Koululaiva Albatross

KOULULAIVA "ALBATROSS"

Kirj.

Yrjö Rauanheimo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1933.

SISÄLLYS:

Ulkona sataa Konsuli Taipale ymmärtää aatetta Olavi lähtee merille Meri näyttää voimansa Laiva on lastattu Tropiikin riemut. Bengt putoaa Seikkailu Sydneyn satamassa Jälleen merelle Kotiin!

ULKONA SATAA

Olavi oli sinä iltana rohkeasti vallannut isän nojatuolin. Työpöydän lamppu oli himmeä, mutta ulkoa katulampusta heijastui tanssivia valokeiloja huoneen seiniin. Tuuli hirvittävästi ja isot pisarat pesivät ikkunaa puhtaaksi. Vaikkei se oikeastaan pesua kaivannut, ajatteli Olavi. Viimeksi eilen oli Hilja sen pessyt. Tämä ajatus tunkeutui hitaasti aivoihin. Väsytti niin vietävästi, sillä päivällä oli pelattu jalkapallo-ottelu ruotsalaisen lyseon poikia vastaan ja Olavi oli keskushyökkääjänä saanut juosta enemmän kuin rajahyökkääjät. Mutta se oli hänen oma syynsä. Hän hääri aina liikaa, hääri silloinkin, kun ei sitä tarvittu.

Konsuli Taipaleen työhuone oli viihtyisä paikka. Olavin huoneessa oli vain kovat tuolit, mutta näihin nojatuoleihin oikein hukkui. Eihän tämä oikein luvallista ollut, mutta tuskin äiti sentään kieltänytkään olisi. Olihan Olavilla jo siksi paljon ikää takanaan. Eikä isä milloinkaan murissut. Isällä ei ollut aikaa murista. Tässä talossa ei ollut aikaa murista kellään muulla kuin Hiljalla, joka ei ollut lainkaan hiljainen. Kyökkikarhu hän oli, päätteli Olavi haukotustensa lomassa.

Hämärän huoneen nurkassa oli iso maapallo. Se oli niin iso, että se muodosti olennaisen osan koko kalustosta. Isä tarvitsi sitä liikeasioissaan, joiden piiri ulottui kauas seitsemän meren taakse. Aikoinaan sen pinnalla oli ollut satoja pieniä värillisiä lippuja, mutta tänä vuonna ei niitä enää ollut siihen painettu. Isä oli kai muuttanut liikkeensä järjestelyä. Jo pienenä kuusivuotiaana oli Olavi kiinnittänyt huomionsa maapalloon ja vuosien varrella hän oli tuhansia kertoja tutkinut sen sileätä pintaa. Olipa se joskus toiminut leikkikalunakin, mutta siitä oli tullut torua.

Olavi sytytti suuren valon palamaan. Hän meni ikkunan ääreen, mutta kadulla ei näkynyt muuta kuin likaista vettä. Sitä tuli kuitenkin taivaista niin suurella kohinalla, että sen katseleminen tarjosi jonkinlaisen viehätyksen. Olavi muisti, miten hän joskus lähti mielihyvän tunne rinnassaan tappelemaan ulos sadetta vastaan. Kuinka hyvää tekikään tuntea tuuli ja pistävät pisarat poskellaan! Joissakin nurkkapaikoissa oli tuuli usein ollut niin voimakas, että siitä sai täyden sylillisen. Äiti oli sanonut, että se on villiyttä, mutta isä väitti vastaan selittäen sen olevan vain ihmisen alkuvaistojen esillepurkautumista.

Hilja kuului kalisuttelevan teekuppeja keittiössä. Pian olisi tee pöydässä, äiti tulisi kalpeana makuuhuoneesta, sisko omasta huoneestaan ja sitten juotaisiin teetä hiljaisuuden vallitessa. Huomenna olisi sama asia edessä ja niin edelleen joka ilta, sillä Taipaleen talossa vietettiin vanhanaikaista elämää. Olavia joskus suorastaan raivostutti kodin rauhaisa ilmapiiri. Mitään ei koskaan tapahtunut. Koulussakaan ei mitään tapahtunut. Jos sai nelosen, niin sai ehdot. Jos sai muistutuksen, ei sitä kukaan muistanut viikon kuluttua. Pikkukaupunki oli kuollut eikä kahviloissa istuminenkaan ollut muuta kuin tylsää.

Hilja oli päivällä sanonut, että tätä sadetta nyt kestäisi varmaan viikon. Hiljan puheista ei tarvinnut paljoakaan välittää, mutta ilmanennustajana hän oli ihmeellinen. Olavi oli kuullut toisilta pojilta, että Hiljalla oli varmaan isot liikavarpaat. Ne ne vasta olivat ilmapuntareja. Halpoja ja tarkkoja kuin Arosen äijän kellot. Menisi siis taas viikko harmaudessa. Hilja haukkuisi märät vaatteet, sisko puhuisi kuranaamoista ja äiti antaisi illalla hunajaa teen kanssa kylmettymistä vastaan.

Sama juttu, päätteli Olavi. Mutta samahan se olisi muillakin pojilla.

Kuten niin monia kertoja ennenkin hän meni maapalloa tarkastelemaan. Tässä on Madagaskar. Tuolla on Kap Horn ja tuosta salmesta menevät purjelaivat sisään ikuista länsituulta karkuun. Olavi osasi maantiedon kuin viisi sormeaan. Maantieto ja historia olivat sellaisia aineita, joita hän harrastuksesta luki. Kielet menivät hänen päähänsä itsestään; matematiikka ei ollenkaan. Mutta sellaisiahan kaikki muutkin pojat olivat. Toiset osasivat matikkaa kuin hevoset, mutta eivät tienneet mikä oli Australian suurin kaupunki. Mutta ei Olavi sentään historiassa olisi kehdannut ehtoja ottaa niinkuin eräs naapuri otti viime kesänä.

Maapallon sileässä pinnassa oli joissakin kohdin jälkiä lippujen neuloista. Tuossa oli yksi Savannahin kohdalla. Olavi oli lukenut, että Savannahissa oli kaikki kaunista. Siellä paistaa vain aurinko, siellä huojuvat palmut laiskojen neekerien ja vielä laiskempien plantaasinomistajien päiden yllä. Siellä ovat espanjalaistyyliset rakennukset murattien peitossa ja siellä pidetään siunauksena meren vilpoisaa tuulta.

Isä oli kerran kertonut, että Amerikassa on sellaisia miljonäärejä, jotka hienosti vain sidottavat silmänsä ja paperiveitsellä pistävät pyörivään maapalloon merkin, missä aikovat seuraavan laiskoitteluaikansa viettää. Mitä jos koettaisi sitä konstia?

Olavi otti isän hienon paperiveitsen, joka oli raskas kuin ainakin taisteluase. Hän pisti silmänsä kiinni, pyöräytti vasemmalla kädellään vinhasti palloa ja sitten yhtäkkiä tuikkasi paperiveitsellä sitä. Palloon tuli luvattoman iso kolo.

Kolo oli keskellä Tyyntä Valtamerta. Ei kelvannut.

Seuraava merkki tuli Pääsiäissaarten kohdalle. Ei nyt aivan juuri saaren alueelle, mutta kuitenkin niin lähelle, että Olavi sentään uskoi sellaisen matkan purjehtivansa koprakuunarilla yhdessä päivässä. Sikäli kuin sielläpäin koprakuunareita liikkui.

Olavi väsyi pian leikkiin. Hän ryhtyi näpertelemään paperiveitsellä kirjojen kansia ja löysi paperikorista tyhjän tupakkalaatikon, jonka hän majesteetillisella liikkeellä teurasti. Vasemmalla kädellään hän veti pöydän reunalta keskemmälle pinkan sanomalehtiä, ja päällimmäisellä lehdellä oli ilmoitus, joka myöhemmin tuli niin paljon merkitsemään hänen elämässään.

"Koululaiva 'Albatrossiin' otetaan oppilaita. Pääsyvaatimuksena keskikoulukurssi sekä ehdottomasti hyvä terveys. Ilmoittauduttava ennen marraskuun alkua."

Olavi saattoi mielessään kuvitella valkosiipisen laivan, joka hiljalleen lipuu kuutamoisella merellä. Hän näki niinkuin jo monesti ennenkin sielussaan palmut ja neekerit. Tuntui niin ihanalta saada ajatella kaikkea tätä, vaikka se olikin niin saavuttamattomissa.

Mutta eihän se sittenkään ollut saavuttamattomissa! Olivathan toisetkin pojat päässeet merille. Tästä samaisesta kaupungista oli kymmeniä Olavin tuntemia poikia lähtenyt merille. Ei nyt juuri heidän koulustaan, mutta kuitenkin niin läheisestä tuttavapiiristä, että Olavi varsin hyvin tiesi miten heille oli käynyt. Muutamat olivat päässeet vain Itämerellä purjehtimaan, mutta kaksi oli kirjoittanut kotiin Australiasta. Kaikille oli käynyt hyvin – niin olivat ainakin pojat itse kirjeissään väittäneet...

"Tule teelle!" ärähti Hilja. Olavi miltei hyppäsi ilmaan. Aina tuonkin piti olla häiritsemässä. Senkin ilmapuntari!

Hiljaisuuden vallitessa kokoonnuttiin teepöydän ääreen. Äiti oli tänään tavallista sairaamman näköinen, ja Olavi tunsi, että äiti oli ainoa kiintopiste tässä maailmassa, jota hän tulisi kaipaamaan – jos pääsisi merille. Niin, jos pääsisi.

Ei hän tässä kysymystä uskaltanut ottaa esille. Täytyi odottaa isän tuloa, sillä isän kanssa saattoi keskustella asiallisesti. Isä ei ryhtyisi itkemään. Enintään hän voisi lyödä nyrkkiä pöytään ja ajaa Olavin ulos, mutta sillähän asia olisi ainakin pohdittu selväksi. Siskon ja äidin kanssa ei puhumisesta tulisi mitään. Äiti piti häntä vielä liian pienenä ja sisko luultavasti näyttäisi hänelle kieltänsä ja ilmoittaisi, ettei kukaan laiva tuollaista kurapelleä kannelleen ottaisi.

"Mitä sinä minun lusikallani teet?" vinkaisi sisko. "Oletko tullut hoopoksi?"

"Minä vain ajattelin laittaa siitä sinulle käherryssakset", sanoi Olavi kiukuissaan.

Äiti kohotti katseensa. Lapset näykkivät alituisesti toisiaan. Eiväthän he sillä pahaa tarkoittaneet, mutta kielet olivat sittenkin liian teräviä noin pienten lasten suussa. "Älkää melutko, lapset", sanoi hän. "Lukekaa läksynne ja menkää nukkumaan. Minä en käsitä miten sinua, Olavi, kannattaa kouluttaa. Sinä et tänäänkään ole lukenut mitään ja kotiin tullessasi olit niin kurainen, että hirvitti. Hilja kertoi, että sinun korvasikin olivat savea täynnä. Sinä olet villi poika etkä luultavasti koskaan pääse ylioppilaaksi."

"Mutta onko se nyt sitten niin välttämätöntä", vastasi Olavi. "Ethän sinäkään ole ylioppilas. Eikä isäkään ole."

"Mutta sinusta tulee", sanoi äiti, ja hänen kalpeille poskilleen levisi suuttumuksen puna.

"Minäpä puhun isän kanssa", jatkoi Olavi. "Miksi ette lähetä minua merille tai jonnekin muualle? Miksen minä pääse esimerkiksi koululaivalle, mihin muitakin poikia otetaan?"

Olavi oli aivan tahtomattaan ryhtynyt puhumaan asiasta, ja nyt häntä rupesi hiljaisuus pelottamaan.

Äiti katsahti häneen, ja nähdessään nämä niin kärsivät silmät, Olavi painoi päänsä alas. Häntä hävetti.

Äiti sanoi hiljaa:

"Kas niin, lapset. Menkää lukemaan."

KONSULI TAIPALE YMMÄRTÄÄ AATETTA

Avain kuului kiertyvän lukossa. Hilja meni eteiseen sytyttämään valoa, ja sitten kuului vain yhteistä päivittelyä märän ilman johdosta. "Sitähän minä sanoin konsulille jo aamulla", höpötti Hilja. "Nyt sataa viikon ja minä saan kantaa joka päivä kymmenen kiloa kuraa takaisin pihalle. Pitää saada havuja portaan eteen."

Konsuli Arvi Taipale oli kookas mies. Hän oli nuoruudessaan urheillut paljon, saanut palkintojakin, ja sen vuoksi hänestä tuntui aivan luonnolliselta, että Olavikin urheili sen kuin ennätti. Ei siinä ainakaan mitään pahaa ollut, ajatteli hän.

Työhuoneessaan hän ryhtyi tutkimaan päivän lehtiä. Silloin hiipi Olavi huoneeseen kuin varjo.

Isä ja poika katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät. He tapasivat toisensa niin harvoin, että näissä kohtaamisissa oli aina kuin uutuuden iloa. He pitivät toisistaan, ja sen he molemmat tiesivät.

"Miten sinun läksysi menevät?" kysyi isä.

"Kyllä ne menevät", vastasi Olavi. "Mutta sen minä sanon, että matikassa taitaa taas tulla ehdot. En minä saa algebraa päähäni. Kuule isä! Minä aion sanoa sinulle nyt jotain hirveän tärkeätä, jotakin sellaista, mitä en äidille uskaltaisi sanoa."

Olavi oli hetken hiljaa ja kohotti sitten katseensa lattiasta.

Menköön syteen taikka saveen, ajatteli hän.

"Isä, miksen minä voisi päästä koululaivalle? Minä menisin niin hirveän mielelläni. Minusta tulisi merikapteeni eikä se mikään niin huono virka ole. Kyllä minä siellä pärjäisin ja kyllä minä aina kotiin kirjoittaisin. Eihän siellä tarvitsisi olla kuin noin kaksi vuotta aluksi. Tulisin välillä kotiin käymään, ja sittenhän minun pitää vielä tulla tänne merikouluun lukemaan. Etkös sinäkin, isä, ole joskus halunnut mennä merille?"

Olavi puhui vuolaasti. Hänellä oli kuin kova kiire saada mielestään pois tämä jännitys.

No, olihan se nyt ainakin tullut sanotuksi.

Isä oli koko ajan tiukasti katsonut poikaansa. Hänen mieleensä nousivat muistot niiltä ajoilta, jolloin hän itse oli kamppaillut isänsä kanssa samasta asiasta. Silloin oli hänen isänsä voittanut. Hän oli lopuksi itkenytkin, mutta mikään ei ollut auttanut. Ja nyt uudistui sama asia toisessa polvessa. Miten nyt kävisi?

Häntä hymyilytti.

"Oletko sinä poika oikein vakavissasi? Ei siellä aina niin helppoa ole. Ja miten sinun lukujesi käy? Äiti ei suostu millään – sehän sinun pitäisi hyvin tietää. Mistä sinä olet saanut tämän päähäsi?"

Olavi tunsi, että isä epäröi. Nyt tai ei koskaan oli hänen käytettävä tilaisuutta hyväkseen.

"Isä, laske nyt minut. Kun en minä kerran koulusta välitä. Eikähän se koulu minun kohdaltani niin tärkeä ole. Matikan maijari sanoi, etten minä oikeastaan mikään koululainen ole."

