[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$foNxxR4KyPBVTQS9Q0y_iPMafwVnHjzgFmsKsmMK3qpU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2371,"Lukís Láras","Vikélas, Dimítrios",1835,1908,"2371-vikelas-dim-trios-luk-s-l-ras","2371__Vikélas_Dimítrios__Lukís_Láras","Kertomus Kreikan vapaussodan ajoilta","romaani",[],[],"fi",1879,1886,27093,179221,false,63492,[23,24,25],"Greece -- History -- War of Independence, 1821-1829 -- Fiction","Historical fiction","War stories",[27],"Historical Novels","\"Lukís Láras: Kertomus Kreikan vapaussodan ajoilta\" by Demetrios Vikelas is a historical account written in the late 19th century. The narrative follows Lukís Láras, who recounts his experiences during the Greek War of Independence, particularly the tumultuous events leading up to and during the conflict. This story aims to capture the personal and collective struggles faced by those involved in the fight for freedom from Ottoman rule.  The opening of the work introduces us to Lukís, who narrates his early life in Smyrna, reflecting on his family's merchant business and his aspirations for a more prosperous future. However, his peaceful existence is abruptly shattered by the sounds of gunfire and chaos, signaling the onset of violent uprisings against the Turks. As he grapples with fear and uncertainty, he vividly recalls his community's reaction to the looming danger, the growing tensions, and the eventual realization that their long-cherished hopes for freedom were now intertwined with the brutal realities of warfare. This beginning sets a poignant tone, drawing readers into the historical context and emotional weight of the narrative. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Koskimies, Kaarlo",144,"Historiallinen romaani sijoittuu Kreikan vapaussodan aikaan 1820-luvulle. Teos seuraa nuoren kauppiaan ja hänen perheensä vaiheita Smyrnassa ja Chiossa sodan melskeiden ja vainojen keskellä. Tarina on kirjoitettu vanhan miehen muistelmien muotoon.","Dimítrios Vikélasin 'Lukís Láras' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2371. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LUKÍS LÁRAS\n\nKertomus Kreikan vapaussodan ajoilta\n\n\nKirj.\n\nD. VIKELAS\n\n\nUuden-kreikan kielestä suomentanut\n\nK. F. [Kaarlo Forsman].\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström, kustantaja,\n1886.\n\n\n\n\n\n\nKIRJANTEKIJÄN ALKULAUSE.\n\n\nLukís Láraan nimen varjossa piilee eräs Chiolainen, jonka Englannissa\neläneet heimolaisemme helposti tuntenevat. Usein kertoili hän minulle\nnuoruutensa koetteluita. Elämänsä loppupuolella ryhtyi hän minun\nkehotuksestani omakätisesti kirjoittelemaan muistelmiansa; ja kun hän\nmuutamia vuosia sitten kuoli, löydettiin hänen papereittensa seasta\ntämä käsikirjoitus suljettuna kuoreen, jossa oli minun nimi-osotteeni.\nJulkaistessani sen nyt, toivon, että muut lukisivat sen samalla\nmielihalulla, millä minä kuuntelin vanhuksen kertomuksia.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\n\nAlussa vuotta 1821 oleskelin Smyrnassa. Olin silloin lähes\nkahdenkymmenen vuoden ikäinen. Jo seitsemän vuotta aikaisemmin oli\nopettajani, isä Flútis, vakuuttanut isälleni, että olin oppinut\nenemmänkin tieteitä, kuin mitä kauppiaaksi aikova mies tarvitsee; ja\nisäni, joko vakuutettuna hyvän papin puheista taikka arvellen\nkäytöllisen elämän koulua hyödyllisemmäksi minulle, ei antanut minun\njäädä Chioon täydentämään opintojani, vaan otti minut mukaansa\nSmyrnaan, jossa ensin sain olla oppilaana, mutta vähän ajan perästä\npääsin osakkaaksi hänen kauppaliikkeesensä.\n\nTällä välin Jumala siunasi meidän vaivannäkömme. Joka vuosi\ntilinpäätös osotti suuremman voiton kuin edellisenä vuonna, ja meidän\nkauppamaineemme karttui yhä enemmän Smyrnan markkinoilla. Muutoinkin --\nsen saatan sanoa ylpeydellä -- isäni alusta alkaen oli omannut hyvän\nnimen ja puhtaan maineen, sillä hän oli mitä rehellisin ja tarkin\nkauppasuhteissaan. Minun täytyy lisätä, enkä sitä sano kiitelläkseni\nitseäni, koska kokemuksesta tiedän että, ken itseään ylistää, joko itse\nerehtyy tai tahtoo muita erehdyttää, vaan sen sanon lausuakseni\npojallisen kiitollisuuteni, että menestykseni kauppias-uralla luen\nniiden perus-aatteiden ansioksi, jotka isäni hamasta lapsuuteni iästä\njuurrutti minuun.\n\nMikäli tulot karttuivat, laajeni vähitellen myös kauppaliikkeemme\npiiri ja samalla näköalamme väljeni. Keskuutemme ulkomaisten\nkirjeenvaihtajain kanssa Euroopassa ei enää riittänyt tyydyttämään\nkauppatoimiamme. Kaksi tai kolme nuorta kansalaistamme oli jo, kukin\npuolestaan jonakuna helleeniläisen kaupan Columbona, niinä vuosina\nasettanut majansa Lontoosen. Noiden voittopalkat häiritsivät meidän\nuntamme, heidän esimerkkinsä viritti meissä kunnianhimoisia haluja\nhehkumaan, jonka johdosta jo suunniteltiin tuumaa, että minä\nsyyspuoleen erään enoni kanssa siirtäytyisin Englantiin. Olinpa jo\nalkanut opiskella Englannin kieltä erään englantilaisen papin johdolla,\njolta en kuitenkaan paljoa oppinut. Mutta ehk'ei se ollutkaan hänen\nvikansa. Etten vaan soimaa ensimmäisten opettajaini muistoa!\n\nSekä isäni, että meidän seuraamme kuuluvain sukulaisten ja ystäväin\nmieli niinkuin omakin mieleni oli yksinomattain kiintynyt\nkauppatoimiimme. \"Veljesliitosta\"[1] sekä kapinasta, jota puuhattiin,\nemme tienneet mitään. Tosin mekin kaikkien Helleenien kanssa\nepämääräisesti tunsimme jotakin hämärää halua vapauteen. Smyrnassa\nnäimme Euroopalaisten uljaasti kohottavan päätänsä, ja salaisella\nkatkeruudella onnittelimme noita itsenäisiä kristityitä kansoja;\nmeillä oli muutamia hämäriä historiallisia käsitteitä Ranskan\nvallankumouksesta sekä muutamia sumuisia toiveita kansamme\nuudestaan-elpymisestä, jotka toiveet pääasiallisesti nojausivat\nPohjasta päin odotettuun apuun, ja juhlapäivin yhteen tullessamme\nlaulelimme mekin Rhigaan lauluja; mutta emme kuitenkaan edes\naavistaneetkaan, että kansallinen kohina oli puhkeamaisillaan.\n\nMe vietimme elämäämme tyynesti khan'issamme, päivät keskellä kirjavia\ntavaroitamme, yöt pienessä kammiossamme ylisillä, jossa isäni ja minä\nnukuimme. Sunnuntaisin kävimme säännöllisesti messua kuulemassa pyhän\nFotinon kirkossa, toisinaan kävimme myös katsomassa joitakuita\nchiolaisia perheitä, jotka asuivat Smyrnassa. Harvoin, kerran tai\nkahdesti vuodessa, varsinkin pääsijäisviikolla, matkailimme\nvirkistykseksemme seudun kyliin, ja silloin hengitellessämme raikasta\nilmaa ja nähdessämme puita ja vainioita muistelimme Chios saarta ja\nmaataloamme ja puutarhaamme, ja silloin ero kotilaisistamme tuntui\nmeistä raskaammalta.\n\nNäin päivät kuluivat ja aika vieri ja pääajatukseni kieri yhä vastaisen\nEnglannin matkani ympärillä. Siinä uneni alati häälyivät ja ne olivat\ntosiaan kultaisia unelmia. Mutta äkisti rauha ja toimet, tuumat ja unet\nkaikki kerrassaan raukesivat.\n\nEräänä yönä alussa maaliskuuta heräsin säikähtyneenä. Olin unessani\nkuullut useita pyssyn laukauksia. Nousin istualleni vuoteelle, tarkasti\nkuunnellen ja tuijottaen pimeään.\n\nIsäni nukkui sikeästi. Olikohan tuo vaan unen näköä? Ei! pif, paf taas,\nja samalla hurjia huutoja. Herätin isäni ja kuuntelimme nyt kahden.\n\nKaiken yötä jatkui, vähä väliä keskeytyen, ampumista ja melskettä. Emme\nvoineet arvata, mitä oli tekeillä. Ja kuinka saisimmekaan siitä selkoa?\nUtelijaisuus tahtoi kyllä viekoitella meitä menemään ulos, mutta pelko\nvoitti utelijaisuuden, ja jäimme sisälle.\n\nAamun valjetessa astuimme alas khanin pihalle, jossa tapasimme muitakin\nsen asukkaita kokoontuneina, saman tuskan ja levottomuuden alaisina\nkuin itsekin olimme.\n\nKhanit, niinkuin, lukijani, luultavasti tiedät, ovat tavallisesti\nraketut linnan muotoon. Ulkopuolella vahvat, korkeat muurit, jotka\nkehäänsä sulkevat nelikulmaisen tai pitkulaisen pihan taivas-alla;\npihan puolella on kaikkien puotien ja asumusten akkunat ja ovet, yhteys\nmuun maailman kanssa tapahtuu rautaportin kautta, joka yöksi suljetaan.\n\nKun vartiat aamulla avasivat portin, saimme tietää, että illalla oli\ntullut Turkkilaisille käsky varustautua aseilla. Siitä nuo yölliset\npyssyn paukkeet ja huudot. Mutta mitä varten tuo asevarustus? Mistä\nvaara, joka tuon käskyn tuotti? Tuommoisia kyselimme ulkoa tulevilta,\nmutta emme saaneet tyydyttävää tietoa. Yksi sanoi Janitsharein nousseen\nkapinaan, toinen puhui Venäjää vastaan käytävästä sodasta; muutamat\nkuiskivat kapinasta kristittyjen puolelta.\n\nNiin meni se päivä. Oli lauantai. Me emme astuneet khanista ulos, mutta\nsen portista näimme Turkkilaisia aseellisina ja tuiman-näköisinä\nkävelevän kaduilla.\n\nSeuraavana päivänä tulimme tavan mukaan messua kuulemaan. Sinä\nsunnuntaina ei pitänyt saarnattaman, jonkatähden seurakunta kummastuen\nnäki papin astuvan saarnastuoliin. Ei hän sinne astunut julistamaan\nmeille Jumalan armoa, vaan lukemaan patriarkallisen pannakirjan julki.\n\nKuulimme kaikki kauhistuen hänen lukevan tuon pannajulistuksen hirveine\nkirouksineen. Kuulimme Sutsoa ja Ypsilantia mainittavan velkapäiksi ja\nkavaltajiksi.[2] Ymmärsimme että tarkoitettiin Vallachiassa\nilmestyneitä kapinallisia liikkeitä sekä salaisia liittokuntia, ja\nsilmäilimme toinen toistamme kirkossa: kyseltiin, kuiskailtiin ja\noltiin epätietoisia.\n\nMitähän tuo pannaan julistettu kapina merkitsi? Missä oli liikkeen\nlähde? Tiesimme vaan, että Ypsilantia pidettiin Venäjällä suuressa\narvossa, ja arvelimme sen johdosta, että oli syttynyt joku kapina, jota\nVenäjän puolelta kannatettiin jonakin venäläis-turkkilaisen sodan\naiheena. Mutta kaikki nämä olivat vain epäselviä häälyviä arveluita,\nsuuremmassa määrin kuin mitä tätä nykyä saatan oivaltaakaan.\n\nEipä Smyrnan Turkkilaisetkaan vielä olleet selvillä siitä, mitä oli\ntekeillä. He eivät vielä oikein älynneet, että \"rajah\" raukat[3] omin\npäin ryhtyivät kapinaan. He arvelivat vaaran tulevan Venäjältä.\nKuitenkin heti alusta alkain heidän uskonvimmansa yltyi. Olihan sota\nkäytävä uskottomia vastaan; joka kristitty oli siis vihollinen, joka\nrajah uhriteuras. Jo ensi päivästä aikain meidän näköalamme pimeni ja\nlevottomuus ja pelko painoi mieltämme.\n\nNämä sanat levottomuus, pelko ovat jo usein livahtaneet kynästäni.\nMutta miksi osottelisin urheutta, jota meissä ei ollut eikä saattanut\nolla? Älä hymyile, hyvä lukija, vaan muista, että olen Chiolainen, ja\nlue arkuuteni syntyperäni syyksi. Olisinpa silloin mielinyt nähdä sinua\nminun tilassani, jos luulet olevaskin urhea ja peloton.\n\nAseettomina, suojattomina, orjuudesta nöyrtyneinä, alttiiksi jätettyinä\nensimmäisen tuimistuneen Turkkilaisen kiukulle ja puukolle, ilman\nvähintäkään toivoa oikeuden tai hyvityksen saannista, mistä me, Smyrnan\nkhanin halvat kauppiaat, olisimme saaneet urheutta ja uljuutta? Ja mitä\nolisi uljuus meitä hyödyttänytkään?\n\nKärsivällisyyttä meillä ainoastaan oli, ja kärsivällisyyttä\nkysyttiinkin, sillä tästälähin elämämme oli alinomainen kuolontaistelu,\npitkä marttyyrihistoria. Mutta kärsivällisyydelläkin on määränsä.\nToisinaan se tyhjentyy, ja silloin sen sijaan astuu joko täysi\nuskaltamattomuus tai sankaruuteen vievä toivottomuus. Useat sankaruuden\nosotukset sekä Kreikan kapinassa, että ihmiskunnan historiassa,\nkirjoitetussa niinkuin kirjoittamattomassa, ovat luultavasti\ntämmöisen toivottomuuden tuottamia. Minua Jumala varjeli täydestä\nuskaltamattomuudesta, mutta luonto ei ole varustanut minua\ntoivottomuuden sankaruudella. Kärsivällisyyteni ja toivoni ei ole\nkoskaan peräti uupunut, ja siitäpä usein olen kiittänyt Korkeinta.\n\nMuutaman päivää tuon mainitun pannaanpano-sunnuntain jälkeen menin\naamulla juutalaisten khaniin korjaamaan rahoja kokoon. Olin jo saanut\nkerätyksi melkoisen summan ja kätkin poveeni pussin, joka sisälsi\nrahat, kun äkkiä kuulen huutoja ja jalankapsetta, näen kristityitä ja\njuutalaisia juoksujalassa tulvaavan meitä kohden. Ennenkuin\njuutalainen, jonka kanssa asioitsin, ehti sulkea oven, oli hämärä puoti\ntäyteen ahdettuna hänen vapisevia uskolaisiaan. Katkonaiset lauseet,\njoita he kuiskailivat espanjalaisella murteellaan, eivät antaneet\nminulle mitään selkoa asiasta eivätkä rauhoittaneet mieltäni. Eivätpä\nhe itsekään tienneet, mitä oli tapahtunut ja miksi pakenivat.\n\nKun melu oli tauonnut ja ulkona oli tullut hiljaista, avasimme\nvarovasti oven. Vähitellen muutkin myymälät avattiin, ja niihin\npaenneet lähtivät ulos rohkaistuneina ja suusta suuhun levisi lopuksi\nselitys peljästyksen oikeasta syystä.\n\nKameeli, jonka selkään oli sälytetty puuvilla-kuorma, luiskahti\nahtaalla batsarin tiellä ja särki langetessaan jonkun työpajan oven.\nMusertuneen oven romaus, kameelinajajan huudot ja sisällä olevain\njuutalaisten kirkumiset, kaatuneen kameelin ympäri keräytyvä väentulva,\nkaikki tämä käsitettiin yht'äkkiä metelin alkeeksi, ja siitä syntyi\nyleinen hämmennys, pelko ja pako.\n\nKun mielet tarpeeksi asti kiihtyvät johonkin suuntaan, silloin ei\ntarvita kuin kipinä ilmitulen leimuamiseen. Vähimmästä syystä silloin\nsyttyy kamala kauhistus. Onnettomuudeksi oli kylläkin syitä olemassa\ntällaiseen mielten kiihkotilaan. Sillä Turkkilaisten äreys ärtyi päivä\npäivältä, he liikkuivat joukottain asuma-alueillansa ja jopa kuultiin\nheidän uhkailevan hyökätä kristittyjen päälle.\n\nMinä en vielä tiennyt näistä mitään, enkä luullut sinä päivänä saavani\nkokea uusia mielenliikutuksia.\n\nSanoin juutalaisille hyvästi, panin takkini rinnan päältä kaksin\nkerroin, paremmin suojellakseni rahakukkaroa povessani, ja läksin\npalaamaan kotia. Mutta tuskin astuin torin pääkadulle, kun uudestaan\nkuulin huutoa ja kiljuntaa, ja ennenkuin vielä kerkesin mennä lymyyn\ntai ryhtyä muihin varokeinoihin, jouduin keskelle Turkkilaisten parvea,\njotka juoksivat, paljaat miekat käsissään. Miten he eivät tallanneet\nminua maahan eivätkä surmanneet minua, sitä en vielä nytkään saa\nymmärrettyä.\n\nTulva tempasi minut mukanaan. Minäkin juoksin heidän kanssaan. Siellä\ntäällä sain potkun tai nyrkinkolhauksen, mutta juoksin, juoksin pelosta\nhuumautuneena, yhtään tietämättä, minne menin tai mikä minulle lopuksi\ntulisi; enkä aatellutkaan näitä. Kaikki oli kuin unta, kauheaa unta.\nMinä tiesin varsin hyvin kaikki Smyrnan kadut, mutta mitä katuja tuossa\nkiisin, en nähnyt enkä nytkään tiedä.\n\nSen vaan muistan, että erään kadun kolkassa näin khanimme oven\nvastapäätäni ja tunsin sen. Se oli puoleksi avoinna. En tiedä, miten\njouduin khaniin, kammiooni, lähelle isääni. Kaikki tuo on jäänyt\nsekaiseksi mieleeni.\n\nMuistan vaan, että toipuessani makasin vuoteella selälläni raskaasti\nhengitellen. Isäni kallistuen pääni ylitse pirskotti päälleni kylmää\nvettä.\n\nMuistan että tunsin raskaan painon povellani, vasta silloin juohtui\nmieleeni kukkaro. Pistin käteni poveen ja otin sieltä kukkaron esille.\n\nMuistan isäni hymyilleen, kun kurotin hänelle kukkaroa. Tuota hymyilyä\nluulin silloin ilon ilmeeksi rahojen pelastuksesta. Mutta sitten kun\nitse sain lapsia, oivalsin sen oikean merkityksen.\n\nMitä minä nyt rahoista väliä pidän? Sinua, poikani, minä vain\najattelen! -- Kas, se oli isän hymyilyn tarkoitus.\n\nIsäni rakasti minua syvästi. Ei hän sitä minulle koskaan sanonut eikä\nnäyttänyt hyväilyillä tai muilla hellyyden purkauksilla. Vasta hänen\nkuoltuaan, kun hän ei enää ollut vieressäni ja minä muistissani\ntähystelin monivuotisen yhteis-elomme vaiheita ja vähimpiäkin seikkoja,\nvasta silloin oikein ymmärsin ja arvoltaan arvasin, kuinka suuresti hän\nminua rakasti. Ja miksi niin? Siksikö, että meidän täytyy jotakin\nkadottaa, oikein oivaltaaksemme koko sen arvoa? Vai siksikö, että kovat\nonneni ja kärsimykseni vasta myöhemmin avasivat mieleni silmät ja\nlaajensivat sydämmeni?\n\nVaan minnehän nuo Turkkilaiset riensivät? Sen sain jälestäpäin tietää.\nHe pyrkivät \"frankien\"[4] asunnoille, pahat aikeet mielessään niiden\nasujamia kohtaan. Onneksi eräs pasha ehti heidän edelleen ja sai heidät\nhillityksi, ettei mitään turmatyötä tapahtunut sinä päivänä.\nVarsinainen hirmuvalta ei ollut vielä alkanut. Ja kuitenkin tuo meteli,\ntuo ensimmäinen aseellisten Turkkilaisten mielenosotus kristityitä\nvastaan, tuo minun ensimmäinen todellisen vaaran koettelemiseni, jäi\nmuistiini piirretyksi ehkä elävämmin kuin kaikki, mitä jälestäpäin\njouduin näkemään ja kokemaan.\n\nTuosta päivästä pitäen Turkkilaiset kävivät yhä julkeammaksi. Verta\nvielä ei vuotanut, mutta soimaukset, uhkaukset, tuimat katseet ja\naseiden heristys olivat pelottavia lähestyvän myrskyn enteitä.\n\nMikäli kapinan henki yltyi, kävivät olot yhä tukalammiksi. Jokaiseen\nvapauden huutoon Helleenein puolelta vastasi Turkkilainen uudella\nuskonvimman purkauksella, kunnes vihdoin kaikki sulut sortuivat ja\nTurkkilaiset riehuivat raivostuneina, murhaten, ryöstäen ja vieden\norjuuteen.\n\nTiedot eivät tulleet meille säännöllisesti eikä säntillisinä. Mutta\nkajahtipa kuitenkin tavalla tai toisella meidänkin khanimme hämäriin\nnurkkiin kansalliskapinan ensimmäiset täräykset. Niinpä saimme tietää\nVallachian tapaukset, saimme kuulla, että Morea oli noussut\nvastarintaan, että Patraan arkkipiispa ja Peloponneson etevimmät miehet\nolivat astuneet liikkeen etupäähän, ja yht'aikaa saapui sanoma, että\nHydra ja Spetsa olivat yhtyneet kapinaan.\n\nKun, muistissani palaten tuohon menneesen kunnian aikaan, harkitsen\nkutakin seikkaa erikseen sekä, silloisia tunteitani selitellen, pidän\nniitä jonakin heijastuksena sen ajan yleisestä mielipiteestä, niin\npäädynpä usein siihen johtopäätökseen, että saartemme osan-otto\nkansallisliikkeesen heti sen alusta asti vaikutti ehkä enemmän, kuin\nmoni nykyään saattaa ymmärtääkään, kapinan leviämiseksi ja\nvarttumiseksi. En sano tuota sen varsin suuren aineellisen avun vuoksi,\nminkä kreikkalaiset laivat toimesivat kansalle, enkä niiden loistoisain\nurotöiden vuoksi, joista uusi kuihtumaton kunnian seppele solmettiin\nhelleenisen nimen ympäri. Ei; nämätpä näimme ja älysimme vasta\njälestäpäin. Vaan heti alusta, kun me, jotka elimme etäällä kapinan\ntulivuoren suulta, kuulimme Hydralaisten, Spetsalaisten, Psaralaisten\nheiluttavan vapauden lippua, oivalsimme elävämmin sen, mitä nyt\npuuhattiin.\n\nHydran, Spetsan ja Psaran laivurit edustivat tavallaan näkyväisellä ja\naistiperäisellä aineksella kapinan yleistä, yleishelleenillistä\nluonnetta. Useat heistä olivat näet tuttuja, useita katsottiin\nystäviksi, heidän nimensä ja kasvonsa olivat tutut kaikissa satamissa,\nmissä Helleenejä liikkui. Kun siis kuulimme, että nuo miehet,\ntuttavamme, ystävämme, taistelivat uskon ja isänmaan etehen ja olivat\nvannoneet joko vapautuakseen tai kuollakseen, innostuimme kaikki paljoa\nenämmin kuin kuullessamme Ypsilantin liikkeestä tai vieläpä\nPeloponnesonkin kapinoimisesta.\n\nJuttelen taistelon ensi alkeista ja ensi mielivaikutteista. Sittemmin\ntuli uusia seikkoja lisää, joiden aiheesta tulimme tuntemaan meidän ja\nkapinoitsijain välisen siteen katkeemattomaksi. Turkkilaiset, kun\nkaikkialla tappoivat ja kiduttivat lapsia ja aseettomia miehiä,\nnäkyivät pitävän huolenansa muistuttaa meille heimokuntamme\nkeskinäissidettä, jos olisimmekin olleet halukkaat unhottamaan sen.\n\nÄlä, lukija, pahaksu että poikkeen aineesta syrjään. Vanhuksen käsi,\ntotellen sydämmen pakotusta, viipyy mielellään tuolla nuoruuden\npäivissä, joihin niin paljo kärsimysten ja tunteiden muistoja on\nkertynyt. Aikeeni on kyllä supistautua kertomaan elämäni vaiheita.\nMutta meidän kunkin elämä on vain pieni yhtönen, joka riippuu kiinni\nmeitä ympäröiväin olojen kokonaisuudesta. Kuinka voisin aina erottaa\nhalvan itseni keikahduksia sen yleisen tuulispään pyörteistä, jonka\nmukana se temmattiin?\n\nTästä syystä ja sentähden, että olen vanha ukko, en luultavasti saata\nolla syrjään poikkeematta muistelmiani kirjoittaessani. Mutta eihän\nsinun mitenkään tarvitse lukea minua päästä päähän, lukijani. Kun olit\npieni ja hoitajasi kertoi sinulle satuja, kertoili hän tyydyttääkseen\nyhtä paljo omaa kertomis-tarvettansa kuin sinun utelijaisuuttasi.\nMonasti ehkä uni yllätti sinun. Mutta lapsen tyttö jatkoi juttuansa, ja\nunesta herätessäs kuulit kertomuksen lopun. Kas, senpätähden monesta\nsadusta muistat vaan alun ja lopun, itse tietämättäsi, miksi et muista\nkeskikohtaa. Mutta minun omassa sadussani ei oikeastaan ole alkua eikä\nloppua, sentähden sopii sinun nukkua vaikka kohta. Et sinä keskeytä\nminua.\n\nEnsimmäiset sanomat kapinasta saapuivat meille suuren paaston aikana.\nMillainen paasto ja millainen pääsijäinen tuo olikaan meille! Kävimme\nsäännöllisesti kirkossa, varsinkin koska sillä matkalla sai uutiset\nkuulla. Nepä olivat usein valheellisia, tavallisesti liioiteltuja,\nmutta sittekin ainoat uutiset, mitä saimme. Älköönkä kukaan luulko,\nettä huoli näistä vieroitti mielemme kirkollisista menoista.\nPäinvastoin! Uskonnollinen mieli oli silloin hyvin vireä; mielestämme\nkansamme vaivat niin sanoakseni pukeutuivat lihaan Kristuksen\nkärsimyksessä, ja Suuren viikon[5] yölliset juhlamenot kuvasivat\nseurakunnan sieluntilaa.\n\nSuuren viikon keskivaiheilla levisi surkeita huhuja. Kerrottiin että\nKostantinopolissa oli ihmisiä vangittu ja surmattu, tavaraa\ntakavarikkoon otettu, jopa että useita kansan etevimmistä miehistä oli\nteloitettu.\n\nPääsiäispäivänä saimme tietää, että päätulkki Murúzis oli tuomittu\nkuolemaan. Näiden peräkkäisten surusanomain saattama kauhu peitti\nmustalla murhevaipalla Ylösnousemisjuhlan ilon.\n\nMuutamain päiväin perästä tuli kamala kauhistava sanoma. Patriarkka oli\nhirtetty! Hänen ruumiinsa oli heitetty Juutalaisten häväistäväksi ja\nsilvottavaksi! Tämäkös tieto viilsi sydäntämme ja hervostutti\npolviamme!\n\nKaksinkertainen tunne valtasi meidät; se kauhistus, jonka joka\nkristittyyn, joka Helleeniin synnytti solvaus, tehty patriarkan pyhälle\npersoonalle, kansan pyhälle päälle; ja se tunto, ettei meidän kenenkään\nhenki enää ollut turvassa. Jos sulttaanin hallitus julkee pääkaupungissa\nnäin kohdella kansamme päämiehiä ja ylimpiä, millaisten vaarojen\nalaisia olimmekaan sitten me halvat \"rajahit\" ja mitä meidän olikaan\npeljättävänä Smyrnan ja vielä enemmän Aasian Turkkilaisten\nhillimättömästä raivosta.\n\nJoku aika sitten oli jo alkanut Smyrnan tienoille keräytyä suurin\nparvin sissisotureita, joita verenjano ja saaliinhimo oli vietellyt\nVähän-Aaasian sisämaista. Pasha näytti kuitenkin vielä pitävän huolta\nasukasten turvallisuudesta ja sai pidetyksi nuo pedot ulkopuolella\nkaupunkia. Mutta heidän läheisyytensä kiihotti paikalla-asuvia\nTurkkilaisia. Nämät yltyivät päivä päivältä uhkaavaisemmiksi ja\nuhkauksesta käytiin toimeenkin. Usein käsi tapasi tikaria, tikari lähti\nhelposti tupesta, ja monta viatonta haavoitettiin, jopa muutamia\ntapettiinkin Smyrnan kaduilla.\n\nMutta nämä olivat vain uhrin alkajaiset. Sittemmin tuli vimman\njuhlakemut, surmat, tulipalot, ihmisryöstöt, eikä ainoastaan kaduilla\nja toreilla ja kristittyjen huoneissa, vaan vierasten konsulaatteinkin\nlippujen alla, jopa euroopalaisilla laivoillakin, joista pakolaisia\nsadottain laahattiin pois ja surmattiin. Mutta näistä sain vasta\njälestäpäin tietoa. En nähnyt niitä omin silmin, enkä tahdo kirjoittaa\nmuuta kuin mitä itse näin ja katsoin.\n\nSillä välin alkoivat useat jo ensi päivistä asti salaa paeta. Melkein\njoka päivä kuulimme, että joku meidän tutuistamme oli kadonnut\nnäkymättömiin. Miten hänen oli käynyt? Lieneekö hän surmattu? Vai\npiilikö pelosta? Vihdoin hänen pakonsa tuli tietyksi. Pakenijain\nesimerkki ja päivä päivältä karttuvain vaarain pelko eivät herjenneet\nmeitä kiusaamasta, isääni ja minua. Meidät valtasi vastustamaton paon\nhalu. Emme aatelleet mitään muuta kuin miten pääsisimme pakosalle.\n\nMutta se asia kävi päivästä päivään vaikeammaksi. Turkkilaiset\nvirkakunnat eivät enää sallineet \"uskottomain\" lähteä pois.\nKerrottiinpa, mutta emme vielä tahtoneet sitä uskoa, konsulien saaneen\nkäskyn karkoittaa vieraille laivoille paenneet niiltä pois. Emme\nuskoneet sitä, ja kuitenkin se oli tosi. Kaikeksi onneksi löytyi\nsentään konsuleita ja laivureita, joilla oli ihmissydän, jotka eivät\ntahtoneet ruveta teurasuhrein hankkijoiksi Turkkilaisille.\n\nNoina päivinä saapui Smyrnaan isäni vanha ystävä, katteini Visvilis,\njoka kuljetti Venäjän-lipun alaista laivaa. Isäni hengähti keveämmin,\nkuin eräänä aamuna näki hänen astuvan sisään khaniin katsomaan meitä.\nVanha laivuri tuli tarjoomaan laivaansa meidän käytettäväksemme. Kolmen\npäivän päästä, sen jälkeen kuin hän oli lastinsa purkanut, lupasi hän\nsaattaa meidät ylitse Chioon.\n\nChioon! -- minä huudahdin, kun isäni ilmaisi minulle päätöksensä. --\nTokkohan siellä olemme turvemmassa kuin täällä?\n\nSiellä olemme kumminkin kaikki yhdessä äitisi ja sisartesi kanssa. Joko\npelastumme niiden kanssa, tai joudumme kaikki saman surman suuhun.\n\nSillä välin varustelimme lähtöä. Eipä kuitenkaan ollut aikaa suuriin\nvarustuksiin emmekä sopimattomilla toimilla tahtoneetkaan ilmaista\nsalaista hankettamme. Kauppatavaramme päätimme heittää Herran haltuun,\nsaamatta jääneet saatavamme velkamiestemme omantunnon nojaan, jos nämät\npelastaisivat henkensä. Keräsimme kokoon niin paljo rahaa kuin saimme,\nja kolmantena päivänä me sykkivin sydämmin, laivurimme kanssa tehdyn\nsopimuksen mukaan, odotimme auringon laskua.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nAuringon valo oli jo sammunut, mutta yön pimeys ei ollut vielä tullut,\nkun suljimme myymälämme ja läksimme khanista.\n\nPortti oli vielä auki. Ei meillä ollut reppuja, ei myttyjä eikä muuta,\nmistä aikeemme olisi saattanut ilmi tulla. Ainoastaan poveen ja\nvaatetten alle olimme kätkeneet, mitä salaa ja turvallisesti saatoimme\nviedä mukanamme.\n\nEi kukaan talon muista asujamista tai naapureistamme tietänyt\nsalaisuuttamme. Mutta sillä hetkellä tuntui minusta, kuin jos koko\nmailma sen tietäisi; minusta näyttivät nuo vielä avoimet ovet ja\npihan-puoliset akkunat olevan silmällisiä ja katsovan vaatettemme\nläpi poveemme, jopa syvemmällekin, sydämmemme ajatuksiin asti.\n\nPortin suulla seisoi vanha vartia kädet selän takana.\n\nMinnekkä nyt näin myöhään ehtoolla? -- kysyi hän meiltä.\n\nLähdemme kirkkoon -- vastasi isäni.\n\nEi ollut iltamessun päivä eikä hetki. En uskaltanut virkkaa sanaakaan\nisälleni, mutta olin varma siitä, että tuo vanha Othomani arvasi\npako-aikeemme ja että hän heti juoksisi ilmi-antamaan meitä. Jokainen\nvarjo näytti minusta etäältä janitsharilta tai zeibekiltä, joka\nkäsissään heilutti miekkaa. Joka askeleelta odotin jotakin arvaamatonta\nkommelusta.\n\nJumalan armosta ei kuitenkaan mikään onneton kohtaus häirinnyt\npakoretkeämme. Laivuri oli määrännyt, millä paikkaa tapaisimme hänen,\netäisellä kaupungin kulmalla. Siellä hän odotteli meitä rannalla, ja\nvene oli vieressä. Rannalla vallitsi täydellinen hiljaisuus ja autius,\nja ilta oli pimeä. Me hyppäsimme veneesen -- ja eteenpäin!\n\nVasta noustuamme laivaan tuntui rintani keveemmältä ja hengittelin\nvapaasti. Vieraita laivoja eivät Turkkilaiset tähän asti olleet\nryöstelleet, jonkatähden minä laivamme venäläisen lipun suojissa\narvelin kaiken varsinaisen vaaran olevan ohitse. Kuvailin mielessäni,\nettä Smyrnasta paetessamme vältimme vaarat, kauhut, kidutukset, ja\nunhotin, mitä itse aluksi olin älynnyt, että Chioon siirtymällä emme\nsuinkaan pääsisi Turkkilaisten käsistä.\n\nVaan kuta enemmin ajattelin asiaa, sitä enemmin uskottelin itseäni,\nettä siellä säilyisimme vaaroilta ja vahingolta. Turkkilaisia oli\nsaarella vähä, ja nämä olivat verrattain sivistyneitä. Chiolaiset taas\nolivat uutteraa ja rauhallista kansaa. Ollen hyvissä varoissa ja itse\nhoitaen asioitansa olivat he onnellisimmat silloisista Helleeneistä.