylän alla on Nahkalampi.\n\n-- Tästä tohtori Pelkonen sai monta lohta, sanoi Iikka, tänne hän tulee\nuseimmiten ensimmäiseksi. Ja ovat tästä saaneet muutamat muutkin\nherrat. --\n\nSitten tultiin tiukkavirtaiseen Nahkanivaan. Siinä kuului olevan hyvä\nharrivesi ja siitä oli saatu uistimella lohiakin soudellen edestakaisin\nnivanniskalla.\n\nSeuraa sitten harreja antava Pöljänniva, pikkukoski. Sen alla verkkoa\nheittäessä Iikka kerran näki kaksi karhua rannalla. Ne rykivät\nomituisesti ja kuono koholla ilmaa nuuskien vetivät vainua virran\ntakaa, josta kuului lampaiden kellojen helähtely. Toinen karhuista oli\nhyvin suurikokoinen, leveäotsainen ja pörröpäinen, peloittavan näköinen\npeto. Kun Iikalle ei sattunut pyssyä mukaan, niin minkäpä niille\nmahtoi. Seuraavana yönä nuo karhut tappoivat siitä lammaslaumasta\nyhdeksän, ja löivät sitä seuraavana yönä lihoiksi kaksi Tiermaksen\ntalon lehmää.\n\nPöljännivan jälkeen tulee Vääräkoski. Kesemmällä se lasketaan usein\nmaihin nousematta, mutta nyt vain Iikka yksinään huilasi siitä alas,\nseisten peräpuolella ja pitkällä sauvoinseipäällään kulkua ohjaten,\ntoisinaan jäntevän rauhallisesti, toisinaan taas kiivaasti kuin hengen\nhädässä sauvoimella vetäen vettä poikkivirtaan, ohi kuolemankivien,\nhalki vaahtotyrskyjen. Hurjan näköistä menoa! Rohkea ja taitava mies\ntuo ystävämme Iikka! Ja kuitenkin miellyttävän vaatimaton. Häneltä ei\nkuullut vahingossakaan itseään kehaisevaa sanaa.\n\nPeurakosken laskivat Iikka, hänen poikansa ja kameraherramme.\nVilkuttivat vain hatuillaan meille maamyyrille. Kesävesillä kuuluu\ntässä koskessa saattomiesten lisäksi voivan olla veneessä kaksikin\nmatkustajaa -- mikäli heillä on uskallusta. Kosken ohi johtaa hyvä\npolku, toista sataa metriä pitkä.\n\nSaarikoski on erittäin miellyttävä erämaanköngäs, niskalla kaunis\nrantametsä. Lieneekö sellaista naavakuusikkoa missään muualla?\nNiskasuvannossa on sievä pikkusaari, mainio tulillaolopaikka, idyllinen\nlevähdys- tahi pitempäänkin oleskeluun sopiva kohta. Tässä lähellä,\nniskanivassa, on lisäksi koko Kitkajoen yläjuoksun paras\nharrinonkimapaikka. Siitä oli kerrankin tohtori Hänninen,\nkuusamolaisten kansanedustaja ja kirjailija, kolmen neljän ajoissa\nvaloisana kesäaamuna pienellä uistimella melkein jokaisella heitolla\nsaanut yhteensä arviolta noin kolmisenkymmentä kiloa suuria harjuksia,\nsuurimmat toista kiloa painavia. Ja hyviä saaliita siitä ovat vedelleet\nusein muutkin onkimiehet. Muutamilla heistä on ollut joskus mukanaan\nteltta eli rankinen, jossa asustaen ovat viettäneet viikonkin tuossa\npikkusaaressa, erämaan suuressa rauhassa. Pois lähtiessä on heillä\nollut pytty täynnä suolattuja harreja talvenvaraksi, joillakin vieläpä\nlohi. Loma-aika on tullut käytetyksi oikein, mielen ja ruumiin\nvirkistykseksi ja levoksi.\n\nIikka ei tällä kertaa, meidän matkallamme, laskenut Saarikoskea, sillä\nkuohut olivat liian kovat näin keväällä. Kesällä kyllä Iikka poikineen\non Saarikoskenkin laskenut. Nyt vedimme veneen kallioniemekkeen yli\ntelatietä pitkin. Vene saa siinä menossa roveikolla pahanlaisen kurin.\nKitkankulussa eivät tahdo kestää veneet kovinkaan kauan. Iikka\npuhelikin, että Rajaseutuyhdistyksen pitäisi tälle välille järjestää\nuseampia veneitä, ettei niitä tarvitsisi maita myöten vedellä ja\nmuutenkin kannattaisi tästä reitistä huolehtia.\n\nJa seuraavassa, noin kilometrin pituisessa Harjakoskessa, viimeisessä\nkoskessa ennen Juumaa, oli taas rumuutettava venettä lähes sadan metrin\npituinen matka maitse pienten kallioharjanteiden ylitse ja sitten\nlaskettava köysillä kosken kuohuista alas Harjasuvantoon. Se oli\nhikistä hommaa varsinkin näin paisteisena päivänä.\n\n-- Ei tämä laskeminen ole mitään siihen nähden kuin veneen vetäminen\nkoskia ylös, siinä tahtoo tulla toisinaan äitiä ikävä, naureskeli\nIikka, mutta kerran, 4 vuotta sitten, me insinööri Laurilan kanssa\ntuumattiin tämän Harjakosken niskalla, että ei me viitsitä lähteä\nvetämään raskasta venettä maita myöten, vaan _lasketaan koski_. Sanoin\nkyllä, että koskea ei ole kukaan milloinkaan laskenut, mutta kun\ninsinööri sanoi vain, että kerta ensimmäinen niin myllyssä kuin\nhollissakin, lähdimme laskemaan tätä Harjakoskea. Rakennusmestari\nPekonen tuli kolmanneksi, mutta ylioppilas Buss lähti kävelemään maata\nmyöten ja sanoi ottavansa meistä valokuvan, että muutkin uskoisivat\nmeidän laskeneen Harjakosken. Ja hyvinhän se huilasi tuohon viimeiseen\nkuohuun asti, mutta siinä upposi vene altamme näkymättömiin pehmeään\nvaahtopatamaan ja nousi näkyviin vasta monen kymmenen metrin päässä\nsuvannossa ja ajautui poukamaan.\n\n-- Mitenkäs miehille kävi?\n\n-- Me uimme rantamatalaan, mutta se ylioppilas ei laskenut meitä\nmaalle, ennen kuin seisotti meitä rintaamme myöten vedessä valokuvan\noton takia -- jotta tosiaan muutkin uskoisivat meidän laskeneen\nHarjakosken. Sen jäljestä en minä ole laskenut Harjakoskea, eivätkä\ntietääkseni muutkaan.\n\nKauniita maisemia katsellen soutelimme suvantoisia vesiä myöten\nYli-Juumajärveen ja siitä virtavan salmen kautta Ala-Juumaan, Juuman\ntalojen rantaan.\n\nJuumajärvet (juuma = jyrkkäys rantaveden ja syvän rajalla) salmineen,\npituudeltaan yhteensä noin 6 km. ja leveimmältä kohdalta ehken\nkilometri, eivät ole mitään erikoisia nähtävyyksiä, sillä rannoilla on\nvain tasaista, matalanlaista mäntykangasta, hakkaillun näköistä\nyhteismetsää, kuten muuallakin Kuusamossa asumusten läheisyydessä --\nyhteismetsää hakataan kilpaa, aina parhaat puut kaadetaan kuhunkin\ntarkoitukseen, vaikka säästäväisemmälläkin menettelyllä tultaisiin\ntoimeen; ei olisi esim. välttämätöntä hakata halkoja tukinkokoisista\nhavupuista. Piakkoin aloitettava isojako tehnee muutoksen tässäkin\nasiassa. Isojakokokous pidettiin jo viime kesäkuun puolivälissä (v.\n1931) Kuusamon kirkonkylässä.\n\nYli-Juumajärven, samoin kuin siihen laskevan Kitkajoenkin rantatienoot\novat asumattomat, mutta järviä erottavan salmen rannalla on pikkutila\n(\"... niin rantaäyräällä kuin kuikan pesä...\", lausui siitä Iikka ohi\nsoutaessamme) ja Ala-Juumajärven pohjoisrannikolla sijaitsee\npuolisenkymmentä asumusta, joista huomattavimmat ovat matkailijain\netappipaikkoinaan käyttämät Yli- ja Ala-Juuman talot, molemmat aivan\nlähellä rantaa, kuivalla nurmitöyrämällä, hiekkarantaisen lahdekkeen\nkainalossa.\n\nIikka vei meidät sukulaistaloonsa Yli-Juumaan, Janne Yli-Juuman\nasuntoon, joka sijaitsee vähän ylempänä rannasta kuin toinen Juuma.\nPihamaalla herätti huomiotamme rakennusten päivänpuoleisille\nseinustoille kuivamaan asetetut suolatut poronlihat ja levälleen\nnaulatut porontaljat. Lihat olivat ylhäällä räystään suojassa ja\nmuutamat verkonkappaleilla peitetty, \"etteivät lintuset saa niitä\nhakata\". Tämä oli ensitutustumisemme porotalouteen, jos ei oteta lukuun\nsitä seikkaa, että jo järvien välisessä salmessa olimme tullessamme\nnähneet seipääseen kiinnitettyjä porontaljoja järvessä likoamassa\nparkitsemista varten.\n\n-- Tässä talossa on porojakin, sanoin pirtissä puheenaluksi\nJanne-isännälle, keski-ikäiselle ja keskikokoiselle miehelle.\n\n-- On niitä vähä, toista sattoa.\n\n-- Ovatko karhut syöneet poroja?\n\n-- No ei paljo poroja, mutta lampaita teällä karhut tappaa usseitakkii\njoka kesä, aina syksypuoleen, öihin pimettyä enimmäkseen, harvemmin\nkevätkesällä. Ja tappaa se toisinaan lehmän ja poron ja hevosennii, kun\nvoan soap sen kiini. Tuolla tämän järven takana Heikkilänkylällä karhu\ntoissakesänä ajoi hevosen nevalle, tappoi ja peitti sammalilla. Ja\ntoinen kotielläinten tuhhooja on ahma. Se ahistelloo porojakkii,\nenimmäkseen talavella, hyppeä puun oksalta poron selekään, kun muuten\nei soa kiini.\n\n-- Onko karhuja saatu ammutuksi nykyvuosina näillä tienoilla?\n\n-- Aina joku toisinaan, toissatalavena viimeksi soatiin hengiltä yks\nteältä kuuven kilometrin peässä ittee kohin, Suorajärvelle päin.\nOltiinhan siinä hommassa mukana näistäi taloista. Ja ampui ne samana\ntalavena toisennii tästä pohjoseen päin olovalla korvella, Oulangan\ntakana, lähellä Liikasenvaaraa. Männä talavena ei ammuttu yhtään karhua\nkoko Kuusamossa. Kuuluuvat jotkut yrittänneen, mutta ei onnistanna --.\nKarhut olivat karanneet kierroksesta. Tuolla Kuolajärven puolella, ihan\nlähellä Kuusamon rajjoa, -- tästä on sinne viis peninkuormoa ihan\nyhtämittasta asumatonta korpea, -- saivat ammutuks männä talavena\nkolome karhua. Yhtä tappamaan olivat tulleet ampujat Saksasta asti ja\nampumisesta olivat ottaneet eläviä kuvia ja valokuvia. Karhun\nkierroksesta olivat maksaneet viistuhatta markkoa.\n\n-- Karhua kai pääsee näkemään vain harvoin?\n\n-- Hyvin harvoin. En minäkään ou nähny muuta kun kerran villaukselta.\nSe pakenoo ja väistää ihmistä, sillä on tarkka vainu kun koiralla ja\nhyvä kuulo, ne sitä auttaa, ettei satu miestä kohti monta kertoa. Tämä\nmeijän nuorempi poika kyllä tässä kolomanna kesänä paimenessa ollessaan\ntuli karhua vastaan tiellä, sinne on nuin ehkä viis kilometriä, mutta\nsukkelasti oli karhu loikanna tiepuoleen ja juossu pakkoon, kun poika\ntuli näkyviin tienmutkan takkoa. Ja joitai päiviä sen jäläkeen ehkä se\nsama karhu tappoi siinä lähellä olovan mökin ainoon lehmän. Karhuista\non kumma risti teällä ja etennii tuolla Paanajärvellä päin.\n\nPuhuimme siinä sitten illan kuluksi pitkät jutut poroista, kaloista ja\nlinnuista, erittäinkin hanhista, joita kuului olevan syksyisin sekä\npesivinä että muuttavina sataiset laumat muutamissa sen seudun\npikkujärvissä, mm. Elijärvessä, luultavasti Kuusamon parhaassa\nvesilintujärvessä. Hanhia ei kukaan yritäkään ampua. Kulmakkojärvestä\nsaadaan verkoilla pikkulohia, kulmakoita, ja Juumajärvistä nuotalla\nmuikkuja, toisinaan uistimella lohikin.\n\nIikka \"säesti\" vitsikkäästi keskusteluani isännän kanssa, ja kameramies\npelihti veikeän Jennyn ja muiden lasten kera, nappaillen Leicallaan\nsilmänräpäyskuvia heistä. Pyhäpukuihin \"tällättyinä\", nenät\nniistettyinä ja silmät pestyinä istui pitkä penkillinen tenavia\nkameramiestä vastapäätä pirtin seinustalla. Siinä tuli otetuksi sekä\nryhmä- että tilannekuvia kaikenlaisia. Hupaisa illanvietto jatkui\nmyöhään avarassa ja puhtaassa, siitä aivan lähellä saatavissa olevalla\nmaakalkilla valkaistussa pirtissä. Käveltiin myös pellon pyörtänöillä\nkuuntelemassa pajusirkun ihmeen kaunista, tiukuäänistä heristelyä,\nkatsomassa tervanpolttoa ja vanhoja aittarakennuksia, joissa on\ntekovuosiluvut 1796 ja 1830. Nämä aitat, samoin kuin muutkin\nrakennukset, ovat malkokattoiset.\n\nIllan runsas ja hyvin valittu ohjelma päättyi saattomiestemme\nhyvästelyyn, sillä heillä oli aikomuksena lähteä paluumatkalleen jo\naikaisin aamulla, meidän vielä nukkuessa.\n\n\n\n\n5.\n\nJYRÄVÄNNIEMEN NÄHTÄVYYDET.\n\n\nJyrävänniemeksi sanotaan sitä erikoisen jylhää erämaa-aluetta Juuman\ntalojen lähettyvillä, niiden itäpuolella, joka muodostuu niemekkeeksi\nKitkajoen kääntyessä virtaamaan ensin etelää, sitten itää, pohjoista ja\njälleen itää kohti. Niemi on alaltaan useita neliökilometrejä.\n\nTämän niemen nähtävyyksiä lähdimme katsomaan isäntä Yli-Juuman\nopastamina. Sää oli aurinkoinen, mutta ei liian kuuma, siis hyvä\nretkeilyilma.\n\nEnsin puolisen kilometrin venematka Ala-Juumajärveä pitkin sen\nitäpäähän. Siinä oli jo ensimmäinen nähtävyys: korkeiden, äkkijyrkkien\nkallioiden välissä lyhyt, mutta varsin ankarasti kuohuva Niskakoski. Ei\nole menemistä siihen veneellä. Isäntämme laski veneen köydellä\nJyrävänlampiin, jonka eteläpohjukkaan, Myllykosken niskalle, sitten\nsoudimme. Tässä juuri Kitkajoki käännäiksen jyrkästi etelään päin.\n\nMyllykoski on erittäin kaunis vedenjuoksultaan, varsinkin\nniskapuolella, jossa virta vetää vettä pitkälti sileäpintaisena.\nAlempana kyllä vesi pärskyy ja pauhaa valkovaahtoisena alamäkenä\njykeväpuisen kuusikkokorven syliin. Kosken rannalle laitettiin\näskettäin kunnollinen myllyrakennus entisen härkinmyllyn sijaan.\nNiskalla on jalkasilta kosken yli. Siltä muutamat pikkupojat näkyivät\nsaavan pöytäveitsen pituisia pikkulohia kääpiövilkkuongillaan.\nSuurempaa uistinta eivät uskalla paikkakuntalaiset pistää Myllykoskeen,\nsillä suuri lohi veisi sen, kuten on monesti tehnytkin, kun ei ole\nkallista rullavapaa ja silkkisiimaa, niin kuin on herroilla.\nLippauistinta kuuluisi lohi ottavan hanakimmin, vaikka saattaisi\ntarttua muuhunkin rakkineeseen, jos joku tarjoaisi, arveli oppaamme.\nHerrasonkijoita täällä käy harvoin. Toisinaan nähdään suurten lohien\naivan jalkasillan vieressä, niskanivan kirkkaassa vedessä,\nkääntelehtivän päivää paistattamassa.\n\nMuutamat taidemaalarit, mm. tunnettu Lapin aiheiden kuvaaja Koivisto,\novat siveltimiensä vedoilla ikuistaneet Myllykosken kauneuden.\nJoku viipurilainen taidemaalari eräänä kesänä asui monta viikkoa\nJuumassa ja maalasi useita tauluja mm. Myllykoskesta. Samoihin\naikoihin, ja jo monena kesänä sitä aikaisemmin, kävi Jyrävänniemellä\nharvinaisten kasvien kerääjiä ja tutkijoita, kymmenhenkisiä\nylioppilasretkikuntiakin, mutta nyt ei ole niitäkään näkynyt enää\nmoneen vuoteen. \"Tottapa lienee tullut tarkasti tutkituksi kaikki\nkukkalajit\", arveli isäntämme.\n\nMuuan onkijapoika siinä Myllykoskella kiidätti kourassaan luoksemme\njonkin pikkulinnun pesän munineen ja huusi kilpaa kosken pauhun kanssa:\n\n-- Onkoon tämä koskikaran pesä? Se oli tuolla rantapenkereessä, syvässä\nmoan sisässä. Valokuvvoottako tämännii?\n\n-- Ei sitä olisi pitänyt ottaa. Ei tämä ole koskikaran, sillä se tekee\nvalkeat munat, ja nämähän ovat harmajat, mustapilkkuiset, niinkuin\nnäet. Vie äkkiä pesä paikoilleen.\n\nPoika lähti vikkelästi.\n\nKoskikarat tekevät pesänsä sellaisiin paikkoihin, etteivät\npoikaviikarit pääse niihin käsiksi -- syvälle rantalouhikon koloihin,\nkosken silta-arkkujen sisään ja toisinaan vieläkin ihmeellisempään\npaikkaan: äkkijyrkän pikkunivan valkean, ohuen vesikuoren alle, jonne\non mentävä sukeltaen. --\n\nSiirryttyämme veneellä Jyrävänlammen itänurkkaan alkoi kävelymatka\npolutonta ylänkömetsää myöten seuraavalle koskelle, Aallokolle.\n\nSe on nimensä veroinen: vesi ryntää kiivaasti vaahtoisana, jyrkkänä\naallokkona kuin myrskyävässä meressä. Veneellä laskemista ei tarvitse\najatellakaan. Heti ensilähdössä olisi siinä vene vesilastissa. Koski on\nkivetön ja suora sekä pisin Kitkan koskista, ainakin pari kilometriä\npitkä, yhtämittaista rajua kuohua halki suippolatvakuusikkoisen\nerämaan. Kosken alkujuoksun puolella ovat rantamaat verraten mataloita,\nvain noin parinkymmenen metrin äyräspenkereitä paikoittain, mutta\nlähempänä Jyrävänputousta kohoavat rantakalliot joen kummallakin\npuolella muutamissa kohdissa veitsiviiltojyrkkinäkin, 70-80 metriä\nkorkeina. Päätä huimaa sieltä korkealta katsoessa alhaalla kanjoninsa\npohjalla hurjasti ryöppyävää koskea. Kyllä on suurenmoista ja mahtavaa\nluontoa! Miksi ihmiset niin vähän käyvät tähän tutustumassa?\n\n-- Täällä ei taida käydä montakaan matkailijaa kesässä?\n\n-- Ei monta männä kesänäkkää, ei kymmentäkkää. Muutamat ottavat oppaan\nniistä meijän taloista tänne viemään, jotkut yrittäävät tänne iliman\nopasta, mutta eivät löyväkkää neuvomallakaa näitä nähtävyyksiä. Jotkut\neivät näytä tietävän näitä olevankaan ja toiset eivät usko näitä\nkahtomisen arvosiks, jatkaavat voan matkoosa Paanajärvelle tahi\npalloovat Käylään teällä Jyrävänniemellä käymätä, selitti oppaamme.\n\nKanjonille saapuessamme kirkas sää muuttui äkkiä satavaksi ja synkäksi\nsumuilmaksi, estäen mielipahaksemme valokuvien oton. Kun sää ei\nnäyttänyt tunnin odotuksenkaan jälkeen kirkastuvan, ei ollut muuta\nneuvoa kuin jatkaa matkaamme katsomaan Kitkajoen parasta nähtävyyttä\nJyrävänkoskea eli Jyrävänputousta (= köngästä), jonka pauhun jo\nkuulimme kaukaa myötätuulen kantamana.\n\n-- Täällä tuntuu olevan paras viimeisenä, huomautin oppaalle pauhua\nkuulostellen.\n\n-- Kyllä se on paras Kitkan koskista ja ainai toiseks paras koko\nKuusamossa ja monessa muussai pitäjässä. Jotkut tykkeävät tästä yhtä\npaljo tahi vähä enemmännii kun Kiutakönkäästä. --\n\nSaavuimme putoukselle, laskeutuen aivan sen alle rantatasanteelle.\nSieltä se näytti vielä mahtavammalta kuin ylhäältä katsoen. _Näin_\nmahtavaksi emme olleet arvanneet sitä kuvitella. Sitä saattoi katsoa\nkauan kyllästymättä: monta metriä korkea, aivan pystyjyrkkä putous,\njosta valtava vesimäärä syöksyy raskaasti alas kivettömään suvantoon.\nPutouksen yllä ilmassa heiluu alati vesihuurupilvi kuin valkea\nharsohuntu, ja kuin aurinko iltapäivällä hetkiseksi pilkisti\nsadepilvien lomasta, näimme kauniin värikaaren muodostuvan utuharsoon.\nValokuvaaminenkin kävi päinsä silloin, mutta myöhemmin jälleen pimeni\nja sadetta jatkui.\n\nSateesta huolimatta oleskelimme Jyrävänkönkäällä parisen tuntia, syöden\nvoileipä-kahvipäivällisen ja ihaillen putousta, suvantoa, kaunista\nrantaniittyä ja koko tätä sydäntä sykäyttävän rauhaisaa erämaaseutua.\nErämaan villin könkään taltuttamattomien luonnonvoimien valtava\nvapaudenlaulu, pauhu ja jyminä kaikui moninkertaisena kaukana autiossa\nkorvessa. Se loi oman, erikoisen tunnelmansa.\n\n-- Tänne täytyy tulla toisen kerran pitemmäksi ajaksi, oikein\nyökuntiin, ja ottaa onkivehkeet mukaan, innostui \"allekirjoittanut\".\nTottahan tästä lohia ja harjuksia saa?\n\n-- Saa kyllä. Paanajärveläiset teällä joskus käyvät kalastamassa,\nnousovat moottorivenneellä tähän lähelle, Harrisuvantoon, ja toisinaan\nkevätpuoleen, harrin kutemisen aikana, tähän suvantoon asti. Muut ei\nteältä sanottavasti kalasta. Hyvin harvat herrasonkijat käyvät tästä\nkoittamassa, vaikka tässähän se uipi isokii lohi ja tässä olisi\nhyväkulukunen rantama juosta ongessa olevan kalan jälestä tuonne\nniitylle, jossa sen saisi heleposti koukatuksi moalle.\n\n-- Minkälainen rakkine tässä Jyrävässä parhaiten kelpaa kaloille?\n\n-- No ne sannoovat lohen parraiten tarttuvan lippa- eli\nlusikkauistimeen ja Verkko-uistimeen, harrit pieneen tevoniin ja hyvin\npieneen kullanväriseen lippaan, samoin Aallokossa.\n\n-- Ovatko taiteilijat käyneet maalaamassa Jyrävän kuvan?\n\n-- Ei minun tietääksen. Ei ne ou viihtineet lähteä tänne asti sieltä\nMyllykoskelta, josta on tänne neljä kilometriä. Eikä tätä ou moni käyny\nvalokuvvoamassakaan. En minä ainakaa ou nähny tämän kuvvoa missään, en\nlehessä enkä kirjassa.\n\n-- Ei tosiaan ole näkynyt tästä, ihmeellistä kyllä, enemmän kuin paljon\nmuistakaan Kuusamon nähtävyyksistä, ei ainakaan oikein hyviä kuvia.\nTätä Kuusamoa on kaikin puolin \"painettu villaisella\".\n\n-- Niin, ja kuusamolaiset itse ovat olleet liian vaatimattomia,\n\"piilottaneet kynttilänsä vakan alle\".\n\n-- Minkälaista maisemaa on tästä alaspäin jokea pitkin?\n\n-- Enimmäkseen samanlaista korkeata ja jyrkkeä rantapengertä kummallai\npuolen jokkea piisoa monta kilometriä pitkältä, paikoin korkeampoakii\nkun tästä ylöspäin, aina saan metrin korkeuteen. Ja vesi virtoaa\npaikottain vähä kuohuvina nivoina ja vuolteina ainai kolomen kilometrin\npeähän tästä, sitten virtoaa tasapintasena Oulankaan asti.\n\n-- Jahah, vai niin... mutta nyt meidän täytyy lähteä painumaan niille\nmainioille vuomille päin, päivä käy lyhyeksi ja yö yllättää. Kampsut\nkokoon, nuotioon vettä mukilla koskesta, mars ylös mäkeä ja nokka\npohjoista kohti, hyvä herrasväki.\n\n-- Käskystä, herra kapteeni! Ala vain ensimmäisenä kömpiä penkereen\npäälle, sinulle se taitaa olla vaikeampi tehtävä kuin kellekään\ntoiselle.\n\n-- Vielä mitä... se Kiutakönkään retki treenasi jo sen verran, että nyt\nminä jo vaikka veisin yhden teistä selässäni mäelle.\n\nRinteen partaalle emme kuitenkaan nousseet kosken kohdalla, vaan vasta\nehken kilometriä alempaa joen varrella, jossa oli kohottava noin sadan\nmetrin pituinen, sakeikkometsäinen rinne. Siinä sanoi \"mammakin\", että\n\"vedä vähän, jalat taitavat tehdä topin, vaikka hengityksen puolesta\nkyllä tuntuisin pärjäävän, nyt saisit vaikka selässäkin kantaa, enhän\nminä paina enempää kuin seitsemänkymmentä kiloa.\" Opas ja kameraherra\nolivat ihmemiehiä menemään nyt kuten ennenkin.\n\nAinakin toisen kilometrin kuljettuamme vaihtelevamaisemaista\nmetsämaastoa laskeuduimme taajaa vesakkoa ja vaikeakulkuista,\nsammalpäällyksistä kivilouhikkoa myöten Jäkälävuoman loivanlaisesta\nlänsipäästä kurun pohjalle, jossa puro solisee ainaisesti, kesät,\ntalvet, louhikon alla. Näytti hyvin todenmukaiselta, että tuo puro,\nsamoin kuin vuoman pohjalla pitkittäissuuntaan rivissä olevat\npikkulammikot, ovat jätteitä muinaisesta joesta. Vuoman kumpaisellakin\npuolen kohoavat paikoittain aivan samanlaiset pystysuorat ja korkeat\nkallioseinät kuin Kitkajoen rannoilla. Ne tekevät valtavan vaikutuksen\nkatsojaan, niiden lumoihin täytyy heittäytyä tahtomattaankin ja --\ntuntea pienuutensa. Ylpeä ihmiskääpiö, sinulla ei ole mitään\nsyytä röyhistää rintaasi! Tunne vähäisyytesi luonnon suuressa\nkokonaisuudessa! \"Minä tutkistelen kaikkia töitäsi, minä mietin Sinun\nsuuria tekojasi.\"\n\n-- Tuosta kalliolta hyppäsi kaksi porohärkeä, kai ahman ajamana...\nsiitä on jo kolomisenkymmentä vuotta... toinen putosi kuuseen, joka\nrepi sen niin pahasti, että henki lähti, mutta toiselle ei tullu mittää\nvammoa kun putosi paksuun, pehmeeseen luminietokseen, kertoi oppaamme.\n\nTihkusateesta ja hämäryydestä huolimatta tilttaltti helkytteli\niloisesti kuusen latvassa korkean kalliomöhkyn laella, lahorastas\nluritteli veikeästi jossakin kauempana, ja järripeippo ryysti karheasti\npuolirinteessä suuren koivun ritvalla.\n\n-- Erämaan sinfoniakonsertti, ovirahaa ei vaadita!\n\n-- Jos olisi parempi sää, tulisi tässä varmaan aivan runolliselle\nmielelle... Eiköhän liene parasta lähteä?\n\n-- Lähdetään, käpälät liikkumaan armotonta vauhtia!\n\n-- Sitä mukaa kuin tässä kontteikossa pääsee ja jaksaa. Kun tuo sammal,\nvai mitä jäkälää tuo lienee tässä Jäkälävuomassa, tahtoo luiskahdella\nkiviltä varovastikin astuessa, ei kulku ole helppoa.\n\nVaelluksemme oli todella hankalanlaista, kuten ainakin kuivuneen joen\nuoman louhikkopohjalla. Hien pusersi. Siinä tuli aivan huomaamattaan\npysähtyneeksi hiukan huokaisemaan, jopa istahtamaankin verraten lyhyin\nvälimatkoin. Päivän ponnistukset alkoivat tuntua. Emme enää paljon\nvälittäneet lapinvuokoista emmekä muista tämän botanistien paratiisin\nharvinaisuuksista, enempää kuin tynnyrilinnun ja rastaan laulustakaan.\nMutta vuomarotkoa jatkui yhä, päättyen vihdoin Kitkajokeen, laskeutuen\nsinne jyrkkänä rinnepohjana, jonka alla puro piileskeli.\n\n-- Tässä on ollut nähtävästi aikoinaan jokin Jyrävä tahi Kiutaköngäs.\n\n-- Tahi Imatra oikein. Putouksen korkeus tässä kyllä riittää...\n\nHautaniitynvuomakin tuli katsotuksi, mutta Lammasvuoma jäi syrjään\nkulkureitiltämme. Kallioportin sen sijaan näimme. Komea oli sekin,\nkaksi korkeaa kalliota lähekkäin. Niiden luona huomasimme myös\ntavattoman pitkää kuusikkoa, mainioita mastopuita. Näytti siltä kuin ne\nolisivat tahtoneet kilpailla läheisten kallioseinämien kanssa,\nkohottaen latvahuippunsa niitä korkeammalle valoon ja väljyyteen.\n\n-- On niillä puilla ollut aikoa kasvoa pitkäks ja paksuks -- ei ou\ntästä, valtion moalta, mehteä hakattu millonkaan, ilmoitti isäntämme.\n\nJa täysikasvuista männikköä saimme ihailla kävellessämme hyvää\nselkospolkua pitkin Kallioportilta Juumaan päin. Polun varrelta\npelmahti lentoon metso, ja tiheässä juuriviidakossa vihelsi pyy,\nkutsuen toveriaan yöpuulle.\n\nOpas pysähtyi ja sanoi:\n\n-- Tästä vettää nyt tämä selevä tie talloon, eikä sinne ou enneä\nenempeä kun kolomisen kilometriä, ossootta männä hyvin, tiehoaroja ei\nou, minä mänen venneelle ja vien sen Niskakosken alle, siihen peäsöö\nmeiltä moata myöten, jos tulloo kohta toisia matkailijoita.\n\nHän poikkesi tiettömään korpeen, lähtien painumaan etelään päin ja me\njatkoimme tallustelemistamme polulla. Pari kilometriä kuljettuamme\nnäimme hämmästyen oppaamme istumassa polun vieressä kannonnenässä.\n\n-- Minä vein jo venneen ja kävin kotona, mutta kun että vielä olleet\nsiellä, läksin vastaan, sanoi isäntä vaatimattomasti.\n\nEri miehiä nuo erämaan asukkaat, eivät heidän jalkansa paina\nvanhemmallakaan iällä!\n\nKevenivät meidänkin kinttumme sinä iltana saunalöylyn hauteessa. Ja\nmuukin väsymys hupeni melkein olemattomiin. Tervetuntuinen, suloinen\nraukeus valtasi olemuksemme. Eikä se ollut ihmekään, sillä niin hyvää,\nlupsakkalöylyistä vanhan kansan kivikiuassaunaa ei olekaan tietääksemme\nmuualla kuin Juumassa.\n\n-- Jäädäänkin tänne Juumaan kesäksi, tahi tullaan tänne pian uudestaan\npitkäksi ajaksi. Saisimme tämän siistin salin asuaksemme, haaveili\nrouva.\n\n-- Tullaan toisena kesänä, jos eletään.\n\nNukku-Matti lopetti keskustelun. Unta ei tarvinnut houkutella tulemaan.\nOltiinhan kaukana kaupungista.\n\n\n\n\n6.\n\nJUUMASTA PAANAJÄRVELLE.\n\n\nEteenpäin elävän mieli. Hyvästäkin talosta oli lähdettävä.\n\nAuringonpaisteisena aamupäivänä klo 11 tienoissa järjestäytyi\nmarssijonomme Yli-Juuman pihasta itää kohti suuntautuvalle\nmetsäpolulle. Saattajiksemme tulivat talon nuoret isännät, kaksi\nreipasta nuorukaista. Kun tämä oli ensimmäinen saattomatka talvisen\neristyneisyyden jälkeen, aikoivat he tuoda tullessaan kaikenlaista\ntarpeellista tavaraa Paanajärven osuuskaupasta. Nuorempi kertoi tällä\nmatkalla saavansa ensimmäisen taskukellonsa.\n\n-- Kuinka pitkältä on ensin tätä kävelymatkaa Kitkajoelle, jossa\npäästään veneeseen? kysyin oppaan paikalle, jonon johtoon\nasettautuneelta vanhemmalta veljekseltä.\n\n-- Kaheksan kilometriä. Mutta kesemmällä, vähemmän veen aikana, kun\nvenettä voijaan pitteä Harrisuvannossa, on jalakamatkoa viis\nkilometriä.\n\n-- Minkälaiset maat tästä ovat kulkea?\n\n-- Enimmäkseen kuivat ja tasaset moat muuten, voan joelle laskeutuissa\njyrkkä ja korkea rinne.\n\nNähtiin siinä ohimennen poroaitaus ja pari kilometriä kävellä\nkaputeltuamme ripeästi loppui yhteismaa ja tultiin jykeväpuiseen\nhavumetsään, josta ei ole milloinkaan hakattu tukkeja eikä muuta\npuutavaraa, ei enempää tarvispuitakaan kuin mitä erästäjä on kaatanut\npolullamme aina vähän matkan päässä toisistaan oleviin lintusatimiin,\npölkkylavoihin, jotka nähtävästi vielä edellisenä syksynä olivat olleet\nviritettyinä.\n\nHuomiomme kiintyikin noihin lintupyydyksiin:\n\n-- Kas kun noitakin vanhan kansan pyydyksiä vielä näkee täällä!\n\n-- On niitä teällä paljo... joillai kymmenittäin... ja rihma-ansoja\nlisäks.\n\n-- Niissä on hoitamista tarpeeksi, jos ne kaikki vireessä pitää.\n\n-- Kaks kertoa viikossa vähintään pittää kulukea kahtomassa, muuten\nsyöp rietat linnun tahi se mätänöö. Tällä polulla heitti karhu\ntoissasyksynä koko satimen kauvaks mehtään ja söi linnun ja kerran\nkettu moata kaivamalla sai linnun lavan alta.\n\n-- Montako lintua saa tavallisesti katsomakerralla esimerkiksi\nviidestäkymmenestä pyydyksestä?\n\n-- Kymmenkunnan ja alun toistakymmentä, mutta kun toisinaan lykästää\nhuonosti, niin ei enempeä kun kolome tai neljä. Hyvin harvinaista on\nse, ettei ou yhtään.\n\nErään palokankaan laidassa levähdettiin. Lehmälauma tuli meitä\ntervehtimään, katsoi meitä hyvin läheltä ja pitkään, arvellen varmaan,\nettä mitähän olijoita nuokin ovat, eipä ole monesti täällä tuollaisia\nnäkynyt.\n\n-- Ne kahtoovat tunteekseen.\n\n-- Onhan täällä vielä lehmiä; ei ole karhu tappanut sukupuuttoon.\n\n-- Ei ou vielä kaikkia, mutta juhannukselta niitä täytyy ruveta\npaimentammaan, pyssyn kansa vahtoamaan. Siinä männöö miehen aika\nsyksymyöhään asti. Ja talavella paimennettaan poroja. Paimentamista\npiisoa teällä melekeen ympäri vuojen.\n\n-- Sittenhän me olemme täällä paimentolaiskansan keskuudessa.\n\nNaurettiin kuorossa niin äänekkäästi, että pari lähinnä märehtien\nseisonutta mansikkia säpsähti outoa käyttäytymistämme ja siirtyi\nvarmuudeksi hiukan loitommaksi. Sen jälkeen emme nauraneetkaan niin\nmakeasti ennen kuin laskeutuessamme sitä Kitkajoen korkeata ja julman\njyrkkää, metsäistä multarinnettä -- piti näet paikoin laskea sitä\nistuallamme.\n\n-- Männä kesänä tässä yheltä helsinkiläiseltä rouvalta halakesi\nkakslahkeiset... tarttui juurakkoon... alas tultuaan sanoi, että olipa\nhyvä, että muu ominaisuus säilyi ehyenä...