Isä nousi tuoliltaan. Hän pyyhkäisi isolla kädellään lehdet syrjään, rupesi kulkemaan edestakaisin huoneessa ja vilkaisi tuontuostakin Olaviin, joka seisoi maapallon vieressä jännittyneenä.

"Minä puhun äidille tästä. Saa nyt sitten nähdä. Mene sinä nukkumaan."

Isä ei koskaan kehottanut häntä lukemaan läksyjä. Olavi oli sen aikaisemminkin huomannut, mutta nyt se varsinkin muistui hänen mieleensä. Isä viittasi kädellään, ja Olavi katosi huoneesta yhtä hiljaa kuin hän oli siihen tullutkin. Isä oli jälleen mennyt pöydän luo. Tuuli yhä ja lamput heiluivat ulkona langoissaan. Tuntui kuin koko talo olisi heilunut.

Matkalla huoneeseensa Olavi huomasi, että sisko luki kovalla äänellä saksan käännöstään. Äkillinen hellyyden puuska tarttui häneen.

"Älä vikise, orja! Jos sinun välttämättömästi pitää lukea läksyjäsi kovalla äänellä, niin minä ainakin menen pihalle nukkumaan."

"Mene sänkyysi, karhu. Oikeastaan sinä olet nokkaeläin. Tai alkulima, protoplasma."

"Tui, tui, sanoi Alanderin Jaakko. Häntäkö varten sinä harjoittelet? Jaakko sopisi keskushyökkääjäksi yhtä hyvin kuin sinä esimerkiksi Greta Garboksi. Mutta ei silti. Sinun veljesi purjehtii sisään kuin nelimastoinen parkki."

Olavi istahti sängyn laidalle. Hän piti siskostaan, sillä he olivat olleet aina yhdessä. Yhdessä he olivat uineet, yhdessä vohkineet mansikoita kotihuvilan puutarhasta ja kilpaa kannelleet toisistaan. Vuoronperään he olivat saaneet selkäänsä, vuoronperään isä oli heittänyt heidät veteen, silloin kun heitä opetettiin uimaan. Nyt Irja oli kuudennella luokalla ja hän seitsemännellä.

"Kuule, minä taidan päästä sittenkin merille. Isä on jo puolittain kypsä, ja kun äiti vielä saadaan narratuksi, ei tässä ole hätääkään."

"Kyllä äiti tulee surulliseksi. Saatpas nähdä, että Hiljakin itkee. Mutta minä tyttö en itke. Tai vähäsen vain. Lähetä minulle sitten kaksi apinaa kotiin. Ei sinun muita valokuviasi tarvitse lähettääkään. Mutta en minä luule, että isä sinua laskee."

Kaikki nukkuivat. Olavi näki unta toisesta neuvottelusta isän kanssa. Isä kielsi jyrkästi. Olavi heittelehti vuoteessaan.

Saatiinpa nähdä.

OLAVI LÄHTEE MERILLE

Viisitoista nuorta poikaa seisoi vilusta värjöttäen Cardiffin asemasillalla. Junat viheltelivät jossakin kaukana. Aseman kostea seinä oli täynnä olutilmoituksia. Heitä vastaan tullut perämies kinaili ajurin kanssa. Ajuri ei tahtonut ottaa kaikkia kirstuja vaunuihinsa, vaikka ne siihen olisivat hyvin sopineet. Pojat ryhtyivät silloin auttamaan, ja ukko oli tästä niin iloinen, että meni itse läheiseen kapakkaan olutta juomaan uskoen pojille arkkujen kannon.

Joku puhui: "Onpa siinäkin eri Mooses. Saisi maksaa meille tästä työstä!"

Vähitellen kylmyys poistui, ja pojat tunsivat mielensä aika reippaaksi kävellessään ajurin huojuvien vankkurien perässä. Kuljettiin likaisia satamakatuja pitkin. Molemmin puolin näkyi valtavia kivihiilikasoja, ja pojat tiesivät tulleensa erääseen maailman suurimmista kivihiilikeskuksista. Oli niin suunnattoman likaista.

Viimein saavuttiin valtavan satama-altaan äärelle. Rannalla oli "Albatrossin" vene odottamassa. Siinä istui kaksi laiskan näköistä työpukuista miestä – taikka oikeastaan he kumpikin olivat vain poikanulikoita, tulijoiden ikäisiä. He tervehtivät iloisesti ja kysyivät: "Miten siellä kotona jaksetaan?" He olivat vanhoja prentiksiä [prentis = apprentice = koululaivan oppilas], edellisellä kerralla laivaan tulleita ja olivat jo purjehtineet maailman ympäri.

Tuollaiseksikohan mekin tulemme? ajatteli Olavi. Noin likaisiksi. Hän tunsi kuitenkin mielessään syvää kunnioitusta veneessä olijoita kohtaan, ja sama tunne oli kaikilla.

Altaan vesi oli aivan mustaa. Ei siinä uisi, ajattelivat pojat.

Heidät kuljetettiin laivaan kolmessa erässä. Vanhat prentikset vähän noituivat, mutta tulokkaat olivat niin nöyriä ja mukautuvia, ettei kinaa kestänyt kauan.

Olavi pääsi lähtemään vasta viimeisessä veneessä. Hän oli istunut rannalla kauan aikaa ja tuijottanut suurkaupungin valoja. Jollakin tavoin tunsi hän jo nyt koti-ikävää. Matka oli ollut hieno, vaikka toiset pojat olivatkin oksennelleet kuin porsaat. Heillä oli ollut liian ahdasta hytissään, niin ahdasta, että heidän oli pitänyt riisuutuakin neljän miehen ryhmissä. Hyttiin oli mahtunut nukkumaan kuusitoista miestä! Matka Englannin halki oli ollut ihana. He olivat nähneet niin vihreitä peltoja, ettei siellä kotona sellaisista uneksittukaan ja niin likaisia kaupunkeja – niin mitähän niistä olisi sanonut puhtauden papitar Hilja. Varmaankin, että: Sodoma ja Gomorra!

Olavi tarjoutui soutamaan, mutta sai lyhyen käskyn pysyä veneen perällä. Laiva oli suunnilleen keskellä allasta poijuun kiinnitettynä, ja Olavi tunsi huimausta katsellessaan ylös korkeisiin mastoihin, jotka loppuivat jossakin ylhäällä pimeydessä. Kannella oli kaksi huoneentapaista, ja niiden pyöreistä ikkuna-aukoista tuikki valoa. Kun ulkona oli kylmä ja kosteus tunki luihin ja ytimiin, havaitsi Olavi siinä samassa, että laivakin voi olla kodikas paikka.

Kannelta kuului aikamoista elämää. Siellä juoksivat sekä tulokkaat että vanhat miehet. Yksitellen nostettiin arkut huimaavaan korkeuteen ja sitten soudettiin portaan viereen. Laiva oli sillä hetkellä hyvin korkealla pinnasta ja Olavi sai kiivetä aikamoisen matkan, ennenkuin huomasi tuijottavansa perämiestä silmävalkuaisiin.

"Menkää joutuin tieltä pois, että toisetkin pääsevät tulemaan", tiuski tämä.

Matkalla hän oli ollut mukava ja kertonut pojille kaikenmoisia juttuja.

Pojat olivat luulleet hänen olevan hyvänahkaisen, mutta nyt valtakuntaansa päästyään hän näyttäytyikin sangen tiukaksi herraksi.

Uusien miesten skanssissa oli hurja elämä. Vanhat miehet availivat kääröjä, joita tulijat olivat tuoneet. Siinä kyseltiin uutisia, ja vanhat pojat olivat paljon herkempiä kuin tulokkaat. Tuntui kuin olisi ilmassa liikkunut molemminpuolista kadehtimista.

Olavi kurkisti siihen hyttiin, joka oli määrätty hänelle ja kolmelle muulle. Hän näki kumpaankin seinään kiinnitetyt neljä lautalaatikkoa. Laudatkin laatikkojen pohjissa olivat hajanaiset, niin että isoja rakoja oli jäänyt väliin.

"Missä täällä nukutaan?" hän kysyi.

"Tietenkin noiden lautojen päällä", vastasi joku vanhoista pojista.

Perämieskin oli siinä samassa tullut paikalle. Hän katsahti Olaviin ja kun hän näki pojan ihmettelevän ilmeen, hänen teki mielensä hieman valistaa näitä maakrapuja, jotka olivat saapuneet hänen pyhään valtakuntaansa.

"Luuletteko te tulleenne hotelliin? Vasta huomenna saatte patjat."

Niin nukkuivat sitten pojat ensimmäisen yönsä kovilla laudoilla, jotka muodostivat heidän selkiinsä isoja makkaroita. Matka oli kuitenkin rasittanut heitä siksi paljon, että uni oli sikeä, ja myöhemmin merimiesaikanaan Olavi oppi sen suuren totuuden, että kovalla alustalla nukkuu kaikkein parhaiten.

Oli kylmä ja yövahti kuumensi kamiinaa sen minkä ennätti. Aamulla heidän ylösnoustessaan se oli kuuma, aivan punainen. Sen ääressä tapasivat ylösnousijat torkkuvan vahdin.

Kello kahdeksan tuli toinen perämies opettamaan poikia työhön. Sama perämies, joka oli ollut heitä asemallakin vastassa, ja joka oli ottanut heidät eilen niin mahtavasti vastaan. Pojat vetivät upouudet työvaatteet päällensä, siirtyivät unisina ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja laskeutuivat sitten peräkanaa alas laivan uumeniin roskia keräämään.

Se oli heidän ensimmäinen työnsä eikä siinä hommassa ollut paljon tuntua merimiehen vapaasta elämästä. Eräs pojista oli ottanut Suomesta mukaansa komeat nahkarukkaset ja yritti nyt pidellä niitä tikkujen suojana. Toinen perämies päästi suuren röhönaurun ja käski alhaalla olevat vanhat prentikset näkyä ihailemaan.

"Tuo taitaa mennä tanssiaisiin. Näytäs, Julie, tänne kouriasi!"

Kun Julien kouria katsottiin, huomattiin, että ne olivat kuin pohjanahkaa, ja niistä olisi huoletta voinut veistellä kappaleita pois. Poika häpesi, mutta sitten tuli perämies ikäänkuin hempeämmälle tuulelle ja sanoi: "Älä välitä. Sellaisia me kaikki joskus olemme olleet."

Työ oli lohduttoman ikävää. Alhaalla oli vain lautoja, kuolleita rottia ja roskaa. Rotat mätänivät ja niistä oli paljon kiusaa. Ne olivat tulleet Australiasta vehnälastin mukana ja – hyi kuinka isoja ne olivat vielä kuoltuaankin! Olavin mieleen tuli ajatus, ettei yksi kissa olisi kolmelle tämänsuuruiselle pärjännyt. Ne olisivat syöneet kissan nahkoineen karvoineen.

Iltaisin istuttiin skanssin ison pöydän ääressä. Toiset kirjoittivat ja toiset puhelivat. Vanhemmilla prentiksillä oli oma skanssinsa lähempänä keulaa, ja laivan tärkeimmät toimihenkilöt, kirvesmies ja puosu, asuivat keulakannen alla. Kapteeni, ensimmäinen perämies, toinen perämies ja vielä mustapintainen kolmaskin perämies asuivat perällä. Siellä Olavi ei vielä ollut käynyt, ja jo muutamia päiviä laivalla oltuaan hän tiesi, ettei häntä sinne kutsuttaisikaan muuta kuin ehkä selkäänsä saamaan. Niin suuriksi hän oli oppinut tuntemaan arvoerot tässä pienessä maailmassa, jota sanottiin "Albatrossiksi".

Kaikki odottivat lähtöä. Eihän tämä mitään merilläoloa ollut. Pojat katselivat haikein mielin kuinka isot purjelaivat, toinen toisensa jälkeen, lähtivät satamasta. Hinaajat puuskuttivat, moottoriveneet rätisivät ja satama-allas oli aivan täynnä elämää. Heistä vain ei ollut lähtijöiksi.

Kapteeni oli kerran tullut skanssiin, kysellyt poikien viihtymistä, heidän kotiolojaan ja sen sellaista. Ystävälliseltä hän oli vaikuttanut, jollakin tavoin kaukaiselta, saavuttamattomalta ihanteelta. Olavin mieleen oli silloin tullut ajatus: tuollaisia mekin kerran olemme – ellemme sitä ennen huku.

Vähän ennen joulua tuli laivan upseeristoon vilkasta elämää. He häärivät nyt kahta kiireisemmin. Painolastia otettiin ja vanhat prentikset kertoivat varmasti tietävänsä, että aluksi mennään Norjaan puuta ottamaan. Sitten kai seilattaisiin alas Australiaan tai Etelä-Afrikkaan.

Kapteenit lähtevät mielellään merelle lauantaina; perjantaina, kuun kolmantenatoista päivänä ei milloinkaan. Niinpä lähti "Albatrosskin" hinaajan vetämänä lauantaipäivänä joulun jälkeen sumuiselle Bristolin lahdelle. Uudet tulokkaat huusivat eläköötä, kun päästiin altaan portista nousuveteen. Vanhat prentikset katsahtivat heihin ja hymähtivät.

Nyt tulokkaat huomasivat murheekseen, etteivät he vielä merimiehiä olleetkaan. Kun purjeet nostettiin, he saivat kiltisti jäädä kannelle. "Ei vielä", sanoi perämies. "Kyllä te vielä Englannin kanaalissa joudutte mastoihin kiipeämään."

Tuuli oli hiljainen ja suopea. Kaikki purjeet olivat ylhäällä. Olavi tunsi sielussaan juhlallisen huimauksen katsellessaan näitä harmahtavia pintoja, jotka tuntuivat kohoavan ylhäisiin korkeuksiin. Taivas oli talviseksi päiväksi harvinaisen sininen, ja "Albatross" keinui upottaen nokkansa aaltoihin. Oli ihanaa olla merellä!

Olavi oli joutunut alahangan vahtiin. Hänen parhaat toverinsa olivat kaukaa sisämaasta tullut Kalle, ruotsalaiselta rannikkoseudulta saapunut ummikko Oskar ja lopuksi keittiössä oleva – nainen. Sillä sellainenkin oli koululaivalla. Naiskokki oli nimeltään Julia ja oli varmaankin ennen nuoruudessaan ollut sangen kaunis. Joka tahtoi ylimääräisen pannukakkuviipaleen – ja heitä oli monta – käytti imartelua. Eikä silloin ollut väliä, vaikka Julian hiukset riippuivat silmillä ja rasvaisissa käsissä keikkui musta patalappu.

Tuli ilta. Alahangan vahti pääsi työvuorostaan. Pojat kerääntyivät skanssiin meluten ja hoilaten. He katsahtivat ylpeillen toisiinsa ikäänkuin ajatellen, että tulipas heistä sittenkin merimiehiä. Jotkut kertoivat olleensa jo yläpramilla saakka ja jotkut heittivät noin kuin olkansa takaa, että heidät on luvattu pian päästää ruoriin.

Heidän luokseen tuli vanhoja prentiksiä vierailulle. Puhuttiin yhä vieläkin kotimaasta, sen kaupungeista ja yhteisistä tutuista. Uusi tulokas, iloluontoinen Jorma, saatiin soittamaan mandoliinia. Siinä hän istui pitkällä pöydällä ja laivan kastaessa keulaansa aaltoon luisui kuin tahdissa edestakaisin pöydän kantta pitkin. Se oli hauskaa, mutta vielä hauskempaa tuli, kun vanhat pojat menivät hakemaan omalta puoleltaan vanhoja laivakorppuja. Niistä he kaivoivat isoja keltaisia matoja ja sitten järjestettiin pöydällä kilpajuoksu. Palkintoja ei jaettu, mutta se, jonka mato ensinnä mateli pöydän toiseen päähän, oli illan sankari.