\n\nEipä siis ollut luultavaa, että kapinan liekki leviäisi Chioon ja että\nTurkkilaisten uskonvimma ja kiukku puhkeisi sen asukkaita kohtaan\nriehumaan. Senpätähdeu minä tyvenillä mielin katselin lähtöpuuhia.\nAnkkuri riippui jo etukeulassa; samalla kuin astuimme kannelle,\nhinattiin vene ylös, purjeet laskettiin leveälle ja lähdimme vesille.\n\nMakasin yöni makeasti. Siitä saakka kuin nuo yölliset pyssyn paukaukset\nalussa maaliskuuta olivat herättäneet minun, oli uneni ollut\nkatkonaista ja levotonta; viime-aikoina karttuneet vaarat ja\npako-tuumat pitivät silmä-luomeni auki ja vietin unettomia öitä. Mutta\nlaivassa tunsin itseni turvatuksi. Aattelin hiukan tyhjiin mennyttä\nEnglannin matkaani, mieleeni johtui tuo kauhistukseni, kun vastoin\ntahtoani juoksin keskellä Turkkilaisia, tuon tuostakin olin näkevinäni\nvanhan patriarkan roikkuvan hirsipuussa -- mutta nuo vastenmieliset\nkuvitelmat hälvenivät vähitellen tuntiessani pelastuksen suloisen\ntunteen, odotellessani yhtymystä äitini ja sisarteni kanssa ja\nmuistellessani lapsuuden ihania päiviä kotinurmen vierteillä. Nuoruus\non luonnoltaan huoleton ja toivollinen. Ei se mielellään jää surullisia\nseikkoja miettimään. Smyrnan muistot väistyvät vähitellen suloisten\nunelmain tieltä, ja vaivuin tyyneen uneen, natisevan aluksen minua\ntuutiessa ja kohisevain aaltoin, joilla se tasaisesti kulki, laulaessa\nmulle tuutulaulua.\n\nAamulla, laivan kannelle tullessani, oli aurinko tuskin noussut.\nVastapäätä meitä kohosi Chios vielä verhottuna kuulakkaan aamu-utuun.\n\nIsäni ojensi ääneti kätensä ja osotti kauas vasemmalle päin pitkää\npurje-jonoa, joka, niinkuin parvi valkoisia joutsenia, sukelsi\ntaivaanrannalta näkyviin. Ukko Visvilis -- olen näkevinäni hänet\nedessäni kun tätä kirjoitan -- seisoi suorana peräkeulassa ja molemmin\nkäsin varjostaen silmiänsä, tähysteli hän laivoja tarkasti, ikäänkuin\nlaskeakseen niiden lukua.\n\n-- Tulevatko ne, vai menevätkö? -- kysyi isäni.\n\n-- Ne laskevat Samoon päin -- vastasi laivuri. Jumala niitä varjelkoon!\n\n-- Amen -- lisäsi isäni. Ja molemmat ukot ristivät silmiänsä.\n\nSilloin ilmestyi ensikerran eteeni ilmi elävänä kansalliskapinan aate.\nNuo valkojoutsenet olivat kreikkalaisen laivaston aluksia. Niiden\nmastoista liehui ristin lippu. Ja nuo laivat liikkuivat vapaina\nkreikkalaisia meriä, ja niissä oli jaloja, pelottomia miehiä, ja\nrannikolta rannikolle liehuttivat ne lippuansa, elvyttäen kristityitä\nja uhmaillen Turkkilaisia, ja tuohon lippuun oli piirrettynä sanat\n\"Vapaus tai kuolema!\"\n\nKun näin noiden kahden vanhuksen mielen niin kuohuvan, tunsin itsessäni\ntunteen, sanoin selittämättömän sitä enemmin kun se oli epämääräinen ja\nhämmentynyt. Tunsin rintani ikäänkuin väljenevän ja vartaloni ylenevän.\nMutta tuo tunne oli tuokiollinen ja ohimenevä. Ja ehkäpä myös, tätä nyt\nkirjoittaessani, enemmin kertoilen mitä silloin saatoin tuntea, kuin\nmitä todella täsmälleen tunsin.\n\nMuutamia tuntia sen jälkeen laskimme Chion rantaan.\n\nOdotin saavani nähdä, tavallisten olojen mukaan, rannan vilisevän\nihmisiä, ystäviä ja tuttuja seisovan laiturilla, sekä kuulla iloisia\ntervetulijais-sanoja ynnä pilapuheita, joita muulloin, tämmöisissä\ntiloissa, vaihdeltiin laiturin ja laivan välillä. Mutta laivasillan\nviereinen kahvila oli tyhjä, ranta autio, tori autio. Ainoastaan\nmuutamain myymäläin ovissa omistajat alakuloisina ja äänettöminä\nkatselivat meitä epäilevästi ja tervehtivät meitä ohi astuessamme.\n\nTuon yleisen alakuloisuuden näkö hämmästytti minua, ja vähältä olin\nkysyä noilta myymäläinsä edessä istuvilta kauppiailta: -- Jumalan\nnimessä, mikä on Chioon tullut? Mikä on hätänä? -- Mutta astelin isäni\nperässä seuraten hänen askeliansa, enkä ollut tottunut, hänen\nläsnäollessaan, omin päin mihinkään ryhtymään.\n\nOnneksi ei hänkään enää voinut malttaa mieltänsä, vaan astuen sisään\nerään vanhan tuttavansa myymälään, kysyi hän tältä, selittämättä\ntäällä-olomme syytä minkäänlaisella esipuheella, ihan samaa seikkaa,\njoka pyöri minun kieleni päässä.\n\n-- Kyllähän, ystäväni, palasit kotia parhaasen aikaan! Täällä on\ntulossa mailman loppu!\n\nNämät olivat kauppiaan ensimmäiset sanat. Mutta tuo\nmurheellinen vastaanotto ei estänyt häntä osottamasta iloansa isäni\njälleen-näkemisestä. Hän vaati meitä istumaan, tarjosi meille viiniä\njuoda ja kestitessään meitä, kertoi hän meille mitä oli tapahtunut.\n\nSilloin saimme tietää, että se laivasto, jonka aamulla näimme\npurjehtivan Samoa kohden, oli viipynyt kymmenen päivää Chion\nrannikolla,[6] amiraali Tombazin johdolla, yllyttääkseen saarta\nkapinaan. Mutta heti kun Turkkilaiset näkivät kreikkalaisten laivat,\nolivat he kiinniottaneet arkkipiispan ja etevimmät miehet, joita vielä\npitivät linnassa panttivankeina. Mutta maakansa ei ollut liikahtanut,\nja laivaston täytyi tyhjin toimin palata.\n\nKauppias kertoi meille asiallisesti näiden viimeisten kymmenen päivän\nvaiheet, ja luetteli kiinnipantujen vankien nimet, kaikki suuresti\nsuosittuja ja arvossa pidettyjä miehiä, ja kuvaili mielenliikutuksella\nsitä peljästystä, jonka heidän vangituksensa vaikutti koko saarella.\nKoska Konstantinopolissa tapahtuneet surmatyöt jo olivat tunnetut,\npidettiin noiden miesten vangitusta, syystä kyllä, kovempain\nkärsimysten enteenä. Nytpä ymmärsimme, miksi kaupunki oli niin autio ja\nalakuloinen. Samalla myös ymmärsimme, että Smyrna ei ollut ainoa\nvaarallinen olopaikka; että, missä oli aseellisia Turkkilaisia, siellä\noli myös toiselta puolen petomainen julmuus, toiselta alituinen\nkuolonkammo.\n\nMitään puhumatta astuimme kotoa kohden. Kun isäni kolkutti sen ovea,\nnäin salaisen kyyneleen hänen poskellaan. Mutta minäpä tunsin sydämmeni\nhauskasti heiluvan vanhojen iloisten muistoin laineilla, ja kun\nAndriana, vanhan imettäjäni orpo tytär, hilpeä kisakumppalini lapsuuden\najoilta, äitini uskollinen palvelija, kun hän avasi oven, ja,\näkkiarvaamatta nähdessään meidät edessänsä, iloissaan ja ihmetellen\nriensi julistamaan tulomme sanomaa, niin minä syöksin perään ja,\nennenkuin hän vielä ehti huutaa, suljin toisella kädelläni hänen suunsa\nja toisella vedin hänen valkoisen chiolaisen päähineensä nipukasta,\nniin että hiuspalmikot valahtivat alas ja käteeni jäi tuo valkoinen\nliina. Sillä hetkellä unhotin sekä kunnioituksen isääni kohtaan että ne\nseitsemän vuotta, jotka olivat kuluneet kotoa lähdettyäni, jopa ne\nsurulliset olotkin, joiden ollessa nyt palasin isäni majaan.\n\nÄitini riemu, kun hän meidät näki, vajotti varjoon hänen kaikki muut\ntunteensa. Huomasin hänen vanhentuneen, tuon äiti kultani, siitä kuin\nhänet viimeiksi näin; mutta siskoni, jotka jätin pieninä tyttösinä,\nolivat nyt hehkeitä neitosia.\n\nOi, millä ilolla pitkän poissa-olon perästä palajaa siihen huoneesen,\njossa on syntynyt, niiden luo, joita on pienestä pitäin rakastanut!\nKuinka suloiset nuo ensi yhtymyksen hetket ja armaan äidin jutut, kun\nhän opastaa vastatullutta poikaansa tuttuun kammioon, vuoteen luo,\njossa poika ei vuosikausiin ole nukkunut, ja nuo säännöttömät hellyyden\nilmaukset, nuo ilon kyynelet, jotka keskeyttävät hänen haasteluansa,\nnuo hartaat syleilykset ja äidilliset suudelmat! Onneton äitini, kuinka\npaljo täytyi hänen vielä kärsiä, ennenkuin hän iäksi sulki silmänsä!\n\nIsäni tahtoi, että viipymättä siirtyisimme maatilallemme, mutta\nkaupunginhallitus ei sallinut sitä. Ei minkään varakkaamman perheen\nsallittu lähteä kaupungista. Turkkilaiset tahtoivat, paitsi linnassa\nvartioituja, pitää meitä kaikkia muitakin käsillä, silmänsä ja kalpansa\nlikettyellä.\n\nJäimme siis, joko tahdoimme tai olimme tahtomatta, kaupunkiin,\nluuletellen itseämme että asiat jollakin tapaa palaisivat entiselleen.\nEi kukaan silloin saattanut aavistaa, että taistelua niin pitkältä\nkestäisi. Me Chiolaiset -- se tulee minun tunnustaa -- emme alusta\npitäen uskaltaneet suuresti toivoa lopullista onnistusta. Päinvastoin.\nLäheltä näimme me Turkin voiman ja mahtavuuden, joka näytti kahta\nkauheammalta, katseltuna vanhain käsitelmäin suurennuslasilla, ja pelon\nmeitä masentaessa. Kapina ei ollut vielä näyttänyt tenhoansa ja\nkykyänsä loistavilla urotöillä maalla ja merellä.\n\nJa myöhemminkin, kuin helleenisten aseiden loistovoitot jo olivat\nalkaneet, eivät sanomat näistäkään kyenneet haihduttamaan sitä\nalakuloisuutta, joka ylt'ympärillä kuuluvain tuhotöiden johdosta\nhervostutti sydämmiämme. Sillä jokainen kapinallisten sankarityö sai\nheti palkkansa, missä vaan Turkkilaiset olivat vallalla.\n\nEnsimmäisen turkkilaisen linjalaivan paloa[7] seurasi Kydonian surkeus\nja Smyrnan hirveät surmat; vihollisten häviötä Samon saarella kosti\nveriset murhakemut Kyprossa; Tripolitsan valloituksen jälkeen tuli\nKassandran hävitys.\n\nJa tällä välin arkkipiispaa ja etevimpiä miehiä säilytettiin linnassa;\nlinnanväen lukumäärä karttui apujoukkojen alati lisää tulvaillessa.\nAsema kävi yhä tukalammaksi. Turkkilaiset loivat meihin tylyjä\nsilmäyksiä ja hioivat miekkojansa, samalla kuin vastapäätämme,\nVähän-Aasian rannikoille, kokoontui julmia joukkoja, valmiina\nhyökkäämään saareemme. Ei! ilmakehä ympärillämme ei ollut sovelijas\nvirkistämään mieltämme. Päämme kallistui maahan myrskyn puuskan alle ja\nuskalijaat toiveet eivät enää mahtuneet sydämmiimme.\n\nIsäni ainoa toivo -- ei ikeen murtamisen, vaan rauhan ja sovinnon\nsaamisen toivo -- turvausi kristikunnan apuun. Mutta hänen ystävänsä\nZenakis ei ensinkään myöntänyt tämmöistä apua luultavaksi. Sydäntäni\nkuristutti, kun kuulin hänen surkuttelevan kapinaliikettä ja\nvaikeroivan sen surkeita seurauksia. Isäni ei näyttänyt tästä taipuvan,\nvaan pysyi toiveissaan, mutta Zenakis oli varakonsuli, en muista minkä\ntois-arvoisen valtakunnan -- luulenpa Hollannin -- jonkatähden hänen\nsanoissaan minun mielestäni oli suurempi arvo ja merkitys.\n\nOllen isäni vanha ystävä ja naapuri, oli hän niitä harvoja, jotka\nsiihen aikaan usein kävivät meillä. Virkansa johdosta joutui hän\njokapäiväiseen keskuuteen muiden konsulein kanssa, ja valtojen\nsilloinen epäkreikkalainen politiikka, joka määräili Ohiossakin olevain\nkonsulien mielipiteitä, kuvastui selvästi Zenakin puheista. Hänen\nlauselmansa kapinasta eivät olleet, nykyisyyteen nähden, kiittäviä\neikä, tulevaisuuteen katsoen, kehottavia.\n\n-- Ei Euroopa astu väliin, ole varma siitä -- hoki hän ehtimiseen\nisälleni. -- Ei kuninkaat käy kapinoitsijain puolelle.\n\n-- Ja sallivatko sitten sulttaanin surmata kaikki kreikkalaiset? --\nhuudahti isäni.\n\n-- Ei, jos he nöyrtyvät ja rukoilevat häneltä armoa -- vastasi Zenakis.\n\nJa luulenpa kuulevani hänen laskevan tavallisen lauseensa,\nkapinallisista puhuttaissa:\n\n-- He ovat sysänneet kansansa perikadon partaalle!\n\nJa näin kului kesä, kesän jälkeen tuli syksy, ja syksyn sijaan astui\ntalvi. Kuinka nuo kymmenen kuukautta kuluivat, joina elimme vasaran ja\nalaisimen välillä, unhottaen eilispäivän, huomista odottaessamme?\n\nOletko, lukijani, koskaan koettanut nousta korkealle vuorelle?\nRohkeasti alotat retkesi; tie nousee jyrkkänä ja koleisena, ja pian\nhiki valuu otsaltasi. Mutta päämäärää läheneminen vähentää väsymyksen\ntunteet. Näet huipun tuolla pääsi päällä. Pyrit sitä kohden. Lähenet\nlähenemistäsi. Vielä muutama askel -- ja nyt olet perillä. Vaan ei! Se\nei ollutkaan huippu. Vuori vaan yleni tuolla kohtaa, ja se sun petti.\nTaempana, ylempänä on todellinen huippu. Ei sinne näytä olevan pitkä\nmatka. Siis eteenpäin! Ja alat uudestaan kiivetä, vaikka polvet jo\nvähän horjahtavat ja sydän tykyttelee taajemmin. Ja pääset tuonne, ja\nnäet oikean kukkulan taas edempänä. Ja voimasi olet tyhjiin kuluttanut,\npyrkiessäsi päämäärään, mutta päämäärä etenee, mitä lähemmäs luulet\ntulevasi sitä. Uuvuksissa, läähättäen näet vihdoin taivaan siintävän\nviimeisen kukkulan takaa, ja silloin vaipuen maahan, saadakses uusia\nvoimia, vilkaiset alaspäin laaksoon ihmetellen sitä korkeutta, jonne\nolet ehtinyt.\n\nNäinpä myös nuo kuukaudet kuluivat. Kiipesimme vuorta ylös, mutta heti\nalusta pilvet peittivät sen kukkulan silmistämme. Kun vihdoin pääsimme\nkukkulalle, näimme edessämme jyrkänteen ja kuilun, vaan sen sijaan että\nylängöillä saisimme levähtää, syöksyimme päistikkaa syvyyteen.\nNiinkauan kuitenkin kuin Turkkilaiset meillä eivät surmanneet ja\nryöstäneet ihmisiä, olimme mielestämme onnelliset, aatellessamme mitä\nmuualla tapahtui. Naiset eivät lähteneet kotoa ulommaksi, ja me, mikäli\nmahdollista, kartoimme kaikkea yhtymystä Turkkilaisten kanssa, ja eläen\nhiljaisuudessa odotimme kärsivällisesti, ehkä suuressa kuolon pelossa,\nettä Herran viha lauhtuisi.\n\nSillä välin panttivankien yhä pitkitetty pidätys, taukoomaton\nTurkkilaisten tuonti Aasiasta, aseiden täydellinen riistämys kaikilta\nsaaren asukkailta, kaikki nämät eivät ennustaneet meille mitään hyvää.\nAavistimme turmion lähenevän, kuta lähemmältä näimme kapinan hyrskyn\nhuuhtovan rantojamme. Toisella puolellamme oli Psaran saari, toisella\nSamos jo kuukausia sitten olleet vapaina; Mitylenessä oli tehty metelin\nyrityksiä, ja kreikkalaiset laivat, kiidellen voittoriemussa merta,\nliikkuivat yhä useemmin Chion kulkuvesissä.\n\nMuutamana iltana ilmaisi Zenakis salaperäisesti meille sen tiedon, että\npasha odotti kohta tehtävän ryntäystä saareen.\n\nSeuraavana päivänä kutsuttiin 40 etevää miestä ja vietiin ylös\nlinnaan vartioitaviksi, joten panttivankien lukumäärä karttui\nkaksinkertaiseksi. Onneksi isäni ei ollut Chion rikkaampia porvareita\nja hänen nimeänsä ei ollut luettelossa.\n\nMuutamain päiväin perästä kuultiin huhuja, että samolaisia laivoja oli\nkäynyt maalle laskemassa lähettiläitä ja että nämä lymyivät kaukaisissa\nsivukylissä saarella.\n\nTurkkilaiset olivat nähtävästi levottomat. Patrullit kiertelivät saarta\nristin rastin; muutamat vangeista lähetettiin Konstantinopoliin. Tila\nkävi varsin totiseksi. Näimme, että ratkaisevia tapahtumia oli tulossa.\n\nEi aikaakaan, jo pelkomme toteutui. 9 p. maaliskuuta 1822 jälkeen\npuolisten ilmestyi noin 40 laivaa merelle vastapäätämme ja talosta\ntaloon lensi tieto, että kapinoitsijat tulevat. Talomme ylisiltä näimme\nlaivojen lähestyvän satamaa, ja linnasta kuulimme rumpujen pärisevän\nvaaran merkiksi. Turkkilaiset sulkeutuivat sinne odottaen hyökkäystä.\n\nSamana iltana, auringon laskun aikana, samosimme kiireesti maatalomme\nturviin. Me emme olleet ainoat karkurit. Uhkaavan vaaran edessä\nunhotettiin sekä hallituksen kielto että Turkin vallan pelko.\n\nJa täten jätimme isänmajan hyvästi.\n\nKolmekymmentä vuotta sen jälkeen kävin vieraana kotimaassani, näin\nChion häviön alaisena ja talomme raunioiksi rauenneena. Isäni oli\nkuollut harhaillen maanpaossa, saamatta ennen kuolemaansa sitä\nlohdutusta että näkisi edes lapsensa vieraassa maassa pääsevän\nparemmille päiville. Hän kuoli, kun vielä kesti hävityksen kauhua ja\nmaanpaon kurjuutta. Vaan silloin pakenimme saattamatta aavistaa, että\njätimme kotilieden ainiaaksi ja että meidän oli kaikki ne kärsittävät,\nmitä tulimme kärsimään.\n\nMikäli etenimme kaupungista, kohtasimme talonpoikia, jotka joukottain\nlappoivat sinne. He olivat aseettomia, mutta luulivat laivastosta\nsaavansa aseita. He tiesivät mitä me emme tienneet. Logothétis ja\nBurniás olivat noissa laivoissa kolmentuhannen Samolaisen etupäässä\ntulleet Chioa vapauttamaan. Onnettomuudeksi he eivät tuoneet meille\nvapautta, vaan perikadon.\n\nSeuraavana aamuna he astuivat maalle ja valloittivat kaupungin\ntaistelutta. He toivoivat, että linnaan suljetut Turkkilaiset, hädän\npakosta, eivät kauan viipyisi antaumasta.\n\nNäiden tapausten aikana me pysyimme levollisina lepolassamme.\nAinoastaan silloin tällöin kanuunain jyske häiritsi rauhaamme ja\nmuistutti minkä tulivuoren päällä me asuimme. Ei kanuunan-ammunta\nsentään kulloinkaan ollut pitkällistä. Mitä minuun tulee, en ymmärrä,\nmiten ja miksi, mutta siellä maatilallamme unhotin huolet ja pelot.\nOlinko sitte jo enemmin tottunut tuohon ikihäälyvän levottomuuden\nelämään? Olinko ehkä innostuneena siitä aatteesta, että vapauden lippu\nliehui kotimaassani? Vai ehkäpä vainen kevään elpyvä henki ja\nuudesta-syntyvän luonnon salaperäinen suloisuus levisi sydämmeeni, ja\nelin ehkä kuin kukkaset elävät ja aattelin kuin linnut aattelevat? En\ntiedä. Mutta aina kun muistelen tuota pahimmoiksi niin lyhyttä\nmaatalossa oleskelun aikaa, en muista kauhuja, en kammoja, en unettomia\nöitä, en murheellisia päiviä. Muistan vain kukkivia oransipuita ja\nhyvänhajuista ilmaa ja lintujen viserrystä ja kaivopyörän ritinää ja\nvanhaa puutarhuria, joka perkasi puiden juuria, ja kaunista näkö-alaa\ntalomme lakkaparvelta kentälle ja merelle päin. Yksin näitä muistan.\n\nKuitenkin olin silloin yhdenkolmatta vuoden ikäinen. Tällä hetkellä kun\nnäitä muistelmiani kirjoittelen, kummastelen ja kiivastun itselleni,\nkun, sen sijaan että pakenin maatalon turviin iäkästen vanhusteni ja\nsisarteni kanssa, en ase kädessä rientänyt vapauden lipun alle\ntaistelemaan jopa kuolemaankin sen etehen. Mutta nyt ajattelen ja\ntunnen toisin kuin silloin. Silloin -- niin, lukijani, koska kerran\nolen ruvennut esittämään sinulle eloni vaiheita, täytyy minun tarkemmin\ntutustuttaa sinua minun halpaan olentooni. Minun täytyy, kaikessa\nnöyryydessä ja vilpittömyydessä sinulle tunnustaa, miten ja miksi\nminulta sekä henkisesti että ruumiillisesti puuttui ne omaisuudet,\njoita olisin tarvinnut, voidakseni silloin niin tehdä, kuin nyt,\nsamallaisten olojen ollessa, vaatisin lapsiani tekemään. Tämä tunnustus\nei suinkaan ylennä arvoani sinun silmissäsi, mutta aikeeni ei olekaan\npettää sinua esittämällä itseäni paremmaksi kuin olin ja olen.\n\nSanoin: henkisesti ja ruumiillisesti.\n\nRuumiisen katsoen, rakas lukija, on se katkera totuus sanottava, että\nolin perin pieni ja etten milloinkaan saanut vartaloni pienuutta ja\nmataluutta unhotetuksi. Ja kun itse pienuuttani halveksin, luulen\nmuidenkin samoin tehneen. Vielä nytkin, vaikka nautin kunnioitusta\nkansalaisiltani ja usein johdan keskusteluita istunnoissamme, joko\nedistyneen ikäni vuoksi tai koska heidän mielialansa minua kohtaan on\nniin ystävällinen, en, sen tunnustan, en milloinkaan voi peittää\nujoutta, jonka minussa synnyttää ruumiillisen pienuuteni tieto.\n\nNyt olen tosin terve; mutta, siihen asti kuin miehistyin, teki joku\nsynnynnäinen kivulloisuus ruumiini hennoksi ja pienipuiseksi. Paitsi\nsitä poikain kasvatus silloin ei ollut sama kuin nyt. Eivät he koulussa\neikä jälestäpäin saaneet tilaisuutta säännölliseen voimisteluun.\nVanhemmat eivät silloin ymmärtäneet, kuinka tärkeä lasten on\nruumiillisesti varttua ja kehittyä.\n\nSellainen siis olin: pieni ja heikko ruumiiltani. Ukko Flútin koulussa\nolin toverieni pilana; ja Smyrnan khanissa olin tunnettu Pikku-Lukín\nnimellä. Tuollainen muiden halventelu, yhtyen minun omaan huonouteni\ntuntoon, ei tosiaankaan ollut omansa kehittämään minussa sankarin\ntaipumuksia.\n\nJos silloin olisin tietänyt mitä nyt tiedän, olisivat sieluni pohjalla\npiilevät tunteet varmaankin etsineet ja löytäneet ulospääsy-tien ja\nvoittaneet ruumiillisen vajavuuteni. Mutta sielunikin oli silloin yhtä\npieni ja harjaantumaton kuin ruumiini. Sillä minä olin oppimaton,\nvarsin oppimaton, kuten jo ilmoitin sinulle, rakas lukija.\n\nEipä hyvän Flútis ukon ollut onnistunut opettaa minua edes\nvirheettömästi kirjoittamaan, vaikka hän selitti minulle Aesopon satuja\nja kirkko-isäin puheita. Mitä osasin italiaa ja ranskaa, sen olin\noppinut Télémaque'sta, mutta en sitäkään kirjaa lukenut päästä päähän.\nKoulusta erottuani en koskaan avannut kirjaa luettavakseni, paitsi\nkauppalaskujamme. Minulla oli muutamia hämäriä ja sekavia kuvitelmia\nLeonidasta ja Marathonista sekä Ranskan vallankumouksesta, mutta\nvapaudesta, itsenäisyydestä ja ihmisen ylevämmistä tunteista oli\nminulla varsin niukalta tietoja ja selkoa. Mailmani oli khani,\nisänmaanrakkauteni supistui kauppapuotiimme.\n\nMinun oli tarpeellista ensin olla kovan-onnen viskeltävänä, nähdä\nomaisteni hätä ja vaivat, katsella uudestasyntyvän Hellaan\nsyntymätuskia, läheltä nähdä sen taistelevain lasten uhreja ja yleväksi\nymmärtää heidän tointensa perussyitä, saadakseni sieluni silmät\navatuiksi ja siinä kytevän isänmaallisuuden tulen kirkkaasti leimuamaan\nsekä janotakseni oppia ja tietoa, oivaltaakseni mailmaa, jotta minusta\ntulisi ihminen, ehkä kuitenkin aina edelleen -- pieni ihminen.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nMaatalomme ja puutarha sen ympärillä olivat äitini tuomia myötäjäisiä.\nHänen isänpuolinen sukunsa oli vanhastaan niillä seuduin omannut isoja\ntiluksia, joita perintöjakojen ja myötäjäisten kautta suvusta sukuun\noli pienitty ja palstottu, niiden kuitenkaan joutumatta vierasten\nkäsiin. Ympärillämme asui siis siellä äitini sukulaisia, joiden\nmaatilat rajoillaan koskettivat meidän omaamme.\n\nSiihen aikaan tuskin yksikään näistä maatiloista oli tyhjänä. Sillä\ntoiset isännistä asuivat niissä vuoden nmpeensa, toiset olivat\njättäneet kaupunki-asuntonsa samana päivänä kuin mekin. Samolaisten\nilmestyessä olimme karanneet, huolimatta esivallan kiellosta.\n\nMaalla jouduimme siis sukulaisten seuraan. Ja meidän olikin sitä\nmieluisampi nyt nähdä ja puhutella tuttavia, koska emme kaupungissa,\neläen sikäläisen hirmuvallan alla, viime-aikoina uskaltaneet astua\novesta ulos, saatikka käydä kyläilemässä. Ovet olivat olleet\nsuljettuina ja akkunat puoli-avoinna. Tuskin muistan, näinkö kuukausiin\nvieraan astuvan portaitamme ylös, paitsi Zenakin, jonka naama aina oli\nsynkkä ja alakuloinen.\n\nEtenkin tapasimme toisiamme usein maakirkossa, ja jumalanpalveluksen\npäätyttyä seurustelimme kirkkopihalla.\n\nOli taaskin suuren paaston aika käsissä. Usein istuessani kirkkopihan\npuiden alla aattelin niitä mielenliikutuksia, joiden alaisina isäni ja\nminä vuosi sitten vietimme tätä juhlaa, kun me arkoina riensimme\nSmyrnan kapeita katuja käydäksemme kirkossa.\n\nKirkkomme tai, pikemmin sanoen, kappelimme oli äitini iso-isän\nrakentama, joka vanhoilla päivillään rupesi munkiksi. Rakennus on vielä\nsäilynyt, mutta alastomana ja ränstyneenä. Kuvat, koristeet,\nalttaripuvut ja pyhät astiat ovat Turkkilaiset siitä ryöstäneet tai\nhävittäneet. Mutta silloin kohosi vielä kirkkosemme kauniina puitten\nkeskeltä ja kaikki sen sisällä oli somaa ja siroa. Sen sisäänkäytävää\nsuojasi pieni, edestä avonainen eteinen. Tämän pylväskatoksen alla oli\nkahden puolen ovea kaksi marmorirahia. Niillä istuelin useasti ja\nlueskelin niiden hautakivien kirjoituksia, jotka muodostivat eteisen\nlaattian.\n\nSiellä oli, perustajasta alkain alaspäin, useimmat äidinpuoliset\nsukulaiseni haudattuina. Tuossa kappelissa oli vanhempani vihitty ja\nheidän halunsa oli kerran päästä lepoon tuon eteisen laattiapaasien\nalle, vierekkäin. Mutta eipä vanhemmilleni ollut sinne leposijaa suotu\neikä minunkaan luitteni ole sallittu maatua tuossa rakkaassa kotimaani\nkolkassa. Nykyään elämme ja kuolemme, yksi siellä, toinen täällä,\nmaankiertäjinä eläissämme, pakolaisina kuollessamme, ja hajoituksen\ntuulispää on rikkonut ja repinyt ne pyhät siteet, jotka liittävät\nlasten sydämmet heidän vanhempainsa hautoihin. Mutta mikäli vanhenen,\nmikäli tunnen ikilevon ajan lähenevän, huolestun aatellessani, että\nlapseni, vanhetessaan kuin minä, eivät voi lepäyttää muistiansa missään\nkotikartanossa, joka kätkee suvusta sukuun periytyviä muistelmia, eikä\nmissään muussakaan sopessa maan päällä, missä heidän isänsä lepäävät\nlikitysten haudan povessa. Nuorna ollessani en tuollaisia paljo\naatellut. Nytpä sentään sieluni, yhä enemmin mieltyen menneisin, aina\npalajaa niihin ja elelee vanhojen muistelmien keskellä.\n\nMutta jatkan keskeytynyttä kertomustani.\n\nKiristuorstain aamulla kuulimme messun ja kävimme pyhällä\nehtoollisella. Oli kirkas kevät-aamu, ja palattuamme kirkosta, minä en\njäänytkään muiden kanssa huoneesen, vaan otin paastoruokani ja menin\nalttaanille sitä syömään. Mutta samalla kuin avasin sen oven ja loin\nsilmäni merelle, näin näytelmän, joka minua hämmästytti. Jätin ruokani\nja juoksin isäni luo. Hän seurasi minua alttaanille ja katselimme\nmolemmin merelle.\n\nNäimme pitkän jonon isoja laivoja purjehtivan satamaamme kohden. Ne\nolivat vielä etäällä, mutta ilma oli niin kuulakka, että selvästi\nerotimme purjeet, joita tuulen henki pullisteli, ja valkoiset kaksin-\nja kolminkertaiset tykinaukko-raidat laivain mustissa kyljissä. Samalla\nkuin nuo isot laivat näyttivät lähestyvän, näkyi toinen jono pieniä\naluksia, jotka sivutuulella täyttivät kolmikulmaisia purjeitaan,\npakenevan pitkin rantavesistöä Samoa kohden. Sillä välin nuo isot\nlaivat, ikäänkuin kahden vaiheilla, äkkiä muuttivat kulkunsa suuntaa,\njatkamatta sitä satamaan. Luulin jo, että ne lähtisivät tiehensä. Mutta\nei! Eivät ne menneetkään, ne vain luovailivat Chion edustalla.\nPikkulaivat taas, paeten meistä oikeaan päin, katosivat toinen toisensa\nperään saaren perimmäisen niemen ta'a.\n\nEi ollut vaikea arvata, mitä tuossa tapahtui. Turkkilainen laivasto\nsaapui ja vankka, kapinoitsijat lähtivät pakoon. Mutta Chiolaiset --\nkuinka heidän oli käypä? En tiedä, kauaksiko aikaa isäni ja minä jäimme\nalttaanille seisomaan ääneti ja liikkumatta, silmät tähdättyinä merelle\npäin.\n\n-- Paetkaamme, paetkaamme -- sanoi äkisti isäni ja kääntyi huoneesen\nmennäkseen. Minäkin käännyin ja näin silloin että takanamme alttaanilla\nseisoi äitini ja molemmat sisareni ja Andriana, nekin äänetönnä\nkatsellen edessämme olevaa näytelmää merellä.\n\nIsäni lähti oitistaan huoneesta ja käski minun tulla mukaan. Hän\ntahtoi, että neuvottelisimme sukulaistemme kanssa tehtävistä. Tuskin\nolimme päässeet aitauksemme portista ulos, kun näimme Kalanin, äitini\norpanan, tulevan vastaamme, taluttaen kädestä pientä tytärtään. Kalanis\noli muutaman kuukautta sitte jäänyt leskeksi; nyt hän kohdisti kaiken\nhuolensa ja rakkautensa äidittömään lapseen, eikä laskenut sitä luotaan\nmilloinkaan. Yksitoista-vuotiaan tytön soma muoto ja hänen suloisissa\nkasvoissaan ilmestyvä suruisa mieli olivat, maalle-tulomme ensi\npäivistä asti, vetäneet puoleensa koko sieluni myötätunnon.\n\nKalanis tuli isäni luo samassa tarkoituksessa, kuin mikä meitäkin ajoi\nliikkeelle. Kuljimme kaikki yhdessä kappelille. Molemmat ukot astuivat\nedellä puhellen, minä tulin perässä muutaman askelen päässä, taluttaen\nkädestä pikku Déspinaa. Katselin tuon viattoman pään kellerviä hiuksia,\nja ajattelin kauhumielin laivoja, jotka olimme nähneet alttaanilla,\nsekä mitä kaikkia ilkitöitä olin kuullut Turkkilaisten tehneen\nSmyrnassa ja Kydoniassa.\n\nKävelin vaiti ja suruissani. Pikkutyttö oli myöskin vaiti, mutta tunsin\nhänen sormensa levottomasti liikkuvan kädessäni. Huomasin hänen olevan\npeloissaan, ja kun en tiennyt, mitä sanoisin rohkaistakseni häntä,\nkumarruin ja suutelin hänen pientä kättänsä. Silloin hän loi minun\nkirkkaat sinisilmänsä ja kysyi minulta vapisevalla äänellä:\n\n-- Lukís, tokkohan Turkkilaiset tappavat meidät?\n\n-- Ei, Déspinani, me pakenemme. Älä pelkää! Ei kukaan tee meille pahaa.\n\n-- Ne tappavat minun isäni, minä sen tiedän. Ne tappavat hänen. -- Ja\nnyt alkoi hän katkerasti, mutta hiljaa itkeä, ja kyynelten vieriessä\ntoisteli hän:\n\n-- Ne tappavat hänen! Turkkilaiset tappavat isäni.\n\n-- Älä itke, Déspina, älä pelkää.\n\nTahdoin lohduttaa häntä, mutta en löynnyt sanoja, ja nähdessäni hänen\nhiljaisen murheensa, minun ääneni tukehtui nyyhkytyksiin.\n\nKirkon eteisessä istuivat jo useimmat naapurimme ko'olla. Mekin\nistuimme marmori-raheille. Kalanis nosti syliinsä tyttärensä, ja\nvanhimmat rupesivat puheille.