\n\nLähdettiin kävelemään pitkin rantaa virranjuoksun suuntaan. Taivas oli\nvetäytynyt yltäiseen pilveen ja nyt tuli sadekuuro niskaamme. Emme\nolleet enää oikein naurutuulella, mutta kuin tilauksesta saimme\nsuojaksemme säkkilänjärveläisten heinäntekijäin kaksiosaisen, matalan\nkatoksen, jonka keskellä, laajan kattoraon kohdalla on tulirovion\npaikka. Oikea erämaan tilapäisasunto. Mitäs muuta kuin kahvi kiehumaan\nja voileipälaukku esille; ehkäpä lakkaa satamasta siksi, kun joudumme\ntästä lähtemään. Hyvä kahvi tulikin Pauligin paahdannaisista ja\nKitkajoen kirkkaasta vedestä. Mutta kun sateen loppumisesta ei vielä\ntunninkaan kuluttua näyttänyt olevan tietoa, ei ollut muuta\nmahdollisuutta kuin lähteminen tallustelemaan edelleen roimasateessa.\n\n-- Vieläkö tästä on monta kilometriä veneelle?\n\n-- Yks voan enneä.\n\n-- Ja kuinka pitkä on venematka Paanajärven länsipäähän?\n\n-- Sannoovat kahekstoista kilometriks.\n\nVain kahdella meistä oli sadetakit, mutta siitä huolimatta kastuivat\nhekin jokseenkin perusteellisesti pitkän venematkan loppupuolella, kun\nrupesi oikein \"saavista kaatamaan\" vastaisen myrskytuulen mukana\nvesietelän ilmansuunnalta. Me toiset tulimme läpimäriksi jo paljon\naikaisemmin. Meille olisi heti sateen alusta lähtien vallan hyvin\nriittänyt uimapuku. Se olisi ollut sään mukainen vaatetus. Lopulta\nolisi mennyt tarpeena turkkikin, sillä toimettomana istuessa märkänä\nalkoi vähitellen tulla kylmä. Perähuopaajalle piti antaa hansikkaat\nkäteen, sillä nuorukaisen eturäpylät rupesivat jäätymään vihavaan\nvastatuuleen päin nyökytellessä. Eräs herra katui sitä, ettei ollut\nottanut sadetakkia retkelle \"vastuksikseen\" ja \"kuumilla poutasäillä\nkantaakseen kaikenmaailman korpien halki\". Toinen herra ei pahoitellut\nuuden sadetakin läpikastumista ja sen johdosta mahdollisesti myöhemmin\nseuraavaa rypistymistä, vaikka muuan helsinkiläisneitonen kuuluu\nitkeneen uuden uimapukunsa kastumista pudottuaan vahingossa\nuima-altaaseen. Ei, tämä toinen herra vain mielenosoituksellisesti\nlauleli rankkasateessa \"On kaunis kesäilta...\", \"Armaasta erotessa\" ja\nmuita enemmän tahi vähemmän sopivia, nimittäin tilaisuuteen sopivia ja\nsopimattomia lauluja.\n\n-- Tuo mies muistelee vain kaunista kesäiltaa -- kylmässä\nrankkasateessakin.\n\nRouvaa ei laulattanut eikä paljon naurattanutkaan. Hän kyyhötti vain\njotakuinkin onnettoman näköisenä nahkahattunsa ja sadetakkinsa\nsuojassa. Lauluääneen olisi tullut varmaan liiaksi vibratoa kylmän\nhytisyttäessä. Nyt ei luistanut oikein puhekaan meiltä keltään, sillä\nleuat tahtoivat tinkiä lyömään loukkua.\n\nTasainen ja vireä virranjuoksu vei venettä hyvänlaisesti eikä kivistä\nollut vastusta. Vuoroon korkeat vaararannat, vuoroon taas vehmaat\nniityt esittäytyivät katseltaviksemme mutkittelevan joen molemmin\npuolin. Vesilintuja häätyi lentoon tiheästi tyynistä poukamista ja\nmuuan vielä komeankirjavassa keväthöyhenistössään prameileva\nuros-isokoskelo puhaltautui lentämään suoraan sukelluksista vain parin\nmetrin päästä etutuhdolla soutajan aironkärjestä. Monessa paikassa\nnäimme porojakin. Paremmalla säällä matka olisi ollut varmasti ihana ja\nmieltäkiinnittävä.\n\nSeitsemän kilometriä ennen Paanajärven päähän tuloa Kitkajoki yhtyy\nsitä paljon leveämpään, mutta laiskemmin virtaavaan Oulankaan, joka\nmutkittelee avohiekkaisten rantojensa välissä. Paanajärven päässä\nsijaitseva jyrkkätöyräinen Kyökkäysvaara näkyy jo monen kilometrin\npäähän Oulangalle.\n\n-- Kyökkäysvaara! Mistähän tuo tuollaisen nimen sai?\n\n-- Sanotaan sen soaneen nimesä siitä, kun ennen vanahaan Vennään\npuolelta tulleet sotaretkeläiset olivat sen vaaran juurella polovillaan\nrukkoillen posmittanneet ja kumarrelleet, neät nyökänneet tahi\nkyökänneet siihen vaaraan päin.\n\nSen samaisen vaaran juurella, Paanajärven päässä sijaitsevassa\nKauppilassa, pääsimme vihdoin katon alle seitsentuntisen matkamme\njälkeen.\n\nKauppilassa on vieraspuolen rakennuksessa oikein siistit ja\nkaikinpuolin hyvät huoneet. Talosta saa myös kunnollista ruokaa.\nKauppilassa sopii käydä matkustajien. Saa olla varma siitä, että tässä\ntalossa pidetään hyvää huolta vieraista. Meidänkin hyväksemme tehtiin\nauliisti ja viivyttelemättä kaikki, mikä oli tarpeellista saavuttuamme\nmärkinä, viluisina ja nälkäisinä. Saattajapoikaset menivät tuttaviensa\nluokse lähitaloon. Saattotaksana heillä on 100 mk kerta kaikkiaan, ei\nhenkilöltä, siis sama määrä kuin venematkalta Käylästä Juumaan. Se ei\nole suinkaan liian paljon, vaan pikemmin päinvastoin.\n\nMatkailureitti Käylä--Juuma--Jyrävänniemi--Paanajärvi tulee varmasti\nvastaisuudessa, sitten kun se mainostetaan tunnetummaksi, saamaan\nosakseen kesittäin satojen matkailijoiden ihailun ja hämmästyneet\nhuudahdukset. Kitkajoen venereitti odottaa aikaansa, sitä aikaa,\njolloin Kitkan vireä virta saa kesänpitkään viedäkseen mukanaan paljon\nenemmän kuin muutamien viime sesonkiensa määrän -- parisenkymmentä ja\nkolmisenkymmentä matkailijaa. Reittiä on kuitenkin sitä ennen\nmelkoisesti kunnostettava ja -- mainostettava. Kyllä se on sen\narvoinen. \"Kaikista tuntemistani venematkailureiteistä on Kitkajoen\nreitti ehdottomasti ensimmäinen\", lausui äskettäin muuan paljon\nmatkustellut henkilö. Pyhäkoskea ehken lukuunottamatta eivät\nOulunjoenkaan kosket ole mahtavampia kuin Kitkajoen, mutta Kitkan\nkoskimaisemat ja muut nähtävyydet pitkin matkaa jylhänkauniissa,\nkesyttömässä erämaisessa suurpiirteisyydessään ovat vertaansa vailla --\nniistä jää voimakkaasti vaikuttava muisto mieleen ja kaipaus sydämeen.\nJa tuon taipaleen, ainakin Käylän--Paanajärven, tahtoisi kulkea ja\nnähdä uudestaan, kokea samat elämykset, tunteet ja mietteet vielä\nkerran. Siellä, syvimmässä erämaassa, tuntui olo niin rauhoittavan\nturvalliselta, huolettomalta ja vapaalta...\n\nEipä siis ihme, että tuollaiselta taipaleelta tultuamme Paanajärven\nasuttu ja verraten vilkasliikenteinen länsipääseutu vaikutti meistä\nerämaan matkailijoista \"liiaksi kulttuurilta\". Täällähän näkyi\nvarsinkin päivänvastaisella rinteellä olevan taloja vierivieressä\npeltotilkkujensa keskellä melkein järven puoliväliin saakka, täällä oli\njo puhelin, moottoriveneitä ja autoja, täällä piti seuraavana aamuna\nkävelylle lähtiessämme ajaa parta, laittaa kravatti kaulaan ja --\nnäyttää rajaseutupassinsa Kauppilan alarakennuksessa majaileville\nrajavartioston miehille. Täällä emme enää voineet iloita siitä, että\npartamme sai ainakin muutamina aamuina jäädä ajamatta ja että puristava\npaidankaulus sai reuhottaa auki edes päivän kuumimpana aikana. Mutta\nlohdutuksenamme oli toki tieto, että klo 4 iltapäivällä, postiauton\ntultua Kuusamon kirkonkylästä, pääsemme moottoriveneessä lähtemään\nPaanajärven oikeaan päähän, itäpäähän, kuuluille karhupuolille, aivan\nSuomen ja Venäjän rajalle.\n\nLähtöä odottaessamme kävimme Kyökkäysvaaralla katsomassa avaraa\nnäköalaa sekä siinä lähellä, järven pohjoisrannalla olevaa Suomen\nPunaisen Ristin sairasmajaa, johon kesäisin majoitetaan myös\nmatkailijoita sikäli kuin sairailta riittää tilaa. Käydessämme ei ollut\nmajalassa sairaita eikä matkailijoita. Sesongin kolmas matkailijaseurue\noli lähtenyt sieltä vähää ennen tuloamme. Talonväkeä oli\nsairaanhoitajatar neiti Kansanen ja hänen apulaisneitinsä, joka\nsaapuessamme oli ahkerassa lauantaisiistinnässä, vaikka noissa\nensiluokkaisesti sisustetuissa, hienoissa huoneissa oli varmaan vaikea\nlöytää suurempia siistimisiä.\n\nKelpaa siinä talossa majailla sekä sairaiden että terveiden.\n\nAlakerroksessa on neljä ja ylhäällä kaksi matkailijoille varattua\nhuonetta. Niistä laskutetaan matkailijoilta 25 mk yhden ja 40 mk\nvuorokaudelta kahden hengen huoneesta; lämmin ateria maksaa 20 mk ja\nkylmä 10 mk sekä kahvi ja tee 5 mk.\n\nMajalan maa-alueen ovat sikäläiset maanviljelijät lahjoittaneet.\n\nMajalan laiturille tuli meitä tuttavallisesti hyvästelemään suuri,\npitkäkarvainen, mustan ja valkean kirjava koira. Taisi olla oikein\n\"peenhartilaisrotua\". Aikomuksena oli käydä katsomassa yksin tein\nmyöskin Tervajokea ja sen lähellä olevan Takalon isännän aljokarhua,\nmutta moottorivenemieheltämme kuulimmekin karhun kuolleen talvella.\nMoottorimiehenämme oli Paanajärven itäpäässä sijaitsevan Päätalon\nisäntä Iivari Yltiö, joka harjoittaa moottoriveneliikennettä\nPaanajärvellä. Ainakin tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin hän tuo\naamulla postin järven itäpäästä länsipäähän ja iltapäivin klo 4 ottaa\npostin osuuskaupan pihaan saapuneesta linja-autosta. Näillä\npostikulkuvuoroilla sekä tilattaessa eri matkoilla isäntä Yltiö,\nerittäin kohtelias mies, palvelee myös matkustajaliikennettä.\nPostikulkuvuorojen välipäivinäkin, varsinkin sunnuntaisin\nmatkailijoiden käyntikuukausina, tapaa hänet valmiina tilapäisajoon,\nkäyttämään \"alamaasta\" tulleita Mäntykoskella ja Ruskeakalliolla sekä\njärven itäpäässä, _valtakuntien rajalla_, jonne on länsipäästä 23 1/2\nkm. Postipäivien kulkuvuorolla viime kesänä maksoi moottorivenematka\njärven päästä toiseen 25 mk hengeltä. Muitakin moottoriveneitä\nnäkyi olevan järvellä, mm. muuan hirmuvauhtia mennä ryöhäävä\nLockwood-ulkolaitamoottori, joka sairasmajalla käydessämme kiersi\nmeidän moottorivenettämme niin kauan, kunnes tapahtui yhteenajo, jossa\n\"Woodille\" oli käydä huonosti. Meidän oli kovin vaikeata mielessämme\nsuhtautua myönteisesti tuollaiseen vaaralliseen leikittelyyn. Tuo\n\"urheiluvene\" sai kovanlaisen kolhaisun ajettuaan hurjapäisesti\nkiivaalla vauhdilla poikittain kookkaan aluksemme jykevän keulan eteen\nja oli vähällä painua sen alle. Huvinsa kullakin, ajattelimme hiukan\nihmeissämme.\n\nVarsinainen matkamme pitkin järveä sen sijaan oli onneksi vähemmän\nhengenvaarallinen ja seikkailullinen.\n\nTuo pitkä ja kapea (700 m--1 1/2 km), hiukan kaareileva järvi, Pohjolan\nLago di Como, oli peilityyni auringon heloittaessa pilvettömältä\ntaivaalta. Paanajärvi esittäytyi meille siis kaikessa komeudessaan,\njonka havaitsi parhaiten nyt vasta järven keskeltä katsoen: kummallakin\npuolen kohoavat valtavan korkeat, kuusimetsäiset vaaranrinteet suoraan\njärvestä, luoden veteen teräväpiirteiset, tummat kuvajaisensa.\nVarsinkin etelärannan rinteet, joilla on vain muutamia asumuksia\nviljelyksineen, ovat uljaan näköiset jo järven länsipäänkin puolella.\nPohjoisrannalla on järven puoliväliin tultaessa lähes kaksikymmentä\ntaloa, mm. taiteilija Akseli Gallen-Kallelan entinen mieluisa\noleskelutalo Rajala, Paana ja kansakoulu (\"maailman kauneimmalla\npaikalla sijaitseva koulu\") matkailunähtävyyksien Mäntykosken ja\nRuskeakallion välillä. Rajalan talon nimi lienee johtunut siitä, että\naikoinaan Suomen ja Venäjän välinen Täyssinän rauhan (v. 1595) raja\nkulki tämän talon kautta.\n\nMoottorivene poikkesi pyynnöstämme Mäntykoskelle, joka on aivan\nrannalla. Menimme maalle putousta katsomaan. Kohteliaana\npaikkakuntalaisena rajavartioston vääpeli liittyi seuraamme nähtävyyden\nesittelijäksi:\n\n-- Tuon ylimmän, viidennen putousportaan päällys on 16 metrin\nkorkeudella ja noista portaitten välisistä suvantolammikoista kuuluu\ntoisinaan saavan ongella pieniä nieriäisiä, joita sinne laskeutuu jokea\npitkin Heikinjärvestä. Ei luulisi noissa lammikoissa olevan kaloja,\nmutta ne eivät kai asustakaan niissä kauan, vaan pudottautuvat pian\nPaanajärveen. Tämä mylly ei ole enää käytännössä; paanajärveläiset\njauhattavat nyt viljansa ja sahauttavat lautansa tässä melkein\nvastapäätä, järven toisella rannalla olevan Selkäjoen suun laitoksessa.\nSelkäkoski on 2 metriä korkeampi kuin tämä Mäntykoski, ja Selkäkoskessa\non vettäkin enemmän, mutta sittenkin tämä Mäntykoski on komeampi ja\nkauniimpi.\n\n-- Oletteko kuullut kerrottavan, missä paikassa tämän\nMäntykosken tienoilla Gallen-Kallela on maalannut sen kuuluisan\npaimenpoikataulunsa?\n\n-- En, siitä en ole tullut ottaneeksi selkoa.\n\nIhailimme koskea verraten kauan. Kerrassaan kaunis ja myös\nharvinaislaatuinen koski, sillä noin monta putousta lähekkäin toisiaan\ntapaa vain hyvin harvoissa koskissa. Mäntykoski on idyllinen ja\nmaalauksellinen. Sen tunnelmassa on leppoisaa, rauhoittavaa\nlyyrillisyyttä. Mäntykoskea on muistettava käydä katsomassa myöskin\nputouksien päältä nähden.\n\nRuskeakallio on toinen huomattava nähtävyys. Se sijaitsee lyhyehkön\nmatkan päässä Mäntykoskelta. Kallioseinä on aivan pystysuora, n. 60\nmetriä korkea. Kun olimme nähneet Jyrävänniemellä korkeampia\nkallioseinämiä, emme pysähtyneet tarkemmin tutustumaan Ruskeakallioon,\nvaan annoimme moottorimme mennä sen lähitse ohi. Päältään katsoen\nRuskeakalliokin kuuluisi näyttävän suurenmoiselta. Kerrottiin toisinaan\nkävijäin kallion reunalta pudottaneen suuria kiviä järveen ja kivien\nkohdatessa vedenpinnan kaikuisan kallioseinämän vieressä kuuluneen\nihmeteltävän kovia pamauksia.\n\n-- Tässä Leppälän kohdalla on tämän Suomen toiseksi syvimmän järven\nsyvin paikka, esitteli vääpeli.\n\n-- Jaa, vai tässä se on -- 128 metriä. Vain Laatokassa on syvempää.\n\n-- Ja tästä ja tuosta vähän etempää Sirkelän kohdalta saadaan verkoilla\nja pitkälläsiimalla, parhaiten heinäntekoaikana, niitä harvinaisia\nkaloja, nieriäisiä, jotka tässä kasvavat monen kilon painoisiksi.\nPuhuvat 5- ja 6-kiloisistakin. Lieneekö perää, että niin suuria on.\n\n-- Missä muissa järvissä täällä Kuusamossa on nieriäisiä?\n\n-- Tietääkseni on ainakin siinä Heikinjärvessä, josta äsken oli puhe,\nja sitten Pienessä Nuupajärvessä, Latvajärvessä, Vitankatkasemassa ja\njoissakin muissa pienissä järvissä ja lammissa tässä Paanajärven\nkummallakin vierustalla sekä Kuolajärven puolella Sieppijärvissä ja\nSieminkijärvessä, ehken vielä jossakin muussa.\n\n-- Tarttuuko nieriäinen uistimeen?\n\n-- Kyllä toisinaan.\n\n-- Tämä ei muuten taida olla mikään erikoisen hyvä uistelujärvi?\n\n-- Ei erityinen muulloin kuin heti jäitten lähdettyä parin viikon\naikana, jolloin saa lohia, kun kiertää vain täällä aivan järven\nitäpäässä, Oulangan niskalla olevaa pientä saarta, tämän järven\nainoata. Ja sitten kun itäpäässä lohi herkeää syömästä uistinta, rupeaa\nse ottamaan länsipäässä, ja pintaveteen poikki järven heitetyllä\npitkälläsiimallakin niitä saa Rajalan kohdalta. Minäkin sain tänä\nkeväänä noin 70 kiloa. Olivat enimmäkseen 5- ja 6-kiloisia Pääjärven\nlohia; 10-kiloisiakin on saatu joskus.\n\n-- Mikä uistin tässä on ottavin?\n\n-- Amerikkalainen puu-uistin on ottavin, se samanlainen kuin kuuluu\nolevan paras Käylänkoskellakin. Hyvin täällä kelpaa myöskin devooni.\nEikä ole aivan käymätön Verkko-uistinkaan.\n\n-- Muikkuja tästä järvestä saadaan tietysti paljon?\n\n-- Aivan hurjasti toisinaan. Viime syksynäkin saivat yhdestä ainoasta\napajasta noin 700 kiloa ja toisesta 600 kiloa.\n\n-- Mutta tässä järvessä on yksi kalalaji, kuore, jota ei ou missään\nmuussa Kuusamon järvessä, ilmoitti muuan keskusteluamme seurannut\nseutukuntalainen.\n\n-- Vai on kuore niin harvinainen kala Kuusamossa, etelämpänä se on\nhyvin tavallinen.\n\n-- Ja esmerkiksi säynävätä ei ou Kuusamossa missään muualla kun ihmeeks\nKitkassa, jonne niitä sattuu joku eksymään Ahvensalamen kautta\nPosiojärvestä, toisesta pitäjästä. Lohi, siika, muikku ja harri teällä\nouvat ne kalat, jotka elättäävät. Haukia ja ahvenia on kyllä paljo\nnäihin lisäks, muttei niitä vartenalakain paljokaa pyyvetä. Haukiakkaa\nei panna suolaan ollenkaan, joskus kyllä keitetään silloin, kun ei\nsatuta soamaan muuta kalloa...\n\n-- Onko herralla tupakkoa? keskeytti kalakeskustelumme muuan vieressäni\nistuva tavattoman pienikokoinen mies, niin lyhyt äijä, että penkillä\nistuessa hänen jalkateränsä eivät ylettäneet lattiaan. Vaikka\ntiesimmekin kuusamolaisten ainakin osaksi olevan pari sataa vuotta\nsitten näiltä tienoilta pohjoisemmaksi siirtyneiden lappalaisten\njälkeläisiä, Suomen matalinta väkeä, emme olleet odottaneet tapaavamme\nnäin kääpiömäistä yksilöä.\n\n-- Ei ole tupakkaa, kun en ole tupakkamies, vastasin pikku-ukolle.\n\n-- Mistee herra matkustaa? jatkoi keskustelua tuo uusi tuttavani.\n\n-- Juumasta, Kiutakönkäältä ja Käylästä läksimme viimeksi.\n\n-- Vai kävittä Kiutakoskellai -- no kun että yhellä tiellä käyny siellä\nmeillä Liikasenvaarassa... Oulankajoelta lyhimmittäin ei ou meille\npitemmältä kun neljä kilometriä.\n\n-- Emme hoksanneet tulla, eikä olisi ollut aikaakaan.\n\n-- Tulukoa toisen kerran... näin kevätkesästä, niin neättä, että meijän\nvaaralla aurinko ei laskete ollenkaan.\n\n-- Pitäisi tulla...\n\n-- Tuossa rantavuoressa on kalkkikiveä, noin aivan valkeana koko\nseinämä, huomautti vääpeli minulle, siitä yrittivät sitä louhia, mutta\nmitenkä lienee jäänyt kesken.\n\nPikkumies tarttui terhakasti asiaan:\n\n-- Vai siinä sitä on, mutta se Uralin vuori on suuri vuori ja siinä\nsitä on kait kalakkikivvee, suola- ja kuparikaivoksia ja kaikkia, sillä\nVenäjän maa on suuri maa.\n\n-- Joo, joo, suuri se on.\n\n-- Ja se Venäjän maa on rikas maa, innostui pikkumies.\n\n-- Rikas kyllä luonnon puolesta, niin kuin tämä Kuusamokin, mutta\nihmiset ovat köyhiä.\n\n-- Ja laiskoja kun pakanat ne venäläiset, koveni topakasti\nliikasenvaaralainen, niin peräti laiskoja... miehet eivät tie muuta kun\njuovat votkaa ja makkoavat, akat tekköövät työt. Kyllä tiijän, oun\nollut monta vuotta Venäjällä.\n\nVääpeli otti savukkeen laatikostaan, mutta ei kerennyt sulkea kantta\nennen kuin pikku-ukko kujeellisesti elehtien ja onnellisen näköisenä\nhymyillen jouduttautui sieppaamaan \"pillin\" näppiinsä:\n\n-- Minnäi taijan panna palamaan tuosta yhen... Minkä nimellisiä\ntupakoita nämä ouvat?\n\n-- Mitähän lienevät, vastasi vääpeli hiukan yllätettynä, mutta myös\nilmeisesti huvitettuna.\n\nKun sitten pikkumiehemme sai vääpeliltä tulenkin tupakkaansa, ei\nkorpikyläläinen näyttänyt olevan köyhä eikä kipeä. Kirkastunein naamoin\nhän veteli miehevästi haikuja tupakastaan ja lausui vakavasti äskeisen\npuheensa refrengiksi:\n\n-- Se Uralin vuori on suuri vuori ja se Venäjän maa on suuri maa.\n\nPikkumiehen asetuttua hiljaiseksi muistimme jälleen kiinnittää\nhuomiomme Hammasjärven (paana == hammas) rantojen nähtävyyksiin ja\ntotesimme paikkansa pitäväksi sen henkilön arvostelun, joka on\nlausunut, että \"jos Paanajärven itäpään puoli jää näkemättä, niin\nsilloin on jäänyt Paanajärvi näkemättä\". Itäpään rantavuoret ovatkin\npaljon valtavamman näköiset kuin länsipään. Ylimpien kalliotöyryjen\nhuiput ovat aivan puuttomat. Pienet vuoristopurot laskeutuvat\nhopeanhohtavina vaahdoten jyrkkää, kuusikkoista rinnettä järveen.\nYleisiltä tuntomerkeiltään järvi suuresti muistuttaa jotakin\nsveitsiläistä tai muuta ylistettyä vuoristojärveä ja vielä enemmän\nnorjalaista vuonoa, sillä tämä järvi, kuten vuonokin, on pitkä, kaita,\nsyvä ja jyrkkärantainen, poikkileikkaukseltaan U:n muotoinen. Viisas\ntietokirja (\"Suomenmaa\" IX, 1) sanookin: \"Vuonot, jotka yleensä\nsijaitsevat merenrannikolla, ovat entisiä joenlaaksoja, joita\njääkaudella niitä pitkin soluneet jäätiköt ovat syventäneet,\nleventäneet, puhdistaneet ja pyöreäpohjaisiksi uurtaneet. Nyt voidaan\nosoittaa, että Paanajärvi on syntynyt samalla tavalla. Mannerjään\nsulamisen jälkeen se sijaitsikin merenrannalla, oli siis todellinen\nvuono, joka sittemmin on tullut merestä erotetuksi.\"\n\nPaanajärven pinta on 128 metriä ylempänä merenpintaa. Paanajärvi jäätyy\nvasta joulun tienoissa.\n\nTämän komean \"vuonon\" rannoilla rinteitten alla olevat asumukset\nnäyttävät järveltä katsottuina hämmästyttävän vähäisiltä suurenmoiseen\nympäristöönsä verraten. Etelärannan keskipaikkeilla sijaitsevat\nKorpelan, Pyyläisen, Leppälän, Ojalan ja Sirkelän talot, mutta järven\nitäpään eteläranta on asumatonta, samoin kuin sen vastainen ranta,\nlukuun ottamatta sitä verraten rajoitettua aluetta, jossa toinen\ntoisensa vieressä sijaitsevat Mäntyniemi, Alatalo, Päätalo, Arola ja\npuolikymmentä muuta asumusta. Näistä Arola ja eräs aivan valtakuntien\nrajan vieressä sijaitseva asumus ovat autioina. Kommunistimieliset\narolaiset kuuluvat livistäneen rajan taakse.\n\nMoottoriveneemme pysähtyi Mäntyniemen rantaan siksi aikaa, kun kävimme\ntiedustamassa kortteerin talon ylärakennuksen toisen asukkaan, Kuusamon\nkuuluisimman karhunkaatajan (\"Mänty-Ellan\") suureen, matkailijoita\nvarten maalailtuun ja muuten kunnostettuun pirttiin, jonne myös jo\nkannoimme tavaramme. Saman rakennuksen toisessa päässä hallitsee\nKuopion takaa, Siilinjärven seurakunnasta kotoisin oleva,\nrajavartioston vääpeliksi aikoinaan tänne tullut ja nyt vävyksi\nasettunut Aarne Kauhanen, allekirjoittaneelle ennestään tuttu mies. Ei\nsanotakaan suotta savolaisia tavattavan missä maailmankolkissa tahansa.\nKauhasen liikahuoneet olivat saapuessamme matkailijain huostassa.\nAlarakennuksessa asuu Simppa Onkamo, Elias-isännän topra toveri\nkarhumetsällä.\n\nMoottorivene vei meidät vielä puolitoista kilometriä idempänä\nsijaitsevan Päätalon rantaan, josta näkyi jo Venäjän, tahi Punaisen\nVienan puoleinen ranta järven päässä, Oulangan niskalla, ehken noin\npuolen kilometrin päässä Päätalosta, rajavartioston majailupaikasta.\n\nPäätalon laiturilla mainitsimme matkatoverillemme vääpelille,\nvartioston päällikölle, haluavamme heti jatkaa matkaamme aivan\nvaltakuntien rajaviivalle.\n\n-- Se kyllä käy päinsä, vastasi ystävällinen vääpeli, mutta herrasväki\nodottaa hiukan, minä järjestän sotamiehen mukaanne, sillä yksin en\nuskalla teitä lähettää, siellä kun voi helposti huomaamattaan joutua\nrajan taakse ja sen tien vangituksi tahi ammutuksi.\n\n-- Jahah, kiitos, mutta mihin aikaan tänä iltana vaihdetaan rajalla\npostia venäläisten kanssa? Haluaisimme nähdä ja jos sallitaan,\nvalokuvatakin tuon toimituksen.\n\n-- Säännöllistä postinvaihtoa ei ole enää nykyisin Paanajärvellä. Ennen\ntäällä kyllä lauantaisin vaihdettiin virallista postia tuon tuolla\nnäkyvän vesakkoniemen nenässä. Nykyisin vaihdetaan tästä etelämpänä\neräässä toisessa vartiopaikassa.\n\n-- Sepä oli ikävää. Vielä viime kesänä kuulimme postia vaihdettavan\ntäällä. No, ryssiä saanemme kuitenkin rajalla valokuvatuiksi.\n\n-- Meidän puolesta ei ole sille mitään estettä, mutta luulen, etteivät\nhe antaudu valokuvattaviksi, vaan juoksevat pakoon, huitovat ja\nhuutavat, ovatpa joskus uhkailleet kivääreillä valokuvaajia. Varsinkin\nviimeaikoina he ovat tulleet tässä suhteessa kovin aroiksi ja\nvarovaisiksi. Sanotaan heitä nyt kielletyn kuolemanrangaistuksen uhalla\nantautumasta valokuvattaviksi. He eivät enää yleensä turhanpäiten\nnäyttäydy meidän pojillekaan patrullissa ollessa, eivät huoli tupakkaa\neivätkä tule puheille, ei ainakaan silloin, kun joku heidän\npäällikkönsä, pienempikin, on näkemässä. Päälliköt kyllä ottavat\nsavukkeita ja uskaltavat jonkin sanan puhuakin. Jos iivanoilla on\njoskus jotakin asiaa meille, he ampuvat merkkilaukauksia, jolloin\nmenemme heitä kohtaamaan tuohon entiseen postinvaihtoniemeen.\n\nVääpeli meni vartiotaloon ja hetken kuluttua saapui sieltä luoksemme\nvartiosotamies pyhäpukimissa, pistooli vyössään nahkakotelossa:\n\n-- Minä lähden oppaaksi rajalle.\n\n-- No, lähdetään pienelle huvisoutelulle, kun on näin kaunis ilmakin.\n\nSoudimme viistoon järvenpään poikki sen postin-vaihtoniemen kärkeä\nkohti.\n\nSotamies selitti soututuhdollaan:\n\n-- Tuo niemi ja koko tuo ranta on Venäjän puolta. Raja kulkee noiden\nniemen kärjessä olevien pensaitten päällitse, se tulee tuosta\njoenniskan halki, mutta tuo niskakönkään takana näkyvä suvantolampi on\nmelkein kokonaan väärällä puolella rajaa, ja tuolla näkyy raja-aukko\nmetsässä vaaran rinteellä; tänne toisaanne päin raja tekee mutkan\ntuossa kallioniemen kulmauksessa, ja lähtee oikaisemaan tuon\nvesakkomäen yli, vaikka raja-aukko on siinä kasvanut näkymättömiin.\nSiinä voisi helposti erehtyä menemään polsujen kynsiin, ne kun aina\novat kyttäilemässä tällä rannikolla puskain takana. Toisinaan kuuluu\nsieltä oksien kahinaa ja risujen katkeilemista, mutta näkösälle he\neivät nykyisin enää tule tarpeettomasti.\n\n-- Tulivatko rohkeammin ennen?\n\n-- Tulivat, viime kesänäkin näki partamiehiä tälläkin rannalla melkein\njoka päivä, jotkut saivat otetuiksi niistä valokuvankin. Tänä kesänä ei\nole nähty useammin kuin kerran vilaukselta. Nyt on muutamina öinä tällä\nviikolla nähty kohoavan savua tuon metsikön takaa, jossa niillä kuuluu\nolevan kämppä joen rannalla.\n\n-- Onko kukaan joutunut polsujen käsiin näiltä tienoilta?\n\n-- Ei viime aikoina muita kuin eräs itsellismies tästä naapuritalosta.\nHän meni viime kesänä eräänä sunnuntai-aamuna ongelle tuohon tuolla\nnäkyvään lahteen, joka on kokonaan rajan takana. Yhdeksän kuukauden\nreissu siitä tuli. Pietarin vankilassa olivat pitäneet nälässä ja\nliassa ja sieltä kannaksen kautta laskivat sitten pois vähissä hengin\nja vaatteet aivan riekaleina.\n\n-- Ovatko ampuneet ketään?\n\n-- Ei näissä main.\n\n-- Onko ollut tulijoita rajan takaa?\n\n-- Ei monta tästä kautta.\n\n-- Entä menijöitä?\n\n-- Kuuluu ne lapualaiset viime kesänä joitakin tästä työntäneen\nmenemään rajan yli, mutta emme sattuneet näkemään.\n\n-- On kai huomattu kommunistien salaista puuhailua?\n\n-- Ei paljon sitäkään, ne kun luikkivat enimmäkseen metsiä myöten,\nmutta ainahan sitä vähän jotakin...\n\n-- Mistä asti herra on tänne matkustanut? kysyi nyt sotamies vuorostaan\nminulta.\n\n-- Vaasasta, vastasin ja mainitsin kuka olen.\n\n-- Melkeinpä olen vaasalainen minäkin, siitä aivan läheltä Tervajoelta,\nMarttila on nimeni. Mitenkäs siellä Vaasan Jaakkoo jaksaa?\n\n-- Kiitos kysymisestä -- mikäpä hänellä... lihoo ja pullistuu kaikin\npuolin...\n\nTultuamme lähelle \"väärän puolen\" rantaa sotamiehemme pyöräytti veneen\nperän ihannemaahan päin ja huopasi veneenpituuden päähän rantahiuteella\nvedessä kasvavista pajuvesoista. Kameramiehemme pyysi saada taittaa\nvesasta pienen ritvankärjen muistoksi punaisesta maasta tai veneen\nlaidan yli saada polkaista yksipohjaisella pieksullaan rantanurmea\nvoidakseen sanoa käyneensä Venäjällä, mutta oppaamme ei voinut suostua\nkumpaankaan hänen anomukseensa: \"Rajan ylittämisestä on sakko, ja\nryssät voivat ottaa vangikseen ja saattavat ampuakin. Ei tiedä vaikka\ntuosta viiden metrin päästä pehkon takaa salaa katsoisivat, kun näkivät\nmeidän tulevan tänne.\"\n\nRajapaikkaa pitkin soudimme sitten Oulangan niskakurimuksen poikki\nmaarajalle, jossa istuimme voileipiä syöden. Ylempänä metsärajalla,\njonne olisi näkynyt laajalti rajan takaisia seutuja, mm. 12 km päässä\noleva Vartiolamminkylä, ensimmäinen kyläkunta Punaisessa Karjalassa,\njätimme käymättä kuultuamme sotilaalta samojen seutujen ja paljon\nmuitakin maita näkyvän Mäntyniemen talon kohdalla olevalle\nMutkatunturille.\n\n-- Käykö matkailijoita täällä rajalla? kysyimme oppaaltamme Päätalon\nrantaan tultuamme.\n\n-- Ei montakaan kesässä. Viime kesänä heitä joitakin kävi, kun oli niin\nharvinaisen hyvät matkailusäät.\n\nKiitettyämme sotamiestä opastuksesta ja vääpeliä sen järjestämisestä\nkävelimme rantapolkua pitkin Mäntyniemeen. Vartioston puolesta oli\nkyllä tarjouduttu saattamaan meidät veneellä majapaikkaamme, mutta emme\ntahtoneet enää vaivata avuliaita sotapoikia, joilla näytti olevan kiire\nkylpemään, joutuakseen sitten aloittamaan tanssi-illanviettoa, jota\nläsnäolollaan kävi kunnioittamassa illallisen syötyään eräs\nretkikuntammekin jäsen. \"Eihän tässä osaa nukkuakaan näin valoisana\nyönä.\" Ja klo 2:n tienoissa tultuaan kertoi hän meille muille vielä\nvalvojille, että \"Päätalossa ei peliä puuttunut tänä yönä, kun siellä\nsoitti kaksi gramofonia, toisinaan yhtaikaa ja toisinaan erikseen, ja\nväliajoilla pauhasi radion kautta jokin ulkomainen ravintolaorkesteri.\"\n\nSelkeä, tyyni ja valoisa Pohjolan yö oli niin ihana, näköala pirtin\nikkunoista pitkin Paanajärveä niin viehättävä ja suurenmoinen, että\nvasta klo 4:n tienoissa aamulla maltoimme asettua nukkumaan.\n\nSeuraavana päivänä satoi rankasti, koko päivän ja yhtämittaa vielä\nseuraavankin päivän. Se oli ikävä juttu. Emme voineet hievahtaa\npirtistä minnekään, emme Mutkatunturille, emmekä karhuloukkua\nkatsomaan. Kun ei ollut lukemistakaan ajankuluksi, ei sanomalehtiäkään\nsillä puolella, jossa asuimme, yritti aika käydä pitkäksi ajoittaisesta\nhauskastakin seurustelusta huolimatta. Keksimme lopulta lainata sanoma-\nja aikakauslehtiä sekä Suomen Matkailijayhdistyksen uusimman\nvuosikirjan edellä mainitun savolaisvävyn puolelta, jossa kävimme\nvieraisillakin. Saimme sieltä lahjaksi kaksi karhun hammasta, jotka\nolivat kuuluneet aikoinaan, joitakin vuosia sitten, siinä lähellä\nrinteen päällä tapetulle karhulle.