Oli pimeä kuin säkissä. Olavi ei jaksanut oikein nukkuakaan ja siksi hän vaelteli kannella edestakaisin. Tuuli humisi hiljaa köysistössä. Olavista tuntui kuin hän olisi kävellyt metsässä. Kannella olevat pojat keskustelivat hiljaa, ja myöhemmin Olavi tuli huomaamaan, että merellä puhuttiin öisin yleensä hiljaa. Suuri meri ympärillä opetti kuin hartauteen. Myrskyssä olivat asiat tietenkin toisin, mutta hiljainen oli silloinkin ihmisten ääni Luojan ääneen verrattuna.

Olavin yläpuolelta kuului pehmeitä askelia. Toinen perämies siellä oli matkalla myrskysiltaa pitkin etukannelle tarkastamaan tähystäjän vaihtoa.

Perällä löi ruorimies neljä kertaa kelloon. Vähän ajan kuluttua kuului keulasta samankaltainen vastaus. Äänet olivat pehmeitä, nukuttavia. Jokin musta varjo lipui köysistöstä aivan Olavin viereen. Hän pelästyi, heittäytyi sivulle, mutta tunsikin siinä samassa Julien. Julie piti hänelle pienen luennon purjeista. Sitten hän käski Olavin mennä kojuunsa.

Siellä nukkuivat jo kaikki. Olavi riisuutui vain osittain. Puolentoista tunnin kuluttua alkaisi koiravahti, vuorokauden ikävin vahti. Vasta kello neljä aamulla siitä pääsisi.

MERI NÄYTTÄÄ VOIMANSA

Niin purjehti "Albatross" Englannin kanaaliin. Purjelaivojen kapteenit eivät pidä näin kapeista vesistä.

Kun Olaville kerrottiin, että kanaali oli kapea, ei hän ollut uskoa korviaan. Hän näytti kartalta sen leveyttä, viittasi aamulla rannatonta ulappaa, mutta sittenkin selitti Julie, että kanaali on liian kapea. "Jotkin purjelaivat välttävät sitä kokonaan. Saatpa nähdä", selitti Julie.

Kolmantena päivänä nousi vastatuuli. Luovittiin ehtimiseen. Maata ei näkynyt kummallakaan puolella, mutta kuitenkin käännyttiin joka neljäs tunti. Se oli kovaa työtä, ja Olavi suorastaan kaatui kojuunsa vahtinsa päättyessä. Kapteeni koetti pysyä mahdollisimman kaukana rannoista, tähystäjiä oli keulakannella nyt alituisesti kaksi, mutta purjeita ei "Albatrossin" kapteeni suostunut vähentämään. Vastatuulesta huolimatta heillä oli hyvä vauhti ja korkean keulan alla halkesi meri kohisten.

He näkivät tuhkatiheään laivoja. Vanhempien poikien skanssissa oli kiikari, ja sitä käytettiin ahkerasti varsinkin vapaavuoroilla. Usein nämä höyrylaivat kulkivat aivan heidän vierestään. Liian lähelle ne eivät koskaan tulleet ja auliisti ne muuttivat kurssinsa tavatessaan "Albatrossin".

Purjelaivalle annetaan aina tietä merellä. Antaahan hyvinkasvatettu gentlemannikin tietä naiselle katukäytävällä. Purjelaivat ovat meren kuningattaria, valkoisia, uljaita neitsyitä, ja höyrylaiva, olkoon se vaikka kuinka valkoiseksi maalattu ja kiilloitettu, kumartaa nöyrästi valtijattaren sivuuttaessaan.

Viidentenä päivänä tulivat pilvet alas taivaista. Koko taivaan harmaus laskeutui kanaalin pinnalle.

Kapteeni kulki levottomana peräkannella. Perämiehet olivat tavallista hermostuneempia. Sumu oli nyt niin raskas, että se tarttui kurkkuun ja yskitti.

Kaikki kuuntelivat kuin hengenhädässä. Kuuntelu oli nyt kaikkien päätehtävänä. Sen takia arkiset puuhat jätettiin syrjään, sen takia kokkikin keitti huonompaa ruokaa. "Albatross" vaappui huolestuneena kuin pelästynyt joutsen tahmealla merenpinnalla.

Odotettiin.

Yöt olivat kaikkein tuskallisimpia. He olivat nyt suunnilleen Doverin ja Calais'n välillä. Kun sumu kerran hetkeksi hälveni, näkivät he vasemmalla puolellaan pitkän rivin valoja. Siellä oli jokin englantilainen kylpylä, ja sen valaistu rantakäytävä muistutti kiiltomatoa. Joskus kuului tuskallista sumusireenin huutoa joka puolelta.

Olavi oli sumuyönä keulakannella sumusireeniä vääntämässä. Yhdessä Kallen kanssa he väänsivät kampea hiki päässä. Keulakannella kuunteli kaksi muuta poikaa toisten laivojen huutoa ja peräkannella kulkivat uupumattomina laivan upseerit. Kapteeni ei ollut enää moniin aikoihin nukkunut. Ärtyneenä hän jakeli käskyjään.

Öljyvaatteet kiilsivät pimeydessä. Sumu laskeutui heidän kasvoilleen ja teki olon kosteaksi. Mutta ei auttanut. Tätä he olivat mereltä tulleet hakemaankin ja tätä he nyt saivat.

Kuudentena yönä he olivat mennä pohjaan.

Olavi sattui silloinkin olemaan keulassa, tällä kertaa tähystysvuorossa. Suoraan hänen altaan kuului kamminvääntäjien supatusta, ja joskus karjahti sireeni valittavasti. "Albatross" kulki vaivalloisesti eteenpäin. Keula putosi aaltojen harjoille läiskähtäen kuin valas kuolinkamppailussaan. Ja kuitenkin oli niin kumman hiljaista.

Olavi oli juuri tarkastamassa vasemmanpuoleista keulalyhtyä, kun hän yhtäkkiä kääntyi salamana ympäri ja karjaisi:

"Sireeni! Vääntäkää!"

Samassa hetkessä kun sireeni pääsi alkuun, suhahti suunnaton musta kolossi, jonka reunaan oli upotettu valopisteitä, heidän keulansa editse. Olavi ennätti vain todeta, että välimatka oli lyhyempi kuin viisikymmentä metriä – kuinka suuri välimatka oli, siitä hänellä tänäkään päivänä ei ole selvää muistikuvaa – ja että vieraan laivan valtava höyrysireeni ulvahti samassa hetkessä kuin varoittaen.

Perältä kuului huutoa. Kapteeni pui nyrkkiä olematonta kohden, sillä yhtä äkkiä kuin vieras laiva oli ilmestynytkin, yhtä nopeasti olivat sumu ja pimeys nielleet sen. Toinen perämies juoksi raivoisaa vauhtia keulaa kohti vielä juostessaankin huutaen.

Olavi oli kuin lamautunut. Hengästynyt perämies ilmestyi siinä samassa pimeydestä hänen viereensä. Hän karjaisi:

"Ettekö te sen vietävät kuulleet sitä ennen? Eikö teillä ole korvia, senkin apinat!"

Sitten hän pysähtyi, huokasi syvään ja pyyhki hikeä otsaltaan.

"Oltiinpa siinä lähellä menoa. Totisesti! Se oli Dover–Calais'n postilaiva. Tekee yli kaksikymmentä solmua, on tarpeeksi iso katkaistakseen tämän purkin kuin silakan, ja kyllä me tänä yönä olisimme saaneet uida! Voi peeveli sentään!"

Skanssissa keskusteltiin asiasta vilkkaasti. Olavi selitti vastaherätetylle ylähangan vahdille tilannetta ja vakuutti, että: "niin se tuli kuin kissa. Minä en kuullut mitään ja tuskinpa se huusikaan." Keskusteltiin siitä olisiko se voinut murskata "Albatrossin" niin helposti kuin perämies oli väittänyt. Olihan "Albatrosskin" sentään teräsparkki.

Julie kertoi silloin heille samankaltaisista tapauksista. Vauhti se oli, hän selitti, joka teki nämä yhteentörmäykset niin rajuiksi. Tuollainen suuri kolossi olisi ajanut suoraan "Albatrossin" läpi, niin että olisi humahtanut. Ei siinä olisi pelastusveneitä ennättänyt laskea. Tietysti vieras laiva olisi pysähtynyt, jos olisi itsekään enää voinut pysyä pinnalla, ja tietysti olisi ollut sellainen mahdollisuus, että heidät olisi joskus ongittu merestä ylös, mutta ne mahdollisuudet ovat niin pienet...

Julie näpsäytti sormiaan halveksivan näköisenä.

Yhä valppaammiksi tultiin. Nyt vähennettiin purjeita huomattavasti ja kerran mentiin piihin. Tätä pelon aikaa kesti vielä neljä päivää, ja kun se oli päättynyt, huomattiin, että matka oli tuskin lainkaan edistynyt. "Albatross" oli edelleenkin kanaalissa. Silloin Olavikin ymmärsi, että isolle kolmimastoiselle parkille nämä vedet ovat liian kapeita.

Ilma muuttui yhä kylmemmäksi. Oli tammikuu, ja tammikuu Pohjanmerellä on myrskyä, räntää, jäätä ja purevaa tuulta tulvillaan. Kanaalissa vielä oli ollut siedettävä ilma, mutta nyt pojat ottivat kaikki vaatteet käyttöön. Usean viikon ajan he nukkuivat koko omaisuutensa päällään. Ainoastaan öljyvaatteet riisuttiin vapaavahdin nukkuma-aikoina pois. Öljyvaatteet kuluivat, niihin tuli alituisesta hankauksesta reikiä, ja koko maailma aina ihoon asti oli kylmää ja kosteata.

Pohjanmerellä "Albatross" kohtasi aluksi myötätuulen. Mentiin eteenpäin joskus viidentoistakin solmun vauhdilla. Takila sai niinä päivinä kestää ankaran rasituksen ja köysistö oli kireällä kuin viulunkielet. Laiva tuntui kiitävän kuin pahojen henkien ajamana raivoisaa vauhtia eteenpäin. Mustat kyljet kiilsivät sivulyhtyjen valossa ja vaahto lensi suoraan päin tähystäjän kasvoja. Ruorimiehiä oli nyt kaksi ja joskus oli ruorissa kiinni kahdeksan kättä. Oli sivumyötäinen, ja se rasittaa kaikkein ankarimmin ruorimiestä.

Välillä oli tyyni päivä, mutta sitten heitti tuuli äkkiä voltin. Se tuli aivan odottamattoman vihaisena päinvastaiselta suunnalta.

Iltapäivällä sanoi perämies yksikantaan: "Neljä beaufortia." Illalla annettiin käsky molempien pramipurjeiden käärimisestä. Yöllä oli tuulen voima arvioiden noin seitsemän beaufortia, ja aamuhämärissä...

Aamuhämärissä ryntää Julie sisään skanssiin. Hän oli hengästynyt ja kiljaisee: "Ylös! Vapaavahti kannelle! Ja pian!"

Olavi kohottautui kyynärpäittensä varaan. Hän hieroi unisena silmiään, laskeutui sitten kannelle ja veti kiireesti öljyvaatteet yllensä. Skanssi kuhisi poikia, jotka noituivat märkiä vaatteitaan.

Juuri skanssin ovelle päästyään kuuli Olavi valtavan pamauksen. Pistäessään päänsä ulkoilmaan, joka oli lentelevää kuohua täynnä, hän näki alamärssyn pamahtaneen riekaleiksi. Ainoastaan raakojen keskiosissa liehui enää isompia kappaleita, muun kaiken oli raivoisa tuuli vienyt hämärään. Kaikki kolme perämiestä olivat kannella. Kaikki kynnelle kykenevät miehet olivat mastoissa pelastamassa muita purjeita. Vaikka yöllä oli entisestäänkin kääritty ja vähennetty purjepintaa, olivat alamärssyt vielä olleet ylhäällä myrskyn tullessa täydeksi – 11 beaufortia! Etumaston alamärssy oli vielä kestänyt, mutta menossa sekin oli.

Olavi tunsi sydämensä täyttyvän villillä riemulla. Nyt hän tunsi samaa kuin silloin ennen kotikaupungin kaduilla myrskyiltoina maleksiessaan. Mutta tämä oli vieläkin suurenmoisempaa!

"Albatross" oli niin kallellaan kuin se yleensä voi olla. Joku huusi myrskyn läpi: "Etumaston märssylle!" Sinne he juoksivat kompastellen ja vedessä kahlaten.

Tuulen puolella seisoi komea ensimmäinen perämies. Myrsky oli vienyt häneltä öljyhatun. Hänen märkä tukkansa valui silmille, ahavoituneet kasvot olivat kuin vesisuihkun saaneet, mutta hän hymyili, vaikka tiesi, että nämä olivat kaikki hänen huostaansa uskottuja poikasia. Hänen oli heidän hennosta nuoruudestaan vastattava, ja voi, jos joku menisi tänä päivänä yli laidan!

Olavi näki, että alamärssyraaka oli miehiä täynnä. He huitoivat siellä korkeudessa käsillään, ja Olavi tunsi ihmettelevänsä, miten he siellä ollenkaan pysyivät. Hän hymyili perämiehelle, perämies hymyili myöskin, ja samassa juosta kipitti hän jo vantteja pitkin yläilmoihin. Hän sukelsi märssykoriin kovalla voimalla ja kiipesi sitten toveriensa luokse raa'alle. Siellä hän huomasi, että "Albatross" parhaillaan teki sellaista kallistusta, että siitä saattoi tulla viimeinen. Pojat katkoivat purjeen kiinnitysnuoria sen kuin ennättivät.

Aivan raa'an päässä istui Julie – – mutta minkälainen Julie! Hänellä ei ollut edes öljyvaatteita päällään. Villapaita oli noussut aika tavalla ylöspäin ja tuuli puhalsi suoraan hänen miltei paljaaseen vatsaansa. Olavia nauratti, Julie teki työtä hiki kasvoillaan. Niin kovasti heittelehti parkki suunnattoman tuulenpaineen alaisena, että Julie miltei kaatui veteen laivan kierähtäessä.

Äkkiä se meni! Kuului vain humaus ja pojat näkivät tuulen kantavan purjetta kauas raivoavalle merelle.

"Albatross" tiesi taistelevansa epätoivoista taistelua, ja sen tiesivät pojatkin pidellessään yläilmoissa kouristuksentapaisesti kiinni köysistä. Useat olivat kadottaneet hattunsa, mutta hammasta purren he pitivät kiinni köysistöstä ja raaoista. Joskus he riippuivat vain jalkojensa varassa, joskus keikkuivat jalat tyhjää ilmaa polkien, mutta he pysyivät kiinni!

Perämies alhaalla tunsi mielensä rauhallisemmaksi. Pahempaakin olisi voinut sattua.

Tuli keskipäivä, mutta yhä olivat pojat mastossa, repien ja raastaen. Tuli iltapäivä, mutta kukaan ei ollut vielä astunut jalallakaan kannelle. Perämies seisoi yhä vielä samassa asennossa vantteihin nojaten. Hän oli yltä päältä märkä. Keittiön lattialla lainehti vesi ja Julia koetti koettamistaan saada tulta uuniin.