\n\nPäätös syntyi viipymättä. Selvän selvä oli, ettei meillä ollut\nlikimainkaan riittäviä keinoja vastarinnan tekemiseen ja että\nTurkkilaiset saisivat saaren haltuunsa. Ja ennestään tiesimme miten\nTurkkilaiset käyttäytyvät valloitetuissa maissa. Päätettiin siis, että\nlähtisimme saaren läntisempiin osiin ja hajaantuisimme siellä\npiilopaikkoihin, missä niitä oli saatavissa. Täten etääntyisimme\nTurkkilaisista ja lähenisimme rantaa vastapäätä Psaraa, josta toivoimme\npelastuksen tulevan.\n\nSydän tuskassa hyvästelimme toisiamme, menimme kirkon sisään,\nsuutelimme pyhäin kuvia, ja erottuamme käännyimme kukin kotia.\n\nSen koommin en nähnyt kappeliamme.\n\nMatkalla isä ilmoitti minulle päättäneensä pyytää kahta vanhaa enoa\nsuojaamaan ja holhomaan meitä muutamaksi päivää. Nämät asuivat\nmaatalossaan niiden vuorten takana, jotka ympäröivät Chion \"kenttää\".\nPäästyämme kotiin, määräsi isä puutarhurin oitis sälyttämään kahden\nmuulin selkään sänkyvaatteita ja muonaa, lähtemään tuonne, ilmoittamaan\nvanhuksille tuloamme sekä siellä muulinensa vartoomaan meitä.\n\nHeti puutarhurin lähdettyä huusi isä minua makuusuojaan, johon hän\noli sulkeutunut äidin kanssa. Tapasin heidät sullomassa säkkiin\nhopea-astioita ja muita kallis-arvoisia kaluja. Toinen säkki oli jo\nsängyllä täynnä ja valmiina. Kun toisenkin suu oli sidottu, nosti isä\nsen ja käski minun kantaa sängyllä olevaa säkkiä; äiti avasi oven ja\nläksimme ulos.\n\nIsä edellä, minä perässä, kantaen sylissämme säkkejä, menimme puutarhan\nperimpään puoleen, missä puita kasvoi taajimmassa. Laskin säkin maahan\nja läksin kahta kuokkaa noutamaan. Täällä, vanhan omenapuun varjossa,\nlähellä kaivoa, paikalla, jonka, isäni vaatimasta, tarkasti panin\nmerkille ja painoin mieleeni, aloimme molemmat kaivaa syvää kuoppaa.\nKuopan pohjalle panimme säkit päälletysten, peitimme ne sitten\nmullalla, jonka tallasimme tanteren tasalle, ja varmistettuamme\nitsemme, ettei kukaan ollut havainnut meitä, palasimme sisään.\n\n-- Älä unhota tuota kätköpaikkaa -- sanoi minulle isäni. -- Jos minä\nkuolen, olet sinä äitisi ja sisartesi ainoa turva.\n\nOven edustalla keksimme neljä juhtaa valjaissa ja Andrianan\njouduttamassa kaikkia lähtöön. Vanhempani ja sisareni nousivat aasien\nselkään ja läksimme liikkeelle. Andriana ja minä seurasimme jalkaisin.\n\nSillä tuokiolla kuului äkisti kaukainen kanuunan jyrinä, jonka perään\nkohta pamahti tykin laukauksia paljo lähempää.\n\nMe käännyimme ääneti toinen toiseemme. Ammuntaa jatkui keskeytymättä.\nLaivastosta ja linnasta Turkkilaiset näin jyrisevästi viettivät\nhirvittävän voittojuhlansa alkajaisia.\n\n-- Voi poloista Chios parkaa! -- huudahti isäni ja joudutimme pakoamme.\n\nSe maatalo, johon riensimme, oli vuorinotkelman pohjassa. Näköala oli\nrajoitettu eikä sinne siintänyt merta. Siellä isäni vanhat enot\nelelivät aikojansa hiljaisessa yksinäisyydessä.\n\nVanhempi näistä, varsin järkevä ja kokenut mies, oli oleskellut monta\nvuotta Amsterdamissa kauppiaana. Siellä oli hän tutustunut Korain\nkanssa, joka silloin samaten harjoitteli kauppaa, ja siitä asti oli hän\nylläpitänyt ystävyyttä jopa silloin tällöin kirjevaihtoakin tuon\noppineen vanhuksen kanssa, itsekin harrastaen kirjallisuuden\nviljelemistä. Kaikki tämä korotti enoni arvoa hänen kansalaistensa\nsilmissä. Oppineet, heitä kun oli harvassa, nauttivat silloin suurempaa\nkunnioitusta; ja yleensä he ansaitsivatkin sen, sillä he työskentelivät\nhartaasti kansan valistamisen eduksi.\n\nLapsuudestani saakka en ollut tuota enoa nähnyt, mutta muistelin häntä\naina kunnioituksella, ja silloinen lyhyt oleskelu hänen luonansa sai\nminua entistään enemmin arvossa pitämään hänen hyviä avujansa.\n\nHän sanoi meille edeltäpäin kaikki, mitä Chios saaren oli määrä kärsiä.\nHän ennusti murhat, hävitykset, ihmisryöstöt, maanpaot, sanalla sanoen\nkaikki, mikä sitten tapahtuikin. Yleensä moitti hän kapinaa muka\nennenaikaiseksi ja katseli tulevaisuutta varsin synkältä puolelta.\nMutta hän oli vanha ja eleli yksinäisyydessä kokemuksineen kirjojensa\nseurassa. Tokkohan milloinkaan kapinaa syntyiskään ilman nuoruuden\nrohkeutta ja kokemattomuutta? Vanhat luonnostaan suosivat rauhallista\nelämää tahi asiain jättämistä vastaiseksi, he neuvovat varovaisuuteen\nja kärsivällisyyteen, sen tunnen jo kyllin omasta kokemuksestani.\n\nToinen veli oli kuuro. Harvoin hän puhui. Ollen alakuloinen ja\nsynkkämielinen, näytti hän vieraantuneen tästä maailmasta. Hänen\nainoana ajanviettonaan ja askareenaan oli puupiirtely. Minulla on vielä\ntallella pieni puupiirros, jonka hän silloin lahjoitti minulle, kuvaava\nMaarian etsikkoa.\n\nTurhaan vanhempani kehottivat molempia vanhuksia pakenemaan kanssamme.\nKuuro pudisti kieltävästi päätänsä. -- Meillä ei ole enää pitkältä\nelonaikaa -- sanoi toinen -- miksi siis vaivaisimme itseämme sen\nvuoksi? Teillä on velvollisuuksia lapsianne kohtaan, lähtekää!\n\nJa vanhuspari jäi maatalohonsa.\n\nKuinka heidän kävi? Ei heitä, eikä heidän puutarhuriansa ja tämän\nlapsia, eikä heidän iäkästä emännöitsijäänsä sittemmin kuultu, ei\nnähty. Puutarhuri lapsineen myytiin, Herra tiesi minne, koristamaan\ntiesi kenenkä turkkilaisen isännän puutarhoja. Mutta vanhukset,\nvarsinkin kuuro, olivat raastajille ihan arvottomia. Kuka heitä\nostaisi, ja mitä varten? Semmoisia vankeja ei myydä, ne tapetaan. Oi\njospa heidän kärsimyksensä edes olisi ollut lyhyt! Onneksi eivät\nainakaan olleet naineita eivätkä jättäneet leskiä ja orpoja itkemään\nheitänsä. Mutta me säilytimme heidän muistoansa, ja vielä nytkin, näin\nmonen vuoden kuluttua, minua itkettää, kun heistä kirjoitan.\n\nViivyimme neljä päivää heidän maatalossaan. Joka päivä saimme\ntalonpoi'ilta tietoja siitä, mitä saarella tapahtui.\n\nEnnenkuin laivat vielä ehtivät satamaan, karkasivat Turkkilaiset\nlinnasta kaupunkiin ja alkoivat hävittää, ryöstää ja murhata. Silloin\nkun me paetessamme kuulimme kanuunan-ampumista, astui laivain väki\nrannalle ja lisäsi siten telottajain lukumäärän.\n\nSeuraavana päivänä vilisi leveä merensalmi veneitä, jotka mannermaalta\ntoivat niitä hurjia joukkoja, jotka niin kauan olivat odottaneet\nihmis-ajon alkua. Silloin kurjuus nousi ylimmilleen. Kaupunki ei enää\nriittänyt näiden tyydyttämiseksi, ja he syöksyivät maakunnan kimppuun.\n\nPääsiäissunnuntaina suoritettiin hirvittävä väkisurma pyh. Minan\nluostarissa.[8]\n\nVastarintaa ei tehty. Ne kapinoitsijat, jotka eivät päässeet pakoon,\nhajaantuivat ja piiloutuivat mikä minnekkin. Ei siis mikään pidättänyt\npetoja eteenpäin hyökkäämästä, paitsi saatavan saaliin runsaus. Samassa\nmäärin kuin saalis loppui, laajeni myös hävityksen piiri, ja niinpä\nkuulimme Turkkilaisten lähenemistään lähenevän piilopaikkaamme.\n\nSanoin: kuulimme heidän lähenevän. Liian heikko ja laimea on tuo\nlauselma. Mutta kuinka pystyisinkään sanoin lausumaan noiden uutisten\ntuottamaa kauhua? Sinun tarvitsee, lukijani, mielikuvasimesi avulla\ntäydentää vaillinaista kertomustani, luoden siten elämää niihin\nkohtauksiin ja mielikoskoihin, jotka muistini nyt kutsuu esille. Sillä\ntoista on tyvenessä kamarissa istuen lukea häviöistä, joita on\ntapahtunut kaukaisessa tai tuntemattomassa maassa, tuonoin, monta\naikaa sitten, toista omin korvin kuulla, että ne ja ne tuttavasi,\nsukulaisesi, ystäväsi, kansalaisesi on tapettu tai raastettu orjuuteen,\nettä ne talot, jotka muutamia päiviä sitten näit, joissa kävit, on\npoltettu tai paljaaksi ryöstetty; toista, jos nimen-omaan sulle\nsanotaan: se ja se on murhattu, sen puoliso on orjana, se ja se näki\nhurjan Turkkilaisen laahaavan vaimo-parkaa, joka itki ja huusi\nhädissään! Ja hänen äänensä sinä tunnet, kuulit sen usein soivan sulle\nlempeästi. Ja vieläkin luulet kuulevasi hänen surkeita hätähuutojaan,\nluulet näkeväsi, miten hän, pää taaksepäin heitettynä, hiukset hajalla\nviedään orjuuteen ja häväistäväksi. Ja silloin ajattelet hänen\nmiestänsä ja lapsiaan. Ja itse olet siellä aivan lähellä vanhempaisi ja\nimpi-sisartesi kanssa, ja odotat joka hetki, että jumalattomat\nvainoojat ilmestyvät nähtäviisi. Oi! Jumala sinua varjelkoon\nsemmoisista koetteluksista!\n\nSanomat näistä tuhotöistä tulivat niin perätysten, niin päällekkäin,\nettemme lopuksi enää käsittäneetkään onnettomuuden hirveää suuruutta.\nKauhistus oli lyönyt mielemme turruksiin. Melkein väkisin täytyi vanhan\nenon pakottaa isääni pakenemaan pois kanssamme.\n\nSälytimme taas tavaramme muulien selkään ja lähetimme puutarhurin\nennakolta, käskien häntä vartomaan meitä pyh. Yrjön kylässä, joka oli\nsaaren länsi-osassa, missä isä muisti olleensa erään talonpojan\nlapselle kummina. Sanottuamme jäähyväiset molemmille vanhuksille\nlähdimme mekin perästäpäin ja saavuimme ehtoopäivällä pyh. Yrjön\nkylään, väsyksissä matkasta ja helteestä.\n\nHeti kylään tultuamme huomasimme että jotakin tavatonta oli siellä\ntekeillä. Kaikki väki oli liikkeellä, tiet täynnä ihmisiä, niiden\nseassa aseellisia miehiä, jotka näyttivät muukalaisilta; talojen ovissa\nvaimoja ja lapsia, jotka katselivat ja haastelivat. Olipa juuri kuin\njuhlapäivänä, ja juhlapäiviä nämä todella olivatkin. Mutta\nlevottomuuden ilme ihmisten kasvoissa todisti, että juhlaa ei vietetty\nkylässä.\n\nIsäni lähestyi vanhaa talonpoikaa, joka seisoi avatun ovensa suulla,\nkysyen häneltä kummipoikansa isää. -- Sitä ei enää ollut kylässä, se\noli muuttanut pois vuosi sitten. -- Hän kysyi, oliko puutarhurimme\nkahden muulin kanssa tullut? Ei puutarhuria eikä muuleja ollut näkynyt.\n-- Hän kysyi, mitä tuo touhu tiesi ja mistä nuo asemiehet olivat?\nAsemiehet olivat Samolaisia, jotka pakenivat Turkkilaisia, ja heidän\nkanssaan oli Logothétis.\n\nLogothétis kylässä Turkkilaisten takaa-ajamana! Ja me, kun olimme\ntulleet pyhän-Yrjön kylään paetaksemme Turkkilaisia! Eikä kummipojan\nisää kylässä, eikä puutarhuriamme, ja me siellä kadulla hämillämme,\nilman ruokaa, ilman suojaa, ilman opasta!\n\nTalonpojan tuli meitä surku ja hän pyysi meitä astumaan majaansa. Me\nmenimme sisään kaikki ja istuimme siellä odottaen puutarhuria. Aamusta\nvarhain olimme syömättöminä. Vieraanvarainen talonpoika kysyi, eikö\nmeidän ollut nälkä, ja tarjosi meille halpaa ateriaansa, mutta isäni,\njoka ei tahtonut riistää mieheltä hänen leipäänsä, kiitti ainoastaan.\n\nSitten hetket kuluivat kulumistaan eikä puutarhuria ilmestynyt, mutta\nsisarteni tuli kovin nälkä. Isäni pani minua ostamaan mitä löytäisin,\nja sitä varten astuin ulos kadulle, kun äkkiä laskevan auringon valossa\nnäin yleisen sekamelskeen edessäni. Vaimot juoksivat lapset sylissään,\nmiehet reput käsissään, katkonaisia puheita vaihdeltiin, ja kaikki\npakenivat kylästä, sillä välin kuin ennen mainitut aseelliset\nkeräytyivät ja hankkivat tukkimaan pääsytietä kylään. Tuo oli,\nikäänkuin lehdet maassa äkkiä pyörähtelevät ennenkuin myrsky rupee\nriehumaan.\n\n-- Turkkilaiset tulevat! paetkaa! juoskaa piiloon! huusi juosten\nluoksemme vanha talonpoika.\n\nOlimme jo kaikki ulkona eikä valmistuksia tarvittu pakoon. Kiireesti\nirroitin juhdat mökin viereisistä puista ja pakenimme peloissamme,\nseuraten mekin muiden tulvaa.\n\nYön vietimme matkustamalla, tietämättä minne kuljimme. Tie oli pitkä ja\nvaivaloinen, yö myrskyinen, taivas synkkä, ainoastaan silloin tällöin\nkuu pilkahti pilvien välistä. Ja me nälkään nääntymäisillämme, unisina,\nuupuneina -- pakenimme vaan. Usein kauhistuimme, kun luulimme\nkuulevamme huutoja, pyssyn laukauksia tai hevois-kavioin töminää. Usein\nkeskeytimme matkaa, istuaksemme hiukan levähtämään. Kuljimme useimmat\njalkaisin. Matkue oli pitkä ja lukuisa, jonka vuoksi pelkäsimme pienen\nparvemme hajaantumista. Tahdoimme pysyä muun joukon muassa, eksymättä\nkuitenkaan toisistamme.\n\nPäivän koitossa saavuimme merenrannalle, aution sataman luo vastapäätä\nPsaran saarta. Sinne oli halumme ja toivomme paeta. Mutta kävi kova\ntuuli; satamassa ja merellä ei näkynyt yhtään laivaa eikä venettä eikä\nrannalla vastapäätä voinut erottaa mitään elon merkkiä. Mutta rannikon\noli jo haltuunsa ottanut joukko muita pakolaisia, jotka ennen meitä\nolivat sinne saapuneet samassa toivossa kuin mekin. Edempää emme\nnähneet emmekä kuulleet heitä. Vasta kun lähestyimme rantaa, näimme\nolivipuiden alla, joita kasvoi ihan veden rajassa, maassa venyvän\nihmisiä joukottain. Siellä olivat kurjat olleet koko yön, sill'aikaa\nkuin me, taistellen myrskytuulta vastaan, pyrimme samaa pelastuksen\nsatamaa kohti.\n\nMeidän tulomme ja nousevan auringon ensi säteet panivat tuon\npakolaisten leirin jalkeelle; ja ennenkuin vielä kerkesimme yhtyä\nheidän pariinsa, näimme puiden juurelta olentoja heräävän ja nousevan\nistualle. Näimme naisia, lapsia, ukkoja, nuorukaisia, jotka käänsivät\nkasvonsa meihin päin, ja muutamatpa erkanivat joukosta ja tulivat meitä\nvastaan tunnustellakseen meitä.\n\nNyt mekin saimme levähtää. Naiset astuivat maahan aasien selästä ja\nistuimme kaikki erään puun juurelle. Monta vuotta on tuosta kulunut ja\nmonta kovaa olen sitten kokenut, mutta en milloinkaan unhota sitä\nväsymyksen tunnetta, joka sillä hetkellä valtasi minun. Neljäänkolmatta\ntuntiin en ollut saanut einepalasta tyhjään vatsaani. Vaivuin\npitkäkseni maahan äitini viereen ja ummistin silmäni, voimatta\nliikuttaa jäsentäkään, voimatta ajatella ajatustakaan. Tunsin äitini\nkäden silittävän otsaani, avasin silmäni ja näin tuon armaan pään\nkallistuvan ylitseni. Emme vaihtaneet Saanaakaan, mutta äitini kumartui\nja suuteli minua ja suljin taas silmäni. Tämän kaiken muistan vielä,\nniinkuin se olisi tapahtunut eilen.\n\nIsäni oli mennyt tapaamaan noita ennen meitä tulleita. Vähän ajan\npäästä palasi hän, seurassaan vanhus, jota en tuntenut. Mutta äitini\ntunsi hänen, ja nousi seisaalle ja riensi häntä vastaan. Ukko avasi\nsylinsä ja likisti rintaansa vasten äitiäni. Se oli hänen setänsä.\n\nTähän silmänräpäykseen asti ei kukaan meistä ollut itkenyt. Uhkaavan\nvaaran tuottama pelko, alituinen liikunto, vaihtuvat kohtaukset, ja\ntunteet, kaikki tämä oli kireästi jännittänyt hermostomme. Sielumme ja\nruumiimme oli riutua, mutta silmämme pysyivät kuivina.\n\nMutta silloin kun äiti parkani kätki päänsä vanhuksen syliin, antautui\nhän kokonaan surun valtoihin, häneltä kuului valituksia, nyyhkytyksiä\nja huokauksia, ja ne viilsivät sydäntäni. Sisareni syleilivät itkien\näitiä, isäni kätki kasvonsa käsiinsä, Andriana pureksi kynsiänsä, ja\nminä tunsin sydämmeni nousevan kurkkuuni ja kyynelen polttavan\nsilmäkulmassani; valitus ja murhe vallitsi olivipuun alla, joka meitä\nvarjosti.\n\nVanhus laski maahan vielä itkevän äitini ja läksi hankkimaan meille\njotakin syötävää. Hän palasi tuoden juustoa -- muuta hän ei ollut\nvoinut saada eikä leipäpalaakaan liiennyt koko tältä onnettomalta\nihmisjoukolta. Juustolla viihdytimme nälkämme vaivoja.\n\nSillä välin laivaa ei ilmestynyt, tuuli ei tyyntynyt, meri ärjyi\nvaahdoissaan, ja me olimme rannalla ruoattomina, suojattomina,\nturvattomina. Jos Turkkilaiset olisivat tulleet, ei meillä olisi ollut\nmuuta keinoa kuin heittäytyä aaltoihin. Joka silmänräpäys odotimme\nheitä ilmestyviksi. Me neuvottelimme enoni kanssa ja päätimme paeta\nläheiseen Mesta'n kylään, jossa odottaisimme sopivaa aikaa, jos\nmahdollista, päästäksemme saaresta pakoon.\n\nLähdettiin siis matkalle ja muutamain tuntien kuluttua saavuimme\nsurkeassa tilassa Mestahan.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nChion kylät, varsinkin eteläiset, ovat varustetut kuin linnat ja ahtaat\nkuin vankilat. Niissä ei ole varsinaisia muureja, mutta niiden neljällä\nulkosivulla talojen takaseinät käyvät yhä jonoa, jatkuen toinen\ntoisestaan, ja muodostavat siten ikäänkuin yhtäjaksoisen linnoituksen.\nHuoneitten ovet ovat kylän sisustan puolella, sen pääkatu, leikaten\nhuonejakson kahdessa paikkaa, muodostaa niissä linnan portit. Sellainen\nläpi onkin oikea portti, joka suljetaan rautaisella ristikko-ovella.\n\nNämä kylät johtivat aina mieleeni Smyrnan khania. Erotus on vain siinä,\nettä khania ympäröitsee iso kaupunki meluineen, mutta näitä vihannat\nkukkulat, ja kylät eivät sulje sisäänsä kalpeita kauppamiehiä, kuin\nkhani, vaan tanakkaita talonpoikia; khanin keskellä olevan pihan\nasemesta kapeat tiet ja taajaan tungetut rakennukset täyttävät sen\npaikan, jonka tuo ulommaisten huoneiden nelikulmainen jono ympäröitsee.\n\nKeskellä kylää kohoo tavallisesti torni, jonka sisäänkäytävä on niin\nkorkealla maasta, että sinne pääsee ainoastaan tikapuita myöten tai\nköyttä pitkin kiipeemällä. Nämä tornit, ollen jäännöksiä Genualaisten\nvallasta, ovat kylien päälinnoja.\n\nTämmöinen oli Mesta'n kylä, johon pakenimme. Asukkaat ottivat meitä\nystävällisesti vastaan ja antoivat asuttavaksemme tyhjän talon, jonka\nhuoneet ja'oimme äitini sedän ja kahden muun perheen kanssa, joiden\nyhteyteen yhteinen onnettomuus oli saattanut meidät.\n\nPuutteemme olivat monenlaiset ja suuret, mutta kukapa silloin ajatteli\nelämän tavallisiakaan tarpeita, saatikka mukavuutta? Olihan\ntarkoituksemme vaan pelastaa henkemme, mutta siihenkin elantomme tuskin\nriitti. Ja olipa leivänkin saanti tiukassa eikä onnistunut joka päivä.\nViikunat, pavut, leipäpuun hedelmät, kedon kasvit -- kas siinäpä\nenimmäkseen ravintomme. Ja näin päivät menivät, pelon ja toivon\nvaiheella.\n\nPsaraan pakenemis-tuuma täytyi meidän jättää sikseen, sillä sieltäpäin\ntulevat tiedot eivät antaneet aihetta mihinkään toiveisin. Saari oli jo\ntäynnä pakolaisia, ja Psaralaiset, he kun tuskin kykenivät näitä\nelättämään, eivät voineet eivätkä tahtoneet vastaan-ottaa useampia.\nVeden puute alkoi jo käydä tuntuvaksi heille, ja kun niin paljo köyhiä\npakolaisia oli ahdettu yhteen, syntyi siitä tauteja, jotka näyttivät\nennustavan kovempaa kulkutautia. Siitä syystä kirjoittelivat he Chion\npakolaisille kehottaen heitä suuntaamaan retkeänsä muihin Egean meren\nsaariin, jota varten he alttiisti tarjosivat laivojansa ja\nmerimiehiänsä.\n\nMutta me Mesta'ssa olijat aloimme toivoa, ettei enää ollut pakko paeta.\nKaksi viikkoa oli kulunut turkkilaisen laivaston tulosta; kapinoitsijat\nolivat purjehtineet pois tai lymyilivät siellä täällä saaren\nsisä-osissa, kaupungin rauhalliset asujamet ja useimmat talonpoi'ista\neivät olleet yrittäneet vastarintaa tehdä turkkilaiselle esivallalle\neivätkä sekaantuneet kapinaliikkeesen. Mitä hyvää siis enää vainon\njatkannosta? Miksi iät päivät harjoittaa hirmuvaltaa siellä, josta\njokainen vastarinnan mahdollisuus oli kadonnut? Eikö jo kyllin monta\nviatonta uhria ollut surmattu? Eikö Turkkilaisen vimma jo ollut saanut\nkylläänsä? Näin aprikoiden odotimme päivästä päivään anteeksi-annon\njulistusta ja lupaa palata kotiliesillemme.\n\nJa todella, Turkkilaisten tuimuus olikin viime-päivinä lauhtunut.\nHarvemmin pamahti pyssyt, harvemmin kuultiin murhista ja rosvoomisista,\nkulkipa jo huhujakin, että ulkovaltain konsulit välityksellään\nkoettivat hankkia armoa \"rajah'ille\" ja että pasha näytti taipuvan\nleppeyteen. Ja tämmöiset huhut saapuivat meille saakka ja virkistivät\ntoiveitamme.\n\nYhdeksäntenä Mesta'ssa olomme päivänä luulimme vaivamme loppuneen.\nKaksi konsulia tuli kylään tuoden öljypuun oksia[9] ja lohdutuksen\nsulosanomaa. He toivat allekirjoitettavaksi anomuskirjan ja lupasivat\nettä, jos nöyristyisimme, pasha antaisi meille anteeksi. Antaisi meille\nanteeksi! Mitä ja mistä? Emmehän olleet kapinallisia, emme me olleet\nkellekään vääryyttä tehneet, emme me ryöstäneet vierasta omaisuutta,\nemme raiskanneet vaimoja, emme murhanneet, emme riistäneet orjiksi.\nMitä meidän siis piti anteeksi saaman?\n\nMutta nämä ovat nykyisiä mietteitäni. Emme silloin harkinneet näitä;\ntoivo vapautua viheliäisestä tilastamme oli meille todellisen ilon\naiheena. Sen vuoksi me kaikki halusti allekirjoitimme, nuoret ja\nvanhat, tutkimatta edes mitä anomuskirja sisälsi, kirjoitimme molemmin\nkäsin, ylistäen kristillisten konsulein ihmisystävällistä välitystä, ja\nhengähdimme huokeasti, uskoessamme, että vaino oli lakannut ja että\neheinä saisimme pian palata kotimajoihimme.\n\nMutta tokkohan meidän oli suotu nähdä kotîmme samanlaisina kuin ne\njätimme? Samolaisten ja Burnia'an johtamain talonpoikain hyökkäyksen\njälkeen, linnasta ja laivastosta lasketun tuiman tykkitulen jälkeen ja\nvarsinkin Turkkilaisten hillitsemättömän ryöstön jälkeen, emme siinä\nkohden saattaneet suuriakaan toivoa. Mutta kuitenkin vallitsi meitä\nkaikkia siellä Mesta'ssa palauksen kaipuu. Tahdoimme uudestaan nähdä\nkotejamme, joskin löytäisimme ne missä tilassa tahansa. Ja pelko että\nlöytäisimme ne hävitettyinä ei vähentänyt, vaan päinvastoin enensi\nhaluamme.\n\nSemmoinen on ihminen. Hän tarttuu sitä hartaammin kiinni siihen, jota\nrakastaa, kuta suuremmassa vaarassa hän on menettää sen. Kun rakas\nesine jo on auttamattomasti menetetty, silloin vasta orvoksi jäänyt\nsydän tuntee kuinka paljon hän rakasti tuota. Niinpä harhailemme\nkalmistoilla ja istuilemme hautakivillä, jotka peittävät iki-menneiden\narmastemme jäännökset. Samaten tulipalon jälkeen, joka on poroksi\npolttanut kokonaisen talon, näkee ihmisiä, jotka suitsuavista\ntuhkaläjistä etsivät liesiensä jälkiä ja mikä minkin rakkaan olopaikan\nraunioita.\n\nKonsulien lupaukset siivestivät siinä määrin toiveitamme, että mielimme\noitis päätä palata. Mutta vanhemmat hillitsivät malttamattomuuttamme,\nvaroen että tuo tarjottu anteeksi-anto oli Turkkilaisten juoni,\npettääkseen konsulit, ja paula, jolla sitä helpommin saisivat\nmeidät turmioon kiedotuiksi. Siksi paljo heillä oli kokemusta\nturkkilais-luonteesta; mutta me muut luotimme rohkeasti konsulein\nlupaukseen ja suojelukseen.\n\nMonen arvelun ja aprikoimisen jälkeen päätettiin, että muutamat meistä\nnuoremmista lähtisivät tiedustelemaan tilaa, vaan muut jäisivät\nMesta'han odottamaan meidän paluutamme ja tuotaviamme tietoja.\n\nVarhain seuraavana aamuna läksin matkalle kahden muun yhden-ikäiseni\nkanssa. Tarpeeton lie mainita heidän nimiänsä. Miksi pitäisikään minun\naina nimellä mainita niitä, joiden kohtalo kulloinkin sattui liittymään\nmeidän kovaan onnehemme? Toinen näistä nuorukaisista elää nykyään\nonnellisena vanhuksena erään ulkomailla olevan kreikkalaisen\nyhdyskunnan esimiehenä. Usein olemme sitten yhdessä ollen toisillemme\nmuistutelleet entispäiviä ja yhteisiä kärsimyksiä. Toinen, päästyään\nhengissä täältä, kuoli vähän jälkeenpäin Tinos-saarella. Kuinka monta,\nvaikka ehjinä pääsivät Turkkilaisten kynsistä, korjasi täten\nennen-aikainen kuolema niiden vaivojen, vastusten ja kidutusten\njohdosta, jotka olivat heidän elinvoimansa riuduttaneet?\n\nJätimme Mesta'ssa olijat hyvästi ja läksimme kolmisin kaupunkia kohden.\nÄskeisten tuhotöiden mieleemme jättämät jäljet olivat vielä varsin\nverekset, emmekä suinkaan olleet vapaat pelosta, että yht'äkkiä\nsaattaisimme kohdata aseellisia Turkkilaisia, jotka joko eivät tienneet\ntai eivät huolineet pashan ystävällisistä aikeista. Mutta olimme\nnuoria, ja aamu-ilma oli niin virkistävä ja Mestan ympärilliset\nmastiksia kasvavat kukkulat levittivät niin suloista lemua, että toivo\nvähitellen haihdutti pelkomme ja astelimme hilpein mielin, lyhentäen\nmatkaa iloisilla puheilla. Eipä kuitenkaan iloisuutemme eikä matkamme\nollut sallittu kestää kauan.\n\nLoitolla näimme Elátan kylän, jossa olimme aikoneet levähtää kävelystä\nja hankkia tietoja enempää matkaamme varten.\n\nPäivä paahtoi ja joudutimme kulkuamme kylän valkeita huoneita kohden.\nTultuamme kylän portille kuulimme äkisti naisten huutoja ja valituksia.\nPysähdyimme ja katsahdimme toisiamme. Eihän vaan Turkkilaisia ollut\nkylässä? Tämä oli minun ensimmäinen ajatukseni. Jännitimme kuuloamme.\nHuutoja jatkui edelleen. Ne olivat varmaankin naisten itkuvirsiä.[10]\n\nNäiden antamalla johdolla kuljimme kylän autiota tietä myöten, kunnes\ntulimme kirkon edustalle. Siellä olivat kyläläiset koolla. Heidän\npäittensä ylitse näimme sillä hetkellä kahden ruumiin-arkun peräkkäin\nnousevan kirkon portaita ylös, ja näiden ympärillä naisia itki, valitti\nja vaikeroitsi.\n\nKun ruumissaatto oli astunut kirkkoon, kyselin muutamalta talonpojalta\nnoista kahdesta vainajasta, ja hän kertoi minulle kyynelsilmin, että\nTurkkilais-parvi samana aamuna, kohdattuaan kolme nuorukaista kylän\nulkopuolella, oli ampunut heitä ja sitte jatkanut matkaansa. Kaksi oli\nkaatunut; kolmas, jonka henki pelastui, juoksi pois ja kertoi tapauksen\nkylässä. Vähän aikaa sitte oli murhattujen ruumiit tuotu kylään.\n\nSiinäkö siis turvallisuuden lupaukset! Siinäkö toivo, että vaivat ja\nvaarat olivat loppuneet! Vanhukset olivat oikeassa: nuo kaksi kuollutta\nja naisten itkut olivat turkkilaisen vilpittömyyden sinetti,\nturkkilaisen leppeyden takaus! Palasimme heti Mesta'han, kävellen\nkiireemmin kuin tullessamme ja ilman äskeistä iloisuuttamme. Sikäläiset\nihmiset säikähtyivät kun näkivät meidän palaavan, mutta kertomus Elátan\nnäytelmästä masensi heidät kerrassaan, ja entinen alakuloisuus astui\ntuskin alulle päässeitten toiveitten sijaan.\n\nIsäni yksin ei heittänyt toivoa menneeksi. Se oli -- arveli hän -- muka\nvain satunnainen selkkaus. Ehk'eivät pashan säädökset vielä olleet\ntunnetut; eihän nuo Turkkilaiset myöskään jääneet Elátaan; eipä siis\nnuo kiväärinlaukaukset todistaneet mitään palaamista säännölliseen\nvainoon. Kyllä seikat kohta selviäisivät.\n\nNäin isäni tuumaili, mutta menneitten aikain kokemus pelotti meitä\nmuita ja poisti kaiken luoton pashan muka hyviltä aikomuksilta. --\nPaetkaamme, paetkaamme! huusivat naiset, lapset itkivät ja minä en\nsaanut unhotetuksi noita kahta ruumiin-arkkua, joita kannettiin\nkirkkoon, enkä naisten parkua, jotka itkivät vainajoitansa.\n\nTuona samana päivänä enoni runsailla palkinnoilla ja vielä runsaammilla\nlupauksilla suostutti erään nuoren talonpojan millä tavalla tahansa\ntoimittamaan kirjettä Psara'han. Hän pyysi kirjeessään joitakin paon\nkeinoja. -- Anna sinä laivan tulla -- sanoi hän isälleni -- ja jos\ntahdot, jää tänne. Mutta jos tulet mukaan, niin tule ajoissa.\n\nIsäni oli vaiti, mutta näytti olevan kahdella päällä. Pelottiko häntä\nehkä pakoretken vastukset ja maanpakolaisuuden kurjuus? Vai luottiko\nhän konsulien välitykseen ja toivoiko että me sillä välin kotimaassa\npiillen paraiten pääsisimme kovan koetelmus-ajan läpi? Tai oliko hän,\nniin monen perättäisen mielentäräyksen telmeessä, kadottanut\nitseluottamuksensa eikä itsekään tiennyt, mitä hän tahtoi ja mitä\npäättäisi?\n\nSeuraavana päivänä olimme aamusta asti tapamme mukaan kaikki ko'ossa\nhuoneen oven edustalla, jossa oli tavallinen juttelu-paikkamme. Istuen\nmikä kynnyksellä, mikä porras-astuimilla, tuumailimme tehtävistä\ntoimista, odottaen mitä päivä toisi mukanaan ja aprikoiden, milloin\nsaattaisimme vartoa vastausta Psarasta.\n\nAndriana yksin viipyi poissa. Hän oli tapansa mukaan lähtenyt ruoan\netsintään. Ja usein onnistuikin hänen maustaa halpaa ateriaamme\nkasveilla, joita hän oli poiminut kukkuloilta kylän ympäriltä. Mutta\nnyt hän jo liiaksi viipyi retkellään. Levotonna availi äitini usein\novea ja kurkisti tielle päin nähdäkseen eikö tyttöä jo näkyisi tulevan.\n\nAdriana oli todellakin se holhoja, joka kaitsi ja hoiti koko pientä\nonnetonta parvikuntaamme tuolla Mesta'ssa. Täynnä alttiutta ja\nitsekieltämystä autteli hän hellästi äitiäni ja sisariani ja piti\nhuolta muistakin kaikista. Kaikkiin hän kerkesi, kaikkia hän ajatteli.