\n\nAika kului myös hyvin haastatellessa isäntäämme Elias Mäntynientä,\njonka kuulimme olleen 22 tahi 23 karhun kaadannassa, useimmissa\npäämiehenä ja ampujana. Seinällä olikin kolme pyssyä, nimittäin vanha\npiilukkoinen, tietysti suustaladattava luotipyssy, jolla Eliaskin oli\nmonta karhua kellistänyt, hyvä amerikkalainen, 15 kertaa peräkkäin\nyhteen menoon laukeava säiliöluodikko, oikea karhusurma, sekä\npitkäpiippuinen Husqvarna-haulikko. Näimme siis olevamme todellisen\nmetsämiehen kodissa. Emme olleet tienneet tällaista suurmetsästäjää\nenää maastamme nykykansan keskuudesta löytyvänkään, sillä \"Ella\" ei ole\npaljon hiiskunut urotöistään, vaikka nyt, kun hänen emäntänsä\nvihjailujen johdosta huomasimme ruveta kyselemään, isäntä Mäntyniemi\nkertoi vaatimattomasti seikkailuistaan, joista kävi selville hänen\nampuneen karhujen lisäksi suden, kymmeniä ilveksiä ja ahmoja, useita\nsaukkoja ja näätiä sekä suuren määrän kaikenlaista muuta metsänriistaa.\nVielä talvella v. 1931 hän oli 61 ikävuodestaan huolimatta hiihtänyt\nneljä päivää ilveksen jäljessä -- turhaan, sillä otus meni viimein\nVenäjän puolelle. \"Olisi pitänyt soaha sen nahkalla rahhoa ulostekkoin\nmaksuun, teällä kun ei taho tulla rahapenniä millään konstilla, mutta\neipä onnistunut.\" Moni karhukin oli ajettuna pelastautunut rajan\ntaakse. Talvella v. 1929 isäntä Mäntyniemi oli ampunut tähän mennessä\nviimeisen karhunsa. Loukusta hän oli saanut karhuja myöhemminkin. Hän\npiti kesäkaudet läpeensä useita karhunloukkuja vireissä.\n\n-- Eihän tämä meijän mies karhua pelekeä, ei ainakaa nelijalakasta,\ntodisti Elias-isännän roihakkameininkinen puoliso, -- muutamallai\nmatkalla Simpan kansa joitai vuosia sitten saivat ammutuksi viisi\nkarhua, ja olisivat soaneet kuuvennennii, jos evväät eivät oisi\nloppuneet kesken ajon; karhu oli ollut jo uupumaisillaan upottavassa\nkeväthangessa männä rytöstäissään.\n\n-- Kylläpä nuita kontioita oisi pitäny soaha hengiltä männäi talavena,\npuheli karhunampuja tapansa mukaan hiljaisella äänellä, nyt ne pejot jo\ntähän männessä ouvat tappaneet tänä kevväänä teällä Paanajärvellä\nkakskymmentäkaks lammasta, meiltäi männeellä viikolla hoavotti kahta;\nkolomatta oli lyönyt käpälällään selekään niin, että kahen puolen\nselekärangan näkyi syvät kynnenhoavat. Se löyvettiin vähissä hengin\ntuosta tuon Kuljanvuoren huipun takkoa notkosta; se tuotiin navettaan\nja koitettiin vielä elätteä, mutta kun se ei näyttänyt oikein\nvirkoavan, piti se tappoa eilen ja nyt soatta päivälliseks sen lampaan\nlihhoa.\n\n-- Onko se kaukana se repimäpaikka?\n\n-- Ei ole kaukana, oisko hänneen kilometrin matka tuon Kurjan, tuon\nkalliolakisen, tästä ikkunasta näkyvän vuoren peällä kuusikkonotkossa,\nsiinä samassa paikassa, jossa männä syksynä tappoi Alatalon lehmän.\n\n-- Eipä ole karhut kaukana näillä tienoilla. Nyt tunnumme tulleen\noikeille karhumaille.\n\n-- No varmasti outta, ei teällä tarvihe minnää ihmeenä lehestä lukkea,\nettä nyt karhu tappoi lehmän tahi lampaan, teällä kuullaan ja nähhään\nne tappamiset muutennii, eikä lehtiin tule niistä tietoja enempeä jos\nyksi tappaus kymmenestä. No sekkii Alatalon lehmän mölinä karhun\nkynsissä kuultiin tänne pihhaan ja tuo vävypoika tuosta rakennuksen\ntoisesta peästä kerkis sinne pyssyn kansa ensimmäisenä ja näki karhun\njo tappaneen lehmän ja syövän sen utareita, jotka se syöpi aina\nensimmäiseksi, -- ampui siihen, mutta karhu \"meni raanaan\", pakeni\nhoavotettuna. Sinä suvena karhut tappoivat teällä Paanajärvellä\nkaikkiaan neljä lehmeä ja kolomattakymmentä lammasta. Karhut ouvat\nteällä viime vuosina lissääntyneet entisestään; niitä tulloa aina uusia\nVennään puolelta, siellä kun ei niitä nykyisin paljo ammuta, ei ou\nsiellä kansalla pyssyjä, ei ainakaan kunnollisia, eikä karhukoiria,\nniin sanoi Iivar Homanen Vartiolamminkylässä, kun joitain vuosia sitten\nkävin siellä rajakomissioonin koskenlaskijana.\n\n-- Onko noissa pihamaalla kiinni olevissa koirissa karhukoiria?\n\n-- On niissä yksi; muut kolome orava- ja lintukoiria.\n\n-- Valtio ei maksa nykyisin enää tapporahaa karhusta.\n\n-- Ei maksa, korvoa voan kahen vieraanmiehen totistaman karhun tekemän\nvahingon, mutta vähäpä se maksaa: lampaasta nykyisin ei enempeä kun\nviiskymmentä markkoa, aikasemmin seihtemänkymmentäviis, ja lehmästä\nviime aikona seihtemänsattoa. Nimismiehen kautta soahaan rahat. Sanokea\nherroille, ettei tarvihe rauhottoa karhuja, ei ne kuole sukupuuttoon\nvielä Suomesta, ei ainakaan teältä Paanajärveltä. Kun oisi herennä\nsatamasta, oisimma männä kahtomaan karhuloukkua.\n\n-- Joo, lähtisimme kahtomaan... Mainitsitte äsken jonkin Homasen nimen\nVartiolamminkylästä. Mikä mies hän on?\n\n-- Heän oli entinen talollinen ja kauppias. Polseviikit vangihtivat sen\nviis kertoa ja viijennellä kerralla eivät laskeneet enneä pois, ja nyt\nmännä talavena tuli tieto, että Homanen on kuollut jossain Vennäällä\nvankilassa.\n\n-- Mistä ne syyttivät häntä?\n\n-- Kuulemma siitä, että sen poijat olivat paenneet tänne Suomeen ja\nettä Iivar ite muka oisi antanut joitain tietoja tänne. Homasen emäntä\nja tytär ouvat vielä rajan takana, siinä entisessä kotitalossaan\nassuuvat. Viime kesänä olivat käyneet kalassa tuossa aivan Oulangan\nniskalammissa; joku meijän kylän harrinonkija oli ne nähny ja tuntenu\nonkiissaan Suomen puoleisella rannalla. Kivväärmiehet olivat seisoneet\npunaisen puolen rannalla ja kahtoneet Homasen emännän verkonnostoa. Se\nemäntä jos ei ou soanu vettä silimistään pusertoa, niin sitten ei\nkukkaa. -- -- --\n\nSade taukosi vasta tiistaina puolen päivän tienoissa, siis 2 1/2\nvuorokauden yhtämittaisen \"rokulisään\" jäljestä. Ilman hiukan\nkajastuessa purjehti harmajia pilviharsoja vaarojen rinteillä,\nikäänkuin niihin imeytyneinä, ja tyynen järven ylle levittäytyi ohut,\nvalkea utuverho, jonka läpi vastarannan viheriät rinteet himmeästi\nkuulsivat. Silloin \"läksimmä\" Elias-isännän ja hänen emäntänsä kanssa\nkatsomaan karhuloukkua. Isäntä otti pyssyn kainaloonsa sen varalle,\nettä loukussa olisi vielä elossa oleva karhu. \"Toisinaan, vaikka\nharvoin, sattuu jeämään voan sen jalaka hirsiin valliin, ja silloin\nsille on annettava pyssyllä poukku ohtaan.\"\n\nEnsin soudimme Mäntyniemestä noin 3 km länteen päin pohjoisrannikkoa\npitkin erään asumuksen rantaan, josta vielä sanottiin olevan noin\nkilometrin kävelymatka vaaran harjanteelle karhuloukulle.\n\nIsäntä Mäntyniemi käveli ensimmäisenä johtaen jonoamme. Jyleään,\nhämärään kuusikkoon tultua hän pysähtyi ja kuiskasi meille:\n\n-- Nyt ei ou enneä ettäällä. Loukku tähän jo melekeen näkkyy. Se on\ntuossa painanteessa, suopataman rannalla.\n\nJännittynein mielin hiivimme eteenpäin, eellimmäisenä isäntä pyssy\nlaukaisuvalmiina käsissään. Emme muistaneet kaikin ajoin hengittääkään:\nonkohan karhu loukussa?\n\n-- Voi tuhannen tuhatta! äänsi karhumies.\n\n-- Mitä?!\n\n-- Loukku näkkyy lauenneen, eikä siinä ou karhua. Hyökkäsimme\nloppumatkan juosten loukun luokse.\n\n-- Tuhannen tuhatta... kahtoapas nyt kun poijat tekivät tuon\ntäkykarsinan liika pitkän: karhu on vieny täkypuusta syötin,\nhevosenlihan, eikä tuon peon takapuolkaan ylettännä näihin hirsiin\nvälliin. Se on kait ollu pienkokoinen karhu -- lie haittanna pennullaan\nlihan karsinasta. Ja kahtoapas tätä: ei se ou paljokaan säikähtännä\nniskahirren puttoamista, kun tässä puolenkymmenen metrin peässä\nloukusta on syöny tävyn, tuohon on voan luu jeäny jälelle. Ja\ntuollalailla se on kynsillään kopristellu sammaltukkoja irti moasta, --\nsillä on semmonen tapa, että syöntipaikalla pittää aina repiä moata. Ja\nentäs tässä: mustoa ulostusta jos kuinka paljo -- ei voi kukkaa sannoa,\nettei tässä ou käyny karhu... tuhannen tuhatta, ne poijat... Semmosta\nse on kun laittaa äkkinäiset asialle... jo piti lähteä ite. Minun\npittää iltasella tuuvva tänne syötiks sen karhun tappaman lampaan\nsuolet ja samalla lyhenteä tuota täkykarsinata. Kyllä sitten tarttuu.\n\nKatselimme ja ihmettelimme: kävipäs karhu, näkeehän sen kaikesta.\n\n-- Olisi ollut soma saada otetuksi valokuva loukussa olevasta karhusta,\n-- ainakin sitten kun ilma olisi kirkastunut; nyt on niin synkeää,\nettei taida tulla priima kuvaa tuosta loukkulaitoksestakaan...\ntämmöinen sumuinen sää ja pimentävä kuusikko. --\n\nLoukku oli laitettu edellisellä viikolla tuoreista, raskaista\nkuusenrungoista tavallisen käytännössä olevan järjestelmän mukaan\nniskahirsineen, täkykarsinoineen, täkypuineen, kirppoineen ja\nkirppatankoineen. Se on jykevä laitos. Isäntä kertoi hänellä olevan\nkuusi sellaista pyydystä, kummallakin puolella järveä, etimmäiset noin\npuolenkymmenen kilometrin päässä talostaan. Edellisenä kesänä oli hän\nsaanut loukuistaan kaksi karhua ja muutkin Paanajärven karhumiehet\nolivat saaneet jonkin. Elias-isännän karhunkaatotilastossa (22 tahi 23)\nei ole otettu lukuun loukusta saatuja karhuja, vaan ainoastaan\nampumalla tapetut. Karhun keihästäminen ei ole enää käytännössä\nPaanajärvelläkään, mutta toisinaan, piilukkopyssyn aikana,\nElias-isännän täytyi lopettaa kirveellä miehen kimppuun hyökkäävä,\nampumisesta haavoittunut karhu. Näistä rytäköistä oli hän aina\nselvinnyt ehjin nahoin.\n\nUistinta turhaan vetäen soutelimme hiljalleen takaisin Mäntynientä\nkohti. Vähän matkaa edellämme ui pienehkö, kirjava vesilintu. Isäntä\ntunsi sen harvinaiseksi uiveloksi eli heinäksi sekä kertoi sen pesivän\nPaanajärvellä ja Hetinlammella (2 1/2 km Mäntyniemen talosta\nluoteiseen) onttokeloihin. \"Se on telekälle äkänen lintu, ajjaa pois\ntelekän kelonkolosta ja laittaa ite sinne pesäsä.\"\n\nRannalla oli muutamia poroja juomassa.\n\n-- Ovatko nuo Mäntyniemen poroja?\n\n-- Ei ou. Meillä ei ou enneä yhtään porroa. Ei ou pietty sen jäläkeen\nkun Savukosken kapinalliset Kurtin takalistolta veivät meiltä 70 porroa\nVennään puolelle. Voan kolome ajokkia palas takasin.\n\n-- Ne tietysti veivät muiltakin paanajärveläisiltä?\n\n-- Paljo veivät. Värriö-jokivarrelta veivät 150, Rajalan ja Paanan\ntoistakymmentä peätä. Kyllä ne olivat roistoja. -- -- --\n\n-- Tuossapa on korkea kallio.\n\n-- Se on se Kulja. Siitä Leinosen isäntä tuli sivakkajalassa alas ahmoa\najjaissaan tässä yhtenä talavena. Sitä ei uskois mitenkään. Tuo huipun\njyrkkä kallioseinämä jäi sulaks jälestä, kun se veti siitä lumen pois\ntakapuolillaan. Ei siitä joka mies lähe tulemaan alas.\n\n-- Ei varmasti. Saiko hän ahman?\n\n-- Eikö mitä. Ahma mäni yli järven, eikä ukko enneä jaksanna hiihtoa\nsen jälestä. Se ahma kun, samoin ilives, kulettelloo miestä kaikkein\npahimpain paikkain kautta, korkeihin vuorenhuippuin ja louhikoihen yli\nja säkkeihin mehtäin läpi haihuttookseen jälestään ja väsyttääkseen\najajan.\n\nMäntyniemeen saavuttuamme selkeni sää sen verran, että katsoimme\nvoivamme lähteä nousemaan läheiselle Mutkatunturille, jonka huippu,\nvaikka sinne ei ole pitemmältä kuin 2 km, ei näy Mäntyniemeen, vaan\npeittyy rinteittensä kukkuloiden taakse. Emäntä Mäntyniemi oli\noppaanamme. Meiltä kului nousuun tunti ja neljännes. Hyvä, selvä polku\nvei huipulle asti, vapaussodan aikaisen tähystystornin juurelle,\npuuttomalle kalliolle.\n\nSielläpä avautui meille avara näköala. Etenkin Puna-Karjalan puolelle\nnäkyy laajalta, Pääjärveä, Soukelojärveä ja Ruvajärveä myöten.\nPääjärven rannalta näkyi vainioniemekkeeltään Oulangansuun monitaloinen\nkyläkunta, taustanaan kaistale Pääjärven kuusipenikulmaisesta selästä,\nlähempänä siellä ja täällä näkyviin kiemurtelevan Oulangan varrella\nVartiolamminkylä ja sitä vielä lähempänä rajaa ylväs Kivakkatunturi,\njuurellaan Oulangassa ankara Kivakkakoski, ja aivan rajan vieressä\nLunnastunturi, kauempana terävähuippuinen Tervatunturi, Otsanen,\nPerävaara ja muut komeat ja kauniit Karjalan maat.\n\nSiinä oli alhaalla jalkaimme juuressa, silmäimme edessä \"kaunis\nKarjala, isiemme maa...\", heimomaa vieraan vallassa, verisesti\nraastamana. Se vain näytetään meille tältä korkealta vuorelta tuo\nluvattu maa, varmasti kauniimpi kuin Kaanaa, mutta sinne emme pääse\nmilloinkaan. Emmekö milloinkaan? Kärsi ja kestä Vienan Karjala!\n\n-- Kyllä ryssien raastettavana on liian kaunis maa, rumempikin\nvälttäisi mokomille. Siinä on maa, jossa ei ole varmuudella hengen eikä\nomaisuuden turvaa. Käveleppä tuosta rajan yli, niin saat sen kokea.\n\"Jos köyhälistön etu vaatii jonkun teloittamista, niin hänet\nteloitetaan, olkoon hän syyllinen tai syytön\", lausui kerrankin\nLitvinow eräässä palopuheessaan \"punaisena päivänä\".\n\n-- On ihme, ettei koko muu maailma yksissä tuumin lue lakia niille\nryssännietsikoille, vaan antaa niiden partahurrien mielensä mukaan elää\nkuin pellossa tuolla Karjalassakin, Suomen heimon alueella.\n\nKansainliittokaan ei mahda mitään.\n\n\n\n\n7.\n\nGALLEN-KALLELA-MUISTELOITA PAANAJÄRVELTÄ.\n\n\nTaiteilijamestarimme, professori Akseli Gallen-Kallela-vainajan\nyleisesti tunnettu ja ihailtu taidemaalaus tuohitorveen puhaltavasta\npaimenpojasta on maalattu Paanajärvellä, kuten tiedetään. Viime kesänä\nmatkallani puhuttelin tästä asiasta useita Paanajärven rantatalojen\nasukkaita ja havaitsin heidän olevan siitä selvillä erinomaisen hyvin.\nMuutamat vanhat ihmiset sanoivat kyllä muistavansa \"Kalleenin\ntaiteilijaherran\" oleskelun Paanajärvellä.\n\n-- Montako vuotta siitä mahtaa olla aikaa? kuulustelin muutamakseenkin\nMäntyniemen talon Elias-isännältä, siltä karhujen kurittajalta, vaikka\nolin jo ennen matkalle lähtöä kaivellut kirjoista tietooni \"Kalleenin\"\nmaalanneen tuohitorvipoikataulunsa elokuun alkupuolella v. 1892.\n\n-- Oisko hänestä kulunna nelisenkymmentä vuotta... minä olin silloin\nparissakymmenissä, vastasi karhuntappaja.\n\n-- Muistatteko ja näittekö hänet?\n\n-- Muistan hyvin, kävihän se tässä meilläi, vaikka Rajalata kuuluu\npitäneen peäkorttierinnaan... siinä se oleksikkii kauan... ja riittaili\ntauluja paimenpojista ja palokäristä ja mistäpähän...\n\n-- Tiedättekö missä paikassa Gallen maalasi sen kuuluisan taulunsa\n_Paimenpoika Paanajärveltä_.\n\n-- No se Rajalan vanhaisäntä, joka kuoli viime talavena, muisteli että\nse on moalattu Mäntykosken ja Ruskeankallion välisellä aholla, mutta\ntoiset sannoo, ettei sitä ou siellä korkealla kallion peällä moalattu,\nvoan alempana, nykyisen kansakoulun kohalla, ja näkkööhän sen\nkuvastakkii, että eihän se kovin korkea paikka ou, jossa Antti seisoo\nja soittaa torvea.\n\n-- Antti! Kuka Antti on se Gallenin paimenpoikamalli?\n\n-- Se on Paanan Antti, Rajalan talon ja Mäntykosken välillä olevan\ntalon poika, Paanan talon nykyinen isäntä, Paana sukunimeltäänkin. Oun\nkuullu ihan ihtesä Antin kertovan olleensa Kalleenin mallina\ntuohitorvea soittamassa toistakymmenvuotiaana poijanmöllinä.\nKalleenilla oli ollut moalatessa pyssy vieressään karhujen varalla ja\nKalleenin rouva oli keittänyt teevettä nuotiossa aholla ja polttiaisia\noli ollut niin paljo, jotta Kalleenin piti aina vähän peästä keskeytteä\nmoaloamisensa ja voijella pikiöljyllä ihtesä ja paimenpoijan kasvot\nja käsiselät. Niitä polttiaisiahan onkin vasta syyskesällä --\nviljanleikkuuaika kuuluu olleen silloin. Kiitti muuten Kalleenia hyvin\nhöyliksi ja mukavaoloiseksi mieheksi, joka ei ollut ylypeekään yhtään.\nKalleenin luona Rajalassa oli niihin aikoihin käynyt muutamia\nmatkustavaisia herroja. Yhen sanottiin olleen Ruotin kuninkaan\nlähheinen sukulainen ja oikein reivi, Parre nimeltään, kuvataiteilija\nsekkii, ja toisen, ylioppilaslakkisen nimi oli Inha. Se Inha kävi tässä\nmeilläi, otti valokuvan talosta ja järvestä.\n\n-- Pitäisipä minun mennä paluumatkallani haastattelemaan sitä Paanan\nAnttia. Ja hänet olisi valokuvattava, että kaikki kansa näkisi\nmillainen mies on kasvanut siitä \"Paanajärven paimenpojasta\".\n\n-- Ei se kuulu olevan nyt kotonaan. Toissapäivänä oli lähtennä käymään\nKuolajärvellä, eikä tule ennen kun ensiviikolla. Kyllä se on nyt ihan\naikamies. Sillä on jo kaksi isoa poikoakii... toinen parraallaan\nsotapalveluksessa... ja toinen kotona, se, jonka ohtaan, ihan aivuihin\nasti, huskvarnahaulikon lukot lensivät ampuissa kolomanna syksynä...\n\n-- Vai niin. Sanoitte äsken Gallenin käyneen täällä Mäntyniemessäkin.\nMaalasiko hän tauluja täälläkin?\n\n-- Ei moalanna. Kävi voan tohtoroimassa velimiestäni, Aatua, jolta\nkarhu repäsi peänahan silimille ja pureksi pahasti.\n\n-- Ohoh! Vai sattui sellainen tulemus.\n\n-- Sattui se... Kun oli kuultu Kalleenin vähän aikasemmin Rajalassa\nollessaan auttaneen sairaita, laitettiin poikanen hakemaan Kalleenia\nSallasta, Kuolajärveltä asti Aatua hoitamaan. Kalleen sitten ompeli\npeänahan paikalleen ja voiteli muuttii vammat ja antoi vielä\nsisällisiä, vahvistavia rohtoja. Eikä Kalleen ottanna mittää maksua\nvaivostaan. Aatu oli kauan sängynomana, mutta selevishän se siitä vielä\nentiselleen. Ilman Kalleenia se oisi varmaan kuollut.\n\n-- Mitenkä karhu niin pahoin sai runnelluksi miehen?\n\n-- Se oli semmonen juttu, että kun karhu oli tappanut lampaan tähän\nlähelle Takanoron niitylle, niin myö kolome veljestä, Aatu, Iisakki ja\nminä ja vielä joku muu mies, en muista enneä kuka, mänimmä yöksi lavon\nkatolle karhua vahtiin ja lampaan kelloa kilistelemään. Kohta tulikii\nkarhu; luuli varmaan kellokaulalampaan kävelevän niityllä. Kun ei\nlöytännä eläveä lammasta, niin tuli lähemmä ja rupes syömään sitä\ntappamoosa lampaanroatoa. Silloin Aatu ampui pettoa vanahalla\nsuustalaattavalla pyssynrämällä, tuolla nyökällä, joka on tuossa\nseinällä. Sattui huonosti, karhu mäni raanaan. Läksimmä seuroamaan\nverijäläkiä tuonne Vennään rajalle päin. Karhu oli pieksäytyny parissa\npaikassa, moassa oli suuret lätäköt verta, mutta aina se oli siitä\nselevinnä jaloilleen ja lähtennä etteenpäin, repinnä sammalia ja puihen\nkuorta. Viimein haihuimma jäliltä ja silloin Aatu sanoi minulle, että\nhae, poika karhukoira kotoa. Toin koiran nuorassa ja heti se lähti\nvimmattua vauhtia seuroamaan karhun jäläkiä. Enhän minä jaksanna juosta\nsen jälessä nuorannenässä sakkeikoissa, ja niin peästin koiran mänemään\nValtonaan ja kohta kuului kova haukunta -- koira oli pyssäyttännä\nkarhun. Aatu kerkisi ensimmäisenä ampumaan, mutta kun karhu pyörähteli\nkoiran hättyyttämänä, niin karhu toas voan hoavottui ja hyökkäsi heti\nAatun kimppuun, tempasi pyssyn pois käsistä ja nujersi miehen alleen,\nvetäsi kynsillään peänahkan läjään otalle ja pureksi pahasti käsivarsia\nja rintoa. Muut miehet juoksivat ensin pakkoon, mutta sitten Iisakki\ntuli aivan karhun viereen ja ampui sitä korvan juureen, ja niin se\nsiihen kepertyi, Aatun käsivarsi yhä karhun kulukussa. Pahaksi se repi,\nrumat arvet jäivät Aatulle koko eliniäkseen.\n\n-- Vieläkö Aatu elää?\n\n-- Ei elä enneä. Yheksän vuotta sitten kuoli kahekskymmenvuotiaana\ntuolla Taivalkosken puolella. Sillä oli siellä talo. Se oli vanhin\nmeistä veljeksistä.\n\n-- Onko muistissanne muuta Gallenia koskevaa?\n\n-- Enpä minä muuta tiijä hänestä kertoa. Kansa teällä voan kovasti\ntykkäsi siitä -- nythän se kuuluu kuolleen äskettäin.\n\n-- Niin kuoli.\n\n-- No sitä teällä moni pahoitteli.\n\n-- Satuitte huomaamaan hänen kuolinuutisensa lehdestä.\n\n-- Ei meille enemmän kun monelle muullekkaan tänne tule lehteä -- nuo\nne olivat rajavahtisotilaat sen kuoleman kuulleet ratiostaan ja\nkertoneet kylällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalattuani Paanajärveltä Kuusamon kirkonkylään hankin heti Oulusta\nkomean _Kallela-kirjan_, nähdäkseni mitä siinä taiteilija itse\nkirjoittaa Paanajärvellä olostaan. Muistin näet siitä joskus jotakin\nsellaista lukeneeni. Ja aivan oikein, löysinkin teoksesta ensiksi\nseuraavan muistelmapalan:\n\n\"Kuusitoistavuotias salon poika, talon karjapaimen, seisoo mäen\nrinteellä puhaltaen pitkää tanotorveaan. Karhut kiertelevät aivan\nlähiympäristössä karjaa hätyytellen, niitä paimen koettaa torvellaan\npeloitella loitommaksi.\n\n\"Maalaan kesäyössä paimenpoikaa ja takana olevaa erämaamaisemaa. Kosken\nkohina kuuluu lakkaamattomana pauhuna könkäältä, missä nuori puolisoni\nkoettaa onneaan tammakon onkijana. Tämän tästä kuuluu huudahdus\nkoskelta, ja silloin on mentävä auttamaan kalan maalle nostamisessa ja\nhengenotossa.\n\n\"Tunnelma on kesäöisen salaperäinen ja romanttinen. Ja romanttinen\ntulee nuoren miehen maalauksestakin -- kaikessa realismissaan. Se kuvaa\nerämaan karua elämää, jylhän kaunista, mutta ankaraa luontoa, jossa\nihmisen on taisteltava hallan ja petojen kanssa. Kosken kohina soi\nlakkaamatta korvissa, valkea yö kehitti omaa haavemieltään, ja siitäkö\nlie valahtanut kuvaan sen romanttisuutta.\"\n\nYlläolevassa herkässä katkelmassa taiteilija ei näy sopeutuvan\nmainitsemaan, kuka ja minkä talon paimenpoika oli hänen mallinaan, eikä\nmyöskään, minkä kosken kohina kuului maalauspaikalle, mutta\nPaanajärvellä puhuttelemieni vanhojen paikkakuntalaisten muistaman\nmukaan Gallen oli \"riittaillut Paanan Anttia\" Mäntykosken itäpuolella,\naivan lähellä koskea olevalla rinneaholla, jonne kyllä ylti kuulumaan\nkoskelta tammakoita, pikkulohia, onkivan rouva Gallenin huudahdukset\nkalan jutuillessa siimannenässä könkään suvannossa. Nykyisin tuolla\npaikalla, aivan kansakoulun piha-aidan takana, ei ole enää ahoa, vaan\nharvahkoa, matalanlaista metsää.\n\nPaanan Antti muuten ei taida vielä tänä päivänäkään tietää olevansa\nmaamme kuuluisin \"paimenpoika\". Eiväthän sitä ole tienneet monet\nmuutkaan, kun eivät ennen matkailijatkaan kuuluneet näitä Gallenin\npaimenpoikaseikkoja paanajärveläisiltä tiedustelleen. Ja tienneekö\nPaanan Antti vielä sitäkään, minkä hälyn herätti aikoinaan\nhienossa taiteellisessa maailmassa hänen rehellisen realistinen,\nalkuvoimaisuutta, erämaaelämän piittaamattomuutta ja rauhallisuutta\nuhoava olemuksensa, \"poijanmölli\", taiteilijan siveltimen kuvaamana.\nTuota taulua moitittiin ja kiitettiin. Siitä kirjoitettiin ja puhuttiin\npaljon -- ulkomaillakin jonkin verran. \"Paanajärven paimenpoikaa\",\njoka nyt on Helsingin Ateneumissa, eivät läheskään kaikki\nammattiarvostelijatkaan osanneet kritikoida oikein -- silloin,\nvuosikymmeniä sitten. Suomalainen erämaa, korpikansa ja sen elämä, oli\nsivistyneistölle varsinkin silloin vielä kovin vierasta, tuntematonta,\nmuka rumaa, raakaa ja alhaista. Erämaata ei ymmärretty, ei tahdottu\noppia tuntemaan sen psykeä, sisintä olemusta. Gallenia neuvottiin\nmaalaamaan \"sivistyneitä\" ja \"hienoja\" tauluja, jäljittelemään muita\nmaalareita. Mutta Gallen oli taipumaton, onneksi, hän maalasi toisiakin\nKuusamo-kuvia, joista tunnetuimmat ovat palokärkikuva (aihe\nPaanajärveltä) sekä se Tavajärven eräässä saaressa maalattu kuva, jossa\nnuori vaimo antaa rintaa suurelle, jo omin jalkoinensa juoksevalle\npojalle ja jossa nuori mies ja Kuolema salvavat uudispirttiä.\n\nPalokärki-taulunsa synnystä kirjoittaa taiteilija edellä mainitussa\nmuistelmakirjassaan seuraavaa:\n\n\"Nuorusta paremmin nähdäkseni nousin Paanajärven Rajalan talon\ntakaiselle korkealle louhikkovuorelle. -- - -- Erämaa on tässä ainoa\ntuntu, sillä asumuksista ei näy mitään ja takana on asumaton taipale\naina Sallaan saakka.\n\n\"Palokärki on aina ollut ystäväni. Aina kun kuulen sen raikkaan\nkimakkaa ääntä, saan tunnelman kuin olisin kaikesta ihmisasutuksesta\nniin kaukana, ettei mitään kosketusta enää ole, -- vaikkapa tämä\ntapahtuisi juuri kodin nurkilla. Perin vastenmielisesti ammuin sen,\nsillä rakastan tätä lintua -- -- --. Tapoin sen vain mallikseni, sillä\nminun täytyi saada se tähän kuvaani kohottaakseni erämaisen\nyksinäisyyden tunnetta. Tämä punainen täplä on yksilön elämän huuto\nkorven hiljaisuudessa.\"\n\nJa samassa kirjassaan Gallen-Kallela tunnustaa täydelleen\nkorpirakkautensa seuraavin sykäyttävin sanoin:\n\n\"Oleskellessani perheineni Paanajärven sydänmailla ei tullut ikävä,\nvaan päinvastoin eli halu päästä vielä syvemmälle kodikkaaseen korpeen.\n-- -- -- Siellä tapasivat silmäni ne näyt, joita olin lapsesta saakka\nihannoinut, siellä kohtasin ne elämän muodot, joiden todella tiesin\nsoveltuvan luonteelleni, siellä oli vielä tietöntä maata, siellä\nkuvastelivat vielä taivaanrannalla ääriviivat koskemattoman sydänmaan,\ntäynnä omaa elämäänsä, siellä tenhosi uudella voimalla taivaan\nkuulakkuus ja metsien hurmaava salaperäisyys.\"\n\n\n\n\n8.\n\nPAANAJÄRVELTÄ NUORUSELLE.\n\n\nMutkatunturilla käyntimme jälkeisenä aamuna klo 9 tienoissa lähdimme\nMäntyniemestä jatkamaan kiertomatkaamme, lähimpänä tavoitteenamme\nNuorunen, Suomen korkein vuorenhuippu napapiirin eteläpuolella (585\nmetriä korkea, toisen tietolähteen mukaan 577 metriä mpn:sta.) Kun\nmaamatka Mäntyniemestä suoraan Nuoruselle (n. 16-17 km) sekä toinen\nhiukan pitempi kulkutaival Siikajärven kautta kuului tuona\ntavallista sateisempana kevätkesänä olevan hyvin vetinen etenkin\nporrastamattomilla jänkämailla, joita esim. Siikajärven reitillä on\nyhteensä n. 4 km:n pituudelta, päätimme kulkea harvemmin käytettyä,\nuseimmille Paanajärvellä käyneille matkailijoille tuntematonta\nkulkutaivalta Korpela--Peuralahti (Vatajärvi)--Nuorunen. Tätä tietä\nNuorusen huipulle sanottiin olevan muutamia kilometrejä pitempi matka\nkuin edellä mainittujen reittien kautta, mutta Korpelan--Peuralahden\npolku oli kuiva, hyvin porrastettu, pitkosteltu. Kun ei sattunut\nolemaan isäntä Yltiön moottoriveneen kulkuvuoropäivä ja kun tuo vene ei\npäässyt lähtemään tilausajoonkaan konevian takia, tulivat soutajiksemme\nisäntä ja emäntä Mäntyniemi, ja niin suunnattiin keula kymmenisen\nkilometrin päässä olevaa Korpelan taloa kohti. Hyvä oli taivaltaa\nsoutuveneelläkin, sillä järvi lepäsi peilityynenä ja aurinko paistoi\nherttaisesti, kimaltaen iloisesti veden kalvossa ja kullaten\nrantarinteitten kuusikon. Juhlallista, suurenmoista! Kyllä Paanajärvi\non sentään erikoisuus tuhansien järvien maan järvien joukossa! Teki\nmieli jäädä Paanajärvelle pitkäksi ajaksi. Tämä olisi mainio\nkesänviettopaikka, etenkin aurinkokylpyjen ottajille, maamme tulisin\npätsi. Täällähän ruiskin kypsyy hyvin, paljon varmemmin kuin muualla\nKuusamossa, jossa ohra on yleisimmin viljelty leipätouko.\n\nKorpelassa näimme siikaverkon kunnostamista sekä saimme aamiaiseksemme\nmm. suurta, kuulemma 4-kiloista Selkäjärven siikaa ja poronlihaa\n(ruokaveron hinta ei enempää kuin 5 mk hengeltä, kuten yleensä\nKuusamossa.) Emäntä kertoi paimenpoikansa juuri samana aamuna noin\nkilometrin päässä talosta nähneen karhun syömässä tappamaansa lammasta,\njo neljättä sinä keväänä sen talon katraasta.\n\n-- Montako kilometriä tästä tätä karhukorpea on Peuralahteen?\n\n-- Tusinaksi se on rätnätty.\n\n-- Aiomme lähteä oppaatta. Minnehän päin on käännyttävä tällä välillä\ntietenkin olevissa polunhaarautumissa?\n\n-- Keäntykeä aina oikeeseen, ei millonkaan vasempaan, ja aina enemmän\nkuletun näköstä ja semmosta polokua pitkin, jonka syrjässä on talavella\nhäkistä karisseita, puun oksain riipomia heiniä. Ja silloin ainai\ntiijätte olevanne oikealla polulla, kun märkäin palkkain yli on pantu\nporraspuut, syrjäpolut aivan porrastamattomat, niihen porrastusta ei\nkunta kustanna.\n\nKiitimme Korpelan emäntää näistä antamistaan neuvoista ja lähdimme\ntoprakasti taipaleelle raskaanlaiset reput selässämme. Painavinta\npussia kantoi Mäntyniemen isäntä vielä parin kilometrin verran, jättäen\nsitten meidät taivaltamaan omin nokkimme: \"Käykeehän vielä joskus\nMäntyniemessä, ja tuon Helsingin herran täytyy tuuvva morsian tai nuori\nrouva mukanaan, laitetaan pirtin uunille levveä tila, siinä on lämmin\nnukkua kuhjottoa. Ja työ Vaasan herra, kun outta mehtämies, niin\ntulukoa meille syksyllä, ja ottoa pyssy matkaan, niin käyvään niillä\nhanhilammilla ja myöhäsyksyllä, kun muualla on jo vähä lunta, voan\nsulan Paanajärven rantarinteet lumetta, kerräytyy ne rinteet täyteen\nteeriä katajanmarjoja ja muuta sulalta löytämeesä ruokoa syömään.\nSilloin niitä on satoja, viissiisattoakii parvessa ja silloin niitä\nsoap ammutuiks.\" Ero karhumiehestä oli hiukan haikea. Toivottavasti\nvielä tavataan... Kameramies ihmetteli, että \"mikähän siinä on, kun\nmeistä näytään kaikkialla täällä tykättävän; semmosta se on ollut\nyltympäri koko kierroksen; täällä erämaissa ovat ihmiset paljon\nystävällisempiä ja välittömämpiä kuin yleensä muualla.