Etupurje halkesi illalla. Se meni myöskin kaiken maailman tuuliin. Paine oli kuitenkin helpottunut, ja viimeksimainittu tapaus oli oikeastaan siunaukseksi. "Albatross" nousi vähitellen suorempaan asentoon. Tämä tuuli olisi tosiasiallisesti voinut pitää laivaa kallellaan ilman purjeitakin, siis yksinomaan takilaan tarttuen, mutta on suuri ero sillä, että laiva on vähän kallellaan ja että se on paljon kallellaan. Laiva on sillä tavoin rakennettu.

Tätä kaikkea mietti Olavi istuessaan raa'alla kahareisin. Julie oli ryöminyt hänen luokseen ja sitten he molemmat taivuttautuivat vatsalleen aivan raakaan kiinni. Sillä tavalla he saattoivat huutaa toistensa korviin.

"Kun saisi ruokaa!" huusi Julie.

"Kun loppuisi tuo tuuli!" huusi Olavi.

"Perämies viittoo sinulle", karjaisi Julie Olavin korvaan.

Olavi katsahti alas ja näki, että perämies teki hänelle jonkinlaisia merkkejä. Hänen oli kai mentävä alas. Hitaasti hän ryömi märssykoriin kiepsautti itsensä vanteille ja huomasi tarttuvansa vatsastaan vantteisiin kiinni. Tuuli painoi häntä kovalla voimalla vantteja vastaan. Vain hitaasti matelemalla hän pääsi alas.

"Menkää ruoriin! Mutta varokaa vettä kannella!"

Varoitus olikin tarpeen, sillä kannelle tuli tuontuostakin kokonaisia vesivuoria. Olavi tiesi, että niiden kynsiin joutuessa saisi heittää kaiken toivon. Ne imivät voimallaan miehen kannelta merelle. Joskin usein sattui, että seuraava aalto toi miehen takaisin jälleen kannelle, niin oli mahdollisuus siksi pieni, ettei kannattanut koettaa. Olavi odotti tuokion ja kannen paljastuessa hetkeksi hän loikkasi parilla askelella peräkannen portaille.

Viimeksi ruoriin tuijottaessaan Olavi oli nähnyt siellä kaksi miestä ja heillä oli näyttänyt olevan paljon hommaa. Nyt siellä oli – yksi mies!

Kalle siinä seisoi kalpeana, huojuvana ja väänsi ruoriratasta kuin kahvimyllyä. Hänen kasvonsa olivat ponnistuksesta aivan punaiset, ja Olavi näki kasvoilla muutakin punaista. Kallen otsassa oli pahanlainen haava ja verta valui toiselle kasvonpuoliskolle. Vereen sekoittui tuontuostakin suolaista kuohua. Kalle irvisti.

Ruorin edessä oli merenkulkuhytti. Kapteeni riippui ovenpielessä kiinni ja huusi jotakin Olaville hänen mennessään ohi. Olavi pysähtyi, tarttui parraspuuhun, mutta kädet eivät pitäneet ja niin hän vieri yhtenä sykkyränä kapteenin jalkoihin. Kapteeni tarttui toisella kädellään häntä takista kiinni ja kun Olavikin sai siinä samassa jonkinlaisen otteen kynnyksestä, saattoivat he molemmat ryhtyä keskusteluun.

"Mene ruoriin. Minä tulen – kun pääsen – sitomaan teidät pian. Täällä on yhdeltä jo solisluu poikki!"

Olavi vilkaisi oviaukosta sisään ja näki, että sohvalla makasi märkä, kurja hahmo. Sitten hän kulki pitäen kiinni valoarkusta ison ruorirattaan luo ja syöksyi lopulta sen kimppuun kuin tiikeri. Nyt hän tiesi pysyvänsä kiinni!

Kalle kertoi, että parikymmentä minuuttia sitten oli suunnaton vesivuori tarttunut peräsimeen ja pannut pojat ruorissa heittämään miltei ympyrän. Bengt, joka nyt oli tuolla sisällä, oli sinkoutunut suoraan laitaa vastaan, ja oli suorastaan puhdas onni, ettei hän mennyt samaa tietä laidan yli. Solisluu häneltä oli siinä rytäkässä katkennut ja ruorin kädensija oli iskenyt Kalleakin päin kasvoja. Kalle oli kuitenkin notkeasti pysynyt kiinni rattaassa.

Hän oli seisonut tässä Bengtin kanssa yhtämittaa aamusta kello kuudesta lähtien.

Kapteeni taapersi jonkin ajan kuluttua heidän luokseen. Hänellä oli kädessään pari narunkappaletta, joilla hän sitoi pojat ruoriin kiinni. Koko ajan hän myhäili.

"Se nousee", sanoi hän, ja hänen kasvoilleen ilmestyi virnistys.

Kun kapteeni oli jälleen potilaan luona, huusi Olavi:

"Mikä nousee!"

"No, ilmapuntari tietenkin. Siitähän ukko on höpissyt kaiken päivää. Taidetaan tästä vielä päästä syömäänkin, vaikka kyllä se päivällä jo näytti vähän huonolta. Minulla on niin nälkä, että silmissä huimaa. Vaikka taitaa se täräyskin vielä heiluttaa."

Aika menee myrskyssä aina nopeasti. Olavi tajusi sen nyt, sillä pimeys oli tullut tuulen mukana. Tuntui siltä kuin tuulen voima olisi heikentynyt, mutta Olavin aistit olivat liikarasituksesta jo niin turtuneet, että hän tuskin tiesi, mitä tunsi.

Juuri ennen pimeän tuloa Olavi oli todennut, että kannella oli kaiken kaikkiaan kuusi henkeä: kapteeni, perämies, Julia, Kalle, Bengt ja hän. Kaikki muut olivat ylhäällä mastossa ja olivat olleet siellä jo aamuhämärästä alkaen.

Kello yksitoista kiipesi peräkannelle kaksi poikaa. Heidän mukanaan tuli ensimmäinen perämies.

"Menkää syömään", sanoi hän.

Kalle ja Olavi keinottelivat itsensä skanssiin. Siellä heidän silmiensä eteen avautui villi näky.

Lamppu heilui katossa isoja tanssiaskelia tehden. Se kärysi, mutta sisällä olevat olivat liian onnellisia kiinnittääkseen sellaiseen pikkuasiaan minkäänlaista huomiota. Ainoa ruoka, mitä Julia oli saanut kokoon, oli hernesoppa. Skanssin pöydällä ei voinut syödä, sillä "Albatross" tanssi kuin kuumeessa. Pojat istuivat uupuneina ja märkinä kannella, siis skanssin lattialla, pitivät soppakulhojaan jalkojensa välissä ja siinä huojuessaan kuin tanssivat dervissit he autuaallisin ilmein ryystivät hernesoppaa sisäänsä. Lattialla oli likaa, vettä ja astioita hujanhajan. Nurkassa uiskenteli kuohuvassa lammikossa pari kirjaa, joita Oskar koetti epätoivoisena pelastaa. Olavia nauratti.

He saivat paikan tämän kummallisen joukon keskellä. Joku huusi Oskarille:

"Anna niiden kirjojesi olla. Eivät ne tästä laatikosta mihinkään ui!"

Ja totta olikin! Olavista tuntui siinä soppaa hörppiessään, että "Albatross" muistutti tällä hetkellä suurta pakkilaatikkoa, johon oli jätetty muutamia esineitä kolisemaan. Laivan kallistuskulma oli vieläkin suuri ja kun se siitä tuontuostakin yritti kovasti ponnistellen kohota, tuntui kuin se olisi pudistellut päätään aivan kuin ori harjaansa. Aivan selvästi tunsivat pojat, että laiva värähti kuin pingotettu jänne jokaisessa kohokohdassa, ja he pohtivat uupuneilla aivoillaan, koska "Albatross" tähän tutinaan hajoaisi.

Kuuma soppa teki niin ruumiille kuin sielullekin hyvää. Yhä useampi pojista oli saanut silmänsä sellaiseen asentoon, ettei niistä enää tiennyt olivatko ne jo kokonaan kiinni, kun yhtäkkiä skanssin ovi temmaistiin auki ja ensimmäinen perämies keinotteli itsensä sisään. Toisessa kädessään hänellä oli uutuuttaan kiiltävä öljyhattu ja toisessa – whiskypullo. Vanha meritraditio oli syynä siihen, että hänellä oli hattu kädessään sisään astuessaan. Niin suurta herraa ei laivalla olekaan, että hän saisi astua miehistön skanssiin hattu päässään. Merellä vallitseva perinnäistapa oli myöskin saanut hänet tuomaan whiskypullon pojille. Maailman seitsemällä merellä annettiin myrskyssä aina jotakin rohkaisevaa.

"Saatte tästä jokainen vuorollaan pikarillisen. Ei tarvitse ottaa ellei haluta."

Toiset ottivat, mutta toiset jättivät.

Niin meni sekin yö. Vaikka ruumis oli raihnainen, ei Olavi saanut keinumisen vuoksi hetkeksikään unta silmiinsä. Laiva oli ennenkin keinunut, mutta nyt heilutti ja pyöritti valtava meri laivaa kuin leikkikalua. Tuskin oli päässyt unen päähän kiinni, kun jo heräsi siihen, että oli puolittain istuvassa asennossa kojussaan. Väliin olivat jalat korkealla ja tulossa hyvää vauhtia päätä kohden, väliin taas teki ruumis kojussa koko pyörähdyksen.

LAIVA ON LASTATTU

Tammikuun loppupuolella "Albatross" oli yhä vielä Pohjanmerellä. Pojat olivat oppineet tuntemaan merimieselämän kaikki ankarimmat asiat ja puolet. Viimeisinä viikkoina he olivat nukkuneet täysissä vaatteissa, heidän huopansa olivat homeisia, kasvot likaiset ja kädet olivat turvoksissa. Ruoka oli huonontunut, sillä vastatuuli pani kapteenin ja kokin tarkalleen laskemaan ruoan laadun. Jotkut saivat paiseita. Toiseen juomavesisäiliöön ilmestyi vuoto ja lopun aikaa oltiin puolilla vesiannoksillakin. Laivakorput olivat täynnä matoja.

Vastatuuli oli kuin kiusanhenki, joka oli päättänyt nitistää "Albatrossin" miehistöineen. Mutta pojat työskentelivät uupumatta. He käänsivät laivan tuhansia kertoja nurkumatta. Vaikka ikuisesti luovittaisiin! oli heidän ajatuksensa ja se tuli suusta sanoina, jotka kirahtelivat hampaiden välissä. Usein satoi lunta, vielä useammin oli ilma täynnä lenteleviä jääpiikkejä, jotka purivat kasvot vereslihalle. Purjeet olivat jäätyneinä kovaa pfeltiä. Olavilta, niinkuin muiltakin, meni niitä kääriessä kynnet. Kynsien alta tihkui verta, mutta hammasta purren nämä tuskat kestettiin.

Vihdoin viimein päästiin Norjan rannikolle ja siellä – jäädyttiin kiinni viime hetkessä. Oli jo kevät, kun päästiin Glommenia pitkin ylämaata kohden. Keväinen Norja otti heidät vastaan, ja poikien sydän oli täynnä riemua. He havaitsivat, että merimiehen elämässä suloisimmat hetket ovat satamaan tulot.

Alkoi lastaus. Tuhansia hienoja lautoja kannettiin laivan sisukseen. Olavi kantoi niitä, että niskaa pakotti. Tämä oli sitä ruumiillista työtä. Maissa käytiin tansseissa, ja pojilla komeine prentispukuineen oli ystäviä kuin kissoja Vilkkilässä. Kevät teki tuloaan, ja maa höyrysi alkuvoimaansa.

Viimeinen lauta heitettiin voimakkaasti lastin päälle. Ahtaajat poistuivat laivasta kättään heilutellen, ja kapteeni ilmoitti pojille, että nämä laudat viedään Australiaan. Pojat kiiruhtivat heti maihin sanomaan hyvästiä, mutta suuri oli heidän ällistyksensä, kun "Albatross" vielä viikon päivät lojui satamalaiturissa kiinni. Purjelaivat eivät pidä kiirettä. Kiire ei ole luotu niitä varten.

Olavi tunsi itsensä jo täydeksi merimieheksi. Kapteeni oli sanonut heille Norjaan saavuttaessa, että tuo matka Pohjanmeren yli tammikuussa oli ollut hänen vaikein matkansa. Pojat olivat ylpeitä, sillä tämähän oli jo aikamoinen tunnustus. Perämies oli erityisesti kiittänyt Olavia, mutta niinpä Olavi olikin raatanut kovina päivinä kahden edestä.

Hinaaja veti heidät virtaa alaspäin. Sivuutettiin suuria sahoja. Maisemat olivat suomalaisia, mutta asutus oli tiheämpää. Rannalla heiluttivat ihmiset liinoja, ja täydessä auringonpaisteessa tuli heitä vastaan joen suussa ruotsalainen koululaiva, jota kohteliaasti lipulla tervehdittiin.

Kalle seisoi kannella ja sanoi:

"Nuo pahukset pääsivät paljon helpommalla. Hätäkös nyt keväällä on tulla Pohjanmeren yli."

Elämä palautui jälleen säännöllisiin uomiinsa. Vahdit jaettiin. Lauhan tuulen työntäessä saatettiin ryhtyä opiskeluunkin. Kun päästiin Skotlannin pohjoiskärjen kohdalle, olivat pojat jo saaneet ensimmäisen opastuksensa merenkulun jalossa ja vaikeassa taidossa.

Laivan ensimmäinen upseeri oli opettajana. Hänellä oli mukanaan maissa olevien herrojen laatima kouluohjelma, jota ei kuitenkaan orjallisesti seurattu täällä, missä elämä oli täynnä yllätyksiä. Joskus huudettiin kesken tuntia purjeita käärimään ja joskus olivat myrskyssä molemmat vahdit koko yön kannella ja silloin ei päivällä jaksettu lukea. Kirjoitettiinpa kerran oikea ainekin. Visaisesti se lukeminen moneltakin sujui, sillä kouluahan tänne oli tultu pakoon.

Sivuutettiin Englanti ja painuttiin Madeiraa kohden. Maata ei nähty missään, mutta kerran kysyttiin aikaa isolta matkustajahöyryltä, joka oli matkalla Amerikkaan. Iso laiva hiljensi vauhtiaan, tervehti lipulla ja antoi "Albatrossille" kronometriajan. Matkustajalaivan kannelle oli kerääntynyt ihmisiä aivan mustanaan. Iso, täysissä purjeissa oleva purjelaiva on harvinainen näky nykyisin valtamerillä, harvinainen ja kaunis näky. Sen vuoksi matkustajahöyryn kannella käytettiinkin kameroita ahkerasti ja nenäliinoja heilutettiin hyvänonnen toivotusten raikuessa.

Yhä lämpimämmäksi kävi ilma. Jo paljon ennen kuin päästiin Madeiran tasolle, ilmaantuivat ensimmäiset lentokalat laivan viereen. Ne olivat reippaita veitikoita. Lentäviksi silleiksi niitä nimitettiin ja eräänä yönä niitä oli kannelle lentänyt viisi kappaletta. Ne vietiin riemukulussa Julialle.