\nHän hankki ja valmisti jokapäiväisen ruokamme, hän toi veden lähteestä,\nrehuista ja vanhoista vaipoista hän tuota pikaa tekaisi meille kaikille\nlepovuoteet noihin tyhjiin huoneisiin. Hänpä meille tietoja toi muusta\nmaailmasta, sillä, tehden tuttavuutta talonpoikain kanssa, tiedusteli\nhän ja sai tietää heiltä kaikkia. Hänen toimellisuutensa oli väsymätön,\nhänen iloisuutensa lannistumaton. Hänen oli sydämmensä terve ja luja,\nniinkuin ruumiskin, ja useinpa hän sukkelilla sanoillaan ja\nhilpeydellään viekoitti hymyn huulillemme keskellä silloin vallitsevaa\nyleistä nulomielisyyttä.\n\nSillä välin aika kului kulumistaan ja äitini levottomuus kiihtyi. En\ntahtonut lisätä sitä lausumalla pelkojani, mutta olin itsekin levoton\nja samoin muutkin. Mikä on tytölle tullut? miksi hän viipyy? Tuommoisia\nsanoja vaihdeltiin.\n\nSilloin äkisti ovi aukenee ja Andriana ilmestyy kalpeana, vapisevana,\nhiukset hajalla, vaatteet revittyinä, rinta paljaana ja verisenä. Koko\nhänen ilmiönsä ilmaisi hirveää taistelua, kauhistusta ja -- häpeää.\n\nÄitini kavahti heti pystyyn, peitti käsiin silmänsä ja huusi\nkammahtaen: -- Ah! Turkkilaiset, Turkkilaiset! ja hän tempasi\ntyttärensä syliinsä.\n\nMutta Andriana, toinen käsi avatun oven lukolla, osotti toisella\nulospäin, ja koetti läähättäen sanoa jotakin, vaan ei saanut muuta\nsoperretuksi kuin:\n\n-- Paetkaa, lymytkää!\n\nTuokiossa olimme kaikki ulkona Andrianan kanssa.\n\nMinne menimme? Mitä tahdoimme? Joku synnynnäinen vaisto ohjasi\naskelemme poispäin kylän portista. Kartoimme Turkkilaisia. Emme\nkuitenkaan ajatelleet, että etääntyessämme portista suljimme itsemme\nkylään. Mutta ajatelleeko kukaan mitään semmoisella hetkellä?\n\nJuostessamme näin kauhusta huumaantuneina, tietämättä minne, näki\nmeidät eräs matalan mökkinsä ovella seisova eukko; hän sääli meitä ja\nsanoi kuroittaen kättänsä meille:\n\n-- Rientäkää tänne, kristityt, minä piilotan teidän.\n\nSyöksimme kaikki avatusta ovesta sisään, seuraten vanhusta.\nJumalapa hänen mieleensä tämän tuuman johti! Häntä saamme kiittää\npelastumisestamme ja elossa-olostamme. En ole häntä sitten nähnyt enkä\ntiedä hänen nimeänsä, mutta en milloinkaan ole unhottanut hänen\nlaupiasta katsantoansa enkä lakkaa hänen muistoansa siunaamasta. Jumala\npalkitkoon hänen hyväntyönsä autuasten ikuisissa majoissa!\n\nHuoneen takana oli piha ja sen perällä navetta. Tuohon navettaan akka\nmeidät piilotti. Hänen lehmänsä kävivät ulkona laitumella eivätkä\npalanneet sinä iltana eikä seuraavanakaan riitelemään meiltä asuntonsa\nomistusta. Turkkilaiset eivät ryöstäneet ainoastaan vaimoja ja lapsia.\nMitä vaan löysivät, se kelpasi heille saaliiksi. Mutta eivät he\nainakaan vahingottaneet meitä ryöstämällä akka paralta hänen karjansa.\n\nSisäänmentävä oli ahdas ja pimeä. Perempänä avautui neliskulmainen ja\njotenkin avara navetta. Mutta siinä ei ollut ikkunaa eikä muuta läpeä,\nniin että, kun pihanpuolinen eteisen ovi suljettiin, siellä oli\npilkkoisen pimeä. Neljä vuorokautta me viruimme tuossa piilopaikassa.\nMeitä oli kaikkiaan kahdeksantoista henkeä.\n\nEnsimmäisen päivän ehtoolla toi ihmisrakas eukko meille säkillisen\nviikunoita. Kun silmämme tottui pimeään, keksimme yhdessä nurkassa\nammeen, jossa oli vettä lehmäin juottamista varten. Vettä liikeni vielä\nmeillekin. Kiitos olkoon tuon veden ja viikunain, emme kuolleet janoon\nja nälkään. Navetan seinästä vähän ulkonevalta lavalta löysimme olkia,\njoita levitimme lattialle, niin ettei ainakaan lasten ja naisten\ntarvinnut maata haisevassa loassa. Ja näin elimme neljä yötä ja neljä\npäivää.\n\nPiilostamme kuulimme usein ulkoa Turkkilaisten hurjia huutoja ja\nkristittyjen vaikeroimista, milloin kauempaa, milloin likempää.\nOlletikkin viimeisenä yönä olivat vainoojamme varsin lähellä, sillä he\nolivat yötyneet akan huoneesen. Kuulimme heidän juttelevan ja\nkerskaavan rumista urotöistänsä.\n\nTurkkilaisten päätarkoituksena oli pakolaisten vainustelu heidän\npiiloistaan. Miehet he tappoivat, naiset he möivät orjiksi vieden\nsaaliinsa kaupunkiin. Talonpoi'ille he tavallisesti eivät muuta\nvahinkoa tehneet, kuin että antoivat heille selkään tai korville tai\npotkivat heitä ja söivät heidän ruokavaransa. Samat Turkkilaiset eivät\njääneet kauaksi kylään. Ehtoolla tuli yksi joukkio, söi, joi, makasi,\naamulla alkoi tapettavain ja ryöstettäväin etsintä. Ensimmäiset\nlähtivät saaliineen vankineen, ja sijaan tuli ehtoolla toinen joukkio\nja niin edespäin. Me odotimme, että he vihdoin saisivat kyllänsä, että\nsaaliin tyhjiin ryöstäminen lopettaisi tämän pitkitetyn vainon,\nrukoillen Jumalaa, että jaksaisimme kestää ilmi joutumatta.\n\nKuinka voisin kertoa näiden äärettömän pitkäin päiväin ahdinkoa ja\ntuskaa! Emme tohtineet puhuakaan ett'ei vähinkään melu meitä ilmaisisi.\nAndriana itki herkeämättä ja toisinaan nyyhkytykset puhkesivat häneltä\nkuuluviin. Isä vaikitti silloin häntä, kuiskaten:\n\n-- Tahdotko saattaa meidät turmioon? -- Ja silloin tyttö parka peitti\npäänsä eikä hänen valitustaan enää kuulunut. Äitini lähestyi\nlohduttamaan häntä, vaan hän sanoi:\n\n-- Älä lähesty minua, älä tahraa itseäs!\n\nOnneton tyttö! Hänen kolkko epätoivonsa tuon pimeän, lokaisen hökkelin\nsuojassa todisti kauhistavasti mikä kohtalo odotti muita sikäläisiä\nnaisia, jos Turkkilaiset löytäisivät meidät.\n\nViimeisen yön vietimme pelossa ett'emme perältäkään saattaisi säilyä\njoutumasta heidän käsiinsä. Ainoastaan navetan ovi erotti meidät\nheistä. Aamulla palasi pihaan hiljaisuus, mutta kylästä kuului edelleen\nmeteliä. Kuinka hitaasti hetket matelivat matkaansa! Tulisivatko\nTurkkilaiset taas likelle meitä? Oliko meidän vielä oltava yksi yö\nheidän lähellään? Tunsimme kaikki ettemme voisi kestää kauemmin.\n\nIltapuolella kuulimme heidän pihassa puuhaavan lähtöä. Uskalsimme\ntuskin hengittää, odottaessamme vainolaistemme toivottua poistumista.\n\nSilloin kuulimme äkkiä Turkkilaisen äänen jyreästi ärähtävän ihan oven\nvieressä:\n\n-- Vaan katsotaanpas, ennenkuin lähdemme, mitä akka tuossa mökissä\nsäilyttää!\n\nTein ristin merkin. Kylmä hiki valahti iholleni.\n\nNaristen navetan ovi aukeni ja aukolla näin Turkkilaisen kamalan\nhaamun. Hän piti toisessa kädessään välkkyvää miekkaa, toisessa riukua,\njonka päästä riippui lyhty. Lyhdyn valo valaisi Turkkilaisen kasvoja ja\nhänen hartiainsa takaa näimme muita turkin-päitä, jotka loivat urkkivia\nsilmäyksiä pimeään huoneen sisustaan.\n\nMinä makasin pitkälläni navetan perällä vastapäätä ovea. Tuhannen\nvuotta vaikka eläisin, en unohda tuota kauheaa tarkastusta!\n\nNavetasta ei kuulunut hengähdystä. Turkkilainen ojensi jalkansa ja\nastui askeleen eteenpäin. Samassa kuului jalan loiske vedessä ja\nTurkkilaisen törkeä sadatus:\n\n-- Lokaa ja kuraa tääll' on, mutt' ei muuta. Mennään pois!\n\nOvi paiskattiin kiinni että kolahti ja Turkkilaiset menivät tiehensä.\nOlimme pelastuneet! Yksi yskähdys, yksi huoahdus olisi saattanut\nilmaista meidän. Mutta Jumala armahti ja näki hyväksi varjella meitä.\nPelastuksemme sinä hetkenä näytti meistä hyvältä tulevaisuuden enteeltä\nja odotimme jo rohkeammalla mielellä koettelustemme loppua.\n\nToivomme ei pettänyt meitä. Samana iltana, pimeän tultua, avattiin\nnavetan ovi taas, mutta tällä kertaa ystävän kädellä, ja keskellemme\nastui se talonpoika, jonka enoni oli pannut laivaa kuulustamaan.\nMitenkä hän oli saanut asiansa ajetuksi, miten hän keksi lymypaikkamme,\nen tiedä. Hän toi sanan, että erään Psaralaisen laiva oli meitä\nvartoomassa eräässä autiossa valkamassa vähän matkaa kylästä, ja\ntalonpoika oli valmis opastamaan meitä sinne heti kohta.\n\nÖinen hetki, pelko Turkkilaisia, tietämättömyys tulevaisuudesta, paon\nvaarat, ensimmäisten turhain harharetkiemme muisto synnyttivät sillä\nhetkellä monta epäilystä meissä. Mutta jos jäisimme, olisi perikatomme\nvarma tänään tai huomenna, kun me kuitenkin pakenemalla ainakin\nsaattaisimme pelastua. Pako siis päätettiin ja lähdimme talonpojan\nmeitä johdattaissa.\n\nPitäen toinen toisemme kädestä ja astuen ääneti saavuimme kylän päähän,\nsiihen, joka oli vastapäätä sen sisäänkäytävää. Vältimme porttia,\nvaroen että Turkkilaiset vielä vartioivat sitä. Oppaamme oli ryhtynyt\ntoimiin ja keinoihin. Hän vei meidät asumattomaan huoneesen, jonka\ntakaseinän puolelta meidän oli karkaaminen. Yö oli pimeä, kuitenkin\nerotimme ikkunasta että alla oleva maa vietti jyrkästi alaspäin. Köysi\nripustettiin alas ja ensiksi laskettiin minä. Sidoin köyden\nvyötäisilleni ja pidin siitä käsilläni, samalla kuin ylhäällä olijat\nhinasivat minun alas. Sitten muut miehet liukuivat alas yksitellen, ja\notimme vastaan vaimot ja lapset, jotka sitten laskettiin alas;\nviimeiseksi itse talonpoika liukui maahan, asettautui etunenäämme, ja\nyöllinen retki alkoi.\n\nTie ei ollut pitkä, mutta matkustus ei ole helppoa, kun vatsa tyhjänä\nvavahtelevin sydämmin pakenet pimeässä, tietämättä minne astuskelet, ja\npelkäät joka silmänräpäys joutuvasi vihollisten käsiin, ja sinulla\npaitsi sitä on vanhuksia, naisia ja lapsia hoidettavinasi.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nVaalea juova kajasti taivaanrannalla, ennustaen päivän nousua, kun\nsaavuimme kukkuloille, jotka ympäröivät satamaa, missä pelastus odotti\nmeitä. Jyrkän kallion harjalta, missä seisoimme, näimme meren ja\nrannan, vaan aallon loisketta ei kuulunut. Satamassa vallitsi tyyni\nhiljaisuus; ulompana, edempänä osotti talonpoika meille laivaa. En\nvoinut himmeästä vedestä erottaa itse runkoa, mutta kun talonpoika\nsormellaan ohjasi katsettani, keksin pian molemmat mastot ja ne\nnäyttivät minusta liikkuvan riippuvine purjeineen. Astuimme kiireesti\nalaspäin ja vähän ajan päästä olimme alhaalla rannalla.\n\nEi Psaran laiva ollut yksin meitä varten tullut. Katteini oli\nedellisenä iltana pitänyt huolta, että tieto laivan tulosta leviäisi,\nja paikalle lappoi pakolaisia lähikylistä ja rotkoista, joissa olivat\npiilleet. Ranta vilisi jo heitä, meidän tullessamme, ja toisia riensi\nmeidän jälessämme.\n\nOnneksi ensin tulleet olivat antaneet sovitun merkin ja laiva purjehti\njo satamaan sillä tuokiolla, kun me kukkulalta kaukaa erotimme sen\nmastot.\n\nKun lähenimme pakolaisparvia, näimme kaikkien kasvojen kääntyvän\nmerelle päin. Vene oli tulossa, se läheni! Kuulimme airojen\nroiskuttavan vettä, kuulimme hankainten natisevan soutomiesten\nponnistaissa; me rannalla olijat jännitimme, mitään puhumatta,\nkuuloamme tarkkaamaan noita läheneviä lohdutuksen ääniä.\n\nMutta kun vene saapui valkamaan ja merimiehet hyppäsivät rannalle,\nsilloin vaiti-olon sulku särkyi ja syntyipä häiriö ja hämmennys, kun\nkaikki malttamattomasti tahtoivat syöksyä veneesen ja tungeksivat\ntoisiaan louhikolla. Pakoon pyytäjiä oli paljon, vaan vene oli liian\nvähäinen. Perämiehen kova ääni ja merimiesten käsivarret suhdittivat\nsentään kansan maltittomuutta.\n\n-- Olkaa hiljaa -- huusi hän. --- Kyllä me otamme teidät kaikki. Ei\nyhtäkään jätetä.\n\nVene lähti vieden ensimmäisen ihmiskuormansa, perämies ynnä kolme\nlaivamiestä jäivät rannalle, aseet kädessä. Vene kulki ehtimiseen edes\nja takaisin, vähitellen väheni rannalla-olijain luku, mutta joka\nlähdöllä eneni jääneitten malttamattomuus. Se eneni samassa määrin kuin\naamu kävi valoisammaksi. Aurinkoa ei vielä näkynyt, mutta meren\npinnalta kajasti jo päivän värit.\n\nLähes toinen puoli pakolaisia oli jo laivassa. Me odotimme vielä\nrannalla ja näimme veneen palaavan toivoen että meidänkin vuoromme pian\ntulisi, kun äkkiä paukahti pyssynlaukaus ja kuului luodin vihinä.\nKaikki päät kääntyivät yhtä haavaa taappäin ja näimme ylhäällä\nharjulla, oikealla puolellamme, neljä miehen muotoa.\n\n-- Herra varjelkoon! Turkkilaiset tulevat! -- huudettiin ympärilläni.\n\nVoi, minkä kauhun synnytti rannalla tuo vainolaisten odottamaton\nilmestys! Pari kolme laukausta räikähti taas ja koko pakolaisparvi\nhajaantui sinne tänne; juoksimme juuremmalle vuorta, hakien suojaa\nulospistäväin kallioiden alta. Ainoastaan nuo neljä merimiestä jäivät\nmeren reunalle; he kohottivat aseensa, tähtäsivät ja ampuivat kaikki\nneljä yhdellä kertaa. Vuorella olevat Turkkilaiset eivät vastanneet\ntähän tervehdykseen. Lienevätkö pelästyneet? Lieneekö merimiestemme\nluodit osuneet? Vai oliko tuo vaan lukuisamman väen etujoukko, joka\nodotti apua, voidakseen hyökätä meidän päällemme? Ja silloin? kuinka\nmeidän kävisi? kuinka voisimme vastarintaa tehdä?\n\nSillä välin vene taas läheni. Rohkaistuneena ampumisen taukoomisesta,\njuoksimme taas kaikki rantaan. Ehtisimmeköhän kaikki pelastua?\nTulisivatko Turkkilaiset uudelleen kukkulalle?\n\nMelkeinpä vene jo laski rantaan, kun näin isäni lähestyvän perämiestä.\nNäin hänen vilkkaasti puhelevan, osottaen sormin sisariani ja minua, ja\nmerimiehen vetävän pois kätensä, johon isäni koetti laskea rahalahjaa.\n\nSamalla äitini takaapäin tarttui käteeni. Käännyin häneen päin. Hän\nsanoi:\n\n-- Lukíni, ota sisaresi ja lähtekäät, meidän siunaus myötänne. Jättäkää\nmeidät tänne Herran armon turviin!\n\nSamalla kätki hän poveeni pienen mytyn, jossa oli korukaluja, mitä hän\noli saanut säilytetyksi. Syleilin häntä, suutelin hänen kaulaansa ja\nsanoin:\n\n-- Ei, ei! pelastukaamme kaikki yhdessä... Vaan siinäpä isäni tempasi\nminua käsivarresta.\n\n-- Lähde nyt sisartesi kanssa. Me tulemme jälestäpäin.\n\nVene oli jo täynnä väkeä. Sisareni istuivat myös siellä. Isäni työnsi\nminua, perämies veti minua, ja ennenkuin ehdin jupista vastaan, olin\nminäkin veneessä. Airot alkoivat heti liikkua. Käännyin rantaan päin\nnähdäkseni äitiäni, ja kääntyessäni näin kukkulalla savua ja kiväärien\nräike kuului uudelleen. Väki rantakivillä sulloutui kokoon, ta'immaiset\nsysäsivät etumaisia ja muutamat kuukertuivat jo veteen. Ja näiden\nviimeisten joukossa äkkäsin äidnikin.\n\nEn tiedä, miten sain kurotettua käteni veneestä, miten äitini sieppasi\nkäteeni, miten joku toinen eukko molemmin käsin piteli äitini\nvaatteista. Vene riensi eteenpäin ja molemmat eukot, riippuen minun\nkädestäni, laahaantuivat mukana, kunnes vihdoin saimme heidät vedetyksi\nveneesen. En muista, miten sitten jouduimme laivan kannelle.\n\nPyssyn paukauksia kuului vähä väliä; vene meni ja tuli ja joka kerta\nkuin se palasi laivalle, koetin jo kaukaa nähdä eikö siinä olisi isäni\nja Andriana. Vihdoin tulivat he vasta viimeisten kanssa. Vihdoin olimme\nkaikki laivalla, yhteensä sata kahdeksankymmentä sielua. Turkkilaisten\nei ollut onnistunut kukkuloilta vähentää meidän lukuamme.\n\nLaiva levitti purjeensa ja alkoi kulkea myötätuulen keveiden viimain\nviemänä, mutta oli vielä sataman suulla, kun näimme kukkulain\ntummenevan Turkkilaisista. Nuo harvat ensin tulleet olivatkin todella\netujoukkoa, mutta, kiitos Jumalan, pääjoukko viivytti tuloansa -- me\nolimme jo turvassa eikä meidän enää tarvinnut peljätä heidän kaukaisia\naseitaan.\n\nNiitä näitä olen eläessäni kokenut, mutta en milloinkaan ole osunut\nhaaksirikkoon joutumaan. Meri on ainakin tähän asti aina kohdellut\nminua suopeasti. Mutta joka kerta kuin luen kertomuksia haaksirikoista,\najattelen noita hetkiä ja kohtauksia, jolloin pakenimme Chiosta.\nHaaksirikkoiset, jotka uppoovalta laivalta näkevät rannan loitolla,\neivät varmaankaan kärsi kuolettavampia tuskia, kuin mitä me silloin\nkärsimme. Mutta meitäpä uhkasi haaksirikko ja hukka rannalla, ja\npelastuslautana oli meille laiva, johon vähäinen vene vähin erin\nsiirteli meitä samalla kuin Turkkilaiset ampuilivat meitä ylhäältä\npäin.\n\nMutta nähdessäni laivamme etääntyvän yhä edemmäksi ja kaikkien meidän,\njotka keskenämme olimme vaarat tasanneet, olevan turvassa ja\npelastuneina, tunsin sydämmeni kuohuvan riemua. Tuo oli ensimmäinen,\nehkä kyllä ahdas itsekkäisyyden tunteeni. Enpä sillä hetkellä\nmuistellut Chioon jääneitä, en ajatellut niitä monia onnettomia, jotka\nvielä piileilivät luolissa ja kuopissa kärsien vaivoja, joista me\nolimme päässeet. Ei, minusta Chios ja koko maailma sillä hetkellä oli\nlaivassamme; siihen tunteeni keskittyivät, siihen aatteeni supistuivat.\n\nVasta kun laiva jo kynteli merta ja Chion rannat olivat jääneet kauas\ntaaksemme, sekä järjestys ja hiljaisuus oli palannut laivan kannelle,\nmuistin etten ollut syönyt pitkään aikaan ja tunsin kovaa nälkää. Tämä\ntosin ei ollut mitään uutta minulle. Usein, harharetkiemme kestäessä,\nolin koetellut nälän ja janon vaivoja. Älköön sinun, lukijani, koskaan\ntarvitko nälissäsi olla, paitsi kun tiedät, että sinua odottaa katettu\npöytä! Vaan kun itse nälkäisenä näet ympärilläsi nälästä kalpeita\nolentoja, etkä tiedä mistä saisit heille leipäviipaleen hankituksi, ja\nkun sinun tarvitsisi hoitaa ja holhoa nääntyviä rakkaitasi, mutta\nvoimat sulta uupuvat... Oi! ainoastaan se, ken tämmöisiä tuskia on\nkokenut, tietää niiden katkeruuden!\n\nLaivanpäällikkö arvasi heti hätämme, että kaipasimme ravintoa, ja\nmääräsi meille laivakorppuja jaeltavaksi. Korput olivat meistä mannaa\nkorvessa. Otimme ne vastaan ylistäen Jumalaa ja lausuen hartaita\nkiitoksia päällikölle; eikä aikaakaan, niin kuului kaikkialta vain\nhauskaa nakertelua, kun niin monet nälkäiset suut purra rauskuttelivat\nkovia laivakorppuja.\n\nAndriana yksin ei syönyt. Hän istui peräkannella, kyynäspäät polviin\nnojattuina, peittäen otsaansa käsillään.\n\nLaivanpäällikkö astui hänen viereensä, yrittäen rohkaista häntä, mutta\ntyttö jäi äänettömäksi ja liikkumatta eikä nostanut päätänsä. Panin\nsilloin käteni hänen olkapäällensä ja tahdoin kehottaa häntä syömään,\nmutta en saanut paljojakaan sanotuksi, kun näin kyyneliä noruvan hänen\nsormiensa välistä; ääneni tukahtui ja kyynelet nousivat silmiini.\n\nÄitini istui likellä. Osotin kädelläni Andrianaa; äitini oivalsi\nviittaukseni, nousi ja lähti tyttöparan luo. Hän laskeusi polvilleen\nhänen eteensä, otti hänen kätensä hänen otsaltaan, pyyhki hänen\nkyynelensä ja lausui suloisia lohdutus-sanoja, jommoisia vain naisen\nsydän löytää.\n\nPoistuin liikutettuna. Kävelin etukeulaan ja katselin merta, jota\nkynnimme, ja Psaran vuoria vastapäätämme. Olimme jo lähellä satamaa,\neikä laivat ja niiden yläpuolella kaupunki kauan viipyneet\nnäyttäymästä. Kohta sen jälkeen laskimme ankkurin.\n\nSilloin näin sen ensi kerran, tuon urhollisen saaren, jonka kuitenkin\noli määrä kukistua niinkuin Chionkin. Mutta Psara iski Turkin rintaan\nhirveän haavan, samalla kuin Chion saarelta kuului vain valitusta ja\nparkua. Niin, Psara sortui, mutta vasta sitte kuin Kanárin tulisoihtu\noli merellä sytyttänyt ikimuistettavan polttorovion.[11]\n\nMeidän ei sallittu astua maalle. Psaralaiset pelkäsivät vastaanottaa\nmeitä. Heillä oli jo ennestään pakolaisia, liiaksikin monta, saarellaan\nelätettävänä, eivätkä he voineet mitenkään vastaanottaa useampia. Olipa\nse vesikin jo kyllin suuri uhraus, jonka lähettivät meille, ettemme\njanoissamme purjehtisi pois.\n\nTuuli oli vielä suopea, mutta laivanpäällikkö pakotti meitä lähtöön,\nennenkuin se äkkiä heittäisi toisaalle. Hän ehdotti että veisi meidät\nMykonoon, sillä Tinos-saarella oli jo paljo Smyrnasta, Chiosta ja\nmuualta paenneita ja vielä päälliseksi lavantauti liikkui heidän\nseassaan, vaan Mykonossa oli sekä väljempi tila että terveempi olenta.\nPäätettiin noudattaa tätä ehdotusta; me kuljimme tietysti minne meitä\nkuljetettiin. Vähät me siitä, vietiinkö meitä Tinoon vai Mykonoon! Me\nhalusimme rauhan valkamaa, vieraanvaraista suojaa, jossa saisimme\nkallistaa päämme levolle eikä Turkkilaisia olisi lähimaillamme.\n\nAuringon laskun vaiheilla hinattiin ankkuri ylös ja läksimme\npurjehtimaan pois.\n\nAndriana pysyi kaiken aikaa murheellisena ja äänetönnä. Ei tulomme\nPsaraan ja sieltä lähtömme, ei yleinen liikunto ja tohu laivankannella\nvoineet herättää häntä horroksesta, johon hän oli vaipunut. Hän ei\nhuolinut eikä välittänyt mistään. Hänen silmänsä tuijottivat\navaruuteen, tähystämättä mitään esinettä. Sanomaton synkkämielisyys\nkuvautui hänen katseessaan, hänen asemassaan, hänen vaiti-olossaan. Jos\nhäntä puhuteltiin, loi hän hitaasti silmänsä ylös, ikäänkuin hän töin\nja vaivoin riistäytyisi ajatuksistaan hitaasti ja vaivoin hän vastasi.\nJos äitini hyväillen otti häntä kädestä, vastaanotti hän hyväilyt aivan\npiittaamattomasti; käsi vaipui veltosti polvelle takaisin, ja äitini\nmeni kätkemään mielipahaansa. Missä oli tuo entinen elävyys, missä\ntoimellisuus, missä iloisuus, joka virkistytti ja elvytti meitä vainon\nensi-päivinä? Siitä hetkestä asti kun hän Mesta'ssa avasi oven, tukka\nhajalla, povi auki revittynä, vaatteet risaisina, en nähnyt hymyä hänen\nhuulillaan, en kuullut hänen helakkaa ääntänsä. Kuulin vain hänen\nnyyhkytyksiään pimeässä navetassa, ja nyt näin hänen jähmeän katseensa,\nhänen mykät huulensa. Hänen olemuksensa onni oli sortunut niiden\nhurjain kätten alle, joista hän oli riistäynyt irti pelastaakseen\nmeitä. Saastaisesta kosketuksesta oli hänen elämänsä tenho-kukkanen\nijäksi surkastunut. Kauneus oli säilynyt, mutta entistä loistoansa\nvailla. Hän oli vielä ihana, mutta se oli sen kukan ihanuus, jonka\nraaka käsi on repinyt varresta ja polkenut mustaan multaan.\n\nLaiva liukui laineita myöten. Etäisyys ja karttuva hämäryys kätki\nmeiltä vähitellen Chion ja Psaran vuoret, ja tuskin saattoi silmä\nselittää, ikäänkuin etäisinä pilvinä, Egeean meren saarten\nääripiirteitä, joita kohden purjehdimme.\n\nJa sitte tuli yö, kuuton ja pimeä; tuuli kävi myötäisenä, alus kiiti\neteenpäin, aallot kohisivat. Väsymys, pimeys, turvallisuuden tunto,\nedellisten kovain mielenliikutusten vastavaikutus, yön viileys,\naaltojen kohina -- kaikki yhdessä raukaisi laivankannella ahdettuja\npakolaisia. Kukin koetti suojella itseään miten parhaiten taisi; äidit\npeittivät pikkulapsensa syliinsä, vanhukset nojasivat valkoiset päänsä\nlaivan laitoihin. Kaikki pakinat taukosivat, etkä kuullut mitään paitsi\naallon räiskettä, keulan sitä halkaistessa, ja aluksen natinaa, kun\ntuimistuva tuuli kallisti mastoja merta kohden.\n\nMinä en saanut unta. Istuin, pää maston nojassa, ja katselin pilviä ja\npilvien lomista välkkyviä tähtiä, mutta mieleni oli Andrianan luona.\nMuistelin kohtauksia lapsuuteni ajoilta. Muistin, kun hän avasi meille\noven Smyrnasta palatessamme, ja iloa, joka silloin sai sydämmeni\ntulvailemaan, kun niin monen vuoden oltuani poissa jälleen näin hänet.\nMieleeni muistui vielä koko joukko seikkoja viimeisiltä ponnettomilta\nChion päiviltämme, ja kaikkien muistojen keskellä eli hänen kuvansa, ja\nhänen suloinen äänensä kaikui mielestäni minun korvissani.\n\nHetket vierivät hiljaan. Yleinen hiljaisuus laivalla, meren\nyksitoikkoinen pauhu ja aluksen keinunta alkoivat vähitellen vaikuttaa\nväsyneesen ruumiiseni. Oikeastaan nukkumattani alkoivat ajatukseni\nvähitellen pukeutua unelmain utuhaamuun, kun äkkiä kuulen mereen\nputoovan ruumiin kumean roiskauksen ja yht'aikaa kauhistuksen huutoja:\n\n-- Hän putosi mereen! Hän putosi mereen!\n\nSyöksähdin kuin nuoli peräkeulaan. Andrianaa ei näkynyt hänen entisellä\npaikallaan. Merimiehet katselivat mereen, kumartuen laivan laitojen\nylitse, ja naiset huusivat:\n\n-- Hän putosi mereen! Pelastakaa hänet!\n\nPäällikkö käski vähentää purjeita. Laivan vauhti hiljeni ja vene\nlaskettiin veteen. Mutta tuuli kävi vinhasti ja olimme jo jättäneet\ntaaksemme tuon tuntemattoman paikan, mistä tuo kamala loiskahdus oli\nkuulunut kun Andriana heittäysi mereen.\n\nOi! en milloinkaan ole niin vihannut Turkkilaisia, kuin sillä hetkellä!\n\nHarppasin veneesen ennenkuin laivanpäällikkö ehti estää minua.\nMerimiehet sousivat rajusti. Kuljimme taappäin. Ollen vaiti tarkkasimme\nemmekö kuulisi hänen ääntänsä. Huusimme hänen nimeänsä niin lujaa kuin\nvoimme. Ei mitään! Tähystimme pimeässä, emmekö erottaisi jotain haamua\naalloilla. Ei mitään!\n\nSiinäpä joku valkoinen esine veden päällä veti silmäni puoleensa.\nOsotin sitä merimiehille. Sousimme ja saavutimme sen. Se oli Andrianan\nvalkoinen päähine. Pysyimme kauan aikaa sillä kohtaa, mutta ei mitään\nnäkynyt, ei mitään kuulunut. Päällikkö huusi laivasta meitä pyörtämään.\n\nPyörsimme. Pidin käsissäni tuota valkeaa liinaa, samaa liinaa, jonka\nsilloin tempasin, niin että tytön tukka valahti hajalle, kun Smyrnasta\npalatessa ensiksi näin Andrianan kotimme ovella. Tuo liina jäi ainoaksi\nmuistoksi, ainoaksi jäännökseksi hänestä. Säilytin sitä sitten ja\nsäilytän vieläkin pyhänä tavarana, rakkaana muistona.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nKun istuen täällä Lontoossa mukavasti kalustetussa huoneessani,\nperheeni piirissä ja lähellä niin monta varakasta sukulaistani ja\nkansalaistani -- kun, keskeltä nykyistä ylellisyyttä ja rauhallisuutta,\nmuistissani liidän entisoloihin ja vertaan sitä tyyntä rauhaa, joka\nympäröitsee illalleen kallistuvaa elämääni, myrskyisen nuoruuteni\nvaivoihin, vaaroihin, puutteihin, niin en itsekkään ymmärrä, miten\npääsimme pulasta, miten kaikki jaksoimme kestää niin monta kovaa onnen\nkolausta, miten lopuksi ehein sielun ja ruumiin voimin selvisimme niin\nkovista koetuksista.\n\nUsein nuoruuteni muistelmat näyttävät minusta unelmilta, tuo yleinen\nonnettomuus, jonka keskellä vartuin mieheksi, tuntuu tarulta. Sillä\nyhteiset olivat kärsimykset, yhteinen tuo taistelu sallimusta vastaan\nja vuosikaudet elin, nähden ympärilläni kovan-onnen jos jonkin\nhaamuisena.\n\nPerheeni ja minä emme kuitenkaan olleet kaikkein kovaonnisimpia.\nKaukana siitä. Tosin meitäkin vainottiin, mekin häälyimme vaaroissa ja\nmenetimme kaiken tavaramme, mutta me pelastuimme ainakin kaikki yhdessä\nja pääsimme vapaalle alueelle. Ainoastaan Andriana paran kuolema riisti\nrenkaan perhe-piiristämme. Mutta laivalla, joka pelasti meidät Chiosta,\nMykonossa sekä sitten Tinossa, jopa minne tahansa Hellaasen askelemme\nmeidät harhauttivat, kaikkialla tapasimme monta muuta vielä\nsurkuteltavampaa kuin me itse.\n\nKun vielä oleksimme Chiossa, vainon ja vaivojen viskeltävinä, emme\ntunteneet tuon kansallisen kärsimyshistorian yksityisseikkoja. Kukin\najatteli silloin omaa pelastustansa, eikä kerinnyt kysellä muiden oloja\neikä puhua itsestään. Mutta kun jo uskalsimme nostaa päätämme,\npelkäämättä sen edessä miekkaa välkytettävän, kun istuimme vieraan\nmajan suojissa, jota ei tarvinnut pelätä Turkkilaisen varjon\nhimmentävän, ja jokainen meistä näki huolen kuvastavan naapurinsa\nkasvoissa, silloin aljettiin tiedustella ja kysellä toinen toisensa,\njopa ystäväin ja sukulaistenkin vaiheita ja kärsimyksiä.\n\nKuinka usein teinkään turhia kysymyksiä, kuinka usein muistellessani\nviimeistä yhtymystämme kappelin luona koetin tiedustella näiden\nihmisten kohtaloa, jotka siellä yhtyivät. Mutta kyselmiini en saanut\nmitään vastausta. Kaikkien muiden edellä muistin pikku Déspinaa ja\nviimeistä kävelyämme, hänen synkkiä aavistuksiaan ja katkeria\nkyyneleitänsä, ja olen aina kuulevinani hänen suloisen lapsellisen\näänensä: \"he tappavat minun isäni, he tappavat hänen!\"\n\nJa kuitenkin -- kuinka monta sydäntä-viiltävää jutelmaa sainkaan lukea\nkreikkalaisen historian verisistä lehdistä Chios saarelta ja muualta!\nJokaisella perheellä oli oma Iliadinsa onnettomuuksia. Mikä oli nähnyt\nisänsä, mikä poikansa, mikä puolisonsa silmäinsä edessä tapettavan.\nOrpolapsia oli paljon, jotka outojen kuljettamina itkivät vangiksi\nvietyjä äitejänsä; paljo äitejä, jotka turhaan etsivät lapsiansa.\nKolkot muistot, surkea suru rakkaiden omaisten surman tai vankeuden\njohdosta, kodittomuus, epätietoisuus tulevaisuudesta, jokapäiväisen\nleivän puute tekivät tuon kärsimys-ajan aivan kamalaksi. Ja kuitenkin\npääsimme useimmat sen lävitse; ottelimme kovan onnen kanssa ja lähdimme\nottelusta voittajina.