\"\n\nPolkumme veti aluksi korkeita, kuivia hiekkakankaita pitkin, lähitse\nvuolasvetisenä mutkittelevaa, paikoittain niittyrantaista Selkäjokea\nja sen kahden sivuhaaran poikki, suuntautuen sitten suurehkon,\nsarakkorantaisen Selkäjärven ja kaunislahdekkeisen Palojärven kannaksen\nkautta ainakin puolikymmentä kilometriä laajaan ikikuusikkoon, oikeaan\nkarhukorpeen, synkkään sydänmaahan sellaiseen, jollaisen vain hyvin\nharvoin nykypäivien kulttuuri-ihminen näkee. Polulla huomasimme karhun\nkynsien jälkiä ja muutaman muurahaispesän oli kontio reuhauttanut\nhajalleen etsiessään ahkerain pikkueläinten munavarastoa. Märkää maata\noli vain mitättömän vähän, kaikkiaan ehken kilometrin verran, mutta\nsiitäkään ei ollut mitään haittaa, sillä kosteat notkot ja jänkäpaikat\noli huolellisesti pitkosteltu. Koko taival on aivan asumaton.\n\nEnsimmäiset talot näimme vasta Laihajärvellä. Tämän järven länsipäitse\npolku ohjaa matkamiehen vielä muutaman kilometrin päässä Vatajärven\nrannalla, korkealla vainiomäellä sijaitsevaan Peuralahden taloon.\nSiellä matkailijat mieluisasti majoitetaan, syötetään ja opastetaan\nNuoruselle, joka kymmenisen kilometrin päässä itäisellä ilmansuunnalla\nmahtavan vallitsevana pohottaa, näkyen jo polulle Laihajärven päähän.\nSiinä sen järven päässä karjasillan yli mentyään ei pidä kulkijan\nviehättyä menemään vasempaan vänkäytyvää, vahvasti polettua tietä,\njonka reunustalle Siikajärven rajavartioston puhelinlankakin on\nviritetty, vaan on muistettava neuvon mukaan kääntyä oikealle johtavaa\npolkua, jos Peuralahteen aikoo. Kyllä kai muistakin lähekkäin olevien\nLaihajärven ja Vatajärven taloista saisi yösijan, ruokaa ja oppaan.\nNiissä, samoin kuin Peuralahdessakin, on kuitenkin tyydyttävä vielä\nvaatimattomampaan olentoon ja elantoon kuin esim. Paanajärvellä ym.\nMatkailun kannalta katsoen tarvitsisi asia tuntuvasti kohennusta. Nuo\nseudut tuolla Nuorusen juurella, Vatajärven ja Tavajärven tienoilla,\ntuntuivat olevan melkoisesti jäljessä yksinpä muusta Kuusamostakin.\nAsiallisena seikkana sallittakoon sanoa esimerkin vuoksi, vaikka se\nehken kuulostaa hiukan epäesteettiseltä, että Peuralahdestakin puuttuu\nsekin \"yksi paikka\", pikkukamari. Sanottiin vain ihailtavan\nlakoonisesti, että \"mänkeä tuonne koan (kodan) kuppeelle.\" Rajaseutu\nkaipaa valistusta ja näkyy se tarvitsevan myös erinäisiä\nrakennuksiakin. \"Paljon on vaivainen vailla.\"\n\nPitkän kävelytaivalluksemme aiheuttamasta, vielä hiukan tuntuvasta\njälkiväsymyksestä huolimatta olimme jo kuuden aikana Peuralahden\npihamaalla ihailemassa aurinkoista aamua ja komeaa vaaramaisemaa. Siinä\nnäkyi tyynen Vatajärven ja kapean kannaksen erottaman Tavajärven\nympärillä tummansinisiä tuntureita ja vaaroja -- Nuorunen, Ukonvaara\n(495 m), Välivaara, Vatavaara, Lehtovaara sekä kaukaa häämöttävät\nIivaara ja Kuntivaara (445 m) Nuorusen jälkeen näyttävin on Nuorusen\neteläpuolella, lähellä Tavajärven itäperukkaa kohoava Ukonvaara.\nNuorusen vieressä pohjoispuolella on metsäisen notkon erottamana\nPoika-Nuorunen.\n\nKlo 1/2 9 lähdimme soutamaan Vatajärveä pitkin Nuorusta kohti.\nOppaanamme oli (40 mk:n maksusta) Peuralahden reima nuori-isäntä.\nVenematka Peuralahdesta Nuorusen juurelle pitkulaisen\nPienen-Laihajärven, Kalliolammen, Matalalammen ja Ison-Laihajärven\nkautta kuului olevan 6 1/2 km. Kerrassaan ihana reitti, sieviä salmi-\nja lampivesiä, koko matka samalla veneellä. Ison-Laihajärven itäpäästä\non Nuorusen laelle vielä 5 km, enimmäkseen kuivia maita ja hyvä polku,\njolta kuitenkin loppumatkalla on erottava, minkä takia oppaatta\nosaaminen huipulle on epävarmaa, etenkin kun vielä laki peittäytyy\nrinnemetsän taakse. Nousua on noin 4 km, Poikkipuolenlammesta lähtien.\nMonesti luulet olevasi jo lähellä lakea, mutta sitten taas jostakin\nmetsäaukosta näet hämmästykseksesi huipun olevan vielä kilometrin tahi\nkahden päässä. Ei ole helppo tulla taivaanvaltakuntaan, \"muita\nkorkeammalle\" on vaikea kohota. Matka tuntuu pitemmältä kuin kiipeejän\nmielestä olisi suotavaa ja kohtuullista. Sydän jyskyttää kuuluvasti,\njaloissa tuntuu olevan lyijypainot, pehmeä marjanvarvikko ja jäkälikkö\nantaa perään ponnettomasti askelten alla, hiki valuu virtanaan, kurkkua\nkuivaa...\n\n-- Joko ollaan pian huipulla?\n\n-- Ei vielä aivan kohta, vielä tästä on kilometrin verran, vastaa opas,\nmutta tuossa vähän matkan peässä loppuu mehtä kokonaan, niin että jos\nsitä kahvia keitättä, niinkun äsken oli puhe, niin tästä saapi vielä\npolttopuuta ja tuossa lähellä on puro, josta pannuun vettä.\n\nKeitettiin kahvia, juotiin, syötiin ja levähdettiin päivänpaisteisella\nrinteellä harvassa vaivaiskoivukossa, jossa siellä ja täällä kasvoi\npoikkilatvaisia kuusia; melkein jokaisen kuusen kärkihuippu oli\nkatkennut. Opas selitti tuon poikkilatvaisuuden johtuvan siitä, että\ntalvella täällä korkealla on suojasäälläkin niin kylmä, että kuusen\nlatvaan kertynyt ns. tykky, lumipalli, ei suojautuneena putoa pois,\nvaan painollaan taittaa latvan. Tuollaista poikkilatvaista kuusimetsää\nei näekään muualla kuin lähellä metsän ja metsättömyyden rajaa. Siellä\nkoivutkin käpertyvät omituisiksi kääpiöpuiksi. Ja vähän alempana\nhuippua muuttuvat kuusetkin pensasmaisiksi. Laella ei kasva enää muuta\nkuin kanervia ja jäkälää. Nuorusen ylin hiippa on kalju kallio.\nKameramies kerkesi sinne ensimmäisenä ja riemuisasti huusi\nolevansa korkeammalla kuin kukaan muu koko Suomen tasavallassa,\n\"pikkumaisuuksien yläpuolella\". Korkealla hän olikin, lähes 600 metriä\nylempänä sitä paikkaa, Oulun rantatoria, josta lähdimme tälle\nkiertoretkelle.\n\nNäköala oli tietysti sen mukainen. Sitä on vaikeanlainen\nyksityiskohtaisesti sanoin kuvata. Näköala yllättää, se on vaikuttava.\nOmituinen mielen ja koko olemuksen keveyden tuntu valtaa katsojan hänen\nnähdessään joka puolella metsää, vaaroja, järviä... kaukaisuuteen\nhäipyen... lähimmät seudut hirvittävässä syvyydessä, kuin lentokoneesta\nnähtyinä. Meitä suosi harvinaisen selkeä sää, lämpöauerkaan ei\nhaitannut vielä näin kevätkesällä. Pääjärvi näkyi paljon laajempana\nkuin Mutkatunturilta, häämöttipä vielä korkeita vaarajonoja tuon 60 km\npitkän ja 50 km laajan järven takaakin. \"Näin selevänäköistä seätä ei\nsatu monta kertoa\", totesi opas. Ja kameramies oli haltioissaan: \"Taas\noli minulla tavanmukainen hyvä onneni!\" Hyvin näkyivät 7 penikulman\ntakaa myös Sallan seudun tunturit sekä niitä paljon lähempänä olevat\nValtavaara, Ruka ja Pyhätunturi, rajan vieressä Suomen puolella\nkoillisessa Komettovaara ja rajan takana mm. Kivakka. Läheinen\nUkonvaara näyttää Nuorusen huimaavasta korkeudesta katsoen melkoisen\nlattealta. Rajantakaisista näkyvistä järvistä Pääjärven jälkeen\nhuomattavin on kaukana kaakossa aukea Tuoppajärvi ja rajan tällä\npuolella lounaassa vallitsevin satasaarinen ja niemekäs Tavajärvi (tava\n= syvä; 259 metrin korkeudessa mp:sta, korkeimmalla sijaitseva Kuusamon\njärvi), josta Tavajoki lähtee Nuorusen juuritse Kuorinkijärven kautta\nTaavonsuuhun, Pääjärveen. Nuoruselta itään vain 4 km:n päässä näkyvät\nIso- ja Pieni-Siikajärvi sekä yksinäinen Siikalan erämaatalo, jolla ei\nole naapuria puoltatoista penikulmaa lähempänä (Vatajärvi.) Pohjoisessa\nja lännessä näkyy suuri joukko pikkujärviä ja lampia, mm. Jänkäjärvi,\nJyväjärvi, Selkäjärvi, Iso-Nuorunen, Ala-Nuorunen, Vatajärvi ja\nLaihajärvet. Paanajärvi ei näy syvästä haudastaan, vaikka muita järviä\nsiintää paljon sitä kauempaa. Etelässä ja kaakossa lähellä olevien\nlisäksi näkyy loitompana vähänlaisesti vesiä. Kaikkialla järvien ja\ntummametsäisten vaarojen sekä selkosmaiden välissä jängät ja\njänkäniityt erottautuvat keltaisenvihreinä läikkinä. Kaiken yllä\nauringonsäteitten kultaus, kaikkialla väriloistoa, lämpöä, hehkua\nselkeänä poutapäivänä.\n\nNähdessään tämän ihanuuden, avartuneisuuden ja suurenmoisuuden on\nihminen taipuisa tunnustamaan vähäisyytensä ja tuntee todella olevansa\n\"pikkumaisuuksien yläpuolella\", jossa olo on helppoa, hengittäminen\nhuokeata korkealla raikkaassa avaruudessa. Hiukan outoa siellä tuntuu\nolevan, sillä luomakunnan valtias ei ole tottunut katselemaan maailmaa\nnäin ylhäältä, jossa hyvin pian mieliala saattaa käännähtää apeaksikin,\nkun ajatuskoneisto toimii siellä tavallista herkkävireisemmin.\nKapustarinnan, tunturin laen linnun, haikea huuto tahi pulmusen siritys\ntässä avaran, rannattoman ja ylhäisen maailman yksinäisyydessä saattaa\nsinut helposti surumieliseksikin. Tuntuuhan siltä kuin valittaisi\ntunturilaen autio lakeus tunturikurmitsan suun kautta ainaista\nyksinäisyyttään ja ikäväänsä. Tunnet olevasi vain vaivainen vaeltaja,\njonka tämä suuri jumalanluonto saattaa taamoa. Luulet olevasi luonnon\nherra, mutta saat havaita luonnon olevan sinunkin herrasi. Älä\nluulottele liikoja itsestäsi, tomua ja tuhkaa vain olet. Korkea\ntaivaankumu katsoo sinua, tunturi katsoo kuin suuri kummastunut silmä,\ntunturin herkkä korva kuulee pienimmänkin liikkeesi, erämaa seuraa\ntarkoin askeleitasi sekä toivoo sinun outonakin ymmärtävän erämaan\nhiljaisen hartauden arvon. On kuin Herran henki vaeltaisi yli\ntunturilakeuden ja maa parhaisiinsa pukeutuneena odottaisi\nHerraansa. -- -- --\n\n-- Mitenkä nämä tämmöiset tunturihuiput ja nämä Kuusamon sadat vaarat\noikeastaan ovat aikoinaan muodostuneet? kysyi rouva minulta\nlähdettyämme laskeutumaan alas Nuorusen huipulta, oltuamme siellä pari\ntuntia.\n\n-- No, geologit viisaissa tietokirjoissaan näkyvät selittävän Kuusamon\nylängön huippujen ja vaarojen olevan suureksi osaksi jäännöksiä\njatulisen ajan mahtavista vuorijonoista, jotka ajan hammas on\ntasoittanut, erilaiset kuluttavat voimat pyöristäneet, uurtaen syviä\nlaaksoja. Näiden voimien vaikutus maisemamuotoihin on kuitenkin ollut\nerilainen eri osissa Kuusamon pitäjää, johtuen kallioperustan\nrakenteesta. Pohjoispitäjässä vallitsee luja, vaalea kvartsiitti, joka\nkuluttaviin voimiin nähden on hyvin vastustuskykyinen ja synnyttää sen\ntakia jyrkkäpiirteisiä muotoja (esim. Pyhätunturi, Rukatunturi,\nValtavaara, Jyrävänniemen vuomat). Kvartsiitin seassa tavataan\nlaajuudeltaan vaihtelevina massoina metabasiittia, joka tavallisesti on\ntunturien välisten alavampien maiden perustana. Kvartsiittialue ulottuu\netelässä suunnilleen Tavajärven, Suiningin, Nissinjärven ja Livojärven\npohjoispuolitse vedettyyn viivaan asti. Tämän eteläpuolella vallitsevat\ngraniitit ja migmatiittigneissit, jotka vähemmän vastustuskykyisinä\naiheuttavat maisemien pehmeäpiirteiset muodot.\n\n-- Sanoppas, mistä johtuu, että tuossa ja tuollakin vielä näin myöhään,\nkesäkuun 18. päivänä, on lunta, vaikka sitä ei ole enää pitkään aikaan\nollut muualla, kysyi kameramies.\n\n-- Se on helppo selittää -- Nuorusen korkeudesta se aiheutuu, tietysti.\n\n-- On sitä lunta toisinaan enemmännii, myöhempäännii, joskus heinäkuun\npuolivälissäi. Ja viime juhannusoattona tuonne huipulle kun oli\nkokkoutunu paljo Vatajärven ja Tavajärven nuorisoa tanssimaan, niin\noltiin lumisilla ja muuan oli ottanut luistimet matkaansa ja esitti\nkaunoluistelua huipulla sen lammin jäällä.\n\n-- Vai niin, ja kun minä luulin tuon lumiläikän olevan jatulisen ajan\njäännöksiä, vitsaili kameramies.\n\n-- Sanonko minä sinulle, poika, mikä on jatulisen aikakauden\njäännöksiä? En taida tässä nyt viitsiä.\n\nPaluumatkamme huipulta Peuralaan vei 3 tuntia; mennessä olimme\nviipyneet 4 tuntia, kahvilevähdyksen aika siihen luettuna.\n\nVielä samana iltana jatkoimme kiertomatkaamme. Oppaamme kyyditsi meidät\nensin veneellä noin kilometrin laajuisen Vatajärven vastaiselle\nrannalle ja johdatti siitä toista kilometriä laajan pitkostellun\nmaakannaksen poikki Tavajärven rantaan, mutta tässäpä tuli pysäys\nmatkanteolle: nuottamiehet olivat vieneet veneet polunpäästä. Ei\nauttanut muu kuin lähteä kiertämään kilometristä lahtea vetistä rämettä\nmyöten päästäksemme Aittokumpuun, maantien päähän. Minä siinä jo\nmeinasin itsekseni sanoa pahasti, mutta ei näy aavistavan laiska\nlykkyään: vähän matkaa hölskyteltyämme hulasvedessä jänkärannikkoa\npitkin löysimme vesakosta veneen. \"Näkkyy olevan Kumpu-Oton vene\",\ntotesi opas, \"se on männyt ehken nuihin mökkilöihin pistäytymään; kyllä\nmyö tohitaan tämä lainata, kun kirjutettaan tähän rannalle kepin\nnennään paperilippuun, että myö on viety vene.\"\n\nSiten tehtiin, käytettiin erämaissa yleistä tapaa: \"Veimme veneen,\nmutta tuodaan heti takaisin. Matkailijat.\"\n\nSoutumatkaa olikin vain vähän vajaa kilometri ja opas lähti heti\npalauttamaan veneen.\n\nOlimme Aittokummussa, kaksitaloisessa kylässä, kuten näytti, maantien\npäässä. Pitkästä aikaa näimme maantien. Mutta erämaassa olimme\noikeastaan vieläkin, sillä tästä alkoi 18 1/2 kilometriä pitkä\nkorpitaival Paanajärven ja Kuusamon kirkonkylän väliselle tielle. Kun\nautoa ei ollut saatavissa (täällä ei käynyt postiautokaan), eikä ollut\npuhelinta, jolla olisimme voineet tilata auton kirkonkylästä, päätimme\njäädä taloon yöksi ja seuraavana aamuna lähteä kävelemään niin\npitkältä, kunnes jossakin sivistysseudulla tapaisimme auton, jos ei\nmuualla niin ainakin Kuusamon kirkonkylässä, jonne Aittokummusta\nilmoitettiin olevan matkaa \"vain\" 52 km. Vanhanaikaiseen hevoskyytiin\nemme halunneet turvautua vielä tässä hädässä, vaan päätimme mieluummin\nkävellä (\"... jalkamatkailu on terveellistä urheilua...\"), saapastella\nainakin tuon 18 1/2 km Paanajärven tielle, Kuusinkijoen Jyrkänkoskelle,\nHeikkilänkylän kovasintehtaalle. Sinne sitten marssimmekin\nrankkasateessa kilpakävelyn luonteisesti seuraavana päivänä\nklo 7--1/2 1. Tästä ajasta käytimme puolisentoista tuntia levähtämiseen\nja murkinoimiseen synkkämetsäisen taipaleemme ainoassa asumuksessa,\nKuntilassa, joka on 4 km:n päässä Jyrkänkoskelta. Tuo kävelykuuri,\nkiertomatkamme loppuspurtti, oli ainakin kengän hankaamisen takia\nloppumatkalla Kuntilaan tullessa kilometrittäin jälkimmäiseksi jääneen\n\"tirehtöörin\" mielestä kilpakävelyä. Rouva ja kameramies olivat jo\nennen hänen saapumistaan kerenneet juoda Pohjolalle ominaiset\njuustokahvit Kuntilassa, ehtien vielä portaille toivottamaan\nsydämellisesti tervetulleeksi.\n\nKovasintehtaalla pistäydyimme ensimmäiseen, maanteitten haarassa\nsijaitsevaan sievään, oikeinpa punaiseksi maalattuun tehtaan\ntyöläisasuntoon kuivailemaan vaatteitamme sekä juomaan lämmittävää\nkahvia paksun lettivehnäsen kera. Kameramies, joka tehtaan konttorista\nyritti puhelimitse tilata auton noutamaan meidät kirkonkylään, toi\nkyllä tiedon, että meitä oli pyydetty tulemaan konttoriin odotusaikaa\nkuluttamaan, mutta emme viitsineet siirtyä sinne märin vaattein. Olihan\naivan tien laidassa sijaitsevan työläismökin ikkunasta katsellen\nmukavin ja varmin vahtia erään muutamia tunteja ennen tuloamme\nPaanajärvelle päin menneen kuorma-auton paluuta, päästäksemme tuossa\nkyydissä kirkolle. Puhelimitse näet ei voitu vielä tilata autoa\n\"Kuusamosta\", joksi kuusamolaiset yleisesti nimittävät kirkonkyläänsä,\nsotilaspuhelin kun kuului olevan siviilitarkoituksiin käytettävänä\nvasta myöhemmin iltapäivällä määrättynä aikana puoli tuntia.\n\nAuton paluuta odottaen jutellessa saimme tietää tämän erikoislaatuisen\nerämaan tehdaslaitoksen valmistavan yhdeksän työläisen, työnjohtajan ja\ntoimitusjohtajan (hra Lauri Timosen) yhteistyön tuloksena Kuusamon\nkuulusta liuskakivestä vuosittain vähintään noin 150,000 kpl.\nkovasimia, hiomakiviä, joita paljon menee ulkomaillekin. Tehdas\nperustettiin v. 1918. Vuodesta 1923 tehtaan työskentely on ollut\nvoimaperäisempää kuin sitä edellisinä vuosina. Ajoittain on\nollut työväkeä enemmän kuin nykyisin, toisinaan puoliväliin\ntoistakymmentäkin. Tehtaalla on nyt sähkövalo. Kaikki tehtaan\nrakennukset näkyivät olevan erittäin hyvässä kunnossa. Jyrkänkoskella\nsuoritetaan myös sahausta ja jauhatusta. Tämän kosken\nteollisuuslaitokset, Jokelan vanutuslaitos Poussunkylässä (perustettu\nv. 1919) sekä muutamat pienet saha-, mylly- ja sähkölaitokset ovat\nainoat laatuaan koko Kuusamon pitäjässä, jossa vesivoimaa olisi\nkäytettävissä miltei rajattomasti. Kovasimia muuten valmistetaan\nkäsityönä myytäväksikin parissakymmenessä Kuusamon talossa. Yhteinen\nvalmistusmäärä kuului olevan noin 50-60,000 kpl. vuodessa.\n\nPuolentoista tunnin kuluttua tuli odottamamme auto. Kameramies teki\ntuvasta äkkilähdön sitä pysäyttämään, syöksyen ulos hirmunopeudella,\n\"pää kolmantena jalkana\", kuin hyväkin pikapinkoja tahi muu mikä\ntahansa kansainvälinen sprintteri. Ja sai kuin saikin auton\nseisautetuksi. Palkkioksi ja erinomaiseksi tunnustuksen osoitukseksi\ntästä vertaa vailla olevasta urotyöstään suotiin hänelle onni\nsijoittautua istumaan lampaannahkanipulle auton kuormalavalle\nrankkasateeseen, retkikunnan toisten jäsenten saadessa tyytyä\nahtautumaan ohjauskoppiin autonkuljettajan ja hänen apumiehensä\npuristajiksi. Hyväpä että päästiin näin menemään, sillä mukavampi kulku\nolisi parhaassakin tapauksessa vaatinut monen tunnin odotuksen tahi\nehken siirtynyt seuraavaan päivään -- kirkonkylän autoilla on\ntavallisesti paljon, jo hyvissä ajoin ennakolta tilattuja pitkiä ajoja.\nPostiauton kulkuvuoro oli vasta vuorokautta myöhemmin. Kameramies\nkuormalavalla oli sikäli edullisessa asemassa, että hän näki tien\nvarren maisemat, Suininkijärven, Saapunkijärven ym., mutta me\nkoppilaiset emme nähneet paljon mitään hurjan kaatosateen samentaessa\nikkunalasit. Koko tästä autotaipaleesta emme voineet huomioida\nsanottavasti muuta, kuin että tiemaasto tuntui melkoisen epätasaiselta.\nKun tästä mainitsimme kuljettajalle, sanoi hän, että \"ei tämä ole vielä\nmitään siihen nähden kuin on sen liippatehtaan ja Paanajärven välinen\ntie; tuskin on Suomessa toista niin nousuista ja laskuista tiematkaa.\"\n\nKirkonkylän majatalossa, jonka vieraspuolen portaitten eteen asti\nautomme ajaa ryöpsäytti, otettiin meidät vastaan kuin vanhat hyvät\ntutut ainakin.\n\nKiertomatkamme oli kestänyt kolmea vuorokautta vaille kaksi viikkoa.\nMatkatamineet joutivat nyt ensin pirttiin kuivamaan ja sitten\nlaukkuihin. Täällä saattoi pukeutua jo yleiseurooppalaiseen asuun.\nPartaveitsetkin joutuivat käytäntöön löylyssä saunan lauteilla. Täällä\n(ei lauteilla, vaan majatalossa,) saimme jo lihapullia ja makkaraa.\nEtenkin \"herra tirehtööri\" näytti niistä kovin nauttivan. Kun on\ntarpeekseen rehjustanut erämaissa, tunnustaa kulttuurielämälläkin\nsentään olevan edes joitakin hyviä puolia, jos kohta korpikierrollamme\nkyllä sai useimmissa paikoissa tarpeellisen määrän ja olosuhteet\nhuomioon ottaen kyllin hyvää ruokaa. Matkailijoiden on kuitenkin paras\nkulkiessaan Kuusamossa pitkältä syrjäpuolilla varata mukaansa jonkin\nverran särpimiä. Meillä oli reservivarastossa savustettua siankinkkua,\nKäylänkosken lohta ja muutamia kiloja voita. Sitten kun Kuusamon\nmatkailuoloja tulevaisuudessa joskus kehitetään, ainakin sitten,\narvattavasti jo lähiaikoina, kun eduskunta vihdoin on suvainnut suostua\nKuusamon parhaitten seutujen, Jyrävänniemen, Oulangan ym. tienoitten\nrauhoittamiseen luonnon- tahi kansallispuisto-alueiksi, ei turistien\ntarvitse kanneskella repuissaan varasärpimiäkään. Silloin kai myös\nKuusamokin, tuo monessa suhteessa varsin erikoinen ja mieltäkiinnittävä\nrajaseutualue, kohotetaan nykyistä ehompaan taloudelliseen asemaan --\nmatkailijoidenkin mukavuudeksi. Kuusamolaisten on kuitenkin\nmuistettava, että tuossa kohottamisessa oma apu on paras, tehokkain ja\nvarmin. Kuusamoa kulkiessaan syrjäinen nykypäivinä kovin usein selvästi\nhuomaa, että tuo totuus on unohdettu. -- Kuusamon kirkonkylästä saa\nmatkailija ostetuksi melkein kaikkea, mitä tarvitsee taivaltaessaan.\nSeuraavana aamuna kiertomatkamme päättymisen jälkeen oli meidän\nsaatettava kameramiehemme \"postin pihasta\" etelään lähtevälle\nautolle. Ero ei tuntunut ollenkaan mukavalta, sillä olihan nuori\ntuontitavaraherra osoittautunut hienoluonteiseksi ja oikean\nretkeilymielen omaavaksi matkatoveriksi. Puhumattakaan hänen etevistä\nvalokuvaajaominaisuuksistaan. Käylästä ostamansa porontalja\nkainalossaan marssitimme hänet jalosti postiekspressin lähtöpaikkaan,\njossa odottavien matkustajien joukossa huomasimme seisoskelevan mm.\ntunnetun kuusamolais-helsinkiläisen tohtori Hännisenkin, kameramiehemme\nentisen opettajan. Siinä vielä valokuvailimmekin. Tällä kertaa oli\nLeican kaikkinäkevän silmän kohteena kameramies itse:\n\n-- Käännyhän vähän, että selästäsi pussinsuusta tulevat näkyviin nuokin\nkuusamolaislapikkaiden varret!\n\nKun matkustajat alkoivat asettautua vaunuun, rupesi kameraherrakin\noikein tosissaan tekemään lähtöä ja sanoi kätellessään:\n\n-- Hyvästi ja tattis... ai nyt oli minulta unohtua sanoa sinulle, herra\ntirehtööri, että eilisiltana kievarin tuvassa kuulin ukkojen puhelevan\nKuusamon kunnantalolla olevan nykyisin sataviisikymmentä sikapossua,\nnelijalkaisia sikoja oikein, hoidokkeina. On tarkoitus sieltä levittää\nsikoja ja sianhoidon harrastusta pitäjään ja maakuntaan. Kun keräät\nmuistiin näitä Kuusamon kuulumisia, niin pistähän joukkoon tämäkin.\n\n-- Jahah, kyllä... ja valmista sinä hiivatin äkkiä ne valokuvat ja\nlähetä näytteet, heitä riijaus vähemmälle siksi aikaa, muista se... \"ja\najattele sitä yöt ja päivät, että tarkoin noudattaisit, mitä säädetty\non, silloin menestyt teilläsi ja teet työsi toimellisesti\".\n\n-- Puhu pukille, eläkä papille! Muista vain, että niitä possuja on\npuolitoista sataa, ja että...\n\nAuto hyrähti äkkiä liikkeelle ja vei kameramiehemme.\n\n\n\n\n9.\n\nKITKAJÄRVELLÄ.\n\n\nKameramiehemme lähdön jälkeisenä aamuna ajoimme postiauton ainoina\nmatkustajina hiukan yli 30 km:n matkan Kitkajärven Määttälänvaaralle.\nVain noin kolme neljännestuntia viivyttiin tuolla taipaleella, jossa\nmaantie halkoo asumattomia, kuivia kangasmaita, mutkittelee tasaisena\ntien ohessa tiheästi vilahtelevien kauniiden erämaalampien ja\npikkujärvien välitse. Sinne jäivät Saunalampi, Oivanginjärvi,\nSingerjärvi ja monta muuta. Nykyaikana riennetään nopeasti, ei ole\nolevinaan aikaa nähtävyyksien ihailemiseen. Kauniin ja kalaisen\nNaatikkajoen maantiesillan yli ryöpsähdetään bensiinin voimalla vähän\nennen kuin saavutaan siihen paikkaan, idästä päin toisen\nMäättälänvaaran mökin kohdalle, josta erkanee lähes kahden kilometrin\npituinen kuiva kangaspolku Kitkajärvelle, Vaaralan rantaan. Sen polun\npäässä, maantien laidassa, olevan mökin emäntä kantoi tavaroitamme\napunamme ja opasti meidät Vaaralaan. Emme jääneet kuitenkaan tähän,\nvaikka siihen pysähtyvät asumaan monet \"lohiherrat\", Kitkajärven lohia\nlomaillessaan urheillakseen uistelevat, vaan menimme Vaaralan\nOskari-isännän saattamina veneellä noin kilometrisen lahden poikki\naavan Kitkajärven Vasikkaselän etelärannikolla, kauniilla\nvainioniemellä sijaitsevaan Jäkäläisen taloon. Siinä useimmat\nurheilu-uistajatkin asuntoaan pitävät. Siellä on pari kamaria kesäisin\nheidän hoteillaan.\n\nKohosimme veneestä Jäkäläniemen peltotöyrämälle ja pysähdyimme siihen\nkatselemaan ja ihmettelemään:\n\nVauraan näköinen talo, taustanaan melkein heti pellon aidan takana\nkohoava Riihivaaran sankkametsäinen rinne, vähän sivummalla korkea,\nkeilamainen Naatikkavaara, uhkea ilmestys, kuin valtava\njättiläispyramidi, ja ylt'ympäri koko järven muita, Naatikkaa\nkorkeampiakin vaaroja ja tuntureita, joista huomattavin,\npohjoisrannalla kohoava saattajamme esittelyn mukaan Riisitunturi;\nlisäksi näkyivät Kotivaara, Vasikkavaara, Mustavaara, Kirintövaara,\nKaritunturi, Matalavaara, Suonnanvaara, Kirkkovaara, Tolvanvaara,\nNuolivaara, Noukavaara, Kouervaara, Välivaara... melkein\nloppumattomiin, penikulmittain siintäviä vaaraselänteitä ja\ntunturihuippuja.\n\nEnsikävijöinä jouduimme kaikesta tästä vähän hämmästyksiimme. Tämä on\nsiis kuuluisa Kitkajärvi komeine ympäristöineen! Kirkonkylässä\npuolitoista päivää sivistyttyämme kiertomatkamme jälkeen tuntui\nsiirtymisemme tähän suuripiirteiseen, väljään ja jylhänmahtavaan\nympäristöön vähän liian äkilliseltä.\n\n-- Olipa hyvä, että osauduimme tännekin. Tämä alkaa näyttää vähän\noikealta kesänviettopaikalta, ihasteli rouva.\n\n-- Sitä minäkin. Mennäänhän taloon.\n\nVanha mies seista jupotti liivisillään tuvannurkalla kädet\nhousuntaskuissa, käänteli tupakkamälliä suupuolessaan ja hymyili\nlähestyessämme.\n\nEmme kerenneet vielä sanoa hyvää päivääkään, kun hän jo kysäisi:\n\n-- Mittee työ tänne tulitta?\n\nVaikka tuo kysymys tuntui olevan kovin yllättävä, ymmärsin sen leikiksi\nja vastasin reippaasti samaan sävyyn:\n\n-- Tulimma kahtomaan, mitenkä työ elättä teällä Kuusamossa... ja jos\noisi teältä soanu tapetuksi jonnii lohennii.\n\n-- Kyllä niitä soahaan montai, kun ensin veitään nuotalla\nsyöttimuikkuja siimaan ja ottaahan lohi uistimeennii tässä Kitkassa.\n\n-- Tämä on talon vanhaisäntä, esitteli saattajamme, ja on tässä kaksi\nnuorempookii isäntee, -- tuoltahan nuo kahtoovattii pirtin ikkunasta.\n\nHeti tulivat toisetkin isännät, kolme emäntää, kaksi piikapalkollista\nja renkimies, juuri aamiaispöydän äärestä noustuaan, tervehtimään\npihamaalla meitä niin välittömästi, kuin olisimme olleet vanhoja\ntuttavia. Lapsiakin kertyi ympärillemme melkoinen liuta. Vieraita\nhaukkumaton Mustikin tuli tuttavuutta tekemään, ajatellen varmaankin,\nettä taisi taas tulla \"kalaherroja\". Muutamia päiviä aikaisemmin näet\nkuului saapuneen pari oululaista urheilukalastajaa.\n\nVanhaisäntä oli puheliain:\n\n-- Vai Vaassasta asti... vaikka onhan teällä ollut monesti lohestajia\netempeekii sen toistakymmenen vuojen aikana, jona heitä on teällä\nkäyny... se suojeluskuntapeällikkö Helssingistä ja moanerra Pehkonen\nOulusta... tuolla se moaherra souteli päiväkauvet pitkin selekeä, sanoi\nsoutamisen tekevän hyvvee ruumiilleen... sai monta lohta -- no,\nlähetään vieraat tänne toiseen huonejaksoon, soatta teältä kammarin...\n\nJaksosta löytyi sievä huone.\n\n-- Tämä sisustettiin uuvelleen viime viikolla.\n\n-- Hyvä huone, mutta joutaako tämä meille pitkäksikin ajaksi? Meillä\nolisi näet aikomus oikein perusteellisesti tutustua Kitkan lohiin ja\nmuihin kuusamolaisiin sekä siinä sivussa tehdä kirjoitustyötä --\nvoisimme viipyä täällä syyskuulle saakka.\n\n-- Olokoa vaikka jouluun; tämä huone kyllä joutaa teille.\n\nUinnin ja aterian jälkeen ryhdyimme laittelemaan kuntoon\npitkääsiimaa ja uistimia. Meillä oli jo vähän talven aikana toisilta\nKitkan-kävijöiltä hankittuja, tässä järvessä kalastaessa tarvittavia\nperustietoja, ja talon väeltä saimme niitä lisää. Jalmari-isäntä\ntuli avuksemme ja neuvoksemme pyyntivehkeitämme \"tälläämään\".\nUistinkokoelmastamme hän otti erilleen professori-uistimen,\nsinertävän-vaalean amerikkalaisen puu-uistimen sekä Verkko-uistimen n:o\n77 ja sanoi:\n\n-- Näitä purroo Kitkan lohi kun sattuu syönnilleen, nuilla toisilla ei\ntarvihe yritteekkää lohta tästä järvestä... ja tämmäi rohvessyör on\nnäin veännettävä vähä suoremmaksi, ettei se kovin paljo heittelehi\npuolelle ja toiselle. Liian kuperan uistimen heittelehtimisestä ei lohi\ntykkeä...\n\nProfessori kunnostautui jo parin tunnin kuluttua antamalla\nNaatikkalahdelta, siitä aivan asuntolamme venevalkaman edustalta, kaksi\npientä järvilohta, taimenta (painot 2 kg 100 grammaa ja 1 kg 350 gr).\n\nSiitä sitten alku lähti ja kaksi Tyvelän Matin tekemää lohipyttyä\ntäyttyi vähitellen kesänpitkään, kertyen heinä- ja elokuun aikana 47\nlohennimellistä, vaikka uistelumme ja pitkänsiimanpitomme oli\nlaiskanlaista ja vaikka kesä oli harvinaisen epäsuotuisa kaikelle\nkalanpyynnille: melkein alituiseen myrskysi, karkoittaen lohet\npintavedestä syväykseen, josta niitä ei voinut tavoittaa. Saamamme\nlohet olivat yleensä erikoisen pienikokoisia, 1-1 1/2 kg useimmat,\nsuurin 3 kg 900 gr ja seuraavat 2 kg 550 gr, 2 kg 200 gr, 2 kg 100 gr,\njne., kappale kutakin painavuutta. Edellisenä kesänä oli saatu yleensä\nenemmän suurempia lohia, muutamia 6-kiloisiakin sekä useita\n4 l/2--3-kiloisia, ja sinä kesänä Kitkan lohet olivat sillä \"tuulella\",\nettä niille kelpasi melkein yksinomaan vain uistin. Pitkänsiiman\nmuikkusyöttejä ne sen sijaan eivät ottaneet juuri nimeksikään, mutta\nviime kesänä oli asia päinvastoin \"siihen asti kun marjat kypsyivät\",\nkuten eräs sikäläinen ammattikalastaja määritteli tämän seikan.\nJoinakin lyhyinä ajanjaksoina, muutamina vuorokausina tahi jollakin\nviikolla Kitkan lohille ei kelpaa mikään pyydys, ei uistin eikä\nsiimasyötti. Viime kesänä olivat parhaita kalapäiviä heinäkuun\nalkupuolen tyynenlaiset, puolipilviset, hautovan lämpimät päivät,\njolloin vihuriton etelä- tahi länsituuli henkäili Kitkajärven ulapalla.