Julia oli tullut harvasanaisemmaksi. Pojat olivat ennättäneet tehdä niin paljon koiruutta, ettei hän enää uskonut kaikkea. Olaviin hän vielä luotti ja kutsuipa hänet kerran tärkeän näköisenä valokuviaan katselemaan. Valokuvat olivat rasvaisia, mutta niistä sai kuitenkin sellaisen käsityksen, että Julia oli ollut nuoruudessaan komea tyttö.

Yhtä vain kaivattiin – sadetta nimittäin. Juomavettä oli kyllä tarpeeksi, mutta eihän sitä saanut käyttää pesuvedeksi. Suolaisella vedellä pojat kuutamossa hankasivat vaatteitaan. Kotoa lähdettäessä oli jokaisen arkussa neljä lakanaa, mutta nyt ei useimmilla ollut enää yhtään kappaletta jäljellä. Mitä niillä teki ja kuka niitä pesemään ryhtyisi. Kahden huovan välissä maattiin ja tyynynpäälliset maalattiin valkoisiksi, silloin kun ne tulivat liian harmaan värisiksi.

Koulutyö jatkui. Pallotrigonometria oli visaisin kohta koko opetuksessa. Monet väsyivät kesken ja ahtoivat päähänsä vain kaavat. Englantia opiskeltiin sitäkin uutterammin.

Olavi oli Norjassa saanut useita kirjeitä kotoa. Äidin kirjeet olivat surullisia, isä lähetti taskurahoja, ja sisko kertoi kaikki pikkukaupungin tapahtumat. Olipa Hiljakin isolla käsialallaan raapustanut muutamia rivejä siskon kirjeen perään. Olavia nauratti ajatellessaan sitä vaivaa, mikä Hiljalla oli mennyt näihin muutamiin koukeroihin. Samalla hän kuitenkin tunsi mielensä niin helläksi.

He olivat kerran Kallen kanssa kuutamolla keskustelleet kotioloistaan. Oli ollut ihana yö ja oli juuri päästy pasaatiin. Koiravahdilla ei ollut mitään tekemistä, ja niinpä useimmat vetelivätkin unia luukkujen päällä. Kalle oli lauleskellut hieman ja tullut sitten tunteelliseksi. Hän oli vain kerran ennen "Albatrossille" tuloaan nähnyt meren ja silloin oli hän ollut pikkuinen poika. Hän oli kasvanut sisämaassa, nähnyt vain järviä, ja nämä etelän ihmeet olivat saaneet hänen mielensä lämpenemään...

He aloittivat keskustelunsa molemmat varovasti. Vähitellen sulivat sydämet, ja molemmat tunnustivat lopuksi, että koti-ikävä oli vaivannut heitä aivan ensimmäisistä päivistä lähtien. Kalle puhui omaisistaan ja Olavi selosti yksityiskohtaisesti kaikkien perheensä jäsenten edesottamukset.

Juuri se, että Kalle oli kotoisin sisämaasta, oli Olavin pannut usein ihmettelemään Kallen nopeata kehitystä. Kalle oli heistä merimiestaidossa niin käytännöllisessä kuin teoreettisessakin miltei parhain. Hän piti ruoria hyvin, osasi solmut ja köydet kuin viisi sormeaan ja takilassa oli hän ketterä kuin kärppä. Ja kuitenkin hän oli hento rakenteeltaan.

He puhuivat siitäkin asiasta. Kalle näytti lihaksiaan, jotka kuunvalossakin olivat komeat. He tulivat siihen tulokseen, ettei merellä menesty sellainen mies, joka ei aikaisemmin ole urheillut. He olivat havainneet, että kaikki heidän toverinsa olivat kunnostautuneet jollakin urheilun alalla. Heillä oli kaikilla terve ruumis, vaikkakaan se kasvuiässä ei voinut olla erityisen voimakas.

Jorma tuli skanssista mandoliineineen. Sitten laulettiin, ja perämies, joka valkoisissa tennishousuissa lojui peräkannella nojatuolissaan, kehoitti kovasti jatkamaan. Eräs toi viulun ja pian tanssittiin kannella kuin parhaassakin tanssisalissa. Oltiin tulossa etelään ja kuu oli aivan hopeaa täynnä.

Ihminen – ja varsinkin poika – unohtaa kaiken helposti. Poissa olivat heidän mielistään nyt Pohjanmeren kylmät kauhut. Ilma oli kuin hunajaa. He olivat nyt saapuneet ikuisen lämmön maahan. He olivat kylmän pohjoisen lapsia. He olivat kaivanneet valoon ja kirkkauteen vaistomaisesti ja nyt he olivat aivan valon ja kirkkauden keskellä. Ihmekö sitten oli, että heidän mielensä olivat lempeyttä ja hyväntahtoisuutta tulvillaan. Ilma oli lämmin, meri oli lämmin.

Ainoa, joka ei ollut täysin tyytyväinen, oli Julia. Hänellä oli keittiössään liian kuuma, mutta vanhat prentikset ilmoittivat, että kunhan etelämmäksi joudutaan niin hän paistuu ahtaaseen koppiinsa. Silloin Julia muljautti heihin epäuskoisen näköisenä ja pyyhki hikeä otsaltaan.

Kukin poika joutui vuorollaan kahdeksi viikoksi keittiöön apulaiseksi. Merimiesammatti oli läpikäytävä kaikkia asteitaan myöten. Olavi oli jo osansa palvellut. Kerran he olivat Julian kanssa epätoivoisesti koettaneet saada pannukakkutaikinaa pysymään vuoassa kovan myrskyn aikana. Ei se kuitenkaan siellä ollut pysynyt. Keittiön lattialta sitä raaputettiin pois vielä pitkän aikaa.

Keittiöpoikanaolo oli siinä suhteessa kadehdittavaa, että sai varmasti syödä vatsansa täyteen. Heistä kaikista tuntui kuin he olisivat voineet syödä vaikka kuinka paljon. Heillä oli alituiseen nälkä ja skanssissa oli toisinaan suoranaisia tappeluita lihapaloista.

Keittiöpoika pisteli suuhunsa puolet kapteenille ja perämiehille tarkoitetuista ohukaisista. Keittiöpoika vei kojuunsa keittiöstä saalistamiaan herkkuja. Eihän niitä tosiasiassa moniaita ollut, mutta täällä maistui kaikki niin suurenmoisen hyvältä.

Siksi keittiöpoikaa kadehdittiin. Sitäpaitsi sai hän vielä nukkua ympyriäisen yön – hänen ei tarvinnut nousta joka neljän tunnin kuluttua vuoroonsa kuten tavallisten vahtien aikana. Hän vain nukkui ja näki unta lihapullista ja ohukaisista.

Vaikka mastoissa juokseminen oli jo urheilua sinänsä, koettivat pojat taitoaan monella eri tavalla. Skanssissa oli kahdet nyrkkeilyhansikkaat ja ne olivat ahkerassa käytännössä. Kapteeni järjesti kerran oikeat kilpailut. Ne pidettiin skanssin katolla tarkan valvonnan alla. Ainoana vikana oli se, että saattoi äkkiä tulla isketyksi skanssin katolta pari metriä alemmaksi kannelle. Se teki kipeää. Kapteeni piti sitten puheen, jossa hän sanoi, että oikea merimies turvautuu vain nyrkkeihinsä. Puukot ja muut sellaiset ovat vain roiston ja dagon aseita.

Kun pojat kyselivät, mitä hän dagolla tarkoitti, kapteeni selitti sen olevan merimieskieltä ja että kaikkia Välimerenmaiden merimiehiä, jotka ovat tunnettuja kieroudestaan ja siitä että pistävät puukon selkään, nimitetään dagoiksi.

"Jos joudutte joskus tappeluun satamissa, jos nyt välttämättä joudutte ettekä ilman häpeää siitä pääse, niin muistakaa, että aina voittaa se, joka lyö ensiksi."

Sitten lihava kapteeni poistui omalle puolelleen hiljaa hihittäen.

TROPIIKIN RIEMUT. BENGT PUTOAA

Yhä kynnettiin etelää kohden. "Albatross" suuntasi Madeiralta lähtien kulkunsa Brasilian rannikkoa kohden. Tämä oli välttämätöntä pasaatituulien takia, sillä tuulet määräävät purjelaivojen reitin suurilla merillä. Ennen aikaan hapuilivat purjelaivat kuin sokkosilla ja aivan vain onneensa luottaen maailman merillä, mutta nyt on tiede jo määrännyt vallitsevat tuulensuunnat vuodenaikoihin sovellettuna. Niinpä oli "Albatrossinkin" kulku mutkallinen, mutta pojat, jotka olivat päässeet pasaatin makuun, olisivat vaikka ikänsä purjehtineet näillä sinisillä vesillä.

Olavi oli mennyt halkaisijapuomin verkkoon päivää paistattelemaan. Elämä tuntui ihanalta. Keula halkaisi vettä, joka viheriänä ja sinisenä lensi auringon kiloon. Lentokalat seurasivat laivaa tuntikaupalla, boniitot hyppelivät keulan kuohuissa. Peräkannella narrailivat perämiehet haikaloja koukkuun. Julia antoi ison sianlihapalan, se pantiin koukkuun ja pian oli laivan perässä pieniä haikaloja tusinoittain. Raivoisasti ne taistelivat lihapalasta ja yhtä raivoisina ne heittelehtivät kannella, minne ne koko miehistön avustamana kiskottiin. Toinen perämies ajoi aina pojat kauemmaksi, sillä isku haikalan pyrstöstä katkaisee vahvimmankin säären. Kuollutta haikalaa ihailtiin miehissä. Sen hampaita väänneltiin ja käänneltiin ja todettiin, että ne olivat terävämmät kuin halkosahan hampaat. Perämies neuvoi miten haikalan selkänikamista saa itselleen valmistetuksi oivallisen kepin ja pian niitä oli laivalla jokaisella.

Olavi oli oppinut lyhyen merimiesaikansa varrella, että merimiehen tulee osata kaikkea. Hänen tulee osata keittää ruokansa, valmistaa vaatteensa ja tuntea monta tuhatta asiaa, jotka keskittyvät ison purjelaivan takilaan. Täysoppinut matruusi, joka suurilla merillä kantaa englantilaista arvo- ja ammattinimeä "A.B.", on suuri herra. Kuluu vuosia ennenkuin voi itseään sellaiseksi sanoa. Höyrylaivoissa pääsee paljon vähemmällä ja senvuoksi ei purjelaivan matruusi höyrylaivan matruusia minään pidäkään.

Pojilla oli tapana kiivetä ylimmälle pramiraa'alle ja siellä he usein istuivat tropiikin merta ihailemassa kuin naakat. Eivät nämä kipuamiset erityisesti kiellettyjä olleet, mutta kerran sattui tapaus, joka jätti lähtemättömän jäljen nuoriin mieliin ja joka samalla aiheutti sen, että kapteeni kielsi kaiken huvikiipeilyn.

Oli kaunis päivä. Pojat olivat etsineet suojaa mistä saivat, sillä joskus oli aurinko pasaatituulessakin liian kuuma. Nuori Bengt, sama, joka aikaisemmin oli katkaissut solisluunsa, oli kiivennyt istumaan ylimmälle pramille. Koskaan ei saatu selville miten oikeastaan oli käynyt, mutta äkkiä näkivät alhaallaolijat – perämies peräkannella ensimmäisenä – miten Bengt putosi. Hänen ruumiinsa kieppui hetkisen köysistössä, ja kerran näytti siltä kuin olisi hän ollut saamaisillaan kouristuksentapaisesti kiinni vantista, mutta lopulta kuului jysähdys. Hän oli pudonnut isolleluukulle, hengitti vielä hetkisen ja oikaisi sitten raukeasti kätensä jäykiksi.

Yleinen kauhistus vallitsi poikien keskuudessa. He olivat tietenkin kuulleet, että myrskyn aikana tämänkaltaista tapahtuu useinkin ja miehiä voi silloin sinkoutua sekä mereen että kannelle, mutta että tämänkaltaista saattoi sattua keskellä kirkasta päivää, jolloin laiva kulki tasaisesti kuin juna pasaatituulessa – se tuntui heistä kuin Jumalan sormelta, joka muistutti olemassaolostaan.

Kapteeni tuli surullisena paikalle. Hän tiesi antaneensa pojille tarkat ohjeet, joita perämiehet olivat vielä tehostaneet: ei koskaan saanut riippua takilassa huolimattomasti. Aina tuli yhden raajan olla takilassa lujasti kiinni olipa se sitten jalka tai käsi.

Kapteeni sanoi: "Herra armahda meitä! Kantakaa hänet keulaan."

Bengt kannettiin keulaan ja kapteeni meni puosun luokse. Puosu ymmärsi jo käskemättäkin tehtävänsä. Hän ryhtyi heti työhön, ompeli Bengtin ruumiin ensin purjekangassäkkiin ja sitten säkin päälle Suomen lipun. Lopuksi kiinnitettiin säkkiin isoin kivihiilenkappale, mikä hiilisäiliöstä löydettiin ja niin oltiin valmiit hautausta varten.

Auringon laskiessa käskettiin pojat riviin kannelle. He saapuivat riviin suoraan työstään, likaisina ja hoitamattomina, mutta syvä hartaus kuvastui heidän silmistään kapteenin alkaessa lukea käsikirjastaan ruumiinsiunausta. Kapteenin ääni vapisi, käsikirja tahtoi pudota hänen käsistään, mutta viimein hän oli saanut yksitoikkoisen luettavansa loppuun. Olavi ja Kalle tarttuivat ruumislautaan varovasti, kallistivat sitä, ja silloin kuului ulkopuolelta loiskahdus.

Olavi katsahti lautaa kannelle vetäessään laidan ulkopuolelle ja näki kuinka purjekangassäkki isoissa kaarteissa katosi kirkkaaseen veteen. Hän seurasi silmillään sitä niin kauan kuin saattoi ja kääntyi sitten kapteenin puoleen sanoen:

"Herra kapteeni. Emmekö laulaisi tässä nyt virttä?"

Pian kaikui "Sun haltuus rakas Isäni" voimakkaana. Kukaan pojista ei ajatellut, että tilaisuus olisi ollut liian hentomielinen. He olivat nähneet Bengtin kannella, kuulleet hänen viimeisen parahduksensa ja onnettomuus oli tehnyt heidät ainakin tänä päivänä vakaviksi.

Bengtin merimieskirstu siirrettiin peräpuolelle. Kapteeni kirjoitti lokikirjaan tarkan selostuksen tapahtumasta ja Olavi oli yhtenä todistajana. Kapteenin käsiala oli pientä, mutta Olavi tiesi, että nämä pienet kirjaimet tulisivat vielä isoiksi, kun ne lennättimen avulla saapuisivat kotimaahan.

Mutta elää täytyy. Lähiaikoina liikkuivat pojat takilassa varovaisina, mutta pian sekin unohtui, sillä takilassa riippuminen, joka alussa tuntui aivan mahdottomalta, oli kuukausien kuluessa muodostunut aivan kuin toiseksi luonnoksi. Miten oli Bengt saattanut erehtyä?

Otettiin sitten vihdoin sekstantitkin esille. Perämies opetti, miten auringon korkeus otetaan, miten laivan asema määrätään auringon ja muiden taivaankappaleiden avulla, tutkittiin tähtitiedettä ja hiki päässä aherrettiin logaritmitaulujen kanssa. Pian osasivat pojat yksinkertaisempia paikanmääräyksiä. Useimmille heistä jäi ainakin pallotrigonometrian kaavojen johtaminen epäselväksi, mutta mitäpä se teki nyt, kun heillä kerran oli selvät kaavat, joihin nojata.