\n\nKun nuoremmat, parempina päivinä syntyneet ja kasvaneet, näkevät meidät\nvanhukset vielä vankkoina ja iloisina, he varmaankin, kuullessaan\nmeidän nuoruutemme kohtaloita, epäilevät, liekö noita juttuja\nuskominenkaan. Ja muutamain vuotten mentyä, kun taistelun aikainen\nsukupolvi on kadonnut ja suullisesti jatkuvain muistelmain lanka on\nkatkennut, on jälkeläistemme vaikea oivaltaa, millaisten uhrien ja\ntuskien hinnalla heille ostettiin hyvät päivät ja kansalle\nuudesta-elpymys. Senpä vuoksi soisin, että moni muukin vielä\nelävistä vanhuksista noudattaisi minun esimerkkiäni ja panisi\nmuistelmansa kirjaan.\n\nYksilöitten historiasta muodostuu kansan historia, mutta Hellaan\nuudesti-syntymän historiaa ei muodosta ainoastaan sen sankarien\nloistavat urotyöt maalla ja merellä, vaan myöskin aseettomain ja\nvoimatonten kärsimät vainot, surmat, häväistykset, heidän kestävyytensä\nonnettomuudessa ja heidän luottamuksensa Jumalaan, joka vahvisti ja\nvihdoin myös toteutti, joskin vain osaksi, heidän paremman\ntulevaisuuden toivonsa. Siitä kiittäkäämme Jumalaa ja kuolkaamme me\nvanhat siinä toivossa, että kansalliset pyrintömme kerran pääsevät\nperilleen, toivomuksemme kerran kokonaan toteutuvat. Mutta älköön\nnuorempain polvien varalle säästettäkö kärsimyksiä, jommoisia me\nkoettelimme! Katsottakoon meidän marttyyri-työmme heidänkin puolestaan\nriittäviksi!\n\nTätä kirjoittaessani kertyy mieleeni viljalta muistoja ja\nmielikuvasimeni ohi kulkee perätysten jos joitakin onnen vaiheita ja\nkohtaloita. Näen edessäni onnettomat pakokumppalini, kuulen heidän\nkertomuksensa ja korviini kajahtelee heidän huokailunsa, heidän\nkyynelensä valuvat ja toivotonna he vääntelevät käsiään.\n\nViisikymmentä vuotta on siitä ajasta kulunut, ja useimmat heistä kätkee\njo hauta. Mutta siksi monta on heitä sentään jäljillä, että he voivat\nliittää nykyiset olot entisiin. Saattaisinpa mainitakin heitä. Niinpä\nsaattaisin mainita tuon vallasvaimon, joka silloin, kätkien kauneutensa\nryysyjen alle, kerjäläisenä kulki Vähän-Aasian sisämaat etsein\nlastansa, kunnes Jumala armahti häntä, niin että hän palasi tuo lapsi\nsylissään.\n\nJa eräs toinenkin iäkäs vaimo, nykyään muutamain arvokasten Kreikan\nkansalaisten äiti, ryöstettiin silloin nuoruutensa ihanuudessa ja eli\nkaksi vuotta Turkkilaisen vaimolassa;[12] suurin vaivoin saatiin hän\nvapaaksi ostetuksi, ennenkuin hänen ryöstäjänsä palasi sodasta.\n\nVaan kelläpä vanhemmista kansalaisistani ei olisi kerrottavina\nkohtaloita, jotka draamallisessa voimassa usein voittavat mitä\nromaanisepän vilkkain mielikuvitus saa keksityksi? Kertoipa eräs heistä\nhiljattain minulle, kuinka eräs Chion Turkkilainen piti häntä, silloin\nkymmenvuotiasta poikaa, vankina kodossaan. Samana päivänä, kuin\npanttivangit hirtettiin, vei hänet isäntänsä kädestä kadulle katsomaan\nnoiden veritodistajain ohikulkevaa jonoa. Kuolemaan kulkevien joukossa\noli myös hänen isänsä. Nähdessään tämän riistäysi poika Turkkilaisen\nkäsistä ja heittäysi isänsä kaulaan. Isä painoi pojan povellensa,\nsuuteli häntä kerran ja laskien hänet maahan siirsi hän hänet loitos\nluotansa, ikäänkuin peläten että poika takertuisi isän tuomioon.\nSittemmin tuo orpo ostettiin vapaaksi, mutta isän viimeistä suudelmaa\nhän ei koskaan unhottanut. Ja ukon silmät vettyivät ja hänen äänensä\nvapisi hänen näitä kertoessaan.\n\nMutta aikeeni ei ole kertoa muiden historiaa. Enpä kuitenkaan, omista\nvaiheistani puhuessani, saattanut olla kajoomatta yleiseen hätään\nympärillämme. Me kärseimme kaikki yhdessä; onnettomuuden yhdys-side\nsekä itsevarjeluksen taistelo lujensi keskinäisesti kestävyyttämme ja\nelvytti meitä vähitellen.\n\nEnsimmäiset päivät olimme ikäänkuin huumeissamme; huomispäivää ei\nkukaan ajatellut, kun vainon ja pelastuksen tuottamat mielenliikutukset\nvielä olivat niin vereksinä. Mykonolaisten sydämmellinen\nvieraanvaraisuus sekä joku määrä säästyneitä rahoja riitti meille\naluksi hengen piteeksi. Mutta rahavarat tyhjenivät pian ja köyhät\nsaarelaiset eivät voineet meitä kauemmin elättää. Köyhyys ja\nrahattomuus vallitsi silloin yltä yleensä. Muistanpa, kun viimeinen\nfloriinimme oli mennyt, kuinka turhaan yritin saada äitini sormusta\nmyydyksi. Vasta töin ja tuskin osuin sittemmin Spetsassa saamaan sille\nostajan, erään sikäläisiä varakkaampia asukkaita. Ja hänkin lienee sen\nvain ostanut auttaakseen meitä hädän hetkellä. Ken silloin omasi\nrahoja, ei ostellut koristeita, ei omiksi tarpeikseen eikä voittoja\nniillä saadakseen.\n\nIhmeeltä minusta vieläkin näyttää, miten meidän, keskellä kaikkea hätää\nja puutetta, kuitenkin onnistui vähitellen saada keinoja kerätyksi ja\nkauppatoimi vireille pannuksi. Ketkä pakenivat Venäjälle tai Italiaan\ntai muuanne varakkaisiin yhteiskuntiin, niiden ei tarvinnut otella\nmokomain vastusten kanssa ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä. Mutta\nKreikassa -- mitähän arvoa saattoi siellä työllä olla, kun kaikki\nolivat köyhiä ja näkivät nälkää?\n\nJa kuitenkin elimme -- vaan kuinka?\n\nSiitä on kaksi viikkoa aikaa, kun saatoin hautaan erään vanhan ystäväni\nruumista. Hän oli eläissään upporikas kauppias, joka jätti\nperillisilleen satoja tuhansia -- mutta muistanpa senkin ajan, jolloin\nhän myyskenteli nisukakkusia Syran siivottomilla kaduilla; kakkusia\nleivoskeli hänen kaunis vaimonsa, erään arvokkaampain perheiden tytär\nChios-saarelta. Ja tokkohan kakkusten ostajain tila oli parempi?\n\nVaan jopa kynäni taas eksyy kertomukseni edelle.\n\nKaksi tai kolme viikkoa Mykonoon tulomme jälkeen rupesin toden perää\nisäni kanssa tuumimaan, mitä olisi tehtävä, sillä meidän tarvitsi pitää\nhuolta perheen elatuksesta. Toimi-alamme oli kauppa; mutta jos kauppaa\nalottaa kuinkakin vähästä, tarvitaan siihen kuitenkin jotakin pääomaa.\nVaan mistä saada rahaa? Äitini vähät korukapineet eivät auttaneet\nmeitä; parempi sitten rahaksi muuttaa nuo puutarhamme omenapuun alle\nkuopatut kulta- ja hopeakalut -- mutta eihän ne olleet saatavissamme.\nSmyrnan khaniin jäänyttä kauppatavaraamme emme voineet lukuun ottaa\nenemmän kuin sikäläisiä saataviammekaan; ja chiolainen talomme\ntavaroineen -- niin kuka tiesi, mikä Turkkilainen siitä nyt iloitsi! Ei\nollut mitään keinoa meillä. Turhaan isäni avasi ja kääri kokoon ne\nvähät arvopaperit, mitä hänellä oli taskukirjassaan.\n\nNäiden paperein joukossa oli eräs Venetsiasta tullut kirje, saatu\nSmyrnasta lähtömme edellisenä päivänä. Kirje ilmoitti, että kaksi\nkirstullista lakkeja oli lähetetty englantilaisessa laivassa, joka oli\npoikkeeva monessa satamassa ennenkuin Smyrnaan saapuisi. Rahtisetelin\nlähetti isäni Chiosta Smyrnaan eräälle tutullensa kauppiaalle, joka oli\nkotoisin Ionian saarilta ja siitä syystä Englannin alammainen. Mutta\nkun vastausta ei koskaan kuulunut, ei isäni enää ajatellut koko\nlakkeja. Nyt tuo venetsialainen kirje taas johdatti lakit mieleeni, ja\nniiden nojalle rakensin koko tuulentuvan, toiveita ja tuumia täynnä.\n\n-- Etkö jo saa kyllääsi? -- sanoi isäni. -- Jos odotat tuosta lastista\nlakistuvasi, niin saat varmaan käydä lakitonna hyvin kauan.\n\n-- Mutta koettakaamme -- vastasin minä. Mitäs haittaa, vaikka\nkirjoittaisimme?\n\nKirjoitinpa siis tuolle Smyrnalaiselle tuttavalle ja isä pani nimensä\nkirjeen alle, jossa pyysin häntä lähettämään lakit Englannin\nalakonsulille Mykonoon. Tuo kelpo Mykonolainen, joka edusti Englantia,\nkultanauhainen hattu päässään, lupasi toimittaa kirjeen Smyrnaan sekä\npitää tarpeellista huolta lakeista. Isäni naurahti epäilevästi, eikä\ntodellakaan, niin pitkän ajan kuluttua, keskellä tuota kansallista\nmyrskyä ja kauppaolojen jouduttua täydelliseen seisahdukseen, ollut\njuuri luultavaa, että kokeeni onnistuisi. Oli miten olikaan, emme\nvarmaankaan voineet elää sen asian päättymistä odotellessa; sentähden\npäätimme, ainoana ja lopullisena turvakeinona, tarjota palveluksiamme\nHallitukselle, ymmärrettävästi ei sotilaina, vaan esimerkiksi\nkirjureina. Sen vuoksi täytyi meidän lähteä Nauplioon, taikka pikemmin\nArgoosen, jossa Hallitus majaili. Vaan entä jos asiamme ei onnistuisi?\nJos tarjouksemme hylättäisiin? Ehkäpä joutuisimme kilpailemaan monen\nmuun, joko meitä kyvykkäämmän taikka semmoisten kanssa, joilla oli\nsuojeluksia ja suosituksia, jommoisia meiltä puuttui.\n\nNäitä harkiten, sekä kaikkia tiedustellen ja neuvotellen saavuimme\nsiihen päätökseen, että meidän olisi lähteminen Argoosen, evästettynä\nsuosituskirjeellä Théodori Négrin luo, joka oli pääsihteeri ulko-asiain\nosastossa sekä neuvoston esimies ja jota pidettiin hallituksen\nkeskustana ja sieluna, ja että moisen suosituskirjeen voisi meille\ntoimittaa Négrin ystävä Yrjö Mavrogénis, joka silloin oleksi Tinos\nsaarella.\n\nMonta vuotta sitten, päätulkin Mavrogénin surullisen kuoleman[13]\njälkeen, oli tämä hänen poikansa sisarensa kanssa paennut Chioon,\nkumpikin vielä nuorella iällä. Siellä he elivät likellä äitini isän\ntaloa ja lapsellinen ystävyys syntyi heidän ja minun äitini välillä,\njoka silloin oli nuori. Sitten muuttivat he muuanne, mutta äitini ei\nunohtanut heitä, ja päättäen omista tunteistaan suostutti hän minua\nlähtemään Tinoon hänen nimessään pyytämään hänen ystäviltänsä\nsuojelusta.\n\nKuitenkin minua vähän arvelutti. Kuinka astuisin esiin? Eiväthän ne\ntunne minun isäni nimeä. Ja muistanevatkohan edes äitini perhettä niin\nmonen vuoden perästä? Ja jos muistavatkin, tokkohan uskovat ja\ntunnustavat minua vanhan ystävänsä pojaksi? Mutta äitini kehotukset\nsekä hädän pakko voittivat epäilykseni ja arkuuteni, ja astuttuani\npieneen mykonolaiseen alukseen saavuin muutamana iltana Tinon saareen.\n\nAstuessani rannan viereiselle laiturille, oli jo yö. En tiennyt, missä\nsaisin yösijaa. Tuolla rannalla oli kahvila vielä avoinna. Pyysin ja\nsainkin luvan olla siellä yötä; huoneen perällä oli puupenkki, jolla\nminun käskettiin maata. Mutta unesta ei tullut mitään. Kahvila tuli\nennen pitkää täyteen ilostelevia Tinolaisia ja koko yön kaikui soittoa,\nlaulua ja remua.\n\nMillä maltittomuudella vietinkään tuon unettoman yön! Pimeästä\nsopestani näin ja kuulin heitä, ja heidän iloisuutensa itketti minua,\nsoitinten kaiku viilsi korviani ja sydäntäni. Muistin kaikkea sitä\nsurkeutta ja hätää, joka vallitsi ympärillämme siitä asti kuin kapina\noli syttynyt, enkä ymmärtänyt, kuinka nuo ihmiset hennoivat huvitella.\nVihastukseni heihin oli arvattavasti kohtuuton, vaatimukseni\nliioiteltu. Tinos ei saattanut katsella asioita samalta kannalta kuin\nChios. Sinne ei ollut Turkkilaisia tullut tappamaan ja ryöstämään, eikä\nollut pelättävä, että heitä tulisikaan. Tinolaiset jäivät saarelleen\nhäiritsemättä ja vihollisjoukkojen asemasta näkivät he ympärillään\nvapaan Hellaan. Sen lisäksi oli kapina par'aikaa ensi menestyksensä\nkukkuloilla, ja Kreikkalaisen elävä mielikuvitus liioitteli voittoja\ntodellistansa suuremmaksi. Vallachian kapinaliikkeen kukistus ei ollut\nvielä tunnettu; ja samall'aikaa kuin me Chiossa lymyilimme ja\nvapisimme, uskottiin Tinossa että voittoisa Ypsilantis samosi\npohjoisesta päin kukistamaan Sulttaanin valta-istuinta. Oli yleinen\nluulo, että tuota pikaa ottaisimme Konstantinopolin. Mikäs kumma siis,\njos Tinolaiset luulivat itsellään olevan syytä iloita. Ja niinpä\nkahvila kaikui isänmaallisista lauluista, joita kantelo säesteli\nsulavimmilla säveleillään.\n\nMutta sitä paitsi -- ja eipä Tinolaisetkaan aina levänneet ruusuilla --\nei ihminen alati jaksa surra ja itkeä. Hänen sielunsa ei kestä\nalituisessa murheessa, vaan hän tuntee tarpeen nauraakin ja iloita, ja\nvaikka murhe häntä paraikaa ahdistaa, välkähtää toisinaan ilon ja\nnaurun päivänpaiste surun pilvien välitse. On kyllä sydämmiä, jotka\nherkuttelevat surussaan ja venyttävät sitä ikipitkäksi, mutta se ei\nole luonnollista. Luonto arvetuttaa haavat ja lopuksi sydän aina mielii\nvirkistystä ja iloa. Sillä tosin Jumala loi ihmisen maasta, raskaasta\nja kosteasta maasta, mutta sitte hän kuivatti maamöhkälettä auringon\nlämpimässä ja se on säilyttänyt elähyttävän säteen lämpimyyttä.\n\nSinä yönä en viisastellut näin. Ei minulla vielä ollut siksi elämän\nkokemusta, ja kärsimykseni lyömät vammat olivat vielä verekset.\nMyöhemmin, kun useimmat meistä Chion pakolaisista yhdyimme Syran\nsaarelle ja aloimme rakentaa ensimmäisiä mökkejä, joista syntyi\nHermúpolin kaupunki, niin vaikka sotaa vielä kesti ja hätä meitä\nahdisteli, valtasi meitä kaikkia naurun ja hauskuuden tarve, ja\niloisuus vallitsi keskellä tätä onnetonten yhteiskuntaa. En milloinkaan\nkoko elin-aikanani muista viettäneeni iloisempia ja hupaisempia päiviä\nkuin noina ensi vuosina Syrassa asuessani. Totta on, että silloin\nolimme nuoruuden kukoistuksessa. Mutta muistanpa että vanhatkin\nhilastelivat nuorten kanssa.\n\nAamupuoleen yötä tuli viimein hiljaa kahvilassa ja minä vaivuin uneen.\nHerättyäni aamulla ohjasin askeleeni Mavrogénin asunnolle, mietiskellen\nmitä hänelle sanoisin ja kuinka itseni esittelisin. Pelkäsin, mikä\nvastaanotto ehkä kohtaisi minua, ja epäilin onnistuisiko yritykseni.\nKuinka suuri olikaan siis hämmästykseni, kun, oven auettua ja ennenkuin\nvielä ehdin lausua kysymystä, jota tiellä olin valmistanut, kuulin\nnais-äänen:\n\n-- Se on sen rouvan poika, sen poika! Ja alas riensi, juosten kaksi\nastinta erältään, tyttö, joka nämä riemulliset sanat huusi. Se oli\nmeidän puutarhurin tytär. Hän oli päässyt pakoon Tinohon, Mavrogénis\noli ottanut hänet suojiinsa palvelijaksi. Ei tämä eikä hänen sisarensa\nolleet suinkaan unohtaneet äitiäni; yksin tämän nimen maininta oli\navannut heidän huoneensa oven köyhälle puutarhurin tyttärelle.\n\nKysyin häneltä, miten hänen isänsä oli käynyt. Tyttö parka ei tiennyt\nsiitä mitään. He olivat muka eronneet sillä hetkellä kuin\nturkkilaisparvi oli hyökännyt maatalomme alueelle. Tyttö oli paennut\nmuiden naisten kanssa, ja vanhus -- niin tiesi Herra, elikö hän vai\noliko kuollut.\n\nJa hän itki, vastatessaan katkonaisilla lauseilla minun kysymyksiini.\n\nAstuin ylös portaita keveämmällä mielellä kuin millä olin ovea\nkolkuttanut. Jalo isäntä otti minua suopeasti vastaan, piti minua\nkodissaan, antoi minulle pyydetyn suosituskirjeen, puhui minulle\nvirkistäviä sanoja ja täytti sydämmeni toiveilla ja lohdutuksilla.\nHänen sisarensa ei väsynyt kyselemään minulta äidistäni ja Chiosta ja\npakomme kovista kohtaloista. Oikeinpa ihastuin hänen sulouteensa ja\nihmettelin hänen kaunista, herttaista muotoansa, vaan enpä häntä\nkatsellessani aavistanut, että hän oli saapa paikan kansalliskapinan\nhistoriassa ja että hänestä kirjoja kirjoitettaisiin.\n\nTämän ystävällisen vastaan-oton muisto on sittemmin monasti, elämäni\nmonellaisten vastusten kohdatessa, virkistänyt rohkeuttani ja tukenut\nhorjuvaa luottamustani tulevaisuuteen. Ei tuo suosituskirje sitte\nperältäkään hyödyttänyt minua eikä minulla ollut Mavrogénin\nsuojeluksesta mitään apua pyrintöihini. Mutta siveellinen tuki,\nmyötätunnon ilmaus, ainoakin ystävällinen sana tai hymyily lohduttavat\nkipeää sydäntä enemmän kuin kaikki aineellinen apu. Jumalan armosta\nolenkin elämäni pitkällä radalla saanut monta tuollaista hyvyyden\nosotusta. Niin kauan kuin jonkun käy hyvin, ei hänellä ole aihetta\npanemaan arvoa lähimmäisen hyvyyteen; vasta kyynelten päivinä hän\nhuomaa, kuinka ihminen luonnostaan on armelias ja aulis ja ottaa osaa\nkurjan hätään. Pahoja on sangen vähä maan päällä.\n\nSeuraavana päivänä palasin Mykonoon suosituskirje povessani. Kun sitte\nmuutaman päivän päästä sattui niin että eräs laiva aikoi lähteä\nNauplion-lahteen, jätimme vieraanvaraisen saaren hyvästi ja läksimme\nkoko perhe matkaan.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nMillaiset kulkuneuvot olivat siihen aikaan, sitä eivät ne saata\nhelposti käsittää, jotka lapsesta asti ovat tottuneet höyryn voimalla\nkiitämään maita ja meriä. Ainoastaan Egeean saaristossa on sen, jonka\nei sovi viittätoista päivää odottaa höyrylaivaa, pakko vielä nytkin\nruveta samanmoisiin harharetkiin kuin Odysseus ja hänen toverinsa.\nMutta eipä syrjäisimmänkään saaren asukas ole iäti tuulten orjana. Jos\nhänellä on kärsivällisyyttä, kyllä höyrylaiva tulee. Silloin ei\nhöyrylaivoista tiedetty mitään. Meidän taivas ei ollut vielä haistellut\nkivihiilten savua, neitsyeellisiä aaltojamme ei kohisevat vesipyörät\nvielä lyödä huimiskelleet.\n\nMyötäinen tuuli puhalteli, Mykonosta lähtiessämme, mutta ennen pitkää\nse laimeni ja tuli täysi tyven. Hetkestä hetkeen näimme edessämme Syron\nkalliot liikkumattomina, kun kahdella raskaalla airollamme tuskin\nsaimme raskasta alusta paikaltansa huiskumaan. Vihdoin auringon laskun\njälkeen alkoi taas tuulla ja purjeet pullistuivat. Mutta tuuli kävi\netelästä ja ajoi meidät Androa kohden; me risteilimme koko yön yrittäen\npäästä Sunion suojiin. Toisena päivänä onnistui meidän töin vaivoin\npäästä Pireeon satamaan, josta noudimme vettä.\n\nKun vuosien perästä uudelleen näin Pireeon, kuinka vähäiseltä se\nminusta näytti! Silloin se oli ääretön, sillä se oli autio ja tyhjä.\nMeidän aluksemme ja kaksi pientä kalastajan venettä olivat ainoat,\njotka uivat tyynten aaltojen avaralla pinnalla. Missä tänään\nmarmori-laiturit torjuvat laineita, siinä meri hyrskyillään huuhteli\nsileitä rantakallioita. Missä tänään leviää kukoistava kaupunki ja isot\ntehtaat kohottavat korkeita savutorviaan, siinä ei nähnyt muuta kuin\nhedelmättömän maan ja hävityksen jälkiä. Yksi ainoa ränstynyt\nrakennus rannalla teki vielä tuntuvammaksi tuon elottomuuden ja\nliikkumattomuuden.\n\nKreikkalaiset piirittivät par'aikaa Atheenaa, ja vähälukuinen joukko\nsotamiehiä piti hallussaan tuota rappeutunutta rakennusta Pireeon\nrannalla. Muuten emme kuulleet mitään ampumispauketta emmekä nähneet\nmuuta sodan merkkiä paitsi tuota soturi-vartiostoa Pireeossa.\n\nJulma on sota! Ei se jalostuta ihmistä. Nuo soturit eivät tosin tehneet\nmeille mitään kiusaa eikä vahinkoa, mutta kuitenkin olin iloissani kun\nlaivamme etääntyi satamasta. Heidän käytöksessään ilmestyi raakuutta,\nja koko heidän olentonsa kauhistutti, jopa melkein iljetti minua.\n\nKolmantena päivänä Mykonosta lähtömme jälkeen saavuimme Spetsan\nsatamaan, sillä tuuli esti meitä purjehtimasta Nauplion lähteen. Laivan\npäällikkö lähti kaupungille. Ikävystyneinä ahtaasen oloomme laivassa\nlähdimme mekin maalle jaloittelemalla virkistämään itseämme.\n\nIstuimme muutamille kiville kaupungin äärimmäisen talon luo, ja olimme\nkaikki vaiti nähdessämme isäni olevan synkällä mielellä. En ollut\nkoskaan nähnyt häntä niin alakuloisena. Hän näytti kärsivän, mutta ei\ntuskitellut. Hän piti päätä käden nojassa ja silmänsä näyttivät\nraukeilta.\n\nOlimme tuossa itseksemme, mutta alempana rannalla näimme asukkaita\nvilkkaasti liikkuvan.\n\nSatama oli täynnä laivoja; meidän veneemme kellui tyhjänä sidottuna\nnuoralla paateen ja odotteli katteinia palaavaksi. Silmäni tähdättyinä\ntuohon ajattelin, miten meidän kävisi jos isä sairastuisi. Muistelinpa\nmaataloammekin Chiossa ja isäni hauskaa makuukammiota siellä, kun äkkiä\nnäin nuoren Spetsalaisen lähenevän meitä.\n\n-- Tervetultuanne tänne, kristityt ystävät. Chiostako ollaan?\n\n-- Chiosta -- vastasi isäni, vaivalla nostaen päätänsä.\n\n-- Ja mitäs täällä ulkona istutte? Miksi ette tule kaupunkiimme?\n\n-- Me matkustamme Argoosen.\n\n-- Argoosen! Ei Argos ole naisten ja lasten olopaikka. Jääkäät tänne!\n\nIsäni selitti hänelle, että lähdimme sinne elon keinoa etsimään. Mutta\nmies väitti edelleen, että Argos oli sotaleirinä, että Nauplioa vielä\nsaarrettiin; hän selitti meille kuinka vaikeaa erittäin vaimoväen elämä\nolisi siellä keskellä sodan sattumuksia ja kehotti meitä kaikin mokomin\nlykkäämään lähtöämme toistaiseksi. Hänen vielä puhuessaan tuli\nlaivurikin paikalle; hänpä vakuutti Spetsalaisen puhetta todeksi ja sai\nmeidät jäämään Spetsaan. Eikä ollutkaan juuri vaikeaa taivuttaa meitä\nsiihen, mutta minne jäisimme, missä saisimme päämme levolle kallistaa\ntällä uudella maanpaon pysäkillä? Kelpo Spetsalainen arvasi nähtävästi\nmeidän empimystemme syyn.\n\n-- Tulkaat minun kotiini -- sanoi hän. -- Isäni tapettiin sodassa,\näitini on kuollut, ja pesäni on tyhjänä. Asukaa siinä niin kauan kuin\ntahdotte. Tulkaa!\n\nHeltyen suostuimme hänen tarjoukseensa. Oi tuota armelijasta ja jaloa\nihmistä! Siitä silmänräpäyksestä alkain hänestä tuli minun uskollisin\nystäväni. Me olimme sitten kuin veljekset ja ystävyytemme säilyi siihen\nasti kuin hän pari vuotta sitten erosi täältä. Hän kuoli suuresti\nkunniotettuna, osotettuaan itsensä kelvolliseksi ja vilpittömäksi\nisänmaansa palvelijaksi sodassa ja rauhassa.\n\nAstuimmepa siis uuden ystävämme asunnolle ja otimme haltuumme sen\ntilavat ja siistit huoneet.\n\nIsäni tunsi voimansa yhä vaipuvan. Luultavasti arvasi hän kuoleman\nlähestyvän, eikä tahtonut kuolla, ennenkuin näkisi perhekuntansa\ntulevaisuuden turvatuksi. Ei hän tosin lausunut mitään tuollaisia\npelkoja, mutta samana päivänä neuvoi hän minua viipymättä lähtemään\nArgoosen yksin, pyytämään suosituskirjeen nojalla Négriltä jotakin\nvirkatointa.\n\nKahden päivän päästä nousin maalle Nauplion rantaan ja astuin sieltä\njalkasin Argoosen.\n\nSpetsalainen ja laivurimme olivat oikeassa. Sen johdosta mitä nämät\nolivat minulle jutelleet sekä mitä itse olin Pireeossa kokenut, arvasin\njo edeltäpäin, mikä minua odotti, mutta Pireeossa olin vain vähin\nmäärin nähnyt sen mitä täällä oli nähtävänäni. Jouduin ihan outoon\nmaailmaan. Tuhansittain vilisi fustanella-pukuisia sotureita\nkaikkialla; heidän kopea käytöksensä ja törkeät puheensa,\nylenkatseelliset silmäykset, joilla mittailivat minua, jyrkät lauseet,\njoilla vastasivat ujoihin kysymyksiini, leirissä vallitseva melu,\nkohina ja sekamelska -- kaikki tämä pani pääni pyörälle. Ei tämä\ntosiaankaan ollut naisille ja lapsille sovelijas paikka. Mutta\nhuomasinpa, etten itsekkään sopinut tuossa ilmapiirissä elämään, etten\nsiellä ollut oikeassa elo-ilmassani.\n\nKun minun vihdoinkin, suosituskirje kädessäni, onnistui päästä\nministerin pateille ja näin edessäni pienen vähäpätöisen miehen korkean\nkirjoituspöydän ääressä, jouduin hämille. En tahtonut ottaa uskoakseni\nettä tuo oli hallituksen ylisihteeri, suuri kuuluisa Théodoros\nNégris.[14]\n\nHän kirjoitti par'aikaa; minä jäin odottamaan, paperi kourassani, ja\ntähystelin esineitä ympärilläni. Pieni huone oli täynnä kirjoja:\nkirjoja pöydällä, kirjoja tuoleilla ja lavitsoilla, kirjoja arkulla,\nkaikkialla kirjoja, ja niiden keskellä korkea pöytä ja Négris pöydän\nääressä kirjoittaen. Hänen vartalonsa oli minunkin omaani lyhempi. En\nluule että itserakkauden tunto viettelee minua tätä sanomaan. Katselin\nhäntä ja ajattelin itsekseni:\n\nKas, hän on pieni, ruma ja aseeton, ja kuitenkin hän komentaa noita\nhurjia soturijoukkoja ja ne tottelevat häntä. Miksi? Siksi että hänellä\non älyä ja tietoja. Älyä ei kukaan voi luoda itselleen, mutta tiedot\novat opittavissa. Järki tulee Jumalalta, opin hankkii ihminen itse.\nNäitä arvelin. Unhotin että ihmisälyllä on eri asteita ja\nkehitysvaiheita ja ettei jokaiselle ole annettu kykyä sääntelemään\ntahtoansa asianhaarain mukaan eikä taitoa taivuttamaan toisia sen alle.\nUnhotin monta asiaa, mutta katsellessani kuinka Négris kirjoitti, tein\nlujan päätöksen laajentaa tietojani. Ja todella rupesinkin siitä\nhetkestä opiskelemaan ja lukemaan. En tosin päässyt pitkälle; mutta\nmitä sittemmin opinkin, kaikki halu mikä sielussani syttyi tiedon\nammentamiseen, se johtaa syntynsä siitä hetkestä, jolloin odotin että\nNégris lakkaisi kirjoittamasta. Tuo oli älyllisen kehitykseni\nlähtökohta, jos kohta sen näkö-ala olojen pakosta onkin jäänyt\nsupistetuksi.\n\nVihdoin Négris laski kynän kädestään ja kysyi, mitä tahdoin. Ojensin\nääneti käteni ja annoin hänelle ennen mainitun kirjeen. Luettuaan sen\nkäski hän minua istumaan ainoalle tyhjälle tuolille viereensä ja rupesi\nkyselemään minulta, mitä tietoja minulla oli ja mitä häneltä halusin.\nTunsin punastuvani, kun vastasin luetellen heikkoja tietojani ja\nlausuin haluni saada kirjurin virkaa hänen luonansa.\n\n-- Hyvä -- lausui hän lopetettuani -- hyvä. Minä tarvitsen nuorukaisia\nsinun moisiasi. Ehkäpä kohta laitankin sinut sopivaan toimeen. Mutta\nmeidän tarvitsee ensin päästä hiukan tyynemmälle. Vartoo kunnes\nvalloitamme Nauplion ja tule sitte taas minun puheilleni.\n\nEttäkö vartoisin kunnes Nauplio olisi valloitettu!\n\nPoistuin pahoilla mielin. Jo kolme viikkoa pidettiin linnan antaumusta\nvarmana ja piiritettyjen puolesta oli jo valtuutettuja miehiä käynyt\nkeskustelemassa sopimuksen ehdoista, joka suunnalta tulvaili paikalle\naseellisia viettääkseen kukin tavallaan kreikkalaisten aseiden voittoa.\nMutta Turkkilaiset eivät antauneetkaan ja Dram-Ali samosi pohjoisesta\npäin suuren sotajoukon etupäässä. Maine hänen tulostaan levisi ja alkoi\njo horjuttaa monen uskallusta.\n\nTämmöisiä kuulin noina kahtena Argoossa oloni päivänä. Virta näytti\nkääntyvän meitä vastaan. Olin vielä Chion mielivaikutteiden vallassa\nja sydämmeni aukeni alttiisti pelolle. Kuinka saatoinkaan silloin\naavistaa että Kolokotrónis oli hävittävä Dram-Alin armeijan Dervenin\nvuori-solassa?[15]\n\nToisen päivän yönä, kun unetonna vääntelin itseäni kovalla laudalla,\njoka oli vuoteenani, sepitsin päätökseni. En ollut minä luotu\nsota-elämää varten. Kauppa oli minun kutsumukseni.\n\nAamulla aikaisin astuin takasin satamaan, missä onnekseni tapasin\nlaivan valmiina lähtemään Spetsaan, ja lähdin mukana.\n\nSitten en ole Naupliota nähnyt, mutta muistiini on jäänyt selvästi\npiirrettynä Palamidion jyrkkä vuorilinna varjostaen syvää laaksoa,\njonka pohjalla kaislistot kätkevät matalan joen juoksua, ja kaupunki,\njonka muureilta kaukaa näin puolikuun-lipun liehuvan.\n\nSpetsassa tapasin sekä vanhempani että sisareni kipeinä ja vuoteen\nomina. Kuinka kipeästi tunsimmekaan silloin, että Andriana parka oli\npoissa! Kuinka usein muistimmekaan häntä! Minunpa nyt täytyi ruveta\nhoitamaan ja palvelemaan koko tuota sairastavaa perhekuntaa. Olin\nyht'aikaa palvelusneitsyt, sairaanhoitaja ja jopa kokkikin. Hyvät\nnaapurinaisemme olivat vähä kummissaan kun näkivät miehen alentuvan\ntuommoisiin naisväen toimiin, vastoin heidän saarensa tapoja ja\nmielipiteensä tuosta ilmaisivat he surkuttelevalla hymyllä aina kun\ntarjosivat minulle avun kättä.\n\nOnneksi äitini ja sisarteni tauti ei ollut pitkällinen, ainoastaan\nseuraus sielun ja ruumiin väsymyksestä, ja muutamain päiväin kuluttua\nsaattoivat he toinen toisensa perään jättää vuoteen. Mutta isäni ei\nollut sallittu enää toipua. En tiedä, mikä hänen tautinsa oli. Lääkäri,\njonka kutsuimme kotia, kun täyttä totta aloimme käydä levottomiksi,\nsanoi isän sairastavan sydäntautia ja lupasi parantaa hänen. Mutta\nvarmaankaan hän ei tiennyt mitä hän sanoi, ja epäilen lieneekö hän\nkoskaan lääketieteellisen oppisalin ovea avannut. Hän oli maltalainen\nvanhus, joka monta vuotta oli kuljeskellut kaupungista kaupunkiin\nItämailla, harjoitellen -- vaikk'ei suinkaan ilmaiseksi -- lääkärin\nammattia. Siihen aikaan kävi jokainen Frankki[16] helposti lääkäristä.\nHerra yksin tiesi, minkä seikkain suosiessa tämä kunnon mies oli\ntohtorin-arvon saanut, mutta lopuksi hän itsekin alkoi luottaa siihen\ntieteesen, jota hän harjoitteli, kun milloin suopea luonto auttoi häntä\nparantamaan potilaita, milloin tohtori voiteillaan sukkelasti päästi\nsairas-paran tästä surkeasta maailmasta.\n\nIsäni jäi kun jäikin vuoteen omaksi, kuume kulutti hänen muutoinkin\nvähiä voimiansa ja polttavat kivut ryöstivät häneltä unen. Hän tunsi\ntuonen tulevan ja odotti sitä uskalijaasti. Me, hänen omaisensa,\nunhottaen hetken huolet ja puutteet, ajattelimme vain, kuinka voisimme\nhuojentaa hänen vaivansa ja, jos mahdollista, pelastaa hänen. Mutta\npäivä päivältä toiveemme kävivät yhä heikommiksi. Nähtävästi kuolon\nkylmä käsi laskeusi hänen päällensä.