\nSellaisella säällä pitää pitkääsiimaa kokea kolmesti päivässä, muuten\nlohet kiristävät tapsit (perustimet) kierteelle ja tällä keinolla usein\npääsevät irti koukusta. Tämän laatuiset vähätuuliset ja lauhat päivät\nyleensä myöhemminkin olivat tuottoisimmat lohestajalle. \"Silloin kun\naurinko vuoroon paistaa helakasti ja sitten toas vähän väliä piiloutuu\nharmoon, ohuenlaisen pilivimöhkyn taakse, ottaa Kitkan lohi parraiten\nuistinta\", lausui ammattiuistelija-veneentekijä Käki-Eetu. Hänen\nhuomioittensa ja kokemustensa perusteella viime kesänä ja muinakin\nkesinä voidaan Kitka-uistimien ensi luokkaan kuuluviksi määritellä\nseuraavat uistinlajit: Professori, Verkko n:o 77, silkkikala ja Pekka\nRäsäsen (Rovaniemi) pienintä kokoa olevat, Verkko-uistimien muotoa\nlähentelevät uistimet sekä toiseen luokkaan Verkko n:o 7, Voitto,\nÖster, amerikkalainen puu-uistin ja tuoretäky-potkuriuistin. Räsäsen\nuistimista on etenkin pilvisäällä joinakin aikoina kesästä hyvä\nsaalistamaan kummaltakin puoleltaan kullanvärinen uistin. Näillä\nkaikilla sekä joillakin muilla saatiin viime kesänäkin lohia, harreja,\nhaukia ja ahvenia Kitkajärvestä. Parasta lohivettä on etelärannan puoli\nJäkäläniemestä Mourusalmeen saakka. Pitkälläsiimalla saatiin lohia\nainakin viime kesänä kevätpuoleen parhaiten Naatikkalahdelta ja\nJäkäläsaaren kummallakin puolen olevista salmista sekä uistimilla\nparhaiten syksykesällä Repokarin ja Korpikarin väliltä ja näiden karien\nvähän pohjoispuolella olevalta vesialueelta. Suurin viime kesänä näiltä\ntienoilta uistimella saatu lohi painoi 5 l/2 kiloa ja suurin\npitkälläsiimalla saatu vähän yli 6 kiloa. Viime vuosina ei ole Kitkasta\nsaatu 7-kiloista suurempaa lohta; aikaisemmin 10-kiloisiakin.\n\nKitkajärven kuuluisin lohien saaja on toistakymmentä vuotta sitten\nKuusamossa virassa ollut kirkkoherra Valtavaara (kuoli Savossa talvella\nv. 1931). \"Paljo se sai lohia, ja suuria, mutta pitkältä sillä oli\nonkisiimoakii, usseita kilometriä, viissattoakii koukkua. Kerrannii sai\nkaheksankymmentä suurta lohta yhellä viikolla. Siihen aikaan oli vielä\npaljo isoja lohia Kitkassa. Viime vuosina ouvat kovasti vähenneet ja\nkäyneet pieniksi. Mikä heijät lienee vienyt? Oisko se, kun ne pyytäävät\nniitä verkoilla kutuaikana?\"\n\nKitkajärvestä lohia pyydettäessä lasketaan pitkäsiima pintaveteen, aina\n5 tahi 6 koukun perästä kohona kuiva puukalikka (siima kalikkaan\nhalaistussa raossa) tahi mieluummin korkkipala (levykorkkia tahi 3-5\nyhteen sidottua pullonkorkkia.) Jos lohia aiotaan saada, on siiman\noltava syvän veden kohdalla. Muille kaloille voidaan heittää\nmatalikoille ja niiden läheisyyteen. Paras lohensyötti pitkässäsiimassa\non 2-3 tuuman pituinen siianpoika, hyvä on myös suurenpuoleinen tahi\nkeskikokoinen muikku. Näitä syöttejä Jäkäläisen ja Vaaralan\nnuottamiehet toimittavat tarvittaessa. Kevätkesällä pienikokoiset lohet\ntarttuvat myöskin kastematokoukkuun. Haukia siimanpitäjä saa usein ja\nyleensä suuria Kitkasta silloin, kun siima on heitetty matalaan veteen,\njosta ensin on ahven tarttunut koukkuun hauen syötiksi. Kitka on kuulu\nmyös suurista ahvenistaan. Puolitoistakiloinen saatiin viime kesänä.\nLohia uistellessa (huom! jyrkästi mutkitteleva soutu paras) käytetään\nusein kahta ja kolmeakin uistinta yhtaikaa. Jos ei ole rullavapoja\nkäytettävinä, sidotaan uistimien siimat notkeiden koivukeppien kärkiin.\nParhaat uisteluajat Kitkassa ovat keskikesällä klo 7-11 aamupäivällä\nsekä klo 2-7 iltapäivällä; syyskesällä lohi syö parhaiten aamulla\naikaisin, jo klo 4:stä alkaen. Sumuisina aamuina on lohenuistelijan\noltava varhain liikkeellä. Varsinkin silloin, kun aurinko hetkeksi\npeittyy hajaantumaisillaan olevien sumupilvien taakse, tuntee uistelija\nallaan soututuhdolla olevaa siimakeppiä temmaistavan ja paria\nsilmänräpäystä myöhemmin lohi ponnahtelee ilmaan loitolla uistinsiiman\npäässä. Se on riemuisa näky tätä hetkeä kauan odottaneelle ja pitkien\ntaipalien takaa näille antoisille kalavesille tulleelle Ahdin riistan\nverottajalle. Se palkitsee vaivat ja korvaa kulut. Uistinmies tuntee\nitsensä tyytyväiseksi ja elämänhaluiseksi saatuaan jännittävän\nuuvuttamisuittelun jälkeen veneeseensä hopeahohtoisen, mustapilkkuisen\nkalan. Kun veneessä on yksikin sellainen, vaikka vain kilon painoinen,\nsaattaa uistimensoutaja jo kaukaa lahdelta huutaa Jäkäläniemen\nvenevalkamassa odottavalle toispuoleiselleen:\n\n-- Hae pihasta puntari ja puukko, täällä on _kala!_\n\n       *       *       *       *       *\n\nMelkein kaikki Kitkajärvelle ensi kertaa saapuneet urheilukalastajat\nkäyvät Naatikkavaaran huipulla katsomassa sieltä avautuvaa valtavaa\nnäköalaa. Naatikkavaaran korkeus on Vaaralan Oskari-isännän ilmoituksen\nmukaan 333 metriä merenpinnasta. Hän oli kuullut tuon seikan\ntoistakymmentä vuotta sitten Naatikkavaaralla ihmeellisine kojeineen\nkäyneeltä kolmiomittausmaisterilta, jonka oppaana ja apumiehenä Oskari\noli ollut. Jäkäläniemestä on noin 3 km Naatikkavaaran laelle.\n\nSiellä kävimme tietysti mekin. Nousimme sinne poutaisena\nsunnuntaipäivänä kesäkuun lopulla. Seuranamme oli melkoinen joukko\njäkäläniemeläisiä (vakinaisia ja tilapäisiä) sekä Mäntyniemen, Vaaralan\nja Määttälänvaaran iloista nuorisoa. Vaaran laella järjestettiin monta\ntuntia kestänyt \"kansanjuhla\", jonka ohjelma sisälsi kahvinjuontia,\nvalokuvaamista, kuopparahan heittoa ja muuta vilkasta seurustelua sekä\ntietysti näköalan ihailemista.\n\nKelpasi sitä katsoakin auringon kirkkaassa valaistuksessa. Alhaalla\nlännen ja luoteen puolella lepäsi tyynenä ja laajana Yli-Kitkajärvi\n(227 1/2 neliökilometriä, pinta-alaltaan kahdeskymmenes maamme\njärvistä, 238 m ylempänä merenpintaa), lähinnä sen vähäsaarinen, aava\nVasikkaselkä, siitä koilliseen Tolvanselkä (tolva: poron juoksu),\nrannallaan Riisitunturi ja muut tunturit ja vaarat. Pohjoisesta\nnäkyivät huomattavimpina Kuolajärven Sallan seudun korkeat maat. Niitä\nsaattaa luulla ensin kaukana taivaanrannalla jöllöttäviksi\npilvipalteiksi, mutta pian huomaa erehdyksensä -- siellähän on mahtavia\ntunturiselänteitä ja huippuja. Niitä lähempää näkyi mm. Kiutavaara,\nKuontijärven, takana vanhat tuttavamme Pyhätunturi, Ruka, Valtavaara ja\nKonttainen, etäällä idän äärellä häämötti kuningastunturi Nuorunen,\netelässä Kitkan Vasaraperän lahden ja Ruumisselän takana mm. Palovaara,\nMäntyvaara, Vasaravaara, Nojosenvaara, Honkivaara... Huomattavimmat\nlähellä näkyvät asumusryhmät ovat Vasaraperän lahdekkeen rannoilla\nPäätalo, Peltoniemi, Haataja, Koivuniemi ym. sekä Vasikkaselän ja\nTolvanselän pohjoisrannalla Tyvelä, Käkiniemi, Syrjäniemi ym., mutta\nmuualla vain metsää ja metsää...\n\nNaatikkavaaralla kannattaa käydä. Kuivia maita myöten kulkeva polku\njohtaa jyrkimmän rinteen alle, vähän kauemmaksi kuin puolimatkaan\nNaatikkalahden perukan ja huipun välille.\n\nKävimme Naatikkavaaran huipulla toisenkin kerran, mutta silloin ei\nollut juohtojoukkoa mukanamme. Vain suuren, kuhisevan korpisääskilauman\nseuraamina kiipesimme Naatikan laelle heinäkuun kuudetta päivää vasten\nyöllä katsomaan Pohjolan ihmettä, sydänyölläkään näkymättömiin\nlaskeutumatonta aurinkoa. Ja me näimme sen tuona lämpimänä,\nselkeätaivaisena yönä. Punaisena, silmiä häikäisemättömänä pallona\naurinko aleni Sallan tunturiharjanteen selän tasalle, noin\nneljännestunnin ajan pilkahteli punaisina valosuihkuina vuoriselänteen\nnotkopaikoista, kulkiessaan hyvän matkan itään päin ja sitten rohkeasti\nkohottautui jälleen kokonaisena näkymään, saaden takaisin keltaisen\nvärinsä vähitellen, sitä mukaa kuin kohosi korkeammalle. Oli jälleen\ntoinen päivä, uusi aamu -- linnut ottivat laulaen vastaan auringon\neläväksi tekevät, lämmittävät säteet, jotka kultaisina kimppuina\nalkoivat jälleen kuin arkaillen hyväillä vaaranhuippua. Metsät, jängät\nja järvet lepäsivät vielä varjossa tuolla alhaalla, sumuharsojen\nleijaillessa niiden yllä.\n\nRiennettyämme alas kerkesimme Naatikkalahdella soutaessamme näkemään --\ntoisen auringonnousun samana ihanana kesäaamuna.\n\nJuhannuksen tienoissa Naatikkavaaran aurinko ei kuulu edes\nyrittävänkään piilotella Sallatunturin takana. Riisitunturille,\npuhumattakaan mm. Rukasta ja Nuorusesta, sanottiin yöauringon näkyvän\nreilusti vielä siihenkin aikaan, kun me teimme öisen retkemme Naatikan\nlaelle.\n\nRiisitunturilla kävimme paljon myöhemmin, vasta syyskuun alkupuolella.\n\nSiitä retkestä ja sen näkemyksistä sietäisi oikeastaan sepittää satu\nerikseen, mutta kun tässä tämmöinen tavallinen mies ikäänkuin\nvahingossa, huomaamattaan on jo joutunut \"runoilemaan\" sivumäärin\nvaaroista ja tuntureista, metsistä ja järvistä, riittää kun\nmerkitsemme, että kannatti käydä sielläkin, erittäin laajalti aivan\npuuttoman Riisitunturin korkeimmalla selänteellä. Paljon näki maailmaa\nsieltäkin katsellen. Kemijärven Pyhätunturi näkyi sekä lisäksi kaukaa\nOulangan latvamailta Ritakorkia (439 m mp:sta), Sallatunturi ym.\nkoillisesta ja idästä Naatikkavaarallekin näkyneet ja jo aikaisemmin\nmainitsemamme tunturit ja vaarat. Riisitunturin pohjoispuolella, aivan\nvieressä, syvän niittylaakson takana, ovat Nuolivaara, Soilunvaara ja\nLavavaara, vähän loitompana Karkausvaara, Tolvanvaara, Karitunturi ym.\nRiisitunturille näkyy melkein kokonaisena suuri Ala-Kitkajärvikin ja\ntietysti sitä lähempänä oleva Yli-Kitka länsipuoleltaankin (Luonselkä ja\nTurjanselkä). Luoteesta näkyy monisokkeloisen Suolijärven selkiä\nja lahdekkeita sekä Jaksamojärvi ja Mourujärvi, pohjoisessa\nhuomattavimpina Noukajärvi ja Suovajärvi. Riisitunturin laki on puuton\npuolentoista kilometrin pituiselta ja lähes kilometrin laajuiselta\nalalta. Muutamia miehenmittaisia kuusipensaita vain kasvaa siellä. Eräs\ntiedemies on määritellyt tällaisen väkisin kasvaneen Riisitunturin\nkääpiökuusen iän vuosilustojen ym. perusteella n. 850:ksi vuodeksi.\nRiisitunturin lähin naapuri Nuolivaara on myös laajalti paljaslakinen.\nNäillä tuntureilla on lunta tavallisesti heinäkuun alkupuolelle tahi\nkesäkuun loppuviikolle saakka. Riisitunturin tienoilla, etenkin sen\nitärinteellä tavattoman jylhässä naavakuusikossa, Matokorvessa ja\nSoilunvaaran juurella, on jo kymmeniä vuosia kaameita huutoja\npäästellen kummitellut \"Riisitunturin rietas\". Kansan arvelun mukaan\nnelisenkymmentä vuotta sitten tapettu, löytämättä jäänyt mies siellä\nhuhuilee kulkijoiden jäljessä, viime kesänäkin Syrjäniemen heinämiehiä\nmonta kertaa pahasti peloitellen.\n\nRiisitunturille on paras lähteä nousemaan Kumpulahdesta oppaan\njohdattamana. Matkalla on vain kaksi vetistä, porrastamatonta\njänkäpaikkaa. Syrjälahdesta osaa oppaattakin Riisitunturille hyvää,\nkuivia selkosia pitkin kulkevaa polkua myöten. Kummastakin paikasta\non matkaa noin 6 km. Nousu tapahtuu vähitellen eikä ole siis\nvaikeakulkuinen. Olimme kuulemma ensimmäiset Riisitunturilla käyneet\nmatkailijat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKitkajärviä (Kilkilösalmen yhdistämät Yli- ja Ala-Kitka) sekä\nAhvensalmen kautta niiden yhteydessä olevaa Posiojärveä laskettiin\nvuosina 1866 ja 1871. Vedenpinnan alettua 4 jalkaa saatiin runsaasti\nlisää viljelymaita, mutta paljon jäi joutaviksi, puhdashiekkaisiksi\ntahi karuiksi \"naatikoiksikin\".\n\nYli-Kitkan Kuorinkiselän ja Livojärven välisen parin kilometrin\nlevyisen maakannaksen yli on laitettu tukinsiirtolaitos, jonka kautta\npuutavara, sitten monia järviä ja jokia myöten kuljettuaan, vihdoin\npääsee suureen Iijokeen ja sitä pitkin meren rantaan. Siirtolaitos on\nkuitenkin useiden viime vuosien ajan ollut melkein käyttämättömänä,\nsillä Kitkan ja Posiojärven ympäristöseuduiltakaan ei ole enää pitkään\naikaan kannattanut hakkauttaa puutavaraa. Viime kesänä (v. 1931)\ntarjottiin tukeista Kitkajärvellä vain 2 mk rungolta, joten sillä\nhinnalla luonnollisesti ei kannattanut myydä. Puolikymmentä vuotta\nsitten, jolloin viimeksi Kitkalla metsää myytiin, saatiin korkeimpana\nhintana 21 mk rungosta ja joitakin vuosia sitä aikaisemmin 15-10 mk.\nSeudun syrjäisyyden ja siitä johtuvien suurten uittokustannusten takia\nnämä hinnat aikanaankin olivat perin alhaiset.\n\nKitkajärven seutulaisilla on erikoinen hautausmaansa Ruumisselän\nSänkisaaressa.\n\nEräs Kitkan kalaherra kertoi lukeneensa jostakin, että vielä pari sataa\nvuotta sitten oli Kuusamon alueen väestö lappalaista, todennäköisesti\nlähinnä sukua nykyisille Inarin lappalaisille. Lappalaisten vaikutus\nnäyttäytyy vielä Kuusamon väestön antropoloogisissa piirteissä, mm.\nruumiin pituudessa, joka on pienempi kuin muualla maassamme, mutta\njuurevia ja tanakoita kuusamolaiset yleensä ovat. Hyvin monet heistä\novat vaalea- tahi punatukkaisia. Olosuhteista johtunee se, että\nkuusamolaiset, samoin kuin erämaalaiset yleensä, kasvoihin katsoen\nnäyttävät paljon vanhempi-ikäisiltä kuin ovatkaan. Erämaan ja\nluonnonilmiöiden tuntijoina he ovat ihmeteltävän eteviä, enemmän\ninnostuneita pyyntihommiin, kaikenlaisiin tilapäistoimiin ja\nkaupantekoon kuin maataloustöihin; heissä on hiukan saamattomuutta.\nTästä viimeksi mainitusta ominaisuudesta johtuu ilmeisesti osittain\nyleinen huono taloudellinen asema ja sen seuralaisena kovin\ntakapajuinen tietämättömyys. Kuulee kysyttävän esim. että \"minkä meren\nrannalla on se Kuopio, jonne errään meijän noapurtalon poijan pittää\nmännä sotapalavelukseen?\"\n\nKuusamolaiset ovat tahtoneet näihin saakka olla jotenkin rauhassa\nradioitten ja sanomalehtienkin hälyltä. Loistaviakin poikkeuksia lukuun\nottamatta ei asumuksista löydä juuri minkäänlaista kirjaakaan, ei edes\nRaamattua tahi virsikirjaa; harvassa näkyi olevan almanakkojakin.\nHartausseuroja pidetään joillakin tienoilla. Kansanopiston lisäksi\njakaa valistusta kymmenkunta kansakoulua; yhdistystoiminta on perin\nheikkoa, enimmällä alueella aivan olematonta. Yhteiskoulun\nperustamishankkeissa ollaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKitkajärveltä on lohestajien ja muiden matkailijoiden mukava\nkyydityttää itsensä veneellä Virranniemelle (Ala-Kitkalla) tahi suoraan\nKäylänkoskelle monien kalaisten Kitkajoen alkujuoksun nivojen,\nsuvantojen ja pikkujärvien kautta (Kiveskoski, Keltinkijärvi,\nVirtasalmi, Matoniva, Paloniva, Hietasalmi ja Lapinniva). Parhaita\nlohi- ja etenkin harrivesiä ovat Kiveskosken, Virtasalmen ja Palonivan\nseudut. Onkivieras ja muu matkailija majoitetaan auliisti mm. Kurtin\nKilpivaarassa, ystävämme Aatu-Kustun kotona, jossa on väljät ja\nsiistit oltavat \"pihanpeäjaksossa\" ym. Siinä talossa on totuttu\npitämään ja kohtelemaan kesävieraita. Talo sijaitsee korkealla\n\"kesäyöaurinkovaaralla\", lähellä Keltinkijärveä ja Kurttijärveä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKitkajärven läheisyydessä (2 1/2--10 km) sijaitsevissa Kouerlammessa,\nLiittolammessa ja Kahenlauvanlammessa paikkakuntalaiset väittävät\nolevan -- lohia, vaikka nuo lammet ovat pieniä, matalanlaisia ja\npahaista puroa lukuunottamatta umpinaisia, joissa ei ole tulo- eikä\nmenovesiä. Eivätköhän nuo \"lohet\" liene nieriäisiä, näöltään vähän\nlohen mallisia, mutta nieriäisen tuntee punaisista evistä. Kertoja ei\nsanonut muistavansa, oliko noilla kaloilla punaiset evät. Nieriäisiä,\nlohensukuisia kaloja, on monessa Kuusamon umpilammessa. Lohi ei elä\nmielellään lampivedessä, ei ainakaan ahtaassa, matalanlaisessa ja\nmutaisessa. Sietäisi tutkia, mitä ovat oikeastaan nuo Käki-Eetun lohet.\nKuka tietää -- saattavathan nuo kalat olla purolohiakin, joskus\nmaailmanaikoihin noihin lampiin säkeytyneiden \"koutereiden\"\njälkeläisiä. Kouerlammen nimi viittaakin tähän mahdollisuuteen.\nKahenlauvanlammessa nämä kalat kuuluvat kasvavan lähes\npuolitoistakiloisiksi.\n\nKäki-Eetu muuten sanoi nähneensä Kitkan lohen hypänneen uistimeen\ntartuttuaan kahden metrin korkeuteen. \"Pieni oli, mutta pippuri, pienet\novattii äkäisimpiä hyppeäjiä.\"\n\nSuhteellisen korkealle pikkulohi kyllä näkyy kimpoavan, pudistellen\nuistinta suupielessään, toisinaan se hyppää varmasti ainakin noin\npuolitoista metriä korkealle ja pituutta 4-5 metriä, yrittäen päästä\neroon kiusallisesta uistimesta. Korkeiden myllypatojen ja \"kuivapäihen\nkivikkokönkäihen yli\" kuuluvat lohet loiskahtelevan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiukan vaihteeksi maatalousalaltakin: Jäkäläniemessä on\nviljanleikkuukone, suuri Mars, ainoa tämmöinen laitos Kuusamossa ja\nmonessa muussa pitäjässä. Ihmemasiina se näyttää olevankin.\n\nRiihenpuinnin suorittavat Kuusamossa yksinomaan naiset, harvinaisia\npoikkeuksia huomioon ottamatta.\n\nHeinänkorjuussa seuraa jokaista niittomiestä \"lallottelija\",\nnaishenkilö haravoineen pyörittelemässä niitettyjä heiniä kuivamaan\npieniksi, kouhallaan oleviksi mytyiksi, lalloiksi. Kylvöheinää ei\nviljellä sanottavasti muualla kuin kirkonkylässä. Kuusamolaisten\nheinänteko (\"konnunkeruu\") huonokasvuisilta luonnonniityiltä, vetisiltä\njängiltä ja vesakoista monipenikulmaistenkin taipalien takaa on\ntyölästä, hidasta ja tulee kohtuuttoman kalliiksi, varsinkin sateisina\nkesinä, jolloin heiniä ei tahdo saada kuivina kokoon hajakuivaustapaa\nkäyttäen toisinaan hyvinkin vetisiksi käyneiltä mailta. Monesti\nniitetään heiniä, kortteita ja raatteita vasta -- kierältä jäältä.\nKesällä, ennen heinänkorjuuseen ryhtymistä, kaadetaan koivuja ja niiden\nlehdeksiä sidotaan nippuihin lehmien syötäviksi talvella. Usein jäävät\nkoivujen rungot metsään mätänemään; monesti niistä sentään hakataan\nhalkoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJäkäläniemen vanhaisäntä on merkillinen mies:\nSeitsemästäkymmenestäviidestä ikävuodestaan huolimatta hän ei ole ollut\nyhtään päivää pois työstä, eikä yhtään päivää sairaana; ei edes\nreumatismi vaivaa vieläkään, \"eikä minulta ou raha loppunna kesken\nvielä millonkaan\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari päivää ennen lomansa päättymistä muuan kovat kohtalot kokenut\n\"Kitkan kalaherra\" yhteisellä uistelumatkallamme Kitkajärven tyynellä\nulapalla puheli vapaasti selostettuna seuraavasti:\n\nKun meille on käynyt huonosti kaupungissa, tahi kun kaupunki ja sen\nlevoton elämänmeno on meidät tyystin väsyttänyt ja kyllästyttänyt,\nsilloin siirrymme maalle, järville ja metsiin, maalaiselämän rauhaan,\nainakin joksikin ajaksi, elämään hiljaisuudessa... Kaupungista\nsiirrymme maalle, niinkuin kenties kerran aikaisemmin siirryimme maalta\nkaupunkiin. Maaseuduilta, tällaisilta etäisiltä erämailta, järviltä ja\nkalakoskilta etsimme raitista ilmaa, uutta, virkistävää ajattelun\naihetta, lepoa ja -- yksinäisyyttä. Kaupungissa emme tunne\nvirvoittavaa, olemustamme uudistavaa yksinäisyyttä, vaan lannistavaa\norpoutta.\n\nJa tiedätkö, hyvä veli, tämä Kitkajärvi, tämä Kuusamo\nkokonaisuudessaan, on minulle jo monena kesänä ollut jonkinlainen\npakopaikka, pyhiinvaellusseutu, jonne olen aina vuosittain koettanut\npäästä joksikin kesäiseksi kuukaudeksi, tahi edes pariksi viikoksi, en\nsuinkaan yksinomaan saalistuksen takia, vaan... niin, sinä kyllä\nymmärrät ja tiedät miksi... Monesti pääsy on ollut hankalaa ja\nvastuksellista, mutta olen tullut vaikka \"läpi harmajan kiven\", kuten\nainakin rakastunut armaansa luokse, sillä omnia vincit amor -- rakkaus\nvoittaa kaikki.\n\n\n\n\n10.\n\nPIRTTIVIISAUTTA.\n\n\nKiertomatkallamme etenkin pitkiltä tuntuvina sadepäivinä sekä\nsyyskesällä iltapuhteilla Jäkäläniemen avarassa pirtissä (ei tuvassa,\nsillä tupa merkitsee Kuusamossa samaa kuin sali) jouduimme kuulemaan\nkeskusteluissa ja haastattelujemme tuloksena runsaasti monenlaista,\nenimmäkseen käytännöllisen elämän ilmiöitä koskevaa tietoutta, jossa on\nhavaittavana oma ja alkuperäinen erämainen tuntunsa, \"villi\" ja\nkiehtova viehätyksensä ainakin niille, jotka täydelleen tajuavat\nkorpikansan elämää ja ajattelutapaa.\n\nKettujen pyynti myrkytetyillä syöttipaloilla ei \"luonnista\", ellei\nensin houkutella kettuja kymmenienkin kilometrien päästä\npyyntikeskukseen. Kun ketut saadaan tulemaan tähän, pyydystäjän\nasuntopaikan lähitienoille, vältytään liiasta, hankalasta\npyyntilaajuudesta. Pyyntikeskukseen noudetaan ketut siten, että\nhiihtäen tahi porolla ajaen vedetään hankea pitkin nuoran nenässä\nviehätysaineilla (myskillä, piisamiöljyllä ja maipalsamilla) vahvasti\nvoideltua poronlihapalaa tahi keuhkoja, maksaa ym. teurastusjätteitä.\nJos tällä vetämismatkalla kuljetaan hiihtäen, on suksien päällykset\nvoideltava edellämainituilla viehätysaineilla.\n\n\"Ja kuulkoopahan sitten, herra\": puhdistetusta vahasta laitetaan\npikkulinnun munan kokoinen pallo, jonka sisään pannaan strykniiniä,\njoka on kuin jäämurenta, sitten tinatussa vaskikauhassa tahi jossakin\nemaljiastiassa (ei rauta-astiassa) sulatetaan poron tali, jossa\npyöritellään nuo pienen linnun munan muotoiset myrkylliset\nvahakapselit. Samalla laitetaan myös jokin määrä myrkyttömiä\nporontalikapseleja, valekapseleja ketun varovaisuuden pettämiseksi,\nsaman kokoisia kuin myrkyllisetkin kapselipallot. Näitä valekapseleja\nheitellään hangelle oikeiden, myrkyllisten kapselien läheisyyteen.\nKaikki kapselit eli palat, niin hyvin oikeat kuin väärät, voidellaan\nedellä mainituilla viehätysaineilla. Myrkkymunan nielaistuaan kettu\nkuolee toisinaan niin äkkiä, että kepertyy tahi jää jaloilleen syvään,\npehmeään lumeen seisomaan siihen paikkaan, mutta kävelee tavallisesti\nvielä kymmenen tahi parikymmentä metriä, harvoin pidemmälle. Pyydystys\nmyrkyllä siis aiheuttaa paljon lyhempiaikaisen tuskan kuin pyydystys\nraudoilla. Rautapyydystys onkin Kuusamossa viime aikoina melkein\nkokonaan jäänyt pois käytännöstä. Sen sijaan pyydystetään kettuja\nvieläkin kiduttavalla käpälälaudalla, jonka teräväreunaiseen loveen\nsyöttiä pystylaudan nenästä hypäten tavoittanut kettu jää riippumaan\nusein vuorokausiksi.\n\nToisinaan tulee kuitenkin myrkylläpyytäjäkin tahtomattaan\neläinrääkkääjäksi. Voi sattua nimittäin niin, että myrkky on huonoa,\nlaimeata, ja silloin kettu ei kuole, vaan oksentaa myrkyn hangelle ja\nsyö lunta poltteen lievennykseksi. Tämmöisestä myrkkypalan\nnielaisseesta, mutta vielä eloon selvinneestä ketusta tulee siitä\nlähtien äärimmäisen varovainen ja arka eläin, ns. palttokettu, jonka\npyydystämiseksi tarvitaan \"niin hienot konstit kuin kellosepän kujeet\",\nkuten lausui kertoja, Käylänkosken Iikka Mustonen, Kuusamon kuuluisin\nkettumies. Ja nuo \"kujeet\" palttoketun pään menoksi ovat\nseuraavanlaiset:\n\nMyrkkykapselin kuori tehdään yksinomaan vahasta, ei siis talikerrosta\npäälle, ja sitten tämä kapseli puuloukulla, liskulla (ei\nmetallipyydyksellä) saadun hiiren tahi päästäisen sisään. Syöttieläin\non otettava loukusta puupihdeillä eikä sitä saa myöhemminkään käsin\nkoskettaa. Kapseli työnnetään hiiren vatsaonteloon puuveitsellä\nlaajennetusta peräaukosta. Palttoketun myrkkysyötin läheisyyteen ei saa\nheitellä valesyöttejä.\n\nJos tällainen myrkytetty hiirenraatokaan ei saa petetyksi palttokettua,\non vielä keino, joka tepsii. Se on elävän syötin käyttö: 5 myrkyllä\ntäytettyä vahakapselia (ilman talipäällystä) asetetaan suoraan riviin\nparin tuuman päähän toisistaan puhtaalle paperille ja kapselirivin\npäällitse vedetään hieno rihma, joka kiinnitetään kuhunkin kapseliin\nparilla sulatetulla vahatipalla. Näin valmistunut myrkyllinen\nhelminauha asetetaan ansalla pajupensaikosta pyydystetyn metsäkanan,\nriekon, kaulaan höyhenien alle. Linnun jalkaan sidotaan poronsarven\ntahi muun luun kappale, ettei lintu voi kohota lentoon eikä pääse\nlaahustamaan kovin kauaksi pyyntitienoilta. Tähän syöttiin ei\nvarovaisinkaan kettu malta olla tarttumatta, vaan puree lintua tapansa\nmukaan kaulaan ottaakseen ensin hengen saaliiltaan, saaden silloin\nkapseleista myrkkyä kitaansa, tukahtuen siihen. Syöttilintuun ei saa\nkäsin koskea, ihmisen ja raudan hajua kettu pelkää kovasti ja on tässä\nsuhteessa äärettömän tarkkavainuinen ja \"kranttu\". Raudanhajun\nvälttämiseksi ketunmyrkyttäjä ei pidä pyssyäkään mukanaan liikkuessaan\nsyöttitienoillaan. Elävän syötin käyttö muodostuisi muuten syöttilinnun\nrääkkäykseksi, ellei kettu tavallisesti jo ensimmäisenä tahi\nviimeistään toisena yönseutuna puraisisi sitä kuoliaaksi, saaden\nsamassa surmansa itsekin. Paria tahi kolmea vuorokautta enempää ei\nsamaa syöttilintua saa pitää kettua odottamassa. \"Näillä konsteilla\nolen saanut muutamina talvina pitkän matkaa toistakymmentäkin kettua.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Siitä tämän puolen porohommasta ei monikaan ole vähääkään selvillä\netelässä, \"alamaalainen\" ei siitä tiedä yleensä paljon mitään.\nMinkälaista se oikein on?\n\nJuuman Janne-isäntä selitti seuraavaan tapaan:\n\n-- Kesän vapaina ja hoitamattomina metsässä oltuaan ajetaan porot\nsyksyllä lumen tultua, tavallisesti lokakuun alkupuolella, sitä\nvarten tehtyihin aituuksiin vasojen (keväällä syntyneiden\nvasikoiden) merkitsemistä varten kunkin omistajan omaksumalla\nkorvaleikkausmerkillä. Talvella mies tahi toisinaan kaksikin talostaan\nhiihtelee alinomaa porotokan mukana pitämässä huolta siitä, etteivät\nporot hajoa hyvin laajalle, kovin monen penikulman päähän\nkotitienoilta, ja nämä poropaimenet ohjailevat poroja parhaisiin\nnaavakuusikkoihin, josta eläimet itse saavat ottaa puusta naavaa\nsyödäkseen sikäli kuin ylettävät; joskus vielä niille hyvin\nrunsasnaavainen kuusi (\"luppokuusi\") kaadetaankin, usein kuitenkin\ntyydytään pitkällä seipäällä \"ravaamaan\" kuusten kuivuneet, naavaiset\nalaoksat hangelle. \"Ravaamattomista\" puista on kuitenkin paikoin puute.\nNiukan naavan lisäksi porot kaivavat lumen alta jäkälää sekä saavat\nohuen lumen aikana mieleisiään raatteita ja kortteita järvien ja\nlampien rantamilta sekä vesiperäisiltä mailta; tavallista nurmi- tahi\nniittyheinää poro ei syö oikein mielellään. Jäkälämaat Kuusamossa ovat\nverraten huonot, jäkälä on lyhyttä. Jotkut porojen omistajat ovat\ntuottaneet jäkälää muilta seutukunnilta, Rovaniemen tienoilta ym.\nToisinaan talvella kuolee poroja nälkään. Paimenkoirien käyttö ja\nporojen kesämerkintä ovat nykyisin pois käytännöstä useimmissa Kuusamon\npaliskunnissa, porohoitoyhtyeissä. Kesämerkinnän yhteydessä\ntoimitettiin ennen porojen lypsy ja maidosta valmistettiin juustoa,\n\"juustoleipää\". Poro \"vangitaan\" sarviin tahi kaulaan heitetyllä\nsilmukkanuoralla, suopungilla. Puolikymmentä taitavaa poromiestä\nkykenee hallitsemaan useasataisen porolauman. Poron pahimman\nvihollisen, ahman, tappamisesta poropaliskunnat suorittavat\n\"henkirahhoa\". Poron kuohitseminen toimitetaan -- puremalla, sillä jos\nkäytettäisiin veistä, kuolisi poro. Porohärkiä, ajokkiporoja pidetään\nKuusamossa nykyisin vähän, vain syrjäkylillä, sillä niiden elättäminen\nei kannata, ne kun tarvitsevat paljon enemmän ja vahvempaa ruokaa kuin\ntavalliset porot. \"Nyt ei ou enneä neljäänkymmeneen vuoteen Kuusamosta\nkäyty poroilla Oulussakaan. Ennen veätettiin pororaijoilla (pororaita =\nporoilla ajajain matkue) suolat Oulusta, jyvät Keski-Pohjanmoalta ja\njauhot Vennäältä; paras ajokkihärkä jaksoi vetteä kaksi tavallista\nsäkkiä ruisjauhoja tahi yhen maton, niiniresun, joka painoi 16-18\npuutaa, lähes puoltoistasattoa killoa.\" Pororaidoilla oli ennen vanhaan\nkäyty hakemassa kaikenlaista kulutustavaraa myös Norjan Ruijasta,\nTorniosta, Kajaanista ja Rovaniemeltä, -- viimeksi mainitusta paikasta\nvielä \"äskötalavina\", Kemin--Rovaniemen rautatien valmistumisen\njälkeen. \"Poroilla ajettiin myös Vienanmerestä kalastamassa; ei siitä\nihmeitä aikoja ou, näihen miesten muistannan aikana, kun myös\nPaanajärven puoleiset kävivät ahkerasti; talvitaipaleilla\npalopakkasessai yöt vietettiin rakovalkeella loiolla, riponan alla.\"\n\n-- Loio ja ripona. Mitä ne ovat?\n\n-- Loioksi eli hakovuoteeksi sanotaan teällä havuista hankikuoppaan\nlaitettua makkuusijjoa ja riponaksi eli ressuksi matka- ja poromiesten\nkäyttämee havuista tai säkistä laitettua pientä asentokatosta, jonka\nperällä ja sivuilla on miehen levveyven korkuiselta seiniä, perustetta,\npyöreitä puita seläkkäin, että sitä vasten oikeen tuntuu lämpimältä\nrakovalakeen hohe, kun rakotuli pallaa itekseen koko yön, ei sitä\ntarvihe nousta kohentammaan ollenkaan -- paksuissa, perkkanaulan ja\ntulukkumiin kansa tällätyissä tervaksisissa hongankeloissa piisoaa\npalamista koko yöksi, kun voan tulipuolinen tulloo kunnollisesti\nasetetuksi oksanhoarukoihin varraan. Kyllä oun monta yötä poromiehenä\nollessani sellaisessa asennossa viettännä.