"Näillä kaavoilla pääsee vaikka maailmanloppuun", sanoi Kalle ja löi kirjansa komeasti kiinni.

"Tässä kirjassa on numeroita enemmän kuin teetä Kiinassa", sanoi Jorma lyödessään logaritmitaululla Oskaria päähän.

Jälleen muuttui suunta. Pyrittiin Hyväntoivon niemeä kohden pullistunein purjein, ja nyt pojat saivat huomata, että on olemassa sellainenkin tasoittava piste maapallolla kuin Etelänapa. Ilma muuttui yhä kylmemmäksi. He olivat nyt saapuneet "karjuville neljällekymmenille", siis neljällekymmenennelle eteläiselle leveysasteelle. Täällä he tapasivat vuorenkorkuisia aaltoja, aaltoja, jotka tuntuivat suorastaan upottavan "Albatrossin". Kautta aikojen on Hyväntoivon niemen edustalla aaltoillut ankarasti.

Ihanat pasaatiajat olivat päättyneet. Pojat palelivat vahdeissaan kuten ennenkin. Meri oli täällä alhaalla hyvin vihainen, musta ja ankaran näköinen.

Intian valtamerellä ei kohdattu ainoatakaan myrskyä. Myötätuulessa tehtiin joskus viisitoistakin solmua. Kerran oli etumasto liiallisen purjekuormituksen takia vähällä katketa, mutta viime hetkessä saatiin molemmat pramit alas.

Ei siis ollut syytä moittia vauhtia, mutta kyllä matka olikin viivästynyt. Jo neljä kuukautta he olivat ponnistelleet Australiaa kohden. Ainoastaan kerran oli matkan aikana nähty maata. Suuri olikin poikien jännitys, kun he auringonkorkeutta eräänä päivänä ottaessaan huomasivat, että St. Louisin saari tulisi pian näkyviin.

Yöllä se kuutamossa nousikin merestä. Jylhänä ja luoksepääsemättömänä se oli todellinen meren erakko. Julie kertoi, ettei siellä kasvanut ainoatakaan puuta.

Noustiin jälleen ylemmäksi ja suloinen lämmin alkoi kiertää poikien suonissa. Tiedettiin matkan pian päättyvän, ja työnteko, joka ajoittain samoinkuin opiskelukin oli maistunut puulta, sai uutta vauhtia. Laivaa siistittiin kovalla kiireellä. Oli tarkoituksena esiintyä kauniina.

Niin sivuutettiin Tasmania ja noustiin Sydneytä kohden. Pojat olivat nyt eteläisellä pallonpuoliskolla lähellä matkansa päämaalia.

Totisesti ihanalta tuntui heittää ankkuri Sydneyn satamassa. Ilmasto oli kuin pasaateissa. Sadat pienet purjealukset kilpailivat parhaillaan satamassa. Kaikkialla oli väri-iloa ja Olavista tuntui kuin heidän pitäisi kiittää Jumalaa siitä, että Hän oli saattanut matkan näin onnelliseen päätökseen.

Pojat olivat nyt olleet laivalla miltei vuoden ajan. He tunsivat itsensä täysinoppineiksi. Ylpeinä he liikkuivat komeissa puvuissaan. Napit kiilloitettiin kahta kiiltävimmiksi, maista ostettiin puhtaita kauluksia ja olipa Julien nähty liikkuvan oikein kukkakin napinlävessä.

Merimiespappi ja konsuli järjestivät pojille pitoja. Pojat tunsivat olevansa jotakin. Nyt heillä oli paljon kirjoittamista.

Olavi sai kaksitoista kirjettä Sydneyssä. Hän itse puolestaan lähetti menemään kolme. Yhden äidille, yhden isälle ja yhden siskolle. Hän oli käynyt valokuvassa ja huomannut, että koko ulkomuoto oli muuttunut. Kasvot olivat kapeat ja – varmastikin – hän oli huomattavasti venynyt.

SEIKKAILU SYDNEYN SATAMASSA

"Albatross" maalattiin valkeaksi! Tieto siitä levisi muidenkin satamassa olevien purjelaivojen miehistöjen korviin, ja paikalle saavuttiin joukolla työtä ihailemaan. Jonkin ajan kuluttua oli "Albatross" tosiaankin unien valkoisen joutsenen näköinen. Kaikki kiilsi ja hohti. Kansi oli hangattu hiellä ja tuskalla hohtavan valkoiseksi.

Ainoastaan keulakannella näkyi neljä punertavaa läiskää. Niiden yli kumartuneena oli onneton Oskar, joka sai luonnossa maksaa syntejään. Oskar oli kerran – ensimmäisenä satamassaolopäivänä – innostunut kävelemään kannella käsillään. Hän oli kokonaan unohtanut, että hän tuli suoraan punaisen mönjän kimpusta. Perämies ennätti kyllä hätään, mutta joka tapauksessa oli kanteen muodostunut neljä "kadonneen renkaan" kädenjälkeä. Perämies noitui ja hyppeli tasakäpälää onnettoman Oskarin edessä. Oskar seisoi tyynenä, mutta kun hän sitten kuuli, että hänen rangaistukseksi tuli hangata jäljet pois, oli itku nousta kurkkuun. Hän kyllä tiesi, miltä ja minkälaiselta sellainen työ tuntui, sillä hän oli erikoistunut juuri kannen hankaamiseen.

Niin siis Oskar hieroi hohkakivellä kantta valkoiseksi. Muut pojat seisoivat ympärillä ja irvistelivät. Viisi päivää.

Olavi oli löytänyt mukavan paikan vastaisella rannalla. "Albatross" oli ankkurissa suunnilleen keskellä lahtea, ja kaupungin puoleisella rannalla oli hylätty pajarakennus. Siellä Olavi, Kalle ja Jorma häärivät kuin konsanaan kotonaan ja siellä syötiin kaupungista ostetut herkut. Heidän tarvitsi vain huikata kansivahdille. Niin lähellä oli "Albatross", että soutu sinne kesti vain muutaman minuutin.

Pojat olivat eräänä iltana kokoontuneet keskustelemaan. Oikeastaan vain Olavi ja Jorma keskustelivat – Kalle heitteli voileipiä pajan ikkunasta. Oli miltei liian kuuma. Sataman lukemattomat lahdet olivat aivan tyyninä. Kaukaa miljoonakaupungista kuului kosken kohinaa muistuttava ääni. Täällä oli hiljaista, niin hiljaista, että saattoi miltei kuvitella olevansa maalla jonkin sisäjärven rannalla.

"Albatrosskin" näytti nukkuvan. Sen valkoinen takila ikäänkuin leijaili sinistä taivasta uneliaana leikaten. Peräkannella näkyi kapteeni tropiikkivaatteihin puettuna. Joku pojista oli kiivennyt aivan maston huippuun. Hän heilutti kättään joillekin maissaolijoille, mutta pojat eivät huomanneet ketään lähellään.

Olavi oli repinyt rehevää ruohikkoa ja kantanut sitä aikamoisen kimpun pajan likaiselle lattialle. Hän harrasti nyt mukavuutta ja olikin ylpeänä selittänyt Kallelle elämänsä ohjeen olevan seuraavankaltaisen: Älä koskaan seiso, silloin kun sinulla on tilaisuus istua – älä koskaan istu, silloin kun sinulla on tilaisuus maata. Kalle myönsi, että saattoihan siinä olla perääkin ja teki samoin kuin Olavi. Viimein liittyi Jormakin tähän laiskoittelevien joukkoon. Siinä he sitten lepäsivät, torkkuivat ja unisina kehuivat paikkaa hyväksi.

Otaksuttavasti he kaikki olivat nukahtaneet kuumuuden vaikutuksesta. Olavi heräsi yht'äkkiä siihen, että jossain hänen ympärillään puheltiin. Hän kohottautui kyynärpäittensä varaan ja säpsähti.

Kaksi vastenmielisen näköistä satamajätkää seisoi pajan edustalla. He puhuivat kovalla äänellä, eikä se Olavista vielä tuntunut ihmeelliseltä, mutta kun he sitten tuontuostakin viittoilivat "Albatrossiin" päin, herätti Olavi muutkin pojat. Nähtyään Olavin varoittavan merkin kääntyivät Kalle ja Jorma äärimmäisen varovasti toiselle kyljelleen, niin että hekin saattoivat nähdä molemmat miehet.

"Mitähän nuo jätkät 'Albatrossista' tahtovat?" kuiskasi Olavi.

Pian siirtyivät jätkät lähemmäksi ja seisoivat lopuksi aivan ikkunan alla. Pojat painautuivat seinää vastaan ja kuuntelivat korvat hörössä.

Ja kylläpä siinä olikin kuuntelemista. Pojat osasivat sen verran englantia, että ymmärsivät jätkien suunnittelevan varkautta. Varkaus tapahtuisi lastin purkamisen yhteydessä. Jätkät tulisivat muina miehinä purkamaan ja sitten sopivan tilaisuuden tullessa vietäisiin laivasta mitä irti saataisiin, varapurjeita, köysistöä, messinkiosia ja maalipurkkeja. Toinen jätkistä tiesi vielä kertoa, että kirvesmiehellä oli sellainen työkalulaatikko, että myydessä siitä saisi yli kolmekymmentä puntaa.

Tuontuostakin viittoivat he laivaa kohden ja kun he mainitsivat useita nimiä, päättivät pojat, että heillä oli joukko muita rikostovereita. He suunnittelivat teon aivan yksityiskohtaisesti, ja ihmeen tarkat tiedot heillä näyttikin olevan. He tiesivät tarkalleen, missä varapurjeita säilytettiin, missä maalivarasto oli ja mitä tietä pääsisi helpommin murtautumaan kirvesmiehen ja puosun yhteiseen hyttiin.

Olavi tiesi, että tämänkaltaiset laivavarkaudet ulkomaisissa satamissa ovat aivan yleisiä. Joskus häviää koko varapurjevarasto, ja kapteenit kysyvät onnettomina miten sellainen on mahdollista. Tavallisesti on joku laivan miehistöstä juonessa mukana. Purjeet ovat sangen kalliita, samoin paksut manillaköydet ja teräsvaijerit. Kätevä rosvo voi ansaita aika tavalla rahaa esimerkiksi pimittämällä laivan maalivarastosta raskaita maalitölkkejä.

Tämän kaiken Olavi tiesi, mutta mitä tässä nyt tekisi? Ilmoittaisiko suoraan kapteenille vai tulisiko tänne vakoilemaan miesten lähimpiä suunnitelmia. Tämä tienoo oli kaikesta päättäen miesten kokoontumispaikka.

Aivan oikein. Ennenkuin jätkät poistuivat, sopivat he siitä, että seuraavana iltana kokoonnuttaisiin joukolla lähempiä suunnitelmia tekemään.

Pojat olivat siinä silmänräpäyksessä jaloillaan. He juoksivat kaikki pajan vastakkaiselle seinälle ja tarkastivat huolellisesti poistuvien jätkien kasvonpiirteitä, niin että tuntisivat ne myöhemmin. Toinen heistä oli iso ja rokonarpinen. Hän oli otaksuttavasti skandinaavista alkuperää, mutta toisen pinta oli tumma.

"Tuo on nyt sitten sellainen dago", sanoi Jorma. "Katoppa, sehän ontuu."

Dago ontui pahanlaisesti. Miehet katosivat läheisten kivihiilikasojen taakse, ja pojat ryhtyivät pohtimaan tilannetta.

"Kyllä minä puolestani kertoisin kapteenille kaiken", aloitti Kalle.

"Ei siitä mitään hyötyä vielä ole", selitti Olavi. "Tietenkin voi kapteeni määrätä kaksinkertaiset vahdit ja voi myös laitattaa uudet lukot varastojen oviin, mutta en minä usko, että asia sillä vielä on selvä. Huomenna tulee satoja lastaustyöläisiä laivaan ja kuka heidän puuhiaan valvoo. Enkä minä sitäpaitsi usko, että kapteeni meidän puuhiamme vakavalta kannalta ottaisi. Kyllä taitaa olla parasta, että hoidamme tämän jutun itse."

Niin siinä sitten päätettiin. Seuraavana iltana he olivat jälleen pajassa. He olivat kaiken varalta kantaneet pajahuoneeseen tyhjiä likaisia laatikoita, joiden takana oli hyvä piileksiä. Eihän koskaan voinut tietää milloin miesten päähän pälkähti tulla pajaan sisään.

Mutta sisään he eivät kuitenkaan sinä iltana astuneet. Heitä oli kaiken kaikkiaan nyt neljä koolla, ja eräs heistä oli hirmuisen iso. Olavi muisti kerran ennen nähneensä samannäköisen miehen ja sitten asia selvisikin! Tässähän oli sama mies, joka oli tullut laivaan kauppaamaan kapteenille takilatarpeita.

Olipa siinä eri kauppias, ajatteli Olavi. Varastaa toisilta ja myy toisille. Kunhan ei vain myisi kapteeneille heidän omia tavaroitaan. Eri jehu!

Miehet keskustelivat kuten ennenkin varastamismahdollisuuksista. Nyt saivat pojat tietää, että laivan kirvesmies itse oli humalapäissään antanut tietoja laivan varastoista. Senvuoksi tunsivatkin miehet "Albatrossin" varastot kuin viisi sormeaan.

Miehet olivat yksimielisiä. Ainoastaan teon suorittamisajasta keskusteltiin. Toiset tahtoivat ryhtyä puuhaan heti, mutta iso mies, jonka Olavi mielessään risti Gorillaksi, kehoitti odottamaan siksi kunnes puolet lastia on saatu laivasta ulos. Silloin on siellä alhaalla tilaa liikkua, hän selitti.

Sitten miehet ottivat pullon esille ja ryhtyivät juomaan aivan poikien nenän alla. Hämärä oli jo tulossa ja pojat hermostuivat. Eivätkö nuo jätkät koskaan lähtisi?

Loilotus ulkopuolella kävi yhä voimakkaammaksi, ja viimein päättivät pojat puikahtaa vastapäisestä ikkunasta – kävi miten kävi.

Pojat näyttivät suorastaan käärmeiltä luikerrellessaan ikkunasta ulos. Ei kuulunut risahdustakaan. Jonkin matkaa juostuaan he tulivat kuin muina miehinä kivihiilikasojen takaa esiin ja kävelivät rohkeasti miesten luo. Nämä hätkähtivät ja loivat heihin silmiensä alta äreitä katseita. Pojat varoivat visusti osoittamasta liiallista mielenkiintoa, huusivat ja huhuilivat, ja viimein nouti yövahti heidät laivaan.

Seuraavana iltana päättivät pojat kertoa tietonsa muillekin. Muut kaksitoista olivat mielissään ja vannottivat toinen toistaan pitämään suunsa kiinni. Kyllä he tämän asian hoitaisivat ilman kapteeniakin. He olivat innostuneita ja monenlaisia suunnitelmia esitettiin sinä iltana lampun ääressä.

Ensimmäisenä kysymyksenä oli tietenkin se, miten varkaat aikoivat tekonsa suorittaa. Olavi osasi kyllä selostaa pajan luona käydyt keskustelut, mutta miten jätkät aikoivat soveltaa suunnitelmansa käytäntöön? Päätettiin, että seuraavana päivänä tutkittaisiin kaikki mahdolliset paikat laivalla, jotta saataisiin selville miesten kulkureitti. Veneellä he tietenkin saapuisivat, sillä ei uimalla paksuja purjekangaskääröjä kuljetella. Yksi ainoa raskas maalipurkki veisi sitäpaitsi uivan miehen pohjaan.