\n\nEräänä yönä istuin yksin sairaan vuoteen vieressä vaivoin\nsuostutettuani äitiäni vähän levähtämään viereisessä kamarissa. Isäni\noli vaipunut unen kaltaiseen hortoon. Ristissä käsin istuin ja katselin\nhäntä, mutta mieleni häilyi tukalissa aatoksissa.\n\nMakuuhuonetta valaisi himmeästi pyhäin-kuvain edessä seisova kynttilä\nja syvä oli yön hiljaisuus. Äkkiä kuulen mielestäni ulkoa outoa hälinää\nja juttelua kadulta. Nousin hiljaa ylös, avasin akkunaluukun ja\npimeässä erotin ihmishaamuja kadulla sekä vastapäätä olevain huoneiden\novet avoinna. En uskaltanut avata akkunaa, sillä isäni näytti saaneen\nvähän rauhaa. Koetin kuulla, mitä ne puhuivat. Kuulin, mutt'en\nymmärtänyt, sillä ne puhuivat albanilaista kieltä. Ainoastaan sana\n\"armáta\", jota usein toistettiin, herätti epäluulojani. Tovin päästä\nsuljettiin ovet ja varjot poistuivat; ne näyttivät minusta kantavan\nvakkoja ja säkkejä olkapäillään.\n\nÄänettömyys ja hiljaisuus palasivat, mutta sana \"armáta\" kajahteli\nsitten vain korvissani. Tiesin sen merkitsevän laivastoa, mutta mistä\nlaivastosta oli puhetta? Odotin maltittomasti päivän valkenemista,\ntietämättä mitä oli tekeillä, ja aavistellen uusien kauhujen\nilmestystä. Vasten tahtoani tulin muistaneeksi tuota yötä Smyrnassa,\njolloin heräsin Turkkilaisten kiljuntaan.\n\nPäivän noustessa tuli äitini ja istuen takaisin paikallensa sairaan\nvierehen lähetti hän minun lepäämään. En pannutkaan maata, vaan läksin\nyhtään kolistamatta ulos. Oiva isäntämme salli meidän mielin määrin\ntepastella talossaan; itse asui hän laivallaan.\n\nKaupungin ääreltä, jossa asuntomme oli, astuin satamaan; ja mitä\nenemmän sitä lähenin, sitä vilkkaampi liike oli kaduilla. Kysyin, mikä\nhätänä on, ja sain tietää että Hydran huipuilla oli vartiovalkeita\nleimunnut yöllä. -- Ja mitä nuo valkeat tiesivät? -- Turkin laivasto on\ntulossa!\n\nSpetsalaiset kanniskelivat jo arvoisimpia kalujansa laivoille ja\nvarustautuivat itsekin astumaan niihin vaimoineen lapsineen, jos\nviholliset todella hyökkäisivät. He tiesivät että vihollisten laivasto\noli lukuisa ja pelkäsivät talojensa puolesta, mutta he luottivat\nvedellä-liikkuviin linnasiinsa.\n\nSamassa tapasin muutamia tälle saarelle paenneita kotisaarelaisiani.\nPakoa nämäkin tuumivat. Mytileneläinen laiva Venäjän lipun alaisena oli\nankkurissa saaren takapuolella, ja he olivat lähettäneet muutamia sinne\ntiedustelemaan, mitä maksaisi heidän kuljetuksensa tästä Anconaan. He\nehdottelivat meitäkin tulemaan mukaan, mutta miten me saattaisimme\npaeta? Kuinka voisimme kuljettaa kuoleman kielissä olevaa isäämme?\nMutta kuinka saattaisimme myöskään jäädä saarelle, jos Turkkilaiset\nastuisivat maalle?\n\nPalasin kotia kovin alakuloisena ja epätietoisena. Viittasin äitiäni\ntulemaan ulos ja selitettyäni hänelle muutamin sanoin asiain tilan,\nkysyin häneltä, voisimmeko hänen mielestään siirtää isää laivalle. Hän\notti minua kädestä, vei minut vuoteen viereen ja näytti minulle, mitään\npuhumatta, sairasta. Tämän horrosta kesti vielä, hänen oli silmänsä\nkiinni, huulet puoli-avoinna ja hän hengitteli raskaasti.\n\nSilloin näin ensikerran ihmisen kuolevan, ja kuoleva oli minun oma\nrakas isäni. Äitini puserti kättäni lausumatta sanaakaan; hän taisteli\nhallitakseen tuskaansa. Näin seisoimme kauan aikaa vuoteen ääressä,\nääneti ja liikkumatta, ja kuuntelimme tukalaa hengentaisteloa kuoleman\nkanssa. Kallistin pääni alas ja suutelin äitini kättä, hän laski toisen\nkätensä minun pääni päälle ja kuiskaisi: -- Nouda pappi.\n\nRiensin heti ulos. En tahtonut itkeä äitini läsnä ollen. Ovessa\nkohtasin lääkärin, joka tuli sairasta katsomaan.\n\n-- No, siitähän selvittiin sukkelasti, ystäväni! -- huudahti hän\niloisesti, kun minun näki. Mutta hänen kasvoinsa sävy muuttui äkisti,\nkun hän havaitsi minun surkean katsantoni. Alentaen ääntänsä kysyi hän:\n\n-- Kuinka täällä on asiat?\n\nEn vastannut, vaan ravistin päätäni.\n\n-- Taisi säikähtää Turkkilaisia. Ei hätää, ne lähtevät jo tiehensä, ne\nlähtevät. Sievästi selvitään.\n\nJätin hänen kömpimään portaita ylös ja jatkoin juoksuani, sydän\nkeveämpänä. Saapa isäni edes rauhassa kuolla ja Turkki antaa meidän\nrauhassa itkeä häntä. Mielikuvastimeni loi kuitenkin eteeni kaikki\nturkkilaiseen ryntäykseen liittyvät kauhut, ja juostessani rukoilin\nJumalaa että tuo lääkärin tuoma tieto, että olimme vapautuneet heidän\nhirmuisesta ilmestymisestään, näyttäytyisi todeksi.\n\nKun palasin papin kanssa kotia oli isäni yhä vaan tunnottomana.\nAinoastaan kerran avasi hän silmänsä; hänen katseensa todisti, että hän\ntunsi meitä, mutta ei hän kyennyt sanaakaan sanomaan ja ummisti kohta\ntaas silmänsä. Hänen hengityksensä kävi vaikeammaksi ja hengenahdistus\nnäytti vaivaavan häntä. Lääkäri nosti hänet istualleen sänkyyn, äitini\nasetti pään-alaisia nojaksi hänen taakseen ja minä leikkasin saksilla\nhänen paitaansa auki rinnasta antaaksemme enemmän vapautta hänen\nuupuneille keuhkoillensa.\n\nMikä tunne silloin vallitsi henkitoreissa olevaa isääni? Miksi rypisti\nhän kulmiansa ja liikutti kättänsä, ikäänkuin tahtoen estää paidan\nrepimistä?\n\nTämä kohtaus on lähtemättömästi painunut mieleeni ja tahtomattani\nmuistan sitä aina, ajatellessani maallisten olokappalten\nkatoovaisuutta. Katso ihmistä! Kuolema levitti jo mustat siipensä, jo\nläheni pimeys, lepo, loppu; ja kuolija, tuo hyvä, jalo, lempeä vanhus\nliikutti kättänsä varjellakseen -- paitaansa! Turhuuksien turhuus!\n\nKuolintaistelua kesti koko päivän. Sillä välin Turkin laivasto etääntyi\nsuunnaten kulkuansa etelää kohden ja Spetsalta oli vaara ohitse.\nAsukkaat rauhoittuvat taas.\n\nEhtoolla isäni veti viimeisen henkäyksensä.\n\nSeuraavana päivänä möin äitini sormuksen ja kätkimme kuolleemme halpaan\nnimettömään hautaan.\n\nSe oli 15 p. heinäkuuta 1822. Semmoiset päivät eivät unhotu mielestä.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nNyt olin siis isättömän perheeni päämies ja ainoa tuki; minun tuli sitä\nelättää, minun tuli turvata sisarteni tulevaisuutta, minun tuli holhoa\näitini vanhuuden päiviä. Elinkeinoa ja varoja tuohon tarvittiin -- ja\nmitä minulla oli? Négrin antama lupaus, että hän toimittaisi minulle\npaikan, sittekun Nauplion olisi valloitettu! Mutta sisässäni puhui ääni\nettei minulla ollut uraa tuolla. Sukuni perintötavat ja koko\nkasvatukseni oli tehnyt minut kauppamieheksi. Tunsin, että kauppa oli\nainoa toimi-ala jolla voisin edistyä ja kartuttaa hyötyä itselleni,\nperheelleni ja isänmaalleni.\n\nMutta mistä alkaminen? Missä se perusta, johon nojaisin toimeni?\nSiinäpä vaikeus. Isäni hautajaisista oli jäljillä hiukan rahaa\nsormuksen myymähinnasta, mutta se oli vähäpätöinen summa ja riitti\ntuskin päästäksemme pois Spetsasta, sillä lähtöä aloin heti ajatella.\n\nSpetsa ei ollut mikään sopiva paikka minulle. Kauppa vaatii\nmenestyäkseen järjestystä, turvallisuutta ja rauhaa. Mutta kuinka\nvoivatkaan nämä yhteiskunnallisen sivistyksen ainekset päästä valtaan\ntällä sotaisella saarella, jonka asujamet, uhratessaan henkensä ja\ntavaransa epätasaisessa taistelussa hurjaa vihollista vastaan, siinä\ntottuivat halveksimaan omaa ja muiden henkeä ja omaisuutta, turvaumaan\noman käden oikeuteen ja arvossa pitämään vain voimaa ja väkevyyttä?\nNämä olivat silloisten olojen luonnollisia seurauksia. Ilman ennalta\nolevaa yhteiskunnallista järjestelmää, ilman voimakasta hallitusta,\nilman säännöllisiä apukeinoja ja etevää keskusta kapina varttui ja\nmenestyi ainoastaan yksityisten uhrausten ja ponnistusten kautta, mutta\ntapausten tyrskyssä voima hallitsi ja kalpa käskyt antoi.\n\nJa tätä taisteloa käytiin todella kaiken puolesta. Tunnussana \"vapaus\ntai kuolema\" ei ollut tyhjä, kerskaileva korulause, sillä vanhastaan\noli tiettyä, mitä Turkkilaiset tekisivät, jos vastarinta masentuisi.\nChion kohtalo oli hirvittävä enne Spetsalle ja muille meriliikettä\nharjoittaville saarille. Senpätähden epätoivo innosti miehiä\ntappeluissa, ja koko ilmapiiri uhkui jotakin hurjuutta ja raakuutta,\njoka ei mitenkään ollut edullista kaupan varttumiselle. Kuka siellä\npiittasi poliisista, kuka huoli tuomareista? Kun niin kosolta aina\nverta vuoti, oli elämän arvo suuresti alennut yleisön mielessä. Niinpä\neräänä päivänä minun silmäini edessä torilla murhattiin eräs Ragusan\nmies, joka joutui ostajainsa kanssa kinaan sardellien johdosta, joita\nhän myyskenleli!\n\nRagusalaisen murha voitti kaikki epäilykseni mitä minulla vielä oli\nlähtöön katsoen. Päätin palata Tinoon. Siellä asukkaat olivat vähemmin\nsotaisia, tavat lempeämpiä, elämä helpompaa, ja, kiitos olkoon\nMavrogénin ja iukuisain Chiosta paenneiden ihmisten, Tinossa saatoin\nkatsoa itseäni vähemmin vieraaksi kuin muualla.\n\nSärkyvin sydämmin jätin siis armaan isäntäni hyvästi, jätimme Spetsan\nsaaren sekä isäni haudan siellä.\n\nTinossa vuokrasin pienen, matalan huoneen, ostin patjoja ja peittoja,\nainoita huonekaluja, joita köyhät varamme sallivat meidän hankkia, ja\nantausin muutoin Jumalan kaitsennon turviin. Kovaa on köyhyys ja puute,\nkun ne seuraavat ylöllisen elämän perään, kovaa myöskin jokapäiväisen\nleivän epätietoisuus, kun on elätettävinäsi harmaapää äiti ja pienet\nsisaret. Mutta kaikkiin ihminen tottuu, kaikkiin oloihin hän vähitellen\nperehtyy.\n\nKun isäntämme kanssa tein sopimusta huoneen vuokrasta, havaitsin\nhänellä olevan uuden lakin, vaan en sitä asiaa sen enempää tarkannut.\nVaan toisenapa päivänä tapasin torilla toisen Tinolaisen, niinikään\nhiljattain lakistuneena, parin askeleen päästä kolmannen, sitten\nneljännen j.n.e., joilla kaikilla oli uudet lakit päässä. Lakit olivat\nkaikki samaa tyyliä ja samanväriset, ja sepä seikka herätti\nuteliaisuuttani sekä johti heti mieleeni nuo Venetsiasta lähetetyt\nlakki-arkut. Riensin viipymättä isäntämme puheille:\n\n-- Sanoppas, mistä lakkisi sait?\n\n-- Ostin sen Englannin konsulilta, mutt'et saa sieltä enää, hän möi ne\njo loppuun.\n\nEnglannin konsuli möi lakkeja! Epäluuloni varttuivat varmuudeksi. Vielä\nsamana iltana matkasin Mykonoon ja tapasin ystäväni, varakonsulin, joka\nilahtui minun nähdessään ja ilmoitti minulle, että nuo kaksi arkkuamme\nolivat tulleet Smyrnasta Tinoon ja että hän oli antanut sikäläiselle\nvirkaveljelleen toimeksi niiden sisällyksen myymisen. Hän jätti minulle\nkirjeen tuolle vietäväksi, jotta hän uskoisi minua arkkujen\nomistajaksi. Mielin maltitonna kohta päästä kotia, mutta ystäväni ei\nlaskenut minua; minun täytyi syödä iltaista ja olla yötä hänen luonaan.\nHuomenelta heitin hänen hyvästi, lausuen sulimmat kiitokseni hänen\nalttiudestaan minua kohtaan. Niin tulin taas Tinoon. Onneksi tuuli\nsuosi kaikkia näitä edes ja takaisin retkeilyjä.\n\nTinoon tultuani astuin laivasta suoraa päätä Englannin konsulaattiin.\nEn muista sen kelpo Tinolaisen nimeä, joka silloin siellä edusti\nEnglannin valtaa, muistan vain hänen sileäksi ajetun naamansa ja hänen\nkultasankaiset silmälasinsa. Luulenpa vielä näkeväni miehen edessäni.\nHän näytti minulle myymälaskun ja suoritti minulle oitis lakeista\nkoituneet rahat, 5,000 grossia.[17] Viisituhatta grossia! Tuo vähäinen\nsumma oli mielestäni silloin ääretön rikkaus. En tahtonut tarkastaa\nlaskun oikeutta enkä arvata, paljoko paremmasta hinnasta lakit olisi\npitänyt tai voitu myydä. Saamani summa oli minulle toivomaton voitto,\njonka kautta minulle aukeni kaupanteon ura, sillä olinhan jo koko\npääoman-haltia, omasinhan 5,000 grossia.\n\nRiensin äitini luo kertomaan hänelle hyvästä onnestamme, näytin\naarrettani, pyysin häneltä siunausta ja täynnä tuumia ja toiveita\nläksin kahden päivän päästä Syroon.\n\nSataman puutteesta Tinoon ei tullut isoja laivoja, vaan ne menivät\nSyroon, jonka satamaa Turkkilaisetkin pitivät puolueettomana. Saaren\nroomalais-katholiset asukkaat eivät ottaneet osaa kapinaan eivätkä sitä\nhyväksyneet, mutta sen kartiomaisen vuoren huipulla, jolla heidän\nkaupunkinsa sijaitsi, liehui Ranskan valkoinen lippu, jonka suojeluksen\nalle he olivat asettuneet.\n\nSyron väestö supistui silloin tuon jyrkän ja köyhän kukkulan rajojen\nsisään. Koko sillä alalla, jonka nykyään peittää rikas Hermúpolis, et\nnähnyt muuta kuin alastomia kallioita. Ainoastaan siellä, missä tänään\nmusiikki soittelee ja vallasnaiset laahaavat silkkiliepeitään kadun\nkivityksellä, silloin muutamat kasvitarhat ja hedelmäpuut todistivat\nasukasten ahkeruutta. Yksi roomalais-katholinen kirkkonen ja kolme\nneljä viinimyymälää olivat ainoat rakennukset rannalla. Lähellä niitä\noli hiljattain rakennettu pahanpäiväinen kahvila, joka samalla myöskin\nteki majatalon, konttorin ja pörssin virkaa. Vähän loitompana, siinä,\nmissä nykyään laivoja veistetään ja vasarain tahtimyötäinen kalke\nkuuluu, virui silloin, aution rannikon vieremällä, haaksirikkoon\nmenneen laivan runko.\n\nSemmoinen oli Syros, kun minä ja kaksi tai kolme muuta Chiolaista,\nedeltäjinä saaren vastaiselle kauppa-mahtavuudelle, ensikertaa istuimme\ntuossa erakkomaisessa kahvilassa rannalla, odottaen kauppakalua tuovan\nlaivan tuloa.\n\nOnneksi ei kauan viipynytkään, kun tämmöinen tuli; se saapui Venäjältä.\n\nTämä oli ensimmäinen raha-asia, johon omin päin ryhdyin ja jonka itse\nsuoritin, sillä minulla ei enää ollut isääni neuvon-antajana ja\noppaana. Pelkäsin tuhlaavani rahani huonoon yritykseen; siksi katselin\nkolmasti ja neljästi laivan tavaroita, katselin, hieroin kauppoja,\ntuumailin, arvelin. Vihdoin tein päätökseni. Ostin 1,000:lla grossilla\nkuivatuita kaloja, jotka sälytin Tinohon menevään laivaseen; astuin\nitse mukaan, tein ristin-merkin ja purjehdimme pois.\n\nTinossa oli silloin se tapa päässyt valtaan, että ruokatavaroita ensin\nkolmena päivänä peräkkäin julkisesti kaupattiin torilla, jotta väestö\nhyötyisi niistä; sen jälkeen kauppiaat keskenään hieroivat kauppaa\njäännöksistä. Tietysti täytyi minunkin mukautua vallitsevaa tapaa\nmyöten, mutta eipä minua juuri haluttanut itse istua tynnyrieni edessä\nja julkisesti myyskellä kalojani yksitellen. Vaikka olin niin paljo\nkovia kokenut, oli minussa vielä entistä ylpeyttä jälillä. Koetinpa\nsiis ensin löytää jonkun sopivan sijaisen itselleni tähän työhön, mutta\nminun ei onnistunut löytää semmoista; se seikka sekä varsinkin muiden\nkauppiasten esimerkki sai minut heittämään arvokkaisuuteni ja itse\nmyyskentelemään tavaraani.\n\nIstuin nyt siis keskellä toria ja möin kuivia kaloja. Olin saanut\nsoveliaan paikan lähellä rantakatua ja, ehkä alussa vähän ujostellen,\naloin huudella ostajia luokseni. Oli vielä hyvin varhaista, mutta\nostajia ei puuttunut, kaloillani oli hyvä menekki, kauppa sujui\nsuotavasti. Kuta paremmin myynti menestyi, sitä enemmän totuin siihen;\nmenestys antoi intoa, ja kiivaasti kättelin, kilvan muiden vieressäni\nolevain kauppiasten kanssa, tavaraani, korotin ääneni houkutellakseni\nostajia ja heitin luotani ensimmäisen kömpelyyteni liikkeissä ja\ntempuissa.\n\nOlin juuri kovimmassa kauppatouhussa, kun äkkiä kuulin kolinaa, ja\nnostaen silmäni näin vastapäätäni olevassa talossa nuoren\nkeltatukkaisen neidon avaavan akkunaa ja kiinnittävän akkunaluukkuja,\njoita tuuli paiskeli seinää vasten. Sen tehtyään kallistui hän, nojaten\nristiin pannut käsivartensa akkunakarmiin, ulos akkunasta ja käänsi\nkasvonsa minuun päin. Hänen silmäyksensä pani minut hämille ja vauhtini\nkeskeytyi. Kuinka kehtaan ostajia luokseni luikata kauniin valkoverikin\nsilmäin alla, joka minua tähystelee? Koetin jatkaa työtäni, mutta\nmieleni väikkyi tuossa akkunassa ja katseeni kohosivat vähä väliä\nsinne. Yht'äkkiä näin neidon hymyilevän. Mitä hän myhäilee? Pilkanneeko\nminua? Vai tunteneeko hän ehkä minun ja hänen hymyilynsä on tervehdys\nminulle? Tunsin hämmennyksen rinnassani ja punastuksen poskillani ja\nkun en kyllin tähdännyt huomiotani toimeeni, tulin antaneeksi yhdelle\nostajalle kaloja kaksi vertaa enemmän kuin makso oli. Äkkäsin sentään\nheti erhetykseni ja käännyin huutaakseni häntä. Kääntyessäni näin\navatun oven kynnyksellä takanani Tinolais-nuorukaisen, käsi vyöllä,\nolkapää nojattuna ovipieleen ja pää käännettynä ikkunaa kohden. Hänen\nlemmekkäät silmänsä selittivät minulle koko asian. Säteet immen\nsilmistä lensivät minun pääni ylitse, mutta eivät olleet minua varten\neikä minulla ollut vähintäkään oikeutta hänen hymyilyynsä. Tästä oli\nminulle hyödyllinen opetus. Sain takaisin entisen vilppauteni ja\njatkoin myymistä.\n\nKahdessa päivässä sain kalani kaikki myydyksi, korjattuani voittoa\nkaksikymmentä sadalta. Uusi matkustus Syrohon. Palatessani toin\ntynnyrin öljyä, jonka möin 8:n prosentin voitolla, sitten ostin ja möin\nsamminmätiä (kaviaaria) samalla menestyksellä ja jatkoin reippaasti\nkauppatointani. Sittemmin voitot vähän supistuivat, sillä kilpailu\nalkoi kasvaa, mutta vaivani palkittiin kuitenkin aina, ja muutamassa\nkuukaudessa oli pääomani 5,000:sta grossista karttunut 8,000:ksi,\npaitsi sitä että sen ohessa olin elänyt omaisteni kanssa ja olipa joku\nmäärä varallisuuttakin palannut köyhän asuntomme katon alle.\n\nSittemmin olen paljo rahoja voittanut, paljo hukannut. Jumalan avulla\non sentään saanti yleensä noussut antoa enemmäksi, niin että nykyään\nmielihyvällä näen lasteni murheettoman toimeen-tulon turvatuksi. Mutta\neipä myöhemmän kauppias-eloni suurimpainkaan yritysten onnistumisesta\nsyntynyt mielihyvä ole verrattava noiden ensimmäisten vähäisten\nvoittojeni tuottamaan iloon eikä varsinkaan riemuun, jonka tunsin, kun\nkuivain kalojeni kauppa niin hyvin onnistui.\n\nTämä tyhjästä luominen, ensimmäisien ominpäisten hanketteni\nonnistuminen, se itsetunto että olin siinä tilassa, ettei minun\ntarvinnut jättää äitiäni ja sisariani nälkää näkemään, se toivo\ntulevaisuuteen nähden, jonka nuo esikois-hedelmät antoivat minulle,\nkaikki nämä yhteensä tekivät ensi-voittoni verrattoman arvokkaiksi ja\nmieluisiksi. En tahdo sanoa, että tämän jälkeen työskentelin muka\ntietoviisaan piittaamattomuudella. Enpä niinkään! Harrastukseni ei\nvähennyt, onnistuminen on aina mieluisaa. Mutta innostukseni laimeni ja\nvoiton ihastus väljeni vähitellen. Kun kerran tiesin saavuttaneeni\naineellisen itsevaraisuuden ja tulevani omillani toimeen, ei sydämmeni\nenää levottomasti sykähdellyt, joka kerta kuin tilipäätökset tein.\nSillä rikkauden hankinta itsessään ei ole onnen lähde, mutta\ntoimeentulo, omavaraisuus -- kas siinä työtä-tekevän ihmisen ainoa\ntodellinen ja terve kiihotin.\n\nEn ollut silloin ainoa Chion nuorukainen, joka Tinossa taisteli\nluodakseen tyhjästä yhden ja kahdesta neljä. Oli paljo muitakin, joihin\nminut tutusti yhteinen onnettomuus ja alituinen yhtymys Tinon torilla\ntai Syron autiolla rannalla. Näiden joukossa oli myös vanhemman\nsisareni sulhainen, joka hänkin oli päässyt Tinohon kestettyään koko\nOdysseian kärsimyksiä. Nuoremman sisareni sulhainen oli joutunut\nsotavangiksi eikä koskaan saatu tietää, kuinka hänen oli käynyt.\nMinäkin olin lapsesta asti ollut kihloissa, mutta, ennenkuin tulin\nnaimisiin, olin jäänyt leskeksi, sittekun morsiameni useita vuosia\ntakaisinpäin oli kuollut; kapinan myrsky yllätti meidän, ennenkuin\nisäni ehti sommitella uutta kihlausta minua varten.\n\nTällaiset oli Chiossa tavat. Jokainen perhekunta yritti yhtyäkseen\nyhdenvertaistensa kanssa, vaan koska valittujen lukumäärä oli\nrajoitettu, aljettiin aikaisin oikein kilvan puuhata sovelijaita\nnaimiskauppoja. Mutta Chion seurapiirien pienuus ja ylimyksellinen\numpinaisuus eli itseensä sulkeuminen tekivät vihdoin läheisten\nsukulaisten väliset avioliitot välttämättömiksi.\n\nEn aio kiitellä vanhempiani näiden varhaisten kihlausten tähden, joilla\nhe edeltäpäin ikäänkuin sinetillä vahvistivat elämän tärkeintä liittoa,\nasianomaisten tietämättä tai keskenään suostumatta. Mutta heidän\nmenettelyänsä puolusti tämmöisten avioliittojen onnistus. Nuoret\nkihlatut kasvatettiin pienestä pitäen toinen toistansa varten, ja\naviollisen rakkauden edellä kävi pitkä seurustelu ja vähitellen kasvava\nsuostumus toisiinsa. Avioliitto seurasi kihlauksen perästä ilman noita\nsydänvaivoja, ilman tuota kahdenpuolista tietämättömyyttä\nmenneisyydestä ja epävarmuutta tulevaisuudesta, jotka tavallisesti\nseuraavat rakkauden rakentamia avioliittoja. Avio-elämää hankittiin ja\nelettiin ilman ankaroita myrskyjä, mutta siltä ei vähennyt perheen\nhiljainen onnellisuus. Mutta kansan olojen muututtua tuo vanha tapa ei\nmuuta saattanut kuin huonota ainoastaan aineellisten etujen harkinnaksi\nja myötäjäisten tavoitteluksi, niin etten minä ainakaan sure sen\nlakkaamista.\n\nMuutoinkin ovat olot siitä päivin kaikittain muuttuneet. Silloin nuoret\nolivat vanhempain ohjattavina ja he pitivät sitä varsin luonnollisena\nasiana. Tämän tottelevaisuuden sekä yksimielisyyden kautta perhe\nkasvoi lujaksi ja sen voimaa vartutti vielä noiden suvunsisàisten\navioliittojen side. Tämäkin puolestaan selittää Chiolaisten tavatonta\nmenestystä ei ainoastaan ennen kapinaa saaren yhteisten asiain hoidossa\nvaan myöskin Chion hävityksen jälkeen sen kauppasuhteiden\njärjestämisessä ja kehityksessä.\n\nKertomukseni aikaan emme kuitenkaan vielä olleet järjestelmää\nmuuttaneet, vaan pysyimme entistapojemme ja kasvatuksemme vaikutuksen\nalla. Katsoinpa siis toisen sisareni sulhaista jo veljekseni, ja\nhartaasti yritin saada toistakin kihloihin. Onneksi ei minun tarvinnut\nkauan hakea. Löysin ja esitin äidilleni erään nuoren ystäväni, jota\nolojen tukaluus ei pelottanut avioliittoa rakentamasta, ja näinpä\ntoimitin nuoremmallekin sisarelleni sulhaisen.\n\nNämä kaksi tulevaa lankomiestäni ja minä suostuimme rupeemaan yhteisiin\nasioihin, pannen kukin osaltaan liikepääoman varaksi 1,000 grossia,\nsillä välipuheella, että yksi meistä olisi Syrossa tavaroita\nostelemassa, toinen jäisi Tinoon niitä myymään, kolmas kuljettaisi\ntavarat Syrosta Tinoon. Minun osakseni sattui ostamistoimi. Sainpa siis\nhaltuuni suurimman osan pienestä pääomastamme, jätin äitini hyvästi ja\nastuin pieneen laivaan, joka oli valmiina purjehtimaan Syrohon.\n\nMutta samalla kuin ankkuria vivuttiin ylös näin veneen tulevan täyttä\nvauhtia kaupungista meitä kohden ja siinä molemmat kumppanini, jotka\nliikuttivat käsiään estääkseen meitä lähtemästä. He toivat sen ikävän\nuutisen, että eräässä Konstantinopolista Tinon Panormoon tulleessa\nlaivassa oli ilmestynyt ruttotautia, ja että tieto siitä jo oli\nkulkenut Panormosta Syroon, niin ettei varmaankaan meitä otettaisi\nsiellä vastaan tarttumuksen pelosta eikä sallittaisi keskuuden\njatkamista Tinon kanssa. Tämän johdosta päätimme, että lähtisin\nlaivasta ja että Syroon siirtoni jätettäisiin toistaiseksi, kunnes\nlakattaisiin kulkutautia varomasta. Kovaksi onneksi rutto levisi\nlaivasta saareen. Ei se ollut ankara eikä suurta vauriota tehnyt, mutta\nriitti kuitenkin pelottamaan ympärillämme olevia saaria ja salpaamaan\nmeidät Tinohon.\n\nNäin hankkeemme raukesivat tyhjiin ja kauppakumppanuutemme hajosi; jäin\ntaas työttömäksi, ja tämä pakollinen toimettomuus oli minulle kahta\ntukalampi viimeisten kuukausien vilkkaan työn ja toimen perästä.\n\nMuutoin elimme tyynessä rauhassa saarellamme eikä ajatuksiani, niinkuin\nennen, häirinnyt Turkkilaisten pelko tai sodan meteli. Ainoastaan\neräänä päivänä alussa lokakuuta luulin Tinonkin[18] vuoron tulleen ja\nturmion peittävän meidät synkillä siivillään. Mutta elin jo\nmiehuullisemmassa ilmastossa, mieleni rohkeentui muiden esimerkistä ja\npaon ajatusten asemesta varustelin minäkin taisteluun ja vastarintaan.\n\nMerensalmi Syron ja Mykonon välillä alkoi näet vilistä turkkilaisia\nlaivoja, jotka viipyivät siellä tuntikausia täydellisen tyvennön\ntähden. Näimme yhdestä laivasta veneitä lähtevän Mykonon rantaa kohden\nja kuulimme kiväärien pauketta; mutta keskellä savua selitimme, kuinka\nveneet palasivat laivalle. Nämä enteet näyttivät uhkaavan maalle-nousua\nja hyökkäystä laivastosta. Nytpä hätäkellot alkoivat soida kautta Tinon\nsaaren ja aseellisia asukkaita tulvaili kokoon; muiden muassa minäkin\nlaahasin vanhaa kanuunaa, jonka asetimme \"Akrotiri-pasha\" nimiselle\nrantakukkulalle. Mutta luoteja meillä ei ollut ja ammuimme siis\npelkällä ruudilla, uhaten tai pikemmin ärsytellen Turkkilaisia. Minäkin\nhääräsin tuossa näytelmässä kukkulalla, vaan kuullessani tyhjiä\ntykinjäräyksiä ja nähdessäni Turkin laivat muistelin vaiheitamme\nChiosta paetessamme ja odotin, sydän ahdingossa, mitä tulisi\ntapahtumaan.\n\nOnneksi Tinolaisten lujuutta ei pantu sen kovemmalle koetukselle. Pasha\nei ottanut huomatakseen meitä eikä yrittänyt Mykonolaisiakaan\nrangaista, vaikka olivat tappaneet useita merimiehiä, jotka koettivat\nmaalle nousta, ja ajaneet muut takaisin heidän veneihinsä. Tuuli heräsi\nhenkiin; hän käytti sitä hyväkseen ja poistui meidän saartemme vesistä.\n\nSittemmin meitä ei mitenkään häiritty ja saatoimmepa melkein unhottaa,\nettä olimme sotapiirin sisällä, ellei sodan tapausten kaikua alati\nolisi kuulunut meille. Kun saimme kuulla Turkin amiraalilaivan palon ja\nvihollisten laivaston häviön, silloinkos sula ihastus valtasi meitä\nkaikkia pakolaisia, jotka Kanárin urotyössä näimme oikean rangaistuksen\nChion turmeluksesta. Ja Dram-Alin vaurio Dervenin solassa ja Mesolongin\nensimmäisen piirityksen lahotus ja kaikki nuo peräkkäiset voitot\nkapinan ensi vuosina ne siivestivät toivomme lentoon ja vahvistivat\nluottamustamme. Ei ollut vielä Psaraa ja Kasoa hävitetty, ei ollut\nMehmet-Ali ruvennut sotaan raastamalla Kretan saarta, ei ollut urheaa\nMesolongia valloitettu, ei olleet vielä alkaneet nuo Kreikkalaisten\nsurkeat sisälliset riidat. Asiat menestyivät hyvin ja Herran käsi\nnäytti siunaavan Hellaan vapauden-taistelua. Ja me kun näimme kapinan\nvarttuvan ja juurtuvan, ennustimme sille pikaista ja onnellista loppua.\n\nAlkoipa jo taistelun kolmas vuosi ja Tinon mantelipuut kantoivat ensi\nkukkiansa. Minä, kun olin lopen ikävystynyt toimetonna-olooni ja\nliikuin jos joissakin tuumissa ja aatteissa, tulia vihdoin sille\npäälle, että päätin lähteä Chioon etsimään noita puutarhamme omenapuun\nalle kaivetuita aarteita. Muistin isä-vainajani sanoja kun täytimme\nkuoppaa omenapuun alla. Hän oli poissa, ja minä olin perheen pää ja\nturva. Tuonpa talletelman takaisinsaanti voisi sekä helpottaa kapion\nhankkimista sisarteni naittamista varten, että meidän muuttoammekin\nEuroopaan.\n\nMitä enimmin tuo aate juurtui ja kasvoi päässäni, sitä vilkkaammin\nhalusin päästä sitä toteuttamaan ja tuumani valtasi minut kokonaan.\nSitä yksinään ajattelin vaivoissani, siitä näin unta nukkuessani.\n\nMuutamia kansalaisia oli jo salaa käynyt Chiossa ja palannut eheinä ja\nvahingoittumattomina. Sikäläiset viran-omaiset olivat saaneet\nKonstantinopolista käskyn lempeästi kohdella palaavia kristityitä eikä\nenää häiritä heitä. Tämän tiesin, ja siellä käyneiden kokemus rohkaisi\nminua vielä enemmin. Uskoin aikeeni äidilleni, joka kaikin mokomin\nkoetti luovuttaa minua siitä, peläten että joutuisin onnettomuuteen.\nMutta päätökseni oli järkähtymätön. Näin kyllä vaarat ja ymmärsin\nyritykseni uhkarohkeaksi, mutta vastustamaton halu ajoi minua sitä\ntoteuttamaan enkä kuullut äitini sanoja. Jätin hänen huostaansa\nvähäisen omaisuuteni, pyysin hänen siunaustansa ja läksin matkalle\ntalonpojaksi pukeutuneena.\n\nAlus, jonka asujaksi rupesin, vei viljalastia myytäväksi Chion\nsyrjäisempiin satamiin; sen päällikkö, katteini Kefálas, lupasi saattaa\nminut maalle turvallisesti. Nähdessään minut laivalla, ylläni valkoiset\npolvihousut ja talonpoikais-mekko, sekä muassani kaksi lekkeriä\npunaista samminmätiä, naurahti tuo kelpo katteini. Itseänikin vähän\nnauratti, mutta sillä hetkellä ajattelin enemmän äitiäni kuin aarretta\nomenapuumme alla.