\n\n-- Mikäs on tykkyvarras? Kuulin kerran jonkun mainitsevan sellaisenkin\nnimityksen puheen ollessa poropaimenten talvisesta yönvietosta\nkorvessa.\n\n-- Tykkyvartaaksi sanotaan sitä seivästä, jonka kärkeen rakotulen\nhohteeseen yöksi pannaan tykky, lumipalli sulamaan, juomaveeksi\nvoirasian kanteen tippumaan; poromiehellä ei ou mukanaan painona muuta\nastiata kun enintään voiaski, ei pattoa, ei kattilata, keittoruokoa\nsoahaan voan silloin, kun toisinaan satutaan talloon yöksi. Se on vähä\nhankalanlaista homnoa se porroin paimentaminen talavella, siinä pittää\nolla poromiehellä luja terveys, eikä siinä kaikkien terveys kestäkkää.\n\nKerrottakoon muuten tässä lopuksi erään porotalousasemaa toimensa\npuolesta seuraavan konsulentin lausunnon mukaisesti, että\nporotaloudella on vielä nykyisinkin mm. Kuusamon laajoissa\nerämaaseuduissa varsin huomattava merkitys väestön elinkeinona: se on\nsiellä suorastaan korvaamaton, ikivanha luontainen elinkeino. Sitä ei\nsaada syrjäytymään liian nopeasti tyrkyttämällä edistyneempää\nmaataloutta erämaatienoille. Porotalous Kuusamossa on vielä sangen\nelinvoimainen. Sitä todistaa mm. se, että esim. v. 1929 Kuusamon\nporotalouden kokonaistuotto oli arvioitu 837,690 markaksi sekä se, että\npaliskuntien poroisäntien ilmoitusten mukaan Kuusamossa oli edellä\nmainittuna vuotena 8,665 yhtä vuotta vanhempaa eloporoa sekä 2,569\nvasaa, ja oli tuon porokarjan pääoma-arvo 3,979,800 mk. Porojen\npaimentamiseen ja muuhun hoitoon käytettiin v. 1929 Kuusamossa 14,438\nmiestyöpäivää ja maksettiin työpalkkoina 405,161 mk. -- Kuusamon\nnaapuripitäjän Kuolajärven porotalouden kokonaistuotto v. 1929 oli\n684,140 mk.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä elokuun iltana kala-asioista puheen ollen Jäkäläniemen pirtissä\nmuuan Kitkasta lohia uistelemaan tullut suuri sotaherra käytti pitkän\npuhevuoron, lausuen tuossa nasevasanaisessa monologissaan seuraavaan\ntapaan:\n\n-- Äskettäin näkyi lehdissä olevan uutinen, että eläviä kaloja aiotaan\noikein suurin määrin ruveta tuomaan Norjasta Suomeen, aluksi 20,000\nkiloa viikottain. Joku oslolainen isännöitsijä Theodorsen näet\nkeksittyään edullisen menetelmän elävien kalojen kuljettamiseksi\npitkiäkin matkoja rautateillä ja haettuaan patentin tuolle\nkeksinnölleen, puuhaa parhaillaan hiki hatussa yhtiötä elävän\nvedenviljan kuljettamiseksi mm. Suomeen, tuhansien järvien maahan.\nIkäänkuin meillä täällä ei olisi kaloja, eläviä ja kuolleita, muillekin\nantaa. Kun vain viitsisimme niitä vähänkään pyydystellä, edes omaksi\ntarpeeksi. Kaloista ei täällä olisi puutetta, kun vain riittäisi\nkalamiehiä ja kalastusinnostusta. Moni suomalainen kärsii ennen\ntyöttömyyttä ja nälkää kuin yrittääkään kastella kynsiään\nkalastushommissa. Vaikka Suomessa kuuluu olevan kymmeniä tuhansia\njärviä ja lampia ja vaikka kalastusoikeus on kaikille kansalaisille\nvapaa esim. melkein kaikissa Pohjois-Suomen ja Lapin järvissä ja joissa\nsekä muuallakin Suomessa valtion vesialueilla ja jaetuillakin,\nyksityistenkin omistamilla vesillä ainakin koukkupyydyksillä 200 metriä\netempänä rannasta, puhumattakaan meren ulapoilla, joilla saa kalastaa\nkuka hyvänsä, millä vehkeellä tahansa. Eiköhän ole yritteliäisyyden\npuute meitä suomalaisia vaivaamassa tässäkin kalastusasiassa? Emme ole\nkaikki Elfvingejä ja muita sillikuninkaita. Tämä usko vahvistuu\nvarsin vankasti liikkuessa Lapissa, täällä Kuusamossa ja yleensä\nerämaaseuduilla, kalaisten järvien ja koskien tienoilla: ei ole\nkalaa läheskään kaikissa taloissa ja torpissa, eikä kaikissa\nkalanpyydyksiäkään, vaikka lohet loiskahtelevat ja harrit hyppelevät\nkotirannassa, puhumattakaan muista kaloista, joita saisi melkein miten\npaljon tahansa. Siitä huolimatta monessa tönössä \"nähdään nälkää kuin\njoulua\", ei ole kaloja pyydystetty omaksikaan tarpeeksi, vielä vähemmän\nmyytäviksi. Jos kerran muista vedettömämmistä maista riittää kaloja\nulkomaille vietäviksi, niin tottahan toki silloin Suomesta. Mutta kun\nei riitä, niin kyllä siinä ei ole mikään muu syynä kuin saamattomuus ja\nlaiskuus, suoraan sanoen, niin kuin meillä monessa muussakin asiassa.\nKyllä on jo liikaa se, että yksinpä Suursaaren kylpyläkasinon\nruokasalin voileipäpöydällä näkyi ainakin pari vuotta sitten komeilevan\nRanskasta tuotuja sardiineja ja norjalaisia sillejä, mutta ei ollut\ntarjolla kotivesiemme kaloja, ei edes hailejakaan, joita kihisee tihein\nparvin Suursaaren rannikkovesillä samaan aikaan kun saaren entiset\nammattikalastajat istuvat kesäkaudet rantalaiturin reunalla jalkojaan\nheiluttelemassa ja päivää paistattamassa.\n\nMutta saksalainen on sentään virkeä poika. Seilaa kalasumpullaan\nHampurista monesti keväisin Suomen rannikolle tahtomaan ja hakemaan\nkaloja, etenkin kuljetuksen kestäviä haukia, Berliniin saakka elävinä\nvietäviksi. Saksalainen arvelee, että kun kerran Suomi-Finnland on \"das\nLand der tausend Seen\", niin tottahan tuolla lienee kaloja meillekin\nantaa; pitää mennä hakemaan, kun suomalaiset eivät näy ymmärtävän\neivätkä viitsivän tarjota ja lähettää.\n\n-- En tiijä, sanoi Jäkäläisen vanhaisäntä, myö on ainai minun muistin\naijan, kaheksattakymmentä vuotta, aina syöty ja myöty kalloa, muikkuja\nja lohia tällä paikalla, ei ou kala loppunna milloinkaan aitasta eikä\njärvestä. Meillä on kaksi nuottoo ja viijettäkymmentä verkkoa. Saisi\nteältä kaloja ostookseen saksalainennii.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Puhutaanpas kaloista vielä, sanoi muuan \"kalaherra\", jos haluatte,\nniin kirjoittakaapa muistiin paras kalanpaisto-ohje kalastusmatkoilla\nnuotiolla paistamista varten:\n\nKala perataan, päätä ei poisteta, vettä ei käytetä peratessa, kalaa ei\nsuomusteta. Kuivasta katajasta (kuusi ja petäjä ei kelpaa kalaan\ntarttuvan pihkanmaun takia) vuollaan teräväpäinen paistovarras, joka\npistetään kalan suusta selkärangan sivua pitkin ja edelleen pyrstön\nkupeesta ulos niin paljon, että kala voidaan asettaa kahden puuhaarukan\nvaraan tulen päälle, ei tuleen, vaan sen hohteeseen paistumaan. On\nmuistettava, että kala ei ole vielä silloin kypsä sisältä, kun pinta\nnäyttää kärventyneeltä. Kala on kypsä vasta silloin, kun sormilla\nnipistäessä kalan nahka helposti irtautuu lihasta. Jos oikein\nherkullista tahdotaan, pannaan paistettavan kalan vatsaonteloon voita\nja hienoja suoloja; paksulihaisen, suuren kalan selkälihaan\nsisäpuolelle vedetään veitsellä pari pitkää haavaa, ei kuitenkaan niin,\nettä nahka puhkeaa; sitten kala selälleen vartaaseen ja vatsa\nkatajatikuilla kiinni, ettei sulava voi valu nuotioon. Lohen\npaistamisessa ei tarvitse voita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuuan iltaistunto Jäkäläniemen tuvassa oli omistettu metsäasioille,\nerikoisesti pelättävissä olevalle maamme metsien loppumiselle.\nPuhevuoroja käyttivät talonihmiset ja kalastajavieraat, eniten viimeksi\nmainitut, joiden \"esitelmistä\" tässä pari pientä katkelmaa vapaasti\nreferoituina:\n\n-- On totuttu uskonkappaleena luottamaan maamme metsien\nloppumattomuuteen, vaikka onhan virallisissa tutkimuksissa todettu\nnykyisinkin paikoittain ylihakkausta, tuottoa suurempaa kulutusta\nolevan olemassa. Siitä huolimatta miltei entistä suuremmalla kiihkolla\nalahintaisena aikanakin kaadetaan metsää. Entistä ankarammin on viime\nvuosina hienoja metsiä hakattu propseiksi ja haloiksi. Penikulmittain\non paljastunut kukoistavia metsiä melkein aukeiksi maiksi. Propsien\nvienti ulkomaille olisi lailla ehkäistävä, sillä kotimaan puuhiomot\nalkavat kärsiä raaka-aineen puutetta. Näyttää siltä, että metsät\nvähitellen rupeavat loppumaan. Olisi jo aika herätä huomaamaan tämä\ntosiasia. Metsiä olisi vaalittava, varoen ja järkevästi hoidettava. Jo\nyksistään perin hitaan kasvamisen ja kylmän ilmanalamme sekä suuren\nkotitarvekulutuksen takia pitäisi huolellisesti hoitaa metsiämme.\n\n-- Näyttää tosiaan siltä, että Suomen metsät tulevat joskus häviämään\nolemattomiin, jos nykyinen meno saa jatkua. Jo nyt voi todellisuuden\npuitteiden ulkopuolelle menemättä nähdä sen ajan, kahden, kolmen tahi\nuseamman sukupolven perästä, jolloin suuret alat maastamme ovat\njokseenkin siinä kunnossa kuin Pohjois-Venäjän tahi Siperian tundrat,\nautiomaat. Mikä olisi silloin taloudellinen ja kansallinen\ntulevaisuutemme? Historiassa näet tunnetaan tapauksia, että kulttuuri\non joko kokonaan hävinnyt tahi rappeutunut metsien häviämisen vuoksi.\nNiinpä väittää muuan ruotsalainen tutkija Kreikan kulttuurin aikoinaan\nrappeutuneen ja hävinneen sen vuoksi, että Kreikan metsät hävitettiin.\nHän kertoo tästä mieltäkiinnittävästi mainiossa luonnontieteellisessä\npakinassaan \"Demeterin kosto\". Samasta syystä hän väittää\nVähän-Aasian, Syyrian, Palestiinan ja Pohjois-Afrikan vanhalla ajalla\nniin korkeiden kulttuurien hävinneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamana syyskuisena lauantai-iltana istuimme kaikki Jäkäläniemen\ntalon vakinaiset ja tilapäiset asukkaat pirtissä juttelemassa\n\"piisissä\" palavien tervaskelopilkkeiden himmeässä, punertavassa\nvalaistuksessa. Lehmät oli lypsetty, maito \"konneella halakastu\",\nsaunassa käyty sekä illalliseksi popsittu pääasiallisimmin vasta\nsaatuja keittomuikkuja, nuoria perunoita ja kirnupiimää -- kellään ei\nollut enää mitään touhua tahi kiirettä. Joudettiin käyttelemään sanan\nmahtia... Emännän selittäessä juuri vieraille, että ei täällä\nKuusamossa vielä läheskään kaikissa asumuksissa öljylamppuja eikä\nkynttilöitä käytetä, ei ainakaan pirtissä, näin vain tervassälöjä\npoltetaan, ne eivät maksa mitään, puita piisaa yhteismetsässä, ja\nniistä saa samalla valon ja lämmön, -- huudahti Katri-tyttönen:\n\n-- Kuulkoos, mikä se huutaa ulukona?\n\nKuunneltiin. Ei kuulunut mitään. Mutta juuri kun oli taas päästy\ntarinoimisen alkuun, kuului ulkoa loitolta kaameasointuinen huuto. Nyt\nsen kuuli jokainen.\n\n-- Huuhkain huutaa Kotivaaralla, lausui rauhoittavasti vanhaisäntä.\n\n-- Kennenkään kuolemoa se ennustaa? vaikeroi uunin kupeella Marttaa\nkätkyessä liekutteleva \"vammu\", mummo.\n\n-- Ei kennenkään -- mitä tyhjee, epäsi vanhaisäntä, joka kaikissa\nasioissa pyrki näkemään valoisimman puolen huomattavimpana.\n\n-- Hui, kuulkoopas toas, mitenkä ilikeesti se huutaa, mikä liekkään\nkummituslintu, intti mummo, minä kait tästä ensinnä kuolen, niin tuo jo\nmännäi yönä koski syvänallaan. Viikkoa ennen minun äitin kuolemoa tuli\nhuuhka kahtena iltana peräkkäin lähelle talloa tuollalailla huutamaan.\n\n-- Minä tästä ainai ijän puolesta joutasin kuolemaan, sanoi\nvanhaisäntä, viijeeskaheksatta vuosi on jo mänössä, mutta en minä usko\nmihinkään ennuksiin enkä kummituksiin, ei niitä ou olemassakaan, en ou\nikkään mittää semmosia nähny, en kuullu...\n\n-- No eikös siellä Hyypiön myllyllä, Naatikkajoen varrella kummitellut\nteijän nuorra miessä ollessa, huomautti toinen nuorista isännistä.\n\n-- Se oli niin vähäistä kummittelua, enkä tiijä varmaan, oliko se\nollenkaan kummittelua. Se voan joku, mikähän oli, minun nukkuissani\nyöllä myllytuvassa aukasi ovvea niin kun tuulispeä, tyhjä olematon ja\nhuusi että höö! Siihen minä heräsin ja kun nukuin uuvestaan, niin jo\nhuutaa toisen kerran että höö! Mänin kahtomaan kynnykselle: ei siellä\nnäy mittää eikä rapuilla vasta sataneessa lumessa ollut mittää jäläkiä,\nmutta ulukopuolella puisessa ovenrivassa, kuurassa, näkyi selevästi\nniin kun karvasen kouran ja teräviin kynsiin jälet. Mutta en minä\npelännä, siellä makasin loppuyönnii eikä se enneä huutannai, että höö,\neikä aukonna ovvea.\n\n-- Eipäs ollut antanna nukkua rauhassa Savinalammin kämpässä, kun muuan\nHautakylän mies metästysreissullaan satteisena yönä muun kuivan puun\npuutteessa oli pannut palamaan levveen honkasen irtonaisen pöytälauvan.\nKun mies oli nukahtanna, oli kämpänhaltia huutanna kovalla eänellä,\nettä \"ota pois pöytälauta tulesta, ei talon tavaroita soa hävittee!\"\nMies heräsi, mutta ei ottanna pöytälautoa tulesta. Vasta kun haltia\nkolomannen kerran huusi samat sanat, täytyi miehen totella, kertoi\ntalon \"jätkä\", päivätyöläinen (jätkä = kunniallisen aputyöläisen\ntavallisin nimitys \"ylämaissa\").\n\n-- Eikä soa rauhassa moata Jaksamossakaan, tuolla Riisitunturin\ntakaisen aution talon pirtissä, puheli nuori-isäntä. Lähtö sieltä\nkuuluu tulleen yönselekään poromiehillekkii toissatalavena, kun oli\nalakanna tulla tuhkoa piisistä vasten silimiä ja oli nakannut vanhat\nhanskat uunilta lattialle ja sukset olivat lähteneet ulukoa oven\nvierestä seinustalta yksinään hiihtämään hangelle vähän matkoa. Ja kun\nmoaherra tässä erräänä talavena oli sen Jaksamon pihan läpi talavitietä\nmyöten ajanna kuutamoyönä, niin jokkaisesta ikkunasta oli näkynyt\nlasten päitä. \"Tässäpä talossa on paljon lapsia\", oli moaherra sanonna\nkuskilleen. \"Lapsiako?\" oli kuski ihmetellyt, \"tämähän on asumaton\ntalo!\" \"No, etkö neä kun ikkunat on päitä täynnä?\" \"En minä mittää neä,\nen ristinsielua ikkunoissa enkä missään.\" Mäntiin pirttiin kahtomaan.\nEi pirtissä eikä koko talossa kettään. Moaherra oli sitä kovasti\nihmetelly. Ja autio se talo on tännäi päivänä, hyvä talo, pirttikii\nsuurempi kun tämä; se on pitkän ja kappeen korpijärven rannalla.\n\n-- Onko sinne Jaksamoon pitkäkin matka täältä? kysyi muuan vieraista.\n\n-- Ainai puolvälliin kolomattakymmentä kilometriä tulloo teältä.\n\n-- Eiköhän tehdä huvimatka Jaksamoon oikein suurella joukolla ensi\nsunnuntaina kummituksia katsomaan?\n\n-- Olokoa höpsimätä, pitkä on matka, eikä siellä mittää kummituksia\nnäy, naureskeli vanhaisäntä.\n\nNyt otti jätkä puheenvuoron ja kertoi ennenvanhaan jossakin\nKallunkijärven talossa itsellisenä asuneen, Pyssy-Otoksi mainitun\nmiehen nähneen kummituksen linnun muodossa, ei hyytävästi huhuilevan\nhuuhkajan, vaan \"soivan\" metson hahmossa. Otto oli ollut sunnuntaita\nvasten yöllä Rontivaarassa metsonsoitimessa. Akat olivat kieltäneet\nhäntä lähtemästä pyhäyönä metsään, lailla kiellettyyn, syntiseen\nhommaan, mutta Otto ei ollut totellut, ja tästä hän nyt oli hiukan\nlevottomalla ja aralla mielellä synkässä kuusikossa yösydännä\nistuessaan ja tupakoidessaan kannonnenässä, kuulostellessaan, joko\nalkaisi kuulua metson soidinnaputusta. Silloin oli siihen lähelle\nkoivunlengolle aamun hiukan sarastaessa lentää ryöhähtänyt kovalla\npauhulla ja siipien läiskeellä mahdottoman suuri kukkometso. Otto oli\nampunut siitä istuviltaan vanhalla \"rihvikollaan\" metsoa kohti, mutta\nlintu oli vain pyörähtänyt rungonselällä päin mieheen ja kun Otto\nnäreen takana tuhrasi suustaladattavaansa uutta panosta, oli metso\nruvennut kaikessa rauhassa soidinlauluaan virittämään, naputtamaan ja\nsihisemään. Viisi kertaa oli Otto ampunut ja aina oli tuo ihmeellinen\nlintu vain \"pyörähtänyt yksissä jalakaisa sijoissa\" ja jatkanut\nnaputtamistaan ja sihisemistään. Silloin oli Ottoa jo ruvennut\npeloittamaan, että ei se taida ollakaan oikea metso, vaan mikä lienee\nkeväisen sunnuntaiyön kummajainen, paholainen linnun hahmossa, ja Ottoa\noli ruvennut kaduttamaan, ettei tullut totelluksi niitä akkain\nkieltoja. Mutta sitten Otto kuitenkin oli ampunut vielä kuudennen\nkerran ja silloin metso oli horjahtanut niin kuin lengonselästä\npudotakseen, räpistellyt siinä hetkisen ja sitten silmittömästi,\nkovalla vauhdilla tulla ropsahtanut kuusen oksain lomitse Oton\nrinnoille, raahuillut kynsillään miehen niskassa ja pieksänyt suurilla\nsiivillään korville niin, että miesparka suunnattomasti pelästyneenä\npyörtyi -- luuli kummajaislinnun kurittavan häntä sabatinrikkomisen,\ntottelemattomuuden ja muiden syntien takia. Hetken kuluttua Oton\nherättyä tainnoksista ei kummajaista enää näkynyt.\n\nSen jälkeen Otto ei metsästänyt milloinkaan sunnuntaiden seutuina, eikä\nkäynyt enää koskaan metsoja soitimelta ampumassa.\n\nJa vasta sitten Pyssy-Otto sai rauhan tunnolleen, kun kävi kirkossa\nehtoollisella.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Kuusamon vanhimmasta asutuksesta_ ovat todisteina kivikautiset\nesinelöydöt, tosin niukanlaiset. Rautakauden löytöjä sen sijaan on\nrunsaasti matkallamme saatujen sekä eri julkaisuista kerättyjen\ntietojen mukaan. Esim. Kemppaisen talon pellosta Vänrikinniemeltä\nlöydetyn kirveen arvellaan olevan 1700-luvulta. Samoilta ajoilta lienee\nhautausmaalta löydetty keihäänkärki. Myöhemmältä ajalta ovat Mannilasta\nlöydetty kirves, kaksi kirvestä ja keihäänkärki Poussunkylästä,\nSalmenkorvan torpan lähettyviltä, solki Iijärven rannalta,\nketjunkatkelma Vänrikinniemeltä, kirves ja kaularengas Salmiahon\nrannasta, läheltä Muojärven Kajavasalmea. 1000-luvulta on Kuusamojärven\nPyhälahdelta löydetty aarre: neljättäsataa saksalaista, tanskalaista,\narabialaista, anglosaksilaista ja friisiläistä hopearahaa. Muitakin\naarteita on löydetty, mm. v. 1881 Törmäsenlahden jängästä 1500-luvun\nhopeaisia Ruotsin rahoja sekä muutamia muita hopeaesineitä. On saatu\nilmoille maan povesta myös kaksi 1700-luvulla kätkettyä suurenlaista\nkupariraha-aarretta. Muutamia vuosia sitten löydettiin Pöyliönlammen\nsaaresta, lappalaisen haudasta, luurangon jätteitä, noitarummun ja sen\npäristimen ja koristeiden jäännöksiä sekä Kristiina-kuningattaren\naikainen (1600-luvun) raha. Kuusamossa on myös runsaasti ns.\nlapinraunioita, tulisijain jäännöksiä, mm. Paanajärven Soidinahossa,\nVatajärven Huutoniemessä ja Tavajärven Autiosaaressa. Lappalaisten\nvillipeurapyydyksiä, syviä hautoja, on vielä havaittavissa mm.\nOulankajoen suulla Paanajärvellä sekä muutamien kilometrien päässä\npohjoiseen päin Paanajärven itäpään taloista ja Kiitämäjärven\nMourunniemellä. Lappalaisten hautausmaaksi sanotaan Manalannientä\nSuorajärven rannalla. Vanhoja hautausmaita on myös Tavajärven\nLuotakonsaaressa (Hautasaaressa) sekä Muojärven Keinasaaressa,\nPetäjäsaaressa ja Ahosaaressa. Jossakin Muosalmen tienoilla kuuluu\nolevan omituisia \"kaivannaisia\", \"lapinojia\". Tavajärven Hautaniemessä\noli viime vuosisadalla sijainnut \"vanhauskoisten\" pienehkö luostari.\nSiitä ei ole enää juuri mitään jäännöksiä nähtävissä.\n\nNykyisen asutuksen alkajat, Määttä, Haataja, Oikarainen ja Kurvinen,\novat muistotietojen mukaan siirtyneet Kuusamoon Oulun tienoilta.\nMyöhemmin tuli riistarikkaiden seutujen houkuttelemina uudisasukkaita\nSavosta ja Karjalastakin. Savolaiset asettuivat yksittäin vaaramaille,\nkarjalaiset perustivat ryhmäasutuksensa järvien rannoille. Monta\nankaraa erämaan taistelua käytiin, korpilakia käytettiin, ennen kuin\nlappalaisten oli viimein \"lantalaisten\" tieltä siirryttävä poroineen\nkaukaisten tunturien taakse, yhä pohjoisemmaksi Kuusamon mailta.\nLappalaisten lähdettyäkin jatkui vielä taistelua: kamppailtiin korpea\nja petoeläimiä vastaan. Se jatkuu vielä tänäkin päivänä. Korpi\nkoettelee kansaansa ankarasti. Valtavat kivirauniot peltojen vierillä\nmonella seudulla todistavat, miten voimia kysyvää pellon raivaaminen\non ollut sen jälkeen kun metsähallitus kielsi kaskeamisen.\nAikaisemmin näet harjoitettiin paljon kaskenpolttoa yksinomaisena\nmaanviljelysmuotona. Yhteisvoimin naapurukset toistensa avulla\nraivasivat sadankin tynnyrin tuottoisia halmeita.\n\nKuten äsken mainittiin, on Kuusamon vanhimpia sukuja mm. Määttä.\nKitkajärven Määttälänvaaralla kuulemamme asutustarinan mukaan\nMuhokselta peräisin olevat, Pudasjärvelle muuttaneet Määtät kävivät\nennenvanhaan, muutamia satoja vuosia sitten, kalastamassa\nlohirikkaudestaan kuuluisalla Kitka-järvellä asti. Eräällä tämmöisellä\npitkällä kalastusmatkalla ollessaan jäi eräs Määttä nuoren vaimonsa\nkanssa Kitkajärven rannalla sijaitsevan nykyisen Määttälänvaaran\nvakinaiseksi asukkaaksi lohia pyydystämään ja omaa pirttiä rakentamaan.\nSeutukunnalla ei asunut vielä muita kuin lappalaisperhe kodassaan. Kun\nMäättä veistää kalkutteli pirttinsä seinähirsiä, kuuli lappalaismies\nsen ja sanoi eukolleen: \"Kuuleppas tuota! Kuka siellä kalakuttelloo? Jo\non tainnut tulla lantalainen näillekkii maille. Käynpä kahtomassa.\"\nNiin meni ja puhutteli Määttää pirtinteoksella. Kotiin tultuaan\nlappalainen kertoi vaimolleen, että \"uuvisasukashan siellä oli, pirttiä\nteki, Määttä sanoi olevansa nimeltään, nuori eukko mukana, ja kovin oli\nkierot silimät Määtällä, kierosihmät ouvat hyvin sikkiivätä sukua, ei\nkulu kauvan kun on koko tämä vaara Määttiä täynnä, lähtö tästä meille\ntulloo.\"\n\nLappalainen arvasi oikein: tuo vaara, Määttälänvaara Kitkan kupeella,\non nykyisinkin Määttiä täynnä, onpa heitä riittänyt Jäkäläniemellekin,\nPaanajärven tien varrella olevalle Määttälänvaaralle ja vähän muihinkin\npaikkoihin laajan Kuusamon kulmille. Vaikka nämä nykypäivien Määtät\nnäkyvät olevan aivan suorasilmäisiä.\n\n\n\n\n11.\n\nAMMATTIUISTELIJA.\n\n\nAikaisin eräänä heinäkuun aurinkoisena aamuna olimme nostamassa\npitkääsiimaa Kitkajärven Vasikkaselällä. Melkein koko sen ajan, useita\ntunteja, mikä meni 400-koukkuisen, puolikymmentä kilometriä pitkän\nlankamme lappamiseen vedestä veneeseen sekä muutamien parikiloisten\nlohenkossien väsyttämisuitteluun, näimme veneen risteilevän\nedestakaisin, kiertelevän ja kaartelevan kaukana tyynellä selällä,\nmonien kilometrien päässä meistä sillä suunnalla, jossa vedenpinta ja\navaruudenääri näyttivät yhtyvän toisiinsa. Siellä vene kuvautui\nkellottamassa kuin \"tyhjän päällä\", ilmassa pysyen, märän aironlavan\ntoisinaan vilahdellessa auringonpaisteessa. Usein vene pysähtyi\npitkäksi ajaksi ja sitten jälleen lähti verkalleen mennä viilettämään,\njättäen jälkeensä peilityyneen vedenkalvoon, Riisitunturin tummaan\nkuvastukseen, vaalean virin kullanvärisenä katkeillen kimaltelemaan ja\nvähitellen laajenemaan.\n\nMuita liikkujia ei näkynyt koko suurella selällä.\n\n-- Katsotaanpas, mikä vene tuo oikeastaan on, ja mitä se pysähtelee\nvähänväliä, sanoin viimein ja nostin kaukoputken silmilleni.\n\n-- Tolvanniemeläiset kai soutelevat nostamassa verkkojatojaan, arveli\nrouva ja lappaa vitvelsi siimaa vasuun.\n\n-- Annapas olla -- eivät ole verkonnostajia. Veneessä onkin vain yksi\nmies... istuu alahangoilla. Ei erota oikein, mitä hän siinä huiskaa.\nTaitaa olla uistelija, joka keinottelee parhaillaan kalaa veneeseen.\nUistinmies se on, koskapa kaksi vapaa sojottaa veneen laitojen\nulkopuolella. Nyt näenkin -- mies heittää ahkerasti vettä veneestään.\nNoinko ankarasti vuotava vene tuolla onnettomalla on? Siitä onkin\njohtunut tuo alituinen pysähteleminen. Eihän tuossa tule uistelemisesta\npaljon mitään.\n\nVähän ennen lankamme loppumista vene kääntyi päättäväisesti tulemaan\nmeitä kohti. Saavuttuaan noin kolmisenkymmenen metrin päähän veti\nharmaapuseroinen, valkoviiksinen, keski-ikäinen mies veneen\nperäpuolella harrottavan kahden koivukepin latvaan sidotut uistinsiimat\nniin lyhyelle, etteivät ne ylettyisi järven pohjaan veneen seisoessa\npaikallaan, tyhjensi taas suuren vesipaljouden veneestään, niisti\nnäpillään nenänsä ja huusi meille:\n\n-- No huommenta! Tullooko lohia langasta?\n\n-- Ei pahasti, vain joitakin pieniä, ehkä parikiloisia lohenpoikia.\n\n-- Vai niin. Eihän ne nyt alakuun aikana näy olevan oikein syönnillään,\nvaikka on näin seisova ja lämmin ilima. On ollut vähä liian pitkään\nyksvakasta poutahellettä, lohet pakenoovat syvväyksiin, viileempään\nvetteen, eivätkä tartu silloin pintasiimaan eikä uistimeen. Pitäis\nsattoa ropsauttoa välistä ja olla pilivistä, mutta samalla lämmintä\nseätä, ja kohosiiman pitäjälle sais vähänverran tuuleksia, että lainne\nheiluttelis kohokalikkata ja syöttikalloa, jotta se näyttäs paremmin\nniinkun elävältä.\n\n-- Vai sellaiset vaatimukset on Kitkan lohella.\n\nMies pyyhkäsi kahtapuolin pitkiä, suippoja viiksiään ja sanoi\nvakuuttavasti:\n\n-- Semmoset sillä on, kyllä minä tiijän. Oun kolomisenkymmenenä kesänä\nsoutoa kitkutellu tällä Kitkalla, uistanu ja pitännä pitkeä siimoakii.\nKyllä tästä ennen sai lohia siimallai toisellalailla kun nykyvuosina:\nparisattoa koukkua kun heitit siianpoika- tai muikkusyötillä, niin\nusseita kymmeniä lohia sai, joukossa kuus-, seiten- ja joskus\nkahekskiloisiakkii -- sen suuremmakshan järvilohi ei kasvakkaa ainakaa\nnäissä vesissä, eikä merilohi peäse nousemaan tänne. Peäjärven lohi\nkyllä tulloo Vennään puolelta.\n\n-- Oletteko saanut tänä aamuna lohia uistimella?\n\n-- On minulla teällä kaks pientä. Painaskohan toinen kolomisen killoa,\neikä toinenkaan enempeä kun kilon. Soattasin minä ne myyväkkii, niin ei\ntarvihteis lähteä viemään niitä tuosta kankaan poikki Määttälänvaaran\nkauppiaalle.\n\nMies sousi veneemme viereen.\n\nLohien lisäksi mötkötti veneen pohjalla suuri, ainakin viisikiloinen\nhauki ja kaksi ehkä noin kilonpainoista harria.\n\n-- Kas, kun on iso haukikin!\n\n-- Niin on. Ja se oli soma hauki kun nielasi kummankin uistimen yhellä\nkertoa. Sitä ihmettä minä en ou nähny, enkä kuullukkaa semmosta\nmillonkaan. Sen kansa minä olin helisemässä, meinas ihan väkisen sotkea\nsiimat, enkä ollut sitä mitenkään soaha venneeseen, kun kalakirves\nunohtu kottiin.\n\n-- No mitenkä sitten saitte sen viimein ylös?\n\n-- Kun sattui erreyksessä nousemaan syvväyksestä ihan venneen viereen,\nniin löin puukon niskaan, kallistin venettä niin, että ryyppäs laijan\nyli vettä ja sen mukana vetäsin kalan venneeseen. Olin hukkua --\nmuutennii vuotava venneenlaho... ei ou tässä kannattanna hankkia\nparempoa.\n\n-- Paljonko nuo lohenne maksavat? Ostetaan pois, niin ette tarvitse\nlähteä kiikuttamaan kauppiaalle noin pieniä.\n\n-- Oisko heistä paljo kakstoista markkoa kilolta?\n\n-- Ei ole paljon kaksitoista. Kun nyt pian loppuu tämä lanka, niin\nsoudetaan tuonne kortteeritaloon, Jäkäläniemeen, punnitaan ja maksetaan\nsiellä lohet, kun ei ole täällä rahaa mukana.\n\n-- Joo, kyllä passoa. Mut kuulkeepas, vasta kertana kun heitättä\nsiiman, niin lähtee laskemaan sitä tuolta Simonkorpirannalta, tuon\nhyvin ison kiven kohalta, joka näkkyy tuolla, ja siitä voan sitten vähä\nmutkitellen tuon kivikkokarin länsipuolite tuon Tolvanniemen kärkeä\nkohti. Siitä sen pitäis tarttua suurennii lohen. Ja sitten ne\npiittaavat kansa tuossa pitkin rantoa, nuin pari sattoa metriä\nrannasta. Siinä on hyvin syvveä... ainai kolomekymmentä metriä, Lohi ei\nui matalassa veessä.\n\nLähdettiin soutamaan Jäkälänientä kohti. Uistimet tietysti jälkeen\njuoksemaan. Jäkäläsaaren ja Kotivaaranrannan välisessä salmessa\nnappasi. Mies sai puolitoistakiloisen lohen Verkko-uistimella ja me\nharrin professorilla. Meidän toiseen viehevehkeeseemme, hopeanvaaleaan\namerikkalaiseen puu-uistimeen, \"halkoon\", tarttui lohi aivan lähellä\nkotirantaa, mutta ei pysynyt. Kymmenkunnan metriä ensin tulla sojotti\nvedettäessä, mutta sitten lähti itsepäisesti vänkäytymään syrjään, ja\nkun silloin tuli annetuksi hiukan löysää, niin teki pahus tuon tutun\ntemppunsa -- loikkauksen ilmaan, -- ja sai sillä luiskahtamaan koukun\nirti suupielestään. Ja niin se meni, kaunis kala. Ei tarttunut enää\nuudestaan, -- toisinaan lohi näyttää senkin ihmeen, että haukkaa heti\ntoisen kerran. Poispäässyt ei näyttänyt olevan aivan pieni, ehkä\nkolmikiloinen. Harmitti hiukan. Mutta mitäpä tuosta! Semmoistahan\nsattuu usein. Ja olihan meillä veneenpohjalla pitkäsiimasaaliinamme\npuolikymmentä kiloa lohikalaa sekä muutamia harreja ja ahvenia.\n\nNiinkuin lohduttaakseen sanoi vieressämme soutaa lipiskoiva mies:\n\n-- Näillä paikoin minultakkii viime viikolla peäs irti uistimesta ainai\nkuuskiloinen lohi, kun siima sattui kiertymään tuohon soututappiin ja\nkun en kerinnä soaha irti sitä siitä ihan siinä silimänräppäyksessä,\nniin se mäni, koukku katkesi ja toinen oikesi. Ei siinä kestä pelit,\njos siima tarttuu johonnii, pienempii lohi on tavattoman vahva.\nParikilonennii jo kiskoo niin lujasti, että luulisi hevosen vetävän.\nTaijolla siinä on mäneteltävä, jos meinoa soaha sen venneeseen. --\n\nJäkäläniemen pihanurmikolla punnittiin lohet, oma ja ostosaalis. Siihen\nkertyi katsomaan koko talon väki, joka sattui juuri olemaan peltotyön\nlomassa pihassa kahvilla pistäytymässä.\n\n-- Kah, Manninenhan teällä on kalankauppoa hieromassa, sanoi\nvanhaisäntä pirtistä tultuaan.