Nyt oli aina joku heistä iltaisin pajassa vahtia pitämässä. Lopulta saatiin selville, että lauantai-iltana, jolloin jätkät otaksuivat suurimman osan miehistöä olevan poissa laivalta, teko suoritettaisiin.

Sovittiin, että Jorma jäisi pajalle vahtiin. Heti kun miehet lähtisivät rannasta, nostaisi hän ikkunapieleen taskusähkölampun, vilkuttaisi sillä pari kertaa ja lopulta hälyyttäisi kivihiilikasojen luona olevasta kapakasta poliisit paikalle. Jorman tehtävä oli vaarallinen, vaarallisin kaikista, mutta hän pyrki siihen toimeen niin hartaasti, ettei Olavi hennonut kieltää.

Laivalla pitäisi neljätoista reipasta poikaa lopusta huolen.

Jo perjantaina kävi Jorma selittelemässä asian lähimmälle patrullikonstaapelille. Tämä kuunteli hartaan näköisenä ja taputti Jormaa olalle. Kyllä he ainakin olisivat paikalla. Sitäpaitsi lupasi poliisi asettaa muitakin miehiä eri paikkoihin rannalle, etteivät jätkät pääsisi jossain muualla karkuun heidän kynsistään.

Tuli lauantaiaamu ja pojat olivat hermostuneita. Päällystö ihmetteli jonkin verran sitä, että kaikki nuoret prentikset pysyivät laivalla. Ainoastaan vanhemmat oppilaat olivat anoneet lomaa illaksi.

Viimein tuli odotettu ilta. Pojat olivat sijoittuneet kaikkialle. Eniten heitä oli keulakannen alla, sillä se oli jätkien suunnitelmassa laivaannousukohta.

Tuli pimeä. Kello yhdentoista aikaan kuulivat pojat heikkoa airojen kitinää, mutta jätkät varoivat puhumasta. Kuului pehmeä jysähdys – vene oli törmännyt laivaan. Sitten näytti kuin iso koukku olisi tarttunut parraspuuhun ja hetken kuluttua nousi tumma varjo kannelle.

Dago sieltä tuli. Hän huohotti hetkisen ja tuijotti sitten ympärilleen. "Albatrossin" kannella ei näkynyt ketään; ei niin ristinsielua. Varovasti hän otti taskulampun esille, kumartui laidan yli ja ilmoitti kuiskaten kaiken olevan selvän. Laidan yli nousi vielä toinenkin hahmo ja pojat luulivat hänessä tuntevansa Gorillan.

Pojat makasivat suojapaikoissaan hiljaa kuin hiiret.

Jätkät ryhtyivät toimeen. Salamannopeasti ja äänettömästi he olivat pian luisuneet luukusta laivan sisustaan. Sieltä kuului hetkisen kuluttua ähkimistä ja pian kiipesi kannelle Gorilla selässään valtava purjekangaspinkka. Purjekangas muistutti isoa makkaraa, se painoi ainakin sata kiloa ja pojat eivät voineet olla ihailematta Gorillan voimaa. Gorilla meni parraspuun luo, alhaalta heitettiin köysi kannelle ja saalis laskettiin veneeseen. Veneen täytyi olla suuri, sillä pojat näkivät pimeydessä ainakin kolmen käärön katoavan laidan yli.

Gorilla ei enää mennyt alas. Hän kuiskasi römeästi dagolle:

"Ota vielä yksi pieni mukaasi. Minä menen edellä veneeseen."

Gorilla katosi laidan yli. Silloin ryhtyivät pojat toimimaan. He hiipivät äänettöminä luukun ääreen. Dago oli juuri puhkuen nousemassa kannelle.

Olavi tarttui hänen kurkkuunsa. Ei kuulunut pihahdustakaan. Kalle tarttui yhdessä Olavin kanssa pökertyneeseen mieheen kiinni ja muut vetivät esiin pienen halkaisijapurjekäärön, jota dago oli juuri raahaamassa kannelle.

"Nyt nopeasti!" kuiskasi Olavi.

Pojat toimivat ripeästi. Hetkessä dago oli sidottu muumioksi, kapuloitu, ja kääritty purjeeseen. Kaikesta oli tuloksena sievänlainen makkara, joka oli hieman jäykkä, mutta muuten hyvänmuotoinen. Makkara raahattiin laidan ääreen ja Olavi kyyrysillään ollen heilautti sen laidan yli varovasti nuoraa kädessään pidellen. Alhaalta veneestä kuului mutinaa ja sitten... "selvä on... pidä kiirettä".

Nyt tapahtui jotakin sellaista, jota jätkät eivät laskelmissaan ottaneet huomioon. Yht'äkkiä kuului kannelta kovaa kiljuntaa. Pojat huusivat minkä jaksoivat ja Kalle vinkaisi vielä piipittävän "carramban" huutojen väliin.

Veneestä kuului kirouksia. Jätkät pakenivat minkä ennättivät. Vene eteni kohisten pimeätä rantaa kohden.

Pojat istahtivat luukulle ja nauroivat pakahtuakseen. Kaikki oli tapahtunut minuutissa. Se oli ollut todellista varjojen leikkiä.

"Mitähän ne sanovat, kun näkevät dagon olevan makkaran sisällä", puuskutti Kalle. "Eivätköhän ne ihmettele sitä elämänsä loppuun asti?"

Perämies tuli kannelle ja pojat kertoivat hänelle niin paljon kuin uskalsivat. Perämies meni hakemaan yökiikarin ja yhdessä sitten tutkittiin pajan rantaa. Pimeys oli kuitenkin siksi musta, ettei mitään näkynyt.

Sitten kuului rannalta voivotusta ja kiroilua. Taskulamppuja vilkkui kaikkialla, ja eräs poliiseista oli ottanut mukaansa ison poliisilyhdyn.

Pojat näkivät näinkin kaukaa, että poliisit olivat olleet täsmälleen paikalla. Näkyipä siellä lamppujen loisteessa tuttukin varjo häilähtelevän.

"Nyt on Jorma siellä rannalla varmaan aika poika mielestään", sanoi Kalle.

Yhden aikaan yöllä rannalta kuului kolme vihellystä. Se oli Jorman merkinanto ja Olavi kävi hakemassa hänet veneellä. Kokoonnuttiin skanssiin.

Jorma kertoi:

"Meidän hyökkäyksemme oli täydellinen yllätys. Minä makasin erään lihavan poliisin vierellä ja kuulin hänen koko ajan hiljaa tirskuvan. Täälläpäin maailmaa nimittäin ymmärretään huumoria. Jätkät soutivat kuin itse kehno olisi ollut heidän vanavedessään. Puheenpulinasta saatoimme päättää, että te olitte yllättäneet heidät laivalla ja että yksi heistä oli jo jäänyt siellä kiikkiin. Vene karahti soraan ja siinä silmänräpäyksessä olimme heidän niskassaan. Jälleen oli jätkien vuoro hämmästyä. Komissaari itse karkasi Gorillan kimppuun, mutta tarvittiin kokonaista kolme miestä tätä grobiaania patukoimaan, ennenkuin hän antautui. Sitten heidät määrättiin kantajiksi ja lähdettiin hanhenmarssissa lähintä poliisikonttoria kohden.

"Jätkät marssivat hiljaisina. Komissaari kysyi heiltä minne he sen neljännen olivat jättäneet, mutta jätkät eivät puhuneet mitään.

"Tultiin sitten kamarille. Purjekangaskääröt heitettiin lattialle ja monen punnan arvosta niitä siinä olikin. Niitä käänneltiin ja väänneltiin siinä jätkien läsnäollessa, mutta yht'äkkiä päästi eräs poliisi kummastuksen huudon. Meidän kaikkien hämmästykseksi ryhtyi hän kiiruusti poistamaan sidenuoraa erään käärön ympäriltä ja voitte kuvitella kaikkien ällistystä, kun näimme ystävämme dagon siinä tuijottavan meitä kaikkia raivoisilla silmäyksillään. Konstaapeli poisti häneltä nopeasti suukapulan ja – olisittepa kuulleet sitä sanatulvaa, mikä keltaisten hampaiden välistä tulvahti! Sieltä tuli italiaa, espanjaa, englantia, mustalaisten kieltä ja jos mitä. Me vain nauroimme pakahtuaksemme ja huusimme: 'cheenio, cheenio!' Gorilla saattaa olla iso mies, mutta pienet aivot hänellä on. Sen näimme hänen silmistään, jotka hölmistyneinä kiersivät poliisista toiseen. Poliisikomissaari toisti vain silmiään pyyhkien... olipa se kepponen... olipa se kepponen. Minulta kysyttiin kaikenlaista, mutta enhän minä pystynyt kaikkeen vastaamaan, kun en itsekään tiennyt, mitä kujeita te siellä laivalla olitte harrastaneet.

"Hyvinä ystävinä me erottiin ja huomenna komissaari kai tulee laivalle kapteenille kertomaan tapahtumista."

JÄLLEEN MERELLE

Niinkuin tulikin. Lihava komissaari ilmestyi seuraavana aamuna kapteenin puheille. Laajasanaisesti hän kuvaili saalistaan ja poikien kepposta. Sitten molemmat ukot nauroivat pakahtuakseen. Kapteeni kutsui pojat peräkannelle, piti heille lyhyen puheen, jossa hän ensin moitti heitä aaseiksi, kun eivät olleet hänelle aikeestaan mitään ilmoittaneet, mutta hyväksyi sitten kepposen ja lopuksi vielä kiitti heitä.

"Sellaisia poikia minulla on", lisäsi hän sitten poliisiin kääntyen.

Puutavaralasti oli häipynyt lahden rannoille. Taas tuli monta australialaista kotia pystyyn, tuumailivat pojat.

Melu laivalla olikin joskus päivisin ollut liian raskas. Nyt siitä oli päästy ja pojat ryhtyivät innolla siivoamaan laivan sisustaa. Joku kyllä veisteli, ettei se ollut siivouksen tarpeessa, sillä miksi hiililastia varten siivota tarvitsisi. Tähän Julie huomautti:

"Tätä laivaa, niinkuin muitakin laivoja siistitään aina. Älä luulekaan, että työ laivalta loppuisi, vaikka joskus tuntuukin siltä. Elleivät perämiehet muuta keksi, niin he panevat meidät ankkuria kiilloittamaan."

Sen oli Olavikin huomannut. Aina oli jotakin pikkunäpertelyä. Vaikka pojat olivat jo varmoja siitä, etteivät perämiehet keksisi enää mitään tarpeellisia töitä, niin aina seuraavana aamuna he havaitsivat erehtyneensä. Kerran oli ankkurikettinkiä ryhdytty tervaamaan ja se oli Olavinkin mielestä ollut hävyttömyyden huippu. Ruosteennaputus oli myöskin sellainen työ, joka ei koskaan loppunut. Ja miten isoja ne ruostepalaset sitten olivatkaan! Kun napautti ruostevasaralla esimerkiksi laivan sisuosissa, sai niskaansa kokonaisen ryöpyn raskasta, punaista ruostetta. Pojat pelkäsivät joskus lyövänsä "Albatrossin" sivut puhki.

Hinaaja tuli heitä noutamaan, ja sitten lähdettiin aurinkoista rannikkoa pitkin Newcastleen hiiliä hakemaan. Hinaaja savutti valkean takilan miltei mustaksi, mutta vasta Newcastlessa pojat näkivät miten valkoisesta voi tulla musta. "Albatross" tuli nimittäin jo ensimmäisenä hiilenottopäivänä mustaksi kuin australialainen joutsen. Koko miehistö määrättiin hiilenoton jälkeen takilaa pesemään ja monta kummallista voimistelutemppua näytettiin sen viimeisen viikon aikana. Pojat heiluivat kuin kummitukset raaoilla ja mastoissa.

Viimein oli sekin kokemus eletty, Newcastle tutkittu perinpohjin ja matka suunnattu aurinkoista Hawaijia kohden. Päivästä päivään kuljettiin Etelämeren saarien ohi. Ne olivat kyllä kaukana taivaanrannan takana, mutta pojat osasivat jo laskea, kuinka kaukana ne olivat. Ainoastaan kerran nähtiin maata. Tahitin korkeat vuoret ilmestyivät silloin muutamaksi tunniksi tähystäjän näköpiiriin.

Pojat näkivät kymmeniä valaita. Eräs tuli kerran niin lähelle, että mastoon rynnänneet pojat näkivät sen valtavat muodot aivan selvästi. Komeana se purskutti vettä miltei "Albatrossin" kiusaksi ja kerran se sukelsi laivan alitse.

Vapaavahdit päivisin vietettiin nyt halkaisijapuomilla. Kalastettiin boniittoja, ja isoja vonkaleita merestä nousikin. Kalle sai kerran sellaisen, joka painoi kaksitoista kiloa ja siitä saivat sekä Julia että kokkivuorolla oleva poika tarpeeksi työtä. Boniitot uivat keulan kuohussa ja niiden pyydystäminen oli helppoa hommaa. Tarvittiin vain luja siima, valkoinen räsynkappale sekä luonnollisesti koukku. Kun räsyä vedettiin nykimällä vedenpintaa pitkin, luuli boniitto sitä lentokalaksi ja syöksyi suinpäin koukkuun.

Meri oli ihana, ihanampi kuin Atlantilla. Lauhat tuulet vilvoittivat kuumennutta selkää ja pojat tajusivat, ettei maan päällä parempaa paratiisia ollut kuin tämä oli. Olavikin ymmärsi, miksi Etelämeren ylistystä oli laulettu. Tänne hänenkin mielensä oli palanut, ja täällä hän oli. Hän oli nyt unelmiensa vesillä ja hänen oli hyvä olla.

Joskus tuuli yltyi pahanlaisesti ja Tyyni valtameri näytti, että sen nimi oli harhaanjohtava. Eräänä yönä he tappelivat pyörremyrskyn häntää vastaan miltei koko yön ja aamulla tuuli heitti muutaman sekunnin aikana täydelleen toiselle puolelle. Silloin olivat "Albatrossin" mastot tulla alas. Kapteeni pelasti tilanteen hyökkäämällä itse ruoriin käsiksi.

Samana yönä oli Olavi lähellä kuolemaa. Hän oli kiivennyt ylimmälle pramille purjetta kokoonkäärimään. Yhtäkkiä luiskahti jalka pertiltä, ja hän tunsi vajoavansa ammottavaan tyhjyyteen. Ikäänkuin vaistomaisesti kouraisi hän silloin tyhjää ilmaa ja sai käteensä purjeen kiinnitysköyden, joka sattumalta oli tarpeeksi luja. Se hänet pelasti, mutta Olavi saattoi kyllä ylpeillä – jos siinä nyt sitten mitään ylpeilemistä oli – että hän todella oli kerran pudonnut yläpramilta. Olavi jätti purjeen käärimisen silloin kesken, laskeutui verkkaan alas ja meni posket kalpeina skanssiin levolle.

Nämä olivat niitä hermoja, ajatteli hän.