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nTuuli oli eteläinen, ja laiva kulki nopeasti Chioa kohti. Mutta mikäli\nyön hetket kuluivat, karttui huolettavasti kulun nopeus kiihtyvän\ntuulen väkipakosta.\n\nJotka kokemuksesta tuntevat Egean meren, ne tietävät, kuinka tukala\netelätuuli sillä saattaa olla. Silloin jouduin ensikerran merikivun\nkouriin. Venyen peräkannella tunsin aluksen allani nousevan ja\nvaipuvan, kuulin hyrskyn hirmuisella pauhulla pieksevän laivan laitoja,\nkuulin myrskyn vihaisesti vinkuvan laivan köysissä ja purjeissa,\najaessaan vaahtopäisiä laineita, sekä peräsimen surkeasti kitisevän.\nSilmäni oli kiinni, mutta en saanut unta koko yönä. Jäseneni oli\nraskaat, minulta puuttui sekä tahto että voima liikuttaa niitä. Usein\nhyökylaineet kastelivat minut läpimäräksi, mutta en jaksanut siirtyä\ntoiseen paikkaan enkä huutaa apua.\n\nPuoliyön ajoissa kuulin katteinin sanovan perämiehelle, että jos tuuli\nnäin edelleen yltyisi, hän aikoi heittää osan lastia mereen. Heittää\nmereen! Ajattelin mätilekkereitäni, jotka maaten ylinnä viljan päällä\nolivat kohta käsillä sopivana uhrina. Niitähän aioin myyskellä Chiossa\nvaeltaissani, jotta paremmin pääsisin liikkumaan, kunnes saapuisin\nmeidän talolle. Ilman niitä koko tuumani oli pilalla ja toivoni\nhukassa. Tahdoin sanan sanoa laivurille, pyytää häntä niitä säästämään\neikä ainakaan viskaamaan molempia mereen, mutta en pystynyt puhumaan\nenempää kuin liikkumahankaan. Mutta laivapa nousi ja laski vain\nkiivaammin laineilla, ja minua alkoi pelottaa ettei lekkerini yksinään\nolleet vaarassa joutua Vellamon saaliiksi.\n\nOnneksi pelkoni oli perätön. Laiva oli hyvä ja vankka, ja katteini\nKefalas ymmärsi asiansa. Aamulla saavuimme satamaan, turvalliseen ja\ntyyneen, Chion etelärannalle.\n\nRannikkomaa sataman ympärillä oli hyvin viljeltyä, mutta asumatonta;\nnäkyipä kuitenkin ylängöillä, melkoisen matkan päässä mereltä,\nvihantain kukkulain keskeltä, kolme neljä pientä kylää, jonka valkoisia\ntaloja aurinko säteillään valeli. Mutta rantatöyrän reunassa oli\nankkuroituna toinen laivanen ja sen vieressä näimme muutamia\ntalonpoikia seisovan rannalla juhtinensa.\n\nIhana ja voimakas tunne tuo isänmaan-rakkaus! Kun aluksemme kannelta\nnäin viheriöivän luonnon ympärilläni, nuo kaukaiset kylät ja pienen\nihmisryhmän rantahiekalla, riemastui sydämmeni. Chion näin mä uudestaan\nja nuo talonpojat olivat maanmiehiäni! Tuo pikku laivakin rannalla loi\neloa silmäini edessä olevaan tauluun ja katselin sitä sisällisellä\nmielihyvällä, aatelien, ettei sentään kaikki ollut pelkkää hävitystä ja\nautiutta saarellamme.\n\nMutta ennen pitkää tunteeni vaihtuivat, ja soin, ettei tuota laivaa\nolisi satamassa ollutkaan. Se oli tullut Psarasta tuoden viljalastia\nmyytäväksi, mutta meidän aluksemme saman-aikainen ilmaantuminen\nsynnytti kauhean riidan. Psaralaisten ei näkynyt olevan vähinkään\naikomus suostua rauhalliseen kauppakilpailuun, vaan he tahtoivat\nuhkauksilla pelottaa laivuriamme lähtemään pois tältä väliaikaiselta\nmarkkinapaikalta, johon heidän oli mielestään etusijan oikeus. Kefalas\npuolestaan ei väistynyt, vaan jäi paikalle, siten harrastaen vapaan\nkaupan periaatteita. Kina uhkasi jo sanoista siirtyä käsikähmään.\nNyrkkejä puristeltiin, väkipuukkoja vedeltiin. En tiedä, millaisen\nlopun tuo juttu sai, sillä, jupakan vielä kestäessä, astuin minä\nlevollisesti maalle lekkereineni ja sovin erään siinä seisovan\ntalonpojan kanssa, että hän kuljettaisi tavarani aasillansa, ja\nlähdimme hänen kotikyläänsä kohden.\n\nSeuralaiseni, kahdenkymmenen vaiheilla oleva talonpoika, reipas,\nhyvänluontoinen mies, miellytti minua suuresti ja saavutti kohta täyden\nluottamukseni. Ennenkuin vielä saavuimme matkamme perille, tiesin hänen\nelämänsä vähäiset vaiheet ja seikat, ja minä ilmaisin hänelle nimeni,\nsukuperäni ja vaiheeni, vaan en sentään tuloni päätarkoitusta.\nHartaasti pyysin, ettei hän kellekään ilmaisisi, että olin Chiolainen\nKastrosta kotoisin. Hän lupasi sen minulle ja piti lupauksensa ja koko\nsaarella oloni ajan suojeli ja autteli hän minua kuin tosi ystävä. Tämä\noli uusi lisäys niiden hyväin sieluin lukuun, joiden lempeä\nmyötätuntoisuus helpotti vaellustani pitkässä itkun alhossa.\n\nKun lähenimme kylää, otti hyvä Pantelis -- se oli nuoren ystäväni nimi\n-- lekkerini ja kätki ne ränstyneen ladon sisään, joka oli viinitarhan\nliepeessä tien vieressä, ja käski minun varrota siellä, kunnes hän\nensin lähtisi juhtineen urkkimaan, oliko kylässä Turkkilaisia. Istuin\nöljypuun kannolle seinän-varjoon, katsellen polvittelevaa polkua\npitkin, jolla toivoin pian näkeväni Pantelin palaavan. Ympärilläni oli\nsyvä hiljaisuus, ja ainoastaan heinäsirkat, jotka ilakoivat auringon\nhelteessä, sekoittivat sirinällään seudun rauhaisuutta. Yht'äkkiä\nlasten naurua kajahti ihan läheltäni. Käänsin pääni ja näin neljä\npientä kylän poikaa, jotka tähystivät minua utelijailla silmillä, mutta\nsamalla kuin katseemme kohtasivat toisensa, pakenivat juosten ladon\ntaa. Muutaman minuutin päästä uusi ryhmä lapsia ilmestyy takanani.\nÄllistellen sormi suussa katselivat he minua tuokion aikaa, käänsivät\nselkänsä ja pötkivät tiehensä. Sitten tuli taas toisia. Aloinpa jo\nkäydä levottomaksi tuosta tarkastelusta, jonka alaiseksi kylän nuori\nsukupolvi asetti minut, ja täydelleen tuskastuin, kun Pantelis viipyi\nniin kauan poissa. Jopa epäluulojakin alkoi nousta mielessäni, kun\nPantelis vihdoin tuli. Aasia hänellä ei nyt ollut muassaan, vaan toinen\ntalonpoika.\n\n-- Ei ole Turkkilaisia. Tule meidän kanssamme, Lutsi! -- sanoi hän, ja\nilman sen enempiä selityksiä ottivat he kumpikin lekkerin olallensa, ja\nastuimme kaikki kolme kylään. Sen keskellä, pienellä aukealla tapasimme\njoukon talonpoikia, jotka piiriinsä kiersivät molemmat oppaani ja nyt\nalkoi heidän välillään matala-ääninen keskustelu, josta pian syntyi\nkiivas kinastus.\n\nPantelis ja hänen ystävänsä panivat maahan lekkerit, voidakseen laskea\nkielensä ja liikenteensä enemmän valloilleen; ja niin nopeasti puhuivat\nhe kaikki sikin sokin yht'aikaa, niin sekava oli tuo sanatulva, etten\nmitenkään saanut selkoa, mistä puhetta oli, vaikka kyllä arvasin, että\nse koski minua.\n\nVihdoin saatiin aikaan joku sopimus, lekkerit nostettiin taas kahden\nsuojelijani olkapäille, ja me astuimme joukon läpitse kulkien Pantelin\nasuntoa kohden.\n\n-- Sanoppa minulle, mikä oli hätänä? -- kysyin häneltä, kun pääsimme\nväen tungosta.\n\n-- Ei se ole mitään Lutsi, kyllä siitä pian selviämme. Vastaus oli\nlakonillinen, mutta jotakin rauhoittavaa oli talonpojan äänessä sekä\nsiinä tavassa, jolla hän lausui nimeäni, tuolla murteellisella, mutta\nsointuvalla k:n muunnoksella. En pyydellyt enempiä selityksiä, mutta\nkaikesta saatoin ymmärtää, että turkkilaiskammo vielä häälyi Chion\nilmapiirissä.\n\nPantelis oli vastanainut; hän ja vaimonsa asuivat kahden pienessä\nmajassa, jossa hän tarjosi minulle vieraanvaraisuuttansa, mutta\nkerskailevasti hymyillen viittasi hän minulle, että perheen lukumäärän\noli sallittu pian lisääntyä. Moisen lisäyksen odotus ei suinkaan\nvähentänyt hänen puolisonsa toimellisuutta, tuon kelpo Paraskevin, joka\nlyhyessä ajassa valmisti meille aterian. Siinäpä söimme vihreitä\npapuja, öljyssä keitettyinä, sekä samminmätiä, jota minä tarjosin,\nsiten uudistaen lekkerieni avausta. Pantelin ystävä istui viereemme ja\natrioitsimme neljän kuin kuninkaat.\n\nTuskin olimme lakanneet syömästä, kun ovea kolkutettiin.\n\n-- Ne ovat kai kylän-vanhimmat -- sanoi Pantelis. Ja ne olivat todella\nsen kylän vanhimmat. He astuivat sisään, tukevat ryhmysauvat käsissään,\nsanoivat \"hyvää ehtoota\" ja istuivat tuoleille, jotka oiva Paraskevi\nnosti esiin. Mekin istuimme ja jäimme kaikki ääneti kököttämään.\nMaltittomasti odotin, että puhe alkaisi, jotta tietäisin mitä ukot\nmielivät, mutta ei kukaan hiiskunut mitään; naamat ympärilläni eivät\nvaan osottaneet suopeutta. Vihdoin vanhin ukoista katkaisi\näänettömyyden:\n\n- -- Minkä miehen olet tuonut tänne meille, Pantelis? Nakkaathan\ntulihiiliä päämme päälle! Parempi, että tuo hukkuu kuin me kaikki\ntäällä.\n\nÄijän sanat säikähyttivät minua, mutta Pantelis puuttui puheesen,\nhartaasti puolustaen minua; hän sanoi minun olevan köyhän nuorukaisen\nIkariasta, että aikeeni oli vain myydä tavarani ja sitte lähteä pois,\nkellekkään haittaa tekemättä, ettei Turkkilaiset ollenkaan ottaisi\nminua huomioonsa. Noita ja samanlaisia sanoja virtaili hänen sujuvalta\nkieleltään. Kylänvanhimmat kuultelivat, pudistellen päätänsä\nepäuskoisesti, eivätkä, sittenkun hän lakkasi puhumasta, vastanneet\nmitään, vaan lähtivät ääneti, jörönnäköisinä ja levottomin katsein.\n\nNiin suuri oli pelkoni, että he heittäisivät minut Turkkilaisten käsiin,\nettä milt'en jo päättänyt jättää sinne lekkerini ja luopuen koko\ntuumasta, joka oli minut Chioon tuonut, yöllä mennä satamaan, jossa\nvielä toivoin tapaavani laivan, jolla olin tullut, ja paeta. Mutta\nPantelis rauhoitti minua:\n\n-- Kyllä siitä vielä selviämme -- sanoi hän. -- Nuku nyt vain yösi\nhyvin ja huomenna saamme nähdä.\n\nKysyin häneltä, luuliko hän sopivaksi, että tarjoisin kylänvanhemmille\nkullekin käärösen samminmätiä.\n\n-- Lahjaksiko? -- kysyi Pantelis kummeksien.\n\n-- Lahjaksi -- vastasin.\n\n-- No silloin ei sinun tarvitse yhtään pelätä, Lutsis. Silloin ovat he\nsinun ominas kaikkineen päivineen.\n\nSen jälkeen selitti hän minulle lavealti kylän valtiollisia oloja.\nPitkän puheen pääsisällys oli tämä: kylässä oli kaksi puoluetta, jotka\ntaistelivat keskenään ja pelkäsivät toinen toistansa. Milloin pääsi\ntoinen, milloin toinen valtaan ja kumpikin koetti olla ystävyksin\nTurkin kanssa. Pantelis ei kuulunut kylänvanhinten puolueesen, jotka\nolivat käyneet meitä katsomassa, mutta hänen luultensa mätikääryt\nsaisivat heissä ihmeitä aikaan.\n\nPantelin sanat loivat minuun uutta uskallusta ja toivat samalla myös\nunta minulle. Uuvuksissa kun olin matkan vaivoista, vaivuin maahan\nkarvasäkin päälle ja nukuin pian sikeästi.\n\nTuskin oli huomis-aurinko noussut, kun kylän vanhimmat taas koputtivat\novella ja astuivat sisään, ääneti ja synkännäköisinä kuin eilen. Mutta\nminäpä olin ennättänyt heidän edelleen. Olin näet noussut varhain ylös\nja käärinyt samminmätiä kaalinlehtiin. Kääryni olivat nyt valmiit ja\ntarjosin heille kullekkin hyvänpäiväisen mätikääryn. He ihastuivat\nsuuresti lahjastani ja heidän ynseä käytöksensä minua kohtaan muuttui\nkuin lumouksesta. Hymyhuulin häärivät he ympärilläni ja taputtelivat\nsuojelevasti olkapäitäni.\n\n-- Älähän nyt pelkää, Lutsis! Ei yhtään hätää. Olethan meidän omia\nmiehiämme. Ennen me saamme hukkua kuin sinä.\n\nVaikka Pantelis oli minulle ennustanut lahjani tenhotehon, suututti ja\niljetti se minua kuitenkin. Eilen uhkasivat uhrata minut Turkille ja\ntänään olivat samminmäti-kääryn vuoksi; valmiit itse uhrautumaan minun\nedestäni! Mutta salasin tunteeni ja lausuttuani kiitollisuuteni pyysin\nheiltä lupaa myyskennellä tavaraani. Lupa annettiin minulle; hankin\nitselleni puntarin ja asetuin kaksine lekkereineni torille myymään.\n\nSeuraavana päivänä kylänvanhukset määräsivät minua tulemaan heidän\nparissaan Katarraktin kylään, johon oli muutaman hetken matka. Siellä\nmajaili turkkilainen Aga. Heillä kuin oli muitakin syitä käydä siellä,\nkatsoivat he viisaaksi ottaa minut mukaansa, jotta ololupani\nvahvistettaisiin ja siten jokainen moitteen syy vastapuolueelta\npoistettaisiin.\n\nTämä heidän toimenpiteensä soveltui hyvin tuumihini, sillä siten\npääsisin edemmäksi saarelle ja lähemmäs maataloamme, jonne\ntarkoitukseni olikin tulla. Kylänvanhukset lupasivat pyytää Agalta\nlupaa minulle käyskelemään kylissä kaupitellen, ja Pantelis tarjousi\nalttiisti seuraamaan muassani heti kun olisin palannut lupakirjan\nkanssa. Läksimme matkalle, kylänvanhimmat aaseinsa selässä, minä\njalkasin, ja saavuimme Katarraktiin, Agan asunnon edustalle, jonne he\nmenivät sisään jättäen minut pitämään silmällä juhtiansa.\n\nOdottaessani siinä aasien luona näin erään Turkkilaisen lähestyvän\nminua, aseilla varustettuna kiireestä kantapäähän. En ollut nähnyt\nTurkkilaista niin likeltä, siitä saakka kuin jätimme asuntomme Chiossa,\nenkä kaukaakaan, siitä kuin pyssynkuulat vinkuivat perässämme saarelta\npaetessamme. Lähestyvän soturin näky palautti heti muistiini vainon\ntukalat päivät, Smyrnan ajat ja Andrianan surkean lopun. Minut valtasi\nkaksinainen tunne, viha ja pelko, ja paikalta liikkumatta katselin\ntuimaa miestä. Hän kysäisi jyrkästi minulta jotakin, jota en\nymmärtänyt. Kun en vastannut mitään, ampaisi hän minuun vihaisen\nkatseen, päästi törkeän kirouksen ja meni huoneesen. Onneksi en enää\nnähnyt tuota ilkeää olentoa.\n\nHetki kului ja levottomasti odotin kylänvanhimpia. Vihdoin tulivat he\ntaas esiin, mutta eivät olleet yksin. Heitä seurasi yksi Turkkilainen,\nyksi pappi ja nuori talonpoika. Saimme kaikki kolme kumppaneiksi\npaluumatkalle. Pappi ja Turkkilainen hankkivat itselleen ajokkaita\nkylästä, nuori talonpoika ja minä kuljimme jalkasin.\n\nTahdoin kysyä, miten minun oli käyvä ja miksi matkueemme oli\nlisääntynyt, mutta Turkkilaisen läsnäolo sitoi kieleni. Häntä\nnimitettiin Mula Mustafa'ksi, hän oli Kretasta ja osasi kreikan kieltä,\nmutta ei puhellut paljoa, koska muka Turkkilaisena ei tahtonut sillä\nantaa liikaa rohkeutta muille, jotka seurasivat häntä jonossa kukin\naasin selässä.\n\nKylänvanhinten käskystä astelin minä, palvelijan tavoin, Mulan aasin\nrinnalla. Ainoastaan kerran hän puhutteli minua. Tien varrella huomasi\nhän ojan, joka oli aivan täynnä kukkasia, ja käski minun taittaa\nhänelle yhden niistä, jota hän näytti sormella ja jonka nimen hän\nmainitsi Turkin kielellä. Kun en tarkoin tiennyt mitä kukkaa hän\ntarkoitti, repäisin ojasta monenlaisia kukkia ja juosten saavuttaakseni\nedelle ehtinyttä matkuetta tarjosin hänelle nöyrästi kukkaisvihkoani.\nKovaksi onneksi siinä ei ollut sitä kukkaa, joka oli Mulan huomion\npuoleensa vetänyt.\n\n-- Eihän se ole se kukka, jota tahdoin, sinä pöllö. Mistä olet\nkotoisin?\n\n-- Ikariasta.\n\n-- Siksipä oletkin niin tyhmä. Et ole Chiolainen.\n\nTämä mielistelevä viittaus kotimaahani lohdutti minua Turkkilaisen\nepäedullisesta ajatuksesta minun omaan itseheni katsoen, mutta ennen\nkaikkea minua ilahutti hänen hyvänsävyinen olentonsa.\n\nKylään tultuamme sain kuulla, miksi Mula oli tullut kanssamme. Hän\ntahtoi väkisin tuolle nuorelle talonpojalle, joka meitä seurasi tiellä,\nnaittaa erään talonpoikais-tytön, jonka naittajaksi rupeemaan hänellä\nnäytti olevan eräitä tärkeitä syitä. Nuori mies ei tahtonut suostua\nväkinäiseen naimiseen ja oli sentähden heitetty vankeuteen;\nkylänvanhukset tahtoivat sekaantua seikkaan, mutta Aga puhui avioliiton\neduksi, ja nytpä Mula Mustafa tuli ylkä paran ja papin kanssa\nvihkiäisiä laittamaan. Tosiaankin isällinen hallitus! Mutta oli miten\noli, seikassa ilmestyi sentään edistys-askel. Ei ollut miekka asiaa\nratkaissut eikä tyttöä työnnetty haaremiin. Mula oli siivo mies.\nAntakaa keisarille, mikä keisarin on.\n\nVaan mitähän minusta oli päätetty? Niin, sain tietää, että minun tuli\nmatkustaa Tholón-Potámiin saamaan sitä lupaa, jota pyysin. Siellä oli\nsuur'-Agan asunto, ja kylänvanhinten piti kahden päivän perästä lähteä\nhänen pateillensa.\n\nKahden päivän päästä läksimme siis taas retkelle. Sillä kertaa oli\nmatkue suurempi, sillä kylänvanhimmat kuljettivat viinikuormaa lahjaksi\nAgalle; minulla oli toverina Pantelis, vetäen perässään aasia, jonka\nselkään toinen lekkerini oli sälytetty. Toinen, joka jo puoleksi oli\ntyhjätty, jäi kylään joksikin takeeksi minun puolestani Paraskevin\nhuostaan.\n\nLähes viiden-tuntisen matkan päästä saavuimme Tholón-Potámiin; mutta\nvarovainen Pantelis ei katsonut otolliseksi, että veisimme\nsamminmätimme Agan ja hänen Turkkilaistensa haisteltavaksi, ja jäi siis\nulkopuolelle kylää, erään tuttavansa talonpojan majaan, jossa sovimme\nettä hän vartoisi minua. Minä seurasin kylänvanhinten muassa\nkaupunkiin.\n\nKauhistus värisytti minua, kun astuin sen kapeille kaduille ja näin\nselvät jäljet Turkkilaisten tuhotöistä. Silloin näin ensikerran omin\nsilmin hävityksen kauheat hedelmät. Siihen saakka olin paennut sen\nedellä ja kuullut myrskyn takanani riehuvan, vaan en ollut vielä käynyt\nsen jälkiä katsomassa.\n\nVuosi oli melkein siitä kulunut kuin Turkkilaiset tallasivat maahan\nTholón-Potámin, tuoreet oli vielä turmion jäljet. Useimmista taloista\novet ja ikkunaluukut joko puuttuivat tai retkuivat puoleksi särjettyinä\nsaranoistaan; seinissä näkyi vielä moniaalla luotien lovia tai tuhoisan\ntulipalon hiiltämiä kohtia. Erään muserretun alttaanin alla oli\nvalkoinen muuri vielä verellä tahrittu. Ken tietää, mikä surman työ lie\nsuorittu tuon alttaanin alla!\n\nHävitettyjen tai kylmille jääneiden talojen joukossa oli myös muutamia,\njoitten säilyneet asukkaat koettivat korjata vaurioitansa, mutta kylän\nkoko ulkonäky todisti sentään selvästi, mikä surkeus siellä oli\nvallinnut ja selitti tarpeeksi kylänvanhus-raukkain pelkoa Turkkilaisia\nkohtaan. Heidän oma kylänsä oli tähän saakka säilynyt ehjänä, mutta\nkuinka saattoivat kurjat olla levollisina tulevaisuuteen nähden? Eikös\nTholón-Potámkin samaten ollut välttänyt Turkkilaisten ensi hyökkäystä?\nKun he kaksi vuotta sitten olivat karanneet saaren kimppuun ja\nturmelleet sen perinpohjin, olivat he armahtaneet tai unohtaneet tuon\neteläisen kulmakunnan, ja talonpojat luulivat vaaran siirtyneen\nsivutse, surmalaisten kyllästyneen, saaren jo maksaneen riittäväisen\nveriveron. Mutta he pettyivät surkeasti. Kun Kanárin tuli oli kostanut\nChion ensimmäiset kärsimykset, kun meren ääret kajahtivat palavan\namiraalilaivan räjähdyksestä ja meri peittyi ruumiilla ja Kapetán-Pasha\npuoleksi palaneena heitti henkensä rannalla, silloin Turkkilaiset\nuudestaan vimmastuivat. Joukottain hyökkäsivät he n.s. mastiksi-kyläin\nrauhallisia asukkaita vastaan, taaskin kastaen kahvaa myöten miekkansa\nviattomaan vereen.\n\nSaavuttuamme suur'-Agan asunnon eteen, menivät kylänvanhimmat sinne\nsisään; minä jäin kadulle, niinkuin Katarraktissakin, odottamaan ja\nmietiskelin itsekseni kaikkia mitä näin, ja ennen kaikkia tuota\nseinälle pirskotettua verta.\n\nHetkisen kuluttua minua huudettiin ja astuin ylös saliin, jossa Aga\nistui. Hänen vieressään oikealla ja vasemmalla istui muita\nTurkkilaisia, neuvojina ja virkamiehinä, syrjempänä oven suulla\nseisoivat kylänvanhimmat ja muutamia muita kristityitä.\n\nTaivutin nöyrästi niskaani hänen korkeutensa Agan edessä. Hän kyseli\nminulta tulkin kautta ja minä vastasin seuraavaan tapaan:\n\n-- Mistä tulet?\n\n-- Ikariasta.\n\n-- Mitenkä olet tullut?\n\n-- Laivalla.\n\n-- Milloinka?\n\n-- Neljä päivää sitten.\n\n-- Mitä tahdot?\n\n-- Lupaa myydä kylissä täällä kauppatavaraani.\n\nSiinä aseellinen neekeri lähestyi Agaa, käsi sydämmellään ja pää\nkumartuneena lattiaa kohden.\n\n-- Agani, sanoi hän, tällä nuorukaisella on frankkilaiset kengät ja hän\nlienee vakooja.\n\nJa hän osoitti mustalla kädellään minun jalkojani. Kaikkien katseet ja\nomatkin silmäni kääntyivät niihin. Ja tosin kenkäni eivät olleet\ntavallisia talonpojan jalkineita. Olin ostanut ne Tinossa ja leikannut\nruojut paulojen kohdalta pois, arvellen tuon riittävän varokeinoksi. En\narvannut ma poloinen että kenkien muoto saattaisi minun ilmaista, mutta\neipä mieleeni ollut juolahtanutkaan, että minua koskaan vakoojaksi\nluultaisiin.\n\n-- Heittäkää hänet vankeuteen -- määräsi Aga.\n\nHeti paikalla neekeri tarttui käsivarteeni ja, ennenkuin ehdin\nsanaakaan sanoa ja Agan pitämättä mitään sen enempää tutkintoa niiden\nepäluulojen varmistamiseksi, jotka kirotut kenkäni olivat herättäneet,\nvei hän minut ahtaasen kammioon, jota kurja lamppu vain puoleksi\nvalaisi, sysäsi minua kovasti hartioista ja salpasi minut lukon taa.\n\nKaikki tämä tapahtui niin kerrassaan, niin nopeaa, niin arvaamattani,\nettä olin kuin houreissani, kun tyrmästä havahdin. Tunsin vielä\nneekerin kovat kädenkosketukset hartioissani ja käsivarressani, kuulin\nAgan äreän käskyn että minä olin vankiuteen heitettävä, muistin samalla\ntinolaisen suutarini naaman ja puodin -- ja vankilan hämärässä\nollessani luulin ensin näkeväni unta.\n\nKun silmäni tottuivat pimeään, näin etten ollut yksin. Kaksi\ntalonpoikaa virui permannolla. Heidän näkynsä lohdutti minua hiukan. On\nhetkiä, jolloin ihminen etsii yksinäisyyttä, mutta yleensä haluaa hän\nlähimmäistensä seuraa.\n\nNuo kaksi vangittua olivat isä ja poika; heidän rikoksensa oli luvaton\nmastiksin myynti. Sillä lähes puolet koko saaren mastiksi-sadosta oli,\nkuten tunnettu, määrättynä sulttaanin haaremia varten. Loppuja\ntalonpoikain ei sallittu myydä muille kuin Agalle, joka yksinään\nmääräsi mastiksin hinnan ja maksoi sen milloin ja miten hän tahtoi.\n\nVanhus puhutteli minua ensin, kysyen kuka olin ja miksi olin vangittu,\nja kertoi sitten pyytämättäni oman historiansa. Nuorukainen ei puhunut\nmitään, vaan itki hiljaisesti; ottaen poikansa kädestä keskeytti isä\nusein kertomuksensa, lausuakseen lohdutuksen ja rohkaisun sanoja\nhänelle.\n\nNähdessäni nuo kaksi oli mieleni murtua. Muistin isääni ja hänen\nautiota hautaansa Spetsan saarella, muistin äitiäni ja sisariani, jotka\nTinossa odottivat paluutani, ja silmiini nousi surun itkutulva, murhe\nja valitus voitti minut ja vuodatin kuumia kyyneliä. Pelkäsin\nTurkkilaisia. Niinkuin he tutkimatta olivat vanginneet minut vakoojana,\nsamoin saattoivat he myös tuomita minut rangaistavaksi. Mitäpä\nkristityn henki heidän mielestään maksoi! Äiti parkani oli oikeassa\nevätessään minua lähtemästä. Miksi tulinkaan tänne?\n\nIltapuolella annettiin meille oliiveja ja leipää. Pian sen jälkeen tuli\nneekeri, vei minut ulos tyrmästä ja johti minut puutarhaan varjokseen,\njossa kaikenlaisilla hedelmillä katetun matalan pöydän ympärillä istui\nkoreilla matoilla kolme Turkkilaista ja kaksi kristittyä. Edellisistä\ntunsin Mula Mustafan, ja hänen näkönsä viritti minuun vähän uskallusta,\nsillä viime matkallamme hän ei minusta tuntunut olevan mikään paha\nihminen.\n\nHe rupesivat uudelleen tutkimaan minulta, kuka ja mistä olin ja mitä\ntahdoin. Toistin entiset vastaukseni. Puheeni vahvikkeeksi tahdoin\nturvata Mulan todistukseen.\n\n-- Agani, etkö nähnyt minua...\n\nMutta Mula käänsi kasvonsa minusta ja huomasin, että hän ei tahtonut\nminua tuntea. Tahdoin muuttaa puhetta muihin asioihin, mutta\nhämmennyin, ja hämminkini vahvisti sen ajatuksen, jonka ennenmainitun\nnuoren talonpoikais-tytön naittaja oli järjestäni saanut, siitä asti\nkuin en osannut täyttää hänen käskyänsä tuon kukan suhteen.\n\n-- Ystäväni -- lausui hän turkinkielellä pöytäkumppaneilleen -- ei\ntuosta poika raukasta ole vakoojaksi. Hän on siksi liian typerä. Ei\nhänellä ole kaikki kairat tallella.\n\nJa sitten jatkettiin matalammalla äänellä haastelua minusta, vaan en\nkuullut mitä sanottiin. Neekeri veti minut varjoksesta ulos ja johti\nminut tyrmään takaisin.\n\nEi tuo ollut minun hauskimpia öitäni eikä tulevakaan yö, lukijani hyvä.\n\nSeuraavana päivänä vietiin nuo kaksi talonpoikaa vankilasta eivätkä he\nenää palanneet; minä vain jäin sinne ihan yksin olemaan, mitellen\nhetkien kulkua ja valittaen kohtaloani. Ajattelinpa myös, miten\nPantelis ystäväni oli käynyt.\n\nSeuraavana aamuna vei neekeri minut taas Agan eteen. Kävelin\nmurheellisna ja alakuloisena. Yksi ainoa toivo oli jäänyt minulle,\nheidän luulonsa, että olin heikkomielinen, ja päätinpä turvata tuohon\nkuin hukkuva lautapalaan. Aga istui imien nargilé-piippuansa,\ntavallinen seurueensa ympäröitsi häntä. Tulkki seisoi lähellä häntä,\nkädet rinnalla ristissä.\n\n-- Tervehdi nöyrästi Agaa -- sanoi hän. -- Hän antaa sulle vapauden,\nmutta sillä ehdolla, että kuljet maakuntaa edespäin, etkä niihin\nkyliin, joista tulet.\n\nKumarsin ja suutelin Agan kauhtanan lievettä ja peräydyin pari askelta.\nMutta ajattelin Pantelia ja lekkereitäni ja satamaa, jossa toivoin\ntapaavani keinon palatakseni Tinoon.\n\n-- Mitäs vielä puuttuu? -- kysyi Aga.\n\n-- Agani, sanoin, unohdin paitani kylään ja minun tarvitsisi mennä sitä\nnoutamaan.\n\nTurkkilainen ei ymmärtänyt mitä sanoin ja kysyi tulkilta. Hän pyrskähti\nnauruun, kun pyyntöni hänelle selitettiin.\n\n-- Hyvä, hyvä -- sanoi hän. -- Kyllä paitasi sulle tuodaan, mutta kulje\nsinä maakuntaa eteenpäin.\n\nKumarsin syvästi ja peräydyin. Ovella odotti minua neekeri, ojentain\nkättänsä ylevästi.\n\n-- Koppivero -- sanoi hän.\n\nOlin unohtanut, että vankien on tuonniminen vero maksettava. Vedin\nesiin povestani kukkaron, jossa minulla oli muutamia piastereita,\nsiihen asti koitunut tulo kaviaari-kaupastani, ja aloin kirvottaa\nkukkaronnauhoja silminnähtävällä vastahakoisuudella. Mutta nauhoja oli\npaljo ja nekin toisiinsa kietoutuneet, eikä sormeni juuri kovin\nkiiruhtaneetkaan niitä selittelemään. Neekeriltä loppui kärsivällisyys,\ntaikka kukaties hänen tuli minua surku, ja nostaen raskaan kätensä\nsysäsi hän minua niskasta, lausui pari törkeänlaista sanaa ikäänkuin\nhyvästijätöksi ja meni tiehensä.\n\nOlin siis vapaana, ja ovi oli avoinna. Läksin ulos viipymättä ja\nkävelin suoraa päätä kylän portille. Mutta portti oli suljettu eikä\nketään siellä. Oli sunnuntai ja kristityt viettivät vielä\njumalanpalvelustaan kirkossa. Ensimmäinen viettini oli että minäkin\nmenisin sinne kiittämään Jumalaa vapahduksestani, mutta minussa voitti\nhalu niin pian kuin suinkin lähteä Tholón-Potámista ja rientää etsimään\nPantelia. Tein siis ristinmerkin siinä taivasalla, kiipesin puuhun,\njoka kasvoi portin vieressä, hyppäsin muurille, sieltä maahan.\nJuoksujalassa riensin mökille, jossa Pantelis lupasi odottaa minua.\nMutta siitä oli jo kaksi vuorokautta kulunut. Tokkohan hän siis enää\nodottikaan?\n\nMökki oli suljettu. Kolkutin ovea, huusin: Pantelis, Pantelis! mutta ei\nkukaan vastannut.\n\nTöllin takana oli talli. Avasin sen, astuin sisään ja näin -- oi suurta\niloani! -- näin Pantelin aasin tyynesti siellä odottavan. Älä naura,\nlukijani! Syleilin ja suutelin elukkaa! Oivalsin, että sen hurskas\nisäntä oli kirkossa. Eipä oiva Pantelis siis ollut jättänyt minua. Eikä\naikaakaan, niin näin hänen palaavan. En rupee kertomaan yhtymyksemme\nkahdenpuolista riemua.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nViipymättä teimme Pantelin kanssa matkasuunnitelmamme ja läksimme sitte\nastumaan. Kuljimme pohjoista kohden, kylästä kylään; mädin myynti kävi\nkelpo lailla ja kukkaroni paisui paisumistaan.\n\nKun vihdoin pääsimme ylängöille, jotka ympäröivät \"tasangon\" ja näin\nkaupungin etäältä kiiltävän sekä toisella puolella olevain vuorten\njuurella koetin silmin erottaa sitä paikkaa, missä maatalomme oli,\ntunsin sydämmeni rajusti sykkivän rinnassa ja polveni vapisevan.\nVuorelta, jolla istuin, näin jalkaini alla vehmaan lakean kentän\nloistavan aamu-auringon valossa, puiden keskeltä pilkotti kaikkialla\nvalkoisia taloja ja majoja, mutta niiden liesiltä ei savua noussut\nilmoihin. Ne olivat enimmäkseen autiot ja tyhjät.\n\nOikealla puolen, lähes puolen tunnin matkan päässä oli pyhän Minan\nluostari. Siltä kohtaa, missä olimme, ei näkynyt sitä, mutta ei mieleni\ntehnytkään mennä sen raunioita katsomaan. En etsinyt uusia\nmielenliikutuksia Chiosta, mielin vain suorittaa tehtäväni ja lähteä\npois mitä pikemmin. En tahtonut nähdä kotimaani häviötä enkä sen\nhävittäjää.\n\nPantelis istui vieressäni syöden halpaa einettänsä, ja hänen aasinsa\nhaki siinä likellä ruokaansa harvoista pensaista kivien välistä. Kahden\nkumppanini ruokahalu herätti sitä minussakin, ja Pantelin leipä ja\noliivit sekä hänen suoran sielunsa luontainen iloisuus haihdutti\nmurheellisen mielialani. Ennen pitkää matkueemme taas lähti liikkeelle.