\n\nSaatuaan setelin maksuksi kaloistaan sanoi lohenmyyjä:\n\n-- Kiitos rahasta! Ja nyt, emäntä, lähteä antamaan minulle ruokoa ja\nkahvia. Minä maksan nyt nekkii kevväälliset syönnökset ja juonnokset,\njotka jäivät rästiin.\n\n-- Pittää lähteä antamaan Manniselle ruokoa, kun se on nuin raharikas;\ntule voan pirttiin, sanoi emäntä nauraen.\n\n-- Tämä on se Manninen, ammattiuistaja, mökinmies tuolta seläntakkoa,\nselitti vanhaisäntä minulle miehen mentyä tupaan ruokaemännän jäljestä.\n\n-- Se ei paljo mittää muuta tie kesäkausiin kun uisteloo, sanoi talossa\ntyössä oleva veneentekijä.\n\nHetken kuluttua menin aamiaista odotellessani pirtin penkille istumaan,\nhattu päässä luuhottamaan maan tavan mukaan, muiden miesten joukkoon.\n\nManninen nousi juuri kylläisenä ruokapöydän äärestä ja sanoi remseästi:\n\n-- Nyt rahalla kahvia, emäntä, kyllä Manninen maksaa.\n\nJa juotuaan kolme kupillista kahvikultaa tarjosi hän\nkaksikymmenmarkkasta emännälle sanoen:\n\n-- Rahasta takasin, emäntä.\n\nSitten Manninen hetkisen tupakoituaan ja talon miesten kanssa\nkokkapuheita lasketeltuaan vetäytyi ruokalevolle pirtin paljaalle\nlattialle ovensuunurkkaukseen, \"pitkin puuta koko ruumiisa varraan\",\npikkutakkinsa päänalaisenaan. Viiden minuutin kuluttua hän jo kuorsasi\nsikeässä unessa, vaikka pirtissä puhella poristiin, kävellä\nkopsuteltiin ja raskaalla painolla varustettua ovea paukutettiin\nalituiseen niin, että koko rakennus vavahteli ja karsta katosta karisi.\nHyvähermoinen mies, tuo ammattiuistelija Manninen! Tuskin olisi\nherännyt, vaikka tykki olisi laukaistu. Istuin ja ihmettelin, ja --\nkadehdin köyhää ammattiuistelijaa, kädestä suuhun eläjää, jonka\nhermoja, enemmän kuin muutakaan fysiikkaa, ei ole puutekaan pilannut\neikä sivistys sekoittanut. Mitähän jos meille monesti pienistäkin\nvastoinkäymisistä tuskitteleville, hermostuneina öisin valvoville\nkaupunkilaisille tai muille \"parempiosaisille\" aterian ja kahvit\nmaksettuamme jäisi taskuun vain muutamia markkoja, niin kuin tuolle\nManniselle, ja muusta tulosta ei olisi tietoakaan, niin nukkuisimmeko\nnoin raskaasti ja rauhallisesti?\n\nIltapäivällä Manninen tuli luokseni venevalkamaan, jossa olin kerimässä\nkierimillä kuivamassa olevaa pitkääsiimaa.\n\n-- Ostaako herra vastakii lohia, jos minä niin kun sattusin soamaan?\n\n-- Kyllä suurempia, neljästä kilosta ylöspäin. Pieniä näkyy käyvän\nminunkin pyydyksiini. Suuremmat olisivat rasvaisempia.\n\n-- No minä tuon niitä suurempia. Kyllä niitä ehkä soahaan. Männä\nlauantainai sain puolkuuvetta killoa painavan tuolta läheltä\nMourusalamea. Vein sen kauppiaalle ja se laitto sen Rovaniemelle. No\nhyvästi!\n\n-- Hyvästi!\n\nManninen viskasi vesilastin veneestään ja lähti soutamaan hiljalleen\ntyynelle, aurinkoiselle ulapalle. Syvälle vedelle päästyään hän suori\nuistimensa järveen ja rupesi veisaamaan virttä korkealla, kauas\nkaikuvalla äänellä:\n\n    On armas suvi luonnossa,\n    maa vehryt, taivas loistava,\n    vaan sydämemme, onko se,\n    avoinna suven hengelle?\n\n    Suo Herra, jonka tahdosta,\n    on luonto tyyni, valoisa,\n    mun ettei sydämeenikään,\n    jää synkkyys, myrskyt syksysään...\n\n\n\n\n12.\n\nVANHAA METSÄSTÄJÄÄ HAASTATTAMASSA.\n\n\nEräänä päivänä syyskuun alussa uistellessani Kitkajärven Tolvanselällä\nhavaitsin kahden telkän laskeutuvan lennosta erään lähelläni olevan\npienen saaren taakse.\n\n-- Kun ei tule kalaa, niin koetanpa ottaa lihaa.\n\nMinulla oli näet pyssy mukanani.\n\nVedin uistimet veneeseen ja lähdin soutamaan saarta kohti, jonka taakse\ntelkät olivat painautuneet, mutta kun olin pääsemäisilläni perille,\npamahti laukaus saaren takarannalla ja sieltä näin kohta vain toisen\ntelkän lähtevän lentää vikittämään säikähdystä ilmaisevin, tihein\nsiiveniskuin.\n\nOlin utelias näkemään, minkälainen mies paukautti. Pyörähdin veneineni\nsaarenkärjen ympäri ampumispuolelle.\n\nSiellä seisoi vanha mies pyssy kädessään rantakivikolla ja\nkolmisenkymmenen metrin päässä hänestä järvessä, akanhapsitylväkkeessä,\nkellotti telkkä selällään, liikutellen vielä vähän keltaisia koipiaan\nja toisinaan räpäytellen siipiään.\n\n-- Tuokoapa herra minulle tuo lintu. En viihtisi sen takia työnteä\nraskasta venettä kivikkolouhukolta järveen. Kun minä istuin tässä\noamupalloa haukkoamassa, niin telekät erehtyivät lentämään ihan nenän\netteen.\n\nVein linnun ukolle.\n\nSellainen oli tutustumisemme. Ei siinä enempiä esittelyjä,\npokkuroimisia eikä kättelyjä tarvittu. Emmekä puolin enempää kuin\ntoisinkaan tiedustelleet, ketä ja mistä olimme. Vielä vähät... mitäpä\nhällä väliä Kuusamossa. Ja näki ja arvasihan ukko minut tietysti\njoksikin \"Kitkan lohiherraksi\". Siinä vain ensin sitä telkkää, koreata\nlintua katselimme ja silittelimme, sitten istuuduimme käräjäkivillemme\nlämpimään päivänpaisteeseen, unohduimme tupakoiden puhelemaan\ntietysti metsästyksestä, etenkin Kitkan tienoon vesilintujen\nampumismahdollisuuksista.\n\n-- Tottapa täällä hanhiakin on? kysäsin muutamakseen.\n\n-- On niitä paikoin paljokii. Enimmän ehkä tuon Riisitunturin takana\njoissain lampiloissa. Siellä niitä on ja piisoa ihan asiaks asti.\n\n-- Mitä lampia ne ovat nimeltään?\n\n-- Liekkö nuilla nimiäkkää, pienillä puturoilla, en ainakaan minä\nmuista... niitä kun harvoin mainitaan, ne kun ouvat niin ettäällä.\n\n-- Onko sinne kuinka pitkä matka suunnilleen?\n\n-- Kukapa sen lie mitanna, mut ainakii viistoista kilomeetriä on\nniillekkii kahelle syänmoanjärvelle, joista kävin hanhestamassa toissa\nsyksynä syyskuun puolvälissä. Tuosta seläntaustalosta, jonka pellot\npaistaavat tuolla ihan etimmäisinä, lähtöä jalakapoloku niille\njärville. Ossoa männä vaikka yksinään outokii, syrjäpolokuja ei ou\nsotkemassa. Ne toiset hanhilammit ouvat etempänä korvessa.\n\n-- Ja sielläkö sitten on oikein paljon hanhia?\n\n-- No satoja, ja tuhansiakkii varmaan syksynpitkään. Siellä ne soavat\npeuhata rauhassa. Harvoin siellä kukkaan käyp niitä häirihtemässä.\nSiellä korttieroo semmoset hanhilaumat viikkokausia ainai lapinmuuton\naikana, että ne iltayöllä syönnökselleen lamminhetteille tullessaan,\nennen lennosta laskeutumistaan kierrellessään, tapasa niukkaan\nhuutaavat ja reäkyyvät pahalla eänellä niin hirveästi, etteivät\nerräättii kalamiehet männä syksynä kuuluneet soaneen siltä rähäkältä\nnukutuks tulillaan lammin rannalla. Ja on siellä pilikkasiipijäi ja\njouhisorsia ja mitä kaikkia hyö lienöövät.\n\n-- No eivätkö ne siellä kalassa kävijät ammu niitä hanhia, kun joutavat\ntulilla loikoilemaan?\n\n-- Ei monasti. Ja harvassa näillä main on pyssyrönttöjäkkii. Milläpä\nköyhät ostaavat pyssyjä ja ampumatarpeita.\n\n-- Montako lintua saitte niiltä järviltä silloin toissa syksynä?\n\n-- Kantoa rytkitin minä sieltä kolome hanhee ja joitai\nsorsanreäpylöitä.\n\n-- Lähtisittekö sinne minun kanssani parin viikon kuluttua\nhanhijahtiin?\n\n-- Lähtisin kyllä muuten, mut en jouva enneä parin viikon perästä.\nLuppauvuin mänemään ens torstaina kirkolle urakkahommiin. Kyllä työ\nainai niille ensimmäisille järville ossootta kävellä yksinnii tietä\nmyöten tuosta talosta. Mut lähetään ens pyhänä yhessä käymään tässä\nlähempänä olevassa hyvässä sorsa- ja pilikkasiipilammissa. Ja on siinä\nlammissa muutamina vuosina ruukanna olla pesintähankijakkii. Sieltä vai\nmistä ne lienöövät tolvanniemeläisettii erräänä kesänä soaneet kiini\nlentokyvyttömän hanhenpoijan, jota elättivät monta vuotta. Ja se olj\nsitten vasta lysti elävä kesynä. Se kävel vappaana kanojen kansa\npihassa, söi niihen astiasta jyviä, leivänmuruja ja piimeä ja kuluki\ntalonväin matkassa pellolla työhommissa. Ja se olj sominta kun se aina\nsyksyllä kävi kyijihtemässä pitkät matkat jokkaista tästä Kitkan yli\nlentäveä hanhilaumoa ja aina tulj takasin pihamoalle kanaparveen...\n\nTämmöistä juttua siinä jauhoimme parisen tuntia. Oli jo puolenpäivän\naika, kun ukko viimein päätteeksi sanoi:\n\n-- Sillä mallilla se on tämä Kuusamon mehtyymeininki. Pittääpä tästä jo\nlähteä soutamaan tuonne Keräsniemeen tervan ostoon. No, lähetään\nsitten pyhänä sinne sorsalammille. Minä tulen jo lauantai-iltana\nJäkäläniemeen, se lampi on siellä päin.\n\nErottiin oikein kättälyöden.\n\nJa tulihan ukko Jäkäläniemeen luokseni jo puolilta päivin lauantaina.\nSorsalammilla käytiin, eikä se reissu hukkaan mennytkään. Saimme sorsia\nja taveja hyvänlaisen kantoriipin. Ja minä sain lisäksi ukolta vielä\npaljon mieltäkiinnittäviä, minulle ja varmaan monelle muulle\nasianharrastajallekin tuntemattomia tietoja Kuusamon erikoisesta\neläimistöstä sekä metsästysoloista ja pyydystystavoista.\n\nUkko kertoi näillä valtion mailla ja toistaiseksi vielä jakamattomissa\nyhteismetsissä metsästysoikeuden olevan vapaan kaikkialla ja kaikille.\nNiin on ainakin käytännössä ollut asianlaita näihin aikoihin asti.\nPiakkoin suoritettava isojako tulee tietenkin tekemään ainakin\nosittaisen muutoksen tässä asiassa. Nykyiseen rajoittamattomuuteen\nnähden metsästystä kuitenkin, varsinkin ampumalla, harjoitetaan\nvähänlaisesti. Ansapyydystys sen sijaan on yleensä verraten runsasta.\nSatimiakin pidetään vielä melkoisessa määrin, vaikka niitä ei enää\nolekaan käytännössä kahta tahi kolmea sataa saman talon miesten\nkoettavana, kuten oli vielä parikymmentä vuotta sitten. Etelämpänä\ntavallisin linnunpyydys, loukku, on nykyisin harvinainen Kuusamossa.\nAnsoilla pyydystäminen on yleisintä, niin runsasta joillakin tienoilla,\nettä esim. jonkin yksinäisen korpimökin pikkupojilla, joutilaalla\n\"kestimiehellä\" tahi vanhalla ukolla, joka ei jaksa enää tehdä\nmaanviljelystyötä, saattaa olla syksyisin vireessä yhden ainoan vaaran\nrinteellä parisataa ansaa (rihma- tahi jouhipunontaissilmukoita)\nmetsälinnuille, talvella saman verran pajukkoniityillä riekkojen pään\nmenoksi sekä kymmeniä messinkilankaisia jänisansoja ristiturpien\npoluilla. \"Meijännii mökin lapset saivat männä syksynä Riisitunturin\nrinteestä ansoilla kolomatta sattoa mehtoa ja teertä. Alakusyksystä ne\nsyötiin ite, mutta kylymäin säihen tultua myötiin Rovaniemelle\nvietäväksi. Jotkut suoloavattii lintuja ja syövät ne sitten\ntalavenpitkään.\" Linnunpyydyksiä pidetään enimmäkseen vaarojen ja\ntunturien itärinteillä, sillä rajan takaa Vienan Karjalasta\najoittain syksyllä vaeltavat metsoparvet laskeutuvat ruokailemaan\npääasiallisimmin senpuolisille rinnemaille, mistä päin tulevat, ja\nmonet parvesta eronneet linnut jäävät pesimäänkin itärinnemetsiin,\nkoskapa siellä tavataan metsoja yleensä runsaammin kuin muilla mailla.\n\"Mehtoparviin sannoavat vyöryvän Ruotin puolelle asti -- sieltä takasin\ntulevia ei näy millonkaan.\"\n\nMetsoja on Kuusamossa paljon, vaikkakin riistakannalle hyvin\nturmiollinen, lainvastainen soitimelta ammunta on aivan yleistä vielä\nnykyisinkin, puhumattakaan entisajoista. \"Vielä kaks, kolomekymmentä\nvuotta sitten näissäi tienoin oli tapana kevväällä metonsoijinaikana\nlähteä monissa miehin tuonne Kitkan taakse aina viikon evväihen kansa\nkerrallaan mehtoja ampumaan. Viikossa karttui tavallisesti parikin\nporohärän vetämee ahkiollista lintuja saman talon miehille, koppelot ja\nkaikki ammuttiin toisinaan.\" Kaikilla Kuusamon pyssymiehillä ei tunnu\nolevan vielä tietoakaan soitimelta ampumisen luvattomuudesta. \"On se\nsommoa kuunnella valosana yönä siinä huhtikuun lopulla tahi toukokuun\nalussa suuren mustanmeton laulavan käkkyräoksaisessa kelossa että tu-py\ntu-py tu-py klikop, hii-sasa hii-sasa hii-sasa krek... ja sitten haulia\nkylykeen niin, että ropajaa siipipankkoon.\"\n\nTeeriäkin ammutaan soitimelta järvien jäiltä, jängiltä ja vaarojen\npuuttomilta huipuilta sekä vesilintuja heti niiden ilmaannuttua\nrantaporeihin, aikaisin jäästä vapautuviin virtaisiin salmiin ja\njoensuihin. Tällöin käytetään ammuttuja lintuja viettelykuvina,\nkohottaen linnun pää ja kaula luonnolliseen asentoon rantamatalalle\npohjaan pystyyn pistetyn haarukka- tahi teräväpäisen kepin avulla.\n\"Sillä tavalla soap toisinaan meriteeri- tahi pilikkasiipiparven\nammutuksi melekeen yhettömmiin.\" Ja myöskin ennen lupa-ajan alkamista\nsyyskesällä pyydystetään kaikkia otuksia aivan yleisesti. Muutamat\npitäjän säätyläisetkin rikkovat törkeästi metsästyslakia, esim.\nampumalla heinäkuussa siipisatoisia hanhia ja poikueensa kera\nkuljeksivia koppeloita.\n\nTeeriä on Kuusamossa, varsinkin pitäjän itäkulmalla, erinomaisen\nrunsaasti. Talvella nähdään usein 200-300, jopa 500:kin teertä\nparvessa. \"Aurinko peittyy, kun semmonen lauma lähtöö lentoon.\"\nOmituista on, että teerten kuvilta-ampumistapaa, joka etelämpänä on\nhyvin yleinen, ei Kuusamossa tunneta eikä käytetä, aivan harvoja\npoikkeuksia lukuunottamatta. Haastatellessani kävi selville, etteivät\nvanhatkaan metsästäjät olleet kuulleet puhuttavankaan tuosta tavasta.\nSen sijaan _teerten väsyttäminen_, tuo entisaikoina kaikkialla\nmaassamme yleinen metsästystapa, on vielä jonkinverran paikoittain\nkäytännössä Kuusamossa. Syksymyöhällä tahi talvella ajetaan\n\"teerikarjaa\" päiväkausi aamusta iltaan, antamatta linnuille\ntilaisuutta ruokailemiseen, koivun urpujen syömiseen. Vasta\niltapimeällä, kun linnut eivät enää näe nokata urpua, jätetään parvi\nrauhaan. Seuraavana aamuna taas jo hämärissä lähestytään samaa\nlintulaumaa, joka nyt nälkäisenä ei mielellään lähde lentoon\nruokapuustaan. Kun voan muistaa aina ampua alimmaisena ja lähimpänä\nolevan, niin muut ei ou paljo milläänkään, toisinaan voan muuttautuvat\nvähän matkan peähän ja heti jo toas kurkottelevat urpuja. Ensimmäisenä\najopäivänä ei missään tappauksessa soa ampua parvesta yhtään lintua, ei\n\"vaikka ois kuinka hyvällä hollilla, muuten parvi hajjoa ja koko\nmeininki männöö pilalle. Ennen minnäi nuorempana ammuin tällä tavalla\nkolomisensattoakii teertä joinai syksyinä.\"\n\nKoiran haukusta Kuusamossakin ammutaan teeriä ja metsoja. Karhujen\nvuoksi lehmiä paimentaessa on hyvä tilaisuus lintumetsästyksen\nharjoittamiseen.\n\nJäniksen ammunta koiralla ajattaen on tuntematon Kuusamon mailla.\nPoromiehet eivät suvaitse jäniskoiria poroja hätyyttämässä -- koirat\nhaihtuvat hengestään. \"Jäniskoiroa ei taija olla koko Kuusamossa\nmuilla kun tohtorilla kirkonkylässä, liekkö enneä silläkään.\"\nKansanmetsästäjät eivät välitä paljon jäniksestä vielä nykyisinkään ja\nentisaikaan ei jäniksen lihaa syöty paljon muulloin kun hyvin huonoina\nriista- ja katovuosina, talvinahka vain otettiin talteen, kun pupu\nsatuttiin saamaan lumijäljiltä kiertäen tahi muuten makuukseensa\nammutuksi, maan ollessa syksymyöhällä mustana ja jäniksen valkeana.\n\"Syöphän näläkäinen jänistäkkii. Sitä makkuukseen ampumista jotkut\nvielä nykyäänkin harrastaavat.\"\n\nPyitä on erittäin runsaasti. Niitä ei metsästetä kovinkaan innokkaasti.\nEnimmäkseen vain poikkeustapauksissa, ainakin alkusyksyllä, pieneen\npyyhyn \"tuhlataan\" panos. Vasta myöhemmin syksyllä, kylmien säiden\ntultua, ammutaan pyitä myytäviksi. \"Kerran minä kuitennii\nvuoskymmenisen sitten suustaruokittavalla rihlakkopyssyllä, jonka kutit\neivät tulleet kalliiks, Kiutavaaran alla lehossa yllyin kurillani\nampumaan pyitä -- tunnissa kolomattakymmentä kappaletta\npessuusparvista. Kun minä sen nipun toin kottiin, niin se minun\ntoispuoleisen sanoi, että kuka niitä kehtoa ruotija nuin pieniä\nvarpusia pattaan pantavaks.\"\n\nKarhu ei ole ollenkaan harvinainen vieras Kuusamossa, kuten jo edellä\ntässä teoksessa on osoitettu. Karhuja kierretään joka vuosi syksyllä,\nensilumien tultua, ja ammutaan pesästä hereille hätyyttäen. \"Suuret\nmehtäherrat, vorsmestarit ja muut, ostaavat toisinaan karhukierroksia\nmonilla tuhansilla.\"\n\nIlves, ahma, kärppä, lumikko ja saukko ovat yleisiä Kuusamossa. Ilvestä\nja ahmaa tavataan kuitenkin eniten Paanajärven tienoilla. Näätiäkin\nvielä on, vaikka harvinaisina jo täälläkin, samoin hirviä.\n\nSusia liikkuu usein talvella. \"Männäi talavena saivat ammutuks suven.\"\nHarvoin sudet jäävät kesäksi Kuusamoon. Tavallisesti ne keväällä\nmenevät sinne, mistä ovat tulleetkin, Venäjän puolelle.\n\nOravien ammunta on Kuusamossa vielä nykyisin jotenkin tärkeä elämisen\napukeino, vaikka viime vuosina oravat ovat Kuusamosta paljon\nvähentyneet ja oravannahan hinta runsaasti alentunut. Muualla maassamme\nvoimassa ollut oravan kokorauhoitus ei koskenut Oulun lääniä, eikä siis\nKuusamoakaan, jossa toisinaan kaikki miehet talosta lähtevät koirineen\noravan ja kärpän pyyntiin. Oravan ampujan mukana on usein kolkkapoika,\njonka tehtävänä on kivellä tai puukangilla jyskyttää oravapuun runkoa,\nettä tuuhean kuusen latvapuolelle kätkeytynyt otus saataisiin tulemaan\nnäkyviin loitompaa tähystelevän pyssymiehen ammuttavaksi. Oravan ja\nkärpän pyynnissä ollessa ammutaan lintujakin. Ikävänä seikkana on\nmainittava, että naapurikateuden kannustamina ammutaan oravia jo\nlokakuun lopulla, jolloin oravan nahka ei ole vielä täysiarvoisesti\n\"puhdas\". Aivan \"likaisiakin\" kävynpurijoita pudotellaan puista siinä\npelossa, että naapurin mies kerkeää tehdä sen ennen. \"Ei siinä ou\njärkeä mittää, mutta niin sisukas on ihminen, ainai tämä salolainen,\nsilloin kun sattuu sille peälle.\" Hyvistä oravakoirista, jotka löytävät\nparikymmentäkin oravaa päivässä, maksetaan verraten korkeita hintoja.\nKoiria ei kuitenkaan osteta kovin usein, sillä itsekukin koettaa\nkasvattaa niitä kotonaan. Oravan nahat myydään Rovaniemen markkinoilla,\nellei niitä jo kotoa kiertelevä kerääjä kerkeä siepata pussiinsa.\n\nKetut ovat viime vuosina vähentyneet tuntuvasti. Sen arvellaan\njohtuneen ahkerasta ampumisesta lippulankakiertämisen avulla. \"Muutamat\nnuoret miehet ouvat sen horteilla talavikauvet.\" Paljon pyydystetään\nmyös myrkyllä, vähemmän raudoilla.\n\nMäyrä, metsäsika, on harvinainen otus.\n\nKun metsästystoverini tuntui olevan erittäin hyvin selvillä\nkotiseutunsa muustakin kuin yleisestä \"syötävästä ja myötävästä\"\neläimistöstä, \"tenttasin\" ukkoa vähän kysellen lintutietoja. Häneltä ja\nkiertomatkalla muiltakin saamieni tietojen mukaan mainittakoon\nhuomattavimpana seikkana Kuusamon linnuston sisältävän pesivinä joukon\ntyypillisiä lappalaisia lajeja. Niinpä kaikkialla maassamme,\nLapissakin, jotenkin harvinainen vesilintu uivelo eli herna (Mergus\nalbellus) on tavattu monesti, melkein joka vuosi, poikasineen\nuiskentelemassa mm. Paanajärvessä ja joissakin sen läheisyydessä\nsijaitsevissa pienissä \"alppilammissa\", sekä Kallunkijärvessä,\nKantojärvessä, Purnujärvessä, Ajakanjärvessä, Konttaisessa, Pessarissa\nja Säkkilänjärvessä, myös Tavajärvessä ja muutamissa muissa itärajan\nläheisyydessä sijaitsevissa pikkujärvissä, lammissa ja joensuvannoissa;\npesivinä esiintyvät Kuusamossa mm. lisäksi lapintiainen, pulmunen,\ntilhi (\"korvarastas\"), taviokuurna, koskikara, kuusanka\n(\"kuuskilainen\"), härkäpeipponen (\"järripeippo\"), lapinharakka eli\nisompi lepinkäinen, tunturipöllö, tunturikurmitsa eli kapustarinta,\nsuokulainen (\"suokukko\", \"rantakukko\", \"tokkimus\"), urpiainen, pieni\nkuovi, kangassirriäinen ja merilintu (meriteeri) eli mustalintu\n(Oidemia nigra) sekä (ainakin Paanajärvessä tavattu) tunturisotka\n(Fuligula marila.)\n\nMuista nykyisin jo jotenkin harvinaisiksi käyneistä, Kuusamossa\ntavattavista linnuista mainittakoon kotka (Kuusamossa sanotaan kokoksi)\nja huuhkaja, joka \"syyskesällä iltojen pimetessä huutaa\nroveikkomailla\".\n\nKottaraista ei tunneta Kuusamossa muualla kuin kirkonkylässä,\nharvinaisena sielläkin (keväällä v. 1931 pesä kirkonkylän majatalon\nnurkkalaudoituksessa) ja esim. isotikka, tuo Etelä- ja Keski-Suomen\ntavallisin puunkyljen koputtelija, on Kuusamossa harvinainen, mutta\npikkutikka ja kolmivarpainen tikka ovat sielläkin tavallisia.\nPakkastiainen eli talitiainen (\"keltamahainen tiijjäinen\") on\nharvinainen lintu jo niin pohjoisessa kuin Kuusamossa, hömötiainen sen\nsijaan sielläkin yleinen. Tynnyrilintu, tilttaltti, kaljantiputtaja,\ntuo Etelä- ja Keski-Suomessa yleinen ja tunnettu kirkasääninen\nhelskyttelijä, kuusimetsän asukas, tavataan Kuusamossa paljon\nvähempilukuisena kuin etelämpänä. Pääskysiä ja varpusia on\nKuusamossakin, ei kuitenkaan läheskään kaikkien asumusten seutuvilla.\nEtelämpänä kovin tavallista hiirihaukkaa ei ole, eikä sepelkyyhkystä.\nPeltopyitä ei ole tavattu tiedettävästi muualla kuin Kitkajärvellä (mm.\nJäkäläniemen vainioilla) joinakin aikaisempina ja kirkonkylän pelloilla\npieniä parvia muutamina viime vuosina. Kesykana on jotenkin harvinainen\nlintu Kuusamossa. Kuusamolaiset kuuluvat munittavan telkkiä ja kuikkia\njotenkin yhtä paljon kuin kanoja, ja kukon näkee Kuusamossa varmimmin\naapiskirjassa.\n\n\n\n\n13.\n\nYKSIN ERÄMAASSA.\n\n\nMuutamana iltana syyskuun alkupuolella seisoskelin Jäkäläniemen talon\npihamaalla ihailemassa hämärähetken hiljaisuutta ja pitkän pilvenlongan\nalta selkäveden sileään pintaan kuvastuvaa valovinkkaa.\n\nKaukaa pohjoisesta päin rupesi kuulumaan vaisusti ja katkeillen\nmuuttohanhien kaklatusta ja kirahtelua. Ne olivat minulle tutut,\nhanhenvahtipaikoilla monesti syksyisin hartaasti odottamani ja\nriemuiten kuulemani äänet.\n\nSydämeni hypähti nytkin kiivaammin sykkimään -- muistin elävästi\njännittävät odotushetket ja monet mieluisat, vaikka raskaat\nkotiinkannot parina edellisenä syksynä Suomen ja ehken pohjoismaiden\nparhaimmassa hanhisaaressa Hailuodossa. Hanhenammunta on näet yhtä\nvastustamattomasti puoleensa vetävää kuin lohenonginta: ken kerran\nniiden viehätystä kokee, hän on \"mennyttä miestä\". Minäkin tuossa\npihamaalla oikein hengitystäni pidättäen kuuntelin tarkkaavasti\nhanhiparven lähestyvää ääntelyä. Mihinkähän nuo laskeutuvat\niltasyönnökselleen ja yölevolle? Pääsisikö noita pamauttamaan\nhuomisaamuna päivän valjetessa, jos jäävät lähitienoille?\n\nVastaus tuli pian. Pitkän aikaa kierreltyään hanhiparvi laskeutui --\nJäkäläniemen vanhan riihirakennuksen taakse suorannalle, Jäkäläniemen\npetäjikkökärjen kainaloon. Lintujen vilahtaessa valovinkan kohdalla\nhavaitsin niiden siihen pudottautuvan.\n\nPirtissä kerroin miehille, mitä olin kuullut ja nähnyt.\n\nUistelumatkallaan taloon yöksi tullut Käki-Eetu sanoi:\n\n-- Hanhiparvia on ollut liikkeellä jo elokuun puolivälistä asti. Niitä\non lentänyt siitä minun mökkini yli monena päivänä ja muutamat parvet\nouvat laskeutunneet yösyönnökseen naatikalle siihen ihan lähellekkii,\nja on niitä ollut siellä päivälläi, toissaipäivänä Kiiskihauvan\nvesijätöllä ainai pari sattoa peätä. Ne on kait tämän seuvun\npesintähanhia. Tolvanniemen nenässä niillä on oikein korttierpaikka.\n\n-- Se niihen lento riippuu säistä ja tuulista, selitti kokenut\nmetsästäjä Tyvelan Matti, kun ilima alakaa jeähtyä Lapissa, niin ne\nlähtöövät ja pohjoistuulilla yönseutuina niitä tulloo enimmän, silloin\nkun on heleppo lenteä myötätuuleen. Kyllä sieltä kohta on tulijoita\nenemmännii, ja niitä piisoa niin kauan kun ruppea vetämään riittaan\nrantavesiä.\n\nSeuraavana aamuna aikaisin hiivin pyssyn kanssa riihentaushetteen\nreunalle tuuhean kuusen suojaan ja kurkistin varovasti oksien lomitse\nkajastuksen hiukan valaisemalle rimmelle. Hanhia siellä ei ollut enää.\nSuon reunustalla kortteita, mieliruokaansa, ahkerasti kaluava porolauma\noli kai karkoittanut illalla tänne asettuneet hanhet. Vain kaksi\njouhisorsaa uiskenteli sarvipäitä pelkäämättöminä eräässä lammikossa.\nAmpumamatka oli liian pitkä. Sorsat saivat jäädä rauhaan.\n\nSaman päivän iltahämärissä varustauduin istumaan riihisuon rannalle\nhavumajaan. Hanhia tuli taas, tekivät pari kierrosta kohdallani kuin\nolisivat olleet laskeutumisaikeissa, kiljuivat kovasti ja jatkoivat\nsitten matkaansa etelää kohti, äänenkuulumattomiin. Vainusivatko\nvaaraa? Ne eivät ainakaan nähneet minua missään tapauksessa. Olin siksi\nhyvin piilossa. Mikä ihmeen kaukoaisti ohjasi niitä, määräsi\nmenettelytavan? Usein tulee metsämies ajatelleeksi otuksilla olevan\njonkin ihmiselle tuntemattoman ja käsittämättömän ennakkotietoisuuden\nuhkaavasta vaarasta. Etenkin hanhenvahtija saa sitä monesti ihmetellä.\nJoskus kuitenkin äärimmäisen viisas ja varovainen hanhikin erehtyy\ntulemaan pyssymiehen ulottuville.\n\nSitä toivoen istuin jo seuraavana iltana kaukana Jäkäläniemestä,\nRiisitunturin pohjoispuolella sijaitsevan erämaajärven kortteikkolahden\nrannalla havukotoksessa. Saahan nähdä nyt, pitävätkö paikkansa ne sen\nerään vanhan metsämiehen puheet tähän järveen tulevien hanhien\npaljoudesta. \"No satoja\" oli hän sanonut niitä olevan parhaana\nlennonaikana. Oliko nyt liian aikainen? Ja tulevatko juuri tähän\nlahdekkeeseen, lentävätkö niin lähitsekään, että saisi pommata?\nEdellisinä iltoina oli kyllä tässä lahdekkeessa uinut hanhia, koska\ntiheään kortteikkoon oli jäänyt vieläkin selvästi näkyvä leveä\njakautumaura, erään kynimähaon ympärillä oli hanhen höyheniä ja\nrantaliejussa hanhien kolmikulmaisia räpylänjälkiä. Toivossa on hyvä\nelää. Kun hanhet eivät tekisi nyt samanlaista temppua kuin eilisiltana.\n\nAurinko paistoi lämmittävästi vielä korkealla vastaisen rannan jyhkeän\nkuusikon yllä. Lahden keskellä limakossa uiskenteli muutamia\nvesilintuja, kirkkaassa päivänhelossa ruosteenruskealle väikehtiviä,\nsiis sorsia. Tuossa aivan lähellä kortteikossa äännähteli toisinaan\ntavi. Selkäni takana rämeellä tiukutti tikka keloa koputellen. Erämaan\nihana, syvä rauha vallitsi. Olipa hyvä, että tuli lähdetyksi tänne\nsiitä nauttimaan. Täällä pääsee toki oikeaan erästämistunnelmaan. On\ntämä sentään aivan toista kuin asutusseutujen läheisyydessä tahi\nsuuressa, meluavassa seurassa metsästäminen. On onnellista, että\nmetsien hävityksestä huolimatta maassamme on vielä jossakin tilaisuutta\ntämmöiseen erämaiseen hiljaiseloon. Monesti onkin varmaan itsekukin\nmaailman myllerryksessä tuntenut kaipaavansa jotakin tämän tapaista,\nvaihteeksi ja virkistykseksi, sielun ja ruumiin tervehtymiseksi:\n\"Sanokaa minne vanhurskas vaeltaisi, menisikö vuorille vai erämaahan\nerakoksi, pakoon ihmisiä ja maailman turhuutta.\" Kirjoittihan Juhani\nAhokin, että \"minua ei viehätä niin paljon saalis kuin hurma saada\nhiiviskellä kaukaisilla korpimailla ja tuntea onnen tunnetta\nnautinnosta olla ja elää siellä yksin ja sulautua siihen ja joutua sen\nlumoihin.\" Ja hän lisäsi: \"Minua ei mikään elämässäni ole kietonut niin\nkuin takalistot, erämaat ja metsät ja metsäjärvet ja kosket... Siellä\noli minulle aina uudelleen löydetty autuuteni asunto ja kaikkien\nkaipuitteni hoiva.\" Nuokin lauseet muistuivat mieleeni siinä\nhavumajassa tyytyväisenä istuessani pyssyineni ja eväslaukkuineni.\n\n-- Olit mieleiseni mies, Ahon Jussi, oikein osasit kirjoittaa ja kuvata\nnoita erämaatunnelmia, sillä kyllä se tosiaan niin on, että kuta\nkauemmaksi urkenee erämaahan, sitä enemmän tuntee vapautuvansa\njostakin, muuttuvansa -- omaksi itsekseen. Tunne herkistyy, ajatus\nteroittuu, mielikuvitus saa vauhtia, tuntee tulevansa toiseksi,\nparemmaksi ihmiseksi, mieleen johtuu paljon sellaista, jota ei ole\njoutanut eikä kyennyt muualla ajattelemaan. Täältä nähden maailmankuva\nesittäytyy kokolailla toisenlaisena kuin muualla. Tässä saattaa\nesimerkiksi ihan huomaamattaan takertua miettimään sitä täällä vapaana\nja riippumattomana ollessa kerrassaan arvoitukselta tuntuvaa seikkaa,\nettä miksi me ihmishoukat kamppailemme jostakin vähäisestäkin\netuisuudesta, kadehdimme, vihaamme, vaikka kaikki on kuitenkin\nsanomattoman mitätöntä ja hetkellistä ihmeellisen luonnon,\nkäsittämättömän maailmankaikkeuden ja ikuisuuden rinnalla. \"Vain\nhetkisen me elämme, sitten vaivumme maan poveen, ja kohta ei meitä\nmuista eikä kaipaa kukaan, taivaankappaleet kulkevat avaruudessa --\ntuhannen vuoden perästä ei työstämme ole jäljellä mitään. Miksi\ntuhlaamme siis tätä lyhyttä elinaikaamme vihaan ja itsekkäitten etujen\ntavoitteluun? Miksi emme ole ystävällisiä, miksi emme tee hyvää\ntoisillemme, miksi emme auta toisiamme? Sillä parempi olisi antaa kuin\nottaa. Silloin ei meiltä katoaisi rauhallinen mieli, puhdas ja kaunis\nsisäinen elämä... _Vain ne_ovat todellisia aarteita, vain niitä\nkannattaa tavoitella ja säilyttää...\"\n\nTavi äännähti karkeasti aivan edessäni läpinäkymättömässä kortteikossa.\nUseassa paikassa kortteikko kahisi ja huojahteli -- taviparvi siinä\nkaiketi etsi ruokaansa, tietämättä, kuinka vaarallisen olennon\nlähettyville se oli kulkeutunut. Pian näyttäytyi muuan tavi\naukkopaikassa ja kohta pari muutakin ui rauhallisesti selvävesikohdan\nyli. Menkää onneksenne, pikkulinnut, en viitsi noin pienen paistin\ntakia paukauttamalla häiritä korven rauhaa. Odotan suurempaa saalista.