Vielä toinenkin hautaus toimitettiin. Eräs pojista kuoli keuhkotautiin. Häntä koetettiin hoivata viimeiseen asti, ja parempaa ilmaa kuin tämä oli, ei tietenkään ollut missään, mutta kuitenkin loppuivat pojan voimat juuri Tahitia sivuutettaessa. Hautaus oli samanlainen kuin edellinenkin, mutta nyt luki ensimmäinen perämies ruumiinsiunauksen. Kapteenin mielestä "Albatross" oli noiduttu. Tähän asti ei hänen laivallaan ollut kuollut ketään, ei ainakaan oppilasta, ja hän tunsi, että tämä oli hänen viimeinen matkansa. Hänet vedettäisiin kotimaassa tilille eikä merellä ole mikään syy puolustus.

Oli laskettu, että matka voitaisiin suorittaa kahdessa ja puolessa kuukaudessa. "Albatross" purjehti sitä väliä kuusi kuukautta.

"Albatross" kohtasi merimiehen ja purjelaivan kirouksen – tyynen alueen.

Ensimmäinen viikko meni mukiin kutakuinkin. Pojat hikoilivat kyllä kuumuudessa, mutta hiki pestiin pois suolaisella merivedellä. Kaikenmoista koirankuria harjoitettiin. Niinpä Kalle kerran kastoi suuren polttavan meduusan suoraan Olavin selkään. Iho oli punainen vielä pitkän aikaa kosketuksen jälkeen.

Kului vielä toinenkin viikko tässä toimettomuudessa, ja silloin alkoi kapteenissa jo näkyä hermostumisen merkkejä. Hänen nähtiin kulkevan kannella edestakaisin. Hän kävi juomavesivarastoa tarkastamassa, pudisti huolestuneena päätään ja antoi kolmannen viikon alkaessa kokille määräyksen veden säästämisestä.

Neljännellä viikolla vähennettiin miehistön vesiannokset puoleen.

Tämä oli tilanteen vakavuuden merkki. Käytännössä se merkitsi sitä, että kurkku kuivui kahta vertaa nopeammassa ajassa.

Pojat olivat vaipuneet jonkinlaiseen tylsyyteen. Kalastuskaan ei enää huvittanut, vaikka kapteeni oli siihen heitä nyt vaaran uhatessa erityisesti kehoittanut. Pojat istuivat allapäin varjossa. Ruoansulatus häiriytyi, elämänilo häipyi, ja tuskin vielä koskaan heillä oli ollut niin vaikeata kuin nyt.

Taivaanrantaa tarkkailtiin. Kapteeni tiesi, että vielä vesi riittäisi, mutta hyvä oli olla varovainen ja vielä parempi olisi, jos saataisiin jokin höyrylaiva näkyviin.

Viidennen viikon alku näytti hyvältä. Etelästä nousi hieno tuulenvire ja pojat riensivät kääntämään purjetta sellaisella vauhdilla kuin tuli olisi ollut laivalla. Mutta illalla oli sekin vire jo sammunut ja yöstä tuli jälleen polttavan kuuma. Pojat makasivat huohottaen luukuilla. Päätä huimasi ja tuskinpa kukaan olisi jaksanut enää kiivetä mastoon.

Mutta "Albatrossin" ja sen miehistön kohtaloa ei vielä ollut määrätty. Viidennen viikon lopulla tuli oikea tuuli. Purjeet, jotka tähän asti olivat riippuneet rääsyinä, rupesivat elämään. Samaten heräsi elämä laivalla ja pojat ahmivat suuntäysin virkistävää tuulta.

Sitten saavuttiin lopulta Hawaijille. Pojat olivat ensimmäistä kertaa elämässänsä trooppisella saarella. He söivät hedelmiä haljetakseen, heitä kohdeltiin kuin prinssejä ja – jälleen Olavi ajatteli: "Me merimiehet olemme vähän hoopoja. Heti kun pääsemme satamaan, on kuin vastuksia ei olisi ollutkaan."

Mutta Olavi ei tietänyt sitä, että niin oli ollut aikojen alusta alkaen. Merimiehet ovat lapsia, isoja lapsia. He unohtavat kaiken. Joka kerran myrskyssä vannoo vanha pikipöksy, että tämä on hänen viimeinen matkansa. Ja kuitenkin – seuraavassa satamassa hän voi mennä maihin ja oleskella siellä vain kaksi viikkoa. Kahden viikon kuluttua hän rupeaa jo vihaamaan maakrapujen kasvoja ja silloin hänellä on jälleen kiire pestiä ottamaan. Meri vetää puoleensa samaten kuin esimerkiksi Lappi siellä kotimaassa veti joitakuita puoleensa. Toiset viihtyvät parhaiten tasangoilla, toiset vuoristoissa – sellaista oli elämä.

Näistä asioista olivat Olavi ja Kalle usein keskustelleet. He olivat keskustelleet synkistä hetkistään, jolloin molemmat olivat katuneet sitä, että lähtivät kotoa pois. He muistelivat ensimmäisiä Pohjanmeren aikoja, jolloin joskus olisi tehnyt mieli itkeä. Nyt he jo olivat tottuneet merimieselämään, mutta samalla kuitenkin siksi paljon viisastuneet, että ymmärsivät merimiehen elämän olevan levotonta harhailua, vaaroja täynnä.

Eivät he kuolemaa pelänneet.

He pelkäsivät vain sitä suurta vetovoimaa, joka merellä on ihmiseen. Joskus heistä tuntui siltä, kuin meri olisi puhunut heille. Varsinkin pimeinä öinä oli tunnelma ollut raskas, sillä musta vesi näytti niin pelottavalta. Laivan kyljet korisivat usein niin kummallisella ja kammottavalla tavalla. Sivulyhtyjen valo koetti tunkeutua tähän mustaan pimeyteen, mutta kaikki oli turhaa.

He molemmat ymmärsivät, että rannaton meri kätki poveensa monta salaisuutta. He ymmärsivät, että merimiehestä voi tulla taikauskoinen.

He tiesivät, että heillä oli vielä monta vastusta voitettavanaan. Heillä oli merikapteenin tutkintoon vielä pitkä matka. Monesti he vielä saisivat olla hengenvaarassa, monesti kärsiä tuskia, mutta monesti sittenkin pasaateissa iloita siitä, että olivat valinneet merimiehen uran itselleen.

Tämä oli oikullisuutta, mutta niinpähän oli merikin täynnä oikkuja. Joskus saattoi tuulla miltei silmät pois päästä, ja jo seuraavana päivänä riippuivat purjeet raaoissaan ruumisliinoja muistuttaen.

Mutta miehiä heistä oli tulemassa. Sen he tajusivat ja siitä he olivat kiitollisia. He olivat oppineet tuntemaan miehiä, arvostelemaan oikein miehiä. He tiesivät eron oikean ja väärän välillä ja he tiesivät, että maailmassa oli jotain muutakin kuin se, minkä he ahtaissa kotioloissaan olivat oppineet tuntemaan. Jumalan suuri kaunis maailma oli avara. He eivät vielä olleet sitä ympäri kiertäneet. Vielä oli uusia vesiä purjehdittavana, vielä uusia maita katsottavana.

Tämä laajuus tavallaan peloitti heitä, mutta samalla se opetti. Pikkumaisuus hävisi mielestä, asiat saivat oikeat mittasuhteensa, ja he oppivat ajattelemaan suurpiirteisemmin.

Siitä he siinä laivan luukulla keskustelivat.

Etelän Risti välkkyi heidän päänsä päällä. Lauha monsuuni vilvoitti elämän suloiseksi.

Olavi heitti Kallea mangolla. Kalle kipaisi hänen jälkeensä, ja niin he nauraen katosivat skanssin ovesta sisään.

KOTIIN!

Heinäkuussa päästiin lähtemään Hawaijilta. Kauas jäivät Molokain korkeat huiput, ja ylväästi keulaansa aaltoihin kastellen purjehti "Albatross".

He olivat matkalla kotiin!

Pojat näkivät unta kodista. Kuinka usein he olivatkaan satamassa laivan kannella tirkistelleet rantatalojen valaistuihin ikkunoihin. He tiesivät, että noiden ikkunoiden takana asuivat perheet. Siellä oli koteja, isiä ja äitejä. Ikkunat olivat heissä yhä uudelleen herättäneet koti-ikävän. Kirjeet kotoapäin olivat sitä tietenkin lisänneet – mutta nyt mentiin kotiin!

Skanssissa laskettiin kotimatkan pituutta. Ensin heidän oli päästävä Panaman kanavalle. Siitä oli vielä aikamoinen huippaus Le Havreen, mutta jo sieltä lähtien kuljettaisivat junat heitä. Eihän tässä oikein vielä sopinut innostua, sillä matka oli pitkä, mutta jo tietoisuus siitä, että koti lähestyi ikäänkuin kehoitti poikia menemään keulaan katsomaan kuinka nopeasti laiva kulki.

Ja ylväästi heidän rakas parkkinsa aaltoja halkaisi. Ruorimiehestä oli matka yhtämittaista mäenlaskua. Ruorimies tunsi tärkeytensä: hän oli suurin herra laivalla, suurempi kuin kapteenikin sillä hetkellä.

Pojat pitivät jo ruoria aika taitavasti. Vain ahtailla vesillä ja hinaajan jäljessä kuljettaessa pantiin vanhemman kurssin miehet ruoriin.

Olavi oli oppinut ohjaamaan tähtiä hyväkseen käyttäen. Hän oli oppinut ohjaamaan tuulen mukaan. Lopulta hänen taitonsa kehittyi siinä määrin, että hän – kuten toisetkin – havaitsi poskellaan tuulen hienoisenkin kääntymisen.

Tähtikirkkaina öinä, mutta varsinkin kuutamossa oli komeata katsella, kuinka täysissä purjeissa oleva laiva halkaisi merta. "Albatross" muuttui silloin eläväksi olennoksi, joka huokaili ja hengitti. Takilasta kuului tuulisella ilmalla ääniä ja outoja kuiskauksia. Yksinpä peräsinrataskin tuntui kertovan omia juttuja narillaan.

Sitten tultiin Balboan edustalle. Jo kauaksi merelle tulivat tulli- ja lääkintäviranomaiset paikalle. Purjelaiva – näin iso – oli harvinainen nähtävyys kanava-alueella. Eipä ollut "Albatrossin" miehistöllä mitään häpeämistä. Uljaina he näyttivät laivaansa uteliaille ja sulkujen varsilla seisoville viittailivat korkeuksiin, missä lippu liehui. Matka kanavan läpi edistyi hitaasti ja ruorinpito oli suunnattoman vaikeata. Julie seisoi ruorissa Culebra Cutin läpi ajettaessa ja hän väitti vääntäneensä ruoria kuin kahvimyllyä. "Albatross" oli oudoilla vesillä, ja pojista tuntui kuin laiva olisi säikkyneenä katsahtanut ympärilleen. Varsinkin suuri keinotekoinen sisäjärvi keskellä kannasta, missä puut törröttivät veden alta päitään nostaen, saattoi sekä laivan että pojat ihmeisiinsä. "Albatross" oli suurien vesien lapsi ja tämänkaltaisilla ahtailla vesillä, missä rannat alligaattoreineen miltei ottivat molemmin puolin laidoista kiinni, oli vaikea kulkea.

"Minä maksaisin markan sille, joka purjehtisi tällä laivalla tästä läpi", sanoi Kalle Olaville.

"Minä puolestani söisin tämän laivan, jos se purjeilla pääsisi tästä läpi", kuului vastaus.

Kantta oli puhdistettu, takila pesty ja köysistöä siivottu jo kauan ennen Balboaan tuloa. Pojilla ei nyt ollut paljoakaan tekemistä. He tarkastelivat huolettomina polskahtelevia alligaattoreita, sulkulaitteiden suurenmoisuutta ja pieniä sähkövetureita, joiden avulla heidät sulkuihin ja taas niistä pois kiskottiin. Ja niin avautui vihdoin heidän silmiensä eteen Atlantin rajaton ulappa. Atlantin takana, sen tiesivät pojat, oli koti.

He olivat jälleen tuttuja vesiä kulkemassa. Oli kulunut kuukausi, ja he lähestyivät entisiä jälkiään. Yhä useammin he tiedustelivat perämiehiltä laivan asemaa. Heidät oli kaikki vallannut kuumeinen odotus.

Ja tultiinhan Le Havreen viimeinkin. "Albatrossin" halkaisijapuomi ulottui kauas laiturin yli miltei satamakapakan katolle saakka.

Sitä eivät pojat kuitenkaan joutaneet ihmettelemään. Kun laiva oli lopullisen silauksen saanut, he ryntäsivät tavaroittensa kimppuun ja havaitsivat naurussa suin, ettei heillä enää ollut omaisuutta jäljellä kymmenettäkään osaa siitä, minkä he aikaisemmin olivat laivaan tuoneet.

Mutta viis maallisista, he ajattelivat. Kokemusta ja merimiestaitoa heillä oli nyt sitä runsaammin.

Kapteenille ja toiselle perämiehelle jätettiin lämpimät hyvästit. Olihan sitä ollut kaikenlaista kinaa ja pientä riitaa näin pitkän ajan kuluessa, mutta nyt ei pahoja muisteltu. Ensimmäinen perämies oli myöskin matkalla Suomeen ja hänestä saivat pojat matkanjohtajan. Tuskin sellaista olisi tarvittu, sillä pojat liikkuivat nyt suuressa maailmassa kuin kotonaan.

Pojat esiintyivät yhä edelleen prentispuvuissaan. Puvut olivat käyneet liian lyhyiksi, mutta moni oli kadottanut aikamoisen annoksen entisestä pyöreydestään. Heissä ei ollut nyt muuta kuin lihaksia. Rinnan ympärysmitta oli kasvanut, sillä tuuli oli puhaltanut sen suuremmaksi, kädet olivat kuin karhunkäpälät. Ja koko ruumis oli ruskea kuin kahvipapu.

Paris, Berlin, Stettin ja – Helsinki!

Olavilla oli kädessään vain pienoinen matkalaukku hänen astuessaan junasta kotikaupunkinsa pienellä asemalla. Kukaan ei ollut vastassa, sillä hän ei ollut ilmoittanut mitään tulostaan. Hän aikoi valmistaa koko kaupungille jymynmoisen yllätyksen.

Kyllä se olikin aikamoinen yllätys!

Sisko hänet ensiksi huomasi. Hän lensi tuulispäänä äidin luokse ja pienessä eteisessä syntyi sellainen puristelu, ettei isä enää mahtunut siihen joukkoon edes kättä paiskaamaan. Äiti itki, sisko itki ja Hiljakin ilmestyi valtakunnastaan itku silmissä Olavia tervehtimään.

Isä vei hänet työhuoneeseensa. Olavi huomasi, että kaikki huonekalut olivat samassa paikassa kuin hänen lähtiessäänkin. Maapallo seisoi edelleenkin huoneen nurkassa. Olavi muisti entiset kokeensa ja häntä hymyilytti.

"No, tuliko sinusta mies?" jyrähti isä Taipale.

"En minä tiedä, mutta kyllä minusta tuntuu hyvältä olla kotona jälleen."

"Jos minä olisin tiennyt kuinka paljon äiti sinun takiasi on itkenyt, en ikinä olisi sinua laskenut lähtemään. Mutta kaipa nyt kaikki on hyvin. Olen minäkin ollut vähän huolissani, kun teidän matkanne olivat niin pitkiä."

Ja silloin Olavi näki ensimmäisen kerran elämässään isänsä silmänurkassa kyynelen.

Jostain kuin kaukaa kuului Hiljan ääni: "Tule teelle, Irja!"

Ainakin Hilja oli jo rauhoittunut. Olavia nauratti.