\n\nNeochórin kylässä, johon päästyämme vuorelta alas pysähdyimme, oli,\nsamoin kuin Tholón-Potámissakin, vielä runsaasti jälkiä todistamassa,\nettä Turkkilaiset olivat siitä läpikulkeneet. Mutta tässä oli kuitenkin\nverrattain useempia huoneita pantu entiseen kuntoon ja korjattu ja ensi\nkatseella näytti häviö vähemmältä. Kahvila, johon istuimme levähtämään,\noli täynnä ihmisiä. Ei ollut kylässä Agaa eikä varusväkeä, josta syystä\nsen asukkaat elivät miltei vapaammin kuin muut, koettaen nykypäivän\nhauskuudessa unhottaa eilisen tuskat ja huomisen huolet ja vaarat.\n\nAikeeni oli viipyä Neochórissa pari kolme päivää saadakseni siellä\nkypsentää tuumiani, mutta kahvilassa kuulin uutisen, joka muutti\npäätökseni. Talonpoikain jutuista ymmärsin näet, että osasto Turkin\nlaivastoa oli saapunut Tschesméhen ja että muutamain päiväin sisään\nodotettiin Konstantinopolista toisia laivoja; näiden kaikkien piti\nyhdistyä ja lähteä hävittämään vesiltä Kreikan laivoja. Täytyipä minun\nsiis jouduttaa lähtöäni. Turkkilaiset olivat merellä samallaiset kuin\nmaallakin. Voi niitä aseettomia laivoja, jotka joutuivat heidän\nkäsiinsä, ja voi niiden onnettomia matkustajia! Heille maksettiin\nMiaúlin ja Kanárin voitot; nämä olivat ne valheelliset voitonkoristeet,\njoilla Turkin amiraalit koettivat peitellä häpeätänsä.\n\nMutta minulla ei ollut vähintäkään halua joutua mokomaksi\nvoitonmerkiksi eikä ruumiillani koristaa minkään turkkilaisen laivan\nraakapuita. Minä tahdoin kaikin mokomin palata Tinoon, ennenkuin Turkin\nlaivasto lähtisi liikkeelle.\n\nKutsuin Pantelia ja läksimme ulos kahvilasta. Aasi odotti sidottuna\nulkona, kantaen selässään lekkeriäni.\n\n-- Pantelis, sanoin, jää sinä tänne myymään samminmätiä ja odota minua.\nMinä lähden vähä toisaalle.\n\n-- Minne lähdet?\n\n-- Lähden katsomaan maataloamme, Huomen-aamulla palaan.\n\nPantelis koetti saada minua muuttamaan päätöstäni, hän tahtoi tulla\nmukaani, muistutti minulle vangitustani Tholón-Potámissa, mutta en\nkuullut häntä. Suostuimme paikasta, missä tapaisin hänen huomispäivänä;\nsitten ostin kirveen, näyttääkseni työmieheltä, joka kulkee\ntyön-ansiolla, ja jätin hänet hyvästi. Hän oli levoton ja täynnä\npelkoa, mutta minä tunsin sydämmeni keveäksi. Aavistin edeltäpäin että\nonnistuisin.\n\nKävelin kylän portille päin, kirves olalla, kun avatun oven kynnyksellä\nnäin miehen polttelevan, joka puolittain oli puettuna europalaiseen\ntapaan. Tunsin hänet kaukaa. Se oli Zenákis, isäni vanha ystävä. Hänen\nhiuksensa olivat näinä kahtena vuonna paljon harmenneet, kasvonsa\nolivat entistä synkemmät.\n\nHänen läsnäolonsa Neochórissa hämmästytti minua ensiltään, mutta\nmuistin samalla että hänellä oli siellä tiluksia. Kuljin läheltä hänen\nohitsensa, vaan hän ei tuntenut minua. Ja kuinka olisikaan hän tuntenut\nystävänsä poikaa talonpoikaisen puvun alta!\n\nAstuessani hänen editsensä olin kahden vaiheilla, ilmoittaisinko itseni\nvai enkö. Paras on, etten sitä tee -- aattelin ja menin eteenpäin.\nMutta muutamain askelten päästä kaduin. Mieleeni johtui kerrassaan koko\nChiossa olomme aika, kun hän joka ilta kävi meitä katsomassa, muistin\nisääni, enkä saattanut mennä pusertamatta vanhuksen kättä ja sanomatta,\nettä hänen vanha ystävänsä oli kuollut. Palasin ja seisahduin hänen\neteensä. Hän taukosi polttelemasta ja tähysteli minua epäilevästi.\n\n-- Minulla olisi pari sanasta sulle sanottavana kahden kesken, herra --\naloin minä.\n\n-- Käy sisään, poikani. Mitä tahdot?\n\nJa hän meni sisään. Minä seurasin ja suljin oven perääni.\n\n-- Etkö tunne minua?\n\n-- En. Kuka olet?\n\nMainitsin hänelle nimeni. Hän nosti kätensä kummastellen, tarkasti\nminua kotvan aikaa oikein tyynni ja tarttuen käteeni suuteli hän minua.\nEn olisi luullut, että tuon kylmännäköisen ukon sydämmeen mahtui\nniin lämpimää tunnetta. Hän kyseli, miten meidän oli käynyt,\nkuinka pelastuimme; ja minä juttelin hänelle pakomme seikat ja\nkulkuri-elämämme vaiheet, isäni kuoleman sekä leskeksi jääneen äitini\nja sisarteni oleskelun Tinon saarella. Kun hän kysyi minulta, miksi\nolin palannut tänne, ilmaisin hänelle salaisen aikeeni. Hän ei\nymmärtänyt, kuinka uskalsin uhmailla moisen yrityksen vaaroja, hän\nkehotti minua luopumaan siitä ja palaamaan sinne, mistä olin tullut, ja\nnosti naurahtain olkapäitänsä, kun vastasin että päätökseni oli luja ja\netten voinut mieltäni muuttaa.\n\nNousin ja jätin hänet hyvästi. Hän toivotti minulle onnea, syleili\nminua ja saattoi minut ovelle. Ennenkuin sen avasin, laski hän kätensä\nolalleni ja tahtoi uudestaan suostuttaa minua unohtamaan haudattua\naarrettani ja rientämään Chiosta pois. Mutta suurin vaikeus oli ollut\npäästä tänne, missä olin. Kuinka siis palaisin näkemättä maataloamme?\n\n-- Sinä olet pannut sen päähäsi ja niin sen pitää olla -- sanoi vanhus\nvähän närkästyneenä. -- Olet isäsi poika. Ei hänkään ottanut\nkuullakseen neuvoja. Lähde siis! Jos joudut Turkkilaisten kanssa\nselkkauksiin -- lisäsi hän leppeämmällä äänellä -- niin ilmoita\nminulle. Konsulina on minulla jotakin valtaa ja saatan ehkä hyödyttää\nsinua. Jumalan haltuun!\n\nJa hän avasi minulle oven.\n\nAurinko kallistui jo laskusijoilleen, ja maatalollemme oli lähes kahden\ntunnin matka. Riennätin kulkuani, sillä tahdoin päästä sinne ennen yön\ntuloa. Johtotähtenäni oli se tuttu kukkulainen, jolla kirkkosemme oli,\nkorkeine puineen, jotka kätkivät sen silmiltäni.\n\nAstelin joutuisasti, kirves olalla ja mieli miettehissä. Ennen kaikkia\najattelin tulevaisuutta. Uskoin vakaasti löytäväni nuo kaksi säkkiä, ja\nharkitsin, miten möisin nuo kulta- ja hopeakalut, miten niistä\nkoituvilla rahoilla siirtyisin perheineni Italiaan taikkapa Englantiin\nsekä millaista kauppaa siellä harjoittaisin. Ja mielikuvasimeni loi\ntulevaisen onnen kultakuvia.\n\nMutta mikäli lähenin ja illan varjot peittivät seutua, alkoi\nsalaperäinen levottomuuden tunne vallata minua. Miksi tulin yksin?\nMiksi en sallinut Pantelin seurata itseäni? Olin katsonut varmemmaksi\netten ottaisi häntä mukaani, peläten että saisin epäluuloja eleille,\njos siellä ilmestyisimme kahden, minä ja toverini aasinensa. Yksin\nvoisin helpommin luikahtaa lymyyn, urkkia oloja ja tiloja sekä\npuikahtaa puutarhaan; säkit sopisi minun lymyttää lehtoon kirkkosen\nviereen ja seuraavana päivänä tulla Pantelin kanssa niitä noutamaan.\nMutta jopa kaduin ja olisin suonut Pantelin käyvän vieressäni.\nUskallukseni alkoi horjua, mikäli toiminnan hetki läheni.\n\nMutta katumukseni oli liian myöhäinen. Seisoin jo puutarhamme muurin\nluona ja näin jo tieltä talomme yläkerran. Kas, tuolla on pikkukamarin\nakkuna, tuolla vanhempani makuusuojan molemmat akkunat, kas... vaan\nmiksi muissa akkunoissa on rautasulut? Erehdynkö? En... Talossamme\nasutaan, siinä asuu Turkkilaisia? Ja minä katselen maantieltä outona ja\nmuukalaisena sen seiniä ja urkin kuin varas sen ikkunoihin!\n\nMielin nähdä tarkemmin, mielin oikein ruokkia silmiäni vieraantumiseni\nsurkealla näyllä, ja harpattuani senvuoksi puutarhamme vastapäätä\nolevan pensas-aidan yli nousin ylös viinitarhaan, jonka erotti maantie\npuutarhasta.\n\nViinitarhan rinne vietti jyrkästi alas, niin että sieltä taisi nähdä\nkoko maatilamme. Talossa ja sen ympärillä ei näkynyt yhtäkään sielua,\nmutta puutarhassa vanha puutarhuri vaivoin kaiveli maata. Tunsin hänen\noitis. Se oli oma puutarhurimme, vanha Jánnis, hän jonka tyttären\ntapasin palvelijana Mavrogénin huoneessa Tinossa. Voi kuinka ilahduin\nhänet nähdessäni! Eipä iloni sentään ollut itsekkäisyydestä vapaa,\nkoskahan hänestä toivoin saavani luotettavan auttajan yritykseeni, ja\nminä toin vanhukselle suotuisana avun palkkiona sen riemullisen tiedon\nettä hänen tyttärensä eli.\n\nVaan miten pääsisin hänen kanssaan neuvotteluihin? En rohjennut hänelle\nhuutaa enkä astua puutarhan sisään. Mitäs siis muuta, kuin odottaa yön\ntuloa ja sitte salaa hiipiä hänen majaansa, ilmoittaa itseni hänelle ja\nrukoilla hänen myötävaikutustaan! Mutta entäs siihen asti?\n\nAurinko oli vaipunut vuorten taa, mutta kuulakalta taivaalta kajasti\nvielä runsaasti illan valoa. Oli kirkas keväinen ehtoo, maa lepäsi\nrauhallisena ja koko tuo hiljainen laakso henkäili onnellisuutta.\n\nOlin vielä matkan päässä temppeliä ympäröivästä lehdosta, kun näin\nnaishaamuja astuvan esiin puitten varjosta sekä niiden ympärillä lapsia\njuoksentelevan. Ne tulivat minua vastaan ylöspäin käydessäni enkä\nehtinyt enää peräytyä, kun havaitsin niiden olevan turkkilaisnaisia.\nHeitä seurasi musta-ihoinen eunukki, jota maata-laahaavalta puvultaan\nei etempää voinut erottaa naisista.\n\nVäistyin syrjään; vaimosto kulki sivuitse, lapset leikiten seurasivat.\nYksi ainoa heistä, joka tuli muiden perässä, noin kahdentoista vuoden\nikäinen tyttö, ei kisaillut muiden kanssa, vaan käveli hiljaa, pitäen\nkukkia kädessään, toinen rippui höllänä hänen kyljellään. Käydessään\nohitseni pysähtyi hän ja silmäili minua. Minä jatkoin kulkuani.\n\nYht'äkkiä kuulen takanani sulavan äänen kuiskaavan nimeäni: -- Lukis!\n-- Ennenkuin ennätin ajatella että, jos kääntyisin, antaisin itseni\nilmi ja joutuisin suureen vaaraan, olin jo kääntynyt takaisin ja näin\ntytön seisovan pari askelta itsestäni. Muut lapset juoksivat eteenpäin.\nSamalla kuin näki minun kääntyvän, heittäysi hän polvilleen. Tunsin\nhänet! tahdoin huutaa: Déspina! mutta hän pani sormensa suullensa ja\nkuiski, rukoilevasti katsellen:\n\n-- Pelasta minut, Lukís!\n\nJa kumartuen alas oli hän poimivinaan kukkia. Samassa kuului näet\nneekerin käheä ääni, joka palasi kokoomaan lampaitansa. Déspina nousi\nylös ja riensi muiden lasten perään. Mutta minä, piillen puitten\ntakana, seurasin kulkuetta edempää, kunnes näin mustan miehen avaavan\npuutarhamme oven ja vaimojen lasten kanssa menevän siitä sisään.\nViimeiseksi meni Déspinakin. Sitä ennen katsoi hän taaksensa. Hän\naavisti kai että minä seurasin hänen jäljissään. Hänen jälkeensä meni\nvaimolan vartija sisään ja ovi suljettiin.\n\nIstuin puiden alle, pää käsien välissä, ja koetin koota ajatuksiani.\nDéspina Turkkilaisten käsissä, Turkkilaisten, jotka asuivat meidän\ntalossamme! Kuinka tunsi hän minut kohta, ikäänkuin olis minua\nodottanut? Hänen kutsuntansa soi korvissani: -- Pelasta minut, Lukís!\n-- Kas, siinä se salainen maneetti, joka veti minua Chioon, katso\nsitäpä varten Jumala johti minua! Niin, minä pelastan hänet! Mutta\nkuinka? Ja siirryin tuumasta toiseen, hyväksymättä yhtäkään.\n\nSillä välin tuli yö, mutt'ei vielä pimeys. Kuun oli kuljettava kahden\ntunnin tie taivahalla, ennenkuin se kasvonsa kätkisi taivaan rannan\ntaa; hitaasti se aleni, valaisten taivasta päälläni. Sen säteet,\nleikkien puiden lehdillä, loivat tuhansia haavemaisia varjokuvia\nmaahan, missä istuin; niitä katselin ja kuulin koirain haukuntaa kaukaa\ntaloista, sirkkain sirinää ympärilläni ja sammakkojen äänekästä\nmotkotusta. Mieleni oli muualla; kuulin ja näin tarkkaamatta mitään; ja\nkuitenkin mieleeni painui iäkseni tämän hiljaisen yön äänet ja kukkien\nlemu ja kuutamon leikki puun oksilla.\n\nKun kuu oli laskenut ja pimeys peitti seudun, nousin, anoin Jumalan\napua ja kävin tietä edespäin. En epäillyt enää, sillä tiesin mitä\ntahdoin. Tuumani oli suunnilleen valmis. Lähdin nyt vaan Jumalan avulla\nsitä toimeen panemaan. Oli pilkko pimeä, mutta kaikki oli minulle\ntäällä niin tuttua, että olisin osannut vaikka ummessa silmin. Tultuani\naitauksen perimpään päähän, hyppäsin muurin ylitse, joka sillä kohtaa\noli alempi ja pääsin puutarhaan. Seisoin liikkumatta muurin vieressä,\nvaroen että hyppäykseni kolina ehkä oli kuultu. Ympärilläni syvä\nhiljaisuus. Ei koiran murinaa, ei ihmisen ääntä. Ainoastaan muutamat\naskeleet erottivat minua puutarhurin asunnosta. Ovi oli suljettuna;\nmutta vedin salvan pois ja pääsin sisälle. Kuinka usein Olinkaan täällä\npienenä käynyt, kuinka usein vanha Jánnis oli istuttanut minua\npolvelleen ja valituilla puutarhan tuotteilla tyydyttänyt lapsellista\nmakeishaluani!\n\nMaja oli pimeä, mutta kuulin nukkuvan vanhuksen tyynen hengityksen.\nLähestyin häntä varpaisillani, mutta pelkäsin hänen säikähtävän, jos\näkkipäätä unesta herätessään tuntisi minut. Polvistuin hänen viereensä\nja lausuin hiljaa nimeni hänen korvansa juurella: -- Jánnis, Jánnis,\nminä olen täällä, Lukís. Älä pelästy. Lukís.\n\nVanhus heräsi, pidätti hengitystään, mutta ei puhunut eikä liikkunut.\nHän kai luuli uneksivansa. Panin käteni hänen käsivarrelleen ja sanoin\nuudestaan nimeni. Hän istuutui vuoteelleen, mutta hetki aikaa kului,\nennenkuin hän toipui tunnoilleen. Hän tahtoi virittää tulta, mutta\nestin häntä ja jatkoimme pimeässä puhettamme. Hän värähteli ilosta, kun\nsanoin hänen tyttärensä elävän ja nähneeni hänet Tinossa, jonne me\nkahden yhdessä kohta palaisimme. Kerroin hänelle, minkä vuoksi olin\ntullut tänne maataloon, ja anoin hänen apuansa. Hän nousi heti,\nvalmistihe hätäpikaa ja avasi majan oven.\n\nEnnenkuin läksimme ulos, otin häntä kädestä kiinni ja kysyin:\n\n-- Kuka asuu maatalossamme, Jánnis?\n\n-- Nesíp Agan haaremi.\n\n-- Mikä se Nesíp Aga on?\n\n-- Eräs noiden Aasialaisten päälliköitä, jotka ovat sortaneet meitä.\n\n-- Ja itse hän ei asu täällä?\n\n-- Huomenna häntä odotetaan.\n\n-- Onko hänellä kristityitäkin naisia haaremissaan?\n\n-- Ainoastaan Kalánin tytär.\n\n-- Ja kuinkas Kalánin on käynyt?\n\n-- Turkkilaiset hänen tappoivat.\n\nMuistin Déspinan murhetta kun kuljimme kirkolle vanhempaimme perässä.\n-- \"He tappavat isäni!\" Hänen aavistuksensa ei siis ollut väärä, hänen\nisänsä oli saanut surmansa Turkkilaisilta. Ja minun isäni lepäsi\nhaudassa Spetsan autiolla rannalla!\n\nLäksimme majasta ja astuimme ääneti puutarhan perälle, tunnetun\nomenapuun alle. Osotin ukolle paikan, jonka vielä hyvin muistin. Olinpa\nvielä näkevinäni, kuinka isäni kaivoi kuoppaa, jonka partaalla molemmat\nsäkit olivat. Puutarhuri iski maata kuokallaan ja koleasti maa kumahti\njoka iskulta.\n\n-- Kun eivät vaan kuulisi meitä, Jánnis. Hiljaa, hiljaa!\n\n-- Ei ole pelkoa, ja jos kuulevatkin, ei se haittaa. Luulevat minun\nkaivavan kuoppia sadevettä varten -- sanoi ukko ja jatkoi työtänsä.\n\nAloinpa minäkin syrjästäni syventää kuoppaa. Ja siinä kun käsivarteni\nnousivat ja laskivat, kuului minusta vieno ääni kajahtavan korvissani:\n-- \"Lukís, pelasta minut!\" Jokainen lapion pisto sanoi minulle samalla\näänellä: \"Lukís, Lukís!\"\n\nÄkisti kuului metalli kalahtavan metallia vastaan. Astuin kuoppaan ja\nrupesin käsin ajamaan siitä multaa pois. Puutarhurin kuokka oli\nreväissyt säkin. Nostin sen varovasti ylös ja laskin sen puun juurelle.\nToinen säkki oli alla. Sen panin toisen viereen ja täytimme jälleen\nkuopan maalla.\n\n-- No nyt? -- Kysyi vanhus.\n\n-- Nyt säkit selkään ja eteenpäin!\n\n-- Minne lähdemme?\n\n-- Neochóriin.\n\n-- Tie on pitkä ja yö synkkä.\n\n-- Sitä parempi, Jánnis. Sitten ei kukaan meitä näe.\n\n-- Mutta kuinkas pääsemme Neochóriin, nämä säkit selässä? Ja tämä on\nrevennyt. Putoohan siitä tavarat maalle. Maltas, kun ma katson.\n\nJa Jánnis riensi juosten pois. Pian hän palasi, tuoden kaksi koppaa,\npani yhden säkin kumpaankin ja peitti ne päältäpäin lehdillä ja\nruohoilla. Kopat nostimme selkäämme ja läksimme liikkeelle.\n\nAamu alkoi juuri valjeta, kun päästyämme Neochórin kylälle istuimme\nkivelle tien viereen, vartoaksemme päivän nousua. Olin väsynyt,\nhartioitani ja käsivarsiani pakotti, kun en ollut tottunut niin\npainavaan taakkaan, mutta en välittänyt väsymyksestä. Yksi ajatus\nvallitsi mieltäni, yksi halu hallitsi sydäntäni, ja tunsin sen vuoksi\nolevani valmis uhmailemaan mitä vaaroja tahansa. Tahdoin pelastaa orvon\ntytön, joka oli apuani rukoillut.\n\nAuringon noustua otimme taas taakat selkäämme ja jatkoimme kulkua.\nVastuksitta pääsimme kylään ja menimme suoraa päätä Zenákin asunnolle.\nTämä ei salannut mielihyväänsä, kun näki minun palaavan.\n\n-- Tervetuloa! -- huusi hän. -- Olethan asiasi hyvin toimittanut,\njoutumatta mihinkään rettelöihin!\n\nNähdessään Jánnin takanani kysyi hän, ken se oli. Sanoin: -- vanha\npuutarhurimme.\n\n-- Tarjosit minulle apuas -- minä jatkoin -- ja pyydän nyt sitä.\n\n-- Mitä tahdot? Näkikö sun joku? Ajavatko Turkkilaiset sua takaa?\n\n-- Ei niinkään, mutta maatalossamme asuu Turkkilaisia ja heillä on\norjana kristitty tyttö, jonka isä oli minun isäni ystävä. Tyttö näki ja\ntunsi minun ja pyysi apuani ja meidän täytyy hänet pelastaa.\n\n-- Kuinkas me hänen pelastamme? Eihän päähäsi ole pistänyt, että\nvarastamme hänen?\n\n-- Että ostamme hänen -- minä vastasin.\n\n-- Ja mistä saat rahaa siihen? Turkkilaisilla maksaa ihmisliha paljon,\nvarsinkin kun se on nuorta.\n\n-- Rahaa minulla ei ole, mutta on nämä säkit, jotka Jumala auttoi minua\nsaamaan takaisin.\n\n-- Mutta tavarat eivät ole yksin sinun omiasi; ne kuuluvat myös\näidillesi ja sisarillesi. Ei isäsi sitä varten niitä kätkenyt, että\nkäyttelisit niitä mielin määrin.\n\n-- Tuota ajattelin paljoa ennenkuin tein päätökseni. Mutta olin siitä\nvakaa, että en pahoita isäni sielua, käyttämällä hänen perintöänsä\ntällä tapaa, ja ettei äitini lausu minulle moitteita, vaan siunausta ja\nonnentoivotuksia. Mitä sisariini tulee, on minulla se luottamus\nJumalaan, että hän sallii minun hankkia heille rikkaammat myötäjäiset\nkuin mikä heidän osuutensa oli näissä tavaroissa.\n\n-- Olet siis päättänyt antaa kaikki.\n\n-- Kaikki, jos pakko on.\n\nZenákin muoto ilmaisi että hän ei moittinut päätöstäni.\n\nHän kyseli ja sai kuulla minulta enemmän tästä tytöstä, samalla\nkuin hän tahtoi nähdä, missä määrin säkkien sisällys saattaisi\ntyydyttää Turkkilaisen vaatimuksia. Hän saattoi siis meidät ylisille\nmakuu-suojahansa, jossa tyhjensimme säkit. Siinäpä vieri laattialle\npieniä ja isoja lusikoita, lautasia, kuppeja ynnä monenlaisia muita\nkulta- ja hopeakaluja, jommoiset olivat sen ajan ylöllisyystavarana,\nkun taloihin ei vielä tuotu, eikä pöydille pinottu, enemmin näyksi kuin\nhyödyksi, Wienin ja Pariisin teollisuuden tuotteita. Silloin\nkorukapineita oli vähän, mutta ne olivat kallis-arvoisia, ja mennen\nperintönä isältä lapselle, olivat ne jonakin reservivarastona eli\nhätävarana, johon sopi turvautua hädän hetkellä.\n\nPyysin Zenákia rientämään kauppoja hieromaan Agan kanssa, jotta\nkerkiäisimme lähtemään Chiosta ennenkuin Turkin laivasto vesille\nilmestyisi, mutta ukko ei hätäillyt ja koetti hillitä minun\nmalttamattomuuttani. Hänen kylmän ja jörömäisen pintansa alla sykki\nkuitenkin hyvä, jalo sydän. Samalla kuin hän väitteli niitä näitä ja\nlaski pientä pilaa minusta, käski hän kuitenkin valjastamaan muuliansa\nja lähti ennen pitkää maatalollemme.\n\nSamalla kertaa minä riensin tapaamaan Pantelia. Pitkällinen\npoissa-olonsa kotikylästä alkoi häntä huolettaa. Kelpo miehen mieli\nliikkui alati hänen nuoren vaimonsa luona.\n\n-- Mitähän Paraskevi sanoo -- hoki hän ehtimiseen. -- Kai hän luulee\nmeidän olevan perikadossa.\n\n-- Ole huoleti, Pantelis. Lupaan sinulle että olet huomen-aamulla\nkotonasi. Annan vaimollesi kaiken kaviaarin, mikä vielä on myymättä,\nsinun puolestas palkaksi perillisestä, jonka hän sulle lahjoittaa.\n\nKuinka hitaasti sen aamun hetket kuluivat! Enimmän ajan kävelin edes\ntakaisin Zenákin puutarhassa talon takana, koettain mielessäni kuvailla\nmitä samaan aikaan lienee sanottu maatalossamme Déspinan\nvapaaksiostamista keskusteltaissa. Mitä Zenákis sanoi oli minun helppo\narvata, vaan mitähän Turkkilainen siihen vastaili? Suostuiko hän\ntarjottuun vastikkeesen vai eikö hän tahtonut laskea luotansa\nkristittyä tyttöä, vaimolansa tulevaa koristusta muka? Ja poskiani\npoltti ja sisuni kuohui, nousin ja istuin taas ja jokainen kolina\ntalossa, jokainen ääni kadulla tuntui minusta olevan yhteydessä\nDéspinan vapautuksen kanssa.\n\nVihdoin viimein palasi Zenákis eikä palannut yksin. Kuulin hänen\nhaastavan pihalla turkin kielellä. Kuka oli hänen seurassaan? Tokko\nAga? Toiko hän Déspinan?...\n\nPistäysin piiloon puitten alle, vastapäätä makuukamarin akkunaa, jossa\ntytön lunastimet olivat asetettuna. Kuulin Zenákin ja Turkkilaisen\nsiellä puhelevan, mutta en eroittanut mitä sanoivat. Näin heidän\nlähestyvän akkunaa. Nesíp Aga, muhkeannäköinen mies, piteli kädessään\nhopealautasta ja näytti arvioivan sen painoa, samalla kuin Zenákis\nnäytteli hänelle muita kaluja, joita hän piteli käsissään. Toiveeni\nsiivestyivät. Turkkilainen aprikoitsee asiaa, ei hän siis kiellä.\n\nHe vetäytyivät pois akkunasta ja kuulin isännän äänen kun hän määräsi\nkahvetta tuotavaksi. Vähän jälkeenpäin kuulin pihaovea avattavan ja\nZenákin hyvästelevän Agaa. Ovi suljettiin, vaan minä en liikkunut\npaikaltani. En rohjennut kysyä kuinka oli käynyt. Zenákis tuli ja löysi\nminut puutarhasta.\n\n-- Nyt on asiat selvillä, Lukís. Hän lähtee tuomaan meille tyttöä ja\npalajaa vielä tänä ehtoona.\n\nSyleilin ukkoa kaulasta, suutelin häntä ja itkin. Miksi itkin? Tietääkö\nsydän miksi se sykkii? Ken osaa tutkia sielun syvimpiä tunteita?\nDéspinan vuoksi en ollut Chioon tullut; ja kuitenkin, silloin kuin\nodotin että hänen anastajansa toisi hänet minulle, tuntui minusta koko\nelämäni kohdistuvan tuohon tyttöön, ikäänkuin keskukseensa. En\najatellut enää aarretta enkä niitä suuria hankkeita ja toimia, joita\nsiihen olin perustellut. Ajattelin vaan, kuinka suureksi riemuksi\ntoisin orpotytön äitini sylihin.\n\nIllempana palasi Aga tuoden Déspinan. Hän lähti yksin, Jánnin kopat\njuhtansa selässä. Hänen lähdettyään huusi Zenákis minua huoneesensa.\n\nSisäänastuessani juoksi Déspina minua vastaan. Hän tahtoi puhua, mutta\nei saanut muuta sanottua kuin nimeni: Lukís, Lukís! Ja hänen kyynelensä\nvaluivat. Ojensin hänelle käteni. Hän tarttui niihin ja tahtoi niitä\nsuudella. Vedin hänet rinnalleni, mutta en uskaltanut syleillä häntä.\n\nVielä samana yönä läksimme Neochórista Jánnin kanssa. Pantelin aasi\nkuljetti Déspinaa, joka oli pukeutunut talonpoikais-tytöksi,\nturvallisuuden takia. Oivallinen Paraskevi vastaanotti meitä avoimeen\nsyliinsä. Hänen miehensä toimesta tapasimme samassa satamassa, mihin\nKefálas oli meidät saattanut, aluksen, jolla seuraavana iltana läksimme\nvesille. Myötäinen tuuli joudutti kulkuamme, niin että aamulla\nsaavuimme terveinä Tinoon.\n\nÄitini iloa, kun hän näki minut jälleen, ei käy sanoilla selittäminen.\nHänen riemu-kyynelensä todistivat nyt mitä katkeria surun kyyneliä hän\noli itkenyt poissaoloni tähden.\n\n-- En tuo sinulle kultaa ja hopeaa, rakas äitini! Katso, mitä tuon!\n\nJa näin sanoen työnsin Déspinan hänen sylihinsä. Äitini tunsi heti\norpo-raukan ja sulki hänet vasten lämpöistä sydäntänsä.\n\nRyhdyin oitis kauppatoimiini, pannen uudestaan toimeen tuon\nkauppakumppanuuden, joka ensiltään oli tyhjiin rauennut. Siirryin sitte\nSyrohon, jonne pian myös siirsin perheeni. Jumala siunasi vaivojani\nniin, että saatoin myötäjäisillä varustaa ja naittaa sisareni\nkauppakumppanusteni kanssa. Neljä vuotta siitä kuin viimeksi Chiosta\nläksin, otin vaimokseni Déspinan ja äitini antoi meille siunauksensa.\n\nJonkun ajan kuluttua muutimme hänen kanssansa Englantiin.\n\nElämämme oli sitten tyyntä ja onnellista; mutta emmepä milloinkaan,\nvarojenkin karttuessa meille, unohtaneet nuoruuden kovia koetuksia.\nUsein kun näen tyttäreni ja heidän pikkutyttärensä puettuina muodin\nmukaan sekä vanhan vaimoni koristelevan Euroopan pitseillä valkoisia\nhiuksiansa, muistutan hänelle sitä pukua, joka oli hänen yllänsä\nsilloin kun saatoin häntä Pantelin aasin selässä, ja hymyilemme silloin\nmolemmat ja kiitämme sydämmen pohjasta Jumalaa.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n[1] Kreikaksi \"hetária\", v:na 1814 perustettu salainen liittokunta,\njonka tarkoitus oli vapauttaa Kreikka Turkin ikeen alta.\n\n[2] Ruhtinas Ypsilantis kävi Pruthin yli mennäkseen johtamaan\nkreikkalaisia kapinoitsijoita Moldauissa helmik. 1821. Kun tieto tästä\nsaapui Konstantinopoliin, täytyi Gregorios patriarkan Sultaanin\nkäskystä julistaa pannaan Ypsilantis ja Moldaun ruhtinas Michael Sutsos\nsekä kehottaa Kreikan kansaa pysymään nöyränä ja uskollisena.\n\n[3] Rajah on Turkin alammainen, joka ei tunnusta Mahometin uskoa.\n\n[4] Franki, Euroopalaisen nimitys itämailla.\n\n[5] Suuri viikko = pääsijäisviikko.\n\n[6] Tämä laivasto, yhtyneitä Hydran ja Spetsan laivoja, lähti sieltä\n7 p. toukokuuta.\n\n[7] Se tapahtui 27 p. toukok. 1821. Kydonian kaupunki Kretan saarella\nhävitettiin 4 p. kesäk. ja melkein samaan aikaan Smyrnan kristittyjen\nasunnot ryöstettiin. Kesäkuussa Turkin laivasto yritti maalle-nousua\nSamoon, mutta sen täytyi luopua hankkeestaan, sittenkuin Kreikkalaiset\nolivat siltä polttaneet 9 kuljetuslaivaa. Kypron verilöyly alkoi 9 p.\nheinäk. ja kesti 30 päivää. Tripolitzan kaupunki Moreassa joutui\nväkirynnäköllä Kreikkalaisten käsiin syyskuussa 1821; verityöt\nMakedonian Kassandrassa tapahtuivat lokakuussa.\n\n[8] Turkkilaiset olivat teljenneet monta sataa talonpoikaa tähän\nluostariin ja vaikka olivat luvanneet heille amnestian, surmasivat he\nkuitenkin vankiraukat viimeiseen asti. -- Saari, joka ennen kapinaa oli\nmitä kukoistavimmassa tilassa ja luki ehkä toistasataa tuhatta\nasukasta, oli jo vuonna 1822 täydellinen erämaa, jossa parituhatta\nhenkeä eli. Muut olivat surmattu tai viety orjuuteen, paitsi kutka\nolivat päässeet pakoon. Näin onneton Chios, joka oikeastaan ei ollut\nkapinaan osaa ottanut, sai kaikista kovimman rangaistuksen.\n\n[9] Kuvannollista puhetta = tuoden rauhan sanomia; sillä vanhassa\nKreikassa suojan ja rauhan anojat pitivät olivipuun oksia.\n\n[10] Niitä laulelee Kreikassa jonkun kuoltua nais-sukulaiset tai\npalkatut naiset. Itkuvirret ovat kansanlauluja, joita muistellaan\nsukupolvesta toiseen. Sävel yksitoikkoinen ja surullinen; laulajain on\ntukka hajalla y.m. surun osotteeksi.\n\n[11] Turkin laivasto oli ankkurissa Chion edustalla. Amiraali vietti\nupseereineen komeita pitoja laivallansa. Yö oli pimeä, mutta laivasto\noli kirkkaasti valaistu. Samaan aikaan hiipi kaksi kreikkalaista\npoltto-alusta Kanárin johdolla pitkin rantaa ja pujahti puoliyön\naikana keskelle vihollisen laivastoa. Toinen iski amiraalin, toinen\nvara-amiraalin laivaan. Edellinen syttyi heti palamaan, mutta toinen\npoltturi pääsi kesken irti ja ajeli uivana polttoroviona Turkin\nlaivaston keskellä, levittäen surmaa ja kauhistusta. Yht'äkkiä räjähti\namiraalilaiva ilmaan ja hukkui väkineen. Silloin oli Turkkilaisten\ntappio täydellinen. Mutta poltto-alusten uljaat päälliköt ja miehet\npääsivät veneissään turviin. -- Psaralainen Kanáris, jonka ansio tämä\nloistava voitto oli, kuoli 1877 Atheenassa valtioneuvoston esimiehenä.\n\n[12] N.k. _harem_, jossa tuo monivaimoisuudessa elävä Turkkilainen\npitää vaimojansa.\n\n[13] Hän pääsi Vallachian ruhtinaaksi v. 1776, Mutta 1789 Turkkilaiset\nsyyttivät häntä maankavalluksesta ja hän mestattiin.\n\n[14] Négris oli juuri Portin lähettiläänä lähtemäisillään Parisiin kun\nKreikan kapina syttyi. Hän yhtyi heti liikkeesen ja toimi siinä\ntehokkaasti, kunnes kuoli 1824.\n\n[15] 29 p. kesäk. meni Dram-Ali Sperchion virran yli 30,000 miehen\nkanssa, mutta 26 p. heinäk. tämä armeija hävisi mainitussa solassa\nlikellä Korinthia. Vihdoin täytyi Nauplionkin antautua marraskuussa\ns.v., sittekun Kreikkalaiset ensin olivat valloittaneet Palamidion\nlinnoituksen.\n\n[16] Euroopalaisen nimitys itämailla.\n\n[17] 1 grossi tavall. = 25 penniä.\n\n[18] 8 p. lokakuuta 1822 ilmestyi Turkin laivasto Mykonon edustalle.\nMutta asukkaat ampuivat sitä ja karkoittivat 100 merimiestä, jotka\nolivat nousseet maalle. Laivaston täytyi lähteä tiehensä, eikä\nyrittänyt muillekaan saarille astua, peläten aseellista vastarintaa.\n\n\n\n"]