\nAlkaakin jo hiukan hämärtää, kohta on hanhien tuloaika. En ampunut\nlähitse lentävää sorsaakaan -- saattasihan hanhiparvi oleskella\nparhaillaan vaikka tuolla lahden vastaisella rannalla kortteikossa,\nlaukaus säikäyttäisi pois sen koko järvestä, kun linnut ovat vielä\ntuulen alla päin, jonne laukaus kuuluisi peloittavan kovalta.\n\nErämaa valmistautui yölevolle: hämärä tummeni, tuulenhenki kuoleutui\nvähitellen kokonaan, metsäkanojen tavanmukainen iltakäkätys kuului\ntoisinaan jängältä järven päästä, sorsia lentää läiskähteli lähelleni\nkortteikkoon, joitakin aivan kymmenenkin metrin päähän selvälle vedelle\nkajastukseen, josta olisi ollut mainio ampua, mutta kaksipiippuiseni\nvaikeni päättäväisesti. Pian pitäisi hanhien tulla...\n\nHämärä oli muuttumaisillaan pimeydeksi, ilta synkkeni yöksi,\npilvenlieve peitti taivaanrannan kajasteen ja sen kirkkaan kuvaisen\njärven tyynellä pinnalla.\n\n    Kuu, yön ritari, jo nousi,\n    kera tielle lähti\n    asepoika uskollinen,\n    pieni iltatähti.\n\n    Yksin enpä myös mä lähtöön\n    itseäni vyötä:\n    kuull' on iltatähti,\n    mulla lemmen liekki myötä.\n\nNuo Petöfin säkeet \"Lemmen vaeltajasta\" muistuivat mieleeni nähdessäni\npienen, yksinäisen tähden kiiltelevän pilvimöhkäleiden raossa. Tuo\n\"asepoika\" oli tällä kertaa yksin. Kuuta ei näkynyt.\n\n\"Vaeltajahaaveiluni\" keskeytyivät kuullessani kovanlaisen veden\npauhahduksen keskeltä lahtea ja kohta, muutamien silmänräpäysten\nväliajoin, kaksi muuta samanlaista. Vesi posusi aina hetkisen aivan\ntoisella tavoin kuin sorsan rääpsähtäessä lennosta veteen. Tunsin ja\ntiesin tulokkaiden olevan hanhia. Mutta kovin laskeutuivat kauaksi\nrannasta. Ja aivan kirkumatta ja kiertelemättä, noin varomattomasti\ntulivat. Siitä päättäen tämän järven pesintäkasvatteja. Luottivat tutun\nkotijärvensä tienoiden rauhallisuuteen ja vaarattomuuteen. Tulivat\narvattavasti päiväaikaiselta jänkäoleskelultaan tahi vierailumatkaltaan\nlähilammista. Vaiko suuremman hanhijoukon esilentäjiä, tiedustelijoita,\nkärkijoukko? Sorsilla ainakin on esilentäjänsä.\n\nJa taisipa, ainakin tällä kerralla, olla tiedustelijansa\nhanhiarmeijallakin, sillä tuskin kului viittä minuuttia noiden lahdelle\nlaskeutuneiden kolmen hanhen tulosta, kun jo alkoi, ensin hyvin\nheikosti, kaukaa pohjoiselta ilmansuunnalta päin kuulua verraten\nnopeasti lähenevää ja vahvistuvaa hanhien sataäänistä kirkumista,\nräikeätä, epäsointuista, erämaan villiä alkuvoimaisuutta kuvastavaa,\naivan kuin kiukkuista riitarähinää.\n\n-- Nyt tulevat -- muuttohanhilauma! Ja voi taivas, kuinka paljon niitä\nkuulostaa olevan!\n\nSydämeni jyskytti aivan kuuluvasti, takoi kuin vanhanaikainen,\nlauhduttajaton laivakone.\n\nPyssyn iskurit vireeseen ja piiput harvan havukaton läpi kohti\nkorkeutta. Muutamia äärimmäisen jännittäviä sekunteja... ensimmäiset\nlentäjät, suuret, tummat, harvoin ja rauhallisin siivenlyönnein\nmatkaavat linnunhahmot sukeltautuivat näkyviin metsän latvareunan\ntakaa... sitten valtava joukko, erottautuen himmein, pehmeän\nepämääräisin ääriviivoin. Liian pitkä ampumamatka, liian paljon\nsyrjässä ja korkealla. Välimatkaa arvioidessa pimeässä on oltava\nvarovainen. Muuten pimeys pettää, tulee iso erehdys puoleen tai\ntoiseen.\n\nLintulauma alkoi kiertää järveä -- siis laskeutumisaikeet. Tulivat\nvähän alemmaksi kierros kierrokselta, kävivät välillä melko kaukanakin,\nsitten tulivat taas, ja paljon alempana kuin äsken, kiihdyttivät\nkirkumisensa hirveäksi meteliksi, kuin kilpakiljunnaksi. Pyssynpiiput\nseurailivat jo uhkaavasti parven eturintamassa lentävän kolmen linnun\nryhmää.\n\nNyt ne tulevat melkein kohti piilopaikkaani... nyt eivät ole enää\netäällä, eivätkä kovin korkeallakaan... metsästyksen huippuhetki on\ntullut... nyt tahi ei koskaan... tarkka tähtäys mikäli jotenkin\nsynkässä pimeydessä näkee pitkin piippujen väliuurnaa... jysähtävä,\ntiukka pamaus ja häikäisevä, säkenöivä tulenleimaus...\n\nHyvin kävi: lintulauman terävästä etukärjestä erkani tumma möhkäle,\nputosi etuviistoon ja mäiskähti raskaasti kortteikkoon. Säikähtäen\nhanhiparvi melkein pysähtyi hetkiseksi lennostaan ja samalla keikahti\nhiukan korkeammalle sekä käännähti jyrkästi syrjään. Silloin kajahti\ntoinen laukaus, mutta yksikään lintu ei eronnut parvesta, eikä kuulunut\nhengitystä pidättäen odottamaani mäiskäystä, ei myöhemminkään\nputoamista tyynelle järvenselälle, jonka yli lensi yhä kirkuva, suoraan\nja nopeasti etenevä parvi.\n\nJännityksen herpauduttua seurasi riemullinen hetki: pitkän karangan\navulla ongin hanhen rantaan. Komea otus, suuri ja painava. Tässähän\ntuota onkin jo saalista aluksi. Siihen on hyvä lisätä.\n\nLisää ei kuitenkaan tullut sinä iltana. Kaksi hanhilaumaa tosin lensi\nvielä puolenyön puhteella, mutta toinen niistä tuntui menevän ylitseni\nkirkuen ja siipiään havisuttaen, toinen laskeutui parinsadan metrin\npäähän vahtipaikastani lahdensuulle. Ehkä sataisen hanhiparven\nheittäytyessä veteen kuului kirkunan ohella yhtenä äänten sekamelskana\nsiipisulkien reunojen synnyttämä terävä, kova pärinä vauhtia\njarrutettaessa ja sellainen veden kuohahtelu, että olisi luullut\nhevoslauman juosseen järveen.\n\nParven tultua veteen vallitsi pitkän aikaa täydellinen hiljaisuus --\nhanhet kuuntelivat, siten varmentaen turvallisuutensa. Vasta myöhemmin\nalkoi laskeutumispaikan kohdalta rantaliejukolta kuulua läpisköimistä\nja lyhyttä, hiljaista ääntelyä. Puoliyön aikana lakkasi kuulumasta\nsekin: hanhet nukkuivat. Koko pimeä erämaa nukkui. Oli aivan\noudoksuttavan hiljaista, melkein kammottavan yksinäistä. Tiesin, ettei\nihmisasuntoa ollut penikulmaa lähempänä millään suunnalla.\n\nLähdin hiipimään varovasti havumajastani kolmisenkymmenen metrin päässä\nsakeassa kuusikossa olevaan pieneen aukeamapaikkaan, johon jo päivällä\nolin varannut nuotiopuiksi kuivia oksia. Jokaista jalansijaa oli\ntunnusteltava tarkoin ennen kuin siihen koko painollaan varasi -- jos\nrisu olisi naksahtanut poikki jalan alla, niin heti olisi tuo tuossa\nlahdekkeen vastaisella rannalla nukkuva hanhiparvi siivillään. Eivät\nedes vaatteeni saaneet sivuta kuusen lehviä, hanhet olisivat kuulleet\nkahahtelun. Tiesin tämän kokemuksesta. Hanhia en tahtonut karkoittaa\nturhan takia -- ehkä pääsen niitä vielä ampumaan päivän valjettua.\n\nSytytin nuotion palamaan, mutta suurta tulta en uskaltanut laittaa,\nsillä olinhan nähnyt senkin, että jos pieninkin tulenvilahdus, vaikkapa\nvain savukkeen sytyttämiseen tarvittava, näkyy jo nukkuvallekin\nhanhilaumalle, samoin kuin muillekin vesilinnuille, niin siinä tulee\ntotinen äkkilähtö.\n\nIllastettuani kaatauduin pitkälleni pehmeälle havualustalle, mutta kun\nei vieläkään tuntunut nukuttavan, aloin muun henkisen ravinnon\npuutteessa silmäillä nuotion valaistuksessa eväitteni kääreenä ollutta\nvanhaa sanomalehteä. Siinä sattuikin olemaan minulle mieluista\nluettavaa. Huomasin seuraavan, silloisen mielialani ja olinpaikkani\nkanssa sopusoinnussa olevan uutisen:\n\n\"_Metsistynyt professori_. Chicagosta ilmoitetaan, että sikäläisen\nyliopiston professori Lew Sarett on jättänyt yliopiston asuakseen\nPohjois-Wisconsinin metsissä. Lähtiessään hän vakuutti, että meidän\nnykyisessä sivistyksessämme on paljon sellaista, mikä on kokonaan\nilveilyä, erityisesti suurissa kaupungeissa, missä tunne-elämän\nkuohunta, seuraelämän monimutkaisuus ja kevytmielinen musiikki\nturmelevat ihmisen onnen. Näiden syiden perusteella hän nyt on paennut\nmetsään.\"\n\n-- Terve mieheen, arvoisa herra professori, nostan Teille lakkiani,\nolette oikea mies, yksi sadastatuhannesta. Saman hengen miehiä kuin\nJuhani Aho, Aleksis Kivi, Rousseau, Tolstoi, Strindberg, amiraali Pitka\nVirosta ja monet tuntemattomat. Professori Sarettin tiukka\npäättäväisyys on varsin kunnioitettava. Hän näyttää olevan enemmän\ntekojen kuin sanojen mies. Sen sijaan esim. Ahokin jäi puolitiehen.\nHänen korpiunelmansa ei toteutunut täydellisesti, vaikka suurin\npiirtein katsoen saattaakin sanoa, että hänen sydämensä sai erämaa,\nvaikka mies itse oli muualla. Kertoihan hän jo lyseon ensi luokalla\nollessaan kauniina syyspäivänä hyvin hajamielisesti seuranneensa ikävää\nopetusjankkausta ja ajatelleensa vain kotoista saloseutuaan, jossa\nMusti varmaan nyt parhaillaan haukkuu ahon laidassa puuhun kohonnutta\nkoppeloa. Jo silloin \"vastustamattomasti veti suurille soille ja\ntuntemattomiin metsiin, alkoi tehdä mieli sinne yksin\", niin hän\nkirjoitti. Ja samaa sävyä toisaallakin: \"Jos jäisinkin tähän,\ntekeytyisin taloksi... asuisin täällä, metsästelisin, samoelisin noita\nsynkkiä, juhlallisia saloja, makaileisin, maatuisin tänne, kasvaisin\nkorpeen kiinni.\" \"Jos kesäinen unelmani olisi saanut toteutua... niin\nolisi minusta tullut talonpoika ja kunnon kansalainen, jota vastoin nyt\nolen -- en ole mitään siitä, miksi olisin tahtonut ja miksi olisi\npitänyt.\"\n\nKuinka ihmeellisen selvästi muistinkin nyt nuo siteeraamani, kauan\nsitten lukemani lausekatkelmat. Kuin itsestään, ajatusta pingoittamatta\nne liukuivat esiin aivokomeroista ja sovittautuivat paikoilleen.\nAiheutuiko tämä mietiskelyherkkyys tästä korven hiljaisuudesta, syvästä\nyksinäisyydentunteesta, pimeydestä? Varmaankin se johtui tästä\nkaikesta. Ihmekö siis, että erämaa, suomalaisen rodun unelma,\nsalaperäiset ja raskasmieliset metsät, ovat jo ammoin Suomen kansan\nperusluonteen muodostaneet sellaiseksi kuin se on. Satoja vuosia ovat\nsuomalaiset kulkeneet erämaan polkuja, taistelleet sen kanssa,\nvoittaneet sen ja -- rakastaneet sitä. Suomalainen on vanhoista ajoista\nasti ollut perusolemukseltaan yksinäisyyden harrastaja. Kun entisajan\nsuomalainen näki kaukana kohoavan nuotiotulen savun, kuuli vieraan\nkirveen kalkkeen tai koiran haukunnan, vetäytyi hän toisille tienoille,\nyhä etemmäksi erämaahan saadakseen varmemmin elää rauhassa yksikseen.\nJa vielä nykyisinkin erämaa vetää puoleensa suomalaista, hän haluaa\nmetsien linnanmuurit ympärilleen, hän tahtoo olla korven itsevaltias,\nvapaa siellä, jossa vieraan äänen kaiku ei kuulu.\n\n\"Täällä kaukana korvessa minäkin tahtoisin asua, täällä kokea iloni ja\nkestää suruni. Täällä ei minua kukaan kadehtisi, ei kieltäisi eikä\nkäskisi. Täällä on vapautta, luonnon kauneutta ja suurenmoisuutta.\nTäältä en milloinkaan palaisi maailman hermostuneen hyörinän,\nvalhesivistyksen ja teeskentelevien ihmisten ilmoille, vaan täällä\neläisin onnellisena etäällä siitä melskeestä, jossa nyt löydän vain\nonnen muruja, mutta niin sanomattoman paljon suuria suruja.\"\n\nNiin on joku kirjoittanut, en muista kuka; olen lukenut sen jostakin...\nNiin, eihän tiedä, vaikka vielä kerran...\n\nOlin nukahtanut mietteisiini, nuotiotulen raukaisevaan hauteeseen.\n\nHavahduin kuusen latvassa takittavan käpylinnun pudotettua kävyn\nkasvoilleni. Korpi siis huolehti herättämisestä, ettei metsämies\nnukkuisi liian pitkään. Aamu olikin jo valjennut, mutta aurinko ei\npaistanut vielä puiden latvoihinkaan. Nuotiotuli oli sammunut, vain\nparissa kekäleessä kyti vielä valkea. Muistin yölliset haavemietteeni\nrovion kirkkaassa, lämmittävässä loisteessa. Nyt nuo ajatukseni eivät\ntuntuneet enää erikoisen kiinnostavilta. Ne eivät näy sietävän päivän\nvalkeutta -- sammuvat niinkuin tuo kohentamattomaksi jäänyt nuotio,\npalavat karrelle kuin nuo kekäleet. Jääkö tuli kytemään edes tuhkan\nalle?\n\nOlo tuntui tympeältä. Vilukin vähän puistatti. Mutta mitäs tässä, oli\nlähdettävä liikkeelle.\n\nHiivin järven rannalle. Sumu peitti näköalan. Sorsa äännähti jossakin.\nHanhien ääniä ei kuulunut. Jokohan ovat jatkaneet matkaansa?\n\nPujahdin havumajaani odottamaan tilanteen kehittymistä, sumun\nselviämistä. Yöpuultaan lähtevän metson siipien läiske kuului\nläheiseltä kangasselkoselta, metsäkanat kovaäänisinä kävivät käräjiään\nsuolla, ja vaaran rinteellä \"huusi koro\", palokärki pärrytti\nkelonsäröä. Pienimmätkin äänet kuuluivat pitkän matkan takaa. Telkkä ui\neditseni kortteikon rintausta pitkin. Toisinaan se pulahti sukelluksiin\nruokaansa hakien. Pidättäydyin ampumasta. Tuntui epämieluiselta rikkoa\nrauhaa, ja tahdoin nähdä hanhiparven sumun hälvettyä, ainakin lennossa\nniitä ihailla, ja sitten voisi ehken ampuakin.\n\nSumu häipyi auringon ylettyä kuusikon suippokärkien kohdalle.\n\nJa mitä näinkään!\n\nLahden vastaisella rannalla, olinpaikastani vähän viistoon oikealle,\nseisoskeli liejukko- ja mätäsniemekkeellä hanhijoukko; laskin lintuja\nkahdeksaankymmeneen. Ne seisoivat siinä liikahtamattomina,\npitkäkaulaisina kuunnellen. Äkkikatsannolla olisi saattanut luulla\nniitä mättäiksi ja kaisloja mättäihin pystytetyiksi kepeiksi. Olisipa\nsiinä pataan pantavaa! Mutta minkäs mahdoit niille pyssylläkään. Hyvä\nampuja olisi mahdollisesti tarkalla luodikolla saanut johonkin niistä\nsattumaan, varsinkin kun olisi ampunut lähekkäin seisovien lintujen\nryhmään. Haulikolla ei ollut yrittämistäkään, sillä matkaa oli\nvähintään 200 metriä.\n\nLinnut seisoivat kauan, ehkä noin puolisen tuntia, kuin kuvapatsaat. Ne\nvarmaan vaistoavat jotakin, ajattelin. Joko kaukoaisti antoi niille\nvaroituksen minun lähelläolostani, vaikka ne vielä nähtävästi ovat\nvähän epätietoisia, niin etteivät katso tarpeelliseksi lähteä lentämään\npakoon, hyvän ruokapaikan jättäen? Vai kuulevatko ne jotakin sellaista\nepäilyttävää, jota minä en ainakaan vielä kykene kuulemaan?\n\nJälkimmäinen otaksumani osoittautui oikeaksi hetken kuluttua. Yksinään\nkorpia kiertelevä suuri, sarvipäinen ajokkiporohärkä tulla loksutteli\nventoa nevaa pitkin suoraan hanhilaumaa kohti, arvattavasti juomaan.\nKorkeimmalla mättäällä seisova johtaja-vartijahanhi päästi lyhyen,\nkäskevän merkkiäännähdyksen ja lääpötteli huojuvin askelin tarpeeksi\nsyvään veteen sekä lykkäytyi uimasilleen, koko muun lauman seuratessa\nsitä. Hanhet eivät siis sen enempää pelänneet poroa. Mutta jos minä\nolisin kojussani vaikka vain hiljaa rykäissyt, niin voi silloin sitä\nsiipien läiskettä ja veden pauhinaa!\n\nKun hanhiparvi läheni hitaasti ja pysähdellen uiden piilopaikkaani, en\nuskaltanut kaikin ajoin täysin palkein hengittääkään. Toivoin näet\nniiden tulevan ampumamatkan päähän. Eivät näyttäneet uskaltavan mennä\nenää entiseen syömäpaikkaansa, sillä poro jäi juotuaan nyhtämään\nmeheviä rantakortteita. Hanhet lipuivat alinomaa leviävänä ja\npitenevänä parvena lähelläni, noin 50 metrin päässä minusta sijaitsevaa\nliejukkokielekettä kohti. Aivan niinkuin olin toivonut niiden tekevän.\nMutta enpä olisi uskonut silti toivoni toteutuvan. Kohta ovat\nensimmäiset linnut kielekkeellä. Pian pääsen ampumaan. Siunattu\nporohärkä, minkä hyvän työn teit tietämättäsi!\n\nVaikka olisin voinut valita ja ottaa saaliini jo silloin, kun lauman\nkärjessä uineet linnut höyhenistöään pyristellen ja siipiään oikoen\nkohosivat liejuniemekkeelle, annoin kaikkien kokoontua sille tai\nasettautua seisomaan sen rantamien matalaan veteen. Se oli komea\nkatseltava näin läheltä tuo keppikaulojen joukkue. Eikä aivan\ntavallinen ja jokapäiväinen nähtävä. Siitä olisi tullut sievä ja\nharvinaisaiheinen valokuva. Kaduin kovasti, että olin jättänyt kameran\nkotiin. En viitsinyt lähteä sitä kantamaan tänne, kun en aavistanut\ntäällä tämmöistä tilannetta sattuvan. Eikähän minulla ollut\nkauko-objektiiviakaan.\n\nTapansa mukaan hetkisen kuulosteltuaan uudessa paikassa ja höyheniään\nnokallaan suorittuaan hanhet ryhtyivät ruokailemaan. Vaappuillen ne\nkävelivät, vartijahanhea lukuunottamatta, pehmeässä liejussa ja\nvatsaansa myöten vedessä, kaivellen nokallaan arvattavasti joitakin\npikkueläimiä. Toiset kiskoivat ahnaasti mättäitten reunuksilta lyhyttä,\nvihantaa vesinurmea. Kun \"naapuri\" toisinaan touhussaan sattui tulemaan\nliian lähelle, vingahti häiritty lintu kärttyisästi ja näykkäsi\nnokallaan tunkeilijaa. Kun hanhet syötävää etsiessään ja niitä\nkatsellessani olivat levittäytyneet harmittavan hajalleen, joten ei\nollut toivoa kahden kaatumisesta yhdellä laukauksella, annoin Bauardini\npuhaista juuri silloin, kun tuollainen kinastelukohtaus tapahtui kahden\nsyöntitouhuisen kesken. Mutta ihme oli, että vain toinen tuli\nkykenemättömäksi lähtemään lentoon. Toista ammuin uudelleen juuri sen\nkohottua ilmaan, vaan tottapa tuli kiireessä katsotuksi hatarasti\nreikärautaa pitkin, koska onnekseen meni muitten mukana. Liejukolle\njäänyt pyöriskeli ja heittelehti *siinä henkitoreissaan vielä sen\nverran, että minun oli juostava rantaa pitkin vähän lähemmäksi ja\nlopetettava se laukauksella.\n\nTämäpä vasta onnenpotku! Olisi minulle oikeastaan riittänyt yksikin\nhanhi kerrallaan, mutta oli otettava toinenkin, kun annettiin.\n\nMutta lintu ei ollut vielä pussissani, vaan vetelällä liejulla,\nparinkymmenen metrin päässä miehen kannattavasta rantaäyräästä. Siinäpä\npaha pulma. Minulla ei ollut edes kirvestä, jolla olisin saanut kaataa\nmuutamia puita jalkojeni alle liejuun. Lähitienoolta en löytänyt yhtään\nniin pitkää ja niin paksua maahan kaatunutta puuta, joka olisi ottanut\nvähääkään kannattaakseen satakiloista ruhoani. Piti lähteä pitemmälle\netsintäretkelle. Noin puolen kilometrin päästä löytyi viimein\ntuulikaato kuusi. Sen sain suurin ponnistuksin kiskotuksi irti\nkannostaan, katkoen puukolla sitkeimpiä murtumasäröjä, ja vedetyksi\nhanhiliejukolle. Raahaamista siinä oli aivan hikeen ja väsymykseen\nasti. Jos \"mamma\" olisi ollut näkemässä sitä hitsiä, hän olisi tietysti\ntavanmukaisesti sanonut, että \"ei se mitään, hyvää tekee papalle\nvoimistelu, ja hikoaminen kuuluu olevan terveellistä\".\n\nSaatuani hanhen vihdoin liejulta käsiini ja juuri sovitettuani sen\navaraan selkälaukkuuni lensi lähitseni muutamia sorsia. Tempasin pyssyn\nmättäältä ja päästin kaksi paukkua, tähdäten lähes pari metriä\nensimmäisinä lentävien nokan eteen -- niiden nopeus oli niin suuri\nmyötätuulessa. Kärkilentäjä supisti siipensä lerpalleen ja kiivaasti\nväkkäränä pyörien paiskautui kortteikkoon, niin että läjähti ja vesi\nroiskahti komeasti. Siinä oli taas urakkatyö tiedossa. Ei auttanut muu\nkuin piti ottaa pois yltäni jokainen rihmankiertämä sekä lähteä uimaan\nmutaiseksi sekoittuvaan ja lievimmin sanoen viileään veteen. Olisi\nollut kansantaloudellista tuhlausta jättää sorsa sinne. Otetaanhan\nmarjakin maasta.\n\nKortteikossa oli pahimmoilleen niin matalalti vettä vennon liejuvellin\npäällä, ettei siinä urriessa oikein tiennyt pitikö yrittää uida vai\nkahlata. Kulku oli vaikeata, mutta onneksi ei matka ollut kovin pitkä.\n\nEikä tässä vielä kaikki. Mutakylvyn jäljestä oli juostava peseytymään\nlahdekkeen vastaisella puolella olevaan kovarantaiseen niemeen. Sorsa\nnousi hintoihinsa!\n\nJa raskaan lintutaakan painamana oli vielä kestettävä kymmenisen\nkilometrin marssi Kitkan rantaan sekä siitä saman pituinen soututaival\nJäkäläniemeen.\n\nKyllä oli sitten mies \"pehmeänä\". Hyvä kotona, parempi muualla.\n\nSaalista katseltiin ja ihmeteltiin. Lajikseen suurenlainen sorsa näytti\nkovin vähäiseltä komeitten hanhien rinnalla pihanurmikolla.\n\n-- Nuihin suurten poikako se on tämä pieni? kysyi muuan siihen sattunut\nPöksänlahden puolen muija ja käänsi sorsaa kenkänsä kärjellä.\n\n-- Ei ou poika eikä tyttö, sorsahan se on, jurautti renki\nsuorasukaisesti.\n\n-- Ja nuo suuret on hanahia, esitteli tietävästi terävämeininkinen\nPikku-Katri.\n\nHanhet punnittiin: 4 kg 650 gr ja 4 kg 300 gr.\n\n-- On niissä syömistä vähäks aikoa, totesi vanhaisäntä.\n\nMinulla ei ollut enää aikaa käydä toista kertaa erämaan järvellä hanhia\nhakemassa, sillä alamaahan lähtö oli lähellä. Se synkistytti mieltäni.\nOlin aivan kuin, sanoisinko, rakastunut tuohon etäiseen erämaan\nhanhijärveen. Olisin halunnut vielä istua illan hämärtyessä sen\nrannalla, nähdä aamun valjettua sumuverhon jakautuvan ja komean\nhanhiparven liukuvan tyynellä vedenkalvolla, olisin vielä tahtonut\ntuntea olevani -- yksin erämaassa.\n\nToivoin pääseväni sinne vielä joskus, monen vaiherikkaan kuunkierron\nperästä, ehken monien murheitten ja vastoinkäymisten jälkeen.\n\n\n\n\n14.\n\nJÄÄHYVÄISET KUUSAMOLLE.\n\n\nSyyskuu oli jo pitkälle kulunut, sää käynyt koleaksi. Harri, ahven ja\nhauki eivät enää paljon välittäneet pitkänsiiman syöteistä,\nlohenpyynnin lupa-aika oli päättynyt. Metsästysaika olisi ollut tosin\nvielä parhaillaan, hanhien ja muiden muuttajien lapinlento vielä\nenimmäkseen edessä päin, mutta ei auttanut, raskain mielin täytyi alkaa\najatella lähtöä ja ryhtyä kokoilemaan kapineitaan. Eroaminen\nKuusamosta, Kitkasta, Jäkäläniemestä ja sen erikoisen ystävällisestä\ntalonväestä tuntui ikävältä. Jospa vielä viikon saisi olla täällä! Tahi\nedes pari, kolme päivää!\n\nLähtöpäivän edellisen illan tavanmukaisesta tupaistunnosta muodostui\nankara juontikaronkka. Vaikka ei juotu tosin muuta kuin Pauligin\njuhlasekoitusta paksun separaattorikerman, korppujen ja piparkakkujen\nkanssa. Illanvieton aikana käytettiin runsaasti puheenvuoroja. Kaikissa\nnäissä lausunnoissa tuntui olevan pääasiallisimpana sävynä kuluneen\nkauniin ja viihtyisän kesän kaipaus.\n\nSyysilta oli lauha, tyyni ja kajastevaloinen. Riisitunturin huipun\nkohdalla taivaanäärellä vilkutti jo syksyn ensimmäinen, kirkas tähti.\nEmme olisi oikein vieläkään malttaneet mennä nukkumaan, vaikka oli\nkohta puoliyön aika.\n\nHuomenna sitten hyvästellessä talonväkeä tuli lähtijän mieleen\nsellainenkin ailahdus, että mitähän jos jäisimmekin tänne -- edes ensi\nsyksyyn saakka. Teki mieli sanoa nuorelle isännälle, että hae pois\nveneestä ne äsken sinne kantamasi matkalaukut -- lähdetään nuotalle\nHiekansyvään päivällisen jälkeen, kun tuulikin näyttää noin\ntyyntyvän...\n\nTämmöisissä tilanteissa ihminen näet saattaa hiukan herkistyä.\nVarsinkin oltuaan lähes neljä kuukautta erämaassa, sen vieraanvaraisen\nja sydämellisen kansan keskuudessa. Mutta heikkouden hetki menee\ntavallisesti pian ohi. Jälkensä jättää se kuitenkin mieleen ja\nmuistiin.\n\n-- Saadaanko tulla tänne vastakin? kysyin puristaessani vanhanisännän\nkovettunutta kämmentä.\n\n-- Tule veikkonen, yöllä tai päivällä, aina silloin kun voan itelles\npassoa... sieltä suuresta moalimasta... tänne jalakojas leppuuttammaan,\nvastasi vanhus totisena ja hänen huulensa mutuilivat omituisesti.\n\nAjaessamme autolla Kuusamon--Rovaniemen uudella tiellä punkaharjumaista\nHyvänniemen selännettä pitkin lohdutti minua rouva veikeästi viisaalla,\nsyväsisältöisellä raamatunlauseella:\n\n-- Pidätä äänesi itkusta ja silmäsi kyynelistä, sillä työllesi oli\ntulemassa palkka.\n\nHän viittasi tällä kai kirjantekohommaan. Oltiinhan matkalla herrain\nHelsinkiin, kirjayhtiölle käsikirjoitusta viemässä.\n\nLähtötunnelma alkoi vaihtua vähitellen matkanähtävyyksien\nkiinnostukseksi.\n\nMäättälänvaaralta lähtien oli tultu jo puoliväliin toistakymmentä\nkilometriä pitkä, melkein taloton taival Mourusalmelle. Se on lounaasta\nkoilliseen suuntautuvan Yli-Kitkan vesistön kapein kohta, joka erottaa\nVasikkaselän ja Luonselän. Tuon 700 metrin laajuisen salmen yli\nkuljetetaan autot ja muut ajopelit lautalla sekä jalka- ja\npyörätaivaltajat veneellä Posion pitäjän puolelle. Siinä lähellä\npohjoisrannan lauttalaituria on pari vankkaa taloa, joissa majoitetaan\nja syötetään mielellään Kitkan lohiherroja. Varsinkin rovaniemeläisiä\nurheilukalastajia tapaa täällä Hietaniemellä pyhänseutunakin\npikimmältään käymässä. Uutta, hyvää tietä on hupainen huristaa.\n\nMourusalmelta on 15 km:n aivan taloton taival Posiojärven rannalla\nsijaitsevaan Aholan majataloon, jonka kohdalla oleva maantietolppa\nilmoittaa Rovaniemelle olevan matkaa vielä 131 km.\n\nAholasta lähtee maantie ensin parisenkymmentä kilometriä noudattelemaan\nPosiojärven kortteikkoisia rantoja, vilautellen viehättäviä näköaloja,\nlempeitä lehtoisiakin maita, saaria, salmia, lahdekkeita ja\npikkuselkiä, ei siis enää, ei ainakaan maantieltä katsoen\njylhänkaunista kuusamomallista nähtävää. Erämaan alkuvoimaisin viileys\non jo näillä tienoilla melkoisesti lientynyt ja tasaantunut. Vain\nKaritunturi (416 m), Riavaara (n. 300 m) ja Palotunturi (391 m) vielä\nkaukana maantien pohjoispuolella kohottavat huippujaan verraten\n\"siivojen\", sankkametsäisten maiden ympäröiminä. Posiojärven tienoot ja\nPosion pitäjän muutkin seudut olisivat matkailijoille ja\nkesänviettäjille varmaan hyvin mieluiset, jos liikenne saataisiin\nsuunnatuksi sinne, vaikka esim. Kuusamon kulkijain paluumatkalla tahi\nheidän jatkaessaan turistitietään Lappiin ja Petsamoon.\n\nKitkan--Posion järvireitin umpipohjukkaan, Posionperään, tullessa\npitkin rannikkoa ja maantien vaiheilla on vankanlaista asutusta\nkilometrittäin.\n\nMutta vielä kerran, viimeisen kerran koko tällä Kuusamo-matkallamme,\nerämaa näyttää kyntensä: viidettäkymmentä kilometriä pitkällä\ntaipaleella Posionperästä Autinkylään. Tällä matkalla on penikulma\ntoisensa jäljestä tasaisenlaista kangasmaata, useita suuria,\nikävännäköisiä palokankaitakin, aina vain metsää, ainoastaan muutamia\npikkujärviä näkyvissä, eikä ihmisasuntoja paljon muita kuin uudismökki\nmustassa metsässä sen paikan läheisyydessä, jossa maantie menee\nAuttijärvestä alkavan Auttijoen yli. Tämän torpan kohdalla postiauto\npysähtyy neljännestunniksi kahvittamaan matkustajiaan. Auttijoen\nmaantiesillalta näkyi Kuusamosta päin tullessa vasemmalla puolella\nkuutisen kilometriä pitkä, mutta vain joitakin satoja metrejä leveä,\nihana Auttijärvi, johon kaakosta päin laskee pienenlainen, mutta sen\ntakia merkillinen Korojoki, että metsäisten maisemien keskelle on\ntäällä graniittialustaan muodostunut monta kilometriä pitkä, noin\nenintään 1 km leveä, aivan äkkijyrkkien, lähes 100 metriä korkeiden\nrinteitten reunustama rotkolaakso, jonka pohjalla joki luikertelee.\nMahtavan vaikutuksen tekee tämä muodostuma, kun jyrkänteen reunalta\ntahi kanjonin pohjalta sitä katselee.\n\nMutta kukapa Korojoen kanjonia käy katsomassa, vaikka se on vähintään\nyhtä mahtava, ehkä suurenmoisempi kuin Kitkajoen rotkolaakso, jossa\nsentään joku reissaavainen kesänpitkään piipahtaa. Korojoen nähtävyys\nei ole ollut matkailijoiden tietonakaan. Ei kukaan ole siitä hiiskunut\nmitään. Ei edes Sulo-Veikko Pekkolakaan, joka maailmansodan aikana\nparin hurjapäisen toverinsa kanssa Saksan yleisesikunnan asiamiehenä\nkuljetti pommikapsäkkejä veneellä Korojokeakin pitkin.\n\nAuttijoessa on komea Auttiköngäs, jonka tienoilla on antoisaa\nonkivettä. Autinkylässä yhtyy Auttijoki suureen Kemijokeen, jonka\ntiheäasutuksellista vartta seuraten maantie painuu Rovaniemelle. Tältä\nväliltä ei ole mielestäni muuta mainitsemista kuin Pekkalan\ntyynisuvantoinen lossiylikulkupaikka ja Kaihuan kalanviljelylaitoksen\ntyylikkäässä portissa olevat kaksi komeata lohenkuvaa.\n\nAuto hyristää vireästi, vauhtiaan yhä kiihdyttäen, tuuheametsäisen ja\nkorkeahkon, mutta Kuusamon tuntureja ja vaaroja katsomasta tullessa\nauttamattomasti jotenkin vaatimattomalta näyttävän, kesäyöaurinkonsa ja\nsuksimäkensä takia kuuluisaksi mainostetun Ounasvaaran rinteen viertä\nja Kemijärvelle johtavan uuden rautatien komeaa kaarisiltaa pitkin\nKemijoen yli Rovaniemen hienosti sivistyneeseen maalikylään, jossa\njätkäkahvilan avatun ikkunan laudalla gramofoni rääkyi Asfalttikukkaa,\nhäiriten lämmintuntuisen, selkeän syysillan rauhaa.\n\nSydäntä riipaisi oudosti auton pysähtyessä Lipposen ensiluokkaisen\nmatkustajakodin oven eteen: en olisi välittänyt koko tästä hienoudesta\n-- huolettomampi ja vapaampi olisi ollut oleskella siellä Kitkalla tai\nmuualla Kuusamoa kulkemassa.\n\nJa vielä junan jyskyttäessä etelää kohti viipyi mielessä kauniin\nKuusamon kaipuu, kuluneen kesän kaiho. Ei siinä huvittanut paljon\nkatsella vaunun ikkunasta taaja-asutuksellisia, laakeita vainio- ja\njokirantanäköaloja. Mieli oli muualla: nyt siellä tämmöisenä\naurinkoisena, tyynenä päivänä koko Kitkan laaja ulappa kirkaspintaisena\npäilyy, Naatikkavaaran jyrkkä havupuurinne heloittaa puhtaanvihreänä,\nauringon hehkun kyllästämänä. Siellä on komea Paanajärvi, ylväs\nNuorunen, mahtava Oulankajoki sekä jylhän erämaan lohduttomassa\nyksinäisyydessä pauhaavat Kiutaköngäs ja Jyrävä.\n\nMielenmyrre tuntui ikäänkuin patoutuvan sydänalaan ja elämän murheet\nalkoivat ahdistaa jälleen.\n\n\n\n"]